Title: Peter Camenzind
Author: Hesse, Hermann
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Peter Camenzind" ***


PETER CAMENZIND

Kirj.

Herman Hesse


Saksasta suomentanut Esko Railo



WSOY, Porvoo, 1908.



I.


Taru, joka jumalista kertoi, oli alussa. Kuten suuri jumala eli
runohenkenä hindujen, kreikkalaisten ja germaanien sielussa, pyrkien
ilmoille, samoin hän nytkin päivittäin jokaisen lapsen sielussa
runollista elämää luo.

En vielä tiennyt, mitkä olivat kotiseutuni järven, vuorien ja
purojen nimet. Muttet auringon valossa levisi silmäini eteen
sinivihreänä tasankona vetten lakeus, jonka pintaan valo tuhansiksi
säteiksi särkyi, ja vetten ympärillä näin jättiläisseppeleenä
äkkijyrkät vuoret, niiden huipuilla rotkoissa kimaltelevan lumen
ja pienet pauhaavat puroset, juurella viettävät, valonväriset
ruohokentät, omenapuineen, tupasineen ja harmaine alppikarjoineen.
Ja kun köyhä, pieni sieluni niin tyhjänä, niin hiljaisena ja niin
odottavana tuota katsoi, kirjoittivat järvien ja vuorien henget
sen syvyyteen omat kauniinrohkeat tekonsa. Nuo jäykät seinät,
nuo uhmaavat kivijoukot kertoivat uhkamielin ja kunnioituksella
niistä ajoista, joiden lapsia ne olivat ja joiden antamia arpia
ne rinnassaan kantoivat. Ne kertoivat ajasta, jolloin maa halkesi
ja taipui, kidutetusta ruumiistaan voihkivassa tulemisen tuskassa
synnyttäen huippuja sekä teräviä kallioita. Vuoria tungeskeli
jymisten ja rysähdellen ahtaudessaan, kunnes ne sinne tänne
lukemattomiksi huipuiksi pirstoutuivat; epätoivon tuskassa
taistelivat kaksoiskalliot keskenään, kunnes toinen voitti ja
ilmoille kohosi, veljensä murskaten ja syrjään heittäen. Ja yhä
vieläkin on noiden aikojen perintönä vuorten kuiluissa irtimurtuneita
kallioita, syrjääntungettuja ja muserrettuja huippuja, ja jokaisen
kevään vesiputouksena alas syöksyvä lumi toi mukanaan laaksoon
huoneensuuruisia kallioita, murskaten ne kuin lasin tahi mahtavalla
iskulla lyöden ne syvälle kedon pehmeisiin uumeniin.

Nuo vuoret kertoivat aina samaa. Ja helppo oli niitä ymmärtää, kun
näki niiden äkkijyrkät seinämät, miten ne olivat kerros kerrokselta
murskautuneet, taipuneet, karhistuneet, täynnä ammottavia haavoja.
"Kauheasti olemme kärsineet", sanoivat ne, "ja me kärsimme vielä".
Mutta ne sanoivat sen ylpeästi, ankarasti ja jurosti, kuten vanhat,
taipumattomat, karaistut sotilaat.

Sotilaat! Näin niiden taistelevan vettä, sadetta ja myrskyä vastaan
kauheina aikaisen kevään öinä, jolloin vimmainen föhn-tuuli mylvi
niiden vanhojen päitten kiireellä, ja jolloin alas syöksevät
ouruvedet repivät niiden kyljestä tuoreita, raakoja kappaleita. Näinä
öinä ne seisoivat uhmaillen, juuriaan maan uumeniin jännittäen,
synkkinä, päättäväisinä ja hengähtämättä, ojensivat myrskyä vastaan
pirstoutuneet tuulien puremat seinämänsä ja kalliosarvensa, ja
jännittivät kaikki voimansa nöyryytetyn uhmaavaan asentoon. Ja
jokaiselta uudelta haavalta antoivat ne kuulua raivon ja kauhun
pöyristyttävän jylinän, ja kautta kaukaisuuden kaikui murtuneena,
mutta raivoisana niiden kauhean voihkinan ääni.

Näin ruohokenttiä ja vuorten vierteitä, joilla kasvoi ruohoa,
kukkia, kuolemankouria, sammalta, joilla kansankielessä oli omat
salaperäiseen vivahtavat nimensä. Huoleti väriloistossaan elivät
nuo vuorien lapset ja lastenlapset siellä paikoillaan. Tunteissani
elin niiden keralla, katselin niitä, nautin niiden tuoksusta ja opin
tuntemaan niiden nimet. Vakavammin ja syvemmin vaikutti minuun puiden
näkeminen. Näin jokaisen niistä elävän omaa erityistä elämäänsä,
muodostavan itselleen oman omituisen muotonsa ja latvansa kruunun
ja luovan tämän erikoisuuden mukaisen varjon. Mielestäni olivat ne
ikäänkuin vuorien läheisiä sukulaisia, erakoita ja taistelijoita,
sillä jokainen niistä, nekin, jotka korkeampana vuoren juurella
kasvoivat, taisteli hiljaista ja sitkeää taistelua tuulta, myrskyä
ja kivikkoa vastaan voidakseen elää ja kasvaa. Näin niiden joukossa
petäjiä, joihin myrsky oli jättänyt ikäänkuin säälistä oksat vaan
yhdelle puolelle, toisia, joiden punaiset rungot olivat kiertäytyneet
kuin käärmeet yllänsä riippuvien kallioiden ympäri, niin että puu ja
kallio toinen toistansa tukivat. Ne katsoivat minuun kuin sotaisat
miehet, ja herättivät sydämessäni arkaa pelkoa ja kunnioitusta.

Meidän miehemme ja vaimomme olivat niiden kaltaisia, ankaroita ja
ryppy-otsaisia, harvapuheisia, ja kaikista harvapuheisimpia juuri
parhaimmat. Siitä opin minä katselemaan ihmisiä aivan samoin silmin
kuin puita tahi kallioita, ajatuksissani heidän kanssaan askaroimaan
ja heitä yhtäpaljon rakastamaan ja kunnioittamaan kuin hiljaisia
honkianikin.

Pieni Nimikon-niminen kylämme on järven rannalla pienellä
kolmikulmaisella kahden vuorihaaranteen väliin puristuneella
viettävällä maapalalla. Läheiseen luostariin viepi tie, ja toinen
neljän ja puolen tunnin matkan päässä olevaan naapurikylään; muihin
järven rannalla oleviin kyliin päästään vesitse. Talomme ovat
rakennetut vanhaan puutyyliin; niiden ikää ei juuri voi määrätä,
sillä uutisrakennuksia rakennetaan harvoin, ja vanhoja korjataan
kohta kohdalta tarpeen mukaan yhä uudelleen; tänä vuonna tämä
lauta, toisena jo osa kattoa, ja moni laudan puolisko ja tukihirsi,
jotka ennen ovat kuuluneet tuvan seinään, on nyt kattomalkana, ja
jos ne eivät enää siihen kelpaa, mutta ovat sittenkin liian hyviä
poltettaviksi, niin käytetään niitä seuraavalla kerralla tallin tahi
heinäladon paikkaukseen tahi tuvan oven poikkilaudoiksi. Samoin
on itse asukkaidenkin laita; jokainen heistä on mukana niinkauan
kuin voimat riittävät, siirtyy senjälkeen vähitellen käytäntöön
kelpaamattomien lukuun ja katoaa lopuksi unohduksen pimeään, ilman
että siitä sen enemmän välitetään. Joka vuosia oloistamme poissa
oltuaan niihin jälleen palaa, huomaa, että tuskin mitään muuta on
muuttunut kuin että pari vanhaa kattoa on uudistettu ja pari uutta
vanhentunut; taannoiset vanhukset ovat tosin poissa, mutta toisia
on ilmestynyt sijaan, jotka asuvat samallaisissa majoissa, ovat
samannimisiä, kaitsevat samaa tummatukkaista lapsiparvea ja ovat
kasvoiltaan ja käytökseltään niin edeltäjäinsä kaltaisia, että heitä
tuskin toisiksi tiesi.

Puutoksena yhteiskunnassamme oli se, että ulkoapäin niin harvoin
tuli joukkoomme raikasta verta ja elämää. Jokseenkin voimakasta
rotua olevat asukkaat ovat melkein kaikki keskenään hyvin läheistä
sukua, ja hyvinkin kolmen neljäsosan nimenä oli Camenzind. Se
täyttää kirkonkirjojen sivut ja hautausmaan ristit, upeilee
öljyvärimaalauksena tahi rohkeatyylisenä leikkaustyönä talojen
päätyseinillä ja on näkyvissä kyytimiehen vaunuissa, talli-ämpäreissä
ja venheissä. Isänikin tuvan oven yläpuolelle oli maalattu: "Jost ja
Franziska Camenzind ovat rakentaneet tämän talon", mikä ei kuitenkaan
tarkoittanut isääni, vaan hänen esi-isäänsä; ja vaikka minäkin kuten
luultavaa on kerran kuolisin lapsia jälkeeni jättämättä, niin tiedän
kuitenkin, että uudelleen taas tuohon vanhaan pesään joku Camenzind
muuttaa, jos se vaan muutoin siihen saakka kestää ja kattoa päällänsä
pitää.

Huolimatta näennäisestä yksivärisyydestä oli yhteiskunnassamme
kuitenkin sekä hyviä että pahoja, ylhäisiä ja alhaisia,
mahtavia ja vähäväkisiä, monen viisaan rinnalla pieni huvittava
narrinjoukkue, hassahtavia ollenkaan huomioonottamattakaan. Kuten
yleensä oli tämäkin suuren maailman pienoiskuva, ja kun suuret ja
pienet, älymestarit ja narrit olivat keskenään eroittamattomasti
sukulaisia, astuivat usein ylpeys ja pöyhkeilevä kevytmielisyys
toistensa varpaille saman katon alla, niin että elämämme kyllä
tarjosi riittävästi aineksia ihmisluonnon syvimpien ominaisuuksien
tutkimiseen. Ainoastaan salaperäisyyden ja itsetiedottoman
masentumisen tukahduttava huntu tuntui peittävän kaikki.
Riippuvaisuus luonnonvoimista ja vaivaloinen rehkiminen toimeentulon
eteen olivat painaneet aikojen kuluessa jo ilman sitäkin vanhuuttaan
vaappuvan sukumme luonteeseen syvämietteisyyden piirteitä, jotka
tavallaan sopivatkin kasvonpiirteiden karkeuteen ja särmikkäisyyteen,
mutta eivät koskaan mitään, ei ainakaan iloisia, hedelmiä kantaneet.
Ilomielin kohdeltiinkin senvuoksi paria narria, jotka olivat kylläkin
hiljaisia ja vakavia, narreja ollakseen, mutta silti kykenivät
vaihtelua antamaan ja herättämään pilanhalua ja raikasta naurua. Ja
kun joku heistä jollain uudella kepposellaan sai puheen itsestään
kiertämään, kajasti Nimikonin poikain ruskeilla, ryppyisillä
kasvoilla poutainen välke, ja aivan suussa sulavaksi kohosi pilan
tuottama nautinto, kun siihen ryydiksi hiipi farisealainen itsetunto
omasta ylemmyydestä, joka esti miehen itsensä moisiin erehdyksiin
ja harha-askeliin horjahtamasta. Siihen lukuisaan joukkoon, joka
horjahteli vanhurskaitten ja syntisten välimailla, ja joka kernaasti
olisi kummankin puolelta nauttinut nautintoon kelpaavan, kuului
myös minun isäni. Ei yhtään koiranjuonta keksitty, ettei se olisi
täyttänyt hänen sydäntään autuaalla levottomuuden tunteella, ja niin
hän vaarui kahtaanne, milloin osaa-ottavaisesti veitikkata ihaellen,
milloin lujalla omanarvon tunteella teatterimaisesti viitaten omaan
nuhteettomuuteensa.

Enoni Konrad taasen kuuluikin jo suorastaan narrien joukkoon,
olematta silti kuitenkaan järjeltään hiventäkään tyhmempi kuin
isäni tahi kylän muut sankarit. Päinvastoin oli hän täydellinen
älyniekka, jota vaivasi rauhaton keksimishalu, mitä toiset
olisivat saaneet häneltä sydämestään kadehtia. Mutta vika oli
vaan siinä, ettei hänelle mikään onnistunut. Oikeastaanhan oli
yksi hänen etevistä puolistaan se, että hän, vaipumatta noloon
mietiskelevään torkuntaan, ryhtyi aina vaan puuhaamaan jotakin
uutta, samalla kuitenkin aina eloisasti tuntien yritystensä
surettavan koomillisuuden. Tuota pidettiin kuitenkin vaan
jonakin hänen naurettavana erikoisominaisuutenaan, jonka vuoksi
hän yhteiskunnassamme sai olla ja elää aivan itseoikeutettuna
pilapukkina. Häneen nähden isäni alituisesti vaappui sinne tänne
vuoroin häntä ihaillen, vuoroon halveksuen. Jokainen uusi ehdotus,
jonka hänen lankonsa teki, saattoi isäni tavattoman levottomaksi ja
uteliaaksi, jota mielentilaa hän turhaan koetti salata pilkallisilla
kysymyksillään ja viittauksillaan. Ja kun enoni joskus luuli olevansa
puuhainsa onnistumisesta ihan varma ja rupesi esiintymään suurena
keksijänä, viehättyi isäni joka kerta samaa uskomaan liittyen
tuon neron kannattajaksi toivorikkaalla veljellisyydellä, mutta
kun aivan välttämätön epäonnistuminen olikin tapahtunut, holvasi
isäni suorastaan enoni vihansa ja pilkkansa ylenpalttisuudella,
kuukausimääriin pitämättä häntä tuskin sanan ja katseen arvoisena,
sillävälin kun tämä vaan kohautteli olkapäitään.

Konradiamme sai kylämme kiittää ensimäisestä purjevenheestään, ja
isäni sai siihenkin kokeiluun ruuhensa antaa. Sirosti valmisti enoni
kalenterin puupiirrosten mukaan venheeseen purje- ja köysilaitteet,
ja jos ruuhemme lopuksi huomattiinkin purjevenheeksi liian kapeaksi,
niin eihän se lopultakaan ollut Konradin syy. Valmistukset kestivät
viikkokausia, isäni muuttui melkein elohopeaksi jännityksestä,
toivosta ja pelosta, ja muukin kylä puheli ainoastaan Konrad
Camenzindin uusimmasta yrityksestä. Se oli meille muistorikas päivä,
jolloin uusi venheemme piti eräänä tuulisena syyskesäpäivän aamuna
aalloille laskettaman. Onnettomuuden pahaenteiset aavistukset saivat
isäni pysyttelemään syrjässä koko puuhasta ja kieltämään minutkin
suureksi surukseni lähtemästä mukaan vesille. Füsslileipurin
poika yksinään meni purjehdustaiteilijalle kumppaniksi. Koko
kylä oli kokoontunut pihallemme ja puutarhaan katsomaan tuota
ennenkuulumatonta näytelmää. Järvellä puhalteli veltto itätuuli.
Aluksi täytyi soutaa, siksi kunnes venhe ehti tuulenhenkeen,
purjeensa pullistutti ja ylpeänä läksi pois aaltoja pitkin liukumaan.
Ihmetellen näimme sen lähimmän vuoriniemekkeen taakse katoavan ja
valmistauduimme sukkelaan enoa hänen palatessaan jo voittajana
tervehtimään sekä ivallisia takapanettelujamme häpeämään. Mutta yöllä
takaisin palatessaan ei venheessä enää ollutkaan purjeita, laivurit
olivat paremmin kuolleita kuin eläviä ja leipurin poika yski ja
sanoi: "Suurin huvi meni teiltä kuitenkin suun sivu, sillä helposti
olisi voinut ensi sunnuntaiksi sattua pari hautajaiskemuja". Isäni
täytyi nitoa ruuheensa kaksi uutta lautaa, ja sen jälkeen ei ole
konsanaan purje järven sinipintaan kuvastellut. Konradille huudettiin
vielä kauan jälkeenpäin, kun hänellä oli jonnekin kiire: "Laita
purjeet kuntoon, Konrad!" Isäni nieli kiukkunsa, ja vielä kauan
aikaa jälkeenpäin, kun onneton enoni tuli häntä vastaan, katsoi hän
vaan poispäin syläisten pitkän sylen sanomattoman halveksimisensa
osoitteeksi. Tätä kesti niin kauan, kunnes Konrad eräänä päivänä
suositteli hänelle uutta, tulenkestävää leivinuuniaan, joka sittemmin
saattoi keksijänsä suunnattoman pilkan alaiseksi ja maksoi isälleni
neljä taaleria puhdasta rahaa. Voi sitä, joka uskalsi muistuttaa
hänelle tästä neljän taalerin jutusta? Kun kerran myöhemmin hätä
saapui taloomme vieraaksi, sanoi äitini noin sivumennen, että olisipa
nyt hyvä olemassa sekin synnillisesti tuhlattu raha. Isäni sävähti
punaiseksi aivan paidankaulusta myöten, mutta hillitsi kuitenkin
itsensä ja sanoi ainoastaan: "Soisinpa ne yhtenä ainoana sunnuntaina
juoneeni!"

Kun talvi oli lopussa, alkoi myrskyinen föhn-tuuli syvänkumisevan
huminansa, jota alppien asukas vavisten ja kauhulla kuuntelee, ja
jota hän vieraalla maalla, nääntyen koti-ikävästä, kaipaa.

Kun föhn lähestyy, tuntevat sen miehet, vaimot, vuoret, metsän
eläimet ja karja jo aikoja edeltäpäin. Lämmin syvä suhina ilmoittaa
sen tulon, jota ennen melkein aina tuntuu viileitä vastapuuskia.
Sinivihreä järvi muuttuu parissa silmänräpäyksessä musteenmustaksi,
ja kuohahtaa äkkiä valkoisiksi vaahtoharjoiksi. Ja meren tavoin
sen jälkeen tuo äsken, muutama minuutti sitten, niin rauhallinen
järvi jyristen syöksee rantoja vastaan, katkerassa raivossaan sen
kallioihin sumuksi pirstoutuen. Koko seutu näyttää samalla ikäänkuin
pelokkaan arkana lysähtävän kokoon. Huipuilla, jotka muutoin
kaukaisuudessa sinertivät, voi nyt laskea kallioiden luvun, ja ennen
kaukaisuudesta ruskeina pilkkuina silmiisi siintäneet kylät näkyvät
nyt selvästi kattoineen, päätyineen ja ikkunoineen. Pelokkaan lauman
tavoin kokoutuu kaikki yhteen, vuoret, niityt ja talot. Ja niin alkaa
jyrisevä pauhu, tuntuu kuin maanpohja vapiseisi. Kuohuvia aaltoja
kuljettaa myrsky savuna ilman läpi, ja alituisesti, yölläkin, kuuluu
myrskyn epätoivoinen taistelu vuoristosta. Hetkistä myöhemmin kertoo
huhu kautta kylien umpeen peittyneistä kaivoista, murskautuneista
rakennuksista, rikki ruhjoutuneista venheistä, kadotetuista isistä ja
veljistä.

Lapsena pelkäsin föhn-tuulta, jopa sitä vihasinkin. Mutta kun
poikuuden hurjuus rinnassani heräsi, rupesin rakastamaan tuota
kapinoitsijaa, tuota ijankaikkisesti nuorta ja röyhkeää ratsastajaa,
joka kevään tuloa ennustaa. Ihana oli se elämää pursuavana, rajuna ja
toivorikkaana esiin rynnätessään, ihana, kun se taistelunsa alkoi,
myrskyten, nauraen, voihkien, ulvoen läpi kuilujen kiidättäessään,
lunta vuorilta ahmiessaan ja jäykkiä vanhoja honkia karkein käsin
kumarruttaessaan ja niistä huokauksia esiin pusertaessaan. Myöhemmin
muuttui rakkauteni syvemmäksi ja nyt kertoi föhn minulle suloisesta,
kauniista, rikkaasta etelänmaasta, josta aina yhä uudelleen ilman,
lämmön ja valon virtoja kumpuilee, täällä vuoriin musertuakseen ja
vihdoin pohjolan kylmillä mailla verensä kuiviin vuodattaakseen.
Ei ole mitään harvinaisempaa ja kalliimpaa kuin tuo suloinen
föhn-kuume, joka föhn-tuulen aikoina palaa vuoriston ihmisten ja
erittäinkin naisten veressä, poistaa unen ja kiihoitellen kaikkia
aisteja hyväilee. Se on etelän hengetär, joka yhä uudelleen myrskyten
ja leimuten tunkeutuu köyhemmän, hennomman pohjolan sisarrintaan
ja julistaa lumien peittämille alppikylille, että jälleen Italian
purppurassa väreilevien järvien rannoilla kevätesikot, narsissit ja
mantelikukat kukoistavat.

Mutta sitten kun föhn on loppuun puhaltanut ja viimeiset likaiset
lumivyöryt tiensä ovat löytäneet, silloin vasta seuraa kaikista
kaunein. Silloin kuroittelevat pitkin vuorien rinteitä kaikilla
puolilla kukkasin kukoistavat, kellahtavat ruohomatot. Lumihuippuiset
vuoret kohottavat kruunujaan puhtaina ja autuaina sekä välkyttävät
jäävirtojaan, järvi muuttuu siniseksi ja lämpimäksi sekä kuvastelee
pinnassaan aurinkoa ja pilvien ikiteitä.

Kaikki tuo voi antaa sisältöä lapsen elämälle ja hätätilassa myös
kokonaisen ihmisijän kululle. Ihmisen huulilta ei ole koskaan
jumalan sana niin selvänä ja keskeymättömänä virrannut, kuin näiden
puhe jumalasta oli. Joka sen itselleen lapsuudessaan omisti, sen
sydämessä kaikuu se koko elämän ajan suloisena, voimakkaana ja
peloittavana, eikä sen pauloista voi koskaan irti päästä. Se, joka
on kotoisin vuorilta, saattaa vuosikausia tutkia viisaustiedettä ja
luonnonhistoriaa sekä niin juurittaa sydämestään tiehensä vanhan
Herran-Jumalan, -- kuullessaan föhn-tuulen pauhaavan tahi lumivyöryn
puita katkovan, vapisee sydän hänen rinnassaan ja hän ajattelee
jumalaa ja kuolemaa.

Isäni tupasen vieressä oli pieni aidattu puutarha. Siinä kasvoi
katkeran makuista salaattia, juurikkaita ja kaalia, sitäpaitsi
oli äitini istuttanut sinne liikuttavan kapean, vaatimattoman
kukkapenkin, jossa pari ruusupensasta, georgiini ja kourallinen
reseedoja toivottomuudessaan ja ikävissään nääntyivät. Puutarhan
ja järven välillä oli pienoinen somerpenger. Siinä oli pari
rikkinäistä ruukkua, muutamia lautoja sekä paaluja, alhaalla
vedessä köydessään venheemme, joka vielä siihen aikaan joka toinen
vuosi uudelleen tilkittiin ja tervattiin. Ne päivät, jolloin tämä
tapahtui, ovat painuneet syvään muistooni. Ne olivat kevätkesän
lämpimiä jälkeenpuolisia, jolloin keltaiset kesäperhoset tanssivat
puutarhassamme auringon valossa, järvi oli rasvatyyni, sininen
ja rauhallinen, väliin vähän väreilevä, vuorten huiput autereen
peittämät, ja tuolla pienellä somerpenkereellämme tuoksusi väkevä
pien ja öljyvärin haju. Vielä jälkeenkinpäin tuoksusi ruuhi koko
kesän ajan tervalta. Ja milloin hyvänsä monta vuotta myöhemmin tunsin
nenässäni jossain meren rannalla käydessäni tuon omituisen veden
ja tervan sekaisen hajun, kuvastui mieleeni hetipaikalla tuo pieni
oman järvemme ranta, ja niin näin isäni jälleen paitahihasillaan
käyttelevän sivellintään ja keltaisten perhosten lyövän ilmassa
häilyvää leikkiään. Sellaisina päivinä oli isäni tavattoman hyvällä
tuulella, vihelteli itsekseen, jota hän oivallisesti osasikin,
ja kukatiesi hiukan laulaa hyräyttikin itsekseen, vaikkakin sen
puoliääneen. Äiti keitti silloin jotakin hyvää illalliseksi, tehden
sen siinä hiljaisessa toivossa, ettei Camenzind sinä iltana menisi
ravintolaan. Kuitenkin hän meni.

En voi väittää, että vanhempani olisivat mitenkään joko edistäneet
tahi estäneet sieluni kehitystä. Äidilläni oli aina työtä enemmän
kuin tarpeeksi ja isäni ei ollut maailmassa mitään niin vähän
harrastanut kuin kasvatuskysymyksiä. Hänelle oli aivan kylliksi
siinä, että hän jaksoi hoitaa kitukasvuiset omenapuuparinsa, pitää
perunamaapalasensa kunnossa ja katsoa että heiniä oli riittävästi.
Mutta noin joka toinen viikko ennen ulosmenoaan otti hän minua
kädestä ja vei minut sanaasanomatta tallin heinäylisille. Siellä
toimitettiin sitten harvinainen jonkinmoinen rangaistus- ja
sovitusmeno: sain selkäsaunan, ilman että isäni tiesi paremmin kuin
minäkään, miksi. Ne olivat vaan kostottaren alttarille uhrattuja
hiljaisia uhreja ja ne suoritettiin ilman saarnaa hänen huuliltaan
paremmin kuin huutoa minun, jonkinmoisena velkapäänä verona jollekin
salaperäiselle voimalle. Aina kun myöhempinä vuosinani kuulin
puhuttavan "sokeasta kohtalosta", muistin nämä salaperäiset menot
ja tuntuivat ne minusta tuon käsitteen plastilliselta esitykseltä.
Tietämättänsä seurasi hyvä isäni tässä tuota elämän yksinkertaista
kasvatusoppia, jota aina saamme kokea, kun salama kirkkaalta
taivaalta leimahtaa, ja jättää meidät miettimään, millä pahoilla
teoilla olemme jälleen ylimmät voimat kamppailuun haastaneet. Paha
kyllä, en minä tullut tällaista itsetutkistelua viljelleeksi,
vaan otin tämän opetustavan vastaan välinpitämättömästi, ilman
tarpeellista tuomiolle käyntiä, taikka myöskin uhkamielisesti, aina
sellaisina iltoina mielessäni iloiten jälleen sakkoni maksaneeni
ja niin rangaistuksesta taas pariksi viikoksi päässeeni. Paljoa
itsenäisempi olin esiintyessäni vanhempiani vastaan silloin, kun
he halusivat totuttaa minua työhön. Käsittämätön ja tuhlaavainen
luonto oli yhdistänyt minuun kaksi vastakkaista lahjaa: aivan
tavattomat ruumiinvoimat, mutta ikävä kyllä aivan yhtäsuuren pelon
työtä kohtaan. Isäni pani kaikki voimansa liikkeelle tehdäkseen
minusta käyttökelpoisen pojan ja apulaisen, mutta minua nuo työt
vaan muka häpäisivät, ja vielä kimnasistina ollessani pidin kaikista
antiikin sankareista eniten Herkuleesta juuri sen vuoksi, että hänet
pakoitettiin noihin kuuluisiin, vaivaloisiin töihin. Joskus en
tiennyt mitään hauskempaa, kuin joutilaana vetelehtiä kallioilla,
niityillä ja järven rannalla.

Vuoret, järvi, myrsky ja aurinko olivat ystäviäni, kertoivat minulle,
kasvattivat minua ja olivat minulle kauan aikaa rakkaammat ja
tutummat kuin mitkään ihmiset ja ihmiskohtalot. Mutta vasituisia
lemmikkejäni olivat pilvet, joita pidin parempina kuin kimaltelevaa
järveä, surullisia honkia ja aurinkoisia vuoria.

Sanokaa minulle mies, joka maailmassa paremmin pilvet tuntee ja
niitä enemmän rakastaa kuin minä? Tai sanokaa minulle jotakin, joka
on kauniimpaa kuin pilvet! Ne ovat iloa ja silmien sulostusta,
siunausta ja jumalanlahjaa, vihaa ja kuolemanvoimaa. Ne ovat
helliä, herkkiä ja rauhallisia kuin vastasyntyneiden sielut, ne
ovat kauniita, rikkaita ja anteliaita kuin hyvät enkelit, ne
ovat synkkiä, kaikkialla ahdistavia, armottomia kuin kuoleman
lähettiläät. Hopeisina leijailevat ne keveissä kerrostumissa, hymyten
purjehtivat ne kultaruskoisina, kellan, punertavan ja sinertävän
väikkeessä seisahtuvat ne levähtämään. Synkkinä hiipivät ne hiljaa
kuin murhamiehet, suhisten lennättävät ne eteenpäin nurinniskoin
kuin hurjat ratsastajat, ja alakuloisen erakon tavoin viipyvät ne
surullisina vaaleassa korkeudessaan. Ne muistuttavat autuaitten
saaria, siunaavia enkeleitä, uhkaavia käsiä, lepattavia purjeita
ja kuljeksivia kurkia. Ne leijailevat jumalan taivaan ja köyhän
maan välillä kaiken inhimillisen kaipuun kauniina vertauskuvana,
kuuluen molemmille -- maan unelmina, joissa se syntisen sielunsa
antaa taivaan puhtauteen kohota. Ne ovat kaiken vaeltamisen, kaiken
hakemisen, kaipuun ja koti-ikävän iankaikkinen vertauskuva. Ja samoin
kuin ne ovat taivaan ja maan välillä epäröivinä, kaipaavina ja
paatuneina, samoin viipyvät ihmisten sielut epätietoisina, kaivaten,
mutta uhkamielisinä ajan ja ijankaikkisuuden välillä.

Oi, nuo kauniit, leijailevat, väsymättömät pilvet! Tietämättömänä
lapsena niitä rakastin, katselin, enkä aavistanut, että itsekin
pilven tavoin läpi elämän kiitäisin -- vaeltajana, kaikkialla
vieraana, vaappuen ajan ja ijankaikkisuuden välillä. Lapsuuden
päivistä alkaen ovat ne olleet minulle rakkaita ystäviä ja sisaria.
Kadun yli mennessäni en voi olla niille päätäni nyökäyttämättä, me
tervehdimme toisiamme ja hetkisen silmästä silmään katselemme. En
ole myöskään unhottanut, mitä kerran niiltä opin: niiden muodot,
värin, piirteet, leikit, karkelot, tanssit ja lepohetket, ja niiden
harvinaiset maasta ja taivaasta kertovat tarinat.

Erittäinkin muistan tarinan lumiprinsessasta. Tapahtuman paikka on
keskellä vuoristoa, kevättalven aikaan, kun lämmin tuuli puhaltaa
alhaalta laaksoista. Lumiprinsessa ilmaantuu pienen seurueen kanssa
pyörryttävästä korkeudesta ja valitsee itselleen lepopaikaksi laajan
kattilalaakson tahi jonkun leveämmän huipun. Kateellisena näkee
petollinen pohjatuuli puhtaan hengettären laskeutuvan lepäämään,
hiipii himokkaana vuorta ylös ja hyökkää äkkiä hänen päällensä
raivoten ja pauhaten. Hän heittää prinsessaa vastaan rikkirevityitä,
mustia pilvenriekaleita, pilkkaa häntä, sättii häntä ja tahtoisi
ajaa hänet pois. Hetkisen on prinsessa rauhaton, odottaa, kärsii, ja
usein kohoaa hän päätään pudistellen, hiljaa ja pilkallisena jälleen
korkeuteensa takaisin. Mutta usein kokoaa hän myös äkkiä pelokkaat
ystävättärensä ympärillensä, paljastaa häikäisevän ruhtinaalliset
kasvonsa ja poistaa vuorenhaltijan kylmin käsin luotansa. Tämä
vapisee, ulvoo ja pakenee. Ja prinsessa asettuu jälleen rauhallisesti
levolle, käärii istuimensa laajalta ympäriinsä harmajaan sumuun,
ja kun sumu on haihtunut, ovat laaksot ja kukkulat kirkkaat ja
välkkyvät, puhtaan, pehmeän, vastasataneen lumen peittämät.

Tässä sadussa oli jotakin niin ylhäisen hienoa, jotakin kauneuden
kunniasta ja sielusta, että se minua ihastutti ja liikutti pientä
sydäntäni kuin iloinen salaisuus.

Pian tuli myöskin aika, jolloin sain itse pilviä lähestyä, astua
niiden väliin ja katsella monta niiden joukosta yläpuolelta. Olin
kymmenen vuoden vanha, kun ensi kerran nousin vuoren huipulle,
Senn-alpin huipulle, jonka juurella kylämme Nimikon on. Siellä
näin minä ensikerran vuorien kauhut ja kauneudet. Syviä kuiluja,
täynnä lunta ja lumivettä, vihreitä jäävirtoja, ja kaiken yllä kuin
kellonkupu korkeana ja pyöreänä taivas. Joka kymmenen vuotta on
elänyt ahdattuna vuoren ja järven väliin ja läheisten kukkuloiden
aitaamana, se ei unohda sitä päivää, jolloin ensi kerran hänen
yllään kaareutuu vapaana suuren taivaan kansi ja ympärillään leviää
ääretönnä taivaan ranta. Jo ylös noustessani hämmästytti minua,
että nuo tutut alhaalta niin usein näkemäni rosot ja kallioseinämät
olivatkin niin mahtavan suuret. Ja nyt näin pelolla ja riemulla, ensi
kerran mahtavan silmänräpäyksen valtaamana, kuinka koko tuo ääretön
avaruus ikäänkuin joka haaralta tunkeutui päälleni. Niin satumaisen
suuri oli siis maailma! Koko meidän kylämme, joka ikäänkuin
katosi alhaisuuden syvyyteen, oli vaan pieni, kirkas täplä. Ja ne
huiput, jotka laaksosta katsoen näyttivät olevan aivan toistensa
läheisyydessä, olivatkin toisistaan monen tunnin matkan päässä.

Silloin rupesin aavistamaan, että olin nähnyt maailmaa vaan
silmänvilahdukselta enkä sen laveammalta, ja että tuolla ulkona
saattoi vuoria seistä ja vuoria kaatua ja suuria asioita tapahtua,
ilman että niistä hiljaisinkaan tieto syrjäiseen vuorenkoloomme
kerkesi. Mutta samalla rupesi sielussani jotakin väräjämään
kompassineulan tavoin ja itsetiedottomasti pyrkimään tuonne suureen
kaukaisuuteen. Ja nyt vasta ymmärsin oikein pilvien kauneuden ja
surumielisyyden, kun näin, mitä loppumattoman kaukaisuuden polkua ne
kulkivat.

Molemmat täysikasvuiset seuraajani kehuivat reipasta vuorelle
nousuani, levähtivät hetkisen tuolla jääkylmällä huipulla ja
nauroivat minun käsittämättömälle ihastukselleni. Mutta minä,
päästyäni selviämään suuresta hämmästyksestäni, mylvin suorastaan
ilosta ja liikutuksesta ikäänkuin härkä kirkkaaseen ilmaan. Se
oli minun ensimäinen luonnonlauluni kauneudelle. Olin odottanut
kuulevani uhkaavan kaiun jylinän vastaan, mutta huutoni kaikui pois
rauhallisiin korkeuksin jäljettömästi, heikon linnun huudon lailla.
Silloin häpesin ja olin hiljaa.

Tämä päivä mursi jonkun jään elämästäni. Sillä nyt tapahtui sattuma
toisensa jälkeen. Ensinnäkin otettiin minut yhä useammin mukaan
vuorimatkoille, vaikeammillekin, ja minä tunkeuduin erityisellä
mieltä painostavalla hekumalla korkeuksien suuriin salaisuuksiin.
Senjälkeen pantiin minut vuohia paimentamaan. Eräällä niistä
vuorenkaltaista, joille tavallisesti laumani ajoin, oli pieni
tuulilta suojainen nurkka, jossa kasvoi sinertäviä katkerokukkia
ja joka oli rakkain paikkani maailmassa. Kylää ei näkynyt sinne ja
järvestäkin vaan vuorien yli kapea, kirkas kaistale; sen sijaan
loistivat kirkasväriset kukat, sininen taivas kaareutui lumihuipusta
huippuun kuin teltin katto ja vuohien kellojen hienon kilinän ohella
kaikui lakkaamatta jonkun matkan päässä olevan vesiputouksen pauhu.
Siellä loikoilin paistatellen itseäni, töllistellen pieniä valkoisia
pilviä ja loruten puoliääneen itsekseni, kunnes pukit laiskuuteni
huomasivat ja kohta olivat valmiit tekemään kaikenmoisia kiellettyjä
tepposia. Ja sen kautta sattui minulle jo ensi viikoilla ankara
keskeytys ihanassa laiskurinelämässäni, kun putosin pukkineni
muutamaan vuorenhalkeamaan. Pukki kuoli, minun pääkalloani pakotti
ankarasti ja muutenkin olin kuin surkeasti pieksetty, juoksin
kotiani, mutta palautettiin takasin manauksilla ja valituksilla.

Helposti olisi tämä seikkailu saattanut olla minun ensimäinen ja
viimeinen. Silloin olisi tämä kirja jäänyt kirjoittamatta ja monet
muut vaivat kokematta sekä hulluudet tekemättä. Olisin luultavasti
nainut jonkun serkuistani tahi makaisin kentiesi myös jossain
unohdettuna, jäätyneenä jäävirran vesissä. Eikähän sillä väliä.
Mutta kaikki tapahtui toisin, eikä minun asiani ole vertailla
tapahtumattomia tapahtuneisiin.

Isäni teki silloin tällöin pientä palvelusta Welsdörferin luostariin.
Kerran sattui hän kipeäksi ja käski minun mennä sinne hänen
sijastaan siitä ilmoittamaan. Sitäpä minä en tehnyt, vaan lainasin
naapurilta kynän ja paperia sekä kirjoitin oikein kiekuraisen kirjeen
luostariveljille, annoin sen sananviejävaimolle sekä menin niine
teineni vuorille.

Seuraavalla viikolla tullessani eräänä päivänä kotia oli isäni siellä
jo valmiina odottamassa tuon kauniin kirjeen kirjoittajaa. Minua
hiukan jo peloitti, mutta hän vaan kiitti minua ja kehoitti enemmän
opiskelemaan. Eno Konrad oli sillä kerralla jälleen suosiossa ja
hän otettiin avuksi. Luonnollisesti innostui hän asiaan kohta, ja
haaveili, että minun piti oppia ja myöhemmin oikein asioita tutkia,
minusta piti tulla oppinut herra. Isä antoi myöskin vakuuttaa itsensä
asian tarpeellisuudesta, ja niin kuului myös minun kohtaloni noihin
samoihin vaarallisiin eno-yrityksiin, joihin leivinuuni, purjevenhe
ja monet muut samallaiset mielikuvitelmat olivat kuuluneet.

Alkoi niin ankara opiskelu, latinan, raamatun historian, kasviopin
ja maantieteen tutkistelu. Tuo kaikki huvitti minua suuresti, enkä
ollenkaan ajatellut, että nuo vieraat asiat saattoivat maksaa minulle
kotimaani ja monta kaunista vuotta. Latinan ainoan laita ei ollut se.
Isäni olisi tehnyt minusta talonpojan, vaikkapa olisin tainnut _viri
illustres_ ulkoa edes ja takaisin. Mutta tuo viisas mies oli nähnyt
olemukseni perusluonteen, jossa painopisteenä ja päähyveenä oli
aivan voittamaton laiskuuteni. Milloin vaan suinkin pääsin, juoksin
pois työstäni, ja riensin sen sijaan vuorille tahi makasin syrjässä
piilossa läheisellä vuorenkaltaalla, luin, uneksuin ja laiskottelin.
Lopullisesti varmistuttuaan iässä huomiossaan antoi hän minun olla.

Sanottakoon tässä tilaisuudessa sananen vanhemmistani. Äitini oli
ollut aikoinaan kaunis, mutta siitä oli nyt jäljellä ainoastaan luja
ja suora vartalo sekä miellyttävät tummat silmät. Hän oli suuri,
erinomaisen väkevä, ahkera ja hiljainen. Vaikka hän oli kehumatta
yhtä viisas kuin isäni ja ruumiinvoimiltaan häntä väkevämpi, ei hän
kuitenkaan huoneessaan hallinnut, vaan luovutti hallinnon isälleni.
Isäni taas oli keskikokoinen, heikko- ja hentojäseninen, mutta
itsepäinen ja viisas, jonka kirkkailla kasvoilla oli täynnänsä
pieniä, harvinaisen elokkaita poimuja. Huomattavat olivat lyhyet,
pystysuorat kulmapoimut. Niinpian kun hän kulmakarvojaan liikutti,
synkistyivät ne, antaen hänen kasvoilleen surullisen kärsivän ilmeen;
silloin näytti siltä, ikäänkuin koettaisi hän miettiä jotakin hyvin
tärkeää, mutta jo itsekin edeltäpäin tietäisi, ettei hän kysymystä
koskaan ratkaistuksi saisi. Olisi voinut pitää häntä raskasmielisenä,
mutta niin ei kuitenkaan kukaan ajatellut, mutta melkein kaikki
seutumme asukkaat ovat aina luonteeltaan keveän surumielisiä, johon
on syynä pitkät talvet, vaarat, vaivaloinen elämisen eteen ponnistelu
ja syrjäisyys maailmasta.

Molemmilta vanhemmiltani olen saanut osia olemukseeni. Äidiltäni
vaatimatonta elämänviisautta, hiukan jumalaan luottamusta sekä
hiljaisen, harvapuheisen luonteen. Isältäni taas pelon lujia
päätöksiä kohtaan, tuhlaavaisen rahan pitelemistaidon sekä kyvyn
juoda paljo ja oikein harkinnan mukaan. Tämä viimemainittu ominaisuus
ei kuitenkaan osoittautunut minussa tänä hentona ikäkautena.
Ulkonaisesti on minulla isältäni silmät ja suu, äidiltäni raskas ja
luja käynti sekä ruumiinrakennus ynnä tuimat lihasvoimat. Isältäni ja
rodultani yleensä sain elämään astuessani tosin sen talonpoikaisen
viekkaan järjen, mutta myös suruisen luonteen ja taipumuksen
perusteettomaan raskasmielisyyteen. Kun määräni oli kerran oleskella
kaukana kotimaastani vieraitten keskellä, niin olisihan ollut parempi
saada tuon sijasta jonkun verran käytännöllistä liikkuvaisuutta ja
iloista kevytmielisyyttä.

Siten varustettuna ja päälläni uusi puku astuin matkalleni maailmaan.
Vanhempaini lahjat ovat kestäneet koetuksen, sillä maailmassa olin ja
elin omien voimaini varassa. Mutta jotakin on täytynyt puuttua, jota
eivät tieteet eikä maailma ole minulle koskaan antaneet. Vaikka vielä
tänäänkin taidan kiivetä vuoren huipulle yhtä hyvin kuin koskaan
ennen, kävellä tahi soutaa kymmenen tuntia ja hätätilassa paljain
käsin lyödä miehen kuoliaaksi, niin puuttuu minulta elämisen taitoa
yhtä paljo tänään kuin koskaan ennen. Aikaisin alkanut yksipuolinen
seurustelu maan, sen kasvien ja eläinten kanssa oli kasvattanut
minuun hyvin vähän yhteiskunnallisia kykyjä ja vielä nytkin ovat
uneni selvänä todistuksena siitä, kuinka paljo minulla paha kyllä on
taipumuksia puhtaasti animaaliseen elämään. Uneksun nimittäin hyvin
usein makaavani merenrannalla jonakin eläimenä, useimmiten hylkeenä,
ja tunnen silloin niin voimakasta hyvinvointia, että herätessäni
ei minua ihmisarvoni jälleen tunteminen lainkaan ilahduta tahi tee
ylpeäksi, vaan mieluumminkin surulliseksi.

Tavalliseen tapaan sain minäkin kimnaasissa vapaan paikan ja pöydän
ja määrättiin minut filoloogiksi. Miksi, ei tiedä kukaan. Mitään
toista niin hyödytöntä ja ikävää alaa ei löydy, eikä mitään, joka
olisi minusta ikävämpää.

Kouluvuodet kuluivat minulta pian. Tappeluiden ja koulutöiden välillä
sattui aina koti-ikävän hetkiä, rohkeita tulevaisuudenunelmia,
tieteen harrasta palvelusta. Väliin puuttui asiaan myös minun
synnynnäinen laiskuuteni, saattoi minulle kaikellaista harmia ja
rangaistuksia, väistyäkseen jälleen uuden innostuksen tieltä.

"Peter Camenzind", sanoi kreikanopettajani, "sinä olet niskoittelija
ja jääräpää, sekä pusket kerran vielä pääsi puhki". Katsoin tuota
ihraista rilliniekkaa, kuuntelin hänen puhettaan: minusta hän oli
koomillinen.

"Peter Camenzind", lausui matematiikanopettajani, "sinä olet nero,
kun on kysymyksessä vaan laiskotteleminen, ja minä valitan, ettei ole
alempaa numeroa kuin nolla. Tämänpäiväiset työsi arvostelen minus
puoleentoista". Katselin häntä, surkuttelin hänen karsaskatseisia
silmiään ja huomasin hänet hyvin ikäväksi olioksi.

"Peter Camenzind", sanoi kerran historianprofessori, "et ole mikään
hyvä oppilas, mutta siitä huolimatta tulee sinusta vielä kerran
hyvä historioitsija. Olet laiska, mutta osaat eroittaa pääasiat
sivuseikoista."

Sekään ei minusta ollut niin erityisen tärkeätä. Kuitenkin kunnioitin
opettajiani, sillä arvelin heillä olevan hallussaan tieteen, ja
tiedettä kohtaan tunsin hämärää, voimakasta kunnioitusta. Vaikka
opettajani olivat yksimielisiä laiskuuteeni nähden, edistyin
kuitenkin ja istuin keskikohdan yläpuolella. Tosin huomasin hyvin,
että koulu ja koulutiedot olivat vaan mihinkään riittämätöntä
hajanaista työtä, mutta minä odotinkin myöhäisempiä aikoja. Otaksuin,
että näiden koulupoikamaisuuksien jälkeen avautuisi puhdas, henkinen,
epäilemätön tieteen tie totuuden tuntemiseen. Silloin vasta saisin
tietää, mitä historian hämärä sekasorto, kansojen taistelut, jokaisen
yksityisen sielun arat kysymykset merkitsivät.

Vielä voimakkaampi ja eloisampi oli toinen toivo minussa. Halusin
mielelläni saada itselleni ystävän.

