Title: Elämän loppuessa - Romaani
Author: Kataja, Väinö
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämän loppuessa - Romaani" ***


ELÄMÄN LOPPUESSA

Romaani

Kirj.

VÄINÖ KATAJA



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1908.



I.


Olen jo aikaa päättänyt kirjoittaa nämä lehdet. Mutta en ole voinut, en
ole oikeastaan kyennyt mitään työtä tekemään.

Sanotaan, että aika parantaa haavat. Saattaa olla niin. Tuskin
terveeksi parantaa, mutta voipi kipuja lievennellä. Minäkin voin jo
ruveta tyynemmästi ajattelemaan enkä enää tunne semmoista villiä tuskaa
kuin vuosi sitten. Hermostonikin on parantunut. Vain hyvin harvoin
herään enää öisin tuskanhuutoihini, enkä enää usein näe noita kauheita
unia, jotka olivat niin verisen hirveitä, että päivilläkin pelkäsin.

Maaelämä on varmaan vaikuttanut minuun: tyynnyttänyt hermostoni ja
saanut ajatukseni selvemmäksi. Nyt tunnun aika pirteältä, ja aamulla jo
päätin, että tänään alan kirjoittaa. Minun on helpompi elää, kun saan
panna paperille, mitä olen elänyt ja kokenut. Minulla on ikäänkuin
aavistus tai toivo siitä, että saatuani kertoa kaikki tämän uskollisen
muistikirjani lehdille, on elämäni helpompaa. Niin minusta ainakin
tuntuu.

Kun pääsisin hyvään alkuun. Kertoisinko ensin tyttövuosiltani jotakin
ja sitten vasta aloittaisin lyhyen onneni ja surullisen elämäni
tarinan?

En tiedä. Mutta eihän minulla olekaan kiirettä. Kirjoitan vähän
päivässä, elän muistoissani jonkun hetken. Siten saan ajankin nopeammin
kulumaan.

Niinpä niin. Huomenna tulee vuosi siitä, kun palasin lapsuuteni kotiin,
isä-vanhan luo. Kuinka hän on minun poissaollessani vanhentunut ja
harmaantunut! Vanhus rukka! Kuka tietää, kuka osaa sanoa, mitä hän on
minun vuokseni kärsinyt! Minä näen sen hänestä, vaikkei hän siitä
mitään ole virkkanut. Tunsin sen silloin, kun hän otti minut syliinsä
niinkuin ennen pienenä tyttönä, painoi rinnalleen ja sanoi:

"Laila rukkani... isän oma lemmitty..."

Ja kuitenkin olin tehnyt vastoin hänen tahtoaan, tuottanut hänelle
kauheita kärsimyksiä. Mutta hän ei ole sanallakaan minua siitä
muistuttanut, ei sanallakaan kajonnut siihen aikaan, jonka olen ollut
naimisissa. Hän kärsii vieläkin nähdessään, että minä suren. Kokeehan
hän minulle välisti laskea leikkiä niinkuin ennenkin, koulutyttönä
ollessani, saadakseen minut hetkeksikään hymyilemään... Mutta hymy on
huuliltani ainiaaksi kadonnut ja ilo mielestä mennyt...

Vuoden olen siis ollut kotona mustien muistojeni kera.

Kuinka leuto ja lämmin toukokuun ilta nyt on! Kas vain, kun koivujen
urvut alkavat vihannoida. Nyt on touon aika. Maamiehellä on kiire...
Isä lienee vielä vainiolla. Kuinka hän jaksanee vielä, vanhus rukka?
Aamusta iltaan hän touhuaa väkensä kanssa, ja kuitenkin on iltaisin
vielä virkku...

Vasta tänä vuonna olen tullut ajatelleeksi isän kohtaloa. Eivät ole
olleet hänenkään päivänsä pelkkää iloa, ja kyllä hän on toiveissaan
pahoin pettynyt -- siitä olen varma.

Eilen illalla ennen maatapanoa hän tuli luokseni tänne kamariini, kuten
hänellä on tapana tehdä. Mutta hän oli tavallista totisempi ja
vähäpuheisempi.

"Jopa minä mielelläni antaisin isännyyden nuorempiin käsiin. Väsymys ja
uupumus saavuttaa ikäpuoleen", sanoi hän.

Kun minä siihen huomautin, ettei hänen pitäisi itse niin raataa, vaan
ruveta vanhaa ruumistaan säästämään, virkkoi hän alakuloisesti:

"Miksei suonut Jumala minulle yhtään poikaa, joka olisi jatkanut
työtäni tässä talossa!"

Minä aavistin hänen ajatuksensa, ja minun tuli niin sanomattomasti
sääli häntä; juoksin itkien hänen kaulaansa. Hän otti minut vankkaan
syliinsä, painoi rinnalleen ja kuiskasi:

"Laila lapseni, rakkaimpani, kun isän toivo sinussakin raukesi."

Mutta nähdessään, kuinka katkerasti minä rupesin itkemään, hymyili hän,
silitti hiuksiani ja lohdutteli:

"Älähän nyt sure... olethan nyt iloni vanhuuteni viimeisinä päivinä!"

Minä aavistan, mitä isä ajattelee. Usein ajattelen minäkin sitä. Miksi
piti kohtalon olla näin kova? Olenko minä sitten huonoin ihminen
maailmassa, kun Jumala on näin minua rangaissut! En voinut toisin
tehdä, ja vaikka pääsisin takaisin siihen iltaan, jona Joukoon
tutustuin, tekisin vieläkin samoin. Niin äärettömästi rakastan häntä
yhä, rakastan häntä tuonne kylmään hautaan, jossa hänen runneltu
ruumiinsa lahoo...

Mutta jos onnettomuus ei olisi tapahtunut, jos hän olisi terveenä ja
toivovana päässyt tänne maaelämän yksinäisyyteen, olisi hän parantunut,
tullut kelpo isännäksi ja helläksi isäksi...

Miksei jäänyt minulle muistoa hänestä? Jospa minulla olisi hänen
lapsensa, jolle saisin tuhlata rakkauteni ja hellyyteni ja jonka saisin
kasvattaa hyväksi ja jaloksi mieheksi! Ei suotu sitäkään minulle, en
kyennyt äidiksi.

Usein olen näinä päivinä, joina olen aikonut ryhtyä kirjoittamaan,
ajatellut, kuinka hän olisi kirjoittanut, kuinka olisi aloittanut
lyhyen romaanimme. Kerran hän siitä puhui, sanoi, että hän sinä yönä
oli kokenut ja tuntenut enemmän kuin koko elämänsä aikana. Raukka,
rakas Joukoni! Jospa tietäisit sinne pimeään, ahtaaseen hautaasi,
kuinka Lailasi sinua vieläkin rakastaa! Miksi oli sinussa yhdistettynä
kaksi niin kummallista vastakohtaa? Olit niin voimaton ja heikko --
siinä yhdessä hirveässä asiassa -- ja niin kertomattoman hyvä ja hellä,
ahkera ja säästävä muussa elämässäsi...

Minä uskoin varmasti, että rakkauteni pelastaisi sinut, ja samaahan
uskoit itsekin, uskoit ja luotit...

Niin. En tiedä oikeastaan kuinka aloitan. Nyt kuitenkin lähden vähän
virkistymään. Isäkin näkyy tulevan vainioilta. Miltähän näyttäisi, kun
Jouko kävelisi hänen vieressään, pieksut jalassa ja lippalakki päässä!
Hän se on tämän ison talon isäntä, näiden laajojen laitumien omistaja,
tämän hyvin hoidetun Koskenkorvan kartanon haltia!

Se on Jouko, nuorimman tyttären, Lailan mies!

Niin, niin. Minun mieheni, minun rakastettuni, hellä ja hyvä mieheni!

Väki on illastanut. Isä on ollut verrattoman hyvällä tuulella. Kun hän
syödessämme huomasi, että olin vaipunut ajatuksiini, aloitti hän
merkillisen keskustelun. Niin avomielisesti hän ei ole koskaan ennen
minulle puhunut. "Sitä Joukoasi sinä, Laila parka, aina vain suret..."
Nähdessään kyynelten nousevan silmiini hän jatkoi: "Suren minäkin.
Liian hyvä hän oli kuolemalle ja alhaisen himon orjaksi. Tiedätkö,
Laila, että minulla on Joukosi entisyydestä paljon tietoja, enemmän
kuin sinulla. Jos minä olisin silloin tiennyt, jos olisin osannut
aavistaa, että hän koulunkäyntiaikanaan teki kesät kovaa maatyötä,
ansaitakseen toimeentulonsa seuraavaksi talveksi, en olisi päästänyt
häntä talostani. Miksi pitikin minun olla niin sokea... se on
rangaistukseni. Olen ollut minäkin liian ylpeä, ja Jumala tahtoi
masentaa kunnianhimoni. Mutta sinun parastasi minä tahdoin sokeudessani
katsoa, Laila parkani...!"

Isän puheesta tulin äärettömän liikutetuksi. En oikeastaan tiedä, en
osaa sanoa, mitä tunsin. Se oli kuin tuskan ja ilon sekaista
temmellystä, joka sydämessäni mellasti. Hyvä Jumala sentään, kuinka
onneton olen! Ja kuitenkin tunnen, että suuri, kivinen paino on
hartioiltani pudonnut, kun tiedän, että isäkin siunaa oman rakastetun
Joukoni muistoa...

Tästä puolin puhelemme hänestä usein, niin, aina kun olemme kahden
kesken...

En ole voinut tiedustella isältä enempää. Mutta huomenna aloitan
puheen. Mistä ihmeestä isä on saanut tietoja Jouon entisyydestä? En voi
arvata, sillä minun tietääkseni isä ei tiedä, mistä Jouko oli
kotoisinkaan. Ei hän ainakaan minulta ole sitä kysynyt. Selvän siitä
kuitenkin otan...

Minusta on nyt oloni paljon helpompaa. Olen kuin likempänä isää, tuota
kovakasvoista, rautaista vanhusta, joka ei koskaan ole antanut
hellempien tunteittensa vietellä itseään järjen kylmältä polulta.
Kukapa kuitenkaan osaa arvata, mitä hän sydämessään on tuntenut tänä
kuluneena vuonna? Ja epäilemättä hän on kovaa kokenut, sillä hänen
hiuksensa ovat harmaantuneet ja otsarypyt ovat tulleet syvemmiksi ja
ikäänkuin veltostuneet...

Olen käynyt ulkona, kävellyt pitkin peltojen pientareita ja nauttinut
tästä valoisasta, lempeästä yöstä. Olen onnellinen saadessani yksin
kulkea ja yksin nauttia muistoistani. Kuinka olenkaan kiintynyt tähän
laajaan, avaraan Pohjanmaahan ja tähän rakkaaseen lapsuuteni kotiin!
Kävin taas siinäkin... tuolla tuuhean koivun alla veräjän pielessä,
jossa ovat ihanimmat muistoni ja jossa hän...

Minun on iltaisin ollut hyvin vaikea saada unta. Usein olen valvonut
aamupuoleen yötä, enkä oikeastaan ole tiennyt, missä ajatukseni ovat
harhailleet. Mutta nyt tunnun väsyneeltä, ehkä yön lepo virkistää
voimiani ja antaa ajatuksilleni vauhtia. Sillä huomenna olen päättänyt
alkaa kirjoittaa. Nousen aamulla jo silloin kun väki menee työhön.
Varhain aamuisin sanoi Joukokin parhaat kuvauksensa kirjoittaneensa...



II.


Isäni on usein sanonut, että olen tullut äitivainajaani. Olen aivan
kuin äiti oli nuorena. Äiti armas! Eläisit vielä, niin kyllä kykenisit
Lailaasi lohduttamaan, tietäisit voiteita sydämeni haavoihin. Sinä olit
niin lempeä ja hyvä, siksi kutsui Jumala sinut luoksensa. Mutta Lailasi
jäi tänne maailman kovuutta kokemaan. Äidiltä minä olen perinyt
haaveksivan luonteeni ja koko olemukseni. Ei ole minussa hituistakaan
sitä rautaista tahtoa eikä sitä luonteen lujuutta, joka on isäni
luonteen peruspiirre. Minä muistan kerran, -- mutta sehän tulee
näkyviin kuvauksessani, -- että menettelin oman mieleni mukaan,
huolimatta mistään. Silloin minä tunsin, että saattoi minussa kuitenkin
olla jotakin helskettä isänkin luonteesta.

En ole tullut koskaan isältä kysyneeksi, miksi hän tahtoi juuri minua
kouluuttaa. Tai oikeastaan en ole tahtonut, sillä minä luulen, että hän
on sitä moneenkin kertaan katunut. Siskoni, Kaisa, olisi ollut sopiva
lukutielle. Hän on perinyt isältä verrattoman muistilahjan ja hänen
rautaisen tahtonsa...

Minulla ei oikeastaan olekaan koskaan ollut halua lukea. Mutta kun
aavistin isäni tahdon, tiesin, että hän kunnianhimossaan tahtoi saada
nuorimman tyttärensä ylioppilaaksi, niin koetin edes siinä noudattaa
hänen mieltään.

Muistan kuinka isä tuossa kujalla tuli avoimin sylin vastaani, kun minä
ylioppilaslakki päässä palasin Helsingistä!

Näin selvään, että hänellä oli rohkea unelma toteutunut, ja silloin hän
otti minut niin hellästi syliinsä, etten koskaan sitä unhota.

"Laila lapseni, rakkaimpani, kuinka oletkin tullut tänä viime talvena
äitivainajasi näköiseksi", sai hän mielenliikutukseltaan vain
sanotuksi, ja minä näin kyyneliä hänen silmissään...

Silloin minäkin olin onnellinen, onnellinen koko sen kesän. Mutta
syksyllä tuli hän, Jouko Vartto. Jouko! Jouko! Kuinka tuo nimesi on
vieläkin rakas minun kirjoittaa, vaikka runneltuna makaat haudan
povessa. Hyvä Jumala, etten voinut pelastaa sinua itselleni ja
isänmaalle!

Olinhan kuullut paljon hänestä puhuttavan, Jouko Vartosta,
suurilahjaisesta ja rohkeasta kirjailijasta, olin kuullut, mutta
paljasta hyvää. Olin lukenut hänen kirjoituksiaan, olin tarkoin
tutkinut hänen surunvoittoisia kuvauksiaan sielun ja sydämen
syvyydestä, ja ajatuksissani olin ikäänkuin rakastunut häneen. Sillä
minusta näytti, ei, minusta tuntui aivan selvästi siltä, että hänen
sydämensä oli hehkuvaa lempeä, hänen tunteensa tulista tulta ja hänen
mielensä herkkä ja haaveksiva, notkea ja pehmeä kuin vaha. Varmaankin
semmoisen miehen rakkaus olisi suuri ja sielukas, uhrautuva ja
puhdas... niin silkin hienoa ja taivaan ihanaa! Semmoista mielessäni
kuvittelin, ja kuta enemmän ja tarkemmin tutkin hänen kirjoituksiaan,
sitä enemmän innostuin hänen persoonastaankin. Olin näkevinäni hänet
päivilläkin, tuon lempeän, yksinäisen ja rakkautta janoavan miehen, ja
öisin hän oli unimaailmani uljas sulho, joka vartioitsi lemmittyänsä...

Kun sitten yhtäkkiä kuulin, että hän oli liikkeellä, kulkemassa läpi
tämän kotiseutuni, heräsi minussa villi riemu, ja minä tunsin suloisen
tuskan vihlovan sydämeni sisintä. Minun piti päästä häntä näkemään,
piti saada pusertaa hänen kättänsä ja kerrankaan katsahtaa hänen
silmiinsä... Olin aivan kuin poissa suunniltani enkä välittänyt muista
miehistä mitään.

Hyvä Jumala sitä hetkeä, jolloin häntä lähestyin! Luulin sydämeni
ponnahtavan pois rinnastani, luulin kaatuvani lattialle...

Oikein olin sittenkin arvannut, oikeat olivat aavistukseni olleet.
Hänen _täytyi_ olla erilainen kuin muut ihmiset, suurempi ja
täydellisempi kuin ne, jotka puhuivat vain jokapäiväisistä asioista.

Ja niin hän olikin.

En ollut monta sanaa hänen kanssaan vaihtanut, en ollut kuin yhden
ainoan kerran vilkaissut hänen silmiinsä, kun tunsin häntä rakastavani.
En rakastunut juuri hänen persoonaansa, vaan hänen äänensä sointuun ja
siihen viehättävän surumieliseen ilmeeseen, joka oli ikäänkuin lyönyt
leimansa jokaiseen hänen liikkeeseensä...

Minun on aivan mahdoton kuvata tai sanoa, mitä hänessä oikeastaan
rakastin enimmin: hänen suuria sielunlahjojaanko vai sydämensä
hyvyyttä? Vai rakastinko siksi, että hän oli niin hellä ja hyvä ja
siksi että jokaisessa hänen sanassaan tuntui vavahtelevan sielun
väräjävä ilme?

Niin, en tiedä.

Mutta sen minä tiedän ja siitä olen varmakin, että sinä iltana, kun
kauan olimme puhelleet, oli hänessä jotakin aivan haltioitunutta. Hän
sanoi sen itsekin, ja kyllä minäkin sen näin. Hän puhui minulle
muutamia sanoja nuoruudestaan, kertoi orvosta, yksinäisestä elämästään
ja siitä kuinka hän sai elämänvoimia omista tunteistaan, oman sydämensä
syvyydestä.

Mieleeni ovat jääneet ne sanat, jotka hän minulle sanoi juuri silloin,
kun laski kätensä olkapäälleni:

"Minä olen sinut ennen nähnyt... kerran pikkupoikana... korkean vuoren
huipulla valoisana kesäyönä... ja nyt toisen kerran tämän tumman
talvisen taivaan alla... Lailani... unimaailmani morsian..."

Hän puhui niin omituisella äänellä, hiljaa ja hillitysti, ikäänkuin
olisi muistellut sitä näkyään pienenä poikana korkean vuoren päällä...

"Minä muistan sen tai oikeammin näen sen nytkin tämän tumman taivaan
alla... On kuin aukenisi taivaanranta, kuin avaruus halkeaisi, ja minä
näen selvään lapsuuteni näyn... näen sinun seisovan vaaran huipulla,
katselevan alas vuoren juurelle... se olet juuri sinä, näen kasvotkin
aivan selvään... Enkä ole muistanut tätä ennen kuin nyt... nyt juuri,
kun tunsin, että sinä olet orvon ystävä ja heikon varjelija..."

Hän veti minut vierelleen ja unohtui siihen...

Minä lupasin olla orvon ystävä ja heikon varjelija, ikuinen ystävä...

Tämä kaikki tapahtui tuuhean koivun alla tuolla veräjän pielessä, jossa
rakkain muistoni on.

Voi, että kerran vielä saisin elää sellaisen hetken, taivaan iloa ja
riemua tuntien!

Sitä seuraavat päivät ja viikot olivat elämäni ihanimpia. Taivaan rauha
ja sopusointu vallitsi sielussani, autuas onni asui sydämessäni.
Saatoin istua tuntikausia ja muistella mitä hän oli sanonut, saatoin
nauttia hänen muistostaan juuri kuin hän olisi ollut elävänä
vieressäni...

Luin hänen kirjeitään sataan, tuhanteenkin kertaan, aina vain saaden
niistä samaa nautintoa. Minulle selvisi vähitellen, että edessäni oli
suuri tehtävä: minun piti pelastaa hänet, säilyttää hänet ja tehdä
hänestä isänmaansa jalo poika. Olihan siinä ihannetta yhden naisen
toteutettavaksi!

Sillä sitä hän ei salannut minulta, että hän oli heikko, niin heikko
kuin pakkasen panema oljenkorsi, joka kaatuu vähimmänkin viiman
puhaltaessa. Suuret surut ja katkerat kokemukset olivat hänen tahtonsa
murtaneet, ryöstäneet tyystin sen voiman ja tehneet hänestä -- juopon.

Voi, minkätähden piti hänessä olla yhdistettynä ääretön rikkaus
saastaiseen likaisuuteen!

Mutta minä pesen likaisen loan hänestä, niin että hänen ruumiinsa on
yhtä kirkas kuin sielunsakin! Uhraan itseni hänen hyväkseen ja kulutan
joka soluni hänen pelastukseksensa! Voi, ettei minussa ollutkaan sitä
voimaa! Mutta sitten sai maailma tietää suhteistamme! Ne olivat
hirveitä hetkiä, kauheita ja kamalia. Tuskallisimpia olivat ne, jolloin
kosijoita kävi luonani.

Rikas tyttö! Rikas tyttö! Minä luin kosijoitteni katseista ja sormien
liikkeistä, mitä he minussa rakastivat, ja minä kauhistuin ja kirosin
sydämessäni rikkauteni. Rauhani ja onnelliset mietteeni katosivat, ja
päiväni tuntuivat pitkiltä ja pilvisiltä. Ei kenelläkään ollut enää
hyvää sanaa lausuttavana Joukosta, kukaan ei käynyt häntä puolustamaan,
kun mitä ilettävimpiä seikkoja kerrottiin hänen elämästään. Verta
vuotavin sydämin sain kuunnella, mutta rakkauteni yhä lujeni, ja Jouon
lämpöiset kirjeet antoivat voimia kaikki kärsiäkseni...

"... Enkelini, auttajani, pelastajani", kirjoitti hän. "Elän aivan
uutta elämää, olen sinussa ja sinun kauttasi kohonnut maan likaiselta
kamaralta tähtitarhojen tasalle. Rakkaimpani! älä syökse minua
takaisin!"

       *       *       *       *       *

Kas, nyt olen muistoistani taas kirjoittanut pitkän pätkän, enkä
vieläkään ole aloittanut kuvaustani. Mutta eihän minulla olekaan
kiirettä. On niin ihanaa elää muistoissaan sitä aikaa, joka oli
onnellisinta. Kirjoitellessani näitä muistojani selvenevät ajatukseni,
ja ehkäpä kasvaa kykyni kuvata meidän lyhyttä onnenelämäämme niin, että
se koskee muidenkin sydämiin.

Tänään aion nyt ottaa renki Matin kahden kesken, kuullakseni häneltä
Jouon nuoruudesta, josta hän ei itse paljoa tahtonut kertoa. Nyt juuri
kuulin isältä, että renki Matti oli samasta kylästä kuin Joukokin,
olivat kasvinkumppaneita. Matilta isäkin oli tietonsa saanut.
Merkillistä, ettei Matti ennen ole mitään Jouosta puhunut, vaikka on jo
melkein vuoden ollut palveluksessamme!

Olen kutsunut Matin kamariini. Istumme kahden, ja Matti polttaa isältä
saamaansa sikaaria.

"Vai on Matti tuntenut Jouko Varton? Hän oli minun mieheni..."

"Olen hyvinkin tuntenut. Yhdessä on lapsena oltu, monet leikit lyöty ja
monet tappelut tapeltu. Ja tapasimme myöhemminkin kesäisin, kun Jouko
koulusta palasi ja rupesi kesäksi taloihin töihin..."

"Niinkö?"

"Hän oli Tieralan ainoa poika. Mutta isä oli maan kuulu juoppo, hän
kuoli juuri samana keväänä kun Jouko syntyi, kuoli, tai kuuluu
hukkuneen, kun juovuksissa lähti virtavan joen poikki."

"Jääkö petti?"

"Jää oli huonoa keväthalsketta. Niin olivat suuret velat, että koko
talo irtaimistoineen meni puille paljaille. Ei jäänyt Jouon äidille
mitään elämisen apua, vaan täytyi ruveta työtä tekemään samoin kuin
muutkin mökkiläiset. Siten me tulimme Jouon kanssa naapureiksi, ja kun
olimme samanikäisiä, tuli meistä kisakumppanitkin."

"No, miten Jouko tuli lukumieheksi ja Matti rengiksi?"

"Niinpä näkyi käyvän. Kuulin sanottavan, että Jouko oli hyväoppinen. Ei
hänestä kyllä Jouostakaan herraa helpolla tullut. Äitinsäkin kuoli, kun
Jouko oli ison koulun aloittanut, ja omin voimin sai poikaparka tulla
toimeen. Kerran me olimme siellä kotipitäjässämme samassa talossa
kesämiehinä, kasvavia poikia molemmin. Silloin hän usein kertoi
puutteistaan, kertoi, että opettajien avutta olisi hän nälkäänkin
kuollut. Minä kehoitin häntä heittämään lukuhommat sikseen, sillä hän
oli hyvä ja ahkera työmies, ja sinäkin kesänä isäntämme maksoi Jouolle
paremman palkan kuin minulle... Samana syksynä minä sitten näinkin
hänet viimeisen kerran. Hän ei enää palannut kotipitäjään, enkä ole
sittemmin kuullut hänestä mitään. Kerran sain postissa kirjan, jonka
hän oli kirjoittanut Jouko Varton nimellä. Sen hän oli lähettänyt
minulle muistoksi..."

"Poikaparka!"

"En kuullut hänestä muuta kuin kerran rovastin sanovan, että juoppo
kuuluu tulleen siitäkin Tieralan Juhovainajan pojasta. Eihän se kumma,
jos pojasta tulikin juoppo... isäkin kuoli viinaan..."

Silloin ratkean äänekkääseen itkuun, ja Matti poistuu huoneestani.

       *       *       *       *       *

Näinä päivinä olen taas ollut rauhattomampi, ja yöni ovat olleet
levottomat. Miksen minä voinut häntä pelastaa, miksen kyennyt nostamaan
häntä siitä loasta, johon hän oli langennut? Ne kysymykset tulevat nyt
yhä useammin mieleeni. Koetinko sitten parhaani, vai puuttuiko minulta
voimia? Vai oliko hänessä sittenkin vielä jotakin, jota en hänessä
ymmärtänyt ja jonka perille en päässyt!

Useinhan kyllä huomasin, että hän tuli yhtäkkiä levottomaksi ja näytti
niin kovin tuskaantuneelta, mutta kun puuska oli mennyt ohi, vaipui hän
synkkämieliseksi. Semmoisina hetkinä en saanut häntä puhumaan, vaikka
koetin, että hän avomielisesti selittäisi mitä hän tunsi ja mikä häntä
vaivasi.

"Rakkaimpani... se on ohi... se oli synkkä muisto entisiltä ajoilta",
sanoi hän vain, mutta ei hän sittenkään ollut entisenlainen. Jotakin
kummallista olin huomaavinani hänessä.

Kuluneena yönä valvoessani alkoi minua tunto soimailla, etten
sittenkään ollut koettanut parastani, pyhintäni, että hän sittenkin oli
vailla jotakin, jota hänen sielunsa ja sydämensä kaipasi ja josta hän
ei minulle koskaan puhunut. Usein huomasin, että kun hän puhui minulle,
hänen katseensa tähtäsi johonkin kauas ja hän ajatteli aivan muuta kun
sitä, josta puhui...

Jospa minulla olisi täällä joku todellinen ystävä, jolle voisin kertoa
koko elämäni ja avioliittomme ajan, ensi hetkestä viimeiseen, selittää
tuolle todelliselle ystävälleni kaikki: miten olimme aloittaneet
elämämme, miten olimme toisillemme puhuneet ja luvanneet! Mutta
sellaista ystävätärtä minulla ei ole. Ja kuitenkin tarvitsisin
lohdutusta, tarvitsisin ystävän osanottoa tuskilleni ja epäilyksilleni.
Onkohan sekin minun oma syyni, ettei minulla ole sellaista ystävää.
Niukkahan olen ollut paloittelemaan ystävyyttäni, ja moni on siitä
päättänyt minut ylpeäksi. Mutta kuinka olen voinut kiintyä ihmisiin,
joilla ei ole mitään sisäistä elämää, jotka eivät tunne sillä lailla
kuin minä, jotka eivät ajattele elämää niinkuin minä?

Parempi sittenkin kärsiä yksin, ja yksin tuskansa tuntea...

       *       *       *       *       *

Tänä aamuna oli isäni kipeä. Hän ei jaksanut nousta vuoteeltaan ja
kutsutti minut luokseen. Hänen päätänsä kivisti, ja muutoinkin hän
tunsi pahoinvointia.

"Alan jo tuntea vanhuutta", sanoi hän. "Merkillistä, kuinka olen
heikonnut näinä kahtena vuotena. Vanhuus näkyy tulevan pian, kun se
kerran alkaa tulla."

Hänen äänensä oli pehmeä, eikä siinä tuntunut enää sitä kovaa, käskevää
sointua, jota olin harjaantunut kuulemaan.

"Johan olenkin puolivälissä kahdeksattakymmentä", virkkoi hän, kun
äänetönnä istuin hänen vuoteensa vieressä ja käärin kylmään veteen
kastetun liinan hänen päänsä ympärille.

"Saattaa tulla kuolemakin milloin hyvänsä... vaikka tällä
silmänräpäyksellä", hän jatkoi. "Olen monesti ajatellut puhua sinulle,
Lailaseni, tulevaisuudestasi, ja järjestää muutenkin asioitani. Miten
olet aikonut alkaa elää, kun minun pääni on kaatunut?"

