Title: Kauhun laakso I - Murhenäytelmä Birlstonen kartanossa
Author: Doyle, Arthur Conan
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kauhun laakso I - Murhenäytelmä Birlstonen kartanossa" ***


KAUHUN LAAKSO I

Murhenäytelmä Birlstonen kartanossa


Kirj.

Conan Doyle


Suom. Timo Tuura



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1915.



SISÄLLYS:

    Lukijalle.
 1. Enne.
 2. Mr Sherlock Holmes tekee päätelmiä.
 3. Murhenäytelmä Birlstonen kartanossa.
 4. Pimeyttä.
 5. Murhenäytelmän henkilöt.
 6. Vähän valoa.
 7. Ratkaisu.



Lukijalle.


_Arthur Conan Doyle_ on syntynyt Edinburghissa toukok. 22 p. 1859.
Hänen isänsä oli taitelija. Kasvatuksensa sai hän Edinburghin
yliopistossa, jossa suoritti lääkärin tutkinnon. Käytännöllisenä
lääkärinä toimi hän kotimaassaan sekä Etelä-Afrikassa. Elää nykyisin
kirjailijana Englannissa, Surrey'n kreivikunnassa.

Kirjailijana on hän kuulu kautta maailman. Julkaistuaan v. 1889
romaaninsa "Neljän merkit" herätti hän heti huomiota siinä
päähenkilönä esiintyvällä yksityis-salapoliisityypillä, siitä
hetkestä kuolemattomaksi käyneellä Sherlock Holmes'illaan. Hänessä
katsottiin esiintyvän anglosaksilapsen rodun pääominaisuudet yhteen
koottuina: loogillisuus, ajatuksen aktiivinen terävyys, järkkymätön
siveellisyys, itsenäisyys, luoksepääsemätön, mutta kerran voitettuna
ystävyydessään järkähtämätön luonne; samoin rodun ulkonaiset
tunnusmerkit: pituus ja laihuus, puvun siisteys, ruumiinvoimat,
hyvä ruokahalu, ankara tupakointi j.n.e. Hän oli kaikkenkaikkiaan
tyypillinen englantilainen, jonka ominaisuuksia ja erikoisuuksia
oli joka taholle hiukan liioiteltu, mutta joka juuri sellaisena oli
kaikille mieluisa ja kansalaistensa itserakkautta kutkutteleva.
"Sherlock Holmes'in seikkailut" ovat sitten tulleet kaikkialla
kuuluisiksi, ilmestyen monilla eri kielillä. (Suomeksi neljänä eri
osana à 3:75; kaikki osat kahtena siteenä korukansissa 17:--; K.O.Y.
Kirjan kustannuksella.)

Holmes'in menettelytapa rikoksia tutkiessaan ei ole kirjallisuudessa
varsinaisesti uusi, vaikka Doylelle onkin annettava se tunnustus,
että hän on ensimäiseksi meidän päivinämme sitä pää-asianaan
kehittänyt. Jo romantiikan kauhuromaaneissa esiintyy takaa-ajoa,
joka on sukua salapoliisikertomuksille, ja esim. engl. filosofi ja
kirjailija William Godwin käyttää romaanissaan "Caleb Williams"
keinoja, joista toiset kelpaisivat Sherlock Holmes'illekin. Amerikan
romaanikirjallisuuden perustaja Charles Brockden Brown on eräissä
teoksissaan aivan tietoisesti Doylen johtopäätösmenetelmän käyttäjä.
Saksalainen E.T.A. Hoffmann, jonka tuotanto herättää nykyisin yhä
enemmän tutkijain mielenkiintoa, on hyvin lähellä tätä alaa, kunnes
hänen hengenheimolaisensa, amerikalainen Edgar Allan Poe, eräillä
kertomuksillaan ("Murha La Morgue-kadun varrella") suorastaan
perustaa tällaisen menettelytavan meidän päiviemme merkityksessä.

Nämä esimerkit riittäkööt osoittamaan, kuinka Doylenkin tuotanto
elimellisesti liittyy vanhempaan kirjallisuuteen, olematta
ydinosaltaan erikoisesti uutta. Suorituksessa ja käsittelyssä
esiintyy vasta sen omintakeisuus. Ryhtymättä tarkemmin Doylen
salapoliisikertomuksia erittelemään huomautamme vain, että niissä
kaikissa on voimakas siveellinen inho rikollisuutta ja pahuutta
vastaan, ja että niissä ei koskaan vedota lukijan huonoihin
vaistoihin. Siinäkin suhteessa ne ovat ajanvietelukemisista
sopivimpia, ehkä usein kasvattavia ja opettaviakin. Siksi niitä
ei myöskään pidä sekoittaa siihen salapoliisikirjallisuuteen,
joka raakuudellaan ja rikoksen ihannoimisella on kaikissa maissa
herättänyt voimakasta vastustusta. Doylen kirjat ovat myös niitä
ainoita alaltaan, jotka tekotavaltaan ja tyyliltään tyydyttävät
kohtuullisia kirjallisia vaatimuksia.

Esillä oleva kertomus "Kauhun laakso" on sangen onnistunut. Leppoisan
humorin höystämänä kulkee käsittely siinä jännittävästi todella
yllättävää ja hyvin osattua loppua kohti.



ENSIMÄINEN LUKU.

Enne.


-- Minä aijon ajatella --, sanoin.

-- Kun kerran aijot, niin ajattele, huomautti Sherlock Holmes
kärsimättömästi. Luulen olevani kuolevaisten pitkämielisimpiä, mutta
myönnän ystäväni pistosanojen tällä kertaa suututtaneen minua.

-- Kunnon Holmes, sanoin minä vakavasti, sinä koettelet toisinaan
kärsivällisyyttäni.

Hän oli niin vaipunut omiin mietteisiinsä, ettei hän heti vastannut
huomautukseeni. Hän istui alkamaton aamiainen edessään, nojasi
päätään käteensä ja tuijotti paperiin, jonka hän äsken oli ottanut
kirjekuoresta. Sitten otti hän käteensä kuoren, piti sitä valoa
vasten ja tutki tarkoin sekä sen etupuolta että takapuolta.

-- Käsiala on Porlockin, sanoi hän miettiväisesti; voin tuskin
epäillä, ettei se olisi Porlockin käsialaa, vaikka olen nähnyt sen
vain kaksi kertaa. Tämä kreikkalainen 'e' heittokoukeroineen on
tunnusmerkillinen. Mutta jos kirje on Porlockin lähettämä, niin
täytyy sen olla erinomaisen tärkeä.

Hän puhui enemmän itselleen kuin minulle, mutta hänen sanainsa
herättämä mielenkiinto hälvensi suuttumukseni.

-- Ken on Porlock? kysyin minä.

-- Porlock on, Watson, taiteilijanimi, tunnusmerkki, mutta sen
omistaja on ovela ja vaikeasti saavutettavissa oleva mies. Eräässä
edellisessä kirjeessä ilmoitti hän minulle aivan suoraan, ettei nimi
ollut hänen oikea nimensä ja väitti, etten löytäisi hänen jälkiään
tämän suuren kaupungin miljoonien ihmisten joukosta. Porlock ei ole
merkityksellinen itsensä vuoksi, vaan sen suuren miehen vuoksi, jonka
kanssa hän on yhteydessä. Kuvittele haukea hain seurassa, shakaalia
leijonan seurassa -- niin mitä hyvänsä, mikä on vähäpätöistä jonkun
kauhistuttavan seurassa -- eikä ainoastaan kauhistuttavaa, Watson,
vaan mitä suurinta onnettomuutta uhkaavaa. Sellaisena hän kuuluu
minun mielenkiintoni piiriin. Olet kai kuullut puhuttavan professori
Moriartysta?

-- Kuuluisasta tieteellisestä rikoksellisesta, joka on yhtä mainio
roistojen keskuudessa kuin --

-- Minun vaatimaton persoonani, lausui Holmes, estäen minua
jatkamasta.

-- Hän on tuntematon yleisölle, aijoin minä sanoa.

-- Hyvin sattuvasti sanottu! huudahti Holmes. Sinä alat antaa
leikillisen pilanteon näytteitä, joita minun täytyy varoa. Mutta
kun sinä nimität Moriartya rikokselliseksi, niin sinä lain mukaan
olet syypää herjaukseen, ja se juuri on merkillistä ja ihmeellistä.
Suurin juontenpunoja, mitä milloinkaan on ollut, kaikenkaltaisten
pirullisuuksien järjestäjä, synkimpien salahankkeitten ohjaava järki
-- aivot, jotka olisivat voineet ohjata kansakuntien kohtaloja --
siinä mies! Mutta niin vapaana hän säilyy julkisesta epäluulosta
-- niin saavuttamattomissa kaikelle arvostelulle, niin ihailtavan
taitava hän on ohjaamaan lankoja pysyen itse näkymättömissä,
että hän äsken lausumiesi sanojen johdosta voisi haastaa sinut
oikeuteen, missä sinut tuomittaisiin maksamaan hänelle vuotuinen
eläke korvaukseksi hänen kunniansa loukkaamisesta. Eikö hän ole
kirjoittanut teosta "Asteroidin dynamiikka", teosta, joka kohoaa
puhtaan matematikan niin korkeille asteille, että väitettiin, ettei
tieteellisissä aikakauskirjoissa kukaan kyennyt arvostelemaan
kirjaa? Käykö laatuun panetella sellaista miestä? "Hävytön tohtori"",
"häväisty professori" -- sellaisin otsikoin sanomalehdet asiasta
kertoisivat. Sellainen on neron valta, Watson. Mutta jos minä
selviydyn niistä, jotka ovat vähäpätöisempiä, niin koittanee vielä
kerta meidänkin voitonpäivämme.

-- Sen minä haluan nähdä! huudahdin innostuneena. Mutta sinähän puhut
tuosta Porlockista?

-- Niin tosiaankin -- tuo niin sanottu Porlock on rengas
ketjussa, rengas, joka on jonkun matkan päässä ketjun valtavasta
kiinnityskohdasta. Meidän kesken sanottuna ei Porlock ole mikään ehjä
rengas. Mikäli minä olen voinut huomata, on hän tämän renkaan ainoa
heikko kohta.

-- Mutta mikään ketju ei ole voimakkaampi sen heikointa rengasta.

-- Olet vallan oikeassa, rakas Watson. Se on juuri Porlockin suuri
merkitys. Jälelle jääneen oikeudentunnon hitusen vaikuttaessa häneen
ja jonkun sopivaan aikaan hänelle lähetetyn kymmenen punnan setelin
herättäessä hänen harrastustaan, on hän pari kertaa ennakolta
lähettänyt minulle tiedonantoja, joilla on ollut arvoa -- mitä suurin
arvo, niiden avulla kun on voitu ennakolta tietää ja estää rikos
sensijaan että olisi täytynyt tyytyä vain kostamaan se. En ensinkään
epäile sitä; jos meillä vain olisi salakirjoituksen avain, niin
huomaisimme tämänkin tiedonannon olevan juuri senlaatuisen.

Jälleen levitti Holmes paperin käyttämättömälle lautaselleen. Nousin,
kumarruin hänen puoleensa ja katselin omituista kirjoitusta, jonka
sisältö oli seuraava:

534P2-13-127-36-31-4-17-21-41-Douglas 109-293-5-37 Birlstone 26
Birlstone 9-13-171.

-- Miten sinä selität tämän, Holmes?

-- Se on varmaankin yritys lähettää salainen tiedonanto.

-- Mutta mitä hyötyä on käyttää avaimetonta salakirjoitusta?

-- Ei mitään tällä kertaa.

-- Miksi sanot "tällä kertaa"?

-- Siksi että on monia salakirjoituksia, jotka minä voisin
selittää yhtä helposti kuin "Timesin" niin sanotun "pelko palstan"
salaisuudet. Sellaiset yksinkertaiset keksinnöt virkistävät
ajattelukykyä väsyttämättä sitä. Mutta tämä on aivan toista. Ne
viittaavat varmaankin jonkun kirjan määrätyn sivun sanoihin. Olen
avuton, ennenkuin saan tietää, minkä kirjan mihin sivuihin.

-- Mutta mitä merkitsevät "Douglas" ja "Birlstone"?

-- Ne sanat on kirjoitettu selvästi sen vuoksi, ettei niitä
luultavasti ollut tuolla sivulla.

-- Mutta miksi hän ei ole ilmoittanut kirjaa?

-- Synnynnäinen teräväjärkisyytesi, tuo sinulle ominainen oveluus,
joka tuottaa suurta iloa ystävillesi, olisi varmaankin estänyt sinut
panemasta salakirjoitusta ja sen avainta samaan kuoreen. Jos se olisi
joutunut harhateille, olisi lähettäjä ollut tuhon oma. Mutta kun
asia on järjestetty, niin kuin nyt, niin molemmat paperit olisivat
eksyneet samalle taholle, ennenkuin mitään vahinkoa olisi tapahtunut.
Mutta toisen postin pitäisi jo olla täällä ja ihmettelisin, ellei
se toisi kirjettä, jossa on tarkempi selitys, tai -- mikä on
luultavampaa -- mainitsemaasi kirjaa.

Holmesin ennustus toteutuikin, kun muutaman minuutin kuluttua
palveluspoika Billy tuli tuoden odotetun kirjeen.

-- Sama käsiala, huomautti Holmes, avatessaan kirjekuoren, ja tässä
on todella nimikirjoitus, lisäsi hän mielissään kääriessään kirjeen
auki. Edistymme, Watson.

Mutta hänen otsansa synkistyi, kun hän silmäili kirjeen sisältöä.

-- Tämä oli hyvin ikävää, tämä. Pelkäänpä, Watson, että petymme
toiveissamme. Kunhan tuon Porlockin ei vain kävisi huonosti. "Hyvä
mr Holmes" -- niin hän kirjoittaa -- "minä en puutu enempää tähän
asiaan. Vaara on liian suuri. Hän epäilee minua. Näen, että hän
epäilee minua. Vallan odottamatta tuli hän luokseni, kun olin
kirjoittanut osoitteen kuoreen lähettääkseni teille salakirjoituksen
avaimen. Onneksi ennätin kätkeä sen. Jos hän olisi saanut nähdä
sen, olisi minulle käynyt huonosti. Mutta havaitsin epäilyksen
hänen silmissään. Olkaa hyvät, polttakaa salamerkein kirjoitettu
tiedonantoni, josta teillä ei enää voi olla mitään hyötyä. Fred.
Porlock."

Holmes istui hetkisen hypistellen kirjettä, katsellen samalla
pesävalkeaan.

-- Onhan mahdollista, sanoi hän vihdoin, ettei se merkitse mitään.
Ehkä vain huono omatunto ahdisti häntä. Hän tiesi olevansa kavaltaja
ja luki senvuoksi syytteen toisen silmistä.

-- Ja tuo toinen oli, arvaan minä, professori Moriarty!

-- Arvasit oikein. Kun joku tuon joukkion jäsen sanoo: "hän",
niin kyllä tiedän ketä tarkoitetaan. Kaikki he tuntevat tämän
yksinvaltiaan "hänen".

-- Mutta mitä hän sitten taitaa tehdä?

-- Hm. Tuo oli kovin laajakantoinen kysymys. Kun sinulla on
vastustajanasi yksi Europan parhaita aivoja ja niissä avustavat
pimeyden kaikki voimat, niin ovat mahdollisuudet moninaiset.
Ystävämme Porlock on vallan suunniltaan pelästyksestä. Ole hyvä,
vertaa käsialaa kirjeessä käsialaan osoitteessa, mikä viimemainittu
on kirjoitettu ennen tuota onnetonta käyntiä. Toinen on selvää ja
varmaa, toinen tuskin luettavaa.

-- Mutta miksi hän sitten ollenkaan kirjoitti? Miksi hän ei heittänyt
kaikkea silleen?

-- Siksi että hän pelkäsi minun siinä tapauksessa ryhtyvän
tutkistelemaan asiaa ja tuottavan hänelle ikävyyksiä.

-- Niin tietenkin, sanoin minä luonnollisesti. Olin nyt ottanut
käteeni alkuperäisen salakirjoituksen ja katselin sitä hyvin
miettiväisenä. Saattaa tulla hulluksi kun ajattelee, että tämä
paperipala sisältää tärkeän salaisuuden, minkä perille ei ihmisvoimin
pääse.

Sherlock Holmes oli työntänyt aamiaisensa syrjään sitä maistamatta ja
sytyttänyt ilkeäkatkuisen piippunsa, joka oli hänen seuralaisenaan
kun hän ajatteli tiukasti.

-- Mitenkähän oikeastaan tämä asia lienee, sanoi hän nojautuen
taaksepäin ja katsellen kattoon. Seikka jos toinenkin lienee jäänyt
sinun Machiavelli-älyltäsi huomaamatta. Tarkastelkaamme tätä
ongelmaa puhtaan järjen valossa. Tämä mies viittaa kirjaan. Siinä
lähtökohtamme.

-- Ja se on sangen häilyvä.

-- Katsokaammepa, emmekö saa kiinni siitä. Kun tarkkaan mietin asiaa,
ei se näytä niin vallan selvittämättömältä. Mitä viittauksia hän
antaa meille kirjan laadusta?

-- Ei mitään.

-- Niin huonosti ei asianlaita kuitenkaan liene. Salakirjoitus alkaa
luvulla 534, suurin numeroin, eikö totta? Otaksumme toistaiseksi,
että 534 on kirjan se sivunumero, jota salakirjoitus tarkoittaa.
Kirjastamme on jo siis tullut iso kirja, ja onhan sitenkin jo
voitettu jotain. Mitä muuta kertoo meille tämä paperi tuosta suuresta
kirjasta? Seuraava merkki on P 2. Miten selität sen, Watson? --

-- Toinen pykälä eli luku, epäilemättä. Jaetaanhan muutamia suuria
tieteellisiä teoksia pykäliinkin.

-- Tuskin olet oikeassa, Watson. Olet kai yhtämieltä kanssani siitä,
että kun kerran sivun numero on ilmoitettu, niin on yhdentekevää,
mihin pykälään tai lukuun tuo sivu kuuluu. Ja sinun täytynee myöntää,
että jos sivu 534 on toisen pykälän eli luvun alussa, niin on
ensimäinen pykälä eli luku ollut sietämättömän pitkä.

-- Entä toinen palsta? huudahdin minä.

-- Hyvä, Watson! Voitat itsesi. Ellei se merkitse palstaa, niin
minä suuresti petyn. Alamme siis nyt nähdä edessämme suuren kirjan,
joka on painettu kaksipalstaiselle sivulle joiden täytyy olla
sangen pitkiä, koska erään sanoista ilmoitetaan olevan kahdessadas
yhdeksäskymmeneskolmas. Olemmeko nyt päässeet sille rajalle, jonka
voimme saavuttaa tekemällä päätelmiä?

-- Pelkäänpä olevan niin hullusti.

-- Nyt teet vääryyttä itsellesi. Vielä neronleimaus, rakas Watson!
Vielä aivojenponnistus! Jos tuo kirja olisi harvinainen, niin hän
olisi lähettänyt sen minulle. Sen sijaan aikoi hän, ennenkuin hänen
suunnitelmansa tehtiin tyhjäksi, lähettää minulle salakirjoituksen
avaimen tässä kuoressa. Sanoohan hän sen kirjeessään. Tästä päättäen
lienee kirja niin tavallinen, että minä hänen mielestään vaikeuksitta
saatoin hankkia sen. Hänellä oli se ja hän otaksui, että minullakin
se varmasti olisi. Lyhyesti sanoen, Watson, kirja on yleisesti
levinnyt.

-- Olettamuksesi näyttää todennäköiseltä.

-- Olemme siis rajoittaneet tutkimustemme alan suureen kirjaan, jonka
sivut ovat kaksipalstaiset ja joka on yleisesti käytännössä.

-- Raamattu! huudahdin minä voitonriemuisena.

-- Ei hullummin, Watson, ei hullummin, muttei kuitenkaan tarpeeksi
hyvin arvattu, ellet pane pahaksesi. Joskin minä omasta puolestani
voisin ottaa vastaan tuon kohteliaisuuden, niin minä en voi ajatella
mitään kirjaa, joka vähemmän todennäköisesti kuin raamattu olisi
käsillä Moriartyn liittolaisilla. Sitä paitsi raamattu on ilmestynyt
niin monena painoksena, että hän tuskin saattoi luulla kahdella
kappaleella olevan samat sivunumerot. Nyt puheena olevasta kirjasta
on vain yksi painos. Hän varmasti tietää, että hänen kirjansa
sivunumero 534 tarkoin vastaa minun sivuani n:o 534.

-- Mutta tällaisia kirjoja ei liene monta.

-- Olet oikeassa ja se juuri on pelastuksemme. Meidän tutkimuksemme
siis rajoittuvat kirjoihin, joiden paino-osa on määrätty ja joiden
voidaan otaksua olevan kenen hallussa hyvänsä.

-- Bradshaw! [Yleinen junain aikataulu.]

-- Tuskinpa vain, Watson. Bradshawin sanavarasto on sattuva ja
ytimekäs, mutta se on sangen rajoitettu. Sen sanavarat eivät sovi
yleisluontoisiin tiedonantoihin. Jätämme siis "Bradshaw'n". Sanakirja
on sekin sopimaton. Mitä siis on jälellä?

-- Joku kalenteri?

-- Aivan oikein, Watson! Erehdynpä suuresti, ellet sinä ole osunut
oikeaan. Kalenteri! Koetelkaammepa "Whitakerin Almanakkaa!" Sitä
käytetään yleisesti. Siinä on tarpeellinen sivumäärä. Sen sivut ovat
kaksipalstaiset. Alussa se on niukkasanainen, mutta lopummalla se
käy puheliaaksi. Hän otti kirjan, joka oli kirjoituspöydällä. Tässä
meillä on sivu 534 kaksipalstaisena. Se käsittelee tarkoin Britannian
Indian kauppaa ja sen kehitysmahdollisuuksia. Ole hyvä ja merkitse
sanat muistiin, Watson. Kolmastoista on "Maharatta". Pelkäänpä että
se on vähän lupaava alku. Numero 127 on "hallitus", joka jo kuulostaa
joltain, vaikkei juuri meistä ja professori Moriartysta puhuttaessa.
Mutta yrittäkäämme vielä kerta. Mitä tuo Maharattan hallitus
puuhailee? Seuraava sana on surukseni "sianharjaksia". Se ei kelpaa,
Watson. Ei päästy mihinkään.

Hän oli puhellut leikkisään tapaan, mutta tuuheitten kulmakarvojen
liikahdukset kertoivat pettymyksestä ja harmista. Minä istuin
avuttomana ja onnettomana tuijottaen pesävalkeaan. Seurasi pitkä
vaitiolo -- jonka yhtäkkiä keskeytti Holmes kiiruhtaen kirjakaapin
luo, mistä hän palasi toinen keltakantinen kirja kädessään.

-- Saimme rangaistuksen siitä, että liian tarkoin seuraamme aikaamme.
Olemme edellä ajastamme ja saamme kärsiä seuraukset siitä. Kun
tänään on tammikuun seitsemäs päivä, olemme vallan oikein ottaneet
käytäntöön uuden almanakan. On enemmän kuin todennäköistä, että
Pollock salakirjoitustaan varten käytti viime vuoden, ja sen hän
olisi meille ilmoittanut, jos tuo selittävä kirje olisi tullut
kirjoitetuksi. Katsokaammepa nyt, mitä sivu 534 paljastaa. N:o 13 on
"Jo" ja 127:nä on sana "on". -- "Jo on" -- Holmesin silmät loistivat
tyytyväisyydestä, kun hän luetteli sanat. Hei, hei! Erinomaista.
Kirjoita muistiin, Watson. "On jo vaara -- voi tulla -- hyvin -- pian
-- eräs." Sitten on meillä tässä nimi Douglas -- "rikas -- maaseutu
-- nyt -- elää -- Birlstone -- vakaumus -- on -- uhkaava." Kas niin,
Watson! Mitä arvelet tällaisesta terveen järjen käyttämisestä? Jos
vihanneskauppiaalla tuolla kulmassa olisi laakeriseppeleitä kaupan,
niin lähettäisin Billyn noutamaan sellaisen.

Istuin katsellen tätä outoa tiedonantoa, jonka olin merkinnyt
paperille Holmesin tulkitessa salamerkkejä.

-- Kovin omituinen ja hajanainen tapa ilmaista sanottavansa!
huomautin minä.

-- Hän on päinvastoin onnistunut oikein hyvin, sanoi Holmes. Kun
yhdeltä ainoalta palstalta hakee sanoja sanottavaansa varten, niin
ei voi toivoa saavansa kaikkia, mitä haluaa. Jotain on jätettävä
kirjeensaajan älynkin tehtäväksi. Tämän tarkoitus on aivan selvä.
Jotain konnankoukkua suunnitellaan erästä Douglasta vastaan --
ken hän nyt sitten lienee -- joka on rikas ja asuu maalla. Hän on
vakuutettu -- sana "vakaumus" tarkoittaa kyllä sitä -- että vaara on
uhkaava. Siihen olemme nyt päässeet ja luulenpa tutkimuksemme tulosta
kelvolliseksi.

