Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus I - Lapsuus
Author: Tolstoy, Graf Leo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus I - Lapsuus" ***


LAPSUUS, POIKA-IKÄ, NUORUUS I

Kolme novellia

Kirj.

LEO TOLSTOI

Suom. Arvid Järnefelt



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
Päivälehden kirjapainossa 1904.



SISÄLLYS:

Lukijalle.

Lapsuus:

      I. Kotiopettaja Karl Ivanovitsh.
     II. Äiti.
    III. Isä.
     IV. Oppitunnit.
      V. Mielipuoli.
     VI. Metsästysretken valmistukset.
    VII. Metsästys.
   VIII. Leikit.
     IX. Vähä niinkuin ensimäisen rakkauden tapaista.
      X. Mikä ihminen oli isäni?
     XI. Työhuoneen ja vierashuoneen toimia.
    XII. Grisha.
   XIII. Natalia Savishna.
    XIV. Ero kodista.
     XV. Lapsuus.
    XVI. Runoelma.
   XVII. Ruhtinatar Kornakova.
  XVIII. Ruhtinas Ivan Ivanovitsh.
    XIX. Iivinit.
     XX. Tulee vieraita.
    XXI. Ennen masurkkaa.
   XXII. Masurkka.
  XXIII. Masurkan jälkeen.
   XXIV. Vuoteella.
    XXV. Kirje.
   XXVI. Mikä meitä maalla odotti.
  XXVII. Suru.
 XXVIII. Viimeiset surulliset muistot.



LUKIJALLE.


Tästä Leo Tolstoin teoksesta ilmestyi Venäjällä ensimäinen osa.
"Lapsuus", jo vuonna 1852, ja oli kirjailijan ensimäisiä julkaisuja.
Sittemmin ilmestyi teoksen toinen osa, "Poika-ikä", v. 1854, ja vihdoin
kolmas osa, "Nuoruus" yhdessä edellisten osien kanssa eli siis koko
teos yhtenäisenä kolmiosaisena kertomuksena v. 1857. Leo Tolstoin nimi
tuli sen johdosta heti tunnetuksi yli koko Venäjän, vieläpä laajalti
sen ulkopuolellakin.

Vaikka tällä elämänkuvauksella, katsoen sen tavattomaan vilkkauteen ja
syvällisiin sielullisiin analyyseihin, helposti saattaisi otaksua
olevan autobiograafisen luonteen, ei asianlaita ole kuitenkaan
sellainen, -- kuten myöskin tekijän läheinen ystävä N. Strahow
asiantuntijana vakuuttaa. Tämä koskenee erittäinkin kertomuksen
muutamia etualalla olevia sivuhenkilöitä. Niinpä esimerkiksi tekijän
äiti on kuollut paljoa aikasemmin kuin kertomuksessa kuvataan.
Kertomuksen "isän" mallina lienee myös ollut juku toinen henkilö kuin
kirjailijan isä.

Mutta mitä päähenkilöön tulee, joka ensimäisessä personassa kertoo
tässä elämäkertaansa, niin voinee erehtymättä sanoa, että tekijän omat
syvimmät ja voimakkaimmat lapsuuden vaikutukset ovat ainoastaan
siirretyt objektiivisesti kuviteltuun ja piirreltyyn romaanihenkilöön.

Kertoja vie lukijan valoisaan, tunteista rikkaaseen, lämpimään
lapsuuteensa; sitten yhtä elävästi kuvaa poika-ikänsä levottomampaa,
ristiriitaisuuksia sisältävää ja jo vähän kylmyyttä huokuvaa
kehityskautta, sekä tekee vihdoin tiliä nuoruutensa ajoista, joihin
lapsuuden valoisat vaikutukset ovat peräti sammuksissa ja hän seisoo --
vaikka kotolaisten, ystäväin ja seurapiirin ympäröimänä -- sittenkin
ypö yksin täydellisen turmeltumisen ja oman siveellisen tunnon
tienhaarassa. Tässä kaikessa on niin paljon elettyä ja koettua, niin
paljon yleisinhimillistä, että, huolimatta kertomuksessa esitetyn
aitovenäläisen ylimyselämän oudoista ulkonaisista puitteista, jokainen
lukija, joka tämän kertomuksen lukee, on uudestaan elävä oman muinaisen
lapsuutensa muistoja, onpa hänessä ehkä heräävä semmoisiakin muistoja,
jotka muuten olisivat ikuisiksi painuneet unhotukseen.

Ainoastaan elettyä ja koettua voi niin kuvata. Ja siitäpä riippuukin
tämän teoksen suuri ansio kirjallisena tuotteena yleensä, sekä sen
erikoinen merkitys juuri Leo Tolstoin kynästä lähteneenä kuvauksena.

Virkby 22 p. lokak. 1904.

_Arvid Järnefelt_.



LAPSUUS

Novelli



I

KOTIOPETTAJA KARL IVANOVITSH.


Elokuun 12 päivänä vuonna 18-- eli juuri kolme päivää
syntymäpäivästäni, jolloin täytin kymmenen vuotta ja sain niin
mainioita lahjoja, kello 7 aamulla, heräsin siihen että Karl Ivanovitsh
sokeripaperista tehdyllä ja kepin päähän kiinnitetyllä letkaimella
napautti kärpäsen juuri pääni yläpuolelta. Hän teki sen niin
taitamattomasti, että keppi kävi suojelus-enkelini kuvaan, joka riippui
vuoteen tammiselustassa, ja että kärpänen putosi suoraan päähäni.
Unisena minä kurottauduin lämpimän peitteen alta asettamaan heiluvaa
enkelinkuvaa, karistin tapetun kärpäsen lattialle ja aukasin silmäni
juuri sen verran, että sain isketyksi vihasen katseen maisteriin. Tämä
ei ollut ollakseenkaan. Kirjavassa, pumpulivuorisessa yönutussaan,
samanverkaiseen vyöhön vyötettynä, päässä punanen, kudottu tupsumyssy,
ja lämpimät pukinnahkasaappaat jalassa hän vaan jatkoi pyydystystään,
väijyen kärpäsiä seinävierillä ja letkautellen niitä kuoliaaksi.

"Vaikka olenkin vielä pieni, mutta miksi hän kiusaa minua?" --
ajattelin. -- "Eipäs se tapa niitä Volodjan vuoteen luona; siellähän
niitä on paljon! Ei, Volodja on minua vanhempi, minä olen nuorin
kaikista, siinä se on koko asia. Ei se muuta mietikään, kuin vaan miten
saisi minua kiusata. Se näkee ihan hyvin, että olen hereillä, mutta ei
vaan ole mitään huomaavinaan, inhottava ihminen! Yönuttu, ja päähine,
ja tupsu, -- kaikki ne ovat yhtä inhottavia."

Sillaikaa kuin ajatuksissani näin harmittelin Karl Ivanovitshille hän
oli jo mennyt oman vuoteensa ääreen, katsahtanut kelloonsa, joka
lasihelmillä kirjaillussa kenkäsessä riippui hänen vuoteensa
yläpuolella, pannut kärpäsletkaimen naulaan, ja nyt kääntyi meihin
päin, ollen nähtävästi mitä paraimmalla tuulellaan.

-- Auf Kinder, auf!... s'ist Zeit. Die Mutter ist schon im Saal! hän
huusi tuolla hyvänsuovalla saksallaan, lähestyi minua, istahti
jalkojeni puolelle ja veti taskustaan esille nuuskarasian. Minä olin
nukkuvinani. Karl Ivanovitsh ensin nuuskasi, pyyhki nenänsä, näpähytti
tupakin sormistaan ja vasta sitten kävi käsiksi minuun. Naurahdellen
hän alkoi kutkutella varpaitani. -- Nun, nun, Faulenzer! hän puheli.

Vaikka olin hyvin kutkun-arka, en kiusallakaan hypähtänyt vuoteeltani
enkä ruvennut vastaamaan hänelle, vaan piilotin pääni yhäkin syvemmäksi
tyynyjen alle, sätkäyttelin kiivaasti jalkojani ja ponnistin kaikki
voimani ollakseni nauramatta.

-- Kuinka hyvä hän sentään on ja kuinka hän meitä rakastaa, ja minä kun
niin pahaa hänestä ajattelin!

Hermostutti sekä omat ajatukseni että Karl Ivanovitsh, -- yhtaikaa sekä
nauratti että itketti.

-- Ach, lassen Sie, Karl Ivanovitsh! huusin kyyneleet silmissä, pistäen
pääni esille tyynyjen alta.

Karl Ivanovitsh hämmästyi, jätti kutkutuksen sikseen ja levottomana
rupesi kyselemään, mikä minun on? olenko pahaa unta nähnyt?... Hänen
miellyttävät saksalaiset kasvonsa, se osanotto, jolla häh koetti arvata
kyynelteni syytä, saivat ne virtanaan vuotamaan: minua hävetti, enkä
voinut ymmärtää miten hetki sitten saatoin olla rakastamatta Karl
Ivanovitshiä ja inhota hänen yönuttuaan, päähinettään ja sen tupsua;
nyt tuo kaikki päinvastoin tuntui sangen suloiselta, ja tupsu se juuri
selvästi todistikin hänen hyvyyttänsä. Sanoin itkeväni siksi että olin
muka nähnyt pahaa unta -- mamma oli muka kuollut ja viety
haudattavaksi. Sen kaiken minä keksin, sillä en lainkaan muistanut mitä
unia olin yöllä nähnyt; mutta kun Karl Ivanovitsh kertomuksestani
liikutettuna alkoi rauhotella minua, minä aloin kuvailla todellakin
nähneeni tuon hirveän unen, ja kyyneleet vuotivat jo muusta syystä.

Kun Karl Ivanovitsh jätti minut rauhaan ja minä nousin istumaan
vetääkseni sukat pieniin jalkoihini, lakkasivat kyyneleet hetkeksi
vuotamasta, mutta keksityn unen synkistä ajatuksista en päässyt.
Huoneeseen tuli palvelijamme Nikolai -- pieni, puhtonen mies, aina
totinen, tarkka töissään, Karl Ivanovitshin nöyrä ja uskollinen ystävä.
Hän toi meidän vaatteemme ja kenkämme: Volodjalle oikeat saappaat,
mutta minulle toistaiseksi nuo iänikuiset puolikengät, joissa oli
pienet rusetit. Hänen nähtensä en olisi ilennyt itkeä; sitäpaitsi
aurinkokin niin ilosesti säteili ikkunassa, ja Volodja seisten
kumartuneena pesuvadin ylitse matki Maria Ivanovnaa (sisaren
kotiopettajaa) nauraen niin makean raikkaasti, että sai totisen
Nikolainkin hymyilemään. Sillä oli pyyhinliina olalla, toisessa kädessä
suipot ja toisessa vesikannu, ja hilliten vallatonta Volodjaa se
puheli:

-- Kas niin, Vladimir Petrovitsh, jo riittää, peskäähän nyt itsenne.

Minä reipastuin kokonaan.

-- Sind sie bald fertig? kuului luokkahuoneesta Karl Ivanovitshin ääni.

Se ääni oli nyt ankara eikä siinä enää ollut sitä hyvyyden sävyä, joka
oli minut saanut liikutuksesta itkemään. Siellä luokkahuoneessa hän jo
oli kokonaan toinen mies, siellä hän oli päällikkö. Minä puin ja
peseydyin kiireimmän kautta ja harja kädessä märkää tukkaani silittäen
ilmestyin hänen eteensä.

Karl Ivanovitsh istui lasit nokalla kirjaa lukien tuolla ainaisella
paikallaan ikkunan ja oven välillä. Oven vasemmalla puolella oli kahdet
hyllyt, toinen meidän, lasten, toinen Karl Ivanovitshin, _oma_. Meidän
hyllyllämme oli kaiken lajisia kirjoja, sekä oppikirjoja että muita,
toiset niistä olivat pystyssä toiset kumollaan. Ainoastaan kaksi suurta
punakantista nidosta Histoire des voyages nojasi vankasti seinään;
sitten seurasi pitkiä ja paksuja ja suuria ja pieniä kirjoja, kansia
ilman kirjoja ja kirjoja ilman kansia: jotka kaikki aina sikin sokin
koottiin, painettiin läjään ja työnnettiin hyllylle, kun ennen väliajan
alkamista tuli käsky järjestää kirjasto, kuten Karl Ivanovitsh
kuuluvalla äänellä tätä hyllyä nimitti. Kirjakokoelma hänen _omalla_
hyllyllään oli ehkä vähän pienempi, mutta ainakin yhtä monipuolinen.
Muistan niistä kolme: saksalainen kirja puutarhan lannoittamisesta
kaaliviljelykseen, -- sitomaton, nidos seitsenvuotisen sodan historiaa
-- nahkakansissa, joiden yksi kulma oli kärventynyt, ja täydellinen
hydrostatikin oppikurssi. Karl Ivanovitsh pani suuren osan aikaansa
lukemiseen, jopa tärveli siihen silmänsäkin; mutta paitsi näitä kirjoja
ja _Pohjan Mehiläistä_ ei hän mitään lukenut.

Karl Ivanovitshin hyllyllä olevien esineiden joukosta eräs minua enin
kaikista muistuttaa hänestä. Se oli kartongista leikattu ja
puujalkuseen pistetty pyöreä paperi, johon oli liimattu pilakuva
jostakin rouvasta ja tukanlaittajasta. Karl Ivanovitsh liimaili
suurella taidolla: tämä laitos oli hänen oma keksimänsä ja sen tarkotus
oli suojella hänen heikkoja silmiänsä liian kirkkaalta valolta.

Niinkuin olisi tänäpäivänä näen edessäni tuon pitkän olennon,
pumpulisessa yönutussa ja punasessa myssyssä, jonka alta pistäytyvät
hänen harvat harmaat hapsensa. Hän istuu pikku pöydän ääressä, jolla on
tuo paperipyörä tukanlaittajineen. Se heittää varjon hänen kasvuilleen.
Toisessa kädessään hän pitää kirjaa, toinen lepää nojatuolin
kädensijalla; hänen vieressään on paitsi taskukelloa, jonka taululla
näkyy pieni jääkärin kuva, myös ruudukas nenäliina, musta, pyöreä
nuuskarasia, viheliäinen silmälasikotelo. Kaikki tämä niin arvokkaasti
ja tarkasti asetettuna lepää määräpaikallaan, että yksin tästä
järjestyksestäkin jo voisi päättää Karl Ivanovitshin omantunnon olevan
puhtaan ja hänen sielunsa rauhallisen.

Joskus kun olin kyllikseni juoksennellut alhaalla salissa ja sitten
varpaisillani hiipinyt ylös luokkahuoneeseen, näin Karl Ivanovitshin
yhä istuvan yksinäisyydessä nojatuolissaan, ja rauhallisen ylevä ilme
kasvoilla lukevan jotakin lempikirjoistaan. Toisinaan yllätin hänet
semmoisinakin hetkinä, jolloin hän ei lukenut: lasit olivat silloin
valuneet alemmas pitkin hänen suurta kotkan nenäänsä; merkillisen
sammuvasti tuijottivat hänen siniset, puoleksi ummistuneet silmänsä, ja
surullisesti hymyilivät huulet. Huoneessa on hiljaa; kuuluu vaan
tasainen hengitys ja jääkärikuvalla varustetun kellon naksutus.

Hän ei huomaa minua, mutta minä seison ovella ja ajattelen: ukko, ukko
raukka! Meitä on paljon, me leikimme, meidän on hauska, mutta hän on
ypö yksin eikä kukaan häntä hyväile. Hän on todella orpo, niinkuin hän
on itsestään sanonut. Ja hirveä on hänen elämänsä historia! Muistanhan
minä hänen kertoneen itsestänsä Nikolaille, hirveätä olisi olla hänenä!
-- Ja tuli niin sääli häntä, että täytyi lähestyä, ottaa kädestä ja
sanoa: "lieber Karl Ivanovitsh!" Hän piti hyvin siitä, että minä näin
sanoin; hän hyväili minua ja näytti liikutetulta.

Toisella seinällä riippuivat maanosien kartat, melkein kaikki
reveltyinä, mutta jälleen kokoon liimattuina Karl Ivanovitshin
taitavalla kädellä. Kolmannella seinällä, jonka keskeltä meni ovi
alakertaan, riippui toisella puolella kaksi viivotinta: toinen
leikelty, meidän, ja toinen uuden uutukainen, hänen omansa, jota hän
käytti enemmän huomautuksien jakelemiseen, kuin viivottamiseen;
toisella puolella taas musta taulu, johon ympyröillä merkittiin meidän
suuret rikoksemme ja risteillä pienet. Taulun vasemmalla puolella oli
se nurkka, johon meitä käskettiin rangaistukseksi polvistumaan.

Kuinka elävästi muistan tämän nurkan! Muistan uuniovet, niiden
ilma-aukon ja sen äänen, joka syntyi tätä avattaissa. Joskus kun oli
saanut seista kauan nurkassa, että polvia kirveli ja selkää pakotti,
tuli ajatelleeksi, että nyt Karl Ivanovitsh on minut unohtanut; hyvä
hänen on pehmosessa nojatuolissa lukea hydrostatikiansa, mutta toista
on minun tässä! Ja että hän huomaisi, rupesin tavallisesti hiljaa
aukomaan ja taas sulkemaan ilmareikää tai karistelemaan rappauksia
seinästä; mutta jos sitten liian suuri pala putosi permannolle, niin
totisesti oli pelko yksin pahempi kaikkia rangaistuksia. Katsahdin Karl
Ivanovitshiin päin, mutta hän ei ole ollakseenkaan, istuu vaan kirja
kädessä eikä ole mitään huomaavinaan.

Keskellä huonetta oli rikkinäisellä, mustalla vahavaatteella peitetty
pöytä, jonka reunat monin paikoin tulivat näkyviin ja olivat
pännäveitsillä leikellyt. Pöydän ympärillä oli muutamia seluksettomia,
maalaamattomia tuoleja, jotka pitkästä käyttämisestä olivat kuitenkin
itsestään lakeerautuneet. Viimeisellä seinällä oli kolme ikkunaa.
Näistä näkyi ulos ensin aivan ikkunan alla tie, jonka pienimmätkin
mutkat ja kivet ja uurteet ovat ammoisista ajoista minulle tutut ja
rakkaat; tien takaa näkyi lehmus-alea, jonka välistä siellä täällä
pistäysi esiin nivottu säleaita; alean yli näkyi vilja-peltoja ja
niiden takaa metsä; kaukana häämötti myös metsävahdin mökki.
Oikeanpuolisesta ikkunasta näkyi osa terassia, jossa aikuiset
tavallisesti istuivat ennen päivällistä. Usein, Karl Ivanovitshin
korjatessa sanelun mukaan tehtyä kirjotustani, tulin katsahtaneeksi
sinne päin. Sieltä näkyi äidin musta pää, jonkun muun selkä, ja
epäselvästi kuului puhe ja nauru: rupesi niin harmittamaan, ettei
saanut olla siellä mukana, ja ajatteli: milloinka minä siis tulenkaan
suureksi, lakkaan lukemasta ja pääsen näiden sanelujen äärestä istumaan
aina niiden seuraan, joita rakastan? Harmi muuttui kaihoksi ja
jumalaties mistä syystä ja minkä johdosta sitä vaipui niin
ajatuksiinsa, ettei kuullutkaan kuinka Karl Ivanovitsh kiukutteli
tehtyjen virheiden takia.

Karl Ivanovitsh riisui yltänsä yönutun, pukeutui siniseen frakkiin,
jonka olat olivat kohennetut ja poimutetut, korjasi peilin edessä
kaulahuivinsa ja vei meidät alakertaan äitiä tervehtimään.



II

ÄITI.


Äiti istui ruokasalissa teetä kaadellen: toisella kädellään hän piteli
teekannua, toisella teekyökin tappia, josta vettä valui teekannun
ylitse tarjottimelle. Mutta vaikka hän koetti katsoa tarkkaan, ei hän
sitä huomannut, ei huomannut myöskään, että olimme tulleet.

Kun koettaa mielikuvituksessa loihtia esille rakastetun henkilön
piirteet, syntyy niin paljon erilaisia menneisyyden muistoja, että
näiden läpi nuo piirteet hämärtyvät niinkuin kyyneleihin. Ne ovat
mielikuvituksen kyyneleitä. Koettaessani muistoon johdattaa äitiäni
semmoisena kuin hän tähän aikaan oli, näen ensin edessäni ainoastaan
hänen ruskeat silmänsä, jotka aina yhtälailla ilmaisivat hyvyyttä ja
rakkautta, näen myös syntymämerkin hänen kaulassaan, vähän alempana
sitä paikkaa missä hänellä oli pieniä hiuskiharoita, virkatun valkosen
kauluksen, hienon, kuivan käden, joka niin usein minua hyväili ja jota
niin usein suutelin; mutta hänen kasvojensa yleistä ilmettä en voi
kuvitella mieleeni.

Sohvan vasemmalla puolella oli vanha englantilainen flyygeli; sen
edessä istui mustahko sisareni Ljubotshka ja soitteli ruusunpunasilla
vastikään kylmällä vedellä pestyillä sormillaan ja huomattavasti
ponnistellen voimiaan Clementin harjotuksia. Hän oli yhdentoista
vuotias, kävi lyhyessä pumpulihameessa, valkosissa pitsireunaisissa
pikku housuissa, ja oktaaveja hän saattoi ottaa vaan "arpeggio". Hänen
vieressään puolikäänteessä istui Maria Ivanovna, päässä punanauhainen
myssy, sininen peleriini hartioilla, kasvot vihasesti tulistuneina; ne
saivat vielä ankaramman väreen heti kun Karl Ivanovitsh oli astunut
sisään. Hän katsahti tähän uhkaavasti ja vastaamatta hänen
tervehdykseensä polki jalallaan tahtia: un, deux, trois, un, deux,
trois, entistä kovemmin ja käskevämmin.

Karl Ivanovitsh, panematta tuohon yhtään mitään huomiota, lähestyi
tavallisella saksalaisella kohteliaisuudellaan suoraan suutelemaan
äidin kättä. Tämä heräsi ajatuksistaan, pudisti päätänsä niinkuin olisi
tahtonut karkottaa surulliset ajatukset, antoi kätensä Karl
Ivanovitshille ja suuteli häntä ryppyiseen ohimoon, sillaikaa kuin Karl
Ivanovitsh suuteli hänen kättään.

-- Ich danke, lieber Karl Ivanovitsh, ja kysyi yhä saksaksi:

-- Kuinka lapset ovat nukkuneet?

Karl Ivanovitsh oli toiselta korvaltaan vähän kuuro, mutta nyt
soittomelun vuoksi ei kuullut mitään. Hän kumartui lähemmäksi sohvaa,
nojautui toisella kädellään pöytään ja seisten vaan toisella jalallaan,
suu vähän hymyssä (mikä silloin näytti minusta hienouden huipulta),
kohautti myssyänsä ja sanoi:

-- Anteeksi, Natalia Nikolajevna.

Varjellakseen kaljua päätään vilustumasta Karl Ivanovitsh ei
milloinkaan ottanut pois punasta päähinettään, mutta kuitenkin joka
kerta ruokasaliin tullessaan pyysi siihen läsnäolijain suostumusta.

-- Pankaa vaan päähänne, Karl Ivanovitsh... Minä kysyin teiltä kuinka
lapset ovat nukkuneet? sanoi äiti lähempää ja jotenkin kovasti.

Mutta ei se nytkään mitään kuullut, peitti kaljunsa punamyssyllä ja
hymyili entistä ehommin.

-- Malttakaahan vähäsen, Mimmi, sanoi äiti naurahtaen Maria
Ivanovnalle: -- ei tässä kuule mitään.

Kun äiti hymyili, niin hänen kauniit kasvonsa tulivat vieläkin paljoa
kauniimmiksi, ja ympärillä alkoi kaikki elää. Jospa elämän raskaina
hetkinä vilaukseltakaan voisin nähdä tuota hymyä, silloin en tietäisi
mitä suru onkaan. Semmoisessa hymyssä näyttää minusta olevan kaikki
mitä sanotaan kasvojen kauneudeksi: jos hymy lisää kauneutta niin ovat
kasvot kauniit; jos se ei niitä muuta, niin ovat ne tavalliset; jos se
niitä rumentaa, niin ne ovat rumat.

Tervehdittyään minua äiti molemmin käsin kävi päähäni ja työnsi sen
taaksepäin, sitten katsahti suoraan silmiini ja sanoi:

-- Olethan itkenyt tänään?

En minä vastannut. Hän suuteli minua silmiin ja kysyi saksaksi:

-- Mitä sinä itkit?

Kun hän kanssamme puhui ystävällisesti, hän aina puhui saksaa, jota
taisi täydellisesti.

-- Minä vaan unissani itkin, äiti, sanoin minä, muistellen keksimäni
unen erikoiskohtia ja vieläkin kauhistuen niitä.

Karl Ivanovitsh vahvisti sanani, vaan ei maininnut itse unesta mitään.
Puhuttuaan vielä ilmasta, johon keskusteluun Mimmikin otti osaa, äiti
asetti tarjottimelle kuusi sokeripalaa muutamien uskottujen palvelijain
varalle, nousi ja meni ikkunalle koruompelukehyksen ääreen.

-- No nyt menkää isän luo lapset ja sanokaa hänelle, että hänen on
välttämättä tuleminen puheilleni ennenkuin menee elonkorjuulle.

Soitto, tahdin laskeminen ja ankarat katseet alkoivat uudelleen, mutta
me menimme isän luo. Kuljettuamme sen huoneen läpi, joka vielä
ukkivaarin ajoilta asti sanottiin _officiantti-huoneeksi_, me tulimme
isän työhuoneeseen.



III

ISÄ.


Hän seisoi kirjotuspöytänsä ääressä ja osottaen sormellaan siinä olevia
kirjekuoria, papereita ja rahaläjiä, kiivaanlaisesti selitteli jotain
voudille, Jaakko Mihailoville, joka seisoi tavallisella paikallaan oven
ja ilmapuntarin välissä ja kädet selän takana liikutteli sormiaan
sangen nopeasti joka suunnalle.

Mitä enempi isä kiivasteli, sitä nopeammin liikkuivat sormet ja taas
päinvastoin, kun isä vaikeni, niin sormetkin pysähtyivät; mutta annas
että Jaakko itse alkoi puhua, niin silloin sormet joutuivat mitä
levottomimpaan kiemurteluun ja tekivät epätoivoisia hypähdyksiä joka
suunnalle. Näiden sormien liikkeiden mukaan minusta saattoi arvata
Jaakon salaisimpiakin ajatuksia; mutta hänen kasvonsa olivat aina
tyynet -- ne ilmaisivat oman arvon tuntoa ja samassa myös alamaisuutta,
se on: minä olen oikeassa, mutta tietysti teidän on valta!

Meidät nähtyään isä sanoi vaan:

-- Odottakaahan, -- heti paikalla!

Ja päänsä liikkeellä osotti oveen, että joku meistä sen sulkisi.

-- Hitto tietäköön, mikä sinuun on tullut, Jaakko, jatkoi hän voudille
olkapäitänsä kohautellen (kuten hänen oli tapa). -- Tähän kirjekuoreen
suljetut 800 ruplaa...

Jaakko veti luoksensa nappulataulun, erotti 800 ja alkoi tuijottaa
epämääräiseen pisteeseen odotellen mitä seuraa.

-- ... ovat talouden tarpeiksi poissaoloni aikana. Ymmärrätkö? Myllystä
sinun on saaminen 1,000 ruplaa... eikö niin? Kiinnityksiä sinun on
kruunulta saaminen takasin 8,000; heinästä, jonka voi myydä omien
laskujesi mukaan 7,000 puutaa -- panen 45 kopekkaa puudalta -- sinä
olet saapa 3,000; siis kuinka paljon sinulla on rahoja kaikkiaan? --
12,000... eikö niin?

-- Aivan, aivan, sanoi Jaakko.

Mutta hänen sormiensa nopeasta liikkeestä huomasin hänen aikovan panna
vastaan; isä keskeytti hänet.

-- Näistä rahoista sinun siis on lähettäminen 10,000 Petrovskin
maatilan edestä neuvoskunnalle. -- Jotavastoin kassassa olevat rahat,
jatkoi isä (Jaakko sekotti entiset 12,000 ja erotti 21,000): -- sinun
on tuominen minulle ja merkitseminen laskuihin menopuoleen nykyiselle
päivämäärälle (Jaakko sekotti nappulat ja käänsi taulun ylös alasin,
osottaen kai sillä että noiden 21.000 on käyvä samoin.) -- Tämän
kirjekuoren sinä taas annat sille, jolle se on osotettu.

Minä kun seisoin lähellä pöytää, näin kirjekuorella osotteen: "Karl
Ivanovitsh Mauerille".

Luultavasti isä huomasi minun lukeneen semmoista, mitä en tarvinnut
tietää, koska hän pani kätensä olalleni ja kevyellä liikkeellä ohjasi
minut pois pöydän luota. En ymmärtänyt hyväilyäkö tämä oli vai
oikaisua, mutta joka tapauksessa minä suutelin suurta suonikasta kättä,
joka lepäsi olallani.

-- Ymmärrän, sanoi Jaakko. -- Ja mitä suvaitsette määrätä Habarovkan
rahojen suhteen?

Habarovka oli äidille kuuluva maatila.

-- Ne ovat jätettävät konttoriin eikä niitä saa mihinkään käyttää minun
määräämättäni.

Jaakko oli hetken aikaa vaiti; sitten hänen sormensa äkkiä alkoivat
hurjasti kiemurrella, ja vaihdettuaan tottelevaisen tylsyyden, joka
hänen kasvoillaan ilmeni kun oli herran käskyjä kuunteleminen, tuohon
hänelle omituiseen viekkaaseen ilmeeseen, hän veti taas nappulataulun
luokseen ja alkoi selvitellä:

-- Älkää pahastuko Pjotr Aleksandrovitsh, mutta minun täytyy ilmottaa
että on mahdoton ajoissa suorittaa neuvostolle. -- Te äsken sanoitte,
jatkoi hän verkalleen: -- että rahoja pitäisi saada kiinnityksistä,
myllystä ja heinästä. (Luetellen näitä summia hän erotti ne
nappulataululla). -- Mutta nähkääs, minä pelkään, kun emme vaan
laskuissamme vähän erehtyisi, lisäsi hän hetken vaiti oltuaan ja
syvämietteisesti isään katsahtaen.

-- Miksi niin?

-- No nähkääs, ensinnäkin mitä myllyyn tulee, niin se mylläri jo
kahteen kertaan on käynyt luonani rukoilemassa maksun lykkäystä, ei
sanonut olevan rahaa... se on parastaikaakin täällä, ehkä suvaitsette
itse sen kanssa puhua.

-- Mitä se sanoo? kysyi isä, osottaen päänliikkeellä, ettei halunnut
puhua myllärin kanssa.

-- Tietäähän sen mitä se puhuu, ei ole muka yhtään jauhattavia käynyt,
ja mitä oli rahoja ne näet meni sulkujen korjuuseen. Ja jos sen ajaa
tiehensä, niin eipä siitäkään ole meille apua. -- Mitä taas
kiinnityksiin tulee, niin johan taisin herralle ilmottaa, ettei meidän
rahojamme sieltä niinkään pian saada irti. Minä tuonnoin kuulustelin
sitä asiata kaupungista, niin vastattiin, ettei asialle voi nyt mitään
ja että kaikesta päättäen rahoja ei ole odotettavissa ennen kuin kahden
kuukauden kuluttua -- Ja mitä vihdoin heiniin tulee, niin vaikkapa nyt
saisimmekin myydyksi 3,000 edestä...

Hän siirsi 3,000 erilleen ja oli hetkisen vaiti katsahdellen vuoroon
nappuloihin vuoroon isän silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

"Näettehän itse kuinka vähän tätä on! Ja heinästäkin saamme huonon
hinnan jos sitä tähän aikaan rupeamme myymään..."

Näkyi selvästi että hänellä on vielä suuri joukko todistuksia: ja
siksipä isä kai hänet keskeyttikin.

-- Siitä mitä olen sanonut en muuta mitään, mutta jos rahojen
saamisessa todellakin tulee viivytystä, niin ota sitten Habarovkan
rahoista mikä puuttuu.

-- Ymmärrän.

Jaakon kasvoista ja sormien liikkeistä saattoi huomata, että tämä
viimeinen määräys oli hänelle suuresti mieleen.

Jaakko oli maaorja, sangen innokas ja altis mies; kuten kaikki hyvät
käskyläiset oli hänkin äärettömän tarkka isäntänsä varojen hoidossa ja
hänen käsityksensä herrasväen eduista olivat mitä kummallisimmat. Hän
pyrki alituisesti huolehtimaan herran omaisuuden kasvamisesta rouvan
omaisuuden kustannuksella ja koetti todistaa välttämättömäksi käyttää
kaikki tulot tästä jälkimäisestä maatilasta Petrovskin maatilan hyväksi
(missä me asuimme). Siksipä hän nyt oli riemuissaan. Hän oli
täydellisesti onnistunut.

Tervehdittyään meitä isä sanoi että kylliksi olimme jo täällä maalla
laiskotelleet, että nyt me emme enää olleet pieniä, ja että aika oli
ryhtyä tosilukuihin.

-- Kuten te jo tietänette minä lähden ensi yönä matkalle Moskovaan ja
otan teidät mukaani, sanoi hän. -- Te tulette asumaan mummon luona,
mutta äiti jää tyttöjen kanssa tänne. Ja te tiedätte myös, että hänen
ainoa lohdutuksensa tulee olemaan saada kuulla teidän ahkeruudestanne
ja että teihin ollaan tyytyväiset.

Vaikka niistä valmistuksista, joita saattoi muutamien päivien kuluessa
huomata, me jo olimmekin odottaneet jotain tavatonta tapahtuvaksi, niin
tämä uutinen meitä kuitenkin hirveästi hämmästytti.

Volodja punastui ja vapisevalla äänellä ilmotti isälle mitä äiti oli
käskenyt.

-- Sitäköhän se minun uneni merkitsikin! ajattelin minä: suokoon vaan
Jumala, ettei mitään pahempaa tapahtuisi.

Minun oli niin sääli äitiä, vaikka toiselta puolen minua ilahutti
ajatus, että nyt olimme siis tulleet suuriksi.

"Jos me nyt lähdemme, niin varmaankaan oppitunteja ei enää tule
olemaan: se on mainiota! ajattelin minä -- Sääliksi käy vaan Karl
Ivanovitshia. Hän varmaankin erotetaan virasta, sillä eipä hänelle
muuten olisi tuota kirjettä valmistettu... Parempi olisi vaikka pitäisi
aina lukea, kunhan ei tarvitsisi lähteä täältä ja erota äidistä ja
loukata Karl Ivanovitsh raukkaa. Se on muutenkin hyvin onneton!"

Nämät ajatukset vilahtelivat päässäni: minä en liikkunut paikaltani,
tuijotin vaan puolikenkieni mustiin nauhaisiin.

Puhuttuaan Karl Ivanovitshin kanssa vielä muutamia sanoja ilmapuntarin
laskemisesta, hän käski Jaakon pitää koiria toistaiseksi nälässä, koska
tahtoi lähtiäisiksi panna päivällisten jälkeen toimeen metsästyksen
nuorilla ajokoirilla. Vastoin odotustani isä lähetti meidät
lukemaan lohdutukseksi luvaten kuitenkin ottaa myöhemmin mukaan
metsästysretkelle.

Juostessani ylös minä poikkesin terassille. Kynnyksen edessä makasi
päivänpaisteessa kokoonkäpristyneenä isän mielikki vinttikoira, Milka
nimeltään.

-- Sinä Milka kulta, puhelin minä sitä hyväillen ja kuonoon suudellen:
-- kohta lähdemme täältä pois; hyvästi! emme enää koskaan näe
toisiamme!

Minä tulin liikutetuksi ja purskahdin itkuun.



IV

OPPITUNNIT.