"Emme nyt ajattele vielä sellaisia, rakas isä. En ole sitä ajatellut,
enkä ole jaksanutkaan ajatella. Minä uskon, että isä vielä saapi kauan
aikaa olla Lailansa tykönä..."

"Sitä en usko. Tunnen, että minun aikani on tullut. Vastaa minulle,
Laila, suretko kovin miesvainajaasi?"

Minä pillahdin itkuun.

"Enhän sitä kummeksu. Ja sinun vuoksesi suren minäkin."

"Kauheinta on minusta hänen kuolemansa... Jos hän olisi kuollut minun
hoidettavanani, olisi kuollut rauhallisen, luonnollisen kuoleman, ei
minun suruni olisi näin suuri. Mutta ruhjoutua mäsäksi junan alle juuri
silloin, kun olin hänen pelastuksestaan varma... se on niin kauheaa...
niin perin kovaa kohtaloa..."

Isäni antoi minun siinä itkeä, pitäen kättäni omassaan.

"Minun syyni se myöskin on. Olisin voinut asiaa tarkemmin ajatella,
ennenkuin tein päätökseni. Mutta minun kunnianhimoni oli niin suuri ja
ylpeyteni niin väkevä, että ennen luovuin rakkaimmasta lapsestani kuin
huolin vävykseni maankulkijaa, jolla ei ollut mitään virkaa ja joka
lisäksi oli köyhä rotta. Heti jälestäpäin kyllä kaduin ja tiesin ja
tunsin, että olin Jumalan kasvojen edessä pahoin tehnyt, vaikka ihmiset
kyllä hyväksyivät menettelyni..."

"Täälläkö? Nämä kotikylän ihmiset?"

"Juuri he. Kaikki sanoivat, että Laila kyllä vielä katuu, eikä hän
koskaan pääse maasta ylös semmoisen tyhjäntoimittajan kanssa..."

En voinut siihen mitään sanoa.

Hetken kuluttua isä jatkoi:

"En ole sinulta kysynyt mitään avioliittosi ajalta. En ole hennonut
herättää sinussa muistoja, joista en tiedä, ovatko ne sinulle
vastenmielisiä vai eivätkö. Enhän tiedä, kuinka onnellinen olit hänen
kanssaan, mutta yhtä asiaa olen tullut ajatelleeksi juuri näinä
päivinä. Olen nimittäin ajatellut, että totta kai oli olemassa joku
syy, jonka vuoksi miehesi uudestaan ratkesi juomaan. Sillä ei kai hän
ainakaan avioliittonne alussa juonut..."

Siihenkin vastasin vain kyynelilläni.

"Älkää, rakas isä, nyt kysykö, minä kerron toiste", sain lopulta
sanotuksi.

Eikä hän sen pitemmältä tiedustellut.



III.


En ole moneen viikkoon joutunut kirjoittamaan sanaakaan, ja aikeeni,
että alkaisin kyhätä pientä romaania Jouon ja omasta elämästäni,
näyttää ainakin toistaiseksi jääneen sikseen.

En ole joutunut, sillä isä makaa sairaana vieläkin, nyt jo neljättä
viikkoa. Jonkun kirjeen olen ystävilleni kirjoittanut ja saanut heiltä
vastauksen. En ole muistikirjaanikaan näinä viikkoina aukaissut.

Isä on järjestänyt asiansa, sillä hän uskoo varmasti, ettei hän tuolta
vuoteelta enää nouse.

Tämä aika on jälleen ollut minulle kovaa aikaa, taistelua ja
kyyneleitä, sillä minun on täytynyt taaskin tehdä vastoin isän tahtoa.

Minä olen sitä jo aavistanut, ja isäni puheista olen päässyt
käsitykseen, mikä hänen tahtonsa olisi.

Eräänä päivänä -- oliko toissapäivänä vai kolmantena, -- sanoi hän
minulle, kun istuin hänen vuoteensa vieressä:

"Laila, sinä jäät niin yksin, kun vanha isäsi menee pois. Etkö tahtoisi
noudattaa isäsi viimeistä tahtoa menemällä vaimoksi pastorille... Hän
on nyt jo viidettä vuotta vaikuttanut seurakunnassamme, on
kunnioitettava, kaikkien ihmisten rakastama mies. Hän on sinua
rakastanut siitä asti, kun hän seurakuntaamme tuli. Ja ajattele! Hän
rakastaa sinua vieläkin yhtä hellästi, yhtä paljon kuin ennenkin..."

Tätä olin pelännyt ja aina koettanut kääntää puheen toisiin asioihin,
kun olin huomannut, että isäni tahtoi aloittaa siitä.

Mutta nyt se tuli, ja aivan esipuheetta.

Pastori oli kulkenut meillä nyt isän sairastuksen aikana joka päivä.
Minä poistuin aina huoneesta hänen tullessaan. Usein he kyllä
molemminkin pyysivät minua jäämään, mutta en jäänyt. Oikeastaanhan
minulla ei ollut mitään pastoria vastaan ihmisenä. Hänkin oli minua
kosinut paljoa ennen kuin Jouko. Muistaakseni se oli aivan ensi
viikolla, kun palasin Helsingistä ylioppilastutkintoani suorittamasta.
Pastori Rinta oli pienoinen, paksu mies; kasvot punottavat ja
hyväntahtoiset, ja vedenväriset silmät aina niinkuin talin tahraamat.

Totta kai hän vielä muisteli saamiansa rukkasia, sillä hän ei ollut nyt
puhunut minulle mitään. Sen sijaan hän oli kääntynyt isän puoleen,
hyvin tietäen, ettei sielläpäin ollut vastusta.

"En enää aio mennä naimisiin", sain isälle sanotuksi.

"Pastorista saisit todellisen ystävän, todellisen elämänkumppanin.
Sillä hän on mies, joka elää ja opettaa iankaikkisuutta varten... Minä
olen, Laila, päässyt ymmärtämään, että avioliittosi Jouon kanssa ei
ollut onnellinen. Te ette sopineet toisillenne. Jommassakummassa
teistä on ollut syy. Taikka sitten on Joukosi lopultakin ollut kurja
raukka... Minä kuolisin niin iloisella mielellä, kun tietäisin, että
Laila-lapseni on hyvän, Jumalaa pelkääväisen miehen turvassa. Sillä
Jumalan luona on meillä kaikilla viimeinen turva. Hänen luokseen tulee
hätä niillekin, jotka Häntä ovat pilkanneet ja kieltäneetkin Hänet..."

Hän puhui minulle pitkään ja painavasti, vanha isäraukka! En osannut
lopulta sanoa mitään, täytyi aivan itkeä. Oli niin kauhean paha sanoa
isän viimeistä tahtoa vastaan. Mitä minä onneton ihminen tekisin? Mihin
pakenisin näiden muistojeni kanssa?

Näinä päivinä on isä heikkonemistaan heikonnut. Lääkäri ei ole enää
luvannut hänen puhua mitään.

"Sydämen tykintä on niin äärettömän heikkoa, että loppu voi tulla
milloin hyvänsä", sanoi lääkäri tänä aamuna lähtiessään.

Onneksi on sisareni Kaisa nyt miehineen saapunut luoksemme. Kaisa on
ottanut emännyyden huolekseen ja hänen miehensä, Ville, isännyyden.

Isän tahto on nyt, että Kaisa miehineen tulee tämän rakkaan
Koskenkorvan kartanon haltiaksi.

Toimeliaita, virkkuja ihmisiä ovat niin Kaisa kuin miehensäkin. Näyttää
siltä, että he kumpikin ovat hirveästi kiinni tavarassa; he puhuvat
säästäväisyydestä aivan kuin heillä olisi viimeinen penni pivossa.

Olen luovuttanut Kaisalle oman huoneeni ja muuttanut itse
ullakkokamariin. Täältä on komea näköala yli laajojen, tasaisten
viljavainioiden ja yli koko kylän. Ruispellot hedelmöivät jo
parhaillaan ja keinuvat, lainehtivat, tuulen puhaltaessa, kuin meren
aallot.

Minulla on täällä ylhäällä oikein rauhallista, tänne ei kuulu liikettä
alhaalta, joskus joku kimakampi huuto pihalta. Voin niin rauhassa
mietiskellä elämääni, ajatella tulevaisuuttani ja entisyyttäni.

Jäänkö tänne syntymäkotiini lopuksi ikääni surevana leskenä elämään
koroillani? Vai muutanko pois jonnekin muualle... sielläkin yksin
elääkseni?

Ei tunnu sekään hyvältä. Isän kuoleman jälkeen tuntuu tämä koti jo
kolkolta ja vieraalta. Kuinka saisin päiväni kulumaan, ilman työtä ja
tointa?

Kesä on jo pitkälti kulunut, on heinänteon aika.

Vähän käsitöitä olen tehnyt, en mitään muuta. Ei ole minussa innostusta
mihinkään työhön, taikka sitten en ole vielä osannut oikeaan, en sille
alalle, joka minua miellyttäisi. Päiväni ovat hirveän pitkät, ja
unettomat ovat yötkin. Isän kuoleman jälkeen olen elänyt kuin
ventovieras tässä lapsuuteni kodissa. Se, että johonkin minun pitää
ryhtyä, jotakin ruveta minunkin toimimaan, on kyllä selvää. Mutta mihin
ryhtyisin, siitä en pääse selville. Joskus olen ajatellut lähteä
Helsinkiin jatkamaan lukujani, mutta minulla ei tunnu olevan vähääkään
lukuhaluakaan. Olen kuitenkin vielä verrattain nuori vasta
viidenkolmatta; pitäisi minun jotakin alkaa hommata.

Pastorista olen onneksi päässyt rauhaan. On hän sentään kirkosta
palatessaan joka sunnuntai poikennut taloon, mutta harvoin hän on minua
puhutellutkaan. Olen juossut tänne ullakolle, kun olen nähnyt hänen
tulevan. Syksyllä olen kuitenkin päättänyt lähteä johonkin talvea
viettämään, sillä talvella täällä on tavattoman ikävää, kun ei ole
sopivaa seuraa. Iltaisin olen joskus koettanut sepittää runoja. Lähetin
tuonnoin jonkun kuvalehteen. Mielellään ne oli julkaistu ja toivottiin
lisää.

Olen näinä päivinä todenteolla koettanut mielessäni kuvitella jotakin
kaunokirjallista teosta siitä, mitä olen kokenut. Varma olen, että
aihetta minulla kyllä on, mutta kuinka voisin sovitella niin, että
siitä samalla tulisi mielenkiintoinen!? Ihmiset voisin ottaa
todellisuudesta ja keksiä tapauksia heitä kuvatakseni. Kun kerran
pääsisin oikein hyvään alkuun, kun saisin rungon valmiiksi, luonteet ja
tapaukset selville, pian sitten työ sujuisi! Mutta mitäpä minun
oikeastaan tarvitsee keksiä tapauksia ja ihmisiä: kertoisin vain
avioliittoni ajan aivan niinkuin olen sen elänytkin. Nimet vain
muuttaisin ja itse tapahtumat sijoittaisin johonkin muualle,
esimerkiksi Etelä-Suomeen ja vaikkapa Helsinkiinkin. Kyllä minun täytyy
ruveta todenteolla nyt kirjoittamaan. Minä voin kuvata; tunnen
itsessäni, että voin...

Sillä en usko monen ihmisen niin lyhyen avioliiton aikana, kuin minun
avioliittoni oli, saaneen kokea ja tuntea niin paljon kuin minä. Niin
paljon toivoja, niin paljon rakkautta ja niin peräti paljon pettymyksiä
ja veristä tuskaa! On aivan kummallista uskoa, että niin äärettömän
paljon tunteita, niin erilaisia, niin mahtavia ja niin synkän suruisia
voi mahtua yhteen ainoaan ihmissydämeen.

       *       *       *       *       *

Olen ollut ihan suunniltani tänä päivänä.

Vieläkin vapisen vihasta ja suuttumuksesta! Olen jo alkanut kirjoittaa
romaaniani, olen päässyt hyvään alkuun. Hyvä siitä tulee, kun oikein
parastani koetan...

Olin juuri ihanimmissa unelmissani, romaaniani valmistellen, kun aivan
arvaamatta pastori tuli luokseni tänne ullakolle -- ihan yksin ja
ilmoittamatta.

Mitä tämä merkitsi? Enkö siis vieläkään ollut päässyt rauhaan tuosta
talisilmäisestä miehestä, jota en voinut sietää!

Pastori oli erinomaisen juhlallisella tuulella. Puhui hyvin harvaan, ei
juuri hymyillytkään, ja hänen tavallisesti punaiset kasvonsa olivat nyt
vaaleammat ja ikäänkuin laihemmat. Oliko tuo ilkeä mies sittenkin niin
uppiniskainen, että vieläkin aikoi kosia minua? Vai mitä hänellä oli
minulle sanomista?

"Mikä erinomainen asia saattaa herra pastorin minun luokseni?" kysyin
häneltä, kun hän puhua jankkasi hyvistä heinäntekoilmoista ja
lupaavista ruisvainioista.

"Aion puhua kanssasi asiasta, josta me isävainajasi kanssa sovimme. Hän
pyysi minua elämänsä viimeisinä päivinä niin tekemään, ja minä lupasin
täyttää hänen tahtonsa. En ole ennen sitä tahtonut tehdä, vaan nyt
katsoin tilaisuuden sopivaksi, rakas Laila", sanoi hän imelällä,
laulavalla äänellään. Oivalsin hänen asiansa ja vastasin niin kylmästi
kuin voin:

"Kyllä arvaan asianne. Mutta minä en usko isävainajan pyytäneen teitä
puhumaan siitä minulle hänen kuolemansa jälkeen."

"Ja kuitenkin hän sen teki, sillä hän huolehti lapsensa
tulevaisuudesta. Rakas Laila! Kuuntele minua, kallista korvasi
sanoilleni ja anna sijaa sydämessäni minulle..."

"Minun sydämessäni ei ole sijaa kenellekään ihmiselle enää. Ja teidän
pitäisi muistaa jo entisestään, etten voi teitä rakastaa... en edes
kunnioittaakaan niinkuin tahtoisin..."

"Ja saisinko tietää, miksi et?"

Hänen äänensä laulava nuotti muuttui kovemmaksi, ja sanat alkoivat
tulla nopeampaan.

"Sen tiedätte itsekin. Enkä minä pidä velvollisuutenani ruveta teille
tarkemmin selittämään... Jos oikein tekisitte, jos olisitte gentlemanni
ja hieno mies, niin poistuisitte nyt heti, ja minä voisin teitä
muistella ystävällisillä tunteilla..."

Mutta hän ei siitä säikähtänyt. Päinvastoin hän tuli rohkeammaksi. Hän
kävi lähemmäksi ja istui tuolille melkein minun viereeni, niin että
hänen taliset silmänsä näkyivät vielä paremmin punaisten silmäripsien
alta.

"Rakas Laila! Oletko koskaan tullut ajatelleeksi minun kovaa
kohtaloani! Ensi hetkestä, kun sinut näin, rakastin sinua. Sinä et
tiedä, mitä tuskia olen tuntenut, kun näin sinun menevän miehelle,
jolla ei ollut minkäänlaista karaktääriä, eipä edes varmaa
toimeentuloa. Tiesin varmasti, että sinä et tulisi onnelliseksi hänen
kanssaan. Eivätkä sellaiset luonteet yleensä, kuin miesvainajallasi,
kirjailija Jouko Vartolla oli, voi tehdä itseään tai muita
onnelliseksi..."

"Vai niin", vastasin hänelle jotenkin pisteliäästi. "Mutta tekö olette
se ihmeluonne, joka voi tehdä onnelliseksi sekä itsenne että muut!?"

"Olen vakava ja hyväänpyrkivä luonne, ja Jumalan Kaikkivaltiaan avulla
olen koettanut elää nuhteettomasti elämääni... Rakas, kallis Laila..."
Hän koetti tarttua käteeni ja vetää sitä huulilleen.

Silloin minua iljetti ja pisti niin vihakseni, että lyödä lipsautin
häntä kämmenrystysillä poskelle...

Mutta silloin hänenkin juhlallisuutensa loppui. Kasvot lensivät
tulipunaisiksi, ja hän nousi istumasta.

"Vai niin. Sinä häpäisetkin vielä minua. Sinä et olisi tuota tehnyt,
jos tietäisit, että isäsi on minulle laillisella tavalla testamentannut
puolen omaisuudestasi."

"Isänikö...?"

"Juuri hän. Ja voit olla varma, että minä valvon myös etuani. En
penniäkään jätä ottamatta..."

Silloin vihani nousi täyteen voimaansa, suutuin niin silmittömästi,
etten nytkään vähääkään muista, mitä hänelle sanoin. Mutta hän ei silti
vielä poistunut huoneestani.

"Sinä et siis suostu rupeamaan vaimokseni?" kysyi hän vielä kerran.

"Saatanan muori sinun vaimoksesi tulkoon!" muistin herrojen Eevan
sanoneen kraatari Aapelille, ja sen minä hänelle linkosin niin suurella
voimalla kuin minusta ikinä löytyi.

"Sinä sydämetön julmuri ja rietas nainen!" sanoi pastori vihasta
kähisevällä äänellä. "Tiedätkö, että minulla on kaikki tiedossani,
kuinka sinä olet elänyt... Eikö sinun pimeää, kivikovaa sydäntäsi
ahdista, kun muistat, julmuri, että juuri sinä tapoit miehesi, saatuasi
hänet ensin epätoivoisena juomaan. Minä tiedän, sillä olen ottanut
selvän avioliittosi ajalta..."

Hän puhui varmasti ja ilkkuillen, ikäänkuin tuntien riemua nähdessään,
etten kyennyt mitään vastaamaan.

"Omat, parhaat ystävättäresi ovat minulle sen kertoneet..."

Ja sitten hän, hioen kämmeniään yhteen, lisäsi pirullisella äänellä ja
pienten talisten silmäin kiiluessa helvetillisessä tulessa:

"Mutta jos näiden kämmenien väliin olisit tullut... kyllä minä olisin
koettanut sinusta puristaa pahat aivoituksesi..."

Silloin keksin juomakarahvin pöydälläni ja lennätin sen hänen niskaansa
juuri kun hän kääntyi pois paetakseen.

Tuommoisen raa'an tolvanan höyhennettäväksikö olen joutunut!

Olin aivan suunniltani. Mutta toivottavasti minä nyt olen hänestä
päässyt...

Minun täytyy päästä pois tuommoisen hävyttömän miehen
likikuuluviltakin! Sillä minä tunnen, että olisin valmis millä hetkellä
hyvänsä lähettämään luodin hänen kurjaan raatoonsa...

Kuinka hän oli saanut isäni, joka muuten oli niin varovainen ja samalla
ihmistuntija, noin petetyksi! Teeskennellen jumalisuutta ja osaten aina
puhua vanhan miehen mieliksi hän oli saanut isäni uskomaan itsestään
paljasta hyvää. Kavalasti hän oli osannut huiputella, Jumalansa nimessä
valehdella vaikka mitä!

Mikä ääretön raukka! Eiköhän tuo mies ole langennut paljon syvempään
kuin koskaan kukaan juomari!

       *       *       *       *       *

Nyt, kun on joku päivä kulunut pastorin käynnistä, olen sentään
vähitellen alkanut tyyntyä. Mutta minulla on nyt selvillä, että jätän
ainiaaksi kotipitäjän ja syntymäkotini. Ainiaaksi tahdon täältä lähteä,
sillä se, mitä minulla on täällä ihanaa ja kallista muistoa, on
ikäänkuin unennäköä, niinkuin en koskaan olisi sitä aikaa elänytkään.
Mutta siitä totuudesta, että kerran olen ollut naimisissa ja että nyt
olen leski, siitä en koskaan pääse, ja se ei ole unennäköä. Vaikka nyt
soisin, että niin olisi, etten koskaan olisi elänyt avioliitossa enkä
koskaan nähnytkään Joukoa!

Niin nyt soisin olevan!

Minulla ei olisi näitä muistoja, jotka minua kiusaavat ja ärsyttävät ja
panevat sydämeni epätoivoiseen vimmaan.

Voisin nyt nuorena neitinä muuttaa Helsinkiin. Jatkaisin lukujani... ja
eläisin siellä isossa maailmassa, taiteen ja soiton keskellä, iloisena,
huolettomana leipämurheista...

Mutta mikä estää minua nytkään tahtoani täyttämästä?

Ei mikään. Mutta ensi jouluksi minä valmistan romaanin, esikoiseni...

"Uusi ja lupaava, nuori kirjailijatar on esikoisteoksellaan..."

Niin! Niin! Koettaa tahdon!



IV.


Monta päivää, ehkä viikkokin, on kulunut, ettei ole mitään tapahtunut.
On ollut poutaisia päiviä, lämpöisiä ilmoja. Rukiinleikkuu on
aloitettu, ja yöt ovat jo hyvin hämäriä, melkeinpä pimeitä.

Eilen tulin katsoneeksi Jouon jälellejääneisiin papereihin, joita on
melkoinen laatikollinen omien papereitteni joukossa. Olen löytänyt
aloitteita Jouon myöhemmin julkaistuihin teoksiin, runonpätkiä ja
sommittelun laajaan murhenäytelmään "Pohjolan kevät". Se on äärettömän
intresantti aihe. Siitä voisi mestarin kädessä tulla ihmeen kaunis
näytelmä. Mistä hän on keksinyt näin kummallisen, salaperäisen aiheen?
Käsialasta ja paperista päättäen hän on tämän sommittelun kirjoittanut
naimisissaolomme aikana.

Ylettömän paljon täällä onkin sommitteluja ja liuskoja; on
paperiliuskoja, joissa ei ole kuin jokunen lause, ikäänkuin jonkun
kertomuksen keskeltä temmattu. Tällä tavalla hän kai kokosi aiheita,
kuvasi ihmisiä ja tapauksia tulevia teoksiansa varten...

Mutta hän sammui juuri silloin, kun oli parhaiksi syttymään päässyt,
taittui kesken kasvamistaan...

Ajatuksissani pengon ja lueskelen näitä papereita, jotka ovat huiskin
haiskin, sikin sokin laatikossa! Erään paperin ylälaidasta vilahtaa
silmääni nimi Laila... Vedän sen uteliaana toisten seasta ja luen:

"... Laila seisoi miehensä silvotun ruumiin vieressä ja itki hiljaa.
Jouon oikea käsi oli mennyt poikki ja rinta oli litistynyt kuin lauta.
Muuta näkyvämpää vammaa ei ollut. Kasvot olivat valkeat kuin palttina,
silmät tiukasti ummessa. Hän näytti kuin nukkuneen syvään,
iankaikkiseen uneen. Laila oli monen monta kertaa öisin, kun hän tiesi
Jouon olevan humalassa, sytyttänyt tulen ja hiipinyt hänen vuoteensa
viereen kuuntelemaan, hengittikö Jouko. Silloin oli Jouon kasvoilla
ollut tuo sama kuoleman kalpeus ja silmät olivat olleet tiukasti
ummessa... niinkuin nytkin...

"Hän laskeusi polvilleen Jouon ruumiin viereen, otti vasemman käden
omaansa, silitteli sormusta, joka uudenkirkkaana välkkyi hoikassa
sormessa, ja painoi suutelon hänen verettömille huulilleen... Silloin
Lailan voimat loppuivat, ja hän lyyhistyi pyörtyneenä miehensä ruumiin
päälle..."

Luin tuon palasen toiseen, kolmanteen, en tiedä kuinka moneen kertaan,
ennenkuin käsitin, mitä se sisälsi. Mutta sitten minä sen käsitinkin!

Suuri Jumala, mistä hän oli tiennyt eläessään kuvata kuolemansa, kuvata
sen juuri niin kuin se oli tapahtunutkin! Minun suuteloni ja
pyörtymisenikin! Ja kasvojensa kuolonkalpeuden.

Milloin hän oli tämän kirjoittanut? Kuinka oli mahdollista, että hän
oli hengessään nähnyt loppunsa?

Tämä on ihan selittämätöntä, satumaista taikka unta keskellä päivää!
Olenko minä sitten Laila ja oliko hän Jouko? Olenko? Olenko? Mikä mies
hän oli, tuo Jouko? Oliko tietäjä, näkijä, aavistelija?

Mitä hän onkaan saanut kärsiä?!

Enkö ole häntä ymmärtänyt?

Minulle tulee aavistus jostakin kauheasta, minkä olen tehnyt...

"Jommassakummassa täytyi olla syy, muutoin ei Jouko olisi juomaan
ratkennut", oli isä sanonut.

Mutta minä pengon ja pengon käsikirjoitusten joukossa! Ehkä siellä on
alkua ja loppua tälle kummalliselle kuvaukselle? Ehkä on kuvattuna koko
avioliittomme aika...

Milloin hän on sen kirjoittanut ja kuinka olen näin kauan antanut sen
virua näiden paperien välissä?

Aivan alimpaa, laatikon pohjalta, löydän paksun, rullalle käärityn
käsikirjoituksen. Heti ensi sivulta, ensi sanoista näen, että se on
kuvaus avioliittomme ajalta. Nimilehti vain puuttuu...

Silmissäni himmenee, kun alan sitä lukea... "Jouon kertomusta".

Mutta sitä ennen lukitsen oven, ettei kukaan pääse häiritsemään.



JOUON KERTOMUS



1.


Pian puoli vuotta olivat he olleet jo naimisissa.

Heillä oli kaksi sievää huonetta laitakaupungilla, lähellä merenrantaa.
Heidän huoneistaan oli kaunis näköala sekä merelle että maalle päin, ja
muutenkin paikka oli rauhallisempi kuin vilkasliikkeisemmällä
keskikaupungilla. Molemmin he olivat näihin huoneisiin ihastuneet ja
yksissä tuumin päättäneet ne vuokrata.

Ennen häitänsä he olivat jo sen huoneiston hankkineet, sisustaneet
pienen kotinsa sieväksi ja viihtyisäksi. Lailalla olikin erinomainen
maku asettaa huonekalut mukavasti ja somasti, niin että ne miellyttivät
silmiä ja tekivät huoneet hauskan näköisiksi. Jouko oli ihan
haltioissaan nähdessään, kuinka aistikkaasti Laila osasi järjestää. Ja
vaikka heidän omaisuutensa oli hyvin vähäinen ja huonekalustakin
keskinkertainen, kykeni Laila kukkien ja muiden keinojen avulla
sovittelemaan niin taitavasti, ettei niiden vanhuus tullut näkösälle.

Heidän täytyi nyt alussa ainakin ruveta elämään hyvin säästävästi.
Jouon palkka ei sallinut suuria menoja, ja vaikka Laila kyllä lupasi
käsitöillään ansaita jonkun vähän, täytyi sittenkin koettaa saada menot
mahdollisimman pieniksi.

Jouko se oikeastaan oli halunnut, että he muuttaisivat tänne
Pohjanmaalle, sillä hän ei tahtonut enää olla likelläkään niitä
seutuja, joilla hänen entinen elämänsä oli kulunut. Lailasta oli
samantekevää missä asuivat, hän seuraisi Joukoaan vaikka leivättömään
Lappiin taikka maan ääriin asti.

Jouko oli juuri palannut sanomalehden toimistosta, jossa hänellä oli
aputoimittajan paikka. Laila oli mennyt johonkin asioilleen, sillä
heillä ei ollut palvelustyttöäkään. Väsähtäneesti hän istui tuolille ja
katsoi ulos ikkunasta merelle, joka jo lumisena jääkenttänä levisi
silmänkantamattomiin.

Toimistossa olivat toiset taas häntä kiusoitelleet.

"Sinä onnellinen, joka sait niin rikkaan ja kauniin vaimon! Sinulla
varmaankin on kultaiset päivät", virkkoi yksi.

"Ei kuulukaan appivaari hellittävän penniäkään, kun vastoin ukon
kieltoa on mennyt naimisiin. Ei se tainnut tämä vävypoika olla oikein
Koskenkorvan ukon mieleen", sanoi toinen, ja sitten he nauroivat.

Jo heidän kihloissa ollessaan olivat toverit Joukoa onnitelleet,
onnitelleet rikkaaksi mieheksi...

Se oli häntä jo silloin hermostuttanut, mutta nyt vielä enemmän. Niinkö
he uskoivat, että hän oli rahojen takia ottanut Lailansa? Eivätkö he
nähneet, että Lailassa oli muuta enemmän rakastamista kuin rahat...
rahat, joista hän ei ollut koskaan Lailalta kysynytkään... Oli vain
muilta kuullut Lailan isällä niitä olevan...

Hän oli uskonut, Jouko, että kun he muuttavat tänne kauas pohjoiseen,
outoon paikkaan ja vieraiden ihmisten keskelle, on koko tuo ikävä
raha-asia tietämättömissä. Mutta toiset toimittajat näkyivät tietävän,
tiesivät paljon enemmän kuin Jouko itse...

Kummallisella, veltolla ja verettömällä tuulella hän tunsi olevansa, ja
vanha viinanhimo muistui hänen mieleensä. Hän ei ymmärtänyt itseään, ei
vaimoaan, ei koko maailmaa. Ja ne tulivat aina nämä samat ajatukset ja
vanhat himot silloin, kun hän vain hetkeksikään joutui olemaan yksin...
Hän istahti veltosti keinutuoliin. Tämmöistäkö tämä elämä sitten oli
olevakin -- se tulevaisuus, jolta hän oli odottanut niin äärettömän
paljon sekä kunniaa että kuuluisuutta... tämmöistä jahkailemista
sanomalehtimiehenä, että tuskin eli...

