Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Neljä päivää
Author: Zola, Émile
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Neljä päivää" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



NELJÄ PÄIVÄÄ

Kirj.

Emile Zola


Ranskankielestä suomentanut Timo Tuura



Kirjallisia pikkuhelmiä XXVIII.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.

Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



SISÄLLYS:

 Emile Zola.
   I. Kevät.
  II. Kesä.
 III. Syksy.
  IV. Talvi.



Emile Zola.


Emile Zola syntyi Pariisissa huhtikuun 2:na p:nä 1840. Hänen isänsä oli
insinööri -- Provencessa olevan Zola-kanavan rakentaja.

Ensimmäisen nuoruutensa Zola vietti Etelä-Ranskassa kunnes hänet
pantiin kouluun Pariisiin. Läpikäytyään Lycée Saint-Louis'n rupesi hän
apulaiseksi Hachetten kirjakauppaan. Kirjakauppa-apulaisena hän
julkaisi ensimmäiset kaunokirjalliset kokeensa eräässä sanomalehdessä.
Ensimmäisen kirjallisen voittonsa hän saavutti novellikokoelmallaan
"_Contes à Ninon"_, jonka hän julkaisi 1864. Seuraavana vuonna ilmestyi
sielutieteellinen romaani "La confession de Claude", josta jo ilmeni
kirjailijan erikoisluonne. "_Thérèse Raquin'issa_" (1867) ja "_Madeleine
Férat'issa_" (1868) kirjailija käsittelee patologisia probleemeja
naturalistiseen tapaan. Näissä romaaneissa ilmenee Zolan erinomainen
kyky kuvata hämmästyttävän, säälimättömän totuudenmukaisesti
ihmisluonnon yöpuolia.

1871 aloitti Zola romaanisarjansa "_Les Rougon-Macquart_", missä hän
esittää erään toisen keisarikunnan aikuisen perheen vaiheet, kuvaten
samalla tuon aikakauden tavat ja olot, sen koko sielullisen
olemuksen. Sarjaan kuuluu kaksikymmentä romaaninidosta. Teos on
mailmankirjallisuuden huomattavimpia aikaansaannoksia.

"Rougon-Macquart'in" jälkeen ilmestyi toinen romaanisarja,
kaupunki-trilogia: "_Lourdes_", 1894, "_Rome_", 1896, "_Paris_",
1898. Vuonna 1899 hän alottl taas uuden romaanisarjan, "_Neljä
evankeliumia_", josta hän ennätti kuolemaansa ennen valmistaa vain
kolme osaa: "_Fécondité_" (Hedelmällisyys), "_Travail_" (Työ) ja
"_Vérité_" (Totuus).

Hänen kirjallisteoreettisista tutkielmistaan mainittakoon: "_Mes
Haines_" (1866), "_Le roman expérimental_" (1881), "_Le naturalisme au
théâtre_" (1881), "_Nos auteurs dramatiques_", "_Documents
littéraires_". Näissä hän kehittelee ja puolustelee naturalismin
teoriaa.

Zola on mestari huomioiden teossa. Pyrkimys totuudellisuuteen ei salli
hänen säikkyä inhoittavankaan kuvaamista. Mutta huolimatta useinkin
rumista yksityiskohdista, on hänen teostensa peruspohjana aina
suurenmoinen, ihanteellinen, siveellinen aate.

Ei mikään vältä hänen terävätä silmäänsä, ihmissydämen salaisimmat
sopukat hän näkee selvästi, hän tuntee tarkoin ihmisluonnon
kätketyimmät toimintavaikuttimet. Mutta vaikkakin hänen henkensä luo
kaikkeen alhaiseen ja kurjaan räikeän valaistuksen, niin hän ymmärtää
kaiken ja hänen sydämensä on täynnä sääliä. Huonoinkin, hyljätyinkin on
vielä säälin arvoinen, hänkin kärsii, näkee nälkää, palelee -- ihmisen
velvollisuus on auttaa häntä. Zola saarnaa suurpiirteistä,
lämminhenkistä altruismia.

Zolan totuuden ja oikeuden rakkaus oli järkkymätön. Tämä tunne pakoitti
hänet sanomaan sanansa mailmankuulusta "Dreyfus-jutusta". Kesäkuun
13:na 1898 hän "Aurore"--lehdessä julkaisi pelottavan kirjoituksensa
"J'accuse" ("Minä syytän"). Hän syytti ministereitä, pääesikunnan
upseereita, sotilastuomareita, syytti intohimoisesti, kaunopuheisesti,
vakuuttavasti -- Ranskan yleinen mielipide vihdoinkin heräsi ja
tuomitsi syytetyt. Dreyfys-juttu otettiin uudelleen käsiteltäväksi ja
Dreyfus vapautettiin.

Zola kuoli kaasumyrkytykseen 1902 -- kesken runsashedelmäistä
toimintaansa.



Neljä päivää.

(Les quatre journées de Jean Gourdon).



I.

Kevät.


Sinä päivänä alkoi aurinko yhtäkkiä noin kello viideltä aamulla
iloisesti paistaa pieneen huoneeseen, joka oli asuntonani setäni
Lazaren, Dourgesin kirkkoherran luona. Leveä keltainen auringonsäde
lankesi suljetuille silmäluomilleni ja minä heräsin valoon.

Liidun valkeaksi maalattu huoneeni, jonka seinät ja huonekalut olivat
valkeasta puusta, säteili iloa. Kävin akkunaan ja katselin, kuinka
Durance-joki leveänä virtasi laakson tumman vihreyden keskitse. Ja
raittiit tuulenhenkäykset hivelivät kasvojani, virran kohina ja puitten
humina tuntui ikäänkuin kutsuvan minua.

Avasin hiljaa huoneeni oven. Ulos päästäkseni oli minun kuljettava
setäni huoneen kautta. Hiivin varpaisillani eteenpäin peläten, että
suurten kenkieni narina herättäisi arvon miehen, joka nukkui vielä,
kasvot hymyssä. Ja minä pelkäsin, että kirkon kello olisi alkanut
soittaa Angelusta. Lazare setäni oli jo muutamia päiviä seurannut minua
kaikkialle surullisen ja suuttuneen näköisenä. Hän olisi ehkä estänyt
minua menemästä tuonne alas, virran rannalle, missä aijoin kätkeytyä
rannan pajukkoon nähdäkseni, kun Babet, pitkä, tumma tyttö kulki ohi,
hän, jonka sulous oli kevään koittaessa minulle selvinnyt.

Mutta setäni nukkui syvää unta. Tunsin melkein omantunnon vaivoja
pettäessäni täten häntä ja hiipiessäni pakoon. Pysähdyin hetkiseksi
katselemaan hänen tyyniä kasvojaan, jotka uni teki lempeämmiksi ja
muistin liikutettuna päivää, jolloin hän tuli noutamaan minua kylmästä
ja autiosta talosta, josta äitini hautajaissaattue oli lähtenyt. Kuinka
paljon hellyyttä, kuinka paljon rakkautta ja viisaita sanoja hän
olikaan siitä päivästä lähtien minulle antanut! Hän oli antanut minulle
tietonsa ja hyvyytensä, koko älynsä ja koko sydämensä.

Tunsin hetken aikaa halua huutaa hänelle:

-- Nouskaa ylös, Lazare setä, menkäämme yhdessä kävelemään tuohon
lehtokäytävään Durancen rannalle, jota te rakastatte. Raitis ilma ja
aamuaurinko virkistävät teitä. Saattepa nähdä miten hyvä ruokahalu
meillä on palattuamme!

Mutta entä Babet, joka tulisi virralle, ja jota en saisi nähdä heleässä
aamu-puvussaan? Setäni olisi mukana, minun täytyisi luoda silmäni
maahan. Hienossa ruohikossa pajun alla vatsallani loikoen olisi minun
niin hyvä olla! Tunsin kaihon hiipivän sydämeeni ja hiivin hiljaa
hengitystäni pidätellen ovelle. Menin portaita alas ja aloin juosta
kuin mieletön toukokuun aamun suloisessa lämpimässä.

Taivaanrannalla oli taivas aivan valkoinen, vain siellä täällä
vivahtaen hyvin kauniiseen siniseen ja vaaleanpunaiseen. Kalpea aurinko
muistutti suurta hopealamppua, jonka säteet virtasivat kuin valosade
Duranceen. Ja leveä ja tyyni virta levittelihe laiskasti punaisella
hiekallaan kulkien laakson päästä päähän, muistuttaen sulaa metallia.
Lännessä loi matala ja terävähuippuinen kukkulajono vaalealle taivaalle
sinipunertavia täpliä.

Jo kymmenen vuotta olin asunut tässä syrjäisessä kolkassa. Kuinka monta
kertaa olikaan Lazare setä saanut odottaa minua latinantunnille! Tuo
arvon mies tahtoi tehdä minusta oppineen. Mutta minä olin Durancen
toisella rannalla, hätyyttelin harakoita, keksin kukkulan, jolla en
vielä ollut kiipeillyt. Kotiin palattuani sain nuhteita: latina oli
unohtunut, setä raukkani torui minua housujeni repimisestä ja hän
vapisi, kun hän välistä näki, että ihoonkin oli tullut pieniä naarmuja.
Laakso oli minun, juuri minun, olin sen valloittanut jaloillani, olin
sen oikea omistaja rakkauden oikeudella. Ja kuinka rakas olikaan
minulle tämä virran osa, nämät kaksi penikulmaa Durancea ja kuinka
hyvin me ymmärsimmekään toisiamme! Tunsin rakkaan virtani kaikki oikut,
sen huonon- ja hyvän-tuulenpuuskaukset, sen päivän joka hetki
vaihtelevan ulkonäön.

Kun tänä aamuna tulin veden partaalle, tulin aivan häikäistyksi
nähdessäni kuinka tyyni ja valkea se oli. Se ei ollut vielä milloinkaan
näyttänyt niin iloiselta. Minä pujahdin nopeasti pajujen alle,
avoimelle paikalle, jossa auringonsäteet karkeloivat mustassa ruohossa.
Kävin loikomaan vatsalleni ja katselin tarkasti kuulostaen oksien
välistä polkua, josta Babetin piti tulla.

-- Kuinka sikeästi Lazare setä mahtaakaan nukkua! ajattelin.

Ja minä oikaisin pitkin pituuttani sammalille. Aurinko paahtoi
lämpimästi selkääni, mutta rintani, joka oli ruohikkoa vasten, oli
aivan kostea.

Oletteko milloinkaan aivan läheltä katsellut ruohoa, silmät
heinänkorsien tasalla? Babetia odottaessani tutkin katseillani
arvelematta ruohomätästä, joka oli todella kokonainen maailma. Siinä
oli katuja, poikkikatuja, toreja, kokonaisia kaupunkeja. Pohjimmaisena
oli suuri tumma läjä, jossa menneen keväiset lehdet surullisesti
mätänivät, hennot korret ylenivät maasta, pitenivät, koukistuivat
sirosti. Siellä oli hoikkia pylväikköjä, kirkkoja, aarniometsiä. Näin
kahden pienen hyönteisen käyskentelevän tässä äärettömyydessä, ne
olivat varmaan eksyksissä sillä ne vaelsivat pylväiköltä toiselle,
kadulta kadulle levottoman ja huolestuneen näköisinä.

Juuri sillä hetkellä näin kohottaessani katseeni ylhäällä polulla
Babetin valkeat hameet mustaa maata vasten. Tunsin hänen harmaan
valkokukikkaan karttuunihameensa. Painauduin syvemmälle ruohikkoon,
tunsin kuinka sydämeni sykki maata vasten, niin että miltei hieman
kohosin maasta joka sykähdyksellä. Rintaani poltti, nyt en enää
tuntenut aamukastetta.

Nuori tyttö tuli kevyesti polkua alas. Hänen hameensa viistivät maata
ja heiluivat ihastuttavasti. Näin hänet kiireestä kantapäähän, aivan
suoraryhtisenä ylpeässä ja onnellisessa suloudessaan. Hän ei tiennyt,
että minä olin pajujen alla, hän käveli huolettomana välittämättä
tuulesta, joka kohotti hänen hameensa helmaa. Näin hänen jalkansa,
jotka sipsuttivat nopeaan, nopeaan ja osan hänen valkoisten sukkien
peittämästä nilkastaan, joka oli käden paksuinen ja sai minut
suloisesti ja kiusallisesti punastumaan.

Ah, silloin en nähnyt enää mitään, en Durancea, en pajuja, en valkeata
taivasta. Annoin palttua laaksolle. Se ei enää ollut hyvä ystävä, sen
ilot ja surut jättivät minut aivan kylmäksi. Mitä huolin tovereistani,
kallioista ja kukkuloiden puista! Virta saattoi minun puolestani muitta
mutkitta suoria tiehensä jos tahtoi, minä en olisi sitä kaivannut.

Ja kevät, minä en välittänyt keväästäkään! Se olisi voinut viedä pois
auringon, joka lämmitti selkääni, lehdikkönsä, säteensä, koko
toukokuisen aamunsa, ja minä olisin jäänyt loikomaan haltioissani
katsellen Babetia, joka kulki polkua pitkin häilytellen suloisesti
hameitaan. Sillä Babet oli sydämessäni saanut laakson sijan, Babet oli
itse kevät. En ollut milloinkaan häntä puhutellut. Me punastuimme
molemmat kun katsoimme toisiimme Lazare sedän kirkossa. Olisin voinut
vannoa, että hän ei voinut minua sietää.

Tänä päivänä hän jutteli hetkisen pesijättärien kanssa. Hänen
hopeanheleä naurunsa yhtyneenä Durancen kohinaan kuului piilopaikkaani.
Hän kumartui ammentamaan vesitilkkasen nyrkkiinsä, mutta ranta oli
korkea, Babet oli vähällä pudota ja piti kiinni ruohosta.

Outo väristys jähmetytti vereni. Nousin äkkiä ja tuntematta kainoutta,
punastumatta juoksin nuoren tytön luo. Hän katsoi minuun säikähtyneenä,
sitten hän hymyili. Minä kumarruin ollen vaarassa pudota. Onnistuin
saamaan oikean käteni, jonka sormet pusersin yhteen, täyteen vettä. Ja
minä tarjosin Babetille tätä omituista pikaria kehoittaen häntä
juomaan.

