Title: Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus II - Poika-ikä, Nuoruus
Author: Tolstoy, Graf Leo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus II - Poika-ikä, Nuoruus" ***


LAPSUUS, POIKA-IKÄ, NUORUUS II-III

Kolme novellia

Kirj.

LEO TOLSTOI

Suom. Arvid Järnefelt



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
Päivälehden kirjapainossa 1905.



SISÄLLYS:

Poika-ikä:

     I. Kyytimatka.
    II. Ukkonen.
   III. Uusi katsantotapa.
    IV. Moskovassa.
     V. Vanhempi veljeni.
    VI. Masha.
   VII. Haulia.
  VIII. Karl Ivanovitshin historia.
    IX. Edellisen luvun jatko.
     X. Jatko.
    XI. Yksikkö.
   XII. Pikku avain.
  XIII. Pettäjä.
   XIV. Pimennys.
    XV. Mietteitä.
   XVI. Kun survotaan, niin saadaan jauhoja.
  XVII. Viha.
 XVIII. Piikainkamari.
   XIX. Poika-ikä.
    XX. Volodja.
   XXI. Katinka ja Lubotshka.
  XXII. Isä.
 XXIII. Mummo.
  XXIV. Minä.
   XXV. Volodjan ystäviä.
  XXVI. Keskusteluja.
 XXVII. Ystävyyden alku.

Nuoruus:

       I. Mitä pidän nuoruuteni alkuna.
      II. Kevät.
     III. Mietteitä.
      IV. Perhepiirimme.
       V. Periaatteet.
      VI. Rippitunnustus.
     VII. Lähtö luostariin.
    VIII. Toinen rippitunnustus.
      IX. Miten valmistun ylioppilastutkintoon.
       X. Historian tutkinto.
      XI. Matematiikan tutkinto.
     XII. Latinan tutkinto.
    XIII. Aikaihmisenä.
     XIV. Volodjan ja Dubkovin toimia.
      XV. Minua onnitellaan.
     XVI. Kina.
    XVII. Valmistun visiittejä tekemään.
   XVIII. Valahinit.
     XIX. Kornakovit.
      XX. Iivinit.
     XXI. Ruhtinas Ivan Ivanovitsh.
    XXII. Sydämmellinen keskustelu ystäväni kanssa.
   XXIII. Nehljudovit.
    XXIV. Rakkaus.
     XXV. Alan tutustua.
    XXVI. Minä esiinnyn edullisimmalta puolelta.
   XXVII. Dmitri.
  XXVIII. Maalla.
    XXIX. Meidän ja tyttöjen väliset suhteet.
     XXX. Minun toimeni.
    XXXI. Comme il faaut.
   XXXII. Nuoruus.
  XXXIII. Naapurit.
   XXXIV. Isän naiminen.
    XXXV. Mitä me uutisesta arvelimme.
   XXXVI. Yliopisto.
  XXXVII. Sydämmen asioita.
 XXXVIII. Tanssiaisissa.
   XXXIX. Juomingit.
      XL. Ystävyys Nehljudovin perheen kanssa.
     XLI. Ystävyys Nehljudovin kanssa.
    XLII. Äitipuoli.
   XLIII. Uusia tovereita
    XLIV. Minä saan reput.



POIKA-IKÄ

Novelli.



I

KYYTIMATKA.


Taas on kahdet ajoneuvot Petrovskin portaiden edustalla; toiset niistä
on peittovaunut ja niihin istuutuu Mimmi, Katinka ja Ljubotshka,
sisäpiika ja itse Jaakko pehtori, kuskipukille; toiset vaunut ovat
vähäiset puolikatetut, joissa matkustamme me Volodjan kanssa ja
äskettäin palkkapalvelijaksi otettu lakeija, Vasili.

Isä, jonka oli muutaman päivän kuluttua myöskin lähteminen Moskovaan,
seisoo hatutta päin portailla ja ristinmerkeillä siunaa lähteviä.

"No, Jumala olkoon kanssanne! anna mennä!" Jaakko ja kuskit paljastavat
päänsä ja siunaavat, vaununkoppa alkaa hypähdellä epätasaisella tiellä
ja suuren alean koivut yksi toisensa perästä juoksevat meidän
ohitsemme. Ei minua lainkaan sureta: henkinen katseeni ei viivy siinä
minkä jätämme, vaan siinä mikä minua odottaa. Sen mukaan kuin raskaiden
muistojen yhteydessä olevat esineet etenevät, nämä muistot kadottavat
voimansa ja nopeasti vaihtuvat täynnä voimaa, tuoreutta ja toivoa
oleviin elämänilon tunteihin.

Harvoin olen viettänyt -- en sano iloisia, koska minua vielä hävettää
antautua iloseksi, -- vaan niin miellyttävän hyviä päiviä, kuin tämän
matkustuksemme neljä päivää. Edessäni ei ollut äidin huoneen suljettua
ovea, jonka ohitse en ollut voinut vavahtamatta kulkea, ei lukittua
pianoa, jota ei kukaan lähestynyt ja johon ei kukaan edes katsahtanut
ilman jonkinlaista pelkoa, -- ei surupukuja (meillä kaikilla oli
yllämme tavalliset matkavaatteet), ei mitään niistä esineistä, jotka
elävästi muistuttaen ikipäiviksi menettämäämme vainajaa olisivat
pakottaneet varomaan jokaista elämän ilmausta, koska sillä olisi
ikäänkuin loukannut hänen muistoansa. Nyt sensijaan yhä uudet ihanat
paikat ja esineet vetivät huomiotani puoleensa ja virkistivät minua,
keväisen luonnon täyttäessä sielun nykyisyyden ilolla ja valoisilla
tulevaisuuden toiveilla.

Ani varhain aamulla tuo säälimätön ja uudessa virassaan liiankin harras
Vasili jo nykii vuoteen peitettä pois, vakuuttaen että jo on aika
lähteä liikkeelle ja että kaikki jo on valmista. Ei enää auta
kokoonkäpristyminen, ei viekasteleminen, ei suuttuminen, eikä
rukoileminen että saisi edes neljänneksen tuntia jatkaa makeata
aamu-unta; Vasilin päättäväisistä kasvoista näkyy selvästi, että hän on
taipumaton ja aikoo vähintäin kaksikymmentä kertaa nykäistä peitettä
pois. Ei siis muuta kuin vuoteesta ylös ja pian pihalle peseytymään.

Eteisessä kiehuu jo teekyökki, jota eturatsastaja Mitjka, punasena kuin
krapu puhaltelee hehkuksiin: pihalla on kosteata ja sumuista, tunkio
höyryää; aurinko iloisilla, kirkkailla säteillään valaisee itäistä
taivaanpuoliskoa ja laajojen katoksien olkikattoja, jotka kasteesta
helmeilevinä ympäröivät pihaa. Katoksien alla näkyvät hevosemme
sidottuina appeitten eteen ja kuuluu niiden tasainen rouskunta. Jokin
pörröinen halli, joka oli päivännousuksi laittautunut tunkiolle
makaamaan, venyttelee laiskasti jäseniään, ja häntäänsä heiluttaen
lähtee hiljaa lönköttämään toiselle puolelle pihaa. Toimelias emäntä
aukasee narisevan veräjän, ajaa mietteissään olevia lehmiä kylän
karjakujalle, josta jo kuuluu karjalauman töminä ja ammunta, ja vaihtaa
jonkun sanan unisen naapurivaimon kanssa. Hihat käärittyinä Filip
kiertää ylös kiulua syvästä kaivosta ja läikytellen kaataa vettä
tammiseen kaukaloon, jonka viereisessä lätäkössä vasta heränneet hanhet
pöristelevät itseään; ja mielihyvällä minä katselen Filipin
täysipartaisia, merkitseviä kasvoja ja noita paksuja suonia ja
lihaksia, jotka jyrkästi piirtäytyvät hänen vankoille paljaille
käsilleen, kun hän tekee jonkun voimain ponnistuksen.

Väliseinän takaa, missä Mimmi oli tyttöjen kanssa nukkunut, missä me
illalla juttelimme heidän kanssaan, kuuluu myös liikettä. Masha kulkee
edestakasin nähtävästi ruuan valmistuksessa kantaen milloin mitäkin
esineitä, joita hän koettaa meidän uteliailta katseillamme salata; yhä
useammin ja useammin hän juoksee meidän ohitsemme, kunnes vihdoin ovi
avataan ja me käsketään teetä juomaan.

Vasili, liiallisen virkainnon puuskassa, tekee tuon tuostakin
hyökkäyksen huoneeseen, kantaa sieltä milloin minkin esineen ja kaikin
tavoin koettaa saada meitä kiirehtimään lähtöämme. Hevoset ovat jo
valjaissa ja maltittomasti jo helistävät kulkusiaan; kapsäkit, kirstut,
laatikot ja rasiaiset pakataan uudestaan kokoon ja me asetumme
paikoillemme. Mutta joka kerta pikkuvaunuihin tultuamme me löydämme
kokonaisen vuoren istuimella, emmekä mitenkään voi ymmärtää kuinka tuo
kaikki oli tätä ennen saatu sopimaan ja kuinka nyt voimme saada
itsellemme tilaa; erittäinkin eräs pähkinäpuusta tehty kolmikulmaisella
kannella varustettu teerasia, joka annettiin meille pikkuvaunuihin ja
asetettiin minun alleni, saattoi minut mitä kiivaimpaan vastarintaan.
Mutta Vasili sanoi, että se kyllä aikaa myöten painautuu ja minä olin
pakotettu uskomaan.

Aurinko oli juuri kohonnut yhtäjaksoisen valkean pilven takaa, joka oli
peittänyt idän taivaan, ja koko seutu kirkastui rauhallisen iloisaan
valaistukseen. Kaikki oli niin ihanaa ympärillämme, ja sielussa oli
niin kevyttä ja rauhallista... Tie kiertelee leveänä nauhana edessämme,
kuivuneiden sänkipeltojen ja kasteessa kimaltelevien oraspeltojen
välitse; tien syrjässä tapaamme siellä täällä jonkun juron pajupehkon
tai jonkun nuoren koivun, jonka lehdet ovat hiirenkorvalla ja joka
heittää pitkän, liikkumattoman varjon kuivuneen, savisen tien raitiolle
ja lyhyelle ruoholle... Pyörien ja kulkusten yksitoikkoinen melu ei saa
kiurujen laulua kuulumattomaksi, jotka visertelevät tien kummallakin
puolella. Koin syömän vaunukankaan ja pölyn sekä eräänlaisen hapon
haju, joka on ominainen meidän pikkuvaunuillemme, joutuu allekynteen
ihanan aamutuoksun rinnalla, ja minä sielussani tunnen iloista
levottomuutta, halua jotakin tehdä, -- joka on todellisen nautinnon
tunnusmerkki.

Minä en ollut ehtinyt suorittaa rukoustani kestikievarissa: vaan kun
olen usein huomannut, että sinä päivänä, jolloin olen syystä tai
toisesta unohtanut suorittaa tätä menoa, minulle aina sattuu jokin
onnettomuus, niin nyt koetan parantaa erehdystäni: otan lakin päästäni,
käännyn vaunujen nurkkaan, luen rukouksia, teen ristinmerkkiä takkini
alla, ettei kukaan sitä näkisi. Mutta tuhannet eri esineet haihduttavat
huomiotani, ja hajamielisesti minä moneen kertaan toistan samoja
rukouksen sanoja.

Tuossa maantien vieressä kiertelevällä jalankävijäin polulla näkyy
joitakin hitaasti eteenpäin matelevia olentoja: ne ovat
toivioretkeläisiä. Heidän päänsä ovat käärityt likasiin huiveihin,
selän takana on heillä tuohikontit, jalkojen ympäri on kiedottu
likaset, ryysyiset rievut ja raskaat lapikkaat. Tahtiin heilutellen
keppejänsä ja meitä tuskin huomaten he hitain, raskain askelin
liikkuvat eteenpäin toinen toisensa jäljessä, ja minun mieltäni
kiinnittää kysymys: mitävarten ja minne he kulkevat? kauanko heidän
vaelluksensa tulee kestämään ja milloinka heidän pitkät varjonsa
yhtyvät pajupehkon varjoon, jonka ohi he kohta kulkevat? Tuolla tulee
vastaan täyttä kyytiä nelivaljakko. Ei mene kuin silmänräpäys ja nuo
kasvot, jotka parin sylen välimatkalla ystävällisen uteliaasti
katsoivat meihin, ovat jo sujahtaneet ohitsemme, ja tuntuu niin
omituiselta ajatella, ettei näillä kasvoilla ole mitään yhteyttä minun
kanssani ja että ehkä en tule niitä milloinkaan enää näkemään.

Tuossa astuu tien syrjässä kaksi hikistä pörhökarvaista hevosta
siloineen, vetohihnat mäkivöiden alle pistettyinä ja selässä istuu
nuori kyytimies, suurisaappaiset jalat roikkuvat molemmin puolin
hevosta, jonka säessä heiluu irtonainen luokka, tiukusen silloin
tällöin tuskin kuuluvasti kilahdellessa. Kyytipojalla on lakki toisella
korvalla ja hän vetelee jotain pitkää laulusäveltä. Hänen kasvonsa ja
koko olentonsa ilmasevat niin perin laiskaa, huoletonta tyytyväisyyttä,
että minusta alkaa tuntua onnenhuipulta olla kyytimiehenä, palata
kyydistä ja laulaa surullisia lauluja. Tuolla kaukana notkon takana
häämöttää vaalean sinistä taivasta vastaan viheriäkattoinen
maalaiskukko; tuolla näkyy kylä, herraskartanon punanen katto ja
viheriöinen puutarha. Kuka asuu siinä talossa? onko siellä lapsia,
isää, äitiä, opettajaa? Miksi emme lähtisi siellä käymään ja
tutustuisi isäntäväen kanssa? Tuossa liikkuu eteenpäin pitkä jono
tavattoman suuria kuormia, joita vetää paksujalkaiset, kylläiset
kolmivaljakkohevoset, ja meidän on väistyminen tien syrjään
päästäksemme ohitse. "Mitä viette?" kysäsee Vasili ensimäiseltä
kuorma-ajurilta, joka aisalla istuen ja piiskaansa huiskutellen kauan
suu auki järjettömästi töllistelee meihin ja vastaa vasta silloin kuin
ei enää voi häntä kuulla. "Mitä tavaraa on kuormana?" kysyy Vasili
toisen kuorman kohdalla, jossa kuorma-ajuri makaa uuden vuodan alla.
Vaaleaverinen, punanaamainen ja -partainen pää pistäytyy hetkeksi
vuodan alta, välinpitämättömän halveksivasti katsahtaa meidän
vaunuihimme ja vetäytyy jälleen näkyvistä; -- ja minä ajattelen, että
nämä kuorma-ajurit varmaankaan eivät tiedä keitä me olemme ja mistä ja
minne me matkustamme...

Vajonneena noin puolentoista tunnin aikana monenlaisten havaintojen
tekemiseen en huomaa lainkaan niitä käyriä numeroita, jotka ovat
merkityt virstantolppiin. Mutta jo alkaa aurinko yhä kuumemmin paahtaa
päähäni ja selkääni, yhä sakeampi pöly nousee tieltä, kolmikulmainen
teerasian kansi alkaa yhä enemmän vaivata minua, muutan tuon tuostakin
asemaani, mutta en pääse kuumuudesta, epämukavuudesta ja ikävyydestä.
Nyt kääntyy koko huomioni virstantolppiin ja niiden käyriin numeroihin;
teen erilaisia matemaattisia laskuja siitä kuinka pian voimme saapua
seuraavaan kestikievariin. "Kaksitoista virstaa on kolmasosa
kolmestakymmenestä kuudesta, mutta Lipotsin kestikievariin on
neljäkymmentäyksi virstaa, siis olomme suorittaneet kolmanneksen
matkasta ja kuinka paljon vielä?" j.n.e.

-- Vasili hyvä, sanon minä huomatessani että hän alkaa torkkuen nuokkua
kuskipukilla, -- päästä minut kuskipukille. Vasili suostuu. Me
vaihdamme paikkamme: hän alkaa heti kuorsata ja levittää itsensä niin,
että vaunuissa ei ole enää paljon kenellekään tilaa; mutta minäpä
korkeasta asemastani näen mitä ihanimman kuvan, nimittäin meidän neljä
hevostamme, Liinakon, Husaarin, Vasemman aisahevoson ja Apteekkarin,
jotka kaikki olen tutkinut vähimpiin erikoisuuksiin ja vivahduksiin
asti.

-- Miksi Husaari on nyt pantu oikealle puolelle eikä vasemmalle, Filip?
kysyin vähän arasti.

-- Husaariko?

-- Ja Liinakko taas ei mitään vedä, sanoin minä.

-- Husaaria ei auta valjastaa vasemmalle, sanoo Filip panematta
huomiota jälkimäiseen huomautukseeni: -- se ei ole sellainen hevonen,
että sitä kävisi vasemmalle valjastaminen. Vasemmalla pitää olla
sellainen hevonen, joka sanalla sanoen on toisenlainen, mutta tämä ei
ole sellainen hevonen.

Ja näin sanoen Filip kumartuu oikealle puolelle ja ohjia nykien alkaa
kaikin voimin piiskata Husaari parkaa häntään ja jalkoihin ja vielä
jotenkin omituisella tempulla altapäin, ja vaikka Husaari ponnistaa
kaikki voimansa, niin Filip ei lakkaa piiskaamasta ennen kuin tahtoo
itse levähtää ja kallistaa lakkinsa käsittämättömästä syystä toiselle
korvalle, vaikka se tähän asti oli erittäin hyvästi ja tanakasti hänen
päässään istunut. Minäpä käytän hyväkseni tätä onnellista tilaisuutta
ja pyydän Filipin antamaan ohjakset minulle. Hän antaa käteeni ensin
yhden ohjaksen, sitten toisen; vihdoin siirtyy minulle kaikki kuusi
ohjasta, vieläpä piiskakin, ja nyt olen täydellisesti onnellinen.
Yritän kaikin tavoin matkia Filipiä ja kyselen kelpaako näin; mutta hän
on aina vaan minuun tyytymätön; sanoo että milloin tämä milloin tuo ei
vedä mitään, pistää kätensä minun kainaloitteni alta ja ottaa minulta
ohjakset. Kuumuus yhä enenee, pikku hattarat alkavat paisua ja yletä
yhä korkeammalle, ne yhtyvät ja saavat tumman harmaan varjon. Vaunujen
ikkunasta pistetään sisälle pullo ja mytty; Vasili on merkillisen
ketterästi hypännyt vaunujen liikkeessä ollessa kuskipukilta ja tuonut
meille piirakkaisia ja kaljaa.

Jyrkissä alamäissä me kaikki tulemme ulos vaunuista ja toisinaan
juoksemme kilpaa siltaan asti, sillä aikaa kuin Vasili ja Jaakko
jarrutettuaan pyöriä, molemmilta puolin tukevat vaunuja; ikäänkuin he
saattaisivat pitää vaunuja pystyssä, jos ne ottaisivat kaataakseen!
Sitten minä ja Volodja siirrymme Mimmin luvalla peittovaunuihin, mutta
Ljubotshka ja Katinka istuutuvat vaihteeksi pikkuvaunuihin. Nämä
vaihdokset tuottavat tytöille suurta hupia, sillä heidän mielestään --
ja syystä kyllä -- pikkuvaunuissa on paljon hauskempi olla. Kuumuuden
aikana me joskus, metsän läpi ajaessamme jättäydymme pikkuvaunuinemme
isoista vaunuista jälkeen, taittelemme vehreitä lehviä ja laitamme
pikkuvaunuihin lehtimajan. Tämä liikkuva lehtimaja nyt täydessä
vauhdissa saavuttaa isot vaunut ja Ljubotshka tällöin vinkuu hirmuisen
kimakalla äänellä, minkä hän muistaa tehdä jokaisessa tilaisuudessa,
joka vaan tuottaa hänelle suurta hupia.

Mutta tuossahan on jo kylä, jossa on aikomus syödä päivällistä ja
levähtää. Jo tuntuu tuttu kyläinen tuoksu -- haisee savulle, tervalle,
lampaille, -- alkaa kuulua puheääniä, askeleita, pyörien räminää;
kulkustenkin ääni on jo toinen kuin avonaisella kentällä; kummallakin
puolen tietä vilahtelee tuparakennuksia olkikattoinensa, veisteltyinä
kuisteillensa ja pikku ikkunoineen, joiden punasten tai sinisten
ristikkojen takaa siellä täällä pistäytyy uteliaan akan pää. Tuossa on
kylän poikasia ja tyttöjä paitasillaan: silmät selällään, kädet
hajallaan he joko liikkumatta seisovat paikoillansa taikka paljain
jaloin nopeasti vilistävät pölyisellä tiellä, ja Filipin uhkauksista
huolimatta juoksevat ajoneuvojen jälessä, pyrkien kiipeämään vaunujen
taa sidottujen matkakirstujen päälle. Tuossa juoksee miehiä esille
kummallekin puolelle vaunuja, koettaen parhain sanoin ja liikkein
vietellä matkustajia kukin omaan taloonsa. Tpruu! portti narahtaa ja me
ajamme pihalle. Neljän tunnin levähdys ja vapaus!



II

UKKONEN.


Aurinko kallistuu länteen ja vinoilla kuumilla säteillään
sietämättömästi paahtaa kaulaan ja poskiin; mahdotonta oli kajota
vaunujen kuumentuneihin reunoihin; sakea tomu kohosi tieltä ja täytti
ilman. Ei käynyt vähinkään tuulen henki, joka olisi tomua hajottanut.
Meidän edellämme aina saman välimatkan päässä huojui tasaisesti
vaunujen pölyttynyt kuomukatto, jonka takaa tuontuostakin näkyi kuskin
piiska, hänen hattunsa ja Jaakon lakki. En minä tiennyt minne pääni
pistää, eikä mikään voinut mieltäni kiinnittää, ei vieressäni istuvan
torkkuvan Volodjan pölystä mustuneet kasvot, ei Filipin selänliikkeet,
ei ajoneuvojemme pitkä varjo, joka vinottain juoksi meidän jäljessämme.
Koko huomioni oli kääntynyt virstantolppiin, joista jo kaukaa otin
vaaria, ja sitten pilviin, jotka oltuansa ensin hajalla taivaanrannassa
nyt menivät tummiin varjoihin ja kokoontuivat yhdeksi suureksi mustaksi
pilveksi. Joskus kumahteli kaukainen ukon jyrinä. Ja tämäpä viimeinen
seikka pani minut ylen maltittomasti odottamaan pikaista pääsyä
kestikievariin. Ukkonen herätti minussa sanomattoman raskaita tuskan ja
pelon tunteita.

Lähimpään kylään oli vielä noin kymmenkunta virstaa, mutta suuri,
tumma, sinisenpunerva pilvi, joka oli ties mistä ilmestynyt, liikkui
ilman vähintäkään tuulta nopeasti meitä kohden. Vielä peittymätön
aurinko valaisee kirkkaasti sen synkkiä muotoja ja harmaita jonoja,
jotka ylettyvät taivaanrantaan asti. Silloin tällöin välähtelee
etäisyydessä salama ja kuuluu heikko, yhä kasvava ja lähestyvä jymy,
joka vihdoin muuttuu katkonaiseksi yli koko taivaan ulottuvaksi
jyrinäksi. Vasili nousee kuskipukilta ja nostaa vaunujen kuomut, kuskit
vetävät yllensä sadevaipat ja joka jyrähdyksellä ottavat lakin
päästänsä ja siunaavat itseänsä; hevoset pörhistävät korviansa,
levittävät sieramiaan ikäänkuin haistaakseen raitista ilmaa, joka tulee
lähestyvän pilven puolelta, ja entistä nopeammin vierivät vaunut
pölyisellä tiellä. Oloni käy tuskalliseksi ja veri tuntuu nopeammin
sykkivän suonissani. Nyt etumaiset pilvet jo alkavat peittää aurinkoa;
nyt se jo viimeisen kerran pilkisti esille, valaisi kauhean synkän
taivaanrannan ja peittyi. Koko seutu äkkiä muuttaa muotonsa ja
synkistyy. Kas kuinka haapametsäkin jo värähtelee; lehdet saavat
jonkinlaisen vaalahtavan värin, joka kirkkaasti piirtäytyy
punasensinervää pilveä vastaan, ne suhisevat ja pyörivät; suurten
koivujen latvat alkavat huojua ja kuivia heinätupsuja lentelee tien
yli. Mustat ja valkorintaiset pääskyt, aivan kuin tahtoisivat pysäyttää
meidät, liitelevät vaunujemme ympäri lentäen ihan hevosen rinnan
alitse; varikset haralla siivin kiitävät vinokaria myötätuuleen;
nahkapolstan alareunat, jolla me olemme suojeltu, alkavat kohoella,
päästävät luoksemme kosteita tuulispäitä ja lepattavat, Salama välähtää
juuri kuin vaunujemme kohdalla, häikäsee näön ja hetkeksi valaisee
harmaan kankaan, sen reunustuksen ja nurkkaan painautuneen Volodjan.
Samassa tuokiossa jyrähtää ihan päämme kohdalla mahtava ukkonen, joka
ikäänkuin yhä korkeammalle ja korkeammalle, laajemmalle ja laajemmalle
nousten ja yhä koveten vihdoin korvia tärähyttävästi pamahtaa ja panee
jokaisen säikähdyksestä pidättämään henkeä. Se on Jumalan viha! kuinka
paljon runollisuutta on tuossa rahvaan ajatuksessa.

Pyörät pyörivät yhä pikemmin: Vasilin ja Filipinkin selästä päättäen he
kumpikin myöskin pelkäävät. Vaunut kiitävät nopeasti alamäkeen ja nyt
jo kolahtelevat sillan lautoihin; minä en uskalla liikahtaakaan, vaan
odotan joka hetki meidän kaikkien perikatoa.

Tpruu! paallikas irtausi ja yhtämittaisista, korvia tärisyttävistä
jyrähdyksistä huolimatta me olemme pakotetut pysähyttämään sillalle.

Kurottaen pääni vaunujen ikkunasta minä sydämeni pamppaillessa
toivottomana seuraan Filipin paksujen, mustien sormien liikkeitä.
Kiirehtimättä hän laittaa silmukan ja oikasee vetohihnat, sysäillen
sivuhevosta milloin kyynärpäällään, milloin piiskan varrella.

Tuskan ja pelon tunteet kasvoivat minussa ukkosen mukana, mutta kun
sitten tuli tuo jylhä äänettömyyden hetki, joka tavallisesti käy
kovimman pamauksen edellä jännityin siihen määrään, että varmaan olisin
kuollut mielenkuohuun, jos tämä tila olisi vielä kymmenenkin minuuttia
kauemmin kestänyt. Juuri sillä hetkellä ilmestyi sillan alta äkkiä
jokin likasen ryysyiseen paitaan puettu ihmisolento, järjettömät kasvot
turponeina, pää paljaana, kerittynä, epävakaisesti heiluvana, jalat
jänteettöminä ja väärinä, -- ja pisti vaunujen sisään jonkinlaisen
punasen, kiiltävän kädentyngän.

"Armollinen herra! antakaa roponen raajarikkoiselle! Jumala on teitä
palkitseva!" kuului kivulloinen ääni, ja kerjäläinen tekee joka
sanallensa ristinmerkin ja kumarruksen.

En voi kielin kertoa sitä värisyttävää kauhua, joka tällä hetkellä
tärisytti sieluani. Tukkaani pörhöstytti ja silmäni tuijottivat pelosta
sekavina kerjäläiseen...

Vasili, jonka tehtävänä oli almujen jakeleminen matkan aikana, neuvoo
Filipiä miten paallikas on kiinnitettävä, ja vasta sitten kun kaikki on
valmista ja Filip ohjia käteensä kooten jo kiipee kuskipukille, alkaa
Vasili kaivella sivutaskuansa. Mutta juuri kun me lähdemme liikkeelle
pysähtyvät hevoset silmiä sokaisevan salaman vuoksi, joka hetkeksi
täyttää tulisella valollaan koko notkon. Ja heti senjälkeen seuraa niin
armoton ukon jyrähdys, että on kuin koko taivas sortuisi meidän
ylitsemme. Tuuli yltyy vieläkin: hevosten harjat ja hännät, Vasilin
kauhtana ja polstan liepeet hulmuavat samaan suuntaan ja epätoivoisesti
viuhtovat raivokkaiden tuulispäiden puuskauksissa. Kuomun nahkaiselle
pinnalle putosi suuri sadepisara... putosi toinen, kolmas, neljäs, ja
äkkiä rupesi joku ikäänkuin rummuttamaan päämme päällä ja koko seutuun
levisi tasainen sateen kohina. Vasilin kyynäspäiden liikkeistä näin
hänen päästävän auki kukkaroansa: kerjäläinen yhä siunaten ja
kumarrellen, juoksi ihan pyörien vieressä, että saattoi milloin tahansa
ruhjoutua niiden alle. "Anna Kristuksen tähden!" Vihdoin lentää
kuparikolikoita ohitsemme ja tuo onneton olento läpikastuneessa
paidassansa, joka tuskin peittää hänen laihoja jäseniään, pysähtyy
tuulessa huojuen keskelle tietä kolikkoa etsimään ja katoaa
näkyvistämme.

Vinosti tuleva sade, jota ankara tuuli ajoi, kaatoi vettä kuin
ämpäristä; Vasilin pörhöisestä selästä vuoti vesi mutaiseen lätäkköön,
joka oli muodostunut nahkaiselle polstalle. Pöly, joka aluksi oli
palleroitunut muuttui veteläksi liaksi, joka tarttui pyöriin, ja
savisissa raitioissa alkoivat mutaiset virrat juosta. Salama välähteli
leveämmin ja kalpeammin ja ukkosen jyrinä ei sateen tasaisessa
kohinassa enää tuntunut niin kauhistavalta.

Mutta nyt sade jo hienonee: pilvet alkavat muodostua lainehtiviksi, ne
kuultavat siitä kohden missä auringon pitäisi olla, ja harmaan
vaaleiden reunojen läpitse näkyy jo hiukan sinistä taivasta. Hetken
kuluttua paistaa auringon arka säde tien lätäkköihin, hienoihin
sadejuoviin ja puhdistuneeseen, loistavaan maantieruohoon. Musta pilvi
peittää nyt yhtä uhkaavasti vastapäistä taivaan puolta, mutta minä en
enää pelkää sitä. Tunnen sanomattoman iloista, toivorikasta
elämänonnea, johon raskas pelontunne on äkkiä vaihtunut. Sieluni
hymyilee niinkuin virkistynyt, ilahtunut luonto. Vasili kääntää alas
kauhtanansa kauluksen, ottaa hatun päästänsä ja pudistaa siitä veden;
Volodja irrottaa polstan; minä kurottaudun kuomusta ja ahmin sisääni
tuoretta, henkevää ilmaa. Kiiltäväksi puhdistunut katettujen vaunujen
katto keikkuilee taas edessämme matkakirstuilleen, hevosten selät,
mäkivyöt, ohjat, pyöränvanteet -- kaikki on märkää ja kiiltää auringon
säteissä, kuin olisi lakeerattu. Toisella puolella tietä on
silmänkantamaton kesantopelto, jonka ainoastaan siellä täällä pienet
notkelmat katkasevat. Pellon märkä multa ja ruohot loistelevat, ja
tummana mattona se ylettyy aina taivaanrantaan asti; toisella puolella
on haapametsä sekasin pähkinäpuiden ja tuomien kanssa. Se seisoo
ikäänkuin onnesta yltäkylläisenä, ei yksikään lehti liikahda, ja
hitaasti putoilevat sen pestyiltä oksilta sateen kirkkaat pisarat
toiskesäisille kuivuneille lehdille. Kaikilta puolin kohoilevat
iloisesti visertäen ja taas nopeasti laskeutuvat töyhtökiurut;
kosteissa pensaikoissa kuuluu pikku lintujen puuhaileva liike ja metsän
keskeltä kajahtelee käen kukunta. Niin valtaava on tämä metsän ihana
haju kevään ukkosen jälkeen, koivun, orvokin, mädänneen lehden,
kantosienen, tuomen kukkain tuoksu, etten enää voi pysyä istumassa,
vaan hyppään vaunuista, juoksen pensaikkoon ja välittämättä siitä, että
sadepisarat kastelevat minua, taittelen kukkivan tuomen märkiä
terttuja, löyhyttelen niitä vasten kasvojani ja nautin niiden hurmaavaa
tuoksua. Välittämättä edes siitä, että saappaihini hinautuu suuret
likakönttäreet ja että sukkani ovat läpimärät, minä juoksen pitkin
läiskyviä lätäköitä katettujen vaunujen akkunalle.

-- Ljubotshka! Katinka! huudan minä antaen sinne muutamia
kukkaterttuja: -- katsokaa kuinka ihanaa!

Tytöt kiljasevat ihastustaan ilmaistakseen; Mimmi huutaen käskee
poistumaan, etten joutuisi vaunujen alle.

-- Ei, mutta haistahan sinä, kuinka ihanalta se tuoksuaa, huudan minä.



III

UUSI KATSANTOTAPA.


Katinka istui vieressäni pikkuvaunuissa ja sievä pää kumarassa katseli
mietteissään pyörien alta pois juoksevaan pölyiseen maahan. Minä
silmäilin häntä mitään puhumatta ja ihmettelin sitä surullista ilmettä,
jossa ei enää ollut mitään lapsellista, ja jonka ensi kerran näin hänen
ruusuisilla pikku kasvoillansa.

-- No nythän jo pian pääsemme Moskovaan, sanoin minä: -- mimmoisen
luulet sen oikein olevan?

-- En tiedä, hän vastasi haluttomasti.

-- Sanohan nyt sentään: luuletko sen olevan Serpuhovia suuremman vai
pienemmän...

-- Mitä?

-- En minä mitään.

Mutta sen vainun nojalla, jonka mukaan toinen ihminen arvaa toisen
ihmisen ajatuksia ja joka on keskustelun johtolankana, Katinka ymmärsi
että minua loukkasi hänen välinpitämättömyytensä; hän nosti päänsä ja
katsahti minuun.

-- Onko isä teille sanonut, että me tulemme asumaan mummon luona?

-- On; mummo tahtoo asettua ihan meidän kanssamme asumaan.

-- Kaikkienko?

-- Tietysti; me tulemme asumaan yläkerrassa toisella puolella, te
toisella puolella; mutta isä sivurakennuksessa; päivällistä tulemme
syömään kaikki yhdessä, alhaalla mummon luona.

-- Äiti sanoo, että mummo on semmoinen ylpeä -- vihanen?

-- Eikö mitä! Se vaan näyttää niin alussa. Kyllä se on vähän mahtava,
mutta ei yhtään vihanen; päinvastoin se on hyvin hyvä ja ilonen.
Olisitpa nähnyt millaiset tanssikemut oli hänen nimipäivänään!

-- Pelkään häntä sentäänkin, vaikka kuka tietää tulemmeko me
ollenkaan... Katinka äkkiä vaikeni ja vaipui jälleen mietteihinsä.

-- Mitä niin? kysyin minä levottomana.

-- Ei mitään, muuten minä vaan.

-- Ei, mutta sinä sanoit "kuka tietää"...

-- Niin, mitä sinä sanoitkaan niistä mummon kemuista?

-- Jaa-a, paha ettette olleet siellä; vieraita oli hirveästi, noin
tuhat ihmistä, soittokunta, kenraaleja, ja minäkin tanssin...Katinka!
sanoin minä äkkiä keskeyttäen kuvaukseni -- ethän sinä kuuntelekaan!

-- Kuuntelenpa; sinä sanoit, että sinäkin tanssit.

-- Miksi olet niin ikävä?

-- Pitäisikö aina olla ilonen.

-- Niin, mutta sinä olet hyvin muuttunut siitä asti kuin tulimme
Moskovasta. Sanoppa todenperästä, lisäsin minä päättäväisesti hänen
puoleensa kääntyen: miksi olet tullut tuommoiseksi kummalliseksi?

-- Mikä kummallinen minä olen? vastasi Katinka vilkkaasti, joka todisti
että huomautukseni oli kiinnittänyt hänen mieltänsä: -- en minä ole
ollenkaan kummallinen.

-- Niin, mutta et sinä ole sellainen kuin ennen, jatkoin minä: -- ennen
näkyi, että olit yhtä meidän kanssamme, ja pidit meitä omaisinasi ja
rakastit meitä niinkuin mekin sinua, mutta nyt olet tullut niin
totiseksi ja etenet meistä...

-- Ei yhtään...

-- Ei, annas kun sanon loppuun, keskeytin minä ja aloin tuntea pientä
kutkutusta nenässäni, mikä tavallisesti käy minulla kyynelien edellä,
jotka kauan pidätetyn sydämmenajatuksen lausuminen aina nostaa
silmiini: -- sinä etenet meistä, puhelet ainoastaan Mimmin kanssa,
aivan kuin et meistä tahtoisi tietääkään.

-- No eihän käy laatuun aina pysyä muuttumattomanakaan; pitäähän joskus
muuttuakin, vastasi Katinka, jolla oli tapana selittää kaikki
jonkinlaiseksi fatalistiseksi välttämättömyydeksi, kun ei tiennyt mistä
puhua.

Muistan hänen kerran riitaantuneen Ljubotshkau kanssa, joka oli sanonut
häntä tyhmäksi tytöksi. Siihen hän oli vastannut: eipä kaikki voi olla
viisaitakaan, pitää olla tyhmiäkin. Mutta minua ei nyt tyydyttänyt tuo
vastaus, että pitäähän muka joskus muuttuakin ja minä kuulustelin häntä
edelleen:

-- Mistä syystä pitää joskus muuttua?

-- Emmehän voi aina yhdessä asua, vastasi Katinka hiukan punastuen ja
tarkasti tähystäen Filipin selkää. -- Äiti kyllä saattoi asua teidän
äiti vainajanne luona, joka oli hänen ystävänsä; mutta jumalaties
sopivatko he nyt yhteen kreivittären kanssa, joka kuuluu olevan niin
vihanen! Ja muutenkin, pitäähän meidän joskus kuitenkin erota: te
olette rikkaat -- teillä on Petrovskin kartano, mutta me olemme köyhät
-- mammalla ei ole mitään. "Te olette rikkaat -- me olemme köyhät": nuo
sanat ja niiden yhteydessä olevat käsitteet näyttivät minusta
tavattoman kummallisilta. Köyhiä saattoivat silloisen ymmärrykseni
mukaan olla ainoastaan kerjäläiset ja talonpojat, enkä minä voinut
mielikuvituksessani mitenkään sovittaa tuota köyhyyden käsitettä
sulavaliikkeiseen ja sievään Katinkaan. Jos Mimmi ja Katinka olivat
aina meillä asuneet, niin he minusta nähden olivat aina vastakin asuvat
meillä ja kaikki oli välillämme tasaan jaettava. Eihän muuten saattanut
ollakaan. Mutta nyt alkoi tuhansia uusia, epäselviä ajatuksia heidän
asemansa yhdenvertaisuudesta kierrellä päässäni, ja se, että me olemme
rikkaita ja he köyhiä, hävetti minua niin, että punastuin enkä voinut
edes katsahtaa Katinkaan.

"Suurikin asia että me olemme rikkaita ja he köyhiä!" ajattelin minä,
-- "ja miten ihmeessä siitä pitää muka olla seurauksena ero! Miksi emme
jakaisi tasan kaikkia mitä meillä on?" Mutta samalla ymmärsin, ettei
Katinkan kanssa käy puhuminen tästä asiasta ja jokin käytännöllinen
vaisto, vastahakaan noille järkiperäisille mietteille, jo puhui
minulle, että hän on oikeassa ja että olisi sopimatonta selittää
hänelle ajatustani.

-- Voiko todella olla että sinä lähdet meiltä? sanoin minä: -- kuinka
me sitten rupeamme elämään erillämme?

-- Minkä sille taitaa, on se minustakin paha; mutta jos niin käy, niin
kyllä minä tiedän mitä minä teen...

-- Rupeat näyttelijättäreksi... se on hulluutta! sanoin minä väliin,
tietäen että näyttelijättäreksi rupeaminen oli hänen lempituumansa.

-- Ei, tuota minä puhuin ollessani vielä pieni...

-- No mitäs sinä sitten teet?

-- Menen luostariin ja rupean elämään siellä, rupean käymään mustassa
puvussa, samettimyssy päässä.

Katinka purskahti itkuun.

Oletteko lukija sattunut joskus eläessänne äkisti huomaamaan, että
alatte katsoa kaikkia asioita ihan toisin silmin, kaikki siihen asti
näkemänne esineet äkkiä kääntyvät teitä kohden toiselta tuntemattomalta
puolelta? Sentapainen siveellinen muutos tapahtui minussa ensi kerran
juuri tämän meidän matkamme aikana, mistä siis luenkin poikaikäni
alkaneen.

Ensi kerran tuli päähäni selvä ajatus siitä, ettemme me yksin, s.o.
meidän perheemme, elä maailmassa, etteivät kaikki ihmisten harrastukset
pyöri meidän ympärillämme, vaan että on olemassa toinen ihmisten elämä,
joilla ei ole mitään yhteistä meidän kanssamme, -- jotka eivät huolehdi
meidän asioitamme ja joilla ei edes ole mitään käsitystä meidän
olemassaolostamme. Tietysti ennenkin tiesin tämän asian; mutta en
tiennyt niinkuin nyt sain tietää, en tuntenut sitä niinkuin nyt.

Ajatus muuttuu vakaumukseksi ainoastaan yhdellä määrätyllä tavalla, ja
se tapa on usein aivan äkkiarvaamaton ja omintakeinen verraten niihin
tapoihin, joilla muut tulevat samaan vakaumukseen. Keskustelu Katinkan
kanssa, joka oli kovasti liikuttanut minua ja pakottanut ajattelemaan
hänen tulevaisuuttansa oli minulle tämmöisenä ylimenona. Silmäillessäni
kyliä ja kaupunkeja, joiden ohi matkustimme, joissa jokaisessa asui
ainakin yhtä suuri perhe kuin meidän, -- nähdessäni naisia, lapsia,
jotka hetken uteliaina katsoivat meidän ajoneuvojamme ja sitten
ainiaaksi katosivat näkyvistämme, -- talonpoikia, puotilaisia, jotka
eivät ainoastaan olleet kumartamatta meille niinkuin olin tottunut
näkemään Petrovskissa, vaan eivät edes katsahtaneet meihin, -- juolahti
ensi kerran mieleeni kysymys: mikä siis voi olla heidän harrastustensa
esineenä, elleivät he ollenkaan välitä meistä? Ja siitä kysymyksestä
heräsi muita kysymyksiä: miten ja millä he elävät, kuinka kasvattavat
lapsiansa, opettavatko heitä, päästävätkö leikkimään, miten rankaisevat
j.n.e.



IV

MOSKOVASSA.


Moskovaan tultuani tämä katsantotapani muutos tuli vieläkin
tuntuvammaksi.

Ensi kerran kohdatessani mummoa, kun näin hänen ryppyiset, laihat
kasvonsa ja sammuneet silmänsä, vaihtui orjamainen kunnioitukseni ja
pelkoni säälintunteeseen; mutta kun hän suudellessaan Ljubotshkaa
purskahti itkuun aivan kuin hänen edessänsä olisi ollut hänen
rakastetun tytär-vainajansa ruumis, vaihtui minussa rakkaudenkin tunne
sääliin. Minusta tuntui pahalta nähdä hänen suruansa meitä
kohdatessaan; selvästi tuntui, että me itse emme olleet mitään hänen
silmissään, -- että olimme hänelle rakkaat ainoastaan muiston vuoksi;
tunsin, että hänen suudellessaan minun poskiani, hänellä oli vaan yksi
ainoa ajatus: häntä ei ole, hän on kuollut, en näe häntä enää
milloinkaan!

Isä, joka Moskovassa ei välittänyt meistä melkein ollenkaan ja, aina
huolestuneen näkösenä, ilmestyi luoksemme vaan päivällisaikoina
mustassa verkanutussa taikka hännystakissa, -- isä, ynnä hänen suuret,
avonaiset kauluksensa, hänen yönuttunsa, hänen asiamiehensä, voutinsa,
kävelynsä ja metsästyksensä, olivat paljon kadottaneet minun
silmissäni. Karl Ivanovitsh, joka oli äkkiä ties mistä syystä saanut
päähänsä vaihtaa kunnianarvoisen ja minulle tutun kaljunsa punertavaan
peruukkiin, jonka, melkein keskeltä päätä, jakoi kahtia rihmasauma,
tuntui minusta niin kummalliselta ja naurettavalta, että ihmettelin
kuinka en ennen ollut tuota naurettavaa puolta huomannut.

Myöskin tyttöjen ja meidän väleihin ilmestyi jonkinmoinen raja-aita;
sekä heillä että meillä oli jo omia salaisuuksiamme; he ikäänkuin
ylpeilivät edessämme hameinensa, jotka olivat käyneet pitemmiksi, ja me
taas housunlahkeinemme. Mitä Mimmiin tulee, niin hän ilmestyi
ensimäisenä sunnuntaina päivällisille niin komeassa puvussa ja
semmoisia nauhasia päässä, että heti näkyi että nyt emme enää ole
maalla, ja että kaikki on täällä menevä ihan toisin kuin siellä.



V

VANHEMPI VELJENI.


Olin ainoastaan vuotta ja muutamia kuukausia nuorempi Volodjaa; me
olimme kasvaneet, opiskelleet ja leikkineet aina yhdessä. Meidän
välillämme ei tehty vanhemman ja nuoremman erotusta; mutta juuri niinä
aikoina, joista nyt puhun, aloin ymmärtää ettei Volodja kelpaa minulle
toveriksi ikänsä, halujensa ja taipumustensa puolesta. Näyttipä vielä
siltä kuin olisi Volodja itsekin tuntenut vanhemmuuttansa ja ylpeillyt
siitä. Tämmöinen ehkä valheellinenkin vakaumus herätti minussa
itsetunnon, joka loukkaantui jokaisesta hänen kosketuksestaan.
Jokaisessa asiassa hän oli minun yläpuolellani: huveissa, opinnoissa,
riidoissa, käyttäytymisen taidossa, ja kaikki työnsi minua hänen
luotansa ja sai minun tuntemaan käsittämättömiä siveellisiä
kärsimyksiä. Jos silloin kuin Volodjalle ensi kerran tehtiin
hollantilaisia poimupaitoja, olisin suoraan sanonut minua suuresti
harmittavan etten minä ole sellaisia saanut, niin varmaan olisi minun
ollut helpompi olla enkä olisi kuvaillut, että Volodja suoristaessaan
kauluksiensa päitä, teki sitä ainoastaan minua loukataksensa.

Minua kiusasi erittäinkin se, että Volodja näytti toisinaan kyllä
ymmärtävän minua, vaan koettavan sitä peittää.

Kuka ei ole huomannut niitä salaisia, sanattomia suhteita, jotka
ilmaantuvat jossakin hymyn vivahduksessa, liikkeessä tai katseessa
ihmisten kesken, jotka aina yhdessä elävät ja asuvat, kuten veljesten,
ystävyksien, miehen ja vaimon, herran ja palvelijan kesken, erittäinkin
kun nämät ihmiset eivät ole toisilleen kaikessa avomieliset. Kuinka
paljon puoleksi lausuttuja toivomuksia, ajatuksia ja pelkoa tulla
ymmärretyksi -- ilmeneekään yhdessä ainoassa satunnaisessa
katsahduksessa, kun silmä arasti ja epävarmasti kohtaa silmän!

Mutta ehkä minua petti tässä suhteessa liiallinen herkkyys ja
eristelemisen taipumus; ehkä Volodja ei lainkaan tuntenutkaan sitä mitä
minä, Hän oli äkkipikainen, avomielinen ja harrastuksissaan
epävakainen. Innostuen mitä erilaisimpiin seikkoihin hän tavallisesti
koko sielullaan antautui niihin.

Toisinaan hän esimerkiksi sai halun pikku kuvien kokoamiseen: hän
piirusteli niitä itse, osteli kaikilla rahoillaan, kiusasi niitä
piirustuksen-opettajaltaan, isältä, mummolta: toisinaan hän taas
innostui esineihin, joilla koristeli työpöytäänsä, ja keräili niitä
silloin talon joka nurkasta; joskus taas antautui lukemaan romaaneja,
jotka hän salaa hankki käsiinsä ja lueskeli niitä yöt päivät... Minä
innostuin ehdottomastikin samoihin asioihin; vaan olin liian ylpeä
kulkeakseni hänen jälkiä, ja liian nuori ja epäitsenäinen valitakseni
oman tien, mutta en mitään niin kadehtinut kuin Volodjan onnellista,
jalomielisen avomielistä luonnetta, joka erittäin selvästi tuli ilmi
keskinäisissä riidoissamme. Tunsin hänen menettelevän hyvin, vaan en
voinut menetellä niinkuin hän.

Kerran, mitä kovimman pöytäkorukapine-innostuksen aikana, minä tulin
hänen pöytänsä luo ja rikoin vahingossa tyhjän kirjavan lasipullosen.

-- Kuka on sinua pyytänyt kajoomaan minun tavaroihini, sanoi Volodja
tullen huoneeseen ja huomaten epäjärjestyksen, jonka olin aikaansaanut
hänen pöytänsä moninaisten koristeiden symmetriassa: -- ja missä on
pullo?... varmaankin sinä...

-- Pudotin vahingossa; se meni rikki, vähät siitä?

-- Älä ikinä _uskalla_ kajota kapineihini, sanoi hän pannen kokoon
särjettyä pulloa ja murhemielin katsellen sirpaleita.

-- Sinä ole vaan niin hyvä, _eläkä komenna_, vastasin minä. -- Jos
särin, niin särin; suurikin asia!

Ja minä hymähdin, vaikken ollenkaan tuntenut siihen halua.

-- Niin, sinulle se ei ole suurikaan asia, mutta minulle on, jatkoi
Volodja nytkäytellen olkaansa, jonka tavan hän oli isältä perinyt: --
ensin särkee ja sitten vielä nauraa, inhottava _nulikka_.

-- Minä olen nulikka, mutta sinä olet iso ja tyhmä.

-- En aijo kiistellä sinun kanssasi, sanoi Volodja hiukan lykäten
minua: -- mene matkaasi!

-- Älä tuuppaile.

-- Mene matkaasi

-- Sanoinhan sinulle: älä tuuppaa!

Volodja kävi käteeni ja tahtoi vetää minua pöydän luota: mutta minä
olin jo ylimpään huippuun kiihottunut: tartuin pöydän jalkaan ja kaasin
nurin koko pöydän: "siinä on sinulle!" -- ja kaikki posliini- ja
kristalli-esineet lentelivät kilahdellen lattialle.

-- Inhottava nulikka!... huusi Volodja koettaen pelastaa putoavia
kapineita.

"No nyt on kaikki välillämme loppunut, ajattelin minä tullessani
huoneesta: me olemme ikipäiviksi riitaantuneet."

Iltaan asti emme puhuneet toistemme kanssa; tunsin itseni syylliseksi,
pelkäsin katsahtaa häneen ja koko päivään en voinut mitään tehdä;
Volodjan sitävastoin kävi tunnilla hyvin ja hän tavallisuuden mukaan
jutteli ja naureskeli päivällisen jälkeen tyttöjen kanssa.

Heti kun opettaja oli lopettanut tunnin, läksin minä huoneesta: minua
kammotti, hävetti ja tuntui epämukavalta jäädä kahden veljen kanssa.
Historian iltatunnin jälkeen otin vihot ja suuntausin ovelle.
Mennessäni Volodjan ohitse, vaikka minua halutti pysähtyä ja tehdä
hänen kanssaan sovinto, minä päinvastoin rypistin silmäni ja tein
kasvoni vihasiksi. Volodja samassa nosti päätään ja tuskin huomattava,
hyväntahtoinen pilahymy huulilla, rohkeasti katsahti minuun. Meidän
katseemme kohtasivat toisensa ja minä ymmärsin hänen ymmärtävän minua
ja myös sitä, että minä ymmärrän, että hän ymmärtää, mutta jokin
vastustamaton tunne saattoi minut kääntymään pois.

-- Nikolenka! sanoi hän minulle aivan yksinkertaisella eikä lainkaan
isällisellä äänellä: -- ei viitsitä olla vihaset. Anna anteeksi, jos
olen tehnyt sinulle vääryyttä!

Ja ojensi minulle kätensä.

Aivan kuin yhä ylemmäs ja ylemmäs kohoten, alkoi jokin äkkiä painaa
rintaani ja ehkäistä hengitystäni; mutta se kesti ainoastaan sekunnin
ajan: silmiini nousi kyyneleitä ja tuli helpompi olla.

-- Anna... minulle an... teeksi, Vol... dja! sanoin minä puristaen
hänen kättänsä.

Volodja katsoi minuun niinkuin ei olisi lainkaan ymmärtänyt mistä
syystä silmissäni oli kyyneleitä...



VI

MASHA.


Mutta ei yksikään niistä muutoksista, jotka katsantotavassani
tapahtuivat, ollut niin hämmästyttävä minulle itselleni kuin se, jonka
johdosta erästä sisäpiioistamme lakkasin pitämästä tavallisena
naispalvelijana, ja aloin pitää naisena, josta muutamassa suhteessa
rauhani ja onneni saattoi riippua.

Siitä saakka kuin muistan itseäni, muistan myöskin Mashaa, joka oli
aina ollut talossamme ja johon en ollut milloinkaan kääntänyt
vähintäkään huomiota, kunnes aloin katsella häntä toisin silmin.
Masha oli noin viidenkolmatta ikäinen, kun minä olin neljäntoista;
hän oli hyvin sievä, mutta pelkään kuvata häntä, pelkään että
mielikuvituksessani jälleen herää hänen lumoava ja viettelevä kuvansa,
joka siinä oli intohimoni aikana. Ollakseni erehtymättä sanon
ainoastaan, että hän oli tavattoman vaaleaihoinen, komeasti kehittynyt,
ja oli nainen; mutta minä olin neljäntoista ikäinen poika.

Eräänä semmoisena hetkenä, jolloin lukemisen sijaan mieluummin kävelee
kirja kädessä pitkin huonetta ja koettaa astua ainoastaan lattian
lautojen rakosia myöten, tai laulaen jotakin tyhmää pätkää, taikka
piirtäen lakilla pöydän reunaan, taikka ilman mitään tarkotusta
loppumattomasti toistaen jotakin lausetta, -- sanalla sanoen eräänä
semmoisena hetkenä, jolloin järki kieltäytyy työstä ja mielikuvitus,
saatuaan ylivallan, hakee vaikutuksia, läksin luokkahuoneesta ja
lystikseni laskeusin rappusten porraslavalle.

Joku kenkäniekka kulki rappusten toisessa käänteessä. Luonnollisesti
halusin tietää, kuka se on, mutta äkkiä askelten kopina hiljeni ja minä
kuulin Mashan äänen: "voi mikä te olette, entä kun Maria Ivanovna tulee
-- mitä se sanoo?"

-- "Ei tule, puhui Volodjan ääni kuiskaten, ja kohta senjälkeen jokin
liikahti, ikäänkuin Volodja olisi tahtonut häntä pidättää."

-- "Hyi, mihin pistätte kätenne! hävetkää!" ja Masha juoksi ohitseni,
huivi syrjään sysättynä, jonka alta näkyi valkea, täyteläs kaula.

En voi lausua mihin määrin tämän salaisuuden ilmi tuleminen hämmästytti
minua, mutta hämmästyksen tunne kuitenkin aivan pian antoi sijaa
myötätuntoisuudelle Volodjan menettelyyn nähden: minua ei enää
kummastuttanut itse hänen menettelynsä, vaan ihmettelin ainoastaan
miten hän oli päässyt sen perille, että semmoinen menettely oli
miellyttävää. Ja minua ehdottomasti halutti menetellä samoin.

Tuntikausia saatoin joskus viettää mitään ajattelematta porraslavalla,
jännityksellä ottaen vaaria vähimmistäkin liikkeistä, joita kuului
ylhäältä; mutta en vaan voinut milloinkaan pakottaa itseäni tekemään
samaa kuin Volodja, vaikka sitä olisin halunnut enemmän kuin mitään
muuta maailmassa. Oven taakse piiloutuneena minä joskus raskasta
kateutta ja mustasukkaisuutta tuntien kuuntelin teuhaamista, joka
tapahtui ylhäällä piikain puolella, ja ajattelin: mimmoiseltahan
tuntuisikaan, jos minä menisin ylös ja samoin kuin Volodja rupeisin
suutelemaan Mashaa? mitä sanoisin hänelle paksuine nenineni ja
törröttävine tupsuineni, kun hän kysyisi minulta mitä tarvitsen? Joskus
kuulin Mashan sanovan Volodjalle: kiusan kappale! mitä te oikeastaan
tahdotte minusta, menkää tiehenne, vallaton... eipä Nikolai
Petrovitshkaan milloinkaan tule tänne kujeilemaan!... Hän ei tiennyt,
että Nikolai Petrovitsh istuu tällä hetkellä rappusten alla ja olisi
valmis antamaan kaikkensa ollakseen vaan sen vallattoman Volodjan
asemassa.

Olin luonteeltani ujo, mutta ujouttani enensi vielä rumuuteni tieto. Ja
olen vakuutettu siitä, ettei millään ole niin silmään pistävää
vaikutusta ihmisen kehityksen suuntaan, kuin hänen ulkomuodollaan, eikä
niin paljon ulkomuodollaan kuin tiedolla sen miellyttäväisyydestä tai
epämiellyttäväisyydestä. Olin liian itserakas voidakseni tottua
asemaani, lohdutin itseäni ketun lohdutuksella: että viinirypäleet
eivät olleet vielä kypsiä s.o. koetin halveksia kaikkia niitä huveja,
joita miellyttävä ulkonäkö tuottaa, joita Volodja käytti hyväkseen ja
joita koko sydämmessäni kadehdin, sekä ponnistin järkeni ja
mielikuvitukseni kaikki voimat löytääkseni nautintoa ylpeässä
yksinäisyydessä.



VII

HAULIA.


-- Jumalan tähden, ruutia!... huudahti Mimmi säikähdyksestä
hengästyneellä äänellä. -- Mitä ihmeitä te teette? Tahdotteko polttaa
koko talon ja hävittää meidät!

Ja sanomattoman lujamielisen näköisenä Mimmi käski kaikkien syrjäytyä
ja suurin askelin lähestyi lattialle varisseita haulia ja, halveksien
vaaraa, joka olisi voinut syntyä odottamattomasta räjähdyksestä, alkoi
polkea niitä jaloilla. Kun vaara oli hänen käsityksensä mukaan
sivuutettu, hän kutsui Mihein esille ja käski hänen viskata kaiken tuon
_ruudin_ jonnekin kauas pois mieluimmin veteen, ja ylpeästi
pitsimyssyänsä keikuttaen suuntausi vierashuoneeseen. "Todella
mainiosti heitä pidetään silmällä", murahteli hän.

Kun isä tuli sivurakennuksesta ja me lähdimme hänen kanssaan mummon
luo, niin Mimmi siellä jo istui ikkunan ääressä ja jonkinlainen
salaperäisen virallinen ilme kasvoilla katseli ankarasti oven ohi. Hän
piteli kädessään jotain, joka oli kääritty moneen paperipalaan.
Arvasin, että käärössä oli haulia ja että mummolle oli jo kaikki
kanneltu.

Paitsi Mimmiä oli mummon huoneessa vielä sisäpiika Gasha, joka,
päättäen hänen punasen vihasista kasvoistaan, oli kovasti kiihottunut,
ja tohtori Blumenthal, pieni, rokonarpinen mies, joka koetti rauhottaa
Gashaa, tehden silmillä ja päällä salaperäisiä suostuttamisen merkkejä.

Mummo itse istui vähän syrjittäin ja pani pasianssia -- niin sanottua
"Matkailijaa", mikä oli aina merkkinä arveluttavan epäsuotuisasta
mielentilasta.

-- Miten voitte tänään, maman? oletteko hyvin nukkunut? sanoi isä
kunnioituksella suudellen hänen kättänsä.

-- Aivan erinomaisesti, ystäväni, pitäisipä teidän tietää, että olen
aina aivan terve, vastasi mummo äänellä ikäänkuin isän kysymys olisi
ollut mitä sopimattomin ja loukkaavin. -- Saanko minä siis puhtaan
nenäliinan, vai en? jatkoi hän kääntyen Gashaan.

-- Olen antanut, vastasi Gasha osottaen lumivalkoista
batistinenäliinaa, joka oli pantu nojatuolin kädensijalle.

-- Viekää pois tämä likanen rääsy ja antakaa minulle puhdas, ystäväni.

Gasha meni vaatekaapin luo, veti auki laatikon ja paiskasi sen jälleen
kiinni niin voimakkaasti, että ikkunat tärähtivät huoneessa. Mummo
katsahti ankarasti meihin kaikkiin ja yhä seurasi piian kaikkia
liikkeitä. Kun tämä antoi hänelle minusta nähden juuri saman
nenäliinan, sanoi mummo:

-- Milloin vihdoin aijotte hieroa minulle tupakkaa, ystäväni?

-- Sittekun joudan.

-- Mitä sanotte?

-- Teen sen kohta.

-- Ellette tahdo palvella minua, ystäväni, niin olisitte suoraan
sanonut: olisitte jo kauan sitten ollut vapaa.

-- Päästäkää vaan, kukapa sitä itkee, murisi piika puoliääneen.

Silloin tohtori alkoi räpytellä hänelle silmää, mutta hän katsahti niin
vihasesti ja varmasti tohtoriin, että tämä meni hämille ja rupesi
leikkimään kellonavaimensa kanssa.

-- Näettekö ystäväni, sanoi mummo kääntyen isään, kun Gasha yhä
muristen meni huoneesta: näettekö kuinka minulle vastataan omassa
talossani?

-- Sallikaa, maman, että minä itse hieron teille tupakkaa, sanoi isä,
joka mummon sanoista oli nähtävästi joutunut hyvin vaikeaan asemaan.

-- Ei, paljon kiitoksia: siksihän se onkin niin röyhkeä minulle, että
tietää kenenkään muun ei voivan hieroa tupakkaa niinkuin minä tahdon.
Onko teillä, ystäväni, tietoa siitä, jatkoi mummo hetken vaiti oltuaan:
-- että lapsenne olivat äsken polttaa poroksi koko talon?

Isä katsoi kunnioittavalla uteliaisuudella mummoon.

-- Niin katsokaa millä he leikkivät! Näyttäkää herralle, sanoi hän
kääntyen Mimmiin.

Isä otti käteensä haulit eikä voinut olla naurahtamatta.

-- Mutta nuohan on haulia, maman, sanoi hän: -- eihän se ole mitään
vaarallista.

-- Olen teille suuresti kiitollinen, ystäväni, että opetatte minua,
olen vaan liian vanha...

-- Hermot, hermot! kuiskasi tohtori.

Ja nyt isä paikalla kääntyi meihin:

-- Mistä olette saaneet? ja kuinka uskallatte leikkiä semmoisilla
kapineilla?

-- Turhaa on heitä kuulustella, pitää kysyä _lastenhoitajalta_, sanoi
mummo pannen erityisesti, halveksivan painon sanaan _lastenhoitaja_:
-- miksei hän katso paremmin perään.

-- Voldemar sanoi, että Karl Ivanovitsh itse on antanut hänelle tämän
ruudin, pisti Mimmi väliin.

-- No, siitä nyt näette mikä mies se on, jatkoi mummo: -- ja missä hän
on, tuo lastenhoitaja, mikä hänen nimensä olikaan? käskekää tänne!

-- Minä lupasin hänen mennä vieraisiin, sanoi isä.

-- Se on aivan sopimatonta; hänen pitää aina olla saapuvilla. Lapset
eivät tosin ole minun, vaan teidän, eikä minulla siis ole oikeutta
neuvoa teitä, koska te muutenkin olette viisaampi minua, jatkoi mummo:
-- mutta näyttäisi jo toki olevan aika hankkia heille todellinen
kotiopettaja tuon lapsenhoitajan, saksalaisen moukan sijaan. Niin,
_typerän moukan_, joka ei heille voi mitään muuta opettaa kuin huonoja
tapoja ja tyroolilaisia renkutuksia. Missä ihmeen tarkotuksessa, kysyn
minä, opetetaan lapsille tyroolilaisia lauluja. Vaikka kukapa nyt enää
ehtisi näitä asioita ajatella, ja tehkää siis niinkuin tahdotte -- se
on oma asianne --

Sana "nyt enää" merkitsi "kun ei heillä ole äitiä"; -- se herätti
mummossa surullusia muistoja: hän laski alas katseensa valokuvalla
varustettuun nuuskarasiaan ja vaipui mietteihinsä.

-- Olen jo kauan sitten ajatellut tätä asiaa, kiirehti isä sanomaan: --
ja olen vaan odottanut tilaisuutta neuvotellakseni teidän kanssanne,
maman: eiköhän olisi syytä kutsua kotiopettajaksi St Jérômea, joka
nykyään antaa heille opetusta tuntikaupalla?

-- Ja mainiosti tekisit, ystäväni, sanoi mummo entistä paljoa
tyytyväisemmällä äänellä: -- St Jérôme on ainakin oikea gouverneur,
joka käsittää kuinka ovat kasvatettavat des enfants de bonne maison,
eikä mikään moukkamainen lastenhoitaja, joka korkeintain voi kuljettaa
heitä kävelemässä.

-- Tahdon vielä huomenna puhua hänen kanssaan, sanoi isä.

Ja todellakin kahden päivän kulutta tämän keskustelun jälkeen Karl
Ivanovitsh luovutti paikkansa nuorelle ranskalaiselle keikarille.



VIII

KARL IVANOVITSHIN HISTOORIA.


Myöhään illalla sen päivän aattona, jona Karl Ivanovitshin oli
ikuisiksi lähteminen meiltä, hän pumpulisessa yönutussaan ja punasessa
myssyssään seisoi vuoteensa vieressä kumartuneena kapsäkin yli, johon
hän tarkkuudella pakkasi tavaroitansa.

Karl Ivanovitsh kohteli meitä viimeisinä aikoina erikoisen kuivasti:
aivan kuin olisi välttänyt kaikkia suhteita välillämme. Niinpä nytkin,
astuessani huoneeseen, hän vaan katsahti minuun kulmiensa alta ja
sitten taas uudestaan ryhtyi pakkaamaan. Minä panin pitkäkseni omalle
vuoteelleni, mutta Karl Ivanovitsh, joka oli ennen ankarasti kieltänyt
näin tekemästä, ei nyt sanonut minulle mitään, ja kun ajattelin, ettei
hän enää ole meitä koskaan toruva eikä mistään estävä, -- ettei hänellä
ole enää oleva meidän kanssamme mitään tekemistä, kävi lähestyvä ero
kipeästi sydämmeeni. Minua alkoi surettaa, ettei hän enää rakasta meitä
ja halusin ilmaista hänelle tämän tunteeni.

-- Antakaahan minä autan teitä, Karl Ivanovitsh, sanoin minä häntä
lähestyen.

Karl Ivanovitsh katsahti minuun ja uudestaan kääntyi pois, mutta
nopeassa katsahduksessa, jonka hän heitti minuun, luin jotakin
muuta kuin välinpitämättömyyttä, joksi olin selittänyt hänen
kylmäkiskoisuuttansa; -- siinä oli vilpitöntä, syvää surua.

-- Jumala näkee ja tietää kaikki, ja kaikki riippuu Hänen pyhästä
tahdostansa, sanoi hän suoristaen itseänsä koko pituudelleen ja syvästi
huokuen. Niin se on, Nikolenka, jatkoi hän huomattuaan minun katsovan
häneen vilpittömällä osanotolla: -- kohtaloni on -- olla onneton
lapsuudestani hamaan ruumisarkkuun saakka. Minulle on aina kostettu
pahalla sitä hyvää, jota olen ihmisille tehnyt, enkä odota palkintoa
tältä maailmalta, vaan ainoastaan tuolta, sanoi hän viitaten taivaaseen
päin. -- Jospa tietäisitte elämäkertani ja mitä kaikkea olen saanut
tässä elämässä kestää!... Olen ollut suutarina, olen ollut sotamiehenä,
olen ollut _maanpakolaisena_, olen ollut tehtailijana, olen ollut
opettajana, ja nyt olen vihdoin päässyt -- nollaksi! -- ja Jumalan
pojan tavalla minä en tiedä mihin päätäni kallistaa, lopetti hän ja
silmänsä sulkien vajosi nojatuoliinsa. Huomattuani, että Karl
Ivanovitsh on siinä tunteellisessa mielentilassa, jolloin hän
välittämättä kuulijoista omaa itseänsä varten lausuu julki sydämmensä
ajatuksia, minä vaieten ja yhä hänen hyväntahtoisia kasvojansa
tähystäen istuin vuoteelle.

-- Te ette ole enää lapsi, te voitte ymmärtää. Minä juttelen teille
elämäkertani ja kerron kaikki mitä olen kärsinyt. Joskus muistatte
vanhan ystävänne, joka paljon rakasti teitä, lapsukaiset!...

Karl Ivanovitsh nojasi kätensä pöytään, joka oli hänen vieressään,
nuuskasi ja kääntäen silmänsä taivasta kohden alkoi kertomuksensa
tuolla omituisella vakaalla kurkkuäänellä, jota hän tavallisesti käytti
meille sanellessaan:

-- _Minä olen ollut onneton hamasta äitini kohdusta saakka_. Das
Unglück verfolgte mich schon im Schosse meiner Mutter! toisti hän
vieläkin tunteellisemmin.

Koska Karl Ivanovitsh oli monasti ennenkin samassa järjestyksessä,
samoilla sanoilla ja ihan samalla äänenpainolla kertonut minulle
elämäkertansa, niin luulen voivani esittää sen melkein sanasta sanaan
niinkuin hän sen kertoi. Oliko hänen elämäkertansa todellakin
semmoinen, vai oliko kertomus hänen mielikuvituksensa tuotetta, jonka
kenties synnytti hänen yksinäisyytensä meidän talossamme, niin että hän
vihdoin itsekin alkoi usein toistettua kertomustaan uskoa, vai
koristeliko hän ainoastaan mielikuvituksen väreillä todellisia
tapauksia elämästään, -- sitä en ole tähän päivään asti voinut
ratkaista. Todeksi sitä pitäisi uskoa, kun ottaa huomioon sen elokkaan
tunteellisuuden ja metoodillisen johdonmukaisuuden, jolla se oli
kerrottu ja mikä on todenmukaisuuden päätunnusmerkkejä; toiselta puolen
oli kertomuksessa liian paljon runollisia kauneuksia, niin että juuri
nuo kauneudet herättivät epäilystä.

"Suonissani virtaa kreivien von Sommerblattien jalo veri! In meinen
Adern fliesst das edle Blut der Graven von Sommerblatt! Olen syntynyt
kuusi viikkoa häiden jälkeen. Äitini mies (minä nimitin häntä papaksi)
oli arendaattorina kreivi Sommerblattilla. Hän ei voinut unohtaa äitini
häpeätä eikä rakastanut minua. Minulla oli pieni veli, Johan, ja kaksi
sisarta; mutta vieras minä olin omassa kodissani! Ich var ein Fremder
in meiner eigenen Familie! Kun Johan teki tyhmyyksiä, sanoi pappa: 'tuo
lapsi ei tule antamaan minulle hetkeäkään rauhaa!' ja minua toruttiin
ja rangaistiin. Kun sisarukset riitaantuivat keskenään, sanoi pappa:
'Kaarlosta ei tule milloinkaan tottelevaista poikaa!' ja minua
toruttiin ja rangaistiin. Hyvä äitini oli ainoa, joka minua rakasti ja
hellästi kohteli. Usein hän puhui minulle: 'Karl, tulkaa tänne
huoneeseeni', ja hän salaa suuteli minua. 'Karl, Karl raukkani, sanoi
hän -- ei kukaan rakasta sinua, mutta minä en vaihtaisi sinua
kehenkään. Yhtä ainoata pyytää sinulta sinun äitisi, puhui hän minulle:
-- opi hyvin ja pysy aina rehellisenä, niin Jumala ei ole sinua
jättävä! Trachte nur ein ehrlicher Deutscher zu werden -- sagte sie --
und der liebe Gott wird dich nicht verlassen!' ja minä tein parastani.
Kun olin täyttänyt neljätoista vuotta ja pääsin ripille, sanoi mamma
papalle: 'Karl on tullut suureksi pojaksi, Gustaf, mitä me hänen
kanssansa teemme?' Ja pappa vastasi: 'en minä tiedä.' Silloin mamma
sanoi: 'antakaamme hänet kaupunkiin herra Schulzille, tulkoon hänestä
suutari!' -- ja pappa vastasi: 'hyvä', und mein Vater sagte: 'gut'.
Kuusi vuotta ja seitsemän kuukautta asuin minä kaupungissa
suutarimestarin luona, ja isäntä rakasti minua. Hän sanoi: 'Karl on
hyvä työmies ja pian on hänestä tuleva minulle Geselle!' mutta...
ihminen päättää, Jumala säätää... Vuonna 1796 oli määrätty kutsunta, ja
kaikki, jotka kelpasivat palvelukseen kahdeksannestatoista
kahdenteenkymmenenteen ensimäiseen ikävuoteen saakka kutsuttiin kokoon
kaupunkiin.

"Pappa ja veli Johan saapuivat kaupunkiin ja me menimme yhdessä
arvannostoon, joka ratkaisi kenen oli sotamieheksi tuleminen kenen ei.
Johan veti pahan numeron -- ja hän olisi joutunut sotamieheksi, minä
vedin hyvän numeron -- enkä olisi tarvinnut joutua sotamieheksi. Ja
pappa sanoi: 'minulla oli yksi ainoa poika ja siitäkö minun on
eroaminen! Ich hatte einen einzigen Sohn und von diesem muss ich mich
trennen!'

"Minä otin häntä kädestä ja sanoin: 'miksi niin puhutte, pappa? Tulkaa
kanssani, minä sanon teille jotain.' Ja pappa tuli. Pappa tuli ja me
istuimme ravintolaan pienen pöydän ääreen. 'Antakaa meille pari
seideliä', sanoin minä ja meille annettiin oluet. Me joimme lasillisen
kumpikin, ja veli Johan myöskin joi.

-- "'Pappa! sanoin minä: -- älkää puhuko niin, että teillä on yksi
ainoa poika ja siitäkö teidän on eroominen. Minun sydämmeni tahtoo
pakahtua, kun semmoista kuulen. Veli Johan älköön tulko sotamieheksi,
minä tulen sotamieheksi... Karl ei ole täällä kellekään tarpeellinen ja
Karl tulee sotamieheksi."

-- "'Te olette rehellinen mies, Karl Ivanovitsh!' sanoi minulle pappa
ja suuteli minua. -- 'Du bist ein braver Bursche!' sagte mir mein Vater
und küsste mich!

"Ja minusta tuli sotamies."



IX

EDELLISEN LUVUN JATKO.


"Silloin oli hirveä aika, Nikolenka, jatkoi Karl Ivanovitsh, -- silloin
oli Napoleon. Hän tahtoi vallottaa Saksan ja me puolustimme isänmaata
viimeiseen veripisaraan asti! und wir verteidigten unsern Vaterland bis
auf dem letzten Tropfen Blut!

"Minä olin Ulmin luona, minä olin Austerlizin luona! minä olin Wagramin
luona! ich war bei Wagram!"

-- Oletteko todellakin sotinut? -- kysyin minä kummastellen katsellen
häneen. -- Oletteko todellakin tappanut ihmisiä?

Karl Ivanovitsh rauhotti minut heti tämän kysymyksen suhteen.

"Kerran ranskalainen grenadieri jäi omasta joukostaan jäljelle ja
kaatui tielle. Minä juoksin kiväärilleni ja tahdoin pistää hänen
läpitsensä, aber der Franzose warf sein Gewehr und rief pardon, ja minä
päästin hänet!

"Wagramin luona Napoleon ajoi meidät saareen ja piiritti sen, niin
ettemme mistään kautta voineet pelastua. Kolme vuorokautta olimme ilman
ruokavaroja, seisten polvia myöten vedessä, Napoleon, ilkiö, ei ottanut
meitä vangiksi eikä päästänyt vapauteen! und der Bösewicht Napoleon
wollte uns nicht gefangen nehmen und auch nicht frei lassen!

"Neljäntenä vuorokautena meidät otettiin jumalankiitos vangiksi ja
vietiin linnaan. Jaloissani oli siniset housut, ylläni sotilaspuku
hyvästä kankaasta, viisitoista talaria ja hopeakello -- lahja
papaltani. Ranskalainen sotamies vei kaikki. Onneksi jäi minulle neljä
tukaattia, jotka mamma oli ommellut villapaitaani. Niitä ei kukaan
löytänyt.

"Linnaan en tahtonut kauan jäädä, vaan päätin paeta. Kerran, suurena
juhlapäivänä, sanoin kersantille, joka meitä vahti: 'Herra kersantti,
nyt on suuri juhlapäivä, minä tahtoisin sitä viettää. Tuokaapa tänne
kaksi pullollista madeiraa, niin juomme yhdessä.' Ja kersantti vastasi:
'hyvä'. Kun kersantti oli madeiran tuonut ja me olimme juoneet
lasillisen kumpikin, otin minä häntä kädestä ja sanoin: 'Herra
kersantti, onhan teilläkin isä ja äiti?...' Hän vastasi: 'on, herra
Mauer...' -- 'Minun isäni ja äitini, sanoin minä, -- eivät ole
kahdeksaan vuoteen nähneet minua eivätkä tiedä olenko elossa vai ovatko
luuni jo aikaa sitten kosteassa mullassa. Oo, herra kersantti! minulla
on kaksi tukaattia villapaitaani ommeltuina, ottakaa ne ja päästäkää
minut. Tulkaa minun hyväntekijäkseni ja minun äitini on koko ikänsä
rukoileva teidän edestänne Kaikkivaltiasta Jumalaa!'

"Kersantti joi madeiralasin ja sanoi: 'Herra Mauer, pidän teistä paljon
ja surkuttelen teitä, mutta te olette vanki ja minä sotamies!' Minä
puristin hänen kättänsä ja sanoin: 'herra kersantti!' ich drückte ihm
die Hand und sagte: 'Herr Serjant.'

"Ja kersantti sanoi: 'te olette köyhä ihminen, enkä minä huoli
rahoistanne vaan autan teitä. Kun minä menen maata, ostakaa te
sangollinen paloviinaa sotamiehille, ja he nukkuvat. Minä en käännä
katsettani teihin päin.'

"Hän oli hyvä mies. Minä ostin sangollisen paloviinaa ja kun sotamiehet
päihtyivät, vedin minä saappaat jalkaani, puin ylleni vanhan sinellin
ja läksin salaa ulos ovesta. Minä menin vallille aikoen hypätä alas,
mutta siellä oli vettä enkä minä tahtonut tärvellä viimeistä pukuani:
minä menin portille.

"Vahtisotamies käveli pyssyineen edestakasin ja näki minut. 'Qui vive?'
sagte er auf ein Mal, mutta minä olin vaiti. 'Qui vive?' sagte er zum
zweiten Mal ja minä olin yhä vaiti. 'Qui vive?' sagte er zum dritten
Mal. Ja minä läksin pakoon. Minä hyppäsin veteen ja pääsin toiselle
puolelle. Ich sprang ins Wasser, kletterte auf die andere Seite und
machte mich aus dem Staube.

"Koko yön minä juoksin pitkin tietä, mutta kun tuli päivä, niin
pelkäsin että minut tunnetaan ja piilouduin korkeaan ruislaihoon.
Siellä laskeusin polvilleni, panin käteni ristiin, kiitin taivaallista
Isää pelastuksestani ja nukuin rauhoittuneena. Ich dankte dem
Allmächtigen Gott für Seine Barmherzigkeit und mit beruhigtem Gefühl
schlief ich ein.

"Heräsin illalla ja läksin eteenpäin. Yhtäkkiä saavuttaa minut suuret
saksalaiset kuormarattaat, kaksi pikimustaa hevosta edessä. Rattailla
istui hyvin puettu mies poltellen tupakkaa ja katseli minua. Minä
kuljin hiljaa eteenpäin, jotta rattaat olisivat ajaneet edelleni, mutta
minä kuljin hitaasti ja rattaat ajoivat hitaasti ja mies katseli minua;
minä kuljin nopeammin ja rattaat ajoivat nopeammin ja mies katseli
minua. Minä istuin tiepuoleen; mies pysäytti hevosensa ja katseli
minua. 'Nuori mies, hän sanoi, -- minne vaellatte näin myöhään?' Minä
vastasin: 'olen matkalla Frankfurtiin.' -- 'Istukaahan rattailleni,
tässä on tilaa, ja minä vien teidät perille... Miksi ei teillä ole
mitään evästä mukananne, miksi partanne ei ole leikelty ja vaatteenne
ovat liassa?' sanoi hän minulle, kun minä olin rattaille istunut. 'Minä
olen köyhä ihminen, vastasin hänelle, -- aikomukseni on hakea työtä
jostakin tehtaasta; mutta vaatteeni ovat likaset siksi, että olen
tiellä kompastunut.' -- 'Tuo ei ole totta, nuori mies, sanoi hän, --
tie on nyt kuiva.'

"Ja minä olin vaiti.

"'Sanokaa minulle puhdas tosi, vaati se hyvä ihminen: -- kuka olette ja
mistä tulette? näkönne miellyttää minua ja jos olette rehellinen mies,
autan minä teitä.'