Holmes tunsi tosi taiteilijan persoonatonta iloa onnistuneen
teoksen johdosta, samoinkuin hän katkerasti suri, milloin hän ei
päässyt sille korkealle tasolle, mille oli pyrkinyt. Hän istui yhä
iloitsemassa menestyksestään, kun Billy avasi oven ja tarkastaja Mac
Donald Scotland Yardista astui huoneeseen.

Tämä tapahtui kuten mainitsin kahdeksankymmen-luvun loppupuolella,
jolloin Alec Mac Donald ei vielä ollut saavuttanut sitä yleistä
arvonantoa, jota hän nyt koko maassa nauttii. Hän oli nuori, mutta
luotettava salapoliisi, joka oli kunnostautunut useissa niissä
rikostutkimuksissa, joita oli uskottu hänelle. Hänen pitkä, jäntevä
vartalonsa kertoi tavattomista ruumiinvoimista. Hänen kookas päänsä
ja syvällä tähystävät silmänsä kertoivat älystä. Hän oli hiljainen,
säntillinen mies, jonka puheessa tuntui hieman skotlantilaista
murretta. Holmes oli auttanut häntä urallaan jo kahdesti menestykseen
ja saanut ainoaksi palkakseen sen älyllisen ilon, jonka tehtävät
olivat hänelle tuottaneet. Tästä syystä skotlantilainen tunsi
suurta myötätuntoa ja kunnioitusta yksityismiehenä työskentelevää
virkaveljeään kohtaan ja osoitti tätä suoraan kysymällä Holmesin
neuvoa pulmallisissa tapauksissa. Keskinkertaisuus arvostaa aina
itsensä suurimmaksi, mutta kyky tunnustaa neron. Ja Mac Donald
oli tarpeeksi kykenevä ammatissaan oivaltaakseen, ettei ensinkään
ollut nöyryyttävää pyytää apua mieheltä, joka jo oli ainoa laatuaan
Europassa sekä lahjakkaisuuteen että kokemukseen nähden. Holmes ei
ollut altis ystävyyssuhteisiin, mutta hän näki mielellään tuota
suurkasvuista skotlantilaista ja hymyili, kun hän nyt tapasi hänet.

-- Olette aamun virkku, mr Mac, sanoi hän. Toivon teille menestystä,
mutta pelkäänpä, että on jotain pahuutta tekeillä.

-- Jos sanoisitte "toivon" sen sijaan että sanotte "pelkään",
niin olisitte lähempänä totuutta, mr Holmes, vastasi tarkastaja
merkitsevästi hymyillen. Kiitos, kiitos, pieni naukku ei haitanne
näin aamukylmään. Ei, ei sikaria. Minun täytyy kiirehtiä, sillä
kukaan ei teitä paremmin tiedä, että tapauksen ensi tunnit ovat
tärkeimmät. Mutta, -- mutta --

Tarkastaja vaikeni äkkiä ja tuijotti paperilippuun, joka oli
pöydällä. Se oli sama paperi, jolle olin kirjoittanut tuon
salaperäisen tiedonannon.

-- Douglas! sopersi hän. Birlstone! Mitä tämä on, mr Holmes? Tämähän
on todella noituutta. Mistä ihmeestä olette saanut nuo nimet?

-- Se on muuan salakirjoitus, joka Watsonilla ja minulla on ollut
syytä selvittää. Mutta mitä vikaa noissa nimissä sitten on?

Mykkänä hämmästyksestä katseli tarkastaja vuoroon kumpaakin meistä.

-- Ei muuta mitään, sanoi hän vihdoin, kuin että mr Douglas
Birlstonen herraskartanossa on tänä aamuna murhattu kamalalla tavalla.



TOINEN LUKU.

Mr Sherlock Holmes tekee päätelmiä.


Juuri tällaisia syvästi vaikuttavia kohtauksia varten ystäväni oli
kuin luotu. Olisi liioittelua sanoa, että tuo hämmästyttävä tieto
olisi järkyttänyt häntä tai saattanut hänet edes jännityksiin.
Vaikkakaan hänen monivivahteisessa luonteessaan ei ollut ensinkään
julmuutta, niin oli hän jo jokseenkin turtunut hermoiltaan
tällaisissa asioissa. Mutta joskin hänen tunteensa olivat jokseenkin
tylsät, toimi hänen älynsä herkästi. Hänen kasvoissaan ei näkynyt
jälkeäkään siitä kauhusta, jota itse olin tuntenut kuullessani tuon
lyhyen selityksen. Ne osoittivat pikemminkin sitä tyyneyttä ja sitä
harrastavaa maltillisuutta, jonka huomaa kemistissä, kun tämä tarkkaa
kyllästetyn liuvoksensa kiteytymistä.

-- Ihmeellistä, sanoi hän. Todella ihmeellistä!

-- Ette näytä hämmästyneeltä.

-- Asia herättää minussa mielenkiintoa, mr Mac, mutta ei juuri
hämmästystä. Miksi minä hämmästyisin? Saan salaisen tiedonannon
taholta, jonka tiedän tärkeäksi. Se varoittaa minua siitä, että vaara
uhkaa erästä määrättyä henkilöä. Kun ei vielä ole kulunut tuntiakaan,
saan tietää, että tämä vaara on toteutunut ja että puheena oleva
henkilö on kuollut. Asia herättää mielenkiintoani, kuten näette,
mutta minä en ole hämmästynyt.

Hän selitti lyhyesti tarkastajalle ne tosiasiat, jotka koskivat
kirjettä ja salakirjoitusta. Mac Donald istui nojaten leukaansa
käsiinsä ja suuret keltaisenharmaat kulmakarvat olivat yhtyneet
tuuheaksi harjaksi.

-- Aijoin lähteä Birlstoneen nyt aamupäivällä, sanoi hän, ja tulin
tänne kysymään, haluaisitteko te -- tarkoitan te ja teidän ystävänne
-- tulla mukaani. Mutta mikäli nyt sain kuulla, lienee viisaampaa,
että jäämme Lontooseen.

-- Enpä juuri luulisi sitä, sanoi Holmes.

-- Hiton harmillista se on, Holmes! sanoi tarkastaja. Päivän parin
päästä ovat sanomalehdet täynnään kuvauksia Birlstonen salaperäisestä
murhasta, mutta miten käy salaperäisyyden, jos Lontoossa on mies,
joka ennusti rikoksen ennenkuin se tapahtui? Meidän on näin saatava
käsiimme tuo mies, niin seuraa muu itsestään.

-- Todellakin, mr Mac. Mutta miten saatte käsiinne tuon niin sanotun
Porlockin?

Mac Donald hypisteli kirjettä, jonka Holmes oli antanut hänelle.

-- Leimattu Camberwellissa -- se ei meitä suurin auta. Nimi on
salanimi, sanotte. Se ei paljon edistä asiaa. Ettekö maininneet
lähettäneenne hänelle rahaa?

-- Sanoin lähettäneeni kaksi kertaa.

-- Miten lähetitte?

-- Seteleissä Camberwellin postitoimistoon.

-- Ettekö milloinkaan vaivautuneet pitämään silmällä, kuka peri rahat?

-- En.

Tarkastaja näytti sekä hämmästyneeltä että hieman nolatulta.

-- Miksi ette?

-- Siksi että aina pysyn sanoissani? Kun hän kirjoitti ensi kerran,
niin lupasin, etten milloinkaan yrittäisi päästä hänen jäljilleen.

-- Luulette että hän on jonkun toisen henkilön käskyläinen?

-- Tiedän, että niin on asia.

-- Tuonko professorin, josta olen kuullut teidän mainitsevan?

-- Juuri hänen.

Tarkastaja Mac Donald hymyili ja hänen silmäluomensa värähtelivät kun
hän katsahti minuun.

-- En tahdo salata teiltä, mr Holmes, sanoi hän, että me salapoliisit
arvelemme teidän hieman hassahtavan tuohon professori-otaksumaanne
nähden. Olen itse tunnustellut asiaa, ja hän näyttää olevan hyvin
kunnioitettava, oppinut ja kyvykäs mies.

-- Minua ilahuttaa että olette päässyt niin pitkälle, että
tunnustatte hänet kyvykkääksi.

-- Sitä ei voine olla tunnustamatta. Saatuani kuulla mikä käsitys
teillä oli hänestä, päätin minä tavata hänet. Minä keskustelin hänen
kanssaan auringon- ja kuunpimennyksistä -- en käsitä miten johduimme
tuohon keskusteluaineeseen -- mutta hän otti esille heijastajan
ja karttapallon ja selvitti minulle asian minuutissa. Hän lainasi
minulle erään kirjan, mutta myönnän kernaasti, että se meni jonkun
verran yli ymmärrykseni, vaikka olen opiskellut Aberdeenissa. Hänestä
olisi tullut komea pappi laihoine kasvoineen, harmaine hiuksineen
ja juhlallisine puhetapoineen. Kun hän erotessamme laski kätensä
olkapäälleni, oli se kuin isän siunaus ennen lähtöä kylmään, julmaan
maailmaan.

Holmes naureskeli ja hieroi käsiään.

-- Verratonta, sanoi hän, verratonta. Sanokaahan, ystäväni Mac
Donald, tapahtuiko tämä miellyttävä ja hartautta herättävä keskustelu
professorin työhuoneessa?

-- Tapahtui, siellä se tapahtui.

-- Kaunis huone, vai mitä?

-- Hyvin kaunis -- niin, todella erinomaisen kaunis, mr Holmes.

-- Istuitte hänen kirjoituspöytänsä edessä?

-- Aivan oikein.

-- Aurinko paistoi teitä silmiin ja professorin kasvot olivat
varjossa.

-- Silloin oli tosin iltapäivä, mutta muistan, että lampunvalo
lankesi kasvoilleni.

-- Saatoinpa arvata sen. Huomasitteko sattumalta taulun, joka riippui
seinällä professorin pään kohdalla?

-- Ei minulta paljon jää huomaamatta, mr Holmes. Olen kyllä ottanut
oppia teiltä. Niin, näin taulun -- nuori nainen, kasvot käsien
varassa ja syrjästä tirkistäen katsojaan.

-- Taulu on Jean Baptiste Greuzen maalaama.

Tarkastaja koetti näyttää siltä, kuin asia olisi ollut hänelle
mielenkiintoinen.

-- Jean Baptiste Greuze, jatkoi Holmes asettaen molempain käsiensä
sormenpäät vastakkain ja nojautuen taaksepäin tuolissa, oli
ranskalainen taiteilija, jonka loistokausi oli vuosien 1750 ja 1800
välillä. Tarkoitan tietenkin hänen uraansa maalarina. Nykyajan
arvostelijat ovat todistaneet enemmän kuin oikeaksi sen kunnioittavan
käsityksen, jonka hänen oma aikansa oli hänestä saanut.

Tarkastaja alkoi näyttää hieman hajamieliseltä.

-- Eikö olisi parempi -- --, sanoi hän.

-- Sitähän me juuri teemme, pisti Holmes väliin. Kaikella mitä sanon,
on hyvin suoranainen ja merkityksellinen yhteys tuon Birlstonen
salaperäisen murhan kanssa. Itse asiassa voitaisiin sitä eräässä
merkinnössä nimittää sen keskuskohdaksi.

Mac Donald hymähti ja loi minuun pyytävän katseen.

-- Teidän ajatuksenne, mr Holmes, juoksevat niin nopeasti, että
minun on vaikea seurata niitä. Jätätte aina välillä pois jonkun
kohdan enkä minä oikein käsitä yhteyttä. Mitä ihmettä on tuolla
maalari-vainajalla tekemistä Birlstonen asian kanssa?

-- Kaikki tieto on hyödyksi salapoliisille, huomautti Holmes.
Myöskin se arkipäiväinen seikka, että eräs Greuzen maalaus
nimeltään "La fille et l'agreau", vuonna 1865 tuotti miljoonan
kaksisataatuhatta frangia -- siis yli neljäkymmentätuhatta puntaa --
Poptali-huutokaupassa, voi aiheuttaa teissä uuden ajatussarjan.

Oli vallan selvää, että se aiheutti uuden ajatussarjan. Tarkastajan
harrastus asiaan näytti hyvin kiihkeältä.

-- Tahdon muistuttaa teille, jatkoi Holmes, että professorin palkasta
saa varman tiedon useista luotettavista hakemisto-teoksista. Se on
seitsemänsataa puntaa vuodessa.

-- Kuinka hän sitten on voinut ostaa? --

-- Sitä minäkin sanon -- kuinka hän on voinut?

-- Tämä on vallan merkillistä, sanoi tarkastaja miettiväisenä.
Puhukaa enemmän, mr Holmes. On hauskaa kuulla teitä.

Holmes hymyili. Hän lämpeni aina, kun häntä vilpittömästi ihailtiin
-- tositaiteilijalle ominainen luonteenpiirre.

-- Mutta miten käy silloin Birlstonen? sanoi hän.

-- Meillä on runsaasti aikaa, sanoi tarkastaja ja katsoi kelloaan.
Minulla on tuolla kadulla ajuri ja kahdessakymmenessä minuutissa
pääsemme Victoria-asemalle. Mutta miten olikaan tuon taulun laita?
Olin kuulevinani teidän joskus sanoneen, ettette milloinkaan ole
nähnyt professori Moriartya.

-- En olekaan.

-- Kuinka sitten voitte olla niin hyvin selvillä hänen huoneestaan?

-- Se on vallan toista. Olen kolmesti ollut hänen huoneessaan,
kahdesti olen eri tekosyillä odottanut häntä siellä, mutta poistunut
ennenkuin hän saapui. Kerran -- mutta siitä kerrasta minä tuskin
voinen ilmoittaa mitään viralliselle salapoliisille. Viime mainitulla
kerralla minä otin vapauden -- mitä odottamattomimmalla tuloksella --
selailla hänen papereitaan.

-- Löysitte jotakin häntä vastaan todistavia papereita?

-- En, en kerrassa mitään. Sehän juuri minua ihmetytti. Te nyt
kuitenkin ymmärrätte tuon taulun merkityksen. Se todistaa hänen
olevan hyvin rikkaan miehen. Miten hän on päässyt niin rikkaaksi?
Hän on naimaton. Hänen nuorempi veljensä on asemapäällikkönä
länsi-Englannissa. Hänen professorinvirkansa tuottaa hänelle
seitsemänsataa puntaa vuodessa ja -- hän omistaa Greuze-taulun.

-- Entäs sitten?

-- Johtopäätös on päivänselvä.

-- Tarkoitatte, että hänellä on suuret tulot ja että hänen täytyy
hankkia ne laittomalla tavalla?

-- Juuri niin. Luonnollisesti on minulla muitakin syitä luulla
sitä -- tusinoittain vähäpätöisiä lankoja, jotka viittaavat siihen
kudoksen keskikohtaan, missä tuo myrkyllinen liikkumaton olento
oleilee. Mainitsin Greuzen vain senvuoksi, että hänen taulunsa vuoksi
voitte harkita asiaa omien näkemisienne perusteella.

-- En voi kieltää, mr Holmes, että kertomanne on mielenkiintoista.
Se on enemmänkin, se on ihmeellistä. Mutta lausukaa sanottavanne
hieman selvemmin jos voitte. Väärennystäkö, väärän rahan tekoa,
murtovarkauksiako tarkoitatte? Mistä tulevat rahat?

-- Oletteko milloinkaan lukenut Jonathan Wildistä?

-- Nimi tuntuu minusta tutulta. Eikö hän ollut joku romaanisankari?
En kuluta paljon aikaani romaani-salapoliiseihin -- omituisia
veitikoita, jotka suorittavat ihmeellisiä tekoja, mutta eivät
milloinkaan päästä näkemään, miten se tapahtuu. He näyttävät toimivan
yliluonnollisen innoituksen avulla, eikä järjen ja kokemuksen.

-- Jonathan Wild ei ollut mikään salapoliisi eikä myöskään mikään
romaanisankari. Hän oli mestarikonna ja eli viime vuosisadalla --
vuoden 1750 vaiheilla.

-- Silloin minulla ei ole hänestä mitään hyötyä. Minä olen
käytännöllinen mies.

-- Mr Mac, käytännöllisintä mihin saattaisitte ryhtyä, olisi
sulkeutua kolmeksi kuukaudeksi kammioonne ja kaksitoista tuntia
päivässä tutkia rikosten aikakirjoja. Kaikki kulkee kiertokulkua,
professori Moriarty myöskin. Jonathan Wild oli Lontoon vihollisten
salainen käyttövoima. Hän möi heille ajatteluvoimansa ja
järjestämiskykynsä viidentoista prosentin korvausta vastaan. Vanha
pyörä pyörii ja samat puolat tulevat jälleen näkyviin. Kaikki on
tehty ennen ja tehdään jälleen uudestaan. Kerron teille professori
Moriartysta muutamia seikkoja, jotka varmaankin herättävät
mielenkiintoanne.

-- Varmasti ne huvittavat minua.

-- Tiedän sattumalta, kuka on ensimäinen rengas hänen ketjussaan,
tuossa järjestössä, jonka toisessa päässä on tämä harhateille
joutunut Napoleon ja sata rappiolle joutunutta ammattimiekkailijaa,
taskuvarasta, rahan kiristäjää ja ammattipeluria toisessa päässä,
päätepisteitten välillä kaikkia mahdollisia rikoksia. Hänen
esikuntapäällikkönsä on översti Sebastian Moran, joka on yhtä
arvokkaanylpeä, hillitty ja virallisesti nuhteeton kuin hän itsekin.
Mitä luulette hänen maksavan tälle?

-- Olisi hauska kuulla.

-- Kuusituhatta puntaa vuodessa. Hän noudattaa amerikalaista
liikeperiaatetta ja sovittaa palkan kyvyn mukaan. Sain sattumalta
tietää tästä yksityisseikasta. Niin paljon ei pääministeri saa. Siitä
saatte käsityksen Moriartyn tuloista ja siitä mittakaavasta, minkä
mukaan hän työskentelee. Vielä yksi. Aivan äskettäin ryhdyin ottamaan
selkoa Moriartyn shekeistä -- tavallisista pienistä shekeistä, joilla
hän suorittaa talouslaskunsa. Ne olivat osoitetut kuudelle eri
pankille. Minkälaisen vaikutuksen tämä tekee teihin?

-- Tosin se näyttää omituiselta. Mutta antaako se aihetta mihinkään
johtopäätökseen?

-- Se antaa minulle aihetta uskoa, ettei hän tahdo puhuttavan hänen
rikkauksistaan. Kenenkään ihmisen ei pidä saada tietää mitä hänellä
on. Minä arvelen, että hänellä on tili parissakymmenessä pankissa
ja että suurin osa hänen omaisuuttaan on sijoitettu ulkomaille,
"Deutsche Bank'iin" tai "Credit Lyonnais'hen". Kun joskus saatte
pari vuotta jouto-aikaa, niin käyttäkää ne professori Moriartyn
tutkimiseen.

Tarkastaja Mac Donald oli keskustelun aikana innostunut yhä enemmän
ja kokonaan kiinnittänyt huomionsa siihen, mitä sai kuulla professori
Moriartysta. Nyt hänen käytännöllinen skotlantilainen ymmärryksensä
kuitenkin sai vallan ja hän ryhtyi jälleen lähinnä olevaan tehtävään.

-- Hän ei maatune eikä muuttune, sanoi hän. Olette huvittavilla
kaskuillanne johdattaneet meidät syrjäpolulle, hra Holmes. Tärkeintä
kaikesta on se, että teidän mielestänne on jonkinlaista yhteyttä
professorin ja puheena olevan rikoksen välillä. Sen päätätte siitä
varotuksesta, jonka olette saanut tuolta Porlockilta. Emmekö pääse
tätä pitemmälle ja emmekö voi saada jotain käytännöllistä hyötyä
tästä otaksumasta?

-- Voimme saada jonkunlaisen käsityksen rikoksen vaikuttimista.
Teidän omituisista huomautuksistanne ilmenee, että tämä on
selittämätön tai ainakin vielä toistaiseksi selittämätön murha.
Edellyttämällä että rikoksen alkulähde on se miksi olemme sen
otaksuneet, voivat vaikuttimet olla kahta eri laatua. Ensiksikin
voin sanoa teille, että Moriarty hallitsee väkeänsä rautaisella
valtikalla. Hänen kurinsa on kamala. Hänen lakinsa tietää vain
yhdestä rangaistuksesta ja se on kuolema. Voimmehan otaksua, että
murhattu -- tuo Douglas, jonka vastaisen kohtalon eräs pääkonnan
käskyläinen tiesi -- jollain tavoin on pettänyt herransa. Hän oli
saava rangaistuksensa ja se oli tuleva kaikkien tiedoksi, vaikkakin
vain herättääkseen heissä kuolemanpelkoa.

-- Tuo oli toinen otaksuma, mr Holmes.

-- Toinen on se, että Moriarty on tavallisen järjestelmänsä mukaan
johtanut rikosta. Oliko siihen liittynyt varkaus?

-- En ole kuullut sellaista.

-- Jos niin on ollut, niin horjuttaa se edellistä otaksumaa
ja tukee jälkimäistä. Moriartya on ehkä pyydetty johtamaan
yritystä lupauksella osingosta, tai ehkä hän on ryhtynyt siihen
käteismaksusta. Molemmat otaksumat ovat mahdollisia. Mutta olipa nyt
kumpi hyvänsä oikea tai vaikka tässä olisi kolmaskin mahdollisuus,
niin meidän on etsittävä ratkaisua Birlstonessa. Tunnen miehen liian
hyvin uskoakseni, että hän täällä Lontoossa olisi jättänyt mitään
jälkiä, jotka johtaisivat meidät hänen luokseen.

-- Siis lähdemme Birlstoneen, huudahti Mac Donald ja hypähti pystyyn.
On tosiaankin myöhempi kuin luulin. Herroilla on vain viisi minuuttia
matkavalmistuksiin.

-- Ja se riittää yllin kyllin, sanoi Holmes nousten ja vaihtaen
yönutun takkiin. Matkalla pyydän teitä, Mac, kertomaan minulle kaiken.

"Kaikki" osottautui hyvin vähäpätöiseksi, mutta kuitenkin
tarpeeksi ollaksemme vakuutetut siitä, että tämä tapaus ansaitsi
erikois-asiantuntijan mitä täydellisimmän huomion. Holmesin kasvot
alkoivat loistaa ja hän hieroi laihoja käsiään kuunnellessaan
niukkoja mutta merkillepantavia yksityiskohtia. Olimme eläneet
sisällyksettömiä viikkoja ja tässä tarjoutui nyt vihdoinkin sopiva
aihe käyttää näitä merkillisiä lahjoja, jotka samoin kuin kaikki
erikoinen lahjakkaisuus käyvät vastukseksi niiden omistajalle,
elleivät ole käytännössä. Tämä veitsenterävä äly tylsistyi ja ruostui
toimettomuudessa. Sherlock Holmesin silmät säteilivät, hänen kalpeat
poskensa saivat väriä ja hänen eloisia kasvojaan valaisi sisällinen
hehku, kun hän sai kutsun työhön. Etukumarassa ajurinrattailla
kuunteli hän innokkaana Mac Donaldin lyhyttä selostusta siitä
tehtävästä, joka odotti meitä Sussex'issa. Tarkastajalla itsellään,
hän sanoi, ei ollut asiasta muita tietoja kuin töhryisesti
kirjoitettu selonteko, joka oli saapunut maitojunalla aikaisin
aamulla. White Mason, paikallinen poliisivirkamies, oli hänen
mieskohtainen ystävänsä, ja sen johdosta oli Mac Donaldille lähetetty
sana nopeammin kuin tavallista Scotland Yardista, kun maaseutu
tarvitsee sieltä apua. Pääkaupungin erikois-asiantuntijan on
tavallisesti seurattava jälkiä, jotka ovat kylmenneet.

-- Rakas tarkastaja Mac Donald, niin kuuluu kirje, jonka hän luki
meille, virallinen pyyntö saada apuamme lähetetään eri kuoressa. Nämä
rivit ovat teille mieskohtaisesti. Sähköttäkää minulle ja ilmoittakaa
millä junalla voitte saapua Birlstoneen, niin minä tulen teitä
vastaan tai annan jonkun muun tulla teitä vastaanottamaan, ellei
minulla ole aikaa. Tämä tapaus saattaa tehdä ihmisen sekapäiseksi.
Älkää vitkailko hetkeäkään, vaan lähtekää heti matkalle. Jos voitte
saada mr Holmesin matkaanne, olisi se hyvä, sillä täällä hän saa
mieleistään nähtävää. Voisi luulla kaiken olevan järjestetyn
näyttämövaikutusta silmälläpitäen, ellei keskuksena olisi kuollut
mies. Tämä tekee ihmisen todella sekapäiseksi.