Pesijättäret nauroivat. Babet oli hämillään eikä uskaltanut ottaa
vastaan, hän epäröi, pää puoleksi poispäin kääntyneenä. Viimein hän
teki päätöksensä, lähensi suloisesti huulensa sormieni päihin -- mutta
hän oli liian kauvan viivytellyt, vesi oli haihtunut. Silloin hän
purskahti nauramaan, tuli lapselliseksi ja minä näin kyllä, että hän
piti minua pilkkanaan.

Minä olin kovin hämilläni. Kumarruin uudelleen. Tällä kertaa ammensin
vettä molemmin käsin ja kiiruhdin viemään ne Babetin huulille. Hän joi,
ja minä tunsin hänen suunsa kosketuksen lämmön, joka nousi käsivarttani
pitkin rintaani ja pani sen hehkumaan.

-- Kuinka Lazare setä mahtaneekaan nukkua! sanoin aivan hiljaa
itsekseni.

Näin saneessani huomasin mustan varjoni vieressäni ja kääntyessäni näin
setä Lazaren omassa persoonassaan muutaman askeleen päässä -- hän
katsoi vihaisen näköisenä Babetia ja minua. Hänen kauhtanansa näytti
aivan valkoiselta auringonpaisteessa; hänen silmissään oli moitetta,
joka herätti minussa halun itkeä.

Babet pelästyi kovin. Hän punastui, hän kiiruhti pois sopertaen:

-- Kiitos, herra Jean, kiitän teitä.

Minä kuivasin märkiä käsiäni ja seisoin hämilläni, liikkumattomana
Lazare sedän edessä.

Tuo arvon mies seisoi käsivarret ristissä, yksi kauhtanansa kulma
kohotettuna ja katseli Babetia, joka päätään kääntämättä juoksi polkua
ylös. Kun Babet oli kadonnut pensasaitojen taa, loi hän katseensa
minuun, ja minä näin hänen lempeillä kasvoillaan surullisen hymyilyn.

-- Jean, sanoi hän, tule, kävelkäämme suuressa lehtokäytävässä.
Aamiainen ei ole vielä valmis. Meillä on puolituntinen aikaa.

Hän lähti kävelemään hiukan laahaavin askelin, välttäen kasteisia
heinänkorsia. Hänen kauhtanansa, jonka helma viisti maata, kahisi
hiljaa. Hänellä oli rukouskirja kainalossa, mutta hän oli unohtanut
aamuluettavansa ja hän kulki kumarassa, uneksien, puhumatta sanaakaan.

Hänen äänettömyytensä teki minut alakuloiseksi. Hän oli tavallisesti
puhelias. Joka askeleelta levottomuuteni kasvoi. Varmaan oli hän nähnyt
minun antavan Babetille juoda. Jumalani, mikä näky! Nuori tyttö, joka
nauraen ja punastuen kosketti huulillaan sormenpäitäni, ja minä, joka
seisoin varpaillani, kädet ojennettuina ja kumarruin aivankuin häntä
suudellakseni. Nyt tuntui minusta tekoni hirvittävän rohkealta. Ja koko
arkuuteni palasi. Ihmettelin, kuinka olin saattanut uskaltaa antaa
suudella sormiani niin suloisella tavalla.

Ja Lazare setä, joka ei puhunut mitään, ja joka yhä käveli edessäni
luomatta katsettakaan vanhoihin puihin, joita hän rakasti! Varmaankin
hän valmisti rangaistussaarnaa. Hän kuletti minut suureen
lehtokäytävään vain saadakseen rauhassa torua minua. Sitä kestäisi
ainakin tunnin: aamiainen jäähtyisi, minä en voisi palata virran
partaalle uneksimaan poltosta, jonka Babetin huulet olivat jättäneet
käsiini.

Me olimme tulleet suureen käytävään. Tämä leveä ja lyhyt lehtokäytävä
kulki yhdensuuntaisesti virran kanssa. Sen muodostivat suuret,
onttorunkoiset tammet, jotka levittivät valtavia, korkeita oksiaan.
Puitten alla kattoi maan hieno ruoho ja aurinko, joka pilkisti lehtien
lomitse, kirjaili tämän ruohomaton punertavalla kullalla. Loitompana
levisi ylt'ympäri heleänvihreitä vainioita.

Kääntymättä, muuttamatta askeleitaan kulki setäni käytävän päähän asti.
Siellä hän pysähtyi ja minä asetuin hänen viereensä ymmärtäen, että
kauhea hetki oli tullut.

Virta teki äkkinäisen mutkan, pieni rintavarustus teki käytävän päästä
jonkunlaisen penkereen. Tästä varjoisasta paikasta näkyi aurinkoinen
laakso. Tasanko laajeni avarana eteemme useamman penikulman
laajuudelta. Aurinko nousi taivaalle, jossa aamun hopeaiset säteet
olivat vaihtuneet kultavirraksi; häikäisevät valonsäteet hiipivät
taivaanrannalta, pitkin kukkuloita ja levisivät tasangolle kuin
tulipalon hehku.

Oltuaan hetkisen hiljaa, kääntyi Lazare setä minun puoleeni.

-- Hyvä Jumala, nyt tulee saarna! ajattelin minä.

Ja minä painoin pääni alas. Setäni osoitti kädenliikkeellä laaksoa,
sitten hän kääntyi ja sanoi hitaasti:

-- Katsohan Jean, tuo on kevät. Maa iloitsee, poikani, ja minä olen
tuonut sinut tänne, tämän valomeren ääreen näyttääkseni sinulle
keväisen ajan ensimäiset hymyilyt. Katso, mikä loisto ja mikä viehkeys!
Laaksosta kohoaa lämpimiä tuoksuja, jotka hivelevät kasvojamme kuin
elämän henkäys.

Hän vaikeni ja näytti uneksivan. Olin kohottanut hämmästyneenä otsani
hengittäen helpommin. Setäni ei saarnannutkaan.

-- Nyt on kaunis aamu, jatkoi hän, aamu, joka on nuoruuden. Sinun
kahdeksantoista vuottasi sopivat mainiosti tähän vehreyteen, joka on
tuskin kahdeksantoista päivän vanha. Kaikkialla loistaa ja tuoksuu,
eikö totta? Suuri laakso on sinusta autuuden asuinsija: virta on
olemassa antaakseen sinulle viileyttä, puut luodakseen sinulle varjoa,
vainiot huokuakseen sinulle hellyyttä, taivas itse syleilläkseen
taivaanrantaa, jota sinä tutkit toivoen ja kaivaten. Kevät kuuluu sinun
ikäisillesi poikasille. Se opettaa pojille, miten tulee antaa nuorille
tytöille juoda.

Painoin uudelleen pääni alas. Varmasti oli Lazare setä nähnyt minut.

-- Minunlaiseni vanha ukko, jatkoi hän, vasta osaa oikein arvostella
kevään ihanuutta. Minä, Jean parkani, rakastan Durancea, koska se
kostuttaa näitä vainioita ja elähyttää koko laaksoa; rakastan puiden
nuorta lehtipukua, koska se ennustaa kesän ja syksyn hedelmiä, rakastan
taivasta, koska se on meille laupias ja lämmöllään kiirehtää maan
hedelmällisyyttä. Minun olisi kerran pitänyt sanoa tämä sinulle, sanon
sen sinulle mieluimmin tänään, tällä aamuhetkellä. Itse kevät antaa
sinulle opetuksen. -- Maa on laaja työpaja, jossa ei milloinkaan pidetä
joutoaikoja. Katso tätä kukkaa jalkojemme juuressa: sinä huomaat siinä
vain tuoksun, minä näen siinä työtä, se täyttää tehtäväänsä luodessaan
osansa elämää, pienen mustan siemenen, joka ensi keväänä vuorostaan
tekee työtä. Ja nyt, katso aavaa taivaanrantaa. Kaikki tämä ilo on vain
luomisen iloa. Vainiot hymyilevät, ne alkavat ikuisen toimintansa.
Kuuletko tällä hetkellä kuinka luonto hengittää voimakkaasti,
äänekkäästi ja kiirehtien? Lehdet huokaavat, kukat kiirehtivät, vilja
kasvaa lakkaamatta, kaikki kasvit, jokainen ruokokorsi kilpailee siitä
kuka nopeimmin kasvaa, ja virran liikkuva vesi auttaa yhteistyötä ja
nuori aurinko, joka nousee taivaalle, elähyttää työntekijäin ikuista
aherrusta.

Setäni pakoitti minut tällöin katsomaan häntä silmiin. Hän jatkoi:

-- Sinä ymmärrät, Jean, mitä ystäväsi kevät sanoo. Se on nuoruus, mutta
se valmistaa kypsyyden aikaa, sen hymyily on vain työniloa. Kesä tulee
olemaan voimaa uhkuva, syksy hedelmällinen, sillä kevät laulaa tällä
hetkellä täyttäessään ripeästi tehtävänsä.

Minä olin kovin hämilläni. Ymmärsin Lazare setääni. Hän piti minulle
sittenkin nuhdesaarnan, jossa hän sanoi, että olin laiskuri ja että
työnteon hetki oli tullut.

Setäni näytti olevan yhtä hämillään kuin minäkin. Epäröityään hetkisen
sanoi hän hiukan sopertaen:

-- Jean, sinä olet tehnyt väärin, kun et ole tullut kertomaan minulle
kaikkea... Koska sinä rakastat Babetia ja koska Babet rakastaa sinua...

-- Babet rakastaa minua! huudahdin minä

Setäni teki kärsimättömän liikkeen.

-- Niin, niin. En tarvitse uutta tunnustusta.... Hän itse on sen
minulle tunnustanut.

-- Hän on sen teille tunnustanut, hän on sen teille tunnustanut!

Ja minä hyökkäsin äkisti Lazare sedän kaulaan.

-- Oi kuinka olen iloinen! lisäsin minä... En olisi milloinkaan puhunut
hänelle, se on tosi... Hän on sanonut sen teille ripillä, eikö
totta?... Milloinkaan en olisi uskaltanut häneltä kysyä rakastaako hän
minua, milloinkaan en olisi saanut sitä tietää... Oi, kuinka olen
teille kiitollinen!

Lazare setä oli aivan punainen. Hän tunsi, että oli menetellyt
taitamattomasti. Hän oli luullut, etten ensi kertaa ollut yhdessä
nuoren tytön kanssa ja siten antoi hän minulle varmuuden, kun en vielä
uskaltanut uneksia toivostakaan. Hän vaikeni nyt vuorostaan ja minä
tulin kaunopuheiseksi.

-- Ymmärrän kaikki, jatkoin minä. Te olette oikeassa, minun täytyy
tehdä työtä ansaitakseni Babetin. Mutta saattepa nähdä kuinka rohkea
minä olen... Oi kuinka te olette hyvä Lazare setä ja kuinka hyvin te
puhutte! Ymmärrän mitä kevät puhuu, tahdon, että minunkin kesäni on
oleva voimakas, syksyni hedelmällinen. Täällä on hyvä olla, täältä
näkyy koko laakso; minä olen nuori kuten se, tunnen itsessäni
nuoruuden, joka pyrkii täyttämään tehtäväänsä...

Setäni tyynnytti minua.

-- Hyvä on, Jean, sanoi hän. Olen kauvan toivonut tekeväni sinusta
papin ja siinä tarkoituksessa olen myös antanut sinulle opetusta. Mutta
se, mitä olen tänä aamuna nähnyt virran partaalla, pakoittaa minut
luopumaan rakkaimmasta toiveestani. Taivas ohjaa meidän askeleitamme.
Sinä tulet rakastamaan Jumalaa toisella tavalla... Sinä et saa jäädä
tähän kylään, tahdon että palaat vasta ijän ja työn kypsyttämänä. Olen
valinnut sinulle kirjaltajan ammatin, tietosi tulevat olemaan sinulle
hyödyksi. Muuan ystäväni, eräs kirjanpainaja Grenoblessa odottaa sinua
ensi maanantaina.

Minut valtasi levottomuus.

-- Ja minä palaan mennäkseni naimisiin Babetin kanssa? kysyin minä.

Setäni hymyili tuskin huomattavasti. Vastaamatta suoraan hän sanoi:

-- Kaikki muu on taivaan huomassa.

-- Taivas olette te, minä uskon hyvyyteenne. Oi setäni, pitäkää huolta,
ettei Babet unohda minua. Minä teen työtä hänen tähtensä.

Silloin Lazare setä osoitti vielä kerran laaksoa, joka tulvehti
valosta, kuumana ja kultaisena.

-- Siinä on toivo, sanoi hän. Älä ole niin vanha kuin minä, Jean.
Unohda saarnani, ole tietämätöin kun tämä laakso. Se ei ajattele
syksyä, se nauttii omasta ilostaan, se tekee työtä huoletonna ja
rohkeana. Se toivoo.

Ja me palasimme pappilaan kävellen hitaasti auringon kuivaamassa
ruohikossa, keskustellen liikutettuina läheisestä erostamme. Aamiainen
oli jäähtynyt, niinkuin olin arvannut, mutta siitä minä vähän välitin.
Sain kyyneleet silmiini joka kerran kuin katsoin Lazare setää. Ja
Babetia muistaessani sydämeni sykki tykehtyäkseen.

En muista, mitä tein lopun päivää. Luulen, että menin loikomaan pajujen
alle virran partaalle. Setäni oli oikeassa, maa työskenteli.
Kallistaessani korvaani nurmikkoon olin kuulevinani yhtämittaista
huminaa. Silloin uneksin elämästäni. Painautuneena ruohikkoon
kuvittelin elämää täynnä työntekoa Babetin ja Lazare sedän rinnalla.
Maan elinvoimainen nuoruus oli täyttänyt rintani, jota painoin lujasti
maaemoa vasten ja oli hetkiä, jolloin kuvittelin olevani yksi
voimakkaista pajuista ympärilläni. Illalla en voinut syödä päivällistä.
Setäni ymmärsi epäilemättä ajatukset, jotka minua tukehuttivat, sillä
hän ei ollut huomaavinaan ruokahalunpuutettani. Heti kun saatoin nousta
pöydästä, kiiruhdin jälleen ulos hengittämään raitista ilmaa.