Mitä hän oli ajatellut mennessään naimisiin, köyhä mies, joka ei
oikeastaan itsekään elänyt! Kyllä hän sen tiesi... ei hän ollut
oikeastaan ajatellut mitään, ei entisyyttään eikä tulevaisuuttaan...

Entisyyttään sentään enemmänkin, varsinkin kulkurielämäänsä
ylioppilasvuosinaan. Sillä kulkurin elämää se oli ollut,
juopottelemista ja laulamista ja unelmia paremmista päivistä, kullasta
ja kunniasta. Hän oli laulanut lemmestä ja pakahtuvista
sydämentunteista, parhaimman sydänverensä lauluihinsa vuodattaen.
Rakkautta hän oli himonnut, orpouttaan ja yksinäisyyttään itkenyt ja
katumalla katunut hurjisteluansa...

Yksinäisinä hetkinään, kun hän tunsi itsensä onnettomimmaksi ja koko
maailman hylkäämäksi, hän oli ainoana pelastuksenaan toivonut
herttaista ja hellän hyvää kumppania, joka näkisi hänen sieluunsa ja
sydämeensä, joka osaisi häntä lohduttaa ja antaa hänelle voimia
jalompaan elämään...

Hän oli kohdannut rakastavan naisen hellän sydämen, puhtaan ja jalon
aarteen, jota hänen tuli helliä ja hoitaa... Mikä häntä vaivasi? Miksi
hän kuitenkin kaipasi? Olivatko nämä synkät, tyytymättömät hetket vielä
maininkeja entisestä myrskyisestä elämästä? Vai oliko hänen sielunsa
puhtaus jo niin himmennyt, ettei se enää voisi kirkastua, vaiko sydän
jo liiaksi tylsistynyt?

Puolihämärässä huoneessa, keinutuolissa istuessaan, näytti Jouko jo
vanhentuneelta mieheltä, josta paras nuoruuden mehevyys on kuivunut.
Kasvot olivat kalpeat ja luisevan laihat. Ohut tukka peitti
kauniinmuotoista päätä, joka oli päälaelta paljas. Mutta suurten
sinisten silmien välissä, kaarevan nenän yläpuolella, oli syvät juovat,
jotka tekivät hänen kasvonsa tyytymättömän näköisiksi. Ne olivat aina
silloin kalpeammat ja otsarypyt syvemmät, kun hän mietiskeli jotakin
erityisempää.

Hänelle tuli istuessaan kummallinen levottomuus, ikäänkuin hätä ja
pelko jostakin kauheasta. Hänestä tuntui siltä kuin hänen voimansa
olisivat loppuneet, luova mielikuvitus kangistunut ja älyn valokin
himmennyt. Mutta mistä tuli tämä saamattomuus ja veretön elämä?

Hän oli uskonut, että hän nyt vasta, kun oli saanut rakastetun
kumppanin vierelleen, pystyy tosityöhön... jatkaa kirjallisia töitään,
luopi teoksen, jonka muisto on pitempi kuin lyhyen ihmiselämän...
jatkaa lukujaankin ja tulee kuuluisaksi, hyväksi mieheksi...

Samassa hän kuuli tuttuja askeleita eteisestä. Laila palasi kotia, ja
hänen astuntansa oli nopeaa ja niinkuin hätäisen askeleita.

Lailan kasvot olivat kävelystä ja raittiista talvi-ilmasta käyneet
terveen punakoiksi. Hänen suuret, ruskeat silmänsä loistivat, ja koko
hänen olennostaan kuin irtaantui kokonainen maailma iloa ja onnea.
Riisumatta päällysvaatteitaan hän riensi miehensä luo, suuteli otsalle
ja laski kätensä Jouon kaulan ympäri.

"Oletko jo pitkästynyt? Kävin Saarisen perheessä ja viivähdin enemmän
kuin aioinkaan", hän sanoi kirkkaalla äänellään ja taivutti miehensä
päätä taaksepäin, nähdäkseen hänen silmiinsä.

"Tiesinhän sinun tulevan pian, mutta kuitenkin jo ehdin ikävöidä",
vastasi Jouko ja veti hänet syliinsä rajusti ja riemukkaasti:

"Voi, voi, Laila, rakkaimpani, kuinka huonon miehen sinä sait", sanoi
hän sitten ja ratkesi itkuun kuin lapsi.

Laila katsoi häntä kummastellen ja pitkään. Mikä hänen miestään
vaivasi? Hän oli niin kummallinen ja käsittämätön tänään.

"Miksi olet noin? Miksi itket? Teinkö pahoin, kun viivyn?"

"Ei, ei, et... et... Sinä olet aina hyvä, mutta minä olen niin paha...
olen paha ja saamaton..."

"Ole nyt taas! Sinun on muuten paha olla, sinua rasittavat taas synkät
ajatuksesi. Heitä ne pois... olethan oman Lailasi parissa..."

Ja Laila nousi hänen sylistään, riisui päältään ja jatkoi kuin puoleksi
nuhdellen:

"Nyt olet taas niin omituinen, etten sinua ymmärrä. Miksi et ole
avomielinen minulle, miksi et kerro kaikkia kiusauksiasi minulle?
Lupasithan, että kerran selität sydämesi sisimmän, ja senkin selität,
joka mieltäsi painaa ja ilosi viepi... Vastahan elämämme on alussa...
ja sinullakin on vielä suuret tuumasi toteuttamatta... Sallitko, että
otan tulen? Nyt sinun pitää sanoa, miksi sinä itkuun ratkesit... nyt
juuri tänä..."

"Ei, älä ota vielä tulta, istukaamme hämärässä. Lailani, rakkaimpani,
onneni, elämäni, tule tänne syliini istumaan..."

"Kuinka sinä kuitenkin olet lapsellinen... iso lapsi, jota minun pitää
kasvattaa. Mutta sanohan nyt, mikä sinua vaivaa..."

"En minä voi, etkä sinä sille mitään mahda, vaikka sanoisinkin..."

"Suretko sitä, että meidän täytyy elää näin säästävästi?"

"Semmoisia asioita en juuri koskaan ajattele."

"Kyllä sitäkin ajattelet, tunnusta pois."

"Ehkä sinun vuoksesi, jos sinun on paha elää näin."

"Minä kyllä tyydyn tähän nyt, varromme parempia aikoja. Ehkäpä onni
sinuakin potkaisee..."

"Uskotko niin?"

"Uskon minä... luotan, että sinä paranet kokonaan, että sielusi
kirkastuu ja ruumiisi vaurastuu... että sinuun kasvaa kauniita
ajatuksia... että unhotat entisen elämäsi... unhotat niinkuin sitä ei
koskaan olisi ollutkaan... että olet niinkuin silloin vasta olisit
alkanut, syntynyt, silloin kun minut näit..."

"Laila parkani... Minusta on vieläkin kummaa ajatella eli oikeastaan
uskoa, kuinka sinä minua voit rakastaa...!"

"Sinä olet tänä iltana kummallisempi kuin koskaan ennen. Kuinka voit
sellaista kysyäkään?"

"Olen sitä jo monesti ennen aikonut kysyä, kihlauksemme aikana jo.
Kyllähän minä tiedän vikani ja virheeni, tunnen heikkouteni ja
saamattomuuteni... Tiedän senkin, etten ole ihannemies missään
suhteessa. Kuinka voit minua rakastaa, kuinka voit pitää vertaisenasi
miestä, jonka henki on niin heikko ja jonka sielu on sairas...?"

Jouolla oli tuo sama kysymys usein huulilla pyörinyt, ensimmäisinä
päivinä jo heidän kihlausaikanaan, mutta hän ei ollut saanut sitä
koskaan lausutuksi. Pelko siitä, mitä Laila siihen vastaa, oli estänyt.
Sillä hän tunsi, että Lailan vastauksesta riippuisi hänen koko
elämänsä, siinä olisi kallion kieleke, jolta hän syöksyisi alas pimeään
kuiluun tai kohoaisi ylös korkeuksien huipulle. Hän oli tätä hetkeä
toivonut ja pelännyt, toivonut ja kuvitellut jo Lailan vastauksenkin.
_Jos_ hän niin sanoisi, _jos_ niin selittäisi kuin hän toivoi, silloin
hän olisi varma pelastuksestaan, _silloin_ hän nousisi kallion
kielekkeeltä ylös korkeuksien huipuille. Ja silloin hän tuntisi sen,
jota tahtoi, mitä Laila hänessä rakasti...

Näin hän oli luullut Lailan vastaavan:

"Rakkaimpani! En rakasta sinua semmoisena kuin itseäsi kuvasit, en
rakasta sinussa enemmän kasvojasi kuin ruumistasi... Tiedän sydämesi
olevan hyvän ja hellän ja sielusi jalon ja älysi kirkkaan, mutten
rakasta niitäkään niinkuin jotakin ihmeellistä, suurta ja satumaista,
jota sinussa on, joka lyö leimansa koko sinun olentoosi ja välähtää
parhaina hetkinäsi silmissäsi. Sitä salaperäistä älyä, sitä satumaista
voimaa sinussa rakastan... En osaa sanoa sille nimeä enkä ole koskaan
kenenkään kuullut siitä puhuvan... Tunnen sen vain syvällä sydämessäni,
ja se tunne on ollut elämäni ihanin. Ymmärrätkö minua, Jouko,
rakkaimpani?"

Ymmärsikö hän sitä! Suuri Jumala, näitä sanojahan hän oli odottanutkin,
toivonut ne kuulevansa noilta kauniilta punertavilta huulilta...
Toivonut niitä pelastuksenaan.

Hän oli nyt kysyessään vetänyt Lailan rinnalleen, pusertanut
rajustilyövää sydäntään vasten, ja odotti henkeään pidättäen, mitä
Laila sanoisi.

"Kuinka olet kummallinen! En minä sitä osaa niin selittää. Mutta
uskothan nyt, kun sanon sinulle... voi, voi, kuinka sydämesi hyppää
rajusti", ja Laila ikäänkuin irtautui Jouon sylistä.

Laila näki, että Jouon katse taas harhaili jossakin muualla, niinkuin
hän ajattelisi jotakin aivan muuta kuin mitä oli sanonut. "Puhelkaamme
nyt jotakin hauskaa. Tahdotko kuulla uutisia?"

"No kerrohan nyt", sai Jouko sanotuksi ikäänkuin heräsi unesta.

Laila nousi Jouon sylistä, viritti tulen lamppuun ja alkoi toimia yhtä
ja toista.

"Niin. Oli puhe Saarisella tulevasta raittiusiltamasta, jota me naiset
nyt hommaamme, arpajaisista, kuten tiedät. Rouva Saarinen lähetti
sinulle lämpöiset terveisensä ja käski minun vieläkin kehoittaa sinua
pitämään puhe arpajais-iltana. Sopivasta puhujasta on puute, sillä
maisteri Kantele on sairaana, ja rouva Salo tahtoisi, että tällä kertaa
puhuisi mieshenkilö..."

"Ei minusta ole puhujaksi, en ole koskaan esiintynyt puhujana", vastasi
Jouko aivan kuin ei olisi oikein käsittänyt, mitä Laila sanoi.

"No välipä sillä, jos et ennen ole yleisön edessä puhunutkaan. Voithan
kirjoittaa puheesi ja lukea sen. Minä olen varma, että siitä puheesta
tulisi hyvä, sellainen, jonka kaikki ymmärtäisivät... Täytyy meidänkin
koettaa jotakin, kun kaikki muutkin uhraavat aikaansa kalliin asian
vuoksi... Koko Suomen pelastukseksi..."

"No, saanenpa tuota vielä miettiä", lupaili Jouko, mutta ääni, jolla
hän sen sanoi, soi epävarmalta.

"Mitä sinä oikeastaan mietit, kun olet niin ajatuksissasi?"

Jouko naurahti.

"Muistelin erästä talvi-iltaa nuoruuteni ajoilta."

"Mitä silloin tapahtui?"

"Ei mitään, mutta se on kuitenkin jäänyt mieleeni. Kun näin tuon tähden
tuolla kaukana etelän taivaalla, niin siitä muistin."

Laila oli häärännyt keittiössä, johon ovi oli auki, ja puhui sieltä:

"Arvaas mitä rouva Saarinen myöskin kysyi... se koski sinua?"

"En minä voi arvata..."

"Hän sanoi kaupungilla olevan puheena, että sinä valmistelet laajaa
teosta jostakin yhteiskunnallisesta kysymyksestä... Yleensä pidetään
sinua etevänä miehenä. Voi, et arvaa, ystäväni, kuinka hauskalta
minusta tuntui ja hyvältä... Melkein itkin, olin niin iloinen kotiin
tullessani..."

"Ne ovat niitä tavallisia maailman puheita."

"Olkoon niinkin, mutta hauskaa oli minun kuulla..."

"Minä olisin paljon ennemmin halunnut kuulla, että viimeöinen uneni
olisi ollut totta..."

Laila riensi keittiöstä Joukon luo, joka oli ottanut sanomalehden
käsiinsä ja ottanut siitä palasen. Hän oli solminut valkoisen esiliinan
eteensä, ja puuhatessa olivat hänen kauniit tummat kutrinsa valahtaneet
ohimoille, poskien hohtaessa punaisilta. Hän oli niin suloisen kaunis
ja viehättävän kodikas...

"Kuinka sinä olet kaunis tänä iltana!" riemuitsi Jouko ja katsoi häneen
hellästi.

"No, kerroppa nyt, mitä sinä kuluneena yönä uneksit."

"Kerronkohan? Se oli kaunis ja suloinen uni..."

"Voi, voi... sano nyt!"

"Me olimme muuttaneet täältä pois, syntymäpaikoilleni Karjalaan. Meillä
oli oma talo korkean mäen päällä. Sinä olit emäntänä. Tulit pellon
pientareelle katsomaan, kun minä kynnin..."

"Oliko se sinusta niin hauskaa? Kaipaatko sinne Karjalaasi?"

Laila kysyi sen hellällä äänellä, ikäänkuin olisi aavistanut, että
Jouko sinne ikävöitsi.

"Kaipaan kovinkin, muistan sitä aina. En rakastu koskaan tähän
Pohjanmaahan enkä jäiseen meren henkeen. Metsä ja kiveliö ovat kotoni,
sinne mieleni minun tekevi laulun laajaan kotimaahan. Sinne me vielä
kerran, Lailani, muutammekin!"

Jouko puhui ikävöivän äänellä, ja Lailasta näytti siltä kuin hän olisi
hengessään nähnyt Karjalansa...

"Ehkä toivomuksesi kerran toteutuukin", toivoi hänkin.

Ja laulellen hän kävi toimiinsa, Jouon istuessa pöytänsä luona jotakin
kirjoitellen.



2.


Aamupäivät Jouko viipyi toimistossa, ja Lailan oli silloin yksin ikävä
olla.

He olivat jo tällä lyhyellä ajalla, asuessaan heille molemmille oudossa
kaupungissa, saaneet kosolta tuttavia. Jouko oli kyllä lausunut
toivomuksenaan, etteivät he rupeaisi seurustelemaan kenenkään kanssa,
eläisivät vain kahden omaa elämäänsä. Mutta tuttavuuksia oli sittenkin
tullu. Ensiksi insinööri Saarisen perheessä, kun Saarinen itse oli
karjalainen samoin kuin Joukokin. Saarisen perheen kautta tuli muita
tuttavia, niin että niitä pian oli aivan liiaksi, Lailankin mielestä.

Rouva Saarinen oli melkein jokapäiväinen vieras Lailan luona.
Aamupäivällä hän usein tuli, silloin kun Jouko oli toimistossa.

"Nuoren rouvan tulee ikävä istua yksin, kun aviomies on poissa...
Lähdin sinua tervehtimään. Muistan kuinka pitkät minun päiväni olivat
avioliittomme alussa kun Saarinen viipyi matkoillaan viikoittain",
tervehti hän tullessaan. Olihan Lailalle hauskaa saada puhekumppani,
mutta kuta useammin rouva Saarinen tuli, sitä rohkeammaksi ja
puheliaammaksi hän kävi. Ja Laila oli huomaavinaan, että rouva Saarinen
piti ikäänkuin pesänkirjokusta heidän huonekaluistaan, jotka olivat
huonot ja vanhat, ja että hän aina tarkasteli tunkeilevasti joka
nurkkaa. Mutta ei kuitenkaan mitään virkkanut.

Rouva Saarinen oli lihavahko keski-ikäinen ihminen, jonka kasvot olivat
pulleat, mutta ilman väriä; leuassa ja vasemmassa poskipäässä oli iso,
musta syylä. Hän pukeusi loistavan komeasti ja käyttäytyi kuin ylhäinen
nainen. Hänellä oli "aatteita", ja niiden toteuttamiseksi hän elikin,
sillä heillä ei ollut yhtään lasta. Hän olikin välttämätön henkilö
kaikissa yhdistyksissä, verraton puhuja ja tulinen raittiuden ystävä.

"Kun me muutimme tähän kaupunkiin, ei täällä ollut raittiusseuraakaan,
kaikki oli porvarien ja viikinkien vallassa; mutta nyt ovat jo asiat
toisin, ja me suomalaiset olemme nyt enemmistönä. Oikeastaan on sekin
aivan mieheni ansiota, että 'Pohjanmaan Sanomat', jonka toimituksessa
miehesikin nyt on, pääsi elämään..."

"Te olette jo niin paljon ehtineet saada aikaan, teillä on takananne
suuri työ... Mitähän minä voisin kansani hyväksi?" sanoi Laila
hiljaisella äänellä.

"Voi, vielä on meillä pitkä ja vaikea taival edessämme, vielä on viinan
valta suuri, ja kurjuus ja köyhyys. Me tarvitsemme paljon nuoria ja
vereksiä voimia suuren, ylevän aatteemme toteuttamiseksi. Sinullakin,
Laila, on suuri tehtävä, sinulla on hyviä edellytyksiä asiasi
menestymiseksi. Sinulla on koulusivistystä ja lahjoja. Nuoren elämäsi
sinä uhraat suuren aatteen palvelukseen... silloin se on kaunista,
ihanaa elämää... Sinä, joka olet maalla kasvanut ja syntynyt, et ole
nähnyt, et ole kuullutkaan kaikesta siitä kurjuudesta, jonka viina
tuottaa ja jonka vallassa vielä on köyhä, rakas Suomemme. Mutta minä,
joka olen kaupungissa syntynyt, kasvanut, minä tiedän. Olen itse
kokenut, sillä isäni oli juomari, ja me lapset saimme nuoruudessamme
paljon kärsiä..."

Puhuessaan lapsuutensa muistoista rouva Saarinen ratkesi itkemään,
itkun seasta selitellen Lailalle kurjuutta, jonka läpi hän oli elänyt.
Lailallekin nousivat kyyneleet silmiin.

Siitä näytti olevan helpotusta rouva Saarisellekin, sillä hän kuivasi
kyyneleensä ja alkoi iloisemmalla äänellä selittää:

"Olen kuitenkin Jumalalleni kiitollinen siitä, ettei minun ole
tarvinnut mieheni suhteen mitään kokea. Insinööri on ollut raitis
lapsuudesta asti, ja hän onkin innokkaimpia raittiusmiehiä
paikkakunnalla. Mutta minä tiedän täälläkin monta virkamiesperhettä,
monta kotia, joissa kyyneleet ovat kastikkeena ja suru pöytäliinana.
Olen kuitenkin nyt niin iloinen, että olemme päässeet näinkin pitkälle
raittiusasiassamme. Ajattele: enemmät puolet kaupungin työväestöstäkin
kuuluu raittiusseuraan, samoin herrasperheistäkin."

Laila kuunteli rouva Saarisen puhetta innokkaasti, ja kuta pitemmältä
hän puhui, sitä enemmän sai Laila vakaumusta, että hänenkin elämällään
on suuri tehtävä.

Taivas, jos rouva Saarinen tietäisi, että Jouko on ollut juoppo!

Lähtiessään rouva Saarinen painoi Lailan kättä lämpöisesti ja virkkoi:

"Sinusta, Laila, minä toivon voimakasta ja innokasta taistelutoveria."

Laila lupasi koettaa parhaansa.

Rouva Saarisen mentyä Laila alkoi mietiskellä. Nyt hän alkoi paremmin
käsittää, mikä jalo ihminen rouva Saarinen oli. Koko elämänsä hän oli
uhrannut kauniin aatteen hyväksi, ja yhtä taisteluhaluinen, yhtä
ponteva ja varma voitostaan hän oli vieläkin.

-- Kun saisi Jouonkin niin innostumaan! Minun pitää koettaa parhaani,
sillä olen varma siitä, että kun Jouko vain kerran oikein lämpenee, hän
ei heitä asiaansa. Mutta minun täytyy juuri ensi kerralla puhua rouva
Saariselle, että hänkin jonkun kerran ottaisi haastellakseen asiasta
Jouolle. Todellakin, se on oiva keksintö! Jouko ei varmaankaan voi
kieltäytyä rupeamasta arpajaisissa puhujaksi, kun rouva Saarinen
pyytää.

Jouko yleensä puhui hyvin vähän raittiusasiasta. Välittikö hän siitä
niin vähän, vaikka hän viinan takia oli niin äärettömästi saanut
kärsiä? Vai eikö hän tahtonut muistaakaan enää, että tuota kirottua
lientä oli olemassa? Kuuluihan Joukokin raittiusseuraan, kävi
mielellään iltamissa, mutta ei vielä ollut asian hyväksi mitään
yrittänyt. Hän ehkä piti liiaksi outona ympäristöä ja vieraina ihmisiä
eikä sen vuoksi ollut toimiin ryhtynyt. Mutta ehtipä vielä.

Laila ihan paloi innosta saada Jouolle selittää, mitä rouva Saarinen
oli käydessään sanonut ja mikä ylevä henki hänessä asui.

Kun Jouko puolenpäivän aikana palasi toimistosta, oli hän reippaalla ja
iloisella mielellä, jollaisena hän joskus esiintyi. Ja sellaisina
hetkinä Jouko oli hupainen ja hauska, saattoi olla sukkela ja
ivallinen, ja silloin hänen laihat kasvonsa värähtelivät älyn hienoista
väreistä, samalla kun silmissä leimusi kirkkaan järjen säihkyvä valo.

Semmoisena Laila häntä rakasti ja ihmetteli, mikä ääretön voima olikaan
tuossa hennossa varressa.

Kun Laila selitteli, mihin kaikkeen rouva Saarinen oli kehoittanut,
kuunteli Jouko tyynesti, mutta kun Laila oli lopettanut, virkkoi hän
olkapäitään kohottaen:

"No, sillä vanhalla suulaalla akalla nyt ei muuta työtä olekaan."

"Hyi, kuinka saatat olla paha!"

"Totta se on", jatkoi Jouko sitten vakavammin. "Suuri ja ylevä on aate,
jota hän palvelee, ja hänen tarkoitusperänsä ovat epäilemättä hyvät. Ja
käytännössä sopivat juuri sellaiset henkilöt kuin rouva Saarinen
aatettaan toteuttamaan. Hän on käytännöllinen toimiva nainen ja
ikäänkuin luotu asiansa palvelukseen. Todenteolla minä kunnioitan
sellaisia naisia, joiden henki tähtää ylöspäin ihmiskunnan ja isänmaan
hyväksi. Mutta en voi kieltää itseltäni enkä sinulta, Laila, että minun
nähdäkseni kaikista sellaisista naisista katoaa naisellisuus, katoaa se
lempeys ja pehmeys, jonka pitäisi olla oikean naisen, puolison ja äidin
tunnusmerkki. Kuinka kova on sellaisen naisen helma ja kuinka kalsea
hänen katseensa! Ei merkkiäkään siitä ihanasta avusta, jonka Jumala on
häneen luonut ja jota hänen tulee käyttää puolisona ja äitinä. Minä
uskon, että kylmä ja kova on sellaisen naisen helma, niin kylmä, ettei
lämpiä siinä se, joka lohtua ja apua tarvitsee... Ymmärrätkö minua,
Lailani?"

"Kyllä minä vähän", vastasi Laila melkein arasti.

Oikeastaan hän ei kuullutkaan Jouon sanoja. Hän kuunteli vain muuten
miehensä puhetta. Sillä Jouko oli kaunis ja suuri puhuessaan, puhuipa
mitä hyvänsä. Hän innostui aina siitä, mistä puhui, ja puhui ainoastaan
siitä, minkä piti jalona ja oikeana.

"Sinun tulee ymmärtää minua oikein, Lailani", jatkoi hän kerran alkuun
päästyään. "Minä tarkoitan sitä, että naisen oikea maailma, oikea
tehtävä on kodissa eikä sen ulkopuolella... tarkoitan, että on miehiä,
joille aarteittensa uhriksi joutuneet naiset ovat kauhistus... sanalla
sanoen, etteivät nämä ole enää _naisia_, mutta kyllä valoja, jotka
ikäänkuin kuolleen katulyhdyn loiste näyttävät tietä kulkijoille.
Sellainen valo ei lämmitä, vaikka se valaisee... Kodin permanto voi
olla siisti ja moitteettoman puhdas, mutta se on sittenkin kylmän ja
kolkon näköinen, ellei siitä joskus lakaise roskia lempeän naisen
pehmeä luuta... Maailma kyllä on paha ja syntiä täynnä, ja minä uskon,
että juuri naiset tekevät maailman onnellisemmaksi, mutta silloin
heidän pitää olla kotona ja alkaa alusta: kasvattaa lapsistaan parempia
ihmisiä maailmaan. Kodeissa on ihmisten onnen siemen kylvettävä, ja
kodin täytyy olla se ihmelinna, josta rakkaus lähtee ja säteilee
aikojen loppuun asti... Minulla on omat käsitykseni asiasta...
Ymmärrätkö minua vähääkään?"

"En minä sinua nyt oikein ymmärrä", sanoi Laila kuin pettyneenä. "Etkö
sinä siis myönnä, että ainoastaan rakkaudesta ihmisiin ja yhteiskuntaan
naiset voimiaan uhraavat? Kuulisitpa rouva Saarisen sanovan..."

"Myönnänhän, että rakkaudesta he sen tekevät... Mutta on siinä vähän
muutakin... Onkos sinulla kahvia valmiina?" tokaisi Jouko sitten,
naurahti vähän ja tarttui Lailaa keskeltä molemmin käsin kiinni. "Mutta
kauniimmat, somemmat ovat naiset sittenkin näin talon toimissa kuin
pöytien ja pulpettien takana", ihaili hän ja nosti Lailaa korkealle
lattiasta. "Voi, kun saisimme mökinkään sinne Karjalaan... olisipa
meillä kolme, neljä lehmää ja minulla hevonen... en kaipaisi enää
mitään lisäksi! Ja työlläni minä sinut elättäisin... Olen ollut kova
maamies aikoinani..."

"Mutta sitten jäisivät sinun aatteesi toteutumatta... ja kuinka kävisi
sen laajan teoksesi Karjalan kansan elämästä!"

"Siellä ne vasta kypsyisivätkin, siellä vasta ajatukseni saisivat
vauhtia ja tunteeni tulta..."

"Et pidä tästä kaupungin elämästä?"

"Minusta tämä on hirveätä, enkä sitä kummana pidäkään, sillä kaikkein
surkeimman ajan olen viettänyt, suurinta kurjuutta tuntenut juuri
kaupungeissa. Pois tahtoisin, enkä koskaan kävisikään kaupungeissa."

"Maalla minäkin tahtoisin elää, mutta Pohjanmaalla", sanoi Laila.

"Niin, ystäväni, kotoisen kuusen kuiskaus on kaikkein ihaninta..."

"Niin... tai koivun..."

"Voi, niin, niin... Sinä muistat suurta valkokylkistä koivuasi siellä
kotisi veräjän pielessä..."

"Sitä muistan... Se ilta oli niin ihana..."

       *       *       *       *       *

Illalla Laila läksi käymään Saarisella, ja Jouko jäi yksin kotiin
kirjoittelemaan.

Saarisella oli kutsut; oli rouvan, Cecilian, nimipäivä, jolloin kaikki
rouva Saarisen naistuttavat tulivat onnittelemaan.

Laila oli pukeutunut hienosti ja aistikkaasti, liian komeasti ollakseen
vain köyhän sanomalehtimiehen vaimo. Siellä oli paljon outojakin
naisia, joihin Laila nyt ensi kerran tutustui.

"Rouva Raappana... rouva Vartto", esitteli rouva Saarinen Lailan
eräälle nuorelle vaaleaveriselle rouvalle, jonka silmät olivat
kummallisen terävät ja joka näytti katsovan ihan läpi ihmisen. Laila
tunsi jotakin kylmää karmivan selkärangassaan, pusertaessaan rouva
Raappanan kättä.

"Miehenne minä tunnen hyvinkin", sanoi hän Lailalle.

"Vai niin. Oletteko Karjalan puolesta kotoisin tekin?" kysyi Laila.