Tovereissani oli eräs kähärätukkainen, vakava poika, nimeltä Kaspar
Hauri, ijältään kahta vuotta minua vanhempi. Hänen käyntinsä,
esiintymisensä oli varmaa ja hiljaista, hän piti päätänsä pystyssä
ja vakaana sekä puhui vähän toveriensa kanssa. Kuukausimääriä
katselin häntä suurella kunnioituksella, pysyttelin kadulla hänen
jäljissään ja toivoin, että hän minut huomaisi. Olin mustasukkainen
jokaiselle poroporvarille, jota hän tervehti, jokaiselle talolle,
jonne näin hänen menevän tai josta näin hänen tulevan. Olin kuitenkin
pari luokkaa hänestä jäljellä ja hän piti luultavasti itseään jo
minun luokkalaisiani miehekkäämpänä. Koskaan emme ole sanaakaan
keskenämme vaihtaneet. Hänen sijastansa liittyi seuraani ilman minun
myötävaikutustani eräs pieni, kivuloinen poika. Hän oli nuorempi
kuin minä, arka ja lahjaton, mutta hänellä oli kauniit, kärsivät
kasvonpiirteet ja silmät. Senvuoksi että hän oli heikko ja huonosti
kasvanut, sai hän luokallaan kärsiä paljo ikävyyksiä, sekä haki
minusta vankemmasta ja enemmän arvossa pidetystä, suojelijaa. Pian
tuli hän niin kipeäksi, ettei hän enää voinut käydä koulua. En häntä
kaivannut ja unhotin hänet pian.

Oli sitten luokallamme eräs vallaton vaaleatukka, tuhattaituri,
soittoniekka, matkija-eläin ja veitikka. Hänen ystävyyttään en
saavuttanut ilman vaivaa, ja asettuipa tuo veitikka ikätoverikseni
alituisesti hiukan suojelevan suosivalle kannallekin minuun nähden.
Olipa miten hyvänsä, olihan minulla nyt ystävä. Kävin hänen luonansa
hänen pienessä huoneessaan, luin pari kirjaa hänen kanssaan, suoritin
hänen kreikantehtävänsä ja annoin hänen sen edestä auttaa itseäni
laskennossa. Usein menimme myös yhdessä kävelemään ja lienemme
silloin näyttäneet samalta kuin karhu ja kärppä. Hän se aina jutteli,
nauroi, laski sukkeluuksia eikä koskaan joutunut hämilleen, ja minä
kuuntelin, nauroin ja olin iloinen siitä, että minulla oli niin
poikamainen ystävä.

Mutta kerran iltapäivällä tulin sattumalta näkemään, miten tuo pieni
kujeilija koulun etehisessä parhaillaan esitti eräille tovereilleen
muutamia koomillisista mielitempuistaan. Juuri oli hän matkinut
erästä opettajaa, nyt huusi hän: "Arvatkaa, kuka tämä on?" ja
alkoi ääneensä lausua paria värssyä Homerosta. Sitä tehdessään
matki hän minua hyvin osaavasti, ujoa ryhtiäni, aran pelokasta
lukutapaani, ylimaalaisen karkeata kieltäni, ja myös minun alituisia
tarkkaavaisuudenmerkkejäni, silmäin räpyttämistä ja vasemman silmän
sulkemista. Hän piti itseään hyvin onnistuneena ja oli niin sukkela
ja ilkeä kuin suinkin.

Kun hän sulki kirjan ja odotti hyvin ansaittuja suosionosoituksia,
astuin minä takaa esiin ja kostin. En sanonut mitään, vaan osoitin
koko suuttumukseni, häpeäni, raivoni yhdessä ainoassa, jättimäisessä
korvapuustissa. Heti sen jälkeen alkoi tunti ja opettaja huomasi
entisen ystäväni, joka muutoin oli hänen mielikkinsä, valituksen ja
posken punoituksen.

"Kuka sinua noin on opettanut?"

"Camenzind."

"Camenzind, astu esiin! Onko se totta?"

"Kyllä."

"Miksi olet häntä lyönyt?"

Ei vastausta.

"Eikö sinulla ole ollut mitään syytä siihen?"

"Ei."

Niinpä rangaistiin minua ankarasti, ja tyynenä kannoin kohtaloni
riemulla ajatellen marttyyrinä kärsiväni. Mutta kun en ollut mikään
stoalainen enkä pyhimys, vaan ainoastaan koulupoika, ojensin
viholliselleni rangaistuksen kärsittyäni kieleni niin pitkälle kuin
voin. Äkämystyneenä karkasi opettaja kimppuuni.

"Etkö häpeä? Mitä tämä merkitsee?"

"Sitä, että tuo tuolla on halpamainen kanalja ja että häntä
halveksin. Pelkuri on hän myöskin."

Siihen päättyi ystävyyteni matkijaeläimen kanssa. Hänellä ei ollut
paikallaan ketään seuraajaa, ja niin vietin kypsyvät poikuusvuoteni
aivan yksinään ilman ystävää. Mutta vaikkakin ihmisten ja elämän
ymmärtämiseni senjälkeen on joitakin kertoja muuttunut, niin en voi
koskaan olla muistelematta tuota korvapuustia ilman syvää tyydytystä.
Toivottavasti ei valkotukkainenkaan ole sitä unohtanut.

Seitsemäntoista vanhana rakastuin erääseen asianajajan tyttäreen.
Hän oli kaunis, ja minä olen ylpeä siitä, että elämäni pitkään olen
rakastanut vaan kauniita naisia. Mitä hänen ja muiden vuoksi kärsin,
siitä kerron toiste. Hänen nimensä oli Rösi Girtanner, ja on hän
vielä tänäänkin toisellaisten miesten rakkauden arvoinen kuin minä
olen.

Siihen aikaan kohisi kaikissa jäsenissäni vielä käyttämätön
nuoruudenvoima. Sotkeuduin tovereineni hulluihin tappelunkahakoihin,
olin ylpeä ollessani paras painija, pallonlyöjä, kilpajuoksija sekä
soutaja, ja olin siinä sivussa alituisesti surumielinen. Se oli
yksinkertaisesti kevään suloista raskasmielisyyttä, joka vaikutti
minuun voimakkaammin kuin muihin, niin että ilonani olivat surulliset
mielikuvittelut, kuoleman ajatukset ja alakuloiset mietteet.
Luonnollisesti ilmestyi sitten sekin toveri, joka antoi minulle
luettavaksi Heinen "Laulujen kirjan". Se ei ollut oikeastaan enää
mitään lukemista, vaan vuodatin minä runoihin oman täyteläisen
sydämeni, kärsin runoilijan kanssa, runoilin ja vaivuin lyyrilliseen
haaveiluun, joka sopi luultavasti minun kasvoilleni kuin valkoinen
kaulus porsaan kaulaan. Siihen saakka ei minulla ollut ollut
aavistustakaan mistään "kaunokirjallisuudesta". Nyt tulikin sensijaan
Lenaun, Schillerin, sitten Goethen ja Shakespearin vuoro, ja äkkiä
oli tuo veretön varjo "kirjallisuus" muuttunut minulle suureksi
jumalaksi.

Suloisella väristyksellä tunsin, kuinka noista kirjoista virtasi
sydämeeni elämän tuoksuvan viileä ilma, ja elämän, jota ei ollut
koskaan maan päällä ollut, mutta joka oli silti todellista ja halusi
nyt liikutetussa sydämessäni aaltoihinsa kuohahtaa ja kohtalonsa
kokea. Goethen ja Shakespearen henkilöt kävivät luonani vierailemassa
lukukomerossa ullakkokamarissa, jonne kuului ainoastaan läheisen
tornikellon lyönti ja tuossa vierellä asustelevan haikaran nokan
kalistus. Minulle selveni ihmisolemuksen jumalalliset ja naurettavat
puolet: oman ristiriitaisen kesyttömän sydämemme arvoitus,
maailmanhistorian syvä tosiasiallisuus, ja mahtava, ihmeellinen
hengen voima, joka kirkastaa meidän lyhyet päivämme ja kohottaa
meidän vähäpätöisen olemassaolomme välttämättömän ja ijankaikkisen
piiriin. Pistäessäni pääni kapeasta ikkunaluukusta näin auringon
paistavan katoille ja kapeille solakaduille, kuulin ihmetellen työn
ja jokapäiväisyyden pienen melun hälinänä korkeuteeni kaikuvan ja
tunsin suurten henkien täyttämän ullakkokamarini ja yksinäisyyden
ja salaperäisyyden ympäröivän itseäni kuin jonkun erikoisen kauniin
tarinan. Kuta enemmän luin, kuta ihmeellisemmin minuun noiden
kattojen ja katujen katseleminen vaikutti, sitä useammin sukelsi
vähitellen esiin sydämessäni ujo ja painostava tunne siitä, että
minäkin olin kentiesi näkyjen näkijä ja että tuo eteeni levitetty
maailma odotti vaan, että nostaisin ilmoille osan sen aarteista,
irrottaisin siitä satunnaisuuden ja alhaisuuden hunnun, ja siten
tempaisin perikadosta esiin runoilijan voimalla avatun maailman ja
vihkisin sen katoamattomuudelle, ikuisuudelle.

Puoleksi häpeissäni aloin hiukan runoilla ja niin täyttyi vähitellen
muutamia vihkoja runoilla, suunnitelmilla ja pienillä kertomuksilla.
Ne ovat hävinneet ja olivatkin luultavasti arvoltaan mitättömiä,
mutta valmistivat itselleni kyllä kylliksi sydämen tykytystä ja
salaista riemua. Hitaasti kehittyi näiden yritysten seuraajana
itsenäisyys ja itsearvostelu, ja vasta viimeisenä kouluvuotenani
tapahtui minulle tuo välttämätön suuri pettymys. Olin jo ruvennut
raivailemaan esikoisrunojani säilöstäni pois ja kirjoittelemistani
ylipäätänsä hiukan epäilemään, kun sattumalta pari Gottfried Kellerin
teosta joutui käsiini, jotka heti luin läpeensä pari kolme kertaa.
Silloin tulin äkkiä huomaamaan, kuinka paljo minun epäkypsistä
unelmistani puuttui, että ne olisivat olleet oikeaa, läpeensä
omintakeista, todellista taidetta, -- poltin runoni ja novellini ja
katselin maailmaa selvällä päällä ja surullisena, kovan kohmelon
kiristämänä.



II.


Pulmakseni rakkaudesta, -- niin, niissä asioissa olen aina ollut
poikasten kirjoissa. Minulle on naisten rakkaus ollut aina
puhdistavaa, harrasta palvelemista, joka lämmittävänä liekkinä
leimahtaa raskasmielisyyttäni vastaan ja kohottaa taivaalle
rukoilevia käsiään. Jo äidistäni pitäen, ja omainkin epäilevien
tunteitteni perusteella kunnioitan naisia yleensä vieraana, kauniina,
arvoituksentapaisena sukuna, joka on meitä etevämpi synnynnäisen
kauneutensa ja olemuksensa sopusuhtaisen kokonaisuuden vuoksi ja jota
meidän tulee pitää pyhänä, koska se on meistä kaukana kuin tähdet ja
siniset vuorenkukkulat ja näyttää olevan lähempänä jumalaa. Mutta
kun elämän raakuus on siihen lisäksi sinappiaan runsaalla kädellä
siroittanut, niin on naisten rakkaus tuottanut minulle yhtäpaljo
katkeraa kuin makeaa; tosin jäivät naiset aina korkealle jalustalleen
seisomaan, mutta minun osani juhlallisesti rukoilevana pappina
joutuikin petetyn narrin tuskallisen koomilliseksi tehtäväksi.

Syömään mennessäni kohtasin Rösi Girtannerin melkein joka päivä.
Hän oli noin seitsemäntoista vanha neito, luja ja notkeakasvuinen.
Hänen kapeilla, ruskean terveillä kasvoillaan lepäsi hiljainen,
sielullinen kauneus, jonka huomasi vielä hänen äidissäänkin ja
jonka hän oli perinyt esi-isiltään, Tästä vanhasta, ylhäisestä ja
siunatusta suvusta oli lähtenyt kaunis joukko naisia, sukupolvi
sukupolven perästä, kaikki hiljaisia ja ylhäisiä, terveitä,
aatelisia, poikkeuksetta kauniita. Eräs tuntematon mestari on
maalannut Fugger-perheeseen kuuluvan neidon kuvan kuudennellatoista
vuosisadalla, ja on se kauneimpia kuvia, mitä koskaan olen nähnyt.
Sellaisia olivat Girtannerin naiset ja sellainen oli myös Rösi.

[Fugger, vanha ja rikas kauppias-, pankkiiri- ja ruhtinassuku
Augsburgista. Kaarlo V:n kerrotaan Augsburgissa käydessään
vierailleen Jacob von Fuggerin luona, jolloin tämä antoi lämmittää
hänen huonettaan kaneelilla. "Fuggertochter"-niminen kuuluisa taulu
kuvaa erästä tämän suvun naisjäsentä. _Suom. muist._]

Tosin en tuota kaikkea silloin tiennyt. Näin vaan hänen hiljaisen ja
iloisen arvokkaana kulkevan ja tunsin hänen yksinkertaisen olentonsa
aateluuden. Silloin istuin iltaisin hämärässä mietiskellen, kunnes
minulle onnistui saada mielikuvitukseni avulla hänen kuvansa selvänä
ja tajuttavana eteeni, ja silloin värisytti suloinen salaperäinen
vavistus pojan-sieluani. Pian kuitenkin hämmentyivät nämä ilon hetket
ja tuottivat minulle katkeria tuskia. Tunsin äkkiä, kuinka vieras hän
oli minulle, hän ei minua tuntenut eikä minusta perustanut, vaan oli
uneni sieppaama varkaansaalis hänen autuaasta olemuksestaan. Ja juuri
kun tunsin sen mitä selvimmin ja tuskallisemmin, näin aina siinä
silmänräpäyksessä hänen kuvansa silmäini edessä niin todellisena ja
ilmielävänä, että tumma, lämmin aalto tulvahti sydämeeni ja vei oudon
tuskan tunteen suonien kaukaisimpaan sopukkaan.

Päivisin saattoi tuommoinen tunnehyrsky sattua keskellä oppituntia
tahi keskellä kiivainta tappelua. Silloin suljin silmäni, annoin
käsieni vaipua ja tunsin liukuvani välinpitämättömyyden kuiluun,
kunnes minut herätti opettajan huomautus tahi toverini nyrkinisku.
Siirryin erilleen muista, juoksin ulos ja katselin hämmästyksellä,
oudoin unelmin maailmaa. Nyt näin äkkiä, kuinka kaunista ja
väririkasta kaikki oli, kuinka kaikesta virtasi elämää ja henkeä,
miten kirkkaanvihreä oli virta, punaisia katot ja sinisiä vuoret.
Tämä minua ympäröitsevä kauneus ei kuitenkaan saattanut minua
hajamieliseksi, vaan nautin minä hiljaa ja surumielisenä. Kuta
kauniimpaa kaikki oli, sitä vieraammalta se näytti minusta, ikäänkuin
minulla ei olisi ollut siihen mitään osaa, vaan olisin ollut siitä
pois suljettu. Sen ohessa johtuivat sumuiset ajatukseni jälleen
Rösiin: Jos tällä hetkellä kuolisin, niin ei hän siitä tietäisi, ei
siitä välittäisi, eikä surulliseksi tulisi!

Kuitenkaan en toivonut, että hän minut huomaisi. Olisin mielelläni
tehnyt jotakin ennenkuulumatonta hänen puolestaan tahi sellaista
hänelle lahjoittanut, ilman että hänen olisi tarvinnut tietää,
keneltä tuo tuli.

Ja paljo teinkin hänen vuoksensa. Sattui juuri lyhyt lupa-aika ja
minut lähetettiin kotia. Siellä suoritin kaikellaisia voimanäytteitä,
kaikki vaan mielessäni muka Rösin kunniaksi. Vaikeimmin kavuttavalle
huipulle kiipesin sen jyrkintä puolta. Järvelle tein minä
turhanpäiväisiä matkoja, pitkät taipaleet lyhyessä ajassa. Tullessani
eräältä sellaiselta matkalta päivettyneenä ja nälkäisenä, juolahti
päähäni olla iltaan saakka syömättä ja juomatta. Kaikki Rösi
Girtannerin tähden. Kaukaisille huipuille ja ennen tuntemattomille
kuiluille kannoin minä hänen nimensä kunniaa.

Mutta samalla pääsi minun koulusalissa nuokkunut nuoruuteni myös
oikeuksiinsa. Hartiani levisivät voimakkaiksi, kasvoni ja niskani
ruskehtuivat ja lihakseni kehittyivät ja paisuivat kaikkialla
ruumiissani.

Viimeistä edellisenä lupapäivänä uhrasin rakkaudelleni vaivaloisen
kukkaisuhrin. Tosin tiesin monella houkuttelevalla vuoren vierulla,
kapeilla maakannaksilla edelweiss-kukkia kasvavan, mutta tuo
tuoksuton ja väritön, sairaaloinen hopeakukka oli mielestäni aina
ollut sieluton ja tuskin sanottavasti kauniskaan. Sen sijaan tunsin
pari yksinäistä alppiruusupensasta, jotka kasvoivat ikäänkuin
paenneina muutaman suunnattoman kallion kyljen uomassa, myöhään
kukkien ja houkuttelevien vaikeuksien takaa noudettavina. Nyt
sen täytyi tapahtua. Ja koska nuoruudelle ja rakkaudelle ei ole
mitään mahdotonta, saavutin vihdoin revityin käsin ja horjuvin
polvin päämääräni. Vaarallisessa asemassani en tosin voinut hyppiä
ilosta, mutta sydämeni riemuitsi ja kuohui hyvästä mielestä, kun
varovaisesti leikkasin poikki pensaan jäykät oksat ja sain saaliin
käsiini. Takaisin täytyi minun kiivetä kukat suussa, takaperin, ja
Jumala yksin tietää, miten minä uhkarohkea poika jälleen pääsin
kallion juurelle. Aikoja sitten olivat alppiruusut muualla vuorilla
kukkineet, vuoden viimeiset umpuilevat ja hennosti kukoistavat oksat
olivat kädessäni.

Seuraavana päivänä kannoin kukkia koko viiden tunnin matkan
kädessäni. Alussa tykytti sydämeni innosta lähestyessäni kauniin
Rösin kaupunkia; mutta kuta kauemmaksi korkea vuoristo jäi, sitä
voimakkaammin veti synnynnäinen rakkaus minut takaisin. Muistan
niin hyvin tuon rautatiematkan. Senn-alpit olivat aikoja sitten
painuneet näkymättömiin, ja nyt katosivat terävähuippuiset
läheisimmätkin vuoret toinen toisensa perään taivaanrannan taa kukin
niistä valittaen sydämestäni eroten. Nyt olivat kaikki kotivuoreni
poissa, ja laaja, alava, vaaleanvihreä maisema levisi silmäini
eteen. Ensi matkallani ei tuo minua niin liikuttanut. Mutta tällä
kerralla valtasi minut levottomuus, pelko ja suru, ikäänkuin
olisi minut tuomittu matkustamaan kauemmaksi yhä tasaisemmille
maille, ja saavuttamattomiksi menettämään vuoreni ja kotiseutuni
kansalaisoikeudet. Samalla näin aina Rösin kauniit ja kapeat kasvot
edessäni, niin hienoina, niin vieraina ja kylminä sekä minusta
välittämättä, että tuskasta ja katkeruudesta hengitykseni pysähtyi.
Ikkunoista näin iloisten ja puhdasten maisemien solakoine tornineen
ja valkoisine päätyinen liukuvan ohitseni, näin ihmisten nousevan
junaan ja siitä pois, kuulin heidän puhuvan, tervehtivän, nauravan
ja tupakoivan, laskevan leikkiä, -- kaikki he olivat paljaita
iloisia alamaalaisia, sukkelia, vapaita ja notkeita ihmisiä, minä
taas, ylämaan vakava poika, istuin mykkänä, surullisena ja itseeni
sulkeutuneena. Tunsin, etten ollut enää kotona. Tunsin tulleeni
ijäksi erilleni temmaistuksi vuoristani, mutta samalla myöskin, ettei
minusta ikinä tulisi alamaalaista, ei koskaan niin iloista, niin
notkeaa, liukasta ja varmaa kuin he olivat. Heikäläiset tulisivat
aina minulla hauskaa pitämään, heikäläinen naisi joskus Girtannerin
ja olisi aina tiellänsä askeleen minusta edellä.

Sellaisissa aatoksissa saavuin kaupunkiin. Ensi tervehdysten jälkeen
nousin ullakolleni, avasin arkkuni ja otin siitä pakan paperia. Eihän
se juuri hienointa ollut, ja kun olin käärinyt alppiruusuni siihen ja
sitonut paketin kotoani tuomallani nauhalla, ei se suinkaan näyttänyt
miltään lemmen lahjalta. Vakavana vein sen mukanani sille kadulle,
jossa asianajaja Girtanner asui, pistäysin ensimäisessä sopivassa
silmänräpäyksessä ovesta sisään, katsahdin hiukan ympärilleni
puolihämärässä etehisessä ja panin muodottoman kääryni siihen
leveälle, hienolle portaalle.

Kukaan ei nähnyt minua, enkä itse koskaan saanut tietää, saiko Rösi
tervehdystäni koskaan nähdäkseenkään. Mutta minä olin kiivennyt
kallioitten seinämille ja olin pannut elämäni alttiiksi saadakseni
laskea yhden ruusunoksan hänen kotinsa portaille, ja siinä oli
minusta jotakin suloista, surumielisen iloista, runollista, joka
teki minulle hyvää ja jota vielä tänäänkin tunnen. Ainoastaan
jumalattomina hetkinäni tuntuu minusta joskus, ikäänkuin olisi
tämäkin ruususeikkailu samoinkuin myöhemmät rakkausseikkailuni ollut
paljasta _Donquichotteriaa_.

Tämä ensimäinen rakkauteni ei loppunut koskaan, vaan säilyi
sydämessäni kysyvänä, ratkaisemattomana koko nuoruuteni ajan,
esiintyen myöhempien rakastumisieni rinnalla ikäänkuin vanhempana
sisarena. En vieläkään voi kuvitella itselleni mitään ylhäisempää,
puhtaampaa ja kauniimpaa kuin tuo nuori, jalosyntyinen ja
tyynikatseinen ylimysneito. Kun monta vuotta myöhemmin Münchenissä
eräässä historiallisessa näyttelyssä näin muutaman nimettömän,
viehättävän neidon kuvan, tuntui minusta, ikäänkuin olisi haaveileva,
surullinen nuoruuteni edessäni ja katsoisi minuun tutkimattoman
syvillä silmillään syviin aatoksiinsa vaipuneena.

Sillävälin kehityin minä, hitaasti ja ikäänkuin arvellen tosin,
vähitellen täydeksi nuorukaiseksi. Eräästä valokuvastani niiltä
ajoilta katselee maailmaan luiseva, suurikasvuinen, huonoihin
koululaisen tamineisiin puettu talonpoikaisnuorukainen, jonka silmät
ovat hiukan raukeat ja jäsenet keskenkehittyneet ja suhdattomat.
Ainoastaan päässä on jotakin pikkuvanhaa ja lujaa. Jonkunmoisella
hämmästyksellä huomasin heittäväni poikuuden tavat ja odottelin
hämärää ilon esimakua tuntien ylioppilasaikoja.

Minun piti jatkaa opintojani Zürichissä ja olivatpa
suosijani suunnitelleet erityistarkoituksia varten jonkunmoista
opintomatkaakin. Kaikki tuo kuvastui mielessäni kauniina,
klassillisena kuvana: ystävällinen, hymyilevä lehtimaja, jossa
olisivat Homeroksen ja Platon rintakuvat, minä siellä istumassa
kumartuneena tutkimaan suuria nidoksia, joka haaralla, yli kaupungin,
järven, vuorien ja ihanan kaukaisuuden, kirkas näköala. Olin
muuttunut järkevämmäksi, mutta samalla lennokkaammaksi, ja iloitsin
tulevasta onnestani uskoen vahvasti itse olevani sen onnen arvoinen.

Viimeisenä kouluvuotenani viehätyin tutkimaan italiankieltä ja
Italian vanhoja novellinkirjoittajia, joiden tarkemman tutkimisen
määräsin tulevaa Zürichin lukukautta varten sivutöistäni
ensimäiseksi. Sitten tuli se päivä, jolloin sanoin hyvästit
opettajilleni ja isännälleni, laitoin pienen matka-arkkuni kuntoon,
naulasin kannen kiinni ja mieluisella surun tunteella jättäen
hyvästit aloitin matkani ohitse Rösin talon.

Nyt seuraava lupa-aika antoi minun tuntea elämän katkeraa esimakua ja
repi äkkiä ja raa'asti rikki kauniin unelmalinnani. Äitini oli kipeä.
Hän makasi vuoteessaan, ei puhunut paljoksi mitään, eikä näyttänyt
tuloani juuri huomanneenkaan. Paljoa en siitä välittänyt, mutta
kävihän tuo kuitenkin sydämelleni, kun ei iloni eikä nuori ylpeyteni
näyttänyt herättävän mitään vastakaikua. Vihdoin selitti isäni, ettei
hänellä puolestaan ollut mitään sitä vastaan, että jatkoin lukujani,
mutta ettei hänellä ollut antaa minulle rahaa sitä varten. Ellei
pieni apurahani riittäisi, saisin itse hankkia tarvittavan lisän.
Minun ijässäni oli hän jo aikoja sitten ollut omassa leivässä j.n.e.

Tällä kerralla ei tullut paljo mitään kuljeskelemisesta yhtä vähän
kuin soutamisesta ja vuorilla kiipeilemisestäkään, sillä minun
täytyi olla työssä mukana kotona ja pellolla, ja vapaina hetkinäni
ei minulla ollut halua mihinkään. Ei edes lukemiseen. Suuttuen ja
väsyen näin, miten tavallinen arkipäiväinen elämä suurisuisesti vaati
itselleen oikeutensa ja ahmi kaiken ylevämmän ja liikarohkeuden,
mitä olin tuonut mukanani. Muutoin oli isäni, saatuaan
rahakysymyksen sydämeltään kevennetyksi, tapansa mukaan tosin
raaka ja lyhytsanainen, mutta ei kuitenkaan epäystävällinen minua
kohtaan, josta minulla ei tosin silti mitään iloa ollut. Myöskin se
seikka häiritsi ja loukkasi minua hiukan, että koulusivistykseni
ja koulukirjani näkyivät herättävän hänessä hiljaista puoleksi
halveksivaa arvonantoa. Ja niin ajattelin usein jälleen Rösiä, ja
kiusasin itseäni talonpoikaisesta kykenemättömyydestäni johtuvalla
ilkeällä ja kateellisella mielialalla, ajatellen, etten koskaan
voisi saavuttaa maailmanmiehen varmuutta ja keveyttä. Mietiskelinpä
jo päivät pitkät, eikö olisi parempi jäädä kotiin, ja unohtaa kodin
jokapäiväisen köyhän elämän ahtaudessa kaikki latinat ja muut
toivomukset. Tuskissani ja suutuksissani kuljeskelin ympäriinsä,
löytämättä edes sairaan äitini vuoteen äärestä lohdutusta ja rauhaa.
Haaveiltu lehtimajani Homeros-kuvineen kuvastui jälleen ikäänkuin
pilkkana mielessäni, ja niinpä hävitinkin sen kaiken kidutetun
sieluni katkeruuden ja vihan kostoksi. Viikot venyivät sietämättömän
pitkiksi, tuntui siltä, ikäänkuin olisin kadottanut koko nuoruuteni
näinä ristiriitojen ja vihan aikoina.

Mutta jos olinkin ollut hämmästyksissäni ja mielipahoissani
nähdessäni elämän arkipäiväisyyden niin äkkiä ja perinpohjin
hävittävän onnellisen unelmoimiseni, niin vasta oli vuoroni
hämmästyä, huomatessani, kuinka äkkiä tuollekin ikävyydelle
ilmestyi voittajansa. Elämä oli minulle näyttänyt siihen saakka
harmaan työpäiväpukunsa, mutta nyt avasi se lyhytnäköisyyteni eteen
yhtäkkiä ijankaikkisuutensa syvyyden, rikastuttaen nuoruuttani
yksinkertaisella, mutta mahtavalla kokemuksella.

Aikaisin erään kuuman kesäpäivän aamuna tunsin vuoteessa maatessani
janoa, ja nousin ylös mennäkseni kyökkiin, jossa aina oli saatavissa
saavissa raikasta vettä. Sinne päästäkseni täytyi minun mennä
vanhempieni makuuhuoneen lävitse, jolloin huomasin äitini ähkivän
omituisella tavalla. Astuin hänen vuoteensa ääreen, mutta hän ei
minua nähnyt eikä minulle vastannut, vaan voihki itsekseen kuivaan
ja hätääntyneesi, hänen luomensa nykähtelivät ja hän oli kasvoiltaan
sinertävän kalpea. Se ei kuitenkaan minua erityisesti säikähdyttänyt,
vaikkakin hätäydyin siitä hiukan. Mutta silloin näin hänen molemmat
kätensä lakanalla lepäämässä kuin nukkuvat, sisarukset. Niistä näin,
että äitini taisteli kuoleman taistelua, sillä ne kädet olivat
niin omituisesti kuolemanväsyneet ja tahdottomat, etteivät ne enää
elävälle kuuluneet. Unhotin janoni, polvistuin vuoteen ääreen,
panin käteni sairaan ohimolle ja koetin katsoa hänen silmiinsä.
Huomatessaan minut oli hänen katseensa lempeä ja tuskaton, mutta
jo sammumaisillaan. En tullut ajatelleeksi, että minun olisi ollut
herätettävä isäni, joka makasi tuossa vierellä raskaasti hengittäen.
Niin polvistuneena siinä vuoteen ääressä seurasin parin tunnin
ajan äitini kuolinkamppailua. Äitini kesti sen hiljaa, vakaasti ja
uljaasti, sukunsa esikuvan mukaan, ja antoi minulle hyvän esimerkin.

Hiljaisuus vallitsi tuvassa, johon nousevan aamuauringon kirkkaus
vähitellen valaisemaan heräsi; talo ja kylä uinui unien helmoissa
suoden minulle rauhan ja tilaisuuden seurata kuolevan sielua
ajatuksissani yli talojen ja kylän, järven ja lumihuippuisten
vuorten puhtaan nousevan aamuvarhaisen viileään vapauteen. Surua en
tuntenut paljon, sillä hämmästyen ja kunnioituksella olin katsonut
tuon suuren arvoituksen ratkaisua, miten elämän taistelu loppui
hiljaiseen vavahdukseen. Kuolevan valitukseton uljuus oli niin
ylevää, että hänen katkerasta kunniastaan lennähti minunkin sieluuni
kirkkaana säteenä viileä ylevyyden tunne. En tullut huomanneeksi,
että isäni nukkui tuossa vierellä, ettei pappia ollut saapuvilla
ja etteivät sakramentit ja rukoukset olleet kotiin palaavaa sielua
siunaten saattamassa. Tunsin vaan hämärtävän tuvan läpi virtaavan
ijankaikkisuuden väristyttävän henkäyksen, joka omituisesti
olemukseeni tuntui yhtyvän.

Viime silmänräpäyksessä, kun silmät olivat jo sammuneet, suutelin
ensi kertaa elämässäni äitini viileätä, veltostunutta suuta. Silloin
valtasi minut tuon kylmän kosketuksen vuoksi äkillinen pelko,
istuuduin vuoteen reunalle ja tunsin, kuinka suuri kyynel toisensa
perään hitaasti, ikäänkuin viivytellen vieri alas poskiani, leukaani
ja käsiäni.

Pian sen jälkeen heräsi isäni, näki minun istuvan paikallani ja
kysyi unimielissään, mitä oli tekeillä. Tahdoin vastata hänelle,
mutta en voinutkaan sanoa mitään, vaan menin ulos huoneesta, tulin
ikäänkuin unessa kamariini ja rupesin pukeutumaan hitaasti, aivankuin
itsetiedottomasti. Pian tuli isäni luokseni.

"Äiti on kuollut", sanoi hän. "Oletko tiennyt siitä?"

Nyökäytin päätäni.

"Miksi et herättänyt minua? Ja pappiakaan ei ollut! Vieköön
sinut -- -- -- ", hän kirosi synkästi.

Silloin tunsin jostakin syystä päässäni tuskaa ikäänkuin joku suoni
olisi ratkennut. Astuin isäni luo ja tartuin häntä lujasti molempiin
käsiin -- hän oli voimiltaan kuin lapsi minuun verraten -- ja katsoin
häntä tiukasti silmiin. En saattanut sanoa mitään, mutta hän oli
aivan hiljaa ja arkana, ja kun sitten molemmat menimme äitini luo,
valtasi hänetkin kuoleman mahtavuus ja toi hänen kasvoilleen vieraan
ja juhlallisen ilmeen. Sitten kumartui hän kuolleen yli ja alkoi
valittaa aivan hiljaa ja lapsellisesti, uikuttaen heikosti melkein
kuin joku lintu. Menin ulos ja ilmoitin tapahtumasta naapureille.
He kuuntelivat sanomaani, eivätkä kysyneet mitään, vaan puristivat
kättäni ja tarjosivat apuansa orvoksi jääneeseen talouteemme. Joku
juoksi heti läheiseen luostariin noutamaan jotakin luostariveljeä,
ja palatessani kotia oli jo eräs naapurin eukko navetassamme lehmiä
ruokkimassa.

Hänen korkea-arvoisuutensa saapui, melkein kaikki paikkakunnan
perheenemännät saapuivat myöskin, kaikki kävi menoaan tarkalleen
ja oikein, ikäänkuin itsestään, olipa itse ruumisarkkukin tullut
hankituksi ilman meidän erityistä huolenpitoa. Ensikerran huomasin,
kuinka edullista on vaikeissa oloissa olla kotonansa ja kuulua
vaikkapa pieneenkin varmaan yhteiskuntaan. Seuraavana päivänä sain
kokea saman seikan vieläkin perinpohjaisemmin.

Kun nimittäin kirstu oli siunattu ja laskettu hautaan, sekä
tuo merkillinen, vanhanaikainen, villava sylinterihattujoukko
kadonnut kukin koteloonsa ja laatikkoonsa, siinä joukossa isänikin
samanlaatuinen, silloin muuttui isäni heikoksi raukaksi. Hän alkoi
äkkiä armoitella itseään ja puhui minulle kurjuudestaan omituisin
sanoin, sotkien sekaan raamatullisia lauseparsia ja puheenkäänteitä
sekä lausuen kadottaneensa vaimonsa ja nyt vielä lisäksi olevansa
pakoitettu kadottamaan poikansa ja näkemään tämän vaeltavan vieraille
maille. Hänen valituksensa tuntui loppumattomalta, säikähtyneenä sitä
kuuntelin ja olinpa jo vähällä luvata, että jäisin kotia.

Silloin, juuri kun olin tämän sanomaisillani, tapahtui minulle
jotakin merkillistä. Yhdessä ainoassa sekunnissa näyttäytyi minulle
yhtenäisenä sarjana kaikki, mitä olin pienestä saakka unelmoinut,
toivonut ja kaivaten halunnut, ikäänkuin äkkiä auenneen henkisen
näkövoiman edessä. Näin suurien, kauniiden töiden odottavan
minua, näin luettavia kirjoja, näin myös kirjoitettavia. Kuulin
föhn-tuulen puhaltavan, näin kaukaisuudessa autuaita järviä ja
rantoja etelämaisessa kirkkaudessa välkkyvän. Näin viisaita ja
henkeviä ihmisiä, kauniita ja hienoja naisia, näin katuja, alppien
yli vieviä teitä, näin rautatiejunien kiiruhtavan kautta maiden,
kaikki näöt yhdellä kertaa, mutta jokaisen kuitenkin erikseen, ja
kaikkien takana kirkkaan taivaanrannan äärettömän kaukaisuuden, jossa
pilvenhattarat tietänsä vaelsivat. Oppia, luoda, nähdä, vaeltaa --
elämän koko täyteläisyys kimalteli sielussani katoavana hopeanäkynä,
ja taas, samoinkuin poikuuteni vuosina, pyrki minussa jälleen jotakin
vavisten itsetiedottomuuden mahtavalla pakolla kohti maailman suurta
kaukaisuutta.

Vaikenin ja annoin isäni puhua, pudistaen vaan päätäni ja odottaen,
kunnes hänen intonsa väsähtäisi. Se tapahtui vasta illalla. Nyt
ilmoitin hänelle lujan päätökseni jatkaa lukujani ja hakea tulevaa
kotimaatani henkien valtakunnasta, pyytämättä häneltä kuitenkaan
mitään avustusta. Silloin jätti hän minut rauhaan katsoen minuun
vain surkutellen ja päätään pudistellen. Hän ymmärsi, että siitä
alkaen kulkisin omia teitäni ja että pian muuttuisin hänen
elämälleen kokonaan vieraaksi. Kun tänään kirjoittaessani muistan
tuon päivän, näen isäni jälleen samanlaisena kuin silloinkin hänen
istuessaan tuona iltana tuolilla ikkunan luona. Hänen terävä, viisas
talonpojanpäänsä on liikkumatta heikon kaulansa nenässä, lyhyt tukka
rupeaa harmenemaan ja noissa kovissa ankarissa kasvonpiirteissä
taistelee murtumaton miehuudenvoima lähestyvän vanhuuden kanssa.

Hänestä ja silloisesta oleskelustani hänen kattonsa alla on minulla
vielä kerrottavana pieni, mutta ei silti vähemmän tärkeä tapahtuma.
Lähtöviikollani otti isäni eräänä iltana lakkinsa ja tarttui
ovenripaan ulos mennäkseen. "Minne menet", kysäsin häneltä. "Mitäpä
se sinuun kuuluu?" vastasi hän. "Kyllä sen voisit minulle sanoa, jos
se vaan jotakin oikeata on", arvelin minä siihen. Silloin naurahti
hän sanoen: "Voithan sinäkin tulla mukaan, sillä ethän ole enää juuri
lasten kirjoissa". Niin menin mukaan. Kapakkaan. Siellä istui pari
talonpoikaa olutruukun ääressä, pari outoa rahtimiestä joi absintia,
ja pöydän ääressä pelasi joukko nuoria miehiä korttia ja elämöitsi.

Olin kyllä tottunut juomaan silloin tällöin lasin viiniä, mutta
vasta nyt saavuin kuitenkin ensi kerran kapakkaan ilman varsinaista
tarvetta. Että isäni taas oli aikamoinen ryypiskelijä, tiesin
jo huhupuheista. Hän joi paljo ja hyviä tavaroita, ja niin jäi
hänen kotinsa ilman mitään tahallista huolimattomuutta ainaiseen
toivottomaan tilaansa. Isäntä ja vieraat osoittivat hänelle
kunnioitusta niin silmäänpistävällä tavalla, että minäkin sen
huomasin. Hän antoi tuoda eteemme litran waadtlantilaista viiniä,
käski minun täyttää lasit ja opetti, miten se oli tehtävä. Aluksi
piti kaataa matalalta, sitten pidentää viinin suihkua kohtuullisesti
ja lopuksi jälleen laskea pullo niin matalalle kuin suinkin. Sitten
alkoi hän kertoa eri viinilajeista, joita hän tunsi ja joita
hänellä oli tapana joskus harvinaisuudeksi nauttia käydessään
kaupungissa tahi vuorien toisella puolen Italiassa. Vakavalla
kunnioituksella haasteli hän tummanpunaisesta weltliniläisestä,
jota hänen tiedossaan oli kolmea eri lajia. Senjälkeen alkoi
hän jutella hiljaisella, tuttavallisemmalla äänellä erityisistä
waadtlantilaisista pulloviineistä. Ja lopuksi kertoi hän aivan
kuiskaamalla sadunkertojan tapaan _Neuchâtelin_ viinistä. Muutamilta
vuosilta oli tämä viini muka sellaista, että sen vaahto muodosti
lasiin kaataessa tähden kuvan. Ja hän piirusti tähden kuvan pöytään
kostutetulla sormellaan. Sitten vaipui hän syvämietteisiin arveluihin
aprikoiden sampanjan sisäistä olemusta ja makua, juoman, jota hän
ei ollut koskaan maistanut ja jota hänen luulonsa mukaan yksi pullo
pystyi saamaan pari miestä sikapäihinsä.

Vaieten ja aatoksissaan sytytti hän piippunsa. Huomatessaan, ettei
minulla ollut mitään polttamista, antoi hän minulle rahaa ostaakseni
paperosseja. Ja niin istuimme me siinä vastakkain, puhallellen
savua toistemme silmiin ja ryypiskellen ensimäisen litran tyhjäksi.
Keltainen mieluisa waadtlantilainen maistui minusta erinomaiselta.
Vähitellen uskalsivat viereisen pöydän ääressä istuvat talonpojat
sekautua keskusteluumme, ja lopuksi muuttihen yksi toisensa jälkeen
arastellen ja varovaisesti istumaan meidän luoksemme. Pian olin minä
keskustelun esineenä, ja pian huomasin, ettei maineeni hyvänä vuorten
kiipeilijänä ollut unohtunut. Kaikenlaisia rohkeita ylös nousuja
ja uhkarohkeita alas syöksyjä, kaikki sadun sumuun peittyneinä,
kerrottiin, pohdittiin ja puolusteltiin. Sillävälin oli meillä jo
toinen litra melkein lopussa ja veri suhisi jo silmissäni. Kokonaan
vastoin luontoani aloin kerskata ääneensä ja kerroin myöskin
rohkean matkani Senn-alppien seinämälle, josta olin noutanut Rösi
Girtannerille alppiruusuja. Minua ei uskottu, ja kun minulle asiaa
todeksi vakuuttaessani naurettiin, suutuin. Jokaisen, joka ei minua
uskonut, vaadin painiin kanssani, ja annoin heidän huomata, että
hätätilassa heidät siihen pakoittaisin. Silloin nouti vanha, köyry,
pienikasvuinen talonpoika anniskeluhuoneesta suuren saviruukun ja
asetti sen pitkin pituuttaan pöydälle.

"Minulla on sinulle hiukan sanomista", naurahti hän. "Jos olet niin
väkevä, niin lyö ruukku nyrkilläsi rikki. Silloin maksamme sinun
edestäsi viiniä niin paljo kuin se vetää. Mutta ellet pysty siihen,
niin saat itse maksaa saman verran."

Isäni yhtyi kohta ehdotukseen. Niinpä nousin, käärin nenäliinani
käteni ympärille ja löin. Ensimäiset kaksi iskua eivät vaikuttaneet
mitään. Kolmannella meni ruukku kappaleiksi. "Maksakaa", huusi isäni
ja oikein loisti ilosta, vanhus näytti olevan yhtä iloinen. "Hyvä",
sanoi hän, "minä maksan viinin, niin paljon kuin sitä ruukkuun
menee. Mutta paljon sitä ei enää sinne mahdu." Ja todellakaan ei
sirpaleisiin mahtunut juuri mitään, ja niin sain osakseni vielä
pilkkaa sen tuskan lisäksi, jota tunsin käsivarressani. Nyt nauroi
isänikin minulle.

"No niin, sinä olet siis voittanut", sanoin minä, täytin ruukun
sirpaleet pullostamme ja kaasin viinin vanhuksen pään päälle. Nyt
olivat naurajat meidän puolellamme ja voitto meidän.

Paljo samallaista karkeaa pilaa tehtiin vielä. Sitten haalasi isäni
minut kotiin ja me jaarittelimme kiivaasti ja vihaisesti siinä
samassa huoneessa, jossa tuskin kolme viikkoa sitten oli ollut äitini
ruumisarkku. Makasin kuin kuollut ja olin seuraavana aamuna aivan
kuin murtunut ja rikkipieksetty. Isäni pilkkasi minua, oli iloinen
ja hilpeä sekä nähtävästi mielissään omasta etevämmyydestään. Minä
puolestani päätin hiljaisuudessa, etten koskaan enempää joisi, ja
odotin kiihkeästi lähtöpäivää.

Lähtöpäivä tuli ja minä matkustin, mutta lupaustani en ole pitänyt.
Keltainen waadtlantilainen, tummanpunainen weltliniläinen,
neunburger-tähtiviini ja monet muut ovat siitä saakka olleet minulle
tuttuja sekä hyviä ystäviä.



III.


Päästyäni kotiseutuni arkipäiväisestä ja painostavasta ilmanalasta
kohosin ylpeänä siivilleni, ikäänkuin vapauden riemusta iloitseva
lintu. Vaikka olenkin muutoin elämässäni aina joutunut lyhemmän
tikun vetäjäksi, niin nuoruuden erikoisesta, haaveilevasta ilmasta
olen kuitenkin runsaasti ja puhtaasti nauttinut. Kukoistavan metsän
reunassa lepäävän nuoren sotilaan tavoin täytyi minun aina taistella
autuaassa levottomuudessa hulluttelun halua vastaan; kaukonäköisen
henkien näkijän tavoin seisoin onkaloiden reunalla, kuunnellen
suurien virtojen ja myrskyjen kohinaa, sielu valmiina kuulemaan
ja käsittämään olevaisen yhteissointua ja koko elämän harmoniaa.
Syvällä onnen tunteella join nuoruuden helmeilevästä maljasta,
kärsin hiljaisuudessa suloisia tuskia kauniiden, ujosti lempimieni
naisten vuoksi ja maistoin miehuullisen, iloisen, puhtaan ystävyyden
tuottamaa nuoruudenonnea pohjaan saakka.

Uudessa kotitekopuvussani, mukanani pienessä kirstussa vähäiset
kirjani ja muu omaisuuteni saavuin maailmalle, valmiina valloittamaan
siitä itselleni osan ja osoittamaan kotiraakalaisilleni niin pian
kuin mahdollista, että olin aivan toista maata kuin muut Camenzindit.
Kolme ihmeellistä vuotta asuin minä tuossa samassa korkeassa,
tuulisessa ullakkokamarissa, lukien, sepittäen runoja, kaipaillen ja
tuntien maailman kaiken kauneuden lämpimällä henkäyksellään minua
ympäröivän. Kaikkina päivinä ei minulla ollut lämmintä ruokaa,
mutta joka päivä ja joka yö lauloi, nauroi ja itki minun sydämeni,
sykähdellen riemun runsaudesta ja puristaen kuumasti ja kaipuulla
rakasta elämää syleilyynsä.

Ensimäinen suuri kaupunki, jonka minä keltanokka-Peter olin
nähnyt, oli Zürich, ja pari viikkoa siellä kuljeskelinkin silmät
suitsirenkaina. Tosin olin liiaksi talonpoika voidakseni todella
ihailla tahi moittia kaupungin elämää, mutta minua huvitti kuitenkin
katujen paljous, talojen sekä ihmisten moninaisuus. Katselin katuja,
joilla vaunut tungeskelivat, varastohuoneita, toreja, puutarhoja,
loistorakennuksia ja kirkkoja; näin ahkeroiden ihmisten joukottain
kiiruhtavan työhön, näin ylioppilaitten vetelehtivän joutilaina,
ylhäisten ihmisten ajavan ulos asioilleen, narrien röyhisteleivän
ja muukalaisten töllistelevän. Rikkaiden muodinmukaisesti sirot,
hienokäytöksiset rouvat näyttivät minusta aivan samoilta, ihanilta,
ylpeiltä, hieman naurettavilta kuin kanalan riikinkukot. Oikeastaan
en ollut juuri arka, mutta olin jäykkä ja ylpeä, ja en hetkeäkään
epäillyt, etten pystyisi perinpohjin tutustumaan kaupunkien
vilkkaaseen elämään, ja itselleni siinä myöhemmin varman sijan
valloittamaan.