Raitis tuuli puhalsi virralta päin, jonka kumea kohina kuului kaukaa.
Pehmeä valo lankesi taivaasta. Laakso levisi kuin rannaton varjomeri,
tyynenä ja läpinäkyvänä. Ilmasta kuului epäselviä ääniä, jonkunlaista
intohimoista värinää, kuten suurten silpien suhinaa, pääni päältä.
Pistäviä tuoksuja nousi maasta ruohon raittiin tuoksun kera.

Olin mennyt ulos saadakseni nähdä Babetin, tiesin, että hän tuli joka
ilta pappilaan ja minä kätkeysin pensasaidan taakse. En ollut enään ujo
kuten aamulla; pidin aivan luonnollisena odottaa häntä siellä, koska
hän rakasti minua ja koska minun täytyi ilmoittaa hänelle lähtöni.

Kun kirkkaassa yössä näin hänen hameensa, kävin hiljaa häntä vastaan.
Sitten kuiskasin matalalla äänellä.

-- Babet, Babet, se olen minä.

Hän ei tuntenut minua ensin, hän säikähtyi. Kun hän tunsi minut, näytti
hän yhä enemmän pelästyneeltä, mikä minua suuresti kummastutti.

-- Tekö se olette, herra Jean? sanoi hän. Mitä teette täällä? Mitä te
tahdotte?

Olin häntä lähellä, otin häntä kädestä.

-- Rakastattehan minua, eikö totta?

-- Minä, kuka sen on teille sanonut?

-- Lazare setä.

Hän oli hämmästyksen lyömä. Hänen kätensä alkoi vavista kädessäni. Kun
hän aikoi paeta tartuin hänen toiseenkin käteensä. Me seisoimme
vastatusten jonkunlaisessa syvennyksessä, jonka pensas-aita muodosti ja
minä tunsin Babetin läähättävän hengityksen kasvoillani. Yön viileys ja
värisevä hiljaisuus ympäröi meitä.

-- En tiedä, sopersi nuori tyttö, en ole milloinkaan sitä sanonut...
Herra kirkkoherra on ymmärtänyt väärin... Pyydän, päästäkää minut, on
kiire.

-- Ei, ei, sanoin minä, tahdon, että te tiedätte minun lähtevän
huomenna pois ja että te lupaatte aina minua rakastaa.

-- Te lähdette huomenna!

Kuinka paljon hellyyttä panikaan Babet tuohon suloiseen
huudahdukseensa! Olen vieläkin kuulevinani hänen säikähtyneen äänensä,
täynnä surua ja rakkautta.

-- Näettehän, huudahdin minä vuorostani, että Lazare setä on puhunut
totta. Hän ei muuten milloinkaan valhettelekaan. Te rakastatte minua,
te rakastatte minua Babet! Tänä aamuna ovat huulenne aivan hiljaa
kertoneet sen sormilleni.

Ja minä sain hänet istuutumaan pensaiden juurelle. Muistissani on
säilynyt ensimäinen rakkaudenkeskusteluni hartaassa viattomuudessaan.
Babet kuunteli minua kuin pieni sisar. Hän ei enää pelännyt, hän kertoi
rakkautensa tarinan. Me teimme juhlallisia lupauksia, viattomia
tunnustuksia, rakensimme lukemattomia suunnitelmia. Hän vannoi, ettei
tulisi menemään naimisiin kenenkään muun kuin minun kanssani, minä
vannoin, että tulisin työllä ja rakkaudella ansaitsemaan hänen kätensä.
Pensaiden takana oli sirkka, joka säesti keskusteluamme toivoa
herättävällä laulullaan ja koko hämärässä kuiskiva laakso tuntui
innokkaasti kuuntelevan meidän hiljaista jutteluamme.

Me erosimme unohtaen suudella toisiamme.

Kun palasin pieneen huoneeseeni, tuntui minusta, kuin olisin jättänyt
sen vähintäin vuosi sitten. Tämä lyhyt päivä tuntui minusta ikuiselta
onnessaan. Se oli kevätpäiväni, elämäni lämpöisin ja tuoksuvin päivä,
jonka muisto nykyhetkellä on kaukainen ja liikutettu ääni
nuoruudestani.



II.

Kesä.


Kun sinä päivänä kello kolme aamulla heräsin, makasin paljaalla maalla
lopen uuvuksissa, kasvot hiessä. Helteinen ja painostava kesäkuunyö
painoi raskaana rintaani.

Ympärilläni nukkuivat toverini vaippoihinsa kääriytyneinä; he
muodostivat mustia täpliä harmaassa maassa ja hämärä tasanko
läähätti: olin kuulevinani nukkuvan joukon kovan hengityksen. Etäisiä
huutoja, hevosten hirnuntaa, aseiden kalinaa kuului värähtelevässä
hiljaisuudessa.

Puolenyön aikaan oli sotajoukko pysähtynyt ja me olimme saaneet käskyn
panna nukkumaan. Kolme päivää olimme marssineet auringon paahtamina,
tomun sokaisemina. Vihollinen oli vihdoinkin edessämme, kukkuloilla
taivaanrannalla. Päivän koittaessa piti ratkaiseva taistelu
taisteltaman.

Uupumus oli minut vallannut Kolme tuntia olin nukkunut liikahtamatta,
uneksumatta, kuin rikkirevittynä. Juuri liiallinen väsymys oli minut
herättänyt. Seljälläni loikoen, silmät selki selällään ajattelin
katsellen yöhön, ajattelin tuota taistelua, tuota murhaamista, jota
aurinko kohta tulisi valaisemaan. Jo kuusi vuotta olin jokaisessa
taistelussa ensimäisen laukauksen pamahtaessa sanonut jäähyväiset
rakkailleni, Babetille, setä Lazarelle. Ja juuri nyt kun vain kuukausi
puuttui vapautumisestani, täytyi minun vielä kerran sanoa heille
jäähyväiset, tällä kertaa kenties ijäksi.

Sitten tulivat ajatukseni lempeämmiksi. Kun suljin silmäni näin Babetin
ja Lazare sedän. Kuinka siitä olikaan pitkä aika, kun olin heitä
syleillyt. Muistin eropäivämme; setäni valitti, että hän oli niin
köyhä, että hänen täytyi antaa minun lähteä, ja Babet oli illalla
vannonut odottavansa minua, vannonut, ettei milloinkaan tulisi
rakastamaan muita kuin minua. Minun oli täytynyt jättää kaikki,
isäntäni Grenoblessa, ystäväni Dourgesissa. Silloin tällöin oli tullut
muutamia kirjeitä minulle kertomaan, että minua yhä vielä rakastettiin
ja että onni odotti minua rakastetussa laaksossani. Ja minä, minun
täytyi taistella, täytyi antaa tappaa itseni.

Rupesin uneksimaan kotiintuloani. Näin vanhan setäraukkani pappilan
kynnyksellä ojentavan minua kohden vapisevat käsivartensa; ja hänen
takanaan oli Babet aivan punaisena, hymyillen kyynelten läpi. Minä
heittäydyin heidän syliinsä ja syleilin heitä sopertaen...

Äkkiä rummun pärinä sai minut takaisin kauheaan todellisuuteen. Aamu
oli koittanut, harmaa tasanko laajeni aamu-usvassa. Maa alkoi elää,
joka taholta kohosi epäselviä haamuja. Kasvava melu täytti ilman;
kuului torventoitotusta, hevosten kavioiden kopinaa, tykistön jyrinää,
komennushuutoja. Sota kohosi uhkaavana onnenunelmieni väliin.

Nousin vaivaloisesti, oli aivan kuin jäseneni olisivat olleet poikki ja
pääni olisi ollut halaistu. Kokosin kiireesti mieheni, sillä minun on
sanottava, että olin kohonnut kersantiksi. Saimme määräyksen asettua
vasemmalle ja ottaa haltuumme muuan pieni kukkula, joka vallitsi
tasankoa.

Juuri kun olimme lähdössä, juoksi kirjeenkantaja ohitse ja huusi:

-- Kirje kersantti Gourdonille!

Ja hän ojensi minulle ryppyisen ja tahrautuneen kirjeen, joka kukaties
jo viikon oli kuleksinut postinhoitajan laukussa. Tuskin ennätin tuntea
Lazare setäni käsialan.

-- Eteenpäin mars! huusi päällikkö.

Minun täytyi marssia. Muutaman silmänräpäyksen pidin rakasta kirjettäni
kädessä ahmien sitä katseillani; se poltti sormiani, olisin antanut
mitä tahansa, jos olisin saanut istuutua, itkeä mielinmäärin sitä
lukiessani. Minun oli pakko kätkeä se takkini alle sydäntäni vasten.

En ollut milloinkaan tuntenut niin suurta tuskaa. Lohduttaakseni
itseäni ajattelin, mitä setäni oli usein toistanut: olin elämäni
kesässä, tulisen taistelun hetki oli käsissä, minun oli urheasti
täytettävä velvollisuuteni, jos mielin saada rauhallisen ja
hedelmällisen syksyn. Mutta nämät ajatukset tekivät minut yhä
toivottomammaksi; kirje, joka tuli minulle kertomaan onnesta poltti
sydäntäni, jossa heräsi vastenmielisyys sodan mielettömyyttä vastaan.
Ja minä en voinut edes lukea sitä! Tulisin kukaties kuolemaan saamatta
tietää mitä se sisälsi, kuulematta viimeisen kerran Lazare sedän
lempeitä sanoja.

Olimme ennättäneet kukkulalle. Meidän oli odotettava määräystä lähteä
eteenpäin. Taistelukenttä oli mainiosti valittu, jotta mielinmäärin
saattoi tappaa toisiaan. Suunnaton lakeus levisi usean penikulman
laajuudelta aivan paljaana, ilman ainoatakaan puuta, ainoatakaan taloa.
Pensasaidat ja pensaikot muodostivat pieniä täpliä valkeassa maassa. En
ole milloinkaan nähnyt sellaista kenttää, tomumerta, maaperää, joka
sieltä täältä oli halkeillut näyttäen ruskeat sisuksensa. Ja
milloinkaan en myöskään ole nähnyt niin hehkuvan kirkasta taivasta,
niin kaunista ja helteistä kesäkuun päivää; kello kahdeksalta poltti
lämminnyt ilma kasvojamme.

Jo kauvan aikaa oli kuulunut ammunnan epäsäännöllinen pauke, kanuunan
kumean äänen säestämänä. Viholliset, vaaleapukuiset itävaltalaiset
olivat lähteneet kukkuloilta ja kenttä oli täynnä pitkiä miesrivejä,
jotka näyttivät hyönteisten suuruisilta. Olisi voinut luulla sitä
levottomaksi muurahaiskeoksi. Savupilviä leijaili taistelukentän
päällä. Aika ajoin, kun savupilvet hajosivat näin sotilaita, jotka
pakenivat äkillisen kauhun valtaamina. Oli kauhunhetkiä, jolloin miehet
pakenivat, ja häpeän- ja rohkeudenpuuskia, jotka _jälleen_ saattoivat
heidät luotituiskuun.

En kuullut haavoittuneiden huutoja, enkä nähnyt veren vuotavan. Näin
vain mustien pilkkujen kaltaisina kuolleet, jotka pataljoonat jättivät
jälkeensä. Aloin uteliaana katsella jo ukkojen liikkeitä ja minua
harmitti savu, joka peitti minulta suuren osan näytelmää. Tunsin
jonkunlaista itsekästä iloa tietäessäni olevani turvassa, kun toiset
kuolivat.

Kello yhdeksältä saimme käskyn lähteä eteenpäin. Me laskeuduimme
kukkulalta voimisteluaskelin, suuntasimme kulkumme keskustaa kohti,
joka oli vaarassa. Askeleittemme säännöllinen töminä tuntui
kammottavalta. Rohkeimmatkin meistä läähättivät kasvot kalpeina ja
vääntyneinä.

Olen luvannut sanoa totuuden. Ensimäisten luotien vinkuessa pysähtyi
pataljoona äkkiä valmiina pakenemaan.

-- Eteenpäin, eteenpäin! huusivat päälliköt.

Mutta me seisoimme kuin kiinninaulattuina maahan ja kumarruimme joka
kerta kun luoti vinkui korvissamme. Tämä liike on vaistomainen; ellei
häpeä olisi minua pidättänyt, olisin heittäytynyt vatsalleni tomuun.

Edessämme oli suuri savuesirippu, jonka läpi emme uskaltaneet. Punaiset
salamat halkaisivat savun. Ja me vapisimme, emmekä vieläkään
liikahtaneet. Mutta kuulat tulivat meidän luoksemme asti; sotamiehiä
kaatui ulvoen. Päälliköt huusivat kovemmin:

-- Eteenpäin, eteenpäin!

Taaimmaiset rivit, joka tunkivat päällemme, pakoittivat meidät
liikkumaan. Silloin me kokosimme uudelleen rohkeutemme ja sulkien
silmämme astuimme savupilveen.

Hirmuinen raivo oli vallannut meidät. Kun pysähtymishuuto kuului,
saatoimme töintuskin pysähtyä. Liikkumattomana ollessa valtaa pelko,
tekee mieli paeta. Ampuminen alkoi. Me ammuimme eteemme tähtäämättä,
tuntien jonkunlaista huojennusta saadessamme lähettää kuulia savuun.
Muistan, että laukasin koneellisesti, huulet yhteenpuristettuina,
silmät suurina; en enää pelännyt, sillä totta puhuen, en enää tiennyt
elinkö edes. Yksi ainoa ajatus liikkui päässäni: minun oli ammuttava
kunnes kaikki oli lopussa. Vasemmanpuolinen naapurini sai kuulan
kasvoihinsa ja kaatui minun päälleni; minä työnsin hänet raa'asti pois
pyyhkien poskeani, joka oli peittynyt vereen. Ja minä rupesin jälleen
ampumaan.