"En. Minä olen Keski-Suomesta. Siellä tutustuin Jouko Varttoon."

Suuren pyöreän pöydän ympärille kokoontuivat kaikki vieraat, sillä niin
oli tapana Saarisella. Siinä oli soma ja hauska keskustella mahtavan
kattolampun valossa, keskustella niistä kysymyksistä, joita rouva
Saarinen esitti.

Aluksi juteltiin minkä mitäkin kuulumisia kaupungilta. Kaikki,
pienimmätkin tapaukset, tuntuivat olevan jokaisen tiedossa.

Rouva Vallin, jonka mies oli kuollut koulunrehtorina ja joka oli
joutunut istumaan Lailan viereen, kysyi kuiskaamalla Lailalta:

"No, mitä pidätte tästä meidän kaupungistamme."

"Sievä kaupunki tämä on minun mielestäni."

"Minä kuulin, että rouva Vartto on kotoisin Pohjanmaalta, että olette
Koskenkorvan kartanon tyttäriä... Olen kerran autuaasti kuolleen
rehtorivainajan kanssa matkustanut siitä ohi..."

"Se on kotini."

"Vanhemmat elävät vielä, vai kuinka?"

"Äiti on kuollut, isä elää."

"Vai niin, vai niin... jaa, jaa. Sanottiin, että isänne on upporikas."

"Kyllä kai hän on, koska ihmiset niin sanovat."

Laila koetti kysyä jotakin rehtorivainajasta, mutta rouva ei ollut
kuulevinaankaan, tiedusti vain suorastaan:

"Onko miehennekin hyvin varakas?"

"Ei, ei. Päinvastoin. Me olemme hyvin köyhiä kumpainenkin."

Ja Laila nousi jotakin noutamaan oven suussa olevalta pöydältä.

Mutta juuri kun hän ehti ovensuuhun, kohtasi hän rouva Raappanan, joka
ikäänkuin Lailaa kehuakseen sanoi:

"Vai noin komean rouvan Jouko Vartto on saanut. Minä onnittelen häntä,
miesparkaa!"

Laila ei oikein ymmärtänyt, laskiko rouva Raappana leikkiä vai puhuiko
totta. Hänen silmänsä kiiluivat niin kummasti, ja huulet olivat vähän
vinossa, hymyillessä.

"Hauskaa olisi tavata vielä herra Varttoa! Hänestä kai on tullut nyt
siisti ja raitis mies, arvaan ma."

Laila ei ehtinyt vastata hänelle mitään, sillä onneksi rouva Saarinen
julisti:

"Nuoret rouvat, tulkaapa nyt tänne... keskustelu alkaa."

Rouva Saarinen oli ensimmäiseksi keskusteluaineeksi valinnut
kysymyksen:

Mitä olisi aviovaimon tehtävä saadakseen miehensä raittiiksi ja
raittiutta harrastavaksi?

Rouva Saarinen, kaupungin suurimpana raittiuden harrastajana ja
puhujana, oli aikonut alustaa juuri tällaisen kysymyksen jossakin
suuressa raittiuskokouksessa ja tahtoi nyt vierailtaankin kuulla, mitä
he asiasta arvelisivat, siten kehittääkseen käsitteitään.

"Ainahan on parempi keskustella ja puhella jotakin asiallista kuin
jaaritella joutavia. Ja minun mielestäni juuri tämä tekemäni kysymys on
mitä tärkein. Sillä niin kauan kuin kapakan ovet ovat auki ja
viinapolttimot höyryävät, niin kauan meidän täytyy koettaa saada
aatettamme toteutumaan pienissä piireissä, kukin paikkakunnallaan,
perheessään..."

Sen myönsivät kaikki.

"Mitä arvelette, hyvät vieraat?"

Mutta silloin juuri tuotiin komea kahvitarjotin silmiä ja suuta
houkuttelevine leivoksineen saliin. Eivätkä ajatukset enää
seuranneetkaan äskeistä kysymystä.

"Tehkää hyvin, kunnioitettavat vieraani!" tarjosi hän ja loi kaikkiin
vieraisiinsa lempeän katseen vetisillä vuohensilmillään.

Oli totuttu Saarisella saamaan erinomaista kahvia, vielä mainiompia
leivoksia, ja kermaa niin sakeaa kuin puuroa, jonkalaista ei missään
muualla tarjottu.

"En tiedä, kuinka lie Kaisa onnistunut saamaan kahvin kyllin
väkeväksi", puolusteli hän.

"Teillä on _aina_ hyvää ja _kaikki_ aivan erinomaista", kiitteli
rehtorin leski ja kävi käsiksi nisuläjään.

"No, Laila... ole hyvä... ota nyt", hoputteli hän Lailaa, joka oli
antanut kaikkien muiden ensiksi tyydyttää saaliinhimoaan ja kävi vasta
viimeiseksi ottamaan.

"Kyllähän se on niin suuri asia se raittiusasia, että jos ne miehet
ymmärtäisivät, niin kyllä ne..." puhui rouva Mönkkönen suu täynnä
nisua.

"Joo, joo... niin... niin on, hoho", huokasi rehtorin leski
myöntävästi.

"Ja se minun mielestäni täytyy kaikkien myöntää, että kodissa on
raittiusasiaa harrastettava, siitä puhuttava aamuin, illoin, siitä
lähdettävä, siihen lopetettava..."

"Aivan niin..."

"Ja mitä tulee naiseen, perheenemäntään, täytyy hänen voida vaikuttaa
mieheensä, olkoon mies kuinka langennut hyvänsä..."

Kaikki muut myönsivät, että niin on, mutta leskirouva Aalto, jonka
mies, konduktööri, nuorella iällä juovuksissa putosi junan alle ja
ruhjoutui, oli toista mieltä.

"Minulla on juoppoudesta niin äärettömän katkera kokemus... olen viinan
takia kärsinyt niin, että minun on mahdoton sitä kuvata. Sillä koko
maailma tiesi, että mieheni oli juoppo ja että..."

"Mutta koetitko sitten, rakas Hilda, vaikuttaa mieheesi?" alkoi rouva
Saarinen puhua, keskeyttäen rouva Aallon. "Minä tiedän elämäsi vaiheet
ja kuinka miehesi juovuspäissään meni iankaikkisuuteen. En kysy nyt
tätä uteliaisuudesta, vaan asianharrastuksesta. Sillä sen verran kuin
tiedän, oli avioelämänne muuten melko rauhallista. Kerro nyt meille,
tiedätkö syytä, miksi miehesi joi, ja koetitko vaikuttaa häneen?"

"Koetinko! Jumala taivaassa tietää, mitä olen koettanut ja mitä olen
kärsinyt. Kummallisempaa juomaria kuin miesvainajani ei mahtane
maailmassa olla..."

"Hän oli kai raivokas, pahanilkinen ja juonikas niinkuin kaikki juopot
ovat", arveli rouva Mönkkönen.

"Ei ensinkään. Me olimme yksitoista vuotta naimisissa, eikä hän yhtään
ainoaa kertaa puhunut minulle pahaa sanaa, ei selvänä eikä
juovuksissa... Minä koetin häntä tyynnyttää, ja itku silmin kielsin
häntä lähtemästä kaupungille ja maistamasta viinaa, mutta siitä
huolimatta hän tuli juovuksissa kotia, välisti vasta aamupuoleen
yötä... Kun itkin ja rukoilin ja valitin, teki hän lupauksia, mutta
jonkun viikon kuluttua hän taas alkoi juoda..."

"Hän oli aivan karaktääritön raukka", päätti rehtorin leski.

"Ja perhe tietysti sai olla nälinkuoliaana", arveli Mönkkösen rouva.

"Ei minulla mitään puutetta ollut. Hän huolehti kaikesta, ja usein hän
juovuksissaankin toi lapsille minkä mitäkin. Kerran hän sanoi minulle:
'Älä sinä itke minun surkeuttani, itse itken sitä enemmän.' 'Miksi
sitten juot Ja saatat minut tämmöiseen kauheaan kiusaan?' kysyin
häneltä. 'Et sinä ymmärrä', vastasi hän, enkä sen enempää saanut
häneltä tietää... Luulin rakkaudella ja hyvyydellä voivani hänet
pelastaa, mutta pahoin petyin. Ja minun ajatukseni ja vahva uskoni on,
että toverit hänet viettelivät."

Oltiin hetki ääneti, sitten alkoi rouva Saarinen puhua:

"Merkillinen juoppo hän tuntuu olleen, miesvainajasi, kyllä kuulen.
Mutta minä olen varma, että kun olit kaiken parhaasi yrittänyt ja
rakkaudella ja lempeällä suhteella koettanut häneen vaikuttaa eikä
parannusta näkynyt, olisi sinun pitänyt ruveta kovaksi ja armottomaksi
eikä antaa hänelle vähällä anteeksi rikotuita lupauksiaan. Semmoinen
lammas kuin miehesi olisi kyllä ottanut paremmin oppiakseen kurista..."

"Ei, ei, hyvä Cecilia. Rouva Räty, lähin naapuri, neuvoi minua niin.
Kerran sen tein, ja tein sen perinpohjaisesti... muistaakseni lennätin
hänelle muun muassa vesisangon vasten silmiä..."

"No, kuinka kävi, auttoiko?" kysyttiin monella suulla.

"Hän viipyi viikon poissa, ja kun hän palasi, oli hän taas juovuksissa
ja sanoi, että ellen antaisi hänen olla rauhassa silloin kun hän ei
häirinnyt minua, saisin minä hänen vuoksensa olla missä tahdoin. Ja
ellen tahtoisi siihen suostua, olisi hän valmis muuttamaan muualle,
mutta huolehtisi kyllä perheestään silti. Siitä saakka en puhunut
hänelle yhtään mitään, en hyvää, en pahaa. Hän sai juoda tai olla
juomatta, en välittänyt. Ja pian sen jälkeen hän putosikin junasta..."

Se oli rouva Aallon kokemus juoposta miesvainajastaan. Hän oli siitä
kertonut itkussa silmin, ja osanottavina olivat toiset kuunnelleet. Kun
hän lopetti, istuivat muut ääneti, mutta rouva Saarinen selitti:

"Onhan olemassa monenlaisia juoppoja, samoinkuin on monenlaisia
karaktäärejäkin, mutta kyllä tämä sinun kertomuksesi, rakas Hilda,
tuntuu vähän liioitellulta..."

"Kuinka niin?"

"Ei ole mahdollista, että niin uppojuoppo kuin miesvainajasi olisi
voinut olla sanomatta vaimolleen pahoja sanoja, eikä ole myöskään
mahdollista, että hän huolehti perheestään niin hyvin kuin kerrot.
Juopon elämä ei voi olla sellaista. Se on ihan mahdotonta. Sittenhän ei
kurjuutta olisi, ei puoltakaan, olemassa. Liian hyväksi juomariksi sinä
kuvailet miesvainajasi, joka on murtanut terveytesi ja tehnyt kotinsa
itkun ja surun kodiksi..."

Rouva Aalto ei vastannut siihen, mutta kun rouva Saarinen näytti
odottavan lisäselvityksiä, virkkoi hän ainoastaan:

"Niin se vain minun elämässäni on ollut. En osaa sitä sen paremmin
selittää. Sen ainoastaan tiedän, että paha ei miesvainajani minulle
ollut..."

Mutta nyt innostui opettajatar Saksinenkin, joka tähän asti ei ollut
muuta kuin kuunnellut. Hän oli elähtänyt vanhapiika, pitkä ja luiseva,
kasvot kuin kivestä ja kädet pitkät ja jäntevät.

"Minä uskon hyvin mahdolliseksi kaiken sen, minkä ystävättäremme Hilda
Aalto miesvainajastaan kertoi", aloitti hän, mutta vaikka hän koetti
saada ääneensä lempeyttä ja sointua, tulivat sanat kuivina ja
voimattomina ikäänkuin ulkoa opittua läksyä lukiessa, ja ylähuulessa
olevat pitkänlaiset partakarvat liikahtelivat silloin omituisesti.
"Miksi ei voisi olla sellaisia juoppoja? Minä tunnen ihan samanlaisen
miehen, hänen nimeään en tahdo tässä mainita, miehen, jossa ei
kerrassaan ole mitään muuta vikaa. Selvänä ollessaan hän on ahkera ja
säännöllinen, mutta kun hän on ruvennut juopottelemaan, eivät häntä
pidätä taivaan eivätkä maan voimat. Hän katuu kyllä, mutta lankeaa
uudestaan, hän kiroaa viinaa ja soisi sen tuhannen penikulmaa maan
alle. Mutta kiusauksia hän ei kykene vastustamaan. Mitä opettaa meille
tämä? Se selvästi näyttää, että viinanhimo on voittamattoman voimakas;
kun sen orjaksi on joutunut, niin näyttää kuin ei mikään, ei suurin
sydämen ja sielun muutoskaan voisi sitä kuolettaa. Juomarin tila on
hirvittävä, surkea ja surkuteltava. Viinanhimo on niin väkevä, että
juomari kadottaa kaiken tahtonsa jo silloin, kun hän tuntee viinan
lemua sieraimissaan. Juomarit ovat sairaita, ja juoppous on tauti, itse
tartutettu. Ei ole mitään toivoa, ei edes mahdollisuuttakaan toivoon,
että juoppous loppuu, ennenkuin täydellinen kieltolaki on olemassa.
Silloin katoaa tauti kuin itsestään, silloin alkaa uusi onnellinen aika
koko maailmassa... Mutta äskeiseen palatakseni ja siihen, jota
oikeastaan tarkoitin sanoa: sitä en koskaan usko hyväksi keinoksi, että
juomaria kovuudella kohdellaan, olettaen, että juomari muuten on
normaali. Siksi minä en hyväksy sitä tapaa, jota äsken arvoisa
emäntämme esitteli..."

"Mutta, rakas Aurora, luuletko juoppojen sitten hemmottelemalla tapansa
parantavan! Kun he näkevät, ettei heitä mistään muistuteta, uskovat he
lopulta, etteivät heidän vaimonsa juoppoutta niin suurena vikana
pidäkään..."

"En nyt juuri sitä tarkoittanut."

Nyt sekaantuivat kaikki keskusteluun, ja syntyi väittely. Laila yksin
pysyi ääneti.

"Lausukaa tekin mielipiteenne!" virkkoi rouva Raappana Lailalle ja kävi
hänen viereensä istumaan.

Mikä lieneekään ollut tuossa ihmisessä, kun hänen läsnäolonsa niin
vaivasi Lailaa? Näytti niinkuin noiden vinossa olevien huulten takana
olisi kokonainen maailma paljasta piruutta ja katkeruutta. Ja kuinka
hänen silmänsä kiiluivat!

"Mistä minä tietäisin", vastasi Laila hänelle melkein arasti.
"Kuuntelen nyt vain kokeneiden ja vanhempain ihmisten puheita. Tiedän
niin vähän juoppoudesta, sillä kotonani en ole koskaan nähnyt viinaa
liikuteltavan..."

"Olette kai ollut Helsingissä? Kyllä kai siellä juoppoja näkyi!"

"Nähnyt kyllä olen. Ja paljonhan olen sekä nähnyt että kuullut siitä
kurjuudesta, jota juoppous tuottaa..."

"Hyvä olisi, jos ei teidän tarvitsisi sitä itse koskaan kokea..."

Taas olivat hänen huulensa niin pirullisesti vinossa. Mitä tuo ihminen
oikein tarkoitti, ja minkä vuoksi hän tähtäsi Lailaa silmiin kuin
nielläkseen?

Huu, kuinka vastenmieliseltä tuon ihmisen läsnäolo tuntui Lailasta!
Hyi!

Laila yritti ennen illallista lähteä kotiin. Mutta siihen talon emäntä
pani jyrkän vastalauseensa. Hän tahtoi vielä noudattaa vanhaa hyvää
tapaa tarjoamalla vierailleen illallista.

"Ja varsinkin sinulle, joka olet hiljan tullut seuraamme ja olet
muutenkin ventovieras kylässämme. Ja minä luulen, että tuskin sinulle,
enempää kuin muillekaan, muissa perheissä tarjotaan", sanoi hän sitten
kuiskaamalla Lailalle.

Ja Laila jäi illalliselle.

Kun hän jätti hyvästi, oli rouva Saarinen ihan liikutettu.

"Hyvästi, hyvästi, rakas Laila! Älä nyt unhota meitä!" hyvästeli hän ja
suuteli Lailaa poskelle, niin että hänen leuassaan oleva syylä koski
Lailan huulta.

Mutta ulostultuaan Laila pyyhkäsi nenäliinallaan huuliaan ja lähti
astumaan kotiaan kohti.



3.


Lailan kotiintullessa Jouko valvoi vielä, vaikka kello kävi jo
kahtatoista.

"Kylläpä hyvänä pidettiin, kun unhotat Joukosi kokonaan!" sanoi hän ja
sulki Lailan syliinsä.

"Siellähän, veikkonen, tarjottiin komea illallinen, enkähän voinut
pahoittaa talonväen mieltä lähtemällä pois kesken."

"Ja hauskaa oli?"

"Oli kyllä."

Mutta äänestä, jolla Laila sen sanoi, kuuli Jouko, ettei siellä ollut
tainnut olla kovinkaan hauskaa.

"Aivan vaimoväkeäkö siellä oli?"

"Ihan naisia kaikki. Ei muita herroja kuin itse isäntä, insinööri
Saarinen. Millä sinä olet aikaasi kuluttanut?"

"Olenpahan tässä lueskellut ja kirjoittanutkin vähän pääkirjoitusta.
Mutta kauhean ikävä on olla yksin..."

"Ei minullakaan sentään niin hauskaa ollut... Kuulehan, siellä oli muun
muassa eräs opettajanrouva Raappana, joka sanoi tuntevansa sinut..."

"Raappana? Mikä hänen tyttönimensä lienee?"

"Ida Salminen, kotoisin Keski-Suomesta. Tunnetko sinä hänet?"

Laila huomasi, että Joukon kalpeille kasvoille ilmausi hieno puna.

"Kyllä minä hänet tunnen. Vai on hän naimisissa opettaja Raappanan
kanssa! No mitä hänestä?"

"Ei mitään erityistä. Mutta kauhean tyly ja ilkeän näköinen hän minusta
oli niin nuoreksi rouvaksi..."

"Oli hän tyttönä ollessa tavallinen, hirveän koketti, mutta aika
sievä."

Laila oli hetken aikaa hiljaa ja sanoi sitten:

"Hän tiedusteli, kuinka sinä voit ja oletko raitis. Ja katsoi minuun
niin pirullisen ilkeästi. Missä sinä häneen olet tutustunut?"

"Olipahan kerran. Ikävää se on sinun kuulla, mutta kyllä minä sen
kerron, jos tahdot. Sekin kuuluu kulkurielämääni..."

"Onko se hyvin kauheaa minun kuulla?" tiedusti Laila, tullen
uteliaammaksi.

"Ei se niin kauheaa ole. Se on vain juopon elämäntarinaa."

"No, kerro sitten. Parempi on, että kuulen sen sinulta kuin häneltä,
tuolta vinohuuliselta irvistelijältä... kun sinä et vain olisi tehnyt
mitään kauheaa..."

"Ei siinä niin kauheaa ole. Olin häneen tutustunut ja hän tahtoi
alinomaa laulujani ja juoksi jäljessäni, selvään osoittaen, että hän
muka oli minuun rakastunut. Kerran sitten, kun satuin kelpo humalaan,
kosin häntä. Hän riemastui, ja me olimme muka kihloissa. Mutta sitten
hän sai selville juopotteluni ja antoi rukkaset, jotka minä
kiitollisesti otin vastaan. Selvillä päin en koskaan olisi sitä tehnyt.
Semmoinen on meidän seikkailumme..."

"Eihän se sitten niin kummaa ole. Mutta pistelee se minua sittenkin
vihaksi. Eihän teidän kesken vain mitään muuta ole ollut?" kuulusteli
Laila innokkaammin.

"Ei niin mitään. Enkä ole hänestä sittemmin kuullut halaistua sanaa
ennenkuin nyt."

Laila näytti miettivän jotakin muuta ja kysäisi sitten:

"Oletko sinä vielä muittenkin kanssa ollut kihloissa?"

"En. Ja vaikka olisin kihlannut koko maailman naiset, niin en ole
koskaan ketään muuta rakastanut kuin sinua enkä koskaan rakasta", sanoi
Jouko lämpimästi ja painokkaasti.

Laila kiepsahti hänen kaulaansa.

"Aina yksin olen siis sinun sydämessäsi", riemuitsi hän.

"Yksin sinä... aina ja iäti... Kun saisin sinut tämmöisenä pitää..."

"Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan, etteivät pahat ihmiset ryöstäisi sinua minulta eivätkä
minua sinulta... Voi, jos kuitenkin pääsisimme pois tästä
kaupungista... Olisin valmis tekemään vaikka mitä, kunhan pääsisin
maalle. Ja vielä minä sen teenkin."

"Älä nyt haaveksi vielä sitä. Isäukko siellä kotona muistaa meitä
kyllä."

"Muistaneeko? Taitaa kirota sinutkin, minun vuokseni..."

"En usko. Luotamme tulevaisuuteen."

       *       *       *       *       *

Jouko oli Lailaa odottaessaan päättänyt ilmaista Lailalle salaisen
pelkonsa ja heikkoutensa... Eihän Laila tiennyt suunnillekaan,
minkälainen juoppo hän oli ollut, ei osannut nytkään aavistaa, kuinka
kovat ja ärsyttävät hänen kiusauksensa olivat. Jos Laila tietäisi,
kuinka heikko hän oli, ei hän uskaltaisi jättää häntä, Joukoa,
hetkeksikään itsekseen. Tulisi toimistostakin noutamaan ja saattaisi
sinne. Kaikki tuo pitäisi hänen voida Lailalle sanoa, silloin saisi hän
voimia enemmän, ja vanha himo katoaisi...

Mutta saattaisiko hän sitä niin avomielisesti sanoa, ja olisiko varmaa,
että Laila ymmärtäisikään, kuinka heikko hän oli!... Mutta sen hän
tunsi, että ellei hän sitä voi tehdä, ellei suoraan voi tunnustaa
raukkamaisuuttaan, ei hän koskaan olisi varma voitostaan. Mutta Laila
oli jo hänestä päässyt niin hyvään uskoon, luotti häneen aivan varmaan,
uskoi, että hänellä oli voimia aivan kylliksi voittaakseen kaikki
kiusaukset. Mitä Laila ajattelisi kuullessaan, kuinka ääretön raukka
hän on? Kestäisikö hänen rakkautensa? Eiköhän hän kuitenkin syvällä
sydämessään tuntisi katumusta siitä, että oli uhrannut nuoren elämänsä
ja sitonut itsensä viheliäisen juopon viereen elämänsä ajaksi?

Sitä oli Jouko kaiken iltaa mietiskellyt, pääsemättä selvyyteen, kumman
tekisi.

-- Mahdotonta on, että Laila, niin nuori ja kokematon, voisi asettua
minun sijalleni, voisi edes kuvitellakaan, kuinka kovissa
koettelemuksissa minä elän! -- päätteli hän, eikä hän saanut sanotuksi
Lailalle mitään pelostaan.

Kun he jo olivat asettuneet vuoteilleen ja Laila toivottanut hyvää
yötä, valvoi Jouko vielä, kynttilän palaessa hänen vuoteensa vieressä.
Uni oli karkkoutunut hänestä, ja hän tunsi kuin kuumetta ruumiissaan.
Ajatukset rynnistivät entisyyteen, viheliäiseen elämään, lankeemuksiin
ja kurjuuteen. Ei hän tiennyt, tuo pyhä, puhdas olento tuossa hänen
vierellään, minkälaisessa loassa hän oli rypenyt, kuinka suuriin
synteihin oli langennut.

Hän nukkui jo, poven tasaisesti kohoillessa valkoisen yönutun alla.
Tumma tukka oli valahtanut ohimoille, puoleksi peittäen vereviä poskia,
ja valkoinen kaula pistihe näkyviin ikäänkuin puhtauttaan pohottaen.
Laila parka! Hän oli uskonut Jouossaan olevan niin paljon hyvää, oli
kuvitellut hänet teräväpäiseksi, lahjakkaaksi mieheksi, joka pystyisi
tekemään suuria. Ei suinkaan osannut aavistaakaan, että hänen
vieressään makasi tylsistynyt, epätoivoinen mies, jolla ei tuntunut
olevan voimia mihinkään...

... Kun saisi hänet noin pitää vierellään aina! Kun eivät pahat ihmiset
pääsisi hänen tunteitaan jäähdyttämään! Kun ei mitään tapahtuisi, mikä
veisi hänet!...

-- Mutta ne kai tulevat vielä kerran kaikki hänen tietoonsa, kerran ne
tulevat päivän valoon hurjisteluni syntiset ajat -- ja minä saan ne
maksaa kuolemallani. Koston käsi viittoo pääni päällä ja iskee
säpäleiksi ihanan onneni... Enhän ole muuta ansainnutkaan!

Hän käänteleiksen vuoteellaan kuin kuumeessa, oli vuoroon vasemmalla,
vuoroon oikealla kyljellään, asettui selälleen, kattoon tähystellen,
koetti ummistaa silmänsä ja nukkua...

Mutta silloin vihlaisivat villit tuskat hänen rintaansa, ja semmoinen
hirmuinen epätoivo sai vallan, että hän oli kiljahtaa. Jos kuitenkin
olisi herättää Laila! Ja kertoa kaikki, mitä muistoon johtui, ei mitään
salata!...

Mutta Laila nukkui niin rauhallisesti, ja keltainen paksu sormus
kiilteli kauniisti valkoisen käden hienossa sormessa.

Eikä Jouko hennonnut herättää.

Hän oli aavistanut, että Laila joutuu täällä kaupungissa naistuttavien
seuraan, joita on niitäkin monenlaisia. He voivat vaikuttaa nuoreen,
kokemattomaan naiseen. Ja sitten nuo "aatteet" ja yhdistykset ja
seurat, joihin Lailakin pyrki... Kaikkien naistenhan piti nyt tänä
onnettomana aikana ajaa aatteita, kaikkien tehdä voitavansa kansan ja
isänmaan onneksi! Eikä kukaan ajatellut, että naisen suurin vaikutus
oli kotona, että kotona oli se siemen kylvettävä, joka kerran
itäisi!...

Voi kuitenkin, kun saisi jättää tämän kaupungin elämän ja muuttaa
Lailansa kanssa kauas Karjalan korpiin, missä eivät kiusaukset kävisi,
missä saisi pitää Lailan omanaan ja kotonaan!... Kun Laila suostuisi,
olisi hän kyllä valmis. Voisivathan he elää niinkuin muutkin köyhät ja
syödä sitä, mitä jaksaisivat ansaita...

Mutta Laila oli kunnianhimoinen ja toivoi mieheltään suuria, -- ei hän
suostuisi hautaantumaan erämaahan...

Kun Jouko aamulla heräsi, oli Laila jo kotitoimissa, keittiössä
hääräten.

"Sinä olet unissasi puhunut koko yön ja kironnutkin väliin", sanoi
Laila, nähtyään Joukon heräävän.

"Minä kai olen uneksinut jotakin pahaa", vastasi Jouko.

"Pahaa kai se oli... Puhuit sinä kerran Almastakin... Ehkä on sekin
joku vanha ja hyvä tuttu", ja Lailan äänessä oli ikäänkuin kovempi
sointu.

"En muista koskaan sen nimellistä tunteneenikaan."

Ja Jouko naurahti Lailalle. Sen pitemmältä ei Lailakaan jatkanut.

"Aiotko tänään lähteä niitä arpajaisvoittoja valmistamaan?" kysyi
Jouko, hankkiutuessaan toimistoon ja kootessaan pöydällä olevia
paperiliuskoja taskuunsa.

"Kyllä minun täytyy mennä, kun vielä on niin paljon valmistamatta ja
olen varmasti luvannut tulla."

Jouko ei sanonut siihen mitään, mutta Laila oli huomaavinaan
jonkunlaista kylmyyttä hänen katseessaan, kun hän mennessään hyvästeli
Lailaa.

Ei kai minun sovi olla kuin mikäkin nolla, kun kaikki muut hommaavat,
-- puolusteli Laila itseään Joukon mentyä.

Laila ei ollut oikein tyytyväisellä tuulella. Pitkin aamua oli
kaikenlaisia kysymyksiä risteillyt hänen ajatuksissaan...

Hän oli kirjoittanut isälleen ja pyytänyt vähäistä raha-apua, sillä
heidän täytyi elää liian niukasti. Laila tiesi hyvin, ettei ukko voinut
olla antamatta, siksi paljon hän piti Lailasta, vaikka hän oli
vanhuksen mieltä kovasti pahoittanut menemällä naimisiin Jouon
kanssa... Epäilemättä hän lähettääkin... oli jo kerran ennenkin
lähettänyt...

