Title: Eksyksissä
Author: Geijerstam, Gustaf af
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Eksyksissä" ***


EKSYKSISSÄ

Kirj.

Gustaf af Geijerstam


Suomentanut Fanny Davidsson

Alkuteos: Vilse i lifvet



Isak Julin, Tampere, 1912.



I.


On ihmiskohtaloja, jotka tuntuvat meistä niin kummallisen
liikuttavilta, että me tahdomme pysähtyä niiden eteen ja pyytää
tuntemattomilta voimilta anteeksiantoa. Tämä tunne, joka on syvempi
kaikkea sitä, mitä kutsutaan sääliksi, sisältää samalla tietoisuuden,
että meillä itsellämme on onnellisempi osa ja että kuitenkin meidän ja
kysymyksessä olevan kohtalon välillä on side, joka täyttää meidät
kammolla.

Mitä enemmän katselemme ja mitä enemmän opimme ymmärtämään ihmisiä ja
ihmisten elämää, sitä varmemmin kiinnittyy katseemme kaikkeen
arvoitukselliseen ihmiselämässä. Ja missä kuljemmekin maailmassa,
tulemme silloin alati muistamaan, että tuo arvoituksellinen ja
selittämätön hämmentää katseemme ja eristää kohtalomme.

Tämä kokemus saattaa minut ajattelemaan mitä tapahtuu, kun usva nousee
merestä ja käärii kadut vaaleanharmaaseen verhoonsa. Kuljemme yksin
eteenpäin ja kohtaamme olentoja, jotka vilahtavat ohi ja parin sekunnin
aikana näkyvät selvästi kaasulyhdyn valossa. Sumu täyttää kaupungin
aina partailleen asti ja upottaa kaikki ihmiset vaaleaan kätköönsä.
Kuulemme ääniä sumun seasta. Kaikkialla ympärillä kuulemme näitä ääniä.
Mutta mitä kuulemme, on vain paloja keskustelusta, irtikiskaistuja
katkelmia siitä elämän leikistä, joka kulkee ympärillämme ilman että me
voimme päästä sen perille. Mitä me näemme, on äkkiä ohihäämöittäviä
kasvoja, jotka häviävät sumuun. Kun me kuljemme siellä, kuljemme me
umpimähkään, ja vain muistomme siitä vähästä mitä tiedämme ja tunnemme
estää meitä joutumasta harhaan.

Missä kuljenkin maailmassa, meren työntekijäin joukossa tai vuoren
lasten, maaseudun etäisimmällä kulmalla tai suurkaupungin vilinässä --
aina on minulla aihetta ajatella tätä havaintoa: liikkua eteenpäin
sumussa ja nähdä arvoituksellisten kasvojen liukuvan ohitseni. Minä
tiedän, että auringon noustua arvoituksellinen häviää. Mutta se
aurinko, jota minä tarkoitan, sitä ei ole vielä kukaan elävä nähnyt ja
siksi ikävystymme me vain aavistukseemme, kun veremme jähmettyy noiden
kätkettyjen voimien puhjetessa, voimien, jotka kuten veripunaiset
salamat, viiltävät läpi jokapäiväisen elämän harmaan ilmanrannan.

Olen aina tuntenut vetovoimaa sellaisiin ihmisiin, joiden elämä näyttää
seisovan muiden ihmisten kokemuspiirin ulkopuolella. Olen tehnyt sen
siksi, että katsellessani heidän kohtaloansa, olen tuntenut seisovani
sen mahdollisuuden reunalla, jonka takana piilee vastaus sen sfinxin
arvoitukseen, jonka ratkaisun me maksamme elämällämme. Ja kun etsin
muististani joitakuita noita ihmisiä, joiden kohtalosta useimmat
kääntyvät pois ehdottomalla väristyksellä, jonka he mitä pikemmin
koettavat unhoittaa, näen edessäni yksinäisen miehen, joka lumipyryssä
ja tuulessa ponnistelee eteenpäin eräällä Tukholman pohjoispuolisen
työväenkorttelin leveällä poikkikadulla.

Tämän miehen yllä on työläisen puku ja hänen kasvonsa ovat kalpeat. Hän
saattaa olla noin kolmekymmentäviisivuotias, mutta hän kulkee
eteenpäin kumartuneena kuin olisi tyyten väsynyt jonkin raskaan taakan
kantamisesta. Näen hänen pysähtyvän muutaman kaasulyhdyn luo ja vetävän
henkeään tuulen vuoksi. Silloin näen, että hänen silmänsä ovat syvällä
ja hänen kasvoillaan vaaleine partoineen ja epämääräisine piirteineen
on ilme, joka on suljettu, mutta ei silti kova. Hän kääntyy jälleen ja
jatkaa vitkallista kulkuaan ja hän katoo eräästä suureen kivitaloon
vievästä ovesta, kivitalon, jonka useimmissa akkunoissa riippuvat
rääsyiset verhot.

Muistan tämän vähäpätöisen seikan voimakkaasti kuin näyn, ja vielä, kun
tiedän sen, voin tuskin uskoa, että se, mitä tiedän tämän miehen
kohtalosta voi todellakin olla totta. Se kasvaa joksikin
eriskummalliseksi ja uskomattomaksi, jonka edessä toivoisin voivani
lieventää jonkunverran itse kauhua, jos ei juuri se tässä olisi kaikki.

Hän on mennyt pois siitä maailmasta, johon hän kerran kuului, eikä
häntä tunneta enään muusta kuin siitä numerosta, jolla yhteiskunta
pyyhkii pois unohdukseen määrätyt nimet.



II.


Tämä mies kuului niihin, joiden koko elämän täyttää taistelu kahden
luonteen välillä, ja kummallista on, että hän aikaisin näyttää itse
tajunneen sen. Minä koetan kertoa tästä taistelusta, mutta älkää
pyytäkö, että tekisin sen kylmästi ja järjesteellisesti. Sitä en voi.
Voin vain ottaa sen mitä tiedän ja kertoa sen niinkuin kerran olen
kuullut sen.

Mitenkä minä sain sen tietää? Mitä olen kokenut sellaista, joka on
vienyt minut tämän miehen elämäntarinan jäljille? Siitä tulee pitkä
kertomus, joka ehkä kerrotaan toiste. Nyt näen minä vain edessäni kaksi
väsynyttä silmää, jotka pyytävät minua ilmaisemaan, mitä tiedän.

On ihmisiä, jotka koko elämänsä tuntevat, että sen ihmisen, jonka
maailma näkee, ulkokuoren takana, että sen elämän, jota he itse elävät,
pinnan alla on jotain, joka uhkaa murtautua esiin ja millä hetkellä
hyvänsä voi lyödä heidän elämänsä pirstaleiksi. Nämä ihmiset kuulevat
usein äänen, joka puhuu lujaa heidän sisällänsä ja tämä ääni kehoittaa
heitä kummallisiin tekoihin. Tämä ääni ei kauhista heitä. Sillä heille
on tullut tavaksi kuulla sitä, mutta ei kuunnella sen kehoituksia.

Muta se ei kuole heissä. Se puhuu lujempaa ja lujempaa.

Ja vihdoin...

Mutta minä saan mennä kauas taaksepäin, jos tahdon löytää alun. Minun
täytyy tehdä se, vaikka hyvin tiedän, että se teko, joka ratkaisi minun
sankarini elämän, eli keskeneräisenä hänessä kauan ennen kuin se
todella pantiin täytäntöön. Hänessä oli onnettomuuden merkki jo
syntymästä, ja kehenkään ei sovi paremmin kuin häneen se käsitys, joka
on yleinen Venäjällä, missä miestä, joka on tehnyt rikoksen, kutsutaan
onnettomaksi. Olenpa vielä kuullut, että onneton ja rikoksellinen on
venäjänkielessä sama sana, ja minä muistan, että kun monta vuotta
sitten luin tästä, jo silloin ajattelin sitä miestä, josta tässä puhun.
Pidin, että olisin suonut hänen sen kuulevan.

Luulen muuten, että mitä sitten tapahtui, alkoi, kun hän eräänä iltana
istui yksin vuoteellaan ja ajatteli olevansa pakoitettu menemään
naimisiin. Ehkä on se alkanut paljon aikaisemmin. Kun onnettomuus
levittäytyi hänen yllensä, tiedän minä, että hän tunsi kuin olisi hän
syntynyt ainoastaan senvuoksi, että tämä voisi tapahtua. Ja kun se nyt
oli tapahtunut, oli hänen elämänsä lopussa ja hän sai rauhan. Ei sitä
rauhaa, josta meidän uskontomme puhuu. Sillä se ei ollut häntä varten.
Mutta sen rauhan, joka tulee, kun ihminen tuntee, että nyt ei voi enään
tapahtua mitään, joka tuottaisi hänelle surua.

Viipyy kyllä hyvin kauan, ennenkuin voi päästä niin pitkälle. Eikä ole
ketään, joka tietää tai voi tietää, kuinka tämä mies oli kulkenut
ympäri ja pelännyt, että tuo hirvittävä hetki tulisi. Tehdä paha teko,
se on seikka se. Mutta tietää tulevansa tekemään sen, tietää se niin
varmasti, että on kuin koko elämä viittaisi siihen, se on pahempi. Se
on helvetti jo elämässä. Mutta siitä helvetistä ei ole mitään
katekismuksessa.



III.


Sanotusta luulee lukija varmaan, että mies, josta tässä puhutaan,
menetti järkensä. Mutta niin ei ollut kuitenkaan laita. Hänen
ymmärryksensä oli tavallisessa merkityksessä yhtä hyvä kuin jonkun
muunkin, ja hänen ainoa puutteensa oli, ett'ei hän voinut ymmärtää
itseään. Mutta tämä heikkous oli hänellä yhteinen koko maailman
viisaiden miesten kanssa, ja hän erosi useimmista ehkä enimmän siinä,
että kun hän vihdoin oppi tuntemaan itsensä, huomasi hän, että sen
vähän, mitä hän tiesi, oli hän saanut maksaa elämällänsä.

Nyt tahdon minä kuitenkin kertoa, kuinka hänen elämänsä kului ja
millaista hänellä on ollut. Ja alku on sellainen, että hän ei koskaan
ollut tuntenut isäänsä. Hän tuli pääkaupungista ja muuan torpparin
vaimo maalta tuli hänen äidiksensä. Oikeata äitiänsä ei hän koskaan
nähnyt enempää kuin yhden kerran, ja se tapahtui silloin kun hänen
kasvatusäitinsä oli lähtenyt hänen kanssansa tuon pitkän matkan
Tukholmaan ilmoittaakseen köyhäinhoidolle, että hänen oikea äitinsä ei
tahtonut maksaa lapsestaan. Hän ei ollut silloin enempää kuin
viisivuotias ja hän ei tosin oikein ymmärtänyt, mitä kaikki oikeastaan
koski. Mutta hän kuuli, mitä sanottiin. Mitä tapahtui, näki hän. Ja hän
muisti kaiken kun oli kyllin vanha voidakseen ymmärtää. Siellä
kohtasivat sillä välin toisensa hänen kasvatusäitinsä ja hän, jonka
piti olla hänen oikea äitinsä, ja heidän piti antaa selvitystä toinen
toiselleen. Ei pidä nyt kuvitella, että tämä niin kutsuttu äiti, joka
oli käsketty sisään vastaamaan teoistaan, kuului niihin onnettomiin,
jotka ovat tulleet huonojen miesten viettelemiksi ja sitten jätetyt
pulaan. Hän kuului jo syntymästä niihin, jotka lopettavat
kehruutuvassa, ja poika oli hänen kolmas lapsensa, jotka kaikki olivat
eri miehistä.

Kaikkea tätä ei lapsi, kuten sanottu, voinut ymmärtää. Mutta poika
saattoi nähdä, että hän seisoi suuren pöydän edessä ja että hänen
kasvatusäitinsä oikeutetussa vihassa asetti hänet pöydälle
näyttääkseen, että hän ei ollut kärsinyt puutetta, ja pyytääkseen
toisia nyt auttamaan häntä pitämään huolta pienokaisesta. Pöydän
ympärillä istui muutamia vanhoja herroja, ja he puhuivat vakavia sanoja
vihastuneen kasvatusäidin kanssa. Niin tuli tuo toinen nainen sisään,
jota poika ei koskaan ennen ollut nähnyt, ja muuan vanha herra ärjyi
hänelle ja löi nyrkkiä pöytään. Poika tiesi, että tämä toinen oli hänen
äitinsä. Sillä se oli sanottu hänelle, ennenkuin hän tuli sisään. Ja
pienokainen vapisi kuin haavanlehti, kun hän ajatteli, että tämä nainen
kenties tulisi ja ottaisi hänet luoksensa kotiin. Hän katsoi ja katsoi
häntä, tuijotti lihavahkoon, inhoittavaan naiseen, joka otti vastaan
jokaisen nuhteen niin tyynesti kuin olisivat luonnon äänet hänessä
tykkänään sammuneet. Eikä poika koskaan unohtanut, että ilkein näky,
mikä oli kohdannut hänen lapsensilmiään, oli tavata tämä äiti, jota hän
ei koskaan enään tulisi näkemään.

Niin pieni kuin hän olikin, muisti hän myös jotain muuta: hän, joka oli
hänen äitinsä, ei kertaakaan katsonut sille taholle, jossa poika
seisoi. Ei kertaakaan saanut hän nähdä hänen silmiään. Kun poika lähti
huoneesta, oli hän väsynyt koko ruumiiltaan pelkästä säikähdyksestä ja
hän itki vuolaita kyyneliä sekä kauhusta että ilosta, kun hän sitten
kasvatusäidin taluttamana kulki katua pitkin ja ymmärsi, että hän saisi
jäädä hänen luoksensa.

Tämä on lapsuusmuisto, jota ei koskaan voi unhoittaa ja kukaan ei
tiedä, mitä ajatuksia itää siinä, jonka huolettomasti potkaisee
maailmalle nainen, jota hän olisi sylkenyt, jos olisi tavannut hänet
vieraiden joukossa. Oliko ihmeellistä, jos hän ajatuksissansa vihasi
tätä naista, jonka häpeämättömän himon hän näki olevan ainoan syyn
syntymiseensä ja kaikkiin kärsimiinsä onnettomuuksiin? Oliko
ihmeellistä, jos hän vihasi häntä siitä hetkestä asti, kun hän oppi,
mitä tuo siunattu nimi äiti merkitsee, vihasi häntä niin syvästi, että
hän saattoi toivoa voineensa antaa hänelle kuolemaan syntymällään.



IV.


Minä tiedän, että tämä kuuluu kovalta monen korvaan. Se sorahtaa kuin
epäsointu siitä maailmasta, jonka me mieluimmin tahtoisimme unhoittaa.
Ja kuitenkaan ei minun mielestäni ole mitään epäluonnollista siinä,
että viha tähän äitiin saattoi sekaantua pojan ajatuksiin jo silloin
kun hän leikki koivumäellä ulkopuolella sitä torppaa, jossa
kasvatusvanhemmat asuivat. Ajatuksissaan saattoi hän kulkea hiljaa ja
nauttia, kuu hän kuvitteli, että oli kohdannut äitinsä ja tehnyt
hänelle jotain oikein pahaa. Hän ei tiennyt mitä pahaa tahtoisi tehdä
hänelle. Mutta hän uskoi, että kun hetki saapui hän löytäisi tavan. Hän
piti, että oli kylliksi, jos saisi nähdä tuon naisen itkevän. Ja on
itsestään selvää, että sellaisia ajatuksia ei poika kertonut
kenellekään.

Tulee myöskin kertoa, että tämä äiti ei ollut työläisluokan naisia.
Hänen isänsä oli varakas käsityöläinen Tukholmassa ja hänen miehensä
pankin kamreeri, joka oli nainut käsityöläisentyttären rahoista. Hän ei
myöskään ollut sen pojan isä, joka kasvoi koivumäen luona olevassa
torpassa. Naimisliitto ei nimittäin kestänyt kauempaa kuin että
molemmat puolisot olivat ehtineet hävittää omaisuuden, jonka vaimo oli
tuonut pesään. Ja kun heillä ei enään ollut varoja viettää sellaista
elämää, joka oli tullut heille tavaksi, varasti mies kassasta. Mies
pakeni Amerikaan. Ja kun vaimo oli yksin jälellä, jätti hän kaksi
lastansa vanhemmillensa ja muutti asumaan erään kivenhakkaajan luo,
jonka oli nähnyt kadulla ja johon oli rakastunut.

Eikö tämä kuulu kuin sadulta? Eikö tunnu kuin lukisi suurkaupungin
salaisuuksista tai Baabeli-portosta? Mutta se ei ole kuitenkaan
ihmeellisempää kuin että sellaista todella tapahtuu. Sillä tämä suuri
kaupunki, jossa on niin paljon pimeitä koloja, niin paljon rikkautta,
niin paljon kiihoittavaa iloa ja niin paljon vihlovaa hätää, se
ärsyttää lapsiansa turmelemaan itseänsä, ja on samantekevää,
muodostaako samppanja vai paloviina taustan tälle suurelle
irstaisuudelle, joka on miljoonain ihmiselämäin salaisuus. Ettekö
luule, että tämän voi ymmärtää, myöskin vaikka elämä-ikänsä olisi ollut
köyhä työläinen. Luuletteko, että sitä on niin vaikea ymmärtää? Tämä
nainen tuli rikkaasta kodista, joka ei koskaan ollut hieno. Hän oli
oppinut, että kun piti "olla hauskaa" merkitsi se, että istuttiin
savuisessa huoneessa, jossa kaikui hälinää ja naurua, jossa kaasu
liehahteli ja kasvot hehkuivat viinistä ja väkiviinasta. Tässä
huoneessa lauloivat huonot naiset säädyttömiä lauluja, ja sillä aikaa
kun kaikkein silmät olivat suunnattuina esittäjalavalle, oli silmiä,
jotka haastavina kiehäilivät nuoria tyttöjä nähdäkseen nauroivatko he
kaksimielisesti laulun aikana. Huumautuneena tästä ilosta, joka suhisi
hänen ympärillänsä, mutta jota hänen velvollisuutensa oli olla muka
näkemättä, istui tämä nainen jo nuorena tyttönä sellaisissa paikoissa
puolet iltoja, jolloin perheen tuli huvitella, ja kun sitten veri oli
ruvennut kuohumaan, puudutettiin itsensä lopuksi ruoalla ja viinillä.
Tätä teki hän nuorena tyttönä, ja sellaisessa paikassa näki hän ensi
kerran miehensä. Ensimmäinen vaikutus, minkä hän teki häneen oli kun
hän kuiskasi ujostelemattoman sanan hänen korvaansa muutaman
aistillisen tanssin aikana, sanan, joka sai hänen omat silmänsä harson
takana loistamaan. Ensimmäinen ilo, jota hän odotti avioliitolta oli
päästä oikein pohjalta tuohon riehuvaan pyörteeseen, jossa huvi ei
enään pysähtynyt pelkkiin sanoihin, ja jossa hän saisi maistaa
kaikkea, mitä hän oli tietänyt olevan ja kaivannut sitten kuin oli
kaksitoistavuotias lapsi.

Missä saattaisi tämä avioliitto viihtyä jos ei ulkoelämässä? Missä
viettäisi se juhlahetkiänsä, jos ei kultaisessa kapakassa? Ja kuinka
voisi olla päivää jona mies ei saattaisi tarjota hänelle silkkihametta
ja vuokravaunua, samppanjaa ja kiillotettuja kenkiä, sulkia hattuun ja
illallisia ensi luokan hotellissa, jalokiviä ja teatterilippuja? Kun
varat kuivuivat, täytyi miehen ottaa, mitä hän ei voinut olla vailla.
Sillä pyörre oli tarttunut häneen, kaunis nainen paljaine olkapäineen
oli pakoittanut hänet siihen. Ja kun hänen miehensä oli poissa, eikä
kukaan tahtonut maksaa hänen loistoansa, silloin otti hän yhden
toistaan huonomman, kunnes hän vihdoin pysähtyi kivenhakkaajan luo,
karkean työntekijän, saman, joka tuli hänen lapsensa isäksi. Tämä piti
häntä kaksi vuotta. Sillä hän löi häntä ja sanotaan että sellaisten
naisten rakkautta kuin hänen, lyönnit kiihoittavat.

Tämän naisen muisti lapsi nähneensä suuren pöydän edessä, jonka takana
vanhat herrat istuivat ja tämä nainen oli hänen äitinsä. Kaiken, mikä
koski häntä, sai hän vähitellen tietää ja mitä hän ei saanut tietää,
sen arvasi hän. On mahdollista, että hänen syntyperästään jäi jälelle
tuo jokin, joka teki, että hän aina tunsi nälkää ja janoa elää kuin
säätyläismies. Kun hän istui kapakassa ja sai ryypyn, puristui hänen
suunsa kokoon paremman juoman kaipuusta. Jos hän otti työläistyttöä
vyötäisiltä, saattoi hän toivoa kuulla silkin kahisevan sormissansa ja
tuntea kädet, jotka eivät ole olleet työssä, laskeutuvan kaulansa
ympärille. Jos hän kadulla kulkiessaan näki hienojen vaunujen ajavan
ohi, sai hän kuumeen ruumiiseensa, ja jos hän näki akkunarivien
loistavan juhlapaikoissa, vaikeroi hän niiden nautintojen himosta,
joita hän ei koskaan voinut saavuttaa. Ja kodissaan saattoi hän asettua
vuoteelle ja uinahtaa päästäksensä näkemästä sitä kurjuutta, johon
naisen kevytmielisyys oli hänet synnyttänyt.

Kenties tuli se himosta olla enempi kuin muut, kun hän itse otti
itselleen nimen kutsuen itseään Ivar Lyth'iksi. Mahdollisesti tuli se
myös siitä, että hän halusi päästä kaikesta mikä hänelle muistutti
hänen vanhempiansa.



V.


Ivar Lyth'illä ei myöhemmin ollut paljon aihetta muistella äitiään. Oli
muuta, joka kahlitsi häntä elämässä.

Kuitenkin saattaa näyttää ikäänkuin ei hänen koskaan olisi tarvinnut
tuntea tätä kurjuutta sisässänsä, kun hän niin aikaisin tuli maalle ja
sai elää toista elämää kuin pääkaupungin lapset elävät, kun he jätetään
yksinään leikkimään syvän, umpeenrakennetun, likaisen talon perukoihin
tai löyhkävän katuojan syrjälle. Mutta näytti kuin olisi hänen
kohtalonsa jo silloin ollut toimessa. Sillä hänen kasvatusäitinsä
kuoli, kun hän oli vain yhdeksänvuotias, ja kunta, jonka silloin
tietysti tuli pitää huolta hänestä, muutti hänet takaisin kaupungin
aitojen sisäpuolelle.

Tämä on kertomus ihmisestä, joka oli sidottu kohtaloonsa, eikä kukaan
saata sanoa, minkävuoksi kävi niinkuin kävi. Hänen verensä täytyi ehkä
tulla samaan kiehuntaan kuin hänen esi-isiensä ennen häntä. Se oli ehkä
jonkinlaista ylpeyttä. Mutta hän ei laskenut kivenhakkaajaa eikä hänen
perhettänsä esi-isiksensä. Hän tuli äitinsä perheeseen, heidän
jälkiänsä tuli hänen kulkea, vaikka toisia vakoja.

Sillä päivä tuli, jolloin vanha torpparinvaimo makasi
kuolinvuoteellaan, ja hänhän oli ainoa, joka milloinkaan oli välittänyt
yksinäisestä lapsesta. Juuri ennenkuin hän kuoli, katseli hän poikaa ja
itki, ja Ivarin sydän kävi niin raskaaksi. Kasvatusäiti lepäsi
makuulavitsalla suoraan vastapäätä takkaa ja koivut siinsivät
akkunasta. Jos vanha vaimo olisi elänyt, silloin olisi ehkä paljon
käynyt toisin. Mutta hän kuoli, ehkä siksi että poika jäisi yksin, ja
tämä tunne valtasi pojan jo silloin kun hän astui ulos huoneesta ja
näki, että ei enään kukaan hänestä välittänyt. Ihmisiä tuli sisään ja
he katselivat ruumista. He tulivat sisään ja menivät ulos jälleen,
mutta kukaan ei puhutellut poikaa, joka nyt oli vieras. Hän istui
sisällä eikä osannut ajatella. Hän piti vaan, että oli tullut jo
vanhaksi ja sai ajatella itsensä elättämistä. Hetkeksi jäi poika yksin
sisälle kuolleen kanssa ja silloin vasta hän alkoi pelätä. Mutta kuinka
peloissaan hän olikin, ei hän saattanut olla astumatta kuolleen luo ja
tunnustelematta kädellään sen painunutta poskea. Hänen mielensä kävi
niin kummalliseksi, kun hän tunsi kylmyyden ja kun hän seisoi siellä ja
katseli ryppyisiä kasvoja suljettuine silmineen ja kutistuneine
suineen, silloin ajatteli hän selvästi ja selkeästi: "Kuinka voi
suurella ihmisellä olla lupa kuolla pieneltä lapselta?" Ja niin meni
hän ulos ja kyyristyi muutaman kiven viereen puuvajan taakse. Siellä
istui hän ja mietti sitä, ett'ei kukaan koko avarassa maailmassa
välittänyt hänestä. Linnut visertelivät auringonpaisteessa ja se
vihlasi hänen korviansa. Muurahaiset ryömivät hänen jalkojensa ohi, hän
istui ja tuijotti niitä, ja on mahdollista, että hän ajatteli
tahtovansa olla muurahainen, joka ryömi maan sisään ja jota ei
kenenkään tarvinnut nähdä. Oli sammalta maassa, harmaata ja kuivaa ja
keltaisia kukkia kasvoi kimpussa ympäri kiveä. Ivar Lyth ei koskaan
voinut unhoittaa tätä, joka tuntuu niin pieneltä, kun sitä kerrotaan.
Hänen sydämensä oli täynnä surua ja huolta, ja hän ajatteli vain sitä,
että oli yksin.

Ja niin hän olikin, sillä ei ollut ketään, joka olisi muistanut häntä.
Kuolleen mies kulki hänen ohitsensa huomaamatta, että hän istui siellä,
ja piika, joka tuli lypsyltä, kulki hänen ohitsensa. Hän istui
paikallaan kunnes aurinko oli laskenut ja hänen oli nälkä. Mutta hän ei
rohjennut ilmoittaa sitä. Sillä hän luuli, että toiset silloin
muistaisivat hänet ja ajaisivat hänet heti pois. Hän hiipi vuoteelleen
kun tuli pimeä eikä kukaan voinut nähdä häntä. Unta palvoen ajatteli
hän, miten ei kukaan nyt enään tullut sanomaan hänelle hyvääyötä. Kun
hän heräsi oli suuri, valkoinen päivä ja hän kuuli kukon kiekuvan.
Mutta ei edes silloinkaan hän itkenyt. Se tuli hänen oppia vasta
myöhemmin.



VI.


Niin oli maaelämä lopussa ja suuri kaupunki otti takaisin saaliinsa.
Ivar Lyth pääsi orpopoikien kotiin. Hän sai oppia kuriin ja
järjestykseen ja työhön, mutta myöskin tuntemaan, miten kaikki hänen
ympärillänsä oli tyhjää. Jouluna oli kodissa juhla, hienoa väkeä tuli
sinne näkemään, kuinka hyvin köyhillä pojilla oli kaikki. Köyhät lapset
olivat puetut parhaimpiin vaatteisiinsa, saivat kahvia ja puuroa ja
tanssivat suuren kuusen ja lahjojen ympärillä. Suuri, karkea
puusepänvaimo, joka oli ollut herrasväessä piikana ja hänen miehensä,
josta oli tullut lukija [Lukijat, muuan uskonnollinen lahko. Suom.
muistutus.] ja joka oli pitänyt esitelmiä rukouskokouksissa, olivat
kodin hoitajia.

Ei kenties ollut niinkään kummallista, jos useimmat pitivät tätä
laitosta vähemmän kotina kuin vankilana ja Ivarin joulu-ilo sai
leimansa siitä, että oli pakoitettu liian pienet kengät hänen
jalkaansa. Pienissä kengissään tanssi hän kuten muutkin lapset kuusen
ympärillä ja hieno herrasväki tanssi myöskin. Puuseppä oli kehoittanut
lapsia näyttämään iloisilta ja kertomaan noille hienoille ihmisille,
että heillä oli hyvä olla. Lapset tekivätkin niin, tuollaisella
pikkuvanhalla vilpillisyydellä, joka on ominaista pienokaisille, joita
on pidetty lujilla. Mutta Ivarin kengät likistivät hänen jalkojaan,
joita rupesi tanssi pakoittamaan niin että silmiä hämärsi. Hän seisoi
nurkassa ja itki ja eräs rouva huomasi hänet. Hän viekoitteli pojalta
tiedon, miksi hän itki ja rouva oli varmaankin kiltimpi ja
terävänäköisempi kuin muut, sillä hän istuutui ja veti kengät pojan
jalasta. Puuseppä huomasi sen ja pari lasta kuuli, että hieno rouva
sanoi hänelle jotain, joka kuului hyvin karvaalta. Illalla otti
puuseppä Ivarilta lahjat, jotka tämä oli saanut ja antoi hänelle
selkään opettaaksensa häntä paremmin pitämään arvossa yhteiskunnan
hyvyyttä. Ivar itki koko yön ja päivää jälkeenpäin karkasi hän
"kodista".

Kokonaisen viikon eli hän kadulla ja nukkui portailla ja ulkohuoneissa.
Oli ihmetyö, että hänet keksittiin ennenkuin hän ennätti kuolla nälkään
tai viluun. Mutta kotiin ei hän suureksi iloksensa saanut palata, sillä
sen ovi ei ollut avoin todistetusti pahantapaisille karkureille. Siksi
pantiin hänet täysihoitoon milloin yhden milloin toisen luo. Hän sai
käydä kansakoulua ja oppiminen oli pojalle helppoa. Mutta välillä näki
hän nälkää, eikä ollut mitään, mitä kadulla voi oppia, jota ei
pienokainen olisi oppinut. Kummallista oli kuitenkin, että kadun
opeilla ei ylimalkaan ollut mitään vaikutusta häneen. Kaikki, mikä
houkutteli hänen ikätovereitansa neljäntoista, viidentoista vuotiaista
tai aikaisemmin: tupakka, paloviina, tytöt, kaikki tämä oli hänestä
yhdentekevää. Hän kulki kuin toisessa maailmassa ja eli omissa
ajatuksissaan. Hän ei ollut parempi ikäisiänsä, eikä hän sitä itsekään
koskaan arvellut, mutta hän oli toisenlainen.

Tähän aikaan oli hän kaikenlaisen armeliaisuuden esineenä. Nykyaikaan
on niin paljon armeliaisuutta köyhiä kohtaan, että asianomaiset tuskin
voivat välttää sitä. Mutta on mahdollista, että jos rikkaat
tietäisivät, kuinka vähän köyhät kiittävät heitä heidän antimistaan,
niin antaisivat he vähemmän. Köyhät eivät kiitä sellaisesta, he
nauravat sitä. Mutta on luonnollista, että useimmat joka tapauksessa
nauttivat lahjoista, vaikkakin ilman kiitollisuutta, koska jotakin on
parempi kuin ei mitään.