"Ja minä kerroin hänelle kaikki. Hän sanoi: 'hyvä on, nuori mies,
lähtekää nyt minun köysitehtaalleni. Minä annan teille työtä,
vaatteita, rahoja, ja te tulette asumaan luonani.'

"Ja minä sanoin: 'hyvä.'

"Me tulimme köysitehtaalle ja hyvä mies sanoi vaimollensa: 'tuossa on
nuori mies, joka on taistellut isänmaansa puolesta ja karannut
vankeudesta; hänellä ei ole kotia, ei vaatteita, ei leipää. Hän on
asuva luonani. Antakaa hänelle puhtaita vaatteita, syöttäkää häntä.'

"Puolitoista vuotta olin minä köysitehtaalla ja isäntäni rupesi minusta
niin pitämään, ettei tahtonut päästää pois. Ja minun oli hyvä olla.
Olin silloin kaunis mies, olin nuori, pitkäkasvuinen, silmät siniset,
nenä roomalainen... ja Madame L. (en voi ilmaista hänen nimeänsä)
isäntäni vaimo, oli nuori, sievä nainen. Ja hän rakastui minuun.

"Nähtyään minut hän sanoi: 'herra Mauer, kuinka äitinne kutsuu teitä?'
Minä vastasin: 'Karlchen.'

"Ja hän sanoi: 'Karlchen, istukaa viereeni.'

"Minä istuin hänen viereensä, ja hän sanoi: 'Karlchen, suudelkaa
minua.'

"Minä suutelin, ja hän sanoi: 'Karlchen, minä rakastan teitä niin,
etten voi enää kestää, ja hän alkoi vavista'."

Karl Ivanovitsh teki nyt pitkän paussin ja ylöspäin katsellen ja
päätänsä keikutellen alkoi hymyillä niinkuin hymyilevät ihmiset
suloisten muistojen vallassa ollessaan.

"'Niin', alkoi hän jälleen, oikaisten itseänsä nojatuolissa ja
kääräisten yönuttuansa ympärilleen, -- 'paljon olen minä kokenut
elämässä sekä hyvää että pahaa; mutta tässä on todistajani', sanoi hän
katsahtaen kanavavaatteeseen ommeltuun vapahtajan kuvaan, joka riippui
hänen vuoteensa yläpuolella, -- ei kukaan voi sanoa, että Karl
Ivanovitsh olisi epärehellinen mies! Minä en tahtonut mustalla
epäkiitollisuudella palkita sitä hyvää, jota herra L. oli minulle
tehnyt, ja päätin karata hänen luotansa. Illalla, kun kaikki olivat
menneet maata, minä kirjotin kirjeen isännälleni ja panin sen huoneeni
pöydälle, otin vaatteeni, kolme talaria rahaa ja läksin salaa ulos. Ei
kukaan ollut minua nähnyt ja minä läksin pitkin tietä."



X

JATKO.


"Yhdeksään vuoteen en ollut äitiäni nähnyt, enkä tiennyt oliko hän
elossa vai maan mustassa mullassa. Minä saavuin isänmaahani. Kaupunkiin
tultuani aloin kysellä missä asuu Gustaf Mauer, joka oli muinoin
arendaattorina kreivi Sommerblatilla? Ja minulle vastattiin: 'kreivi
Sommerblatt on kuollut ja Gustaf Mauer asuu nyt valtakadun varrella ja
pitää liköörikauppaa.' Minä puin uudet liivit ylleni, tehtailijan
lahjottaman hyvän verkanutun, kampasin hyvin tukkani ja läksin pappani
likööripuotiin. Sisar Mariechen istui puodissa ja kysyi minulta mitä
tarvitsen. Minä vastasin: 'saako täällä juoda lasillisen likööriä?' Ja
hän sanoi: 'Vater! nuori mies pyytää lasillisen likööriä.' Ja pappa
sanoi: 'anna nuorelle miehelle lasillinen likööriä.' Minä istuin pikku
pöydän ääreen, join likööriä, polttelin tupakkaa ja katselin pappaa,
Mariechenia ja Johania, joka myöskin oli puotiin tullut. Puheensa
sivussa pappa sanoi minulle: 'te varmaan tiedätte, nuori mies, missä
nykyään armeijamme seisoo.' Minä vastasin: 'minä tulen juuri armeijasta
ja se seisoo Wienin luona.' -- 'Poikamme, sanoi pappa, -- oli sotamies,
eikä ole yhdeksään vuoteen meille mitään kirjottanut, ja me emme tiedä
onko hän hengissä vai kuollut. Vaimoni itkee häntä alituisesti...' --
Minä polttelin tupakkaa ja sanoin: 'mikä oli poikanne nimi ja missä hän
palveli? ehkäpä minä hänet tunnenkin...' -- 'Hänen nimensä oli Karl
Mauer, ja hän palveli itävaltalaisissa jääkärikunnissa', sanoi pappani.
-- 'Hän on pitkäkasvuinen ja kaunis mies, niinkuin tekin', sanoi sisar
Mariechen. Minä sanoin: 'minä tunnen teidän Kaarlonne.' -- 'Amalia!' --
sagte auf ein Mal mein Vater -- 'tulkaa tänne, täällä on mies, joka
tuntee meidän Kaarlomme.' Ja minun rakas pikku äitini tulee ulos
peräovesta. Minä heti tunsin hänet. 'Tekö tunnette meidän Kaarlomme?'
hän sanoi, katsahti minuun, kalpeni ja alkoi vavista! -- 'Tunnen, minä
olen nähnyt häntä', minä sanoin enkä uskaltanut nostaa silmiäni häneen;
sydämmeni oli pakahtua. -- 'Minun Kaarloni elää!' sanoi äitini, --
'Jumalankiitos. Missä hän on, minun rakas Kaarloni? Minä kuolisin
rauhallisena, jos vielä kerran voisin nähdä häntä, minun rakasta
poikaani, mutta Jumala ei sitä tahdo', ja hän alkoi itkeä... Nyt en
voinut enää kestää... 'Äiti!' minä sanoin, 'minä olen teidän
Kaarlonne!' Ja hän kaatui minun käsiini..."

Karl Ivanovitsh peitti silmänsä ja hänen huulensa vavahtelivat.

"'Mutter!' -- sagte ich -- 'ich bin ihr Sohn, ich bin ihr Karl!' und
sie sturzte mir in die Arme", toisti hän vähän rauhottuneena, ja pyyhki
suuria vesikarpaloita poskiltansa.

"Mutta Jumala ei suonut minun päättää päiväni kotona. Minun kohtaloni
oli onnettomuus! das Unglück verfolgte mich überall!... Minä sain olla
kotonani ainoastaan kolme kuukautta. Eräänä sunnuntaina olin
kahvilassa, edessäni oli lasillinen olutta, minä polttelin piippua ja
juttelin tuttavieni kanssa politiikkaa, Frans keisarista, Napoleonista,
sodasta, ja jokainen lausui ajatuksensa. Vieressämme istui tuntematon
herra harmaassa palttoossa, joi kahvia, poltteli tupakkaa, eikä puhunut
mitään kanssamme. Er rauchte sein Pfeifchen und schwieg still. Kun
yövartija oli huutanut 'kello on kymmenen lyönyt', otin minä lakkini,
maksoin ja läksin kotiin. Puoliyön aikaan joku koputtaa ovelle. Minä
heräsin ja sanoin: 'kuka siellä?' 'Macht auf!' Minä sanoin: 'ilmaiskaa
kuka olette ja minä aukasen.' Ich sagte: 'sagt wer ihr seid und ich
werde aufmachen.' 'Macht auf in Nahmen des Gesetzes!' sanoi joku oven
takaa. Ja minä aukasin. Kaksi sotamiestä seisoi kiväärineen oven takana
ja huoneeseen astui tuntematon mies harmaassa palttoossa, sama, joka
oli istunut vieressämme kahvilassa. Hän oli urkkija! Es war ein
Spion!... 'Seuratkaa minua!' sanoi urkkija. 'Hyvä on', sanoin minä...
Minä vedin saappaat ja housut jalkaani ja pukiessani kävin pitkin
huonetta.

"Sisässäni kiehui: minä ajattelin itsekseni -- hän on konna! Kun tulin
seinän luo, missä miekkani riippui, minä äkkiä tartuin siihen ja
sanoin: 'sinä olet urkkija; puolusta itseäsi! du bist ein Spion,
verteidige dich!' Ich gab ein Hieb vasemmalle, ein Hieb oikealle, ja
yhden iskun suoraan päähän. Urkkija kaatui! Minä sieppasin kapsäkkini
ja rahani ja hyppäsin ulos ikkunasta. Ich nahm mein Mantelsack und
Beutel und sprang zum Fenster hinaus. Ich kam nach Ems, siellä tulin
kenraali Sazinin tuttavuuteen. Hän mieltyi minuun, hankki lähettiläältä
passin ja otti minut mukaansa Venäjälle lasten opettajaksi. Kenraali
Sazinin kuoltua, pyysi teidän äitinne minut luoksensa. Hän sanoi:
'Karl Ivanovitsh! jätän lapseni teidän huostaanne, rakastakaa heitä, ja
minä en ole koskaan jättävä teitä, minä olen teidän vanhuutenne
turvaava.' -- Nyt ei häntä enää ole ja kaikki on unohdettu. Palkaksi
kaksikymmenvuotisesta palveluksestani on minun nyt vanhoina päivinäni
meneminen kadulle leipäkannikkaa hakemaan. Jumala tämän näkee ja tämän
tietää ja tämä on Hänen pyhä tahtonsa, mutta kovin on minun kuitenkin
sääli teitä, lapsukaiset!" päätti Karl Ivanovitsh vetäen minua kädestä
luoksensa ja suudellen päähän.



XI

YKSIKKÖ.


Vuosisurun päätyttyä mummo vähän toipui kohdanneesta onnettomuudesta ja
alkoi jo vähitellen ottaa vastaan vieraita, erittäinkin lapsia --
ikäisiäni poikia ja tyttöjä.

Ljubotshkan syntymäpäivänä 13 päivänä joulukuuta saapui meille jo ennen
päivällistä ruhtinatar Kornakov tyttärineen, rouva Valahina
Sonitshkansa kanssa, Ilinka Grapp ja kaksi Iivinien nuorinta veljestä.

Puheen, naurun ja häärinän melu kuului jo ylös meille alakerroksesta,
mihin koko seurue oli kokoontunut, mutta me emme voineet rientää sinne
ennen aamutuntiemme loppumista. Luokkahuoneessa riippuvalle taululle
oli merkitty: Lundi, de 2 à 3 maitre d'histoire et de géographie; ja
tätäpä maitre d'histoire oli ensin odotettava, kuultava ja saatettava,
ennenkuin pääsi vapaaksi. Oli jo kaksikymmentä minuuttia yli kaksi,
mutta historian opettajaa ei kuulunut eikä näkynyt edes kadulla, jota
myöten hänen oli tuleminen ja jonne minä silmäilin kovasti toivoen,
etten häntä ikinä näkisi.

-- Lebedef ei näy tulevankaan, sanoi Volodja hetkeksi irtautuen
kirjasta, jonka mukaan hän valmistautui tutkintoon.

-- Kunpa ei tulisikaan... en osaa yhtään mitään... mutta tuollahan se
näyttää sentään tulevan, lisäsin minä onnettomalla äänellä.

Volodja nousi ja meni ikkunan luo.

-- Ei, ei se ole hän, tuohan on jokin herra. -- Odotetaan vielä puoli
kolmeen, lisäsi hän venytellen itseänsä ja samalla raapien
takaraivoansa, kuten hän tavallisesti teki hetkeksi levähtäessään
luvuistaan. -- Ellei tule silloinkaan, niin voimme sanoa St Jérômelle.

-- Paras kun pysyisikin poissa, sanoin minä myös venytellen itseäni.

Jotain tehdäkseni minä avasin kirjan siitä kohden, mistä läksy oli, ja
aloin lukea. Läksy oli pitkä ja vaikea, minä en osannut mitään, ja näin
selvästi, etten enää voi ehtiä mitään mieleeni painamaan, erittäinkin
kun olin siinä kiihottuneessa mielentilassa, jossa ajatukset eivät ota
pysähtyäkseen mihinkään erityiseen esineeseen.

Edellisen historiantunnin johdosta -- historiaa olin aina pitänyt
kaikkein ikävimpänä ja raskaimpana aineena -- oli Lebedef tehnyt
minusta valituksen St Jérômelle ja arvostellut edistystäni kakkosella,
mikä katsottiin hyvin huonoksi. St Jérôme oli jo silloin sanonut
minulle, että ellen seuraavalla tunnilla saa vähintäin kolmea, niin
minua ankarasti rangaistaan. Nyt oli tuo läksy edessäni ja
tunnustaakseni minua kovasti pelotti.

Olin niin syventynyt oudon historianläksyn lukemiseen, että eteisestä
kuuluva kalossien riisuminen äkkiarvaamatta hätkäytti minua. Tuskin
olin ehtinyt katsoa ympärilleni, kuin ovessa näyttäytyi rokonarpinen,
inhottavan opettajan kömpelö olento sinisessä takissa, oppineine
nappineen.

Opettaja pani hitaasti lakkinsa ikkunalaudalle, vihot pöydälle, hajotti
molemmin käsin takkinsa liepeet (aivan kuin se olisi ollut hyvin
tarpeellista) ja hengästystään puhallellen istui paikalleen.

--- No, hyvät herrat, sanoi hän hieroen yhteen hikisiä käsiään:
käykäämme ensin läpitse se, mistä oli puhe viime tunnilla, sitten
koetan tutustuttaa teitä keskiajan lähinnä seuraaviin tapauksiin.

Tämä merkitsi: sanokaa läksynne!

Sillä aikaa kuin Volodja vastaili hänelle vapaasti ja varmasti, kuten
osaaja ainakin, läksin minä -- noin muuten vaan -- rappusille, ja koska
alakertaan en saanut mennä, niin oli aivan luonnollista, että minä
itsenikin huomaamatta ilmaannuin porraslavalle. Mutta juuri kuin aijoin
asettua tavalliselle paikalleni oven taakse, josta tein havaintojani,
niin Mimmi, tuo alituinen onnettomuuksieni alkulähde, poukahti äkkiä
esille. "Mitä täällä teette?" sanoi hän ankarasti katsahtaen minuun,
sitten piikainhuoneen ovelle, sitten taas minuun. Minä tunsin itseni
kokonaan syylliseksi sekä olemiseeni poissa luokkahuoneesta että
olemiseeni tällaisessa kielletyssä paikassa; sentähden olin vaiti,
painoin pääni alas ja ilmaisin olennossani liikuttavaa katumusta.

"Ei, tämä menee jo liian pitkälle! sanoi Mimmi, -- mitä täällä teette?"
Minä olin vaiti. -- "Ei, tämä ei saa jäädä tähän, toisti hän naputellen
sormenpäillään porraspuihin, -- kerron kaikki kreivittärelle."

Oli jo viittä vaille kolme, kun palasin luokkahuoneeseen. Opettaja ei
ollut huomaavinaan minun poissaoloani eikä palaamistani. Hän selitteli
Volodjalle seuraavaa läksyä. Kun hän oli lopettanut selityksensä,
alkanut panna kokoon vihkoja ja Volodja oli mennyt toiseen huoneeseen
hakemaan tuntilippua, heräsi minussa ilonen ajatus, että kaikki ehkä
onkin loppunut ja minä olen unohdettu.

Mutta äkkiä kääntyi opettaja, pahansuopa hymy huulillaan, minun
puoleeni.

-- Toivoakseni osaatte läksynne, sanoi hän hieroen käsiään.

-- Osaan kyllä, vastasin minä.

-- Olkaa hyvä, kertokaa minulle jotain Ludvig Pyhän ristiretkestä,
sanoi hän keikuttaen itseänsä tuolilla ja miettiväisenä katsoen
jalkoihinsa. -- Mainitkaa ensin syyt, jotka saattoivat Ranskan
kuninkaan tarttumaan ristiin, sanoi hän silmäkulmiansa kohottaen ja
sormellaan mustepulloa osottaen; -- antakaa sitten yleinen luonnekuvaus
tästä ristiretkestä, lisäsi hän tehden koko kämmenellään sellaisen
liikkeen kuin olisi aikonut jotakin ottaa kiinni, -- ja vihdoin,
kertokaa tämän retken vaikutuksesta Europan valtioihin yleensä, sanoi
hän lyöden vihoilla pöydän vasemmalle puolelle, -- ja Ranskan
kuningaskuntaan erityisesti, päätti hän lyöden pöydän oikealle puolen
ja kallistaen päänsä oikealle.

Minä nielasin pari kertaa sylkeä, rykäsin kurkkuni selväksi, kallistin
pääni sivulle ja vaikenin. Sitten, otettuani käteen höyhenkynän, joka
oli pöydällä, aloin sitä repiä ja olin yhä vaiti.

-- Antakaapa kynä tänne, sanoi minulle opettaja ojentaen kätensä. -- Se
kyllä vielä kelpaa. No?

-- Lud... kar... Ludvig Pyhä oli... oli... oli... hyvä ja viisas
keisari...

-- Mikä?

-- Keisari. Hän sai päähänsä mennä Jerusalemiin ja antoi hallituksen
ohjat äidilleen.

-- Mikä oli tämän nimi?

-- B... b... lanka?

-- Kuinka? bulanka?

Minä naurahdin jotenkin vinosti ja kömpelösti.

-- No, ehkä tiedätte vielä jotakin muuta? sanoi hän ivallisesti.

Minulla ei ollut enää mitään kadottamista, minä rykäsin ja aloin
ladella mitä ikinä mieleeni juolahti. Opettaja kuunteli äänetönnä ja
lakasi pölyä pöydältä sillä kynällä, jonka oli minulta ottanut,
tuijotti korvani ohitse ja saneli: "hyvä, erinomaisen hyvä". Minä
tunsin, etten tiedä mitään, -- että puhun puuta heinää, ja minua
suuresti kauhistutti, kun opettaja ei pysähyttänyt eikä oikaissut
minua.

-- Miksi hän sai päähänsä mennä Jerusalemiin, kysyi hän toistaen minun
sanojani.

-- Siksi... sentähden... senvuoksi, siitä syystä että... Enempää en
saanut suustani, ja tunsin että jos tuo opettaja ilkiö vaikka
kokonaisen vuoden mykkänä katselee minuun, en sittenkään enää pysty
lausumaan ainoatakaan ääntä. Opettaja tuijotti minuun noin kolmen
minutin ajan, sitten saivat hänen kasvonsa äkkiä syvän surun ilmeen, ja
tunteellisella äänellä hän sanoi Volodjalle, joka samassa astui
huoneeseen:

--- Antakaapa tänne vihkonne, niin merkitsen arvosanat.

Volodja antoi hänelle vihon ja asetti varovasti tuntilapun sen viereen.

Opettaja avasi vihon ja varovasti kastaen kynänsä mustepulloon kirjotti
kauniilla käsialalla Volodjalle viisi edistyksessä ja käytöksessä.
Sitten pysäytti kynänsä sen sarekkeen kohdalle mihin minun arvosanani
oli merkittävä, katsahti minuun, karisti musteen kynästään ja vaipui
mietteihinsä.

Äkkiä hänen kätensä teki tuskin huomattavan liikkeen ja sarekkeeseen
ilmestyi kauniisti kirjotettu ykkönen ynnä piste; toinen liike -- ja
käytöksen sarekkeeseen ilmaantui myöskin ykkönen ynnä piste.

Pantuaan sitten taidokkaasti kokoon arvosanavihon, opettaja nousi ja
suuntautui ovelle aivan kuin ei olisi edes huomannutkaan minun
epätoivoista, rukoilevaa ja moittivaa katsettani.

-- Michael Larionovitsh! sanoin minä.

-- Ei, vastasi hän ymmärtäen aikomukseni: -- noin ei käy päinsä. Minä
en tahdo ottaa vastaan rahoja ilmaiseksi.

Opettaja veti kalossit jalkaansa, pani ylleen kamelinkarvaisen
sinellinsä sekä kääri suurella huolellisuudella huivin kaulaansa. Aivan
kuin mikään huolellisuus olisi voinut tulla kysymykseen nyt senjälkeen
kun minulle oli tämmöistä tapahtunut! Hänelle se merkitsi vaan pientä
kynänvetoa, mutta minulle se oli mitä suurin onnettomuus.

-- Onko tunti lopussa? kysyi St. Jérôme astuen sisälle.

-- On.

-- Oliko opettaja tyytyväinen teihin?

-- Oli, sanoi Volodja.

-- Minkä arvosanan saitte?

-- Viisi.

-- Entä Nicolas?

Minä olin vaiti.

-- Se taisi saada neljä, sanoi Volodja.

Hän käsitti, että minä olin pelastettava, vaikkapa vaan täksi päiväksi.
Rangaiskoot, kunhan vaan eivät rankaise nyt, kun meillä on vieraita.

-- Voyons Messieurs. (St Jérômella oli tapa joka tilaisuudessa sanoa:
voyons!) Faites votre toilette et descendons.



XII

PIKKU AVAIN.


Tuskin olimme alas tultuamme ehtineet tervehtiä kaikkia vieraita kuin
me jo käskettiin ruokapöydän ääreen. Isä oli erittäin hyvällä tuulella
(hän oli tähän aikaan voiton puolella korttipelissä), oli lahjottanut
Ljubotshkalle kalliin hopeaserviisin ja nyt päivällisellä muisti
jättäneensä sivurakennukseen vielä makeisrasian, joka oli aijottu
nimipäivän viettäjälle.

-- Etten tarvitsisi lähettää palvelijaa, meneppä sinä Koko, sanoi hän
minulle. -- Avaimet ovat suurella pöydällä näkinkengässä, tiedäthän?...
Niin ota ne, ja suurimmalla avaimella aukase toinen laatikko oikealla.
Sieltä otat rasian, joka sisältää paperiin käärittyjä konvehtia, ja tuo
kaikki tänne.

-- Tuonko myöskin sinulle sikarit, kysyin minä, kun tiesin että hän
aina päivällisen jälkeen lähetti jonkun niitä hakemaan.

-- Tuo, mutta katso ettet mitään liikuta minun huoneessani, sanoi hän
minun jälkeeni.

Löydettyäni avaimet sanotulta paikalta olin jo avaamassa laatikkoa, kun
minua rupesi haluttamaan saada tietää mihin tuo pikkuavain kuului, joka
riippui samassa renkaassa.

Pöydällä oli tuhansien erilaisten kapineiden joukossa myöskin eräs
ommeltu portfölji, jossa oli pieni riippuvainen lukko, ja minua halutti
koettaa sopiiko pikkuavain siihen. Yritykseni saavutti täydellisen
menestyksen, portfölji aukesi ja minä löysin siinä koko joukon
papereita. Uteliaisuuden tunto semmoisella varmuudella neuvoi minua
ottamaan selkoa mitä papereita nuo olivat, etten malttanut kuulla
omantunnon ääntä, vaan ryhdyin portföljin sisältöä tutkimaan...

       *       *       *       *       *

Lapsellinen, ehdoton kuuliaisuus kaikkia vanhempia ja erittäin isää
kohtaan oli minuun niin syvälti juurtunut, että järkeni kieltäytyi
tekemästä mitään päätelmiä senjohdosta mitä sain nähdä. Minusta tuntui,
että isä tietysti elää aivan erikoisessa ihanassa ja saavuttamattomassa
ilmapiirissä, ja tunkeutuminen hänen elämänsä salaisuuksiin olisi ollut
minun puoleltani jonkinlaista pyhyyden loukkaamista. Sentähden papan
portföljissä melkein sattumalta tekemäni havainnot eivät jättäneet
minuun minkäänlaista selvää käsitystä, ainoastaan hämärän tunnon siitä,
että olin menetellyt väärin. Minua hävetti ja tuntui pahalta.

Tämän tunteen vaikutuksesta tahdoin mitä pikemmin panna portföljin
kiinni, mutta nähtävästi oli minun tänä muistettavana päivänä kokeminen
kaikki mahdolliset onnettomuudet: Pistettyäni avaimen lukon
avainreikään, minä väänsin sitä väärään suuntaan; luullen lukon menneen
kiinni minä otin avaimen pois ja -- voi kauhistusta! -- kädessäni oli
ainoastaan avaimen silmukka. Huolellisesti minä yrittelin yhdistää sitä
jälleen lukon sisään jääneeseen puoliskoon ja jonkinlaisen taikakeinon
avulla vetää sitä sieltä ulos; mutta vihdoin piti kuin pitikin tottua
siihen hirveään ajatukseen, että olin entisten rikosten lisäksi tehnyt
vielä uuden rikoksen, joka kohta isän palattua työhuoneeseensa oli
tuleva ilmi.

Mimmin ilmianto, yksikkö ja avain! Mitään pahempaa ei minulle olisi
voinut tapahtua. Mummo uhkaa minua Mimmin ilmiannon vuoksi, St Jérôme
yksikön vuoksi... vielä tänä iltana on kaikki tuo sortuva minun
ylitseni!

-- Mitä ihmeitä tästä nyt tulee?! Voi sentään mitä olenkaan tehnyt?!
puhelin minä ääneen kävellen työhuoneen pehmeällä matolla. -- Mutta
olkoon! sanoin itsekseni ottaen esiin konvehdit ja sikarit: -- _mikä on
tuleva se tulkoon_... Ja minä juoksin päärakennukseen.

Tämä kohtaloon vetoova lause, jonka olin lapsena kuullut Nikolain
sanovan, vaikutti minuun kaikissa elämäni vaikeissa tilaisuuksissa
rauhottavasti, ainakin hetkeksi. Saliin tullessani olin tosin vähän
hermostuneessa ja epäluonnollisessa mielentilassa, mutta olin kuitenkin
erinomaisen iloisella päällä.



XIII

PETTÄJÄ.


Päivällisen jälkeen alkoivat leikit ja minä otin niihin mitä vilkkainta
osaa. Leikittäissä "kissaa ja hiirtä" minä juoksin jollakin lailla
kömpelösti Kornakovien guvernanttia vastaan, joka leikki meidän
kanssamme, ja vahingossa astuin hänen hameelleen niin että se repesi.
Huomattuani että kaikille tytöille, mutta erittäinkin Sonitshkalle, oli
mieleen nähdä kuinka guvernantti kasvot nurpeina läksi toiseen
huoneeseen ompelemaan pukuaan, minä päätin toimittaa heille tämän huvin
toistamiseen. Näissä ystävällisissä aikeissa minä rupesin heti
guvernantin palattua huoneeseen nelistämään hänen ympärillänsä ja
jatkoin näitä hurjistelujani siksi kunnes tulin tilaisuuteen uudestaan
satuttamaan korkoni hänen hameeseensa -- ja taas se repesi. Sonitshka
ja ruhtinattaret saattoivat vaivalla pidättää naurua, mikä seikka
erittäin suloisesti kutkutti itserakkauttani: mutta St Jérôme oli
nähtävästi huomannut vehkeeni; hän tuli luokseni ja silmät rypyssä
(jota en voinut kärsiä), sanoi että itku pitkästä ilosta, ja että ellen
käyttäydy siivommin, niin hän juhlasta huolimatta panee minut
katumukselle.

Mutta minä olin niinkuin pelaaja, joka pelkää laskea voittonsa ja
tappionsa, ja sentähden yhä heittää esille epätoivoisia kortteja,
umpimähkään, ainoastaan ollakseen ehtimättä punnita asemaansa. Minä
naurahdin röyhkeästi ja läksin hänen luotansa.

"Kissan ja hiiren" jälkeen pani joku toimeen leikin, jota taisimme
sanoa nimellä Lange Nase. Tässä leikissä asetettiin tuolit vastakkain
kahteen riviin, ja naiset ja herrat jakaantuivat eri joukkoihin ja
sitten vuorotellen valitsivat kuka kenenkin tahtoi -- jota toisten oli
arvaaminen.

Nuorin ruhtinattarista valitsi aina nuoremman Iivinin, Katinka valitsi
joko Volodjaa taikka Ilinkaa, mutta Sonitshka valitsi joka kerran
Serjozhan eikä suureksi hämmästyksekseni lainkaan hävennyt, kun
Serjozha tuli ja suoraan istui häntä vastapäätä. Hän nauroi suloista,
raikasta nauruansa ja teki hänelle päällään merkkejä, että hän oli
oikein arvannut. Minua ei kukaan valinnut. Suuresti loukkaantuneena
minä ymmärsin, että olen se, joka aina jää jälelle, kun kaikki ovat
valitut -- että minun osakseni aina tuli nuo viimeiset sanavaihdot:
"Ketä ei vielä ole valittu?" -- "Nikolenka; no ota sinä siis hänet."
Senpä vuoksi, kun minun oli vuoroni tulla sisälle, menin suoraan joko
sisareni tai jonkun ruman ruhtinattaren luo, enkä paha kyllä
milloinkaan erehtynyt. Mutta Sonitshka se näytti olevan niin innoissaan
Serjozha Iivinistä, että minä olin hänelle pelkkää ilmaa. En tiedä
millä perustuksella nimitin Sonitshkaa ajatuksissani petturiksi, sillä
eipä hän ollut milloinkaan sitoutunut valitsemaan minua Serjozhan
asemesta; mutta minä olin selvillä siitä, että hän oli menetellyt minun
suhteeni "kurjasti".

Leikin jälkeen huomasin, että halveksimani petturi, jota tosin kyllä en
voinut olla katselematta, meni Serjozhan ja Katinkan kanssa nurkkaan
jostakin salaa supattelemaan. Hiivin pianon alle ottaakseni selon
heidän salaisuudestaan. Ja sain nähdä seuraavaa: Katinka piteli
batistinenäliinaa kahdesta päästä Serjozhan ja Sonitshkan päiden
edessä, ettei kukaan heitä näkisi. -- "Ei, kun kerran hävisitte niin
suorittakaa panttinne!" sanoi Serjozha. Sonitshka seisoi hänen edessään
kädet riipuksissa aivan kuin syyllinen ja puhui punastuneena: "Enpä ole
hävittänyt, eikö niin m-lle Catherine?" -- "Minä pidän totuudesta,
vastasi Katinka, -- olette hävittänyt vedon, ma chère." Tuskin oli
Katinka tämän sanonut kuin Serjozha kumartui ja suuteli Sonitshkaa.
Ihan suoraan vasten hänen ruusunpunasia huuliansa! Ja Sonitshka rupesi
nauramaan aivan kuin se ei olisi ollut yhtään mitään, ainoastaan
hauskaa. Hirmuista!!! Voi sinua, _kavala petturi!_



XIV

PIMENNYS.


Äkkiä tunsin halveksumista naisiin yleensä ja Sonitshkaan erityisesti;
aloin vakuuttaa itselleni, ettei noissa leikeissä ole niin mitään
hauskaa, että ne sopivat ainoastaan tytöille, ja minun teki kovasti
mieleni hurjistella ja tehdä vihdoin jokin sellainen temppu, joka olisi
lopullisesti jokaista hämmästyttänyt. Tilaisuutta tähän ei tarvinnut
kauan odottaa.

St Jérôme läksi huoneesta puheltuaan hetken Mimmin kanssa; hänen
askeleensa kuuluivat ensin rappusissa, mutta sitten yläpuolellamme ja
tuntuivat menevän luokkahuoneeseen päin. Otaksuin Mimmin hänelle
sanoneen missä oli minut nähnyt tunnin aikana, ja St Jérômen nyt
menneen päiväkirjaa katsomaan. En voinut ajatella hänellä tähän aikaan
voivan olla muuta elämäntarkotusta kuin minun rankaisemiseni. Olen
jossain lukenut, että kahdentoista ja neljäntoista ikävuoden välillä
eli siis poikaijän väliasteella olevat lapset ovat erittäin taipuvaiset
murhapolttoon, jopa tappoonkin. Muistellen poika-ikääni ja erittäinkin
sitä mielentilaa, missä olin tänä onnettomana päivänä, voin sangen
hyvästi ymmärtää kaikkein suuremman rikoksen mahdollisuutta, --
rikoksen, joka tehdään ilman mitään tarkotusta, ilman vahingoittamisen
halua, ainoastaan noin muuten vaan -- uteliaisuudesta, epämääräisestä
toiminnan tarpeesta. On hetkiä, jolloin tulevaisuus tuntuu olevan niin
synkässä valossa, että pelottaa koskettaa siihen ymmärryksen katseella.
Silloin ihminen lakkauttaa itsessään ymmärryksen toiminnan ja koettaa
kuvailla, että tulevaisuutta ei tule olemaan ja menneisyyttä ei ole
ollut. Semmoisina hetkinä, jolloin ajatus ei arvostele edeltäpäin
jokaista tahdon esinettä, vaan elämän ainoaksi ponneksi jää lihalliset
vaistot, voin ymmärtää, että kokematon lapsi, jolla on erityinen
taipumus tulla tähän mielentilaan, voi ilman vähintäkään epäilystä,
uteliaisuuden hymy huulilla virittää ja puhaltaa liekkiin tulen oman
kotinsa alle, jossa nukkuvat hänen veljensä, isänsä, äitinsä joita hän
hellästi rakastaa. --- Näin hetkeksi kadotettuaan arvostelevan
ymmärryksensä, -- melkeinpä vaan tavallisesta hajamielisyydestä, --
iskee seitsemäntoista ikäinen talonpoikaispoika, katsellessaan vasta
hiotun kirveen terää lavitsan edessä, missä kasvot alaspäin nukkuu
hänen isäukkonsa, äkkiä häntä kirveellä, ja sitten tylsän uteliaana
katselee kuinka veri ammottavasta haavasta tihkuu lavitsan alle. Saman
arvostelevan ymmärryksen puutteesta ja vaistomaisesta uteliaisuudesta
ihminen tuntee jonkinlaista nautintoa pysähtyessään pohjattoman kuilun
äärimmäiselle partaalle ja ajatellessaan: mitäpä jos viskautuisin
tuonne? -- tai painaessaan ladatun revolverin ohimoa vasten ja
ajatellessaan: mitäpä jos painaisin liipasinta! -- taikka nähdessään
jonkun ylhäisen henkilön, johon koko seura tuntee orjamaista
kunnioitusta ja ajatellessaan: mitäpä jos lähestyisin tuota, tarttuisin
sen nenään ja sanoisin: "no miekkoiseni, tuleppa nyt perässä".

Samallaisen sisällisen mielenkuohun vaikutuksesta ja punnitsevan
arvostelun puutteesta, kun St Jérôme tuli alas ja sanoi minulle, etten
enää saa olla täällä, koska olin niin huonosti käyttäytynyt ja osannut
läksyni, ja että heti menisin ylös, minä näytin hänelle kieltä enkä
mennyt.

Ensi hetkellä St Jérôme ei voinut sanoa sanaakaan hämmästyksestä ja
vihasta.

-- C'est bien, sanoi hän saavuttaen minut: -- olen jo monasti uhannut
teitä rangaistuksella, josta mummonne on tahtonut teitä vapauttaa;
mutta nyt näen, että ilman vitsaa teitä ei mitenkään saa tottelemaan,
ja vitsaa te siis saattekin.

Hän sanoi tämän niin kovasti, että kaikki kuulivat. Veri syöksähti
tavattomalla voimalla sydämmeeni; minä tunsin kuinka kovasti se lyö,
kuinka kasvoni kalpenevat ja kuinka huuleni alkavat tahtomattani
vavahdella. Taisin olla tällä hetkellä pelottavan näkönen, koska St
Jérôme, välttäen katsettani, tarttui äkisti käteeni; mutta tuskin olin
tuntenut hänen kätensä kosketuksen kuin minun tuli niin paha olla, että
unohtaen koko maailman tempasin käteni irti ja löin häntä koko
voimastani.

-- Mikä sinua vaivaa? sanoi Volodja, joka kauhistuen ja hämmästyen oli
nähnyt tekoni.

-- Anna minun olla! huusin minä itku suussa: -- ei kukaan teistä välitä
minusta eikä kukaan ymmärrä, kuinka onneton minä olen. Kaikki te olette
ilkeät, inhottavat, lisäsin minä jonkinlaisessa hurjassa raivossa
kääntyen koko seuran puoleen.

Mutta samassa St Jérôme ankarana ja kalpeana tuli uudestaan luokseni
enkä ehtinyt vielä valmistautua puolustamaan itseäni, kun hän jo
väkevällä liikkeellä aivan kuin ruuvipenkkiin puristi molemmat käteni
yhteen ja alkoi raastaa minua jonnekin pois. Päätäni pyörrytti
mielenkuohusta; muistan ainoastaan, että minä epätoivoisesti hakkasin
päätäni ja viskelin polviani niin kauan kuin oli vähäkin voimia;
muistan, että nenäni usean kerran sattui jonkun reisiin, että suuhuni
joutui jonkun verkatakki, että ympärilläni joka taholla tuntui jonkun
jalkoja, tomun hajua ja violette-veden tuoksua, jota St Jérôme käytti
hajuvetenä.

Muutaman minutin kuluttua paiskautui kopukan ovi minun jälkeeni.

-- Vasili! sanoi hän inhottavalla, voitonriemuisella äänellä -- tuo
vitsat tänne! -- -- --



XV.

MIETTEITÄ.


Olisinko siihen aikaan todella voinut luulla, että jäisin eloon
kaikkien näiden minua kohdanneiden onnettomuuksien jälkeen, ja että
tulee aika, jolloin voin rauhallisesti niitä muistella?...

Muistaessani mitä olin tehnyt en voinut kuvailla mitä seurauksia tästä
kaikesta oli tuleva, mutta hämärästi tunsin auttamattomasti hukkuvani.
Aluksi vallitsi ympärilläni täydellinen hiljaisuus, tai ainakin minusta
ankaran mielenkuohun tähden niin tuntui, mutta vähitellen aloin erottaa
ääniä. Vasili tuli alhaalta ja viskattuaan jonkun luudantapaisen
esineen ikkunalle pani haukotellen pitkäkseen. Alhaalta kuului
kotiopettajan äänekäs puhe -- (luultavasti hän puhui minusta), sitten
lasten ääniä, sitten naurua, juoksua, mutta jonkun minutin kuluttua
alkoi talossa sen tavallinen liike, aivan kuin ei kukaan olisi tietänyt
tai välittänyt siitä, että minä istuin pimeässä kopukassa.

En minä itkenyt, mutta joku kiveä raskaampi paino oli sydämmelläni.
Ajatukset ja kuvat kulkivat kiihtyvällä nopeudella häiriytyneessä
mielikuvituksessani; mutta minua kohdanneen onnettomuuden muisto yhä
katkasi niiden oikullista ketjua ja minä uudestaan jouduin
epätietoisuuden, toivottomuuden ja pelon umpisokkeloon.

Toisinaan rupesin ajattelemaan, että täytyy löytyä joku tuntematon syy
tuohon kaikkien vihaan minua kohtaan. (Sillä hetkellä olin aivan
vakuutettu siitä, että kaikki, alkaen mummosta Filip kuskiin asti.
inhoovat minua ja nauttivat minun kärsimyksistäni). Minä varmaan en ole
äitini ja isäni poika, enkä Volodjan veli, vaan onneton orpo, armoihin
otettu löytölapsi, -- ajattelin itsekseni; ja tämä mahdoton ajatus
tuotti minulle jonkinlaista surunsekaista lohdutusta ja tuntui aivan
todenmukaiselta. Minun teki mieleni ajatella, ettei onnettomuuteeni
ollut syynä omat pahat tekoni, vaan se, että kohtaloni oli muka
"hamasta syntymästäni saakka" sellainen ollut, ja mielihyvää tuotti
myöskin se, että kohtaloni muistutti onnettoman Karl Ivanovitshin
kohtaloa.

"Mutta miksi peittäisin tätä salaisuutta, kun kerran olen itse sen
perille päässyt?" ajattelen edelleen: -- huomispäivänä menen isäni
eteen ja sanon hänelle: "isä, turhaan sinä peittelet minulta
syntymiseni salaisuutta: minä tiedän kaikki". Hän sanoo siihen: minkä
sille taitaa, ystäväni, ennen tai myöhemmin olisit kuitenkin sen saanut
tietää, -- sinä et ole minun poikani, mutta minä olen ottanut sinut
ottopojakseni ja jos sinä olet ansaitseva minun rakkauttani, niin en
jätä sinua milloinkaan, ja minä vastaan hänelle: "isä, -- vaikka enhän
ole oikeutettu nimittämään sinua tällä nimellä, mutta käytän sitä nyt
viimeisen kerran, -- minä olen aina sinua rakastanut ja tulen
rakastamaan, en ole milloinkaan unohtava, että olet hyväntekijäni, vaan
taloosi en enää voi jäädä. Täällä ei kukaan minua rakasta, ja St Jérôme
on päälliseksi vannonut kukistavansa minut. Joko hänen taikka minun on
jättäminen talosi, sillä minä en vastaa omasta itsestäni; siihen
määrään inhoan tuota miestä, että olen valmis vaikka mihin. Minä tapan
hänet." Niin minun pitääkin sanoa: "isä, minä tapan hänet". Isä alkaa
rukoilla minua, mutta minä teen kädelläni kieltävän liikkeen, sanon
hänelle: ei, ystäväni, hyväntekijäni, me emme voi elää saman katon
alla, anna siis minun mennä: ja sitten minä syleilen häntä ja sanon
hänelle jostakin syystä ranskaksi: "Oh, mon père, oh, mon bienfaiteur
donne-moi pour la dernière fois ta benédiction et que la volonté de
Dieu soit faite!" Ja istuen kirstulla pimeässä kopukassa minä itkeä
nyyhkytän näitä ajatellessani. Mutta äkkiä juolahtaa mieleeni minua
odottava häpeällinen rangaistus, näen todellisuuden sen oikeassa
valossa, ja mietteet siinä silmänräpäyksessä häviävät.

Toisinaan taas kuvittelen olevani jo vapaudessa ulkopuolella kotiamme.
Minä tulen husaariksi ja lähden sotaan. Kaikilta tahoilta hyökkää
vihollinen kimppuuni, minä huiskutan sapeliani ja tapan yhden,
tapan toisen, tapan kolmannen. Vihdoin, nääntyen haavoihin
ja väsymykseen kaadun maahan ja huudan: "voitto!" Kenraali
kannustaa hevosensa minun luokseni ja kysyy: "missä on hän, meidän
vapauttajamme?" Hänelle näytetään minua, hän lankee minun kaulaani ja
ilonkyyneleet silmissä huutaa: "voitto!" Minä paranen haavoistani ja
käsi mustan vaatteen kannattamana kävelen Tverskoin bulevardilla. Minä
olen kenraali! Mutta nyt kohtaa minut _Keisari_ ja kysyy: kuka on tuo
haavoitettu nuorukainen? Hänelle vastataan, että se on tunnettu sankari
Nikolai. Keisari lähestyy minua ja sanoo: "kiitän sinua. Teen kaikki
mitä ikinä sinä minulta pyytänetkin". Minä kumarran kunnioituksella
ja miekkaani nojautuen puhun: "olen onnellinen, suuri keisari, että
olen saanut vuodattaa verta isänmaani puolesta, ja tahtoisin antaa
elämänikin; mutta jos olet niin armollinen, että sallit minun pyytää
sinulta, niin pyydän yhtä ainoata asiaa: salli minun kukistaa
viholliseni, tuo muukalainen St Jérôme. Minä haluan kukistaa
viholliseni St Jérômen." Asetun julman näkösenä St Jérômen eteen ja
puhun hänelle: "sinä olet syypää onnettomuuteeni, à genoux!" Mutta
äkkiä säikähdän, että millä hetkellä tahansa voi todellinen St Jérôme
astua esiin vitsoineen, ja isänmaatansa puolustava kenraali huomaa
jälleen olevansa mitä surkein ja onnettomin olento.

Toisinaan taas muistuu mieleeni Jumala ja minä olen röyhkeästi
kysyvinäni häneltä, minkätähden hän rankaisee minua? "Tietääkseni en
ole unohtanut aamu- ja iltarukouksia, niin minkä vuoksi minun siis on
kärsiminen?" Voin erehtymättä sanoa, että ensimäisen askeleen niihin
uskonnollisiin epäilyksiin, jotka vaivasivat minua poikuuden iällä,
tein juuri nyt, ei siksi, että onnettomuus olisi minua vienyt nurinaan
ja epäuskoon, vaan siksi että ajatus kaitselmuksen vääryydestä tuli
ensi kerran päähäni tämän täydellisen henkisen häiriön ja vuorokautisen
yksinäisyyden aikana. Se tuli minun päähäni kuin rikkaruohon siemen,
joka sateen jälestä on pudonnut kuohkeaan maahan ja alkaa nopeasti
kasvaa ja levittää juuriansa. Toisinaan taas kuvittelin, että ihan
varmaan kuolen ja olin näkevinäni S:t Jérômen hämmästystä, kun hän
minun sijaan löytää kopukasta hengettömän ruumiin. Muistellen Natalia
Savishnan kertomuksia vainajan sielun vaeltamisesta talossa
neljänkymmenen vuorokauden aikana minäkin olin kuolemani jälkeen
liitelevinäni näkymättömänä henkenä mummon talon kaikissa huoneissa ja
urkkivinani ovatko Ljubotshkan kyyneleet, mummon valitukset todelliset
ja mitä isä puhuu St Jérômen kanssa. "Hän oli kelpo poika", sanoo isä
kyyneleet silmissä. -- "Oli kyllä, vastaa St Jérôme -- mutta hyvin
vallaton." -- "Teidän pitäisi kunnioittaa vainajia, sanoo isä, te
olitte syypää hänen kuolemaansa, te säikytitte hänet, hän ei voinut
kestää sitä nöyrtymistä minkä te hänelle valmistitte... Ulos talostani,
pahantekijä!"

Ja St Jérôme lankeaa polvilleen, rupeaa itkemään ja pyytämään armoa.
Neljänkymmenen päivän kuluttua nousee sieluni ylös taivaaseen; näen
siellä jotain ihmeellisen ihanata, valkeaa, läpikuultavaa, pitkää, ja
tunnen että se on äitini. Tämä jokin valkea kietoutuu ympärilleni ja
hyväilee minua; mutta minä olen rauhaton enkä tunne oikein häntä
äidikseni. "Jos se olet sinä, sanon minä, niin näyttäydy minulle
paremmin, niin että voin syleillä sinua." Ja hänen äänensä vastaa
minulle: "täällä olemme kaikki tämmöisiä, en voi sinua paremmin
syleillä. Eikö sinun ole näin hyvä olla?" -- "On, minun on hyvin hyvä
olla, mutta sinä vaan et voi kutkuttaa minua, ja minä en voi suudella
sinun käsiäsi..." -- "Sitä ei tarvita, täällä on muutenkin ihana olla",
puhuu hän ja minä tunnen, että on todellakin ihana olla ja me yhdessä
hänen kanssa lennämme yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Tässä kohden minä
ikäänkuin herään valveilleni ja tapaan itseni jälleen kirstulla
istumassa, pimeässä kopukassa, posket kyynelistä märkänä ja ilman
mitään ajatusta toistamassa sanoja: ja me lennämme yhä ylemmäksi ja
ylemmäksi. Pitkän aikaa ponnistelen kaikkia mahdollisia voimiani
päästäkseni selville asemastani, mutta henkisen katseeni edessä ei
nykyisyydessä ole mitään muuta kuin ainoastaan hirveän synkkä,
läpipääsemätön seinä. Koetan jälleen palata niihin hauskoihin,
onnellisiin haaveihin, joita todellisuuden tieto oli keskeyttänyt;
mutta ihmeekseni huomaan, että heti kun pääsen entisten mietteitteni
juopaan, näen niiden jatkumisen mahdottomaksi ja, mikä kaikkein
ihmeellisintä, ne eivät tuota minulle enää mitään mielihyvää.



XVI

KUN SURVOTAAN, NIIN SAADAAN JAUHOJA.


Vietin yöni kopukassa eikä kukaan käynyt minua katsomassa; vasta
seuraavana päivänä, eli sunnuntaina, minä siirrettiin pieneen,
luokkahuoneen vieressä olevaan huoneeseen, ja jätettiin jälleen lukon
taakse. Rupesin toivomaan, että rangaistukseni rajottuu tähän
vankeuteen, ja ajatukseni alkoivat rauhottua, kun sikeä uni oli minua
vahvistanut, kun sain nähdä auringon leikkivän jäätyneiden ikkunalasien
kuvioissa ja kadulta kuulin jokapäiväistä tavallista melua; yksinäisyys
tuntui sentään hyvin raskaalta: olisin tahtonut liikkua, kertoa
jollekin kaiken mikä oli sydämmelleni kerääntynyt, mutta ympärilläni ei
ollut ainoatakaan elävää olentoa. Tämä asemani oli sitäkin
vastenmielisempi, kun huolimatta inhostani en saattanut olla kuulematta
kuinka St Jérôme aivan rauhallisena vihelteli joitakin iloisia
laulunpätkiä käyskennellen huoneessa. Olin aivan varma siitä, ettei
häntä lainkaan haluttanut viheltää, vaan hän teki sitä ainoastaan
kiusatakseen minua.

Kahden aikaan St Jérôme ja Volodja menivät alas, ja Nikolai toi minulle
päivällisen, ja kun hänelle kerroin mitä olin tehnyt ja mikä minua nyt
odottaa, hän sanoi:

-- Älkää huoliko surra, herra! -- kun survotaan, niin saadaan jauhoja.
Vaikka tämä sananparsi, joka joskus myöhemminkin antoi minulle lujuutta
ja mielenmalttia, tosin rauhotti minua, niin juuri se seikka, ettei
minulle tuotu ainoastaan leipää ja vettä, vaan koko päivällinen,
torttuineenkin, sai minut kovasti ajatuksiini. Ellei olisi edes tuotu
torttuja, niin se olisi merkinnyt, että minua rangaistaan vankeudella,
mutta nyt täytyi ajatella, etten olekaan vielä rangaistu, -- että olen
ainoastaan vahingollisena ihmisenä erotettu muista, ja että rangaistus
on vielä edessäni. Ollessani syventynyt tämän kysymyksen
ratkaisemiseen, käännähti avain vankikoppini lukossa ja St Jérôme
kasvot synkän virallisina astui huoneeseen.

-- Menkäämme mummon luo, sanoi hän katsomatta minuun.

Minä olisin vähän puhdistanut liituun tahraantuneita nuttuni hihoja
ennenkuin läksin huoneesta, mutta St Jérôme sanoi minulle, että tuo oli
kokonaan tarpeetonta, aivan kuin sieluntilani olisi ollut jo niin
surkealla kannalla, ettei ulkonäöstä edes maksanut vaivaa huolehtia.

Katinka, Ljubotshka ja Volodja katsahtivat minuun silloin kuin St
Jérôme kädestä pidellen talutti minua salin läpi; aivan samalla
ilmeellä he katsahtivat minuun kuin me tavallisesti katselimme vankeja,
joita maanantaisin kuljetettiin ikkunamme ohi. Ja kuin lähestyin mummon
nojatuolia aikoen suudella hänen kättänsä, kääntyi hän minusta pois ja
piilotti kätensä mantiljin alle.

-- Jaha, hyvä ystäväni, sanoi hän jotenkin kauan vaiti oltuaan ja
kiireestä kantapäähän minua silmäillen, niin etten tiennyt minne katsoa
ja minne käteni pistää: -- voinpa sanoa, että annatte todellakin suurta
arvoa rakkaudelleni ja tuotatte minulle tosi iloa. Mr St Jérôme, joka
on pyynnöstäni ottanut pitääkseen huolta teidän kasvatuksestanne, ei
tahdo enää jäädä talooni. Minkätähden? Teidän tähtenne, rakas ystävä.
Minä toivoin, että tulisitte olemaan kiitollinen, jatkoi hän venyttäen
joka sanaansa ja äänellä, joka osotti hänen edeltäpäin valmistaneen
puheensa -- hänen huolenpidostaan ja vaivoistaan, että te ymmärrätte
arvostella hänen ansioitaan, mutta te, maitonaama, poikanulikka olette
uskaltaneet kohottaa kättä häntä vastaan! Erittäin kaunista! Mainiota!!
Minäkin alan ajatella, ettette pysty käsittämään mitä sivistynyt käytös
vaatii, ja että teitä kohtaan täytyy käyttää muita, alhaisempia
keinoja... Pyydä paikalla anteeksi, lisäsi hän ankaran käskevällä
äänellä osottaen St Jérômeen: --- kuuletko?

Minä katsahdin mummon käden suuntaan ja nähtyäni St Jérômen verkanutun,
käännyin pois enkä liikahtanut paikaltani, jälleen alkaen tuntea
sydämmen tyrmistymistä.

-- No? ettekö kuule mitä teille sanon?

Koko ruumiini vapisi, mutta en sittenkään liikkunut.

-- Koko! sanoi mummo luultavasti huomattuaan sisälliset kärsimyksen!.
-- Koko, sanoi hän ei enää käskevällä vaan pikemmin hellällä äänellä:
-- sinäkö se olet?

-- Mummo! minä en pyydä häneltä anteeksi mistään hinnasta... sanoin
minä ja keskeytin äkkiä, tuntien etten voi estää kyyneleitä, jos vielä
sanankin sanon.

-- Minä käsken sinua, minä pyydän. Mikset tee?

-- Minä... minä... en... tahdo... en voi, sain minä sanotuksi ja
pidätetyt rintaan keräytyneet nyyhkytykset äkkiä puhkasivat esteen ja
tulvahtivat esiin epätoivoisella voimalla.

-- C'est ainsi que vous obeissez à votre seconde mère, c'est ainsi que
vous reconnaissez ses bontés, sanoi St Jérôme traagillisella äänellä:
-- à genoux!

-- Voi Jumalani, jospa hän olisi tämän nähnyt! sanoi mummo kääntyen
minusta ja pyyhkien kyyneleitä. -- Jospa hän olisi nähnyt!... mutta
kaikki on parhaaksi! Ei, hän ei olisi kestänyt tätä surua, ei olisi.

Ja mummo itki yhä kovemmin. Minä itkin myös mutta anteeksi pyytämistä
en ajatellutkaan.

-- Tranquillisez-vous au nom du ciel, M-me la comtesse, puhui St
Jérôme.

Mutta mummo ei enää kuunnellut häntä, vaan oli peittänyt kasvot
käsiinsä ja hänen nyyhkytyksensä muuttuivat hysteerilliseksi
nikotukseksi. Sisälle juoksi pelästyneenä Mimmi ja Gasha, alkoi tuntua
jonkinlaisten spriivesien hajua, ja koko talossa nousi yhtäkkiä juoksua
ja kuiskutuksia.

-- Nauttikaa nyt teoistanne, sanoi St Jérôme taluttaen minua takasin
ylös.

-- Voi sentään, mitä olenkaan tehnyt! mikä olenkaan hirmuinen
pahantekijä!

Heti kun St Jérôme, käskettyään minun mennä omaan huoneeseni, oli
laskeutunut alas, niin minä ymmärtämättä mitä tein läksin juoksemaan
suuria rappusia myöten, jotka veivät kadulle.

Oliko aikomukseni kokonaan karata talosta vai hukuttaa itseni en
muista; tiedän ainoastaan että kädet painettuina kasvojani vastaan,
ollakseni ketään näkemättä, juoksin rappusia myöten yhä kauemmas.

-- Seis poika! huusi minulle äkkiä tuttu ääni. -- Sinuapa juuri
hainkin, poika kulta!

Minä aijoin ensin juosta ohi, mutta isä tarttui käteeni ja sanoi
ankarasti:

-- Tuleppa tänne, velikulta! -- kuinka olet uskaltanut kajota
portföljiin minun työhuoneessani? sanoi hän taluttaen minua pieneen
vastaanottohuoneeseen. -- Mitä? miksi vaikenet? Mitä? lisäsi hän ottaen
kiinni korvastani.

-- Olen syyllinen, sanoin minä: -- en itsekään tiedä mikä minuun oli
tullut.

-- Vai et tiedä mikä sinuun oli tullut, vai et tiedä, vai et tiedä, vai
et tiedä, vai et tiedä, toisti hän joka sanalla nytkäyttäen korvaani:
-- vieläkö toisten pistät nokkaasi joka paikkaan, vieläkö? vieläkö?

Vaikka tunsin korvassani mitä suurinta kipua en minä itkenyt, vaan koin
miellyttävää siveellistä tunnetta. Heti kun isä oli päästänyt minun
korvani, tartuin hänen käteensä ja itkien rupesin sitä suutelemaan.

-- Lyö minua vielä, puhuin minä itkussa: -- kovemmin, kipeämmin, minä
olen kelvoton, huono ja onneton ihminen!

-- Mikä sinun on? sanoi hän kevyesti lykäten minua luotaan.

-- En, en mene pois, sanoin minä ja tartuin hänen nuttuunsa. -- Kaikki
vihaavat minua, sen tiedän, mutta Jumalan tähden, kuule sinä minua,
suojele minua, taikka aja kotoa. Minä en voi elää hänen kanssaan, hän
koettaa kaikin tavoin alentaa minua, käskee polvilleen eteensä, tahtoo
ruoskia minua. Minä en voi, en minä ole pieni, en minä sitä kestä, minä
kuolen, tapan itseni. Hän oli sanonut mummolle, että olen lurjus, nyt
mummo on kipeänä ja ehkä kuolee minun tähteni, minä... hä... nen...
Jumalan tähden, anna vitsaa... miksi... kiu... kiu... sa... ta... an...

Kyyneleet olivat tukehuttaa minut, minä istuin sohvalle enkä voinut
enää puhua, pääni kallistui hänen polvilleen, minä nyyhkytin niin että
tuntui kuin minun olisi heti pitänyt kuolla.

-- Mikä sinua vaivaa, poika paha, sanoi isä osanottavasti ja kumartui
minun puoleeni.

-- Hän on tyranni... kiusaajani... kuolen... ei kukaan välitä minusta!
sain vaivalla sanotuksi ja senjälkeen minua alkoi puistattaa.

Isä otti minut syliinsä ja vei makuuhuoneeseen. Minä nukuin.

Herättyäni oli jo hyvin myöhäinen, yksinäinen kynttilä paloi vuoteeni
vieressä ja huoneessa istuivat kotilääkärimme, Mimmi ja Ljubotshka.
Heidän kasvoistaan päättäen he näyttivät pelkäävän minun sairastuvan.
Mutta minun olikin niin hyvä ja keveä olla kahdentoista tuntisen
nukkumisen jälkeen, että olisin heti hypähtänyt vuoteeltani, ellen
olisi pitänyt parempana antaa heidän jäädä siihen luuloon että olin
sairas.



XVII

VIHA.


Niin, tämä oli todellista vihan tunnetta, ei semmoista vihaa, josta
ainoastaan kirjotetaan romaaneissa ja johon voin olla uskomatta, ei
semmoista, joka muka nauttii pahan tekemisestä ihmiselle, vaan
semmoista vihaa, jota seuraa vastustamaton inho asianomaiseen ihmiseen,
vaikka tämä ihminen näyttäisi ansaitsevan kunnioitusta, -- joka tekee
vastenmieliseksi hänen tukkansa, kaulansa, käyntinsä, äänensä, kaikki
hänen jäsenensä, kaikki hänen liikkeensä, ja samassa kuitenkin jollakin
käsittämättömällä voimalla vetää hänen luoksensa ja panee levottomalla
tarkkaavaisuudella seuraamaan kaikkia hänen vähimpiäkin tekoja.
Semmoista inhoa minä tunsin St Jérômeen.

St Jérôme oli asunut meillä jo puolitoista vuotta. Arvostellen nyt
kylmäverisesti tätä miestä, pidän häntä hyvänä ranskalaisena, mutta
ranskalaisena mitä suurimmassa määrässä. Hän ei ollut tyhmä, oli
jotenkin hyvin oppinut ja täytti hyvin velvollisuutensa meihin nähden,
mutta hänessä oli tuo hänen kansalaisilleen omituinen ja venäläiselle
luonteelle niin vieras keveän itsekkyyden, kunnianhimon, röyhkeyden ja
alkuperäisen itseluottamuksen piirre. Tuo kaikki oli minulle ylen
vastenmielistä. On itsestään ymmärrettävää, että mummo oli hänelle
selittänyt mielipiteensä ruumiinrangaistuksesta niin ettei hän
uskaltanut lyödä meitä; mutta siitä huolimatta hän usein uhkasi antaa
selkään erittäinkin minulle, ja lausui sanan fouetter (jotenkin
fouatter) niin inhottavasti ja semmoisella painolla, kuin olisi minun
pieksämiseni tuottanut hänelle mitä suurinta nautintoa.

En yhtään pelännyt rangaistuksen kipua, en ollut koskaan sitä kokenut,
mutta yksin ajatuskin, että St Jérôme voi lyödä minua, saattoi minut
tukehutetun epätoivon ja vihan raskaaseen mielialaan.

Olihan joskus sattunut, että Karl Ivanovitsh harmistuessaan oli
toiminut linjaalin tai remmin välityksellä, mutta tätä muistelen ilman
vähintäkään apeutta. Siihenkin aikaan, josta nyt puhun (jolloin olin
neljäntoistavuotias), jos vaan Karl Ivanovitsh olisi sattunut lyömään
minua, olisin kylmäverisesti hänen iskujansa kantanut. Karl
Ivanovitshia minä rakastin, muistin häntä siitä saakka kuin itseänikin,
ja olin tottunut pitämään häntä perheemme jäsenenä; mutta St Jérôme oli
ylpeä, itseensä tyytyväinen mies, jota kohtaan minulla ei ollut mitään
muita tunteita kuin tuo ehdoton kunnioitus, jota kaikki muutkin suuret
minussa herättivät. Karl Ivanovitsh oli lystikäs lastenhoitaja-ukko,
jota minä rakastin sydämmestäni, vaikka tosin asetin kuitenkin
alapuolelle itseäni, yhteiskunnallista asemaamme lapsellisesti
arvostellessani.

St Jérôme sitävastoin oli sivistynyt, kaunis, nuori keikari, joka aina
asetti itsensä kaikkien muiden rinnalle.

Karl Ivanovitsh torui ja rankaisi meitä aina kylmäverisesti; näkyi että
hän piti tuota tosin välttämättömänä, mutta kaikessa tapauksessa
epämiellyttävänä velvollisuutena. St Jérôme sitävastoin rakasti
esiintyä rankaisijana; rangastessaan hän näytti sitä tekevän enemmän
omaksi huviksensa kuin meidän hyödyksemme. Hän nautti omasta
ylevyydestään. Hänen komeat ranskalaiset lauseensa, joissa hän käytti
voimakkaita korkoja viimeisellä tavulla, olivat minusta sanomattoman
inhottavia. Karl Ivanovitsh käytti suuttuessaan sanoja: "nukkekomedia,
vallaton nulikka, espanjalainen laastari". St Jérôme nimitti meitä
mauvais sujet, vilain garnement y.m. nimityksillä, jotka loukkasivat
oman arvoni tuntoa.

Karl Ivanovitsh käski meitä polvillemme, kasvot nurkkaan päin
kääntyneinä, ja rangaistuksena oli se ruumiillinen kipu, jonka tämä
asento tuotti; St Jérôme, pullistaen rintaansa ja tehden kädellään
mahtavan liikkeen, huusi traagillisella äänellä: "à genoux, mauvais
sujet!" käski polvistumaan kääntyneenä häneen päin ja pyytämään armoa.
Rangaistus tarkotti nöyryyttämistä.

Minua ei siis rangaistu, eikä kukaan edes muistuttanut minulle mitä oli
tapahtunut; mutta en vaan voinut unohtaa kaikkea mitä olin saanut näinä
kahtena päivänä kokea: epätoivoa, häpeää, pelkoa ja vihaa. Vaikka St
Jérôme siitä pitäen ei näyttänyt minusta mitään välittävän eikä paljon
puuhannut minun kanssani, en minä puolestani voinut tottua katsomaan
häneen välinpitämättömästi. Joka kerta kun katseemme sattumalta
kohtasivat toisensa, näytti minusta, että silmissäni ilmeni liian selvä
vihamielisyys ja minä koetin tehdä ilmeeni välinpitämättömäksi, mutta
silloin taas näytti, että hän ymmärtää teeskentelyni; minä punastuin ja
käännyin kokonaan pois.

Sanalla sanoen minun oli sanomattoman vaikeata olla missään suhteessa
häneen.



XVIII

PIIKAINKAMARI.


Tunsin itseni yhä yksinäisemmäksi, ja päähuvinani olivat
yksinäisyydessä tehdyt havainnot ja mietiskely. Mietiskelyni esineestä
kerron seuraavassa luvussa; mutta havaintoni näyttämö oli etupäässä
piikain kamari, jossa kehittyi mieltäni kiinnittävä ja liikuttava
romaani. Tämän romaanin sankarittarena oli tietysti Masha. Hän oli
rakastunut Vasiliin, joka oli häntä tuntenut jo silloin kuin hän eli
vapaana, ja Vasili oli jo silloin luvannut ottaa hänet vaimokseen.
Kohtalo, joka oli erottanut heidät viisi vuotta sitten, oli heidät
jälleen yhdistänyt mummon talossa, vaan heidän rakkauteensa tuli nyt
este Nikolain puolelta (joka oli Mashan setä). Tämä Nikolai ei tahtonut
kuulla puhuttavankaan Mashan naimisista Vasilin kanssa, jota sanoi
maltittomaksi ja holtittomaksi mieheksi.

Tämä este vaikutti, että tuo ennen jotenkin kylmäverinen ja
leväperäinen Vasili äkkiä rakastui Mashaan, ja rakastui niinkuin
suinkin voi rakastua räätälinammattia harjottava maaorja
vaaleanpunasessa paidassaan, tukka voideltuna.

Vaikka hänen rakkautensa ilmestyi jotenkin merkillisellä tavalla
(niinpä hän esimerkiksi Mashaa kohdatessaan aina koetti tuottaa tälle
kipua, joko nipistämällä taikka lyömällä, taikka puristamalla niin
voimakkaasti, että toinen tuskin saattoi hengittää), niin oli hänen
rakkautensa kuitenkin vilpitön, jonka osottaa jo sekin seikka, että
siitä pitäen kuin Nikolai todenperästä kielsi Mashan häneltä, Vasili
alkoi surusta juoda, vetelehtiä kapakoissa, rähistä, sanalla sanoen
käyttäytyä niin huonosti, että monta kertaa joutui häpeällisen
rangaistuksen alaiseksi poliisikonttoorissa. -- Mutta nämä hänen
tekonsa ja niiden seuraukset tuntuivat Mashasta olevan pelkkää ansiota
ja vielä enensivät hänen rakkauttansa Vasiliin. Kun Vasilia pidettiin
poliisiputkassa, niin Masha kaiket päivät silmiä pyyhkimättä itki,
valitteli kovaa kohtaloansa Gashalle (joka otti harrasta osaa
onnettomien rakastuneiden asiaan) ja ylenkatsoen setänsä haukkumisia ja
lyöntejä juoksenteli salaa poliisikonttooriin ystäväänsä tapaamassa ja
lohduttelemassa.

Älkääpä paheksuko lukija sitä seuraa, johon teidät saatan. Ellei
sielussanne ole laimenneet rakkauden ja osanoton kielet, niin piikain
kamarissakin voivat helähdellä äänet, joista ne löytävät vastinetta.
Suvainnetteko seurata minua sinne vai ette, kaikissa tapauksissa minä
lähden rappusten porraslavalle, josta näen kaikki mitä piikain
kamarissa tapahtuu. -- Tuossa on pankko ja pankolla näkyy silitysrauta,
pahvinukke nenä särkyneenä, pesuamme, pesuastia; tuossa on ikkuna,
jonka laudalla seuraavat esineet muodostavat epäjärjestyksen: musta
vahapalanen, silkkivyyhti, puoleksi syöty kurkku, ja konfektirasia;
tuossapa on myöskin suuri, punanen pöytä, jonka päällä ompelusta
painamassa on karttuunivaatteeseen ommeltu tiilikivi ja jonka ääressä
istuu hän vaalean punasessa puvussa, joka on minun mielikkipukuni, ja
sinisessä huivissa, joka niinikään minua suuresti viehättää. Hän
ompelee, silloin tällöin pysähtyen vähän raapimaan neulalla päätänsä
tai kynttilänsydäntä korjaamaan, ja minä katselen ja ajattelen: miksi
hän ei ole syntynyt säätyläisnaiseksi noine kirkkaine sinisilmineen,
tavattoman suurine vaaleine palmikkoineen ja korkeine rintoineen?
Kuinka hyvin hänen sopisi istua vierashuoneessa, vaalean punasilla
nauhoilla varustettu pitsimyssy päässä ja vadelmanpunanen silkkikapotti
yllä, ei semmoisessa kapotissa kuin Mimmillä on, vaan semmoisessa kuin
olin nähnyt Tverskoin bulevardilla. Hän ompelisi koruompelusta, ja minä
katselisin häntä peiliin, ja mitä ikinä hän tahtoisi, sen minä tekisin;
auttaisin hänen ylleen päällysvaatteet, ruuan itse tarjoisin...

Ja mikä juopunut naama ja inhottava muoto on tuolla Vasililla ahtaine
takkineen, joka on pingotettu likasen, vaaleanpunasen, housujen
ulkopuolelle jätetyn paidan päälle! Jokaisessa hänen liikkeessään,
jokaisessa hänen selkänsä kumarruksessa olen näkevinäni
selviä tuntomerkkiä inhottavasta rangaistuksesta, joka on häntä
kohdannut...

-- Mitä, joko Vasili on taas? sanoi Masha pistäen neulan tyynyyn,
nostamatta päätä tervehdykseksi huoneeseen astuvalle Vasilille.

-- Kuinkas muuten? voiko häneltä mitään hyvää odottaa, vastasi Vasili:
-- kunpa edes antaisi varman päätöksen; muuten tässä ihan suotta
menehdyn, ja ihan vaan hänen tähtensä!

-- Tahdotteko teetä? sanoi Nadjozha, toinen sisäpiika.

-- Kiitän nöyrimmästi. Ja minkä vuoksi se rosvo sitten vihaa, se sinun
setäsi, minkä vuoksi? senvuoksi että minulla on oikeat vaatteet, että
kävelen niinkuin pitää. Sanalla sanottu: helvetti! päätti Vasili.

-- Pitää olla nöyrä, sanoi Masha puraisten rihman poikki: -- mutta te
sensijaan aina...

-- En jaksa enää, siinä koko syy!

Samassa kuului mummon huoneesta oven paiskaus ja Gashan muriseva ääni.
Gasha kuului nousevan ylös rappusia.

-- Minkä sille tekee, kun ei se piru itsekään tiedä mitä tahtoo,
kirottu akka! Herra antakoon minulle syntini anteeksi, murahteli hän.

-- Nöyrin palvelijanne! sanoi Vasili nousten häntä tervehtimään.

-- Onpa teitä täällä taas! vastasi Gasha uhkaavasti katsahtaen
Vasiliin: -- mitä sinä vetelehdit? onko täällä mikä paikka käydä
tytöstämässä...

-- Aijoin teidän terveyttänne tiedustella, sanoi Vasili arasti.

-- Kohta heitän vaivaisen henkeni, siinä on minun terveyteni, huusi
täyttä kurkkua vielä vihasempana Gasha.

Vasili rupesi nauramaan.

-- Tässä ei ole mitään nauramista, ja kun sanon mene matkaas, niin
mars! Katsos heittiötä, tuokin sika menisi muka naimisiin! No, mars
matkaas!

Ja polkien jalkaansa Gasha meni huoneeseensa sekä paiskasi oven
semmoisella voimalla, että lasit tärähtelivät ikkunoissa.

Väliseinän takaa vielä kauan aikaa kuului kuinka hän yhä pauhaten,
kaikkia toruen ja omaa oloansa kiroten paiskeli tavaroitansa ja repi
lempikissaansa korvista: vihdoin ovi aukeni ja ulos lensi hännästä
viskattu surkeasti naukuva kissa.

-- Taidan tulla toisen kerran teetä juomaan, kuiskasi Vasili: --
näkemiin asti.

-- Annahan olla, sanoi Nadjozha silmää iskien: -- minä menen teekyökkiä
katsomaan.

-- Kyllä minä tästä lopun teen, sanoi Vasili istuutuen lähemmä Mashaa,
heti kun Nadjozha oli lähtenyt huoneesta: -- joko menen kreivittären
puheille ja kerron kuinka asiat ovat, taikka sitten... heitän kaikki ja
pakenen niin pitkälle kuin tietä piisaa, jumalauta.

-- Mihinkäs minä jään...

-- Sinuapa minun tuleekin surku, muuten olisinkin jo aikaa sitten
vapaudessa.

-- Miksikäs sinä Vasili et ole tuonut minulle paitojasi pestäväksi,
sanoi Masha vähän vaiti oltuaan: katsoppas kuinka hihansuut ovat
mustina, lisäsi hän.

Samassa kuului alhaalta mummon kellonsoitto ja Gasha tuli jälleen ulos
huoneestaan.

-- Mitä sinä lurjus tytöstä haet? sanoi Gasha tyrkäten Vasilia oveen
päin: -- taitaa olla lysti katsella kuinka tyttö itkee. Ulos täältä! Ja
mitä hyvää tuokin polonen on hänestä löytänyt? Eikö setä ole sinua jo
kylläksi lyönyt hänen tähtensä?

-- En huoli kestään muusta, enkä rakasta ketään muuta, vaikka minut
siihen paikkaan löisit kuoliaaksi, sanoi Masha äkkiä ruveten itkemään.

Kauan aikaa katselin Mashaa, joka kirstulla loikoen pyyhki huivillaan
kyyneleitä, ja minä yrittelin jos joltakin kannalta katsoa Vasiliin,
löytääkseni hänessä sen puolen, joka Mashasta näytti niin
viehättävältä. Mutta vaikka vilpittömästi otin osaa hänen suruunsa, en
kuitenkaan mitenkään voinut käsittää, kuinka niin ihana olento kuin
Masha minun silmissäni oli taisi olla rakastunut Vasiliin.

"Kun tulen suureksi", mietiskelin minä palattuani ylös omaan
huoneeseeni, -- "niin saan Petrovskin kartanon haltuuni ja Vasili ja
Masha tulevat olemaan minun maaorjiani. Minä istun työhuoneessani ja
poltan piippua, Masha kulkee silitysrauta kädessä kyökkiin. Minä sanon:
'käskekää Masha tänne'. Hän tulee ja huoneessa ei ole ketään... samassa
Vasili astuu sisään ja nähtyään Mashan sanoo: 'mennyt on minun onneni!'
ja Masha rupeaa myöskin itkemään; mutta minä sanon: 'Vasili! tiedän
sinun rakastavan häntä ja hänen rakastavan sinua, tuossa saat 1000
ruplaa, ota ne, nai hänet ja Jumala olkoon kanssasi', mutta itse menen
kabinettiin". -- Lukemattomien ajatusten ja haaveiden joukossa,
jotka mitään jälkeä jättämättä kulkevat ohi ymmärryksessä ja
mielikuvituksessa, on myös semmoisia, jotka niihin jättävät syvän,
tuntuvan vaon: niin että usein varsinaisen ajatuksen ollessa haihtunut
muistosta, siinä on ainoastaan tunto, että jotain hyvää oli päässä
liikkunut, -- tuntuu ajatuksen jälki, ja sitä koettaa uudestaan eleille
herättää. Sellaisen syvän jäljen jätti sieluuni ajatus oman tunteeni
uhraamisesta Mashan hyväksi, jota hän saattoi löytää ainoastaan
avioliitosta Vasilin kanssa.



XIX

POIKA-IKÄ.


Tuskin uskotaan minua, kun kerron millaiset olivat poika-ikäni
rakkaimmat ja alituiset ajatukset, -- niin suuressa ristiriidassa ne
olivat ikäni ja asemani kanssa. Mutta minun mielestäni ristiriita
ihmisen aseman ja hänen siveellisen pyrintönsä kanssa on totuuden
varmin tunnusmerkki.

Sen vuoden aikana, jona vietin yksinäisyyden, itseeni keskitettyä
siveellistä elämää, ehtivät kaikki abstraktiset kysymykset ihmisen
tarkotusperästä, tulevasta elämästä, sielun kuolemattomuudesta astua
eteeni; ja lapsellinen heikko ymmärrykseni koetti kokemattomuuden koko
kiihkolla päästä niiden kysymysten perille, joiden tekeminen edustaa
ihmisjärjen korkeinta astetta, mutta joiden ratkaisu ei ole tämän
järjen vallassa.

Ihmisjärki näyttää minusta jokaisessa eri henkilössä kulkevan samaa
kehityksensä tietä, jota myöten sen kehitys kulkee kokonaisissa
sukupolvissa; eri filosoofisten järjestelmäin perusajatukset näyttävät
minusta muodostavan ihmisjärjen erottamattomia osia, mutta jokainen
ihminen enemmän tai vähemmän selvästi tietää niistä jo ennen kuin tunsi
mitään filosoofisia järjestelmiä.

Nämä ajatukset esiintyivät järjelleni niin hämmästyttävän selvinä, että
yritin niitä elämäänikin sovittaa, kuvaellen olevani ensimäinen, joka
olen keksinyt niin yleviä ja hyödyllisiä totuuksia.

Kerran sain päähäni, että onni ei riipu ulkonaisista seikoista, vaan
meidän suhteistamme näihin seikkoihin, -- että ihminen, joka on
tottunut kärsimyksiä kestämään, ei voi olla onneton, ja totuttaakseni
nyt itseäni kestävyyteen minä tavattomasta kivusta huolimatta pitelin
viisi minuttia erältään ojennetuin käsin Tatishtshevin sanakirjoja, tai
menin kopukkaan ja pieksin selkääni nuoralla niin tuntuvasti, että
kyyneleet väkisinkin nousivat silmiini.

Toisen kerran taas, kun muistin että kuolema odottaa minua joka hetki,
joka minutti, ja voimatta käsittää kuinka ihmiset tähän saakka eivät
ole ymmärtäneet, että onnellinen voi olla ainoastaan käyttäen hyväkseen
nykyisyyttä ja ollen ajattelematta tulevaisuutta, päätin ja kolmen
päivän kuluessa toteutinkin sen, että jätin lukuni ja ainoastaan
vuoteella viruen luin hauskuudekseni jotain romaania ja söin
mesileipiä, joita ostelin viimeisillä rahoillani.

Toisen kerran taas seistessäni taulun edessä ja piirrellessäni siihen
liidulla kaikellaisia kuvioita hämmästytti minua yhtäkkiä ajatus: minkä
vuoksi sopusuhtaisuus miellyttää silmää? mitä on sopusuhtaisuus? Se on
synnynnäinen tunne, vastasin itselleni. Mihin se perustuu? Onko siis
elämän jokaisessa kohdassa sopusuhtaisuutta? Päinvastoin, tuossa olkoon
elämä -- ja minä piirustin taululle soikean kuvion. -- Elämän jälkeen
sielu siirtyy ikuisuuteen; tuo olkoon ikuisuus -- ja minä piirsin
soikean kuvion toisesta päästä viivan taulun ääreen asti. Mutta miksi
ei ole toisella puolella samallaista viivaa? Ja mitä ikuisuutta voikaan
oikeastaan olla yksipuolisesti ainoastaan toiselta puolelta? Me
varmaankin olemme olleet olemassa ennen tätä elämää, vaikka olemme
sittemmin kadottaneet muiston siitä.

Tämä mietelmä, joka tuntui minusta erinomaisen uudelta ja selvältä ja
jonka yhteyttä vaivalla voin nähdä nyt, miellytti minua suuresti ja
minä otin paperin esittääkseni sen kirjallisesti; mutta tällöin tuli
päähäni niin pohjaton ajatusten paljous, että minun piti nousta ja
ruveta kävelemään huoneessani. Tultuani ikkunan ääreen kääntyi huomioni
hevoseen, jota kuski paraillaan valjasti vesirattaiden eteen, ja kaikki
ajatukseni keskittyivät ratkaisemaan kysymystä: mihin eläimeen tai
ihmiseen siirtyy tuon hevosen sielu, kun se kuolee? Samassa kulki
Volodja huoneen läpitse ja hän hymähti huomatessaan minun jotain
mietiskelleen, ja tämä hymy oli riittävä saadakseen minun ymmärtämään,
että kaikki mitä olin ajatellut oli hirveän joutavata.

Olen tämän minulle jostakin syystä muistettavan tapauksen kertonut
ainoastaan antaakseni lukijalle käsityksen siitä minkä suuntaiset
järkeilemiseni olivat.

Mutta mihinkään filosoofiseen suuntaan en ollut niin innostunut kuin
skeptisismiin, joka yhteen aikaan saattoi minut miltei mielisairauteen.
Kuvailin, että paitsi minua ei ollut ketään eikä mitään olemassa koko
maailmassa, -- että esineet eivät ole esineitä, vaan kuviomuotoja,
jotka ilmestyvät ainoastaan silloin kuin käännän niihin huomion, ja
että nuo kuviot heti häviävät, kun lakkaa niitä ajattelemasta. Sanalla
sanoen, minä yhdyin Schellingin kanssa siihen vakaumukseen, etteivät
esineet ole olemassa, vaan ainoastaan minun suhteeni niihin. Toisinaan
minä tämän alituisen idean vaikutuksesta jouduin sellaiseen
mielettömyyteen, että äkkiä katsahtamalla vastakkaiseen suuntaan
toivoin äkkiarvaamatta tapaavani tyhjyyden (néant) sieltä missä minua
ei ollut.

Mikä surkuteltava, mitätön toiminnan kimmotin onkaan ihmisen ymmärrys!