Karl Ivanovitsh oli hyvin pahalla tuulella. Sen huomasi hänen
rypistyneistä silmäkulmistaan ja siitä miten hän paiskasi takkinsa
vaatekaappiin, miten vihasesti kiristi yönuttunsa vyötä, ja miten
voimakkaasti painoi kynnellään siihen kohtaan lukukirjaa, johon asti
meidän oli oppiminen ulkoa. Volodja osasi jotenkin hyvin, mutta minä
olin niin tunteitteni vallassa etten voinut tehdä yhtään mitään.
Tuijotin kauan kirjaan näkemättä mitään eteeni enkä voinut lukea
kyyneleitten tähden, jotka täyttivät silmäni aina kun muistin matkan;
ja kun sitten piti lausua ääneen Karl Ivanovitshille, joka ummistunein
silmin minua kuunteli (se oli aina paha merkki), juuri siinä kohden
missä toinen sanoo: Wo kommen Sie her? ja toinen vastaa: ich komme vom
Kaffe Hause, en voinut estää kyyneleitäni enkä nyyhkytyksiltä saanut
mitenkään lausutuksi: Haben sie die Zeitung nicht gelesen? Kun sitten
tuli kaunokirjotuksen vuoro, sain kyynelten vuoksi paperini tahratuksi
semmoiseksi että näytti kuin olisin vedellä kirjottanut käärepaperille.

Karl Ivanovitsh suuttui, käski minun mennä polvilleni nurkkaan, väitti
että se on uppiniskaisuutta, nukkekomediaa (se oli hänen lempisanansa),
uhkasi viivottimella ja vaati pyytämään anteeksi, vaikka minä itkun
vuoksi en saanut sanaakaan suustani: vihdoin, arvatenkin tuntien
vääryyttä tekevänsä, hän läksi Nikolain huoneeseen, paiskaten oven
jälkeensä.

Luokkahuoneeseemme kuului mitä Nikolain luona puhuttiin.

-- Oletko kuullut, Nikolai, että lapset matkustavat Moskovaan? sanoi
Karl Ivanovitsh tullessaan kynnyksen yli.

-- Olenpa kyllä kuullut.

Varmaankin Nikolai aikoi nousta seisaalleen, sillä Karl Ivanovitsh
sanoi: "istu vaan. Nikolai!" ja sen jälkeen sulki oven. Minä tulin pois
nurkasta ja asetuin oven taakse kuuntelemaan.

-- Teitpä sinä kuinka paljon hyvänsä hyvää ihmisille, olitpa kuinka
kiintynyt tahansa, kiitollisuutta ei vaan näy voivan odottaa, Nikolai!
puhui Karl Ivanovitsh kiihottuneena.

Nikolai istui ikkunalla tehden suutarin työtä ja nyökäytti kai
myöntävästi päätään.

-- Minä olen 12 vuotta elänyt tässä talossa ja voin sanoa Jumalan
edessä, Nikolai, jatkoi Karl Ivanovitsh nostaen tietysti silmänsä ja
nuuskarasiansa kattoa kohden: -- että olen rakastanut heitä ja
puuhannut heidän tähtensä enemmän kuin jos olisivat olleet omia
lapsiani. Muistathan, Nikolai, silloinkin kun pikku Volodjalla oli
kuume, muistathan kuinka minä yhdeksään vuorokauteen silmiäni
ummistamatta valvoin hänen vuoteensa ääressä? Niin! silloin olin
tietysti hyvä, rakas Karl Ivanovitsh, silloin olin minä tarpeellinen;
mutta nyt, lisäsi hän ivallisesti naurahtaen: -- nyt _lapset ovat
tulleet suuriksi, nyt heidän muka täytyy ryhtyä tosityöhön_. Aivan kuin
eivät he täällä olisi mitään oppineet, Nikolai!

-- Mitenkäpäs sitä sitten pitäisi oppia? sanoi Nikolai pannen naskalin
pois ja vetäen pikilankoja eri suunnille.

-- Niin, nyt olen käynyt tarpeettomaksi, nyt minä ajetaan pois; mutta
missä ovat lupaukset, missä kiitollisuus? -- Natalia Nikolajevnaa minä
kunnioitan ja rakastan, Nikolai, sanoi hän käsi rinnalla: -- mutta mitä
merkitsee täällä Natalia Nikolajevna?... Hänen tahtonsa tässä talossa
merkitsee yhtä paljon kuin tuo tuossa, näin sanoen hän puhuvalla
liikkeellä viskasi nahkapalasen lattialle. -- Kyllä minä tiedän ketä
niistä vehkeistä saa kiittää ja miksi minä olen nyt käynyt
tarpeettomaksi; siksi, että minä en imartele enkä myöntele joka asiassa
kuten _muutamat ihmiset_. Minä olen tottunut aina ja kaikkien ihmisten
edessä puhumaan totta, sanoi hän ylpeästi. -- Olkoot sitten! Eivätpä he
siitä rikastu, että minä poistun, mutta minä Jumalan armosta kyllä
löydän leipäpalan... vai miten arvelet, Nikolai?

Nikolai nosti päätänsä ja katsahti Karl Ivanovitshiin ikäänkuin
päästäkseen selvyyteen todellako se on löytävä leipäpalasen vai ei, --
mutta ei sanonut sentään mitään.

Paljon ja kauan puhui Karl Ivanovitsh samaan suuntaan: puhui siitä
kuinka hänen ansioitansa oli paremmin osattu arvossa pitää erään
kenraalin kodissa, missä hän ennen asui (minun teki kipeätä sitä
kuulla), puhui Saksin maakunnasta, vanhemmistaan, räätäliystävästään
nimeltä Schönheit j.n.e.

Minä otin osaa hänen suruunsa, ja minun oli paha mieli siitä, ettei isä
ja Karl Ivanovitsh, joita rakastin melkein yhtä paljon, ymmärtäneet
toisiansa; minä suoriuduin jälleen nurkkaan, istuin kyykylleni ja
rupesin ajattelemaan miten heidän välillänsä voisi saada sovintoa
syntymään.

Palattuaan luokkahuoneeseen Karl Ivanovitsh käski minun nousta ja
ottaa esille sanelukirjotusvihkoni. Kun kaikki oli valmista hän
juhlallisesti istuutui nojatuoliinsa ja alkoi ikäänkuin jostain
syvyydestä tulevalla äänellä sanella seuraavaa: Von al-len
Lei-den-schaf-ten die grau-sam-ste ist... "haben sie geschrieben?"
Tässä kohden hän pysähtyi, haisteli hitaasti nuuskaa ja jatkoi uudella
voimalla: die grausamste ist die Undankbarkeit... "Ein grosses U."
Odottaessani jatkoa, kun olin kaikki kirjottanut, minä katsahdin
häneen.

-- Punctum, sanoi hän tuskin huomattavasti hymähtäen ja viittasi meitä
antamaan vihot hänelle.

Moneen kertaan, erilaisilla äänenpainoilla ja mitä suurinta mielihyvää
ilmaisten hän luki tämän lauseen, joka sisälsi hänen sydämmensä
salaisen ajatuksen; sitten hän antoi meille historian läksyn ja istui
ikkunan ääreen. Hänen kasvonsa eivät olleet enää ankarat, kuten ennen;
ne vaan ilmaisivat semmoisen ihmisen mielihyvää, joka on arvokkaalla
tavalla saanut kärsimänsä vääryyden kostetuksi.

Kello oli neljännestä vaille yksi, mutta eipä Karl Ivanovitsh näyttänyt
aikovankaan päästää meitä pois: antoi yhä vaan uusia läksyjä. Ikävä ja
ruokahalu enenivät samassa määrässä. Suurella maltittomuudella minä
panin merkille kaikki mikä saattoi osottaa päivällisen lähestymistä.
Tuossa menee jo pihavaimo niinitötterö kädessä lautasia pesemään, nyt
jo kuuluu astiain kolinaa ruokakaapista, nyt pöytä hajotetaan pitkäksi,
tuolit asetetaan, tuossa on jo Mimmi Ljubotshkan ja Katinkan kanssa
(Katinka oli Mimmin 12-vuotias tytär), ne tulevat puutarhasta; mutta
eipä näy vielä Fokaa -- hovin Fokaa, joka aina tulee käskemään
päivällisille. Vasta silloin saa viskata kirjat pois ja Karl
Ivanovitshista välittämättä juosta alas.

Nytpä jo kuuluu askelia rappusilta; mutta eivät ne ole Fokan askeleita!
Ulkoa minä olen oppinut hänen askeleinsa äänen ja aina tunnen hänen
saappaittansa narinan. Ovi aukenee ja siinä näyttäytyy minulle kokonaan
tuntematon olento.



V

MIELIPUOLI.


Huoneeseen astui noin 50 vaiheilla oleva mies, rokonarpiset,
pitkulaiset kasvot kalpeina; tukka oli harmaa, parta punertava. Hän oli
niin pitkäkasvuinen, että ovesta tullakseen ei riittänyt pään
kumartaminen, vaan piti taivuttaa koko ruumis. Yllään oli hänellä
jotain rääsyn tapaista, joka muistutti kauhtanaa tai takkia; kädessä
mahdottoman suuri matkasauva, jota hän kynnyksen yli tultuaan kaikin
voimin jyskytti lattiaan, ja vääntäen silmäkulmansa ja avaten suunsa
selkoselälleen alkoi nauraa hahattaa hirveän luonnottomalla äänellä.
Hän oli kiero toiselta silmältään ja sen terä hyppeli alituiseen, mikä
teki hänen rumat kasvonsa vieläkin paljoa inhottavammiksi.

-- Jaha, siinäpä te olette! hän huusi, tuli lyhyin askelin juosten
Volodjan luo, tarttui hänen päähänsä ja alkoi suurella tarkkuudella
tutkia päälakea, -- sitten ihan totisena poistui hänen luotansa, tuli
pöydän ääreen ja alkoi puhaltaa vahavaatteen alle ja tehdä
ristinmerkkiä. -- Ohhoh, surku tulee! Ohhoh! Ohhoh, ohhoh, kipeätä
tekee!... voi polosia... lentävät pois, puhui hän sitten itkusta
vapisevalla äänellä ja tuntehikkaasti katsoen Volodjaan, ja alkoi
hihalla pyyhkiä todellakin valuvia kyyneleitä.

Hänen äänensä oli raaka ja käheä, liikkeet nopeita ja epätasasia, puhe
sekava ja järjetön (hän ei milloinkaan käyttänyt pronomineja), mutta
hän pani sanoihinsa painoa niin liikuttavalla tavalla, ja hänen
keltaset, mielettömät kasvonsa saivat joskus niin vilpittömän
surullisen ilmeen, että häntä kuunnellessa ei voinut olla tuntematta
sekasin sekä sääliä, kauhua että surua.

Se oli mielipuoli maantienkuljeksija, Grisha.

Mistä hän oli kotosin? ketkä olivat hänen vanhempansa? mikä oli
saattanut hänet maantielle kuljeksimaan? ei sitä kukaan tietänyt.
Tiedän ainoastaan, että hän jo 15-ikäisestä alkaen oli tunnettu
mielipuolena, joka kesät talvet kävi avojaloin, kuljeskeli
luostareissa, lahjotteli pieniä pyhäinkuvia niille, joihin mieltyi, ja
puhui arvotuksen tapaisesti, jota toiset selittivät ennustuksiksi. Eikä
kukaan muistanut nähneensä häntä toisenlaisena. Vielä tiedän, että hän
silloin tällöin käväsi mummoni luona, ja että jotkut sanoivat hänen
olevan rikkaiden vanhempain onnettoman pojan ja puhtaan sielun, mutta
toiset taas pitivät tavallisena moukkana ja laiskurina.

Vihdoin viimein ilmestyi kauan odotettu täsmällinen Foka, ja me
läksimme alas. Grisha kulki takanamme yhä itkien, jatkaen mielettömiä
puheitaan ja kolautellen sauvaansa astuimiin. Isä ja äiti kävelivät
käsikkäin ruokasalissa, jostakin hiljaa puhellen. Maria Ivanovna istui
arvokkaana nojatuolissa, joka kosketti sohvaan symmetrisessä suorassa
kulmassa, ja ankaralla vaikka hillityllä äänellä antoi ohjauksia
vieressään istuville tytöille. Karl Ivanovitshin astuttua huoneeseen
hän katsahti tähän, kääntyi heti pois, ja hänen kasvonsa saivat ilmeen,
jonka voisi lausua näin: "minä en näe teitä, Karl Ivanovitsh, te olette
minulle ilmaa!" Tyttöjen silmistä näkyi, että he olisivat niin pian
kuin mahdollista tahtoneet kertoa meille jonkun hyvin tärkeän uutisen;
mutta paikoiltaan hypähtäminen ja meidän luokse töytääminen olisi ollut
Mimmin sääntöjen rikkomista. Heidän oli ensin lähestyminen Mimmiä ja
sanominen "bonjour, Mimi!" harppaseminen jalalla, ja vasta sitten oli
lupa puuttua puheisiin.

Mikä harmillinen olento olikaan tuo Mimmi! Hänen läsnä ollessaan
monastikaan ei saanut mistään asiasta puhua: kaikessa se löysi
sopimattomuuksia. Sitten se vielä alituiseen kävi päälle: parlez donc
français, ja juuri silloin kuin olisi enin tahtonut lörpötellä venättä;
taikka päivällisissä, juuri kun pääsi jonkun hyvän ruuan makuun ja
tahtoi sitä kenenkään häiritsemättä syödä, hän jo siellä kerkeää: --
mangez donc avec du pain, taikka comment-ce que vous tenez votre
fourchette? "Ja mitä ihmeen asiata hänellä oikeastaan oli meihin!
Opettakoon se siellä niitä tyttöjään, meillä on siihen oma Karl
Ivanovitshimme." Minä ymmärsin täydellisesti tämän inhoa _muutamiin
ihmisiin_.

-- Pyydä äidiltä, että pääsisimme mukaan metsästykselle, kuiskasi
Katinka pysäyttäen minua takin liepeestä, kun aikuiset kulkivat edellä
ruokasaliin.

-- Hyvä; koetetaan.

Grisha söi ruokasalissa, mutta erikseen pikku pöydän ääressä; hän ei
nostanut silmiään lautaselta, huokasi tuon tuostakin, teki hirveitä
naamoja ja saneli ikäänkuin itsekseen: surkeata!... lensi pois...
kyyhkynen lentää taivaaseen... voi, voi, haudalla on kivi!... j.n.e.

Äiti oli aamusta asti hermostuneessa mielentilassa; Grishan läsnäolo,
juttelut ja temput nähtävästi pahensivat vaan tätä hänen
mielentilaansa.

-- Se on totta, olin unohtaa pyytää sinulta erästä asiaa, sanoi hän
antaen isälle liemilautasta.

-- Mitä niin?

-- Käske etteivät päästä irti sinun kauheita koiriasi; ne olivat syödä
suuhunsa Grisha paran, kun se kulki pihan yli. Sillä lailla vielä
hyökkäävät lapsienkin kimppuun.

Kuultuaan että puhe oli hänestä, Grisha kääntyi pöytään päin ja alkoi
näytellä rikkirevittyjä rääsyjään ja puhua ruoka suussa:

-- Tahtoi niitä repimään... Jumala ei suonut. Synti on usuttaa koiria!
Suuri synti! Älä lyö miekkonen... Jumala antaa anteeksi... nyt on
toiset ajat.

-- Mitä se höpisee? kysyi isä visusti ja ankarasti tarkastellen häntä.
-- Minä en ymmärrä mitään.

-- Mutta minä ymmärrän, vastasi äiti: -- hän on minulle kertonut, että
joku metsästäjä oli tahallaan usuttanut koirat hänen kimppuunsa, niin
siihen se nyt sanoo: "tahtoi niitä repimään, mutta Jumala ei suonut",
ja pyytää ettet sinä siitä rankaisisi metsästäjää.

-- Vai niin! sanoi isä. -- Mistäs hän tietää, että minä aijon rangaista
sitä metsästäjää?

-- Tiedäthän etten ole mikään tuollaisten olentojen ihailija, jatkoi
hän ranskaksi: -- mutta tämä tässä on minulle erittäinkin
vastenmielinen ja on varmaankin...

-- Voi, älä puhu niin, ystäväni, keskeytti äiti ikäänkuin olisi jotain
säikähtänyt: -- mistä sen tietää?

-- Luulisipa että olen ollut kyllin tilaisuudessa tutustumaan
tuollaisiin olentoihin -- niitähän käy luonasi niin lukuisasti -- ja
kaikki he ovat samaan malliin. Aina vaan sama historia...

Näki selvästi, että äiti tässä asiassa oli aivan toista mieltä eikä
tahtonut väitellä.

-- Annappa minulle piirakka, sanoi hän. -- Ovatko ne hyviä tällä
kertaa?

-- Ei, minua suututtaa, jatkoi isä ottaen käteensä piirakan, mutta
pitäen sitä niin kaukana ettei äiti siihen ylettynyt: -- ei, minua
suututtaa kun näen, että järkevät ja sivistyneet ihmiset antautuvat
mokomiin hullutuksiin.

Ja hän kolahutti kahvelinsa pöytään.

-- Minä pyysin sinua antamaan piirakkaa, toisti äiti ojentaen kättänsä.

-- Ja parasta onkin, jatkoi isä työntäen kättä syrjään, -- että
sellaiset olennot pistetään putkaan. Ne saavat aikaan vaan sen hyvän,
että hermostuttavat jo ennestäänkin hermostuneita olentoja, lisäsi hän
hymähtäen, kun huomasi että tämä keskustelu ei ollut äidille lainkaan
mieleen, ja antoi vihdoin hänelle piirakan.

-- Minä sanon siihen ainoastaan sen, että on vaikea uskoa, että
ihminen, joka 60 ikävuodestaan huolimatta kesät talvet käy paljain
jaloin ja vaatteittensa alla kantaa kahden puudan painoisia kahleita,
ja joka päälliseksi monta kertaa on kieltäytynyt asumasta huoletonna ja
ilman puutteita, -- vaikeata on uskoa, -- sanon, -- että semmoinen
ihminen menettelisi näin ainoastaan laiskuudesta. Mitä taas tulee
ennustuksiin, lisäsi hän huoahtaen ja vähän vaiti oltuaan: -- je suis
payée pour y croire; olenhan sinulle kertonut kuinka sekin Kirjusha
ennusti isä-vainajan kuolinhetken, joka sitten sattui yhteen ei
ainoastaan päivälleen vaan ihan tunnilleenkin.

-- Äh, minkä sinä nyt olet minulle tehnyt! sanoi isä hymyillen ja
pannen kätensä sille puolelle suuta, jolla Mimmi istui. (Kun hän näin
teki, minä aina rupesin jännityksellä kuuntelemaan, odottaen sieltä
tulevan jotakin naurettavaa). -- Miksi muistutit minulle hänen
jalkojansa? minä katsahdin enkä nyt voi enää mitään syödä.

Päivällinen oli loppupuolella. Ljubotshka ja Katinka yhä vaan vilkkuen
antoivat meille merkkejä, pyörivät tuoleillansa ja yleensä ilmaisivat
mitä suurinta levottomuutta. Tämä vilkkuminen merkitsi: "pyytäkää jo
pian että me pääsisimme mukaan!" Minä sysäsin kyynäspäälläni Volodjaa.
Volodja sysäsi minua ja vihdoin rohkaisi mielensä: aluksi arasti,
sitten jotenkin lujasti ja äänekkäästi hän selitti, että koska me nyt
erotaan kotoa, niin eikö tytöt pääsisi mukaan metsästysretkelle,
linjaalirattailla. Jonkun aikaa neuvoteltuaan suuret ratkaisivat tämän
kysymyksen meidän eduksemme, ja mikä oli vielä parempi, äitikin sanoi
tulevansa mukaan.



VI

METSÄSTYSRETKEN VALMISTUKSET.


Jälkiruuan aikana käskettiin Jaakko sisälle ja annettiin määräykset
linjaalirattaista, metsäkoirista ja ratsuista -- kaikkea tätä suurella
tarkkuudella, jokaista hevosta nimeltä nimittäen. Volodjan hevonen
ontui, jonka tähden isä käski satuloida metsästyshevosen. Tämä sana
"metsästyshevonen" sai kummallisen soinnun äidin korvissa: hänestä
näytti että metsästyshevosen täytyi olla jotakin metsäpedon kaltaista,
että se tietysti pillastuu ja tappaa Volodjan. Ei auttaneet mitkään
isän ja Volodjan vakuutukset; suurella urheudella Volodja selitti,
ettei pillastuminen tee mitään ja että hän juuri toivookin hevosen
pillastuvan. Äiti raukka sanoi moneen kertaan, että nyt hän koko aikana
ei tule muuta kuin tuskailemaan.

Päivällinen päättyi; suuret menivät työhuoneeseen kahvia juomaan, mutta
me juoksimme puutarhaan harppailemaan hiekkakäytäviä myöten, joille oli
pudonnut keltasia lehtiä, ja puhelemaan. Puhuimme ensin siitä, että
Volodja lähtee metsästyshevosella; siitä kuinka suuri häpeä oli että
Ljubotshka juoksi hitaammin kuin Katinka; siitä että olisi hauska saada
nähdä Grishan kahleita j.n.e.: mutta siitä että kohta eroamme kodista,
ei sanottu sanaakaan. Puhelumme keskeytyi, kun kuului lähestyvien
linjaalirattaiden räminä. Niiden jälkeen ratsastivat metsästäjät
koirien kanssa, metsästäjien jälessä tuli kuski Ignat Volodjalle
määrätyn hevosen selässä, johdattaen samalla riimusta minun iänikuista
kaakkiani. Ensin me kaikki hyökkäsimme aidan luo, josta saattoi nähdä
kaikkia näitä huvittavia asioita, ja sitten ilosta hihkaisten juoksimme
melulla ylös pukeutumaan, ja pukeutumaan niin, että olimme niin paljon
kuin mahdollista oikeiden metsästäjäin näköiset. Tärkeintä oli sitä
varten vetää pitkävartiset saappaat housunlahkeiden päälle. Me
pukeuduimme vähääkään viipymättä, koettaen mitä pikemmin päästä takasin
verannalle ihailemaan koiria, hevosia, ja juttelemaan metsästäjien
kanssa.

Oli kuuma päivä. Aamulla ensin näyttäytyi taivaanrannalla valkosia
kummallisen muotoisia hattaroita, sitten tuulonen alkoi niitä ajella
yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, niin että jo toisinaan peittivät
auringon. Mutta pilvien liikkumisista ja mustenemisista huolimatta ei
näkynyt olevan sallittu niiden kokoontua ukkoseksi ja siten häiritä
meidän viimeistä huviretkeämme. Illaksi ne taas alkoivat hajota: toiset
vaalenivat, pitenivät ja etenivät taivaanrantaan; toiset noustuaan ihan
päämme kohdalle muuttuivat valkoisiksi, läpinäkyviksi; ainoastaan yksi
musta suuri pilvi pysähtyi itään. Karl Ivanovitsh aina tiesi mihin päin
mikin pilvi suuntautuu, ja hän selitti että tämä pilvi lähtee Maslovkan
kylään päin, että sadetta ei tule ja ilma on oleva erinomainen.

Foka vanhuudestansa huolimatta juoksi hyvin ketterästi ja nopeasti alas
rappusia, huusi "ajakaa eteen!" ja jalat hajalla tanakasti asettui
sisäänkäytävän eteen, semmoisen miehen asennossa, jolle ei tarvitse
muistuttaa hänen velvollisuuksiansa. Naiset tulivat alas ja jonkun
aikaa neuvoteltuaan siitä, kuka millekin puolelle asettuu ja kuka
kestäkin pitelee (vaikka minusta ei olisi tarvinnut yhtään pidellä),
istuutuivat, avasivat päivänvarjostimensa ja läksivät liikkeelle. Kun
linjaalirattaat liikahtivat, niin äiti, osottaen "metsästyshevosta",
kysyi vapisevalla äänellä kuskilta:

-- Onko tuo hevonen Vladimir Petrovitshille?

Ja kun kuski vastasi myöntävästi, heilahutti hän toivottomasti kättänsä
ja kääntyi poispäin. Minä olin kovasti kärsimätön: kiipesin oman
hevoseni selkään, katselin sen korvien väliin ja tein pitkin pihaa
kaikellaisia kiertoratsastuksia.

-- Älkää suvaitko koiria musertaa, sanoi minulle joku metsästäjistä.

-- Ole huoletta: en minä ole ensikertalainen, vastasin ylpeästi.

Volodja istui "metsästyshevosen" selkään, ja vaikka oli uskalias, näkyi
hän nyt aristelevan, silitteli sitä ja moneen kertaan kyseli:

-- Onko se hiljainen?

Hevosen selässä hän näytti hyvin komealta -- oli aivan kuin
aikaihminen. Hänen kiristetyt reitensä makasivat satulalla niin hyvin
että minun kävi oikein kateeksi, erittäinkin siksi, että mikäli voin
varjosta päättää itse en näyttänyt lähimainkaan niin komealta.

Vihdoin kuului isän askeleet rappusilta; koirainhoitaja ajoi esiin
nälkäiset ajokoirat; metsästäjät vinttikoirineen kutsuivat luokseen
kukin omansa ja alkoivat nousta hevosten selkään. Ratsujääkäri johdatti
hevosen eteisen eteen; isän kahlekunnan koirat, jotka ennen makasivat
kaikenlaisissa kauniissa asennoissa sen ääressä, töytäsivät nyt hänen
luoksensa. Hänen jäljessään tuli ilosena Milka, helmillä ommeltu vyö
kaulassa, rautasoljen kilahdellessa. Ulos juostessaan se aina ensin
tervehti metsäkoiria: toisten kanssa leikitteli, toisille murahteli
haisteltuansa, ja muutamilta etsi kirppuja.

Isä nousi hevosen selkään ja me läksimme.



VII

METSÄSTYS.


Jahtikoirien johtaja, jota sanottiin Turkaksi, ratsasti kaikkien muiden
edellä sinertävällä käyräkuonoisella hevosella, pörröinen karvalakki
päässä, tavaton metsästystorvi olan takana ja hirmuinen puukko vyöllä.
Tämän miehen synkästä ja tuimasta ulkonäöstä olisi pikemmin luullut
hänen olevan matkalla johonkin kamppailuun elämästä ja kuolemasta, eikä
metsästysretkellä. Hänen hevosensa kintereillä juoksivat yhteenkahlitut
ajokoirat kirjavana, temmeltävänä parvena. Surku tuli nähdä minkä
kohtalon alaiseksi joutui se onneton, joka sai päähänsä jäädä muista
jälelle. Sen piti suurella voimainponnistuksella voittaa kumppalinsa ja
kun se siinä onnistui, niin yksi kaitsijoista, jotka ajoivat takana,
aina iski siihen ruoskalla huutaen: "parveen!" Portista ulos päästyämme
isä käski metsästäjien ja meidän ajaa pitkin tietä, mutta itse käänsi
ruispellolle.

Elonkorjuu oli kuumimmillaan. Silmänkantamaton keltasen hohtava pelto
rajottui ainoastaan yhdellä suunnalla sinertävään metsäetäisyyteen,
jota silloin kuvailin kaikkein kaukaisimmaksi ja salaperäisimmäksi
paikaksi, jonka takana joko maailma loppuu taikka asumattomat seudut
alkavat. Koko pelto oli täynnänsä kuhilaita ja ihmisiä. Korkean, sakean
rukiin seassa näkyi jo leikatulla saralla siellä täällä leikkaajain
köyristyneitä selkiä, siteiden huiskauksia, kun ne nostettiin sitomista
varten, näkyi varjopaikassa joku vaimo kätkyen yli kumartuneena ja
hajalle viskatuita lyhteitä ruiskukkien peittämällä sangolla. Toisella
taholla miehet paitahihasillaan seisoivat tehden elokuormia
vankkureihin tai ajaa pölyyttivät pitkin paahteista peltoa.
Työnjohtaja, pitkävartisissa saappaissa, nuttu hartioilla, mittatangot
kädessä, nähtyään jo kaukaa isän, otti päästään haalistuneen lakkinsa,
pyyhki käsiliinalla punatukkaista päätään ja partaa ja huuteli
akkaväelle. Pikku rautikko, jolla isä ratsasti, kulki kevyen ketterästi
silloin tällöin laskien päänsä rinnalle, venyttäen ohjia ja tuuhealla
hännällään huiskien paarmoja ja kärpäsiä, jotka ahnaasti sitä söivät.
Kaksi vinttikoiraa, hännät kankeassa kiehkurassa ja korkealle jalkoja
nostellen sievästi hyppelivät korkeiden sänkikorsien yli, hevosen
kintereillä. Milka juoksi edellä ja pää käännettynä isään päin odotteli
vehnäspalasta. Väen puhe, hevosten ja kärryjen ratina, peltopyyn
iloinen vihellys, hyönteisten surina, jotka liikkumattomissa parvissa
seisoivat ilmassa, olkien ja hevosten haju, tuhannet eri värit ja
varjot, joita paahtava aurinko levitti vaaleankeltasen laihon yli,
metsäisen etäisyyden sinet ja valkean sinertävät pilvet, hämähäkin
verkot, joita lenteli ilmassa tai laskeutui maahan sangolle -- kaikkea
tätä minä näin, kuulin ja tunsin.

Päästyämme Kalinovin metsän luo linjaalirattaat olivatkin jo siellä ja
aivan odottamattamme näimme vielä siellä nelipyöräiset työrattaat,
joiden keskellä istui ruuantarjooja. Heinien alta näkyi teekyökki,
jäätelöpytty ja vielä muita viehättäviä myttyjä ja rasioita. Ei voinut
erehtyä: kysymyksessä oli teenjuonti ulkona, jäätelön ja hedelmien
syönti. Työrattaat nähtyämme me ilmaisimme meluavaa iloa, sillä saada
teetä metsässä, nurmikolla ja yleensä semmoisella paikalla, missä ei
vielä kukaan ollut koskaan teetä juonut, se oli pidettävä suurena
nautintona.

Turkka ratsasti metsikön rinteelle, pysäytti hevosensa, kuunteli
tarkkaavasti isän erikoisia määräyksiä siitä miten kierros oli tehtävä
ja missä kohden tuleminen ulos (vaikka eihän se Turkka koskaan
noudattanut näitä määräyksiä, vaan menetteli sitten aina omin päinsä),
päästi koirat valloilleen, kiirehtimättä sitoi ketjut satulaan, nousi
hevosen selkään ja vihellellen hävisi nuoren koivikon taa. Valloilleen
päästetyt ajokoirat ilmasivat ilonsa ensiksi häntäin liikkeellä, sitten
ne pudistivat itseänsä, suoriusivat ja vasta sitten, hiljalleen
ravaillen, nuuskien maata ja häntiänsä heilutellen, juoksivat eri
suunnille.

-- Onko sinulla nenäliina, kysyi isä.

Minä otin taskustani nenäliinan ja näytin hänelle.

-- Sido tuo harmaa koira nenäliinallasi...

-- Giraninko? sanoin minä asiantuntijan tavalla.

-- Niin: ala sitten laputtaa pitkin tietä. Kun tulee eteen aho, niin
pysähdy ja katso eteesi, äläkä tule luokseni ilman jänistä!

Minä tein niinkuin isä oli käskenyt ja aloin kiireimmän kautta juosta
määräpaikalle. Isä nauroi ja huusi minun jälkeeni:

-- Joudu, joudu, muuton myöhästyt.

Giran vähä väliä pysähtyi, nosti korviansa, ja kuulosteli metsästäjäin
huutoja. Kun ei minulla ollut voimia saada sitä liikkeelle, niin
huusin: "tuu! atuu!" Silloin Giran riuhtoi eteenpäin niin vimmatusti,
että tuskin saatoin sitä kiinni pidellä, ja monta kertaa lankesin ennen
kuin pääsin perille. Valitsin korkean tammen juurella varjoisan ja
tasasen paikan, pistin pitkäkseni ruohikolle, istutin Giranin viereeni
ja aloin odotella. Niinkuin aina tällaisissa tapauksissa, niin nytkin
minun mielikuvitukseni meni kauas todellisuuden edelle: minä kuvailin
väijyväni jo kolmatta jänistä, vaikka metsässä nyt vasta rupesi käymään
ensimäisen ajokoiran haukunta. Turkan ääni kuului jo äänekkäämpänä ja
iloisempana metsässä; nyt alkaa ajokoira jo vingahdella ja sen haukunta
kuuluu yhä useammin: nyt siihen jo yhtyy toinen, bassoääninen haukunta,
sitten kolmas, neljäs... Haukunta joskus vaikeni, toisen kerran taas
haukkuivat kaikki yhtaikaa. Äänet yhä kovenivat ja kävivät vihdoin
yhtämittaisiksi, kunnes muuttuivat yhdeksi ainoaksi vonkuvaksi
ulinaksi. Metsikkö oli kaikuvainen ja ajokoirat eivät ääntä säästäneet.

Tätä kuullessani minä jähmetyin paikoilleni. Tuijottaen metsäaukkoon
minä järjettömästi hymyilin, hiki vuoti minusta virtana, ja vaikka
pisarat menivät kutkuttaen pitkin leukaani, en minä niitä pyyhkinyt
pois. Minusta näytti, että tämän tärkeämpää hetkeä ei elämässä voi
olla. Tämä jännityksen tila oli kuitenkin liian luonnoton kestääkseen
aivan kauan. Ajokoirat haukkuivat joskus ihan metsän aukeaman luona,
joskus taas etenemistään etenivät, jänistä ei näkynyt. Minä aloin
katsella puolelta toiselle. Aivan sama oli Giranin laita: alussa se
yritti vingahdellen riuhtaista itseänsä irti, mutta sitten laittautui
makuulle minun viereeni, pani kuononsa polvilleni ja rauhottui.

Tammen paljastuneiden juurien luona, missä istuin, pitkin harmaata
kuivaa maata, kuivien tammenlehtien, terhojen, puolimädänneiden
varpujen, kellertävän viheriän sammaleen ja siellä täällä esiin
pistävien hienojen ruohonpäiden välissä kiehui kiehumalla muurahaisia.
Ne kiirehtivät toinen toisensa jälestä omatekoisilla pikku poluillansa:
toiset kuormia kantaen toiset ilman. Minä otin käteeni terhon ja panin
sen poikkiteloin polulle. Merkillisesti halveksien vaaraa ne kohta
alkoivat kiivetä sen alitse ja ylitse; toiset taas erittäinkin ne,
joilla oli kuormat kannettavana, joutuivat kokonaan tolaltaan eivätkä
tienneet mitä tehdä: pysähtyelivät, hakivat muuta pääsyä, tai
peräytyivät tai terhoa myöten pyrkivät minun kädelleni, varmaankin
aikoen päästä hihan sisään. Näistä mieltä kiinnittävistä tarkastuksista
kääntyi huomioni keltasiipiseen perhoseen, joka erittäin viehättävästi
lenteli edessäni. Heti kun siihen katsahdin, se lensi pari askelta
luotani, räpytteli siipiään puolikuihtuneen valkoisen metsäapilaan
yläpuolella ja istui sen päälle. En tiedä päiväkö sitä lämmitti vai
imikö se tuosta yksinäisestä metsän ruohosta jotain nestettä, -- näkyi
vaan, että sen oli siinä perin hyvä olla. Tuon tuostakin se levitteli
siipiänsä ja likistyi kukkaa vastaan, vihdoin meni kokonaan niinkuin
tainnuksiin. Minä panin pääni molempia käsiä vastaan ja katselin sitä
hyvilläni.

Yhtäkkiä Giran ulvahti ja riuhtasihe semmoisella voimalla, että olin
mennä selälleni. Minä katsoin ympärilleni. Metsänaukeamassa hypähteli
paikasta paikkaan jänis, toinen korva pystyssä, toinen pitkin selkää.
Veri hyökkäsi päähäni ja unohtaen tällä hetkellä kaikki, minä kiljasin
luonnottomalla äänellä, päästin irti koiran ja läksin juoksemaan. Mutta
tuskin olin tämän tehnyt, kuin jo kaduin, sillä jänis kyyristyi maahan,
teki loikkauksen ja sen koommin en minä sitä elukkaa enää nähnyt.