Muistan vielä nähneeni everstimme herra de Montrevertin, joka varmana
ja suorana istui hevosen selässä, katsellen rauhallisena sivulta
vihollista. Tämä mies oli minusta kuin jättiläinen. Hän ei voinut
ampumisella hälventää ajatuksiaan ja hänen rintansa oli siinä aivan
leveänä meidän yläpuolellamme. Vähänväliä hän katsoi alas ja huusi
kovalla äänellä: -- Sulkekaa rivit, sulkekaa rivit! Ja me suljimme
rivit kuin lampaat, polkien tylsinä kuolleita ja ammuimme yhä. Tähän
asti oli vihollinen lähettänyt meihin vain kiväärinkuulia, nyt kuului
kumea pamaus, tykinkuula kaatoi meiltä viisi miestä. Patteri, jonka
täytyi olla aivan meitä vastapäätä, ja jota emme voineet nähdä, oli
alkanut tulen. Kuulat iskivät lakkaamatta miltei samaan paikkaan,
tekien riviin verisen aukon, jonka me heti tukimme säikähtyneiden
eläinten itsepintaisuudella.

-- Sulkekaa rivit, sulkekaa rivit! toisti eversti kylmästi.

Me annoimme kanuunille ihmislihaa raadeltavaksi. Joka kerta kun sotilas
kaatui astuin askeleen surmaa kohti, lähenin sitä paikkaa, jossa
kanuunankuulat kumeasti jyrisivät, musertaen miehet, joiden oli tullut
vuoro kuolla. Ruumiita kokoontui sille paikalle ja kohta eivät kuulat
enää tavanneet muuta kuin läjän silvottuja ruumiita, jokainen uusi
kanuunanlaukaus lennätti ilmaan jäsenienpalasia. Me emme enää voineet
sulkea rivejä.

-- Hyökätkää pajuneteilla!

Ja pataljoona juoksi raivoisana kuulasateessa kanuunia kohti.
Savu-esirippu meni rikki, me näimme pienellä mäellä vihollisen
tykistön, joka oli punaisena tulesta, ja jonka kaikki kanuunat olivat
tähdätyt meitä vastaan. Mutta hyökkäys oli tehty, kuulat sattuivat enää
vain kuolleisiin.

Minä juoksin eversti Montrevertin rinnalla, jonka hevonen oli surmattu
ja joka taisteli kuin pelkkä sotamies. Äkkiä sattui minuun kuula,
tuntui kuin rintani olisi avautunut ja olkapääni irroitettu ruumiista.
Raju tuuli pyyhkäisi kasvojani.

Ja minä kaaduin. Eversti kaatui viereeni. Syvä huumaus piti minua
kahleissaan. Silmät auki katselin eteeni mitään näkemättä, oli kuin ei
minulla enää olisi ollut jäseniä, kuin olisivat aivoni olleet tyhjät.
En kärsinyt, sillä elämä näytti paenneen ruumiistani.

Raskaana, armotta lankesi aurinko suoraan kasvoilleni kuin hehkuva
lyijy. En sitä tuntenut. Vähitellen elämä minuun palasi; jäseseni
tulivat kevyemmiksi, olkapääni yksin pysyi suunnattoman painon
musertamana. Vaistomaisesti kuin haavoitettu eläin aijoin silloin
nousta istumaan. Minulta pääsi tuskan huudahdus ja minä vaivuin
takaisin maahan.

Mutta minähän elin nyt, minä näin, minä ymmärsin. Tasanko levisi
paljaana ja autiona, aivan valkoisena auringonpaisteessa. Hehkuvan
kirkas taivas kaareutui sen hävityksen yli, ruumisläjät nukkuivat
kuumuudessa ja maahan hakatut puut, jotka kuivettuivat, olivat nekin
kuin ruumiita. Kamala hiljaisuus ympäröi kuolleita, mutta silloin
tällöin särki tämän hiljaisuuden koleat valitushuudot, jotka saivat sen
väräjämään. Kukkuloilla taivaanrannalla leijaili pieniä savupilviä,
jotka muodostivat harmaita täpliä taivaan kirkkaaseen sineen. Taistelua
jatkui kukkuloilla.

Ajattelin, että me olimme voittaneet ja tunsin itsekästä iloa
ajatellessani, että saatoin kuolla rauhassa tällä autiolla kentällä.
Ympärilläni oli maa musta. Kohottaessani päätäni näin muutaman metrin
päässä vihollisten tykistön, jonka kimppuun olimme hyökänneet. Taistelu
oli mahtanut olla kauhea: mäen peittivät revityt ja muodottomat
ruumiit, verta oli vuotanut niin virtanaan, että tomu oli kuin suuri
punainen matto. Ruumiiden yläpuolella näkyivät kanuunain tummat suut.
Minä värisin kuunnellessani noiden kanuunain äänettömyyttä.

Hiljaa, äärettömän varovaisesti onnistui minun viimein asettua
vatsalleni. Nojasin päätäni suurta, aivan veren tahraamaa kiveä vasten
ja otin povestani Lazare setäni kirjeen. Panin sen silmieni eteen,
mutta kyyneleeni estivät minua sitä lukemasta.

Ja aurinko paahtoi selkääni, veren kirpeä haju kirveli kurkkuani.
Ympärilläni oli sydäntäviiltävä taistelutanner, olin kuin
kuolemankankeuden jäykistämä. Sydänparkani itki tässä tuonen kuumassa
ja inhoittavassa äänettömyydessä.

Lazare setä kirjoitti:

    'Rakas lapseni!

    Olen saanut kuulla, että sota on julistettu ja toivon vielä
    että sinä saat vapautesi ennen taistelun alkamista. Joka aamu
    rukoilen Jumalaa suojelemaan sinua uusista vaaroista, hän on
    täyttävä rukouksesi, hän sallii, että sinä kerran suljet silmäni.

    Oi Jean raukkani, minä alan vanheta, tarvitsen kipeästi
    käsivarttasi. Poismenostasi lähtien en ole enää tuntenut
    rinnallani nuoruuttasi, joka antoi minulle takaisin
    kaksikymmentä vuottani. Muistatko aamukävelyjämme
    tammikäytävässä? Nyt en uskalla kävellä puitten alla; olen
    yksin, minua peloittaa. Durance itkee. Tule pian minua
    lohduttamaan, hälventämään huoleni...'

Olin tukahtua nyyhkytyksiin, enkä voinut jatkaa. Samassa kuului
sydäntäsärkevä huuto muutaman askeleen päässä minusta. Muuan
sotamies nousi äkkiä kasvot vääntyneinä, hän kohotti vaivaloisesti
käsivartensa ja vaipui maahan vääntelehtien hirveissä kouristuksissa,
-- sitten ei hän liikkunut enää.

    'Toivon Jumalaan, jatkoi setäni, hän tuo sinut takaisin
    Dourgesiin terveenä ja raittiina, ja me alotamme uutta
    rauhallista elämää. Annahan kun uneksin ääneen, kerron
    sinulle tulevaisuuden suunnitelmistani.

    Sinä et enää mene Grenobleen, sinä jäät luokseni; minä teen
    lapsestani maaemon pojan, maamiehen, joka iloisena elää
    peltotöissään.

    Ja minä tulen taloosi. Vapisevat käteni eivät kohta enää voi
    pidellä hostiaa. En pyydä taivaalta muuta kuin saada kaksi
    vuotta elää siten luonasi. Se olisi palkka muutamista hyvistä
    töistä, jotka olen tehnyt. Sinä kuljet silloin välistä kanssani
    rakkaan laaksomme polkuja pitkin, täällä, missä jokainen kallio,
    jokainen pensaisto muistuttaa minua nuoruudestasi, jota niin
    suuresti olen rakastanut...'

Minun oli pakko vielä kerran keskeyttää. Tunsin olkapäässäni niin rajua
kipua, että olin toisen kerran mennä tainnoksiin. Hirveä levottomuus
valtasi minut; minusta näytti, että ammunta läheni, ja minä ajattelin
kauhulla, että sotajoukkomme peräytyisi ja paetessaan tallaisi
ruumiini. Mutta minä en vieläkään nähnyt muuta kuin pieniä savupilviä,
jotka leijailivat kukkuloilla.

Lazare setä jatkoi:

    'Ja meitä olisi kolme, jotka rakastaisimme toisiamme. Oi
    rakastettu Jean, kuinka sinä olit oikeassa antaessasi hänelle
    eräänä aamuna juoda Durancen rannalla. Minä epäilin Babetia,
    olin vihainen ja nyt minä olen kateellinen, sillä ymmärrän
    hyvin, etten minä voi milloinkaan sinua niin rakastaa kuin
    hän sinua rakastaa. "Sanokaa hänelle", sanoi hän minulle eilen
    punastuen, "että jos hän antaa tappaa itsensä, heittäydyn
    minä jokeen sillä kohtaa, missä hän antoi minulle juoda."

    Jumalan rakkauden nimessä säästä elämääsi. On asioita, joita
    minä en ymmärrä, mutta minä tunnen kuitenkin, että onni odottaa
    sinua täällä. Nimitän jo Babetia tyttärekseni; näen hänet
    rinnallasi kirkossa, siunatessani teidän liittonne. Tahdon,
    että se on oleva viimeinen messuni.

    Babet on nyt suuri ja kaunis tyttö. Hän auttaa sinua töissäsi...'

Laukausten ääni oli etääntynyt. Minä itkin suloisia kyyneleitä.
Sotamiehet, jotka korisivat kanuunanpyörien välissä päästivät kolkkoja
valitushuutoja. Näin yhden, joka ponnisteli irtautuakseen toveristaan,
joka oli haavoitettu kuten hänkin ja jonka ruumis pusersi hänen
rintaansa. Ja kun tämä valittaen taisteli vastaan, työnsi sotamies
hänet tylysti pois, niin että hän alkoi vieriä mäenrinnettä alas,
ulvoen tuskasta. Tähän valitukseen vastasi korina ruumisläjästä.

Laskevan auringon säteet olivat vaaleanpunaiset. Taivaan sini oli
käynyt vaaleammaksi.

Luin Lazare sedän kirjeen loppuun

    'Aijoin ainoastaan, sanoi hän vielä, antaa sinulle meistä
    tietoja, rukoilla sinua tulemaan mahdollisimman pian tekemään
    meidät onnellisiksi. Ja nyt minä itken, lörpöttelen kuin vanha
    lapsi. Jean, minä rukoilen, ja Jumala on hyvä.

    Vastaa minulle pian, määrää jos mahdollista tulopäiväsi.
    Babet ja minä laskemme viikkoja. Näkemiin, rohkeutta.'

Tulopäiväni...! Suutelin nyyhkyttäen kirjettä, hetken aikaa luulin
suutelevani Babetia ja Lazare setää. Milloinkaan en varmaankaan saisi
heitä nähdä. Kuolisin kuin koira tomuun polttavan auringon alla. Ja
tällä surullisella kentällä, kuolinkorinain keskellä sanoivat rakkaani
minulle jäähyväiset. Korvani suhisivat hiljaisuudessa; katselin
valkeata veren peittämää maata, joka levisi autiona aina taivaanrannan
harmaisiin viivoihin. Toistin itsekseni: "Minun täytyy kuolla". Suljin
silmäni, muistin Babetia ja Lazare setää.

En tiedä kuinka pitkän ajan vietin tuskallisessa horroksessa.
Sydämeni kärsi enemmän kuin ruumiini. Kuumat kyyneleet vierivät
hitaasti poskilleni. Huolimatta kuumeen herättämistä tuskallisista
ajatuksista kuulin korinaa, joka muistutti sairaan lapsen valitusta.
Aika ajoin heräsin, katselin ihmetellen taivasta.

Ymmärsin viimein, että herra de Montrevert muutaman askeleen päässä
siten valitti. Olin luullut hänen saaneen surmansa. Hän makasi kasvot
maata vasten kädet levitettyinä. Tämä mies oli ollut hyvä minulle ja
minä ajattelin, etten voinut antaa hänen kuolla siten kasvot maassa, ja
minä aloin ryömiä häntä kohden.

Kaksi ruumista eroitti meidät. Aijoin ensin kiivetä niiden ylitse
lyhentääkseni matkaa, sillä joka kerran kun liikahdin, koski
olkapäähäni kamalasti. Mutta minä en uskaltanut. Ryömin polvillani
auttaen toisella kädelläni. Päästyäni everstin luo, huokasin
helpotuksesta, minusta tuntui, että olin vähemmin yksin; me kuolisimme
yhdessä, eikä tämä yhteinen kuolema minua kauhistuttanut.

Tahdoin, että hän näkisi auringon ja käänsin hänet mahdollisimman
hellävaroen. Kun auringonsäteet sattuivat hänen kasvoihinsa, huokasi
hän raskaasti, ja hän aukaisi silmänsä. Kumartuneena hänen ylitseen
minä koetin hymyillä. Hän painoi jälleen silmänsä umpeen; hänen
vapisevista huulistaan ymmärsin, että hän oli tajussaan ja kärsi.

-- Tekö se olette Gourdon, sanoi hän viimein heikolla äänellä, olemmeko
voittaneet taistelun.

-- Luulen niin, eversti, vastasin minä.

Hän oli hetkisen hiljaa. Sitten aukaisi hän silmänsä ja katsoi minuun.

-- Mihin olette haavoitettu? kysyi hän.

-- Olkapäähän... Entä te, eversti?

-- Luulen, että kyynäspääni on musertunut... Muistelen, että sama kuula
on meitä tällätavoin pidellyt, poikaseni.

Hän koetti nousta istumaan.

-- No niin, sanoi hän äkillisellä iloisuudella; emmehän jääne tähän
makaamaan.

Ette voi uskoa, kuinka tuo rohkea hyväntahtoisuus rohkaisi ja vahvisti
minua. Olin aivan toisella mielellä siitä lähtien kun meitä oli kaksi
taistelemassa kuolemaa vastaan.

-- Odottakaahan, huudahdin minä, minä sidon nenäliinallani
käsivartenne, ja me koetamme auttaa toisiamme lähimpään
kenttäsairaalaan.

-- Tehkää niin, poikani... Älkää puristako liian lujasti... Ottakaamme
nyt toisiamme terveestä kädestä ja koettakaamme nousta.

