Title: Perijätär
Author: Balzac, Honoré de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Perijätär" ***


PERIJÄTÄR

Kirj.

HONORÉ DE BALZAC



WSOY, Porvoo, 1913.



Ensimäinen luku.


Maaseutukaupungeissa tapaa usein taloja, joiden näkeminen herättää
saman alakuloisen mielialan kuin synkimmät luostarit, autioimmat ahot
tai surullisimmat rauniot. Ehkä samalla huomaakin noissa taloissa
asustavan luostarin hiljaisuuden, aron kuivuuden ja raunioiden
kuolemanmuiston, elämä ja liike on niissä niin rauhallista, että
muukalainen luulisi niitä asumattomiksi, jos hänen silmänsä eivät
sattumalta kohtaisi kalpeita ja kylmiä kasvoja, luostarinomaista
henkilöä, joka vieraan askelten houkuttelemana on painanut päänsä
ikkunaruutua vasten. Tämä surullinen mieliala lepäsi myöskin erään
saumurilaisen talon yllä, joka nähtiin sen vuorisen kadun päässä,
joka yläkaupungin kautta johti linnaan. Tämä katu, nykyään vähän
käytetty, paahteinen kesällä, kylmä talven aikaan ja paikottain
hyvin pimeä, vetää puoleensa huomiota pienillä piikivillä lasketun
kivityksensä puolesta, joka on heleäkaikuinen ja aina puhdas ja
kuiva. Silmiinpistävä on myöskin tämän koukertelevan kadun ahtaus ja
sen hiljaiset talot, joita ympäröi vanhan kaupungin vallitus. Nämä
rakennukset, jotka, vaikkakin puusta tehdyt, ovat jo nähneet kolme
vuosisataa vierivän ylitseen, ovat mitä erilaatuisimpia ulkoasultaan
ja antavat tälle Saumurin osalle aivan erikoisen mielenkiinnon
muinaistutkijain ja taiteilijain silmissä. Onkin vaikeata kulkea
näiden talojen ohi ihastelematta niiden valtavia tammihirsiä, joiden
päihin on veistetty omituisia aiheita ja jotka mustine korkokuvineen
hallitsevat useimpien rakennusten pohjakerroksia. Useissa taloissa
ovat päädyt tiilikerroksen peittämät ja huippenevat suippokatoksi,
jonka hirret vuosien kuluessa sateen ja päivänpaisteen vaikutuksesta
ovat notkistuneet käyriksi. Vielä kiintyy katse rapistuneihin
ikkunalaitteihin, joissa vaivoin huomaa niiden mustuneet taidokkaat
veistokset ja jotka tuntuvat ylen heikoilta kannattamaan niitä
mullalla täytettyjä ruukkuja, joissa jonkun köyhän työläisnaisen
neilikat tai ruusut kukkivat. Myöskin sattuvat silmään talojen ovet,
suunnattoman suurilla metallilevyillä koristetut, joihin esi-isämme
ovat kirjoittaneet kotoiset hieroglyyfinsä, joiden merkitys on
jälkimaailmalta jäänyt salaan. Moni protestantti lienee niihin
tunnustanut uskonsa, moni salaseuralainen niihin kätkenyt kirouksensa
Henrik IV:ä vastaan. Moni porvari lienee niihin ikuistanut sukunsa
ylhäisen alkuperän, sen unohdetun loistokauden kunnian. Koko
Ranskan historia on noissa salakirjoituksissa. Huojuvan mökkirähjän
rinnalla, jonka seinään käsityöläinen on kiinnittänyt höylänsä,
ammattinsa merkin, on aatelismiehen asunto, jonka kivisen kaariportin
otsikossa vielä voi nähdä merkkejä hänen vaakunastaan, minkä vuoden
1789:n jälkeen näiden seutujen yli kulkeneet vallankumoukset ovat
lyöneet sirpaleiksi. Tällä kadulla ei pohjakerroksissa ole mitään
silmiinpistäviä kauppa- eikä varastohuoneita, keskiajan tuntijat
voivat täällä seurata esi-isiemme elämäntottumuksia niiden kaikessa
yksinkertaisuudessa. Pohjakerrosten matalat kauppasuojat, joissa
ei ole suuria ikkunoita eikä näytekaappeja, ovat syviä, pimeitä
ja ilman koristuksia sekä ulko- että sisäpuolelta. Niiden ovet
ovat kaksiosaiset ja korkeilla rautalevyillä silatut; yläovi on
sisältäpäin lukittu, mutta alaovi, jossa on teräsjänteellä varustettu
kello, käy lakkaamatta. Ulkoilma ja päiväpaiste tulevat sisään
tähän kosteaan luolaan joko oven yläpuolelta tai sylen korkeudella
lattiasta olevasta ikkunasta, mihin ovat kiinnitetyt vankat
luukut, jotka avataan aamulla ja suljetaan illalla rautapuomeilla.
Samalle seinälle ovat kauppatavarat ripustetut. Mitään ei ole vain
silmänkoreudeksi. Kauppatavaran laadusta riippuen on näytteillä pari
kolme tynnyrillistä suolaa tai kalaa, muutamia kääröjä palttinaa,
köyttä, messinkitouvia, tynnyrin vanteita ja lisäksi joitakin
vaatekappaleita.

Astukaamme sisään. Siistinnäköinen nuoruutta uhkuva tyttönen, jolla
on valkea kaulaliina ja punaiset käsivarret, jättää sukankutimensa,
menee kutsumaan isäänsä tai äitiänsä, joka tulee ja myö teille, mitä
tahdotte, mukavan levollisena, palvelevaisena tai itsetietoisena,
aina luonteensa mukaan, olipa sitten että on kysymyksessä kymmenen
pennin kauppa tai parinkymmenen tuhannen frangin. Tuossa istuu
tynnyripuu-kauppias ovensa edessä ja pyörittelee peukaloitaan
pakistessaan naapuriensa kanssa; itse asiassa ei hänellä näytä olevan
kuin muutamia tynnyrilautoja ja kaksi tai kolme riukukantamusta;
mutta satamassa hänen uhkea lautapihansa tyydyttää Anjoun
tynnyrintekijäin tarpeet; ja hän tietää lautaa myöten kuinka paljon
tynnyripuuta tarvitaan, kun sattuu hyvä viinivuosi. Auringon helle
teki hänet rikkaaksi mieheksi, sadekuurot saattoivat hänet kukistaa.
Yhtenä ainoana aamuna voi tynnyrin hinta vaihdella kahdestatoista
frangista kuuteen. Tässä maanosassa samoinkuin Tourainessakin
hallitsevat ilmanalan oikut kauppaelämää. Viinitarhurit,
maanviljelijät, puukauppiaat, tynnyrintekijät, majatalojen omistajat,
laivurit, kaikki ovat riippuvaisia auringon säteistä; illalla maata
pannessaan pelkäävät he sydämessään, että aamulla saavat kuulla yöllä
pakkasen käyneen vieraissa. He kammovat sadetta, tuulta, kuivuutta
tai kaipaavat vettä, auringonpaistetta, pilviä, kukin tarpeidensa
mukaan. Alituinen taistelu on käymässä taivaan valtojen ja maan
askareiden välillä. Ilmapuntari milloin synkistää, milloin tekee
toivorikkaiksi ihmisten kasvot. Saumurin vanhan pääkadun talojen
otsikoissa on kulkija lukevinaan sanat: "Suokoon taivas kultaisen
sään!" Ja naapuri vastaa naapurilleen: "Rahat tulevat taivaasta!"
tietäen mitä aurinko ja sade voivat saada aikaan. Lauantaisin on jo
puolipäivän aikaan turhaa koettaa tehdä edes viidenäyrin kauppaa
näiden kunnon porvarien kanssa. Jokaisella heistä on viinitarhansa
tai maatilansa ja hän rientää sinne viettämään pari joutilasta
päivää. Kun kaikki on etukäteen vankasti suunniteltua, myynnit
ja ostokset, jää kauppamiehelle kymmenen tuntia kahdestatoista
käytettäväksi peliseuraan, havaintojen tekoon ja yhtämittaiseen
naapurien elämän vakoilemiseen. Talonemäntä ei täällä voi ostaa
peltokanaa ilman että naapuri jälestäpäin utelee aviomieheltä, oliko
se hyvin paistettu. Nuori tyttö ei voi painaa päätänsä ikkunaan
joutumatta toimettomien miesryhmien huomion esineeksi. Kaikki on
täällä näkyvissä eikä näillä synkillä hiljaisilla taloilla ole mitään
salaisuutta. Kaikki tapahtuu avoimen taivaan alla; kukin perhe syö
ovensa edustalla aamiaisensa ja päivällisensä ja suorittaa samassa
paikassa myöskin aviolliset riitaisuutensa. Kadulla ei voi kävellä
joutumatta tutkivain katseiden ristituleen. Ja kun muukalainen
muinoin tuli tällaiseen maaseutukaupunkiin, töllisteltiin häntä joka
ovelta. Tällaisiin elämäntapoihin perustuvat useat hupaiset kaskut
tästä maakunnasta. Niinpä annettiin Angers'in asukkaille, jotka
tekivät pilaa näistä pikkukaupunkilaisten tottumuksista, liikanimi
"mahtailijat".

Vanhan kaupungin parhaat talot ovat tämän kadun yläpäässä, missä
muinoin asuivat seudun aateliset. Se surun painama talo, missä
tämän kertomuksen tapaukset ovat sattuneet, oli yksi noita
rakennuksia, kunnianarvoisa jäännös vuosisadalta, jolloin ihmisillä
ja ulkonaisilla olosuhteilla vielä oli se yksinkertaisuus, jonka
ranskalaiset päivä päivältä ovat menettämässä. Kun seuraa tämän
hupaisan kadun koukertelua, jossa kaikki tuo mieleen menneen ajan
ja houkuttelee esiin alakuloisen tunnelman, sattuu silmä pimeähköön
kadunpolvekkeeseen, jonka keskellä on herra Grandet'n talon ovi.

Herra Grandet nautti Saumurissa suurta kunnioitusta, minkä syitä ja
seurauksia tuskin se voi käsittää, joka ei ole koskaan pitempää tai
lyhempää aikaa oleskellut maakunnassa. Grandet, jota jotkut vielä
elossa olevat vanhukset kutsuvat "isä Grandet'ksi", oli 1789 varakas
tynnyrintekijä, joka taisi lisäksi lukea, kirjoittaa ja laskea.
Kun Ranskan tasavalta möi Saumurin ympäristöllä kirkon tiluksia,
oli tynnyrintekijämme nelikymmenvuotias ja oli juurikaan nainut
rikkaan puukauppiaan tyttären. Ottaen mukaansa kaiken irtaimen
omaisuutensa ja vaimonsa myötäjäiset lähti hän niiden hurjien
tasavaltalaisten luo, joiden toimena oli kansallistilusten myöminen,
ja keinotteli itselleen voileivän hinnasta, tosin laillisesti, mutta
ei silti oikeudenmukaisesti, seudun kauneimmat viinimäet, vanhan
abotintilan ja muutamia karjakartanolta. Koska Saumurin asukkaat
olivat varsin vähäisessä määrässä kumousmielisiä, pidettiin isä
Grandet'ta uskaliaana miehenä, tasavaltalaisena, isänmaanystävänä,
neropattina, jolla oli uusia ajatuksia, vaikka tynnyrintekijä ei
itse asiassa ajatellut muuta kuin viinitarhojaan. Hänet nimitettiin
Saumurin piirikunnan hallinnon jäseneksi ja hänen rauhaa rakastava
toimintansa tuntui niinhyvin valtiollisen kuin käytännöllisen elämän
aloilla. Valtiollisesti suojeli hän vanhan järjestelmän miehiä ja
teki kaikkensa estääkseen maastamuuttaneiden tiluksien myömistä.
Käytännössä taas hankki hän tasavaltalaiselle armeijalle parisen
tuhatta astiata valkeata viiniä, mistä hän antoi maksaa itselleen
runsaan korvauksen uhkeiden niittymaiden muodossa, jotka olivat
kuuluneet juurikään lakkautettuun naisluostariin. Konsulihallituksen
aikana tehtiin kunnon Grandet'sta määri. Yleisiä asioita hän
hoitikin kelpo tavalla, mutta vielä paremmin viinimäkiään.
Keisarikunnan aikana tuli hänestä taas pelkkä herra Grandet.
Napoleon ei rakastanut tasavaltalaisia ja pani Grandet'n sijalle,
jota pidettiin jakobiininä, rikkaan tilanomistajan, joka myöhemmin
sai paronin arvonimen. Grandet luopui ilman kaipausta kunnallisista
kunniatoimistaan. Hän oli, tietysti kaupungin parasta silmällä
pitäen, antanut rakentaa ensiluokkaiset tiet maatiloilleen. Talostaan
ja maatiloistaan, jotka olivat taidolla viljellyt, maksoi hän vain
vähäisen veron. Ja hänen viinitarhansa, tarkoituksenmukaisesti
järjestettyinä ja hoidettuina, tuottivat parasta viiniä. Hän olisi
sanalla sanoen voinut tavoitella kunnialegionan ristiä.

Tällä kannalla olivat asiat vuonna 1806. Herra Grandet oli silloin
viidenkymmenen seitsemän ja hänen vaimonsa noin kolmenkymmenen kuuden
ikäinen. Heidän ainoa tyttärensä, aviollisen rakkauden hedelmä, oli
täyttänyt kymmenen vuotta. Herra Grandet, jota sallimus nähtävästi
tahtoi lohduttaa arvotoimien menettämisestä, peri samana vuonna
ensin rouva de la Gaudinièren, rouva Grandet'n äidin, syntyään de la
Bertellière, sitten vanhan herra Bertellièren, edellisen isän, ja
vielä lisäksi rouva Gentillet'n, äidinäitinsä. Kukaan ei aavistanut
näiden perintöjen merkitystä. Nämä kolme vanhusta olivat pitkän
aikaa ahneesti keräilleet rahansa arkkuihinsa voidakseen niistä
kerran rauhassa nauttia. Vanha herra Bertellière nimitti rahojen
sijoittamista tuhlailuksi ja hänelle tuotti rahojen näkeminen
suurempaa mielihyvää kuin niiden koroista nauttiminen. Saumurin
asukkaat laskivat sentähden hänen varallisuutensa vain hänen
kiinteän omaisuutensa mukaan. Nyt saavutti herra Grandet täten
siis toisen arvomahdin, rahan; ja hänestä tuli seudun mahtavin
mies. Hänellä oli sata tynnyrinalaa viinimaata, joka hyvinä vuosina
lahjoitti hänelle tuhansia astioita viiniä. Sitäpaitsi oli hänellä
kolmetoista karjakartanoa, vanha abotintila, jonka akkunat hän
säästäväisyydestä oli antanut muurata umpeen, satakaksikymmentä
seitsemän tynnyrinalaa niittyä, missä kasvoi ja kukoisti kolme
tuhatta poppelia, jotka olivat istutetut 1793. Myöskin se talo,
jossa hän itse asui, oli hänen. Tällainen oli hänen kaikille
näkyvä omaisuutensa. Kuinka paljon hänellä oli muita varoja, sitä
saattoi vain kaksi henkilöä likimain arvailla: toinen oli herra
Cruchot, notario, jonka toimena oli avustaa Grandet'ta rahojen
sijoittamisessa, toinen oli herra des Grassins, Saumurin rikkain
pankkiiri, jonka liikeyrityksiin viinitarhuri salaisesti otti osaa.
Vaikkakin vanha Cruchot ja herra des Grassins pitivät tapanaan sitä
uskollista salaisuuksien säilyttämistä, jonka avulla maaseudulla
helposti voi hankkia luottamusta ja varallisuutta, osottivat he
julkisesti herra Grandet'ta kohtaan niin suurta kunnioitusta, että
syrjäiset saattoivat sen mukaan arvioida entisen määrin omaisuuden
suuruuden. Niinpä ei ollutkaan koko Saumurissa ainoatakaan sielua,
joka ei olisi ollut vakuutettu siitä, että herra Grandet'lla oli
salainen aarre, arkku täynnä kultarahoja, joiden penkominen yön
aikaan tuotti hänelle arvaamattomia nautinnon hetkiä. Toiset
saiturit saivat tästä tavallaan täyden varmuuden nähdessään miehen
silmät, joille keltainen metalli näytti ikäänkuin lainanneen
oman värinsä. Miehen katse, jolla on tapana nautinnolla hivellä
kultakasoja, saa aina, samoinkuin elostelijan, pelurin ja hovimiehen,
eräänlaisen selittämättömän ilmeen, ikäänkuin epävakaan, ahneen,
salaperäisen kiillon, mikä ei niiltä jää huomaamatta, joilla
on samoja mielihaluja. Tällaisten ihmisten katseet muodostavat
ikäänkuin intohimojen salaseuran merkkikielen. Herra Grandet herätti
ihmisissä siis sitä kunnioitusta, mitä voi vaatia mies, joka ei ole
kenellekään penniäkään velkaa, joka entisenä tynnyrintekijänä ja
viinitarhurina voi tähtientuntijan tarkkuudella sanoa, tarvitaanko
ensi viininkorjuussa tuhat vaiko ainoastaan viisisataa vatia, mies,
joka ei koskaan ollut kauppasuunnitelmissaan pettynyt, vaan osasi
aina pitää tynnyreitä kaupan, koska niistä maksettiin paremmin
kuin muusta kauppatavarasta, ja ymmärsi pitää viininsä kellarissa
kunnes sai siitä kaksisataa frangia, kun pikkukauppiaat saivat
myödä omansa sadasta. Vuoden 1811:n mainio viinisato, jonka hän
taisi säilyttää hyvin ja myödä vähissä erin, tuotti hänelle enemmän
kuin kaksisataa neljäkymmentä tuhatta frangia. Raha-asioissa oli
herra Grandet puoleksi tiikeri, puoleksi boakäärme. Hän osasi maata
väijyksissä, pitää saalistaan silmällä ja sitten yllättää sen yhdellä
hyppäyksellä; tämän jälkeen avasi hän kukkaronsa suun ja nielasi
taalerinsa sekä asettui sitten levolle rauhallisena kuin käärme, joka
sulattaa ruokaansa, intohimottomana ja kylmänä. Kukaan ei nähnyt
hänen kulkevan ohitse tuntematta pelon sekaista kunnioitusta. Kuka
saumurilainen ei olisi itse kaikessa hiljaisuudessa tuntenut hänen
käpäliensä raatelua? Kenelle oli herra Cruchot lainannut tarvittavat
rahat maatilan ostoon, mutta kahdeksan prosentin korkoa vastaan;
kenelle oli herra des Grassins diskontannut vekselin, mutta vaatien
suunnatonta välirahaa. Eikä kulunut päivääkään, ettei herra Grandet'n
nimeä olisi mainittu, olipa sitten että se tapahtui kauppatorilla
tai iltaseurojen keskustelun aikana. Olipa muutamille muinaisen
viinitarhurin rikkaus suorastaan isänmaallisen ylpeyden aihe. Moni
kauppias ja moni ravintolanisäntä sanoikin muukalaisille huomattavan
tyytyväisenä:

-- Herraseni, meillä on täällä pari kolme miljoonataloa, mutta kuinka
paljon herra Grandet omistaa, sitä ei hän edes itse tiedä!

Vuonna 1816 arvioivat Saumurin tottuneimmat omaisuuden tuntijat tämän
kunnon miehen varallisuuden noin neljäksi miljoonaksi; mutta vuodesta
1793 vuoteen 1817 oli hän ansainnut tiloistaan keskimäärin enemmän
kuin satatuhatta frangia vuodessa ja niin oli syytä luulla, että
hänen rahallinen omaisuutensa suunnilleen vastasi hänen maatilojensa
arvoa. Jos sentähden boston-pelin jälkeen tai viininviljelyksestä
puhuessa pakina sattui kääntymään herra Grandet'hen, virkkoivat
asiantuntevimmat: "Isä Grandet?... Isä Grandet'lla täytyy olla viisi
kuusi miljoonaa".

-- Te olette taitavampi laskumestari kuin minä, sillä minä en ole
koskaan päässyt tuntemaan hänen koko omaisuutensa arvoa, vastasivat
herra Cruchot tai herra des Grassins, jos he sattuivat tuollaista
puhetta kuulemaan.

Jos joku parisilainen puhui Rothschildista tai herra Laffittesta,
kysyivät saumurilaiset, olivatko he yhtä rikkaita kuin herra Grandet.
Ja jos parisilainen ivallisesti hymyillen tähän vastasi myöntävästi,
katselivat he toisiaan ja puistivat päitään epäillen tiedon
todenperäisyyttä. Tämä valtava omaisuus peitti kultaisella verholla
kaikki miehen teot ja toimet. Jos muinoin jotkut yksityisseikat hänen
elämästään olivat antaneet aihetta hymyilyyn, olivat pian nauru
ja pilkka kulutetut loppuun. Pienimmissäkin seikoissa oli herra
Grandet tullut kaupunkilaistensa esikuvaksi. Hänen sanojaan, pukuaan,
liikkeitään, hänen tapaansa räpytellä silmiään matkittiin kaikkialla,
sillä niitä tutkittiin samalla huolella kuin luonnontieteilijä tutkii
hyönteisiä, ja niinpä olikin tultu siihen tulokseen, että jokaisen
hänen pienimmänkin liikkeensä alle kätkeytyi syvä, mykkä viisaus.

-- Tuleepa pian ankara talvi, sanottiin, isä Grandet on vetänyt
käsiinsä turkishansikkaansa: meidän täytyy korjata viinisatomme. --
Isä Grandet ostaa runsaasti tynnyripuuta, tänä vuonna tulee hyvä
viinisato.

Herra Grandet ei koskaan ostanut lihaa eikä leipää. Hänen pehtorinsa
toivat hänelle joka viikko riittävän määrän salvokukkoja,
kananpoikia, munia, voita ja viljaa. Hänellä oli mylly, jonka
hoitajalla oli määrä toimittaa hänelle muun muassa jyviä ja leseitä.
Suuri Nanon, hänen ainoa palvelijattarensa, joka ei enää ollut nuori,
leipoi joka lauantai leivät talon tarpeiksi. Myöskin oli herra
Grandet tehnyt puutarhojensa vuokraajien kanssa sen sopimuksen,
että nämä pitivät huolta hänen vihannestarpeistaan. Hedelmiä sai
hän sellaisen määrän, että siitä riitti vielä torille myötäväksi.
Polttopuun sai hän vanhoista aitauksista ja häkeistä, joista
hän vähitellen vapautti peltonsa. Pehtorit kävivät tätä varten
asianalkaen kaupungissa, sijoittivat puun Grandet'n vajaan ja saivat
siitä vastalahjaksi hänen kiitoksensa.

Hänen ainoat tunnetut menoeränsä olivat rippiäyri, vaimonsa ja
tyttärensä vaatetus ja maksu erityisestä tuolista kirkossa; näihin
tulivat lisäksi menot valosta, Nanonin palkka, kattilain tinaus,
veronmaksu ja rakennusten korjaus. Hän oli hiljan hankkinut itselleen
kuusisataa auranalaa metsää, jonka vartioimisen hän uskoi naapurinsa
metsänvartijoille, luvaten näille korvausta työstä. Vasta tämän
anastuksen jälkeen söi hän toisinajoin metsänriistaakin.

Hänen tapansa olivat hyvin yksinkertaiset. Hän puhui vähän.
Tavallisesti tulkitsi hän ajatuksensa pienissä painavissa
lauselmissa, hiljaisella äänellä. Vallankumouksesta saakka, jolloin
hän ensi kertaa käänsi huomion puoleensa, oli kunnon Grandet
alkanut sammaltaa varsin väsyttävällä tavalla, mikä etenkin tuli
näkyviin, jos hänen täytyi puhua pitempään tai vastata johonkin
väitteeseen. Mutta tämä hänen sammaltelunsa, tämä puheen keskeyttely,
tämä hänen näennäinen loogillisuuden puutteensa, jota saattoi
pitää puutteellisen kasvatuksen aiheuttamana, kaikki tämä olikin
teeskentelyä. Muutamat tässä kertomuksessa esitetyt tapaukset
riittävät tätä perustelemaan. Muuten oli hänellä aina varalla neljä
puheentapaa, selvää kuin algebran lauselmat, jotka saivat pelastaa
hänet kaikista elämän ja kaupanteon pintehistä: "En tiedä. En voi. En
tahdo. Katsokaamme." Hän ei koskaan sanonut "kyllä" tai "ei", eikä
koskaan kirjoittanut sanaakaan.

Jos häntä puhuteltiin, kuunteli hän kylmäverisesti, laski leukansa
oikeaan käteensä ja nojasi oikean kyynäspäänsä vasempaan kämmeneensä.
Hän muodosti joka asiasta oman mielipiteensä, josta hän ei koskaan
luopunut. Pienempiäkin kauppa-asioitansa mietti hän pitkät ajat. Ja
kun hänen vastustajansa taitavan keskustelun jälkeen oli päässyt
hänen salaisten suunnitelmiensa perille ja luuli jo voittaneensa
hänet, sanoikin hän äkkiä:

-- En voi mitään päättää, ennen kuin olen neuvotellut vaimoni kanssa.

Hänen vaimonsa, jota hän piti täydellisessä orjuudessa, oli hänelle
mukava hätävara kaupanteossa. Grandet ei koskaan käynyt kenenkään
luona vieraissa eikä myöskään itse koskaan ketään kestinnyt, hän ei
pitänyt mitään melua ja näytti säästelevän kaikkea, myöskin ruumiinsa
liikkeitä. Hän ei tullut koskaan toisia liian lähelle, koska hän aina
oli kunnioittanut mieskohtaista omistusoikeutta.

Kuitenkin, huolimatta hänen lempeästä äänestään ja varovaisesta
esiintymisestään, ottivat joskus muinaisen tynnyrintekijän puhetapa
ja käytös oikeutensa, varsinkin kotosalla, missä hän oli vähimmin
varuillaan.

Mitä ruumiillisiin suhteisiin tulee, oli Grandet viiden jalan
korkuinen, tanakka ja leveäharteinen. Hänen pohkeensa olivat
kaksitoista tuumaa ympärimitaten ja hänen polvensa olivat kyhmyiset.
Hänen kasvonsa olivat pyöreät, ahvettuneet, rokonarpiset, hänen
leukansa oli suora, hänen huulensa olivat vailla kaarevuutta ja hänen
hampaansa olivat valkeat, hänen silmillään oli sama levollinen ja
ahmiva ilme, jonka kansa sanoo olevan basiliskeilla; hänen otsastaan,
joka oli täynnä poikkijuovia, ei puuttunut merkitseviä ulkonemia,
hänen keltaiset hiuksensa, joissa oli valkeita hapsia joukossa,
olivat kuin kulta ja hopea, kuten eräillä nuorilla ihmisillä oli
tapana sanoa, jotka eivät tienneet, kuinka vaarallista oli tehdä
pilaa herra Grandet'sta; hänen juuresta leveässä nenässään oli
suoninen kyhmy, jossa kansa sanoi pahuuden asustavan. Yleensä
todisti hänen ulkomuotonsa vaarallista viekkautta, kylmää harkintaa
ja sellaisen miehen itsekkäisyyttä, joka on tottunut kaikkiin
saiturin nautinnoihin. Ainoa ihminen, johon nähden hän ei ollut
kokonaan välinpitämätön, oli Eugénie, hänen ainoa tyttärensä ja ainoa
perijänsä. Muuten osotti hänen ryhtinsä, käytöstapansa ja käyntinsä
sitä luottamusta itseensä, jonka mies voi saavuttaa, kun hänellä
on kaikissa yrityksissään ollut onni myötä. Vaikkakin siis herra
Grandet'n tavat saattoivat joskus näyttää lempeiltä ja pehmeiltä, oli
hänellä kuitenkin rautainen luonne.

Hän kävi aina samaan tapaan puettuna ja jos joku juuri hänet
näki, näki hän hänet sellaisena kuin hän oli jo 1791. Hänellä oli
kömpelöt, nahkahihnalla solmitut kengät, juovikkaat villasukat,
kastanjanruskeat polvihousut hopeisine solkineen, ruskean ja
keltaisen kirjava samettiliivi, joka oli napitettu kaulaan saakka,
avara ruskea nuttu, jossa oli suuret laskokset, musta kaulaliina
ja kvääkerihattu. Hänen käsineensä, jotka olivat yhtä lujat kuin
santarmien, kestivät kaksikymmentä kuukautta, ja pitääkseen niitä
puhtaina, laski hän ne aina totuttuun tapaan samaan paikkaan hattunsa
reunalle.

Muuta ei Saumur tiennyt tästä miehestä.

Vain kuudella saumurilaisella oli oikeus tulla tähän taloon. Kolmesta
ensimäisestä oli merkillisin herra Cruchot'n veljenpoika. Sitten
kun tämä nuori mies oli nimitetty Saumurin ylimmän oikeusistuimen
presidentiksi, oli hän liittänyt Cruchot'n nimeen myöskin Bonfons'in,
ja hänen pyrkimyksensä päämäärä oli hankkia jälkimäiselle nimelle
vielä enemmän loistoa kuin Cruchot-nimellä oli. Hän merkitsi nimensä
C de Bonfons. Jos joku asianajaja oli kyllin ymmärtämätön kutsuakseen
häntä "herra Cruchot'ksi", sai hän pian tietää, minkä tyhmän kepposen
oli tehnyt. Tuomari oli suopea niitä kohtaan, jotka kutsuivat häntä
"herra presidentiksi", ja hänen koko viehättävän hymynsä armon saivat
osakseen imartelijat, jotka kutsuivat häntä "herra de Bonfons'iksi".
Presidentti oli kolmenkymmenen kolmen ikäinen; hänellä oli hallussaan
Bonfons'in maatila, joka antoi vuodessa tuloja seitsemän tuhatta
frangia; sitäpaitsi tiesi hän saavansa periä setänsä, notarion, sekä
toisenkin setänsä, Saint-Martin de Tours'in tuomiokapitulin pään,
joka niinikään kävi rikkaan kirjoissa. Nämä kolme Cruchot'ta, joita
tuki lukematon joukko sukulaisia ja jotka olivat suhteissa pariin
kymmeneen kaupungin perheeseen, muodostivat kokonaisen puolueen,
kuten muinoin Medicit Firenzessä; mutta samoin kuin Mediceillä, oli
Cruchot'illakin Pazzinsa.

Rouva des Grassins, jolla oli kolmenkolmatta vuotias poika,
seurusteli ahkerasti rouva Grandet'n kanssa, toivoen saavansa
vielä aikaan avioliiton rakkaan Adolfinsa ja Eugénien kesken.
Herra des Grassins, pankkiiri, auttoi kaikin puolin vaimonsa
suunnitelmia niiden alinomaisten ystävänpalvelusten kautta, joita
hän salaa teki vanhalle saiturille, ja hän tuli aina oikeaan aikaan
taistelutantereelle. Näillä kolmella Grassins'illa oli myöskin omat
puoluelaisensa, sukulaisensa ja uskolliset liittoveljensä.

Cruchot-laisten puolelta koetti kirkkoherra, joka oli sukunsa
Talleyrand, veljensä, notarion, avustamana tehdä tyhjäksi
pankkiirinrouvan laskelmat ja varata rikkaan perijättären
veljenpojalleen, presidentille. Tämä Cruchotlaisten ja des
Grassins'ien salainen kilvoittelu, jonka palkinto oli Eugénie
Grandet'n käsi, oli kaupungin seurapiireissä yleisenä puheenaiheena.
Meneekö neiti Grandet naimisiin presidentin vaiko Adolf des
Grassins'in kanssa? Tähän kysymykseen tiesivät jotkut antaa sen
vastauksen, ettei herra Grandet anna tytärtään kummallekaan. Tämä
kunnianhimoinen tynnyrintekijä etsi, niin väittivät he, vävykseen
Ranskan pääriä, joka kahdensadan tuhannen vuotuisista koroista
suostuisi ottamaan sukuunsa Grandet'n tynnyreineen päivineen. Toiset
taas selittivät, että herra ja rouva Grassins olivat ylhäistä
sukua sekä hyvin rikkaita, että heidän Adolfinsa oli hieno nuori
mies, ja että sellaisen avioliiton toki pitäisi tyydyttää miestä,
jolla ei ollut mitään sukuperää ja jonka koko Saumur oli nähnyt
tynnyrintekijän piilu kädessä vaeltavan ja joka sitä paitsi oli
kerran kantanut punaista jakobiinimyssyä. Tarkkanäköisimmät olivat
taas tehneet sen huomion, että herra Cruchot de Bonfons'ille oli
talo joka hetki avoinna, kun sitä vastoin hänen kilpailijansa kävi
siellä vain sunnuntaisin. Muutamat sen sijaan hokivat että rouva
des Grassins oli liian hyvä ystävä Grandet'n perheen naisväen
kanssa, jottei hän saisi tahtoaan perille, kun taas jotkut sanoivat
tietävänsä, että abbé Cruchot oli maailman ovelin mies, ja että pappi
kyllä aina suoriutuisi pelistä naistakin vastaan. -- "Tasaväkistä
peliä!" sanoi joku Saumurin neropatti.

Seudun vanhimmat asiantuntijat väittivät, että Grandet oli liian
suuri saituri salliakseen perheensä omaisuuden joutua vieraihin
käsiin. Heidän tietojensa mukaan oli Eugénien määrä mennä naimisiin
erään parisilaisen Grandet'n, rikkaan viinikauppiaan pojan kanssa.
Tähän vastasivat Cruchot'n ja Grassins'in puoluelaiset:

-- Kolmeenkymmeneen vuoteen eivät veljekset ole toisiaan nähneet.
Sitäpaitsi on parisilainen Grandet suunnitellut pojalleen suuremman
tulevaisuuden. Hän on piirineuvoston puheenjohtaja, edusmies, eversti
kansalliskaartissa ja kauppaoikeuden tuomari, hän ei tahdo mitään
tietää Saumurin Grandet'sta, vaan aikoo naittaa poikansa jonkun
napoleonilaisen herttuan perheeseen.

Mitäpä ei olisikaan puhuttu rikkaasta perijättärestä, joka oli
tunnettu kahdenkymmenen peninkulman päähän, aina lähikaupunkiin
saakka!

Vuoden 1818 alussa anastivat Cruchot-laiset itselleen huomattavan
edun Grassins'eihin verraten. Froidfondin kolmen miljoonan
maatila, joka oli tunnettu puistostaan, ihanasta linnastaan,
karjakartanostaan, koskistaan, lammikoistaan ja metsistään,
joutui myötäväksi, kun nuoren markiisi Froidfondin täytyi muuttaa
omaisuutensa rahaksi. Notario Cruchot, presidentti Cruchot ja
kirkkoherra Cruchot liittolaisineen estivät kaupan tapahtumasta
vähittäin. Notario sai nuorenherran myömään tilansa kokonaisuudessaan
selittämällä kuinka paljon selkkauksia ja rettelöitä tulisi, jos
useammalta ostajalta täytyisi periä heidän maksettaviaan; sensijaan
oli herra Grandet varma ostaja ja hän pystyi maksamaan koko hinnan
käteisellä. Näin viskattiin kaunis markiisinlinna Grandet'n ahnaaseen
kitaan, ja koko Saumurin hämmästykseksi maksoi hän kohta oston
jälkeen täyden kauppahinnan. Huhu tästä tapauksesta kulki aina
Nantes'iin ja Orleans'iin saakka.

Grandet tuli ensi kertaa linnaansa samalla hetkellä kuin sinne
palasi yksi sen hedelmävankkureista. Heitettyään valtiaan silmäyksen
omaisuuteensa, palasi hän Saumuriin varmana huomiostaan, että oli
sijoittanut rahansa viiden prosentin korkoa vastaan. Hän päätti
kohta pyöristää markiisilinnan alueita yhdistämällä siihen muut
tiluksensa. Mutta täyttääkseen taas kukkaronsa, johon oli tullut paha
lovi, päätti hän hakkauttaa maahan metsänsä, yksinpä poppelitkin
niittymailta.

On helppo ymmärtää, mikä merkitys Saumurissa oli Grandet'n talolla,
valkealla, kylmällä, hiljaisella talolla, joka oli kaupungin
ylimmällä paikalla, muurinraunioiden ympäröimä.

Oven kamana ja pielukset olivat, samoin kuin koko talokin, patakiveä,
tuota Loiren rannoilta peräisin olevaa valkeaa kiveä, joka on niin
haurasta, että se keskimäärin kestää tuskin kahta vuosisataa.
Ilmaston vaikutuksesta oli ovi tullut niin täyteen rakoilemia, että
se näytti kuin madonsyömältä ja muistutti jossain määrin vankilan
porttia. Oven päällä oli kovasta kivestä vuoltu korkokuva, joka
esitti neljää vuodenaikaa, mutta sekin oli jo kokonaan rapistunut
ja mustunut. Tämän yläpuolelta pisti esiin seinänulkonema, jolla
kasvoi kaikenlaista rikkaruohoa, kuten nokkosia, juhannuskukkia,
peltokiertoja ja ratamoita sekä pieni kirsikkapuu, joka oli jo
ehtinyt verraten korkeaksi. Itse ovi oli tammipuusta, ruskettunut ja
rapistunut, täynnä halkeamia, näköjään heikko, mutta itse asiassa
sangen vahva rautasiloineen, jotka muodostivat mittausopillisia
kuvioita. Oven keskikohdalla oli pieni nelikulmainen ristikolla
varustettu ikkuna ja sen alapuolella riippui ovenkolkutin, jonka
kädensijaan oli veistetty irvistävä miehenpää. Tämä omituisen
näköinen kolkutin olisi varmaan muinaistutkijassa herättänyt suurta
mielenkiintoa varsinkin noiden kummallisten kasvojen tähden, jotka
pitkäaikaisesta käytännöstä olivat jo kuluneet pilalle. Pienen
ristikkoikkunan kautta, joka oli ollut kansallissotien aikana
kurkistusreikänä, minkä läpi ystävä tunnettiin ystäväksi, saattoivat
uteliaat ohikulkijat nähdä pimeän vihreähkön käytävän sekä sen päässä
vanhat portaat, mitkä johtivat puutarhaan, jota hauskasti ympäröivät
paksut kosteat muurit, alati vettä tihkuvat ja köynnöskasvien
peittämät. Nämä muurit olivat muinaisia linnoitusvalleja ja niiden
harjalla oli naapuritalojen istutuksia.

Talon alikerrassa oli perheen tärkein huone, jonka ovi aukeni suoraan
porttiholviin. Harvat tuntevat mitä merkitsee perheen asuinhuone
Anjoun, Tourennen ja Berrin pikkukaupungissa. Se on samalla kertaa
odotushuone, sali, budoaari ja ruokahuone; se on yhteisen kotielämän
näyttämölava. Tänne saapui neljännesvuosittain parturi leikkaamaan
herra Grandet'n tukkaa, tänne tulivat pehtorit, pappi, aliprefekti ja
myllypoika. Tässä huoneessa, jonka molemmat ikkunat olivat kadulle
päin, oli laudoitettu laattia; vanhanaikainen, harmaa laudoitus
kattoi seinät ylhäältä alas, kattopalkit olivat niinikään harmaalla
värillä silatut ja niiden väliset pinnat olivat valkealla, mutta nyt
jo kellastuneella muurisavella kalkitut. Vanha kuparinen korkokuvilla
varustettu kello koristi valkokivistä karkeasti hakatun kamiinin
reunaa, jonka yläpuolella oli vihertävä peili, mikä oli laidoista
hiottu viistoon, niin että saattoi nähdä lasin paksuuden. Kamiinin
kummallakin puolen oli kuparinen kullattu kynttilänjalka, molemmat
kaksihaaraisia; jos otti kynttilöistä pois niiden ruusunmuotoiset
suojustimet, saattoi niitä käyttää jokapäiväistäkin tarvetta
varten. Tuoleja peitti vanhanaikainen koruompelus, johon aiheet
olivat otetut La Fontainen tarinoista; mutta tämä täytyi tietää
etukäteen, sillä muuten olisi sitä ollut vaikea arvata, värit
kun olivat aivan vaalenneet ja kuviot kuluneet välttämättömien
korjausten vuoksi. Tämän huoneen kussakin neljässä nurkassa olivat
jonkunlaiset ruoka-hyllyt, jotka ylempänä muodostuivat kaapiksi.
Vanha pelipöytä, jonka pinnassa oli mosaiikkikuvioita, mitkä
keskikohdalla muodostivat shakkilaudan, oli asetettu ikkunain
välisen seinän vierustalle. Tämän pöydän yläpuolella oli pitkulainen
barometri mustissa kehyksissä nauhoineen ja kultakirjailuineen,
joita kärpäset kuitenkin olivat kohdelleet niin huonosti, että
niiden alkuperäinen asu jäi arvoitukseksi. Kamiinin vastaisella
seinällä oli kaksi liituväritaulua, joista toisen sanottiin kuvaavan
rouva Grandet'n isoisää, vanhaa herra Bertillièreä ranskalaisena
kaartin luutnanttina, toisen taasen rouva Gentillet-vainajaa
paimenettarena. Kummassakin ikkunassa olivat punaiset uutimet, jotka
olivat kiinnitetyt tupsuilla varustettuihin silkkinyöreihin. Nämä
upeat uutimet, jotka huonosti sopivat Grandet'n yksinkertaisiin
tapoihin, olivat talon ostossa joutuneet hänen haltuunsa samoin kuin
peili, kello, kirjo-ompelulla päällystetyt tuolit sekä ruusupuiset
nurkkahyllyt. Sen ikkunan ääressä, joka oli lähinnä ovea, oli
pienellä alustalla ruokotuoli, kyllin korkealla, jotta rouva Grandet
saattoi siitä nähdä kaikki ohikulkijat. Pieni kirsikkapuinen
työpöytä täytti muun ikkunanedustan ja Eugénie Grandet'nkin pieni
nojatuoli oli sen vieressä. Viisitoista vuotta olivat äiti ja tytär
istuneet näillä paikoillaan huhtikuusta marraskuuhun ahkerassa
työssä päivien rauhallisesti vaihtuessa. Ensi päivänä marraskuuta
saattoivat he muuttaa talvisille sijoilleen kamiinin ääreen. Vasta
tuona päivänä salli Grandet arkituvassa lämmitettävän ja viime
päivänä maaliskuuta lakkasi taas lämmitys, huolimatta kevätkylmistä
tai syyspakkasista. Pienen kyökistä säästyneillä hiilillä täytetyn
lämmityskojeen avulla, jonka kunnon Nanon oli heille varannut,
pitivät he aamuisin ja iltasin koleina huhtikuun ja lokakuun päivinä
jäseniään lämpiminä parhaansa mukaan. Äiti ja tyttö huolehtivat
kaikista talon liinatarpeista ja he käyttivät niin tarkoin päivänsä
tähän työhön, että Eugénien täytyi kieltäytyä muutaman tunnin
unesta, jos hän tahtoi neuloa äidilleen kauluksen, ja tämäkin täytyi
hänen tehdä isältään varkain, koska isä ei sallinut turhaa valon
kulutusta. Saituri oli nimittäin jo pitkät ajat suurelle Nanonille ja
tyttärelleen jakanut kynttilät samoinkuin hän joka aamu jakoi leivän
ja muut päivän välttämättömät tarpeet.

Suuri Nanon oli kenties ainoa olento, joka olisi kyennyt kestämään
tämänlaatuista isännyyttä. Koko kaupunki kadehti Grandet'lta tätä
palvelijatarta. Suuri Nanon, joka oli saanut liikanimensä siitä, että
hän oli viisi jalkaa ja kahdeksan tuumaa pitkä, oli ollut Grandet'n
palveluksessa kolmekymmentä viisi vuotta. Vaikka hänellä oli palkkaa
vain kuusikymmentä frangia, pidettiin häntä kuitenkin yhtenä
Saumurin rikkaimmista palvelijattarista. Kun hän oli kolmekymmentä
viisi vuotta säästänyt kuudetkymmenet franginsa, oli hän voinut
sijoittaa herra Cruchot'lle neljä tuhatta frangia kiinnitystä
vastaan. Tämä suuren Nanonin pitkäaikaisen itsepäisen säästäväisyyden
tulos näytti jättiläismäiseltä. Kaikki muut palveluspiiat, jotka
näkivät, että tällä viisikymmenvuotias-poloisella oli leipää
vanhojen päiviensä varaksi, kadehtivat häntä siitä, ajattelematta
sitä orjuutta, jonka kautta hän oli varansa hankkinut. Kun tämä
palvelustyttö oli kahdenkymmenen kahden vuotias ei hänen vielä
ollut onnistunut saada mistään palvelijattaren tointa, hänen
ulkomuotonsa kun oli hyvin luotaantyöntävä. Vastenmielisyys hänen
olentoaan kohtaan oli kuitenkin varsin epäoikeutettu, sillä jos
hänen kasvonsa olisivat olleet kaartin krenatöörin hartioilla,
olisi niitä varmaan suuresti ihailtu; mutta ihmiset tahtovat, että
kaikki on omalla paikallaan. Kun hänen täytyi lähteä tulipalossa
hävitetystä kartanosta, jossa oli ollut lehmien paimenena, tuli
hän Saumuriin, etsien täältä palvelijattaren tointa. Herra Grandet
ajatteli niihin aikoihin naimisiin menoa ja hän tahtoi sentähden
täydentää talouttansa. Hän näki tämän tytön palaavan tyhjin
toimin ovelta ovelle. Tynnyrintekijänä osasi hän antaa arvoa
ruumiilliselle voimalle ja ymmärsi kohta, mikä hyöty hänellä tulisi
olemaan tästä herkulesmaisesta naisesta, joka seisoi jaloillaan
varmana kuin kuusikymmenvuotias tammi ja jolla lisäksi oli leveä
selkä, kuorma-ajurin kädet, sekä yhtä järkkymätön rehellisyys kuin
koskematon neitsyys. Eivät edes syylät, jotka koristivat näitä
sotilaallisia kasvoja, ei tiilenpunainen iho, eivät suonikkaat
käsivarret eivätkä ryysyt peloittaneet tynnyrintekijää, joka
kuitenkin vielä oli siinä iässä, jolloin sydämelläkin tavallisesti
on sananvuoronsa. Hän antoi tyttöparalle vaatteita, kengät, ravintoa
sekä palkan ja piti häntä palveluksessaan millään tavalla häntä
pahoin kohtelematta.

Kun suuri Nanon huomasi itseään tällä tavoin pideltävän, itki
hän salaa ilosta ja kiintyi lujin sitein tynnyrintekijään, joka
puolestaan kohteli häntä kuin ainakin täyttä omaisuuttaan. Nanon teki
kaiken; hän piti huolta kyökistä, pesi pyykin, huuhtoi sen Loiressa
ja kantoi sen kotiin, olkapäillään. Hän nousi vuoteesta varhain
aamun koittaissa ja meni levolle hyvin myöhään; viininkorjuun aikana
valmisti hän ruuan kaikelle korjuuväelle; hän vartioi kuin uskollinen
koira isäntänsä omaisuutta, ja sokeassa ihailussaan herraansa kohtaan
alistui hän nurkumatta kaikkiin tämän merkillisiin oikkuihin.

Vuoden 1811:n kuuluisan viinisadon jälkeen sai suuri Nanon, joka
silloin oli ollut palveluksessa kaksikymmentä vuotta, herraltaan
tämän vanhan kellon, ja se olikin ainoa lahja, minkä hän oli
koskaan isännältään saanut, sillä vaikkakin Grandet luovutti
neljännesvuosittain Nanonille kenkänsä, jotka sopivat tälle kuin
valetut, ei sitä kuitenkaan voi pitää minään lahjoituksena, sillä
kengät olivat peräti kuluneet. Pakko teki tästä palvelustytöstä niin
saidan, että Grandet alkoi hänestä pitää niinkuin koirasta voi pitää,
ja Nanon antoi kerta kaikkiaan sijoittaa kaulaansa piikkipannan ja
kesti kärsivällisesti sen repimiä haavoja. Jos Grandet leikkasi
leivästä liian säästeliäitä viipaleita, ei hän valittanut. Hän
alistui iloisella mielellä tähän talon terveelliseen ankaraan
elämänjärjestykseen, josta oli seurauksena ettei siellä kukaan
koskaan sairastellut.

Lisäksi oli Nanon täydellisesti perheen jäsen. Hän hymyili kun
Grandet'kin hymyili, suri, paleli, lämmitteli ja työskenteli hänen
kanssaan. Kuinka monta etua olikaan tuosta isännän ja palvelijan
yhtäläisyydestä! Koskaan ei ollut Grandet'lla vielä ollut syytä
epäillä palveluspiikaansa viinirypäleen, luumun tai persikan
näpistelystä.

-- Kas tuossa, Nanon, pidä hyvänäsi, oli hänen tapana sanoa, kun näki
jonkun hedelmien painosta kesken katkenneen oksan, joka olisi muuten
täytynyt heittää sioille.

Tälle maalaistytölle, joka oli nuoruudessaan saanut näin huonoa
kohtelua osakseen, tälle kaikesta lempeydestä poissuljetulle oli isä
Grandet'n kaksimielinenkin hymy kuin todellinen auringonsäde. Muuten
ei Nanonin yksinkertainen sydän ja rajoitettu pää voineet yhdellä
kertaa käsittää enempää kuin yhden tunteen ja yhden ajatuksen. Vielä
kolmenkymmenen viiden vuoden päästä oli hän tavan takaa näkevinään
itsensä seisomassa herra Grandet'n puupinojen edessä avojaloin ja
repaleissaan ja kuulevinaan tynnyrintekijän sanat:

-- Mitä etsitte, kaunis lapseni?

Hänen kiitollisuutensa pysyi alati nuorena.

Toisinaan tuli Grandet'n mieleen, ettei tuo ihmisparka ollut
koskaan kuullut elämässään ainoatakaan suloista sanaa tai tuntenut
kenessäkään naisellisuutensa vaikutusta sekä että hän kerran on
astuva Isänjumalan eteen koskemattomampana kuin Neitsyt Maria.
Silloin sanoi Grandet aina, säälin täyttämänä häntä silmäillen:

-- Nanon parka!

Näihin sanoihin vastasi vanha palvelijatar aina katseella, jota
on vaikea määritellä. Tuo huudahdus, alituisesti toistettuna,
muodosti lujan ystävyyssiteen, jossa jokainen uusinto oli uutena
renkaana. Tässä säälintunteessa, joka oli kuin leikillä tullut
Grandet'n mieleen ja jonka tuo vanha tyttö poloinen otti täydestä
todesta, oli jotakin kammottavaa. Tuo julma lempeys, joka vanhalle
tynnyrintekijälle tuotti monta ilon hetkeä, oli Nanonille hänen
korkein onnensa. Kukaan toinen ei koskaan sanonut sillä tavalla:
"Nanon parka", ja Jumalakin tuntee enkelinsä heidän äänensä salatusta
sävystä.

Saumurissa oli paljon perheitä, joissa palvelijoita kohdeltiin
paremmin, mutta siitä huolimatta ei perheenemännillä ollut lainkaan
aihetta kaikinpuoliseen tyytyväisyyteen. Senpä johdosta kysyttiinkin
usein:

-- Kuinka mahtavatkaan Grandet't kohdella suurta Nanoniaan, kun hän
on heihin niin kiintynyt? Hän menisi vaikka tuleen heidän tähtensä.

Keittiö, jonka ristikkoikkunat olivat pihalle päin, oli aina puhdas,
siisti ja kylmä, todellinen saiturin keittiö, jossa ei mitään saa
mennä hukkaan. Kun Nanon oli pessyt ruoka-astiat, korjannut aterian
tähteet ja sammuttanut tulen, jätti hän keittiön, jonka käytävä
eroitti arkituvasta, ja meni kehräämään isäntäväkensä luo. Yksi ainoa
kynttilä riitti iltasin koko perheelle. Nanon nukkui käytävän päässä
pienessä komerossa, jota valaisi katonrajassa oleva ikkuna. Hänen
järkkymätön terveytensä salli hänen asustaa tässä lokerossa, missä
hän talossa vallitsevan syvän hiljaisuuden vuoksi saattoi kuulla
pienimmänkin ritinän. Hänen täytyi kuin vahtikoiran nukkua vain
toisella korvalla ja olla yönkin aikaan valmiina nousemaan vuoteesta.

Tämän talon muut osat ja kolkat selviävät kertomuksemme kuluessa;
mutta jo arkituvasta, johon perheen kaikki komeus oli kasattu,
saattaa päättää muun huoneuston alastomuuden.

Vuonna 1819 teki suuri Nanon marraskuun puolivälissä eräänä
iltapuhteena ensi kerran tulen kamiiniin. Syksy oli ollut hyvin
kaunis. Tämän päivän tunsivat niinhyvin Cruchot'laiset kuin
Grassins'it perheen juhlapäiväksi. Niinpä varustautuivatkin nuo kuusi
kilpailijaa tapaamaan toisensa Grandet'n arkituvassa antaakseen
todisteen vilpittömästä ystävyydestään.

Aamulla oli koko Saumur nähnyt rouva ja neiti Grandet'n Nanonin
saattamina käyvän messuun ja kaikki tiesivät, että tänään oli neiti
Eugénien syntymäpäivä. Herra Cruchot, abbé Cruchot ja herra C. de
Bonfons pitivät silmämääränään saapua heti päivällisten päätyttyä,
ennen Grassins'eja, onnittelemaan neiti Grandet'ta. Kaikilla kolmella
oli sitä varten suunnattoman suuret kukkavihot, jotka olivat peräisin
heidän pienistä kukkamaistaan. Se kukkakimppu, jonka presidentti
aikoi lahjoittaa, oli taidokkaasti kultaripsuilla päättyvällä
sinisellä silkkinauhalla solmittu.

Tämän merkkipäivän aamuna oli herra Grandet seuraten vanhaa tapaa
yllättänyt tyttärensä vuoteessa ja juhlallisesti lahjoittanut hänelle
merkin isällisestä suosiostaan, mikä kolmentoista vuoden aikana
oli tapahtunut pienen kultarahan muodossa. Rouva Grandet lahjoitti
puolestaan tyttärelleen syntymäpäiväksi, samoin kuin uudeksi
vuodeksi, puvun. Vuoden vaihteessa sai Eugénie niinikään isältään
toisen kultarahan. Nämä kaksi pukua ja kultakolikkoa sekä vielä
pieni rahalahja isän syntymäpäivänä muodostivat pienen, noin sadan
taalarin erän, jonka isä kernaasti näki tyttärensä panevan säästöön.
Hän muutteli tällä tavoin rahojansa laatikosta toiseen ja kasvatti
johdonmukaisesti perijättärensä ahneutta. Joskus kysyi hän tytöltä
tämän säästön määrää, joka oli La Bertellièren hallussa korkoa
kasvamassa, ja sanoi aina silloin:

-- Siitä tulee sinun myötäjäistusinasi.

Myötäjäistusina on vanha, vieläkin säilynyt tapa eräillä
Keski-Ranskan seuduilla. Kun Berrissa ja Anjoussa nuori tyttö menee
naimisiin, saa hän kotiväeltään tai sulhasensa perheeltä kukkaron,
jossa on tusina, kaksitoista tusinaa, tai kaksitoista sataa kulta- tai
hopearahaa, aina varallisuussuhteiden mukaan. Köyhimmätkään
paimentytöt eivät mene naimisiin ilman myötäjäistusinaansa, olipa
että se sitten onkin laskettu vain kuparikolikoissa. Issoudunissa
puhutaan vielä rikkaasta perijättärestä, joka sai myötäjäistusinansa
sadan neljänkymmenen neljän portugalilaisen kultarahan muodossa.
Paavi Clemens VII, Katarina Medicin setä, lahjoitti veljensä
tyttärelle, tämän mennessä naimisiin Henrik II:n kanssa, tusinan
vanhoja kultamitaleja, joiden arvo oli suunnattoman suuri.

Kun isä päivällisen aikana oli nähnyt tyttärensä varsin kauniiksi
uudessa puvussaan, oli hän huudahtanut:

-- Koska nyt on Eugénien syntymäpäivä, niin tehkäämme tuli takkaan.
Se on oleva hyvä enne.

-- Neiti menee tänä vuonna naimisiin, se on varma, sanoi suuri Nanon,
kantaen pöydästä hanhen, tynnyrintekijäin fasaanin, tähteet.

-- Minä en näe Saumurissa ketään hänelle sopivaa, vastasi rouva
Grandet, luoden mieheensä pelokkaan silmäyksen, josta saattoi
päättää, kuinka syvässä aviollisessa orjuudessa vaimo parka huokaili.

Grandet katsahti tyttäreensä ja huudahti iloisesti:

-- Hän täyttää tänään kolmekolmatta vuotta! Tyttäremme naimisiinmenoa
täytyy ruveta ajattelemaan.

Eugénie ja hänen äitinsä vaihtoivat keskenään hiljaisen ymmärtävän
katseen.

Rouva Grandet oli mehuton, näivettynyt ja keltainen kuin kuiva
omena, eleiltään hidas ja laahustava; hän oli noita naisia, jotka
ovat luodut orjuutta varten. Hänellä oli suuri suu, suuri nenä,
suuri otsa, suuret silmät. Ensi näkemältä oli hänessä jotain, mikä
muistutti puisevaa hedelmää, jossa ei ole makua eikä mehua. Hänen
harvat jälellä olevat hampaansa olivat mustat, hänen suunympäryksensä
oli ryppyinen ja hänen leukansa muistutti kalossin kärkeä. Muuten
oli hän erinomainen nainen, todellinen La Bertellière. Abbé Cruchot
sai joskus tilaisuuden vakuuttaa rouvalle, ettei tämä nuoruudessaan
ollut _niin ruma_, minkä rouva kernaasti uskoikin. Koska hänellä
oli enkelimäinen lempeys, hyönteisen kärsivällisyys, harvinainen
hurskaus, järkkymätön mielenrauha ja hyvä sydän, säälittiin ja
kunnioitettiin häntä joka taholla.

Hänen miehensä ei koskaan antanut hänelle enempää kuin kuusi frangia
kerralla hänen pieniä menojaan varten. Niin naurettava kuin olikin
tämän naisen asema, joka oli tuonut pesään myötäjäisinä ja perintönä
enemmän kuin kolmesataa tuhatta frangia, ei hän kuitenkaan koskaan
asettunut vastakynteen sen riippuvaisuuden ja orjuuden johdosta,
missä hän tunsi itsensä niin syvästi alennetuksi, ei pyytänyt
koskaan mieheltään yhtään kolikkoa eikä tehnyt mitään muistutuksia
niiden rahasitoumusten laadusta, joita herra Cruchot toi hänen
vahvistettavikseen. Tämä hullu, salainen ylpeys, tämä sielunaateli,
jota Grandet alituisesti loukkasi, hallitsi kokonaan rouva paran
elämää.

Rouva Grandet'lla oli aina yllään vihreä levantinpuku, joka sai
kestää lähes vuoden ajan, valkea suuri pumpulikaulus, olkihattu, ja
sitäpaitsi melkein aina silkkinen esiliina. Koska hän vain perin
harvoin liikkui minnekään kotoaan, tarvitsi hän myöskin vähän kenkiä.
Sanalla sanoen, hän ei kaivannut mitään itseään varten.

Toisinaan sai Grandet omantunnon vaivoja siitä, ettei ollut pitkään
aikaan antanut vaimolleen hänen kuutta frangiaan, ja silloin pani
hän aina, myötyään suuremman määrän vuoden viinisadosta, syrjään
pienen käsirahan vaimoaan varten. Ne neljä tai viisi louis'ta,
jotka otettiin päältäpäin siitä summasta, minkä joku hollantilainen
tai belgialainen maksoi Grandet'n viinisadosta, muodostivat rouva
Grandet'n varsinaisen vuosirahan. Mutta kun hän oli saanut nuo viisi
louis'tansa, saattoi sattua, että hänen miehensä häneltä kysyi,
ikäänkuin heillä olisi ollut yhteinen kukkaro:

-- Voitko lainata minulle pari sous'ta?

Tällä tavalla vaimo parka, onnellisena siitä, että saattoi tehdä
jotain miehelle, jonka rippi-isä oli selittänyt hänen herrakseen ja
mestarikseen, luovutti hänelle talven kuluessa muutamia taalereita
käsirahoistaan. Kun Grandet veti taskustansa sen sadan sous'n
kappaleen, jonka hän kuukausittain antoi tyttärelleen tämän pieniä
menoja varten, ei hän koskaan laiminlyönyt, sen jälkeen kuin oli
sulkenut kukkaronsa, kysyä vaimoltaan:

-- Ja sinä, äitiseni, tarvitsetko sinäkin jotain?

-- Ystäväni, saammepas nähdä, vastasi rouva Grandet perheenemännän
arvokkaisuudella.

Rouva Grandet'n mielenylemmyys jäi kuitenkin seurauksitta, sillä
hänen miehensä uskoi olevansa varsin huomaavainen vaimoaan
kohtaan. Filosoofeilla, jotka joskus elämässään kohtaavat jonkun
Nanonin, rouva Grandet'n, Eugénien, on täysi oikeus pitää ironiaa
Kaitselmuksen huomattavimpana ominaisuutena.

Näiden päivällisten jälkeen, jolloin ensikertaa oli ollut puhe
Eugénien naimisesta, meni Nanon herra Grandet'n huoneeseen etsimään
pullollisen viiniä ja oli palatessaan kompastumaisillaan portaihin.