Heikko ymmärrykseni ei voinut tunkeutua läpitunkemattomaan, mutta
ylivoimaisissa yrityksissä kadotti toisen toisensa perästä niistä
vakaumuksista, joihin elämäni onnen vuoksi minun ei olisi pitänyt
koskaan kajota.

Kaikesta tästä raskaasta siveellisestä ponnistuksesta ei tuloksena
ollut muuta kuin turha järjen kekseliäisyyden kehittyminen, joka
heikonsi minussa tahdon voimaa, ynnä tottumus alituiseen siveelliseen
eristelemiseen, joka hävitti tunteen tuoreuden ja arvostelun selvyyden.

Abstraktiset ajatukset kehittyvät ihmisen taipumuksesta saattaa
tietoisuuteensa hetkellistä sieluntilaansa ja siirtää se muistoon.
Taipumukseni abstraktisiin mietteihin kehitti minussa siihen määrään
luonnottomasti tietoisuuden, että useinkin, alettuani ajatella ihan
yksinkertaista asiaa, jouduin pääsemättömiin ajatusteni erittelemisiin;
en enää ajatellut kysymystä, joka oli edessäni, vaan ajattelin sitä
mitä ajattelin. Kysyin itseltäni: mitä ajattelen? ja vastasin:
ajattelen, mitä ajattelen? Mutta mitä minä nyt ajattelen? Minä
ajattelen, että ajattelen, mitä ajattelen? j.n.e. Ymmärrys sotki
ymmärrystä...

Aika lailla nuo filosoofiset havainnot sentään kutkuttivat
itserakkauttani: usein kuvailin olevani suuri mies, joka levittää
maailmalle uusia totuuksia ja ylpeänä omasta arvostani silmäilin alas
muihin kuolevaisiin, mutta, kumma kyllä, jouduttuani näiden
kuolevaisten yhteyteen minä aristelin jokaista heistä, ja mitä ylemmäs
usotin itseni sitä vähemmin osasin toisten seurassa ilmaista tätä oman
arvon tuntoa, enkä voinut edes päästä ujostelemasta jokaista
pienintäkin sanaa ja liikettä.



XX

VOLODJA.


Niin se on, mitä edemmäs siirryn kuvailemaan tätä elämäni kautta sitä
raskaammaksi ja vaikeammaksi se minulle käy. Ani, ani harvoin tapaan
tämän ajan muistojen joukossa sen todellisen lämpimän tunteen hetkiä,
joka niin kirkkaasti ja alituisesti valaisi elämäni alkua. Ehdottomasti
haluaisin pian päästä poika-ikäni erämaan ohitse ja saavuttaa sen
onnellisemman ajan, jolloin uudelleen todellisesti hieno, hyvä
ystävyyden tunne kirkkaasti valaisi tämän ikäkauden loppupuolta ja
laski perustuksen uudelle ihanan runollisuuden täyttämälle nuoruuden
ajalle.

En rupea tunti tunnilta seuraamaan muistojani, vaan heitän ainoastaan
pikaisen katsahduksen niiden tärkeimpiin kohtiin siltä ajalta, johon
olen kertomukseni kehittänyt, -- siihen aikaan, jolloin läheisesti
tutustuin erään harvinaisen miehen kanssa, jolla oli ratkaiseva ja hyvä
vaikutus minun luonteeseeni ja kehitykseni suuntaan.

Volodja oli näinä päivinä pääsevä ylioppilaaksi, opettajat kävivät
nyt jo erikseen hänen luonansa, ja kateudella ja ehdottomalla
kunnioituksella minä kuulin, kuinka hän, reippaasti lyöden liidulla
mustaa taulua vasten, puhui funktioneista, siinuksista, koordinaateista
j.n.e., jotka minusta tuntuivat olevan saavuttamattoman viisauden
merkkejä. Mutta eräänä sunnuntaina päivällisen jälkeen kokoontuivat
kaikki opettajat, ynnä kaksi professoria mummon huoneeseen ja isän ja
muutamien vieraiden läsnä ollessa toimittivat yliopistollisen tutkinnon
kokeen, jossa Volodja mummon suureksi iloksi osotti tavattomia tietoja.
Minullekin tehtiin kysymyksiä muutamissa aineissa, mutta minä
osottauduin sangen huonoksi ja professorit näyttivät koettavan peittää
tietämättömyyttäni mummon edessä, mikä seikka hävetti minua vieläkin
enemmän. Minuun ei kuitenkaan pantu suurtakaan huomiota, sillä olin
vasta viidentoista ikäinen ja tutkinto oli lupailtava siis vasta vuoden
kuluttua. Volodja tuli alas ainoastaan päivällisten ajaksi, kaiket
päivät ja illatkin hän vietti yläkerrassa lukien, hän teki sitä omasta
halusta eikä pakosta. Hän oli hyvin kunnianhimoinen, ei tahtonut
suorittaa tutkintoa tyydyttävästi, vaan kiitettävästi.

Ja niin koittaa ensimäisen tutkinnon päivä. Volodja pukee yllensä
pronssinappisen, sinisen frakin, kultakellon ja kiillotetut saappaat;
portaiden eteen ajaa isän avovaunut, Nikolai heittää polstan syrjään ja
Volodja ajaa St Jérômen kanssa yliopistoon. Tytöt, erittäinkin Katinka
katsovat riemuissaan ja ihastuksissaan ikkunasta ajoneuvoihin nousevan
Volodjan solakkaa olentoa, isä sanoo: "Jumalaa suokoon hänelle onnea",
ja mummo, joka myös kömpii ikkunan ääreen, tekee kyyneleet silmissä ja
koko ajan mumisten ristinmerkkiä Volodjan jälkeen, kunnes vaunut
katoavat kulman taa.

Volodja palaa takasin. Kaikki hyökkäävät häneltä kysymään: "kuinka
kävi? kuinka paljon sait?" mutta hänen ilosista kasvoistaan jo kohta
näkee, että kaikki on käynyt hyvin. Volodja oli saanut viisi ääntä.
Seuraavana päivänä hän saatetaan samoilla onnentoivotuksilla ja
pelolla, ja vastaanotetaan samalla maltittomuudella ja ilolla. Niin
menee yhdeksän päivää. Kymmenentenä päivänä on viimeinen, kaikkein
vaikein tutkinto, nimittäin -- uskonnon. Kaikki seisovat ikkunan
ääressä ja vielä suuremmalla maltittomuudella odottavat häntä. Kello on
jo kaksi, mutta Volodjaa ei näy.

-- Herranen aika! Tuolla, tuolla he tulevat!! huutaa Ljubotshka
painautuen ikkunaa vastaan.

Ja todellakin, vaunuissa istuu St Jérômen vieressä Volodja, ei
kuitenkaan enää sinisessä hännystakissa ja harmaassa lakissa, vaan
ylioppilaan puvussa, sininen vaatekaulus jäykkänä, kolmikulmainen hattu
päässä ja kullattu miekka kupeella.

-- Kunpa _sinä_ nyt olisit elossa! huudahtaa mummo nähtyään Volodjan
ylioppilaspuvussa, ja menee tainnoksiin.

Kasvot loistavina Volodja hyökkää etehiseen, suutelee ja syleilee
minua, Ljubotshkaa, Mimmiä ja Katinkaa, joka tällöin punastuu korvia
myöten. Volodja on haltioissaan riemusta. Ja kuinka sievä hän on tuossa
puvussa! Kuinka tuo sininen kaulus sopii hänen tuskin näkyviin mustiin
viiksiinsä! Mitkä hienot pitkät vyötärykset hänellä on, mikä ylevä
käynti! Tänä muistopäivänä kaikki syövät päivällistä mummon huoneessa,
kaikkien kasvoilta loistaa ilo, ja jälkiruuan aikana ilmestyy
hovimestari sopivan juhlallisena ja samalla ilosena, tuoden valkoseen
pyyhinliinaan käärityn samppanjapullon. Mummo juo ensi kerran äidin
kuoleman jälkeen samppanjaa, juo maljan pohjaan, toivottaen Volodjalle
onnea, ja häneen katsoessaan itkee jälleen riemusta. Nyt Volodja saa jo
ajella yksin aivan omissa vaunuissa, hän ottaa ystäviä vastaan
luonansa, polttaa tupakkaa, ajaa tanssiaisissa ja näinpä kerran hänen
juovan omassa huoneessaan tuttujensa kanssa kaksi pulloa samppanjaa,
jolloin he joivat joka maljan joidenkin salaperäisten naisolentojen
terveydeksi ja kinailivat siitä kenen osaksi tulee le fond de la
bouteille. Hän syö kuitenkin päivällistä säännöllisesti kotona ja
päivällisen jälkeen entiseen tapaan istuutuu kabinettiin salaperäisesti
keskustelemaan Katinkan kanssa: mutta mikäli voin kuulla minä, joka en
ota osaa heidän keskusteluihinsa, he ainoastaan puhelevat lukemiensa
romaanien sankareista ja sankarittarista, mustasukkaisuudesta,
rakkaudesta, enkä mitenkään voi ymmärtää mitä hauskuutta heillä on
tämmöisistä keskusteluista ja miksi he niin vienosti hymyilevät ja niin
kiivaasti kiistelevät.

Yleensä alan huomata, että Katinkan ja Volodjan välillä on olemassa,
paitsi ymmärrettävää lapsuudentoverien keskuista ystävyyttä, vielä
joitakin kummallisia suhteita, jotka edentävät heitä meistä ja
salaperäisesti yhdistävät heitä toisiinsa.



XXI

KATINKA JA LJUBOTSHKA.


Katinka oli nyt kuudentoista ikäinen; hän oli kasvanut; muotojen
kulmikkuus, liikkeiden ujous ja kömpelyys, joita tavataan kasvavilla
tytöillä, olivat vaihtuneet vasta puhjenneen kukan sopusuhtaiseen
tuoreuteen ja sulavuuteen; mutta hän ei ollut muuttunut. Samat olivat
hänen siniset silmänsä ja hymyilevä katseensa, sama myös tuo otsan
kanssa melkein yhtenä viivana jatkuva suora nenä kovine sieramineen, ja
tuo valoisasti hymyilevä pikku suu, -- samat nuo pienen pienet
kuoppaset läpikuultavilla punaposkilla, samat valkoiset pikku kädet...
ja niinkuin ennenkin hänelle jostakin syystä aivan erikoisesti sopi
"puhtosen tytön" nimitys. Uutta oli hänessä ainoastaan paksu, vaalea
palmikko, jota hän kantoi suurien tavalla, ja nuori rinta, jonka
ilmaantuminen häntä huomattavasti ilahutti ja hävetti.

Vaikka Ljubotshka oli aina hänen kanssaan yhdessä kasvanut ja
kasvatettu, niin Ljubotshka oli kuitenkin kaikissa suhteissa toinen
tyttö.

Ljubotshka oli lyhyenläntä kasvultaan, ja hänen jalkansa olivat
englannintaudin tähden käyrät ja ruumiinrakennus sangen ruma. Koko
hänen olennossaan ei ollut muuta kaunista kuin silmät, ja nämät silmät
olivat todellakin ihanat, ne olivat suuret, mustat ja ne ilmaisivat
niin vastustamattoman miellyttävää arvollisuutta ja lapsekkuutta, että
väkisinkin herättivät huomiota. Ljubotshka oli kaikissa asioissa
yksinkertainen ja luonnollinen; mutta Katinka ikäänkuin tahtoi olla
jonkun toisen näköinen. Ljubotshka katseli aina suoraan ja joskus
pysäytti nuo tavattoman suuret, mustat silmänsä johonkin vieraaseen ja
katsoi niin kauan, että häntä siitä toruttiin, sanoen, ettei tuommoinen
ole kohteliasta; Katinka sitävastoin mielellään laski alas
silmäripsensä, siristeli silmiään ja vakuutti olevansa lyhytnäköinen,
vaikka varmaan tiedän hänen nähneen erinomaisesti. Ljubotshka ei
rakastanut olla vieraiden nähden olevinaan, ja kun joku häntä vieraiden
läsnä ollessa rupesi suutelemaan, niin hän nyrpistelikse eikä sanonut
voivansa kärsiä _hellyyksiä_; Katinka sitä vastoin rupesi vieraiden
läsnä ollessa hyvin helläksi Mimmille ja rakasti kulkea kaulatusten
jonkun tytön kanssa pitkin salia. Ljubotshka oli hirveä naurusuu ja
joskus naurukohtauksen saatuaan juoksi käsiä huitoen pitkin huonetta;
Katinka sitä vastoin tukki suunsa nenäliinalla tai käsillä, kun alkoi
nauraa. Ljubotshka aina istui suorana ja kävi kädet riipuksissa;
Katinka piteli päätänsä vähän kallella ja kävi kädet yhdessä.
Ljubotshka oli aina hirveän ilonen, kun hänen onnistui päästä puheisiin
jonkun täysikäisen herran kanssa, ja sanoi menevänsä välttämättä
naimisiin husaarin kanssa, mutta Katinka sanoi kaikkia miehiä pahoiksi,
ja ettei hän ikinä mene naimisiin; hän muuttui aina ihanteiseksi aivan
kuin olisi pelännyt jotakin, kun joku miespuolinen puhutteli häntä.
Ljubotshka alituisesti moitti Mimmiä siitä, että häntä pinnistetään
korseteilla niin kovasti, "ettei voi hengittää", ja rakasti hyvää
ruokaa; Katinka sitä vastoin usein pisti sormensa liivin alle ja näytti
meille, kuinka korsetti oli väljä, ja söi tavattoman vähän. Ljubotshka
rakasti piirustella päitä; mutta Katinka piirusteli vaan kukkia ja
perhosia. Ljubotshka soitti hyvin selvästi Fieldin konsertteja,
muutamia Beethovenin sonaatteja; Katinka soitti variatsioneja ja
valsseja, hidastutti omin päin tempoa, hakkusi pianoa, alituisesti
painoi pedaalia ja ennen kuin alkoi soiton, otti tunteellisesti kolme
akordia _arpeggio_.

Mutta Katinka oli silloisen ajatukseni mukaan enemmän "suuren"
näköinen, ja sentähden myös paljon enemmän minua miellytti.



XXII

ISÄ.


Siitä pitäen kun Volodja pääsi ylioppilaaksi oli isä hyvin ilosella
tuulella ja tavallista useammin söi päivällistä mummon luona. Tosin
hänen iloisuuteensa, kuten olin saanut Nikolailta tietää, oli syynä se,
että hän oli viime aikoina hyvin paljon voittanut. Sattuipa toisinaan
niinkin, että hän iltasin ennen klubiin menoa pistäytyi luoksemme,
istautui pianon ääreen, kokosi meidät kaikki ympärilleen ja polkien
tahtia pehmosilla kengillään (hän ei voinut kärsiä korkoja, eikä
koskaan niitä käyttänyt), lauloi mustalaislauluja. Ja olisipa pitänyt
silloin nähdä hänen lempilapsensa Ljubotshkan koomillista innostusta!
Ljubotshka jumaloi häntä. Joskus saapui isä tunnille ja ankaran
näköisenä kuunteli kuinka minä lausuin läksyäni, mutta niistä
muutamista sanoista, joilla hän tahtoi minua oikaista, huomasin, ettei
hän tunne hyvin sitä ainetta, jota minulle opetetaan. Toisinaan hän
salaa iski silmää ja teki merkkejä, kun mummo alkoi torua ja olla
kaikille syyttä vihanen. "Kylläpä se nyt löylyytti _meitä_, lapset",
sanoi hän sitten. Yleensä hän vähitellen laskeutui silmissäni siitä
saavuttamattomasta korkeudesta, johon lapsellinen mielikuvitukseni oli
hänet asettanut. Yhä samalla rakkauden ja kunnioituksen tunteella
suutelin hänen suurta valkoista kättänsä, mutta en enää karkoittanut
luotani arvostelua hänestä ja hänen toimistaan. Mieleeni tuli
ehdottomasti sellaisia ajatuksia hänestä, jotka minua pelottivat. En
unohda koskaan erästä tapausta, joka synnytti minussa paljon tuollaisia
ajatuksia ja tuotti minulle paljon siveellisiä kärsimyksiä.

Kerran myöhään illalla hän mustaan hännystakkiin ja valkoseen liiviin
puettuna tuli vierashuoneeseen ottaakseen Volodjan mukaansa
tanssiaisiin. Volodja pukeutui omassa huoneessaan. Mummo odotti
makuuhuoneessa, että Volodja tulisi hänelle näyttäytymään (sillä
hänellä oli tapana jokaisten tanssiaisten edellä kutsua Volodja
luoksensa, siunata häntä, tarkastaa hänen pukuaan ja antaa ohjeita).
Ainoastaan yhdellä lampulla valaistussa salissa käyskentelivät Mimmi
Katinhan kanssa edestakasin, mutta Ljubotshka istui pianon ääressä ja
harjotteli Fieldin toista konserttia, joka oli äiti-vainajan
lempikappale.

En ole koskaan kenenkään ulkonäössä tavannut niin suurta
sukuyhtäläisyyttä, kuin oli sisareni ja äitini välillä. Tämä
yhtäläisyys ei ollut kasvoissa eikä ruumiinrakennuksessa, vaan jossakin
sanoin selittämättömässä asiassa: käsissäkö, käyntitavassa, äänen
erikoisessa laadussa vai muutamissa lausetavoissa. Kun Ljubotshka
suuttuneena sanoi: "ei ikipäivinä", niin tuon sanan _ikipäivinä_, jota
äidinkin oli tapana usein käyttää, hän lausui niin, että pieni "iki"
tuntui olevan ainoastaan valmistus ensi tavun kovaan painoon
sanassa päivinä; mutta vielä harvinaisempi oli yhtäläisyys hänen
pianonsoitossaan ja kaikissa siihen kuuluvissa tempuissa: hän korjasi
pukuaan samalla tavalla, samalla tavalla käänsi vasemmalla kädellä
lehtiä ylhäältä, samalla tavalla kiukustuneena löi kädellään pianon
koskettimia ja sanoi: "herranen aika!" -- samaa oli myös tuo sanoin
kuvaamaton soiton hienous ja selvyys, tuon ihmeen ihanan fieldiläisen
soiton, jota osuvasti sanotaan jeu perlé, ja jonka ihanuutta eivät ole
voineet saada unohtumaan mitkään nykyisten pianonsoittajain konstit.

Isä tuli huoneeseen nopein, pienin askelin, -- tuli Ljubotshkan luo,
joka herkesi soittamasta hänet nähtyään.

-- Ei, soita vaan Ljubotshka, soita, sanoi hän istuttaen Ljubotshkaa
uudelleen: -- tiedäthän kuinka rakastan sinua kuunnella...

Ljubotshka jatkoi soittoa, ja isä istui häntä vastapäätä nojaten
päätään kättä vastaan; sitten, äkisti nytkäyttäen olkapäätään hän nousi
ja alkoi kävellä pitkin huonetta. Pianon ohi kulkiessaan hän joka kerta
pysähtyi ja kauan tarkkaan tähysteli Ljubotshkaa. Hänen liikkeistään ja
käynnistään huomasin hänen olevan kiihottuneena. Käveltyään jonkun
kerran edestakasin salissa hän pysähtyi Ljubotshkan tuolin taakse,
suuteli häntä mustaan päähän ja sitten pian kääntyen rupesi jälleen
kävelemään. Kun kappale oli loppunut ja Ljubotshka tuli häneltä
kysymään: "kuinka se oli soitettu?" niin hän sanaakaan sanomatta otti
hänen päästään ja alkoi suudella häntä otsaan ja silmiin semmoisella
hellyydellä, jota en ollut koskaan ennen hänessä nähnyt.

-- Voi, herranen aika, sinähän itket! sanoi Ljubotshka äkkiä ja
päästäen käsistään hänen kellonketjunsa tuijotti häneen suurilla
hämmästyneillä silmillä. -- Anna anteeksi, isä kulta, ihan unohdin että
se oli äidin kappale.

-- Ei, ystäväni, soita vaan useammin, sanoi hän liikutuksesta
vapisevalla äänellä: -- kunpa tietäisit kuinka minun tekee hyvää saada
itkeä sinun kanssasi...

Hän suuteli vielä kerran Ljubotshkaa ja koettaen päästä sisällisen
liikutuksensa herraksi, olkapäitänsä nytkäytellen meni siihen
käytävään, joka vie Volodjan huoneeseen.

-- Volodja! etkö jo ala joutua? huudahti hän pysähtyen keskelle
käytävää. Samassa kulki hänen ohitsensa sisäpiika Masha, joka herran
huomattuaan peräytyi ja tahtoi kiertää. -- Sinä se aina vaan kaunistut,
sanoi hän kumartuen Mashan luo.

Masha punastui ja kumarsi päänsä vielä alemmaksi. -- Älkää, kuiskasi
hän.

-- Volodja, etkö jo tule? toisti isä nytkähdellen ja yskähdellen, kun
Masha oli kulkenut hänen ohitsensa ja hän oli huomannut minut...

Minä rakastan isää, mutta ihmisen ymmärrys elää riippumatta hänen
sydämmestään ja usein tuopi sinne ajatuksia, jotka loukkaavat tunnetta,
-- jotka ovat käsittämättömät ja julmat. Ja vaikka koetin pitää näitä
ajatuksia kaukana itsestäni, niin ne tulivat sittenkin...



XXIII

MUMMO.


Mummo heikkoni päivä päivältä; hänen kellonsa, Gashan toruileva
ääni ja ovien paiskaaminen yhä useammin kuului hänen huoneestaan päin,
eikä hän ottanut meitä puheillensa enää kabinetissaan, istuen
voltaire-nojatuolissaan, vaan makuuhuoneessa, maaten korkealla
vuoteellaan pitsityynyjensä keskellä. Tervehtiessäni häntä huomasin
hänen kädellään vaalean kellertävää, kiiltävää turvotusta, ja hänen
huoneessaan tuntui samallainen raskas ilma, jota viisi vuotta sitten
tunsin äiti-vainajan huoneessa. Lääkäri kävi kolmasti päiväänsä hänen
luonaan, olipa jo pidetty muutamia neuvotteluja useampienkin lääkärien
kesken. Mutta hänen luonteensa, hänen ylpeä ja juhlallinen tapansa
kaikkia kotolaisia ja erittäinkin isää kohtaan olivat aivan
entisellään; yhä entiseen tapaan hän venytteli sanojaan, kohotti
silmäkulmiaan ja sanoi: "ystäväni."

Mutta nytpä muutamaan päivään ei meitä oltu päästetty enää hänen
luokseen ja eräänä aamuna St Jérôme kesken tuntia ehdotteli että
lähtisin Ljubotshkan ja Katinkan kanssa ajelemaan. Vaikka rekeen
istuessani kyllä huomasinkin, että mummon ikkunan kohdalla katu oli
peitetty olkiin ja että sinisiin takkeihin puettuja miehiä seisoi
portillamme, en voinut vieläkään ymmärtää, miksi meitä lähetettiin
ajelemaan näin omituisella ajalla. Sinä päivänä ajelun aikana me
Ljubotshkan kanssa olimme jostakin syystä tuommoisella erikoisen
iloisella tuulella, jolloin jokainen mitättöminkin tapaus, jokainen
sana, jokainen liike panee nauramaan.

Kulkukauppias tarttuen päälaella kantamaansa vakkaseen livistää
edestämme kadun yli, ja me nauramme. Ryysyinen Vanjka ohjan periä
huiskuttaen ja hevosen nelistäessä koettaa ajaa ohitsemme, ja me
hahatamme. Filipin piiska tarttuu reen jalakseen; hän käännähtää sitä
irrottamaan, ja me olemme kuolla nauruun. Mimmi sanoo tyytymättömänä,
että ainoastaan tyhmät nauravat syyttä, -- ja Ljubotshka, kasvot
hehkuksissa pidätetystä naurusta, katsoo minuun silmäkulmiensa alta.
Meidän katseemme kohtaavat toisensa ja me purskahdamme sellaiseen
homerolaiseen nauruun, että kyyneleet tulevat silmiimme emmekä me voi
hillitä naurun puuskauksia, jotka ovat meidät tukehuttaa. Tuskin olimme
ehtineet vähän rauhottua, kun minä katsahdan Ljubotshkaan ja lausun
sovitun sanasen, joka oli meillä ollut joku aika sitten muodissa ja
joka aina herätti naurua, ja me jälleen purskahdamme nauruun.

Ajaen kotiportin eteen minä olin avaamaisillani suuta tehdäkseni
Ljubotshkalle naaman, kun silmiäni kohtasi ruumisarkun musta kansi,
joka oli asetettu portaittemme ovenpuoliskoa vasten, ja suuni jäi
tuohon vääristettyyn asemaan.

-- Votre grand'mère est morte! sanoo St Jérôme tullen kalpeana meitä
vastaan.

Kaiken aikaa kun mummon ruumis on talossa, tunnen raskasta kuoleman
kammoa, se on: aivan kuin ruumis olisi elävä ja epämiellyttävästi
muistuttaisi minua siitä, että minunkin on joskus kuoleminen, jota
tunnetta on jostakin syystä totuttu pitämään surun tunteena. En minä
kaipaa mummoa, ja tuskinpa häntä kukaan todenperästä kaipaa. Huolimatta
siitä, että huone on täynnänsä surupukuisia vieraita, ei hänen
kuolemaansa kukaan sure, paitsi yksi henkilö, jonka luonnoton suru
sanomattomasti ihmetytti minua. Ja tämä henkilö oli sisäpiika Gasha.
Hän piiloutui ylisille, sulkeutui sinne, itki lakkaamatta, kirosi
olemassaoloaan, repi tukkaansa, ei tahtonut kuulla mitään neuvoja ja
sanoi, että rakkaan rouvan kadotettua on kuolema hänelle ainoa
lohdutus.

Toistan uudelleen, että tunteiden asioissa on kaiken todennäköisyyden
puute totuuden paras tunnusmerkki.

Mummoa ei enää ollut, mutta yhä vielä meidän kodissamme elivät
muistelemiset ja puhelemiset hänestä. Nämä puheet koskivat etupäässä
sitä testamenttia, jonka hän oli ennen kuolemaansa tehnyt ja jonka
sisältöä ei tuntenut kukaan paitsi hänen testamenttinsa toimeenpanija,
ruhtinas Ivan Ivanovitsh. Mummon palvelusväen joukossa huomasin
jonkinlaista mielenkiihkoa, kuulin usein arveluita siitä, kuka joutuu
kenenkin palvelijaksi, ja itsekin tunnustaakseni ajattelin ehdottomalla
ilolla, miten me nyt vastaanotamme perinnön.

Kuuden viikon kuluttua Nikolai, tuo meidän talomme alituinen
uutislehti, kertoi minulle, että mummo oli jättänyt koko omaisuutensa
Ljubotshkalle, määräten holhoojaksi Ivan Ivanovitshin, eikä isää.



XXIV

MINÄ.


Ylioppilaaksi pääsemiseeni ei ollut enää kuin muutama kuukausi. Lukuni
kävivät hyvin. Opettajia odottaessa ei minua vallannut pelko, vaan
tunsin päinvastoin jonkinlaista nautintoa oppitunnin alkaessa.

Minua huvitti lausua opittu läksyni selvästi ja kuuluvasti. Valmistuin
matemaattiseen tiedekuntaan, ja tämän vaalin, totta puhuakseni, olin
tullut tehneeksi ainoastaan siksi, että sanat: siinukset, cosinukset,
differentiaalit, integraalit j.n.e. suuresti miellyttivät minua.

Olin kasvultani matalampi Volodjaa, leveäharteinen ja lihava, olin
kuten ennenkin ruma, ja kuten ennenkin kärsin siitä. Koetin näyttää
originellilta. Eräs seikka lohdutti minua: isä sanoi kerran minusta,
että minulla on viisas naama, ja sen minä uskoin täydellisesti.

St Jérôme oli minuun tyytyväinen, kehui minua, enkä minä enää lainkaan
vihannut häntä, vaan päinvastoin, kun hän sanoi, että semmoisilla
taipumuksilla, semmoisella järjellä varustettuna kuin minä, täytyi
helposti voida suorittaa se tai tuo, -- niin minusta näytti, että pidän
hänestä.

Havaintojen tekeminen piikain kamarissa oli jo aikaa sitten päättynyt,
minua hävetti piilottautua ovien taakse, ja sitä paitsi oli Mashan
rakkaus Vasiliin hiukan kylmentänyt minua. Mutta lopullisesti paransi
minut tästä onnettomasta intohimosta Vasilin naiminen, johon minä itse
hänen pyynnöstään hankin isän suostumuksen.

Kun nuoret, kantaen konvehtitarjotinta, ilmestyivät isää kiittämään, ja
Masha, sininauhainen pitsimyssy päässä, kiitti jostakin myös meitä
kaikkia, olkaan suudellen, tunsin ainoastaan pomaadan hajua hänen
hiuksistaan, vaan en vähintäkään kiihtymystä.

Yleensäkin aloin vähitellen vapautua poika-ikäni virheistä,
lukuunottamatta tosin yhtä päävirheistä, jonka oli saattaminen
minulle vielä paljon vahinkoa elämässä -- nimittäin taipumustani
järkeilemiseen.



XXV

VOLODJAN YSTÄVIÄ.


Vaikka Volodjan ystävien piirissä minun oli näytteleminen osaa, joka
loukkasi itserakkauttani, niin kuitenkin rakastin istua hänen
huoneessaan, kun hänellä oli vieraita, ja vaieten tarkastaa kaikkea
mitä siellä tehtiin. Kaikista useimmin kävi Volodjan luona ajutantti
Dubkov ja ylioppilas, ruhtinas Nehljudov. Dubkov oli pieni, suonikas,
ruskeatukkainen mies. Hän ei enää ollut nuoren nuori, ja oli vähän
lyhytjalkainen, mutta muuten jotenkin mukavan näköinen, ja aina
iloinen. Hän oli niitä rajotettuja ihmisiä, jotka miellyttävät juuri
tämän rajallisuutensa vuoksi, -- jotka eivät kykene näkemään asioita
eri puolilta ja jotka ovat alituisesti innoissaan. Näiden ihmisten
arvostelut ovat yksipuoliset ja virheelliset, mutta aina
puhdassydämiset ja viehättävät. Tuo heidän ahdas itsekkyytensäkin
tuntuu jostakin syystä anteeksiannettavalta ja hyvältä. Paitsi sitä
miellytti sekä Volodjaa että minua Dubkovissa kaksi ominaisuutta, --
nimittäin hänen sotilaallinen ulkomuotonsa, ja etenkin hänen ikänsä,
jota juuri sen ikäisillä miehillä on jostakin syystä tapana yhdistää
säädyllisyyden (comme il faut) käsitteeseen, mikä näinä ikävuosina
arvostellaan sangen yleväksi. Tosin Dubkov oli todellakin sitä mitä
voisi sanoa "un homme comme il faut." Ainoa mikä minua ei miellyttänyt
oli se, että Volodja toisinaan ikäänkuin häpesi hänen edessään minun
kaikkia viattomimpiakin tekoja ja erittäinkin minun nuoruuttani.

Nehljudov oli rumanpuoleinen: pienet harmaat silmät, matalanlainen
jyrkkä otsa, suhteettoman pitkät kädet ja jalat, jota kaikkea ei voinut
sanoa juuri kauniiksi piirteiksi. Kaunista oli hänessä ainoastaan hänen
tavattoman pitkä kasvunsa, kasvojen hieno väri ja mainiot hampaat.
Mutta näissä kasvoissa oli kaikkien huomiota herättävää alkuperäistä
tarmokkuutta; -- sen vaikuttivat nuo kapeat kiiltävät silmät ja tuo
vaihteleva milloin ankara milloin lapsellisen epämääräinen hymyilyn
ilme.

Hän tuntui olevan hyvin ujo, sillä vähäpätöisinkin seikka pani hänet
korviin asti punastumaan; mutta tämä hänen ujoutensa ei ollut samaa
kuin minun. Mitä enemmän hän punastui sitä enemmän hänen kasvonsa
ilmaisivat päättäväisyyttä. Aivan kuin hän itse olisi suuttunut
heikkouteensa.

Vaikka hän näytti olevan hyvin hyvässä ystävyyden suhteessa Dubkovin ja
Volodjan kanssa, saattoi kuitenkin huomata, että ainoastaan sattumus
oli heidät yhdistänyt. Heidän kehityssuuntansa olivat kokonaan
erilaiset: Volodja ja Dubkov ikäänkuin pelkäsivät kaikkea mikä vivahti
totiseen keskusteluun ja tunteellisuuteen; Nehljudov sitä vastoin oli
äärimmäinen intoilija ja usein hän ivasta huolimatta antautui
keskustelemaan filosoofisista kysymyksistä ja tunteista. Volodja ja
Dubkov puhuivat mielellään rakkautensa esineistä (ja he saattoivat
yhtäkkiä olla rakastuneet moniin tai kumpikin samoihin); mutta
Nehljudov sitävastoin oli aina tosissaan vihanen, kun tehtiin
viittauksia hänen rakkaudestansa erääseen _punatukkaiseen_.

Volodja ja Dubkov laskivat toisinaan hyväntahtoista pilaa omaisistansa:
mutta Nehljudov kiivastui ylenmäärin, jos epäedulliselta puolelta
arvosteltiin hänen tätiänsä, jota kohtaan hän tunsi jonkinlaista ylevää
jumaloimista. Volodja ja Dubkov ajoivat toisinaan illallisen jälkeen
jonnekin ilman Nehljudovia, ja sanoivat häntä _neitseeksi_.

Ruhtinas Nehljudov hämmästytti minua ensi näkemältä sekä puheellaan
että ulkomuodollaan. Mutta vaikka meillä oli ajatustavassa paljon
yhteistä, -- taikka ehkä juuri senvuoksi, -- ei hän herättänyt ensi
näkemältä minussa suinkaan ystävyyttä.

Minua ei miellyttänyt hänen nopea vilkkuilemisensa, hänen luja
äänensä, hänen ylpeä muotonsa, ja erittäinkin tuo täydellinen
välinpitämättömyys, jota hän minua kohtaan osotti. Keskustellessamme
teki usein tavattomasti mieleni vastustaa häntä; rangaistukseksi hänen
ylpeydestään olisin tahtonut puhua hänet pussiin, todistaa hänelle,
että olen viisas sittenkin, vaikkei hän olekaan minua huomaavinaan.
Ujouteni kuitenkin esti minua siitä.



XXVI

KESKUSTELUJA.


Volodja virui jalat sohvalla ja pää käteen nojautuneena luki jotakin
ranskalaista romaania, kun minä iltatuntien päätyttyä tavallisuuden
mukaan tulin hänen huoneeseensa. Hän hetkeksi kohautti päätänsä
katsahtaakseen minuun -- tehden siis aivan yksinkertaisen ja
luonnollisen liikkeen, -- mutta se pani kuitenkin minut punastumaan.
Minusta näytti, että hänen katseessaan oli kysymys: miksi olin tullut
tänne, ja pään nopealla kumarruksella takasin entiseen asentoon hän
tuntui tahtovan minulta salata tuon katseen merkitystä. Tämä taipumus
panna arvoa yksinkertaisimpiinkin liikkeihin oli kuvaavana luonteeni
piirteenä tällä iällä. Tulin pöydän ääreen ja myöskin otin kirjan
käteeni; mutta ennen kuin aloin lukea, tulin ajatelleeksi, että oli
oikeastaan naurettavaa ettemme puhu mitään, vaikkemme koko päivään
olleet toisiamme nähneet.

-- Kuules, aiotko olla kotona tänä iltana?

-- En tiedä, kuinka niin?

-- Muuten vaan, sanoin minä, ja huomattuani, ettei keskustelu ala
sujua, otin kirjan ja rupesin lukemaan.

Merkillistä oli, että kahden kesken ollessamme saatoimme tuntikausia
olla puhumatta keskenämme, mutta ei tarvinnut olla läsnä kuin aivan
puhumatoinkin kolmas henkilö, niin Volodjan ja minun välillä saattoi
syntyä mitä huvittavimpia ja monipuolisimpia keskusteluja. Oli kuin
olisimme liian hyvin toisiamme tunteneet. Mutta tuntea toista liian
paljon ja liian vähän on yhdellä tavalla esteenä lähestymiselle.

-- Onko Volodja kotona? kuului etehisestä Dubkovin ääni.

-- On, sanoi Volodja, laskien jalat sohvalta ja pannen kirjat pöydälle.

Dubkov ja Nehljudov astuivat sisälle päällysnutut yllä ja hatut päässä.

-- No, lähdemmekö teatteriin, Volodja?

-- Ei, ei minulla ole aikaa, vastasi Volodja punastuen.

-- Mitä joutavia! lähdetään nyt vaan.

-- Eihän minulla ole pilettiäkään.

-- Pilettiä saa ovella niin paljon kuin haluaa.

-- Odotas, tulen kohta takasin, vastasi Volodja vältellen ja läksi
huoneesta olkaansa kohauttaen.

Tiesin, että Volodjan teki kovasti mieli lähteä teatteriin, johon
Dubkov häntä pyysi, -- että hän kieltäytyi ainoastaan rahan puutteen
vuoksi, ja että hän nyt oli lähtenyt lainaamaan hovimestarilta viisi
ruplaa ensi rahansaantiin asti.

-- Päivää _diplomaatti_! sanoi Dubkov antaen minulle kättä.

Volodjan toverit sanoivat minua diplomaatiksi senvuoksi, että kerran
päivällisen jälkeen mummo-vainaja oli heidän läsnä ollessaan ruvennut
puhumaan meidän tulevaisuudestamme ja sanonut Volodjan antautuvan
sotilasuralle, mutta että minun hän toivoi tulevan diplomaatiksi, joka
on puettu mustaan frakkiin ja kammattu à la coq, mikä mummon mielestä
oli diplomaattisen uran välttämätön ehto.

-- Minne se Volodja meni? kysyi minulta Nehljudov.

-- Enpä tiedä, vastasin minä ja punastuin sitä, että he varmaankin
arvaavat syyn Volodjan lähtöön.

-- Varmaan hänellä ei ollut rahaa! niinkö? lisäsi hän selittäen hymyni
myöntämiseksi. -- Ei minullakaan ole rahaa, tottapa sinulla on, Dubkov?

-- Katsotaan, sanoi Dubkov vetäen esiin kukkaronsa ja
tunnustellen hyvin tarkkaan siinä olevia muutamia pikkurahoja
lyhykäisillä sormillaan. -- Tuossa on viisi-kopekkainen, tuossa
kaksikymmen-kopekkainen, ja muuten -- (hän vihelsi)!

Samassa tuli Volodja sisälle.

-- No? lähdetkö mukaan?

-- En.

-- Kuinka naurettava sinä olet! sanoi Nehljudov: -- miksi et voi sanoa
suoraan, ettei sinulla ole rahoja? Ota minun pilettini jos tahdot.

-- Entä sinä itse?

-- Hän lähtee serkkujen loosiin, sanoi Dubkov.

-- Taikka en lähde ollenkaan.

-- Mikset?

-- Siksi että kuten tiedät en rakasta istua loosissa.

-- Mikset?

-- En vaan rakasta, minua hävettää.

-- Taas tuota vanhaa lorua! en voi ymmärtää miksi sinua hävettää olla
siellä missä kaikki ovat iloset sinun olemisestasi. Se on naurettavaa,
mon cher.

-- Minkä sille taitaa, si je suis timide! Ihan varmaan et ole
kertaakaan eläessäsi punastunut, mutta minä punastun joka hetki
vähimmistäkin syistä! sanoi hän punastuen tätäkin sanoessaan.

-- Savez vous, d'où vient votre timidité?... d'un excès d'amour propre,
mon cher, sanoi Dubkov isällisellä äänellä.

-- Mikä ihmeen excès d'amour propre se olisi! vastasi Nehljudov, johon
kalikka oli käynyt. -- Päinvastoin, olen ujo siksi, että minulla on
liian vähän amour propre; minusta näyttää, päinvastoin, että minun
seurassani on tukala, ikävä... juuri senvuoksi...

-- Pueppa nyt, Volodja! sanoi Dubkov käyden hänen olkapäihinsä ja
riisuen häneltä takkia. -- Ignat, tuo herralle vaatteet!

-- Ja juuri senvuoksi minulle usein tapahtuu... jatkoi Nehljudov.

Mutta Dubkov ei enää kuunnellut häntä. "Tra-la-ta-ra-ra-la-la", alkoi
hän laulaa.

-- Et sinä niin vähällä pääse, sanoi Nehljudov: -- minä todistan
sinulle, ettei ujous lainkaan seuraa itserakkaudesta.

-- Todistat sillä että tulet mukaan, et muuten.

-- Johan sanoin, etten tule.

-- No niin jää sitten tänne ja todista diplomaatille; hän kertoo
meille, kun palaamme.

-- Todistan kuin todistankin, väitti Nehljudov lapsekkaan
itsepintaisesti: -- kunhan vaan palaatte pian.

-- Mitä sanotte: olenko minä itserakas? sanoi hän istuutuen viereeni
heidän lähdettyään.

Vaikka minulla olikin valmis mielipide, hätäännyin tästä
odottamattomasta kysymyksestä siihen määrään, etten pitkään aikaan
voinut vastata hänelle.

-- Luullakseni olette, sanoin minä tuntien kuinka ääneni vapisee ja
kuinka punastun ajatellessani, että nyt on aika tullut minun hänelle
todistaa olevani viisas: -- luullakseni jokainen ihminen on itserakas,
ja mitä ihminen tehneekin hän tekee kaikki itserakkaudesta.

-- Mikä siis on mielestänne itserakkaus? sanoi Nehljudov hymyillen
vähän ylenkatseellisesti, kuten minusta näytti.

-- Itserakkaus, sanoin minä, -- on vakaumus siitä, että minä olen
parempi ja viisaampi kaikkia muita.

-- Mutta miten voisivat kaikki olla semmoisessa luulossa.

-- En tiedä onko se oikein vai väärin, mutta sitä ei kukaan muu
tunnusta; olen vakuutettu, että minä olen viisaampi kuin kukaan muu
maailmassa, ja olen myös varma siitä, että tekin olette samasta asiasta
vakuutettu itsenne suhteen.

-- Ei, minä sanon itsestäni ensimäiseksi, että olen tavannut ihmisiä,
joita pidän itseäni viisaampina, sanoi Nehljudov.

-- Se on mahdotonta, vastasin minä varmasti.

-- Oletteko todellakin sitä mieltä? sanoi Nehljudov tarkasti
tähystellen minua.

-- Ihan varmaan, vastasin minä.

Ja samassa juolahti mieleeni ajatus, jonka heti paikalla lausuinkin.

-- Minä todistan sen teille. Miksi rakastamme itseämme enemmän kuin
muita?... Siksi, että pidämme itseämme muita parempina, enemmän
rakastettavina. Jos me pitäisimme muita itseämme parempina, niin me
myös muita rakastaisimme enemmän kuin itseämme, mutta eihän semmoista
koskaan tapahdu. Tai jos tapahtuukin, niin olen sittenkin oikeassa,
lisäsin minä, itseeni tyytyväisenä hymyillen.

Nehljudov oli hetken aikaa vaiti.

-- Enpä olisi todellakaan luullut, että olette niin viisas! sanoi hän
minulle niin hyväntahtoisesti ja miellyttävästi hymyillen, että
yhtäkkiä tuntui kuin olisin ollut tavattoman onnellinen.

Kehuminen vaikuttaa niin valtavasti ihmisen mieleen, että sen
suloisessa ilmakehässä tuntui todellakin kuin olisin tullut entistä
paljon viisaammaksi ja ajatuksia alkoi toinen toisensa perästä hirveän
nopeasti tulvata päähäni. Itserakkaudesta me huomaamattamme siirryimme
keskustelemaan yleensä rakkaudesta, ja tuosta aineesta riitti
keskusteluja pohjattomiin. Vaikka meidän keskustelumme syrjäisestä
olisivat voineet näyttää kokonaan järjettömiltä -- ja hyvinhän ne
olivatkin epäselvät ja yksipuoliset, -- niin oli niillä meidän
mielestämme kuitenkin suuri merkitys. Sielumme olivat niin
yhdensointuisiksi soinnutetut, että vähinkin kosketus toisen
soittimelle kajahutti samaa soitinta toisessa. Me nautimme juuri tuosta
eri kielien yhteissoinnista, ja koskettelimme niitä tahallamme
keskusteluissa. Meistä näytti, ettei riitä sanoja eikä aikaa
ilmaistaksemme toisillemme kaikkia niitä ajatuksia, jotka pyrkivät
esille.



XXVII

YSTÄVYYDEN ALKU.


Siitä pitäen muodostui minun ja Dmitri Nehljudovin välille vähän
kummalliset, mutta silti erittäin miellyttävät suhteet. Muitten läsnä
ollessa hän ei kääntänyt minuun melkein mitään huomiota; mutta heti kun
satuimme yhtymään kahden kesken, istuuduimme johonkin kodikkaaseen
sopukkaan, aloimme keskustella, unohdimme kaikki, emmekä huomanneet
kuinka aika lentää.

Me keskustelimme sekä tulevasta elämästä että taiteesta,
virkapalveluksesta, avioliitosta, lasten kasvatuksesta, eikä mieleemme
milloinkaan juolahtanut, että kaikki mistä puhelimme oli hirveän
joutavaa. Varmaankaan se siitä syystä ei juolahtanut mieleemme, että
tuo joutavuus oli viisasta ja suloista joutavuutta; ja nuorena sitä
vielä antaa arvoa viisaudelle ja uskoo siihen. Nuoruudessa ovat kaikki
sielun voimat suunnatut tulevaisuutta kohden; tuo tulevaisuus
näyttäytyy monipuolisissa ja ihanissa muodoissa semmoisten toiveiden
valaisemana, jotka eivät perustu menneisyyden kokemukseen, vaan
kuviteltuun onnen mahdollisuuteen; ja yksistään vaan ymmärretyt,
yhteisiksi tunnetut tulevaisuuden haaveet tuottavat jo semmoisinaankin
todellista onnea tällä iällä. Metafyysillisissä keskusteluissa, jotka
olivat välillämme tavallisimmat, minä erittäin rakastin sitä hetkeä,
jolloin ajatukset alkoivat yhä nopeammin seurata toinen toistaan, ja
tullen yhä enemmän abstraktisiksi muuttuivat vihdoin niin epäselviksi,
ettei tuntunut olevan mitään mahdollisuutta lausua niitä, jolloin tuli
lausuneeksi ihan toista kuin ajatteli. Rakastin sitä hetkeä, jolloin
kohoten yhä ylemmäs ja ylemmäs ajattelemisen alalla yhtäkkiä saavutti
sen koko äärettömyyden ja tunsi siis mahdottomuuden mennä kauemmas.

Kerran pääsiäisenä Nehljudov oli niin kokonaan kaikellaisiin
huvituksiin antautunut, ettei kertaakaan puhellut kanssani, vaikka kävi
useasti päiväänsä meillä, ja tuo loukkasi minua siihen määrään, että
hän uudestaan näytti minusta ylpeältä ja epämiellyttävältä ihmiseltä.
Odotin vaan tilaisuutta osottaa hänelle, etten pane vähintäkään arvoa
hänen seuraansa ja ettei minulla ole mitään erikoista kiintymystä
häneen.

Ensi kerran kun hän laskiaisen jälkeen taas tahtoi virittää keskustelun
välillemme, minä sanoin, että täytyy muka lukea läksyjä, ja menin
yläkertaan; mutta neljänneksen tunnin kuluttua joku aukasi
luokkahuoneen oven, ja Nehljudov lähestyi minua.

-- Häiritsenkö? kysyi hän.

-- Ette, vastasin minä, vaikka olisin tahtonut sanoa, että minulla
todella oli työtä.

-- Miksi siis läksitte Volodjan luota? Emmehän ole pitkään aikaan
jutelleet keskenämme. Mutta minä olen siihen jo niin tottunut, että
tuntuu ikäänkuin jotakin puuttuisi.

Harmini meni siinä silmänräpäyksessä ohitse ja Dmitri muuttui minusta
jälleen samaksi hyväksi ja herttaiseksi mieheksi.

-- Te varmaankin tiedätte miksi läksin? sanoin minä.

-- Saattaa olla, vastasi hän istuutuen viereeni: -- mutta jos
lähimaille arvaankin, niin en kuitenkaan voi sitä sanoa, jotavastoin te
voitte, sanoi hän.

Minä sanonkin: -- läksin senvuoksi, että olin suuttunut teihin... en
suuttunut, mutta minua harmitti. Sanalla sanoen: pelkään aina, että te
halveksitte minua sen johdosta, että olen vielä näin nuori.

-- Tiedättekö miksi olemme niin lähestyneet toisiamme? sanoi hän
hyväsydämmisellä ja viisaalla katseella vastaten minun tunnustukseeni:
-- miksi pidän teistä enemmän kuin niistä ihmisistä, jotka ovat minulle
tutumpia ja joiden kanssa olen enemmän tekemisissä? Äsken se minulle
selvisi. Teillä on merkillinen ja harvinainen ominaisuus --
avosydämmisyys.

-- Niin, minä puhun aina juuri niitä asioita, joita hävettää tunnustaa,
vahvistin minä: -- mutta ainoastaan niille, joihin luotan.

-- Niinpä kyllä, mutta luottaakseen toiseen täytyy olla hänen kanssaan
täydellinen ystävä; me emme kuitenkaan vielä ole teidän kanssanne
ystävyksiä, Nicolas; muistatteko mitä puhuimme ystävyydestä: ollakseen
todellinen ystävä, täytyy luottaa toisiinsa.

-- Luottaa siihen, että sitä minkä teille sanon, sitä ette kellekään
ilmaise, sanoin minä. -- Mutta juuri kaikkein tärkeimpiä ja
mieltäkiinnittävimpiä ajatuksia me emme millään ehdolla sano toinen
toisillemme.

Ja mitä inhottavia ajatuksia! niin alhaisia ajatuksia, että jos
olisimme tienneet joskus pitävän tunnustaa ne omiksemme, niin emme
olisi koskaan uskaltaneet niitä ajatella.

-- Tiedättekö mikä ehdotus tuli päähäni, Nicolas? lisäsi hän nousten
tuolilta ja hymähdellen hieroen käsiään yhteen. -- _Tehkäämme_ se, ja
te tulette näkemään kuinka hyödyllistä se on oleva meille kummallekin:
päätetään, että tulemme tunnustamaan toisillemme kaikki. Me tutustumme
perin pohjin toisiimme, eikä meitä enää hävetä; mutta ettemme
tarvitsisi pelätä syrjäisiä, päättäkäämme _ettemme koskaan emmekä
kenellekään_ puhu toisistamme. Tehkäämme niin.

Ja me todellakin _teimme niin_. Mitä siitä seurasi, sen kerron vasta.

Kirjailija Karr on sanonut, että jokaisessa ystävyydessä on kaksi
puolta: toinen rakastaa, toinen sallii rakastaa, toinen suutelee,
toinen asettaa poskensa suudeltavaksi. Tuo on ihan oikein; ja meidän
ystävyydessämme minä suutelin, mutta Dmitri asetti poskensa
suudeltavaksi; vaikka tosin kyllä hänkin oli valmis minua suutelemaan.
Me rakastimme tasaisesti, sillä molemmin puolin tunsimme ja
kunnioitimme toisiamme: mutta tuo ei estänyt hänen vaikuttamasta
minuun, ja minun alistumasta hänen vaikutukseensa.

On itsestään selvää, että Nehljudovin vaikutuksen alaisena minä
ehdottomasti omistin myöskin hänen ajatussuuntansa, jossa oli pääasiana
hyve-ihanteen innokas jumaloiminen, ja vakaumus, että ihmisen tarkotus
on alituisesti täydellisentyä. Koko ihmiskunnan parantaminen, kaikkien
inhimillisten paheiden ja onnettomuuksien poistaminen tuntui silloin
helposti toimeenpantavalta asialta, -- hyvin helpolta ja
yksinkertaiselta näytti myöskin oman itsensä parantaminen, kaikkien
hyveiden omistaminen ja onnelliseksi tuleminen...

Vaikka, -- jumala yksin tietää, olivatko nuo nuoruuden jalot haaveet
niinkään naurettavia, ja kuka on siihen syypää, etteivät ne
toteutuneet...



NUORUUS



I

MITÄ PIDÄN NUORUUTENI ALKUNA.


Olen sanonut, että ystävyyteni Dmitrin kanssa antoi minulle uuden
käsityksen elämästä, sen tarkotuksesta ja suhteista. Tämän käsityksen
ytimenä oli vakaumus, että ihmisen on määrä pyrkiä siveelliseen
täydellisentymiseen, ja että tämä täydellisentyminen on helppo,
mahdollinen ja ikuisesti jatkuva. Mutta tähän asti olin ainoastaan
nauttinut uusien ajatusten tulvasta, jotka uusi katsantokantani
synnytti, -- nauttinut myös loistavien tulevaisuuden tuumien
tekemisestä; elämäni sitävastoin kulki yhä samaa pikkumaisuuden,
hajanaisuuden ja työttömyyden menoa.

Ne jalot, ylevät ajatukset, joista keskustelimme jumaloimani ystävän,
Dmitrin kanssa, miellyttivät enää ainoastaan ymmärrystäni, vaan ei
tunnettani. Mutta sitten eräänä hetkenä nuo ajatukset tulivat mieleeni
niin tuoreina ja niin voimakkaana siveellisenä ilmestyksenä, että
todella säikähdin huomatessani kuinka paljon aikaa olin turhaan
kadottanut, ja tahdoin heti samasta sekunnista alkaen ruveta
sovittamaan ihanteita elämääni, lujasti päättäen olla koskaan enää
luopumatta niistä.

Ja siitäpä ajasta katson _nuoruuteni_ alkaneen. Siihen aikaan olin
täyttämässä kuusitoista vuotta. Kotiopettajat yhä kävivät luonani; St
Jérôme piti lukujani silmällä, ja minä vastoin tahtoani, haluttomasti
valmistuin yliopistoon. Milloin en lukenut, oli toimenani hajanainen
haaveilu ja mietiskely yksinäisyydessä, voimistelu -- tullakseni
maailman vahvimmaksi mieheksi, -- vetelehtiminen pitkin kaikkia
huoneita ilman mitään määrää, erittäinkin piikain käytävässä, ja
peiliin katseleminen, jonka luota tosin aina läksin allapäin ja
inhollakin. Ulkomuotoni oli -- siitä tulin yhä varmemmaksi -- ruma,
enkä voinut lohduttaa itseäni edes tavallisimmilla lohdutuksilla, joita
ihmisillä on semmoisissa tapauksissa tarjona. En voinut sanoa kasvojani
paljon puhuviksi, viisaan tai jalosukuisen näköisiksi. Mitään "puhuvaa"
ei niissä ollut, vaan piirteet olivat mitä tavallisimmat, raa'at ja
pahannäköiset; silmät olivat pienet, harmaat, erittäinkin silloin kuin
katselin itseäni peiliin, -- pikemmin tyhmät kuin ymmärtäväiset.
Miehekästä oli minussa vieläkin vähemmän; vaikka kasvultani en ollut
pieni ja ikääni nähden sangen voimakas, kaikki kasvojen piirteet olivat
pehmeät, veltot, epämääräiset. Samoin ei ollut edes mitään jalosukuista
kasvoissani; päinvastoin ne olivat semmoiset kuin yksinkertaisella
moukalla, aivan yhtä suuret kädetkin ja jalat; ja tuo tuntui minusta
siihen aikaan sangen häpeälliseltä.



II

KEVÄT.


Sinä vuonna kuin tulin ylioppilaaksi sattui pääsiäinen hyvin myöhään,
miltei toukokuun alkuun, joten tutkinnot olivat määrätyt Tuomaan
viikoksi heti pääsiäisen jälkeen, ja piinaviikkona minun oli sekä
paastoominen että lopullisesti valmistuminen tutkintoihin.

Märän lumirännän jälkeen, josta Karl Ivanovitsh aikoinaan sanoi että
"poika oli tullut isäänsä noutamaan", oli sää jo kolmen päivän aikana
lämmin ja kirkas. Kaduilla ei näkynyt enää lumen hituistakaan, vaan sen
likanen taikina vaihtui märän kiiltävään katuun ja kiirehtiviin
rännipuroihin. Katoillakin päivänen sulatteli jo viimeisiä jäännöksiä,
aitauksen takana olevissa puissa alkoivat lehtien nuput jo paisua,
pihalla oli tunkion ohi kulkeva talliin vievä polku jo kuivana, ja
portaiden edessä kivien välissä viherteli sammalruohoa. Oli tuo
erikoinen kevään kevät, joka voimakkaimmin vaikuttaa ihmismieleen:
kirkasta, kaikkialla loistelevaa, ei kuumaa auringonpaistetta, puroja,
päiviä, tuoksuvaa tuoreutta ilmassa ja pitkiä läpinäkyviä pilviä
hennonheleällä sinitaivaalla. En tiedä syytä, mutta minusta näyttää,
että suuressa kaupungissa on kevään ensimäisellä heräämisellä vielä
tuntuvampi ja voimakkaampi vaikutus mieleen kuin maalla ollessa, --
tosin näkee vähemmän kuin ollen luonnon helmassa, mutta sitä enemmän
aavistaa. Minä seisoin ikkunan luona, jonka kaksoislasien läpi
aamu-aurinko heitti permannolle tomuisen valovirran. Olin
luokkahuoneessa, johon olin äärettömästi kyllästynyt, ja ratkaisin
mustalla taululla jotakin pitkää algebrallista yhtälöä. Toisessa
kädessäni minulla oli kulunut Frankerin "Algebra", toisessa pieni
liitupalanen, jolla olin jo tahrannut molemmat käteni, kasvoni ja
kyynäspääni. Nikolai, esiliinassa, hihat ylös käärittyinä, naputteli
pihdeillä pois kittiä ja veti nauloja siitä ikkunasta, joka avautui
puutarhaan päin. Hänen toimensa ja siitä syntyvä koputus eksyttivät
huomiotani. Sitäpaitsi olin perin huonolla, tyytymättömällä tuulella.
Ei minulle mikään oikein luonnistunut: jo laskuni alussa tein virheen,
joten oli alkaminen uudestaan, olin kahdesti pudottanut liituni, tunsin
kasvoni ja käteni tahrautuneiksi, pyyhin oli joutunut kateisiin.
Nikolain askartelemisesta syntyvä melu kidutti kipeästi hermojani. Teki
mieli kiukustua ja torua, minä viskasin liidun ja algebran pois ja
aloin kävellä edestakasin huoneessa. Silloin muistin, että meidän oli
nyt meneminen ripille ja että siis oli välttäminen kaikkea pahuutta; ja
yhtäkkiä minuun tuli omituinen nöyryyden mieliala ja minä tulin
Nikolain luo.

-- Annappas kun autan sinua, Nikolai, sanoin minä, laittaen ääneni
mahdollisimman nöyräksi; ajatus, että menettelen hyvin, kun voitin
harmini ja autan häntä, saattoi minut vielä nöyrääkin nöyremmäksi.

Kitti oli jo irti naputettu, naulat poistetut; mutta vaikka Nikolai
kaikin voimin kiskoi säpeistä, eivät ikkunakehykset sittenkään
heltineet irti.

"Jos kehys nyt irtaantuu, kun minä vedän, niin se merkitsee, että on
synti jatkaa lukua ja minä lakkaan." Kehys liikahti toiselta syrjältä
ja irtaantui.

-- Mihin se on vietävä? kysyin minä.

-- Antakaahan olla, kyllä minä tässä tulen toimeen, vastasi Nikolai
nähtävästi kummastuneena ja arvattavasti tyytymättömänä innostukseeni:
-- niitä ei saa sekottaa, ne ovat minulla siellä vintikopukassa
numerojärjestyksessä.

-- Minä merkitsen sen, sanoin minä nostaen kehystä.

Vaikka kopukka olisi ollut parin virstan päässä ja kehys kahta
painavampi, olisin minä ollut luullakseni hyvin tyytyväinen. Minun teki
mieli näännyttää itseäni palvelemalla Nikolaita. Kun palasin, olivat
tiilikivipalaset ja suolatötteröt jo siirretyt ikkunanrinnalle ja
Nikolai pyyhki siivellä hiekkaa ja uneliaita kärpäsiä ulos ikkunasta.
Tuore, tuoksuva ilma oli jo täyttänyt huoneen. Kaupungista päin kuului
liikkeen melua ja puutarhasta varpusten viserrystä.

Kaikki esineet olivat kirkkaassa valaistuksessa, huone sai iloisen
ilmeen, kevyt kevättuuli löylytteli algebrani lehtiä ja hiuksia
Nikolain päässä. Minä tulin ikkunan ääreen, istuin siihen puutarhaan
päin kumartuneena ja vaivuin mietteihin.

Jokin uusi, tavattoman voimakas ja viehättävä tunne oli äkkiä mieleni
vallannut. Märkä maa, jonka päällä paikotellen pisti esiin ruohon
viherjät neulat, päivän paisteessa kimeltävät vesipurot, joissa pienet
sorakivet ja lastut liikahtelivat, punertuneet sireenipensaan raipat
paisuneine lehtinuppuineen siinä ihan ikkunan alla, puuhailevien
lintujen piiperrys pensaikossa, sulavasta lumesta märkä mustahtava
aita, ja erittäinkin tuo tuoksuva, kostea ilma ja ilonen
auringonpaiste, -- se kaikki kertoi minulle selvän selvästi jostakin
uudesta, ihanasta, jota tosin en pysty kuvaamaan semmoisena, kuin se
todella oli, vaan ainoastaan semmoisena kuin sen käsitin, ja joka
kaikki minulle puhui kauneudesta, onnesta ja hyveestä, puhui, että nuo
kolme ovat mahdolliset ja helpot toteuttaa, että ne kuuluvat yhteen,
jopa niinkin, että kauneus, onni ja hyve ovat oikeastaan kaikki yhtä ja
samaa. "Miten saatoin ennen olla ymmärtämättä tätä asiaa, miten paha
olinkaan ennen ollut, ja miten hyväksi ja onnelliseksi olenkaan
tulevaisuudessa tuleva!" sanoin itsekseni: -- "pitää nyt vaan pian,
pian, tällä hetkellä muuttua toiseksi ihmiseksi ja alkaa uutta elämää."
Tästä huolimatta minä kuitenkin istuin kauan aikaa ikkunalla miettien
ja mitään tekemättä. Onko ehkä lukija sattunut joskus nukahtamaan
sumuisen ja sateisen sään aikana ja, herättyään vasta päivän laskiessa,
avaamaan silmänsä ja akkunan levenevästä neliöstä, valkosen uudinharson
läpi, joka ristivedosta pullistuneena lyö ikkunalautaan, näkemään
sateesta märän maan, lehmusalean punervansinisen varjopuolen ja kostean
puutarhakäytävän, jota auringon vinot säteet kirkkaasti valaisevat --
yhtäkkiä kuulemaan puutarhan lintujen iloisesti elämöivää laulua ja
näkemään akkuna-aukossa keijuvaa hyttysparvea, tuntemaan
sateenjälkeisen ilman tuoksua ja ajattelemaan: "kuinka olenkaan tainnut
nukkua tämmöisen illan yli!" sekä sitten kiiruhtanut puutarhaan
nauttiakseen siellä elämästä? Jos semmoista on sattunut niin ei
tarvitse tarkemmin kuvata sitä voimakasta sielullista tunnetta, jota
tähän aikaan sain kokea.



III

MIETTEITÄ.


"Nyt minä olen menevä ripille ja puhdistun kaikista synneistäni",
ajattelin: "enkä ole enää koskaan syntiä tekevä... (Tässä muistelin
kaikkia niitä syntejä, jotka minua enin vaivasivat). Tahdon tästä lähin
joka sunnuntai välttämättä käydä kirkossa, ja sieltä palattuani luen
vielä tunnin ajan Evankeliumia, sitten jaan tietysti köyhille osan
(kymmenyksen) eli puolikolmatta ruplaa siitä 100-ruplasesta, jonka
tulen saamaan joka kuukausi yliopistoon päästyäni, ja olen sen tekevä
niin, ettei kukaan saa tietää, enkä anna kerjäläisille ylimalkaisesti,
vaan haen käsiini semmoisia köyhiä, orpoja tai mummoja, joista ei
muuten mitään tiedetä.

"Minulla tulee olemaan oma huoneeni (luultavasti St. Jérômen entinen)
ja minä aijon itse sitä siivota ja pitää ihmeteltävän puhtaana;
palvelijaani en pakota mitään minulle itselleni tekemään. Hän on yhtä
hyvä kuin minäkin. Sitten rupean käymään yliopistossa aina jalkasin
(mutta jos saan ajoneuvot, niin myyn ne ja erotan nekin rahat köyhien
varalle), ja yleensä tulen tarkasti täyttämään kaikki (-- mitä tämä
'kaikki' oli, sitä en mitenkään olisi silloin voinut selittää, mutta
elävästi tunsin tarkottavani sillä järkevää, siveellistä, moitteetonta
elämää). -- Kirjotan muistiin kaikki luennot ja luen päälliseksi
aineita eteenpäin, joten ensi kurssilla tulen olemaan ensimäinen, ja
kirjotan väitöskirjan; toisella kurssilla olen edeltäpäin kaikki
tietävä, niin että minä voidaan suoraan siirtää kolmannelle kurssille,
joten siis 18-vuotiaana lopetan luvut ensimäisenä kandidaattina
ja kahdella kultamitalilla palkittuna; -- sitten suoritan
maisteritutkinnon, sitten tohtoritutkinnon ja tulen Venäjän etevimmäksi
tiedemieheksi... ja miksi en voisi olla Europankin etevin tiedemies."
Entä vielä sitten? kysyin itseltäni, -- mutta nyt huomasin, että nuo
mietteet olivat ylpeyttä, syntiä, joka on vielä tänä iltana
tunnustettava papille, ja palasin siis takasin mietteitteni alkupäähän.
"Valmistuakseni luentoihin rupean käymään jalkasin Varpusvuorten
kävelypuistoon; valitsen siellä itselleni paikan jonkun puun juurella
ja luen luentoni: joskus otan evästäkin mukaani, juustoa tai
piirakaisen Pedottin leipomosta, tai muuta. Levähdettyäni rupean
lukemaan jotakin hyvää kirjaa tai piirustelen näköaloja tai soittelen
jollakin soittokoneella (aijoin välttämättä oppia huilua soittamaan).
Sitten on tietysti myös hän kävelevä Varpusvuorilla, ja joskus hän
lähestyy ja kysyy minulta: kuka minä oikeastaan olen? Minä katsahdan
häneen noin vähän surunvoittoisesti ja sanon olevani erään papin poika
ja olevani onnellinen ainoastaan täällä, missä voin olla yksin, ypö
yksin. Hän tarjoo minulle kätensä, sanoo jotakin ja istuu viereeni.
Niin me yhdymme siellä joka päivä, muutumme ikiystäviksi ja minä olen
suuteleva häntä... Ei, se ei ole hyvä. Päinvastoin tästä päivästä
pitäen en aijo katsoa naisiin. En milloinkaan enää mene piikain
puolelle, koetanpa olla menemättä edes ohikaan; ja kun kolmen vuoden
kuluttua pääsen holhuunalaisuudesta, niin menen tietysti heti
naimisiin. -- Rupean alituiseen voimistelemaan ja harjottamaan sopivia
liikkeitä, niin että kahdenkymmenen ikäisenä olen väkevämpi kuin
kukaan. Ensimäisenä päivänä pitelen puoli puutaa viisi minuttia
ojennetuin käsin, toisena päivänä kaksikymmentäyksi naulaa, kolmantena
kaksikymmentäkaksi naulaa ja niin edespäin, kunnes pitelen neljä puutaa
kummassakin kädessäni, jolloin siis olen väkevämpi kuin kukaan
talossamme; ja kun sitten joku saa päähänsä loukata minua tai lausua
jotain alentavaa hänestä, minä käyn kiinni noin yksinkertaisesti vaan
rinnuksiin, nostan miehen sylen verran maasta yhdellä kädellä ja vaan
pitelen häntä siinä, että voimani tuntisi, ja annan sitten mennä; mutta
ei tuokaan oikeastaan ole hyvä: -- ei, en tietysti tee hänelle mitään
pahaa, vaan ainoastaan todistan olevani..."

Älköön moitittako minua siitä, että nuoruuteni mietteet olivat yhtä
lapsekkaat kuin lapsuuden ja poikaijän mietteet. Olen varma siitä, että
jos kohtalo antaa minun elää hyvin vanhaksi ja tämä kertomus saavuttaa
minun ikäni, niin vielä seitsenkymmenvuotisena ukkona olen ajatteleva
yhtä mahdottoman lapsellisesti kuin nytkin. Olen haaveksiva jostakin
ihanasta Mariasta, joka rakastuu minuun, hampaattomaan vanhukseen,
aivan kuin kerran rakastui Maseppaan; siitä, kuinka heikkopäinen
poikani pääsee äkkiä ministeriksi, tai siitä, kuinka minulla kerran on
oleva miljoonien omaisuus. Olen varma, ettei löydy yhtäkään
ihmisolentoa, jolla ei olisi tätä siunattua lohduttavaa haaveilemisen
taipumusta. Mutta lukuunottamatta tuota haaveiden mahdottomuutta, ja
niiden taikamaisuutta, mitkä ominaisuudet ovat yleisiä kaikille
haaveille, voi haaveilla olla kylläkin erilainen luonne eri ihmisiin ja
ikiin nähden. Siihen ikäkauteen, johon poika-ikäni katson päättyvän ja
nuoruuteni alkavan, oli haaveitteni pohjana neljä tunnetta: rakkaus
_häneen_, ajatuksissa väikkyvään naiseen, josta aina samalla tavalla
haaveilin ja jota lakkaamatta odotin jossakin tapaavani. Tämä _hän_ oli
vähäksi osaksi Sonitshka, vähäksi osaksi Masha, Vasilin vaimo, silloin
kuin se pesee pyykkiä punkassa, ja vähäksi osaksi se nainen, jota jo
kauan sitten olin nähnyt teatterissa meidän aitiomme viereisessä
aitiossa, ja jonka valkoisella kaulalla oli ollut jalokiviä. -- Toinen
tunne oli rakkauden rakastaminen. Halutti, että kaikki olisivat minua
tunteneet ja rakastaneet. Halutti sanoa nimeni: Nikolai Irtenjev, ja
että kaikki olisivat siitä uutisesta ihastuneet, tulleet ympärilleni ja
kiittäneet jostakin asiasta. -- Kolmas tunne oli jonkun tavattoman,
kunniata tuottavan onnen toivo. Tämä toivo oli niin voimakas ja sitkeä,
että se lähestyi mielipuolisuutta. Olin niin vakuutettu siitä, että
aivan pian, jonkun erikoisen sattuman nojalla tulen äkkiä maailman
rikkaimmaksi ja kuuluisimmaksi mieheksi, että alituiseen levottomasti
odotin tapahtuvaksi jotain ihmeen tapaista. Joka hetki odotin, että
nyt, nyt se alkaa ja että minä heti saavutan kaiken mitä ihminen
suinkin voi haluta, ja senvuoksi aina kaikkialla pidin kiirettä, siinä
luulossa, että se ehkä jo on alkamassa siellä missä minua ei ole. --
Neljäs ja tärkein tunne oli inho omaan itseeni, ja katumus, mutta se
katumus oli siihen määrään sulautunut onnentoivoon, ettei siinä
itsessään ollut mitään surullista. Näytti niin helpolta ja
luonnolliselta irrottautua koko entisyydestäni, muuttaa, muodostaa
toiseksi kaikki se, mikä oli tähän asti ollut, ja alkaa elämä kaikissa
sen suhteissa aivan uudestaan, että entisyys ei painanut eikä sitonut
minua. Päinvastoin melkein nautin inhostani entisyyteen ja koetin
kuvailla sitä mustemmaksi kuin se olikaan. Mitä mustempi oli muistojen
piiri, sitä puhtaampana ja valoisampana esiintyi nykyisyyden piste ja
sitä kirkkaampina säteilivät tulevaisuuden vesikaarivärit. Tämä
katumuksen ääni ja täydellisentymyksen intohimoinen halu olikin
pääasiallinen sieluntilani puheenalaisena kehityskautena, ja siitäpä
saikin pohjansa minun uusi katsantotapani sekä itseeni, ihmisiin, että
maailmaan. Siunattu, autuas ääni, sinä, joka niin monta kertaa niinä
surullisina hetkinä, jolloin sielu vaieten alistui elämän vääryydelle
ja siveettömyydelle, äkkiä rohkeasti nousit kaikkea valhetta vastaan,
vihamielisesti paljastit entisyyden ja rakkauteen kehottaen viittasit
tuohon kirkkaaseen nykyisyyden pisteeseen lupaillen onnea ja menestystä
tulevaisuudessa, -- sinä siunattu ja autuas ääni! Onko mahdollista,
että joskus lakkaat kuulumasta?



IV

PERHEPIIRIMME.


Isä oli tänä talvena ani harvoin kotosalla. Mutta sen sijaan, kun
kerran sattui kotona olemaan, oli mitä iloisimmalla tuulella,
rämisytti pianoa soitellen lempikappaleitaan, teki imeliä silmäyksiä
ja keksi sukkeluuksia kaikkien meidän ja Mimmin kustannuksella,
kuten esimerkiksi: että Grusiniläinen prinssi muka oli ollut
yhteisluistelussa, nähnyt siellä Mimmin ja rakastunut niin, että oli
heti jättänyt avioerohakemuksensa Synodiin; -- että minä muka olen
määrätty Wienin lähettilään apulaiseksi, -- ja hän ilmotti meille nuo
uutiset aivan totisin kasvoin; -- säikytteli Katinkaa hämähäkeillä,
joita Katinka hyvin pelkäsi; osotti suurta ystävyyttä toverejamme
Dubkovia ja Nehljudovia kohtaan, ja alituisesti kertoi meille ja muille
ensi vuoden tuumistansa. Vaikka nämä tuumat joka päivä vaihtelivatkin
ja olivat keskenään ristiriitaiset, ne olivat kuitenkin niin
viehättäviä, että me niitä sanaakaan hiiskumatta kuuntelimme ja
Ljubotshka katseli räpäyttämättä silmää suoraan papan suuhun, ettei
vaan yksikään sana olisi päässyt hukkaan menemään. Isä suunnitteli
milloin jättävänsä meidät Moskovaan yliopistoon ja itse lähtevänsä
Ljubotshkan kanssa kahdeksi vuodeksi Italiaan, milloin ostavansa
maatilan Krimin etelärannalla ja matkustavansa sinne joka kesäksi,
milloin muuttavansa koko perheineen Pietariin j.n.e. Mutta paitsi tätä
yleistä ilomielisvyttä tapahtui isässä viime aikoina vielä toinen
muutos, joka suuresti ihmetytti minua. Hän teetti itselleen uuden
uutukaisen, olivinvärisen puvun, muodikkaat housut ja pitkän
turkkipalttoon, joka erinomaisesti sopi hänelle, ja hänestä tuoksahteli
usein hajuvedelle, kun hän ajoi vieraisiin ja erittäinkin muutaman
naisen luo, jonka nimeä Mimmi ei voinut huokaamatta mainita. Mimmi teki
tällöin naaman, josta selvästi saattoi lukea ajatuksen: "Orpo parat!
Onneton intohimo! Hyvä, ettei häntä enää ole" j.n.e. Nikolailta sain
tietää -- sillä isä ei meille milloinkaan puhunut korttipelistään, --
että hän oli tämän talven kuluessa voittanut hyvin paljon, pistänyt
rahat lainauspankkiin ja keväämmällä kieltäytynyt enää pelaamasta.
Luultavasti tästä syystä, -- kun hän pelkäsi, ettei voisi päätöstänsä
pitää, -- hän tahtoi pian päästä maalle. Hän oli päättänyt, odottamatta
minun pääsöäni ylioppilaaksi, heti pääsiäisen jälkeen matkustaa
tyttöjen kanssa Petrovskin maatilalle, jonne meidän oli Volodjan kanssa
myöhemmin saapuminen.

Volodja oli koko talven kevääseen asti erottamattomassa yhteydessä
Dubkovin kanssa (jotavastoin Dmitrin kanssa he alkoivat vähitellen
kylmentyä). Mikäli saatoin päättää kuulemistani kertomuksista oli
heidän ainaisena päähuvituksenansa sampanjan juominen ja ajeleminen
erään neidin ikkunain ohi, johon neitiin olivat nähtävästi molemmat
rakastuneet. Myöskin he tanssivat vis-à-vis, ei kuitenkaan enää lasten,
vaan nyt jo oikeissa aikaihmisten iltamissa. Tämä viimeinen asianhaara
suuresti edensi Volodjaa ja minua toisistamme, vaikka me kyllä
toisiamme rakastimme. Liian suuri tuntui erotus olevan kotiopettajien
edessä lukevan pojan ja oikeissa iltamissa käyvän herran välillä, --
jotta olisimme tulleet ajatuksia keskenämme vaihtaneeksi. Katinka oli
jo aivan suuri, luki paljon romaaneja, eikä semmoinen ajatus, että hän
pian menisi miehelään, enää tuntunut minusta pilalta; mutta vaikka
Volodjakin oli suuri, eivät he kuitenkaan pitäneet yhtä, vaan
päinvastoin näyttivät ikäänkuin ylenkatsovan toisiansa. Katinkan
ollessa kotona ei häntä yleensä huvittanut mikään muu kuin romaanien
lukeminen ja hänen oli aina ikävä; mutta kun meille sattui vieraita
herroja, niin Katinka heti elpyi ja rupesi sangen miellyttäväksi, sekä
teki silmillänsä semmoista, josta en minä ainakaan voinut ymmärtää mitä
se sillä tahtoi ilmaista. Vasta myöhemmin, kun olin Katinkan kuullut
kerran sanovan, että ainoa neidolle luvallinen koketeeraus on se mikä
tapahtuu silmillä, saatoin löytää selityksen noille kummallisen
luonnottomille silmäin mulkouksille, jotka eivät kuitenkaan näyttäneet
muita lainkaan kummastuttavan. Ljubotshkakin oli jo alkanut käyttää
melkein täysipitkää hametta, niin että hänen hanhenjalkansa olivat
melkein kokonaan näkymättömissä, mutta yhtäläinen itkupussi hän oli
kuin ennenkin. Nyt hän ei enää haaveksinut mennä husaarin kanssa
naimisiin, vaan laulajan tai soittoniekan ja siinä tarkotuksessa
kovasti harrasti soitantoa. St. Jérôme, joka, tietäen jäävänsä meille
enää ainoastaan tutkintojeni suoritukseen asti, oli hankkinut
itselleen paikan erään kreivin luona, alkoi siitä lähtien ikäänkuin
ylenkatseellisesti kohdella kotolaisiamme. Hän oli ani harvoin
kotosalla, oli ruvennut polttamaan paperosseja, jotka siihen aikaan
olivat ainoastaan suurimpien keikarien ylellisyyttä, sekä vihelteli
alituiseen joitakin kevytmielisiä pätkiä.

Mimmi oli käynyt päivä päivältä yhä katkerammaksi. Siitä pitäen kuin me
kaikki aloimme kasvaa suuriksi hän ei näyttänyt enää odottavan keltään
eikä mistään mitään hyvää.

Kun tulin päivällisille, en tavannut ruokasalissa muita kuin Mimmin,
Katinkan, Ljubotshkan ja St. Jérômen: isää ei ollut kotona, ja Volodja,
joka erään toverinsa kanssa valmistausi tutkintoon omassa huoneessaan.
oli vaatinut päivällisen sinne. Yleensäkin näinä viime aikoina oli
päivällisissä ensi sijalla Mimmi, jota emme kukaan kunnioittaneet, ja
päivällinen oli niinmuodoin paljon kadottanut suloudestaan. Päivällinen
ei ollut enää, kuten äidin tai mummon aikana, jonkinlainen juhlameno,
joka määrätuntina kokosi yhteen koko perheen ja jakoi päivän kahteen
puoliskoon. Me emme pitäneet väliä, vaikka myöhästyimme, saavuimme
vasta toiseksi ruuaksi, joimme viiniä laseista (johon itse St. Jérôme
antoi esimerkin), retkotimme tuolilla, nousimme paikoiltamme ennen
päivällisen päättymistä, ja muuta semmoista. Siitä saakka päivällinen
ei ollut enää jokapäiväinen, koko perhettä yhdistävä iloinen juhla.
Toista oli ennen muinoin Petrovskissa, kun kahden aikaan kaikki
peseytyneinä, puhtaihin pukeutuneina istuivat vierashuoneessa, odottaen
sovittua kellonlyömää. Juuri sillä hetkellä kuin välihuoneen seinäkello
alkaa korista, lyödäkseen kaksi, astuu Foka hiljaisin askelin sisälle,
liina käsivarrella, arvokkaan ja vähän ankarankin näköisenä. "Pöytä on
katettu!" ilmottaa hän kuuluvalla, punnitulla äänellä, ja iloisin,
tyytyväisin kasvoin, vanhemmat edellä, nuoremmat jäljessä, tärkättyjen
hameiden kahistessa, saappaiden ja kenkien naristessa kaikki menevät
ruokasaliin, ja hiljaa puhellen istuutuvat kukin omalle paikalleen.
Taikka sitten Moskovassa muinoin, kun kaikki kuiskutellen keskenään
seisoivat katetun pöydän ääressä odotellen mummoa, jolle Gavrilo oli jo
mennyt ilmottamaan päivällisistä; -- äkkiä ovi avautui ja kahisevine
hameineen sieltä sujahti esille vanha mummo, pitsimyssy ja aina jokin
erinomainen sinisenpunanen rusetti päässä. Hän tuli joko hymyillen
taikka synkästi sivuilleen katsahdellen (sen mukaan millä kannalla
terveys kulloinkin oli). Gavrilo töytää hänen nojatuolinsa luo, tuolit
pitävät melua, ja tuntien jonkinlaisia kylmänväreitä selässä
(ruokahalun merkkejä) otat käteesi vähän kostean servietin, syöt
palasen leivänkuorta ja maltittomalla ahneudella seuraat syvien
soppalautasten vaellusta, joita hovimestari jakelee arvon, ikävuosien
ja mummon huomaavaisuuden mukaan.