Lukijata kentiesi kummastuttaa, jos minä kerron, että tämä poika ei
koskaan, ei ainakaan lapsena, tuntenut niin voimakasta vihaa kuin
kerran erästä pappia kohtaan. Oli keskitalvi ja paukkuva pakkanen. Noin
neljä-, viisikymmentä lasta olivat kutsutut kaupungin eteläpuoliselle
lähetystalolle, jossa he saivat ruoka-aterian ja jossa selitettiin
raamattua. He astuivat sisään paleltuneina ja nälkäisinä ja heistä
kaikista oli tuskin pari kolme syönyt kunnon ateriaa viime viikkoina.
He olivat ehkä silloin tällöin pureskelleet palan leipää tai juoneet
kupin kahvia, juuri niin paljon kuin tarvitsi pysyäkseen hengissä.
Tämän tiesivät kaikki lapset, eikähän sellainen olekaan helppoa
unohtaa. Kun he nyt tulivat sisään ja haistoivat ruoantuoksun, nousi se
heidän päähänsä kuin humala. Ivariin vaikutti tämä ateria niin, että
kun hän oli syönyt, istui hän ja pelkäsi vaipuvansa uneen. Niin
voimakkaasti vaikutti se, että kerrankin oli saanut syödä kylliksensä.

Silloin nousi pappi ylös ja alkoi puhua köyhille lapsille. Hän tuli
hienosta kodista mattoineen ja kauniine huonekaluineen, eikä hän ollut
koskaan muuten kuin ehkä huvin vuoksi koettanut, mitä tahtoi sanoa,
ett'ei saanut syödä kylliksensä. Hän katsoi tuohon suureen
lapsilaumaan, hymyili äitelästi ja puhui kiitollisuudesta Jumalaa
kohtaan, joka on kaiken hyvän lahjan antaja ja sitä lähinnä
kiitollisuudesta kaikkia hyviä ihmisiä kohtaan, jotka tekevät hyvää
maailmassa ja ovat maan suola. Hän puhui tästä niin, että ruoka nousi
pojalle kurkkuun, ikäänkuin olisi se tahtonut tukahuttaa hänet. Hän
häpesi, että oli köyhä, häntä ujostutti niin, että itku tyrehtyi hänen
kurkkuunsa. Hän oli loukkaantunut kuin olisi häntä verisesti solvaistu,
häntä ja kaikkia, jotka olivat köyhiä maan päällä. Ja hän arveli, että
tahtoisi saada nousta ja vastata papille. Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän
vaikeni, kuin olisi jokin pakoittanut ajatukset turruksiin kaikkein
noiden katseiden edessä, jotka kääntyivät häneen, ja kun pappi viimeksi
kääntyi juuri Ivarin puoleen ja alkoi häneltä kysellä, kuten hän ennen
oli tehnyt muutamille muille lapsille tutkiakseen olivatko he
ymmärtäneet -- silloin oli kuin olisi näkymätön voima ehkäissyt poikaa
puhumasta, niinkuin hän tahtoi. Eikä siinä kylliksi. Viha sydämessään
vastasi lapsi juuri niin kuin hän tiesi, että pappi halusi hänen
vastaavan. Ja Ivar teki sen niin hyvin, että pappi kiitti häntä ja
taputti hänen päätänsä. Ja poika istuutui punastuen häpeästä ja
hypisteli lakkia kädessään.

Tämä keskenkypsyys osoittaa, mitä tottuminen saa aikaan. Sillä kun tämä
tapahtui, oli Ivar kolmetoista vuotias.



VII.


Minä kerron, kuten olen kuullut ja niinkuin muisto siitä opettaa minua
kertomaan. Ja senvuoksi menen minä nyt eteenpäin ajassa. Näen edessäni
Ivar Lyth'in nuorena miehenä. Hänen poikavuotensa olivat ohi jättämättä
hänelle paljon muistamista.

Siihen aikaan kun tästä on kysymys, kulki nuori mies tehtaasta
tehtaaseen löytämättä milloinkaan työtä, jonka luokse olisi saattanut
pysähtyä. Niin köyhä ja oppimaton kuin hän olikin, oli hänellä
kuitenkin aina, kuten ennen on sanottu, jälellä jonkinlainen vaatimus
parempaan. Tähän nähden ei hänellä ollut ainoastaan halu nauttia, joka
lienee yhteistä useimmille, vaan myöskin tietää, ja senvuoksi luki hän
parina vuonna ne ajat, jotka muut käyttivät huvituksiinsa. Kun köyhällä
työläisellä on halu lukea, on liikuttavaa ajatella, _kuinka_ hän lukee.
Voin kuvitella itselleni, että se käy aivan toisin kuin joku muu
ihminen, jolla aina on aikaa ja jolle kaikki kirjat ovat saatavissa,
ottaa kirjan käteensä vain päästäksensä sen läpi. Hän ei luule mitään
tietävänsä, kun hän alkaa, ja mitä enemmän hän lukee, sitä selvemmin
hän näkee ja tuntee, että hän perimmältäkään ei mitään tiedä. On
otaksuttavaa, että hän silloin lukee suuremmalla innolla kuin joku muu
voisi sen tehdä, juuri senvuoksi että hänen täytyy taistella joka
minuutti, jonka hän saattaa uhrata tälle tiedonetsinnällensä. Sillä
työaika tehtaissa on pitkä, vielä pitempi oli se ennen, ja jos on
raskasta työtä, ei ole aina niin hyvä säästää lepotunneistaan.

Ivar Lyth oli kuitenkin terve ja vahva eikä pariakymmentäparia vuotta
vanhempi ja senvuoksi kävi se. On helpompaa meidän aikanamme kuin ennen
oli, köyhän lainata kirjoja, kun arveltiin, että köyhän tuskin tarvitsi
lukeakaan. Ja te ihmettelisitte, jos minä kertoisin teille, kuinka
paljon Ivar Lyth luki ja mitä kirjoja hän luki. Mutta maksaa tuskin
vaivaa luetella nimiä. On kylliksi kun sanon, että hän luki likipitäen,
mitä muutkin sivistyneet ihmiset lukevat, se tahtoo sanoa, mitä
sanomalehtien kautta tyrkytettiin hänelle. Tämä lukeminen täytti
kuitenkin tyhjän paikan hänessä, ja että se jäi hedelmättömäksi,
riippui jälkeenpäin sattuvista tapauksista.

Oli kuitenkin ihmeellistä kyllä, että hän tänä aikana saattoi lukea.
Sillä Ivar Lyth oli, samoinkuin useimmat naimattomat työtoverinsa,
perheessä asumassa, ja kun hänen öisin piti lukea, tapahtui se
lattialla maaten kaasulampun valossa, joka oli varustettu verholla
siten, että valo antoi lukijaan, mutta varjo levisi muuhun osaan
huonetta.

On mahdollista, että itse se taistelun elementti, joka kätkeytyi
kaikkeen tähän tiedon hankkimiseen, oli apuna lisäämässä hänen
tarmoansa. Mutta hän ei olisi päässyt kauaksi, jos ei sattuma
erityisellä tavalla olisi suosinut hänen pyrkimyksiänsä. Ja sattuma
tuli hänelle avuksi ihmismuodossa, hienon ja sivistyneen miehen, joka
seurusteli parhaimmissa piireissä ja työskenteli köyhien hyväksi niin
puheessa kuin kirjoituksessakin. Jos minä mainitsisin hänen nimensä,
tuntisitte te hänet tai ainakin tietäisitte, kuka hän oli. Hän oli
useita vuosia vanhempi kuin tiedonhaluinen työmies ja hän asui yksin
yliskamarissa eteläpuolella kaupunkia, ei kaukana sieltä, missä tällä
silloin oli asuinpaikka huoneosakkaana.

Lyth tuli tuttavaksi tämän miehen kanssa sillä tavoin, että hän eräänä
päivänä seisoi hänen vieressänsä kirjastossa ja hieno herra kuuli
kuinka hän pyysi lainata kirjaa. Työmies näki, että vieras hätkähti ja
tarkasteli häntä, kun hän kuuli kirjan nimen, ja kun Lyth silloin sai
sen vastauksen, että kirjaa ei ollut, kääntyi hieno herra hänen
puoleensa ja sanoi nimensä. Hän esitteli itsensä työmiehelle kuin olisi
tämä ollut vertainen ja tämä tuli siitä niin hämmästyksiinsä, että hän
ei ensin tullut sanoneeksi ainoatakaan sanaa. Vieras sanoi aivan
tyynenä, että hänellä oli kirja ja halusta palvelisi häntä lainaamalla
sen, jos tämä vain tahtoisi seurata häntä kotiin sitä hakemaan.

Työmies oli epäluuloinen, hän kulki koko ajan ja ajatteli, miksi tuo
toinen oli kysynyt sellaista asiaa ja mikä hänen tarkoituksensa mahtoi
olla. Molemmat miehet kulkivat yhdessä -- ja vihdoin kysyi vieras
seuralaisensa nimeä. Lyth häpesi, koska oli ollut epäkohtelias eikä
heti ollut sitä ilmoittanut. Mutta toinen ei ollut mitään
huomaavinansa, ja niin seurasivat he edelleen työmiehen koko ajan
ihmetellessä, mitä toinen tahtoi häneltä. Lopuksi tulivat he erääseen
taloon, joka sijaitsi muutaman sivukadun varrella. Tohtori avasi oven
ja pyysi seuralaistansa astumaan sisään. Työmies huomasi tavanneensa
merkillisen miehen, ja merkillisyys oli siinä, että hän ei mitään muuta
tahtonut kuin auttaa häntä. Ensi iltana jäivät he istumaan tohtorin
huoneeseen ja keskustelivat yli pari tuntia.

Tämä ensimmäinen kohtaus johti useampiin ja kahden vuoden aikana luki
Lyth tohtorin kirjastosta kaikki kirjat, jotka olivat ruotsia ja joista
saattoi olla hänelle jotain hyötyä. Lyth kävi usein tervehtimässä uutta
ystäväänsä ja hänen kanssaan keskusteli hän kaikesta paitsi siitä, mikä
koski hänen omaa elämäänsä. Tohtorin oli tapana leikillisesti sanoa,
että Lyth'illä oli taipumusta tulla filosoofiksi, ja hän puhui yleensä
työmiehelle paljon taipumuksista, joita ei kehitetä. Varmaa on, että
onnellisempi kuin näinä kahtena vuotena ei Ivar Lyth koskaan ollut. Kun
hän istui tohtorin työhuoneessa, unohti hän kaikki, mitä hänen muulloin
oli tapana miettiä. Ja kun hän sitten seisoi työnsä ääressä saattoi
ajatus tuollaisesta illasta, joka odotti, tehdä hänet iloiseksi ja
tyytyväiseksi, silloinkin jos hän oli nälkäinen ja häneltä puuttui
rahoja.

On luonnollista, että tohtori pari kertaa kysyi uudelta tuttavaltansa,
miten tällä oli laita. Mutta joko vastasi hän vältellen tai suorastaan
katkaisi kysymyksen sanomalla, ett'ei tahtonut vastata, niin antoi Lyth
hänen kuitenkin ymmärtää, että hän ei toivonut mitään kysyttävän
itsestään. Niin, hän vastasi kysyjälle kerran niin kitkerästi, että hän
itse ihmetteli, ett'ei toinen suuttunut. Mutta tohtori näytti
päinvastoin katuvan, että oli ollut tungetteleva ja molemmat miehet
istuivat hiljaa hyvän aikaa tietämättä, mitä he tämän jälkeen
sanoisivat toisillensa.

Oli nimittäin niin, että tohtori pelkästä hyvänsuonnista oli tullut
kysyneeksi Ivar Lyth'in äitiä ja silloin nousi veri aina sankarimme
päähän. Hän puri hampaitaan yhteen, jotta ei tulisi sanoneeksi mitään,
joka haavoittaisi kysyjää enemmän kuin tarpeellista oli, ja kun he
istuivat siinä, tuli Ivar Lyth kiinnittäneeksi huomiota nuoren tytön
valokuvaan, joka oli oppineen pöydällä. Työmies tuli siinä ajatelleeksi
rakkautta, naimista ja lapsia. Silmänräpäyksessä tuntui hänestä, kuin
olisi koko hänen nuoruutensa ja lapsuutensa suru repinyt ja raadellut
häntä ja hän sanoi yht'äkkiä ja odottamatta:

"Minä en koskaan tahtoisi mennä naimisiin."

Hän huomasi, että toinen hämmästyi, kun hänen sanansa tulivat niin
jyrkästi. Mutta tohtorilla oli itsensähillitsemisen levollisuus, joka
harvoin väisti häneltä ja senvuoksi vastasi hän vain:

"Ettekö?"

Hänen äänensä tuntui välinpitämättömämmältä kuin Ivar Lyth halusi, ja
hän jatkoi senvuoksi:

"Jos minä menisin naimisiin ja saisin lapsen, olisi se pahinta, mitä
osaisin itselleni ajatella. Minä luulen, että minä tappaisin lapsen,
jos minulla sellainen olisi."

Tohtori kohottautui puoleksi keinutuolista ja katseli häntä.

"Sitä te ette tarkoita," sanoi hän.

Tästä tuli toinen vielä innokkaammaksi ja jatkoi senvuoksi:

"Kyllä, minä tiedän, että tekisin sen. Ehkä en heti, ehkä en moniin
vuosiin. Mutta vihdoin tekisin minä sen kuitenkin."

"Ettekö te rakastaisi lasta, jos sellainen teillä olisi?" huudahti
tohtori.

"Juuri senvuoksi tappaisin minä sen," vastasi Ivar Lyth.

Kun hän virkkoi nämä sanat, ei Ivar Lyth varmaankaan tarkoittanut
niillä mitään. Tai hänen päähänsä ei ainakaan pälkähtänyt, että ne
voisivat saada jonkin tarkoituksen. Ne tunkivat esiin hänen
huuliltansa, kuin olisi joku toinen puhunut hänen suullansa. Hän ei
ollut koskaan ajatellut mitään sellaista ja tuli kentiesi vastanneeksi
siten vain senvuoksi, että toinen mitään tarkoittamatta oli herättänyt
hänessä eloon ajatuksen hänen äidistänsä. Mutta hänen äänessään, hänen
katseessaan, koko hänen olennossaan oli jotain samalla kertaa niin
vihamielistä ja kamalaa, että tohtorin ehdottomasti täytyi kysyä
itseltään, oliko tämä sama mies, joka vaatimattomana ja umpimielisenä
tapasi tulla hänen luoksensa tyydyttämään tiedonhaluaan.

Molemmat miehet vaikenivat, ja Ivar Lyth sitaisi kädellä otsaansa kuin
olisi hän tuntenut huimausta. Hänen silmiään todellakin hämärsi ja
samalla hetkellä kuin sanat olivat sanotut, laskeutui hänen yllensä
kammottava raskaus. Oli kuin olisi hänessä herännyt muisto, että
juuri niin oli hän kerran ennen istunut. Juuri niin oli toinen
puhunut ja hän oli juuri niin vastannut. Sanat soivat vielä hänen
sisässään sellaisella voimalla, kuin olisivat ne vanginneet hänen
tulevaisuuttansa ja sitoneet hänet väkevillä kahleilla johonkin, jota
ei vielä ollut. Ne eivät kuuluneet hänen korviinsa varoituksena vaan
lupauksena. Eikö se ole kummallista? Ja sillä aikaa kun hänen katseensa
liukui yli kirjahyllyrivien, jotka olivat hänen edessänsä, vapisi hän
tuskasta, joka silloin tuntui hänestä aivan tarkoituksettomalta.



VIII.


Tämä kohtaus vaikutti Ivar Lyth'iin niin ankarasti, että hän tästä
päivästä alkaen vältti joutumista sen miehen pariin, jonka seura oli
hänelle merkinnyt enemmän kuin kenenkään muun. En voi selittää sitä
toisella tavoin kuin että hän tunsi jollain selittämättömällä tavalla
paljastaneensa itsensä toiselle ja häpesi sitä. Hän oli tullut
sanoneeksi jotakin, joka tuntui häpeältä jo pelkästään sanottunakin.
Hän oli katkeroittunut itseensä, katkeroittunut toiseen, joka oli ollut
hänen heikkoutensa todistajana ja samalla kertaa tunsi hän
tulevaisuuden suhteen epämääräistä pelkoa, joka parina päivänä tuli
häneen niin pian kun hän koetti olla yksin. Tämä pelko katosi sitten
vähitellen ja hän käsitteli koko tunnetta mielikuvituksena. Mutta
myöskin sitten kun hän oli päässyt tämän kummallisen mielentilan
herraksi, ei hän saattanut uudistaa niitä käyntejä, jotka ennen olivat
olleet hänen ilonsa.

Ehk'ei Ivar Lyth kuitenkaan olisi niin täydellisesti vieraantunut
mainitun tohtorin seurasta jos ei yhdenaikaisesti tämän keralla olisi
tapahtunut jotain muuta, joka täydellisesti käänsi hänen elämänsä
suunnan. Kuten muistamme, asui Ivar Lyth tähän aikaan huoneosakkaana;
se tahtoo sanoa, hänellä oli makuusija yötä samassa huoneessa kuin
kokonaisella perheelläkin, ja tämä koti oli ainoa, jonka hän omisti.

Ivar Lyth oli alussa ainoa vieras, joka jakoi huonetta yhdessä perheen
keralla. Mutta eräänä iltana talviaikaan tuli myöskin nuori tyttö
sinne. Hän teki työtä samassa tehtaassa kuin Lyth ja vaikka hän ei
koskaan ollut puhunut tytön kanssa, tunsi hän hänet kuitenkin heti. Hän
kantoi kaikki mitä omisti ja mitä hänellä oli mukanaan raitaiseen
pumpuliliiviin sidottuna ja kysyi, eikö hän voisi saada paikkaa vain
yön yli. Hän kertoi, että siinä perheessä, missä hän oli ennen asunut,
piti tyyssijaansa kaksi prostitueerattua. He olivat laahanneet miehiä
kadulta sisään ja nuori tyttö oli muuttanut tästä kodista, jotta hänen
ei kauempaa tarvitsisi kärsiä sellaista seuraa.

Ivar Lyth istui ajatuksissaan vuoteellaan ja kuunteli keskustelua, joka
sukeusi nuoren tytön ja perheen kesken, ja hän tiesi koko ajan, että se
oli hän, joka lopulta saisi päättää, hyväksyttäisiinkö hänen pyyntönsä
vai ei. Hän oli nimittäin sopinut niin, että hän siitä hinnasta, minkä
suoritti, saisi yksin asua perheessä ja hän tunsi vastenmielisyyttä
ajatellessaan, että ahdasta tilaa jakamaan tulisi vielä yksi lisäksi.

Hän istui epäilevänä ja katsoi tyttöön, ja hän kuuli selvästi kuin
olisi joku kuiskannut hänen sisässään: "sano ei! sano ei!" Mutta
samalla kertaa tiesi hän, että kun tulisi kysymykseen, ei hän koskaan
voisi kieltää, vaikka tahtoisikin. Ja samassa näki hän tytön suuret
silmät, jotka olivat syvän pelokkaat kuin takaa-ajetun otuksen.

Ivar Lyth kääntyi poispäin. Hän ei voinut kestää näiden silmien
katsetta eikä myöskään ajatusta, että se olisi hän, joka ajaisi hänet
ulos yöhön. Hän mumisi hyväksymisensä: "vain tällä kertaa." Tyttö veti
syvään henkeään, asetti nyyttinsä sivulle ja istuutui pää käsien
nojaan.

Sinä iltana ei Ivar Lyth osannut lukea vuoteessaan. Hän riisuutui,
ryömi nurkkaansa ja nukkui. Mutta vielä unessa vainosi häntä
selittämätön levottomuuden tunne, ja kun hän heräsi, sattui hänen
ensimmäinen katseensa tyttöön, joka oli saanut paikan itselleen
lattialla lähellä ovea. Siinä oli suuri rako alapuolella ja Lyth tiesi,
että siitä veti kylmästi. Hän oli itse maannut siinä ensin, vaikka
hänen sitten oli onnistunut saada parempi paikka sisempänä huonetta.
Tyttö nukkui vielä ja Ivar Lyth oli yksin valveilla. Hän saattoi nähdä
tytön siinä, missä tämä nukkui, tarvitsematta kohottautua, ja hän tuli
ajatelleeksi, että hän varmaan oli yksin ja hylätty kuten hän itsekin
ja että kukaan ei välittänyt hänestä. Hän ei ymmärtänyt, että tämä
ajatus juurtuisi häneen juuri katsellessaan tätä nuorta naista, jonka
kanssa hän ei ollut vaihtanut sanaakaan. Hänellä oli vaalea tukka, joka
putosi pehmeälle kaulalle ja hänen olkapäissään oli jotain lapsellista,
joka melkein vietteli kyyneleitä nuoren miehen silmiin. Hän makasi
kauan tuijottaen nuoreen tyttöön ja mitä kauemmin hän makasi ja
ajatteli, sitä lapsellisemmalta, yksinäisemmältä ja hyljätymmältä
tuntui tyttö hänen mielestänsä. Unissa tyttö kuitenkin lienee tuntenut,
että joku tarkasteli häntä, sillä hän aukaisi yht'äkkiä silmänsä ja
veti rääsyisen peitteen olkapäittensä yli. Kun Lyth meni työhönsä,
makasi tyttö vielä hiljaa ja teeskenteli nukkuvansa.



IX.


Ivar Lyth kuljeskeli koko päivän ympäri tuntien että jotain ihmeellistä
oli tapahtunut ja samalla peloissaan kuin uhkaavasta vaarasta. Hän ei
voinut ymmärtää syytä tähän kummalliseen tunteeseen. Mutta se kasvoi ja
kasvoi päivän kuluessa ja oli kuin olisi kaikki, mitä hän teki,
ajatteli tai tunsi saanut suuremmat mitta-suhteet. Hänen
levottomuutensa oli niin väkevä, että hän illalla kulki kiertotietä
vain päästäkseen tulemasta liian aikaisin kotiin.

Hänestä näytti niin äärettömän tärkeältä saisiko hän nähdä jälleen tuon
vaalean tukan ja nämä suuret silmät vai ei, melkein kuin vaikuttaisi se
ratkaisevasti koko hänen elämäänsä. Hän ei tahtonut sitä. Koko
voimallaan koetti hän upottautua siihen tunteeseen, että se oli hänestä
mitä vastenmielisintä. Ja viha kiehui hänessä jo edeltäkäsin, kun hän
vain ajattelikin, että hänen emäntänsä voisi rikkoa sanansa ja
todellakin antaisi tytön jäädä.

Kun Ivar Lyth tuli takaisin, istui nuori tyttö kuitenkin jo paikallaan
eikä mikään niistä tunteista, joita nuori mies edeltäkäsin oli
koettanut loihtia esiin, tahtonut häntä nähdessä ilmaantua. Hän tunsi
vain tukahutettua ahdistusta, aivan kuin ei olisi jaksanut asettautua
vastarintaan vääryyttä vastaan. Ja tervehtimättä hiipi hän
vuoteellensa.

Kukaan ei ollut kysynyt hänen mieltänsä ja Ivar Lyth koetti ensin
nostattaa itsessään oikeutettua vihaa tätä loukkausta kohtaan.
Ajatuksissaan kiihoitti hän itseään ja mietti koota kapineensa ja
lähteä tiehensä. Hän heitti silmäyksen huoneeseen ja istui vuoteellaan
hautoen ajatuksiaan.

Ei ole vaikeata ajatella, miltä sellainen huone näyttää maatapanoajan
saapuessa. Koko huone on täysi likaisia vuoteita. Kukaan ei voi
liikkua siellä sisällä. Jokainen istuu paikallaan väsyneenä,
kokoonkyyristyneenä, jotta ei olisi tiellä. Takassa palaa kaasulamppu.
Paikan isäntä kuorsaa jo ja vaimo on kenties juuri riisuutumassa
mennäkseen sänkyyn. Kukaan ei välitä toisesta, eikä kukaan ujostele.

Sellaisesta sisustasta voisi kertoa paljon, joka ehkä useimmista
lukijoista olisi vähemmän mieluista kuulla. Ivar Lyth istui tässä
ympäristössä ja koetti kiihoittaa itseään vihaan senvuoksi, että
isäntäväkensä oli rikkonut lupauksensa. Mutta keskellä näitä ajatuksia
ei hän saattanut olla katsomatta sille taholle, missä nuori tyttö oli.
Tyttö hommaili asettaen tavaroitaan järjestykseen ja kun hän oli sen
tehnyt, otti hän esiin neulan ja lankaa ja asettautui korjaamaan
hamettaan. Hän ei sanonut mitään, oli kuin olisi hän istunut yksin
huoneessa. On luultavaa, että hän kuitenkin huomasi, miten nuori mies
häntä katseli. Itse ei hän kuitenkaan voinut päästä siitä asiasta
selville. Mutta kun hän istui siellä, tuntui hänestä äkkiä kuin he
molemmat, nuori tyttö ja hän, koko ajan keskustelisivat toistensa
kanssa. Hän pani merkille, että tytön hame oli kulunut ja hän veti
siitä sen johtopäätöksen, että hän eli kunniallisesti. Hänellä oli
paksu, vaalea tukka ja siniset silmät, hänen ihonsa oli heleämpi kuin
työläisnaisilla on tavallista ja hänen suunsa oli punainen ja kaunis.
Hän oli hauskan näköinen, mutta se seikka ei etusijassa viehättänyt
nuorta työmiestä. Hänen ajatuksensa kulkivat toiselle suunnalle. Koko
tytön käytös ja ulkomuoto panivat hänet jälleen ajattelemaan, että hän
varmaankin lienee onneton ja yksinäinen. Aivan kuin ensimmäisenä iltana
ahdisti häntä uudelleen se ajatus ja hän alkoi ihmetellä, mitä nuori
tyttö ajatteli hänestä. Sillä aikaa oli emäntä ryöminyt vuoteeseensa ja
nukkunut, ja koko ajan istui Ivar Lyth samassa asennossa ja hänen
ajatuksensa työskentelivät lakkaamatta. Hän tunsi melkein kuin olisivat
he, tyttö ja hän, istuneet valveilla pitääkseen toisilleen seuraa ja
hän olisi ollut iloinen, jos tyttö olisi sanonut jotain. Mutta samalla
kertaa miellytti häntä se, ett'ei hän mitään puhunut. Hän tunsi
sydämensä oudosti heltyneen ja kun hän viimein meni vuoteeseensa, ei
hän saattanut olla kääntymättä ja sanomatta hyvää yötä nuorelle
naiselle ennenkuin nukkui.

Tämä oli ensimmäinen sana, jonka he kumpainenkaan siihen asti olivat
lausuneet toisillensa. "Hyvää yötä", vastasi tyttö.

Ja Lyth'istä tuntui, että hänen suuret silmänsä kävivät ystävällisiksi,
kun ne kääntyivät häntä kohti.

Tätä keksintöä seurasi tunne, että onni odotti häntä. Mutta samalla
kertaa kirveli pelko hänen rintaansa. Mitä voimakkaimman
vastenmielisyyden tunne levisi koko hänen ruumiiseensa, ja hän kärsi
kuin olisi osannut katsoa sisäänsä ja kuin olisi ymmärtänyt koko
elämän. Häneen tarttui merkillinen tuska, kuin olisi hän syöksynyt
vaaraan sanomalla tuon pienen sanan "hyvää yötä", ja hän piti, ett'ei
hänen koskaan olisi pitänyt lausua tytölle tuota pientä sanaa. Hän
makasi kauan valveilla mietiskellen miksi oli tehnyt sen. Oli kuin
olisi hän tässä sanassa huomannut alun koko elämäänsä, ja se sitoi
häntä tyttöön ja tyttöä häneen, ennenkuin kumpainenkaan heistä edes
tiesi toisen nimeä.



X.


Oli asia, joka tässä miehessä ennen muuta tuntuu lukijasta
kummalliselta. Ulkonaisessa elämässään ja käytöksessään oli hän aina
kuten kansa on useimmiten. Hän teki muistutuksitta työnsä tehtaassa ja
niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli naimisissa ei hän koskaan
muuttanut paikkaa. Hän ei käyttänyt väkijuomia enempää kuin muutkaan,
eikä ollut ketään, jonka kanssa hänen olisi ollut vaikea tulla toimeen.
Jos joku teki hänelle jotain pahaa, ei hän koskaan saattanut kostaa, ja
jos joku oli kova ja ilkeä häntä kohtaan, oli se aina hän, joka
väistyi. Tätä hän ei tehnyt siitä syystä, että olisi ollut
sovinnollisempi tai parempi kuin toisetkaan, vaan senvuoksi, että hän
ei voinut muuta. Viha ja kiukku olivat päinvastoin väijyksissä tämän
harvinaisen miehen sisällä. Mutta hänen vihansa oli omituista laatua.
Se ei leimahtanut liekkeihin, mutta se oli niin väkivaltaista että se
syttyessään teki miehen sairaaksi. Hän on nähnyt punaisten pilkkujen
hyppivän ympäri toinen toistansa pimeässä ja hän on usein pelännyt
itseään. Muuten kuului hän niihin, joille elämä on ollut lujaa, eikä
hän oikeastaan koskaan voinut ymmärtää, olivatko kaikki ne kummalliset
ajatukset, jotka hallitsivat häntä, tulleet siitä, että hänellä oli
ollut vaikeata, tai oliko hänellä ollut niin ankaraa senvuoksi, että
hänen pahat ajatuksensa pitivät häntä vallassaan. Kaikki oli aina
käynyt hänelle ylös ja alas ja eteen ja taaksepäin. Ei koskaan voinut
hän sanoa saavuttaneensa päämaalia, johon oli pyrkinyt tai tulleensa
lepoon ja rauhaan. Hän tunsi sen, kuin olisi joku estänyt häntä
elämästä muiden ihmisten elämää, ja tämä joku tunsi onnettoman miehen
itsessään aina siihen asti kuin tämä kummallinen, sisäinen
kaksintaistelu oli lopussa, se tahtoo sanoa siihen päivään asti kuin
tämä toinen päätti työnsä lyömällä hänet maahan.

Niin tunsi onneton koko elämänsä ajan ja oli kenties totta kun hän
sanoi, että aina joku muu kuin hän itse oli johtanut hänen tekojansa ja
että tämä toinen väijyi hänen sisällään. Tämä toinen ei myöskään
koskaan päästänyt saalistansa. Kun hän oli onneton, kuiskasi ääni hänen
sisässään: "tee se ja se." Ja se kehoitti häntä aina pahaan. Se lakkasi
kuiskaamasta ja rupesi puhumaan. Se lopetti puhumisen ja huusi ääneen.
Se huusi niin lujaa, että kidutettu mies toisinaan arveli, että
ihmisten pitäisi kääntyä ympäri kadulla, kun hän kulki ohi. Se huusi
hänen korvissansa kun tehtaan kangaspuut kalskuttivat hänen
ympärillänsä. Se kirkui hänessä kun hän seisoi siinä elämänsä kohdassa,
jolloin jokainen ihminen etsii onnea, ja se huusi kovempaa kuin
koskaan, kun onnettomuus tuli ja painoi hänet maahan. Se oli aina
saapuvilla tuo hirvittävä joku puhuvine äänineen, ja mies, joka kantoi
sitä sisässään, tiesi kauan, että toinen viimein olisi väkevämpi.

Niin tapahtuikin ja sen vuoksi on hirvittävää ajatella, että kun hänen
kohtalonsa mitta oli täysi, sanoi mies itse, että hän oli saanut
rauhan. Hän tiesi myöskin, että silloin ei toisesta koskaan enään
kuuluisi mitään. Mutta mitä hän kenties ei tiennyt oli, että tämä
riippui siitä, että tuo toinen oli nyt muuttunut häneksi itseksi ja
että se, mitä hän ennen oli kutsunut omaksi minäksensä, oli poissa.



XI.


Kului useita päiviä, joina Ivar Lyth ei uskaltanut katsoa nuoreen
tyttöön eikä koskaan puhutellut häntä. Ainoa mitä hän ei voinut jättää
oli toivottaa hyvää yötä. Tyttö vastasi, kuten oli tehnyt ensi
kerralla, matalasti ja ilman minkäänlaista äänenpainoa. Mutta yhä
kuvitteli mies, että naisen katse oli tullut ystävällisemmäksi aina
sitä mukaa kun hän tottui siihen, että he molemmat vaihtoivat tämän
ainoan sanan.