-- Sinä vanha pässinpää, kompasteletko sinä niinkuin kaikki muutkin?
huudahti hänelle hänen herransa.

-- Herra, teidän käytävässänne on yksi porras rikkonainen.

-- Hän on oikeassa, sanoi rouva Grandet. Teidän olisi pitänyt jo
aikoja sitten korjauttaa se. Eilen oli Eugénie siinä taittamaisillaan
jalkansa.

-- Kas tässä, sanoi Grandet Nanonille, kun hän näki tämän käyneen
aivan kalpeaksi, koska tänään on Eugénien syntymäpäivä ja sinä olet
ollut lankeamaisillasi, ota sinäkin pieni lasillinen viiniä.

-- Niinpä olenkin sen hyvin ansainnut, sanoi Nanon. Minun sijallani
olisivat useimmat rikkoneet pullon, mutta minäpä pidin sitä suojassa,
vaikka olisi käsivarteni sen tähden katkennut.

-- Nanon parka! sanoi herra Grandet ja ojensi hänelle lasin viiniä.

-- Ethän satuttanut itseäsi? kysyi Eugénie katsoen osaaottavasti
palvelijattareen.

-- En, sain ajoissa kiinni kaidepuista.

-- No hyvä, koska tänään on Eugénien syntymäpäivä, sanoi Grandet,
niin tahdonpa laittaa portaat kuntoon. Te ette ymmärrä astua sille
puolelle, missä porras vielä on eheä.

Grandet otti kynttilän, jättäen vaimonsa, tyttärensä ja
palvelijattarensa pimeyteen, jota vain kamiinin loimottava tuli
valaisi, ja lähti noutamaan työpajastaan lautoja, nauloja ja muita
työtarpeitaan.

-- Saanko auttaa? huusi hänelle Nanon kuullessaan kalkutusta
portailta.

-- Ei tarvita! Selviänpä tästä yksinkin, vastasi tynnyrintekijä.

Samaan aikaan kun Grandet paikkaili madonsyömiä portaitaan ja
vihelteli täysin keuhkoin nuoruutensa aikaisia säveliä, kolkutti
kolme Cruchot'ta ovelle.

-- Tekö siellä olette, herra Cruchot? kysyi Nanon, tarkistellen
pienestä ristikkoikkunasta.

-- Niin, vastasi presidentti.

Nanon aukaisi oven, ja kamiinin valkea, joka heijastui kattoon, salli
kolmen Cruchot'n löytää huoneen sisäänkäytävän.

-- Ah, te tulette juhlimaan, sanoi Nanon, huomattuaan heidän kukkansa.

-- Suokaa anteeksi, herrani, huusi Grandet, kuullessaan ystäviensä
äänen, olen heti palveluksessanne! Enpä ole turhan ylpeä, parantelen
täällä juuri portaitani.

-- Älkää häiriytykö työssänne, herra Grandet! Onpa kolarikin
herra kotonaan, sanoi syvämielisesti presidentti, nauraen yksin
sukkeluudelleen, jota ei kukaan ymmärtänyt.

Rouva ja neiti Grandet nousivat seisaalleen. Presidentti, käyttäen
hyväkseen tuvassa vallitsevaa pimeyttä, lähestyi Eugénieta ja sanoi
hänelle.

-- Sallikaa, neiti, tänään, syntymäpäivänänne, minun toivottaa teille
joukon onnellisia vuosia ja kestävää terveyttä, josta teillä tähänkin
saakka on ollut syytä iloita.

Hän ojensi Eugénielle suuren, Saumurin oloihin nähden
harvinaisen kukkavihon; sitten kiersi hän kätensä tytön vyötäisten
ympärille ja suuteli häntä kummallekin puolen kaulaa sellaisella
tuttavallisuudella, joka sai tytön kokonaan hämille. Presidentti,
joka muistutti suurta ruostunutta naulaa, uskoi täten sopivimmin
alkavansa liehittelynsä.

-- Olkaa kuin kotonanne, sanoi Grandet astuessaan sisään. Te olette
tullut tänne juhlapäivää viettämään, herra presidentti!

-- Neidin läheisyydessä, puuttui kirkkoherra puheeseen ojentaessaan
hänkin kukkakimppunsa, ovat kaikki päivät veljeni pojalle juhlapäiviä.

Ja hän suuteli Eugénien kättä.

Herra Cruchot taas puolestaan suuteli sydämellisesti tyttöä
kummallekin poskelle ja sanoi:

-- Kuinka harvoin onkaan juhlaan syytä! Vuodessa on kaksitoista
kuukautta.

Asettaen kynttilän kamiinille kellon eteen, sanoi Grandet, joka ei
koskaan tahtonut päästää käsistään tilaisuutta sukkeluuksiin:

-- Koska nyt on Eugénien juhlapäivä, niin sytyttäkäämme kaikki
kynttilät!

Hän irroitti varovaisesti kynttiläjalkain suojukset, otti Nanonin
kädestä uuden paperiin käärityn kynttilän, pani sen tarkasti
paikoilleen, sytytti sen ja meni istumaan vaimonsa viereen, katsellen
vuoroin ystäviään, vuoroin tytärtään, vuoroin taasen molempia
kynttilöitään.

Abbé Cruchot, pieni lihavanläntä tyllerö, jolla oli päässä punertava
tekotukka ja joka muuten muistutti iloista vanhaa rouvaa, ojensi
eteensä hopeasoljilla varustettuihin lujiin kenkiin kytketyt jalkansa
ja sanoi:

-- Grassins'it eivät ole vielä tulleet?

-- Eivät vielä, vastasi Grandet.

-- Mutta he tulevat kai kuitenkin? kysyi vanha notario tehden
irvistyksen kasvoillaan, jotka muistuttivat kuorinkauhaa.

-- Niin luulen, vastasi rouva Grandet.

-- Teidän viininkorjuunne on jo loppunut? kysyi presidentti de
Bonfons herra Grandet'lta.

-- Kokonaan! vastasi vanha viinitarhuri ja alkoi kävellä edestakaisin
huoneessa, paisuttaen ylpeydestä rintaansa.

Käytävän ovelta näki hän Nanonin istuvan keittiössä lieden ääressä,
kynttilä vierellään, ja jatkavan siellä kehruutaan, jottei häiritsisi
juhlavieraita.

-- Nanon sammutapas kohta tuli takastasi ja kynttilästäsi! sanoi hän
astuen käytävään, ja tule meidän luoksemme. Onpa tosiaan arkitupa
kyllin avara meitä kaikkia varten!

-- Mutta, herra, te saatte hienoja vieraita.

-- Etkös sinä ole yhtä hyvä kuin hekin? Kaikkipa me olemme Aatamista
lähtöisin.

Grandet kääntyi presidentin puoleen ja sanoi hänelle:

-- Oletteko jo myönyt viininne?

-- En, minä annan sen vanhentua. Jos viini on hyvää, on se kahden
vuoden päästä vielä parempaa. Tehän tunnette hyvin viininomistajain
päätöksen pitää tavallisia hintoja tavarallaan. Belgialaiset eivät
tänä vuonna vedä meitä nenästä. Jos he menevät muille markkinoille,
hyvä, he palaavat kyllä pian takaisin.

-- Niin, mutta olemmeko yksimieliset, sanoi Grandet äänellä, joka sai
presidentin säikähtämään.

-- Onkohan kauppa jo käynnissä, ajatteli Cruchot. Tällä hetkellä
kuului ulko-ovelta koputus, joka ilmoitti Grassins'ien tulon. Heidän
astuessaan sisään keskeytyi rouva Grandet'n ja kirkkoherran välillä
alkanut sananvaihto.

Rouva des Grassins oli yksi noita pieniä, eloisia, pyöreähköjä,
tervevärisiä naisia, joiden on onnistunut maakunnan luostarimaisten
tapojen ja hyveellisen elämän avulla säilyttää nuorekas ulkonäkönsä
vielä nelikymmenvuotiainakin. He muistuttavat syksyn viimeisiä
ruusuja, joiden näkeminen ilahduttaa silmäämme, mutta joiden
terälehdissä on eräänlainen kankea kylmyys ja joiden tuoksu on
heikontunut. Hän pukeutui verraten hyvin, noudatti Parisin muoteja,
antoi sävyn Saumurin seuraelämälle ja piti iltakutsuja. Hänen
miehensä, muinoinen osastonpäällikkö keisarin kaartissa, oli
Austerlitzissa pahasti haavoittunut ja saanut sen johdosta eronsa.
Huolimatta kunnioituksestaan Grandet'ta kohtaan, puhutteli des
Grassins tätä vanhalla sotilaallisella suorasukaisuudella.

-- Hyvää päivää, Grandet, sanoi hän viiniporvarille, ojentaen hänelle
kätensä ja näytellen eräänlaista ylemmyyttä, jolla hän aina musersi
Cruchot'n väen.

-- Neiti, sanoi hän Eugénielle, tervehdittyään häntä, te olette aina
kaunis ja viisas, niin etten totta tosiaan tiedä, mitä voisin teille
lisäksi toivottaa.

Sitten ojensi hän Eugénielle pienen laatikon, jonka hänen
palvelijansa oli kantanut heidän muassaan ja joka sisälsi
Kap-kanervia, hiljan Eurooppaan tuotuja ja hyvin harvinaisia.

Rouva des Grassins suuteli sydämellisesti Eugénieta, tarttui hänen
käsiinsä ja sanoi:

-- Adolf on ottanut toimekseen ojentaa teille minun pienen lahjani.

Eugénieta lähestyi isokasvuinen, vaalea, solakka ja kalpea
nuorimies. Hänen käytöksensä ei ollut aivan tottunutta ja hän oli
näköjään hiukan pelokas, mutta Parisissa, missä hän oli suorittanut
lainopillisen tutkintonsa, oli hän kuluttanut kahdeksan tai
kymmenen tuhatta frangia yli sen määrän, minkä hänen vanhempansa
olivat hänelle varanneet. Hän lähestyi nyt Eugénieta, suuteli häntä
kummallekin poskelle ja antoi hänelle pienen työlaukun, jossa oli
kullatusta hopeasta valmistetut työkalut naiskäsitöitä varten.
Kilpeen oli somasti kaiverrettu kirjaimet E.G. Kun Eugénie aukaisi
laukun, valtasi hänet niin odottamaton ja täydellinen ilo, että
hän punastui ja alkoi vavista, kuten nuorten tyttöjen on tapa.
Hän suuntasi katseensa isäänsä, ikäänkuin kysyäkseen, saisiko
ottaa lahjaa vastaan, ja herra Grandet sanoi: "ota, tyttöseni!"
äänenpainolla, jota tuskin näyttelijä voisi matkia. Kaikki kolme
Cruchot'ta tunsivat asemansa menetetyksi nähdessään sen riemullisen
ja merkitsevän silmäyksen, jonka rikas perijätär loi Adolf des
Grassins'iin. Tytöstä tuntui nähtävästi lahjan arvo suunnattomalta.

Herra des Grassins tarjosi Grandet'lle nuuskaa, otti itsekin, puisti
nuuskan hiutaleet kunnialegionan nauhalta, joka riippui hänen sinisen
nuttunsa napinlävessä, ja katsahti Cruchot'ihin, ikäänkuin olisi hän
tahtonut sanoa:

-- Väistäkääpäs, jos voitte, tämä isku!

Rouva des Grassins suuntasi silmänsä sinisiin maljakoihin, joissa
Cruchot'iden kukkaset olivat ja katseli niitä pilkallisesti. Kun
asema oli käynyt näin vaaralliseksi, jätti abbé Cruchot muun seuran
kamiinin ääreen, lähti salin perälle, vieden Grandet'n mukanaan
ikkunakomeroon, kauvas Grassins'eista.

-- Nuo ihmiset, kuiskutti pappi saiturin korvaan, heittävät rahansa
ulos ikkunasta.

-- Ei haittaa, kun ne putoo minun kellariini, vastasi vanha
viiniporvari.

-- Jos te olisitte tahtonut antaa tyttärellenne kultasakset, olisitte
sen hyvin voinut itse tehdä, väitti pappi.

-- Annan hänelle enemmän kuin saksia, sanoi Grandet.

-- Veljenpoikani on nauta, ajatteli pappi, katsahtaen presidenttiin,
jonka sekava tukka teki hänen ruskeat piirteensä vielä rumemmiksi.
Eikö hän nyt voinut keksiä edes mitään pikkurihkamaa, joka olisi
näyttänyt joltakin?

-- Emmekö käy käsiksi peliin, rouva Grandet, sanoi rouva des Grassins.

-- Me otamme kaikki osaa, muodostamme kaksi pöytäkuntaa.

-- Koska nyt on Eugénien juhlapäivä, niin toimittakaa arvonta
molemmat lapset lukuunotettuina, sanoi isä Grandet.

Muinoinen tynnyrintekijä, joka ei koskaan itse ottanut peliin osaa,
tarkoitti tytärtään ja Adolfia.

-- Nanon, tuo pöytä tänne.

-- Tahdommepa auttaa teitä, neiti Nanon, sanoi rouva des Grassins
reippaasti, itse riemuiten siitä ilosta, jonka oli Eugénielle
tuottanut.

-- En ole koskaan elämässäni ollut niin iloinen kuin nyt, sanoi
hänelle tuleva perijätär. En ole milloinkaan nähnyt mitään niin
kaunista.

-- Adolf on itse tuonut laukun Parisista ja hän on sen myöskin itse
valinnut, kuiskutti rouva des Grassins hänen korvaansa.

-- Jatka, jatka vaan, sinä kirottu juonittelija! ajatteli
presidentti; maltas, kun sinä tai miehesi joudutte käräjöimään, niin
saadaan nähdä...

Notario istui nurkassaan, katsahti levollisesti abottiin ja ajatteli:

-- Grassins'it näkevät turhan vaivan! Minun omaisuuteni sekä veljeni
ynnä veljenpoikani tekevät yhteensä yksitoistasataatuhatta frangia.
Grassins'eilla on tuskin puoltakaan siitä. Sitä paitsi on heillä
tytär. Antakoon kuinka paljon hyvänsä, perijätär ja rahat tulevat
kyllä kerran meille.

Puoli yhdeksän aikaan olivat molemmat pöytäkunnat paikoillaan.
Rouva des Grassins'in oli onnistunut sijoittaa poikansa Eugénien
viereen. Kaikki peliin osaaottavat saivat kirjavat kortit ja
sinilasiset merkit käsiinsä ja kävivät innokkaasti, vaikka kömpelön
näköisinä peliin käsiksi, samalla kun he kuuntelivat vanhan
notarion pilapuhetta. Viimemainittu teki jokaisesta leikillisiä
huomautuksiaan. Itse asiassa ajattelivat kuitenkin kaikki Grandet'n
miljoonia.

Vanha tynnyrintekijä katseli täynnänsä turhamaisuutta rouva des
Grassins'in punaisia töyhtöjä ja loisteliasta pukua, pankkiirin
sotilaallista päätä, Adolfia, presidenttiä, kirkkoherraa ja
notariota, ja ajatteli salaa:

-- Nuo kaikki ovat tulleet tänne minun taalerieni tähden. Heillä on
ikävä, mutta he kestävät sen tyttäreni vuoksi. Hih! minun tyttäreni
ei tule kummallekaan noista, yhtä vähän toiselle kuin toisellekaan.
Nuo molemmat ovat minulle vain hyviä koukkuja kalastuksiini.

Tämä yleinen iloisuus vanhassa harmaassa arkituvassa, jota kaksi
kynttilää huonosti valaisi, naurunpuuskat, joita suuren Nanonin
rukin surina säesti ja jotka vain Eugéniessa ja hänen äidissään
olivat vilpittömät, vähäpätöinen tyttöpoloinen, jota kohtaan
osotettiin niin suurta mielenkiintoa, että hän muistutti omasta
arvostaan tietämätöntä joka taholta ahdistettua metsäriistaa,
tyttönen, joka otti kaikki hänelle osoitetut ystävälliset sanat
täydestä todesta -- kaikki tuo antoi tälle kuvaelmalle surullisen
naurettavan värin. Tuollaisia kuvaelmia sattuu muuten, kuten
tunnettu, kaikkialla ja kaikkina aikoina, mutta täällä oli se saanut
tavallista yksinkertaisemman luonteen. Grandet, joka näki näiden
kahden kilpailevan perheen teeskennellyn ystävyyden läpi ja joka
ymmärsi käyttää sitä loistavasti edukseen, hallitsi ja valaisi
koko näytelmää. Siinä seisoessaan muistutti hänen koko olentonsa
sitä ainoata uutta jumaluutta, johon enää uskotaan, kullan jumalaa
kaikessa loistossaan.

Hellillä tunteilla oli täällä vain toisarvoinen asema; oikeastaan
oli niillä sijansa ainoastaan kolmessa puhtaassa sydämessä, Nanonin,
Eugénien ja hänen äitinsä. Kuinka paljon tietämättömyyttä olikaan
heidän välittömyydessään! Eugénie ja hänen äitinsä eivät tienneet
mitään Grandet'n rikkauksista; he arvostelivat elämän tapahtumia
kalpeiden ajatustensa valossa ja tunsivat yhtä vähän kunnioitusta
kuin ylenkatsetta rahaa kohtaan, he kun olivat tottuneet olemaan
sitä ilman. Heidän tunteensa, joita heidän tietämättään loukattiin,
mutta jotka heissä olivat varsin voimakkaat, heidän koko sisäinen
elämänsä teki heidät omituisiksi poikkeusilmiöiksi tässä seurassa,
jossa kaikki muut arvostelivat elämää vain aineellisten näkökantojen
mukaan. Kuinka surullinen onkaan ihmiskohtalo siinä, että kaikki
onnentunne perustuu tietämättömyyteen!

Samalla hetkellä, kun rouva Grandet voitti kuusitoista sous'ta,
suurimman voiton, mikä tässä huoneessa oli koskaan voitettu, ja kun
suuri Nanon naurahti ilosta, nähdessään emäntänsä ottavan haltuunsa
tuon suuren rahamäärän, samalla hetkellä koputettiin ovelle niin
voimakkaasti, että naiset hypähtivät tuoleiltaan.

-- Noin ei koputa kukaan saumurilainen, sanoi notario.

-- Kuinka voikin tuollaista melua pitää! virkkoi Nanon. Tahtovatko ne
särkeä meidän ovemme?

-- Kuka piru siellä on? huusi Grandet. Nanon otti toisen kynttilöistä
ja lähti avaamaan Grandet'n saattamana.

-- Grandet, Grandet! huusi hänen vaimonsa, joka epämääräisen pelon
valtaamana syöksyi huoneen ovea kohti.

Kaikki pelaajat katsahtivat toisiinsa.

-- Katsokaamme mekin! sanoi herra des Grassins. Nuo iskut oveen
tuntuvat tietävän jotain onnettomuutta.

Samassa hetkessä sai herra des Grassins nähdä nuoren miehen, joka
kahta valtavaa arkkua ja matkalaukkua kantavan palvelijan seurassa
astui sisään. Herra Grandet kääntyi nopeasti vaimonsa puoleen ja
sanoi hänelle:

-- Rouva Grandet, menkää jatkamaan peliänne. Minä pidän tästä
herrasta huolta.

Tämän sanottuaan poistui hän ja työnsi rajusti kiinni oven. Jälelle
jääneet palasivat paikoilleen, kuitenkaan peliä jatkamatta.

-- Onko tulija Saumurista, herra des Grassins? kysyi tämän vaimo.

-- Ei, hän on matkustavainen.

-- Hän tulee varmaankin Parisista.

-- Niinpä kyllä, sanoi notario, ottaen taskustaan tuumanpaksuisen
vanhan kellonsa, joka oli tanakkatekoinen kuin hollantilainen
kauppalaiva, kello on yhdeksän. Tulimmaista! Postivaunut eivät
myöhästy minuuttiakaan.

-- Onko tuo herra nuori? kysyi abotti Cruchot.

-- On, vastasi herra des Grassins. Hänen matkatavarainsa täytyy
painaa keskimäärin kolme sataa kiloa.

-- Nanonhan ei palaakaan, sanoi Eugénie.

-- Hänen täytyy olla teidän sukulaisenne, sanoi presidentti.

-- Jatkakaamme peliämme, virkkoi rouva Grandet lempeällä äänellä.
Herra Grandet'n äänestä huomasin, että hän oli huonolla päällä;
ehkäpä hän ei pidä siitä, että huomaa meidän keskustelleen hänen
asioistaan.

-- Neiti, sanoi Adolf naapurilleen, hän on varmaankin serkkunne
Grandet, hauska nuori mies, jonka olen joskus nähnyt herra de
Nucingenin tanssiaisissa.

Adolf ei voinut jatkaa, sillä hänen äitinsä polki häntä jalalle.
Pyydettyään pojalta ääneen pari sous'ta panostaan varten, sanoi hän
tämän korvaan:

-- Osaatko pitää suusi kiinni, tyhmyri!

Samassa palasi Grandet ilman suurta Nanonia, jonka askeleet,
samoinkuin tavarankantajankin kuuluivat porraskäytävästä. Grandet'n
seurassa astui sisään muukalainen, joka jo jonkun ajan oli
pitänyt koko seuran uteliaisuutta ja mielikuvitusta sellaisessa
jännityksessä, jota voi ehkä verrata siihen, mikä syntyy kun etana
ilmestyy mehiläispesään tai riikinkukko kanatarhaan.

-- Istukaa lieden ääreen, sanoi Grandet hänelle. Ennenkuin nuori
muukalainen istuutui, tervehti hän kohteliaasti koko seuraa. Miehet
nousivat vastaamaan tervehdykseen ja naiset kumarsivat juhlallisesti.

-- Teillä on varmaankin kylmä, herrani? sanoi rouva Grandet; te
tulette ehkä...?

-- Tuollaisia ovat naiset, sanoi vanha viinitarhuri, katsahtaen
kirjeensä takaa, jota piti kädessään, jättäkää toki nuoriherra
rauhaan!

-- Mutta, isä, herra tarvitsee ehkä jotain, sanoi Eugénie.

-- Hänellä on kieli, millä puhua, vastasi viiniporvari jyrkästi.

Ainoa, joka tunsi hämmästystä tämän välikohtauksen johdosta, oli
juuri tullut muukalainen. Muut olivat jo tottuneet Grandet'n
yksinvaltiaaseen käytöstapaan. Vieras oli noussut viimeisten
kysymysten ja vastausten aikana, asettunut seisomaan selkä kamiiniin
päin ja nostanut toisen jalkansa tulta vasten, lämmittääkseen
kenkänsä anturaa, ja sanoi nyt Eugénielle.

-- Serkkuni, kiitän teitä, olen syönyt Tours'issa. Ja, lisäsi hän,
katsoen Grandet'hen, en kaipaa myöskään mitään, en ole edes väsynyt.

-- Herra tulee pääkaupungista? kysyi rouva des Grassins.

Kun herra Charles -- se oli Parisin Grandet'n pojan nimi -- kuuli
itseään puhuteltavan, otti hän esille pienen nenäkakkulan, joka
riippui ketjusta hänen kaulassaan, pani sen oikeaan silmäänsä
tarkastellakseen pöytää ja sen ääressä istuvia ihmisiä, tähysti
sangen nenäkkäästi rouva des Grassins'ia, ja vastasi sitten, kaikkia
kyllin katseltuaan.

-- Kyllä, rouva. -- Te pelaatte arpapeliä; jatkakaa, minä pyydän, se
on liian hauskaa, jotta sitä voisi jättää kesken.

-- Olinhan heti siitä varma, että serkku se on, ajatteli rouva des
Grassins heittäen vieraaseen pikaisia tutkivia silmäyksiä.

-- Seitsemän viidettä, huusi vanha abbé. Huomatkaahan toki, rouva des
Grassins, eikö se ollut teidän numeronne?

Herra des Grassins pani pelimarkkansa vaimonsa numerolle; mutta
jälkimäinen, pahojen aavistusten valtaamana, katseli vuoroin Parisin
serkkua vuoroin Eugénieta, ajattelematta enää peliä. Nuori perijätär
heitti tavan takaa salaisia silmäyksiä serkkuunsa, ja pankkiirin
rouvan oli helppo niissä huomata kasvavan ihmettelyn ja ihailun.



Toinen luku.


Herra Charles Grandet, kaunis kahdenkolmatta vuotias nuori mies,
oli tällä hetkellä hienoine käytöstapoineen omituinen poikkeusilmiö
näiden kunnon maakuntalaisten keskellä, jotka kukin kohdaltansa
panivat tarkkaan merkille hänen eleensä voidakseen niistä myöhemmin
tehdä pilaa.

Kahdenkolmatta vuotias on useassa tapauksessa vielä lapsi. Sadasta
kahdenkolmatta ikäisestä olisi varmaankin yhdeksänkymmentä yhdeksän
käyttäytynyt samalla tavalla kuin Charles Grandet. Muutamia päiviä
ennen kuvattua iltaa, oli hänen isänsä hänelle ehdottanut, että hän
lähtisi joksikin kuukaudeksi setänsä luo Saumuriin. Ehkä oli Parisin
Grandet'lla mielessä rikas veljentytär. Charles, joka matkusti ensi
kertaa maaseudulle, oli päättänyt esiintyä siellä maailmanmiehen
koko ylemmyydellä, saattaa koko kyläkunta loistollaan varjoon,
alottaa siellä uusi ajanjakso ja tuoda sinne kaikki parisilais-elämän
keksinnöt. Sanalla sanoen, hän oli päättänyt käyttää Saumurissa
enemmän aikaa kynsiensä kunnossapitoon kuin Parisissa ja esiintyä
puvustonsa puolesta kaikella sillä hienoudella, jonka moni nuori
maailmanmies mukavuutensa tähden usein laiminlyö.

Charles oli sentähden ottanut mukaansa Parisista kauneimman
metsästyspuvun, kauneimman pyssyn, kauneimman jahtipuukon ja
kauneimman tikarintupen. Niinikään oli hänellä matkassaan mitä
suurinta kekseliäisyyttä todistava valikoima erilaisia liivejä:
hänellä oli harmaita, valkeita, mustia, ruskeita, kullankirjavia,
helyillä koristettuja, täplikkäitä, kaksinkertaisia, pysty- ja
kääntökauluksisia, ylös saakka kiinnitettäviä, kultanappisia. Hän
toi muassaan kaikenlaatuisia siihen aikaan käytettyjä kauluksia
ja kaulaliinoja. Hänellä oli kaksi Buisson-pukua, ja hänen
liinavaatteensa olivat hienointa lajia. Matkassaan oli hänellä
myöskin äitinsä lahjoittama kaunis kullattu vaatetuslippaansa.
Häneltä ei puuttunut mitään täydellisen keikarin varustuksista.
Niinpä ei saa unhottaa pientä ihastuttavaa kirjoitustelinettä, minkä
hän oli saanut ainakin omasta mielestään rakastettavimmalta kaikista
naisista, Anettelta, joka nyt aviopuolisona ikävissään matkusteli
Skotlannissa, epäluulojen uhrina, pakoitettuna hetkeksi uhraamaan
onnensa. Charles'illa oli kaunista paperia varta vasten matkassaan
kirjoittaakseen kirjeen joka neljästoista päivä tälle naiselle.

Hänellä oli siis kaikki mahdolliset parisilaiset ylellisyystarpeet
mitä ajatella saattaa, aina ratsupiiskasta lähtien, joka kelpaa
kaksintaisteluun manaamiseen, hienosti kaiverrettuihin pistooleihin
saakka, joilla kaksintaistelu suoritetaan -- siis kaikki ne
työkalut, joita nuori tyhjäntoimittaja tarvitsee pitääkseen puolensa
elämässä. Koska hänen isänsä oli kehoittanut häntä matkustamaan
vaatimattomasti, ilman palvelijaa, oli hän tullut hänelle yksin
varatuissa postivaunuissa; hän ei tahtonut pilata omia hienoja
matkavaunujaan, mitkä olivat määrätyt hänen Anetteansa varten, joka
tulisi häntä tapaamaan ensi kesäkuussa Badenin terveyslähteille.

Charles oli odottanut kohtaavansa setänsä luona satoja vieraita,
saavansa ottaa osaa riistanajoon setänsä metsissä ja elää joka
suhteessa linnanisäntien elämää. Hän ei ollut luullut tapaavansa
setäänsä Saumurissa vaan oli täällä kysellyt vain tietä Froidfondiin;
mutta saatuaan tietää hänen olevan kaupungissa, luuli hän tapaavansa
hänet suuresta linnasta. Hän oli tätä ensi kohtausta varten antanut
teettää keikarimaisen, yksinkertaisen loisteliaan matkapuvun, jonka
vaikutus oli ihastuttava -- käyttääksemme tuota sanaa, jolla näinä
aikoina merkitään jonkun asian tai ihmisen erikoinen täydellisyys.
Tours'issa oli hän antanut peruukintekijän kähertää kauniin ruskean
tukkansa; hän oli siellä myöskin vaihtanut liinavaatteensa ja
sitonut kaulaansa mustan silkkiröyhelön, joka yhdessä pyöristetyn
kauluksen kanssa muodosti hauskan puitteen hänen valkeille, iloisille
kasvoilleen. Puoleksi napitettu matkatakki oli lujaan kiinnitetty
hänen vyötärensä ympäri, sallien kuitenkin kasimiriliivin ja sen alla
olevan toisen valkean liivin tulla näkyviin. Huolimattomasti taskuun
pistetty kello oli lyhyellä kultaketjulla kiinnitetty napinreikään.
Hänen harmaat housunsa olivat sivulta napitetut ja niiden saumat
olivat mustalla silkkiompeleella kaunistetut. Kädessään heilutteli
hän sulavasti kultapäistä koristeltua keppiä, jonka kädensija ei
turmellut hänen harmaiden hansikkaidensa tuoreutta. Myöskin hänen
lakkinsa todisti erinomaista makua.

Ainoastaan parisilainen hienoston piireistä saattoi esiintyä tällä
tavoin, joutumatta naurun alaiseksi, levittää itsetyytyväisyyden
sopusoinnun kaikkien näiden turhanaikaisten korujen ylle, joita
vielä säesti nuoren miehen rohkea katse, miehen, jolla oli hyviä
pistooleja, tarkka käsi ja oma Anettensa.

Se, joka tahtoo täysin käsittää saumurilaisten ja nuoren
parisilaisen hämmästyksen, sen eloisuuden, minkä tämän muukalaisen
hienous loi tuvan harmaihin varjoihin ja niihin olentoihin, jotka
muodostivat tämän perhekohtauksen -- hän kuvitelkoon Cruchot'ita
tuona hetkenä. Kaikki kolme ottivat nuuskaa nenäänsä eivätkä enää
muistaneet pudistaa päältään niitä keltaisia ja mustia jyväsiä,
jotka putoilivat heidän kellertäville paidanröyhelöilleen. Heidän
pehmeät kaulaliinansa ottivat varsin mielivaltaisia muotoja ja heidän
liinavaatteensa, joita heillä oli sellainen määrä, että niiden
pesu suoritettiin vain puolivuosittain, olivat laatikoissa saaneet
harmahtavan, makaantuneen värin. Niissä näkyi ikävästi vanhuuden
merkit. Miesten kasvot, yhtä kuluneet kuin heidän nukkavierut
takkinsa, yhtä poimuiset kuin heidän housunsa, tekivät väsähtäneen ja
irvistelevän vaikutuksen.

Huolimattomuus koko muuhun puvustoon nähden, joka oli kauttaaltaan
epätäydellinen ja iloton kuten usein on tapa maaseudulla, missä
ihmiset eivät pukeudu toistensa tähden, vaan missä jokainen
paljoksuu hansikkaparin hintaa, säesti Cruchot'iden koko muuta
olemusta. Muotipelko olikin ehkä ainoa seikka, jossa Grassins'it ja
Cruchot'laiset täydellisesti olivat samalla kannalla.

Parisilainen tarttui lorgnettiinsa tutkiakseen huoneen kalustoa,
laattian palkkeja ja seinien väriä, johon kärpäset olivat jättäneet
niin runsaasti merkkejä, että ne olisivat riittäneet tietosanakirjan
pisteiksi. Myöskin loton pelaajat kohottivat neniänsä ja tähystelivät
muukalaista yhtä suurella ihmetyksellä kuin jos heillä olisi ollut
kiraffi edessään. Herra des Grassins ja hänen poikansa, joille
maailmanmiehen näky ei ollut outo, yhtyivät kuitenkin tähyilemään
naapuriensa kanssa, olipa että siihen vaikutti yleinen mieliala tai
halu osottaa hyväksymistään ja tulkita se naapureilleen merkitsevällä
silmäniskulla:

-- Kas tuommoisia ollaan Parisissa.

Kaikki voivat muuten mielin määrin uutta tulokasta tarkastaa
pelkäämättä loukkaavansa talon isäntää. Grandet oli syventynyt
pitkään kirjeeseen, jota hän piti kädessään, ja oli ottanut
sitä varten pöydältä ainoan kynttilän, välittämättä sen enempää
vieraistaan.

Eugénie, jolle moinen puvun ja mieskohtaisen esiintymisen
täydellisyys, oli ennestään kokonaan tuntematon, luuli näkevänsä
orpanassaan taivaallisista korkeuksista alas astuneen olennon.
Suloisella mielihyvällä hengitti hän tuoksua, joka lähti vieraan
kiiltävästä, kauniisti käherretystä tukasta. Hän olisi tahtonut
kädellään koskettaa tämän hansikoiden hienoa nahkaa. Hän kadehti
hänen pieniä käsiään, hänen hipiäänsä, hänen piirteidensä tuoreutta
ja hienoutta. Lyhyesti, jos voisi vertauksen avulla kuvata sitä
vaikutusta, minkä nuori keikari teki tähän kokemattomaan tyttöseen,
joka tähän saakka oli parsinut sukkia ja paikkaillut isänsä pukuja
ja jonka elämä oli kulunut näiden likaisten seinäin sisäpuolella
hiljaisen kadun varrella, jossa tuskin sai nähdä enempää kuin yhden
henkilön käyvän ohi tunnissa -- tässä tytössä herätti hänen orpanansa
näkeminen suloista mielihyvää, samanlaista, jonka saa nuoressa
miehessä aikaan joku niistä haaveellisista, Westallin piirtämistä
naiskuvioista englantilaisissa matkalaukuissa, kuvioista, jotka ovat
niin hienolla tavalla piirretyt että pelkää näiden taivaallisten
olentojen henkäyksestäkin häviävän olemattomiin.

Charles otti taskustaan kirjaillun nenäliinan, Skotlannissa
matkustavan maailmannaisen käsialaa. Kun Eugénie näki tämän hienon
käsityön, mikä oli rakastavalla kädellä tehty aikoina, jotka olivat
menneet rakkaudelta hukkaan, tarkkaili hän uteliaana orpanaansa
nähdäkseen aikoiko tämä todella käyttää sitä. Orpanan käytöstapa,
hänen kädenliikkeensä, hänen tarkoituksellinen suorasukaisuutensa,
hänen välinpitämättömyytensä lipasta kohtaan, joka oli tuottanut
niin paljon iloa rikkaalle perijättärelle ja jota hän joko piti
arvottomana tai naurettavana, ja lopuksi kaikki se hänessä, mikä
loukkasi Cruchot'laisia ja Grassins'eja, miellytti tyttöä niin
suuresti, että saattoi olla varma siitä, että hän nukuttuaan näki
unta tästä ihmeellisestä fenix-linnusta.

Pelinumeroja vedettiin yhä hitaammin ja kohta lotto kokonaan lakkasi.
Suuri Nanon astui sisään ja sanoi kovalla äänellä:

-- Antaisiko rouva puhtaita lakanoita, jotta voin tehdä tälle
herralle vuoteen.

Rouva Grandet lähti Nanonin mukaan. Rouva Grassins sanoi silloin
matalalla äänellä.

-- Kukin pitäköön rahansa, jättäkäämme peli.

Jokainen otti kaksi sou'ta vanhassa kukkarossa säilytetystä
pohjarahastosta pöydältä. Koko seura liikahti ja teki neljänneskäänteen
tulta kohti.

-- Te olette siis lopettanut? kysäsi Grandet jättämättä kirjettään.

-- Kyllä, vastasi rouva des Grassins, mennen istumaan Charles'in
viereen.

Eugénie, antautuen niihin ajatuksiin, jotka ensi kertaa herännyt
lemmentunne nuoressa tytössä herättää, lähti hiljaa huoneesta
mennäkseen auttamaan äitiään ja Nanonia. Jos joku taitava rippi-isä
olisi pannut hänet tunnustuksille, olisi hän varmaan tälle myöntänyt,
ettei hän ajatellut enemmin äitiään kuin Nanoniakaan, vaan että
häntä ajoi vastustamaton halu pitää huolta orpanansa huoneesta,
katsoa, ettei mitään sieltä puuttuisi, ja järjestää kaikki siellä
mahdollisimman hyvään kuntoon, jotta huone näyttäisi niin hienolta
ja siistiltä kuin suinkin. Eugénie uskoi, että hän yksin saattoi
ymmärtää orpanansa maun ja mielihalut.

Hän tulikin itse asiassa oikeaan aikaan osottaakseen äidilleen ja
Nanonille, jotka tekivät paluuta, että kaikki oli vasta puolitiessä.
Hän antoi suurelle Nanonille määräyksen lämmittää lieden edessä
vuoteen lakanat; itse peitti hän vanhan pöydän liinasella ja teroitti
Nanonin mieleen, että tämän piti vaihtaa liinaa joka aamu. Hän
sai äitinsä vakuutetuksi, että oli välttämätöntä virittää kelpo
tuli kamiiniin, ja käski Nanonin, isälle mitään puhumatta, noutaa
eteisestä suuren kantamuksen puita. Sitten juoksi hän etsimään
kätköistä kiiltävän tarjottimen, joka oli vanhan La Bertellièren
peruja, kuussyrjäisen kristallilasin, pienen kullatun lusikan,
jonka siloitus kuitenkin oli jo pahasti kulunut, vanhanaikaisen
pullon, johon oli kaiverrettu lemmenjumalia, ja asetti kaikki
voitonriemuisena kamiinin nurkalle. Hänessä oli neljännestunnin
ajassa herännyt enemmän ajatuksia kuin koko muun elämänsä aikana.

-- Äiti, sanoi hän sitten, orpanani ei varmaankaan kärsi
talikynttilän hajua. Jos ostaisimme vahakynttilän?...

Ja hän lähti kepeänä kuin lintu etsimään kukkaroaan, josta otti
kuukausrahansa, sata sou'ta.

-- Tuoss' on, Nanon, käy nopeaan.

-- Mutta mitä sanoo isäsi?

Tämän peloittavan kysymyksen teki rouva Grandet, kun hän näki
tyttärensä tulevan kantaen kädessään vanhasta Sevres'in porsliinista
valmistettua sokerirasiaa, jonka Grandet oli tuonut Froidfondin
linnasta.

-- Ja mistä otat sokerin? Oletko hullu?

-- Äiti, Nanon voi ostaa sokeria samalla kertaa kuin vahakynttilänkin.

-- Entäs isäsi?

-- Mutta onko kohtuullista, ettei hän sallisi tarjottavan lasia
sokerivettä veljenpojalleen. Muuten, ei hän huomaa koko asiaa.

-- Isäsi huomaa kaikki, sanoi rouva Grandet, nostaen päätään.

Nanon vitkasteli, sillä hän tunsi herransa.

-- Mutta menehän nyt, Nanon, kun tänään on minun syntymäpäiväni,
sanoi Eugénie, isäänsä matkien.

Nanon päästi leveän naurun, kuullessaan ensi kertaa elämässään nuoren
emäntänsä laskevan leikkiä, ja totteli.

Sillä aikaa kun Eugénie ja hänen äitinsä koettivat parhaansa mukaan
somistaa huonetta, jonka Grandet oli määrännyt veljenpojalleen,
sai tämä nauttia erinomaista huomaavaisuutta rouva des Grassins'in
puolelta.

-- Olettepa varsin päättäväinen, herraseni, sanoi rouva, kun voitte
näin jättää talvisen Parisin huvitukset, tullaksenne tänne Saumuriin.
Mutta, jollemme teitä pahoin säikytä, niin takaanpa, että voitte
täälläkin viettää hupaisia hetkiä.

Samalla heitti rouva Charles'iin oikean maaseutulaissilmäyksen --
sellaisen, mikä on yhtä ominainen maaseudun naisille kuin papeille,
joille jokainen nautinto on synti ja rikos.

Charles tunsi niin suurta ikävää siinä istuessaan, kaukana siitä
avarasta linnasta ja loistosta, jonka hän oli kuvitellut kuuluvan
setänsä ympäristöön, että rouva des Grassins tarkemmin katsoen
sentään oli hänestä kuin puolittain himmentynyt kuva jostakin hänen
parisilaisittaristaan. Charles vastasikin sentähden kohteliaasti
hänelle osotettuun vieraskutsuun ja antautui keskusteluun, jonka
kestäessä rouva des Grassins asteettain hiljensi ääntään saadakseen
sen sopusointuun tiedonantojensa tutunomaisuuden kanssa. Hänellä
ja Charles'illa oli varma tarve uskoutua toisilleen. Kun siis
ensimäiset sievistelevät lauseparret olivat vaihdetut, saattoi viekas
pikkukaupungin rouva kuiskata Charles'ille tarvitsematta peljätä,
että muut, jotka puhuivat, niinkuin koko Saumur tähän aikaan, viinin
kaupasta, häntä kuulisivat.

-- Jos sallisitte meille kunnian nähdä teidät luonamme, tekisitte
sillä varmaan yhtä suuren ilon miehelleni kuin minulle. Meidän
perheemme on ainoa Saumurissa, jossa voitte tavata sekä korkeamman
porvariston että aatelin. Niinhyvin edellinen kuin jälkimäinen
kunnioittaa yhtä suuressa määrässä miestäni -- sen voin ylpeydellä
teille vakuuttaa. Niinpä teemmekin parhaamme tarjotaksemme heille
edes jotain hupia täällä syrjäkylässä. Hyvä jumala, kuinka tulette
ikävystymään, jos jäätte herra Grandet'n luo. Setänne on kauppasielu
eikä ajattele muuta kuin viinisatojaan, tätinne on ikävä pikku
pyhimys, jonka päähän ei mahdu yhtaikaa kahta ajatusta, ja orpananne
on pieni tyttölepakko, vailla kasvatusta ja seuratapoja, eikä kelpaa
muuhun kuin parsimaan pyyhinliinoja.

-- Tuo rouva ei ole hullumpia, ajatteli Charles Grandet, vastaten
kohteliaisuuksilla naapurinsa kiemailuihin.

-- Näyttääpä siltä kuin tahtoisit anastaa itsellesi herra vieraamme,
sanoi nauraen paksu suuri pankkiiri.

Kuultuaan tämän huomautuksen vaihtoivat notario ja presidentti
pari ilkeämielistä sanaa; mutta pappi katsoi viekkaasti rouva des
Grassins'ia kohti ja sanoi otettuaan ajatuksensa vahvikkeeksi
annoksen nuuskaa ja tarjottuaan sitä senjälkeen muillekin:

-- Kukapa voisi paremmin kuin arvon rouva lausua vieraalle Saumurin
tervehdykset?

-- Kuinka niin! mitä tarkoitatte? kysyi herra des Grassins.

-- Tarkoitan teidän, rouvan, Saumurin kaupungin ja vieraan parasta,
herraseni, vastasi viekas vanhus siirtyen lähemmäs Charles'ia.

Kirkkoherra Cruchot ei näköjään ollut koko aikana huomaavinaan
Charles'in ja rouva des Grassins'in keskustelua, mutta arvasi
kuitenkin hyvin sen sisällön.

-- En tiedä, herrani, vieläkö minua muistatte, sanoi, vihdoin Adolf,
pakoittautuen mahdollisimman välinpitämättömän näköiseksi. Minulla on
kerran ollut ilo olla teidän vastatanssijananne paroni de Nucingenin
kutsuissa, ja...

-- Muistan vallan hyvin, vastasi Charles, hämmästyneenä siitä, että
oli jo joutunut yleisen huomion keskipisteeksi.

-- Herra on teidän poikanne? kysyi hän rouva des Grassins'ilta.

Kirkkoherra loi ilkeän silmäyksen äitiin.

-- Kyllä, herra, vastasi jälkimäinen.

-- Te olitte siis vallan nuorena Parisissa? kysyi Charles nuorelta
herra des Grassins'ilta.

-- Kysyttekin, virkkoi pappi, me lähetämme lapsemme, Babyloniin heti
kohta kun ne vieraantuvat imettäjästä.

Rouva des Grassins loi kirkkoherraan syvän hämmästyneen katseen.

-- Täytyy tulla maaseudulle, jatkoi pappi, jos mieli tavata naisia,
jotka neljääkymmentä käydessään ovat yhtä nuorekkaita kuin rouva
des Grassins, siitä huolimatta, että heidän poikansa kohta ovat
lakitieteen kandidaatteja. Muistanpa vielä kuin eilispäivän sen ajan,
jolloin nuoret herrat ja neidit nousivat tuoleilleen nähdäkseen
teidän tanssivan, rouvani. Teidän valloituksenne...

-- Sinä vanha konna! ajatteli rouva des Grassins. Mahdatkohan arvata
tarkoitukseni?

-- Näyttääpä siltä kuin olisi täällä mahdollisuuksia valloituksiin,
ajatteli Charles, napitti pitkäntakkinsa, pani kätensä liivin
aukeamaan ja heitti katseen huoneen päästä päähän, jäljitellen Lord
Byronin asentoa Chantreyn tunnetussa maalauksessa.

Se tarkkaavaisuus, jolla isä Grandet oli syventynyt kirjeensä
lukemiseen, jäi yhtä vähän notariolta kuin presidentiltä
huomaamatta. Molemmat koettivat arvailla kirjeen sisältöä ukon
tuskin huomattavista kasvojen väreistä, joita kynttilä valaisi.
Tynnyrintekijä saattoi vaivoin säilyttää piirteidensä tavallisen
jäykkyyden. Lukija voi arvata, kun hän saa tietää sen sisällön,
kuinka kovalle koetukselle ukko Grandet oli pantu:

    Veliseni!

    Onpa jo kulunut kaksikolmatta vuotta siitä kuin viimeksi
    toisemme näimme. Minun häissäni tapasimme viime kerran toisemme
    ja iloisina erosimme kukin haarallemme. Enpä voinut silloin
    aavistaa, että sinä kerran olisit oleva ainoana tukena sille
    suvulle, jonka menestyksestä silloin niin suuresti iloitsit.
    Kun tämä kirje tulee käsiisi, ei minua enää ole olemassa.
    Olen vararikon edessä, ja sen häpeän yli en jaksa elää. Olen
    vitkastellut kuilun partaalla toivossa että voisin pelastaa
    asemani. Nyt täytyy minun hypätä alas kuiluun. Kaksi vararikkoa,
    vaihtovälittäjäni ja Roguinin, notarioni, on vienyt viime roponi
    ja nyt olen puilla paljailla. Minun on tuskallista ajatella
    että olen velkaa enemmän kuin neljä miljoonaa voimatta maksaa
    saamamiehilleni enempää kuin viisikolmatta sadalta. Onnettomuuden
    lisäksi on viinieni hinta laskemassa syystä että teidän
    satonne on ollut niin runsas. Kolmen päivän kuluttua on Parisi
    sanova: herra Grandet oli lurjus! Saan viedä häpeällä hiukseni
    hautaan. Riistän pojaltani hänen nimensä, jonka olen liannut,
    sekä hänen äitinsä perinnön. Hän ei tiedä mistään, onneton
    poikani, jota jumaloin. Olemme sanoneet toisillemme hellät
    jäähyväiset. Kaikeksi onneksi ei poikani huomannut, että viime
    jäte elinvoimaani lyyhistyi kokoon tuona hetkenä. Onko hän minut
    kerran kiroova? Veljeni, veljeni, lastemme kirous on hirveä! He
    voivat vedota meidän tuomiostamme, mutta heidän on peruuttamaton.
    Grandet, sinä olet vanhempi veljeni, sinun tulee minua auttaa:
    suojele minun hautaani Charles'in katkerilta sanoilta! Veljeni,
    jos kirjoittaisin sinulle verelläni ja kyynelilläni, en voisi
    niillä tulkita niin suurta tuskaa kuin tällä kirjeellä; jos
    voisin itkeä, jos voisin vuodattaa vereni, olisin jo kohta
    kuollut enkä kärsisi enää. Nyt kärsin ja katselen kuolemaa kuivin
    silmin. Sinä olet nyt Charles'in isä. Hänellä ei ole mitään
    sukulaisia äidin puolelta -- itse tiedät, minkätähden. Miksi
    en ottanutkin huomioon yhteiskunnallisia ennakkoluuloja? Miksi
    kuulinkin rakkauden ääntä? Miksi meninkin naimisiin hienon herran
    tyttären kanssa? Charles'illa ei ole mitään sukua. Oi onnetonta,
    onnetonta poikaani!... Usko minua, Grandet, en rukoile sinulta
    apua itselleni -- eikähän sinun omaisuutesi riittäisi peittämään
    kolmen miljoonan vajausta mutta poikani puolesta sinua rukoilen.
    Minä nostan rukoillen käteni sinua kohti, kuoleman hetkellä
    uskon sinulle poikani. Ilman tuskaa katselen pistoolejani,
    ajatellessani, että sinä olet Charles'in isä. Hän piti minusta;
    olin aina hyvä hänelle, en milloinkaan häneltä mitään kieltänyt
    -- toivon ettei hän ole minua kiroova. Muuten, sinä olet itse
    näkevä, että hänellä on äitinsä hellä sydän, hän ei ole koskaan
    tuottava sinulle surua. Poika parka! tottuneena iloon ja loistoon
    ei hän tunne mitään niistä kieltäymyksistä, joita me molemmat
    olemme kerran kokeneet... Ja nyt on hän rutiköyhä -- ja yksin.
    Niin, kaikki hänen ystävänsä jättävät hänet, ja minä, minä olen
    syynä hänen häpeäänsä. Ah, toivoisinpa, että käsivarteni olisi
    kyllin voimakas lennättääkseen hänet yhdellä heitolla taivaihin,
    äitinsä luo. Hulluutta! Käännyn takaisin omaan ja Charles'in
    onnettomuuteen. Olen lähettänyt poikani luoksesi, jotta
    säälivällä tavalla ilmoittaisit hänelle kuolemastani ja hänen
    tulevasta kohtalostaan. Ole hänelle isänä, hyvänä isänä. Älä
    riistä yhdellä iskulla häneltä hänen joutilasta elämäntapaansa.
    Sillä voisit hänet tappaa. Rukoilen häneltä polvillani, ettei hän
    tekisi minua vastaan vaatimusta äitinsä perintöosasta. Mutta se
    on tarpeeton pyyntö; hänellä on kunniantuntoa, ja hän käsittää,
    ettei hän voi liittyä velkojiini. Paljasta hänelle ne kovat
    elämänehdot, joihin olen hänet saattanut; ja, jos hän säilyttää
    minut rakkaassa muistossa, sano hänelle minun puolestani, ettei
    kaikki ole häneltä vielä hukassa. Työ, joka meidät molemmat teki
    kerran rikkaiksi, voi saattaa hänelle takaisin sen omaisuuden,
    jonka olen häneltä riistänyt. Ja jos hän tahtoo kuulla isänsä
    neuvoa, isänsä, joka soisi voivansa jättää hetkeksi poikansa
    tähden hautansa, lähteköön hän Intiaan. Veljeni, Charles on
    rehellinen ja rohkea nuorukainen; saata hänet matkaan, sillä hän
    kuolisi mieluummin kuin jättäisi maksamatta varat, jotka sinä
    hänelle lainaat, sillä varmaan avustat häntä lainalla -- muuten
    ei omatuntosi jätä sinua rauhaan. Ah, jos ei lapseni saa sinulta
    hellyyttä, eikä aineellista apua, olen iankaikkisuudessa vaativa
    Jumalalta kostoa kovuudellesi. Jos olisin voinut pelastaa jotain
    omaisuudestani, olisi minulla ollut oikeus pidättää hänelle
    joku määrä äitinsä perintö-osasta; mutta viime kuun suoritukset
    ovat kokonaan tyhjentäneet rahalähteeni. En olisi kuollut
    epätietoisena lapseni kohtalosta, olisin tahtonut kädenlyönnillä
    vahvistaa lupauksesi siitä, että pidät Charles'ista huolta --
    mutta nyt puuttuu minulta siihen aikaa. Kun Charles on matkalla
    luoksesi, ojennan velkojilleni selvityksen pesäni tilasta. Uskon
    voivani selkeän kirjaintilan avulla osottaa, etten ole itse
    aiheuttanut onnettomuuttani. Se täytyy minun tehdä Charles'in
    tähden. -- Hyvästi, veljeni. Olkoon Jumalan siunaus palkkasi
    siitä holhouksesta, jonka sinulle olen uskonut ja jonka varmaan,
    luotan siihen, olet ottava vastaan. Lakkaamatta on puolestasi
    rukoileva yksi ääni siinä valtakunnassa, jonne meidän kaikkien
    kerran täytyy lähteä, ja jossa minä sinä hetkenä, jona tätä
    kirjettä luet, jo olen.

                                 Victor-Ange-Guillaume Grandet.

-- Mitä juttelettekaan, sanoi isä Grandet, taittaen huolella kirjeen
ja pistäen sen liivintaskuunsa.

Hän loi veljenpoikaansa pelokkaan, tutkivan katseen, johon hän kätki
kaikki mielenliikutuksensa ja suunnitelmansa.

-- Oletteko jo lämmitellyt?

-- Olen, vallan mainiosti, rakas setä.

-- Kas, missä ovat meidän naisväkemme? huudahti setä, unohtaen että
veljenpojan piti nukkua hänen luonaan.

Samassa tulivat Eugénie ja rouva Grandet sisään.

-- Onko kaikki jo tuolla ylhäällä kunnossa? kysyi tynnyrintekijä,
joka jo oli saavuttanut vanhan kylmyytensä.

-- Kyllä, isä.

-- Siispä voitte antaa, rakas veljenpoikani, jos olette väsynyt,
Nanonin näyttää teille tien huoneeseenne. Se ei todellakaan ole
mikään hienonmaailman huone, mutta te saatte antaa anteeksi köyhälle
viinitarhurille, jolla ei aina ole äyriäkään kukkarossa. Verot
nielevät kokonaan pienet tulomme.

-- Emme tahdo olla vaivaksi, Grandet, sanoi pankkiiri. Teillä on
varmaan paljon juteltavaa veljenpoikanne kanssa. Toivotamme siis
hyvää iltaa. Huomenna näemme toisemme.

Nyt nousi koko seura ja kaikki tekivät lähtöä, kukin omaan
totuttuun tapaansa. Vanha notario etsi oven nurkasta lyhtynsä ja
tarjoutui saattamaan Grassins'it kotia. Rouva des Grassins ei ollut
varustautunut siltä varalta, että illanvietto loppuisi ennen aikaansa
ja hänen palvelijansa ei sentähden ollut vielä saapunut.

-- Suonette minulle kunnian tarjota teille käsivarteni? sanoi abbé
Cruchot rouva des Grassins'ille.

-- Kiitos. Minulla on poikani, vastasi tämä kuivasti.

-- Naisten ei tarvitse peljätä minun seurassani, sanoi kirkkoherra.

-- Anna toki käsivartesi herra Cruchot'lle, sanoi rouvalle hänen
miehensä.

Pappi kulki kaunis rouva käsipuolessaan verraten nopeasti, niin että
he pian olivat muutaman askeleen mitan päässä muusta seurasta.

-- Hän on sangen hauska, tuo nuori mies, sanoi pappi, puristaen
rouvan käsivartta. Nyt, hyvästi rypäleet, korjuu on tehty! Te voitte
sanoa jäähyväiset neiti Grandet'lle, parisilainen hänet vie. Jollei
tuo orpana ole pikiintynyt johonkin parisittareen, on Adolf-poikanne
hänessä tapaava sangen vaarallisen kilpailijan.

-- Olkaa huoleti, herra abbé! Tuo nuori mies on pian näkevä, että
Eugénie on vailla henkevyyttä ja suloa. Oletteko häntä tarkastanut?
Hän oli tänä iltana keltainen kuin vaha.

-- Olette kenties jo huomauttanut orpanaakin siitä?

-- Mikäpä olisi minua estänyt sitä tekemästä.

-- Asettukaa aina Eugénien rinnalle, rouva, niin ei teidän tarvitse
tuhlata sanoja serkusta. Nuori mies on kohta tekevä vertailun, joka...

-- Onpa hän jo luvannut syödä ylihuomenna päivällistä luonani.

-- Ah, jos vain haluaisitte, rouva... sanoi pappi.

-- Ja mitä tahtoisitte minun haluavan, herra abbé? Luuletteko
voivanne antaa minulle huonon neuvon? Olenpa jo saavuttanut
yhdeksännenneljättä ikävuoteni ilman että nimeni on saanut tahraa,
enkä pane sitä peliin, vaikka saisin sillä Suur-Mogulin valtakunnan.
Olemme molemmat siinä iässä, jossa pitäisi jo tietää mitä puhuu.
Teillä on todella, ollaksenne hengen mies, omituisia mielipiteitä.
Hyi! Sellaiset vain sopivat Faublas'lle.

-- Oletteko siis lukenut Faublas'ta?

-- En, herra abbé, mutta kyllä "Vaarallisia suhteita".

-- Ah, se kirja on paljon siveellisempi, sanoi pappi naurahtaen.
-- Mutta te saatatte minun pääni pyörälle niinkuin kenen hyvänsä
nuorenmiehen! Tahtoisinpa suoraan sanoen...

-- Niin, sanokaa pois, että aiotte neuvoa minulle ruman tien. Onhan
asia selvä. Jos tuo nuori mies, joka ei ole hullumpi, sen myönnän,
rakastuu minuun, ei hän enää ajattele serkkuaan. Parisissa, tiedän
sen kyllä, pitävät nuoret kunnon äidit sillä tavalla huolta lastensa
onnesta; mutta me elämme maakunnassa, herra abbé.

-- Se on totta, rouva.

-- Enkä minä enemmän kuin Adolfkaan suostuisi siitä hinnasta ostamaan
edes sataa miljoonaa.

-- Rouva, eipä olekaan kysymys sadasta miljoonasta. Luulenpa, että
kiusaus silloin molemmin puolin olisi ylivoimainen. Mutta olenpa
vain sitä mieltä, että kunniallinen nainen voi antautua kaikella
varovaisuudella pieneen keimailuun ilman seurauksia, ja siten täyttää
seuraelämän tapoja, jotka...

-- Niinkö arvelette?

-- Eikö meidän ole syytä puhua suutamme puhtaaksi toinen
toisellemme?... Sallitteko että niistän nenäni? Vakuutan teille,
rouva, että hän katseli teitä paljon imartelevammin lorgnettinsa läpi
kuin minua; mutta annanpa hänelle anteeksi, että hän suo suuremman
huomion kauneudelle kuin vanhuudelle...

-- Se on selvä, sanoi presidentti karkealla äänellään, että Parisin
Grandet on lähettänyt tänne poikansa naimatarkoituksissa...

-- Mutta siinä tapauksessa ei orpana toki olisi pudonnut taloon kuin
pommi, vastasi notario.

-- Se ei merkitse mitään, huomautti herra des Grassins, ukko on
toiminut kaikessa hiljaisuudessa.

-- Des Grassins, ystäväni, olen kutsunut päivälliselle tuon nuoren
miehen. Nyt täytyy sinun kutsua herra ja rouva de Larsonnièren sekä
Hautoyt ynnä heidän kauniin neiti tyttärensä; jospa hän pukeutuisi
hauskasti sinä päivänä! Hänen äitinsä puettaa hänet aivan hullusti
mustasukkaisuudesta!... -- Toivon, hyvät herrat, että tekin suotte
meille kunnian nähdä teidät vierainamme, lisäsi hän kääntyen
molempain Cruchot'iden puoleen.

-- Olette kotinne kohdalla, rouva, sanoi notario.

Erottuaan kolmesta Grassins'ista, kääntyivät kaikki kolme Cruchot'ta
kotia kohti, selvitellen päivän tapahtumia kaikella sillä
erittelykyvyllä, joka on ominainen pikkukaupunkilaisille heidän
pohtiessaan päivän merkkitapahtumia. Cruchot'laisten ja Grassins'ien
keskenäinen suhde näytti muuttuneen. Se ihmeteltävä vaisto, joka
ohjasi näiden suurten laskumestarien kaikkia toimenpiteitä, sanoi
heille, että hetkellinen liitto yhteistä vihollista vastaan oli
välttämätön. Heidän täytyi yhdistää voimansa estääkseen Eugénieta
rakastumasta orpanaan ja Charles'ia ajattelemasta Eugénieta.
Pystyisiköhän tuo parisilainen vastustamaan heidän kavalaa
ystävyyttään, heidän tuttavallisia parjauksiaan, heidän imarteluaan
ja heidän viattomia naamojaan?