Nuoruus lähestyi minua muutoin erään kauniin nuoren miehen muodossa,
joka lueskeli samassa kaupungissa ja oli vuokrannut itselleen pari
kaunista huonetta saman talon ensimäisestä kerroksesta, jossa minäkin
asuin. Päivittäin kuulin minä hänen soittavan alakerrassa pianoa,
ja tutustuin silloin ensikerran hiukan musiikin tenhoon, tuohon
kaikista taiteista naisellisimpaan ja suloisimpaan. Sitten näin
tuon kauniin nuorukaisen käyvän ulos, vasemmassa kädessä kirja tahi
nuottivihko, oikeassa paperossi, jonka savu liehahti hänen notkean
käyntinsä jälkeen kiemurtelemaan. Aralla rakkaudella rupesin häneen
kiintymään, mutta pysyttelin kuitenkin syrjässä, sillä minua pelotti
ruveta seurustelemaan miehen kanssa, jonka keveä, vapaa ja hyvinvoipa
olemus vaan nöyryyttäisi minua köyhyydessäni ja elämäntapoihin
tottumattomassa kömpelyydessäni. Silloin saapuikin hän itse
luokseni. Eräänä iltana koputettiin ovelleni, niin että jo säpsähdin
hiukan; eihän ollut kukaan siihen saakka luonani käynyt. Tuo kaunis
ylioppilas astui sisään, puristi kättäni, sanoi nimensä ja teki sen
niin vapaasti ja kohteliaasti, ikäänkuin olisimme olleet vanhoja
tuttuja.

"Teki mieleni kysyä, ettekö haluaisi kanssani harrastaa hiukan
musiikkia", sanoi hän ystävällisesti. En ollut koskaan elämässäni
koskenutkaan mihinkään soittokapineeseen. Sanoin sen hänelle ja
lisäsin, etten ymmärtänyt mitään muuta taidetta kuin ainoastaan
"alppilaulua" [saksaksi "jodeln". Tarkoittaa alppien asukkaiden
omituista sanatonta laulua, milloin kurkku- milloin rintaääniä
käytellen. _Suom. muist._], vaan että hänen pianonsoittonsa oli usein
kuulustanut minusta kauniilta ja houkuttelevalta.

"Kuinka saattaakin erehtyä niin suuresti!" huudahti hän iloisesti.
"Teidän ulkomuodostanne päättäen olisin minä ollut valmis vannomaan,
että Te olitte musikaalinen. Kummallista! Vai osaatte Te laulaa
vuoristolaisten tavalla! Koettakaapa sitä, kuulkaa, hiukan! Kuulisin
sitä niin mielelläni!"

Olin pyynnöstä aivan hämmästyksissäni ja selitin hänelle, ettei se
käynyt päinsä näin vaan pyynnöstä ja sisällä huoneessa. Sen täytyi
tapahtua vuorilla tahi vähintäin ulkoilmassa ja kokonaan omasta
halusta.

"No, sitten laulatte vuorella! Kentiesi jo huomenna? Pyydän Teitä
suorastaan. Voisimmehan iltapäivällä tehdä pienen retken kaupungin
ulkopuolelle. Vietämme siellä pienen joutohetken ja juttelemme
hiukan, sitten näytätte Te laulutaidettanne, ja lopuksi syömme
jossakin kylässä illallisen. Onhan Teillä aikaa?"

Aikaa riitti kyllä. Kiiruhdin myöntymään hänen ehdotukseensa.
Sitten pyysin häntä soittamaan jotakin, ja niin menimme yhdessä
alakertaan hänen suureen ja kauniiseen huoneustoonsa. Pari taulua
uudenaikaisissa kehyksissä, piano, pientä siroa epäjärjestystä siellä
täällä -- kaikki tuo loi noihin kauniisiin suojiin jonkunmoista
mieluista ja vapaata hienoutta ja kodikasta tunnetta, joka oli
minulle kokonaan uutta. Rikhard istui pianon ääreen ja löi pari
tahtia.

"Tehän tunnette tämän, vai kuinka?" kysyi hän minulta, ja oli uljaan
näköinen, kun hän siinä kohotti kauniin päänsä ja katsoi minuun
loistavin silmin.

"En", sanoin, "en tunne mitään".

"Se on Wagnerin kappale", sanoi hän uudelleen, "eräs kohta
Mestarilaulajista", ja soitti edelleen. Soitto kaikui keveältä ja
voimakkaalta, kaipaavalta ja iloiselta, ja ympäröitsi minut ikäänkuin
haalea, kiihoittava kylpy. Samalla katselin salaisella mielihyvällä
soittajan solakkaa niskaa ja selkää ja hänen valkoisia soittoniekan
käsiään, ja silloin valtasi minut sama arka ja ihaileva hellyyden
ja kunnioituksen tunne kuin silloinkin, kun kerran katselin sitä
tummatukkaista koulupoikaa; aralla kunnioituksella ajattelin, että
kentiesi tämä kaunis ylhäinen mies tahtoisi todellakin ruveta
ystäväkseni, ja siis toteuttaa minun vanhan, vieläkin elossa olevan
käsitykseni ja toivomukseni todellisesta ystävyydestä.

Seuraavana päivänä menin häntä noutamaan. Hitaasti, keskenämme
jutellen nousimme me muutamalle kohtuullisen korkealle kukkulalle,
katselimme kaupunkia, järveä, puutarhoja, ja nautimme illansuun
täyteläisestä kauneudesta.

"Ja nyt laulamaan!" huusi Rikhard. "Jos Teitä yhäkin ujostuttaa, niin
kääntykää selin minuun. Mutta ääneensä, olkaa hyvä!"

Tyydytin hänen halunsa. Vuoristolaisten tapaan leikin äänelläni,
milloin raivoten, milloin iloiten kauas ruusuisen illan avaruuteen,
kaikissa äänilajeissa ja käänteissä. Lakattuani oli hän jotakin
sanomaisillansa, mutta jättikin sen tekemättä ja viittasi sensijaan
kuunnellen vuoriin päin. Kaukaisesta korkeudesta kuului vastaus,
hiljaa, venytellen ja paisuen: se oli jonkun paimenen tahi vaeltajan
tervehdys, ja me kuuntelimme sitä hiljaa ja iloisina. Siinä
yhdessä seisoessamme ja kuunnellessamme valtasi minut mieluisana
väristyksenä se tunne, että nyt ensikerran seisoin ystävän vieressä,
kahden siinä kauniiseen, rusopilviseen elämänavaruuteen katsellen.
Iltavalaistuksessaan alkoi järvi vienon värileikkinsä, ja juuri
ennen auringonlaskua näin haihtuvan sumun seasta pistävän esiin pari
uhmailevaa, röyhkeän särmikästä alppihuippua.

"Tuolla on minun kotini", sanoin minä. "Keskimäisenä on 'Punainen
kallio', oikealla puolella 'Pukinsarvi' ja vasemmalla kauimpana
pyöreä Senn-alppiryhmä. Olin kymmenen vuoden ja kahden viikon ikäinen
ensikerran seistessäni tuolla leveällä selällä."

Jännitin katsettani voidakseni huomata vielä jonkun etäisemmistä
huipuista. Hetkisen kuluttua sanoi Rikhard jotakin, jota en
ymmärtänyt.

"Mitä sanoittekaan?" kysyin minä.

"Sanon vaan, että nyt tiedän, mitä taidetta harrastatte."

"Mitä sitten?"

"Olette runoilija."

Silloin punastuin ja suutuin, mutta olin samalla hämmästyksissäni
siitä, että hän oli sen arvannut.

"En", sanoin minä, "runoilija en ole. Koulussa rakentelin runoja
kyllä aikoinani, mutta sen jälkeen en pitkään aikaan enää."

"Saanko nähdä niitä joskus?"

"Olen polttanut ne. Mutta vaikka minulla ne olisivatkin tallella,
niin ette niitä saisi nähdä kuitenkaan."

"Ne olivat varmaankin hyvin uudenaikaisia. Paljo Nietscheä?"

"Mitä se on?"

"Nietsche? Suuri jumala, ettekö tunne häntä?"

"En. Mistäpä minä hänet tuntisin?"

Hän oli ihastuksissaan siitä, etten Nietscheä tuntenut. Minä
puolestani suutuin hiukan ja kysäsin häneltä, monenko alppijäätikön
yli hän oli kulkenut. Kun hän ilmaisi kokemattomuutensa tässä kohden,
olin minä olevinani yhtä pilkallisen hämmästynyt kuin hänkin äsken.
Silloin laski hän kätensä käsivarrelleni ja sanoi aivan vakavasti:
"Te olette hyvin arkatuntoinen. Mutta ettehän itse tiedäkään, kuinka
säälittävän turmeltumaton ihminen Te olette ja kuinka vähän Teidän
laisianne on. Nähkääs, yhdessä tahi parissa vuodessa opitte Te
tuntemaan Nietschen samoinkuin muunkin roskan, paljo paremmin kuin
minä, koska olette minua perinpohjaisempi ja ymmärtäväisempi. Mutta
juuri nykyisellänne pidän Teistä. Te ette tunne Nietscheä ettekä
Wagneria, mutta Te olette oleskelleet paljo lumivuorilla ja Teillä
on rehelliset vuoristolaisen kasvot. Ja aivan varmaan olette myös
runoilija. Voin sen nähdä katseestanne ja otsastanne."

Jo sekin, että hän niin vapaasti ja ujostelematta minua arvosteli ja
lausui mielipiteensä, hämmästytti minua ja tuntui minusta oudolta.

Mutta vielä hämmästyneemmäksi ja onnellisemmaksi tunsin itseni,
kun hän kahdeksan päivää myöhemmin joi eräässä usein käydyssä
olut-puistossa kanssani veljenmaljan, hyppäsi ylös tuoliltaan
kaikkien ihmisten nähden, suuteli ja syleili minua ja tanssi kanssani
pöydän ympäri aivan kuin mieletön.

"Mitähän ihmiset ajattelevat!" varoitin häntä hiljakseen.

"Ne ajattelevat näin: siinä on kaksi ylen onnellista tahi perki
juopunutta; useimmat sitävastoin eivät ajattele mitään."

Yleensä tuntui Rikhard minusta usein rinnallani aivan paljaalta
lapselta, vaikkakin hän oli vanhempi, viisaampi, paremmin
kasvatettu, kokeneempi ja järkevämpi kuin minä. Kadulla osoitti
hän puolikasvuisille koulutytöille juhlallisen pilkallisesti
kohteliaisuuttaan, vakavimmat pianokappaleensa saattoi hän yhtäkkiä
keskeyttää täydellisiä lapsellisia sukkeluuksia jutellakseen, ja kun
me kerran olimme pilan vuoksi menneet kirkkoon, lausui hän äkkiä
keskellä saarnaa miettiväisesti ja tärkeän näköisenä: "Kuule, eikö
sinustakin tuo pappi näytä aivan samalta kuin vanha kaniini?" Vertaus
oli sattuva, mutta mielestäni olisi hän saattanut sanoa sen minulle
jäljestäkinpäin, ja sen huomautinkin hänelle.

"No mitäpä siitä, kun asia vaan niin oli!" sanoi hän hiukan
nyrpeissään. "Sopivaa aikaa odottaessani olisin sen varmaan jo
unohtanut."

Se että hänen sukkeluutensa eivät suinkaan aina olleet henkeviä,
vaan useinkin rajoittuivat jonkun lainatun kertomiseen, ei häirinnyt
minua paremmin kuin muitakaan; hänen sukkeluuttansa ja henkevyyttänsä
emme arvossa pitäneet, vaan hänen valoisan, lapsellisen olemuksensa
vastustamatonta iloisuutta, joka puhkesi esiin joka silmänräpäys
ympäröiden hänet keveällä ja iloisella ilmakehällä. Se saattoi ilmetä
muutamassa käsien liikkeessä, hiljaisessa naurussa, uskollisessa
silmäyksessä, mutta piilossa se ei voinut olla kauan. Olen varma
siitä, että hän unissaankin väliin nauroi tahi teki jonkun ilonilmeen.

Rikhard toi minut usein muiden nuorten kanssa yhteen, ylioppilaiden,
musiikkimiesten, maalarien, kirjailijoiden, kaikellaisten
ulkomaalaisten, sillä olipa mitä hyvänsä mieltä kiinnittävää,
taiteen harrastajia, tahi muita erityisempiä kaupungissa oleskelevia
henkilöitä, kaikki joutuivat hänen seuraansa. Heidän joukossaan
oli monta vakavaa ja ankarasti taistelevaa henkeä, filosoofeja,
kaunotieteilijöitä ja sosialisteja, ja monelta oli minulla hyvä
joukko opittavana. Sirpaleina lenteli syliini tietoja mitä
erilaisimmilta aloilta, täydentelin niitä ja lueskelin paljo
siinä sivussa, ja niin sain vähitellen itselleni yleiskäsityksen
siitä, mikä aikani eloisimpia henkiä kidutti ja kirouksessa piti,
ja edullisesti eteenpäin kannustavan käsityksen myös siitä, mikä
aikani henkisessä elämässä oli kansainvälistä. Heidän toiveensa,
aavistuksensa, työnsä ja ihanteensa olivat minusta mieluisia ja
ymmärrettäviä, ilman että kuitenkaan mikään voimakkaampi halu
olisi pahoittanut minut taistelemaan niiden puolesta tahi niitä
vastaan. Useimpien näin suuntaavan ajatuskykynsä ja intohimojensa
voiman yhteiskunnan ja valtion oloihin, tieteisiin ja taiteisiin,
vähemmistöllä taas näytti olevan määräävänä oman olemuksensa
määritteleminen ilman ulkonaista päämäärää ja suhteensa ratkaiseminen
aikaan ja ijankaikkisuuteen. Tämä pyrkimys uinui minussa itsessäni
vielä puolihorroksissa.

Muita ystävyydenliittoja en enempää tehnyt, sillä Rikhardia
rakastin aivan yksinomaan ja mustasukkaisesti. Koetin saada hänet
erilleen niistä naisistakin, joiden kanssa hän seurusteli paljo ja
tuttavallisesti. Pienimmätkin hänen kanssaan tekemäni sopimukset
täytin minä tuiki tarkkaan, ja loukkauduin, jos hän antoi minun
odottaa. Kerran pyysi hän, että tulisin noutamaan häntä määrätunnilla
soutelemaan. Tulin, mutta hän ei ollutkaan kotona ja sain odottaa
kolme tuntia turhaan hänen tuloaan. Seuraavana päivänä moitin häntä
kiivaasti hänen huolimattomuudestaan.

"Miksi et sitten aivan yksinkertaisesti mennyt yksinäsi soutelemaan?"
naurahti hän kummastuneena. "Olin unohtanut jo koko asian: ja --
eihän ole lopuksikaan mitään onnettomuutta tapahtunut."

"Minulla on tapana pitää sanani säntilleen", vastasin kiivaasti.
"Mutta olenhan jo siihen tottunutkin, ettet paljoa välitä, jos
annatkin minun jossakin itseäsi odottaa. Onhan sinulla ystäviä
kylläkin riittämään saakka!"

Hän katsoi minuun aivan rajattomasti kummastuneena.

"Näinkö vakavalta kannalta otat kaikki pikku seikatkin?"

"Ystävyyteni ei ole minulle pieni seikka."

    "Tuo sana tunki hälle sydämeen,
    Ja kutsui esiin katumuksen kyyneleen",

siteerasi Rikhard juhlallisesti, tarttui päähäni, hieroi itämaisen
lemmentavan mukaan nenäänsä minun nenääni ja hyväili minua, kunnes
puoleksi vihoissani puoleksi nauraen pääsin hänen käsistään; mutta
ystävyytemme oli jälleen entisellään.

Ullakkokamarissani oli minulla lainassa kalleisiin nidoksiin
sidottuina uudenaikaiset filosoofit, runoilijat ja kriitikot, Saksan
ja Ranskan kirjalliset yleiskatsaukset, uusia teatterikappaleita,
Pariisilaisia följetongeja ja Wienin muoti-kaunotieteilijöitä.
Mutta vakaammin ja mieluummin kuin näitä keveitä lukemisia
harrastelin muinaisitalialaisia novellistejani ja historiallisia
opinnoita. Toivonani oli saada niin pian kuin suinkin lopettaa
kielitieteelliset opintoni ja antautua yksinomaan historiaa
lueskelemaan. Yleishistoriallisten teosten ja historiallisen metoodin
tutkimisen ohessa lueskelin nimittäin lähdeteoksia ja elämäkertoja
myöhäisemmältä Italian ja Ranskan keskiajalta. Silloin opin
ensikerran tarkemmin tuntemaan lemmikkini ihmisten seassa, autuaimman
ja jumalaisimman kaikista pyhimyksistä, Fransiskus Assisilaisen. Ja
niin kävi uneni, jossa olin nähnyt elämän ja hengen täyteläisyyden
eteeni avautuneena, päivittäin toteen, lämmittäen sydäntäni
kunnianhimolla, ilolla ja nuoruudenturhamaisuudella. Luentosalissa
omistin taas omakseni murun tuota vakavaa, hiukan happaman makuista
ja väliin myöskin hiukan ikävää tiedettä. Kotona seurustelin jälleen
kodikkaan, hurskaan tahi julman keskiajan historian kanssa, tahi
myöskin miellyttävien, vanhojen novellimestarieni kanssa, joiden
kaunis ja hyvinvoipa maailma ympäröitsi minut kuin varjoisa,
hämärtävä satujen valtakunta; väliin taas tunsin uusaikaisten
ihanteitten ja intohimojen synnyttämien aaltojen huuhtovan ylitseni.
Välillä kuuntelin musiikkia, laskin leikkiä Rikhardin kera, otin osaa
hänen ystäviensä kokouksiin, seurustelin ranskalaisten, saksalaisten
ja venäläisten kanssa, kuulin luettavan merkillisiä uudenaikaisia
kirjoja, pistäysin silloin tällöin jonkun maalarin atelieriin ja olin
mukana iltaseuroissa, jossa joukko nuoria, hapuilevia henkiä ympäröi
minut ikäänkuin mielikuvituksen maailman kulkueena.

Eräänä sunnuntaina olin Rikhardin kanssa käymässä muutamassa pienessä
taulunäyttelyssä, jossa oli esillä uusia tauluja. Ystäväni pysähtyi
katsomaan erästä taulua, joka esitti alppia ja sen rinteellä pari
vuohta. Se oli ahkeran ja siron käden maalaama, mutta hiukan
vanhanaikainen ja oikeastaan ilman oikeata taiteellista ytimekkyyttä.
Missähyvänsä taulunäyttelyssä on nähtävänä samallaisia sieviä, mutta
merkityksettömiä pieniä tauluja. Sellaisenaankin miellytti se minua
kuitenkin, koska se oli jokseenkin uskollinen kuva kotiseutuni
alpeista. Kysyin Rikhardilta, mikä kuvassa häntä miellytti.

"Tämä täällä", sanoi hän ja osoitti maalarin nimeä taulunnurkassa.
En voinut noista punasenruskeista kirjaimista saada nimeä kokoon
tavatuksi. "Tuo kuva", sanoi Rikhard, "ei ole suuriarvoinen.
Kauniimpia on paljo. Mutta kauniimpaa taiteilijatarta kuin sen
tekijä ei ole. Hänen nimensä on Erminia Aglietti ja jos tahdot, niin
voimme mennä huomenna hänen luokseen sanomaan, että hän on suuri
taiteilijatar."

"Tunnetko hänet?"

"Kyllä. Jos hänen taulunsa olisivat yhtä kauniita kuin hän itse, niin
olisi hän aikoja sitten jo rikas, eikä maalaisi enää mitään. Hänellä
ei nimittäin ole siihen enää yhtään halua, ja tekee hän sitä vaan sen
vuoksi, koska hän ei ole sattunut oppimaan muuta, millä hän voisi
elää."

Rikhard unohti tämän asian jälleen ja otti sen puheeksi vasta pari
viikkoa myöhemmin.

"Eilen tapasin Aglietin. Meidänhän piti oikeastaan käydä häntä
tervehtimässä. Tule siis! Onhan sinulla toki puhdas kaulus. Hän
katsoo nimittäin sitä."

Kaulus oli puhdas ja me menimme yhdessä Aglietin luo, minä itsekseni
puolittain vastahakoisesti, sillä Rikhardin ja hänen toveriensa
hiukan poikamainen seurustelu taiteilijattarien ja ylioppilasneitojen
kanssa ei ollut minua koskaan miellyttänyt. Miehet esiintyivät
silloin aina jokseenkin suorasukaisesti, milloin karkeasti, milloin
pilkallisesti; tytöt taas olivat käytännöllisiä ja viisaita sekä
kokeneita; missään ei ollut huomattavissa sitä kirkastavaa ilmakehää,
jonka valossa minä mieluiten naisia katselin ja arvostelin.

Hiukan ujona astuin atelieriin. Maalarityöpajojen ilmaan olin
minä hyvin tottunut, mutta nyt tulin kuitenkin ensikerran naisen
atelieriin. Siellä näytti hyvin järkevältä ja siistiltä. Kolme
neljä valmista taulua riippui kehyksissään, viides oli jalustallaan
tuskin vielä pohjamaalissa. Loput seinistä olivat hyvin hienojen,
miellyttävän näköisten lyijykynäpiirrosten peitossa, tuossa oli
vielä puoleksi tyhjä kirjahylly. Taiteilijatar otti tervehdyksemme
hyvin kylmästi vastaan. Hän pani siveltimensä syrjään, nojausi
maalauspuvussaan kaappia vastaan ja oli aivan sen näköinen, ikäänkuin
kuluttaisi hän vastenmielisesti aikaansa meidän tähtemme.

Rikhard imarteli häntä kamalasti hänen näyttelyssä olevan taulunsa
johdosta. Taiteilijatar naurahti hänelle ja pyysi saada olla niitä
kiitoksia kuulematta.

"Mutta neitiseni, saattaisihan käydä niinkin, että ostaisin tuon
taulun! Ne lehmät siinä taulussa ovat muutoin niin todenmuk --".

"Vuohiahan ne ovat", oikasi taiteilijatar rauhallisesti.

"Vuohia? Luonnollisesti vuohia! Halusinkin sanoa, että ne olivat niin
hyvin tutkitut, että hämmästyin. Ne ovat todellisia vuohia, jotka
elävät elämäänsä vuohien tavalla. Kysykää ystävältäni Camenzindilta,
olenko oikeassa; hän on vuoristolainen."

Tällöin tunsin siinä hämilläni ja kummastuksissani tuota lavertelua
kuullessani taiteilijattaren katsovan ja tarkastelevan minua. Hän
katsoi minuun pitkään ja ujostelematta.

"Olette ylimaalainen?"

"Kyllä, neiti."

"Sen näkeekin. No mitä pidätte vuohista?"

"Oh, ovathan ne hyvin hyvät. Voin ainakin vakuuttaa, etten ole
pitänyt niitä lehminä kuten Rikhard."

"Hyvä niinkin. Oletteko musiikkimies?"

"En, ylioppilas."

Enempää ei hän kanssani puhunut ja minulla oli nyt hyvää aikaa
häntä tarkastella. Pitkä maalarinviitta peitti ja rumensi hänen
vartaloansa, ja kasvot eivät näyttäneet minusta kauniilta. Piirteet
olivat terävät ja ikäänkuin ahtaat, silmät hiukan ankarat, tukka
runsas, musta ja pehmeä; kasvojen väri häiritsi minua ja ikäänkuin
vieroitti pois. Hänessä oli jotakin Medusanpään tapaista, enkä
olisi yhtään kummastunut, vaikka olisin huomannut hänen kasvoissaan
joitakin vihreitä juovia. En ollut vielä silloin nähnyt vaaleaverisiä
italialaisia, ja nyt, atelierin epäsuotuisassa aamuvalaistuksessa,
näytti hän aivan kuin kivestä tehdyltä -- ei marmorista, vaan
rapautuvasta, kellastuneesta. Myöskään en ollut tottunut
arvostelemaan naisen kasvoja niiden muotojen mukaan, vaan oli minulla
tapana etsiä niistä poikain tavalla jotakin sulavaa, lemmenväristä ja
hempeää.

Ei Rikhardkaan meidän käynnistämme sen enempää puhunut. Sitä enemmän
hämmästyin tahi oikeammin säikähdyin, kun hän jonkun ajan kuluttua
ilmoitti minulle, että Aglietti mieluusti piirtäisi muotokuvani.
Kysymyksessä oli vaan pari skitsiä, kasvoistani ei hän välittänyt,
mutta leveässä vartalossani oli muka jotakin tyypillistä.

Ennenkuin tästä asiasta ehdittiin sen enemmän puhua, sattui
toinen pieni tapaus, joka muutti koko elämäni ja antoi vuosiksi
tulevaisuudelleni määrätyn uran. Herätessäni eräänä aamuna oli
minusta tullut kirjailija.

Rikhardin pakoituksesta olin, tarkoituksella vaan kehittää tyyliäni,
sattumoisin pienissä kuvauksissa, mahdollisimman todenmukaisesti,
esitellyt tyyppejä, pieniä tapahtumia, keskusteluja ja muuta
semmoista oman piirimme keskuudesta, sekä kirjoittanut myös siinä
ohessa muutamia kokeita kirjallisilta ja historiallisilta aloilta.

Eräänä aamuna, vielä ollessani vuoteessa, astui Rikhard sisään
ja heitti vuoteeni peitteelle kolmekymmentäviisi frangia. "Se
on sinun omaasi", sanoi hän liikemiehen tapaan. Kun olin aikani
tiedustellut ja kaikki otaksumiseni olivat menneet turhaan, otti
hän vihdoin taskustaan sanomalehden ja näytti minulle sieltä erään
pienen novellini. Hän oli kopioinut useita käsikirjoituksistani,
vienyt ne eräälle tuttavalleen sanomalehtimiehelle ja niin kaikessa
hiljaisuudessa toimittanut ne painoon minun edestäni. Ensiksi
julaistu kappale ja tekijäpalkkioni siitä oli nyt kädessäni.

Aivan erikoisen omituinen tunne valtasi minut. Oikeastaan olin
hiukan suutuksissani Rikhardin kohtalomaisesta välityksestä, mutta
ensikertalaisen suloinen esimaku kirjailijanmaineesta, tuo melkoinen
rahasumma ja aatos joskus kohota vaatimattomaksi kirjalliseksi
kuuluisuudeksi sai kuitenkin ylivallan ja voitti harmini lopuksi.

Eräässä kahvilassa tutustuin sitten Rikhardin kautta tuohon
sanomalehtimieheen. Hän pyysi saada pitää Rikhardin näyttämät
muutkin kirjoitelmani, ja kehoitti minua silloin tällöin lähettämään
uusia. Minun kirjoituksissani, erittäinkin historiallisia aiheita
käsittelevissä, oli muka aivan erikoinen sävy, josta hän mieluusti
halusi nauttia enemmänkin ja josta hän kyllä oli valmis maksamaan
kunnollisesti. Silloin vasta valkeni minussa asian tärkeys. Nyt
saattaisin päivittäin syödä säännöllisesti, maksaa pienet velkani,
heittää pakolliset lukemiset sikseen ja kentiespä piankin elättää
henkeni omin voimin, mielialallani työskennellen.

Kerran sain tuolta sanomalehtimieheltä läjän uusia kirjoja
arvosteltavaksi. Ahmimalla luin ne ja työskentelin niiden ääressä
viikkokausia; mutta kun palkkio maksettiin vasta neljännesvuoden
kuluttua ja minä olin elänyt sen toivossa vähän paremmin kuin
tavallista, ei minulla eräänä päivänä ollut penninhyrrääkään
taskussani ja saatoin siis vielä kerran koetella nälkäparannuskeinoa.
Pari päivää elin syömällä viereisestä ruokapuodista leipää ja
kahvia, mutta sitten ajoi minut nälkä erääseen ruokalaan. Kolme
arvosteltavana olevaa kirjaa otin mukaani antaakseni ne pantiksi
ruoka-ateriastani. Antikvaariin olin niitä jo turhaan koettanut
kaupata. Syödessä kävi vielä kaikki hyvin, mutta mustaan kahviin
päästyäni alkoi rohkeuteni lannistua. Ujostellen tunnustin
palvelijattarelle, ettei minulla ollut penniäkään rahaa, mutta että
halusin jättää yhden kirjoistani pantiksi. Hän otti kirjoistani
toisen -- runoteoksen -- käteensä, selaili sitä uteliaasti ja kysyi,
saisiko hän sitä lukea. Hän sanoi lukevansa hyvin mielellään, mutta
saavansa tuskin koskaan kirjoja käsiinsä. Tunsin olevani pelastettu
ja tarjosin hänelle nuo kolme nidosta maksuksi ruoastani. Hän suostui
siihen, ja on siten jälkeenpäin vähitellen saanut minulta kirjoja
seitsemäntoista frangin edestä. Pienemmistä runoteoksista vaadin
juustovoileivän, romaaneista vielä siihen viiniä, yksityisistä
novelleista sain sensijaan vaan kahvia leivän kanssa. Muistaakseni
olivat teokset enimmäkseen aivan vähäpätöisiä, uudenaikaiseen
kivuloiseen tyyliin kirjoitettuja, ja tuo hyväsydäminen tyttö
lienee niitä lukemalla saanut omituisen käsityksen uudemmasta
saksalaisesta kirjallisuudesta. Tyytyväisenä muistelen vieläkin
noita edeltäpuolisia, jolloin otsanhiessä ahmin läpi hurjaa vauhtia
jonkun nidoksen ja rivisen pari siitä kirjoitin, päästäkseni
valmiiksi päivällisille ja saadakseni kirjalla sitten jotakin
syötävää. Rikhardilta koetin rahapulaani huolellisesti salata, sillä
ujostelin häntä tarpeettoman paljo, ja turvauduin hänen apuunsa
vastenmielisesti sekä silloin kuin se tapahtui, ainoastaan hyvin
lyhyeksi ajaksi.

Runoilijana en itseäni pitänyt. Mitä joskus kirjoitin, oli vaan
nurkkanovellia, mutta ei runoutta. Sydämeni syvyydessä hautui
kuitenkin salaisena toivona se ajatus, että eräänä päivänä minun
sallittaisiin luoda suuri, rohkea, kaipauksen ja elämän ihana laulu.

Sieluni iloisen kirkas kuvastin päätyi kuitenkin väliin pilveilemään
jonkunmoisesta raskasmielisyydestä, mutta vakavammin sen peilipinta
ei sentään päässyt häiriytymään. Joskus yhdeksi päiväksi tahi
yöksi saapui alakuloisuuden henki uneksivan erakon suruna luokseni
vierailemaan, mutta hävisi sitten taas jäljettömiin ja palasi vasta
viikkojen ja kuukausien perästä. Totuin siihen vähitellen kuin
uskottuun ystävättäreen ja otin sen vastaan ikäänkuin ainoastaan
rauhattoman väsymyksen eikä kiduttajan, jolla oli mukanaan oma
viehätyksensä. Kun se öisin minut yllätti, saatoin tuntikausia
uneksia ikkunassa, katsellen synkkää järveä, vuorten varjokuvia
kalpealla taivaalla ja korkeuden kauniita tähtiä. Silloin valtasi
minut usein ahdistavan huumaava, voimakas tunne, ikäänkuin koko tuo
öinen kauneus katsoisi minuun syystä syyttävän vakavalla katseella.
Tuntui siltä, ikäänkuin kaipaisivat nuo tähdet, vuoret ja järvi
jotakin, joka ymmärtäisi ja toisi ilmoille heidän kauneutensa ja
mykän olemuksensa kärsimykset, ikäänkuin minä sitten olisin tuo joku,
jonka todellinen kutsumus olisi antaa mykälle luonnolle runollinen
ilmoille-astumisen muoto. En koskaan ajatellut, millä tavalla se
olisi mahdollista, tunsin vaan tuon kauniin, vakaamielisen yön
kärsimättömästi mykässä vaatimuksessaan minua odottavan. Sellaisessa
tunnelmassa en myöskään koskaan mitään kirjoittanut. Kuitenkin tunsin
näitä hämäriä ääniä kohtaan jonkunmoista vastuunalaisuutta ja läksin
tavallisesti sellaisten öiden jälkeen monipäiväisille yksinäisille
kävelymatkoille. Ajattelin sillätavoin voivani osoittaa jonkun verran
rakkautta tuota minua mykkänä rukoilevaa maata kohtaan, vaikka tälle
käsitykselleni jälleen toisella kerralla nauroin. Näistä vaelluksista
muodostui myöhemmän elämäni perustus; suurimman osan elinvuosistani
siitä saakka olen viettänyt viikkoja ja kuukausia kestävillä
matkoilla useimmissa maissa. Totuttelin kulkemaan vähällä rahalla,
pala leipää taskussa, pitkiä matkoja, olemaan yksin matkalla päivät
pitkät ja usein yöpymään vapaan taivaan alle.

Taiteilijattareni olin unohtanut kokonaan kirjallisten harrastusteni
vuoksi. Silloin tuli häneltä pieni kirjelippu: "Pari ystävää ja
ystävätärtä tulevat luokseni teelle torstai-iltana. Olkaa hyvä ja
saapukaa Te myös, sekä tuokaa ystävänne mukananne."

Menimme ja saavuimme pieneen taiteilijasiirtolaan. Kaikki olivat
pelkkiä tuntemattomia suuruuksia, unohdettuja, ilman menestystä, niin
että tunsin heitä kohtaan sääliä, vaikkakin he itse näyttivät olevan
hyvin tyytyväisiä ja luottavaisia. Juotiin teetä, syötiin voileipää,
kinkkua ja salaatia. Kun minulla ei ollut joukossa ketään tuttua ja
muutenkaan en ollut puhelias, annoin nälkäni päästä oikeuksiinsa ja
söin puolen tunnin ajan hiljakseen, mutta yhtämittaa, sillävälin kun
toiset vaan maistelivat teetänsä ja lorusivat. Mutta kun heistä nyt
toinen toisensa jälkeen myöskin halusi ryhtyä asiaan vähän lujemmin,
huomattiinkin, että olin syönyt siinä yksikseni melkein koko
kinkkuvaraston. Olinhan poloinen luottanut siihen, että ainakin pari
lautasellista oli varalta. Kun tapahtumalle hiukan naureskeltiin ja
minä huomasin muutamia pilkallisia katseita, raivostuin ja toivotin
italiattareni kinkkuineen tavallista kauemmas. Nousin pöydästä,
pyysin menoni häneltä lyhyesti anteeksi, mainiten toisella kerralla
haluavani tuoda illalliseni mukanani, ja tartuin hattuuni.

Silloin otti Aglietti hatun kädestäni, katsoi silmiini hämmästyneenä
ja rauhallisena sekä pyysi minua vakavasti jäämään paikoilleni.
Pöytälampun varjostimen vaimentama valo sattui hänen kasvoilleen, ja
kesken suuttumukseni tunsin silmäni äkkiä avautuvan ymmärtämään tuon
naisen ihmeellistä, kypsää kauneutta. Äkkiä tunsin käyttäytyneeni
hyvin epäkohteliaasti ja tyhmästi, sekä istuuduin kuten nolattu
koulupoika muutamaan syrjäiseen nurkkaan. Sinne jäin istumaan ja
selailin erästä kuva-albumia Como-järveltä. Toiset joivat teetä,
kävelivät huoneessa edestakaisin, nauroivat ja puhelivat keskenään,
ja jossain syrjänurkassa kuulin viulua ja selloa viritettävän.
Esirippu vedettiin syrjään, ja niin näimme neljän nuoren ihmisen
valmiina, häthätää kokoonkyhättyjen nuottitelineiden ääressä,
soinnuttamaan jousillaan jousinelikön. Samalla saapui taiteilijatar
luokseni, asetti kupillisen teetä eteeni pöydälle, nyökäytti
ystävällisesti päätään ja istui viereeni. Nelikkö alkoi ja kesti
kauan, mutta minä en kuullut siitä mitään, tuijotin vaan silmät
pyöreinä tuota solakkaa, hienoa, hienosti puettua naista, jonka
kauneutta olin uskaltanut epäillä ja jonka varastot olin syönyt
loppuun. Ilolla ja pelolla muistin silloin, että taiteilijatar oli
halunnut piirustaa minut. Sitten ajattelin Rösi Girtanneria, nousuani
alppiruusuvuorelle, lumikuningattaren tarua, ja ne kaikki tuntuivat
minusta nyt ikäänkuin tämänpäiväisen hetken valmistusasteilta.

Kun musiikki oli loppunut, ei taiteilijatar mennytkään pois luotani
kuten olin peljännyt, vaan jäi rauhallisesti istumaan paikoilleen
ruveten kanssani juttelemaan. Hän onnitteli minua erään novellini
johdosta, jonka hän oli nähnyt sanomalehdessä. Hän laski leikkiä
Rikhardista, jota pari nuorta tyttöä ahdisti ja jonka hilpeä
nauru väliin helähti yli muiden. Sitten pyysi hän uudelleen saada
piirustaa minut. Silloin sain minä erään päähänpiston. Muutin
keskustelun italiaksi ja sain siitä hänen etelämaisista silmistään
palkakseni en ainoastaan iloisen, hämmästyneen katseen, vaan vieläpä
todellisen nautinnon kuulla hänen puhuvan kieltä, joka sopi hänen
suulleen, silmilleen ja vartalolleen, sointuisaa, hienoa, sujuvaa
"_lingua Toscanaa_", johon yhä suuremmaksi sointuisuudeksi muutakin
murretta hiukan sekautui. Itse en puhunut paremmin kauniisti kuin
sujuvastikaan, mutta se ei minua silti häirinnyt. Seuraavana päivänä
oli minun määrä saapua piirustusmalliksi.

"A rivederla" [hyvästi], sanoin jäähyväisiksi, kumartaen niin syvään
kuin taisin.

"A rivederci domani" [hyvästi huomiseen], hymyili hän ja nyökäytti
päätänsä.

Poistuessani hänen asunnoltaan astuin yhä kauemmas katua pitkin,
kunnes se päättyi eräälle harjulle, josta äkkiä pimeä maa kauniina,
öisenä maisemana eteeni avautui. Yksinäinen venhe souteli järvellä,
heittäen punaisesta lyhdystään pari väräjävää valojuovaa tummaan
veteen, jonka pinnalla muutoin vaan silloin tällöin karehtiva aalto
näyttäytyi heikossa hopeahohteessaan. Läheisestä puistikosta kuului
naurua ja mandoliininsoittoa. Taivas oli puoleksi pilvessä ja yli
kukkulan puhalsi vahva, lämmin tuuli.

Ja samoinkuin tuuli hyväili, vallitsi ja taivutteli omenapuiden
oksia ja kastanjoiden tummia lehtikruunuja, niin että ne voihkivat,
nauroivat ja vapisivat, samoin piti intohimo minuakin leikkinään.
Olin polvillani kukkulan harjalla, hyppäsin pystöön voihkaten,
poljin maata, heitin hattuni menemään, pureksin ruohoa raivoissani,
pudistelin puunrunkoja, itkin, nauroin, nyyhkytin, riehuin, häpesin,
olin samalla sekä autuas onnesta että kuolemasta sairas. Hetken
kuluttua oli kaikki jo herpoutunutta ja minä itse tukahtunut
ahdistavaan mielentylsyyteen. En ajatellut mitään, en päättänyt
mitään, en tuntenut mitään; ikäänkuin uneksuen astuin kukkulalta
alas, harhailin läpi puolen kaupunkia, näin eräällä syrjäkadulla
vielä myöhäiselläkin pienen ravintolan olevan auki, astuin sisään
aivan tahdotonna, join pari litraa waadtlantilaista ja tulin
aamupuoleen yötä kamalasti juovuksissa kotiin.

Seuraavana jälkeenpuolisena säikähtyi neiti Aglietti kovasti
tullessani hänen luoksensa.

"Mikä Teillä on? Oletteko sairas? Olette aivan menehtyneen näköinen."

"Ei mitään erityistä", vastasin. "Luulenpa olleeni viime yönä hyvin
juovuksissa ja siinä kaikki. Ryhtykää vaan, olkaa hyvä, työhönne."

Sain istua tuolille ja pyynnön olla liikkumatta. Sen teinkin, sillä
nukahdin pian ja nukuin koko sen jälkeenpuolisen siinä atelierissa.
Maalivehkeistä lemuava tärpätti aiheutti luultavasti sen, että
unessa olin tuntevinani, että meidän venheemme kotona piti juuri
tervattaman. Makasin hietikolla siinä vierellä ja näin isäni
käyttelevän tervapytsiä ja sivellintä; äitinikin oli saapuvilla,
ja kun kysäsin häneltä, eikö hän ollutkaan kuollut, sanoi hän
hiljaa: "En, sillä ellen olisi luonanne, tulisi sinustakin vihdoin
samallainen vetelys kuin isästäsikin."

Herätessäni putosin tuolilta ja huomasin hämmästyksekseni olevani
Erminia Agliettin atelierissa. Häntä itseään en nähnyt, mutta kuulin
hänen kalistelevan viereisessä huoneessa kuppeja ja astioita, ja
päätin siitä illallisen ajan olevan käsissä.

"Oletteko hereillä?" huusi hän sieltä.

"Kyllä. Olenko nukkunut kauan?"

"Neljä tuntia. Ettekö häpeä?"

"Kuinkas muutoin. Uneksuin kuitenkin niin kauniisti."

"Kertokaapa!"

"Teen sen, jos tulette sieltä ulos ja annatte minulle anteeksi."

Hän tuli, mutta sanoi jäävänsä anteeksi antoon nähden odottavalle
kannalle, siksi kunnes saisin kerrotuksi uneni. Tein sen ja jouduin
siten unta kertoessani muistelemaan syvälle kätköihin painuneita
lapsuuteni aikoja, ja kun pimeän tullen vaikenin, olin kertonut
hänelle koko lapsuuteni historian. Hän tarjosi minulle kätensä,
silitti rypistyneen nuttuni, pyysi minua tulemaan uudelleen aamuisin
ja mennessäni tunsin, että hän oli ymmärtänyt ja antanut anteeksi
tämänpäiväisen epäkohteliaisuuteni.

Seuraavina päivinä olin minä hänen mallinaan tunti tunnilta. Sinä
aikana ei puhuttu juuri mitään, ikäänkuin loihdittuna ja aivan
levollisesti istuin tahi seisoin, kuuntelin piirustushiilen pehmeää
kahinaa, hengitin keveää öljyvärinhajua enkä tiennyt mistään muusta
kuin että istuin rakastamani naisen läheisyydessä ja että hänen
katseensa kohdistui alituisesti minuun. Kirkas atelierin valaistus
ikäänkuin valui pitkin seiniä katosta alas, pari unenkärtyistä
kärpästä surisi ikkunassa ja viereisessä huoneessa suhisi
spriikeittiön liekki, sillä joka istunnon jälkeen sain kupin kahvia.

Kotona ajattelin Erminiaa usein. Intohimooni ei ollenkaan koskenut
eikä sitä vähääkään vähentänyt se, etten voinut hänen taidettaan
kunnioittaa. Hän itse oli niin kaunis, hyvä, kirkas ja varma;
mitä minuun hänen kuvansa koskivat. Päinvastoin oli minusta hänen
ahkeruudessaan jotakin sankarillista. Nainen, hiljainen, kärsivä,
urhoollinen sankaritar, taistelemassa olemassa-olonsa puolesta!
Yleensä ei löydy mitään niin tuloksetonta, kuin miettiä ja arvostella
jotakin, jota rakastaa. Sellaiset ajatukset ovat aivankuin muutamat
kansan- ja sotilaslaulut, joissa esiintyy tuhatkin eri asiaa, mutta
joissa sama peräkaneetti aina itsepintaisesti kertautuu, sielläkin,
mihin se ei yhtään sovi.

Muistissa kuvittelemani ja säilyttämäni italiattaren kuva ei tosin
ole epäselvä, mutta siitä puuttuvat kuitenkin ne monet pienet
viivat ja piirteet, jotka usein painuvat vieraan kasvoista muistiin
paremmin kuin omaisen. En muista enää, miten hän piti tukkaansa,
miten hän puki itsensä j.n.e., enpä edes sitäkään, oliko hän
vartaloltaan suuri tahi pieni. Häntä ajatellessani näen edessäni
tummatukkaisen, jalomuotoisen naisenpään, vaaleat, eloisat kasvot,
ja niissä pari teräväkatseista, ei varsin suurta silmää, sekä mitä
kauniimmin kaareutuvan, kapean, rohkean, nautintoihin kypsän suun.
Muistellessani häntä ja koko tuota rakastumiseni aikaa muistan heti
erityisesti tuon illan siellä kukkuloilla, jolloin lämmin tuuli
leyhki yli järven, jolloin itkin, iloitsin ja raivosin. Muistanpa
erään toisenkin illan, josta, nyt aion kertoa.

Olin päässyt nyt selvyyteen siitä, että minun täytyi tehdä
taiteilijattarelle joitakin tunnustuksia ja että minun täytyi kosia
häntä. Jos hän olisi ollut minusta kauempana, niin olisin ihaillut
häntä rauhallisesti kaukaa katsoen ja kärsinyt hänen tauttansa
salaisia tuskia. Mutta sitä en kestänyt, että sain nähdä hänet
melkein joka päivä, sain puhua hänen kanssansa, ojentaa hänelle
käteni ja käydä hänen kodissansa, aina pistos sydämessä.

Taiteilijat ja heidän ystävänsä panivat toimeen pienen kesäjuhlan.
Järven rannalla, ihanassa puutarhassa se pidettiin, uhkuvan rehevänä,
viehkeän lauhana sydänsuvi-iltana. Joimme viiniä ja jäävettä,
kuuntelimme soittoa ja katselimme pitkinä köynnöksinä puiden välillä
riippuvia paperilyhtyjä. Juteltiin, leikkiä laskettiin, naurettiin
ja lopuksi laulettiin. Muudan vetelys maalarinuorukaiseksi oli
esittävinään jotakin romanttista, töyhtölakki päässä, nojaten selin
aitausta vastaan ja soittaen pitkäkaulaista kitaraa. Pari vähä
parempaa taiteilijaa olivat joko kokonaan poissa tahi istuivat
huomaamattomina syrjässä vanhempien piirissä. Naisista oli pari
nuorempaa saapunut vaaleissa kesäpuvuissa, muut esiintyivät vaan
tavallisissa puvuissaan. Erittäin vastenmieliseltä tuntui minusta
muuan vanhempi ruma naisylioppilas, joka esiintyi tuppatukallaan
miehen olkihattu, polttaen sikaria, juoden vahvasti viiniä ja puhuen
kovaäänisesti sekä paljo. Rikhard seurusteli kuten tavallista nuorten
tyttöjen kanssa. Kaikesta kiihoituksesta huolimatta tunsin itseni
aivan kylmäksi, join vähän ja odotin Agliettia, joka oli luvannut
tänään tulla kanssani soutelemaan. Hän tulikin, antoi minulle pari
kukkasta ja astui pieneen purteeni.