-- Ystävänne ei ole miehekäs, huomautti mr Holmes.

-- Ei olekaan. White Mason on kuitenkin hyvin valpas mies, jos saan
lausua niin ajatukseni.

-- Onko kirjeessä mitään enempää?

-- Hän vain sanoo ilmoittavansa meille tarkemmat yksityiskohdat kun
tapaamme.

-- Miten sitten saitte kuulla mr Douglasista ja siitä, että hänet on
murhattu kamalalla tavalla?

-- Se oli virallisessa raportissa. Tosin ei siellä sanottu "kamalalla
tavalla." Se ei ole mikään virallinen määritelmä. Raportissa oli nimi
John Douglas ja se sisälsi, että haulikon laukauksen aiheuttamat
vammat olivat päässä. Myöskin aika ilmoitettiin -- lähellä keskiyötä
eilen illalla. Lisättiin epäilemättä olevan kyseessä murhan, mutta
että ketään ei ole pidätetty ja että tapauksessa oli muutamia hyvin
pulmallisia ja harvinaisia piirteitä. Siinä kaikki, mitä tähän
mennessä tiedämme, Mr. Holmes.

-- Luvallanne tyydymme siis siihen, mr Mac. Kiusaus tehdä
hätiköimällä päätelmiä riittämättömillä perusteilla on turmioksi
ammatillemme. Vain kahdesta seikasta olen nyt täysin varma: Lontoossa
on eräät suuret aivot ja Sussexissa on eräs kuollut mies. Näiden
välistä ketjua meidän on etsittävä.



KOLMAS LUKU.

Murhenäytelmä Birlstonen kartanossa.


Nyt pyydän saada hetkiseksi vetäytyä syrjään ja kertoa näistä
tapahtumista, jotka olivat sattuneet ennen meidän tuloamme paikalle.
Luonollisesti teen sen myöhemmin saamiemme tietojen valossa. Vain
siten minä voin antaa lukijalle oikean käsityksen itse henkilöistä ja
heidän kohtalojensa merkillisistä vaiheista.

Birlstonen kylä on pieni ja hyvin vanha ryhmä pystyhirsistä
rakennettuja mökkejä Sussexin kreivikunnassa pohjoisrajalla.
Vuosisatoja oli kylä ollut muuttumaton, mutta vallan viime vuosina
sen maalauksellinen ulkomuoto ja asema olivat houkutelleet sinne
muutamia varakkaita asukkaita, joiden huvilat nyt pilkistivät esiin
kylän ympärillä olevista metsistä. Paikkakunnalla luullaan näitä
suuren Weald-metsän äärimmäiseksi reunaksi, tämä kun harvenee,
kunnes se joutuu pohjoisille liitukummuille. Sangen useita puoteja
on avattu tyydyttämään lisääntyvän väestön tarpeita. Aikaapa jo
näyttää siltä kuin muuttuisi Birlstone kohdakkoin vanhanaikaisesta
kylästä nykyaikaiseksi kaupungiksi. Se on sangen suuren maa-alueen
keskuksena, koska Tunbridge Wells -- lähin vähin merkitsevämpi
paikkakunta -- on kymmenen tai kahdentoista englannin peninkulman
päässä siitä, toisella puolen Kentin rajaa.

Noin puolen englannin peninkulman päässä kaupungista on Birlstonen
vanha kartano, tunnettu puistostaan, missä kasvaa valtavia
pyökkejä. Osa tuosta kunnianarvoisesta rakennuksesta on peräisin
ensimäisen ristiretken ajoilta, jolloin Hugo de Capus rakensi
pienen linnoituksen keskelle maatilaa, jonka Punainen Kuningas oli
hänelle lahjoittanut. Tämän turmeli tuli vuonna 1543, mutta muutamat
savuttuneet nurkkakivet otettiin käytäntöön, kun Jaakko-kuninkaitten
aikana rakennettiin tiilirakennus vanhan läänityslinnan raunioille.
Kartanorakennus monine päätyineen ja pienine akkunaruutuineen
oli vielä miltei samallainen kuin rakennusmestarin sen jättäessä
seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella. Niistä kaksinkertaisista
vallihaudoista, jotka olivat suojelleet sen sotaisempia edeltäjiä,
oli ulommainen saanut kuivua ja oli nyt keittiöpuutarhan halvassa
toimessa. Sisempi oli sitävastoin jälellä ja ympäröi neljänkymmenen
jalan levyisenä, vaikka vain muutaman jalan syvyisenä, koko talon.
Pieni joki toi siihen vettä ja virtasi sitten edelleen, niin että
vesi, joskin oli sameata, ei milloinkaan ollut epäterveellistä eikä
milloinkaan muistuttanut ojaa. Alakerran ikkunat olivat vain jalan
yläpuolella vedenpintaa. Taloon ei päässyt muuten kuin nostosiltaa
myöten, jonka ketjut ja vintturi olivat ruosteiset ja säröiset. Talon
viimeinen haltija oli kuitenkin hänelle luonteenomaisella tarmolla
korjannut ne, eikä nostosiltaa vain voitu nostaa, vaan nostettiinkin
se todella ylös joka ilta ja laskettiin taas joka aamu. Kun muinaisen
läänitysajan tapoja näin uudelleen noudatettiin, muuttui koko kartano
öiksi saareksi -- tosiasia, joka oli hyvin suoranaisessa yhteydessä
sen salaperäisen tapauksen kanssa, joka pian kiinnitti koko Englannin
huomion puoleensa.

Talo oli ollut muutaman vuoden asumatonna ja oli se sortua
hauskaksi raunioksi, kun Douglasin herrasväki otti sen haltuunsa.
Perheeseen kuului vain kaksi henkilöä, John Douglas ja hänen
vaimonsa. Douglas oli sangen omituinen mies sekä luonteeltaan että
ulkomuodoltaan. Hän oli iältään noin viisikymmenvuotias, hänen
kasvonsa olivat karkeapiirteiset, leuka leveä, viikset harmahtavat,
erittäin teräväkatseiset harmaat silmät, hänen vartalonsa oli
jäntevä ja voimakas eikä ollut menettänyt mitään nuoruuden voimasta
ja joustavuudesta. Hän oli hilpeä ja ystävällinen kaikille,
mutta käyttäytymistavassa ilmenevä jonkinlainen huolimattomuus
pani luulemaan, että hän oli nähnyt elämää yhteiskunnallisilla
aloilla, joiden taivaanranta oli paljon matalammalla kuin Sussexin
kartanonomistaja-perheen, ja kuitenkin -- vaikkakin hänen
sivistyneemmät naapurinsa katselivat häntä hieman kummeksien ja
vierastaen -- tuli hän pian kyläläisten suureen suosioon, sillä hän
merkitsi aina runsaasti avustuksia armeliaisuustarkoituksiin, kävi
helppotajuisissa konserteissa, missä tupakoitiin ahkerasti, ja otti
osaa myöskin muihin huvituksiin.

Hänellä oli harvinaisen kaunis tenoriääni ja hän lauloi mielellään
kun häntä siihen pyysi. Hänellä näytti olevan runsaasti rahoja,
jotka huhun mukaan oli kerätty Kalifornian kultakentillä. Sekä
hänen että hänen vaimonsa puheista kävi selvästi ilmi, että hän
oli viettänyt osan elämäänsä Amerikassa. Hänen anteliaisuutensa ja
kansanomaisuutensa herättämä suosio yhä kasvoi, kun saatiin kuulla,
että hän oli vallan välinpitämätön kaikista vaaroista. Vaikka hän
ratsasti hyvin huonosti, saapui hän kaikille metsästysretkille ja
ajoi usein nurin niskoin yrittäessään kilpailla parhaimman kanssa.
Kun tuli oli päässyt valloilleen pappilassa, kunnostautui hän pelotta
rientämällä takaisin huoneisiin yrittääkseen pelastaa vielä muutamia
kapineita, vaikka palokunta oli selittänyt sen olevan mahdotonta.
Seurauksena tästä kaikesta olikin, että kartanon John Douglas oli
viidessä vuodessa tullut kuuluisaksi Birlstonessa.

Myöskin hänen vaimostaan pitivät ne, jotka olivat häneen tutustuneet,
vaikkakin naapurien vierailut olivat englantilaiseen tapaan harvat
ja harvinaiset muukalaisen luona, joka oli suosituksitta asettunut
asumaan kreivikuntaan. Rouva Douglas välitti tästä sitäkin vähemmän,
kun hän luonteeltaan oli hieman arka ja kokonaan käytti aikansa
miehensä ja kotiaskareittensa hyväksi. Tiedettiin hänen olevan
englantilaisen vallasnaisen, joka oli tavannut mr Douglasin Lontoossa
ja että tämä tällöin oli ollut leski. Hän oli kaunis nainen, pitkä,
tumma ja solakka, noin kaksikymmentä vuotta nuorempi miestään,
mikä seikka ei suinkaan näkynyt häiritsevän heidän onneaan eikä
tyytyväisyyttään. Toisinaan kuitenkin heidän lähimmät tuttavansa
huomauttivat, ettei puolisoiden välinen luottamus liene ollut niin
aivan moitteeton, koska vaimo joko oli kovin vaitelias miehensä
entisen elämän suhteen tai sitten ei -- mikä oli luultavampaa -- sitä
juuri tuntenut. Muutamat tarkkanäköiset huomioidentekijät olivat myös
panneet merkille ja kertoneet, että mrs Douglasia toisinaan vaivasi
hermostuneisuus ja että hän saattoi näyttää hyvin levottomalta, jos
hänen miehensä tuli myöhään kotiin. Maaseutu-paikkakunnalla, missä
kaikki kulki tasaista latuaan ja missä pienet juorut olivat hyvin
tervetulleita, ei tämäkään kartanorouvan heikkous jäänyt seulomatta
ja selittelemättä, ja sen mittasuhteet suurenivat ihmisten muistissa,
kun sattui tapahtumia, jotka antoivat sille erityisen merkityksen.

Tuon katon alla asusti vielä yksi henkilö. Hän oleskeli siellä
vain ajoittain, mutta kun hän oli talossa nyt kerrottavina olevien
kummallisten tapausten aikana, tuli hän yleisön erikoisen huomion
esineeksi. Hänen nimensä oli Cecil James Barker, Hales Lodgen
omistaja Hampsteadista. Cecil Barkerin pitkä, solakka vartalo
oli hyvin tunnettu Birlstonen pienen kylän pääkadulla, sillä
hän oli uuttera ja suosittu vieras kartanossa. Hän herätti sitä
enemmän huomiota, kun hän oli ainoa ystävä mr Douglasin varemman
elämän ajoilta, joka milloinkaan oli näyttäytynyt tämän uudessa
englantilaisessa kotipaikassa. Ei voitu epäillä, etteikö Barker
itse olisi ollut englantilainen, mutta hänen puheistaan ilmeni
selvästi, että hän oli tutustunut Douglasiin Amerikassa ja jo siellä
ollut hänen läheinen ystävänsä. Hän näytti olevan hyvin varakas
mies ja väitettiin hänen olevan naimattoman. Iältään hän oli hieman
nuorempi Douglasia -- enintään nelikymmenviisvuotias -- pitkä,
suora, leveähartiainen vartalo, sileäksi ajellut ammattimiekkailijan
kasvot, tuuheat mustat kulmakarvat ja käskevät mustat silmät, jotka
hänen voimakkaiden käsiensäkin avutta olisivat raivanneet hänelle
tien läpi vihamielisen joukon. Hän ei ratsastanut eikä metsästänyt,
vaan kulutti päivänsä vaeltelemalla tuossa vanhassa kylässä piippu
kädessä tai kävi ajeluretkillä luonnonihanassa ympäristössä isäntänsä
seurassa, tai tämän poissa ollessa hänen vaimonsa seurassa.
"Huoleton, antelias herra", sanoi hänestä Ames, hovimestari, "mutta
en minä haluaisi olla hänen tiellään". Seurustellessaan Douglasin
kanssa oli hän herttainen ja luottavainen ja yhtä ystävällinen
tämän rouvaa kohtaan -- ystävyys, joka useammin kuin kerran näytti
hieman suututtavan aviomiestä, siinäkin määrin, että palvelusväki
sen huomasi. Sellainen oli kolmas henkilö, joka kuului perhepiiriin
väkivallan työn tapahtuessa. Mitä tuon vanhan talon muihin asukkaihin
tulee, niin riittäköön, kun jokseenkin runsaasta henkilökunnasta
mainitsemme turhantarkan, kunnia-arvoisan ja kelpo mr Amesin sekä
mrs Allenin, iloisen ja reippaan naisen, joka vapautti talonrouvan
jossain määrin tämän emännänhuolista. Muilla kuudella palvelijalla ei
ole mitään tekemistä tammikuun kuudennen yön tapausten kanssa.

Kello oli yksitoista ja neljäkymmentäviisi, kun ensimäinen tieto
saapui pienelle poliisiasemalle, missä Sussexin poliisikunnan
kersantti Wilson oli esimiehenä. Mr Cecil Barker oli tullut
hyvin liikutettuna ovelle ja soittanut kaikin voimin. Kartanossa
oli tapahtunut vallan kauheita ja mr John Douglas oli murhattu.
Tämän hän oli kiireessä ja hengästyneenä kertonut. Sitten hän oli
rientänyt jälleen takaisin kartanoon, muutaman minuutin kuluttua
kersantin seuraamana, joka saapui onnettomuuspaikalle vähän yli kello
kaksitoista, ryhdyttyään ripeisiin toimenpiteisiin ilmoittaakseen
kreivikunta-viranomaisille, että vakavia asioita oli tapahtunut.

Kun kersantti oli saapunut kartanoon, oli hän huomannut nostosillan
olevan alhaalla, akkunain olevan valaistuja ja koko talossa
vallitsevan hurjan sekasorron ja levottomuuden. Kuolonkalpeat
palvelijat olivat kerääntyneet yhteen ryhmään halliin ja pelästynyt
hovimestari seisoi ovella väännellen käsiään. Cecil Barker yksin
näytti olevan oman itsensä ja liikutuksensa herra. Hän oli avannut
hallinporttia lähinnä olevan oven ja viitannut kersanttia seuraamaan
häntä. Samassa saapui tri Wood, kylän reipas ja yritteliäs lääkäri.
Nuo kolme miestä astuivat yhdessä onnettomuushuoneeseen ja kauhun
valtaama hovimestari seurasi heidän kintereillään ja sulki oven,
jotteivät naispalvelijat olisi saaneet nähdä tuota kamalaa näkyä.

Kuollut makasi selällään keskellä lattiaa kädet ja jalat levällään.
Hän oli puettuna vaaleaan yönuttuun, joka verhosi yövaatteet.
Paljaissa jaloissa oli huopatohvelit. Lääkäri asettui polvilleen
hänen viereensä ja nosti lampun pöydältä lattialle. Yksi ainoa
silmäys uhriin riitti ilmoittamaan lääkärille, ettei hän tässä enää
voinut tehdä mitään hyötyä. Mies oli saanut hyvin pahoja vammoja.
Hänen rinnallaan poikittain oli hyvin omituinen ase -- haulikko,
jonka piiput oli sahattu poikki jalan päässä lukosta. Näkyi selvästi,
että pyssy oli laukaistu aivan hänen vieressään ja että koko
panos oli sattunut kasvoihin ja ruhjonut pään. Pyssynliipasimet
oli liitetty yhteen teräslangalla, jotta panosten samanaikuinen
laukaiseminen vaikuttaisi sitä tuhoavammin.

Piirikunnan poliisimies oli järisytetty ja levoton siitä
edesvastuusta, jonka hän yhtäkkiä oli saanut niskoilleen.

-- Älkäämme koskeko mihinkään, ennenkuin esimieheni saapuvat, sanoi
hän hillityllä äänellä ja tuijotti kauhistuneena tuohon hirveään
päähän.

-- Tähän saakka ei ole koskettu mihinkään, sanoi Cecil Barker, siitä
minä voin vastata. Näette kaiken juuri sellaisena kuin se oli minun
huomatessani sen.

-- Koska se tapahtui? Kersantti oli ottanut esille
muistiinpanokirjansa.

-- Täsmälleen puoli kaksitoista. En ollut vielä alkanut riisuutua,
vaan istuin pesävalkean edessä makuuhuoneessani, kun kuulin
laukauksen. Pamahdus, ei ollut kova, vaan tuntui vaimennetulta.
Riensin alas. Kolmenkymmenen sekunnin kuluttua olin huoneessa.

-- Oliko ovi avoinna?

-- Oli, se oli avoinna ja Douglas parka makasi aivan niin kuin nyt
näette hänen makaavan. Hänen yökynttilänsä paloi jalassaan pöydällä.
Minä sytytin lampun muutaman minuutin kuluttua.

-- Ettekö nähneet ketään ihmistä?

-- En. Kuulin mrs Douglasin tulevan jälkeeni portaissa ja riensin
estämään häntä näkemästä tuota kauheata näkyä. Taloudenhoitajatar,
mrs Allen, tuli ja vei hänet pois. Ames oli myöskin tullut alas, ja
me kiiruhdimme takaisin huoneeseen.

-- Mutta minä olen varmasti kuullut, että nostosilta on aina öisin
ylhäällä.

-- Niin se oli tänäkin yönä, kunnes minä laskin sen alas.

-- Miten on siis murhaaja päässyt pakenemaan? Eihän se ole
mahdollista. Mr Douglas on kai itse ampunut itsensä?

-- Niin mekin aluksi luulimme. Mutta katsokaahan! Barker veti syrjään
uutimen ja näytti, että pieniruutuinen akkuna oli vallan auki. Ja
katsokaahan tätä! Hän piti lamppua alempana ja se valaisi veristä
tahraa aivan kuin kengän anturan jättämää jälkeä akkunalaudalla.
Tuossa on seisonut joku, joka on lähtenyt ulos täältä.

-- Arvelette, että joku on kahlannut vallihaudan poikki?

-- Niin juuri.

-- Jos tulitte huoneeseen puoli minuuttia sen jälkeen kuin rikos oli
tehty, täytyi hänen silloin juuri olla vedessä.

-- Siitä olen varmasti vakuutettu. Oi, miten toivonkaan, että silloin
olisin juossut akkunan luo. Se oli kuitenkin piilossa, kuten näette,
uutimen takana ja senvuoksi ei se ensinkään juolahtanut mieleeni.
Sitten kuulin mrs Douglasin tulevan portaissa enkä minä voinut
päästää häntä huoneeseen. Se olisi ollut liian kamalata.

-- Todella kamalata, sanoi tohtori ja katseli ruhjottua päätä ja
kauheita tahroja sen ympärillä. Sellaisia vammoja en ole täällä
nähnyt Birlstonen rautatieonnettomuuden jälkeen.

-- Mutta kuulkaahan nyt, huomautti poliisikersantti, jonka
yksinkertainen käsityskyky yhä askarteli tuolla avonaisella
akkunalla. Voihan olla paikallaan se mitä sanotte siitä, että mies on
päässyt pakenemaan kahlaamalla vallihaudan poikki, mutta minä kysyn,
miten pääsi hän ollenkaan taloon, jos nostosilta oli ylhäällä?

-- Niin, kas se on juuri arvoitus, sanoi Barker.

-- Mihin aikaan silta nostettiin?

-- Kello oli lähes kuusi, sanoi hovimestari.

-- Olen kuullut, sanoi kersantti, että se tavallisesti nostetaan
auringon laskiessa. Tätä aikaa vuotta kellon silloin pitäisi olla
lähempänä puoli viittä kuin kuutta.

-- Mrs Douglasilla oli vieraita, jotka joivat teetä täällä, sanoi
Ames. En voinut vetää ylös nostosiltaa ennenkuin he olivat lähteneet,
mutta silloin minä sen tein omakätisesti.

-- Tästä selviää, sanoi kersantti, että jos -- huomatkaa tarkoin,
minä sanon jos -- jotkut ovat tulleet sisään ulkoa, on heidän
täytynyt kulkea sillan yli ennen kello kuutta ja olla sitten piilossa
kunnes mr Douglas kello yhdentoista jälkeen tuli huoneeseen.

-- Se on totta. Mr Douglas kiersi joka ilta talon ennenkuin hän
asettui levolle, kiersi talon nähdäkseen että tulet oli sammutettu.
Sillä asialla hän tuli tännekin. Mies oli väijyksissä täällä ja ampui
hänet. Sitten hyppäsi hän ulos akkunasta ja jätti pyssynsä tänne.
Niin minä selitän asian, sillä muuten ei siitä saa mitään tolkkua.

Kersantti otti ylös kortin, joka oli lattialla kuolleen vieressä.
Korttiin oli huolimattomasti töherretty kirjaimet V.E. ja luku 341.

-- Mitä tämä on? sanoi hän näyttäen korttia.

Barker katsoi uteliaana korttia.

-- Sitä minä en ole nähnyt ennen. Murhaaja lienee jättänyt sen
jälkeensä.

-- V.E. 341. En minä käsitä, mitä se saattaisi merkitä.

Kersantti hypisteli korttia suurilla sormillaan.

-- Mitä merkitsee V. L.? Ehkä siinä on kahden nimen alkukirjaimet.
Mutta mitä teillä on siinä, tohtori Wood?

Siinä oli sangen iso vasara, joka oli ollut liesimatolla tulisijan
edessä -- raskas vasara, aijottu karkeita töitä varten. Cecil
Barker viittasi laatikolliseen messinkinauloja, jotka olivat uunin
reunustalla.

-- Mr Douglas muutteli eilen tauluja, sanoi hän. Näin hänen seisovan
tällä tuolilla ja asettavan paikoilleen tuon ison taulun, joka on
tuolla. Se selittää, miksi vasara on täällä.

-- On parasta että asetamme sen takaisin matolle missä se oli, sanoi
kersantti ja kynsi vallan ymmällä päätään. Tarvitaan poliisikunnan
parhaat päät ennenkuin päästään tämän perille. Tästä tulee tekemistä
lontoolaisille ennenkuin kaikki on selvillä. Hän otti lampun ja
kulki hitaasti ympäri huonetta. Kuulkaahan! huudahti hän hätäisesti
ja työnsi akkunaverhon syrjään. Mihin aikaan nämä verhot vedettiin
akkunan eteen?

-- Silloin kun lamppu sytytettiin, vastasi hovimestari. Heti kello
neljän jälkeen, luulen minä.

-- On varmaa, että joku on piiloutunut tänne. Hän piti lamppua
alhaalla ja likaisia saappaanjälkiä näkyi akkunakomerossa. Tämä
näytti todellakin antavan tukea mr Barkerin otaksumille. Mies lienee
tullut taloon kello neljän jälkeen, kun verhot olivat vedetty
akkunain eteen, mutta ennen kello kuutta, jolloin silta kierrettiin
ylös. Hän hiipi tähän huoneeseen, sillä se oli ensimäinen, minkä
hän näki. Kun ei ollut muutakaan piilopaikkaa, niin pujahti hän
akkunaverhon taakse. Kaikki tämä näyttää sangen selvältä. Luultavasti
hänen varsinaisena tarkoituksenaan oli varastaa, mutta mr Douglas
sattui yllättämään hänet, minkä vuoksi hän murhasi mr Douglasin ja
pakeni.

-- Niin minä sen selitän, sanoi mr Barker. Mutta emmeköhän tuhlaa
kallista aikaa? Eiköhän meidän olisi lähdettävä liikkeelle ja
tutkittava koko seutu tarkkaan ennenkuin mies ehtii paeta?

Kersantti mietti hetkisen asiaa.

-- Täältä ei lähde mitään junaa ennen kello kuutta aamulla, niin että
rautateitse ei pääse pakenemaan. Jos hän kulkee tietä vaatteet vettä
valuen, niin hänet varmaankin huomataan. Itse minä ainakaan en voi
lähteä täältä ennenkuin joku tulee minun sijaani. Omasta puolestani
olen sitä mieltä ettei kenenkään teistä pidä poistua ennenkuin olemme
saaneet enemmän selvyyttä asiaan.

Tohtori oli ottanut lampun ja tutki nyt tarkoin ruumista.

-- Mikä merkki tämä on? kysyi hän. Voiko se mahdollisesti olla
jossain yhteydessä rikoksen kanssa?

Kuolleen käsivarsi pistihe esiin yönutusta ja oli paljas kyynärpäähän
saakka. Keskivaiheilla käsivarren sisäpuolta näkyi omituinen ruskea
merkki, kolmio ympyrässä, ja tämä näkyi selvästi harmaanvalkeassa
ihossa.

-- Se ei ole tatuoitu, sanoi tohtori ja siristi silmiään silmälasien
takana. En ole milloinkaan nähnyt tuollaista. Mies on leimattu
tulisella raudalla, aivan samoin kuin merkitään karjaa. Mitä se
merkitsee.