Mutta mikä häpeä kohtasi minua, kun heti ajokoirien jälessä, jotka
vonkuen syöksyivät aukeamalle, ilmestyi pensaikon takaa myöskin Turkka!
Hän oli nähnyt minun virheeni (nimittäin sen, etten ollut voinut
hillitä itseäni), ja halveksivasti katsahtaen minuun hän sanoi: "voi
teitä sentään, herra!" Mutta sitä ääntä, jolla tuo oli sanottu, sitäpä
olisi pitänyt kuulla! Minun olisi ollut helpompi, jos hän olisi
ripustanut minut niinkuin jäniksen omaan satulaansa.

Pitkän aikaa minä seisoin epätoivoisena samalla paikalla kutsumatta
koiraa ja reiteeni lyöden toistin toistamistani:

-- Voi, voi, minkä nyt tein!

Kuulin kuinka ajokoirain haukunta eteni, kuinka metsikön toisella
puolella halloota huudettiin, kuinka jänis ammuttiin ja kuinka Turkka
puhalsi suureen metsästystorveensa koiria kootakseen, -- mutta minä
vaan en liikkunut paikaltani...



VIII

LEIKIT.


Metsästys päättyi. Nuoren koivikon pimentoon oli levitetty matto ja
siinä istui piirissä koko seurue. Tarjoilija Gavrilo puuhasi ruuan
laitossa. Hän oli tallannut maahan mehevän ruohon ympärillään, pyyhki
kiireesti lautasia ja haki esille rasioista lehtiin käärittyjä luumuja
ja persikkoja. Koivujen viheriäisten lehväin välitse paistoi aurinko ja
heitti maton kuvioihin samoin kuin minun jaloilleni ja vieläpä Gavrilon
hiestyneelle kaljulle pyöreitä vavahtelevia valopilkkuja. Vähänen tuuli
lehahdellen lehvissä, tukassani ja kuumentuneilla kasvoillani virvotti
minua suuresti.

Kun olimme saaneet jäätelöä ja hedelmiä, ei ollut enää mitään tekemistä
maton ääressä, ja huolimatta auringon paahteesta me nousimme ja
läksimme leikkimään.

-- Mitäs leikitään? sanoi Ljubotshka siristellen silmiään auringon
säteiltä ja hypähdellen ruohikossa. -- Leikitäänkö Robinsonia.

-- Ei... se on ikävää, sanoi Volodja laiskasti heittäytyen ruohikolle,
oljenkorsi hampaissa: -- aina vaan sitä iankaikkista Robinsonia! Jos
välttämättömästi pitää leikkiä, niin ruvetaan sitte vaikka huvimajaa
rakentamaan.

Volodja oli selvästi olevinaan: luultavasti hän ylpeili siitä, että oli
ratsastanut metsästyshevosella ja oli nyt olevinaan hyvin väsyksissä.
Voi niinkin olla, että hänellä jo oli liian paljon tervettä järkeä ja
liian vähän mielikuvituksen voimaa voidakseen täydellisesti nauttia
Robinson-leikistä. Tässä leikissä me näet näyttelimme kohtauksia
Robinsonista, jota olimme lukeneet jo kauan sitten.

-- No, älä nyt ole olevinas... miksi et muka voi tehdä mieliksemme?
kiusasivat häntä tytöt. -- Sinä saat olla Kaarlona taikka Ernestinä
taikka isänä -- miten vaan tahdot, puhui Katinka koettaen vetää häntä
takin hihasta pystyyn.

-- Ei todellakaan haluta, -- kyllästyttää! sanoi Volodja venytellen
jäseniään ja samalla kuitenkin tyytyväisenä hymyillen.

-- Olisi sitten voinut kotiinkin jäädä, koskei kuitenkaan kukaan tahdo
leikkiä, sanoi Ljubotshka itkuun valmiina.

Hän oli hirveä itkupussi.

-- No, mennään sitten, kunhan et vaan rupea itkemään, sitä en voi
sietää!

Volodjan alentuvaisuus ei tuottanut meille mitään huvia; päinvastoin
hänen laiska ja ikävistynyt ulkonäkönsä vei leikiltä kaiken
viehätyksen. Kun istuimme maahan ja kuvaillen soutavamme kalaretkelle
aloimme kaikin voimin vedellä muka airoja, niin Volodja istui kädet
rinnalla eikä ollut ollenkaan kalastajan näköinen. Minä huomautin häntä
siitä; mutta hän vastasi, ettei asia siitä miksikään muutu jos me
huidomme enemmän tai vähemmän käsillämme, kaikissa tapauksissa me
pysymme paikallamme. Minun täytyi myöntää, Kun minä leikkien
metsästäjää läksin keppi olalla metsään, niin Volodja heittäytyi
selälleen pistäen kädet päänsä alle ja sanoi muka käyneensä hänkin
metsässä. Semmoiset temput ja puheet kylmensivät meitä leikissämme ja
olivat hyvin vastenmieliset, erittäinkin kun oikeastaan piti sydämmessä
myöntää Volodjan menettelevän järkevästi.

Minä tiedän kyllä itsekin, ettei kepillä voi ampua saati sitten osata
lintuun. Mutta tämähän on leikkiä. Jos tuolla tavoin puhuu, eipä
silloin myöskään voi tuoleilla ratsastaa; mutta Volodjapa luullakseni
hyvin muistaa, kuinka me pitkinä talvi-iltoina, peitettyämme nojatuolin
huiveihin, muodostimme sen rattaiksi, kuinka toinen meistä istui
kuskiksi, toinen lakeijaksi, tytöt keskelle, kolme tuolia pantiin
kolmivaljakoksi, -- ja niin läksimme matkalle. Kuinka monenlaisia
asioita tapahtuikaan tällä matkalla! ja kuinka nopeasti ja iloisasti
kuluivat talvi-illat!... Jos kaikki arvostellaan todellisuuden mukaan,
niin eihän silloin leikistä mitään tule. Mutta jos leikistä ei tule
mitään, niin mitäpä sitten on jälellä koko elämästä?...



IX

VÄHÄ NIINKUIN ENSIMÄISEN RAKKAUDEN TAPAISTA.


Ollen poimivinaan puusta muka amerikalaisia hedelmiä Ljubotshka tuli
repineeksi lehden mukana tavattoman suuren madon, viskasi sen
kauhistuen maahan, nosti kätensä ylös ja hypähti syrjään, niinkuin
olisi pelännyt että siitä jotakin ruiskahtaa hänen päällensä. Leikki
loppui; me kaikki, päät yhdessä, kumarruimme maahan tutkimaan tätä
harvinaisuutta.

Minä katselin Katinkan olan yli; hän koetteli saada matoa nostetuksi
maasta lehden avulla, jonka asetteli sen tielle.

Minä olin huomannut, että joillakuilla tytöillä on tapana olkapäitä
nytkyttämällä koettaa saada avokaulaista olkapäältä laskeutunutta pukua
jälleen paikoilleen. Myös muistan, että Mimmi aina torui tästä
liikkeestä ja sanoi: "c'est un geste de femme de chambre". Nyt, madon
yli kumartuneena, Katinka teki tämän liikkeen, ja tuuli samalla myös
nosti suortuvan hänen valkoiselta pikku kaulaltaan. Pikku olkapää oli
vaan kahden sormen välin päässä minun huulistani. En minä enää katsonut
matoa, katselin -- katselin ja koko voimallani suutelin Katinkan
olkapäätä. Hän ei katsahtanut taakseen, mutta minä huomasin, että hänen
kaulansa ja korvansa punertuivat. Nostamatta päätään Volodja sanoi
ylenkatseellisesti:

-- Kas niitä hellyyksiä!

Mutta minulla oli kyyneleet silmissä.

Minä en lakannut katsomasta Katinkaan. Jo kauan sitten olin tottunut
hänen tuoreihin, valkoverisiin kasvoihinsa, ja olin aina niitä
rakastanut; mutta nyt katselin niitä vielä tarkemmin ja rakastuin vielä
enemmän. Tultuamme vanhempien luo ilmotti isä suureksi iloksemme, että
lähtö oli äidin pyynnöstä lykätty huomisaamuun.

Me ratsastimme paluumatkalla linjaalirattaiden rinnalla, Volodja ja
minä kilpailimme keskenämme kuka meistä paremmin ja rohkeammin osaa
ratsastaa. Ravailimme vaunujen ympärillä. Varjoni oli entistä pitempi
ja sen mukaan otaksuin, että näytin jotenkin pulskalta ratsastajalta;
mutta tyytyväisyys, jota tunsin, meni aivan pian myttyyn seuraavan
seikan vuoksi. Aikoen lopullisesti hurmata kaikki linjaalivaunuissa
istujat minä jätätin itseni hiukan jälkeen, sitten piiskan ja
kannuksien avulla ajoin hevoseni lentoon, asetuin huolettoman
keikailevaan asentoon ja olisin vihurina kiitänyt heidän ohitsensa
siltä puolelta missä Katinka istui. En tiennyt ainoastaan mikä oli
parempi: pyyhkäistäkö vaieten vaunujen ohitse vai hihkaista niiden
kohdalla. Mutta pahuksen hevonen huolimatta kaikista ponnistuksistani
pysähtyi niin odottamattomasti, vaunujen luo ennätettyään, että minä
tupsahdin satulan yli sen kaulalle ja olin vähällä lentää maahan.



X

MIKÄ IHMINEN OLI ISÄNI?


Hän oli menneen sukupolven ihmisiä ja hänessä oli tuo sen ajan
nuorisolle ominainen sanoin selittämätön ritarillisuuden luonne,
omituinen toimeliaisuus, itseluottamus, hyväsydämmisyys ja
huikentelevaisuus. Nykyaikaisia ihmisiä hän halveksi, ja tämä
katsantotapa oli seuraus sekä synnynnäisestä ylpeydestä että salaisesta
harmista, kun ei hänellä meidän aikanamme enää voinut olla sitä
vaikutusvoimaa eikä sitä menestystä, mihin hän omalla ajallaan oli
tottunut. Hänellä oli kaksi päähimoa elämässään, kortit ja naiset: hän
oli iässään voittanut muutamia miljooneja, ja hän oli ollut suhteissa
lukemattomiin naisiin kaikista yhteiskunnan kerroksista.

Ulkomuodoltaan hän oli suuri ja komea, käynti oli merkillinen askelten
lyhyyden vuoksi, toinen olkapää toisinaan vähän nytkähteli, pienet
silmät aina hymyilivät, nenä oli suuri kotkan nenä, huulet
epäsäännölliset ja menivät yhteen jollakin lailla taitamattomasti,
vaikka kyllä miellyttävästi, ääntämistavassa oli jokin puute --
vähäinen sammallus, pää oli melkein kokonaan kalju; semmoinen oli isäni
ulkonäkö mikäli häntä muistan, -- ulkonäkö, jolla hän osasi tehdä
itsensä kuuluisaksi ja miellyttää kaikkia, poikkeuksetta kaikkia,
olivatpa ne mistä yhteiskuntaluokasta tahansa, mutta erittäinkin niitä,
joita hän _tahtoi_ miellyttää.

Hän osasi aina päästä päällepäin, kenen kanssa ikinä tuli tekemisiin.
Kuulumatta koskaan kaikkein ylhäisimmän maailman piiriin hän kuitenkin
aina seurusteli sellaisten ihmisten kanssa ja osasi pysyä niiden
kunnioittamana. Hän tunsi sen ylpeyden ja itseluottamuksen äärimmäisen
määrän, joka muita loukkaamatta kohotti häntä maailman silmissä. Hän
oli originelli, ei kuitenkaan aina, vaan käytti sitä keinona, jolla
muutamissa tapauksissa korvasi mitä puuttui ylhäisyydestä ja
rikkaudesta. Ei ikinä mikään voinut herättää hänessä ihastuksen
tunnetta: tulipa hän mihin loistavaan asemaan tahansa, hän tuntui
olevan kuin syntynyt siihen. Hän osasi niin mainiosti peittää muilta ja
karkoittaa itsestään tuota jokaiselle tunnettua, pikku harmeilla ja
katkeruuksilla täytettyä puolta elämästä, että häntä siinä kohden
todella piti kadehtia. Hän oli kaikkien mukavuus- ja nautintoseikkain
tuntija, ja osasi sitä kaikkea käyttää hyväkseen. Loistavat suhteet
olivat hänen keppihevosensa. Niihin hän oli päässyt osaksi äitini
miehenä, osaksi nuoruutensa toverien avulla, joita hän sydämmessään
panetteli, kun olivat ylentyneet kauas hänen edellensä ja hän
ikiajoikseen jäänyt virasta eronneeksi kaartinluutnantiksi. Kuten
kaikki entiset upseerit, ei hänkään siviilinä osannut pukeutua muodin
mukaan, mutta pukeutui sensijaan omaperäisesti ja ylellisen komeasti.
Hänen pukunsa oli aina hyvin leveä ja kevyt, mainiot alusvaatteet,
suuret ulospäinkäännetyt mansetit ja kaulukset... muuten hänen suureen
kasvuunsa, voimakkaaseen ruumiinrakennukseensa, kaljuun päähänsä ja
rauhallisiin, itsetietoisiin liikkeihinsä sopi kaikki, mitä hän puki
yllensä. Hän oli tuntehikas, jopa helposti kyyneltyikin. Usein, ääneen
luettaessa, kun hän ennätti nousupaikkaan, alkoi ääni vavista, silmät
kyyneltyivät, ja hän sai harmistuneena jättää lukemisen. Hän rakasti
musiikkia, lauloi säestäen itseänsä pianolla ystävänsä A:n romansseja,
mustalaislauluja ja joitakuita oopperan motiiveja; mutta opittua
musiikkia ei rakastanut ja viis välittäen yleisestä mielipiteestä
avonaisesti tunnusti, että Beethovenin sonatit nukuttivat ja
ikävystyttivät häntä, ja ettei hän tiedä mitään parempaa kuin joitakin
laulajatar Semjonovan ja mustalaistyttö Tanjushan laulamia
varieteelauluja. Hänen luonteensa oli niitä luonteita, joille hyvänteon
suorittamista varten yleisö on välttämätön. Ja hyvänä hän pitikin
ainoastaan mitä yleisö sanoi hyväksi. Jumala ties oliko hänellä mitään
siveellisiä vakaumuksia! Hänen elämänsä oli niin täynnä kaikellaista
maallista puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa semmoisia vakaumuksia
luoda, ja sitä paitsi hän olikin niin onnellinen elämässään, ettei
katsonut semmoista edes tarpeelliseksi.

Vanhoina päivinään hänellä tosin muodostui pysyvä mielipide asioista ja
muuttumattomia sääntöjä, -- mutta yksinomaan käytännöllisyyden
perustuksella: se menettely ja se elämäntapa, joka oli tuottanut
hänelle onnea eli nautintoa oli hänestä hyvä, ja senvuoksi oli hänen
mielestään kaikkien aina niin meneteltävä. Hän puhui hyvin
vaikuttavasti, ja tämä hänen taipumuksensa enensi luullakseni hänen
sääntöjensä notkeutta: hän osasi kertoa samasta teosta niinkuin se
olisi ollut mitä viehättävin pikku kuje ja niinkuin alhaisin ilkityö.



XI

TYÖHUONEEN JA VIERASHUONEEN TOIMIA.


Jo hämärsi kun saavuimme kotiin. Äiti istui pianoa soittamaan, mutta me
lapset otimme esiin paperia, kyniä, värejä ja asetuimme piirustamaan
pyöreän pöydän ääreen. Minulla oli ainoastaan sinistä väriä; mutta
siitä huolimatta aikomukseni oli kuvata metsästystä. Sangen elävästi
siveltyäni sinisen pojan sinisen hevosen selkään ja vielä sinisiä
koiria, minä vaan en varmaan tietänyt saako maalata myös sinistä
jänistä, ja juoksin sentähden työhuoneeseen isän kanssa siitä
neuvottelemaan. Isä luki jotain ja kysymykseeni: "löytyykö sinisiä
jäniksiä?" nostamatta päätään vastasi: "löytyy, lapseni, löytyy".
Palattuani pyöreän pöydän ääreen laitoin siis sinisen jäniksen, sitten
katsoin tarpeelliseksi muuttaa sen pensaaksi. Mutta ei pensaskaan ollut
mieleeni; minä tein siitä puun, puusta heinäsuovon, heinäsuovosta
pilven ja vihdoin tahrasin paperini niin perin pohjin, että vihastuin
ja revin sen palasiksi ja menin torkkumaan syvään nojatuoliin.

Äiti soitti oman opettajansa Fieldin toista konserttia. Minä torkuin,
ja mielikuvituksessani heräsi jonkinlaisia keveitä valkosia,
läpinäkyviä muistoja. Hän rupesi soittamaan Beethovenin pateettista
sonattia, ja mieleeni juolahti jotakin surullista, raskasta ja synkkää.
Äiti soitteli sangen usein näitä kahta kappaletta; sentähden niin hyvin
muistan sen tunteen, jonka ne minussa herättivät. Tämä tunto oli
muistojen kaltainen; mutta minkä muistojen? Näytti niinkuin olisi
muistellut semmoista mikä ei ollut koskaan tapahtunut.

Minua vastapäätä oli ovi työhuoneeseen, ja minä näin kuinka sinne tuli
Jaakko ynnä muutamia muita miehiä, partaniekkoja. Ovi pantiin heti
heidän jälkeensä kiinni. "Nyt ne taas alkoivat toimet!" ajattelin.
Minusta näytti että tärkeämpiä asioita kuin niitä, jotka toimitettiin
työhuoneessa, ei maailmassa voinut olla: tätä käsitystä tuki vielä
sekin seikka, että työhuoneen ovia kaikki tavallisesti lähestyivät
puhuen kuiskaamalla ja käyden varpaisillaan; sieltä kuului isän äänekäs
puhe ja tuntui sikarin haju, joka minua aina jostakin syystä suuresti
miellytti. Torkuksissani minä hämmästyksekseni äkkiä kuulin hyvin tutun
saappaiden narinan. Karl Ivanovitsh kulki varpaillaan sangen synkän ja
päättäväisen näkösenä, joitakin papereita kädessä, ja koputti hiljaa
työhuoneen ovelle. Hän päästettiin sisälle ja ovi sulkeutui jälleen.

"Kunhan vaan ei tapahtuisi jotakin onnettomuutta!" ajattelin minä, --
"Karl Ivanovitsh on vihoissaan: hän voi tehdä vaikka mitä"...

Minä nukahdin jälleen.

Onnettomuutta ei sentään mitään tapahtunut; tunnin kuluttua minut
herätti taas sama saappaiden narina. Karl Ivanovitsh pyyhki tullessaan
nenäliinallaan kyyneleitä, jotka huomasin hänen poskillaan. Hän kulki
minun ohitseni murahdellen jotakin itsekseen ja hävisi yläkertaan.
Sitten tuli isä työhuoneesta vierashuoneeseen.

-- Arvaappa mitä olen päättänyt tehdä? sanoi hän iloisella äänellä,
pannen kätensä äidin olalle.

-- Mitä niin, ystäväni?

-- Otan Karl Ivanovitshin mukaan lasten kanssa. Tilaa on
kuormavaunuissa. Lapset ovat häneen tottuneet, ja hänkin puolestaan
näyttää olevan heihin ikäänkuin kiintynyt: nuo 700 ruplaa vuodessa
eivät paljonkaan näy laskuissa, et puis au fond c'est un trés bon
diable.

Minä en voinut saada päähäni mistä syystä isä haukkuu Karl
Ivanovitshiä.

-- Se ilahuttaa minua suuresti, sanoi äiti: sekä lasten että hänen
tähtensä: hän on todella kelpo ukko.

-- Olisitpa nähnyt kuinka liikutettu hän oli, kun sanoin hänelle että
hän saa pidättää nuo 500 ruplaa lahjana... mutta mikä on kaikkein
hullunkurisinta, se on tämä lasku, jonka hän minulle esitti. Maksaa
todellakin vaivan katsahtaa siihen, lisäsi hän naurahtaen ja antoi
äidille Karl Ivanovitshin kirjottaman paperiliuskan: -- suuremmoista!

Laskun sisällys oli seuraava:

    "Lapsille kaksi onkea -- 70 kopekkaa.

    "Väripaperia, kultapaperia, liisteriä ja pahvia rasiaa varten,
    lahjoituksia -- 6 ruplaa 55 kopekkaa.

    "Kirja, lahjana lapsille -- 8 r. 16 k.

    "Aluhousut Nikolaille 4 r.

    "Pietari Aleksandrovitshin vuonna 18-- Moskovassa lupaama
    kultakello, arvoltaan 140 r.

    "Kaikkiaan summa, minkä Karl Mauer on saapa paitsi palkkaansa
    -- 159 r. 79 k."

Jokainen, joka luki tämän laskun, missä Karl Ivanovitsh vaatii kaikki
lahjoihin käyttämänsä rahat takasin ja lisäksi vaatii maksamaan hänelle
luvatun lahjan hinnan, jokainen olisi ajatellut että Karl Ivanovitsh ei
ole mitään muuta kuin epähieno saituri, -- mutta jokainen olisi näin
sanoen perinpohjin erehtynyt.

Astuessaan työhuoneeseen laskuineen ja edeltäpäin valmistettuine
puheineen hän aikoi isälle kaunopuheliaasti esittää kaikki vääryydet,
joita hän oli saanut talossamme kärsiä, mutta kun hän sitten oli
puheensa alkanut samalla liikuttuvalla äänellä ja samoilla
tuntehikkailla painoilla, joilla tavallisesti meille saneli kirjotusta,
vaikuttikin tämä hänen kaunopuheliaisuutensa voimakkaimmin häneen
itseensä; niin että päästyään siihen kohti, jossa hänen piti sanoa:
"niin katkeraa kuin lieneekin minun erota lapsista", hän kokonaan
hämmentyi, äänensä alkoi vavahdella, ja -- hänen oli vetäminen esille
taskustaan ruudukas nenäliina.

Niin, Pietari Aleksandrovitsh, sanoi hän kyyneleet silmissä (tätä
kohtaa ei valmistetussa puheessa lainkaan ollut): -- minä olen niin
tottunut lapsiin, etten tiedä mihin ryhtyä ilman heitä. Ennen vaikka
ilman palkkaakin palvelen teitä, lisäksi hän toisella kädellä
kyyneleitä kuivaten, toisella tarjoten laskua.

Että Karl Ivanovitsh tällä hetkellä puhui totuuden mukaisesti, sen voin
varmasti vakuuttaa, sillä tunnen hänen hyvän sydämmensä; mutta miten
tuo lasku soveltuu hänen sanoihinsa, se jää minulle arvotukseksi.

-- Jos _teistä_ tuntuu ikävältä erota, niin minun on vieläkin ikävämpi
luopua teistä, sanoi isä pudistaen häntä olasta: -- minä olen muuttanut
aikeeni.

Vähää ennen illallista ilmestyi Grisha sisälle. Siitä saakka kuin hän
oli tullut taloomme, hän lakkaamatta huokaili ja itki, niin että niiden
mielestä, jotka uskoivat hänen ennustustaitoansa, meidän kotiamme
uhkasi joku onnettomuus. Hän rupesi hyvästelemään ja sanoi lähtevänsä
huomenaamuna edemmäs. Minä iskin silmää Volodjalle ja läksin huoneesta.

-- Mitä?

-- Jos tahdomme nähdä Grishan kahleita, niin mennään pian ylös
miespalvelijain puolelle. Grisha makaa toisessa huoneessa, viereisessä
kopukassa voi mainiosti istua ja me saamme nähdä kaikki.

-- Hyvä! Odota tässä: minä kutsun tytöt.

Tytöt juoksivat ulos vierashuoneesta ja me läksimme ylös. Pienen riidan
jälkeen ratkaistuamme kenen oli ensimmäisenä astuminen kopukan
pimeyteen, me istuuduimme sinne ja aloimme odottaa.



XII

GRISHA.


Meitä kaikkia kauhistutti oleminen pimeässä; me likistyimme toinen
toiseemme emmekä puhuneet mitään. Melkein heti sen jälkeen tuli
hiljaisilla askelilla sisälle Grisha, toisessa kädessään hän piteli
matkasauvaansa, toisessa oli vaskiseen jalustaan pistetty talikynttilä.
Me saatoimme tuskin hengittää.

-- Herralle Jeesukselle Kristukselle! Pyhälle äidille, neitsyt
Marialle! Isälle ja Pojalle ja Pyhälle hengelle... toisti hän moneen
kertaan erilaisilla äänenpainoilla ja monenlaisilla lyhennyksillä ja
syvästi vetäen henkeä lauseiden välillä.

Tehtyään ristinmerkkejä hän asetti matkasauvansa nurkkaan, tarkasteli
vuodettansa ja alkoi riisuutua. Avattuaan vanhan mustan vyönsä hän otti
verkalleen yltään rääsyisen takkinsa, pani sen huolellisesti kokoon ja
ripusti tuolin selustalle. Nyt ei hänen kasvoissaan näkynyt tuota
tavallista hätäisyyttä ja tylsyyttä, päinvastoin hän oli rauhallisen,
miettiväisen jopa ylevänkin näkönen. Liikkeet olivat hitaat ja
punnitut.

Yllänsä enää ainoastaan alusvaatteet hän hitaasti laskeutui
vuoteelleen, siunasi sen ristinmerkeillä joka puolelta ja, kuten
näytti, voimain ponnistuksella (sillä hän rypisti silmäkulmansa)
kohautti paidan alla olevia kahleita. Istuttuaan hetken ja
huolellisesti tarkastettuaan muutamin paikoin repeytyneitä vaatteitaan
hän nousi, nosti ristinmerkkiä tehden kynttilänsä jumalankuvaa kohden,
ja vielä rukoiltuansa käänsi kynttilän ylös alasin. Se sammui rätisten.

Metsäänpäin antavia ikkunoita vasten paistoi täysikuu. Mielipuolen
pitkää valkeata olentoa valaisi toiselta syrjältä kuun hämärät
hopeaiset säteet, -- toiselta syrjältä sen musta varjo yhtyi
ikkunakehyksien varjoihin, kulkien permannon yli seinälle, josta
ylettyi kattoon asti. Pihalla kolisteli yövahti rämisevää
vaskipeltiään.

Isot kädet rinnalla pää painuksissa ja yhtämittaa raskaasti huokaisten
Grisha seisoi äänetönnä jumalankuvien edessä, sitten suurella vaivalla
laskeutui polvilleen ja alkoi rukoilla.

Aluksi hän höpisi hiljaa tunnettuja rukouksia, pannen vaan muutamiin
sanoihin painoa, sitten toisti samat rukoukset äänekkäämmin ja paljoa
elävämmin. Vihdoin hän alkoi käyttää omiakin sanoja, koettaen tällöin
parhaansa mukaan käyttää vanhaa raamatun kieltä. Hänen sanansa olivat
yhteyttä vailla, mutta siltä liikuttavia. Hän rukoili kaikkien
hyväntekijäinsä puolesta (semmoisiksi hän luki niitä, jotka ottivat
häntä vastaan taloonsa), niiden joukossa äidin puolesta, ja meidän
muiden puolesta; rukoili itsensä edestä, pyysi Jumalaa antamaan
anteeksi hänen suuria syntejään ja toisti toistamistaan: "Jumala, anna
anteeksi minun vihollisilleni!" Ähkien hän nousi, sitten yhä uudestaan
matkien samoja sanoja laskeutui maata suutelemaan, ja taas nousi,
välittämättä kahleiden painosta, jotka maahan koskiessa joka kerta
kuivasti kilahtivat.

Volodja nipisti minua hyvin kipeästi jalkaan; mutta minä en edes
katsahtanut taakseni: hieroin ainoastaan kädelläni sitä paikkaa ja yhä
vaan seurasin lapsellisen ihmettelyn, säälin ja hartauden tunteella
Grishan kaikkia liikkeitä ja sanoja.

Huvin ja naurun asemesta, joita kopukkaan tullessa olin odottanut,
minua nyt vapisutti ja sydämeni pamppaili pelosta.

Kauan oli Grisha vielä tässä uskonnollisen innostuksen mielentilassa ja
saneli omia rukouksiaan. Ja huudahduksensa: Herra, herra! hän lausui
sellaisella ilmeellä kuin olisi välittömästi odottanut vastausta
taivaasta. Sitten kuului ainoastaan valittavia nyyhkytyksiä... Hän
nousi polvilleen, pani kätensä rinnalleen ja vaikeni.

Minä pistin hiljaa pääni oven raosta, uskaltamatta hengähtääkään.
Grisha ei liikkunut; hänen rinnastaan tuli raskaita huokauksia; vinon
silmän himmeässä terässä näkyi kuun valaisema kyynel.

-- Tapahtukoon sinun tahtosi! huudahti hän äkkiä, sanoin
kuvaamattomalla ilmeellä, lankesi maahan ja itkeä nyyhkytti kuin lapsi.

Siitä pitäen ovat jo monen talven lumet sulaneet, monet muistot ovat
minuun nähden kadottaneet merkityksensä ja himmentyneet. Myöskin on
kuljeksija Grisha itse jo kauan sitten päättänyt viimeisen matkansa;
mutta hänen tekemänsä vaikutus ja herättämänsä tunne eivät koskaan
kuole minun muistostani.

Voi sinua, suuri kristitty Grisha! Uskosi oli niin voimakas, että
tunsit Jumalan läsnäolon; rakkautesi oli niin suuri, että sanat
itsestään tulvasivat sinun huuliltasi, -- et sinä niitä tarvinnut
järjelläsi harkita... ja minkä ylevän ylistyksen sinä kannoit Hänen
eteensä, kun sanoja löytämättä itkien sorruit maahan!...

Liikutuksen tunne, jolla olin kuunnellut Grishaa, ei voinut kestää
kauan ensiksikin siitä syystä, että uteliaisuuteni oli tyydytetty, ja
toiseksi, koska jalkani olivat kuoleutuneet istumisesta samalla
paikalla ja minun teki mieleni yhtyä yhteiseen supatukseen ja
hihittämiseen, jotka kuuluivat takanani pimeässä kopukassa. Joku
tarttui käteeni ja sanoi kuiskaten: "kenen tämä käsi on?" Kopukassa oli
aivan pimeä, mutta kosketuksesta ja äänestä, joka puhui juuri minun
korvaani, tunsin heti Katinkan.

Aivan arvelematta minä sieppasin hänen lyhythihaisen kätensä
kyynäspäästä ja kumarruin sitä suutelemaan. Katinka kai hämmästyi tätä
tekoa, koska hän veti kätensä pois: tällä liikkeellä hän tuli
työntäneeksi rikkinäistä tuolia, joka seisoi kopukassa. Grisha nosti
päänsä, katsoi hiljaa ympärilleen ja rukouksia lukien alkoi tehdä
ristinmerkkejä jokaista nurkkaa kohden. Me juoksimme kuiskutellen ja
meluten kopukasta.



XIII

NATALIA SAVISHNA.


Kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla juoksenteli Habarovin
kylän taloissa ryysyisenä ja paljasjalkaisena, mutta kuitenkin
iloisena, lihavana ja punaposkisena _Natashkaksi_ sanottu tyttö. Hänen
isänsä, klarinetisti Savvin ansioiden vuoksi ja pyynnöstä otti isoisäni
tytön _yläkertaan_ olemaan yhtenä isoäitini naispalvelijoista.
Sisäpiikana Natashka kunnosti itsensä sekä nöyryydellään että
ahkeruudellaan. Kun sitten äitini syntyi ja tarvittiin lastenpiikaa,
niin tämä toimi uskottiin Natashkalle. Ja tälläkin uudella alalla hän
saavutti kiitosta ja tuli palkituksi toimeliaisuutensa, uskollisuutensa
ja nuorelle rouvalle osottamansa rakkauden vuoksi. Mutta Fokan
puuteroitu pää ja polvisukat -- ja kun tämän nuoren, vikkelän
kamaripalvelijan oli virkansa puolesta usein tekemistä Natalian kanssa,
-- saivat tuon alkuperäisen, mutta rakastavan sydämmen vangiksi. Asia
meni niin pitkälle, että tyttö itse päätti mennä isoisäni puheille
pyytämään lupaa päästä Fokan vaimoksi. Isoisä käsitti hänen pyyntönsä
kiittämättömyydeksi, suuttui ja lähetti Natalia paran rangaistukseksi
arokylän karjakoksi. Mutta kuuden kuukauden kuluttua käskettiin Natalia
takasin taloon entiseen toimeensa, koska ei kukaan saattanut hänen
sijaansa täyttää. Palattuaan ryysyisenä maanpaosta hän tuli isoisäni
eteen, lankesi polvilleen ja pyysi jälleen päästä armoihin ja suosioon,
sekä rukoili unohtamaan sitä hupsuutta, joka muka oli häneen silloin
tullut ja jonka hän vannoi ei enää koskaan palaavan. Ja hän todellakin
piti sanansa.

Siitä saakka Nataliaa ruvettiin kunnioittaen sanomaan Natalia
Savishnaksi ja hän alkoi kantaa päähinettä: kaiken sen rakkauden, mikä
hänellä oli sydämmessä, hän siirsi palveltavaansa neitiin.

Kun sitten äidin lähimmäiseksi seuralaiseksi tuli guvernantti, niin
Natalialle uskottiin aitan avaimet ja hänen käsiinsä annettiin kaikki
vaatteet ja muonavarat. Näitä uusia velvollisuuksiansa hän täytti
samalla hartaudella ja rakkaudella. Eläen kokonaan herrasväen
keskuudessa hän kaikkialla huomasi tuhlausta, tärvelystä ja varkauksia,
ja kaikin voimin koetti sitä vastustaa.

Kun äiti meni miehelään ja tahtoi jotenkin osottaa kiitollisuutensa
Natalia Savishnalle tämän kaksikymmenvuotisen uskollisen palveluksen
johdosta, ja senvuoksi kutsui hänet eteensä ja sangen ylistävin sanoin
ilmaistuaan hänelle tunnustuksensa ja rakkautensa antoi hänelle
karttamerkillä varustetun paperin, joka sisälsi Natalia Savishnan
vapautuksen orjuudesta, ja sanoi, että riippumatta siitä tuleeko
Natalia Savishna palvelemaan edelleen meidän talossamme vai ei, hän on
aina nauttiva 300:n ruplan vuotuista eläkettä. Natalia Savishna
kuunteli kaikkea tätä sanaakaan sanomatta, sitten otti käteensä
paperin, katsahti siihen vihasesti, murahti jotain hampaihinsa ja
juoksi ulos huoneesta paiskaten oven jälkeensä. Ymmärtämättä tämmöisen
menettelyn syitä äiti jonkun ajan kuluttua meni Natalia Savishnan
huoneeseen. Tämä itkettynein silmin istui kirstullansa, hypistellen
sormissaan nenäliinaa, ja tuijotti edessään lattialla oleviin
paperipalasiin.

-- Mikä teidän on, rakas Natalia Savishna? äiti kysyi ottaen häntä
kädestä.

-- Mikäpä minun olisi, hyvä rouva, vastasi hän: -- tietysti minä en ole
teidän mieleenne, koska tahdotte nyt ajaa minut ulos talosta... Minkä
minä sille taidan, menenhän minä, kun käsketään.

Hän tempasi kätensä äidiltä ja tuskin saattaen pidättää itkua tahtoi
lähteä huoneesta. Äiti kuitenkin pidätti hänet, syleili häntä, ja he
rupesivat molemmat itkemään.

Siitä saakka kuin muistan itseäni, muistan myöskin Natalia Savishnaa,
hänen hellyyttään ja hyväilyjään: mutta nyt vasta osaan antaa niille
oikean arvon, -- silloin ei juolahtanut päähänikään, mikä harvinainen,
ihana olento tämä eukko oli. Hän ei milloinkaan itsestänsä puhunut,
varmaan ei koskaan edes ajatellut itseänsä: koko hänen elämänsä oli
pelkkää rakkautta ja uhrautumista. Olin niin tottunut hänen alttiiseen,
hellään rakkauteensa, etten kuvaillut asian muuten voivan ollakaan, en
siis ollut millään tavoin hänelle kiitollinen enkä koskaan asettanut
itselleni kysymyksiä: onkohan hän onnellinen? tyytyväinen?