Järvi oli kirkas ja tyyni kuin kuvastin sekä väritön öisessä
asussaan. Kiidätin keveätä purtta voimakkaasti järven hiljaiselle
lakeudelle, ja näin koko ajan tuon solakan naisen istuvan minua
vastapäätä peräsimessä mukavasti ja tyytyväisenä. Taivaan avaruus
oli vielä sininen, tähti toisensa perästä syttyi lauhaan liekkiin,
rannoilta kuului sieltä täältä soittoa ja ulkoilmajuhlien iloa.
Poristen hautautuivat airojen jäljet veden helmaan, toisia venheitä
liukui siellä täällä, häipyen melkein näkymättömiin hiljaisen
lakeuden syvään hämäryyteen, itse en tuota paljokaan huomannut,
vaan katselin taukoamatta peränpitäjätärtä ja tunsin suunnitellun
rakkaudentunnustuksen rautarenkaana painavan ahdistettua sydäntäni.
Illan koko näytelmän kauneus ja runollisuus, veneretkemme, tähdet,
lauha ja rauhallinen järvi, kaikki tuo ahdisti minua, sillä se tuntui
minusta ihanalta teatterikoristelulta, jonka keskuudessa minun oli
näyteltävä haikean tunteellinen lemmenkohtaus. Tuskassani, syvän
hiljaisuuden painostamana, sillä olimme molemmat vaiti, sousin
voimalla edelleen.

"Kuinka vahva Te olette!" sanoi taiteilijatar miettiväisesti.

"Tarkoitatteko _paksu_?" kysyin minä. [Alkuteoksessa sanat "stark"
ja "dick", joista tässä tuo pieni leikinlasku on muodostettu. _Suom
muist._]

"En, tarkoitan lihaksianne", sanoi hän.

"Niin, vahva olen."

Tämä ei ollut suinkaan mikään mukava alku. Hetkisen kuluttua pyysin
häntä kertomaan jotakin omasta elämästään.

"Mitä haluaisitte sitte kuulla?"

"Kaikki", vastasin. "Mieluiten jonkun rakkaudentarinan. Sitten kerron
Teille jäljestäpäin omani samallaisen, ainoan. Se on hyvin lyhyt ja
kaunis ja huvittaa Teitä varmaan."

"Mitä sanottekaan! Kertokaa toki!"

"En, ensiksi Te! Tiedättehän jo sitäpaitsi minusta paljoa enemmän
kuin minä Teistä. Tahtoisin tietää, oletteko koskaan ollut oikein
rakastunut, tahi oletteko siihen kuten pelkään aivan liian viisas ja
ylpeä."

Erminia mietti hetkisen.

"Taas joku Teidän romanttisista päähänpistoistanne", sanoi hän,
"ruveta tässä yöllä synkän veden pinnalla naisen kertomuksia
kuulemaan. En osaa kertoa. Te runoilijat olette tottuneet löytämään
kaikelle suloiset sanat ja luulottelemaan, ettei niillä, jotka
eivät tunteistaan puhu, ole sydäntä ollenkaan. Minuun nähden olette
pettyneet, sillä luulenpa, ettei voida kiivaammin ja voimakkaammin
lempiä kuin minä lemmin. Rakastan erästä miestä, joka on sidottu
toiseen naiseen ja hän lempii minua yhtä paljo; kuitenkaan emme
kumpaisetkaan tiedä, onko meidän yhtymisemme koskaan mahdollinen.
Kirjoitamme toisillemme ja tapaammekin toisemme joskus..."

"Uskallanko kysyä, tekeekö tuo rakkaus Teidät onnelliseksi vai
onnettomaksi, vaiko molemmiksi?"

"Oi, rakkaus ei ole olemassa tehdäkseen meidät onnellisiksi. Luulen
sen tehtävänä olevan osoittaa, kuinka voimakkaita voimme olla
kärsimyksissä ja kohtalon kolhujen kestämisessä."

Sen ymmärsin, ja en voinut estää, että vastauksen asemasta rinnastani
pusertui esiin hiljainen huokaus.

Hän kuuli sen.

"Tunnetteko Tekin jo ne tuskat?" sanoi hän. "Olette vielä niin nuori!
Tunnustakaa surunne minulle? Mutta tehkää se ainoastaan, jos oikein
todella tahdotte."

"Toisella kerralla ehkä, neiti Aglietti. Olen muutoinkin tänään
huonolla tuulella ja mieleni on paha, jos kentiesi olen Teidänkin
tunnelmanne häirinnyt. Palaammeko takaisin?"

"Kuten tahdotte. Kuinka kauas olemme oikeastaan saapuneet?"

En vastannut enempää, vaan ponnistin airoillani niin että vesi
vaahtosi, käänsin venheen ja rupesin vetämään, ikäänkuin olisi ollut
pohjoismyrsky uhkaamassa. Pursi kiisi nopeasti pitkin tyyntä vettä,
ja kesken tuskani ja häpeäni pyörteiden tunsin hien suurina pisaroina
valuvan pitkin kasvojani ja samalla vilun puistavan ruumistani.
Ajatellessani tarkemmin, kuinka minusta aivan vähällä oli ollut tulla
rukoileva lemmenkerjäläinen ja ystävällisen-äidillisesti rukkaset
saanut rakastaja, puistatti horkka ruumistani. Se ainakin oli jäänyt
minulta kokematta, ja muun surun kanssa sai nyt tulla toimeen miten
parhaiten taisi. Sousin kotiapäin kuin noiduttu.

Tuo kaunis neito oli hiukan vierautunut, kun rannalla jätin
jäähyväiset lyhyesti ja heitin hänet yksikseen.

Järvi oli yhtä kirkas kuin äskenkin, soitto yhtä iloista ja
paperilyhdyt yhtä juhlallisen punaisia, mutta minusta näytti nyt
tuo kaikki tuhmalta ja naurettavalta. Erittäinkin soitto. Tuon
samettinuttuisen keikarin, joka tuossa yhäkin kerskailevasti
kanniskeli kitaraansa leveässä silkkinauhassa, olisin mieluiten
lyönyt mäskiksi mäkeen. Ja ilotulituskin oli vielä polttamatta!
Lapsellista!

Lainasin Rikhardilta pari frangia, sysäsin hatun niskaan ja aloin
marssia ulos kaupungista, yhä kauemmaksi, tunti tunnin jälkeen,
kunnes minua rupesi nukuttamaan. Panin maata muutamalle niitylle,
mutta heräsin tunnin perästä kasteesta märkänä, jäykistyneenä ja
vilusta väristen sekä menin lähimpään kylään. Oli aamuvarhainen.
Niittymiehiä kulki pitkin pölyisiä kujia, uniset rengit töllistelivät
tallien ovilla, talonpojan kesä-ahkeruus tuli kaikkialla näkyviin.
Talonpoikana olisi sinun pitänyt pysyä, sanoin itselleni, livahdin
häpeissäni kylän läpi, juosten väsyneenä edelleen, kunnes auringon
ensimäinen aamulämpö soi minulle vihdoinkin lepoa. Nuoren
pyökkimetsän laitamalle heittäydyin kuivaan ruohoon ja nukuin
lämpimässä auringonpaisteessa myöhään jälkeenpuolisiin. Herätessäni,
pää täynnä niityntuoksua ja jäsenet niin hyväntunteesta raskaina kuin
ne voivat olla vaan pitkän levon jälkeen jumalan rakkaassa maassa,
tuntui minusta juhla, veneretki ja kaikki tuo niin kaukaiselta,
surulliselta ja puoleksi pois häipyneeltä ikäänkuin kuukausia sitten
luettu romaani.

Olin poissa kolme päivää, annoin auringon paistaa selkääni ja
mietiskelin mennäkseni pistäymään kotona auttamaan isääni.

Tuolla ei kuitenkaan tuskani ollut pitkään aikaan vaimennettu.
Palattuani kaupunkiin pakenin aluksi taiteilijatarta kuin ruttoa,
mutta pitemmän päälle se ei käynyt laatuun, ja joka kerta, kun hän
sitten näki minut ja puhutteli minua, tuntui tuskani tukahduttavana
kurkussani.



IV.


Sen, mitä isäni ei omastapuolestaan saanut tehdyksi, teki nyt tämä
onneton rakkaus. Se kasvatti minusta juopon.

Se oli elämälleni ja olemukselleni paljo tärkeämpi muutos kuin
mikään muu noista tapahtumista, joista tähän saakka olen kertonut.
Tuosta väkevästä, makeasta jumalasta tuli hyvä ystäväni, joka se
on vielä tänäänkin. Kuka on niin kaunis, niin mielikuvituksen
mahtava luoja, haaveileva, iloinen ja surumielinen? Hän on sankari
ja loitsuniekka. Hän on lemmenjumalan johtaja ja veli. Hän tekee
mahdottomat mahdollisiksi; köyhät ihmissydämet täyttää hän kauniilla
ja ihmeellisellä runohengellä. Hän on tehnyt minusta, erakosta ja
talonpojasta, kuninkaan, runoilijan ja viisaan. Tyhjentyneitä elon
pursia lastaa hän uudelleen uusilla kohtaloilla ja vie rannoille
ajautuneet suuren elämän vinhaan virtaan uudelleen takaisin.

Sellaista on viini. Senkin laita on kuitenkin samoin kuin kaikkien
muidenkin arvokkaiden lahjojen ja taiteiden. Se tahtoo, että häntä
rakastetaan, hänen seuraansa haetaan, häntä ymmärretään ja että hän
taistelun kautta omaksi voitetaan. Monet sitä eivät taida, ja niin
saattaa hän tuhannen toisensa jälkeen perikatoon. Hän vanhettaa ja
tappaa heidät, tahi sammuttaa heissä hengen liekin. Mutta lemmikkinsä
kutsuu se juhliin ja rakentaa heille sateenkaarisiltoja autuaitten
saarille. Väsyneille ystävilleen asettaa hän patjoja pään alle, ja
hoitelee heitä, kun suru heissä valtaan pääsee, ystävän hiljaisella
ja hyväntahtoisella syleilyllä kuin lastaan lohduttava äiti. Elämän
mullerruksen muuttaa hän tarujen maailmaksi ja soittaa harpullaan
luomisen mahtavaa laulua.

Toisekseen on hän pieni lapsi, jolla on pitkät silkkiset kiharat,
kapeat hartiat ja hennot jäsenet. Hän nojautuu sydäntäsi vastaan,
kohottaa kapeat kasvonsa puoleesi ja katselee sinua rakkailla
suurilla silmillään hämmästyneesti ja uneksivasti, ja hänen
katseessaan asuu syvä paratiisin autuuden muisto ja unohtumaton tunne
jumalan lapsena olosta, joka aaltoilee kosteana ja kirkkaana lailla
vasta ilmoille puhjenneen metsälähteen.

Tuo suloinen jumala muistuttaa myöskin virtaa, joka kevätyössä syviä
aaltojansa kuohuttaa. Sitä voisi myös verrata mereen, jonka viileillä
aalloilla keinuvat sekä myrsky että auringonsäteet.

Puhuessaan suosikkiensa kanssa saattaa se salaisuuksien, muistojen,
runouden ja aavistusten aavan ulapan myrskyjen ja kuohujen
temmellyskentäksi. Maailma muuttuu pieneksi ja katoaa, aralla ilolla
heittäytyy sielu tuntemattomuuden tiettömään avaruuteen, jossa kaikki
on sekä vierasta että samalla tuttua, ja jossa musiikin, runouden ja
unelmien kieltä puhutaan.

Mutta käynpä kertomustani jatkamaan.

Saattoi tapahtua, että olin tuntimääriä iloinen, lukien, kirjoittaen
ja kuunnellen Rikhardin soittoa. Mutta yksikään päivä ei suruttansa
päässyt. Väliin tuli tuska mieleeni yöllä, silloin valitin,
heittelehdin vuoteessani ja vihdoin kyyneleihini nukuin. Tahi heräsi
se tavattuani Agliettin. Mutta useimmiten valtasi se minut tuossa
illansuussa, kun nuo kauniit, rauhalliset, lauhat ja raukaisevat
kesäillat alkoivat. Silloin menin järven rantaan, otin venheen,
sousin itseni hikeen ja väsyksiin sekä huomasin sittenkin olevan
mahdotonta mennä kotia. Siis kapakkaan tahi johonkin ulkoravintolaan.
Siellä koettelin eri viinilajeja, join ja haudoin tuskiani sekä
olin monta kertaa seuraavana päivänä puolisairas. Usein valtasi
minut silloin niin voimakas kurjuuden ja kyllästymisen tunne, että
päätin jättää juomisen ainaiseksi. Sitten menin juomaan uudelleen.
Vähitellen opin eroittamaan eri viinilajit ja niiden vaikutukset,
sekä nautiskelin niitä jonkunmoisella itsetietoisuudella, vaikka
tosi-asiassa vielä jokseenkin lapsellisesti ja raa'asti. Lopulla
omistin tummanpunaisen weltliniviinin vakinaisekseni. Ensi lasi
maistui minusta katkeralta ja kiihoittavalta, sitten verhosi se
aatosmaailmani hiljaiseksi, alituiseksi uinailuksi, alkaen vihdoin
lumota, luoda, itse runoilla. Silloin näin kaikki maisemat, mitkä
minua kuunaan olivat miellyttäneet, mitä kauniimmissa valaistuksissa
ympärilläni, itse niiden keskellä vaeltelin, lauloin, unelmoin, ja
tunsin suonissani virtailevan korkeamman, lämpimämmän elämän. Ja tämä
päättyi vihdoin ylipäätään mieluiseen surumielisyyteen, ikäänkuin
olisin kuunnellut kansanlauluja, joita viululla soitettiin ja
ikäänkuin olisi minulla ollut tiedossani suuri onni, jonka sivu olin
mennyt ja jonka olin jättänyt poimimatta.

Vähitellen kehittyivät asiat itsestään niin, että hyvin harvoin
enää yksinäni ryypiskelin, vaan sain pian itselleni kaikenmoista
seuraa. Niin pian kuin ihmisiä oli seurassani, oli viinin vaikutus
minuun toinen. Minusta tuli puhelias, mutta mitään nousuinnostusta
en tuntenut, vaan erityistä viileätä kuumetta. Minulle itsellenikin
siihen saakka melkein tuntematon puoli olemustani pääsi esiin
yön kuluessa, mutta se ei suinkaan kuulunut puutarha- ja
koristekukkasiin, vaan paremminkin ohdakkeiden ja polttaraisten
heimoon. Kuta puheliaammaksi nimittäin tulin, sitä terävämpi,
kylmempi henki pääsi minussa valtaan, tehden minusta varman,
mahtipontisen, kriitillisen ja tärkeän henkilön. Jos saapuvilla
oli joitakin, joiden läsnäolo minua häiritsi, niin kiusasin ja
suututin heitä, milloin hienosti ja viekkaasti, milloin karkeasti
ja itsepintaisesti, niin kauan, että he menivät. Ihmisethän eivät
yleensä olleet minulle lapsesta alkaen juuri erityisemmän rakkaita
tahi tarpeellisia, nyt aloin heitä katsella kriitillisesti ja
pilkkamielellä. Erityisellä mielihyvällä keksin ja kertoilin
pieniä juttuja, joissa ivallisesti, ilman lämpöä ja näennäisellä
asiallisuudella, kuvattiin ihmisten keskinäisiä suhteita, sekä niitä
katkerasti pilkattiin. En itsekään tiennyt, mistä tämä halveksiva
henki minuun tuli, se puhkesi esiin kuin kypsyvä paise, josta en
vuosiin päässyt vapaaksi.

Kun välillä vietin iltani yksikseni, niin uneksuin taas vuorista,
tähdistä ja surullisesta soitosta.

Niinä viikkoina kirjoittelin sarjan katselmuksia aikamme
yhteiskunnasta, kultuurista ja taiteesta, -- pienen myrkyllisen
kirjasen, jonka kehtona juuri olivat omat kapakkapuheeni.
Ahkeruudella harrastamistani laajemmista historiallisista luvuista
saivat satiirini monellaisia historiallisia aineksia, mikä niille
antoi ikäänkuin hiukan lujemman perustan ja taustan.

Tämän teokseni vuoksi pääsin erääseen suurempaan sanomalehteen
vakinaiseksi avustajaksi, josta työstäni jo melkein saatoin elää.
Heti senjälkeen ilmestyivät nuo kyhäelmäni erityisenä kirjasena,
ja saavuttivat hiukan huomiota. Nyt heitin kielitieteen kokonaan
syrjään. Olin päässyt jo korkeampiin piireihin, liityin avustajaksi
saksalaisiin aikakauskirjoihin, ja niin kohosin siihenastisesta
unohdetusta asemastani ja köyhyydestäni tunnustusta saaneitten
piiriin. Ansaitsin leipäni, en välittänyt avoinna olevasta
apurahasta ja riensin täysin purjein pienen kirjallisen kuuluisuuden
halveksittavaa elämää kohti.

Ja huolimatta menestyksestäni sekä itserakkaudestani, huolimatta
pilkallisuudestani ja lemmenkärsimyksistäni, oli minussa kuitenkin
vallalla, ilossa ja surussa, nuoruuden lämmin elämänhalu.
Huolimatta kaikesta ironiiasta ja pienestä, vaarattomasta
maailmanmatinväsymyksestä uneksuin kuitenkin aina jostakin
päämäärästä, onnesta, jonka malja kerran eteeni täytettäisiin. Mikä
tuo päämäärä oli, sitä en tiennyt. Tunsin ainoastaan, että elämän
täytyi minulle joskus aalloiltaan huuhtoa jalkaini juureen jonkun
erityisemmän hymyilevän onnen, maineen, kentiesi lemmen, kaipuuni
tyydytyksen ja olemukseni kohottajan. Olin vielä hovipoika, joka
uneksuin aatelisnaisista, ritarilyönnistä ja suuresta kunniasta.

Luulin aluksi käyväni polkuani ylöspäin. En tiennyt, että kaikki
siihenastiset kokemukseni olivat ainoastaan sattumuksia ja että
itseltäni ja elämältäni puuttui vielä oma syvä perussävynsä. En
tiennyt silloin rinnassani asuvan kaipuun, jolle ei lempi eikä maine
suonut rajaa eikä täyttymystä.

Niin nautin pienestä, hiukan katkerasti ansaitusta maineestani koko
nuoruuteni innolla. Mielihyvän tunteella seurustelin viinin ääressä
viisasten ja henkevien ihmisten kanssa, ja sydäntäni hiveli, kun
ruvetessani puhumaan heidän katseensa kääntyivät minuun uteliaasti ja
huomaavasti.

Väliin selveni minulle, kuinka ääretön kaipuu kaikissa näissä
sieluissa huusi vapahdusta, ja mitä ihmeellisiä teitä tämä kaipuu
noita sieluja johti. Jumalaan uskominen oli tyhmää, miltei
sopimatonta, vaikka muutoin uskottiin monellaisiin oppeihin ja
nimiin, Schopenhaueriin, Buddhaan, Zarathustraan ja moniin muihin.
Oli nuoria, nimettömiä runoilijoita, jotka hienoissa asumuksissaan
toimittivat juhlallisia hartaushetkiä kuvapatsaitten ja maalausten
edessä. Heitä olisi hävettänyt kumartua jumalan edessä, mutta he
polvistuivat Zeus Otricolin edessä. Oli askeetteja, jotka kiduttivat
itseään pidättäytymisellä ja joiden puku huusi taivaan kostoa
mauttomuutensa vuoksi. Heidän jumalansa nimi oli Tolstoi tahi Buddha.
Oli taiteilijoita, jotka kiihoittivat itsensä omituisiin tunnelmiin
erityisesti valikoitujen, mieltä masentavien seinäverhojen, musiikin,
ruoan, viinien, hajuvesien tahi sikarien avulla. He haastelivat
sopivasti ja teeskennellyllä yleispätevyydellä musikaalisista urista,
väri-akordeista ja vainusivat kaikkialla sitä n.k. "persoonallisuuden
säveltä", jonka useimmiten sitten muodosti joku pieni vaaraton
itsepetos tahi hullutus. Pohjaltaan minua tämä kivuloinen komedia
puoleksi huvitti puoleksi nauratti, mutta usein tunsin kuitenkin
erityisellä kauhulla, kuinka paljo vakavaa kaihoa ja todellista
sielun voimaa tuossa liekehti ja paloi hukkaan.

En muista ainoatakaan kaikista niistä suurellisista uudenaikaisista
runoilijoista, taiteilijoista ja filosoofeista, joihin siihen aikaan
hämmästyksellä ja huvitettuna tutustuin, josta minulla olisi mitään
mainittavampaa sanottavana. Oli heidän joukossaan eräs ikäiseni
pohjoissaksalainen, seurakas olio, hellätuntoinen, miellyttävä mies,
hienomakuinen ja -tajuinen kaikessa, mikä jotakin taiteellista puolta
koski. Hänestä piti tulla yksi tulevaisuuden suurrunoilija, ja
muistan kuulleeni lausuttavan pari hänen runoansa, jotka muistissani
vieläkin väikkyvät tavattoman ilmavina ja sielullisina sisällöltään.
Kenties oli hän ainoa meistä kaikista, josta olisi voinut tulla
todellinen runoilija. Sattumalta kuulin myöhemmin hänen tarinansa.
Menetettyään rohkeutensa kirjallisen epäonnistumisen vuoksi,
siirtyi hän, ylen tunteellinen luonne kun hänellä oli, kokonaan
hiljaisuuteen, ja joutui erään mukamas mesenaatin kynsiin, joka hänet
pian saattoi kokonaan perikatoon, sen sijaan, että olisi innostanut
häntä ja saattanut hänet järkiinsä. Tuon rikkaan herran tahdosta
kulutti hän aikansa harjoittamalla tämän hermostuneitten naisten
kanssa epätervettä kaunotieteilyä, muuttui mielikuvituksessaan
vääryyttä kärsineeksi sankariksi ja tuli vihdoin, surkealla tavalla
väärään johdettuna, soittaen paljastaan Chopinia ja mietiskellen
uusrafaelilaisia ihmenäkyjä, täydelliseen mielenvikaan.

Vastenmielisyydellä ja säälillä saatan ainoastaan muistella tuota
vaan puoleksi lentoon kykenevää käherrettyä runoilijalaumaa ja
kaunosielujoukkoa, nyt kun jälkeenpäin olen huomannut tuollaisen
seuran vaarallisuuden. Ylimaalainen talonpoikaisuuteni varjeli minua,
etten itse ottanut osaa tuohon sekamelskaan.

Jalompi ja onnellisemmaksi tekevä kuin maine, viini, rakkaus ja
viisaus oli kuitenkin ystävyyteni. Se se lopultakin auttoi yksinään
jalkeille synnynnältään raskasmielisen olemukseni ja säilytti
nuoruuteni vuodet turmeltumattomana aamuvalaistuksessaan. Vielä
tänä päivänä en tiedä mitään kallisarvoisempaa maailmassa kuin
kunniallinen ja rehellinen miesten välinen ystävyys, ja jos joskus
sydämessäni miettiväisinä päivinä herää jotakin ikäänkuin nuoruuden
kaipuuta, niin herää se ainoastaan ylioppilasaikani ystävyysliittojen
vuoksi.

Rakastuttuani Erminiaan olin pidellyt Rikhardia, hiukan
huolimattomammin. Alussa en itsekään sitä huomannut, mutta muutamien
viikkojen perästä havahtui omatuntoni. Tunnustin hänelle syntini, hän
kertoi koko ajan huomanneensa onnettomuuden saapuvan ja kasvavan ja
niin kiinnyin häneen uudelleen sydämellisesti ja mustasukkaisesti.
Sen mitä siihen aikaan saavutin itselleni iloisempaa ja vapaampaa
elämisen taitoa, sen kaiken saavutin Rikhardilta. Hän oli kaunis
ja iloinen ruumiiltaan ja sielultaan eikä elämällä näyttänyt hänen
kohdalleen varjopuolia olevankaan. Aikansa intohimot ja erehdykset
tunsi hän viisaana ja vilkkaana ihmisenä kyllä, mutta ne hän sivuutti
mitään vahinkoa kärsimättä. Hänen käyntinsä, puheensa ja koko hänen
olemuksensa oli notkeata, sointuvaa ja miellyttävää. Olisittepa
kuulleet hänen nauravan!

Viinitutkimuksiani ei hän juuri ymmärtänyt. Tilaisuuden tullen
tuli hänkin mukaan, mutta sai kyllänsä jo kahdesta lasista sekä
katseli lapsellisella hämmästyksellä minun suurempaa janoani.
Mutta nähdessään minun kärsivän ja avuttomana lannistuvan
raskasmielisyyteni uhriksi, soitteli hän, luki minulle ääneen
tahi vei minut kävelemään. Pienillä huvimatkoillamme olimme usein
vallattomia kuin pari pientä poikaa. Kerrankin levähtelimme kuuman
puolenpäivän aikana eräässä metsäisessä laaksossa, heittelimme
toisiamme kuusenkävyillä ja lauloimme "Kauniin Helenan" tunteellisia
lauluja. Virtava kirkas puro pauhasi korvissamme viekoittelevasti
niin kauan, kunnes riisuuduimme ja heittäydyimme kylmään veteen.
Silloin pisti hänelle päähän ruveta esittämään komediaa. Istuutuen
sammaleiselle kalliolle oli hän esittävinään Loreleytä ja minä
laivurina purjehdin alatse. Silloin oli hän niin neitseellisen
häveliään näköinen, ja irvisteli niin hassunkurisesti, että minä,
jonka piti tuoda esiin tuskan tuimuus, töintuskin saatoin pidättää
nauruani. Äkkiä rupesi kuulumaan ääniä, eräs matkailijaparvi
näkyi saapuvan polkua myöten ja meidän täytyi nopeasti kiiruhtaa
piiloittamaan alastomuuttamme puron yli ulottuvan, ontelon
rantakallion taa. Kun mitään aavistamaton seurue kulki ohitsemme,
päästeli Rikhard kaikenmoisia harvinaisia ääniä, myrähteli, vinkui ja
sähisi. Matkailijat hämmästyivät, katselivat ympärilleen, katsoivat
veteen ja olivat vähällä huomata meidät. Silloin sukelsi ystäväni
puoleksi esiin piilostaan, katsoi hämmästyneeseen seurueeseen ja
lausui syvällä äänellä ja papillisella naamalla: "Menkäät herran
huomaan!" Samalla katosi hän taas, nyhkäsi minua kylkeen ja lausui:
"Kuva-arvoitus tämäkin".

"Mikä sitten?" kysäsin.

"Pan säikähdyttää paimenia", naurahti hän. "Paha kyllä, oli naisiakin
joukossa."

Historiallisista luvuistani ei hän paljoa välittänyt. Minun
heikkouteni Fransiskus Assisilaista kohtaan ymmärsi hän kyllä pian,
mutta saattoi pian tehdä hänestä pilkkaakin, mikä minua hyvin
suututti. Näimme tuon autuaan marttyyrin ystävällisenä ja iloisena
kuin rakastettavan, suuren lapsen vaeltavan kautta Umbrian maiden,
jumalassansa iloiten ja täynnä nöyrää ihmisrakkautta. Luimme yhdessä
hänen kuolemattoman auriningonlaulunsa ja osasimme sen melkein ulkoa.
Kerran palatessamme höyryvenheellä järven yli eräältä kävelymatkalta,
kun iltatuuli hiljaa punaruskon kultaamia laineita läikytteli, kysyi
hän hiljaa: "Kuule, miten pyhä marttyyri nyt sanoisikaan?" Ja niin
toistin pyhimyksen sanat:

_"Laudato si, mi Signore, per frate vento e per aere e nubilo et
sereno et onne tempo!"_ [Ole kiitetty, Herrani, veljistäni tuulesta,
ilmasta, pilvistä, poudasta ja kaikesta säästä.]

Riitautuessamme ja puhuessamme pikkumaisuuksia, nimitteli hän
minua aina puoleksi leikillä koulupoikain tapaan kaikenmoisilla
hassunkurisilla pilkkanimillä, niin että pian purskahdin nauramaan,
jolloin suuttumukselta oli kärki poikki. Kunnon ystäväni oli
suhteellisesti vakava ainoastaan kuunnellessaan tahi soittaessaan
mielisäveltäjiään. Mutta silloinkin saattoi hän hetkiseksi heittää
vakavuutensa lausuakseen jonkun sukkeluuden. Siitä huolimatta rakasti
hän taidetta puhtaasti ja sydämellisesti, ja hänen tunteensa oikeasta
ja ytimekkäästä taiteesta oli rehellinen.

Ihmeellisesti ymmärsi hän lohduttamisen hienotunteisen ja hellän
taidon, osaaottavan tukemisen ja ilahduttamisen merkityksen, kun
vaan joku hänen ystävistään oli hädässä. Ollessani huonolla tuulella
saattoi hän kertoa koko joukon pieniä jutuntapaisia, karhean
sieviä kertomuksiaan, ja hänen äänessään oli silloin jotakin niin
rauhoittavaa ja ilahduttavaa, että harvoin saatoin sen vaikutusta
vastustaa.

Minua hän hiukan kunnioitti, koska olin häntä itseä vakavampi; paljo
enempi vaikutti häneen kuitenkin ruumiillinen voimani. Hän ylpeili
siitä muiden edessä, ja oli ylpeä sellaisesta ystävästä, joka saattoi
nutistaa hänet yhdellä kädellä. Hän pani suuren arvon ruumiilliseen
pystyväisyyteen ja notkeuteen, opetti minulle tennis-pelin, sousi ja
ui kanssani, otti minut mukaansa ratsastamaan, eikä antanut minulle
yhtään rauhaa, ennenkuin pelasin biljaardia melkein yhtä hyvin
kuin hän. Se oli hänen mielipeliään, jota hän taisi ei ainoastaan
mestarillisesti ja taiteellisesti, vaan vieläpä ollen itse sitä
pelatessaan erittäin vilkas, sukkela ja iloinen. Usein nimitti hän
nuo kolme palloa yhteisten tuttaviemme nimillä ja muodosti joka
töytäykseltä, katsoen pallojen asemaan, lähenemiseen ja erkanemiseen
toisistaan, kokonaisia romaaneja, täynnä sukkeluuksia, miellyttäviä
kohtia ja karrikeeraavia vertauksia. Siinä ohessa pelasi hän
rauhallisesti, keveästi ja yleensä sirosti, niin että oli nautinto
häntä siinä katsella.

Kirjailuani ei hän pitänyt suuremmassa arvossa kuin minä itsekään.
Kerran sanoi hän minulle: "Katsoppas, olen pitänyt sinua aina
runoilijana ja pidän sinua sinä vieläkin, mutta en nurkkanovelliesi
vuoksi, vaan siksi, että tunnen sinussa elävän jotakin syvempää ja
kaunista, joka kerran ennemmin tahi myöhemmin puhkeaa esiin. Ja se on
silloin todellista runoutta."

Sillävälin liukuivat lukukaudet sormistamme kuin pikkurahat ja
niin valkeni se ikävä päivä, jolloin Rikhardin oli ajateltava
kotimatkaansa. Hiukan teeskennellyllä vallattomuudella nautimme
viimeisten viikkojen riemut, ja sovimme lopuksi siitä, että ennen
tuota jäähyväisten katkeraa hetkeä lopettaisimme nämä ihanat vuodet
iloisesti ja lupaavasti jollakin loistavalla ja juhlallisella teolla.
Ehdoittelin juhlamatkaa Bernin alpeille, mutta kevät oli vielä
aikainen ja aika alppimatkaa varten oikeastaan liian varhainen.
Miettiessäni pääni ympäri toista ehdotusta toisensa jälkeen,
kirjoitti Rikhard isälleen ja valmisti minulle siten hiljaisuudessa
suuren ja iloisen yllätyksen. Eräänä päivänä saapui hän luokseni
kourassa vankka vekseli, ja pyysi minua oppaaksi matkalle
Pohjois-Italiaan.

Sydämeni sykähti ilosta ja riemusta. Lapsuudesta saakka kytenyt
toivo, kaihoinen mielihalu, jonka tuhatkin kertaa olin yhä uudelleen
läpi unelmoinut, täyttyisi siis. Ikäänkuin kuumeessa tein pienet
matkavalmistukseni, opetin ystävälleni muutaman sanan italiaa ja
pelkäsin vielä viime päivään saakka, että joku voisi vielä keskeyttää
matkani.

Matkatavaramme olivat lähetetyt edeltäpäin, istuimme vaunuissa
vihreiden ketojen ja kukkuloiden vilistessä ohitsemme, tuossa Urin
järvi ja Gotthard, tuossa vuorilinnat ja vuoripurot, vierukivirinteet
ja Tessinin lumihuiput, vihdoin ensimäiset mustahkot kivitalot
tasaisilla viinivuorilla, rikas matka kautta järvien ja viimeinkin
kulku kautta hedelmällisen Lombardian kohti meluisan vilkasta,
omituisen miellyttävää ja samalla vastenmielistä Milanoa.

Rikhard ei ollut muodostanut itselleen koskaan minkäänlaista
käsitystä Milanon tuomiokirkosta, oli vaan pitänyt sitä yhtenä
rakennustaidon kuuluisuuksista. Mainiota oli nähdä hänen pettymystään
ja harmiaan. Päästyään jälleen tasapainoon ja vanhaan leikilliseen
mielialaansa, ehdoitti hän itse, että nousisimme temppelin katolle
lähemmin tarkastaaksemme pyhimyspatsaitten vilisevää paljoutta.
Tyydytyksellä pyysimme merkitä tosiasiaksi, että useimmat, ainakin
uusimmat, noista sadoista pyhimyskuvista olivat tavallista
tehdastyötä. Loikoilimme melkein pari tuntia noilla leveillä,
kaltevilla marmorilaatoilla, jotka huhtikuun aurinko oli lievästi
lämmittänyt. Mukavassa asennossa lepäillen tunnusti silloin Rikhard:
"Tiedätkös, ettei minulla ole pohjaltaan mitään sitä vastaan, vaikka
sattuisi osaksemme suurempiakin pettymyksiä kuin mitä tämä kirottu
tuomiokirkko meille valmisti. Koko matkan tänne tullessamme minua
noin hiukan ikäänkuin pelottivat kaikki ne suuremmoisuudet, joita
saisimme nähdä ja joiden edessä masentuisimme. Ja nyt alkaa koko
juttu näin ystävällisesti ja inhimillisesti. Sitten johti tuo kirjava
kivikuvajoukko, jonka keskuudessa makailimme, hänet kaikenmoisiin
vallattomiin mietelmiin."

"Luultavasti", sanoi hän, "asetetaan tuonne kuoritornin huippuun,
joka on korkeinna, myös kaikista korkein ja suurin pyhimys. Koskapa
tuskin kenestäkään olisi juuri erittäin hauskaa ikuisesti kivisenä
pylväspyhimyksenä terävässä torninhuipussa tasapaino-oppia harrastaa,
niin lienee oikein ja kohtuullista, että aika ajoin ylimäinen pyhimys
vapahdetaan ja kiskaistaan taivaaseen. Ajattelehan, mikä meteli
siitä joka kerta syntyy. Sillä luonnollisesti ryntäävät nyt kaikki
muut pyhimykset tarkassa arvojärjestyksessä yhtä paikkaa ylemmäs, ja
jokaisen täytyy päästä yhdellä ainoalla hypyllä edeltäjänsä paikalle,
kaikki kiiruhtaen ja mustasukkaisina niiden niskaan, jotka vielä ovat
itsekunkin edellä."

Joka kerta olen sittemmin matkustaessani Milanon kautta muistanut
tuota jälkeenpuolista, ja nähnyt surumielisellä hymyllä pyhimysten
tekevän rohkeita hyppyjään.

Genuassa tuli sydämeni uutta rakkautta rikkaammaksi. Oli kirkas,
tuulinen päivä, hetki jälkeen puolenpäivän. Nojasin käsivarttani
leveää muurin rinnustinta vastaan, takanani siinti väririkas Genua,
allani kuohui ja eli vetten paljous. Meri. Synkästi pauhaten ja
käsittämättömiä vaatien tunki se ijankaikkisena ja muuttumattomana
sydämeeni, ja tunsin, että joku minussa teki ystävyysliiton elämäksi
ja kuolemaksi tämän sinisen, vaahtoavan elementin kanssa.

Yhtä mahtavasti vaikutti minuun meren äärettömyyteen uppoutuva
taivaanranta. Ja taas valtasi minut tunne, etten ollut syntynyt
alinomaiseen kotielämään ihmisten seassa kaupungissa ja asunnoissa,
vaan kulkemaan vieraita maita ja harhailemaan merten ulapoilla.
Epäselvänä vaistona heräsi sydämessäni jälleen eloon tuo vanha,
surumielinen kaipuu heittäytyä jumalan rinnoille ja antaa vähäisen
olemukseni sulautua äärettömyyden ja ajattomuuden yhteyteen.

Rapallossa taistelin ensikerran uimamatkallani meren kanssa,
maistaen katkeraa merivettä ja tuntien aaltojen voimaa. Ympäriinsä
vaan sinisiä, kirkkaita aaltoja, ruskeankeltaisia rantakallioita,
hiljainen syvä taivas ja ijankaikkinen, suuri kohina. Yhä uudelleen
viehätyin katsomaan kaukana purjehtivia laivoja, tummia mastoja
ja valkeita purjeita, tahi kaukana kiitävän höyrylaivan harmajaa
savupatsasta. Lähinnä lemmikkejäni, uupumattomia pilviä, en tiedä
kauniimpaa ja vakavampaa kaipuun ja vaelluksen kuvaa kuin laiva, joka
matkaa avaraan kaukaisuuteen, pienenee pienenemistään ja lopuksi
katoo taivaanrannan avoimeen syliin.

Tulimme Florensiin. Kaupunki oli sellainen kuin olin oppinut sen
tuntemaan sadoista kuvista ja tuhansista unelmista -- valoisa,
tilava, vieraanvarainen, vihreäreunaiset, silloitetut virrat sitä
halkoivat, siintävät kukkulat sitä reunustivat. _Palazzo vecchion_
ylväs torni kohosi uljaana kirkkaalle taivaalle, puhtaana ja
auringossa kummanhohtoisena oli kukkulallaan Fiesole ja kaikki
kukkulat ympäriinsä olivat valkopunapuvussa, kukkivien hedelmäpuiden
hunnuttamina. Vilkas, iloinen, kevyt Toskanan elämä oli minulle aivan
ihme ja pian koteuduin sinne paremmin kuin koskaan omaan kotiini.
Päivät kulutimme kuljeksimalla kirkoissa, toreilla, kaduilla,
loggioissa ja kauppapaikoissa, illat unelmoitiin kukkuloiden
puutarhoissa, joissa jo sitroonat kypsyivät, tahi lapsellisen
pienissä Chiantikahviloissa, juoden ja jutellen. Sillävälin
taas riemuisan rikkaita hetkiä taulukokoelmissa, luostareissa,
kirjastoissa ja sakaristoissa, jälkeenpuoliset Fiesolessa, San
Miniatassa, Settignanossa, Psatossa.

Jo kotona tehdyn välipuheen mukaan jätin nyt Rikhardin viikoksi
yksikseen ja nautin yksinäni nuoruuteni jaloimmasta matkasta
kautta rikkaan, vihreän Umbrian kukkulamaan. Kuljin pitkin pyhän
Fransiskuksen teitä ja tunsin hänen monta kertaa vaeltavan
vierelläni, sydän täynnä tutkimatonta rakkautta, tervehtien
kiitollisuudella ja ilolla joka lintua, joka lähdettä ja joka
villiruusupensasta. Poimin ja söin sitrooneja auringonpaisteisilla
rinteillä, vietin öitäni pienissä kylissä, lauloin ja runoilin
sielussani ja vietin pääsiäistä Assisissa, pyhimykseni omassa
kirkossa.

Minulla on aina se tunne, ikäänkuin olisivat nämä kahdeksan päivää
Umbriassa olleet nuoruuteni kruunu ja kaunis iltarusko. Joka päivä
pääsi minussa pulppuamaan uusia lähteitä, ja katselin valoisaan,
juhlivaan kevätluontoon kuin jumalan lempeisiin silmiin.

Umbriassa kuljin kunnioittaen Fransiskuksen, "Jumalan soittoniekan"
askeleissa; Florensissa nautin jälleen alituisesti mielikuvitukseen
heräävästä viidennentoistavuosisadan elämästä. Olinhan jo kotona
kirjoittanut satiireja nykyisen elämämme eri muodoista. Mutta
Florensissa vasta tunsin ensikerran oikein elävästi nykyaikaisen
kultuurin naurettavaisuuden. Siellä valtasi minut ensikerran se
aavistus, että tulisin olemaan yhteiskunnassamme aina vieraana, ja
siellä heräsi minussa ensikerran toivomus päästä elämään ulkopuolella
tätä yhteiskuntaa ja jos mahdollista, etelässä. Täällä saatoin
seurustella ihmisten kanssa, täällä ilahdutti minua joka askeleella
elämän vapaa luonnollisuus, jota jalosti ja hienonsi klassillisen
kultuurin ja historian perintömuisto.

Iloisesti ja onnellisesti kuluivat meiltä nuo ihanat viikot;
Rikhardia en ollut koskaan nähnyt niin haaveilevan ihastuneena.
Ylimielisinä ja iloisina tyhjensimme me nautinnon ja kauneuden
maljan. Kuljeskelimme syrjäisissä, kuumissa kukkulakylissä, hieroimme
tuttavuutta ravintolan isäntien, munkkien, maalaistyttöjen ja
tyytyväisten kyläpappien kanssa, kuuntelimme lapsellisia serenaadeja,
ruokimme ruskeita, ihania lapsia leivällä ja hedelmillä ja näimme
aurinkoisilta kukkuloilta Toskanan kevään kukoistuksessa ja kaukana
Ligurian meren siintävät laineet. Ja meitä molempia elähytti voimakas
tunne siitä, että kuljimme kohti suuren onnemme arvoista, rikasta,
uutta elämää. Työ, taistelu, nautinto ja maine olivat niin varmoina
kädessämme, että jo edeltäpäin onnemme päivistä iloitsimme. Läheinen
eronhetkikin tuntui keveältä ja sivumenevältä, sillä tiesimmehän
varmemmin kuin koskaan ennen olevamme tarpeellisia toinen toisellemme
ja varmoja toisistamme elämänijäksi.

       *       *       *       *       *

Siinä kertomus nuoruudestani. Sitä ajatellessani tuntuu minusta,
ikäänkuin olisi se ollut lyhyt kuin kesäyö. Hiukan musiikkia, hiukan
henkevyyttä, hiukan rakkautta, hiukan turhuutta -- mutta kaunista,
rikasta ja väriloistokasta kuin Eleusiin juhlat.

Ja sammui äkkiä ja köyhänä kuin kynttilä tuulessa.

Zürichissä jätin Rikhardin hyvästi. Kaksi eri kertaa tuli hän
vielä rautatievaunusta minua suutelemaan, ja nyökytti ikkunasta
sydämellisesti päätään.

Kaksi viikkoa myöhemmin hukkui hän uidessaan erääseen naurettavan
pieneen Etelä-Saksan jokeen. En kerinnyt häntä enempää nähdä, en
ollut hautajaisissa saapuvilla, kuulin kaikki vasta pari päivää
myöhemmin, kun hän jo arkussaan maassa makasi. Kotona kammiossani
makasin pitkänäni lattialla, kiroten jumalaa ja elämää kauheilla,
halpamaisilla häväistyssanoilla, itkien ja raivoten. En ollut siihen
saakka koskaan ajatellut, että ainoa varma säästöni näiltä vuosilta
oli ystävyyssuhteeni. Sekin oli nyt loppunut.

Kauan en sietänyt olla kaupungissa, jossa päivittäin muistot
heräsivät sydämessäni ja ryöstivät minulta elämänhalun. Tuli
mitä tahansa -- yhtä minulle; sieluni ydin oli sairas ja minä
inhosin kaikkea elämää. Yhteen aikaan oli tuskin luultavaa, että
rikkiraastettu olemukseni jälleen pääsisi kohonemaan ja uusin purjein
kiitämään kohden miehuuden vuosien onnea. Tuntui jumalan tahdolta,
että olin antanut puhtaalle ja iloiselle ystävyydelle parhaan osan
olemuksestani. Kuten kaksi kevyttä ruuhta olimme rinnakkain kiitäneet
eteenpäin, ja Rikhardin purressa oli juuri se monipuolisuus, keveys,
onnellisuus, rakastettavuus, josta silmäni eli, johon luotin ja jonka
uskoin tempaavan minutkin mukaansa ihaniin päämääriin. Lyhyellä
hätähuudolla upposi hän ja ilman peräsintä ajelehdin nyt minä äkkiä
pimentyneellä ulapalla.

Minun olisi pitänyt kestää tuo kova koettelemus, kohottaa
katseeni tähtiä kohden ja uudella vauhdilla ryhtyä taistelemaan
elämänkruunusta, taistelemaan ja harhailemaan. Olin uskonut
ystävyyteen, naisenrakkauteen, nuoruuteen. Kun nyt niistä toinen
toisensa jälkeen oli minut jättänyt, niin miksi en uskonut jumalaan
ja antautunut hänen voimakkaan kätensä johdettavaksi? Mutta minä olin
alati vaan penseä ja ynseä kuten lapsi sekä odottelin yhä vaan sitä
oikeata elämää, että se myrskyten karkaisi kimppuuni, tekisi minusta
ymmärtäväisen ja kypsyneen sekä veisi minut kotkan siivin kohti
todellista onnea.

Mutta viisas ja säästäväinen elämä vaikeni visusti ja antoi
ajelehtia. Se ei lähettänyt tielleni myrskyjä eikä tähtiä, vaan
odotti, kunnes minusta taas oli tullut pieni ja kärsivällinen,
ja kunnes uhkamielisyyteni oli murtunut. Se antoi minun vaan
näytellä ylpeyden ja paremman tiedon narripeliä, ei ollut siitä
tietääkseenkään ja odotti, kunnes karkuun juossut lapsi taas löytäisi
äitinsä.



V.