Mutta näin joulun lähetessä ja nähdessään miten muista kirjailijoista
mainittiin sanomalehdissä, kuinka he julkaisevat uusia teoksia
jouluksi, oli Lailan monesti tehnyt mieli kysyä Jouolta, eikö hänkin
aikonut julkaista jotakin... Kihlauksensa aikana Jouko oli puhunut
jostakin suuremmasta kansanomaisesta romaanista, johon hänellä jo oli
runko valmiina ja jota oli aikonut ruveta täyttelemään... Ei ollut
Laila nähnyt runkoakaan, eikä hän ollut tavannut Joukoa muuta
kirjoittamassa kuin sanomalehtiselostuksia... Eräältä joululehdeltä oli
tullut pyyntö saada joku hyvä novelli lehteen, mutta tuskin oli Jouolta
tullut sitäkään kirjoitetuksi...

Jouko oli ollut niin kummallinen näinä viime aikoina. Saattoi istua
tunnittain keinutuolissa, vihellellä ja miettiä. Eikä hän monta sanaa
puhunutkaan. Usein hän näytti olevan synkissä ajatuksissakin. Ja kun
Laila kysyi syytä, vastasi hän, ettei se ollut mitään, hänen tapansa
oli vain näin mietiskellä...

Kihlauksensa aikana Jouko oli usein ottanut puheeksi, että kun hänellä
olisi varoja, muuttaisivat he Helsinkiin ja hän alkaisi jatkaa
lukujaan, sillä hän oli siellä ollessaan vähin lueskellutkin...
Olisiko Jouko sitä surrut ja miettinyt? Sitä ajatellut, ettei päässyt
lukujaan jatkamaan, vaan täytyi niukalla palkalla työskennellä
sanomalehtityössä, joka oli aikaa kuluttavaa ja rasittavaakin?

Kuka tiesi?

Mutta _joku_ syy hänellä oli. Ei hän muutoin olisi voinut muuttua noin
alakuloiseksi.

Nythän heillä toki oli palvelustyttökin, ettei Lailankaan tarvinnut
enää rasittaa itseään... Siitäkin huolesta Jouko oli päässyt...

Mutta mitä hän tarkoitti noilla puheillaan sinne Karjalaan
muuttamisesta? Olisihan hullutusta hautautua sinne erämaahan eikä
tietää muiden ihmisten riennoista mitään...

Ja miksi hän ei innostu mistään! Ei hän ole huvitettu kenenkään
seurasta, ei milloinkaan halua Saarisellekaan, vaikka ovat Saarisen
kanssa samasta pitäjästä kotoisin! Raittiusseuran iltamissakin hän
enimmäkseen istua jurottaa yksin, tyytymätön ilme kasvoillaan...

Noita Laila mietiskeli, valmistellessaan lähtöään naisten yhteiseen
työpaikkaan, kansakoulun työsaliin.

Mennessään hänen tuli kulkea insinööri Saarisen talon ohi, ja sinne hän
tavallisesti matkallaan poikkesi, ottamaan rouva Saarisen
kumppanikseen. Niin nytkin.

Insinööri, pieni, aran näköinen herra, tuli avaamaan ja toivotti
tervetulleeksi.

Cecilia oli viimeistelemässä pukuaan, joutuisi juuri heti...

"Te naiset toimitatte täällä niin paljon, että täytyy oikein
ihmetellä", lausui insinööri Lailalle ja käski istumaan. "Te uhraatte
niin paljon aikaanne ja vaivaanne, että... Minä vain ihmettelen, miten
kaikilla riittääkään aikaa olla niin paljon kotoa poissa..."

"Ei mikään uhraus ole liian suuri niin äärettömän ylevän asian
hyväksi", sanoi Laila varmasti.

Insinööri oli erinomaisen kohtelias, kumarteli vähäväliä ja oli aina
niinkuin olisi pelännyt jotakin iskua joko edestä tai takaa.

"Niinpä tietenkin, niin vain", myönsi hän heti Lailalle, mutta
silmättyään ympärilleen hän virkkoi varmalla äänellä:

"Kyllä minä kuitenkin uskon, että suurimmaksi osaksi se on hukkaan
tehtyä työtä..."

Mutta samassa tuli rouvakin, Cecilia, joka oli kuullut insinöörin
viimeiset sanat.

"Mitä pappa nyt joutavaa jaarittelee!"

Insinööri tuli kuin tulisille hiilille, kumarteli Lailalle ja mutisi
jotakin, että hänellä oli hyvin kiireellisiä töitä, -- ja meni kuin
rakkikoira huoneeseensa.

"Hän on semmoinen lammas, ettei hänen puheistaan ole lukua", sanoi
Cecilia Lailalle kuin sivumennen. "Sissoo... nyt ollaan valmiit", hän
lisäsi ottaen eteisen nurkasta ison nyytillisen ompeluksia.

Kun he ehtivät kadulle, lausui hän:

"Kävelemme tuolta rantakatua, että ehdimme vähän puhella." Ja he
kääntyivät rantaan päin.

"Kuinka miehesi jaksaa?" kysyi hän sitten yhteen menoon.

"Kyllä hän hyvin voipi", vastasi Laila.

"Sepä on hauskaa. Rouva Raappana kertoi sinun mentyäsi tuttavuudestaan
miehesi kanssa. Hehän ovat olleet kihloissakin, kuulin ma!"

"Kuuluvat olleen", sanoi Laila välinpitämättömällä äänellä.

"Mutta onneksi rouva Raappana antoi rukkaset, -- kuten hän sanoi."

"Saattoipa olla onneksi molemmille. Kyllä mieheni on siitä kertonut."

Laila koetti sanoa sen sillä äänellä, että rouva Saarinen ymmärtäisi
hänen kyllä jo tietävän sen eikä haluavan enää kuulla siitä.

Mutta rouva Saarinen jatkoi:

"Niin, sehän on kyllä surkeaa, että lahjakkaimmat ihmiset joutuvat
viinan uhriksi... Ja se on niin tavallista vieläkin nuorten miesten
kesken siellä suuressa maailmassa... Mutta yhtä asiaa aion sinulta
kysyä, Laila. Ja minä puhun sinulle ystävänä enkä opettajana. En
mitenkään tahtoisi kajota näin arkaan asiaan, varsinkaan
aviopuolisoiden kesken, mutta minä ihmettelen rohkeuttasi... tai
voisinko uskoa, että se on lapsellisuutta, nuoren sydämen haavetta,
joka ei sinusta vieläkään ole lähtenyt... tarkoitan... Aioin kysyä
tiesitkö, että miehesi oli juoppo? Nämähän ovat tietysti meidän
kahdenkeskisiä asioita, ja minä pyydän olla hyvä ystäväsi, jolle voit
uskoa salaisuutesi niinkuin uskoisit äidillesi..."

"Hän sanoi sen itse", vastasi Laila.

Rouva Saarinen katsoi pitkään ja kysyvästi Lailaan, ikäänkuin epäilisi
hänen sanojaan.

"Kihloihin mennessänne jo...?" kysyi hän sitten.

"Silloin... ja ennenkin."

He kävelivät tuokion ääneti. Rouva Saarisella tuntui olevan niin
äärettömän paljon sanomista, ettei hän tiennyt mistä ja kuinka alkaisi.

"Niin... Kyllähän minun täytyy myöntää, että on paljon nuoria miehiä,
jotka aikansa ovat juoneet ja hurjistelleet, mutta sitten kerrassaan
heittäneet pois. Ja heistä onkin tullut parhaita raittiuspuhujia ja
muutenkin kelpo miehiä."

"Niin... eiväthän juomarit ole huonoja luonteita, vaikka kyllä
heikkoja", tuumi Laila.

"Niin sanotaan. Mutta sittenkin ihmettelen, kuinka sinä, joka olet
saanut akateemisen sivistyksen, olet lahjakas ja sitäpaitsi rikas ...
kuinka sinä et tullut ajatelleeksi, että kehityksesi keskeytyy,
tulevaisuus, joka olisi voinut olla mitä suurin ja ihanin, on
kerrassaan mennyttä joutuessasi aviovaimoksi..."

"Ei minulla mitään lahjoja ole... tavallinen ihminen vain", sanoi Laila
jotakin vastatakseen.

He olivat jo ehtineet lähelle koulua.

"Nämä ovat tietysti _meidänkeskisiä_ asioita, joita ei kukaan muu saa
tietää... ja luota minuun, Laila. Niin, ja vielä yksi asia... Totta kai
miehesi tietää, että sinä olet rikas... tiesi jo silloin kun kosi...?"

"Sitä en tiedä, eikä hän koskaan ole minulta sitä kysynyt. Ei ennen eikä
nyt."

"Ole varma, että hän on sen tiennyt, ennenkuin on sinua nähnytkään!"

"Mistä Cecilia sen on kuullut?" kysyi Laila tiukasti, ja posket
lensivät tulipunaisiksi ja silmät leimusivat.

"Pitääkö minun sanoa!"

"Pitää... ja paikalla!"

Ja Lailan äänessä tuntui suuttumuksen tuima värinä.

He olivat juuri koulun portilla.

"No, kuka on sanonut?" hoputti Laila.

"Rouva Raappana, joka tuntee miehesi hyvin."

Rouva Raappana! Tuo vinohuulinen, ilkeäsilmäinen lehmä!

Ja sanaakaan enää toisilleen virkkamatta he nousivat koulun rappusia
ylös huoneisiin.



4.


Rouva Saarinen ei enää ruvennut puhumaan Lailalle Jouosta, vaikka he
joka kerta menivät yhdessä ja usein toistensa seurassa palasivatkin
kansakoululta.

Laila oli näinä viime viikkoina ja päivinä tullut hyvin vakavaksi ja
näytti hautovan jotakin mielessään. Niinä päivinä, jolloin rouva
Raappana ei pahoinvoinniltaan kyennyt tulemaan koululle, oli Lailakin
iloisempi ja puheli vilkkaasti toisten kanssa.

Neiti Saksinen, joka oli opettajana samassa koulussa, oli usein
joutunut keskustelemaan Lailan kanssa. Lailasta tuntui ensi näkemällä
tuo pitkä, laiha vanhapiika hirveältä ihmiseltä. Niin kovalta näyttivät
hänen kasvonsa ja niin tylyltä hänen olemuksensa. Mutta sen jälkeen kun
Laila kuuli Saksisen Saarisella puhuvan, oli hän alkanut aavistaa, että
neiti Saksisessa saattoi olla muutakin kuin tuo kivikova naama ja nuo
rumentavat partakarvat. Puhellessaan neiti Saksisen kanssa hän tuli
kerta toisensa perästä näkemään ja tuntemaan, että neiti Saksisella oli
kultainen sydän, sydän niin puhdas, niin jalo ja niin hyvä, ettei
maailmassa parempaa. Ylevät ja puhtaat olivat hänen aatteensakin, ja
Laila näki, että hänen pienistä, harmaista silmistään loisti hyvyys ja
hellyys.

Kuinka hän oli voinut niin suuresti erehtyä neiti Saksisen suhteen! Ja
Lailan mieleen oli jäänyt, että kun rouva Saarisen nimipäivillä oli
tullut puhe juopoista, oli neiti Saksinen hänen mielestään puhunut
kaikkein lämpimimmin, ainoana, joka uskalsi vastustaa rouva
Saaristakin.

Kuka tietää, mitä hän oli elämässään kokenut ja tuntenut!

Rouva Raappanaa ei ollut näkynyt moneen päivään liikkeellä. Lailankin
oli oikein helppo olla. Ja enimmäkseen hän keskusteli neiti Saksisen
kanssa.

"Heidän avioelämänsä kuuluu olevan hyvin onnetonta", sanoi kerran neiti
Saksinen, kun tuli puhe, ettei rouva Raappana enää, siinä tilassa,
jossa oli, voinut tullakaan.

He istuivat Lailan kanssa vierekkäin ja lopettivat erään komean
pöytäliinan kirjailua.

"Niinkö?" kysyi Laila. "Mutta hehän ovat olleet vasta vuoden verran
naimisissa!"

"Niin kuitenkin kuuluu olevan. Riita ja tora joka päivä. Palvelustytöt,
joita he vaihtavat melkein joka viikko, ovat siitä kertoneet. Ja olen
minä sen itsekin huomannut, kun olen heidän kotonaan käynyt."

"Kummassa sitten on syy, vai onko molemmissa?" tiedusteli Laila
uteliaampana.

"Kaikki syy viskataan miehen silmille, niin olen kuullut. Mutta kyllä
minä ainakin tässä tapauksessa olen eri mieltä."

"Minä en olekaan kuin kerran nähnyt opettaja Raappanaa."

"Minä tunnen hänet hyvin, olen tuntenut lapsuudesta asti. Kerrassaan
kelpo mies kaikin puolin. Mutta tietysti hänenkin kärsivällisyytensä
loppuu viimein. Ida pitää tapanaan lakkaamatta mauruta ja urista
miehelleen milloin mistäkin jonninjoutavasta asiasta. Milloin hän on
huonostivoipa, milloin on puuro palanut pohjaan, milloin palvelustyttö
särkenyt astioita... ja kaikista hän mauruaa miehelleen. Mutta pääasia
kai lienee siinä, että hän on mustasukkainen melkein kaikille. Ja kyllä
siinä miesparka on parkissa, kun Ida aloittaa saarnansa. Minä en
ensinkään ihmettelisi, jos Raappana ratkeaisi juomaan. Vähemmästäkin
saattaa miehen hermosto äärimmäisyyteen ärtyä... Kas noin... no, nyt
tämä vihdoinkin alkaa valmistua."

Lailalla pyöri kysymys huulilla, mutta hän päätti sitten toki olla
kysymättä, arveli vain:

"Eipä sitten ole kadehdittava heidänkään elämänsä..."

"Ei suinkaan. Ja harvat lienevätkin ne avioliitot, jotka ovat todella
onnellisia..."

"Saattaa niin olla. Sehän tietysti riippuu luonteista..."

"Niin kai. Mutta niinkuin ei ole mitään täydellistä tässä maailmassa,
niin ei myöskään voi avioliitto olla... Ja syy on tietysti niin
miehessä kuin naisessakin."

Laila palasi yksin kotia, sillä rouva Saarisella oli asiaa jonkun
ompelijan luo aivan kaupungin laitaan. Häntä oli alkanut näinä viime
päivinä mietityttää. Voisiko olla mahdollista, että Joukokin oli
ajatellut hänen rahojaan? Taivas tiesi! Sitten hän on pettänyt --
kaikessa! Hänellä ei ole sydäntä ensinkään, ja kaikki, mitä hän puhuu
runollista ja kaunista, on pelkkää valhetta ja suurinta teeskentelyä...

Laila johtui miettimään kaikkia pikkuseikkoja, jotka hän sovitteli
kiihkeässä ja ärtyisessä mielessään Jouon tappioksi... Kavaluutta oli
Jouossa ollut alusta asti, niin oli Laila ymmärtävinään. Kavalasti ja
hyvin suunniteltu oli hänen kosimisensakin. Hän iski siihen paikkaan,
jonka tiesi arimmaksi Lailalle. Hän osasi kauniisti ja lämpimästi
kuvata yksinäisyyttään, orpouttaan ja runollisia tunteitaan. Hän keksi
kaikenlaisia valheita saastaisen mielikuvituksensa maailmasta ja kertoi
ne täytenä totena Lailalle... Ihmistuntija hän varmaan kuitenkin oli,
kun oli osannut Lailan arimpaan kohtaan, oli osannut pukea sanoihin sen
sisäisen sydämenmaailman, joka vain utuna Lailassa pyöri... Saattoiko
hän niin teeskennellä, saattoivatko olla valheita kaikki ne kauniit
tarinat, joita hän oli ammentanut tuhansittain... Mutta ehkä se kaikki
oli ennen mietittyä, viisaasti sommiteltu juoni... kaikki tapaukset...
Ensin hänen tulonsa sinne kotikylään, tutustuminen, kihlaus...
kaikki...

Ehkä hän ei muuta ajatellut kuin kiireimmän kautta toivoi pääsevänsä
Lailan rahoihin käsiksi, elämään herroiksi...

Ja eivätköhän olleet valheita hänen kuvauksensa nuoruutensa päiviltä,
keinoja vain, joilla tiesi saavansa Lailan heltymään... Ja minkälaista
oli ollut hänen entinen elämänsä? Hänen kalpeat kasvonsa osoittavat
sen... ja mitä merkitsevät nuo tummat juovat silmäin alla?

Ja missä on hänen suuri kykynsä ja voimansa nyt? Eihän hän yritä juuri
mitään... istuu ja miettii... mitä miettinee...

Kuta pitemmälle Laila muistoissaan kulki, sitä kiivaammiksi ajatukset
tulivat ja sitä nopeammin hän alkoi astua. Hänestä tuntui, että lumi
hänen jalkainsa alla rupesi polttamaan ja että sydäntä ahdisti hirveä,
kauhea paino, jonka alla ei jaksaisi elää...

Talvinen tuuli puhalsi mereltä päin Lailan kasvoille, mutta hän tunsi
niiden palavan kuumina kuin liekissä ja päätti kävellä pitkin katuja
tyyntyäkseen ja kootakseen ajatuksiaan. Mutta mitä enemmän hän
sovitteli Joukoa ja hänen elämäänsä siihen, mitä oli kuullut, sitä
varmemmalta hänestä tuntui, että niin oli... niin oli, että Jouko oli
hänet pettänyt. Hirveä, saastainen, petollinen ihminen!

Ja äkkiä hän muisti rouva Raappanan kertoneen, että silloin, kun hän
oli antanut Jouolle rukkaset, oli Jouko vain naureskellut ja virkkanut,
että kyllä hänellä on sellainen kultalintu tiedossa, ettei ole
muilla...

-- Ehkä hän oli silloin minusta kuullut, ehkä nähnytkin minut!

Ja kaikkihan viittasi siihen. Jouon välinpitämättömyys kaikista
harrastuksista ja varsinkin se, että hän ikäänkuin vasiten vältti
ihmisten seuraa...

Kauheinta oli se, mitä rouva Saarinen oli kertonut ja jota Laila ei
ollut tullut ajatelleeksi. Nuoren miehen, kuten Jouon, päälaki ei
voinut olla paljas, ellei miehessä ollut jotakin salaista, hirveää
tautia muistona huonon elämän huippuhetkiltä. Eikä ollut muuten
selitettävissä kasvojenkaan kalpea, sairaloinen väri eivätkä mustat
renkaat silmäin alla... Ja se tauti ei koskaan parane, vaan lahottaa
elävältä ja saastuttaa ja tartuttaa koko ympäristönsä...

-- Hyvä Jumala, etteivät minun silmäni ennen ole auenneet.

Laila joutui semmoiseen tuskaan, ettei hän enää tiennyt, mihin päin
kävelikään, mutta astua piti, yhdessä kohden ei voinut olla, vaikka
olisi tappaja takana ollut...

Jos olisi joku, jolle sanoisi, jolle kertoisi salaisen pelkonsa!
Tämmöisessä epätiedossa, tämmöisessä tuskassa ei voinut elää... Mitä
hän tekee?

Hän jättää Jouon ja menee kotiaan, rukoilee isäänsä ottamaan
tuhlaajatyttärensä takaisin... Hänen on mahdoton enää elää yhtään
ainoaa hetkeä semmoisen miehen kanssa! Kotia hän lähtee...

Se ajatus tuntui helpottavan. Olihan kuitenkin reikä, josta pääsee
pois!

Mutta sitten hän yhtäkkiä selvisi kuin jostakin lumosta ja alkoi
ajatella asiaa tyynemmin. Hän muisti nyt, että heillä oli Jouon kanssa
ollut puhetta tuollaisista salaisista, tarttuvista taudeista, oli ollut
puhe siitäkin, että Jouolla oli päälaki ennen aikaa paljastunut...

Ja silloin oli Jouko vakuuttanut, että siitä hänellä on hyvä omatunto,
että hän siinä suhteessa on puhdas poika...

Eikä Laila ollut sitä epäillytkään.

Mutta nyt?

Niin, eihän hänellä todenteolla ollut nytkään todellista aihetta
syyttää Joukoa saastaiseksi petturiksi...

Tyynempänä hän läksi kävelemään kotia päin. Mutta mielessään hän oli
päättänyt, että hän koettelee Joukoa, panee hänet vähän miettimään ja
sanoo sen verran, että hän kyllä tietää Jouon entisyydestä minkä
mitäkin. Saisi nähdä, kuinka hän selviytyy...

Ja sen saatuaan selväksi hän astui rivakasti pihaan ja nousi heille
vieviä rappusia ylös eteisen ovelle.

Keittiössä paloi lamppu pienenä, levitellen huoneeseen katkeraa
tihuria...

Jouko ei ollut sytyttänyt tulta, vaan istui pimeässä, keinutuolissa.
Kun hän riensi Lailaa vastaan keittiöön, näki Laila, että hänen
kasvonsa olivat tavattoman kalpeat ja silmät itkusta turvonneet.

Hän yritti auttaa Lailalta päällysvaatetta pois ja ripusti sitä naulaan
niinkuin oli ennenkin tehnyt, mutta Laila joutui ennemmin ja sanoi:

"Kyllä minä itsekin... Anna nyt olla!"

Lailan ääni helähti kalsealta kuin rautojen helinä... Jouko ei
virkkanut mitään, eikä ollut Lailallakaan erityisempää sanomista.

Mutta seuraavan yön Jouko istui pöytänsä luona, väliin kirjoittaen,
väliin mietiskellen, käsi poskea vasten...



5.


Arpajaisvoittoja valmistamassa kävi Laila joka päivä, ja sitäpaitsi he
harjoittelivat iltaisin näytelmäkappaletta, niin että hän melkein
alinomaa oli kotoa poissa. Palvelustyttö, jonka he olivat ottaneet, oli
semmoinen lentäjä, että kun Laila meni kaupungille, juoksi hän milloin
minnekin, töistään ja toimistaan huolimatta.

Yksin istui Jouko kotonaan. Hän oli tehnyt sen huomion, että kuta
useammin ja kuta pitemmän aikaa Laila viipyi poissa kotoa, sitä
kummemmaksi hän tuli. Näytti niin vakavalta ja katseli usein Joukoa
hyvin pitkään silmiin ja silmäin alle, johon oli tullut tumma juova.

"Tänä iltana meille tulee nyt joitakuita vieraita", sanoi hän eräänä
päivänä Jouolle.

"Vai niin. No, sepä on hauskaa. Voisithan kutsua useamminkin, niin
sinulla olisi seuraa kotonakin."

"Olenko mielestäsi ollut liian paljon poissa?"

Laila kysyi sen puoleksi leikillä.

"Siitähän olen jo ajatukseni lausunut, muistaakseni", vastasi Jouko,
mutta kääntääkseen puheen toisaalle hän samalla kysyi:

"No, keitä tulee?"

"Saat sitten nähdä."

Ja Laila kävi iloisesti järjestelemään huoneissaan. Heidän suhteensa
oli ollut kylmän kankea monta päivää. Jouko oli jonkun kerran koettanut
lähestyä Lailaa, mutta Lailan käytöksessä oli jotakin kylmää, joka
karkoitti miehen hänen viereltään.

Sillä vaikka Laila koetti salata tunteitaan ja sitä inhoa, joka hänessä
oli kasvamassa Joukoa kohtaan, huomasi Jouko hänessä tapahtuneen suuren
muutoksen.

He eivät olleet näinä viime päivinä juuri monta sanaa vaihtaneetkaan,
ja silloinkin kun puhelivat, he puhuivat jostakin jokapäiväisestä
asiasta. Laila vältti Jouon katsetta, ja Jouosta näytti siltä kuin
Lailan kauniiden ruskeiden silmäin lempeä kiilto olisi himmennyt ja
kuin ne olisivat painuneet syvemmälle kuoppiinsa.

Kuinka Laila oli voinut noin muuttua ja kuinka hän saattaa olla noin!
Eikö hän osannut aavistaa, että hän yhdellä ainoalla katseella voi
hajoittaa kaiken sen, minkä Jouko oli suurella taistelulla koonnut.
Eikö hän sitten vieläkään tuntenut Joukoa, eikö hän tiennyt, että yksi
ainoa sana saattoi myrkyttää koko hänen elämänsä, syöstä hänet
epätoivoon juuri nyt, kun hän oli kohoamassa kukkulalle...

Nämä viimeksi kuluneet päivät olivat olleet hirveitä Jouolle, Hän oli
kuin aavistanut, että Laila muuttuisi, oli pelännyt, ja se pelko oli
tehnyt hänet niin voimattomaksi, ettei hän oikeastaan pystynyt mitään
tekemään.

Hänen unelmansa onnenelämästä oli loppunut, eikä hän tuntenut itsellään
olevan voimaa sitä koskaan enää saavuttaa. Oli tullut se, jota oli
pelännyt... tullut aivan niinkuin olisi sen jo edeltäpäin varmaan
tiennyt tulevan...

Ei Laila ollut koskaan häntä rakastanutkaan -- ei ainakaan niinkuin
hän!

Ja sitä hän oli epäillyt jo alussa.

       *       *       *       *       *

Vieraista eivät muut saapuneetkaan kuin neiti Saksinen. Toisilla oli
ollut esteitä, ja rouva Saarinen oli sairastunut.

Neiti Saksinen ei ollut koskaan ennen käynyt Joukolassa, eikä Jouko
ollut häntä ennen nähnyt. He tervehtivät toisiaan kuitenkin hyvin
tuttavallisesti, kun Laila heidät esitteli.

Neiti Saksinen oli oppinut nainen, oppinut kirjoista ja elämästä ja
pirteä puhumaan ja hyvin puhumaan. Eivät olleet montakaan minuuttia
Jouon kanssa haastelleet, ennenkuin jo olivat vilkkaassa keskustelussa.
Neiti Saksinen tunsi tarkoin suomalaisen kirjallisuuden, sen alusta
nykyhetkeen asti; hän puhui mielellään siitä, niinkuin puhutaan
asiasta, joka on rakas.

"Suomalainen kansallishenki on aivan omaperäistä, niin ettei sille ole
vertaa Euroopassa. Suomalainen huumorikin on erilaista kuin muilla
kansoilla, samoin laulut, sekä surulliset että iloiset. Euroopan
kulttuuri on kyllä vaikuttanut meidänkin maassamme, mutta pohjasävel on
kirjailijoillamme sama: ikävöiminen ja laulamisen halu. Uskon, että
kerran tulee aika, jolloin kirjallisuutemme... olkoonkin että se nyt
vielä on vähäinen... on maailman parhaimpia. Ei sen vuoksi, että meidän
olisi suurempi tai nerokkaampi, mutta juuri sen vuoksi, että se on
vereksempää, likempänä alkuperäistä maailmankatsomusta kuin suurten
sivistysmaiden."

Hän istuutui keinutuoliin, jonka Jouko hänelle tarjosi. Oli jotakin
läpitunkevaa hänen pienissä harmaissa silmissään, kun hän katsoi
Joukoon.

"Minä niin kovin mielelläni puhun kirjallisuudestamme, sillä se on
mielestäni kaikkein kallein omaisuutemme, jota meidän tulee hellävaroen
ja rakkaudella hoitaa. Minä uskon, että juuri kirjallisuutemme on se
valtti, että kun se kerran... ja varsinkin on tästä asiasta hauska
puhua henkilölle, jonka tietää pitävän asiaa kallisarvoisena..."

Jouko oli istuutunut häntä vastapäätä, sytyttänyt sikaarin, ja hänen
kasvonsa näyttivät neiti Saksisen puhuessa kirkastuvan. Ajatuksissaan
hän puhalteli savuja kattoon, hyvillään jostakin isosta asiasta. Mutta
sitten hän äkkiä säpsähti ja kysyi, sietikö neiti tupakansavua.

"Tupakoitsijoille ovat naiset yleensä hyvin äkäisiä, mutta minusta
näyttää hauskalta, kun miehet tupakoivat, eikä minusta tupakanhaju ole
ensinkään vastenmielistä. Polttakaa vain!"

"Sepä on hyvä, että on yksikään minunkin puoltani pitämässä", kiitti
Jouko ja naurahti.

He alkoivat taas puhella kirjallisuudesta, siirtyivät siitä
kirjailijoihin, lausuivat kumpainenkin ajatuksensa Suomen
kaunokirjallisuuden parhaista tuotteista. Heillä oli monesta seikasta
samanlainen käsitys.

Laila ensin vain kuunteli, mutta sitten hänkin otti osaa keskusteluun.
Jouostakin oli synkkämielisyys kadonnut ja hänen kasvonsa kirkastuivat.
Omia aikojaan hän alkoi selitellä Kalevalasta aihetta, jota oli jo
kauan ajatellut.

"Minä uskon", sanoi hän, "että sellaisesta aiheesta voisi syntyä
mestarillinen teos. Lisäämällä rohkeita mielikuvia ja sovittamalla
henkeä nykyisyyteen, voisi se olla suurena osviittana meille kaikille,
koko Suomen kansalle, joka on hajoamaisillaan pirstaleiksi... ja ehkä
hajoaakin."

"Todellakin! Se on rohkea ajatus! Siitä voisi syntyä, kuten sanotte,
herra Vartto, mestariteos", lausui neiti Saksinen, luoden pitkän,
tutkivan silmäyksen Joukoon, ja hänen silmänsä näyttivät mielihyvin
katselevan varsinkin Jouon korkeaa otsaa.