Me nousimme horjuen. Olimme menettäneet paljon verta; meitä pyörrytti,
jalkamme eivät kannattaneet. Meitä olisi voinut luulla humalaisiksi,
kun me tukien toisiamme hoipertelimme eteenpäin, tehden mutkia
kuolleita välttääksemme. Aurinko laski ruusunpunaisena, ja meidän
jättiläismäiset varjomme tanssivat eriskummallisina taistelukentällä.
Se oli kauniin päivän ilta.

Eversti laski leikkiä; hänen huulensa värähtelivät ja hänen naurunsa
oli nyyhkytyksen kaltaista. Tiesin kyllä, että me tulisimme kaatumaan,
voimatta enää nousta. Vähän väliä meitä pyörrytti, ja meidän oli pakko
pysähtyä ja sulkea silmämme. Kentän laidassa muodostivat sairasvaunut
harmaita täpliä tummaan maahan.

Me syöksyimme suurta kiveä vasten ja kaaduimme toinen toisemme päälle.
Eversti kiroili kuin pakana. Me koetimme ryömiä nelinkontin takertuen
pensaisiin. Me ryömimme täten satasen metriä. Mutta polvemme vuosivat
verta.

-- Nyt olen saanut kyllikseni, sanoi eversti laskeutuen makaamaan.
Tulkoot minua hakemaan jos tahtovat. Nukkukaamme.

Minulla oli vielä voimia nousta puolittain seisomaan ja huutaa niin
kovasti kuin jaksoin. Miehet, jotka kulkivat etäältä ohi haavoittuneita
etsimään, kiiruhtivat luo ja nostivat meidät vierekkäin paareille.

-- Toveri, sanoi eversti meitä poisvietäessä, kuolema ei huoli meistä.
Saan kiittää teitä elämästäni, suoritan teille velkani sinä päivänä,
jolloin te tarvitsette minua... Antakaa minulle kätenne.

Minä laskin käteni hänen käteensä ja niin saavuimme me sotasairaalaan.
Oli sytytetty soihtuja. Lääkärit leikkasivat ja sahasivat surkean
voihkinan kuuluessa. Verisistä liinavaatteista levisi tympeä haju, ja
soihduista lähtevä valo teki pesuvadit tummanpunaisiksi.

Eversti kesti urhoollisesti käsivartensa sahaamisen; näin ainoastaan,
että hänen huulensa kalpenivat ja silmänsä himmenivät. Kun minun
vuoroni tuli, tutki muuan haavalääkäri olkapäätäni.

-- Siihen on sattunut tykinkuula, sanoi hän, kaksi senttimetriä
alemmas, ja te olisitte menettänyt käsivartenne. Liha vain on
vioittunut.

Ja kun kysyin apulaiselta, joka pani sidettä, oliko haavani
vaarallinen, vastasi hän nauraen:

-- Vaarallinen! Teidän täytyy kolme viikkoa pysytellä vuoteessa
hankkiaksenne takaisin voimia.

Minä käännyin seinään päin kätkeäkseni kyyneleeni. Ja sielun silmillä
näin Babet'n ja setä Lazaren, jotka levittivät sylinsä. Olin verisillä
taisteluilla päättänyt elämäni kesäpäivän.



Syksy.


Oli lähes viisitoista vuotta siitä, kun olin Babetin kanssa viettänyt
häitä Lazare sedän pienessä kirkossa. Olimme etsinneet onnea rakkaasta
laaksostamme. Olin ruvennut maanviljelijäksi; Durance, ensimäinen
rakastettuni oli nyt minua kohtaan hyvä äiti, joka näytti huvikseen
tekevän peltoni lihaviksi ja hedelmällisiksi. Noudattamalla uusia
viljelystapoja tuli minusta vähitellen seudun rikkaimpia maanomistajia.

Vaimoni vanhempien kuollessa me olimme ostaneet tammikäytävän ja niityt
joen varrella. Tälle alueelle olin rakentanut vaatimattoman asunnon,
jota täytyi pian laajentaa; joka vuosi olin tilaisuudessa liittämään
maihini jonkun läheisen pellon ja aittamme olivat liian ahtaat
sadoillemme.

Nämät viisitoista vuotta olivat olleet tyynet ja onnelliset. Ne olivat
vierineet hiljaisessa ilossa ja jättäneet minuun vain epäselvän muiston
rauhallisesta ja rikkomattomasta onnesta. Lazare setä oli toteuttanut
unelmansa ja muuttanut luoksemme; hänen korkea ikänsä ei sallinut hänen
enää edes joka aamu lukea rukouskirjaansa. Hän kaipasi toisinaan
rakasta kirkkoaan ja lohduttautui tekemällä vierailun nuoren
apulaispapin, seuraajansa luona. Jo auringon noustessa hän tuli alas
pienestä kamaristaan ja usein hän seurasi minua niityille, nauttien
raittiista ilmasta, saaden uutta nuoruutta maan voimakkaista
tuoksuista.

Yksi ainoa ikävä seikka sai meidät toisinaan huokaamaan. Meitä
ympäröivässä hedelmällisyydessä pysyi Babet hedelmättömänä. Vaikka
meitä oli kolme toisiamme rakastamassa, tunsimme joskus itsemme
yksinäisiksi: meillä olisi pitänyt olla jaloissamme vaaleatukkainen
pää, joka olisi meitä kiusotellut ja hyväillyt.

Lazare setä pelkäsi hirveästi kuolevansa ennenkuin pääsi isosedäksi.
Hän oli tullut uudelleen lapseksi, hän suri, ettei Babet antanut
hänelle toveria, joka olisi leikkinyt hänen kanssaan. Sinä päivänä,
jona vaimoni epäröiden uskoi meille, että meitä ehkä pian tulisi
olemaan neljä, oli rakas setä aivan kalpea, pidättäen kyyneleitään. Hän
syleili meitä ja ajatteli jo kastamista ja puhui lapsesta aivankuin se
olisi ollut kolmen, neljän vuoden vanha.

Ja kuukaudet vierivät kasvavassa rakkaudessa. Me puhuimme hiljaa
keskenämme odottaen jotakin. Minä en enää vain rakastanut Babetia, minä
jumaloin häntä kädet ristissä, minä jumaloin häntä kahden tähden, hänen
itsensä ja pienokaisen tähden.

Suuri päivä läheni. Olin haettanut Grenoblesta kätilön, joka ei enää
lähtenyt talosta. Setä oli hirveässä tuskassa; hän ei ymmärtänyt mitään
sellaisista asioista, hän meni niin pitkälle, että hän sanoi minulle
tehneensä väärin ruvetessaan papiksi ja katuvansa kovin, ettei ollut
ruvennut lääkäriksi.

Eräänä syyskuun aamuna kello kuudelta astuin rakkaan Babetini
huoneeseen. Hän nukkui vielä. Hänen hymyilevät kasvonsa lepäsivät
rauhallisesti valkoisella tyynynpäällisellä. Kumarruin hengitystäni
pidättäen. Taivas siunasi ylenmäärin minua antimillaan. Ajattelin
yht'äkkiä sitä kesäpäivää, jolloin olin valkeroinnut maassa ja tunsin
samalla ympärilläni työn hyvinvoinnin ja onnen rauhan. Kelpo vaimoni
nukkui rusoposkisena suuressa vuoteessaan ja koko huone kertoi minulle
viidestätoista onnen vuodesta.

Suutelin kevyesti Babetia huulille. Hän aukaisi silmänsä, hymyili
minulle mitään sanomatta. Tunsin kiihkeätä halua ottaa hänet syliini,
painaa hänet sydäntäni vasten, mutta pitkään aikaan olin tuskin
uskaltanut puristaa hänen kättään, niin hauraalta ja pyhältä hän
minusta tuntui.

Istuuduin vuoteen laidalle ja kysyin hiljaa:

-- Tapahtuuko se tänään?

-- En luule sitä, vastasi hän... Näin unta, että minulla oli poika; hän
oli jo hyvin suuri ja hänellä oli ihastuttavat pienet mustat viikset...
Lazare setäkin kertoi eilen nähneensä hänet unessa.

Tein suuren tyhmyyden.

-- Minä tunnen lapsen paremmin kuin te, sanoin minä. Minä näen sen joka
yö. Se on tyttö.

Ja kun Babet itkuun valmiina kääntyi seinään päin, ymmärsin minä
tyhmyyteni ja lisäsin kiireesti:

-- Sanonko, että se on tyttö... en ole ihan varma. Näen lapsen aivan
pienenä pitkässä valkoisessa hameessa... Varmaankin se on poika.

Babet suuteli minua palkinnoksi tästä järkevästä puheesta.

-- Mene valvomaan viininkorjuuta, virkkoi hän. Tunnen itseni tyyneksi
tänään.

-- Annathan ilmoittaa minulle, jos jotakin tapahtuisi.

-- Kyllä, kyllä... Olen hyvin väsynyt. Nukahdan vielä vähän. Ethän ole
vihainen laiskuudestani...?

Ja Babet sulki silmänsä väsyneenä ja liikutettuna. Minä olin yhä
kumartuneena hänen ylitseen tuntien kasvoillani hänen huuliensa
lämpimän henkäyksen. Hän vaipui vähitellen uneen lakkaamatta
hymyilemästä. Silloin irroitin sanomattoman varovaisesti käteni hänen
kädestään, minulta meni viisi minuuttia tämän aran tehtävän
suorittamiseen. Sitten painoin hänen otsalleen suudelman, jota hän ei
tuntenut ja poistuin sykkivin sydämin, sydän tulvillaan rakkautta.

Alhaalla pihalla tapasin Lazare sedän, Joka levottomana tähysteli
Babetin huoneen akkunaa. Heti minut nähtyään hän kysyi:

-- No, tapahtuuko se tänään?

Jo kuukauden ajan oli hän säännöllisesti joka aamu tehnyt minulle tämän
kysymyksen.

-- Ei näytä siltä, vastasin minä. Tuletteko kanssani katsomaan
viininkorjuuta?

Hän haki keppinsä ja me kuljimme pitkin tammikäytävää. Ennätettyämme
käytävän päähän, tuolle pengermälle, joka vallitsi Durancea,
pysähdyimme kumpikin ja katsoimme laaksoa.

Pieniä valkeita pilviä leijaili vaalealla taivaalla. Vaaleat
auringonsäteet lankesivat kuin kultapöly kentälle, jonka keltainen
matto levisi aivan tuuleentuneena -- siinä ei enää ollut kesän
voimakkaita valoja ja varjoja. Lehdet kultasivat paikkapaikoin mustan
maan. Virta vieri tyynemmin, uupuneena siitä, että oli koko kesän
hedelmöittänyt peltoja. Ja laakso oli rauhallinen ja voimaa uhkuva. Se
oli jo saanut talven ensimäiset rypyt, mutta sen helma oli vielä lämmin
viimeisestä luomistyöstä. Laajoine kenttineen, joista kevään ruoho oli
niitetty, oli se ylpeämpi ja kauniimpi tässä toisessa nuoruudessaan
kuten nainen, joka on täyttänyt elämäntehtävänsä.

Lazare setä oli ääneti; sitten kääntyi hän minuun päin:

-- Muistatko Jean, sanoi hän, enemmän kuin kaksikymmentä vuotta
sitten toin sinut tähän paikkaan eräänä varhaisena toukokuun aamuna.
Silloin osoitin sinulle laaksoa, joka oli kuumeentapaisessa työssä
valmistaakseen syksyn hedelmiä. Katso: laakso on vielä kerran päättänyt
päivätyönsä.

-- Muistan sen, rakas setä, vastasin minä. Pelkäsin teitä kovin sinä
päivänä, mutta te olitte hyvä ja teidän opetuksenne olivat vakuuttavat.
Olen teille velkaa kaikki iloni.

-- Niin, sinä olet syksyssä, sinä olet tehnyt työtä ja nyt korjaat
sadon. Ihminen, lapseni, on luotu maan kuvaksi. Ja samoin kuin maaemo
olemme mekin ijankaikkisia: vihreät lehdet uudestisyntyvät joka vuosi
kuivuneista lehdistä; minä uudestisynnyin sinussa ja sinä uudestisynnyt
lapsissasi. Sanon tämän, jottei vanhuus sinua peloittaisi, jotta
tietäisit kuolla rauhassa, kuten kuolevat kasvit, jotka ensi keväänä
syntyvät uuteen elämään siemenistään.

Kuuntelin setääni ja ajattelin Babetia, joka nukkui suuressa
valkoisessa vuoteessaan. Rakas olento oli synnyttävä kuten tuo voimakas
maa, joka oli antanut meille rikkautta. Hänelläkin oli syksy: hänellä
oli laakson voimakas hymyily ja levollinen laajuus. Olin näkevinäni
hänet auringonpaisteessa, väsyneenä ja onnellisena, ylevästi iloiten
äitiydestään. Enkä minä enää tiennyt, puhuiko Lazare setä rakkaasta
laaksostani vai rakkaasta Babetistani.

Me nousimme hitaasti mäille. Alhaalla pitkin Durancen rantaa olivat
niityt muistuttaen suuria heleänvihreitä mattoja, sitten tulivat
keltaiset vainiot, joita siellä täällä harmahtavat öljypuut ja hoikat
mantelipuut jakoivat käytäviin suurten välimatkojen päässä; ylinnä
olivat viinitarhat vahvoine vanoineen, joiden viiniköynnökset
laahasivat maata.

Etelä-Ranskassa kohdellaan viiniköynnöstä karkeana eukkona eikä hienona
neitona kuten pohjoisessa. Se kasvaa miten sattuu, sen mukaan miten on
sadetta ja aurinkoa. Köynnökset, jotka istutetaan kahteen pitkään
riviin, luovat ympärilleen tummaa vihreyttä. Väliin kylvetään vehnää ja
kauraa. Viinitarha muistuttaa suurta juovikasta kangaspalasta, jossa
viiniköynnösten vihreä ja sänkipellon keltainen muodostavat juovat.