Toisinaan oppitunnin päätyttyä juoksin hänen pikku huoneeseensa muka
jonkun välttämättömän asian vuoksi, istuuduin ja aloin ajatella ääneen,
ollenkaan välittämättä hänen läsnäolostaan. Aina hänellä oli jotain
tekeillä: joko kutoi sukkaa taikka kaiveli kirstuissaan -- niitä oli
hänen huoneensa täynnä, -- taikka kirjotti pyykkiä ja kuunnellen
kaikkea sitä moskaa mitä minä puhuin, kuten esimerkiksi "miten
kenraaliksi tultuani menen naimisiin ihanan kaunottaren kanssa, ostan
itselleni voikon, rakennan kristallipalatsin ja kutsun luokseni Karl
Ivanovitshin koko suvun Saksin maakunnasta" j.n.e., hän vaan hoki
ajatuksissaan: "niinpä kyllä, niinpä kyllä, rakas ystäväni".
Tavallisesti kun sitten nousin lähteäkseni hän avasi sinisen kirstunsa,
jonka kannen sisäpuolella -- sen muistan kuin tämän päivän -- oli
liimattuna jokin värikuva husaarista, pumaadarasiasta otettu pikku
kuvanen ja Volodjan piirustus; -- tästä kirstusta hän otti
hyvänhajuisen suitsutuspaperin, sytytti sen, ja sitä viuhtoen puhui:

-- Tämä hajupaperi on vielä niiltä ajoilta kuin teidän
isoisä-vainajanne -- autuus hänen sielullensa -- kävi Turkin sodassa.
Sieltä se sen toi. Tässä on enää viimeinen pala jäljellä, lisäsi hän
huokaisten.

Hänen lukemattomissa kirstuissaan oli kaikkea mitä ajatella voi. Vaikka
mitä olisi tarvittu, sanottiin aina: "pitää pyytää Natalia
Savishnalta", ja todellakin, hetken kaiveltuaan kirstussa hän löysi
kuin löysikin vaaditun esineen, ja sanoi: "kas, olipa sentään hyvä,
että panin säilöön". Kirstussa oli tuhansia tämmöisiä esineitä, joista
paitsi häntä ei talossa kukaan olisi tiennyt eikä huolehtinut.

Kerran minä häneen suutuin. Näin se tapahtui. Päivällisissä minä sahtia
itselleni kaataessani pudotin karahvin ja kostutin pöytäliinan.

-- Käskekääpä tänne Natalia Savishna, että hän saa nähdä mitä hänen
lempipoikansa suorittelee! sanoi äiti.

Natalia Savishna tuli sisälle ja nähtyään pöydällä lätäkön, jonka olin
tehnyt, pudisti päätänsä; sitten äiti kuiskasi jotain hänen korvaansa
ja hän mennessään heristi minulle sormeaan.

Päivällisen jälkeen olin juuri iloisella mielellä hypellen lähtenyt
saliin, kun äkkiä Natalia Savishna hyökkää oven takaa pöytäliina
kädessä minua kiinni ottamaan, ja huolimatta hurjasta vastarinnastani
alkaa hieroa kasvojani märällä paikalla hokien: "älä toisten likaa
pöytäliinoja, älä toisten likaa pöytäliinoja!" Tämä loukkasi minua
siihen määrään, että rupesin vihasta itkemään.

"Onko moista nähty!" -- puhuin itsekseni, kulkien nyyhkytellen salissa:
"Natalia Savishna _sinuttelee_ minua, ja päälliseksi lyö minua
kasvoihin märällä pöytäliinalla, ihan kuin olisin mikäkin kyläpoika. Se
on jo sentään liikaa!"

Kun Natalia Savishna näki minun itkevän, hän heti katosi, mutta minä
jatkoin kävelyäni ja mietin vaan miten saisin röyhkeälle Natalialle
kostetuksi hänen loukkauksensa. Jonkun minuutin kuluttua Natalia
Savishna palasi arasti luokseni ja alkoi lohdutella:

-- Älkäähän nyt rakkahani, älkää itkekö... antakaa minulle hölmölle
anteeksi... minun syynihän se oli kaikki... älkäähän olko
suutuksissanne, oma ystäväni... tässä on teille!

Hän otti liinan alta punasesta paperista tehdyn torven, jossa oli kaksi
karamellia ja yksi viinimarja, ja vapisevin käsin tarjosi lahjan
minulle. Minulla ei riittänyt voimia katsahtaakseni hyvän mummon
silmiin; pois kääntyen otin vastaan lahjan, ja kyyneleitä alkoi tulvia
vielä runsaammin, ei kuitenkaan enää vihasta, vaan rakkaudesta ja
häpeästä.



XIV

ERO KODISTA.


Seuraavana päivänä nyt kerrottujen tapahtumien jälkeen, yhdentoista ja
kahdentoista välillä aamupäivällä, seisoivat matkavaunut ja vähäisemmät
puolikatetut vaunut portaiden edessä. Nikolai oli pukeutunut
matkapukuun, hän oli korkeavartisissa saappaissa, vanha takki
kireästi vyöllä vyötettynä. Hän seisoi kuomuvaunuissa ja sovitteli
päällystakkeja ja tyynyjä istuimelle; huomattuaan istuimen tulevan
liian korkeaksi hän istui tyynyjen päälle ja hypähdellen paineli niitä
alemmaksi.

-- Armahtakaa meitä, Herran tähden, Nikolai Dmitritsh, -- ottaisitte
edes tämän pienen laatikon sinne teille, -- sanoi isän kamaripalvelija
hengästyneenä, pistäen päänsä suurista vaunuista: -- eihän se suurta
tilaa ota...

-- Olisitte ennen sanoneet, Mihail Ivanovitsh, vastasi Nikolai
kiukustuneena nopeapuheisella tavallaan ja kaikin voimin paiskaten
jonkun nyytin pikku vaunujen pohjaan.

-- Totisesti menee tässä muutenkin pää pyörälle, ja te siinä vielä
laatikoita tuppaatte, lisäsi hän ottaen hatun päästään ja pyyhkien
päivettyneeltä otsaltaan suuria hikipisaroita.

Talon miesorjia mekoissaan ja paidoissaan, lakitta päin, naisia
viirullisissa huiveissaan lapsia sylissä kantaen ja avojalkaisia
kakaroita seisoskeli portaitten edessä vaunuja katselemassa ja
keskenänsä juttelemassa. Yksi kyytimiehistä -- kyyryselkäinen äijä,
talvilakki päässä, villanutussa, -- piteli kädessään vaunujen
väliaisaa, käänteli sitä ja syvämietteisesti katseli sen liikettä;
toinen, hyvännäkönen nuori renki, punasilla olkatilkuilla varustetussa
paidassa, päässä liemenvilloista tehty musta lakki, jota hän valkoista
tukkaansa raapien kallisteli milloin toiselle milloin toiselle
korvalle, pisti viittansa kuskipukille, heitti sinne myöskin ohjat ja
piiskaa huitoen katseli vuoroin saappaitaan, vuoroin kuskeja, jotka
rasvasivat kuomuvaunuja. Yksi näistä punaseksi pullistuneena piteli
vipusinta; toinen pyörän yli kumartuneena voiteli huolellisesti akselia
ja pyöräntulkkaa. Pilalle ajetut kyytihevoset seisoivat aidan luona ja
huiskivat hännillään kärpäsiä. Toiset torkkuivat jalkojansa
lepuutellen ja silmiänsä ummistellen; toiset ikävissään kihnuttivat
vieruskumppaliaan tai hamuilivat sanajalkojen karkeita lehtiä, joita
kasvoi portaiden vieressä. Joitakuita kuorsaavia vinttikoiria makasi
auringon paisteessa, toisia kuljeskeli vaunujen alla pimennossa
nuoleskelemassa rasvaa mutterin päältä. Ilmassa oli jokin pölyinen
sumu, taivaanranta oli harmaan ja punertavan sininen, mutta ei
ainoatakaan pilveä näkynyt. Kova länsituuli lennätteli tomua teiltä ja
pelloilta, taivutteli puutarhan korkeiden vaahteroin ja koivujen
latvoja, ja kuljetteli kauas putoavia keltasia lehtiä. Minä istuin
ikkunalla ja kärsimättömänä odotin kaikkien valmistuksien päättymistä.

Kun sitten olimme kaikki kokoontuneet vierashuoneen pyöreän pöydän
ympärille viimeisen kerran viettääksemme muutamia hetkiä yhdessä, en
minä tullut lainkaan ajatelleeksi mikä surullinen tapaus oli edessäni.
Päässäni liikkui mitä tyhjänpäiväisimpiä ajatuksia. Niinpä minä
esimerkiksi arvottelin, mikä kyytimiehistä ajaa kuomuvaunuja mikä
suuria vaunuja, -- kuka matkustaa isän, kuka Karl Ivanovitshin kanssa,
ja miksi minulle välttämättä tahdotaan panna villaliina kaulaan ja
ylimääräinen, pumpulinen alustakki.

"Olenko niinä muka arka paleltumaan! Kunhan tämä vaan kaikki pian
loppuisi, että vihdoinkin pääsisimme lähtemään!"

-- Kelle käskette antamaan luettelon lasten vaatteista? kysyi äidin
puoleen kääntyen Natalia Savishna, joka itkettynein silmin oli tullut
sisälle, paperilappu kädessä.

-- Antakaa se Nikolaille, ja poiketkaa sitten sanomaan lapsille
hyvästi.

Eukko aikoi jotakin sanoa, mutta pysähtyi, peitti kasvonsa nenäliinaan
ja epätoivoisesti pudottaen kätensä läksi huoneesta. Minun teki vähän
kipeätä, kun näin tämän liikkeen; mutta maltiton halu päästä pian
matkalle oli voimakkaampi tätä tunnetta, niin että aivan
välinpitämättömänä jäin vaan kuuntelemaan isän ja äidin keskustelua. He
puhuivat seikoista, jotka nähtävästi eivät lainkaan kiinnittäneet
heidän kummankaan mieltä: mitä muka oli kotia varten ostettava, mitä
sanottava ruhtinatar Sophielle ja Madame Julielle, oliko tie oleva
hyvä.

Foka astui sisään ja aivan samalla äänellä kuin hänen oli tapana
ilmoittaa "päivällinen on valmis", sanoi kynnykselle pysähtyen
"hevoset ovat valmiit". Huomasin äidin vavahtavan ja kalpenevan tämän
kuultuaan, aivan kuin se olisi ollut hänelle jotain odottamatonta.
Fokan käskettiin sulkea kaikki huoneen ovet. Minua tuo suuresti
huvitti, "aivan kuin olisivat kaikki piiloutuneet joltakin".

Kun oli istuuduttu, niin Fokakin istui tuolin kulmalle; mutia tuskin
hän sen oli tehnyt, kuin ovi narahti ja kaikki kääntyivät sinnepäin.
Huoneeseen tuli nopeasti Natalia Savishna ja silmiänsä nostamatta
laittautui oven suulle istumaan samalle tuolille kuin Fokakin. Näen
kuin tänäpäivänä Fokan kaljun pään, hänen liikkumattomat ryppyisät
kasvonsa, näen hyväntahtoisen olennon, jolla on pitsimyssy päässä, näen
sen alta esiintyvät harmaat hiukset. Näen kuinka he vääntelevät
itseänsä samalla tuolilla ja ovat molemmat yhtä hämillään.

Minä olin yhä vaan välinpitämätön ja maltiton. Ne kymmenen sekuntia,
joiden aikana istuttiin suljettujen ovien takana, tuntuivat minusta
kokonaiselta tunnilta. Vihdoin kaikki nousivat, tekivät ristinmerkin ja
alkoivat jättää hyvästiä. Isä syleili äitiä ja suuteli häntä moneen
kertaan.

-- Älä nyt huoli, rakkaani! sanoi isä: -- emmehän iäksi eroa.

-- On niin surullista! sanoi äiti itkusta vapisevalla äänellä.

Kun kuulin tämän äänen, kun näin hänen vapisevat huulensa ja
kyyneltyneet silmänsä, minä unohdin kaikki, ja minuun tuli sellainen
kaiho, semmoinen kipeä kammo, että olisin ennen juossut pois kuin
ruvennut hänelle hyvästiä sanomaan. Tällä hetkellä ymmärsin, että isää
syleiltyään äiti oli jo jättänyt hyvästi meidän.

Hän suuteli ja siunasi niin moneen kertaan Volodjaa, että -- luullen
hänen jo vihdoin kääntyvän minuun, -- työntäydyin esiin, mutta hän yhä
ja yhä vaan siimasi Volodjaa ja puristi häntä rintaansa vastaan.
Silloin minä itse tartuin hänen kaulaansa ja häneen likistyneenä itkin
mitään muuta kuin omaa suruani ajattelematta.

Kun me läksimme asettumaan vaunuihin, oli väki ilmestynyt eteiseen
hyvästelemään. Heidän: "sallikaa suudella kättänne", heidän äänekkäät
suutelunsa olalle ja rasvan haju heidän päistänsä herättivät minussa
tunteen, joka ei ollut kaukana inhosta. Tämän tunteen vaikutuksesta
minä suutelin hyvin kylmästi Natalia Savishnaa pitsimyssyyn, kun hän
uiden kyyneleissä hyvästeli minua.

Merkillistä on, että minä tavattoman elävästi muistan kaikkien
kyläläisten kasvot ja voisin kuvata ne pienimpine erikoisuuksineen,
jota vastoin äidin kasvot ja asento himmenevät kokonaan
mielikuvituksessani; ehkä se tulee siitäkin, etten koko tähän aikaan
kertaakaan voinut rohkaista itseäni katsahtaakseni häneen. Minusta
tuntui, että silloin hänen ja minun suruni paisuisi mahdottomuuden
rajalle.

Minä töytäsin ensimäisenä vaunuihin ja istuin peräistuimelle. Kohotetun
etumuksen takaa en mitään voinut nähdä, mutta jokin aavistus sanoi
minulle, että äiti on yhä täällä.

"Katsahdanko vielä häneen, vai en?... Olkoon siis, vielä viimeisen
kerran!" ajattelin itsekseni ja pistin pääni esille vaunuista. Juuri
silloin äiti tuli sama ajatus mielessä vaunujen vastapäiseltä puolelta
esille ja kutsui minua nimeltä. Kuultuani hänen äänensä takaani
käännyin häneen päin, ja tein sen niin äkkiä, että päämme kolahtivat
yhteen; hän hymähti surullisesti ja lujasti, lujasti viimeisen kerran
suuteli minua.

Kun olimme lähteneet liikkeelle ja ajaneet muutaman sylen verran, niin
minä päätin taas katsahtaa häneen. Tuuli löyhytteli sinertävää
kaulahuivia hänen päänsä ympärillä; pää painuksissa ja kädet silmillä
hän hitaasti nousi portaita ylös. Foka oli häntä tukemassa.

Isä istui minun rinnallani eikä puhunut mitään; minä purskuin itkusta
ja jokin painoi niin minun kurkkuani, että pelkäsin tukehtuvani...
Päästyämme suurelle tielle huomasimme valkosen liinan, jota joku
huiskutti balkongilta. Minä aloin huiskuttaa omallani ja tämä liike
hiukan rauhotti minua. En kuitenkaan herennyt itkemästä, vaan ajatus
että kyyneleeni todistavat minun liikutustani, tuotti minulle
tyydytystä ja mielihyvää.

Virstan verran ajettuamme asetuin jo rauhallisempaan asentoon ja aloin
itsepäisellä huomiolla tarkastella mitä oli lähinnä silmiäni --
nimittäin minun puolellani juoksevan hevosen takapuolta... Katselin
kuinka tämä sivuhevonen huiski häntäänsä, kuinka se satutti toista
jalkaansa toiseen, kuinka kyytimiehen piiska osui sen selkään ja sen
jalat alkoivat laukata yhtaikaa; katselin kuinka sen selässä mäkivyö ja
helat hyppeli, ja katselin siksi kunnes tämä mäkivyö hännän kohdalla
peittyi saippuavaahdolla. Aloin tähystellä ympärilleni: kellastuneen
rukiin lainehtivaa pintaa, tummia kesantoja, joilla siellä täällä näkyi
sahroja, kyntömiehiä ja hevosia varsoineen; tarkastelin virstantolppia,
jopa katsahdin kuskipukillekin nähdäkseni mikä kyytimies ajaa meidän
vaunujamme; eivätkä kyyneleet vielä olleet kasvoiltani kuivaneet,
ennenkuin ajatukseni jo olivat kaukana äidistä, josta nyt olin
ehkä ainiaaksi eronnut. Mutta mitä ikänä muistelinkin, kaikki se
johdatti häntä mieleeni. Muistin sienen, jonka äsken olin löytänyt
koivu-aleassa, muistin kuinka Ljubotshka ja Katinka riitaantuivat
keskenään siitä kuka saisi repiä sienen maasta, ja muistin vielä kuinka
he itkivät eron hetkellä.

Ikävä oli heitä! ikävä myöskin Natalia Savishnaa, ikävä koivu-aleaa ja
Fokaa! Vihaista Mimmiä -- sitäkin oli ikävä. Kaikkea, kaikkea oli
ikävä. Entä äiti raukkaa? Ja kyyneleet taas nousivat silmiin, ainakin
vähäksi ajaksi.



XV

LAPSUUS.


Onnellinen, onnellinen, iäksi mennyt lapsuuden aika! Kuinka voisi olla
rakastamatta, hellittelemättä sen muistoja? Nuo muistot ne virkistävät,
ylentävät sieluani ja ovat minun parhainten nautintojeni lähteenä.

Toisinaan, kun olin kyllikseni juoksennellut, nostettiin istumaan
teepöydän ääreen omalle korkealle tuolilleni; on jo myöhäistä, jo kauan
sitten on maitolasi tyhjennetty ja sokeri syöty, uni panee jo silmät
ummistumaan, mutta ei vaan tee mieli lähteä paikalta, pitää istua ja
kuunnella. Ja voisiko ollakaan kuuntelematta? Äitihän puhelee jonkun
kanssa ja hänen puheäänensä on niin hyvä ja lämmin. Kuinka paljon
sanookin yksistään tämä hänen äänensä minun sydämmelleni! Torkkuvin,
hämärin silmin minä tuijotan hänen kasvoihinsa, ja yhtäkkiä hän
muuttuu aivan-aivan pieneksi, niin että kasvot ovat tuskin napin
suuruiset; mutta näen ne sentään selvästi: näen kuinka hän katsahtaa
minuun ja hymähtää. Minua miellyttää nähdä häntä tuommoisena hitusena;
minä siristän silmiäni vielä enemmän ja hän muuttuu vihdoin niin
pieneksi kuin ne kääpiöt, joita voi nähdä silmäterässä; mutta nyt jo
liikahdin ja koko kuva hävisi; minä siristän uudelleen silmiäni,
kääntelen päätäni, kaikin tavoin koetan uudistaa äskeistä kuvaa, mutta
en enää onnistu.

Minä poistun pöydän äärestä, nousen jalkoineni päivineni nojatuoliin,
ja asetun siihen mukavasti käppyrään makaamaan.

-- Siihen sinä varmaan nukut, pikku Nikolenka! sanoo minulle äiti: --
etköhän menisi paremmin ylös.

-- Ei minua nukuta, äiti kulta, vastaan minä hänelle ja epäselvät,
mutta makeat unelmat täyttävät mielikuvitukseni; terve lapsen uni panee
silmät ummistumaan, ja hetken kuluttua unohtuu kaikki ja niin sitä
sitten nukkuu siihen asti kuin herätetään. Joskus puolivalveilla ollen
tuntuu hellän käden koskettelemiset; tästä koskettelemisesta jo tiedän
kenen käsi se on, ja vielä nukuksissakin ehdottomasti tarttuu tähän
käteen ja puristaa sitä lujasti, lujasti huulia vastaan.

Kaikki ovat jo menneet omiin huoneihinsa; yksi kynttilä vaan enää palaa
vierashuoneessa; äiti oli sanonut herättävänsä itse minut; hän on
istuutunut sen nojatuolin kulmalle, jossa minä makaan; hän on ihanalla,
hellällä kädellään silittänyt minun tukkaani, ja korvani yläpuolella
soi tuttu, rakas ääni:

-- Nousehan oma poikaseni: jo on aika mennä maata.

Ei kenenkään väliäpitämättömät katseet häiritse häntä: hän ei pelkää
vuodattamasta koko hellyyttään ja rakkauttaan minua kohtaan. Minä en
liiku, mutta vielä lujemmin suutelen hänen kättään.

-- Nousehan jo, enkelini.

Hän ottaa toisella kädellään minun kaulastani, herättääkseen kutkuttaa
minua pikku sormillaan. Huoneessa on hiljainen puolipimeä. Vihdoin minä
hyppään pystyyn, pujotan molemmat käteni hänen kaulaansa, painan pääni
hänen rintaansa vasten ja sanon:

-- Voi, äiti kulta, kuinka minä sinua rakastan!

Hän hymyilee tuolla surullisella ihmeellisellä hymyllään, ottaa minun
pääni molempien käsiensä väliin, suutelee minua otsaan ja nostaa minut
polvillensa.

-- Ettäkö sinä niin rakastat minua? Hän on hetken vaiti ja sanoo
sitten: -- muista, rakasta aina minua, älä koskaan unohda. Jos sinun
äitiäsi ei tule olemaan, niin ethän unohda häntä, ethän Nikolenka.

Ja hän suutelee minua vielä hellemmin.

-- Älä sano niin, oma äiti kulta, oma pikku äiti! huudan minä suudellen
hänen polviansa; ja kyyneleet vuotavat virtanaan minun silmistäni, --
rakkauden ja riemun kyyneleet.

Tämän jälkeen, yläkertaan tultua, mikä ihana tunne kohoaa rintaan, kun
pyhän kuvan edessä rukoillen sanon: varjele, Herra, isää ja äitiä.
Toistaessa rukouksia, joita ensi kertaa minun lapsihuulet sammaltelivat
rakastetun äidin sanelun jälkeen, sulautuu rakkaus häneen ja rakkaus
Jumalaan ihmeellisellä tavalla yhdeksi tunteeksi.

Rukouksen jälkeen sitten käpristyin pehmeän peitteen alle, sydämmessä
tuntui keveältä, valoisalta ja iloisalta, toiset ajatukset ajelevat
toisia, -- mutta mitä ajatuksia ne ovat? Ei niitä saa kiinni, mutta
puhdasta rakkautta ja valoisata onnen toivoa ne ovat täynnä. Joskus
muistui mieleen myös Karl Ivanovitsh ja hänen katkera kohtalonsa -- hän
oli ainoa ihminen, jonka tiesin onnettomaksi, ja tuli niin surku häntä,
niin suuri hellyys häntä kohtaan, että kyyneleet alkoivat vuotaa
silmistä, ja mieleen nousi rukous: Jumala, suo hänelle onnea, tee
minulle mahdolliseksi auttaa häntä, kevennä hänen suruansa; olen valmis
kaikki uhraamaan hänen hyväksensä! -- Sitten työnsin posliinisen
mielikki-leikkikaluni -- pikku jänön tai koirasen -- untuvatyynyn
nurkkaan ja ihailin kuinka sen on siinä hyvä ja lämmin olla. Vielä
rukoilin, että Jumala antaisi onnea kaikille, että kaikki olisivat
iloiset, ja että huomenna olisi kaunis ilma kun menemme kävelemään,
käännyin toiselle kyljelle, ajatukset ja kuvat sekottuivat,
hämmentyivät, ja niin sitten hiljaa nukuin rauhallisena, kasvot vielä
kyyneleistä märkinä.

Palanneeko ikinä enää se tuoreus, huolettomuus, rakkauden tarve ja
uskonvoima, joita lapsuudessa omisti? Mikä aika voipi olla parempi sitä
aikaa, jolloin kaksi suurinta hyvää -- viaton iloisuus ja rajaton
rakkauden tarve -- olivat ainoita elämän vaikuttimia?

Missä ovat nuo kuumat rukoukset? missä tuo parhain lahja --
myötätuntoisuuden puhtaat kyyneleet? Lohduttaja-enkeli laskeutui alas,
hymyillen kuivasi nuo kyyneleet ja kutoi makeita unihaaveita lapsen
turmeltumattoman mielikuvituksen eteen.

Todellako on elämä jättänyt niin raskaita jälkiä sydämmeeni, että
minulta ovat ikipäiviksi menneet nämä kyyneleet ja nämä riemut?
Todellako on jälellä ainoastaan muistot?



XVI

RUNOELMA.


Melkein kuukaus sen jälkeen kuin olimme muuttaneet Moskovaan minä
istuin mummoni talon yläkerrassa kirjotellen suuren pöydän ääressä;
minua vastapäätä istui piirustuksen opettaja ja lopullisesti korjasi
mustalla liidulla piirustetun turbaanipäisen turkkilaisen päätä.
Volodja seisoi opettajan takana ja kaulaansa kurottaen katsoi hänen
olkansa ylitse. Tämä turkkilaispää oli ensimäinen Volodjan mustalla
liidulla tekemä piirustus, ja se piti nyt mummon nimipäivänä annettaman
tälle lahjaksi.

-- Eiköhän tuohon kohti tarvittaisi vielä varjoa? sanoi Volodja
opettajalle varpailleen kohottautuneena osottaen turkkilaisen kaulaa.

-- Ei, ei tarvita, sanoi opettaja pistäen kynät ja muut
piirustusvehkeet laatikkoon: -- nyt se on mainio, älkääkä te enää
siihen kajotko. No, entä te, pikku Nikolenka, lisäsi hän nousten ja yhä
vielä syrjittäin katsoen turkkilaista: -- ilmaiskaa nyt vihdoin
salaisuutenne: -- mitä aijotte antaa mummolle lahjaksi? Todellakin,
eiköhän olisi jokin pää teiltäkin paras lahja? -- Jääkää hyvästi, hyvät
herrat! sanoi hän, otti hattunsa, tuntipiletin ja läksi.

Sillä hetkellä minustakin näytti, että pää olisi ollut parempi kuin se
mitä olin koettanut saada aikaan. Kun meille ilmotettiin että pian on
mummon nimipäivä ja että meidän oli siksi päiväksi valmistaminen
hänelle lahjoja, niin minun juolahti mieleeni kirjottaa hänelle runo,
ja heti kohta keksin kaksi säettä, joilla oli oivalliset loppusoinnut,
ja toivoin yhtä pian keksiväni muutkin tarvittavat säkeet. En lainkaan
muista miten olin saanut päähäni näin oudon aikeen, muistan ainoastaan,
että olin siitä kovin hyvilläni, ja että kaikkiin tätä asiaa koskeviin
kysymyksiin vastasin ihan varmaan antavani mummolle lahjan, mutta en
sanovani mitä se tulee olemaan.

Vastoin luuloani kävi niin, että paitsi noita kahta säettä, jotka olin
ensi innostuksessa keksinyt, kaikista ponnistuksistani huolimatta en
voinut sepittää lisäksi mitään. Minä aloin lukea kirjoissamme löytyviä
runoja; mutta Dmitrijev yhtä vähän kuin Derzhavinkaan ei voinut
minua auttaa; päinvastoin minä vielä selvemmin huomasin oman
kykenemättömyyteni. Tietäen että Karl Ivanovitsh huvikseen joskus
jäljenteli paperille kirjojen runoja, minä aloin salaa selailla hänen
papereitaan ja löysin saksalaisten runojen seasta myöskin yhden
venäläisen, joka nähtävästi oli hänen oman kynänsä tuotteita.

Tämä kauniilla pyöreällä käsialalla, hienolle postipaperille kirjotettu
runo miellytti minua liikuttavan tunteensa vuoksi; opin sen kohta ulkoa
ja päätin käyttää malliksi. Asia rupesi nyt sujumaan paljon paremmin.
Nimipäiviksi valmistui kahdestatoista runosta kokoonpantu
onnentoivotus, ja istuen luokkahuoneen pöydän ääressä kirjotin sitä
puhtaaksi veliinipaperille.

Kaksi paperiarkkia olin jo tärvännyt... en siksi että olisin tahtonut
jotain niissä muuttaa: värssyt olivat mielestäni aivan erinomaiset;
mutta kolmannelta riviltä alkoivat säkeitten päät poiketa yhä enemmän
ja enemmän ylöspäin, joten jo kaukaa näkyi, että kirjotus oli vino eikä
mihinkään kelvannut.

Kolmannella arkilla kävi kirjotus yhtä vääräksi kuin ennenkin; mutta
minä päätin että se sai kelvata. Runoelmassani minä toivotin mummolle
onnea, terveyttä moniksi vuosiksi ja lopetin näin:

    Sua koetamme lohduttaa
    Kuin äitiämme rakastaa.

Tuohan näytti vallan sievältä, mutta viimeinen säe vaan jotenkin
merkillisesti loukkasi minun tuntoani.

-- Kuin äi-ti-äm-me ra-kas-taa, toistin minä itsekseni. -- Mikä ihmeen
loppusäe sopisi paremmin kuin tuo _rakastaa?_ -- antakaa! -- ilon
saa!... Joutavia, kyllä se kelpaa! on se ainakin parempaa kuin Karl
Ivanovitshin runo.

Ja minä kirjotin sen niinkuin se oli. Sitten makuukamarissa luin ääneen
koko sepustukseni tunteella ja lausujan liikkeillä. Runot olivat aivan
ilman mittaa, mutta en minä enää pysähtynyt niitä korjailemaan;
sitävastoin viimeinen värssy hämmästytti minua vieläkin enemmän ja
pahemmin. Minä istuin vuoteen laidalle ja vaivuin mietteihin...

"Mikä ihme pani minut kirjottamaan: _kuin äitiämme rakastaa?_ eihän
häntä täällä ole, eikä siis olisi tarvinnut mainitakaan hänestä; tosin
minä kyllä rakastan ja kunnioitan mummoa, mutta ei mummo sittenkään ole
samaa kuin oma äiti... miksi minä kirjotin sen, miksi minä valehtelin?
Olkoon että ne on vaan runoja, mutta ei sittenkään olisi pitänyt."

Samassa ilmestyi räätäli tuoden meille uudet juhlapuvut.

-- Menköön sitten! sanoin minä runoihini harmistuneena, työnsin
vihasesti paperin tyynyn alle ja juoksin koettamaan uutta moskovalaista
pukua.

Moskovalainen puku näytti erinomaiselta: ruskeat takit pronssinappineen
olivat ommellut ruumiinmukaisesti istuviksi, eikä niinkuin ennen meillä
maalla ommeltiin muka kasvamisen varalta -- mustat kapeat housut
myöskin ihmeen sievästi istuivat jalan muotojen mukaan ja lankesivat
saappaiden päälle.

"Vihdoin viimeinkin on minun housuissani siis oikeat jalkahihnat!"
ajattelin minä, haltioissani tarkastellen kaikilta puolilta sääriäni.
-- Vaikka minusta tuntui sangen ahtaalta ja epämukavalta uudessa
puvussani, salasin sitä kaikilta, sanoin että päinvastoin tuntuu perin
suloiselta, ja jos jotain puutetta puvussa on, niin ei muuta kuin että
se on kenties vähän liian väljä. Sittemmin minä hyvin kauan seisoin
peilin ääressä harjaten runsaasti voideltua päätäni; mutta kaikista
yrityksistäni huolimatta en mitenkään saanut päälakeni tupsuja
painumaan: heti kun niiden tottelevaisuutta koetellakseni lakkasin
painamasta niitä kammalla, ne nousivat ja töröttivät eri suunnille,
antaen kasvoilleni mitä naurettavimman ilmeen.

Karl Ivanovitsh pukeutui toisessa huoneessa, ja hänelle kannettiin
luokkahuoneen läpi sininen hännystakki ja vielä joitakin valkosia
pukutarpeita. Alas vievältä ovelta kuului mummon palvelijoista joku
huutavan; minä tulin ulos kysyäkseni mitä asiaa hänellä oli. Hän piteli
kädessään kovaksi tärkättyä rintapaitaa ja sanoi tuoneensa sen Karl
Ivanovitshille, eikä nukkuneensa yhtään koko yönä ehtiäkseen ajoissa
saada sen valmiiksi. Minä lupasin toimittaa rintapaidan perille ja
kysyin oliko mummo jo ylhäällä.

-- Onpa kyliä! jo on kahvitkin juotu ja on jo pappikin käynyt. --
Olettepa tekin pulskan näkönen, lisäsi hän ja naurahtaen katsahti minun
uuteen pukuuni.

Tämä huomautus sai minut punastumaan: minä hypähdin toisella jalallani,
napsahutin sormillani, tahtoen sillä antaa hänen tuntea, ettei hän edes
vielä oikein tiedäkään mikä velikulta minä olen.

Tuotuani rintapaidan Karl Ivanovitshille hän ei sitä enää
tarvinnutkaan: hän oli jo pukenut toisen ylleen ja kumartuneena
pienellä pöydällä seisovan peilin eteen molemmin käsin piteli
rusettinsa uhkeita silmukoita, ja koetteli soveltuuko hänen päänsä
vapaasti molempain silmukkain väliin. Nykäisten kaikilta puolilta
meidän pukujamme paikoilleen ja pyydettyään että Nikolai samaten
oikaseisi hänen omaa pukuansa, hän vei meidät mummon eteen. Naurattaa
vieläkin muistellessani kuinka kova pumaadan haju meistä kolmesta
läksi, kun me rappusia myöten aloimme laskeutua alakertaan.

Karl Ivanovitshin käsissä oli hänen oma tekemänsä rasia, Volodjalla
piirustus, minulla runo; kunkin kielellä oli valmiina sanat joilla
asianomainen lahja oli vietävä esille. Juuri silloin kuin Karl
Ivanovitsh aukaisi salin ovea, veti pappi ylleen messupukua ja
rukouksen ensimäiset äänet kajahtivat.

Mummo oli jo salissa: kumarassa ja tuolin selustimeen nojautuneena hän
seisoi seinään päin kääntyneenä ja hurskaasti rukoili; hänen vieressään
seisoi isämme. Hän käännähti meihin päin ja hymähti huomattuaan kuinka
me hätäillen piilottelemme selän taa lahjojamme ja koettaen olla
näkymättöminä asetuimme oven pieliin. Koko se odottamattomuuden
yllätys, jota olimme aikoneet saada aikaan, oli mennyt hukkaan.

Kun alettiin jo tulla ristiä suutelemaan, minä äkkiä tunsin joutuvani
vastustamattoman, mielettömän ujouden pauloihin, ja ymmärtäen ettei
minulla milloinkaan tule riittämään rohkeutta antaa lahjaani esille,
piilouduin Karl Ivanovitshin selän taakse. Hän, mitä valituimmin
lausein toivotettuaan mummolle onnea, siirsi rasiansa oikeasta kädestä
vasempaan, ojensi sen nimipäivän viettäjälle ja meni sitten pari
askelta syrjään antaakseen tilaa Volodjalle. Mummo näytti
olevan ihastuksissaan kultapaperipäärmeellä varustettuun
rasiaan, ja ilmaisi kiitollisuutensa mitä suopeimmalla hymyilyllä.
Kuitenkin oli silminnähtävää, ettei hän tiennyt mihin rasiaa panna, ja
arvattavasti juuri senvuoksi pyysi isää katsomaan kuinka ihmeen
taitavasti se oli tehty.

Tyydytettyään uteliaisuutensa isä vuorostaan antoi sen papille, jota
tämä kapine näytti aivan erikoisesti miellyttävän: hän heilutteli
päätään puolelta toiselle uteliaasti katsellen milloin rasiaa milloin
sen tekijää, joka oli saanut aikaan niin mestarillisen teoksen. Volodja
antoi nyt oman turkkilaisensa esille, ja hänenkin osakseen tuli samat
kehumiset ja ylistykset kaikilta puolilta. Tuli sitten minunkin
vuoroni: mummo kääntyi hyväntahtoisella hymyllä minuun päin.