Vähitellen tulivat he aina vaihtaneeksi tämän tervehdyksen, tai miksi
kutsuisin sitä, sitten kun toiset olivat nukkuneet. On ihmeellistä,
mitä kaikkea voi kuvitella itselleen niin pienestä asiasta. Mutta on
totta, että koko päivän kun Ivar Lyth seisoi työnsä ääressä, saattoi
hän kuulla nuoren tytön äänen korvissansa. Kun tuli aamu kaipasi hän
illan tuloa, jotta uudelleen saisi kuulla tämän ainoan sanan, ja kun
hän makasi vuoteellaan, oli hänen tapana valvoa hetkinen, että se
silmänräpäys, jota hän koko päivän oli kaivannut, ei äkin kuluisi
ohitse. Mutta kun sana oli sanottu ja hän oli saanut kuulla tytön
vastauksen, nukkui hän suloisen turvallisuuden tunteella, jota hän ei
ollut tuntenut sitten kuin vanha kasvatusäiti laitteli peitettä hänen
ympärillensä silloin kuin hän oli lapsi.

Varmaa oli, että Ivar Lyth ei koskaan elämässään tuntenut itseään niin
onnelliseksi kuin tähän aikaan. Tämä tunne oli hänelle sekä uusi että
omituinen. Hän saattoi nimenomaan käydä ja ihmetellä, mitä hänelle
oikeastaan oli tapahtunut, niin kummallinen tunne täytti hänet hänen
ollessaan mitä jokapäiväisimmissä askareissaan, kunnes hän yht'äkkiä
muisti tuota vaaleata, sinisilmäistä tyttöä ja että hän vielä samana
iltana kuulisi hänen sanovan hyvää yötä. Ajatus syöksähti hänen
sieluunsa kuin kirvelevä pistos pelkästä ilosta.

On luultavaa, että Ivar Lyth hyvinkin kauan olisi voinut olla
puhuttelematta tyttöä tai että hän ei edes olisi tullut ajatelleeksi
jotain sellaista yrittääkään, jos ei tyttö eräänä iltana olisi
tykkänään jäänyt pois asuinpaikastansa. Kun Lyth tuli kotiin, ei tyttöä
ollut siellä. Hän häpesi kysyä häntä. Mutta hän tunsi kangistuvansa
pelästyksestä, ja sanomatta mitään kenellekään kulki hän hänen
vuoteensa ohi ja katsoi oliko tytön nyytti jälellä. Se oli todellakin
siellä ja Ivar Lyth kääntyi hiljaa takaisin huonenurkkaansa.

Ihmeellistä kyllä ei hänen päähänsä koskaan pälkähtänyt ajatusta, että
nuori tyttö aivan yksinkertaisesti syystä tai toisesta olisi ollut
myöhästynyt, vaan hän tunsi itsensä heti vakuutetuksi siitä, että hän
ei tänä iltana ollenkaan palaisikaan. Tästä huolimatta ei hän heti
voinut tottua siihen, että niin todella oli laita. Vaikka hän luuli
tietävänsä, että tyttö ei tule, meni hän siitä huolimatta ulos
katsellakseen häntä kadulla, koko ajan pitäen silmällä sen talon
porttia, jossa he asuivat. Välistä luuli hän hänen pienen vartalonsa
häämöittävän kaasulyhdyn valossa ja väristys kulki hänen läpitsensä,
kuin olisi tyttö tuntenut etäälle hänen ajatuksensa ja tullut
senvuoksi, että hän pyysi häntä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
näki hän, että oli erehtynyt, ja katkeroittuneena jatkoi hän kulkuansa
yhä toivoen tytön vihdoinkin tulevan.

Kun hän lopuksi huomasi, että kaiken todennäköisyyden mukaan tämä toivo
raukeisi tyhjiin, valtasi hänet pettymys väsymyksen muodossa, kuin
olisi hänellä ollut ääretön rasitus kestettävänä. Hän kulki kuin
usvassa, jonka läpi hän vain vaivoin saattoi eroittaa ympärillensä, ja
kun hän lopuksi meni jälleen sisälle, luuli hän yht'äkkiä, että tyttö
oli tullut takaisin hänen huomaamattansa ja makasi nyt hyvässä rauhassa
vuoteellaan. Ivar Lyth oli niin varma siitä, että hän jo katui
tyhmyydessään lähteneensä ulos, jonka kautta hän oli kadottanut
tilaisuuden kuulla hänen ääntänsä hänen toivottaessaan hyvää yötä, ja
kuumeisessa kiireessä avasi hän oven. Ensimmäinen, minkä hän huomasi
oli, että tytön vuode oli tyhjä. Mutta nuorin lapsi oli valveilla ja
kirkui kuolemakseen sillä aikaa kun vanhemmat makasivat melun heitä
silmänräpäykseksikään häiritsemättä.

Nyt vaihtui väsymys vihaksi ja riisuutuessaan luuli hän tietävänsä,
että nuori nainen oli joutunut pahoille jälille. Kuinka saattoi tyttö
uskaltaa jotain sellaista? Kuinka voi hän menetellä niin? Ivar Lyth oli
vihainen kuin mies, jota nainen on pettänyt ja hän sääli itseään, joka
oli luotu kärsimään. Hän kirosi itseksensä, hän kirosi tyttöä ja
kaikkia naisia, joita oli kohdannut. Hän kirosi itsensä, kun oli ollut
kyllin heikko antaakseen parin pyöreitä olkapäitä ja hyväilevän äänen
hourata itseään. Hän luuli puhuvansa hänen kanssaan ja ajatuksissansa
syyti hän silmät suut täyteen hänelle mitä herjaavimpia sanoja. Hän
sanoi hänelle, miten hän oli tarrautunut hänen ajatuksiinsa makaamalla
niin hiljaa ja levollisesti ja antamalla hänen katsella itseään ja
sitten sanomalla hänelle hyvää yötä tuolla vilpillisellä, petollisella
äänellä, josta oli tullut hänen onnettomuutensa. Nyt käänsi hän hänelle
selkänsä, nyt kun hän tiesi, että hän ei ajatellut muuta kuin häntä.
Niin pian kuin joku houkutteli, oli hän valmis menemään hänen luotansa
ja kotoansa myyden itsensä juudaspenningeistä ensimäiselle, jonka
tapasi kadulla. "Sinä olet köyhä", sanoi Ivar Lyth. "Sinä saat kentiesi
mennä nälkäisenä vuoteellesi. Mitä teen minä sitten? Kuinka monta
kertaa luulet tapahtuvan minulle sen, että panen maata kylläisenä?
Mutta oletko sinä milloinkaan kuullut, että mies myy rakkautensa
ostaakseen itsellensä leipää? Sellaista teette vain sinä ja sinun
kaltaisesi, sillä sinä olet nainen ja täytät maailmaa onnettomilla
lapsilla."

Tähän mielentilaan nukkui tuiki kiihoittunut ja rakastunut mies.



XII.


Kun hän heräsi, oli hänen mielentilansa muuttunut. Hän oli hellempi ja
hän ajatteli useita kertoja, että hän hyvin mahdollisesti oli saattanut
erehtyä. Mutta ei! Se ei ollut mahdollista. On vain yksi selitys, kun
tyttö jää tulematta yöksi kotiin. Pois kaikki ajatukset, pois kaikki
heikkous. Ivar Lyth oli tullut kadulle ja hän kulki tuimasti kylmässä
tullaksensa työhönsä.

Oli kylmä aamu ja viileys huokui kuin höyry katujen ja talojen
ympärillä. Työmies kulki ripeästi erästä kaupungin eteläpuolen katua,
kun hän yht'äkkiä -- juuri kun hänen piti kääntyä muutamasta
kadunkulmasta -- seisoi kasvot vastatusten nuoren tytön kanssa. Hän
tunsi, miten kaikki veri virtasi hänen sydämeensä ja he pysähtyivät
molemmat. Hän ojensi kätensä hänelle ja tervehti.

Tyttö otti hänen kätensä ja vastasi tervehdykseen. Silloin muisti Ivar
Lyth äkkiä, ett'ei hän tiennyt tytön nimeä ja ainoastaan jotakin
sanoakseen kysyi hän sitä häneltä.

"Maria Jansson", vastasi tyttö. Kun tyttö sanoi sen, hymyili hän ja
lisäsi, että hän aivan hyvin tiesi, että hänen nimensä oli Ivar Lyth.
Sen oli hän saanut tietää tehtaassa.

Nuorella miehellä ei ollut mitään vastaamista tähän muistutukseen. Hän
kulki vain ja ajatteli, että hän itse ei mistään hinnasta maailmassa
olisi voinut kysyä keneltäkään tytön nimeä ja sillä aikaa alkoivat he
kulkea eteenpäin toistensa rinnalla. Ivar Lyth'iä hämmästytti, että
nuoren tytön ääni nyt aamusarastuksessa kuului niin erilaiselta kuin
sillä oli tapana hänen illalla sanoessaan hyvää yötä. Se kuului nyt
kirkkaalta ja kylmältä. Hänen silmänsä olivat myöskin kylmät. Ivar Lyth
piti, että tytöstä yht'äkkiä oli tullut kuin toinen ihminen. Kaikki
mitä hän oli ajatellut ja tuntenut ja uneksinut -- se oli vain jotain,
mitä hän oli kuvitellut. Mihin oli joutunut yhteys niiden kummankin
välillä? Oliko tyttö tosiaankin niin yksinäinen ja onneton, kuin hän
oli ajatellut? Hän ei osannut saada selvää tunteistaan, mutta hän
toivoi itsensä kauaksi pois. Nuori tyttö oli hänelle vieras, joka ei
sopinut hänen elämäänsä, ja jonka kanssa hänellä ei ollut vähintäkään
tekemistä.

Kaiken tämän tunsi hän niin selvästi ja kirkkaasti kuin minä sanon sen
nyt; hän ei vain voinut pysyä kiinni siinä ajatuksessa. Luultavasti oli
niin, että kaikki, mitä hän oli ajatellut näinä viime päivinä, piti
häntä vielä kahleissaan, niin että hänen täytyi puhua sellaista, mitä
hän ennen oli ajatellut, mutta nyt ei enään tuntenut. Tai myöskin oli
hän vihastunut itseensä sentähden, että hän oli ajatellut niin
paljon kaunista tytöstä, jota hän lähemmin ajateltuaan piti niin
vähäpätöisenä. Varmaa on, että hän aivan äkkiä kysyi:

"Missä on Mari ollut yön?"

Samassa kuin hän oli sanonut ne sanat, katui hän. Mutta oli myöhäistä
tehdä uudestaan, mitä oli tapahtunut ja tyttö jatkoi kulkuansa hänen
rinnallansa katsomatta ylös.

"Minkätähden kysytte te sitä?" kysyi hän.

Mitä hän vastaisi? Mitä voisi hän vastata? Silmänräpäyksessä muisti hän
kaikki, mitä oli ajatellut ja tuntenut useina päivinä, kaikki, mitä oli
tuntenut viimeisenä yönä. Hän tuskin tiesi enään, että puhui toiselle.
Oli kuin olisi hän ainoastaan jatkanut puhelua itseksensä. Tuokiossa
oli hän sanonut hänelle, kuinka kaunista hänen mielestänsä oli ollut,
kun hän oli sanonut hänelle hyvää yötä, ja kuinka hänellä oli tapana
maata ja katsella häntä kunnes kaasulamppu sammutettiin. Kun hän puhui,
kulki tyttö ja hymyili kuin olisi kuullut jonkun kertovan kaunista
satua. Ivar Lyth piti hymyilyn kohdistettuna itseensä ja kenenkään
pyytämättä kertoi hän Marialle, että hän ei koskaan ollut epäillyt
häntä mistään pahasta, mutta että häntä surettaisi, jos hän olisi
joutunut huonoille teille. Hän sanoi hänelle, että hän näytti liian
hyvältä siihen ja kun he nyt lähestyivät tehdasta, kysyi hän, eikö
tyttö tahtoisi odottaa häntä illalla, koska heillä oli sama matka
kotiin.

Maria lupasi tämän estelemättä, eikä hän ottanut pahakseen, että Ivar
Lyth oli ajatellut hänen voivan joutua harhapoluille. Sellainen
epäluulo tuntui hänestä aivan luonnolliselta ja hän lupasi tyynesti,
että hän illan tultua kertoisi hänelle, missä oli ollut.

Ivar Lyth ei, merkillistä kyllä, tullut onnelliseksi tästä lupauksesta.
Hän päinvastoin kulki ja ajatteli, että hänen tulisi keksiä joku
tekosyy pitääksensä itsensä loitolla. Koko päivän humisi ja jyskyi
hänen aivoissansa kuin olisivat vieraat äänet varoittaneet häntä ja
tahtoneet pidättää häntä. Mutta hän vastasi äänille ei voivansa rikkoa
lupaustansa ja että jos hän löytäisikin tekosyyn siihen, ei tyttö
uskoisi häntä. Hän vastasi edelleen, että hänen välttämättömästi täytyi
saada vastaus kysymykseensä, ja jos hän ei tapaisi tyttöä, ei hän
koskaan saisi tietää, missä hän oli ollut yötä. Tämä vastaus kielellään
jätti hän työnsä samalla minuutilla kuin suuri kello löi ja meni ulos
tapaamaan Mariaa.

Ivar Lyth sai odottaa kauan ja olisi moneen kertaan voinut lähteä
tiehensä ilman että tytöllä olisi ollut syytä valittaa hänen puuttuvaa
sanansapitäväisyyttä. Mutta Ivar Lyth odotti kuitenkin. Hän odotti kuin
olisi hän ollut lumottu. Ja kun tyttö tuli, oli kuin sydän olisi
seisahtunut hänen rinnassaan, ei ilosta, eikä rakkaudestakaan, vaan
kummallisesta pelosta, joka seurasi häntä elämässä ja lamautti hänen
koko tunnemaailmansa.

Maria tuli myöhempään sen vuoksi, että hän oli siistinyt itseään.
Vieläpä oli hän kähertänyt hiuksensakin. Ivar Lyth näki sen heti ja
lämmin veriaalto läikähti läpi hänen ruumiinsa. Hän kysyi näön vuoksi,
aikoiko hän mennä kotiin, vaikka hän hyvin tiesi, että tyttö oli
ajatellut hänen valmistavan hänelle hiukan huvia. Ja vähäisen
keskustelun jälkeen sinne ja tänne lähtivät he pieneen kahvilaan.

Ivar Lyth istui ja kuunteli, kuinka Maria kertoi itsestään eikä hän
osannut ollenkaan uskoa, että kaikki oli todellista. Sanat liukuivat
hänen ohitsensa ja hän kuuli ne kuin unessa.

Maria kertoi sisarestaan, joka palveli hienossa talossa ja äidistään,
joka oli tullut maalta heitä tervehtimään. Hän kertoi hyvästä paikasta,
jonka hän itse oli jättänyt pikaisuudessaan sillä ajatuksella, että
saisi jonkin paremman. Hän kertoi miten oli kulkenut palveluksesta
palvelukseen ja joutunut yhä pahempaan ja miten hän viimein oli pitänyt
itsensä onnellisena, että oli saanut paikan tehtaassa. Hän istui siellä
ja kuunteli kaikkea ja katsoi hänen pieniin, kirkassilmäisiin
kasvoihinsa, joita vaalea tukka ympäröi. Ja mitä kauemman tyttö kertoi,
sitä enemmän sai hän takaisin ensimmäistä tunnettansa. Oliko se nyt
siksi, että ilta oli tulossa, tai siksi, että hän kuuli tytöllä
todellakin olleen vaikeata, kylliksi -- kummallinen sääli heräsi nuoren
työmiehen povessa. Hän olisi tahtonut ottaa tytön pään käsiensä väliin,
suudella häntä ja sanoa jotain sellaista kuin "ihmisparat kaikki."
Mutta hän ei tullut sitä tehneeksi. Hän istui vain ja kuuli hänen
puhuvan, itkun kirvellessä hänen kurkkuansa kun hän ajatteli, kuinka
vaikealta oli mahtanut tuntua tytölle, jolla oli ollut koti, joutua
tehtaaseen. Oli kuin olisi tytöstä virtaillut taikaa hänen vereensä.
Hänen kohtalonsa oli, että hänen tuli auttaa tätä naista oikealle
tolalle elämässä. Hän oli tuskin rakastunut häneen silloin. Hänellä ei
ollut mitään himoa hänen ruumiiseensa. Mutta ajatus, että se oli hän,
jonka tuli auttaa tyttöä elämään parempaa elämää, syventyi hänessä joka
sanalta, minkä tyttö sanoi. Kaikki, mitä hän kertoi, lisäsi hänessä
sitä vaikutusta, että ihmiset olivat tehneet hänelle pahaa. Äiti oli
herraskartanonkuskin leski ja hän sai eläkkeen herraskartanosta, joka
sijaitsi muutamia penikulmia Tukholman ulkopuolella. Sisar palveli
Östermalmen kaupunginosassa, muuatta perhettä jossa hänellä oli korkea
palkka ja salaa sai lahjoja talonherralta. Mutta kukaan heistä ei
kysynyt häntä, joka istui tässä ja kertoi kohtaloitansa ja
vaikeuksiansa vieraalle miehelle. Hän oli yksin kuin eksyksiin joutunut
lapsi ja Ivar Lyth arveli tahtovansa kantaa häntä väkevillä
käsivarsillansa läpi elämän.

Itse istui tyttö ja hymyili hänelle kertoessaan. Hän ei näyttänyt
ollenkaan ajattelevan, että oli onneton. Mutta tunne siitä valloitti
miehen ja täytti koko hänen sielunsa.

Ja tämä tunne tuli kahta suuremmaksi tytön kertoellessa kaikesta niin
iloisesti ja kevyesti hänen ollenkaan nähtävästi osaamatta käsittää,
että hänellä olisi mitään pelättävää elämässä.



XIII.


Ivar Lyth'in kohtalo alkoi toimia kentiesi nyt, viedäksensä hänet
sinne, minnekä hän ei tahtonut. Tähän aikaan lakkasi hän lainaamasta
kotiin useampia kirjoja ja oli kuin olisi hän unohtanut kerran
etsineensä tietoa. Huomaamatta sitoutui uusia rihmoja niihin, jotka
ennemmin olivat alkaneet kahlita häntä ja arpa oli heitetty, kun hän
eräänä päivänä huomasi, että Maria makasi väristen kylmästä vuoteellaan
oven vieressä. Muut olivat nukkuneet. Oli kuin sumu olisi levinnyt
nuoren miehen aistien ylitse.

Hän nousi ylös ja hiipi pimeässä ovea kohti. Hänen äänensä vapisi kun
hän puhui.

"Maxia", sanoi hän, "etkö tahdo vaihettaa vuodetta minun kanssani?
Minä olen terve ja voimakas, minua ei kylmyys vahingoita."

Tyttö esteli, mutta hän oli itsepäinen, ja vihdoin pyysi hän häntä.
Hän ei ajatellut muuta kuin että oli sääli tyttöä. Hän kumartui alas
ulko-ovea kohti ja piteli kättään ovenreiässä. Sieltä tuuli kylmästi
ja pitkin ovipieltä levisi kuurajuova.

"Sinä saat täällä kuoleman", jatkoi hän.

Ja hän pyysi tyttöä kiiruhtamaan, sillä hän itse seisoi ja paleli.

Silloin nousi tyttö vuoteelta, ja puolipimeässä -- muutamia hiiliä
hehkui vielä uunissa -- seisoivat nämä molemmat nuoret ihmiset milt'ei
alastomina toisiansa vastassa. Ennenkuin Ivar Lyth oli ennättänyt
ajatella, mitä teki, oli hän asettanut kätensä tytön vyötäisten ympäri
-- ja sitten -- seurasi hän häntä takaisin.

Niin yksinkertaisesti saattaa tapahtua, että rakkaus ottaa herruuden
kahden ihmisen elämässä. Tässä ympäristössä viettivät he kumpikin
rakkauden juhlaa. He tunsivat vetoa toisiinsa siksi, että he olivat
nuoria ja olivat tulleet ystäviksi. Päivä päivältä olivat he seuranneet
toisiansa, puhuneet toistensa kanssa, surkutelleet toisiansa, auttaneet
toisiansa sillä vähällä, millä saattoivat. Tänä hämäränä yönä tuli
heistä mies ja vaimo. Hiilet sammuivat takassa. Tuli pimeä heidän
ympärillensä eikä Maria koskaan nähnyt, kuinka se mies, jolle hän oli
antautunut, puristi käsiään epätoivoissaan siitä, mitä oli tapahtunut.
Kuin salama vihlaisi läpi hänen ajattelemattomuutensa tämä: nyt oli hän
sidottu, kenties ainaiseksi. Ja ajatukset kääntyivät takaisin vanhalle
ladullensa. Ivar Lyth ei saanut sitoa naista itseensä, hän ei tahtonut
sitä, hänelle ei nainen saanut synnyttää lasta. Oma koti ja oma pesä ei
ollut häntä varten. Kuin neulanpistos kulki läpi hänen sielunsa, hänen
ympärillänsä tuli tyhjää. Hän makasi lamautuneena tuskasta, aika seisoi
hiljaa hänen kammontunteensa kuohutessa ja hän unohti pitkäksi ajaksi,
ett'ei ollut yksin.

Hän tuli tuntoihinsa kuullessaan Marian itkevän. Hän itki niin hiljaa
ja hänen itkunsa ääni kuului niin heikosti. Eikä hän myöskään
nyyhkyttänyt. Mutta Ivar Lyth tunsi, miten kyynel toinen toisensa
perästä putosi hänen poskillensa. Ennenkuin hän arvasi sanaakaan, oli
hän unhoittanut oman tuskansa hänen vuoksensa ja ottaessaan hänet
käsivarsilleen lohduttaakseen häntä, sanoi hän hänelle kaikkea hyvää,
mitä taisi. Niin, hän sanoi olevansa onnellinen siitä, että rakasti
häntä.

"Mitä luulet sinä minusta", kuiskasi Mari vastaukseksi. "Mitä olet sinä
ajatteleva? Kuin kevytmielinen nainen seuraan minä sinua sinun
vuoteellesi ilman että sinä edes pyydät minua ja antaudun sinulle. --
Oi! Sinun täytyy luulla, että minä olen huono, kevytmielinen, ja että
minulla on ollut muita ennen sinua. Mutta sinun tulee uskoa minua nyt,
Ivar, kun minä sanon sinulle, että minä en koskaan ole pitänyt
kenestäkään ennen sinua, eikä koskaan ole kukaan saanut minulta mitään,
vaikka minä olen niin köyhä ja vaikka on ollut monta, jotka ovat
houkutelleet. Mutta ensi hetkestä kun minä näin sinut -- minä en voi
sanoa, miten se oli. Mutta oli joku minun sisässäni, joka sanoi
minulle, että sinua minä uskoisin. Oli edeltäkäsin määrätty, että sinä
tulisit minun tielleni ja jos minä olisin kieltänyt vaikka sata kertaa,
olisit sinä kuitenkin saanut minut viimeksi. Minä tiesin sen, kun
makasin tuolla ja tunsin, miten sinä katselit minua. Niin, minä tiesin
sen ensi kerralla kun sinä tulit sisään ja minä istuin siellä ja kun
riippui sinusta saisinko minä jäädä."

Hän sanoi tämän ja paljon muuta. Hän itki niin että hänen sydämensä oli
ratketa, että oli antanut Ivar Lyth'in saada tahtonsa perille ja että
hän nyt epäilisi häntä kevytmielisyydestä, ja että hän rakasti häntä ja
oli onnellinen. Ivar Lyth ymmärsi kaiken ja hän unhotti päätöksensä.
Hän unhotti mustat ajatuksensa, joiden hän kuitenkin yhä tiesi
sukeltavan esille. Hän unhotti tuskansa tulevaisuudesta ja elämästä ja
antoi toiselle kaikki lupaukset, joita nainen voi vastaanottaa
mieheltä.



XIV.


Kun minä nyt kirjoitan tämän miehen kohtalosta, näyttää kaikki minusta
niin selvältä ja niin yksinkertaiselta kuin kaikki hänen elämässään
oikeastaan alkoi. Ennen oli hän nukkunut tai vain heilunut elämässä.
Kaikki oli käynyt niin hiljaa ja verkallensa eteenpäin, lapsesta
nuorukaiseksi, nuorukaisesta mieheksi. Ivar Lyth'illä oli ollut keveätä
ja hänellä oli ollut kovaa. Pahaa ja hyvää oli hän tehnyt vuorotellen,
mutta ei koskaan mitään, joka sitoi häntä ja ajoi häntä itse elämän
pyörteeseen. Tiedättekö, mikä se on? Oletteko katsoneet pyörteeseen. Se
kiehuu teidän silmienne edessä ja te näette, että putoatte siihen. Te
tiedätte, että kun se tapahtuu, on teidän elämänne lopussa, ettekä te
pääse milloinkaan sieltä. Mutta kuitenkaan ette te voi auttaa itseänne
puristuksesta. Kuitenkin täytyy teidän liukua aivan alas kuolemaan ja
kadotukseen eikä teissä ole voimaa, jonka asettaisitte vastarintaan.

Niin täydellisesti ilman mahdollisuuksia kääntyä takaisin oli Ivar Lyth
nyt, ja näyttäneekö se käsittämättömältä -- hän oli onnellinen
huolimatta siitä, että hän tunsi onnettomuuden tarttuvan itseensä
limaisine sormineen. Hän työnsi ajatuksen onnettomuudesta takaisin ja
hänellä oli voimia siihen. Yö yöltä hiipivät molemmat nuoret toistensa
luo, päivä päivältä jakoivat he suuret ja pienet. Kaikki oli kuin unta,
josta Ivar Lyth heräsi sinä yönä, kun Maria kertoi hänelle, että
hänestä tulisi isä.

Minä tiedän, että mitä minä nyt kerron, kuuluu hyvin jokapäiväiseltä,
ja minä ymmärrän, että tuskin voin selittää, kuinka tämä jokapäiväinen
tälle miehelle jo alusta näytti olevan jotain aivan toista ja enemmän.
Minun täytyy pyytää teitä uskomaan minua, kun minä sanon, että mitä
tapahtui, tuli hänen yllensä hillitsemättömän mahdin voimalla, kietoi
hänet ja pakoitti hänet tielle, jota hän ei tahtonut kulkea. Hän sanoi
itsellensä jo alussa, että hänen täytyi kulkea sitä. Niitä
vastaväitteitä, joita hän teki sisässänsä, ei hän ilmaissut
kenellekään. Ja kuten Maria sanoi ensi hetkestä tunteneensa itsensä
sidotuksi häneen, niin tiesi hän myöskin olevansa sidottu Mariaan.
Eroitus oli vain se, että tyttö oli iloinen ja tyytyväinen siitä, kun
hän taas kirosi hetkeä, joka oli sitonut heidät. Mutta ei sanallakaan
antanut hän tytön ymmärtää tätä sisäistä riitaisuuttansa, joka jo
alusta alkaen laski perustan hänen vihallensa tätä naista kohtaan, joka
oli tuleva hänen vaimoksensa ja joka jo oli se. Ei tavullakaan
viitannut hän, että hänen sisässänsä asui jotain kaikesta siitä, jota
minä nyt heikoin sanoin koetan tuoda esille. Kun hän kuuli Marian
sanovan, että hänestä tulisi äiti, kulki kuin veitsiä hänen lihansa
läpi. Mutta hän puri hampaansa tuskasta yhteen ja kun hän kuuli Marian
sanovan: "Ethän sinä vain menne luotani!" tiesi hän, ett'ei koskaan,
koskaan se olisi hänelle mahdollista. Hän sanoi olevansa iloinen, että
oli käynyt kuten oli käynyt ja että he tulisivat toimeen, kuten niin
monet muut.

Mutta hänen sisässänsä kalvoi jo se mato, joka lopettaisi kalvamalla
hänen sekä sydämensä että aivonsa.



XV.


Naiminen on rikasta varten, on joku ollut kylliksi julma sanoakseen,
köyhän ei koskaan pitäisi rakastaa. Siitä asti kun Ivar Lyth oli niin
suuri, että osasi ajatella omin neuvoin, oli hän ihmetellyt, mistä se
tuli, että ei ollut voimaa, joka voisi estää virrottain likaisia lapsia
tulvimasta köyhien korttelin kaikkien äyräitten yli. Onko sitten ilo
saada rakastaa naisesta niin suuri, että se voittaa koko elämän
kurjuuden, ja onko riemu saada pitää lasta käsivarsillansa niin
ääretön, että kaikki miettiminen, punnitseminen ja kaikki järki sammuu
tuoksi lyhyeksi silmänräpäykseksi, joka ainakin Ivar Lyth'illä oli niin
kamalasti sekoittunut kammolla?

Ivar Lyth sanoi kuitenkin itsellensä olevan luonnollista, että Maria
kuten jokainen muukin nainen tahtoi saada häpeänsä vaihdetuksi
kunniaksi tulemalla niin pian kuin mahdollista kutsutuksi naiduksi
vaimoksi. Ja hän piti yhtä itsestäänselvänä, että hän itse kuten moni
muu mies katsoisi kunniansa vaativan suojella hänen, Marian, kunniaa.
Mistä tuli, että he saattoivat mennä naimisiin? Niin, kuinka on
sellainen kaikkein useimmissa tapauksissa mahdollista? Ivar Lyth
ansaitsi siihen aikaan neljätoista kruunua viikossa ja Maria seitsemän.
He arvelivat omistavansa enemmän kuin kylliksi -- ei ollut ketään, joka
ei olisi sanonut sitä heille, ja Ivar Lyth säilytti itsellänsä, mitä
tiesi, nimittäin että Marian ansio ei olisi pitkäaikainen. Se ajatus
oli hänestä muuten samantekevä. Sillä kärsiä, sovittautua siihen, joka
kuitenkin on välttämätöntä, raahustaa ja vetää eikä koskaan saada lepoa
-- mitä olisi hän välittänyt siitä! Se, mikä täytti hänet tuskalla oli
esitunne, jota ei koskaan kokonaan voisi saada vaikenemaan, että _juuri
senkautta, että hän joutui naimisiin_, tulisi hän kärsimään, mitä ei
kukaan ennen häntä ollut kärsinyt. Hän tulisi kärsimään, mitä kaikki
muut kärsivät ja omansa lisäksi. Tuli aika, jolloin tämä mies ei voinut
käsittää, että milloinkaan oli seurannut vaimoansa papin luo.

Mutta sitten kuin he kerran olivat alkaneet siitä puhua, oli kuin
päätös jo edeltäkäsin olisi tehty. Oli kuin olisi joku kiiruhtanut
hänen tekojansa, ruoskinut niitä eteenpäin. He menisivät naimisiin, se
oli luonnollista, ja kun he kerran olivat päässeet niin pitkälle, kävi
heille yht'äkkiä selväksi, että naimisen tuli tapahtua niin pian kuin
mahdollista. He alkoivat jälleen laskea, mitä heillä oli, ja se näytti
heistä olevan kylliksi ja mahdollista. Huonekaluja otettiin
vähittäismaksulla, huone vuokrattiin ja he seurasivat toisiansa
kuulutuksia ottamaan. Ivar Lyth tuskin tiesikään, ennenkuin eräänä
päivänä seurue oli kokoontunut pieneen huoneeseen, josta oli tuleva
hänen ja Marian koti ja silläaikaa kun vieraat istuivat ja odottivat
heitä, menivät hän ja Maria todistajinensa papin luo.