"Niin on minun uskoni", sanoi vielä Joukokin.

Hetken perästä neiti kysyi:

"Mutta oletteko koskaan tullut ajatelleeksi syytä, minkävuoksi Suomen
kansa nyt on näin hajaannustilassa...?"

"Olen sitä paljonkin ajatellut. Minulla on omat ajatukseni siitä, en
niitä kenellekään tahdo tyrkyttää, en muista koskaan siitä
puhuneenikaan. Voihan olla, että olen väärässä, mutta vakaumukseni on
semmoinen. Muut saavat myös minun puolestani ajatella mitä hyvänsä, en
sano toisten vakaumusta huonommaksi kuin omaanikaan. Mutta se on
uskoni, että kehitys meidän maassamme on mennyt liian nopeasti
eteenpäin. Niin kaikilla aloilla. Meidän hidas veremme ei ole ehtinyt
perässä, suomalainen ei ole ehtinyt ajatuksissaan valmistua sulattamaan
nopeasti toisiaan seuraavia kehitysasteita. Kun monen vuosisadan
uni loppui ja kansamme heräsi, jaksoiko se sulattaa muutamana
vuosikymmenenä koko sivistyneen maailman aatevirtaukset? Ei jaksanut.
Ja siitä on syntynyt tämä sekasorto, sillä luonnotonta on ajatellakaan
sopusointua ja keskinäistä rakkautta maassa, jossa on niin erilaisia
intressejä ja niin erilaisia ihanteita ja jonka paras voima, ydin ja
lämpö nyt vasta alkaa heräillä..."

He innostuivat puhumaan siitä, Suomen asioista yleensä ja sen
tulevaisuudesta. Neiti Saksinen ihan lämpeni puhuessansa. Ja kuta
enemmän hän lämpeni ja aatteistaan puhui, sitä enemmän Jouko häneen
kiintyi. Sillä vaikka neiti olikin vanhapiika ja naisasian voimakas
edustaja, ei hän silti ryöstänyt oikeuksia miehiltäkään. Eikä hän
yleensä uskonut, että naisilla Suomessa koskaan oli ollutkaan orjan
asema. Suuri runoilija ja kansansa lemmikki oli Väinämöinen, mutta
paljon piti hänenkin, ihmemiehen, tehdä, ennenkuin naisen sydämen
valloitti.

"Ja yleensä miehet ovat kohdelleet meitä hyvin. Paljon olemme saaneet
ja toista vaadimme. Kaikki annetaan. Olisimmeko me naiset, ollessamme
miesten asemassa, antaneet miehille mitä he tahtovat? Minä epäilen...
Eivätkä kaikki naisetkaan ole Herran enkeleitä, se nyt on varmaa."

Laila väitti vastaan.

"Kyllä sinä, rakas Aurora, asian kuulisit, jos rouva Saarinen olisi
täällä. Se ihminen ei liioin säästä miehiä."

"Hän tuomitsee miehiä liian ankarasti. Esimerkiksi..."

"Esimerkiksi missä...?" kysyi Laila, joka tuntui pitävän rouva Saarisen
puolta.

"Esimerkiksi väittäessään, että kaikki langenneet naiset ovat eläviä
todistuksia miesten raa'asta kevytmielisyydestä ja huonoudesta..."

"Onhan selvää, että niin onkin", sanoi Laila varmasti.

"Minun mielestäni se ei ole niinkään selvää", väitti neiti Saksinen.
"Vai mitä arvelee, herra Vartto?"

"En ole sitä juuri tullut ajatelleeksi", vastasi Jouko välttäen.

"No niin. Mutta minä kuitenkin uskon, että ellei olisi kevytmielisiä,
liehakoivia ja huonoja naisia, niin ei olisi huonoja miehiäkään..."

"Mitä sinä nyt oikein tarkoitat, rakas Aurora? Tarkoitatko, että naiset
siis viettelevät miehiä, eikä päinvastoin?" kysyi Laila ihmeissään.

"En juuri sitä tarkoita. Mutta olen varma siitä, ettei yksikään mies
voi vietellä oikeaa naista. Vaikka nainen onkin heikko, on hänellä
synnynnäinen voima, jos sitä vain tahtoo käyttää, karkoittaa miehet
luotaan niin kauas kuin tahtoo."

"Kylläpä nyt olet miesten puolesta! Mitähän Cecilia sanoisi...?"

"Cecilian kanssa olemme monesti tästä asiasta väitelleet. Kumpikaan
meistä ei luovu mielipiteistään. Hän nyt muuten onkin semmoinen
yksinvaltias, jonka pillin mukaan kaikkien muiden pitäisi tanssia. Ja
sen hän kyllä on minulta kuullut."

Siitä asiasta riitti keskustelua pitkän aikaa. Jouduttiin lopulta
puhumaan raittiusasiastakin, naisten vaikutuksesta yleensä siihen. Ja
viimeiseksi kääntyi puhe kohta pidettäviin suuriin, naisten puuhaamiin
arpajaisiin, joiden tulot käytettäisiin raittiusseuran oman talon
rakennusrahaston kartuttamiseksi.

Oli jo melko myöhäinen, kun neiti Saksinen läksi.

Laila tuli saattamaan kappaleen matkaa.

"Äärettömän miellyttävä mies tuo sinun miehesi on, Laila. Vaikkei hän
ole kaunis, on hänen silmissään jotakin niin sanomattoman lempeää ja
suurta, että hän vaikuttaa ehdottomasti vieraaseen", sanoi neiti
Saksinen. "Ihanaa on varmaan tuollaisen ystävän kanssa keskustella,
vaihtaa ajatuksia pahoina päivinäkin", virkkoi hän sitten, kun Laila ei
puhunut mitään.

"On niinkin, mutta on toisinkin. Miehistä ei tiedä, mitä ne ovat",
virkkoi Laila siihen. "Tietysti sellaiset miehet, joilla on aatteita ja
tunteita, ovat erilaisia kuin tavalliset jokapäiväiset ihmiset. Niin
minä ainakin uskon. Ja varsinkin runolliset luonteet."

"Vikansa on runollisillakin luonteilla..."

Lailan teki mieli kysyä vähän muutakin neiti Saksiselta. Ei kuitenkaan
kysynyt, vaan sanoi hyvästi ja palasi kotia.

Jouko oli vaipunut mietteisiinsä, selaillen jotakin vanhaa
käsikirjoitusta.

"Mitä pidit neiti Saksisesta?" kysyi Laila.

"Ainoa tuntemani nainen, jolla on avara, jalo ja puolueeton
maailmankatsomus", vastasi Jouko. "Sellaisia naisia Suomi tarvitsisi,
varsinkin nousevan nuorison opettajina."

Laila ei kiittänyt, ei moittinut.



6.


Rouva Saarinen ei ollut kertaakaan käynyt Joukolassa Jouon ollessa
kotona. Kun Laila tiedusteli häneltä syytä siihen, selitti hän:

"Hänellä on, miehelläsi, niin omituinen ja kummallinen tapa tähdätä ja
katsoa ihmisiä vasten silmiä, että on oikein vaikea olla hänen
seurassaan."

Mutta sitä useammin Laila kävi Saarisella. Eräänä aamupäivänä sinne
mennessään hän oli tavattomasti liikutettu, ikäänkuin suuressa hädässä.
Rouva Saarinen ei ollut kotona. Insinöörillä oli vieras, vanha tuttu,
kotikyläläinen, joka oli matkalla pohjoiseen.

Insinööri tuli päästämään Lailan sisälle. Oli erinomaisen hyvällä ja
reippaalla tuulella.

"Täällä on vieraskin, vanha tuttu, joka tuntee miehennekin. Ovat
koulutovereita Jouon kanssa. Muuten me olemme samasta pitäjästä
kotoisinkin."

Insinööri istui vieraansa kanssa salissa.

"Rouva Vartto ja asemapäällikkö Hirvi", esitteli insinööri.

Asemapäällikkö oli pitkä, komea herra, mustatukkainen ja
mustapartainen. Laila näki kaikesta hänen käytöksestään, että se mies
oli paljon elänyt suuressa maailmassa. Niin keveää, kohteliasta ja
mallikelpoista oli hänen kumarruksensakin, että Laila melkein meni
hämilleen, kun ei ollut tottunut niin sulaviin liikkeisiin.

"Me olemme hyvinkin hyvät toverit miehenne kanssa", selitti herra
Hirvi, kun he ensin olivat muusta puhelleet. "Olemme luokkatoverit.
Emme ole tavanneet toisiamme ylioppilaiksi tultuamme, emme
ainakaan kahdeksaan vuoteen. Olen kuullut, että hän työskentelee
sanomalehtimiehenä ja että hän nyttemmin on onnellisessa avioliitossa.
On hauska kuulla vanhoista tovereista hyviä uutisia. Ja hauska on häntä
tavata. Asioitteni vuoksi tuskin olisinkaan poikennut kaupunkiinne,
ellei minulla täällä olisi ollut kahta vanhaa tuttavaa: kirjailija
Jouko Varttoa ja insinööri Saarista..."

"Mutta meitä muistit, ha, ha", nauroi insinööri, joka oli kovasti
mielissään vieraan tulosta. "Meitä muistit! Monta hauskaa on pidetty
siellä kotipitäjässä, mutta vielä hauskempaa Helsingissä, ha, ha, ha."

Insinööri näytti olevan kuin irti maasta. Hän oli kuin isäntä ainakin
talossaan, liikkui rohkeasti, heitteli tupakan tuhkaa mihin sattui ja
istahti puhellessaankin mihin sattui. Eikä hänessä nyt näkynyt sitä
arkaa, pelkäävää ilmettä niinkuin ennen. Ei hän nyt näyttänyt
pelkäävän, että joku iskisi häntä edestä tai takaa päin.

"Hauskat ne sentään ovat muistella, ne entiset poikavuosien rohkeat
hommat, ja vielä hauskempaa on tavata tovereita onnelliselta, olleelta
ajalta", puheli hän, hyvin liikutettuna.

"Niin on. Eivät ne ajat enää koskaan palaja", virkkoi herra Hirvi
surumielisesti.

Sitten hän kääntyi Lailan puoleen ja alkoi kysellä yhtä ja toista Jouon
voinnista. Aikoi käydä tapaamassa.

"Hauska mies hän oli jo kouluajalla", muisteli hän, ja hänen valkoiset
hampaansa hohtivat kauniisti tummien viiksien alta. "Hän sepitti
pilarunoja opettajista, lauloi kaupungin neideistä ja koulupoikien
ahtaasta elämästä. Hän oli koko toveripiirin hauskuus, ja me ennustimme
hänelle suurta tulevaisuutta... Mutta vaikka hän muuten oli niin hyvä
ja toveriensa rakastama, oli hän heikko viettelyksille ja seurusteli
yhtä kernaasti huonojenkin kanssa... Niin... puhun vain tämän
oikeastaan kiittääkseni häntä... Olen sydämessäni iloinnut, kun kuulin,
että hän on löytänyt elämänkumppanin, sillä yksin hän ei pystynyt
elämään, niin huojuva oli hänen luonteensa, niin rikas hänen
kuvitusvoimansa. Hyvä, mutta heikko mies..."

"Niin vain, niin vain", myönsi insinöörikin. "Mutta hänellä onkin rouva
kuin puhtain kulta, joka kuljettaa eksynyttä lammasta. Hyvä se on, hyvä
se on, että heikoilla miehillä on lujat vaimot, eikös olekin?"

Hän kääntyi Lailan puoleen kysyvän näköisenä, pienten silmäin
vilkkuessa vikkelään. Mutta samassa soi eteisen kello.

Laila nousi katsoakseen, rouvako sieltä tuli. Insinööri poistui sillä
välin vieraansa kanssa omaan huoneeseensa.

"Rakas Laila, suo nyt anteeksi, että olet saanut odottaa. Kävin
opettaja Raappanalla ja viivähdin siellä hetkisen. Mitä sinulle nyt
muuta kuuluu?" puheli rouva Saarinen ottaessaan päällysvaatteitaan, ja
samalla hän katsoi Lailaan hyvin merkitsevästi ja ikäänkuin säälien.

"Insinööri on varmaan vieraansa kanssa mennyt... vai olivatko he...?"
kysäisi hän samalla.

"Tapasin heidät. Tulin esitellyksi herra Hirvelle", vastasi Laila.

"Sepä oli hauskaa. Hän on minun mieheni ja sinun miehesi vanhoja
tuttavia. Erittäin hieno ja sivistynyt mies... Harvoin näkeekään hänen
laistaan. Hän tuli jo eilen, on ollut meillä yötäkin... Tule nyt,
Laila... menemme tänne minun huoneeseeni."

Kun he ehtivät rouvan huoneeseen ja ovi oli pantu kiinni, ratkesi Laila
itkemään.

"Kuinka on siis? Onko kuitenkin perää siinä, josta olen miestäsi
epäillyt?"

Laila yhä itki.

"Voihan olla... ja toivotaan, ettei tauti sentään ole sinuun
tarttunut..."

"Enhän tiedä mitään varmasti, luulen vain niin. En ole hänessä mitään
näkyväistä vikaa huomannut, mutta kaikkihan viittaa siihen... Juuri
tämä epätietoisuus se tekee minut aivan mielipuoleksi... Kun en uskalla
häneltä sitä suoraan kysyä..."

"Pelkäätkö sinä sitten häntä?"

"En pelkääkään, mutta kun hän nyt on nähnyt, että olen erilainen, on
hän tullut niin synkäksi, ettei puhu minulle monta sanaa..."

"Niin, niin... siinähän se juuri nyt on... semmoisiksi
umpimielisiksihän ne tulevat kaikki, joilla sellainen tauti on...
Ainakin kertoi herra Hirvi, hänen ylioppilastoverinsa, että hurjasti se
mies oli Helsingissä elänyt, niin etten minä ensinkään ihmettelisi, jos
pelkoni olisikin oikeutettu."

"En voi elää hänen kanssansa yhdessä ennenkuin saan varmuuden!" sanoi
Laila hetken kuluttua, kasvoillaan päättäväinen ilme.

"Mitä olet päättänyt tehdä?" Ja rouva Saarisen äänessä oli osanottoa ja
myötätuntoisuutta.

"On minulla omat aikeeni, joista kyllä kerron sinulle, parhaalle
ystävättärelleni. Sillä lailla pääsen varmuuteen."

"Ethän ole kertonut epäilyksistäsi ja aikeistasi muille kuin
minulle...?" tiedusteli rouva Saarinen.

"En missään nimessä... Kuinka niin?"

"Ilman vain. Muistui mieleeni, mitä neiti Saksinen sanoi Joukolassa
käyntinsä johdosta..."

"Mitä hän kertoi?"

"Hän sanoi, ettet sinä ollut ensinkään sopiva vaimo Jouolle. Jouko on
rakkautta janoava, suurihenkinen runoilija, joka pian palaa loppuun --
tai jotain sellaista hän puhui."

"Vai niin hän sanoi! Hän näyttikin olevan miesväkeen erittäin
ihastunut, ja senhän kuuli hänen puheistaankin..."

"Niin. Ja sitten niin olevinaan kun on. Luulee ymmärtävänsä kaikki
asiat paremmin kuin kaikki muut yhteensä. Kuinkahan mallikelpoinen
aviovaimo hänestä olisi tullut!"

He nauroivat molemmin sille.

Kahvia juotaessa rouva Saarinen selitti:

"Omasta kokemuksestani tiedän paljon. Ensi aikoina, kun olimme
naimisissa, piti insinööri tapanaan palata silloin tällöin aika
hiprakassa kotia. Menipä niinkin pitkälle, että kuljetti kotiin
väkijuomia. Ensin pyysin häntä siivolla, rukouksilla ja kyynelillä,
mutta eihän siitä ollut apua... Mutta kun minä sitten kerran... oli
pimeä syysyö... pehmitin hänet oikein täydellä todella ja lupasin antaa
vielä enemmän, jos vielä kerrankaan sattuu, että hän humalassa tulee
kotia, ja jos kuulen, että hän matkoillaankaan on ryypännyt... Silloin
emme vielä asuneet tässä kaupungissa. Siitä asti hän on ollut aivan
raitis... ja nythän hän kuuluukin raittiusseuraan... Kerron tämän vain,
jotta kuulisit, että kyllä niitä on minullakin ollut suruja ja
kokemuksia..."

Vai sillä lailla oli Cecilia kuranssannut miestään!

"Ja minä uskon, että kun vaimossa vain on pontta, niin kyllä täytyy
miehen totella", sanoi hän vielä lisäksi, kun Laila ei vastannut
mitään.

Lailan tuli melkein sääli insinööriparkaa, joka näytti niin peräti
siivolta mieheltä.

"Minä olen kuullut monen vaimon sanovan, ettei siitä ole apua, kun
kovuudella juoppoja kohtelee, -- että parempi on passata niitä ja
koettaa tehdä niille mieliksi; mutta sitä minä en usko..."

"Niitähän on niin monenlaisia miehiäkin... eikä taida olla monta niin
rohkeaa naista kuin sinä olet, Cecilia", arveli Laila.

Rouva Saarinen innostui selittämään:

"Kaikki juopot ovat arkoja, sillä heillä on paha omatunto. Minä
muistan, kun asuimme naapurikaupungissa ja meillä oli naapurina eräs
työmies vaimoineen. He olivat lapsettomia, ja miehen oli tapana
kuljettaa juomaveikkojaan kotia mellastamaan. Hänen vaimonsa oli peräti
siivo ja hiljainen ihminen, ja hän kärsi tuosta juoppojen loilotuksesta
aivan että oli nääntyä. Kerran hän puhui minulle huolistaan. Lupasin
auttaa. Kun juopot seuraavalla kerralla kokoontuivat juomaan ja korttia
pieksämään ja olivat päässeet parhaaseen vauhtiin, niin silloin minä
sisälle... Joka ainoa pullo ensiksi uunin kylkeen säpäleiksi ja joka
ainoa mies ulos ovesta, isäntäkin... He hämmästyivät kaikki niin,
etteivät sanaa vastaan sanoneet..."

"On sinulla ollut rohkeutta, rakas Cecilia", ihmetteli Laila. "Ei
suinkaan kukaan muu nainen olisi uskaltanut mennä juopuneitten miesten
kimppuun."

"Senvuoksi minä tiedänkin, että kovasta on kuria juopoille... olkoot
niin miehiä kuin ovat..."

"Saattaa niin olla. En ole koskaan juomarin parissa ollut."

"Oletko aivan varma miehesi suhteen?"

"Olen. En usko hänen enää koskaan lankeavan."

Laila sanoi sen varmasti.

Näytti kuin rouva Saarisella olisi siihen jotakin sanomista, mutta hän
ei kuitenkaan virkkanut mitään.

Hetken kuluttua Laila sanoi:

"Niin minä olen päättänyt!"

"Sehän sopii vallan hyvin. Sanot vain miehellesi, että lähdet käymään
kotona, vilistät Helsinkiin ja annat jonkun spesialistin tutkia, oletko
ihan terve, niin pääset varmuuteen..."

"En voi kuitenkaan näinkään elää. Minä inhoan häntä, en tahtoisi olla
lähelläkään, niin minua kauhistaa... Ja sitten se ainainen pelko ja
omantunnon ääni, että jos tuomitsen häntä väärin, jos hän onkin
viaton..."

"Viaton! Kaikkea muuta! Ei ole yhtään ainoaa miestä, joka olisi viaton.
Vielä mitä! Vai viaton!"

"Mutta sehän on kauheaa!"

"Niinhän se on. Siksihän meillä naisilla on äärettömästi tehtävää..."

He innostuivat puhumaan naisen tehtävistä ja unhottuivat siihen,
etteivät laisinkaan ajatelleet muita töitään.

Kun Laila vasta iltapäivällä palasi kotia, ei Jouko ollutkaan saapunut
toimistosta.

Laila säpsähti vähän, mutta toivoi Jouon tulevan myöhemmällä.
Toimistossa saattoi olla näin joulun lähetessä ylimääräisiä töitä...

Mutta oli kuin joku olisi hänen tuntoonsa pistänyt ja kuin olisi hänen
syynsä, että Jouko viipyi... Vaikka he eivät olleet näinä aikoina
paljon toisiaan puhutelleet, tuntui Lailasta kuitenkin kauhean tyhjältä
nyt, kun Jouko oli poissa...

Tuossa olivat pöydällä hänen kirjoitusvehkeensä, sikaarilaatikko ja
avonainen kirja: "Hamlet". Laila selaili sitä, ja vähäväliä hän
silmäili kadulle, josta oli usein nähnyt Jouon kävelevän. Aavistikohan
Jouko, mitä Laila hänestä ajatteli ja mitä oli puhellut hänestä rouva
Saarisen kanssa?

Mahdotonta!

Sillä Lailasta tuntui, että semmoisista asioista, joista he puhuivat,
eivät muut puhuneet, eikä Jouko voinut mitenkään arvata, mistä
Laila häntä epäili. Tietysti hän uskoi, että Lailan aika meni
arpajaispuuhissa. Muustahan ei nyt enää puhuttukaan.

Ja jos Jouko tiesi, niin sitä parempi!

Kyllä hän, Laila, jo oli muutenkin katunut kauppojaan, miehelään
menemistänsä. Ensiksikin häntä harmitti se, että heidän täytyi elää
näin ahtaalla, niukasti, tämmöisten vanhojen huonekalujen ympäröiminä!
Taivas tiesi, mistä ne olivat lähtöisin ja kuinka hirveiden ihmisten
omia ne ennen olivat olleet! Hänen tyytymättömyytensä kotiinsa kasvoi
joka kerta kun hän näki, miten muilla oli. Uudet kiiltävät huonekalut,
taidemaalauksia seinillä, ja pöydillä kipsisiä kuvia... ja monta suurta
valoisaa huonetta niinkuin Saarisellakin...

Nyt oli häntä alkanut sekin kaduttaa, että ollenkaan meni Jouolle! Ei
ollut tullut silloin ajatelleeksi sen pitemmälle, ei juuri oikeastaan
mitään. Ei mitään muuta kuin päästä vaimoksi semmoiselle miehelle,
jolla oli hyvä nimi ja josta toivottiin paljon. Ja josta ihmiset
sanoivat, että hän oli suurilahjainen ja etevä...

Mutta eipä nyt enää kukaan puhunut hänen etevyydestään eikä hänen
lahjoistaan! Ei puolta sanaa yksikään ihminen! Ei kukaan enää puhunut
edes hänen entisistä teoksistaankaan.

Toista olisi ollut mennä Helsinkiin lukujaan jatkamaan, tulla
maisteriksi ja oppineeksi naiseksi! Varsinkin kun oli varoja niinkuin
hänellä oli...

Ja jos nyt vielä olisivat totta kaikki luulot ja epäilykset... niin...
niin... ei yhtään päivää hän rupeaisi elämään semmoisen miehen
kanssa...

Onpa kaunista mennä miehelään ja jättää suuri perintönsä ottamatta...

-- Mutta lain kautta sen kuitenkin otan! -- mietti hän lopulta.

Ilta alkoi tuntua Lailasta pitkältä, mutta Joukoa ei kuulunut
tulevaksi...

Hän koetti ottaa ompeluksensa esille, saadakseen ajan nopeammin
kulumaan, mutta ei ottanut työ käydäkseen...

Kaipasiko hän sitten Joukoa, vai minkä vuoksi tuntui olo näin hirveän
ikävältä? Vastahan hän oli päättänyt lähteä Helsinkiin joksikin
viikoksi ja jättää Jouon yksinään! Ja Jouotta silloinkin pitäisi
olla...

"Niin... sehän oli selvää! Tottapa tulee, kun ehtii!"

Mutta ei hän sittenkään saanut rauhaa. Hänessä oli jotakin, mikä
vaivasi tai oikeastaan kuin nuhteli, eikä se päästänyt häntä oikein
rauhaan...

Mitähän Jouko oli ajatellut, kun oli yksin kotona istunut, hänen
hulmutessaan kaupungilla! tuli hän yhtäkkiä miettineeksi, muistaaksensa
ensi kerran. Ei ollut koskaan tullut Jouolta kysytyksikään -- nyt näinä
viime aikoina.

Hän päätti tiedustaa palvelustytöltä, mutta samassa Jouko tulikin.

Eikä hän saanut kysytyksi Jouoltakaan, missä hän oli viipynyt. Jouko
sitä odotti, mutta kun ei Laila puhunut mitään, sanoi hän:

-- Söinkin päivällisen muualla.

Jouon ääni vähän värähti, ja kun Laila katsoi häntä, huomasi hän, että
hänen kasvonsa olivat hirveän kalpeat ja että silmäluomet punoittivat
ikäänkuin kylmän tuulen puremina. Huolettomasti hän heitti yltään
palttoon ja retkahti istumaan keinutuoliinsa.

Laila ei kysynyt mitään, eikä Joukokaan puhunut yhtään sanaa koko
iltana.

Mutta kun Laila seuraavana aamuna heräsi, istui Jouko jo puettuna
kirjoituspöytänsä luona ja näytti kirjoittavan jotakin tavattoman
kiireisesti.



7.


Seuraavina päivinä Laila ja Jouko tapasivat toisiaan vain milloin
sattui. Jouko oli usein öisin poissa, eikä Laila tiedustellut, missä
hän viipyi. Väsyneen ja kärsineen näköinen hän oli, ja hänen suuret
siniset silmänsä olivat ikäänkuin yhä isonneet ja tummat juovat niiden
alla käyneet vielä tummemmiksi.

Laila oli päättänyt lähteä vasta sitten kun suuret arpajaiset olisivat
ohi, sillä hän tahtoi välttämättömästi olla niissä mukana.

Eräänä aamuna, kun Jouko lähti toimistoon ja Laila vielä virui
vuoteellaan, sillä hän oli vasta jälkeen puolen yön palannut
näytelmäharjoituksista, sanoi Jouko:

"Eikö sinulla enää ole mitään minulle sanomista?"

Laila ei vastannut.

"Minä tiesin, että näin käypi..."

"Olisi minulla paljonkin sanomista, mutta sitten kun arpajaiset on ohi,
sanon kaikki... Meidän täytyy erota, olemme kumpikin erehtyneet,
ainakin minä... sinähän juot..."

Jouko painoi lakin päähänsä, mutta kun hän sanoi hyvästi, soi hänen
äänensä kuin maan alta, niin että Laila oikein säpsähti...

Ja siinä maatessaan hän teki päätöksensä, että hän lähtee nyt heti...
Hän menee suoraan ensiksi isänsä luo rakkaaseen lapsuutensa kotiin...
Isä kyllä antaa anteeksi hänen uppiniskaisuutensa, kun kuulee, että hän
nyt itsekin vasta on huomannut erehtyneensä... Lapsellisuudessaan ja
ajattelemattomuudessaan hän oli sen tehnyt...

Hän nousi vuoteeltaan, pukeusi ja aikoi panna päätöksensä heti toimeen.
Hänen ei tarvitsisi nyt ensiksi kuitenkaan ilmoittaa Jouolle muuta kuin
että hän oli mennyt käymään Koskenkorvassa kotonaan, -- että hän palaa
heti joulun jälkeen. Isä kyllä osaisi opastaa, miten hänen sitten
tulisi menetellä...

Mutta ensin hän tahtoi puhua päätöksestään Cecilialle. Oli jotakin
hermostuneen hätää hänessä, kun hän puki ylleen. Tuntui niinkin, että
oli tekemässä jotakin äärettömän suurta vääryyttä, että oli jo tehnyt;
mutta ei käynyt nyt enää peräytyminen, tuli mitä hyvänsä. Hän ei ollut
moneen aikaan ollut oikein selvillä siitä, mitä hän tahtoi ja ajatteli;
oli ollut semmoista kummallista elämää, niinkuin pahaa unta. Paha oli
ollut tunto, mutta ei sallinut ylpeys alistua... Olikohan hän ollut
koskaan oikein selvillä siitä mitä tahtoi ja mihin pyrki?

Ei hän saanut siitä selvää. Eikä hän nytkään tiennyt kumman tekee,
lähteekö vai ei. Kun ei hänellä itsellään pitänyt olla kykyä päättää
tehdä niin tai näin!

Mitä lienee ollutkaan tämä voimattomuus ja veltto saamattomuus!

Ei, ei! Nyt piti tehdä päätös. Tehdä se yksinään, ilman kenenkään
syrjävaikutusta...

Hän päätti kuitenkin vielä käydä Saarisella hyvästillä. He voisivat
sitten vaihtaa Cecilian kanssa vain jonkun sanan hänen matkastaan.

Laila oli mielenliikutuksesta lämmennyt ennenkuin ehti uloskaan, ja kun
hän kylmänä aamupäivänä käveli vihaista vauhtia Saariselle päin,
kohosivat veret hänen poskilleen...

-- Hän juokin nyt... voi minua poloista tyttöä! sanoi hän itselleen
kävellessään.

Juuri kun hän kääntyi valtakadulta ristikadulle, tuli häntä vastaan
herra Hirvi, komea turkki yllään. Hän kohotti lakkiaan suuressa
kaaressa Lailalle ja näytti vähän vetävän suutaan hymyyn.