Nyt alkaa se ajanjakso elämässäni, joka on melkoisesti vilkkaampi
ja kirjavampi kuin tähän saakka kulunut osa, ja joka kyllä kelpaisi
aiheeksi vaikka johonkin muotiromaaniin. Minun olisi siis kertominen
siitä, kuinka minut valittiin erääseen saksalaiseen sanomalehden
toimittajaksi. Miten silloin soin kynälleni ja pahalle suulleni
liian paljon vapautta ja miten minua siitä syystä moitittiin ja
mestaroitiin. Mitenkä sitten jouduin juopon kirjoihin ja lopuksi
myrkyllisten riitojen perästä, annoin lähettää itseni Parisiin
kirjeenvaihtajaksi. Ja miten vihdoin elin mustalaiselämää tuossa
kirotussa pesässä, ajelehdin tuuliajolla ja poltin väkevää tupakkaa
monella eri alalla.

En tee sitä pelkuruudesta, jos näytänkin tällä kohdalla pitkää nenää
niille arvoisille lukijoilleni, jotka mahdollisesti sikamaisuuksia
rakastavat, ja sivuutan tämän lyhyen ajanjakson ilman muuta.
Tunnustan eksyneeni harhatieltä toiselle, nähneeni kaikellaista
saastaisuutta ja itsekin siinä saastuneeni. Mieltymys mustalaiselämän
romantiikkaan on minusta sittemmin haihtunut ja teidän täytyy sallia
minun pysytellä puhtaan ja hyvän rajoissa, jota myöskin elämässäni
oli, sekä pitää tuota kadotettua aikaa menneenä ja päättyneenä.

Parisi erittäinkin oli minusta inhoittava: Ei mitään muuta kuin
taidetta, politiikkaa, kirjallisuutta, ilotyttölorua, ei mitään muuta
kuin taiteilijoita, kirjailijoita, politikoitsijoita ja huonoja
naisia. Taiteilijat olivat yhtä turhamaisia ja tunkeilevaisia kuin
politikotkin, kirjailijat vielä turhamaisempia ja tunkeilevampia, ja
turhamaisimmat ja tunkeilevimmat olivat naiset.

Eräänä iltana istuin yksikseni mietiskellen, pitikö minun jättää
ainoastaan Parisi, vaan samallako myös koko elämä yleensä. Siinä
mietteissäni kävin ensikerran pitkästä kotvasta läpi koko elämäni
ja tulin siihen lopputulokseen, etten paljoa sen heittämisestä
kadottaisi.

Mutta silloin kirkastui muistissani jälleen eräs aikoja sitten
mennyt ja unohdettu päivä -- aikainen kesäinen aamu kotona tuolla
vuorien keskellä, näin itseni polvistuneena erään vuoteen ääressä ja
vuoteella äitini kamppailemassa kuolemantuskissaan.

Kauhistuin ja häpesin, että niin kauan olin saattanut olla
muistamatta tuota aamua. Tuhmat murha-ajatukset olivat kadonneet.
Sillä luulenpa, ettei kukaan vakava ihminen, ellei hän ole aivan
kokonaan perikatoon tuomittu, voi päättää päiviänsä, jos hän vaan
kerrankaan on nähnyt terveen ja hyvän elämän taittuvan. Näin
uudelleen äitini kuolevan. Näin jälleen hänen kasvoillaan kuoleman
hiljaisen ja vakavan työn, joka loi kasvoille aateluuden leiman.
Katkeran näköinen oli tosin kuolema, mutta myös niin mahtava ja hyvä
kuten hellä isä, joka noutaa kotiin eksyneen lapsen.

Äkkiä tiesin taas, että kuolema on meidän viisas ja hyvä veljemme,
joka tietää oikean hetken ja jota me luottamuksella saamme odottaa.
Aloin myöskin ymmärtää, ettei kärsimys, pettymys ja masentunut
mieli ole meitä vaan kiusaamassa ja riistämässä meiltä arvoa ja
itsekunnioitusta, vaan olemustamme kypsyttämässä ja kirkastamassa.

Kahdeksan päivää myöhemmin olivat tavarani lähetetyt Baseliin,
itse vaelsin jalan kautta kauniin Etelä-Ranskan ja tunsin päivä
päivältä noiden turmiollisten Parisin päivien, joiden muisto minua
vainosi kuin löyhkä, häipyen sumuna mielestäni. Olin yötä linnoissa,
myllyissä, ladoissa, ja join tummaveristen, puheliaitten talonpoikain
kanssa heidän lämmintä, kuuman auringon alla kypsynyttä viiniään.

Ryysyissä, laihana, päivettyneenä ja sisällisesti muuttuneena
saavuin kahden kuukauden kuluttua Baseliin. Se oli ensimäinen suuri
vaellukseni, jommoisia tein myöhemmin monta. Locarnon ja Veronan,
Baselin ja Briegin, Florensin ja Perugian välillä ei löydy monta
paikkaa, jonka kautta en olisi ainakin pari kertaa tehnyt pölyisiä
pyhiinvaellusmatkojani -- ajaen takaa unelmia, joista ei yksikään ole
vielä toteutunut.

       *       *       *       *       *

Baselissa vuokrasin itselleni huoneen eräästä esikaupungista ja aloin
tehdä työtä; minua ilahdutti elää kaupungissa, jonka hiljaisuudessa
ei kukaan minua tuntenut. Sitoumukseni muutamiin sanomalehtiin ja
aikakauskirjoihin olivat vielä voimassa, joten minulle riitti työtä
ja leipää. Alkuviikot kuluivat hyvin ja rauhallisesti, sitten alkoi
vähitellen vanha surumielisyys palata, jäi vieraakseni päiviksi,
viikoiksi, eikä kadonnut työskennellessäkään. Joka ei ole omalle
kohdalleen kokenut, mitä tämmöinen raskasmielisyys on, se ei sitä
ymmärrä. Kuinka sitä kuvaisin? Kamala yksinäisyydentunne vaivasi
minua. Ihmisten, kaupungin elämän, torien, talojen, katujen ja
minun välillä oli edelleen syvä juopa. Jos sattui suuri onnettomuus
tahi sanomalehdissä oli muita tärkeitä asioita -- minä en niistä
välittänyt. Vietettiin juhlia, kuolleita haudattiin, markkinoita
pidettiin, konsertteja annettiin -- miksi, mitä varten? Juoksin ulos,
harhailin metsissä, kukkuloilla ja maanteillä, ja ympärilläni olivat
niityt, puut, pellot hiljaisina sanattomassa surussaan, katsoivat
minuun mykkinä ja rukoilevina, ikäänkuin pakottaen itsensä minulle
jotakin sanomaan, saapumaan vastaani ja minua tervehtimään. Mutta
mitään ne eivät voineet sanoa, ja minä ymmärsin niiden kärsimykset ja
kärsin niiden kanssa, sillä en voinut niitä vapahtaa.

Menin lääkärin luo, vein hänelle tarkat muistiinpanoni tilastani,
koetin sitä hänelle kuvailla. Hän luki, kysyi, tutki.

"Olette kadehdittavan terve", kehui hän, "ruumiillisesti ei Teiltä
puutu mitään. Koettakaa ilahduttaa itseänne lukemisella tahi
soitolla."

"Työssäni tulen lukeneeksi päivittäin joukon uusia asioita."

"Jokatapauksessa täytyy Teidän suoda itsellenne liikettä raittiissa
ilmassa."

"Juoksen päivittäin kolme neljä tuntia, lupa-aikoina vähintäin kaksi
kertaa enemmän."

"Silloin täytyy Teidän pakoittaa itsenne hakemaan ihmisten seuraa.
Teistähän voi pian tulla suoranainen ihmisvihaaja."

"Mitä siitä olisi hyötyä?"

"Paljo. Kuta suurempi Teidän haluttomuutenne on seurusteluun, sitä
enemmän täytyy Teidän pakoittaa itsenne ihmisiä näkemään. Teidän
tilanne ei ole vielä mitään sairautta eikä näytä vaaralliselta;
mutta ellette lakkaa noin vaan välinpitämättömästi nahjustelemasta,
saatatte kyllä lopuksi kadottaa tasapainonne."

Lääkäri oli ymmärtäväinen ja hyväntahtoinen mies. Kohtelin häntä
väärin. Hän esitti minut eräälle oppineelle, jonka kodissa
seurusteltiin paljo ja jossa vallitsi jonkunmoinen henkevä ja
kirjallinen elämä. Menin sinne. Nimeni tunnettiin, kohteliaita,
melkeinpä sydämellisiä oltiin, kävin siellä usein sen jälkeen.

Kerran saavuin sinne kylmänä syksy-iltana. Tapasin siellä nuoren
historianharrastajan sekä hyvin solakan, tummaverisen neidon.
Neito hoiteli teekeittiötä, puhui paljon ja puhutteli pisteliäästi
historianharrastajaa. Välillä soitti hän hiukan pianoa. Sitten kertoi
hän minulle lukeneensa satiirini, mutta pitäneensä niistä aivan
vähän. Hän oli minusta viisas, vähän liiankin viisas, ja pian menin
kotiin.

Sillävälin oli vähitellen saatu selville, että istuskelin paljo
kapakoissa ja olin oikeastaan salajuoppo. Se ei minua kummastuttanut,
sillä olihan juoruaminen juuri akatemisissa piireissä miesten ja
naisten keskuudessa suuressa kukoistuksessa. Seurusteluani ei tämä
hävettävä huomio ollenkaan haitannut, teki minut vaan päinvastoin
suositummaksi, sillä siihen aikaan oltiin juuri innostuneita
kohtuuden aatteen ystäviä, herrat ja naiset kuuluivat kohtuuden
ystäväin komiteoihin ja iloitsivat jokaisesta syntisestä, joka
heidän käsiinsä joutui. Eräänä päivänä tapahtui ensimäinen kohtelias
hyökkäys. Ravintolaelämän häpeä, alkoholismin kirous ja kaikki nuo
terveydelliseltä, siveelliseltä ja yhteiskunnalliselta kannalta
kamalat epäkohdat lajiteltiin silmieni eteen ja minut pyydettiin
saapumaan erääseen kohtuuden ystäväin illanviettoon. Olin aivan
hämmästyksissäni, sillä sellaisista yhdistyksistä ja pyrkimyksistä
oli minulla tuskin ollut siihen saakka aavistustakaan. Yhdistyksen
kokous, ohjelmassa soittoa ja yleensä uskonnollista makua, oli
minusta tuskastuttavan koomillinen, enkä tätä mielipidettäni
salannutkaan. Viikkokausia ahdisteltiin minua mitä ystävällisimmän
tunkeilevasti, asia oli minusta jo äärimmäisen ikävä, ja kun eräänä
iltana minulle taas veisattiin samaa virttä ja kaihoten toivottiin
kääntymystäni, masentuivat voimani ja pyysin ankarasti, että korviani
säästettäisiin moiselta lorulta. Tuo nuori neito sattui olemaan
saapuvilla. Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti ja sanoi vallan
sydämellisesti: "Hyvä!" -- Olin kuitenkin liian huonolla tuulella
sitä sen enempää huomatakseni.

Sitä suuremmalla tyytyväisyydellä olin katsomassa pientä
hassunkurista onnettomuudentapausta, joka sattui muutamassa
valtavassa raittiusjuhlassa. Tuon suuren yhdistyksen jäsenet sekä
lukuisat vieraat söivät päivällistä ja viettivät raittiuspäiviään
huoneustossaan, puheita pidettiin, ystävyysliittoja tehtiin,
kuorolauluja laulettiin ja suurella hosianna-riemulla vietettiin
hyvän asian edistymisen juhlaa. Eräästä lipunkantajaksi valitusta
virkailijasta tuntuivat kuitenkin nämä alkoholivapaat puheet liian
pitkiltä, jonka vuoksi hän pistäytyi niitä lyhentämään läheiseen
kapakkaan, ja kun suuri juhla- ja mielenosoituskulkue aloitti
kulkunsa, oli katsomaan saapuneilla vahingoniloisilla syntisillä
nähtävänä mainio näytelmä: iloisen nousuhumalan vallassa oleva
johtaja tuon innostuneen joukon etunenässä sekä sinisen ristin lippu
hänen käsissään heiluen kuin haaksirikkoisen laivan masto.

Juopunut lipunkantaja eroitettiin; mutta sillä ei päästy erilleen
siitä inhimillisen turhamaisuuden, kateuden ja vehkeitten vilinästä,
joka syntyi kilpailevien yhdistysten ja toimikuntien välillä ja
joka kohosi yhä suurempaan kukoistukseen. Liike meni hajalle,
pari kunnianhimoista tahtoi anastaa koko maineen itselleen ja
ei katsonut muuta kuin heidän nimessään tapahtunutta syntisen
kääntymystä miksikään; jalot ja uhraavaiset voimat, joista ei
puutetta ollut, käytettiin hukkaan ja pian saattoivat asiantuntijat
todistaa, miten tälläkin alalla ihanteellisuuden nimessä kukoisti
kaikellaisia inhimillisiä likaisia heikkouksia. Kaiken tämän
narrinpelin sain kuulla aina siinä sivussa jonkun kolmannen suusta,
olin siitä hiljaisuudessa mielissäni ja aattelin öisin palatessani
juomaretkiltäni: "Kas vaan, me villit olemme kuitenkin parempia
ihmisiä."

Pienessä, korkealla vapaassa ilmassa olevassa asunnossani, josta oli
näköala Reinille, tutkin ja ajattelin paljo. Olin aivan lohduton
siitä, että elämä näin vaan virtasi ohitseni, tempaamatta minua
mukaansa mihinkään väkevämpään pyörteeseensä, ettei mikään kiivas
intohimo tahi osanotto minua kiihottanut ja herättänyt minua
tukahduttavasta unestani. Tosin työskentelin kyllä päivittäin sen
verran kuin oli tarpeellista kirjoittamalla teosta, josta piti tulla
kuvaus ensimäisten minoriittien elämästä; tämä ei ollut kuitenkaan
mitään luomistyötä, vaan ainoastaan vaatimatonta kokeilemista eikä
tyydyttänyt kaipuutani. Rupesin selvittelemään itselleni, muistellen
Zürichiä, Berliniä ja Parisia, aikalaisteni ydintoivomuksia,
intohimoja ja ihanteita. Eräs teki työtä poistaakseen tähänastiset
huonekalut, seinäverhot ja puvut, sekä totuttaakseen ihmiset
vapaampaan ja kauniimpaan ympäristöön. Toinen taas työskenteli
saadakseen Häckelin monistisen filosofian leviämään laajemmalle
kansantajuisten kirjasien ja esitelmien kautta. Muutamista näytti
toivottavalta, että yleinen maailmanrauha saataisiin julistetuksi.
Tuossa taas yksi taisteli puutetta kärsivien alaluokkien puolesta,
tahi teki työtä ja harrasti sen eteen, että teatterit ja museot
rakennettaisiin kansaa varten ja pidettäisiin avoinna sille. Täällä
Baselissa taisteltiin alkoholia vastaan.

Kaikissa näissä harrastuksissa oli elämää, pyrkimystä ja liikettä;
mutta ei yksikään niistä ollut minulle tärkeä, ja jos kaikki nuo
päämäärät olisi tänään saavutettu, niin ei se olisi minua ollenkaan
liikuttanut. Toivottomana lysähdin tuoliini, heitin kirjat syrjään
ja mietin -- mietin. Silloin kuulin ikkunan kautta Reinin solinan,
kuulin tuulen puhaltavan ja kuuntelin jännityksellä tuota surun,
kaikkialla vaaniskelevan kaihon ja raskasmielisyyden kieltä. Näin
yön värittömien pilvien suurin parvin liihoittelevan yli taivaan
kuin säikähtyneen lintuparven, kuulin Reinvirran vyöryvän, ajattelin
äitini kuolemaa, Pyhää Fransiskusta, lumivuorista kotiseutuani ja
hukkunutta Rikhardia, Näin itseni kiipeilemässä alppien rinteitä
noutaakseni Rösi Girtannerille alppiruusuja, näin itseni Zürichissä
innostuneena kirjoista, soitosta ja keskusteluista, näin meneväni
Agliettin kanssa öiselle veneretkelle, riehuvani epätoivossa
Rikhardin kuoleman vuoksi, matkustavan ja palaavan, parantuvan ja
taasen vajoavan kurjuuteen. Miksi? Minkä tähden? Oi jumala, oliko
tuo kaikki ollut vaan leikkiä, sattumusta, maalattu kuva vaan? Enkö
ollut taistellut ja kärsinyt himon tuskia janoten henkeä, ystävyyttä,
kauneutta, totuutta ja rakkautta? Eikö sydämessäni yhäkin kuohunut
kaihon ja rakkauden tukala tunne? Ja tämä kaikki tyhjän tähden,
itselleni tuskaksi eikä kenellekään iloksi.

Silloin olin jo päässyt kapakkamielentilaani. Sammutin lampun, hiivin
alas vanhaa jyrkkää kiertoporrasta ja menin johonkin weltliner-tupaan
tahi waadtlannin viiniravintolaan. Siellä otettiin minut vastaan
kunnioituksella hyvänä vieraana, jotavastoin itse olin tavallisesti
tyly ja karkeakin. Luin joka kerta Simplisissimusta, joka aina
minua suututti, join viiniäni ja odotin sen lohdutusta. Ja suloinen
jumala kosketti minua naisellisen pehmeällä kädellään, toi jäseniini
hyväätekevän raukeuden ja vei harhailevan sieluni vieraaksi ihanien
unelmien maahan.

Väliin itsekin ihmettelin, miksi kohtelin ihmisiä niin karkeasti
ja olin jopa huvitettukin siitä että heitä näykiskelin.
Ravintoloissa, joissa useimmin kävin, pelkäsivät ja manasivat minua
tarjoilijattaret, kuten ainakin ärmättiä ja pahantuulen tuojaa,
jolla oli ijankaikkiset vaatimukset. Joutuessani keskusteluun muiden
ihmisten kanssa olin tavallisesti pilkallinen ja karkea, vaikka
kyllä ihmisetkin käyttäytyivät sen mukaan minua kohtaan. Iästä
huolimatta löysin kuitenkin pari vähäisempää kapakkaveljeä, molemmat
jo vanhentaneita ja parantumattomia syntisiä, joiden kanssa pääsin
siedettävään suhteeseen ja istuin jonkun illan. Toinen heistä oli jo
vanhemmanpuoleinen äijänkarilas, ammatiltaan mallipiirustaja, naisten
vihaaja, sikamaisuuksien haastelija ja tammenkova, ensiluokkainen
viinamies. Tavatessani hänet iltasin jossain kapakassa yksinään,
syntyi siitä joka kerta tiukka juomajuhla. Aluksi poristiin,
lasketeltiin sukkeluuksia ja tyhjennettiin siinä sivussa puteli
punaista, sitten pääsi ryyppäys vähitellen etusijaan, puhe
taukosi ja me makasimme siinä toisiamme vastapäätä ja tyhjensimme
kumpainenkin omaa pulloamme. Siinä työssä olimme aivan toistemme
vertaiset, täytimme pullomme aina samalla kertaa ja katselimme
toisiamme puoleksi kunnioituksella puoleksi vahingonilolla. Myöhään
syksyllä uuden viinin aikaan kuljimme kerran yhdessä muutamissa
maaseudun viinikylissä ja siellä kertoi tuo vanha ystävämme minulle
elämäntarinansa. Luullakseni oli se mieltäkiinnittävä ja harvinainen,
mutta olen sen unohtanut paha kyllä, täydellisesti. Muistiini on
vaan jäänyt hänen kuvauksensa eräistä hänen myöhäisempinä vuosinaan
tapahtuneista juomingeista. Se oli jossain maalla muutamassa
kyläjuhlassa. Vieraana kunniavieraitten, papin ja kylävoudin
pöydässä, viekoitteli ystävämme nämä helposti liian aikaiseen
ukkohumalaan. Papin piti vielä pitää puhekin. Kun oli vaivalla
saatu hänet puhujalavalle, lausui hän sieltä niin hämmästyttäviä
ikitotuuksia, että hänet täytyi viedä syrjään, jonka jälkeen
kylävouti riensi ystäväänsä auttamaan. Valtavana rupesi hän
puistamaan puhetta hihastaan, mutta rupesi voimaan äkkinäisten
liikkeittensä vuoksi pian pahoin, ja lopetti puheensa oudolla ja
epähienolla tavalla.

Myöhemmin olisin mielelläni kuunnellut tämän ja muut jutut vieläkin
kerran. Mutta eräänä ampumaseuran juhlailtana olimme riitautuneet
aivan sovittamattomasti, tarttuneet toisiamme partaan ja vihassa
eronneet. Senjälkeen sattui jonkun kerran, että jouduimme istumaan
samaan ravintolaan, mutta vihamiehinä luonnollisesti kumpikin oman
pöydän ääreen; mutta vanhan tavan mukaan tarkastelimme vaieten
toisiamme, joimme samassa tahdissa ja istuimme niin kauan, kunnes
aikoja jo olimme olleet viimeiset vieraat ja meitä kehoitettiin
lähtemään pois. Sovintoa emme tehneet koskaan.

Turhaa ja väsyttävää oli ijankaikkisesti miettiä syitä suruuni
ja kykenemättömyyteeni elää. Minulla ei ollut yleensä sellaista
käsitystä, että olisin ollut valmis ja käytetty, vaan mieleni
oli täynnä hämäriä pyrkimyksiä ja minä uskoin oikealla hetkellä
kerran onnistuvani luomaan jotakin syvää ja hyvää, sekä tempaamaan
hauraasta elämän maljasta edes pivollisen onnea. Mutta tulisiko tuo
oikea hetki koskaan? Katkeruudella ajattelin noita uudenaikaisia
hermostuneita herrasmiehiä, jotka keinotekoisesti kannustivat
voimiaan taiteellisiin töihin, kun minussa sitävastoin suuret
voimat käyttämättöminä riutuivat ja jäivät lamaan. Ja minä
aprikoin uudelleen, mikä este tai demooni tukahdutti ja teki
yhä raskaammaksi sieluni muutoin niin uhmailevan voimakkaassa
ruumiissani. Siinä välähti mieleeni sekin omituinen ajatus, että
olin aivan erikoinen, jotenkin huonomman osalle joutunut ihminen,
jonka kärsimyksiä ei kukaan tuntenut, ei ymmärtänyt eikä osanotolla
hoitanut. Raskasmielisyyden pirullisin puoli onkin se, että se ei
tee uhriansa ainoastaan sairaaksi, vaan vieläpä luulottelevaksi
ja lyhytnäköiseksi, jopa ylpeäksikin. Luulottelee olevansa joku
Heinen mauton Atlas, jolla on hartioillaan koko maailman tuskat ja
arvoitukset, ikäänkuin ei tuhansia ihmisiä olisi kärsimässä samoja
tuskia ja samassa sokkelossa harhailemassa. Yksinäisyydessäni ja
kaukana kotiseudustani en sitäkään ollenkaan muistanut, että suurin
osa ominaisuuksiani oli paremmin Camenzindien perheomaisuutta kuin
erikoisesti juuri minun omaani.

Joka kahden viikon kuluttua menin aina uudelleen vieraanvaraisen
oppineen taloon. Vähitellen opin tuntemaan jokseenkin kaikki siellä
seurustelevat ihmiset. Enimmäkseen nuoria akatemikkoja, joukossa
useita saksalaisia, kaikista tiedekunnista, sitäpaitsi pari maalaria,
muutamia soittoniekkoja, vihdoin pari tavallista kansalaista
rouvineen ja tyttärineen. Hämmästyksellä katselin usein näitä
ihmisiä, jotka pitivät minua harvinaisena vieraana ja joiden tiesin
tapaavan toisensa niin ja niin monta kertaa viikossa. Mitä heillä
riitti puhumista ja tekemistä keskenään? Useimmat heistä olivat
tuota tavallista kiteytynyttä yhteiskuntaihmislajia ja näyttivät
olevan kaikki keskenään ikäänkuin sukulaisia sen seuraelämällisen
ja tasoittavan hengen vuoksi, joka minulta juuri puuttui. Joukossa
oli monta hienoa ja huomattavaa henkilöä, jotka eivät nähtävästi
kadottaneet mitään tahi ei ainakaan paljo tuoreudestaan ja
personallisesta voimastaan tuossa seuraelämän ikuisuudessa. Yhden ja
toisen kanssa saatoin keskustella kauan ja mielenkiinnolla. Mutta
siirtyä yhden luota toisen luo, puhella kunkin kanssa vaan joku
minuutti, lausua naisille kohteliaisuuksia ja yhtaikaa kohdistaa
huomionsa teekuppiin, kahteen keskusteluun ja pianokappaleeseen,
ja näyttää tällöin vielä huvitetulta ja tyytyväiseltä, sitä en
voinut. Kauheinta oli minusta, kun täytyi jutella kirjallisuudesta
tai taiteesta. Näin, että näillä aloilla ajateltiin hyvin vähä,
valehdeltiin hyvin paljo ja ylipäätänsä loruttiin paljo. Valehtelin
itse mukaan, mutta se ei minua huvittanut ja tuntui minusta koko
tuo hyödytön suunpieksäminen ikävältä ja arvottomalta. Paljoa
mieluummin kuulin jonkun äidin kertovan lapsistaan tahi kerroin itse
matkoistani, pienistä päivän kokemuksista ja muista tosiasioista.
Silloin saatoin väliin olla avomielinen, jopa tyytyväinenkin.
Useimmiten menin kuitenkin sellaisten iltojen jälkeen vielä kapakkaan
ja huuhtelin weltlinerillä pois kaulastani kuivuuden ja ilkeän ikävän.

Erään kerran näin muutamassa tällaisessa seurassa tuon tummaverisen
nuoren neidon uudelleen. Saapuvilla oli aika joukko vieraita, he
soittelivat ja pitivät tavallista menoansa, minä istuin muutamassa
syrjäisessä nurkassa lampun ääressä katsellen kuvia. Ne olivat
maisemia Toskanasta, ei noita tavallisia, tuhat kertaa nähtyjä
efektimaisemia, vaan sydämellisempiä, yksityiskohtaisempia
pienoiskuvia, jotka useimmat olivat talonisännän tuttavien ja
ystävien lahjoittamia. Parhaillaan katselin piirustusta eräästä
kivisestä, kapeaikkunaisesta talosta San Clementin yksinäisessä
laaksossa, jonka tunsin, sillä olin tehnyt sinne useita
kävelymatkoja. Laakso on hyvin lähellä Fiesolea, mutta matkailijat
eivät käy siellä koskaan, sillä siellä ei ole mitään muinaismuistoja.
Se on villin ja omituisen kaunis laakso, kuiva ja melkein asumaton,
ahtautuneena korkeiden ja kaljujen kallioiden väliin, kaukana
maailmasta, surumielinen ja koskematon.

Tyttö astui luokseni ja katsoi olkapääni ylitse.

"Miksi olette aina niin yksin, herra Camenzind?"

Minua suututti. Kun herrat eivät muka häntä kylliksi puhuttele,
ajattelin, niin tulee hän nyt minun luokseni.

"No, enkö saakaan vastausta?"

"Anteeksi neiti; mitäpä minulla on vastaamista? Istun yksin, koska se
minua huvittaa."

"Häiritsen siis?"

"Olette koomillinen."

"Kiitos; sitä olemme molemminpuolin."

Hän istui. Odotellen pitelin yhä kuvaa kädessäni.

"Olette vuoristolainen", sanoi hän. "Kuulisin kernaasti Teidän
kertovan jotakin sieltä. Veljeni kertoi, että teidän kylässänne on
vaan yksi ainoa sukunimi, Camenzind. Onko totta?"

"Melkeinpä", murahdin. "On siellä kuitenkin Füssli-niminen leipuri.
Ja kapakoitsija, nimeltä Nydegger."

"Ja muutoin paljaita Camenzindeja! Kaikki sukua keskenään?"

"Enemmän tahi vähemmän."

Näytin hänelle katsomaani piirustusta. Hän otti sen ja huomasin hänen
sitä jokseenkin ymmärtävän. Sanoin sen hänelle.

"Kehutte minua", naurahti hän, "mutta aivan kuten koulumestari."

"Ettekö tahdo kuvaa katsoa?" kysyin hiukan karkeasyisesti. "Panen sen
muutoin pois."

"Mitä se kuvaa?"

"San Clementin laaksoa."

"Missä?"

"Fiesolen luona."

"Olette käynyt siellä?"

"Monta kertaa."

"Minkä näköinen on laakso? Tämä tässä on vaan osa siitä."

Muistelin. Tuo vakava, jylhänkaunis maisema ilmestyi silmieni eteen
ja suljin silmäni pidättääkseni sen luonani. Vasta hetkisen kuluttua
saatoin ruveta puhumaan, ja minuun teki hyvän vaikutuksen se, että
hän malttoi olla niin kauan hiljaa. Hän ymmärsi minun muistuttelevan
maisemaa mieleeni.

Kuvailin San Clementin laakson, miltä se näyttää kesäisen
iltapäivä-auringon paahtamana, mykkänä, kuivana, suurenmoisena.
Lähellä Fiesolessa harjoitetaan teollisuutta, kudotaan koreja ja
olkihattuja, myödään muistitavaroita tahi appelsiineja, pidetään
matkailijaa tahi kerjätään häneltä. Kauempana laaksossa on Florens,
kätkien itseensä kuohuaallon vanhaa ja uutta elämää. Clementistä
ei näy kumpaakaan. Taiteilijat eivät ole siellä työskennelleet,
roomalaiset eivät ole sinne rakentaneet, historia on unohtanut
köyhän laakson. Mutta siellä taistelee aurinko ja sade maan kanssa,
siellä pysyttelevät koukkuiset piniat vaivaloisesti hengissä, ja
pari sypressiä tunnustelee hiutuneilla latvoillaan ilman merkkejä,
lieneekö vihamielinen myrsky lähestymässä, lyhentääkseen heidän
tylyn elämänsä, josta he janoovin juurin kiinni pitävät. Väliin
vaeltaa sivu läheisistä meijerikartanoista tuleva härkävaljakko, tahi
retkeilee sen läpi Fiesoleen talonpoika perheineen, mutta ne ovat
kuitenkin satunnaisia vieraita, ja talonpoikaisvaimojen punaiset
puserot, vaikkakin muutoin hauskan ja vapaan näköisiä, häiritsevät
täällä ja saavat huoleti pysyä kaukana syrjässä.

Kertoilin, kuinka nuorukaisena ystäväni kanssa niillä seuduilla
vaelsin, makasin sypressien juurella ja nojauduin niiden ohkaista
runkoa vastaan; kuinka tuon omituisen laakson suruisan kaunis
yksinäisyyslumo muistutti kotiseutuni luonnon mieleeni.

Olimme hetkisen vaiti.

"Olette runoilija", sanoi tyttö.

Hymyilin pilkallisesti.

"Tarkoitan hiukan toista", jatkoi hän. "Ette ole runoilija siksi,
että kirjoitatte novelleja ja muuta semmoista. Siksi vaan, että
ymmärrätte luontoa ja rakastatte sitä. Mitäpä useimmat ihmiset
siitä välittävät, jos puu humisee tuulessa tahi vuori hehkuu
auringonpaahteessa? Mutta Te löydätte siinä elämää, jossa voitte elää
mukana."

Vastasin siihen, ettei kukaan voinut "luontoa ymmärtää", että kaiken
hakemisen, ymmärtämisen halun palkaksi saapi vaan pysähtyä ongelmia
arvaamaan ja suremaan. Auringonvalossa oleva puu, mureneva kivi,
eläin, vuori, niillä on elämänsä, historiansa, ne elävät, kärsivät,
uhmaavat, nauttivat, kuolevat, mutta me emme niitä ymmärrä.

Puhuessani ja iloitessani hänen kärsivällisestä, hiljaisesta
tarkkaavaisuudestaan, rupesin häntä katselemaan. Hänen katseensa oli
suunnattu minuun eikä väistynyt oman katseeni tieltä. Kasvot olivat
aivan rauhalliset, hartaat ja niillä kuvastui tarkkaava jännitys. Hän
kuunteli melkein kuin lapsi. Ei, vaan kuten aikainen ihminen, joka
unehtuu kuuntelemaan, ja saa tietämättään lapsen katseen silmiinsä.
Ja häntä katsellessani huomasin vihdoin lapsellisella löytäjän
ihastuksella, että hän oli hyvin kaunis.

Lakattuani puhumasta oli neitokin vaiti. Sitten säpsähti hän hereille
ja tuijotti siristäen silmiään lampunvaloon.

"Mikä olikaan nimenne, neiti?" kysäsin, ajattelematta paljo, miksi.

"Elisabeth."

Hän meni ja sai pian ruveta soittamaan pianoa. Hän soitti hyvin.
Mutta tullessani lähemmäs huomasin, ettei hän enää ollutkaan niin
kaunis.

Mennessäni kotimatkalla alas talon mukavia vanhanaikaisia portaita,
kuulin parin etehisessä pukeutuvan maalarin keskustelusta muutaman
sanan.

"Kas sitä, on koko illan vaan seurustellut ihanan Lisbethin kanssa",
sanoi toinen ja nauroi.

"Hiljaisessa vedessä --!" tuumi siihen toinen. "Huonoimpaan hän ei
käsiksi käynytkään."

Nuo apinat keskustelivat siis jo asiasta. Huomasin äkkiä
paljastaneeni, vaikkakin vasten tahtoani, tuolle oudolle nuorelle
neidolle sydänmuistojani sekä melkoisen osan sielunelämääni. Miten
olin sen tehnyt? Ja pahat kielet heti saapuvilla!

Menin tieheni enkä käynyt talossa kuukausimääriin. Sattumalta juuri
toinen noista nuorista maalareista kerran minulle kadulla siitä
huomautti.

"Miksi ette käy siellä enää?"

"En voi sietää tuota kirottua juoruamista", vastasin.

"Niin, ne meidän naiset", naurahti mies.

"Ei", vastasin, "tarkoitan herroja ja erittäinkin juuri herroja
maalareita."

Näinä kuukausina näin Elisabethiä ainoastaan muutamia kertoja
kadulla, kerran myymälässä ja kerran taidekokoelmissa. Hän oli
tavallisesti hyvin sievä, mutta ei kaunis. Hänen ylenmäärin solakan
vartalonsa liikkeet olivat hiukat: omituiset, ne pukivat häntä ja
tekivät hänet huomatuksi, mutta monesti saattoivat ne näyttää myös
liioitelluilta ja teeskennellyiltä. Tuona kertana taidekokoelmissa
oli hän hyvin kaunis, ylen kaunis. Hän ei huomannut minua.
Istuin lepäämässä syrjempänä ja katselin luetteloa. Hän seisoi
läheisyydessäni kokonaan vaipuneena erästä Segantinin suurta taulua
tarkastamaan. Se esitti paria laihalla pellolla työskentelevää
talonpoikaistyttöä, heidän takanaan kohosi jyrkkiä terävähuippuisia
vuoria, muistuttaen alppiryhmää, yllä kaareutui viileä, kirkas taivas
ja taivaalla sanomattoman nerokkaasti maalattu, norsunluunvärinen
pilvi. Ensi silmäyksellä herätti pilvi huomiota omituisen,
säännöttömän, kutoutuneen muodostuksensa kautta; näki, miten tuuli
oli juuri sitä pyöritellyt ja survonut ja miten se nyt alkoi kohota
ja hitaasti liitää pois. Nähtävästi ymmärsi Elisabeth pilven,
sillä hän oli kokonaan vaipunut sitä katsomaan. Hänen kasvoillaan
heijastui jälleen hänen muutoin salassa oleva sielunsa, hiljainen
hymy loisti hiukan suurentuneista silmistä, kapea suu lauhtui
lapsellisen pehmeäksi, ja nuo ylenviisaat rypyt silmäkulmien väliltä
tasoittuivat. Suuren taideteoksen kauneus ja totuus pakoitti hänenkin
sielunsa paljastamaan kauneutensa ja todellisen laatunsa.

Istuin hiljaa siinä vierellä, katsellen kaunista Segantinin pilveä,
ja siitä ihastunutta kaunista tyttöä. Sitten pelkäsin, että hän
kääntyisi, näkisi minut ja tulisi puhuttelemaan sekä kadottaisi
jälleen kauneutensa, jätin salin hiljaa ja nopeasti.

Niihin aikoihin alkoi mykän luonnon minussa herättämä ilo ja suhteeni
siihen muuttua. Yhä vieläkin harhailin kaupungin satumaisen kauniissa
ympäristössä, mieluiten Jura-vuorten puolella. Yhä näin metsien,
vuorten, ruohokenttien, hedelmäpuiden ja pensaiden odottavan jotakin.
Kenties minua, mutta ainakin rakkautta.

Niin aloin heitä rakastaa. Tunsin niiden hiljaista kauneutta kohtaan
voimakasta, janoavaa kaipuuta. Hämärästi tunsin minäkin sydämessäni
heräävän syvän elämänhalun ja kaipuun tunteen, kaihoten halasin
tietoisuutta, ymmärrystä ja rakkautta.

Useat sanovat "rakastavansa luontoa". He tarkoittavat sillä, ettei
heillä ole mitään sitä vastaan saada silloin tällöin tuntea sen
tarjoomia suloja. He menevät ulos ja iloitsevat maan kauneudesta,
polkevat niityt, repivät irti oksia ja kukkia, heittääkseen ne kohta
taas pois tahi viedäkseen ne kotiansa kuihtumaan. Siten rakastavat he
luontoa. Sunnuntaina kauniilla ilmalla muistavat he tämän rakkautensa
ja ovat sitten liikutettuja siitä, että heillä on niin hyvä sydän.
Eihän heidän tarvitsisi puuttua mihinkään tuommoiseen, sillä "onhan
ihminen luomakunnan kruunu". Niinpä kylläkin, kruunu!

Yhä ahnaammin kuroittelin siis nähdäkseni asioiden ydinuumeniin.
Kuulin tuulen soittavan puiden latvoissa monin äänin, kuulin
purojen pauhaavan onkaloissa ja virtain vaeltavan hiljaista tietään
tasankojen läpi, ja tiesin, että nuo äänet ovat jumalan puhetta,
että se, joka ymmärtäisi tuon kauniin, aikojen alusta kaikuneen
kielen, olisi samalla löytänyt paratiisin. Kirjat tietävät tästä
vähän, ainoastaan raamatussa on luettavana tuo ihmeellinen sana
eläinten "mykästä huokauksesta". Kuitenkin aavistin, että tämä
käsittämätön vaikutus oli kaikkina aikoina vallannut ihmisiä
aivan samoin kuin minut nyt, he olivat jättäneet työnsä, paenneet
hiljaisuuteen, kuunnellakseen luomisen laulua, katsellakseen pilvien
teitä ja ojentaakseen rukoilevat kätensä sammumattomalla kaipuulla
ijankaikkisuutta kohti -- he olivat erakoita, katujia, pyhimyksiä.

Oletko ollut koskaan Pisan Camposantossa? Sen seinät on koristettu
vaalenneilla kuvilla menneiltä vuosisadoilta, ja eräs niistä kuvaa
muutaman erakon elämää Theban erämaassa. Tuosta lapsellisesta kuvasta
hohtaa vielä tänään, huolimatta vaalenneista väreistä, niin autuas
rauha, että äkkiä tunnet piston sydämessäsi ja sinussa herää vaativa
halu itkeä itsesi puhtaaksi synneistäsi ja saastaisuudestasi jossain
pyhässä kaukaisuudessa, josta et enää takaisin saapuisi. Lukemattomat
taiteilijat ovat koettaneet tulkita kaihonsa hartaissa kuvissa, ja
joku Ludvig Richterin pieni palanen laulaakin sinulle samoja tunteita
kuin Pisan freskot. Miksikä maalasi Tizian, joka muutoin on niin
samanaikaisuuden ja ruumiillisuuden ystävä, kuitenkin monta kertaa
kirkkaisiin ja selviin kuviinsa kirkkaimman avaruuden sinen pohjaksi?
Se on ainoastaan kaistale hyvää tummansinistä, ei voi nähdä,
tarkoittaako se kaukaisia vuoria, vai rajatonta avaruutta. Tizian,
realisti, ei sitä itsekään tiennyt. Hän ei tehnyt sitä väriharmonian
vuoksi, kuten taidehistorioitsijat väittävät, vaan se oli hänen
kunnianosoituksensa tuolle sammumattomalle, joka salattuna eli
tämänkin iloisen ja onnellisen ihmisen sielussa. Samaten on minusta
kaikkien aikojen taide koettanut pukea puheeksi jumaluuden mykkää
vaatimusta.

Kypsemmin, kauniimmin ja kuitenkin paljoa lapsellisemmin toi sen
esiin pyhä Fransiskus. Vasta silloin ymmärsin hänet täydellisesti.
Hänen rakkautensa jumalaan oli samalla rakkautta koko maailmaan,
kasveja, tähtiä, eläimiä, tuulta ja vettä kohtaan, siinä oli hän
edellä koko keskiajasta, Dantestakin ja tulkitsi ajattomasti
inhimilliset tunteet. Hän kutsuu kaikkia luonnon voimia ja ilmiöitä
rakkaiksi veljikseen ja sisarikseen. Kun lääkärit kerran hänen
myöhempinä vuosinaan määräsivät, että hänen piti polttaa ohimoaan
hehkuvalla raudalla, nimitti hän keskellä sairauden ja kidutuksen
tuskaa raudan hehkua "tuleksi, rakkaaksi veljekseen".

Ruvetessani nyt rakastamaan luontoa persoonallisesti, kuulemaan
sitä kuin toveria ja matkakumppania, joka puhuu vierasta kieltä,
oli raskasmielisyyteni myös tosin ei parannut, mutta jalostunut ja
puhdistunut. Korvani ja silmäni terottuivat, opin eroittamaan hienoja
värinöitä ja eroituksia, ja halusin kuulla yhä lähempää ja selvemmin
koko elämän sydämenlyöntejä, niitä ehkä kerran ymmärtää ja kenties
kerran saada lahjat, millä suoda niille runollinen ilmitulomuoto,
että muutkin pääsisivät niitä lähestymään ja ymmärtämään, sekä
käymään ainoan todellisen virkistyksen, puhtauden ja lapsen mielen
lähteellä. Se oli toivomus, unelma -- --, en tiennyt, toteutuisiko
se koskaan, siksi pidin siitä, mikä lähinnä oli, rakastamalla
kaikkea näkyväistä ja totuttelemalla siihen, etten mitään asiaa enää
kohdellut välinpitämättömästi ja halveksivasti.

En voi kuvata, kuinka uudistavasti ja lohduttavasti tämä vaikutti
väsyneeseen elämääni. Ei löydy mitään jalompaa ja onnellisempaa
maailmassa, kuin äänetön, kestävä, intohimoton rakkaus, ja minulla
ei ole sydämellisempää toivomusta kuin että jotkut lukijoistani,
tahi kaksi, tahi ainoastaan yksi, tahtoisi oppia tuntemaan tämän
minun kehoitukseni johdosta tuota puhdasta ja autuaaksi tekevää
taitoa. Monet tuntevat sen luontaisesti ja harrastavat sitä
itsetiedottomasti, he ovat jumalan mielikkejä, hyviä lapsia ihmisten
seassa. Monet ovat oppineet sen tuntemaan vaikeiden kärsimysten
aikoina -- ettekö ole huomanneet, kuinka rampojen ja kurjien katse on
ylevä, hiljainen, loistava? Ellette tahdo kuulla minua ja koruttomia
sanojani, niin käykää niiden luo, joidenka himoton rakkaus on
voittanut ja kirkastanut tuskat.

Surettavan kaukana olen tästä täydellisyyden asteesta, jonka olen
löytänyt monessa marttyyrissä. Mutta näinä vuosina oli minulla
useimmiten lohdutuksenani se varma usko, että tiesin varman tien
sinne päästäkseni.

Sanomattakin on selvää, etten aina käynyt sitä tietä, vaan jäin
useinkin matkan varrelle kaikille penkeille istumaan enkä jättänyt
monta pahaa mutkatietäkään koettamatta. Kaksi itsekästä ja voimakasta
taipumusta taisteli minussa oikeata rakkauttani vastaan. Olin juoppo
ja ihmisvihaaja. Tosin rajoitin viinimäärääni tuntuvasti, mutta joka
toinen viikko houkutteli tuo liehakoiva jumala minut heittäytymään
hänen helmaansa. Tuskin koskaan on kuitenkaan tapahtunut, että olisin
jäänyt öisin kadulle makaamaan tahi tehnyt muita sellaisia yötöitä,
sillä viini rakasti minua ja houkutteli minut ainoastaan niin
pitkälle, että sen henget pääsivät parhaiten kanssani ystävälliseen
keskusteluun. Joka juopottelun jälkeen vaivasi minua pitkät ajat paha
omatunto. Mutta lopultakaan en voinut lakata kokonaan lempimästä
viinin jumalaa, jonka palvelukseen olin perinyt vahvat taipumukset
isältäni. Vuosikausia olin tätä perintöä huolellisesti ja hartaasti
säilyttänyt ja omistanut sen itselleni perusteellisesti, sen vuoksi
pääsin nyt pälkähästä tekemällä taipumukseni ja omantuntoni välillä
puoleksi vakavan, puoleksi leikillisen sopimuksen. Pyhän Assisilaisen
kiitoslauluun pääsi mukaan myös "viini, minun rakas veljeni".



VI.


Paljoa vaarallisempi oli toinen paheeni. Ihmiset eivät tuottaneet
minulle iloa ollenkaan, elelin erakkona ja olin aina valmis
pilkkaamaan ja halveksimaan inhimillisiä asioita.

Alottaessani uutta elämääni en alussa tuota huomannut. Mielestäni
tein oikein jättämällä ihmiset omaan rauhaansa ja omistamalla
sydämellisyyteni, harrastukseni ja osanottoni yksistään luonnon
mykälle elämälle. Se täyttikin sydämeni alussa kokonaan.

Öisin pannessani nukkumaan muistin äkkiä jonkun kukkulan,
metsänreunustan tai valiopuuni, jota en ollut pitkään aikaan käynyt
tervehtimässä. Nyt oli se yksin yön tuulessa, unelmoi, uinui ehkä,
voihki ja liikutti oksiaan. Miltä näyttänee se nyt? Jätin kotini ja
menin sen luo, näin sen vähäpätöisen varren pimeydessä seisovan,
katselin sitä hämmästyneellä sydämellisyydellä ja painoin siitä
muistiini hämärtävän kuvan.

Nauratte tälle. Kentiesi oli tämä rakkaus harhaan mennyttä, mutta
turhaan tuhlattua se ei ollut. Mutta miten saatoin tämän kautta
löytää tien ihmisrakkauteen?