Se oli kummallinen hetki, jona he seisoivat siellä hänen huoneessaan ja
odottivat. Ivar Lyth sai yhden kohtauksistansa, kun hän näki selvästi
kaikki eikä hän saattanut ymmärtää, mikä voima oli hänet laahannut
sinne. Ja kuitenkin -- eikö se ole kummallista? -- kuitenkin oli
hänelle epämääräinen tunne, että jotain onnellista oli tapahtunut
hänelle. Oli lauantai-ilta ja päivä senjälkeen saisivat he olla työstä
vapaina. Heillä olisi oma huone asuttavana. Kukaan ei häiritsisi heitä,
kukaan ei keskeyttäisi heidän keskusteluansa, kukaan ei katselisi, kun
he hiljaa keskustelisivat toistensa kanssa. He kohtaisivat toisensa
ruoka-aikoina ja heillä olisi rauhallinen nurkka, johon he voisivat
tulla ja jota he saattaisivat kutsua omaksensa.

Se kiihko, jota tämä mies tunsi, oli niin harvinaista, että se ei
voinut purkautua eikä saada ilmaa, ja keskellä kaikkea hämmentynyttä,
joka raastoi häntä kappaleiksi, kävi hän juhlalliseksi kun pappi alkoi
lukea vihkimäkaavaa. Kun hän asetti sormuksen vaimonsa sormeen, ei hän
ajatellut, että se oli väärää metallia ja hän tunsi kuin olisi
rauhallinen, kaunis unhoitus levinnyt sen ylle, mitä hän juuri oli
tuntenut. Kun pappi sitten toivotti heille onnea, palasi rauhattomuus
silmänräpäykseksi. Mutta se katosi taas ja kun he olivat kestinneet
vieraansa ja olivat yksin pienessä yliskamarissaan, silloin asettautui
Ivar Lyth akkunan viereen ja katseli kadulle. Ja niin ihmeellisesti
ovat vastakohdat yhdistetyt ihmissydämessä, että hän tässä
silmänräpäyksessä ajatteli saavuttaneensa, mihin kaikki ihmiset
pyrkivät.

Samassa tunsi hän käden, joka kosketti hänen olkapäätänsä ja muisti,
ett'ei ollut yksin. Ivar Lyth asetti käsivartensa vaimonsa vyötäisten
ympäri ja suuteli häntä kauan. Hän vapisi sisäisesti ja se saattoi yhtä
hyvin purkautua nauruun kuin itkuunkin. Mutta oli hämärä, ja hänen oli
helppo kätkeä kasvonsa.



XVI.


On ihmisiä, jotka yksinäisyydessä saattavat kuulla ikäänkuin todellinen
höyrylaivan tai koneen kohina täyttäisi heidän aivonsa. Tämä jyske
tuntuu hyvin kummalliselta. Se on selvää eikä sitä voi järkeillä
tyhjäksi. Ja se tulee sisältäpäin. Se voi olla poissa ajoittain. Mutta
se tulee aina jälleen. Kun se tulee, voi alkaa ääneen puhua itseksensä
päästäkseen sitä kuulemasta, ja luulee hetkisen unohtaneensa sen tai
aivan sen vaienneen. Mutta niin pian kuin hän vaikenee, alkaa ääni
uudistetulla raivolla ja tätä ääntä ei voi verrata mihinkään muuhun
ääneen maailmassa. En voi löytää mitään muuta, johon sitä vertaisin,
kuin, jos voisi kuulla oman verensä kohisevan, kuten joki kohisee yli
kivien ja vuorien, niin kuuluisi se tällaiselta. Mutta siinä ohessa on
tämän äänen laita niin kummallisesti, että se tuntuu tahtovan
tukahuttaa kaiken muun, joka soi tai saattaa soida ihmisessä. Ymmärrys,
ajatus ja tahto näkyy vaikenevan, kun tämä kohina alkaa. Se kokoontuu
pyörteeksi, ja on kuin itse uppoisi pyörteeseen ja kuulisi sen laulavan
päänsä päällä.

Onko joku, joka tietää, mitä tämä ääni merkitsee? Ivar Lyth oli yksi
niistä, jotka ovat havainneet sen, ja hän oli kuullut äänen tulevan ja
menevän ja tulevan takaisin pitempien tai lyhempien väliaikojen
perästä. Hän arveli, että se ennusti hänessä voimaa, joka vihdoin
tulisi väkevämmäksi kuin hän itse.

Kukaan ei koskaan uskalla kertoa, että olisi kuullut jotain sellaista,
koska hän pelkää, että ihmiset joko nauraisivat hänelle tai pelosta
vetäytyisivät erilleen ja jättäisivät hänet yksin. Ivar Lyth ei ollut
poikkeus tässä suhteessa. Hän oli pelännyt saavansa kuulla tämän äänen
yksinäisyydessään, maannut valveilla pimeässä ja odottanut, että se
alkaisi kuulua hänen korvissansa ja hän oli nukkunut tämän pauhinan
täristäessä hänen korvakalvojansa kaksinkerroin kovemmin, kun uni teki
hänen jäsenensä raskaiksi kuin lyijyn. Mutta ei koskaan ollut tämä
kammo kiduttanut häntä niin kuin ensimäisinä päivinä hänen
naimisestansa.

Paetaksensa vaimonsa seuraa ja saadaksensa olla yksin, meni hän tällöin
ulos eräänä sunnuntaina. Ja silloin tapahtui, että hän kohtasi sen
miehen, jonka seuran hän tuskin puoli vuotta sitten niin äkkiä oli
jättänyt. Tohtori tuli häntä vastaan kadulla kuin ei mitään olisi
tapahtunut ja tervehti yhtä ystävällisesti kuin ainakin.

Ivar Lyth ei ollut koskaan puhunut tohtorille, missä hän asui, koska
hän tunsi eräänlaista ujoutta olla huoneosakkaana ja koska hän tahtoi,
ett'ei tämä mies, jonka kanssa hän oli vaihtanut ajatuksia, näkisi,
kuinka kurjalta hänen kotinsa näytti. Sentähden ei tohtori ollutkaan
voinut ottaa selvää entisestä ystävästänsä, jonka hän muuten varmaan
olisi tehnyt. Tämän sanoi myöskin tohtori ensimäiseksi ja kysyi sen
ohessa, oliko hän jollain tavoin loukannut toista.

Ivar Lyth vastasi kieltävästi, sillä aikaa kun hän sisässään toivoi
toisen monen penikulman päähän. Niin paljon arveli hän tänä aikana
eläneensä, että oli unhoittanut sen ajan, jolloin he molemmat tunsivat
toisensa. Ei kertaakaan ollut hän ajatellut, että tohtori oli olemassa
tai muistanut, että hänellä oli ollut tapana istua hänen luonansa
saamassa ravintoa sille elämälle, joka nyt joutuisi perikatoon. Ivar
Lyth tuijotti edessään olevaan mieheen kuin kummittelijaan kuolleitten
valtakunnasta, ja hän ymmärsi heti, että hän ei koskaan voisi selittää
toiselle, että se ei ollut epäkiitollisuus, joka oli pidättänyt häntä
poissa.

"Minkätähden en ole nähnyt teitä nyt puoleen vuoteen?" kysyi sillävälin
tohtori.

Minkätähden? Kuinka osaisi Ivar Lyth vastata siihen kysymykseen?
Tiesikö hän sen sitten itse?

"Minä olen mennyt naimisiin", vastasi työmies tylysti.

Tohtori säpsähti ja silmänräpäyksen luuli Ivar Lyth hänen muistavan
heidän viimeistä keskusteluansa. Vilauksessa näki hän edessään ne
hirvittävät sanat, jotka hän itse oli lausunut, näki ne kuin olisivat
ne olleet kirjoitetut ijäti unohtumattomasti. Jälleen tunsi hän tuon
selittämättömän katkeruuden siitä, että joku näki hänet läpitse, joku,
joka ehkä näki terävämmin kuin hän itse, ymmärsi häntä ja tuomitsi
hänet. Mutta tohtori näytti siltä kuin ei olisi mitään huomannut ja
samalla ystävällisellä hymyilyllä kuin aina, sanoi hän:

"Ei, oletteko te mennyt naimisiin? Ja siitä ette ole puhunut sanaakaan
minulle?"

"En ajatellut sitä silloin", vastasi mies.

"Ettekö?" jatkoi toinen. Ja hänen äänensä kuului leikilliseltä.

"En, en ollut koskaan nähnyt häntä kun tapasimme."

Tohtori kävi äkkiä vakavaksi, ja jälleen tuntui työmiehestä kuin olisi
toinen koko ajan käynyt ja ajatellut niitä sanoja, jotka kerran olivat
päässeet häneltä itseltään. Molemmat miehet jatkoivat kulkuaan
eteenpäin toistensa rinnalla eikä kumpikaan heistä sanonut mitään. Joka
askeleella, jonka he astuivat, kasvoi Ivar Lyth'issä eräänlainen
tukahuttava katkeruus ja hän olisi toivonut saavansa jotain syytä
purkaa sitä ja näyttää toiselle vihaansa. Äkkiä kääntyi tohtori hänen
puoleensa ja ojensi hänelle kätensä:

"Naimisiin meno on hyvin vakava asia", sanoi hän. "Ja minä toivotan
teille sydämestäni kaikkea onnea, mitä voi saavuttaa tässä surullisessa
maailmassa."

Tohtori nauroi lyhyesti sanoessaan viimeiset sanat ja Ivar Lyth ymmärsi
hänen tehneen sen, ei, että hän tänä silmänräpäyksenä olisi ollut
leikkisällä tuulella, vaan koska hän ei tahtonut näyttää liian
juhlalliselta eikä tunkeilevan ystävälliseltä. Hetkiseksi yllätti
työmiehen häpeän tunne pahojen ajatuksiensa vuoksi. Hän kiitti toista,
niin hyvin kuin voi. Mutta hän vältti samalla katsoa tohtoria silmiin.
Niin, hän arveli omien silmäluomiensa läpi voivansa tuntea, kuinka
toisen katse etsi hänen omaansa.

Niin kulkivat he hiljaa vielä hetkisen ja tohtori kysyi, saisiko hän
käydä tervehtimässä vastanaineita. Työmies ei kieltänyt eikä käskenyt.
Hän ei ajatellut muuta kuin niitä onnettomia sanoja lapsensa
tappamisesta, jotka hän kerran oli lausunut ja ennenkuin hän itse
tiesi, mitä teki, tai minkävuoksi hän teki sen, oli hän keskeyttänyt
keskustelun ja pakoittanut tohtorin pysähtymään.

"Tohtori muistaa kyllä, kun me viimeksi tapasimme?" sanoi hän.

Toinen näytti kummastuneelta enemmän puhujan äänen kuin itse sanojen
vuoksi. Mutta Ivar Lyth ei antanut hänelle aikaa puhua. Hengenvedossa
tuntui puhevirta suhisevan hänen huuliltansa. Hänestä itsestä tuntui
kuin olisi hän seisonut vieressä ja kuullut jonkun muun puhuvan ja
sanat tulivat selvästi ja tarkasti, kuin olisi hän lukenut ne
paperilta.

"Te muistatte sen", sanoi hän. "Minä näen, että te muistatte sen. Minä
istuin keinutuolissa teidän huoneessanne. Siellä ylhäällä oli aina niin
lämpöistä ja hyvää. Minulla ei ole milloinkaan ollut niin lämmintä ja
hyvää. Silloin puhuimme me jostakin, mitä se nyt oli, en muista. Mutta
minä muistan sanoneeni teille, ett'en koskaan tahtoisi saada lasta, ja
jos saisin, murhaisin minä sen. Jotain sellaista minä sanoin. Mutta
minä olen usein ajatellut täytyväni tulla ja sanoa teille, ett'en
tarkoittanut sitä. Tohtorihan voi ajatella, että kunniallinen mies ei
tarkoita mitään sellaista. Minä sanoin niin vain siksi, että en koskaan
ole koettanut sitä itse ja ett'en siksi myöskään tiennyt, mitä
sellaisissa tilaisuuksissa tunnetaan. Tohtori ei varmaankaan koskaan
ole luullut, että minä tarkoitin täyttä totta?"

Suunniltaan hämmästyksestä vakuutti tohtori, että mitään muuta ei
hänelle milloinkaan ollut juolahtanut päähän ja että hän ainoastaan
ensi silmänräpäyksessä oli hiukan kummastunut. Ja hän lisäsi, että oli
pitänyt noita lausuttuja sanoja niiden katkerien tunteiden ilmauksena,
joita Ivar Lyth oli osoittanut omaa äitiään kohtaan.

Työmies ei ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi sellaisen yhteyden
mahdollisuutta, mutta samana hetkenä kuin toinen sanoi sen, tuntui
hänestä kuin olisi hän aina itse tarkoittanut samaa.

"Juuri niin", vastasi hän innokkaasti. "Juuri niin. Tohtori on hyvä
ihminen, ja te ymmärrätte minua. Se olin minä, jonka olisi pitänyt
tulla tapetuksi. Ei kukaan muu kuin minä. Jos minä olisin kuollut, kun
synnyin, tai ennenkuin synnyin, ei kukaan olisi sanonut näitä
inhoittavia sanoja."

Ivar Lyth ei voinut käsittää, että hän oli voinut lausua nuo
mielettömät sanat, tuntea, että ne olivat mielettömyyttä eikä
kuitenkaan estää sanojen menemästä huuliensa yli. Ei ole mitään
kamalampaa kuin että sellaista tapahtuu ja raivoissaan ymmärsi hän
samalla kertaa, että hän kaikella, mitä oli sanonut, oli tehnyt asiansa
vain pahemmaksi.

Hän seurasi tohtoria pitkälle eteenpäin ainoastaan, että tämä saisi
tilaisuuden sanoa jotain, joka rauhoittaisi hänen levottomuuttansa.
Koko ajan kasvoi hänen raivonsa, se oli niin vahva, että se tuntui
sairaudelta, joka uhkasi puhjeta ja varastaa häneltä voimat ja
terveyden. Hän tunsi itsensä silmänräpäyksessä niin väsyneeksi, että
hän tuskin uskoi jaksavansa kulkea eteenpäin. Mutta kummallisella
itsensähillitsemisellä onnistui työmiehen -- samalla kun hän aivoissaan
kuuli kuin äänen tuhansista hyrräävistä pyöristä -- ottaa tohtoria
kädestä ja sanoa:

"Älkää välittäkö siitä, mitä minä sanon. Minä en voi oikein hyvin
tänään. On parempi, että minä menen kotiin lepäämään hetkiseksi."

Ivar Lyth kääntyi ympäri ja lähti tuntien tässä hetkessä kuin olisi hän
likellä mielisairautta. Varmaa on, että hän silloin olisi ollut
onnellisempi.



XVII.


Kun hän tuli kotiin heittäytyi hän vaatteet päällä vuoteelle ja sulki
silmänsä. Hänen vaimonsa ei ollut kotona, ja Ivar Lyth'istä tuntui
hyvältä saada raueta ilman että kukaan saattoi nähdä häntä.

Hän makasi hiljaa ja ihmetteli, kuinka oli mahdollista, että se
todellakin oli hän, Ivar Lyth, joka oli tässä huoneessa, joka eli ja
liikkui ihmisten ja olojen keskuudessa, joita hän ei saattanut ymmärtää
eikä arvostella. Samassa kuuli hän askeleita portailta ja joku tarttui
oveen. Kuin pistos kulki hänen läpitsensä ja hän avasi silmänsä, jotta
ei sisääntulija näkisi, että hän uinahti ja luulisi, että hän nukkui.
Se oli Maria, joka tuli ja hän vihastui siitä, että se oli hän. Hän
vihastui kuin olisi hänen vaimonsa häirinnyt häntä tärkeässä tehtävässä
ja hän makasi ja mittaili hänen vartaloansa silmillään, kun Maria otti
päällystakkia yltänsä. Hänellä oli kiinteä hameenliivi yllänsä ja mies
näki heti, kuinka suureksi vaimo oli paisunut. Vaimo käsitti hänen
katseensa ja huokasi:

"Minä en kyllä voi jäädä työhön kauemmaksi", sanoi hän.

"Ei, minä voin hyvin uskoa sen", mumisi mies.

"Pari viikkoa vielä", jatkoi vaimo. "Mutta kauemmin ei se käy päinsä."

"Ei", vastasi hän lyhyesti. "Sitten saan minä ruveta tekemään työtä
yksin."

Hän katui sanojansa sitten kuin oli sanonut ne. Sillä Maria astui
vastaamatta akkunan luo. Täällä istuutui hän ja mies kuuli, että hän
itki.

"Sinä toivot varmaan pääseväsi minusta", sanoi hän.

Ja kuin pahat henget olisivat asettaneet sanat hänen kielellensä,
kääntyi hän ympäri, katsoi vaimoonsa ja vastasi:

"Niin, sitä minä toivon."

Hän sanoi sen kitkerästi ja lyhyesti, äänellä, joka vapisi inhosta. Hän
kuuli oman äänensä kummallisen selvästi ja se leikkasi hänen korviansa.
Ja kun sanat sitten olivat lausutut, makasi hän hiljaa eikä voinut
katsoa vaimoonsa. Hän kuuli Marian lakkaavan itkemästä ja hän ymmärsi
peloittaneensa hänet niin ankarasti, että hän unohti ensi
alakuloisuudentunteensa ja istui nyt hiljaa odottaen miehen sanovan
jotain.

Mutta miehellä ei ollut enään mitään sanottavaa. Hän makasi hiljaa eikä
ymmärtänyt, että todellakin oli sanonut niin pahoja sanoja. Hän kysyi
itseltään, eikö se ollut totta. Eikö hän sitten toivonut pääsevänsä
hänestä? Kyllä, kyllä. Jo silloin oli hän toivonut ett'ei koskaan olisi
nähnyt häntä. Se tuntui hänestä vain niin hirvittävältä, että oli
antanut hänen tietää sen. Se oli melkein samaa kuin uhallansa pistää
veitsi hänen sydämeensä. Hän ei voinut kestää ajatusta että oli tehnyt
jotain niin pahaa ja tehdäksensä kaikki hyväksi jälleen, sanoi hän
hänelle olleensa joitakuita päiviä alakuloinen, vaimon ei pitäisi
välittämän, mitä hän oli sanonut, hän usein, ollessaan surullinen,
tapasi sanoa sellaista, mitä ei tarkoittanut. Sitä pyysi hän hänen
muistamaan tulevaisuuden varalle eikä rasittamaan sellaisella
mieltänsä. Oikein vakuuttaakseen hänelle tarkoittavansa hänelle hyvää,
sanoi hän edelleen, ett'ei Marian enään tarvitse työskennellä
tehtaassa. Hän oli sairas ja tarvitsi jäädä kotiin hoitamaan itseään.
Hän jäisi kotiin nyt heti. Hän, Ivar Lyth, tekisi työtä heidän
kummankin puolesta ja ottaisi kaikki hartioillensa. Hän tahtoi tehdä
sen, että Maria näkisi ett'ei hän ollut tarkoittanut mitään pahaa.

Tuskin tarvinnee huomauttaa, että tämä oli juuri se, mitä Ivar Lyth'in
ei olisi pitänyt tehdä. Hän otti kaiken taakan hartioillensa ja kun hän
teki sen, on mahdollista, että hän tarkoitti hyvää. Mutta itse asiassa
otti hän vastuullensa enemmän kuin jaksoi kantaa ja kun tie silloin käy
pitkäksi ja kuorma tuntuu yhä raskaammalta, silloin herää myöskin
vastenmielisyys yhä voimakkaampana. Ivar Lyth itse otti heti alusta
kuorman kantaaksensa. Mutta kun hän sitten tunsi, että se oli raskas,
luuli hän, että vaimo oli käyttänyt hyväkseen hänen lempeyttään
vierittämällä taakan omilta hartioiltansa. Siitä kasvoi hänen inhonsa
häneen. Se järsi hänen sielunsa pohjalla ja se nakersi onttoa paikkaa
ympärillensä. Se kalvoi rikki kaiken, mitä ihmiset kutsuvat
omaksitunnoksi ja itsensähillitsemiseksi ja oli päiviä, joina ei mikään
rikos olisi ollut mahdoton hänen tehdä. Riippui kenties vain
puuttuvasta tilaisuudesta, ett'ei hän sitä tehnyt.



XVIII.


Sillävälin saapui se päivä, jona Ivar Lyth'in lapsi syntyi. Hän oli
tehtaassa koko päivän, sillä työmiehellä ei ole varoja pyytää
vapaapäivää. Kun hän lähti kotoa oli synnytystyö alkanut.

Se oli kummallinen päivä, jonka Ivar Lyth vietti. Hänen ajatuksensa
olivat kerran lähteneet kulkemaan vinoon suuntaan, ja sentähden ei hän
kyennyt tuntemaan muuta kuin että oli inhoittavaa, että hän, joka oli
syntynyt niin hyvin kuin kadulla, joka ei ymmärtänyt itseään eikä
elämäänsä, joka oli yksinäisempi maan päällä kuin kukaan niistä jotka
harhailevat yksin ympäri, että hän todellakin saisi lapsen. Kun hän
seisoi siinä ajatuksessansa ja ilman että huomasi sitä, kuuli koneitten
surinan ympärillänsä, tuli esimies ja kulki ohitse.

"No, tänään paukahtaa kotona sinun luonasi?" sanoi hän.

Ivar Lyth katsoi ylös eikä ymmärtänyt, mitä toinen tarkoitti.

"Seisotko sinä ja uneksit?" sanoi esimies.

Ivar Lyth koetti nauraa.

"Kyllä, se on totta", sanoi hän.

Toinen kävi äkkiä vakavaksi.

"Niin, ensi kerralla ollaan kyllä iloisia", sanoi hän. "Mutta odota
toiseen tai kolmanteen kertaan. Silloin se kirvelee."

Sillä lähti hän, ja Ivar Lyth seisoi ja ihmetteli, kuinka oli
mahdollista, että kukaan ihminen saattoi luulla, että hän oli iloinen.
Hän kulki koko aamupuolen ympäri tukahutetulla ahdistuksen tunteella ja
kun puolipäivä tuli ja hän oli menossa kotiin, kääntyi hän ympäri
puolitiestä. Omituinen tunne kylmää varmuutta versoi hänessä. Hän tunsi
itsensä hetkessä aivan vakuutetuksi siitä, että kaikki oli ohitse ja
loppunut onnettomasti. Ajatus tuli kuin nuoli ja löi alas hänen kuin
olisi hän saanut ilmestyksen. Hän oli niin varma siitä, että vaimonsa
oli kuollut ja lapsi hänen mukanansa, kuin olisi hän itse nähnyt sen.
Ja hänen sydämensä helleni äkkiä senvuoksi, että hän arveli vaimonsa
kuolleen hänen tähtensä, auttaakseen häntä suuresta surusta. Minä
ymmärrän, että tämä tuntuu kaikista ihmisistä kummalliselta, kenties
aivan mielettömältä. Mutta oli niin, että miehen täytyi hillitä itseään
voidakseen jälleen kääntyä ja palata kotiin.

Kun hän tuli huoneeseen, makasi hänen vaimonsa vuoteessa ja hymyili
hänelle. Hänen rinnallansa makasi lapsi. Vaimo nyökkäsi Ivar Lyth'ille
ja sanoi, että se oli poika.

Mies seisoi kuin kivettyneenä. Hän tunsi varmuuden väistyvän
todellisuuden edestä, mutta ei _tahtonut_ uskoa.

"Vai niin", sanoi hän vain. "Onko minulla poika?"

Useita naisia oli huoneessa. Kaikki tuijottivat onnelliseen isään, kun
hän oli sanonut nämä muutamat sanat, ja purskahtivat nauramaan. Yksi
heistä sanoi: "Tuollaisia ovat he kaikki. Ensimäisellä kerralla ei
kukaan mies ymmärrä, että se todellakin on hänen oma lapsensa, jonka
hän näkee."

Ivar Lyth seisoi ja ajatteli, oliko hänen laitansa kuten kaikkien
muidenkin, tai kaikkien muiden kuten hänen itsensä. Ja hän muisti
äkkiä, että hänellä olisi pitänyt olla jotain antamista vaimollensa.
"Etkö sinä tahtoisi mitään?" sanoi hän. Vaimo vastasi olevansa
janoissaan. Ja Ivar Lyth meni ulos hankkiaksensa hänelle jotain
virvoittavaa. Mutta tämän keksi hän vain siksi, ett'ei voinut viipyä
sisällä. Hän juoksi kuin mieletön katua ylöspäin. Se oli pieni,
yksinäinen katu, eikä kukaan voinut nähdä häntä. Juokseva mies väänteli
käsiään ja koko hänen kasvoillaan vaihtelivat mitä raivokkaimmat
vääristykset. Oli keskipäivä eikä hän uskaltanut senvuoksi huutaa
ääneen. Mutta kylmä hiki tihkui hänen koko ruumiistansa ja kun hän tuli
kauppapuotiin, täytyi hänen pysähtyä edustalla ennenkuin meni sisään,
ett'ei kukaan puotissa näkisi, kuinka kiihoittunut hän oli. Kun Ivar
Lyth tuli pöydän luo oli hän ulkoapäin tyyni. Niin, hänpä vielä
kertoikin, että vaimonsa juuri oli saanut lapsen ja hän kerskasi siitä.
Hän pyysi jotain hyvää sairaan juoda, asetti rahat esille ja sanoi,
että se halusta sai olla kallista. Senjälkeen maksoi hän mehupullon
viimeisillä lanteillansa ja iski lähtiessään leikillisesti silmää
puotiapulaiselle.

Kun hän jälleen oli ulkona kadulla, tunsi hän ruumiinsa olevan kuin
murskaksi lyödyn. Jalat horjahtelivat hänen aliansa ja tuskalla saattoi
hän laahata itsensä eräälle aukinaiselle portille. Hän tuli pieneen
pihaan, mutta siellä vaipui hän alas paljaaseen maahan ja pullo
käsissään purskahti mies mitä epätoivoisimpaan itkuun. Ivar Lyth makasi
pitkänään maassa ja arveli, että koko maailma oli murskaantunut, että
jotakin niinhyvin hänen sisässään kuin ulkopuolellaankin oli rikkunut,
että kaikki oli lopussa ja että hän itse jäi yhä ja yhä kauemmaksi,
katosi pisara pisaralta kyyneleihin, jotka valuivat pitkin hänen
poskiansa. Hän makasi siellä tietämättä maailmasta ympärillänsä kunnes
hän kuuli äänen, joka puhui. Hän kavahti ylös.

Eräs herra korkea hattu päässä ja turkit yllä seisoi hänen edessänsä.

"Oletteko te juovuksissa, mies, vai oletteko sairas?" sanoi hän.

"Minä en ole juovuksissa", vastasi mies.

Mutta hänen äänensä petti ja kun hän nousi ylös, eivät hänen jalkansa
tahtoneet häntä kantaa.

"Näkyy selvästi, että olette juovuksissa", sanoi turkeissa oleva herra.
"Ett'ette häpeä. Keskellä valkoista päivää."

Ivar Lyth'illä ei ollut voimia vihastua. Hän hoiperteli ulos portista
ja meni kotiin. Siellä ojensi hän mehupullon vaimollensa ja hyväili
ensi kerran lastansa ja hänen sydäntänsä kirveli kuin tulessa, kun yksi
naisista sanoi:

"Kokonainen mehupullo! Onpa toki hyvä, että on joku, joka on hyvä
vaimollensa."



XIX.


Minä pyydän lukijan ajattelemaan, mitä se tahtoo sanoa, jos sieluntila
sellainen, jota tässä kuvataan, kestäisi viikon. Jo se näyttäisi olevan
kylliksi tuhoaman ihmisen. Ivar Lyth'illä kesti tätä tilaa _kymmenen
vuotta_. Hän ei ollut tänä aikana koskaan sairas eikä koskaan terve.
Hän ei ennättänyt koskaan toipua eikä hän ennättänyt koskaan tulla
toisenlaiseksi. Välistä saattoi hänestä tuntua kuin jokin selkenisi
hänen sielussaan. Mutta hän ei saanut koskaan aikaa ottaa siitä selvää.
Ja olisiko hän voinut tulla toisenlaiseksi kuin kysymys, johon ei
kukaan voi vastata.

Kukaan ei myöskään voisi kertoa kaikkea, mitä todella tapahtui hänelle
näinä vuosina. Ja kuitenkin itse asiassa tapahtui todella ainoastaan
yksi seikka. Hänen tuli pitää elossa niitä ihmisiä, jotka riippuivat
hänestä. Hänen tuli hankkia heille katto pään päälle ja leipää ja
kaiken tämän ohessa tuli hänen sitäpaitsi huolehtia itsestänsä, ett'ei
kukaan saisi nähdä, minkälainen hänen mielentilansa oli ja mitä hän
todella tunsi. Hänen tuli valvoa villipetoa sisässänsä ja pitää sitä
ohjaksissa, sillä välin kun koko ajan tunsi sen kynsien repivän
lihaansa. Viisi kertaa eli hän saman tarinan, jonka juuri kerroimme ja
kaksi kertaa vei hän kuolleenasyntyneen lapsen kirkkomaahan. Vain kolme
pienokaista jäi eloon. Toiset kuolivat ennenkuin olivat nähneet päivän
valoa ja hänen vaimonsa vanheni ja kului. Hän vanheni ennenaikojaan ja
kuihtui, kuten köyhän väen vaimot tekevät ja jos joku nyt näki hänet,
ei ollut helppoa ajatella hänellä kerran olleen kauniit, siniset silmät
ja runsaan vaalean tukan. Ei kukaan, joka tiesi, mitä Ivar Lyth sanoi,
olisi myöskään nuhdellut hänen vaimoaan siitä, ett'ei hän koskaan
palannut takaisin tehtaaseen työhön. Ivar Lyth sen sijaan teki sen. Hän
kirosi häntä ajatuksissansa senvuoksi, että vaimo vieritti kaiken
kuorman hänen niskoillensa. Ja hän teki sen, vaikka sisimmässään
ymmärsi, että kaikesta, mitä tapahtui, ei vaimonsa olisi voinut estää
vähäpätöisintäkään seikkaa, ja hänellä oli kuormansa myöskin, hänellä.
Hän oli vain onnellisempi siinä, että ei tuntenut kuormaa niin
raskaaksi.

Oikeastaan riippui kaikki ehkä siitä, että heillä oli kolme lasta ja
että Maria ei koskaan tullut oikein terveeksi aina siitä asti kun
ensimäinen lapsi syntyi. Tiedättekö, miten käy köyhässä kodissa, kun
vaimo on sairas eikä mies koskaan ansaitse enempää kuin että hän nipin
napin jaksaa pitää kaikki käynnissä. Voitteko ajatella sitä? Olen
nähnyt sen läheltä ja on paljon, jotka ovat nähneet sen. Mutta minä
väitän, että ei edes voi uneksia, kuinka tämä elämä todellisuudessa
muodostuu. Olette kenties käyneet ympäri köyhissä kodeissa ja voitte
kukaties antaa tietoja sekä miltä siellä näyttää että kuinka ihmiset
elävät. Mutta te ette voisi kuitenkaan koskaan sanoa tai edes ajatella
murto-osaa siitä painosta, joka laskeutuu mieleen, kun vuodet vain
kuluvat ja kuluvat ja koko elämä näyttää menevän alaspäin. Sillä kun ei
tule parempaa, tulee huonompaa. Kun ei kulje ylöspäin, kulkee alaspäin.
Ja vihdoin tullaan siihen, että kaikki, mitä omistetaan, on vain
lainana, koska huonekalut vaeltavat edestakaisin kodin ja
panttilainaston välillä. Ei ole sanoja, joilla saattaisi kaikkea tätä
kuvailla.

Ivar Lyth'illä oli seinäkello. Se oli ensimmäinen kapine, minkä hän
osti vaimollensa kun he olivat menneet naimisiin ja hän maksoi sen
kuparikolikoilla, joita hän useina kuukausina oli pannut erikseen
laatikkoon. Se oli hieno ja uusi kun hän osti sen. Ja siinä oli jokin
kodikkaisuuden ääni, kun puolisot ensi kerran kuulivat sen käyvän
kodissa. Jos te nyt saisitte nähdä sen, tuskin uskoisitte, että se vain
kymmenen vuotta sitten oli uusi ja löi kauniisti ja kevyesti. Se ontuu
käydessään ja tuntuu kuin ei se koskaan olisi ollut muuta kuin
rääsyinen.