Kun vieraat olivat lähteneet, sanoi herra Grandet veljenpojalleen:

-- Täytyy lähteä nukkumaan. On liian myöhäistä enää keskustella
niistä asioista, joiden vuoksi te olette tänne tullut; huomenna on
siihen aikaa. Me syömme aamiaista kello kahdeksan. Kello kaksitoista
syömme jonkun hedelmän, pienen leivänpalan ja juomme lasin
valkoviiniä; myöhemmin, kello viiden aikaan, kuten parisilaisetkin,
syömme päivällisen. Siinä päiväjärjestyksemme. Jos haluatte katsella
kaupunkia ja sen ympäristöjä, on teillä siihen yllinkyllin aikaa.
Suonette minulle anteeksi, jolleivät työni salli minun koko aikaa
pitää teille seuraa. Luultavasti saatte tavantakaa kuulla, että
minä muka olisin äveriäs: herra Grandet, herra Grandet! huudetaan
vastaanne joka puolelta. Annan heidän hokea mitä hokevat, minua eivät
he sillä vahingoita. Mutta minulla ei ole äyriäkään, minä teen vielä
tällä iällä työtä kuin nuorin turpeenvääntäjä, jolla ei ole muuta
kuin pala karua maata ja käsivartensa. Saatte ehkä pian itse kokea,
minkä arvoinen taaleri on, kun sen ansaitsee otsansa hiessä. -- Hei,
Nanon, kynttilät!

-- Toivon, että löydätte huoneestanne kaiken, mitä tarvitsette, sanoi
rouva Grandet; jos kuitenkin jotain puuttuisi, voitte huutaa Nanonia.

-- Rakas täti, luulenpa, etten kaipaa mitään. Olen tuonut itse kaikki
mukanani. Sallikaa minun toivottaa hyvää yötä teille ja nuorelle
orpanalleni!

Charles otti Nanonin käsistä sytytetyn anjoulaisen vahakynttilän,
joka oli jotenkin kellertävä väriltään ja niin tavallisten
talikynttilöiden näköinen, ettei Grandet huomannut edes tämän
ylellisyysesineen olemassaoloa.

-- Tulen näyttämään teille tietä, sanoi isä Grandet.

Sensijaan että olisi avannut oven pääkäytävään, avasikin Grandet
keittiön naapurihuoneen oven. Tämän huoneen eroitti käytävästä
suurella pitkulaisella ikkunalla varustettu ovi, mikä ei kuitenkaan
voinut estää vetoa, joka tunki sisään käytävästä. Talvella puhalteli
tuuli oven raoista niin rajusti, että, huolimatta ovenpieliin
naulituista suojuslaudoista, oli toisinajoin melkein mahdotonta pitää
huonetta siedettävän lämpimänä.

Nanon meni sulkemaan suuren portin, lukitsi salin oven ja päästi
kahleista pihalle paimenkoiran, jonka ääni oli niin sortunut, että
saattoi luulla sen sairastavan kurkkutulehdusta. Tämä julma eläin ei
totellut ketään muuta kuin Nanonia. Nämä molemmat maalaiset olennot
tunsivat toisensa.

Kun Charles näki kellastuneet ja savustuneet seinät ja kuuli
madonsyömäin porrasten natisevan sedän askelten painosta, oli hänen
pettymyksensä saavuttanut huippunsa. Hän luuli olevansa kanakopissa.
Hänen tätinsä ja serkkunsa, joiden puoleen hän kääntyi nähdäkseen
heidän kasvonilmeensä, eivät ymmärtäneet hänen hämmästyksensä syytä,
tottuneet kun olivat tähän porraskäytävään, vaan pitivät hänen
katsettaan ystävyyden ilmauksena ja vastasivat siihen suloisella
hymyllä, mikä sai Charles'in kokonaan epätoivoon.

-- Miksi hiidessä lähettikin isäni minut tänne? ajatteli hän.

Noustuaan vähän matkaa portaita, näki hän edessään kolme
heleänpunaiseksi maalattua, kaikkia koristeita vailla olevaa ovea,
jotka olivat täydellisesti samassa tasapinnassa kuin pölyinen
seinäkin. Niiden kielekkeihin päättyvät rautasaranat olivat näkyvissä.

Yksi näistä ovista, se, joka nähtävästi johti keittiön vieressä
olevan huoneen yläpuolelle, oli selvästi kiinni muurattu. Tähän
huoneeseen pääsikin ainoastaan Grandet'n huoneen läpi; sen ainoa
ikkuna, joka oli pihalle päin, oli varustettu lujalla rautaristikolla.

Kukaan, ei edes rouva Grandet, saanut astua tähän huoneeseen, jota
saituri piti yksin hallussaan kuin kullantekijä pajaansa. Siellä oli
varmaan jossain salaisessa kätkössä saiturin kassa, siellä hänen
kiinnityskirjansa, siellä hänen kultavaakansa; siellä kirjoitti
hän varmaan yön aikaan kuittinsa ja velkakirjansa ja teki salassa
suunnitelmiaan -- kaikki sillä taidolla ja varovaisuudella, että
ihmiset, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan, saattoivat
luulla hänellä olevan käskettävänään ties mitä haltioita ja henkiä.
Kun Nanon veti hirsiä, kun susikoira piti haukkuen pihalla vartiota
ja kun rouva ja neiti Grandet olivat jo aikoja nukahtaneet, tuli
vanha tynnyrintekijä sinne katselemaan, ihailemaan, hypistelemään
ja lajittelemaan kultaansa. Seinät olivat paksut ja ikkunaristikot
lujat. Hänellä yksin oli avain tähän työpajaan, missä hänen
kerrottiin antavan määräyksen jokikisen hedelmäpuun hoidosta ja
laskevan etukäteen tarkan tarkkaan viinisatonsa.

Eugénien huoneen ovi oli vastapäätä tätä kiinnimuurattua ovea. Sen
vieressä olivat aviopuolisojen huoneet, jotka ulottuivat yli koko
talon toisen päädyn. Rouva Grandet'n huoneesta vei lasiovi Eugénien
huoneeseen. Isännän huoneen eroitti laudoitus emännän huoneesta ja
paksu muuri salaperäisestä työpajasta. Isä Grandet oli määrännyt
veljenpoikansa toisen kerroksen ullakkohuoneeseen oman huoneensa
päälle, voidakseen kuulla, liikkuiko veljenpoika huoneestaan yön
aikaan.

Kun Eugénie ja hänen äitinsä olivat tulleet oven kohdalle, suutelivat
he toisiaan ja toivottivat hyvää yötä; sitten he, sanottuaan
Charles'ille joitakin tavanmukaisia jäähyväissanoja, jotka kuitenkin
lähtivät tytön lämpimästä sydämestä, lähtivät huoneihinsa.

-- Tässä on huoneenne, sanoi isä Grandet Charles'ille, avaten oven.
Jos haluatte käydä ulkona, niin kutsukaa Nanonia. Jos ilman häntä
menette pihalle -- hyvä Jumala! Koira söisi teidät suuhunsa. Nukkukaa
hyvin. Hyvää yötä... Kas, naiset ovat antaneet lämmittää huonettanne!
jatkoi hän.

Samalla tuli Nanon kantaen lämmityspulloa.

-- Vielä tuokin! huudahti Grandet. Pidättekö veljenpoikaani
naishempukkana? Menekkös tiehesi lämmitysvehkeinesi, Nanon!

-- Mutta vuode on kostea ja herra näyttää hennolta kuin nainen.

-- No tee tahtosi, sinulla on aina oma pääsi, sanoi Grandet,
töytäisten Nanonia olkapäähän.

Sen jälkeen astui saituri portailta alas, muristen epäselviä sanoja.

Charles jäi ihmeissään seisomaan matkakapineidensa keskelle. Hän
katseli ullakkohuoneen seinämiä, joita verhosi keltainen kukikas
paperi, jommoisia tapaa vain kurjissa maalaisravintoloissa, kamiinia,
joka oli karkeasta hiekkakivestä ja jonka pelkkä näkeminen pani
palelemaan, keltaisia, meriruoholla päällystettyjä tuoleja, joissa
näytti olevan useampia kuin neljä kulmaa, avointa yöpöytää, joka oli
niin suuri, että siihen olisi mahtunut kersantti varustuksineen,
ja kurjaa mattoa, joka oli katosvuoteen edessä, mikä viimemainittu
pienimmästäkin liikkeestä narskui kuin aikoen joka hetki syöstä
kokoon. Sitten kääntyi hän vakavana Nanonin puoleen ja sanoi hänelle:

-- Lapseni, sanoppas minulle, olenko todella herra Grandet'n,
Saumurin entisen määrin, Parisin Grandet'in veljen luona?

-- Olette, herra, hyvin rakastettavan, hyvin lempeän ja hyvin
ystävällisen herra Grandet'n luona. Autanko teitä avaamaan
matkalaukkujanne?

-- Sen voin itsekin tehdä, nahkapoikaseni! Olettepa varmaan palvellut
matruusina keisarin laivaväessä.

-- Hi! Hi. Hi! nauroi Nanon, keisarin laivaväessä! Kuinka
hullunkurista!

-- Hakekaa yönuttuni tuosta matkalaukusta. Tässä on avain.

Nanon hämmästyi suuresti nähdessään vihreän-silkkisen, kultaisilla
kuvioilla kirjaillun yönutun.

-- Otatteko tämän päällenne, kun menette nukkumaan? kysyi hän.

-- Kyllä.

-- Pyhä Neitsyt! kuinka kaunis alttaripeite tuosta tulisikin
seurakunnalle. Rakas herra, lahjoitattehan tuon kirkolle, niin
pelastatte kuolemattoman sielunne -- muuten menette kadotukseen.
Kuinka kaunis olettekin tuossa yönutussa! Menenpä kutsumaan neidin
tänne, että hänkin saa teidät nähdä.

-- Seis, Nanon! Osaatteko vaieta? Nyt saatte mennä, tahdon nukkua.
Huomenna järjestän asiani. Ja koska yönuttuni teitä niin miellyttää,
voitte sen avulla pelastaa sielunne. Olen liian hyvä kristitty
voidakseni teiltä sitä kieltää, kun täältä lähden. Voitte sitten
tehdä sillä mitä haluatte.

Nanon jäi seisomaan kuin naulittuna paikoilleen katsellen Charles'ia.
voimatta uskoa sanaakaan tämän puheesta.

-- Minulle tuo kaunis nuttu! puheli hän poistuessaan. Luulenpa, että
herra jo uneksii. Hyvää yötä.

-- Hyvää yötä, Nanon.

-- Mitä varten olenkin tänne tullut, ajatteli Charles, ennenkuin
nukahti. Isäni ei ole mikään pölkkypää, matkallani täytyy olla jokin
tarkoitus. Hui! Huomiseksi vakavat asiat, sanoi muistaakseni joku
kreikkalainen veitikka.

-- Pyhä Neitsyt! kuinka kaunis onkaan serkkuni, ajatteli Eugénie
keskeyttäen rukouksensa, jota ei sinä iltana lainkaan saanut
päätetyksi.

Rouva Grandet ei ajatellut mitään laskeutuessaan levolle. Välioven
läpi, joka oli laudoituksen keskikohdalla, kuuli hän, miten saituri
käveli huoneessaan edes takaisin. Kaikkien pelokkaiden aviovaimojen
tavoin oli hänkin tutkinut miehensä luonnetta. Samoinkuin lokki
aavistaa myrskyn tulon, oli hänkin aavistanut tuskin näkyvistä
merkeistä, mikä myrsky Grandet'ssa oli nousemassa. Mutta hän,
käyttääksemme hänen omaa lauseparttaan, "tekeytyi kuolleeksi".

Grandet katseli kaksinkertaista rautaovea, jonka oli antanut tehdä
työhuoneeseensa ja murisi:

-- Mikä omituinen päähänpisto, että veljeni testamentteeraa minulle
poikansa! Kaunis perintö! Minulla ei ole kahtakymmentä taaleria
hänelle antaa. Mutta mitä on kaksikymmentä taaleria tuollaiselle
keikarille, joka irvisteli lorgnettinsa läpi lämpömittarilleni,
ikäänkuin hän olisi tahtonut viskata sen romukoppaan.

Ajatellessaan tuota tuskan testamenttia, oli Grandet ehkä yhtä
kuohuissaan kuin hänen veljensä oli ollut sitä kirjoittaessaan.

-- Minäkö siis saan tuon kultaisen nutun?... ajatteli Nanon
puolestaan, ja nukahti. Unissaan näki hän itsensä kääriytyneenä
alttariliinaan ja uneksi kukista, silkeistä ja sameteista ensi kerran
elämässään, samoin kuin Eugénie uneksi ensi kerran rakkaudesta.



Kolmas luku.


Nuorten tyttöjen yksitoikkoiseen ja siveään elämään tulee kerran
suloinen hetki, jolloin auringonsäteet tunkeutuvat heidän sieluunsa,
jolloin sydämen sykähtelyt tuovat heidän aivoihinsa verevän lämmön,
joka muuttaa ajatukset hämäräksi kaipaukseksi. Viattoman surumielen
ja suloisen nautinnon päivä! Kun lapset alkavat nähdä, hymyilevät
he; kun nuori tyttö kohtaa ensi kertaa rakkauden, hymyilee hän kuin
lapsi. Jos valo on elämän ensi rakkaus, on myöskin rakkaus sydämen
valo. Eugénielle oli nyt koittanut se hetki, jolloin hän rupesi
näkemään tämän maailman tarkoitusta.

Hän nousi varhain vuoteesta, kuten maakunnassa on tapana, luki
rukouksensa ja alkoi pukeutua, pannen siihen kuitenkin nyt enemmän
huolta kuin ennen. Ensin suki hän kastanjanruskeat hiuksensa,
sitten kääri hän paksut palmikkonsa ympäri pään -- mikä hiuslaite
sopi hänelle mainiosti, samalla kertaa kohottaen hänen kasvojensa
kalpeutta ja lisäten hänen piirteittensä yksinkertaisuutta ja
lapsellisuutta. Tämän tehtyään huuhtoi hän käsiään moneen kertaan
raikkaassa vedessä, joka antoi hänen iholleen hauskan punerruksen,
katseli kauniita, pyöreitä käsivarsiaan ja ajatteli, mitä serkkunsa
mahtoi tehdä, kun hänen kätensä olivat niin pehmeät ja valkoiset
ja hänen kyntensä niin hyvin hoidetut. Hän pani jalkaansa uudet
sukat ja sievimmät kenkänsä. Hän veti kureliivin tiukasti kiinni
hyppäämättä yhdenkään silmukan ylitse. Lyhyesti sanoen, hän tahtoi
ensi kertaa elämässään esiintyä edukseen ja hän tunsi täydellisesti,
kuinka hauskaa on kantaa kaunista, hyvin tehtyä pukua, joka korottaa
vartalon suloa.

Kun hän oli lopettanut pukeutumisensa, kuuli hän seurakunnan
kirkonkellon lyövän ja ihmetteli, ettei voinut laskea sen lyöntejä
pitemmälle kuin seitsemään. Hän oli noussut niin varhain, jotta
ehtisi pukeutua niin huolellisesti kuin mahdollista. Tuntematta
taitoa laitella kymmeniä kertoja yhä uudelleen ja uudelleen samaa
kiharaa ja tarkastella sen vaikutusta peilissä, pani Eugénie
yksinkertaisesti käsivartensa ristiin ja istuutui ikkunan eteen
katselemaan pihalle, ahdasta puutarhaa ja sitä ympäröiviä korkeita
penkereitä. Se oli surunvoittoinen, rajoitettu näköala, jolta
ei kumminkaan puuttunut salaperäistä kauneutta, niin ominaista
yksinäiselle seudulle.

Keittiön vieressä oli kaivo, jota ympäröi muurattu kehä, ja
lähellä sitä kasvoi viinipuu punaisine ja kellertävine lehtineen;
oksaiset viiniköynnökset kiemurtelivat pitkin talon seinää aina
puuliiteriin saakka, jossa puut olivat järjestetyt pinoihin yhtä
huolellisesti kuin koskaan jonkun kirjatoukan kirjat. Pihan kivitys
oli aikojen kuluessa mustunut sammalten, ruohojen ja liikkeen
vähyyden vaikutuksesta. Myöskin paksut muurit olivat vihreän sammalen
peitossa ja ainoastaan paikottain mustunut kivi tuli näkyviin. Ne
kahdeksan porrasastuinta, jotka pihan perältä veivät puutarhaan,
olivat rikkonaiset ja korkean ruohon peitossa, kuin ammoin kuolleen
ritarin hauta, joka on jäänyt hoitamatta. Murenevien kivien
muodostamalla perusmuurilla kohosi lahonnut puuaita, joka vanhuuttaan
oli jo puoleksi hajoamaisillaan, mutta köynnöskasvien peittämä.
Ristikko-oven kummallakin puolen levisivät kahden kitukasvuisen
omenapuun haaraiset oksat. Kolme yhteen suuntaan kulkevaa
sannoitettua käytävää, joita eroittivat toisistaan nelikulmaiset,
pyökkipuiden reunustamat kukkasarat, muodosti tämän puutarhan, joka
alhaalla päättyi lehmuksien varjostamaan tiehen. Yhdessä kulmassa oli
vattupensaikko, toisessa taas suunnattoman suuri pähkinäpuu, jonka
oksat ulottuivat aina tynnyrintekijän työhuoneeseen saakka. Kirkas
päivä ja kaunis syysaurinko alkoivat Loiren rantamilla sulattaa
kuuraa, joka yöllä oli laskeutunut puutarhan muureille ja kasveille
ja peittänyt koko pihan.

Eugénien valtasi ihan uusi tunnelma katsellessaan kaikkea tätä, jossa
hän ei ennen ollut huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Tuhansia sekavia ajatuksia syntyi hänen sielussaan ja kasvoi siellä
sitä myöten kuin auringon säteet ulkona kasvoivat. Tunsipa hän
vielä epämääräistä, selittämätöntä mielihyvän tunnetta, joka kietoi
hänet pehmeästi ja suloisesti kuin pilvi. Hänen ajatuksensa olivat
sopusoinnussa tämän omituisen maiseman kanssa, sellaisena kun hän
näki sen edessään ja hänen sydämensä yhtyi luonnon harmoniaan.

Kun aurinko valaisi pientä osaa muurista, jota peittivät venushiusten
paksut, alati väriään vaihtavat lehdet, näytti Eugéniestä siltä
kuin toivon taivaalliset säteet olisivat valaisseet hänenkin
tulevaisuuttaan, ja tästälähin katseli hän mielellään tätä muuria
vaaleine kukkineen, sinisine kissankelloineen ja kellastuneine
ruohoineen, joihin liittyi suloinen muisto lapsuuden ajoista.
Jokaisen lehden aikaansaama kahina, kun se irtautui oksastaan ja
putosi hiljaiseen pihaan, antoi vastauksen Eugénien salaisiin
kysymyksiin ja hän olisi voinut istua siellä vaikka koko päivän,
huomaamatta tuntien kulkua.

Sitten joutui hän ankaran liikutuksen valtaan. Hän nousi äkkiä,
asettui peilinsä eteen ja tarkasteli siinä itseään aivan kuin
tunnollinen tekijä katselee työtään arvostellakseen sitä ja itse
moittiakseen sen vikoja. En ole kyllin kaunis hänelle. -- Tämä oli
Eugénien ajatus, nöyrä ja kärsimyksistä rikas ajatus.

Tyttö parka ei tehnyt oikeutta itselleen, mutta kainous tai
paremminkin arkuus on yksi rakkauden ensimäisiä hyveitä. Eugénie
kuului tuohon vahvarakenteiseen tyttötyyppiin, jommoisia tapaa
alemman porvarisluokan keskuudessa ja joiden kauneus tekee meihin
hiukan jokapäiväisen vaikutuksen. Mutta jos sitä vertaisi Milon
Venukseen, niin huomaisi sen muodoissa kristillisen tunteen
hempeyttä, joka kirkastaa naisen ja antaa hänelle kauneuden,
jota vanhat kuvanveistäjät eivät tunteneet. Eugéniella oli suuri
pää, Pheidiaan Jupiterin miehekäs mutta samalla hieno otsa ja
harmajat silmät, joissa täydellisesti kuvastui hänen neitseellinen
elämänsä. Hänen pyöreitten kasvojensa hipiää, joka oli ennen ollut
kirkas ja punertava, oli rokko tehnyt karkeammaksi, kuitenkaan
jättämättä arpia. Tauti oli turmellut hiukan ihon sametin hienoa
pintaa, vaikkakin se yhä edelleen oli niin herkkä ja pehmeä, että
äidin suutelo jätti siihen nopeasti haihtuvan punaisen jäljen.
Hänen nenänsä oli hiukan liian voimakas, mutta sopusoinnussa
kirsikanpunaisen suun kanssa, jonka huulet tuhansine pienine
juovineen todistivat hyvyyttä ja rakkautta. Kaula oli kauniisti
pyöreä, ja kaarevat rinnat puvun alla vetivät katseen puoleensa ja
herättivät onnen haaveita miehisessä mielessä; jos jotain puuttui,
oli puku siihen syynä; mutta tuntija ei voinut välttää erikoista
mielihyvää, nähdessään tuon tytön täyteläisen, omituisesti jäykän
vartalon. Suuressa ja vahvarakenteisessa Eugéniessa ei ollut
mitään, joka olisi vetänyt puoleensa suuren yleisön huomiota, mutta
hänen kauneutensa oli sitä lajia, johon ainoastaan taiteilijat
kiintyvät. Yksin maalari, joka tästä maailmasta etsii vertaa Marian
taivaalliselle puhtaudelle, maalari, joka ikävöiden etsii kaikesta
naismaailmasta noita samalla kertaa ylpeitä ja nöyriä silmiä, joita
Raphael on kuvannut, noita neitseellisiä piirteitä, joita luonto
väliin lahjoittaa, mutta joita ainoastaan harras ja puhdas elämä voi
säilyttää tai saavuttaa, sellainen maalari olisi keksinyt Eugénien
piirteissä synnynnäisen oudon aateluuden; hän olisi huomannut
hänen otsansa takana kokonaisen rakkausmaailman ja hänen silmiensä
välkkeessä ja hänen silmäluomiensa liikkeessä jotain jumalallista.
Hänen piirteensä, hänen päänsä ääriviivat, joita nautinnon ilme
ei ollut koskaan muuttanut eikä väsyttänyt, muistuttivat etäisiin
tyyniin järviin hiljaa kuvastuvaa taivaanrannan juovaa. Nämä
rauhalliset kirkkaat kasvot olivat kauniin puhkeavan kukan kaltaisia,
viihdyttivät sielua ja toivat mukanaan hyvän omantunnon heijastuksen;
katse kiintyi vastustamattomasti niihin.

Eugénie oli vielä sillä kohdalla elämänmeren rannalla, missä
lapselliset haaveet kukoistavat ja missä kootaan helmiä, joista ei
enää myöhemmin osata iloita. Niinpä ajatteli hän seisoessaan peilinsä
edessä, tietämättä vielä mitä rakkaus oli: -- Olen liian ruma, hän ei
kiinnitä mitään huomiota minuun.

Sitten avasi hän portaille vievän oven, pisti päänsä ulos ja
kuunteli, kuuluisiko mitään liikettä.

Hän ei ole vielä noussut vuoteestaan, ajatteli Eugénie, kuullessaan
Nanonin aamuyskän ja kuinka kunnon palvelija kulki edestakaisin,
lakaisi salia, sytytti tulen, pani koiran kahleisiin ja puheli
lehmilleen navetassa.

Pian juoksi Eugénie alas portaita Nanonin luo, joka oli lypsämässä.

-- Nanon, hyvä Nanonini, laitahan toki kermaa serkkuni kahvia varten.

-- Mutta, neiti, sitä olisi pitänyt ajatella eilen, sanoi Nanon
puhjeten nauramaan. Minä en voi tehdä kermaa. Serkkunne on korea,
korea, niin todellakin korea mies. Te ette ole nähnyt häntä
yönutussaan, joka on silkistä ja kullasta. Mutta minäpä olen
nähnyt. Hänen liinavaatteensa ovat yhtä hienoja kuin kirkkoherran
päällysvaatteet.

-- Nanon, leivothan meille leivoksen.

-- Kyllä, mutta kuka antaa minulle puita uuniin ja jauhoja ja voita?
sanoi Nanon, joka herra Grandet'n pääministerinä oli saanut Eugénien
ja hänen äitinsä silmissä erittäin tärkeän aseman. Minunhan pitäisi
varastaa isäntääni, jos tahtoisin kestitä serkkuanne. Pyytäkää te
häneltä voita, jauhoja ja puita; hän on teidän isänne ja voi siis
ne teille antaa. Katsokaa, tuolla hän juuri tuleekin tarkastamaan
ruokavaroja...

Eugénie pakeni puutarhaan, sillä hän säikähti kuullessaan portaiden
kitisevän isänsä askelten alla. Hän tunsi jo kainouden tietoisuutta,
sillä hän luuli, että hänen ajatuksensa olivat piirretyt hänen
otsaansa ja että kaikki ihmiset saattoivat lukea ne hänen silmistään.
Sitten huomasi hän kotinsa puutteellisuudet ja hän tunsi suuttumusta
siitä, ettei voinut saada sitä sopusointuun serkkunsa komeuden
kanssa. Hänet valtasi kiihkeä tarve tehdä jotain hänen hyväkseen;
mitä? sitä hän ei tiennyt. Lapsellisena ja välittömänä antoi hän
enkelimäisen viattomalle luonnolleen täyden vallan epäilemättä
vaikuttimiaan tai tunteitaan. Ensi kerran nähdessään serkkunsa olivat
hänessä heränneet naisen luonnolliset vaistot ja sitä suuremmalla
voimalla, kun nyt, hänen kahdennellakymmenellä kolmannella
ikävuodellaan, sekä ymmärrys että vaistot olivat saavuttaneet
kypsyytensä.

Ensimäisen kerran elämässään tunsi hän sydämessään pelkoa nähdessään
isänsä, ja pitäen häntä kohtalonsa tuomarina, katsoi hän olevansa
syyllinen salatessaan häneltä ajatuksiaan. Hän rupesi kulkemaan
nopein askelin ja ihmetteli, että ilma, jota hän hengitti, tuntui
tänä aamuna niin puhtaalta ja auringon säteet niin virkistäviltä kuin
olisi hän ammentanut sieluunsa lämpöä ja uutta elämää.

Sillävälin kun Eugénie mietti, mistä saisi aineita leivokseen, syntyi
suuren Nanonin ja herra Grandet'n välillä riita, joka oli yhtä
harvinainen kuin pääskysen ilmestyminen keskellä talvea. Ukko oli
tullut avaimineen jättämään päivää varten tarvittavat ruokavarat.

-- Jäikö leipää eilisestä, kysyi hän Nanonilta.

-- Ei palaakaan, herra.

Grandet otti suuren jauhoisen leivän, joka oli litteä, kuten
anjoulaisten leipurien valmisteet tavallisesti ovat, ja aikoi juuri
leikata sen kahtia, kun Nanon sanoi hänelle:

-- Meitä on tänään viisi, herra.

-- Se on totta, vastasi Grandet, mutta sinun leipäsi painaa kuusi
naulaa joten siitä jää yli. Sitä paitsi saat nähdä että tuollaiset
parisilais-nuorukaiset eivät syö leipää.

-- Syövätkö he sitten _frippe'ä_ kysyi Nanon. Frippe'llä tarkoitetaan
Anjoun kansankielessä leipää, jolle on levitetty joko yksistään voita
tai myöskin hilloa. Kaikki ne, jotka näistä leivoksista lapsuudessaan
ovat nuolleet voin ja hillon ja jättäneet leivän, ymmärtävät tämän
sanan merkityksen.

-- Ei, vastasi Grandet, he eivät syö sitä enemmän kuin leipääkään. He
valikoivat ruokiaan kuin naimaikäiset tyttöheilakat.

Sitten määrättyään tavalliseen säästäväiseen tapaansa ruokalistan ja
suljettuaan ruokakaapin, aikoi Grandet mennä hedelmä-aittaan, kun
Nanon pidätti hänet sanoen:

-- Antakaahan, herra, vielä minulle jauhoja ja voita, että saan
leipoa leivoksen lapsille.

-- Tahdotko ryöstää taloni putipuhtaaksi veljenpoikani tähden?

-- En ajatellut enemmän veljenpoikaanne kuin koiraanne, en enemmän
kuin itse ajattelette häntä... Ettehän ole antanut minulle kuin kuusi
palaa sokeria ja minä tarvitsen kahdeksan.

-- Kas vaan, Nanon, en ole vielä koskaan nähnyt sinua tuollaisena.
Mikä sinun päähäsi on mennyt? Oletko sinä emäntä täällä? Sinä et saa
enempää kuin kuusi palaa sokeria.

-- Olkoon niin, mutta mistä saa veljenpoikanne silloin sokerin
kahviinsa?

-- Hänelle riittää kaksi palaa; minä en tarvitse mitään itseäni
varten.

-- Tekö ette tarvitsisi sokeria, teidän iällänne! Mieluummin ostaisin
sen vaikka omilla rahoillani.

-- Älä sekaannu muiden asioihin.

Huolimatta hinnan alenemisesta oli sokeri aina tynnyrintekijän
mielestä kalleinta ylellisyystavaraa; hän eli yhä vielä siinä ajassa,
kun naula maksoi kuusi frangia. Keisarivallan aikaan oli hän tottunut
käyttämään sitä säästävästi, ja siitä saakka ei hän ollut päässyt
tästä kerran juurtuneesta tottumuksestaan.

Kaikki naiset, tyhmimmätkin, osaavat käyttää viekkautta
saavuttaakseen päämääränsä. Nanon jätti sokerikysymyksen ottaakseen
uudelleen esille leivos-asian.

-- Neiti, ettekö haluakaan leivosta? huusi hän ikkunan läpi.

-- En, en, vastasi Eugénie.

-- No, Nanon, sanoi Grandet kuullessaan tyttärensä äänen, olkoon
menneeksi.

Hän avasi arkun, jossa oli jauhoja, antoi sieltä puolen kappaa ja
lisäsi muutamia luoteja jo leikkaamaansa voiviipaleeseen.

-- Vielä tarvitaan puita, jotta saadaan uuni lämpimäksi, sanoi
järkähtämätön Nanon.

-- No niin, ota niitä niin paljon kuin tarvitset, vastasi isäntä
surullisesti; mutta silloin on sinun paistettava hedelmäkaakku ja
kypsytettävä koko päivällinen uunissa, niin ettei sinun tarvitse
sytyttää kahta valkeaa.

-- Mitä! huudahti Nanon, tuota teidän ei tarvitse minulle sanoa!

Grandet loi melkein isällisen katseen uskolliseen ministeriinsä.

-- Neiti, huusi palvelija, me leivomme sittenkin piirakan.

Isä Grandet palasi hedelmä-kantamuksineen ja laski sen lautaselle
keittiön pöydälle.

-- Katsokaahan, herra, kuinka kauniit saappaat veljenpojallanne
on, sanoi Nanon. Millaista nahkaa ja kuinka hyvälle ne tuoksuu!
Millähän keinoin niitä kiilloitetaan? Käytänkö niihin teidän
munakiillokettanne?

-- Nanon, minä luulen, että muna pilaisi tuollaisen nahan.
Sitä paitsi voit sanoa, ettet lainkaan tiedä, miten sahviania
kiilloitetaan, sillä sahviania se on; siinä tapauksessa ostaa hän
kyllä itse Saumurissa saapaskiillokkeensa. Olen kuullut, että
sekoitetaan sokeria kenkämusteeseen sellaista nahkaa varten.

-- Mahtaapa se olla hyvänmakuista! huudahti palvelijatar, vieden
jalkineet nenänsä alle. Tosiaankin, eikös ne tuoksu rouvan
hajuvedelle! Kuinka hauskaa!

-- Hauskaa! sanoi isäntä, onko mielestäsi hauskaa että pannaan
enemmän rahaa saappaihin kuin mitä se ansaitsee, joka niitä käyttää?

-- Herra, sanoi palvelija, kun Grandet toistamiseen palasi
hedelmä-aitasta, etteköhän antaisi kerran pari viikossa lihaa ja
vihanneksia veljenpoi...?

-- Olkoon menneeksi.

-- Menenkö lihakauppiaan luo?

-- Ei ole tarvis; sinä voit valmistaa liemen niistä linnuista, joita
saat pehtorilta. Menenpä itse sanomaan Cornoiller'lle, että hän ampuu
korppeja minun laskuuni. Siitä riistasta saa maailman parasta lientä,
sen takaan.

-- Onko totta, herra, että korpit ahmivat raatoja?

-- Tyhmyyksiä, Nanon! Ne syövät, kuten kaikki muutkin, mitä löytävät.
Syömmehän itse kuolleita eläimiä. Sehän on sama juttu!

Koska isä Grandet nyt oli antanut kaikki määräyksensä, katsoi hän
kelloaan; kun hän huomasi, että hänellä vielä oli puoli tuntia aikaa
aamiaiseen, otti hän hattunsa, meni tyttärensä luo, suuteli tätä ja
sanoi:

-- Menen katselemaan niittyjäni Loiren rannalle, tuletko mukaan?

Eugénie meni hakemaan punaisella silkillä koristetun olkihattunsa;
isä ja tytär kulkivat sitten kiemurtelevia katuja pitkin torille
saakka.

-- Minne matka näin varhain? kysyi notario Cruchot tavatessaan herra
Grandet'n.

-- Menenpä maita katsomaan, vastasi Grandet, joka ei tahtonut
kokonaan salata ystävältään aamuisen kävelyretkensä tarkoitusta.

Sillä kun isä Grandet meni "maita katsomaan" tiesi notario
kokemuksesta, että hänelläkin oli siinä jotain varteen otettavaa. Hän
liittyi sentähden Grandet'n seuraan.

-- Tulkaa, Cruchot, sanoi Grandet notariolle. Te olette ystäviäni;
tahdonpa teillekin näyttää, kuinka tyhmää on istuttaa poppeleita
viljamaahan.

-- Mutta unohdatteko kokonaan ne kuusikymmentä tuhatta frangia, jotka
saitte Loiren rannalla kasvavista poppeleistanne, huudahti Cruchot
silmät pyöreinä. Olettepa ollut onnen poika!... Annoitte hakata
puunne juuri sillä hetkellä, kun valkean puun puute Nantes'issa oli
pahimmillaan ja saitte kolmekymmentä frangia kappaleelta.

Eugénie kuunteli, tietämättä että elämänsä juhlallisin hetki oli
lähestymässä ja että notario valmistautui lausumaan järkähtämättömän
kohtalontuomion hänen ylitseen. Grandet oli saapunut aukeille
vainioille, joita hän omisti pitkin Loiren rantaa ja joilla paraikaa
oli työssä kolmekymmentä työmiestä tasoittamassa ja täyttämässä sitä
maa-alaa, mistä poppelit olivat kaadetut.

-- Cruchot, katsokaahan, kuinka suuren tilan ottaa kukin poppeli,
sanoi Grandet notariolle. -- Jean, huusi hän eräälle työmiehistä,
mi... mi... mittaapas sylen mitalla jo... jo... joka suunnalle.

-- Neljä kertaa kahdeksan jalkaa, sanoi työmies, lopetettuaan
mittaamisen.

-- Kolmenkymmenen kahden jalan tappio, sanoi Grandet Cruchot'lle.
Minulla oli täällä kolmesataa poppelia, eikö niin? Siis kolme sa...
sa... sataa kolmekymmentä ja kaksi ja... ja... jalkaa, mikä tekee
viisi sa... sa... sataa heinäkupoa. Keskustaa kohti ja sivuille
voimme laskea saman verran. Siis tuhannen heinäkuvon menetys.

-- Se on totta, sanoi Cruchot, auttaakseen ystäväänsä, tuhat kupoa
maksaa kuusisataa frangia.

-- Sa... sa... sanokaa kaksitoista sataa, sillä jälkisadosta saadaan
kolme tai neljäsataa frangia. Kas niin, laskekaa pa... pa... paljonko
tulee ka... kaa... kahdestatoista sadasta frangista ne... ne...
neljänkymmenen vuoden aikana siihen luettuna korot, kuten tiedätte.

-- Noin kuusikymmentä tuhatta frangia, sanoi notario.

-- Aivan niin se ei... ei... ei tee kuin ku... ku... kuusikymmentä
tuhatta frangia. Ja, jatkoi saituri enempää änkyttämättä,
kaksituhatta poppelia eivät antaisi viittäkymmentä tuhatta
neljässäkymmenessä vuodessa. Siitä tulee tappiota. Sen olen minä
huomannut, sanoi Grandet, ojentaen itseään suoraksi.

-- Jean, jatkoi hän, täytä kaikki kuopat, paitsi Loiren puolella
olevat, joihin istutat poppelit, mitkä olen ostanut. Kun niitä panee
rannalle, jatkoi hän edelleen kääntyen Cruchot'n puoleen, hoidetaan
ne valtion kustannuksella, ja hän nyrpisti nenäänsä ikäänkuin hän
olisi pilkallisesti naurahtanut.

-- Sehän on aivan selvää, poppeleita ei pidä istuttaa muuta kuin
laihaan maahan, sanoi Cruchot, ällistyneenä Grandet'n laskuista.

-- Nii-in, herraseni, vastasi tynnyrintekijä pilkallisesti.

Eugénie katseli Loiren kaunista maisemaa, kuuntelematta isänsä
laskusuunnitelmia; mutta äkkiä havahtui hän, kun kuuli Cruchot'n
sanovan isälleen:

-- Kas niin, tehän olette saanut tänne vävypojan Parisista; koko
Saumurissa ei puhuta muusta kuin veljenpojastanne. Kohta kai saan
kirjoittaa sopimuskirjan, vai mitä, isä Grandet?

-- Tuon sa... sa... sanotte juuri oikeaan aikaan, vastasi Grandet
nenäänsä nyrpistäen. No niin, vanha y... y... ystäväni, tahdon olla
avomielinen ja sanoa teille, mitä te ta... ta... tahdotte tietää.
Mieluummin kuulkaas, he... heittäisin ty... tyttäreni Loireen kuin
a... ntaisin hänet se... serku... kulleen, te vo... voitte ilmoittaa
sen ystävillenne. Älkää sentään huoliko sitä tehdä, antakaa ihmisten
juoruta minkä mieli tekee.

Tätä vastausta kuullessaan tunsi Eugénie maailman pyörivän silmiensä
edessä. Etäiset toiveet, jotka olivat heränneet hänessä ja jotka
niin äkkiä olivat puhjenneet, näki hän nyt maahan tallattuina ja
murskautuneina: Eilisestä illasta saakka oli hän sidottuna serkkuunsa
kaikilla niillä onnen siteillä, jotka yhdistävät kahta sielua;
vastedes tulivat kärsimykset niitä yhä vahvistamaan. Onhan tunnettua,
että naisen kutsumuksesta johtuu, että hänen mieltänsä järkyttää
enemmän suuri kurjuus kuin suuri loisto. Kuinka olivatkaan isälliset
tunteet voineet sammua hänen isänsä sydämessä? Mihinkähän rikokseen
oli sitten Charles vikapää? Salaperäisiä kysymyksiä! Jo kietoutui
hänen nouseva rakkautensa, hänen vielä niin salaperäinen rakkautensa,
uuteen salaperäisyyteen. Hän pysyi vaivoin jaloillaan ja kun hän
palasi vanhoille, synkille kaduille, jotka hänestä vast'ikään olivat
tuntuneet niin iloisilta, näytti hänestä kuin ne olisivat pukeutuneet
surupukuun; hän huomasi sen raskasmielisyyden, joka aikojen kuluessa
oli painanut leimansa niihin. Hän sai tuntea kaikki rakkauden kipeät
opetukset.

Kun he lähestyivät kotia, kiiruhti hän muutamia askelia isänsä edellä
ja odotti häntä ovella, jolle oli kolkuttanut. Mutta Grandet, joka
huomasi notarion kädessä vielä avaamattoman sanomalehden, kysyi
häneltä:

-- Millainen on kurssi?

-- Te ette tahdo minua uskoa, Grandet, vastasi hänelle Cruchot.
Teidän täytyy pian ostaa, te voitte vielä voittaa kaksikymmentä
prosenttia kahdessa vuodessa, lukuunottamatta loistavaa välitysrahaa,
viisi tuhatta frangia korkoa neljästäkymmenestä viidestä tuhannesta.
Kurssi näkyy nyt olevan kahdeksassakymmenessä ja puolessa.

-- No, nähdäänpä sitten, vastasi Grandet hieroen leukaansa kädellään.

-- Jumalani, huudahti notario, avattuaan sanomalehden.

-- No, mitä nyt? huudahti Grandet, kun Cruchot levitti sanomalehden
hänen eteensä ja sanoi: -- Lukekaa tuo tuossa.

"Herra Grandet, yksi Parisin kunnioitetuimpia liikemiehiä, on
eilen, oltuaan kuten tavallista pörssissä, ampunut kuulan otsaansa.
Hän oli jättänyt edustajakamarin presidentille erohakemuksensa,
sekä luopunut tuomarintehtävistään kauppaoikeudessa. Herrojen R:n
ja S:n, hänen vekseliasiamiehensä ja notarionsa, konkurssit ovat
vieneet hänet perikatoon. Arvonanto, jota herra Grandet nautti, sekä
hänen luottonsa olivat kuitenkin sellaiset, että hän epäilemättä
olisi löytänyt auttajia Parisissa. On surkuteltavaa, että tämä
kunnioitettava mies antautui ensimäisen epätoivonsa uhriksi j.n.e."

-- Minä tiesin sen, sanoi viinitarhuri notariolle.

Tämä sana jäädytti herra Cruchot'ta, joka huolimatta notarion
virallisesta säälin puutteesta, tunsi selkäpiitänsä karmivan,
ajatellessaan, että Parisin Grandet ehkä turhaan oli pyytänyt
muutamia tuhansia Saumurin Grandet'lta.

-- Ja hänen poikansa, niin iloinen eilen...?

-- Hän ei tiedä vielä mitään, vastasi Grandet samalla tyyneydellä.

-- Hyvästi, herra Grandet, sanoi Cruchot, joka ymmärsi kaiken ja meni
rauhoittamaan presidentti de Bonfons'ia.

Kun Grandet astui huoneeseen, oli aamiainen valmis. Rouva Grandet,
jonka kaulaan Eugénie oli hypähtänyt, suudellakseen häntä tuolla
sydämen kiihkolla, jonka meissä herättää salainen suru, istui jo
keinutuolissaan ja kutoi kalvosimia talveksi.

-- Te voitte syödä, sanoi Nanon, joka harppasi neljä porrasta
kerrallaan, tuo suuri lapsi nukkuu vielä kuin enkeli. Kuinka kaunis
hän on, silmät ummessa! Minä astuin sisään häntä kutsumaan. En saanut
mitään vastausta.

-- Anna hänen nukkua, sanoi Grandet, hän herää vielä kyllin varhain
kuulemaan ikäviä uutisia.

-- Mitä siis on tapahtunut? kysyi Eugénie, pannen kahviinsa kaksi
pienen pientä sokeripalaa, jotka isä oli paloitellut ja jotka eivät
painaneet montakaan grammaa.

Rouva Grandet, joka ei ollut uskaltanut tehdä tuota kysymystä,
katsahti puolisoonsa.

-- Hänen isänsä on ampunut kuulan otsaansa.

-- Minun setänikö... kysyi Eugénie.

-- Poika parka! huudahti rouva Grandet.

-- Niin, parka hän on, toisti Grandet, hänellä ei ole penniäkään.

-- Ja kumminkin nukkuu hän kuin olisi maailman kuningas, sanoi Nanon
lempeällä äänellä.

Eugénie lakkasi syömästä. Hänen sydäntään kouristi rajusti, kuten
tapahtuu naiselle vain silloin, kun hän ensi kerran tuntee koko
olennollaan sääliä sitä kohtaan, jota hän rakastaa. Tyttö parka
purskahti itkuun.

-- Ethän sinä tuntenut setääsi, minkätähden siis itket? sanoi hänen
isänsä, heittäen häneen samanlaisen saaliinhimoisen tiikerinkatseen
kuin hänen oli tapana heittää kultakasoihinsa.

-- Mutta, herra, kukapa ei tuntisi sääliä tuota nuorta miesparkaa
kohtaan, joka nukkuu kuin saapas, tietämättä mitään kohtalosta, joka
häntä odottaa? puuttui Nanon puheeseen.

-- En puhu sinulle Nanon! Pidä suusi kiinni! Eugénie käsitti tällä
hetkellä, että naisen, joka rakastaa, tulee aina salata tunteensa.
Hän ei puhunut mitään.

-- Toivon, rouva Grandet, ett'ette puhu hänelle mitään, ennen kuin
palaan, jatkoi vanhus. Minun täytyy antaa pitentää niittyjeni
ojitusta tielle saakka. Kun palaan kahdentoista seutuvilla syömään
toista aamiaistani puhun veljenpoikani kanssa hänen asioistaan. --
Mitä sinuun tulee, Eugénie neitiseni, jos tuon keikarin tähden itket,
niin riittää jo, lapseni. Hän lähtee piakkoin Itä-Intiaan. Sinä et
enää ole häntä näkevä.

Isä otti hansikkaansa hattunsa laidalta, veti ne käsiinsä
tavallisella tyyneydellään, hitaasti sovitellen niitä jokaiseen
sormeensa, ja lähti ulos.

-- Oi, äiti, minä pakahdun, huudahti Eugénie, jäätyään yksin äitinsä
kanssa. En ole koskaan vielä kärsinyt kuten nyt.

Nähdessään tyttärensä kalpenevan, rouva Grandet avasi ikkunan, jotta
hän saisi raitista ilmaa.

-- Nyt on minun parempi, sanoi Eugénie hetken kuluttua.

Tähän saakka luonteeltaan niin kylmän ja tyynen tyttären hermokohtaus
vaikutti järkyttävästi rouva Grandet'hen, joka katsoi tytärtään
tuolla myötätuntoisella katseella, joka vain äidillä on rakkaintaan
kohtaan. Hän arvasi kaiken. Itse asiassa ei maankuulujen siamilaisten
kaksoisten, jotka luonnon erehdyksestä olivat kasvaneet yhteen, elämä
ollut sen läheisempää kuin Eugénien ja hänen äitinsä, joko he sitten
istuivat ikkunakomerossaan kuten nyt tai menivät yhdessä kirkkoon tai
nukkuessaan hengittivät samaa ilmaa.

-- Lapsi parkani, sanoi rouva Grandet, painaen tytärtään rintaansa
vasten.

Kuullessaan nämä sanat tytär kohotti päätään, teki äidilleen
kysymyksen katseellaan, tutkiskeli hänen salaisimpia ajatuksiaan ja
sanoi:

-- Minkätähden hänet lähetetään Intiaan? Minkätähden emme pidä
häntä luonamme, jos hän on onneton? Eikö hän ole meidän läheisin
sukulaisemme?

-- Kyllä, lapseni, se olisi aivan luonnollista, mutta isälläsi on
syynsä, joita täytyy ottaa huomioon.

Äiti ja tytär istuutuivat ääneti, toinen rullatuoliinsa, toinen
nojatuoliinsa ja tarttuivat töihinsä. Eugénie tunsi olevansa
kiitollisuuden velassa äidilleen, joka oli osottanut niin
sydämellistä osanottoa häntä kohtaan. Hän suuteli äitiään kädelle ja
sanoi:

-- Kuinka hyvä sinä olet, rakas äiti.

Nämä sanat saivat äidin kärsimyksien kuluttamat kasvot säteilemään.

-- Onko hän kaunis sinun mielestäsi? kysyi Eugénie. Rouva Grandet
vastasi vain hymyllään. Sitten sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen
matalalla äänellä:

-- Ehkäpä sinä jo häntä rakastatkin? Se olisi ikävä.

-- Ikäväkö, toisti Eugénie, minkätähden? Hän miellyttää sinua, hän
miellyttää Nanonia, miksi ei hän miellyttäisi minua? Äiti, meidän
täytyy kattaa aamiaispöytä hänelle.

Eugénie heitti pois työnsä. Äiti teki samoin.

-- Oletpa hupsu! sanoi hän.

Mutta hänelle oli mieluinen tyttärensä hulluus, johon hän itsekin
otti osaa.

Eugénie kutsui Nanonia.

-- Mitä nyt, neiti?

-- Nanon, onhan sinulla tänään kermaa päivällisiksi?

-- On kyllä, vastasi vanha palvelijatar.

-- Keitä hänelle oikein väkevät kahvit. Olen kuullut herra des
Grassins'in sanovan, että Parisissa juodaan hyvin väkevää kahvia.
Pane runsaasti höysteitä sekaan!

-- Ja mistä otan kahvin?

-- Osta!

-- Mutta jos herra tapaa minut?

-- Hän on niityllä.

-- Siispä lähden juoksujalkaa. Mutta herra Fessard kysyi minulta jo,
olivatko idän ruhtinaat vierainamme, kun hän antoi kynttilät. Koko
kaupunki saa tietää meidän ylellisyydestämme.

-- Jos isäsi huomaa jotain, sanoi rouva Grandet, voi hän lyödä meitä.

-- No niin, hän lyö meitä ja me otamme polvillamme vastaan hänen
iskunsa.

Vastauksen asemesta rouva Grandet nosti silmänsä taivasta kohti.
Nanon otti päähineensä ja lähti. Eugénie otti esille valkean
pöytäliinan, meni hakemaan muutamia viinirypäleitä, joita hän
oli ripustanut köydelle vilja-aittaan. Kevein askelin kulki
hän käytävässä, jottei herättäisi serkkuaan, eikä voinut olla
kuuntelematta hänen ovellaan hengitystä, joka kuului aina yhtä
pitkien väliaikojen kuluttua.

-- Onnettomuus valvoo, sillä aikaa kun hän nukkuu, ajatteli Eugénie.

Hän otti köynnöksen vihreimmät lehdet ja pani tertut niiden päälle
niin taidokkaasti kuin ainoastaan vanha kyökkimestari olisi voinut
tehdä ja toi ne voitonriemuisena pöydälle. Keittiössä asetti hän
isänsä laskemat päärynät pyramiidin muotoisesti lehtien väliin. Hän
kulki edestakaisin, hommaili ja hääräili. Hän olisi tahtonut tuoda
esille kaiken, mitä hänen isänsä talossa oli; mutta hänellä ei ollut
avaimia hänen varastoihinsa. Nanon palasi, tuoden mukanaan kaksi
tuoretta munaa. Nähdessään munat, halutti Eugénieta hypätä Nanonin
kaulaan.

-- Pehtorilla oli näitä kaksi kappaletta korissaan; pyysin ne häneltä
ja hän antoi ne minulle, miellyttääkseen minua, ukko pahus.

Vihdoinkin kahden tunnin kuluttua, jona aikana Eugénie kymmeniä
kertoja jätti käsityönsä, mennäkseen katsomaan tulella kiehuvaa
kahvia tai kuuntelemaan, joko serkkunsa rupesi nousemaan, onnistui
hänen valmistaa yksinkertainen aamiainen, joka ei maksanut paljon,
mutta joka kuitenkin suuresti poikkesi talon vanhoista tavoista.
Päivällis-aamiainen syötiin seisaalta. Kukin otti vähän leipää,
hedelmää tai voita, ja lasin viiniä. Kun Eugénie katseli pöytää
kamiinin edessä, nojatuolia, joka oli vedetty hänen serkkunsa
lautasen eteen, molempia vateja täynnä hedelmiä, munakuppia,
viinipulloa, leipää ja sokeria, jota oli paloitettu lautaselle,
vapisi hän kaikissa jäsenissään ajatellessaan isän katsetta, jos
tämä tulisi tällä hetkellä. Usein vilkasi hän myös kelloon, laskien,
ehtisikö serkku syödä ennen isäukon tuloa.

-- Ole rauhallinen, Eugénie; jos isäsi tulee, otan minä kaiken
vastuulleni, sanoi rouva Grandet.

Eugénie ei voinut pidättää kyyneltä.

-- Oi, minun hyvä äitini, huudahti hän, en ole sinua kyllin
rakastanut.

Kuljettuaan tuhansia kertoja edestakaisin huoneessaan hyräillen, tuli
Charles vihdoin alas. Onneksi ei kello vielä ollut kuin yksitoista.
Oikeana parisilaisena oli hän pannut yhtä paljon huolta pukimeensa
kuin jos hän olisi ollut sen jalon rouvan linnassa, joka matkusti
Skotlannissa. Hän astui sisään huulillaan ystävällinen hymy, mikä
herätti Eugéniessa surunvoittoista iloa. Hän oli jo suostunut siihen
ajatukseen, ettei hän ollutkaan tullut Anjoun satulinnoihin. Hän meni
tätinsä luo ja sanoi iloisesti:

-- Oletteko nukkunut hyvin, rakas täti? Entä te, serkkuni?

-- Hyvin, herra; entä te? sanoi rouva Grandet.

-- Minä, oivallisesti.

-- Teillä on varmaankin nälkä, serkkuni, sanoi Eugénie; istukaa
pöytään.

-- En koskaan syö aamiaista ennen kello kahtatoista, jolloin
tavallisesti nousen vuoteesta. Kuitenkin söin matkalla niin vähän,
että mukaudun täydellisesti mihin haluatte. Muutoin...

Hän veti taskustaan kalleimman kellon mitä Breguet oli valmistanut.

-- Mitä, kello ei ole kuin yksitoista, olenpa ollut varhainen.

-- Varhainenko? sanoi rouva Grandet.

-- Niin, mutta minä halusin saada kapineeni järjestykseen. Sama
se, syön mielelläni jotain, jonkun pienen palan, kananpojan tai
peltokanan.

-- Pyhä Neitsyt! huudahti Nanon kuullessaan nämä sanat.

-- Peltokanan, ajatteli Eugénie, joka olisi antanut joka roponsa
saadakseen peltokanan.

-- Tulkaa istumaan, sanoi hänelle täti.

Keikari heittäytyi nojatuoliinsa kuin kaunis nainen leposohvalleen;
Eugénie ja hänen äitinsä ottivat myös tuolinsa ja istuutuivat hänen
viereensä lieden eteen.

-- Asutteko aina täällä? kysyi Charles, jonka mielestä sali päivän
valossa oli vielä rumempi kuin kynttilän valossa.

-- Aina, vastasi Eugénie, katsellen häntä, paitsi viininkorjuun
aikana. Me menemme silloin auttamaan Nanonia ja asumme kaikki
Noyers'in luostarissa.

-- Ettekö koskaan käy kävelemässä?

-- Joskus sunnuntaisin, kun on kaunis ilma, menemme iltakirkon
jälkeen joko sillalle tai katsomaan, kuinka heinää on tehty, sanoi
rouva Grandet.

-- Onko teillä täällä teatteria?

-- Mekö menisimme teatteriin! huudahti rouva Grandet, katsomaan
näyttelijöitä! Mutta, herra, ettekö tosiaankaan tiedä, että se on
kuolemansynti?

-- Katsokaa, herra kulta, sanoi Nanon, tuodessaan munat pöytään,
olemme hankkineet teille tuoreita munia.

-- Ah! tuoreita munia, sanoi Charles, joka, ylellisyyteen tottuneiden
henkilöiden tavoin, ei enää ajatellut peltokanaansa. Mutta, sehän on
mainiota! Olisikohan teillä vielä voitakin, rakas lapseni?

-- Voita! Mutta silloin ette saa kakkua, sanoi Nanon.

-- Annahan toki voita tänne, Nanon! huudahti Eugénie.

Hän tarkasteli serkkuaan tämän levittäessä voita leivälleen ja
nautti siitä yhtä paljon kuin Parisin tunnekylläisin katutyttönen
nauttii nähdessään melodraamaa, jossa viattomuus loistavasti vie
vääryydeltä voiton. Charles'illa olikin, siron äidin kasvattama ja
maailmannaisen vaikutuksen alainen kun oli ollut, kauniit sulavat
liikkeet kuin jollakin pienellä parisittarella konsanaan. Nuoren
tytön myötätunto ja hellyys on kuin maneetti. Charles'kaan ei
voinut, huomatessaan olevansa serkkunsa ja tätinsä huomion esineenä,
vastustaa mielenliikutusta, joka hänet äkkiä yllätti. Hän heitti
Eugéniehen yhden noita loistavia hyvyyden ja hellyyden silmäyksiä,
jotka ovat kuin hymyily. Ja hän pani merkille katsellessaan Eugénieta
hänen kasvonpiirteidensä puhtaan sopusoinnun, hänen neitseellisen
ryhtinsä, hänen silmiensä salaperäisen kirkkauden, jossa kuvastuivat
nuoret, puhtaat, intohimottomat ajatukset.

-- Tosiaankin, rakas serkkuni, jos istuisitte komeassa
juhlapuvussa Oopperan aitiossa, niin olenpa vakuutettu, ettei täti
kuolemansynteineen ole niinkään väärässä, sillä te herättäisitte
miehissä synnillisen kaipuun ja naisissa synnillisen kateuden.

Tämä imartelu pani Eugénien sydämen ilosta sykkimään, vaikka ei hän
siitä paljoa ymmärtänytkään.

-- Ah, serkkuni, te teette pilkkaa pikkukaupungin tyttöparasta.

-- Jos tuntisitte minua, serkkuni, tietäisitte, kuinka vihaan
ivapuhetta: se haavoittaa sydäntä ja loukkaa kaikkia meidän
tunteitamme...

Tätä sanoessaan vei hän murtamansa voileivän palan varsin taidokkaasti
suuhunsa.

-- Ei, minulla ei nähtävästi ole kyllin nerokkuutta pilkata toisia,
ja tästä puutteesta olen suuresti kärsinyt. Parisissa surmataan
ihminen sanomalla: "Hänellä on hyvä sydän". Tämä lause merkitsee:
"Poika parka on tyhmä kuin sarvikuono". Mutta koska minä olen rikas
ja koska tiedetään että minä kolmenkymmenen askeleen päästä osaan
maaliini millaisella ampuma-aseella tahansa, niin säästyn minä
pilkalta.

-- Tuo, mitä sanotte, nuori sukulaiseni, todistaa hyvää sydäntä,
virkkoi rouva Grandet.

-- Teillä on hyvin kaunis sormus, sanoi Eugénie; voisinko saada
katsella sitä?

Charles ojensi hänelle kätensä ja Eugénie veti sormuksen hänen
sormestaan, punastuen, kun kosketteli sormenpäillään serkkunsa
punaisia kynsiä.

-- Katsokaa, äiti, kuinka kaunista työtä.

-- Oi, sehän on paksua kultaa, sanoi Nanon tuoden kahvia.

-- Mitä tämä on? kysyi Charles nauraen.

Ja hän osoitti soikeaa ruukkua ruskeasta savesta, sisäpuolelta
siloiteltua, jota ympäröi tuhkakerros ja jonka reunojen yli kahvi
kiehuskeli.

-- Se on kiehutettua kahvia, sanoi Nanon.

-- Oi, rakas tätini, jätän ainakin jonkun hyvän jäljen täällä
olostani. Te olette hyvin jälellä ajastanne! Minä opetan teitä
keittämään hyvää kahvia Chaptalilaisessa kahvikeittiössä.

Ja hän koetti selittää, miten kahvia keitetään Chaptalilaisessa
kahvikeittiössä.

-- No, jos siihen tarvitaan noin paljon työtä, sanoi Nanon, niin
kyllä se jää minulta tekemättä. En minä koskaan tule keittämään
kahvia sillä tavalla. En totta tosiaan! Ja kuka hakisi ruokaa meidän
lehmällemme silläaikaa, kun minä keittäisin kahvia?

-- Minä teen sen, sanoi Eugénie.

-- Lapsi! sanoi rouva Grandet, katsellen tytärtään.

Tämän sanan sanottuaan, mikä muistutti surusta, joka oli
puhkeamaisillaan tämän onnettoman nuorukaisen ylitse, vaikenivat
kaikki kolme naista ja katselivat Charles'ia säälivin katsein.

-- Mikä teidän on, serkkuni?

-- St! sanoi rouva Grandet Eugénielle, joka aikoi vastata. Tiedäthän,
tyttäreni, että isäsi tahtoo puhua herralle...

-- Sanokaa minua Charles'iksi, virkkoi nuori Grandet.

-- Ah, teidän nimenne on Charles? Se on kaunis nimi, huomautti
Eugénie.

Onnettomuuden aavistus tietää melkein aina onnettomuutta. Nanon,
rouva Grandet ja Eugénie, jotka pelolla ajattelivat vanhan
tynnyrintekijän kotiintuloa, kuulivat tuttua koputusta ovelta.

-- Isä! huudahti Eugénie.

Hän tempasi samalla nopeasti pois sokeriastian, jättäen ainoastaan
muutamia paloja pöytäliinalle. Nanon korjasi munankuoret. Rouva
Grandet hypähti paikallaan kuin säikähtänyt metsäkauris. Äkillinen
pelästys, joka valtasi naiset, kummastutti Charles'ia, joka ei voinut
keksiä siihen syytä.

-- Mikä teidän on? kysyi hän heiltä.

-- Isäni! sanoi Eugénie.

-- Entä sitten?...

Herra Grandet astui saliin, heitti tarkkaavan katseen pöytään ja
huomasi kaikki.

-- Kas vain! te kestitsette täällä parhaan taitonne mukaan
veljenpoikaa, se on hyvä, oikein hyvä, erinomaisen hyvä! sanoi hän
sammaltamatta. Kun kissa on poissa, tanssivat hiiret pöydällä.

-- Kestitsevät?... ajatteli Charles, jonka oli mahdotonta ymmärtää,
millainen järjestys ja millaiset tavat talossa vallitsivat.

-- Anna minulle lasini, Nanon, sanoi herra Grandet.