-- En ota selittääkseni mitä se merkitsee, sanoi Cecil Barker, mutta
kyllä minä olen huomannut tämän merkin Douglasissa monta kertaa
kymmenen viime vuoden kuluessa.

-- Niin olen minäkin, sanoi hovimestari. Usein kun isäntäni on
käärinyt ylös hihansa, olen huomannut juuri tuon merkin ja usein olen
ihmetellyt mitä se mahtoi tietää.

-- Siinä tapauksessa sillä ei ole mitään tekemistä rikoksen kanssa,
sanoi kersantti. Mutta omituinen se kuitenkin kaikitenkin on. Kaikki
tätä koskeva on ihmeellistä. No, mikä nyt on?

Hovimestari oli huudahtanut hämmästyksestä ja osoitti kuolleen kättä.

-- He ovat ottaneet hänen vihkisormuksensa! huusi hän.

-- Mitä te sanotte?

-- Sanon mitä sanon. Isännällä oli aina sileä vihkisormus vasemman
käden pikkusormessa. Tuo sormus, jossa on kultapalanen, oli sen
yläpuolella ja nimettömässä hänellä oli sormus, joka esitti
kiemurtelevaa käärmettä. Kultapala-sormus ja käärmesormus ovat
jälellä, mutta vihkimäsormus on poissa.

-- Hän on oikeassa, sanoi Barker.

-- Sanotteko, kysyi kersantti, että vihkisormus oli toisen alla?

-- Oli aina.

-- Siinä tapauksessa on murhaaja, tai kukahan nyt lienee, ensin
ottanut sormesta niin sanotun kultapala-sormuksen, sitten
vihkisormuksen ja sen jälkeen pistänyt kultapala-sormuksen jälleen
sormeen.

-- Niin on tapahtunut.

Arvoisa maalaispoliisi ravisti päätään.

-- Olen sitä mieltä, että kuta pikemmin saamme lontoolaiset
salapoliisit ryhtymään asiaan, niin sitä parempi, sanoi hän. White
Mason on nokkela mies. Mitkään paikalliset tehtävät eivät ole
menneet yli hänen voimiensa. Mutta kyllä minä luulen, että meidän
on turvauduttava Lontooseen, ennenkuin pääsemme täysin tämän asian
perille. En häpeä sanoa, että se on aivan liian sotkuinen minulle ja
minunkaltaisilleni.



NELJÄS LUKU.

Pimeyttä.


Kello kolme aamulla saapui Birlstoneen kersantti Wilsonin hartaasta
pyynnöstä Sussexin salapoliisien paras mies päämajasta. Hän saapui
läähättävän juoksijan vetämillä kevyillä rattailla. Kello viiden
ja neljänkymmenen junassa aamulla oli hän lähettänyt ilmoituksensa
Scotland Yardiin ja kello kaksitoista päivällä oli hän Birlstonen
asemalla meitä vastaanottamassa. White Mason oli ulkonäöltään
levollinen ja vakava mies, puettu väljään tweed-pukuun, punakka,
lihavahko. Hänen hieman vääriä, vankkoja sääriään koristivat
säärystimet. Hän näytti kelpo maatilanvuokraajalta, ent.
metsänhoitajalta tai miltä muulta hyvänsä pikemmin kuin maaseudun
rikospoliisin hyvältä edustajalta.

-- Tämä on tapaus, joka saattaa tehdä ihmisen hulluksi, sanoi hän
vähä vähä. Sanomalehtien edustajat tulevat surisemaan ympärillämme
kuin kärpäset, kun he oivaltavat mistä on kysymys. Toivon että saamme
työmme suoritetuksi ennenkuin he pistävät nenänsä tähän juttuun ja
sotkevat kaikki jäljet. En voi muistaa mitään tämäntapaista. Useita
seikkoja, on meidän alistettava teidän harkittavaksenne, mr Holmes,
ellen erehdy. Ja myöskin te, tohtori Watson, saatte osanne siitä,
sillä kyllä herrat lääkäritkin tahtovat sanoa sanansa ennenkuin me
lopetamme. Teillä on huoneet "Westvillen vaakunassa". Muuta paikkaa
ei ole, mutta se kuuluu olevan siisti ja hyvä. Palvelija ottaa
laukkunne. Tännepäin, hyvät herrat, olkaa hyvä!

Hän oli hyvin toimelias ja hyväntahtoinen mies, tämä Sussexin
salapoliisi. Kymmenessä minuutissa olimme saaneet huoneemme. Vielä
kymmenen minuutin kuluttua olimme ravintolan seurusteluhuoneessa ja
saimme lyhyen selostuksen niistä tapahtumista, joista kerrottiin
edellisessä luvussa. Mac Donald teki muutamia muistiinpanoja sillä
välin kun Holmes istui kuunnellen niin ihastuneena ja ihailevana kuin
kasvientutkija, joka katselee harvinaista ja kallisarvoista kukkaa.

-- Merkillistä! sanoi hän kun kertomus oli hänelle esitetty. Vallan
merkillistä! Saatan tuskin muistaa tapausta, jonka yksityiskohdat
olisivat olleet omituisemmat.

-- Uskoin teidän niin sanovan, mr Holmes, puhui White Mason hyvin
mielissään. Seuraamme aikaamme täällä Sussexissa. Olen nyt kertonut
teille miten asiat olivat siihen hetkeen saakka, kun lähdin kersantti
Wilsonin luota kello kolmen ja neljän välillä aamulla. Takaan että
tammavanhus sai panna parastaan! Mutta huomasin sitten ettei minun
olisi tarvinnut pitää sellaista kiirettä, sillä siellä ei ollut
mitään, mihin olisin heti voinut ryhtyä. Kersantti Wilson oli ottanut
selon kaikista tosiasioista. Tarkistin ne, harkitsin niitä ja ehkä
lisäsinkin muutaman, joista itse pääsin selville.

-- Mitkä ne olivat, kysyi Holmes.

-- Niin, ensin annoin tutkia vasaran. Siinä auttoi minua tohtori
Wood. Siinä emme huomanneet mitään väkivallan merkkejä. Olin
toivonut, että jos mr Douglas oli puolustautunut vasaralla, olisi hän
voinut iskeä merkin murhaajaan ennenkuin hän pudotti sen matolle.
Mutta siinä ei ollut mitään tahraa.

-- Se tietenkään ei todista mitään, sanoi tarkastaja Mac Donald. Moni
murha on tehty vasaralla, vaikkei vasaraan ole jäänyt mitään jälkeä.

-- Aivan oikein. Se ei todista ettei vasaraa ole käytetty. Mutta
olisihan siinä voinut olla tahroja ja se olisi meitä auttanut. Mutta
niitä ei kuitenkaan ollut. Sitten minä tarkastin pyssyä. Siinä on
käytettävä isoja haulipatruuneja ja kuten kersantti Wilson huomautti,
olivat liipasimet yhdistetyt teräslangalla, niin että takimmaista
painettaessa molemmat panokset laukesivat. Tuo poikkisahattu pyssy
ei ollut kahta jalkaa pitempi. Sitä saattoi helposti kantaa takin
alla. Valmistajan nimeä ei kokonaisuudessaan näkynyt, mutta kirjaimet
"PEN" näkyivät piippujen välisessä rihlassa. Lopun nimestä oli saha
katkaissut.

-- Oliko siinä kiemurainen P ja olivatko kirjaimet E ja N pienemmät?
kysyi Holmes.

-- Juuri niin oli.

-- Pennsylvania Small Arm Company -- tunnettu amerikalainen
toiminimi, sanoi Holmes.

White Mason katsoi ystävääni kuin vähäpätöinen kyläpoliisi katsoo
Harley Streetin erikoisasiantuntijaan, joka viimeksimainittu yhdellä
sanalla voi ratkaista ne vaikeudet, jotka saattavat edellisen ymmälle.

-- Tuo auttaa meitä suuresti, mr Holmes. Olette epäilemättä oikeassa.
Hyvin ihmeellistä. Säilytättekö muistissanne maailman kaikkien
asetehtaitten nimet?

Holmes keskeytti keskustelun tästä aineesta torjuvalla
kädenliikkeellä.

-- Kyllä se on todellakin amerikalainen haulikko, jatkoi White Mason.
Luulen lukeneeni, että joissakin osissa Amerikaa käytetään aseena
katkaistua haulikkoa. Huolimatta nimestä piipussa, olisin minäkin
keksinyt tuon asian. On siis jonkullainen todistus siitä, että mies,
joka tuli taloon ja surmasi sen isännän, oli amerikalainen.

Mac Donald ravisti päätään.

-- Ei hätäillä! sanoi hän. Vielä en ole kuullut mitään, joka
todistaisi, että joku vieras yleensä olisi tullut taloon.

-- Avonainen akkuna, veritahrat akkunalaudalla, omituinen kortti ja
jalkineitten jäljet akkunakomerossa, sekä pyssy.

-- Mikään tästä ei ole sellaista, ettei sitä olisi voitu järjestää
silmäinlumeeksi. Mr Douglas oli amerikalainen tai oli kauan asunut
Amerikassa. Samoin oli mr Barkerin laita. Ei tarvitse ulkoa tuottaa
amerikalaista amerikalaisten tekojen selitykseksi tässä.

-- Mutta Ames -- hovimestari!

-- Mitä hänestä? Onko hän luotettava?

-- Hän on ollut kymmenen vuotta mr Charles Chandosin palveluksessa
luotettava ja järkkymätön kuin kallio. Douglasilla hän on palvellut
aina siitä saakka kun tämä viisi vuotta sitten tuli kartanoon. Hän ei
milloinkaan ole nähnyt sellaista pyssyä tässä talossa.

-- Pyssy oli aijottu kätkettäväksi. Senvuoksi piiput oli sahattu
poikki. Se mahtui mihin laatikkoon tahansa. Ei hän voine vannoa,
ettei sellaista pyssyä ole talossa ollut.

-- Hän ei kuitenkaan ole nähnyt sellaista.

Mac Donald ravisti itsepäistä skotlantilaista päätään.

-- En ole vieläkään vakuutettu siitä, että joku on tullut taloon,
sanoi hän.

-- Pyydän harkitsemaan -- hänen skotlantilainen murteensa kuului
selvemmin kun hän innostui ja syventyi todisteluihinsa. Pyydän teitä
harkitsemaan mitä se tietää, että otaksutaan jonkun ulkoa tulleen
tuoneen pyssyn tänne ja tehneen kaikki nämä teot. Se on suorastaan
käsittämätöntä. Se on vastoin tervettä järkeä. Eikö ole niin, mr
Holmes, kaikesta kuulemastanne päättäen.

-- Antakaahan siis kuulua oma mielipiteenne, mr Mac, sanoi Holmes,
puolueettomimmalla äänensävyllään.

-- Mies ei ole mikään murtovaras -- edellyttäen että hän todella on
olemassa. Tuo sormusjuttu ja kortti viittaavat suunniteltuun murhaan
jostain yksityissyystä. Sitähän ei voida kieltää. Kuvitelkaammepa
nyt miestä, joka hiipii taloon vakavassa aikomuksessa tehdä murha.
Jos hän tietää jotain, niin hän tietää sen, että hänen on vaikea
paeta, kun talo on veden ympäröimä. Minkälaisen aseen hän valitsisi?
Vähimmän hälinää synnyttävän, luulisi. Kun teko on tehty, niin voi
hän siinä tapauksessa toivoa voivansa hyvin nopeasti puikahtaa ulos
akkunasta, kahlata vallihaudan poikki ja päästä tiehensä kaikessa
hiljaisuudessa. Sen käsittää helposti. Mutta onko otaksuttavaa, --
että joku tulisi tänne mukanaan hälyyttävin ase mitä on olemassa,
hyvin tietäen että se kutsuisi paikalle talon jok'ainoan olennon,
minkä nämä vain kynnelle kykenevät, ja kun olisi luultavinta että
hänet nähtäisiin ennenkuin pääsisi vallihaudan poikki? Onko se
uskottavaa, mr Holmes?

-- Puhutte sangen vakuuttavasti, sanoi ystäväni miettiväisesti,
ja tuollaisella menettelytavalla pitäisi olla hyvin harvinaiset
syyt. Saanko kysyä teiltä, White Mason, tutkitteko heti vallihaudan
vastaisen puolen katsoaksenne oliko jälkiä kestään, joka oli noussut
vedestä?

-- Ei ollut mitään jälkiä, mr Holmes, mutta hauta on reunustettu
kivillä ja saattoi tuskin odottaa löytävänsäkään sellaisia.

-- Ei jälkiä eikä merkkejä?

-- Ei.

-- Vai niin! Estääkö meitä, mr White Mason, nyt mikään lähtemästä
heti kartanoon? Ehkä huomaamme jonkun muun vähäpätöisen seikan, josta
voi tehdä johtopäätöksiä.

-- Juuri sitä minäkin aijoin ehdottaa, mr Holmes, mutta luulin olevan
parasta tutustuttaa teidät kaikkiin olosuhteisiin ennenkuin lähdemme.
Otaksun, että jokin seikka on herättänyt erikoista huomiotanne --
White Mason katsoi arkaillen yksityissalapoliisiin.

-- Olen ennen työskennellyt mr Holmesin kanssa, sanoi tarkastaja Mac
Donald. Hän noudattaa pelin periaatteita.

-- Ainakin omaa käsitystäni niistä, sanoi Holmes ja hymyili. Kun minä
ryhdyn jotain tapausta tutkimaan, niin ryhdyn siihen palvellakseni
oikeutta ja edistääkseni poliisin toimintaa. Jos minä milloinkaan
työssä olen eronnut julkisesta poliisista, niin olen tehnyt sen
siksi, että poliisi ensin on eronnut minusta. Ei milloinkaan
ole tarkoituksenani menestyä sen kustannuksella. Samalla minä
korostan, mr White Mason, oikeuttani työskennellä omalla tavallani,
ja ilmoittaa tulokset aikana, jonka itse valitsen -- mieluummin
kokonaisina kuin hajanaisina.

-- Kyllä minä tiedän, että teidän läsnäolonne on meille kunniaksi
ja me aijomme sanoa teille kaiken minkä tiedämme, sanoi White Mason
sydämellisesti. Tulkaa nyt mukaan, tohtori Watson, ja kun se aika
tulee, niin toivomme kaikki saavamme sijan teidän kirjassanne.

Kuljimme omituista vanhaa kyläkatua, jota katkolatvaiset jalavat
reunustivat. Kadun päässä oli kaksi vanhaa kivipatsasta,
sammaltuneita, sateitten ja tuulten pahoinpitelemiä. Niitten päässä
oli jotain merkillistä ja muodotonta, mikä ennen oli ollut Birlstonen
Capusin pystyynkohoava leijona. Lyhyen kävelymatkan jälkeen pitkin
kiemurtelevaa tietä nurmikkojen ja tammien välissä, millaisia vain
tapaa maaseudulla Englannissa, tie äkkiä kääntyi, ja edessämme oli
pitkä, matala, Jaakko-kuninkaitten aikuinen, likaisen maksanvärisistä
tiilistä rakennettu talo, jonka sivuilla oli vanhanaikuinen puutarha
oksitettuine lehtikuusineen. Kun pääsimme lähemmäksi, näimme puisen
nostosillan ja kauniin, leveän vallihaudan, joka kylmässä, talvisessa
auringonpaisteessa päilyi tyvenenä ja kirkkaana kuin elohopea.
Kolme vuosisataa oli tuo vanha kartano nähnyt kuluvan, kolme
vuosisataa syntymisineen ja tupaantulijaisineen, maalaishuveineen
ja ketunajoineen. Kyllä oli ihmeellistä että vanhuuden ijällä tämä
synkkä tapaus oli luonut varjonsa yli näitten kunnianarvoisien
muurien ja kuitenkin -- nämä omituiset terävät katonharjat ja
esiinpistävät päädyt muodostivat sangen sopivan kehyksen kamalille ja
julmille salajuonille. Kun katselin syvällä seinässä olevia akkunoita
ja koko tuota pitkää, synkkää julkipuolta, jonka peruskiviä vesi
huuhteli, niin ymmärsin, ettei mikään näyttämö olisi voinut olla
sopivampi sellaista murhenäytelmää varten.

-- Tuo akkuna se on, sanoi White Mason, tarkoitan akkunaa lähinnä
oikealla nostosillasta. Se on avoinna, aivan samoin kuin se
huomattiin yöllä.

-- Kyllä siitä on kovin ahdas päästä sisään.

-- Niin onkin, ei mies liene ollut lihava. Ei tarvita terävää älyä
sen johtopäätöksen tekemiseen. Mutta te tai minä siitä kuitenkin
jotenkuten keinottelisimme itsemme sisään.

Holmes astui vallihaudan reunalle ja katseli toiselle puolelle.
Sitten tarkasteli hän rantakivitystä ja sen viereistä nurmikonreunaa.

-- Olen katsellut tarkkaan, mr Holmes, sanoi White Mason. Ei siinä
ole mitään. Ei mitään merkkiä siitä, että joku olisi tullut maihin.
Mutta miksi hän jättäisikään jälkiä?

-- Aivan oikein. Miksi hän jättäisi jälkiä? Onko vesi aina sameaa.

-- Tavallisesti on sillä tämä väri -- virta sekoittaa siihen savea.

-- Miten syvä on hauta?

-- Noin kaksi jalkaa sivuilla ja kolme keskellä.

-- Siis voimme kokonaan luopua ajatuksesta että mies olisi hukkunut
haudan poikki tullessaan?

-- Varmaankin. Ei lapsikaan voisi siihen hukkua.

Kuljimme nostosillan yli ja meidät päästi taloon omituinen, kulmikas
ja näivettynyt vanha mies, jonka ilmoitettiin olevan hovimestari
Ames. Ukkoraiska oli kalpea ja vapisi vielä säikähdyksensä jälkeen.
Kylän poliisikersantti, pitkä, surumielinen, turhantarkka olento, oli
vielä vartiossa onnettomuushuoneessa. Tohtori oli poistunut.

-- Onko mitään uutta tapahtunut, kersantti Wilson? kysyi White Mason.

-- Ei, sir.

-- Voitte lähteä kotiinne. Olette saanut kylliksenne. Jos tarvitsemme
teitä, lähetämme teitä hakemaan. Hovimestari voi jäädä tänne
ulkopuolelle. Pyytäkää häntä ilmoittamaan mr Cecil Barkerille, mrs
Douglasille ja taloudenhoitajattarelle, että me hetken kuluttua ehkä
haluamme puhua heidän kanssaan. Nyt, herraseni, sallinette minun
esittää ensin ne käsitykset, jotka minä olen saanut asiasta, niin
voitte sitten muodostaa oman mielipiteenne.

-- Onko se itsemurha vai murha -- siinä ensimäinen kysymyksemme,
eikö totta, arvoisat herrat? Jos tässä olisi tapahtunut itsemurha,
niin täytyisi meidän uskoa, että tämä mies on ensiksi ottanut
sormestaan vihkisormuksen ja kätkenyt sen, että hän sitten,
yönuttuun pukeutuneena, on tullut tänne alas, survonut vähän multaa
akkunakomeroon verhon taakse, uskottaakseen ihmisille, että joku on
seisonut siellä häntä odottamassa, avannut akkunan, sivellyt verta
akkunalaudalle...

-- Tuota ei kukaan voi uskoa, sanoi Mac Donald.

-- Se on minunkin mielipiteeni. Itsemurha on tässä mahdoton. Siis on
tehty murha. Ja nyt meidän on saatava selko siitä, onko murhan tehnyt
joku, joka tuli ulkoa, vai joku, joka oli jo ennestään talossa.

-- Kertokaahan todisteenne.

-- Molempiin vaihtopuoliin liittyy sangen suuria vaikeuksia, mutta
jommalla kummalla tavalla sen on täytynyt tapahtua. Otaksukaammepa
ensin, että rikoksen tekivät joku tai jotkut, jotka ennestään olivat
talossa. He saivat tämän miehen tänne alas kun kaikki oli rauhallista
ja hiljaista, mutta kukaan ei vielä ollut nukkunut. Sitten he
suorittivat tekonsa maailman kummallisimmalla, hälyyttävimmällä
aseella -- aseella, jota ei milloinkaan ennen ole nähty talossa. Tämä
selitys ei tunnu kovin uskottavalta, vai mitä?

-- Ei, ei siltä tunnu.

-- Hyvä, mutta kaikki myöntänevät sen, että sitten kun laukaus
oli ammuttu, kului enintään minuutti, ennenkuin koko seurue -- ei
ainoastaan mr Barker, vaikka hän kehuu tulleensa ensiksi, vaan
myöskin Ames ja kaikki muut -- oli saapunut paikalle. Tahdotteko
väittää, että rikollinen niin lyhyessä ajassa olisi ennättänyt jättää
jälkiä akkunakomeroon, avata akkunan, sivellä verta akkunalaudalle,
ottaa vihkisormuksen kuolleelta ja kaiken muun? Onko se mahdollista?

-- Esityksenne on selvä, sanoi Holmes. Minun tekee mieleni yhtyä
siihen.

-- Siinä tapauksessa on meidän palattava siihen otaksumaan, että
rikoksen on tehnyt joku ulkoa tullut. Vieläkin kohtaamme muutamia
sangen suuria vaikeuksia, mutta ne eivät enää ole mahdottomuuksia.
Mies tuli taloon kello puoli viiden ja kuuden välillä -- siis hämärän
alkamisen ja sillan nostamisen välillä. Talossa oli ollut muutamia
vieraita ja ulko-ovi oli auki, niin ettei mikään estänyt häntä.
Ehkä hän oli tavallinen murtovaras, ehkä hänellä oli jotain kaunaa
mr Douglasia vastaan. Kun mr Douglas oli viettänyt suurimman osan
elämäänsä Amerikassa ja haulikko lienee amerikalaista tekoa, lienee
viimemainittu olettamus uskottavin. Hän hiipi tähän huoneeseen, sillä
se oli ensimäinen mihin hän pääsi, ja piiloutui akkunaverhon taakse.
Sinne hän jäi kello yhteentoista saakka illalla. Siihen aikaan tuli
mr Douglas huoneeseen. Noitten molempain miesten kohtaus oli lyhyt,
sillä mrs Douglas väittää, ettei hänen miehensä ollut hänen luotaan
poissa kuin muutaman minuutin, ennenkuin hän kuuli laukauksen.

-- Sen todistaa kynttiläkin.

-- Aivan niin. Kynttilää, joka oli uusi, ei ole palanut kuin puoli
tuumaa. Mr Douglas on varmaankin asettanut sen kädestään pöydälle
ennenkuin hänen kimppuunsa hyökättiin, muuten se luonnollisesti olisi
kaatunut samalla kuin hän kaatui. Se todistaa, ettei hänen kimppuunsa
karattu heti kun hän tuli huoneeseen. Kun mr Barker tuli, sytytti hän
lampun ja sammutti kynttilän.

-- Kaikki tuohan on selvää.

-- Näillä perusteilla voimme nyt kertoa tapahtuman kulun. Mr Douglas
tulee huoneeseen. Hän laskee kynttilän kädestään. Verhon takana
näkyy mies. Hän on asestettu tällä pyssyllä. Hän sanoo, että hän
tahtoo saada vihkisormuksen -- taivas tiesi miksi, mutta niin sen
on täytynyt tapahtua. Mr Douglas luopui siitä. Kylmäverisesti tai
taistellen -- onhan mahdollista, että Douglas tarttui vasaraan, joka
löydettiin matolta -- ampui roisto sitten Douglasin tällä hirveällä
tavalla. Sitten heitti hän pyssyn sekä myöskin, siltä näyttää, tämän
kummallisen kortin, jossa on merkki V. L. 341, mitä se nyt sitten
merkinnee, sekä pakeni akkunasta ja vallihaudan poikki samassa
silmänräpäyksessä kuin mr Barker tuli huoneeseen ja huomasi rikoksen.
Mitä arvelette siitä, mr Holmes?

-- Hyvin mielenkiintoista, mutta se ei tunnu oikein vakuuttavalta.

-- Olisihan suorastaan hassua, ellei jokainen muu selitys olisi
vielä mahdottomampi, huudahti Mac Donald. Joku on surmannut miehen,
ja ken sen lieneekin tehnyt, niin voin minä selvästi todistaa, että
hänen olisi pitänyt tehdä se toisella tavalla. Mitä hän tarkoittaa,
kun valitsee niin vaarallisen pakotien? Mitä hän tarkoittaa
käyttäessään haulikkoa, kun hänen ainoa pelastuksenmahdollisuutensa
oli äänettömyys? Kuulkaahan nyt mr Holmes, teidän on annettava meille
vihjaus, koska kerran sanotte, ettei mr White Masonin todistelu tunnu
vakuuttavalta.