Miehiä ja naisia oli kumarruksissa viinitarhoissa ja he leikkasivat
poikki viinirypäleterttuja, jotka he heittivät suurten korien pohjalle.
Setä ja minä kulimme hitaasti sänkipeltokäytäviä pitkin. Meidän
ohikulkiessamme viininkorjaajat käänsivät päätään ja tervehtivät. Setä
pysähtyi toisinaan juttelemaan vanhimpien työmiesten kera.

-- Hoi isä André, sanoi hän, onko viinirypäle ihan kypsä, tuleeko viini
hyvää tänä vuonna?

Ja talonpojat kohottivat paljaat käsivartensa ja näyttivät pitkiä
musteenmustia terttuja, joiden yhteensullotut rypäleet tuntuivat olevan
halkeamaisillaan mehukkaisuudesta ja rikkaudesta.

-- Katsokaa, herra kirkkoherra, huusivat he, nämät tässä ovat pieniä.
On sellaisia, jotka painavat monta naulaa. Ei ole kymmeneen vuoteen
ollut moista satoa.

Sitten he palasivat työhönsä. Heidän ruskeat takkinsa eroittuivat
vehreydestä. Ja paljaspäiset naiset, joilla oli sininen huivi kaulassa,
kumartuivat laulaen. Siellä oli lapsia, jotka kierittelivät
auringonpaisteessa sänkipellossa, päästellen kovia huutoja, ilahuttaen
meluamisellaan työväkeä raittiissa ilmassa. Peltojen laidassa odottivat
suuret kärryt liikkumattomina viinirypäleitä, ne kuvastuivat kirkasta
taivasta vasten ja miehet kulkivat lakkaamatta edestakaisin vieden
täysiä koreja ja tuoden takaisin tyhjiä.

Tunnustan, että tätä katsellessani heräsi minussa ylpeitä ajatuksia.
Tunsin kuinka maa eli ja synnytti uutta elämää jalkojeni alla, kypsä ja
kaikkivoipa elämä sykki viinirypäleen suonissa ja täytti voimakkailla
henkäyksillään ilman. Veri löi kuumana suonissani, oli kuin olisi
maasta uhkuva hedelmällisyys kohottanut minua ja noussut minuun. Minun
toimestani olivat nuo työntekijät työssä, nämät viinitarhat olivat
minun lapsiani, kaikki nuo pellot minun rikasta ja tottelevaista
perhettäni. Tunsin nautintoa, kun jalkani vajosivat pehmeään maahan.

Ja minä syleilin katseellani maita, jotka ulettuivat aina Duranceen
saakka, ja minä omistin nämät viinitarhat, nuot niityt, nuot
sänkipellot, nuo öljypuut. Valkea talo hohti tammikäytävän vieressä,
virta näytti hopeanauhalta, joka reunusti laidun maitteni avaraa
vihreätä viittaa. Luulin kotvan aikaa kasvavani, luulin, että
ojentamalla käsivarteni voisin sulkea syliini koko maatilani, puineen
ja niittyineen, taloineen ja viljelyksineen.

Ja juuri kun tätä katselin, näin erään palvelustytöistämme henkensä
edestä juoksevan kaitaa polkua pitkin ylös mäkeä. Hän kompasteli kiviin
kiiruhtaessaan ja heilutti molempia käsiään kutsuen meitä kiivain
elein. Kuvaamaton mielenliikutus ahdisti kurkkuani.

-- Setä, setä! huusin minä, katsokaa kuinka Marguerite juoksee...
Luulen, että se on tänään.

Lazare setä vaaleni. Palvelijatar oli vihdoinkin ennättänyt tasaiselle
maalle, hän tuli meitä kohti hypellen viiniköynnösten lävitse. Kun hän
seisoi edessäni, oli hän niin hengästynyt, ettei voinut puhua; hän oli
tukehtua ja hän painoi käsillään rintaansa.

-- Puhukaa toki! sanoin minä. Mitä on tapahtunut?

Hän päästi syvän huokauksen, kohotti käsiään ja kykeni viimein
lausumaan yhden ainoan sanan:

-- Rouva...

Minä en odottanut muuta.

-- Tulkaa, tulkaa pian Lazare setä! Oi rakasta Babet raukkaani!

Ja minä juoksin polkua alas vaarassa taittaa niskani. Viininkorjaajat,
jotka olivat nousseet seisomaan, katsoivat hymyillen juoksuani. Lazare
setä, joka ei saanut minua kiinni, heilutti keppiään epätoivoisesti.

-- Hoi Jean, hitto soi, huusi hän, odota minua. Minä en tahdo joutua
perille viimeisenä.

Mutta minä en enää kuullut Lazare setää, juoksin vain.

Ennätin taloon läähättäen pelon ja toivon täyttämänä. Nousin kiireesti
portaita ylös ja koputin nauraen ja itkien, aivan sekaisin päästäni
Babetin ovea nyrkilläni. Kätilö raoitti ovea ja kielsi minua vihaisella
äänellä pitämästä melua. Minä olin pahoillani ja häpeissäni.

-- Te ette saa tulla sisään. Menkää pihalle odottamaan.

Ja kun minä en liikahtanut, lisäsi kätilö:

-- Kaikki on hyvin. Minä kutsun teitä sieltä sitten.

Ovi sulkeutui. Minä jäin seisomaan sen eteen kykenemättä lähtemään
alas. Kuulin Babetin valittavan sortuneella äänellä. Ja siinä
seisoessani päästi hän sydäntäsärkevän huudon, joka sattui kuin kuula
rintaani. Tunsin vastustamatonta halua murtaa oven olkapäilläni. Ja
jotten olisi noudattanut tätä haluani painoin kädet korvilleni ja
syöksyin hurjasti portaita alas.

Pihassa tapasin Lazare sedän, joka saapui aivan hengästyneenä.
Mies-raukan oli pakko istuutua kaivon reunalle.

-- No, kysyi hän, missä on lapsi.

-- En tiedä, vastasin minä; minut on karkoitettu... Babet kärsii ja
itkee.

Me katsoimme toisiimme uskaltamatta lausua sanaakaan. Me teroitimme
huolissamme kuuloamme, me emme siirtäneet katsettamme Babetin akkunasta
koettaen nähdä pienten valkeitten uutimien lävitse. Setä, joka vapisi,
istui liikkumattomana ja nojasi molemmin käsin raskaasti keppiinsä,
minä kävelin kuumeisesti hänen edessään pitkin askelin. Vähän väliä me
vaihdoimme huolestuneen hymyilyn.

Viininkorjuurattaat tulivat yksi toisensa jälkeen pihaan.
Viinirypälekorit oli asetettu piha-aitaa vasten ja miehet survoivat
paljain jaloin rypäleitä puualtaissa. Muulit hirnuivat, ajajat
kiroilivat ja viini valui hiljaa loristen sammioihin. Voimakas haju
nousi lämpimään ilmaan.

Ja minä kävelin yhä edes takaisin aivan kuin noiden tuoksujen
juovuttamana. Pääparkani oli haleta, ajattelin Babetia nähdessäni
viinirypäleen mehun vuotavan. Tunsin ruumiillista iloa ajatellessani,
että lapseni syntyisi viininkorjuun hedelmällisenä aikana, nuoren
viinin tuoksussa.

Kärsimättömyys kidutti minua, minä nousin uudelleen yläkertaan. Mutta
minä en uskaltanut kolkuttaa, minä painoin korvani ovea vasten ja
kuulin Babetin valittavan ja nyyhkyttävän aivan hiljaa. Silloin
rohkeuteni petti, minä kirosin kärsimystä ja Lazare sedän, joka oli
hiljaa tullut perästäni, täytyi taluttaa minut pihalle. Hän tahtoi
johtaa ajatukseni muihin asioihin, hän sanoi, että viini tulisi
erinomaista tänä vuonna, mutta hän ei kuullut itsekään mitä puhui. Ja
vähän väliä me vaikenimme molemmat kuunnellen huolissamme, jos Babet
valitti pitempään.

-- Tulkaa.

Kävelin hitaasti tuntien joka askeleelta syvempää iloa. Lazare setä
kolkutti jo ovelle, kun minä vielä olin keskellä portaita. Tunsin
jonkunlaista kummallista nautintoa viivyttäessäni hetkeä, jolloin
suutelisin vaimoani.

Kynnyksellä minä pysähdyin sydän kiivaasti sykkien. Setä kumartui
kehdon yli. Babet, joka oli aivan valkoinen ja silmät ummessa, tuntui
nukkuvan. Unohdin lapsen, menin suoraan Babetin luo, tartuin molemmin
käsin hänen rakkaaseen päähänsä. Kyyneleet eivät olleet vielä kuivuneet
hänen poskiltaan ja hänen vielä vapisevat huulensa hymyilivät tuskien
kostuttamina. Hän kohotti raukeasti silmäluomensa. Hän ei puhunut,
mutta ymmärsin hänen sanovan: Olen kovasti kärsinyt, rakas Jean, mutta
olen kärsinyt mielelläni. Tunsin sinut itsessäni.

Silloin minä kumarruin ja suutelin Babetin silmiä, join hänen
kyyneleitään. Hän hymyili lempeästi, otti väsyneenä vastaan hyväilyni.
Hän oli vielä sairas väsymyksestä. Hän kohotti hitaasti kätensä
peitteeltä, otti minua kaulasta ja pani suunsa korvaani:

-- Se on poika, sanoi hän heikolla äänellä voitonriemuisen näköisenä.

Nämät olivat ensimäiset sanat, jotka hän lausui kestämiensä kovien
tuskien jälkeen.

-- Tiesin aivan hyvin, että se oli poika, jatkoi hän, näinhän lapsen
joka yö... Anna se tänne, pane se viereeni.

Käännyin, näin että kätilö ja setä riitelivät. Kätilöllä oli täysi työ
estää Lazare setää ottamasta pienokaista käsivarsilleen. Hän tahtoi
sitä tuudittaa.

Katsoin lasta, jonka äidin tähden olin unohtanut. Se oli aivan
punainen. Babet sanoi vakuuttavasti, että se oli minun näköiseni,
kätilön mielestä oli sillä äitinsä silmät; minä puolestani en tiennyt
mitä sanoa, olin kyyneliin saakka liikutettu, suutelin hellävaroen
rakasta pienokaista luullen vielä suutelevani Babetia.

Laskin lapsen vuoteeseen. Se huusi lakkaamatta, mikä meidän korvissamme
oli kuin taivaallista musiikkia. Istuuduin itse vuoteen laidalle, setä
istuutui suureen nojatuoliin ja Babet lepäsi väsyneenä ja levollisena
leukaan asti peitettynä, hymyilevät silmät auki.

Akkuna oli auki. Rypäleen haju ja syksyisen iltapäivän lauhkea lämmin
tulvehtivat huoneeseen. Kuului viininkorjaajain jalkojentöminää,
rattaiden ratinaa, piiskan läimäyksiä, pihan poikki kulkevan
palvelijattaren kimeää laulua. Kaikki nämät äänet vaimentuivat tässä
hiljaisessa huoneessa, jossa ilma vielä värähteli Babetin
nyyhkytyksistä. Akkunasta näkyi suuri kaistale taivasta ja maata. Me
näimme tammikäytävän koko pituudessaan, Durancen, joka näytti siniseltä
satiininauhalta kullan- ja punakirjavan lehdistön keskellä. Ja tämän
maakaistaleen yläpuolella kaareutui vaaleansininen ja punanen taivas
kirkkaana ja korkeana.

Iloiten tästä rauhallisesta näköalasta, viinirypäleen tuoksusta, työstä
ja syntymästä keskustelimme me kolme, Babet, Lazare ja minä ja
katselimme pientä rakasta äskensyntynyttä.

-- Lazare setä, sanoi Babet, minkä nimen tahtoisitte antaa lapselle.

-- Jeanin äidin nimi oli Jacqueline, vastasi setä, minä ristisin lapsen
Jacquesiksi.

-- Jacques, Jacques, toisti Babet... Niin, se on kaunis nimi... Ja
sanokaahan minkä teemme tästä miehenalusta: papin vai sotilaan, herran
vai talonpojan?

Minua nauratti.

-- Meillä on vielä aikaa sitä tuumia, sanoin minä.

-- Ei, ei, sanoi Babet miltei suuttuneena, hänhän kasvaa pian. Katsohan
kuinka vahva hän on. Hänen silmänsä jo puhuvat.

Lazare setä oli aivan yhtä mieltä kuin vaimoni. Hän virkkoi vakavalla
äänellä:

-- Älkää tehkö hänestä pappia eikä sotilasta, ellei pojalla ole
vastustamatonta halua... Tehdä hänestä herra, on vakava asia...

Babet silmäili minua huolissaan. Rakas nainen ei tuntenut hiventäkään
kunnianhimoa itsekohdaltaan, mutta kuten kaikki äidit olisi hän
tahtonut olla nöyrä ja ylpeä poikansa edessä. Olisin voinut vannoa,
että Babet kuvitteli häntä jo notaariona tai lääkärinä. Suutelin häntä
ja sanoin lempeästi:

-- Toivon, että lapsi asuu rakkaassa laaksossamme. Jonakin päivänä
tapaa hän Durancen rannalla kuusitoista vuotiaan Babetin, jolle hän
antaa juoda. Muistatko, ystäväni... Maaseutu on lahjoittanut meille
rauhan: pojastamme tulee talonpoika kuten mekin, onnellinen kuten me.

Liikutettuna suuteli Babet vuorostaan minua. Hän katsoi akkunasta
lehdistöä ja virtaa ja niittyjä ja taivasta ja sanoi hymyillen:

-- Sinä olet oikeassa, Jean. Maa on ollut hyvä meitä kohtaan, se on
oleva hyvä pikku Jacquesillekin... Lazare setä, pääset talonpojan
kummiksi.

Lazare setä nyökkäsi päätään väsyneesti ja liikutettuna. Olin jo hetken
aikaa häntä tarkastellut ja näin, että hänen silmänsä sumenivat,
huulensa vaalenivat. Hän nojasi nojatuoliinsa, vastapäätä avattua
akkunaa, hän oli asettanut valkeat kätensä polvilleen ja katseli
kiinteästi taivasta hartaassa hurmiossa.

Minut valtasi levottomuus.