Kadulla hän näytti vielä komeammalta herralta kuin sisällä. Tuo siisti,
pulska turkki soveltui mainiosti hänen uljaaseen, pitkään
vartaloonsa... aivan verrattomasti...

Tuon näköinen se on oikea gentlemanni... tuommoinen pitäisi miehen
olla... aviomiehen nimittäin. Hänen käyntinsäkin oli korskaa, ylpeää ja
varmaa kuin ruhtinaalla... Ja kuinka äärettömän kaunis musta tukka
hänellä oli...

Lailan teki mieli kerran silmätä taakseen, mutta malttoi kuitenkin
mielensä ja käveli Saariselle päin, kummallisen ristiriitaisten
ajatusten mellastaessa hänen sydämessään.

Kun hän tuli Saariselle, oli eteisen ovi auki. Joku vieras varmaankin
oli talossa. Eteiseen tultuaan hän näki avonaisesta salinovesta, että
neiti Saksinen ja rouva Saarinen puhelivat keskenään hyvin vilkkaasti.

Huomatessaan Lailan tulevan he riensivät molemmin häntä vastaan
säteilevin katsein.

"Me onnittelemme! Me onnittelemme!" huusivat he yhteen ääneen Lailalle,
ja rouva Saarinen kävi syleilemään.

Laila seisoi kuin puusta pudonneena.

Mitä tämä onnentoivotus nyt merkitsi? Mikä nyt oli?

"Kas, kun on olevinaan", sanoi rouva Saarinen, kun Laila ei ymmärtänyt
kiittääkään.

"No, mutta mitä ihmettä tämä on? En vähääkään ymmärrä teitä!" sai Laila
vihdoin sanotuksi.

"Etkö siis tiedäkään...? Eikö miehesi ole sanonut?"

"En ymmärrä vähääkään!"

"Minähän sanoin, että hän on tehnyt työtään salaa, saadakseen
vaimolleen suuren joululahjan!" huomautti Saksinen.

"Mutta sanokaa, selittäkää, hyvät ihmiset! Mitä te puhutte? En ymmärrä
vähääkään! Onko Jouko jotakin tehnyt?"

Ja nyt alkoi rouva Saarinen selittää, että he juuri vasta, tänä aamuna,
olivat lukeneet pääkaupungin lehdestä, että Jouko Vartto julkaisee nyt
aivan heti, näinä päivinä, laajan yhteiskunnallisen romaanin, jossa
muun muassa käsitellään kysymystä kieltolaista ja naisen vaikutuksesta
raittiusasiassa. Jännittävä, ajan merkkiteos...

"Katso, täällä... tule tänne..."

Ja rouva Saarinen veti hölmistynyttä Lailaa kädestä saliin, neiti
Saksisen lykätessä häntä selästä.

"Etkö siis ole tiennytkään, että Jouko...? Muistaakseni sinä kerran
puhuit, ettei hän jouda sanomalehtityöltään mitään uutta luomaan...
Olemme olleet oikein haltioissamme Auroran kanssa... On kai ensimmäinen
kaunokirjailija, joka käsittelee kieltolakikysymystä..."

"Epäilemättä ensimmäinen", sanoi neiti Saksinen.

"Lue nyt itse!"

Ja rouva Saarinen työnsi sanomalehden Lailan kouraan.

"... on epäilemättä merkillisimpiä ilmiöitä
kaunokirjallisuudessamme..." luki Laila.

"Minä juuri puhuin sisar Cecilialle, että minä en usko Lailan tietävän
miehensä toimista mitään", sanoi neiti Saksinen.

Rouva Saarisella oli ikäänkuin paha olla. Hän sanoi:

"Hän on tahtonut antaa uuden kirjansa joululahjaksi vaimolleen... ja
samalla hämmästyttää meitäkin..."

"Voi niinkin olla. Sillä eilen hän antoi minulle puheen, jonka hän on
valmistanut arpajaisia varten. Hän pyysi minua sen esittämään, sillä
itse hän ei sanonut jaksavansa sitä tehdä", ilmoitti neiti Saksinen ja
lisäsi sitten:

"Onkin hyvin luonnollista ja käsitettävissä, ettei hän tahdo puhujana
esiintyä. Sellaiset mietiskelevät, haaveksivat ja herkät luonteet kuin
kirjailija Vartolla on, eivät ole luodut pauhaamaan aatteitaan pöydän
takaa, vaan hiljaisuudessa ne paperille panemaan... Tämä hänen
puheensa... se on muuten minulla nytkin mukanani... on aivan verraton.
En minä ainakaan usko sellaista ennen pidetyn..."

Laila oli toisten puhuessa ja Joukoa kiitellessä herännyt kuin unesta,
syvästä ilkeästä unesta, herännyt päiväpaisteiseen aamuun, jolloin
linnut laulavat, autuas onni täyttää sydämen ja elämä tuntuu suurelta
ja suloiselta...

"Taivas! Enkä minä tiennyt mitään! En ole kaukaisimmassakaan
ajatuksessani aavistanut, että hän niin..."

"Mutta siitähän on tietenkin johtunut, että hän on ollut aina
mietiskelevä ja alakuloinen", huudahti hän sitten ja hypähti kuin
sähkön iskulla seisomaan. "Ja minä en ole tiennyt... en ole tiennyt..."
hän lisäsi kuin pettyneenä.

"Sitä suurempihan on ilosi nyt!" virkkoi rouva Saarinen.

Laila näytti miettivän.

"Tämä on liian suuri, aivan odottamaton, etten minä... Minä olen aivan
väärin, eli me olemme aivan väärin..."

Laila keskeytti lauseensa, sillä rouva Saarisen silmät tähystivät häntä
kuin tuliset hiilet.

"Kummallista minusta on, ettei hän omalle vaimolleenkaan..." virkkoi
neiti Saksinen omituisella äänellä, ja hänen kovat kasvonsa kuin
värähtelivät.

Laila nousi ylös lähteäkseen.

"Nytkö jo?" sanoi rouva Saarinen.

"Minun täytyy lähteä... Minun on niin kumman hyvä ja samalla niin paha
olla."

Mutta kun hän rouva Saarisen saattamana ehti eteiseen, kuiskasi rouva
Saarinen hänen korvaansa:

"Anna anteeksi minulle... Olemme ehkä väärin tuominneet miestäsi! Mutta
kaikki on tietysti Ida Raappanan matkaanpanemaa... Tulkaa nyt yhdessä
meille, että saamme teitä molempia onnitella..."

Laila ei oikeastaan kuullutkaan, mitä rouva Saarinen sanoi. Vasta ulos
kadulle päästyä hänelle alkoi selvitä se, mitä oli kuullut. Hänelle
tuli äkkiä hirmuinen hätä ja pelko. Mitä hän oikeastaan oli ajatellut
näinä viime aikoina? Mistä kaikesta oli hän Joukoa syyttänyt? Ja millä
perusteella?

Syyttänyt saamattomuudesta, epäillyt hänen lahjojensa laajuutta ja...
ja... hän ei nyt uskaltanut itselleenkään sitä tunnustaa!

Ja Jouko oli nyt ollut monen monta kertaa juovuksissa!

Oliko hän siihenkin syynä?

Oli, oli. Hänen tuntonsa sanoi, että niin oli. Hän oli ollut niin kylmä
ja kankea Jouolle.

Mitä hän oli tehnyt?! Epätoivoon saattanut helläsydämisen miehen, joka
rakasti häntä ja oli häneen turvautunut kuin äitiinsä, auttajaansa,
pelastajaansa...!

Mutta hän rientää nyt Joukon luo, kertoo kaikki, puhdistaa pahan
sydämensä ja on koko elinaikansa hellän miehensä paras ja rakkain
ystävä...

Jouko antaa kyllä hänelle anteeksi! Tuo ylevä, kallis, rakas Jouko!

Hän riensi puolijuoksussa kotia kohden ikäänkuin yhdellä ainoalla
syleilyllä ottaakseen takaisin kaiken sen, minkä luuli menettäneensä...

Mutta kun hän saapui kotia, ei Jouko ollutkaan tullut. Tyhjä
keinutuoli, jossa Jouko aamulla oli istunut, seisoi laihoin, ojennetuin
käsivarsin pöydän luona ikäänkuin vartomassa, milloin siihen istuja
tulisi...

Laila istahti siihen, riisumatta päällysvaatteitaan. Siinä olivat
pöydällä Jouon kirjoitusneuvot... tuo tuttu kynänvarsi, jonka ponnessa
melkein sormen jäljet näkyivät, ja kirjoitusmatto, Lailan antama
joululahja... siinä olivat sievässä järjestyksessä kaikki...

Hän nousi ylös, päätti lähteä toimistoon. Jouko ihan hämmästyy, kun
näkee Lailansa tulevan...

Hän riensi toimituspaikkaan. Vanhempi ja nuorempi herra istuivat toinen
toisella puolen pöytää. Laila tunsi heidät ja he Lailan, vaikkeivät he
olleet koskaan esitellyiksi tulleet.

"Ei hän ole vielä tänään käynytkään", vastasi vanhempi herra Lailan
kysymykseen. "Ja tuskin tänään tuleekaan. Hän on jättänyt lehteen
tulevan pääkirjoituksen jo eilen illalla..."

Laila ei enempää viipynyt. Hän riensi kadulle ja lähti kävelemään kotia
kohden. Taas hän istui keinutuoliin, osaamatta ajatella tai tehdä
mitään. Hermostuneesti hän hypisteli kirjoitusmattoa, käännellen sen
nurkkia rullalle; silloin hän havaitsi kirjeenkuoren nurkkaa vilahtavan
maton alta... hän tempasi sen esille, uskoen varmasti sen olevan
hänelle. Mutta kun hän näki osoitteen olevan "Toimittaja Timoselle",
heitti hän sen luotaan.

Äskeinen kummallinen pelko tuli nyt kaksinkertaisella voimalla. Jouko
oli aamulla ollut niin omituinen, ja hänen äänensä oli kuulunut kuin
haudasta, kun hän sanoi hyvästi.

Mitä varten hän oli niin oudosti sanonut hyvästi, ikäänkuin olisi
aikonut jonnekin pitemmälle?

Pitkin päivää Laila oli liikkeellä, mutta vältti keltään kysymästä
Joukoa. Kun hän illalla palasi kaupungilta ja silloin oli hän käynyt
kaupungin kapakassakin, -- istui neiti Saksinen häntä odottamassa.

Laila oli hyvin väsyneen ja kiihkoisan näköinen.

"Kuten muistat, puhuin minä tänä aamuna, että miehesi jätti minulle
arpajaisiltamaan kirjoittamansa puheen", sanoi hän Lailalle aluksi.

"Muistan minä... muistan minä", ja Laila istahti keinutuoliin.

"Häneltä oli kai erehdyksestä jäänyt paperien väliin tämmöinen
pienoinen lappu. Ajattelin, että teen oikeammin, kun tuon sen tänne,
josta se on lähtenytkin, sillä tämä näkyy olevan miehesi käsialaa",
sanoi hän sitten ja veti taskustaan paperilapun, johon oli kirjoitettu
molemmin puolin, nähtävästi hyvin kiihtyneessä mielentilassa ja
ikäänkuin jonkunlaiseksi konseptiksi...

"Mitä siinä sitten on?" sai Laila kysytyksi, vaikka hänestä tuntui,
että se koski häntä...

Toiselta puolen Laila luki ääneti:

    Olen sinut menettänyt, samoin kuin nyt olen menettänyt
    kaiken sen voiman, jonka sinun kauttasi olen saavuttanut...

    Minulla on joku kohta mennyt rikki, enkä koskaan enää
    kykene nousemaan...

Toisella puolen oli:

    Miksi minut hylkäsit? Miksi et pelastanut minua, vaikka olisit
    voinut? Miksi et ollutkaan orvon ystävä etkä heikon hoivaaja?
    Sinä, pelastajani, olit yhtä heikko kuin...

Laila kalpeni, mutta luki vielä pari riviä, jotka olivat kirjoitetut
poikkipäin:

    Epäilit minua syypääksi synteihin, joita en koskaan ole tehnyt...

"Hyvä Jumala, mitä tämä on? Mitä merkitsevät nämä sanat? Ovatko nämä
minulle tarkoitetut?"

"Kyllä minä tiedän, mitä ne merkitsevät", sanoi neiti Saksinen melkein
kylmästi. "Minä olen nuo sanat myös lukenut."

"Mitä luulet niiden merkitsevän?" kysyi Laila ikäänkuin pökertyneenä.

"Ne merkitsevät sitä, että miehesi on mennyttä kalua, sillä hän on
juoppo... ja sinä olet hänet nyt langettanut..."

Neiti Saksisen ääni oli ollut kova, mutta kun Laila rääkäisemällä
kiljahti ja valahti hänen syliinsä, täyttyivät hänenkin silmänsä
kyynelillä, ja lempeämmin hän sanoi:

"Miehesi on matkustanut... turmiotansa kohti..."

Hetken kuluttua kysyi Laila heikolla äänellä:

"Enkö voi häntä mitenkään pelastaa? Hän tahtoi maalle, pois
kaupungista! Minun täytyy hänet pelastaa... Minä olen syössyt hänet
turmioon..."

"Niin oletkin! Sillä sinä et tiennyt, eikä sitä tiedä moni muukaan,
mikä on juomahimo! Kun kuulin, että miehesi oli ollut juoppo, ja kun
näin, kuinka kylmästi kohtelit häntä, heikkoa raukkaa, olin varma, että
hän lankeaa. Olen nähnyt samanlaisen miehen, jolle ei auttanut mikään.
Hän joi kunnes ampui itsensä. Ei ole juomarin kanssa leikkiminen.
Lujatkin luonteet sortuvat, jopa sitten heikot ja haaveksijat..."

"Voinko hänet vielä pelastaa?"

Laila itki ääneensä valittaen.

"Ehkä voit... ehkä et!" sanoi neiti Saksinen ja lisäsi sitten:

"Nopeasti ja päättävästi on sinun toimittava!"

Ja he riensivät yhdessä ulos kylmään iltaan.



LEHTIÄ LAILAN MUISTIKIRJASTA



Olen täyttänyt tänään kolmekymmentä vuotta!

Kuusi vuotta on Jouon kuolemasta. Ja kaksi vuotta olen ollut uusissa
naimisissa.

Olen naimisissa Arvi Hirven kanssa, joka on ollut asemapäällikkö, mutta
on nyt osakkaana puutavaraliikkeessä. Tai oikeammin oli osakkaana.
Sillä nyt ei hän enää ole siinäkään.

Kuinka sanoisin!

Elämäni on niin kirjavaa, niin kirjavaa! Tikka on kirjava, mutta
ihmisen ikä on kirjavampi. Minun elämäni ainakin. Olen kovanonnen
hylky, -- vai olenko itse syypää siihen, että olen näin onneton!

Kirjoitan näitä muistelmiani kuin kuollut, sillä monta ilonpäivää en
ole viettänyt. Onko syy siinä, etten ole osannut oikealle alalle, vai
siinäkö, etten ole kylliksi yrittänyt?

Ainakin tuntuu minusta, että tähänastinen elämäni on kulunut
hyödyttömänä ja toimettomana. En ole mitään yrittänyt enkä mitään
saanut aikaan. Mutta _nyt_ minulla on kokemusta, _nyt_ vasta alan
ymmärtää elämää. Nyt alan tuntea ihmisiä, elämää, näen aivan eri lailla
kuin ennen. Katkera on kyllä mieleni, katkera ja kostonhimoinen koko
maailmalle. Olenko uskonut liian vähän vai liian paljon ihmisiin? Mutta
pettynyt olen -- kaikessa.

Ja nyt olen niin köyhä, ettei minulla ole mitään omaa, ei muuta kuin
tämä vanha muistikirjani.

Sillä mieheni on tuhlannut kaiken minunkin omaisuuteni!

Ei ole ystävää, ei rahaa, ei toimeentuloa -- ja armopaloista en huoli!

Mutta sitä kokemusta, sitä kokemusta, mikä on takanani!

Olisipa minulla läikkyvää neroa ja kuorma luomakykyä! Minä tietäisin,
kuinka leikkelisin ihmisluonteet ja pyältäisin intohimot!

"Ilman Jumalan pelkoa ovat kaikki ihmisen työt turhia."

Kyllä niin taitavat olla.

On ollut joitakuita hetkiä, joina irvistelevä epätoivo on vienyt minut
kuilun partaalle, ja olen ollut siihen syöksymässä. Onko se ollut oman
onnettoman elämäni syy, vai onko arpia kasvatuksessani, luonteessani?
Äidin rakkautta en ole koskaan tuntenut, ja se, mitä itse olen
rakastanut, on ollut yhtä huonoa, huonompaakin kuin minä itse.

Mutta jospa voisin vielä päästä kymmenen vuotta takaisin elämässäni ja
näkisin maailman näillä silmillä, niin kyllä tietäisin... kyllä
tietäisin elää ja olla ja heittää maailmalle karvaita paloja... samoin
kuin maailmakin on minulle heittänyt.

Minulla on nyt konttoristin paikka pääkaupungissa. Mieheni karkaamisen
jälkeen olen tämän paikan hankkinut, sillä minulla on onneksi kaunis
käsiala ja melkoinen laskukyky.

Niin, mieheni! Minä puhun hänestä kuin omasta miehestäni!

Kauheaa! Jumala kostakoon hänelle! Kärsiköön helvetin tuskia lopun
elämänsä ajan!

Olin ollut täällä Helsingissä. En ollut oikeastaan mihinkään ryhtynyt.
Tahdoin jäähdyttää surujani, tahdoin nauttia kaikesta kauniista ja
ihanasta. Aatteita minulla tuntui olevan, mutta en ollut niitä vielä
ryhtynyt toteuttamaan.

En ollut koskaan nähnyt niin kaunista, niin ryhdikästä ja niin siroa
miestä kuin Hirvi oli. Hän saattoi kerrassaan lumota minut. Ja sen hän
tekikin, sillä minä suostuin hänen vaimokseen.

Toisen kerran siis jo seisoin vihillä. Hauskaa oli meidän elämämme ensi
kuukausina. Sitä loistoa, sitä iloa,, niitä kemuja!

Oh!

Hän kävi käsiksi perintööni kuin verenhimoinen peto. Hän voitti
oikeudenkäynnin kautta isävainajani pastorille testamenttaaman
perinnön.

Liikkeen hän kehui kasvavan ja vuosivaihtojen olevan julman suuria.
Minä elin ja iloitsin. Ja koetin unhottaa koko ensimmäisen
naimisissaoloni.

Ja nyt on kaikki lopussa. Olen muutaman kuukauden ajan syönyt itse
ansaitsemaani leipää. Ensi kerran eläissäni olen saanut syödä omaa
leipääni...

Minulla on täällä laitakaupungilla pienoinen huone, jossa asun. Päivin
kuljen työssä konttorissa, mutta loma-ajat istun huoneessani...

Näin ihmeen kirjavaa voi ihmiselämä olla! Ennen rikkaana ja
toimettomana, nyt köyhänä, mutta työtätekevänä!

Ja kuitenkin minusta tuntuu nyt, kun ajattelen elettyä elämääni, etten
missään nimessä tahtoisi sitä takaisin semmoisenaan. Tosinhan on
jokunen kosteikko minunkin elämässäni. Ovathan linnut laulaneet minulle
samoin kuin muillekin, jotka rakastavat. Mutta sittenkin!

Sittenkin tuntuu minusta, etten vaihda!

Tunnen selvästi, etten ole niin lahjaton kuin olen luullut. Seikka on
vain se, etten ole osannut oikeaan. Ja ettei minulla ole ollut
tositarvetta ryhtyä mihinkään. Mutta nytpä on. Ja minä yritän...

Kun saisin tämän vihan sydämestäni lauhtumaan!

Vihaan viinaa ja miehiä. Ilman niitä olisin toinen ihminen. Olisin
voinut tehdä paljon hyvää, olisin ehkä voinut tulla hyödylliseksi
ihmiskunnalle.

Mutta nyt?

Niin nythän en ole muuta kun Amerikkaan paenneen väärentäjän köyhä ja
orpo vaimo.

Onneksi ei täällä ole yhtään ihmistä, joka tietää minun olleen kaksissa
naimisissa -- että olen junan alle pudonneen kirjailija Jouko
Vartonkin...

Niin.

En tahdo muistaa häntä. Enkä ensinkään tehdä selväksi itsellenikään,
kummassa meissä oli syy!

Mutta Hirveä muistan aina katkerana ja kiroten. Suurempaa raukkaa ei
ole maan piirin päällä, ja kuitenkin häntä pidettiin verrattomana
gentlemannina. Salajuoppo ja kortinpelaaja!

       *       *       *       *       *

Puoli vuotta on taas kulunut!

En ole kertaakaan kirjoittanut kotipuoleen sittenkun menin uusiin
naimisiin. He ovat kai sanomalehdistä lukeneet, miten miehelleni on
käynyt, että hän on paennut Amerikkaan, väärennettyään useita nimiä.
Mitä he siellä lienevät ajatelleet? Ehkä ovat luulleet ja luulevat
vieläkin, että minä olen seurannut mukana?

Tänään sattui sellainen tapaus, joka sai minut jälleen syventymään
vanhoihin muistoihin. Ja sen vuoksi olen taas puolen vuoden kuluttua
ottanut kätköstä muistikirjani ja alkanut sitä selailla.

Tämä puoli vuotta on kulunut niin hiljaisuudessa, ettei mitään
merkillepantavaa ole tapahtunut elämässäni. Yksin olenkin enimmäkseen
ollut. Eikä minulla ole juuri ketään tuttavaakaan. Olen oppinut
säästäväksi ja koonnut palkastani vanhan päivän varaa. Iltaisin olen
kirjoitellut, olen suunnittelemassa murhenäytelmää, johon kokoan kaiken
kokemukseni ja pettymykseni. Se saattaa kauhistaa ihmisiä, mutta minä
en voi olla sanomatta totuutta...

Kun tänä aamuna menin työhöni konttoriin, niin kenenkä tapaan
Fabianinkadun kulmassa?

Neiti Aurora Saksisen, joka nykyään on opettajana täällä Helsingissä.

Hän ei ole sanottavasti muuttunut näinä viitenä, kuutena vuotena, joina
en ole häntä nähnyt. Hänen kiviset kasvonsa näyttävät paremminkin
pehmeämmiltä, eivätkä hänen pienet harmaat silmänsäkään ole käyneet
vihaisemmiksi.

Hän tunsi minut jo kaukaa. Sanoi hakeneensa minua täältä pääkaupungista
vaikka mistä, mutta ei ollut kukaan tiennyt... rouva Hirveä...

"Ei nimeni ole Hirvi. Haettuani eron karanneesta miehestäni olen
ottanut syntymäkotini nimen..."

"Koskenkorva siis... jos oikein muistan?"

"Aivan oikein."

"Et sinä juuri ole muuttunut paljoakaan sitten viime näkemän, hyvä
Laila. Olet ehkä kalpeampi, mutta näytät paljon varmemmalta kuin
ennen."

"Niin. Sellaista on ihmiselämä. Onnettomuutta hautaan asti", sanoin,
kun hän näytti niin kysyvästi tuijottavan minuun.

"Laila parka...!"

Hän näytti kauhean totiselta ja surulliselta.

"Oletko kovina koettelemuksen hetkinä muistanut Jumalaasi? Oletko
tullut syntiesi tuntoon? Etkö ole hakenut lohdutusta Häneltä,
jolta se tulee, pettämätön ja varma? Ja oletko valmistautunut
iankaikkisuudelle?..."

Minä en vastannut mitään, mutta en voinut katsoa häntä suoraan silmiin
enkä hänen totisiin kasvoihinsa.

"Laila, Laila, Jumala hakee sinua! Koettelemuksesi ovat vain Jumalan
sallimia, että lähestyisit taivaallista ylkää..."

Mutta kun meillä oli kiire kummallakin, sanoi hän illalla käyvänsä
minua tervehtimässä.

Illalla hän sitten tulikin.

Hän kertoi ensin omasta elämästään näiltä kuluneilta vuosilta.
Eksyksissä oli hänkin elänyt ennenkuin käsitti taivaallisen isän
rakkauden. Kuollutta oli ollut hänen uskonsa ja teeskentelyä hänen
hurskautensa. Sydän, syntinen ja paha, oli muuttumaton. Mutta Jumala ei
ollut häntä hylännyt, vaikka hänen rukouksensa Herransa tykö olivat
olleet laimeita ja huonoja. Herra herätti hänet syntinsä tuntoon, ja
hän sai uuden sydämen ja mielen.

"Tiedätkö, kuinka ihanaa on elää iankaikkisuutta varten? Mitä on tämä
lyhyt, pian päättyvä maallinen vaelluksemme? Se on valmistautumista
iankaikkisuudelle. Jumalan sormi koskettelee ihmisraukkain sieluja,
jotka aikain alusta luotiin ikävöimään, mutta ihmiset eivät kallista
korvaansa sille äänelle, joka on Jumalasta, vaan elävät oman syntisen
sydämensä haluja noudatellen. Eikä yksikään saa rauhaa sillä tiellä.
Jumala on katsonut omaksi lapsekseen sinutkin, Laila. Niin monen kovan
koettelemuksen kautta on Hän sinua kuljettanut, että sinun..."

"Minut on Jumala hylännyt, samoin kuin ihmisetkin..."

"Laila, Laila! Kuinka kova sinun sydämesi on! Kuinka katkera on
mielesi!"

"Niin onkin. Kova on tehnyt minusta kovan."

"Oletko sitten itse aina ollut pehmeä? Oletko aina menetellyt
omantuntosi mukaan?"

"Olen tehnyt aina sen, jonka olen uskonut oikeaksi..."

Hän oli hetken vaiti, sanoi sitten:

"Erehtynyt olet. Ihminen ei kykene omin voiminsa auttamaan itseään eikä
muita. Eikä mikään työ, olkoon sen tarkoitus kuinka hyvä tahansa, vie
oikeaan voittoon ilman Jumalan pelkoa... Oletko koskaan, rakas
ystäväni, rukoillut Jumalalta voimia suurissa suruissasi? Etkö ole
tullut ajatelleeksi, että sinä tarvitsit niin suuria suruja ja kovia
koettelemuksia... jotta sydämesi pehmiäisi ja sinä tulisit näkemään,
kuinka Herra tahtoo sinua kaukaa luoksensa?"

"En ole sitä ajatellut..."

"Et ole muistanut taivaallista ystävääsi, jonka rakkaus ei koskaan
sammu...."

Hän selitti minulle kauan ja hartaasti. Hän kuvaili tämän syntisen,
surkean maailman elämää ja lyhyttä ihmiseloa. Hän puhui sitten helvetin
tuskista, iankaikkisesta kadotuksesta, ja lopuksi taivaan ilosta, johon
kaikki totiset kristityt pääsevät.

Kuuntelin hänen puheitaan, mutta välistä ajatukseni harhailivat aivan
muissa asioissa. Oli muutamia hetkiä, jolloin luulin, että neiti
Saksinen oli jotenkin joutunut mielenvikaan uskonnollisen herätyksen
takia.

Hän on käynyt täällä luonani melkein joka ilta, aina puhuen Jumalasta,
ihmisen syntisyydestä ja kovakorvaisuudesta ja iankaikkisesta piinasta,
johon uskottomat sielut joutuvat. Olen käynyt hänen koulullaan, missä
hän joka lauantai-ilta pitää selityksiä kaikille, jotka tahtovat
kuunnella häntä. Oikeastaan ei minulla ole ollut halua mennä hänen
puheitaan kuulemaan, sillä en voi niitä käsittää, eivätkä ne
sulata minun sydäntäni. Mutta en ole tahtonut loukata häntä
poissaolollanikaan, sillä uskonhan kuitenkin, että hänen tarkoituksensa
on hyvä ja että hänen uskonsa on järkähtämätön.

Usein iltaisin, kun olen palannut hänen seuroistaan, joissa näyttää
olevan joka kerta yhä enemmän ihmisiä, olen ihmetellyt, mistä hän on
saanut tuon varmuuden iankaikkisesta elämästä. Ja vaikka tunnen, että
hän on oikeassa, että ihmisen täytyykin elää ja olla kuten hän neuvoo,
ennenkuin ikuisen ilon perijäksi pääsee, en sittenkään lämpene enkä
tunne sitä iäisyyden janoa, jonka hän saa pystymään kuulijoihinsa. Se
johtuu kai siitä, että minä en pelkää kuolemaa enkä vielä tahtoisikaan
kuolla. Minun pitää vielä saada toteutumaan paljon, saada käyttää
kykyäni niinkuin itse tahdon. Sillä minusta tuntuu, että nyt vasta
alankin elää, nyt vasta on itsetietoisuuteni herännyt.

Työvoimaa ja työkykyäkin hänellä näyttää olevan. Mutta saapiko hän
kaiken tuon voiman Jumalalta? Hän on osallisena kaikissa mahdollisissa
hyväntekeväisyyslaitoksissa. Hän on raittiusseuran parhaita jäseniä,
harrastaa langenneiden naisten pelastamista, on orpolasten ystävä ja
ties mitä kaikkea. Raskaan opettajatoimensa ohella hän ehtii kaikkeen
ja muistaa kaikkia. Eikä hän koskaan näytä väsyneeltä, on aina laupiaan
iloinen ja puhuu aina tulevasta, onnellisesta, ikuisesta elämästä.