Nyt sitävastoin en enää tuntenut mitään hauskuutta tai kiihkoa
päivällisille tullessa.

Mimmin, St. Jérômen ja tyttöjen lorut siitä, mimmoisia kauheita
saappaita venäjän opettaja käyttää, mimmoiset ruhtinattarien
Kornakovien puvut ovat j.n.e. -- tämä heidän loruilemisensa, jota ennen
todellisesti ylenkatsoin enkä ainakaan mitä Ljubotshkaan ja Katinkaan
tulee suinkaan salannut, ei kuitenkaan horjahuttanut minua uudesta
hyväntekeväisyyden mielialastani. Olin tavattoman nöyrä; hymyillen minä
kuuntelin heitä hyvin suopeamielisesti, pyysin kunniottavasti antamaan
sahtia, ja tein myönnytyksen St. Jérômelle, joka oikasi päivällisten
aikana käyttämääni lausetta, arvellen, että on kauniimpaa sanoa je puis
kuin je peux. Minun on kuitenkin tunnustaminen olleeni vähän pahoillani
siitä, ettei kukaan pannut erityistä huomiota nöyryyteeni ja hyveihini.
Päivällisten jälkeen Ljubotshka näytti minulle paperilippua, johon oli
merkinnyt kaikki syntinsä; minä sanoin sen olevan erittäin hyvän, mutta
että parempi olisi kirjottaa synnit sydämmeensä ja että "tuo kaikki ei
ole sitä oikeata."

-- Miksei se ole "sitä oikeata?" kysyi Ljubotshka.

-- No, onhan tuokin kyllä hyvä; mutta sinä et kumminkaan ymmärtäisi
minua, -- ja minä läksin huoneeseeni yläkertaan, sanottuani St
Jérômelle, että menen lukemaan, mutta aikomukseni oli oikeastaan ennen
rippiä, joka oli tapahtuva noin puolentoista tunnin kuluttua, kirjottua
koko elinajakseni luettelo velvollisuuksistani ja töistäni, panna
paperille oman elämäni tarkotus ja ne periaatteet, joiden mukaan olin
aina, milloinkaan poikkeematta, vastaisuudessa toimiva.



V

PERIAATTEET.


Otin paperiarkin ja aijoin aluksi tehdä luettelon velvollisuuksista ja
lukutöistä ensi vuodeksi. Paperi oli sitä ennen viivotettava. Mutta kun
viivotinta en sattunut löytämään, käytin siihen tarkotukseen latinan
sanakirjaa. Vedettyäni mustekynällä viivan pitkin sanakirjan reunaa ja
siirrettyäni tämän alemmas näyttäytyi paperilla viivan asemasta
pitkulainen mustelätäkkö. Sitä paitsi sanakirjaa ei riittänyt viivan
koko pituudelle ja viiva kiertyi sen pehmeän kulman mukaan. Otin toisen
paperin ja siirtämällä sanakirjaa sain jotakuinkin viivotetuksi.
Jaettuani velvollisuudet kolmeen luokkaan: velvollisuuksiin itseäni,
lähimmäistä ja Jumalaa kohtaan, aloin kirjottaa ensimäisiä, mutta niitä
ilmaantui olevan niin paljon ja niin monenlaatuisia, että näyttäytyi
tarpeelliseksi tehdä selkoa yleensä "elämän periaatteista", ja vasta
sitten ryhtyä erittelemiseen. Otin kuusi paperiarkkia, ompelin niistä
vihon ja kirjotin päällekirjotuksen "Elämän periaatteita." Nuo kaksi
sanaa tuli kirjotetuksi niin vinosti ja epätasaisesti, että olin kauan
kahden vaiheilla kirjotanko ne uudestaan, ja kauan tuskailin nähdessäni
rikkirevityn arkin ja tuon päällekirjotuksen. Miksi kaikki on päässäni
niin selvänä, mutta saa niin kömpelön muodon paperilla ja yleensäkin
elämässä, kun tahdon toteuttaa jotakin siitä mitä ajattelen?...

-- Pappi on saapunut, tehkää hyvin ja tulkaa alas, ilmotti Nikolai.
Piilotin vihon pöytälaatikkoon, katsahdin peiliin, kampasin tukkani
pystyyn, mikä vakaumukseni mukaan teki minut miettiväisen näköiseksi,
ja menin alas kabinettihuoneeseen, missä pöytä oli jo katettuna ja sen
päälle pyhäinkuva sekä palavia vahakynttilöitä asetettu. Isä astui
huoneeseen yhteen aikaan toisesta ovesta. Pappi, harmaapäinen munkki,
jonka kasvot oli vanhat ja ankarat, siunasi paraillaan isää. Isä
suuteli hänen pienenlaista, leveää ja kuivaa kättänsä; minä tein
samoin.

-- Käskekää Volodja sisälle, sanoi isä. -- Missä hän on? Taikka antaa
olla, sehän valmistuu ripille yliopistossa.

-- Hän lukee ruhtinaan kanssa, sanoi Katinka ja katsahti Ljubotshkaan.
Tämä äkkiä punastui jostakin syystä, rypisti silmänsä ikäänkuin muka
jokin olisi tehnyt hänelle kipeätä ja meni pois huoneesta. Minä menin
hänen perässään. Hän pysähtyi vierashuoneeseen ja kirjotti taas jotakin
lyijykynäsellä paperilappuunsa.

-- Joko teit taas uuden synnin, kysyin minä.

-- En, ei se ole mitään, muuten minä vaan, vastasi hän punehtuen.
Samassa kuului eteisestä kuinka Dmitri jätti hyvästiä Volodjalle.

-- Sinäpä otat kaikki kiusauksen kannalta, sanoi Katinka tullen
huoneeseen ja kääntyen Ljubotshkan puoleen.

En voinut ymmärtää mitä sisarelle oli tullut: hän oli niin hämillään,
että silmät kyyneltyivät, ja että tämä hämminki muuttui vihdoin
suuttumukseksi häneen itseensä ja Katinkaan.

-- Näkyy selvästi, että olet muukalainen (mikään ei voinut niin loukata
Katinkaa kuin tämä nimitys, ja juuri siksi Ljubotshka olikin sitä
käyttänyt) -- edessä on niin suuri asia, jatkoi hän vähän mahtavoiden:
-- ja sinä tahallasi ärsytät minua... sinun pitäisi ymmärtää, ettei
tämä ole mitään leikkiä.

-- Arvaappa, Nikolenka, mitä hän kirjotti! sanoi Katinka
loukkaantuneena muukalaisen nimitykseen: -- hän kirjotti...

-- En olisi todellakaan luullut sinua noin ilkeäksi, sanoi Ljubotshka,
joka oli kokonaan tullut tolaltaan, ja meni pois: -- semmoisena
hetkenä, ja ihan tahallaan koko ajan johdattaa syntiin. Enpä minäkään
urki enkä kysele sinun tunteitasi ja kärsimyksiäsi.



VI

RIPPITUNNUSTUS.


Näissä ja tämäntapaisissa hajamielisissä ajatuksissa minä palasin
kabinettiin, sittenkuin kaikki olivat sinne kokoontuneet ja pappi oli
noussut seisaalleen, valmiina lukemaan ripin edellä käypää esirukousta.
Mutta heti kun yleisen äänettömyyden keskellä kajahti munkin
vaikuttava, ankara ääni, ja erittäinkin kun hän lausui meille rukouksen
sanat: ilmaiskaa kaikki syntinne, häpeämättä, salaamatta ja
puolustamatta niitä, ja teidän sielunne puhdistun Jumalan edessä, mutta
jos jotain salaatte, niin suuri on teidän syntinne oleva, -- palasi
minuun tuo hurskauden vavistus, jota olin tuntenut aamulla
ajatellessani edessä olevaa rippiä. Tunsinpa päälliseksi nautintoa
tämän mielentilan tuntemisesta ja koetin sitä viivyttää pysäyttämällä
kaikki ajatukset jotka mieleeni juolahtivat, ja koettaen väkisinkin
olla jostakin peloissani.

Isä meni ensimäisenä ripille. Hän viipyi hyvin kauan papin kanssa
mummon huoneessa, jona aikana me muut istuimme ääneti kabinetissa tai
korkeintain supatimme siitä kenen oli ensin meneminen. Vihdoin kuului
ovesta taas munkin rukouksen ääni ja isän askeleet. Ovi narahti ja isä
tuli sieltä tapansa mukaan yskähdellen ja olkaansa kohautellen sekä
katsomatta kehenkään meihin.

-- No, Ljubotshka, meneppä nyt sinä, ja muista sanoa kaikki. Sinä
veitikka tyttöseni olet suuri syntinen, sanoi isä pilalla nipistäen
häntä poskesta.

Ljubotshka sekä vaaleni että punastui, otti paperilappunsa esiliinan
alta ja sitten taas piilotti sen sinne takasin. Kumartaen päänsä,
jotenkin lyhentäen kaulansa, aivan kuin olisi odottanut ylhäältäpäin
tulevaa iskua, hän meni ovesta. Ei hän siellä kauan viipynyt, mutta
tultuaan hänen olkapäänsä nytkähtelivät itkun rajupuistatuksista.
Vihdoin, sievän Katinkan jälkeen, joka hymyillen palasi ripiltä, tuli
minunkin vuoroni. Sama tylsä pelko sydämmessä ja sama halu tahallani
kiihottaa tätä pelkoa minä astuin puolihämärään huoneeseen. Pappi
seisoi rukouspulpetin ääressä ja käänsi verkalleen kasvonsa minuun
päin.

Viivyin korkeintain viisi minuttia mummon huoneessa, mutta tulin sieltä
onnellisena ja silloisen luuloni mukaan täydellisen puhtaana,
siveellisesti uudestisyntyneenä ihmisenä. Ja vaikka minuun teki oudon
ja pahan vaikutuksen elämämme vanha muoto, entiset huoneemme, omat
huonekalumme, oma ulkonainen olentoni (olisin suonut, että kaikki
ulkonainenkin olisi samoin muuttunut kuin luulin itse sisällisesti
muuttuneeni), -- niin siitä huolimatta pysyin tässä autuaassa
mielentilassa siihen hetkeen asti kuin menin illalla maata.

Olin jo nukkumaisillani, kun vielä kertaalleen luettelin mielessäni
kaikkia niitä syntejä, joista olin puhdistunut. Silloin äkkiä muistin
erään häpeällisen teon, josta en ollut ripillä mitään maininnut. Ennen
rippiä pidetyn esirukouksen sanat muistuivat mieleeni ja alkoivat
herkeämättä soida korvissani. Koko rauhani haihtui siinä tuokiossa.
"Mutta jos salaatte, niin suuri on teidän syntinne oleva..." kuulin
lakkaamatta, ja minä kuvailin olevani niin kauhea syntinen, ettei
mikään rangaistus olisi minulle ollut kyllin ankara.

Kauan heittelin itseäni kyljeltä kyljelle sieluntilaani miettien ja
joka hetki Jumalan rangaistusta jopa äkkikuolemaakin odottaen, -- mikä
ajatus hirvitti minua sanomattomasti. Mutta samassa pisti päähäni oiva
tuuma: heti päivän valettua menen tai ajan luostariin tuon munkin
puheille ja teen uuden rippitunnustuksen. Tähän ajatukseen rauhotuin ja
nukuin.



VII

LÄHTÖ LUOSTARIIN.


Heräsin yöllä moneen kertaan kun pelkäsin nukkuvani liian kauan, ja
olin jo kuudelta pystyssä. Päivä vasta vähän hämärteli ikkunoissa.
Pukeuduin ja vedin jalkaani vuoteen luona olleet puhdistamattomat
saapasrähjät, sillä Nikolai ei ollut vielä ehtinyt suorittaa
aamutoimiaan. Peseytymättä ja aamurukousta toimittamatta suoriusin ulos
ja tulin ensi kerran eläessäni kadulle, jossa ei ollut ketään muuta
kuin minä yksin.

Vastaiselta puolelta, suuren rakennuksen viheriäisen katon takaa
punotti hämärä aamunkoitto. Jotenkin kova yöllinen kevätpakkanen oli
pannut riitaan katulian ja rännipurot; se pisteli jalkoihini ja
nipisteli kasvojani ja käsiäni. Meidän poikkikadullamme ei ollut vielä
ainoatakaan ajuria, joita olisin tarvinnut päästäkseni pian perille ja
sitten palaamaan. Ainoastaan Arbatovan kadulla näkyi jono jotain
kuormia ja kaksi kivityömiestä kulki jutellen ohitseni katukäytävällä.
Noin tuhat askelta käytyäni alkoi tulla vastaani miehiä ja naisia,
jotka kulkivat korit kainaloissa torille, ja myös veden ajajia;
katuristeykseen ilmestyi kahvileivän myyjä; jokin pakari avattiin ja
Arbatovan portilla tapasin vihdoin ajurin, vanhan ukon, joka
nuokkuen torkkui vanhoilla, kuluneilla, paikatuilla, sinertävillä
ajoneuvoillaan. Hereille havahtuessaan hän ei huomannut minulta pyytää
kuin 20 kopekkaa luostariin ja takasin, mutta sitten äkkiä hoksasi, ja
juuri kun olin nousta istumaan, alkoi pieksää hevostaan ohjan perillä
ja ajaa tiehensä. "Täytyyhän hevostakin syöttää! ei auta, herra", hän
höpisi.

Vaivalla sain hänet houkuteltua pysähtymään, kun tarjosin 40 kopekkaa,
Hän pysähtyi, tarkasteli minua huolellisesti, ja sanoi: "istukanhan
sitten." Tunnustaakseni hiukan pelkäsin, että hän vie minut syrjäiseen
kaupunginosaan ja ryöstää siellä rahani. Päästäkseni ylös, tartuin
hänen ryysyisen ajuripukunsa kaulukseen, -- jolloin hänen ryppyinen,
koukistunutta selkää jatkava kaulansa sääliä herättävästi paljastui, --
ja vedin itseni ylös aaltomaiselle, sinertävälle istuimelle, jonka
jälkeen me ajaa tärryytimme alas pitkin Vosdvizhenkan katua. Matkalla
ehdin huomata, että ajoneuvojen selustin oli vuorattu vihertävällä
kangaspalalla, josta ajurin pukukin oli tehty; tuo seikka rauhotti
minua jostakin syystä, enkä enää pelännyt joutumista syrjäkadulle ja
ryöväyksen alaiseksi.

Aurinko oli noussut jo jotenkin korkealle ja kirkkaasti kuultasi
kirkkojen tornikupuja meidän tullessamme luostarin eteen.
Varjopaikoissa oli vielä valta pakkasella, mutta pitkin tienkeskustoja
virtasi nopeita, mutaisia puroja, ja hevonen juosta läiskäsi sulaneessa
loassa. Tultuani luostarin muurien sisälle kysyin ensimäiseltä
kohtaamaltani henkilöltä, miten voisin tavata tuota pappia.

-- Tuolla on hänen kammionsa, sanoi ohimenevä munkki pysähtyen
hetkiseksi osuttamaan pientä rakennusta, jossa oli kuisti oven edessä.

-- Kiitän nöyrimmästi, vastasin.

Mutta mitähän ajattelivat minusta munkit, jotka tuossa toinen toisensa
jäljessä tulivat kirkosta ja kaikki katselivat minua? En minä ollut
aikuinen enkä lapsi; kasvoni eivät olleet pestyt, tukka harjaamaton,
vaatteet tomuiset, saappaat puhdistamattomat ja päälliseksi liassa.
Mihinkähän ihmisluokkaan nuo munkit kuvailivat minun kuuluvan? Hyvin
tarkkaan ne minua vaan tähystelivät. Kaikesta huolimatta kuljin nuoren
munkin opastamaan suuntaan.

Kapealla tiellä, joka vei luostarikammioihin päin, kohtasin
mustapukuisen vanhuksen, joka katseli minua sankkojen harmaiden
silmäkulmainsa alta ja kysäsi: "mitä asiaa minulla oli?"

Vähältä etten sanonut "ei mitään" ja juossut takasin ajurin luo
palatakseni kotiin, mutta rypistyneistä kulmakarvoista huolimatta
vanhuksen kasvot herättivät luottamusta. Sanoin tahtovani tavata
rippi-isääni, ja nimitin hänen nimensä.

-- Tulkaahan mukaani, herraskainen, minä saatan teitä, sanoi hän
kääntyen ja näytti heti arvanneen asiani: -- hän on aamumessulla, kohta
hän tulee.

Vanhus avasi oven ja saattoi minut puhtosen porstuan ja eteisen kautta
puhdasta liinaista permantomattoa myöten kammioon.

-- Odottakaahan täällä, sanoi hän hyvänsuovasti ja rauhottavasti, -- ja
läksi.

Huone, jossa nyt olin, oli sangen pieni ja merkillisen hyvin siistitty.
Huonekaluja oli ainoastaan: vahavaatteella verhottu pikku pöytä, joka
seisoi kahden pienen kaksipuolisen ikkunan välissä. Ikkunoilla oli
kaksi geraniumi-kukkaa, pyhäinkuvain teline ja niiden edessä riippuva
öljylamppunen, yksi nojatuoli ja pari tavallista tuolia. Nurkassa
riippui seinäkello, jonka numerotaulu oli kukkapiirroksilla koristettu,
ja se kävi vaskisten painopulttien avulla. Väliseinällä, jota yhdisti
kattoon puiset, kalkkivärillä valkosiksi pyyhityt säleet (ja jonka
takana oli varmaankin vuode), riippui nauloista kaksi pappisviittaa.

Ikkunat antoivat jotakin valkosta seinää vasten, joka oli niistä noin
sylen päässä. Välillä oli pieni sirenipehko. Mitään ääntä ei päässyt
huoneeseen tunkeutumaan, niin että tässä hiljaisuudessa tuntui heilurin
tasainen, miellyttävä naksutus hyvinkin kovalta ääneltä. Heti kun olin
jäänyt yksikseni tähän hiljaiseen sopukkaan, hypähtivät kaikki entiset
mietteeni ja muistoni äkisti esille päästäni, ikäänkuin niitä ei olisi
ennen ollutkaan, ja minä vaivuin johonkin sanomattoman miellyttävään
mietiskelyyn. Tuo hiukan kellastunut papinkauhtana ynnä sen kulunut
vuorivaate, nuo kirjojen vanhentuneet mustat nahkaselät ja vaskiset
helat, nuo tumman viheliäiset kasvit, niiden tarkasti kasteltu multa ja
pestyt lehdet, ja erittäinkin tuo yksitoikkoinen katkonainen heilurin
naksutus minulle elävästi kertoivat jostakin uudesta, tähän asti
tuntemattomasta elämästä, -- yksinäisyyden, rukouksen, hiljaisen ja
rauhallisen onnen elämästä...

"Kuluu kuukaudet, vierii vuodet, ajattelin minä, mutta tuo munkki pysyy
aina yksinäisenä, rauhallisena, hän yhä tuntee omatuntonsa puhtaaksi
Jumalan edessä ja rukouksensa Hänen kuulemaksi." Puolen tunnin verran
istuin tuolillani, koettaen olla liikkumatta ja hengittämättäkin
ääneeni, jottei olisi häiriytynyt niiden äänten sopusointu, jotka niin
paljon puhuivat minulle. Ja heiluri yhä vaan naksahteli samoin,
oikealle kovemmin, vasemmalle hiljemmin.



VIII

TOINEN RIPPITUNNUSTUS.


Papin lähestyvät askeleet saattoivat minut heräämään mietteistäni.

-- Hyvää päivää, sanoi hän korjaten kädellään harmaita hiuksiaan. --
Mitä te haluaisitte?

Pyysin häntä siunaamaan minua ja erityisellä mielihyvällä suutelin
hänen kellertävää pienenlaista kättään.

Selitettyäni hänelle asiani hän sanaakaan sanomatta meni pyhäinkuvien
eteen ja alkoi ripityksen.

Kun se oli päättynyt ja minä olin voittanut häpeäni sekä sanonut kaikki
mitä sydämmelläni oli, pani hän kätensä pääni päälle ja lausui
sointuvan hiljaisella äänellään: -- "Tulkoon taivaallisen Isän siunaus
sinun ylitsesi, poikani, ja säilyttäköön Hän sinussa aina uskon,
lempeyden ja nöyryyden hengen. Amen."

Olin täydellisesti onnellinen; onnen kyyneleet nousivat kurkkuuni, minä
suutelin hänen kaapunsa poimua ja nostin pääni. Munkin kasvot olivat
aivan rauhalliset.

Tunsin nauttivani liikutuksesta ja peläten sen haihtumista sanoin
rippi-isälleni pian hyvästi. Sivulle katsomatta -- ettei mieleni
hajaantuisi -- tulin muurien ulkopuolelle ja istuin jälleen ajurin
horjahteleville rattaille. Mutta ajoneuvojen tärinä, silmien edessä
vilahtelevien esineiden kirjavuus pian haihduttivat tunnelmani, ja
kuvailin nyt jo sitä, miten rippi-isäni varmaankin ajattelee, ettei hän
ole vielä yhdelläkään nuorukaisella tavannut niin ihanaa sielua kuin
minulla oli, eikä ole koskaan tapaavakaan, sillä semmoisia ei ole edes
olemassakaan. Minä olin varma siitä; ja varmuuteni herätti minussa
ilon, joka oli sitä lajia, että vaati jakamista myös muille.

Hirveästi halutti puhella jonkun kanssa; ja kun ketään muuta ei ollut
käsillä kuin tuo ajuri, käännyinkin hänen puoleensa.

-- Viivyinköhän kauankin? kysyin.

-- Olipa sitä kotvanen, ja hevostakin olisi jo pitänyt ruokkia, sillä
minähän olen yövosikka, vastasi ajurivanhus. Hän oli auringon noustua
nähtävästi entistä virkeämpi.

-- Minusta tuntui kuin olisin viipynyt ainoastaan minutin verran,
sanoin minä. -- Tiedätkös, mitä varten kävin luostarissa? lisäsin minä
istuutuen syvennykseen, joka oli lähempänä vanhusta.

-- Mitäpä se meikäläiseen kuuluu? Mihin käsketään, sinne ajamme,
vastasi hän.

-- Ei, mutta sanoppa sentään, mitä luulet? tiedustelin yhä.

-- Taisitte olla hautapaikkaa jollekin vainajalle ostamassa, sanoi hän.

-- En ollenkaan; arvaappa vielä!

-- En voi arvata, herra, toisti hän.

Ajurin ääni tuntui minusta niin suopealta, että päätin tehdä hänen
tiettäväkseen syyn luostarissa käyntiini, jopa ilmaista hänelle
tunnelmanikin.

-- Tahdotko niin kerron sinulle? näes nyt...

Ja niin kerroin hänelle kaikki ja kuvasin kaikki herttaiset tunteeni.
Vielä nytkin punastun häpeästä, tätä muistellessani.

-- Niin vai, sanoi ajuri epäluuloisesti.

Ja pitkän aikaa hän sen jälkeen oli ääneti, ja istui liikkumatta
paikallaan, ainoastaan silloin tällöin korjaten kauhtanansa poimua,
joka yhtämittaa pääsi irralleen hänen liian suurissa saappaissa
tärähtelevän jalkansa alta. Jo luulin hänenkin ajattelevan minusta
samoin kuin rippi-isäni, s.o., että niin ylevää nuorukaista ei ole
toista koko maailmassa; mutta hän kääntyi samassa minuun päin.

-- Olihan se oikea herras-asia, se teidän asianne.

-- Mitä? kysyin minä.

-- Asianne, sanon, oli oikea herras-asia, toisti hän mutustellen
hampaattomilla huulillaan.

-- "Eipä se olekaan minua ymmärtänyt", ajattelin minä, enkä enää
puhunut hänen kanssaan kotiportille asti.

Ellei juuri liikutuksen ja hurskauden tunto, niin ainakin tyytyväisyys
siihen, että tuon tunteen olin kokenut, pysyi minussa koko matkan,
huolimatta siitä, että päivän kirkkaassa paisteessa vilisi kirjavanaan
väkijoukkoa kaikkialla kaduilla; mutta heti kotiin tultuani hävisi koko
tunnelma jäljettömiin. Minulta näet puuttui 20 kopekkaa maksaakseni
ajurille. Hovimestari Gavrilo, jolle jo ennestään olin velkaa, ei
ruvennut enempää lainaksi antamaan. Kahdesti näki ajuri minun juoksevan
pihan yli rahoja hakemassa. Hän näytti arvanneen asemani, kiipesi alas
kuskipukilta, ja vaikka oli näyttänyt niin hyvältä, rupesi nyt, minua
pistelläkseen, ääneen kertomaan semmoisista veijareista, jotka jättävät
vosikoille maksamatta.

Kotona nukkuivat vielä kaikki, niin etten voinut saada noita 20
kopekkaa muilta kuin palvelijoilta. Vihdoin Vasili maksoi puolestani,
sittenkuin olin kunniasanallani luvannut suorittaa takasin, jota
sanaani hän tosin ei nimeksikään uskonut (kuten hänen kasvoistansa
saatoin päättää), vaan maksoipahan vaan muuten, koska piti minusta ja
muisti sen palveluksen, jonka olin hänelle kerran tehnyt. Niin meni
tämä tunne kuin tuhka tuuleen. Kun rupesin pukeutumaan mennäkseni
yhdessä muiden kanssa herran ehtoolliselle ja kävi ilmi, ettei pukuani
oltu korjattu ja että sitä oli siis mahdoton käyttää, niin tulin
hirveän paljon syntiä tehneeksi. Puettuani ylleni toisen puvun minä
menin kirkkoon jonkinlaisessa kummallisessa ajatusten levottomuudessa,
-- ja kokonaan luottamatta hyviin ominaisuuksiini.



IX

MITEN VALMISTUN YLIOPPILASTUTKINTOON.


Pääsiäisenä, torstaipäivänä, matkusti isä, sisar ja Mimmi Katinkan
kanssa maalle, niin että mummon suureen taloon jäimme ainoastaan
Volodja, minä ja St Jérôme. Se mielentila, jossa olin ollut
luostarissakäynnin päivänä, oli haihtunut, jättäen jälkeensä ainoastaan
hämärän, vaikka tosin miellyttävän muiston, jota jo yhä enemmän
tukehuttivat uudet vapaan elämän vaikutukset.

Tuo "Elämän periaatteita" sisältävä vihkonen oli myöskin pantu pois
koulussa käytettyjen konseptivihkojen mukana. Huolimatta siitä, että
yhä ajattelin mahdolliseksi laatia periaatteet elämän kaikkien
tapausten varalle ja aina niitä noudattaa, -- että tuo ajatus miellytti
minua ja näytti sekä erittäin yksinkertaiselta että ylevältä ja että
aikomukseni oli todella panna se elämässä täytäntöön, niin olin jälleen
ikäänkuin unohtanut, että asiaan olisi pitänyt ryhtyä heti, vaan olin
lykännyt sen johonkin muuhun aikaan. Minua lohdutti kuitenkin se
seikka, että jokainen ajatus, joka nyt tuli päähäni, soveltui
täsmälleen johonkin periaatteitteni ja velvollisuuksieni jaotelmista:
joko periaatteihin lähimmäisiin nähden, tai itseeni taikka Jumalaan
nähden. "Sittenpähän minä erottelen tuonkin ajatuksen sen omaan
osastoonsa ja vielä monet muut ajatukset, jotka vastaisuudessa tulevat
mieleeni tästä asiasta", päättelin minä itsekseni. Nykyjään kysyn usein
itseltäni: milloin olin paremmin oikeassa: silloinko kuin uskoin
ihmisjärjen kaikkivaltiuteen, vai nyt, jolloin kadotettuani
kehittymiskyvyn epäilen ihmisjärjen voimaa ja merkitystä? -- enkä voi
antaa varmaa vastausta.

Vapauden ja tuon keväisen, epämääräisen odottamisen tunne, josta jo
olen puhunut, oli siihen määrään kiihottanut minua, että olin joutunut
kokonaan suunniltani ja valmistuin tutkintoon sangen huonosti. Kun
joskus aamuin teki työtä luokkahuoneessa ja hyvin tiesi, että se oli
välttämätöntä, koska jo huomenna oli tutkinto tuossa aineessa, niin
saattoi jokin keväinen haju tuoksahtaa ikkunasta: -- tuntui kuin olisi
perin tärkeätä heti muistaa jotakin, kädet päästivät kirjan luotansa,
jalat omin ehdoin alkoivat kävellä edestakasin huoneessa, ja päässä oli
kuin joku olisi painanut vieterinappulaa ja päästänyt koneen
liikkeelle; päässä tuntui keveältä ja luonnolliselta, ja kirjavat,
iloiset ajatukset alkoivat nopeasti kulkea ohitse, niin ettei ehtinyt
panna merkille muuta kuin niiden loistetta. Menee tunti ja toinenkin
ihan huomaamatta. Tai sitten myös kirjaa lukiessa, kun koettaa
parhaansa mukaan syventyä siihen mitä lukee, äkkiä kuuluu naisaskeleita
ja hameen suhahtamista käytävässä, -- ja samassa on kaikki tyyni
häipynyt päästä eikä voi pysyä paikallaan, vaikka vallan hyvin tietää,
että paitsi Gashaa, mummon vanhaa sisäpiikaa, ei kukaan ole saattanut
siellä käydä. "Entäpä jos se sittenkin olisi _hän_?" tulee
ajatelleeksi: -- "jospa tuo juuri nyt alkaisikin ja minä siten tulen
päästäneeksi tilaisuuden käsistäni?" mutta käytävään hypättyä näkee,
että se oli kuin olikin vaan Gasha; pitkään aikaan ei sitten enää pääse
itsensä herraksi. Vieteri on irrotettu ja kaikki on sotkuksissa, --
Taikka iltasin istuessa yksin talikynttilän ääressä omassa huoneessa,
kun karsta on poistettava tai muutettava istuma-asentoa, tulee hetkeksi
keskeyttäneeksi luvun ja huomaa, että kaikkialla ovissa ja nurkissa on
pimeätä eikä koko talossa kuulu mitään, -- silloin on taaskin
mahdotonta olla kuuntelematta tätä hiljaisuutta, katsomatta avatun oven
kautta pimeän huoneen hämärään, kauan-kauan, pysymättä hiljaa
paikallaan tai menemättä alas ja kulkematta pitkin kaikkia tyhjiä
huoneita. Joskus iltasin viivyin myös pitkiä aikoja huomaamattomana
salissa kuunnellen kuinka Gasha kahdella sormella liritteli pianolla,
"satakieltä" matkien, yksinäisen talikynttilän ääressä. Mutta kun oli
kuutamo, niin en voinut mitenkään pysyä vuoteessani, vaan panin
pitkäkseni puutarhaan viettävälle ikkunalaudalle ja katsellen kuun
valaisemia kattoja, lähimmän kirkon kellotapulia, aidan ja pensaiden
varjoon, joka oli paneutunut puutarhan käytävälle, valvoin niin kauan,
että sitten suurella vaivalla heräsin vasta kymmenen aikaan aamulla.

Joten siis ainoastaan opettajien säännölliset käynnit ja St Jérômen
yritykset tuon tuostakin kehaista minua, sekä erittäinkin oma haluni
esiintyä ystäväni Nehljudovin silmissä ripeänä nuorukaisena, se on:
suorittaa loistava tutkinto (mikä hänestä oli hyvin tärkeätä). --
ainoastaan nuo seikat vaikuttivat, ettei kevät ja vapaus saaneet minua
lopen unohtamaan kaikki entisetkin tiedot, ja etten tutkinnossa saanut
loistavia repposia.



X

HISTORIAN TUTKINTO.


Huhtikuun 16 päivänä minä ensi kerran astuin St Jérômen suojeluksen
alaisena yliopiston suureen saliin. Olimme ajaneet sinne komeanlaisissa
ajopeleissä. Ylläni oli ensi kerran frakkipuku, ja kaikki muutkin
vaatteet sukista ja alusvaatteista alkaen olivat uuden uutukaiset. Kun
ovenvartija oli riisunut yltäni päällystakin ja minä seisoin hänen
edessään pukuni koko komeudessa, minua melkein hävetti, että olin näin
sokaisevan komea. Mutta sitten tulin valoisaan parkettisaliin, joka oli
täynnänsä väkeä, ja näin satoja kymnaasipuvuissa ja frakeissa olevia
nuorukaisia, joista muutamat välinpitämättömästi katsahtivat minuun, ja
salin päässä professoreja, jotka mahtavasti liikkuivat pöytien
ympärillä tai istuivat suurissa nojatuoleissa. Silloin heitin kaiken
toivoni saada yleinen huomio käännetyksi itseeni, ja kasvojeni ilme,
joka kotona ja vielä etehisessäkin oli ilmaissut ikäänkuin pahottelua
sen johdosta että vastoin tahtoani olin niin komean ja merkitsevän
näköinen, vaihtui mitä hirveimpään pelkoon ja mielenmasennukseen. Minä
lankesin toiseen äärettömyyteen ja suuresti ilostuin nähdessäni
lähimmäisellä penkillä erään huonosti, epäsiististi puetun herran, joka
ei ollut vielä tosin vanha, mutta kuitenkin melkeen kokonaan
harmaantunut, ja joka istui kaukana muista viimeisellä penkillä.
Asetuin heti hänen viereensä ja aloin tarkastella tutkittavia sekä
tehdä niistä havaintoja. Paljon oli siinä monenlaisia olentoja ja
kasvoja, mutta silloisten käsityksien! mukaan ne olivat helposti
jaettavissa kolmeen luokkaan.

Siellä oli minun kaltaisiani, jotka olivat tulleet tutkintoja
suorittamaan kotijohtajiensa taikka vanhempainsa kanssa, ja näiden
joukossa oli myöskin nuorin Iivineistä, minulle tutun herra Frostin
seurassa, sekä Ilinka Grapp vanhan isänsä keralla. Kaikilla
tuommoisilla oli leuvassa jo parran alkua, mansetit ja rintapaidat
näkyvissä, ja istuivat hiljaa, avaamatta mukaan tuotuja kirjoja tai
vihkoja, ja nähtävällä pelolla katselivat professoreita ynnä
tutkintopöytiä. Toiseen tutkittavien luokkaan kuului kymnaasipukuiset
nuorukaiset, joista useat jo ajelivat partaa. Nämä olivat enimmäkseen
tuttuja keskenään, puhelivat ääneen, tiesivät professorien etu- ja
liikanimet, valmistuivat nyt viime tingassa kirjallisten kysymyksien
vastaamiseen, ojentelivat toisilleen vihkoja, astuivat penkkien yli,
kulettelivat eteisestä piirakkaisia ja voileipiä, joita söivät siinä
paikassa, ainoastaan vähän päätänsä kumartaen pulpetin tasalle, ettei
näkyisi. Ja vihdoin kolmanteen tutkittavien luokkaan, joita tosin ei
ollut paljon, kuului aivan vanhoja, jotka olivat frakkeihin tai
enimmäkseen tavallisiin nuttuihin puetut -- ilman näkyviä
alusvaatteita. Nämät olivat hyvin totisia, istuivat yksinäisyydessä ja
näyttivät sangen synkiltä. Tuokin, joka oli rauhottanut mieltäni
olemalla minua huonommin puettu, kuului tähän viimeiseen luokkaan.
Nojaten päänsä molempia käsiänsä vasten, joiden sormien välistä törötti
puoliharmaita hiustupsuja, hän luki kirjaa ja katsahti minuun
ainoastaan silmänräpäyksen verran vähän pahansuovasti kiiltävillä
silmillään, rypisti synkästi silmäkulmansa ja työnsi minun suuntaan
kiiltävän kyynäspäänsä, etten voisi siirtyä enää lähemmäksi häntä.
Kymnasistit sensijaan olivat liiankin puheliaita ja minä heitä vähän
pelkäsin. -- Muuan heistä pisti käteeni kirjan, sanoen: "antakaa
hänelle tuolla"; toinen kulki ohitseni ja sanoi: "päästäkäähän,
veikkonen"; kolmas kiipesi pulpetin yli ja nojautui kädellään minun
olkapäähäni aivan kuin olisin ollut penkki. Tuo kaikki tuntui minusta
raa'alta ja vastenmieliseltä; minä pidin itseäni noita kymnasistejä
paljon ylhäisempänä, enkä arvellut heillä olevan oikeutta käyttäytyä
minun suhteeni noin tutunomaisesti. Vihdoin alettiin huutaa nimiä
esille; kymnasistit tulivat esiin rohkeasti ja vastasivat enimmäkseen
hyvin, sekä palasivat iloisina; meidän sakkimme sitävastoin arkaili
paljon enemmän ja taisi vastatakin huonommin. Vanhoista jotkut
vastasivat erinomaisesti, toiset taas hyvin huonosti. Kun Semjonovia
huudettiin esiin, niin tuo harmaapäinen, kiiltosilmäinen naapurini
kömpelösti sysäten minua kiipesi jalkojeni yli ja meni pöydän ääreen.
Kuten professorien ulkonäöstä saattoi huomata, oli hän vastannut
erinomaisesti ja rohkeasti. Palattuaan paikoilleen hän, tiedustelematta
minkä arvosanan oli saanut, otti rauhallisesti vihkonsa ja lähti ulos.
Jo olin usean kerran vavahtanut kuullessani esiinhuudettuja sukunimiä,
mutta vielä ei ollut aakkosjärjestykseen tehdyn luettelon mukaan minun
nimeäni tullut, vaikka jo huudettiin Iillä alkavia nimiä. -- "Ikonin ja
Tenjev" kuulin samassa huudettavan professorien puolelta. Kylmät väreet
juoksivat selässäni ja niskassani.

-- Ketä huudettiin? Kuka on Bartenjev? kuului ympärilläni.

-- Ikonin, mene, sinua huudettiin; mutta kuka on Bartenjev, Mordenjev?
-- sitä en tiedä, tunnusta nimesi, puhui pitkä punaverinen kymnasisti,
joka seisoi takanani.

-- Teitä huudetaan, sanoi St Jérôme.

-- Sukunimeni on Irtenjev, sanoin minä punaveriselle kymnasistille: --
onko Irtenjeviä huudettu?

-- Tietysti; miksi ette mene?... Mokomakin herra! lisäsi hän
puoliääneen, mutta kuitenkin niin että mennessäni kuulin hänen sanansa.
Edelläni kulki Ikonin, pitkä, noin kahdenkymmenenviiden ikäinen nuori
mies, joka kuului kolmanteen, "vanhojen" luokkaan. Hänen yllään oli
oliivinvärinen kapea hännystakki, sininen atlassi kaulahuivi, jonka
päällä takaa lepäsi pitkät, vaaleat hiukset talonpoikaiseen tapaan
tasaisiksi leikattuina. Tuon ulkonäön olin huomannut jo pulpettien
ääressä ollessani. Hän oli kauniinpuoleinen, puhelias; ja erittäinkin
minua hänessä kummastutti merkillinen kellertävä parta, jonka hän oli
antanut kasvaa kaulaansa, ja vielä enemmän hänen kummallinen tapansa
tavan takaa avata liiviänsä ja raapia rintaa paidan alta.

Kolme professoria istui sen pöydän ääressä, jota me Ikonin kanssa nyt
lähestyimme; ei yksikään heistä vastannut meidän tervehdykseemme. Nuori
professori sekotteli kysymyslappuja ikäänkuin korttipakkaa; toinen,
rintatähdellä varustettu professori silmäili kymnasistia, joka sangen
nopeaan höpisi jotain Kaarle Suuresta, jokaiseen sanaan lisäten
"vihdoin", ja kolmas professori, ukko, katsahti meihin pää kallellaan
lasiensa yli, sekä osotti lappuja ottamaan. Minä tunsin, että hänen
katseensa kohtasi yhteisesti sekä minua että Ikoninia, ja että jokin
meissä ei miellyttänyt häntä (luultavasti Ikoninin keltanen tukka),
koskapa hän taaskin meihin molempiin yhteisesti katsahtaen teki
päällään kärsimättömän liikkeen, että me pikemmin ottaisimme laput.
Minua harmitti ja loukkasi ensiksikin se, ettei kukaan vastannut
tervehdykseemme, ja toiseksi, että minua nähtävästi yhdistettiin
Ikoninin kanssa yhdeksi _tutkittavien_ käsitteeksi, ja oltiin siis jo
edeltäpäin vihamielisiä minulle Ikoninin keltasen tukan vuoksi. Otin
arkailematta piletin ja valmistuin vastaamaan, mutta professori osotti
silmillään Ikoniniin. Minä luin mitä lapussani seisoi, sisältö oli
minulle tuttu ja rauhallisesti vuoroani odotellen minä tein havaintoja
siitä mitä edessäni tapahtui. Ikonin ei lainkaan häikäillyt, jopa vähän
liiankin rohkeasti, toinen kylki jotenkin edellä, ryntäsi lappua
ottamaan, pudisti tukkaansa ja nopeasti luki lapun sisällön. Hän avasi
muka suunsa ikäänkuin olisi tahtonut ruveta vastaamaan, mutta silloin
rintatähdellä varustettu professori, joka juuri oli kehuen päästänyt
kymnasistin, katsahti häneen. Aivan kuin olisi jotain muistanut,
vaikeni Ikonin. Yleinen äänettömyys kesti pari minuttia.

-- No, sanoi silmälasiprofessori.

Ikonin avasi suunsa vastatakseen mutta meni jälleen mykäksi.

-- Ette te ole yksin täällä; joko siis vastatkaa taikka menkää, sanoi
nuori professori: mutta Ikonin ei edes katsahtanutkaan häneen. Hän
tuijotti lappuunsa eikä saanut sanaakaan suustaan. Silmälasi-professori
tähysteli häneen sekä lasien läpi että yli että aivan ilman lasia,
sillä hän ennätti ottaa ne tällä ajalla silmiltään, tarkasti pyyhkiä ja
jälleen panna nenälleen.

Ikoninin puolelta ei vaan kuulunut sanaakaan. Äkkiä välkähti hymy hänen
kasvoillaan, hän pudisti tukkaansa, liikahti taas koko kyljellään
pöytää kohden, pani lapun pois, katsahti vuorotellen kuhunkin
professoriin, sitten minuun, kääntyi ja ripein askelin käsiänsä
heilutellen palasi pulpettinsa ääreen. Professorit katsahtivat
toisiinsa.

-- Kaunis velikulta! sanoi nuori professori: -- omilla varoillaan
eläjä!

Minä siirryin lähemmäksi pöytää, mutta professorit jatkoivat keskenään
keskustelua melkein kuiskaamalla, aivan kuin ei kukaan heistä olisi
läsnäoloani aavistanutkaan. Olin silloin varmasti vakuutettu siitä,
että kaikkien kolmen professorin mieltä suuresti kiinnitti kysymys
suoritanko minä tutkinnon ja suoritanko sen hyvästi, mutta että he vaan
noin mahtavuuttansa osottaakseen teeskentelivät sen asian olevan heille
muka aivan yhdentekevää, eivätkä olleet huomaavinaan minua.

Kun silmälasi-professori välinpitämättömästi kääntyi puoleeni kehottaen
vastaamaan lapussa olevaan kysymykseen, niin minua hävetti katsahtaa
häntä silmiin, kun hän noin teeskenteli edessäni, ja alkupuoli
vastaustani ei sentähden sujunut aivan hyvin; mutta sitten rupesi
käymään yhä helpommin, ja kun kysymys koski Venäjän historiaa, jota
erinomaisesti tunsin, niin suoriusin asiasta loistavasti, jopa pääsin
niin vauhtiin, että aijoin antaa professorien huomata mikä mies
oikeastaan minä olen, ja ettei minua niinkään vaan käy Ikoninin tasalle
asettaminen. Tarjouduin ottamaan vielä toisen lapun. Mutta professori
nyykäytti päätänsä ja sanoi: "hyvin", ja merkitsi jotain papereihinsa.
Palattuani pulpettien luo ilmottivat minulle kymnasistit, jotka
jumalaties miten saivat kaikki tietää, että minulle oli merkitty
korkein arvosana, viisi.



XI

MATEMATIIKAN TUTKINTO.


Seuraavissa tutkinnoissa minulla jo oli paitsi Grappia, jota en pitänyt
tuttavuuttani ansaitsevana, ja Iiviniä, joka jostakin syystä ujosteli
minua, paljon uusiakin tuttavuuksia. Muutamat jo tervehtivät minua.
Ikonin tuli päälliseksi iloseksi minut nähtyään ja ilmaisi aikovansa
uudistaa tutkinnon historiassa. Historian professori oli muka ollut
hänelle epäsuotuisa viime vuoden tutkinnosta asti, jolloin se oli
myöskin muka tahallaan sekottanut häntä. Semjonov, joka pyrki samaan
tiedekuntaan kuin minäkin, nimittäin matemaatiseen, ujosteli yhäkin
tutkintojen loppuun asti kaikkia, istui vaieten yksinänsä käsiinsä
nojautuen ja sormet pistettyinä harmaaseen tukkaansa, ja osasi
erinomaisesti. Hän oli toisena; ensimäisenä oli kymnasisti ensimäisestä
kymnaasista. Tuo oli pitkäkasvuinen, laihanlainen, ruskeatukkainen,
hyvin kalpea nuorukainen. Hänen poskensa oli sidottu mustalla huivilla
ja otsa oli täynnänsä näppylöitä. Kädet olivat laihat ja punaset,
sormet tavattoman pitkät ja kynnet purtu niin, että sormien päät
näyttivät kuin olisivat rihmasiin käärityt. Se kaikki näytti minusta
olevan juuri niin kuin pitikin olla ensimäisellä kymnasistilla. Hän
jutteli kaikkien kanssa, ja kuten kaikki muut niin minäkin tutustuin
hänen kanssaan, mutta hänen käynnissään, huulten liikkeissä ja silmien
mustuudessa taisi huomata jotakin tavatonta, jotakin magneettista.

Matematiikan tutkintoon tulin tavallista aikasemmin. Tunsin tämän
aineen jotensakin hyvin, mutta kuitenkin oli kaksi kysymystä
algebrassa, joita olin saanut opettajalta salatuksi ja joista en
tiennyt niin mitään. Ne kysymykset olivat: yhteenliittämisen teoriia ja
Newtonin binomiaaliväite. Minä istuin takimmaisen pulpetin ääreen ja
koetin viime hetkellä ottaa selkoa noista hämäristä kysymyksistä; mutta
tottumatonna työskentelemään melussa ja ajan lyhyyden tähden en voinut
mitenkään syventyä lukuun.

-- Tuolla hän on, tule tänne Nehljudov, kuului takanani Volodjan tuttu
ääni.

Minä käännyin ja näin veljeni sekä Dmitrin, takit leväällään ja
käsiänsä heilutellen, lähestyvän minua pulpettien välitse. Saattoi heti
huomata heidät toisen kurssin ylioppilaiksi, jotka ovat yliopistossa
kuin kotona. Heidän avatut takkinsa ilmaisivat halveksimista meitä
kokelaita kohtaan, ja meissä kokelaissa se herätti kateutta ja
kunnioitusta. Minun oli sangen mieluista tietää, että ympärilläni
olijat saattoivat nähdä olevani tuttu kahden toisen kurssin ylioppilaan
kanssa, ja minä kiireesti nousin heitä vastaan.

Volodja ei edes voinut olla ilmaisematta ylemmyytensä tunteita.

-- Voi sinua kova-osaista! sanoi hän: -- etkö ole vielä ollut esillä?

-- En.

-- Mitä luet? Etkö ole valmistanut?

-- Kahdesta asiasta en ole selvillä. Tuota en käsitä.

-- Mitä? tuotako? sanoi Volodja ja alkoi minulle selittää Newtonin
binoomia, mutta niin hätäisesti ja epäselvästi, että luettuaan minun
katseessani epäluottamusta tietoihinsa katsahti Dmitriin ja luultavasti
tämänkin silmissä luettuaan saman, punastui, mutta kuitenkin lateli
edelleen jotakin, jota en ymmärtänyt.

-- Ei, odotahan Volodja, annas kun minä koetan selittää, koska vielä
ehdimme, sanoi Dmitri katsahtaen professorien puolelle ja istui
viereemme.

Minä heti huomasin, että ystäväni oli tuossa itsetyytyväisessä
hellyyden mielentilassa, joka aina valtasi hänet, kun hän oli hyvällä
päällä, ja jota minä hänessä erikoisesti rakastin. Ollen hyvin taitava
matematiikassa ja selväpuheinen, hän osasi niin mainiosti selittää
minulle kysymyksen, että muistan sen tähän päivään asti. Mutta juuri
kun hän ennätti lopettamaan, kuului St Jérôme kovalla äänellä sanovan:
à vous, Nicolas! -- ja minä läksin Ikoninin jäljessä pulpetin äärestä,
ehtimättä käydä läpi toista epäselvistä kysymyksistä. Minä tulin sen
pöydän ääreen, jossa istui kaksi professoria ja seisoi kymnasisti
mustan taulun edessä. Kymnasisti johti ripeästi jotakin kaavaa,
liitupalanen paukahteli hänen kädessään taulua vastaan, eikä hän vaan
lakannut kirjottamasta, vaikka professori oli jo sanonut: "riittää", ja
käskenyt meidän ottaa lappumme. "Entäpä jos sattuukin tulemaan
yhteenliittämisen teoriia!" ajattelin minä vapisevin käsin ottaen
lappua leikattujen lappujen pehmeästä läjästä. Ikonin työntäytyi
samalla rohkealla liikkeellä kuin viimekin kerralla koko kyljellään
esille ja valitsematta otti ylimmäisen lapun, katsahti siihen ja kohta
rypisti vihasesti kasvonsa.

-- Aina sattuu tuollaisia perhanan kysymyksiä! murahteli hän.

Minä katsahdin omaani. Voi kauhistusta! Se oli kuin olikin
yhteenliittämisen teoriia!...

-- Mitä on teidän lapussanne? kysyi Ikonin.

Minä näytin hänelle.

-- Tuon kysymyksen tunnen, sanoi hän.

-- Vaihdetaanko?

-- Ei, se on yhdentekevä, tunnen kuitenkin, etten ole sillä päällä, sai
Ikonin kuiskatuksi, kun professori jo käski meidät taulun eteen.

"No, nyt kaikki on hukassa! ajattelin minä, -- aijotun loistavan
tutkinnon sijaan saan ikäni hävetä pahemmin kuin Ikonin." Mutta samassa
Ikonin professorin nähden kääntyi minuun päin, tempasi lapun käsistäni
ja antoi omansa minulle. Minä katsahdin lappuun. Siinä oli Newtonin
binoomi.

Professori oli nuorenlainen mies, kasvojen ilme miellyttävä ja viisas,
minkä saattoi päättää erittäinkin alaotsan tavattomasta kuperuudesta.

-- Eihän herrat vaan vaihtaneet lappuja? sanoi hän.

-- Emme, muuten se vaan antoi minun katsahtaa omaansa, herra
professori, keksi Ikonin, -- ja taaskin tuo sana herra professori oli
viimeinen sana, minkä hän paikaltaan lausui; ja taas kulkien ohitseni
takasin hän samalla tavalla katsahti professoreihin, minuun, hymähti ja
kohautti olkapäitään, kuin olisi sanonut:

-- Mokomakin asia! (Sittemmin sain kuulla, että, Ikonin jo kolmatta
vuotta ilmestyi ylioppilastutkintoa suorittamaan).

Minä vastasin mainiosti kysymykseen, joka oli juuri minulle selitetty,
-- professorikin arveli, että olin vastannut paremmin kuin saattoi
vaatia, ja pani arvo-sanan 5.



XII

LATINAN TUTKINTO.


Kaikki kävi mainiosti latinan tutkintoon asti. Poskeltaan sidottu
kymnasisti oli ensimäinen, Semjonov toinen, -- minä kolmas. Aloinpa
melkein jo ylpeillä ja tosissani arvella, että nuoruudestani huolimatta
olen sentään aika mestari.

Jo ensimäisessä tutkinnossa olivat kaikki kauhun vavistuksella
kertoneet latinan professorista, joka jonkinlaisen pedon tavalla muka
nautti nuorten ihmisten kukistamisesta, erittäinkin omilla varoilla
eläjäin, ja joka muka puhui ainoastaan latinaa tahi kreikkaa. St
Jérôme, joka oli ollut opettajani latinassa, rohkasi mieltäni, ja
minustakin näytti, että kun osaan ilman sanakirjaa kääntää Ciceroa,
muutamia Horation oodeja ja hyvin tunnen Zumptin, minulla oli jotenkin
hyviä edellytyksiä; mutta niin ei käynyt. Koko aamupuolen kuului vaan
puhetta niiden kukistumisesta, jotka olivat olleet esillä ennen minua:
eräälle oli pantu nolla, eräälle toiselle ykkönen, kolmatta oli
haukuttu ja neljäs ajettu ulos j.n.e. Mutta Semjonov ja ensimäinen
kymnasisti tavallisuuden mukaan astuivat rauhallisina esille ja
palasivat, saatuaan 5 kumpikin. Minä jo aavistin onnettomuutta, kun
meidät huudettiin Ikoninin kanssa esille pienen pöydän ääreen, jossa
tuo pelottava professori istui aivan yksin. Pelottava professori oli
pieni, laiha, keltanen mies, jolla oli pitkä, rasvanen tukka ja sangen
miettiväisen näköinen naama.

Hän antoi Ikoninille Ciceron oratsiot ja käski kääntää.

Suureksi hämmästyksekseni Ikonin luki ja käänsikin muutamia riviä
professorin avulla, joka kuiskasi hänelle. Tuntien etevämmyyden noin
heikon kilpailijan rinnalla en voinut olla naurahtamatta, vieläpä vähän
halveksivasti, kun kysymys tuli lauserakennuksen selittämisestä ja
Ikonin jälleen vaipui nähtävästi auttamattomaan äänettömyyteen. Minä
olisin tuolla älykkäällä hiukan ivallisella hymylläni miellyttänyt
professoria, mutta kävi päinvastoin.

-- Varmaankin tiedätte paremmin, koska nauratte, sanoi minulle
professori huonolla venäjänkielellä: -- saamme nähdä. Vastatkaapa te.

Jälestäpäin sain tietää, että latinan professori suosi Ikoninia, joka
päälliseksi asui hänen luonaan. Minä vastasin heti lauseopilliseen
kysymykseen, joka oli Ikoninille asetettu, mutta professori teki
surullisen naaman ja kääntyi minusta poispäin.

-- Hyvä on, tottapa teidänkin vuoronne tulee, että saamme nähdä mitä
osaatte, sanoi hän minuun katsomatta ja alkoi Ikoninille selittää omaa
kysymystänsä.

-- Saatte mennä, lisäsi hän: ja minä näin, kuinka hän arvosanavihkoon
asetti Ikoninille 4. "No, ajattelin minä, eipä se näy olevankaan niin
ankara kuin sanotaan." Ikoninin lähdettyä hän runsaasti viisi minuttia
järjesteli lappuja, niisti nenäänsä, siirteli nojatuoliaan, heittäytyi
siihen, katseli saliin, syrjille, kaikkialle muuanne, vaan ei minuun.
Koko tuo teeskentely näytti hänestä kuitenkin riittämättömältä; hän
avata kirjan ja oli sitä lukevinaan, aivan kuin minua ei olisi lainkaan
ollut. Minä otin askeleen lähemmäksi ja rykäsin.

-- Jaha! teitähän minun pitikin vielä kuulustaa. No, kääntäkäähän
jotain tästä kirjasta, sanoi hän antaen minulle erään kirjan, -- tai
ei, paremmin tästä. -- Hän selaili Horatiusta ja avasi kirjan siltä
kohti, mistä minun käsittääkseni ei kukaan olisi voinut koskaan
kääntää.

-- Tuota en ole lukenut, sanoin minä.

-- Vai niin. Te tahdotte siis semmoisen paikan, jonka olette ulkoa
oppinut, -- mainiota! Ei, mutta kääntäkääpä sentään tuosta.

Jotenkuten aloin pyrkiä ajatuksen perille, mutta professori pudisti
päätään jokaiseen kysyvään katseeseeni ja vastasi huokaisten vaan:
"ei". Vihdoin hän sulki kirjan niin hermostuneen äkillisesti, että oma
sormensa jäi väliin; kiukkuisesti vetäisten sen pois hän antoi minulle
lapun, jossa oli kieliopillinen kysymys ja heittäytyen selkänojaan meni
pahinta uhkaavalla tavalla mykäksi. Aloin vastata, mutta hänen
kasvojensa ilme kytki kieleni, ja kaikki mitä aijoin sanoa, tuntui
minusta väärältä.

-- Ei ollenkaan, ei ollenkaan, ihan väärin, rupesi hän äkkiä sanomaan
huonolla murteellaan ja nopeasti asentoaan muutellen, kumartui sitte
pöytää vasten ja alkoi leikkiä kultasormuksella, joka väljänä tuskin
pysyi hänen vasemman kätensä laihassa etusormessa. -- Ei sovi
tuommoisilla tiedoilla pyrkiä korkeimpaan oppilaitokseen; te
kantaisitte vaan ylioppilaspukua ja sinikaulusta, luette aineenne
pintapuolisesti ja luulette kelpaavanne ylioppilaaksi, ei, hyvät
herrat, tätä ainetta on perusteellisesti tutkittava j.n.e., j.n.e.

Tämän runnellulla kielellä lausutun puheen aikana minä tylsällä
huomiolla katselin hänen alaspainuneita silmiään. Aluksi minua vaivasi,
etten siis suoritakaan tutkintoa kolmantena, sitten se, etten lainkaan
ehkä saa tutkintoa suoritetuksi, ja lopuksi siihen vielä liittyi
loukkaantuminen tehtyyn vääryyteen, loukatun itserakkauden ja
ansaitsemattoman alennuksen tunne; sitä paitsi ylenkatse professoria
kohtaan, tämä kun minun käsitykseni mukaan ei kuulunut comme il faut
ihmisiin, -- minkä keksin nähdessäni hänen lyhyet, kovat ja pyöreät
kyntensä, -- teki nuo tunteet vielä enemmän polttaviksi ja
myrkyllisiksi. Katsahdettuaan minuun ja huomattuaan vapisevat huuleni
ja kyyneltyneet silmäni, hän lienee käsittänyt mielenliikutukseni
pyynnöksi korottaa arvosanaa, ja ikäänkuin säälien minua sanoi (ja
vielä päälliseksi toisen professorin läsnä ollessa, joka oli juuri
tullut paikalle):

-- Olkoon menneeksi, annan teille välttävän arvosanan (se merkitsi 2),
vaikka ette olekaan sitä ansainneet, vaan ainoastaan katsoen
nuoruuteenne ja siinä toivossa, että yliopistossa olette vähemmän
kevytmielinen.

Vieras professori katseli minua ikäänkuin olisi myös sanonut: "siinä
sen nyt näette, nuori mies!" Tuo viimeinen lause saattoi minut
lopullisesti suunniltani. Oli hetki jolloin silmäni menivät usvaisiksi:
pelottava professori pöytineen näytti istuvan jossain kaukaisuudessa ja
hirveän, yksipuolisen selvänä tuli minuun villi ajatus: "mitäpä jos...?
ja mitä siitä tulisi?" Mutta en sitä kuitenkaan tehnyt, vaan
päinvastoin tahtomattani kumarsin erityisellä kunnioituksella
molemmille professoreille ja hiukan naurahtaen, luultavasti samaan
tapaan kuin Ikonin, poistuin pöydän luota.

Tämä vääryys vaikutti minuun silloin siihen määrään voimakkaasti, että
jos vaan olisin saanut menetellä niinkuin tahdoin, olisin keskeyttänyt
tutkinnot. Kadotin kaiken kunnianhimon (ei ollut enää mitään
mahdollisuutta päästä kolmantena), ja kaikki muut tutkinnot suoritin
ilman mitään ahkeroimista tai edes levottomuutta. Yleinen arvosanani
oli kuitenkin yli 4, mutta tämä ei enää lainkaan huvittanut minua; olin
itsekseni päättänyt ja hyvin selvään todistanutkin, että on sangen
tyhmää vieläpä "mauvais genre" koettaa olla ensimäinen, vaan pitää
tehdä niin, ettei olisi liian huono eikä liian hyvä, kuten Volodja.
Tätä sääntöä aijoin noudattaa myöskin vastedes yliopistossa, vaikka
tässä asiassa olinkin ensi kertaa eri mieltä ystäväni kanssa.

Ajattelin nyt ainoastaan ylioppilaspukuani, kolmikulmaista hattua, omia
ajoneuvoja, omaa huonetta ja erittäinkin omaa vapautta.



XIII

AIKAIHMISENÄ.


Vaikka kyllä näilläkin ajatuksilla oli kauneutensa.

Toukokuun 8 p:nä, palattuani viimeisestä, uskonnon tutkinnosta, tapasin
kotona tutun räätälikisällin Rosanovin räätäliliikkeestä. Hän oli jo
ennen käynyt koettelemassa mustaa, kiiltoverkaista pukua, joka oli
silloin ainoastaan valkosella rihmalla harsittu, ja tehnyt liidulla
merkkejä, kultanapit kiiltävinä ja silkkipapereihin käärittyinä.

Puettuani tuon puvun ylleni ja huomattuani sen erinomaiseksi, vaikka
tosin St Jérôme vakuutti selässä olevan poimuja, minä menin alakertaan
tyytyväisyyden hymy huulilla, joka aivan tahtomattani levisi
kasvoilleni, ja pistäysin Volodjan luo, koko ajan tuntien päälläni
kotolaisten katseita, jotka eteisestä ja käytävistä minuun ahnaasti
tähdättiin. -- Gavrilo, hovimestari, saavutti minut salissa, toivotti
onnea, ojensi isän käskystä minulle neljä valkoista paperirahaa, ja
sanoi, niinikään isän käskystä, että tästä päivästä alkaen kuski
Kuisma, kevyet nelipyöräiset ja tummanruskea hevonen Sorja olivat koska
hyvänsä käytettävänäni. Minä ilostuin siihen määrään tästä melkein
odottamattomasta onnesta, etten mitenkään kyennyt teeskentelemään
välinpitämättömyyttä Gavrilon edessä, vaan vähän hämmentyneenä ja
hengästyneenä sanoin sen, mikä ensimäiseksi tuli kielelleni, --
muistaakseni, että "Sorja on mainio juoksija." Nähdessäni päät, jotka
pistivät esille eteisen ja käytävän ovista en enää voinut pidättää,
vaan läksin juoksuun salin läpi uudessa kultanappisessa puvussani.
Avatessani Volodjan huoneen ovea, kuului takanani Dubkovin ja
Nehljudovin äänet. He olivat tulleet onnittelemaan minua ja ehdottivat,
että lähtisimme jonnekin päivällisille ja joisimme samppanjaa
ylioppilaaksitulemiseni kunniaksi. Dmitri sanoi nyt lähtevänsä mukaan,
vaikkei hän pidäkään samppanjan juomisesta, ainoastaan juodakseen minun
kanssani _sinun maljan_. Dubkov sanoi minun olevan jostain syystä noin
ylimalkaan överstin näkönen; Volodja ei onnitellut minua, sanoipahan
vaan jotenkin kuivasti, että nyt voimme ylihuomenna matkustaa maalle.
Aivan kuin hän, vaikka kyllä iloisena ylioppilaaksi-pääsemisestäni,
kuitenkin olisi tuntenut jonkinlaista mielikarvautta siitä, että nyt
minäkin olin samanlainen aikaihminen kuin hän. St. Jérôme, joka myöskin
oli tullut luoksemme, sanoi sangen korkealentoisesti, että hänen
tehtävänsä oli nyt loppunut, ettei hän tiennyt, hyvinkö vai huonosti
hän oli sen suorittanut, vaan että oli tehnyt kaiken voitavansa ja että
hän huomenna oli muuttava kreivinsä taloon. Vastaukseksi kaikkeen mitä
minulle puhuttiin, tunsin kuinka vastoin tahtoani kasvoilleni puhkesi
imelä, onnellinen, vähäsen tyhmän itserakas hymy, vieläpä huomasin
saman hymyn tarttuvan kaikkiin muihinkin, joiden kanssa puhuin.

Ja niinpä minulla siis ei ole enää kasvatusjohtajaa, minulla on omat
ajopelit, nimeni on painettu ylioppilasluetteloon, kupeellani on
portepee-miekka, putkavahdit erehtyvät joskus tekemään minulle
kunniaa... minä olen nyt "suuri", -- ja luultavasti onnellinen.

Päivällistä päätimme syödä Jahrin suuressa ravintolassa viiden aikaan,
mutta koska Volodja oli lähtenyt Puhkovin luo ja Dmitri myöskin tapansa
mukaan jonnekin, sanoen olevan ennen päivällistä jotain asiaa
toimitettavana, niin minulla oli kahden tunnin aika käytettävänäni
mihin tahdoin. Jotenkin kauan käyskentelin pitkin huoneita ja katselin
itseäni jokaiseen peiliin, takki milloin kiinni, milloin auki, milloin
ainoastaan ylimäinen nappi kiinni, ja kaikki näytti minusta
erinomaiselta. Sitten, niin kuin minua hävettikin osottautua liian
iloiseksi, en voinut pidättää, vaan menin talliin ja vaunuliiteriin,
tarkastelin Sorjaa, Kuismaa ja ajoneuvoja, jonka jälkeen taas palasin
ja aloin kävellä huoneissa, katsella peiliin ja laskea kukkarossa
olevia rahoja, yhä sama onnellinen hymy kasvoillani. Mutta ei mennyt
tuntiakaan kun jo rupesin tuntemaan ikävää, eli oikeastaan mielipahaa
siitä, ettei kukaan nähnyt minua tässä loisto-asemassani, ja minua
halutti senvuoksi päästä liikkeelle, -- toimimaan. Sen johdosta käskin
valjastaa hevosen ja päätin parhaaksi ajaa keskikaupunkiin Kuznetskin
kadulle tekemään ostoksia.

Muistin, kuinka Volodja päästyään ylioppilaaksi oli ostanut itselleen
kivipainokset Viktor Adamin hevosista, tupakkaa ja piippuja, ja
minustakin nyt näytti välttämättömältä menetellä samoin.

Kaikilta puolen ihmisten katseiden esineenä, auringon kirkkaasti
kimallellessa napeissani, hattuni kokardilla ja miekkani kahvassa minä
saavuin Kuznetskin kadulle ja pysäytin vaunut Daciaron taulumyymälän
eteen. Katsellen joka suunnalle astuin puotiin. Viktor Adamin hevosia
en aikonut ostaa, ettei olisi voitu syyttää minua Volodjan
apinoimisesta. Häveten sitä vaivaa, minkä tuotin auliille myyjälle,
koetin valita kiireesti ostokseni, ja niin tulin ottaneeksi gvashilla
tehdyn naisenpään, joka oli asetettu nähtäväksi ikkunaan, ja maksoin
siitä kaksikymmentä ruplaa. Mutta maksettuani nuo kaksikymmentä ruplan
minusta sittenkin tuntui hävettävältä, että olin noin vähäpätöisillä
ostoksilla vaivannut kahta niin kauniisti puettua myyjää, ja he
näyttivät sitä paitsi liian välinpitämättömästi katsovan minuun.
Tahtoen antaa heidän tuntea kuka minä oikeastaan olin, käänsin huomioni
erääseen hopeakaluun, joka oli lasikotelossa, ja saatuani tietää että
se oli porte-crayon, joka maksoi kahdeksantoista ruplaa, pyysin
käärimään sitä paperiin ja maksoin rahat. Tiedusteluuni minulle
vastattiin, että hyviä piippuja ja hyvää tupakkaa oli saatavana
viereisestä tupakkapuodista; kohteliaasti kumartaen molemmalle
myyjäherralle tulin kadulle, kuva kainalossa. Viereisessä puodissa,
jonka kylttiin oli maalattu sikaria polttava neekeri, ostin -- myöskin
haluten olla ketään matkimatta -- en Zhukovin, vaan Sulttaanitupakkaa,
stampuulipiipun ja kaksi niini- ja ruusupuista piipunvartta. Tullessani
makasiinista ja astuessani ajoneuvoihin huomasin Semjonovin, joka
tavallisessa nutussa, pää kallellaan, nopein askelin kulki käytävällä.
Minua harmitti, ettei hän tuntenut minua. Jotenkin kovalla äänellä
komensin kuskin ajamaan esille, ja istuttuani saavutin Semjonovin.

-- Päivää, sanoin hänelle.

-- Päivää, päivää, vastasi hän mennen edelleen.

-- Miksi ette ole ylioppilaspuvussa? kysyin minä.

Semjonov pysähtyi, siristi silmiään ja paljasti valkoiset hampaansa,
ikäänkuin olisi tehnyt kipeätä katsoa aurinkoa vasten, mutta oikeastaan
vaan osottaakseen välinpitämättömyyttä minun vaunuihini ja pukuuni.
Sanaakaan sanomatta hän katsahti minuun ja meni edelleen.

Kuznetskin sillalta poikkesin kondiittoriin Tverskajan kadulla, ja
vaikka halusin teeskennellä, että minua oli kondiittoriin tuonut
ainoastaan halu lukea sanomalehtiä, en voinut kuitenkaan pidättää, vaan
aloin syödä makeita torttuja toisen toisensa perästä. Huolimatta siitä,
että vähän hävetti sen herran edessä, joka sanomalehtensä takaa
uteliaasti minua silmäili, söin tavattoman nopeasti noin kahdeksan
torttua joka lajia mitä kondiittorissa oli.

Kotiin palattuani tunsin pientä pahoinvointia; mutta siitä vähääkään
välittämättä aloin tarkastaa ostoksiani, joista kuva oli minulle siihen
määrään vastenmielinen, etten ainoastaan ollut sitä raameihin ja
huoneen seinälle panematta, kuten Volodja, vaan visusti piilotin sen
komoodin taakse, mistä sitä ei kukaan voinut nähdä. Porte-crayon ei
minua täällä kotona myöskään miellyttänyt; pistin sen pöytälaatikkoon
lohduttaen itseäni sillä, että tuo kapine oli hopeinen, siis pysyvän
arvoinen ja ylioppilaalle tavallaan sangen tarpeellinen. Tupakkavehkeet
sitä vastoin päätin paikalla panna käytäntöön ja koetella. Avattuani
tupakkipaketin, tarkasti täytettyäni piipun pesän punasenkellertävällä
hienolla sulttaanitupakalla, panin sen päälle kytevän taulan ja
pidellen piipunvartta keskisormen ja nimettömän välissä (se asento oli
erikoisesti mieleeni), aloin vetää savua.

Tupakin haju oli erinomaisen miellyttävä, mutta suussa tuntui
katkeralta ja hengitystä ahdisti. Rohkaisten itseäni minä kuitenkin
aika kauan vetelin savuja, yrittelin tehdä rinkejä ja "vetää sisään".
Pian oli sinertävä savupilvi täyttänyt huoneen, piippu alkoi korista,
kuuma tupakki hypähteli, mutta suussa tuntui polttoa ja päässä pientä
pyörrytystä. Minä aijoin jo lopettaa ja vielä tahdoin vaan katsahtaa
miltä näytän piippuineni peilissä, kun ihmeekseni jalat horjahtivat;
huone alkoi pyöriä ja kun vilkasin peiliin, jonka ääreen vaivalla
pääsin, huomasin olevani kalpea kuin lakana. Tuskin ennätin kaatua
sohvalle kuin tunsin sellaista kuvotusta ja niin suurta heikkoutta,
että luulin olevani myrkytetty ja jo kuolemaa tekeväni. Pelästyin
kauheasti, olin huutamaisillani apua ja käskemäisilläni lääkäriä
hakemaan.

Mutta tämä säikähdys ei kestänyt kauan. Pian ymmärsin, mistä oli
kysymys, ja hirveässä päänkivistyksessä, perin heikontuneena makasin
pitkän aikaa sohvalla, tylsästi tuijottaen Bostandjoglon vaakunaan,
joka oli kuvattu tupakkikäärön kylkeen, -- tuijotin permannolla
makaavaan piippuun, uloskarisseeseen tuhkaan ja torttujen jäännöksiin,
ja surullisella pettymyksellä ajattelin: "en kai sitten olekaan vielä
ihan suuri, koska en voi polttaa muiden tavalla, ja eipä minun näy
olevan sallittu myös muiden tavalla pidellä piipunvartta keskisormen ja
nimettömän välissä, vedellä savuja ja puhaltaa sitä ulos ruskeiden
viiksien läpi." Dmitri tapasi minut tässä epämiellyttävässä tilassani,
tultuaan meille viiden ajoissa, kuten oli sovittu. Juotuani lasillisen
vettä minä kuitenkin melkein kokonaan virkistyin ja olin valmis
lähtemään hänen seurassaan.

-- Ja mikä halu teidän on polttaa! sanoi hän silmäillen tupakoimiseni
jälkiä; -- se on kaikki joutavaa rahanhukkaa. Minä olen päättänyt olla
polttamatta... Mutta lähdetäänpä nyt, täytyy vielä hakea käsiimme
Dubkov.



XIV

VOLODJAN JA DUBKOVIN TOIMIA.


Heti Dmitrin astuessa huoneeseeni huomasin hänen kasvoistaan, hänen
käyntitavastaan ja tuosta hänelle omituisesta tavasta huonon tuulen
aikana silmää siristäen ja kasvoja rumasti vääntäen nykäistä päätä
syrjälle, ikäänkuin kaulusta korjatakseen, -- että hän oli tuossa
kylmän itsepäisessä mielentilassa, joka oli vallalla silloin kuin hän
ei ollut tyytyväinen itseensä, ja joka aina vieroitti minua hänestä.
Viime aikoina olin jo alkanut tehdä havaintoja ja arvosteluja hänen
luonteestaan, mutta ystävyyteemme ei sillä ollut mitään vaikutusta:
ystävyytemme oli vielä niin nuori ja voimakas että katsoinpa minä
Dmitriä miltä puolelta tahansa aina hän näytti minusta yhtä
täydelliseltä. Hänessä oli kaksi eri ihmistä, jotka kumpikin
ihastuttivat minua yhtä paljon. Toinen, jota kiihkeästi rakastin, oli
hyväsydämminen, hellä, nöyrä, iloinen ja tiesi itse näistä hyvistä
ominaisuuksistaan. Hänen ollessa tässä mielentilassa, näytti koko hänen
ulkomuotonsa, äänensä, kaikki liikkeensä ikäänkuin puhuvan: "olen nöyrä
ja hyvä, nautin siitä, että olen nöyrä ja hyvä, ja te voitte sen kaikki
nähdä." Toinen -- johon vasta nyt aloin tutustua ja jonka suuruutta
ihastelin -- oli kylmä, itseänsä ja muita kohtaan ankara, ylpeä,
kiihkoisuuteen asti uskonnollinen ja yksipuolisuuteen asti siveellinen
mies. Tällä hetkellä hän oli tuo toinen ihminen.

Sillä avomielisyydellä, joka oli suhteittemme välttämätön peruste,
sanoin hänelle istuessamme vaunuihin, että minua suretti nähdä häntä
tänä onneni päivänä noin raskaalla ja minulle epämiellyttävällä
tuulella.

-- Varmaan on jokin teitä pahottanut: miksi ette sano sitä minulle?
kysyin minä.

-- Nikolenka! vastasi hän kiirehtimättä, hermostuneesti kallistaen
päätään syrjälle ja tehden naamaa. -- Jos olen luvannut olla mitään
salaamatta teiltä, niin ei teilläkään ole syytä epäillä minussa
umpimielisyyttä. Eihän saata aina olla yhtä valmis avomielisyyteen,
mutta jos jokin on saanut minut pahalle tuulelle, niin en itsekään
tiedä mikä.

"Mikä ihmeellisen avomielinen, rehellinen luonne", ajattelin minä enkä
puhunut enempää hänen kanssaan.

Näin sanaakaan sanomatta me saavuimme Dubkovin luo. Dubkovin kortteeri
oli tavattoman komea, taikka ainakin näytti minusta sellaiselta.
Kaikkialla oli mattoja, tauluja, uutimia, kirjavia seinäpaperia.
muotokuvia, taivutettuja keinutuoleja, voltaire-nojatuoleja; seinillä
riippui pyssyjä, pistooleja, metsästyslaukku ja jonkinlaisia
kartongista tehtyjä eläinten päitä. Tämän työhuoneen nähtyäni ymmärsin
heti ketä Volodja oli matkinut omaa huonetta sisustaessaan. Me
tapasimme Dubkovin ja Volodjan kortinpeluussa. Jokin minulle tuntematon
herrasmies (luultavasti ei kovinkaan paljon merkitsevä, päättäen hänen
ujosta asennostaan) istui pöydän ääressä ja katseli hyvin hartaasti
peliä. Dubkov itse oli silkkisessä nutussa ja pehmeissä kengissä.
Volodja istui takki riisuttuna vastapäätä häntä sohvalla ja päättäen
punehtuneista kasvoistaan ja tyytymättömästä, vilkkuilevasta
katseestaan, jonka hän hetkeksi korteista irrottuen heitti meihin, hän
oli hyvin kiinni pelissä. Nähtyään minut hän punastui vielä enemmän.

-- No, sinun on vuoro sekottaa, sanoi hän Dubkoville. Huomasin, ettei
hänen mieleensä ollut minun saavan tietää, että hän pelaa korttia.
Mutta hänen katseessaan ei näkynyt hämmennystä, se ikäänkuin puhui
minulle: "niin, minä pelaan, mutta sinä sitä ihmettelet ainoastaan
siksi, että olet vielä nuori. Se ei ole mitään pahaa, vaan on meidän
iällämme välttämätön asia."

Minä heti vainusin ja ymmärsin asian.

Dubkov ei ruvennutkaan jakamaan kortteja, vaan nousi, puristi käsiämme,
pyysi istumaan ja tarjosi piippuja, joista me kuitenkin kieltäysimme.

-- Jaha, siinäkö nyt on siis meidän diplomaattimme, joka on vikapää
alkavaan juhlaan, sanoi Dubkov. -- Piru vieköön, överstin näköinen se
on kuin onkin!

-- Hm! panin minä tuntien jälleen kuinka kasvoilleni puhkeaa tuo tyhmän
itserakas hymy.

Minä kunnioitin Dubkovia niinkuin vaan voi kuudentoista ikäinen poika
kunnioittaa seitsemänkolmatta ikäistä ajutanttia, jota kaikki aikuiset
sanovat hyvin eteväksi nuoreksi mieheksi, joka mainiosti tanssii, puhuu
ranskaa, ja joka sydämmessään halveksien nuoruuttani nähtävästi koettaa
sitä peittää.

Kunnioituksestani huolimatta oli minun koko tuttavuuteni aikana
jumalaties mistä syystä vaikea ja epämukava katsoa häntä silmiin.
Myöhemmin tein sen huomion, että minun on kolmenlaisten ihmisten
silmiin vaikea katsoa: niiden, jotka ovat minua paljon pahemmat,
niiden, jotka ovat minua paljon paremmat, ja niiden, joiden kanssa me
emme ota toisillemme sanoaksemme mitä kumpikin tiedämme. Ehkä Dubkov
oli parempi, ehkä myös huonompi minua, mutta varmaa vaan on, että hän
sangen usein valehteli, tunnustamatta valhettaan, -- että minä olin
tuon hänen heikkoutensa huomannut enkä tietysti uskaltanut hänelle
siitä puhua.

-- Pelataan vielä yksi kuningas, sanoi Volodja nytkäytellen olkaansa,
niinkuin isä, ja sekotellen kortteja.

-- Kas kuinka se nyt siihen peliin takertui! sanoi Dubkov: --
lopetetaan toinen kerta. No, taikka sama se, jaa kortit.

Heidän pelatessaan minä tarkastelin heidän käsiään. Volodjalla oli
suuri kaunis käsi, peukalon etäisyys muista sormista ja näiden taivutus
hänen korttia pidellessään, muistutti siihen määrään isän kättä, että
olin hetkeksi valmis luulemaan Volodjan tahallaan pitelevän korttia
niin, että olisi aikaihmisen näköistä; mutta heti kun katsahti hänen
kasvoihinsa, näki selvästi, ettei hän mitään muuta ajatellut kuin
kortteja. Dubkovin kädet sitä vastoin olivat pienet, ikäänkuin
ajettuneet, sisäänpäin kääntyvät, erittäin sukkelat ja hienosormiset,
-- juuri semmoiset kädet, jotka ovat tavallisesti sormuksilla
koristetut ja joita tavataan käsitöihin halukkailla ja kauniita
esineitä rakastavilla ihmisillä.

Luultavasti Volodja jäi tappiolle, sillä se herra, joka katseli hänen
kortteihinsa teki huomautuksen, että Vladimir Petrovitshilla on hirveän
huono onni, ja Dubkov otti portföljinsä, kirjotti sinne jotain sekä
näytti kirjotetun paikan Volodjalle sanoen: "näinkö?"

-- Niin! sanoi Volodja teeskennellyn hajamielisesti katsahtaen kirjaan.
-- Nyt lähtekäämme.

Volodja otti ajoneuvoihinsa Dubkovin, minä ajoin Dmitrin kanssa hänen
vaunuissaan.