Holmes oli tarkoin kuunnellut tätä pitkää puhetta eikä häneltä ollut
jäänyt ainoakaan sana kuulematta hänen tarkan katseensa suuntautuessa
milloin sinne milloin tänne, ja hänen otsansa rypistyessä ajatusten
ponnistellessa.

-- Haluan kernaasti useampia tosiasioita ennenkuin muodostan
itselleni mielipidettä, mr Mac, sanoi hän ja laskeutui polvilleen
kuolleen viereen. Häntä on todellakin runneltu pahasti. Pyytäkää
hovimestaria tänne hetkiseksi... Ames, kuulin että te monasti olette
nähnyt tämän hyvin harvinaisen merkin, poltetun kolmion ympyrän
sisässä mr Douglasin käsivarressa?

-- Olen nähnyt sen monasti, sir.

-- Ja ette liene koskaan kuullut mitään viittaustakaan sen
merkityksestä?

-- En, sir.

-- Kun se poltettiin ihoon niin se varmaankin tuotti tuskaa, sillä
se on varmasti poltettu. Huomaan nyt että mr Douglasin leuassa on
palanen iholaastaria. Näittekö sen hänen eläessään?

-- Näin, hän sai haavan kun ajoi aamulla partaansa.

-- Oletteko milloinkaan huomannut, että hän ennen on saanut haavoja?

-- En pitkään aikaan, sir.

-- Sitä sietää ajatella! sanoi Holmes. Tietenkin se voi olla pelkkä
sattuma, mutta se voi myöskin viitata hermostumiseen, josta ilmenee
hänelle olleen syytä peljätä jotain vaaraa. Huomasitteko hänen
käytöksessään eilen mitään outoa, Ames?

-- Huomasin, että hän oli hieman levoton ja liikuttunut, sir.

-- Todellako? Sitten hyökkäys ei lienee ollut niin vallan
odottamaton? Ehkä te, mr Mac, otatte huoleksenne kyselemisen?

-- En, mr Holmes, te teette sen paljon paremmin.

-- Hyvä on, siirrymme sitten tähän korttiin -- "V. L. 341." Se on
karkeata kartongipaperia. Onko teillä sellaista paperia talossa?

-- En luule.

Holmes meni kirjoituspöydän luo ja kaatoi vähän mustetta kummastakin
mustepullosta imupaperiin. Tätä ei ole kirjoitettu tässä huoneessa.
Tämä muste on mustaa, tuo on tumman sinipunertavaa. Se on kirjoitettu
karkealla kynällä ja nämä kynät ovat hyvin teräviä. Ei, luulen että
se on tehty muualla. Ettekö voi yrittää selittää näitä merkkejä, Ames?

-- En, en ymmärrä ollenkaan mitä se tarkoittaa.

-- Mitä te arvelette, mr Mac?

-- Tuntuu joltain salaseuralta. Samoin on laita käsivarressa olevan
merkin.

-- Niin minustakin, sanoi White Mason.

-- Voimmehan toistaiseksi otaksua olevan niin ja sitten katsoa
missä määrin vaikeutemme hälvenevät. Tuollaisen seuran asiamies
tunkeutuu taloon, odottaa mr Douglasia, ampuu häneltä melkein pään
aseellaan ja pääsee pakoon kahlaamalla vallihaudan poikki jätettyään
kuolleen viereen kortin, joka sittenkun se on mainittu sanomalehdissä
ilmoittaa seuran muille jäsenille, että kostotyö on suoritettu.
Kaikki tämä kuulostaa hyvältä. Mutta miksi juuri kaikista aseista on
valittu tämä pyssy?

-- Niin, sanokaa miksi!

-- Ja miten selittää sormuksen katoaminen?

-- Käsittämätöntä!

-- Ja miksi ei mitään vangitsemista? Kello on nyt yli kahden. Otaksun
varmasti että aamuhämärästä saakka on jokainen poliisikonstaapeli
neljänkymmenen penikulman päässä täältä ollut ulkona etsiskelemässä
märkää muukalaista.

-- Se on varmaa, mr Holmes.

-- Ellei hänellä ole läheisyydessä jotain luolaa tai kuivaa
vaatekertaa saatavissa, niin he tuskin voivat päästää häntä
käsistään. Ja tähän saakka he eivät kuitenkaan ole saaneet häntä
kiinni. Holmes oli mennyt akkunan luo ja tutki suurennuslasiensa
avulla veritahraa laudalla. Tämä on aivan varmasti jalkineen
jälki. Tavattoman leveä se on -- se miltei viittaa lautajalkaan.
Kummallista, sillä mikäli voi huomata jalanjälkiä akkunankomeron
mullassa, niin viittaavat ne kauniimpimuotoiseen jalkapohjaan. Ei
kuitenkaan voi kieltää että ne ovat hyvin epäselvät. Mitä tuolla
pöydän alla on?

-- Mr Douglasin käsipunnukset voimisteluharjoituksia varten, sanoi
Ames.

-- Punnuksetko? Minä näen vain yhden. Missä toinen on?

-- Sitä en tiedä, mr Holmes. Ehkei milloinkaan ole ollutkaan useampaa
kuin yksi. En ole nähnyt niitä moneen kuukauteen.

-- _Yksi_ käsipunnus --, sanoi Holmes hyvin vakavana, mutta kiivas
koputus ovelle lopetti hänen huomautuksensa. Pitkä, päivettynyt,
voimakas, parraton mies katsahti huoneeseen. Helposti arvasin, että
hän oli tuo Cecil Barker, josta olin kuullut puhuttavan. Hänen
käskevä katseensa siirtyi nopeasti ja kysyvästi kasvoista kasvoihin.

-- Ikävä että häiritsen teidän neuvotteluanne, sanoi hän, mutta
teidän täytyy saada kuulla viimeinen uutinen.

-- Onko joku vangittu?

-- Ei, ikävä kyllä. Mutta he ovat löytäneet hänen polkupyöränsä. Mies
on jättänyt polkupyöränsä. Tulkaa katsomaan sitä. Se on tuskin sadan
kyynärän päässä porstuan ovelta.

Näimme kolme tai neljä tallirenkiä ja pari tyhjäntoimittajaa
seisomassa taloon johtavan tien vierellä ja tutkimassa polkupyörää,
joka oli löydetty ryhmästä laakeripensaita, joiden väliin se oli
kätketty. Se oli sangen kulunut Rudge-Whitworth-pyörä, likainen kuin
olisi sillä kuljettu pitkä taival. Satulalaukussa oli öljyastia
ja muita tarpeita, muttei mitään, mistä olisi saanut selkoa sen
omistajasta.

-- Olisi hyvä apu poliisille, jos polkupyörät olisivat numeroidut
ja rekisteröidyt, sanoi tarkastaja. Meidän täytyy kuitenkin olla
kiitollisia saaliistamme. Ellemme saakaan tietää, minne hän on
livistänyt, niin saamme tietää, mistä hän on tullut. Mutta mikä ihme
on saanut miehen jättämään tämän jälkeensä? Ja miten hän on ilman
sitä päässyt täältä? Ei näytä siltä, että saisimme pienintäkään
valonhäivähdystä tähän asiaan, mr Holmes.

-- Niinkö arvelette? sanoi ystäväni mietteissään. Saammepahan
kuitenkin nähdä.



VIIDES LUKU

Murhenäytelmän henkilöt.


-- Oletteko katselleet niin paljon kuin haluatte tuossa
kirjoitushuoneessa? kysyi White Mason, kun jälleen menimme
rakennukseen.

-- Tällä kertaa, vastasi tarkastaja ja Holmes nyökäytti päätään.

-- Silloin ehkä haluaisitte kuulla muutamien talon asukkaiden
todistuksen? Voimme käyttää ruokasalia. Ames, olkaa hyvä ja tulkaa te
nyt ensin ja kertokaa, mitä tiedätte.

Hovimestarin kertomus oli sekä yksinkertainen että selvä ja
hän teki hyvin uskottavan vaikutuksen. Hän oli joutunut herra
Douglasin palvelukseen kun tämä viisi vuotta sitten oli ensin
tullut Birlstoneen. Hän oli saanut kuulla, että mr Douglas oli
rikas herra, joka oli hankkinut omaisuutensa Amerikassa. Hän oli
ollut ystävällinen ja hienotunteinen isäntä -- ei juuri sellainen,
johon Ames oli tottunut, mutta mikään ei ole täydellistä tässä
maailmassa. Mitään pelon oireita ei hän milloinkaan ollut nähnyt
herra Douglasissa, päinvastoin oli tämä pelottomin mies minkä hän
milloinkaan oli tuntenut. Hän oli käskenyt, että nostosilta oli
vedettävä ylös joka ilta, koska se oli vanhan talon tapa ja hän
mielellään noudatti vanhoja tapoja. Herra Douglas meni harvoin
Lontooseen ja poistui harvoin kylästä, mutta oli päivää ennen
rikosta ollut Tunbridge Wellsissa ja tehnyt ostoksia kaupoissa. Hän,
Ames, oli sinä päivänä herra Douglasissa huomannut aivan tavatonta
ärtyisyyttä ja kärsimättömyyttä. Ames ei ollut pannut levolle
illalla, vaan oleskellut tarjoiluhuoneessa rakennuksen takapuolella
ja järjestänyt pöytähopeita, kun hän oli kuullut kellon kovasti
soivan. Mitään laukausta ei hän ollut kuullut, mutta oli tuskin ollut
mahdollista, että hän olisi voinut kuulla sen, sillä tarjoiluhuone
ja keittiö olivat kaukana kirjoitushuoneesta useampien suljettujen
ovien ja pitkän käytävän takana. Taloudenhoitajatar oli tullut
huoneestaan kiivaan soiton johdosta hänkin. He olivat yhdessä menneet
talon etupuolelle. Ennätettyään portaitten juurelle olivat he nähneet
rouva Douglasin tulevan portaita alas. Ei, hän ei ollut kiirehtinyt
eikä Amesin mielestä näyttänyt erittäin kiihtyneeltäkään. Juuri kun
hän oli ennättänyt viimeisille porrasaskelille, oli herra Barker
syössyt ulos kirjoitushuoneesta. Hän oli pidättänyt rouva Douglasia
ja pyytänyt häntä kääntymään takaisin.

-- Jumalan tähden, palatkaa huoneeseenne! huusi hän. Jack parka on
kuollut. Ette voi mitään tehdä. Jumalan tähden, menkää takaisin.

Vielä hetkisen houkuteltuaan rouva Douglasia portaissa, sai herra
Barker hänet palaamaan huoneeseensa. Hän ei ollut itkenyt eikä
huutanut. Taloudenhoitajatar rouva Allen oli seurannut häntä
yläkertaan ja ollut hänen kanssaan hänen makuuhuoneessaan. Ames
ja herra Barker olivat menneet kirjoitushuoneeseen, jossa kaikki
oli ollut samassa kunnossa kuin hiukan myöhemmin kun poliisi tuli.
Kynttilä ei ollut silloin sytytetty, mutta lamppu paloi. He olivat
katsoneet ulos akkunasta, mutta yö oli hyvin kylmä eikä mitään
näkynyt eikä kuulunut. Sitten he olivat kiiruhtaneet eteiseen, missä
Ames oli vääntänyt vintturia ja laskenut alas nostosillan. Herra
Barker oli senjälkeen kiiruhtanut kutsumaan poliisia.

Sellainen oli pääsisällöltään hovimestarin todistus.

Taloudenhoitajattaren rouva Allenin kertomus piti yhtä toverin
kertomuksen kanssa vaikkei se ollut niin seikkaperäinen. Hänen
huoneensa oli hiukan lähempänä talon julkisivua kuin tarjoiluhuone,
jossa Ames oli askarrellut. Hän oli paneutumassa levolle, kun
kiivas soitto herätti hänen huomionsa. Hän oli hiukan kuuro eikä
ehkä siksi ollut kuullut laukausta, mutta olihan kirjoitushuone
sangen etäälläkin hänen huoneitaan. Hän muisti, että hän oli kuullut
jotakin, jota hän oli luullut oven paukahdukseksi. Mutta se oli
ollut paljon aikaisemmin -- vähintäin puolituntia ennen kuin kello
soi. Kun Ames oli rientänyt talon julkipuolelle, oli hän seurannut.
Hän näki herra Barkerin hyvin kauhistuneena ja kalpeana tulevan
kirjoitushuoneesta. Hän oli kiiruhtanut rouva Douglasia vastaan, joka
oli tullut portaissa, ja pyytänyt häntä palaamaan huoneeseensa, mutta
taloudenhoitajatar ei ollut kuullut, mitä rouva oli vastannut.

-- Seuratkaa häntä. Jääkää hänen luokseen! oli hän sanonut rouva
Allenille.

Hän oli siksi mennyt emäntänsä kera tämän makuuhuoneeseen ja
koettanut rauhoittaa häntä hiukan. Rouva Douglas oli ollut hyvin
kiihtynyt ja hänen koko ruumiinsa oli vavissut, mutta hän ei ollut
yrittänyt mennä alakertaan. Hän istui yönutussaan tulen ääressä pää
käsiin kätkettynä. Rouva Allen oli ollut hänen luonaan suurimman osan
yötä. Toiset palvelijat olivat panneet levolle eivätkä saaneet mitään
tietää ennenkuin vähää ennen kuin poliisi saapui.

Tämän kertoi taloudenhoitajatar, jolla ristikuulustelussa ei ollut
muuta lisättävää kuin valitushuutoja ja kauhunilmauksia.

Herra Cecil Barker tuli todistajana rouva Allenin jälkeen. Mitä
tuli edellisen yön tapauksiin oli hänellä vain vähän lisättävää
siihen, mitä hän jo oli sanonut poliisille. Omasta puolestaan oli
hän varma siitä, että murhaaja oli päässyt pakoon akkunasta. Siinä
suhteessa piti hän veritahraa ratkaisevana. Sitäpaitsi ei ollut
muuta mahdollisuutta päästä pakoon kun nostosilta oli ylhäällä. Hän
ei voinut käsittää minne murhaaja oli joutunut tai miksi hän oli
jättänyt polkupyörän, jos se nyt oli hänen. Eihän ollut mahdollista,
että hän oli hukkunut juoksuhautaan, joka ei miltään kohdalta ollut
kolmea jalkaa syvempi.

Omasta puolestaan oli hänellä hyvin varma teoria murhasta. Douglas
oli umpimielinen mies eikä puhunut milloinkaan erinäisistä vaiheista
elämässään. Aivan nuorena hän oli Irlannista muuttanut Amerikaan.
Hänellä oli ollut siellä varsin suuri menestys ja Barker oli ensi
kerran tavannut hänet Kaliforniassa, missä heillä oli yhteinen
kaivososuus Benito Canyoniksi nimitetyllä paikalla. Heillä oli ollut
varsin hyvä onni, mutta aivan äkkiä oli Douglas myynyt osuutensa ja
lähtenyt Englantiin. Hän oli siihen aikaan leski. Barker oli sitten
muuttanut rahaksi omaisuutensa ja muuttanut Englantiin, missä hän
oli asettunut asumaan Lontooseen. Silloin he olivat uudistaneet
ystävyytensä. Douglas oli tehnyt sen vaikutuksen, että häntä uhkasi
joku vaara ja Barker oli aina arvellut, että hänen äkillinen lähtönsä
Kaliforniasta sekä talon vuokraaminen niin rauhallisessa maassa kuin
Englanti oli yhteydessä tämän vaaran kanssa. Hän oli kuvitellut,
että joku salainen seura, joku järkähtämätön järjestö ajoi Douglasia
takaa eikä lepäisi ennenkuin oli surmannut hänet. Jotkut sanat, jotka
Douglas oli tullut sanoneeksi, olivat herättäneet hänessä tämän
käsityksen vaikkei Douglas ollut milloinkaan sanonut hänelle, mikä
tämä salainen seura oli, eikä myöskään miten hän oli joutunut sen
vihoihin. Hän otaksui, että kirjoitus kortissa jotenkin tarkoitti
tätä salaista seuraa.

-- Kuinka kauvan olitte yhdessä herra Douglasin kanssa Kaliforniassa?
kysyi tarkastaja Mac Donald.

-- Viisi vuotta kaikkiaan.

-- Sanotte, että hän oli silloin naimaton?

-- Leski.

-- Oletteko milloinkaan kuullut, mistä hänen ensimäinen vaimonsa oli
kotoisin?

-- Ei, mutta muistan Douglasin sanoneen, että hän oli syntyperältään
ruotsalainen ja olen nähnyt hänen valokuvansa. Hän oli hyvin kaunis.
Hän kuoli tyfoidikuumeeseen vuotta ennenkuin opin Douglasin tuntemaan.

-- Ettekö aseta hänen entistä elämäänsä yhteyteen jonkun Amerikan
osan kanssa?

-- Olen kuullut hänen puhuvan Chicagosta. Hän tunsi hyvin kaupungin
ja oli työskennellyt siellä. Olen kuullut hänen puhuvan rauta- ja
hiilialueista. Hän oli aikoinaan matkustanut varsin paljon.

-- Oliko hän politikko? Oliko salaisella seuralla tekemistä
politiikan kanssa?

-- Ei, hän ei piitannut ollenkaan politiikasta.

-- Teillä ei ole syytä luulla, että hän oli tehnyt itsensä vikapääksi
rikokselliseen tekoon?

-- Päinvastoin -- rehellisempää miestä en ole milloinkaan tuntenut.

-- Oliko hänen elämässään Kaliforniassa mitään omituista?

-- Hän oleskeli mieluimmin kaivososuudellamme vuoristossa ja
työskenteli siellä. Hän ei milloinkaan tahtonut lähteä muiden miesten
seuraan jos hän saattoi välttää sen. Tämä antoi minulle ensimäisen
aiheen luulla, että häntä ajettiin takaa. Kun hän sitten äkkiä läksi
Europaan, tulin vakuutetuksi siitä. Luulen, että häntä oli jotenkin
varoitettu. Ennenkuin oli viikkoa kulunut hänen lähdöstään tuli puoli
tusinaa miestä kysymään häntä.

-- Mitä miehiä?

-- He näyttivät sangen vaarallisilta -- tulivat kaivokselle ja
tahtoivat tietää missä hän oli. Minä sanoin heille, että hän oli
lähtenyt Europaan, mutta etten tiennyt, mistä häntä piti sieltä
etsiä. Heillä ei ollut hyvä mielessä, sen huomasin selvästi.

-- Olivatko nämät miehet amerikalaisia -- kalifornialaisia?

-- En tiedä olivatko he kalifornialaisia, mutta kyllä he olivat
amerikalaisia. En tiedä, mitä he olivat ja olin iloinen kun he
lähtivät.

-- Ja tämä tapahtui kuusi vuotta sitten?

-- Lähemmäs seitsemän.

-- Ja te olitte silloin viisi vuotta ollut yhdessä hänen kanssaan
Kaliforniassa, joten tuo juttu on tapahtunut vähintäin yksitoista
vuotta sitten.

-- Niin kyllä.

-- Sen on täytynyt olla erittäin syvää vihaa, joka on voinut
säilyttää niin kauvan katkeruutensa. Se ei varmaankaan aiheutunut
mistään pikkuseikasta.

-- Minusta se synkisti koko hänen elämänsä. Hän ei oikein voinut sitä
milloinkaan karkoittaa mielestään.

-- Mutta ettekö arvele, että jos jotakuta alituisesti uhkasi vaara,
jonka laadun hän tuntee, niin pitäisi hänen turvaa saadakseen kääntyä
poliisin puoleen?

-- Se oli ehkä vaara, jolta ei kukaan voinut häntä varjella. Olen
unohtanut sanoa teille, että hän aina kantoi asetta. Hänellä oli
aina revolveri taskussa. Mutta onnettomuudeksi oli hän eilen illalla
puettu yönuttuun ja oli jättänyt aseen makuuhuoneeseen. Hän luuli kai
olevansa turvassa, kun nostosilta oli ylhäällä.

-- Tahtoisin saada hiukan tarkemman selon aikamääristä, sanoi Mac
Donald. Kuusi vuotta sitten Douglas lähti Kaliforniasta. Vuotta
myöhemmin saavuitte te tänne, vai kuinka?

-- Niin, se on totta.

-- Ja hän on ollut naimisissa viisi vuotta. Te tulitte kai jokseenkin
samoihin aikoihin kun hän meni naimisiin.

-- Noin kuukautta ennen häitä. Minä olin hänen sulhaspoikansa.

-- Tunsitteko rouva Douglasia ennen hänen avioliittoaan?

-- Ei, en tuntenut. En ollut käynyt Englannissa kymmeneen vuoteen.

-- Mutta sitten olette tavannut häntä varsin usein?

Barker katsoi tuikeasti salapoliisiin.

-- Olen tavannut _Douglasia_ varsin usein senjälkeen, vastasi
hän. Ja jos olen tavannut rouvaakin, on se tapahtunut siksi ettei
voi seurustella aviomiehen kera tuntematta hänen vaimoaan. Jos
kuvittelette että on jossakin yhteydessä. --

-- En kuvittele mitään, herra Barker. Minun täytyy tietysti tehdä
kaikki kysymykset, jotka ovat yhteydessä jutun kanssa, mutta en
tietysti tahdo loukata teitä.

-- Muutamat kysymykset ovat loukkaavia, vastasi Barker harmistuneena.

-- Tahdomme vain saada selon tosiasioista. On tärkeätä teille ja
kaikille, että ne selviävät. Hyväksyikö herra Douglas täydellisesti
ystävyyden teidän ja hänen vaimonsa välillä?

Barker kalpeni ja hänen suuret vahvat kätensä puristuivat
suonenvedontapaisesti nyrkkiin.

-- Teillä ei ole oikeutta tehdä sellaisia kysymyksiä! ärjäsi hän.
Mitä on sillä tekemistä rikoksen kanssa jota tutkitte?

-- Minun täytyy toistaa kysymys.

-- Siinä tapauksessa kieltäydyn vastaamasta siihen.

-- Voitte kieltäytyä vastaamasta, mutta ymmärrätte kai, että
kieltäytymisenne sinänsä on vastaus, sillä te ette kieltäytyisi ellei
teillä olisi jotakin salattavaa.

Barker seisoi muutaman sekunnin tuikean näköisenä ja rypisti,
ajatuksiin vaipuneena kulmakarvojaan. Mutta sitten hän katsahti ylös
ja hymyili.

-- Otaksun, sanoi hän, että herrat yksinkertaisesti tekevät
velvollisuutensa, ja että ainoastaan voin pyytää teitä olemaan
vaivaamatta rouva Douglasia tämän asian takia, sillä hänellä on
ilmankin suruja. Voinhan sanoa teille, että Douglas raukalla todella
oli huomattava vika ja että se oli hänen mustasukkaisuutensa.
Hän piti minusta niin paljon kuin mies voi pitää ystävästä. Ja
hän tunsi harrasta hellyyttä vaimoaan kohtaan. Hän tahtoi niin
mielellään, että minä olisin täällä ja kirjoitti alinomaa ja pyysi
minua tulemaan. Ja kuitenkin sattui, että kun hänen vaimonsa ja
minä puhuimme toistemme kanssa tai olimme yhtä mieltä jostakin
asiasta, niin vyöryi kuin mustasukkaisuuden aalto hänen ylitseen, hän
menetti itsehillitsemiskykynsä ja saattoi lausua mitä mielettömimpiä
syytöksiä. Monta kertaa olen tästä syystä päättänyt, etten enää
tulisi tänne, mutta silloin kirjoitti hän katuvia ja rukoilevia
kirjeitä, jotka pakottivat minut tulemaan. Vaikkapa olisivat
viimeiset sanani, voin vakuuttaa teille, hyvät herrat, ettei kellään
miehellä ole ollut uskollisempaa eikä rakastavampaa vaimoa, sekä
voisin lisätä, luotettavampaa ystävääkään.

Hän puhui tuntehikkaasti ja vakaumuksella, mutta kuitenkaan ei
tarkastaja Mac Donald tahtonut jättää ainetta.

-- Tiedätte kai, että vainajan vihkimäsormus oli otettu pois hänen
sormestaan?

-- Siltä näyttää, sanoi Barker.

-- Mitä sillä tarkoitatte? Tiedättehän, että se on totta?

Mies näytti epäröivältä ja hämmentyneeltä.

-- Kun sanon, että siltä näyttää, tarkoitin, että voitaisiin
ajatella, että hän on itse ottanut pois sormuksen.

-- Se seikka, että sormus on poissa -- kuka sitten lieneekin sen
ottanut -- voisi kenessä hyvänsä herättää ajatuksen, että avioliitto
ja murhenäytelmä olivat jossakin yhteydessä keskenään, eikö totta?

Barker kohautti leveitä olkapäitään.

-- Ei ole minun asiani sanoa, mitä ajatuksia se voi herättää, vastasi
hän, mutta jos tarkoitatte, että se mitenkään heittäisi varjon tämän
naisen kunniaan -- hänen silmänsä säihkyivät, mutta hän malttoi
nähtävästi mielensä ja hillitsi jälleen vihansa -- niin olette
väärässä, enempää en voi sanoa.