-- Oletko sairas, Lazare setä? kysyin häneltä. Mikä teidän on...?
Vastatkaa kaikin mokomin!

Hän kohotti hieman toista kättään kuin pyytääkseen minua puhumaan
hiljemmin, sitten laski hän sen jälleen alas ja sanoi heikolla äänellä:

-- Olen väsynyt. Minun ijälläni on onni kuolettavaa... Älkää nostako
hälinää... Tuntui, kuin olisi ruumiini käynyt aivan kevyeksi: en tunne
enää jalkojani enkä käsiäni.

Babet nousi pelästyneenä katsellen Lazare setää. Minä laskeuduin
polvilleni hänen eteensä ja katsoin huolestuneena häneen. Hän hymyili.

-- Älkää kauhistuko, sanoi hän. En tunne mitään tuskaa, tuntuu niin
suloiselta, että nukahdan hyvään ja rauhalliseen uneen... Se tulee
äkisti, ja minä kiitän siitä Jumalaa. Oi Jean raukkani, juoksin liian
nopeasti polkua alas, lapsi on tuottanut minulle liian suurta iloa.

Ja kun me ymmärsimme, kun puhkesimme nyyhkyttämään, jatkoi Lazare setä
yhä taivasta katsellen:

-- Rukoilen teitä, älkää pilatko iloani... Jospa tietäisitte kuinka
onnellinen olen saadessani uinahtaa ikuiseen uneen tässä nojatuolissa!
En milloinkaan ole uskaltanut uneksia niin lohdullista kuolemaa. Kaikki
rakkaani ovat tässä vierelläni... Ja katsokaa kuinka taivas on sininen!
Jumala lähettää minulle kauniin illan.

Aurinko meni mailleen tammikäytävän taa. Vinot säteet lankesivat
kultaisina puitten juurille, joiden väri oli vanhan kuparin. Kauvempaa
häämöittivät vihreät vainiot epäselvästi kirkkaassa valaistuksessa.
Lazare setä heikontui heikontumistaan keskellä hellää hiljaisuutta,
auringonlaskua, joka yhä vaaleten tulvi sisään akkunasta. Hän sammui
hitaasti kuin valot, jotka vaalenivat korkeilla oksilla.

-- Oi rakas laaksoni, kuiskasi hän, sinä teet jäähyväiset minulle
suloisiksi... Pelkäsin kuolevani talvella kun sinä olet musta.

Me pidätimme kyyneleitämme, emme tahtoneet tätä autuasta lähtöä
häiritä. Babet rukoili hiljaa. Lapsi päästeli yhä heikkoja huutoja.
Lazare setä kuuli nämät huudot kuolinkamppailussaan. Hän koetti kääntyä
Babetiin päin ja sanoi yhä hymyillen.

-- Olen nähnyt lapsen, minä kuolen onnellisena.

Sitten katseli hän vaaleata taivasta, vaaleata laaksoa ja päästi päänsä
vaipuessa alas heikon huokauksen. Lazare sedän ruumis ei kertaakaan
vavahtanut; hän kuoli aivankuin olisi vaipunut uneen.

Sydämemme täytti sellainen hartaus, että kyyneleittä vaikenimme.
Tunsimme vain tyyntä surua niin koruttoman kuoleman edessä. Hämärä
lankesi. Lazare sedän jäähyväiset jättivät meidät toivorikkaiksi, kuten
auringon, joka illalla kuolee noustakseen aamulla uuteen elämään.

Sellainen oli syyspäiväni, joka antoi minulle pojan ja vei mukanaan
Lazare setäni iltahämärän lepoon.



IV.

Talvi.


Tammikuussa on synkkiä aamuja, jotka jäätävät sydäntä. Herätessäni sinä
päivänä tunsin epäselvää levottomuutta. Yöllä oli tullut suoja ja kun
kynnykseltä katselin niittyjä ja vainioita näyttivät ne
likaisenharmaalta, loan tahrimalta rikkinäiseltä jättiläisrievulta.

Sumuverho peitti näköalan. Sumusta kohisivat synkkinä käytävän tammien
mustat oksat, kun rivi aaveita, jotka vartioivat usvamerta takanaan.
Maa oli pehmeätä ja täynnä lätäköitä, joissa uiskenteli likaista lunta.
Kaukaa kuului Durancen ankara kohina.

Talvi on elähyttävä ja terveellinen, kun taivas on kirkas ja maa kova.
Kylmyys pistelee korvia, kävellään reippaasti jäätyneillä teillä, jotka
soivat jalan alla hopeanhelein äänin. Pellot leviävät puhtaina,
lumivalkoisina, keltaisessa auringonvalossa. Mutta minä en tiedä mitään
ikävämpää kuin tuollainen ruma suojasää; vihaan sumua, jonka kosteus
painaa raskaana olkapäitä.

Värisin katsellessani pilvistä taivasta; kiiruhdin huoneisiin päättäen,
etten lainkaan menisi tänä päivänä pelloille. Eipä kotonakaan työtä
puuttunut.

Jacques oli aikoja sitten noussut. Kuulin hänen viheltelevän vajassa,
missä hän auttoi miehiä viljasäkkien nostamisessa. Poika oli jo
kahdeksantoistavuotias, vahvakäsivartinen ja iloinen. Mikään Lazare
setä ei ollut häntä hemmottelemassa ja opettamassa hänelle latinaa, hän
ei käynyt haaveilemassa pajujen juurella. Jacquesista oli tullut oikea
talonpoika, väsymätön työmies, joka suuttui kun minä johonkin kajosin
ja sanoi, että minä olin vanha ja että minun tuli levätä.

Kun kaukaa katselin häntä, kiipesi suloinen ja kevyt olento
olkapäilleni, pani pienet kätensä silmilleni kysyen:

-- Kuka se on?

Minä nauroin.

-- Se on, vastasin minä, pikku Marie, jonka äitinsä on juuri pukenut.
Koska hän oli tullut viimeisenä, aikana, jolloin emme enää toivoneet
saavamme lasta, oli hän kaksinkertaisesti rakastettu. Hänen heikko
terveytensä teki hänet meille kalliiksi. Häntä hoidettiin ja
kasvatettiin kuin neitiä; hänen äitinsä tahtoi ehdottomasti tehdä
hänestä herrasneitosen eikä minulla ollut rohkeutta panna vastaan, niin
hentoiselta näytti pikku Marie kauniissa, nauhoilla koristetuissa
silkkihameissaan.

Marie ei laskeutunut alas olkapäiltäni.

-- Äiti, äiti, huusi hän, tulehan katsomaan, minä leikin ratsastamista.

Babet tuli huoneeseen ja hymyili. Ah Babet parkani, kuinka vanhoiksi me
olimmekaan käyneet. Muistan, että tuona päivänä värisimme väsymyksestä,
katsellessamme yksin ollessamme surullisina toisiamme. Lapsemme
palauttivat meille nuoruutemme.

Aamiainen oli hiljainen. Meidän oli ollut pakko sytyttää lamppu.
Punainen valo, joka levisi huoneeseen, teki sen sanomattoman surullisen
näköiseksi.

-- Joutavia! sanoi Jacques. Onhan tällainen lämmin sade parempi kuin
kova pakkanen, joka palelluttaisi öljypuumme ja viinitarhamme.

Hän koetti laskea leikkiä. Mutta hän oli levoton kuten mekin,
tietämättä miksi. Babet oli nähnyt pahoja unia. Me kuuntelimme hänen
kertomustaan hymyhuulin, mutta sydäntämme ahdisti.

-- Se on ilma, joka tekee meidät näin alakuloiseksi, sanoin minä
rauhoittaakseni mieliä.

-- Niin, niin, ilmahan se on, vastasi Jacques kiireesti. Pistän
muutamia oksia tuleen.

Iloinen valkea karkeloi seinillä. Puut paloivat rätisten ja jättivät
punaisen hiiloksen. Olimme istuutuneet takan ääreen; ulkona oli ilma
leuto, mutta sisällä huoneissa levisi katosta jääkylmä kosteus. Babet
oli ottanut pikku Marien syliinsä; hän puheli matalalla äänellä Marien
kanssa ilahuttaen jokelluksellaan lasta.

-- Isä, tuletteko mukaan? kysyi Jacques. Menemme katsomaan aittoja ja
kellareita.

Lähdin ulos hänen kanssaan. Muutaman vuoden oli vuodentulo ollut huono.
Olimme kärsineet suuria vahinkoja: viinitarhamme, puumme olivat
vahingoittuneet pakkasessa, raesade oli lyönyt lakoon vehnä- ja
kaurapeltomme. Sanoin usein, että olin tullut vanhaksi ja että onnetar,
joka on nainen, ei pidä vanhuksista. Jacques nauroi ja vastasi, että
hän oli nuori ja aikoi mielistellä onnetarta.

Talvi oli minulla käsissä, kylmä vuodenaika. Tunsin kuinka kaikki kuoli
ympärilläni. Jokainen ilo, joka väistyi, pani minut ajattelemaan Lazare
setää, joka oli kuollut niin tyynenä; minä etsin uusia voimia hänen
rakkaasta muistostaan.

Kello kolmelta oli jo ihan pimeä. Me menimme alas arkihuoneeseen. Babet
ompeli takan ääressä pää painuksissa; pikku Marie, joka istui lattialla
takkavalkean edessä, puki totisena nukkea. Jacques ja minä seisoimme
mahonkikirjoituspöydän ääressä, joka oli perintö Lazare sedältä ja
tarkastimme laskujamme.

Akkuna oli kuin kiinni muurattu; sumu, joka oli ruutujen takana,
muodosti mustan seinän. Tämän seinän takana oli tyhjyys,
tuntemattomuus. Vain kova pauhina, joka täytti pimeyden, kuului
äänettömyydestä.

Olimme lähettäneet pois työväkemme pitäen luonamme vain vanhan
palvelijattaremme Margueriten. Kun kohotin päätäni ja kuuntelin, tuntui
kuin olisi talo häilynyt syvyydessä. Ei mikään ihmisääni tullut ulkoa,
kuulin vain syvyyden pauhinan. Silloin katsoin vaimoani ja lapsiani,
minua peloitti kuten vanhusta ainakin joka tuntee itsensä liian
heikoksi suojelemaan omaisiaan tuntemattomia vaaroja vastaan.

Pauhu tuli kovemmaksi, meistä tuntui, että ovelle koputettiin.
Samassa alkoivat hevoset tallissa hurjasti hirnua, lehmät mylvivät
tukahutetusti. Me nousimme seisomaan levottomina. Jacques syöksyi
ovelle ja avasi sen selki selälleen. Samea aalto tulvahti äkkiä
huoneeseen ja levisi lattialle.

Durance tulvi. Tuo aamusta alkaen yhä kasvava kohina, joka kuului
kaukaa, oli sen aikaansaama. Lumi oli sulanut vuoristossa, jokainen
mäki oli muuttunut koskeksi, joka sai virran paisumaan. Sumuesirippu
oli meiltä kätkenyt tämän äkkinäisen tulvan.

Ankarina talvina oli vesi usein suojalla noussut aina talon portille
saakka. Mutta milloinkaan ei virta ollut paisunut niin nopeasti.
Avatusta ovesta näimme, että pihamaa oli muuttunut järveksi. Meillä oli
jo vettä nilkkoihin asti.

Babet oli nostanut syliinsä pikku Marien, joka itkien puristi nukkeaan
rintaansa vasten.

Jacques tahtoi mennä avaamaan tallin ja navetan ovet, mutta äitinsä,
joka piti häntä kiinni vaatteista, rukoili häntä pysymään sisällä. Vesi
kohosi yhä. Minä työnsin Babetia portaille.

-- Pian, pian, menkäämme kamareihin, huusin minä.

Ja minä pakoitin Jacquesin menemään edelläni. Itse jätin viimeisenä
alakerroksen.

Marguerite tuli kauhistuneena vinniltä, missä hän oli ollut. Minä sain
hänet istumaan perälle huonetta Babetin viereen, joka oli ääneti,
kalpea, rukoilevin silmin. Olimme panneet pikku Marien vuoteeseen, hän
ei ollut tahtonut erota nukestaan, hän nukahti hiljaa nukke sylissään.
Lapsen uni tuotti minulle mielenkevennystä; kun käännyin ja näin
Babetin, joka kuunteli tyttösen tasaista hengitystä, unohdin minä
vaaran, enkä enää kuullut kuinka vesi loiski seiniä vasten.

Mutta Jacques ja minä emme voineet olla näkemättä vaaraa. Levottomuus
pakoitti meidät ottamaan selkoa tulvan kasvamisesta. Olimme avanneet
akkunan selki selälleen, kumarruimme eteenpäin niin kauvas että olimme
vaarassa pudota, katsoimme tutkien yöhön. Sumu leijaili vielä
tiheämpänä veden yllä kylväen hienoa sadetta, joka sai meidät
värisemään. Epäselvät teräsharmaat välähdykset osoittivat, missä
vedenpinta liikkui pimeydessä. Alhaalla pihassa loiski vesi, nousten
hiljaa aaltoillen pitkin seiniä. Ja me kuulimme enää vain Durancen
raivoisan kohinan ja hevosten ja lehmäin pelästyneet huudot.

Eläinraukkojen hirnunta ja mylvintä kirveli sydäntäni. Jacques katsoi
minuun kysyen; hän olisi tahtonut koettaa niitä vapauttaa. Pian niiden
valitukset tulivat sydäntäsärkeviksi ja kuului kova romahdus. Härät
olivat murtaneet navetan ovet. Me näimme niiden virran vieminä
pyörähdellen uivan ohitsemme. Ja ne katosivat virran kohinaan.

Minut valtasi silloin silmitön viha, olin kuin hullu, puin nyrkkiä
Durancelle. Minä seisoin akkunan edessä ja haukuin sitä.

-- Kurja! huusin minä vesien pauhinaan, minä olen rakastanut sinua,
sinä olet ollut ensimäinen lemmittyni ja nyt sinä varastat minulta,
sinä järkyttelet taloani ja olet ryöstänyt karjani, Kirottu sinä,
kirottu!... Sinä olet antanut minulle Babetin, olet tyynenä huuhdellut
niittyjeni rantoja. Minä luulin, että että sinä olisit hyvä äiti,
muistin että Lazare setä oli rakastanut kirkkaita aaltojasi, ajattelin,
että minun oli oltava sinulle kiitollinen... Sinä oletkin äitipuoli,
vain vihaa sinä ansaitset...