-- Mitä ne oikein pelasivat? kysyin minä Dmitriltä.

-- Pikettiä. Se on tyhmä peli, ja yleensäkin on peli tyhmää.

-- Pelaavatko he suurienkin rahojen päälle?

-- Eivät hyvin suurien, mutta on se sittenkin paha.

-- Ettekö te pelaa?

-- En, minä olen päättänyt olla pelaamatta; mutta Dubkovin pitää aina
saada toinen voitetuksi.

-- Eikö se ole huonosti tehty hänen puoleltaan, sanoin minä. -- Volodja
pelaa varmaankin häntä huonommin?

-- Tietysti ei se ole hyvä, mutta ei siinä erikoista pahaakaan ole.
Dubkov pitää pelaamisesta ja osaa pelata, mutta sittenkin hän on
erinomainen ihminen.

-- Enhän minä ollenkaan aikonutkaan... sanoin minä.

-- Eikä saakaan hänestä mitään pahaa ajatella, sillä kyllä hän on hyvä
mies. Ja minä häntä hyvin rakastan ja olen aina rakastava huolimatta
hänen heikkouksistaan.

Minusta vähän näytti, että juuri se kuumuus millä Dmitri puolusti
Dubkovia, osotti hänen jo lakanneen rakastamasta ja kunnioittamasta
tätä, vaikkei hän sitä tunnustanut itsepäisyytensä vuoksi ja siksi
ettei kukaan voisi häntä moittia vaihtelevaisuudesta. Hän oli yksi
niitä ihmisiä, jotka rakastavat ystäviään koko elämän ajan, ei niin
paljon siksi, että nämä ystävät alituisesti pysyisivät heille ystävinä,
kuin siksi, että kerran vaikkapa erehdyksestäkin kiinnyttyään johonkin
ihmiseen he pitävät epärehellisenä enää lakata häntä rakastamasta.



XV

MINUA ONNITELLAAN.


Dubkov ja Volodja tunsivat Jahrin ravintolassa kaikki tarjoilijat
nimeltä, ja ovenvartiasta isäntään kaikki osottivat heille suurta
kunnioitusta. Meille osotettiin heti erityinen huone ja tarjottiin
merkillisesti kokoonpantu päivällinen, jonka Dubkov oli valinnut
ranskalaisen ruokaluettelon mukaan. Jäädetty samppanjapullo, johon
koetin katsoa mahdollisimman välinpitämättömästi, oli jo pantu esiin.
Päivällinen sujui hauskasti huolimatta siitä, että Dubkov tapansa
mukaan kertoi mitä kummallisimpia juttuja, muka tositapauksia, -- muun
muassa kuinka hänen mummonsa oli kiväärillä tappanut kolme hänen
kimppuunsa hyökännyttä ryöväriä, (jolloin minä punastuin ja silmät alas
luotuina käännyin hänestä pois), ja huolimatta myös siitä, että Volodja
nähtävästi pelkäsi minun puolestani joka kerta kun rupesin jotain
sanomaan, (joka oli aivan turhaa, koska minä muistaakseni en sanonut
mitään häpeällistä). Kun samppanja oli tarjottu, onnittelivat minua
kaikki ja minä join Dubkovin ja Dmitrin kanssa sinunmaljan, jonka
jälkeen me suutelimme toisiamme. Kun en tiennyt kelle tuo
samppanjapullo oikein kuului (sittemmin sain tietää sen olleen
yhteisen), ja kun minä tahdoin kestitä ystäviäni omilla rahoillani,
joita alituisesti tunnustelin taskustani, vedin salaa esille
kymmenruplasen, käskin luokseni tarjoilijan, annoin hänelle rahat, ja
kuiskaten -- kuitenkin niin että kaikki kuulivat, sillä he vaieten
katsoivat minuun -- sanoin hänelle että toisi _vielä puolipullollisen
samppanjaa_. Volodja punastui, alkoi nytkytellä olkaansa ja katsoi niin
pelokkaasti minuun ja muihin, että selvään tunsin kuinka suuren virheen
olin tehnyt, mutta puolipullonen tuotiin ja se juotiin suurella
mielihyvällä. Tuntui yhä sangen hauskalta. Dubkov lateli valheita
väsymättä ja Volodja myöskin kertoi niin naurettavia juttuja ja niin
hyvästi, etten olisi ikinä odottanut, ja me nauroimme paljon. Pääasia
Volodjan ja Dubkovin hassutuksissa oli tämmöinen sukkeluus: "oletteko
olleet ulkomailla?" kysyi muka toinen. -- "En, en ole ollut", vastasi
toinen, "mutta veljeni soittaa viulua." He olivat tämänlaisessa
järjettömyyden komismissa saavuttaneet semmoisen täydellisyyden, että
lyhentäen panivat sukkeluuden uusiin muotoihin, sanoen: "minun veljeni
myöskään ei ole koskaan viulua soittanut", -- ja täydellisesti
ymmärsivät toisiansa. Jokaiseen toistensa kysymykseen he vastasivat
samaan tapaan, mutta joskus toisen kysymättäkin koettivat yhdistää
kahta mahdollisimman vierasta lausetta, sanoen tuon lauseen aivan
totisen näköisinä, -- ja se nauratti kovasti. Minä aloin vähitellen
ymmärtää mistä oli kysymys, ja tahdoin myös kertoa jotain naurettavaa,
mutta kaikki katsahtivat arasti minuun, taikka koettivat olla minuun
katsomatta niin kauan kuin puhuin, joten sukkeluus meni myttyyn. Dubkov
sanoi: "älä vätystele, veli diplomaatti", mutta minusta tuntui olo niin
mieluiselta samppanjan perästä ja suurien seurassa, että tuo huomautus
ainoastaan pikkuruikkusen raapasi minua. Dmitri, vaikka joikin rinnan
meidän kanssamme, pysyi yksin yhä vaan ankaran totisessa
mielentilassaan, joka hiukan jarrutti yleistä iloisuutta.

-- Kuulkaapa, hyvät herrat, sanoi Dubkov: -- päivällisen jälkeen on
diplomaatti tietysti aikamieheksi vihittävä. Emmeköhän lähdekin
tätikullan luokse, kyllä hän sitten siellä antautuu käsiimme.

-- Eihän Nehljudov kuitenkaan lähde, sanoi Volodja.

-- Sietämätön erakko! sinä olet sietämätön erakko! sanoi Dubkov
kääntyen hänen puoleensa. -- Ajetaan yhdessä, saat nähdä että täti on
mainio nainen.

-- En lähde itse enkä laske häntä, vastasi Dmitri punastuen.

-- Ketä? diplomaattiako? Tahdothan sinä, diplomaatti? Katso kuinka hän
kirkastui heti kun alettiin tädistä puhua.

-- Ei niin, etten laske, jatkoi Dmitri nousten paikaltaan ja alkaen
minuun katsomatta käydä edes takasin: vaan en kehota häntä enkä
haluaisi hänen lähtevän. Nyt hän ei ole enää alaikäinen ja jos tahtoo
voi hän lähteä ilman teitäkin. Mutta sinä Dubkov varmaan häpeät, että
menettelet huonosti, siksi tahdot että muutkin tekisivät samoin.

-- Mitä pahaa siinä on, sanoi Dubkov iskien silmää Volodjalle, -- että
minä kutsun teitä kaikkia tädin luo juomaan lasillisen teetä? Mutta jos
sinulle on vastenmielistä, että lähdemme, niin olkoon: me ajamme
Volodjan kanssa. Lähdetkö Volodja?

-- Hm, hm! pani Volodja myöntävästi, -- ajetaan vaan, mutta sitten
palataan meille ja jatketaan pikettiä.

-- Sanoppa aijotko lähteä heidän kanssaan vai etkö? kysyi Dmitri
lähestyen minua.

-- En, vastasin minä antaen hänelle tilaa sohvalla, johon hän istui: --
minä en muutenkaan tahdo, mutta jos sinä et kehota, niin en mistään
hinnasta lähde.

-- Ei, lisäsin minä senjälkeen, -- se ei ollut totta, ettei minua
haluta lähteä heidän mukaansa; mutta olen hyvilläni etten lähde.

-- Ja mainiosti teet: -- elä oman tahtosi mukaan, äläkä tanssi
kenenkään pillin mukaan, se on kaikkein parasta.

Tämä pieni kina ei häirinnyt meidän iloisuuttamme, vaan päinvastoin
enensi sitä. Dmitri siirtyi äkkiä siihen hellyyden mielentilaan, jota
eniten hänessä rakastin. Kuten jälestäpäinkin moneen kertaan huomasin,
vaikutti tehty hyvätyö häneen aina sillä tavalla. Hän oli nyt
tyytyväinen itseensä sen johdosta, että oli pidättänyt minut. Hän tuli
perin iloiselle tuulelle, käski vielä pullollisen samppanjaa (mikä oli
vastoin hänen sääntöjänsä), kutsui huoneeseemme jonkun tuntemattoman
herran ja alkoi sitä juottaa, lauloi Gaudeamus igitur, vaati meidän
toistamaan säkeitä, ja ehdotti, että lähtisimme Sokolnikiin ajelemaan,
jota Dubkov puolestaan piti liian aistillisena.

-- Nyt pojat iloitkaamme, puhui Dmitri hymyillen: -- tämän miehen
ylioppilaaksi pääsemisensä kunniaksi minä ensi kerran juon itseni
humalaan, olkoon menneeksi. -- Tuo iloisuus sopi Dmitrille kummallisen
hyvin. Hän muistutti jotain kasvattajaa tai hyvää isää, joka
tyytyväisenä lapsiinsa on tullut hyvälle tuulelle ja tahtoo
yhtaikaa sekä naurattaa heitä että todistaa heille, että voi sitä
kunniallisestikin ja säädyllisesti huvitella; mutta siitä huolimatta
vaikutti sekä minuun että luultavasti muihinkin tämä odottamaton
iloisuus tarttuvasti; erittäinkin kun olimme nauttineet miestä kohti
melkein puolipullollisen samppanjaa.

Tämmöisessä suloisessa mielentilassa minä siirryin suureen huoneeseen
polttaakseni paperossin, jonka Dubkov oli minulle antanut. Paikaltani
noustua huomasin, että päätäni vähän pyörryttää, ja että jalat kulkivat
ja kädet olivat luonnollisessa asennossa ainoastaan silloin kuin niitä
tarkkaan ajattelin. Muussa tapauksessa jalkani harhailivat syrjään ja
kädet suorittelivat jonkinlaisia omintakeisia liikkeitä. Minä kiinnitin
näihin jäseniini koko huomion, käskin käsien kohota panemaan takkini
kiinni, silittää tukkaa, (jolloin ne kohottivat kyynäspäitä aivan liian
korkealle), mutta jalkojen käskin mennä ovelle päin, jonka ne
täyttävätkin, mutta polkivat vaan ikäänkuin liian kovasti, taikka
sitten liian hellävaroin, erittäinkin vasen jalka yhtämittaa kohosi
varpailleen. Joku ääni huusi minun takanani: "Minne sinä menet? kyllä
kynttilä tuodaan." Minä arvasin, että tämä ääni kuului Volodjalta ja
minua huvitti suuresti se, että olinpahan arvannut, mutta vastaukseksi
hänelle minä ainoastaan vähän hymähdin ja läksin edelleen.



XVI

KINA.


Suuressa huoneessa, johon tulin, istui pikku pöydän ääressä
lyhyenläntä, lihava, punertavaviiksinen siviiliherra jotakin syöden.
Hänen vieressään istui pitkäkasvuinen, ruskeaverinen, viiksetön herra.
He puhelivat ranskaa. Heidän katsahduksensa arvelutti minua, mutta
päätin kuitenkin sytyttää paperossini kynttilästä, joka seisoi heidän
edessään pöydällä. Katsellen syrjään ollakseni heidän silmäyksiään
kohtaamatta minä lähestyin pöytää ja aloin sytytellä paperossia. Kun se
oli syttynyt, en malttanut olla katsahtamatta syövään herraan. Hänen
harmaat silmänsä tähystivät minua kiinteästi ja vihamielisesti. Juuri
kun aijoin kääntyä poispäin, alkoivat hänen punertavat viiksensä
liikkua ja hän lausui ranskaksi: -- en rakasta että poltellaan
päivällistä syödessäni, hyvä herra.

Minä änkytin siihen jotakin epäselvästi.

-- Niin, en rakasta, jatkoi ankarasti viiksiniekka herra vilkaisten
viiksettömään vieruskumppaniinsa niinkuin olisi kehottanut ihailemaan
miten hän kohta oli löylyyttävä minua: -- en rakasta, hyvä herra, ja
niitä, jotka ovat niin epäkohteliaita, että tulevat polttelemaan toisen
nenän eteen, en myöskään rakasta.

Ymmärsin heti, että tuo herra toruu minua, mutta ensi hetkellä tunsin
niin kuin olisin ollut hyvin syyllinen heidän edessään.

-- En luullut sen teitä häiritsevän, sanoin minä.

-- Jaha, te ette luulleet olevanne moukka, mutta minä luulen! kiljasi
herra.

-- Mikä oikeus teidän on huutaa, sanoin minä tuntien, että hän loukkaa
minua ja alkaen itsekin suuttua.

-- Se oikeus, etten ikinä anna kenenkään hypätä nokalleni; ja aijon
aina opettaa teidän kaltaisia sankareja. Mikä on nimenne, hyvä herra?
ja missä asutte?

Minä olin hyvin suutuksissani, huuleni vavahtelivat ja henkeäni
ahdisti. Mutta sittenkin tunsin itseni syylliseksi, luultavasti sen
johdosta että olin juonut paljon samppanjaa, enkä siis sanonut tälle
herralle mitään hävyttömyyksiä, vaan huuleni päinvastoin mitä
nöyrimmällä tavalla nimittivät sukunimeni ja osotteemme.

-- Nimeni on Kolpikov, hyvä herra, koettakaapa olla vastedes
kohteliaampi. Me tapaamme vielä toisemme (vous aurez de mes nouvelles),
päätti hän, niinkuin koko puhekin oli käynyt ranskaksi.

Minä vastasin ainoastaan: "sangen hauskaa", koettaen antaa äänelleni
mahdollisimman enemmän lujuutta, sitten käännyin ja palasin
paperossineni, joka oli ehtinyt sammua, huoneeseemme.

Tästä tapahtumasta en puhunut mitään veljelle enkä ystäville,
erittäinkin koska he näyttivät olevan kiivaassa keskustelussa, vaan
istuuduin yksin nurkkaan miettimään tuota kummallista tapausta. Sanat:
"te olette moukka, hyvä herra" (un mal élevé, Monsieur) soivat yhä
korvissani, yhä enemmän kiihottaen mieltäni. Humala oli minulta
kokonaan kadonnut. Kun ajattelin miten olin tässä asiassa menetellyt,
tuli minuun kauhea aavistus, että olin ehkä esiintynyt pelkurina.
"Mikä oikeus hänen oli hyökätä kimppuuni?! Miksi hän ei voinut
yksinkertaisesti sanoa vaan minulle, että tupakinsavu häntä häiritsee?
Siis syyllinen oli hän? Miksen minä, kun hän sanoi minua moukaksi,
vastannut hänelle: hyvä herra, moukka on se, joka käyttäytyy
röyhkeästi; -- tai miksi en kiljaissut hänelle vaan: suu kiinni! -- se
olisi ollut parasta; miksi en vaatinut häntä kaksintaisteluun? Ei! minä
en tehnyt mitään semmoista vaan niinkuin raukkamainen pelkuri pidin
vääryyden hyvänäni." -- "Te olette moukka, hyvä herra!" kaikui
kaikumistaan repivästi minun korvissani. "Ei, tätä ei saa näin jättää",
ajattelin minä ja nousin, vakaasti päättäneenä mennä uudestaan tuon
herran eteen ja sanoa hänelle jotain kauheata, tai ehkä iskeä häntä
kynttiläjalalla päähänkin, jos niikseen tulee. Suurimmalla nautinnolla
ajattelin tätä viimeistä mahdollisuutta, mutta sittenkin astuin
pelokkaasti uudestaan tuohon isoon huoneeseen. Onneksi herra Kolpikovia
ei ollutkaan enää salissa, siellä oli ainoastaan lakeija, joka korjasi
jätteitä pöydältä. Minä olin ilmaisemaisillani lakeijalle mitä oli
tapahtunut, olisin selittänyt hänelle, etten ollut lainkaan syyllinen,
mutta en siltä kuitenkaan tehnyt. Sangen synkässä mielentilassa palasin
uudestaan huoneeseemme.

-- Mikä ihme nyt on diplomaatillemme tullut? sanoi Dubkov: -- varmaan
se on paraikaa ratkaisemassa Europan kohtaloa.

-- Anna minun olla, sanoin minä synkästi, kääntyen pois. Kävellessäni
edestakasin huoneessa minä sitten jostakin syystä rupesin ajattelemaan,
ettei Dubkov ole lainkaan mikään hyvä mies. Riittää jo noita ikuisia
sukkeluuksia ja "diplomaatin" arvonimiä -- mitä ystävyyttä se on
olevinaan. Ei hän muusta kunhan voittaisi vaan rahoja Volodjalta, ja
ajelisi sen tätinsä luo... Ei ole mitään miellyttävää koko miehessä.
Valetta tai alhaisuutta on kaikki mitä se puhuu, mutta toisia se on
kylläkin valmis pilkkaamaan! Minusta hän on lyhyesti sanoen tyhmä, ja
lisäksi huono ihminen. Näitä mietiskelin noin viiden minutin ajan,
tuntien jostakin syystä yhä suurempaa vihamielisyyttä Dubkovia kohtaan.
Mutta Dubkov ei pitänyt minusta mitään väliä ja se se kiukutti minua
vieläkin enemmän. Vieläpä olin suutuksissani Volodjalle ja Dmitrille,
koska he puhelivat mokoman miehen kanssa.

-- Tiedättekö mitä, hyvät herrat? -- diplomaatin pää on vedellä
huuhdeltava, sanoi äkkiä Dubkov katsahtaen minuun suu naurussa, mikä
minusta näytti ivalta, vieläpä petolliselta ivalta: -- Sen on paha
elämä! Jumalauta, sen on paha elämä!

-- Te olisitte myöskin huuhdottava vedellä, itse olette paha, vastasin
minä vihamielisesti hymyillen ja unohtaen että olisi ollut sanominen
"sinä."

Tämä vastaus luultavasti hämmästytti Dubkovia, mutta väliäpitämättä hän
kääntyi minusta ja jatkoi keskusteluaan Volodjan ja Dmitrin kanssa.

Minä yritin yhtyä heidän keskusteluunsa, mutta tunsin että oli
kerrassaan mahdoton teeskennellä ja siirryin jälleen nurkkaani, missä
sitten pysyinkin lähtöön saakka.

Kun oli maksettu ja alettiin panna päällysnuttua ylle, niin Dubkov
kääntyi Dmitrin puoleen: -- No, minne Orestes ja Pilades nyt ajaa?
varmaankin kotiin keskustelemaan _rakkaudesta_; mutta mepä lähdemme sen
suloisen tädin luokse, -- se on parempaa kuin teidän hapan
ystävyytenne.

-- Kuinka uskallatte puhua ja nauraa meille? sanoin minä äkkiä, tullen
hyvin likelle häntä ja huiskien käsilläni: kuinka uskallatte nauraa
tunteita, joita ette ymmärrä? Sitä en salli. Suu kiinni! kiljuin minä
ja tietämättä mitä enää sanoa sekä kovin hengästyneenä mielenkiihkosta
itsekin vaikenin. Dubkov ensin hämmästyi; sitten aikoi hymähtää ja
ottaa asian leikin kannalta, mutta vihdoin suureksi ihmeekseni säikähti
ja katsoi maahan.

--- Enhän minä olleenkaan naura teille ja teidän tunteillenne, muuten
minä vaan puhun, sanoi hän vältellen.

-- Sepä! kiljasin minä, mutta juuri samaan aikaan minua alkoi hävettää
oma itseni ja tuli sääli Dubkovia, jonka punaset, hämmästyneet kasvot
ilmaisivat todellista mielipahaa.

-- Mikä sinun on? rupesivat Volodja ja Dmitri yhtaikaa sanomaan
minulle: -- eihän sinua kukaan tahtonut loukata.

-- Vai ei! tuo tuossa tahtoi loukata minua.

-- Kylläpä on tuo veljesi hurja mies, sanoi Dubkov mennessään jo
ovesta, ettei voisi enää kuulla mitä hänelle vastaan.

Ehkä olisin syössyt häntä tavottamaan ja vielä häntä haukkunutkin,
mutta se sama lakeija, joka oli ollut läsnä jutussani Kolpikovin
kanssa, tarjosi minulle samassa päällysnuttua ja minä heti rauhotuin,
ainoastaan Dmitrin edessä enää teeskennellen olevani vihanen -- sen
verran kuin oli välttämätöntä, ettei äkillinen rauhottumiseni olisi
tuntunut oudolta. Seuraavana päivänä tapasin Dubkovin Volodjan luona,
me emme puhuneet tästä jutusta, mutta jäimme kuitenkin teitittelemään
toisiamme, ja sen jälkeen meidän tuli vielä vaikeammaksi katsoa
toisiamme silmiin.

Riita Kolpikovin kanssa, joka tosin ei seuraavana päivänä eikä koskaan
myöhemminkään antanut minulle de ses nouvelles, oli monta vuotta
tavattoman elävänä ja raskaana muistossani. Minä nytkähtelin ja
kiljahtelin sen jälkeen viiden vuoden aikana joka kerta kun muistin
kostamattoman loukkauksen, ja lohdutin itseäni muistellessani
millaisena sankarina olin sen sijaan ilokseni esiintynyt Dubkovin
jutussa. Vasta paljon myöhemmin aloin kokonaan toisin silmin katsoa
tätä asiaa: minua nauratti muistella riitaa Kolpikovin kanssa ja
kadutti tuo ansaitsematon loukkaus, jonka olin tuottanut kelpo
Dubkoville.

Kun saman päivän illalla kerroin Dmitrille kohtauksen Kolpikovin
kanssa, jonka ulkonäön hänelle tarkkaan kuvasin, hämmästyi hän
suuresti.

-- Aivan oikein, se on sama mies! sanoi hän: -- ajatteleppas, että tämä
Kolpikov on tunnettu roisto, ja päälliseksi pelkuri, jonka toverit ovat
ajaneet rykmentistä, koska hän oli saanut korvapuustin eikä uskaltanut
tapella; mistä ihmeestä se nyt lie niin vauhtiin päässyt? lisäsi hän
hyväntahtoisesti hymyillen ja minuun katsoen: -- eikö hän mitään muuta
sanonut kuin "moukka?"

-- Ei, vastasin minä punastuen.

-- Se on ikävä juttu, mutta ei se vielä mitään tee! lohdutti minua
Dmitri.

Vasta paljon myöhemmin, jo rauhallisesti tätä seikkaa miettiessäni tein
sen jotenkin todenmukaisen johtopäätöksen, että Kolpikov monen vuoden
kuluttua keksittyään että minun kimppuuni saattoi hyökätä, kosti minun
kustannuksellani sen viiksettömän herran läsnäollessa saamansa
korvapuustin, aivan niinkuin minä juuri äsken olin kostanut tuon hänen
"moukkansa" viattoman Dubkovin kustannuksella.



XVII

VALMISTUN VISIITTEJÄ TEKEMÄÄN.


Seuraavana päivänä herättyäni oli ensimäinen ajatukseni Kolpikovin
juttu; jälleen minä aloin rauhattomana kävellä pitkin huonetta, mutta
asiaan ei enää mahtanut mitään; sitäpaitsi oli tämä viimeinen päivä,
minkä vietin Moskovassa, ja isän käskystä piti nyt tehdä muutamia
visiittejä, jotka hän itse minulle merkitsi paperilapulle. Isän huolet
meidän suhteemme eivät koskeneet niin paljon siveyttämme ja
sivistystämme kuin suhteitamme ylhäiseen seurapiiriin. Paperilapulle
oli hänen epätasaisella, nopealla käsialallaan kirjotettu: 1) ruhtinas
Ivan Ivanovitshin luo välttämättä; 2) Iivinien luo välttämättä; 3)
ruhtinas Mihailin luo; 4) ruhtinatar Nehljudovin ja rouva Valahinin
luo, jos ehdit. Ja tietysti kanslerin, rehtorin ja professorien luo.

Viimeksi mainittuja visiittejä Dmitri ei kehottanut tekemään, sanoen
että se olisi ei ainoastaan tarpeetonta, vaan sopimatontakin: mutta
kaikki muut olivat vielä tänään tehtävät. Näistä minua erittäin
pelotti kaksi ensimäistä visiittiä, joiden jälkeen oli kirjotettu
_välttämättä_. Ruhtinas Ivan Ivanovitsh oli kenraali en-chef, rikas ja
yksinäinen vanhus; siis minun, kuudentoistavuotiaan ylioppilaan oli
oleminen hänen kanssaan suorissa suhteissa, jotka -- sen tiesin
edeltäpäin -- eivät saattaneet asettaa minua edulliseen valoon. Iivinit
olivat myöskin upporikkaita, ja heidän isänsä oli jokin mahtava
siviilikenraali, joka mummon eläessä oli kaikkiaan ainoastaan yhden
kerran ollut luonamme. Mutta mummon kuoleman jälkeen huomasin, että
nuorin Iivineistä vierasteli meitä ja oli ikäänkuin olevinaan. Vanhin
kuului jo lopettaneen lakitieteelliset opintonsa ja palvelevan
Pietarissa; toinen, Sergej, jota minä muinoin olin jumaloinut, oli
myöskin Pietarissa suurena, lihavana kadettina Paasiopistossa.

Nuoruudessani en pitänyt suhteista ihmisiin, jotka katsoivat itseänsä
minua ylemmiksi, semmoiset suhteet olivat minulle sietämättömän
tuskallisia alituisen loukkaamisen-pelon vuoksi ja kun piti ponnistaa
kaikki henkiset voimansa oman itsenäisyytensä todistamiseksi. Mutta kun
isän määräämät viimeiset visiitit jäivät täyttämättä, olivat nyt
ensimäiset sitäkin tärkeämmät täyttää. Kävelin huoneessani tarkastellen
tuolille pantua pukua, miekkaa ja hattua, ja valmistuin jo lähtöön. kun
luokseni tuli onnittelulle ukko Grapp, mukanaan Ilinka. Isä Grapp oli
venäläistynyt saksalainen, sietämättömän äitelä, imartelevainen ja
sangen usein epäraitis; hän kävi luonamme enimmäkseen vaan pyytääkseen
jotakin, ja isä istutti hänet joskus työhuoneeseensa, mutta
päivällisille ei häntä koskaan istutettu yhteen seuraan. Hänen
alennuksensa ja pyyteliäisyytensä oli sulanut niin kokonaan
jonkinlaiseen ulkonaiseen ystävyyteen ja tottumukseen käydä talossamme,
että kaikki lukivat hänelle suureksi ansioksi hänen kiintymystänsä
meihin, mutta minä jostakin syystä en rakastanut häntä ja hänen
puhuessaan aina häpesin hänen puolestaan.

Olin hyvin tyytymätön näiden vieraiden tuloon enkä koettanut
tyytymättömyyttäni edes peittääkään. Ilinkaan olin tottunut katsomaan
ylhäältä päin ja hän oli tottunut antamaan meille siihen oikeutta;
jonka vuoksi minua vähän harmitti hänen nyt olevan samallaisena
ylioppilaana kuin minäkin. Ja näytti kuin hänkin puolestaan olisi
edessäni vähän hävennyt tätä pakollista yhdenvertaisuutta. Tervehdin
häntä kylmästi ja käskemättä istumaan, sillä häpesin sitä tehdä, kun
arvelin heidän voivan käskemättänikin istua, sekä annoin sanan hevosen
valjastamisesta. Ilinka oli hyvä, sangot rehellinen ja viisaanlainen
nuorukainen, mutta hän oli vähäsen höllämäinen: hänet valtasi
alituiseen ja nähtävästi syyttä jokin äärimmäisyyden sieluntila --
milloin itku milloin naurutauti milloin loukkaantuvaisuus
pienimmistäkin syystä: ja nyt hän taisi olla tässä viimemainitussa
mielentilassa. Ei hän puhunut, katsahteli vaan vihamielisesti milloin
minuun milloin isäänsä, ja ainoastaan kun hänen puoleensa käännyttiin,
hän suoritti tuon nöyrän pakollisen hymähdyksensä, johon oli jo
tottunut kätkemään kaikki tunteensa ja erittäinkin häpeämisen isänsä
puolesta, jota aina tunsi meidän seurassa ollessaan.

-- Niin vainenkin, Nikolai Petrovitsh, puhui ukko minulle seuraten
minua pitkin huonetta sillaikaa kuin pukeuduin ja kunnioittavan
hitaasti pyörittäen lihavien sormiensa välissä mummon lahjottamaa
hopeaista nuuskarasiaa: -- heti saatuani pojalta tietää että olitte
suvainneet niin mainiosti suorittaa tutkinnon, -- onhan viisautenne
kaikille tuttu, -- kohta kiirehdin teitä onnittelemaan; olenhan minä
muinoin olallani teitä kantanut ja Jumala tietää rakastavani teitä
kaikkia kuin omiani, ja kun Ilinkakin yhä pyysi päästä luoksenne. --
Näkyypä hänkin jo teihin kiintyneen.

Ilinka istui tällä aikaa puhumatta mitään ikkunan luona muka tarkastaen
kolmikulmaista hattuani ja tuskin kuultavasti murahteli jotain
itsekseen.

-- Ellette pahastu, olisin teiltä tiedustanut, jatkoi ukko: -- mitenkä
se minun Ilinkani oikein tutkintonsa suoritti? hän olisi tahtonut pysyä
teidän seurassanne, niin älkääpä te nyt häntä jättäkö, pitäkää häntä
silmällä ja neuvokaa.

-- Hyvinhän se tutkintonsa suoritti, vastasin minä katsahtaen Ilinkaan,
joka tunsi häneen katsovani, punastui ja lakkasi huuliansa
liikuttamasta.

-- Saisiko hän jäädä luoksenne päiväksi tai pariksi? sanoi ukko niin
arasti hymyillen kuin olisi suuresti pelännyt minua, ja mihin ikänä
minä liikahdin hän yhä pysyttelihe niin lähellä minua, että tupakan ja
viinan haju lakkaamatta löyhkäsi hänestä. Minua harmitti, että hän
asetti minut poikansa suhteen noin kieroon asemaan, ja myöskin se, että
hän häiritsi minua silloisessa sangen tärkeässä toimessani -- nimittäin
pukeutumisessa; mutta kaikkein enin sapetti minua tuo viinan löyhkä,
joten sanoin hänelle hyvin kylmästi, etten voi olla Ilinkan seurassa,
koska koko päivään en tule olemaan kotona.

-- Mutta tehän aijotte lähteä sisarenne luokse, isä, sanoi Ilinka
hymyillen ja minuun katsomatta: -- sinne on minullakin asiaa.

Minua vielä enemmän alkoi harmittaa ja hävettää, ja antaakseeni jonkun
selityksen kiellolleni kiiruhdin ilmottamaan, etten tule olemaan
kotona, koska täytyy lähteä ruhtinas Ivan Ivanovitshin luo, ruhtinatar
Kornakovan luo, sen Iivinin luo, jolla on niin korkea asema, ja että
luultavasti tulen olemaan päivällisillä ruhtinatar Nehljudovin luona.
Minusta näytti, että saatuaan tietää kuinka ylhäisten ihmisten luona
aijoin käydä, he eivät enää voi asettaa vaatimuksia minun suhteeni. Kun
he rupesivat lähtemään, pyysin minä Ilinkaa käymään luonani jonkun
toisen kerran; mutta Ilinka änkytti vaan jotain ja hymähti
teeskennellysti, näkyi selvästi, ettei hänen jalkansa ole koskaan enää
astuva tähän huoneeseeni.

Heti heidän lähdettyään minä ajoin omille visiiteilleni. Volodja, jota
olin vielä aamulla pyytänyt mukaan, että olisi ollut helpompi,
kieltäysi sillä tekosyyllä, että olisi muka ollut liian tunteellista
kahden velimiehen ajaa samoilla ajopeleillä.



XVIII

VALAHINIT.


Niinpä läksin siis yksin. Lähin visiitti oli asuntopaikan mukaan
Valahinit. Minä en ollut kolmeen vuoteen nähnyt Sonitshkaa, ja
rakkauteni häneen oli tietysti aikaa sitten haihtunut, mutta sielussa
eli vielä elävä ja liikuttava muisto menneestä lapsuuden rakkaudesta.
Olin näiden kolmen vuoden aikana muistellut häntä sellaisella voimalla
ja selvyydellä, että vuodatin kyyneleitä ja olin todellakin kuin
uudestaan rakastunut, mutta tuota oli kestänyt ainoastaan muutamia
minuttia eikä se sitten piankaan uudistunut.

Tiesin Sonitshkan äitinsä kanssa käyneen ulkomailla, missä he olivat
viipyneet kaksi vuotta ja missä heille oli sattunut semmoinen
tapaturma, että dilishanssi oli kaatunut ja lasit leikelleet Sonitshkan
kasvoja, josta hän olisi muka suuresti rumentunut. Matkalla heidän
luoksensa minä elävästi muistelin entistä Sonitshkaa ja koetin
mielessäni kuvailla millaisena hänet nyt tapaan. Hänen kaksivuotisen
ulkomailla-olon vuoksi kuvailin häntä jostakin syystä hyvin pitkäksi,
erittäin solakkavartaloiseksi, totiseksi ja ylimysmieliseksi, mutta
tavattoman viehättäväksi. Mielikuvitukseni kieltäysi kuvaamasta hänen
kasvojaan naarmujen runtelemiksi. Päinvastoin. Olinhan jossain
kuullut kerrottavan intohimoisesta rakastajasta, joka oli pysynyt
rakastetulleen uskollisena, vaikka tämä oli tullut rokonarpiseksi.
Koetin kuvailla olevani rakastunut Sonitshkaan voidakseni lukea
ansiokseni, että naarmuista huolimatta olin pysynyt hänelle
uskollisena. Yleensä puhuen, lähestyessäni Valahinien taloa, en ollut
rakastunut, mutta olin saanut itsessäni liikkeelle rakkauden vanhoja
muistoja, ja olin senvuoksi hyvin valmistunut rakastuakseni uudestaan,
ja hyvin sitä halusin; erittäinkin kun jo kauan sitten, katsoen kaikkia
rakastuneita ystäviäni, häpesin että olin jäänyt heistä niin jälkeen.

Valahinit asuivat puhtosessa pikku puurakennuksessa, jonne mentiin
pihan kautta. Ovi avattiin minulle kellonsoittoon, mikä silloin vielä
oli Moskovassa suuri harvinaisuus. Aukasija oli aivan pikkuinen
puhtaasti puettu poika. Hän ei osannut tai ei tahtonut sanoa minulle
oliko herrasväki kotona ja jätti minut yksin pimeään eteiseen,
juostuaan itse vielä pimeämpään käytävään.

Olin jotenkin kauan yksin tässä pimeässä huoneessa, jossa paitsi
ulko-ovea ja käytävää oli vielä yksi suljettu ovi, -- ja vähän niinkuin
ihmettelin tuota talon synkkyyttä, osaksi myös arvelin, että se ehkä
kuuluu asiaan niiden elämässä, jotka ovat käyneet ulkomailla. Noin
viiden minutin kuluttua aukesi salin ovi sisäpuolelta saman pojan
toimesta, ja hän saattoi minut siistiin, mutta ei rikkaasti
sisustettuun vierashuoneeseen, johon heti ilmestyi myöskin Sonitshka.

Hän oli seitsemäntoistavuotias. Oli hyvin pieni kasvultaan, hyvin
laiha ja kasvojen väri sairaaloisen kellertävä. Mitään naarmuja ei
kasvoissa voinut huomata, mutta ihanat, kuperat silmät ja valoisa,
hyväsydämmisyyden iloinen hymyily oli sama, jota tunsin ja rakastin
lapsena ollessani. En ollut lainkaan odottanut näkeväni häntä
tuollaisena, ja senvuoksi en mitenkään voinut heti vuodattaa häneen
sitä tunnetta, jonka olin matkalla valmistanut. Hän tarjosi minulle
kätensä englantilaisella tavalla, joka oli silloin yhtä suuri
harvinaisuus kuin ovikellokin, puristi vilpittömästi kättäni ja istutti
viereensä sohvalle.

-- Voi, kuinka on hauska nähdä teitä, hyvä Nicolas, sanoi hän katsoen
kasvoihini, niin vilpittömällä ilon ilmeellä, että sanoissa: hyvä
Nicolas, huomasin todella ystävällisen eikä suojelevan vivahduksen.
Ulkomaamatkansa jälkeen hän ihmeekseni oli vieläkin yksinkertaisempi
tavaltaan, suloisempi ja tuttavallisempi käytökseltään kuin ennen.
Huomasin tosin kaksi pientä naarmua nenän luona ja silmäkulmien päällä,
mutta ihanat silmät ja hymy pitivät ihan yhtä muistojeni kanssa ja
loistivat kuten ennenkin.

-- Kuinka te olette muuttunut! puhui hän: -- ihanhan te olette tullut
jo suureksikin. No, entä minä, -- mitä sanotte minusta?

-- Ah -- enpä olisi teitä tuntenut, vastasin minä, vaikka juuri samalla
hetkellä ajattelin, että olisin aina tuntenut hänet. Tulin uudestaan
sille huolettoman iloiselle tuulelle, jossa viisi vuotta sitten tanssin
hänen kanssaan mummon nimipäivillä.

-- Sanokaapa olenko hyvinkin rumentunut? kysyi hän päätänsä
nyykähyttäen.

-- Ette, ette ollenkaan, olette vaan vähän kasvanut, tullut
vanhemmaksi, kiirehdin minä vastaamaan: -- vaan päinvastoin... ja
vieläpä...

-- No, olkoon vaan: mutta muistatteko tanssejamme ja leikkejämme, St
Jérômea. M-me Doratta (en muistanut mitään M-me Doratta; hän oli
nähtävästi innostunut lapsuuden muistoistaan ja sekotti niitä
toisiinsa). Ah, mikä ihana aika! jatkoi hän ja sama hymy. vieläpä
parempi sitäkin, jota kannoin muistossani, ja yhä samat silmät
loistivat edessäni. Hänen puhuessaan ehdin ajatella sitä mielentilaa,
jossa olin tällä hetkellä ja päätin itsekseni, että tällä hetkellä olin
kuin olinkin rakastunut. Heti kun olin sen päätökseni tehnyt katosi tuo
onneton, huoleton tunnelmani, jonkinlainen usva peitti kaikki mikä oli
edessäni, -- jopa hänen silmänsäkin ja hymynsä; minua alkoi jokin
hävettää, minä punastuin ja kadotin puhekykyni.

-- Nyt on toiset ajat, jatkoi hän huokaisten ja vähän silmäkulmiaan
kohottaen: -- paljon pahemmaksi on kaikki tullut, ja mekin olemme
pahentuneet, eikö totta Nicolas?

Minä katsoin vaieten häneen enkä voinut sanoa mitään.

-- Missä ovat nyt kaikki silloiset Iivinit, Kornakovit? Muistattehan?
jatkoi hän vähän uteliaasti katsoen minun punastuneihin ja
pelästyneihin kasvoihini: -- se oli ihana aika!

Minä en sittenkään voinut vastata.

Tästä painostavasta hetkestä pelasti minut tuokioksi vanhan rouva
Valahinin saapuminen. Minä nousin, kumarsin ja sain takasin puhekykyni:
mutta sen sijaan tapahtui Sonitshkassa äidin tultua merkillinen muutos.
Koko hänen iloisuutensa ja tuttavallisuutensa heti katosi, hymykin kävi
toiseksi, ja hän samassa muuttui tuoksi ulkomailta palanneeksi
neidiksi, jonka olin kuvaillut tapaavani. Tuohon muutokseen ei
näyttänyt olevan mitään syytä, sillä hänen äitinsä hymyili yhtä
miellyttävästi ja kaikissa liikkeissään osotti yhtä suurta hellyyttä
kuin ennenkin muinoin. Rouva Valahina istui suureen nojatuoliin ja
osotti minut istumaan viereensä. Tyttärelleen hän sanoi jotakin
englannin kielellä, jonka jälkeen Sonitshka heti läksi huoneesta, mikä
seikka kevensi tilaani vielä enemmän. Rouva Valahina kyseli
sukulaisista, veljestä, isästä, sitten kertoi minulle omasta suvustaan
-- miehensä kuolemasta, ja tuntien vihdoin, ettei minun kanssani synny
mitään keskustelua, alkoi äänettömänä tuijottaa minuun aivan kuin olisi
tahtonut sanoa: "jos sinä nyt nouset, kumarrat ja lähdet, niin teet
mainiosti, ystäväni", -- mutta minulle tapahtui merkillinen seikka:
Sonitska oli palannut takasin käsityön kanssa ja istunut vierashuoneen
toiseen nurkkaan, niin että tunsin päälläni hänen katseensa. Rouva
Valahinan kertoessa miehensä kuolemasta minä vielä kerran muistin
olevani rakastunut ja arvelin, että nyt äitikin varmaan on päässyt
asian perille, joten minä sain uuden ujouden-kohtauksen, ja niin
voimakkaan, etten tuntenut kykenevän jäsentäkään luonnollisesti
liikahuttamaan. Tiesin että noustakseni seisaalleni ja lähteäkseni
minun on edeltäpäin ajatteleminen mihin jalkani on asetettava, miten
pää käännettävä, mihin käsi pantava, sanalla sanoen, olin melkein
samassa mielentilassa kuin eilen juotuani puoli pulloa samppanjaa. Minä
aavistin, etten tuota kaikkea voi suorittaa ja sentähden en voinut
nousta, suorastaan en voinut. Rouva Valahina luultavasti ihmetteli
katsoessaan minun tulipunasia kasvojani ja liikkumattomuuttani; mutta
minä päätin paremmaksi jäädä istumaan tähän tyhmään asentoon kuin
uskaltaa kömpelösti nousta ja lähteä. Näin istuin jotenkin kauan,
odottaen että joku äkillinen tapaus johtaa minut tukalasta asemastani.
Semmoinen tapaus esiintyikin. Eräs mitättömän näköinen nuori mies tuli
kotolaisen tavoin huoneeseen ja kohteliaasti kumarsi minulle. Rouva
Valahina nousi, pyysi anteeksi että hänen oli asioitsijansa kanssa
puheleminen, ja katseli minuun ihmettelevästi, ikäänkuin olisi sanonut:
istukaa nyt sitten siinä vaikka koko ikänne, en minä teitä aja ulos!
Jollakin lailla tehtyäni hirveän voimainponnistuksen minä nousin, mutta
en voinutkaan enää kumartaa ja minua surkutelevan äidin ja tyttären
katseiden seuraamana rupesin lähtemään. Silloin takerruin tuoliin, joka
ei lainkaan ollut tielläni, -- mutta takerruin siksi, että olin koko
huomioni kiinnittänyt siihen etten takertuisi mattoon, joka oli
jalkojeni alla. Ulkoilmaan päästyäni, -- puistelin itseäni ja ärjyin
niin kovaan, että kuskinikin moneen kertaan kysäsi: "mitä suvaitsette?"
Silloin vasta haihtui ujouteni tunne ja minä aloin jotenkin
rauhallisesti miettiä rakkauttani Sonitshkaan sekä tämän kummallisia
suhteita äitiin. Kun sitten kerroin isälle huomioni, että rouva
Valahinan ja tyttären väli ei ollut hyvä, hän sanoi:

-- Niin, äiti kiusaa sitä tyttö raukkaa hirveällä ahneudellaan, ja
merkillistä se on, lisäsi hän tuntehikkaammin kuin on tapana jostakin
sukulaisesta puhuttaissa: -- mikä kaunis, suloinen, ihana nainen hän
oli ennen! En voi käsittää, kuinka hän on niin muuttunut. Etkö nähnyt
siellä jotakin hänen sihteeriänsä? Ja mikä merkillinen tapa tuo
oikeastaan on: pitää sihteeriä? sanoi hän mennen vihaisesti vähän
kauemmas minusta.

-- Näin, vastasin minä.

-- Onko se edes kaunis mies?

-- Ei, ihan ruma.

-- Käsittämätöntä! sanoi isä, ja vihasesti nytkytti olkaansa ja
ryiskeli.

"Nyt olen siis minäkin rakastunut", ajattelin minä, vaunujen vieriessä
edelleen.



XIX

KORNAKOVIT.


Toinen visiitti oli Kornakovien luo. Ne asuivat suuren kivimuurin
toisessa kerroksessa Arbatin kadulla. Rappuset olivat erinomaisen
juhlalliset ja siistit, vaikkei kyllä ylellisen koreat. Joka paikassa
oli porrasmattoja, jotka olivat kiinnitetyt kiiltäviksi hiotuilla
vaskitankosilla, mutta ei ollut kukkia eikä peilejä. Sali, jonka
vaaleaksi kiillotetun permannon yli minä kuljin vierashuoneeseen, oli
yhtä jäykästi, kylmästi ja siististi järjestetty, kaikki loisteli
vankan varmana, vaikkei tosin aivan uutenakaan, mutta tauluja tai
uutimia tai mitään koristuksia ei näkynyt missään. Muutamia
ruhtinattaria oli vierashuoneessa. He istuivat niin täsmällisesti ja
työttömästi, että saattoi heti päättää: -- eivät he noin istuisi,
elleivät vierasta odottaisi.

-- Maman tulee heti, sanoi minulle vanhin heistä istuutuen lähemmäksi
minua. Neljänneksen tuntia tämä ruhtinatar neiti ylläpiti keskustelua
kanssani erittäin vapaasti ja niin taitavasti, ettei keskustelu
hetkeksikään tauonnut. Mutta olipa liian huomattavaa, että hän
"ylläpiti" keskustelua, ja sen vuoksi hän ei minua miellyttänyt. Hän
kertoi minulle muun muassa, että heidän veljensä, Stepan, jota he
sanoivat Etienneksi ja joka pari vuotta sitten oli lähetetty
junkkarikouluun, oli jo päässyt upseeriksi. Puhuessaan veljestä ja
erittäin siitä, että tämä oli vastoin äidin tahtoa ruvennut husaariksi,
hän teki pelästyneen naaman, ja kaikki nuoremmat ruhtinattaretkin,
jotka istuivat äänettöminä, tekivät myös pelästyneet naamat; puhuessaan
mummon kuolemasta hän teki surullisen naaman, ja kaikki nuoremmat
ruhtinattaret tekivät samoin; kun hän muisteli miten minä olin lyönyt
St. Jérômea ja miten minua vietiin huoneesta, niin hän rupesi nauramaan
ja näytti huonot hampaansa ja kaikki ruhtinattaret rupesivat myös
nauramaan ja näyttivät huonot hampaansa.

Astui sisälle pääruhtinatar; sama pieni kuihtunut nainen, jonka silmät
vilkkuilivat ja jolla oli tapana vetoavasti katsahdella muihin
puhuessaan jonkun kanssa. Hän otti kädestäni ja nosti oman kätensä
minun suudeltavakseni, jota minä muuten en olisi pitänyt
välttämättömänä enkä olisi missään tapauksessa tehnyt.

-- Kuinka hauska on teitä nähdä, alkoi hän tavallisen puhetulvansa,
katsahdellen tyttäriinsä! -- Ah, kuinka hän on äitinsä näköinen! eikö
totta, Lise?

Lise vastasi sen olevan totta, vaikka varmaan tiedän, ettei minussa
ollut vähintäkään yhtäläisyyttä äitini kanssa.

-- Ja kuinka suureksikin olette jo tullut! ja minun Etienneni,
muistattehan häntä, onhan hän pikkuserkkunne?... ei, ei pikkuserkkunne,
vaan kuinka Lise? äitini oli Varvara Dmitrievna, Dmitri Nikolajevitshin
tytär, mutta teidän mummonne oli Natalia Nikolajevna.

-- Siis pikku pikkuserkku, Maman, sanoi vanhin ruhtinattarista.

-- Ah, sinä aina sekotat, ärjäsi hänelle äiti vihasesti: -- ei mikään
pikkuserkku, vaan issus de germains -- se te olette minun Etiennelleni.
Tiedätte kai, että hän on jo upseeri? Paha vaan, että hän on liiaksi
vapaudessa. Teitä nuorisoa täytyy pitää kovissa kourissa, kas noin...
Älkää pahastuko, että vanha tätinne puhuu teille totuutta. Minä pidin
Etienneä kurissa ja katsoin sen välttämättömäksi.

-- Niin, näinpä me olemmekin sukua, jatkoi hän: -- ruhtinas Ivan
Ivanovitsh on minun oikea setäni ja oli myös teidän äitinne setä. Siis
olimme serkuksia äitinne kanssa, ei, kun pikkuserkuksia, niin,
pikkuserkuksia. No, mutta sanokaapa, ystäväni, oletteko käynyt ruhtinas
Ivanin luona.

Minä vastasin, etten vielä, mutta että aijon nyt mennä.

-- Ah, onko se mahdollista! huudahti hän: -- teidänhän olisi pitänyt
tehdä ensimäinen visiitti jo aikaa. Tiedättehän, että ruhtinas Ivan on
teille yhtä kuin isä. Hänellä ei ole lapsia, siis hänen perillisensä
olette te ja minun lapseni. Teidän on häntä kunnioittaminen sekä hänen
ikänsä että asemansa ja kaiken muun vuoksi. Minä tiedän, että te
nykyajan nuoriso ette enää pidä sukulaisuutta arvossa, ettekä välitä
ukoista; mutta kuulkaa minua, vanhaa tätiänne, sillä minä pidän teistä
ja pidin myös teidän äidistänne, ja mummostannekin pidin hyvin, hyvin
paljon. Ei, teidän on välttämättä, ihan välttämättä lähteminen sinne.

Minä sanoin varmaan lähteväni ja kun tämä visiitti oli mielestäni
kestänyt jo kylläksi kauan, niin nousin ja aijoin mennä tieheni, mutta
hän pidätti minut.

-- Ei, malttakaahan hetkinen. Missä on isänne, Lise? käskekää tänne;
hän on oleva niin iloinen saadessaan nähdä teitä, jatkoi hän minun
puoleeni kääntyen.

Noin parin minutin kuluttua ilmestyi todellakin ruhtinas Mihailo. Hän
oli lyhyenläntä, vantera herra, hyvin huolimattomasti puettu, parta
ajelematon ja kasvot niin välinpitämättöminä, että näyttivät tyhmiltä.
Hän ei lainkaan ilostunut tulostani, ainakaan ei osottanut sitä. Mutta
ruhtinatar, jota hän nähtävästi suuresti pelkäsi sanoi hänelle:

-- Eikö totta, Voldemar on kovasti äitinsä näkönen (oli varmaankin
unohtanut nimeni) -- ja teki silmillään sellaisen liikkeen, että
ruhtinas heti huomasi mitä hän tahtoi, lähestyi minua ja aivan
välinpitämättömänä jopa tyytymättömän näkösenä kurotti minulle
ajelemattoman poskensa, johon minun oli häntä suuteleminen.

-- Mutta sinähän et ole vielä pukeutunut, vaikka jo pitäisi lähteä,
alkoi ruhtinatar heti puhua vihasella äänellä, joka nähtävästi oli
hänen tavallinen äänensä suhteissa kotolaisiin: -- taas saat minut
suuttumaan itseesi, sitä varmaan tahdotkin!

-- Heti paikalla mamma kulta, sanoi ruhtinas Mihailo. Minä tein
kumarrukseni ja myöskin läksin.

Olin ensi kertaa saanut kuulla olevamme ruhtinas Ivan Ivanovitshin
perillisiä, ja tämä uutinen teki minuun epämiellyttävän vaikutuksen.



XX

IIVINIT.


Vielä pahemmalta tuntui ajatella jäljellä olevaa välttämätöntä
visiittiä. Mutta ennen kun tuli lähtö ruhtinaan luo, sopi matkaan
poiketa Iivineille. He asuivat Tverskajan kadulla kauniissa, tavattoman
suuressa talossa. Vähän peläten minä astuin pääportaille, jonka edessä
seisoi ovenvartija, komentajansauva kädessä.

Kysyin häneltä oltiinko kotona.

-- Ketä tahdotte tavata? kenraalin poika on kotona, sanoi minulle
ovenvartija.

-- Entä itse kenraali? kysyin minä urhoollisesti.

-- Täytyy ilmoittaa. Nimenne -- jos suvaitsette? sanoi ovenvartija ja
soitti kelloa. Lakeijan jalat puolisaappaissa näyttäytyivät rappusilla.
Minä aristuin, en tiedä itsekään mistä syystä, ja sanoin lakeijalle,
ettei hän ilmoittaisikaan kenraalille, vaan että minä lähden ensin
kenraalin poikaa tapaamaan. Kun aloin astua ylös noita suuria rappusia
myöten, näytti minusta, että olin tullut hirveän pieneksi (tämän sanan
varsinaisessa merkityksessä). Samaa olin tuntenut ajaessa vaunuillani
pääportaiden eteen: minusta näytti, että vaunut, hevonen ja kuski,
kaikki muuttuivat pieniksi. Iivinien kasvatusjohtaja, herra Frost, joka
yhä oli pysynyt heidän talossaan, astui keikarimaisesti keikahdellen
jäljessäni huoneeseen, ja herätti kasvattinsa. Iivin ei ilmaissut
mitään erikoista iloa minua nähdessään ja minä huomasin, että
puhellessaan kanssani hän katsoi minua kulmakarvoihin. Vaikka hän oli
hyvin kohtelias, näytti minusta, että hän ylläpiti keskustelua samalla
tavalla kuin äskeinen ruhtinatar oli tehnyt, ja ettei hän tuntenut
mitään erikoista kiintymystä minuun; tuttavuuteni ei ollut hänelle
missään suhteessa tarpeellinen, koska hänellä tietysti oli toinen, oma
tuttavapiirinsä. Kaiken tämän minä päättelin erittäinkin sen
perustuksella, ettei hän katsonut minua silmiin, vaan kulmakarvoihin.
Sanalla sanoen, hänen suhteensa minuun olivat, niin vaikea kuin onkin
sitä tunnustaa, melkein samat kuin minun välini Ilinkan kanssa. Minä
aloin tulla vähän hermostuneeksi, tavotin lennosta joka ikistä Iivinin
katsetta, ja kun hänen ja Frostin katseet tapasivat toisensa, niin minä
selitin sen kysymykseksi: "ja miksi hän oikeastaan on tullut tänne?"

Puheltuaan jonkun aikaa kanssani Iivin sanoi, että hänen isänsä ja
äitinsä olivat kotona ja kysyi enkö haluaisi tulla alas heitä
tervehtimään.

-- Heti paikalla pukeudun, lisäsi hän mennen toiseen huoneeseen, vaikka
hän kyllä tässäkin huoneessa oli puettu hyvään uuteen verkatakkiin ja
valkoisiin liiveihin. Muutamien minuttien kuluttua hän ilmestyi
luokseni ylioppilaspuvussa, kaikki napit kiinni, ja me menimme yhdessä
alas. Vastaanottohuoneet, joiden läpi kuljimme, olivat erinomaisen
suuret, korkeat ja taisivat olla komeasti sisustetut, jotain marmorista
siellä oli, ja kultaista ja musliinikankaaseen käärittyä ja
peililasista tehtyä. Rouva Iivin astui samalla kertaa kuin mekin
toisesta ovesta pieneen vierashuoneen vieressä olevaan huoneeseen. Hän
otti minut vastaan ystävällisen tuttavallisesti, istutti viereensä ja
osanotolla kyseli koko meidän perheestämme.

Rouva Iivin, jota olin pari kertaa ennen vilaukselta nähnyt ja jota
nyt huomiolla tarkastelin, miellytti minua suuresti. Hän oli
pitkäkasvuinen, laiha, hyvin vaalea ja näytti alituisesti surulliselta
ja tuskaantuneelta. Hänen hymynsä oli alakuloinen, mutta erittäin
ystävällinen, silmät olivat suuret, väsyneet ja vähän vinot, mikä antoi
hänelle vielä surullisemman ja viehättävämmän ilmeen. Hän ei istunut
kumarruksissa, vaan jotenkin koko ruumis riipuksissa, kaikki hänen
liikkeensä olivat putoavia. Hän puhui veltosti, mutta hänen äänensä ja
tuo r:n ja l:n epäselvä lausuminen olivat hyvin miellyttävät. Hän ei
"ylläpitänyt" keskustelua. Hänen mieltänsä nähtävästi surullisesti
kiinnitti minun tiedonantoni omaisista, aivan kuin hän minua
kuunnellessaan olisi kaipauksella muistellut parempia aikoja. Hänen
poikansa häipyi jonnekin, hän katseli pari minuttia äänetönnä minua ja
purskahti yhtäkkiä itkemään. Minä istuin hänen edessään enkä mitenkään
voinut keksiä mitä nyt oli sanominen ja tekeminen. Hän yhä itki minuun
katsomatta. Aluksi hän minua säälitti, sitten ajattelin: "pitäneekö
ruveta lohduttamaan, ja miten se olisi tehtävä?" ja vihdoin minua alkoi
harmittaa, että hän oli asettanut minut noin tukalaan asemaan. "Olenko
minä todellakin siis niin surkuteltavan näkönen?" ajattelin minä, "tai
ehkä se suotta niin tekee, saadakseen tietää mitä minä tässä
tapauksessa teen."

"Paha on nyt poiskin mennä; näyttäisi siitit kuin pakenisin hänen
kyyneleitään", ajattelin minä. Käännähdin tuolillani edes
muistuttaakseni läsnäolostani.

-- Voi, kuinka tyhmä minä olen! sanoi hän katsahtaen minuun ja koettaen
hymyillä: -- on päiviä, jolloin itken ilman mitään syytä.

Hän rupesi hakemaan nenäliinaa vierestään sohvalta ja yhtäkkiä
purskahti vielä kovempaan itkuun.

-- Hyvä Jumala! kuinka tämä alituinen itkuni on naurettavaa. Minä
rakastin niin äitiänne, me olimme niin hyvät ystävät -- ja --

Hän löysi nenäliinansa, peitti sillä silmänsä ja jatkoi itkua. Taas
tuli asemani tukalaksi ja sitä kesti jotenkin kauan. Minua sekä
harmitti että kävi rouvaa sääliksi. Hänen kyyneleensä tuntuivat
todellisilta ja minä ajattelin, ettei hän itke niin paljon minun
äitiäni kuin sitä, ettei hänen itsensä ollut nyt hyvä olla ja että oli
joskus entisinä aikoina ollut paljon parempi. Ties mihin tämä olisi
loppunut, ellei nuori Iivin olisi tullut sisälle ja sanonut vanhan
Iivinin kysyvän äitiä. Rouva nousi ja aikoi lähteä, kun samassa itse
Iivin astui sisälle. Tämä oli pieni, lujarakenteinen, harmaapäinen
herra, jolla oli mustat, sakeat kulmakarvat, mutta lyhyeksi ajeltu pää
aivan harmaana. Suun ympärillä oli ankara ja luja ilme.

Minä nousin ja kumarsin hänelle, vaan Iivin, jonka viheliäisellä
frakilla oli kolme tähteä, ei vastannut kumarrukseeni, tuskinpa edes
katsahti minuun, niin että minusta yhtäkkiä tuntui kuin en olisikaan
ollut mikään ihminen, vaan jokin huomiota ansaitsematon esine --
nojatuoli tai ikkuna, taikka joskin ihminen, niin sellainen, joka ei
missään suhteessa eroa nojatuolista eli ikkunasta.

-- Ja te ette vieläkään ole kirjottanut kreivittärelle, rakkaani, sanoi
hän vaimolleen ranskaksi, rauhallinen mutta kova ilme kasvoilla.

-- Hyvästi M-r Irtenjev, sanoi minulle rouva Iivin, samassa
ylpeästi kohauttaen päätänsä ja, samoin kuin poika, katsoen minua
kulmakarvoihin. Minä kumarsin vielä kerran hänelle ja hänen miehelleen,
ja taaskin vaikutti kumarrukseni vanhaan Iiviniin yhtä paljon kuin jos
olisi ikkunaa avattu tai suljettu. Ylioppilas Iivin saattoi minut
kuitenkin ovelle asti ja matkalla kertoi siirtyvänsä Pietarin
yliopistoon, koska hänen isänsä on siellä saanut paikan (hän nimitti
minulle erään hyvin ylhäisen paikan).

"No, sanokoon isä mitä tahtoo", murahtelin minä itsekseni, istuessani
vaunuihin: -- "mutta tähän taloon ei ole jalkani koskaan enää astuva;
tuo itkupussi vetistelee minua katsellessaan aivan kuin olisin mikäkin
poloinen raukka, ja Iivin sika ei edes tervehdi; kyllä minä sille vielä
näytän..." Mitä minä olin hänelle näyttävä, en todellakaan tiedä, mutta
niin minä vaan ajattelin.

Jälkeenpäin minun oli monasti vaikea olla myöntämättä isän kehotuksiin,
joka sanoi, että tuota tuttavuutta on "kultiveerattava", ja ettenhän
minä muka voi vaatia, että Iivinin asemassa oleva henkilö huomaa minun
kaltaistani poikanulikkaa; mutta minä pidin pääni jotenkin kauan.



XXI

RUHTINAS IVAN IVANOVITSH.


-- "No, nyt vielä viimeinen visiitti Nikitskajan kadulle", sanoin minä
Kuisma kuskille ja me ajoimme ruhtinas Ivan Ivanovitshin asunnolle.

Tehtyäni jo muutamia visiittikokemuksia olin päässyt tavalliseen
itseluottamukseeni, ja lähestyin nyt ruhtinaan asuntoa jotenkin
rauhallisena, kun äkkiä taas muistin ruhtinatar Kornakovin sanat, että
olin perillinen; paitsi sitä näin portaiden edustalla kahdet vaunut ja
rupesin tuntemaan entistä arkuuttani.

Minusta näytti, että vanha ovenvartija, joka avasi minulle ovea, samoin
kuin lakeija, joka otti minulta päällysnuttua, ja myös ne kolme naista
ja kaksi herraa, jotka tapasin vierashuoneessa, ja erittäinkin itse
ruhtinas Ivan Ivanovitsh, joka siviilipuvussa istui sohvalla, --
minusta näytti, että kaikki nuo katsovat minuun niinkuin perilliseen ja
siis epäsuopeasti. Ruhtinas kohteli minua sangen leppeästi, suuteli
minua, se on, asetti hetkeksi omat pehmeät, kuivat ja kylmät huulensa
poskeani vastaan, kyseli minun töitäni, aiheitani, laski leikkiä minun
kanssani, tiedusteli kirjottelenko yhä runoja, sellaisia kuin ne, jotka
olin kirjottanut mummon nimipäiviksi, ja käski luokseen päivällisille.
Mutta mitä suopeampi hän oli, sitä enemmän minusta näytti, että hän
pitää minua hyvänä vaan antaakseen minun huomata kuinka vastenmielinen
hänelle on se ajatus, että olen hänen perillisensä. Hänellä oli tapana
-- ja se tapa oli seuraus hänen tekohampaistaan, joita hänellä oli suun
täydeltä, -- sanottuaan jotakin nostaa alahuulen avulla ylähuulta
vasten nenää ja keveällä kuohahduksella ikäänkuin vetää tätä huulta
sieramiinsa, ja kun hän nyt tätä teki, niin minusta näytti kuin hän
olisi itsekseen sanonut: "sinä poikanulikka, kyllä minä tiedän: sinä
olet perillinen, perillinen!"

Lapsina nimitimme ruhtinas Ivan Ivanovitshia sedäksi; mutta nyt
perillisenä ollessani ei kieleni kääntynyt sanomaan häntä sedäksi,
mutta taas sanoa häntä ylhäisyydeksi, kuten joku läsnäolijoista teki,
näytti minusta alentavalta, niin että koko keskustelun aikana koetin
olla häntä millään nimellä nimittämättä. Mutta eniten kaikesta
vierastelin vanhaa ruhtinatarta, joka niinikään oli ruhtinaan
perillinen ja asui hänen talossaan. Päivällistä syödessä istuin tämän
ruhtinattaren vieressä ja kuvailin, että ruhtinatar välttää keskustelua
kanssani, koska vihaa minua, joka olen samallainen perillinen kuin
hänkin, ja että ruhtinas ei käännä huomiota meidän puolelle pöytää
senvuoksi, että me -- minä ja ruhtinatar -- olimme hänelle yhtä
vastenmieliset.

-- Et voi uskoa, kuinka epämiellyttävää se oli, juttelin minä saman
päivän iltana Dmitrille, tahtoen hänen edessään kerskailla siitä, että
minua inhotti tuo perintökysymys (se inhoni näytti minusta hyvin
kiitettävältä): -- et voi uskoa, kuinka minua inhotti olla kokonaista
kaksi tuntia ruhtinaan luona. Hän on mainio mies ja kohteli minua
sangen hellästi, sanoin minä tahtoen saada ystäväni käsittämään muun
muassa, etten puhu tätä suinkaan siksi, että muka tuntisin itseni
alhaisemmaksi ruhtinaan rinnalla; mutta jatkoin minä, -- ajatus että
minuun voitaisiin katsoa samoilla silmin kuin tuohon ruhtinattareen,
joka asuu hänen luonaan ja keimailee hänen edessään, on hirveä. Hän on
oivallinen ukko ja kohtelee kaikkia erinomaisen hyvästi ja hienosti,
mutta tekee oikein pahaa nähdä, kuinka hän halveksii tuota
ruhtinatarta. Nuo inhottavat rahat turmelevat kaikki suhteet!

-- Tiedätkö, lisäsin minä, luullakseni olisi selvintä puhua asiasta
suoraan ruhtinaan kanssa, sanoa hänelle, että kunnioitan häntä
ihmisenä, mutta perintöä en ajattele ja pyydän hänen olemaan minulle
mitään jättämättä, ja että ainoastaan siinä tapauksessa rupean käymään
hänen luonaan.

Dmitri ei purskahtanut nauruun kun minä tämän sanoin, päinvastoin
vaipui mietteihinsä ja hetken vaiti oltuaan sanoi minulle:

-- Kuuleppa, veliseni! Sinä olet väärässä. Joko sinun ei ole lainkaan
otaksuminen, että sinusta ajateltaisiin samoin kuin tuosta teidän
ruhtinattarestanne, tai jos kerran otaksut sitä, niin otaksu vielä
enemmän, se on: että tiedät sinusta niin ajateltavan, mutta että nuo
ajatukset ovat hyvin kaukana sinusta ja ettet siis niiden perustuksella
mihinkään ryhdy. Sinä kuvailet, että he kuvailevat, että sinä kuvailet
sitä... mutta sanalla sanoen, lisäsi hän tuntien menevänsä puheessaan
sekasin: -- paljon parempi on olla mitään sellaista kuvailematta.

Ystäväni oli aivan oikeassa; vasta paljon, paljon myöhemmin toi elämä
minut siihen kokemukseen, että on sangen haitallista ajatella ja vielä
haitallisempaa puhua monesta asiasta, joka näyttää jalolta, mutta jonka
silti täytyy ainiaaksi kätkeytyä sydämmeen ja pysyä kaikille
näkymätönnä, -- ja vielä siihen kokemukseen, että jalot sanat harvoin
sattuvat yhteen jalojen tekojen kanssa. Olen vakuutettu siitä, että jo
yksistään hyvän aikomuksen ilmilausuminen vaikuttaa jopa suurimmaksi
osaksi tekee mahdottomaksikin tämän hyvän aikeen toteuttamisen. Mutta
kuinka on pidättyminen lausumasta julki nuoruuden jalon itserakkauden
intoiluja? Vasta paljon myöhemmin ne muistuvat mieleen ja niitä tulee
surku niinkuin kukkaa, jonka on malttamattomuudessaan puhkeamatonna
repinyt irti ja sitten näkee maassa näivettyneenä ja tallattuna.

Seuraavan päivän aamuna, vaikka äsken olin Dmitrille puhunut kuinka
rahat pilaavat suhteita, lainasin häneltä kaksikymmentäviisi ruplaa,
jotka hän minulle tarjosi. Rahat olivat minulle tarpeen maalle-matkan
varalle, sillä omat rahani olin kaikki tuhlannut kuviin, piippuihin ja
muuhun turhuuteen. Olin sitten hyvin kauan aikaa hänelle velkaa.



XXII

SYDÄMMELLINEN KESKUSTELU YSTÄVÄNI KANSSA.


Äskeinen keskustelumme tapahtui vaunuissa matkalla Kuntsovoon. Dmitri
ei kehottanut lähtemään aamupuolella visiitille äitinsä luokse, vaan
ajoi päivällisen jälkeen minua noutamaan viedäkseen koko illaksi jopa
yöksikin huvilaan, missä hänen kotiperheensä asui. Vasta kun olimme
ajaneet kaupungista ulos ja likasen kirjavat kadut ja kiusallinen
korviin koskeva kivikadun räminä vaihtui avariin peltoihin ja pyörien
pehmeään hypähtelemiseen pölyisellä maantiellä, ja kun kevään tuores
lemu ja avaruus oli kaikkialla ympärillämme, vasta silloin minä
ikäänkuin havahdin siitä uusien vaikutusten moninaisuudesta ja
saavutetusta vapaudesta, jotka näinä kahtena päivänä olivat saaneet
minut kokonaan tolalta. Dmitri oli hyvin puhelias ja lempeä, ei
korjannut kaulustansa, ei rypistänyt eikä siristänyt hermostuneesti
silmiään; olin tyytyväinen niihin jaloihin tunteihin, jotka olin
hänelle lausunut ilmi, arvellen hänen senjälkeen kokonaan antavan
minulle anteeksi tuon häpeällisen juttuni Kolpikovin kanssa, eikä
halveksivan minua sen johdosta; ja me jouduimme ystävälliseen
keskusteluun monista sydämmen asioista, joita ei kaikissa
tilaisuuksissa sanota toiselle. Dmitri kertoi minulle kotolaisistaan,
joita en vielä tuntenut, äidistä, tädistä, sisaresta, ja siitä
olennosta, jota Volodja ja Dubkov pitivät ystäväni flammana ja sanoivat
punatukkaiseksi. Äidistään hän puhui vähän kylmänlaisella ja
juhlallisella ylistyksellä, aivan kuin olisi edeltäpäin tahtonut kumota
mahdolliset vastaväitteet; tätiä hän ylisteli innokkaasti, mutta
myöskin vähän alentuvasti, sisarestaan hän puhui hyvin vähän
ja ikäänkuin häveten puhua hänestä minulle; mutta tuosta
_punatukkaisesta_, jonka oikea nimi oli Ljubov Sergejevna, ja joka oli
vanhanpuoleinen neiti, joka joidenkin perhesuhteiden vuoksi asui
Nehljudovien kodissa, hän puhui suurella vilkkaudella.

-- Niin, hän on merkillinen tyttö, sanoi hän häveliäästi punastuen,
mutta sitä rohkeammin katsoen minua silmiin: -- hän ei ole enää mikään
nuori tyttö, pikemmin ehkä vanha, eikä lainkaan kaunis, mutta kuinka
tyhmää, kuinka järjetöntä onkaan rakastaa kauneutta! -- se on niin
tyhmää, etten voi sitä ymmärtää (hän puhui tätä aivan kuin olisi juuri
ikään keksinyt ihan uuden, harvinaisen totuuden), vaan semmoista
sielua, semmoista sydäntä ja semmoisia periaatteita... sanalla sanoen,
olen vakuutettu, ettet sellaista tyttöä löydä nykyisestä maailmasta (en
tiedä keitä Dmitri lienee lainannut tavan sanoa, että kaikki hyvä on
harvinaista nykyisessä maailmassa; hän mielellään toisti tätä
lausetapaa ja se erikoisesti sopi hänelle).

-- Pelkään ainoastaan, jatkoi hän rauhallisesti sittenkuin oli
puheillansa perin pohjin kukistanut kaikki ne tyhmät ihmiset, jotka
rakastivat kauneutta: -- pelkään, ettet sinä tule aivan pian häntä
käsittämään etkä häneen tutustumaan: hän on vaatimaton jopa vähän
suljettu, eikä rakasta näyttää hyviä, ihastuttavia ominaisuuksiaan.
Esimerkiksi äiti, joka kuten tulet näkemään, on hyvä ja etevä nainen,
-- hänkin, vaikka tuntee Ljubov Sergejevnaa jo useita vuosia, ei voi
eikä tahdo ymmärtää häntä. Niin että minä eilen... nyt sanon sinulle
miksi olin pahalla tuulella silloin kun kysyit. Toissa päivänä Ljubov
Sergejevna tahtoi, että olisimme lähteneet yhdessä Ivan Jakovlevitshin
luo, -- sinä olet varmaan kuullut Ivan Jakovlevitshista, jota sanotaan
muka hulluksi, mutta joka itse asiassa on mitä merkillisin mies. Ljubov
Sergejevna on erinomaisen uskonnollinen, täytyy sanoa, ja ymmärtää
täydellisesti Ivan Jakovlevitshia. Hän käy usein sen luona
keskustelemassa ja jättämässä ansaitsemiansa rahoja köyhiä varten. Hän
on ihmeellinen nainen, saat nähdä. No, minä siis olin hänen kanssaan
Ivan Jakovlevitshin luona ja kiitän häntä suuresti siitä, että olen
saanut nähdä tätä merkillistä miestä. Mutta äiti ei mitenkään tahdo
sitä ymmärtää ja pitää sitä taikauskoisuutena. Ja eilen oli minulla
äidin kanssa ensi kerran eläessäni riita, ja päälliseksi jotenkin
kiivas, lopetti hän tehtyään suonenvedontapaisen liikkeen kaulallaan,
ikäänkuin olisi muistellut sitä tunnetta, joka hänellä oli tuon riidan
aikana ollut.

-- No, ja mitä sinä luulet siitä suhteestanne tulevan? se on: miten
kuvailet asiaa, kun ajattelet tulevaisuutta... taikka kun te hänen
kanssaan keskustelette tulevaisuudesta, ja mihin teidän rakkautenne oli
ystävyytenne on päättyvä? kysyin minä haluten irrottaa häntä
epämiellyttävästä muistosta.

-- Sinä tarkotat kysyä, aijonko mennä naimisiin hänen kanssaan? kysyi
hän, jälleen punastuen, mutta rohkeasti kääntyen ja katsoen minua
silmiin.

"Mitäs se tekee, ajattelin minä rauhottaen itseäni -- me olemme jo
suuret, me kaksi ystävystä ajamme vaunuissa ja keskustelemme
tulevaisuudestamme. Jokainen mielellään syrjästä kuuntelisi meitä ja
katselisi."

-- Miksei? jatkoi hän, kun olin myöntävästi vastannut: -- onhan
tarkotukseni sama kuin jokaisella järkevällä ihmisellä -- olla
onnellinen ja hyvä mikäli mahdollista; ja hänen kanssansa, jos hän vaan
sitä tahtoo ja kun tulen täydellisesti riippumattomaksi, -- hänen
kanssaan minä tulen onnellisemmaksi ja paremmaksi kuin maailman
kauniimman naisen miehenä.

Näin keskustellen me emme huomanneetkaan ennen kuin olimme Kuntsovossa,
emme myöskään huomanneet, että taivas oli vetäytynyt pilveen ja ennusti
sadetta. Oikealla puolella näkyvä aurinko ei ollut enää korkealla
Kuntsovon puutarhan puiden latvain yläpuolella, ja oli jo
peittymäisillään punareunuisten harmaiden pilvien sisään; ruiskun
tapaan siitä tuliset säteet hajosivat ja hämmästyttävän kirkkaasti
valaisivat vanhoja puita, joiden viheliäiset, tuuheat latvat
liikkumattomina loistivat vielä kirkasta taivaan sineä vastaan, Tämän
taivaan puoliskon loiste ja valaistus oli jyrkkänä vastakohtana toisen
puoliskon mustalle, punertavansiniselle, raskaalle pilvelle, joka
painui eteemme nuoren, etäisyydessä näkyvän koivikon kohdalle.

Vähän oikeammalle näkyi jo pensaikkojen ja puiden takaa
huvilarakennuksien monivärisiä kattoja, joista muutamat heijastivat
silmiimme auringon häikäiseviä säteitä, muutamat taas kuvastivat toisen
taivaanpuoliskon synkkää luonnetta. Vasemmalla, alhaalla sinersi
liikkumaton lammikko vaalean viheriäisten sananjalkain ympäröimänä,
jotka tummina kuvastuivat sen kiillottomaan, ikäänkuin kuperaan
pintaan. Lammen takaa, ylämäkeen, levisi tumma kesantopelto, ja
kirkkaan viheriäinen rajalinja, joka kulki sen poikki, eteni
kaukaisuuteen ja tuli lyijynsinistä, uhkaavaa taivaanrantaa vastaan.
Molemmin puolin pehmeätä tietä, jota myöten vaunumme tasaisesti vieri,
vihersi mehukkaana ruislaiho, joka oli paikotellen jo mennyt terälle.
Ilmassa oli täydellinen hiljaisuus ja tuore lemu; puiden lehtien ja
rukiin vehreys oli liikkumaton ja tavattoman puhdas ja kirkas. Näytti
kuin jokainen lehti, jokainen ruoho olisi elänyt omaa erikoista,
täyteläistä ja onnellista elämäänsä. Tien vieressä huomasin tumman
polun, joka kierteli ruislaihon reunassa ja tämä polku muistutti
minulle jostakin syystä tavattoman elävästi elämää maalla, ja
muistettuani maallaoloa, muistin jonkun merkillisen ajatusyhteyden
kautta hyvin elävästi Sonitshkan ja siitä sen, että olin häneen
rakastunut.

Huolimatta kaikesta ystävyydestäni Dmitriä kohtaan ja siitä
mielihyvästä, minkä hänen avonaisuutensa minulle tuotti, ei minua enää
haluttanut mitään kuulla hänen tunteistaan ja aikeistaan Ljubov
Sergejevnan suhteen, vaan sen sijaan kovasti halutti kertoa omasta
rakkaudestani Sonitshkaan, joka rakkaus tuntui minusta paljon
ylemmän-laatuiselta kuin ystäväni. Mutta minä en kuitenkaan uskaltanut
hänelle suoraan esittää mielikuvituksiani siitä, kuinka mainiota tulee
olemaan, kun minä Sonitshkan naituani asetun maalle, kun minulla tulee
olemaan lapsia, jotka lattialla ryömien sanovat minua isäkseen, ja
kuinka minä ilostun, kun hän, Dmitri, vaimonsa Ljubov Sergejevnan
kanssa saapuu luokseni matkapuvussa... vaan sanoin kaiken tämän sijaan,
laskevaa aurinkoa osottaen: "Dmitri, katsohan kuinka tuo on ihanaa!"

Dmitri oi vastannut minulle mitään, nähtävästi tyytymättömänä siihen,
että hänen tunnustukseensa, joka oli tainnut olla hänelle hyvin vaikea,
minä vastasin kääntämällä hänen huomionsa luontoon, jonka suhteen hän
yleensä oli väliäpitämätön. Luonto vaikutti häneen aivan toisin kuin
minuun, häneen ei vaikuttanut sen kauneus, vaan sen merkillisyys, hän
rakasti sitä enemmin järjellä kuin tunteella.

-- Olen hyvin onnellinen, sanoin minä hänelle heti sen jälkeen,
kääntämättä huomiota siihen että hän näytti olevan omissa ajatuksissaan
ja aivan välinpitämätön siitä mitä minä saatoin hänelle sanoa: --
muistathan minun kertoneen sinulle eräästä neidistä, johon olin lapsena
rakastunut; näin hänet äsken, jatkoin minä innostuneena, -- ja nyt olen
lopullisesti häneen rakastunut...

Ja minä kerroin hänelle, vaikka hänen kasvonsa yhä olivat
välinpitämättömän näköiset, rakkaudestani ja kaikista tulevan
avio-onnen haaveista. Merkillistä oli, että heti kun olin hänelle
tarkkaan ilmaissut koko tunteeni voiman, niin samassa hetkessä tunsin,
kuinka tämä tunne laimentui.

Sade saavutti meidät jo kun käännyimme huvilaan vievälle koivualealle.
Mutta ei se kastanut meitä. Tiesin sateesta ainoastaan siksi, että
muutamia tippoja oli pudonnut nenälleni ja kädelleni, ja että jokin
rapisi nuorilla liimaisilla koivunlehdillä, jotka liikkumattomina ja
kiharaisina riippuivat alas. Tuntui kuin koivut olisivat ilmaisseet
nautintonsa sillä voimakkaalla tuoksulla, jolla he täyttivät alean,
ottaessaan vastaan noita puhtaita läpikuultavia pisaroita. Me astuimme
alas vaunuista joutuaksemme juosten pikemmin taloon puutarhan kautta.
Mutta juuri sisäänkäytävän edessä kohtasimme neljä naishenkilöä, joista
kahdella oli käsityöt mukana, yhdellä kirja ja toisella sylikoira, ja
jotka nopein askelin tulivat toiselta puolelta. Dmitri esitti minut
heti äidilleen, sisarelleen, tädilleen ja Ljubov Sergejevnalle. He
pysähtyivät hetkeksi, mutta sade alkoi pisaroida yhä taajemmin.

-- Mennään balkongille, siellä sinä esität hänet vielä kerran, sanoi
se, jota olin otaksunut Dmitrin äidiksi, ja me nousimme naisten kanssa
rappusia myöten.



XXIII

NEHLJUDOVIT.