Jotka ovat kokeneet ujoutta, tietävät että tämä tunne enentyy suorassa
suhteessa ajan kulumiseen, jota vastoin päättäväisyys vähenee
päinvastaisessa suhteessa, se on, mitä kauemmin tämä ujouden mielentila
kestää, sitä mahdottomampi on siitä päästä ja sitä vähemmän
päättäväisyyttä on jälellä.

Viimeinenkin rohkeus ja päättäväisyys katosi minulta sillä välin kuin
Karl Ivanovitsh ja Volodja antoivat esiin lahjojansa, ja ujouteni
kasvoi äärimmäisyyteen asti: tunsin kuinka veri alituiseen pakkaa
sydämmestä päähän, kuinka vuoroin punastun ja vuoroin vaalenen, ja
kuinka otsalleni ja nenälleni ilmestyy suuria hikipisaroita. Korvat
paloivat, väristys kävi läpi koko ruumiini, minä astelin jalalta
toiselle liikkumatta paikaltani.

-- No, Nikolenka, näytähän nyt sinäkin mitä olet valmistanut --
rasianko vai piirustuksen? sanoi minulle isä. -- Ei auttanut enää
mikään: vapisevin käsin minä ojensin esille rutistuneen onnettoman
paperikääröni; mutta ääni petti minut kokonaan ja aivan sanattomana
seisoin mummon edessä. En voinut sulattaa ajatusta, että odotetun
piirustuksen asemesta luettaisiin kaikkien kuullen minun kelvottomat
runoni ja vielä nuo onnettomat sanat: kuin äitiämme rakastaa, jotka
selvään osottivat, etten ollut koskaan äitiäni rakastanut, vaan hänet
unohtanut. Kuinka voisin ilmaista kärsimyksiäni niinä hetkinä, jolloin
mummo oli alkanut lukea minun runoelmaani, jolloin hän, saamatta oikein
selkoa, pysähtyi keskelle värssyä ja hymähdyksellä, joka silloin näytti
minusta ivalta, katsahti isään, -- jolloin hän lausui toisin kuin
olisin tahtonut, ja vihdoin heikon näkönsä vuoksi antoi paperin isälle
sitä loppuun lukematta, ja pyysi isän lukemaan kaikki alusta alkaen
uudestaan! Minusta näytti, että hän teki niin, koska oli kyllästynyt
lukemaan noin huonoja ja vinosti kirjotettuja säkeitä, ja myös siksi,
jotta isä voisi itse lukea viimeisen värssyn, mikä niin päivän selvästi
ilmaisi tunteettomuuttani. Minä odotin hänen läsäyttävän minua nenälle
noilla runoilla, sanoen: "ilkeä poika nulikka... siinä sait!" mutta
mitään sellaista ei tapahtunut; kun kaikki oli luettu, mummo
päinvastoin sanoi: charmant! ja suuteli minua otsaan.

Rasiainen, piirustus ja runo asetettiin vierekkäin kahden
batistinenäliinan ja äidin valokuvalla varustetun tupakkarasian kanssa
nojatuolin edessä olevalle pikku pöydälle, jonka ääressä mummo aina
istui.

-- Ruhtinatar Varvara Iljinitshna, ilmotti toinen niistä mahdottoman
isoista lakeijoista, jotka tavallisesti seisoivat mummon vaunujen
takana.

Mummo katseli mietteihin vaipuneena valokuvaa, joka oli sovitettu
kilpikonnan kuoresta tehtyyn tupakkirasiaan, eikä vastannut mitään.

-- Suvaitsetteko pyytää sisälle, teidän ylhäisyytenne? toisti lakeija
kysymyksensä.



XVII

RUHTINATAR KORNAKOVA.


-- Pyydä sisälle, sanoi mummo istuutuen syvemmäksi nojatuoliin.

Ruhtinatar oli noin viidenviidettä ikäinen nainen, pieni kasvultaan,
raihnainen, kuiva ja katkera, silmät harmaan viheriäiset ja niiden ilme
oli selvässä ristiriidassa luonnottoman viehkeässä asennossa olevan
pikku suun kanssa. Kurjensulkaisen samettihatun alta näkyi vaalean
punertava tukka; silmäkulmat ja ripset tuntuivat vielä vaaleamman
kellertäviltä hänen kivuloisenvärisillä kasvoillaan. Hänen vapaitten,
tottuneiden liikkeidensä, pienen pienien käsiensä ja kaikkien
piirteiden erinomaisen kuivuuden vuoksi teki hänen yleinen ulkomuotonsa
kuitenkin jonkinlaisen jalosukuisuuden ja tarmokkuuden vaikutuksen.

Ruhtinatar oli sangen puhelias ja oli hänen puhetapansa semmoinen kuin
ihmisillä, jotka puhuvat aina niinkuin heitä vastustettaisiin, vaikkei
kukaan olisi sanallakaan vastustanut; hän joko kohotti äänensä tai
verkalleen alensi sitä, alkaakseen sitten yhtäkkiä uudella elävyydellä,
jonka ohella hän katsahteli ympärillä oleviin aivan kuin olisi sillä
tahtonut sanojaan vahvistaa, vaikkei kukaan ottanut osaa keskusteluun.

Huolimatta siitä että ruhtinatar suuteli mummon kättä ja yhtämittaa
nimitti häntä ma bonne tante'ksi, huomasin ettei mummo ollut häneen
tyytyväinen, vaan merkillisesti kohautteli silmäkulmiaan kuunnellessaan
hänen selvittelyjään syistä miksei ruhtinas Mihailo itse muka mitenkään
voinut saapua mummoa onnittelemaan, vaikka tietysti olisi suuresti
halunnut; ja vastaten venäjäksi ruhtinattaren ranskalaisiin lauseihin
hän sanoi, erityisesti puhettaan venyttäen:

-- Olen teille huomiostanne kiitollinen, rakas ruhtinattareni; -- mitä
taas ruhtinas Mihailoon tulee, niin onhan se ymmärrettävää... hän on
aina toimissaan kiinni; ja toiseksi, haluko hänellä on vanhan mummon
kanssa istuskella?

Ja antamatta ruhtinattarelle aikaa vastustaa hänen sanojansa hän
ennätti jatkamaan:

-- No, miten lapsenne voivat, rakas ystäväni?

-- Jumalan kiitos, ma tante, kasvavat, opiskelevat, kujeilevat...
erittäinkin Etienne -- vanhin, siinä se vasta on telmijä, ettei sen
vertaista; mutta onpa toiselta puolen viisaskin -- un garçon, qui
promet -- Ajatelkaapa, mon cousin, jatkoi hän kääntyen yksistään isän
puoleen, sillä mummo, vähääkään välittämättä ruhtinattaren lapsista ja
haluten sen sijaan kehaista omia lapsenlapsiaan, otti huolellisesti
esiin runoni rasian alta ja alkoi kääriä paperia auki: -- ajatelkaapa,
mon cousin, mitä se äskettäin tekasi...

Ja isään päin kumartuen ruhtinatar alkoi suurella innolla hänelle
jotakin kertoa. Lopetettuaan kertomuksensa, jota en kuullut, hän rupesi
paikalla hahattamaan ja kysyvästi isään katsoen sanoi:

-- No mitä ajattelette pojasta, mon cousin? Tietysti hän olisi
ansainnut raippoja, mutta keksintö oli niin älykäs ja hullunkurinen,
että annoin anteeksi, mon cousin.

Ja ruhtinatar, iskien silmänsä mummoon, jatkoi mitään puhumatta
nauruansa.

-- _Lyöttekö_ te siis lapsianne, ystäväni? kysyi mummo merkillisesti
silmäkulmiansa kohottaen ja pannen erikoista painoa sanaan _lyöttekö_.

-- Ah, ma bonne tante, vastasi ruhtinatar sävyisällä äänellä, heittäen
nopean katseen isään; -- tiedänhän mitä mieltä te siinä asiassa olette,
mutta sallikaahan minun sentään tässä ainoassa kysymyksessä olla eri
mieltä kanssanne: kaikesta mitä olen ajatellut, mitä olen lukenut, mitä
tästä kysymyksestä neuvotellut, olen sittenkin tullut siihen
kokemukseen, että vakaumukseni mukaan on välttämätöntä vaikuttaa
lapsiin pelon avulla. -- Jotta lapsesta tulisi mies, on pelko
välttämätön... vai miten, mon cousin? ja pelkäävätkö lapset mitään
enemmän kuin vitsoja, je vous demande un peu?

Tällöin hän kysyvästi katsahti meihin ja tunnustaakseni kävi oloni
sillä hetkellä vähän tukalaksi.

-- Sanokaa mitä tahdotte, vaan poika on kahdenteentoista, jopa
neljänteentoistakin vuoteen asti vielä lapsi; kas _tytöt!_ -- se on
toinen asia.

"Mikä onni, ajattelin, -- etten ole hänen poikansa."

-- Se on kaikki erinomaista, ystäväni, sanoi mummo, kiertäen jälleen
kokoon minun runoni ja pannen paperin takasin rasian alle, aivan kuin
ei olisi nyt enää pitänyt ruhtinatarta kyllin arvokkaana kuulemaan
moista nerontuotetta: -- se on kaikki mainiota, mutta sanokaapa
minulle, mitä hienoja tunteita te tämän perästä voitte lapsiltanne
odottaa?

Ja pitäen tätä todistustansa ehdottomasti sitovana mummo päättääkseen
keskustelun lisäsi:

-- Vaikka voihan siinä asiassa tietysti jokaisella olla oma
mielipiteensä.

Ruhtinatar ei vastannut mitään, vaan ainoastaan alentuvasti
hymyilemällä ilmaisi antavansa anteeksi nämä kummalliset ennakkoluulot,
koska hänen edessään oli henkilö, jota hän piti niin suuressa arvossa.

-- Mutta esittäkääpä minulle toki teidän nuorukaisenne, huudahti hän
meihin katsoen ja kohteliaasti hymyillen.

Me nousimme ja ruhtinattaren silmiin tuijottaen emme voineet ymmärtää
mitä oli tehtävä osottaaksemme olevamme nyt tutustuneet.

-- Suudelkaapa ruhtinattaren kättä, sanoi isä.

-- Pyydän teitä rakastamaan vanhaa tätiä, puhui ruhtinatar suudellen
Volodjan tukkaa: -- vaikka olenkin teille kaukainen sukulainen, olen
kuitenkin läheinen, sillä minä luen läheisyyttä ystävyyden eikä
sukulaisuuden mukaan, lisäsi hän erityisesti mummoa tarkottaen; mutta
mummo oli häneen yhä tyytymätön ja vastasi:

-- Ohhoh! ystäväni, eihän nykyään sellaista sukulaisuutta kukaan lue!

-- Tämä tässä, siitä tulee maailmanmies, sanoi isä osottaen Volodjaa:
-- mutta tästä tulee runoilija, lisäsi hän minun paraikaa suudellessani
ruhtinattaren pientä laihaa kättä ja hyvin elävästi kuvaillessani tässä
kädessä olevia raippoja, ja raippojen alla penkkiä j.n.e.

-- Kumpi niin? kysyi ruhtinatar pidättäen minun kättäni omassaan.

-- Juuri tämä pikkunen tupsuniekka, vastasi isä iloisesti naurahtaen.

"Mitä minun tupsuni häneen kuuluu!... ei taida olla muuta
puheenainetta!" ajattelin minä ja siirryin nurkan puolelle.

Minulla oli mitä kummallisimpia käsityksiä kauneudesta. -- Pidin
esimerkiksi Karl Ivanovitshia maailman kauniimpana miehenä; jonka
ohella tiesin itse olevani ruma, enkä siinä lainkaan erehtynyt;
sentähden jokainen viittaus minun ulkomuotooni kipeästi loukkasi minua.

Muistan hyvin hyvästi, kuinka kerran päivällispöydässä -- silloin olin
kuuden vuotias -- nousi puhe ulkonäöstäni, kuinka äiti koetti löytää
jotain kaunista minun kasvoissani; sanoi minulla olevan sielukkaat
silmät, miellyttävän hymyn, mutta vihdoin myöntyen isän sitoviin
todistuksiin ja päivän selvyyteen oli pakotettu tunnustamaan että olen
kuin olenkin ruma; sitten hän vielä, kun minä kiitin häntä ruuasta,
nipisti minua poskesta ja sanoi:

-- Tiedä sinä, Nikolenka, että kasvojesi vuoksi ei yksikään rupea sinua
rakastamaan, siis sinun täytyy koettaa tulla muuten vaan viisaaksi ja
hyväksi pojaksi.

Nämä sanat saivat minut siihen varmaan vakaumukseen, etten minä ole
kaunis, mutta myöskin siihen, että minusta ehdottomasti tulee hyvä ja
viisas poika.

Kuitenkin minuun usein tuli epätoivon hetkiä, jolloin en luullut onnea
maan päällä riittävän ihmiselle, jolla oli niin leveä nenä, niin paksut
huulet ja niin pienet harmaat silmät, kuin minulla; pyysin Jumalaa
tekemään ihmetyötä, muuttamaan minut kauniiksi, ja kauniiden kasvojen
palkaksi olisin antanut kaikki mitä minulla oli kallista nykyisyydessä,
ja mitä tulevaisuudessa toivoin saavani.



XVIII

RUHTINAS IVAN IVANOVITSH.


Kun ruhtinatar oli, runon kuultuaan, tuhlaamalla tuhlannut ylistyksiä
tekijälle, niin mummo heltyi ja alkoi puhua hänen kanssaan ranskaa,
herkesi myös sanomasta, _te, rakas ystäväni_, ja kutsui tulemaan meille
illaksi kaikkine lapsineen, johon ruhtinatar suostui, ja vielä hetken
istuttuaan läksi.

Vieraita saapui onnea toivottamaan sinä päivänä niin paljon, että
pihalla kaiken aamua seisoi portaiden edessä kokonainen läjä vaunuja.

-- Bon jour, chère cousine, sanoi eräs vieraista, astuessaan
huoneeseen, mummon kättä suudellen.

Se oli seitsemänkymmenen ikäinen pitkäkasvuinen sotilashenkilö, suuret
epoletit olalla. Sotilaspuvun kauluksessa näkyi iso valkonen risti.
Hänen kasvojensa ilme oli rauhallisen avonainen. Hänen liikkeittensä
vapaus ja yksinkertaisuus hämmästyttivät minua. Vaikka hänellä oli
tukkaa ainoastaan hiukan niskassa ja vaikka ylähuulen asema selvään
ilmaisi hänen hampaattomuuttansa, oli hän kuitenkin huomattavan kaunis.

Ruhtinas Ivan Ivanovitsh oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla ja
vielä hyvin nuorena saavuttanut loistavan menestyksen urallansa. Siihen
oli vaikuttanut hänen jalo luonteensa, kaunis ulkomuotonsa, tavaton
urhoollisuutensa, kuuluisa ja mahtava sukunsa sekä erittäinkin hyvä
onnensa. Hän pysyi edelleen sotapalveluksessa ja hänen kunnianhimonsa
tuli pian niin tyydytetyksi, ettei hänellä ollut sillä alalla enää
mitään saavutettavaa. Jo nuoresta alkaen hän käyttäytyi niinkuin olisi
valmistunut astumaan siihen loistavaan asemaan, mihin kohtalo hänet
lopulta sitten asettikin; vaikka siis hänen loistavassa ja vähän
kunnianhimoisessa elämässään, kuten kaikissa muissa, sattuikin
epäonnistumisia, pettymisiä ja katkeruuksia, ei hän ollut kertaakaan
kadottanut rauhallisuuttansa, luopunut ylevästä ajatustavastaan eikä
uskonnon ja siveellisyyden perussäännöistä; hän olikin saavuttanut
yleisen tunnustuksen ja kunnioituksen, loistavastakin asemastaan
huolimatta, ainoastaan johdonmukaisuutensa ja lujuutensa perustuksella.
Ei hän myöskään ollut mikään erinomaisen viisas mies, mutta ollen
asemassa, jossa sai ikäänkuin yläpuolelta katsella elämän kaikkea
kunnianhimoista temmellystä, hänen ajatustapansa pysyi ylevänä. Hän oli
sekä hyvänsävyinen että tuntehikas, käytöksessään sentään hiukan kylmä
ja kopea. Tämä oli seuraus siitä, että ollen taaskin semmoisessa
asemassa, missä hän saattoi olla niin monelle hyödyksi, hän koki
kylmyydellään suojella itseään alituisilta anomuksilta ja pyynnöiltä,
joilla ihmiset tahtoivat käyttää hyväkseen hänen vaikutustaan.
Käytöksen kylmyyttä lievensi kuitenkin alentuva kohteliaisuus, joka on
ominainen hyvin _ylhäisiin piireihin_ kuuluville ihmisille. Hän oli
myös hyvin sivistynyt ja lukenut; mutta hänen sivistyksensä oli
kuitenkin pysähtynyt siihen, mitä hän oli omistanut varhaisessa
nuoruudessaan eli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla. Hän oli
lukenut läpi kaikki mitä merkillistä Ranskassa oli kahdeksannellatoista
vuosisadalla kirjotettu filosofian ja kaunokirjallisuuden alalla,
perusteellisesti tunsi ranskalaisen kirjallisuuden kaikki parhaimmat
tuotteet, niin että osasi ja rakasti usein tuoda esiin kohtia
Racineltä, Corneilleltä, Boileaulta, Molièreltä, Montaignelta,
Fénelonilta; sitäpaitsi hänellä oli loistavat tiedot mytologiiassa ja
hän tutki menestyksellä ranskaksi käännettyjä muinaismuistoja eeppisestä
runoudesta, tunsi tyydyttävästi historiaa, jota oli lukenut Segurin
teoksista; mutta matematiikasta hänellä ei ollut mitään tietoja
luvunlaskua pitemmälle, ei liioin fysiikasta eikä oman ajan
kirjallisuudesta: hän taisi puheessa sopivalla tavalla vaieta tai sanoa
jonkun yleisen mietelmän Göthestä, Schilleristä tai Byronista, vaan hän
ei ollut niitä ikinä lukenut. Tästä ranskalaisklassillisesta
sivistyksestään huolimatta, josta muuten löytyi enää ani harvoja
esimerkkejä, oli hänen puheensa kuitenkin yksinkertainen, ja se
yksinkertaisuus yhtaikaa sekä peitti joitakuita puutteita hänen
tiedoissaan että teki hänen puhelunsa miellyttäväksi ja hänet itsensä
suvaitsevaiseksi. Hän oli kaiken alkuperäisyyden suuri vihollinen, ja
sanoi, että originaliteetti on usein keskinkertaisten ihmisten
hätäkeino. Seura oli hänelle ihan välttämätöntä. Missä ikinä hän
olikaan Moskovassa taikka ulkomailla, hän eli aina yhtä avonaisesti, ja
määräpäivinä otti luonaan vastaan kaupungin koko seurapiirin. Hänen
asemansa oli kaupungissa sellainen, että häneltä saatu kutsumakortti
kelpasi passiksi mihin hotelliin tahansa, -- että monet nuoret ja
sievät naiset mielellään asettivat ruusuposkensa hänen eteensä, joita
hän suuteli ikäänkuin muka isällisellä tunteella, ja että jotkut
nähtävästi sangen mahtavat ja ylhäiset ihmiset joutuivat haltioihinsa,
kun pääsivät ruhtinaan pelitovereiksi.

Ei ollut enää paljon sellaisia ihmisiä olemassa, kuin mummo, jotka
olisivat olleet ruhtinaan kanssa samaan piiriin kuuluvia, saman
kasvatuksen saaneita, samaten ajattelevia ja saman ikäisiä, senvuoksi
hän piti erikoisessa arvossa vanhaa ystävyys-suhdettansa mummoon ja
osotti hänelle aina suurta kunnioitusta.

En voinut kyllikseni ihailla ruhtinasta: se kunnioitus, jota kaikki
hänelle osottivat, hänen tavattoman suuret olkalappunsa, se erikoinen
ilo, joka valtasi mummon, kun ruhtinas ilmestyi, ja vielä se, että hän
oli ainoa, joka ei näyttänyt pelkäävän mummoa, vaan kohteli sitä aivan
vapaasti, jopa uskalsi nimittää häntä ma cousine'ksi, se kaikki pani
minut antamaan hänelle saman, ellei vielä suuremmankin arvon kuin minkä
annoin mummolle. Kun hänelle näytettiin minun runoni, hän käski minut
luokseen ja sanoi:

-- Kuka ties, ma cousine, tuosta pojasta vielä tulee toinen Derzhavin.

Tällöin hän nipisti minua poskeen niin kipeästi, että olin kiljaista,
mutta onneksi ennätin arvata, että se oli eräs laji hyväilyä.

Vieraat läksivät, isä ja Volodja poistuivat: vierashuoneeseen jäimme
ainoastaan ruhtinas, mummo ja minä.

-- Mistähän syystä se meidän hyvä Natalia Nikolajevna ei saapunut
maalta? kysyi äkkiä ruhtinas Ivan Ivanovitsh hetken vaiti oltuaan.

-- Ah! mon cher, vastasi mummo äänensä alentaen ja pannen kätensä hänen
hihalleen: -- kyllä hän varmaankin olisi tullut, jos olisi saanut tehdä
niinkuin tahtoo. Hän kirjottaa minulle, että hänen miehensä muka
ehdotti hänenkin matkaansa, mutta että hän itse kieltäytyi, koska
heillä ei muka ole ollut mitään tuloja tänä vuonna; ja kirjottaa sitten
näin: "paitsi sitä ei minulla ole mitään syytä tänä vuonna siirtää koko
kotia Moskovaan. Ljubotshka on vielä liian pieni; ja mitä taas tulee
poikiin, jotka tulevat asumaan teidän luonanne, niin olen vielä
rauhallisempi kuin jos he olisivat minun kanssani". -- Tämä kaikki on
hyvä! jatkoi mummo semmoisella äänellä, joka selvästi ilmaisi ettei hän
lainkaan pitänyt asiata hyvänä: -- pojat olisivat jo kauan sitten
olleet lähetettävät tänne, että he olisivat edes jotakin oppineet ja
vähäkin tottuneet maailman tapoihin; sillä mitä ihmeen kasvatusta he
voivat maalla saada?... onhan vanhempi jo kolmentoista ikäinen, ja
toinen yhdentoista! näittehän itse, mon cousin, he ovat täällä kuin
villit... eivät osaa edes huoneeseen kunnolla astua.

-- Minä en kuitenkaan voi ymmärtää, vastasi ruhtinas: -- mitä varten
nuo alituiset valitukset taloudellisesta rappiosta? miehellä on
erinomaiset tulot, ja mitä taas Natashan Habarovkaan tulee, jossa me
muuten ennen muinoin teidän kanssanne teaatteria näyttelimme, niin minä
tunnen tuon maatilan kuin omat viisi sormeani -- se on erinomainen
maatila! ja se tuottaa sievoset tulot.

-- Sanon teille kuin todelliselle ystävälle, keskeytti hänet mummo
surullisella ilmeellä: -- minusta näyttää, että tuo kaikki on tekosyitä
ainoastaan sitä varten, että miekkonen saisi elää täällä yksin,
vetelehtiä klubeissa, käydä päivällisillä ja Jumala ties
mitä tehdä; mutta se raukka siellä maalla ei aavista mitään.
Tiedättehän kuinka enkelimäisen hyvä hän on -- mutta hän uskoo
mieheensä joka suhteessa. Mutta mies on saanut hänen päähänsä, että
lapset ovat vietävät Moskovaan, ja hänen yksin jääminen tyhmän
guvemantin kanssa maalle, -- ja tietysti hän uskoo senkin! jos se
sanoisi hänelle, että lapsia täytyy piestä niinkuin niitä pieksee
ruhtinatar Varvara Iljinitshna, kyllä kai hän siihenkin suostuisi,
sanoi mummo mitä suurimmalla ylenkatseella käännähtäen nojatuolissaan.
-- Niin se on, ystäväni, jatkoi hän hetken perästä ja otti käteensä
toisen nenäliinoista, pyyhkiäkseen silmästä kyyneleen: -- minun tulee
usein mieleeni, että se mies ei osaa arvostella eikä ymmärtää häntä, ja
että hänen hyvyydestään, rakkaudestaan huolimatta hän kätkee salaista
surua sydämmessään -- tiedän sen aivan hyvin -- eikä voi olla
onnellinen hänen kanssaan; ja muistakaa minun sanaani jos hän...

Mummo peitti kasvonsa nenäliinaan.

-- Eh! ma bonne amie, sanoi ruhtinas nuhtelevasti: -- te ette näenmä
ole tullut lainkaan entistä järkevämmäksi -- olette alituisesti
epätoivoinen ja itkette olemattomia suruja. -- Kuinka saatattekaan niin
sanoa? minä tunnen hänet ja tiedän hänet huomaavaiseksi, hyväksi,
erinomaiseksi aviomieheksi ja mitä jaloimmaksi ihmiseksi, -- un parfait
honnête homme!

Tahtomattani kuultuani näin keskustelun, jota minun ei olisi pitänyt
kuulla, minä varpain ja suuressa mielenkuohussa pujahdin huoneesta.



XIX

IIVINIT.


-- Volodja! Volodja! Iivinit tulevat! huusin minä nähtyäni ikkunasta
kolme poikaa sinisissä majavakauluksisissa turkeissa. He tulivat kadun
poikki vastapäiseltä trotuarilta meidän taloamme kohti keikarimaisen,
nuoren kotiopettajansa seurassa.

Iivinit olivat meille sukua ja melkein samanikäiset; pian Moskovaan
tulomme jälkeen tutustuimme heihin ja aloimme seurustella heidän
kanssaan.

Toinen Iivineistä -- Serjozha oli mustaverinen, kiharatukkainen poika,
vankka nokka pystyssä, huulet hyvin tuoreenpunasina, ja ne harvoin
kokonaan peittivät tuon vähän eteenpäin pistävän rivin valkosia
hampaita; kauniit silmät olivat tumman siniset ja kasvojen ilme
tavattoman reipas. Hän ei milloinkaan hymyillyt, vaan joko katsoi
eteensä ihan totisena, taikka sitten nauroi kohtikulkkua sointuvalla,
selvällä ja hyvin viehättävällä äänellä. Hänen omituinen kauneutensa
ihastutti minua ensi hetkestä asti. Minä tunsin häneen vastustamatonta
vetovoimaa. Ollakseni onnellinen en tarvinnut muuta kuin nähdä häntä;
ja yhteen aikaan keskittyivät kaikki sieluni voimat tähän toivomukseen:
kun kolmeen tai neljään päivään en sattunut häntä näkemään, minun alkoi
tulla ikävä, ja kaihoni kasvoi toisinaan kyyneliin asti. Kaikki
ajatukseni, sekä unissa että valveilla, liikkuivat hänen ympärillänsä;
maata pannessani toivoin näkeväni hänestä unta; silmät ummistettuani
näin hänet edessäni ja hellittelin hänen haamuansa, niinkuin parhainta
onneani. En yhdellekään ihmiselle maailmassa olisi ilmaissut tätä
tunnetta, niin kallis se minulle oli. Voi olla, että hän oli
kyllästynyt alituiseen tuntea minun rauhattomat silmäni tähdätyiksi
itseensä, tai sitten muuten vaan ei tuntenut minua kohtaan mitään
kiintymystä, koskapa hän aivan huomattavasti leikki ja puhui mieluummin
Volodjan kanssa kuin minun; mutta minä olin kuitenkin tyytyväinen, en
mitään toivonut itselleni, en vaatinut mitään ja olin valmis kaikki
hänen hyväksensä uhraamaan. Paitsi tätä suunnatonta vetovoimaa, jonka
hän minussa herätti, pani hänen läsnäolonsa minussa liikkeelle vielä
toisen, yhtä voimakkaan tunteen -- nimittäin pelon pakottaa hänen
mieltänsä, jotenkin häntä loukata, olla hänelle vastenmielinen. Ehkä
siksi, että hänen kasvoissaan oli ylpeyden ilme, tai siksi, että
ylenkatsoen omaa ulkomuotoani panin liian suurta arvoa toisten
kauneuteen, tai parhaiten ehkä siksi, että se on rakkauden välttämätön
tunnusmerkki, minä tunsin häntä kohtaan yhtä paljon pelkoa kuin
rakkauttakin. Ensi kerran kun Serjozha rupesi puhuttelemaan minua, minä
hämmennyin tämmöisestä odottamattomasta onnesta siihen määrään, että
kalpenin, punastuin enkä voinut vastata hänelle sanaakaan. Hänellä oli
paha tapa: kun hän vaipui ajatuksiinsa, hän tuijotteli yhteen
pisteeseen yhtämittaa räpytellen silmiään ja samalla myös nytkäytellen
nenäänsä ja silmäkulmiaan. Kaikki pitivät, että tämä tapa rumensi
häntä, mutta minusta se oli siihen määrään viehättävä, että
ehdottomasti aloin tehdä samoin, ja jo muutaman päivän kuluttua
tutustumisemme jälkeen mummo kysyi: mikä minua vaivaa, kun räpyttelen
silmiä ikäänkuin huuhkain. Välillämme ei koskaan puhuttu sanaakaan
rakkaudesta; mutta hän tunsi valtansa minuun ja, vaikka tosin
tietämättään, käytti sitä tyrannimaisesti hyväkseen lapsellisissa
keskinäisissä suhteissamme; niinkuin halusinkin ilmaista hänelle kaikki
mikä oli sydämmelläni, minä pelkäsin häntä liian paljon, että olisin
uskaltanut olla avomielinen; koettelin näyttää välinpitämättömältä ja
nurkumatta alistuin. Joskus hänen vaikutuksensa tuntui minusta
raskaalle, sietämättömälle; mutta siitä pääseminen ei ollut minun
vallassani.

Surettaa muistella tätä tuoretta, ihanaa altistuvan ja rajattoman
rakkauden tunnetta, joka puhkeamatta ja myötätuntoa löytämättä pääsi
sittemmin kuolemaan.

Kumma on miksi lapsena ollessani koetin olla aikuisen näkönen, mutta
siitä saakka kuin en enää ollut lapsi olisin usein tahtonut olla lapsen
kaltainen. Kuinka monasti tuo halu -- olla näyttämättä pieneltä -- esti
suhteessani Serjozhaan rakkauden tunnetta puhkeamasta, ja pani minun
teeskentelemään. Tietysti en uskaltanut suudella häntä, vaikka minun
joskus hyvinkin teki mieli; en uskaltanut tarttua hänen käteensä, sanoa
kuinka iloinen olen hänen tulostaan enpä edes uskaltanut kutsua häntä
hellittelynimellä Serjozha, vaan aina sanoin oikean nimen Sergei:
semmoinen oli nyt kerran tapa välillämme. Jokainen tunteiden ilmaus oli
muka lapsellisuuden todistus ja osotti että sitä oli vielä
poikanulikka. Ehtimättä kokea niitä katkeria koettelemuksia, jotka
vievät aikaihmisiä varovaisuuteen ja kylmyyteen toisiansa kohtaan, me
luovuimme puhtaista, hellän lapsellisen ystävyyden nautinnoista
yksinomaan tuosta merkillisestä halusta matkia _suuria_.

Minä kohtasin Iivinit jo eteisessä, tervehdin heitä ja syöksyin suin
päin mummon luo ilmottamaan, että Iivinit olivat tulleet; ja odotin
tietysti tämän uutisen tekevän mummon ylenmäärin onnelliseksi. Sitten,
irrottamatta katsettani Serjozhasta, kuljin hänen jäljessään
vierashuoneeseen seuraten kaikkia hänen vähimpiäkin liikkeitään. Sinä
hetkenä, jolloin mummo sanoi, että hän oli hyvin kasvanut ja iski
häneen terävät katseensa, minä tunsin samallaista pelkoa ja toivoa kuin
tuntee taiteilija, joka kunnioittamaltaan arvostelijalta odottaa
teoksensa tuomiota.

Iivinien nuori kotiopettaja, Herr Frost, tuli mummon luvalla kanssamme
puutarhaan, istuutui viheliäiselle penkille, pani taiteellisella
aistikkuudella jalkansa ristiin ja pronssinuppuisen keppinsä näiden
väliin sekä sytytti sikarinsa semmoisen ihmisen tavalla, joka on
kaikkiin omiin temppuihinsa ylen tyytyväinen.

Herr Frost oli saksalainen, mutta ei ollenkaan sitä maata, kuin meidän
hyvä Karl Ivanovitshimme: ensiksikin se puhui ihan säännöllistä
venättä; äänsi ranskaa huonosti, ja nautti yleensä, mutta erittäinkin
naisten keskuudessa, hyvin oppineen miehen mainetta; toiseksi hänellä
oli punertavat viikset, rubiinipäinen neula pistettynä mustaan atlassi
kaulaliinaan, jonka päät olivat viety henkselien alle, ja vaalean
siniset välkähtelevät, jalkahihnoilla varustetut housut; kolmanneksi
hän oli nuori, hänellä oli kaunis, itserakas ulkomuoto ja tavattoman
näköisät jäntehikkäät jalat. Tätä viimeistä etua hän kaikitenkin näytti
pitävän erityisessä arvossa: piti sen suurta vaikutusta epäilemättömänä
naisväkeen nähden, ja luultavasti juuri siitä syystä pyrki asettamaan
jalkansa aina näkyvimpään paikkaan; joko hän seisoi taikka istui, aina
hän piti pohkeitansa liikkeessä. Hän oli nuoren venäjän-saksalaisen
tyyppi, joka tahtoo esiintyä uljaana naislemmikkinä.

Puutarhassa oli hyvin hauska. Rosvoleikki sujui paremmin kuin koskaan;
mutta eräs seikka oli pilata kaikki. Serjozha rupesi rosvoksi:
hyökätessään matkustajain kimppuun hän kompastui ja täydessä juoksussa
löi polvensa niin kovasti puuta vasten, että luulin hänen menevän
säpäleiksi. Vaikka minä olin santarmina ja asiani olisi ollut ottaa
häntä kiinni, minä tulin hänen luoksensa ja aloin huolestuneena kysyä
tekikö hänen kipeätä. Serjozha suuttui minuun: hän pui nyrkkiä, polkasi
jalkaa ja huusi minulle äänellä, josta selvästi kuului, että hän oli
hyvin kovasti satuttanut itseänsä:

-- No mitä tuo nyt merkitsee? mitä tästä leikistä tulee! Mikset ota
minua kiinni? mikset ota? Näin hän toisti toistamistaan, samalla pitäen
silmällä Volodjaa ja vanhempaa veljeänsä, jotka ollen matkustajina
edelleen juoksivat pitkin tietä, ja samassa hän hihkasi ja ääneensä
nauraen ryntäsi heitä tavottamaan.

En voi sanoin kuvata kuinka tämä sankarillinen teko hämmästytti ja
hurmasi minua; hirveästä kivustaan huolimatta hän ei ollut ruvennut
itkemään, ei edes osottanut, että häneen oli koskenut, eikä
hetkeksikään unohtanut leikkiä.

Kohta tämän jälkeen, kun meidän seuraamme oli yhtynyt vielä Ilinka
Grapp, ja me päivällistä odottaessamme läksimme yläkertaan, oli
Serjozhalla tilaisuus vieläkin kerran hurmata ja hämmästyttää minua
ihmeteltävällä miehuudellaan ja luonteenlujuudella.