Vanha kello on kulkenut edestakaisin tuota tavallista köyhänmiehentietä
ja Ivar Lyth on aina ihmetellyt, milloin se jäisi viimeisen kerran niin
ett'ei hän koskaan näkisi sitä jälleen. Mutta kun hän välistä kuuli sen
käyvän, luuli hän saattavansa ymmärtää mikä hänet itsensä oli
turmellut. Aika oli kuluttanut häntä, se oli kuluttanut hänet niin
nopeasti senvuoksi, että teos jo alkuaan ehkä oli halpa, mutta myöskin
siksi, että se ei koskaan ollut saanut käydä rauhassa samalla paikalla.
Hän itse oli heitetty elämän äärimmäisyyksien väliin, hänen elämässänsä
ei ollut lepopaikkaa Ja minä pelkään, että teosta ei koskaan oltu
säännöllisesti vedetty. Tämä saattaa kuulua sukkeluudelta, mutta te
ette naura, eikä myöskään mikään nauru sopisi tässä.

Vanhaa kelloa ei enään ollut Ivar Lyth'in kodissa. Hän kantoi sen
panttilainaajalle pari viikkoa ennen kuin viimeinen onnettomuus
tapahtui. Mutta hän saattaa vielä kuulla näpähdykset, kun se kävi ja
hän voi nähdä vian kellotaulussa, josta kappale lohkeni, kun hänen piti
laittaa isoa osoittajaa, joka oli pudonnut. Toisinaan saattaa hän vielä
toivoa, että saisi nähdä sen vielä kerran. Sillä se kello oli paras,
mitä hänen vanhin poikansa tiesi elämässä.



XX.


Ivar Lyth'in esikoisen nimi oli Felix. Mutta itse ei hän ollut antanut
pojalle tätä nimeä. Hänen vaimonsa sitä tahtoi, koska, kuten hän sanoi,
niin köyhä kuin onkin, saattaa kuitenkin aina kustantaa lapsellensa
kauniin nimen. Ivar Lyth ei sitä tahtonut, koska hän oli lukenut yhtä
ja toista ja tiesi, että sana merkitsi onnellinen. Mutta myöskin tämän
väitteen ymmärsi hänen vaimonsa torjua sanomalla: "Sehän on vielä
sitäkin parempi. Miksi ei hän tulisi onnelliseksi?"

Niin kävi, että Ivar Lyth'in ensimäinen lapsi sai nimen Felix. Äiti
antoi pojalle nimen ja pappi kastoi hänet.

On jotain ihmeellistä kun ensi kerran kuulee tämän ohuen, hennon
kirkunan, joka kertoo, että maailmaan on saatettu uusi elämä. Luulisi
ehkä, että Ivar Lyth, jolla oli ollut niin monta ajatusta tulevaa
pienokaista vastaan, myöskin olisi saanut vastenmielisyyden häntä
kohtaan sitten, kun hän oli syntynyt. Mutta niin kummallinen on ihmisen
luonne, että usein tapahtuu sen selvä vastakohta, mitä olisi voinut
luulla. Ivar Lyth alkoi täydellisesti jumaloida esikoistansa ja lyhyen
ajan kuluessa näytti siltä kuin olisi tämä tunne syrjäyttänyt hyvän
osan niitä ajatuksia ja sielunliikutuksia, jotka ennen olivat sulkeneet
hänet pois muiden ihmisten elämästä. Ei ole hyvä sanoa, mikä tämän sai
aikaan. Mutta ensi hetkestä kun Felix avasi silmänsä isää kohti, oli
tällä katseella häneen harvinainen vaikutus, ja kun poika ei vielä
osannut puhua, saattoi isä istua pitkät hetket ja katsella näihin
silmiin, jotka näyttivät puhuvan hänelle uutta ja liikuttavaa kieltä.
Oli kuin olisi hän katsellut omaan itseensä kun hän istui yksin pojan
kanssa. Ja kun lapsi nojasi häntä vasten, kävi kaikki hiljaiseksi ja
tyyneksi isän rinnassa. Hän alkoi melkein itse luulla, että hän lopuksi
tulisi kuten muutkin ihmiset. Sillä olla kuten muutkin ihmiset -- eikö
se merkitse, että voi kiinnittää sydämensä johonkin elämässä? Ainakin
tuli Ivar Lyth uskoneeksi niin, kun hän istui hiljaa ja tunsi pojan
nukkuvan käsivarsillansa. Voisi ehkä luulla, että tämä rakkaus lapseen
olisi Ivar Lyth'ille tullut siksi sillaksi, joka vei itse elämään.
Mutta onnettomuudeksi oli tämä isänrakkaus sitä laatua, että se
puustavillisesti sulki pois kaiken muun. Ivar Lyth käsitti sen
nimittäin niin, että poika ja hän olivat ainoastaan toisiaan varten.
Poika isää ja isä lasta varten. Kaikki muu oli heille vain
pikkuseikkoja, joilla ei ollut mitään arvoa. Ja kun nuoremmat
sisarukset syntyivät, niin silloin oli kuin ei heitä olisi ollutkaan
tai kuin ei heitä ainakaan olisi ollut Ivar Lyth'ille. Hän saattoi
astua kotiin tullessaan läpi huoneen ja unohtaa tervehtiä kumpaakaan
noista toisista. Hän näki vain Felix'in. Ja hän kiirehti heti häntä
vastaan ikäänkuin vakuuttautuaksensa, että poika vielä eli. Kun hän oli
työssänsä, saattoi hän käydä ja ajatella lasta tunnittain ja minä
luulen, että ei yhdelläkään äidillä ole milloinkaan ollut suurempaa
tunnetta lasta kohtaan kuin Ivar Lyth'illä tätä poikaa kohtaan, jota
hän hiljaisuudessa oli kironnut ennenkuin pienokainen vielä oli nähnyt
päivänvalon. Nyt siunasi mies lasta ajatuksissansa ja kun hän seisoi
pojan vieressä saattoi hän laskea kätensä hänen päänsä päälle ja hiljaa
mumista sanoja, joita ei muut kuin hän itse saattanut kuulla.

Mikä ennenkaikkea kiinnitti meidän köyhää sankariamme lapseensa oli,
että hän jo alusta pitäen luuli pienokaisen ymmärtävän kaikki hänen
ajatuksensa jo ennenkuin poika edes osasi oikein puhua.

Tämän täytyy kuulua kummalliselta muiden korviin, mutta Ivar Lyth oli
varma asiastansa. Hän luuli nähneensä sen lapsen silmistä ja hänellä
oli tapana sanoa: keneenkään ei poika ole katsonut niinkuin minuun. Kun
äiti tuli ja tahtoi ottaa pojan isältä, kirkui lapsi ja jos Felix istui
äidin luona ja isä tuli sisään, ojensi pienokainen käsivartensa häntä
kohti. Jos Ivar Lyth osaisi kertoa meille, mitä hän tunsi sellaisina
silmänräpäyksinä tai vain kun lapsi tuli juosten häntä vastaan ja otti
pienellä kädellänsä hänen suuren kätensä ja käveli hänen kanssansa,
jolloin hänen pienet jalkansa astuivat useampia askelia silläaikaa kuin
isän astuivat yhden -- olisi hänellä varmaan oleva ihmeellisiä
tarinoita kerrottavana. Kun Felix oli niin suuri, että osasi, sai hän
joka aamu seurata isää tehtaaseen ja kun työmiehen tuli lähteä kotiin,
oli poika siellä häntä hakemassa. Toiset työmiehet pudistivat päätänsä
tälle suhteelle ja arvelivat, että pojasta tulisi pikkuvanha
alituisesta yhdessäolemisesta täysikasvuisen miehen kanssa. Eikä ole
epäiltävää heillä olleen oikein. Tämän lapsen elämä oli itse asiassa
toisenlainen kuin kaikkien muiden, eikä Felix koskaan leikkinyt kuten
muut lapset. Aivan pienenä istui hän mieluimmin hiljaa lattialla ja
näytti kuin olisi hän ajatellut jotain esinettä, jota piti kädessään,
ja sitten kun hän oli alkanut puhua ja käydä, löysi hän aina
askaroimista. Mutta hän ei leikkinyt. Hän kulki hiljaa ja katseli mitä
vanhemmat tekivät, kuin olisi hänellä jo ollut omat ajatuksensa
elämästä eikä isä voinut koskaan puhua hänelle kuten lapselle. Ei
koskaan hennonnut Ivar Lyth kurittaa häntä eikä koskaan sanonut hän
hänelle pahaa sanaa. Eikä lapsikaan antanut siihen aihetta, mutta Maria
antoi miehellensä monta pistosanaa hänen suhteestaan poikaan. Tämä
liukui hänen ohitsensa kuin ei hän olisi kuullut hänen sanojansa. Felix
ja toiset lapset! Kuinka olisi Ivar Lyth voinut verrata häntä
johonkuhun toiseen koko maailmassa?

Kun sunnuntai tuli, oli miehellä alussa aina tapana tehdä kävelymatkoja
vaimonsa ja poikansa keralla. Oliko kesä tai syys, tai oliko talvi, se
ei vaikuttanut mitään tähän seikkaan. Jos vain ilma oli jotakuinkin
sopiva, kulkivat he kauaksi tullien taakse. Eikä koskaan tuntenut Ivar
Lyth itseään niin vapaaksi kun silloin kun hän ei enään nähnyt
kaupunkia. Sitä mukaa kuin vuodet kuluivat, alkoi hän kuitenkin etsiä
tekosyitä, jotta Maria jäisi kotiin. Asia oli nimittäin niin, että hän
tunsi itsensä onnellisemmaksi saadessaan olla yksin pojan kanssa, ja
vähitellen tultiin siihen, että lapsi ja hän useimmiten lähtivät
kahden. Ei kumpikaan heistä kahdesta ollut koskaan sanonut, että niin
tuli olla. Se ei ollut mikään sopimus. Se kävi vain niin -- aivan
itsestänsä. Lauantai-iltana tuli Felix ja kuiskasi isän korvaan:
"huomenna lähdemme me ulos, isä." -- "Niin", kuiskasi tämä takaisin.
"Sinä ja minä." -- "Niin, sinä ja minä."

Ivar Lyth'illä oli ihmeellinen lohdutus tästä suhteesta. Tämä
yksinäisyys lapsen keralla tuli hänen suurimmaksi iloksensa. Hän oppi
leikkimään lapsen kanssa ja lapsi oppi leikkimään isän kanssa. Tämä
tapahtui useimmiten, kun he olivat tulleet kaupungin aitojen
ulkopuolelle ja mieluimmin, kun ei mikään vieras silmä voinut nähdä
heidän leikkejänsä. Jos oli talvi, laskivat he mäkeä tai myöskin
rakensivat lumilinnoja. Jos oli kesä, poimivat he kukkia ja lehtiä ja
tekivät itselleen lehtimajoja lehväksistä. Viimeinen heidän yhdessä
rakentamansa lehtimaja on vielä jälellä metsässä erään tullin
ulkopuolella. Se on hyvin kätketty ja siellä on kenties myöskin yksi ja
toinen niistä leikkikaluista, joita isä oli opetellut valmistamaan
huvittaaksensa pienokaista.

Mutta muuten olivat he kummallinen pari, nämä kaksi, mies ja lapsi,
jotka seurasivat toisiansa vakavina pitkin tietä, puhuen toistensa
kanssa kuin kaksi täysikasvuista ihmistä, Ivar Lyth, joka aina vaikeni
muiden aikana, puhui tälle lapselle itsestänsä. Hän kertoi lapselle
tuskantunteistaan ja pelostaan elää, jutteli kuin kamalina aavesatuina
kaikki ne ihmeelliset, huumaantuneet mielikuvitelmat, joita oli
liikkunut hänen sisässään ja joita hän ei koskaan muuten olisi
virkannut kenellekään. Ihmettelevin silmin kuunteli poika kaikkea tätä,
ja kun hän tuli vanhemmaksi, alkoi hän ymmärtää. Hänen lapsellisessa
mielessään iti siemen mielentilaan, joka teki hänet vanhaksi. Ja mitä
enemmän isä kertoi sitä vahvemmaksi kävi side, joka kiinnitti nuo kaksi
toisiinsa.

"Mistä se tulee", sanoi Felix kerran, "että kun sinä olet minun
kanssani, olet sinä aina iloinen ja hyvä? Mutta kun sinä olet muiden
kanssa, olet sinä hiljaa ja surullinen. Mistä se tulee?"

"Se on senvuoksi, että sinä pidät niin paljon minusta", sanoi Ivar
Lyth.

"Eikö sitten kukaan muu tee sitä?" kysyi poika.

"Tiedätkö ketään muuta, joka pitää minusta?" oli vastaus.

"Kyllä, siskot", väitti lapsi.

"He ovat pieniä", vastasi isä vältellen.

Poika nyökkäsi eikä sanonut pitkään aikaan mitään. Hän vain piti
lujasti isän kättä ja välistä suuteli sitä pienillä huulillaan. Silloin
oli Ivar Lyth onnellinen tai melkein onnellinen. Hän unhotti kaiken
muun ja heidän ympärillänsä paistoi kevätaurinko. Isä ei myöskään
koskaan unhoittanut sitä paikkaa, jossa he silloin seisoivat Hagan
metsässä. Heidän edessään siinsi kappale Kaivosalmea kimeltävän
sinisenä ja heidän ympärillänsä putkahteli vihreä lehtiverho esiin
pensaista ja puista. Heidän jaloissaan maassa rapisivat mennäkesän
harmaanruskeat lehdet ja tammen paljaalla oksalla heidän päänsä päällä
vieserteli peipponen.

Ivar Lyth kulki ja ajatteli, mitä poika oli sanonut, ja koko ajan
mietiskeli hän syytä, miksi poika ei ollut maininnut sanaakaan äidistä,
vaan oli puhunut ainoastaan pikkusisaruksista. Hän mietti, että niin
pieni lapsi saattoi olla niin viisas ja ymmärtää niin paljon, ja hän
kulki koko ajan ja ikäänkuin odotti tai oli peloissaan, että poika
sanoisi jotain enemmän.

Sillä sitä myöten kuin vuodet kuluivat, ei puolisoiden ahtaassa kodissa
eletty enään rauhallisesti ja hyvästi. Osaksi tuli tämä ehkä siitä,
että ei ole helppoa köyhän miehen naida naista, joka ennen on nähnyt
parempia päiviä. Ajatellaan ehkä harvoin, mitä se merkitsee, että
työläisluokan nainen joutuu piiaksi herrasväkeen, saa syödä hyvää
ruokaa kolme kertaa päivässä, kulkea hienosti puettuna ja nukkua
yksinäisessä huoneessa. Sellainen oli se paikka ollut, joka Marialla
kerran oli ollut. Siinä oli hän ollut neljä vuotta ja tottunut
tapoihinsa. Kun hän sitten oli jättänyt sen, tapahtui se pikaisuudesta
ja väliaika tehtaassa oli hyvin lyhyt. Kun hän sitten sai oman kodin,
oli hän ensin onnellinen, että oli saanut sen. Hänhän oli kärsinyt
vaivoja jonkun aikaa ja miehensä luona oli hänellä aina parempi kuin
silloin. Mutta sitten tuli aika, jolloin hän alkoi muistaa, minkälaista
hänellä kerran oli ollut. Hän kärsi päivittäin miehensä omituisesta
luonteesta eikä kukaan saata moittia häntä, että hän ei voinut ymmärtää
häntä, tai että se elämä, jota puolisot viettivät, olisi voinut auttaa
häntä unhoittamaan. Ei ole vaikeata ajatella, kuinka kaksi ihmistä,
sellaista kuin nämä molemmat, sidottuina toisiinsa koko elämäkseen,
saattavat tehdä pahaa toisillensa. Maria halveksi miestänsä sentähden,
että tämä oli hempeä eikä voinut hankkia hänelle parempaa elämässä. Hän
sanoi miehelle, että tämä kulki ja uneksi ja että se oli senvuoksi kun
he eivät koskaan voineet saada niinkuin muilla ihmisillä oli. Muuten
hän puhui kyllä totta. Eikä Ivar Lyth kieltänytkään sitä koskaan. Mutta
kun vaimo puhui sellaista, saattoi hän istua ja uneksia ja elävästi
kuulla sen pienen tytön äänen, joka kerran oli tehnyt hänet niin
onnelliseksi sanomalla hänelle hyvää yötä.

Hän istui ja ajatteli, kuinka kummallisesti elämä voi muuttaa ihmisen.
Me muutumme varmaan kaikki, mutta on ihmisiä, jotka muuttuvat nopeammin
kuin toiset ja on ihmisiä, jotka muuttuvat kummallisella, kovalla ja
ratkaisevalla tavalla, joka lopettaa ottamalla pois kaiken sen, mikä
kerran oli heissä hyvää ja suloista. Maria oli pieni ja hento kun Ivar
Lyth ensin oppi hänet tuntemaan. Nyt oli hän karkeajäseninen ja vahva.
Hänen kasvonsa olivat ennen hienot ja pehmeät, nyt olivat ne karkeat ja
kovat. Hänen silmänsä olivat siniset ja lempeät, nyt olivat ne tulleet
teräviksi ja ilkeäsisuisiksi. Hänen suunsa oli muinoin punainen ja
kaunis, nyt se oli käynyt kuopalle ja muuttunut rumaksi. Hänen poskensa
olivat täynnä ryppyjä ja hänen ennen niin lempeä äänensä oli kimeä ja
kirkuva. Hän peloitti lapset, niin usein kuin hänen äänensä leikkasi
terävänä läpi hiljaisuuden heidän kodissaan.

Eivät yksin vuodet olleet vaikuttaneet tätä muutosta. Se oli kaikki se
paha, joka oli tullut hänen ja hänen miehensä väliin, kaikki se paha,
jonka vuodet olivat tuoneet mukanaan, kaikki se, jonka yli ei voi
päästä tai jota ei voi unhoittaa, kaikki, mitä hän oli kärsinyt,
kaikki, mitä toiset olivat tehneet pahaa hänelle ja kaikki, mitä hän
itse oli rikkonut. Usein saattoi hänen miehensä istua ja tarkastella
häntä ja ajatella tätä. Mieliharmi oli kaivanut vakoja hänen poskiinsa,
kieltäymykset rypistäneet kokoon hänen suunsa, laahustaminen ja
raahaaminen ja raskaudentilat muuttaneet hänen jäsenensä karkeiksi.
Hänen silmissään oli ilkeä ilme.

"Tämä", sanoi mies itseksensä, "on tullut siitä, että minä en
rakastanut häntä. Pahat sanat väijyvät hänen sisäänpainuneiden
huuliensa takana. Elämän pettymykset ovat ottaneet tänne tyyssijansa.
Kaikki tämä syyttää ja peloittaa minua samalla kertaa. Onko se tullut
verkalleen vai nopeasti, sitä en tiedä. Minä en ole nähnyt, koska se
tuli. Minä tiedän vain, että se on tullut. Ja minä näen hänen
katseestaan, että hän huomaa saman muutoksen minussa."

Mutta juuri siksi, että kaikki tämä oli tullut niin ilkeäksi, niin
kamalaksi, niin alhaiseksi, juuri siksi ei poika voinut täysin
vilpittömästi puhua isänsä kanssa, kun hän piteli hänen kättänsä
auringonpaisteessa ja sanoi hänelle kaikki, mitä hän muuten ajatteli.
Vaieten kulkivat he kuin kaksi suurta ihmistä toinen toisensa rinnalla,
ja lapsi ja täysikasvuinen ajattelivat samoja ajatuksia, vaikka eri
tavoin. Ja kuitenkin tiesi lapsi tällä kertaa enemmän kuin
kypsyysvuosiin ennättänyt, ja tapahtui se kumma, että poika vaikeni,
koska hän piti onnettomuutena, että isä saisi tietää pahimman.

Niin oman ajatusmaailmansa vangitsema oli Ivar Lyth kuitenkin, että hän
ei pitkään aikaan aavistanut, mitä tapahtui hänen omassa kodissaan.

Tapahtui kerran, että hän eräänä lauantai-iltana tuli kotiin saatuaan
jostain syystä kaksi kruunua vähemmän viikkopalkkaa kuin hänellä oli
tapana saada. Antaessaan rahoja vaimollensa, näki hän, että oli jotain,
jota vaimonsa tahtoi sanoa, mutta kuitenkin salasi.

"Oliko jotain?" kysyi hän hämmästyneenä.

"Ei", vastasi Maria. "Ei mitään."

Ivar Lyth kävi miettiväksi, sillä hän huomasi, että vaimolla oli itku
kurkussa eikä hän voinut ymmärtää syytä. Hän tuli samalla kertaa
katkeroittuneeksi. Sillä hän tunsi vaimonsa lausumattomat sanat kuin
nuhteen onnettomuudesta, joka kuten ainainen riidanaihe oli heidän
välillänsä: rahan puute. Ajatus kaikista niistä kerroista, joina he
olivat sanoneet toisillensa kovia sanoja, kun puute oli kiihoittanut
heitä raivoon toisiansa ja kohtaloansa vastaan, kulki hänen läpitsensä
luodin voimalla, joka polttaa lihan ja samalla musertaa.

"Mitä se on?" melkein huusi hän.

Vaimo peräytyi miehen tulisuutta ja Ivar Lyth sai sen äkillisen
epäluulon, että vaimo tahtoi jotain salata. Vaimo puhui kiireisesti ja
kuumeentapaisesti ja sanoi, että hän halusi parin käsineitä. Hän
lisäsi, että sitä ei mies voinut ymmärtää, sentähden, että oli mies.
Nainen haluaa olla hieno, mutta sitä ei tee mies. Vaimo väitti nyt,
että hän oli kulkenut ja ajatellut näitä uusia käsineitä kokonaisen
kuukauden eikä ollut sanonut mitään.

Marian koko olento oli kiihkossa, kun hän sanoi tämän ja Ivar Lyth
seisoi koko ajan ja kuunteli hänen sanojansa ja kuuli, että vaimo
valhetteli. Mutta miksi valhetteli hän? Miksi teeskenteli hän?
Käsineet? Hän, joka ei koskaan mennyt ulos. Hän, joka ei koskaan
huolehtinut, mitä ryysyjä puki yllensä. Hän ei osannut edes käsittää
sen epäluulon laatua, joka iti hänessä ja ajatuksissansa toisti hän
vaimonsa sanat ja etsi yhteyttä siitä.

"Olisi parempi, jos ostaisit Felix'ille parin kenkiä", sanoi hän. Ja
hänen silmissänsä oli epäluuloisesti tutkiva katse, kun hän kääntyi
vaimoonsa.

Maria näytti tulevan suunniltaan niinpian kuin kuuli pojan nimen.

"Felix", kirkui hän ja hänen äänensä kävi teräväksi, kuin silloin kun
hän tahtoi tehdä pahaa sanoillansa. "Felix ja Felix. Minä en kuule
muuta. Hän on totisesti saanut enemmän kuin kukaan muu. Etkö sinä luule
minun tietävän, että sinä salassa ostelet hänelle kaikkea mahdollista?
Etkö luule minun tietävän, mitä hän saa? Mutta se sinun tulee kerran
tietää, että se, mitä sinä annat hänelle, sen varastat sinä meiltä."

Ivar Lyth ei vastannut. Hänen ajatuksensa askaroivat ainoastaan
koettaen tutkia, mitä oli tämän kohtauksen takana. Hän kääntyi ympäri
ja lähti ulos. Ja yht'äkkiä löi häneen ajatus: Felix ymmärsi tästä
kohtauksesta ehkä enemmän kuin hän itse. Poika oli seisonut akkunan
luona ja ollut katselevinansa ulos. Mutta Ivar Lyth muisti panneensa
huomioonsa lapsen ilmeen. Poika näytti äärimmäisen pelästyneeltä ja
samalla kertaa tuntui hänestä olevan tärkeätä olla olevinansa mitään
näkemättä. Ivar Lyth ei ymmärtänyt, mistä hän oli saanut tämän
ajatuksen. Mutta se täytti hänet levottomuudella, kuin olisi se
merkinnyt onnettomuutta hänen lapsellensa. Hän ajatteli sitä koko
illan, ja kun pojan piti mennä makuulle, piti hän tarkasti vaarilla
hänen jokaista liikettänsä. Mutta poika nyökäytti isälle kuin ei mitään
olisi tapahtunut. Hetkeä myöhemmin saattoi isä hänen hengityksestänsä
kuulla, että hän nukkui.

Lähimpinä päivinä ei Ivar Lyth saanut mitään ratkaisua arvoitukseen ja
Felix ei sanallakaan ilmoittanut panneensa huomiota isän ja äidin
väliseen kohtaukseen. Mutta kuinka olikin ei Ivar Lyth voinut unhoittaa
tätä tapahtumaa. Tämä ei riippunut siitä, että kohtaukset kodissa
olisivat olleet harvinaisia. Päinvastoin. Tarvittiin ainoastaan mitä
pienin seikka, jotta eripuraisuus molempien puolisoiden välillä
leimahtaisi täyteen liekkiin. Mutta ei koskaan ennen ollut Maria
sekoittanut poikaa heidän riitaisuuksiinsa ja kun se nyt tapahtui,
luuli Ivar Lyth huomaavansa, että hän piti poikaa kohtaan jonkinlaista
selittämätöntä vihaa. Siksi ei mies voinut unhoittaa tapahtunutta ja
hän kulki useita päiviä tuntien itsensä mieleltään kuin odottaisi hän
vain jotain, joka tapahtuisi ja joka tavalla tai toisella koski
Felix'iä ja häntä itseä. -- --

On kummallisesti aavistusten laita, koska ei voi kieltää, ett'ei niitä
olisi ja että ne toisinaan johtavat meidät oikeille jälille. Ehkä
tekisivät ne sen useimmin, jos me vain olisimme tarkkaavaisempia
itseemme nähden. Ja ehkä sellainen huomaavaisuus opettaisi meille yhtä
ja toista. Ivar Lyth'in tarvitsi odottaa ainoastaan seuraavaan
sunnuntaihin saadakseen vahvistuksen aavistuksilleen.

Oli kaunis syyspäivä. Aurinko paistoi niin lämpimästi ja valoisasti
kuin tahtoisi se jättää hyvästit koko pitkäksi talveksi. Kuten
tavallisesti otti Ivar Lyth tänäänkin pojan mukaansa ja he lähtivät
ulos tietä, joka vie metsään kuningatar Kristiinan tien kumpaakin
puolta. Ivar Lyth oli kiihoittuneessa mielentilassa ja hän arveli
huomaavansa, että vaimo tuli levottomaksi heidän aikoessaan lähteä
ulos. Se suututti miestä ja hän mainitsi jotain, että he eivät aikoneet
tuhlata rahoja kävelyllä. Ivar Lyth huomasi myöskin, että Felix nämä
sanat kuullessaan säpsähti ja hiipi lähemmäksi isää. Kun he tulivat
ulos, oli miehellä tämä muistissa ja hän oli sentähden tavallista
hiljaisempi. Hän tarkasteli varkain pojan kasvoja, kun tämä ei
huomannut sitä, ja hän luuli pojan näyttävän tavallista kalpeammalta.
Ivar Lyth koetti muistutella mielessään. Ehkä oli Felix näyttänyt
kalpealta jo kauan? Ehkä vain hän, Ivar Lyth, ei ollut mitään
huomannut. Hän tuli yhä ja yhä levottomammaksi, ja hänen sydämensä löi
kovaa. Se löi niin kovaa, että hänen täytyi pysähtyä vetääkseen
henkeään. Ja silloin -- kun he olivat keskellä metsää -- silloin
kääntyi lapsi isään ja sanoi:

"Minä saan luvan puhua jotain sinulle, isä."

Ivar Lyth'istä tuntui, kuin tietäisi hän jo edeltäkäsin, mitä poika
tahtoi sanoa, ja hän oli lähellä huutaa ääneen kammosta, mutta sen
sijaan tarttui hän pojan käteen ja sanoi yksikantaan:

"Mitä se on?"

Poika katsoi häneen ja koko hänen pienet kasvonsa värisivät. Jos olette
nähneet lapsen, joka on kärsinyt keskenkypsyneen tuskia, hiipivän
vapisten vanhemman henkilön turviin, silloin tiedätte, miltä nämä
harvinaiset lapsenkasvot näyttivät. Hän katsoi isää suoraan silmiin ja
sanoi juhlallisesti:

"Sinun täytyy luvata minulle, että et milloinkaan sano sitä
kenellekään, et äidillekään."

"Äidille?" huudahti hän. "Miksi ei äidille?"

Ivar Lyth luuli ymmärtävänsä kaikki, vaikka hän ei jaksanut sitä vielä
nähdä. Hän istuutui alas maahan ja veti pojan luoksensa.

"Mitä se on?" kysyi hän. "Sano se minulle! Lyökö hän sinua?"

Felix irroitti itsensä isän pitelystä ja katsoi häntä jälleen silmiin.
Jälleen oli hänen kasvoillaan tuo pelästynyt, tiedoton ilme, joka
tahtoi saada sydämen musertumaan yksinäisen miehen rinnassa.

"Jos sinä katsot minuun, kuten nyt teet, en minä uskalla sanoa sitä
sinulle", sanoi lapsi.

"Mutta miksi niin?" kysyi isä jälleen.

"Siksi, että hän tekee meidät molemmat onnettomiksi."

He vaikenivat kumpikin hetkisen ja lopuksi täytyi isän luvata hänelle
kaiken kautta, mikä oli pyhää ja rakkautensa kautta häneen itseensä,
että hän olisi olevinansa kuin ei mitään tietäisi. Ja silloin vihdoin
alkoi poika kertoa.

"Kotona on jotain, jota sinä et tiedä. Äiti juo. Hän juo paloviinaa.
Hän ei tee sitä joka päivä, mutta hän tekee sen usein. On kummallista,
että sinä et ole nähnyt mitään. Sillä mitä minä nyt sanon, tietää koko
talo. Mutta se on varmaan siksi, että sinä ajattelet niin paljon. Se
oli se, jota minä tahdoin sanoa sinulle."

Hän vaikeni ja kun hän sai nähdä isän kasvojenilmeen, huusi hän:

"Sinä et saa olla sitä tietävinäsi. Sinä et saa. Muista että olet
luvannut sen minulle."

Isä puristi pojan käsivarsillensa ja sanomaton häpeäntunne valtasi
hänet. Niin kelvoton oli hän siis, niin kehno ja kurja, ett'ei edes
voinut nähdä, koska oma vaimonsa oli juovuksissa. Hän ei edes voinut
suojella lapsiansa, ei olla miksikään hyödyksi.

"Lyökö hän sinua silloin?" sanoi hän vihdoin ja hänen kasvonsa
vääntyivät inhosta.

"Lyö", vastasi lapsi. "Mutta se ei merkitse paljoa. On vain niin
ilkeätä nähdä, kun hän... on... täynnä."

Vaivalla sai hän sanotuksi tuon sanan, ja uudelleen sulki isä lapsen
voimattomille käsivarsilleen. Ja he istuivat molemmat siinä, kunnes
tuli iltapuoli ja nälkä pakoitti heidät palaamaan kotiin. Kun he
tulivat kotiin, huomasi Ivar Lyth jälleen, miten vaimonsa tarkasteli
heitä. Mutta hän tervehti häntä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja hän
näki, miten lapsi ymmärsi häntä ja kiitti häntä sydämessään.



XXI.