Ensi näkemältä koko tästä seurasta herätti suurinta huomiotani Ljubov
Sergejevna, joka kantaen sylissään sylikoiraa tuli muiden takana
paksuissa, kudotuissa kengissä, tuli ylös rappusia ja pariin kertaan
pysähtyen visusti tarkasti minua, jonka jälkeen heti suuteli pikku
koiraansa. Hän oli hyvin ruma, punaverinen, laiha, pienenläntä, vähän
vinokylkinen. Mikä hänen rumia kasvojaan vielä enemmän rumensi oli
hänen merkillinen kampauksensa syrjäjakauksella (yksi niitä
kampaustapoja, joita käyttävät kaljupäiset naiset). Niinkuin ystäväni
tähden koetinkin, en voinut löytää hänessä ainoatakaan kaunista
piirrettä. Myöskin hänen ruskeat silmänsä, vaikka ilmaisivatkin
hyväsydämmisyyttä, olivat liian pienet ja himmeät ja kerrassaan rumat;
vieläpä kädetkin, tuo luonnetta kuvaava piirre, vaikkei suuret eikä
rumanmuotoiset, olivat punaset ja karheat.

Jokainen naisista, ennen kuin otti jälleen esille työnsä, sanoi minulle
jonkun sanan, kun minä heidän jälkeensä tulin terassille, -- paitsi
Varinkaa, Dmitrin sisarta, joka ainoastaan huomiolla katsahti minuun
suurilla, tummanharmailla silmillään. Hän rupesi ääneen lukemaan
kirjaa, jota piteli polvillaan.

Ruhtinatar Maria Ivanovna oli korkea, solakka, noin neljänkymmenen
ikäinen nainen. Häntä olisi voinut pitää iäkkäämpänä, päättäen niistä
puoliharmaista suortuvista, jotka rehellisesti olivat vedetyt esille
pitsimyssyn alta. Mutta päättäen tuoreista, hyvin hienoista, melkein
rypyttömistä kasvoista ja erittäinkin suurten silmäin elävän iloisesta
kiillosta olisin häntä pitänyt paljon nuorempana. Hänen silmänsä olivat
ruskeat ja hyvin avonaiset, huulet hienot, vähän ankaranlaiset, nenä
jotenkin säännöllinen ja hiukan vasemmalle päin kallistuva, käsi
hänellä oli sormukseton, suuri, melkein miehen käden kokoinen, sormet
kauniin pitkulaiset. Hän oli puettu korkeakauluksiseen pukuun, joka
kireästi ympäröi hänen solakkaa ja vielä nuorekasta vartaloaan, mistä
hän näytti olevan itsetietoinen. Hän istui tavattoman suorana ja ompeli
jotakin vaatetta. Kun tulin terassille, otti hän minua kädestä, veti
luoksensa ikäänkuin olisi tahtonut lähemmältä tarkastaa minua ja sanoi
katsahtaen minuun samantapaisella vähän kylmällä avonaisella katseella
kuin oli hänen pojallaan, että hän on minua jo kauan tuntenut poikansa
Dmitrin kertomuksista ja että voidakseni tulla heidän kanssaan hyväksi
tutuksi hän pyytää minua jäämään heille kokonaiseksi vuorokaudeksi, ja
"tehkää mitä ikinä mieleenne juolahtaa, älkääkä meitä ollenkaan
vierastelko, niinkuin emme mekään tule teitä vierastamaan, -- kävelkää,
lukekaa, kuunnelkaa puheitamme tai nukkukaa, jos se teitä enemmin
huvittaa."

Sofia Ivanovna oli vanha neiti ja ruhtinattaren nuorempi sisar, mutta
näöltään hän oli tätä vanhempi. Hänellä oli tuo omituinen, ylen
täyteläs ruumiin rakennus, jota tavataan ainoastaan lyhytkasvuisilla,
hyvin lihavilla, korsetteja käyttävillä vanhoillapiioilla. Aivan kuin
koko hänen terveytensä olisi semmoisella voimalla noussut ylöspäin,
että joka hetki uhkasi tukehuttaa hänet! Hänen lyhyet, paksut kätensä
eivät voineet yhtyä kuristettua vyötärystä alempana, ja itse vyötärystä
hän ei voinut milloinkaan nähdä.

Vaikka ruhtinatar Maria Ivanovna olikin tummaverinen ja tummasilmäinen,
jotavastoin Sofia Ivanovna vaaleaverinen, silmät suuret, elävät ja
samalla (mikä on harvinaista) rauhallisen siniset, olivat sisarukset
kuitenkin kovasti toistensa näköiset: heillä oli sama kasvojen ilme,
sama nenä, samat huulet; Sofia Ivanovnalla oli sekä nenä että huulet
vähän paksummat ja kääntyivät oikealle puolelle, kun hän hymyili, jota
vastoin ruhtinattarella ne kääntyivät vasemmalle. Sofia Ivanovna,
päättäen puvusta ja kampaustavasta, näytti lukevan itsensä vielä
nuoreksi eikä olisi missään tapauksessa pannut esille harmaita
suortuvia, jos hänellä olisi sellaisia ollut. Hänen silmäyksensä ja
käytöksensä tuntuivat minusta ensi hetkellä hyvin kopeilta ja
hämmensivät minua; jota vastoin ruhtinattaren suhteen tunsin itseni
aivan vapaaksi. Mahdollisesti hänen paksuutensa ja jonkinlainen
yhtäläisyys Katariina Suuren muotokuvan kanssa antoivat hänelle
silmissäni kopean näön; mutta minä aristuin kokonaan, kun hän tarkkaan
katsoen minuun sanoi: "ystäviemme ystävät ovat meidänkin ystäviämme".
Rauhotuin ja samassa kokonaan muutin ajatukseni hänestä vasta silloin
kuin hän nämät sanat sanottuaan vaikeni, avasi suunsa ja päästi raskaan
huokauksen. Luultavasti lihavuutensa johdosta hänellä oli tapana
muutaman sanan sanottuaan aina syvästi huokaista, jolloin suu meni
vähän auki ja suuret siniset silmät muljahtivat nurin. Tämä tapa
ilmaisi jostakin syystä niin suloista sydämmellisyyttä, että heti
huokauksen perästä pelkoni haihtui ja hän tuli minulle hyvin
miellyttäväksi. Hänen silmänsä olivat hyvin kauniit, ääni sointuisa,
jopa nuo liian pyöreät linjatkin eivät minusta silloin enää tuntuneet
olevan kauneutta vailla.

Ljubov Sergejevna, ollen ystäväni ystävä, aikoi kohta sanoa minulle
jotain ystävällistä ja sydämmellistä, kuten odotin, ja hän katseli
minuun jotenkin kauan äänetönnä, aivan kuin epävarmana siitä onko se,
jota hän aikoo sanoa, ehkä liian tuttavallista; mutta hän keskeyttikin
äänettömyytensä ainoastaan kysyäkseen mihin tiedekuntaan kuulun. Sitten
hän alkoi uudestaan jotenkin kauan tähystellä minua, ollen nähtävästi
kahden vaiheilla: sanoisiko vai eikö sanoisi tuota sydämmellistä,
ystävällistä sanaa, ja minä puolestani sen huomattuani koetin kasvojeni
ilmeellä pyytää, että hän sanoisi kaikki, mutta hän sanoi: "nythän ei
kuuluta yliopistossa enää tieteitä paljonkaan harrastettavan", ja
kutsui luokseen pikku koiransa.

Ljubov Sergejevna puhui koko illan tuollaisia enimmäkseen asiaan
kuulumattomia ja yhteyttä vailla olevia mielipiteitä; mutta minä uskoin
Dmitriä, joka kaiken aikaa suurella huolellisuudella katseli vuoroon
minuun, vuoroon häneen, ikäänkuin olisi tahtonut minulta kysyä: "no,
mitä sanot?" Vaikka olin sydämmessäni vakuutettu siitä, ettei Ljubov
Sergejevnassa ole mitään erinomaista, niin, kuten usein tapahtuu, olin
vielä hyvin kaukana siitä, että olisin edes itsellenikään tätä ajatusta
lausunut.

Tämän perheen viimeinen henkilö vihdoin, Varinka, oli noin
kuudentoistaikäinen, hyvin lihava neiti.

Ainoastaan tumman harmaat, suuret silmät, jotka iloisuutta ja
rauhallista huomiota yhdistävällä ilmeellään olivat suuresti hänen
tätinsä silmien näköiset, hyvin suuri ruskea palmikko ja sangen hieno
ja hyvänmuotoinen käsi -- olivat hänessä kaunista.

-- Varmaankin teitä ikävystyttää, M-r Nicolas, kuunnella kirjaa
keskeltä, sanoi minulle Sofia Ivanovna hyväntahtoisella huokauksellaan
kääntäen ompelustaan, joka oli hänen edessään.

Lukeminen oli hetkeksi keskeytynyt, sillä Dmitri oli jonnekin poistunut
huoneesta.

-- Tai ehkä olette jo lukenutkin tämän kirjan?

Siihen aikaan pidin velvollisuutenani, jo siitäkin syystä,
että kaunoin ylioppilaspukua, vastata vähemmin tutuille ihmisille
jokaiseen yksinkertaisimpaankin kysymykseen hyvin _viisaasti_ ja
_odottamattomasti_, ja pidin mitä suurimpana häpeänä lyhyitä ja selviä
vastauksia, semmoisia kuin: niin, ei, on ikävä, ei ole ikävä, ja muuta
sellaista. Katsahtaen uusiin, muodikkaihin housuihin ja takin
kiiltäviin nappeihin, vastasin, etten ollut lukenut tätä kirjaa, vaan
että kuunteleminen suuresti kiinnitti mieltäni, koska minä enemmän
rakastin lukea kirjoja keskeltä kuin alusta.

-- Se on kaksinkertaisesti kiinnittävää: on tilaisuus arvata mitä ennen
on ollut ja mitä vasta on tuleva, lisäsin minä tyytyväisesti hymähtäen.

Ruhtinatar naurahti vähän luonnottomasti (myöhemmin huomasin, ettei
hänellä muunlaista naurahdusta ollutkaan).

-- Se saattaa hyvinkin olla totta, sanoi hän: -- muuten, viivyttekö
täällä kauankin, Nicolas? Ettehän pahastu, että nimitän teitä ilman
monsieur. Milloin aijotte lähteä?

-- En tiedä, ehkä huomenna, ehkä viivymme jotenkin kauan, vastasin minä
jostakin syystä, vaikka meidän oli varmaan lähteminen huomenna.

-- Minä olisin tahtonut teitä jäämään sekä teidän itsenne että Dmitrin
vuoksi, huomautti ruhtinatar katsoen jonnekin kauas: -- teidän iällänne
on ystävyys mainio asia.

Huomasin, että kaikki katsoivat minuun ja odottivat mitä siihen sanon,
vaikka Varinka oli katselevinaan tädin työtä: tuntui kuin minua olisi
tavallaan pidetty jonkinlaisessa tutkinnossa ja että piti esiintyä
mahdollisimman edulliselta puolelta.

-- Niin, minulle, sanoin minä: -- on Dmitrin ystävyys hyödyksi, mutta
itse en voi olla hänelle hyödyksi: hän on tuhat kertaa minua parempi.
(Dmitri ei voinut kuulla mitä sanoin, muutoin olisin pelännyt hänen
vainuavan sanojeni epärehellisyyttä).

Ruhtinatar rupesi taas nauramaan luonnottomalla, hänelle luonnollisella
naurullaan.

-- No, ja jos taas häntä uskoo, sanoi hän: -- niin c'est vous qui êtes
un petit monstre de perfection.

"Monstre de perfection -- se on mainiota, täytyy panna muistiin",
ajattelin minä.

-- Vaikka toiselta puolelta, puhumatta teistä, hän on semmoiseen
arvosteluun hyvin valmis, jatkoi hän alentaen ääntänsä (mikä oli hyvin
mieleeni) ja viitaten silmillään Ljubov Sergejevnaan: -- hän on
keksinyt täti parassa (näin sanottiin heillä Ljubov Sergejevnaa), jota
olen kahdenkymmenen vuoden aikana tuntenut sylikoirinansa, semmoista
täydellisyyttä, jota en olisi aavistanutkaan... Varja, käske tuomaan
lasi vettä, lisäsi hän taas katsahtaen etäisyyteen, luultavasti
huomaten, että oli liian aikaista tai kokonaankin tarpeetonta vihkiä
minua perheellisiin suhteihin: -- taikka ei, lähteköön ennemmin hän
(nimittäin minä). Hänellä ei ole mitään tekemistä, mutta jatka sinä
lukemista. Menkää ystäväni suoraan ovesta ja, kuljettuanne viisitoista
askelta, pysähtykää ja sanokaa kovalla äänellä: "Pjotr, tarjoo Maria
Ivanovnalle lasillinen vettä jään kanssa", sanoi hän minulle ja taaskin
naurahti luonnottomalla naurullaan.

"Varmaankin hän nyt aikoo puhua minusta, ajattelin minä huoneesta
lähtiessäni: -- varmaankin aikoo sanoa huomanneensa, että olen ihan
merkillisen viisas nuori mies." En ollut vielä ehtinyt kulkea
viittätoista askelta, kun lihava, hengästynyt Sofia Ivanovna saavutti
minut.

-- Merci, mon cher, sanoi hän: -- minä olen juuri menemässä sinne,
kyllä minä sanon.



XXIV

RAKKAUS.


Sofia Ivanovna, semmoisena kuin häneen myöhemmin tutustuin, oli yksi
niitä harvinaisia, vanhanpuoleisia, perhe-elämää varten syntyneitä
naisia, joilta kohtalo on tuon onnen riistänyt ja jotka sen vuoksi
vuodattavat koko rakkautensa, joka oli heidän sydämmessään niin kauan
säilynyt, kasvanut ja vahvistunut lasten ja miehen varalle, yhtäkkiä
muutamiin valittuihin. Ja tämä varasto on senlaatuisilla vanhoilla
neideillä niin loppumaton, että vaikka valituita on paljon, jää vielä
paljon jäljelle rakkautta, jota he kohdistavat kaikkiin ympärillä
olijoihin, kaikkiin hyviin ja pahoihin ihmisiin, joita he elämässä
tapaavat.

On kolmea lajia rakkautta:

    1) Kaunis rakkaus,
    2) uhrautuvainen rakkaus ja
    3) toimiva rakkaus.

En puhu nuoren miehen rakkaudesta nuoreen naiseen ja päinvastoin, minä
pelkään näitä hellyyksiä, olen ollut niin onneton elämässäni, etten
milloinkaan ole tuollaisessa rakkaudessa huomannut kipinätäkään
totuutta, vaan ainoastaan valhetta, jossa aistillisuus, aviopuolisojen
suhteet, rahat, halu joko sitoa tai päästää vapaaksi kätensä, ovat
siihen määrään sekottaneet koko tunteen, ettei siitä ole ollut
mahdollista mitään selvää saada. Minä puhun rakkaudesta ihmiseen, joka
rakkaus, riippuen suuremmasta tahi vähemmästä sielun voimasta,
kohdistuu yhteen, muutamiin taikka moniin, -- rakkaudesta äitiin,
isään, veljeen, lapsiin, toveriin, elämänkumppanin, kansalaiseen, --
rakkaudesta ihmisiin.

_Kaunis rakkaus_ on itserakkauden tunteen ja sen ilmenemisen
rakastamista. Ihmisille, jotka näin rakastavat, on rakas esine
rakastettu ainoastaan mikäli se herättää sen miellyttävän tunteen,
jonka tiedosta ja ilmenemisestä he nauttivat. Ihmiset, jotka rakastavat
kauniilla rakkaudella, eivät pidä paljon väliä vastarakkaudesta, jolla
ei ole mitään merkitystä tunteen kauneuteen ja miellyttäväisyyteen
nähden. He usein vaihtavat rakkautensa esineitä, koska heidän
päätarkotuksensa on vaan siinä, että rakkauden miellyttävä tunne olisi
alituisesti hereillä. Voidakseen itsessään kannattaa tätä miellyttävää
tunnetta he lakkaamatta mitä komeimmilla lauseilla puhuvat
rakkaudestaan sekä sen esineelle itselleen että kaikille niille, joilla
ei ole tuon rakkauden kanssa mitään tekemistä. Meidän maassamme erään
piirin ihmiset, jotka rakastavat kauniisti, eivät ainoastaan puhu
kaikille rakkaudestaan, vaan puhuvat siitä välttämättä ranskaksi. On
naurettavaa ja outoa sanoa, mutta olen vakuutettu, että on ollut ja on
vieläkin paljon ihmisiä eräässä yhteiskuntapiirissä, erittäinkin
naisia, joiden rakkaus ystäviin, miehiin, lapsiin heti haihtuisi, jos
he vaan kiellettäisiin siitä ranskaksi puhumasta.

Toinen laji rakkautta, eli _uhrautuvainen rakkaus_, on siinä, että
rakastetaan menetellä uhrautuvaisesti rakastetun esineen hyväksi
lainkaan ottamatta lukuun tuleeko rakastetun esineen asema siitä
paremmaksi vai huonommaksi. "Ei ole niin pahaa asiaa, jota en olisi
valmis itselleni tekemään todistaakseni koko maailmalle ja myös
_hänelle_ rakkauttani." Kas siinä on tämän lajisen rakkauden kaava.
Tällä tavoin rakastavaiset ihmiset eivät koskaan usko vastarakkauteen
(sillä onhan vielä ansiokkaampaa uhrautua sen edestä, joka ei edes
ymmärrä minua), ovat aina sairaaloiset, mikä myöskin enentää
uhrautumisen ansiota, -- ovat enimmäkseen pysyviä rakkaudessaan, sillä
heidän olisi raskasta kadottaa niiden uhrautumisten ansiota, jotka he
jo ovat rakastetulle tehneet, -- ovat aina valmiit kuolemalla
todistamaan hänelle koko rakkautensa, mutta halveksivat pieniä
jokapäiväisiä rakkauden todistuksia, milloin ei kysytä erikoisia
uhrautumisia. Heille on yhdentekevää oletteko te hyvin syönyt, hyvin
nukkunut, onko teidän hauska, oletteko terve, eivätkä he pane tikkua
ristiin toimittaakseen teille näitä mukavuuksia, jos se on heidän
tehtävissään; mutta asettua kuulan eteen, heittäytyä veteen, tuleen,
läkähtyä rakkauteen, -- siihen ovat heti valmiit, kun tilaisuus vaan
tarjoutuu. Paitsi sitä, uhrautuvaiseen rakkauteen taipuvaiset ihmiset
ovat tavallisesti aina rakkaudestaan ylpeitä, vaativaisia, kateellisia,
epäluuloisia, ja -- outoa sanoa -- toivovat esineittensä joutuvan
vaaroihin, voidakseen heitä sitten vaaroista pelastaa, tai voidakseen
lohduttaa, jopa haluavat, että heidän esineensä olisivat rikoksellisia,
että he voisivat heitä parantaa.

Te esimerkiksi asutte yksinään maalla vaimonne kanssa, joka rakastaa
teitä "uhrautuvaisesti". Te olette terve, rauhallinen, teillä on
mieluista työtä; -- teitä rakastava vaimonne on niin heikko, ettei voi
tehdä taloustöitä, mitkä ovat annetut palvelijain käsiin, ei hoitaa
lapsia, jotka istuvat hoitajain sylissä, ei edes tehdä mitään työtä,
jota rakastaisi, sillä hän yleensä ei rakasta mitään muuta kuin teitä.
Hän näyttää sairaalta, mutta ollakseen mieltänne pahottamatta hän ei
tahdo teille siitä puhua; hän näyttää ikävöivän, mutta teidän tähtenne
hän on valmis ikävöimään koko ikänsä; häntä näyttää vaivaavan se, että
te olette niin syventynyt töihinne (olipa se mikä tahansa: metsästys,
luku, talous, virka), hän näkee, että nuo työt rasittavat teitä, mutta
hän on vaiti ja kärsii. Mutta silloin te satutte sairastumaan, -- teitä
rakastava vaimonne unohtaa oman sairautensa eikä luovu vuoteenne
äärestä, edes huolimatta pyynnöistänne ja rukouksistanne, ettei hän
turhaan rasittaisi itseään; ja joka hetki te tunnette päällänne hänen
myötätuntoisen katseensa, joka sanoo: "enkö minä sitä sanonut, mutta
mitä sille tekee, en minä sinua kuitenkaan jätä." Aamulla tunnette
itsenne vähän paremmaksi ja tulette toiseen huoneeseen. Huone ei ole
lämmitetty eikä siistitty; ainoa soppa, jota voitte syödä, ei ole
valmistettu; lääkkeitä ei ole lähetetty noutamaan; mutta valvomisesta
väsynyt, rakastava vaimonne katsoo yhä samalla myötäkärsimisellä
teihin, kulkee varpaillaan ja kuiskaamalla tekee tottumattomia
määräyksiä palvelijoilleen. Te tahdotte lukea, -- rakastava vaimonne
sanoo huoaten, että teidän on paras olla lukematta; te tahdotte kävellä
huoneessanne, -- paras on sitäkin olla tekemättä: te tahdotte jutella
luoksenne tulleen ystävän kanssa -- paras on olla puhumattakin. Yöllä
saatte uudestaan kuumeen, te haluaisitte nukkua, mutta teitä rakastava
vaimonne, kalpeana, huokailevana istuu yölampun himmeässä valossa
teidän edessänne nojatuolissa ja vähimmilläkin liikkeillään ja
rasahduksillaan saa teidät kärsimättömästi hermostumaan. Teillä on
palvelija, joka on teitä palvellut jo kaksikymmentä vuotta, johon
olette tottunut, joka mielihyvällä ja erinomaisesti teitä palvelisi,
koska on päivällä nukkunut ja saa palveluksestaan palkan, mutta
vaimonne ei salli hänen palvella teitä. Hän tekee kaiken itse heikoilla
tottumattomilla sormillaan, jota ette voi nähdä sisällisesti
kiukustumatta, kun nuo valkoset sormet turhaan yrittävät ottaa korkkia
pullosta, sammuttavat kynttilän tai kaatavat lääkkeen. Jos te olette
kärsimätön, kuumaverinen ihminen ja pyydätte hänen lähteä niin saatte
sairaalla korvakalvollanne kuulla kuinka hän oven takana nöyrästi
huokailee ja itkee ja lörpöttelee jotakin palvelijallenne. Vihdoin,
ellette kuole, niin teitä rakastava vaimonne, joka ei ole
"kahteenkymmeneen yöhön ummistanut silmiään" (jota hän on lakkaamatta
teille toistava), sairastuu, kärsii ja tulee vielä vähemmän
kykeneväiseksi mihinkään työhön, ja teidän ollessanne terveenä ilmaisee
uhrautuvaista rakkauttansa ainoastaan nöyrällä ikävöimisellä, joka
väkisinkin tarttuu teihin ja koko ympäristöön.

Kolmas laji rakkautta, _toimiva rakkaus_ on se, joka pyrkii
tyydyttämään rakastetun olennon kaikkia tarpeita, kaikkia toivomuksia,
mielihaluja, jopa himojakin. Ihmiset, jotka näin rakastavat, rakastavat
aina koko elämäksi; sillä mitä enemmän he rakastavat sitä paremmin he
oppivat tuntemaan rakastamaansa esinettä ja sitä helpompi on heidän
rakastaa eli tyydyttää hänen halujaan. Heidän rakkautensa tulee harvoin
sanoilla ilmaistuksi, ja jos tuleekin, niin ei tavalla, joka heitä
tyydyttäisi, ei kauniisti, vaan ujosti, kömpelösti, sillä he aina
pelkäävät rakastavansa liian vähän. Nämä ihmiset rakastavat rakastetun
olennon pahojakin puolia, sillä tämän pahat himot antavat heille
tilaisuutta tyydyttää vielä uusia hänen toivomuksiaan. He hakevat
vastarakkautta, mielellään pettävätkin itseään, uskovat siihen ja
ovat onnelliset jos sen omistavat; mutta rakastavat sentään
päinvastaisessakin tapauksessa, eivätkä ainoastaan toivo rakastetulleen
onnea, vaan kaikin henkisin ja aineellisin voimin, kaikella suurella
tai pienellä voitavallaan alituisesti koettavat sitä hänelle hankkia.

Ja tämäpä toimiva rakkaus sisarenpoikaa, sisarentytärtä, sisarta,
Ljubov Sergejevnaa, jopa minuakin kohtaan, koska kerran Dmitri rakasti
minua, loisti Sofia Ivanovnankin silmistä, jokaisesta hänen sanastaan
ja liikkeestään.

Vasta paljon myöhemmin minä ymmärsin antaa täyden arvon Sofia
Ivanovnalle, mutta silloinkin tuli mieleeni seuraava kysymys: minkä
tähden Dmitri, joka koetti käsittää rakkautta toisin kuin tavallisesti
kaikki muut nuoret miehet, ja jolla aina oli edessään tuo suloinen,
hellä Sofia Ivanovna, oli yhtäkkiä ruvennut rakastamaan kummallista
Ljubov Sergejevnaa, ja myönsi ainoastaan, että myöskin hänen tädissään
oli hyviä ominaisuuksia. Tässä näytti pitävän paikkansa sananlasku: "ei
kukaan ole profeetta omalla maallaan." Jompikumpi kahdesta: joko
jokaisessa ihmisessä todellakin on enemmän pahaa kuin hyvää, taikka on
ihminen vastaanottavaisempi pahalle kuin hyvälle. Ljubov Sergejevnaan
hän oli tutustunut äskettäin, mutta tätinsä rakkautta hän oli kokenut
syntymisestään saakka.



XXV

ALAN TUTUSTUA.


Kun palasin terassille ei siellä puhuttukaan minusta, kuten olin
luullut, mutta ei Varinka myöskään lukenut, vaan pantuaan kirjan
syrjään väitteli kiivaasti Dmitrin kanssa, joka kulkien edestakasin
koko ajan oikoili kaulallaan kaulustansa ja rypisteli silmiään. Riidan
esineenä oli muka Ivan Jakovlevitsh ja taikausko; mutta riita oli liian
kiihkeä, ettei sen varsinainen merkitys olisi ollut aivan toinen, ja
paljon lähempi koko perheelle. Ruhtinatar ja Ljubov Sergejevna
istuivat äänettöminä kuulostaen jokaista sanaa ja nähtävästi haluten
joskus ottaa osaa väittelyyn, mutta he pidättivät itsensä ja
antoivat väittelijäin puhua puolestaan, toinen Varinkan, toinen
Dmitrin. Kun astuin sisälle, katsahti Varinka minuun sellaisella
välinpitämättömyydellä, että selvään näkyi, kuinka väittely kiinnitti
hänen huomiotansa ja hänelle oli yhdentekevää rupeanko minä
kuuntelemaan mitä hän puhuu, vai en. Samallainen ilme oli ruhtinattaren
katseessa, joka nähtävästi oli Varinkan puolella. Mutta Dmitri alkoi
väitellä vielä kiivaammin minun läsnä ollessani, Ljubov Sergejevna taas
ikäänkuin kovasti säikähti minun tuloani, ja sanoi kehenkään
erityisesti kääntymättä: -- Totta puhuvat vanhat -- si jeunesse savait,
si vieillesse pouvait.

Mutta tämä sananparsi ei keskeyttänyt väittelyä, vaan saattoi minut
ainoastaan ajattelemaan, että Ljubov Sergejevnan ja ystäväni puolue
oli väärässä. Vaikka tosin vähän hävetti olla läsnä pienessä
perhekahakassa, niin toiselta puolelta oli hauska nähdä tämän perheen
todellisia suhteita, joita riita toi ilmi, ja tuntea, ettei läsnäoloni
häirinnyt heitä.

Kuinka usein sattuukaan, että tulee nähneeksi jotakin perhettä
vuosikausia saman valheellisen säädyllisyysverhon läpi, ja sen jäsenten
todelliset välit jäävät salaisuudeksi. (Olenpa päälliseksi huomannut,
että mitä läpinäkymättömämpi ja siis kauniimpi tämä verho on, sitä
raaemmat ovat todelliset salatut suhteet). Mutta kun sitten aivan
odottamatta sattuu tämän perheen keskuudessa nousemaan joku näöltään
vähäpätöinenkin kysymys esimerkiksi jostakin kaunottaresta taikka
visiitistä taikka miehen hevosista, -- niin silloinpa ilman mitään
näkyväistä syytä alkaa väittely yhä enemmän kuumeta, verhon takana olo
alkaa jo tuntua liian ahtaalta, ja yhtäkkiä, itse riitelijäinkin
kauhistukseksi ja läsnäolijain hämmästykseksi, kaikki todelliset raa'at
suhteet paljastuvat esille, verho, joka ei enää mitään peitä taakseen,
liehuu tyhjänpäiväisesti taistelevien puolueiden keskellä, enää vaan
muistuttaen siitä, kuinka kauan aikaa se on teitä pettänyt. Usein ei
tunnu niin kipeälle pudota suinpäin vasten seinää, kuin hiukankin
kajota ärtyneeseen kipeään paikkaan. Ja tämmöisiä ärtyneitä kipeitä
paikkoja on melkein jokaisessa perheessä. Nehljudovien perheen ärtynyt
paikka oli tuo Dmitrin kummallinen rakkaus Ljubov Sergejevnaan, joka
rakkaus herätti äidissä ja sisaressa -- ellei suoraan mustasukkaisuutta
-- niin ainakin loukattua sukulaisuustunnetta. Senpä vuoksi tuolla Ivan
Jakovlevitshia ja taikauskoa koskevalla väittelyllä oli kaikkiin heihin
nähden niin painava merkitys.

-- Sinä koetat aina nähdä kaikessa mitä muut nauravat ja halveksivat,
-- puhui Varinka soinnukkaalla äänellään ja selvästi lausuen jokaisen
kirjaimen: -- juuri siinä sinä tahallasi koetat aina löytää jotakin
tavattoman hyvää.

-- Ensiksikin ainoastaan suuresti kevytmielinen ihminen voi puhua niin
merkillisen miehen kuin Ivan Jakovlevitshin halveksimisesta, vastasi
Dmitri suonenvedontapaisesti nytkäytellen päätään sisaresta pois päin,
ja toiseksi päinvastoin juuri sinä koetat tahallasi olla näkemättä sitä
hyvää, joka töröttää sinun silmiesi edessä.

Palattuaan huoneeseen Sofia Ivanovna monta kertaa säikähtyneenä
katsahti milloin sisarenpoikaan milloin sisarentyttäreen milloin
minuun, ja pariin kertaan ikäänkuin ajatuksissaan jotain sanottuaan
avasi suunsa ja huokasi raskaasti.

-- Varinka kulta, lue nyt pian, sanoi hän tarjoten hänelle kirjaa ja
ystävällisesti pudistaen häntä hihasta, -- tahtoisin välttämättä saada
tietää löysikö se sen jälleen. (Luullakseni romaanissa ei ollut
lainkaan puhetta siitä, että kenenkään olisi pitänyt toista löytää). --
Ja sinä, Dmitri, tekisit hyvin, jos sitoisit poskesi, kun on näin
kostea ilma, muuten rupee jälleen hampaitasi kivistämään, sanoi hän
sisarenpojalleen välittämättä siitä tyytymättömästä katseesta, minkä
tämä iski häneen kai sen johdosta, että hänen väitteittänsä loogillinen
johde oli katkaistu. -- Ruvettiin lukemaan.

Tuo pieni riita ei lainkaan häirinnyt sitä perheellistä rauhaa ja
järkevää sopua, joka vallitsi tässä naispiirissä.

Tällä piirillä, jolle ruhtinatar Maria Ivanovna näytti antavan
suuntansa ja luonteensa, oli minusta jonkinlaisen loogillisuuden
minulle aivan uusi ja viehättävä luonne ja samalla jokin yhteys
yksinkertaisuuden ja komeuden välillä. Tämä luonne ilmeni esineiden
kauneudessa, puhtaudessa ja kelvollisuudessa, jommoisia esineitä olivat
soittokello, nidotut kirjat, nojatuoli, pöytä ja ruhtinattaren suora
korsetin kannattama vyötärys sekä hänen näkyviin asetetut harmaat
hiuskiehkuransa ja hänen tapansa sanoa heti ensi näkemältä minua vaan
Nicolas'ksi, ynnä vielä heidän lukunsa ja ompeluksensa ja naisten
käsien tavaton valkeus. (Kaikkien heidän käsissään oli koko perheelle
yhteinen piirre, nimittäin että kämmenen pehmyt osa oli ulkoapäin
katsottuna alagon värinen ja erottautui jyrkästi käden yläpuolen
harvinaisesta vaaleudesta). Mutta ennen kaikkea tämä luonne tuli ilmi
heidän kaikkien kolmen tavassa puhua erinomaista venäjän ja ranskan
kieltä, selvästi lausua jokainen kirjain ja lopettaa jokainen sana ja
pääte pedantillisella tarkkuudella. Tämä kaikki ja erittäinkin se, että
minua tässä seurassa kohdeltiin aikaihmisenä, luonnollisesti ja
totisesti, lausuttiin minulle mitä ajateltiin, ja kuunneltiin myös
minunkin ajatuksiani, -- tähän kaikkeen olin niin vähän tottunut, että
kiiltävistä napeista ja sinisistä takinkäänteistä huolimatta joka hetki
pelkäsin, että minulle sanotaan: "Luuletteko todellakin, että teidän
kanssanne keskustellaan totisesti! menkääpä läksyjänne lukemaan". -- Se
kaikki vaikutti, etten tässä seurassa tuntenut itseäni lainkaan ujoksi.
Minä nousin paikoiltani, muuttelin tuolilta tuolille ja rohkeasti
juttelin kaikkien kanssa, lukuunottamatta Varinkaa, jonka kanssa tuntui
jostakin syystä sopimattomalta tai kielletyltä puhella näin ensi
kerralla.

Lukemisen aikana kuunnellessani hänen sointuvaa, miellyttävää ääntänsä
minä katsahdin milloin häneen milloin kukkapuutarhan hiekkakäytävään,
johon oli muodostunut pyöreitä, tummia täpliä sateesta, katselin
lehmuksia, joiden lehville sade yhä rapisteli pisaroitaan vaaleasta,
läpinäkyvästä pilvestä, ja sitten taas häneen sekä viimeisiin laskevan
auringon punaisiin säteihin, jotka valaisivat sateesta märkiä tuuheita
vanhoja koivuja, ja viimeksi taas Varinkaan. Ja rupesin ajattelemaan,
ettei hän olekaan niin ruma kuin oli ensin näyttänyt.

"Paha kun olen jo rakastunut", ajattelin minä: -- "ja paha ettei
Varinka ole Sonitshka; olisipa hauska yhtäkkiä tulla tämän perheen
jäseneksi: yhtäkkiä minulla olisi äiti, täti ja vaimo". Samaan aikaan
kuin tätä ajattelin, katselin herkeämättä lukevaan Varinkaan ja
kuvailin magnetiseeraavani häntä ja että hän kohta katsahtaa minuun.
Varinka nostikin päänsä kirjasta, katsahti minuun ja kohdattuaan
katseeni kääntyi pois.

-- Eipä se sade olekaan vielä lakannut, sanoi hän.

Ja samassa tunsin omituisen tunteen: muistui mieleeni, että juuri
kaikki se, mikä nyt minulle tapahtui, oli sen toistumista mikä oli
minulle tapahtunut kerran ennen: että silloinkin oli juuri näin vähän
satanut ja aurinko laskenut koivujen taa ja minä katsonut häneen, ja
hän oli lukenut ja minä magnetiseerannut häntä ja hän katsahtanut
minuun.

"Onko hän todellakin hän?" ajattelin minä. -- "Alkaako se nyt
todellakin?" Mutta pian päätin, ettei hän sittenkään ole hän, ja ettei
se siis vielä ala. "Ensiksikin hän ei ole kaunis", ajattelin minä: --
"ja toiseksi hän on vaan tavallinen neiti, jonka kanssa olen ihan
tavallisella tavalla tutustunut, mutta se oikea ei tule olemaan
tavallinen, sen minä olen kohtaava jossain paljon erikoisemmassa
paikassa; ja ehkä tämä perhe minua miellyttääkin vaan siksi, että
yleensä olen kovin vähä vielä maailmaa nähnyt, päättelin minä, -- mutta
semmoisia perheitä varmaankin tulee olemaan aina, ja hyvin paljon minä
niitä vielä tapaan elinaikanani".



XXVI

MINÄ ESIINNYN EDULLISIMMALTA PUOLELTA.


Lukeminen päättyi teenjuonnin ajaksi, ja naiset rupesivat keskenänsä
keskustelemaan minulle tuntemattomista henkilöistä ja asioista, kuten
minusta näytti -- ainoastaan senvuoksi, että ystävällisestä
vastaanotosta huolimatta kuitenkin tahtoivat antaa minun tuntea, mikä
erotus iässä ja yhteiskunnallisessa asemassa oli minun ja heidän
välillään. Mutta yhteisissä keskusteluissa, joihin saatoin ottaa osaa
ja hyvittää äskeisen vaitioloni, koetin ilmaista tavatonta järkeäni ja
orginaliteettia, mihin erityisesti katsoin itseni velvolliseksi
ylioppilaspukuni johdosta. Kun tuli puhe huviloista, niin minä
yhtäkkiä kerroin muka ruhtinas Ivan Ivanovitshilla olevan Moskovan
lähellä sellaisen huvilan, että Lontoosta ja Parisista asti käy
matkustajia sitä katsomassa, että siellä on aita, joka maksaa
kolmesataakahdeksankynnnentä tuhatta, ja että ruhtinas Ivan Ivanovitsh
on hyvin läheinen sukulainen minulle ja minä olin hänen luonaan
päivällisillä ja hän tahtoi minua välttämättä luokseen tuohon huvilaan
asumaan koko kesäksi, vaan minä en suostunut, koska tunnen hyvin tuon
huvilan, useasti olen siellä ollut, eivätkä nuo aidat ja sillat minua
lainkaan huvita, sillä minä en voi kärsiä ylellisyyttä erittäinkään
maalla. Minä tahdon, että maalla olisi kaikki todella niinkuin
maalla... Sanottuani tämän hirveän, monimutkaisen valheen, hämmennyin
ja punastuin niin, että varmaankin kaikki huomasivat minun
valehdelleen. Varinka, joka sillä hetkellä ojensi minulle teekupin ja
Sofia Ivanovna, joka puhuessani katseli minua silmiin, kääntyivät
molemmat poispäin ja rupesivat puhumaan muusta. Heidän kasvoillaan oli
tällöin eräs ilme, jota olen myöhemmin usein tavannut hyvillä
ihmisillä, kun joku nuorukainen alkaa lasketella kouraantuntuvaa
valhetta, ja joka merkitsee: "tiedämme mainiosti hänen valehtelevan, ja
miksi ihmeessä se poloinen sitä tekee!..."

Että olin sanonut ruhtinas Ivan Ivanovitshilla olevan huvilan -- se
tapahtui siitä syystä, etten löytänyt parempaa tekosyytä ilmaistakseni
sukulaisuuteni Ivan Ivanovitshin kanssa, ja että olin ollut äsken
päivällisillä hänen luonaan; mutta minkä ihmeen vuoksi minä olin
kertonut aidasta, joka oli maksanut kolmesataakahdeksankymmentä tuhatta
ja että muka niin usein olin käynyt hänen luonaan, vaikka en ollut
kertaakaan siellä ollut enkä olisi voinutkaan käydä ruhtinas Ivan
Ivanovitshin huvilassa, koska hän asui ainoastaan Moskovassa taikka
Neapelissa; sen Nehljudovit hyvin hyvästi tiesivät. Minkä vuoksi olin
tämän valheen sanonut, siihen en voi mitään vastausta antaa. En
lapsuudessa, en poikaiässä enkä sittemmin enemmän kypsyneessä
iässänikään ollut huomannut itsessäni valehtelemisen pahetta:
päinvastoin olin pikemmin liiankin rehellinen ja avomielinen; mutta
tässä ensimäisessä nuoruudessa minuun usein tuli merkillinen halu ilman
mitään näkyvää syytä valehdella mitä hurjimmalla tavalla. Sanon
nimenomaan "hurjalla tavalla" sentähden, että valehtelin semmoisia
seikkoja, joista minua oli hyvin helppo saada kiinni. Minusta näyttää,
että kunnianhimoinen halu esiintyä ihan toisena kuin olin, yhdessä sen
seikan kanssa, etten ollut vielä koskaan tullut valheesta kiinni, oli
pääsyynä tähän kummalliseen taipumukseen.

Kun teenjuonnin jälkeen sadekin oli loppunut ja ilma oli auringonlaskun
jälkeen hiljainen ja selvä, ehdotti ruhtinatar kävelymatkaa
alaryytimaahan ihaillaksemme hänen lempipaikkaansa. Noudattaen yhä
originaalisuuden periaatetta ja arvellen, että niin viisaat ihmiset
kuin minä ja ruhtinatar tietysti seisomme yläpuolella kaikkia
porvarillisia kohteliaisuuden vaatimuksia, vastasin, etten voi kärsiä
kävelemistä ilman tarkotusta, ja että jos kävelen, niin kävelen yksin.
En yhtään huomannut, että tuohan oli puhdasta röyhkeyttä; mutta siihen
aikaan kuvailin, että niinkuin ei ole mitään häpeällisempää kuin
inhottavat imartelut, niin ei ole mitään sievempää ja originellimpaa
kuin joku määrä epäkohteliasta avomielisyyttä. Kuitenkin kaikitenkin
sangen tyytyväisenä vastaukseeni läksin kuin läksinkin kävelemään
yhdessä koko seurueen kanssa.

Ruhtinattaren lempipaikka oli ihan alhaalla puutarhan syvimmässä
tiheikössä pikku sillalla, joka kulki kapean suolätäkön yli. Näköala
oli hyvin rajotettu, mutta myös hyvin haaveellinen ja suloinen. Olemme
niin tottuneet sekottamaan taidetta ja luontoa toisiinsa, että sangen
usein ne luonnon ilmiöt, joita emme ole koskaan maalauksessa tavanneet,
näyttävät meistä luonnottomilta, ikäänkuin luonto voisi olla luonnoton,
ja päinvastoin ne ilmiöt, joita liian usein tavataan maalauksessa,
näyttävät meistä kyllästyttäviltä, muutamat näköalat taas, joita
luonnossa kohtaamme ja jotka ovat liiaksi yhden ainoan ajatuksen ja
tunteen valtaamat, näyttävät meistä kauniilta. Näköala ruhtinattaren
lepopaikasta oli viimemainitunlainen. Se oli tällainen: edessä oli
pieni reunoiltaan ruohottunut suolampi: heti sen takaa nousi jyrkkä
vuori, jonka rinteellä oli tavattoman suuria, vanhoja puita ja
pensaita, ja jonka monet erilaiset vehreydet sekottuivat toisiinsa;
lammen yli levittäysi vanha koivu, joka pysyen muutamilla paksuilla
juurillaan lammen rantaturpeissa nojasi latvansa korkeaan, solakkaan
haapaan, lehväin riippuessa lammen sileän pinnan yläpuolella ja kaiken
tämän vehreyden selvästi kuvastuessa veteen.

-- Mikä ihanuus! sanoi ruhtinatar päätänsä kallistaen ja kääntymättä
kenenkään puoleen erikoisesti.

-- Todellakin ihanaa, muistuttaa vaan liiaksi jonkinlaista
koristemaalausta, sanoin minä tahtoen osottaa, että minulla on
jokaisessa asiassa oma mielipide.

Aivan kuin ei olisi kuullut huomautustani jatkoi ruhtinatar ihailuaan
ja kääntyen sisarensa ja Ljubov Sergejevnan puoleen, osotteli
erikoisuuksia: käyrää riippuvaa oksaa ja sen kuvastusta, joka häntä
erityisesti miellytti. Sofia Ivanovna sanoi kaikkea tätä ihanaksi ja
kertoi sisaren viettävän tuntikausia tässä paikassa, mutta näytti kuin
hän olisi tätä kaikkea puhunut ruhtinattaren mieliksi. Olen huomannut,
että rakkauden kyvyllä varustetut ihmiset ani harvoin välittävät
luonnon kauneudesta. Ljubov Sergejevna ihaili myöskin, kyseli muun
muassa: "millä tuo koivu pysyy? kauanko se tulee siinä seisomaan?" ja
lakkaamatta katseli sylikoiraansa, joka tuuheata häntäänsä heiluttaen
juoksenteli väärillä jaloillaan edestakasin pitkin siltaa kovin
puuhailevan näköisesti, aivan kuin olisi ollut ensi kertaa ulkopuolella
huonetta. Dmitri pani alkuun äitinsä kanssa sangen loogillisen
keskustelun siitä, ettei mikään näköala voi olla kaunis, jossa
horisontti on rajotettu. Varinka ei puhunut mitään. Kun minä katsahdin
häneen, seisoi hän nojautuen sillan kaidepuihin sivuttain minuun ja
katseli eteensä. Jokin varmaankin kovasti kiinnitti hänen huomiotansa,
jopa liikuttikin häntä, sillä hän oli nähtävästi vaipunut ajatuksiinsa
eikä lainkaan huomannut katsotaanko häneen vai ei. Hänen silmänsä
ilmaisivat tarkistettua huomiota ja rauhallisia, selviä ajatuksia;
hänen asennossaan oli niin paljon luonnollisuutta, ja ylevyyttäkin,
että minua uudestaan hämmästytti ikäänkuin joku muisto hänestä, ja
kysyin uudestaan itseltäni: "alkaakohan se sittenkin?" Ja uudestaan
vastasin itselleni, että minähän olen jo rakastunut Sonitshkaan, ja
että Varinka on vaan yksinkertaisesti neiti, ystäväni sisar. Mutta hän
miellytti minua tällä hetkellä, ja sen johdosta tunsin vastustamatonta
halua tehdä tai sanoa hänelle jotakin pientä ilkeyttä.

-- Tiedätkö mitä, Dmitri, sanoin ystävälleni, tullen lähemmäksi
Varinkaa, että tämä kuulisi puhettani: minun mielestäni on asia niin,
että jollei täällä olisi hyttysiä, niin ei tässä paikassa sittenkään
olisi mitään hyvää, mutta nyt, lisäsin minä mäiskäyttäen kädelläni
otsaan ja todellakin tappaen hyttysen, -- ovat asiat vallan huonosti.

-- Te ette taida pitää luonnosta, sanoi minulle Varinka kääntämättä
päätä.

-- Minun mielestäni on luonnon ihaileminen tyhjänpäiväistä, hyödytöntä
ajanhukkaa, vastasin minä hyvin tyytyväisenä siihen, että olin kuin
olinkin saanut hänelle sanotuksi pienen ilkeyden, ja päälliseksi
originellin ilkeyden. Varinka kohautti vaan hiukkasen kulmakarvojaan
sääliä ilmaisten ja yhä edelleen rauhallisesti katsoi suoraan eteensä.

Hän harmitti minua, mutta siitä huolimatta nuo harmaanväriset,
virttyneet kaidepuut, joihin hän nojasi, vedenpinnan yli laskeutuneen
koivunoksan kuvastus tummaan lammikkoon, suon haju, itikan pureman
tunto otsallani, ja hänen kiintynyt katseensa ja ylevä asentonsa usein
myöhemminkin aivan odottamattani tulivat eteeni.



XXVII

DMITRI.


Kun kävelyn jälkeen palasimme kotiin, ei Varinka tahtonutkaan laulaa,
kuten hän tavallisesti iltasin teki, ja minä otin sen omaan laskuuni,
kuvaellen että syynä siihen oli se, minkä olin sillalla sanonut.
Nehljudoveilla ei ollut tapana syödä illallista, vaan he hajaantuivat
aikasin ja tänä päivänä, jolloin Dmitrillä, kuten Sofia Ivanovna oli
ennustanut, todellakin oli hammaskipua, me läksimme vieläkin varhemmin
hänen huoneeseensa. Arvellen, että olin täyttänyt kaikki mitä sininen
kaulukseni ja napit minulta vaativat, ja että olin kaikkia suuresti
miellyttänyt, olin erinomaisen hyvällä tuulella; mutta Dmitri oli
sitävastoin riidan ja hammaskivun tähden vaitelias ja murjottavainen.
Hän istui pöytänsä ääreen, otti esiin vihkonsa, -- päiväkirjan ja sen
vihon, johon hänellä oli tapana iltasin kirjottaa vastaisia aiheitaan
ja menneitä toimiaan; alituisesti naamaansa rypistellen ja kosketellen
poskiaan hän kirjotteli hyvin kauan papereihinsa.

-- No, jättäkää minut vihdoinkin rauhaan, huusi hän sisäpiialle, jonka
Sofia Ivanovna oli lähettänyt kysymään miten hampaiden laita oli ja
eikö olisi syytä toimittaa kuumaa haudetta. -- Sitten hän sanoi
minulle, että vuoteeni laitetaan kohta kuntoon ja että hän itse pian
palaa, sekä läksi Ljubov Sergejevnan luo.

"Onpa sentään paha, ettei Varinka ole kaunis ja yleensä se, ettei hän
ole Sonitshka", mietiskelin minä jäätyäni yksin huoneeseen; -- "kuinka
hyvä muuten olisi yliopistosta päästyä saapua tänne heidän luokseen ja
tarjota hänelle kätensä. Minä olisin sanonut: ruhtinatar, en ole enää
nuori -- en voi rakastaa intohimoisesti, vaan tulen aina rakastamaan
teitä niinkuin hyvää sisarta." Äidille olisin sanonut: "Teitä minä
kunnioitan", ja Sofia Ivanovnalle: "uskokaa että pidän teitä suuressa
arvossa." Sitten, kääntyen taas Varinkan puoleen, olisin sanonut: "Siis
sanokaa yksinkertaisesti ja suoraan: haluatteko olla minun vaimoni?" --
"Haluan", olisi hän vastannut ja ojentanut minulle kätensä, jota minä
olisin puristanut lausuen sanat: "rakkauttani en tule osottamaan
sanoissa, vaan töissä." -- Entäpä, juolahti mieleeni, kun sitten
vielä ystäväni Dmitri rakastuu Ljubotshkaan, -- onhan Ljubotshkakin
häneen rakastunut! Silloinhan jommankumman meistä pitäisi luopua
naima-aikeista (Venäjällä lanko ei saa naida lankonsa sisarta. Suom.
muist.). Ja sehän olisi mainiota. Silloin minä menettelisin näin. En
puhuisi asiasta mitään, ennenkuin tulisin Dmitrin luo ja sanoisin:
"turhaan, ystäväni, salaamme toisiltamme totuutta: sinä tiedät, että
rakkauteni sisareesi voi loppua ainoastaan elämäni kanssa; minä tunnen
asiat, sinä olet riistänyt minulta parhaan toivoni, sinä olet tehnyt
minut onnettomaksi: mutta tiedä, että Nikolai Irtenjev kostaa
onnettomuuden uhraamalla elämänsä. -- Tuossa on sinulle sisareni", --
ja antaisin hänelle Ljubotshkan käden. Hän vastaisi: "ei, ei millään
muotoa!..." Mutta minä sanoisin: "ruhtinas Nehljudov! turhaan koetatte
olla Nikolai Irtenjeviä ylevämielisempi. Ei ole maailmassa häntä
ylevämielisempää ihmistä." Kumartaisin ja läksisin. -- Dmitri ja
Ljubotshka juoksisivat kyyneleet silmissä jäljessäni rukoillen ottamaan
vastaan heidän uhraustansa. -- Ja minä olisin voinut suostua ja tulla
hyvin onnelliseksi, jos vaan olisin ollut rakastunut Varinkaan... Nuo
mietteet olivat niin suloiset, että suuresti halutti ilmaista ne
ystävälleni, mutta avomielisyyden lupauksesta huolimatta tunsin
kuitenkin fyysillisestikin mahdottomaksi sitä ilmaista.

Dmitri palasi Ljubov Sergejevnan luota saatuaan tältä joitakin tippoja
hampaihinsa, mutta oli nyt vielä sairaampi ja siis vielä pahemmalla
tuulella. Vuoteeni ei ollut laitettu ja Dmitrin palvelijapoika tuli
kysymään, minne se oli laitettava.

-- Mene hiiteen! kiljasi Dmitri polkaisten jalkaa maahan. -- Vasjka!
Vasjka! Vasjka: huusi hän heti pojan jälkeen, joka kerralla korottaen
ääntään: -- Vasjka! laita minulle vuode lattialle.

-- Ei, anna minun maata lattialla, sanoin minä.

-- No, sama se, laita mihin tahdot, jatkoi Dmitri samalla vihasella
äänellä. -- Vasjka! miksi viivyt?

Mutta Vasjka ei näyttänyt käsittävän mitä häneltä vaadittiin ja seisoi
liikkumattomana.

-- Mitäs töllötät? laita vuode! Vasjka! Vasjka! kiljui Dmitri, yhtäkkiä
joutuen jonkinlaiseen raivoon.

Mutta Vasjka ei sittenkään ymmärtänyt ja jähmettyi pelosta.

-- Tahdotko sinä senkin vietävä, että minä sinut...

Ja hypähtäen tuolilta Dmitri juoksi pojan luo, kaikin voimin iskien
sitä nyrkillä päähän. Poika juoksi huoneesta. Pysähtyen ovelle Dmitri
katsahti minuun ja julman raivon ilme, joka hetki sitten oli hänen
kasvoillaan, vaihtui niin nöyrään, nolattuun ja lapselliseen ilmeeseen,
että minun tuli häntä sääli, ja vaikka kuinka halutti kääntyä pois, en
sitä tehnyt. Hän ei sanonut minulle mitään, vaan käveli kauan pitkin
huonetta, tuon tuostakin anteeksi anovasti katsahdellen minuun, sitten
otti pöytälaatikosta vihon, kirjotti siihen jotain, otti yltään
takkinsa, pani sen täsmällisesti kokoon, meni nurkkaan, missä pyhänkuva
riippui, asetti suuret, valkoset kädet ristiin rinnalleen ja alkoi
rukoilla. Hän rukoili niin kauan, että Vasjka ennätti tuoda aluksen ja
laittaa vuoteen lattialle, kuten minä hänelle kuiskaamalla selitin;
minä riisuuduin ja panin maata lattialle laitettuun vuoteeseen, mutta
Dmitri yhä vielä jatkoi rukoilemistaan. Tarkastellessani Dmitrin vähän
käyrää selkää ja hänen saapaspohjiansa, jotka merkillisen nöyrällä
tavalla kääntyivät minuun päin hänen polvistuessaan maahan, minä
rakastin häntä vielä entistäkin voimakkaammin ja ajattelin yhä:
"sanonko vai enkö sano hänelle, mitä olen miettinyt sisaristamme?"
Lopetettuaan rukouksensa Dmitri pani pitkäkseen viereeni ja, nojautuen
käteensä, kauan vaieten hellästi ja häveliäästi katseli minuun. Tämä
oli hänelle nähtävästi raskasta, mutta hän ikäänkuin rankaisi itseänsä.
Minä hymähdin katsoessani häneen. Hän hymähti myöskin.

-- Mutta miksi sinä et sano minulle, alkoi hän, -- että olen menetellyt
huonosti? sitähän sinä juuri äsken ajattelit?

-- Sitä minä ajattelin, vastasin minä, sillä vaikka olin muuta
ajatellut, näytti minusta, että olin sitä ajatellut: -- niin, se oli
todellakin huonosti tehty, en olisi sitä sinulta odottanut, sanoin minä
tuntien tällä hetkellä erikoista mielihyvää siitä, että sinuttelin
häntä. -- Kivistääkö vielä hampaitasi? lisäsin minä.

-- Ei kivistä. Voi, Nikolenka, ystäväni! rupesi Dmitri puhumaan niin
hellästi, että näytti kuin kyyneleet olisivat ruvenneet nousemaan hänen
kiiltäviin silmiinsä: -- tiedän ja tunnen, kuinka huono olen, ja Jumala
näkee, kuinka minä tahtoisin olla toinen, ja rukoilen Häntä, että Hän
tekisi minut paremmaksi; mutta minkä sille taitaa, kun minulla on niin
onneton, inhottava luonne? mitä pitää minun tekemän? Koetan hillitä
itseäni, parantua, mutta eihän se ole mahdollista äkkiä eikä sitä voi
yksin, tarvitsee jonkun tukea, kannatusta. Kas, Ljubov Sergejevna --
hän ymmärtää minua ja on minua paljon tässä asiassa auttanut. Tiedän
muistiinpanojeni nojalla vuoden kuluessa paljon parantuneeni. Voi
sinä, Nikolenka, oma ystäväni! jatkoi hän erikoisen harvinaisella
hellyydellä ja jo rauhallisemmalla äänellä tuon tunnustuksen jälkeen:
-- kuinka paljon merkitseekään sellaisen naisen vaikutus kuin hänen!
Jumalani, kuinka hyväksi voivat asiat muuttua, kun tulen itsenäiseksi
sellaisen ystävän rinnalle kuin hän on! Hänen seurassaan olen ihan
toinen ihminen.

Ja sen jälkeen Dmitri alkoi kuvailla minulle naima-aikeitansa,
vastaista maalaiselämää ja alituista työtä itsensä kanssa.

-- Minä tulen asumaan maalla, sinä matkustat minun luokseni, ehkä
sinäkin olet naimisissa Sonitshkasi kanssa, puhui hän: -- meidän
lapsemme rupeavat leikkimään. Tuo kaikki on tietysti naurettavaa ja
tyhmää, mutta voihan se tapahtua.

-- Totta kai! hyvinkin voi tapahtua, sanoin minä hymyillen ja samalla
ajatellen, että vieläkin parempi olisi, jos menisin naimisiin hänen
sisarensa kanssa.

-- Tiedätkö mitä sinulle sanon, sanoi hän minulle hetken vaiti oltuaan:
-- sinä vaan kuvailet olevasi rakastunut Sonitshkaan; kuten näen, tuo
ei ole totisempaa laatua, etkä sinä vielä tiedä mitä oikea rakkaus
onkaan.

Minä en väittänyt vastaan, sillä olin melkein samaa mieltä. Me olimme
vähän aikaa vaiti.

-- Varmaankin huomasit, että olen ollut pahalla tuulella ja riitelin
Varinkan kanssa. Minua sitten kovasti kadutti se asia, etenkin kun sinä
olit ollut läsnä. Vaikka hän monessa asiassa ajatteleekin toisin kuin
pitäisi, on hän sentään mainio tyttö, erinomaisen hyvä, kyllä sinä
vielä opit häntä tuntemaan.

Hänen siirtymisensä siitä, etten ollut rakastunut, siihen, että rupesi
sisartaan kehumaan, suuresti ilahutti minua ja pani punastumaan, mutta
minä en sittenkään sanonut mitään hänen sisarestaan, ja me jatkoimme
puhumista muista asioista.

Niin me loruilimme kukon toiseen lauluun asti ja vaalea aamukoi hämärsi
jo ikkunassa, kun Dmitri siirtyi omaan huoneeseensa ja sammutti
kynttilän.

-- No, nyt nukkumaan, sanoi hän.

-- Hyvää yötä, vastasin minä: -- mutta vielä yksi sana.

-- No.

-- Eikö ole sentään ihanaa tämä elämä? sanoin minä.

-- Ihanaa on tämä elämä, vastasi hän semmoisella äänellä, että minä
pimeässäkin luulin näkeväni hänen iloiset, hellät silmänsä ja
lapsellisen hymynsä.



XXVIII

MAALLA.


Seuraavana päivänä me Volodjan kanssa matkustimme kyytihevosilla
maalle. Ajatellessani erilaisia moskovalaisia muistoja, muistin myöskin
Sonitshka Valahinin, mutta vasta illalla, kun olimme ajaneet jo viiden
majatalon välit. "Onpa sentään kummallista, ajattelin minä, että olen
rakastunut ja kuitenkin olen sen kokonaan unohtanut; pitääpä ajatella
häntä enemmän." Ja minä aloin ajatella häntä niinkuin matkalla
ajatellaan, ilman yhteyttä, mutta elävästi, ja pääsin niin pitkälle,
että tultuamme perille pidin jostakin syystä välttämättömänä näyttää
surulliselta ja haaveksivalta kaikkien kotolaisten silmissä ja
erittäinkin Katinkan, jota pidin tämänlaatuisten asiain erikoisena
tuntijana ja jolle jo olin tehnytkin muutamia viittauksia sydämmeni
tilasta. Mutta huolimatta kaikista teeskentely-yrityksistäni muiden ja
itseni edessä, huolimatta siitä, että tahallani omistin kaikki
tuntomerkit, joita olin toisissa rakastuneissa huomannut, tulin
kaikkiaan ainoastaan kahden päivän kuluessa -- eikä sittenkään
alituisesti, vaan etenkin iltasin muistaneeksi olevani rakastunut, ja
vihdoin, kun olin päässyt maalaisen elämän tavalliseen kulkuun,
kokonaan unohdin rakkauteni Sonitshkaan.

Me saavuimme Petrovskin maatilalle yöllä ja minä nukuin niin sikeästi,
etten nähnyt rakennusta, en koivualeaa enkä ketään kotolaisista, jotka
olivat jo kaikki panneet maata. Köyryselkäinen ukko Foka tuli
avojaloin, jonkinlainen naisväen pumpulinuttu hartioilla, kynttilä
kädessä aukasemaan oven säppiä. Nähtyään meidät hän alkoi vavista
ilosta, suuteli meitä olkaan ja rupesi hätäisesti pukeutumista
puuhaamaan. Ulkoeteisen rappuset minä nousin puolinukuksissa, mutta
sisäeteisessä oli oven lukko, säppi, vino lattiamatto, halkolaatikko,
vanha, entisellä tavalla taliin tuhrautunut kynttiläjalka, kynttilän
tekemät varjot, tuo aina tomuinen kaksoisikkunain välys -- sen ikkunan
takana kasvoi muistaakseni pihlaja, -- kaikki tuo oli niin tuttua, niin
täynnä muistoja, niin lämpimässä ystävyydessä keskenään, että yhtäkkiä
tunsin itsessäni ikäänkuin tämän suloisen, vanhan talon hyväilyä.
Eteeni tuli ehdottomasti kysymys: kuinka olimme me, minä ja tämä talo,
saattaneet olla niin kauan erossa toisistamme? -- ja kiiruhtaen minä
juoksin katsomaan ovatko muut huoneet yhä samat. Kaikki oli
entisellään, oli ainoastaan tullut pienemmäksi, matalammaksi, mutta
minä itse olin tullut ikäänkuin pitemmäksi, raskaammaksi ja
törkeämmäksi; kuitenkin semmoisenakin kuin olin, otti talo minut
iloisesti syliinsä ja jokainen sen lattialauta, jokainen ikkuna,
jokainen astuin rappusissa, jokainen ääni herätti minussa äärettömän
joukon kuvia, tunteita, tapahtumia palaamattomasta, onnellisesta
menneisyydestä. Me tulimme entiseen lastenkamarimme: kaikki lapsuuden
satuhirviöt uudestaan häämöttivät nurkkien ja ovien pimeydestä;
kuljimme vierashuoneen kautta -- sama hiljainen, hellä äidinrakkaus
värjyi kaikissa esineissä, jotka olivat huoneissa; menimme salin läpi
-- meluava, huoleton lapsen-ilo näytti pysähtyneen tähän huoneeseen ja
odotti vaan, että se uudestaan elähytettäisiin. Työhuoneessa, mihin
Foka meidät saattoi ja mihin hän laittoi meille vuoteet, tuntui kuin
olisi kaikki -- peili, sermit, vanha puinen pyhäinkuva, jokainen
epätasaisuus valkosella paperilla verhotussa seinässä -- puhunut
kärsimyksistä, kuolemasta, siitä mitä ei enää tule koskaan olemaan.

Me panimme maata ja Foka toivotettuaan hyvää yötä jätti meidät.

-- Mutta tässähän samassa huoneessa kuoli äiti, sanoi Volodja.

Minä en vastannut hänelle, vaan olin nukkuvinani. Jos olisin jotain
sanonut, olisin ruvennut itkemään. Kun seuraavan päivän aamulla
heräsin, istui isä vielä puolipukeissa, aamunutussa ja sikari hampaissa
Volodjan vuoteella ja naureskeli hänen kanssaan. Iloisesti nytkäytellen
olkaansa hän hypähti Volodjan luota minun luokseni ja mäiskäytettyään
minua suurella kädellään selkään, painoi poskensa huuliani vastaan.

-- No, kiitos ja kunnia diplomaatti, puhui hän erikoisella leikkisällä
hyväilyllä, katsoen minuun pienillä, kiiltävillä silmillään. -- Volodja
sanoo sinun suorittaneen hyvästi tutkinnon, -- se on mainiota. Kun et
vaan hassuttele, niin oletpa sentään koko kelpo poika. Kiitos ja
kunnia, ystäväni. Nyt me täällä alamme viettää hauskaa elämää, ja
talveksi ehkä muutamme Pietariin; paha vaan, että metsästys on
päättynyt, muuten olisi meillä ollut lysti; no, Volodja, osaathan
pyssyä käyttää? lintuja on äärettömästi, minä tulen ehkä itse joskus
mukaan. Ja jos hyvin käy, niin talvella muutamme Pietariin, siellä te
saatte tavata ihmisiä, teette tuttavuuksia, nythän olette jo suuria
poikia; tässä äsken Volodjalle jo puhuin, -- nyt te seisotte jo tiellä
ja minun tehtäväni on päättynyt, voitte itse kulkea, mutta minun
kanssani jos tahdotte neuvotella, niin neuvotelkaa, en ole enää teidän
kasvattajanne, vaan ystävänne, ainakin tahtoisin olla ystävänä ja
toverina, ja neuvonantajana, missä voin, eikä mitään muuta. No, miltä
tämä nyt kuulostaa sinun filosofiasi mukaan, Koko? Hä? kelpaako vai ei?
mitä?

Minä tietysti sanoin, että se oli erinomaisesti puhuttu ja todellakin
pidin sitä sellaisena. Isällä oli tänäpäivänä jokin erikoisesti
puoleensa vetävä ilonen, onnellinen ilme, tuo uusi suhde minuun
niinkuin vertaiseen, niinkuin toveriin, pani minun vielä enemmän
rakastamaan häntä.

-- No, kerrohan minulle olitko kaikkien sukulaisten luona, olitko
Iivineillä? näitkö ukkoa? mitä hän sinulle sanoi? kyseli hän
kyselemistään. -- Olitko ruhtinas Ivan Ivanovitshin luona?

Ja me juttelimme niin kauan pukeutumatta, että aurinko jo meni pois
työhuoneen ikkunoista ja Jaakko (joka oli yhä samalla tavalla vanha,
yhä samoin pyöritteli sormiaan selän takana ja käytti sanaa nähkääs) --
tuli huoneeseemme ja ilmotti isälle, että hevonen oli valjaissa.

-- Minne sinä lähdet? kysyin minä isältä.

-- Ah niin, ihanhan minä unohdin, sanoi isä harmistuneesti nytkäytellen
ja yskähdellen: -- minä olen luvannut lähteä Epifanovien luo.
Muistathan rouva Epifanovaa, la belle Flamandea? -- joka vielä kävi
äitinne luona. Ne ovat erinomaisia ihmisiä. -- Ja isä, kuten minusta
näytti, vähän hämillään nytkytellen olkaansa läksi huoneesta.

Ljubotshka oli juttelumme aikana jo moneen kertaan käynyt oven takana
kysymässä: "saako tulla?" -- mutta joka kerta oli isä huutanut hänelle
oven läpi, että "ei millään muotoa, sillä me emme ole pukeutuneet".

-- Kas sepä nyt jotakin! olenhan ennenkin nähnyt sinua yönutussa.

-- Et saa nähdä veljiäsi nimittämättömissä, huusi hän Ljubotshkalle: --
koputtakoot he lohdutukseksi sinulle oveen, se riittää. Koputtakaa nyt!
Mutta tämmöisessä asussa on puhuminenkin sinun kanssasi sopimatonta.

-- Ilkiöt! Tulkaa edes pian vierashuoneihin, Mimmi tahtoo välttämättä
teitä nähdä, huusi Ljubotshka oven takaa.

Heti kun isä oli mennyt, minä pian pukeuduin ylioppilaspukuuni ja tulin
vierashuoneeseen; Volodja sitä vastoin ei kiirehtinyt, vaan istui kauan
ylhäällä, jutellen Jaakon kanssa siitä, missä taivaanvuohet ja isot
kurpat parhaiten oleskelivat. Hän, kuten jo olen sanonut, ei kammonut
mitään maailmassa niinkuin hellyyksiä "velimiehen, papan tai siskon
kesken", ja välttäessään jokaista tunteen ilmaisua joutui siten toiseen
äärimmäisyyteen -- kylmyyteen, joka usein kävi kipeästi niihin
ihmisiin, jotka eivät sen syytä ymmärtäneet. Eteisessä satuin yhteen
isän kanssa, joka nopein lyhkäisin askelin kulki noustakseen vaunuihin.
Hänen yllään oli uusi muodikas, moskovalainen verkanuttu ja hän tuoksui
hajuvesille. Huomattuaan minut hän ilosesti nyykäytti minulle päätään,
niinkuin olisi sanonut: "no, kelpaanko?" ja taas minua ihmetytti tuo
hänen silmiensä onnellinen ilme, jonka olin pannut merkille jo aamulla.

Vierashuone oli yhä entinen valoisa, korkea huone, jossa oli tuo
keltanen englantilainen piano ja suuret, avonaiset ikkunat. Niihin
iloisesti katsoivat viheriäiset puut ja kellertävän punaset puutarhan
käytävät. Suudeltuamme Mimmin ja Ljubotshkan kanssa toisiamme minä
lähestyin Katinkaa ja yhtäkkiä huomasin, ettei enää sovikaan suudella
häntä, ja sanatonna pysähdyin ja punastuin. Lainkaan hämmentymättä
Katinka ojensi minulle valkosen pikku kätensä ja toivotti onnea
ylioppilaaksi pääsöni johdosta. Kun Volodja saapui vierashuoneeseen,
kävi hänen samaten Katjan tervehtimisessä. Oli todellakin vaikea
päättää, sen jälkeen kun olimme yhdessä kasvaneet ja joka päivä aina
nähneet toisiamme, miten nyt ensimäisen eron jälkeen oli kohtaaminen
toisiamme. Katinka punastui paljon enemmän kuin me muut; Volodja
sitävastoin ei tullut lainkaan tolaltaan, vaan vähän kumarrettuaan
Katinkalle meni Ljubotshkan luo, jonka kanssa myöskin jutteli aivan
vähäsen ja puoli piloilla, sekä meni sitten yksin jonnekin kävelemään.



XXIX

MEIDÄN JA TYTTÖJEN VÄLISET SUHTEET.


Volodjalla oli semmoinen kummallinen mielipide tytöistä, että häntä
kyllä huvitti tietää olivatko he kylläiset, olivatko hyvin nukkuneet,
olivatko säädyllisesti puetut, osasivatko välttää virheitä
ranskankielessä, jottei hänen tarvinnut syrjäisen edessä hävetä; mutta
hän ei pannut kysymykseenkään, että he muka olisivat voineet ajatella
tai tuntea jotain inhimillistä, ja vielä vähemmin piti mahdollisena
mitään keskustelua heidän kanssaan. Kun he sattuivat kääntymään hänen
puoleensa jollakin totisella kysymyksellä (jota he muuten jo koettivat
välttääkin), kun he esimerkiksi kysyivät mitä hän ajatteli jostakin
romaanista tai kysyivät hänen luvuistaan yliopistossa, niin hän teki
heille vaan jonkun irvinaaman ja mitään sanomatta läksi pois, taikka
vastasi jollakin väännetyllä ranskalaisella lauseella, kuten: kom si
tri sholi t.m.s., tai tehtyään totiset, tahallisen tyhmät kasvot sanoi
jonkun sanan, jossa ei ollut niin mitään järkeä eikä yhteyttä
kysymyksen kanssa, lausui, tehtyään silmänsä sameiksi, esimerkiksi
sanan: _pullo_, taikka _markkinoille_, taikka _hapankaali_, tai jotain
semmoista. Kun minä joskus toistin Ljubotshkan taikka Katinhan sanomat
sanat, niin hän vastasi minulle aina:

-- Hm! Yhäkö sinä vielä niiden kanssa keskustelet! Ei, kylläpä olet
vielä takapajulla.

Olisipa pitänyt kuulla ja nähdä häntä sinä hetkenä ymmärtääkseen kuinka
pohjatonta halveksimista tämä hänen lauseensa sisälsi. Volodja oli jo
kaksi vuotta ollut "suurena", rakastuen alituisesti kaikkiin sieviin
naisiin, joita tapasi; mutta vaikka joka päivä näki Katinkaa, joka
myöskin jo kahden vuoden aikana oli kantanut pitkää hametta ja kävi
päivä päivältä yhä sievemmäksi, ei Volodjan juolahtanut mieleenkään
rakastua häneen. Tapahtuiko se sen johdosta, että proosalliset
lapsuuden muistot, kuten viivotin, lakana, juonitteleminen, olivat
vielä liian tuoreessa muistossa, taikka oliko se seuraus siitä
vastenmielisyydestä, jota hyvin nuoret miehet tuntevat kaikkea kotoista
kohtaan, taikka yleisinhimillisestä heikkoudesta laiminlyödä sitä
hyvää, joka ensi askeleella tulee vastaan, ja ajatella: "kyllä minä
tämmöistä vielä paljon elämässäni tapaan", -- olipa kuinka tahansa,
Volodja ei pitänyt Katinkaa vielä "naisena".

Volodja näytti koko tämän kesän aikana olevan hyvin ikävissään, syynä
hänen ikäväänsä oli se, että hän halveksi meitä eikä edes koettanut
sitä peittää. Hänen kasvoissaan oli alituisesti luettavana: "huh! mikä
ikävyys, kun ei edes kenenkään kanssa voi jutella!" Toisinaan hän jo
aamulla läksi pyssyineen metsästykselle tai luki jotain kirjaa
huoneessaan, pukeutumatta, päivällisiin asti. Jos isä ei ollut kotona,
niin hän päivällisillekin ilmestyi kirjoineen ja jatkoi lukuansa,
puhumatta sanaakaan kenenkään meidän kanssa, jonka johdosta meistä
kaikista tuntui kuin olisimme olleet syylliset hänen edessään. Iltasin
hän myöskin toisinaan pisti pitkäkseen vierashuoneen sohvalle, nukkui
pää käden varassa taikka lasketteli loruja kasvot ihan totisina,
toisinaan ei aivan sopivaakaan lorua, josta Mimmi kiukutteli, sai
punasia täpliä kasvoihinsa, mutta me olimme kuolla nauruun; mutta
muuten hän ei suvainnut puhua totisesti yhdenkään meidän perheemme
jäsenen kanssa, lukuunottamatta isää ja joskus minua. Minä puolestani
aivan tahtomattanikin matkin veljeäni tyttöjen kohtelemisessa, vaikken
tosin välttänyt hellyyksiä siihen määrään kuin hän, ja vaikkei tyttöjen
halveksiminen minun puoleltani ollut vielä läheskään niin varmaa ja
syvää. Ikävä pani minut tänä kesänä päälliseksi usean kerran koettamaan
lähestyä ja keskustella Ljubotshkan ja Katinkan kanssa, mutta
joka kerta huomasin heissä niin täydellistä kykenemättömyyttä
loogilliseen ajattelemiseen ja sellaista tietämättömyyttä kaikkein
yksinkertaisimmissa ja tavallisimmissa seikoissa, kuten esimerkiksi
mitä raha on, mitä yliopistossa luetaan, mitä sota on j.n.e., ja vielä
sellaista välinpitämättömyyttä kaikkien näiden kysymysten selvittelyyn,
että yritykseni ainoastaan vahvistivat huonoa käsitystäni heistä.

Muistan, kerran illalla Ljubotshka sadatta kertaa alkoi uudestaan
soittaa pianolla erästä sietämättömän kyllästyttävää juoksutusta.
Volodja makasi torkkuen vierashuoneen sohvalla, ja tuon tuostakin
ilkeän ivallisesti, kenenkään puoleen erityisesti kääntymättä,
murahteli: "kylläpä laskettelee!... taiteilijatar!... Bethóóven!...
(tuon nimen hän lausui erikoisen ivallisesti), vielä... vielä kerta...
annahan tulla vielä kerta... noin" j.n.e. -- Katinka ja minä jäimme
istumaan teepöydän ääreen, enkä muista, mitenkä Katinka oikein pääsi
lempiaineeseensa, keskusteluun rakkaudesta. Minä olin filosoofisella
tuulella ja aloin noin ikäänkuin ylhäältäpäin määritellä mitä rakkaus
on: rakkaus on halu saada toiselta sitä mitä itseltä puuttuu j.n.e.
Mutta Katinka vastasi minulle, että päinvastoin ei ole mitään
rakkautta, jos tyttö esimerkiksi toivoo päästä rikkaisiin naimisiin (!)
ja että hänen mielestään omaisuus on ihan mitätön asia, vaan että
todellinen rakkaus on se, joka voi kestää eron (ymmärsin hänen tuolla
tarkottavan rakkauttaan Dubkoviin). Volodja, joka luultavasti oli
kuullut keskustelumme, kohottautui kyynäspäilleen ja kysyvästi
huudahti: _onko Katinka venäläisiä_?

-- Aina vaan joutavia! sanoi Katinka.

-- _Pippurirasiaan!_ jatkoi Volodja korottaen ääntänsä joka tavulla.
Enkä minä voinut olla ajattelematta, että Volodja oli aivan oikeassa.

Erillään yleisistä, ihmisten keskuudessa enemmän tai vähemmän
kehittyneistä järjen, tunteen, taiteellisen vaiston taipumuksista on
olemassa yksityinen, eri seurapiireissä ja erittäinkin perhepiireissä
kehittynyt taipumus, jota sanon _ymmärtämiseksi_. Tämän taipumuksen
muodostaa _määrän_ tunteminen, ja edeltäpäin sovittu yksipuolinen
katsantotapa asioihin. Kaksi saman piirin taikka saman perheen jäsentä,
joilla on tuo taipumus, sallivat aina juuri samaan määräpisteeseen asti
tunteen tulla ilmaistuksi, jonka määrän ulkopuolella he molemmat
näkevät jo ainoastaan korulauseen; ihan samalla hetkellä he molemmat
näkevät, missä kohden ylistys päättyy ja iva alkaa, missä päättyy tosi
innostus ja missä alkaa teeskentely, -- seikka, joka toisen piirin
ihmisille saattaa näyttää aivan toiselta. Saman ymmärryksen ihmisille
pistää jokainen esine samalla tavalla silmiin joko etupäässä
naurettavalta puolelta, taikka kauniilta taikka likaiselta puolelta.
Tämän yhtäläisen ymmärtämisen helpottamiseksi muodostuu saman piirin
taikka perheen jäsenien kesken oma kieli, omat puheenparret, jopa omat
sanat, jotka määrittelevät noita muille ihmisille olemattomia
käsitevivahduksia. Meidän perheessämme oli isän ja meidän, veljesten,
kesken tämä ymmärtäminen kehittynyt mitä suurimmassa määrässä. Dubkov
myöskin omituisen hyvin soveltui meidän piiriimme ja _ymmärsi_, mutta
Dmitri, vaikka oli paljon viisaampi häntä, oli tälle asialle ihan
tylsä. Emme kuitenkaan kenenkään niinkuin Volodjan kanssa, jonka kanssa
kehityksemme kulki yksissä oloissa, olleet päässeet tässä taidossa
sellaisiin hienouksiin. Jo isäkin oli kauan sitten jäänyt meistä
jäljelle eikä ymmärtänyt enää monta asiaa, jotka meille olivat niin
selvät kuin kaksi kertaa kaksi on neljä. Niinpä oli meillä Volodjan
kanssa muodostunut eri sana merkitsemään kunnianhimoista halua
kerskailemaan rahoista, eri sana merkitsi meillä myöskin jotain, joka
oli tuoretta, tervettä, komeata, vaan ei keikarimaista; nimisana,
käytettynä monikossa, merkitsi väärää himoa tähän esineesen j.n.e.
Mutta muuten merkitys riippui enemmän kasvojen ilmeestä, yleisestä
puhealueesta, niin että minkä uuden ilmaisutavan uudelle vivahdukselle
joku meistä olisikin keksinyt, toinen ensi viittauksesta jo ymmärsi sen
ihan samalla tavalla. Tytöillä ei ollut osaa meidän ymmärtämisessämme,
ja tuo oli pääsyynä siihen, että me tunsimme siveellistä etenemistä
heistä ja ylenkatsoimme heitä.

Ehkä heillä oli oma _ymmärtämisensä_, mutta se siihen määrään ei mennyt
yhteen meidän ymmärtämisemme kanssa, että siellä missä me jo näimme
korulausetta, he näkivät vielä tunnetta, meidän ivamme oli heistä
tosissaanolemista j.n.e. Mutta silloin en ymmärtänyt, etteivät he
olleet syylliset tähän asiaan, ja että tämä ymmärtämisen puute ei
estänyt heitä silti olemasta sekä sieviä että älykkäitä tyttöjä, vaan
ylenkatsoin heitä. Sitä paitsi, kun olin kerran omistanut tuon
avomielisyyden aatteen ja toteuttanut sitä äärimmäisyyksiin asti
itsessäni, niin syytin umpimielisyydestä ja teeskentelystä rauhallista,
umpimielistä Ljubotshkaa, joka ei pitänyt ollenkaan välttämättömänä
kaivaa esille ja seuloa kaikkia ajatuksiaan ja sisällisiä
vaikuttimiaan. Niinpä esimerkiksi se, että Ljubotshka joka kerta
siunasi ristinmerkillä isää yöksi, se, että hän ja Katinka itkivät
rukoushuoneessa, kun kävivät pitämässä jumalanpalvelusta äiti-vainajan
muistoksi, se, että Katinka huokaili ja muljahutti silmänsä nurin
soittaessaan pianoa, kaikki tuo tuntui minusta hirveältä teeskentelyltä
enkä minä voinut olla kysymättä itseltäni: milloin he ovatkaan oppineet
noin teeskentelemään "suuria", ja kuinka he eivät sitä häpee?!