Ilinka Grapp oli erään köyhän muukalaisen poika. Isä oli joskus
maailmassa asunut ukkovaarini luona, oli tälle jostakin kiitollisuuden
velassa ja katsoi nyt ehdottomaksi velvollisuudekseen lähettää poikansa
hyvin usein meille. Jos hän luuli, että tuttavuus meidän kanssamme voi
tuottaa hänen pojalleen jotain kunniaa taikka iloa, niin hän siinä
asiassa suuresti erehtyi, sillä me emme olleet lainkaan ystävyksiä
Ilinkan kanssa, vaan käänsimme häneen huomiota ainoastaan mikäli
halusimme tehdä hänestä pilaa. Ilinka Grapp oli noin kolmentoista
ikäinen, laiha, pitkäkasvuinen, kalpea poika. Hänen naamassaan oli
jotain lintumaista ja ilme oli sävyisän nöyrä. Hän oli hyvin köyhästi
puettu, mutta sensijaan pää oli aina niin runsaasti voideltu, että me
väitimme rasvan sulavan Grappin päässä aurinkoisina päivinä ja vuotavan
niskaan takin alle. Nyt häntä muistellessani pidän häntä hyvin
avuliaana, hiljaisena ja hyvänä poikana; mutta silloin hän tuntui
minusta niin halveksittavalta olennolta, ettei häntä kannattanut
surkutella eikä edes muistella.

Kun rosvoleikki oli päättynyt, läksimme kuten sanottu yläkertaan,
aloimme telmiä ja kilpailla toinen toistemme edessä kaikellaisilla
voimistelutempuilla. Ilinka katseli arasti hymyillen ja ihmetellen
meitä, ja kun käskimme hänen yrittämään samoja temppuja, hän
kieltäytyi, eikä sanonut hänellä olevan mitään voimaa. Serjozha oli
tavattoman miellyttävä; hän oli paitahihasillaan -- hänen kasvonsa ja
silmänsä paloivat kuumuudesta -- hän nauroi herkeämättä ja keksi yhä
uusia vallattomuuksia: hyppäsi kolmen vierekkäin asetetun tuolin
ylitse, pyöri keränä pitkin lattiata, asettui päälaelleen keskelle
huonetta siirrettyjen suurien sanakirjojen päälle, jotka olivat hänelle
jalustana, ja teki koivillaan niin hullunkurisia liikkeitä, ettei
kukaan voinut olla nauramatta. Tämän viimeisen tempun jälkeen hän
vaipui mietteihinsä, räpytteli silmiänsä ja yhtäkkiä ihan totisena meni
Ilinkan luo: "koettakaapa tehdä tuo, ei se ole mitään vaikeata". Grapp
nähtyään että yleinen huomio oli häneen kääntynyt, punastui ja tuskin
kuultavalla äänellä vakuutti, ettei hän mitenkään semmoista voi tehdä.

-- Mitä tuo tuommoinen on, miksei se mitään tahdo ruveta näyttämään?
Eihän se ole mikään tyttö... jalat ilmaan vaan, ei auta mikään!

Ja Serjozha tarttui hänen käteensä.

-- Jalat ilmaan, jalat ilmaan vaan! me kaikki huudettiin hyökäten
Ilinkan ympärille, joka nyt näytti säikähtäneen ja kalpeni; me
tartuttiin häneen käsiksi ja raastoimme sanakirjojen luo.

-- Päästäkää! takkini repeää! huusi onneton uhrimme. Mutta nämä
epätoivoiset huudot vaan yhä enemmän innostuttivat meitä; me olimme
kuolla nauruun; viheriäinen takki ritisi kaikissa saumoissaan.

Volodja ja vanhempi Iivin taivuttivat väkisin hänen päänsä ja asettivat
sen sanakirjojen päälle; minä ja Serjozha kävimme poika paran hienoihin
koipiin, joita hän rimputteli joka suunnalle, käärimme hänen housunsa
lahkeet polviin asti ja ääneen nauraen tempasimme jalat ilmaan; nuorin
Iivineistä piteli ruumista tasapainossa.

Kävi niin, että meluavan naurun perästä me äkkiä vaikenimme ja
huoneessa ei kuulunut muuta kuin onnettoman Grappin raskas huokuminen.
Tänä hetkenä en ollut ehdottomasti vakuutettu siitä, että tämä kaikki
oli lystiä ja naurettavaa.

-- No nyt olet mies! sanoi Serjozha mäiskäyttäen häntä kädellään.

Ilinka oli vaiti ja koetti hurjasti rimpuilemalla päästä meistä erille.
Vihdoin hän saappaansa korolla satutti Serjozhaa silmään niin kipeästi,
että Serjozha heti päästi hänen jalkansa ja kävi silmäänsä, josta hänen
tahtomattaan rupesi vuotamaan kyyneleitä. Hän tuuppasi Ilinkaa minkä
jaksoi. Kun ei kukaan enää pitänyt Ilinkaa pystyssä tämä romahti kuin
eloton kapine ikään maahan ja itkultaan sai vaan sanotuksi:

-- Miksi piinaatte minua?

Ilinka paran onneton, itkettynyt naama, pörröksiin mennyt tukka ja
polviin asti käärityt housut, joiden alta näkyi kiillottamattomat
saapasvarret, hämmästytti meitä; me kaikki olimme vaiti ja
teeskennellen koetimme muka nauraa.

Serjozha malttoi ensimäiseksi mielensä.

-- Kylläpä olet ämmä, sanoi hän hiukan kosketellen Ilinkaa jalallaan:
-- eikö hänen kanssaan saisi leikkiäkään... Mitäs siinä makaatte,
nouskaa ylös.

-- Johan sanoin, että sinä olet ilkeä poika, rupesi Ilinka vihasesti
puhumaan, mutta kääntyi pois ja purskahti äänekkääseen itkuun.

-- Jaha! ensin iskee saappaan koroilla, ja sitten vielä haukkuu! huusi
Serjozha siepaten käsiinsä sanakirjan ja aikoen sillä lämäyttää
onnettoman päähän. Ilinka ei aikonutkaan puolustautua, vaan ainoastaan
suojeli päätä käsillään.

-- Siinä sait! siinä sait!... Jätetään se tänne; koskei se leikkiä
ymmärrä... Mennään me alas, sanoi Serjozha luonnottomasti nauraen.

Minä katsahdin surkutellen poika poloiseen, joka makasi lattialla ja
kasvot sanakirjojen väliin piilotettuina itki niin hurjasti että olisi
luullut hänen heti kuolevan puistatuksiin, joissa koko hänen ruumiinsa
nytkähteli.

-- Voi Sergei! minä sanoin, -- miksi teit noin?

-- Kas sitä vaan!... enpä minä toivoakseni itkenyt tänäänkään, kun
rikoin polveni melkein luuhun asti.

"Se on totta", ajattelin, "Ilinka ei ole mitään muuta kuin itkupussi,
mutta kas Serjozha -- se se vasta on poikaa... se sitten on semmoinen
poika että!..."

Minä en tullut ajatelleeksi ettei se polonen suinkaan itkenytkään
ruumiillisen kivun vuoksi, vaan luultavasti siitä syystä, että viisi
poikaa, joista hän ehkä hyvin piti, ilman mitään syytä olivat kaikin
päättäneet vihata ja vainota häntä.

En voi yhtään selittää itselleni, kuinka saatoin menetellä niin
julmasti, kuinka olla tulematta hänen luokseen, puolustamatta ja
lohduttamatta häntä? mihin oli huvennut se säälintunne, joka ennen
muinoin oli saanut minut itkusta vapisemaan nähdessäni pesästä ulos
heitettyä naakan poikasta, tai koiranpentua, jota laahataan järveen
upotettavaksi, tai kananpoikaa, jota kokki vie soppakeitokseen?

Olikohan tuo hyvä tunne minussa tukehtunut rakkauteni vuoksi Serjozhaan
ja haluni vuoksi näyttäytyä hänen silmissään yhtä urhokkaaksi, kuin
hänkin oli? vähäarvoisia olivatkin siis sekä tuo rakkaus että tuo
urhouden halu! niistä syntyi ainoat mustat tahrat lapsuuteni muistojen
lehdille.



XX

TULEE VIERAITA.


Talossa oli jotain erityistä puuhaa ruuanlaitossa, valaistus oli
tavallista kirkkaampi ja se teki minulle kaikki kauan sitten tutut
vierashuoneen ja salin esineet jollakin tavalla uusiksi ja juhlallisen
muotoisiksi. Kun sitten vielä ruhtinatar Ivan Ivanovitsh oli lähettänyt
meille oman soittokuntansa, saattoi jo varmasti päättää, että illaksi
oli meille kokoontuva suuri joukko vieraita.

Ohi ajavien vaunujen melua kuullessani minä joka kerta kiirehdin
ikkunan luo, likistin käteni kiinni ohimoihin ja lasiin ja maltittoman
uteliaana katselin kadulle. Ensin ei pimeässä erottanut mitään
esineitä, mutta sitten rupesi näkymään: vastapäätä -- vanha tuttu pikku
puoti lyhtyinensä, vinottain -- suuri talo ja sen kaksi valaistua
alaikkunaa keskellä katua -- jokin Vanjka kuski ja pari vaunussa
olijaa, tai tyhjät vaunut, jotka käyden palasivat kotiin; mutta tuossa
ajoivat portaiden eteen suljetut vaunut, ja varmana siitä että siinä
tuli Iivinit, jotka olivat luvanneet saapua aikaseen, minä juoksen
eteiseen heitä vastaanottamaan. Mutta eipä olleetkaan. Oven aukasi
ulkopuolelta livreehihainen käsi, jonka jälkeen ovesta astui sisälle
kaksi naisolentoa: toinen suurikasvuinen sinisessä salopissa,
sopulinnahkaisessa kauluksessa, toinen pikkunen, kokonansa viheliäiseen
huiviin käärittynä, jonka alta näkyi ainoastaan pikkuiset
turkkinahkakenkiin puetut jalat. Panematta minun läsnäolooni eteisessä
mitään huomiota, vaikka minä olin katsonut velvollisuudekseni näiden
naisten ilmestyttyä kumartaa heille, se pieni meni vaieten suuren luo
ja pysähtyi sen eteen. Suuri kääri huivin auki, päästi salopin
napeista, ja kun livreehen puettu lakeija oli saanut nämä vaatteet
haltuunsa ja vetänyt hänen jalastaan turkkinahkakengät, tuli kääreistä
esille ihana kaksitoista vuotinen tyttö lyhyessä avonaisessa
musliiniihameessa, valkeissa pöksyissä ja pienen pienosissa mustissa
puolikengissä. Valkean pikku kaulan ympärillä oli musta samettinauha;
pikku pää oli tumman ruskeiden kiharien sisässä, jotka edestä niin
mainiosti sopivat hänen kauniisiin kasvoihinsa ja takaa -- alastomiin
olkapäihin, etten olisi uskonut ketään, en edes itse Karl Ivanovitshia,
jos hän olisi väittänyt syyksi tähän kiharuuteen sen, että tukka muka
oli ollut aamusta asti käärittynä Moskovskia Vjedomostin palasiin, ja
että niitä oli kuumilla rautapihdeillä poltettu. Näytti kuin hän olisi
ollut syntynytkin tämmöset kutrit päässä.

Hämmästyttävää oli hänen kasvojensa piirteissä tuo mykevien, puoleksi
ummistettujen silmien tavaton suuruus. Ne muodostivat omituisen, mutta
miellyttävän vastakohdan hänen pikkuruikkuiselle suulleen. Huulet
olivat kiinni toisissaan. Mutta silmät katsoivat niin totisesti, että
yleiseen kasvojen ilmeeseen nähden ei voinut odottaa hymyilyä, joten
hymyily kun se ilmestyi, oli sitä tenhoavampi.

Koettaen jäädä huomaamattomaksi minä pujahdin sisälle salin ovesta ja
katsoin tarpeelliseksi alkaa kävellä edestakasin, teeskennellen olevani
ajatuksissani enkä ollenkaan tietäväni vieraiden tulosta. Kun vieraat
olivat päässeet puoliväliin salia, minä muka äkkiä kavahdin, tein
tervehdysharppauksia ja ilmotin mummon olevan vierashuoneessa. Rouva
Valahin, jonka kasvot olivat hyvin minun mieleeni, erittäinkin koska
huomasin niissä yhtäläisyyttä hänen tyttärensä Sonitshkan kasvojen
kanssa, nyykäytti minulle suosiollisesti päätänsä.

Mummo tuntui hyvin iloselta nähdessänsä Sonitshkan, käski hänet
lähemmäksi luokseen, korjasi erään hiuskutrin, joka oli valahtanut
otsalle ja tarkkaan hänen kasvoihinsa tähystellen sanoi: "quelle
charmante enfant!" Sonitshka hymähti, punastui ja tuli niin
viehättäväksi, että minäkin punastuin häneen katsoessani.

-- Toivon ettei sinulle tule luonani ikävä, armahani, sanoi mummo,
kohottaen hänen kasvojansa leuasta: -- pyydän mielin määrin leikkimään
ja tanssimaan. -- Kas niin, nyt on meillä jo yksi daami ja kaksi
kavaljeeria, lisäsi hän kääntyen rouva Valahinin puoleen ja koskettaen
minua kädellään.

Tämä lähestyminen oli niin minun mieleeni, että se pani minut
toistamiseen punastumaan.

Huomattuani että taas alan tulla ujoksi, ja kuultuani jälleen vaunujen
ajaneen portaittemme eteen, minä katsoin parhaaksi poistua. Eteisessä
tapasin ruhtinatar Kornakovin poikansa ja uskomattoman monien
tyttäriensä kanssa. Tyttäret olivat kaikki samaan näköön, nimittäin
ruhtinattaren näköset eli siis rumat: senvuoksi ei yksikään heistä
herättänyt huomiotani. Irrottaessaan saloppia ja laahustimia he
yhtäkkiä kaikki puhua pajattivat piipertävillä äänillä, hääräsivät ja
nauroivat jotakin, -- arvattavasti omaa monilukuisuuttansa. Etienne oli
noin viidentoista vuotias poika, pitkäkasvuinen, lihakas, kasvot
kuihtuneet, silmät sisäänvajonneet ja niiden alapuolella tummat
renkaat; kädet ja jalat olivat ikään nähden tavattoman suuret; käytös
oli kömpelö, puheääni epämiellyttävä ja epätasainen, mutta tyytyväinen
hän näytti itseensä olevan, oli toisin sanoen juuri sellainen,
mimmoiseksi saatoin kuvailla poikaa, jota piestään vitsoilla.

Seisoimme jotenkin kauan toinen toistamme vastapäätä ja sanaakaan
sanomatta visusti tarkastimme toisiamme; sitten tulimme toisiamme
lähemmäksi ja taisimme aikoa tervehtiä suutelolla, mutta vielä kerran
katsottuamme toisiamme silmiin, jostakin syystä luovuimme aikeestamme.
Kun hänen kaikkien kuuden sisarensa hameet olivat suhahtaneet
ohitsemme, kysyin minä jotain sanoakseni häneltä oliko ollut ahdasta
vaunuissa.

-- Mistä minä tiedän, vastasi hän huolimattomasti: enhän minä
milloinkaan aja katetuissa vaunuissa, sillä heti minua alkaa kuvottaa,
ja sen mamma tietää. Kun ajamme jonnekin iltasella minä aina istun
kuskipukille -- siellä on paljon hupaisempi, -- näkee kaikki, Filip
antaa minun ohjastaa, toisinaan otan piiskankin käteeni. Sillä joskus
lyödä hutkaisen ohi ajavia, tiedäthän, noin!... lisäsi hän tehden
vastaavan liikkeen: -- suurenmoista!

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi lakeija tullen eteiseen: -- Filip kysyy,
minne olette piiskan panneet?

-- Kuinka niin? sillehän itselle minä sen annoin.

-- Ei se sano antaneenne.

-- Sitten taisin ripustaa lyhtyyn.

-- Filip ei sano olevan lyhdyssäkään, sanoisitte paremmin, että otitte
ja hukkasitte ja Filip maksakoon omista roposistaan teidän
vallattomuutenne, jatkoi kiukustunut lakeija yhä enemmän kiihottuen.

Lakeija, joka oli näöltään kunnianarvoinen ja ankara, tuntui kiivaasti
pitävän Filipin puolta ja näytti aikovan hinnalla millä hyvänsä
selvittää tämän asian. Luonnollisesta hienotunteisuudesta minä en ollut
mitään huomaavinani ja siirryin syrjään; mutta läsnä olevat lakeijat
menettelivät päinvastoin: ympäröisivät heidät, hyväksyvästi
katsahdellen vanhaan palvelijaan.

-- Kah, kun hävitin niin hävitin, sanoi Etienne luopuen kaikista
enemmistä puolustuksista: -- minkä piiska hänelle maksaa, sen minä
hänelle annan. -- Mokomakin asia! lisäsi hän lähestyen minua ja vetäen
minua vierashuoneeseen päin.

-- Ei, odottakaapas, hyvä herra, millä te maksatte? kyllä minä ne
maksamisenne tunnen: ettepä Maria Vasiljevnallekaan ole kahdeksaan
kuukauteen suorittaneet neljääkymmentä kopekkaa, samoin ette minulle --
taitaa olla siitä jo toista vuotta, ette Petrushkalle...

-- Kitas kiinni, mies! kiljasi nuori ruhtinas, kalveten vihasta: --
varros kun kerron kaikki.

-- Kerron kaikki, kerron kaikki! matki lakeija. -- Kehnosti tehty,
teidän ylhäisyytenne! lisäsi hän erityisellä painolla meidän
astuessamme saliin, ja kantoi salopit vaatekaappiin.

-- Niin sitä pitää! kuului meidän jälkeemme jonkun hyväksyvä ääni
eteisestä.

Mummolla oli erikoinen taito antamalla erityistä painoa eri
tilaisuuksissa milloin monikon milloin yksikön toiselle
personaalipronomenille ilmaista ajatuksensa ihmisistä. Vaikka hän tosin
teititteli ja sinutteli päinvastoin kuin yleinen tapa sääsi, niin nuo
vivahdukset hänen suussansa saivat ihan toisen merkityksen. Kun nuori
ruhtinas tuli hänen eteensä, sanoi mummo sille muutamia sanoja
teititellen, mutta samalla katsahti häneen niin ilmeisellä
halveksumisella, että olisin puolestani kokonaan hämmentynyt ruhtinaan
sijassa; mutta Etienne ei nähtävästi ollut sitä lajia poikia: hän ei
pannut yhtään mitään huomiota mummon tervehdykseen, ei välittänyt koko
hänen olennostaan, vaan teki yleisen kumarruksen koko seuralle ellei
juuri taitavasti, niin ainakin aivan vapaasti. Sonitshka oli koko minun
huomioni esineenä: muistan että kun Volodja, Etienne ja minä
keskustelimme salissa semmoisella paikalla, missä Sonitshkaa saattoi
nähdä, ja hän puolestaan saattoi nähdä ja kuulla meitä, minä puhelin
erikoisella mielihyvällä; kun sanottavakseni tuli joku minun mielestäni
sukkela tai uljas sana, niin äänsin sen vähän kovemmin ja samalla
kurkkasin vierashuoneen oveen: mutta kun sitten siirryimme toiseen
paikkaan, mistä ei meitä voinut nähdä eikä kuulla vierashuoneeseen,
olin minä vaiti enkä katsonut keskustelua enää lainkaan huvittavaksi.

Vierashuone ja sali vähitellen täyttyivät vieraista: näiden joukossa,
kuten lasten iltamissa on tavallista, oli muutamia täysikäisiä lapsia,
jotka käyttivät tilaisuutta huvitellakseen ja tanssiakseen ikäänkuin
siten muka vaan tehdäkseen talon emännän mieliksi.

Kun Iivinit saapuivat, niin sen ilon asemesta, jota tavallisesti tunsin
kohdatessani Serjozhaa, minä nyt omituisesti harmistuin häneen siitä,
että hän oli näkevä Sonitshkan ja Sonitshka näkevä hänen.



XXI

ENNEN MASURKKAA.


-- Ohoo! tanssithan teillä näkyy tulevan, sanoi Serjozha tullen
vierashuoneesta ja vetäen taskustaan esille uuden parin valkosia
hansikkaita: -- täytyypä tästä panna hansikkaat käteen.

"Mikäs nyt neuvoksi, -- ajattelin minä, -- eihän meillä hansikkaita
olekkaan, -- pitää lähteä ylös hakemaan."

Mutta vaikka käänsin ylösalasin kaikki komoodit en löytänyt muuta kuin
toisessa viheriät matkalapasemme ja toisessa yhden parittoman valkosen
hansikkaan, joka ei mitenkään saattanut minulle kelvata: ensiksikin
koska se oli hyvin vanha ja likanen, toiseksi koska se oli minulle
liian suuri, mutta erittäinkin siksi, että siitä puuttui keskisormi,
jonka luultavasti hyvin kauan sitten Karl Ivanovitsh oli leikannut
kipeää kättänsä varten. Minä kuitenkin vedin tämän hansikasrähjän
käteeni ja rupesin tähystelemään sitä kohtaa omassa keskisormessani,
joka nyt kuten aina oli musteeseen tahrattuna.

-- Olisipa täällä Natalia Savishna, kyllä siltä varmaan löytyisi
hansikkaatkin! Vieraiden joukkoon en tämmöisessä asussa voi mennä,
sillä jos minulta kysytään miksi en tanssi, niin mitä vastaan? enkä voi
tännekään jäädä, sillä tietysti minua ruvetaan kysymään. Mitä minun
siis on tekeminen?

Volodja juoksi samassa sisään:

-- Mitä sinä täällä toimitat? mene ja pyydä joku neiti tanssiin...
kohta alotetaan.

-- Volodja, sanoin minä hänelle, osottaen likasta hansikasta, ja ääneni
ilmaisi, etten ollut kaukana itkusta: -- Volodja, sinä et ole tätä
asiaa varmaan muistanutkaan!

-- Mitä asiaa? sanoi hän kiireissään. -- Jaha! Hansikkaitako, lisäsi
hän ihan välinpitämättömästi huomattuaan käteni: -- eipä niitä taida
ollakaan, täytyy kysyä mummolta. Ja sen enempää huolehtimatta koko
asiasta hän juoksi alas.

Kylmäverisyys, jolla hän puhui tästä minun mielestäni tärkeästä
asiasta, rauhotti minua ja minä kiiruhdin vierashuoneeseen kokonaan
unohtaen vaivaisen hansikkaani, joka jäi vasempaan käteeni.

Varovaisesti lähestyin mummon nojatuolia ja kosketin vähän hänen
mantiljiansa sekä kuiskasin hänen korvaansa:

-- Mummo! mitä on tehtävä? meillä kun ei ole hansikkaita!

-- Mitä, poikaseni?

-- Meillä kun ei ole hansikkaita, toistin minä työntäytyen yhä
lähemmäksi, ja panin molemmat käteni nojatuolin kädensijalle.

-- Mikäs tuo sitten on, sanoi hän pian tarttuen vasempaan käteeni. --
Voyez, ma chère, jatkoi hän kääntyen rouva Valahinin puoleen: -- voyez
comme ce jeune homme s'est fait élégant pour danser avec votre fille.

Mummo piteli lujasti minun kädestäni, ja totisena, mutta samalla
kysyvästi silmäili läsnäoleviin, kunnes kaikkien vieraiden uteliaisuus
oli tyydytetty ja nauru oli muuttunut yleiseksi.

Olisin suuresti katkeroittunut, jos Serjozha olisi nähnyt minua sillä
hetkellä, kun minä häpeästä vääntynein kasvoin turhaan riuhdoin kättäni
irti, mutta Sonitshkan edessä, joka nauroi niin hillittömästi että
kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja kaikki kiharat hyppelivät hänen
punastuneiden kasvojensa ympärillä, minua ei lainkaan hävettänyt.
Ymmärsin että hänen naurunsa oli liian äänekäs ja luonnollinen
ollakseen ivallinen, päinvastoin me nauroimme yhdessä, ja katsoessa
toinen toiseemme tulin ikäänkuin häntä lähemmäksi. Tuo hansikasjuttu,
joka kyllä olisi voinut päättyä huonosti, tuotti minulle sen hyödyn
että teki minut vapaammaksi siinä piirissä, joka aina oli näyttänyt
minusta kaikkein pelottavimmalta -- nimittäin vierashuoneen piirissä;
nyt en tuntenut enää vähintäkään ujoutta täällä.

Ujojen ihmisten kärsimys syntyy epätietoisuudesta siitä, mikä ajatus
muilla on heistä: heti kun tämä ajatus tulee selvästi ilmi -- olkoon se
muuten mikä tahansa -- päättyy kärsimys.

Kuinka viehättävä olikaan Sonitshka Valahin, kun hän minua vastaan
tanssi ranskalaista kadrillia kömpelön nuoren ruhtinaan kanssa! Kuinka
ihanasti hän hymyili, kun "chaine'ssä" tarjosi minulle kättänsä! Kuinka
viehättävästi hänen vaaleat kiharansa hyppelivät tahtiin hänen
päässänsä, kuinka naiivisti hän teki "jeté-assemblé" pikku
jalkasillaan! Viidennessä vuorossa, kun minun naiseni juoksi luotani
toiselle puolelle ja minä alkamistahtia odotellen valmistuin
soolotanssiin, pani Sonitshka totisena huulet yhteen ja alkoi katsella
syrjään. Mutta suotta hän minun tähteni pelkäsi: minä suoritin aivan
rohkeasti chassé en avant, chassé en arrière, glissade, ja
lähestyessäni häntä osotin leikkisällä liikkeellä hänelle onnettoman
hansikkaani. Hän rupesi taas hirveästi nauramaan ja vielä
miellyttävämmin tepasteli jaloillaan parkettipermantoa myöten. Vieläkin
muistan, kuinka hän tanssiessamme ringissä ja kaikkien otettua toinen
toistaan käsistä kumarsi päänsä alas ja ottamatta kättään minun
kädestäni hierasi vähän nenäänsä omaan hansikkaansa. Tämä kaikki on
niinkuin nyt silmieni edessä, ja vielä nyt kuulen sen kadrillin
säveleitä, jota soitettiin tämän tapauksen aikana.

Tuli sitten toinen kadrilli, jota tanssin Sonitshkan kanssa.
Ruvettuamme istumaan vierekkäin minä aloin tuntea suurta kömpelyyttä
enkä voinut ollenkaan keksiä mistä puhua hänen kanssansa. Kun
äänettömyyteni alkoi tulla liian pitkäksi, rupesin pelkäämään, ettei
hän vaan pitäisi minua tyhmyrinä, ja päätin hinnalla millä hyvänsä
johdattaa hänet sellaisesta harhaluulosta. "Vous êtes une habitante de
Moscou?" sanoin hänelle ja saatuani myöntävän vastauksen jatkoin, et
moi, je n'ai encore jamais fréquenté la capitale, jossa lauseessa sanan
"fréquenter" piti olla loistokohtana. Aavistin kuitenkin, että vaikka
alku oli näin komea ja täydellisesti todisti minun suurta
ranskankielentaitoani, en olisi pystynyt siinä hengessä pitemmältä
keskustelua jatkamaan. Meidän tanssivuoromme ei ollut vielä aivan pian
odotettavissa, mutta äänettömyys uudistui jälleen: minä katsahdin
rauhattomasti häneen saadakseni tietää minkä vaikutuksen lauseeni oli
tehnyt ja toivossa saada häneltä apua.

"Mistä olette tuommosen hassun hansikkaan löytänyt?" kysyi hän minulta
äkkiä; ja tämä kysymys tuotti minulle suuren helpotuksen ja ilon.
Selitin että hansikas kuului Karl Ivanovitshille, puhuinpa päälliseksi
vähän ivallisesti itse Karl Ivanovitshista, siitä kuinka hän on
naurettava, kun ottaa päästään punasen myssynsä, ja siitä kuinka hän
kerran viheriäisessä turkissa putosi hevosen selästä suoraan lätäkköön
j.n.e. Kadrilli kului ilman kompastuksia. Se oli kaikki sangen hyvä;
mutta miksi olin ivallisesti puhunut Karl Ivanovitshistä?

Olisinko todellakin kadottanut Sonitshkan suosion, jos olisin kuvannut
Karl Ivanovitshia sillä rakkaudella ja kunnioituksella, jota häntä
kohtaan tunsin?

Kun kadrilli oli päättynyt, Sonitshka sanoi minulle "merci" semmoisella
suloisella ilmeellä, kuin muka todella olisin ansainnut hänen
kiitollisuutensa. Olin aivan haltioissani, suuren ilon vuoksi en
muistanut itseäni enkä enää tuntenut mikä minä olinkaan: mistä olin
saanut tuon rohkeuden, varmuuden, jopa röyhkeyden, jota nyt äkkiä
tunsin? "Ei ole sitä asiaa, joka voisi saattaa minut hämilleni!
ajattelin minä, huoletonna harhaillen salissa, -- nyt uskaltaisin
vaikka mitä!"

Serjozha ehdotteli, että olisimme hänen kanssaan vis-à-vis. "Hyvä on,
sanoin minä: -- eihän minulla kyllä ole naista, mutta tottapa saadaan."
Katsahdin varmasti ja mahtavasti yli salin. Huomasin kaikki naiset jo
otetuiksi, paitsi yhtä suurta neitiä, joka seisoi vierashuoneen ovella.
Mutta hänenkin luokseen oli juuri tulossa eräs pitkä poika nähtävästi
aikeessa pyytää häntä parikseen; se herra oli neidistä ainoastaan
jonkun askeleen päässä, minä taas olin salin vastaisessa päässä. Siinä
tuokiossa viskausin salin yli, taidokkaasti liukuen pitkin parkettia,
ja olin samassa neidin edessä sekä harpaten jaloillani pyysin häntä
vakavalla äänellä tanssiin. Suuri neiti antoi suojelevasti hymyillen
minulle kätensä, mutta nuorukainen jäi kuin jäikin ilman naista.

Minulla oli sellainen varmuus omista voimistani, etten edes huomannut
sen herran kiukkua, mutta perästäpäin sain kyllä kuulla hänen
kyselleen, kuka se pörröpää poika oli, joka oli töytännyt hänen
ohitsensa ja vienyt naisen hänen nokkansa edestä.



XXII

MASURKKA.


Nuorukainen, jonka olin lyönyt laudalta, tanssi sittemmin masurkkaa
ensimäisenä parina. Hän hyppäsi paikaltaan pitäen naistaan kädestä, ja
sensijaan kuin olisi tehnyt "Pas de Basques", joita Mimmi oli meille
opettanut, juoksi yksinkertaisesti vaan eteenpäin; päästyään nurkkaan
asti hän pysähtyi, hajotti jalkansa, lyödä kopahutti kantapäänsä
yhteen, kääntyi ja hypähdellen läksi taas juoksemaan.

Koska minulla ei ollut naista masurkkaan, olin asettunut istumaan
mummon korkean nojatuolin taakse tähystelemään.

"Mitä hittoa se mies tekee? juttelin minä itsekseni. -- Eihän Mimmi
mitään tuon tapaistakaan ole meille opettanut: hän on aina sanonut,
että masurkkaa kaikki tanssivat varpaillaan, tehden sulavia ja pyöreitä
jalanliikkeitä; mutta eivätpä nuo näy niin tanssivan. Yhtä hullusti ne
Iivinitkin ja Etienne ja kaikki muut näkyvät tanssivan, mutta 'pas de
Basques' ei kukaan tee; Volodjakin näyttää jo omistaneen uuden tavan.
Ei ole hullumpaa!... Entäs Sonitshka sitten, se kullanmuru! tuolla,
tuolla se menee... Minun oli perin hauska olla."

Masurkka oli päättymässä, muutamat iäkkäät miehet ja naiset jo nousivat
jättelemään hyvästi mummolle ja tekivät lähtöä; tanssivia vältellen
kuljettelivat lakeijat varovasti pukineita takahuoneisiin; mummo
näytti väsyneeltä, puhui haluttomasti ja hyvin sanoja venytellen:
soittajat alottivat kolmannenkymmenennen kerran laiskasti yhä samaa
tanssisäveltä. Suuri neiti, jonka kanssa olin tanssinut, huomasi
tanssiessaan minut, hymähti salakavalasti, ja luultavasti tahtoen olla
mummon mieleen johdatti minun luokseni Sonitshkan ja vielä yhden noista
lukemattomista ruhtinattarista. "Rose ou hortie" sanoi hän minulle.

-- Vai täälläkö sinä olet! sanoi mummo käännähtäen nojatuolissansa: --
menehän nyt ystäväni, mene.

Vaikka minä tällä hetkellä olisin mieluummin piiloutunut mummon
nojatuolin alle, kuin lähtenyt sen takaa, niin eihän käynyt
kieltäminen. -- Minä nousin, sanoin "rose" ja katsahdin arasti
Sonitshkaan. En ehtinyt vielä toipua, ennenkuin jonkun hansikoittu käsi
ilmestyi minun käteeni, ja pikku ruhtinatar imelästi hymyillen alkoi
juosta eteenpäin, yhtään aavistamatta, etten minä laisinkaan tietänyt
mitä minun oli jaloillani suorittaminen.

Tiesinhän minä että "pas de Basques" eivät sovi, jopa voivat suorastaan
saattaa minut häpeään mutta masurkan tutut säveleet kuitenkin johonkin
määrin auttoivat minua hyppelemään tanssintapaisesti; jalkani rupesivat
omin päin ja kaikkien suureksi ihmeeksi tekemään onnettomia, pyöreitä
ja sulavia askeleita varpailla. Niin kauan kuin liikuimme suoraan
eteenpäin, sujui asia vielä jotakuinkin, mutta käänteessä huomasin
varmasti joutuvani edelle, ellen heti keksi jotakin keinoa. Siinä
tarkotuksessa minä pysähdyin ja aijoin tehdä samallaisen tempun, jonka
tuo äskeinen herra oli niin kauniisti tehnyt. Mutta juuri sinä hetkenä,
kun minä hajotin jalkani ja olin tekemäisilläni hyppäyksen, juoksi
ruhtinatar yhtäkkiä edelleni ja katsahti äimistyneellä uteliaisuudella
ja kummastuksella jalkoihini. Tämä katse tappoi minut. Minä jouduin
niin kokonaan suunniltani, että tanssin asemesta aloin polkea jalkojani
samalla paikalla mitä kummallisimmalla tavalla, ottamatta lukuun mitään
tahtia, ja vihdoin ei auttanut muu kuin kokonaan pysähtyminen. Kaikki
katselivat minuun: yksi kummastuksella, toinen uteliaisuudella, kolmas
ivalla, neljäs säälillä: ainoastaan mummo katsoi täydellisesti
välinpitämättömänä.

-- Il ne fallait pas danser, si vous ne savez pas! sanoi isän suuttunut
ääni korvani yläpuolella, ja sysäisten minut syrjään hän otti naiseni
käden, lopetti hänen kanssaan vuoron vanhaan tapaan, äänekkäiden
hyväksymishuutojen kaikuessa katsojain puolelta ja saattoi hänet
paikalle. Masurkka päättyi heti.

-- Jumalani! miksi olet minua niin kauheasti rangaissut!

       *       *       *       *       *

Kaikki nyt ylönkatsovat minua ja tulevat aina sitä tekemään... minulta
on tie joka suunnalle suljettu: ystävyyteen, rakkauteen, kunniaan...
kaikki on menetetty!! Miksi Volodja tekikään minulle merkkejä, joita
kaikki huomasivat ja jotka eivät kuitenkaan olisi voineet minua auttaa?
miksi tuo inhottava ruhtinatar katsoi tuolla tavalla minun jalkoihini?
miksi Sonitshka... hän on suloinen; mutta miksi hänkin hymyili tanssini
aikana? miksi isä punastui ja tarttui minun käteeni? Häpesikö siis
hänkin minun tähteni? Voi, se on hirmuista! Olisipa mamma ollut täällä,
eipä hän olisi punastunut Nikolenkansa tähden... Ja mielikuvitukseni
vei minut kauas äidin ihanan kuvan luokse. Minä muistin talomme edessä
olevan pellon, puutarhan korkeat lehmukset, puhtaan puron, jonka päällä
pääskyset kiitelevät, sinisen taivaan ja sen pysähtyneet valkoiset
hattarat, vastaniitetyn heinän, tuoksuavat ruvot, ja vielä monta muuta
rauhallista vesikaarenväristä muistoa väikkyi herkistyneessä
mielikuvituksessani.