Minä olen kaikelle tuommoiselle välinpitämätön. Hoitakoon kukin
itsensä. Juoppo juokoon itsensä kuoliaaksi, kun valtiomme hyvällä
omallatunnolla kerran antaa valmistaa ja myydä myrkkyään. Langetkoot
naiset... se kai on maailman menoa, jolle ei mitään voi...

En ainakaan minä tunne tarvetta pelastamaan, ja jos tunnenkin, niin
enhän kuitenkaan voi ihmeitä aikaan saada, minä enempää kuin muutkaan.
Ja sitäpaitsihan olen muutenkin tahtonut pysyä poissa julkisista
paikoista ainakin jonkun aikaa. Ja sitten esiintyä kuin salama,
sattuvana ja repivänä!

Eräänä iltana, kun palasimme raittiusiltamasta Koiton huoneistosta ja
matkamme sattui yhtäänne, sanoi hän:

"Sinä näytät niin kovin välinpitämättömältä näistä
raittiusiltamistakin!"

"Ja kuitenkin vihaan viinaa sisimmästä sydämestäni..."

"Kun ajattelen niitä satoja ja tuhansia raukkoja, jotka juovuksissa
joutuvat iankaikkisuuteen, kauhistaa minua, että tahdon pyörtyä. Ei
mikään ole liian suuri uhraus raittiustyölle, ei mikään jalompaa kuin
pelastaa onnettomia väärältä tieltä. Ne, jotka eivät sitä tee, vaikka
voisivat, ne tahallaan ottavat päällensä vaivan ja kirouksen. Mikset
voisi sinäkin, Laila, innokkaammin ruveta raittiusasiaa ajamaan?
Ajattele niitä onnettomia, jotka suoraa päätä menevät kadotukseen..."

"Emmehän me naiset mitään voi..."

"Sinä heikkouskoinen! Me voimme paljon, ja meidän työllämme on
siunausta, sillä Jumala on kanssamme. Oletko ajatellut onnettoman
miesvainajasi kamalaa kohtaloa... juovuksissa syöstä junan alle ja
ruhjoutua...! Eivätkö sinun tuntosi tuskat ole veriset ja hirveät?...
Etkö ole ajatellut, että hän meni suoraan helvettiin, heräämätön,
uskoton mies?"

Kun en siihen mitään vastannut, sanoi hän:

"Kuinka kovin paatunut sydämesi on, Laila! Eikö tuntosi sano, että se
oli sinunkin syysi...?"

"Minunko...?"

"Sinä olit aikonut hänet pelastaa, ja kuitenkin jätit hänet oman
onnensa nojaan..."

"On siinä muidenkin syitä, jos minunkin. Koetinhan minkä kykenin."

Kun erosimme ja hyvästelimme, virkkoi hän painavasti:

"Minä uskon, että tuntosi kerran herää... ja olkoon Jumala silloin
armollinen sinulle..."

Minua alkoivat jo muutenkin väsyttää hänen saarnansa, ja tuon illan
jälkeen en enää viitsinyt mennä kuuntelemaan niitä. Istuin kamarissani
sommitellen näytelmääni. Mutta siitä ei näyttänyt tulevan niin hyvää
kuin olisin tahtonut. Pyyhin pois ja kirjoitin uudelleen. Mutta aina se
vain tuntui ontuvalta...

Minua oli taas alkanut vaivata unettomuus, ja kauheat näyt kiusasivat
minua silloinkin, kun sain unta. Lääkäri selitti hermostoni olevan
tavattomasti ärryksissä. Minun tarvitsi olla aivan rauhassa, sekä
sielun että ruumiin levossa...

Useana yönä olin nähnyt Jouon unissani!

Kauheaa oli nähdä häntä. Hän oli aivan palttinan kalpea, yllään pitkä
musta kaapu. Silmät olivat vajonneet syvälle päähän, ja katse ilmaisi
tuskaa niin suurta, niin rajatonta. Tuntui kuin sydämeni halkeaisi, kun
hän katsoi minuun. Mutta hän ei puhunut mitään, vaikka kyllä näin
huulten liikkuvan...

Eräänä yönä, kun pääsin nukkumaan, hän taas tuli unimaailmaani. Ja nyt
hän puhui, niin että helposti kuulin. Hirveätä, minkä näköinen hän oli!

"Minähän olen sinun unimaailmasi sulho... olethan itse sanonut",
virkkoi hän, ja silloin heräsin omaan huutooni, sillä hänen äänensä
kammoksutti.

Seuraavana päivänä paiskasin tuleen vanhan muistikirjani, johon olin
Jouon kuoltua kirjoitellut haaveitani. Samaa tietä sai mennä "Jouon
kertomuskin".

Nyt luulin päässeeni rauhaan, kun olin hävittänyt viimeisenkin muiston
hänestä. Mutta hermostoni ärtyi yhä enemmän, ja vaikka nautin kaikkia
mahdollisia lääkkeitä, en saanut öillä unta.

Merkillisintä oli, että minua alkoi yksin ollessa pelottaa, vaikka
ennen olin tuntenut suurinta nautintoa saadessani yksin mietiskellä.
Välisti en tohtinut sammuttaa lamppua koko yönä, vaan annoin palaa,
kunnes aamu alkoi koittaa.

Useana päivänä minun oli pakko olla poissa konttoristakin.



8.


On taas pian joulu.

Niin. Entinen muistikirjani on tuhkana, eikä tässä nykyisessä ole vielä
montakaan kirjoitettua lehteä.

Minua on oikein kaduttanut, että poltin muistoni. Olisivat ne saaneet
olla tallella, muistona nuoruuteni päiviltä, sillä kyllä ne lopultakin
taitavat olla elämäni ihanimpia.

Sairauteni aikana, jota kesti viikon päivät, kävi neiti Saksinen
luonani joka ilta. Hän haasteli aina siitä uskostaan, haudantakaisesta
elämästä ja kristityn ilosta kuoleman jälkeen. Hän veti esiin
syntisyyteni ja osoitti, kuinka kiinni vielä olin elämässä ja turhassa
maailmassa viittasi tietä helvettiin, ellen uskolla omistanut Jeesusta
Kristusta...

Vaikka tunsin ja tiesin, että hän on oikeassa, en sittenkään saanut
täyttä vakaumusta hänen puheistaan, ja vaikka uskoin hänen hyvään
sydämeensä ja siihen, että hän rakkaudesta minuun puhui, en tuntenut
mitään parantumisen tarvetta.

Eräänä iltana hän alkoi puhua minulle äitivainajastani. Silloin itkin,
itkin niin... itkin omaa onnetonta ja ilotonta elämääni...

"Jos kuolema nyt tulisi! Kuinka olisit valmis lähtemään Herran kasvojen
eteen?" kysyi hän itkiessäni.

"Mitä minä sitten olen tehnyt, että minua näin piinaat ja pelottelet
kuolemalla?... En minä kuitenkaan tämän paremmaksi tule."

Silloin hän jätti minut rauhaan, ja seuraavana päivänä jo kykeninkin
työhöni. Lääkäri on kyllä käskenyt minun olla hyvin varovainen, sillä
terveyteni on heikko ja hermostoni herkkä. Kuitenkin tunnun jo melko
pirteältä; voimattomuus tosin vaivaa vähän iltaisin.

Niin. Joulu lähestyy. Joulu! Muistan sen joulun, jolloin tutustuin
Joukoon...

Kyllä se muisto on sittenkin kaikkein ihanin, kaikkein suloisin. Olin
niin nuori ja toivova. Ja Jouko oli lämmin ja runollinen...

Voi, ettei sokea ihmislapsi näe päivääkään tulevaisuuteensa!

Minulle on nyt juuri näinä päivinä tullut niin kaipaava ikävä sinne
tuttuun kotikylään. Tahtoisin vielä viettää jouluani entisessä
lapsuuteni kodissa. Ovathan siellä kuitenkin lapsuuteni rakkaimmat
muistot -- ja siellä lepäävät rakkaimmat omaiseni...

Olen nyt kirjoittanut aikeestani siskolleni, joka on emäntänä
Koskenkorvassa. Odotan jännittyneesti, mitä hän vastaa...

Tietysti he ovat kuulleet, mihin tilaan olen joutunut: että koko
omaisuuteni on mennyt parissa vuodessa tuhlarin käsissä, että olen
joutunut köyhäksi ja jäänyt orvoksi. Ylpeyteni ei kyllä sallisi minun
mennä heidän luokseen, mutta onhan minulla säästöjä, joilla voin heille
maksaa oloni. Hirveän alentavalta tuntuu mennä köyhänä takaisin siihen
kotiin, josta rikkaana on lähtenyt. Mutta enhän ollut itse omaisuuttani
hävittänyt.

Mutta Kaisa sanoo varmaankin:

"Kuka käski sinun vielä toisen kerran istua herran kelkkaan, kun kerran
yhdestä pääsit erillesi!"

Olen aivan varma, että hän niin sanoo. Siksi raaka ja sivistymätön hän
on. Hän osaa kyllä pilkata köyhempiä, senhän kuulin jo lapsena!

Kun nyt tarkemmin ajattelen, olisi minun pitänyt erikseen kirjeessäni
mainita, etten pyri heidän vieraakseen, vaan aion maksaa olostani. Ja
onhan mahdollista, että he pelkäävät saavansa minut kokonaan
elätettäväksensä. On hyvinkin mahdollista, sillä sellaiset ihmiset kuin
Kaisa ja hänen miehensä, jotka elävät ainoastaan tavaraa kerätäkseen,
kauhistuvat pienimpiäkin menoja.

Tänään viimeistään olisi vastauksen pitänyt ehtiä, mutta sitäpä ei
kuulu.

Vihdoin tuli, viikkoa ennen joulua. Sen oli sisar Kaisa kirjoittanut:

    Laila sisaremme!

    Kyllä olemme kuulleet, kuinka sinun on käynyt. Mutta kyllä
    sinussa on itsessäsi syytä. Olisit kerrankaan kuunnellut
    isävainajan neuvoa ja ottanut pastorin mieheksesi, kun kuitenkin
    vielä menit toisiin naimisiin. Etkö jo saanut kyllääsi siitä
    ensimmäisestä retkusta, joka juovuksissa kuului junasta pudonneen.
    Ja sanoivathan kaikki, että juoppo ja maankiertäjä se oli. Ei se
    sinulle niin kovin rakas liene ollut, vaikka paruit häntä yötä
    päivää, kun niin pian toisen miehen otit, vielä hullumman
    ensimmäistä. Saapi ihan hävetä silmänsä ja korvansa täyteen, kun
    ihmiset kysyvät täällä, kuinka sinä jaksat ja mitä hommaat!
    Sillä kaikki täällä tietävät, miten sinun on käynyt. Moni on
    syyttänyt isävainajaakin siitä. Ei olisi pitänyt isän sinua
    kouluttaa ja hemmotellen työttömänä kasvattaa, vaan komentaa
    työhön niinkuin meidät muutkin lapset komensi.

    Ja kyllä se parasta olisi ollutkin.

    Olen kirjeesi sisällöstä huomaavinani, että sinä luulet vielä
    sinulla täällä olevan perimyksiä. Mutta ei mitään ole.
    Päinvastoin. Sinun koulunkäyntisi maksoi tuhansia, jotka ovat
    otetut yhteisestä perinnöstämme, ja kuitenkin olet saanut yhtä
    suuren osan kuin me muutkin.

    Tuskin sinulla täällä olisi jouluna sen hauskempaa kuin
    sielläkään. Me olemme vuokranneet kaikki liiat huoneet, niin
    että meillä ei itsellämmekään ole -- -- --

Tähän asti luettuani heitin kirjeen käsistäni...



9.


Laila oli viettänyt joulunsa Helsingissä -- yksin.

Hänellä ei ollut yhtään ainoaa sukulaista koko kaupungissa, eikä hän
ollut seurustellut entisten ylioppilastoveriensakaan kanssa, joita
vielä oli joitakuita pääkaupungissa.

Lailaa oli tuttavapiiri yleensä alkanut pitää vähän omituisena siitä
asti kun hänen miehensä karkasi Amerikkaan. Ennen niin iloinen, kaikkia
miellyttävä ja kaikkien suosima komea ja puhelias rouva oli tullut
umpimieliseksi, vähäpuheiseksi ja näytti välttävän kaikkien seuraa.

Jos hän jolloinkin tapasi jonkun vanhoista ylioppilaskumppaneistaan ja
tämä sai Lailan puhumaan, ei Laila koskaan ottanut puhuakseen
entisyydestään, ei kummastakaan miehestään, vaan kertoi mieluummin
tulevista päivistään, jolloin hän kuvaili tekevänsä jotakin suurta ja
kuolematonta. Parhaille ystävättärilleen hän oli uskonut suurena
salaisuutena, että hän valmisteli laajaa murhenäytelmää.

Kun hänen kaiken muun lisäksi nähtiin kulkevan lestadiolaisten
kokouksissa ja seurustelevan heidän kanssaan, alettiin häntä pitää
epänormaalina.

Joulunpyhinä Laila kävi kovaa taistelua, istuessaan yksin kamarissaan.
Koko maailmalle hän oli kiukustunut. Kaisa-sisaren kirje oli
vaikuttanut häneen masentavasti, ja hän oli päättänyt, ettei sinä
ilmoisna ikänä anna sukulaisilleen mitään tietoa itsestään eikä
koetakaan palata lapsuutensa kotia näkemään...

Näinä pitkinä joulunpyhinä, jolloin koko kaupunki iloitsi ja riemu
raikui kaduilta ja rakennuksista, istui Laila yhä yksin, vihan ja
kostonhimon temmeltäessä hänen sydämessään. Ja vähäväliä hän teki
itselleen kysymyksen:

-- Kenen on syy, että olen joutunut näin onnettomaksi ja yksinäiseksi?

Eikä kertaakaan saanut siihen vastausta.

Oliko hänessä itsessään syy? Eikö hän aina ollut tehnyt niinkuin oli
uskonut olevan oikein? Eikö hän ollut totellut kokeneempia ihmisiä?
Oli!

Mutta muut ihmiset ne sittenkin olivat hänen onnettomuuteensa syypäät.
Miksi hän kuunteli muita eikä tehnyt itselleen selväksi, kuinka olisi
meneteltävä. Ei koskaan ajatellut loppuun mitään asiaa, vaan turvausi
juuri tärkeimmässä kohdassa muiden apuun ja teki muiden mielipiteiden
mukaan!

Mistä oli häneen tullut tuo pehmeys, tuo saamattomuus? Isä oli vankka
ja järkähtämättömän päättävä, luja ja tunteeton kuin kuollut kallio.
Mutta äitivainajan sanottiin olleen lempeä ja hiljainen nainen, joka
vuodatti salaa kyyneliä, kun tunteeton, kylmä mies loukkasi hänen
hellimpiä tunteitaan... Laila ei muistanut äitiään kuin hyvin vähän, ei
paljon muuta kuin suuret siniset silmät, joista äiti kuivasi
kyyneliä...

Usein hän teki senkin kysymyksen itselleen, miksi ei hänkin, samoin
kuin muutkin hänen ylioppilasystävänsä, jatkanut lukujaan. Voisi olla
nyt jo hyvässä asemassa, ehkä lääkärinä kuten Niemen Olgakin, joka oli
kotipitäjäläisiä. Mutta oli niin kummaa jo kouluaikana, että kaikki
pojat rakastuivat häneen, ja kun hän ensi kerran painoi ylioppilaslakin
päähänsä, huusivat kaikki:

"Mutta kylläpä sinä olet kaunis, Laila!"

Ja vanhempi väki puhui:

"Joutavaa on noin kauniin tytön ruveta lukujaan jatkamaan... ei vain
kauan saa olla naimattomana!"

Toiset olivatkin rumia, muutamat naiset irvikuvia, kuten pojat
sanoivat. Ei heitä kukaan pyytänyt kaksin kävelemään eikä kuutamoon
haaveksimaan. Saivat totisesti rauhan kaikelta miesväeltä.

Mutta Lailaa ne tavoittelivat, jos mihin meni. Huonot ja hyvät. Ja
hauskalta se silloin tuntui...

Mutta mikä oli ollut se voima, joka veti häntä Jouko Varttoon, jolla jo
kyllä silloin oli nimet, mutta ei mitään muuta. Sen täytyi olla vain
sulaa lapsellista hulluutta ja haavetta... todellista rakkautta se ei
voinut olla. Ei ollut Jouossa juuri mitään, joka olisi voinut
miellyttää naisen silmää. Mutta ei Lailakaan sitä silloin ajatellut,
kuvitteli vain loistavaa tulevaisuutta ja luotti siihen neroon, jota
Jouossa kehuttiin olevan...

Kun olisi edes silloin ymmärtänyt kaikelle hullutukselle,
rakastumiselle Joukoon ja haaveksimiselle kuuluisan miehen vaimona
olemisesta asettaa vastakohdaksi kaikkiturmelevan ja kaikkinielevän
viinan, niin ei ikinä olisi Jouon käteenkään kajonnut!

Mutta eihän hän tiennyt, ei osannut kuvitellakaan, että niin
lämmintunteinen, hellä ja hyvä mies oli niin langennut juoppo! Eikä
ollut Laila koskaan tullut pitäneeksikään juoppoutta niin äärettömänä
vikana. Oli ajatellut silloinkin, että se oli Jouollakin vain
ohimenevää hurmausta, joka paranisi aivan itsestään.

Mistäpä hän tiesikään juopoista ja juomahimosta. Ei ollut koskaan
nähnyt oikeita juoppoja, ja mitä oli kuullut raittiusmiesten puhuvan
juoppoudesta, niin ei ollut koskaan saanut vakaumusta, oliko totta vai
valetta... Mutta nyt sen tiesi...

"Et ollutkaan orvon ystävä etkä heikon hoivaaja!"

Lailalle muistuivat yhtäkkiä mieleen Jouon kirjoittamat sanat. Hän kävi
levottomaksi, ja hänen sisässään poltti. Ja oli kuin joku ääni, joka
kyllä tuntui lähtevän hänestä itsestään, mutta kuului aivan kuin
muualta, olisi karjaissut:

"Sinä hänet langetit... kevytmielinen letukka!"

Olihan Jouko kyllä puhunut, oli satojakin kertoja, että hän pelkäsi
heikkouttaan. Oli sanonut senkin, että kun hänen mielensä meni pahaksi,
kadotti hän selvän ymmärryksensä, ja viinanhimo sai silloin semmoisen
voiman, ettei häntä mikään estänyt juomasta. Oli aina rukoillut, ettei
Laila jättäisi häntä yksinään...

Ja kuta enemmän Laila muisteli, mitä Jouko milloinkin oli sanonut, sitä
selvemmin hän alkoi käsittää, ettei hän ollut vähääkään ymmärtänyt
miestänsä. Ymmärsikö häntä sitten kukaan muukaan ihminen?

Mahdotonta oli kuljettaa semmoista miestä, jolla ei itsellään ollut
minkäänlaista tahtoa! Oliko täyttä selvää ymmärrystäkään!?

Sillä lailla Laila oli silloinkin itseään lohduttanut, kun Hirven
kanssa meni kihloihin.

"Hän oli henkisesti ja ruumiillisesti rappiolla; ei hänestä olisi ikinä
tullut kelvollista eläjää", oli Hirvi sanonut Lailalle, kun tämä
muisteli Joukoa.

Ja kerran, kun Laila oli ratkennut itkemään muistaessaan Jouon hirveää
kuolemaa, oli Hirvi lohduttanut:

"Hänen kuolemansa oli ihan tavallinen juopon kuolema. Ei vähääkään
huonompi. Semmoisia kuolemantapauksia on aina tapahtunut ja tapahtuu.
Eikä käy ketään siitä syyttäminen. Juoppojen se on oma syy..."

Ja kyllä Lailakin myönsi, että niin oli.

Mutta miksi hänen tuntonsa ei sittenkään päässyt rauhaan? Miksi Jouon
muisto vaivasi öin päivin ja korvissa aina soi niin kummallinen ääni
kuin haudasta tulleena? Varsinkin sen jälkeen kun Hirvi karkasi, oli
Jouon muisto alkanut vaivata Lailaa. Kun hän vertasi Hirveä Joukoon,
oli erotus hirveän suuri...

Jouko ei olisi tehnyt niinkuin Hirvi teki.

Hän se vasta oli konna ja kelmi!

Voi hirveää!

Mitä hän oikeastaan oli ajatellut mennessään toisiin naimisiin? Sehän
tavallaan todisti, ettei hän ollut Joukoa rakastanutkaan, koska saattoi
antaa rakkautensa toiselle, jonka ulkonainen kauneus ja sirot muodot
miellyttivät.

Pettynyt hän oli kaikessa!

       *       *       *       *       *

Laila oli alkanut laihtua. Hän tunsi kummallista pahoinvointia eikä
saanut öillä unta ensinkään. Kun hän koetti ummistaa silmiään, ilmausi
Jouon kalpea haamu heti hänen eteensä, väliin surumielisenä ja
itkevänä, väliin juovuksissa, silmät toljottaen päässä ja kasvot
kalpeina.

Lopulta hän ei enää jaksanut ollenkaan nousta vuoteelta. Ei tiennyt,
mikä oikeastaan vaivasi, mutta semmoinen voimattomuus oli, ettei
jaksanut mitään selvää ajatellakaan.

"Yleisen heikkouden" oli lääkäri sanonut olevan.

Palattuaan joulunvietosta maalta riensi neiti Saksinen heti Lailan luo.

Ystävätär ratkesi itkuun, kun näki Lailan.

"Kuinka sinä olet muuttunut parissa viikossa... laihtunut niin
hirveästi, ja silmäsi ovat saaneet omituisen kiillon!" sanoi hän
Lailalle ja tuli hänen vuoteensa viereen. "Olet kovasti sairas, Laila
parka!"

"Sairas olen. Sieluni ja ruumiini ovat yhtenä tönkkinä, etten tiedä
toista toisesta eroittaa", puhui Laila, ja hänen ennen kaunissointuinen
äänensä soi nyt heikolta ja ikäänkuin vaivaantuneelta.

"Et kyennytkään maalle jouluasi viettämään!" sanoi taas neiti.

"En. Minut on koko maailma hylännyt. Ei kukaan minua rakasta eikä
kukaan minua ymmärrä."

Lailan kasvoille ilmausi kova, katkera ilme, ja silmissä leimahti vihan
tuli.

"Ei ole Jumala hylännyt, jos ovatkin ihmiset hylänneet. Ei ole Jumalasi
lakannut sinua rakastamasta, jos ovatkin ihmiset lakanneet. Kun nyt
olet nähnyt, kuinka äärettömän sisällötöntä tämän maailman elämä on,
kun olet tullut huomaamaan, ettei koko ihmiselämässä täällä maan päällä
ole mitään, mikä tuottaisi rauhaa ja pysyväistä onnea, ja kun olet
kokenut, ettei ihmisten rakkauteen ja maailman kunniaan ole
luottamista, niin etkö ole tullut ajatelleeksi Häntä, jonka rakkaus on
mittaamattoman suuri ja ikuinen? Laila, Laila, kuinka Jumalasi sinua
rakastaa! Hän on valinnut sinut lapsekseen, valmistaakseen sinulle
iankaikkisen ilon taivaassa. Hän kuljettaa sinua luokseen katkerien
koettelemusten ja tuskain läpi, että sinun sydämesi puhdistuisi,
sielusi kirkastuisi ja silmäsi aukenisivat näkemään taivaallisen isän
kirkkautta..."

Laila peitti silmänsä kädellään.

"Olet etsinyt onnea, kunniaa ja mainetta täältä maailmasta. Elämässäsi
on ehkä ollut hetkiä, joina olet luullut olevasi onnellinen. Mutta
kuinka pian katoavaa se onkaan ollut ja kuinka kilisevän tyhjäksi on
sydämesi ja sielusi jäänyt! Kuinka olet jaksanutkaan elää ilman
Jumalasi rakkautta ja iankaikkisen onnellisen elämän toivoa! Luovu pois
tästä matoisesta maailmasta, sen pettävistä toiveista ja katoavasta
kunniasta... uhraa itsesi Jumalallesi, niin sielusi saa rauhan ja
sydämesi tuntee onnen... rupea Jeesuksen Kristuksen morsiameksi..."

"Minun syntini ovat niin suuret... niin suuret...!"

Ja Laila ratkesi katkeraan itkuun.

"Mutta Jumalan rakkaus on miljoonia kertoja suurempi. Ja Jeesus Kristus
on sinun syntisi pessyt omalla viattomalla verellään."

Laila tarttui neidin käteen ja itki niin, että kyynelet kostuttivat
vuoteen.

"Kumma, kun et sinäkin ole minua hylännyt, rakas, rakas Aurora!"
nyyhkytti hän, ja hänen äänensä muuttui lempeäksi.

"Kuinka minä sinut hylkäisin, sillä minä rakastan sinua... rakastan
Jumalan töitä sinussa. Näin sinun kärsivän ja pyrkivän... näin, kuinka
etsit rauhaa ja onnea elämästä, josta sitä ei koskaan löydä; näin,
kuinka harhailit väärällä tiellä... tunsin, että sielusi janosi,
sydämesi kaipasi... etkä osannut Hänen luokseen, joka tunsi tuskasi ja
kutsui sinua luokseen..."

"Onko taivaassa sijaa tämmöiselle syntiselle?"

"Kaikki, jotka katuvaisina ja syntisinä Herramme tykö huutavat, ottaa
Herra omaksensa ja valmistaa niille iankaikkisen ilon. Se ilo ei ole
lyhyttä ja pettävää, se on iankaikkista ja onnekasta... ajattele,
iankaikkinen ilo ja riemu. Ei mitään jälkiä tästä tomuisesta
maailmasta, ei arpia entisestä elämästä..."

Neiti Saksinen istui myöhäiseen yöhön Lailan vuoteen vierellä,
lohdutellen ja puhellen itkevälle sairaalle. Hän tuli joka päivä, ja
päivä päivältä Laila näytti rauhoittuvan, vaikka ruumiinvoimat kävivät
hyvin heikoiksi, niin että hän joinakuina hetkinä pyrki hourailemaan.

Eräänä aamupäivänä, kun neiti Saksinen meni Lailan luo, oli Lailan
silmissä kirkas ilme, ja kasvotkin loistivat ilosta.

Kun sairaanhoitajatar oli poistunut, sanoi Laila riemuisasti:

"Minä kuolen niin mielelläni. Olen saanut rauhan. Ei mikään kiinnitä
minua enää tähän maailmaan. Olen voittanut senkin..."

"Minkä olet voittanut?"

"Kunnianhimoni. Oli yksi jänne, joka vielä sitoi minua tähän kurjaan
elämään... kunnianhimoni. Kuvittelin kykeneväni tekemään jotakin
suurta, mutta... niin, minä olen löytänytkin vielä suuremman..."

"Olet löytänyt iankaikkisen elämän!"

"Niin... niin..."

"Ehkä Jumala vielä antaa sinun elää, ehkä vain tahtoi näin sinua
omakseen, ennenkuin oli liian myöhästä..."

"En minä tahdo enää elää! Ei mikään kiinnitä minua elämään. Haudan
povessa makaavat rakkaimpani: äitini, kantajani, isäni vanha... Siellä
on Joukokin... Voi, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi..."

Laila heikkoni päivä päivältä. Ruumiinvoimat katosivat melkein yhtä
äkkiä kuin sielunvoimat kasvoivat. Näytti niinkuin olisi ollut vain
yksi ainoa jänne, jossa elämä vielä pulppusi. Kun se katkeaisi, olisi
elämä lopussa. Mutta heikkonemista seurasi houraileminen, josta hän ei
enää selvinnyt. Koko kulunut elämä kangasteli hänen mielessään, ja
Jouon nimeä hän mainitsi usein.

Eräänä iltana hän näytti nukkuvan.

"Se on kuoleman unta", sanoi neiti Saksinen.

He olivat jo monena yönä, sairaanhoitajatar ja neiti Saksinen,
valvoneet Lailan vuoteen vieressä.

"Voipi hän siitä vielä toipua", toivoi sairaanhoitajatar.

"Ei tähän elämään... Oletteko koskaan nähnyt ihmisen kuolevan?"

"En."

Ja sairaanhoitajatar peitti kalvenneet kasvonsa ja riensi peloissaan
pois huoneesta...

Neiti Saksinen polvistui Lailan viereen ja rukoili...

Lailan hengitys oli käynyt raskaammaksi, ja kuului kuin kurkkutorvessa
korisisi... Huulet liikkuivat vielä hiljaa, mutta kädet tuntuivat jo
kylmiltä... Ja samalla kurkun korina taukosi, kuoleman kalpeus levisi
kasvoille, ja ummistaneet silmäluomet painuivat syvemmälle... pää
lupsahti rinnalle, huulten vähän auetessa...

"Herra on omansa ottanut", sanoi neiti hiljaa ja pyyhkäisi hiukset
kuolleen otsalta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämän loppuessa - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.