XXX

MINUN TOIMENI.


Huolimatta siitä minä tänä kesänä enemmän kuin entisinä vuosina olin
neitosiamme lähestynyt, sillä minuun oli ilmestynyt soitannollinen
intohimo. Keväällä näet kävi maalla luonamme eräs naapurimme, nuori
mies, joka heti vierashuoneeseen tultuaan alkoi katsahdella pianoon ja
salaa siirsi tuoliaan yhä lähemmäksi sitä, muka keskustellessaan Mimmin
ja Katinkan kanssa. Puheltuaan vähän ilmasta ja maalaiselämän sulosta
hän taitavasti johti keskustelun pianon virittäjään, musiikkiin,
pianoon ja vihdoin ilmotti osaavansa soittaa, sekä istui hyvin pian sen
jälkeen soittamaan kolmea valssia, jolloin Ljubotshka, Mimmi ja Katinka
seisoivat pianon ääressä ja katselivat häntä. Nuorukainen ei sen
jälkeen käynyt kertaakaan meillä, mutta minua oli hänen soittonsa
suuresti miellyttänyt, hänen asentonsa pianon ääressä, tukan
puistaminen ja erittäinkin hänen tapansa ottaa vasemmalla kädellä
oktaaveja oikasemalla nopeasti peukalon ja pikkusormen oktaavin
leveydelle ja sitten hitaasti vetämällä yhteen ja taas nopeasti
hajottamalla. Tuo siro liike, tuo huolimaton asento, tukan puistaminen
ja se huomio, minkä naisemme osottivat hänen kyvylleen, herättivät
minussa ajatuksen ruveta soittamaan pianoa. Tämän ajatuksen johdosta
päästyäni varmuuteen, että minulla on taipumuksia ja halua musiikkiin,
rupesin opettelemaan. Tässä asiassa toimin niinkuin miljoonat sekä
mies- että erittäinkin naispuoliset oppilaat, joilla ei ole hyvää
opettajaa ei todellista kutsumusta eikä vähintäkään käsitystä siitä,
mitä taide voi antaa, ja kuinka siihen on suhtautuminen että se jotain
antaisi. Minulle oli musiikki tai pikemmin pianonsoitto ainoastaan
keino viehättää tunteillani neitosia. Katinkan avulla opittuani
tuntemaan nuotteja ja pehmitettyäni hiukan paksuja sormiani, johon
tosin käytin kahden kuukauden harrasta ahkeroimista, niin että
päivällistenkin aikana rummuttelin polvellani ja vuoteella maatessani
tyynyn päällä harjottelin kankeata nimetöntä, ryhdyin heti soittamaan
kappaleita, ja soitin niitä tietysti tunteellisesti, avec âme, minkä
Katinkakin myönsi, mutta aivan ilman tahtia.

Kappaleiden valinta oli tuo tunnettu: -- valsseja, galoppeja,
romansseja, sovitteluja j.n.e., -- kaikki sellaisten säveltäjien
teoksia, joita jokainen vähänkin terveaistinen ihminen kokoisi
nuottimakasiinista pienen pinkan erinomaisten sävellyksien joukosta ja
sanoisi: "kas tuossa on se, mitä ei pidä soittaa, sillä mitään
huonompaa, mauttomampaa ja järjettömämpää ei ole nuottipaperille
koskaan pantu". -- ja joita luultavasti juuri senvuoksi voi tavata
jokaisen venäläisen neitosen pianolla. Tosin meillä oli onnettomat ja
ikipäiviksi neitosten turmelemat "Sonate Pathetique" ja Ciss-moll
sonaatit Beethovenilta, joita Ljubotshka soitti äidin muistoksi, ja
vielä muita hyviä kappaleita, joita hänen moskovalainen opettajansa oli
antanut hänelle läksyksi, mutta oli myöskin tämän opettajan omia
sävellyksiä, mitä surkeimpia marsseja ja galoppia, joita Ljubotshka
myöskin soitti. Me Katinkan kanssa emme pitäneet totisista kappaleista,
vaan rakastimme enin kaikesta kappaleita "Le Fou" ja "Satakieli", joita
Katinka soitti niin, että sormia ei voinut erottaa, ja minäkin aloin
soittaa jo jotenkin kovaa ja sulavasti. Minä olin omistanut nuorukaisen
liikkeen ja olin usein pahoillani siitä, ettei kukaan syrjäinen ollut
tilaisuudessa katsomaan kuinka minä sätkäyttelin oktaaveja. Mutta pian
Liszt ja Kalkbrenner osottautuivat minulle liian vaikeiksi ja minä
huomasin mahdottomaksi saavuttaa Katinkaa. Tämän johdosta päätin, että
klassillinen musiikki on helpompaa ja originellisuudenkin vuoksi aloin
yhtäkkiä rakastaa tieteellistä saksalaista musiikkia; tulin intoihini,
kun Ljubotshka soitti "Sonate Pathetique'ä", vaikka totta puhuen tämä
sonaatti oli jo kauan sitten suuresti kyllästyttänyt minua: -- rupesin
itse soittamaan Beethovenia ja lausuin hyvin pitkään _Bee-et-hoven_.
Kaiken tämän sekamelskan ja teeskentelyn keskellä oli minussa kuitenkin
muistellakseni jotain taipumuksen tapaista, sillä musiikki teki minuun
usein kyyneliin asti voimakkaan vaikutuksen ja niitä kappaleita, jotka
olivat mieleeni, saatoin jotakuinkin itse ilman nuotteja ottaa pianolla
selville; niin että jos silloin joku olisi opettanut minua
arvostelemaan musiikkia itsenäiseksi tarkotukseksi, itsenäiseksi
nautinnoksi, eikä keinoksi viehättää neitosia soiton nopeudella ja
tunteellisuudella, olisin ehkä todellakin tullut kelpo soittoniekaksi.

Ranskalaisten romaanien lukeminen, joita Volodja oli tuonut paljon
mukanaan, oli toisena toimenani tänä kesänä. Siihen aikaan juuri
alkoivat ilmestyä Montecristot ja kaikellaiset "Salaisuudet",
ja minä uppouduin Dumas'n ja Paul de Coquen romaaneihin. Kaikki
luonnottomimmatkin olennot ja tapaukset olivat minusta yhtä eläviä kuin
todellisuudessa, enkä uskaltanut epäillä tekijän valehtelevan, --
tekijää ei minusta ollut olemassakaan, vaan itsestään tuli
painopaperista esille eläviä todellisia ihmisiä ja tapauksia. Ellen
ollutkaan missään tavannut senkaltaisia ihmisiä kuin ne, joista luin,
niin en hetkeäkään epäillyt, että sellaisia _vielä tapaan_.

Itsessäni löysin kaikki kuvatut intohimot ja yhtäläisyydet kaikkien
luonteiden, kaikkien sankarien ja kaikkien pahantekijöiden kanssa
jokaisessa romaanissa, aivan niinkuin luulosairas löytää itsessään
kaikkien mahdollisten tautien tuntomerkit lukiessaan lääkeopillista
kirjaa. Mieleeni oli näissä romaaneissa nuo viekkaat ajatukset, nuo
hehkuvat tunteet, nuo salaperäiset tapaukset ja kokonaiset luonteet; --
jos joku oli hyvä, niin hän oli kokonaan hyvä, jos paha, niin kokonaan
paha, juuri niinkuin minä olin kuvaillut ihmisiä varhaisimmassa
nuoruudessani; mieleeni oli myöskin suuresti se, että tämä kaikki oli
kirjotettu ranskan kielellä ja että ne jalot sanat, joita jalot
sankarit lausuivat, minä saatoin panna muistiin ja sopivassa
tilaisuudessa toistaa. Kuinka paljon erilaisia ranskalaisia lauseita
olinkaan romaanien avulla keksinyt Kolpikovin varalle, jos hänet
niinkuin vielä joskus tapaisin, ja sen nais-ihanteeni varalle, jonka
myös joskus vihdoin tapaan ja jolle rakkauteni ilmaisen! Valmistuin
sanomaan heille sellaista, että he olisivat kukistuneet minun
kuultuaan. Olipa romaanien perustuksella syntynyt minulle uusia
siveellisiäkin ihanteita, joita halusin saavuttaa. Ennen kaikkea
tahdoin olla kaikissa toimissani ja menettelyissäni "noble" (sanon
"noble" enkä "kunniallinen", koska ranskalaisella sanalla on toinen
merkitys, minkä muuten saksalaisetkin ovat ymmärtäneet omistaessaan
sanan "nobel" ja antaen sille eri merkityksen kuin on heidän sanallaan
"ehrlich"), sitten vielä tahdoin olla intohimoinen, ja vihdoin -- mihin
minulla jo ennestäänkin oli taipumusta -- olla mikäli mahdollista
"comme il faut". Koetinpa ulkomuodoltanikin ja tavoiltani olla niiden
sankarien kaltainen, joilla oli joku näistä ansioista. Muistan, että
eräässä tänä kesänä lukemistani sadoista romaaneista oli muuan hyvin
intohimoinen sankari, jolla oli sangen tuuheat kulmakarvat, ja minun
rupesi nyt tekemään mieleni olla hänen kaltaisensa ulkomuodoltani
(siveellisesti tunsin kyllä olevani aivan samallainen kuin hän).
Katsellessani kulmakarvojani peilissä minä päätin siis niitä vähän
leikellä, että ne kasvaisivat tiheämmiksi, mutta kerran tapahtui niin,
että leikellessäni leikkasin yhdestä kohden enemmän, -- piti tasottaa,
ja vihdoin kävi niin, että kauhukseni näin peilistä olevani
kulmakarvaton ja tietysti siis hyvin ruma. Siinä toivossa kuitenkin,
että ne pian kasvavat yhtä tuuheiksi kuin tuolla intohimoisella
miehellä, minä rauhotuin ja olin huolissani ainoastaan siitä, mitä oli
sanottava muille, kun he näkevät minut kulmakarvatonna. Hankin Volodjan
laatikosta ruutia, hieroin sillä silmäkulmiani ja koetin sytyttää.
Vaikkei ruuti syttynytkään olin kuitenkin kylliksi kärventyneen
näköinen, joten ei kukaan päässyt viekkauteni perille, ja, sittenkuin
jo olin unohtanut koko tuon intohimoisen miehen, kasvoivat kulmakarvani
todellakin sangen tuuheiksi.



XXXI

COMME IL FAUT.


Jo monasti tämän kertomuksen aikana olen viitannut siihen käsitteeseen,
jota yllä oleva ranskalainen otsakirjotus vastaa, ja nyt tunnen
velvollisuudekseni pyhittää kokonainen luku tuolle käsitteelle, joka
elämässäni oli yksi kaikkein turmiollisimpia, valheellisimpia
kasvatuksen ja yhteiskunnan istuttamia käsitteitä.

Ihmissukua voi luokitella monella eri tavalla: -- rikkaihin ja köyhiin,
hyviin ja pahoihin, sotilaihin ja siviileihin, viisaihin ja tyhmiin
j.n.e., mutta jokaisella ihmisellä on sitäpaitsi hänen oma
mieliluokittelunsa, jota hän tiedottomasti käyttää uutta henkilöä
kohdatessaan. Minun mieli- ja pääjaotteluni sinä aikana, josta
kirjotan, oli ihmisiin comme il faut ja ihmisiin comme il ne faut pas.
Toinen näistä luokista jakaantui vielä ihmisiin, jotka varsinaisesti
olivat comme il ne faut pas, ja ihmisiin, jotka kuuluivat rahvaaseen.
Comme-il-faut-ihmisiä minä kunnioitin ja pidin kyllin arvokkaina
lukeakseni heitä yhdenvertaisiksi itseni kanssa; toisen luokan ihmisiä
olin halveksivinani, mutta oikeastaan suoraan vihasin, tuntien heihin
nähden jonkinlaista personallista loukkaantumista; kolmannen luokan
ihmisiä ei ollut minulle lainkaan olemassa -- minä ylenkatsoin niitä
täydellisesti. Minun comme il faut vaati ennen kaikkea hyvää
ranskankielen taitoa ja erittäinkin hyvää ääntämistä. Huonosti
ranskaa ääntävä ihminen herätti minussa vihamielisyyttä. "Miksi pyrit
puhumaan niinkuin me, kun et kuitenkaan osaa?" olin minä semmoiselta
ihmiseltä pisteliäästi kysyvinäni. Toinen semmoinen ehto oli
pitkät, hoidetut ja puhtaat kynnet; kolmas ehto oli tervehtimisen,
tanssimisen ja keskustelemisen taito: neljäs ja hyvin tärkeä ehto
oli välinpitämättömyys yleensä kaikkeen ja jonkinlaisen komean,
halveksivaisen ikävän alituinen ilmaiseminen. Paitsi sitä minulla oli
yleisiä tunnusmerkkejä, joiden mukaan, antautumatta keskusteluun,
saatoin päättää mihin luokkaan kukin kuuluu. Tärkein näistä
tunnusmerkeistä, paitsi huoneen sisustusta, hansikkaita, käsialaa,
ajoneuvoja, -- oli jalat. Kenkien suhde housuihin heti ratkaisi
silmissäni ihmisen aseman. Korottomat saappaat ja kulmalliset kärjet
sekä kapeat housut -- kas se ei ollut comme il faut; kapea ja
pyöreäkärkinen, korollinen kenkä sekä alhaalla kapenevat,
jalkahihnoilla varustetut housut taikka hyvin leveät jalkahihnoilla
varustetut, melkein koko kengän peittävät housut -- se kuului ihmisille
mauvais genre j.n.e.

Merkillistä on, että juuri minuun, jolla itselläni ei ollut mitään
edellytyksiä comme il faut'hon, tämä käsite oli niin juurtunut. Tai oli
se ehkä juuri senvuoksi niin juurtunut minuun, että olin sen niin
tavattomalla vaivalla saanut omistetuksi. Hirveätä on muistaa, kuinka
paljon kallisarvoista, elämän parasta, kuudentoistaikäisen aikaa minä
hukkasin tuon ominaisuuden hankkimiseen. Kaikille, joita matkin, --
Volodjalle, Dubkoville ja enimmille tutuilleni näytti sen hankkiminen
olevan helppoa. Kateudella minä tarkastelin heitä ja salaa työskentelin
oppiakseni ranskankieltä, oppiakseni oikein kumartamaan, s.o.
katsomatta siihen, jolle kumarran, oppiakseni keskustelemaan,
tanssimaan, saadakseni itseni välinpitämättömäksi kaikkeen ja aina
ikävöimään, antaakseni oikean muodon kynsilleni, jolloin leikkelin
saksilla kynsilihaakin, -- ja sittenkin tunsin vielä paljon puuttuvan,
ennenkuin tarkotus on saavutettu. Mutta huonettani, kirjotuspöytääni,
ajoneuvojani ja kaikkea muuta sellaista en mitenkään osannut saada
vastaamaan comme il faut'n vaatimuksia, vaikka huolimatta
vastenmielisyydestäni tämmöisiin töihin pakotin itseni niihin. Muilla
näytti kaikki tuo sujuvan erinomaisesti, ilman mitään vaivaa, aivan
kuin ei muuten olisi voinut ollakaan. Niinpä muistan kerran, kovasti ja
turhaan koetettuani tehdä työtä kynsieni kanssa, kysyin Dubkovilta,
jonka kynnet olivat aina erinomaisessa kunnossa, olivatko ne hänellä jo
kauankin olleet sellaiset, ja kuinka hän oli asiassa menetellyt. Dubkov
vastasi minulle: -- "siitä saakka kuin itseäni muistan, en ole niille
mitään koskaan tehnyt, enkä ymmärrä miten kunniallisella ihmisellä
muunlaisia kynsiä voi ollakaan." Tämä vastaus kovasti katkeroitti
minua. En silloin vielä tiennyt, että yksi comme il faut'n pääehtoja
oli niiden puuhien tarkka peitteleminen, joiden avulla tuo comme il
faut saavutetaan. Comme il faut ei ollut minun silmissäni ainoastaan
tärkeä ansio, erinomainen ominaisuus, täydellisyys, jota tahdoin
saavuttaa, vaan pidin sitä elämän välttämättömänä ehtona, jota paitsi
ei voinut olla mitään onnea, mitään mainetta, mitään hyvää maailmassa.
En olisi pitänyt arvossa kuuluisaa taiteilijaa tai tiedemiestä tai
ihmiskunnan hyväntekijää, joka ei olisi ollut comme il faut. Comme il
faut ihminen seisoi yläpuolella ja ulkopuolella kaikkea vertailua
näiden kanssa; hän antoi näiden maalata tauluja, kirjottua nuotteja,
kirjoja, harjottaa hyväntekeväisyyttä, -- jopa saattoi kehuakin heitä
siitä, ja miksi ei hyvää kehuisi kessä sitä oli, -- mutta hän ei voinut
asettua niiden kanssa samalle tasalle, sillä hän oli comme il faut,
mutta he eivät olleet, ja sillä hyvä. Minusta tuntuu, että jos meillä
olisi ollut veli, äiti taikka isä, joka ei olisi ollut comme il faut,
olisin pitänyt sitä suurena onnettomuutena, mutta kuitenkin katsonut,
että minun ja hänen välillään ei voi olla mitään yhteistä. Mutta
kultaisen ajan hukka, jonka tuotti alituinen huoli vaikeiden comme il
faut vaatimusten täyttämisestä, ne kun eivät antaneet tilaisuutta
mihinkään totiseen innostukseen, tai vihamielisyys ja halveksiminen
yhdeksään kymmenesosaan kaikesta ihmissuvusta, tai kaiken sen kauniin
huomaamatta jääminen, joka löytyy ulkopuolella comme il faut ihmisten
pikku piiriä, kaikki tuo ei ollut vielä se pääpaha, jonka tuo käsite
minulle tuotti. Pääpaha oli siinä vakaumuksessa, että tuo comme il faut
edustaa itsenäistä asemaa yhteiskunnassa, että semmoinen ihminen ei
tarvitse mihinkään muuhun pyrkiä, -- että saavutettuaan tämän comme il
faut aseman hän jo täyttää tarkotuksensa, jopa on yläpuolellakin
enimpiä ihmisiä.

Monien virheiden ja harhailujen perästä tulee jokainen ihminen
nuoruudessaan vihdoin semmoiseen asemaan, että hänen on välttämätöntä
ryhtyä ottamaan osaa yhteiskunnalliseen toimintaan, valita joku
toimiala ja omistaa se; mutta comme il faut ihminen tulee ani harvoin
näin menetelleeksi. Olen tuntenut ja tunnen hyvinkin paljon vanhoja,
ylpeitä, itseensä luottavia, arvosteluissaan ankaria ihmisiä, joilta
jos tulevassa elämässä kysyttäisiin: "mitä sinä olet miehiäsi, ja mitä
olet siellä toimittanut?" he eivät voisi vastata muuten kuin: "je fus
un homme très comme il faut". Tämä kohtalo odotti minua.



XXXII

NUORUUS.


Päässäni olevasta sekamelskasta ja käsitteiden hämmennyksestä
huolimatta olin tänä kesänä nuori, viaton, vapaa, ja siis -- melkein
onnellinen.

Toisinaan ja jotenkin useinkin minä nousin hyvin myöhään. (Nukuin
avotaivaan alla terassilla ja kirkkaat, vinot aamuauringon säteet
olivat minun herättäjäni). Pukeuduin nopeasti, otin kainalooni
pyyhinliinan ja ranskalaisen romaanin ja menin uimaan jokeen, koivikon
pimentoon, joka uimapaikka oli puolen virstan päässä kotoa. Siellä
heittäysin pitääkseni ruohikkoon ja luin, katsahdellen kirjastani
milloin varjoisan, virtaavan joen tummansiniseen pintaan, joka alkoi
väreillä aamutuulesta, milloin kellastuvaan ruislaihoon, joka oli
toisella rannalla; näin vaaleanpunaisten aamusateiden valaisevan yhä
alempaa ja alempaa koivujen valkeita runkoja, jotka toinen toisensa
taakse piiloutuen etenivät minusta puhtaan metsän etäisyyteen, ja
nautin tuntiessani itsessäni juuri samallaista tuoretta, nuorta
elämänvoimaa, jota luonto kaikkialla ympärilläni hengitti. Kun
taivaalla sattui olemaan harmaita aamupilviä ja minua vilutti uinnin
jälkeen, niin usein tahallani eksytin itseni tieltä kulkeakseni pitkin
peltoja ja metsiä, ja nautin siitä, että kenkäni tulivat läpimäriksi
tuoreessa kasteessa. Samaan aikaan minä elävästi haaveksin viimeksi
luetun romaanin sankareista ja kuvailin itseäni milloin rykmentin
päälliköksi, milloin ministeriksi, milloin tavattoman voimakkaaksi
milloin intohimoiseksi mieheksi, ja jonkinlaisella vavahduksella
katsahdin yhä ympärilleni toivoen äkkiä jossain niityllä tai puun takaa
kohtaavani hänet. Kun tämmöisillä kävelyretkillä tapasin talonpoikaisia
työmiehiä tai naisia, niin huolimatta siitä, että rahvasta ei minulle
ollut olemassa, minä aina tunsin ehdotonta suurta häpeää ja koetin
pysyä heille näkymättömänä. Kun päivä jo kuumeni, mutta naisemme eivät
vieläkään olleet nousseet teetä juomaan, minä usein menin ryytimaahan
tai puutarhaan syömään niitä vihanneksia tai hedelmiä, jotka jo olivat
kypsyneet. Ja tämä toimi oli minulle suurimpia huveja. Tunkeuduin
keskelle omenapuutarhaa, sisimpään villiytyneeseen korkeaan vatukkoon.
Pääni päällä oli kirkas, kuuma taivas, ympärilläni vaaleanvihreä
pistelevä vatukko sekasin rikkaruohojen kanssa. Tummanviheriät
viholaiset hienoine, kukkivine terttuineen pyrkivät solakasti ylös,
pistelevä takiainen luonnottoman sinertävine kukkineen kasvoi raa'asti
yläpuolella vattuja jopa päätänikin, paikotellen viholaisten mukana
ylettyen riippuviin omenapuunoksiin asti, joiden ylimmillä lehvillä
kiiltävät, pyöreät raakuleet jo tekivät kypsymistä. Puun alla oli nuori
vattupensas, joka melkein kuivaneena ja lehdettömänä sekä pahoin
vääntyneenä kurottautui aurinkoa kohden, mutta viheriä neulamainen
ruoho, joka oli lävistänyt viime vuotisen maatuneen lehtikerroksen,
viheriöi mehevästi kasteessa ja tuossa ikuisessa pimennossa, aivankuin
aavistamatta, että omenapuun lehdillä auringonsäteet kirkkaasti
leikkivät.

Tässä pimennossa oli aina kosteata, haisi kostealle, alituiselle
varjolle, hämähäkin verkoille, pudonneille omenille, jotka mustenevina
jo maatuivat, vatuille, joskus metsäluteillekin, jonka sattui yhdessä
marjan kanssa vahingossa nielemään ja sitten koetti muilla marjoilla
tukehuttaa. Eteenpäin liikahtaissa tuli peljättäneeksi varpuset, jotka
aina elivät tässä pimennossa; silloin kuului niiden hätäinen
viserryksensä ja pienten räpyttelevien siipiensä lyönnit oksia vastaan,
jossain kuului myös mehiläisen surina ja jossain käytävällä puutarhuri
Akimin askeleet. Silloin ajattelin: ei! ei Akim eikä kukaan maailmassa
voi minua täältä löytää... molemmin käsin oikealta ja vasemmalta
riipsin kouraan meheviä marjoja ja nautinnolla nielin yhden toisensa
perästä. Jalat olivat jo polviin asti läpimärät ja päässä oli jotain
hirveän järjetöntä lorua (toistin esimerkiksi tuhat kertaa peräkkäin
y-yk-si-i ka-ak-si-i), housutkin olivat jo märät ja nokkosten
polttelemat, aurinko alkoi paahtaa päähän, missä vaan sen säteet
pääsivät pimentoon, marjatkaan eivät enää maittaneet, mutta sittenkin
yhä vaan istuin puun alla, katselin, kuuntelin, mietiskelin ja
kuumeentapaisesti yhä vaan poimin ja nielin parhaita marjoja.

Yhdentoista aikaan tulin tavallisesti vierashuoneeseen teenjuonnin
jälkeen, jolloin jo naiset istuivat töitä tehden. Ensimäisen ikkunan
luona, jonka eteen oli laskettu valkasemattomasta vaatteesta tehty
uudin ja jonka raoista aurinko tekee kaikkeen mihin se sattuu niin
häikäiseviä täpliä, että silmiin koskee niitä katsoa, seisoi
ompelukehys, jonka valkoista kangasta pitkin kärpäset hiljaa
kuljeskelivat. Kehyksien takana istui Mimmi yhtämittaa vihasesti
päätänsä puistaen ja siirtyen paikasta paikkaan, aurinkoa pakoon, joka
milloin mistäkin aukoista alkaa tulisella voimalla paistaa hänen
kasvoilleen tai kädelleen. Toisten kolmen ikkunan kautta laittoi
aurinko maalaamattomalle vierashuoneen permannolle kokonaiset, kirkkaat
neliskulmaiset valot: yhdellä tämmöisellä neliöllä makasi tavallisuuden
mukaan Milka ja korvat koholla tuijotti toisilla neliöillä käveleviin
kärpäsiin. Katinka neuloi taikka luki sohvalla, ja kärsimättömästi ajoi
pois kärpäsiä valkoisilla, kirkkaassa valossa ikäänkuin läpinäkyvillä
kätösillään, taikka kasvot rypyssä puisteli päätänsä karkottaakseen
kullankarvaisesta tukastaan sinne sekaantunutta kärpästä. Ljubotshka
joko käveli edestakasin huoneessa kädet selän takana odotellen milloin
mennään puutarhaan, taikka soitteli pianolla jotain kappaletta, jonka
jokaisen nuotin tunnen ulkoa. Minä istuin jonnekin kituutelemaan tätä
soittoa tai lukua, ja odotin milloin itse saan istua soittamaan.
Päivällisen jälkeen joskus menin armosta tyttöjen kanssa
ratsastamaan (jalkakävelyjä en pitänyt itselleni sopivina ikääni ja
yhteiskunnalliseen asemaani nähden). Ja nuo retkemme, joissa minä
saattelin heitä harvinaisille ja rotkoisille paikoille, olivat hyvin
hauskoja. Meille sattui toisinaan tapauksia, joissa olin tilaisuudessa
osottamaan urheuttani, ja naiset kehuivat ajoani ja rohkeuttani ja
pitivät minua suojelijanaan. Ellei illalla ollut vieraita, niin minä
teenjuonnin jälkeen, varjoisalla terassilla ja käveltyäni isän kanssa
talouskatsastuksella, panin pitkäkseni vanhaan paikkaani nojatuoliin
kuuntelemaan Katinkan tai Ljubotshkan soitantoa, lukemaan ja
yhtaikaa haaveksimaan, entiseen tapaan. Toisinaan, jäätyäni yksin
vierashuoneeseen ja Ljubotshkan soittaessa jotain vanhanaikaista
kappaletta, vaipui kirja tahtomattani kädestäni, ja katsellessani
balkongin avonaisesta ovesta kiharaisiin riippukoivun lehtiin, jotka jo
alkoivat verhoutua illan varjoon, ja puhtaaseen taivaaseen, ja
kuunnellessa yhtaikaa sekä salista kuuluvia soiton säveliä että
veräjien narinaa, vaimoväen ääniä ja kylään palaavaa lehmäkarjaa, minun
mieleeni tuli äkkiä elävästi Natalia Savishna, äiti, Karl Ivanovitsh,
ja minun tuli hetkeksi surullinen olla. Mutta sieluni oli tällä
hetkellä niin täynnä elämää ja toivoja, että nämä muistot ainoastaan
siivenpäällä kevyesti koskettivat minua ja lensivät edelleen.

Illallisen jälkeen ja joskus ennen maatapanoani käveltyäni jonkun
kanssa puutarhassa -- yksin en uskaltanut kävellä pimeillä käytävillä
-- läksin yksin nukkumaan balkongin lattialle, mikä lukemattomista
itikoista huolimatta tuotti minulle suurta hauskuutta. Täysikuun aikana
vietin usein kaikki yöt läpeensä istuen vuoteeni alustalla ja katsellen
valoja ja varjoja, kuunnellen rasahduksia hiljaisuudessa, kaikellaista
haaveksien, erittäinkin runollista, hekumallista nautintoa, jota
silloin pidin elämän suurimpana onnena, ja kaihoten sitä, että tähän
asti olin saanut tyytyä ainoastaan haaveihin. Toisinaan, kun kaikki
olivat menneet makuulle ja tulet olivat siirtyneet vierashuoneista
yläkerran huoneihin, mistä alkoi kuulua naisten puhelua ja ikkunain
sulkemisia ja aukasemisia, minä läksin kävelemään balkongille ja
ahnaasti kuuntelin nukkuvan talon kaikkia ääniä. Niinkauan kuin oli
vähänkään, vaikkapa aiheetontakin toivoa siihen että tämä haaveksimani
onni edes osaksi toteutuisi, en minä voinut vielä antautua haaveilemaan
tulevaisuuden onnea.

Heti kun vaan kuulin paljain jaloin astumista, yskähdyksiä, huokauksia,
hameiden suhahduksia, minä hyppäsin vuoteeltani, salaa kuulostellen,
koettaen jotain nähdä ja näkemättä mitään jouduin kiihkoihini. Mutta
nyt jo häviävät yläkerran ikkunoista tulet, askeleiden ja puheiden
äänet vaihtuvat kuorsaamiseen, yövahti alkaa koputella lautaan;
puutarha käy sekä synkemmäksi että valoisammaksi heti kun punaset
ikkunatulien juovat ovat siitä kadonneet, viimeinen tuli kulkee
ruokasalista eteiseen, heijastuen puutarhan kasteiselle nurmelle, ja
minä näen ikkunan läpi Fokan kumaran vartalon, kun hän kynttilä
kädessä, yönuttu hartioilla menee vuoteensa luo. Usein tunsin suurta,
mieltäkiihottavaa nautintoa siitä, että hiivin talon mustassa varjossa
märkää ruohoa myöten eteisen ikkunan alle ja henkeä pidättäen kuuntelin
siellä nukkuvan pojan kuorsaamista, Fokan rykimistä, joka ei aavistanut
että kukaan kuunteli häntä ja hänen ukkomaista ääntään, kun hän kauan,
kauan luki rukouksiaan. Vihdoin sammui hänenkin kynttilänsä valo,
ikkuna pantiin kiinni, minä jäin yksin ulos, ja arasti ympärilleni
tarkastellen näkyisikö jossain kukkalavan tahi vuoteeni luona valkoista
naista, -- juoksin nopeasti balkongille. Ja silloinpa panin vihdoin
maata vuoteelleni, kasvot käännettyinä puutarhaan päin, ja, mikäli
mahdollista peittäen itseni hyttysiltä ja yölepakoilta, tuijotin
puutarhaan, kuuntelin yöllisiä ääniä ja haaveksin rakkaudesta ja
onnesta.

Silloin kaikki silmissäni sai toisen muodon ja merkityksen: ja vanhojen
koivujen näkö, jotka loistivat toiselta puoleltaan kuutamotaivasta
vasten ja toiselta puolen synkästi peittivät mustilla varjoillaan
pensaita ja teitä, ja rauhallinen, häikäsevä, tasasesti kasvava kiilto
puutarhalammen kalvolla ja kuun loiste kukkien kastepisaroissa
balkongin edessä, jotka myöskin tekivät siroja varjojaan harmaan
kasvilavan ohitse, ja ruisrääkän ääni lammen takana, ja ihmisääni
maantieltä, ja hiljainen, tuskin kuuluva narahtava ääni, joka syntyi
kahden vanhan koivun kihnutuksesta toinen toistansa vastaan, ja itikan
hyrinä korvani kohdalla, ja omenan putoaminen kuiville lehdille, ja
sammakkojen hyppelemiset, jotka joskus kiipesivät terassin astuimille
asti ja vihertävine selkineen salaperäisellä tavalla loistivat
kuutamossa, -- kaikki tämä sai minun silmissäni ihmeellisen merkityksen
-- liian suuren kauneuden ja jonkinlaisen lopettamattoman onnen
merkityksen. Ja niin sitten ilmestyy hän pitkine mustine palmikkoineen,
rinta täyteläisenä, aina kaihomielisenä ja ihanana, kädet paljaina,
syleilyt intohimoisina. Hän rakasti minua, ja minä uhrasin koko elämäni
nauttiakseni yhden minutin hänen rakkauttansa. Mutta yhä korkeampana,
yhä valoisampana seisoi kuu taivaalla, lammikon komea loiste kävi yhä
selvemmäksi, varjot muuttuivat yhä mustemmiksi, kuun valo yhä
kuultavammaksi ja kuunnellessani ja katsoessani kaikkeen tähän jokin
puhui minulle, että hän noine paljaine käsineen ja kuumine syleilyineen
ei ole lähimainkaan vielä koko onni, ettei rakkauskaan häneen ole vielä
lähimainkaan korkein hyvä; ja mitä enemmän minä katsoin korkeata täyttä
kuuta, sitä korkeammalta, sitä puhtaammalta näytti minusta todellinen
kauneus ja onni, sitä lähemmältä Häneen, kaiken kauneuden ja hyvyyden
lähteeseen, -- ja jonkinlaisen tyydyttämättömän, mutta nostattavan ilon
kyyneleet kiertyivät silmiini.

Ja minä olin yhä yksin, ja näytti, että tuo salaperäisen suuremmoinen
luonto, tuo luoksensa vetävä valoisa kuu, joka oli tietymättömästä
syystä pysähtynyt yhteen korkeaan, korkeaan epämääräiseen paikkaan
vaaleansiniselle taivaalle ja kuitenkin oli joka paikassa, ikäänkuin
täyttäen itsellään ääretöntä avaruutta, tuo luonto, tuo kuu -- ja minä,
mitätön maan mato, jo kaikkien matalien, kurjien ihmisintohimojen
turmelemana ja sittenkin sisältäen itsessäni rajatonta, kaikkivoipaa
rakkauden voimaa, -- minä tunsin näinä hetkinä kuin olisimme luonto,
kuu ja minä olleet yhtä ja samaa.



XXXIII

NAAPURIT.


Ensimäisenä tulomme päivänä oli minua suuresti kummastuttanut se, että
isä oli sanonut naapuriamme Epifanoveja "hyviksi ihmisiksi", ja vielä
enemmän se, että hän oli ajanut heidän luokseen. Meillä oli Epifanovien
kanssa kaukaisista ajoista asti vireillä jokin maariita. Lapsena
ollessani moneen kertaan sain kuulla isän kiukuttelevan tämän riidan
vuoksi ja sättivän Epifanoveja; myös kutsui hän luokseen kaikellaisia
herroja puolustautuakseen -- kuten silloin luulin -- heitä vastaan;
olin kuullut Jaakon nimittävän Epifanoveja vihollisiksemme ja _pimeiksi
ihmisiksi_, ja muistan myös äidin pyytäneen, että hänen talossaan ja
hänen läsnä ollessaan ei mainittaisi näiden ihmisten nimeä.

Näiden seikkojen perustuksella muodostin itselleni lapsuudessa vankan
ja varman vakaumuksen siitä, että Epifanovit olivat _vihollisiamme_,
jotka olivat valmiit palottelemaan tai kuristamaan sekä isän että
kaikki hänen poikansa, ja että he sanan täydessä merkityksessä olivat
_pimeitä ihmisiä_. Sentähden nähtyäni äidin kuolinvuonna, kuinka
Audotja Vasiljevna Epifanov, la belle Flamande, hoiti äitiä, saatoin
tuskin uskoa hänen kuuluvan pimeiden ihmisten perheeseen; minulle jäi
tästä perheestä sittenkin mitä alhaisin käsitys. Vaikka tänä kesänä
usein tapasimme toisiamme, oli minulla yhä merkillisiä ennakkoluuloja
koko perhettä vastaan. Epifanovit olivat todellisuudessa tämmöisiä
ihmisiä: heidän perheeseensä kuului viidenkymmenen vuotinen leski-äiti,
joka oli vielä virkeä ja ilonen eukko, tytär, kaunotar Audotja
Vasiljevna, ja poika, änkyttäjä Pjotr Vasiljevitsh, joka oli virasta
eronnut, naimaton luutnantti, luonteeltaan sangen totinen.

Leskirouva Anna Dmitrievna Epifanov oli kaksikymmentä vaotta ennen
miehensä kuolemaa elänyt tästä erillään, toisinaan Pietarissa, missä
hänellä oli sukulaisia, mutta enimmäkseen omalla maatilallaan, joka oli
kolmen virstan päässä meiltä. Seudullamme puhuttiin hänen
elämäntavoistaan niin kauheita juttuja, että itse Messalinakin olisi
ollut häneen verraten viaton lapsi. Tämänpä johdosta äiti olikin
pyytänyt, että hänen talossaan Epifanovien nimeä ei edes mainittaisi;
mutta leikittä puhuen ei saattanut uskoa todella kymmenettä osaakaan
noista juorupuheista maalaisnaapurusten välillä, jotka juorut ovat aina
kaikista juoruista ilkeimmät. Mutta siihen aikaan kuin tutustuin Anna
Dmitrievnan kanssa, vaikka hänen talossaan tosin olikin maaorjien
joukossa eräs konttoristi, jonka tukka oli aina voideltu ja käherretty
ja joka tsherkessiläisessä takissa seisoi päivällisen aikana Anna
Dmitrievnan tuolin takana ja tämä konttoristin läsnä ollessa usein
ranskaksi kehotti vieraita huomaamaan sen kauniita silmiä ja suuta,
niin eipä muuten ollut mitään sen näköistäkään, mistä alituisesti
huhuiltiin. Totta puhuen, jo kymmenen vuotta sitten, eli juuri siitä
pitäen kuin Anna Dmitrievna oli käskenyt poikansa eroamaan
sotapalveluksesta ja asettumaan hänen luoksensa, oli hän tainnut
kokonaan muuttaa elämäntapansa. Anna Dmitrievnan maaomaisuus ei ollut
suuri, kaikkiaan hän omisti noin vähän päälle sadan sielun, mutta
menoja oli hänen iloisen elämänsä aikana ollut paljon, niin että noin
kymmenen vuotta sitten tuo ennestään pantattu maatila oli joutunut
velkaha'un alaiseksi ja uhkasi tulla myytäväksi pakkohuutokaupalla.
Näissä perin vaikeissa oloissa ollen, ja arvellen, että holhuunalaseksi
joutuminen, takavarikkoon kirjotus, matkustus tänne ja muut semmoiset
ikävyydet eivät olleet seurauksia korkojen maksamatta jättämisestä,
vaan siitä, että hän oli nainen, kirjotti Anna Dmitrievna rykmenttiin
pojallensa, että tämä tulisi pelastamaan äitiänsä tästä surkeasta
asiaintilasta. Huolimatta siitä, että Pjotr Vasiljevitshin palvelus oli
onnistunut niin hyvin, että hän toivoi jo pian saavansa oman
leipäkannikan, hän jätti kaikki, otti virkaeron ja kunnioittavaisena
poikana, joka pitää ensimäisenä velvollisuutenaan turvata oman äitinsä
vanhuutta (niinkuin hän aivan rehellisesti oli kirjeessään
kirjottanutkin), saapui maalle.

Pjotr Vasiljevitsh, huolimatta rumuudestaan, kömpelyydestään ja
änkytyksestään, oli sangen lujaperiaateinen ja harvinaisen
käytännöllinen mies. Joten kuten pikku lainojen, uudistusten, pyyntöjen
ja lupausten avulla hän esti maatilan joutumasta huutokaupalla
myytäväksi. Tultuaan maanomistajaksi Pjotr Vasiljevitsh puki ylleen
isän lammasnahkaturkin, joka oli säilynyt aitassa, hävitti vaunut ja
tallihevoset, vierotti vieraat maatilaltaan, ojitti pellot, suurensi
kylvön, vähensi arentimaita, omalla väellä kaadatti ja edullisesti möi
metsän ja paransi niin asiat. Pjotr Vasiljevitsh oli tehnyt ja pitänyt
sellaisen päätöksen, että kunnes kaikki velat tulevat maksetuiksi hän
ei käytä muita vaatteita kuin isän turkkia talvella ja omaa
ompelemaansa palttinanuttua kesällä, eikä ajele muuten kuin
työrattailla ja työhevosilla. Tätä stoalaista elämäntapaa hän koetti
saada käytäntöön koko perheessä, mikäli semmoista salli hänen jumaloiva
kunnioituksensa äitiin. Vierashuoneessa hän änkyttäen, orjan tavalla
kumarteli äitinsä edessä, täytti kaikki hänen toiveensa, torui niitä,
jotka eivät noudattaneet Anna Dmitrievnan käskyjä; mutta omassa
työhuoneessaan ja konttorissa hän pani hyvin lujille siitä, että hänen
tietämättään oli tapettu ankka, taikka mies lähetetty Anna Dmitrievnan
käskystä tiedustelemaan naapurin rouvan terveyttä, taikka tyttöjä
laitettu ryytimaan kitkennästä metsään vattuja poimimaan.

Noin neljän vuoden kuluttua olivat kaikki velat maksetut ja Pjotr
Vasiljevitsh teki matkan Moskovaan sekä palasi sieltä uudessa puvussa
ja uusilla ajopelillä. Mutta tästä asiain kukoistavasta tilasta
huolimatta hän pysyi entisissä stoalaisissa taipumuksissaan, joilla hän
näytti kovasti ylpeilevän omaistensa ja vieraiden edessä, ja usein
änkyttäen sanoi, että "joka todella tahtoo minua nähdä, hän tulee
luokseni, vaikka olen lammasnahkaturkkiinkin puettu, ja syö minun
hapankaaliani ja minun puuroani, niinkuin minäkin sitä syön". Hänen
joka sanassaan ja liikkeessään ilmeni synkkä ylpeys, joka perustui
siihen tietoon, että hän oli uhrautunut äitinsä vuoksi ja lunastanut
maatilan, ja tuntui ylenkatse kaikkia muita kohtaan sen johdosta,
etteivät nämä olleet mitään sentapaista saaneet aikaan.

Äiti ja tytär olivat keskenään aivan erilaisia luonteita ja muutenkin
monessa suhteessa aivan erikaltaiset. Äiti oli yksi noita
miellyttävimpiä, aina samalla tavalla seurassa suopean iloisia naisia.
Kaikki mikä oli suloista ja iloista ilahutti todellisesti hänen
mieltänsä. Vieläpä tuokin piirre, joka tavataan ainoastaan kaikkein
hyväluontoisimmilla vanhoilla ihmisillä -- nimittäin kyky nauttia
iloitsevan nuorison näkemisestä, oli hänellä mitä suurimmassa määrässä
vallalla. Hänen tyttärensä Audotja Vasiljevna oli päinvastoin
luonteeltaan totinen, taikka oikeammin tuolla omituisella tavalla
välinpitämättömän hajamielinen ja ilman mitään syytä kopeileva,
jommoisia ovat tavallisesti naimattomat kaunottaret. Kun hän tahtoi
olla iloinen, niin hänen ilonsa muodostui jollakin lailla
kummalliseksi, ei sitä tiennyt nauroiko hän itselleen vai nauroiko
sille, jonka kanssa puhui, vai nauroiko koko maailmalle, jota hän ei
sentään varmaankaan aikonut. Usein minä ihmettelin ja kyselin
itseltäni, mitä hän lie tarkottanut sanoessaan tällaisiakin lauseita:
niin, minähän olen hirveän hyvän näköinen: kuinkas muuten, kaikkihan
minuun rakastuvat, j.n.e. Anna Dmitrievna oli aina puuhailevainen:
innolla harrasti talon ja pikku puutarhan sieventämistä, rakasti
kukkia, kanarilintuja ja sieviä kapineita. Hänen huoneensa ja
puutarhansa olivat pienet ja köyhänlaiset, mutta kaikki oli järjestetty
ylen tarkasti, puhtaasti, ja kaikessa oli tuon keveän iloisuuden
iloinen luonne, jota parhaiten ilmaisee sievä valssi taikka polkka.
Sana leikkikalu, jota vieraat usein kehuakseen käyttivät, kuvasi sangen
hyvin Anna Dmitrievnan pikku puutarhaa ja huoneustoa. Ja Anna
Dmitrievna oli itsekin leikkikalu -- pikkunen, heikko, tuorekasvoinen,
sieväkätinen, aina iloinen ja aina siististi puettu. Ainoastaan hiukan
liiaksi paisuneet tummat suonet hänen pikku käsillään häiritsivät tätä
yleistä luonnekuvaa. Audotja Vasiljevna sitä vastoin ei tehnyt koskaan
mitään, eikä ainoastaan ollut välittämättä mistään pikku kapineista tai
kukkasista, vaan ei välittänyt kylläksi edes itsestään, ja aina juoksi
pukeutumaan, kun tuli vieraita. Mutta ilmestyessään sitten pukeutuneena
huoneeseen hän oli todella harvinaisen kaunis, lukuunottamatta tuota
kaikille kauneille kasvoille yhteistä silmien ja hymyn kylmää,
yksitoikkoista ilmettä. Hänen ylen säännölliset, ihanat kasvonsa ja
hänen solakka vartalonsa tuntuivat aina puhuvan: "tässä olen, katsokaa
nyt minua".

Mutta huolimatta äidin luonteen elävyydestä ja tyttären ulkomuodon
hajamielisestä välinpitämättömyydestä, tuntui jokin puhuvan, että
edellinen ei ole koskaan, ei ennen eikä nyt mitään rakastanut, paitsi
tuommoista sievoista ja hauskaa, jotavastoin Audotja Vasiljevna oli
yksi niitä luonteita, jotka kerran rakastuttuaan uhraavat koko elämänsä
sille, johon ovat rakastuneet.



XXXIV

ISÄN NAIMINEN.


Isä oli neljänkymmenenkahdeksan vuotias, kun meni toisiin naimisiin
Audotja Vasiljevna Epifanovan kanssa.

Saavuttuaan keväällä yksin tyttöjen kanssa maalle oli isä, kuten
kuvailen, siinä erikoisessa rauhattoman onnellisessa ja avomielisessä
mielentilassa, jossa tavallisesti ovat kortinpelaajat keskeyttäessään
pelinsä suuren voiton jälkeen. Hän tunsi, että oli vielä paljon
käyttämätöntä onnea, jota hän, ellei tahtonut enää pelata, saattoi
käyttää yleensä menestyksekseen elämässä. Sitä paitsi oli kevät,
hänellä oli odottamattoman paljon rahoja, hän oli aivan yksin ja
ikävöitsi. Neuvotellessaan Jaakon kanssa asioista ja muistaen tuon
iankaikkisen maariidan Epifanovien kanssa sekä kaunottaren Audotja
Vasiljevnan, jota hän ei ollut pitkään aikaan nähnyt, kuvailen hänen
sanoneen Jaakolle: "tiedätkös mitä, Jaakko hyvä, -- sensijaan kuin aina
vaan jatkamme tuota riitaa, eiköhän olisi parasta luovuttaa koko se
peijakkaan maa heille, hä? mitä arvelet?..."

Kuvailen kuinka Jaakon sormet alkoivat kieltävästi kierrellä selän
takana tämän kysymyksen kuultuansa ja kuinka hän todisteli, että
"nähkääs meillähän se on oikeus puolellamme".

Mutta isä käski valjastaa hevonen, puki ylleen muodikkaan oliivin
värisen palttoonsa, suki tukkansa jäännökset, ruiskautti hajuvettä
nenäliinaansa, ja mitä parhaimmalla tuulella -- kun tunsi
menettelevänsä niinkuin ylhäiset herrat, ja erittäinkin, kun toivoi
saavansa nähdä kauniin naisen, -- ajoi naapuritaloon.

Tiedän ainoastaan, että isä ensi käynnillään siellä ei tavannut Pjotr
Vasiljevitshia, joka oli mennyt työmaalle, ja siis seurusteli kahden
tunnin ajan naisten kanssa. Voin kuvailla, kuinka hän lie tuhlaillut
mairittelujaan, kuinka hän lumosi heitä, pehmeästi painellen permantoa
vasten kenkäänsä, kuiskaellen ja tehden imeliä silmiä! Voin myöskin
kuvailla, kuinka tuo iloinen eukko äkkiä rupesi hänestä pitämään ja
kuinka tuo kylmä kaunotar elpyi hänen seurassaan. Kun piika
hengästyneenä tuli juoksussa ilmottamaan Pjotr Vasiljevitshille, että
vanha Irtenjev itse oli saapunut, niin kuvailen hänen vihasena
vastanneen: -- "entä sitten, vaikka onkin saapunut?" -- ja kuinka hän
sitten läksi kotiinpäin mahdollisimman hitaasti, ehkäpä vielä poikkesi
ensin työhuoneeseensa, puki ylleen tahallaan likasimman nuttunsa ja
lähetti kaikille sanan, ettei millään ehdoin saisi totella, jos naiset
käskisivät valmistamaan päivälliseksi jotain erikoista.

Sittemmin näin usein isän tämän herra Epifanovin seurassa, ja senpä
perustuksella elävästi kuvailenkin mielessäni minkälainen tämä ensi
tapaaminen lienee ollut. Kuvailen, kuinka Pjotr Vasiljevitsh,
huolimatta siitä, että isä ehdotti riidan ratkaistavaksi sovinnolla,
pysyi sittenkin tyytymättömänä ja vihasena, kun oli uhrannut asemansa
äidin hyväksi, mutta isä ei ollut mitään sentapaista tehnyt, -- kuinka
ei mikään voinut häntä kummastuttaa ja kuinka isä muka huomaamatta tätä
nurpeutta oli leikkisä, iloinen ja kohteli häntä niinkuin ensiluokan
pilanlaskijaa, mitä Pjotr Ivanovitsh toisinaan pahotteli, mutta
toisinaan tahtomattaankin otti uskoakseen. Osaten kääntää kaiken
leikiksi kutsui isä Pjotr Vasiljevitshia jostakin syystä överstiksi, ja
vaikka herra Epifanov minun läsnä ollessani tavallista pahemmin
änkyttäen ja kiukusta punastuen huomautti ei olevansa ö-ö-ö-översti
vaan lu-lu-lu-luutnantti, niin isä viiden minutin kuluttua sittenkin
jälleen nimitti häntä överstiksi.

Ljubotshka kertoi minulle, että kun meitä ei vielä ollut maalla, niin
he joka päivä tapasivat Epifanoveja ja oli heillä ollut hyvin hauskaa.
Isä osasi kaikki järjestää niin originellisesti, leikillisesti ja
samalla yksinkertaisesti ja komeasti. Hän pani toimeen milloin
metsästyksiä milloin kalastuksia milloin jonkinlaisia ilotulituksia,
joissa Epifnnovit olivat läsnä. Ja olisi ollut vieläkin hauskempi,
ellei olisi ollut tuota inhottavaa Pjotr Vasiljevitshia, joka
murjotteli, änkytteli ja pilasi kaikki, -- sanoi Ljubotshka.

Meidän tulomme jälkeen Epifanovit kävivät ainoastaan kaksi kertaa
luonamme ja me kävimme kerran heidän luonaan. Mutta Pietarin päivän
jälkeen, jolloin isän nimipäiviksi he ja suuri joukko muita vieraita
oli kutsuttu luoksemme, keskeytyi seurustelumme Epifanovien kanssa
jostakin syystä kokonaan, ja isä ainoastaan yksin kävi heillä.

Sinä lyhyenä aikana, jona näin isän yhdessä Dunitshkan kanssa, (joksi
äiti nimitti tytärtään), ehdin tehdä seuraavia havaintoja: Isä pysyi
yhä samassa onnellisuuden mielentilassa, jonka olin hänessä ihmeekseni
nähnyt tulomme ensi päivänä. Hän oli niin iloinen, nuori, täynnä elämää
ja onnea, että tämän onnen säteet levisivät kaikkialle ympäristöön ja
ehdottomasti tarttuivat siihen. Hän ei liikahtanut askeltakaan Audotja
Vasiljevnan luota, kun tämä oli huoneessa, puhui hänelle alituiseen
niin imeliä mairittelusanoja, että minua hävetti hänen puolestaan, tai
mykkänä katsoen Audotja Vasiljevnaan yskähteli ja nytkähytteli olkaansa
kiihkeänä ja tyytyväisenä, puhuipa toisinaan hänen kanssaan
hymyilevillä kuiskauksillakin; mutta kaiken sen hän teki _noin vaan,
piloilla_, eli sillä ilmeellä, mikä hänellä tavallisesti oli kaikkein
totisimmissakin asioissa.

Audotja Vasiljevna näytti ottaneen isältä tuon onnen ilmeen, joka tähän
aikaan loisti hänenkin suurissa sinisissä silmissään melkein aina,
lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hänet äkkiä valtasi semmoinen
ujous, että hyvin tuntien tämän tunteen, -- minun oli häntä sääli ja
teki kipeätä häntä nähdä. Semmoisina hetkinä hän näytti pelkäävän
jokaista katsetta ja liikettä, hänestä näytti, että kaikkien silmät
ovat kääntyneet ainoastaan häneen, että kaikki ajattelevat ainoastaan
häntä ja pitävät hänen käytöstään kokonaan sopimattomana. Hän
katsahteli kaikkiin pelästyneenä, veri vuoroin nousi vuoroin pakeni
hänen kasvoistaan, ja hän rupesi ääneensä ja rohkeasti puhumaan
enimmäkseen tyhmyyksiä, tietäen siitä itsekin ja tuntien, kuinka
kaikki, isäkin, kuuntelevat hänen sanojaan, ja hän punastui vielä
enemmän. Mutta semmoisissa tapauksissa isä ei huomannutkaan tyhmyyksiä,
hän yskähteli vaan yhtä intohimoisesti ja iloisella ihastuksella
katseli Audotja Vasiljevnaan. Minä panin merkille, että ujouden
kohtaukset, joiden valtaan Audotja Vasiljevna tosin joutui ilman mitään
syytä, toisinaan seurasivat heti sen jälkeen kuin isän läsnä ollessa
oli mainittu jostain nuoresta ja kauniista naisesta. Nopeat ylimenot
mietiskelystä siihen hänen outoon kömpelöön iloisuuteensa, josta jo
olen puhunut, isän lempisanojen ja lausetapojen matkiminen, isän kanssa
alotetun keskustelun jatkaminen muiden kanssa, kaikesta tuosta, ellei
päähenkilönä olisi ollut minun isäni ja jos itse olisin ollut vanhempi,
olisin voinut päästä perille isän ja Audotja Vasiljevnan välisestä
suhteesta, mutta minä en siihen aikaan aavistanut mitään edes vielä
silloinkaan, kun isä minun läsnä ollessani sai jonkinlaisen kirjeen
Pjotr Vasiljevitshilta ja kovasti siitä sydämmistyi, sekä lakkasi
Epifanoveilla käymästä aina elokuun loppuun asti.

Mutta elokuun lopussa hän uudestaan alkoi käydä naapurissa, ja vähää
ennen meidän (Volodjan ja minun) lähtöämme Moskovaan ilmotti meille
menevänsä naimisiin Audotja Vasiljevna Epifanovan kanssa.



XXXV

MITÄ ME UUTISESTA ARVELIMME.


Jo päivää ennen tätä virallista ilmotusta tiesivät talossa kaikki ja
eri tavalla arvostelivat tätä seikkaa. Mimmi ei näyttäytynyt koko
päivään huoneestaan ja itki. Katinka istui hänen seurassaan ja esiintyi
vasta päivällisiksi, kasvoissa jokin loukkaantunut ilme, joka oli
selvästi äidiltä lainattu; Ljubotshka sitä vastoin oli hyvin iloinen ja
kertoi päivällisissä tietävänsä mainion uutisen, jota ei kuitenkaan
sanonut kellekään ilmaisevansa.

-- Ei ole mitään hyvää sinun uutisessasi, sanoi hänelle Volodja
olematta lainkaan yhtä tyytyväinen: -- jos voisit yleensä ajatella
jotakin asiata totisesti, niin ymmärtäisit, että se on päinvastoin
hyvinkin paha juttu.

Ljubotshka katsahti merkitsevästi ja ihmettelevästi häneen ja vaikeni.
Päivällisen jälkeen Volodja aikoi ottaa minua kädestä, mutta arvatenkin
pelästyen, että tuo voisi näyttää jonkinlaiselta hellyydeltä,
koskettikin ainoastaan käsivarteeni ja nyykäytti päällään, että tulisin
saliin.

-- Totta tiedät mistä salaisuudesta Ljubotshka puhui? sanoi hän minulle
päästyään varmuuteen siitä, että olimme kahden kesken.

Me puhelimme ani harvoin Volodjan kanssa kahden kesken, ainakin
tärkeistä asioista, niin että kun semmoista sattui, me kumpikin
tunsimme jonkinlaista keskinäistä kömpelyyttä ja silmissämme alkoivat
"jänikset" hyppiä, kuten Volodja sanoi; mutta nyt vastaukseksi minun
nolouteeni, joka näkyi silmistäni, hän herkeämättä katsoi totisesti
suoraan silmiini, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "ei tässä nyt auta
hävetä, veljeksiä me olemme ja meidän täytyy neuvotella keskenämme
tärkeästä perheasiasta". Minä ymmärsin hänet, ja hän jatkoi:

-- Isä aikoo mennä naimisiin neiti Epifanovin kanssa, tiesitkö?

Minä nyykäytin päätäni, sillä olin jo kuullut asian.

-- Sehän on hirveän paha asia, jatkoi Volodja.

-- Miksi niin?

-- Miksi niin? vastasi hän kiukkuisesti: -- on kai hyvin hauskaa saada
enokseen tuollaista kaakkia, everstiä, ja tulla kaikkien niiden
sukulaiseksi! Ja se Audotjakin saattaa vaan _nyt_ näyttää hyvältä,
mutta kuka hänet tietää mikä hänestä vielä tulee. Meille se nyt tosin
voi olla yhdentekevää, mutta Ljubotshkan täytyy kohta astua
seurapiireihin. Eipä se ole kovinkaan hauskaa, kun on sellainen belle
mère, joka ei edes osaa hyvin ranskaa, ja mitä ihmeen tapoja se voi
tytölle opettaa!

Niin merkilliseltä kuin tuntuikin, että Volodja näin rauhallisesti
arvosteli isän vaalia, näytti hän minusta kuitenkin olevan oikeassa.

-- Mistä syystä hän meneekään oikeastaan naimisiin? kysyin minä.

-- Ne on pimeitä juttuja, hitto heidät tietää; tiedän ainoastaan, että
Pjotr Vasiljevitsh on suostuttanut hänet naimisiin, on sitä
vaatinutkin, -- ja että isä ensin ei tahtonut, mutta sitten sai
päähänsä olla muka ritarillinen; -- sanalla sanoen: perin pimeitä
juttuja! Vasta minä nyt olen ruvennut isää ymmärtämään, jatkoi Volodja:
-- näen kyllä, että hän on hyvä ja viisas mies, mutta siihen määrään
kevytmielinen ja huikentelevainen, että... se on ihan ihmeellistä! hän
ei voi kylmäverisesti nähdä naista. Tiedätkö, ettei hänen tutuistaan
ole ainoatakaan naista, johon hän ei olisi ollut rakastunut. Voitko
kuvailla, Mimmiinkin --

-- Älä nyt?

-- Ihan varmaan, vasta minä sen itsekin sain tietää; isä oli rakastunut
Mimmiin, kun vielä oli nuori, kirjotteli sille runoja, ja jotain on
heidän välillänsä ollut. Mimmi yhä vieläkin kärsii. -- Ja Volodja
rupesi nauramaan.

-- Onko se todella mahdollista! sanoin minä ihmetellen.

-- Ja pääasia, jatkoi Volodja uudestaan totisena ja äkkiä ruveten
puhumaan ranskaksi: -- mitä tulee koko sukumme sanomaan tämmöisestä
avioliitosta! Tietysti he tulevat saamaan myös lapsia -- --

Minua siihen määrään hämmästytti Volodjan terve järki ja kyky ajatella
eteenpäin, etten tiennyt mitä vastata.

Samassa tuli Ljubotshka luoksemme.

-- Te siis tiedätte? kysyi hän iloisena.

-- Tiedämme, sanoi Volodja: -- ihmettelen vaan, Ljubotshka: ethän sinä
ole enää kapalolapsi, -- mitä iloa sinulle voi olla siitä, että isä
menee naimisiin jonkun lörpön kanssa?

Ljubotshkan kasvot menivät äkkiä totisiksi ja hän vaipui mietteihin.

-- Volodja! miksi sanot "lörpön" kanssa? kuinka sinä uskallat niin
puhua Audotja Vasiljevnasta? Koska isä ottaa hänet vaimokseen, niin
eipä hän siis ole lörppö!

-- Niin no, ei tosin ole, minä sanoin muuten vaan, mutta kuitenkin...

-- Ei ollenkaan "mutta kuitenkin", keskeytti Ljubotshka kiivastuen:
enpä minäkään moittinut sitä neitosta, johon sinä olit rakastunut:
kuinka sinä siis voit puhua noin isästä ja kunniallisesta naisesta?
Vaikka oletkin vanhin veli, mutta älä puhu minulle noin, et saa puhua!

-- Miksi ei saa sanoa mielipidettään...?

-- Ei saa sanoa mielipidettään, keskeytti Ljubotshka taas: -- ei saa
arvostella sellaista isää kuin meidän isämme on. Mimmi arvostelkoon,
mutta et sinä, vanhin veli.

-- Ei, tyttö rukka, sinä et vielä mitään ymmärrä, sanoi Volodja
ylenkatseellisesti. Onko siinä mitään hyvää, että joku neiti Epifanov,
_Dunitshka_, tulee sinulle äiti-vainajan asemaan?

Ljubotshka vaikeni hetkeksi, ja äkkiä tuli hänen silmiinsä kyyneleitä.

-- Tiesin sinut ylpeäksi, mutta en olisi luullut noin ilkeäksi, sanoi
hän ja läksi pois.

-- _Pulloon_, sanoi Volodja, tehden kasvonsa naurettavan totisiksi ja
silmänsä sameiksi. -- Rupeeppa niiden kanssa väittelemään, jatkoi hän
ikäänkuin moittiakseen itseään siitä, että oli alentunut keskusteluun
Ljubotshkan kanssa.

Seuraavana päivänä oli huono sää, eikä ollut vielä isä eikä naisetkaan
tulleet teenjuonnille, kun minä jo ilmestyin vierashuoneeseen. Yöllä
oli ollut kylmä syyssade, taivaalla kulki nopeasti vielä jäännöksiä
yöllisistä sadepäivistä, joiden läpi hohti himmeänä valokehänä jo
jotenkin korkealla oleva aurinko. Oli tuulista, märkää ja koleata.
Puutarhaan vievä ovi oli auki, terassin märkyydestä mustuneella
permannolla tekivät yölliset sadelätäköt kuivumista. Tuuli kolisteli
avattua ovea sen rautalankakoukusta, käytävät olivat märät ja
likaset, vanhat koivut paljastuneine, valkeine oksineen, pensaat ja
ruoho, -- nokkoset, viinimarjat, seljapuu ja nurinpäin kääntyneet
vaaleanviheriäiset lehdet viuhtoivat oksiaan ja olivat juurineen
irtautumaisillaan maasta; lehmusaleasta päin lenteli keltasia pyöreitä
lehtiä toinen toistaan tavotellen, kunnes kastuneina paneutuivat märkää
maata vasten. Ajatuksissani vyörittelin isän tulevaa avioliittoa siltä
kannalta kuin Volodja sitä katseli. Ei sisaren, ei meidän oma eikä
isänkään tulevaisuus näyttänyt minusta suinkaan valoisalta. Minua
vaivasi ajatus, että syrjäinen, vieras ja erittäinkin nuori nainen,
olematta siihen lainkaan oikeutettu, äkkiä anastaa monessa suhteessa --
kenen aseman? -- jokin nuori neitonen anastaa äiti-vainajan aseman!
Minua suretti ja isä tuntui yhä enemmän ja enemmän syylliseltä. Silloin
kuului hänen ja Volodjan äänet viereisestä huoneesta. Minua ei
haluttanut nähdä isää tällä hetkellä ja menin siis pois, mutta
Ljubotshka tuli minua hakemaan ja ilmotti isän minua kyselevän.

Isä seisoi vierashuoneessa, nojaten kädellään pianoon. Hänen
kasvoillaan ei enää ollut sitä nuoruuden ja onnen ilmettä, jota olin
niissä koko aikana huomannut. Hän oli murheellinen. Volodja käveli
piippu kädessä pitkin huonetta. Minä tulin isän luo ja me tervehdimme
toisiamme.

-- No, ystäväni, sanoi hän varmasti, pää pystyssä, ja sillä erityisellä
nopealla äänellä, jolla tavallisesti puhutaan epämiellyttäviä, mutta
muuttumattomiksi jääviä asioita: -- kuten tiedätte, aikomukseni on
mennä naimisiin Audotja Vasiljevnan kanssa, -- Hän oli hetken aikaa
vaiti. -- En olisi milloinkaan tahtonut mennä naimisiin äidin jälkeen,
mutta... tässä hän vähän pysähtyi: -- mutta... mutta kohtalo näyttää
tahtovan toisin. Dunitshka on hyväluontoinen, suloinen tyttö, eikä ole
enää aivan nuorikaan; toivoakseni te tulette pitämään hänestä, lapset,
ainakin hän teitä jo sydämmestään rakastaa, hän on hyvä. -- Teidän on
jo, sanoi hän kääntyen minun ja Volodjan puoleen ja puhui ikäänkuin
kiirehtien, ettemme ennättäisi häntä keskeyttää: -- teidän on jo aika
matkustaa, mutta minä viivyn täällä uuteen vuoteen asti ja saavun
Moskovaan -- taas hän alkoi sopertaa -- saavun sitten Moskovaan vaimoni
ja Ljubotshkan seurassa. -- Minun teki kipeätä nähdä isää ikäänkuin
pelkäävänä ja syyllisenä edessämme; tulin likemmäksi häntä, mutta
Volodja käveli pää painuksissa, yhä poltellen edes takasin.

-- Niinpä niin, ystäväni, semmoisia vehkeitä se teidän isä-ukkonne on
nyt pannut alkuun, päätti hän punastuen, yskähdellen ja tarjoten
minulle ja Volodjalle käsiänsä. Kyyneleitä oli hänen silmissään, kun
hän sanoi tätä, ja käsi, jonka hän ojensi huoneen toisessa päässä
olevalle Volodjalle, näytti vähän vapisevan. Tämä vapiseva käsi koski
kovin kipeästi minuun, ja mieleeni tuli outo ajatus, joka vielä enemmän
liikutti minua, nimittäin että isä oli palvellut Napoleonin sotaretken
aikana ja kuului olleen sangen urhoollinen upseeri. Minä tartuin hänen
suureen, suonekkaaseen käteensä ja suutelin sitä. Hän puristi lujasti
minun kättäni ja purskahti itkuun, otti Ljubotshkan mustan pään
molempien käsiensä väliin ja alkoi suudella hänen silmiänsä. Volodja
oli pudottavinaan piippunsa ja kumartuessaan sitä ottamaan pyyhki salaa
nyrkillään kyyneleen silmästään, sekä pujahti kenenkään huomaamatta
huoneesta.



XXXVI

YLIOPISTO.


Häät oli vietettävät kahden viikon kuluttua: mutta luennot alkoivat
aikasemmin, ja me Volodjan kanssa matkustimme syyskuun alussa
Moskovaan. Nehljudovit olivat jo myöskin palanneet maalta. Dmitri
(jonka kanssa olimme erotessa päättäneet kirjottua toisillemme, mutta
tietysti emme kertaakaan kirjottaneet), ajoi heti luokseni ja me
suostuimme niin, että hän seuraavana päivänä saattaa minut yliopistoon
ensi kertaa luentoja kuuntelemaan.

Oli kirkas, auringonpaisteinen päivä.

Heti kun astuin luentosaliin, tunsin kuinka olentoni katoaa
mitättömäksi tässä ilosessa nuorisolaumassa, joka lainehtii kirkkaassa,
suurien ikkunoiden läpi tulevassa päivänpaisteessa, meluten kaikissa
ovissa ja käytävissä. Oleminen tämän äärettömän joukon jäsenenä tuntui
aika miellyttävältä. Mutta minulla oli hyvin vähän tuttavia kaikkien
näiden joukossa, ja niidenkin kanssa, jotka olivat tuttuja, rajottui
tuttavuus päännyykäytyksiin ja sanoihin: "päivää Irtenjev!" Ympärilläni
tervehdittiin, tungeskeltiin, kuului ystävyyden, hymyn, pilan sanoja
joka taholta. Kaikkialla tunsin tuota nuorta seuraa yhdistävää sidettä,
ja tunsinpa vielä, että tämä side oli ikäänkuin jättänyt minut
ulkopuolellensa. Mutta tuo oli ainoastaan hetkellinen vaikutus. Siitä
syntyneen harmin vuoksi minä päinvastoin rupesin pian ajattelemaan,
että on hyväkin minun olla kuulumatta koko tähän seuraan, -- että
minulla pitääkin olla oma erikoinen piirini hienompia ihmisiä, ja
istuin kolmannelle penkille, missä istuivat kreivi B., purooni Z.,
ruhtinas P., Iivin ja muita samallaisia herroja, joista Iivin ja kreivi
B. olivat minulle tuttuja. Mutta nämätkin herrat katsoivat minuun niin,
etten tuntenut kuuluvan heidänkään joukkoonsa. Aloin tarkastella mitä
ympärilläni tapahtui. Semjonov, harmaine hiustupsuineen ja valkoisine
hampaineen, istui takin napit auki jotenkin lähellä minua ja pulpettiin
nojautuneena pureskeli kynää. Se kymnasisti, joka oli ensimäisenä
suorittanut pääsytutkinnot, istui ensimäisellä penkillä poski yhä
sidottuna mustalla liinalla ja leikki hopeaisen kellonavaimensa kanssa.
Ikonin, joka sittenkin oli kuin olikin tullut ylioppilaaksi, istui
ylimmällä penkillä sinisissä reunajuovaisissa housuissa, jotka
peittivät koko saappaan. Hän huusi nauraen olevansa parnassilla.
Ilinka, joka kumarsi minulle ihmeekseni ei ainoastaan kylmästi, vaan
vieläpä ylenkatseellisestikin, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa
olevamme täällä yhdenvertaisia, istui ihan edessäni ja pantuaan
hyvin tuttavallisesti jalkansa pulpetille (luullakseni minun
kustannukselleni), jutteli toisen ylioppilaan kanssa, silloin tällöin
katsahdellen minuun. Vieressäni jutteli Iivinin joukkokunta
ranskankielellä. Nuo herrat tuntuivat minusta ylen tyhmiltä. Jokainen
sana, jonka kuulin heidän keskustelustaan, tuntui minusta ei ainoastaan
typerältä, vaan väärin lausutultakin (ce n'est pas français, puhelin
minä itsekseni), mutta taas Semjonovin, Ilinkan ja muiden asennot,
puheet ja hommat tuntuivat minusta epähienoilta, sopimattomilta, ei
"comme il faut".

Minä en kuulunut mihinkään joukkokuntaan, ja tuutien itseni
yksinäiseksi ja kykenemättömäksi lähestymiseen, vihottelin itsekseni.
Eräs ylioppilas edessäni olevalla penkillä puri kynsiään niin että
sormien päät punersivat, ja tuo tuntui minusta niin vastenmieliseltä,
että siirryin kauemmaksi hänestä. Muistan tänä ensi päivänä olleeni
mieleltäni hyvin surullinen.

Kun professori tuli esille ja kaikki vaikenivat, muistan laajentaneeni
satiirisen arvosteluni myöskin professoriin, ja minua oli
hämmästyttävinään se, että hän alkoi luentonsa johdatuksella, jossa
mielestäni ei ollut mitään järkeä. Olisin tahtonut, että luento olisi
ollut alusta loppuun niin järkevä, ettei siitä olisi voinut ottaa pois
eikä siihen lisätä ainoatakaan sanaa. Kun petyin, niin piirtelin
vihkooni, joka oli kauniisti sidottu ja johon olin kirjottanut
"ensimäinen luento", kahdeksantoista profiilia, jotka yhtyivät piiriin
kukan tavalla, ja ainoastaan silloin tällöin olin liikuttavinani kättä
paperilla, että professori olisi luullut minun kirjottavan muistiin.
Tämän luennon kestäessä tulin siihen päätökseen, että on aivan
tarpeetonta kirjottua kaikkea, mitä professori tulee puhumaan, ja sitä
sääntöä noudatinkin luentojen päättymiseen asti.

Seuraavilla luennoilla en enää tuntenut itseäni niin yksinäiseksi, olin
tehnyt tuttavuuksia, puristanut toverien kättä, keskustellut, mutta
sittenkään ei minun ja toverien välillä syntynyt todellista
lähestymistä, ja vielä useinkin sain siis sydämmessäni surra ja
teeskennellä. Iivinien joukkokuntaan eli aristokraatteihin, joiksi
heitä yleensä sanottiin, en voinut yhtyä, koska, mikäli nyt muistan,
vierastelin heitä, ja tervehdin ainoastaan silloin kuin he minua
tervehtivät, mutta he puolestaan näyttivät hyvin vähän kaipaavan minun
tuttavuuttani. Enemmistön kanssa taas en yhtynyt aivan toisista syistä.
Heti kun tunsin, että joku toveri alkoi minuun kiintyä, minä annoin
hänen tietää käyväni päivällisillä ruhtinas Ivan Ivanovitshin luona, ja
että minulla on omat vaunut. Tätä puhuin ainoastaan näyttäytyäkseni
edullisemmalta puoleltani ja siinä tarkotuksessa, että toveri olisi
minuun kiintynyt sen johdosta vielä enemmän; mutta melkein joka kerta
kävi päinvastoin, niin että annettuani tietää sukulaissuhteestani
ruhtinas Ivan Ivanovitshiin, toveri ihmeekseni muuttui äkkiä ylpeäksi
ja kylmäksi.

Olipa joukossamme muiden muassa vapaata paikkaa nauttiva ylioppilas
Operov, vaatimaton, hyvin lahjakas ja ahkera nuorukainen, joka
tervehtiessään piti kättä aina lautana, kääntämättä sormia ja tekemättä
kädellä mitään liikettä, niin että toverit joskus piloilla tarjosivat
hänelle kättä samalla tavalla vastaan. Minä istuin meikein aina hänen
viereensä ja usein puhelin hänen kanssaan. Operov miellytti minua
erittäinkin niiden vapaiden mielipiteiden vuoksi, joita hän lausui
professoreista. Hän arvosteli hyvin selvään ja tarkasti jokaisen
professorin luennoimista, jopa joskus ivasikin heitä, mikä suuresti
oudostutti ja hämmästytti minua, sanottu kun se oli hänen hiljaisella
pikku äänellään, joka piiperti hänen pikkuruikkuisesta suustaan. Siitä
huolimatta hän kuitenkin hyvin suurella huolella kirjotteli muistiin
hienolla käsialallaan poikkeuksetta kaikki luennot. Me aloimme jo
tutustua toisiimme, päätimme valmistua yhdessä, ja hänen pienet,
harmaat lyhytnäköiset silmänsä alkoivat jo mielihyvällä kääntyä
puoleeni, ilmestyessäni paikoilleni hänen viereensä. Mutta minä pidin
tarpeellisena kerran keskustellessamme ilmottaa hänelle, että äitini
oli kuollessaan pyytänyt isää olemaan panematta meitä valtionkouluun,
ja että kaikki valtionkoulujen oppilaat saattoivat kyllä olla
oppineita, mutta minusta nähden myös jotain toista, nimittäin ce ne
sont pas des gens comme il faut, -- sanoin minä änkyttäen ja tuntien
jostakin syystä punastuvani. Operov ei vastannut mitään, vaan
seuraavilla kerroilla hän ei tervehtänyt minua ensiksi, ei tarjonnut
kättään eikä jutellut, ja kun istuin paikoilleni, niin hän, kumartaen
päänsä sormen etäisyydelle vihoista, oli niitä tutkivinaan. Minä
ihmettelin tätä Operovin aiheetonta kylmenemistä. Mutta pour un jeune
homme de bonne maison pidin sopimattomana hieroa sovintoa vapaapaikkaa
nauttivan ylioppilas Operovin kanssa, ja jätin hänet siis rauhaan,
vaikka hänen kylmenemisensä tunnustaakseni minua suuresti suretti.
Kerran saavuin ennen häntä, ja kun eräs mielikki professoreista oli
luennoitseva, niin oli kokoontunut paljon semmoisiakin, jotka muuten
eivät käyneet luennoilla, ja kaikki paikat näin ollen olivat otetut;
minä istuin Operovin paikalle, asetin vihkoni pulpetille ja poistuin.
Palattuani luentosaliin huomasin vihkoni muutetuiksi takimmaiselle
pulpetille ja Operovin istuvan minun paikallani. Minä huomautin
hänelle, että olin pannat siihen vihkoni.

-- Mistä minä tiesin, vastasi hän punastuen ja katsomalla minuun.

-- Toistan teille, että panin vihkoni tähän, sanoin uudelleen ja aloin
tahallani kiivastua, aikoen pelottaa häntä urhoollisuudellani. --
Kaikki sen näkivät, lisäsin minä ympärillä oleviin ylioppilaihin
katsahtaen, mutta vaikka monet katsoivat uteliaina minuun, niin ei
kukaan vastannut.

-- Ei täällä paikkoja osteta, vaan se istuu, joka ennen ehtii, sanoi
Operov vihasesti liikahtaen ja pahastuneena minuun vilkaisten.

-- Se merkitsee, että te olette moukka, sanoin minä.

Operov taisi murahtaa jotakin semmoista kuin: "ja sinä olet tyhmä
nulikka", mutta minä en sitä yhtään kuullut. Ehkä olisin sentään jotain
vielä lisännyt, mutta samassa ovi aukeni ja professori ilmestyi
sinisessä frakissa, kumarsi ja nopeasti meni kateederille.

Mutta ennen tutkintoja, kun minulle tuli luentovihot tarpeellisiksi,
tarjosi Operov, muistaen lupauksensa minulle omat vihkonsa ja ehdotti,
että lukisimme yhdessä.



XXXVII

SYDÄMMEN ASIOITA.


Sydämmen-asiain kanssa olin tänä talvena hyvinkin paljon tekemisissä.
Olin näet kolmeen kertaan rakastunut. Kerran olin kovasti rakastunut
erääseen hyvin täyteläiseen naiseen, joka minun läsnä ollessani
ratsasti Freitagin manesissa, ja jonka tähden minä joka tiistai ja
perjantai, eli niinä päivinä, joina hän ratsasti, ilmestyin manesiin
häntä katsomaan, mutta joka kerta minä kovasti pelkäsin, ettei hän vaan
huomaisi minua ja asetuin senvuoksi aina hyvin kauas hänestä, nopeasti
pakenin sitä paikkaa, mistä hänen oli kulkeminen, ja huolimattomasti
käännyin pois, kun hän sattui katsahtamaan minuun päin. Tästä syystä en
edes tullut tarkemmin nähneeksi hänen kasvojaan, enkä tähän päivään
asti tiedä, oliko hän todella kaunis vai ei.

Dubkov, joka oli sen naisen kanssa tuttu, tapasi minut kerran manesissa
piiloutuneena lakeijain ja turkkien taakse, joita nämä pitelivät, ja
saatuaan Dmitriltä kuulla tilani, tahtoi esittää minut tuolle
amatsoonille, -- josta niin pelästyin, että suinpäin hyökkäsin
manesista ulos, ja pelosta, että hän oli sille jo maininnut minusta, en
uskaltanut enää pistää jalkaani manesiin, en edes tulla lakeijoihin
asti.

Kun rakastuin tuntemattomiin ja erittäinkin naimisissa oleviin naisiin,
jouduin vielä tuhat kertaa pahemman ujouden alaiseksi kuin se, joka oli
minut vallannut Sonitshkan edessä. Minä pelkäsin enin kaikesta
maailmassa, että rakkauteni esine saisi tietää rakkaudestani tai edes
olemassaolostanikin. Minusta näytti, että jos hän vaan olisi saanut
tietää siitä tunteesta, joka minulla häntä kohtaan oli, niin se olisi
ollut hänelle semmoinen loukkaus, jota hän ei olisi voinut koskaan
anteeksi antaa. Ja kylläpä olikin asian laita semmoinen, että jos tuo
amatsooni olisi päässyt perille, millä silmillä minä häntä lakeijain
takaa katselin, ja kuinka minä kuvailin ryöstäväni hänet ja vieväni
maalle, ehkä hänen loukkaantumisensa olisi ollutkin oikeutettu. Mutta
selvästi en voinut käsittää, että tuntemalla minut hän ei vielä
tarvinnut tuntea ajatuksiani, ja että ei siis olisi ollut mitään
häpeällistä tutustua hänen kanssaan.