Ei ole niin kummallista, että Maria oli alkanut juoda. Hän alkoi sen
toisen raskautensa aikana. Hänen elämässään oli kylliksi sellaista,
mikä kiihoitti häntä etsimään huumausta. Ehkä oli hän yhtä hyvin
tarinan arvoinen ja ehkä oli hän kärsinyt myöskin, ennenkuin alennus
sitoi hänet ainaiseksi. Vierekkäin olivat nämä puolisot vaipuneet
kumpikin omaan alennukseensa, ilman että toinen oli aavistanut toisen
tuskia. Ja mikä nyt enin askarrutti Ivar Lyth'iä, oli, mitenkä oli
mahdollista, ett'ei hän mitään ollut nähnyt.

Hän oli kuin tämän ajatuksen maahan lyömä, ja hän väänteli itseään,
että oli pakoitettu tarttumaan asiaan käsiksi pelastaakseen ainakin
lapsensa.

"Että minulla ei ole ollut tästä aavistusta", ajatteli hän. "Että en
minä, saatuani sen tietää, voi tukahuttaa sitä, tai säästää poikaa sen
vaikutuksilta! Tiedänkö minä itse, mistä se tulee? Voinko selittää sitä
taikaa, jota koko elämä harjoittaa minun ylitseni, niin ett'en voi
koettaa taistella vastaan? Minä olen kuin sidottu pussiin, eikä ole
niin alhaista tekoa, että minä en voisi sitä tehdä vain päästäkseni
kohtaamasta hänen ilkeitä silmiään tai kuulemasta hänen pilkallisia
sanojaan. Voisinko minä suojella lasta, minä, joka en ole koskaan
voinut suojella itseäni? Ja jos voisinkin sen, eikö minun täydy päivät
päästään olla poissa kotoa? Voinko minä estää sitä, mikä tapahtuu minun
poissaollessani? Eikö kaikki tulisi pahemmaksi, jos minä sekaantuisin
siihen? Minä voin puhua hänelle, uhata häntä. Mutta kun minä olen
lähtenyt, ja hän jälleen on yksin...?"

Niin mietiskeli epätoivoinen mies, joka ei voinut muuta kuin miettiä,
ja monta kertaa tänä aikana ihmetteli hän, ett'ei ollut tullut
hulluksi. Hiljaa ja suljettuna oli hän kulkenut tietänsä läpi elämän,
mutta itsepäisemmin kuin ennen sulkeutui hän itseensä. Toverien seuraa
ei hän koskaan ollut etsinyt, mutta nyt vältti hän heitä kokonaan.
Tehtaaseen tuli hän kuten tavallisesti ja teki työnsä kuten ennenkin.
Mutta hän ei vaihtanut sanaakaan kenenkään kanssa. Hän teki, mitä
käskettiin. Mutta yli sen ei hän voinut ajatella ajatustakaan, ja jos
joku on ollut luotu orjaksi, oli se hän. Se oli häpeä, jonka ympäri
hänen mietteensä nyt kiertelivät, häpeä, joka tuli kuin kukkura
onnettomuuden maljaan, ja tämä häpeä teki hänet araksi koko maailmaa
kohtaan, aremmaksi kuin hän oli ollut ennen.

Hänen vaimonsa joi, sen tiesi koko talo. Niin oli Felix sanonut.
Niinmuodoin tiedettiin se myöskin tehtaassa. Kaikki tiesivät sen --
paitsi hän itse.

Meni niin pitkälle, että Ivar Lyth pelosta antaa itsensä ilmi tuskin
uskalsi enään puhua pojalle, eikä hän hyväillyt häntä mielellään
vaimonsa nähden. Ei hän myöskään uskaltanut kuten ennen, avoimesti
ottaa lasta ulos kanssansa. Hän ajatteli aina, että Felix saisi maksaa
sen jälkeenpäin, ja kun tuli sunnuntai, oli isän ja pojan tapana
määrätä kohtaus kodin ulkopuolelle. Ivar Lyth kuvitteli sellaisissa
tilaisuuksissa, että hänen vaimonsa silloin luulisi, ett'eivät he
tapaisi toisiaan, ja hän luuli olevansa hyvin viekas, kun menetteli
sillä tavoin.

Ennen ei hän koskaan ollut pitänyt tapana puhua lapsen kanssa äidistä.
Nyt sen sijaan tuli hän heidän alituiseksi puheenaineekseen. Niin pian
kuin Ivar Lyth tapasi pojan eikä kukaan voinut heitä kuulla, oli
ainoastaan yksi kysymys, jonka hän suuntasi pojalle. Hän tahtoi tietää,
oliko äiti pidellyt häntä pahoin sitten viimeisen. Isä oli kuin
kuumeessa ennenkuin oli saanut lapsen vastauksen. Ja joka kerta kun
poika vastasi hänen kysymykseensä myöntäen, joutui hän raivoon, joka
peloitti lasta ehkä enemmän kuin itse pahoinpitely. Ivar Lyth kulki ja
mietti kostoa, ja hänellä oli suunnitelmia ottaa lapsi ja karata. Hän
ajatteli mennä papin luo koettamaan avioeroa. Hänellä oli tuhat
ajatusta, mutta kaikki jäi mietteisiin ja sanoihin. Hän ei voinut
toimia. Oli kuin hermot tahtomisen ja taitamisen välillä olisivat
olleet poikkileikatut tällä miehellä. Ja hän saattoi kärsiä tuskia
tästä ajatuksesta: "Minä en pääse tästä koskaan. En koskaan. En
koskaan. Ennenkuin kuolema osoittaa minulle armeliaisuutta."

"Jospa minä saisin kuolla", sanoi hän kerran pojalle. "Jospa saisin
kuolla kaikesta."

Lapsi katsoi isään suurin silmin ja vastasi:

"Mitenkä minun sitten kävisi?"

"Sinä kuolisit minun kanssani", oli vastaus.

Silloin vetäytyi lapsi erilleen ja Ivar Lyth kuuli hänen sanovan nämä
sanat:

"Minä en tahdo kuolla. Minä niin pelkään kuolemaa."

On mahdollista, että ajatus siitä, mitä tulisi tapahtumaan, juuri tässä
tilaisuudessa syntyi onnettomassa miehessä. Mutta vielä ei se ollut
valmis toteutettavaksi, ja Ivar Lyth ei voinut koskaan toimittaa
todellista tekoa pikaisuudessa. Kun hän oli kauan, hyvin kauan,
ajatellut jotain asiata, kun hän oli ajatellut niin kauan, että ajatus
vei hänet sinne, minne hän ei tahtonut, vasta silloin saattoi hän
toimia. Eikä ole varmaa, että mies on rikoksellisempi sentähden, että
hän kauan on miettinyt asiata. On ihmisiä, senlaatuisia että _itse
ajatus estää heitä vastustamasta kiusausta_, koska ajatus on ollut niin
kauan itämässä heidän mielessään, että se on syönyt kaikki tyhjäksi
ympärillänsä. Jos ei olisi niin, olisi elämä huomattavasti
yksinkertaisempaa.

Sensijaan ajatteli hän ainoastaan suojella Felix'iä. Ja Ivar Lyth sai
sen kummallisen kuvitelman, että jos hän itse voisi saada nähdä
vaimonsa juopuneena, niin ett'ei mikään väärinkäsitys voisi tulla
kysymykseen, jos hän voisi saada hänet kiinni itse teossa, astua esiin
ja sanoa: "mitä teet sinä? miltä näytät sinä?" silloin voisi hän
myöskin peloittaa hänet tottelemaan, saada hänestä voitto, joka
johtaisi heidän kaikkien pelastukseen. Hän kuvitteli, että hän vain
näyttämällä itsensä tietäisi peloittaa hänet paheesta, joka alensi
kotia ja jonka kautta hän varasti häneltä ja hänen lapsiltaan. Hän
tahtoi hiipiä hänen luoksensa, lyödä häntä, jos se oli tarpeellista...
Julmuus, joka on niin likellä tunteellisuutta, heräsi tästä ajatuksesta
hänessä ja sai hänet näkemään kauhunäkyjä, joissa hän itse näytteli
pääosaa.

Tätä mieletöntä aatetta oli vaikea toteuttaa tietysti senvuoksi, että
Ivar Lyth koko päivän työskenteli tehtaassa eikä koskaan voinut päästä
irti muuten kuin päivällislomalla. Hän koetteli sentähden kotoa
lähtiessään sanoa, ett'ei tulisi kotiin päivälliselle, jotta sitten
äkkiarvaamatta voisi astua huoneeseen. Hän oli mitä äärimmäisimmin
kiihtynyt koko tämän aamupuolen ja tuskin oli päivällishetki lyönyt,
kun hän nopein askelin kiiruhti kotiin. Vieläpä hän kulki
kiertotietäkin, jotta ei kukaan voisi nähdä häntä akkunasta, vaikka
tämä ei ollut pelättävissä asunnossa, joka oli neljännessä kerroksessa.
Hän meni taloon takapihan yli. Kun hän astui sisään, ei siellä ollut
yhtään mitään näkemistä. Vaimo katsoi vain miestänsä ihmetellen ja Ivar
Lyth luuli hänen nauravan itseksensä, kun hän kuuli hänen selityksensä
tapahtumasta.

Ivar Lyth tunsi itsensä aivan hämmästyneeksi siitä, että tämä tuuma oli
epäonnistunut eikä hänen käynyt sen paremmin, kun hän jonkun aikaa
senjälkeen teki saman kokeen keksien syyksi, että oli saanut ylityötä
tehtaasta eikä siis tulisi kotiin ennenkuin pari tuntia tavallisen ajan
jälkeen. Myöskin silloin epäonnistui hän ja epäonnistumisesta hänen
levottomuutensa kasvoi. Meidän täytyy muistaa Ivar Lyth'in tulleen
siihen, että kaikki, mihin hänen piti ryhtyä, niin suuri kuin pienikin,
tuntui hänestä sisälliseltä tehtävältä. Hän oli kuin mies, joka polkee
paljain jaloin ohdakekenttää. Ei ole pistettäkään, mihin hän voisi
asettaa jalkansa niin ett'ei se lisäisi hänen tuskaansa. Sellaisessa
miehessä ei kehity tarmo eikä johdonmukainen ajatuskulku.

Kuitenkin tapahtui eräänä päivänä, että sattuma tuli hänelle avuksi.
Kone meni rikki tehtaassa. Sellaisissa tilaisuuksissa tapahtuu, että
ne, joita ei tarvita auttamaan sitä jälleen kuntoon, aivan
yksinkertaisesti saavat mennä kotiin. Siinä silmänräpäyksessä kun Ivar
Lyth'ille kävi selväksi, että hän oli vapaa, kulki hänen läpitsensä
jotain, joka oli voitontunteen kaltainen. Hän arveli, että tässä
silmänräpäyksessä kaikki levottomuus jätti hänet. Hän tunsi itsensä
melkein riemastuneeksi eikä hän ensinkään kiiruhtanut. Tyynesti ja
kylmästi astui hän katua eteenpäin. Hän ei tehnyt mitään kiertoteitä,
vaan arveli itseksensä ei olevan todennäköistä, että joku näkisi alas
nelikerroksisen kivitalon ylimmistä ikkunoista. Ja hän kulki verkkaan
niiden monien ovien ohi, joista ruuankäry ja höyry virtasi ulos
epäsiisteihin porstuoihin, siirtyi eteenpäin lasten välitse, jotka
leikkivät likaisilla porraskäytävillä ja seisoi vihdoin oman ovensa
ulkopuolella. Ivar Lyth pidätti henkeä ja kuunteli. Kaikki oli
hiljaista, vain kaukaisen soittokellon ääni kuului alla-olevasta
kerroksesta. Hän odotti jännittyneenä ja mitä hämmentyneimmät ajatukset
risteilivät hänen aivojansa. Hänestä tuntui mahdottomalta, ett'ei
mitään tapahtuisi tämän suletun oven takana. Hän piti avainta
kädessään, mutta varoi pitkään aikaan koskettamasta lukkoa.

Niin seisoi hän kauan voimatta eroittaa pienintäkään. Mutta ihmeellistä
kyllä ei hänen päähänsä hetkeksikään juolahtanut, että hän tällä kertaa
olisi voinut tulla turhaan. Hänen tarkkaavaisuutensa oli teroittunut
äärimmäisyyteen asti ja vihdoin kuuli hän myöskin äänen. Se tuli
selvästi hänen omasta asunnostansa. Mutta se oli niin heikko, että hän
alussa ei voinut kuulla, mitä se oikeastaan oli. Yht'äkkiä säpsähti hän
arvellen tuntevansa Felix'in äänen. Se, mitä hän kuuli, ei ollut itkua,
vielä vähemmin parkua. Se oli hiljaista, tukahutettua uikutusta, mutta
se vihlasi kuuntelevan miehen korvia kuin mitä saatanallisin ääni, mitä
hän koskaan oli kuullut ja varmalla kädellä väänsi hän avainta lukossa.
Hän teki sen niin hiljaa, että ei ääntäkään hankauksesta tunkeutunut
edes hänen omiin korviinsa ja hän piti hetkisen ovea raollaan.
Se oli Felix, joka valitti. Hän kuuli sen nyt selvästi. Tässä
silmänräpäyksessä näki hän vain yhden seikan. Hänen poikaansa oli
kidutettu, kiusattu, ehkä lyötykin. Lapsi tarvitsi apua, ja tämä apu
voisi kenties tulla niin täydelliseksi, että he molemmat sitten
voisivat elää rauhassa. On itsestään selvää, että mies ei ajatellut
mitään tästä kaikesta. Eräänlainen tiedoton tarmo hallitsi häntä ja hän
kävi kuin unissakulkija suoraan huoneeseen, säilytyskammioon, josta
valitus kuului.

Siellä sisällä istui Felix, kokoonkyyristyneenä pimeässä.

"Tule ulos", sanoi Ivar Lyth. "Tule ulos!"

Felix tuli ulos. Hän oli tuhkanharmaa kasvoiltansa pelästyksestä.

"Minkätähden istut sinä täällä?" sanoi isä.

Poika katsoi isää kasvoihin ja hän _ymmärsi_, että vaara oli tulossa.

"Minä rikoin lautasen", sanoi hän. "Ja äiti salpasi minut sisään
rangaistukseksi."

Ivar Lyth kääntyi ympäri ja katsoi vaimoonsa. Ensi kerran näki hän
vaimonsa juovuksissa ja käheä ähkynä pääsi häneltä.

"Onko se totta?" melkein huusi hän.

"Ei", vastasi Maria julkeasti. "Hän valhettelee myöskin."

"Miksi salpasit sinä hänet sisään?"

"Hän suututtaa minua, eikä se kuulu sinuun, miten minä kasvatan
lapsiani."

Maailma musteni miehen silmissä, hän ei kuullut eikä nähnyt muuta kuin
Felix'in äänen, joka huusi:

"Älä lyö häntä, älä lyö, minä pyydän sinua, isä." Mutta raivous
vimmastutti häntä ja hän löi naista puristetulla kädellä päin kasvoja.
Hän näki veren vuotavan hänen nenästänsä. Hän kävi rohkeammaksi
nähdessään verta. Hän tarttui vaimoa molemmin käsin olkapäistä ja
lennätti hänet kumoon lattialle. Vaimo kirkui ääneen ja huusi apua.
Mutta mikään ei voinut nyt pidättää raivoavaa miestä. Kuin olisi hän
tyhjentänyt kaiken hätänsä ja surunsa, koko elämän tuskan ja häpeän
noihin koviin lyönteihin, kuritti hän häntä nyrkillään katsomatta,
mihin lyönti sattui. Toiset lapset syöksivät ulos. Mutta Felix seisoi
jälellä ja kerjäsi ja pyysi hänen lakkaamaan.

Kun Ivar Lyth väsyi, kohosi vaimo jälleen ylös ja vihasta leiskuvin
silmin tarkastelivat he toisiansa. Vaimo oli äkkiä tullut raittiiksi,
nousi ylös ja osoitti ovelle.

"Sinä olet lyönyt minua", sanoi hän. "Minä otan teidät todistajiksi,
että hän on lyönyt minua niin että verestymiä on noussut."

Silloin kääntyi Ivar Lyth ja näki, että oli unohtanut sulkea oven.
Kynnyksellä seisoi kolme naapurinvaimoa tarkastellen häntä inholla.

"Kyllä", huusivat he. "Me voimme todistaa, ja teemmekin sen."

Miehen voima oli tässä silmänräpäyksessä masentunut ja hän oli vaaraton
kuin lapsi. Mitä naiset sitten sanoivat, ei hän kuullut. Hän istuutui
vain ja käänsi heille selkänsä. Hän tunsi vain, ett'ei koskaan saisi
oikeutta ja että kaikilla oli valta häneen. Hän olisi tahtonut mennä
ulos, mutta ei voinut liikuttaa itseään.

Hän istui hiljaa ja kuuli naisten kauan seisovan ovella ja
keskustelevan, mutta mitä he sanoivat, ei hän kuullut. Hän ymmärsi vain
yhden seikan, nimittäin että nyt voisi hän vähemmän kuin koskaan
suojella Felix'iä. Nyt oli hän joutunut huonon miehen huutoon, eikä hän
voisi koskaan puolustaa ei itseään eikä muita.

Vaimo tiesi sen myöskin. Sillä hän teki asiasta pikaisen lopun
ovensuussa seisovien naisten kanssa.

"Niin, nyt te olette nähneet, mitä täällä tapahtuu", sanoi hän. "Menkää
nyt ja puhukaa se koko talolle."

Sillä sulki hän oven ja meni jälleen toimiinsa. Ivar Lyth'ille ei hän
sanonut sanaakaan mutta minne mies sitten menikin, näki hän vaimonsa
silmät tuijottavan vastaansa.



XXII.


Tässä tulee nyt vain muistaa, että tämä tapahtui talvisaikaan ja että
talvi on pitkä sille, joka aina tekee työtä ja usein menee nälkäisenä
sänkyyn. Se tapahtui heille kaikille nykyjään. Sillä vaimo osti
etusijassa paloviinaa eikä hänellä ollut enään mitään syytä salata
pahettansa.

Tänä talvena ei tapahtunut paljoa, joka olisi voinut kiintyä Ivar
Lyth'in mieleen. Enimmäkseen oli se pieni tehtaanpyörä, jota hänen oli
tapana ajatella, eikä hän koskaan itse ymmärtänyt, miten oli ensi
kerran tullut huomanneeksi tämän pyörän. Se ei ollut yksikään noista
suurista pyöristä, jotka heti pistävät silmään. Se kävi kahden
suuremman välillä eikä Ivar Lyth tiennyt milloinkaan oikein, miksi se
oli siinä. Pyörä kulki hyvin verkkaan, ja työmiehen sisässä tahtoi
halusta jäätää, kun hän seisoi ja katseli sitä.

Tämän pyörän edessä on hän seisonut ja ajatellut, vieläpä hän on
puhunut sen kanssa:

"Mitä teet sinä oikein siinä?" on hän kysynyt.

"Surr, surr", vastasi pyörä.

"Kuka on asettanut sinut sinne?"

"Surr, surr."

"Miksi kieput sinä ympäri?"

"Surr, surr."

"Mitä tarkoittaa sinun kieppumisesi?"

"Surr, surr."

"Etkö sinä koskaan kulu?"

"Surr, surr."

"Tuleeko uusi pyörä, kun sinä et enää kelpaa?"

Kuinka kaukana suuressa huoneessa Ivar Lyth olikin, saattoi hän
kuitenkin aina nähdä tuon pienen pyörän. Kun hän tuli sen läheisyyteen,
katsoi hän sitä ikäänkuin olisi tervehtinyt hyvää päivää ja työmiehestä
tuntui toisinaan, että häneen itseen teki pahaa, kun hän näki sen
pyörivän ja pyörivän eikä koskaan saavan rauhaa.

Mutta kului hyvin kauan ehkä useita vuosia, ennenkuin hän eräänä
päivänä seisoi pyörän edessä ja sanoi ääneen itseksensä: "Tämähän olen
minä."

Hän sanoi tämän niin lujaa, että kaikki olisivat kuulleet hänet, jos ei
koneiden kalke olisi voittanut hänen ääntänsä. Ajatus löi häneen,
painui kiinni ja hänen täytyi katsoa eivätkö hampaat olleet kuluneet.
Hän arveli, että jos hän voisi nähdä yhdenkin tämän rattaan hampaan
olevan epäkunnossa, ennustaisi se hänelle itselleen jotain, joka ehkä
jonain päivänä täyttyisi.

Ivar Lyth oli seisonut siinä hyvin kauan ennenkuin hän ymmärsi, että se
oli hän itse, joka kulki siellä sisällä ympyrässä. Mutta sitten kuin
hän oli ymmärtänyt tämän, arveli hän, että kaikki muu kävi hänelle
selvemmäksi. Hän ymmärsi, miksi hänen oli täytynyt muuttaa maalta,
missä hän nukkui rauhassa ja kuuli hiljaisuuden akkunan ulkopuolella,
kaupunkiin, jossa melu on niin ankara, että kukaan ei voi kuulla toisen
ääntä. Hän arveli kuuluvansa sinne, missä kaikki heikot menehtyvät ja
jossa ihmisiä on niin paljon, että heidän täytyy ahdistaa toisensa
kuoliaiksi. Hän ymmärsi saaneensa vaimon, joka oli synnyttänyt hänelle
lapsia ja että nämä tulisivat yhtä onnettomiksi kuin hän itse. Hän
ymmärsi, että hänen pienen Felix'insä täytyi kärsiä pienenä kestääkseen
suureksi tultuaan. Hän ymmärsi, että heidän kaikkein tulisi kärsiä
nälkää, palella, vihata toisiaan ja joutua perikatoon vain senvuoksi,
että suuri koneisto kävisi. Ympäri! Ympäri! Surr! Surr!

Että hän tarvitsisi niin monta aavistuksen ja ajatuksen kiertotietä,
niin monta pitkää vuotta ainoastaan oppiakseen ymmärtämään, että oli
koko elämänsä erehtynyt tiestä ja että hänelle ei ollut olemassa
oikeata tietä! Että elämä voi tarvita niin pitkiä ja niin mutkallisia
kiertoteitä!

Niin ajattelee hän ja jälleen näkee hän pienen pyörän edessänsä. Missä
hän kulkikin, saattoi hän nähdä sen itseksensä, ja hän saattoi nähdä
toverien ilmeet, kun he tarkastelivat häntä. He olivat näet viime
aikoina alkaneet huomata, että Ivar Lyth oli hiukan "omituinen", ja he
tiesivät, että tuon pyörän eteen oli hänellä tapana pysähtyä ja näyttää
kummalliselta. Siellä seisoi hän silloin ja tunsi itsensä yhdeksi
koneen keralla, jota hän oli asetettu hoitamaan ja jonka hän jätti
vasta sinä päivänä, kun ruuvit erisivät ja se ihmeellinen tapahtui.

Pieni pyörä käy vielä, vaikka Ivar Lyth on poissa. Jälleen ja jälleen
ajattelee hän sitä ja hänellä on halu kysyä siltä kuten muinoin:

"Etkö sinä koskaan väsy? Etkö sinä koskaan pysähdy?"



XXIII.


Niin meni talvi ohi ja tuli kevät. Sattumalta tuli kevät tänä vuonna
aikaisemmin kuin tavallista. Ivar Lyth ei ollut odottanut sitä, tuskin
edes ajatellut, että se tulisi. Kaikki oli käynyt hänestä niin
yhdentekeväksi ja hän oli melkein onnellisin ollessaan tehtaassa.
Rattaiden ja koneiden kalina esti häntä kuulemasta ääntä siitä
maailmasta, joka eli paksujen tiilimuurien ulkopuolella. Hän kulki
siellä ja hengitti pumpulinöhtää, jota lenteli ilmassa eikä hän
odottanut mitään muuta.

Tähän aikaan ei hänelle tapahtunut mitään, joka olisi voinut muuttaa
hänen asemaansa tai jollain tavoin tarttua hänen silloiseen elämäänsä.
Hän näki vain, miten aurinko paistoi yhä lämpöisemmin voimatta herättää
häneen itseen mielenkiintoa tai elämää. Kaikki meni kulkuaan ilman että
hän näytti olevan mukana, ja samalla näytti hänestä kuin johdettaisiin
häntä vasten tahtoaan jotain kohti, joka tapahtuisi ennemmin tai
myöhemmin, jotain, jota hän ei itse jaksanut pidättää takaisin.

Ivar Lyth'in ja hänen vaimonsa välisen kohtauksen jälkeen olivat
puolisot ensin lakanneet puhumasta keskenänsä. Mutta jo kun pari päivää
oli kulunut, oli kaikki palannut vanhaan latuunsa. Ainoa eroitus oli,
että Ivar Lyth nyt näki kaikki kodissa ja ymmärsi sen. Hänen ja vaimon
välillä oli ainoastaan tukahutettu alakuloisuus, jonka pienimmätkin
lapset tunsivat. Kun Ivar Lyth tuli kerran kotiin, kuuli hän portaissa
nuorimman pienokaisensa -- tytön -- sanovan veljille:

"Isä on paha. Sillä hän lyö äitiä."

Hän pysähtyi, jotta ei näyttäisi kuulleen, mistä he puhuivat. Silloin
kuuli hän Felix'in vastaavan:

"Isä ei tahdo ketään lyödä. Hän ei voinut sille mitään."

Ivar Lyth kulki ja ajatteli oliko hän voinut vai ei, vielä kun meni
levolle, ja hän makasi kauan valveilla pimeässä ja kuuli, miten vaimo
ja lapset nukkuivat hänen ympärillänsä. Harvoin on varmaan ihminen
tuntenut syvempää epätoivoa kuin työmies tunsi kuullessaan nämä raskaat
hengenvedot pimeässä. Ne täyttivät ilman ja hänestä tuntui että ne
ryöstivät häneltä itseltä jotain, jota hän olisi tarvinnut
hengittääkseen. Hän alkoi laskea toisten hengenvetoja. Hän laski
kymmeneen tai kahteentoista, hämmentyi ja alkoi uudelleen. Vihdoin
väsyi hän tähän ja alkoi sensijaan ajatella kaikkea muuta mahdollista.

Se, mitä nyt tapahtui, tuntui hänestä itsestä selittämättömältä, ilman
että se kuitenkaan ihmetytti häntä. Hetkessä näki hän edessään torpan
tuvan, jossa hän oli lapsena asunut ja hänestä tuntui kuin olisi hän
nähnyt jälleen vanhan vaimon, kasvattiäitinsä. Vanhus tuli vuoteen luo
ja vaikka Ivar Lyth koko ajan ymmärsi, että se oli mielikuvitusta,
tunsi hän kuitenkin hänen taputtavan itseään päähän ja käskevän häntä
nukkumaan.

"En voi", kuiskasi hän.

Vanhus nyökkäsi väsyneelle miehelle ja sanoi:

"Koeta, niin se kyllä käy."

"Ei", vastasi Ivar Lyth. "Se ei käy. Minä en voi koskaan enään nukkua."

"Miks'et?" sanoi vanhus.

"En tiedä", vastasi Ivar Lyth.

Samassa tuntui hänestä, kuin nojautuisi vanhus alas ja kuiskaisi
hänelle, että hän lakkaisi ajattelemasta kaikkea mahdollista. Muutoin
ei koskaan kävisi hyvin.

"Minä en voi", kähisi hän hänelle epätoivoissaan. "Minä en voi."

Ivar Lyth tunsi pimeässä kasvojensa vääntyvän tuskasta ja samassa
tuntui hänestä, että vanhuksen kasvot kävivät niin sanomattoman
surullisiksi ja synkiksi. Ne alkoivat kadota eikä Ivar Lyth voinut
pidättää niitä. Häneen tarttui sanomaton tuska, että ne menisivät
häneltä ja hän jälleen makaisi yksin pimeässä. Hän arveli tarvitsevansa
nähdä niiden loistavan vastaansa yhtä ystävällisesti kuin äsken ja että
jos ei niin kävisi, tapahtuisi hänelle onnettomuus, pahempi kuin
kaikki, mitä hän oli tähän asti elänyt. Hän ei uskaltanut nousta ylös,
hän ojensi vain kätensä, mutta näköhäiriö haihtui hänen silmistänsä ja
pimeän läpi kuuli hän vaimon ja lasten nukkuvan.

Silloin tarttui häneen harvinainen tuska ja istuen ylhäällä sängyssä,
vapisi hän koko ruumiiltaan itkusta, jota ei voinut hillitä. Kyyneleet
virtasivat hänen silmistänsä ja hän tunsi kuin jotain raskasta olisi
nostettu ja se olisi kadonnut. Mutta vielä oli se häntä niin likellä,
että hän ikäänkuin makasi hiljaa ja pelkäsi sen jälleen tulevan
takaisin. Silloin huomasi hän liikettä vierellänsä vuoteessa ja kuuli
äänen, joka kysyi:

"Mitä teet sinä?"

Ensin ei hän voinut vastata, ja ääni toisti kysymyksensä.

"En mitään", sanoi Ivar Lyth hiljaa.

"Oletko sinä kipeä?" kysyi vaimo uudelleen.

"En tiedä", mumisi mies vastaukseksi.

Vaimo kohottautui sytyttääksensä tulen.

Mutta Ivar Lyth pidätti häntä. Hän ei tiennyt, mitä ajatteli tai mitä
tahtoi. Hän piteli vaimoa käsivarresta ja puhui matalalla äänellä,
jott'ei herättäisi lapsia.

"Anna minun nojata päätäni sinuun ja kierrä käsivartesi minun
ympärilleni", sanoi hän vapisten.

Mitä vaimo ajatteli, ei ole helppo tietää. Mutta sanomatta sanaakaan
vastaukseksi, teki hän niinkuin mies pyysi. Ja mies, joka vihasi ja
halveksi vaimoansa sekä julkisesti että salaisimmissa ajatuksissansa,
mies, joka ei voinut katsoa vaimoaan silmiin, ilman että hänen
ruumistansa jääti, hän nojasi nyt päätänsä häneen ja vaimon käsivarret
ympärillänsä nukahti hän kuin lapsi. Kun hän heräsi, makasi hän vielä
pää vaimon olkapäätä vasten.



XXIV.


Ivar Lyth heräsi tuntien, että jotain inhoittavaa oli tapahtunut, ja
hän lähti aikaisin ulos. Ensi kertaa moniin vuosiin meni hän tehtaalle
ja ilmoitti esimiehelle olevansa sairas ja menevänsä etsimään lääkäriä.
Ja kun tämä oli tehty, lähti hän yksin kaupungille ja harhaili kauan
ympäri katuja tietämättä, minne aikoi.

Silloin juolahti äkkiä hänen mieleensä, että perhe oli sanottu irti
asunnostaan ja muuttaisi huhtikuusta. Oli tuskin kuukautta jälellä
ennenkuin se tapahtuisi, ja hän kiitti onneaan että oli tullut
ajatelleeksi sitä. Ivar Lyth osti vuokra-luettelon ja kulki koko päivän
ympäri katuja katsomassa huoneita. Hän koetti montaa eri paikkaa, mutta
ei mistään voinut hän löytää, mitä etsi. Milloin oli asunto liian
kallis, milloin jo vuokrattu. Mutta useimmin vastattiin hänelle heti,
ett'ei hän voinut saada vuokrata sitä. Miksi ei? Kyllä, hänellä oli
kolme lasta eikä isäntä tahtonut lapsia taloon. Ivar Lyth sai tämän
vastauksen niin monta kertaa, että hän vihdoin vastasi omaan
kysymykseensä: "Ei, isäntä ei tahtonut saada lapsia taloon." Hänestä
tuntui kuin olisi hän tietämättään tehnyt jonkin rikoksen, joka asetti
hänet muiden ihmisten ja heidän oikeuksiensa ulkopuolelle, vain siksi
että oli noiden kolmen lapsen isä ja tahtoi hankkia heille katon pään
päälle. Hän alkoi ajatella olisiko hän mahdollisesti liian huonosti
puettu tai näkyikö hänen päältänsä, ett'ei hän ollut kuten muut
ihmiset. Hän kävi nöyräksi ja myöntyväksi käytökseltään, kiitteli asian
aiheetta niitä asuntoja, joita katseli ja sanoi hinnan olevan huokean.
Mutta yhä osoitettiin hänet takaisin ja kun hän oli käynyt kaikkialla,
missä tiesi huoneen olevan saatavissa, oli jo ilta ja mies oli kuoleman
väsynyt.