Eugénie toi lasin. Herra Grandet veti taskustaan suuriteräisen
veitsen, leikkasi palasen leipää, levitti sille hienosti voita
ja rupesi syömään seisaallaan. Sillä aikaa pani Charles sokeria
kahviinsa. Isä Grandet huomasi sokeripalaset, heitti katseen
vaimoonsa, joka kalpeni ja astui kolme askelta taaksepäin, sitten
kääntyi Grandet hänen puoleensa ja sanoi hänelle korvaan:

-- Mistä olette saaneet kaiken tämän sokerin?

-- Nanon kävi hakemassa Fessard'ilta, sillä sitä ei ollut kotona.

On mahdotonta kuvitella, kuinka tuskallinen tämä mykkä näytös
oli näille kolmelle naiselle. Nanon ei myöskään malttanut olla
keittiössä, vaan katseli ovelta, mihin suuntaan asiat kehittyisivät.
Maisteltuaan kahvia, piti Charles sitä liian karvaana ja hän etsi
sokeria, jonka Grandet jo oli ottanut pois.

-- Mitä etsitte, veljenpoikani? kysyi hän.

-- Sokeria.

-- Pankaa maitoa, vastasi talon isäntä, niin kahvinne tulee
miedommaksi.

Eugénie otti sokeriastian, jonka hänen isänsä oli kätkenyt ja
asetti sen pöydälle, katsellen isää tyynesti silmiin. Charles ei
koskaan saanut tietää, millaisen sisällisen taistelun alaisena hänen
serkkunsa oli, johon vanhan tynnyrintekijän katse vaikutti kuin
salaman isku.

-- Etkö syö, vaimoni?

Onneton orjatar astui vapisten pöydän luo, leikkasi palasen leipää ja
otti päärynän. Eugénie tarjosi rohkeasti isälleen rypäleitä, sanoen:

-- Maistahan, isä, minun säästöjäni! -- Serkkuni, tehän syötte näitä,
eikö totta? Olen hakenut nämä kauniit viinirypäleet teitä varten.

-- Kas vaan, jos he saavat menetellä omin päin, niin ryöstävät he
pian koko Saumurin putipuhtaaksi teidän tähtenne, veljenpoikani. Kun
olette lopettanut syömisen, menemme yhdessä puutarhaan; minulla on
kerrottavana teille seikkoja, jotka eivät ole sokerinsuloisia.

Eugénie ja hänen äitinsä heittivät Charles'iin katseen, jonka
merkitystä nuorukainen ei voinut olla ymmärtämättä.

-- Mitä merkitsee teidän puheenne, setäni? Sitten äitipoloiseni
kuoleman (näitä sanoja lausuessaan hänen äänensä heltyi) ei ole
mikään onnettomuus ollut mahdollinen minulle...

-- Veljenpoikani, ken voi tietää, millä kärsimyksillä Jumala tahtoo
meitä koetella? sanoi hänen tätinsä.

-- Ta-ta-ta-ta, sammalsi Grandet, sellaisia typeryyksiä. Katselenpa
murheella, veljenpoikani, kauniita valkeita käsiänne.

Ja hän näytteli veljenpojalleen eräänlaisia lampaanlapoja, jotka
luonto oli sijoittanut hänen omien käsivarsiensa päähän.

-- Näillä käpälillä voi kerätä taalereita? Te olette tottunut
käyttämään kenkiinne samaa nahkaa kuin muut lompakoihin. Sellainen ei
kelpaa! Ei ensinkään!

-- Mitä tarkoitatte, setä hyvä? Enpä kuolemakseni ymmärrä puheestanne
sanaakaan.

-- Tulkaa, sanoi Grandet.

Saituri sulki taskuveitsensä, joi loppuun valkoviininsä ja avasi oven.

-- Rohkeutta, orpana!

Se äänenväri, jolla Eugénie lausui nuo sanat, kylmäsi Charles'in
mieltä. Hän seurasi hirvittävää sukulaistaan kuolettavan
levottomuuden vallassa. Eugénie meni äitinsä ja Nanonin seurassa
kyökkiin, josta he uteliaina katseillaan seurasivat näytöstä pienessä
kosteassa puutarhassa. Setä ja veljenpoika olivat ääneti hetken ajan.

Grandet'sta ei tuntunut erikoisen vaikealta ilmoittaa Charles'ille
hänen isänsä kuolemasta, mutta jonkinlaista sääliä tunsi hän
ajatellessaan, ettei mies paralla ollut penniäkään omaisuutta,
ja sentähden etsi hän sanoja, voidakseen ilmoittaa hänelle tämän
viimemainitun asian niin varovaisesti kuin mahdollista. Hänestä
ei tuntunut miltään sanoa: "Te olette kadottanut isänne!" Isäthän
kuolevat ennenkuin lapset. Mutta: "Teillä ei ole ensinkään mitään!"
Kaikki maailman onnettomuudet olivat yhdistettynä näihin sanoihin.
Ja Grandet kulki jo kolmannen kerran edestakaisin keskitietä, jonka
santa narskui jalkojen alla. Elämän tärkeinä hetkinä sielumme kiintyy
lujasti paikkaan, jossa meitä on kohdannut joku suru tai ilo. Niin
Charles'kin tutki erikoisen tarkkaavaisesti pyökkejä tässä pienessä
puutarhassa, kellastuneita lehtiä, jotka putoilivat, rikkoutunutta
muuria, hedelmäpuiden omituisuuksia, yksityiskohtia, jotka painuivat
hänen mieleensä, ja jotka tulivat hänen eteensä samalla kertaa kuin
muisto näistä surullisista hetkistä.

-- On hyvin lämmin, hyvin kaunis ilma, sanoi Grandet, syvään
hengittäen.

-- Kyllä, setäni... mutta...?

-- No niin, poikani, jatkoi setä, minulla on ikäviä uutisia
kerrottavana sinulle. Isäsi on hyvin sai...

-- Minkätähden olen siis täällä? huudahti Charles. Nanon, nopeasti
tänne kyytihevoset! Voinhan saada täältä vaunut, lisäsi hän, kääntyen
setänsä puoleen, joka seisoi liikkumattomana.

-- Hevoset ja vaunut ovat tarpeettomat, vastasi Grandet, katsellen
Charles'ia, joka oli vaiti ja tuijotti eteensä. -- Niin, poika
parkani, sinä arvaat. Hän on kuollut. Mutta se ei ole vielä mitään,
on jotain vielä vakavampaa, hän on ampunut kuulan otsaansa...

-- Isänikö?...

-- Niin, mutta se ei ole mitään. Sanomalehdet kirjoittelevat tästä
ikäänkuin tietäisivät muutakin. Kas tuossa, lue.

Grandet, joka oli lainannut lehden Cruchot'lta, levitti tuon
kohtalokkaan kirjoituksen Charles'in silmien eteen. Silloin
nuorukaisparka, vielä melkein lapsi ja siis siinä iässä, jossa
tunteet ovat herkimmillään, puhkesi kyyneliin.

-- Hyvä, ajatteli Grandet, hänen silmänsä peloittivat minua. Nyt hän
itkee, hän on pelastettu. -- Tämäkään ei ole vielä mitään, rakas
veljenpoikani, jatkoi Grandet ääneen, tietämättä, kuunteliko Charles
häntä, tämä ei ole vielä mitään, sinä unohdat surusi; mutta...

-- En koskaan! En koskaan! Isäni! Isäni!

-- Hän on syössyt sinut perikatoon. Sinulla ei ole mitään omaisuutta.

-- Mitä minä siitä välitän? Missä on isäni, isäni?

Itku ja valitus kaikuivat vanhojen muurien siimeksessä
sydäntäsärkevällä tavalla. Kaiku vahvisti niitä, kolme naista yhtyi,
säälin tunteen valtaamina itkuun. Kyynelet ovat yhtä tarttuvat kuin
nauru. Kuuntelematta enempää setäänsä, Charles kiiruhti sisään,
syöksyi huoneeseensa ja heittäytyi pitkälleen vuoteelleen, kätkien
kasvonsa lakanoihin, voidakseen itkeä rauhassa.

-- Täytyy antaa ensi puuskan mennä ohi, sanoi Grandet, palatessaan
saliin, jossa Eugénie ja hänen äitinsä olivat nopeasti kiiruhtaneet
paikoilleen ja tekivät työtä vapisevin käsin, pyyhittyään kuiviksi
kostuneet silmänsä. Tuo mies parka on houkka, hän suree enemmän
vainajaa kuin menetettyä omaisuutta.

Eugénieta puistatti, kun hän kuuli isänsä puhuvan sillä tavalla
pyhimmistä tunteista. Hän alkoi tästä hetkestä lähtien arvostella
isäänsä.

Vaikkakin tukahdutettuina kuuluivat Charles'in nyyhkytykset tässä
hiljaisessa talossa; ja hänen syvä valituksensa, joka tuntui tulevan
kuin maan alta, ei lakannut ennenkuin myöhään illalla, ensin
asteettain heikonnuttuaan.

-- Poika parka! huokaili rouva Grandet.

Onneton huokaus! Isä Grandet katseli vaimoaan, Eugénieta ja
sokeriastiaa; hän muisti sitä erikoista aamiaista, jota oli
valmistettu onnettomalle sukulaiselle, ja asettui taisteluasentoon
keskelle salia.

-- Niin, minä toivon, sanoi hän tavallisella tyyneydellään, ett'ette
jatka tuhlaavaisuuttanne, rouva Grandet. En ole antanut teille
rahojani, jotta te syöttäisitte sokeria tuolle narrille.

-- Äidilläni ei ole mitään osaa tässä, sanoi Eugénie. Minä olen...

-- Senkötähden, että sinä olet täysi-ikäinen, keskeytti Grandet
tytärtään, tahdot sinä vastustaa isääsi? Ajattele Eugénie...

-- Isäni, teidän veljenpojaltanne ei saa puuttua teidän luonanne...

-- Ta, ta, ta, ta! sammalsi tynnyrintekijä neljällä puoliaskeleisella
äänenvivahduksella, aina vaan veljenpoika! Charles ei liikuta meitä
vähintäkään: hänellä ei ole ropoakaan; hänen isänsä on tehnyt
vararikon; ja kun tuo keikari on itkenyt itsensä väsyksiin, saa hän
lähteä matkoihinsa täältä; minä en salli, että hän kääntää nurin koko
taloni.

-- Mitä merkitsee, isä, vararikko? kysyi Eugénie.

-- Vararikko, vastasi isä, on häpeällisin teko, mitä mies koskaan voi
tehdä.

-- Se mahtaa olla hyvin suuri synti, sanoi rouva Grandet, ja
syyllinen saa siitä kyllä rangaistuksensa.

-- Siinäkös sinä olet taas jaarituksinesi, sanoi hän vaimolleen,
kohauttaen olkapäitään. -- Tehdä vararikko, Eugénie, jatkoi hän, on
varkaus, jonka laki pahaksi onneksi ottaa suojansa alle. Ihmiset
ovat antaneet rahojaan Guillaume Grandet'lle, koska häntä on pidetty
kunniallisena ja rehellisenä miehenä; mutta hän on vienyt heiltä
kaiken, jättämättä heille muuta kuin silmät, joilla voivat itkeä
rahojaan. Maantien rosvo on asetettava korkeammalle kuin vararikon
tekijä: edellinen ahdistaa teitä, te voitte puolustaa itseänne, hän
panee oman henkensä alttiiksi, mutta jälkimäinen... Niin, Charles on
häväisty.

Nämä sanat kaikuivat tyttöparan sydämessä ja musersivat hänet koko
painollaan. Hän ei tuntenut maailman ajatuksia eikä sen viekkaita
viisasteluja; hän oli vilpitön kuin kukkanen, joka kasvaa syrjäisessä
metsän katveessa. Hän uskoi täydellisesti isänsä selitykseen, joka ei
tehnyt eroa tahallisen ja tahdottoman vararikon välillä.

-- Mutta, isä, ettekö te olisi voinut estää tätä onnettomuutta?

-- Veljeni ei ole pyytänyt minun neuvojani, sitäpaitsi on hänellä
neljän miljoonan velat.

-- Kuinka paljon on miljoona, isä? kysyi Eugénie lapsen
viattomuudella, luullen jo keksineensä keinon.

-- Miljoonako? sanoi Grandet. Se on miljoona kahdenkymmenen sou'n
rahaa. Viidestä kahdenkymmenen sou'n rahasta tulee viisi frangia.

-- Jumalani! huudahti Eugénie, sedällänihän on siis ollut hallussaan
neljä miljoonaa? Onko ketään koko Ranskassa, jolla olisi yhtä monta
miljoonaa.

Ukko Grandet hiveli leukaansa ja hymyili; hänen sieramensa näyttivät
laajenneen.

-- Mutta kuinka käy serkkuni Charles'in?

-- Hän lähtee Intiaan, missä hän isänsä toivomuksen mukaan koettaa
ansaita rahaa.

-- Mutta onko hänellä varoja matkustaa sinne saakka?

-- Minä maksan hänen matkansa... aina Nantes'iin saakka.

Eugénie kavahti isänsä kaulaan.

-- Oi, isäni, kuinka hyvä te olette!

Hän syleili isäänsä niin sydämellisesti, että Grandet häpesi, sillä
hänen omatuntonsa soimasi häntä hiukan.

-- Tarvitaanko paljon aikaa miljoonan kokoamiseen? kysyi Eugénie.

-- Jumala paratkoon! sanoi tynnyrintekijä, tiedäthän millainen 20
frangin kultaraha on; no niin, sellaisia tarvitaan viisikymmentä
tuhatta, jotta saataisiin miljoona.

-- Äiti, me annamme lukea yhdeksän messua hänelle.

-- Minäkin sitä jo ajattelin, vastasi äiti.

-- Siinä ollaan taas! aina tuhlata rahaa, huudahti isä. Luuletteko,
että sillä tavalla ansaitaan satoja ja tuhansia!

Samassa äänekäs valitus, sydäntäsärkevämpi kuin edelliset, kuului
ylhäältä. Eugénie ja hänen äitinsä kalpenivat säikähdyksestä.

-- Nanon, mene katsomaan, ettei hän tapa itseään, sanoi Grandet. --
Kas niin! jatkoi hän, kääntyen vaimonsa ja tyttärensä puoleen, ei
mitään tyhmyyksiä. Minä jätän teidät. Menen hollantilaistemme luo,
jotka lähtevät tänään. Sitten käyn Cruchot'n luona keskustelemassa
näistä asioista.

Hän lähti. Kun Grandet oli sulkenut oven jälessään, vetivät äiti ja
tytär helpoituksen huokauksen. Ennen tätä aamua ei Eugénie ollut
koskaan tuntenut ahdistusta isänsä läsnä-ollessa, mutta sitten
muutaman tunnin olivat tunteet ja ajatukset saaneet hänessä uuden
käänteen.

-- Äiti, paljonko saadaan viinitynnyristä?

-- Isäsi myö niitä sadasta, sadasta viidestäkymmenestä, joskus
kahdestakin sadasta frangista, mikäli minä olen kuullut kerrottavan.

-- Kun hän siis korjaa neljätoista sataa tynnyriä viiniä, niin...?

-- Tosiaankin, lapseni, minä en tiedä, paljonko hän siitä saa; isäsi
ei koskaan kerro minulle kauppa-asioistaan.

-- Mutta, isän täytyy olla rikas.

-- Ehkä. Herra Cruchot sanoi minulle, että isäsi osti kaksi vuotta
sitten Froidfond'in, joka maksoi hänelle luultavasti paljon rahaa.

Eugénie, joka ei voinut päästä selville isänsä omaisuudesta,
keskeytyi laskuissaan.

-- Hän ei edes huomannut minua, poika parka! sanoi Nanon, astuen
saliin. Hän makaa pitkällään vuoteellaan kuin vasikka, ja itkee kuin
Magdaleena, niin että valitus vain kuuluu! Mikä suru onkaan kohdannut
tuota kunnon nuorukaista!

-- Menkäämme heti lohduttamaan häntä, äiti; ja kun koputetaan ovelle,
tulemme alas.

Rouva Grandet ei voinut vastustaa tyttärensä rukoilevaa ääntä.
Eugénie oli säälivä, hän oli nainen! Molemmat nousivat sykkivin
sydämin Charles'in huoneeseen. Ovi oli auki. Nuorukainen ei kuullut
eikä nähnyt mitään. Kyyneliinsä unohtuneena voihki hän ääneen.

-- Kuinka hän rakastaa isäänsä! sanoi Eugénie hiljaa. Oli mahdotonta
olla tuntematta näitä sanoja lausuttaissa tytön palavan sydämen
sisimmät toiveet. Rouva Grandet heittikin tyttäreensä äidillisen
katseen; sitten kuiskasi hän hiljaa hänen korvaansa.

-- Varo, ettet rakastu häneen.

-- Rakastu häneen! toisti Eugénie. Oi! jos tietäisit, mitä isäni on
sanonut!

Charles kääntyi, ja huomasi tädin ja serkkunsa.

-- Olen kadottanut isäni, isä parkani. Jos hän olisi uskonut minulle
onnettomuutensa salaisuuden, olisimme tehneet työtä molemmat ja
saaneet asiat jälleen hyvälle tolalle. Jumalani, minun hyvä isäni!
olin niin varma siitä, että näkisin hänet jälleen, että luulenpa
melkein että syleilin häntä kylmästi jäähyväisiksi...

Nyyhkytykset katkaisivat hänen puheensa.

-- Me rukoilemme hänen puolestaan, sanoi rouva Grandet. Antautukaa
Jumalan tahdon alle.

-- Serkkuni, sanoi Eugénie, rohkaiskaa mielenne! Isänne on
auttamattomasti kuollut, ajatelkaa nyt, millä tavalla pelastaisitte
kunnianne...

Naisen vaiston hienoudella, joka aina tulee esille, silloinkin kun
hän lohduttaa, Eugénie tahtoi kääntää serkkunsa huomion surusta
häneen itseensä.

-- Kunnianiko?... huudahti nuorukainen, pyyhkäisten äkisti hiukset
otsaltaan.

Ja hän istuutui vuoteelleen pannen käsivartensa ristiin.

-- Ah! se on totta. Isäni on tehnyt vararikon, kertoi setä.

Hän päästi sydäntä särkevän huudon ja kätki kasvot käsiinsä

-- Jättäkää minut yksin, serkkuni, jättäkää minut yksin! Jumalani!
Jumalani! antakaa anteeksi isälleni, hän on mahtanut hirveästi kärsiä!

Oli jotain kaamean liikuttavaa nuorukaisen tuskan ilmaisussa,
joka näytti olevan niin tosi, niin vilpitön. Se oli ujoa tuskaa.
Eugénien ja hänen äitinsä yksinkertaiset sydämet ymmärsivät sen,
kun Charles liikkeellä pyysi heitä jättämään hänet yksin. He
menivät alas, istuutuivat tavallisille paikoilleen ikkunan eteen ja
tekivät työtä noin tunnin verran, sanomatta sanaakaan toisilleen.
Eugénie oli huomannut, heittäessään pikaisen silmäyksen nuorukaisen
tavaroihin, -- nuoret tytöt näkevät yhdellä silmäyksellä kaiken --
hänen pukimensa pienet yksityiskohdat, hänen saksensa ja kullalla
koristetut partaveitsensä. Ja tämä loisto, jonka hän näki surun
keskellä, saattoi Charles'in hänen silmissään vielä viehättävämmäksi,
ehkä juuri vastakohdan tähden. Ei koskaan niin vakava tapaus, ei
koskaan niin draamallinen näytös ollut järkyttänyt näiden molempain
olentojen mielikuvitusta, jotka tähän saakka olivat eläneet
keskeytymättömässä levossa ja yksinäisyydessä.

-- Äiti, sanoi Eugénie, meidän täytyy pukeutua mustiin sedän kuoleman
johdosta.

-- Isäsi ratkaiskoon sen asian, vastasi rouva Grandet. Sitten
vaikenivat he taas molemmat. Eugénie neuloi pistoksensa niin
säännöllisin liikkein, että tarkkaava silmä olisi voinut lukea hänen
surulliset, syvät ajatuksensa niissä. Tämän nuoren naisen suurin
toivo oli ottaa osaa serkkunsa suruun.

Kahdeksan tienoilla sai kiivas koputus ovelle rouva Grandet'n
säpsähtämään.

-- Mikä mahtaa olla isäsi mielessä? sanoi hän tyttärelleen.

Viinikauppias astui sisään iloisena. Vedettyään hansikkaat kädestään,
hieroi hän käsiään niin lujaan että hänen ihonsa olisi mennyt rikki,
ellei se olisi ollut vahvempaa kuin parkittu venäläinen nahka. Hän
kulki edestakaisin, väliin vilkaisten kelloa. Vihdoin tuli hänen
salaisuutensa ilmi.

-- Vaimoni, sanoi hän sammaltamatta, olen saanut heidät kaikki
ansaan. Viinimme on myyty! Hollantilaiset ja belgialaiset lähtivät
tänä aamuna, minä kuljin edestakaisin heidän majatalonsa ohitse
ja tekeydyin kuin olisin ollut pulassa. Silloin tapahtui se,
minkä jo sinulle kerroin. Kaikkien suurten viinimaitten omistajat
säästävät viininsä ja tahtovat odottaa, minä en ole estänyt heitä
siitä. Belgialaisemme oli epätoivoissaan. Minä huomasin tämän.
Asioista sovittiin ja hän ottaa viinimme maksaen kaksi sataa frangia
tynnyristä, josta puolet käteistä. Sain rahat kullassa. Vekselit ovat
valmiit, kas tuossa kuusi louis'ta sinulle. Kolmen kuukauden kuluttua
viinin hinta laskeutuu.

Nämä viimeiset sanat lausuttiin niin tyynellä, mutta samalla syvästi
ivallisella äänellä, että Saumurin asukkaat, jotka joukoissa
seisoivat torilla ja olivat tyrmistyneitä Grandet'n tekemästä
kaupasta, olisivat syvään huo'anneet, jos olisivat tämän kuulleet.
Äkillinen pelästys olisi saanut viinin hinnan laskeutumaan
viisikymmentä prosenttia.

-- Te saatte tänä vuonna tuhat tynnyriä, isä? kysyi Eugénie.

-- Niin, ty-ty-tyttöseni.

Tämä esiin sammallettu sananen todisti tynnyrintekijän olevan onnen
kukkuloilla.

-- Siitähän tulee kaksi sataa tuhatta kertaa kaksikymmentä sou'ta.

-- Aivan niin, neiti Grandet.

-- Silloinhan, isä, te voitte auttaa Charles'ia.

Kummastusta, vihaa, Belsazarin mielenkuohua hänen nähdessään Mene
Tekel Upharsinin seinällään, ei voisi verrata Grandet'n kylmään
suuttumukseen, kun hän huomasi veljenpoikansa asustavan tyttärensä
sydämessä ja hänen suunnitelmissaan.

-- Siitä lähtien kun tuo keikari pani jalkansa _minun_ talooni,
käy kaikki täällä nurinpäin. Te tahdotte ostaa makeisia, valmistaa
häitä ja juhlia. Minä en halua, että asiat käyvät sillä kurin. Minun
iälläni tietää jo, mikä sopii, mikä ei. Sitä paitsi, en tahdo, että
tyttäreni tulee minua opettamaan, enemmän kuin kukaan muukaan.
Minä teen veljenpoikani puolesta mitä näen parhaaksi tehdä, eikä
teidän tarvitse pistää nenäänne siihen asiaan. -- Minä sinuun tulee,
Eugénie, jatkoi hän kääntyen tyttärensä puolen, älä puhu minulle
enää mitään veljenpojastani tai lähetän minä sinut jo huomispäivänä
Noyers'in luostariin Nanonin kanssa. Missä hän on tuo, nuorukainen?
Onko hän tullut alas?

-- Ei, ystäväni, vastasi rouva Grandet.

-- No, mitä hän sitten tekee?

-- Hän itkee isäänsä, vastasi Eugénie.

Grandet katseli tytärtään, löytämättä sanaa vastaukseksi. Hänessä oli
kuitenkin hitunen isää.

Kuljettuaan pari kertaa edestakaisin salissa, meni hän
työhuoneeseensa miettimään, asettaisiko rahansa valtionpankkiin.
Kaksi tuhatta auranalaa metsää, jotka hän hiljan oli antanut kaataa,
oli tuottanut hänelle kuusi sataa tuhatta frangia; liittämällä tähän
rahat, jotka hän oli saanut poppeleistaan, edellisen ja tämän vuoden
tulot, paitsi niitä kahta sataa tuhatta, jotka hän juuri oli saanut,
oli hänellä koottuna yhdeksän sataa tuhatta frangia. Ne kaksikymmentä
prosenttia, jotka hän saattoi saada korkoa, houkuttelivat hänen
ahneuttaan. Hän teki laskelmiaan lyijykynällä sen sanomalehden
laitaan, jossa oli lukenut tiedonannon veljensä kuolemasta. Hän kuuli
veljenpoikansa nyyhkytykset, mutta ei kiinnittänyt niihin mitään
huomiota.

Nanon koputti ovelle, ilmoittaakseen, että päivällinen oli valmis.
Astuessaan alas portaita ajatteli Grandet:

-- Kun olen nostanut rahani, kahdeksan päivän päästä, järjestän
tämän asian. Kahden vuoden päästä voin nostaa Parisissa puolitoista
miljoonaa puhtaassa kullassa.

-- Kas niin, missä on veljenpoikani?

-- Hän sanoo, ettei tahdo syödä, vastasi Nanon. Mutta se ei ole
terveellistä.

-- Taaskin säästö, vastasi Grandet.

-- Niin, niin kyllä.

-- Hui hai! Ei hän iankaikkisesti itke. Kyllä routa porsaan kotia
ajaa.

Päivällinen oli painostavan hiljainen.

-- Ystäväni, sanoi rouva Grandet, kun ruoka oli korjattu pöydästä,
meidän täytyy pukeutua mustiin.

-- Totta tosiaan, rouva Grandet, te olette taitava keksimään keinoja,
millä saa rahan menemään. Suru on sydämessä eikä vaatteissa.

-- Mutta onhan surupuku välttämätön veljen kuoltua, ja kirkkokin
velvoittaa meitä...

-- Ostakaa surupukunne kuudella kultarahallanne. Minulle riittää
kappale harsoa.

Eugénie nosti silmänsä taivasta kohti sanaa puhumatta. Hänen
uinuvat tukahdutetut tunteensa olivat heränneet, mutta ne olivat
kohta herättyään taitetut. Tämä ilta oli näköjään samanlainen
kuin tuhannet edelliset hänen yksitoikkoisessa elämässään, mutta
samalla kauhein kaikista. Eugénie teki työtään nostamatta päätään
ja käyttämättä lainkaan työrasiaa, jota Charles oli katsellut niin
halveksien edellisenä iltana. Rouva Grandet kutoi kalvosimia. Herra
Grandet pyöritteli peukalojaan tunnin toisensa jälkeen vaipuneena
laskelmiinsa, joiden tulosten piti hämmästyttää seuraavana päivänä
Saumurin asukkaita.

Ei kukaan käynyt talossa sinä iltana. Koko kaupunki puhui sensijaan
Grandet'n jättiläiskaupasta, hänen veljensä vararikosta ja hänen
veljenpoikansa tulosta. Kaikki viininviljelijät olivat kokoontuneet
sydäntään keventämään ja neuvottelemaan herra des Grassins'in luo,
missä sadateltiin entistä määriä.

Nanon kehräsi ja hänen rukkinsa hyrinä oli ainoa ääni, joka kuului
salin harmajien seinien sisällä.

-- Emmepä, totta vie, kuluta kieltämme, virkkoi lopulta Nanon,
väläyttäen valkeita hampaitaan, jotka olivat suuria kuin kuoritut
mantelit.

-- Ei pidä kuluttaa mitään, vastasi Grandet, heräten mietteistään.

Hän ajatteli, kuinka hän kolmen vuoden kuluttua omistaisi kahdeksan
miljoonaa, ja rakenteli niille tuulentupiaan.

-- Menkäämme nukkumaan. Menen sanomaan hyvää yötä veljenpojalleni
kaikkien puolesta ja katsomaan, tahtooko hän jotain.

Rouva Grandet jäi ensimäiselle portaalle kuuntelemaan, minkälainen
keskustelu syntyisi Charles'in ja ukon välillä. Eugénie, rohkeampana
kuin äiti, nousi kaksi porrasta.

-- Kas niin, veljenpoikani, te olette suruissanne. Niin, itkekää
vain, sehän on luonnollista. Isä on aina isä. Mutta meidän täytyy
kantaa surumme kärsivällisyydellä. Minä pidän huolta teistä sillä
aikaa kun te itkette. Olen hyvä sukulainen, nähkääs. Kas niin,
rohkeutta! Tahdotteko juoda lasin viiniä? Viini ei maksa mitään
Saumurissa; täällä tarjotaan viiniä kuin Intiassa teetä. Mutta,
jatkoi Grandet, teillähän ei ole täällä valoa. Se on paha, hyvin
paha! Täytyy selvästi voida nähdä kaikkea mitä tekee.

Grandet meni uunin luo.

-- Kas vain! huudahti hän, täällähän on vahakynttilä. Mistä hitosta
on vahakynttilä tänne tullut! Naisväki voisi vaikka repiä laudat
lattiasta, keittääkseen munia tuolle pojalle.

Kuullessaan nämä sanat äiti ja tytär palasivat huoneisiinsa ja
kiiruhtivat vuoteisiinsa nopeasti kuin säikähtyneet hiiret, jotka
piiloutuvat reikiinsä.

-- Rouva Grandet, teillähän on salaisia säästöjä, sanoi talon isäntä
astuessaan vaimonsa huoneeseen.

-- Ystäväni, minä toimitan juuri rukoukseni, odottakaa, vastasi
pelokkaalla äänellä rouva parka.

-- Vieköön paholainen sinun Jumalasi! vastasi Grandet vihoissaan.

Saiturit eivät usko tulevaisuuteen tämän elämän jälkeen; nykyhetki
on heille kaikki kaikessa. Tämä seikka heittää hirvittävän valon
nykyaikaan, jolloin enemmän kuin koskaan muulloin raha hallitsee
lakeja, politiikaa ja tapoja. Laitokset, kirjat, ihmiset ja opit,
kaikki pyrkivät tukahuttamaan uskoa tulevaan elämään, joka on ollut
kahdeksantoista vuosisataa yhteiskunnallisen elämän tukena. Nykyään
pidetään hautaa vähemmän vakavana kuin ennen. Taivas ja helvetti ovat
siirretyt nykyisyyteen. Saavuttaa joko oikeudella tai vääryydellä
ylellisyyden ja nautintojen maallisen paratiisin, paaduttaa sydäntä,
sensijaan että muinoin kidutettiin ruumista iankaikkisen elämän
toivossa, on yleinen tapa, joka näkyy kaikkialla, vieläpä laeissakin,
jotka kysyvät ihmisiltä: "Paljoko rahaa sinulla on?" sen sijaan että
tutkailisivat: "Mitä sinä ajattelet?" Kun tämä oppi on siirtynyt
porvaristosta kansaan, mitä tulee silloin kansasta?

-- Rouva Grandet, oletteko lopettanut? kysyi vanha tynnyrintekijä.

-- Ystäväni, minä rukoilen sinun puolestasi.

-- Hyvä! Hyvää yötä. Huomenna aamulla puhelemme.

Vaimo parka nukkui kuin koulupoika, joka, laiminlyötyään läksynsä,
pelkää herätessään tapaavansa opettajansa ärtyiset kasvot. Juuri kun
hän peloissaan veti peitteen päänsä yli, jottei kuulisi mitään, hiipi
Eugénie hänen luokseen, paitasillaan, avojaloin. Hän suuteli äitiä
otsalle.

-- Oi! äiti hyvä, sanoi hän, huomenna sanon hänelle, että se olen
minä, joka olen syyllinen.

-- Ei, hän lähettäisi sinut Noyers'iin. Anna minun pitää huolta
tästä, ei hän syö minua.

-- Äiti!

-- Mitä?

-- _Hän_ itkee yhä vaan.

-- Mene toki nukkumaan, tyttöseni. Vilustutat itsesi, laattia on
kostea.

Näin oli kulunut tämä omituinen päivä, joka painoi syvän jäljen
molempien orpanain koko elämään; eikä Eugénien uni tästä lähtien enää
ollut yhtä rauhallinen ja viaton kuin tähän saakka.

On tapahtumia ihmiselämässä, jotka tuntuvat mahdottomilta, kun luemme
niistä kirjoista, mutta jotka kuitenkin ovat tosia. Eiköhän tämä
johdu siitä, että unohdetaan kertoa niistä salaisista perussyistä,
jotka johdonmukaisesti ovat aiheuttaneet nuo tapahtumat? Ehkä
Eugénien syvä rakkaus voitaisiin jaotella hienoimpiin alkuosiinsa,
sillä siitä kehittyi, kuten joku ehkä sanoisi, sairaus, jota kesti
läpi hänen elämänsä. Useat kieltävät mieluummin näkyvät tulokset
kuin ottavat huomioon ne lukemattomat siteet, solmut ja väliasteet,
jotka kaikki salaa liittävät tapahtuman toiseen siveellisessä
maailmanjärjestyksessä. Eugénien menneisyys oli syynä hänen
ajattelemattomaan lapsellisuuteensa ja hänen tunteidensa äkillisiin
vaihteluihin. Kuta rauhallisempi hänen elämänsä oli ollut, sitä
kiihkeämmin naisellinen säälintunne, joka on voimakkain kaikista
vaistoista, kehittyi hänen sielussaan. Päivän tapausten järkyttämänä
heräsi hän useampia kertoja kuunnellakseen serkkuaan ja luulikin
kuulevansa vielä huokailuja, jotka edellisestä päivästä lakkaamatta
kaikuivat hänen korvissaan. Milloin näki hän hänen heittävän henkensä
surusta, milloin uneksi hän hänen kuolevan nälkään. Aamupuoleen kuuli
hän varmasti hirvittävän huudahduksen. Heti puki hän päälleen ja
kiiruhti vielä hämärtäessä hiipien serkkunsa luo, joka oli jättänyt
ovensa auki. Kynttilä oli palanut loppuun. Charles nukkui täysissä
pukimissa, istuen nojatuolissaan, pää vuoteeseen painuneena; hän
uneksi niinkuin tyhjävatsaisten ihmisten on tapana uneksia. Eugénie
antoi kyynelilleen täyden vallan. Hän ihaili noita nuoria, kauniita,
tuskan jalostamia kasvoja, noita kyynelten turvottamia silmiä, jotka,
vaikkakin kiinni vielä, näyttivät vuodattavan kyyneliä. Charles
aavisti vaistomaisesti Eugénien olevan vieressään, hän avasi silmänsä
ja näki hänen liikutettuna seisovan edessään.

-- Anteeksi, serkkuni, sanoi Charles, joka nähtävästi ei tiennyt mitä
kello oli eikä myöskään, missä hän oli.

-- Teillä on ystäviä, jotka ymmärtävät teitä, serkkuni, ja me
ajattelimme, että te tarvitsisitte jotain. Teidän pitäisi panna
maata, tehän väsytätte itsenne tuolla tavalla.

-- Se on totta.

-- Niin -- hyvästi.

Hän kiiruhti pois samalla kertaa häpeissään ja onnellisena siitä,
että oli tullut. Yksin viattomuus rohkenee tehdä tällaisia rohkeita
tekoja. Hyve voi virittää ansoja yhtä hyvin kuin pahe. Eugénie,
joka ei ollut serkkunsa vieressä vapissut, saattoi tuskin pysyä
jaloillaan, kun hän tuli huoneeseensa. Hänen entinen, kaikesta
tietämätön elämänsä oli kuin poispuhallettua, hän tutkisteli ja
moitti itseään.

-- Mitä mahtaakaan hän ajatella minusta? Hän luulee varmaankin, että
rakastan häntä.

Ja kuitenkaan ei hän toivonut mitään enemmän kuin että hän luulisi,
että niin oli asianlaita. Mikä tapahtuma tälle nuorelle yksinäiselle
tytölle salaa hiipiä nuoren miehen huoneeseen! Eikö ole tekoja,
tapahtumia, jotka rakkaudelle merkitsevät yhtä paljon kuin pyhät
kihlajaiset! Tuntia myöhemmin hän astui äitinsä huoneeseen ja
auttoi häntä tapansa mukaan pukeutumaan. Sitten he istuutuivat
paikoilleen ikkunan eteen ja odottivat Grandet'ta levottomuudella,
joka samalla jääti ja tukahutti sydäntä, ahdisti tai laajensi sitä,
luonteiden mukaan. He pelkäsivät lähenevää rangaistusta. Tämä pelko
on niin yleinen vaisto, että kotieläimetkin sen tuntevat, sillä ne
huutavat pienimmästäkin rangaistuksesta, mutta ovat vaiti jos itse
haavoittavat itseään. Isä tuli alas, puheli hajamielisen näköisenä
vaimolleen, suuteli Eugénietä, istuutui pöytään ja näytti siltä kuin
hän ei enää olisi ajatellut eilispäivän uhkauksia.

-- Mikä on tullut veljenpojalleni? Nuorukainen ei todella tuota
meille paljon vaivaa.

-- Herra, hän nukkuu, vastasi Nanon.

-- Sitä parempi, silloin hän ei tarvitse vahakynttilää, sanoi Grandet
pilkallisella äänellä.

Tämä tavaton lempeys, tämä katkera iloisuus kummastutti rouva
Grandet'ta, joka katseli puolisoaan hyvin tarkkaavaisesti.

Kunnon mies...

Tässä lienee paikallaan huomauttaa että Tourainessa, Anjoussa,
Poitoussa ja Bretagnessa usein käytetty sana "kunnon mies" soveltuu
yhtä hyvin julmimmille kuin lempeimmillekin miehille, kun nämä vaan
ovat saavuttaneet määrätyn ijän. Siis ei tästä nimityksestä voi
päätellä asianomaisen mielenlaatua.

Niin, kunnon mies otti hattunsa, hansikkaansa ja sanoi:

-- Menen torille tapaamaan Cruchot'tamme.

-- Eugénie, isälläsi on varmaankin jotain tekeillä. Itse asiassa
nukkui herra Grandet tavallisesti vähän ja olikin käyttänyt
toiset puolet viime yöstään laskuihinsa, jotka antoivat hänen
suunnitelmilleen ja yrityksilleen ihmeteltävän varmuuden ja takasivat
niille alituisen menestyksen, joka suuresti kummastutti Saumurin
asukkaita. Kaikki inhimillinen mahti perustuu kärsivällisyyteen ja
aikaan. Tarmokkaat ihmiset vartovat ja valvovat. Saiturin elämä
on inhimillisen voiman alituista harjoittelua. Hänen tukenaan on
kaksi tunnetta: itserakkaus ja rahanhimo -- molemmat osia samasta
kokonaisuudesta, itsekkäisyydestä. Tästä johtuu ehkä se harvinainen
mielenkiinto, jota saiturit näyttämöllä herättävät. Jokainen ihminen
on jollain siteillä kiinnitettynä tällaiseen persoonallisuuteen.
Saiturit koskettelevat kaikkia inhimillisiä tunteita, koska ne kaikki
yhdistyvät heissä. Sillä missä on ihminen ilman toivomuksia, ja mikä
toivomus tulee täytetyksi ilman rahaa?

Herra Grandet'lla oli tosiaankin jotain tekeillä, kuten hänen
vaimonsa sanoi. Hänessä syntyi, kuten kaikissa saitureissa, polttava
halu saada keinotelluksi itselleen muiden rahoja. Kysytään voimaa
jotta voisi täydellisesti halveksia niitä, jotka ovat heikkoja ja
antavat toisten pettää itseään. Niin, kukapa on oikein ymmärtänyt
Jumalan jalkojen juuressa makaavan lampaan, maallisten uhrien
liikuttavan vertauskuvan? Saituri antaa tämän lampaan rauhassa
lihoa, syöttää sitä, tappaa sen, paistaa sen, syö sen, samalla
sitä sydämestään halveksien. Saiturin sielu elää rahasta ja
ihmis-halveksunnasta.

Yön kuluessa olivat kunnon miehen ajatukset saaneet uuden suunnan:
tästä hänen lempeytensä. Hän oli suunnitellut, miten hän pilkkaisi
parisilaisia, kiusaisi, nylkisi ja uuvuttaisi, saisi heidät
hämääntymään, hikoilemaan toivomaan, kalpenemaan; hän, vanha
tynnyrintekijä, tahtoi harmaissa asuinhuoneissaan, astuessaan
talonsa oksaisia portaita ylös ja alas, herättää parisilaisissa
toiveita ja pelkoa; toisin sanoen, hän tahtoi tehdä heille kepposen.
Hänen kaikki ajatuksensa olivat veljenpojassa. Hän tahtoi pelastaa
kuolleen veljensä kunnian, mutta se ei saanut maksaa hänelle
eikä veljenpojalle äyriäkään. Hänen omat rahansa olivat asetetut
kolmeksi vuodeksi; hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin pitää huolta
kiinteästä omaisuudestansa; hän tarvitsi aihetta pahanilkiselle
toimihalulleen, ja sellaisen sai hän veljensä vararikosta.
Hänellä ei ollut nyt mitään käsillä ja hän tahtoi Charles'ille
hyödyksi käydä käsiksi parisilaisiin ja näytellä helposta hinnasta
mallikelpoisen veljen osaa. Perheen kunnia ei merkinnyt mitään
hänen suunnitelmissaan. Hänen tunteensa oli sama, jota tuntevat
pelaajat nähdessään hyvin pelattavan peliä, johon heillä itsellään
ei ole tilaisuutta ottaa osaa. Tätä varten tarvitsi hän Cruchot'ita,
mutta hän ei tahtonut mennä heidän luokseen. Hänelle oli mukavampaa
että he tulivat hänen tykönsä, ja hän toivoi voivansa alottaa jo
samana iltana huvinäytelmän, josta hän jo nautti mielessään, ja jo
seuraavana päivänä oli hän oleva koko kaupungin ihailun esineenä,
ilman että hänen tästä hauskuudesta tarvitsi maksaa äyriäkään.



Neljäs luku.


Isän poissaollessa oli Eugéniella onni voida avoimesti toimia rakkaan
orpanansa hyväksi ja antaa ilman pelkoa valtaa säälilleen, mikä on
aina yksi naisen ylevimpiä etuja -- ainoa, jota hän tahtoo harjoittaa
ja tuntea ja jonka hän näkee mielellään miehen ottavan vastaan.
Kolme, neljä kertaa juoksi Eugénie kuuntelemaan serkkunsa hengitystä,
saadakseen selville, valvoiko vai nukkuiko tämä; ja kun Charles oli
noussut, olivat kerma, kahvi, munat, hedelmät, lautaset, lasit,
kaikki, mikä kuului hyvään aamiaiseen Eugénien lähimpänä huolena.
Sillävälin kapusi hän taas ketterästi vanhoja rappusia serkkunsa
ovelle, kuunnellakseen ääntä tämän huoneesta. Pukeutuiko hän? Vai
mahtoiko hän itkeä vielä? Eugénie oli tullut aivan oven taakse.

-- Serkku!

-- Te, serkkuseni?

-- Tahdotteko syödä aamiaista vierastuvassa vaiko huoneessanne?

-- Aivan niinkuin tahdotte!

-- Kuinka voitte nyt?

-- Rakas serkkuseni, tunnenpa häpeäväni sitä tunnustaa, mutta minun
on nälkä.

Tämä oven läpi suoritettu vuoropuhelu oli Eugénielle kappale
todellista romaania.

-- No hyvä, tuomme teille aamiaisen huoneeseenne, jottei olisi isästä
mitään pelkoa.

Hän katosi kepeänä kuin lintu kyökkiin.

-- Nanon, menehän toki laittamaan kuntoon hänen huoneensa.

Nuo portaat, joita hän oli kulkenut niin usein ylös ja alas ja jotka
narahtivat joka askelelta, näyttivät Eugéniesta menettäneen kaiken
vanhan luonteensa, ne olivat hänestä valoisat, ilmehikkäät ja nuoret,
kuten hän itsekin, nuoret kuin se rakkaus, jota ne palvelivat.
Hänen hyvä ja kärsivällinen äitinsä mukautui mielellään tyttärensä
rakkauden oikkuihin. Kun Charles'in huone oli siistitty, menivät he
kumpikin pitämään seuraa poikaparalle. Eikö kristillinen rakkaus
heitä siihen velvoittanut? Molemmat naiset löysivät uskonnosta satoja
pieniä koukkuja, joilla he osasivat menettelyään tukea.

Charles huomasi olevansa mitä ystävällisimmän ja hellimmän
huolenpidon esine. Ja hän tunsi syvässä surussaan tämän
sametinpehmeän hellyyden sulon, näiden kahden naisen ystävyyden,
jotka alati orjuudessa eläneinä hetkeksi saivat takaisin vapautensa
kärsimyksissä, heidän oikeassa ilmakehässään. Sukulaisuuden nojalla
katsoi Eugénie olevansa oikeutettu järjestelemään serkkunsa
liinavaatteita ja toiletti-tarpeita ja hän piteli jokaista kultaista
ja hopeista pikkuesinettä kauan ihaillen ja tutkien käsissään.

Charles tunsi syvää liikutusta tätinsä ja serkkunsa osanoton
johdosta, sillä hän tiesi vallan hyvin, että Parisissa ei hän
nykyisessä asemassaan olisi tavannut muuta kuin välinpitämättömiä ja
kylmiä sydämiä. Hän alkoi nyt nähdä Eugénien koko tämän erikoisessa
kauneudessa ja ihaili nyt hänen viattomia tapojaankin, joita hän
oli ennen pitänyt naurettavina. Kun sitten Eugénie otti Nanonin
kädestä kahvikannun tarjotakseen hänelle itse koko naisellisella
sulollaan, heittäen samalla serkkuunsa kauniin katseen, kyyneltyivät
parisilaisen silmät ja hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä.

-- Ah, mitä te nyt teette? kysyi Eugénie.

-- Ne ovat kiitollisuuden kyyneliä, vastasi Charles. Eugénie kääntyi
äkkiä kamiinia kohti ja tarttui kynttiläjalkoihin.

-- Nanon, ota nämä ja vie ne alas, sanoi hän.

Kun hän taas loi katseensa serkkuun, oli hän vielä punainen,
mutta hänen silmänsä koettivat salata sitä hillitöntä iloa, joka
liikkui hänen sydämessään. Mutta molempain katseet ilmaisivat sen,
koko heidän sielunsa suli yhteen ainoaan ajatukseen: tulevaisuus
oli heidän. Tämä suloinen elämys oli Charles'ille hänen suuressa
surussaan sitä kallisarvoisempi, kun se oli aivan odottamaton.

Kolkutus porttiin sai molemmat naiset pakenemaan paikoilleen. Onneksi
ehtivät he kavuta kyllin nopeasti portaita ollakseen työnsä ääressä,
kun Grandet astui sisään. Hänen epäluulonsa olisivat jo heränneet,
jos hän olisi tavannut heidät porraskäytävässä. Aamiaisen jälkeen,
jonka Grandet tuota pikaa antoi luistaa kädestä suuhun, ilmestyi
metsävahti, joka ei vielä ollut saanut hänelle luvattua korvausta.
Hän toi Froidfond'ista jäniksen ja muutamia peltokanoja, jotka hän
oli linnan metsissä ampunut, sekä ankeriaita ja pari haukea, joita
myllärit olivat lähettäneet.

-- Kas, kas, Cornoiller, hän tulee aina kuin pyydettynä. -- Taitaa
olla hyvänmakuinen, tuo?

-- Totta tosiaan, jalo herra, olen tappanut sen pari päivää sitten.

-- Siispä, jalat allesi, Nanon! huudahti Grandet. Valmista tämä
päivälliseksi, sillä olen kutsunut molemmat Cruchot't kesteihin.

Nanon jäi ihmeissään seisomaan paikoilleen ja katsoa töllisteli
huoneessa olijoita.

-- Mutta mistä minä näin äkkiä saan silavaa ja höysteitä ruokiin?

-- Vaimoseni, anna Nanonille kuusi frangia ja muistuta minua, että
noudan hyvää viiniä kellarista.

-- Herra Grandet, aioinpa, alkoi metsänvartija, joka kauan oli
miettinyt, miten saada puhe johdetuksi luvattuun palkkaan, aioinpa,
herra Grandet...

-- Ta, ta, ta, ta, virkahti Grandet väliin, tiedän mikä sinulla on
mielessäsi; sinä olet rehti mies. Katsokaamme huomenna, tänään ei
minulla ole aikaa. -- Vaimoseni, anna hänelle viisi frangia.

Tämän sanottuaan lähti Grandet huoneesta. Hänen vaimoparkansa oli
ylen onnellinen saadessaan rauhan syntymään yhdentoista frangin
hinnalla. Hän tiesi, ettei Grandet pariin viikkoon kiukuttelisi nyt,
kun hän kappale kappaleelta oli poiminut häneltä ne kolikot, jotka
hän oli hänelle antanut.

-- Tässä on, Cornoiller, sanoi hän, pistäen kymmenen frangia miehen
käteen. Kyllä muistamme kerran palkita palveluksesi.

Cornoiller ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän lähti.

-- Rouva, sanoi Nanon, joka oli pannut mustan myssynsä päähänsä ja
ottanut kopan käsivarrelleen, en tarvitse enempää kuin kolme frangia,
pitäkää loput. Tulen hyvin toimeen kolmellakin.

-- Valmistakin hyvä päivällinen, Nanon, serkkuni on tänään
vieraanamme, virkahti Eugénie.

-- Aivan varmasti hautoo isäsi jotain erikoista mielessään, sanoi
rouva Grandet. Tämä on kolmas kerta sitten naimisiin menomme jolloin
isäsi on kutsunut päivällisvieraita.

Kellon lähetessä neljää, juuri kun Eugénie ja hänen äitinsä olivat
kattaneet pöydän neljälle henkilölle ja isäntä itse oli mennyt
kellariin noutamaan muutamia pulloja erinomaista viiniään, tuli
Charles tupaan. Hän oli kalpea. Hänen käytöksessään, liikkeissään,
katseissaan ja äänessään oli hienoa surumielisyyttä. Hän ei
teeskennellyt surua, hän kärsi todella ja hänen kasvonsa saivat
ikäänkuin verhotun ilmeen, jota naiset tavallisesti pitävät niin
mieltäkiinnittävänä. Eugénie rakasti häntä sen takia entistä
enemmän. Ehkäpä tunsi hän serkkunsa surun ikäänkuin lähentävän häntä
itseensä. Charles ei enää ollut sama rikas ja kaunis nuorimies, joka
eli hänelle saavuttamattomassa ympäristössä, vaan surun murtama
sukulainen. Tuska tekee ihmiset yhdenvertaisiksi. Nainen muistuttaa
siinä suhteessa enkeliä, että kärsivät sielut kuuluvat hänelle.
Charles ja Eugénie ymmärsivät toinen toisensa katseet. Kukistunut,
orvoksi jäänyt keikari istuutui nurkkaan mykkänä, kylmänä ja ylpeänä,
mutta vähän väliä tapasivat hänet serkun lempeät ja rakastavat
katseet, jotka pakoittivat hänen jättämään synkät mietteensä ja
retkeilemään toivon ja tulevaisuuden maille, jonne tytön ajatukset
häntä niin mielellään seurasivat.

Saumurin kaupunki oli tänään vielä enemmän kuohuissaan Grandet'n
Cruchot'ille antamista päivällisistä kuin se eilen oli ollut
kuullessaan petollisista viinikaupoista. Jos viekas viinikauppias
olisi antanut päivällisensä samassa mielessä kuin Alkibiades muinoin
leikkautti koiransa hännän, olisi hän kenties ollut luettava
suureksi mieheksi; mutta hän tunsi olevansa niin paljon yläpuolella
sitä kaupunkia, jonka kanssa hän harjoitti keinotteluaan, ettei
hän kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota. Des Grassins'it
saivat pian vihiä Charles'in isän kuolemasta ja odotettavasta
vararikosta ja päättivät vielä samana iltana lähteä Grandet'n luo
osottamaan osanottoaan hänen suruunsa ja antamaan siten todistuksen
ystävyydestään sekä, jos mahdollista, saadakseen selvää; mitkä seikat
olivat saaneet hänen nykyisessä asiaintilassa kutsumaan Cruchot't
päivällisille.

Täsmälleen viiden aikaan ilmestyivät presidentti C de Bonfons,
tämän eno ja notario, kiireestä kantapäähän juhla-asussa. Vieraat
asettuivat pöytään ja alkoivat syödä huomattavan juhlallisesti.
Grandet oli vakava, Charles hiljainen, Eugénie mykkä, ja rouva
Grandet ei puhunut hänkään enempää kuin hänen tapansa oli, niin että
tämä ateria oli todella omistettu surulle.

Kun oli noustu pöydästä, sanoi Charles sedälleen ja tädilleen:

-- Sallitteko että poistun? Minun täytyy kirjoittaa pitkä ja
surullinen kirje.

-- Kyllä, veljenpoikani.

Kun Charles oli poistunut ja Grandet saattoi otaksua hänen jo niin
syventyneen kirjeeseensä, ettei hän voinut mitään kuulla, katsahti
viinikauppias viekkaasti vaimoonsa ja sanoi:

-- Rouva Grandet, se mitä nyt aiomme puhua, olisi teille latinaa,
kello on puoli kahdeksan, voitte siis jo mennä levolle. -- Hyvää
yötä, tyttöseni.

Hän syleili Eugénie'ta ja molemmat naiset lähtivät huoneesta.

Nyt alkoi näytös, jonka kestäessä isä Grandet käytteli hyväkseen sitä
viekkautta, jonka hän oli saanut seurustelussa ihmisten kanssa, ja
joka oli hankkinut hänelle niiden taholta, joita hän oli pahimmin
kyninyt, liikanimen "vanha koira". Jos Saumurin määrin kunnianhimo
olisi tavoitellut korkeampia päämääriä tai jos onnelliset olosuhteet
olisivat viskanneet hänet ylimpiin piireihin, neuvottelupöytien
ääreen, missä kansojen kohtaloja ratkaistaan, olisi hän varmaan
tehnyt Ranskalle loistavia palveluksia, oletettuna että hän olisi
toiminut yhtä nerokkaasti kuin silloin kun hänen omat etunsa olivat
kysymyksessä. Mahdotonta ei ole kuitenkaan myöskään, että tämä
kunnon porvari olisi Saumurin ulkopuolella tykkänään epäonnistunut.
Henkisten ominaisuuksien käy usein kuin eräiden eläinten;
siirrettyinä toiseen ilmanalaan osottautuvat ne voimattomiksi.

-- He-he-he-herra pre-pre-presidentti, te sa-sa-sanoitte, että,
va-vara rikko...

Sammaltelu, jota tämä kunnon viiniporvari jo pitemmän aikaa
teeskenteli, kävi yhtä täydestä kuin se kuurouskin, jota hän pahan
sään aikaan aina valitteli. Tässä neuvottelussa oli se molemmille
Cruchot'ille niin kiusallinen, että he tietämättään irvistelivät
viinikauppiasta vasten kasvoja, tehden samalla ikäänkuin kokeita
täydentää niitä sanoja, joita tämä mielin määrin katkoili.

On kenties paikallaan kertoa tässä Grandet'n sammaltelun ja kuurouden
esitarina. Kukaan ei tainnut koko Anjou'ssa niin nokkelasti kuin
liukas viinikauppiaamme puhua paikallista ranskankieltä. Kerran,
kaikesta hänen viekkaudestaan huolimatta, oli juutalainen hänet
pettänyt. Tällä oli tapana pitää kättä korvan takana muka paremmin
kuullakseen ja samalla änkyttää niin kauheasti, että Grandet piti
velvollisuutenaan ihmisenä tarjota ovelalle israeliitille ne sanat,
joita tämä näytti etsivän, täydentää tämän ajatuksia, puhua kuin
tuo kirottu juutalainen olisi puhunut, lyhyesti olla juutalainen,
sen sijaan että hänen olisi pitänyt olla Grandet. Tämä omituinen
ottelu päättyi tynnyrintekijän tappioon, ainoaan kauppaan, jota hänen
elämänsä aikana oli tarvinnut katua. Mutta jos hän olikin menettänyt
rahaa, oli hän sen sijaan saanut hyvän läksyn, joka pian oli
kantava hedelmiä. Kunnon porvari ei sentähden lakannut siunaamasta
juutalaista, joka oli opettanut hänelle taidon, millä hän sai
kauppatuttavansa aina askartelemaan hänen lausumatavassaan ja siten
kadottamaan jäljet omilta ajatuksiltaan.

Mikään tilaisuus ei siinä määrin kuin nyt esillä oleva ollutkaan
kysynyt sitä kuuroutta, änkyttelyä ja epämääräistä hämäryyttä
ajatusten ilmituomisessa, jossa Grandet oli mestari. Ensiksi ei hän
halunnut ottaa niskoilleen vastuunalaisuutta ehdotuksistaan; toiseksi
tahtoi hän sentään pysyä sanoissaan, mutta salata samalla oikeat
tarkoituksensa.

-- He-he-herra Bon-bon-Bonfons...

Ainoastaan kerran ennen oli Grandet kolmen vuoden aikaan kutsunut
Cruchot'n veljenpoikaa herra de Bonfons'iksi.

Presidentti alkoi melkein luulla, että ovela viiniporvari oli
valinnut hänet vävykseen.

-- Te sa-sa-sa-sanotte siis, että vararikkoja vo-vo-voi muutamissa
ta-ta-tapauksissa estää...

-- Kauppaoikeuden avulla. Sellaista sattuu joka päivä, sanoi herra de
Bonfons, joka luuli arvanneensa isä Grandet'n ajatuksen ja tahtoi sen
ystävällisesti hänelle esittää. Kuulkaas!

-- Ky-kyllä kuu-kuu-len, vastasi viiniporvari ottaen päälleen hahmon,
mikä muistutti pahanilkistä koulupoikaa, joka on tarkkaavaisesti
kuulevinaan opettajaansa, mutta itse asiassa tälle sydämensä pohjasta
nauraa.

-- Kun kunnioitettava ja arvossapidetty mies, sellainen kuin
esimerkiksi veljenne Parisissa...

-- Ve-ve-veljeni, niin.

-- pelkää joutuvansa maksukyvyttömäksi...

-- Te sanoitte ma-ma-maksukyvyttömäksi?

-- Niin... ja vararikko on häntä uhkaamassa, niin voi kauppaoikeus,
jonka alainen hän on, -- seuratkaa tarkoin! -- määrätä hänen
liikkeeseensä luovutusmiehet. Luovuttaa omaisuutensa, se on toista
kuin vararikko. Konkurssintehnyt on häväisty mies, mutta se joka
luovuttaa omaisuutensa, saa pitää kunniansa.

-- Se on ai-ai-aivan eri asia, jol-jol-jollei se tu-tu-tule
kalliimmaksi, sanoi Grandet.

-- Omaisuuden luovuttamisen voi tehdä ilmankin kauppaoikeuden
välitystä. Sillä, lausui presidentti, pistäen nuuska-annoksen
nenäänsä, mitenkä julistetaan vararikko?

-- Si-si-sitä en ole ko-ko-koskaan ajatellut, vastasi Grandet.

-- Ensiksikin, jatkoi presidentti, siten että joko kauppias itse tai
hänen laillisesti valtuuttamansa jättää kauppaoikeuden kanslialle
selvityksen liikkeen tilasta. Toiseksi siten, että kutsutaan velkojat
kokoon. Mutta jollei kauppias jätä mitään selvittelyä liikkeensä
tilasta ja jollei kukaan velkoja sitä vaadi, mitä silloin tapahtuu?

-- Niin, mi-mi-mitä si-si-silloin tapahtuu?

-- Silloin ottaa kuolleen perhe, hänen valtuuttamansa, hänen
perillisensä, kauppias itse, jollei hän ole kuollut, tai hänen
ystävänsä, jos hän on lähtenyt karkuun, huolehtiakseen kauppahuoneen
sitoumuksista. Kenties haluatte te maksaa veljenne sitoumukset? kysyi
presidentti.

-- Niin! Grandet, huudahti notario, sepä olisi jalosti tehty. Täällä
maaseudulla elää vielä kunnia. Kun pelastatte nimenne, sillä veljenne
nimi on myöskin teidän, niin olette...

-- Jalosydäminen mies! lausui presidentti, keskeyttäen notarion.

-- Nii-nii-niinpä kyllä, puuttui viiniporvari puheeseen,
ve-ve-veljeni ni-ni-ni-mi on Grandet ai-ai-aivan kuin mimi-minunkin.
Se on to-to-totinen to-to-tosi. Ja tä-tämä asiain sel-sel-selvittely
o-o-olisi jo-jo-joka ta-ta-tapauksessa e-e-edullinen
vel-vel-je-ni-pojalle, jota suu-suuresti ra-ra-rakastan.
Muu-muu-mutta täytyy miettiä a-a-asiaa. Mi-mi-minä en tunne
Pa-pa-Parisin ku-ku-kujeita. O-olen saumurilainen ku-ku-ten tiedätte.
Mi-mi-minä tunnen viinipeltoni ja kai-kai-kaivokseni, mutta siinä
kaikki. En o-o-ole koskaan tehnyt vek-vek-vekseliä. Mi-mitä on
vek-vek-vekseli? Olen saa-saa-saanut useita, mutta en kos-kos-koskaan
merkinnyt it-it-itse sellaista. Si-sisillä no no-nostetaan
ra-ra-rahaa, ja se mak-mak-maksetaan. Sii-sii-sii-siinä kaikki mitä
mi-mi-minä tiedän. O-o-olen kuullut, että vek-vek-se-se-liä voi myödä
tuossa pa-paikassa...