Toisen kerran rakastuin Sonitshkaan, kun tapasin hänet sisareni luona.
Toinen rakkauteni häneen oli jo kauan sitten haihtunut, mutta minä
rakastuin vielä uuden kerran häneen sen johdosta, että Ljubotshka antoi
minulle vihkosen runoja, jotka Sonitshka oli jäljentänyt ja jossa
vihossa Lermontovin "Demooni" oli muutamissa synkän rakkauden kohdissa
alleviivotettu punasella läkillä ja kukkia sivujen väliin pistetty.
Muistin, kuinka Volodja oli suudellut viime vuonna neitosensa kukkaroa.
Minä koetin tehdä samaa, ja todellakin, kun ollessani illalla yksin
huoneessani aloin haaveksien katsella kukkaa ja viedä sitä huulilleni,
niin tulin jonkinlaiselle miellyttävälle itkupäälle ja olin uudestaan
rakastunut, eli oikeastaan semmoista muutamien päivien kuluessa
kuvailin.

Kolmannen kerran vihdoin rakastuin tänä talvena erääseen neitoseen,
johon Volodjakin oli rakastunut ja joka kävi meillä. Tässä neitosessa
muistaakseni ei ollut yhtään mitään kaunista, ainakaan ei sitä
kaunista, joka tavallisesti oli mieleeni. Hän oli erään moskovalaisen
etevän ja oppineen naisen tytär, pieni, laiha, päässä pitkät,
englantilaiset kutrit ja profiili läpikuultava. Kaikki sanoivat, että
tämä neiti on vielä äitiänsäkin oppineempi ja etevämpi; mutta tätä
asiaa en minä voinut arvostella, sillä tuntien jonkinlaista jumaloivaa
pelkoa hänen järkensä ja oppinsa edessä, olin ainoastaan yhden kerran
puhunut hänen kanssansa ja silloinkin sanomattomalla vavistuksella.
Mutta Volodjan ihastus -- ja hän ihastusta osottaessaan ei milloinkaan
välittänyt ympäristöstä -- tarttui minuun semmoisella voimalla, että
kiihkeästi rakastuin neitiin. Kun aavistin, että Volodja pahastuu, jos
saa tietää, että "kaksi velimiestä oli rakastunut yhteen ja samaan
neitiin", en puhunut hänelle mitään rakkaudestani. Minulle tuotti tässä
tunteessa juuri se ajatus tyydytystä, että rakkautemme oli siihen
määrään puhdas, ettemme riitaantuneet keskenämme vaikka sen esineenä
oli sama ihana olento, vaan olimme kumpikin valmiit uhraantumaan
toistemme hyväksi, jos se tulisi välttämättömäksi. Vaikka tosin mitä
uhraantumiseen tuli, ei Volodja tainnut olla siihen niinkään valmis,
sillä hän oli rakastunut niin kiihkeästi, että oli aikonut antaa
korvalle ja vaatia kaksintaisteluun erästä todellista diplomaattia,
jonka oli määrä mennä tuon neidin kanssa naimisiin. Mutta minun oli
hyvin mieluista uhrata tunteeni, ehkä siksi, ettei se paljon vaivaa
maksanut, koska olin ainoastaan yhden kerran antautunut hienoon
keskusteluun tämän neidin kanssa klassillisen musiikin arvosta, ja
rakkauteni kaikista ponnistuksista huolimatta haihtui seuraavalla
viikolla.



XXXVIII

TANSSIAISISSA.


Huvitukset, joihin vanhempaa veljeäni matkien aijoin antautua
ylioppilaaksi päästyäni, menivät tänä talvena kokonaan myttyyn. Volodja
tanssi hyvin paljon, isä kävi myöskin tanssiaisissa nuoren vaimonsa
kanssa; mutta minua luultavasti pidettiin joko liian nuorena taikka
kykenemättömänä näihin huvituksiin, eikä kukaan esittänyt minua niille
piireille, joissa tanssiaisia pantiin toimeen. Huolimatta
avomielisyyden lupauksesta Dmitrille en sanonut hänelle enkä liioin
kenellekään muulle, kuinka kovasti mieleni olisi tehnyt tanssiaisiin ja
kuinka kipeästi minua kirveli se seikka, että minä unohdettiin ja
näyttiin pidettävän vaan jonkinlaisena filosoofina, joksi minä juuri
sen pakon vuoksi tekeydyinkin.

Mutta tänä talvena oli illanvietto ruhtinatar Kornakovin luona. Hän
itse kutsui meidät kaikki ja muiden muassa minut, joten minun oli nyt
ensi kertaa ajaminen tanssiaisiin. Ennen lähtöä tuli Volodja luokseni
minun huoneeseeni ja tahtoi nähdä kuinka minä pukeudun. Minua suuresti
kummastutti ja arvoitutti tämä hänen menettelynsä. Olin luullut, että
halu näyttää kauniisti pukeutuneelta oli hyvin häpeällinen ja että sitä
oli peittäminen; hän sitä vastoin piti tuota halua siihen määrään
luonnollisena ja välttämättömänä, että ihan avomielisesti sanoi
pelkäävänsä, etten minä vaan häpäisisi itseäni. Hän käski minun
välttämättä vetää jalkaani kiiltonahkakengät ja kauhistui, kun aijoin
panna käteeni säämiskähansikkaita: hän ripusti kellonvitjani jollakin
omituisella tavalla, ja vei mukaansa Kuznetskin kadulle parturille.
Tukkani kiharrettiin. Volodja astui syrjälle ja katseli minua vähän
loitompata.

-- Kas nyt on hyvä, mutta ettekö todellakaan voi saada noita tupsuja
silitetyiksi? sanoi hän kääntyen tukanlaittajan puoleen.

Mutta vaikka M-r Charles olisi kuinkakin kummallisilla ja limaisilla
essensseillä voidellut tupsujani, ne sittenkin kohosivat heti kun panin
hatun päähäni, ja yleensäkin näytti minusta kiharrettu pääni paljon
rumemmalta kuin ilman kiharoita. Ainoa pelastukseni oli tekeytyä
leväperäiseksi ja huolimattomaksi. Ainoastaan siinä muodossa saattoi
ulkomuotoni näyttää joltakin.

Volodja taisi olla samaa mieltä, koska pyysi minun hävittää kiharrus,
ja kun sen tein, enkä sittenkään näyttänyt kauniilta, ei hän enää
katsonut minuun, vaan koko matkan Kornakoviin asti pysyi vaiteliaana ja
surullisena.

Kornakoville tulin Volodjan kanssa sangen rohkeana; mutta kun
ruhtinatar sitten pyysi minua tanssimaan, ja minä vaikka olin tullut
juuri tanssimisen aikeissa, en sanonut tanssivani, niin aristuin sen
johdosta taas, ja jäätyäni yksin tuntemattomien ihmisten loukkoon
jouduin tuohon tavalliseen mahdottomaan, yhä kasvavaan ujoudentilaan.
Minä seisoin mykkänä samalla paikalla koko illan.

Valssin aikana yksi ruhtinattarista lähestyi minua ja tuolla koko
perheelle omituisella virallisella ystävyydellä kysyi minulta, miksi en
tanssi? Muistan kuinka minä tällöin aristuin, mutta kuinka samalla
aivan tahtomattani kasvoilleni levisi itsetyytyväinen hymy ja minä
aloin puhua ranskaksi mitä pöyhkeimmillä lauseilla semmoista lorua,
jota nytkin vielä kymmenien vuosien kuluttua häpeän muistaa. Varmaankin
oli minuun musiikki sillä tavoin vaikuttanut, -- oli kiihottanut
hermoni ja toivoakseni tehnyt kuulumattomaksi vähemmän selvän osan
puheestani. Minä löpisin jotain ylhäisimmästä seurapiiristä, sen
miesten ja naisten tyhjyydestä, ja laskettelin sellaista puuta heinää,
että piti vihdoin pysähtyä kesken lausetta, jota ei ollut enää mitään
mahdollisuutta lopettaa.

Tuo yksin jo rotunsakin puolesta seurusteluun taipuisa ruhtinatar
hämmästyi ja katsahti moittien minuun. Minä vaan hymyilin. Tällä
kriitillisellä hetkellä Volodja, joka huomattuaan minun kiihkeän
puheeni tahtoi luultavasti tietää, millä viisauksilla minä lunastan
itseäni vapaaksi tanssista, lähestyi meitä yhdessä Dubkovin kanssa.
Huomattuaan minun hymyilevät kasvoni ja ruhtinattaren säikähtyneen
ilmeen ja kuultuaan sitten sen kauhean lorun, jolla puheeni lopetin,
hän punastui ja kääntyi pois. Ruhtinatar myöskin nousi ja läksi
luotani. Minä sittenkin hymyilin, mutta samalla niin kovasti kärsin
tästä tyhmyydestäni, että olisin ollut valmis vajoomaan maan alle, ja
että minun oli välttämätöntä hinnalla millä hyvänsä ruveta liikkumaan
ja puhumaan jotain, tullakseni ulos siitä asemasta, jossa olin.
Lähestyin senvuoksi Dubkovia ja kysyin montako valssia hän oli
suorittanut hänen kanssaan. Olin näet olevinani muka leikkisä ja
iloinen, mutta oikeastaan rukoilin vaan apua siltä samalta Dubkovilta,
jolle olin huutanut: "suu kiinni!" päivällisillä Jahrin ravintolassa.
Dubkov ei ollut kuulevinaan ja kääntyi toiseen päin. Koetin lähestyä
Volodjaa ja sanoin hänelle yli voimain koettaen antaa äänelleni pilan
väreen: -- "No mitä, Volodja, tokko olet _väsynyt_?" Mutta Volodja
katsahti minuun ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: -- "etpä sinä puhu
tuolla lailla, kun olemme kahden kesken", ja sanaakaan sanomatta lähti
luotani, nähtävästi peläten, etten minä vielä takertuisi hänen
seuraansa.

"Nyt siis jo veljenikin hylkää minut!" ajattelin minä.

Minulla ei kuitenkaan riittänyt voimaa lähteä tanssiaisista. Synkkänä
seisoin loppuun asti samalla paikalla, ja vasta kun kaikki pois
lähtiessä tungeskelivat eteisessä, ja lakeija auttaessaan palttoota
ylleni satutti sillä lakkini reunaan, niin että tämä nousi, minä itku
kurkussa rupesin luonnottomasti nauramaan, ja kääntymättä erikoisesti
kenenkään puoleen sain kuin sainkin sanotuksi: "comme c'est gracieux!"



JUOMINGIT.


Vaikka Dmitrin vaikutuksen alaisena en vielä ollutkaan antautunut
tavallisiin ylioppilashuvituksiin, joita sanottiin vifteiksi, tulin jo
tänä talvena kerran tilaisuuteen ottamaan osaa siihen iloon, mutta
siitä ei jäänyt minulle aivan mieluista muistoa. Näin se oli.

Vuoden alussa, kerran luennolla, paroni Z., pitkä, vaaleaverinen,
sangen totisen näköinen, säännöllisen kasvoinen nuori mies kutsui
meidät kaikki luokseen viettämään toveri-iltamaa. "Meidät kaikki"
merkitsi enemmän tai vähemmän comme il faut vaatimuksia täyttäviä
toveruksia, joiden joukkoon tietysti eivät kuuluneet Grappit, ei
Semjonovit, ei Operovit, eivätkä nuo muut puolivillaiset herrat.
Volodja hymähti ylenkatseellisesti, kun sai kuulla minun lähtevän
ensikurssilaisten viftiin: mutta minä puolestani odotin harvinaista ja
suurta huvia tästä minulle vielä tuntemattomasta ajanvietosta, ja
määräaikana, täsmälleen kello kahdeksan, saavuin paroni Z:n luo.

Paroni Z. otti vastaan vieraita valkosessa liivissä, takin napit auki,
pienenlaisen rakennuksen valaistussa salissa ja vierashuoneessa. Hänen
vanhempansa olivat luovuttaneet juhlaa varten koko illaksi päähuoneet.
Käytävässä näkyi uteliaiden palvelustyttöjen hameita ja päitä ja
ruokasalissa vilahti jokin rouva, jonka otaksuin itse paronittareksi.
Vieraita oli noin parikymmentä henkeä, kaikki ylioppilaita, paitsi
herra Frostia, joka oli tullut yhdessä Iivinien kanssa, ja muuatta
pitkää, punatukkaista siviliherraa, joka oli kemujen johtajana ja
esitettiin kaikille paronin sukulaisena ja entisenä tarttolaisena
ylioppilaana. Liian kirkas valaistus ja tavallinen virallinen huoneiden
järjestys vaikuttivat alussa niin kylmentävästi koko nuorisoon, että
kaikki pysyttelivät seinämillä, lukuunottamatta muutamia uskalikkoja ja
tarttolaista ylioppilasta, joka jo oli avannut liivinsä napit ja
näytti olevan läsnä yhtaikaa jokaisessa huoneessa ja joka huoneen
joka nurkassa, ja tuntui täyttävän koko huoneen soinukkaalla,
miellyttävällä, milloinkaan vaikenemattomalla tenorillaan. Toverit sitä
vastoin olivat enimmäkseen vaiti ja sävyisästi keskustelivat
professoreista, tieteistä, tutkinnoista tai yleensä totisista ja mieltä
kiinnittävistä asioista. Kaikki erotuksetta tirkistelivät tuon
tuostakin ruokasalin ovelle päin, ja salaamisesta huolimatta oli
kaikkien kasvoilla kysymys: "eiköhän jo olisi aika alkaakin."
Minustakin näytti, että oli jo aika alkaa, ja odotin tätä _alkua_
maltittomalla innolla.

Teenjuonnin jälkeen, jota lakeijat kantoivat vieraiden eteen ympäri
huonetta, kysyi tarttolainen ylioppilas Frostilta venäjäksi:

-- Osaatko laittaa boolia, Frost?

-- O ja! vastasi Frost saksaksi, mutta tarttolainen kysyi häneltä taas
venäjäksi.

-- Ryhdyppä siis laittamaan (he sinuttelivat toisiaan entisinä Tarton
ylioppilaina), ja Frost rupesi pitkin askelin kulkemaan vierashuoneesta
ruokasaliin ja ruokasalista vierashuoneeseen, ja pian ilmestyi
pöydälle suuri soppavati, jonka päällä kolmen ristikkäin asetetun
ylioppilasmiekan varassa seisoi kymmenen naulan painoinen sokeritoppa.
Paroni Z. kulki tällä välin herkeämättä vieraan luota vieraan luo,
jotka olivat kokoontuneet vierashuoneeseen katsomaan soppavatia, ja
liikkumattomin, totisin kasvoin puhui kaikille melkein yhtä ja samaa:
"hyvät herrat, juokaamme yleinen veljenmalja, eihän meidän kurssillamme
muuten synny mitään toveruutta. Avatkaa toki takkinne, tai riisukaa ne
kokonaan, niinkuin hän tuolla." Tarttolainen ylioppilas oli todellakin
riisunut takkinsa ja käärinyt hihansa valkosia kyynäspäitä ylemmäksi,
sekä seisten tanakasti hajareisin paraikaa sytytteli soppavatiin
kaadettua rommia.

-- Hyvät herrat, sammuttakaa kynttilät! huusi tarttolainen äkkiä niin
tarmokkaan äänekkäästi, ettei olisi voinut kuulua kovemmalta, jos
olisimme kaikki suu auki yhtaikaa kiljuneet. Mutta me katselimme
äänettöminä soppavatia ja tarttolaisen valkoista paitaa, ja tunsimme
ratkaisevan juhlahetken tulleen.

-- Löschen sie die Lichter aus, Frost! huusi tarttolainen uudelleen,
tällä kertaa saksaksi, koska taisi olla ylen innoissaan. Frost ja me
muut rupesimme sammuttamaan kynttilöitä. Huoneeseen tuli pimeä,
ainoastaan valkoset hihat ja kädet, jotka kannattivat miekkain päällä
olevaa sokeritopanpäätä, olivat sinertävän liekin valaisemat. Äänekäs
tarttolaisen tenori ei ollut enää yksinäinen, sillä huoneen kaikissa
nurkissa oli alettu puhua ja nauraa. Monet riisuivat takkinsa
(erittäinkin ne, joilla oli hienot ja moitteettoman puhtaat paidat),
minä tein samoin, ja ymmärsin, että _nyt se oli alkanut_. Vaikka mitään
erikoisen hauskaa ei vielä ollut, olin kuitenkin lujasti vakuutettu
siitä, että kyllä siitä hyvä tulee jahka vaan juomme lasillisen tuota
juomaa.

Juoma kypsyi. Tarttolainen ylioppilas kaateli sitä laseihin, ja
kaatelipa paljon syrjäänkin, sekä huusi: "no nyt, hyvät herrat,
alkakaamme." Kun olimme jokainen ottaneet käsiimme täyteen kaadetut
tahmeat lasit, virittivät ylioppilas ja Frost saksalaisen laulun, jossa
usein toistettiin huudahdusta _juhhei!_ me aloimme kaikki epätasaisesti
laulaa mukana, kilistelimme laseja, jotain huusimme, ylistimme juomaa,
jota joimme käsi kierrettynä toverin käden ympäri, tai ilman tätä
temppua. Nyt ei ollut enää mitään odotettavaa, vifti oli täydessä
menossa. Olin juonut jo kokonaisen lasin, minulle kaadettiin toinen,
ohimoissani jyskytteli, ympärilläni kuului huutoja ja naurua, mutta ei
sittenkään tuntunut hauskalta, olinpa päinvastoin vakuutettu siitä,
että minun ja muiden oli ikävä, vaan että pidimme jostakin syystä
tarpeellisena teeskennellä, että oli hyvin hauskaa. Teeskennellä ei
tarvinnut ainoastaan tarttolainen ylioppilas: hänen kasvonsa kävivät
yhä punasemmiksi ja hänen äänensä oli yhä kuuluvampi, hän täytteli
kaikille tyhjät lasit ja kaateli yhä enemmän pöydälle, joka oli
tullut joka paikasta imeläksi ja tahmeaksi. En muista enää, mitkä
asiat seurasivat toisiansa, muistan ainoastaan, että minä tänä
iltana hirveästi rakastin tarttolaista ylioppilasta ja Frostia, opin
ulkoa saksalaisen laulun, ja suutelin heitä molempia imeliin huuliin;
muistan myöskin, että samana iltana vihasin tarttolaista ylioppilasta
ja aijoin paiskata häntä vastaan tuolin, mutta pidätin itseni; muistan,
että paitsi tuota kaikkien ruumiinjäsenten tottelemattomuutta, jota
olin kokenut myöskin noissa päivällisissä Jahrin ravintolassa, minun
särki ja pyörrytti niin päätäni, että kovasti pelkäsin heti kuolevani;
muistan vielä, että me jostakin syystä istuimme kaikki lattialle ja
käsiämme huitoen ja laulaen kansanlaulua Volgasta matkimme soutamista,
ja että minä silloin ajattelin sitä aivan tarpeettomaksi tempuksi;
muistan edelleen että minä permannolla maaten painin mustalaispainia,
nyrjäytin jollekin kaulanikaman ja ajattelin, että tuota ei olisi
tapahtunut, ellei hän olisi ollut humalassa; muistan, että syötiin
illallista ja juotiin vielä jotakin toista juomaa, -- että minä kävin
pihalla virkistymässä, -- että päähäni tuntui kylmältä, -- että
lähtiessä oli hirveän pimeä, että vaunujeni astinlauta oli tullut
viettäväksi ja liukkaaksi, eikä Kuismasta voinut pidellä, koska hän oli
tullut heikoksi ja heilui kuin ruoko; mutta myös muistan erittäinkin,
että tänä iltana kaiken aikaa tiesin menetteleväni hyvin tyhmästi, kun
teeskentelin iloa ja olin muka rakastavinani juomista ja olevinani
aivan selvä, ja myöskin lakkaamatta tunsin muidenkin menettelevän hyvin
tyhmästi, kun teeskentelivät samaa. Minusta näytti, että jokaisen oli
samoin epämieluista olla kuin minunkin, mutta kun jokainen luuli yksin
tuntevansa tätä epämiellyttäväisyyttä, niin jokainen myöskin piti
velvollisuutenaan teeskennellä iloa ollakseen häiritsemättä yleistä
iloa: tämän ohella pidin, ihmeellistä kyllä, velvollisuutenani
teeskennellä yksistään siitäkin syystä, että soppavatiin oli ajettu
kolme pullollista samppanjaa, à kymmenen ruplaa, ja kymmenen
pullollista rommia à neljä ruplaa, mikä teki yhteensä seitsemänkymmentä
ruplaa, illallista laskematta. Olin aivan varma, että asian laita oli
tämmöinen. Senpä vuoksi minua seuraavan päivän luennolla suuresti
kummastutti, kun toverini, jotka olivat illalla olleet paroni Z:n
luona, eivät lainkaan hävenneet muistella mitä olivat siellä
suoritelleet, vaan päinvastoin kertoivat illan tapahtumista tahallaan
niin ääneen, että muut ylioppilaat saattoivat kuulla. He kehuivat
juominkeja suuremmoisiksi, sanoivat että tarttolaiset ovat niissä
asioissa mestareja, ja että paronin luona oli juotu neljäkymmentä
pullollista rommia kahteenkymmeneen mieheen, joista miehistä monet
olivat jääneet pöytien alle. En voinut käsittää, minkä vuoksi he tätä
kertoivat ja laskettelivat lisäksi vielä valeitakin.



XL

YSTÄVYYS NEHLJUDOVIEN PERHEEN KANSSA.


Tänä talvena tapasin hyvin usein sekä Dmitriä itseään, joka kävi tuon
tuostakin meillä, että myös koko heidän perhettään, johon olin alkanut
kiintyä.

Nehljudovilaiset -- äiti, täti ja tytär -- viettivät kaiket illat
kotona ja ruhtinatar rakasti, että iltasin hänen luokseen kokoontui
nuorisoa, semmoisia miehiä, jotka pystyivät -- kuten hän sanoi --
viettämään koko illan ilman kortteja ja tansseja. Mutta arvatenkin oli
tämmöisiä miehiä harvassa, koskapa minä, joka kävin heidän luonaan
melkein joka ilta, harvoin tapasin siellä vieraita. Olin läheltä
tutustunut tämän perheen jäseniin, heidän erilaisiin tunnelmiinsa, olin
jo päässyt heidän keskinäisten suhteittensakin perille, tottunut heidän
huoneihinsa ja huonekaluihin, ja kun ei ketään vieraita ollut, tunsin
itseni peräti vapaaksi, lukuunottamatta niitä tilaisuuksia, jolloin
jäin kahden kesken Varinkan seuraan. Minusta yhä näytti, että hän,
ollen rumanpuoleinen neiti, olisi kovin halunnut, että olisin häneen
rakastunut. Mutta jo tämäkin tukaluus alkoi mennä ohitse. Hän osotti
kyllin selvään hänelle olevan yhdentekevää puhuiko hän minun, vai
veljensä, vai Ljubov Sergejevnan kanssa, niin että vihdoin totuin
katsomaan häneen luonnollisesti, niinkuin tavalliseen ihmiseen, joka ei
mitenkään häpeä osottaa sitä iloa, minkä hänen seuransa hänelle
tuottaa. Tuttavuutemme kestäessä hän kaiken aikaa esiintyi minun
silmissäni -- päivin: milloin hyvin rumana, milloin rumanpuoleisena
neitinä, mutta hänen suhteensa en kertaakaan kysellyt itseltäni, olenko
rakastunut vai en. Joskus kyllä puhelin välittömästi hänen itsensä
kanssa, mutta useimmiten kuitenkin puhelin hänen kanssaan kääntyen
Ljubov Sergejevnan tai Dmitrin puoleen, ja tämä jälkimäinen puhelutapa
minua erittäin miellytti. Minulle tuotti suurta tyydytystä jutella
hänen läsnä ollessaan, kuulla hänen laulavan ja yleensä tietää hänen
olemisestaan samassa huoneessakin, jossa itse olin; mutta ajatus siitä,
millaiseksi suhteeni Varinkaan vastaisuudessa muodostuu, ja entinen
aikomukseni uhrautua ystäväni hyväksi, jos tämä rakastuu sisareeni,
tuli enää harvoin mieleeni. Jos tämmöiset ajatukset juolahtivatkin
päähäni, niin tuntien tyytyväisyyttä nykyisyyteen tahtomattanikin
karkotin tulevaisuuden ajatukset.

Tästä läheisestä tutustumisesta huolimatta pidin välttämättömänä
velvollisuutenani peittää Nehljudovien koko joukkokunnalta ja
erittäinkin Varinkalta varsinaisia tunteitani ja mielihalujani,
koetinpa päinvastoin osottaa itseäni ihan toiseksi nuoreksi mieheksi
kuin oli se, mikä todellisuudessa olin, jopa semmoiseksi joutumista
todellisuudessa ei olisi voinut ollakaan. Koetin näyttäytyä tuliseksi,
innostuvaksi, huudahtelin ihastuksesta, tein innokkaita kädenliikkeitä,
kun jokin minua muka hirveästi miellytti, samalla kun koetin näyttäytyä
välinpitämättömäksi jokaiseen todella kummallisempaan asiaan, jonka
näin tai josta minulle kerrottiin: koetin esiintyä ilkeänä ivaajana,
jolla ei ole mitään pyhää, ja samalla myös hienona havaintojen
tekijänä: koetin esiintyä loogillisena kaikissa teoissani, tarkkana ja
täsmällisenä elämässä, ja samalla kuitenkin kaikkea aineellista
halveksivana. Voin rohkeasti väittää olleeni todellisuudessa paljoa
parempi kuin se outo olento, jota koetin itsestäni saada; mutta
sittenkin, semmoisenakin miksi tekeydyin, kiintyivät Nehljudovit
minuun, eivätkä onnekseni näyttäneet uskovan valheolentooni. Ljubov
Sergejevna oli ainoa, joka piti minua mitä suurimpana egoistina,
jumalattomana pilkkaajana, eikä tuntunut rakastavan minua. Hän kinaili
usein kanssani, suuttui ja hämmästytti minua katkonaisilla, kaikkea
yhteyttä vailla olevilla lauseillaan. Mutta Dmitri pysyi häneen yhä
entisissä kummallisissa, enemmän kuin ystävällisissä suhteissa eikä
sanonut kenenkään ymmärtävän Ljubov Sergejevnaa, joka muka teki hänelle
hyvin paljon hyvää. Ja tämä heidän keskinäinen ystävyytensä yhä
entiseen tapaan katkeroitti koko perhettä.

Varinka, jutellessaan kerran kanssani tästä kaikille meille
käsittämättömästä liitosta, selitti sen näin:

-- Dmitri on itserakas. Hän on liian ylpeä, ja niin viisas kuin onkin,
pitää hyvin paljon ylistyksestä ja ihailusta, tahtoo aina olla
ensimäinen, mutta täti kaikessa viattomuudessaan on hänen ihailijansa
eikä ole kyllin hienotunteinen peittääkseen tätä ihailuaan, joten tulee
imarrelleeksi Dmitriä, ei kyllä teeskennellysti vaan aivan tosissaan.

Tämä väite painui mieleeni, ja kun myöhemmin sitä seuloin, en voinut
olla ajattelematta, kuinka viisas Varinka sentään oli, jonka johdosta
mielihyvällä enensin hänelle arvonantoani. Tämmöisiä arvon-enennyksiä
havaitun järkevyyden ja muiden siveellisten ansioiden perustuksella
tein kyllä mielihyvällä, mutta kuitenkin jonkinlaisella ankaralla
punnitsemisella, enkä koskaan päästänyt itseäni innostumaan ja
nostamaan arvonantoani huippuunsa. Niinpä kun Sofia Ivanoviin, joka
saattoi väsymättä hänestä puhua, minulle kertoi miten Varinka neljä
vuotta sitten lapsena maalla oli kerran luvatta antanut kaikki
vaatteensa ja kenkänsä talonpoikaislapsille, niin että vaatteita
piti sitten hakea takasin, en minä heti pitänyt tätä tapausta
arvon-enennystä ansaitsevana, vaan mielessäni ivasin häntä tuommoisen
epäkäytännöllisen katsantotavan johdosta.

Kun Nehljudoveilla oli vieraita, joskus muiden muassa myös Volodja ja
Dubkov, vetäysin minä tyytyväisenä ja kotolaisen rauhallisella
tunteella viimeiselle taka-alalle, en puhellut, vaan ainoastaan
kuuntelin mitä muut puhuivat. Ja kaikki mitä muut puhuivat, näytti
minusta niin uskomattoman typerältä, että hengessäni ihmettelin, kuinka
niin viisas, loogillinen nainen kuin ruhtinatar ja koko hänen
perheensä, saattoi kuunnella semmoisia loruja, vieläpä vastata niihin.
Jos olisin silloin huomannut verrata näitä loruja, joita muut puhuivat,
siihen mitä puhuin itse, kun ei heitä ollut, en varmaankaan olisi
ihmetellyt. Vielä vähemmin olisin ihmetellyt, jos olisin päässyt
käsittämään, että meidän omat kotolaiset -- Audotja Vasiljevna,
Ljubotshka ja Katinka -- olivat juuri samallaisia naisia kuin kaikki
muut, ei ollenkaan ala-arvoisempia, ja olisin muistanut, kuinka Dubkov,
Katinka ja Audotja saattoivat pitkinä iltoina jutella keskenään
iloisesti hymyillen; kuinka Dubkov melkein joka kerta ja milloin minkin
tekosyyn nojalla alkoi tuntehikkaasti deklamoida: "Au bouquet de la
vie, infortuné convive..." tai kohtia "Demoonista", ja yleensä millä
innolla ja mitä tyhmyyksiä he puhuivat monta tuntia peräkkäin.

Tietysti vieraiden läsnäollessa Varinka tuli minua vähemmin
huomanneeksi kuin ollessani kahden kesken, ja silloin ei luettu ääneen
eikä soiteltu, joka muuten oli niin hauskaa. Seurustellessaan vieraiden
kanssa hän menetti minusta nähden parhaimman puolensa -- tuon
rauhallisen järkevyytensä ja luonnollisuutensa. Muistan miten hänen
keskustelunsa teatterista ja ilmasta veljeni Volodjan kanssa minua
oudostuttivat. Tiesin Volodjan välttävän ja halveksivan banaalisuutta
enemmän kuin mitään muuta maailmassa, samoin Varinkakin aina nauroi
teeskenneltyä mielenkiintoa "ilma"-keskusteluissa y.m., -- mutta miksi
he yhteen tultuaan molemmat alituiseen puhuivat mitä joutavinta roskaa,
ja ikäänkuin häpesivät toistensa puolesta? Joka kerta tämmöisten
keskustelujen jälkeen minä itsekseni vihottelin Varinkalle, seuraavana
päivänä laskin pilaa eilisistä vieraista, mutta olon Nehljudovien
perhepiirissä tunsin vielä hauskemmaksi.

Miten olikaan, aloin tuntea huvittavammaksi seurustella Dmitrin kanssa
hänen äitinsä vierashuoneessa, kuin kahden kesken Dmitrin kanssa.



XLI

YSTÄVYYS NEHLJUDOVIN KANSSA.


Juuri tähän aikaan riippui ystävyyteni Nehljudovin kanssa enää vaan
hiuskarvasta. Olin jo liian kauan arvostellut häntä ollakseni näkemättä
hänessä vikoja; mutta nuoruuden alkuaikoina me rakastamme ainoastaan
intohimon perustuksella, ja siksi ainoastaan täydellisiltä näyttäviä
ihmisiä. Mutta heti kun intohimon usva alkaa vähitellen häipyä tai sen
läpi tahtomattammekin arvostelun selvät säteet välkähtävät ja me näemme
intohimomme esineen sen oikeassa valossa, ansioineen ja puutteineen,
niin puutteellisuudet, odottamatta esiin tulleina, kouraantuntuvina,
liioteltuina pistävät silmiimme, uutuuden viehätys ja toivo, että
joku toinen ihminen saattaa silti olla täydellinen, edistävät
kylmentymistämme jopa vastenmielisyyttäkin entistä intohimomme esinettä
kohtaan, ja säälimättä me heitämme sen luotamme ja kiirehdimme uutta
täydellisyyttä hakemaan. Ettei minun käynyt juuri samoin suhteissani
Nehljudoviin, siitä saan kiittää hänen itsepintaista, pedantillista,
enemmän järkiperäistä kuin sydämmellistä kiintymystänsä minuun, jota en
olisi mitenkään kehdannut pettää. Paitsi sitä meitä liitti toisiimme
tuo merkillinen avomielisyyden lupauksemme. Erottuamme me ikäänkuin
pelkäsimme jättää toinen toisemme valtaan kaikkia noita toiselle
uskottuja ja itseä hävettäviä siveys-salaisuuksia. Toiselta puolen taas
tuo avomielisyyden periaatteemme, kuten molemmat näimme, ei enää
pitkään aikaan tullut välillämme noudatetuksi, vaan päinvastoin
häiritsi meitä ja synnytti outoja keskinäisiä suhteita välillemme.

Dmitrin luona tapasin tänä talvena melkein joka kerta hänen
ylioppilastoverinsa, Bezobedovin, jonka kanssa hän luki yhdessä.
Bezobedov oli pienenläntä, rokonarpinen, laiha mies, jonka kädet olivat
aivan pienet ja syyläin peittämät, tavaton tukka aina kampaamatonna,
vaatteet aina repaleisina; hän oli likanen, sivistymätön ja
huonopäinenkin. Dmitrin välit hänen kanssaan, samoin kuin Ljubov
Sergejevnankin kanssa olivat minulle käsittämättömät. Ainoa perustus,
jolla hän oli saattanut valita tuon miehen kaikkien toveriensa joukosta
ja tehdä sen kanssa ystävyyden liiton, saattoi olla ainoastaan se, että
rumempaa ulkonäköä kuin Bezobedovilla ei ollut yhdelläkään
ylioppilaalla koko yliopistossa. Mutta arvatenkin juuri siitä syystä
halusi Dmitri, kaikille vastahakoon, osottaa juuri tuolle olennolle
ystävyyttä. Kaikissa heidän väleissään tuntui Dmitrin ylpeä tunne: "Kas
minulle on yhdentekevää mitä miehiä te olette, minulle ovat kaikki
yhdenarvoiset, ja kun häntäkin rakastan, niin se merkitsee, että hänkin
on hyvä."

Ihmettelin, miten hän jaksoi alituiseen pakottaa itseänsä, ja miten
Bezobedov parka kesti tukalaa asemaansa. Koko tuo ystävyys oli minulle
ylen vastenmielinen.

Kerran tulin Dmitrin luo viettääkseni illan yhdessä hänen äitinsä
vierashuoneessa, jutellaksemme ja kuunnelluksemme Varinkan laulua tai
lukua; mutta Bezobedov jo istui ylhäällä. Dmitri vastasi minulle
jyrkällä äänellä, ettei voinut tulla alas, koska, kuten näin, hänellä
oli vieraita.

-- Ja mitä hauskuutta siellä on? lisäsi hän: -- paljon parempi on kun
jäämme tänne rupattelemaan.

Vaikkei minua lainkaan haluttanut viettää paria tuntia Bezobedovin
seurassa, en kuitenkaan rohjennut yksin mennä vierashuoneeseen, ja
harmitellen ystäväni omituisuuksille istuin äänetönnä keinutuoliin
keinumaan. Hirveästi vihottelin Dmitrille ja Bezobedoville siitä, että
he olivat riistäneet minulta ilon oleskella alhaalla; odotin vaan
milloin Bezobedov lähtee, ja apein mielin kuuntelin heidän
keskusteluaan. "Mainion suloinen vieras! Istu vaan sen kanssa!"
ajattelin minä, kun lakeija toi teetä ja Dmitrin oli noin viisi kertaa
pyytäminen Bezobedovia ottamaan lasia, koska ujo vieras piti
velvollisuutenaan alussa kieltäytyä ja sanoa: "ottakaahan te ensin."
Dmitri, ihan selvästi pakottaen itseään, huvitteli vierastaan
puhelulla, johon koki kaikin tavoin ja useaan kertaan vetää myös minut
osalliseksi. Minä murjotin synkkänä ja vaiteliaana.

"Älä koetakaan tehdä semmoista naamaa, ettei muka kukaan aavistaisi
sinun ikävöivän", käännyin minä ajatuksissani Dmitrin puoleen, yhä
vaijeten ja tasaisesti kiikkuen edestakasin keinutuolissa.
Jonkinlaisella mielihyvällä minä yhä enemmän kiihdytin itsessäni mykkää
vihaa ystävääni kohtaan. -- "Kylläpä olet pöllö, ajattelin minä
hänestä: -- voisit viettää hauskasti illan omien kotolaistesi seurassa,
mutta ei, siinä se istuu mokomankin elukan seurassa, ja aika vaan
rientää, kohta on jo myöhäistä mennä vierashuoneeseen", -- ja minä
mulkoilin ystävääni puhtainta sappea. Hänen kätensä, koko asentonsa,
kaulansa, ja erittäinkin niskansa ja polvensa inhottivat ja loukkasivat
minua siihen määrään, että olisin suurella nautinnolla tällä hetkellä
tehnyt hänelle vaikka mitä pahaa.

Vihdoin Bezobedov nousi lähteäkseen, mutta Dmitri tietysti ei voinut
heti päästää noin miellyttävää vierasta: tarjosi hänelle yösijaa, johon
Bezobedov onneksi ei kuitenkaan suostunut, vaan läksi.

Saatettuaan hänet Dmitri palasi ja vähän itsetyytyväisesti hymyillen ja
hieroen yhteen käsiänsä, -- luultavasti senkin johdosta, että oli kuin
olikin pitänyt päänsä, ja myöskin sen johdosta, että oli vihdoin
päässyt ikävästä, -- alkoi kävellä pitkin huonetta, tuon tuostakin
minuun vilkaisten. Hän inhotti minua yhäkin enemmän. "Kuinka se
uskaltaa kävellä ja hymyillä!" ajattelin minä.

-- Miksi vihottelet? sanoi Dmitri äkkiä, pysähtyen eteeni.

-- En lainkaan vihottele, vastasin minä niinkuin aina tällaisissa
tapauksissa vastataan: -- minua vaan harmittaa, että sinä teeskentelet
sekä minun, että Bezobedovin, että itsesikin edessä.

-- Mitä joutavia! En teeskentele koskaan kenenkään edessä.

-- Minä en ole unohtanut avomielisyyden lupaustamme ja puhun siis
suoraan. Olen vakuutettu, sanoin minä, ettet voi sietää tuota
Bezobedovia, niinkuin en minäkään, sillä hän on tyhmä ja herraties
mitä, mutta sinä vaan haluat kopeilla hänen kustannuksellaan.

-- En vähintäkään! Ja ensiksikin, Bezobedov on perin hyvä mies...

-- Mutta minä sanon: kopeilet! Sanonpa vielä, että sinun ystävyytesi
Ljubov Sergejevnaan perustuu myöskin siihen, että hän pitää sinua
jumalana.

-- Sanoinhan sinulle, että ei perustu.

-- Mutta minä sanon, että perustuu, sillä semmoista olen itsekin
kokenut, vastasin minä pidätetyn harmin kiihkeydellä ja haluten
avomielisyydelläni saattaa hänet aseettomaksi: olen sanonut ja sanon
vieläkin, että aina kuvailen rakastavani niitä ihmisiä, jotka puhuvat
minulle miellyttävää, mutta kun tutkin asiaa tarkemmin, niin huomaan,
ettei oikeata ystävyyttä välillämme olekaan.

-- Ei, jatkoi Dmitri, vihaisella liikkeellä oikaisten kaulustansa: kun
minä rakastan, niin eivät ylistykset eikä moitteet voi tunnettani
muuttaa.

-- Se ei ole totta; olenhan sinulle tunnustanut, että kun isäni sanoi
minua heittiöksi, niin minä jonkun aikaa vihasin häntä ja halusin hänen
kuolemaansa, samoin sinäkin...

-- Puhu sinä vaan omasta puolestasi. Hyvin ikävä on, jos olet
sellainen...

-- Päinvastoin, kiljasin minä hypähtäen keinutuolista ja raivokkaan
urhoollisena katsoen häntä silmiin; tuo oli huonosti sanottu; etkös ole
puhunut minulle veljestä, -- enpä minä sitä sinulle muistuta, sillä se
olisi epärehellistä, etkös ole puhunut... mutta kyllä minä sanon
sinulle miten sinua nyt ymmärrän...

Ja haluten pistää häntä vielä enemmän kuin hän oli minua pistänyt,
aloin hänelle todistaa, ettei hän rakasta ketään, ja lausuin julki
kaiken sen, jossa luulin olevani oikeutettu häntä moittimaan. Olin
hyvin tyytäväinen siihen, että olin kaikki sanonut, aivan unohtaen,
että tämmöisen paljastuksen ainoa hyväksyttävä tarkotus saattoi olla
se, että hän tunnustaisi virheensä, joista minä huomautin, mutta tuo
tarkotus ei missään tapauksessa voinut toteutua tällä hetkellä, jolloin
hänen mielensä oli kiihottunut. Rauhallisena ollessaan, jolloin hän
todella olisi voinut tunnustaa, en olisi koskaan hänelle tätä sanonut.

Väittelymme alkoi jo muuttua riidaksi, kun Dmitri samassa vaikeni ja
meni toiseen huoneeseen. Minä rupesin menemään hänen perässään ja
jatkoin puhettani, mutta hän ei vastannut minulle. Tiesin, että hänen
vikojensa luetteloon oli otettu myöskin pikastuminen, ja nyt hän sitä
karkotteli luotaan. Minä kiroilin mielessäni kaikkia hänen
luettelojaan.

Siihenpä nyt oli tuonut meidät tuo periaate: _sanoa toiselle kaikki
mitä tunsimme, eikä koskaan kellekään kolmannelle puhua toisistamme_.
Innostuen avomielisyyteemme olimme joskus tunnustaneet toisillemme
häpeällisimpiäkin seikkoja, omaksi vahingoksemme sekottaen usein
pelkkiä mielessä herääviä, ohimeneviä ajatuksia todellisiin pahoihin
haluihin ja tuntoihin, kuten oli esimerkiksi se minkä olin äsken
hänelle sanonut; silläpä nämä tunnustukset eivät liittäneet meitä
lujemmin toisiimme, vaan päinvastoin kuivattivat ystävyyttämme ja
edensivät meitä toisistamme. Ja nyt itserakkaus ei sallinut hänen tehdä
kaikkein tyhjänpäiväisintä tunnustusta, ja riidan tulessa me käytimme
hyväksemme niitä aseita, joita itse olimme ennen toisillemme antaneet
ja jotka haavottivat hirmuisen kipeästi.



XLII

ÄITIPUOLI.


Vaikka isä oli aikonut tulla vaimoineen Moskovaan vasta uuden vuoden
jälkeen, tuli hän jo lokakuussa syksyllä, jolloin oli vielä erinomainen
metsästyksen aika. Isä sanoi muuttaneensa aikeensa, koska hänen asiansa
oli tuleva senatissa esille; mutta Mimmi kertoi Audotja Vasiljevnan
siihen määrään ikävöineen maalla ja niin usein puhuneen Moskovasta ja
tekeytyneen niin sairaaksi, että isä vihdoin oli päättänyt hänen
pyyntönsä täyttää. -- "Sillä hän ei ollut koskaan isää rakastanut, vaan
oli ainoastaan soitellut rakkauttaan kaikkien korviin ja pyrkinyt vaan
rikkaihin naimisiin", lisäsi Mimmi haaveksivalla huokauksella,
ikäänkuin olisi sanonut: "toista olisi ollut, jos se mies olisi osannut
panna arvoa _eräille muille naisille_."

Nuo eräät muut naiset tekivät kuitenkin vääryyttä Audotja
Vasiljevnalle; tämän rakkaus isään, intohimoinen, uhrautumiseen
alistuva rakkaus ilmeni joka hänen sanastaan, katseestaan ja
liikkeestään. Mutta tämmöinen rakkaus ei häntä lainkaan estänyt,
samalla kun hän toivoi pysyä yhdessä jumaloitsemansa miehen kanssa,
myöskin toivomasta erikoisempaa päähinekoristetta madame Annetten
makasiinista, harvinaisella, sinisellä strutsin sulalla varustettua
hattua ja sinistä venetsialaista samettipukua, joka olisi
taiteellisesti paljastanut hänen siron, valkean rintansa ja
käsivartensa, mitkä olivat tähän saakka olleet näkymättöminä kaikille
muille paitsi miehelle ja piijoille. Katinka oli tietysti äitinsä
puolella, mutta meidän ja äitipuolemme välillä syntyi heti hänen
tulonsa päivästä alkaen jonkinlaiset merkilliset leikkisät välit. Kohta
hänen astuttuaan alas vaunuista Volodja, tehden kasvonsa totisiksi ja
silmänsä sameiksi, kumarrellen ja lyöden kantapäitänsä yhteen, lähestyi
hänen kättänsä ja sanoi ikäänkuin jotakuta matkien:

-- Minulla on kunnia sanoa äitikulta tervetulleeksi ja suudella hänen
kättään!

-- Vai niin, siinähän on oma rakas poikaseni! sanoi Audotja Vasiljevna
vetäen suunsa kauniiseen, yksitoikkoiseen hymyyn.

-- Älkääpä unohtako toistakaan poikaistanne, sanoin minä, myöskin
suudellen hänen kättään ja tahtomattani matkien Volodjan ilmettä sekä
puhetta.

Jos me ja äitipuoli olisimme olleet varmat keskinäisestä
ystävyydestämme, olisi tämä ilme voinut tarkottaa tavallisten
rakkaudenilmaisutapojen halveksimista; jos olisimme päinvastoin olleet
jo vihamieliset toisillemme, olisi se voinut tarkottaa ivaa taikka
teeskentelyn halveksimista, tai halua peittää läsnäolevalta isältä
todellisia suhteitamme; mutta semmoisena kuin tuo ilme nyt esiintyi --
joka muuten oli erittäin Audotja Vasiljevnan makuun -- ei se merkinnyt
yhtään mitään, vaan ainoastaan peitti kaikkien suhteiden täydellistä
puutetta. Myöhemmin olen usein huomannut muissakin perheissä, kun
jäsenet tuntevat, etteivät välit tule olemaan aivan eheitä, --
tuommoisia pilapuheille rakennettuja tekosuhteita; ja juuri nuo suhteet
tahtomattammekin vakaantuivat meidän ja Audotja Vasiljevnan välillä. Me
emme melkein milloinkaan päässeet niiden ulkopuolelle, olimme aina
teeskennellyn kohteliaita hänelle, puhuimme ranskaa, harppailimme,
kumartelimme, ja sanoimme häntä nimellä chère maman, johon hän aina
vastasi samantapaisilla pienillä pilapuheilla ja kauniilla,
yksitoikkoisella hymyllään. Ainoastaan tuo itkupussi Ljubotshka
hanhenjalkoinensa ja yksinkertaisine puheineen kiintyi äitipuoleen ja
yritteli sangen lapsekkaalla, joskus kömpelölläkin tavalla lähestyttää
häntä muuhunkin perheeseemme; silläpä myöskin ainoa henkilö koko
maailmassa, johon Audotja Vasiljevnalla lukuunottamatta isää oli
pisarakaan kiintymystä, oli Ljubotshka. Audotja Vasiljevna osotti
hänelle jonkinlaista kiihkeätä ihailua ja arkaa kunnioitusta, joka
suuresti ihmetytti minua.

Alkuaikoina Audotja Vasiljevna nimitti itseään mielellään äitipuoleksi
ja viittaili siihen, miten aina lapset ja talonväki tekee vääryyttä
äitipuolille ja kuinka tukalaksi tämän olo sen johdosta käy. Mutta
vaikka hän edeltäpäin aavisti tämän olon tukaluutta, ei hän tehnyt
mitään sen asian hyväksi: ei hellitellyt tätä, ei hyväillyt tuota, ei
välttänyt toruilemista, mikä kuitenkin olisi hänelle ollut helppoa,
koska hän oli luonteeltaan anteeksiantavainen ja hyvin hyvä. Eikä hän
ainoastaan ollut tätä tekemättä, vaan, edeltäpäin peläten asemaansa,
asettui kenenkään hyökkäämättä puolustusasemaan, pitäen itseselvänä,
että kaikki talonväki oli paneva parastaan saattaakseen hänelle
mielikarvautta, ja näki kaikessa tahallista loukkaamisen halua sekä
piti parhaana kärsiä nurkumatta; mutta tuolla toimettomuudellaan hän ei
niittänyt rakkautta, vaan tylyyttä. Sitä paitsi puuttui häneltä niin
täydellisesti tuota meidän kodissamme korkeimpaan määräänsä
kehittynyttä ymmärtämisen taitoa, josta jo olen puhunut, ja hänen
tapansa olivat niin vastakkaiset niille tavoille, jotka olivat meidän
kodissamme juurtuneet, että jo yksistään tämäkin seikka vaikutti hänen
vahingokseen. Meidän täsmällisessä, siistissä kodissamme hän eli aina
niinkuin olisi vastikään sinne saapunut, nousi ja pani maata milloin
varhain milloin myöhään, söi päivällistä milloin yhdessä milloin
erikseen, välistä ihasteli välistä taas ei ihastanut, kävi melkein
aina, milloin ei ollut vieraita, puolipukeissa, ujostelematta
näyttäytymästä meille jopa palvelijoillekin alushameisillaan,
ainoastaan vaippa hartioilla, käsivarret paljaina. Alussa tämä tapain
yksinkertaisuus miellytti minua, mutta sitten hyvinkin pian juuri tämä
yksinkertaisuus vaikutti, että kadotin viimeisenkin kunnioituksen
häneen. Vielä enemmän meitä ihmetytti se, että hän oli vieraiden läsnä
ollessa ihan toinen nainen kuin ilman vieraita: vieraiden aikana hän
oli nuori, terve ja kylmä kaunotar, joka oli komeasti puettu, ei tyhmä
eikä älykäs, mutta ilomielinen; kun taas vieraita ei ollut, hän oli
vanhanpuoleinen, väsynyt, puvussaan huolimaton, ikävöivä, vaikka tosin
rakastava nainen. Usein, kun hän suu hymyssä, posket pakkasesta
punasina, onnellisena kauneutensa tiedosta palasi joltakin visiitiltä,
ja otettuaan hatun päästään, katsahti peiliin, taikka kun hän
suhahteleva, avokaulainen tanssiaispuku yllä, ujostellen ja samassa
ylpeillen palvelijain edessä kulki vaunuihinsa, taikka kun hän kotona
pikkuiltamissamme esiintyi korkeakaulaisessa silkkipuvussa, jotain
hienoja pitsejä vaaleata kaulaa vasten, ja hymyili sivuilleen tuolla
kauniilla yksitoikkoisella hymyllään, ajattelin minä häntä katsoessani,
mitäpä sanoisivatkaan kaikki hänen ihailijansa, jos olisivat nähneet
häntä semmoisena kuin minä häntä näin, kun hän iltasilla jäätyään
kotiin, kahdentoista jälkeen odotteli miestään klubista, yllään jokin
kapotti, tukka sukimatonna, varjona kulkien heikosti valaistuissa
huoneissa! Hän tuli välistä pianon ääreen ja kasvot ponnistuksesta
rypyssä soitti ainoan osaamansa valssin, milloin taas otti käteensä
romaanin ja luettuaan pari sanaa keskeltä viskasi sen pois, milloin
taas, herättämättä palvelijoita, meni ruokakaapin luo, otti sieltä
kurkun ja kylmää vasikanpaistia ja söi sitä seisaaltaan, milloin
jälleen, väsyneenä, ikävöiden, ilman tarkotusta harhaili huoneesta
huoneeseen. Mutta enin kaikesta meitä edensi toisistamme tuo
ymmärtämisen puute, joka etupäässä ilmausi hänelle ominaisessa tavassa
osottaa alentuvaista huomiota, kun hänen kanssaan puhuttiin asioista,
joita hän ei ymmärtänyt. Ei tosin voinut lukea hänen viakseen, että hän
oli tietämättään tehnyt itselleen tavan kevyesti hymyillä yksistään
huulilla ja kallistaa päätänsä, kun hänelle puhuttiin asioista, jotka
eivät kiinnittäneet hänen mieltänsä (ja paitsi häntä itseään ja hänen
miestään ei häntä mikään kiinnittänyt), mutta tuo hymy ja tuo pään
kallistaminen oli usein toistettuna sietämättömän kyllästyttävää. Myös
oli hänen iloisuutensa, jolla hän ikäänkuin teki pientä pilaa hänestä
itsestään ja koko maailmasta, vähän kömpelöä eikä tarttunut kehenkään;
hänen tunteellisuutensa oli liian äitelää. Ja kiusallisinta oli, ettei
hän ujostellut alituisesti puhua kelle tahansa rakkaudestansa
mieheensä. Vaikkei hän valehdellutkaan sanoessaan koko elämänsä olevan
rakkaudessa mieheensä, ja vaikka hän sen koko elämällään kyllä
todistikin, niin meidän käsittääksemme oli tuommoinen ujostelematon,
alituinen vatkuttaminen omasta rakkaudestaan inhottavaa, ja me
häpesimme hänen puolestaan, kun hän puhui siitä syrjäisten kuullen,
häpesimme vielä enemmän kuin häpesimme hänen tekemiään ranskankielen
virheitä.

Hän rakasti miestään enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja mies myös
rakasti häntä, erittäinkin alku-aikoina ja milloin näki hänen olevan
muidenkin mieleen. Hänen elämänsä ainoa tarkotus oli miehensä rakkauden
omistaminen; mutta hän näytti aivan kuin tahallaan panevan parastansa
tehdäkseen juuri sitä, mikä oli hänen miehelleen vastenmielistä, mutta
hän teki sitä kuitenkin tarkotuksessa todistaa juuri rakkautensa ja
alttiutensa voimaa.

Isä rakasti koreita pukuja, rakasti nähdä häntä seuroissa kaunottarena,
joka herätti ylistystä ja ihailua: mutta hänpä muka isän tähden luopui
halustaan korupukuihin ja totutteli itseään istumaan alituiseen
kotona harmaassa puserossa. Isä, joka oli aina pitänyt vapautta ja
tasa-arvoisuutta kotisuhteiden välttämättömänä ehtona, toivoi, että
hänen lempityttönsä Ljubotshka ja hyväluontoinen nuori vaimo
todellisesti kiintyvät toisiinsa; mutta Audotja Vasiljevna "altistui"
ja piti välttämättömänä osottaa talon oikealle emännälle, joksi hän
Ljubotshkaa nimitti, kömpelöä kunnioitusta, joka kipeästi loukkasi
isää. Isä oli tänä talvena pelannut paljon, loppupuolella oli paljon
kadottanutkin, ja tapansa mukaan, tahtomatta sekottaa peliään
perhe-elämän asioihin, salasi sekä voittojaan että tappioitaan kaikilta
kotolaisilta. Mutta Audotja Vasiljevna "uhrautui"; joskin aivan
kipeänä, jopa lopputalvella raskaudentilassakin ollen, hän piti
velvollisuutenaan, harmaa pusero yllä, tukka kampaamatonna, vaikka
neljän aikaan aamulla, horjuen mennä isää vastaan, kun tämä toisinaan
paljon kadotettuaan väsyneenä, nolona palasi klubista. Audotja
Vasiljevna tiedusteli häneltä hajamielisenä oliko hänellä ollut
pelionnea ja teeskennellyllä huomiolla, päätä puistaen kuunteli hänen
tilintekojaan klubista ja hänen sadannen kerran lausuttuja pyyntöjään,
ettei häntä milloinkaan kotona odotettaisi. Siitä huolimatta, ja vaikka
voitto tai tappio, josta isän koko omaisuus riippui, ei lainkaan
kiinnittänyt Audotja Vasiljevnan mieltä, hän kuitenkin edelleen otti
joka yö isää vastaan, kun tämä palasi klubista. Noihin kohtaamisiin
saattoi hänet uhrautumishalunsa rinnalla tosin myöskin salainen
mustasukkaisuus, josta hän mitä suurimmassa määrässä kärsi. Ei kukaan
maailmassa olisi voinut saada häntä uskomaan, että isä palasi noin
myöhään todellakin klubista eikä rakastajattaren luota. Hän koetti
lukea miehensä kasvoista tämän rakkaussalaisuuksia; mutta voimatta
mitään lukea antautui huokaillen jonkinlaiseen surun nautintoon ja
onnettomuutensa miettimiseen.

Näiden ja monien muiden alituisten uhraantumisten johdosta alkoi siinä
tavassa, millä isä kohteli vaimoaan tämän talven loppukuukausina,
jolloin hän oli paljon kadottanut ja siksi oli enimmäkseen pahalla
tuulella, tuntua tuontuostakin hiljaista vastenmielisyyttä, sitä
hillittyä inhoa rakastettuun olentoon, joka tahtomattakin esiintyy
haluna tehdä kaikkia mahdollisia pikku mielenharmia tuolle olennolle.



XIII

UUSIA TOVEREITA.


Talvi oli kulunut huomaamatta ja jo taas lumi alkanut sulaa. Yliopiston
ilmotustaululle oli jo naulittu luettelo tutkintojen järjestyksestä,
kun äkkiä todella hoksasin, että minun oli annettava vastauksia
kahdessatoista eri aineessa, joissa olin kuunnellut luentoja, mutta
joista en ollut ainoatakaan todella kuunnellut, sitä vähemmin pannut
paperille taikka valmistanut tutkintoa varten. Merkillistä, ettei niin
selvä kysymys kuin: miten minun käy tutkinnossa? ollut kertaakaan
mieleeni juolahtanut. Mutta tänä talvena olin ollut niin sakeaan usvaan
kietoutunut, nauttiessani vaan siitä että olin suuri ja "comme il
faut", -- että tuon kysymyksen muistuessa minä vaan vertasin itseäni
tovereihini ja ajattelin: aikovathan nekin suorittaa, mutta eihän
niistä ole vielä puoletkaan "comme il faut", siis minulla on etuja
heidän rinnallaan, jotka takaavat, että minun käy hyvin. Menin
luennoille ainoastaan siksi, että olin siihen tottunut ja että isä
kehotteli minua. Sitäpaitsi oli minulla paljon tuttujakin, joten
yliopistossa olo oli usein hauskaakin. Pidin tuosta luentosalien
melusta, puhelusta, naurusta, -- rakastin luennon aikana, istuen
viimeisellä penkillä, professorin yksitoikkoisen äänen uinuttamana
mietiskellä jotakin, tai tarkastella tovereita; rakastin myöskin
pistäytyä jonkun toverin kanssa ravintolaan ja palata sieltä varovasti
raottaen ovea ja pujahtaen takaisin luentosaliin, rakastin myöskin
ottaa osaa vallattomuuksiin, kun ylioppilasjoukot nauraen ja meluten
tungeskelivat käytävissä. Tuo kaikki oli ylen hauskaa.

Kun kaikki jo alkoivat käydä ahkerammin luennoilla, kun fysiikan
professori lopetti luentokurssinsa ja jätti hyvästi tutkintoihin asti,
kun ylioppilaat jo kokosivat muistiinpanovihkojaan ja alkoivat eri
ryhmissä valmistua tutkintoon, silloin minäkin arvelin, että taitaa
olla aika ryhtyä toimeen. Operov, jonka kanssa me yhä tervehdimme
toisiamme, mutta olimme muuten mitä kylmimmissä suhteissa, kuten jo
olen sanonut, tarjosi minulle omat vihkonsa, vieläpä ehdotti, että
kävisimme niiden mukaan kurssin läpi yhdessä muiden ylioppilaiden
kanssa. Minä kiitin häntä ja suostuin, toivoen tämän kunnianosotuksen
johdosta kokonaan sopivamme hänen kanssaan entiset erimielisyytemme,
mutta pyysin ainoastaan, että kokoonnuttaisiin aina minun luokseni,
koska minulla oli hyvä kortteeri.

Minulle vastattiin, että ruvetaan valmistumaan vuorotellen milloin
yhden milloin toisen luona, mihin vaan on lyhyempi matka. Ensimäisellä
kerralla kokoonnuttiin Zuhinin luo. Hänellä oli pieni, väliseinällä
erotettu huone suuressa talossa Trubetskoin bulevardilla. Ensi
määräpäivänä tulin myöhään, kun luku oli jo alkanut. Pieni huone oli
kokonaan tupakin savun, vieläpä mahorkan vallassa, jota Zuhin itse
poltti. Pöydällä oli tuoppi viinaa, tirrikka, leipää, suolaa ja
lampaan-reisiluu.

Nousematta seisaalleen Zuhin tarjosi minulle viinaa ja kehotti
riisumaan takkini.

-- Ette taida olla tottunut tämmöiseen kestitykseen, lisäsi hän.

Kaikki olivat likasissa karttuunipaidoissa, irtonaiset rintapaidat
näkyvissä. Koettaen olla ilmaisematta ylenkatsettani heihin minä
riisuin takkini ja heittäysin toverillisesti sohvalle. Zuhin luki
vihkojen mukaan, toiset pysäyttelivät häntä kysymyksillään, joihin hän
vastasi ytimekkäästi, viisaasti ja täsmällisesti. Aloin kuunnella, ja
ymmärtämättä paljoakaan, kun en ollut edellistä kuullut, tein
kysymyksen minäkin.

-- Ohhoh, ettehän te voi kuunnella, kun ette tuota tiedä, sanoi Zuhin:
-- minä annan teille vihot, niin käytte läpi huomiseksi; eihän siitä
selittämisestä muuten ole hyötyä.

Häpesin tietämättömyyttäni, ja samalla tuntien Zuhinin huomautuksen
olevan paikallaan, lakkasin kuuntelemasta ja aloin tehdä havaintoja
näistä uusista tovereista. Luokiteltaessa ihmisiä comme-il-faut ja ei
comme-il-faut ihmisiin, nuo näyttivät kuuluvan toiseen luokkaan ja
herättivät siis minussa ei ainoastaan ylenkatsetta vaan myöskin
personallista vastenmielisyyttä, erittäinkin koska he, olematta comme
il faut, sittenkin pitivät minua vaan vertaisenaan, vieläpä
hyväntahtoisesti asettuivat jonkinlaisiksi suojelijoikseni. Tuota inhoa
herättivät minussa erittäinkin heidän jalkansa ja likaset kätensä
purtuine kynsineen, sekä Operovin pikkusormen pitkä kynsi, ja heidän
punertavat paitansa, ja irtonaiset rinnustimensa, ja haukkumasanansa,
joilla he osottivat, toinen toisilleen hellyyttä, ja likanen huone, ja
Zuhinin tapa alituiseen niistää nenäänsä painamalla sormea toista
sierainta vasten, ja erittäinkin heidän omaperäinen puhetapansa, jossa
sanoilla oli omituiset korkonsa ja sovitut painonsa.

Huolimatta kuitenkin näistä siihen aikaan minulle ylen vastenmielisistä
ulkonaisista seikoista minä vainusin noissa ihmisissä jotakin hyvää ja
kadehdin sitä iloista toverihenkeä, joka heitä yhdisti. Tunsin heihin
vetovoimaa ja pyrin heitä lähestymään, niin vaikeata kuin se minulle
olikin. Hiljaisen ja rehellisen Operovin jo tunsin: nyt oli erittäin
mieleeni tuo vikkelä, tavattoman älykäs Zuhin, joka näytti olevan tämän
piirin päämiehiä. Hän oli pienehkö, ruskeatukkainen, tanakka mies,
kasvot vähän turvonneet ja aina kiiltävät, mutta merkillisen viisaat,
elävät ja itsenäiset. Tuon ilmeen vaikutti ennen kaikkea hänen ei aivan
korkea, mutta mustien, syvien silmien yli käyristyvä otsansa, harjana
seisova lyhyt tukkansa, musta, aina ajelemattoman näkönen partansa. Hän
ei näyttänyt ajattelevan itseänsä (mikä puoli minua aina kovasti
miellytti ihmisissä), mutta hänen järkensä ei tuntunut milloinkaan
jäävän työttömäksi. Hänen kasvonsa olivat niitä paljon puhuvia kasvoja,
jotka muutaman tunnin kuluttua siitä hetkestä, jolloin ensi kerran ne
näitte, yhtäkkiä kokonaan muuttuvat silmissänne. Tuo tapahtui minulle
lopulla iltaa. Yhtäkkiä näyttäytyi hänen kasvoillaan uusia ryppyjä
silmät painuivat syvemmäs, hymy muuttui toiseksi ja koko kasvot saivat
niin toisen muodon, että olisin vaivalla tuntenut häntä samaksi.

Kun lukeminen oli loppunut, niin Zuhin, muut ylioppilaat ja minä,
osottaakseni toverillisuuttani, joimme kukin lasillisen viinaa, ja
tuoppi meni melkein tyhjäksi. Zuhin kysyi kellä olisi ollut antaa
suutarinmarkka, että eräs vanha vaimo-ihminen, joka häntä palveli,
olisi lähetetty ostamaan lisää. Minä rupesin tarjoomaan omia rahojani,
mutta Zuhin ei ollut kuulevinaan ja kääntyi Operovin puoleen, joka
antoi hänelle lasihelmikukkarostaan vaaditun kolikon.

-- Varo vaan, ettet ratkea juomaan, sanoi Operov, joka itse ei juonut
mitään.

-- Vielä mitä, vastasi Zuhin imien ydintä lampaan luusta (muistan
ajatelleeni silloin, että siksi hän onkin niin viisas, kun syö paljon
luunydintä). -- Vielä mitä, arveli Zuhin vetäen suunsa hymyyn; mutta
hymy hänellä oli sellainen, että sen ehdottomastikin huomasi ja tunsi
hänelle siitä hymystä kiitollisuutta. Vaikka ratkeaisinkin, niin ei ole
enää hätää, katsotaanpa nyt kumpi meistä voiton ottaa, professoriko
minusta vai minä professorista. Kyllä se nyt jo istuu täällä päässä
niinkuin nakutettu, lisäsi hän kerskaillen näpäyttäen itseään otsaansa;
-- kunpa vaan Semjonov läpäseisi, se se kuuluu taas olevan pahalla
juomapäällä.

-- Missä se kuljeksii? kysyi joku.

-- Enpä minäkään ole sitä hyvään aikaan enää nähnyt, jatkoi Zuhin: --
jo siitä on aikaa kun me hänen kanssaan yhdessä reuhasimme Lissabonin
kapakassa. Taisi siitä syntyä jälkijupakoitakin. -- Mutta mikä terävä
pää! Mitä tulta siinä miehessä on! Mitä älyä! Paha on, jos se mies
hukkuu. Ja hakkuuhan se! ei se ole niitä miehiäkään, että se
luonnollaan yliopistossa pysyisi.

Vielä vähän juteltua kaikki alkoivat lähteä ja tehtiin päätös
seuraavinakin päivinä kokoontua Zuhinin luo, koska tämän asunto oli
lähimpänä kaikkien muiden asuntoja. Ulos tultuamme minua hävetti ajaa
yksin hevosella, kun kaikki muut kävelivät, ja arastellen minä pyysin
Operovia viereeni, ja lupasin ajaa hänen katunsa kautta. Zuhin oli
tullut mukanamme ulos; hän lainasi ruplan Operovilta ja meni koko yöksi
jonnekin vieraille. Matkalla kertoi Operov minulle yhtä ja toista
Zuhinin elämäntavoista, ja kotiin tultuani minä en pitkään aikaan
voinut nukkua, vaan yhä ajattelin noita vasta saatuja uusia
tuttavuuksiani. Olin kahden vaiheilla pitikö minun heitä kunnioittaa,
johon kehotti heidän tietonsa, yksinkertaisuutensa, rehellisyytensä ja
tuo heidän nuoruutensa ja reippautensa runollisuus, -- vai pitikö antaa
myöten sille vastenmielisyydelle, jota tunsin heidän epäsiisteyttään
kohtaan. Kaikesta halustani huolimatta minun oli siihen aikaan sanan
täydessä merkityksessä mahdoton lähestyä heitä. Ymmärsimme kaikki asiat
ihan eri tavoilla. Oli kokonainen pohjattomuus sellaisia vivahduksia,
jotka minusta muodostivat elämän viehättävyyden ja arvon mutta jotka
heille olivat aivan käsittämättömiä, ja päinvastoin. Mutta pääsyynä
lähestymisen mahdottomuuteen oli verkatakkini 20-ruplan hintainen
kangas, ajoneuvoni ja hollantilainen paitani. Tämä syy oli minulle
erittäin tähdellinen: minusta tuntui kuin olisin ehdottomasti loukannut
heitä noilla varallisuuteni tunnusmerkeillä. Tunsin itseni heidän
edessään syylliseksi, ja milloin nöyrtyen milloin taas kapinoiden tätä
ansaitsematonta nöyrtymistä vastaan sekä ruveten itseluottavaiseksi, en
voinut mitenkään päästä heidän kanssaan tasa-arvoiselle, rehelliselle
pohjalle. Mutta raaka ja rikoksellinen puoli Zuhinin luonteessa peittyi
silmissäni siihen aikaan niin kokonaan sen runollisen urheuden rinnalla
jota hänessä vainusin, ettei siinä ollut minusta yhtään mitään
epämiellyttävää.

Parin viikon kuluessa kävin melkein joka ilta lukuja kertaamassa
Zuhinin luona. Tein kuitenkin sangen vähän työtä, sillä, kuten sanottu,
olin jäänyt tovereistani jälkeen ja kykenemättä yksin lukemaan heidät
saavuttaakseni, ainoastaan teeskentelin kuuntelevani ja ymmärtäväni
mitä he lukivat. Taisivat toverinikin arvailla minun teeskentelevän ja
usein huomasin heidän jättävän pois paikkoja, jotka olivat heille
tuttuja, milloinkaan minulta kysymättä.

Päivä päivältä katsoin heidän epäsiisteyttään yhä leppeämmin silmin,
perehtyen heidän tapoihinsa ja löytäen niistä paljon runollisuutta. Ja
ainoastaan Dmitrille antamani kunniasana, etten milloinkaan mene heidän
kanssaan juomaretkille, piti minua heidän huvituksistaan erillä.

Kerran tahdoin kehua heidän edessään tietojani kirjallisuudessa,
erittäinkin ranskalaisessa, ja viritin keskustelun tästä aineesta.
Ihmeekseni tuli ilmi, että he olivat lukeneet paljon enemmän kuin minä,
tunsivat ja arvostelivat englantilaisia jopa espanjalaisiakin
kirjailijoita, puhuivat Lesage'sta, josta en ollut edes kuullutkaan.
Pushkin ja Zhukovski olivat heille kirjallisuutta (eikä, niinkuin
minulle, ainoastaan keltakantisia pikku kirjoja joita olin lapsena
lukenut). Dumas'ta, Sue'ta ja Févalia he halveksivat jo aikaa sitten
sekä arvostelivat, erittäinkin Zuhin, kirjallisuuden kysymyksiä paljon
paremmin ja selvemmin kuin minä, jota minun oli hyvin vaikea myöntää.
En myöskään musikin tuntemisessa ollut heitä etevämpi. Vielä
suuremmaksi ihmeekseni sain tietää, että Operov soitti viulua, eräs
toinen violonselloa ja pianoa, ja että molemmat soittivat yliopiston
orkesterissa, olivat aika eteviä soittoniekkoja ja pitivät hyvää
musiikkia suuressa arvossa. Sanalla sanoen, kaikkea, missä olisin
heidän edessään kerskaillut, lukuunottamatta ranskan- ja saksankielen
ääntämistä, he osasivat paremmin kuin minä, eivätkä sen johdosta
lainkaan ylpeilleet. Olisinhan voinut kopeilla käytöstaidostani, mutta
sitä taitoa ei minulla ollut, niinkuin Volodjalla. Mitäpä siis oli se
ylemmyys, jolta minä heihin katsoin? Oliko se tuttavuuteni ruhtinas
Ivan Ivanovitshin kanssa? Oliko se taitoni ääntää ranskaa? vaununi?
hollantilainen paitani? kynteni? Kunpa tuo kaikki ei vaan olisi
joutavaa turhuutta? -- häämötteli minulle joskus jo mielessäni
kadehtiessani heidän toverihenkeään ja sitä hyvänsuopaista nuorta iloa,
jota edessäni näin. He kaikki sinuttelivat toisiaan. He kohtelivat
toisiansa melkein raa'an yksinkertaisesti, mutta tuonkin raakuuden alta
tuntui selvästi pelko hiukankaan loukata toista. Roisto, sika, jotka
käytettiin heidän keskuudessaan hellittelyniminä, karmivat pintaani ja
saattoivat minun heitä itsekseni ivaamaan, mutta nuo sanat eivät
loukanneet eivätkä häirinneet läheisintä ystävyyttä heidän välillään.
Toisiaan he kohtelivat niin varovasti ja hienotunteisesti, kuin voivat
tehdä ainoastaan köyhät ja hyvin nuoret ihmiset. Mutta Zuhinin
luonteessa ja hänen juomaretkeilyissään Lissaboniin tuntui vielä
jotakin leveää, vapaata. Tuntui kuin heidän juomingeissaan olisi ollut
jotakin aivan toista kuin tuossa pelissä poltetun rommin ja sampanjan
kanssa, johon olin ottanut osaa paroni Z:n luona.



XLIV

MINÄ SAAN REPUT.


Vihdoin alkoi ensimäinen tutkinto, differentsiaaleissa ja
integraaleissa, mutta minä olin yhä jonkinlaisen kummallisen usvan
vallassa enkä tehnyt itselleni selvää siitä mikä minua odotti. Iltasin,
Zuhinin ja muiden toverien seurassa oltuani, minuun tuli ajatus, että
pitäisi muuttaa jotain mielipiteissäni, että jotain oli niissä väärää,
mutta aamusin päivänpaisteen mukana rupesin jälleen comme-il-faut
ihmiseksi, olin siihen tyytyväinen enkä halunnut mitenkään muuttuvani.

Tämmöisessä mielentilassa ajoin ensimäiseen tutkintoon. Istuin niille
penkeille, missä olivat ruhtinaat, kreivit ja paronit, antauduin
keskustelemaan ranskankielellä, ja (niin kummalta kuin se kuuluukin) ei
juolahtanut mieleenikään, että nythän oli kohta vastaaminen aineissa,
joita en nimeksikään osaa. Katselin levollisesti niitä, jotka
lähestyivät tutkijain pöytää, jopa otin laskeakseni muutamista
pilaakin.

-- No, Grapp rukka, sanoin minä Ilinkalle, kun hän palasi pöydän luota:
-- tokko pelottaa?

-- Saammepa nähdä, kuinka teidän itsenne käy, vastasi Ilinka, joka
ylioppilaaksi tultuaan oli noussut täydelliseen kapinaan minun
vaikutustani vastaan, ei hymyillyt minun häntä puhutellessani ja oli
minulle kaikin puolin ynseä.

Minä hymähdin ylenkatseellisesti vastaukseksi Ilinkalle, vaikka hänen
lausumansa epäilys panikin minut vähän hätkähtämään. Mutta entinen usva
jälleen karkotti pelon ja minä pysyin edelleen hajamielisenä ja
välinpitämättömänä, jopa lupasin paroni Z:lle, että heti kun minua on
tutkittu, menen hänen kanssaan ravintolaan aamiaiselle. Kun minut
huudettiin esille Ikoninin kanssa, oikasin minä pukuni poimut ja hyvin
levollisesti menin tutkintopöydän ääreen.

Pieni säikähdyksen väristys kävi pitkin selkääni vasta silloin kuin
nuori professori, sama mies, joka oli tutkinut minua pääsytutkinnossa,
katsahti suoraan silmiini ja minä kosketin paperiin, johon kysymykset
olivat kirjotetut. Ikonin otti lappunsa, samalla rynnäkköliikkeellä,
kuin ennenkin; hän antoi sentään jotakuinkin mahdollisia vastauksia,
vaikkakin huonoja, mutta minä vuorostani tein nyt sen minkä hän oli
tehnyt ensi kerralla, vieläpä pahemminkin, sillä minä otin uuden lapun,
enkä edes siihenkään osannut mitään vastata. Professori katsahti
säälien minuun ja sanoi hiljaa, mutta varmasti:

-- Te ette voi siirtyä toiselle kurssille, herra Irtenjev. Parasta kun
jätätte tutkinnot sikseen. Tiedekunta on puhdistettava. Samoin ette
tekään, herra Ikonin, lisäsi hän.

Ikonin pyysi saada uudistaa tutkintonsa, ikäänkuin armosta, mutta
professori vastasi hänelle, ettei kahdessa päivässä ehdi korjata
semmoista mitä ei kokonaiseen vuoteen ole saanut aikaan, ja kielsi
jyrkästi. Ikonin rukoili nöyrästi jälleen armoa; mutta professori ei
sittenkään suostunut.

-- Saatte mennä, hyvät herrat, sanoi hän yhtä hiljaa ja yhtä varmasti.

Vasta silloin minä rupesin lähtemään pöydän äärestä ja minua hävetti,
että olin vaitiolollani ikäänkuin ottanut osaa Ikoninin alentaviin
armonpyyntöihin. En muista miten kuljin salin läpi ylioppilaiden ohi,
mitä vastasin heidän kysymyksiinsä, kuinka tulin eteiseen ja kuinka
kotiin! Olin loukkaantunut, häväisty, olin todellakin onneton.

Kolmeen päivään en liikkunut huoneestani, en ketään nähnyt, tunsin
tyydytystä kyyneleistä, kuten lapsuudessa, ja itkin paljon. Hain
pistooleja, joilla olisin ampunut itseni, nimittäin siltä varalta, että
olisi ruvennut kovasti tekemään mieli ampua. Arvelin, että Ilinka Grapp
sylkee minua vasten silmiä, kun tapaa, ja menetteleekin siinä aivan
oikein; että Operov iloitsee onnettomuudestani ja kertoo siitä
kaikille; että Kolpikov oli aivan oikeassa häväistessään minua Jahrin
ravintolassa; että tyhmät puheeni ruhtinatar Kornakovin kanssa olivat
tämän saaneet aikaan j.n.e. Kaikki raskaat, itserakkaudelle kiusalliset
hetket elämässä tulivat toinen toisensa perästä mieleeni; koetin sysätä
onnettomuuteni syyn jonkun toisen niskaan: kuvailin, että joku oli
tämän kaiken tahallaan minulle saattanut, keksin kokonaisen salajuonen
itseäni vastaan, moitin professoreja, tovereja, Volodjaa, Dmitriä, isää
siitä, että hän oli pannut minut yliopistoon, kohtaloa siitä, että se
oli antanut minun elää tämmöiseen häväistykseen asti. Arvellen itseni
täydellisesti kukistuneeksi kaikkien niiden silmissä, jotka minua
tunsivat, pyysin isältä päästä husaariksi taikka Kaukaasiaan. Isä ei
ollut minuun tyytyväinen, mutta nähdessään hirmuisen suruni hän
lohdutteli minua, sanoen että niin paha asia kuin tuo olikin, saattoi
kaikki vielä tulla korjatuksi siirtymiselläni toiseen tiedekuntaan.
Volodja, joka myöskään ei voinut ymmärtää tilaani niin erin kauheaksi,
arveli, että toisessa tiedekunnassa en ainakaan tarvitsisi hävetä
uusien toverien edessä.

Naisemme taas eivät ymmärtäneet eivätkä tahtoneet tai eivät voineet
ymmärtää mitä se tutkinto oikeastaan oli, mitä merkitsi jäädä
ensimäiselle kurssille, ja he säälivät minua ainoastaan siksi, että
näkivät suruni.

Dmitri kävi luonani joka päivä ja oli kaiken aikaa hyvin hellänä ja
lempeänä; mutta minusta juuri senvuoksi tuntui, että hän oli kylmennyt
minua kohtaan. Tuntui aina loukkaavalta ja pahalta, kun hän tultuaan
luokseni vaijeten istui hyvin lähelle minua, vähän samaan tapaan kuin
lääkäri istuu sairaan vuoteelle. Sofia Ivanovna ja Varinka lähettivät
hänen kauttaan luettavakseni kirjoja, joita olin ennen kysellyt, ja
pyysivät minua käymään luonaan, mutta juuri tuossa heidän huomiossaan
minä olin keksivänäni ylpeänä, minulle alentavaa ystävyyttä muka jo
liian syvälle vajonnutta ihmistä kohtaan. Parin kolmen päivän perästä
olin vähän rauhottunut, mutta maalle-lähtöömme asti en liikkunut
mihinkään kotoa, vaan yhä kohtaloani ajatellen, tyhjää toimittaen
vetelehdin huoneesta huoneeseen, kotolaisiakin vältellen.

Mietin miettimistäni, ja vihdoin kerran myöhään illalla, istuessani
yksin alakerrassa ja kuunnellessani Audotja Vasiljevnan valssia, äkkiä
hypähdin paikaltani, juoksin yläkertaan, otin esiin vihon, jonka
kanteen oli kirjotettu: "Elämän periaatteita", avasin sen ja jouduin
katumuksen ja sisällisen innostuksen valtaan. Purskahdin itkuun, mutta
nuo eivät olleet enää epätoivon kyyneleitä. Suoriusin ja ojennuin,
päätin uudelleen ruveta kirjottamaan elämän periaatteita ja olin
lujasti vakuutettu siitä, etten enää milloinkaan tee pahaa, en ole
hetkeäkään työttömänä enkä milloinkaan periaatteistani luovu.

Kestikö tätä uutta sisäistä innostusta kauankin, mitä laatua se oli, ja
mitä vaikutusta sillä oli henkiseen kehitykseeni, siitä kerron
seuraavassa, onnellisemmassa nuoruuteni osassa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus II - Poika-ikä, Nuoruus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.