-- En luule, että minulla tällä kertaa on muuta kysyttävää, sanoi Mac
Donald kylmästi.

-- Oli vielä muuan pikkuseikka, huomautti Sherlock Holmes. Kun
tulitte huoneeseen, paloi vain yksi kynttilä pöydällä, vai kuinka?

-- Niin kyllä.

-- Sen valossa näitte tuon kauhean mikä oli tapahtunut.

-- Niin kyllä.

-- Soititte heti apua?

-- Soitin.

-- Ja apu tuli kohta?

-- Noin minuutin kuluttua.

-- Mutta kun väkeä tuli sisään, oli kynttilä sammutettu ja lamppu
sytytetty. Se tuntuu hyvin kummalliselta.

Taas näytti Barker epäröivän.

-- En ymmärrä, että se olisi kummallista, mr Holmes, vastasi hän
oltuaan hetken vaiti. Kynttilä valaisi heikosti. Lamppu oli pöydällä
ja minä sytytin sen.

-- Ja puhalsitte kynttilän sammuksiin?

-- Niin puhalsin.

Holmes ei enää kysynyt muuta ja luotuaan ajattelevaisesti ja, kuten
minusta näytti, uhmaavasti katseen toisesta toiseen kääntyi Barker ja
poistui huoneesta.

Tarkastaja Mac Donald oli lähettänyt yläkertaan kirjelapun, jossa hän
sanoi tulevansa mrs Douglasin huoneeseen, mutta tämä oli vastannut
tulevansa ruokasaliin. Nyt astui hän sisään -- pitkä, kaunis, noin
kolmikymmenvuotias nainen, hyvin umpimielinen ja hillitty, aivan
toisenlainen kuin se traagillinen ja epätoivoinen olento, jonka olin
odottanut näkeväni. Tosin olivat hänen kasvonsa kalpeat ja piirteet
pingoittuneet kuten ankaran iskun jälkeen, mutta hänen esiintymisensä
oli tyyntä ja kaunismuotoinen käsi, joka nojasi pöydänkulmaan,
oli yhtä vakava kuin omani. Hänen surulliset rukoilevat silmänsä
siirtyivät omituisen kysyvin ilmein toisesta toiseen piirissämme.
Kysyvää katsetta seurasi äkkiä nopeasti lausutut sanat:

-- Oletteko vielä keksinyt mitään? kysyi hän.

Mielikuvitusko oli syynä siihen, että minusta hänen äänessään oli
enemmän pelkoa kuin toivoa.

-- Olemme ryhtyneet kaikkiin ajateltaviin toimenpiteisiin, mrs
Douglas, vastasi tarkastaja. Voitte olla vakuutettu siitä, ettei
mitään ole laiminlyöty.

-- Älkää säästäkö mitään kustannuksia, sanoi hän tyynellä, kumealla
äänellä. On varma toivomukseni, että koetetaan kaikin tavoin.

-- Mahdollisesti voitte sanoa jotakin, joka valaisee asiaa.

-- Pelkään, etten voi, mutta kaikki mitä tiedän, on teidän
käytettävänänne.

-- Olemme kuulleet mr Cecil Barkerilta, ettette nähnyt -- tarkoitan
ettette käynyt huoneessa, jossa murhenäytelmä tapahtui.

-- Ei, hän sai minut kääntymään takaisin rappusissa. Hän pyysi ja
rukoili minua palaamaan huoneeseeni.

-- Sen ymmärrän. Olitte kuullut laukauksen ja heti tullut alas?

-- Panin yönutun päälleni ja läksin alakertaan.

-- Kuinka pitkän ajan kuluttua laukauksen perästä mr Barker pidätti
teidät portaissa?

-- Ehkä parin minuutin. On vaikea määritellä aikaa sellaisina
hetkinä. Hän rukoili minua, etten menisi kauvemmas. Hän vakuutti,
etten voisi mitään tehdä ja sitten talutti taloudenhoitajatar, mrs
Allen minut portaita ylös. Kaikki oli kuin kamalaa unta.

-- Voitteko sanoa meille, kuinka kauvan miehenne oli alakerrassa
ennenkuin kuulitte laukauksen?

-- Ei, sitä en oikein tiedä. Hän meni alakertaan
pukeutumishuoneestaan, enkä kuullut milloin hän lähti. Hänellä oli
tapana tehdä kierros talossa joka ilta, sillä hän oli levoton tulen
vuoksi. Se on ainoa, jonka vuoksi olen nähnyt hänet levottomana.

-- Siihenpä juuri halusinkin tulla, mrs Douglas. Vasta Englannissako
te tutustuitte mieheenne?

-- Niin. Me olemme olleet naimisissa viisi vuotta.

-- Oletteko kuullut hänen puhuvan jotakin tapauksesta Amerikassa,
jonka takia vaara uhkaisi häntä?

-- Kyllä, vastasi hän viimein. Minulla on aina ollut tunne, että
vaara uhkasi häntä. Hän ei tahtonut puhua kanssani siitä asiasta. Se
ei johtunut luottamuksen puutteesta, sillä meidän välillämme vallitsi
mitä täydellisin rakkaus ja luottamus, vaan se johtui siitä, ettei
hän mitenkään tahtonut saattaa minua levottomaksi. Hän luuli, että
minä surisin sitä, jos saisin tietää kaikki, ja siksi hän vaikeni.

-- Kuinka saatoitte silloin tietää sen?

Mrs Douglasin kasvoja valaisi haihtuva hymy.

-- Voiko mies koko elämänsä kätkeä salaisuutta ilman että nainen,
joka rakastaa häntä, saa siitä vihiä? Tiesin sen monista merkeistä.
Minä ymmärsin sen hänen kieltäytymisistään puhua minun kanssani
erinäisistä tapauksista hänen Amerikassaoloajallaan. Ymmärsin sen
erinäisistä varovaisuustoimenpiteistä, joihin hän ryhtyi. Ymmärsin
sen muutamista sanoista, jotka hän tuli lausuneeksi. Ymmärsin sen
tavasta, jolla hän katseli odottamattomia muukalaisia. Olin aivan
varma siitä, että hänellä oli mahtavia vihollisia, että hän luuli
heidän olevan hänen jäljillään ja että hän aina oli varuillaan heitä
vastaan. Niin varma olin siitä asiasta, että tunsin todellista
tuskaa, jos hän tuli kotiin myöhemmin kuin odotin häntä.

-- Rohkenenko kysyä, mitkä olivat ne sanat, jotka hän tuli
lausuneeksi! -- kysyi Sherlock Holmes.

-- "Kauhun laakso", vastasi mrs Douglas. Niitä sanoja hän käytti, kun
kysyin häneltä. "Olen ollut kauhun laaksossa, enkä ole vielä päässyt
sieltä pois". "Emmekö milloinkaan pääse pois Kauhun laaksosta?" oli
minulla tapaa kysyä häneltä, kun hän näytti tavallista vakavammalta.
"Toisinaan luulen, ettemme milloinkaan pääse", vastasi hän joskus.

-- Te kai kysyitte häneltä, mitä hän tarkoitti "Kauhun laaksolla."

-- Niin, sen tein, mutta silloin hän tuli hyvin vakavaksi ja pudisti
päätään. "On tarpeeksi pahoin, että toinen meistä on vaeltanut sen
varjossa", sanoi hän. "Jumala suokoon, ettei se milloinkaan lankeisi
sinun ylitsesi." Se oli kai joku todellinen laakso, jossa hän oli
asunut ja jossa hänelle oli tapahtunut jotakin kamalaa, siitä olen
varma, mutta enempää ei minulla ole siitä kerrottavaa.

-- Eikö hän milloinkaan maininnut mitään nimiä.

-- Kyllä; hän makasi kerran kuumehoureissa, kun hänelle oli
metsästysretkellä sattunut onnettomuus kolme vuotta sitten. Silloin
muistan hänellä alati olleen erään nimen huulillaan. Kun hän lausui
sen, ilmaisi hänen äänensä vihaa ja todellista kauhua, Mc Ginty oli
tuo nimi -- päämestari Mc Ginty. Kysyin häneltä, kun hän parani, kuka
Mc Ginty oli ja kenen päämestari hän oli? "Ei ainakaan minun pääni,
Jumalan kiitos," vastasi hän ja nauroi -- enempää en saanut häntä
sanomaan. Mutta on varmasti jotakin yhteyttä "päämestari" Mc Gintyn
ja "Kauhun laakson" välillä.

-- On vielä yksi seikka otettava huomioon, sanoi tarkastaja Mac
Donald. Tehän tutustuitte mr Douglasiin eräässä täyshoitolassa
Lontoossa ja menitte siellä hänen kanssaan kihloihin? Oliko jotakin
romantillista, jotakin hämärää tai salaperäistä häitten yhteydessä.

-- Romantillista se oli kyllä -- niinhän on aina -- mutta ei mitään
salaperäistä.

-- Eikö hänellä ollut kilpakosijaa?

-- Ei, minä olin täydellisesti...

-- Olette epäilemättä kuullut, että hänen vihkisormuksensa on otettu
häneltä. Eikö se herätä teissä mitään epäluuloa? Jos otaksumme että
joku vihollinen entisajoilta on keksinyt hänen jälkensä ja tehnyt
rikoksen, niin mitä mahdollista syytä on hänellä voinut olla ottaa
hänen vihkisormuksensa?

Olisin voinut vannoa, että nuoren naisen huulilla häivähti mitä
heikoin hymyn varjo.

-- Sitä en todellakaan tiedä, vastasi hän. Kyllähän se on kummallista.

-- Nyt emme enää pidätä teitä kauvemmin ja minä olen pahoillani, että
meidän täytyy vaivata teitä tällaisena aikana, sanoi tarkastaja.
Muutamat muut kohdat ovat tosin selvittämättä, mutta me voimme
kääntyä puoleenne sikäli kuin uusia seikkoja ilmaantuu.

Hän nousi ja taas huomasin tuon nopean kysyvän katseen, jonka hän
tullessaan oli luonut meihin. Minkä vaikutuksen on todistukseni
tehnyt teihin? Hän olisi yhtä hyvin voinut lausua ääneen kysymyksen.
Kumartaen päätään lähti hän huoneesta.

-- Kaunis nainen, hyvin kaunis nainen, sanoi Mac Donald
miettiväisesti, kun ovi oli sulkeutunut mrs Douglasin jälkeen. Tuo
Barker on kyllä ollut täällä usein vieraana. Hän on sitä lajia
miehiä, jotka vetävät naisia puoleensa. Hän myöntää, että vainaja oli
mustasukkainen ja ehkä hän parhaiten tiesi mitä syytä hänellä oli
olla sitä. Ja sitten tuo sormus. Sitä ei voi lakata ajattelemasta.
Mies, joka tempaa vihkisormuksen vainajan kädestä -- mitä sanotte
siitä Holmes?

Ystäväni oli istunut pää käsiin painettuna ja syviin ajatuksiin
vaipuneena. Nyt hän nousi ja soitti kelloa.

-- Ames, sanoi hän kun hovimestari tuli sisään, missä mr Cecil Barker
on nyt?

-- Minä katson.

Hän tuli heti takaisin ja sanoi mr Barkerin olevan puutarhassa.

-- Voitteko muistaa, Ames, mitä mr Barkerilla oli jalassaan yöllä,
kun tulitte hänen luokseen kirjoitushuoneeseen?

-- Kyllä, mr Holmes, hänellä oli huopatohvelit jalassaan. Minä menin
noutamaan hänelle saappaat, kun hän meni poliisia hakemaan.

-- Missä ovat tohvelit nyt?

-- Ne ovat tuolin alla eteisessä.

-- Hyvä on, Ames. Luonnollisesti on meille tärkeätä tietää, mitkä
jäljet ovat mr Barkerin ja mitkä jonkun ulkoa tulleen henkilön.

-- Niin luonnollisesti. Panin todellakin merkille, että tohvelit
olivat veren tahrimat -- niin olivat muuten omanikin.

-- Se ei kai ole ihmeellistä, kun tietää, miltä huoneessa näytti. Me
soitamme, jos haluamme teiltä jotakin muuta.

Muutamia minuutteja senjälkeen olimme kirjoitushuoneessa. Holmes oli
ottanut mukaan huopatohvelit eteisestä. Anturat olivat, kuten Ames
oli sanonut, aivan oikein veren tahrimat.

-- Kummallista! mutisi Holmes seisoessaan päivän valossa akkunan
luona ja tarkkaan tutkiessaan niitä. Todella hyvin kummallista.

Hänelle ominaisella kissamaisen nopealla liikkeellä kumartui hän ja
asetti tohvelin verimerkille akkunassa. Se sopi täydellisesti siihen.
Hän hymyili ja katsoi virkatovereihinsa.

Tarkastaja loisti mielenkiinnosta ja mursi nyt niin vahvasti
skotlanniksi, että kuulosti siltä kuin olisi lyöty kepillä
rautatankoja.

-- Ei ole epäilystäkään siitä asiasta! huudahti hän. Barker on itse
asettanut merkin sinne. Se on leveämpi kuin mikään saappaan jälki.
Muistan teidän sanoneen, että se osoitti lautajalkaa ja tässä on
selitys. Mutta mitähän tässä piilee, mr Holmes, mitähän tässä piilee?

-- Niin, mitähän tässä piilee? toisti ystäväni miettiväisenä.

White Mason nauroi salavihkaa ja hieroi ammatillisen tyytyväisyyden
elähyttämänä lihavia käsiään.

-- Sanoinhan, että tästä saattaa tulla hassuksi! huudahti hän
lopuksi, ja niin saattaakin tulla.



KUUDES LUKU.

Vähän valoa.


Noiden kolmen salapoliisin oli tutkittava useata syrjäseikkaa, minkä
vuoksi minä palasin yksin vaatimattomaan asuntoomme kyläravintolassa.
Sitä ennen minä kuitenkin lähdin pienelle kävelylle kummalliseen
vanhanaikuiseen puutarhaan, joka oli talon sivustoilla. Sitä ympäröi
kaikkialta rivi omituisen muotoisiksi leikattuja lehtikuusia.
Lehtikuusien rivien sisäpuolella oli avara ja kaunis nurmikenttä,
jonka keskellä oli aurinkokello. Kokonaisvaikutus oli niin
rauhallinen ja tyynnyttävä, että se tuntui hyvin suloiselta minun
hieman kiihottuneille hermoilleni. Tässä rauhallisessa ilmapiirissä
saattoi unohtaa tai vain hurjan sekavana painajaisena muistaa synkän
kirjoitushuoneen ja sen lattialla pitkällään olevan verisen ruumiin.
Ja kuitenkin -- kun juuri kävelin siellä ja koetin virvoittaa
sieluani lempeän sulotuoksuisessa ympäristössä, sattui jotakin hyvin
kummallista, mikä palautti muistiini murhenäytelmän ja jätti mieleeni
hyvin synkän vaikutuksen.

Olen sanonut, että puutarhaa ympäröi rivi koristeelliseen muotoon
leikattuja lehtikuusia. Kaukana rakennuksesta nämä kuuset tihenivät
pensasaidaksi. Pensasaidan ulkosivulla, talosta tuleville
näkymättömissä, oli kivipenkki. Kun lähenin tätä paikkaa, olin
kuulevinani ääniä -- jonkun karkealla miehenäänellä lausutun
huomautuksen, mihin vastaukseksi kuului pieni naisen naurahdus.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olin tullut toiselle puolelle
pensasaitaa, joka päättyi siinä lähellä ja katseeni sattui mrs
Douglasiin ja tuohon Barkeriin, ennenkuin he olivat huomanneet minun
tulleen. Rouva Douglasin ulkonäkö järkytti hermojani. Ruokasalissa
hän oli ollut niin häveliäs ja ylevä. Nyt hän oli heittänyt
kaikki murheenmerkit. Hänen silmänsä säteilivät elämänhalua ja
hänen kasvojaan värähdytteli vielä nauru, jonka tuo toinen oli
aiheuttanut. Barker istui etukumarassa kädet ristissä ja kyynärpäät
polviin nojaten ja hänenkin kasvoillaan väreili samantapainen hymy.
Silmänräpäyksen kuluttua -- mutta silmänräpäyksen liian myöhään
molemmat jälleen olivat teeskennellyn vakavia, sillä he olivat
nähneet minut. He vaihtoivat nopeasti pari sanaa, minkä jälkeen
Barker nousi ja tuli minua vastaan.

-- Anteeksi, sir, mutta eikö minulla ole kunnia puhua tohtori
Watsonin kanssa?

Kumarsin niin kylmästi, että varmasti saattoi selvästi huomata, minkä
vaikutuksen he olivat minuun tehneet.

-- Luulimme teitä siksi, sillä onhan teidän ystävyyssuhteenne mr
Sherlock Holmesiin yleisesti tunnettu. Onko teillä mitään sitä
vastaan, että tulisitte pariksi minuutiksi puhelemaan mrs Douglasin
kanssa?

Seurasin häntä tuikean näköisenä. Näin sieluni silmillä selvästi
lattialla viruvan silvotun ruumiin. Ja muutamia tunteja
murhenäytelmän jälkeen istuivat murhatun vaimo ja hänen paras
ystävänsä nauramassa pensaan takana puutarhassa, joka oli ollut
hänen! Tervehdin sangen tylysti nuorta rouvaa. Tuolla salissa
olin ottanut osaa hänen suruunsa. Nyt kohtasin hänen katseensa
säälimättömin silmin.

-- Pelkään että pidätte minua tunteettomana ja kovasydämisenä, sanoi
hän.

Kohautin olkapäitäni.

-- Eihän minulla ole mitään sen asian kanssa tekemistä, sanoin minä.

-- Ehkä joskus arvostelette minua oikein. Jos vain voisitte kuvitella
--

-- Tohtori Watsonin ei tarvitse kuvitella mitään, tokaisi Barker
vapaasti. Kuten hän itse sanoo, ei hänellä ole vähintäkään tekemistä
asian kanssa.

-- Aivan oikein, sanoin minä, ja siksi pyydän saada jatkaa kävelyäni.

-- Viipykää hetkinen! huudahti mrs Douglas rukoilevasti. On kysymys,
jota te olette pätevämpi ratkaisemaan kuin kukaan muu maailmassa ja
vastauksella voi olla suuri merkitys minulle. Paremmin kuin kukaan
muu tunnette mr Holmesin ja hänen suhteensa poliisiin. Jos otaksumme,
että hänelle täydessä luottamuksessa ilmoitetaan joku asia, niin onko
luultavaa että hän silloin ilmoittaa sen salapoliisille.

-- Juuri niin, sanoi Barker kiihkeästi. Onko hän itsenäinen vai
kuuluuko hän kokonaan heidän joukkoonsa?

-- En todellakaan tiedä, onko minulla oikeutta pohtia tuota
kysymystä, vastasin minä.

-- Pyydän, rukoilen sitä teiltä, tohtori Watson. Vakuutan, että siitä
on meille -- minulle suurta apua, jos te tässä suhteessa rupeatte
neuvonantajaksemme.

Hänen äänellään oli niin rehellinen sävy, että hetkeksi kokonaan
unohdin hänen kevytmielisyytensä enkä toivonut muuta kuin tehdä
hänelle mieliksi.

-- Mr Holmes on riippumaton tutkija, sanoin minä. Hän on oma
herransa ja toimii oman harkintansa mukaan. Samalla tuntee hän
velvollisuutensa niitä kohtaan, jotka viran puolesta työskentelevät
samalla alalla, eikä hän salaisi mitään, mikä auttaisi heitä
jättämään rikollisen oikeuden käsiin. Tässä kaikki mitä voin sanoa,
ja pyydän teitä kääntymään mr Holmesin puoleen, jos haluatte
tarkempia tietoja.

Ja sitten kohautin hattuani ja lähdin edelleen jättäen heidät
penkille kätköönsä pensasaidan taa. Katsoin taakseni kääntyessäni
pensasaidan päässä ja huomasin silloin, että he edelleenkin hyvin
vilkkaasti keskustelivat, ja kun heidän katseensa olivat suunnatut
minuun, päätin minä että he pohtivat kohtaustamme.

-- Minä en tosiaankaan pyri heidän uskotukseen, sanoi Holmes, kun
kerroin hänelle mitä oli tapahtunut. Hän oli ollut koko iltapäivän
kartanossa neuvotellen ammattitoveriensa kanssa ja palasi ahmiakseen
erinomaisella ruokahalulla teetä ja niitä pikkuruokia, mitä olin
hänelle tilannut. Ei mitään uskottuja salaisuuksia, Watson -- niistä
tulee paljon kiusaa, jos on toimitettava vangitseminen salaliiton ja
murhan johdosta.

-- Luulet siis asian päättyvän siten?

Hän oli iloisimmalla ja hyväntahtoisimmalla tuulellaan.

-- Watson hyvä, kun olen lopettanut neljännen munani, olen valmis
selittämään sinulle koko tilanteen. En sano, että olemme päässeet
kokonaan salaisuuden perille -- kaukana siitä -- mutta päästyämme
kateissa olleen käsipunnuksen jälille --

-- Punnuksen!

-- Watson hyvä, onko mahdollista, ettet ole oivaltanut sitä
tosiasiaa, että koko tapahtuman selvitys riippuu tuosta kateissa
olleesta käsipunnuksesta? No, älä siitä suutu, sillä meidän kesken
sanoen luulen, ettei tarkastaja Mac eikä paikkakunnan ylikonstaapeli
ole käsittänyt tämän seikan valtavaa merkitystä. _Yksi_ käsipunnus,
Watson! Ajattele atleettia, jolla on vain _yksi_ punnus. Ajattele
yksipuolista kehitystä -- selkärangan koukistumisen suurta vaaraa.
Järkyttävää, Watson järkyttävää!

Hän istui suu täynnä paahdettua leipää ja silmät säteillen
vallattomuutta, tarkaten minun älyllistä hämmentymistäni. Pelkkä
hänen erinomaisen ruokahalunsa näkeminen sai minut vakuutetuksi
hänen menestyksestään, sillä muistin hyvin selvästi päiviä ja öitä,
jolloin hän ei ollut nauttinut palaakaan, jolloin hänen pilkkana
pidetty ajatuskykynsä oli ponnistellut ratkaistakseen jonkun pulman,
laihojen eloisain kasvojen yhä surkastuessa sielullisen keskittymisen
voimakkuuden johdosta. Vihdoin sytytti hän piippunsa ja istuen
uunin nurkassa tuossa vanhassa ravintolassa puhui hän hitaasti ja
katkonaisin lausein tapauksesta -- pikemmin ääneensä ajattelevan kuin
harkittua mielipidettä esittävän miehen tavoin.

-- Vale, Watson -- suurenmoinen epäämätön vale -- sen tapaamme jo
kynnyksellä. Siinä lähtökohtamme. Koko Barkerin kertoma tarina on
valetta. Mutta mrs Douglas vahvistaa todeksi Barkerin tarinan. Siis
valehtelee hänkin. He valehtelevat molemmat ja ovat samassa juonessa.
Tästä johtuu ratkaiseva arvoitus: miksi he valehtelevat ja mikä on
se totuus, jota he niin innokkaasti koettavat salata? Lyökäämme
viisaat päämme yhteen, Watson, ja koettakaamme tunkea valheen läpi ja
paljastaa totuus.

Mistä minä tiedän heidän valehtelevan? Siitä että kasku on niin
huonosti sommiteltu eikä suorastaan voi olla tosi. Ajattelehan!
Tämän selityksen mukaan ei murhaajalla ollut murhan jälkeen täyttä
minuuttiakaan aikaa ottaa sormus, joka oli toisen sormuksen takana
kuolleen sormessa, pistää takaisin ulommainen sormus -- mitä hän ei
milloinkaan olisi tehnyt -- ja asettaa tuo kummallinen kortti uhrin
viereen. Väitän että tämä oli vallan mahdotonta. Voisit huomauttaa
-- mutta uskon sinusta liian paljon hyvää, Watson, luullakseni
sinusta sellaista -- että sormus on saatettu ottaa ennenkuin mies
surmattiin. Se seikka, että kynttilä on palanut vain hetkisen,
todistaa, ettei kohtaus ole kestänyt kauan. Oliko luultavaa että
Douglas, jota on kuvattu pelottomaksi, niin nopeasti saataisiin
luopumaan vihkisormuksestaan, tai että hänet on pakotettu siihen? Ei,
ei, Watson, murhaaja oli hyvän aikaa lampun palaessa kuolleen luona.
Siitä ei minulla ole pienintäkään epäilystä. Pyssynlaukaus näyttää
olleen kuoleman aiheuttajana. Se on siis laukaistu aikaisemmin kuin
meille on sanottu. Mikään erehdys ei ole voinut aiheuttaa sellaista
ilmoitusta. Edessämme on siis kahden laukauksen kuulleen henkilön
salajuoni -- tuon miehen Barkerin ja vaimo Douglasin. Kun lisäksi
vielä voin todistaa, että Barker on harkiten ja tahallaan laittanut
veritahran akkunalaudalle johtaakseen poliisin harhaan, niin täytynee
sinun myöntää, että hänen asiansa alkavat olla sangen huonosti.