-- Kyllä, vastasi presidentti. Vekselin voi myödä siinä paikassa
määrättyjä prosentteja vastaan. Ymmärrättekö?

Grandet pani kätensä torveksi korvansa eteen, ja presidentti sanoi
sanottavansa toistamiseen.

-- Minun i-i-iässäni ei enää y-y-ymmärretä sellaista. Mi-mi-minun
täytyy jäädä tä-tä-tänne hoitamaan lii-lii-liikeasioitani.
E-e-etenkin huolehti-timaan viinisadosta Froidfond'issa. Lisäksi
o-o-on minulla myöskin tä-tä-tärkeitä a-a-asioita tekeillä. E-e-en
hi-hitto vie voi jä-jättää ta-ta-loani. Te-te sanotte että mi-minun
pi-pitäisi olla Parisissa te-tehdäkseni vara-ra-rikon tyhjäksi.
Mu-mu-mutta eipä voi olla ka-kahdessa pai-paikassa y-y-y-yht'aikaa,
vaik-ka olisi pie-pie-ni lintu ja-ja...

-- Ymmärrän jo, huudahti notario. Kas niin, vanha ystäväni, tässä
on teillä ystäviä, vanhoja ystäviä, jotka ovat valmiita uhrauksiin
puolestanne.

-- Kas niin! ajatteli viinitarhuri, jatkakaahan vain!

-- Jospa joku matkustaisi Parisiin, etsisi käsiinsä veljenne
päävelkojat ja sanoisi heille...

-- He-he-hetkinen! huudahti viinikauppias, sanoisi mi-mi-mitä?
Jo-jo-jo-tenkin tä-hän ta-ta-paan: Herra Grandet tä-tä-täältä
Saumurista, tu-tu-tuolta Samu-ri-rista pi-pi-ti sanomani,
ra-ra-rakastaa ve-ve-veljeään ja ve-ve-veljen-po-poi-kaansa. Grandet
o-o-on hy-hy-vä su-su-su-kulainen ja hä-hä-hänellä on mi-mitä
parhaat tarkoitukset. Hä-hä-hän on myönyt hy-hyvin viinisatonsa. Ei
te-te-tee vara-ra-rikkoa. Su-su-ostukaa ly-lykkäykseen. Grandet o-on
mi-ettivä asiaa. Te-te-teille on e-e-edullista, jo-jos te näytätte
oi-oikeusistuimelle pi-pi-pitkää nenää. -- Kas niin! Ei-ei-eikö se
ole hyvin?

-- Täsmällisesti, vastasi presidentti.

-- Si-sillä, nä-nähkääs, herra de Bon-Bon-Bonfons, täy-täytyy
ka-ka-katsoa eteensä. Se mi-kä ei käy, ei käy. Pu-pul-malli-sissa
se-seikoissa on tuumit-ta-tava puoleen ja to-toiseen. Eikö niin?

-- Aivan niin, sanoi presidentti. Olen sitä mieltä, että lyhyessä
ajassa voi jostakin summasta saada haltuunsa kaikki velkomukset.
Nähkääs! Koiran saa minne hyvänsä, kun sille näyttää lihakimpaletta.
Kun ei mitään vararikkoa ole vaadittu ja teillä on kaikki velkakirjat
käsissänne, olette viaton ja valkea kuin lumi.

-- Ku-ku-ku-in lumi, toisteli Grandet pannen kätensä korvan taakse.
E-e-enpä oi-oi-kein ym-märrä, ku-ku-in lu-lu-mi?

-- Kuulkaahan nyt! huusi presidentti.

-- Ky-ky-kyllä kuulen.

-- Vekseli on kauppatavara, jonka arvo voi nousta ja laskea. Se
on yksi herra Jeremias Benthamin sääntöjä. Tämä kirjailija on
päivänselvästi osottanut, että kaikki ennakkoluulot korkokeinottelua
vastaan ovat hulluutta.

-- Ahaa, arveli viiniporvari.

-- Oletettuna, Benthamin mukaan, että raha on kauppatavara samoinkuin
kaikki minkä voi asettaa rahan sijaan, jatkoi presidentti; oletettuna
edelleen, että, kuten luonnollista on, tavaran arvo nousee ja laskee
sen mukaan, onko siitä puutetta jollakin paikkakunnalla vai onko
sitä ylenmäärin... niin olenpa varma, että te voitte ostaa veljenne
vapaaksi kahdellakymmenellä viidellä prosentilla.

-- Ku-ku-ku-inka hänen nimensä o-o-olikaan? Je-Je-Je-re...

-- Jeremias Bentham, eräs englantilainen.

-- Tämä Jeremias on säästävä meiltä monta jeremiaadia, virkkoi
notario naurahtaen.

-- Nuo e-e-englantilaiset o-o-ovat joskus jä-jä-jär-kimiehiä. Siis
o-o-ovat veljeni vek-vek-selit laskeneet, Be-Be-Benthamin mukaan?
Ve-ve-velkojat myö-vät niitä mie-mie-mielellään. Jo-jo a-lan
y-y-ymmärtää.

-- Sallikaa, että minä selitän kaikki juurta jaksain, sanoi
presidentti. Jos te lunastatte velkojilta kaikki kauppahuone
Grandet'n vekselit, niin ei veljenne tai hänen perillisensä ole
velkaa yhdellekään ristin sielulle. Eikö niin?

-- Niinpä niin, toisteli Grandet.

-- Kun veljenne vekselit ovat myötävänä (ymmärrättehän, myötävänä?)
niin tai niin monesta prosentista ja kun joku teidän ystävistänne
matkustaa paikalle ja ostaa kaikki paperit, niin on kuolinpesä vapaa
velkojista.

-- Se on to-totta, lii-lii-ke-asia kuin lii-lii-ke-a-asia, myönsi
tynnyrintekijä. O-olkoon menneeksi. Mutta, ku-ku-kuitenkin, se-se
on vaikeaa, y-y-ymmärrättehän. Mi-mi-nulla ei ole rahaa eikä aikaa
eikä...

-- Siitä älkää huolehtiko. Minä suostun lähtemään puolestanne
Parisiin. Te maksatte vain sen pikkuerän, mikä menee matkaan. Minä
haen velkojat kynsiini, selittelen heille asian, suostutan heidät
lykkäykseen, ja niin järjestyy kaikki pienellä maksuosasella, jonka
te suoritatte, ja niin olette te ainoa velkoja.

-- Ka-ka-katsokaamme sitten; e-e-en vo-vo-voi, e-e-en tahdo
pä-pä-päättää ilman e-e-että... Se mi-mi-kä ei käy, se e-e-ei käy.
E-e-eikö niin.

-- Aivan niin.

-- Pä-pä-pääni on jo a-a-ai-van pyö-rä-rä-rällä kaikesta mi-mitä
olette ko-ko-korviini so-so-soittaneet. Mi-mi-minun täytyy ajatella,
tä-tämä on ensi ke-kerta...

-- Niin, te ette ole lakimies.

-- Mi-mi-minä olen vain köy-köyhä viininviljelijä, e-enkä y-ymmärrä
mitään kaikesta mi-mitä te olette sa-sanoneet. Mi-mi-minun täytyy
ajatella asiaa.

-- Hyvä, vastasi presidentti, valmistautuen uudistamaan selityksiään.

-- Veljenpoikani, puuttui notario puheeseen, äänessään nuhteleva sävy.

-- Niin, setäseni? kysyi presidentti.

-- Annahan toki herra Grandet'n selittää tarkoituksiaan. Tässä
on kysymys tärkeästä asiasta. Ystävämme tulee tarkoin antaa
määräyksensä...

Koputus, joka ilmoitti des Grassins'ien tulon, heidän astumisensa
vierastupaan sekä heidän tervehdyksensä estivät Cruchot'ta
päättämästä lausettaan. Notario oli iloinen tästä keskeytyksestä.
Herra Grandet sitävastoin katseli häntä salaa sivulta ja hänen
nenänsä korina todisti sisäistä myrskyä. Toiselta puolen piti
varovainen notario sopimattomana että tuomioistuimen presidentti
matkustaisi Parisiin hieromaan kauppoja velkojain kanssa
tai jotenkuten puuttumaan tähän lain kannalta jonkun verran
epäillyttävään asiaan, toiselta puolen ei isä Grandet ollut tehnyt
etäisintäkään viittausta siihen suuntaan, että hän korvaisi
asiamiehensä vaivat. Hän pelkäsi niin ollen vaistomaisesti
veljenpoikansa sotkeutumista tähän juttuun. Käyttäen sentähden
des Grassins'ien tuloa hyväkseen vei hän presidentin käsipuolesta
ikkunansyvennykseen.

-- Oletpa osottautunut kyllin palvelevaiseksi, veljenpoikani, mutta
älä mene pitemmälle jalomielisyydessäsi. Halu valloittaa tytär
itsellesi tekee sinut sokeaksi. Piru! eipä sovi kohta olla kuin
se varis sadussa, joka hylkäsi pähkinän! Annas kun minä tartun
peräruoriin, auta sinä voimiesi mukaan ohjailussa. Onko sopivaa että
sinä panet alttiiksi arvosi tuomarina vain...?

Hän ei päättänyt lausettaan; hän kuuli miten herra des Grassins sanoi
vanhalle tynnyrintekijälle, pitäen tätä kädestä:

-- Grandet, me olemme kuulleet siitä hirveästä onnettomuudesta, joka
on kohdannut teidän perhettänne, Guillaume Grandet'n kauppahuoneen
perikadosta ja veljenne kuolemasta; me tulemme lausumaan teille
osanottomme näiden surullisten tapausten johdosta.

-- Ei ole sattunut mitään muuta onnettomuutta, keskeytti notario
pankkiirin, kuin herra Grandet vanhemman kuolema. Eikä hänkään olisi
päättänyt päiviään, jos hänen päähänsä olisi pälkähtänyt pyytää apua
veljeltään. Vanha ystävämme, joka on kiireestä kantapäähän kunnian
mies, aikoo kuitata Grandet'n kauppahuoneen velat. Veljenpoikani,
presidentti, on juuri lupautunut lähtemään hänen puolestaan Parisiin
sopimaan velkojain kanssa, säästääkseen siten häneltä vaivat tässä
lakiasiassa.

Nämä sanat, jotka viiniporvari vahvisti hivelemällä leukaansa,
hämmästyttivät suuresti des Grassins'eja, jotka vielä matkan varrella
olivat panetelleet Grandet'ta saituruudesta ja melkeinpä syyttivät
häntä veljenmurhasta.

-- Niin, tiesinhän sen! sanoi pankkiiri katsahtaen vaimoonsa, mitä
sanoinkaan matkalla tänne? Grandet on itse kunniantunto sormenpäihin
asti, eikä hän voi sallia että pieninkään tahra jää hänen nimeensä!
Raha ilman kunniaa ei ole siunaukseksi. Vielä elää kunnia näillä
mailla! -- Hyvin tehty, Grandet, hyvin tehty! Olen vanha sotilas,
enkä voi salata ajatuksiani. Sanon siis teille suoraan: se oli
jalosti tehty, tuhat tulimmaista.

-- Muu-muu-mutta tämä ja-ja-jalous tulee hyvin ka-kalliiksi, vastasi
kunnon viiniporvari, pankkiirin sydämellisesti puristaessa hänen
kättään.

-- Mutta, kunnon Grandet-ystäväni, tämä on, herra presidentin
luvalla, yksistään kauppa-asia ja kaipaa liikemiestä suorittajakseen.
Täytyy tuntea sitä varten kauppakirjat, liikelaskut ja sensemmoiset.
Minun täytyy lähteä omissa asioissani Parisiin ja voisin sentähden...

-- Ko-ko-koettakaamme sopia ke-keskenämme tu-tuottamatta mi-minulle
turhia ku-kustannuksia, sammalteli Grandet. Sillä herra presidentti
on luonnollisesti pyytänyt minulta matkarahat.

Kunnon tynnyrintekijä ei änkyttänyt viimeisiä sanoja lausuessaan.

-- Ah! huudahti rouva des Grassins, mutta sehän on sangen hupainen
tehtävä, kun kerran on Parisissa. Maksaisinpa mielelläni matkan
saadakseni asian huostaani.

Ja hän antoi miehelleen rohkaisevan merkin, millä hän kehoitti,
maksoi mitä maksoi, keinottelemaan valtit vastustajain kynsistä.
Senjälkeen katsahti hän ivallisesti kumpaankin Cruchot'hon, jotka
puolestaan menivät nolon näköisiksi. Grandet taasen tarttui
pankkiiria nutun napista ja vei hänet syrjään huoneen nurkkaan.

-- Minulla on enemmän luottamusta teihin kuin presidenttiin,
kuiskutteli hän. Sitä paitsi on tässä muutakin tekeillä, lisäsi
hän vetäen ilmaa nenäänsä. Aion ostaa arvopapereita muutamien
tuhansien frangien arvosta, mutta en haluaisi maksaa enempää kuin
kahdeksankymmentä prosenttia. Niiden arvonhan sanotaan laskevan kuun
lopussa? Tehän ymmärrätte sellaista eikö totta?

-- Tulimmaista! Minä saan siis asiakseni hankkia teille muutamien
tuhansien edestä noita arvopapereita?

-- Varovaisesti, alussa. Ja hiljaa! Kukaan ei saa koko leikistä
mitään tietää. Te päätätte kuun lopussa yhdet kaupat minun
puolestani, mutta älkää antako Cruchot'ille vihiä asiasta, se
harmittaisi heitä. Ennen kuin lähdette Parisiin teemme jotain
veljenpoika-paran hyväksi ja katselemme mitä maata valtit ovat.

-- Se olkoon päätetty. Lähden huomenna postin mukana, lausui des
Grassins kovalla äänellä, ja saan teidän viimeiset määräyksenne kello
-- kello...?

-- Kello viisi, ennen päivällistä, vastasi viinikauppias hieroen
käsiään.

Molemmat puolueet jäivät vielä joksikin hetkeksi vastakkain. Des
Grassins virkkoi, pienen vaitiolon jälkeen, taputtaen Grandet'ta
olalle:

-- Mikä onkaan sen ollakseen, jolla on sellaisia sukulaisia kuin te...

-- Niin, niin, ilman että annan sen näkyä, olen hyvä sukulainen.
Olen rakastanut veljeäni ja tahdon sen osottaa, jos... jos se ei...
vain... maksa...

-- Meidän täytyykin jo lähteä, Grandet, sanoi pankkiiri, keskeyttäen
onneksi isäntänsä, ennen kuin tämä oli ehtinyt lopettaa lausettaan.
Koska matkani on niin kiireinen, täytyy minun lähteä järjestämään
asioitani.

-- Hyvä, hyvä. Minun taas täytyy... tiedättehän, miksi... mennä
neu-neu-neuvottelusaliini, kuten presidentti Cruchot sanoi.

-- Kas, kas! Nyt en olekaan enää herra de Bonfons, ajatteli
tuomari surumielisesti. Ja hänen kasvonsa saivat saman ilmeen kuin
oikeussalissa, kun joku väsytti häntä jaarituksillaan.

Molempien kilpailevien perheiden päät lähtivät yhdessä. Kumpikaan
ei ajatellut enää sitä petollista juonta, jonka Grandet oli
valmistanut viininviljelijöitä vastaan. Kumpikin koetti vain, vaikka
turhaan, saada selville, mitä toinen ajatteli viiniporvarin uudesta
yrityksestä.

-- Lähdettekö meidän kanssamme rouva Dorsonvalin luo? kysyi des
Grassins notariolta.

-- Me tulemme myöhemmin, vastasi presidentti. Jos setäni sen suo,
käväisen ensin neiti de Gribeaucourt'in luona, kuten olen luvannut.

-- Siis näkemiin, hyvät herrat, sanoi rouva des Grassins.

Ja kun des Grassins'it olivat muutaman askelen päässä molemmista
Cruchot'ista, sanoi Adolf isälleen:

-- He saivat nenälleen!

-- Hiljaa, poikani, vastasi hänelle hänen äitinsä, he voivat vielä
kuulla. Muuten, se minkä juuri sanoit, ei todista hyvää makua ja
tuoksahtaa poikamaiselta.

-- Huomasitko, setäseni, huudahti tuomari puolestaan, kun Grassins'it
olivat edenneet, että aloin olemalla presidentti de Bonfons ja
lopetin olemalla pelkkä Cruchot.

-- Näin kyllä hyvin, että sinua harmitti, mutta tuuli
oli Grassins'eille myötäinen. Sinä olet pässinpää kaikkine
viisauksinesi!... Anna sinä heidän sälyttää kaikkensa Grandet'n
"saammehan nähdä" niskaan ja pysy aivan rauhassa, poikani.
Eugénie'sta tulee joka tapauksessa sinun vaimosi.

Muutamassa hetkessä oli tieto Grandet'n jalomielisestä päätöksestä
tullut kolmeen perheeseen, ja ennen pitkää puhui koko kaupunki hänen
veljellisestä uhrautuvaisuudestaan. Jokainen antoi hänelle anteeksi
satokaupan, jonka hän oli tehnyt vastoin viinitarhanomistajain
keskenäistä sopimusta ja ihmetteli sitä kunniantuntoa ja
jalomielisyyttä, johon häntä tätä ennen ei oltu pidetty mahdollisena.
Ranskalaiselle luonteelle on ominaista tulisesti innostua ja lämmetä
hetken epävakaisista ilmiöistä, ja näyttääpä siltä kuin puuttuisi
kansalta, rahvaalta, kokonaan muistia.

Kun isä Grandet oli sulkenut oven, huusi hän Nanonia.

-- Älä päästä koiraa vielä irroille äläkä nuku, meidän on tehtävä
työtä yhdessä. Kello yhdentoista aikaan ajaa Cornoiller Froidfond'in
pienet rattaat portin eteen. Pidä vaari hänen tulostaan, niin
ettei hän nosta mitään melua. Polisiasetus kieltää kaiken yöllisen
hälinänpidon. Sitäpaitsi ei naapurien tarvitse tietää, että minä
lähden matkalle.

Kun Grandet oli tämän sanonut, meni hän työhuoneeseensa. Nanon
kuuli hänen siellä kävelevän edes takaisin, muuttelevan esineitä ja
kaivelevan arkkuja, kuitenkin hyvin varovaisesti. Hän ei nähtävästi
tahtonut hätyyttää hereille vaimoaan ja tytärtään, vielä vähemmän
herättää uteliaisuutta veljenpojassaan, jonka huoneen hän suureksi
harmikseen näki olevan valaistun. Sydänyöllä luuli Eugénie, jonka
ajatukset lakkaamatta liikkuivat serkussa, kuulevansa jonkun
valittavan, surullisesti kuin kuoleva, ja hän päätteli, että se oli
Charles. Hän olikin heidän illalla erotessa ollut niin kalpea ja
epätoivoisen näköinen. Ehkä surmaa hän itsensä! Tuota pikaa tempasi
Eugénie vanhan viitan hartioilleen ja teki lähtöä huoneesta. Samassa
huomasi hän oven raosta väkevän valon ja alkoi peljätä, että tuli
oli päässyt valloille. Hän rauhoittui kuitenkin kohta, kun hän kuuli
Nanonin raskaat askeleet ja hevosten hirnuntaa.

-- Mahtaakohan isä viedä pois serkkuni? ajatteli hän, raottaen
varovasti ovea, juuri sen verran, että hän saattoi nähdä jokaisen,
joka kulki käytävässä.

Kohta sattuivat hänen silmänsä isään, jonka katse kaikessa
epämääräisyydessään ja huolettomuudessaan sai hänet pelosta
jähmettymään. Tynnyrintekijä ja Nanon kantoivat olkapäillään
kummastakin päästä vahvaa kankea, johon oli kiinnitetty pieni
metallivati, yksi niitä, joita isä Grandet joutohetkinään valmisteli
työpajassa.

-- Pyhä Neitsyt! kuinka tämä painaa, kuiskasi Nanon matalalla äänellä.

-- Mikä vahinko, että se sisältää vain kuparirahoja! vastasi Grandet.
Varo työntämästä kynttiläjalkaa kumoon!

Tätä kohtausta valaisi yksi ainoa talikynttilä, joka oli asetettu
kaidepuun rakoon.

-- Cornoiller, sanoi Grandet metsänvartijalleen, oletko ottanut
pistooleja mukaan?

-- En, herra. Suokaa anteeksi. Mutta mitä syytä teillä olisi peljätä
kuparikolikoitanne?

-- Niin, niin, ei mitään.

-- Muuten, matkamme on sujuva nopeasti. Pehtorinne ovat valinneet
teille parhaat hevoset.

-- Hyvä, hyvä. Mutta ethän ole heille sanonut, minne olen matkalla?

-- En sitä itsekään tiedä.

-- Hyvä. Ovatko nuo rattaat kestävät.

-- Nämä, herra Grandet? Ne kantaisivat helposti kolmetuhatta. Mutta
mitä tuo painaa tuollainen vati?

-- Ho-hoi, huokasi Nanon. Tämä painaa hyvin kahdeksantoista sataa.

-- Suu poikki, Nanon! Vaimolleni saat sanoa, että olen lähtenyt
maalle. Tulen takaisin päivällisiksi. Aja nyt hyvin, Cornoiller,
meidän täytyy olla Angers'issa ennen kello yhdeksää.

Ajoneuvot lähtivät. Nanon lukitsi pääoven, päästi koiran vapaaksi,
asettui särkevine hartioineen levolle, eikä kukaan naapurustossa
aavistanut herra Grandet'n lähtöä eikä hänen matkansa tarkoitusta.
Tynnyrintekijän salamyhkäisyys oli täydellinen. Kukaan ei ollut
nähnyt äyriäkään tässä kultaa täydessä talossa. Aamulla oli Grandet
sattumalta kuullut, että Nantes'issa oli lukuisien laivanvarustusten
takia kullan arvo suunnattomasti noussut, ja että Angers'iin oli
tullut ostajia, jotka halusivat vaihtaa itselleen kultaa. Sentähden
oli hän kohta tilannut pehtoreilta hevoset ja oli nyt matkalla
mainittuun kaupunkiin, myödäkseen siellä kultaansa ja vaihtaakseen
sitten itselleen valtion arvopapereita.

-- Isäni lähtenyt matkaan, ajatteli Eugénie, joka kätköstään oli
kaikki kuullut.

Hiljaisuus palasi taasen taloon ja rattaiden jyrinä loittoni
nukkuvasta Saumurista. Samassa oli Eugénie kuulevinaan valitushuudon
serkkunsa huoneesta. Valoviiru, kapea kuin miekan terä, kulki oven
raosta vanhan porraskäytävän yli.

-- Hän kärsii, ajatteli tyttö ja astui kaksi askelta ovea kohti.

Toinen huokaus sai hänen hiipimään aivan oven taakse. Ovi oli
vain kiinni työnnetty, hän aukaisi sen. Charles nukkui vanhassa
nojatuolissa, pää rintaa vasten painuneena. Hänen kätensä lepäsi
kylkeä vasten ja oli pudottanut kynän lattialle. Nuorukaisen raskas
hengitys, joka johtui hänen epämukavasta asennostaan, säikähdytti
Eugénieta ja hän astui huoneeseen.

-- Hänen on täytynyt olla hyvin väsynyt, ajatteli tyttö, nähdessään
nuorukaisen edessä kymmenkunnan suljettua kirjettä. Eugénie luki
osotteet: "Herra Farry, Breilman ja Kumppanille, vaunuliikkeelle" --
"Herra Buissonille, räätälille" j.n.e.

-- Hän on laittanut kaikki asiansa järjestykseen varmaankin
voidakseen lähteä maasta, ajatteli Eugénie.

Samassa sattuivat hänen silmänsä kahteen avoimeen kirjeeseen. Toinen
alkoi sanoilla "Rakas Annette'ni". Tytön sydän alkoi rajusti lyödä ja
hänen jalkansa tarttuivat maahan.

-- Hänen rakas Annette'nsa! Hän rakastaa ja häntä rakastetaan! Kaikki
toivo on hukassa! Mitä hän mahtaakaan kirjoittaa?

Nämä ajatukset kulkivat halki tytön pään ja sydämen. Hän näki nuo
lukemansa sanat kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna edessään.

-- Minun täytyy hänestä luopua! Ei, en aio lukea tuota kirjettä!
Minun täytyy lähteä... Mutta jos kuitenkin lukisin?

Hän katsahti Charles'iin, tarttui varovasti hänen päähänsä ja nosti
sen tuolin selkämystä vastaan. Charles antoi sen tapahtua heräämättä,
kuin lapsi, joka unessakin tuntee äitinsä ja sallii hänen hyväillä
ja suudella itseään. Kuin äiti nosti Eugénie tuolinnojaa vasten
nuorukaisen riippuvan käden ja suuteli hellävaroin hänen hiuksiaan.

"Rakas Annette!" Hornan henki huusi nuo sanat tytön korviin.

Hänen rehellisyytensä teki vielä vastaväitteitä. Hän käänsi
päänsä pois. Ensi kerran elämässä taistelivat hyvä ja paha hänen
sydämessään. Tähän saakka ei hänen ollut tarvinnut punastua tekojaan.
Rakkaus ja uteliaisuus saivat nyt voiton. Joka lauseelta, minkä hän
luki, löi hänen sydämensä voimakkaammin, ja se hehku, joka virtasi
hänen suonissaan, antoi hänen kirjettä lukiessa tuntea ensi lemmen
entistä suloisempana.

"Rakas Annette'ni, mikään ei voisi meitä eroittaa, jollei se
onnettomuus, joka on minua kohdannut ja jota ei mikään ihmisviisaus
osannut aavistaa. Isäni on surmannut itsensä, hänen omaisuutensa ja
minun on tykkänään mennyt. Olen jäänyt orvoksi siinä iässä, jossa
minä, kasvatukseni tähden, en ole vielä enempää kuin lapsi; kuitenkin
täytyy minun miehenä nousta siitä rotkosta, johon olen pudonnut.
Olen käyttänyt juuri osan yötä suunnitelmien tekoon. Jos tahdon
kunnian miehenä lähteä Ranskasta, ja sitä aion tehdä, ei minulle
jää sataa frangia, millä koettaa onneani Intiassa tai Amerikassa.
Niin, rakas Annaseni, minä lähden etsimään onnea maapallon
epäterveellisimmiltä seuduilta. Siellä, niin on minulle sanottu, on
se nopeasti ja varmasti löydettävissä. Parisiin en voi jäädä. Minun
ylpeyteni ei voisi kestää niitä loukkauksia, sitä kylmyyttä ja sitä
ylenkatsetta, jotka tulevat langenneen miehen, vararikontehneen
perillisen osaksi. Hyvä Jumala, olla velkaa kaksi miljoonaa...
Jo ensi viikkona surmattaisiin minut kaksintaistelussa. Siksi en
halua sinne enää palata. Sinun rakkautesi, syvin ja hellin rakkaus,
mikä milloinkaan on tehnyt miehen sydämen onnelliseksi, ei voisi
saada minua sinne palaamaan. Ah, rakkaani! minulla ei edes olisi
kyllin varoja voidakseni tulla sinne, missä sinä olet, antamaan ja
saamaan viimeisen suudelman, ja siten noutamaan voimaa päätöksieni
toimeenpanoon..."

-- Charles-parka, oli hyvä, että luin tämän kirjeen. Minulla on
rahaa, annan hänelle kaiken, sanoi Eugénie itsekseen.

Hän ryhtyi taas lukemaan, tukahdutettuaan huokauksensa:

"En ole vielä koskaan ajatellut köyhyyden kurjuutta. Jos minulla
olisikin ne sata frangia, jotka tarvitsen matkaani varten, niin ei
minulla ole sen yli äyriäkään muihin välttämättömiin menoihin. Mutta
minullahan ei ole noita sataa frangia, enempää kuin mitään muutakaan,
enkä tiedä mitä minulle voisi jäädä, kun sitoumukseni ovat Parisissa
suoritetut. Mutta vaikk'ei minulla mitään olekaan taskussani, aion
yhtäkaikki Nantes'issa ottaa pestin matruusina ja alkaa, kuten
niin monet tarmon miehet, joilla ei ole lähtiessä ollut äyriäkään,
mutta jotka ovat palanneet rikkaina Intiasta. Tästä aamusta lähtien
olen katsonut kylmästi kohtaloani kasvoista kasvoihin. Se on oleva
minulle katkerampi kuin kaikille muille, minulle, jota ihaileva äiti
on hemmoitellut ja isistä parhain rakastanut, minulle, joka ensi
askeleitani maailmaan ottaessani olen kohdannut naisen sellaisen kuin
Annan rakkauden. Olen tuntenut vain elämän kukkaistarhat. Sellainen
onni ei voinut kestää. Kuitenkin on minulla, Annette, enemmän
rohkeutta kuin mitä voisi odottaa nuorelta mieheltä, joka on tottunut
Parisin suloisimman naisen hellyyksiin, joka on tuuditellut itseään
perhe-elämän iloissa, jolle kaikki on hymyillyt vastaan, ja jonka
toivomukset ovat isälle olleet laki... Ah, isä rakas! Nyt hän on
kuollut, Annette!... Olen ajatellut omaa asemaani ja myöskin sinun.
Olen neljässäkolmatta tunnissa paljon vanhentunut. Rakas Anna, jos
sinä, pidättääksesi minut läheisyydessäsi Parisissa, kieltäytyisit
puvuistasi, aitiostasi Oopperassa, et kuitenkaan voisi säästää niin
paljon rahaa kuin minä tarvitsisin toimettomaan elämääni. Sitä paitsi
en voisi ottaa sellaista uhria vastaan. Me eroamme siis nyt iäksi."

-- Charles jättää hänet, pyhä Neitsyt! Mikä onni! Eugénie hypähti
onnesta. Charles liikahti samassa. Tyttö säpsähti. Onneksi ei
nuorukainen herännyt. Eugénie jatkoi:

"Milloin palaan? Sitä en tiedä. Intian ilmanala vanhentaa pian
europpalaisen, etenkin sellaisen, joka tekee työtä. Ajatelkaamme,
mitä olemme kymmenen vuoden päästä. Kymmenessä vuodessa on tyttäresi
tullut kahdeksantoista vuotiaaksi, hänestä on tullut alituinen
seuralaisesi ja vakoilijasi. Silloin olisi maailma hyvin julma
sinua kohtaan, tyttäresi kenties vielä julmempi. Me olemme nähneet
esimerkkejä maailman tuomiosta ja tyttärien kiittämättömyydestä.
Käyttäkäämme niitä hyväksemme. Säilytä sydämesi syvyydessä,
kuten minäkin teen, muisto neljästä onnen vuodesta ja ole, jos
voit, uskollinen onnettomalle ystävällesi. Vaatia en sitä voi,
sillä minun täytyy, rakas Annette, mukautua asemaani, katsella
käytännöllisin silmin elämää ja tarkoin laskea, mitä teen. Niin
täytyy minun nyt ajatella avioliittoa, sillä se on oleva yksi uuden
elämäni välttämättömiä edellytyksiä; ja täytyypä minun jo sinulle
ilmoittaa, että olen täällä Saumurissa, setäni talossa, tavannut
tytön, serkkuni, jonka tavat, olento, äly ja sydän varmaan sinua
miellyttäisivät, ja joka sitä paitsi näyttää..."

Pitemmälle kirje ei ollut valmistunut.

-- Hänen on täytynyt olla hirveän väsynyt, koska on jättänyt kirjeen
kesken, ajatteli Eugénie.

Tyttö puolusteli sydämessään nuorukaista. Sitä paitsi, olihan tälle
kokemattomalle tyttöselle mahdotonta huomata sitä kylmyyttä, joka
henki tästä kirjeestä. Nuorille, viattomille tytöille on kaikki
rakkautta, kun he kerran ovat astuneet jalallaan rakkauden lumottuun
tarhaan. He vaeltavat siinä taivaisen valon ympäröiminä, joka lähtee
heidän sydämestään ja säteilee heidän rakastettujaan vastaan. He
ympäröivät rakastettunsa oman rakkautensa tulella ja lainaavat heille
parhaat ajatuksensa. Naisen hairahdukset johtuvat melkein aina tästä
heidän uskostaan hyvään, heidän luottamuksestaan totuuteen. Eugénien
korvissa puhuivat nuo sanat, "rakas Annette" rakkauden kauneinta
kieltä ja ne hivelivät hänen mieltään, kuten muinoin, lapsena,
hartaan, uruilla soitetun "Venite, adoremuksen" sävel oli hivellyt
kuuloa. Sitä paitsi todistivat kyynelet, jotka vieläkin kimalsivat
Charles'in silmissä, Eugénielle sitä mielenjaloutta, joka niin
helposti viettelee nuoren tytön sydämen. Saattoiko tyttö tietää, että
Charles kaivatessaan ja itkiessään isäänsä, vähemmän todisti oman
sydämensä hellyyttä kuin isänsä hyvyyttä? Aviopuolisot Guillaume
Grandet olivat tyydyttäneet kaikki poikansa oikut, suoneet hänelle
kaikki rikkauden edut, niin ettei hänen tarvinnut kärsiä yhtään
niistä hirveistä pettymyksistä, jotka tulevat useimpien osalle, kun
he sydän täynnä toivoa ja odotusta astuvat Parisin elämään. Isän
anteliaisuus oli niin rajaton, että se oli Charles'issa herättänyt
todellisen pojanrakkauden ilman mitään sivuajatuksia.

Joka tapauksessa oli Charles Parisin lapsi. Parisin tottumukset
ja itse Annettekin olivat tehneet hänestä, vaikka ulkomuodoltaan
vielä nuorukainen, aikamiehen. Hän oli saanut kurjan kasvatuksen
siinä maailmassa, missä yhden illan kuluessa tehdään ajatuksilla
ja sanoilla enemmän syntiä kuin mitä oikeustuvassa vuoden mittaan
rikoksina rangaistaan, siinä maailmassa, missä sukkelilla sanoilla
surmataan suurimmat aatteet, missä ketään ei pidetä täytenä miehenä,
ellei hänellä ole "oikeata" katsetta elämään; oikealla katseella
ymmärretään sitä, ettei saa mitään uskoa, ei tunteita, ei ihmisiä,
eipä edes tosiasioita. Oikealla katseella ymmärretään sitä, että joka
aamu punnitsee ystävänsä kukkaron ja menettelee poliittisesti, mitä
ikinä tapahtuikin, että ei ihaile mitään, ei taideteoksia, ei jaloja
tekoja, vaan antaa mieskohtaisen edun vallita elämäänsä. Tuhansien
mielettömyyksien avulla opetti tämä suurmaailman nainen, tämä kaunis,
Annette Charles'in ajattelemaan maltillisesti; hän puhui Charles'ille
hänen tulevasta asemastaan, silittäen hajuvesiä tuoksuvalla kädellään
hänen päätään; pannen paikoilleen yhden hänen kiharoistaan, antoi
hän hänen puhua tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän teki nuorukaisen
naiselliseksi ja materialistiseksi. Hän sai aikaan kahtalaisen
pahennuksen, pahennuksen, jonka samalla piti todistaa hienoutta ja
hyvää makua.

-- Te olette yksinkertainen, Charles, oli hänen tapana sanoa. Minulla
on paljon vaivaa, ennenkun saan teidät tuntemaan maailman. Te olette
menetellyt hyvin pahoin herra des Lupeaulx'ia kohtaan. Tiedän kyllä
hyvin ettei hän ansaitse kunnioitusta, mutta odottakaa siksi, kunnes
hän on syösty vallasta, silloin voitte häntä loukata mielenne mukaan.
Tiedättekö, mitä rouva Campan on sanonut? "Lapseni, niin kauan kuin
mies on ministeri, ihailkaa häntä; kun hän on kukistunut, niin
auttakaa häntä luisumaan alas. Valtansa kukkuloilla on hän kuin
Jumala, kun hän on syösty, on hän Marat'n alapuolella -- sillä Marat
on kuollut, mutta hän elää. Elämä on sarja erilaisia suhteita; niitä
täytyy tuntea ja pitää silmällä, jos mieli säilyttää asemansa."

Charles oli liiaksi muodin orja, liian maailman ja onnen
hemmoittelema, jotta hänellä olisi voinut olla väkeviä tunteita. Se
kultajyvä, jonka äiti oli kylvänyt hänen sydämeensä, oli Parisin
elämässä hukkunut. Mutta Charles oli vasta yhdenkolmatta vuotias.
Siinä iässä pitäisi, niin arvellaan, elämän tuoreuden ja sydämen
puhtauden tarjota kättä toisilleen. Ääni, katse, vartalo näyttävät
olevan sopusoinnussa sydämen kanssa. Ankarin tuomari, epäluuloisin
asianajaja ja ovelin koronkiskurikaan eivät mielellään epäile sydämen
vilpittömyyttä, kun nuorukaisen silmissä on vielä se kirkas kosteus,
joka on lapselle ominainen, ja kun hänen otsansa on vailla vakoja.
Charles'illa ei ollut koskaan tilaisuutta toteuttaa parisilaisen
siveysoppinsa määräyksiä ja oli sentähden kokemattomana saanut
pitää kauneutensa. Kuitenkin oli, hänen tietämättään, itsekkäisyys
imeytynyt häneen. Parisilaisen käytännöllisyysvaiston, joka uinui
salassa hänen povessaan, täytyi nopeasti kehittyä, jotta hän voisi
muuttua toimettomasta katsojasta näyttelijäksi tosi-elämän draamassa.

Melkein kaikki nuoret tytöt antautuvat kauniin ulkokuoren lumoihin;
mutta vaikka Eugénie olisikin ollut älykäs ja teräväkatseinen
kuten jotkut maaseudun tytöt voivat olla, olisiko hän voinut olla
luottamatta serkkuunsa, jonka kaikki tavat, puheet ja teot olivat
sopusoinnussa hänen sydämensä vaatimusten kanssa? Tytölle onneton
sattuma salli hänen tulla nuorukaissydämen viimeisten tositunteiden
ilmausten todistajaksi ja kuulla, jos niin saa sanoa, tämän
omantunnon viimeiset huokaukset.

Tyttö laski hänelle niin rakkaan kirjeen käsistään ja alkoi
mielihyvällä katsella nukkuvaa serkkuaan. Eugénie näki vastikään
koettujen elämänpettymysten vielä väreilevän noilla kasvoilla, ja hän
vannoi itsekseen valan aina häntä rakastaa.

Sitten heitti hän silmäyksensä toiseen kirjeeseen, panematta paljon
huomiota menettelynsä sopimattomuuteen. Ja hän alkoi sitä lukea
saadakseen uusia todistuksia niistä jaloista ominaisuuksista, jotka
hän, kuten kaikki naiset, liitti siihen olentoon, jonka hän oli
valinnut rakastetukseen:

    Rakas Alphonse, sillä hetkellä, kun sinä luet tämän kirjeen, ei
    minulla ole enää ystäviä. Kuitenkin myönnän, etten ole koskaan
    epäillyt sinun vilpittömyyttäsi, kuten niiden maailmanmiesten,
    jotka ovat tottuneet käyttämään väärin ystävyys-sanaa.
    Pyydän sentähden sinua ottamaan huoleksesi asiaini hoidon
    ja mahdollisuuden mukaan pitämään puoltani. Sinä tunnet jo
    asemani. Minulla ei ole enää mitään. Aion lähteä Intiaan. Olen
    kirjoittanut kaikille niille henkilöille, joille luulen olevani
    velkaa ja tässä kirjeessä löydät heistä luettelon, niin tarkan
    kuin muistostani olen voinut tehdä. Kirjastoni, huonekaluni,
    vaununi, hevoseni j.n.e. toivoakseni riittänevät peittämään
    velkani. En tahdo pidättää itselleni mitään arvokkaampaa. Rakas
    Alphonse, lähetän sinulle tässä valtuutuksen myyntiin siltä
    varalta, ettei sitä sinulle muuten sallittaisi. Kaikki aseeni
    voit minulle lähettää. Ota sinä Briton. Kukaan ei maksaisi täyttä
    hintaa siitä ihmeellisestä eläimestä, luovutan sentähden sen
    mieluummin sinulle, samalla tapaa kuin kuoleva antaa testamentin
    toimeenpanijalle sormuksensa, jota hän itse tavallisesti käytti.
    Olen tilannut kalliit matkavaunut Farry, Breilman & Kumppaneilta;
    koeta saada heitä pitämään itse vaununsa ilman korvausta.
    Joll'eivät he siihen suostu, niin vältä kaikkea, joka voisi
    saattaa nykyisissä oloissa rehellisyyteni huonoon valoon. Olen
    pelissä menettänyt kuusi frangia, älä unohda...

Hän ei voinut lukea pitemmälle.

-- Rakas serkkuni, sanoi Eugénie itsekseen ja meni lyhyin askelin
palava kynttilä kädessä huoneeseensa.

Sinne tultuaan avasi hän ilmeisellä mielihyvällä vetolaatikon
vanhasta tammikaapista, joka oli hienointa renessanssityötä ja jossa
vielä, vaikkakin kalvenneena saattoi nähdä kuuluisan kuninkaallisen
salamanterin. Sieltä etsi hän käsiinsä punaisen kultatupsuisen
samettikukkaron, joka oli kirjailtu kuluneella kultalangalla. Se oli
hänen isoäitinsä perua. Hän punnitsi ylpeydellä tätä kukkaroa ja
alkoi laskea unohtuneita rahojaan.

Hän eroitti ensin muista kaksikymmentä portugalilaista, vielä
sangen kiiltävää, vaikka ne olivat lyödyt Juhana V:nnen aikana
1725 ja olivat arvoltaan kukin satakuusikymmentä kahdeksan
frangia ja kuusikymmentä neljä centimeä, kuten hänen isänsä oli
selittänyt, mutta joista itse asiassa tavallisesti maksettiin
satakahdeksankymmentä frangia, nämä kultarahat kun olivat
harvinaisuuksia ja loistivat ja kiiltivät kuin pienet auringot.

Item, viisi genovinia eli genovalaista satafrangista
-- nykyään harvinainen raha, josta maksettiin kaupassa
kahdeksankymmentäseitsemän frangia, mutta josta kokoilijat antoivat
sata. Ne oli hänelle antanut vanha herra La Bertellière.

Item, kolme espanjalaista Filip V:nnen aikaista kultakolikkoa,
v. 1729 lyötyä. Ne hän oli saanut rouva Gentillet'ltä, joka oli
antaessaan ne hänelle sanonut kolme kertaa: "Tämä pieni keltalintunen
on yhdeksänkymmenen yhdeksän frangin arvoinen. Pidä se hyvässä
tallessa, tyttöseni, se on oleva kaunein aarteesi."

Item, isän lempirahat -- ne kun olivat kolmenkolmatta ja puolen
karaatin kultaa --, sata Hollannin dukaattia, lyötyjä v. 1756, kukin
arvoltaan lähes kolmetoista frangia.

Item, kolme vaa'an kuvalla lyötyä kultakolikkoa ja viisi Neitsyen
kuvalla varustettua -- kaikki suuria harvinaisuuksia, lyötyjä
rahankerääjiä varten. Ne olivat kahdenkymmenen neljän karaatin
kultaa ja olivat arvoltaan, painon mukaan arvostellen, kolmekymmentä
seitsemän frangia neljäkymmentä centimiä, mutta tuntijat maksoivat
niistä kernaasti viisikymmentä frangia.

Item, neljänkymmenen frangin napoleonin, jonka hän oli toissapäivänä
saanut ja huolellisesti kätkenyt punaiseen kukkaroonsa.

Tämä aarresäiliö sisälsi vain käyttämättömiä, neitseellisiä rahoja
-- todellinen valikoima taidetta, jota isä Grandet silloin tällöin
tahtoi itse nähdä ja tarkastaa, painaakseen tyttärensä mieleen sen
sisäisen arvon, kauneuden ja merkityksen. Mutta Eugénie ei nyt
ajatellut sen harvinaisuutta, ei sitäkään, minkä surun hän tuottaisi
isälleen riistäessään tältä tämän rakkaan aarteen. Hän ajatteli
vain orpanaansa ja sai vihdoin selville, tehtyään ensin muutamia
laskuvirheitä, että hän omisti noin viisi tuhatta kahdeksansataa
frangia, minkä kuitenkin saisi vielä edullisemmin myödyksi jollekin
rahainkokoilijalle. Katsellessaan kaikkia rikkauksiaan alkoi hän
taputella käsiään kuin lapsi, jonka täytyy ruumiin liikkeellä
tulkita ylenmääräistä iloaan. Niin olivat isä ja tytär laskeneet
omaisuutensa: edellinen myödäkseen kultansa, jälkimäinen upottaakseen
sen rakkauden mereen. Eugénie pani rahat takaisin vanhaan kukkaroon,
ja lähti kulkemaan aarteineen tyynesti rappusia ylös. Hänen orpanansa
onnettomuus sai hänet unohtamaan öisen ajan ja sopivaisuuden säännöt.
Hänen puhdas omatuntonsa teki hänet voimakkaaksi.

Kun hän astui kynnykselle, kynttilä toisessa, kukkaro toisessa
kädessä, heräsi Charles, keksi hänet ja jäi hämmästyksestä mykäksi.
Eugénie astui sisään huoneeseen, asetti kynttilän pöydälle ja lausui
liikutetulla äänellä:

-- Orpanani, minun täytyy pyytää teiltä anteeksi vaikeaa rikosta,
jonka olen teitä vastaan tehnyt. Jumala on minulle antava sen
anteeksi, jos te sen teette.

-- Mikä se olisi? sai Charles sanotuksi, hieroen silmiään.

-- Olen lukenut nämä kaksi kirjettä.

Charles punastui.

-- Kuinka se on voinut tapahtua? jatkoi tyttö, kuinka olen tänne
tullut? Toden totta, en sitä enää itsekään tiedä. Mutta en tunne
mitään katumusta sen johdosta, että olen nämä kirjeet lukenut, sillä
sen kautta olen oppinut tuntemaan teidän sydämenne, teidän sielunne
ja...

-- Ja mitä? kysäsi Charles.

-- Ja teidän aikeenne, teidän tarpeenne saada joku rahasumma...

-- Rakas serkkuseni...

-- Sst, sst! orpana, ei niin kovaan, ettei kukaan heräisi. Kas tässä,
jatkoi Eugénie avaten kukkaronsa, erään tyttösen säästöt, tyttösen,
joka ei itse mitään tarvitse. Charles, ottakaa te nämä rahat. Tänä
aamuna en tiennyt, mitä raha on, te olette sen minulle opettanut, se
on keino, välikappale, siinä kaikki. Orpana on melkein kuin veli, te
voitte hyvin ottaa sisarenne kukkaron.

Charles oli vaiti. Eugénie, joka oli yhtä paljon nainen kuin tyttö,
ei ollut valmistunut ottamaan vastaan kieltoa.

-- Mitä ajattelette? kysyi hän.

Charles painoi päänsä alas.

-- Te kieltäydytte? kuiskasi Eugénie, jonka sydämen lyönnit kuuluivat
yön hiljaisuudessa.

Orpanan epäilys nöyryytti häntä. Mutta se hätä, jossa tämä oli, tuli
vielä elävämpänä hänen mieleensä, ja hän lankesi polvilleen.

-- En nouse tästä ennen kuin olette suostunut ottamaan nämä rahat.
Orpanani, vastatkaa, minä pyydän!... Annatteko minulle mitään arvoa,
oletteko jalomielinen...

Kun Charles kuuli tämän puhtaan epätoivon rukouksen, putoilivat
kyynelet hänen silmistään tytön käsille, joihin hän oli tarttunut
nostaakseen tytön jaloille. Kun Eugénie tunsi nämä lämpimät kyynelet,
hypähti hän seisaalleen ja viskasi kukkaron pöydälle.

-- Te suostutte, eikö totta? huudahti hän, itkien ilosta. Älkää olko
huolissanne, orpana, te tulette rikkaaksi. Tämä kulta tuottaa teille
onnea; te voitte kerran maksaa sen minulle takaisin. Muutenhan voimme
tehdä sopimuskirjat. Suostun kaikkiin teidän ehtoihinne. Mutta älkää
panko liian paljon arvoa tähän pieneen lahjaan.

Nyt vasta saattoi Charles tulkita tunteitaan.

-- Niin, Eugénie, minulla olisi todella kovin pieni sydän, ellen
ottaisi näitä rahoja vastaan. Mutta luottamus luottamuksesta!

-- Mitä tarkoitatte? huudahti tyttö säikähtyneenä.

-- Kuulkaa, rakas serkkuseni, minulla on...

Hän keskeytti puheensa ja meni noutamaan arkusta nelikulmaisen,
nahalla päällystetyn lippaan.

-- Tämä lipas on minulle kallisarvoinen kuin oma elämäni. Se on lahja
äidiltäni. Tänä aamuna ajattelin, että hän varmaan olisi myönyt
kaiken sen kullan, minkä hän rakkaudessaan on minulle lahjoittanut,
jos hän voisi nousta haudastaan. Mutta jos itse sen tekisin, olisi se
pyhyyden häväisemistä.

Eugénie puristi suonenvedon tapaisesti serkkunsa käsiä kuullessaan
hänen viime sanansa.

-- Minä en tahdo, jatkoi Charles pienen vaitiolon jälkeen, jonka
aikana molemmat olivat vaihtaneet liikutuksesta kostean katseen, minä
en tahdo sitä menettää enkä panna sitä alttiiksi matkan vaaroille.
Rakas Eugénie, ottakaa se haltuunne. Ei ole koskaan ystävä uskonut
ystävälleen pyhempää esinettä kuin tämä on. Arvostelkaa itse.

Charles otti lippaan käsiinsä, irroitti sen päällyksen ja näytteli
surumielisesti aarrettaan ihmettelevälle orpanalleen. Lipas oli
hienoa kultatyötä, ja sen taidearvo oli vielä suurempi kuin sen
metalliarvo.

-- Se, mitä nyt ihailette, ei ole mitään, virkkoi Charles, painaen
vieteriä, jonka avulla kaksinkertainen pohja ponnahti näkyviin.
Katsokaas, tämä on minulle enemmän arvoinen kuin koko maailma.

Hän otti lippaasta kaksi rouva de Mirbelin muotokuvaa, jotka molemmat
olivat runsaasti helmillä koristetut.

-- Ah, kuinka kaunis nainen! Hän on varmaan sama, jolle olette
kirjoit...

-- Ei lainkaan, vastasi Charles hymyillen. Tämä nainen on äitini, ja
tässä on isäni -- teidän tätinne ja setänne. Eugénie, pyydän teiltä
polvillani, että ottaisitte tämän aarteen huostaanne. Jos joutuisin
perikatoon, vieden mukanani teidän pienen omaisuutenne, on tämä kulta
oleva teidän korvauksenne. Yksin teille voin uskoa nämä kaksi kuvaa.
Te olette kyllin arvokas niitä säilyttämään. Mutta hävittäkää ne,
ennenkuin annatte ne jonkun toisen käsiin...

Eugénie oli ääneti.

-- Eikö totta, te lupaatte? lisäsi Charles lempeästi.

Kuullessaan nämä sanat loi Eugénie orpanaan katseensa, rakastavaisen
naisen ensimäisen katseen, yhden noita katseita, joissa on yhtä
paljon miellyttämishalua kuin todellista syvyyttä. Charles tarttui
hänen käteensä ja suuteli sitä.

-- Puhdas enkelini, meidän välillämme, eikö totta, ei raha merkitse
mitään? Kaikki perustuu tästälähin toistemme ymmärtämiseen.

-- Te muistutatte äitiänne. Oliko hänelläkin niin lempeä ääni kuin
teillä?

-- Ah, paljon lempeämpi...

-- Niin, kun hän puhui teille, kuiskasi Eugénie laskien alas
silmäluomensa. Mutta nyt, Charles, täytyy teidän nukkua. Te olette
väsynyt. Huomisiin.

Ja hän otti hellävaroin kätensä serkkunsa kädestä. Charles lähti
häntä saattamaan kynttilä kädessä.

-- Ah, miksi olenkin nyt rutiköyhä! huudahti Charles, kun he olivat
tulleet ovelle.

-- Mitäs siitä, minun isäni on rikas, niin ainakin luulen, vastasi
tyttö.

-- Lapsi parka, jatkoi Charles, astuen toisella jalallaan Eugénien
huoneeseen ja nojaten selkänsä seinää vasten, siinä tapauksessa ei
hän varmaankaan olisi sallinut omaisteni kuolla, eikä antaisi teidän
asua näin köyhästi, ja eläisi itsekin toisin.

-- Mutta hänellä on Froidfond.

-- Ja minkä arvoinen on Froidfond?

-- Sitä en tiedä; mutta hänellä on myöskin Noyers.

-- Parisen mitätöntä talonpoikaistaloa!

-- Hänellä on viinitarhoja ja peltoja...

-- Jotka eivät ole minkään arvoisia, keskeytti Charles huolettomasti.
Jos isällänne olisi vuosittain edes neljäkolmatta tuhatta frangia
korkoja, ette varmaankaan asustaisi tässä kylmässä ja alastomassa
huoneessa.

Charles astui täyden askelen huoneeseen.

-- Täällä siis tulevat kalleuteni säilytettäviksi, täydenteli Charles
ajatuksiaan, tarkastellen vanhaa kajuuttamaista huonetta.

-- Teidän täytyy mennä nukkumaan, sanoi Eugénie, estellen häntä
tulemasta etemmäs huoneeseen, jossa kaikki oli epäjärjestyksessä.

Charles peräytyi, ja molemmat toivottivat toisilleen äänettömästi
hymyillen hyvää yötä.

Molemmat näkivät nukahtaessaan saman unen.

Siitä lähtien oli Charles'in suruun tullut ikäänkuin ruusunkukkia.

Seuraavana aamuna tapasi rouva Grandet ennen aamiaista tyttärensä
kävelyllä Charles'in kanssa. Nuorukainen oli vielä surumielinen
niinkuin vain se voi olla, joka on vajonnut onnettomuuden kuiluun ja
turhaan koettaa mitata sen syvyyttä.

-- Isäni palaa vasta päivällisen aikaan, virkkoi Eugénie huomatessaan
äitinsä huolestuneen ilmeen.

Oli helppoa nähdä Eugénien käytöstavasta, hänen äänensä lempeydestä
ja hänen koko olennostaan, että hänen ja orpanan välillä vallitsi
joku salainen ajatusten yhtäläisyys. Heidän sydämensä olivat
liittyneet tulisesti toisiinsa jo ennen kuin he itse ymmärsivät
sen tunteen voimaa, joka heidät yhdisti. Charles jäi arkitupaan,
mutta talon naiset, jotka kukin lähtivät töihinsä, panivat merkille
hänen suruisuutensa. Grandet oli jättänyt silleen kaikki asiansa ja
sentähden kävi talossa paljon kansaa. Katonkattajia, lyijynvalajia,
muurareita, kirvesmiehiä, maatyömiehiä ja pehtoreita ilmestyi tavan
takaa, kuka sopimaan välttämättömistä korjauksista, kuka tuomaan,
kuka perimään rahaa. Rouva Grandet'n ja Eugénien täytyi sentähden
hääriä sinne tänne ja vastailla käsityöläisten ja maamiesten
loppumattomaan sanatulvaan. Nanon kätki tuomiset keittiöönsä. Hän
odotteli aina ensin herransa määräystä siitä mikä oli säilytettävä
taloa varten, mikä myötävä torilla. Grandet'lla oli tapana, kuten
niin monella maaseudun pomolla, juoda vain omaa huonointa viiniään
ja syödä pilaantuneita hedelmiään. Noin viiden aikaan palasi Grandet
Angers'ista. Hän oli saanut neljätoista tuhatta frangia kullastaan
ja laukussa oli hänellä hyvät valtionpaperit. Cornoiller'n oli hän
jättänyt Angers'iin pitämään huolta lopen väsyneistä hevosista
ajaakseen ne sitten hiljalleen kotia.

-- Olen käynyt Angers'issa, vaimoseni. Minun on nälkä.

Nanonin ääni kuului keittiöstä:

-- Ettekö ole syönyt mitään sitten eilisen?

-- En mitään.

Nanon toi liemen sisään. Des Grassins saapui taloon kuulemaan
klienttinsä käskyjä juuri kun perhe oli istuutunut pöytään. Isä
Grandet ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota veljenpoikaansa.

-- Syökää rauhassa, jutteli pankkiiri. Voimmehan näinkin keskustella.
Tiedättekö minkä arvoinen kulta on Angers'issa? Nantes'ista on sinne
saapunut rahanvaihtaja ja olenpa minäkin aikonut lähettää sinne
kultani.

-- Ei ole syytä lähettää. Siellä on jo yltäkyllin, vastasi Grandet.
Olemme liian hyviä ystäviä voidakseni olla teitä varoittamatta
tyhmyydestä.

-- Mutta siellähän maksetaan kolmekymmentä ja puoli frangia.

-- Sanokaa: maksettiin.

-- Mistä hitosta teillä on nuo tiedot?

-- Olen ollut tänä yönä Angers'issa, vastasi Grandet, laskien ääntään.

Pankkiiri ponnahti pystyyn hämmästyksestä.

Sitten kehittyi Grandet'n ja des Grassins'in välillä keskustelu,
joka kävi korvasta korvaan ja jonka aikana kumpikin useampia kertoja
merkitsevästi katsahti Charles'iin. Pian kävi des Grassins'ille
kuitenkin mahdottomaksi salata ihmetystään, joka puhkesi vilkkaaseen
eleeseen. Entinen tynnyrintekijä oli nähtävästi kaupinnut hänelle
sadantuhannen arvopapereita.

-- Herra Grandet, sanoi pankkiiri kääntyen Charles'in puoleen, minä
lähden Parisiin. Olisiko teillä ehkä minulle uskottavana joitakin
tehtäviä...?

-- Kiitos, ei lainkaan, herraseni, vastasi Charles.

-- Kiittäkää häntä sydämellisemmin, veljenpoikani. Tällä herralla
on tarkoitus lähteä järjestämään Guillaume Grandet'n kauppahuoneen
asioita.

-- Olisiko vielä olemassa joitakin toiveita? kysyi Charles.

-- Tuhat tulimmaista, huudahti tynnyrintekijä ylpeällä äänellä,
ettekö ole minun veljenpoikani? Teidän kunnianne on myöskin meidän.
Eikö teidänkin nimenne ole Grandet?

Charles nousi, astui Grandet'ta kohti, syleili tätä, kävi kalpeaksi
ja poistui. Eugénie katseli ihmetellen isäänsä.

-- Herran haltuun, kunnon Grassins'ini, luottakaa minuun! Teidän
asiaksenne jää vain houkutella miehet satimeeni.

Molemmat valtioviisaat puristivat toistensa käsiä. Tynnyrintekijä
saattoi vieraansa ulko-ovelle saakka. Senjälkeen palasi hän entiselle
paikalleen, ja nojatuen tuoliinsa huusi hän Nanonille:

-- Tuo viiniä!

Hän oli kuitenkin liian kiihottunut voidakseen pysyä yhdessä
paikassa. Hän nousi, katsoi herra de La Bertellièren muotokuvaa ja
alkoi hyräillä, liikehtien tavalla, jota Nanon kutsui "tanssiksi":

    Ja Ranskan kaartiss'
    on isäni...

Nanon, rouva Grandet ja Eugénie katsahtivat kysyvästi toisiinsa.
Viinitarhurin iloisuus peloitti heitä aina, kun se alkoi saavuttaa
vissin määrän. Perhe hajosi sinä iltana tavallista varhemmin. Isä
Grandet halusi mennä ajoissa levolle, ja kun hän oli vuoteessa,
täytyi koko perheen nukkua -- aivan samoin kuin koko maan tuli olla
juovuksissa, kun kuningas August suvaitsi itse sitä olla. Sitä
paitsi olivat Nanon, Charles ja Eugénie yhtä väsyneitä kuin talon
isäntäkin. Mitä rouva Grandet'hen tuli, niin oli hänen tapansa
nukkua, syödä, juoda ja liikkua täsmälleen herransa tahdon mukaan.
Niinä kahtena tuntina, jotka päivällisen jälkeen olivat varatut ruuan
sulattamiseen, oli tynnyrintekijä sukkelakielisempi kuin milloinkaan
ennen. Kaikki hänen mietelmänsä kuvastivat hänen hyvää tuultaan. Kun
hän oli juonut viininsä, katsahti hän lasiinsa ja sanoi:

-- Tuskin ehtii panna huulensa lasin reunaan, kun se jo on tyhjä! Se
on meidänkin tarinamme. Ei voi samalla kertaa olla ja olla ollut.
Kolikot eivät voi vieriä matkaansa ja kuitenkin jäädä kukkaroomme,
sillä silloin olisi elämä liian ihanaa.

Hän oli iloinen ja lempeä. Kun Nanon ilmestyi tupaan rukkineen,
huudahti hän:

-- Olet varmaankin väsynyt. Jätä jo kehruusi.

-- Kuinka?... Mitenkä saisin silloin ajan kulumaan, vastasi palvelija.

-- Nanon-parka! Tahdotko viiniä?

-- No, viinistä en tahdo kieltäytyä. Rouva tekeekin viinin paremmin
kuin apteekkarit. Se mitä ne kaupittelevat ei olekaan muuta kuin
rohtoja.