Kun alku vaan on tehty, seuraa muu paras heti itsestään jäljessä.
Yhä lähempänä ja yhä mahdollisempana kuvastui minulle aate suuresta
runoelmastani. Ja jos rakkaudessani kerran kehittyisin siihen, että
voisin runoilijana kerran puhua metsien ja virtain kieltä, niin ketä
varten se sitten tapahtuisi? Ei omia rakkaitani varten, vaan ennen
muita kaikkia ihmisiä varten, joiden johtaja ja rakkauden opettaja
halusin olla. Ja näitä ihmisiä kohtaan olin raaka, pilkallinen ja
tyly. Huomasin tuon ristiriidan ja että oli välttämätöntä ryhtyä
taistelemaan tuota katkeraa vierastumista vastaan ja osoittaa
ihmisiäkin kohtaan veljellisyyttä. Ja se oli vaikeaa, sillä
yksinäisyys ja kohtalo olivat juuri siinä suhteessa tehneet minut
paatuneeksi ja pahaksi. Eihän riittänyt se, että koetin olla vähemmin
karkea kotona ja ravintolassa ja ystävällisesti tervehdin jotakin
vastaantulijaa. Muutoin näin jo tästä, kuinka hyväksi olin suhteeni
ihmisiin suolannut, sillä minun ystävällisyydenosoitteet otettiin
kylmästi ja epäluuloisesti vastaan, tahi pidettiin niitä pilkkana.
Pahinta oli, etten ollut vuoteen avannut tuon oppineen, ainoan
tuttavani ovea, ja huomasin välttämättömäksi ennen kaikkea uudestaan
mennä sinne kolkuttamaan ja hankkia siten jälleen pääsy senlaatuiseen
seuraelämään.

Pilkkaamani ihmiskunta auttoi minua tässä melkoisesti. Tuskin
olin kerennyt muistella mieleeni tuon talon, kun näin hengessä
Elisabethin, yhtä kauniina kuin hänen seisoessaan Segantinin pilveä
katsomassa, ja huomasin äkkiä, että hänellä olikin ollut suuri osa
kaipuussani ja sydämeni synkkyydessä. Ja tapahtuipa, että ensikerran
vakavasti ajattelin pyytää naisen kättä omakseni. Siihen saakka olin
ollut niin varma täydellisestä kykenemättömyydestäni avioliittoon,
että olin kohdellut itseäni purevalla ivalla siinä suhteessa. Olin
runoilija, vaeltaja, juomari, yksivaljakko! Nyt luulin huomanneeni,
että kohtaloni tahtoi avata minulle tien ihmisten yhteyteen antamalla
sillaksi rakkaudesta perustetun avioliiton. Kaikki näytti niin
houkuttelevalta ja varmalta! Että Elisabeth tunsi osanottoa minua
kohtaan, sen olin huomannut ja nähnyt; myös oli hän olennoltaan
tunteellinen ja jalo. Mietin, kuinka jutellessamme San Clementistä
ja sittemmin Segantinin edessä hänen kauneutensa oli ikäänkuin
herännyt eloon. Taiteesta ja luonnosta olin taas itse kerännyt
vuosien kuluessa rikkaan sisällisen omaisuuden. Minä opettaisin
hänet näkemään tuon kaikkialla uinuvan kauneuden, ympäröisin hänet
niin totuudella ja kauneudella, että hänen kasvonsa ja sielunsa
unohtaisivat kaikki epäsoinnut ja voisivat kehittyä edellytystensä
mukaiseen kukoistukseen. Harvinaista kyllä en huomannut sitä
koomillisuutta, jota äkillisessä muutoksessani kyllä oli. Minusta
erakosta ja ärmätistä oli tullut yhdessä yössä rakastunut hupakko,
joka uneksui aviollisesta onnesta ja oman kodin rakentamisesta.

Mitä kiiruimmiten menin siis uudelleen vieraanvaraiseen taloon ja
minut otettiin vastaan ystävällisillä moitteilla. Menin sinne usein
ja muutamien käyntien jälkeen tapasinkin siellä Elisabethin. Oi
miten hän oli kaunis! Hän näytti siltä kuin olin kuvitellut hänen
näyttävän lemmittynäni: kauniilta ja onnelliselta. Tunnin verran
sain nauttia hänen läsnäolonsa iloista kauneutta. Hän tervehti
minua ystävällisesti, jopa sydämellisestikin ja jonkunmoisella
avomielisellä ystävyydellä, joka teki minut onnelliseksi.

       *       *       *       *       *

Muistatteko vielä tuota iltaa, jolloin olimme järvellä venheessä
soutelemassa, punaiset paperilyhdyt loistivat, soittoa kuului ja
rakkaudentunnustukseni tukahtui alkuunsa? Se oli naurettava ja
surullinen kohtaus rakastuneen pojan rakkaudentarinassa.

Naurettavampi ja -- surullisempi on rakastuneen miehen Peter
Camenzindin rakkaudentarina.

Sivumennen sain kuulla, että Elisabeth oli mennyt aivan äskettäin
kihloihin. Onnittelin häntä, tutustuin hänen sulhaseensa, joka tuli
häntä noutamaan ja onnittelin häntäkin. Koko illan oli kasvoillani
hyvänsuopa holhoojan hymy, minulle itselleni vastenmielinen kuin
naamio. Jälkeenpäin en mennyt metsään enkä kapakkaan, vaan istuin
kotona vuoteellani, katsoin lamppua, kunnes se rupesi käryämään ja
sammui, hämmästyneenä, ukkosen iskemänä, kunnes vihdoin tietoisuuteni
alkoi palata. Silloin levisi jälleen ylleni tuskan ja epätoivon
tumma verho, makasin vuoteellani pienenä, heikkona ja murrettuna, ja
nyyhkytin kuin pieni poika.

Sitten kokosin tavarani, menin aamulla rautatieasemalle ja matkustin
kotia. Halusin jälleen kiipeillä Senn-alpeilla, muistella lapsuuteni
aikaa ja nähdä, oliko isäni vielä elossa.

Olimme vierastuneet toisistamme. Isäni oli kokonaan harmaantunut,
käynyt hiukan kumarammaksi. Hän kohteli minua melkeinpä arasti, ei
kysellyt mitään, ja näytti olevan tuloni johdosta sekä hämmästynyt
että hämillään. Tupa oli hänellä vielä, mutta niityt ja karjan oli
hän myönyt, hän eleli pienistä koroistaan ja teki pikkutöitä siellä
täällä.

Jäätyäni yksin menin sille paikalle, jossa ennen oli äitini vuode
ollut, ja menneisyys vaelsi ohitseni leveänä, rauhallisena virtana.
En ollut enää mikään nuorukainen, ja ajattelin, kuinka nopeasti
vuodet vierivät, pian tulisi minustakin kumara, harmaahapsi-äijä ja
kallistuisin katkeraan kuolemaan. Tuossa pienessä tuvassa, jossa
kaikki oli melkein entisellään, jossa pienokaisena olin ollut,
latinaa lukenut ja äitini kuolemaa katsonut, juoksivat aatokset
niin rauhallisen luonnollisesti. Kiitollisuudella muistelin kaikkia
nuoruuteni rikkauksia, muistaen vihdoin Florensissa oppimani Lorenzo
Medicin runon:

    Quant e bella giovinezza,
    Ma si fugge tuttavia.
    Chi vuol esser lieto, sia:
    Di doman non 'e certezza.

    [Kuinka ihana on nuoruus,
    vaikkakin se alati meitä pakenee.
    Ken tahtoo olla onnellinen,
    hän älköön huoliko huomisesta päivästä.]

ja samalla kummastellen, kuinka Italian muistot, historia ja aatokset
hengen rajattomasta valtakunnasta johtuivat mieleen vanhan kodin
kurkihirren alla.

Annoin sitten isälleni vähän rahaa. Illalla menimme kapakkaan, jossa
kaikki kävi samoin kuin kerran ennenkin, paitsi että nyt minä maksoin
ja että isäni, puhuessaan tähtiviinistä ja sampanjasta vetosi minun
kokemukseeni sekä että minä siedin enemmän kuin hän. Kysyin sitä
vanhaa talonpoikaisäijää, jonka päälle olin kaatanut viiniä. Hän
oli ollut vitsiniekka ja tempputaituri, mutta oli kuollut aikoja
sitten ja hänen viiksiensä päälle alkoi jo ruoho kasvaa. Join
waadtlantilaista, kuuntelin keskustelua, kerroin sanasen joukkoon,
ja kun kotia mennessämme yöllä kuutamossa isäni humalapäissään yhä
puhui ja viittoili, valtasi minut aivan omituinen ennen tuntematon
lamauksen tunne. Entisyyden kuvat ympäröivät minua yhä, eno-Konrad,
Rösi Girtanner, äiti, Rikhard, Aglietti, ja minä katselin niitä kuin
kaunista kuvakirjaa, jonka kuvien kauneutta ja hienoutta ei voi
kyllin ihailla, mutta jotka todellisuudessa eivät ole puoleksikaan
sen arvoiset. Kaikki tuo oli sohisten solahtanut ohitseni, mennyt ja
melkein unohtunut, ja ilmestyi jälleen niin selvään silmieni eteen:
puoli elämääni oli säilynyt muistissani tahtomattani.

Vasta kotia tultuamme, kun isäni vihdoin vaikeni ja nukkui, ajattelin
Elisabethia. Vielä eilen oli hän minua tervehtinyt, olin häntä
ihaillut ja toivottanut hänen sulhaselleen onnea. Tuntui kuin
olisi siitä kulunut pitkä aika. Mutta tuska heräsi, yhtyi hereille
häirittyihin muistoihin ja pudisti itsekästä ja huonoa sydäntäni
kuin föhn-tuuli tärisevää, rapistunutta olkimajaa. En voinut olla
kotona. Menin alakerran ikkunasta ulos, läpi puutarhan rantaan,
irroitin turvattoman purren ja sousin hiljaa järven sumuiseen
yöhön. Juhlallisen hiljaisina vartioivat ympärillä hopeaisen
sumun peittämät alpit, melkein täysikehäinen kuu loisti kalpeana
sinertävässä yössä yli mustien alppien terävien huippujen. Oli niin
hiljaista, että saatoin kuulla kaukaa Senn-alpeilta vesiputouksen
kohinan. Kotiseutuni ja nuoruuteni henget koskettivat minua kalpeilla
siivillään, täyttivät kokonaan pienen purteni ja osoittelivat
rukoilevasti ojennetuin käsin ja tuskallisin, käsittämättömin ilmein.

Mitä merkitystä oli elämälläni ollut ja miksi oli osalleni sattunut
niin paljo iloa ja tuskaa? Miksi olin janonnut kaunista ja totta,
kun yhäkin vielä janon tuskia sain kärsiä. Miksikä olin uhmaillen
kyyneliä vuodattanut, lempeä ja tuskaa kärsinyt noiden ihanien
naisten vuoksi, minä, joka tänään taaskin painoin pääni alas häpeästä
ja hyljätyn rakkauden vuodattamista kyynelistä? Ja miksi oli jumala
käsittämättömässä viisaudessa luonut sydämeeni tuon polttavan
rakkaudenkaihon, koska hän kuitenkin oli määrännyt minut elämään
yksinäisenä ja osattomana.

Vesi lorisi hiljaa keulan edessä ja tippui airoista hopeasateena,
äänettöminä vartioivat ympärillä vuoret ja rotkojen sumumeren yllä
loisti kalpeana viileä kuu. Nuoruuteni henget seisoivat vaieten
ympärilläni ja katsoivat minuun syvillä silmillään hiljaa ja
kysyvästi. Olin näkevinäni niiden joukossa myös kauniin Elisabethin,
ja hän olisi rakastanut minua ja tullut omakseni, jos olisin saapunut
oikeaan aikaan.

Parhaimmalta tuntui minusta myös vaipua hiljaa valkeaan veteen,
niin ettei enää kukaan kysyisi. Mutta kuitenkin vedin yhä lujemmin
huomatessani, että vanha venhe vuoti. Vilu karsi äkkiä ruumistani
ja kiiruhdin kotia päästäkseni vuoteeseen. Makasin väsyneenä
valveillani, miettien elämääni ja koettaen huomata, mitä minulta
puuttui ja mikä olisi minulle tarpeellista, elääkseni onnellisemmin
ja eheämmin ja päästäkseni lähemmä olemisen sydäntä.

Tiesin kyllä, että rakkauden ydin oli hyvyys ja ilo, ja että minun
täytyi ruveta vakavasti rakastamaan ihmisiä, huolimatta uudesta
Elisabethin tähden saamastani tuskasta. Mutta kuinka? Ja ketä?

Silloin muistin vanhan isäni ja huomasin ensikerran, etten minä
ollut rakastanut häntä koskaan oikealla tavalla. Poikasena
olin katkeroittanut hänen elämänsä, sitten olin mennyt pois,
jättänyt hänet äidin kuolemankin jälkeen yksin ja lopuksi hänet
melkein kokonaan unohtanut. Kuvittelin mielessäni hänen lepäävän
kuolinvuoteellaan ja itseni siinä vierellä seisomassa yksin ja
orpona, nähden hänen sielunsa muuttavan pois, pysyttyään aina minulle
outona, jonka rakkautta en ollut koettanut saavuttaa.

Niin alkoi minulla tuo vaikea ja suloinen tehtävä oppia rakastamaan
vanhaa rääsyistä juoppoa ihanan ja ihaillun armaan asemasta. En
vastannut hänelle koskaan enää karkeasti, puuhailin hänen kanssaan
niin paljo kuin mahdollista, luin hänelle kalenterijuttuja ja
kerroin hänelle niistä viineistä, joita Ranskassa ja Italiassa
kasvaa ja juodaan. Hänen pientä työtään en voinut mennä tekemään
hänen edestään, koska hän olisi ilman sitä vajonnut kokonaan
välinpitämättömyyteen. En myöskään voinut totuttaa häntä ottamaan
iltahumalaansa kanssani kotona, menemättä kapakkaan. Parina
iltana koetimme sitä. Noudin viiniä ja sikareja ja koetin saada
vanhuksen ajan kulumaan. Neljäntenä ja viidentenä iltana muuttui
hän hiljaiseksi ja pahantuulennäköiseksi ja rupesi valittamaan, kun
kysäsin häneltä, mikä häntä vaivasi: "Etkö päästä isääsi enää koskaan
kapakkaan?"

"Älä puhu mitään", sanoin silloin, "sinä olet isä ja minä poika,
sinun asiasihan on, miten tehdään."

Hän katsoi minuun hiukan epäillen, otti lakkinsa ja niin menimme
kapakkaan.

Huomasin selvään, että pitempi yhdessä olomme oli isästä
vastenmielistä, vaikkei hän mitään siitä sanonut. Itsenikin teki
mieli hakea jostakin kaukaisuudesta rauhoitusta ristiriidoilleni.
"Mitä sanoisit, jos matkustaisin tänään?" kysäsin äijältä. Hän
kynsäsi korvallistaan, kohautti kapeaksi käyneitä hartioitaan,
naurahti viekkaasti ja vastasi: "Kuten tahdot". Mutta ennenkuin
matkustin, pyysin muutamien naapurien sekä luostariveljien pitämään
häntä silmällä. Yhden kauniin päivän käytin myöskin noustakseni
Senn-alpille. Sen kupevalta, leveältä laelta näin vuoria ja vihreitä
laaksoja, kirkkaita vesiä ja savua kaukaisista kaupungeista.
Poikana oli kaikki tämä sytyttänyt rintaani voimakkaan halun päästä
valloittamaan edessäni avautuva ihana maailma, ja kun se nyt jälleen
oli avoinna edessäni, yhtä ihanana ja vieraana kuin koskaan ennen,
olin valmis uudelleen sinne käymään ja vielä kerran onnen saarta
etsimään.

Tutkimusteni vuoksi olin jo aikoja sitten päättänyt mennä asumaan
Assisiin pitemmäksi ajaksi. Matkustin ensin Baseliin, pannen
kuntoon välttämättömimmät, varustin tavarani ja lähetin ne
edeltäpäin Perugiaan. Itse matkustin Florensiin ja kuljeksin sieltä
pyhiinvaeltajana hitaasti ja mukavasti jalkasin eteläänpäin. Siellä
ei tarvita mitään erityisiä keinoja päästäkseen ihmisten kanssa
ystävällisiin suhteisiin; näiden ihmisten tunteet karehtivat aina
pintavesillä, heidän elämänsä on niin yksinkertaista, vapaata ja
lapsellista, niin että joka kaupungissa tulee tehneeksi aina uusien
ihmisten kanssa uusia tuttavuussuhteita. Tunsin olevani jälleen
pelastettu sekä kotiutunut ja päätin, etten vasta Baselissa hakisi
ihmisten lämmittävää läheisyyttä ylhäisempien seurassa, vaan
yksinkertaisen kansan joukossa.

Perugiassa ja Assisissa saavutin jälleen innostusta ja elämää
historiallista teostani varten. Kun paljas oleskelukin niillä seuduin
oli nautintoa, alkoi vahinkoa kärsinyt olemukseni taas tervehtyä
ja rakentaa elämää kohti uusia hätäsiltoja. Taloudenhoitajattareni
Assisissa, rehellinen ja hurskas vihannesten myyjätär, jutteli
kerran kanssani pyhimyksestämme, ja muuttui innokkaaksi ystäväkseni,
saattaen minut väkevän katolilaisen maineeseen. Niin ansaitsematon
kuin tämä kunnia olikin oli siitä kuitenkin se hyöty, että pääsin
irti pakanuuden maineesta, joka muutoin on jokaisella muukalaisella
vastuksena. Vaimon nimi oli Anunziata Nardini, 35 vuoden vanha
leski, suunnattoman paksu ruumiiltaan, tavattoman siro tavoiltaan.
Sunnuntaisin oli hän kukallisessa iloisenvärisessä puvussaan kuin
itse ilmeinen juhlapäivä, silloin oli hänellä päällään, paitsi
korvarenkaita, vielä kultakäädyt rinnoillaan, joissa joukko kultaisia
mitaleja helisi ja välkkyi. Sitäpaitsi laahasi hän mukanaan
hopeahelaista, raskasta rukouskirjaa, jonka käyttäminen hänelle joka
tapauksessa olisi tullut hankalaksi, ja kaunista hopeaketjuista
rukousnauhaa, jota hän sensijaan käytteli sitä kätevämmin. Kun
hän näin kirkonmenojen välillä istui kirkon etehisessä kertoen
ihaileville naapurinvaimoille poissa olevien ystävätärten syntejä,
kuvastihe hänen pyöreillä, hurskailla kasvoillaan liikuttavasti
jumalan kanssa sovinnossa oleva sielu.

Kun ihmiset eivät voineet lausua nimeäni, nimittivät he minua
yksinkertaisesti "herra Pietroksi". Kauniina, kultaraskoisina iltoina
istuimme yhdessä pienessä etehisessä, siinä naapurit, lapset ja
kissat joukossa, tahi myymälähuoneessa hedelmien, vihanneskorien,
siemensäkkien ja riippuvien savumakkaroiden keskellä, kerroimme
toisillemme kokemuksiamme, keskustelimme vuodentulontoiveista,
poltimme tupakkaa ja imeskelimme kumpikin melooniviipalettaan.
Kerroin pyhästä Fransiskuksesta, Portinukulasta ja Sentan
kirkosta, pyhästä Klarasta ja ensimäisistä luostariveljistä.
Vakavasti minua kuunneltiin ja tehtiin tuhansia pieniä kysymyksiä,
ylistettiin pyhimystä, ruvettiin kertomaan ja pohtimaan uudempia
ja jännittävämpiä tapauksia, joista ryövärijutut ja poliittiset
tapahtumat erittäinkin olivat mieluisia. Ympärillämme leikkivät ja
peuhasivat kissat, lapset ja koirat. Omasta halustani ja pitääkseni
yllä hyvää mainettani kertoilin pyhän Fransiskuksen historiaa
ylösrakentavaisten ja liikuttavain pyhimystarujen mukaan, ja olin
mielissäni, kun olin muiden vähien kirjojeni mukaan tullut myös
ottaneeksi Arnoldin "Vanhojen isien ja muiden jumalassa autuaitten
elämän", jonka hurskaat tarinat kääntelin pienillä muutoksilla
italialaiselle kansanmurteelle. Sivukulkijat pysähtyivät hetkiseksi,
kuuntelivat, juttelivat hiukan mukana, ja niin vaihteli seura illassa
usein kolme neljä kertaa, paitsi että rouva Nardini ja minä aina
olimme vakinaisesti paikoillamme. Vieressäni oli minulla punaviiniä
suuressa litteässä pullossa ja nuo köyhät sekä kohtuulliset ihmiset
katselivat kunnioituksella minun runsasta viinin käyttöäni.
Vähitellen muuttuivat naapurien arat naisetkin rohkeammiksi ja
ottivat kynnykseltä pitäen osaa keskusteluun, saivat lahjaksi pieniä
kuvia ja rupesivat uskomaan minun pyhyyteeni, koska en pakkautunut
tekemään mitään tunkeilevaista pilaa enkä yleensä pyrkinyt heidän
suosioonsa. Heissä oli muutamia suurisilmäisiä haaveksivia
kaunottaria, jotka näyttivät olevan kotoisin Peruginon tauluista.
Pidin heistä kaikista ja nautin heidän hyväntahtoisesta leikillisestä
seurastaan, mutta en rakastunut heistä kehenkään, sillä nuo
kaunottaret olivat niin toistensa näköisiä, että heidän kauneutensa
oli minusta rotuominaisuus eikä mikään persoonallinen etu. Usein
saapui seuraamme myös Mattheo Spinelli, leipurimestarin nuori
poika, aika velikulta ja sukkeluusmestari. Hän osasi matkia useita
eläimiä, tunsi tarkkaan joka häväistysjutun ja oli pakahtuakseen
täynnä kaikenmoisia julkeita ja viekkaita vehkeitä. Kertoessani
pyhimystaruja kuunteli hän vallan verrattoman hurskaasti ja nöyrästi,
mutta teki jälkeenpäin pyhistä isistä niin lapsellisen hurskaita,
ilkeitä kysymyksiä, vertauksia ja otaksumisia, emäntäni suureksi
kauhistukseksi ja kuulijain peittelemättömäksi ihastukseksi.

Usein istuin yksinäni rouva Nardinin luona kuunnellen hänen
ylösrakentavaisia puheitaan ja nautin salassa hänen monista
inhimillisistä heikkouksistaan. Yksikään lähimmäisen vika ja synti
ei jäänyt häneltä huomaamatta ja hän määräsi kiusoittavan tarkkaan
jo edeltäpäin heidän jokaisen paikkansa kiirastulessa. Minut oli
hän kuitenkin sulkenut sydämeensä ja uskoi minulle avomielisesti
pienimmätkin kokemuksensa ja huomionsa. Pienimmistäkin ostoksistani
otti hän selvää, kysyi, miten paljon olin maksanut ja valvoi,
ettei minua petetty. Kerroin hänelle pyhimyksemme elämäkerran ja
hän puolestaan tutustutti minut hedelmä- ja vihanneskauppaan ja
kyökin salaisuuksiin. Eräänä iltana istuimme rappiolle joutuneessa
etehisessä. Lasten suunnattomaksi riemuksi olin laulanut
sveitsiläisen laulun ja vuoristolaisen tapaan hiukan äänelläni
lurikoinut. He aivan vääntelehtivät riemusta, matkivat vieraan
kielen kaikua ja näyttivät, miten koomillisesti kurkunpääni liikkui
edestakaisin hyräillessäni. Silloin alkoi joku puhumaan rakkaudesta.
Tytöt tirskuivat, rouva Nardini huokaili ja mulkoili surullisesti, ja
lopuksi vaadittiin minua kertomaan oma lemmentarinani. Elisabethista
en puhunut mitään, mutta kerroin veneretkestäni Aglietin kanssa
ja onnettoman lopun saaneesta rakkaudentunnustuksestani. Tuntui
omituiselta kertoa tätä asiaa, josta en ollut kellekään paitsi
Rikhardille sanaakaan virkkanut, tälle uteliaalle umbrialaiselle
kuulijakunnalle, edessä kapeat, etelämaiset kadut ja iltaruskon
punaamat kukkulat. Kerroin asian paljo sitä ajattelematta, vanhain
novellien tapaan, mutta kuitenkin oli sydämeni mukana ja salaa
pelkäsin, että kuulijani nauraisivat ja pilkkaisivat minua.

Kun olin lopettanut, olivat kaikkien katseet osanottoisesti suunnatut
minuun.

"Niin uljas mies!" huudahti vilkkaasti eräs tyttö. "Niin uljaskin
mies voi olla onneton rakkaudessaan!"

Mutta rouva Nardini silitti lihavalla kädellään hiljaa tukkaani ja
lausui: "Mies parka".

Toinen tyttö ojensi minulle suuren luumun, ja kun pyysin häntä
haukkaamaan siitä ensiksi, teki hän sen ja katsoi minuun hyvin
vakavasti. Mutta kun tahdoin antaa muidenkin siitä maistaa, ei hän
sitä sallinutkaan. "Ei, syökää itse! Olen lahjoittanut sen Teille,
koska olette kertoneet meille onnettomuudestanne."

"Mutta Te rakastutte tietysti vielä johonkin toiseen", sanoi eräs
päivettynyt viininviljelijä.

"En", vastasin.

"Vieläkö sitten rakastatte tuota häijyä Erminiaa?"

"Rakastan nyt pyhää Fransiskusta ja hän on opettanut minut
rakastamaan kaikkia ihmisiä, teitä, Perugian ihmisiä, kaikkia näitä
lapsia tässä, vieläpä Erminian rakastettuakin."

Tämä idyllinen elämä häiriytyi ja joutui hiukan vaaranalaiseksi,
kun huomasin, että signora Nardinin oli vallannut vankka halu saada
minut lopullisestikin jäämään hänen luoksensa menemällä naimisiin
hänen kanssaan. Tämä pieni juttu kehitti minusta notkean diplomaatin,
sillä ei ollut suinkaan helppo hävittää noita unelmia, häiritsemättä
yhteistä sopusointua ja panematta mieluisaa ystävyyttä alttiiksi.
Kotimatkaa oli minun myöskin ajateltava. Ellen olisi yhä unelmoinut
tulevaa runoteostani ja ellei kassaani olisi ruvennut vaivaamaan
köyhyys, niin olisin jäänyt sinne. Olisinpa kenties kassani vuoksi
nainutkin Nardinin. Mutta se, mikä minut siitä kuitenkin pidätti, oli
vielä parantumaton sydämentuskani Elisabethin tähden ja halu saada
tavata häntä.

Pyöreähkö leski mukautui vastoin odotustani hiljaisesti
välttämättömyyden pakkoon eikä kostanut pahoja tekojani. Lähtiessäni
tuntuivat jäähyväiset kentiesi minusta raskaammilta kuin hänestä.
Jälkeeni jäi täällä paljoa enemmän kuin koskaan kotoa lähtiessäni,
ja koskaan eivät ole lähdön hetkenä käteni useampaa sydämellistä
puristusta saaneet kuin nyt. Ihmiset toivat mukaani vaunuun hedelmiä,
viiniä, makeata viinaa ja makkaraa, ja minulla oli sydämessäni
outo tunne, että erosin ystävistä, joista ei ollut suinkaan sama,
jäinkö vai meninkö. Mutta rouva Anunziata Nardini suuteli minua eron
hetkellä molemmille poskille, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

Aikaisemmin olin luullut erityiseksi nautinnoksi olla rakastettu,
tuntematta vastarakkautta. Nyt olin kokenut, kuinka kiusallista on
olla tuollaisen tarjoutuvan rakkauden esineenä, johon ei voi vastata.
Ja kuitenkin olin hiukan ylpeä siitä, että vieras nainen minua
rakasti ja toivoi miehekseen.

Jo tämä pieni turhamaisuuskin merkitsi parannusaskelta tilassani.
Rouva Nardinia kävi säälikseni, mutta kuitenkin olin mielissäni,
että asia oli tapahtunut. Yhä enemmän opin vähitellen huomaamaan
että onnella ja ulkonaisten toiveiden täyttymisellä on hyvin vähä
yhteistä, ja ettei rakastuneitten nuorukaisten lemmentuskissa,
olivatpa ne kuinka tuskallisia tahansa, ole vähääkään
traagillisuutta. Tuskallistahan oli tietää, etten saisi Elisabethia
omakseni. Mutta elämäni, vapauteni, työ- ja ajatuskykyni säilyivät
silti ennallaan, ja saatoinhan kaukaa lempiä häntä sydämessäni
niin paljon kuin halusin. Tämä ajatustapa ja vielä enemmän oloni
lapsellinen iloisuus olivat olleet minulle näinä umbrialaisina
kuukausina yleensä terveelliset. Sitä ennen olin ollut terävä
huomaamaan kaikessa naurettavaa ja hassunkurista, jolla myös aina
olin turmellut oman iloni. Nyt rupesin vasta ymmärtämään elämän
huumoria ja minusta rupesi tuntumaan sovinnonteko tähtieni kanssa yhä
mahdollisemmalta ja helpommalta, sekä onnen suupala elämän pöydältä
jokseenkin todennäköiseltä.

Niinpä taitaa olla useimmiten asianlaita Italiassa matkustaissa.
Silloin heitetään hitoille kaikki periaatteet ja ennakkoluulot,
pistetään kädet housuntaskuun, naureskellaan huolimattomasti ja
ollaan olevinaan ulosoppinut elämätaiteilija. On saatu uida hiukan
etelän lämpimissä elämänvesissä ja niin eletään siinä uskossa, että
samaa riittää edeskinpäin myös kotona. Niin on minullekin käynyt joka
kerta Italiasta palatessani ja tällä kerralla tuntuvimmin. Palattuani
Baseliin oli vanha, jäykistynyt elämä siellä nuorentumattomana
ja entisellään, ja niin sain astua iloni valtakunnasta askeleen
pikkumaisuutta ja harmien maailmaa kohti. Mutta hiukkanen
hankkimastani uutuudesta jäi kuitenkin edelleen itämään ja siitä
alkaen ei pieni purteni koskaan purjehtinut ei kirkasten eikä
sameitten vesien halki, ilman ettei sillä olisi aina ollut liehumassa
julkean rohkeana pieni värikäs lippupahanen.

Muutoinkin oli elämänymmärrystapani vähitellen muuttunut. Ilman
suurempia suruja tunsin jättäväni nuoruuden vuodet ja saapuvani
siihen ikäkauteen, jolloin voi kulunutta elämäänsä pitää pienenä
kulettuna taipaleena ja itsensä matkalaisena, jonka vaellus ja
uppoaminen maailman mereen ei tule suurta huomiota herättämään eikä
paljon puuhaa tuottamaan. Päämäärä on pidettävä aina selvillä,
mieliunelma aina kirkkaana, mutta liiallista välttämättömyyden
tunnetta ei ole aina päästettävä valtaan, vaan on suotava itselleen
usein lepohetkiä, voidakseen omantunnonvaivoitta laiskotella
muutaman päivämatkan, maata ruohossa, viheltää laulunpätkän ja
nauttia rakkaasta nykyisyydestä ilman muita ajatuksia. Siihen
saakka olin oikeastaan ollut ylimysihminen, jumaloimatta kuitenkaan
koskaan Zarathustraa, eikä minulta ollut puuttunut itserakkautta
eikä vähä-arvoisempien kansalaisten halveksimista. Nyt opin yhä
paremmin ymmärtämään, ettei siinä suhteessa ole mitään rajoja,
että vähäpätöisten, sorrettujen ja köyhäin elämä on aivan yhtä
monipuolista, vieläpä lämpimämpää, todellisempaa ja mallikelpoisempaa
kuin parempiosaisten ja ylhäisten.

Muutoin saavuin Baseliin juuri oikeaan aikaan ottaakseni osaa
illanviettoon, joka tapahtui ensikertaa tällävälin naimisiin
menneen Elisabethin kodissa. Olin hyvin tyytyväinen, vielä terve ja
päivettynyt matkani jälkeen ja muistin joukon kaikellaisia pieniä
hauskoja tapahtumia sitte viime näkemän. Kaunis rouva suvaitsi
osoittaa minulle erityistä hienoa tuttavallisuutta, ja iloitsin koko
illan siitä, että onneni oli varjellut minut myöhään tulleen kosijan
ikävästä asemasta. Sillä huolimatta kokemuksistani Italian matkalta
oli minulla yhäkin omat pienet epäluuloni naisia kohtaan, sillä
yhäkin luulin heidän julmalla ilolla katselevan niitä toivottomia
tuskia, joita heihin rakastuneilla miehillä oli kärsittävänä.
Erinomaisen valaiseva tällaisen kunniattoman ja piinallisen aseman
ymmärtämiseksi on eräs pieni kertomus lasten kouluelämästä,
jonka kerran kuulin muutamalta viisivuotiaalta pojalta. Siinä
lastenkoulussa, jossa hän kävi, oli käytännössä seuraava merkillinen
ja esikuvallinen tapa: Jos joku poikanen oli sattunut tekemään
jonkun tavallista raskaampaa laatua olevan kolttosen ja häneltä piti
sen vuoksi pudotettaa housut alas, niin määrättiin kuusi pientä
tyttöä pitämään tätä vastustelevaa rangaistusvankia rangaistuksen
täytäntöönpanoa varten kiinni penkillä tuossa kieltämättä
kiusallisessa asemassa. Koska tätä kiinnipitoa pidettiin suurena
kunnian ja luottamuksen osoituksena, pääsivät tuosta julmasta
riemusta osallisiksi aina ne tytöt, jotka kulloinkin olivat olleet
kilteimmät ja parhaimmat. Tuo leikillinen lasten juttu on usein
antanut minulle ajattelemista, onpa sellainen kohtalo sattunut
osakseni unessa pari kertaa, niin että ainakin unen kautta tiedän,
kuinka kurjalle tuntuu olo siinä asemassa.



VII.


Kirjailijatointani en ole juuri koskaan ottanut vakavalta
kannalta. Työstäni sain leivän, tein pieniä säästöjä ja lähetin
murun isällenikin silloin tällöin. Iloisena vei hän sen
vuorostaan kapakkaan, lauloi siellä kaikin mahdollisin äänin
ylistystäni ja miettipä jo ruveta vastapalveluksiakin tekemään.
Olin nimittäin kerran sanonut hänelle, että ansaitsen leipäni
sanomalehtiartikkeleilla. Nyt piti hän minua samallaisena
uutistoimittajana, jommoisia on maaseutulehdissä, ja kirjoitti
minulle kolme isällistä kirjettä, kertoen tapahtumista, joita hän
piti tärkeinä ja joilla hän arveli minun rahaa ansaitsevan. Eräs oli
muutaman ladon paloa koskeva, toisessa kerrottiin parin vuorituristin
tapaturmaisesta putoamisesta ja kolmannessa kylätuomarin vaalista. Ne
oli kirjoitettu jo valmiiksi karkean värikkääseen sanomalehtityyliin
ja tuottivat minulle todellista iloa, sillä olivathan ne todistuksia
välillämme vallitsevasta ystävällisestä suhteesta ja vuosien perästä
ensimäiset kotoa saamani kirjeet. Ne virkistivät minua myöskin
sen kautta, että ne olivat itsessään tahtomattansa hienoa pilaa
kirjailijatoimestani; ja takaanpa, että kuukausittain ilmoittelin
monta kirjaa, jotka eivät olleet läheskään niin tärkeitä kuin nuo
maaseudun tapahtumat.

Siihen aikaan ilmestyi pari kirjaa, joiden tekijät tunsin jo
Zürichistä alkaen, jolloin he olivat molemmat yläpuolella tavallisten
rajojen eläviä runoilijanuorukaisia. Toinen heistä asui nyt
Berlinissä ja hänellä oli kerrottavana paljo mehukkaita asioita
suurkaupungin kahviloista ja tyttöpaikoista. Toinen oli rakentanut
itselleen Münchenin ympäristöön loistavan ylellisen erakonasumuksen,
jossa hän vietti aikansa, vaappuen innostuksesta toiseen, milloin
neurasteenisissa, itsetutkistelemuksissa, milloin spiritistisissä
kokeissa, halveksittavana ja toivotonna. Minun piti arvostella
kirjat, ja en voinut olla laskematta arvosteluissani herroista hiukan
viatonta pilaa. Neurasteenian tutkijalta tuli vastaukseksi ainoastaan
halveksiva, suorastaan ruhtinaallinen kirje. Mutta berliiniläinen
nosti asiasta häväistysjutun muutamassa aikakauskirjassa, hänen
vakavaa tarkoitustaan ei oltu muka ymmärretty, hän huusi avukseen
Zolan ja uskalsi lausua minun muka ymmärtämättömän arvosteluni
johdosta moitteen sveitsiläisten muka yleensä itserakasta ja
arkipäiväistä henkeä vastaan. Luulenpa, että tuolla miehellä oli
ollut ainoa edes jossakin määrin terve ja arvokas kirjallinen
kautensa Zürichissä.

Tosin en ollut koskaan ollut mikään erityisempi
isänmaallisuudenharrastaja, mutta tämä berliniläisen annos oli
minusta kuitenkin jo vähän liian väkevä, ja kirjoitin siis tuolle
tyytymättömälle vastaukseksi pitkän epistolan, jossa en juuri
pannut vakan alle halveksimistani tuota pöyhkeää suurkaupungin
uutuussankaria kohtaan.

Tämä nahina teki minulle hyvää ja pakoitti minut uudelleen tarkemmin
tutkimaan käsitystäni nykyaikaisesta sivistyselämästä. Se työ
oli vaikea ja pitkällinen sekä päättyi hyvin vähän virkistäviin
tuloksiin. Kirjani ei menetä mitään, vaikka vaikenemalla ne
sivuutankin.

Mutta nämä mietteet saivat minut samalla lähemmin tarkastelemaan
itseäni ja kauan suunniteltua elämäntyötäni.

Kuten olen selittänyt oli tarkoitukseni tehdä jossain suuremmassa
runoelmassa luonnon mykkä elämä nykypäivän ihmisille rakkaammaksi
ja läheisemmäksi. Tahdoin opettaa ihmisen kuulemaan maan
sydämensykintää, ottamaan osaa kaikkeuden elämään ja unohtamaan
oman pienen kohtalonsa kera taistellessaan, ettemme ole itsestämme
syntyneitä jumalia, vaan maailman kaikkeuden lapsia ja osia.
Halusin muistuttaa ihmisille sitä, että virrat, meret, kiitävät
pilvet ja myrsky ovat, samoinkuin runoilijan laulut ja öittemme
unet, kaipuun vertauksia ja esikuvia, jotka jännittävät siipiään
taivaan ja maan välillä ja joiden päämääränä on päästä epäämättömään
varmuuteen siitä, että kaikilla, joissa elämää on, on myös maailman
kansalaisoikeus ja kuolemattomuus. Jokaisen olennon ydin on
varma tästä oikeudestaan, se on jumalan lapsi ja lepää pelotta
ijankaikkisuuden helmassa. Mutta kaikki, mikä meissä on pahaa,
sairasta, turmeltunutta, vastustaa tätä uskoa ja uskoo kuolemaan.

Mutta tahtoisin myös opettaa ihmiset huomaamaan, kuinka tästä
veljellisestä rakkaudesta luontoa kohtaan pulppuaa esiin elämänilon
lähde; tahtoisin saarnata katsomisen, kulkemisen, nauttimisen,
käsillä olevan hetken riemua. Tahtoisin antaa vuorten, merten ja
vihreitten saarien puhua heille mahtavalla viehättävällä kielellään
ja tahtoisin pakoittaa heidät näkemään, kuinka suunnattoman
monipuolinen ja vilkas elämä päivittäin kukoistaa sekä kuohuu teidän
talojenne ja kaupunkien ulkopuolella. Tahtoisin päästä siihen, että
häpeäisitte tietäessänne enemmän ulkomaisista sodista, muodista,
juoruista ja kirjallisuudesta kuin keväästä, joka teidän kaupunkeinne
edessä puhkeaa hillittömään monipuolisuuteensa, kuin virrasta, joka
siltainne alatse juoksee tahi kuin metsistä ja ihanista niityistä,
joiden läpi junamme kiitävät. Tahtoisin kertoa teille siitä
unohtumattomien kultaisten nautintojen sarjasta, jonka minä erakko
ja huono elämäntaituri tässä maailmassa olen löytänyt ja haluaisin,
että te, jotka kenties olette onnellisempia ja iloisempia kuin minä,
tekisitte tässä maailmassa vielä iloisempia löytöretkiä.

Ja ennenkaikkea haluaisin kätkeä sydämiinne rakkauden kauniin
salaisuuden. Toivoisin voivani opettaa teitä olemaan veljiä kaikelle
eläväiselle, täyttämään sydämenne siihen määrään rakkaudella, ettette
enää pelkäisi kärsimyksiä ja kuolemaa, vaan ottaisitte ne vastaan
vakavina sisaruksina, jos ne teidän luoksenne saapuisivat. Tämän
kaiken haluaisin esittää, en hymneissä ja korkeissa lauluissa, vaan
koruttomasti, todenmukaisesti ja asiallisesti, kertoa kuten kotiin
palaava matkalainen kertoo toverilleen kokemuksiaan.

Tahtoisin, -- haluaisin -- toivoisin --, sehän tuntuu todellakin
koomilliselta. Yhä odotan sitä päivää, jolloin tästä paljaasta
tahtomisesta sukeutuisi suunnitelma ja kehys. Mutta olinhan ainakin
kokoillut paljo aineksia. En ainoastaan päähän, vaan myöskin pieniin
kapeisiin kirjasiin, jommoisen aina pidin matkoillani taskussani ja
joista aina yksi joka toinen viikko täyttyi. Sinne olin vaillinaisina
ja lyhyinä lauselmina kirjoittanut muistiin kaikki, mitä mielestäni
oli näkyvää maailmassa, ilman mitään lisämietelmiä ja yhteyttä. Se
oli ikäänkuin taiteilijan skitsikirja, jossa oli lyhyin piirtein
kuvattuna paljaita tosi-olioita: Kuvia kaduilta ja maanteiltä,
varjokuvia vuorilta ja kaupungeista, talonpoikien, käsityöläisten,
torimuijien jutelmia, ilman ennussääntöjä, havaintoja valosta,
tulesta, sateesta, kivistä, kasveista, eläimistä, linnunlennosta,
aaltojen muodostumisesta, meren värivivahduksista ja pilvien
muodoista. Joskus olin myös muodostanut niistä lyhyitä kertomuksia
ja julaissut ne luonnon- ja matkatutkielmina, ollenkaan kuitenkaan
niissä inhimillisyyden asiaan tähtäämättä. Ilman inhimillisyyden
täytettäkin oli minua huvittanut jonkun puun tahi eläimen elämä tahi
jonkun pilven juoksu.

Usein olin jo tullut ajatelleeksi, ettei suuremmalla runoteoksella,
jossa ei yleensä esiinny yhtään ihmistä, voi olla mitään todellista
arvoa, mutta vuosikausia haudoskelin kuitenkin tätä ihannettani
sydämessä hämärä toivo siitä, että kenties kuitenkin mahtava
inspiratsioni kerran voittaisi mahdottomuudetkin. Nyt ymmärsin
lopullisesti, että minun on kansoitettava kauniit maisemani, ja ettei
ihmisiä voisi kuvata niin luonnollisesti ja totuudenmukaisesti kuin
pitäisi. Äärettömän paljo aukeni silloin minulle parannettavaa, ja
sitä työtä teen vieläkin. Siihen saakka olivat ihmiset olleet minulle
kokonaisuudessaan vieraita. Viimeksi olen oppinut, kuinka hyödyllistä
on tutkia ja oppia tuntemaan yksityis-olioita abstraktisen
inhimillisyysaatteen asemasta, ja muistini sekä muistikirjani
täyttyivät aivan uusilla kuvilla.

Näiden tutkimusten alku oli aika ilahduttava. Jätin lapsellisen
välinpitämättömyyteni ja miellyin moneen ihmiseen. Huomasin, kuinka
monta itsestään selvää asiaa oli minulle jäänyt vieraaksi, ja näin
myöskin, miten olin saanut auki ja teroittanut silmäni vaeltaessani
ja nähdessäni maailmaa. Koska aina olin tuntenut erityistä rakkautta
lapsia kohtaan, seurustelin niiden kanssa niin usein ja niin paljo
kuin mahdollista.

Pilvien ja aaltojen tarkasteleminen oli kuitenkin ollut hauskempaa
kuin ihmisten. Hämmästyksellä huomasin, että ihmisen erottaa muusta
luonnosta erittäinkin jonkunmoinen häntä ympäröivä ja suojaava
valheaitaus. Lyhyessä ajassa saatoin huomata kaikissa tuttavissani
saman ilmiön -- mikä johtui siitä, että heidän oli pakko esiintyä
selväperiaatteisina henkilöinä, vaikka kukaan ei kuitenkaan tuntenut
heidän sisintä olemustaan. Omituisin tuntein huomasin itsessäni
samaa, ja koetin nyt tunkea henkilöiden ytimeen. Useimmille oli tämä
aitaus hyvin tärkeä. Lapsissakin jo saattoi sen huomata kaikkialla,
ja lapset myöskin alati, tietäen tai tietämättään, mieluummin
näyttelivät jotakin osaa kuin esiintyivät avoimesti ja peittelemättä
vaistojensa mukaan.

Muutaman ajan kuluttua olin huomaavinani, etten tehnyt enää
mitään edistysaskeleita ja että vaan sotkeuduin harhaan johtaviin
yksityisseikkoihin. Aluksi koetin hakea vikaa itsestäni, mutta en
voinut pianaikaa enää salata itseltäni sitä, että olin pettynyt
ja etten löytänyt ympäristöstäni niitä ihmisiä, joita hain.
En tarvinnut erikoismerkillisyyksiä, vaan tyyppejä. Sellaisia
ei ollut akateemikkojen piirissä eikä seuraelämä-ihmisten
joukossa löydettävissä. Kaiholla muistelin Italiaa ja kaiholla
käsityöläispoikia, matkatovereitani ja ystäviäni monella pitkällä
jalkamatkalla. Heidän kanssaan olin hyvin tottunut seurustelemaan ja
löysin heissä monta kunnon nuorukaista.

Oli turhaa ruveta pitämään kestikievaria kotimaan lentävien
lintujen vuoksi. Maankuleksijajoukot eivät minulle kelvanneet.
Olin taas jonkun aikaa neuvotonna, seurustelin lasten kanssa ja
kirjoitin tutkimuksiani kapakoissa, joista ei luonnollisesti ollut
mitään saatavana. Tuli pari surullista viikkoa, jolloin taas
olin epätoivoissani, pidin halujani ja toivomuksiani naurettavan
liioiteltuina, kuljeskelin paljo ulkona ja vietin jälleen puolet yöt
viinin vierellä.

Sillävälin oli pöydälleni taas kokoontunut pari kantamusta
kirjoja, jotka kyllä olisin mielelläni säilyttänyt, viemättä niitä
antikvariin; mutta hyllyissäni ei ollut enää tilaa. Saadakseni
vihdoinkin asian autetuksi menin erääseen pieneen puusepänliikkeeseen
ja pyysin itse mestaria saapumaan asuntooni ottamaan mittaa pientä
kirjahyllyä varten.