XXIII

MASURKAN JÄLKEEN.


Illallista syödessä se sama ensimäisen parin tanssija istui meidän,
lasten pöytään ja käänsi erikoisen huomionsa minuun, mikä seikka olisi
muutoin kyllä itserakkauttani kutkuttanut, mutta nyt sen onnettomuuden
jälkeen, joka oli tapahtunut, en pystynyt tuntemaan niin mitään. Nuori
herra näytti kuitenkin tahtovan hinnalla millä hyvänsä saada minua
iloselle tuulelle: hän teki kaikellaista kuria minun huvikseni, sanoi
minua aika pojaksi, ja kun vaan ei kukaan suurista nähnyt, kaateli
minun lasiini viiniä eri pulloista, väkisinkin tahtoen juomaan. Kun
illallisen päättyessä ylikyyppari kaasi minun maljaani ainoastaan
neljänneksi osaksi samppanjaa serviettiin kääritystä pullosta, ja kun
nuori herra vaati hänen kaatamaan täyteen ja pakotti minut juomaan
pysähtymättä, aloin minä tuntea miellyttävää lämpimyyttä koko
ruumiissani, erikoista ystävyyttä iloista suojelijaani kohtaan ja
rupesin jostakin syystä kohtikulkkua nauramaan.

Samassa kuului salista lähtötanssin säveleet ja vieraat alkoivat nousta
pöydästä. Ystävyytemme nuoren herran kanssa ei kestänyt sen kauempaa:
hän läksi aikaihmisten joukkoon, mutta minä uskaltamatta seurata häntä
siirryin uteliaisuudella kuuntelemaan mitä rouva Valahin puhui
tyttärensä kanssa.

-- Vielä puolen tunnin verran, pyysi Sonitshka hartaasti,

-- Ei, ei armaani, se ei käy päinsä.

-- Suostukaa nyt sentään minun tähteni, pyysi hän hyväellen äitiänsä.

-- No onko sinun huomenna hauska, jos olen kipeänä? sanoi rouva Valahin
ja, varomattomasti kyllä, hymähti.

-- Jaha, lupasit! jäämmekö siis? puhui Sonitshka hypähdellen ilosta.

-- Minkä sinulle taitaa! Tanssihan sitten vielä... tuossapa on sinulle
kavaljeerikin, sanoi hän osottaen minua.

Sonitshka tarjosi minulle kätensä ja me juoksimme saliin.

Juomani viini, Sonitshkan läsnäolo ja iloisuus saivat minut
kokonaan unohtamaan onnettoman masurkan. Jalkani kieppuivat mitä
hullunkurisimmissa liikkeissä: milloin hevosta matkien ravasin ylpeästi
koukistellen ja kohotellen jalkojani, milloin tömistelin niitä
paikallani kuin pässi, joka on suuttunut koiralle, ja tätä tehdessäni
nauroin sydämmeni pohjasta lainkaan välittämättä siitä minkä
vaikutuksen tein katsojiin. Sonitshka myöskin nauroi herkeämättä: hän
nauroi sille, että me toinen toistemme kädestä pidellen pyörimme
väkkärää, nauroi myös jollekin vanhalle herralle, joka hitaasti nostaen
jalkojansa astui huivin yli, ja samassa teki naaman niinkuin tuo temppu
olisi ollut hänelle hyvin vaikeata, ja oli aivan kuolla naurusta, kun
minä sukkeluuteni osottamiseksi hyppäsin melkein kattoon asti.

Kulkiessani mummon työhuoneen läpi katsahdin peiliin: kasvoni olivat
hiestyneet, tukka oli aivan sekasin, tupsut töröttivät päässä pahemmin
kuin koskaan; mutta yleensä oli kasvojeni ilme niin ilonen, hyvä ja
terve, että miellytin itseänikin.

"Jos aina olisin sellainen kuin nyt, ajattelin minä, niin ehkä voisin
muitakin miellyttää".

Mutta kun sitten jälleen näin naiseni suloiset pikku kasvot, niin
niissä oli paitsi samaa ilon, huolettomuuden ja terveyden ilmettä, mikä
oli miellyttänyt minua omissa kasvoissani, niin paljon komeata ja
hienoa kauneutta, että suorastaan harmistuin omaan itseeni: ymmärsin
kuinka tyhmä oli toivoni saada joskus semmoinen ihana olento huomaamaan
itseäni.

En voinut toivoa vastarakkautta, enkä edes sitä ajatellutkaan: ilmankin
oli sieluni täynnä onnea. Minä en ymmärtänyt, että rakkauden tunteen
edestä, joka oli täyttänyt sieluni ilolla, olisi voinut vaatia vielä
enempää onnea ja haluta vielä jotakin muuta kuin vaan sitä, ettei tämä
tunne koskaan päättyisi. Minun oli ilmankin hyvä olla. Sydämmeni
pyristeli kuin aristunut kyyhkynen, veri syöksyi lakkaamatta siihen, ja
minun teki mieli itkeä.

Kun me käytävässä kuljimme pimeän, rappusten alla olevan kopukan ohitse
katsahdin minä siihen ja ajattelin: mikä ääretön onni olisikaan, jos
voisi koko ikänsä asua hänen kanssaan tuossa pimeässä kopukassa! ja
ettei kukaan, ei kukaan tietäisi, että me siellä asumme.

-- Eikö totta, että nyt on hyvin hauska? sanoin minä hiljaisella,
vapisevalla äänellä, mutta lisäsin vauhtia, koska pelästyin mitä olin
sanonut ja vielä enemmän mitä olin aikonut sanoa.

-- On... hyvin! vastasi hän kääntäen päänsä minuun päin, ja hänen
kasvonsa olivat niin vilpittömän hyvät, että minä lakkasin pelkäämästä.

-- Erittäinkin illallisen jälkeen... Mutta jos tietäisitte kuinka ikävä
(aijoin sanoa surullista vaan en uskaltanut), on että te pian lähdette
ja me emme enää näe toisiamme.

-- Miksi emme näe? sanoi hän tarkasti tähystellen puolikenkäistensä
päitä ja samalla vetäen etusormeansa pitkin sermin säleitä, jonka ohi
kuljimme: -- joka tiistai ja perjantai me mamman kanssa ajamme
Tverskoin bulevardille. Ettekö te ajelekaan?

-- Ihan varmaan pyydämme päästä tiistaina, ja jos minua ei päästetä,
niin juoksen yksin -- ilman lakkia. Kyllä minä sinne osaan.

-- Tiedättekö mitä? sanoi Sonitshka yhtäkkiä: -- minä sanon aina _sinä_
eräille pojille, jotka käyvät meillä; ruvetaan mekin sanomaan
keskenämme _sinä_. Tahdotko? lisäsi hän nyykäyttäen päätänsä ja
katsahtaen minua suoraan silmiin.

Olimme juuri tulossa saliin, ja alkamassa oli toinen elävämpi osa
loppusoitosta.

-- Ruvetaan vaan, sanoin minä hetkenä, jolloin soitto melkein kokonaan
saattoi sanani kuulumattomaksi.

Sonitshka nauroi ja sinutteli minua.

Soitto päättyi, mutta minä en ollut ehtinyt käyttää yhtäkään lausetta,
jossa olisin päässyt häntä sinuttelemaan, vaikka herkeämättä koetin
keksiä semmoisia, joissa tämä pronomeni olisi ollut vaikka useampiakin
kertoja. Minulla ei ollut siihen rohkeutta. "Tahdotko?" kaikui
korvissani ja sai minut jonkinlaiseen huumeeseen: en mitään enkä ketään
nähnyt paitsi Sonitshkaa. Näin kuinka hänen hiussuortuvansa koottiin,
pujotettiin korvain taa, niin että otsan ja ohimoin osat, joita en
tähän asti ollut nähnyt, tulivat esiin; näin, kuinka hän jälleen
kokonaan käärittiin suureen viheliäiseen huiviin, niin tiukasti, että
näkyi ainoastaan hänen nenänsä pää; huomasin, että ellei hän olisi
ruusunpunasilla sormenpäillään tehnyt pientä aukkoa suun kohdalle, niin
hän olisi varmaankin tukehtunut, ja näin kuinka hän, jo laskeutuessaan
äitinensä rappusista, äkisti kääntyi meihin päin, nyykäytti päätänsä,
ja katosi sitten oven taa.

Volodja, Iivinit, nuori ruhtinas, minä, me kaikki olimme rakastuneet
Sonitshkaan, ja seisten rappusilla, silmillämme seuraten saatoimme
häntä. Kelle tuo päännyökäytys oli erikoisesti tarkotettu, en minä
tiedä, mutta sinä hetkenä olin lujasti vakuutettu, että se oli aijottu
minulle.

Hyvästellessäni Iivineitä keskustelin hyvin vapaasti jopa hiukan
kylmästikin Serjozhan kanssa ja annoin hänelle kättä. Jos hän oli
ymmärtänyt, että tästä päivästä alkaen hän oli kadottanut rakkauteni ja
valtansa minun ylitseni, niin hän varmaan sitä pahotteli, vaikka
yrittelikin teeskennellä täydellistä välinpitämättömyyttä.

Ensi kerran eläessäni minä olin uskoton rakkaudessa ja ensi kerran
tunsin tämän uskottomuuden suloutta. Minun teki hyvää vaihtaa tuo
kulunut ja vanhaksi käynyt alttiuden tunto tuoreeseen rakkauden
tunteeseen, joka oli täynnänsä salaperäisyyksiä ja aavistuksia. Paitsi
sitä, samaan aikaan lakata rakastamasta ja rakastua on yhtä kuin
rakastua kahta kertaa voimakkaammin kuin ennen.



XXIV

VUOTEELLA.


"Kuinka saatoinkaan niin kauan ja niin intohimoisesti rakastaa
Serjozhaa?" mietiskelin vuoteessani maaten. Ei! hän ei ole koskaan
ymmärtänyt eikä osannut arvostella minun rakkauttani... entä Sonitshka?
mikä ihana olento hän on! "Tahdotko?" "ala sinä ensin".

Minä hypähdin istuville, elävästi kuvaillen mieleeni hänen pikku
kasvojansa, sitten taas sukelsin kokonaan peitteen sisäpuolelle, pistin
sen joka puolelta alleni ja makasin niin, tuntien suloista lämpimyyttä
sekä vajoutuen ihaniin haaveihin ja muistelmiin. Minä näin hänet yhtä
selvästi edessäni nyt kuin tunti sitten; kuvailin puhuvani hänen
kanssaan ja vaikkei puheessamme ollut mitään ajatusta, tuotti se
minulle sanomatonta nautintoa, sillä _sinä, sinulle, sinulta, sinun_
uudistuivat yhtämittaa.

Nämä kuvailut olivat niin eläviä, etten voinut nukkua ihanan
kiihotuksen takia, ja teki niin mieli saada puhua onnestani vielä
jonkun muun kanssa.

-- Ihana olento! sanoin minä melkein ääneen ja käännähdin samassa
toiselle kyljelleni. -- Volodja! nukutko sinä?

-- En, vastasi hän unisella äänellä: -- kuinka niin?

-- Minä olen rakastunut, Volodja! auttamattomasti rakastunut
Sonitshkaan.

-- No, entäs sitten? vastasi hän venytellen jäseniään.

-- Voi, sinä Volodja! et aavista mitä minun kanssani tapahtuu... äsken
tässä makasin peitteeseeni kääriytyneenä ja niin selvästi, niin
selvästi näin hänet edessäni, puhelin hänen kanssaan, että oli ihan
kumma. Ja tiedätkö vielä mitä? kun makaan ja ajattelen häntä, niin
jumalaties miksi tulee niin surulliseksi ja hirveästi tekisi mieli
itkeä.

Volodja liikahti.

-- Yhtä ainoata minä toivoisin, jatkoin minä: -- se on, että aina
saisin olla hänen kanssaan, aina saisin häntä nähdä, ei mitään muuta.
Entä sinä, oletko sinä rakastunut? tunnusta vaan, Volodja, -- Volodja!

Merkillistä kyllä, minä olisin tahtonut, että kaikki olisivat olleet
rakastuneet Sonitshkaan ja kaikki olisivat vaan siitä puhuneet.

-- Mitä se sinuun kuuluu? sanoi Volodja kääntyen minuun päin: -- ehkä
olenkin.

-- Ei sinua nukuta, sinä teeskentelet! huusin minä hänen kiiltävistä
silmistään huomattuani, ettei hän ollut lainkaan nukkumista
ajatellutkaan, ja oli viskannut peitteen luotaan. -- Ruvetaan ennen
puhumaan hänestä. Hän on ihana, eikö totta?... niin ihana, että jos hän
sanoisi minulle: "Nikolenka, hyppää ulos ikkunasta!" taikka: "juokse
tuleen!" niin, -- sen vannon tässä paikassa! -- sanoin minä: -- heti
hyppäisin, vieläpä suurella ilolla. Voi, mikä ihanuus! lisäsin minä,
taas elävästi ajatellen hänen olentoansa, ja rauhassa nauttiakseni
hänen kuvastaan muutin taas äkkiä toiselle kyljelleni, sekä pistin
pääni tyynyjen alle. -- Itkettää kauheasti, Volodja.

-- Hölmö! sanoi hän hymyillen, ja sitten, hetken vaiti oltuaan: -- minä
taas ihan toisella tavalla kuin sinä: minusta tuntuu, -- jos vaan
kävisi laatuun, -- tahtoisin ensin istua hänen viereensä ja puhella...

-- Jaha! sinä siis olet kuin oletkin rakastunut! keskeytin minä häntä.

-- Sitte, jatkoi Volodja hellästi hymyillen: -- sitten suutelisin hänen
sormiensa päitä, silmiä, huulia, pikku nenää, pikku jalkoja -- koko
hänen ruumistansa...

-- Joutavia! huusin minä tyynyjen alta.

-- Et sinä mitään ymmärrä, sanoi Volodja halveksivasti.

-- Ei, minä ymmärrän, mutta sinä juuri et ymmärrä ja puhut tyhmyyksiä,
sanoin minä itkien.

-- Itkeä ei ainakaan kannattaisi. Ihan kuin mikäkin tyttö!



XXV

KIRJE.


Huhtikuun 16 päivänä, melkein kuusi kuukautta äsken kuvatun päivän
jälkeen, tuli isä luoksemme yläkertaan opintojen aikana ja ilmotti,
että ensi yönä me hänen kanssaan matkustamme maalle. Sydämmessäni
sävähti tämän kuultuani, ajatukseni heti kääntyi äitiin.

Syynä tähän odottamattomaan lähtöön oli seuraava kirje:

    Petrovskin maatilalla, huhtik. 12 p.

    "Juuri ikään, eli vasta kello 10 illalla sain ystävällisen kirjeesi
    huhtikuun 3:lta päivältä, ja vanhan tapani mukaan vastaan siihen
    heti. Teodor toi kirjeen kaupungista jo eilen, mutta kun oli
    myöhäistä, hän antoi sen Mimmille tänä aamuna. Mimmi taas ei
    antanut sitä minulle koko päivänä, sillä minä en ollut terve ja
    olin hyvin alakuloinen. Minulla olikin ikäänkuin pieni kuume, ja
    tunnustaakseni jo neljä päivää olen näin sairastellut enkä ole
    vuoteeltani noussut.

    "Älä vaan säikähdy, rakas ystäväni; tunnen itseni joksenkin
    mahdolliseksi, ja jos Ivan Vasiljitsh lupaa, niin huomenna
    aijon nousta.

    "Perjantaina, viime viikolla, läksin lasten kanssa ajelemaan; mutta
    tuolla paikalla juuri ennenkuin suurelle maantielle tullaan, sen
    pienen sillan luona, joka on aina ollut minun kauhuni, vajosi
    vaunumme akselia myöten liejuun. Sää oli erinomainen ja minun
    juolahti mieleeni kävellä jalkasin maantielle asti, kunnes miehet
    saisivat pyörät nostetuiksi. Rukoushuoneelle asti tultuani minä
    hirveästi väsyin ja istuin levähtämään, mutta ennenkuin miehet
    joutuivat talosta vaunuja nostamaan, kului puoli tuntia, minun
    tuli kylmä, erittäinkin jalkoihin, sillä minulla oli ainoastaan
    hienopohjaiset kengät ja nekin olivat läpimärät. Päivällisen
    jälkeen minua vilutti ja kuumotti, mutta tapani mukaan pysyin
    pystyssä, ja juotuamme teen istuin Ljubotshkan kanssa soittamaan
    nelikätisiä. (Sinä et ole tunteva häntä: niin hän on edistynyt)!
    Mutta kuvaile hämmästystäni, kun huomaan etten voi laskea tahtia.
    Useaan kertaan yritin laskea, mutta päässäni oli kaikki mennyt
    sekasin, ja korvissani tuntui kovaa pauhua. Minä laskin: yks,
    kaks, kolme, sitten yhtäkkiä: kahdeksan, viisitoista, ja
    merkillisintä kaikesta -- vaikka näin, että laskin väärin, en
    sittenkään voinut korjata. Vihdoin tuli Mimmi avukseni ja sai
    minut melkein väkisin vuoteeseen. Kas siinä, ystäväni, tarkka
    selonteko tautini laadusta ja omasta syyllisyydestäni siihen.
    Seuraavana päivänä minulla oli jotenkin kova kuume ja luoksemme
    haettiin vanha hyvä ystävämme Ivan Vasiljitsh, joka yhä vieläkin
    asuu täällä meillä ja lupaa pian päästää minut ihmisten ilmoille.
    Oivallinen ukko on tuo Ivan Vasiljitsh! Kun hourailin kuumeessani,
    istui hän silmiä ummistamatta koko yön vuoteeni ääressä, ja nyt,
    niin kauan kuin kirjotan, hän istuu tyttöjen kanssa viereisessä
    huoneessa ja minä kuulen tänne makuuhuoneeseen asti, kuinka hän
    kertoo heille saksalaisia satuja ja kuinka he ovat nauruun kuolla.
    '_La belle Flamande_', kuten sinä häntä nimität, vierailee luonani
    jo toista viikkoa, -- sillä hänen äitinsä on matkustanut jonnekin
    kyläilemään, -- ja huolenpidollaan ilmaisee mitä vilpittömintä
    rakkautta. Hän uskoo minulle kaikki sydämmensä salaisuudet. Hänen
    kauniit kasvonsa, hyvä sydämmensä ja nuoruutensa olisi voinut tehdä
    hänestä kaikissa suhteissa mainion tytön, jos hän vaan olisi
    joutunut parempiin käsiin, mutta siinä seurassa, jossa hän elää,
    menee hän kokonaan hukkaan. Olen usein ajatellut, että tekisin
    hyvän työn jos ottaisin hänet luokseni, -- ellei minulla vaan
    olisi omia lapsia niin paljon.

    "Ljubotshka aikoi itse kirjottua sinulle, mutta hän on jo repinyt
    rikki kolmannen kirjeen, ja sanoo: 'minä tiedän millainen
    pilkkakirves isä on: jos tekee vaikka yhdenkin virheen, hän
    näyttää sen kaikille.' Katinka on yhtä suloinen kuin ennenkin,
    Mimmi on yhtä hyvä ja yhtä ikävä.

    "Nyt puhukaamme vähän totisista: sinä kirjotat, että asiasi eivät
    käy hyvin tänä talvena, ja että sinun tulee välttämättömäksi ottaa
    Habarovin maatilan rahoja. Minusta on kummallista, että sinä edes
    kysyt suostumustani siihen. Eikö siis se, joka kuuluu minulle,
    kuulu myös yhtä paljon sinulle?

    "Sinä olet niin hyvä, rakas ystävä, että pelätessäsi katkeroittaa
    mieltäni salaat asioittesi oikeata tilaa; mutta minä arvaan,
    varmaan olet kadottanut pelissä hyvin paljon, enkä ollenkaan,
    Jumala sen tietää, ole siitä pahoillani; sentähden, jos tuo asia
    suinkin on korjattavissa, älä vaan liian paljon sitä huolehdi,
    äläkä kiusaa itseäsi turhaan. Minä olen tottunut olla luottamatta
    lasten tulevaisuuteen nähden sinun mahdollisiin pelivoittoihisi ja
    jos suot minulle anteeksi, en edes koko sinun omaisuuteesikaan.
    Sinun voittosi ilahuttaa mieltäni yhtä vähän kuin tappiosi
    pahottaa; minua pahottaa ainoastaan sinun onneton pelihimosi,
    joka riistää minulta osan sinun hellää rakkauttasi ja pakottaa
    minua puhumaan sinulle tämmöisiä katkeria totuuksia; mutta Jumala
    tietää kuinka kipeästi se minuun koskee! Lakkaamatta rukoilen
    Häneltä yhtä ainoata: että Hän varjelisi meitä... ei köyhyydestä
    (mitä on köyhyys?), vaan siitä hirmuisesta asiain tilasta, jolloin
    lasten edut -- niitä tulee minun pakko puolustaa -- joutuvat
    ristiriitaan meidän etujemme kanssa. Tähän päivään asti on Herra
    kuullut rukoukseni: sinä et ole astunut erään rajaviivan ylitse,
    jonka tehtyäsi meidän on joko uhraaminen omaisuutemme, joka ei
    enää kuulu meille, vaan lapsillemme, -- taikka... kauhistaa
    ajatellakin, mutta tuo hirveä onnettomuus uhkaa meitä aina.
    Niin, raskaan ristin on Herra meille molemmille lähettänyt!

    "Sinä kirjotat minulle vielä lapsista ja palaat vanhaan
    riitakysymykseemme: pyydät suostumustani siihen, että lapset
    pantaisiin kouluun. Tiedäthän minun vastahakoisuuteni tuommoiseen
    kasvatukseen...

    "Sinä tuskin, rakas ystäväni, olet yhtä mieltä kanssani: mutta
    kaikissa tapauksissa rukoilen sinua rakkautesi tähden minuun
    antamaan minulle lupaus, että niin kauan kuin elän, ja
    kuolemanikin jälkeen, jos Jumala tahtoisi meitä erottaa,
    siitä ei tule milloinkaan mitään.

    "Kirjotat minulle sinun olevan välttämätön lähteä Pietariin meidän
    asioissamme. Jumala on kanssasi, ystäväni, lähde ja palaa pian
    takasin. Meidän on kaikkien niin ikävä ilman sinua! Kevät on niin
    ihmeen ihana: balkongin talviovi on jo otettu saranoilta, ansariin
    vievä polku oli neljä päivää sitten aivan kuiva, persikat ovat
    kukoistuksessaan, lunta ei ole enää kuin siellä täällä, pääskyset
    ovat tulleet, ja äsken Ljubotshka toi minulle ensimäisiä
    kevätkukkia. Lääkäri sanoo, että noin kolmen päivän perästä tulen
    ihan terveeksi ja saan hengittää raitista ilmaa ja lämmitellä
    huhtikuun auringonpaisteessa. Jää hyvästi, rakas ystävä, älä ole
    levoton minun sairaudestani eikä omasta tappiostasi: päätä pian
    asiasi ja tule sitten tänne meille lasten kanssa koko kesäksi.
    Minä olen pannut kokoon suuremmoisia suunnitelmia siitä miten me
    kesän vietämme, ja niiden toteutuminen riippuu ainoastaan sinun
    tulostasi."

Seuraava osa kirjeestä oli kirjotettu ranskaksi yhtäjaksoisella
epätasaisella käsialalla ja eri paperiarkille. Käännän sen tähän
sanasta sanaan:

    "Älä usko mitä sinulle kirjotin taudistani: ei kukaan aavista
    mihin määrään se on vakavaa laatua. Tiedän ainoastaan, etten
    enää nouse tältä vuoteelta. Älä hukkaa hetkeäkään, vaan saavu
    viipymättä ja tuo lapset mukanasi. Ehkä ennätän vielä kerran
    sulkea heitä syliini ja siunata: se on minun viimeinen
    toivomukseni. Tiedän minkä iskun sinulle annan: mutta
    yhdentekevää se on, sillä ennen tai myöhemmin minulta tai
    muilta olisit asian kuitenkin kuullut; koettakaamme
    lujamielisyydellä ja luottamuksella Jumalan armoon kantaa
    tätä onnettomuutta. Alistukaamme Hänen tahtoonsa.

    "Älä luule, että se mitä nyt kirjotan on sairaan mielikuvituksen
    houretta; päinvastoin minun ajatukseni ovat erittäin selvät tällä
    hetkellä ja minä olen täydellisesti rauhallinen. Älä turhaan
    lohduta itseäsi toivolla, että tämä olisi pelkurimaisen sielun
    valheellisia, epäselviä aavistuksia. Ei, minä tunnen, minä tiedän
    -- ja tiedän sillä perustuksella, että Jumala on suvainnut sen
    minulle ilmottaa, -- minulla on enää hyvin vähän elämisen aikaa.

    "Päättyykö elämäni kanssa myöskin rakkauteni sinuun ja lapsiin?
    Olen ymmärtänyt, että se on mahdotonta. Olen liian voimakkaasti
    tuntenut tänä hetkenä, jotta voisin luulla, että tämä tunne,
    jota paitsi en voi käsittää olemassaoloa, saattaa milloinkaan
    tulla olemattomaksi. Sieluni ei voi olla olemassa ilman rakkautta
    teihin: mutta minä tiedän, että tämä rakkaus tulee pysymään
    ikuisesti, yksistään siitäkin syystä, että sellainen tunne kuin
    rakkauteni, ei olisi voinut syntyä, jos sen olisi joskus ollut
    päättyminen.

    "Minä en tule olemaan teidän kanssanne: mutta olen lujasti
    vakuutettu, ettei rakkauteni milloinkaan ole jättävä teitä,
    ja tämä ajatus ilahuttaa siihen määrään sydäntäni, että
    rauhallisesti ja pelotta odotan lähestyvää kuolemaa.

    "Olen rauhallinen, ja Jumala tietää, että aina olen pitänyt
    ja pidän kuolemaa ylimenona parempaan elämään; mutta miksi
    sittenkin tukehdun kyyneleihini? Miksi lapset jäävät vaille
    rakastettua äitiä? Miksi sinulle on annettava raskas,
    odottamaton isku? Miksi minun on kuoleminen, kun teidän
    rakkautenne on tehnyt elämän minulle rajattoman onnelliseksi?

    "Tapahtukoon Hänen pyhä tahtonsa!

    "Kyyneleet estävät enempää kirjottamasta. Ehkä en enää näe sinua.
    Kiitän sinua, kallis ystäväni, kaikesta siitä onnesta, jolla olet
    minua tässä elämässä ympäröinyt; olen siellä rukoileva Jumalaa,
    että Hän palkitsisi sinua. Hyvästi, rakas ystäväni; muista, että
    vaikka minua ei tule olemaan, niin rakkauteni ei milloinkaan eikä
    missään tulo sinua jättämään. Hyvästi Volodja, hyvästi, enkelini,
    hyvästi Benjamin -- Nikolenkani!

    "Unohtavatko he todellakin joskus minut?!..."

Kirjekuoreen oli pistetty Mimmin ranskalainen liite, joka sisälsi
seuraavaa:

    "Surulliset aavistukset, joista hän puhuu teille, ovat tohtorin
    sanat vahvistaneet. Eilen yöllä hän käski lähettää tämä kirje heti
    postiin. Arvellen hänen puhuneen näin kuumeen houreessa minä
    lykkäsin kirjeen lähetyksen aamuun ja päätin avata se. Juuri kun
    olin avannut, kysyi Natalia Nikolajevna minulta minne kirje oli
    joutunut ja käski minun polttaa se, ellei se vielä ollut lähetetty.
    Hän puhuu yhä siitä ja vakuuttaa että kirje on teidät masentava.
    Älkää viivytelkö tuloanne, jos tahdotte vielä nähdä tätä enkeliä
    niin kauan kuin se ei ole meitä vielä jättänyt. Antakaa anteeksi
    tämä tahraamiseni. Kolmeen yöhön en ole nukkunut. Tiedättehän
    kuinka häntä rakastan!"

Natalia Savishna, joka huhtikuun 11 päivää vastaan koko yön vietti
äidin makuuhuoneessa, kertoi sittemmin minulle, että äiti,
kirjotettuaan kirjeen ensimäisen osan oli pannut sen viereensä pikku
pöydälle ja vaipunut horroksiin.

-- "Tunnustaakseni minä itsekin, puhui Natalia Savishna: -- nukahdin
nojatuoliin ja sukankudinkin valahti käsistäni, Mutta noin yhden aikaan
yöllä minä puoliunissani kuulin hänen jotain sopertavan; avasin silmäni
ja näin hänen istuvan vuoteella kädet tällä tavalla ristissä, ja
kyyneleet vuotivat virtanaan. 'Onko siis kaikki lopussa?' sai hän
sanotuksi ja peitti kasvot käsiinsä.

"Minä hyppäsin pystyyn ja rupesin kyselemään: mikä teidän on?

"-- 'Voi, Natalia Savishna, jospa tietäisitte kenen äsken näin!'

"Vaikka olisin sitten kuinka kysellyt ei hän minulle enempää puhunut,
vaan käski siirtää pikku pöytää lähemmäksi eteensä, kirjotteli vielä
jotakin, käski sulkea kirje hänen nähtensä ja laittaa heti menemään.
Sitten se alkoi käydä yhä ja yhä huonommaksi."



XXVI

MIKÄ MEITÄ MAALLA ODOTTI.


Huhtikuun 25 päivänä me astuimme alas matkavaunuista ajettuamme
Petrovskin maatilan päärakennuksen eteen. Moskovasta lähtiessä oli isä
ollut kovasti mietteissään, ja kun Volodja oli häneltä kysynyt: onko
äiti sairastunut? hän katsahti surullisesti Volodjaan ja nyykäytti vaan
päätänsä. Matkan aikana hän oli huomattavasti rauhottunut, mutta sen
mukaan kuin lähestyimme kotia olivat hänen kasvonsa menneet jälleen yhä
surullisemman näkösiksi, ja kun hän vaunusta alas tullessaan kysyi
meitä vastaan juosseelta hengästyneeltä Fokalta: "missä on Natalia
Nikolajevna?" niin hänen äänensä oli epävakainen ja silmissä oli
kyyneleitä. Hyväluontoinen ukko Foka katsahti varkain meihin, laski
alas silmäluomensa ja avaten ovea meille sanoi poispäin kääntyneenä:

-- "Kuuteen päivään ei ole suvainnut makuukamaria jättää."

Milka, joka, kuten sittemmin sain kuulla, oli ensimäisestä äidin
sairastumisen päivästä lakkaamatta surkeasti ulvonut, hyökkäsi ilosena
isää vastaan -- hyppeli hänen päälleen, vingahteli, nuoli hänen
käsiään; mutta hän työnsi sen luotaan ja meni vierashuoneeseen, sieltä
siihen huoneeseen, josta ovi vei suoraan makuukamariin. Mitä lähemmäksi
hän tätä huonetta tuli, sitä selvemmin näkyi levottomuutta hänen
ruumiinsa liikkeistä: viereisessä huoneessa hän kulki varpaillaan
henkeä vetämättä, ja teki ristinmerkin ennenkuin rohkeni käydä suljetun
oven kahvaan. Samaan aikaan juoksi käytävästä tukka hajalla itkettynyt
Mimmi. "Voi! Pietari Aleksandrovitsh!" sanoi hän kuiskaten ja
todellisesti epätoivoisena, mutta huomattuaan, että isä sittenkin
kääntää kahvaa, hän lisäsi tuskin kuuluvasti: "ei tästä päästä pääse --
menkää käytävästä."

Oh, kuinka raskaasti tämä kaikki vaikutti kauheita aavistavaan
lapselliseen murhemieleeni!

Me läksimme käytävään: siellä tuli vastaamme mielipuoli Akim, joka oli
meitä aina huvittanut naamojen teolla; mutta nyt ei hän minua lainkaan
naurattanut, vaan hänen järjettömän välinpitämättömät kasvonsa koskivat
minuun hyvin kipeästi. Naispalvelijain puolella kaksi työtätekevää
tyttöä nousi meille kumartamaan, ja niillä oli niin surullinen ilme
kasvoissa että minua alkoi kauhistaa. Tultuaan vielä Mimmin huoneen
läpi isä avasi makuuhuoneen oven ja astuimme sisälle. Oven oikealla
puolella oli kaksi huiveilla peitettyä ikkunaa; toisen ääressä istui
Natalia Savishna sukkaa kutoen, lasit nenällä. Hän ei tullut meitä
suutelemaan tervehdykseksi kuten muuten olisi tehnyt, vaan ainoastaan
katsahti lasiensa yli meihin ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään.
Ei ollut lainkaan mieleeni että kaikki rupesivat itkemään meitä
nähdessänsä, vaikka ennen olivat olleet aivan rauhalliset.

Oven vasemmalla puolella oli sermit ja niiden takana vuode, pikku
pöytä, pieni kaappi, jonka päällä oli lääkeaineita, ja suuri nojatuoli,
jossa lääkäri istui torkkuen; vuoteen ääressä seisoi nuori, hyvin
vaaleaverinen ja merkillisen kaunis tyttö, valkosessa aamunutussa ja
hihat vähän ylös käärittyinä. Hän asetteli jäätä äidin päähän, jota
tällä hetkellä en voinut nähdä. Tämä tyttö oli la belle Flamande, josta
äiti oli kirjottanut ja joka sittemmin tuli niin paljon merkitsemään
koko meidän perheemme elämässä. Heti kun olimme tulleet sisälle hän
otti kätensä äidin otsalta ja korjasi rinnallaan aamunutun poimuja,
sitten sanoi kuiskaten: "hän on tainnuksissa."

Olin tällä hetkellä suuressa surussa, mutta kuitenkin tahtomattani
panin merkille kaikki pikku seikat. Huoneessa oli melkein kokonaan
pimeä, kuuma, haisi mintulle, odekolonille, juhannuksen kukalle,
Hoffmannin tipoille. Tämä haju teki niin suuren vaikutuksen minuun,
että nytkin vielä, sitä tuntiessani, jopa ainoastaan muistaessani,
mielikuvitukseni heti siirtää minut tähän surulliseen, tukehduttavaan
huoneeseen ja herättää eloon tämän hirmuisen hetken vähimmätkin
pikkuseikat.

Äidin silmät olivat auki, mutta hän ei nähnyt mitään... Voi, en unohda
koskaan tuota kauheata katsetta! Siinä näkyi niin paljon kärsimystä!

Meidät saatettiin pois.

Kun sittemmin kyselin Natalia Savishnalta äidin viimeisistä hetkistä,
kertoi hän tällä tavalla:

-- "Sitten kun te olitte saatettu pois huoneesta, hän heittelihe vielä
kauan aivan kuin häntä olisi tuohon noin jokin painanut... sitten laski
päänsä tyynyiltä ja vaipui horroksiin, hiljaa, rauhallisesti, aivan
kuin taivaan enkeli. Sen kuin vähän pistäysin katsomassa miksei jo
tuoda juomaa -- niin tullessani hän jo oli viskellyt ympäriltään kaikki
hujan hajan ja lakkaamatta vaati luokseen teidän isäänne; tämä kumartui
häntä kuuntelemaan, mutta eipä ollutkaan enää voimia sanoa mitä halusi:
hän aukasi vaan huulensa ja taas rupesi voihkamaan: 'Herranenaika!
Jumalani! Lapset tänne!' Tahdoin juosta teitä hakemaan, mutta Ivan
Vasiljitsh kielsi sanoen: 'se vaan pahemmin häiritsee häntä, antaa
olla.' Sitten ei hän enää jaksanut kuin vähän vaan nostaa kättänsä ja
taas pudotti sen. Mitä se sillä tahtoi sanoa, Jumala yksin tietää! Minä
vaan luulen että hän oli teitä siunaavinaan; mutta eipä näy Jumala
sallineen hänen ennen viimeistä hetkeä katsahtaa omiin lapsiinsa.
Sitten hän kohottautui, pani kätensä näinikään yhteen ja samassa alkoi
puhua; sitä ääntä en uskalla muistellakaan -- 'Pyhä Jumalan Äiti, älä
jätä heitä!...' Nyt näytti kipu käyvän juuri hänen sydämmeensä,
silmistä näkyi, että se raukka kärsi suuria tuskia; lankesi tyynyille,
tarttui hampain lakanaan; ja kyyneleet ne vaan vuotivat, vuotivat."