-- Niin, ne panevat liian paljon sokeria. Sillä tavalla katoaa koko
maku.

Kun seuraavana päivänä kahdeksan aikaan oli taas kokoonnuttu
aamiaista varten, oli perhekuva mitä sydämellisin. Onnettomuus oli
pian vienyt yhteen rouva Grandet'n, Eugénien ja Charles'in. Nanonkin
oli yhtynyt heidän liittoonsa siitä itse tietämättä. He alkoivat
neljän muodostaa ikäänkuin saman perheen. Mitä vanhaan viinitarhuriin
tuli, niin oli hänen ahneutensa juuri tyydytetty ja hän eli siinä
varmassa tietoisuudessa että hänen keikarimainen veljenpoikansa pian
lähtisi talosta ilman että oli tarvis hänelle luovuttaa enempää kuin
matkarahat Nantes'iin. Sentähden ei hän kiinnittänyt Charles'in
olemassaoloon talossa sen suurempaa huomiota. Hän antoi lasten --
niin nimitti hän Eugénieta ja Charles'ia -- seurustella toistensa
kanssa miten mieli teki, rouva Grandet'n valvovien silmien edessä,
joihin hänellä oli ehdoton luottamus kaikissa uskonnon ja siveyden
asioissa. Ketojen ja ojien oikomiset, poppeli-istutukset Loiren
rannoilla ja talvityöt viinitarhoissa ja Froidfond'issa veivät kaikki
hänen ajatuksensa.

Eugénielle oli tämä rakkauden kevättä. Yöllisen kohtauksen aikana,
kun hän oli antanut orpanalleen säästönsä, oli hänen sydämensä
seurannut mukana. Kantaen molemmat yhteistä salaisuutta, katsahtivat
he toisiinsa usein, antaen tietää keskenäisen ymmärtämyksensä, jonka
kautta heidän tunteensa tulivat vielä syvemmiksi. Molemmat olivat
ikäänkuin astuneet jokapäiväisen elämän ulkopuolelle. Oikeuttihan
läheinen sukulaisuus eräänlaisen äänenpainon lempeyden ja katseen
hellyyden? Niin nukutti Eugénie orpanansa surut heräävän rakkauden
lapsellisiin iloihin.

On olemassa viehättävä yhtäläisyys rakkauden kevään ja elämän kevään
välillä. Lasta tuuditetaan lempeillä lauluilla ja ystävällisillä
katseilla. Lapselle kerrotaan ihmeellisiä satuja, jotka kultaavat
hänen tulevaisuutensa. Toive levittää hänen edessään loistavat
siipensä. Lapsi vuodattaa kyyneliä vuoroin ilosta, vuoroin tuskasta.
Pienet asiat merkitsevät hänelle suuria, piikiven palaset, joista
hän on koettanut rakentaa hauraan palatsinsa, kukkaset, jotka ovat
unohdetut samalla hetkellä kuin ne ovat poimitut. Aika ei kulu
hänelle kyllin nopeaan, hän palaa halusta päästä eteenpäin, elämään.
Rakkaus on meidän toinen lapsuutemme. Eugéniella ja Charles'illa oli
heidän ensimäinen rakkautensa täynnä lapsellisia päähänpistoja, sitä
suloisempia heidän sydämilleen, kun niihin liittyi kalvava surumieli.
Tämä rakkaus, joka syntymänsä hetkellä pyrki esiin suruharson
alta, olikin täydelleen sopusoinnussa raunioituvan talon maalaisen
vaatimattomuuden kanssa.

Vaihtaessaan kaivon partaalla muutamia sanoja Eugénien kanssa,
istuessaan hänen seurassaan talon puiston sammaltuneella penkillä
auringon laskuun saakka, keskustellessaan pienistä ja kuitenkin
niin tärkeistä asioista, tai nauttiessaan hänen kanssaan siitä
hiljaisuudesta, joka kuin kirkon hartaus vallitsi talon ja vallin
välisellä asumattomalla maalla, tunsi Charles rakkauden pyhyyden.
Hänen maailmannaisensa, hänen rakas Annette'nsa oli antanut hänen
tuntea vain rakkauden myrskyt. Nyt vaihtoi Charles parisilaisen,
teeskentelevän, turhamaisen intohimon puhtaaseen, todelliseen
rakkauteen. Pian alkoi hän pitää tästä talostakin, jonka tavat olivat
hänestä alussa näyttäneet niin naurettavilta.

Hän tuli alas huoneestaan varhain aamuisin voidakseen hetken
keskustella Eugénien kanssa, ennen kuin Grandet vielä oli alkanut
vaelluksensa talossa. Kun isännän askelet kaikuivat portaissa,
pakeni hän nopeasti puutarhaan. Se rikollisuuden varjo, mikä liittyi
näihin aamuisiin kohtauksiin, jotka tapahtuivat Eugénien äidiltäkin
salassa, ja joista Nanon tekeytyi tietämättömäksi, antoivat tälle
viattomalle rakkaudelle kaiken kielletyn hedelmän viehätyksen. Jos
taas isä Grandet aamiaisen jälkeen lähti tarkastamaan tilojaan ja
töitään, jäi Charles äidin ja tyttären luo ja tunsi ennen kokematonta
hyväntunnetta pitäessään käsiensä välissä Eugénien lankaa, jota tämä
punoi kerälle, tai nähdessään hänen tekevän työtä tai kuullessaan
hänen puheitaan. Charles'ia viehätti suuresti tämän melkein
luostarimaisen elämän yksinkertaisuus, mikä tiesi, että maailma
oli näille molemmille olennoille tuntematon. Hän oli luullut, että
tällainen elämä olisi aivan mahdoton Ranskassa, että sitä korkeintaan
löytäisi jostakin Saksasta tai ehkäpä vain Auguste Lafontainen
kertomuksista. Pian oli Eugénie hänelle kuin Goethen Margareta,
kuitenkin ilman tämän puutteita.

Hänen katseensa ja hänen puheensa kietoivat kokonaan tyttöparan, joka
antautui täydellisesti rakkauden lumoihin; Eugénie kurkottautui onnea
kohti niinkuin uija tavoittelee rannan pajunoksia, vetääkseen itsensä
kuiville ja päästäkseen lepäämään. Hän oli sitä kiihkeämpi, kun
lähenevä eronhetki uhkasi pian tehdä lopun onnen päivistä. Joka aamu
saivat nämä nuoret ihmiset jonkun muistutuksen pikaisesta erostaan.
Niinpä vei Grandet kolme päivää des Grassins'in lähdön jälkeen
Charles'in kaikella sillä juhlallisuudella, mikä maaseudulla liittyy
virallisiin toimituksiin, ylioikeuden eteen vahvistamaan omakätisellä
nimikirjoituksellaan luopumisensa isän perinnöstä. Se oli pelottava
toimitus, jonkunlainen irtisanoutuminen omasta suvustaan. Sen
jälkeen piti Charles'in mennä Cruchot'n luo, saadakseen kaksi
valtakirjaa, toinen herra des Grassins'ia varten, toinen ystäväänsä
varten, jolle oli uskonut irtaimistonsa myönnin. Sen tehtyään oli
hänen vielä täytettävä kaikenlaisia muodollisuuksia ulkomaa-passia
varten. Kun hänen tilaamansa suru-puku saapui Parisista, kutsutti hän
luokseen erään Saumurin räätäleistä ja möi tälle kaikki tarpeettomat
vaatekertansa, toimenpide, joka suuresti miellytti isä Grandet'ta.

-- Kas niin, nyt näytätte todella mieheltä, joka astuu laivaan
lähteäkseen etsimään onneaan, sanoi Grandet, kun hän näki Charles'in
pukeutuneena karkeaan mustaan pitkääntakkiin. -- Kas niin, tuosta
minä pidän.

-- Voitte olla varma siitä, että olen kyllin viisas mukautuakseni
asemaani, vastasi Charles.

-- Mitä nuo ovat? huudahti äkkiä tynnyrintekijä, kun hän näki
Charles'in kourassa joukon kultaesineitä.

-- Olen kerännyt kaikki nappini, sormukseni ja muut
ylellisyysesineeni, joilla on jotakin arvoa, ja aioin jo tänä aamuna,
kun en tunne ketään täällä Saumurissa, pyytää teitä...

-- Myömään ne teitä varten? keskeytti Grandet.

-- Ei, setäseni, vaan neuvomaan minulle jonkun kunniallisen miehen,
joka...

-- Antakaa ne tänne, veljenpoikani. Minä osaan äyriä myöten
sanoa minkä arvoinen mikin noista esineistä on. Ahaa, hymähti
hän, hypistellen käsissään pitkiä vitjoja, kahdeksantoista ja
yhdeksäntoista karaatin kultaa.

Grandet pyyhki leveällä kädellään hellävaroin kultaesineiden pintoja.

-- Rakas serkkuseni, sanoi Charles, kääntyen Eugénien puoleen,
sallikaa minun lahjoittaa teille nämä kaksi nappia, te voitte
kiinnittää ne rannenauhaanne. Sehän on tapa tällä hetkellä.

-- Otan ne vastaan ilman epäilystä, orpanani, vastasi Eugénie, luoden
Charlesiin ymmärtävän katseen.

-- Kas tässä, täti, ottakaa äitini sormustin, jota olen huolellisesti
säilyttänyt matkakapineideni joukossa, jatkoi Charles ja ojensi rouva
Grandet'lle siron kultaisen sormustimen. Juuri sellaista oli rouva
Grandet aina itselleen toivonut.

-- En tiedä, kuinka osaan teitä kiittää, vastasi vanha perheenäiti,
jonka silmät täyttyivät kyynelillä. Illoin ja aamuin olen muistava
teitä, poikaseni, kun olette matkalla. Jos minä kuolisin, on Eugénie
säilyttävä teille tämän kalleuden.

-- Tämä on arvoltaan yhdeksän sataa kahdeksankymmentä yhdeksän
frangia seitsemänkymmentä viisi centimeä, veljenpoikani, huudahti
Grandet, avaten oven. Mutta säästääkseni teiltä vaivan olen minä
maksava teille niiden hinnan livreissä.

Sana "livreissä" merkitsee Loiren rantamilla samaa kuin että suostui
maksamaan kuudesta livrestä kuusi frangia ilman mitään lyhennystä.

-- En uskaltanut sitä teille ehdottaa, vastasi Charles; ja kuitenkin
olisi minulle ollut vastenmielistä myödä kalleuteni tähän kaupunkiin,
jossa te asutte. Täytyy pestä pyykkinsä perheen keskuudessa, oli
Napoleonin tapa sanoa. Kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne.

Grandet kynsi korvallistaan ja hetken aikaa oli aivan hiljaista.

-- Rakas setä, alotti Charles, katsahtaen arastellen Grandet'hen,
ikäänkuin peljäten haavoittavansa hänen hienotunteisuuttaan, serkkuni
ja tätini ovat hyväntahtoisesti ottaneet minulta vastaan pienen
muiston; suvaitkaa puolestanne ottaa nämä kalvosnapit, jotka nyt
käyvät minulle tarpeettomiksi. Teille ne muistuttavat poikaparasta,
joka kaukana täältä varmaan ajattelee niitä, jotka nyt ovat koko
hänen sukunsa.

-- Poikani, mutta sinähän riistät itsesi putipuhtaaksi. Mitä
sinulla siinä on? jatkoi Grandet kääntyen mielenkiinnolla vaimonsa
puoleen. Kas vain! Kultasormustin. Ja sinulla, tyttöseni? Mitä
näenkään, agrafeja ja timantteja. Olkoon menneeksi, poikaseni, minä
otan nappisi, jatkoi hän ja puristi Charles'in kättä. Mutta sinä
sallinet, että minä maksan sinun... sinun matkakulusi Intiaan. Niin,
tahdonpa kustantaa matkasi. Sitäpaitsi, poikaseni, kun äsken arvioin
kalleuksiasi, olen ottanut huomioon vain puhtaan kullan. Työkin on
sentään jonkun arvoinen. On toki. Annan sinulle tuhat viisisataa
frangia... livreissä. Cruchot lainaa kyllä minulle rahat, sillä
minulla ei ole äyriäkään talossani, ennenkuin Perrotet tulee ja
maksaa arentirahansa. Kas niin, nyt lähden toimittamaan asioitani.

Hän otti hattunsa ja hansikkaansa ja lähti.

-- Lähdette siis todella täältä? virkkoi Eugénie, luoden Charles'iin
samalla kertaa surullisen ja ihailevan katseen.

-- Minun täytyy, vastasi Charles, painaen alas päänsä.

Jo muutamia päiviä oli Charles'in olennossa, käytöstavassa ja
sanoissa ollut syvää surumielisyyttä, ja kuitenkin huomasi hänestä
samalla, että hän oli, tuntiessaan velvollisuuksien painon,
saanut uutta rohkeutta. Hän ei valitellut enää, hänestä oli
tullut mies. Eugénie näki paremmin kuin koskaan ennen orpanansa
koko mielenlaadun, kun tämä tuli häntä vastaan portaissa puettuna
karkeaan mustaan pukuun, joka niin hyvin sopi hänen kalpeihin
kasvoihinsa ja hänen koko surumieliseen olentoonsa. Naisetkin olivat
sinä päivänä pukeutuneet surupukuihin, kun he Charles'in kanssa
menivät seurakuntansa kirkkoon, ollakseen läsnä Guillaume Grandet'n
sielunmessussa.

Toisen aamiaisen aikana sai Charles Parisista kirjeen, jonka hän
kohta luki.

-- Noh, orpanani, oletteko tyytyväinen kauppoihinne? kysyi Eugénie
matalalla äänellä.

-- Sellaiset kysymykset eivät sovi sinulle, tyttöseni, puuttui
Grandet puheeseen. Eihän minullakaan koskaan ole tapana tehdä sinulle
selkoa toimistani, miksi siis pistät nenäsi serkkusi asioihin? Jätä
poika rauhaan.

-- Ei suinkaan! Minulla ei ole mitään salaisuuksia, sanoi Charles.

-- Ta, ta, ta, ta! Nuori sukulaiseni, opi pitämään kielesi kurissa
liikeasioissa.

Kun molemmat rakastavat istuivat kahden puutarhan vanhalla penkillä
pähkinäpuun alla, sanoi Charles Eugénielle:

-- Kuten arvasin, on Alphonse toimittanut tehtävänsä mitä parhaiten.
Hän on menetellyt sekä viisaasti että oikeudenmukaisesti. Kaikki
velkani Parisissa ovat maksetut, huonekaluni ovat muutetut rahaksi
ja ylijääneellä kolmella tuhannella frangilla kertoo hän vanhan
kokeneen merikapteenin neuvosta hankkineen kaikenkaltaista pientä
europpalaista korua, jota voi Intiassa edullisesti myydä. Hän on
lisäksi toimittanut kaikki tavarani Nantes'iin, mistä pian lähtee
laiva Javaan. Ennen kuin viisi päivää on kulunut on meidän sanottava
toisillemme jäähyväiset kenties ikiajoiksi, joka tapauksessa pitkäksi
aikaa. Vähäiset tavarani ja kymmenen tuhatta frangia, jotka olen
saava lainaksi parilta ystävältäni, ovat varsin vaatimaton alku. En
voi ajatella moneen vuoteen paluuta. Älkää panko samaan vaakaan minun
elämääni ja omaanne. Ehkä joudun piankin surman suuhun, ja teillä voi
olla tilaisuus rikkaihin naimisiin...

-- Rakastatteko minua? kysyi tyttö.

-- Ah, rakastan, rakastan.

-- Silloin odotan, Charles. -- Jumalani, isä on ikkunassa, huudahti
hän orpanalleen, joka tuli lähemmäksi, aikoen suudella häntä.

Eugénie pakeni käytävään, Charles seurasi häntä. Huomatessaan tämän
pujahti Eugénie keittiön etehiseen, ja tietämättä minne mennä, joutui
hän käytävän pimeimpään sokkeloon ja sieltä Nanonin asuinkomeroon.
Siellä tavoitti Charles hänet, tarttui hänen käteensä ja veti hänet
hellästi sydäntään vasten. Eugénie ei enää vastustanut, hän otti
vastaan ja antoi puhtaimman, hienoimman ja samalla täydellisimmän
kaikista suuteloista.

-- Rakas Eugénie, orpana on parempi kuin veli, sillä hän voi naida
sinut, kuiskasi Charles.

-- Niinpä niin, huudahti Nanon, avaten oven komeroonsa.

Säikähtyneet rakastavaiset pakenivat arkitupaan, missä Eugénie kävi
käsiksi työhönsä ja Charles rouva Grandet'n rukouskirjaan.

-- Kas vain, kaikki rukoilevat tätä nykyä tässä talossa, puheli Nanon
itsekseen.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin Charles oli ilmoittanut lähdöstään,
teki Grandet kaikkensa antaakseen sen käsityksen, että hän syvästi
huolehti veljenpoikansa menestyksestä. Hän osottautui anteliaaksi
kaikessa mikä ei maksanut mitään. Kun hän pelkäsi, että Charles ei
voisi kunnolla maksaa hänelle niiden matka-arkkujen hintaa, joita
hän tarvitsi, alkoi hän itse valmistaa niitä vanhoista laudoista.
Hän nousi aamuvarhaisesta sahaamaan ja höyläämään ja valmisti
työpajassaan pian muutamia siroja kirstuja, joihin Charles'in
maallinen omaisuus sijoitettiin. Toimittipa hän lisäksi matka-arkut
Loirelle laivaan, ollakseen varma siitä, että ne tulivat määrä-ajassa
Nantes'iin.

Käytävän sokkelossa vaihdetun suudelman jälkeen oli aika livahtanut
pelottavalla nopeudella Eugénien käsistä. Toisinaan tuntui hänestä,
että hänen oli lähdettävä matkaan orpanansa kanssa. Jokainen joka on
tuntenut voimakkainta kaikista intohimoista, rakkautta, jota joka
hetki uhkaa äkillisellä lopulla ikä, aika, kuolemantauti tai joku
muu lukemattomista inhimillisistä kohtaloista, hän on ymmärtävä
Eugénien kärsimykset. Hän itki usein liikkuessaan puutarhassa, joka
nyt oli tullut hänelle liian ahtaaksi, samoinkuin piha, talo ja koko
kaupunki; hänen ajatuksensa kuljettivat hänet meren mittaamattomien
välimatkojen yli.

Niin tuli lähtöpäivän edellinen päivä. Aamulla Grandet'n ja Nanonin
poissa ollessa kätki Eugénie kallisarvoisen lippaansa Charlesin
hänelle uskomine muotokuvineen vanhan arkun ainoaan lukittavaan
osaseen, jossa jo oli ennestään hänen tyhjä kukkaronsa. Tämän aarteen
kätkeminen ei tapahtunut ilman suudelmia ja kyyneliä. Kun Eugénie
oli pistänyt avaimen poveensa, ei hänellä enää ollut voimia kieltää
Charlesia suutelemasta siihen kohtaan.

-- Se on aina pysyvä tässä paikassa, ystäväni.

-- Minun rakkauteni, minun sydämeni on myöskin aina oleva siinä
paikassa.

-- Ah, Charles, se ei ole hyväksi, kuiskasi Eugénie lievästi
moittivalla äänensävyllä.

-- Mehän olemme kihlatut! vastasi Charles. Minulla on sinun sanasi,
ota sinä minun.

-- Ikuisesti sinun! vakuuttivat molemmat kaksi kertaa.

Ei ole maan päällä milloinkaan vannottu puhtaampaa valaa. Eugénien
tahraton sydän pyhitti Charlesinkin rakkauden.

Seuraavana aamuna oli mieliala eineen aikaan mitä alakuloisin.
Nanonkin oli, huolimatta kullalla kirjaillusta aamunutusta ja
pienestä kaulassa pidettävästä rististä, jotka hän oli saanut
Charlesilta, niin haikealla mielellä, että kyynelet tulivat hänen
silmiinsä.

-- Voi nuorta herra-kultaa, jonka täytyy lähteä kauas aavoille
merille... olkoon Jumala hänen kanssaan!

Puoli yhdentoista aikaan lähti koko perhe saattamaan Charles'ia
Nantes'in postivaunuun. Nanon oli päästänyt koiran irti, lukinnut
ulko-oven ja tahtoi ehdottomasti kantaa Charlesin käsilaukkua.
Kaikki vanhan kadun kaupustelijat tulivat ovenpieliin katsomaan tätä
harvinaista kulkuetta, johon torilla liittyi mestari Cruchot.

-- Älä itke, lapseni, lohdutteli äiti Eugénieta.

-- Veljenpoikani, sanoi Grandet majatalon ovella Charlesille,
suudellen tätä molemmille poskille, te lähdette tyhjänä, tulkaa
takaisin rikkaana, te olette tapaava isänne kunnian tahrattomana.
Minä, Grandet, lupaan sen teille; vain teistä riippuu...

-- Ah, setäni, te kevennätte eron katkeruutta. Se onkin paras lahja,
minkä minulle olisitte voinut antaa.

Charles, joka ei ymmärtänyt setänsä viime sanoja, kostutti
kiitollisuuden kyynelillä vanhan tynnyrintekijän kellastuneita
kasvoja, sillä aikaa kun Eugénie puristi kaikin voimin toisella
kädellä orpanansa, toisella isänsä kättä. Mutta notario hymyili,
ihaillen Grandet'n oveluutta, sillä vain hän ymmärsi täydellisesti
vanhan viiniporvarin. Nämä neljä saumurilaista jäivät, toisten
seisoessa kauempana kehässä, vaunujen luo, siksi kunnes ne olivat
lähteneet. Kun ne olivat ajaneet sillan yli ja niiden jyrinä kuului
jo yhä kauempaa, virkahti tynnyrintekijä:

-- Hyvää matkaa!

Onneksi oli Cruchot ainoa, joka kuuli tämän huudahduksen. Eugénie ja
hänen äitinsä olivat kiiruhtaneet tienmutkaan, mistä he saattoivat
vielä nähdä postivaunut, ja huiskuttivat sieltä nenäliinojaan,
Charles'in vastatessa heidän tervehdyksiinsä.

-- Äiti, tahtoisin omistaa hetkeksi Jumalan kaikkivaltaisuuden, sanoi
Eugénie äidilleen, kun ei enää voinut nähdä Charles'in nenäliinaa.

Tässä kohden kertomustamme voimme parhaiten luoda silmäyksen
niihin toimenpiteisiin, joihin viiniporvari oli Parisissa ryhtynyt
lähettinsä des Grassins'in kautta. Kuukautta jälkeen pankkiirin
lähdön oli Grandet'lla hallussaan sadan tuhannen frangin edestä
arvopapereita, jotka hän oli ostanut kahdeksallakymmenellä
tuhannella. Hänen kuolemansa jälkeen tehdystä pesänselvityksestä
ei käy millään tavalla ilmi, kuinka hän oli vaientanut epäluulonsa
suostuessaan ottamaan arvopapereita puhtaan rahan asemasta. Cruchot
arveli, että Nanon avusti Grandet'ta salaisten rahojen siirrossa.
Sillä näihin aikoihin lähetettiin palvelijatar jollakin tekosyyllä
viideksi päiväksi Froidfond'iin.

Mitä Guillaume Grandet'n kauppahuoneen asioihin tulee, niin tapahtui
kaikki tynnyrintekijän laskelmien mukaan.

Ranskan Pankissa on, kuten tunnettu, seikkaperäinen, täydellinen
luettelo kaikista suurista rikkaista Parisissa ja maakunnassa. Des
Grassins'in ja Felix Grandet'n nimet olivat siellä mainitut, ja
molemmat nauttivat suurta kunnioitusta niinkuin luonnollista on,
kun on kysymys valtavien, kiinnityksistä vapaiden maa-alueiden
omistajista. Saumurilaisen pankkiirin tulo Parisiin, joka, kuten
kerrottiin, tapahtui Grandet'n kauppahuoneen kunnian pelastamiseksi,
riitti sentähden jo siirtämään tuonnemmaksi konkurssin uhkan.
Velkojien läsnäollessa poistettiin sinetit ja kauppahuoneen notario
teki tavanmukaisen pesäluettelon. Senjälkeen kutsui des Grassins
kokoon kaikki saamamiehet, jotka yhteen ääneen valitsivat uskotuiksi
miehiksi Saumurin pankkiirin sekä erään rikkaan liikkeen johtajan
François Kellerin, yhden suurimmista velkojista. Nämä molemmat
miehet saivat tarvittavat valtuudet pelastaakseen samalla kertaa
perheen maineen ja tyydyttääkseen velkojain vaatimukset. Saumurin
Grandet'n luotto ja se toivo, minkä hänen asiamiehensä des Grassins
osasi herättää kaikkien sydämissä, helpotti neuvotteluja, niin ettei
yksikään alkanut niskoitella. Jokainen ajatteli mielessään:

-- Kyllä Saumurin Grandet maksaa!

Kului kuusi kuukautta. Parisilaiset olivat lunastaneet kaikki
langenneet vekselit ja säilyttivät niitä nyt laukuissaan. Se oli
tynnyrintekijän ensi päämäärä.

Yhdeksän kuukautta ensimäisen kokouksen jälkeen maksoivat uskotut
miehet kullekin velkojalle kaksikymmentä kaksi prosenttia. Summa
oli saatu kokoon myömällä Guillaume Grandet'n varastoja ja
kiinteää omaisuutta. Rahaksimuutto oli tapahtunut mallikelpoisella
täsmällisyydellä ja huolella. Kun velkojat olivat jonkun aikaa
yksimielisesti ylistäneet herra Grandet'ta alkoivat he vaatia loput
saatavastaan. Siinä mielessä kirjoittivat he yksin neuvoin kirjeen
Grandet'lle.

-- Kas niin, siinä siis olemme, hymähti tynnyrintekijä luettuaan
kirjeen ja viskatessaan sen tuleen. -- Kärsivällisyyttä, ystäväiseni!

Vastaukseksi kirjeessä tehtyyn vaatimukseen esitti Saumurin Grandet,
että kaikki velkakirjat jätettäisiin jollekin notariolle sekä
niiden ohella kuitit tähän saakka maksetuista suorituksista, jotta
saataisiin tarkka selko pesän nykyisestä tilasta. Tämä toimenpide sai
aikaan tuhansia selkkauksia.

Yleensä kuuluu velkoja hullujen luokkaan. Tänään on hän lauhkea,
huomenna on hän tulta ja tappuroita. Jonkun ajan kuluttua on hän taas
siivo kuin lammas. Tänään on hänen vaimonsa hyvällä päällä, heidän
pienoisensa on saanut hampaan, kaikki käy kotona hyvin, hän ei tahdo
menettää äyriäkään; huomenna sataa, hän ei voi mennä ulos, hän tulee
raskasmieliseksi ja sanoo "kyllä" kaikkiin ehdotuksiin; ylihuomenna
vaatii hän varmoja takuita. Kuukauden lopussa uhkaa hän teitä
uloshaulla.

Grandet oli jo ennen pannut velkojissa merkille kaikki ilmanpaineen
vaihtelut, ja hänen veljensä velkojat sopivat täydellisesti hänen
havaintoihinsa. Jotkut alkoivat niskoitella ja kieltäytyivät
laskemasta käsistään velkakirjojaan.

-- Kas niin, hyvin käy, mutisi Grandet ja hieroi käsiään lukiessaan
des Grassins'in kirjettä, missä näistä asioista tehtiin selkoa.

Jotkut suostuivat tuohon velkakirjojen luovuttamiseen vain sillä
nimenomaisella ehdolla, että heidän oikeuksistaan pidettiin varmaa
huolta, ettei heidän tarvinnut tinkiä vaatimuksissaan ja että heille
vielä jäi mahdollisuus julistaa kauppahuone vararikko-tilaan. Niin
syntyi uusi kirjeenvaihto, jossa Saumurin Grandet suostui jokaiseen
esitettyyn ehtoon. Hyvänahkaisemmat taivuttivat itsepäisempiä ja niin
luovutettiin, joskaan ei ilman nurinaa, velkakirjat.

-- Teidän kunnon porvarinne Saumurissa, sanoivat jotkut des
Grassins'ille, pitää meitä narreinaan.

Kolmenkolmatta kuukauden kuluttua Guillaume Grandet'n kuolemasta
olivat useat liikemiehet monimutkaisissa asioissaan jo joko tykkönään
unohtaneet saatavansa Grandet'n kauppahuoneessa tai ajattelivat he
noin ylimalkaan:

-- Näyttääpä siltä kuin saisin tyytyä kahteenkolmatta prosenttiini.

Tynnyrintekijä oli ottanut lukuun kaikkivoivan ajan, joka hänen
sanojensa mukaan oli ovela velikulta.

Kolmannen vuoden lopussa kirjoitti des Grassins Grandet'lle, että
hän oli saanut velkojat suostumaan kymmentä prosenttia vastaan
kuittaamaan ne kaksi miljoonaa neljäsataa tuhatta frangia, jotka
kauppahuone Grandet vielä oli velkaa, sekä luopumaan kaikista
oikeuksistaan velkakirjoihin.

Grandet vastasi, että se notario ja se vaihdonvälittäjä, joiden
odottamattomat vararikot olivat aiheuttaneet hänen veljensä kuoleman,
vielä elivät ja olivat hyvissä varallisuussuhteissa, joten oli toivoa
saada heiltä peitetyksi osa Grandet'n kauppahuoneen veloista.

Neljännen vuoden lopussa oli vaillinki saatu kahdeksitoista sadaksi
tuhanneksi. Pidettiin kuusi kuukautta kestäviä neuvotteluja toiselta
puolen uskottujen miesten ja velkojain, toiselta puolen Grandet'n ja
uskottujen miesten välillä. Kun Grandet'lta vaatimalla vaadittiin
ratkaisua, kirjoitti hän uskotuille miehille neljännen vuoden
yhdeksäntenä kuukautena, että hänen veljenpoikansa oli Intiassa
tullut rikkaaksi mieheksi ja että hän oli ilmoittanut haluavansa
äyriä myöten suorittaa isänsä sitoumukset. Siksi täytyi hänen
kuulla veljenpoikansa mieltä asiassa, ennen kuin hän saattoi ryhtyä
mihinkään ratkaisuun.

Vielä viidennen vuoden keskivaiheilla pidettiin velkamiehet kurissa
tuolla lupaavalla "äyriä myöten", jonka tynnyrintekijä osasi
jokaisessa sopivassa tilaisuudessa viskata esille, itse partaansa
nauraen ja mutisten: niitä parisilaisia...

Kun arvopaperit olivat korkeassa hinnassa, möi isä Grandet ne ja sai
Parisista noin kaksi miljoonaa neljäsataa tuhatta frangia, ansaiten
runsaasti sillä kaupalla.

Des Grassins jäi Parisiin. Hänestä tehtiin edusmies, lisäksi rakastui
hän, vaikkakin perheenisä, vapautuneena saumurilaisesta ikävästään,
Florineen, yhteen kauneimmista teatteritähdistä. Ei ole tarpeellista
lähemmin seurata hänen vaellustaan. Saumurissa arvosteltiin se
syvästi epäsiveelliseksi. Hänen vaimonsa eli pesäerossa hänen
kanssaan ja omisti kyllin älyä voidakseen jatkaa liikettä vanhalla
nimellä ja täyttääkseen niitä lovia, joita herra des Grassins'in
huikentelevaisuus oli saanut aikaan liikkeen kassassa. Cruchot-laiset
huononsivat tämän näennäis-lesken asemaa siinä määrin, että hänen
täytyi naittaa varsin epäedullisesti tyttärensä ja jättää mielestään
kaikki ajatukset poikansa ja Eugénie Grandet'n avioliitosta. Adolf
lähti des Grassins'in luo Parisiin ja kehittyi siellä, kuten
väitettiin, aika velikullaksi.

-- Miehenne on menettänyt järkensä, sanoi Grandet rouva des
Grassins'ille lainatessaan tälle rahasumman varmaa kiinnitystä
vastaan. Surkuttelen teitä suuresti, joka olette sellainen kelpo
vaimo.

-- Niin, niin, kuka olisi voinut uskoa, vastasi vaimoparka, että hän
lähtiessään teidän asioissanne Parisiin meni perikatoaan kohti.

-- Taivas on todistajani, hyvä rouva, siitä, että viime hetkeen asti
tein parhaani estääkseni häntä lähtemästä. Herra presidentti tahtoi
kaikin mokomin lähteä hänen sijastaan, mutta hän pysyi päätöksessään.
Nyt näemme, minkätähden.

Siten vapautui Grandet kaikista velvollisuuksista des Grassins'eja
kohtaan.



Viides luku.


Kaikissa elämän vaiheissa on naisilla enemmän syytä suruun kuin
miehillä. Naiset kärsivätkin enemmän. Miehellä on voimansa ja hän
voi sitä käyttää: hän toimii, liikkuu, harkitsee, ajattelee, pohtii
tulevaisuuttaan ja löytää siinä lohdutuksensa. Niin teki Charles'kin.
Mutta nainen jää toimettomana katsomaan suruaan silmästä silmään,
hän ei voi siitä irroittaa ajatuksiaan, hän tunkeutuu sen syvimpään
sopukkaan, minkä hän täyttää rukouksillaan ja kyyneleillään. Niin
teki Eugénie. Hän alkoi kotiutua kohtaloonsa. Tuntea, rakastaa,
kärsiä ja alistua -- siinä naisten tavallinen elämänohje. Eugénie
sai kokea naisen kohtalon pohjaa myöten. Hänellä ei ollut mitään
lohdutuksen mahdollisuutta. Hänen onnensa oli, kuten Bossuet sanoo,
naulittu seinään, eikä se ollut koskaan joutuva hänen käsiinsä.
Suruja taasen ei tarvitse koskaan odottaa, ja Eugénie sai niitä
liiankin varhain kokea.

Heti Charles'in lähdettyä sai Grandet'n talo entisen hahmonsa.
Ainoastaan Eugéniesta tuntui se käyneen hyvin tyhjäksi. Isänsä
tietämättä koetti hän pitää Charles'in huoneen siinä kunnossa, missä
se oli ollut hänen aikanaan. Rouva Grandet ja Nanon suostuivat
mielellään tähän _status quo'hon_.

-- Kuka tietää, eikö hän palaa takaisin, ennen kuin uskommekaan,
sanoi hän.

-- Ah niin, näkisinpä minäkin hänet mielelläni täällä, vastasi Nanon.
Totuin jo niin häneen. Sellainen lempeä ja siivo nuorukainen --
kiharatkin kuin tytöllä.

Eugénie katsoi Nanoniin.

-- Pyhä Neitsyt, katsottehan, neiti, niin tuijottavin silmin kuin
olisi järkenne vaarassa. Älkää toki katsoko tuolla tapaa!

Tästä päivästä lähtien muutti neiti Grandet'n kauneus luonnetta.
Vakavat ajatukset, jotka vähitellen olivat juurtuneet hänen
sieluunsa, ja arvokkaisuus, jota nainen tuntee, tietäessään olevansa
rakastettu, antoivat hänen piirteilleen sellaisen kirkkauden, jota
maalarit kuvaavat sädekehällä. Ennen orpanan tuloa olisi Eugénieta
voinut verrata nuoreen Neitsyt Mariaan; nyt muistutti hän Pyhää
Äitiä. Hän oli avannut sielunsa rakkaudelle. Nämä kaksi Mariaa, joita
m.m. espanjalainen taide on kuvannut, edustavat kahta kauneinta
naistyyppiä, mitä kristikunnassa yleensä voi tavata.

Hän kävi nykyään joka päivä messussa. Charles'in lähdön jälkeisenä
päivänä osti hän, messusta palatessaan, kirjakauppiaalta maapallon
kartan ja ripusti sen peilinsä laitaan voidakseen seurata orpanaansa
tämän matkalla kohti Intiaa, ja voidakseen asettua hetkeksi illoin
aamuin siihen laivaan, joka vei mukanaan hänen orpanansa, saadakseen
hänet ajatuksissaan nähdä ja tehdäkseen hänelle tuhansia pieniä
kysymyksiä:

-- Onko sinun hyvä? Ethän kärsi mitään puutetta? Ajatteletko minua,
kun katselet noita pilviä, joiden kauneutta olet opettanut minut
ymmärtämään?

Hän istuskeli iltasin ajatuksiinsa vaipuneena pähkinäpuun alla
madonsyömällä sammaltuneella penkillä, samalla paikalla, jossa
he olivat kuiskanneet toisilleen niin monta suloista sanaa, niin
monta pientä turhanpäiväisyyttä, samalla paikalla, jossa he olivat
rakennelleet tuulentupia tulevasta kodistaan.

Hän ajatteli tulevaisuuttaan, katsellessaan taivasta, joka pilkisti
autioiden muurien välistä. Sitten katseli hän muuria ja kattoa, jonka
alla oli Charles'in huone.

Kun isä Grandet'n niinkutsutut ystävät tulivat illalla lottoa
pelaamaan, tekeytyi hän iloiseksi. Mutta koko aamupäivän puheli
hän äitinsä ja Nanonin kanssa Charlesista. Nanon otti täydestä
sydämestä osaa nuoren emäntänsä kärsimykseen, rikkomatta silti
velvollisuuksiaan vanhaa isäntäänsä kohtaan. Hän sanoi Eugénielle:

-- Olisipa minulla ollut mies, niin olisin seurannut häntä aina...
aina hornan kitaan. Olisin antanut... niin... olisin antanut vaikka
tappaa itseni hänen tähtensä, mutta... Minä kuolen tietämättä, mitä
elämä on. Uskoisitteko, neiti, että tuo ikäloppu Cornoiller, joka ei
itse asiassa ole mikään huono ihminen, hääräilee ympärilläni pienten
säästöjeni tähden, aivan samaan tapaan kuin ne, jotka ajavat takaa
herran rahoja, liehakoivat teitä? Huomaan sen aivan hyvin, koska olen
liukas, vaikkakin näytän tyhmältä kuin torni; niin, neitiseni, se
huvittaa minua kuitenkin, vaikkakaan se ei ole todellisen rakkauden
veroista.

Kaksi kuukautta kului tällä tapaa. Tämä kotoinen elämä, joka muinoin
oli ollut niin yksitoikkoista, sai uutta virikettä sen salaisuuden
kautta, joka liitti yhä lujemmin sitein yhteen nämä kolme naista.
Salin harmaiden seinien sisällä näkivät he yhä edelleen nuorukaisen.
Aamuisin ja iltasin Eugénie avasi käsityölippaansa ja katseli tätinsä
valokuvaa. Eräänä sunnuntai-aamuna yllätti hänet äiti juuri kun hän
etsiskeli Charles'in piirteitä hänen äitinsä valokuvasta. Rouva
Grandet pääsi silloin osalliseksi kauheasta salaisuudesta: Eugénien
aarteiden joutumisesta Charles'ille.

-- Oletko antanut hänelle kaikki? kysyi äiti kauhistuneena. Mitä
sanot sinä isällesi syntymäpäivänäsi, kun hän tahtoo nähdä säästöjäsi?

Eugénie ei vastannut mitään. Koko aamuna eivät naiset voineet
vapautua kauhistuksestaan. He olivat siihen määrin levottomia, että
laiminlöivät suuren messun ja menivät vasta sotilasmessuun. Kolmen
päivän kuluttua päättyi vuosi 1819 ja silloin oli kauhistuttava
näytelmä alkava, porvarillinen surunäytelmä ilman myrkkyä, tikaria
tai verenvuodatusta, mutta julmempi kuin yksikään kuuluisan
Atrides-perheen toimeenpanemista näytelmistä.

-- Mikä mahtaakaan meidät periä? sanoi rouva Grandet tyttärelleen,
laskien kudelmansa syliinsä.

Äiti parka oli kärsinyt sellaisia tuskia kahden kuukauden ajan, ettei
hän vielä ollut saanut valmiiksi villaisia kalvosimia, joita hän
tarvitsi talvea varten. Tällä näennäisesti mitä vähäpätöisimmällä
seikalla oli mitä surullisimmat seuraukset.

Koska hänellä ei ollut kalvosimia, tarttui kylmä häneen, sillä välin
kun puolisonsa hirvittävä viha sai hien nousemaan hänen otsalleen.

-- Minä ajattelin, lapsi parkani, että jos olisit uskonut minulle
salaisuutesi, olisimme ehtineet kirjoittaa Parisiin herra des
Grassins'ille. Hän olisi voinut lähettää meille samanlaisia
kultarahoja kuin sinun olivat; ja, vaikkakin Grandet tuntee ne hyvin,
niin ehkä...

-- Mutta, mistä olisimme ottaneet niin paljon rahaa?

-- Olisin pantannut omaisuuteni... Muutoin olisi herra des Grassins...

-- Siihen ei ole enää aikaa, vastasi Eugénie alakuloisella,
muuttuneella äänellä, keskeyttäen äitinsä. Emmekö mene huomen aamulla
toivottamaan hänelle hyvää uutta vuotta hänen huoneeseensa?

-- Mutta, tyttöseni, minkätähden emme voisi pyytää apua Cruchot'lta?

-- Ei, ei, sen kautta antautuisimme me heille ja tulisimme
riippuvaisiksi heistä. Sitä paitsi olen jo päättänyt mitä teen.
Minä olen toiminut oikein enkä sitä kadu. Jumala minua varjelkoon.
Tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa. Oi, äitini, jos olisitte lukenut
hänen kirjeensä, ette olisi voinut ajatella muuta kuin häntä.

Seuraavana aamuna, tammikuun ensimäisenä päivänä 1820, valtasi äidin
ja tyttären niin selittämätön tuska, ett'eivät he voineetkaan tulla
juhlalliselle tervehdykselle Grandet'n huoneeseen.

V. 1819:n ja 1820:n talvi oli mitä ankarin. Lumi peitti katot.

Niin pian kuin rouva Grandet kuuli puolisonsa liikuskelevan
huoneessa, sanoi hän:

-- Grandet, annahan toki Nanonin lämmittää vähän huoneessani; täällä
on niin kylmä, että värisen peitteeni alla. Olen jo siinä iässä että
minun täytyy hiukan hoitaa itseäni. Sitä paitsi, jatkoi hän hetken
vaitiolon jälkeen, tulee Eugénie pukeutumaan tänne. Tyttö parka voisi
tulla sairaaksi pukeutuessaan huoneessaan tällaisessa kylmyydessä.
Sitten tulemme saliin ja toivotamme sinulle hyvää uutta vuotta lieden
ääressä.

-- Ta, ta, ta, ta, millainen kieli! millä tavalla aloitat vuotesi,
rouva Grandet! Etpä ole vielä koskaan puhunut noin paljon. Ja
kuitenkin arvelen, ettet ole syönyt edes viinissä kostutettua
leipäpalaa.

Hetken ajan vallitsi hiljaisuus.

-- No niin, jatkoi viiniporvari, jota vaimonsa pyyntö kiusasi, minä
teen mitä haluat. Sinä olet todellakin hyvä vaimo, enkä tahdo että
sinulle vanhoilla päivilläsi tapahtuu mitään onnettomuutta, vaikkakin
la Bertellièret, totta kyllä ovat olleet vahvaa rakennetta.

-- Mitä! eikö se ole totta? huusi hän hetken vaitiolon jälkeen. Mutta
voimme antaa sen heille anteeksi, koska olemme heidät perineet.

Ja hän rykäsi.

-- Olettepa iloinen tänä aamuna, sanoi vaimo parka vakavasti.

-- Minähän olen aina iloinen.

    Tynnyrintekijä on nukkunut yön,
    tynnyrintekijä alkaa työn...

hyräili hän tullen vaimonsa huoneeseen täysin pukeutuneena.

-- Todellakin, täällä on kirotun kylmä. Syömme hyvän aamiaisen
tänään, vaimoseni. Des Grassins'it ovat lähettäneet minulle
hanhenmaksa-pasteijoja. Menen hakemaan niitä. Hän on pannut mukaan
kultarahan Eugénielle, kuiskasi tynnyrintekijä vaimon korvaan.
Minulla ei ole enää kultaa, vaimoni. Minulla oli vielä muutamia
vanhoja kolikoita -- sinulle voin sen uskoa -- mutta minun on
täytynyt käyttää ne kauppoihini.

Ja vuoden ensimäisen päivän kunniaksi suuteli hän vaimoaan otsalle.

-- Eugénie, huusi äiti, en tiedä millä kyljellä isäsi on nukkunut,
mutta hän on erittäin ystävällinen tänä aamuna. -- Ehkäpä
suoriudummekin helposti.

-- Mikä onkaan meidän herrallamme tänään, sanoi Nanon tullessaan
sytyttämään valkeaa rouvan huoneeseen. Ensin sanoi hän minulle:
"Hyvää huomenta, onnellista uutta vuotta, vanha aasi! Mene
sytyttämään valkeaa rouvan huoneeseen, hänellä on kylmä." Mutta
vielä enemmän hämmästyin, kun hän ojensi minulle uutukaisen kuuden
frangin rahan. Kas tuossa, rouva, katsokaahan! Sitä kelpo herraa!
Hän on kuitenkin mainio mies. Toiset tulevat kovasydämisemmiksi,
kuta vanhemmiksi tulevat, mutta hän päinvastoin tulee lempeäksi kuin
teidän viinimarjanne ja joka päivältä paremmaksi. Onpa hän tosiaankin
oivallinen ja mainio mies...

Salaisena syynä tähän iloon oli Grandet'n yritysten täydellinen
onnistuminen. Herra des Grassins, otettuaan ensiksi pois sen, minkä
tynnyrintekijä oli hänelle velkaa sadan viidenkymmenen frangin
hollantilaisten vekselien diskontosta ja siitä ennakko-maksusta,
jonka hän oli hänelle antanut jotta hän saattoi suorittaa
sadantuhannen frangin korot, lähetti hänelle postissa kolmekymmentä
tuhatta frangia taalereissa. Samalla jätti hän hänelle valtion
paperien arvoluettelon. Grandet oli jo kahden kuukauden ajan saanut
rahoistaan kahdentoista prosentin koron, hän oli tarkastanut
laskunsa, hänelle juoksi tästälähin viisikymmentä tuhatta frangia
puolivuosittain ilman että hänen tarvitsi nähdä mitään vaivaa.
Hän tarkasteli siis valtiopaperien laskuja, joita kohtaan muutoin
maaseutulaiset tuntevat voittamatonta epäluuloa, ja laski jo että
viidessä vuodessa hänen pääomansa suuremmitta vaikeuksitta olisi
kasvanut kuudella, seitsemällä miljoonalla, joka summa lisättynä
hänen kiinteään omaisuuteensa muodosti melkoisen kapitaalin. Ne kuusi
frangia, jotka hän antoi Nanonille, olivat ikäänkuin palkkana siitä
suunnattomasta palveluksesta, jonka palvelija tietämättään oli tehnyt
herralleen.

-- Kas! Kas! Minne meneekään ukko Grandet näin varhain aamulla
ja sellaisella innolla? sanoivat kauppiaat toisilleen avatessaan
kauppapuotejaan.

Kun he myöhemmin näkivät hänen palaavan rantatietä, mukanaan kantaja
täysine säkkineen, sanoi eräs:

-- Nyt ovat asiat reilassa, mies käväsi noutamassa taalerejaan.

Toinen sanoi:

-- Hänelle juoksee niitä Parisista, Froidfond'ista, Hollannista.

Kolmas jatkoi:

-- Lopulta ostaa hän koko Saumurin.

-- Hän tekee pilkkaa pakkasesta, hän ei ajattele muuta kuin
kauppojaan, sanoi eräs vaimo miehelleen.

-- He! he! herra Grandet, sanoi hänelle kangaskauppias, hänen lähin
naapurinsa, tahdotteko että autan teitä?

-- Totta tosiaan, kantamuksessa on kuparirahoja, vastasi viiniporvari.

-- Hopeaapahan on, väitti kantaja hiljaisella äänellä.

-- Jos haluat juomarahaa, niin pidä kitasi kiinni, sanoi Grandet
avatessaan ovea.

-- Kas vain, vanha kettu, luulin häntä kuuroksi; mutta näyttää siltä
kuin hän kylmällä ilmalla kuulisi vallan mainiosti.

-- Tässä saat frangin uuden vuoden lahjaksi ja sitten -- suu kiinni!
Saat mennä. Nanon tuo sinulle kärrysi.

-- Nanon, ovatko varpuset messussa?

-- Kyllä, herra.

-- Siinä tapauksessa jalat allesi ja työhön! huusi hän ja alkoi
nostella säkkejä toisen selkään.

Tuossa tuokiossa olivat rahat siirretyt hänen huoneeseensa, johon hän
senjälkeen sulkeutui.

-- Kun aamiainen on valmis, niin koputa seinään. Vie kärryt takaisin.

Noin kymmenen aikaan syötiin aamiainen.

-- En usko, että isäsi pyytää saada nähdä rahojasi, puhui rouva
Grandet tyttärelleen heidän palatessaan messusta. Sitäpaitsi voit
sanoa, että olet vilustunut. Niin voitamme aikaa ja ehdimme kyllä
hankkia rahat syntymäpäivääsi.

Grandet kapusi ulos huoneestaan ja ajatteli, kuinka hän vaihtaisi
uudet rahansa kultaan, hyvillä mielin yritystensä onnistumisesta.
Hän oli päättänyt järjestää taloutensa sillä tapaa, että korot
kasvaisivat sataan prosenttiin. Nämä päätökset olivat tuhoa tuottavia
Eugénielle.

Heti kun hän astui huoneeseen, toivottivat molemmat naiset hänelle
hyvää uutta vuotta, tytär heittäytyen hänen kaulaansa ja hyväillen
häntä, rouva Grandet vakavasti ja arvokkaasti.

-- Niin, niin! lapseni, sanoi hän, suudellen tytärtään molemmille
poskille, minä teen työtä sinun tähtesi, näetkös... sinun onnesi
tähden. Tarvitaan rahaa, jos mieli olla onnellinen. Ilman rahaa,
turha vaiva koko elämä! Katso, tuossa on aivan uusi napoleoni, olen
lähetyttänyt sen Parisista, sillä niin totta kuin olen rehellinen
mies, ei minulla ole kultajyvääkään enää kotona. Ei ole muilla kuin
sinulla enää kultaa. Näytäpä minulle aarteesi, tyttöseni.

-- Ei nyt, on niin kylmä; syökäämme ensin aamiaista, vastasi Eugénie.

-- Niinpä niin, ehdimmehän sittenkin. Se edistää aamiaisen syötyämme
ruuansulatustamme. Des Grassins, se kelpo mies, on lähettänyt
meille tämän. Syökäämme siis, lapseni. Se ei maksa mitään. Kunnon
mies se des Grassins, kunnon mies. On ottanut, hölmö, Charles'in
asiat hoidettavikseen ja maksutta. Hän saattaa kyllä kuntoon
Grandet-vainajan asiat. Totta vie, tämä paisti on mainiota, jatkoi
hän jonkun ajan päästä suu täynnä ruokaa. Mutta miks'et syö,
vaimoseni, tämä ravitsee vähintäin kahdeksi päiväksi.

-- Minun ei ole nälkä. Olen pahoinvoipa, kuten tiedät.

-- Ai, ai. Mutta voit huoleti syödä pelkäämättä että halkeaisit;
olethan La Bertelliérejä, vankkaa sukua. Olet tosin hiukan kellahtava
kasvoiltasi, mutta minä pidän keltaisesta.

Häpeällisen hirsipuu-kuoleman odotus on varmaan vähemmän hirvittävää
tuomitulle kuin se tunne millä rouva Grandet ja hänen tyttärensä
odottivat mitä tapahtuisi aamiaisen jälkeen. Kuta iloisemmin
tynnyrintekijä puhui ja kuta ahnaammin hän pureskeli, sitä
ahdistavampi tunne valtasi molempien naisten sydämet. Kuitenkin
tunsi tytär itsensä rohkeammaksi kuin äiti, sillä rakkaus teki hänet
voimakkaaksi.

-- Hänen, hänen tähtensä, ajatteli Eugénie, kärsisin vaikka tuhat
kuolemaa.

Näin ajatellessaan, heitti hän äitiinsä rohkaisevia katseita.

-- Vie pois kaikki, sanoi Grandet Nanonille, kun he yhdentoista
seutuvilla olivat lopettaneet aamiaisensa; mutta jätä pöytä
paikoilleen. Meillä on siten mukavampi ihailla sinun pieniä
aarteitasi, lisäsi hän, katsellen Eugénieta. Sinulla on,
ainoastaan nimellisarvossa laskettuna, viisituhattayhdeksänsataa
viisikymmentäyhdeksän frangia -- siihen neljäkymmentä, jotka saat
tänään, tekee yhtä vaille kuusituhatta frangia. Tässä annan etukäteen
sinulle tuon puuttuvan kolikon, koska, näetkös, tyttöseni... -- Mutta
minkätähden seisot siinä ja kuuntelet? Menetkö heti paikalla työhösi,
huudahti Grandet, kääntyen Nanonin puoleen.

Nanon katosi.

-- Kuule, Eugénie, sinun täytyy antaa minulle rahasi. Ethän kiellä
sitä i... isältäsi, pieni ty... tyttöseni, vai mitä?

Molemmat naiset vaikenivat.

-- Minulla ei ole enää kultaa. Minulla oli, mutta minulla ei ole
enää. Minä annan sinulle kuusituhatta frangia, ja sinä asetat
ne niinkuin minä neuvon sinua. Sinun ei pidä enää ajatella
tuota tusinaa. Kun minä naitan sinut, joka tapahtuu lähimmässä
tulevaisuudessa, niin löydän minä kyllä miehen, joka voi tarjota
sinulle kauneimman morsiustusinan, josta meidän seudullamme koskaan
on puhuttu. Kuulehan toki ty... tyttöni. Tässä tarjoutuu siis mainio
tilaisuus, sinä voit asettaa kuusi tuhatta frangia valtiopankkiin
ja saat niistä silloin puolivuosittain lähemmäs kaksi sataa frangia
korkoja, ilman että tarvitset huolehtia korjauksista, veroista,
rakeista, pakkasesta tai myrskystä, tai että mikään voisi vähentää
tulojasi. Sinä et ehkä tahdo erota kullastasi, vai mitä, ty...
tyttöseni? Tuo se minulle kumminkin. Minä kokoan sinulle kultarahoja,
hollantilaisia, portugalilaisia, intialaisia, genualaisia; ja
kolmessa vuodessa on pieni kulta-aarteesi entisellään. Mitä sanot
siihen, ty... tyttöni? Nostahan nyt silmäsi. Kas niin, mene hakemaan
ne, kultaseni. Suutelepas minua silmille, niin sanon sinulle elämän
ja kuoleman salaisuudet korvaukseksi kolikoistasi. Tosiaankin,
taalerit elävät ja liikkuvat kuin ihmiset: ne menevät, tulevat,
tekevät työtä, lisääntyvät.

Eugénie nousi, mutta käytyään muutamia askelia ovea kohti kääntyi hän
äkkiä, katsoi isäänsä suoraan silmiin ja sanoi:

-- Minulla ei ole enää kultarahojani.

-- Eikö sinulla enää ole rahojasi? huudahti Grandet, hypähtäen kuin
hevonen, joka kuulee kanuunan pamauksen kymmenen askeleen päässä.

-- Ei, minulla ei ole enää.

-- Sinä erehdyt, Eugénie.

-- En

-- Isäni luiden kautta! Kun tynnyrintekijä vannoi tällä tavalla,
vapisivat laattiapalkit.

-- Hyvä Jumala! rouva pyörtyy, huusi Nanon. -- Grandet, sinun vihasi
tappaa minut, sanoi vaimo parka.

-- Ta, ta, ta, ta! teidän suvussanne eivät naiset kuole niin
helposti! -- Eugénie, mitä olet tehnyt rahoillasi? huusi hän rynnäten
tyttöä kohti.

-- Isä, sanoi tytär, polvillaan rouva Grandet'n edessä, äiti
kärsii... katsokaa... Älkää tappako häntä.

Grandet kauhistui nähdessään vaimonsa muutoin niin keltaiset kasvot
kuoleman valkeina.

-- Nanon, tulkaa auttamaan minua vuoteeseen, sanoi äiti heikolla
äänellä. Minä kuolen...

Nanon ojensi kohta käsivartensa emännälleen, samoin teki Eugénie, ja
vaivoin saivat he hänet huoneeseensa, sillä hän meni tainnuksiin joka
askeleella. Grandet jäi yksin. Kuitenkin, jonkun hetken kuluttua,
nousi hän seitsemän, kahdeksan porrasta ja huusi:

-- Eugénie, kun äitisi on vuoteessa, tulet sinä alas.

-- Kyllä, isä.

Viipymättä meni hän alas rauhoitettuaan äitiänsä.

-- Tyttäreni, sanoi Grandet, sanokaa minulle missä on teidän rahanne.

-- Isäni, jos annatte minulle lahjoja, joita minä en saa käyttää
mieleni mukaan, niin ottakaa ne pois, vastasi Eugénie kylmästi,
etsien napoleonin uunilta ja ojentaen sen hänelle.

Grandet tempasi rahan ja pisti sen kukkaroonsa.

-- Totta tosiaan, en anna sinulle enää mitään! En äyriäkään! huusi
hän näpäyttäen peukalollaan. Halveksitko isääsi? Et luota häneen? Et
siis tiedä mitä isä on? Jollei hän ole sinulle kaikki kaikessa, ei
hän ole mitään. Missä ovat rahasi?

-- Isäni, rakastan ja kunnioitan teitä, vihastanne huolimatta. Mutta
pyydän nöyrimmästi huomauttaa, että olen kahdenkolmatta vuotias. Te
olette itse monta kertaa minulle hokenut, että olen täysikäinen. Nyt
tiedän sen. Olen menetellyt rahoillani mieleni mukaan ja siitä voitte
olla varma, että ne ovat hyvässä tallessa...

-- Missä?

-- Se on minun salaisuuteni. Eikö teilläkin ole omanne?

-- Enkö ole perheeni pää? Eikö minulla saisi olla omia asioita?

-- Tämä on myös minun asiani.

-- Mutta silloin ovat asiat huonosti, kun niitä ei voi uskoa omalle
isälleen, neitiseni.

-- Ne ovat mainiosti, mutta minä en voi kuitenkaan kertoa niistä
isälleni.

-- Sanokaa ainakin milloin annoitte rahanne? Eugénie teki kieltävän
liikkeen päällään.

-- Teillähän oli ne vielä syntymäpäivänänne vai mitä?

Eugénie, joka oli yhtä järkähtämätön kuin isänsäkin, puisti uudelleen
päätään.

-- Mutta onko koskaan nähty moista itsepäisyyttä tai kuultu moisesta
ryöstöstä, huusi Grandet yhä kovemmalla äänellä, joka kaikui läpi
koko talon. Mitä! Täällä, minun talossani, minun luonani joku
olisi ottanut sinun rahasi! ainoat kultarahat, jotka meillä oli!
minun tietämättäni? Kulta on kallista tavaraa. Rehellisimmätkin
tytöt voivat tehdä virheitä, antaa vaikka mitä; sellaista tapahtuu
ylhäisten keskuudessa samoinkuin porvarien; mutta antaa kultaa...
Sinä olet antanut sen jollekin, eikö niin?

Eugénie vaikeni itsepintaisesti.

-- Onko koskaan nähty tuollaista tyttöä! Olenko minä isäsi? Jos olet
pannut rahasi johonkin, täytyy sinulla olla niistä kuitti...

-- Olinhan vapaa antamaan rahani kenelle hyväksi näin, vai mitä?
Olivathan ne minun?

-- Mutta sinä olet lapsi!

-- Täysi-ikäinen.

Tyttären loogillisuus sai Grandet'n hämmennyksiin; hän kalpeni,
vapisi, kiroili; kun hän vihdoin löysi sanoja, huusi hän:

-- Kirottu käärme olet tytöksi! Sinä hävytön, sinä tiedät että minä
sinua rakastan, ja käytät sitä väärin. Sinä kuristat isäsi! Lempo
soikoon! sinä olet heittänyt omaisuutemme tuon tyhjäntoimittajan
jalkoihin, jolla oli sahviaaninahkaiset saappaat. Isäni luitten
kautta! en voi jättää sinua perinnöttömäksi, tuhat tulimaista! mutta
minä kiroon sinut, sinun serkkusi ja sinun lapsesi! Sinä tulet
näkemään, ettei tästä koidu mitään hyvää, ymmärrätkö? Siis Charles...
Mutta ei, se ei ole mahdollista. Mitä! tuoko keikari olisi minulta
ryöstänyt...

Hän katseli tytärtään, joka pysyi mykkänä ja kylmänä.

-- Hän ei hievahda, ei räpäytä silmiään, hän on enemmän Grandet kuin
minä... Et kai ainakaan ole antanut rahaasi saamatta mitään vastaan.
Kas niin, sano?

Eugénie katsoi isäänsä pilkallisesti. Grandet'n raivo nousi uudelleen.

-- Eugénie, sinä olet minun luonani, isäsi luona. Sinun täytyy
alistua talon tapoihin niin kauan kuin täällä asut. Jo uskonto
määrää, että sinun on totteleminen minua.

Eugénie painoi päänsä alas.

-- Sinä loukkaat minua syvästi, jatkoi Grandet. En tahdo nähdä sinua
ennen kuin olet alistunut. Mene huoneeseesi ja pysy siellä siksi
kunnes sallin sinun sieltä tulla. Nanon tuo sinulle leipää ja vettä.
Oletko ymmärtänyt? Mars!

Eugénie purskahti itkemään ja juoksi äitinsä luo.