Nyt meidän on harkittava, mihin aikaan murha todella tehtiin. Aina
puoli yhteentoista palvelijat olivat talossa liikkeellä, niin että
varmasti se ei tapahtunut sitä ennen. Neljännestä vailla yksitoista
he kaikki olivat menneet omiin suojiinsa paitsi Ames, joka oli
ruokakammiossa. Olen senjälkeen kun jätit meidät, iltapäivällä
tehnyt muutamia kokeita ja huomannut, että vaikka Mac Donald
pitäisi millaista meteliä tahansa kirjoituskamarissa, niin se ei
kuulu ruokakammioon, jos kaikki ovet ovat suljetut. Toisin on
taloudenhoitajattaren huoneen laita. Se ei ole niin etäällä ja sieltä
minä saatoin kuulla hänen äänensä, kun hän huusi oikein kovasti.
Haulikon pamahdus vaimentuu jonkun verran, jos se laukaistaan aivan
maalin vieressä, niinkuin tässä epäilemättä tapahtui. Luultavasti
paukaus ei ollut kovin voimakas, mutta illan hiljaisuudessa sen
äänen olisi pitänyt tunkeutua rouva Allenin huoneeseen. Hän on,
kuten hän on meille sanonut, hieman kuuro, mutta siitä huolimatta
sanoi hän olleensa kuulevinaan oven paiskattavan kiinni noin puoli
tuntia ennenkuin hälyytys tapahtui. Puoli tuntia ennen sitä olisi
kello ollut neljännestä vailla yksitoista. Olen vallan vakuutettu,
että hän silloin kuulikin pyssynlaukauksen ja että murha tehtiin
juuri silloin. Jos noin on asia, on meidän nyt otettava selkoa
siitä, mitä mr Barker ja mrs Douglas, edellyttäen etteivät he ole
murhaajia, ovat puuhailleet kello neljännestä vailla yhdestätoista,
jolloin laukauksen ääni sai heidät juoksemaan alas, kello neljännes
yli yhdentoista, jolloin he soittivat kelloa ja kutsuivat paikalle
palvelijat. Mitä he tekivät ja miksi he eivät heti hälyyttäneet? Kas
siinä nyt ratkaistava kysymys ja kun siihen on saatu vastaus, olemme
päässeet paljon lähemmäksi tehtävämme ratkaisua.

-- Minä olen puolestani vakuutettu siitä, että nämä henkilöt ovat
liitossa keskenään. Hänen täytyy olla sangen sydämetön kun hän
saattaa istua nauramassa pilapuheelle muutamia tunteja senjälkeen
kuin hänen miehensä on murhattu.

-- Olet oikeassa. Hän ei esiinny missään loistavassa valossa
vaimona, ei edes omassa selonteossaan tapahtumasta. Kuten tiedät,
Watson, en minä rajattomasti ihaile naisia, mutta kokemukseni ovat
minulle elämässäni opettaneet, että harvat ovat ne miestään vähänkin
kunnioittavat naiset, jotka olisivat antaneet toisen miehen jyrkästi
lausumain sanain estää heitä rientämästä kuolleen miehensä luo.
Jos minä joskus menen naimisiin, Watson, niin toivon herättäväni
vaimossani sellaisen tunteen, että se estää häntä antamasta
taloudenhoitajattaren kulettaa itseään pois, kun minun ruumiini on
vain muutaman kyynärän päässä hänestä. Näyttämölle asetus oli sangen
kurja, sillä kokemattomimmankin salapoliisin huomio olisi kiintynyt
tavallisen nais-ulinan puutteeseen. Jo sellaisenaan tämä seikka
oli kylliksi johtaakseen minun mieleeni, että kaikki oli ennakolta
keksittyä.

-- Pidät siis Barkeria ja mrs Douglasia syyllisenä murhaan?

-- Sinä teet niin kauhean suoria kysymyksiä, Watson, sanoi Holmes.
Ne sattuvat minuun kuin luodit. Jos esität asian niin, että mrs
Douglas ja Barker tietävät totuuden murhasta ja ovat liitossa
sen salaamiseksi, niin voin antaa sinulle rehellisen vastauksen.
Olen varma heidän tietävän totuuden. Mutta sinun vähän hirveämpi
päätelmäsi ei ole niinkään selvä. Harkitkaamme hetkinen niitä
vaikeuksia, jotka sitä sekottavat.

Otaksukaamme että näitä molempia yhdistää rikollinen rakkauden side
ja että he ovat päättäneet vapautua siitä miehestä joka on heidän
tiellään. Tämä on sangen rohkea otaksuma, sillä sitä eivät ensinkään
tue vastaukset palkollisille asiasta varovasti tehtyihin kysymyksiin.
Päinvastoin on monta todistusta siitä, että herra ja rouva Douglas
sydämellisesti pitivät toisistaan.

-- Mutta se ei mitenkään voi olla totta, sanoin minä ajatellen
puutarhassa näkemiäni kauniita hymyileviä kasvoja.

-- Ja ainakin he näyttivät pitävän toisistaan. Otaksukaamme kuitenkin
että rouva ja Barker ovat tavattoman viekas pari, jonka on onnistunut
pettää kaikki ihmiset ja joka on päättänyt surmata aviomiehen. Hän
sattuu olemaan henkilö, jota uhkaa vaara -- --

-- Vain he ovat niin sanoneet. Holmes näytti miettiväiseltä.

-- Nyt ymmärrän, Watson, sanoi hän. Olet muodostanut asiasta
mielipiteen, jonka mukaan kaikki mitä he ovat sanoneet on valetta.
Sinun mielestäsi ei milloinkaan ole ollut mitään salaista vaaranuhkaa
eikä mitään salaseuraa eikä "Kauhun laaksoa" eikä mitään mestari
Macia -- eikä mitään muutakaan. No niin, voihan tuokin käydä
laatuun, mutta katsokaammepa, minne se johtaa. He keksivät tämän
todistelusarjan selittääkseen murhan. He antavat kertomuksensa
lisäksi tuon polkupyörän olla puistossa todistuksena siitä, että
pelissä on joku ulkoa tullut mukana. Veritahra akkunalaudalla viittaa
samaan, niin myös tuo kortti kirjoituksineen. Kaikki tämä sinun
otaksumaasi, Watson. Mutta nyt tulemme niihin pieniin juonikkaisiin,
kulmikkaisiin, vastakohtaisiin palasiin, jotka eivät sovi muun
kanssa yhteen. Miksi kaikista aseista valita poikkisahattu haulikko
-- ja lisäksi amerikalainen haulikko? Kuinka he saattoivat olla
varmoja siitä, ettei pamahdus ilmaisisi heitä? Olihan sula sattuma
ettei rouva Allen rientänyt huoneestaan kysymään kuka paiskoi ovia.
Miksihän sinun rikollinen parisi teki kaiken tuon Watson?

-- Myönnän, etten voi selittää sitä.

-- Vielä yksi seikka. Jos nainen ja tämän rakastaja tekevät
sopimuksen aviomiehen murhaamisesta, niin tokkohan he ilmaisevat
syyllisyytensä mielenosotuksellisesti riistämällä häneltä
vihkisormuksen sitten kun hän on kuollut? Pidätkö sitä luultavana
Watson?

-- En, sitä en tahdo väittää.

-- Ja sitten vielä yksi seikka. Jos hetkeksikään on pälkähtänyt
rikollisen päähän panna puiston pensaitten joukkoon polkupyörä, niin
hän on varmaankin heti huomannut, ettei se olisi viisasta. Typerinkin
salapoliisi huomaisi sen kohta ansaksi, sillä polkupyörää pakolainen
parhaiten tarvitsi päästäkseen pakenemaan?

-- Minusta asia näyttää selittämättömältä.

-- Ja kuitenkin pitäisi ihmisälyn keksiä selitys. Luulen, että jos
viettäisin illan yksinäni tuossa kirjoitushuoneessa, niin siitä olisi
minulle suurta hyötyä.

-- Illan yksin siinä huoneessa!

-- Aijon mennä sinne hetken kuluttua. Kesken kaikkea, olet kai
ottanut suuren sateenvarjosi mukaasi?

-- Olen, tässä se on.

-- Silloin pyydän sitä lainaksi.

-- Hyvin mielelläni -- mutta se on kehno ase!

-- Ei mitään vakavaa, kelpo Watson, sillä silloin pyytäisin
luonnollisesti sinulta apua. Otan kuitenkin sateenvarjosi. Nyt odotan
vain virkatoveriemme paluuta Tunbridge Wellsistä, missä he koettavat
saada selkoa polkupyörän omistajasta.

Oli alkanut hämärtää ennenkuin tarkastaja Mac Donald ja White Mason
palasivat retkeltään. He olivat kaikkein iloisimmalla tuulellaan ja
kertoivat tavanneensa pyöräilijän jäljet.

*  *  *  *  *

Oli jo myöhä yö kun Holmes palasi yksinäiseltä retkeltään. Nukuimme
huoneessa, jossa oli kaksi vuodetta -- mitään muuta emme saaneet
tässä maalaisravintolassa. Olin jo nukkunut kun hän tuli, mutta
heräsin heti.

-- Kuulehan, Watson, kuiskasi hän. Pelkäisitkö samassa huoneessa kuin
mielipuoli, kuin mies jonka aivot ovat pehmenneet, tylsämielinen,
minkä järki ei enää jaksa käsittää tosiasioita.

-- En ollenkaan, vastasin minä ihmetellen.

-- Se on onneksesi, sanoi hän, eikä sinä yönä puhuttu enää sanaakaan.



SEITSEMÄS LUKU.

Ratkaisu.


Seuraavana päivänä heti aamiaisen jälkeen tapasimme tarkastaja Mac
Donaldin ja mr White Masonin neuvottelemassa kylän poliisikersantin
pienessä vierashuoneessa. Heidän edessään pöydällä oli läjä kirjeitä
ja sähkösanomia, joita he hyvin huolellisesti lajittelivat ja panivat
kimppuihin. Kolme oli pantu syrjään.

-- Edelleenkö yritätte päästä polkupyöräilijän jäljille? kysyi Holmes
iloisesti. Miten kuuluvat viime tiedonannot siitä konnasta?

Mac Donald viittasi synkkänä kaikkiin kirjeisiin.

-- Tällä hetkellä hän näyttää olevan Leicesterissä, Nottinghamissa,
Southamptonissa, Derbyssä, East Hamissa, Richmondissa ja
neljässätoista muussa paikassa. Kolmessa paikassa East Hamissa,
Leicesterissä ja Liverpoolissa -- on häntä vastaan selvät
todistukset, ja hänet on jo vangittu. Maassa näyttää vilisevän
pakenevia rikoksellisia, joilla on keltainen päällystakki.

-- Hyvin surullista, sanoi Holmes osanottavasti. Kuulkaahan, mr Mac,
ja myöskin te, mr White Mason, haluan antaa teille hyvän neuvon.
Kun lupasin työskennellä yhdessä teidän kanssanne tämän tapauksen
selvittämiseksi, asetin ehdoksi, kuten muistanette, etten esittäisi
teille puolittain todistettuja otaksumia, vaan että itsekseni
keksisin ja kehittäisin mielipiteeni, kunnes olin tullut vakuutetuksi
siitä, että ne olivat oikeat. Tästä syystä en tällä hetkellä sano
teille kaikkea mitä minulla on mielessäni. Toiselta puolen minä
sanoin pelaavani rehellistä peliä ja niin en tekisi, jos sallisin
teidän turhaan tuhlata aikaanne hyödyttömään tehtävään. Siksi olen
tullut tänne teitä neuvomaan ja minun neuvoni voi koota kahdeksi
sanaksi, jättäkää tuo!

Mac Donald ja White Mason tuijottivat hyvin hämmästyneinä kuuluisaan
ammattiveljeensä.

-- Pidätte tapausta toivottomana? kysyi tarkastaja.

-- Minä pidän _teidän_ tapaustanne toivottomana. En pidä totuuteen
pääsemistä toivottomana.

-- Mutta tämä polkupyöräilijä ei ole mikään keksintö. Meillä on hänen
omat, hänen matkalaukkunsa ja hänen polkupyöränsä tuntomerkit. Hänen
täytyy olla jossain. Miksi emme saisi häntä käsiimme?

-- Tietysti hän on jossain ja saamme varmasti hänet käsiimme,
mutta en haluaisi teidän antaa tuhlata voimianne East Hamiin ja
Liverpoliin. Voimme varmasti löytää suoremman tien tulokseen.

-- Te salaatte meiltä jotain. Ette siinä menettele vallan oikein, mr
Holmes. Tarkastaja oli tyytymätön.

-- Tunnette työskentelytapani, mr Mac. Mutta salaan teiltä koko
jutun mahdollisimman vähäksi aikaa. Haluan vain saada vahvistuksen
keksimilleni yksityiskohdille tavalla, jota on helppo käyttää.
Sitten minä kumarran ja matkustan takaisin Lontooseen, jättäen
työni tulokset ehdoitta käytettäväksenne. Olen niin suuressa
kiitollisuudenvelassa teille, etten voi muulla tavoin toimia, sillä
en tiedä ennen tutkineeni kummallisempaa ja mielenkiintoisempaa
tapausta.

-- Tämä käy yli ymmärrykseni, mrs Holmes. Tapasimmehan teidät eilen
illalla kun palasimme Tunbridge Wellsistä, ja te näytitte silloin
olevan samaa mieltä kuin mekin. Mitä on sen jälkeen tapahtunut, joka
on antanut teille vallan toisen käsityksen?

-- Koska sitä kysytte, niin ilmoitan että minä, kuten jo ennakolta
teille kerroinkin, vietin viime yönä muutaman tunnin kartanossa.

-- Mitä silloin tapahtui?

-- Siihen kysymykseen en tällä hetkellä voi yksityiskohtaisesti
vastata. Mutta muistaessani mainitsen, että olen lukenut tuosta
vanhasta rakennuksesta lyhyen ja selvän selostuksen. Kylän
tupakkakauppias myy niitä pennyllä kappaleen. Rakennettuna Jaakko
I:n hallituskauden viidentenä vuotena ja sijaiten samalla paikalla
kuin eräs paljoa vanhempi rakennus, on Birlstonen vanha herraskartano
Jaakko-kuninkaitten aikuisten, vallihaudoilla varustettujen
kartanojen kauniimpia edustajia --

-- Teette meistä pilkkaa, mr Holmes.

-- Malttakaahan mielenne, mr Mac. En ole milloinkaan ennen nähnyt
teidän suuttuvan. En lue teille kuvausta sanasta sanaan, koska
se teitä niin suuresti hermostuttaa. Mutta kun sanon teille sen
sisältävän lyhyen selostuksen siitä, että eräs parlamentti-puolueen
eversti otti paikan haltuunsa vuonna 1664, että Kaarle-kuningas
sisällisen sodan aikana oli siellä piilossa muutaman päivän sekä
että lopuksi Yrjö II on käynyt talossa, niin myöntänette kartanoon
liittyvän useita mielenkiintoisia muistoja.

-- Sitä en ollenkaan epäile, mr Holmes, mutta sehän ei liikuta meitä.

-- Vai niin, eikö liikuta, eikö? Laajanäköisyys on tärkeimpiä
tekijöitä meidän ammatissamme. Aatteitten keskinäinen kamppailu
ja tiedon välillinen käyttäminen ovat usein erinomaisen tärkeitä.
Antanette nämä muistutukset anteeksi miehelle, joka tosin on vain
rikosasioiden yksityisharrastajia, mutta joka kuitenkin on jonkun
verran vanhempi ja ehkä kokeneempi kuin te.

-- Sen minä ensimäisenä myönnän, sanoi salapoliisi vilpittömästi.
Te tulette pääasiaan, sitä minä en kiellä, mutta te käytätte niin
omituisia kiertoteitä.

-- No, jätän sitten menneisyyden historian ja palaan päivän
tosiasioihin. Kuten jo mainitsin, kävin eilen illalla kartanossa. En
tavannut mr Barkeria enkä mrs Douglasia. En pitänyt tarpeellisena
heitä häiritä, mutta ilokseni kuulin, ettei suru huomattavasti
kuihduttanut nuorta rouvaa ja että hänellä päivällisellä oli ollut
hyvä ruokahalu. Tahdoin oikeastaan tavata vain kunnon mr Amesia,
jonka kanssa olen vaihtanut muutamia ystävyyden osoituksia, joiden
huippuna oli se, että hän kysymättä keltään antoi minulle luvan
yksinäni istua hetken kirjoitushuoneessa.

-- Ah! huudahdin minä. Ruumiin kanssa yhdessä!

-- Ei, ei, kaikki on nyt järjestyksessä. Tehän annoitte siihen luvan,
mr Mac, on minulle sanottu. Huone oli tavallisessa kunnossaan ja minä
vietin siellä sangen opettavaisen neljännestunnin.

-- Mitä sinä sitten teit siellä?

-- Ei kannata salata niin yksinkertaista seikkaa -- minä etsin
käsipunnusta. Tapausta arvostellessani olen aina antanut sille suuren
arvon. Lopuksi sen löysin.

-- Mistä?

-- Kas niin! Nyt olemme päässeet tutkimattomien asiain rajalle.
Antakaa minun kulkea vielä vähän eteenpäin, vain vähän eteenpäin, ja
lupaan sitten ilmoittaa teille kaiken minkä tiedän.

-- Ei meidän auta muu kuin alistua ehtoihinne, sanoi tarkastaja,
mutta kun te menette niin pitkälle, että kehoitatte meitä jättämään
koko asian -- -- Miksi me sen jättäisimme?

-- Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei teillä, hyvä mr Mac, ole
etäisintäkään aavistusta siitä, mitä te tutkitte.

-- Me tutkimme Birlstonen kartanon omistajan mr John Douglasin murhaa.

-- Niin tietenkin, niin tietenkin. Mutta älkää vaivatko itseänne
tuolla salaperäisellä polkupyörää käyttävällä herrasmiehellä. Voin
vakuuttaa teille, ettette siitä hyödy mitään.

-- Mitä te sitten ehdotatte?

-- Minä sanon teille aivan tarkasti, mitä teidän on tehtävä, jos
sitten haluatte tehdä sen.

-- Minun täytyy myöntää, että teillä on aina ollut hyvät syyt
kummallisiin tekoihinne. Tottelen neuvoanne.

-- Entä te, mr White Mason?

Maalaissalapoliisi katsoi avuttomana toisesta toiseen. Mr Holmes ja
tämän menettelytavat olivat hänelle vieraita.

-- Jos se kelpaa tarkastajalle, niin kelvannee se minullekin, sanoi
hän vihdoin.

-- Erinomaista, sanoi Holmes. Niin ollen minä suosittelen pitkää,
virkistävää kävelyretkeä maaseudulle. Olen kuullut sanottavan, että
Birlstonen harjulta on ihana näköala suuriin metsiin. Aamiaista saa
varmaankin jostain pienestä hauskasta ravintolasta, vaikka minä en,
outo kun olen paikkakunnalla, voi mitään erikoisesti suosittaa.
Illalla palaatte väsyneenä mutta erinomaisella tuulella --

-- Ei nyt, te laskette liian karkeata pilaa! huudahti Mac Donald ja
nousi suuttuneena.

-- Viettäkää sitten päivä miten haluatte, sanoi Holmes ja taputti
häntä hyväntuulisena olalle. Tehkää mitä haluatte, menkää minne
haluatte, mutta tavatkaa minut täällä ennen hämärää vallan varmasti
-- vallan varmasti, mr Mac.

-- Tuo kuulostaa hieman vähemmän mielettömältä.

-- Neuvo oli kokonaisuudessaan hyvä, mutta en enää vaadi teitä sitä
noudattamaan, kunhan olette täällä teitä tarvitessani. Ennenkuin
eroamme pyydän teitä kirjoittamaan pienen kirjelipun herra Barkerille.

-- Kelle ja mitä?

-- Minä sanelen, jos olette hyvä ja kirjoitatte. Oletteko valmis?

-- Hyvä herra! -- Olen saanut päähäni, että meidän velvollisuutemme
on tyhjentää vallihauta vedestä toivossa löytää sieltä jotain --

-- Se on mahdotonta, keskeytti tarkastaja, olen toimittanut kyselyjä.

-- Tyyntykää, hyvä herra. Olkaa hyvä, tehkää niinkuin minä sanon!

-- Jatkakaa sitten!

-- Toivossa löytää sieltä jotain, mikä edistää tutkimuksiamme. Olen
ryhtynyt toimenpiteisiin ja työmiehet tulevat tänne huomenaamuna
alottaakseen veden patoamisen --

-- Mahdotonta!

-- Alottaakseen veden patoamisen. Pidin parhaana ilmoittaa siitä
teille ennakolta.

-- Kirjoittakaa nyt nimenne sen alle ja lähettäkää se neljän ajoissa.
Siihen mennessä jokainen meistä tappaa aikaa miten parhaaksi näkee,
sillä vakuutan, että nyt olemme päässeet pieneen lepohetkeen
tutkimuksissamme.

Kokoonnuimme illan suussa. Holmes oli hyvin vakava, minä utelias
ja salapoliisit olivat huomattavan epäilevällä tuulella ja
tyytymättöminä.

Kuljimme kartanon puutarhan viertä, kunnes tulimme aitauksessa olevan
aukon luo. Siitä ryömimme sisään ja seurasimme Holmesin jälessä,
kunnes olimme tulleet pensaston luo, joka oli vastapäätä kartanon
pääkäytävää ja nostosiltaa. Siltaa ei ollut nostettu ylös. Holmes
kyyristyi laakeripensaiden taakse ja me teimme samoin.

-- No, mitä me nyt teemme, kysyi Mac Donald hieman äreästi.

-- Varustamme itsemme kärsivällisyydellä ja pidämme mahdollisimman
vähän ääntä.

-- Mutta miksi me oikeastaan olemme täällä. Mielestäni voisitte
käyttäytyä avomielisemmin meitä kohtaan.

Holmes nauroi.

-- Pyydän teiltä vain hieman kärsivällisyyttä mr Mac, niin pääsette
selville kaikesta.

-- Toivon ainakin, että saamme kunnian ja ilon ja kaiken tuon
ihanuuden ennenkuin olemme paleltuneet kuoliaaksi, sanoi lontoolainen
salapoliisi koomillisella alistuvaisuudella.

Meillä oli hyvät syyt yhtyä tähän toivomukseen, sillä odotuksemme
tuli pitkäksi ja koleaksi.

-- Kuinka kauan tätä kestää? kysyi tarkastaja äkkiä. Ja mitä me tässä
pälyilemme?

-- Kauvanko tätä kestää, siitä minä tiedän yhtä vähän kuin tekin,
sanoi Holmes hieman nyreästi. Jos rikolliset aina olisivat yhtä
täsmällisiä kuin junat, niin olisi se meille itsekullekin paljon
mukavampaa. Mitä me pälyilemme -- niin, juuri _tuota_ me tässä
odotimme.

Hänen näin sanoessaan himmensi kirkkaan keltaisen valon
kirjoitushuoneessa joku, joka kulki edestakaisin sen edessä. Pensaat,
joihin olimme kätkeytyneet, olivat aivan vastapäätä akkunaa ja
korkeintaan sadan jalan päässä siitä. Samassa akkuna avattiin,
sen saranat kitisivät ja saatoimme hämärästi nähdä puolipimeään
katselevan miehen pään ja hartioitten ääriviivat. Muutaman minuutin
seisoi hän vilkuillen arasti ja salavihkaa ympärilleen kuin henkilö,
joka tahtoo päästä varmuuteen siitä, ettei häntä huomata. Sitten hän
kumartui eteenpäin ja kiitos syvän hiljaisuuden saatoimme kuulla
veden hiljaa loiskivan. Hän näytti liikuttavan vallihaudassa jotakin,
mikä hänellä oli kädessä. Äkkiä hän sitten nosti jotakin, kuin
kalastaja, jonka koukkuun on tarttunut kala. Saalis oli suuri pyöreä
esine, joka peitti valon kun se vedettiin akkunan läpi.

-- Nyt! huusi Holmes. Nyt!

Olimme kaikki jälleen jalkeilla ja seurasimme häntä kangistuneitten
sääriemme nytkähdellessä. Holmes oli saanut tuollaisen hermostuneen
tarmon puuskauksen, joka toisinaan saattoi hänestä tehdä notkeimman
ja väkevimmän miehen mitä olen nähnyt. Hän riensi yli sillan ja
soitti kiivaasti kelloa. Nyt kuului salpojen kolinaa niitä syrjään
työnnettäessä ja ihmettelevä Ames seisoi avonaisessa ovessa. Holmes
työnsi hänet sanaakaan sanomatta syrjään ja riensi meidän kaikkien
muiden seuraamana huoneeseen, missä olimme nähneet miehen, jonka
liikkeitä olimme pitäneet silmällä.