Ivar Lyth'illä oli pari kruunua taskussa ja hän poikkesi kehnoon
ravintolaan, jossa kuitenkin eivät ainoastaan työläiset vaan
hienommatkin herrat tapasivat syödä ateriansa. Suuren huoneen perässä
oli nimittäin toinen, hienommin kalustettu, jossa oli sanomalehtiä ja
kaukopuhelin. Kun työmies istuutui pöydän viereen, näki hän, että
sisällä istui eräs herra lukien sanomalehteä.

Ivar Lyth ei voinut nähdä toisen kasvoja, mutta sillä aikaa kun hän
odotti ruokaansa, ajatteli hän varmasti tuntevansa vieraan. Sitten
unhotti hän tämän ajatuksen jälleen juodessaan lasillisen olutta.
Työmies oli niin väsynyt, että alkohooli heti nousi hänen päähänsä. Se
lievitti kummallisella tavalla hänen ajatuskulkunsa raskautta,
haihdutti kiihkon, joka kiehui kaiken ahdistuksen alla. Ivar Lyth
tilasi uuden pullon ja juuri kun hän jälleen kaatoi lasiinsa, laski
herra sisemmässä huoneessa pois sanomalehden ja Ivar Lyth sai nähdä
hänen kasvonsa.

Se oli sama mies, joka kerran oli tuntenut mielenkiintoa tiedonhaluista
työmiestä kohtaan ja tahtonut hankkia hänelle kirjoja ja sanomalehtiä.
Hetkessä huomasi Ivar Lyth, että toinenkin oli tuntenut hänet ja
ennenkuin hän oli ehtinyt malttaa mieltänsä, seisoi tohtori työmiehen
pöydän luona ja molemmat miehet tervehtivät toisiaan. Tohtori istuutui
entisen tuttavansa luo ja alkoi keskustelun.

Ivar Lyth tunsi itsensä alusta asti kiihoittuneeksi eikä hän tehnyt
muuta kuin torjui itseään toiselta. Hän ikäänkuin ponnisteli vastaan,
kun tämä tahtoi osoittaa hänelle ystävällisyyttä ja koetti uskotella
itselleen, että tohtori oli tungetteleva ja ylpeä käytöksessään ja että
hän vain osoitti alentuvaisuutta jotta hän, Ivar Lyth, tuntisi itsensä
nöyryytetyksi. Mutta hän ei voinut kauan pitää kiinni tästä
ajatuksenkulusta. Voimatta estää sitä, liukui Ivar Lyth vähitellen
jälleen sen vallan alaiseksi, joka tällä miehellä aina oli ollut
häneen. Hän ei voinut olla katsomatta tohtorin silmiin, jotka näyttivät
hänestä vakavammilta kuin ennen. Hän katsoi hänen pukuaan, joka tuntui
hänestä kuluneelta ja vähemmän herrasmaiselta ja vihdoin hiljeni
keskustelu kokonaan heidän välillään. Ivar Lyth'in kielellä pyöri kysyä
tohtorilta, minkävuoksi hän, joka oli niin hieno herra, kävi yksinään
syömässä niin kehnossa paikassa. Mutta hän ei tullut sitä tehneeksi ja
kun molemmat olivat vaienneet hetkisen, nousi Ivar Lyth, meni pöydän
luo maksamaan ja sanoi menevänsä kotiin. Tohtori ei kuitenkaan
näyttänyt tahtovan laskea seuraansa niin helposti. Hän pyysi Ivar
Lyth'in istumaan vielä jonkun minuutin ja senjälkeen jatkoi hän:

"Minä tahtoisin mieluimmin pyytää teitä tulemaan minun kanssani kotiin.
Mutta ei ole nyt kuin oli ennen."

Ja kun Ivar Lyth ei mitään vastannut, jatkoi hän:

"Minä olen naimisissa ja vaimoni on juuri saanut lapsen. Muuten olisin
pyytänyt teitä seuraamaan minua kotiin kuten vanhaan aikaan."

Ivar Lyth ei ollut vielä vapautunut omista epäluuloistansa ja hän oli
puoliksi kahlehdittu niiden satunnaisuuksien ketjuun, jotka olivat
vallinneet häntä koko viimeisen vuorokauden.

"Se ei tule kuitenkaan samaksi kuin vanhaan aikaan."

Hän sanoi kuitenkin tämän enemmän itsellensä kuin vastaukseksi toisen
sanoihin. Mutta samassa hetkessä kuin sanat olivat sanotut, näki hän,
miten tohtorin piirteet synkistyivät ja hän vastasi:

"Ei", sanoi hän. "Teillä on oikein. Ei koskaan enään tule kuten vanhaan
aikaan."

Tässä silmänräpäyksessä tapahtui se omituisuus, että juuri tätä
sanottaessa tuli Ivar Lyth ajatelleeksi ratasta alhaalla tehtaassa. Hän
näki sen aivan selvästi surisevan silmiensä edessä. Se kulki ympäri
hampaissaan ja samaan aikaan kaikui koko koneiston jyminä työmiehen
korvissa. Hän istui hiljaa ja ikäänkuin näki ja kuuli kaiken tämän,
joka oli niin kaukana, ja sillä aikaa kun hän koko ajan kuuli melun ja
näki tuon pienen, pyörivän rattaan, kuuli hän myöskin toisen sanat ja
vastasi tohtorin puheeseen.

"Ei koskaan tule niinkuin on ollut", toisti tohtori. "Mutta on
kuitenkin lohdutus pettymyksissä ja suruissa omata koti ja lapsi."

"Niin", sanoi Ivar Lyth. "Niin kyllä."

"Se on totta", jatkoi tohtori hymyillen. "Teillä oli toinen mielipide
vanhaan aikaan. Mutta sellainen muuttuu vuosien kuluessa ja kun kerran
on koti -- vasta silloin tietää, minkä arvoinen se on."

Ivar Lyth arveli olevan hyvin kummallista, ett'ei toinen voinut nähdä
hänen läpitsensä mitä hän ajatteli. Hän arveli ajatusten polttavan
hänen päässänsä kuin hehkuva rauta, niin että tohtorin hyvällä tahdolla
olisi pitänyt nähdä hänen aivojensa läpi, mitä hän oikeastaan ajatteli.
Mutta tohtori ei tietysti nähnyt mitään eikä ymmärtänyt mitään.
Hän jatkoi puhettansa työmiehelle samalla ystävällisellä ja
hyväntahtoisella äänellä, jota hän koko ajan oli käyttänyt ja hänen
silmänsä olivat lempeät ja syvät niiden tarkastellessa Ivar Lyth'iä.

Ennen oli tohtorilla kuitenkin aina ollut tapana puhua asioista, jotka
koskivat työmiestä tai joiden erityisesti piti kiinnittämän hänen
mieltänsä. Tällä kertaa puhui hän sensijaan itsestänsä näyttäen tällöin
mieheltä, joka on niin onnellinen, ett'ei voi pidättää itseksensä omaa
onneansa. Hän ei katsonut arvollensa sopimattomaksi kertoa tästä
onnesta köyhälle työmiehelle, jota ei ollut nähnyt moniin vuosiin. Asia
oli niin, että tohtori oli kunnon mies ja tahtoi Ivar Lyth'ille hyvää.
Heidän istuessaan siinä yhdessä kertoi hän koko elämästään kuluneina
vuosina ja hän puhui työmiehelle aivan luonnollisesti kuin olisivat he
olleet tasa-arvoisia.

Mutta siinä mielentilassa kun Ivar Lyth silloin oli, ei hän voinut
mitään nähdä eikä mitään ymmärtää muuta kuin sen, mikä paloi ja hehkui
hänen sisässänsä. Tohtorin sanoista käsitti hän tuskin muuta
kuin sen, että hän oli nainut ja että hänellä oli lapsi, sekä
että tämä huolimatta monista suurista vaikeuksista, teki hänet
onnelliseksi. Ivar Lyth koetti turhaan taistella sitä liiallista
kiihoitusta vastaan, jonka hän tunsi olevan valloittamaisillaan hänet.
Häntä jääti sisäisesti ja käyttäen hyväkseen silmänräpäyksen
vaikenemista keskustelussa, nojautui hän eteenpäin ja kysyi aivan
perustelemattomasti:

"Pilkkaatteko te minua?"

Tohtori ei näyttänyt vihastuneelta, vain äärimmäisen ihmettelevältä ja
hetkisen vaitiolon jälkeen sanoi hän:

"Miksikä minä teitä pilkkaisin?" Ivar Lyth ei tiennyt enään, mitä
sanoi. Hän tunsi, miten veri syöksyi hänen päähänsä, hänen
hengityksensä oli vähältä tukehtua ja hän joutui kuvaamattomaan
raivoon.

"Miksikä?" puhui hän matalasti, jotta se ei kuuluisi myymäpöydän luo.
Niin kiihoittunut kuin hän olikin, oli hänellä toki jälellä ajatus,
ett'ei tahtoisi saada aikaan julkista häväistystä.

"Miksikä? Ja sitä kysytte te minulta. Te olette toista luokkaa kuin
minä, toista rotua, toista kansaa. Te olette kulkeneet hienoissa
vaatteissa, saanut hyvän kasvatuksen, syönyt hyvää ruokaa."

Tohtori keskeytti raivoavan miehen hymyilyllä, jonka tyyni ylemmyys
mitä kiivaimmin lisäsi työmiehen katkeruutta.

"Tehän tiedätte siitä, mitä äsken sanoin, kuinka ankaraa minulla on
ollut elämässä", sanoi hän. "Ehkä paljon vaikeampaa kuin teillä."

"Niinkö?"

Ivar Lyth puristi esiin jonkinlaista naurua, jonka luonnoton sointu
sorahteli hänen omissa korvissansa.

Ja hän jatkoi:

"Te tiedätte aivan hyvin, mitä minä tarkoitan. Se, joka on kylläinen,
ei ymmärrä nälkäistä. Ja minuun nähden olette te kylläinen. Te
teeskentelette koettaessanne olla minun vertaiseni. Te tiedätte itse
kaikkein parhaiten, että ette ole sitä. Te ja minä, herra tohtori -- me
olemme luonnosta tai kulttuurista, tai mikä perkeleen voima meidän
kehityksessämme työskentelee, määrätyt olemaan kuolemanvihollisia. Me
ja meidän lapsemme ja lapsenlapsemme. Me olemme perineet vihollisuuden
isiltämme, herra tohtori. Teidän isänne panivat valtansa alle minun
isäni. Teidän isänne kiepauttivat itsensä rikkauteen, arvoon ja
valtaan. He ottivat itselleen vaimot, sulostuttivat elämän etsimällä
sivistystä ja hankkimalla itselleen nautintoja. Minun isäni, herra
tohtori -- he saivat elää sillä, mikä jäi tähteiksi siitä, mitä teidän
isänne olivat anastaneet. Sentähden olemme me molemmat huonompia kuin
isämme kerran olivat. Sillä te ja minä -- me emme ole mitään tehneet.
Me olemme vain ottaneet vastaan, mitä muut ovat meille lahjoittaneet:
toinen on kiittänyt Jumalaa siitä siunauksesta, minkä on saanut periä,
toinen on kironnut kohtaloansa sentähden, että kirous on tullut hänen
osaksensa. Yksi on määrätty kunniaan, herra tohtori, toinen häpeään.
Niin kohtaavat nyt nämä jo ammoin kaukaisten isien pojat toisensa ja he
koettavat kuvitella toisillensa tahtovansa toinen toisillensa hyvää.
Toinen pelkää, ett'ei saisi pitää rauhassa hyvää perintöänsä. Toinen on
niin kurja, että toivoo myöntyväisyydellä voivansa tulla nauttimaan
joitakuita muruja rikkaan perijän pöydältä. Niin kulkevat he jonkun
aikaa rinnan, sanovat toisillensa kohteliaisuuksia, käyvät
hempeämielisiksi ja koettavat kuvitella itsellensä ja muille, että
sovinnon päivä on tullut ja että rikas ja köyhä kauan sitten ovat
ojentaneet toinen toisellensa kätensä sovintoon ja rauhaan. Mutta se ei
tapahdu, herra tohtori, ei meidän eläissämme. Sillä viha elää, suuri
kaunis viha, joka ei koskaan kuole, niin kauan kuin maa synnyttää
onnettomuutta ja onnettomuus rikosta. Niin kauan kuin olen tuntenut
teidät, olette te osoittaneet minulle niin kutsuttua hyvyyttä. Mutta se
ei mahda sopia meidän kahden välillämme. Sillä minä olen aina tietänyt
ja tuntenut pohjimmaltani vihaavani teitä. Niin kurja, huono ja
kadotettu olen minä ollut elämässäni, että en ole voinut muuta kuin
vaipua pohjaan ja lisätä niiden lukua, jotka ovat tuomitut kuolemaan,
jotta muutamat saisivat elää. Mutta teidän ei pidä luulla minun koskaan
olleen teidän ystävänne. Ei, kirous olkoon, ei koskaan. Minä sanon sen
teille, niin herra ja tohtori kuin olettekin."

Tohtori istui hiljaa voimatta ymmärtää sanaakaan koko tästä
kohtauksesta. Hän aavisti hämärästi näiden sanojen ja tämän kiivauden
alla piilevän salaisen syyn. Mutta hän pysähtyi toisen ajatusjuoksuun,
istui hetkisen hiljaa ja näytti miettivän jotain, jonka Ivar Lyth'in
sanat olivat herättäneet hänessä eloon. Vihdoin sanoi hän äänellä,
jonka tuskaa työmies ei voinut ymmärtää:

"Olisiko siis koko minun elämäni ollut kuvittelua?"

Tohtori oli nimittäin työväenystävä ja hän oli innostunut asiastaan.
Ivar Lyth ymmärsi tehneensä vääryyttä. Mutta hän ei voinut kauempaa
hillitä itseään.

"Teillähän on koti", sanoi hän pilkallisesti. "Teillä on poika. Menkää
kotiin ja olkaa iloinen, että hän on täyttävä, mitä te niin kauniisti
olette alkanut."

Vastaamatta sanaakaan nousi tohtori ja meni. Kun hän sulki oven luuli
Ivar Lyth varjon katoavan.

Jäätyään yksin, istui työmies yhä ja joi. Viimeisellä lantillansa
tilasi hän paloviinaa. Hän otti sanomalehden käteensä, piti sitä kauan
edessään kirjaimien tanssiessa hänen silmissänsä. Vihdoin alkoi se
puutuminen, joka ensin oli vallannut hänet, väistyä ja hän saattoi
eroittaa päällekirjoitukset muusta luvusta. Hänen silmänsä kävivät yhä
kirkkaammiksi ja ilmoitusten joukosta luki Ivar Lyth takanaan olevan
akkunan puolihämärässä seuraavaa:

_Elämään väsynyt_. Myöhään keskiviikkona tavattiin muuan mieshenkilö
riippumassa kuolleena puussa Rosendahl'in metsässä Eläintarhassa.
Kuollut tunnettiin muurarintyöntekijäksi, joka oli asunut Frejkadulla.
Syyn itsemurhaan arvellaan olevan taloudelliset huolet.

Erääseen kirjaan oli elämäänsä kyllästynyt kirjoittanut:

"Olen ollut yli viidestäkymmenestä paikasta etsimässä huonetta
perheelleni voimatta saada mitään. Minua surettaa, ett'en voi hankkia
asuntoa perheelleni. Itse en minä sitä tarvitse, sillä hetken perästä
olen hankkinut sen itselleni."

Ja eräälle paperilapulle:

"Sanon hyvästi vihollisilleni, sillä ystäviä ei minulla ole
ainoatakaan."

Hitaasti luki Ivar Lyth viimeiset sanat yhä uudestaan ja uudestaan. Hän
luki uudestaan koko ilmoituksen kunnes osasi sen ulkoa ja hän kertasi
itseksensä sanat: ystäviä ei minulla ole ainoatakaan.

Ne seurasivat häntä vielä, kun hän väsyneenä ja mietiskellen astui ylös
sen suuren kasarmin portaita, jossa asui. Hän arveli aina tietäneensä
tämän:

Ystäviä ei minulla ole ainoatakaan



XXV.


Niin kului muutamia päiviä, joina Ivar Lyth'istä tuntui kuin ei
kerrassaan mitään olisi tapahtunut. Hän ei muistellut silloin ylipäänsä
mitään ajatelleensa, sanoneensa tai tehneensä. Mutta eräänä sunnuntaina
heräsi hän ja näki auringon paistavan palomuurin valkoiseen seinään
vastapäätä hänen asuntonsa ainoata akkunaa. Auringonloiste pisti häntä
silmään valkoisella valollaan ja hän tunsi ehkä ensi kertaa koko
elämässään tietävänsä, mitä hänen piti tehdä. Kuinka mahdotonta eikö
kaikki ollut hänestä, kuinka raskasta kaikki oli ollut, kuinka
sanomattoman kurjaa ajatella! Päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta,
vuosi vuodelta! Ei mitään muutosta! Ei mitään valoa, ei mitään, joka
olisi voinut hankkia vain silmänräpäykseksi päivää! Hänen siinä
maatessaan ja ajatusten noustessa ja laskiessa hänen sisällänsä
vierittäen toisiansa kuten meren aallot, lankesivat hänen silmänsä
Felix'iin. Poika nukkui raskaasti ja Ivar Lyth näki, miten painuneet
hänen silmäluomensa olivat, kun hän nukkui. Hän oli laihtunut. Mikä
pieni, läpikuultava käsi olikaan se, mikä lepäsi peitteellä! Viime
aikoina oli isä melkein unhottanut pojan, kuten oli unhoittanut itsensä
ja oman elämänsä, niin, kaiken koko maan päällä.

Hän sulki hetkiseksi silmänsä jotta ei hänen tarvitsisi nähdä ja siinä
maatessaan ja uinuessaan ajatteli hän, että nyt ei viipyisi kauan,
ennenkuin poika saisi alkaa kuten hän itse. Poika, joka oli hänen
silmäteränsä, hänen rakkaimpansa maan päällä, parhain ja kallein mitä
hän tiesi, hän tulisi kerran samaan kiertokulkuun, olisi oleva kuin
ratas, joka surrasi ympäri rajattomassa koneistossa. Felix ei ollut
enään Felix, Ivar Lyth näki pojan melkein omassa olemuksessaan. Felix
oli sidottu vaimoon, joka vaati paljon antamatta mitään, vaimoon, joka
imi hänen voimansa, nieli koko hänen elämänsä ja antoi tämän elämän
sirpaleet niille uusille lapsille, jota olivat hänen onnettomuutensa,
kuten oli käynyt Ivar Lyth'ille itselle. Ehkä joi tämä vaimo myöskin?
Oli mahdotonta, ett'ei hän joisi. Ivar Lyth näki kaiken tämän tanssivan
kuin tulessa sulettujen silmiensä edessä.

Kuinka usein olikaan hän nähnyt saman näyn! Lukemattomia kertoja oli se
sukeltanut esiin hänen sisimmästään ja kohottanut sitä kuumetta, jossa
hän eli. Hän ei saattanut ymmärtää, mistä se tuli, että hän juuri tällä
kertaa näki terävämmin kuin ennen. Kuin peloittava aaveolento kohosi se
pimeästä ja uhkasi häntä. Näky tuli kuin vaara, kuin näkemätön voima,
joka tahtoi hänelle pahaa. Kaikki tuska ja kammo, jota hän ennen oli
tuntenut kävi tyhjäksi sen nimittämättömän kammon edessä, joka nyt
tärisytti häntä. Tästä kammosta tuli ääni, joka oli vakoillut hänen
sisässänsä, häirinnyt hänen päiviensä työtä ja öittensä lepoa, ja tämä
ääni suli yhteen hänen sielunsa kanssa, ja hän luuli sen jossain kohden
sisällänsä huutavan, että nyt täytyi hänen toimia. Hänen, joka koko
elämänsä oli antanut johtaa itseään, hänen, joka masennettuna ja
sorrettuna oli kulkenut, minne kohtalo oli vienyt, hänen täytyi nyt
kohottaa kätensä taisteluun. Hänen täytyi työskennellä itse itsensä
vapaaksi, hänen täytyi auttaa poikaansa. Poikaan ei onnettomuus saanut
tarttua, hänen täytyi päästä pois, jotta ei köyhyys ja kurjuus saisi
masentaa ja tukahuttaa häntä, kuten hänen isäänsä. Hetkessä tunsi Ivar
Lyth nyt kyynelien virtaavan silmistänsä kuin olisi hän tahtonut
itkeä koko elämänsä tuskan ja hänen sisässään tyyntyi samassa
silmänräpäyksessä. Voiko kukaan ajatella tai ymmärtää tätä? Voiko
kukaan muu kuin niin epätoivoisen onneton ihminen itse käsittää sitä
ääretöntä kauheutta, jota tämä merkitsi, että _hän nyt oli
rauhallinen?_

Ivar Lyth nousi istumaan vuoteelleen ja kaikkien nukkuessa hänen
ympärillään _tiesi hän, mitä tahtoi tehdä_. Ett'ei hän ollut ymmärtänyt
sitä ennen! Sehän oli niin selvää ja yksinkertaista. Tarvittiin vain
yksi ainoa teko ja niin olisi kaikki hyvä.

Ivar Lyth oli oikeastaan kauan ajatellut tätä ja ensi kerran pitkästä
ajasta tunsi hän jotain onnen tapaista. Hän ei tarvinnut nyt ollenkaan
aikaa harkitakseen tai miettiäkseen tekoansa. Hänestä tuntui, kuin
olisi hän ajatellut kaikki ajatukset loppuun ja kaikki veivät ne hänet
samaan päämäärään, jota ei kukaan muu kuin hän itse osannut ajatella
tai aavistaa. "Jumala antaa kyllä sen minulle anteeksi", sanoi hän.
Jumala antaa kyllä sen minulle anteeksi. Hän ei voi olla suomatta
minulle tätä ainoata silmänräpäystä, jolloin minä olen vapaa kaikesta
epäilyksestä ja tunnen itseni vahvaksi.

Ei ollut mitään ulkonaista syytä, miksi Ivar Lyth'in piti tulla
ajatelleeksi tätä juuri nyt. Hän olisi voinut tehdä toisen päätöksen.
Hän olisi voinut... Niin, minä en tahdo väsyttää kaikilla niillä
hirvittävyyksillä, joita hänellä olisi ollut voima tehdä ja jotka
olisivat vieneet hänet samaan tulokseen. Ei tullut myöskään mitään
erityistä syytä pakoittamaan häntä toimimaan. Hän olisi voinut odottaa
kuukauden tai vuoden. Hän olisi voinut myöskin tehdä sen paljon
aikaisemmin. Mutta se oli kaikki, mitä minä ennen olen kertonut,
kaikki, mikä oli kokoontunut saattaakseen hänen sielunsa sekasortoon,
kaikki tämä puhkesi nyt, kuten laava puhkee ja särkee maankuoren, joka
kauan on heilunut maanalaisen tulen painosta. Oliko se tämä, jota
ihmiset vanhaan aikaan kutsuivat perkeleeksi?

Oli aikainen aamu ja kaikkien nukkuessa nousi Ivar Lyth ylös ja herätti
poikansa. He menisivät ulos yhdessä, he, jotka kuuluivat yhteen
elämässä ja kuolemassa. He lähtisivät katsomaan kevättä, poimimaan
kukkia ja kuulemaan linnunlaulua. Oli kauan, kauan siitä. Niin omien
ajatustensa masentama oli Ivar Lyth ollut, että hän ei edes ollut
muistanut itsellään olleen tapana mennä ulos leikkimään pojan kanssa.
Kuinka hän katuikaan sitä nyt! Kuinka julma arveli hän olleensa
sentähden, että oli laiminlyönyt poikaa niin kauan. Poikahan oli tullut
eräänä iltana --- siitä ei voinut olla enempää kuin kaksi viikkoa -- ja
kysynyt häneltä: "Miksi sinä et koskaan enään ota minua kanssasi ulos?"
Ivar Lyth tuskin kuuli häntä. Hän vastasi vain olevansa väsynyt ja
ett'ei voinut. Nyt katui hän sitä katkerasti, nyt, kun se oli
myöhäistä. Hän näki silmiensä edessä pienen sillan, joka pisti veteen
pajun alta, eikä hänen kätensä vapissut kumartuessaan herättämään
poikaa.

Ivar Lyth oli hiipinyt pojan vuoteelle varpaillaan, jott'ei kukaan
heräisi.

"Tst!" sanoi hän. "Jos voit pukeutua niin hiljaa, ett'ei kukaan kuule
sinua, saat seurata isää ulos."

Teidän olisi pitänyt nähdä, miten poika hymyili isälle. Isä näki sen ja
ajatteli: "Jos joku olisi nähnyt tuon, olisi hän ehkä voinut ymmärtää,
ett'ei minulla ole sydäntä antaa hänen elää." Felix tuli niin
iloiseksi, että hän tuskin saattoi hillitä ääntänsä kun hän kuiskasi
takaisin:

"Miten sinä olet kiltti!"

Pukeutuessaan hiipi hän isän luo ja kuiskasi jälleen:

"Miksi et puhunut siitä eilen?"

"Eilen?"

"Niin, minähän kysyin sinulta eilen tahdoitko ottaa minut mukaasi."

Tosiasia oli, että Ivar Lyth ei ollut koskaan kuullut pojan kysymystä.
Siihen määrään oli hän silloin ollut omien ajatustensa vanki, ett'ei
edes ollut tiennyt pojan itseään puhutelleen. Nyt kävi hän melkein
iloiseksi tästä tiedosta. Hänestä tuntui kuin olisi poika itse
tietämättänsä ottanut osaa hänen suunnitelmaansa ja herättänyt sen.

"Miksi et sinä sanonut mitään?" toisti Felix.

"Minä tahdoin hämmästyttää sinut", vastasi isä.

Hän kuuli pojan nauravan lyhyttä hillittyä nauruansa. Kun Felix oli
pukeutunut, kumartui hän ja otti pienet kenkänsä käteensä. Hän antoi
isälle merkin olevansa valmis ja Ivar Lyth'in piti juuri kääntyä
ottaakseen hattunsa, joka oli pudonnut lattialle, kun hän samassa tuli
tuupanneeksi tuolia takanaan. Se kaatui ja hänen vaimonsa heräsi
kolinaan. Hän istuutui suorana sängyssä ja tarkasteli heitä molempia.

"Minnekä te menette?" sanoi hän.

Ivar Lyth seisoi sanattomana. Hänestä tuntui kuin voisi hänen vaimonsa
katsoa hänen läpitsensä ja kuin hänen ehdottomasti täytyisi ymmärtää,
mitä hänellä oli tekeillä. Hän oli niin tämän ajatuksen läpitunkema,
ett'ei hän siinä hetkessä voinut vastata hänelle ainoatakaan sanaa. Hän
katsoi Felix'iin. Poika seisoi aivan hiljaa kengät kädessä. Näkyi
selvästi, että hän oli aivan suunniltaan pelosta.

"Me voimme halusta jäädä kotiin, jos äiti tahtoo", sanoi hän.

Vaimo katsoi jälleen heihin molempiin ja alkoi nauraa.

"Aiotko sinä karata?" pilkkasi hän kääntyessään mieheen. "Ja ottaa
aarteen mukaasi? Tee se! Et sinä kuitenkaan pitkälle pääse."

Samassa oli Ivar Lyth tointunut. Hän ymmärsi, ett'ei kukaan enään voisi
estää häntä.

"Mene, Felix", sanoi hän ja työnsi hänet ulos ovesta.

Saatuaan pojan ulos kääntyi hän jälleen vaimoonsa:

"Niin", sanoi hän. "Minä aion karata. Ja minä aion ottaa mukaani hänet,
jota sinä kutsut minun aarteekseni. Sinä et näe meitä koskaan enään,
nyt tiedät sen."

"Suokoon Jumala, että olisi niin hyvin laita", vastasi vaimo.

Hän ei tarkoittanut, mitä sanoi. Mutta hänen mielensä kuohahti. Mies
ymmärsi sen ja hän katsoi vaimoa silmiin.

"Huomena kadut sinä, mitä nyt olet sanonut", vastasi hän.

Sillä kääntyi hän ja lähti paiskaten oven lukkuun. Mutta kun hän tuli
oven ulkopuolelle, ei hän voinut ensin nähdä Felix'iä. Hän huusi hänen
nimeänsä. Mutta ei kukaan vastannut. Ivar Lyth kävi tuskaiseksi
saamatta selvää miksi. Hän astui portaita alas, hiipi hiljaa eteenpäin
kuin olisi hän pelännyt, että olisi saapuvilla joku, joka tahtoi häntä
pidättää. Alhaalta kadulta löysi hän Felix'in. Poika tuli juosten häntä
vastaan ja otti häntä kädestä.

"Oi, kuinka minä pelkäsin", sanoi hän. "Minä luulin, että sinä et
koskaan tulisi."

Ivar Lyth kärsi nähdessään lapsen ilon ja koko se levollisuus, jota hän
oli tuntenut, ennenkuin vielä oli ulkona, oli kuin poispuhallettu. Se
kauhea levottomuus, joka edellisinä päivinä oli vallinnut häntä, tuli
kaksinkertaisella voimalla takaisin. Jälleen luuli hän voiman, joka oli
häntä itseään väkevämpi ja joka ei tahtonut päästää saalistaan
ennenkuin se oli imenyt viimeisen veripisaran hänen suonistansa,
vastustamattomasti vievän häntä eteenpäin. Ja samalla kertaa valtasi
hänet suuri sääli lasta kohtaan, joka luottavaisena kulki hänen
sivullansa ja piti hänen kättään kädessänsä. Se ei ollut samaa sääliä,
jota hän tavallisesti tunsi. Se oli aivan toista. Se oli sen säälin
kaltaista, jota muut ihmiset tuntevat. Ivar Lyth piti aivan
yksinkertaisesti, että poika oli niin nuori ja niin hento. Hän oli
omiaan elämälle ja auringolle. Hänen tuli elää ja olla onnellinen,
tulla suureksi ja vahvaksi ja uurtaa itse uransa, joka olisi parempi
kuin hänen isänsä oli osannut. Ivar Lyth tunsi sydämensä yhä hellenevän
ja hän pusersi pientä kättä omaansa katsoen poispäin ja suurten
kyynelien täyttäessä hänen silmänsä.

Mutta koko ajan _tiesi hän kuitenkin, että se tapahtuisi_, tiesi
toimivansa juuri niinkuin oli päättänyt ja hän tiesi myöskin, ett'ei
hänellä olisi voimia kääntyä ja jättää poikaa kotiin sillä aikaa kun
itse menisi sitä tietä, josta ei kukaan palaa takaisin. Ivar Lyth kulki
ja ajatteli, eikö hänen pitäisi kysyä Felix'iltä. Olisi mahdollista,
että poika ajattelisi samalla tavoin kuin hän itse. Hän oli niin
yksinäinen ja niin onneton -- ja hän oli ikäänsä nähden vanha. Mutta
Ivar Lyth ei löytänyt sanoja, hän jatkoi vain kulkuansa tietä pitkin
pitäen pienokaista kädestä.

Niin vaelsivat he kumpikin ympäri eläintarhaa niin kauan, että aurinko
nousi korkealle taivaalla ennenkuin kumpikaan tuli ajatelleeksi
tarvitsevansa lepoa.