Hän tuli, mies pieni, hidasliikkeinen, miettivin askelin, rupesi
paikkaa mittaamaan, pani polvilleen lattialle, ojensi metrimitan
kattoon, tuoksahti hiukan liimalta ja kirjoitti muistikirjaansa
huolellisesti luvun toisensa jälkeen tuumankorkuisilla numeroilla.
Sattumalta töyttäsi hän muuatta tuolia, jossa oli kirjoja, niin että
pari kirjaa putosi alas. Hän kumartui, niitä nostamaan. Kirjojen
joukossa oli pieni käsityöläisten ammattisanakirja. Sen voi nähdä
missähyvänsä saksalaisessa käsityöläismajalassa, kirja on hyvin tehty
ja huvittava.

Puuseppä, nähdessään tuon hänelle hyvin tutun kirjasen, katsahti
omituisesti minuun, puoleksi huvitettuna, puoleksi epäluulolla.

"Mikä hätänä?" kysyn minä.

"Anteeksi, tuossa on kirja, jonka minäkin tunnen. Oletteko todellakin
lukenut sitä?"

"Matkoillani pitkin maanteitä olen tutkinut ammattikieltä", vastasin,
"ja katsonpa sieltä vieläkin silloin tällöin jonkun lauseparren."

"Todellakin", huudahti hän, "ja oletteko sitten itse oppimatkalla
ollut?"

"En varsin siinä mielessä kuin Te otaksutte, mutta matkoilla olen
ollut ja monessa majalassa yötä majaillut."

Sillävälin oli hän uudelleen nostanut kirjat paikoilleen ja teki
lähtöä.

"Missä Te olette aikoinanne kuljeskellut?" kysyin häneltä.

"Täältä Koblenziin, ja sittemmin aina Geneveen saakka. Se ei ollut
muutoin minun huonointa aikaani."

"Ja putkassakin olette kentiesi pari kertaa ollut?"

"Kerran, Durlachissa."

"Kertokaapa, kuulkaa, minulle siitä joskus! Tapaamme toisemme
jossain ja juomme lasin terveydeksemme?"

"Sitä en mielelläni, herrani tee. Mutta jos Teillä sopii joskus
vapaailtana tulla luokseni ja kysyä: mitä kuuluu? miten jaksatte?
niin silloin saamme nähdä. Ellette vaan mieli tehdä koiruuksia
kanssani."

Muutama päivä sen jälkeen oli Elisabethilla vapaa vastaanottoilta,
mutta minä jäin kadulle miettimään, menisinkö sen sijaan puuseppääni
tervehtimään. Niinpä käännyinkin ympäri, jätin kylänuttuni kotia
ja menin puusepän luo. Työhuone oli jo aivan pimeä ja suljettu,
kompuroitsin pimeän etehisen ja ahtaan pihan kautta takarakennukseen
ja kiipeilemällä siellä portaita ylös toisia alas löysin vihdoin
oven, jossa oli mestarimme nimikilpi. Astuttuani sisään tulin
pieneen kyökkiin, jossa laiha vaimo laittoi illallista ja samalla
piti silmällä kolmea lasta, jotka tuossa ahtaassa huoneessa
asianmukaisesti elämöivät. Ujostellen vei vaimo minut viereiseen
tupaan, jossa itse puuseppä istui ikkunan ääressä sanomalehteä
lukien. Aluksi näytti hän melkoisen kärtyisältä pitäen minua
tunkeilevaisena liiketuttavana, mutta tunsi minut sitten ja ojensi
kätensä.

Kun hän oli yllätyksissään ja hämillään, käännyin lapsia
puhuttelemaan; he pakenivat minua kyökkiin ja minä perässä.
Nähdessäni siellä talonemännän keittävän riisiryyniruokaa, heräsivät
kyökkimuistoni italialaisen suojelushengettäreni ajoilta eloon
ja minä otin osaa riisin valmistamiseen. Meillä keitetään maukas
riisi tunnottomasti useinkin jonkunmoiseksi liisteriksi, joka ei
maistu miltään ja on vastenmielisen limaista syödäkin. Nytkin
oli onnettomuus alussaan ja hädin tuskin sain ruoan pelastetuksi
temmattuani käteeni ruukun ja vaahtokauhan ja ruveten kiireimmiten
itse kokiksi. Rouva taipui kohtaloonsa ja näytti hämmästyneeltä,
riisi onnistui välttävästi, se kannettiin pöytään, lamppu sytytettiin
ja minäkin sain lautaseni.

Puusepän vaimo sotki minut tänä iltana niin perinpohjin
kyökkikysymyksistä keskustelemaan, ettei hänen miehelleen jäänyt
suunvuoroa ollenkaan, joten hänen vaellusseikkailunsa täytyi siirtää
toiseen kertaan. Muutoin saivat nämä ihmiset pian selville, että
olin talonpojan poika ja köyhän kansan lapsi, herra ainoastaan
päältäpäin, ja niin tuli meistä jo ensi iltana avomieliset ystävät.
Sillä samoinkuin he minussa näkivät vertaisensa, samoin heräsi
minussakin köyhän koti-ikävä nähdessäni heidän köyhän taloutensa.
Heillä ei ollut aikaa hienostella, pöyhkeillä eikä olla narrimaisia,
katkera, köyhä elämä oli heille raskas ilman tuota sivistyksen ja
korkeampien pyrkimyksien valhepeitettä, ja liian hyvä, tarvitsematta
sitä puheilla parannella.

Yhä useammin saavuin heidän luokseen ja unohdin siellä en ainoastaan
tuon kömpelön seuraelämäromun vaan vieläpä surullisuuteni ja hätäni.
Olin löytävinäni sieltä hiukan lapsuutta itseäni varten säilyneenä ja
olin jatkavinani täällä sitä elämää, jonka luostariveljet aikoinaan
olivat keskeyttäneet lähettäessään minut kouluun.

Repaleista ja keltaista vanhanaikaista karttaa tarkastellen
seurailimme me puusepän kanssa meidän molempien matkoja, iloitsimme
jokaisesta torista tahi kadusta, jonka molemmat tunsimme,
laskettelimme silloin tällöin oikean kisällivitsinkin ja jopa
lauloimmekin useampia noita ikuisesti nuoria Straubingin lauluja.
Puhelimme käsityöläisen huolista, taloudesta, lapsista, kaupungin
asioista, ja pian kävi niin, että saimme vaihtaa osia ja minusta tuli
kiitollinen kuulija, hänestä antaja sekä opettaja. Tunsin syvään
hengähtäen, että nyt oli todellisuus ympärilläni salonkien solinan
sijasta.

Hänen lapsistaan veti viisivuotias tyttö huomiota puoleensa
omituisella hellällä erityisyydellään. Hänen nimensä oli
Agnes, vaikka häntä sanottiin Agi'ksi, vaaleaverinen, kalpea,
pehmeäjäseninen, silmät arat ja suuret ja olennossa lauhkea arkuus.
Eräänä sunnuntaina mennessäni heitä noutamaan kävelymatkalle oli
Agi kipeä. Äiti jäi hänen luokseen, me muut vaelsimme hitaasti
kaupungista pois. Pyhän Margaretan taakse istuimme penkille, lapset
juoksentelivat ympäriinsä poimien kiviä, kukkia ja käpyjä, ja
me miehet katselimme kesäisiä niittyjä, Binningenin hautuumaata
ja kaunista, sinertävää Juran vuorijonoa. Puuseppä oli väsynyt,
alakuloinen ja hiljaa sekä näytti surulliselta.

"Mikä Teitä vaivaa, mestari?" kysyin minä, kun lapset olivat
siirtyneet kylliksi kauas. Hän katsahti minuun hajamielisenä ja
suruissaan.

"Ettekö sitten sitä huomaa?" alkoi hän puhua. "Agi kuolee minulta
pois. Olen sen tiennyt jo aikoja sitten ja olen ihmetellyt vaan, että
hän on niinkin vanhaksi päässyt, sillä hänellähän on ollut kuolema
aina silmissään. Nyt meidän täytyy uskoa se."

Koetin häntä lohduttaa, mutta pian lakkasin siitä itsestäni.

"Nähkääs", nauroi hän surullisesti, "ette itsekään usko, että hän
pääsee terveenä taudistaan. En ole mikään jumalinen, tietäkääs, käyn
kirkossa ainoastaan joka riemuvuosi, ja silloinkin vaan kerran, mutta
sen tunnen hyvin hyvästi, että herrajumalalla on nyt minulle sananen
sanottavana. Lapsihan hän vaan on, eikä ole ollut terve koskaan,
mutta jumala sen tietää että hän oli minulle rakkaampi kuin kaikki
muut yhteensä."

Ilakoiden ja tehden tuhansia pieniä kysymyksiä juoksivat lapset
saapuville, ympäröivät minut, kyselivät kukkien ja ruohojen nimiä ja
tahtoivat lopuksi, että juttelisin heille satuja. Silloin kerroin
heille kukista, puista ja pensaista, että niilläkin on jokaisella
kuten lapsillakin sielu ja oma enkelinsä. Isä kuunteli myöskin,
naurahteli ja lisäsi joukkoon hiljaisen hyväksymisensä. Näimme
vuorien sinertyvän yhä enemmän, kuulimme iltakellojen soivan ja
menimme kotia. Illan punertava rusko kultaili niityt, kaukaiset
temppelien tornit kohosivat siroina taivaalle illan väräjävässä
ilmassa, kesän taivaan sini kutoutui kauniiksi vihertäviksi ja
kullahtaviksi vivahduksiksi, puut loivat yhä pitemmän varjon.
Pienokaiset olivat väsyneet ja vaienneet. He ajattelivat valmujen,
neilikoiden ja kissankellojen enkeleitä, sillävälin kuin me vanhat
muistelimme pikku Agia, jonka sielu oli jo valmis siipiä kantamaan ja
jättämään meidät, pienen aran joukon.

Pari ensimäistä viikkoa kävi kaikki hyvin. Tyttö näytti paranevan,
saattoi jättää vuoteensa tuntikausiksi ja näytti maatessaan viileillä
patjoillaan tyytyväisemmältä kuin koskaan ennen. Sitten tuli
pari kuumeista yötä, ja nyt näimme, paljo siitä enää puhumatta,
että lapsi olisi vieraanamme ainoastaan muutamia viikkoja tahi
päiviä. Ainoastaan harvoin puhui hänen isänsä siitä. Se tapahtui
työhuoneessa. Näin hänen haeskelevan lantavarastostaan ja tiesin
itsestään, että hän teki sen sopivia lapsen ruumisarkun lautoja
löytääkseen.

"Pianhan se kuitenkin tapahtuu", sanoi hän, "ja senvuoksi teenkin
mieluimmin tämän työn vapaailtana yksinäni."

Istuin toisella höyläpenkillä, kun hän teki työtään toisen ääressä.
Höylättyään laudat sileiksi näytti hän niitä minulle jonkunmoisella
ylpeydellä. Kaunista, hyvin kasvanutta, virheetöntä kuusilautaa.

"En lyö arkkuun yhtään naulaa, vaan sovittelen osat sievästi
toisiinsa, niin että siitä syntyy hyvä ja kestävä kapine. Mutta tälle
päivälle on tässä kylliksi, menkäämme vaimoni luo."

Kuumat, ihmeelliset sydänkesäpäivät kuluivat, ja joka päivä
istuin tunnin tai pari pienen Agin luona, kerroin hänelle
kauniista niityistä ja metsistä, pidin leveässä kädessäni hänen
keveätä, ohkaista lapsenkättänsä ja nautin koko sielustani siitä
rakastettavasta, kirkastavasta sulosta, joka ympäröitsi lasta hänen
viime hetkiinsä saakka.

Tuskaisina ja surullisina seisoimme vihdoin vuoteen vieressä,
katsoen, miten tuo laiha, pieni ruumis vielä kerran kokosi voimansa
taistellakseen väkevän kuoleman kanssa, joka voitti hänet pian ja
helposti. Äiti oli vaiti ja hillitsi surunsa; isä heittäysi vuoteen
yli ja jätti lemmikillensä hyvästit satakin kertaa, silitti hänen
vaaleita hiuksiaan ja hyväili kuollutta mielikkiään.

Tuli sitten lyhyt, yksinkertainen hautajaisjuhla, ja ne ikävät illat,
jolloin lapset itkivät vuoteissaan toistensa vieressä. Tulivat
kauniit matkat hautuumaalle, jossa istutimme kukkia vastapeitetylle
haudalle ja keskustelematta toistemme kanssa istuimme penkillä
viileiden istutusten varjossa, muistelimme pientä Agia, ja katselimme
eri aatoksin muutoin kuin tavallisesti sitä maata, jossa lemmikkimme
lepäsi, puita ja ruohoa, jotka hänen päällään kasvoivat sekä lintuja,
jotka häiritsemättä ja iloisesti leikkiäan löivät keskellä hautuumaan
syvää rauhaa.

Siinä ohessa kuluivat ankarat työpäivät entiseen tapaansa, lapset
leikkivät ja lauloivat taas, nauroivat sekä halusivat kuulla satuja,
ja kaikki totuimme huomaamattamme siihen, ettemme saisi Agia koskaan
enää nähdä, vaan että tiesimme hänen sijastaan taivaassa olevan
pienen, kauniin enkelin.

Tällävälin en ollut käynyt professorin kodissa enää ollenkaan
ja Elisabethinkin ainoastaan muutamia kertoja, ja silloin olin
ollut kuunnellessani keskustelun loppumatonta virtaa omituisen
neuvottomalla ja ahdistuneella mielellä. Nyt menin jälleen tapaamaan
molempia, mutta ovet olivatkin suljetut, sillä herrasväet olivat
muuttaneet aikoja sitten maalle. Nyt vasta huomasin hämmästyksellä,
että olin kokonaan unohtanut kuuman vuodenajan ja kesäluvan pidon
ystävyyteni vuoksi puusepän perheen kanssa ja lapsen sairauden
vuoksi. Ennen olisi minulle ollut mahdotonta jäädä kaupunkiin
heinäkuuksi ja elokuuksi.

Heitin hetkiseksi jäähyväiset ja lähdin jalkamatkalle Schwarzwaldin
vuoristoon, Bergstrassen ja Odenwaldin kautta. Harvinaisen hauskaa
oli minusta matkalta lähettää puusepän lapsille maisemakortteja
kauniista seuduista ja kaikkialla huvittaa itseäni sillä ajatuksella,
että näistä kaikista sittemmin kertoileisin lapsille ja heidän
isälleen.

Frankfurtissa päätin vielä matkustaa pari päivää. Aschaffenburgissa,
Nürnbergissä, Münchenissä ja Ulmissa nautin uudella halulla vanhoista
taideluomista ja lopuksi pysähdyin aivan tyynesti Zürichiin. Kaikkina
vuosina olin siihen saakka kiertänyt tuota kaupunkia kuin hautaa, nyt
kuljeksin pitkin noita tuttuja katuja, kävin vanhoissa kapakoissa
ja puistoissa sekä saatoin muistella vanhoja asioita aivan ilman
tuskaa. Taiteilijatar Aglietti oli mennyt naimisiin ja sain tietää
hänen osoitteensa. Illalla menin sinne, luin ovesta hänen miehensä
nimen, katsoin ylös ikkunoihin, empien, astuisinko sisään. Vanhat
ajat muistuivat elävästi mieleeni ja nuoruuteni rakkaus alkoi
herätä hiljaisella tuskalla unestaan. Käännyin ympäri turmelematta
kauniin italiattaren kuvaa sydämessäni millään hyödyttömällä jälleen
näkemisellä. Jatkaen kulkuani kävin siinä rantapuistossa, jossa
taiteilijat viettivät kesäyön juhlaansa, katselin sitä pientä
taloa, jonka ullakkokamarissa olin asunut kolme lyhyttä hauskaa
vuotta, ja keskellä näitä vanhoja muistoja kohosi huomaamattani
Elisabethin nimi huulilleni. Uusi rakkaus oli kuitenkin vanhempaa
sisartansa voimakkaampi. Se oli myös hiljaisempi, vaatimattomampi ja
kiitollisempi.

Säilyttääkseni hyvän tuuleni otin venheen ja sousin mukavasti
verkalleen lämpimälle valoisalle järvelle. Ilta oli tulossa ja
taivaalla oli ainoastaan yksi kaunis lumivalkoinen pilvi. Katselin
sitä koko ajan ja nyökäytin sille päätäni muistellen lapsuuteni
pilvirakkautta, Elisabethia sekä myös tuota Segantinin maalattua
pilveä, jonka edessä olin nähnyt kerran Elisabethin niin ihanana
ja hartaana seisovan. En ollut koskaan tuntenut niin ihanaa ja
puhdistavaa rakkautta kuin nyt muistellessa tuota lempeä, jota ei
sana eikä epäpuhdas himo ollut samentanut, kuin myös katsellessani
tuota pilveä rauhallisena ja kiitollisena kaikesta elämäni ajalla
kokemastani hyvyydestä, ja tuntien rinnassani vaan poikuuteni ajan
vanhaa kaipuuta, sekin kypsyneempänä ja hiljaisempana, entisten
ristiriitojen ja intohimojen sijaan.

Vanhastaan olin tottunut hyräilemään tahi laulamaan airojen
rauhalliseen tahtiin. Nytkin lauloin jotakin hiljaa itsekseni ja
huomasin vasta laulaessani, että sanat muodostivatkin säkeitä. Ne
tarttuivat muistiini ja kirjoitin ne kotona talteen, muistoksi
ihanasta illasta Zürichin järvellä.

    Sinitaivahan valkopilvi
    Ikiteitänsä kiiruhtaa,
    Sinusta puhtautensa,
    Elisabeth, kertoaa.

    On hiljaista pilven matka,
    Sitä ehdi et huomaamaan,
    Mutt' tiedä, oi, haaveesi juuri,
    Sen yöhön sai katoamaan.

    Sen armautta autuus on nähdä,
    Sitä unhottaa et sä voi,
    Sun syömmessä alati aina
    Vaan kaihon sävelet soi.

Baseliin oli saapunut minulle kirje Assisista. Se oli rouva Anunziata
Nardinilta ja täynnä ilahduttavia uutisia. Hän oli vihdoinkin saanut
itselleen toisen miehen! Parasta on muutoin, että panen sen tähän
sanasta sanaan:

    Suuresti kunnioitettu ja rakastettu Herra Peter!

    Sallikaa uskollisen ystävättärenne kirjoittaa Teille pienen
    kirjeen. Jumala on kaikkiviisaassa neuvossaan nähnyt hyväksi
    suoda minulle suuren onnen, ja toivoni olisi nähdä Teidät
    häissäni vieraana lokakuun 12 päivänä. Hänen nimensä on Menatti
    ja on hänellä tosin vähänpuoleisesti rahaa, mutta hän rakastaa
    minua vahvasti ja on jo ennenkin kaupannut hedelmiä. Hän on
    kaunis, mutta ei niin suuri ja kaunis kuin Te Herra Peter. Minä
    hoidan myymäläämme, hän myö torilla. Naapurin kaunis Marietta
    menee myöskin naimisiin, mutta ainoastaan erään muukalaisen
    muurarin kanssa.

    Olen muistellut Teitä joka päivä ja kertonut Teistä ihmisille.
    Teitä ja pyhimystämme rakastan kovasti, olen sytyttänyt
    pyhimykselle neljä kynttilää Teidän autuudeksenne. Menatti
    ihastuisi myöskin, jos tulisitte häihin. Jos hän mielisi olla
    epäystävällinen Teitä kohtaan, niin kiellän sen kyllä. Ikävä
    kyllä on käynyt selville, että pieni Mattheus Spinelli todella
    on kuten aina olen sanonut oikea rakkari. Minulta on hän usein
    varastanut sitrooneja. Nyt on hän viety pois kotoa, koska hän
    varasti isältään leipurilta 12 liraa ja myrkytti Giacomon koiran.

    Toivotan Teille jumalan ja hänen pyhäinsä siunausta. Kaipaan
    teitä suuresti.

    Teidän alamainen ja uskollinen ystävättärenne

                                        Anunziata Nardini.

    Jälkikirjoitus.

    Sato oli tavallinen. Rypäleitä tuli huononpuoleisesti, ja tuskin
    kylliksi luumujakaan, mutta sitrooneja sensijaan runsaasti,
    vaikka ne täytyi myödä liian halvasta. Spellossa on tapahtunut
    kamala onnettomuus. Eräs nuorukainen on lyönyt veljensä
    kuoliaaksi peltoharavalla, ei tiedetä, miksi, mutta luultavasti
    on hän ollut vainajalle mustasukkainen, vaikka tämä olikin hänen
    veljensä.

       *       *       *       *       *

Paha kyllä en voinut noudattaa tätä imartelevaa kutsua. Lähetin
onnentoivotukseni ja mainitsin mahdollisesti saapuvani sinne aikaisin
keväällä. Sitten menin puuseppämestaria tervehtimään ottaen mukaan
kirjeen ja lapsille muutamia Nürnbergistä tuomiani lahjoja.

Siellä oli tapahtunut odottamattoman suuria muutoksia. Ikkunan luona,
syrjään pöydästä, kyyrötti tuolissaan romuluinen, vino raajarikko,
jonka tuolissa oli edessä pöytälauta kuin lapsilla. Vieras oli
talonrouvan veli Boppi, köyhä, puoleksi halvattu raajarikko, jolla
äsken kuolleen vanhan äitinsä jälkeen ei ollut paikkaa mihin
päänsä kallistaisi. Vastenmielisesti oli puuseppä vihdoin ottanut
hänet luokseen ja tuon sairaan kykyrän ainainen läsnäolo oli kuin
painajainen koko perheelle. Häneen ei oltu vielä totuttu; lapset
pelkäsivät häntä, äiti sääli häntä, oli hämillään ja huolissaan, isä
huonolla tuulella.

Rumien kyttyräisten olkapäiden välissä oli Boppilla suuri,
voimakaspiirteinen pää, otsa oli leveä, nenä paksu ja suu kaunis,
kärsivän näköinen, silmät olivat kirkkaat ja katse rauhallinen,
hiukan arka, ja omituisen pienet ja kauniit kädet olivat hänellä
aina, rauhallisina, valkoisina, rintalaudan päällä. Minuakin
ujostutti ja pahoitti kurjan kuokkavieraan kohtalo, ja samalla oli
tuskallista kuulla puusepän kertovan hänen lyhyttä elämäkertaansa,
tämän itsensä siinä vierellä istuessa ja käsiinsä katsellessa,
ilman että kukaan häntä puhutteli. Hän oli kykyrä syntymästään,
mutta oli kuitenkin käynyt läpi kansakoulun ja saattoi vuosikausia
ansaita olkia letittämällä aina jotakin, kunnes vaikeat
jäsenkolotuskohtaukset osittain lamauttivat hänen ruumiinsa.
Vuosikausia oli hän nyt joko maannut vuoteessa tahi istunut
omituisessa tuolissaan patjojen väliin ahdettuna. Rouva tiesi kertoa
hänen vuosia sitten laulaneen itsekseen paljo ja kauniisti, mutta nyt
hän ei ollut kuullut sitä pitkään aikaan eikä sairas ollut heillä
laulanut ollenkaan. Ja koko ajan, kun tätä kaikkea kerrottiin, istui
hän hiljaa itsekseen katsellen eteensä. En voinut sitä katsoa, jonka
vuoksi menin, enkä seuraavina päivinä käynyt talossa.

Koko ikäni olin ollut vankka ja terve, en ollut koskaan ollut
arveluttavammin sairaana, ja olin aina kohdellut säälillä, kentiesi
myös hiukan halveksien, kärsiviä, erittäinkin raajarikkoisia;
en ollut ollenkaan tyytyväinen, että iloinen mukava elämäni
käsityöläisen perheessä tuli häirityksi tämän lamauttavan,
onnettoman olennon olemassaolon kautta. Sen vuoksi siirsin toisen
käyntini heillä päivästä päivään ja mietin turhaan, miten voisin
saada halvatun Boppin pois vastuksena olosta. Täytyi olla jotenkin
mahdollista saada hänet halvasta maksusta johonkin sairaalaan tahi
hyväntekeväisyyslaitokseen. Usein teki mieleni mennä puuseppää
tapaamaan neuvotellakseni asiasta hänen kanssaan, mutta kuitenkin
arastelin ruveta puhumaan siitä ilman muuta, ja sairaan kohtaaminen
minua aina lapsellisesti peloitti. Minusta oli vastenmielistä aina
häntä nähdä ja antaa hänelle kättä.

Niin annoin yhden sunnuntain mennä. Toisena olin juuri aikeessa
lähteä aamujunalla Juravuorille, kun kuitenkin häpesin heikkouttani,
jäin kotia ja menin syötyäni puusepän luo.

Vastenmielisesti ojensin Boppille käteni. Puuseppä oli huonolla
tuulella ja ehdotti, että menisimme kävelemään; hän oli, kuten hän
minulle lausui, kyllästynyt tähän ijankaikkiseen kurjuuteen, ja
iloitsin siitä, sillä tiesin hänen taipuvan tuumiini. Rouva tahtoi
jäädä kotiin, mutta raajarikko pyysi häntä silloin menemään mukaan,
koska hän aivan hyvin saattoi jäädä kotia. Hänet sai huoleti sulkea
sisään ja jättää yksin, kunhan annettiin hänelle vaan joku kirja sekä
lasi vettä.

Ja me, jotka kaikki kuitenkin pidimme itseämme siedettävinä ja
hyväsydämisinä ihmisinä, saatoimme sulkea hänet sisään ja mennä
kävelemään! Ja me olimme tyytyväisiä, leikimme lasten kanssa,
iloitsimme kauniista kultaisesta syysauringonpaisteesta, eikä kukaan
hävennyt eikä kenenkään sydän soimannut, vaikka olimme jättäneet tuon
ramman yksinään kotiini Ei, päinvastoin olimme iloissamme siitä, että
olimme päässeet hetkiseksi hänestä erilleen, hengitimme keventyneinä
kirkasta, kesälämmintä ilmaa ja olimme kuin hyväkin kiitollinen
ja kunnollinen perhe, joka ymmärtää nauttia jumalan sunnuntaista
ymmärtäväisesti ja kiitollisella mielellä.

Istuttuamme juomaan lasin viiniä muutamassa puistossa, sattui isä
haastelemaan Boppista. Hän valitti liikavieraansa tähden, huokasi
taloutensa ahtautta ja kalleutta ja lopetti puheensa nauraen
seuraavalla huomautuksella: "Täällä ulkonahan tuota voi vielä
hetkisen viettää tyytyväisenä, kun hän ei ole häiritsemässä."

Kuunnellessani näitä ajattelemattomia sanoja näin yhtäkkiä
ramparaukan edessäni, rukoilevana, kärsivänä, hänet, jota emme
rakastaneet, josta me toivoimme pääsevämme ja joka nyt istui yksinään
ja hyljättynä, surullisena hämärtävässä huoneessa. Huomasin, että
pian tulisi pimeä ja ettei hän pystyisi saamaan valkeaa eikä
siirtymään ikkunaa lähemmäksi. Hänen täytyisi siis panna kirja pois
ja istua yksinään puolihämärässä, ilman ketään, jonka kanssa hän
puhelisi, ilman mitään ajanvietettä, sillä aikaa kuin me joimme
täällä viiniä, nauroimme ja huvittelimme. Muistin, kuinka olin
Assisissa kertonut pyhästä Fransiskuksesta ja kehunut, kuinka hän oli
opettanut minut rakastamaan kaikkia ihmisiä. Mitävarten olin tutkinut
pyhimyksen elämää ja oppinut ulkoa hänen ihanan rakkaudenlaulunsa
sekä hakenut hänen jälkiään Umbrian vuorilla, jos nyt tuo kurja ja
avuton ihmisraukka sai tuolla sillänsä maata ja kärsiä, vaikka minä
siitä tiesin ja olin tilaisuudessa häntä lohduttamaan.

Mahtava näkymätön voima laski kätensä sydämelleni, painoi sen maahan
ja täytti sen niin häpeällä ja tuskalla, että vapisin ja antauduin.
Tiesin että jumalalla oli minulle sananen sanottavana.

"Sinä runoilija!" sanoi hän, "sinä Umbrialaisen profeetan poika, joka
haluat opettaa ihmisille rakkautta ja tehdä heidät onnellisiksi! Sinä
uneksija, joka tahdoit kuulla ääneni tulessa ja vesissä."

"Sinä rakastat perhettä", sanoi hän, "joka on sinulle ystävällinen,
jonka keskuudessa vietät mieluisia hetkiä! Ja samana päivänä kun minä
kunnioitan tätä perhettä saapumalla sen luo, juokset sinä pois ja
mielit karkoittaa minut sieltä! Sinä pyhimys! Sinä profeetta! Sinä
runoilija!"

Minusta tuntui aivan samalta, ikäänkuin olisi minut asetettu
puhtaan, himmenemättömän peilin eteen ja ikäänkuin näkisin peilistä
valhettelijan, suunsoittajan, pelkurin ja sanansa syöjän. Se koskee,
se on katkeraa, kiduttavaa ja kauheaa; mutta se, mikä tänä hetkenä
minussa musertui, kärsi tuskaa ja haavoittuneena vastusteli, se
olikin särkymään ja katoamaan omiaan.

Suoraan ja kiiruusti heitin hyvästit, jätin viinin lasiin juomatta
ja murretun leivän pöydälle syömättä ja menin kaupunkiin takaisin.
Kiihdyksissäni kuvittelin aivan sietämättömällä kauhulla, että oli
tapahtunut joku onnettomuus. Saattoi tuli päästä irti, avuton Boppi
oli kentiesi pudonnut tuolistaan ja makasi lattialla tuskissaan tahi
kuolleena. Näin hänen siinä makaavan, luulin seisovani vieressä ja
ramman hiljaista nuhdetta täynnä olevan katseen suunnattuna minuun.

Hengästyneenä saavuin kaupunkiin ja puusepän asunnolle, ryntäsin
portaita ylös ja vasta ovella huomasin, että se oli lukossa ja
ettei minulla ollut avainta. Mutta pelkoni katosi kuitenkin heti.
Sillä ennenkuin olin päässyt edes kyökin ovellekaan, kuulin sisältä
laulua. Se oli omituinen silmänräpäys. Sydän tykyttäen ja kokonaan
hengästyneenä seisoin portaan pimeällä lattialla ja kuuntelin sisään
suljetun ramman yksinäistä laulua, samalla tullen vähitellen jälleen
rauhalliseksi. Hän lauloi hiljaa, pehmeästi ja hiukan valittaen
erästä kansanomaista lemmenlaulua, "valko- ja punakukista". Tiesin,
ettei hän ollut laulanut pitkään aikaan ollenkaan, ja sydäntäni
liikutti kuullessani, miten hän käytti hiljaista hetkeä ollakseen
iloinen omalla tavallaan.

Niinhän se on: elämä irroittaa mielellään vakavien tapahtumien ja
syvien tunnekuohujen joukkoon hiukan naurettavaakin. Niinpä minäkin
huomasin heti, mihin naurettavaan ja ujostuttavaan asemaan olin
joutunut. Äkillisen pelon valtaamana olin yhdessä hetkessä kiitänyt
pitkät matkat jäädäkseni nyt ilman avainta kyökinoven eteen.
Joko oli minun lähteminen tieheni tahi huutaminen rammalle hyvät
tarkoitukseni kahden lukitun oven läpi. Seisoin portailla mielessäni
hyvä päätökseni lohduttaa raukkaa, olla osaaottavainen ja tehdä
hänen hetkensä hupaisemmiksi, mutta hän istui siellä sisällä mitään
aavistamatta, lauloi ja olisi epäilemättä vaan säikähtänyt, jos
olisin koettanut herättää huomiota huutamalla ja kolkuttamalla.

En voinut tehdä muuta kuin poistua jälleen. Hetkisen kuljeksin pitkin
sunnuntai-vilkkaita katuja, jonka jälkeen perhe oli jo palannut
kotia. Nyt ei minun tarvinnut voittaa itseäni ojentaissani Boppille
käteni. Istahdin hänen viereensä, rupesin keskustelemaan ja kysyin,
mitä hän oli lukenut. Tarjosin hänelle kirjoja luettavaksi ja hän
oli siitä kiitollinen. Suosittaessani hänelle Jeremias Gotthelfiä,
huomasinkin ramman tuntevan melkein kaikki hänen kirjansa. Gottfried
Keller oli hänelle kuitenkin outo, ja minä lupasin lainata hänelle
Kellerin teokset.

Tuodessani seuraavana päivänä kirjat sain tilaisuuden olla hänen
kanssaan kahdenkesken, kun rouva juuri tahtoi mennä ulos ja mies oli
työssään. Silloin tunnustin hänelle, kuinka suuresti häpesin, että
olin jättänyt hänet eilen yksin, ja että olisin iloinen saadessani
usein olla hänen luonaan ja tulla hänen ystäväkseen.

Pieni kykyrä käänsi hiukan suurta päätänsä puoleeni, katsahti minuun
ja sanoi: "Kiitos". Siinä kaikki. Mutta tuo pään kääntäminen oli
tuottanut hänelle vaivaa ja oli samanarvoinen kuin jonkun terveen
kymmenen syleilyä, ja hänen katseensa oli niin kirkas ja lapsellisen
puhdas, että veri kohosi häpeästä poskilleni.

Vielä oli vaikein edessä, puhuminen puusepän kanssa. Minusta näytti
sopivimmalta suoraan kertoa hänelle eilinen tuskani ja häpeäni.
Ikävä kyllä ei hän minua ymmärtänyt, mutta salli kyllä kanssansa
neuvotella. Hän otti pitääkseen sairasta yhteisenä vieraana kanssani,
niin että otimme yhteisesti osaa kustannuksiin, ja minä sain vallan
tulla ja mennä Boppin luo mieleni mukaan ja pitää häntä omana
veljenäni.

Syksy oli silloin tavattoman pitkä, kaunis ja lämmin. Ensimäinen,
mitä Boppin hyväksi tein, oli se, että hankin hänelle kuljetettavan
tuolin ja vein hänet päivittäin lasten kanssa ulos vapaaseen ilmaan.



VIII.


Minun kohtaloni oli aina ollut sellainen, että sain elämältä ja
ystäviltäni enemmän kuin saatoin heille antaa takaisin. Se oli
tuloksena seurustelustani Rikhardin, Elisabethin, rouva Nardinin
ja puusepän kanssa, ja nyt sain vihdoin kokea sen, että minusta
tuli täytenä miehenä jo kylläkin riittävän itsekunnioituksen ja
omanarvontunnon ohessa muutaman kurjan ramman hämmästynyt ja
kiitollinen oppilas. Jos joskus kävisi niin, että saisin aikoja
sitten aletun runoteokseni valmiiksi ja julaistuksi, niin vähä on
siinä sitä hyvää, jota en olisi Boppilta oppinut. Hyvä, iloinen aika
alkoi, josta minulla aina on runsaasti nauttimista. Minun suotiin
katsoa syvään, kirkkaaseen ja kauniiseen ihmissieluun, jonka pinnalla
sairaus, yksinäisyys, köyhyys ja pahoinpitely olivat kyenneet vain
pienenä vihurina karehtimaan.

Kaikki ne pienet paheet, joilla katkeroitamme ja turmelemme
itseltämme tämän kauniin, lyhyen elämän, viha, kärsimättömyys,
epäluulo, valhe -- kaikki nämä inhoittavat mätähaavat, jotka
rumentavat meitä, oli pitkä, perinpohjainen, tuskallinen kärsimys
juuriaan myöten hävittänyt tästä ihmisestä. Hän ei ollut mikään
viisas eikä mikään enkeli, mutta hän oli hyvin ymmärtäväinen ja
harras ihminen, joka oli oppinut suurissa ja kauheissa tuskissaan ja
puutteissaan häpeämättä tunnustamaan heikkoutensa ja heittäytymään
jumalan huomaan.

Kerran kysyin häneltä, miten hän saattoi kestää aina voimattoman
ruumiinsa tuskat.

"Se on hyvin yksinkertaista", vastasi hän ystävällisesti. "Sairauden
ja minun välillä on ijankaikkinen sota. Milloin voitan minä, milloin
hän jonkun taistelun, taas taistelemme edelleen, väliin olemme
molemmat hiljaa, teemme aselevon, vakoilemme ja vaanimme toisiamme,
kunnes toinen taas rupeaa liian röyhkeäksi ja sota syttyy uudelleen."

Siihen saakka olin aina luullut olevani tarkkasilmäinen, hyvä
huomioiden tekijä. Mutta siinäkin taidossa tuli Boppista ihailtu
opettajani. Kun häntä tavattomasti huvitti luonto ja erittäinkin
eläimet, vein hänet usein eläintieteelliseen puutarhaan. Siellä
vietimme hauskoja hetkiä. Lyhyen ajan kuluttua tunsi Boppi kaikki
eläimet, ja kun meillä aina oli mukanamme leipää ja sokeria, tunsivat
useat eläimet meidät, niin että teimme monenlaisia ystävyysliittoja.
Erittäinkin pidimme tapiirista, jonka ainoa hyve on muutoin sen
muulle heimolle tuntematon puhtaus. Muutoin huomasimme sen olevan
itserakkaan, tyhmän, epäystävällisen, kiittämättömän ja sangen
ahnaan. Toiset eläimet, erittäinkin elefantti, hirvi ja alppivuohi
osoittivat aina saamastaan sokerista jonkunmoista kiitollisuutta,
joko katselemalla meitä rauhallisesti tahi sallimalla meidän silittää
itseään. Tapiirissa ei ollut siitä jälkeäkään. Niinpian kuin
saavuimme sen luo, tuli se suoraan aitauksen eteen, söi hitaasti ja
perinpohjin, mitä sille annoimme, ja meni tiehensä muitta mutkitta,
nähtyään, ettei mitään enää herunut. Olimme huomaavinamme siinä
lujuuden ja itsenäisen ylpeän luonteen tuntomerkit, ja kun hän
aiottua osaansa ei kerjännyt eikä siitä kiittänyt, vaan otti sen
armollisesti vastaan kuin itsestään selvän veron, nimitimme häntä
veroherraksi. Väliin syntyi meillä pieni riita siitä, Boppi kun
ei useinkaan voinut itse eläimiä syöttää, oliko tapiiri jo saanut
kylläksi, vai tuliko hänen vielä saada joku palanen. Punnitsimme
kysymystä sellaisella asiallisuudella ja yksityiskohtaisuudella,
ikäänkuin olisi ollut esillä joku valtiollinen elinkysymys. Kerran
olimme menneet jo tapiirin sivu, kun Boppi arveli, että tapiirin
olisi sietänyt saada vielä pala sokeria. Niinpä palasimme sinne
uudelleen, mutta sillä välin olkivuoteelleen paneutunut tapiiri
räpyttelikin vaan ylpeästi silmiään eikä saapunutkaan aitaukselle.
"Suokaa kaikinmokomin anteeksi, hra verottaja", huusi Boppi sille,
"luulimme erehtyneemme yhdestä sokeripalasta." Niin mentiin edelleen
elefantin luo, joka jo kiihkeästi odottaen sinne tänne heilutteli
ruumistaan ja ojensi vastaamme lämpimän liikkuvan kärsänsä. Sitä
saattoi Boppi itse ruokkia, ja lapsellisella ilolla katseli hän,
miten jättiläinen taivutti häneen päin notkean kärsänsä, otti leivän
hänen kämmeneltään ja katseli uskollisilla, pienillä silmillään
viisaasti ja hyväntahtoisesti.

Sovin erään vartijan kanssa, että Boppi sai jäädä puistoon niinäkin
aikoina, jolloin minulla ei ollut aikaa olla hänen seurassaan,
niin että hän silloinkin sai olla auringon paisteessa ja katsella
eläimiä. Jälkeenpäin kertoi hän minulle kaikki, mitä hän oli nähnyt.
Erittäinkin vaikutti häneen se kohtelias tapa, jolla leijona
kohteli puolisoaan. Heti kun tämä oli pannut lepäämään, muutti
hän väsymätöntä edestaaskulkuaan niin, ettei hän koskenut, ei
häirinnyt puolisoaan eikä hypännyt hänen ylitsensä. Eniten huvitti
Boppia kuitenkin saukko. Hän ei väsynyt katselemasta vilkkaan
elukan notkeita uinti- ja voimistelutemppuja ja niistä sydämestään
iloitsemasta, hän, joka itse makasi liikkumattomana tuolissaan ja
vaivoin sai hiukan päänsä ja kätensä liikkumaan.

Sen syksyn ihanin päivä oli se, jolloin kerroin Boppille rakkauteni
vaiheet. Olimme tulleet niin tutuiksi, etten enää saattanut salata
häneltä näitäkään itsessään hyvin vähän ilahduttavia ja mainehikkaita
asioita. Hän kuunteli minua vakavasti ja ystävällisesti sanomatta
mitään. Sittemmin tunnusti hän haluavansa nähdä kerran Elisabethia,
valkopilveäni, ja pyysi minua pitämään sen mielessäni siltä varalta,
että sattuisimme Elisabethin kadulla kohtaamaan.

Kun tämä ei näyttänyt koskaan tapahtuvan ja päivät alkoivat
muuttua viileiksi, menin Elisabethin luo ja pyysin häntä suomaan
ramparaukalle sen ilon. Hyväntahtoisesti suostui hän toivomukseeni,
ja eräänä päivänä kävin hänet noutamassa eläintarhaan, jossa Boppi
tuolissaan odotti. Kun tuo kaunis, hyvinpuettu ja hieno nainen ojensi
kykyrälle kätensä ja kumartui hiukan häneen päin, ja kun Boppi-raukka
kohotti ilosta loistavat kasvonsa ja katsoi häneen kiitollisesti,
melkeinpä sydämellisesti, niin enpä olisi voinut päättää, kumpi
noista kahdesta oli sydäntäni lähinnä. Nainen lausui pari
ystävällistä sanaa, kykyrä ei kääntänyt hänestä loistavaa katsettaan,
ja itse seisoin vierellä, ihmetellen, nähdessäni edessäni käsikädessä
kahden minulle elämässäni rakkaimman ihmisen, joita syvä juopa
eroitti toisistaan. Koko päivänä ei Boppi puhunut mistään muusta
kuin Elisabethista, ylisti hänen kauneuttaan, ylhäisyyttään, hänen
hyvyyttään, hänen vaatteitaan, keltaisia hansikkaitaan ja vihreitä
kenkiään, hänen käyntiään ja katsettaan, hänen ääntään ja kaunista
hattuaan, samalla kuin minusta tuntui koomilliselta, että olin ollut
todistajana, kun lemmittyni antoi almun parhaalle ystävälleni.

Sillävälin oli Boppi lukenut "Nuoren Henrikin" ja Seldwylerin, ja
oli koteutunut näihin maailman ensimäisiin kirjoihin niin hyvin,
että Schmoller Pankroz, Albertus Zwiehau ja rehelliset kampain
tekijät olivat meidän molempien rakkaita ystäviä. Olin jonkun aikaa
epätietoinen, antaisinko hänen luettavakseen joitakin C. F. Meyerin
kirjoista, sillä minusta oli todennäköistä, ettei hän ymmärtäisi
pitää arvossa sen liian hiotun kielen melkein latinan tapaista
tarkkuutta, ja arvelutti minua myöskin avata historian kuilujen
ristiriitoja hänen hiljaisen ja iloisen sydämensä samentajaksi.
Sensijaan kerroin hänelle pyhästä Fransiskuksesta ja annoin hänen
lukea Möriken kertomuksia. Omituiselta tuntui minusta hänen
tunnustuksensa, ettei hän olisi saattanut nauttia suurimmasta
osasta erästä kaunista kertomusta, ellei hän olisi saanut olla
niin usein saukon altaan ääressä ja siinä antautua kaikellaisiin
vesihaaveiluihin.

Hauskaa oli huomata, miten meistä vähitellen tuli sinut toistemme
kanssa. En ollut koskaan hänelle esittänyt lähempää tuttavuutta, eikä
hän olisi siihen suostunutkaan; aivan itsestään sattui tapahtumaan,
että sinuttelimme toisiamme, ja kun sen eräänä päivänä huomasimme,
naurahdimme vaan, emmekä siitä sen enempää välittäneet.

Kun alkava talvi oli tehnyt meidän ulkoilmamatkamme mahdottomiksi
ja jälleen istuin illat pitkät Boppin langon luona, niin huomasin
vähitellen, ettei uusi ystävyyteni ollut saavutettu sentään aivan
ilman uhrauksia. Puuseppä nimittäin oli yhä huonolla tuulella,
epäystävällinen ja harvapuheinen. Pitemmänpäälle ei häntä suututtanut
ainoastaan tuon hyödyttömän syöjän läsnäolo, vaan vieläpä minun
suhteeni häneen. Saattoi tapahtua, että juttelin kokonaisen illan
ystävällisesti Boppin kanssa, kun talonisäntä itse sitävastoin istui
vieressä huonontuulisena lukien sanomalehtiä. Muutoin tavallisen
kärsivällisen rouvansakin kanssa hän riitautui, kun tämä tällä
kerralla oli luja kannallaan eikä tahtonut ollenkaan, että Boppi
vietäisiin muualle hoidettavaksi. Useita kertoja koetin lepytellä
häntä ja tehdä hänelle uusia ehdotuksia, mutta hän ei huolinut
mistään. Päinvastoin muuttui hän pisteliääksikin, alkoi pilkata
ystävyyttäni kykyrää kohtaan ja katkeroittaa hänen elämäänsä.
Tottahan olikin, että sairas ja minä, joka paljo oleskelin päivittäin
hänen luonaan, olimmekin liikalaisia tuossa jo muutenkin ahtaassa
kodissa, mutta minä toivoin vaan yhä, että puuseppä yhtyisi meihin ja
rupeaisi rampaa rakastamaan. Vihdoin oli minun aivan mahdotonta tehdä
tahi tekemättä jättää mitään, joka ei olisi joko loukannut puuseppää
tahi ollut Boppille epäedullista. Koska vihaan kaikkia nopeita ja
pakoittavia päätöksiä -- jo Zürichissä ollessa oli Rikhard ristinyt
minut Petrus Cunctatoriksi -- odottelin viikkokausia ja olin alinomaa
tuskassa ja pelossa, että kadottaisin jommankumman tahi mahdollisesti
molempien ystävyyden.

Tämän epäselvän suhteen aina lisäytyvä vastenmielisyys ajoi minut
taas useammin kapakkaan. Kun tämä ikävä juttu oli eräänä iltana
taas minua erityisesti suututtanut, menin pieneen waadtlantitupaan,
ja join suutuksissani useampia litroja. Ensikerran jälleen kahden
vuoden perästä oli minun vaikea mennä pystössä omin jaloin kotia.
Seuraavana päivänä olin kuten tavallista juopottelun jälkeen hyvin
kylmäverisellä tuulella, rohkaisin itseni ja menin puusepän luo,
saadakseni tuon narripelin vihdoinkin loppumaan. Ehdoitin, että
hän uskoisi Boppin kokonaan minun huostaani, hän ei juuri pannut
vastaankaan ja muutaman päivän ajateltuaan suostui siihen kokonaan.