Grandet meni ulos ja kierteli sinne tänne puutarhan lumessa,
tietämättä mitään kylmyydestä, kun hänen päähänsä iski ajatus,
että tytär mahtoikin lähteä äidin luo. Ja ihastuneena ajatukseen,
että yllättäisi tyttären rikkomassa isän käskyjä, kapusi hän ylös
portaita, ketteränä kuin kissa, ja ilmestyi rouva Grandet'n huoneen
ovelle juuri kuin tämä silitteli Eugénien päätä, joka oli äidin
sylissä.

-- Rauhoitu, lapsi parkani, isäsi lauhtuu pian.

-- Hänellä ei ole enää isää! sanoi tynnyrintekijä. Onko tuo
tottelematon tyttö todellakin meidän, rouva Grandet? Kaunista
kasvatusta ja erinomaisen uskonnollista! Kas niin, ettekö olekaan
huoneessanne? Mars koppiin, neiti.

-- Tahdotteko riistää minulta tyttäreni? sanoi rouva Grandet, jonka
kasvot paloivat kuumeesta.

-- Jos tahdotte pitää hänet luonanne, niin viekää hänet, lähtekää
molemmat kotoa... Tulimmainen! missä ovat rahat? minne ne ovat
joutuneet?

Eugénie nousi, heitti ylpeän katseen isäänsä, ja palasi huoneeseensa
jonka oven isä lukitsi.

-- Nanon, huusi Grandet, sytytä tuli saliin.

Ja hän istuutui nojatuoliin vaimonsa vuoteen viereen ja sanoi:

-- Hän on varmaankin antanut rahat tuolle onnettomalle viettelijälle,
serkulleen, joka ei halunnut muuta kuin hänen säästöjään.

Rouva Grandet'lla oli kyllin voimaa pysyä näennäisesti kylmänä,
kuurona ja mykkänä, sillä hän huomasi, mikä vaara uhkasi hänen
tytärtään.

-- Minä en tiennyt mitään kaikesta tästä, vastasi hän, kääntyen
seinään päin, jottei näkisi puolisonsa säihkyviä katseita. Kärsin
siihen määrin teidän kiivaudestanne, että jos käy, kuten luulen,
en enää nouse tästä vuoteesta. Teidän olisi pitänyt säästää minua,
Grandet, minua, joka en ole koskaan tuottanut teille surua, mikäli
tiedän. Tyttärenne rakastaa teitä, luulen että hän on viaton kuin
vastasyntynyt lapsi; sentähden älkää pahoittako hänen mieltään,
peruuttakaa määräyksenne. Pakkanen on hyvin kova, te voitte tulla
syypääksi ankaraan sairauteen.

-- En tahdo nähdä häntä enkä puhu hänen kanssaan. Hän saa jäädä
huoneeseensa vedelle ja leivälle, kunnes hän on täyttänyt isänsä
tahdon. Mitä hittoa! perheen isännän on tietäminen minne rahat
joutuvat hänen talostaan. Hänellä oli ainoat intialaiset rahat, joita
luultavasti on koko Ranskassa, sitä paitsi genoviinit, hollantilaiset
kultarahat...

-- Grandet, Eugénie on meidän ainoa lapsemme, ja vaikka hän olisi
heittänyt ne järveen...

-- Järveen! huusi Grandet, järveen! Te olette hullu, rouva Grandet.
Sen minkä olen sanonut, olen sanonut, te tiedätte sen. Jos tahdotte
säilyttää rauhan talossanne, niin ripittäkää tytärtänne, pakoittakaa
hänet tunnustamaan; naiset osaavat tehdä tuollaista paremmin
keskenään kuin me miehet. Oli hän sitten tehnyt mitä tahansa, minä
en syö häntä. Pelkääkö hän minua? Vaikka hän olisi valanut serkkunsa
kullalla kiireestä kantapäähän, niin on tämä nyt merellä emmekä voi
hänelle mitään...

-- Entä sitten, Grandet...

Hermokohtaus ja tyttären onnettomuus olivat tehneet rouva Grandet'n
selvänäköiseksi. Hän huomasi, kuinka hänen miehensä sieraimet
alkoivat laajeta, kun hän asettui häntä vastaan, muutti sentähden
taistelutapaansa ja jatkoi entisellä äänellään:

-- Niin, Grandet, eipä ole minulla enemmän valtaa hänen ylitseen kuin
teillä. Ei hän ole minulle mitään puhunut, hän tulee teihin.

-- Kuinka kielenne onkin liukas tänään! Ta-ta-ta, alanpa luulla, että
teette pilkkaa minusta. Olette ehkä punoneet yhteisen juonen.

Ja tynnyrintekijä katsoi läpitunkevasti vaimoonsa.

-- Grandet, jos tahdotte saada minut hengiltä, niin jatkakaa
sillä tavalla. Minä sanon sen teille, Grandet, ja vaikkapa se
maksaisi minulle henkeni, niin toistan vieläkin: te teette väärin
tyttärellemme, hän on järkevämpi kuin te. Nuo rahat olivat hänen,
hän ei ole voinut käyttää niitä kuin hyvään tarkoitukseen, ja Jumala
yksin tuntee meidän hyvät tekomme. Grandet, minä rukoilen teitä,
antakaa anteeksi Eugénielle!... Te lievennätte sillä tavalla sitä
tuskaa, jonka minuun on vaikuttanut teidän vihanne, ja pelastatte
ehkä henkeni. Tyttäreni, Grandet -- antakaa minulle takaisin
tyttäreni!

-- Minä heitän kaikki hiiteen! huusi Grandet. Taloni on tuomittu,
sillä äiti ja tytär ovat poissa suunniltaan... Hui! Olette antanut
minulle julman uudenvuodenlahjan, Eugénie! raivosi hän. Niin, niin,
itkekää! Teillä on omantunnon vaivoja sen johdosta mitä olette
tehnyt, ymmärrättekö? Mitä hyödyttää teitä nauttia pyhää ehtoollista
kuusi kertaa kolmen kuukauden aikana, jos annatte isänne rahoja
salaa tyhjäntoimittajalle, joka riistää teiltä sydämen, kun teillä
ei ole enää muuta hänelle tarjottavana? Te tulette kyllä näkemään,
mihin hän kelpaa teidän Charles'inne sahviaanisaappaineen ja hienoine
hipiöineen. Hänellä ei ole sydäntä eikä sielua, koska hän uskaltaa
viedä tyttö-raukan aarteen ilman vanhempain suostumusta.

Kun ovi sulkeutui, lähti Eugénie huoneestaan ja tuli äitinsä luo.

-- Te olette ollut hyvin rohkea puolustaessanne tytärtänne, sanoi
Eugénie.

-- Näetkö, lapseni, minne luvattomat teot saattavat meidät!... Olet
saanut minut lausumaan valheen.

-- Oi! minä rukoilen Jumalaa, että hän rankaisee minua yksin.

-- Onko totta, sanoi Nanon, tullen sisään läähättäen, että neidin
tulee viettää loput elämästään vedellä ja leivällä?

-- Mitä se tekee, Nanon? sanoi Eugénie tyyneesti.

-- Oh! Minäkö söisin piirakkaa, kun talon tytär syö kuivaa leipää...
En, ikinä.

-- Ei sanaakaan tästä asiasta, Nanon, sanoi Eugénie.

-- Minun suuni pysyy kyllä kiinni, mutta saatte nähdä! Grandet söi
yksin päivällistä, mitä hän ei ollut tehnyt neljäänkolmatta vuoteen.

-- Tehän olette kuin leski, herra, huomautti Nanon. On hyvin hullua
olla leski, kun on kaksi naista talossa.

-- Minä en ole puhutellut sinua. Pidä kitasi kiinni tai ajan sinut
pois talosta. Mitä sinulla on kattilassa, joka kiehuu tuolla?

-- Rasvaa sulatan...

-- Tänne tulee vieraita illalla, pane tuli takkaan.

Cruchot't, rouva des Grassins ja hänen poikansa tulivat kahdeksan
aikaan ja hämmästyivät, kun eivät tavanneet rouva Grandet'ta eivätkä
Eugénieta.

-- Vaimoni on hiukan pahoinvoipa ja Eugénie on hänen luonaan, selitti
vanha viinitarhuri, jonka kasvoissa ei voinut huomata minkäänlaista
liikutusta.

Kun oli noin tunnin verran juteltu yhtäkaikkisista asioista, palasi
rouva des Grassins, joka oli mennyt rouva Grandet'ta tervehtimään,
takaisin seuraan. Kaikki kysyivät kuin yhdestä suusta:

-- Kuinka voi rouva Grandet?

-- Ei lainkaan hyvin, ei lainkaan hyvin, vastasi rouva des Grassins.
Hänen tilansa näyttää sangen huolestuttavalta. Hänen iällään on syytä
olla mitä varovaisin.

-- Saammehan nähdä, sanoi viinitarhuri hajamielisesti. Seura toivotti
isännille hyvää yötä. Kun oli tultu kadulle, sanoi rouva des Grassins
Cruchot'ille.

-- Grandet'n talossa on tapahtunut jotain. Rouva on heikompi kuin hän
itsekään luulee. Tyttärellä on silmät punaisina, ikäänkuin hän olisi
itkenyt pitkät ajat. Tahtoisivatkohan he naittaa hänet vastoin hänen
tahtoaan?

Kun ukko Grandet nukkui, hiipi Nanon varpaillaan Eugénien huoneeseen
ja toi piirakan, jonka hän oli paistanut kattilassa.

-- Kas tässä, neiti, puhui tuo kunnon palvelija. Cornoiller on
antanut minulle jäniksen. Te syötte niin vähän, että tämä piirakka
riittää teille viikoksi; ja koska on näin kylmä, ei ole mitään
pelkoa, että se pahenee. Niin ei teidän ainakaan tarvitse syödä
kuivaa leipää, sillä se ei ole ensinkään terveellistä.

-- Nanon parka! sanoi Eugénie puristaen hänen kättään.

-- Olen valmistanut piirakan oikein hyväksi, kerrassaan maukkaaksi,
ja _hän_ ei ole huomannut mitään. Olen ostanut silavaa ja
laakerinmarjoja niillä kuudella frangilla, jotka vasta sain; saanhan
tehdä niillä mitä haluan.

Samassa Nanon riensi tiehensä, sillä hän oli kuulevinaan Grandet'n
askeleita.

Muutaman kuukauden kuluessa tynnyrintekijä tuli aina eri aikoina
päivästä katsomaan vaimoaan, lausumatta tyttären nimeä, näkemättä
häntä tai antamatta pienintäkään viittausta hänen olemassaolostaan.
Rouva Grandet ei poistunut koskaan huoneestaan. Päivä päivältä hänen
tilansa huononi. Ei mikään voinut taivuttaa vanhaa tynnyrintekijää.
Hän pysyi horjumattomana, korskeana ja kylmänä kuin graniittipatsas.
Hän kulki ja toimitti asiansa kuin ennenkin; mutta hän ei sammaltanut
enää; puheli vähemmän, ja oli kaupoissaan vielä kitsaampi kuin ennen.
Usein teki hän virheitä laskuissaan.

-- Jotain on sattunut Grandet'lle, sanoivat Cruchot'laiset ja
Grassins'it.

-- Mitähän on tapahtunut Grandet'n talossa? oli kysymys, joka
yleisesti tehtiin Saumurin iltakutsuissa.

Eugénie meni messuun Nanonin saattamana. Jos rouva des Grassins
kirkosta tullessa teki hänelle muutamia kysymyksiä, vastasi hän
niihin välttelevästi, tyydyttämättä toisen uteliaisuutta. Kuitenkin
oli mahdotonta salata Cruchot'ilta ja rouva des Grassins'ilta
Eugénien vankeutta kauemmin kuin kaksi kuukautta. Puuttui lopulta
tekosyitä, millä selittää hänen alituinen poissaolonsa. Sitten, ilman
että voitiin sanoa kenen kautta, oli salaisuus tullut ilmi, koko
kaupunki sai tietää että vuoden ensimäisestä päivästä saakka neiti
Grandet, isänsä määräyksestä, oli suljettuna huoneeseensa vedelle
ja leivälle, että Nanon leipoi hänelle piirakoita ja toi ne hänelle
yöllä; ja tiedettiinpä myös, että Eugénie sai ainoastaan silloin
nähdä ja hoitaa äitiänsä, kun hänen isänsä oli poissa kotoa.

Grandet'n menettelyä tuomittiin hyvin ankarasti. Koko kaupunki
julisti hänet tavallaan lainsuojattomaksi, rupesi muistelemaan
hänen petoksiaan, hänen kovuuttaan, pani hänet pannaan. Kun hän
kulki ohitse, osoitettiin häntä sormella. Kun hänen tyttärensä
vaelsi mutkikkaita katuja matkalla messuun tai iltakirkkoon
Nanonin seuraamana, asettuivat ihmiset ikkunoihin uteliaasti
tutkimaan rikkaan perijättären käytöstä ja kasvoja, joissa kuvastui
surumielisyys ja enkelimäinen lempeys. Hänen vankeutensa, isän
epäsuosio, kaikki oli hänelle yhdentekevää. Kauan aikaa oli hän
tietämätön siitä että oli yleisenä puheenaiheena kaupungissa,
samoinkuin hänen isänsäkin oli tietämätön siitä. Uskollisena ja
puhtaana Jumalan edessä, auttoi hänen hyvä omatuntonsa häntä
kärsivällisesti kestämään isän vihan ja koston. Syvä sieluntuska
tukahutti hänessä kaikki muut kärsimykset. Hänen äitinsä, tuo lempeä
ja hellä olento, jonka piirteet kaunistuivat ja kirkastuivat hänen
hautaa lähetessään, huononi päivä päivältä. Usein Eugénie syytti
itseään siitä, että hän oli syynä tuohon julmaan ja hivuttavaan
tautiin. Nämä omantunnon tuskat, joita äiti koetti lieventää,
kiinnittivät tyttären vielä lujemmin äitiinsä. Joka aamu, niin
pian kuin isä oli lähtenyt, tuli hän istumaan äidin vuoteelle, ja
Nanon toi hänelle sinne aamiaisen. Eugénie parka murtuneena äitinsä
kärsimyksistä, teki mykän liikkeen Nanonille päällään ja purskahti
itkemään. Orpanasta ei hän uskaltanut puhua kenellekään.

Rouva Grandet oli ensimäinen, joka ei voinut olla kysymättä:

-- Missä _hän_ lieneekään? Minkätähden _hän_ ei kirjoita?

Äiti ja tytär eivät voineet ensinkään käsittää, kuinka kaukana hän
oli Ranskasta.

-- Ajatelkaamme häntä, äiti, vastasi Eugénie, älkäämme puhuko
hänestä. Te kärsitte, te ennen muita.

-- Lapseni, sanoi rouva Grandet, minä en valita elämääni. Jumala on
armossaan antanut minulle voimaa ottaa vastaan ilolla kärsimykseni.

Äidin puhe todisti aina kristillistä nöyryyttä ja hurskasta mieltä.
Kun hänen puolisonsa hänen sairautensa ensimäisinä kuukausina
tuli hänen huoneeseensa ja uudelleen ja uudelleen toisti samat
kysymyksensä, niin vastasi hän hänelle samalla tavalla kuin
ensimäisenä päivänä, yhtä lempeästi, mutta myös naisen lujuudella,
joka tuntee kuoleman olevan lähellä ja ammentaa siitä rohkeutta, jota
häneltä on puuttunut koko elämän ajan.

-- Grandet, kiitän teitä siitä osanotosta, jota te osoitatte
minua kohtaan, vastasi hän, kun hänen miehensä oli tehnyt yhden
jokapäiväisimmistä kysymyksistään; mutta jos tahdotte lieventää
viimeisten hetkien katkeruutta ja tyynnyttää tuskaani, niin
armahtakaa tytärtämme; osoittakaa, että olette kristitty, puoliso
ja isä. Kuullessaan nämä sanat Grandet istuutui vuoteen luo ja
käyttäytyi kuin mies, joka huomaa rajuilman lähestyvän ja asettuu
porttikäytävään sadetta odottamaan: hän kuuli vaimonsa puhuvan,
mutta ei vastannut mitään. Kun liikuttavimmat, hellimmät, hartaimmat
rukoukset soivat hänen korvissaan, sanoi hän vain:

-- Oletpa hiukan kalpea tänään, vaimo parkani.

Hänen marmoriotsallaan ei näkynyt merkkiäkään siitä, että hän
olisi ajatellut tytärtään, ja huuliaan ei hän avannut. Häntä eivät
ensinkään liikuttaneet kyyneleet, joita hänen tunnottomat sanansa
saivat virtaamaan pitkin hänen vaimonsa valkeita kasvoja.

-- Jumala antakoon teille anteeksi, Grandet, sanoi vaimo, kuten minä
itse annan teille anteeksi. Tarvitsette vielä kerran armeliaisuutta.

Vaimonsa sairaudesta lähtien ei Grandet ollut uskaltanut enää käyttää
hirvittävää änkytystään: ta-ta-ta-ta. Kuitenkaan ei tarvitse otaksua,
että hänen itsevaltaisuuttaan olisi vähentänyt tämä lempeä enkeli,
jonka rumuus katosi päivä päivältä, jättäen sijaa hänen siveellisten
ominaisuuksiensa kauneudelle, joka loisti hänen kasvoistaan. Hän oli
pelkkää sielua. Rukouksen henki näytti puhdistavan ja pienentävän
karkeat piirteet hänen kasvoissaan ja niitä ympäröi ikäänkuin
pyhäinen kirkkaus. Kuka ei olisi huomannut tuota omituista ilmettä
hurskaiden kasvoilla, joissa sielun tottumukset vähitellen saavat
voiton kovimmistakin piirteistä, painaen niihin ajatusten puhtauden
ja aateluuden leiman? Tämä kärsimysten aikaansaama muutos, joka
vähitellen teki lopun vaimo paran elämästä, vaikutti varsin heikosti
vanhaan tynnyrintekijään, jonka luonne pysyi kovana kuin pronssi.

Hänen puheensa ei enää ollut halveksivaa, mutta hänen käytöksensä
todisti perheen isän ja yliherran kylmää vaiteliaisuutta.

Kun uskollinen Nanon näyttäytyi torilla, sai hän kuulla joka taholta
purevia huomautuksia ja ivallisia sutkauksia; mutta vaikka yleinen
mielipide tuomitsi isä Grandet'n, puolusti palvelija häntä kuitenkin
talon kunnian vuoksi.

-- No niin, sanoi hän herra Grandet'n ahdistajille, emmekö kaikki
tule ankarammiksi kun vanhenemme? Minkätähden tekisi herrani siitä
poikkeuksen? Lopettakaa toki valheelliset jaarituksenne. Neiti elää
kuin kuningatar. Hän on yksin; entä sitten, se häntä miellyttää. Sitä
paitsi on isäntäväelläni tärkeämpiä syitä.

Vihdoin, eräänä iltana, loppupuolella kevättä, rouva Grandet, jota
vaivasi enemmän suru kuin sairaus, ja jonka ei ollut onnistunut
rukouksillaan taivuttaa herra Grandet'ta, uskoi salaiset surunsa
Cruchot'ille.

Panna kolmenkolmatta vuotias tyttö vedelle ja leivälle! huudahti
presidentti de Bonfons, ja aivan ilman syytä! Sehän on laitonta
väkivaltaisuutta; hän voi nousta vastaan uhalla että...

-- Riittää, rakas veljenpoikani, sanoi notario, jättäkää nuo
lakimiehen viisautenne... Rauhoittukaa, rouva, minä lopetan
tyttärenne vankeuden jo huomispäivänä.

Kuullessaan, että hänestä puhuttiin, tuli Eugénie huoneestaan.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, lähestyen heitä ylpeänä, pyydän, ett'ette
sekaannu tähän asiaan. Isäni on herra talossaan. Niin kauan kuin
asun hänen luonaan, on minun totteleminen häntä. Hänen menettelynsä
ei kaipaa maailman hyväksymistä eikä paheksumista, hän ei ole siitä
vastuunalainen muille kuin Jumalalle. Ystävyytenne perusteella
toivon, ett'ette puhu tästä asiasta kenellekään. Jos moititte isääni,
käytte samalla koko talon kunnian kimppuun. Olen teille suuresti
kiitollinen, hyvät herrat, siitä myötätunnosta, jota osoitatte
minua kohtaan; vielä suuremmassa määrässä olen teille kiitollinen,
jos koetatte ehkäistä niitä loukkaavia huhuja, jotka kiertävät
kaupungilla, ja jotka sattumalta ovat tulleet tietooni.

-- Hän on oikeassa, sanoi rouva Grandet.

-- Hyvä neiti, paras keino estää ihmisiä juoruilemasta teistä on,
että te saatte takaisin vapautenne, vastasi kunnioittavasti vanha
notario, joka ihmetellen oli pannut merkille, kuinka kauniiksi
vankeus ja surumielisyys olivat tehneet Eugénien.

-- No niin, tyttöni, jätä herra Cruchot'n huoleksi järjestää tämä
asia, koska hän vastaa seurauksista. Hän tuntee isäsi ja tietää mitä
hänelle on tehtävä. Jos tahdot nähdä minua onnellisena tänä lyhyenä
aikana, joka minulla enää on jälellä, niin on isäsi ja sinun ennen
kaikkea sovittava.

Seuraavana päivänä kulki Grandet edes takaisin pienessä
puutarhassaan. Tyttärensä vankeuteen sulkemisesta saakka oli
hänellä ollut tapana tehdä tämä aamukävely juuri silloin kun
Eugénie suki hiuksiaan. Kun ukko saapui suuren pähkinäpuun luo,
piiloitti hän itsensä puun rungon taakse ja jäi pitkäksi aikaa
katselemaan tyttärensä pitkiä hiuksia. Hän horjui kahden mielihalun
välillä, joita hänessä herättivät toiselta puolen hänen luonteensa
järkähtämättömyys ja toiselta halu lähestyä tytärtään.

Usein jäi hän pitkäksi aikaa istumaan pienelle puupenkille, jolla
Charles ja Eugénie olivat vannoneet ikuista rakkautta. Tytär katseli
isäänsä salaa uutimien takaa tai peilistä. Jos Grandet nousi ja alkoi
uudestaan kävellä, istuutui hän ikkunaan ja rupesi tarkastamaan
muurin reunaa, jota pitkin riippui mitä erilaisimpia kukkia: Venuksen
hiuksia, köynnöskasveja, sekä keltaisia ja valkeita sedumeja, joita
tavataan runsaasti viinikentillä Saumurissa ja Tours'issa.

Herra Cruchot tuli varhain taloon ja tapasi vanhan viiniporvarin
istumassa pienellä penkillä, kauniina kesäkuun päivänä, selkä
nojautuneena muuria vastaan sekä tähyilemässä tytärtään.

-- Miten voin palvella teitä, mestari Cruchot? sanoi hän,
huomatessaan notarion.

-- Tulen puhumaan teille kauppa-asioista.

-- Vai niin! vai niin! onko teillä kultaa vaihetettavana minun
taalereihini?

-- Ei, ei, ei ole kysymys rahasta, vaan tyttärestänne, Eugéniestä.
Kaikki ihmiset puhuvat hänestä ja teistä.

-- Mitä kuuluvat heihin toisten asiat? Kukin on herra omassa
talossaan.

-- Myönnetään, kukin on oikeutettu tappamaan itsensä, tai, mikä on
vielä pahempaa, heittämään rahansa ikkunasta.

-- Kuinka niin?

-- Teidän vaimonne on hyvin sairas, ystäväni. Teidän pitäisi kysyä
neuvoa herra Bergeriniltä, hän on kuoleman vaarassa. Jos hän kuolee
saamatta tarpeellista hoitoa, ette te saisi koskaan rauhaa, sen uskon.

-- Ta-ta-ta-ta! te tiedätte mikä vaimoani vaivaa. Kun lääkärit kerran
ovat panneet jalkansa taloon, tulevat he sitten viisi kuusi kertaa
päivässä.

-- Samantekevää, Grandet, te teette kuten parhaaksi näette. Me olemme
vanhoja ystäviä; ei ole koko Saumurissa toista, joka vilpittömämmin
ottaa osaa teidän asioihinne kuin minä; sentähden on minun täytynyt
sanoa se teille. Olette viisas mies, te tiedätte kyllä mitä
teette. Ei ollut kuitenkaan tämä se asia, joka toi minut tänne. On
kysymyksessä ehkä jotain vielä tärkeämpää. Ettehän tahdo tappaa
vaimoanne, sillä hän on teille kovin tarpeellinen. Ajatelkaahan toki,
mihin asemaan joutuisitte tyttäreenne nähden, jos rouva Grandet
kuolisi. Teidän täytyisi antaa Eugénielle hänen osansa, koska teillä
on yhteisiä omaisuuksia vaimonne kanssa. Teidän tyttärellänne on
oikeus vaatia osansa teidän omaisuudestanne, myydä Froidfond.
Lyhyesti, hän ottaa haltuunsa äitinsä omaisuuden, jota te ette voi
periä.

Nämä sanat olivat kuin salaman isku herra Grandet'lle, joka ei ollut
yhtä selvillä laki- kuin kauppa-asioista. Hän ei ollut koskaan
ajatellut mahdolliseksi minkäänlaista perintöselkkausta.

-- Sentähden kehoitan teitä kohtelemaan häntä lempeästi, sanoi
Cruchot lopuksi.

-- Mutta tiedättekö sitten, Cruchot, mitä tyttäreni on

tehnyt?

-- Mitä? sanoi notario, ihastuneena mahdollisuuteen, että saisi itse
Grandet'lta tietää riidan varsinaisen syyn.

-- Hän on antanut pois rahansa.

-- Olivatko ne sitten hänen? kysyi notario.

-- Kaikki sanovat minulle tuon saman! sanoi Grandet, pudottaen
käsivartensa ikävystyneenä alas.

-- Tahdotteko, jatkoi Cruchot, mitättömän asian tähden tehdä
itsellenne elämän raskaaksi. Voitte olla varma, että äitinsä kuoleman
jälkeen tytär osoittautuu vielä itsepäisemmäksi kuin nyt.

-- Vai niin, tekö pidätte kuutta tuhatta frangia mitättömänä summana?

-- Mutta, vanha ystäväni, tiedättekö, mitä tekee vaimonne
perintö-osa, jos Eugénie sitä vaatii.

-- Mitä?

-- Ehkä kaksi, kolme tai neljäsataa tuhatta frangia! Ehkäpä pitäisi
arvioida ja myödä, jotta saataisiin tietää todellinen arvo? Sen
sijaan, jos sovitte...

-- Isäni luiden kautta! huudahti viiniporvari, istahtaen kalpeana,
saammehan nähdä, Cruchot.

Oltuaan vaiti hetken ajan, katsahti Grandet notarioon ja sanoi
hänelle:

-- Elämä on todellakin kovaa! Ja tuskaa on yllin kyllin. Cruchot,
jatkoi hän juhlallisesti, ettehän tahdo pettää minua, vannokaa
kunnianne kautta, että mitä olette puhunut minulle on täyttä totta.
Näyttäkää minulle lakikirja, tahdon tutkia lakia!

-- Ystäväiseni, vastasi notario, enkö tuntisi omaa ammattiani?

-- Onko se siis totta? Minut siis ryöstetään, petetään, tapetaan,
raadellaan, ja sen tekee vielä minun oma tyttäreni.

-- Hän perii äitinsä.

-- Mitä hyödyttävät meitä sitten lapset? Oi, minun vaimoni, minä
rakastan häntä. Onneksi on hän vankkaa tekoa; hän on La Bertellièrejä.

-- Hän ei elä enää kuukauttakaan.

Tynnyrintekijä löi otsaansa, kulki edes takaisin ja heittäen
säikähtyneen katseen Cruchot'hon, sanoi hän:

-- Mitä tehdä?

-- Eugénie voi yksinkertaisesti luopua oikeuksistaan äitinsä
perintöön. Ettehän tahdo tehdä häntä perinnöttömäksi, vai mitä? Mutta
voidaksenne saada häntä kieltäytymään osastaan, ette saa kohdella
häntä tuolla tavalla. En puhu ensinkään oman hyötyni kannalta, kun
sanon tämän, vanha ystäväni. Mitä minulla olisi tässä tehtävää?...
Tilinselvityksiä, kalustoluetteloja, huutokauppoja, jakoja...

-- Saammehan nähdä, saammehan nähdä. Älkäämme puhuko enää tästä,
Cruchot. Te revitte sisälmykset ruumiistani. Oletteko saanut rahoja?

-- En, mutta minulla on muutamia vanhoja louis'ta, kymmenkunta, annan
ne teille. Ystäväni, sopikaa Eugénien kanssa. Nähkääs, koko Saumur
heittää kiviä teidän jälkeenne.

-- Houkat!

-- Valtiopaperien arvo on nyt yhdeksässäkymmenessä seitsemässä.
Olkaahan nyt tyytyväinen kerrankin elämässänne.

-- Yhdeksässäkymmenessä seitsemässäkö, Cruchot?

-- Niin.

-- Hyvä! hyvä! yhdeksänkymmentä seitsemän! huudahti Grandet, saattaen
vanhan notarion kadunpuoleiselle portille saakka.

Sitten, levottomana vielä sen johdosta, mitä vastikään oli kuullut,
meni hän vaimonsa luo ja sanoi tälle:

-- Kas niin, äiti, sinä voit viettää tämän päivän tyttäresi
kanssa, minä menen Froidfondiin. Olkaa kilttejä kummatkin. Tänään
on hääpäivämme, vaimoseni, kas tuossa kymmenen taaleria, jotta
voit nauttia Herran ehtoollista. Olethan jo kauan sitä kaivannut!
Huvitelkaa nyt oikein ja voikaa hyvin. Eläköön iloisuus!

Hän heitti kymmenen kuuden frangin rahaa vaimonsa vuoteelle ja
suuteli häntä otsalle.

-- Vaimoseni, voithan jo paremmin?

-- Kuinka voitte ajatella, että Jumalan siunaus asustaisi teidän
talossanne niin kauan kuin suljette sydämenne tyttäreltänne? sanoi
hän liikutettuna.

-- Ta-ta-ta-ta! lauloi isä lempeällä äänellä, saammehan nähdä.

-- Laupias taivas! Eugénie! huusi äiti, punastuen ilosta, tule
syleilemään isääsi, hän antaa sinulle anteeksi!

Mutta Grandet oli kadonnut. Hän kiiruhti nopein askelin
viinimailleen, koettaen selvitellä sekavia ajatuksiaan. Grandet'lla
oli seitsemäskymmenes kuudes vuosi menossa. Erittäinkin kahtena
viimeisenä vuonna oli hänen kitsautensa kasvanut kuten yleensä
kasvavat kaikki intohimot kuta enemmän ikää karttuu. Samoinkuin
kaikilla ihmisillä, joiden elämä on pyhitetty yhdelle ainoalle
hallitsevalle ajatukselle, oli Grandet'llakin vertauskuva, jota
hän erikoisella rakkaudella palveli, ja se oli kulta. Kullan
katseleminen, kullan omistaminen oli tullut hänelle todelliseksi
intohimoksi. Hänen yksinvaltaisuutensa oli kasvanut rinnan hänen
saituruutensa kanssa ja hänestä tuntui luonnottomalta luopua
pienimmästäkään osasta omaisuuttaan vaimonsa kuoleman jälkeen.
Hänenkö pitäisi ilmoittaa omaisuutensa suuruus tyttärelleen
ja tuomareille!... Antaa arvioida irtaimistonsa ja kiinteän
omaisuutensa...

-- Mieluummin antaisin kuristaa itseni, sanoi hän ääneen, seisoen
keskellä viinimäkiään.

Vihdoin oli hän tehnyt päätöksensä. Hän palasi takaisin Saumuriin
päivällisen aikaan ja päätti nöyrtyä Eugénien edessä, imarrella
häntä, mielistellä häntä, saadakseen viimeiseen hengenvetoon saakka
pitää hallussaan miljoonansa. Vanhus oli sattumalta ottanut portin
avaimen mukaansa ja saattoi siten kenenkään huomaamatta tulla sisään.
Juuri kun hän hiljaa hiipi portaita ylös mennäkseen vaimonsa luo,
levitteli Eugénie äitinsä vuoteen vieressä kaunista ompelulipastaan.
Grandet'n poissaollessa huvittelivat he itseään katselemalla
Charles'in piirteitä hänen äitinsä valokuvassa.

-- Aivan hänen otsansa ja hänen suunsa! sanoi Eugénie juuri kun isä
avasi oven.

Huomatessaan katseen, jonka Grandet heitti kultaan, huudahti rouva
Grandet:

-- Jumalani, armahda meitä!

Ukko Grandet hyökkäsi ompelurasiaan käsiksi yhtä himokkaasti kuin
tiikeri nukkuvan lapsen kimppuun.

-- Mikä tämä on? sanoi hän, tarttuen aarteeseen ja asettuen istumaan
ikkunan luo.

-- Oikeaa kultaa! Kultaa! Paljon kultaa! tämä painaa kaksi puntaa. --
Aah! Charles on antanut sinulle sen rahoistasi vai mitä? Minkätähden
et ole sanonut minulle? Olet tehnyt hyvät kaupat, tyttöseni! Sinä
olet tyttäreni, minä tunnen sinut omakseni.

Eugénie vapisi kaikissa jäsenissään.

-- Olethan saanut tämän Charles'ilta? jatkoi isä.

-- Kyllä, isä, mutta se ei ole minun. Se on pyhä pantti.

-- Ta-ta-ta-ta! hän on ottanut sinun omaisuutesi, ja sinun täytyy
saada se takaisin.

-- Isäni!...

Grandet avasi veitsensä irroittaakseen rasiasta kultapalasen, ja sitä
varten täytyi hänen asettaa rasia tuolille. Eugénie yritti temmata
sen pois, mutta tynnyrintekijä, joka samalla kertaa oli pitänyt
silmällä tytärtään ja rasiaa, työnsi tytärtään niin tuimasti, että
tämä kaatui äitinsä vuoteeseen.

-- Grandet! Grandet! huusi äiti, nousten istualle vuoteessaan.

-- Isä, huusi Eugénie, heittäytyen polvilleen, ryömien isän luo ja
nostaen kätensä häntä vastaan; isäni, kaikkien pyhien ja Neitsyt
Marian nimessä, Kristuksen nimessä, joka on kuollut ristillä! Teidän
menestyksenne nimessä, isäni, oman elämäni nimessä pyydän teitä,
älkää koskeko siihen. Tämä rasia ei ole teidän eikä minun; se on
erään onnettoman sukulaisen, joka on uskonut sen minulle ja minun
tulee jättää se hänelle koskemattomana.

-- Minkätähden katselet sinä sitä, jos se on pantti?

-- Isä, jos särette sen, häväisette te minua! Isäni, kuuletteko?

-- Grandet, armoa! sanoi äiti.

-- Isä! huusi Eugénie niin kimakalla äänellä, että Nanon
säikähtyneenä syöksyi huoneeseen.

Eugénie sieppasi veitsen joka oli pöydällä ja rupesi puolustautumaan
sillä.

-- Mitä nyt? kysyi Grandet kylmästi naurahtaen.

-- Grandet, te tapatte minut! sanoi äiti.

-- Isäni, jos viillätte palasenkaan tuota kultaa, niin lävistän
itseni tällä veitsellä. Te olette jo tehnyt äitini kuolemansairaaksi,
te tapatte vielä tyttärenne! Jatkakaa vain samalla tavalla!

Grandet piti terää rasialla ja katseli epäröiden tytärtään.

-- Kykenisitköhän sinä siihen, Eugénie? sanoi hän.

-- Kyllä, Grandet, sanoi äiti.

-- Hän tekee kyllä sen, minkä on sanonut, huusi Nanon. Olkaahan toki
järkevä, herra, kerrankaan elämässänne.

Tynnyrintekijä katseli vuoroin kultaa vuoroin tytärtään hetken ajan.
Rouva Grandet pyörtyi.

-- Näettekö, herra kulta, että rouva tekee kuolemaa! huusi Nanon.

-- Kas niin, tyttöseni, älkäämme riidelkö tuollaisesta
rasia-pahasesta. Ota se toki! huudahti tynnyrintekijä kiivaasti,
heittäen lippaan vuoteelle.

-- Sinä, Nanon, mene hakemaan herra Bergerinia.

-- No, äiti, sanoi hän suudellen vaimonsa kättä, älä ole milläsikään,
me olemme jo sopineet. -- Eikö totta, tyttöseni? Pois nyt kuiva
leipä -- saat syödä kaikkea mitä tahdot... Ah! hän avaa silmänsä.
-- Kas niin, äiti, pikku rakas äiti. Katso kun syleilen Eugénieta.
Hän rakastaa serkkuaan, hän saa mennä naimisiin hänen kanssaan, jos
tahtoo; hän saa säilyttää hänelle tuon pienen rasian. Mutta sinun
täytyy elää kauan aikaa, vaimo parkani. Liikuhan toki! Kuule, sinä
saat nauttia Herran ehtoollista niin komeasti että sellaista ei ole
vielä nähty Saumurissa.

-- Jumalani, voitteko kohdella tuolla tavalla vaimoanne ja lastanne!
sanoi rouva Grandet heikolla äänellä.

-- En tee sitä enää! huusi tynnyrintekijä. Saat nähdä sen, vaimo
parkani.

Hän meni huoneeseensa ja toi sieltä kourallisen louis'ta, jotka hän
levitti vuoteelle.

-- Katso, Eugénie, katso, vaimoseni, kas tässä teille, sanoi hän
heitellen rahoja. Kas niin, tule taas iloiseksi, vaimoni; tule
terveeksi, pian, sinulta ei tule puuttumaan mitään eikä Eugénielta
myöskään. Tässä on sata louis'ta hänelle. Ethän anna näitä pois,
Eugénie, vai mitä?

Rouva Grandet ja hänen tyttärensä katselivat toisiaan kummastuneina.

-- Ottakaa pois, isä, emme kaipaa muuta kuin teidän rakkauttanne.

-- No niin, samapa se, sanoi hän, pistäen rahat takaisin taskuun,
olkaamme taas hyviä ystäviä. Menkäämme kaikki yhdessä saliin syömään
päivällistä, ja sitten voitte joka ilta pelata arpapeliänne. Eikö
niin, rouvaseni?

-- Niin mielelläni, jos se voisi olla teille joksikin huviksi, sanoi
kuolemaatekevä; mutta minä en jaksa enää nousta.

-- Äiti parka, sanoi tynnyrintekijä, sinä et tiedä, kuinka paljon
minä sinua rakastan. -- Ja sinä, tyttäreni!

Grandet syleili ja suuteli tytärtään.

-- Kuinka suloista syleillä tytärtään riidan jälkeen. -- Katso,
näetkö äitiseni, että olemme täydellisesti sopineet. -- Menehän
kätkemään tuo, sanoi hän Eugénielle, osoittaen lipasta. Mene, äläkä
pelkää mitään. Minä en puhu sinulle siitä enää koskaan.

Herra Bergerin, Saumurin kuuluisin lääkäri, saapui samassa.
Tutkittuaan potilasta sanoi hän Grandet'lle, että rouvan tila
oli hyvin huono, mutta että täydellinen mielenrauha, tarkka
ruokajärjestys ja huolellinen hoito kuitenkin voisivat; mahdollisesti
pitää häntä elossa syksyyn saakka.

-- Tuleekohan se kalliiksi? kysyi tynnyrintekijä. Tarvitaanko
lääkkeitä?

-- Vähän lääkkeitä, mutta pääasiassa huolellista hoitoa, vastasi
lääkäri, joka ei voinut olla hymyilemättä.

-- Toisin sanoen, herra Bergerin, vastasi Grandet, tehän olette
kunniallinen mies, eikö niin? Minä luotan teihin, tulkaa katsomaan
vaimoani niin usein kuin luulette sen tarpeelliseksi. Pelastakaa
minulle hyvä vaimoni; minä rakastan häntä suuresti, katsokaa, vaikken
sitä näytä, sillä minussa tapahtuu kaikki syvällä sydämessä. Minulla
on huolia. Huolet ovat tulleet talooni veljeni kuoleman kautta, sillä
minun täytyy pelastaakseni hänen kunniansa tuhlata niin paljon rahaa
että saan kohta antaa silmät päästäni. Hyvästi, herra Bergerin.
Jos on mahdollista pelastaa vaimoni, niin tehkää se, vaikkakin se
maksaisi sata jopa kaksikin sataa frangia.

Huolimatta Grandet'n kiihkeistä toivomuksista, että hänen vaimonsa
paranisi -- sillä perintöjäkö oli saiturille katkerampaa kuin
kuolema -- huolimatta siitä että hän aina oli valmis täyttämään
äidin ja tyttären tahdon, niin että naiset eivät voineet kyllin
kummastella tätä hänen myöntyväisyyttään; huolimatta mitä
uhrautuvimmasta huolenpidosta, jolla Eugénie hoiti potilasta, rouva
Grandet kuitenkin läheni nopein askelin loppuaan. Päivä päivältä
tuli hän heikommaksi ja kalpeammaksi. Hän kävi läpikuultavaksi
kuin puitten lehdet syksyllä, ja taivaallinen valo kirkasti hänen
piirteitään, niinkuin syysaurinko kultaa ja kirkastaa lehtiä. Hänen
kuolemansa oli hänen elämänsä arvoinen, kristillinen kuolema, jota
todella voi sanoa yleväksi. Lokakuussa v. 1823 loistivat hänen
hyveensä, hänen enkelimäinen kärsivällisyytensä ja hänen äidillinen
rakkautensa täydessä loistossaan; sitten hän hiljaa sammui kertaakaan
valittamatta.

Kuin tahraton lammas meni hän taivaaseen, eikä hän surrut erota
muista kuin kalsean elämänsä lempeästä kumppanista, tyttärestään,
jolle hänen viimeiset katseensa näyttivät ennustavan tuhansia
kärsimyksiä. Hän vapisi ajatellessaan, että hänen täytyi jättää tämä
karitsa, yhtä turvaton kuin hän, yksin keskelle itsekästä maailmaa,
joka tahtoi riistää häneltä hänen aarteensa.

-- Lapseni, sanoi hän, vetäessään viimeisiä hengenvetojaan, ei ole
onnea muualla kuin taivaassa, sen tulet vielä kerran kokemaan.

Heti äitinsä kuoleman jälkeen löysi Eugénie uusia siteitä, jotka
kiinnittivät häntä tähän taloon, jossa hän oli syntynyt, jossa hän
oli niin paljon kärsinyt, jossa hänen äitinsä juuri oli kuollut. Hän
ei voinut katsella ikkunaa eikä rullatuolia salissa vuodattamatta
kyyneliä. Hän luuli ymmärtäneensä väärin vanhaa isäänsä, huomatessaan
nyt olevansa hänen hellimmän huolenpitonsa esineenä. Isä tarjosi
hänelle käsivartensa, kun he menivät aamiaiselle, ja katseli
tuntikausia tytärtään lempein katsein, hoidellen häntä kuin olisi hän
ollut kullasta. Vanha tynnyrintekijä vapisi tyttärensä edessä ja oli
siihen määrin muuttunut että Nanon ja Cruchot't, jotka huomasivat
hänen heikkoutensa, luulivat sen johtuvan hänen korkeasta iästään
ja epäilivät hänen järkeänsä. Mutta samana päivänä, jolloin perhe
pukeutui surupukuun, tuli selville syy vanhuksen käytökseen. Mestari
Cruchot, joka yksin tunsi potilaansa salaisuuden, oli kutsuttu taloon
tuona päivänä.

-- Rakas lapseni, sanoi Grandet Eugénielle, kun päivällinen oli syöty
ja ovet huolellisesti suljettu, nyt olet sinä äitisi perijätär, ja
meillä on pieniä asioita järjestettävänä keskenämme. -- Eikö totta,
Cruchot?

-- Kyllä.

-- Onko välttämätöntä järjestää tuo asia juuri tänään, isä?

-- On, on, tyttöseni. En voi enää kauemmin jäädä tällaiseen
epävarmuuteen. En usko että sinä tahdot tuottaa minulle surua.

-- Oi! isäni...

-- No niin, täytyy järjestää kaikki tänä iltana.

-- Mitä pitää minun sitten tehdä?

-- Mutta, tyttöseni, se ei koske minua. -- Sanokaahan te se hänelle,
Cruchot.

-- Neiti, teidän isänne ei tahdo jakaa eikä myödä omaisuuttaan,
samoinkuin ei myöskään maksaa suuria verosummia siitä puhtaasta
rahasta, jota hän omistaa. Sentähden pitäisi estää esivaltaa
pistämästä sormeaan siihen osaan omaisuudesta, joka nyt on
jakamattomana teidän ja isänne välillä...

-- Cruchot, oletteko tarkasti punninnut kaiken, mitä sanotte?
Otatteko huomioon, että puhutte lapselle?

-- Antakaa minun puhua, Grandet.

-- Kyllä, kyllä, ystäväni. Ettehän te enempää kuin tyttärenikään
tahdo ryöstää minua. -- Eikö totta, tyttöseni?

-- Mutta, herra Cruchot, mitä on minun siis tehtävä? kysyi Eugénie
kärsimättömänä.

-- Niin, sanoi notario, teidän pitäisi allekirjoittaa asiakirja,
jossa luovutte äitinne jälkeenjättämästä perintöosuudesta, ja jätätte
isällenne käyttöoikeuden jakamattomaan pesään, pidättäen itsellenne
omaisuuden isänne jälkeen...

-- En ymmärrä mitään kaikesta siitä, mitä sanotte minulle, vastasi
Eugénie; antakaa minulle asiakirja ja näyttäkää minulle minne minun
pitää kirjoittaa nimeni.

Isä Grandet katseli vuoroin asiakirjaa vuoroin tytärtään, ollen
siihen määrin kiihdyksissä, että hänen alinomaa täytyi pyyhkiä
otsaltaan hikipisaroita.

-- Ty-tyttöseni, sanoi hän, sen sijaan että allekirjoitat tuon
asiakirjan, jonka kirjoihin paneminen maksaisi suuria summia,
tahtoisin että luopuisit ihan yksinkertaisesti rakkaan äiti vainajasi
jälkeenjättämästä perintöosuudesta, ja luottaisit vastaisuudessa
täydellisesti minuun; se olisi minulle hyvin mieluista. Maksan
sinulle joka kuukausi sata frangia käsirahaa. Näetkö, sillä
summalla saat luetuksi niin monta messua kuin tahdot, niille, joita
ajattelet... Hm! sata frangia kuussa... kullassa.

-- Teen kaiken, mitä te tahdotte, isäni.

-- Neiti, sanoi notario, minun velvollisuuteni on huomauttaa teille,
että annatte riistää itseltänne suuren omaisuuden...

-- Jumalani, mitä se minua liikuttaa, sanoi Eugénie.

-- Vaikene, Cruchot. -- Mikä on sanottu, se on sanottu, huudahti
Grandet, puristaen tyttärensä käsiä omissaan. Eugénie, ethän ota
takaisin sanojasi, sinä olet kunnon tyttö, eikö totta?

-- Oi! isäni...

Vanhus syleili tytärtään kuumeisesti ja puristi häntä rintaansa
vasten, niin että oli vähällä tukehuttaa hänet.

-- Niin, lapseni, sinä annat elämän isällesi. Sinä annat hänelle
takaisin mitä hän on sinulle antanut: me olemme kuitit. Katso näin
täytyy menetellä kauppa-asioissa. Minä siunaan sinua! Sinä olet
kunniallinen tyttö ja rakastat isääsi. Nyt voit tehdä mitä haluat.

-- Huomiseen siis, Cruchot, jatkoi hän, luoden katseen
säikähtyneeseen notarioon. Pitäkää huolta siitä, että
luopumus-asiakirja tulee oikein kirjoitetuksi tuomarin kansliassa.

Seuraavana päivänä kahdentoista aikaan allekirjoitettiin asiakirja,
jonka kautta Eugénie luopui perintöosuudestaan.

Huolimatta lupauksestaan ei vanha tynnyrintekijä vielä ennen
ensimäisen vuoden loppua ollut antanut sou'takaan niistä sadasta
frangista, jotka hän niin juhlallisesti oli luvannut tyttärelleen.
Kun Eugénie leikkiä laskien otti puheeksi hänen lupauksensa, ei hän
voinut olla punastumatta. Nopeasti meni hän huoneeseensa ja toi
palatessaan noin kolmannen osan niistä kalleuksista, jotka hän oli
ottanut veljenpojaltaan.

-- Kas tässä, pienokaiseni, sanoi hän ivallisella äänellä, tahdotko
nämä korvaukseksi kahdestatoista sadasta frangistasi?

-- Oi isäni, annatteko ne todellakin minulle?

-- Annan niitä sinulle yhtä paljon ensi vuonna, sanoi hän heittäen ne
hänen esiliinaansa. Siten saat vähitellen kaikki hänen korukalunsa,
lisäsi hän, hieroen käsiään, onnellisena siitä että saattoi
keinotella tyttärensä rakkauden kustannuksella.

Kuitenkin tunsi vanhus, vaikkakin oli vielä hyvissä voimissa,
välttämättömäksi tehdä tyttärensä osalliseksi taloutensa
salaisuuksista. Seuraavan kahden vuoden aikana antoi hän tyttärensä
hänen läsnäollessaan järjestää pienempiä talon toimia, ottaa
vastaan taloon tulevat rahat ja opetti häntä vähitellen tuntemaan
viinimäkiensä ja arentitalojensa nimet ja arvon. Kolmantena
vuonna oli hän siihen määrin totuttanut tytärtään kaikkiin
saiturin salaisuuksiin, että hän huoletta uskalsi jättää hänelle
varastoaittojensa avaimet, ja antaa hänelle talon emännän aseman.

Viisi vuotta kului tällä tapaa ilman että mitään huomattavaa oli
tapahtunut Eugénien ja hänen isänsä yksitoikkoisessa elämässä.
Kaikki talon toimet tehtiin vanhan seinäkellon täsmällisyydellä.
Neiti Grandet'n syvä surumielisyys ei ollut salaisuus kenellekään;
mutta vaikkakin jokainen aavisti syyn siihen, ei hän koskaan ollut
lausunut sanaakaan, joka olisi tehnyt uskottaviksi ne arvelut, joita
koko Saumurin väestö muodosti rikkaan perijättären sydämen tilasta.
Hänen ainoana seuranaan olivat kolme Cruchot'ta ja muutamat heidän
ystävistänsä, jotka he huomaamatta olivat tuoneet taloon. He osasivat
pelata whist'ia ja joka ilta saapuivat he siinä tarkoituksessa taloon.

Vuonna 1825 tunsi isä vanhuuden heikkouden lähestyvän ja oli
sentähden pakoitettu tekemään tyttärensä osalliseksi koko
omaisuutensa salaisuudesta. Hän neuvoi tytärtään vaikeimmissa
tapauksissa turvautumaan notario Cruchot'hon, johon hänellä oli täysi
luottamus. Saman vuoden lopulla sai vanhus, joka nyt oli 82:n vuoden
vanha, halvauskohtauksen, ja hänen tilansa huononi nopeasti. Herra
Bergerin tuomitsi Grandet'n tilan toivottomaksi.

Eugénie ajatteli, että hän pian olisi ihan yksin maailmassa ja
liittyi sentähden lujemmin isäänsä, vahvistaen siten jossain määrin
sitä ainoaa sidettä, joka enää yhdisti hänet ihmisiin. Hänelle
samoinkuin kaikille rakastaville naisille muodosti rakkaus koko
maailman. Koska Charles ei ollut läsnä, käänsi hän kaiken uhrautuvan
huolenpitonsa isäänsä, jonka voimat vähitellen vähenivät, sillävälin
kuin hänen itaruutensa samassa mitassa kasvoi. Tämän miehen kuolema
oli sopusoinnussa hänen elämänsä kanssa.

Varhain aamulla antoi hän viedä itsensä rullatuolilla huoneensa
uunin ja työhuoneensa oven väliin. Täällä istui hän liikkumattomana,
vilkuillen levottomana milloin niitä, jotka tulivat häntä
tervehtimään, milloin kaksinkertaista rautaovea. Pienimmästäkin
risahduksesta oli hänelle tehtävä tiliä; ja notarion suureksi
kummastukseksi kuuli hän koiran haukotuksenkin pihalla.

Hän heräsi näennäisestä tylsyyden tilastaan, kun koitti se hetki
ja päivä, jona arenti maksettiin ja sovittiin viininkorjaajien
kanssa. Silloin liikutti hän rullatuoliaan siksi kunnes hän pääsi
huoneensa ovelle saakka. Tytär avasi oven ja vanhus valvoi miten
tämä kasasi rahasäkit toinen toisensa päälle ja sulki senjälkeen
oven. Sitten palasi hän hiljaa paikalleen heti kun tytär oli jättänyt
hänelle avaimet, jotka hän aina piti liivinsä taskussa, ja joita
hän alituisesti tunnusteli. Hänen vanha ystävänsä notario osoitti
kaksinverroin huomaavaisuuttaan Grandet'ta kohtaan, koska oletti
varmaksi, että rikas perijätär menisi naimisiin hänen veljenpoikansa,
presidentin kanssa, ellei Charles Grandet palaisi. Joka päivä tuli
hän kysymään olisiko Grandet'lla määräyksiä annettavana, meni hänen
pyynnöstään Froidfondiin, arentitiloille, niityille ja viinimaille,
möi viinisadot ja vaihtoi kaikki tulot kultaan ja hopeaan, jolla
täytettiin jo pulleat säkit työhuoneessa. Vihdoin alkoivat
kuolinkamppailun päivät. Vanhuksen vankka ruumis taisteli viimeiseen
hengenvetoon saakka. Hän tahtoi jäädä istumaan uunin nurkkaan
huoneensa oven eteen. Kaikki peitteet, jotka pantiin hänen päälleen,
kääri hän kokoon ja antoi Nanonille sanoen:

-- Pane pois nämä, pane, ettei niitä varasteta minulta.

Niin pian kun hän saattoi avata silmänsä, jotka jo olivat aivan
elottomat, käänsi hän ne työhuoneensa ovea kohti, jossa olivat hänen
kalleutensa, ja sanoi tyttärelleen:

-- Onko kaikki tallessa? Onko kaikki tallessa?

Ja nämä sanat lausui hän sellaisella äänenpainolla kuin olisi
äkillinen pelästys vallannut hänet.

-- On, isäni.

-- Pidä huolta rahoista! Anna minulle niitä tänne!

Eugénie levitti kourallisen kultarahoja hänen eteensä pöydälle, ja
ukko Grandet katseli niitä tuntikausia, tuijottaen niihin kuin lapsi,
joka ei vielä oikein osaa nähdä. Ja hän hymyili raukeasti kuin lapsi.

-- Tämä lämmittää minua! sanoi hän vähäväliä ja hänen kasvonsa
loistivat onnesta.

Kun pappi tuli hänen luokseen, antaakseen hänelle viimeisen voitelun,
saivat hänen näennäisesti elottomat silmänsä eloa, kun hän näki
ristin, hopeiset kynttiläjalat ja vihkiastian. Hän tuijotti niitä
yhtämittaa, liikuttaen sieraimiaan viimeisiä kertoja. Kun pappi
lähenteli ristiä hänen huulilleen, teki hän tuskallisen liikkeen
tarttuakseen siihen ja tämä ponnistus maksoi hänelle elämän. Hän
huusi Eugénieta, jota hän ei nähnyt, vaikka tämä oli polvillaan hänen
edessään ja kostutti kyynelillään isän kylmenevää kättä.

-- Isäni, siunatkaa minua, pyysi hän.

-- Pidä hyvin huolta kaikesta! Sinun on tehtävä tili minulle siitä
toisessa maailmassa, sanoi kuoleva, todistaen siten viimeisellä
sanallaan, että kristillisyys saitureillekin on ainoa lohtua tuottava
uskonto.

Eugénie Grandet oli siis yksin maailmassa, tässä talossa, missä Nanon
oli ainoa, jonka puoleen hän saattoi kääntyä varmana siitä että tämä
ymmärtäisi häntä. Nanon oli ainoa, joka rakasti häntä hänen itsensä
tähden ja jonka kanssa hän saattoi puhella surustaan. Suuri Nanon oli
kohtalon sallimus Eugénielle. Hän ei ollutkaan enää palvelija, vaan
nöyrä ystävä.

Isänsä kuoleman jälkeen Eugénie sai tietää herra Cruchot'lta että hän
sai kolme sataa tuhatta frangia korkoa Saumurin ympäristöllä olevista
kiinteistä pääomistaan, että hänellä sitäpaitsi oli kolmesataa
viisikymmentä tuhatta, asetettuna kolmen prosentin korolle, lisäksi
kaksi miljoonaa kullassa ja sata tuhatta frangia taalereissa
lukuunottamatta vielä saamattomia arentimaksuja. Koko pääoma nousi
seitsemääntoista miljoonaan frangiin.

-- Missähän onkaan nyt orpanani? ajatteli hän.

Sinä päivänä, jolloin mestari Cruchot jätti hoidokilleen hänen
perintöosuutensa ja ilmoitti, että hänen asiansa nyt olivat
järjestyksessä, vietti Eugénie iltaa kahden Nanonin kanssa. He
istuivat molemmin puolin uunia vanhassa, harmajassa asuinhuoneessa,
joka nyt oli niin tyhjä ja kuitenkin niin rikas muistoista, aina
tuolista saakka, jolla äiti oli istunut, lasiin saakka, josta orpana
oli juonut.

-- Nanon, me olemme yksin!

-- Niin olemme, neiti; jospa tietäisin, missä hän on, tuo rakas
nuorukainen, menisin vaikka jalan häntä hakemaan.

-- Meri eroittaa hänet meistä, sanoi Eugénie.

Sillä aikaa kun perijätär parka itki yhdessä vanhan palvelijansa
kanssa tässä kylmässä, kolkossa talossa, joka muodosti hänen koko
maailmansa, ei Nantes'ista Orleans'iin saakka puhuttu muusta kuin
neiti Grandet'n seitsemästätoista miljoonasta.

Ensi työkseen määräsi hän kahdentoista sadan vuotuiset korot
Nanonille, josta nyt tuli rikas tyttö. Ennen kuukauden loppua
olikin hän jo naimisissa Antoine Cornoiller'n kanssa, joka samalla
sai neiti Grandet'n maatilojen ja muun omaisuuden ylivalvojan
toimen. Rouva Cornoiller erosi edukseen aikalaisistaan. Vaikka hän
oli viidenkymmenen yhdeksän vuoden vanha, näytti hän vasta olevan
neljissäkymmenissä. Hänen karkeihin piirteihinsä ei aika ollut
koskenut. Luostarimaisen elämänsä ja ankaran ruokajärjestyksensä
avulla oli hän säilyttänyt kirkkaan ihonsa ja rautaisen terveytensä.
Niinpä oli hän tuskin koko elämänsä aikana ollut kauniimpi kuin
hääpäivänään. Hänellä oli etuja, jotka ovat ominaisia rumuudelle,
hän oli suuri, lihava, roteva, ja onnellinen ilme kuvastui hänen
silmissään niin että moni aviomies kadehti Cornoiller'lta hänen
vanhaa morsiantaan.

-- Hän on tuoreen näköinen, sanoi verkakauppias.

-- Hän voisi vielä saada lapsiakin, sanoi suolakauppias, hän on
luvalla sanoen säilynyt kuin olisi hän maannut suolavedessä.

-- Hän on rikas ja Cornoiller poika teki hyvät kaupat, sanoi kolmas
naapuri.

Kun Nanon jätti vanhan talon ja astui mutkikkaita katuja pitkin
kirkkoon, tervehdittiin häntä joka puolelta, sillä kaikki pitivät
hänestä.

Eugénie antoi vanhalle uskolliselle palvelijalleen kolme tusinaa
pöytäkalustoa. Cornoiller hämmästyneenä sellaisesta ylellisyydestä
kiitti emäntäänsä kyyneleet silmissä ja olisi mennyt vaikka tuleen
hänen edestään. Rouva Cornoiller oli kaksinverroin onnellinen, sillä
hänellä ei ollut ainoastaan mies, vaan hän oli lisäksi Eugénien
uskottu. Hänellä oli nyt itsellään hoidettavansa, aitat suljettavana
ja joka aamu ruokatarpeet annettavana, kuten hänen isäntä
vainajallaan muinoin. Sitä paitsi tuli hänen valvoa kahta palvelijaa,
keittäjää ja ompelijaa, jonka tuli pitää huolta talon liinavarastosta
ja ommella neidin puvut. Cornoiller toimitti isännöitsijän ja
kirjanpitäjän tointa. On ehkä tarpeetonta sanoa, että Nanonin
valitsemat keittäjä ja ompelija olivat todellisia helmiä. Neiti
Grandet'lla oli siis neljä palvelijaa, joiden uskollisuus oli
rajaton. Täten huomasivat pehtorit tuskin, että heidän isäntänsä oli
kuollut, sillä niin syvään oli hän juurruttanut hallituksensa tavat
ja niin tunnollisesti jatkoivat niitä herra ja rouva Cornoiller.



Kuudes luku.