Ivar Lyth pani huomioonsa joka sanan, jonka Felix sanoi koko päivänä ja
hän arveli, ett'ei koskaan ollut nähnyt häntä niin säteilevän iloisena.
Erittäin iloitsi poika, kun he löysivät puolivalmiin linnunpesän ja
seisoivat kauan ja katselivat, miten linnut lensivät edestakaisin
vieden korsia pesään. Ivar Lyth ei koskaan arvellut huomanneensa, miten
viisas hänen poikansa oli ja kuinka hyvin hän kaiken huomasi.

"Minä olen väsynyt", sanoi Felix. "Me olemme kulkeneet kauaksi."

Ja niin istuutuivat he. Felix ryömi ruohoa pitkin tullaksensa
lähemmäksi linnunpesää peloittamatta poikasia. Hän tuli takaisin ja
kertoi isälle, mitä oli nähnyt. Yht'äkkiä tuntui kun olisi poika tullut
ajatelleeksi jotakin. Hän hiipi isän polvelle ja nojasi häneen kuten
hän aina teki ollessaan surullinen tai ajatuksissaan. Ivar Lyth tunsi
hänen pienen sydämensä lyövän ruumistaan vasten ja hänestä tuntui, että
niin yksin ei hän milloinkaan ollut istunut lapsen kanssa. Oli kuin
olisi maailma kuollut heidän ympäriltänsä, eikä mitään muuta ollut
jälellä, ei mitään muuta kuin se suuri rauha, joka odotti. Työmiehestä
tuntui melkein kuin ihmeeltä, että he vielä hengittivät. Niin hiljaista
oli kaikki heidän ympärillänsä. He kuulivat vain linnunsiipien suhinan,
kun ne lentelivät edestakaisin heidän päänsä päällä ja niiden lyhyen
viserryksen, kun ne huutelivat toinen toistansa pesän reunalta.

Silloin kuuli Ivar Lyth pojan päätään nostamatta kysyvän häneltä:

"Miksi eivät ihmiset ole kuten linnut? Ne auttavat toinen toistansa
pesän teossa, ne eivät noki toisiansa eivätkä kiistele tilasta."

Sinä hetkenä ei Ivar Lyth'istä tuntunut vähääkään kummalliselta, että
lapsi saattoi tehdä sellaisen kysymyksen. Mutta hän tunsi olevansa
hirvittävällä mielellä eikä tahtonut kauempaa istua hiljaa.

"Tule", sanoi hän. "Minä tahdon mennä."

Ihmetellen seurasi poika häntä. Mutta hän ei enään pitänyt isää
kädestä. Hiljaa seurasi hän häntä tietä pitkin.

"Onko sinun nälkä?" kysyi isä viimein.

"On kyllä", vastasi Felix.

Hän ei näyttänyt ollenkaan ajatelleen mitään sellaista. Mutta Ivar
Lyth'iin tuli äkillinen halu nähdä poika iloisena. Hän vei lapsen
pieneen kahvilaan, joka oli auki. Siellä antoi hän pojan valita, mitä
halusi. Hän sai kaikkea, mikä oli hyvää ja kallista ja isä istui ja
iloitsi, miten hyvältä kaikki pojalle maistui. Hän osti pussillisen
makeisia ja antoi hänelle ne, sillä hänen sydämensä vuoti yli
reunojensa ja hän koetti kaikin tavoin osoittaa sitä. Ja jälleen
menivät he ulos jatkaen matkaansa pitkin rantaa Kaivolahteen. Taas
kulkivat he kauas pois ja taas alkoi poika puhua. Mutta hän ei ollut
enään iloinen kuin ennen. Hän ei hymyillyt eikä hän huomannut, mitä oli
nähtävää sen tien varrella, jota he kulkivat. Felix oli jälleen
tarttunut isän käteen ja Ivar Lyth vapisi tuntiessaan pienen käden
omassaan. Syy tähän oli se, että hän tiesi nyt paikan lähenevän. Koko
ajan oli Ivar Lyth nähnyt tämän paikan silmiensä edessä. Se oli vanha,
lahonnut silta, joka pistäytyy veteen. Sen alitse juoksee vesi mustana.
Ivar Lyth oli kerran nähnyt erään vaimon noutavan sieltä vettä. Hän
tiesi, että siinä oli syvää. Siitä asti kun hän oli lähtenyt kotoa oli
yhä ja yhä tämä paikka väikkynyt hänen silmissänsä, mutta koko ajan oli
hän kulkenut toiselle suunnalle, missä se ei ollut. Tietämättänsä oli
hän nyt ohjannut askeleensa sinnepäin. Ja nyt näki hän paikan silmiensä
edessä. Hän tiesi, ett'ei voisi kestää kauempaa nähdä pojan kulkevan
niin tyynenä sivullansa eikä tuntea pienen käden puristavan omaansa.
Hän rupesi vapisemaan voimatta hillitä sitä ja hän kärsi tuskia, joita
ei ihmisvoimien luulisi voivan kantaa. Yht'äkkiä näki hän, että Felix
oli huomannut hänen kiihtymyksensä.

"Mitä sinä ajattelet?" kysyi lapsi.

Ivar Lyth ei vastannut hänelle. Hän ei voinut vastata. Hän vain
kiirehti ja tarttui lujemmin poikaa kädestä. Silloin irtautui poika
hänestä ja katsoi häneen. On ihmeellistä, että lapsen kasvoilla voi
olla sellainen ilme.

"Sinä ajattelet lähteä minun luotani. Minä tiedän, että sinä ajattelet
sitä. Koko tämän talven olen minä sen ymmärtänyt ja minä olen rukoillut
Jumalaa, että sinä et saisi lupaa tehdä sitä. Sinä et saa jättää minua
yksin."

"Minä en koskaan jätä sinua yksin, Felix", vastasi mies.

Ja hän arveli, ett'ei koskaan ollut kenellekään antanut niin
juhlallista lupausta.

Poika pysähtyi ja hänen kasvonsa näyttivät vanhan miehen kasvoilta.

"Lupaatko sen minulle?" sanoi hän.

"Kyllä, kyllä", vastasi isä. "Minä lupaan sen sinulle."

Samassa ei Ivar Lyth enään voinut hillitä itseään. He olivat paikalla
ja hän näki sillan häämöittävän alhaalta veden rannalta. Hän näki
pienen polun, joka vei alas sillalle, sen mustan veden luo, joka
huuhteli sen reunoja. Ivar Lyth kumartui otti pojan käsivarsillensa,
nosti hänet ylös ja juoksi hänen kanssansa siltaa kohden.

"Jumala olkoon meille kummallekin armollinen", mumisi hän.

Mutta kun Ivar Lyth seisoi nojaten mustan veden yli lensi kuin salama
hänen päänsä läpitse se ajatus, että jos hän juoksisi hänen kanssansa
veteen, voisi hän päästää pojan ja vaipua yksin pohjaan. Lapsi voisi
pelastua ja niin jättäisi hän kuitenkin pienokaisen yksin. Ivar Lyth
katsoi Felix'iin. Poika nojasi isän rintaan ja piti silmiään kiinni
kuin ymmärtäisi hän kaiken. Silloin lähti Ivar Lyth sillalle. Hän kuuli
karkeitten kenkiensä kolisevan lankkuja vasten ja hän kyykistyi. Sitten
otti hän pojan syliinsä ja suuteli häntä kyynelten virratessa pitkin
hänen kasvojansa. "Jumala siunatkoon sinua", kuiskasi hän. "Jumala
siunatkoon sinua!" Vapisevin käsin irroitti hän lapsen käsivarret,
jotka olivat hänen kaulallaan ja nosti häntä eteenpäin. Silloin aukaisi
lapsi silmänsä, jotka selällään tuskasta tuijottivat isään.

"Mitä sinä teet?" huusi hän.

Ja Ivar Lyth oli vähällä hellittää kätensä. Hän vapisi kuin olisi hänet
estetty täyttämästä aikomustansa.

Mutta kooten kaikki voimansa upotti hän lapsen veden alle. Hän näki
hänen päänsä vaipuvan, näki veden, joka tasaantui sen ylitse käsiensä
välistä. Hän tunsi pojan ruumiin, joka vääntelehti ja nytki ankarasta
pitelystä. Lapsen kädet tarttuivat isän käsiin epätoivon voimalla, kuin
olisi hän ristinyt ne ja rukoillut elämänsä puolesta. Mutta onnettoman
miehen sisässä huusi ääni, joka oli toisen ja oli tullut nyt hänen
omakseen: "Alas, alas, alas." Ja hän piteli poikaa alhaalla kunnes
kaikki vastarinta oli loppunut ja hän vain tunsi pienen, kylmenneen
käden, joka oli sulkeutunut hänen ranteensa ympäri, suonenvetoisen
puristuksen. Silloin nosti hän viimeisine voimineen pojan ruumiin ylös
sillalle ja tunsi, että se oli kuollut.

Ivar Lyth heittäytyi suullensa kuolleen ruumiin viereen ja itki pää
poikansa rintaa vasten.



XXVI.


Kun Ivar Lyth jälleen nousi ylös, seisoi hän ja tuijotti, mitä oli
tehnyt voimatta käsittää, että hän oli tehnyt sen. Mutta samalla kertaa
tunsi hän kuin olisi kaikki, mitä hän ennen oli tuntenut, tehnyt tai
elänyt, häipynyt tyhjiin. Hän, joka nyt seisoi siellä sillalla, oli
toinen kuin se, joka juuri oli käynyt ja hautonut kaikkia niitä pahoja
ajatuksia, jotka olivat tehneet Ivar Lyth'istä murhaajan.

Murhaaja!

Hän ei voinut ymmärtää olevansa murhaaja. Hän ei voinut ymmärtää
mitään. Hän oli tänä hetkenä niin tyhjä sekä ajatuksista että
tunteista, ett'ei hän mitään tuntenut, ei mitään ajatellut eikä mitään
nähnyt. Jos joku nyt olisi tullut hänen luokseen, olisi hän mennyt
häntä vastaan ja sanonut:

"Katsokaa! Se olen minä. Minä olen murhannut lapseni. Hän on tässä. Hän
on hukutettu. Minä olen tehnyt sen."

Hän muisteli jälkeenpäin, että oli kävellyt hetken edestakaisin ruumiin
vieressä ja puhunut ääneen itseksensä. Sitten alkoi hän pelätä, kun
saattoi nähdä itsensä kulkevan siten edestakaisin, ja rupesi
juoksemaan. Hän juoksi aivan ilman tarkoitusta tammimäen yli. Mutta kun
hän oli hetkisen juossut, pysähtyi hän jälleen. Miksi juoksi hän
oikeastaan? Ja mitä oli hän tehnyt? Eihän kukaan ollut nähnyt häntä.
Mitä oli tapahtunut? Ei mitään. Mitä oli tapahtunut, oli siihen määrään
poispyyhitty miehen muistista, ett'ei hän edes muistanut itse tekoa.

Miksi hän oli sen tehnyt, sitä ei hän tietänyt. Mutta Ivar Lyth kääntyi
takaisin samaa tietä, jota oli kulkenut ja seisoi jälleen sillalla
kuolleen lapsen vieressä. Koko hänen tietoisuutensa oli siihen määrään
haihtunut, että hän ei silmänräpäystäkään tullut ajatelleeksi alkuaan
menneensä sinne tappamaan itseään. Tätä oli hän ensin ajatellut. Tämä
oli ollut hänen tarkoituksensa. Nyt oli Felix kuollut ja hän eli.
Lopulta oli hän kuitenkin rikkonut valansa ja jättänyt hänet yksin.
Mutta sitä ei hän tiennyt silloin. Se ajatus ei herännyt hänessä eloon
ennenkuin vieraat kädet kantoivat pojan kuolleen ruumiin ylös portaita
heidän kotiinsa. Nyt seisoi hän vain ja tuijotti kuolleeseen ruumiiseen
ja näki, ett'ei se enään valunut vettä. Ivar Lyth ei pelännyt, että
hänet keksittäisiin. Hän olisi päinvastoin tuntenut kuin huojennusta,
jos sattumalta joku ihminen olisi tullut paikalle. Eikä hän olisi
puolustanut itseänsä. Ah, ei! Nyt ei hän enään ollut kenellekään
vaarallinen, lapsikin olisi voinut ottaa häntä kädestä ja johtaa, minne
olisi halunnut. Mutta hänestä kävi inhoittavaksi seisoa ja katsoa
tätä sammunutta elämää, ja hän arveli, että sen paikka ei ollut
päivänvalossa. Koneellisesti nosti hän ylös ruumiin ja antoi sen pudota
veteen. Silmänräpäyksen seisoi hän paikallaan ja näki veden kuohahtavan
sen ympärillä. Sitten kääntyi hän jälleen ja kuuli itsensä valittavan
kuin haavoitetun eläimen mennessään pientä polkua ylös suurelle
maantielle. Hän kulki poikki maantien. Yht'äkkiä sai hän sen tunteen,
ett'ei tahtoisi tavata ketään. Ja hän painui metsään, kulki
raivaamattomia polkuja, nousi suurten kiviröykkiöiden yli, unohti,
miksi kulki siellä ja lähti taas eteenpäin.

Sitten kadotti Ivar Lyth useiksi tunneiksi muiston siitä, mitä oli
tehnyt. Todennäköisesti lienee hän tuntenut itsensä väsyneeksi ja
asettunut lepäämään. Sillä kun hän jälleen tointui, makasi hän suuren
tammen juurella ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kääntyä ja katsoa
Felix'iä. Ivar Lyth istui kauan maassa ja katseli ympärillensä. Viimein
heräsi muisto siitä, mitä oli tapahtunut. Kukaan ei voi uneksia tai
kuvitella, miltä sellainen herääminen tuntuu. Ivar Lyth heräsi kammon
tunteeseen, niin hirvittävään, että hän vain ihmetteli, kuinka saattoi
olla mahdollista, ett'ei hän kuollut paikalle. Hän tunsi itsensä
samalla kertaa väsyneeksi kuin mitä hirvittävimpien ponnistusten
jälkeen. Jos hän olisi tehnyt työtä kaksi vuorokautta lepäämättä, ei
hän olisi voinut tuntea itseään väsyneemmäksi. Jälleen vaipui hän
takaisin kuivalle ruoholle ja sulkiessaan silmänsä näki hän auringon
olevan laskemaisillaan. Kun hän jälleen ne aukaisi, oli pimeä. Silloin
nousi Ivar Lyth ylös ja hänelle tuli tuska. Niinkuin hän silloin
juoksi, juoksee ihminen vain vaivaisen elämänsä puolesta. Hän tiesi
vain yhden tien, tiesi koko maan päällä vain yhden paikan, jonne tahtoi
tulla. Hän juoksi jälleen alas pienelle sillalle rannalla, asettui
suullensa ja hapuili vettä. Oli tullut pimeä eikä hän voinut nähdä
mitään. Mutta hän tunsi pojan ruumiin vedessä. Se oli tarttunut paaluun
ja Ivar Lyth tunsi sen omin käsin. Omin käsin työnsi hän ruumiin irti
paalusta. Hän tahtoi, että se ajautuisi pois, ett'ei kukaan enään saisi
nähdä sitä. Hän tunsi, miten se kulki veteen niin kauaksi, että hän ei
voinut saavuttaa sitä. Ja kun hän oli tämän tehnyt, alkoi hän jälleen
juosta kuin olisi elämä kysymyksessä. Oli kysymyksessä enemmän kuin
elämä. Oli kysymyksessä juosta pakoon tuomiota ja kadotusta ja Ivar
Lyth juoksi kuin olisi nähnyt helvetin avoinna takanaan. Jos joku olisi
kohdannut hänet silloin, kun hän mielipuolena kauhusta juoksi läpi
mustan metsän, silloin olisi tämä pysähtynyt ja huutanut apua ja
poliisia eikä mies olisi koskaan ennättänyt niin pitkälle kuin hän nyt
ennätti.

Nyt ennätti Ivar Lyth kaupunkiin ja saadessaan nähdä lyhdyt, kävi hän
rauhallisemmaksi. Hän alkoi ajatella ja miten hän ajattelikin, tapahtui
kuitenkin, että hänen ajatuksensa saivat hänet kulkemaan harvempaan ja
etsimään pimeyttä. Umpimähkään kulki hän kadulta kadulle. Hän valitsi
huonoimmat ja pienempiliikkeiset kadut, mitä löysi, hiipi läheltä
talojen seiniä peläten jokaista ihmistä, joka pimeässä kulki hänen
ohitsensa. Tullessaan pienelle kadulle, jonka näki olevan tyhjän, alkoi
hän jälleen saman toivottoman juoksun. Pojan pienien käsien kosketus
kiirehti epätoivoisen miehen askeleita, hän tunsi ne kaulansa
ympärillä, ranteissaan -- kaikkialla. Hän tunsi koko ruumiillaan nämä
pienet kädet, ne olivat kylmät kuin jää ja rukoilivat häntä
lahjoittamaan heille elämän. Ivar Lyth'istä tuntui koko ajan kuin olisi
joku kulkenut hänen jäljissään. Hän kuuli askelia, pieniä, lyhyitä,
sipsuttavia askelia. Hän pysähtyi ja kuunteli. Hänen hampaansa
kalisivat kauhistuksesta. "Kuka se on, joka kulkee? Kuka minua seuraa?"
Hän istuutui penkille, mutta ei voinut pysyä hiljaa. Lakkaamatta täytyi
hänen kääntyä. Lakkaamatta kuuli hän samat pienet, lyhyet, sipsuttavat
askeleet. Tuskan valtaamana kulki hän edelleen. Hän ei ajatellut minne.
Kulki vaan kuin olisi hän ollut tuomittu kulkemaan, yhä kulkemaan eikä
koskaan saamaan lepoa, kulki tuon pitkän matkan yli hienojen korttelien
pimeälle kadulle pohjoispuolella, jossa köyhäinkasarmit ovat riveissä
kuin pimeät vankilat, vankilat, joihin vangit ovat sullotut yhteen
talouskunnaksi. Siellä pysähtyi hän valkoisen palomuurin eteen ja näki
valon lankeavan siihen. Hän katsoi ylös ja kaikkien pimeiden akkunain
joukosta näki hän yhden, josta loisti valoa.

Silloin oli kuin olisi hän herännyt tainnoksista. Ensi kerran oli Ivar
Lyth täysin selvillä ja täysin tietoinen, missä oli. Kauan seisoi hän
katsellen valaistua akkunaa ja on mahdollista, että hän silmänräpäyksen
ajatteli pitävänsä kääntyä takaisin ja kulkea toiselle taholle, jossa
ei mikään valo palanut. Mutta samalla kertaa tiesi hän itse, ett'ei hän
koskaan lähtisi sieltä. Missä tämä valo loisti, sinne täytyi hänen
kulkea. Se veti häntä luoksensa, hän oli nähnyt sen loistavan muina
iltoina, kun hänen tiensä oli yhtä raskas mutta vähemmän rikollinen. Se
oli aina vetänyt häntä luoksensa ja teki nyt samoin. Ivar Lyth
kyyristyi kokoon kuin kuulumattomasta painosta ja vitkaan ja
vaivalloisesti laahusti hän ylös portaita siihen asuntoon, jossa
hänellä oli vuode, mutta ei muuten mitään, jota hän olisi voinut tai
tahtonut kutsua omakseen.



XXVII.


Kun hän astui ylös portaita ja seisoi lukkoa hapuillen, aukeni ovi ja
huoneessa palavasta kynttilästä lankeavassa valossa näki Ivar Lyth
vaimonsa, joka pukumissaan oli siellä sisällä. Hän istui valveilla ja
näytti odottaneen miestä. Koko hänen ulkomuodostaan arveli mies
lukevansa, että hän tiesi kaiken ja hänestä tuntui vain aivan
luonnolliselta, että niin olisi laita. Hän astui sisään vaimonsa ohitse
tervehtimättä, puhumatta. Mutta vaimo antoi oven olla auki ja katseli
portaita alaspäin. Ivar Lyth tiesi kyllä, mitä tapahtuisi ja hän
kyyristyi kokoon kuin lyöntiä peläten odottaessaan vaimon sanoja.

"Missä on Felix?" kysyi tämä.

"Etkö sinä sitä tiedä?" vastasi mies.

Hän oli niin vakuutettu vaimon tietävän sen, että hän tuskin oli uskoa
häntä, kun tämä vakuutti vastakohtaa. Mutta kun vaimo ei tahtonut
tyytyä ja jatkoi vakuuttamistansa, ett'ei mitään tietänyt, kävi Ivar
Lyth kylmäksi ja tyyneksi kuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Hän on kuollut", sanoi hän. "Minä itse olen tappanut hänet."

Ivar Lyth ilmoitti vaimollensa paikan, missä se oli tapahtunut, paikan,
missä lapsen ruumis oli.

"Mene huomenna sinne katsomaan valhettelenko minä", sanoi hän. "Sitten
voit ilmiantaa minut."

Kaikesta, mitä tässä on kerrottu, ei mitään ymmärtäisi, jos odottaisi,
että Ivar Lyth nyt olisi voinut tuntea jotain säälin tapaista. Hän näki
vaimon itkevän, kuuli hänen puhuvan epätoivoisia sanoja ja huomasi
hänen pelkäävän häntä.

Mutta kaikki tämä luisui vaikutusta tekemättä hänen ohitsensa. Hän
huomasi sen, minä voin sanoa, vain ulkonaisilla aistimilla. Oli kuin
olisi kuori kasvanut kaiken ylle, mikä hänessä oli inhimillistä elämää.
Ei mikään tunkeutunut enää syvemmälle, hänen sieluunsa. Kaikki upposi
välinpitämättömään puutumiseen. Vaatteissaan kaatui hän unissaan
vuoteelleen vaimon vetäytyessä mykän kauhistuksen valtaamana erilleen
murhaajasta.



XXVIII.


Ivar Lyth ei lähtenyt kotoaan ennenkuin poliisi tuli viemään häntä
vankeuteen. Hän istui hiljaa odottaen tätä eikä käynyt koskaan
tarpeelliseksi panna häntä kahleisiin. Hän seurasi viejiänsä omasta
vapaasta tahdostaan. Hän ei ylimalkaan tahtonut mitään muuta kuin
taipua, taipua niin syvälle tomuun kuin ihminen voi ja hän olisi itse
etsinyt oikeutta, jos olisi saanut odottaa kauemmin. Tämä odotus oli
hänestä kuolemaa pahempi, sillä hän kaipasi rangaistusta. Hän kaipasi
myöskin päästä paikkaan, jossa kukaan ei näkisi häntä eikä ravistaisi
päätänsä hänen häpeällensä. Kun hän lähti, riippui hänen vaimonsa hänen
kaulallaan ja itki. Pikku lapset, joita isä ei tuskin koskaan ollut
hyväillyt eikä koskaan ajatellut, itkivät ja väistivät häntä. Ja
silloin johtui Ivar Lyth'in mieleen niin kummallisesti, että kaiken
tämän, mitä oli tapahtunut, ei ehkä koskaan olisi tarvinnut tapahtua,
jos vain hän itse olisi ollut toisenlainen. Mutta se juuri oli asia.
_Hän oli se, mikä oli. Ja sentähden täytyi kaiken tämän tapahtua_.

Mutta silloin ajatteli hän ensi kerran, mistä se tuli että hän aina oli
vihannut vaimoansa, kauan ennenkuin mitään oli tapahtunut siitä, josta
tässä on kerrottu. Ehk'ei vaimo ollut tuntenut samoin häntä kohtaan.
Ehkä oli kaikki tämä, mikä hitaasti oli kasvanut ja musertanut hänet
itsensä rikki ja kokoon, vain mielikuvitusta, ja kaikki, mitä hän oli
tehnyt, oli pahatyö, kuten mies ampuu sumussa ja tappaa parhaan
ystävänsä. Ehkä tuli se köyhyydestä? Mutta miljoonista köyhistä ei
yksikään olisi toiminut kuten Ivar Lyth. Oliko hän sitten eroitettu
kaikista muista? Oliko hän yksin paha ja oliko hän yksin väärässä?
Kuinka saattoi hän samalla kertaa rakastaa ja murhata, samalla kertaa
olla hellä ja kova, samalla kertaa kärsiä ja tehdä pahaa? Hän ajatteli
tätä, kun häntä vietiin pois ja hän ajatteli sitä vielä istuessaan
yksin ja odottaessaan tuomiotansa. Mutta enin ajatteli Ivar Lyth tätä,
kun hänen piti astua esiin vastaamaan kaikkiin niihin kysymyksiin,
joita vieraat ihmiset esittivät. Ne olivat samoja kysymyksiä, joita
Ivar Lyth aina oli asettanut itselleen voimatta koskaan niihin vastata.
Kuului kummalliselta hänen korviinsa kuullessaan muiden suusta nämä
kysymykset eikä hän saattanut koskaan ymmärtää, miksi nämä ihmiset
puhuivat hänelle. He puhuivat omaa kieltänsä ja hän omaansa.

Oikeussali oli aina täynnä ihmisiä, kun Ivar Lyth tuotiin sisään. Nämä
ihmiset tunkeilivat, kohottautuivat varpailleen ja kumartuivat
eteenpäin toinen toistensa ylitse nähdäksensä häntä. Hän ihmetteli,
mitä iloa heillä saattoi olla hänen onnettomuutensa näkemisestä, mutta
itse katseli hän heitä kuin olisivat he olleet kaukana poissa. Hän
seisoi koko ajan tuomarin edessä katsellen omaa itseään sisimpiin ja
hän toivoi tuomarin tietävän enemmän kuin hänen ja saattavan hänet
ymmärtämään kaiken, mikä ennen oli näyttänyt hänestä hämärältä. Ivar
Lyth kuunteli vapisten joka sanaa, minkä tuomari sanoi ja hän kuuli
tämän pyytävän häntä olemaan rauhallisena, sillä hän luuli
rikoksellisen pelkäävän rangaistusta. Ivar Lyth ei ollut koskaan
ajatellut muuta kuin yhden rangaistuksen. Ei koskaan ollut hän
ajatellut lakien olevan niin lempeitä, että ne sallisivat sellaisen
syntisen kuin hän, elää. Hän kaipasi kuolemaa. Sillä verellänsä luuli
hän velkansa voivan tulla sovitetuksi ja kaukaa kuuli hän toisinaan
hennon äänen, joka kutsui häntä ja jota hän tahtoi seurata.

Mutta kuinka paljon hän kuulikin kaikkien niiden puhuvan, jotka
tiesivät enemmän kuin hän itse, ei koskaan kuullut hän sanaakaan, joka
olisi johtanut häntä ymmärtämään, miten hän oli tullut siksi, mikä oli.
Mitä pitemmälle aika kului ja mitä useimmin häntä kuulusteltiin, sitä
selvemmäksi kävi Ivar Lyth'ille, _ett'ei kukaan tietänyt mitään_.
Kuinka vaipuneeksi hän itsensä tunsikin ja kuinka vähäpätöinen hän oli,
huomasi hän kuitenkin yhdessä kohden olevansa kaikkien niiden
kaltainen, jotka vartioivat häntä ja langettivat tuomion hänen
rikoksestansa. Kukaan heistä ei tietänyt mitään.

Tämä oli ainoa, mikä vielä saattoi tuottaa yksinäiselle miehelle surua.
Sielunsa sisimmällä halulla kaipasi hän saada kuulla, että hän
yksistään oli tietämätön siitä, mitä kaikki muut ihmiset tiesivät. Niin
hartaasti ei hän koskaan ole mitään toivonut, kuin hän toivoi, että ne
korkeat herrat, jotka puhuivat hänelle ja kyselivät häneltä, miten
kaikki oli käynyt, olisivat voineet ratkaista hänen nähtäväkseen sen
suuren arvoituksen, joka oli koko hänen kohtalonsa. Hän itki
vankeudessa ensi kertaa alkaessaan ymmärtää, että hänen elämänsä
sammuisi häneltä itseltään ikuisesti pimeyteen.

Kun sitten kaikki oli ohitse ja vankilan ovi sulkeutui hänen
ympärillensä, silloin arveli Ivar Lyth saaneensa levon. Täällä etsi
häntä muuan pappi ja keskustellessaan hänen kanssaan avautui vangin
sydän. Hän puhui papille niinkuin ei koskaan elämässänsä ollut puhunut
ja pappi kuuli häntä, koska hän luuli tässä olevan sielun, jota hän
voisi auttaa.

"Katsokaa ympärillenne, herra pastori", sanoi vanki. "Täällä ei ole
paljon näkemistä. Vain neljä alastonta seinää, tuoli, pöytä ja vuode.
Teistä tuntuu ehkä ihmeelliseltä, että ihminen voi tyytyä niin vähään.
Mutta siinä ei ole enemmän kuin mitä minulla ennen on ollut ja kun
minulla on ollut enemmän, en ole sitä halunnut itselleni.

"Ja täällä on se ajatus tullut minuun, että jos minä kertoisin teille
yksin kaiken sen, mitä en saanut huulieni yli, kun noiden monien
ihmisten silmät oikeussalissa tuijottivat minuun, niin tapahtuisi ehkä
jotain kaikesta siitä, mitä minä monta vuotta sitten olen toivonut.
Maatessani yksin pimeässä, olen toisinaan tuntenut kuin alkaisi minun
sisässäni kirkastua. Onko se vain virvatulta, joka jälleen on viepä
minut harhaan? Minähän tiedän yhtä vähän nyt kuin silloin kun olin
lapsi ja istuin yksin ja ihmetellen kasvatusäitini vuoteen ääressä. Ja
kuitenkin olen minä elänyt kokonaisen ihmisiän. Olenko minä elänyt ja
kärsinyt miksikään hyödyksi edes minulle itselleni?

"Katsokaas, senvuoksi olen minä puhunut teille, herra pastori.
Senvuoksi olen sanonut teille kaikki, mitä ei kukaan ihminen ennen ole
kuullut. Minut on lapsena heitetty ulos kadulle. Kadulta tulin
tehtaaseen. Otin vaimon ja sain lapsia. Ja kurjuus kasvoi minun
sisässäni siksi kunnes tulin tänne, mistä en koskaan tule takaisin.

"Nyt tulen minä teidän luoksenne herra pastori, tulen kuin ihminen
suurimmassa hädässään. Ja minä kysyn teiltä käsi sydämellä: Voitteko
sanoa minulle, mitä ei kukaan muu ole voinut? Puhuuko Jumalan oma ääni
teidän sisällänne? Voitteko muuttaa pimeyden valkeudeksi? Voitteko
osoittaa minulle tien, jota minun tulee kulkea saadakseni sovituksen?
Tai voitteko ainakin sanoa minulle, miksi minä tein kuolemansynnin omin
käsin sammuttamalla lapseni elämän kylmään veteen?

"Jos voitte, niin sanokaa minulle, mitä tiedätte ja minä taivun tomuun
niin syvälle kuin ihminen voi taipua. Mutta jos ette voi, niin
unohtakaa silmänräpäykseksi, kuka minä olen. Unohtakaa, että minä olen
vangittu heittiö ja te pappi. Katsokaa minua selvästi silmiin ja
sanokaa: 'Minä en tiedä sitä.'

"Ja minä olen istuva täällä siksi kunnes kuolema tulee ja ikuinen yö
valtaa minut kokonaan.

"Minä pyydän teiltä tätä. herra pastori, sen ainoan muiston kautta,
jota maailmassa olen rakastanut. Minä ajattelen poikaani ja näen
edessäni sen paikan, jonne painoin hänet. Minä tiedän, että hän ei
saanut jäädä sinne, minne minä asetin hänet. Lokaiseen maahan
laskettiin hän enkä minä saanut edes nähdä sitä. Mutta hänen tähtensä
pyydän minä teitä, herra pastori -- -- hänen tähtensä olen minä
ilmaissut teille elämäni:

"_Sanokaa minulle totuus_."

       *       *       *       *       *

Jos tiedätte, mitä pappi saattoi vastata hänelle, lukijani, niin
sanokaa se minulle. Itse en minä sitä tiedä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Eksyksissä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.