-- No, ja kuinka sitten? kysyin minä.

Natalia Savishna ei voinut enempää puhua: hän kääntyi poispäin ja
rupesi katkerasti itkemään.

Äiti kuoli hirmuisiin kärsimyksiin.



XXVII

SURU.


Seuraavana päivänä myöhään illalla minä tahdoin vielä kerran katsahtaa
häneen: karkotettuani ehdottoman kauhun tunteen aukasin hiljaa oven ja
astuin varpain saliin.

Keskellä huonetta, pöydällä, oli ruumisarkku, sen ympärillä oli
karrelle palaneita kynttilöitä korkeissa hopeajaloissa; peränurkassa
istui lukkari ja luki hiljaisella yksitoikkoisella äänellä psalttaria.

Minä pysähdyin oven pieleen ja aloin katsella, mutta silmäni olivat
niin itkettyneet ja hermoni niin pilalla, etten voinut mitään nähdä;
kaikki sulautui kummallisesti yhteen: valo, kullalla kirjailtu kangas,
sametti, suuret kynttiläjalat, ruusunpunanen pitseihin ommeltu tyyny,
paperiside pään ympärillä, päähine nauhasineen -- ja vielä jotakin
läpikuultavaa, vahanväristä. Nousin tuolille voidakseni nähdä hänen
kasvojansa; mutta niiden paikalla olin jälleen näkevinäni saman vaalean
keltasen läpikuultavan esineen. En voinut uskoa tuota hänen
kasvoiksensa. Aloin tarkemmin sitä tähystää, kunnes vähitellen rupesin
tuntemaan siinä tuttuja rakkaita piirteitä. Säpsähdin kauhusta, kun
pääsin varmuuteen että se oli hän; mutta miksi nuo ummistuneet silmät
olivat niin sisäänpainuneet? mistä tuli tuo hirveä kalpeus ja toisella
poskella tuo tumma täplä läpikuultavan ihon alla? Miksi kasvojen koko
ilme oli ankara ja kylmä? Miksi huulet olivat niin verettömät ja niiden
yhtyminen niin ihana, niin ylevä ja puhui niin taivaallisesta rauhasta,
että kylmä väre kävi selässäni ja tukassani, kun häneen katsoin?...

Minä katselin ja tunsin, että joku käsittämätön, vastustamaton voima
vetää silmiäni noihin elottomiin kasvoihin. En voinut kääntää
katsettani pois, mutta mielikuvitukseni samassa piirsi eteeni elämän ja
onnen kukkaisia kuvia. Olin unohtanut, että tuo kuollut ruumis, joka
edessäni makasi ja johon minä järjettömästi tuijotin niinkuin
semmoiseen esineesen, jolla ei ole mitään yhteistä muistojeni kanssa,
oli _hän_. Minä kuvailin häntä milloin missäkin tilassa olevana:
ilosena, elävänä, hymyilevänä; sitten äkkiä minua taas hämmästytti
jokin piirre noissa kalpeissa kasvoissa, jotka edessäni näin: muistin
kauhean todellisuuden, vavahdin, vaan en sittenkään herennyt
katsomasta. Ja jälleen haaveet tulivat todellisuuden sijalle, ja
jälleen todellisuuden tieto hajotti haaveet. Vihdoin mielikuvitus
herpoutui ja lakkasi minua pettämästä, samoin hävisi todellisuudenkin
tieto ja minä unohdin kokonaan itseni. En tiedä kauanko aikaa olin
semmoisessa tilassa, en tiedä edes mikä se tila oli; tiedän ainoastaan,
että joksikin ajaksi kadotin olemiseni tunnon ja koin jotain ylevää
selittämättömän suloista ja surullista nautintoa.

Ehkä hänen ihana sielunsa lähtiessään lentoon parempaa maailmaa kohden
surulla katsahti taakseen siihen maailmaan, johon hän meidät jätti; hän
näki minun suruni, sääli sitä ja rakkauden siivillä säälin taivaallinen
hymy huulilla palasi vielä maan päälle lohduttaakseen ja siunatakseen
minua.

Ovi narahti ja huoneeseen astui toinen lukkari päästämään entistä. Tämä
melu herätti minut, ja ensimäinen ajatus, joka minuun tuli, oli se,
että seistessäni siinä aivan itkemättä tuolilla ja semmoisessa
asennossa, joka ei ilmaise mitään liikutusta, lukkari voi luulla minua
tunteettomaksi pojaksi, joka vallattomuudesta taikka uteliaisuudesta on
kiivennyt tuolille: minä tein siis ristinmerkin, kumarsin ja rupesin
itkemään.

Muistellessani nyt näitä seikkoja olen sitä mieltä, että ainoastaan
tämä itsensä unohtamisen hetki oli todellista surua. Ennen ja jälkeen
hautajaisten minä kyllä lakkaamatta itkin ja olin surullinen, mutta
tätä surua häpeän muistella, sillä siihen aina sekaantui jokin
itserakas tunne: joko halu näyttää, että olen muita enemmän suruissani,
taikka huolehtiminen siitä vaikutuksesta, jonka teen muihin, taikka
vielä aivan tarkotukseton uteliaisuus, joka pani tekemään havaintoja
esimerkiksi Mimmin pitsimyssystä ja läsnäolevista ihmisistä. Minä pidin
pahana, etten tuntenut yksinomaan surua, ja koetin peittää kaikkia
muita tunteita: siitä syystä ei suruni ollut vilpitön eikä
luonnollinen. Paitsi sitä tunsin jonkinlaista nautintoa tietäessäni
olevani onneton, koetin tahallani herättää onnettomuuden tuntoa, ja
tämä itsekkyys kaikkein enin tukehuttikin minussa todellista surua.

Nukuttuani tämän yön hyvästi ja rauhallisesti kuten aina ankaran ja
kovan mielentäristyksen jälkeen, heräsin kyyneleet kuivuneina ja hermot
rauhottuneina. Kymmenen aikaan meidät käskettiin sielumessuun, joka
pidettiin ennen kuin ruumis kannettiin ulos. Huone oli täynnänsä
talonväkeä ja kyläläisiä, jotka olivat kaikki itkien tulleet jättämään
hyvästi herrattarellensa. Messun aikana minä sopivalla tavalla itkin,
tein ristinmerkkiä ja kumarsin maahan, mutta sydämmessäni en itkenyt,
vaan olin jotenkin kylmäverinen: huolenani oli uusi nuttuni, joka oli
ensi kertaa pantu ylleni; se kiristi kovasti kainalojen alta; sitten
vielä pelkäsin että, polvistuessani, liiaksi likaan housujani. Tein
salaa havaintoja kaikista läsnäolevista. Isä seisoi ruumisarkun
pääpuolella, oli kalpea kuin lakana ja näytti vaivalla voivan pidättää
itkua. Hänen kookas, mustaan frakkiin puettu vartalonsa, kalpeat paljon
puhuvat kasvonsa ja nuo aina sulavat ja varmat liikkeet ristinmerkkiä
tehdessä, kumartaessa multaa ottamaan, ottaessaan kynttilää papin
kädestä taikka lähestyessä hautaa, olivat erittäin komeat, mutta -- en
tiedä mistä syystä -- minua hänessä ei miellyttänyt juuri se, että hän
tällä hetkellä koetti näyttää niin komealta. Mimmi seisoi seinään
nojautuneena ja näytti tuskin pysyvän jaloillaan; hänen komea pukunsa
oli rutistunut, pitsimyssy oli valunut toiselle syrjälle; turvonneet
silmät olivat punaset, pää vavahteli; hän nyyhkytti lakkaamatta sydäntä
kouristavalla äänellä, vähä väliä peitti kasvonsa nenäliinalla ja
käsillä. Minusta nähden hän teki niin siksi, että peitettyään kasvonsa
katsojilta saattoi hetkeksi levätä teeskennellyistä nyyhkytyksistään.
Muistin hänen toissa iltana puhuneen isälle, että äidin kuolema oli
hänelle kauhea isku, jota hän ei muka mitenkään luullut voivansa
kestää, että hän oli kaikki kadottanut, että tämä enkeli (kuten hän
äitiä nimitti) juuri ennen kuolemaansa oli muistanut häntä ja sanonut
aikovansa ainiaaksi turvata hänen ja Katinhan tulevaisuuden. Hän
vuodatti katkeria kyyneliä tätä kertoessaan ja ehkä surun tunne lienee
ollut todellinen, mutta ei se ainakaan ollut puhdas ja sekottamaton.
Ljubotshka oli mustassa suruhuntuihin peitetyssä puvussa, aivan märkänä
kyyneleistä, pää painuksissa; hän katsahteli tuon tuostakin
ruumisarkkuun ja hänen kasvonsa tällöin ilmaisivat ainoastaan
lapsellista pelkoa. Katinka seisoi äitinsä vieressä ja hänen tosin
venyneet kasvonsa olivat kuitenkin yhtä punaposkiset kuin aina.
Volodjan suora luonne oli surussakin suora: hän seisoi milloin
mietteissään tuijottaen johonkin esineesen, milloin taas hänen suunsa
äkkiä alkoi vääntyä ja hän rupesi nopeasti tekemään ristinmerkkiä ja
kumarruksia. Kaikki syrjäiset, jotka olivat läsnä hautajaisissa,
inhottivat minua. Heidän lohdutuksensa, jota he isälle puhuivat -- että
muka äidin on _siellä_ oleva parempi, -- ettei äiti ollut tätä maailmaa
varten, -- herättivät minussa jonkinlaista kiukkua. Minun mielestäni
heillä ei ollut oikeutta puhua hänestä ja itkeä häntä. Jotkut heistä
nimittivät meitä orvoiksi. Aivan kuin emme olisi tienneet, että
äidittömiä lapsia sillä nimellä mainitaan! Heidän ehkä teki mieli
ensimäisinä nimittää meitä tällä nimellä aivan kuin vasta naimiseen
mennyttä tyttöä kiirehditään sanomaan ensi kerran rouvaksi.

Salin kaukaisimmassa nurkassa melkein piilossa ruokasalin avatun oven
takana oli polvillaan koukkuselkäinen, harmaapäinen mummo. Kädet
ristissä, silmät taivaaseen päin kääntyneinä hän ei itkenyt, vaan
rukoili. Hänen sielunsa pyrki Jumalan luo, hän pyysi Jumalaa
yhdistämään häntä sen kanssa, jota hän oli rakastanut enemmän kuin
mitään muuta maailmassa, ja luotti lujasti siihen että näin tulee pian
tapahtumaan.

"Kas tuo se oli häntä todellisesti rakastanut!" ajattelin minä ja minua
hävetti oma itseni.

Sielumessu päättyi, vainajan kasvot paljastettiin ja kaikki
läsnäolijat, meitä lukuunottamatta, alkoivat toinen toisensa perästä
lähestyä ruumisarkkua ja suudella ruumista.

Melkein viimeisenä lähestyi vainajata hyvästelemään jokin
talonpoikaisvaimo, soma viisivuotinen tyttö sylissä, jonka hän ties
mistä syystä oli tuonut tänne. Sillä hetkellä minä vahingossa pudotin
märän nenäliinani ja aijoin nostaa sitä; mutta tuskin olin kumartunut,
kun kuulin hirmuisen parahduksen, joka oli niin täynnä kauhua, että
vaikka eläisin sata vuotta, en milloinkaan sitä unohda, ja kun muistan,
niin kylmä väristys käy aina pitkin koko ruumistani. Minä nostin pääni:
-- vaimo sai vaivalla pidellyksi tyttöänsä tuolilla ruumisarkun
ääressä. Käsiänsä huitoen ja viskaten säikähtyneet kasvonsa poispäin
tyttö kirkui hirveällä luonnottomalla äänellä. Minä kiljasin nyt itse
luullakseni vielä hirveämmällä äänellä kuin tuo lapsi ja juoksin ulos
huoneesta.

Vasta nyt ymmärsin, mistä johtui tuo kova raskas haju, joka sekottuen
suitsutussavun hajuun täytti huonetta: ja ajatus, että ne kasvot, jotka
vielä muutama päivä sitten olivat olleet täynnä kauneutta ja hellyyttä,
sen olennon kasvot, jota olin ylitse kaiken rakastanut, saattoivat
kauhistaa, se ajatus ensi kerran sai minun näkemään koko todellisuuden,
ja täytti sieluni epätoivolla.



XXVIII

VIIMEISET SURULLISET MUISTOT.


Äitiä ei enää ollut mutta elämämme kulki kuitenkin entistä vanhaa
latuaan: me panimme maata ja nousimme entisillä tunneilla ja entisissä
huoneissa; aamu- ja iltatee, päivällinen, illallinen, -- kaikki
tapahtui entisellä ajalla: pöydät, tuolit seisoivat entisillä
paikoillaan; ei mitään ollut muuttunut talossa eikä elämäntavassamme;
ainoastaan että häntä ei ollut...

Minusta tuntui, että moisen onnettomuuden perästä kaiken olisi pitänyt
muuttua; tavallinen elämänjärjestyksemme näytti minusta loukkaavan
hänen muistoansa, ja muistutti liian elävästi hänen poissaoloa.

Ennen hautajaisia, päivällisen jälkeen minua rupesi nukuttamaan, ja
minä läksin Natalia Savishnan huoneeseen heittäytyäkseni hänen
vuoteelleen, pehmeälle höyhenalukselle, lämpimän tikatun peitteen alle.
Huoneeseen tullessani Natalia Savishna makasi vuoteellansa ja
arvattavasti nukkui; kuultuaan minun tulevan hän kohottautui, heitti
pois villahuivin, jolla kärpäsien vuoksi oli päänsä peittänyt ja
asetellen pitsimyssyänsä paikoilleen istuutui vuoteen laidalle.

Koska ennenkin oli jotenkin usein sattunut, että päivällisen jälkeen
tulin hänen huoneeseensa nukkumaan, hän arvasi syyn tulooni ja sanoi
vuoteelta nousten:

-- Jaha, varmaan tulitte levähtämään, oma ystäväni, pankaa vaan
pitkäksenne.

-- Älkää toki, Natalia Savishna, sanoin minä; pidättäen häntä kädestä:
-- enhän minä siksi tullut... tulinpahan muuten vaan... pankaa te vaan
maata.

-- Eikö mitä, johan minä olen kyllikseni nukkunut, hän sanoi minulle
(minä tiesin hänen valvoneen kolme vuorokautta silmiään ummistamatta).
Ja eihän nyt unetakkaan, lisäsi hän syvästi huoahtaen.

Minua halutti jutella Natalia Savishnan kanssa onnettomuudestamme;
tunsin hänen vilpittömyytensä ja rakkautensa, ja sentähden olisi hänen
kanssaan itkeminen tehnyt minulle hyvää.

-- Natalia Savishna, sanoin minä hetken vaiti oltuani ja vuoteelle
istuutuen; -- osasitteko tätä odottaa?

Vanhus katsahti minuun kummastuen ja uteliaasti, varmaankaan
ymmärtämättä miksi häneltä semmoista kysyin.

-- Kuka olisi tätä aavistanut? toistin minä.

-- Voi, oma ystäväni, sanoi hän katsahtaen minuun mitä hellimmällä
osanotolla: -- ei ainoastaan niin että "aavistanut", vaan en edes
nytkään vielä voi sitä ajatella. Johan minun ikäiseni eukon olisi kauan
sitten ollut aika korjata vanhat luuni lepoon; mutta nyt sensijaan olen
saanut haudata: vanhan herran, teidän äidinisänne -- autuas olkoon
hänen muistonsa -- ruhtinas Nikolai Mihailovitshin, kaksi veljeä, sisar
Annushkan, ja kaikki he olivat minua nuoremmat; ja nytpä vielä syntieni
tähden olen saanut jäädä hänenkin jälkeensä elämään. Hänen pyhä
tahtonsa tapahtukoon! Hän otti luokseen, koska näki hyväksi, mutta
Hänelle ovat hyvät sielläkin tarpeen.

Tämä yksinkertainen ajatus hämmästytti ja ilahutti minua ja minä
vetäydyin lähemmäksi Natalia Savishnaa. Hän pani kätensä ristiin
rinnalleen ja katsahti ylöspäin; hänen sisäänpainuneet kosteat silmänsä
ilmaisivat suurta mutta rauhallista surua. Hän luotti lujasti siihen,
ettei Jumala pitkäksi ajaksi ole erottanut häntä siitä olennosta, johon
niin monien vuosien aikana hänen rakkautensa koko voima oli
kohdistunut.

-- Niinpä niin, oma ystäväni, äsken, ihan äsken minä vielä häntä
hoidin, käärin kapaloihin ja hän minua kutsui Nashaksi. Toisinaan
juoksi luokseni, kävi pikku kätösillään kaulaani ja suudellen puhui
minulle:

-- Pikku oma Nashani, oma kulta muruseni. Ja minä siihen leikilläni
sanoin:

-- Älkää joutavia puhuko, ette te minua rakasta; annas kun kasvatte
suureksi ja menette miehelään, niin kyllä Nasha pian unohtuu. -- Hän
vaipui ikäänkuin mietteisin. Ei, sanoi, en mene lainkaan miehelään,
ellen saa ottaa Nashaa luokseni: en minä Nashaa milloinkaan jätä. Mutta
jättipäs sittenkin eikä odottanut minua. Ja kyllä hän minua rakasti!
Ketä hän ei olisi rakastanut, totta puhuen? Äitiänne ette saa unohtaa,
oma ystäväni; hän ei ollut tavallinen ihminen, vaan taivaan enkeli. Kun
hänen sielunsa tulee taivaan valtakuntaan, on hän sielläkin teitä
rakastava ja sielläkin iloitseva teidän tähtenne.

-- Miksi sanotte, Natalia Savishna, kun tulee taivaan valtakuntaan?
kysyin minä: -- onhan se jo nytkin luullakseni siellä.

-- Ei, ystäväni, sanoi Natalia Savishna, alentaen ääntänsä ja istuutuen
lähemmäksi minua, -- nyt hänen sielunsa on täällä.

Ja hän osotti ylöspäin. Hän puhui melkein kuiskaamalla ja niin
tuntehikkaalla vakaumuksella, että minä tahtomattanikin nostin silmäni
ylöspäin, katselin kattoon ja hain sieltä jotakin. "Ennenkuin
vanhurskaan sielu menee paratiisiin, on sen kulkeminen neljänkymmenen
valheen läpi, ystäväni, ja se voi siis neljäkymmentä päivää vielä olla
oman kodin sisäpuolella."

Kauan hän vielä puheli samanlaisia asioita sellaisella
yksinkertaisuudella ja vakaumuksella kuin olisi kertonut kaikkein
tavallisimpia seikkoja, joita itse oli nähnyt ja joita ei kukaan olisi
voinut vähimmässäkään määrässä epäillä. Minä kuuntelin häntä henkeäni
pidättäen ja vaikken kaikkea täysin ymmärtänytkään, uskoin kuitenkin
lujasti kaikkeen.

-- Niin, ystäväni, nyt hän on täällä, katselee meitä, ehkä myös
kuuntelee mitä puhumme, sanoi Natalia Savishna; ja sitten vaikeni, pää
painuksissa.

Hän tarvitsi nenäliinaa pyyhkiäksensä kyyneleitä, hän nousi, katsahti
suoraan silmiini ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:

-- Monta porrasta on Jumala tällä tuonut minut lähemmäksi itseänsä. --
Mitä tekemistä minulla enää täällä on? ketä varten eläisin? ketä
rakastaisin?

-- Ettekö te siis meitä rakastakaan? sanoin minä moittien ja tuskin
jaksaen itkuani hillitä.

-- Jumala tietää kuinka teitä rakastan, mutta niinkuin häntä en ole
ketään rakastanut enkä voikaan rakastaa.

Hän ei saattanut enempää puhua, kääntyi minusta pois ja rupesi ääneensä
nyyhkyttämään.

En enää ajatellut nukkumista; puhumatta mitään me istuimme vastakkain
ja itkimme.

Huoneeseen ilmestyi Foka; huomattuaan meidän tilamme hän, luultavasti
tahtomatta häiritä meitä, pysähtyi ovelle arasti ympärilleen
katsahtaen.

-- Mikä asiana, Foka kulta, kysyi Natalia Savishna pyyhkien kasvojaan
nenäliinalla.

-- Rusinoita puolitoista, sokeria neljä naulaa ja riissiryyniä kolme
naulaa hautajaispuuroa varten.

-- Heti paikalla, ystäväni, sanoi Natalia Savishna ja meni kiireisesti
kirstunsa luokse. Viimeisetkin keskustelumme herättämät surun jäljet
katosivat heti kun hän ryhtyi askareihinsa, joita piti perin tärkeinä.

-- Ei tarvita neljää naulaa! puhui hän toruskellen, noutaessaan ja
punnitessaan puntarilla sokeria: -- riittää kolme ja puolikin.

Ja hän otti vaa'asta muutaman palan pois.

-- Mitä pitää sanoa siitä, että vasta eilen annoin kahdeksan naulaa
ryynejä ja tänään jo taas vaaditaan: -- sano mitä sanot Foka, mutta
ryynejä minä en anna. Onko moista kuultu -- kahdeksan naulaa!

-- Minkä sille mahtaa? kokki sanoo että kaikki on mennyt.

-- No, ota sitten, tuossa, vie!

Minua kummastutti tämä ylimeno liikutuksen tunteesta toruilemiseen ja
laskuihin. Jälestäpäin olen selittänyt itselleni asian niin, että
sisällisestä surusta huolimatta hänellä oli kuitenkin kylläksi
käytännöllistä tarmoa toimittaakseen tehtäviään, mutta totuttu tapa
veti häntä jokapäiväisiin askareihin. Suru oli niin voimakkaasti häneen
vaikuttanut, ettei hän katsonut tarpeelliseksi salata voivansa
huolehtia myöskin syrjäseikoista; mitään semmoista ei voinut hänen
mieleensä juolahtaakaan.

Turhamielisyys on tunne, joka ei lainkaan sovellu yhteen todellisen
surun kanssa, ja kuitenkin se tunne on niin lujasti ihmisluontoon
istutettu, että voimakkainkin suru ani harvoin karkottaa sitä
tieltänsä. Surun aikana ilmestyvä turhamielisyys ilmenee haluna
näyttäytyä joko epätoivoiselta, taikka onnettomalta, taikka lujalta; ja
nämät alhaiset halut, joita emme tunnusta itsellämme olevan, mutta
jotka sittenkin -- suurimmassakin surussa -- melkein eivät koskaan jätä
meitä, nuo halut ottavat surultamme voiman, arvokkuuden ja
vilpittömyyden. Natalia Savishna oli niin syvästi surunsa lyömä, ettei
hänen sielussaan enää ollut jälkeäkään mistään turhamielisistä
haluista, ja hän jatkoi elämää ainoastaan tottumuksesta. Annettuaan
Fokalle vaaditut ruoka-aineet ja muistutettuaan hänelle piirakasta,
joka oli valmistettava saattoväen kestittämiseksi, hän antoi Pokan
mennä, otti sukankutimen ja istui jälleen viereeni.

Tuli puhe samasta aineesta, ja me vielä kerran itkimme ja vielä kerran
kuivasimme kyyneleemme. Keskustelut Natalia Savishnan kanssa
uudistuivat joka päivä; hänen hiljaiset kyyneleensä ja rauhaisat
jumalalliset puheensa tuottivat minulle mielihyvää ja helpotusta.

Mutta pian meidän oli eroominen: kolmen päivän kuluttua hautajaisten
jälkeen koko kotimme muutettiin Moskovaan, eikä kohtalo sallinut minun
enää milloinkaan häntä nähdä.

Mummo sai surusanoman vasta meidän tultuamme ja hänen surussaan oli
jotakin tavatonta. Meitä ei päästetty hänen luokseen, sillä hän makasi
koko viikon tiedotonna, lääkärit pelkäsivät hänen kuolevan, erittäinkin
kun hän ei suostunut ottamaan vastaan mitään lääkkeitä; hän ei edes
puhunut kenenkään kanssa, ei nukkunut, eikä huolinut mistään ruuasta.
Istuessaan joskus yksin huoneessaan, omassa nojatuolissaan, hän
yhtäkkiä alkoi nauraa, sitten nyyhkyttää ilman kyyneleitä, hän sai
suonenvetoja ja huusi luonnottomalla äänellä järjettömiä tai hirveitä
sanoja. Tämä oli ensimäinen suuri suru, joka oli häntä kohdannut, ja se
suru oli saattaa hänet epätoivon partaalle. Hänen täytyi väkisinkin
saada syyttää jotakin onnettomuudestansa, ja hän puhui kauhistuttavia
sanoja, tavattomalla voimalla uhkasi jotakin, hypähteli nojatuolista,
kuljeskeli nopein suurin askelin pitkin huonetta, kunnes tunnottomana
kaatui.

Kerrankin minä tulin hänen huoneeseensa; hän istui tavallisuuden mukaan
omassa nojatuolissaan ja näytti päältäpäin rauhalliselta; mutta minua
hämmästytti hänen katseensa. Hänen silmänsä olivat selko selällään, ja
kuitenkin hän katsoi epämääräisesti ja tylsästi: hän katsoi suoraan
minuun, mutta arvattavasti ei nähnyt eteensä. Huulet alkoivat
vähitellen hymyillä, ja hän sanoi liikuttavalla hellällä äänellä:
"tulehan tänne luokseni, ystäväni, tule enkelini". Luulin hänen
kääntyvän minun puoleen ja tulin lähemmäksi, mutta ei hän katsellutkaan
minuun. "Voi, kunpa olisit tiennyt, rakkaani, kuinka minä olen kärsinyt
ja kuinka iloinen nyt olen siitä, että olet saapunut..." Nyt ymmärsin
hänen kuvailevan näkevänsä äitiä, ja pysähdyin. -- "Ja minulle kun
sanottiin, ettei sinua enää ole", jatkoi hän synkistyen, -- "mikä
valhe! Olisiko mahdollista että sinä kuolisit ennen minua!" ja hän sai
kauhistuttavan hysteerillisen naurukohtauksen.

Ainoastaan ihmiset, jotka kykenevät voimakkaasti rakastamaan, voivat
kokea myös voimakasta murhetta; mutta sama rakastamisen tarve on heillä
surun vastavaikuttimena ja parantaa heitä. Siitä syystä on ihmisen
siveellinen luonto vielä ruumiillista luontoakin sitkeähenkisempi. Suru
ei milloinkaan tapa.

Viikon kuluttua mummo jo osasi itkeä ja hänen tuli helpompi olla. Hänen
ensimäinen huolensa, kun hän palasi tuntoihinsa, olimme me, ja rakkaus
meihin suureni hänessä. Me pysyttelimme koko ajan hänen nojatuolinsa
luona; hän itki hiljaa, puhui äidistä ja hyväili meitä hellästi.

Ei olisi kukaan nähdessään mummon surua voinut tulla ajatelleeksikaan
hänen sitä liiotelleen; mutta en tiedä miksi mieleni oli sittenkin
kiintynyt enemmän Natalia Savishnaan, ja tähän päivään asti pysyn siinä
vakaumuksessa, ettei yksikään muu ihminen rakastanut äitiä niin
vilpittömästi ja puhtaasti kuin tämä yksinkertainen, hellä olento.

Äidin kuolemaan päättyi lapsuuteni onnellinen kausi ja alkoi uusi
kehitys joka kuuluu poikaikään; mutta koska muistot Natalia
Savishnasta, jota en enää saanut nähdä ja jolla oli niin voimakas ja.
hyvä vaikutus tunne-elämäni kehitykseen, kuuluvat ensimäiseen kauteen,
niin kerron vielä vähän hänestä ja hänen kuolemastaan.

Lähtömme jälkeen, kuten minulle sittemmin kertoivat maalle jääneet
palvelijamme, hän oli hyvin ikävöinyt työttömyyden tähden. Vaikka tosin
kaikki kirstut edelleen jäivät hänen käsiinsä ja hän yhä lakkaamatta
kaiveli niitä, asetteli niiden sisällyksen milloin ulos milloin jälleen
pakkasi sisään, niin hän kuitenkin kaipasi herrasväen elämään kuuluvaa
melua ja puuhaa, johon oli lapsuudesta asti tottunut. Suru, elämäntavan
muutos ja puuhien loppuminen kehittivät hänessä pian erään vanhuuden
vaivan, johon hänellä jo ennestäänkin oli ollut taipumus. Tasaan vuoden
kuluttua äidin kuolemasta hän sai vesitaudin ja tuli vuoteen omaksi.

Raskasta oli luullakseni Natalia Savishnan elää ja vielä raskaampi
kuolla yksin, suuressa tyhjässä Petrovskin kartanossa, ilman omaisia,
ilman ystäviä. Kaikki talon väki rakasti ja kunnioitti Natalia
Savishnaa; vaan hänpä ei pitänyt ketään erikois-ystävänään ja ylpeili
siitä. Hän arveli, että hänen asemansa taloudenhoitajana, joka nautti
herrasväkensä luottamusta ja jonka hallussa oli niin paljon tavaraa
sisältäviä kirstuja, ehdottomasti piti antaa aihetta mielistelyihin
muiden puolelta ja rikokselliseen anteliaisuuteen hänen omasta
puolestaan; senpä vuoksi tai ehkä myöskin siksi, ettei hänellä ollut
mitään todellista yhteyttä muiden palvelijain kanssa, hän pysyi
loitolla kaikista heistä ja sanoi, ettei hänellä ole tässä talossa
kummeja eikä lankoja ja ettei hän herrasväen tavaralla aijo ketään
suosia.

Hän haki ja löysi lohdutusta huoliensa uskomisesta Jumalalle lämpimässä
rukouksessa; mutta joskus heikkoina hetkinään, joiden alaisina me kyllä
kaikki olemme, kun ihminen parhaimpana lohdutuksenaan pitää kyyneleitä
ja toisen elävän olennon osanottoa, hän nosti vuoteelleen pienen
mopsikoiransa (jolla oli tapana nuolla hänen käsiään ja katsoa häneen
keltasilla silmillään), puheli sen kanssa ja hiljaa itki sitä
hyväellen. Kun koiranen alkoi ulvoa, alkoi hän sitä rauhotella ja
puhui: "vaikene jo, vaikene, ilmankin kyllä tiedän kohta kuolevani".

Kuukautta ennen kuolemaansa hän kaivoi kirstustaan esille
kalikoo-vaatetta, valkosta musliinia ja ruusunpunasia nauhoja;
apulaisensa avulla hän ompeli itselleen valkosen puvun, pitsimyssyn, ja
piti huolen kaikista pienimmistäkin seikoista, mitkä tarvittiin hänen
hautaamiseksensa. Myöskin hän erotteli kaikki herrasväen kirstujen
sisällykset ja mitä suurimmalla tarkkuudella, luettelon mukaan, antoi
sen pehtoorskalle: sitten otti esiin kaksi silkkihametta, iänikuisen
huivin, jonka hänelle mummo joskus oli lahjottanut, äidinisän kullalla
kirjaillun sotilaspuvun, joka myöskin oli annettu hänelle kokonaan
omaksi. Hänen huolenpitonsa vuoksi olivat tämän puvun neulomukset ja
kalunat vielä aivan eheät ja kangas koilta säilynyt.

Ennen kuolinhetkeänsä hän ilmotti toivomuksenaan, että yksi näistä
puvuista -- ruusunpunanen -- oli annettava Volodjalle alus- tai
yönutuksi, toinen -- ruudullinen -- minulle, samaa tarkotusta varten;
ja huivi -- Ljubotshkalle. Sotilaspuvun hän testamenttasi sille meistä,
joka ensiksi tulee upseeriksi. Kaiken muun omaisuutensa ja rahat,
paitsi 40 ruplaa, jotka hän erotti sielumessun ja hautajaisten
menoihin, hän määräsi veljellensä. Hänen veljensä oli jo kauan sitten
orjuudesta vapautettu, asui jossakin kaukaisessa maakunnassa ja vietti
sangen huonoa elämää, jonka vuoksi Natalia Savishna eläessään ei
pitänyt mitään yhteyttä hänen kanssaan.

Kun veli ilmestyi perintöä vastaanottamaan, ja vainajan omaisuutta
olikin ainoastaan 25 ruplaa, niin hän ei ottanut sitä uskoakseen ja
väitti mahdottomaksi, että muka vanha eukko, joka oli 60 vuotta elänyt
rikkaassa talossa, pitänyt kaikkea taloutta käsissään, elänyt aina
säästäväisesti päästämättä pienintäkään riepua käsistään, ei muka olisi
mitään jälkeensä jättänyt.

Natalia Savishna kärsi tuskia kahden kuukauden aikana ja kesti niitä
todellisen kristillisellä kärsivällisyydellä: ei äkäillyt, ei
valitellut, vaan ainoastaan tapansa mukaan lakkaamatta muisteli
Jumalaa. Tuntia ennen kuolemaansa hän hiljaisella ilolla teki
rippitunnustuksen, otti vastaan ehtoollisen ja päänvoitelun.

Kaikilta kotolaisilta hän pyysi anteeksi väärinteot, joita
mahdollisesti oli heille saattanut ja pyysi rippi-isäänsä, isä
Vasiljia, sanomaan meille kaikille ei tietävänsä kuinka kiittää meitä
kaikesta meidän hyvyydestämme ja pyytämään meiltä anteeksi, jos oli
tyhmyydessään ketä loukannut; mutta "varkaana" ei sanonut milloinkaan
olleensa eikä pienimmällä rihmasellakaan herrasväen omaisuudesta
itseään rikastuttaneensa. Tämä oli eräs ominaisuus, jota hän piti
suuressa arvossa.

Puettuaan ylleen edeltäpäin valmistamansa kapotin ja pitsimyssyn ja
laskeuduttuaan tyynyjen varaan hän viime hetkeen saakka puheli papin
kanssa, muisti, ettei ollut köyhille mitään antanut, otti esille 10
ruplaa ja pyysi jakamaan pitäjän vaivaisille; ja siunattuaan paneutui
pitkäkseen ja viimeisen kerran huokasi, ilohymyllä mainiten Jumalan
nimen.

Hän oli jättänyt elämän kaipauksetta, ei ollut pelännyt kuolemaa, vaan
ottanut sen vastaan niinkuin onnen. Usein tämmöistä kerrotaan
kuolevista, mutta kuinka harvoin on asian laita semmoinen
todellisuudessa! Natalia Savishna saattoi näin olla kuolemaa
pelkäämättä, sillä hän oli kuollut horjumattomassa uskossa ja täyttänyt
evankeliumin lain. Koko hänen elämänsä oli ollut puhdasta rakkautta ja
altistumista.

Olkoonpa, että hänen uskonsa olisi voinut olla ylevämpää, hänen
elämänsä suunnattu korkeempiin tarkotuksiin: olisiko tämä puhdas sielu
siltä vähemmässä määrässä rakkauden ja ihailun arvoinen?

Hän oli tässä elämässä suorittanut parhaimman ja suurimman työn -- oli
kuollut nurkumatta ja pelkäämättä.

Hänen omaa toivomustansa seuraten hän haudattiin sen rukouskappelin
läheisyyteen, joka seisoo äidin haudalla. Nokkosten ja takkiaisten
vallassa oleva kumpu, jonka alla hän lepää, on mustalla aitauksella
ympäröity, enkä unohda koskaan rukouskappelista poiketa tämänkin
aitauksen luo.

Joskus vaieten pysähdyn rukouskappelin ja mustan aitauksen välille.
Sielussani herää raskaat muistot. Rupean ajattelemaan: lieneekö
sallimus yhdistänyt minua näihin kahteen olentoon ainoastaan
käskeäkseen ikuisesti heitä suremaan?...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus I - Lapsuus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home