Pöydällä paloi lamppu, jonka valon olimme nähneet ulkoa. Siihen
tarttui nyt Cecil Barker, joka valaisi sillä meitä tullessamme
huoneeseen. Sen valo lankesi hänen voimakaspiirteisille, päättäville,
sileiksi ajetuille kasvoilleen ja uhkaaville silmilleen.

-- Mitä hittoa tämä tietää? huusi hän. Mitä te täältä etsitte?

Holmes loi nopean katseen huoneeseen ja tarttui sitten märkään
myttyyn, joka oli sidottu nuoralla ja heitetty kirjoituspöydän alle.

-- Tätä me etsimme, mr Barker, sanoi hän. Tätä myttyä, joka
on upotettu käsipunnuksen avulla, ja jonka te äsken ongitte
vallihaudasta.

Barker tuijotti hämmästyneenä Holmesiin.

-- Miten ihmeessä te voitte tietää sen? kysyi hän.

-- Siitä yksinkertaisesta syystä, että itse panin sen sinne.

-- Oletteko te panneet sen sinne? Tekö?

-- Ehkä olisi minun pitänyt sanoa, että olen pannut sen sinne
takaisin, sanoi Holmes. Muistanette, tarkastaja Mac Donald, että
minä hiukan ihmettelin, kun ei ollut toista käsipunnusta. Kun on
paino kateissa lähellä vettä, niin on sangen lähellä otaksuma, että
jotain on upotettu veteen. Otaksuman paikkansa pitäväisyyttä kannatti
ainakin tutkia ja Amesin avulla, joka päästi minut huoneeseen ja
Watsonin sakaravartisen sateenvarjon avulla onnistuin viime yönä
onkimaan ja tutkimaan mytyn. Oli kuitenkin mitä tärkeintä, että
meidän onnistuisi todistaa, kuka oli sen sinne pannut. Tämä onnistui
sillä helposti keksityllä tavalla että ilmoitimme vallihautaa
huomenna ruvettavan tyhjentämään. Tästä oli luonnollisesti
seurauksena että hän, joka oli pannut mytyn sinne, otti sen sieltä
niin pian kuin pimeys soi hänelle siihen tilaisuuden. Meillä ei ole
vähempää kuin, neljä todistajaa siihen, kuka käytti tilaisuutta
hyväkseen, ja nyt on teillä, mr Barker, mielestäni puheenvuoro.

Sherlock Holmes laski märän mytyn pöydälle lampun viereen ja purki
sidenuoran. Sen tehtyään veti hän ensin esiin käsipunnuksen ja
heitti sen nurkkaan, missä toinenkin paino oli. Sitten otti hän
esille saapasparin. -- Amerikalaiset, kuten näette, sanoi hän
viitaten kärkilappuihin. Sitten laski hän pöydälle pitkän, kauhean
puukon. Viimeiseksi hän avasi vaatekäärön, jossa oli täydelliset
alusvaatteet, lyhyet sukat, tweed-kankaisen puvun ja lyhyen keltaisen
päällystakin.

-- Vaatteet ovat vallan tavalliset, huomautti Holmes, päällystakkia
lukuunottamatta, joka antaa aihetta monenlaisiin mietteisiin. Hän
piteli sitä varovaisesti valoa kohden, silitellen sitä kevyesti
pitkillä laihoilla sormillaan. Tässä on kuten näette povitaskua
jatkettu vuorilla, jotta siinä olisi tarpeeksi tilaa poikkisahatulle
haulikolle. Räätälin nimi on kauluksen takana niskassa -- Neal,
herrain vaatetusliike, Vermissa, U.S.A. Olen viettänyt opettavaisen
iltapäivän kirkkoherran kirjastossa ja lisännyt tietojani
sillä tosiasialla, että Vermissa on pieni kukoistava kaupunki,
joka sijaitsee eräässä Yhdysvaltain parhaimmista hiili- ja
rautalaaksoista. Olen muistavinani että te, herra Barker, asetitte
hiiliseudun yhteyteen mr Douglasin ensimäisen vaimon kanssa, eikä
ole vallan aiheetonta otaksua että V. L. kortissa, joka oli kuolleen
vieressä, merkitsee Vermissan Laaksoa ja että juuri tuo laakso, joka
lähettää murhanhimoisia lähettiläitään, saattaa olla se "Kauhun
Laakso", josta olemme kuulleet kerrottavan. Tämähän on sangen
selvää. Ja nyt mr Barker, en halua kauempaa estää teitä antamasta
selitystänne.

Oli näky jumalille katsella Cecil Barkerin ilmehikkäitä kasvoja
suuren salapoliisin selvitellessä asiaa. Viha, kummastus, hämmästys,
ja epäröiminen seurasivat niissä toinen toistaan. Lopuksi hän
turvautui katkeranlaiseen ivaan.

-- Te tiedätte niin paljon, mr Holmes, sanoi hän, että on parasta,
että kerrotte meille vähän lisää.

-- Epäilemättä voisin kertoa teille sangen paljon lisää, mr Barker,
mutta on parempi, jos itse kerrotte.

-- Oletteko todella sitä mieltä? Mutta ainoa mitä voin sanoa on se,
että jos tässä on joku salaisuus, niin se ei ole minun enkä minä
myöskään sitä ilmaise.

-- Jos asetutte sille kannalle, mr Barker, huomautti tarkastaja, niin
meidän on pidettävä teitä silmällä kunnes saamme määräyksen vangita
teidät.

-- Voitte hitto vie tehdä miten haluatte, sanoi Barker uhkamielisesti.

Keskustelu oli häneen nähden päättynyt, sillä tarvitsi vain katsahtaa
näihin kivikasvoihin ymmärtääkseen, ettei mikään kidutus saisi häntä
todistamaan vastoin hänen tahtoaan. Vaikeuden poisti kuitenkin naisen
ääni. Rouva Douglas oli ollut kuuntelemassa puoleksi avoimen oven
takana ja tuli nyt huoneeseen.

-- Olette tehneet aivan tarpeeksi meidän hyväksemme, Cecil, sanoi
hän. Mitä seurauksia sillä tulevaisuudessa lieneekin, niin olette
tehneet kylliksi.

-- Kylliksi ja enemmänkin kuin kylliksi, sanoi Sherlock Holmes
vakavasti. Yhdyn teihin, rouva, ja minä mitä hartaimmin neuvoisin
teitä luottamaan lainsäädäntömme järkevyyteen ja vapaaehtoisesti
antamaan täyden luottamuksenne poliisille. On mahdollista, että
itse erehdyin kun en noudattanut ystävälleni, tohtori Watsonille
antamaanne viittausta, mutta minulla oli siihen aikaan täysi syy
epäillä, että itse olisitte sekaantunut rikokseen. Nyt olen varma
siitä, ettei asianlaita ole sellainen. Mutta vielä on paljon
selittämättä ja kehoitan teitä mitä vakavimmin pyytämään mr Douglasia
itseään kertomaan tarinansa.

Rouva Douglas huudahti Holmesin näin sanoessa hämmästyksestä.
Salapoliisit ja minä lienemme tehneet samoin, kun samassa näimme
miehen, joka näytti astuneen esiin seinästä ja joka läheni meitä
siitä pimeästä nurkasta, mistä hän oli tullut näkyviin. Rouva Douglas
kääntyi ja kietoi seuraavassa silmänräpäyksessä käsivartensa hänen
ympärilleen. Barker oli tarttunut hänen ojennettuun käteensä.

-- On paras siten, Jack, sanoi vaimo, olen varma siitä, että niin on
paras.

-- Niin, todellakin on niin, mr Douglas, sanoi Sherlock Holmes. Olen
varma siitä, että tulette olemaan samaa mieltä.

Mies seisoi siinä räpytellen silmiään kuten ainakin pimeydestä
päivänvaloon tullut. Hänellä oli hyvin mielenkiintoiset kasvot
-- rohkeakatseiset, harmaat silmät, tuuheat, lyhyeksileikatut,
harmahtavat viikset, tukeva, esiinpistävä leuka ja ivallinen ilme
suupielissä. Hän katsoi tarkkaan meihin kaikkiin, ja sitten hän
kummastuksikseni tuli minun luokseni ja antoi minulle paperikäärön.

-- Olen kuullut teistä puhuttavan, sanoi hän äänellä, joka ei ollut
oikein englantilainen eikä oikein amerikalainenkaan, mutta erittäin
soinnukas ja miellyttävä. Olette tämän seurueen historioitsija. No
hyvä, tohtori Watson, olisin valmis panemaan veikkaan viimeisen
dollarini siitä, ettei milloinkaan ole käsissänne ollut tällaista
tarinaa. Kertokaa se omalla tavallanne, mutta tuossa teillä on
tosiasiat, ja, niin kauvan kuin pysytte niissä voitte olla varma
yleisön suosiosta. Olen ollut häkissä kaksi päivää ja valoisat
hetket -- jos voi puhuakaan valoisista hetkistä tuollaisessa
rotanpyydyksessä -- olen käyttänyt niiden paperille panemiseen.
Pitäkää hyvänänne itseänne ja yleisöä varten. Teillä on siinä tarina
"Kauhun Laaksosta".

-- Tuo koskee menneisyyttä, mr Douglas, sanoi Sherlock Holmes
tyynesti. Mutta nyt me haluamme kuulla kertomuksenne nykyoloista.

-- Saatte kuulla sen, sir, sanoi Douglas. Saanko tupakoida
puhuessani? Kiitos, kiitos, mr Holmes.

-- Olen kuullut puhuttavan teistä, mr Holmes, mutta en ole
milloinkaan luullut että tapaisin teidät. Ennenkuin olette lukenut
nämä -- hän nyökkäsi päätään saamiini papereihin päin -- niin
te kyllä myönnätte, että olen hankkinut teille vallan erikoisen
tapauksen.

Tarkastaja Mac Donald oli mitä suurimmalta hämmästyksellä
tuijoittanut vastatulleeseen.

-- Tämä käy yli ymmärrykseni! huudahti hän lopuksi. Jos te olette mr
John Douglas, Birlstonen kartanon omistaja, niin ken on sitten hän,
jonka kuolemaa olemme tutkineet kaksi viime päivää, ja mistä te nyt
tulette? Minusta tuntuu kuin äsken olisitte hypähtänyt ylös lattiasta
kuin kumiukko laatikostaan.

-- Niin, niin, mr Mac, sanoi Holmes ja heristi hänelle nuhtelevasti
sormeaan. Ette halunnut lukea tuota pientä vihkoa, missä kerrottiin
Kaarle-kuninkaan olleen täällä piilossa. Siihen aikaan etsittiin
hyvät piilopaikat kun tahdottiin olla kätkössä, ja piilopaikkaa,
jota on kerran käytetty, voidaan vieläkin käyttää. Olin hankkinut
varmuuden siitä, että löytäisin mr Douglasin tämän katon alta.

-- Ja kuinka olette pitänyt meitä pilkkananne, mr Holmes? kysyi
tarkastaja äkäisenä. Kuinka kauvan olette antanut meidän tuhlata
aikaa tutkimuksiin, jotka tiesitte hyödyttömiksi?

-- En hetkeäkään, hyvä mr Mac. Vasta eilen illalla muodostin
mielipiteeni asiasta. Kun ei sitä voitu koetella ennenkuin tänä
iltana, ehdotin teille ja ystävällenne, että ottaisitte lomahetken
tänään. Mitä enempää saatoin tehdä? Kun löysin nuo vaatteet
vallihaudasta, niin selvisi minulle heti, ettei löytämämme ruumis
voinut olla mr John Douglasin, vaan sen täytyi olla tuon Tunbridge
Wellsin polkupyöräilijän. Mikään muu johtopäätös ei voinut olla
mahdollinen. Minun oli siis otettava selko siitä missä mr John
Douglas itse saattoi olla, ja todennäköistä oli, että hän vaimonsa ja
ystävänsä avulla oli piiloutunut taloon, joka oli suonut pakolaiselle
varman turvapaikan, ja että hän siellä odotti rauhallisempaa aikaa,
jolloin hän todella saattoi paeta.

-- Laskitte sangen oikein, sanoi mr Douglas hyväksyen. Luulin, että
kiemurteleisin englantilaisen lakinne pinteistä, sillä en ollut
oikein varma siitä miten asiani sen mukaan olivat. Ja sitäpaitsi
näin tässä tilaisuuden eksyttää nuo verikoirat ainiaaksi jäljiltäni.
Pankaa tarkoin merkille, etten minä alusta loppuun saakka ole tehnyt
mitään, jota minun tarvitsisi hävetä, en mitään, jota en olisi valmis
tekemään uudelleen -- mutta sitä saatte itse arvostella kun kerron
tarinani. Teidän ei tarvitse varottaa minua, tarkastaja. Kyllä minä
muutenkin pysyn totuudessa.

En aijo alottaa alusta. Se on kuvattuna tuossa -- hän viittasi
paperikääröön -- ja tulette huomaamaan tuon kertomuksen sangen
monivaiheiseksi. Se päättyy siihen, että on muutamia henkilöitä,
jotka vihaavat minua ja jotka antaisivat viimeisen dollarinsa
saadakseen minut kiinni. Niin kauvan kuin minä elän ja he elävät, ei
minulla ole mitään turvaa tässä maailmassa. He ajoivat minua takaa
Chicagosta Kaliforniaan ja sitten he ajoivat minut pois Amerikasta.
Mutta mentyäni naimisiin ja asetuttuani tähän rauhalliseen paikkaan,
luulin että saisin viettää viimeiset vuoteni rauhassa. En milloinkaan
ilmoittanut vaimolleni miten asiani olivat. Miksi olisin sekottanut
hänet siihen? Hän ei olisi milloinkaan saanut hetkeäkään rauhaa, vaan
aina kuvitellut vaaran uhkaavan. Jonkun verran hän ehkä tiesi, sillä
minä olin ehkä siilon tällöin päästänyt suustani jonkun sanan, mutta
vasta eilen, sitten kun herrat olivat tavanneet hänet, sai hän tietää
koko totuuden. Hän kertoi teille niin paljon kuin tiesi ja niin teki
myös Barker, sillä sinä iltana, jolloin tämä tapahtui, ei ollut
aikaa pitkiin selityksiin. Nyt hän tietää kaiken ja olisin tehnyt
viisaasti, jos olisin sanonut sen hänelle aikaisemmin.

Mutta asiaan, hyvät herrat. Päivää ennen näitä tapauksia käväsin
Tunbridge Wellsissa ja näin kadulla vilahduksen eräästä miehestä.
Näin hänestä vain vilahduksen, mutta minulla on toisinaan nopea
käsityskyky enkä epäillyt hetkeäkään kuka hän oli. Hän oli pahin
viholliseni heistä kaikista -- joka monet vuodet oli vainunut minua
kuin nälkäinen susi vainoaa peuraa. Tiesin tulevan ikävyyksiä ja
kiiruhdin kotiini valmistuakseni niihin. Toivoin tulevani toimeen
omine voimineni. Kerran oli hyvä onneni ollut puheenaineena
Yhdysvalloissa. En epäillyt onnen minua yhä edelleenkin suosivan.

Koko seuraavan päivän olin varuillani enkä lähtenyt ollenkaan ulos
talosta. Oli hyvä etten lähtenyt, sillä hän olisi kyllä ampunut
minut haulikollaan ennenkuin minä olisin ennättänyt hyökätä
hänen kimppuunsa. Kun silta oli nostosilta -- tunsin itseni aina
rauhallisemmaksi iltaisin kun tämä oli tapahtunut -- en ajatellut
asiaa enempää, sillä ei juolahtanut mieleeni, että hän olisi
päässyt taloon ja väijyi minua täällä. Mutta kun minä, tavalliseen
tapaani, yönuttuun puettuna tein kierrokseni, vainuisin vaaran heti
kirjoitushuoneeseen tultuani. Luulen, että kun elämässään on ollut
vaaroissa, joita minulla on ollut enemmän kuin useimmilla ihmisillä,
niin kehittyy jonkinlainen kuudes aisti, joka heiluttaa punaista
merkkilippua. Huomasin selvästi merkin, mutta en tiennyt mistä vaara
uhkasi. Seuraavassa silmänräpäyksessä näin saappaan akkunaverhon
reunan alta ja silloin kaikki minulle selvisi.

Huoneessa ei ollut muuta valoa kuin kynttilä, joka minulla oli
kädessäni, mutta avoimesta ovesta tuli sangen voimakkaana valo
eteisen lampusta. Laskin kynttilän kädestäni ja sain käsiini vasaran,
jonka olin jättänyt uuninhyllylle. Samassa silmänräpäyksessä syöksyi
hän kimppuuni. Tavotin häntä vasarallani ja iskuni lienee sattunut,
sillä veitsi putosi kilahtaen lattialle. Nopeana kuin ankerias kiersi
mies toiselle puolelle pöytää ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän
oli saanut esille pyssyn, jota hän oli pitänyt takin alla piilossa.
Kuulin hänen vetävän sen viereeseen, mutta minä olin tarttunut
siihen ennenkuin hän ennätti ampua. Minä pidin kiinni piipusta ja
vähintään minuutin me kamppailimme siitä. Ken meistä hellitti, hän
oli kuoleman oma. Hän ei tehnyt sitä, mutta pyssyn perä pääsi häneltä
vähän liian pitkäksi aikaa suuntautumaan alaspäin. Mahdollisesti
minä pääsin käsiksi liipasimeen. Mahdollisesti me molemmat yhdessä
laukaisimme haulikon panokset. Oli miten oli, hän sai kuitenkin
molemmat laukaukset kasvoihinsa ja siinä minä seisoin tuijottamassa
Ted Baldwinin maallisiin jäännöksiin. Olin tuntenut hänet sekä
kaupungissa että silloin kun hän karkasi kimppuuni, mutta hänen oma
äitinsä ei olisi tuntenut häntä sellaisena, miltä hän nyt näytti.
Olen tottunut karkeaan työhön, mutta minä voin oikein pahoin häntä
katsellessani.

Seison nojautuen pöytään kun Barker tuli juosten. Kuulin vaimoni
tulevan, mutta kiiruhdin ovelle pyörähdyttämään häntä. Se ei ollut
mikään näky naisille. Lupasin kohta tulla ylös hänen luokseen. Sanoin
muutaman sanan Barkerille -- hän käsitti kaikki silmänräpäyksessä --
ja odotimme muitten kohta tulevan. Mutta heitä ei näkynyt. Silloin
ymmärsimme, etteivät he olleet kuulleet mitään ja että ainoastaan me
tiesimme mitä oli tapahtunut.

Silloin minä sain tuuman -- niin loistavan tuuman että se häikäisi
minut. Miehen hiha oli luiskahtanut ylös ja hänen käsivarressaan
näkyi osaston poltinmerkki. Katsokaahan tätä.

Douglasin nimellä tuntemamme mies kääri ylös oman takinhihansa ja
kalvosimensa ja näytti meille ympyrässä olevan ruskean kolmion, aivan
samanlaisen kuin olimme nähneet kuolleen käsivarressa.

-- Sen näkeminen minulle antoi alkusysäyksen. Olin näkevinäni
kaiken lyhyessä hetkessä. Hänen pituutensa, hiuksensa ja vartalonsa
olivat hyvin minun näköiseni. Kasvoja ei voinut tuntea. Mies parka!
Lähdin hakemaan niitä vaatteita, jotka minulla nyt on ylläni ja
neljännestunnissa Barker ja minä olimme riisuneet hänet ja pukeneet
hänen ylleen minun yönuttuni, ja sitten hän virui lattialla
sellaisena kuin te löysitte hänet. Kaikki hänen vaatteensa käärimme
myttyyn ja kiinnitimme siihen ainoan painon, mikä minulla oli
käytettävinäni, ja heitimme sen sitten ulos akkunasta. Kortti, jonka
hän oli aikonut panna minun kuolleelle ruumiilleni, oli hänen omansa
vieressä. Sormukseni pistimme hänen sormeensa, mutta kun tulimme
vihkisormukseen -- hän ojensi voimakkaan kätensä -- voitte itse
nähdä, siitä ei tullut mitään. En ole hääpäiväni jälkeen ottanut
sitä sormestani ja sen irtisaamiseen olisi tarvittu viila. Ehken
olisi missään tapauksessa luopunut siitä, nyt en voinut vaikka
olisin tahtonutkin. Sen yksityiskohdan selittäminen meidän siis
täytyi jättää sattuman varaan. Sen sijaan kävin hakemassa vähän
iholaastaria ja kiinnitin sen hänen poskeensa. Oma laastarilappuni
on vielä poskessani. Siinä minä petin teidät, mr Holmes, niin ovela
kuin olettekin, sillä jos olisitte ottanut pois laastarilapun, niin
olisitte huomannut, ettei sen alla ollut naarmuakaan.

Tilanne oli tämä: jos minä saatoin kadota vähäksi aikaa ja sitten
paeta johonkin paikkaan, missä vaimoni saattoi tavata minut, niin
kävisi meille ehkä mahdolliseksi elää lopun ikäämme levossa ja
rauhassa. Nämä hornanhenget eivät soisi minulle mitään rauhaa
niin kauvan kuin olisin maan päällä, mutta jos he sanomalehdistä
näkisivät, että Baldwin oli ottanut minut hengiltä, niin kaikki
huoleni olisivat päättyneet. Minulla ei ollut pitkää aikaa asian
selittämiseen Barkerille ja vaimolleni, mutta he ymmärsivät tarpeeksi
auttaakseen minua. Minä tunsin hyvin piilopaikan ja Ames tunsi sen
myöskin, mutta hänen päähänsä ei pälkähtänyt asettaa sitä tämän asian
yhteyteen. Mikä kätkeydyin ja Barker sai tehtäväkseen pitää huolen
lopusta.

Arvaan, että itse voitte kertoa mitä hän teki. Hän avasi akkunan ja
laittoi merkin akkunalaudalle antaakseen viittauksen siitä, miten
murhaaja oli päässyt pakenemaan. Tuo ei ollut kovinkaan nerokasta,
mutta kun silta oli nostettu, ei muutakaan keinoa ollut. Kun kaikki
oli järjestyksessä ja valmiina, alkoi hän kaikin voimin soittaa
kelloa. Mitä sitten tapahtui, sen te tiedätte -- ja nyt voivat
herrat tehdä mitä haluavat, mutta olen kautta Jumalan sanonut teille
totuuden ja koko totuuden. Nyt kysyn teiltä miten ovat asiani
Englannin lain mukaan?

Seurasi äänettömyys, jonka Sherlock Holmes keskeytti.

-- Englannin laki on ylimalkaan oikeudenmukainen laki. Teille ei
käy sen hullummin, kuin että teidät vapautetaan syytteestä. Mutta
tahtoisin kysyä teiltä, kuinka tuo mies tiesi, että te asutte täällä
tai kuinka hän pääsi taloon tai tiesi mihin kätkeytyä hyökätäkseen
kimppuunne.

-- Siitä en tiedä mitään.

Holmesin kasvot olivat hyvin kalpeat ja vakavat.

-- Pelkäänpä, ettei juttu ole vielä lopussa, sanoi hän. Voitte vielä
kohdata pahempiakin vaaroja kuin Englannin laki tai vihollisenne
Amerikasta. Te saatte huolia, Mr Douglas. Ottakaa neuvostani vaarin
ja olkaa yhä varuillanne.

Ja nyt kärsivälliset lukijani pyydän teitä hetkeksi tulemaan kanssani
kauvas Sussexin Birlstonen herraskartanosta ja kauvas niinikään
siitä armonvuodesta, jolloin teimme tapausrikkaan matkamme, joka
päättyi John Douglasin nimellä tuntemamme miehen kertomukseen.
Pyydän teitä siirtymään kaksikymmentä vuotta taaksepäin ajassa ja
muutamia tuhansia penikulmia länteen, jotta voisin näyttää teille
ihmeellisen ja kauhean tarinan -- niin ihmeellisen ja kauhean, että
teistä on ehkä vaikeata uskoa sitä, vaikka kerronkin, että juuri niin
se tapahtui. Älkää luulko, että alan uuden kertomuksen ennenkuin
vanha on päättynyt. Kun luette edelleen, saatte huomata ettei niin
ole laita. Ja kun olen kertonut nuo kaukaiset tapahtumat ja olette
saaneet selville menneisyyden salaisuuden, tapaamme vielä kerran
tutuissa huoneissa Baker Streetin varrella, missä tämä tarina päättyy
niinkuin niin monet muutkin ihmeelliset tapaukset.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kauhun laakso I - Murhenäytelmä Birlstonen kartanossa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.