Eugénie oli jo kolmenkymmenen vuotias, mutta hän ei ollut vielä
kokenut mitään tämän maailman iloista. Hänen väritön surullinen
lapsuutensa oli kulunut äidin rinnalla, joka väärinymmärrettynä ja
syrjäänsysättynä alati kärsi. Eroten itse ilolla tästä maailmasta,
oli äiti jättänyt tyttärensä mieleen pienet omantunnon vaivat
ja loppumattoman ikävän. Eugénielle oli hänen ensimäinen ja
ainoa rakkautensa ollut vain kalvavan surun lähde. Hän oli ollut
rakastettunsa seurassa vain muutamia päiviä ja lahjoittanut silloin
hänelle sydämensä kahden salaisesti otetun ja annetun suutelon
välissä. Sitten oli hänen rakastettunsa lähtenyt ja kokonainen
maailma oli tullut heidän välilleen. Tämä rakkaus, jonka isä oli
kironnut, oli yhtenä aiheena äidin kuolemaan ja hänelle itselleen
tuotti se surua, jota vain heikko toivo lievensi. Tähän saakka
oli hän kuitenkin ponnistellut onneaan kohti, käyttänyt siihen
kaikki voimansa, vaikka turhaan. Henkisessä elämässä on samoin
kuin ruumiillisessa olemassa eräänlainen sisään- ja uloshengitys:
jokaisella sielulla on tarve hengittää toisen sielun tunteita,
elähdyttää niitä itsessään ja säteillä niitä rikkaampina takaisin.
Ilman tätä kaunista inhimillistä ilmiötä ei ole mahdollinen mikään
sydänten elämä, ilman sitä puuttuu niiltä ilmaa, ne kuihtuvat ja
kuolevat.

Eugénie oli alkanut riutua. Hänen rikkautensa eivät antaneet
hänelle valtaa eikä lohdutusta. Hänen ainoa olemassa-olonsa oli
rakkaudessa, uskonnossa ja tulevaisuuden toivossa. Rakkaus kirkasti
hänelle iankaikkisen elämän. Hänen sydämensä ja pyhä evankeliumi
näyttivät hänelle toisen maailman. Hän syventyi päivin ja öin
kahteen loppumattomaan ajatukseen, jotka tavallaan muodostuivat
hänelle yhdeksi. Hän vetäytyi yksinäisyyteensä, rakastaen ja
kuvitellen olevansa rakastettu. Seitsemän vuoden aikana oli hänen
rakkautensa saattanut kaiken muun varjoon. Hänen aarteensa eivät
olleet hänen miljoonansa, jotka kasvoivat korkoa korolle, vaan
Charles'in jättämä lipas, valokuvat, jotka riippuivat hänen vuoteensa
yläpuolella, jalokivet, jotka hän oli lunastanut isältään ja
kätkenyt huolellisesti pumpulien keskelle laatikkoonsa sekä äidin
Charles'ilta saama sormustin, jota hän hartaudella käytti joka päivä
ommellen kankaalle todellista Penelope-kuviota. Työnsä keskeytti
hän silloin tällöin hypistellen sormissaan tuota muistoista rikasta
kulta-esinettä.

Ei näyttänyt luultavalta, että neiti Grandet menisi naimisiin
tällaisen surun aikana. Hänen uskonnollinen hartautensa oli yleisesti
tunnettu. Cruchot'n perhe, jonka sotasuunnitelmia johti viisas vanha
abbé, tyytyi sentähden pitämään etäämpää silmällä rikasta perijätärtä
ja osoittamaan hänelle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta.

Joka ilta oli hänen vierastupansa täynnä hartaita Cruchot'n
liittolaisia, jotka tekivät voitavansa, laulaakseen kaikissa
äänilajeissa perheen emännän kunniaa. Hänellä oli oma
henkilääkärinsä, uskonnonopettajansa, kamariherransa, ensimäinen
hovinaisensa, ensimäinen ministerinsä ja ennen kaikkea kanslerinsa,
joka tahtoi sanella hänelle jokaisen hänen sanansa. Jos perijätär
olisi toivonut laahustimenkantajaa, olisi hänellä ollut tilaisuus
valita. Hän oli kuin kuningatar ja häntä imarreltiin kuin
kuningatarta. Imartelu ei kuulu koskaan suurille sieluille, se on
pienten ihmisten perintö-osuus, ihmisten, jotka sen kautta toivovat
pääsevänsä lähemmäksi sitä henkilöä, jonka edessä he nöyryyttävät
itseään. Imartelu on aina luonteeltaan itsekästä. Niille ihmisille,
jotka saapuivat neiti Grandet'n tai neiti de Froidfond'in luo,
kuten he häntä kutsuivat, olikin erinomaisen helppoa laulaa
ylistyshymnejä. Tämä omituinen konsertti sai Eugénien alussa
punastumaan, mutta hän tottui pian kuulemaan mitä mahdottomimpia
ylistyksiä kauneudestaankin, ja itse asiassa, jos joku olisi sanonut
häntä rumaksi, olisi se häneen nyt koskenut kipeämmin kuin kahdeksan
vuotta sitten. Lopulta hän alkoi rakastaa noita mairittelevia
kohteliaisuuksia, jotka hän salaa kantoi epäjumalansa jalkojen
juureen. Niin tottui hän vähitellen siihen että häntä kohdeltiin kuin
yksinvaltiasta hallitsijatarta ja että hänen hovinsa oli joka ilta
täynnä alamaisia.

Herra presidentti de Bonfons oli suurin sankari tässä pienessä
piirissä, joka osasi antaa arvoa hänen henkevyydelleen ja hänen
ainaiselle rakastettavuudelleen. Kaikki tiesivät, että hän oli
viimeisen seitsemän vuoden aikana runsaasti kartuttanut omaisuuttaan,
että Bonfons, joka kuten kaikki Cruchot'iden tilat, oli rikkaan
perijättären maa-alueiden ympäröimä, tuotti ainakin kymmenen tuhatta
frangia korkoja.

-- Tiedättekö, neiti, sanoi yksi Eugénien iltavieraista, että
Cruchot'illa on neljäkymmentä tuhatta frangia korkoja.

-- Lukuunottamatta heidän säästöjään, lisäsi muuan vanha
Cruchot'lainen, neiti de Gribeaucourt. Aivan hiljan on eräs
parisilainen tarjonnut herra Cruchot'lle sata tuhatta frangia hänen
asianajotoimistostaan. Hänen täytyy se myödä, jos hän tahtoo päästä
rauhantuomariksi.

-- Hän haluaa päästä herra de Bonfons'in seuraajaksi tribunaalin
presidenttinä ja siksi täytyy ryhtyä valmistuksiin, jatkoi neiti
d'Orzonval, sillä presidentistä tulee kuninkaallinen raatiherra
ja hovimies. Hänellä on liian paljon lahjoja, jättääkseen niitä
käyttämättä.

-- Niin, hän on harvinainen mies, puuttui taas joku puheeseen. Ettekö
tekin ole samaa mieltä, neiti?

Herra presidentti teki kaikkensa näytelläkseen hyvin osaansa.
Huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestaan ja karkeista
kasvonpiirteistään kulki hän puettuna kuin nuori keikari, heilutteli
keppiään, kieltäytyi nuuskasta neiti de Froidfond'in seurassa, käytti
suuria valkeita kaularöyhelöitä, jotka saivat hänet muistuttamaan
kalkkunaa. Hän puheli aina hyvin tuttavallisesti kauniin perijättären
kanssa ja käytti hänestä lausetapaa "meidän rakas Eugéniemme".

Näissä iltaseuroissa oli asema aivan sama kuin siinä, joka on
kuvattu kertomuksemme alussa, sillä eroituksella vain, että
herra ja rouva Grandet olivat poissa ja että lotto-pelin sijasta
oli käyty whist'iin. Ajokoirat seurasivat samalla tavalla kuin
ennen Eugénieta ja hänen miljooniaan, ne olivat vain nyt entistä
lukuisammat, haukahtelivat paremmin ja piirittivät saaliinsa nyt
yhteisvoimin. Jos Charles olisi äkkiä palannut Intiasta, olisi
hän tavannut aivan samat henkilöt ja harrastukset tullessaan kuin
lähtiessäänkin. Rouva des Grassins, jota kohtaan Eugénie osoitti
aivan erikoista ystävällisyyttä, jatkoi hänkin yhä vanhaan tapaan
kiusantekoaan Cruchot'iden kanssa. Charles olisi nyt kuten vuosia
sitten nähnyt miten Eugénie oli parasta mitä tässä seurassa oli
ja hän olisi saanut nytkin kokea oman vaikutusvaltansa kuten ensi
kerralla. Yhden edistysaskelen olisi hän sentään huomannut. Hän olisi
saanut nähdä, miten se kukkavihko, jonka presidentti tavallisesti
lahjoitti Eugénielle kaikissa juhlatilaisuuksissa, nyt oli muuttunut
jokapäiväiseksi. Illasta iltaan toi presidentti nyt rikkaalle
perijättärelle suuren loisteliaan kukkavihon, jonka rouva Cornoiller
hänen nähtensä asetti maljakkoon, mutta hänen mentyään viskasi pihan
romuläjään.

Alkukeväästä koetti rouva des Grassins särkeä Cruchot'n puolueen
onnea kertomalla Eugénielle markiisi de Froidfond'ista, jonka
perikatoon joutunut suku muka voisi uudelleen päästä jaloilleen,
jos perijätär luovuttaisi aviosopimuksen kautta takaisin hänelle
hänen maansa. Rouva des Grassins puhui pitkin ja poikin hovista,
markiisinarvosta j.n.e. ja pitäen Eugénien pilkanhymyä ihastuksen
ilmaisuna, jutteli hän tämän jälkeen joka paikassa, että avioliitto
presidentti Cruchot'n kanssa ei lähimainkaan ollut niin päätetty asia
kuin luultiin.

-- Vaikkakin herra de Froidfond on viisikymmenvuotias, selitteli hän,
ei hän näytä yhtään vanhemmalta kuin Cruchot. Tosin on hän leskimies
ja tosin on hänellä lapsia, mutta hänhän on joka tapauksessa
markiisi, tulee pian Ranskan pääriksi, eikä meidän aikanamme usein
tehdä niin loistavia naimatarjouksia. Ja tiedänpä varmaan, että isä
Grandet'lla, kun hän liitti Froidfond'in tiluksiinsa, oli tarkoitus
päästä Froidfond'ien sukupuuhun. Sitä hän minulle usein itse sanoi.
Hänellä oli omat tuumansa, sillä kunnonmiehellä.

-- Nanon, sanoi sitävastoin Eugénie eräänä iltana makuulle
mennessään, ajatteles, ettei hän ole kirjoittanut minulle seitsemään
vuoteen!

Sillä välin kuin Saumurissa asiat olivat tulleet tälle kannalle,
oli Charles hankkinut Intiassa itselleen omaisuuden. Mukanansa
tuomat pikkutavarat oli hän ensiksikin saanut kaupan hyvään
hintaan. Kun hän oli ansainnut kannuksensa uudella elämänurallaan,
hävisivät hänestä monet ennakkoluulot ja hän teki sen huomion,
että Europan ulkopuolella, samoinkuin Europassakin, oli ihmisten
ostaminen ja myöminen suorin tie onneen. Hän astui maihin Afrikan
rannoille, osti sieltä neekereitä ja möi niitä suurella voitolla
milloin milläkin markkinoilla. Hänen kauppatoimensa vei niin
kokonaan hänen aikansa, ettei hänelle jäänyt hetkenkään vapautta.
Häntä hallitsi kokonaan ajatus palata Parisiin rikkauden koko
hohteessa ja hankkia siellä itselleen vielä loistavampi asema kuin
se oli, jonka hän oli menettänyt. Pakoitettuna liikkumaan maasta
maahan, toisten ihmisten luota toisten luo ja tullen näkemään
mitä erilaatuisimpia katsantotapoja; oli hän vähitellen muuttunut
ja tullut epäilijäksi. Hänellä ei enää ollut varmoja käsityksiä
oikeasta ja väärästä, sillä hän näki että sitä mitä toisessa maassa
pidettiin rikoksena, sitä pidettiin toisessa hyveenä. Uurastaen
aina itsekkäissä tarkoituksissa, oli hänen sydämensä kylmentynyt,
käynyt ahtaaksi ja kuivaksi. Grandet'n veri ei voinut välttää
kohtaloaan. Charles muuttui kovaksi ja saaliinhimoiseksi. Hän möi
kiinalaisia, neekereitä, pääskysenpesiä, lapsia ja käsityöläisiä. Hän
harjoitti laajaa koronkiskontaa. Tapa pettää tullia totutti häntä
uhmaamaan kaikkia inhimillisiä lakeja. Hän alkoi ostaa mitättömästä
hinnasta merirosvojen ryöstämiä tavaroita ja myödä niitä siellä,
missä niitä kaivattiin. Jos puhtaan ja jalon Eugénien kuva seurasi
häntä hänen alkumatkallaan, niinkuin niiden pyhien neitsyiden,
joita espanjalaiset merimiehet käyttävät laivoissaan, ja jos hän
onnen kääntyessä myötäiseksi muistelikin serkkunsa esirukouksia,
niin sekoittivat pian mustat ja valkeat tytöt, mulatti-naiset,
javanittaret ja kaikenlaiset hurjistelut Eugénien muiston, samoinkuin
Saumurin, sedän talon, kivipenkin, käytävässä ryöstetyn suudelman
muiston.

Hän muisti vain neljän vanhan muurin ympäröimän puutarhan, koska
hänen seikkailuretkensä oli sieltä alkanut. Omaisistaan ei hän
halunnut mitään tietää. Hänen setänsä oli vanha lurjus ja oli häneltä
vienyt hänen kalleutensa. Eugénie oli yhtä vähän hänen ajatuksissaan
kuin hänen sydämessään. Eugéniella oli vain paikkansa yksistään hänen
liikekirjoissaan kuuden tuhannen frangin velkojana.

Tämä kaikki oli syynä siihen, ettei Charles antanut mitään vihiä
itsestään. Intiassa, St. Thomas'lla, Afrikassa, Lissabonissa ja
Yhdysvalloissa oli keinottelija ottanut käytäntöön, säästääkseen omaa
nimeään häpeältä, nimen Sepherd. Carl Sepherd saattoi arkailematta
esiintyä väsymättömän saaliinhimoisena, ahneena, miehenä, joka ei
haikaile peittää nimeään häpeällä ja elää loppupäiviänsä kunnian
miehenä.

Tällä tavoin hankki hän lyhyessä ajassa suuren omaisuuden. Vuonna
1826 palasi hän Bordeaux'hon kauniilla prikillä, Marie-Carolinella,
joka kuului eräälle kuningasmieliselle kauppahuoneelle. Hänellä
oli noin kahden miljoonan frangin edestä kultaa kolmessa hyvin
suojatussa tynnyrissä ja hän toivoi vielä voittavansa seitsemän
tai kahdeksan prosenttia vaihtaessaan Parisissa kultansa rahaksi.
Laivalla oli sattumalta hänen majesteettinsa kuningas Kaarle X:nnen
kamariherra d'Aubrion, hyväntahtoinen vanhus, joka oli ollut kyllin
hullu mennäkseen naimisiin muotinaisen kanssa, ja jolla oli Intiassa
ollut maa-omaisuus. Peittääkseen vaimonsa tuhlauksia oli herra
d'Aubrionin täytynyt myödä intialainen maatilansa. Herra ja rouva
d'Aubrion olivat nyt pakoitetut supistamaan menonsa kahdenkymmenen
tuhannen korko-tulojen mukaan vuodessa. Heillä oli tytär, jotenkin
ruma, ja tämän tahtoi äiti naittaa ilman myötäjäisiä, korot kun
tuskin riittivät vanhempien elämään Parisissa. Toimenpide, joka
olisi tuottanut vastuksia kenelle hyvänsä, ei ollut vaivaton tälle
muotinaisellekaan. Hänkin epäili jo, ettei edes kukaan aatelisnimiä
takaa-ajava onnenonkija antaisi hänen tyttärensä häikäistä itseään.

Neiti d'Aubrion oli pitkä ja laiha kuin muurahainen; hänellä oli
ylpeä suu, jonka yläpuolella kohosi ylen pitkä nenä, päästään sangen
paksu, tavallisesti keltainen, mutta syönnin jälkeen aivan punainen
-- muistuttaen kalpeilla ja ikävystyneillä kasvoilla epämiellyttävää
kasvia. Ainoastaan äiti, joka vielä kahdeksanneljättä ikäisenä on
kaunis eikä ole väsynyt rakkauteen, voi toivoa itselleen sellaista
tytärtä. Mutta näiden luonnon oikkujen vastapainoksi oli markiisitar
d'Aubrion kasvattanut tyttärelleen erinomaisen ylpeän käytöksen;
lisäksi oli hän valvonut tyttärensä ruokajärjestystä, niin että
tämän nenänväri pysyi kohtuullisena, sekä neuvonut häntä pukeutumaan
maulla. Hän oli lisäksi opettanut tyttärelleen siron käytöstavan sekä
kaihomieliset katseet, jotka vetävät miehen huomion puoleensa ja
antavat hänen uskoa viimeinkin löytäneensä kauan kaipaamansa enkelin.
Olipa neiti d'Aubrion jo oppinut tavan pistää esiin jalkansakin
ja sallia ihailtavan sen pienuutta silloin kun nenän puna oli
kiusallisimmillaan. Sanalla sanoen, hänestä oli pitkien hihojen,
petollisten täytteiden:, pöyheiden pukujen ja tiukasti puristetun
kureliivin avulla tehty niin virheetön nainen, että hän olisi
kelvannut asetettavaksi museoon äideille esikuvaksi.

Charles mieltyi rouva d'Aubrioniin, joka puolestaan kalkin tavoin
haki hänen seuraansa. Kerrottiinpa, ettei hän ylikulun aikana
laiminlyönyt mitään keinoja kopatakseen itselleen niin äveriästä
vävypoikaa.

Tultuaan maihin Bordeaux'ssa, kesäkuussa 1826, asettuivat herra,
rouva ja neiti d'Aubrion sekä Charles asumaan samaan hotelliin.
Yhtämatkaa lähtivät he myöskin Parisiin.

D'Aubrionien maatila oli suistumaisillaan velkataakan alle,
Charles'in oli nyt määrä nostaa se jaloilleen. Äiti oli jo puhunut,
miten mielellään hän luovuttaisi maakerroksen vävylleen ja
tyttärelleen. Ja koska hänellä ei ollut samoja ennakkoluuloja kuin
miehellään aatelia kohtaan, oli hän luvannut Charles Grandet'lle,
että hän hankkisi Kaarle X:ltä kuninkaallisen valtakirjan, jonka
nojalla Charles perustamalla d'Aubrionista, joka nyt tuotti
vuosittain 36,000 frangia, perintötilan saisi oikeuden de Buch- ja
d'Aubrion-sukujen aateliskilpiin ja markiisinarvoon. Hyvällä hoidolla
ja toimeliaisuudella saattoi d'Aubrionien tilasta saada yli sadan
tuhannen vuositulon.

-- Ja kun omistaa sata tuhatta korkoja, nimen, perheen, pääsyn hoviin
-- sillä teen teistä kamariherran -- silloin ihmisellä on kaikkea
mitä haluttaa, selitti hän Charles'ille. Siten voitte te päästä, oman
mielenne mukaan, virkamieheksi valtakunnan neuvostossa, lähetystön
sihteeriksi, vieläpä lähettilääksikin. Kaarle X rakastaa suuresti
herra d'Aubrionia, he ovat lapsuuden tuttuja.

Tämän naisen kunnianhimoisten unelmien kiihoittamana näki Charles
jo laivalla ylimenon aikana edessään kaikki vanhat toiveensa,
joita naisen taidokas käsi kehitteli esiin. He osoittivat toinen
toiselleen sydämellistä luottamusta. Luullen, että setä oli
järjestänyt isän asiat, näki Charles tuossa tuokiossa itsensä
keskellä Saint-Germainia, jonne kaikki siihen aikaan pyrkivät ja
missä hän neiti Mathilden sinisen nenän varjossa muuttuisi markiisi
d'Aubrioniksi, kuten Dreux't olivat kerran muuttuneet Brézéiksi.
Innostuneena kuningasvallan voittoon, joka hänen lähtiessään vielä
oli epätietoinen, hurmautuneena ylimyksellisten ajatusten loistoon,
jatkui hänen laivalla alkunsa saanut kiihkonsa Parisissa ja hän
teki varman päätöksen pyrkiä kaikin voimin siihen korkeaan asemaan,
jonka hänen tuleva anoppinsa oli hänelle viitannut. Tämän loistavan
näköalan rinnalla ei hänen serkkunsa merkinnyt mitään.

Hän tapasi Annett'en. Maailmannaisena neuvoi tämä innokkaasti
vanhaa ystäväänsä pitämään kiinni tästä suhteesta ja lupasi
hänelle apuaan kaikissa hänen kunnianhimoisissa hankkeissaan.
Annett'en lumosi ajatus, että Charles menisi naimisiin ruman ja
ikävän neitosen kanssa. Itse oli Charles Intiassa tullut entistä
viettelevämmäksi: hänen ihonsa oli ruskettunut, käytöksensä oli
tullut päättäväiseksi ja käskeväksi, kuten aina käy miesten, jotka
ovat tottuneita toimimaan nopeasti, hallitsemaan ja onnistumaan.
Charles hengitti helpommin Parisissa, huomatessaan että hän siellä
saattoi näytellä osaa. Des Grassins, saatuaan kuulla Charles'in
paluusta, hänen tulevasta naimiskaupastaan ja hänen rikkauksistaan,
riensi hänen luokseen puhumaan niistä 300,000:sta frangista,
joilla hän saattoi hyvittää isänsä velkojat. Hän tapasi Charles'in
keskustelemassa jalokivisepän kanssa, joka näytteli piirustuksia
jalokivikoristeista, aiottuja neiti d'Aubrionin morsiuspukuun.
Huolimatta siitä että Charles oli itse tuonut muassaan Intiasta
kallisarvoisia timantteja maksoivat koristeet töineen päivineen
enemmän kuin 200,000 frangia. Charles otti vastaan des Grassins'in
hermostuneella kärsimättömyydellä, niin kuvaavalla nuorelle miehelle,
joka oli Intiassa tappanut neljä vastustajaa kaksintaistelussa. Herra
des Grassins oli nyt kolmatta kertaa Charles'in luona. Tämä kuunteli
kylmästi ja vastasi kohta, viitsimättä ottaa täysin selvää toisen
puheen sisällöstä:

-- Isäni liikeasiat eivät ole omiani. Olen kiitollinen teille,
herraseni, kaikesta vaivasta, jota olette nähnyt, mutta en
voi käyttää sitä hyväkseni. En ole kerännyt paria miljoonaani
heittääkseni ne isäni velkojain kitaan.

-- Mutta jos isävainajanne jonkun päivän päästä tuomitaan
vararikkolaiseksi?

-- Hyvä herra, jonkun päivän päästä olen minä markiisi d'Aubrion.
Ymmärrätte siis, ettei tämä asia minua lainkaan liikuta. Sitäpaitsi
tiedätte paremmin kuin minä, että mies, jolla on satatuhatta korkoja
vuodessa, ei voi olla vararikontehneen poika.

Ja hän viittasi des Grassins'ille kohteliaasti ovea.

Oli eräs elokuun alkupäivistä samana vuonna. Eugénie oli istuutunut
sille pienelle puutarhapenkille, jolla hänen serkkunsa aikoinaan
oli vannonut ikuista rakkautta. Eugénien oli tapa syödä tällä
penkillä istuen suuruksensa aina kun oli kaunis ilma. Tyttö muistutti
taas tänä kauniina aamuna itselleen kaikki rakkautensa pienet ja
suuret tapahtumat sekä niiden katkerat seuraukset. Aurinko kultasi
säteillänsä vanhaa, melkein rauniona makaavaa muuria, jota perijätär
huolimatta Cornoiller'n ennustuksista, että se vielä tulisi
syöksymään alas, ei millään ehdolla suostunut korjauttamaan. Samassa
kolkutti postinkuljettaja portille ja antoi rouva Cornoiller'lle
kirjeen, minkä tämä juoksutti puutarhaan, ääneen huutaen:

-- Neiti, kirje!

Hän antoi sen emännälleen sanoen:

-- Onkohan tämä nyt se, jota te olette odottanut.

Nämä sanat kajahtivat niin voimakkaina vastaan Eugéniessa, että
saattoi selvästi kuulla hänen sydämensä lyönnit puutarhan ja pihan
hiljaisten muurien keskellä.

-- Parisista!... Se on häneltä! Hän on palannut! Eugénie kalpeni ja
piti hetken kirjettään aukaisematta kädessään. Hän vapisi liiaksi
voidakseen rikkoa kuorta ja ruveta lukemaan.

Suuri Nanon seisoi hänen edessään, kädet vyötäisillä ja ilo näytti
loistavan kuin aurinko hänen ruskettuneilla kasvoillaan.

-- Lukekaa toki, neiti...

-- Ah, Nanon, miksi palaa hän Parisiin, vaikka hän lähti Saumurista.

-- Lukekaa, niin saatte nähdä.

Eugénie aukaisi kirjeen vapisevin käsin. Osoitus "Rouva des Grassins
ja Corret"-kauppahuoneelle putosi siitä maahan. Nanon korjasi sen
talteen.

-- "Rakas serkkuni..."

-- En ole enää Eugénie, ajatteli tyttö ja hänen sydämensä kutistui
kokoon.

-- "Te..."

-- Hän sanoi minulle ennen: _sinä!_

Hän pani käsivartensa ristiin eikä uskaltanut lukea enempää ja suuret
kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

-- Onko hän kuollut? kysyi Nanon.

-- Silloin hän ei kirjoittaisi, vastasi Eugénie. Ja hän luki koko
kirjeen:

    Rakas serkkuni!

    Teille on varmaan, toivon minä, hauskaa kuulla, että minulla
    on ollut menestystä. Te olette pannut onneni alulle, olen
    tullut rikkaaksi seuratessani setäni neuvoja, jonka kuolemasta,
    samoinkuin tätini, olen juuri saanut tietää herra des Grassins'in
    kautta. Vanhempiemme kuolema on luonnollinen asia ja me seuraamme
    heitä itse aikanamme. Toivon, että olette jo lohdutettu. Mikään
    ei voi vastustaa aikaa, olen sen itse kokenut. Niin, rakas
    serkkuseni, ikäväkseni täytyy minun sanoa, että nuoruusunelmieni
    aika nyt on ohi. Se on maailman meno! Matkustaessani maasta
    maahan olen paljon ajatellut elämää. Lähtiessäni olin vielä
    lapsi, nyt olen kypsä mies. Nyt ajattelen paljon sellaista,
    mikä ei ennen tullut mieleeni. Te olette vapaa, serkkuseni, ja
    minäkin olen sitä vielä. Mikään ei näköjään ole lapsellisten
    suunnitelmiemme tiellä. Olen kuitenkin liian avosydäminen
    salatakseni Teiltä nykyistä asemaani. En ole unohtanut vanhaa
    lupaustani. Olen joka päivä pitkien matkojeni kestäessä muistanut
    pientä puupenkkiä...

Eugénie nousi penkiltä ikäänkuin hän olisi istunut hehkuvilla
hiilillä ja asettui eräille pihan portaista.

    ... pientä puupenkkiä, jolla vannoimme toisillemme ikuista
    rakkautta, kapeaa käytävää, harmaata tupaa, huonettani
    katonrajassa, yötä, jolloin Te niin suloisella tavalla teitte
    minut velalliseksenne ja helpotitte tulevaisuuttani. Niin, nuo
    muistot antoivat minulle rohkeutta ja saivat minut uskomaan, että
    Te ajattelitte minua niinkuin minä Teitä, sovittuina aikoina
    vuorokaudesta. Oletteko katsellut pilviä yhdeksän aikaan? Te
    olette sen tehnyt, eikö totta? Siksi en tahdo pettää minulle
    niin kallista ystävyyttämme. Kerron Teille kaikki. Ajattelen
    tällä hetkellä liittoa, joka vastaa kaikkia käsityksiäni
    aviosäädystä. Rakkaus avioliitossa on hulluutta. Kokemukseni
    ovat minulle opettaneet, että täytyy aviolupausta tehdessään
    noudattaa maailman menoa. Nyt on, rakas serkkuni, meidän
    välillämme ikäero, joka varmaan vaikuttaisi vielä epäedullisemmin
    Teidän tulevaisuuteenne kuin minun. En puhu mitään Teidän
    tavoistanne, kasvatuksestanne, tottumuksistanne, joita olisi
    varmaankin vaikeata saada sopusointuun parisilaisen elämän kanssa
    eivätkä myöskään sopisi minun kauas tähtääviin suunnitelmiini.
    Aikomukseni on pitää suurta taloutta, ottaa salongissani vastaan
    hienon maailman väkeä, mutta muistelen Teidän rakastaneen
    yksinkertaista, hiljaista elämää. Tahdon olla vielä suorempi ja
    tehdä Teidät tuomarikseni nykyisessä asemassani. Teidän tulee se
    tuntea ja Teillä on oikeus lausua ratkaiseva sananne. Minulla
    on nykyään kahdeksankymmentä tuhatta frangia korkoja vuodessa.
    Tämä omaisuus antaa minulle tilaisuuden suhteihin d'Aubrion-suvun
    kanssa, jonka ainoa perijätär, nuori yhdeksäntoista vuotias
    tyttö, on valmis tuomaan minulle myötäjäisinä aatelisen nimensä,
    Hänen Majesteettinsa kunnia-kamariherran arvon ja muita loistavia
    etuja. Tunnustan Teille, rakas serkkuni, etten vähimmässäkään
    määrässä rakasta neiti d'Aubrionia. Mutta avioliiton kautta
    hänen kanssaan turvaan lapsilleni yhteiskunnallisen aseman, joka
    on sitäkin tärkeämpi, kun yksinvalta päivä päivältä voittaa
    yhä enemmän alaa. Jonkun ajan kuluttua voi poikani, markiisi
    d'Aubrion, jolla on majoraatti ja neljäkymmentä tuhatta frangia
    korkoja, valita mielensä mukaan asemansa yhteiskunnassa. Olemme
    velvolliset uhrautumaan lastemme hyväksi. Näette, serkkuni, miten
    avomielisesti paljastan Teille sydämeni ja talouteni tilan. Ehkä
    olette Te puolestanne seitsenvuotisen eron aikana unohtanut
    lapselliset aikeemme. Mitä minuun tulee en ole unohtanut enempää
    Teidän hyvyyttänne kuin omia lupauksianikaan. Muistan kaikki,
    mitä Teille sanoin, kuinka vähäpätöistä se lieneekään ollut,
    jokaisen sanan, jonka kuka hyvänsä vähemmän oikeudentuntoinen
    nuori mies jo aikoja sitten olisi unohtanut. Kun nyt Teille
    tunnustan, että olen aikonut mennä maailmanmukaiseen avioliittoon
    ja että myöskin vielä muistan lapsellisen rakkautemme, teen sen
    osoittaakseni, että kokonaan luotan Teihin, että lasken kohtaloni
    Teidän käsiinne ja että, jos niin tahdotte, olen valmis luopumaan
    kunnianhimoisista pyrkimyksistäni ja mielelläni tyytymään siihen
    yksinkertaiseen ja puhtaaseen onneen, josta olette antanut
    minulle niin liikuttavan kuvan.

-- Tra, la, la, tra, la, la, olisi Grandet laulanut _Non più andrai'n_
nuottiin allekirjoittaessaan: "uskollinen serkkunne Charles". -- Tuhat
tulimmaista, olisi hän lisännyt, asia on saatava selväksi. Ja
hakien esiin osotuskirjansa olisi hänkin kirjoittanut seuraavan
jälkikirjoituksen:

    P. S. -- Panen tämän kirjeen mukaan des Grassins'in liikkeelle
    osotetun kahdeksan tuhannen frangin maksumääräyksen, joka
    suoritetaan Teille kullassa, korvaukseksi minulle hyvyydessänne
    antamastanne lainasta ja sen koroista. Odotan vielä Bordeaux'sta
    matka-arkkua, sisältävä joitakin esineitä, jotka pyydän saada
    jättää Teille ikuisen kiitollisuuteni todistukseksi. Voitte
    lähettää takaisin lippaani postitse osoitteella: Herra Grandet,
    Hôtel d'Aubrion, Hillerin-Bertinin katu.

-- Postitse! toisti Eugénie. Esine, josta olisin tuhat kertaa antanut
henkeni!

Isku oli kauhea. Laiva oli tehnyt haaksirikon jättämättä jälkeensä
edes yhtä laudanpalaa toivomusten aavalle ulapalle. On naisia,
jotka huomatessaan tulleensa hyljätyksi, rientävät tempaamaan
rakastettunsa onnellisemman kilpailijansa sylistä, työntävät tikarin
tämän rintaan ja pakenevat senjälkeen maailman ääriin tai päättävät
päivänsä mestauslavalla. Tällainen menettely on epäilemättä kaunista.
Rikoksen aiheuttaa tässä tapauksessa jalo intohimo, joka herättää
vastakaikua inhimillisessä oikeudentunnossa. On myöskin olemassa
naisia, jotka painavat päänsä alas, kärsivät hiljaisuudessa, kulkevat
kieltäymyksessä kohti kuolemaa, itkevät ja antavat anteeksi,
rukoilevat ja elävät muistoissaan viimeiseen hengenvetoonsa. Tämä on
rakkautta, totista rakkautta, enkelien rakkautta, ylpeää rakkautta,
joka elää ja kuolee tuskassaan. Tätä jälkimäistä laatua olivat
Eugénien tunteet, kun hän oli lukenut loppuun kirjeen. Hän käänsi
silmänsä taivasta kohti, ajatellen äitinsä viimeisiä sanoja, joka,
kuten usein kuolevat tekevät, oli heittänyt tulevaisuuteen näkevän,
profeetallisen katseen. Eugénie tunsi nyt äitinsä sanoissa ja
elämässä koko tulevan kohtalonsa. Hänellä ei ollut muuta tekemistä
maailmassa kuin ohjata kulkunsa taivasta kohti ja elää rukouksessa,
odottaen vapautensa päivää.

-- Äitini oli oikeassa, ajatteli hän kyynelet silmissä: kärsiä ja
kuolla, siinä kohtalomme.

Hitain askelin palasi hän puutarhasta sisään. Vastoin tavallisuutta
ei hän nyt kulkenut kyökkikäytävää. Hän meni harmaaseen arkitupaan,
missä kaikki muistutti serkusta; kamiinilla oli vielä sama kuppi,
jota hän oli käyttänyt einettä syödessään, samoinkuin vanha
sevreläinen sokeriastia.

Aamu tuli monessa suhteessa merkilliseksi ja muistorikkaaksi. Nanon
ilmoitti seurakunnan kirkkoherran.

Kirkkoherra, Cruchot'iden sukulainen, kuului presidentti de
Bonfons'in puolueeseen. Muutamia päiviä sitten oli vanha
Cruchot taivuttanut hänet puhumaan uskonnon nimessä Eugénielle
velvollisuudesta astua aviosäätyyn. Nähdessään rippi-isänsä luuli
Eugénie, että tämä oli tullut noutamaan niitä tuhatta frangia, jotka
hän kuukausittain antoi jaettaviksi köyhille, ja käski Nanonin mennä
niitä noutamaan. Mutta kirkkoherra alkoi hymyillä.

-- Tänään, neiti, tulen puhumaan eräästä tyttöparasta, jonka
kohtaloon koko Saumur ottaa osaa, ja joka rakkauden puutteesta
itseään kohtaan viettää epäkristillistä elämää.

-- Jumalani, tällä hetkellä askaroivat ajatukseni niin kokonaan
omassa kohtalossani, etten voi niitä nyt omistaa lähimmäiselleni.
Olen hyvin onneton; ainoa turvani on kirkossa. Mutta sillähän onkin
kyllin avara syli, ottaakseen vastaan kaikki meidän surumme, ja aina
ehtymätön lohdun lähde.

-- Neiti, kun puhumme tuosta mainitsemastani tyttöparasta, puhumme
juuri teistä itsestänne. Sallikaa että sanon teille: jos haluatte
elää onneanne varten, on teillä valittavana vain kaksi tietä. Teidän
täytyy joko luopua maailmasta tai alistua sen lakien alle. Teidän on
täytettävä mainen kutsumuksenne tai elettävä yksinomaan taivaan onnea
varten.

-- Ah, te puhutte minulle juuri sillä hetkellä, kun halusin kuulla
toisen ihmisen ääntä. Jumala on teidät tänne lähettänyt. Tahdon sanoa
jäähyväiset maailmalle ja elää yksistään Jumalalle hiljaisuudessa,
kaukana ihmisistä.

-- Tyttäreni, neuvon teitä kauan ja perinpohjaisesti ajattelemaan,
ennen kuin teette niin kohtalokkaan päätöksen. Avioliitto merkitsee
elämää, nunnanhuntu kuolemaa.

-- Niinpä valitsen kuoleman, nopean kuoleman, herra kirkkoherra!
huudahti tyttö hirvittävällä tulisuudella.

-- Kuoleman? Mutta teillä on suuria velvollisuuksia yhteiskuntaa
kohtaan, neiti. Ettekö ole ikäänkuin kaikkien niiden äiti, joille
annatte vaatteet, puita talvella ja työtä kesällä? Teidän suuri
omaisuutenne on laina, joka teidän täytyy maksaa takaisin, ja
tähän saakka olettekin käsittänyt asian tässä kristillisessä
mielessä. Luostariin meno olisi teidän puoleltanne itsekkäisyyttä.
Naimattomaksi ette myöskään saa jäädä. Uskotteko voivanne yksin
hoitaa suunnatonta omaisuuttanne? Se voi liukua teidän käsistänne. Te
voitte saada niskaanne tuhansia rettelöitä, joista teidän on vaikea
suoriutua. Uskokaa minua, pappianne: puoliso on teille välttämätön,
hänen avullaan voitte säilyttää mitä Jumala on teille antanut. Puhun
teille rippi-isänä. Te rakastatte liiaksi Jumalaa voidaksenne luopua
hänestä maailmankaan keskellä ja teidän sielunne on liian kaunis
kärsiäkseen siitä vahinkoa.

Samassa antoi rouva des Grassins ilmoittaa itsensä. Hän tuli koston
ja epätoivon tunteen ajamana.

-- Neiti... huudahti hän. Kas, täällähän on herra kirkkoherra. Jätän
asiani toiseen kertaan. Aioin puhua liikeasioista, mutta täällähän
tapaan teidät hurskaassa kaksinpuhelussa.

-- Hyvä rouva, virkkoi pappi, jätän teille kentän vapaaksi.

-- Herra kirkkoherra, sanoi Eugénie, palaattehan pian. Teidän apunne
on minulle tällä hetkellä välttämätön.

-- Se on totta, lapsi parka, huudahti rouva des Grassins.

-- Mitä sillä tarkoitatte, kysyivät Eugénie ja kirkkoherra yhdestä
suusta.

-- Enkö tietäisi muka mitään serkkunne paluusta ja hänen
avioliitostaan neiti d'Aubrionin kanssa?... Sellaiset asiat eivät
mene koskaan naisen nenän ohi.

Eugénie punastui eikä vastannut mitään. Hän päätti nyt ja vasta pysyä
yhtä järkkymättömän levollisena kuin hänen isänsä aina oli ollut.

-- Rouvaseni, sanoi hän viimein ivallisesti, asiat menevät varmaankin
minun nenäni ohi, sillä en ymmärrä teitä. Voitte huoleti puhua
kirkkoherran läsnäollessa, tiedättehän että hän on rippi-isäni.

-- Hyvä, neitiseni, katsokaa, mitä des Grassins on minulle
kirjoittanut. Lukekaahan.

Eugénie luki seuraavan kirjeen:

    Rakas vaimoni,

    Charles Grandet on palannut Intiasta ja on jo kuukauden
    oleskellut Parisissa...

-- Kuukauden! ajatteli Eugénie ja hänen kätensä vaipuivat alas.

Pian luki hän taas edelleen.

    ... Hän on antanut minun kaksi kertaa vartoa odotushuoneessaan
    ennenkuin pääsin hänen puheilleen, tuon tulevan kreivi
    d'Aubrionin. Vaikka koko Parisi puhuu hänen avioliitostaan ja
    vaikka jo on julkisesti kuulutettukin...

-- Hän kirjoitti siis minulle samalla hetkellä, kun... sanoi
Eugénie itselleen. Hän ei jatkanut yksinpuheluaan eikä huudahtanut
parisittaren tapaan: konna! Mutta siitä huolimatta oli hänen
halveksuntansa täydellinen.

    ... ei tämä avioliitto kuitenkaan, jatkoi hän lukemistaan, ole
    varma, sillä markiisi d'Aubrion on varova antamasta tytärtään
    vararikkolaisen pojalle. Kerroin hänelle siitä vaivasta, jota
    me, hänen setänsä ja minä, olimme nähneet hänen isänsä asiain
    kuntoon saattamisessa, ja siitä taitavasta sotajuonesta, jolla
    olimme pitäneet velkojia kurissa aina tähän päivään saakka.
    Tuolla heittiöllä oli kuitenkin otsaa vastata minulle, joka
    viiden vuoden aikana olen päivää ja yötä ahkeroinut hänen
    kunniansa hyväksi, etteivät hänen isänsä asiat liikuttaneet
    häntä! Asianajajalla olisi oikeus periä vaivoistaan kolmen,
    neljänkymmenen tuhannen frangin palkkio, mikä vastaisi yhtä
    prosenttia koko velkasummasta. Mutta malttia, hän on lain
    mukaan vielä maksava velkojilleen miljoona kaksisataa tuhatta
    frangia ja aionpa julistaa kuolinpesän vararikkoon. Otin tämän
    asian niskoilleni, luottaen tuon vanhan kyykäärmeen Grandet'n
    lupauksiin, ja velkojia olen lohduttanut suvun kunnialla. Jos
    herra kreivi d'Aubrion ei välitä perheensä kunniasta, välitän
    minä yhä edelleen omastani. Olen antava velallisille täyden
    selon asemastani. Kuitenkin tunnen liian suurta kunnioitusta
    neiti Eugénieta kohtaan, jonka liittymisestä meidän sukuumme me
    onnellisempina aikoina uneksimme, jotta toimisin, ennen kuin olet
    hänelle puhunut tästä asiasta...

Tähän kohtaan tultuaan ojensi Eugénie kylmästi kirjeen takaisin
lukematta sitä loppuun.

-- Kiitän teitä, sanoi hän rouva des Grassins'ille, saammehan nähdä...

-- Nyt puhutte aivan kuin autuas isä-vainajanne, sanoi rouva des
Grassins.

-- Rouva, puuttui Nanon puheeseen, te olette maksava meille kahdeksan
tuhatta frangia kullassa.

-- Se on totta; tahdotteko lähteä minun kanssani, rouva Cornoiller.

-- Herra kirkkoherra, sanoi Eugénie ylevällä kylmäverisyydellä, jonka
hänelle antoi se asia, mistä hän aikoi puhua, olisiko synti pysyä
neitsyenä avioliitossa?

-- Se on omantunnon asia, jota en voi ratkaista. Mutta jos tahdotte
tietää, mitä kuuluisa Sanchez sanoo siitä "Summa de matrimoniossaan",
niin voin siitä teille huomenna kertoa.

Pappi lähti. Neiti Grandet meni isänsä työhuoneeseen ja viipyi
siellä yksin koko päivän, tulematta edes, Nanonin pyynnöistä
huolimatta, päivälliselle. Vasta illalla tuli hän arkitupaan, kun
tavanmukaiset vieraat alkoivat saapua. Milloinkaan ei Grandet'n sali
ollut niin täynnä kuin tänä iltana. Uutinen Charles'in paluusta
ja uskottomuudesta oli jo tunnettu koko kaupungissa. Mutta kuinka
tarkkaavaisia vieraat koettivatkaan olla, ei heidän uteliaisuutensa
tullut tyydytetyksi. Eugénie, joka oli tiennyt valmistautua
vieraidensa uteliaisuuteen, oli täysin tyyni eikä paljastanut mitään
niistä voimakkaista tunteista, jotka hänessä liikkuivat. Hän osasi
ottaa nauravan ilmeen kasvoilleen vastatessaan kaikille niille,
jotka surumielisin katsein ja sanoin tahtoivat todistaa hänelle
osanottoaan. Hän ymmärsi täydellisesti kätkeä onnettomuutensa
kohteliaisuuden verhon alle. Yhdeksän aikaan jätettiin pelipöydät
ja alettiin jutella vapaasti mitä mieleen juolahti: kun kaikki
vieraat vihdoin nousivat lähteäkseen talosta, sattui ikimuistoinen
tapaus, josta kauan aikaa puhuttiin Saumurissa ja sen ympäristöissä
jokaisella neljällä ilmansuunnalla.

-- Jääkää, herra presidentti, sanoi Eugénie herra de Bonfons'ille,
nähdessään tämän tarttuvan keppiinsä.

Kun nämä sanat olivat lausutut, ei seurassa ollut ketään, joka ei
tuntenut olevansa liikutettu. Presidentti kalpeni ja tunsi tarvetta
istua.

-- Presidentti saa miljoonat, kuiskutti neiti de Gribeaucourt.

-- Se on selvä, presidentti de Bonfons nai neiti Grandet'n, sanoi
rouva d'Orsonval.

-- Hänen pelivoittonsa on ollut suurin, virkkoi abbé.

-- Mikä vekkuli, sanoi notario.

Jokainen yritti jotain sukkeluutta, mutta kaikki näkivät rikkaan
perijättären miljoonineen ikäänkuin valtaistuimelle korotettuna.
Näytelmä, jonka juoni oli mennyt solmuun yhdeksän vuotta sitten,
alkoi selvitä ratkaisuaan kohti. Kehoittaa koko Saumurin läsnäollessa
presidenttiä jäämään, se ei toki voinut merkitä muuta kuin valita
hänet aviopuolisokseen. Pikku kaupungissa noudatetaan kaikkia
sovinnaisia tapoja niin tarkasti, että pieninkin poikkeus niistä
merkitsee samaa kuin mitä juhlallisin lupaus.

-- Herra presidentti, sanoi Eugénie vapisevalla äänellä, kun he
olivat jääneet kahden, minä tiedän, mikä teitä minussa miellyttää.
Vannokaa, että jätätte minut vapaaksi koko elinijäkseni, ett'ette
milloinkaan vaadi minua täyttämään aviollisia velvollisuuksia, ja
käteni on teidän. -- Ah, jatkoi hän, nähdessään toisen lankeavan
polvilleen eteensä, en ole vielä sanonut kaikkea. En tahdo pettää
teitä. Sydämessäni palaa tunne, joka ei ole koskaan sammuva.
Ystävyyttä vain, en muuta, voin tarjota tulevalle puolisolleni. En
tahdo häntä loukata, mutta en myöskään kohdella vastoin sydämeni
ääntä. Sitä paitsi saatte käteni ja omaisuuteni vasta kun olette
tehnyt minulle suuren palveluksen.

-- Olen valmis kaikkeen, sanoi presidentti.

-- Kas tässä on puolitoista miljoonaa frangia, herra presidentti,
sanoi Eugénie, ja otti povestaan tukun setelirahoja, lähtekää
Parisiin -- ei huomenna, ei ensi yönä, vaan heti kohta. Menkää herra
des Grassins'in luo, kysykää häneltä setäni velkojain nimet, kutsukaa
velkojat koolle, maksakaa kaikki heidän saatavansa pääomineen ja
korkoineen, viiden prosentin mukaan velkojen merkitsemispäivästä
lukien. Ottakaa kaikista suorituksistanne tarkat viralliset
kuitit. Te olette tuomari ja luotan siis siihen, että toimitatte
tämän asian kaikkia laillisia muotoja noudattaen. Olette myöskin
oikeudentuntoinen ja ritarillinen mies ja voin siis turvallisesti
lähteä purjehtimaan tämän maailman merta teidän nimenne lipun alla.
Osoittakaamme toinen toisellemme hienotunteisuutta. Olemmehan vanhoja
tuttuja, melkein kuin sukulaisia, ette halua tehdä minua onnettomaksi.

Presidentti lankesi rikkaan perijättären jalkoihin, vavisten ilosta
ja pelosta.

-- Olen teidän orjanne, sanoi hän.

-- Kun olette saanut kuitit, jatkoi Eugénie, luoden kylmän katseen
polvistuvaan mieheen, viette ne ja kaikki velkakirjat serkulleni
Grandet'lle sekä annatte hänelle samalla tämän kirjeen. Kun olette
palannut, täytän lupaukseni.

Presidentti älysi, että Eugénie vain petetyn rakkauden takia
tarjosi hänelle kätensä. Siksi riensikin hän kiireimmän kautta
täyttämään hänelle uskottua tehtävää, jottei mikään sovinto entisten
rakastavaisten kesken ehtisi tulla kysymykseen.

Kun herra de Bonfons oli lähtenyt, vajosi Eugénie nojatuoliin ja
puhkesi itkemään. Kaikki oli häneltä nyt mennyt.

Presidentti lähti postihevosilla ja oli seuraavana iltana Parisissa.
Tulonsa jälkeisenä aamuna meni hän des Grassins'in luo. Tuomari
kutsui velkojat notarion virkahuoneeseen, jonne velkakirjat olivat
jätetyt. Tavallisista velkojista erosivat nämä Grandet'n saamamiehet
siinä, että he todella olivat täsmällisiä. Presidentti de Bonfons
maksoi heille neiti Grandet'n nimessä heidän saatavansa korkoineen,
mikä Parisin kauppamaailmassa herätti suunnatonta huomiota.

Kun kaikki kuitit olivat järjestyksessä ja des Grassins oli saanut
vaivoistaan Eugénien määräämät viisikymmentä tuhatta frangia,
lähti presidentti d'Aubrionien taloon, missä hän tapasi Charles'in
juuri siinä silmänräpäyksessä, kun tämän tuleva appi-isä oli hänet
jättänyt, annettuaan hänelle aika läksytyksen. Vanha markiisi oli
hänelle ilmoittanut, ettei hän saisi hänen tyttärensä kättä, ennen
kuin kaikki Guillaume Grandet'n velkojat olivat tyydytetyt.

Presidentti antoi hänelle seuraavan kirjeen:

    Serkkuni.

    Herra Presidentti de Bonfons on ottanut tehtäväkseen jättää
    Teille kaikki kuitit setäni veloista. Kuulin mainittavan
    vararikosta ja ajattelin, ettei vararikon tehneen poika ehkä
    voisikaan naida neiti d'Aubrionia. Niin, serkkuni, Te olette
    oikein arvostellut älyäni ja tapojani: en ole missään suhteessa
    maailmannainen, en tunne seuraelämän harrastuksia enkä tapoja
    enkä olisi niin ollen varmaankaan voinut tuottaa Teille sitä
    onnea, jota Te toivotte. Tulkaa onnelliseksi ja nauttikaa niistä
    eduista, joille Te uhraatte ensi rakkautemme. Tehdäkseni Teidän
    onnenne täydelliseksi en voi muuta tehdä kuin lahjoittaa Teille
    isänne kunnian. Jääkää hyvästi, olette aina tapaava minussa
    uskollisen ystävättären.

                                                Eugénie G.

Presidentti ei voinut olla hymyilemättä nähdessään kunnianhimonsa
sokaiseman miehen kasvojenilmeen, kun tämä sai kuitit isänsä veloista.

-- Voimme lähettää toinen toisellemme kihlauskorttimme, sanoi
presidentti de Bonfons.

-- Vai niin, te naitte Eugénien. Sepä hauskaa, hän on kelpo tyttö.
Mutta, lisäsi hän, ja valoisa ajatus näytti iskeneen hänen päähänsä,
hän on siis rikas?

-- Neljä päivää sitten oli hänellä yhdeksäntoista miljoonaa, tänään
vajaat seitsemäntoista.

Charles silmäili tylsämielisesti presidenttiä.

-- Seitsemäntoista milj...

-- Seitsemäntoista miljoonaa, niin, herraseni. Naimisiin mentyämme on
meillä, Eugéniella ja minulla, seitsemänsadan viidenkymmenen tuhannen
korot vuodessa.

-- Rakas lankoni, sanoi Charles, saaden takaisin osan entisestä
varmuudestaan, me voimme tulevaisuudessa olla toisillemme hyödyksi.

-- Vielä olen saanut asiakseni jättää teidän omiin käsiinne tämän
pienen lippaan, jatkoi presidentti, asettaen kantamuksensa pöydälle.

-- Rakas ystävä, huudahti markiisitar d'Aubrion, joka samassa astui
sisään, huomaamatta presidentin läsnäoloa, älkää välittäkö siitä
mitä herra d'Aubrion lieneekin teille sanonut. Sen on herttuatar de
Chaulieu ajanut hänen päähänsä. Sanon teille vielä kerran, mikään ei
ole avioliittonne esteenä...

-- Se on totta, rouva, vastasi Charles. Isäni velat ovat eilen
maksetut.

-- Puhtaassa rahassa! huudahti markiisitar.

-- Niin, sekä pääoma että korot. Tahdon puhdistaa isäni muiston.

-- Mikä hulluus! huudahti tuleva anoppi. Kuka on tuo herra, lisäsi
hän, kuiskuttaen tulevan vävynsä korvaan, huomattuaan presidentin.

-- Asianajajani, vastasi Charles matalalla äänellä.

Markiisitar tervehti ylhäisesti herra de Bonfons'ia ja poistui.

-- Olemmepa nyt jo toisillemme hyödyksi, sanoi presidentti, tarttuen
lakkiinsa. Hyvästi, rakas lankoni.

-- Hän pitää minua pilkkanaan, tuo Saumurin kukko. Tekisipä mieleni
antaa hänelle kelpo ojennus.

Kolme päivää myöhemmin, palattuaan Saumuriin, julkaisi herra de
Bonfons kihlauksensa Eugénien kanssa. Kuusi kuukautta sen jälkeen
nimitettiin hän Angers'in hovin neuvokseksi. Ennen kuin Eugénie lähti
Saumurista antoi hän sulattaa ne kultakoristeet, jotka olivat olleet
hänelle niin kalliita, ja teetti niistä ynnä serkultaan saamistaan
kahdeksasta tuhannesta frangista kultaisen monstranssin, jonka hän
lahjoitti sille kirkolle, missä niin usein oli _hänen_ puolestaan
rukoillut.

Hän oleskeli vuoroin Angers'issa, vuoroin Saumurissa. Hänen
puolisonsa, joka oli osoittanut suurta uskollisuutta valtiollisissa
tehtävissä, tuli osaston presidentiksi ja viimein jonkun vuoden
kuluttua ylituomariksi. Kärsimättömänä odotti hän uusia vaaleja
saadakseen tuolin eduskunnassa. Hän tavoitteli jo päärin arvoa ja
sitten... sitten...

-- Ja sitten tulee hänestä kuninkaan sukulainen, virkkoi suuri Nanon,
rouva Cornoiller, Saumurin kansalainen.

Herra presidentti de Bonfons (hän oli vihdoinkin kokonaan luopunut
isältä perimästään Cruchot-nimestä) ei saanut nähdä kunnianhimoisten
unelmiensa menevän täytäntöön. Hän kuoli kahdeksan päivää sen
jälkeen, kun Saumur oli valinnut hänet edustajakseen kamariin.

Jumala, joka näkee kaikki eikä koskaan lyö suotta, tahtoi varmaankin
rangaista häntä hänen kunnianhimonsa sekä hänen juriidisten
laskelmiensa takia, joiden mukaan hän oli _accurante Cruchot_ mitä
tarkimmin määritellyt avioliitto-kontrahtinsa. Siinä sanottiin,
että aviopuolisot luovuttivat toisilleen, siinä tapauksessa, ettei
heillä ollut lapsia, kaiken omaisuutensa, niin hyvin kiinteän kuin
liikkuvan, ilman kaikkia rajoituksia, vieläpä vapauttivat toisensa
pesäluettelon tekemisestä, kuitenkin sillä tavalla, ettei tämä vapaus
ole esteenä heidän perillisilleen tai niiden edustajille j.n.e.,
j.n.e.

Tämä asiakirja ilmaisee, kuinka syvää kunnioitusta presidentti tunsi
rouva de Bonfons'ia ja hänen tahtoaan kohtaan. Naiset pitivät herra
ylituomaria erinomaisen älykkäänä miehenä, säälivät häntä, menivätpä
niinkin pitkälle, että tuomitsivat Eugénien surun ja rakkauden,
mutta, kuten naisten tapa on, eräänlaisella julmalla osanotolla.

-- Rouva de Bonfons on varmaankin hyvin sairas, koska hän aina jättää
miehensä yksin. Pikku rouva parka! Milloin hän tulleekaan terveeksi?
Mikä häntä mahtaneekaan vaivata, jokin sisäinen vamma, ehkä syöpä?
Miks'ei hän kysy lääkärien neuvoja? Hän on tullut niin keltaiseksi
lyhyessä ajassa. Hänen pitäisi kääntyä Parisin kuuluisuuksien
puoleen. Kuinka on selitettävä, ettei hänellä ole lasta? Väitetään,
että hän rakastaa miestään; miks'ei hän siis lahjoita hänelle
perillistä? Se on inhottavaa! Jos se on vain oikku, on se totta
tosiaan tuomittava... Presidentti parka!

Eugéniella oli hieno vaisto, joka hiljaisissa yksinäisissä
mietiskelyissä oli vielä kehittynyt, onnettomuus ja kasvatus olivat
opettaneet hänet kaikkea arvaamaan, ja hän tiesi sentähden hyvin,
että presidentti toivoi hänen kuolemaansa, päästäkseen yksin heidän
suunnattoman omaisuutensa haltiaksi, mikä oli -- sitten kun Jumala
oli kutsunut luokseen notario ja abbé Cruchot'n -- lisääntynyt
parilla miljoonalla. Erakko parka sääli presidenttiä. Kaitselmus
kosti hänen edestään luonnottoman puolison itsekkäät laskelmat,
jotka perustuivat naisen toivottomaan rakkauteen. Jos Eugénie olisi
synnyttänyt lapsen, olisi hän tappanut turvallisen itsetuntonsa,
pettänyt kunnianhimonsa.

Niin heitti Jumala joukottain kultaa tämän vankinsa syliin, jolle
kulta ei ollut minkään arvoista, joka odotteli vain taivasta, eläen
hurskaana ja hiljaisena, pyhissä ajatuksissa, auttaen salaa köyhiään.

Rouva de Bonfons tuli leskeksi seitsemänneljättä ikäisenä, omistaen
kahdeksansataa tuhatta frangia korkoja, vielä kauniina, sillä tavalla
kuin nainen on kaunis neljänkymmenen vuotiaana. Hänen kasvonsa ovat
kalpeat, päättäväiset ja levolliset. Hänen äänensä on lempeä ja
nöyrä. Hänessä on tuskan aatelia, hurskautta, joka on ominainen vain
henkilöille, joiden sielua ei kosketus maailman kanssa koskaan ole
päässyt likaamaan, mutta myöskin vanhan neidon ankaruutta ja pieniä
maaseutuisia tottumuksia. Huolimatta suunnattomista vuosituloistaan
elää hän samaan tapaan kuin Eugénie Grandet, sallii sytyttää vasta
päivällä tulen kamiiniinsa, kuten isänsä aikoinaan, ja sovittaa
muutenkin elämänsä nuoruusvuosiensa ohjelman mukaan. Hän on aina
puettuna samalla tavalla kuin äitinsä. Tämä saumurilainen koti ilman
aurinkoa, ilman lämpöä, tämä syrjäinen, iloton koti on hänen elämänsä
vertauskuva. Hän kerää huolellisesti saatavansa ja hän näyttäisi
ehkä saidalta, jollei hän käyttäisi niin jalomielisellä tavalla
omaisuuttaan. Hurskaat lahjoitukset, vanhainkoti, kristilliset
lapsikoulut, rikas julkinen kirjasto todistavat joka vuosi tyhjäksi
eräiden ihmisten syytökset saituudesta. Saumurin kirkot saavat
kiittää häntä monesta kaunistuksestaan. Rouva de Bonfons, jota
jotkut leikillä kutsuvat neidiksi, herättää hurskasta kunnioitusta.
Tämän jalon sydämen, jota kerran elähyttivät vain kaikkein hellimmät
tunteet, täytyi niin kokea kaikki inhimillinen itsekkäisyys. Kulta
seurasi tätä naista kylmällä loistollaan läpi elämän, antaen hänelle,
joka oli itse pelkkää tunnetta, epäuskon kaikkeen tunteeseen.

-- Vain sinä rakastat minua, sanoo hän Nanonille.

Tämän naisen, Eugénien, käsi sitoo kaikkien perheiden salaiset
haavat. Hän kulkee taivasta kohti hyvien tekojen saattamana. Hänen
sielunsa suuruus saa varjoon kaiken, minkä kasvatus ja maakunnan
pienet tavat ovat häneen tuoneet. Tällainen on kertomus naisesta,
joka ei ole tästä maailmasta, jolla, syntyneenä ennen kaikkea äidiksi
ja puolisoksi, ei ole puolisoa, ei lapsia eikä kotia.

Joku aika sitten alettiin kertoa että hän menisi uusiin naimisiin.
Saumurilaiset väittivät, että markiisi de Froidfond'illa, kuten
aikoinaan Cruchot'illa, olisi aikomuksia rikkaaseen leskeen nähden.
Nanon ja Cornoiller pitävät markiisin puolta, sanotaan. Mutta se on
suuri erehdys. Suuri Nanon ja Cornoiller eivät ole kyllin viisaita
ymmärtääkseen tämän maailman pahuutta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Perijätär" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.