Mutta Durance tukahutti jylinällään huutoni; ja leveänä,
välinpitämättömänä vieritteli se vesiään tyynesti ja itsepintaisesti
kuin kohtalo.

Palasin huoneeseen, suutelin Babetia, joka itki. Pikku Marie nukkui
hymy huulilla.

-- Älä pelkää, sanoin vaimolleni. Vesi ei voi ijankaiken kohota... Se
laskee varmasti kohta... Ei ole mitään vaaraa.

-- Ei, ei ole mitään vaaraa, toisti Jacques kuumeentapaisesti. Talo on
vankka.

Sillä välin oli Marguerite mennyt akkunaan ja pelon ja uteliaisuuden
valtaamana kumartunut eteenpäin kuin mieletön. Hän putosi päästäen
huudon. Minä syöksyin akkunaan, mutta en voinut estää Jacquesia
heittäytymästä veteen. Marguerite oli häntä tuudittanut lapsena, hän
tunsi vanhusraukkaa kohtaan pojan hellyyttä. Kuullessaan kaksi
putoamista, nousi Babet kauhistuneena kädet ristissä. Hän seisoi siinä
suu auki, silmät suurina ja katsoi akkunaan. Minä istuuduin
akkunalaudalle, korvissani suhisi vesien kohina. En tiedä kuinka kauvan
Babet ja minä olimme tässä tuskaisassa lamaannuksen tilassa, kun ääni
kutsui minua. Se oli Jacques, joka akkunan alla pysyttelihe kiinni
seinässä. Ojensin hänelle käteni ja hän nousi huoneeseen.

Babet painoi hänet kiihkeästi syliinsä. Nyt hän saattoi itkeä; hän
huojensi mieltään.

Ei ollut puhetta Marguerista. Jacques ei uskaltanut sanoa meille, ettei
hän ollut voinut häntä löytää, emmekä me uskaltaneet kysyä häneltä,
mistä hän oli häntä hakenut.

Hän vei minut syrjään akkunaan.

-- Isä, sanoi hän puoliääneen, pihalla on jo yli kahden metrin
korkeudelta vettä ja virta yhä nousee. Emme voi olla täällä kauvempaa.

Jacques oli oikeassa. Talo järkkyi, vajojen lankut irtautuivat toinen
toisensa perästä. Margueriten kuolema painosti mieltämme. Babet rukoili
meitä hurjistuneena. Pikku Marie yksin lepäsi rauhallisena suuressa
vuoteessaan nukke käsivarrella ja nukkui, hymyillen suloista enkelin
hymyään.

Vaara kasvoi joka hetki. Kohta vesi ulottuisi akkunapieleen ja nousisi
huoneeseen. Olisi voinut luulla, että sotakone järkytteli taloa
kolkkoäänisin, voimakkain, säännöllisin iskuin. Virta löi etusivua
vasten. Ja me emme voineet toivoa mitään inhimillistä apua!

-- Hetket ovat kalliit, sanoi Jacques tuskallisesti. Me muserrumme
raunioihin... Hakekaamme lankkuja, tehkäämme lautta.

Hän puhui kuin kuumeessa. Tietenkin olisin tuhat kertaa mieluimmin
ollut keskellä virtaa muutamilla yhteensidotuilla pölkyillä kuin
tässä sortuvassa talossa. Mutta mistä ottaa tarpeelliset lankut?
Raivoissani revin irti kaapinlaudat, Jacques särki huonekalut, revimme
akkunalaudat, kaikki puuesineet mitä saimme käsiimme. Ja tietäen, että
oli mahdotonta käyttää hyväkseen näitä sirpaleita, heitimme ne keskelle
huonetta raivoissamme yhä etsien.

Viimeinen toivomme hukkui, käsitimme onnettomuutemme ja
voimattomuutemme. Silloin minä puhkesin itkuun, syleilin Babetia
vapisevin käsin, pyysin Jacquesia tulemaan lähelle meitä. Tahdoin, että
olisimme kaikki kuolleet samassa syleilyssä.

Jacques oli mennyt akkunaan. Ja äkkiä huusi hän:

-- Isä, olemme pelastetut!... Tule katsomaan.

Taivas oli hyvä. Veden irroittama vajankatto oli törmännyt akkunaamme.
Tämä katto oli useampia metriä pitkä ja leveä ja oli tehty keveistä
pölkyistä ja oljista; se ui vedessä, siitä saimme erinomaisen lautan.
Panin käteni ristiin, jumaloin noita puita ja noita olkia.

Jacques hypähti katolle kiinnitettyään sen ensin lujasti. Hän käveli
oljilla koetellen joka puolelta katon vankkuutta. Se kesti, me
saatoimme pelotta uskaltaa henkemme sen varaan.

-- Oi, se kannattaa meidät kaikki hyvin, sanoi Jacques iloisesti.
Katsohan, kuinka vähän se vajoaa veteen!... Vaikeus on siinä, kuinka
sitä voimme ohjata.

Hän katseli ympärilleen ja otti kaksi seivästä, jotka uivat virran
mukana.

-- Hei, tässä ovat airot, jatkoi hän... Isä, sinä asetut taakse ja minä
eteen ja me ohjaamme helposti lauttaa. Vesi ei ole kolmenkaan metrin
syvää. Pian, pian lautalle, ei ole viivyteltävä hetkeäkään.

Babet raukkani koetti hymyillä. Hän kietoi hellävaroen pikku Marien
ympärille vaipan; lapsukainen heräsi, hän oli niin säikähtynyt, että
oli aivan hiljaa, vain silloin tällöin hän nyyhkytti syvään. Minä
asetin tuolin akkunan eteen, nostin Babetin lautalle. Pitäessäni häntä
sylissäni, suutelin häntä syvästi liikutettuna; tunsin, että se oli
jäähyväissuudelma.

Vesi oli alkanut tulvia huoneeseen. Jalkamme olivat kastuneet. Itse
nousin viimeisenä lautalle, sitten irroitin köyden. Virta työnsi meidät
seinää vasten, meiltä kysyttiin tavatonta varovaisuutta ja suuria
ponnistuksia, ennenkuin pääsimme talon luota.

Vähitellen oli sumu hälventynyt. Lähtiessämme saattoi olla puoliyö.
Tähtiä verhosi vielä kevyt usva; miltei taivaanrannalta valaisi kuu
yötä himmeällä valollaan.

Vasta nyt me näimme tulvan kaikessa suurenmoisessa kauheudessaan.
Laakso oli muuttunut joeksi. Kukkulalta toiselle tummien viljelysten
välistä vyöryi Durance mahtavana, ainoana, mikä liikkui kuolleessa
maisemassa. Se pauhasi kovalla äänellä säilyttäen vihassaankin
suunnattoman virtailunsa majesteettisuuden. Siellä täällä kohosi
puuryhmiä vedestä, peittäen vaalean vedenpinnan mustalla väreilyllä.
Tunsin edessämme käytävän tammien latvat, virta kuletti meitä noita
oksia kohden, jotka nykyisessä tilassamme olivat kareja. Lautan
ympärillä ui sirpaleita, puukappaleita, tyhjiä tynnyreitä,
heinätukkoja; virta kuletti mukanaan tekemänsä rauniot.

Vasemmalla näimme Dourguesin valot. Lyhdynvaloja liikkui yössä. Vesi ei
ollut voinut kohota kylään saakka, ainoastaan matalat paikat olivat
veden alla. Epäilemättä tultaisiin meitä auttamaan. Me katselimme
tutkien valoja, jotka liikkuivat pitkin vedenpintaa; joka hetki olimme
me kuulevinamme aironloisketta.

Olimme lähteneet seikkailemaan. Jouduttuamme keskelle virtaa,
pyörteiden valtaan, valtasi meidät tuska, miltei kaduimme, että olimme
lähteneet talosta. Minä käännyin toisinaan, katselin taloa, joka yhä
oli pystyssä harmaana kohoten valkeasta vedestä. Keskellä lauttaa katon
olkien päällä istui Babet ja piti sylissään pikku Marieta, jonka pää
oli kätkettynä hänen rintaansa vasten, jottei lapsi olisi nähnyt virran
kauhuja. Molemmat olivat kumarruksissa, toisiinsa kietoutuneina,
kiinteässä syleilyssä, aivankuin kutistuneina kokoon pelosta. Jacques,
joka seisoi lautan etuosassa, käytteli koko voimallaan seivästään;
silloin tällöin loi hän meihin pikaisen katseen ja kääntyi sitten
jälleen työhönsä. Minä autoin häntä parhaani mukaan, mutta yrityksemme
vastustaa virtaa eivät onnistuneet. Ennen pitkää ajauduimme me
huolimatta seipäistämme, jotka upotimme liejuun niin syvälle, että ne
olivat taittua, Durancea kohti, voima, joka tuntui tulevan veden
pohjasta, työnsi meitä joelle päin. Hitaasti Durance otti meidät
valtaansa.

Ponnistaen voimiamme, hien peittäminä taistelimme me vihan vimmassa
virran kanssa, aivankuin se olisi ollut elävä olento, koettaen sitä
lannistaa, haavoittaa, surmata. Se puristi meitä jättiläiskäsivarsin ja
seipäämme muuttuivat käsissämme aseiksi, jotka me raivoisina iskimme
sen rintaan. Se ärjyi, heitti vaahtoaan kasvoillemme, se vääntelehti
iskujemme alla. Hampaita kiristellen me vastustimme sen voittokulkua.
Emme tahtoneet joutua tappiolle. Ja meidät valtasi hurja halu surmata
hirviö, tyynnyttää se nyrkiniskuilla.

Me kuljimme hitaasti virtaa kohti. Olimme jo ennättäneet tammikäytävän
alkuun. Mustat oksat löivät valittavin äänin veteen. Kukaties odotti
meitä siellä kuolema, jos törmäisimme puihin. Huusin Jacquesille, että
hän ohjaisi pitkin käytävää pitäen kiinni oksista. Ja täten kuljin
viimeisen kerran päästä päähän tuon tammikäytävän, jossa olin kävellyt
nuoruuteni ja miehuuteni ajan. Tuona kauheana yönä, ulvovassa
pyörteessä, minä ajattelin Lazare setää, näin elämäni kauniiden hetkien
surullisesti hymyilevän.

Käytävän päässä Durance riemuitsi voitokkaana. Seipäämme eivät enää
ylettäneet pohjaan. Vesi vei meitä hurjaa vauhtia eteenpäin
voitonriemussaan. Ja nyt se saattoikin tehdä meille mitä tahtoi. Me
jättäydyimme sen valtaan. Me kuljimme pelottavalla nopeudella. Suuria
pilviä, jotka muistuttivat likaisia ja repaleisia riepuja, kulki
taivaalla, kuun peittyessä pilviin tuli synkkä pimeys. Me vyöryimme
eteenpäin pimeydessä. Suuret, mustanmustat aallot, jotka muistuttivat
kalojen selkää, veivät meitä mukanaan ja pyörittelivät lauttaamme. En
nähnyt enää Babetia enkä lapsia. Tunsin jo olevani tuonelassa.

En tiedä kuinka kauvan tätä tavatonta kulkua kesti. Äkkiä kuu tuli
näkyviin; maisema valkeni. Ja tässä valossa näin edessämme mustan
möhkäleen, joka sulki tien, ja jota kohti me virran koko vauhdilla
kuljimme. Me olimme hukassa, me murskaantuisimme siinä.

Babet oli noussut seisomaan. Hän ojensi minulle pikku Marien.

-- Ota lapsi, huusi hän... Anna minun olla!

Jacques oli jo ottanut Babetin käsivarsilleen.

-- Isä, sanoi hän lujalla äänellä, pelastakaa pienokainen... Minä
pelastan äitini.

Musta möhkäle oli aivan edessämme. Luulin sitä puuksi. Yhteentörmäys
oli ankara, ja lautta, joka oli mennyt kahtia, hajoitti olkensa ja
lankkunsa veden pyörteisiin.

Minä putosin puristaen lujasti pikku Marieta. Jääkylmä vesi antoi
minulle takaisin rohkeuteni. Noustuani veden pinnalle, asetin lapsen
puoleksi hartioilleni ja aloin vaivaloisesti uida. Jollei pienokainen
olisi pyörtynyt, vaan olisi reuhtoillut, olisimme molemmat jääneet
pohjaan.

Ja uidessani valtasi minut levottomuus. Huusin Jacquesia, koetin nähdä
kauvas, mutta kuulin vain veden kohinan, näin vain Durancen vaalean
pinnan. Jacques ja Babet olivat pohjassa. Babet oli varmaan
puristautunut häneen kiinni, vetänyt hänet pohjaan kuolettavassa
syleilyssä. Mikä hirvittävä kuolonkamppailu!

Olisin tahtonut kuolla; vajosin hitaasti, aijoin etsiä heitä mustan
veden alta. Mutta heti kun vesi kosketti pikku Marien kasvoja,
ponnistelin minä uudelleen hurjan tarmokkaasti päästäkseni rantaan.

Niin jätin minä Babetin ja Jacquesin, epätoivoissani siitä, etten
saanut kuolla heidän kanssaan, huudellen heitä yhä kähein äänin. Virta
heitti minut kiville, kuten heinätukon. Tultuani tuntoihini otin
syliini tyttäreni, joka avasi silmänsä. Päivä koitti. Talviyöni oli
päättynyt, tuo kamala yö, joka oli surmannut vaimoni ja poikani.

Vuosien kaipausten jälkeen, on minulla nyt yksi lohdutus jäljellä. Itse
olen hyinen talvi, mutta minä tunnen tulevan keväimen värähtelevän
itsessäni. Lazare setä puhui totta: me emme milloinkaan kuole. Minulla
on ollut neljä vuodenaikaa, ja nyt palaan jälleen keväimeen, kun
rakkaalle pikku Marielleni alkavat elämän ikuiset surut ja ilot.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Neljä päivää" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home