Pian senjälkeen muutin kykyräraukan kanssa uuteen asuntoon. Tuntui
melkein siltä, ikäänkuin olisin mennyt naimisiin, kun meidän
oli nyt entisen nuoren miehen elämän sijaan kahden aloitettava
oikea talous. Menihän se kuitenkin, vaikka alussa teinkin monta
epäonnistunutta taloudellista koetta. Siivoamassa ja pesemässä
kävi muudan palvelustyttö, ruuan kannoimme muualta, ja pian
tuntui yhteiselämämme meistä molemmista lämpimältä ja hyvältä. En
säikähtänyt siitä, että olin pakoitettu luopumaan huolettomista
pienistä ja suurista matkoistani. Työtä tehdessäni tuntui minusta
ystäväni hiljainen läsnäolo rauhoittavalta ja edulliselta. Pienet
sairaalle välttämättömästi osoitettavat palvelukset kuten pukeminen
ja riisuminen olivat minulle uusia ja alussa tuskin virkistäviä;
mutta ystäväni oli niin kärsivällinen ja kiitollinen, että häpesin ja
oikein koetin häntä huolellisesti hoitaa.

       *       *       *       *       *

Professorin luona en ollut enää usein käynyt, useammin Elisabethin
luona, jonka kodissa oli huolimatta kaikesta alituisesti
viehätysvoimaa. Siellä istuskelin, ryypiskellen teetä tahi viiniä,
kuuntelin talonemännän soittoa ja tunsin joskus tunteitteni
kaihoisasti heltyvän, vaikkakin alituisella pilkanteolla Vainosinkin
kaikkia wertherimäisyyksiä povessani. Nuoruuden pehmeä rakkauden
itsekkäisyys oli vihdoinkin lopullisesti kadonnut rinnastani.
Meidän oikea suhteemme oli hieno, avomielinen sotatila, ja harvoin
tapasimme toisemme ilman ettemme olisi aina vähän kiistelleet
kaikessa ystävyydessä. Tuon viisaan rouvan vilkas ja naisten tapaan
hiukan erikoinen järki löysi rakastuneessa ja hieman karkeasyisessä
olennossani paljo kiinnekohtia ja kun pohjaltaan kunnioitimme
toisiamme, saatoimme sitä jäntevämmin joutua otteluun joistakin
vähäpätöisyyksistä. Erittäin koomillista oli minun puolustaa
vanhanpojan elämää -- naista vastaan, jonka äskettäin olisin
nainut vaikka millä ehdolla. Uskalsinpa kiusata häntä hiukan hänen
miehelläänkin, joka oli kunnon mies ja ylpeä henkevästä vaimostaan.

Hiljaisuudessa kyti vanha rakkaus kytemistään, mutta nyt se ei ollut
enää entinen vaativainen ilotulitus, vaan hyvä ja kestävä hiilos,
joka pitää sydämen nuorena ja jonka loisteessa toivoton vanhapoika
saattoi väliin talvi-iltoina lämmitellä sormiansa. Siitä alkaen
kun Boppi oli kokonaan tullut ystäväkseni ja ja kun tiesin, että
omistin pysyväisen, puhtaan rakkauden, saatoin vaaratta sallia
lempeni elää ikäänkuin jonkunmoisena sydämessäni säilyneenä nuoruuden
runollisuutena.

Muutoin opetti itse Elisabeth minua silloin tällöin tosi
naisellisilla huonon tuulen kohtauksillaan kylmentämään tunteitani ja
iloitsemaan sydämestäni nuoren miehen päivistäni.

Siitä alkaen kun Boppi tuli asumaan luokseni, jäivät käyntini
Elisabethin luona yhä vähemmälle. Boppin kanssa lueskelin,
katselin kuvia matkoiltani ja selailin päiväkirjojani, pelasin
dominoa; hankimme iloksemme puudeli-koiran, katselimme ikkunasta
talven tuloa ja juttelimme päivät pitkät milloin oikeita asioita
milloin joutavuuksia. Sairas oli kasvattanut itselleen itsenäisen
maailmankatsomuskannan, jonkunmoisen hyväntahtoisen huumorin
elähdyttämän asiallisen elämänymmärryksen, josta minulla oli
jokapäivä oppimista. Kun lumi alkoi tupruta taivaalta ja talvi
näyttihen ikkunan läpi koko puhtaassa kauneudessaan, kuvittelimme
itsellemme poikamaisella riemulla elävämme kinosten keskellä
kodikkaassa pirtin lämpimässä. Ihmistuntemuksen taidon, jonka
hankkimisessa olin ennen niin monet pohjat kuluttanut, opin nyt aivan
siinä ohessa. Boppin sielu oli täynnä kuvia hänen aikaisimmasta
ympäristöstään, jota hän hiljaisesti ja terävästi aina oli
tarkastellut, ja hän saattoi kerran ruvettuaan kertoa ihmeellisen
hyvin. Kykyrä-raukka ei ollut elämässään oppinut tuntemaan kuin
tuskin kolme tusinaa ihmisiä eikä ollut koskaan ollut mukana suurissa
ihmisvirroissa, mutta siitä huolimatta tunsi hän elämän paljoa
paremmin kuin minä, oli oppinut huomaamaan pienimmätkin seikat ja
löytämään joka ihmisessä uuden kokemuksen, ilon ja tiedon lähteen.

Eläinmaailmassa oli nyt kuten ennenkin meidän päähuvimme. Kun
emme enää voineet käydä eläintarhassa, kerroimme ja keksimme sen
eläimistä kaikellaisia satuja ja tarinoita. Useimmiten emme niitä
suoraan kertoneet, vaan esitimme ne dialoogeina aivan valmistamatta.
Esimerkiksi parin papukaijan rakkaudentunnustus, kohtauksia biisonin
perheessä, villisikojen illanviettoja.

"Miten voitte, herra Mäyrä?"

"Kiitos kysymästä, herra Kettu, siinähän se meneskelee. Kuten
muistatte kuoli rakas puolisoni ollessani vankeudessa. Hänen nimensä
oli Sutihäntä, kuten minulla jo oli kunnia Teille ilmoittaa.
Todellinen helmi, pyydän vakuuttaa, tod -- --."

"Oh, jättäkää hyvä naapuri nuo vanhat jutut, Te olette usein, ellen
väärin muista, kertonut minulle helmestänne. Herra jumala, eihän
tässä maailmassa eletä kuin yksi ainoa kerta, ilonrahtuistaan ei
mitenkään sovi itseltään turmella."

"Anteeksi, hra Kettu, jos olisitte tuntenut puolisoni, niin
ymmärtäisitte minua paremmin."

"Niin kyllä, niin kyllä. Jassoo, vai oli hänen nimensä Sutihäntä, vai
mitä? Kaunis nimi, silittävä nimi! Mutta -- niin, mitä minun piti
sanomanikaan -- olettehan huomannut, miten tuo sietämätön varpusten
tiuskutus taas on lisääntynyt? Olen tehnyt pienen suunnitelman."

"Varpusiako vastaan?"

"Juuri niin. Katsokaas, ajattelin näin: panemme hiukan leipää
aitauksen eteen, ja rupeemme rauhallisesti makaillen niitä veitikoita
odottamaan. Sittehän nyt piru on, ellemme nappaa siitä yhden ja
toisen. Mitä arvelette?"

"Oivallista, hra naapuri."

"Olkaapa nyt sitte hyvä ja pankaa tuohon hiukan leipää. -- Ka se!
Mutta kentiesi siirrätte sitä hiukan enemmän oikealle, niin se on
meille kummallekin hyödyksi. Nähkääs, ikävä kyllä ei minulla ole
tällä kertaa yhtään penniä. Kas niin, sillä tavalla. Nyt varuillaan!
Paneudumme makaamaan, silmät kiinni -- ssst! tuossa lentää jo yksi!"
(Paussi.)

"No, hra Kettu, eikö vielä mitään?"

"Miten kärsimätön Te olette! Ikäänkuin olisitte ensi kertaa metsällä!
Metsästäjän täytyy osata odottaa, odottaa, kolme kertaa odottaa! Siis
vielä kerran!"

"Mutta mihin on leipä joutunut?"

"Lempo!"

"Leipäähän ei olekaan enää!"

"Onko se mahdollista! Leipääkö ei oi? Todellakin -- kadonnut! No vie
sun seitsemän seppää! Luonnollisesti tuo kirottu tuuli."

"Hm-m, minulla on omat ajatukseni asiasta. Minusta kuulosti äsken,
että Te söitte jotakin."

"Mitä? Minäkö jotakin syönyt? Mitä sitten?"

"Luultavasti leipää."

"Teidän otaksumisenne ovat selvyydessään suorastaan loukkaavia,
hra Mäyrä. Täytyyhän tosin sietää naapureiltaan sana silloin,
toinen tällöin, mutta tämä menee liian pitkälle, sanon minä.
Oletteko ymmärtäneet? Minäkö olisin syönyt Teidän leipänne? Mitä Te
ajattelette? Ensin pitää tässä kuulla tuhatkin kertaa tuota Teidän
imelää juttuanne helmestänne, sitten keksin minä hyvän tuuman,
panemme leivän syötiksi --"

"Sen tein minä! Minähän annoin leivän."

"-- panemme leivän syötiksi, rupean vaanimaan, kaikki käy hyvin,
silloin tulette Te joutavine loruinenne, -- varpuset tiehensä,
metsästys mennyt turhaan, ja nyt olen minä muka syönyt leivänkin!
Kyllä saatte odottaa, että sen takaisin tuon."

Sillätavoin kuluivat jälkeenpuoliset ja illat nopeaan. Olin mitä
parhaimmalla tuulella, työskentelin mielelläni ja ihmettelin, miten
ennen olin ollut veltto, pahantuulinen ja raskasmielinen. Paras
ystävyyteni aika Rikhardin kanssa ei ollut ollut hauskempi kuin nämä
hiljaiset iloiset päivät, jolloin ulkona lumihiutaleet tanssivat
ja me lieden ääressä puudelin kanssa kolmikantaan hauskoja hetkiä
vietimme.

Ja silloin juuri piti Boppin mennä tekemään ensimäinen ja viimeinen
tuhmuutensa! Omassa mukavuudessani olin luonnollisesti sokea
huomaamaan, että hän oli kipeämpi kuin tavallisesti. Mutta hän,
tuo pelkkä vaatimattomuus ja rakkaus, oli vaan tyytyväisempi kuin
koskaan ennen, ei valittanut, ei kieltänyt minua edes tupakoimasta,
ja niin sai hän maata yönsä kärsien, yskien ja hiljaa voihkien. Aivan
sattumalta kuulin hänen valittavan, kun kerran viereisessä huoneessa
kirjoitin myöhään yöhön saakka ja hän jo aikoja luuli minun menneen
nukkumaan. Miesparka oli aivan kivettyä säikähdyksestä, kun astuin
hänen huoneeseensa lamppu kädessä. Panin lampun syrjään, istuin hänen
vuoteensa reunalle ja panin toimeen kuulustelun. Kauan koetti hän
vieläkin kierrellä, mutta sitten tuli totuus esiin.

"Ei se niin vaarallista ole", sanoi hän arasti. "Paljo liikkuessa
vaan sydämessä kouristava tunne, ja samoin myös väliin hengittäessä."

Hän pyysi anteeksikin, ikäänkuin olisi hänen sairastumisensa ollut
joku rikos.

Aamulla menin lääkärin luo. Päivä oli kaunis ja pakkasenkirkas,
ahdistukseni ja huoleni häipyivät ja rupesinpa jo ajattelemaan
jouluakin, miten sen laittaisin hauskaksi Boppin kanssa. Lääkäri
oli kotona ja lähti hartaasta pyynnöstäni mukaani. Ajoimme sinne
hänen mukavissa vaunuissaan, nousimme portaita ylös, tulimme
Boppin kamariin, siellä alkoi tunnusteleminen, koputtaminen ja
kuunteleminen, ja kun lääkärin kasvonilmeet ainoastaan hiukan
kirkastuivat ja tulivat tyynemmiksi, haihtui iloni kokonaan.

Kolotusta, sydämen heikkoutta, vakavaa laatua -- kuuntelin vaan
kirjoittaen kaikki muistiini ja itsekin hämmästyen, kun en ollenkaan
vastustanut lääkärin ehdotusta, että Boppi vietäisiin sairaalaan.

Iltapäivällä saapuivat sairasvaunut ja palatessani sairaalasta
tyhjiin huoneisiini olin sanomattoman surullisella tuulella, puudeli
tunkeili jalkoihini, sairaan suuri tuoli samoinkuin hänen huoneensa
olivat tyhjinä.

Sellaista on rakkaus. Se tuottaa tuskia, ja niistä sain kärsiä
paljon seuraavana aikana. Mutta vähä on merkitystä sillä, kärsimmekö
vai emme. Kaikki riippuu siitä, onko toverinamme voimakas elämä,
huomaammeko sen läheisen, elävän suhteen, josta kaikki elämä meissä
riippuu ja huomaammeko valvoa, ettei rakkaus meissä koskaan lopu.
Antaisin kaikki iloiset päiväni, mitä minulla on koskaan ollut,
kaikki rakastumiseni ja runoilijasuunnitelmani, kunhan vain siitä
edestä vielä kerran saisin astua kaikkein pyhimpään samoin kuin tuona
aikana. Katkeraa tuskaa tuntevat silloin silmät ja sydän, kaunis
ylpeytemme ja itserakkautemme saapi myös tuntuvat pistonsa, mutta
jälkeenpäin muutumme sitten niin hiljaisiksi, niin vaatimattomaksi,
niin paljoa kypsemmiksi ja sydämessämme elinvoimaisemmiksi!

Jo pienen, vaaleanverisen Agin kanssa oli osa vanhaa olemustani
hautaan laskettu. Nyt näin ramparaukkani, jota olin koko sydämestäni
rakastanut ja jonka kanssa olin jakanut koko elämäni, kärsivän
ja hitaasti, hitaasti kuolevan, ja itse kärsin joka hetki hänen
kanssansa ja otin osaa kuoleman pyhyyden kaikkeen kauheuteen.
Rakkauden taidossa olin vasta aivan alottelevainen ja sain jo ensi
kappaleessa samalla alottaa vakavan kertomuksen kuolemisen taidosta.
Tätä aikaa en sivuuta vaieten kuten Pariisin ajan. Siitä tahdon puhua
ääneen kuten rouva morsiusajastaan tahi harmaahapsi poikuutensa
päivistä.

Näin ihmisen kuolevan, jonka elämä oli ollut vaan kärsimystä ja
rakkautta. Kuulin hänen laskevan leikkiä kuin lapsen, vaikka hän
aavisti kuoleman työn edessään. Näin kuinka hänen katseensa tuskien
keskelläkin haki minua, ei kerjätäkseen, vaan rohkaistakseen minua
ja osoittaakseen minulle, että nämä kohtaukset ja kärsimykset olivat
jättäneet parhaan hänessä koskematta. Silloin olivat hänen silmänsä
suuret ja hänen riutuvia kasvojaan ei silloin huomannut, vaan
ainoastaan hänen suurten silmäinsä loisteen.

"Voinko tehdä sinulle mitään, Boppi?"

"Kerro jotakin. Ehkä tapiirista."

Kerroin hänelle tapiirista, hän sulki silmänsä ja vaivalla saatoin
puhua kuten ennen, sillä itku oli alituisesti kurkussani. Ja
luullessani hänen nukkuneen tahi ettei hän minua muuten kuullut,
vaikenin heti. Silloin avasi hän heti silmänsä.

"-- Ja sitten?"

Kerroin edelleen, tapiirista, puudelista, isästäni, pienestä,
häijystä Mattheus Spinellistä, Elisabethistä.

"Niin, hän on ottanut tyhmän miehen. Niin saattaa käydä, Peter!"

Usein alkoi hän äkkiä puhua kuolemasta.

"Se ei ole leikin asia, Peter. Kaikista raskain työ ei ole niin
vaikeata kuin kuoleminen. Minussa saapi kuolema vaivansa palkituksi,
pääsen irti kykyrästäni, lyhyistä jaloistani ja rammoista
nivusistani. Mutta sinusta ei paljo lähde leveiden hartioittesi ja
kauniiden, terveitten jalkaisi vuoksi."

Ja kerran viimeisinä elonpäivinään heräsi hän lyhyestä unesta ja
sanoi aivan ääneensä:

"Sellaista taivasta, josta pappi puhuu, ei ole ollenkaan. Taivas on
paljoa kauniimpi. Paljoa kauniimpi."

Puusepänvaimo tuli usein häntä tervehtimään ja oli hienotunteisesti
osaaottavainen ja avulias. Mutta puuseppää itseään ei suureksi
surukseni näkynyt.

"Mitä arvelet?" kysäsin Boppilta kerran, "pääseeköhän tapiiri
taivaaseen?"

"Pääsee", sanoi hän ja nyökäytti päätänsä. "Siellä ovat kaikki
eläimet, alppivuohetkin."

Joulu tuli ja me vietimme pienen joulujuhlan hänen vuoteensa
vieressä. Oli kovia pakkasia, jälleen taas suvesi, ja uutta lunta
sateli iljanteelle, mutta siitä kaikesta en huomannut mitään. Kuulin
Elisabethin synnyttäneen pienen pojan, mutta unehdutin senkin. Rouva
Nardinilta tuli aivan hassunkurinen kirje, luin sen hätäpikaa läpi
ja panin pois. Työni toimitin aivan kuin vihurilla, alati tuntien
varastavani omaa ja kuolevan aikaa. Sitten riensin kiihtyneenä
ja väsyneenä sairaalaan ja siellä vallitsi iloinen hiljaisuus,
Boppin vuoteen vieressä istuin puolet päivät, uneksuen syvän rauhan
ympäröimänä.

Vähää ennen loppuaan oli hänellä muutamia parempia päiviä.
Kummallista oli, että silloin näytti juuri eletty aika kokonaan
häipyneen hänen muistostaan, hän eli kokonaan aikaisempaa elämäänsä.
Kahteen päivään ei hän puhunut muista kuin äidistään. Pitkältähän hän
ei voinut puhua, mutta noina tuntikausia kestävinä välihetkinä näki
hänen äitiään ajattelevan.

"Olen kertonut hänestä sinulle liian vähän", valitti hän, "et saa
unohtaa mitään siitä, mitä häntä koskevaa olen kertonut, sillä
muutoin ei löydy ketään, joka hänestä tietäisi ja olisi hänelle
kiitollinen. Olisi hyvä, Peter, jos kaikilla ihmisillä olisi
sellainen äiti. Hän ei vienyt minua vaivaishoitoon, kun en enää
voinut tehdä työtä."

Hän hengitti vaivaloisesti. Hetkisen kuluttua alkoi hän puhua
uudelleen.

"Hän on rakastanut minua eniten kaikista lapsistaan ja on pitänyt
minut luonansa kuolemaansa saakka. Veljet, ovat menneet maailmalle
ja sisar on mennyt naimisiin puusepän kanssa, minä vaan olen ollut
kotona, ja vaikka hän oli köyhä, ei hän antanut minulta mitään
puuttua. Et saa, Peter, unehduttaa äitiäni. Hän oli hyvin pieni,
kentiesi pienempi kuin minä. Kun hän antoi minulle kättä, niin oli
niinkuin pienen pieni lintu olisi käteni päälle istahtanut. Naapuri
Rütimann oli sanonut, että äidilleni riittää hänen kuoltuaan lapsen
kirstu."

Hänelle itselleenkin olisi lapsen kirstu hyvin riittänyt. Puhtaassa
sairasvuoteessaan makasi hän niin pienenä ja vaatimattomana, hänen
kätensä näyttivät sairailta naisen käsiltä, ne olivat pitkät,
ohuet, valkoiset ja vähän rypistyneet. Kun hän herkesi äidistään
uneksimasta, tuli minun vuoroni. Hän puheli minusta, aivan kun en
olisi ollut läsnä.

"Hän on, tottakyllä, oikea pahanonnenlintu, mutta ei siitä ole ollut
hänelle mitään vahinkoa. Hänen äitinsä on kuollut liian varhain."

"Tunnetko minua vielä, Boppi?" kysyin minä.

"Kyllä, hra Camenzind", sanoi hän leikillisesti ja naurahti hyvin
hiljaa.

"Kunpa vaan voisin laulaa", tuumi hän kohta perään.

Viime päivänään kysyi hän vielä: "Kuule, eihän sairaala ole vaan
liian kallis? Saattaisi käydä sinulle liian kalliiksi."

Vastausta ei hän kuitenkaan kaivannut. Hieno puna kohosi hänen
kalpeille kasvoilleen, hän sulki silmänsä ja näytti hetkisen aivan
ylen onnelliselta.

"Loppu lähestyy", sanoi sairaanhoitajatar.

Mutta vielä kerran avasi hän silmänsä, katsoi minuun veitikkamaisesti
ja liikutti kulmakarvojansa ikäänkuin hän olisi halunnut nyökäyttää
päätään. Nousin, panin käteni hänen vasemman olkapäänsä alle, ja
kohotin häntä hiljaa, mikä aina oli lievittänyt hänen kärsimyksiään.
Maaten siten käsissäni värähtelivät hänen huulensa tuskasta, kunnes
hän käänsi hiukan päätänsä ja värisi ikäänkuin vilusta. Se oli
vapahduksen hetki.

"Miten voit, Boppi?" kysyin vielä. Hän oli kuitenkin tuskistaan
vapaa ja kylmeni sylissäni. Se oli tammikuun seitsemäs päivä klo
1 iltapäivällä. Iltaan mennessä oli meillä jo kaikki valmiina, ja
tuo pieni epämuodostunut ruumis makasi arkussaan rauhallisesti
ja puhtaana, odotellen hetkeä, jolloin hänet vietäisiin pois
haudattavaksi. Näiden kahden päivän aikana ihmettelin alituisesti,
miksi en ollut juuri erittäin surullinen enkä toimetonkaan, enpä
edes itkenytkään. Olin sairauden aikana jo kerennyt niin perinpohjin
oppia tuntemaan eron ja jäähyväisten katkeruuden, ettei minulla ollut
enää uusia tunteita paljo jäljellä, joten vapahduksen hetkenä omakin
tuskani rauhalliseksi levoksi ja tyyneydeksi kirkastui.

Siitä huolimatta oli minusta kuitenkin nyt sopiva aika lähteä
kaupungista kaikessa hiljaisuudessa, ja levähtää jossakin syrjäisessä
seudussa, mieluimmin etelässä, ja vihdoinkin panna vasta karkeille
kuteille saadun runoteokseni oikeisiin kangaspuihin. Rahaa oli
minulla hiukan jäljellä, jonka vuoksi heitin kirjalliset sitoumukseni
sikseen ja laittauduin valmiiksi kevään tullen valmistamaan huoneeni
ja lähtemään. Ensiksi Assisiin, jossa vihannesrouva odotteli
käyntiäni, sitten lujasti työhön jonnekin syrjäiseen vuorenloukkoon.
Olin mielestäni nähnyt jo niin riittävän paljo elämää ja kuolemaa,
että hyvällä syyllä saatoin kehoittaa ihmisiä itseäni kuulemaan.
Hyväntuulisella kärsimättömyydellä odottelin maaliskuuta jo
edeltäpäin nauttien korvat täynnä italialaisia voimasanoja ja nenässä
kutkuttava tuoksu riisiruuista, appelsiineista ja chiantiviinistä.

Suunnitelmani oli moitteeton ja tyydytti minua sitä paremmin kuta
enemmän sitä harkitsin. Oli hyvä kuitenkin, että edeltäpäin osasin
nauttia chiantiviinistä, sillä kaikki tapahtuikin aivan toisin kuin
olin aikonut.

Ravintolanisäntä Nydeggerin liikuttavasta, omituisesti kirjoitetusta
kirjeestä sain tietää, että lunta oli satanut hyvin paljo, että
kylässä ei ollut karjan ja ihmisten laita hyvin ja että erittäinkin
oli minun isäni tila niin ja näin, joten kaikenkaikkiaan olisi
hyvä, jos voisin lähettää rahaa tahi tulla itse. Kun minun ei
sopinut lähettää rahaa ja todellakin tunsin itseni huolestuneeksi
vanhuksen takia, niin päätin matkustaakin sinne. Saavuin kylään
ikävänä talvipäivänä, tuulen ja lumituiskun vuoksi en voinut nähdä
vuoria enkä huoneita, joten oli vallan hyvä, että tunsin tien
ummessasilminkin. Vanha Camenzind olikin vastoin otaksumistani
jalkeilla ja istui köyhänä ja surkutuulisena uuninpankolla, jossa
häntä oli piirittämässä eräs naapurinvaimo, joka juuri oli tuonut
hänelle maitoa ja parhaillaan perinpohjin ja hartaasti saarnasi
hänelle hänen huonon elämänsä johdosta, antamatta minunkaan tuloni
itseään häiritä.

"Ole vaiti, Peter on täällä", sanoi harmaapää syntinen iskien minulle
silmää.

Mutta häiriytymättä jatkoi vaimo saarnaansa. Istuuduin tuolille,
odottelin hänen lähimmäisenrakkautensa ehtymistä, ja huomasin hänen
saarnassaan muutamia kohtia, jotka eivät minuakaan vahingoittaneet.
Kuunnellessani katselin, miten lumi suli päällysvaatteiltani ja
kengiltäni, muodostaen ensin ympärilleni märjän paikan ja vihdoin
tyynen lammikon. Vasta kun vaimo oli saanut saarnansa loppuun seurasi
tuo vähän juhlallisempi jälleennäkemisen kohtaus, johon hänkin hyvin
ystävällisesti osaa otti.

Isä oli menettänyt voimiaan tuntuvasti. Muistin jälleen tuonnoista
lyhyeen loppunutta koettani hoitaa häntä. Sillä ei näkynyt asia
kuitenkaan silloin tulleen autetuksi, että matkustin pois, joten nyt
saatoin, kun se todella oli tarpeen, ryhtyä asiaan uudelleen.

Mutta eihän voi vaatiakaan vanhalta, kärtyiseltä talonpojalta, joka
ei ole ollut miehuutensakaan päivinä mikään siveyden esikuva, että
hän vanhuudenvaivoissaan olisi mikään lempeys ja liikutuksella
ottaisi vastaan pojanrakkauden osoitteet. Sellainen ei ollut
isänikään, vaan muuttui sitä vastenmielisemmäksi kuta kipeämpi hän
oli ja maksoi minulle kaiken, millä ennen olin häntä kiusannut,
takaisin, ellei juuri koron kanssa niin kuitenkin kuitiksi ja hyvällä
mitalla. Sanoja hän kyllä osasi säästää ja varovaisesti käyttää minua
vastaan, mutta hänellä oli muita karkeita keinoja, joilla hän osoitti
sanoihin turvautumatta olevansa tyytymätön, katkera ja pahantuulinen.
Väliin ihmettelin, tulisiko minustakin mahdollisesti vanhuuden tullen
samallainen, mahdoton, oikullinen äijänkarilas. Juopottelu oli hänen
kohdalleen jokseenkin loppunut, ja sen lasin hyvää etelän viiniä,
jonka hänelle joka päivä tarjosin, joi hän hyvin pahantuulisena,
koska vein aina heti pullon takaisin kellariin, jonka avainta en
antanut hänelle koskaan.

Vasta helmikuun lopussa tulivat nuo kirkkaat viikot, jotka
tekevät vuoriston talven niin ihanaksi. Korkeat, lumenpeittämät
vuoriharjanteet kohosivat huikaisevan kirkkaina tummansiniselle
taivaalle ja näyttivät kuulakkaan kevätilman vuoksi olevan hyvin
lähellä. Niittyjä ja rinteitä peitti lumi, -- vuoristotalven lumi,
joka on niin valkoista, kylmän hohteista ja kristalleja täynnä, ettei
laaksoissa koskaan. Pienissä kohopaikoissa viettää auringon valo
keskipäivällä loistavia juhlia, notkoissa ja pimennon puolella on
täyteläisiä, sinertäviä varjoja, ja koko ilma on viikkoja kestäneen
lumisateen vuoksi niin puhdas, että jokainen hengähdyskin on
nautinto. Loivemmilla rinteillä huvittelee lapsikansa mäenlaskulla,
ja päivällisen jälkeen näkee vanhojen ihmisten seisoskelevan kujilla
ja paistattelevan auringossa, vaikka yöllä on niin pakkanen että
nurkat paukkuvat. Keskellä valkoista lumimaisemaa väikkyy sinisenä
ja tyynenä koskaan jäätymätön järvi, kauniimpana kuin milloinkaan
kesällä. Joka päivä ennen päivällistä vein isäni ulos oven eteen
istumaan, ja katselin, miten hän oikoi ruskeita, ja ryhmyisiä
koukkusormiaan ihanassa auringon lämmössä. Mutta hetkisen kuluttua
alkoi hän kuitenkin yskiä ja valittaa vilua. Se oli vaan kuitenkin
yksi hänen viattomia konstejaan, joiden nojalla hän sai syytä vaatia
minulta ryyppyä; sillä ei yskää paremmin kuin viluakaan tarvinnut
ottaa vakavalta kannalta. Niinpä sai hän ryypyllisen gentsianaa tahi
absinttia, alkoi taiteellisesti vähentää yskimistään ja iloitsi
selkäni takana luullen vetäneensä minua nenästä. Syötyämme jätin
hänet yksin, sidoin säärystimet jalkaani ja samoilin pari tuntia
vuorilla, niin paljo kuin mahdollista oli, ja palasin kotia liukuen
pitkin jäisiä hankia mukaan otetun heinäsäkin päällä.

Kun se aika tuli, jolloin olin aikonut matkustaa Assisiin, oli
mailla vielä metrin paksuinen lumi. Vasta huhtikuussa alkoi kevät
näyttää elonmerkkejä, ja lumi suli yhtäkkiä niin pahanenteisen
nopeasti, ettei meidän kylässä oltu moista ennen nähty. Öin ja
päivin ulvoi föhn, kaukaa kuului lumivyöryjen jyrinää, tulvapurot
pauhasivat raivoten ja temmaten mukaansa suuria kallioita ja
murskattuja puita heitellen niitä meidän köyhälle, kaltaiselle
maakaistaleellemme ja hedelmäviljelyksillemme. Föhn karkoitti uneni,
läpi öiden kuuntelin jännityksellä ja pelolla myrskyn pauhaavan,
lumivyöryjen jyrisevän ja kuohuvan järven ryntäävän rantojaan
vastaan. Tänä kevään taistelun kuumeisena aikana valtasi minut
vielä kerran tuo jo voitettu rakkauteni sellaisella voimalla, että
nousin yöllä ylös, menin ikkunaan ja huusin katkerien tuskien
vallassa lemmensanoja Elisabethille ulos pimeyteen ja myrskyyn. Sen
jälkeen kun Zürichissä yöllä raivosin rakkaudesta tuolla kukkulalla,
yläpuolella italialaisen taiteilijattaren asuntoa, ei intohimo ollut
tähän saakka saanut niin vastustamatonta valtaa kuin nyt. Usein
tuntui minusta siltä, ikäänkuin olisi tuo ihana nainen minua aivan
lähellä ja hymyilisi minulle, mutta väistyisi joka askeleelta,
minkä häntä lähemmäksi kävisin. Tulivatpa ajatukseni mistä hyvänsä,
aina palasivat ne muuttumatta tähän mielikuvaan takaisin, jota
takaa-ajaessaan aivoni työskentelivät haavoitetun tavoin, joka aina
on pakoitettu kutkuttavaa haavaansa kynsimään. Häpesin itseäni,
vaikka sekin oli yhtä kiduttavaa kuin hyödytöntäkin, kirosin
föhn-tuulta ja tunsin kuitenkin kaikkien tuskieni ohessa salaisen,
lämpimän virran, samallaisen kuin poikuuteni aikoina ajatellessani
ihanaa Rösiä, jolloin lämmin verivirta suonissani kuohui.

Ymmärsin ettei tälle sairaudelle voinut löytää mitään lääkitsevää
yrttiä, ja koetin siis edes tehdä hiukan työtä. Rupesin tekemään
alustavia töitä suureen teokseeni, tein muutamia harjoitelmia ja
huomasin pian, ettei aika ollut sitä varten sopiva. Sillävälin
kuului kaikkialta huonoja uutisia föhn-tuulen tekosista ja omassa
kylässämmekin tuli hätä käteen. Purojen tokeet olivat puoleksi
hävitetyt, monet talot, ladot ja tallit olivat tuntuvasti
vahingoittuneet, ulkokylistä saapui useita, jotka olivat jääneet
kodittomiksi, kaikkialla hätää ja valitusta eikä kellään rahaa.
Silloin tapahtui omaksi onnekseni, että kylätuomari pyysi minua
saapumaan raatihuoneelle ja kysyi, enkö tahtoisi avustaa heidän
yhteisen hädän avustamiseksi asettamaansa valiokuntaa. Minulle
uskottaisiin asian esittäminen kantonin neuvostolle ja erittäinkin
pitäisi minun sanomalehtien kautta saada muu maa liikkeelle
avunantoon. Oli omiaan, että sain tilaisuuden unohtaa omat
hyödyttömät kärsimykseni vakavammissa ja arvokkaammissa tehtävissä,
ja niin ryhdyin epätoivoissani asiaan. Kirjeellisesti sain Baselissa
heti keräyksen toimeen. Kantonilla ei ollut kuten jo edeltäpäin
tiesimme ollenkaan rahaa ja lähetti se vaan pari aputyömiestä.
Nyt käännyin sanomalehtien kautta yleisön puoleen; kirjeitä,
avustuksia ja kysymyksiä alkoi tulla ja kirjeiden kirjoittamisen
ohella oli minun vielä kunnallisneuvostossa riiteleminen pahapäisten
talonpoikaiskollojen kanssa.

Nämä pari ankaraa heltiämätöntä työviikkoa tekivät minulle hyvää. Kun
asiat oli laitettu laidallensa ja minun osanottoni niiden hoitoon
oli käynyt vähemmän välttämättömäksi, niin silloin jo viheriöitsivät
yltympäri ruohokentät, järvi välkkyi lempeän sinertävänä ja vuorten
rinteiltä oli lumi kadonnut. Näihin aikoihin oli isä ennen tervannut
venheensä, äiti sitä katsellut puutarhasta ja minä myöskin seuraillut
tuota vanhaa tuttua työtä, isän piipusta pullahtelevia savupilviä
sekä keltaisia perhosia. Nyt ei ollut enää venhettä tervattavana,
äiti oli aikoja sitten maannut maan mullassa ja isäni värjötti
pahantuulisena turvattomassa kodissaan. Eno-Konrad muistutti myös
usein mieleeni entisiä aikoja. Usein tarjosin hänelle isän tietämättä
lasillisen viiniä, ja kuulin hänen juttujaan monista keksinnöistään,
joita hän kuvaili ja kertoili hyväntahtoisesti hymyillen, mutta
myöskin hiukan ylpeänä. Nykyisin ei hän enää uusia tehnytkään ja ikä
oli häneenkin jo tuntuvasti koskettanut, vaikkakin siitä huolimatta
hänen kasvoissaan ja naurussaan oli vieläkin jotakin poikamaista
ja nuorta, joka virkisti minua. Hän oli usein lohdutuksenani ja
ajankulukkina, kun en aina voinut viihtyä kotona isäukon luona.
Viedessäni häntä viinin juontiin astua köpytteli hän kiireesti
vierelläni ja koetti kaikin voimin pysyä rinnallani väärillä,
laihoilla säärillään.

"Tartu purjeisiin, eno-Konrad!" kehoittelin minä häntä silloin, ja
purjeesta johtui puhe aina vanhaan venheeseemme, jota ei enää ollut
olemassa ja jota hän muisteli kuin rakasta vainajaa. Kun tuo vanha
palvelija oli minullakin rakkaassa muistossa, muistelimme kaikki sen
yhteydessä olevat asiat pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Järvi oli yhtä sininen kuin ennenkin, aurinko yhtä juhlallinen
ja lämmin, minä vanhapoika katselin keltaisia perhosia ja tuntui
mielestäni siltä, ikäänkuin kaikki olisi pohjaltaan aivan entisellään
ja ikäänkuin voisin nyt kuten ennenkin heittäytyä ruoholle poikuuden
unelmia uneksumaan. Mutta ettei asia niin ollut ja että jo olin
menettänyt suuren osan elämääni koskaan näkemättömiin, siitä saatoin
tulla joka päivä vakuutetuksi pestessäni, jolloin ruosteisesta
läkkimaljasta isonokkainen ja hapansuinen naamani vastaani
välkähteli. Vielä parempaa huolta piti Camenzind vanhempi siitä,
etten joutunut väärään käsitykseen aikojen muuttuvaisuudesta, ja jos
halusin kokonaan temmaista itseni keskelle nykyisyyden todellisuutta,
niin en tarvinnut tehdä muuta kuin avata ahtaan pöytälaatikkoni,
jossa tuleva suurteokseni virui ja nukkui, s.o. pakka vanhentuneita
kokeita ja seitsemän kahdeksan suunnitelmaa. Mutta laatikon avasinkin
harvoin.

Vanhuksen hoidon ohella oli minulla kylliksi työtä pitää kunnossa
rappiolle joutunutta talouttamme. Lattioissa oli syviä kuiluja, uuni
ja liesi olivat puutteelliset, savusivat ja toivat häkää sisään,
ovet eivät menneet kiinni ja portaat vinnille, muinoiselle isän
kurittavan olemuksen näyttämölle, olivat hengenvaaralliset. Ennenkuin
siinä voitiin mitään tehdä oli kirves tahkottava, saha terotettava,
vasara lainattava ja nauloja haalittava kokoon, ja lopuksi etsittävä
muinaisesta puuvarastosta käsille kelpaavia laudankappaleita.
Työkalujen ja vanhan tahkon korjuussa auttoi hiukan eno-Konrad, mutta
hänkin oli käynyt liian vanhaksi ja kumaraksi ollakseen erityisesti
avuksi. Niinpä hieroin rakoille valkoiset käteni vastahakoisia
puita taivutellessani, pyöritin kolkkuvaa tahkoa, kiipeilin
kaikinpuolin vuotavaksi käyneelle katolle, naulasin, vasaroitsin,
panin uusia kattopäreitä, veistin, jolloin hiukan lihavanpuoleinen
Aatamini monta hikipisaraa tipahdutti. Väliin herkesin työstäni
keskellä vasaran iskua, erittäinkin ikävän pärekaton naulauksen
aikana, suoristin selkääni, vetäsin puoleksi sammuneen sikarin
palamaan, katselin syvää sinitaivasta ja nautin laiskuudestani siinä
ilahduttavassa varmuudessa, että nyt ei isä ollut minua kiiruhtamassa
ja haukkumassa. Sattuipa silloin naapureita, vaimoja, vanhuksia ja
koululapsia käymään sivu, heti ryhdyin laiskuuteni kaunistukseksi
ystävällisenä naapurina heidän kanssaan juttelemaan ja sain
vähitellen sellaisen maineen, että siinä on mies, jonka kanssa sopii
jutella järkevä sana silloin tällöin.

"Aika lämmin tänään, Lisbeth?"

"Niin on, Peter. Mitäs teet?"

"Kattoa naulaan."

"Kyllä jo kannattaakin, kauan se on jo sen tarpeessa ollutkin."

"Niinpä kyllä!"

"Mitäs ukko raataa? Hänhän täyttää jo pian seitsemänkymmentä."

"Kahdeksankymmentä, Lisbeth, kahdeksankymmentä. Mitähän arvelet, kun
mekin kerran pääsemme niin vanhoiksi? Siinä ei ole leikin tilaa."

"Niinpä niin, Peter, mutta minun täytyy kiiruhtaa miehelleni ruokaa
laittamaan. Tee työsi hyvin sillävälin!"

"Hyvästi, Lisbeth."

Ja kun hän kulki edelleen, juomanoppo kädessään huivilla peitettynä,
puhaltelin savupilviä ilmaan, katselin hänen jälkeensä ja mietin,
miksi kaikki ihmiset näyttivät hyörivän toimissaan niin ahkerina, ja
minä vaan kaksi kokonaista päivää naulaisin samaa kattoa. Vihdoinkin
sain sen toki valmiiksi. Poikkeuksen vuoksi seurasi isänikin
hartaasti työtäni, ja kun en mitenkään voinut päästää häntä katolle,
täytyi minun kuvailla työtäni perinpohjin ja tehdä tili jokaisesta
päreenpuoliskostakin, jolloin kaikki kehuminen minun osaltani jäi
sikseen.

"Hyvä on", myönteli hän, "hyvä on, vaikka en olisi juuri uskonut,
että saat sen tänä vuonna valmiiksi."

       *       *       *       *       *

Kun tarkastelen ja mietiskelen matkojani ja elämän yrityksiäni, niin
minua sekä ilahduttaa että suututtaa se seikka, että olen omallekin
kohdalleni tullut kokemaan sen vanhan totuuden, että kalat kuuluvat
veteen ja talonpojat maalle, ja ettei Nimikonin Camenzindistä
voi millään keinolla tehdä kaupunki- ja maailma-ihmistä. Totutan
itseni pitämään tämän aivan säännönmukaisena ja olen iloinen, että
kömpelö maailmallisen onnen metsästykseni päättyi vasten tahtoani
tähän vanhaan kulmaukseen järven ja vuorien väliin, jonne kuulun ja
jossa hyveeni ja paheeni, ja erittäinkin paheeni, ovat ikäänkuin
asiaan kuuluvia ja perittyjä. Ulkona maailmalla olin ollut vähällä
unohtaa kotiseutuni ja olinpa melkein jo pitänyt itseänikin
jonakin harvinaisena kasvina; nyt ymmärrän taas, että se oli vaan
Nimikonien henkeä, joka näytteli elonmerkkejä eikä tahtonut taipua
muun maailman elämään. Täällä ei kenellekään juolahda mieleen
pitää minua minään eräkkäänä, ja katsellessani vanhaa isääni tahi
eno-Konradia olen minä aivan kelvollinen poika ja sisarenlapsi. Niitä
muutamia harakanhyppyjä, joita olen tehnyt hengen valtakunnassa
etsiessäni sitä niinsanottua sivistystä, saattaa vallan hyvin
verrata enoni kuuluisaan purjehdusyritykseen, paitsi että ne tulivat
minulle kalliimmiksi rahassa, vaivoissa ja ihanissa vuosissa.
Ulkonaisestikin on minusta jälleen tullut kokonaan täkäläinen, nyt,
kuin nepaani Kuoni leikkaa partaani ja kun jälleen käytän tuppivyötä
housunkannattimeksi ja juoksentelen paitahihasillani, ja kun kerran
vanhenen ja pääni harmaantuu, voin aivan huoleti huomaamatta siirtyä
isäni tilalle ja ruveta hoitamaan hänen pientä tehtäväänsä kylämme
elämässä. Ihmiset tietävät vaan, että olen vuosikausia oleskellut
ulkona maailmalla, ja varonpa visusti heille ilmoittamasta,
minkälaista koiranvirkaa siellä olen toimittanut ja minkälaisissa
ämpäreissä uinut, sillä silloin sataisi pian pilkkaa ja liikanimiä.
Aina kertoessani Saksasta, Italiasta ja Pariisista röyhistän rintaani
hieman ja tulenpa itsekin joskus kunniallisimmissa kohdin epäilleeksi
omaa totuudenrakkauttani.

Ja mitä on minulta nyt saalista näiltä näin monilta harharetkiltäni
ja menneiltä vuosiltani? Nainen, jota rakastin ja rakastan vieläkin,
kasvattaa paraillaan Baselissa kahta kaunista lastansa. Toinen, joka
rakasti minua, on sopinut kohtalonsa kanssa ja myö edelleen hedelmiä,
vihanneksia ja siemeniä. Isäni, jonka vuoksi olen palannut tähän
pesään, ei ole kuollut eikä parantunut, istuu vaan vuoteellaan tuossa
minua vastapäätä ja kadehtii minua hallussani olevan kellarinavaimen
vuoksi.

Mutta siinähän ei ole kaikki. Onhan minulla paitsi äitiäni ja
hukkunutta nuoruudenystävääni enkeleinä taivaassa vaalea Agi ja
pieni, kyttyräselkä Boppi. Ja olenhan kokenut senkin, että kylämme
talot on taas korjattu ja kivitokeet rakennettu uudelleen. Jos
tahtoisin, valittaisiin minut kyläneuvostoonkin. Mutta siellähän on
Camenzindeja jo entuudelta kylliksi.

Äskettäin on minulle avautunut uusi toimiala. Ravintolanisäntä
Nydegger, jonka tuvassa isäni kera olemme tyhjentäneet monet
litrat weltliiniläistä, wallisilaista ja waadtlantilaista, alkaa
peloittavasti vanhentua eikä tunne toimestaan enää mitään iloa.
Eräänä päivänä valitti hän minulle kurjuuttaan. Pahinta on se,
että ellei ketään kotikylästä saada tähän virkaan, niin pian on
meillä kylässämme joku ulkoa saapunut oluenpanija ja silloin
on asia pilassa, eikä meillä ole kylässämme enää ollenkaan
mieluista kapakkaa. Ketään vierasta kapakoitsijaa ei saisi päästää
paikkakunnalle, sillä hän myö tietysti mieluummin olutta kuin viiniä,
ja turmelee ja pilaa Nydeggerin hyvän viinikellarin. Saatuani tietää
tämän en ole saanut hetken rauhaa; Baselissa on minulla pankissa
hiukan rahaa ja kenties ei vanha Nydegger pitäisi minua kaikista
huonoimpana seuraajana. Vaikeus on vaan siinä, etten tahtoisi ruveta
ravintolanisännäksi isäni eläessä. Sillä ensiksi en voisi silloin
aina estää isääni ryyppimästä ja toiseksi syntyisi hänelle iso ilo
siitä, etten kaikella latinallani ja suurella opillani ollut päässyt
kauemmaksi kuin Nimikonin kapakanisännäksi. Se ei käy laatuun, ja
senvuoksi olenkin alkanut vähitellen odotella isäni kuolemaa, en
minkään kärsimättömyyden, vaan yhteisen hyvän asian vuoksi.

Eno-Konradilla on taas vuosien perästä herännyt eloon aivan tavaton
työnhalu, ja se ei minua miellytä. Hänellä on alituisesti etusormi
suussa ja ankarat aatteelliset rypyt otsalla, hän astua tapsuttelee
pienin kiireisin askelin tupansa lattialla ja katselee kirkkaalla
ilmalla järvelle. Vanha Cenzine arvelee väliin: "Varmaankin
meinaa hän ruveta venettä rakentamaan", ja hän näyttää todellakin
taas vuosien perästä niin elämänhaluiselta ja rohkealta, hänen
kasvonilmeensä ovat niin ylön ymmärtäväiset ja viisaat, ikäänkuin
hän varmaan tällä kerralla tietäisi, miten oli oltava. Luulen
kuitenkin, ettei kysymyksessä ole mitään semmoista, vaan että hänen
väsynyt sielunsa ainoastaan pyrkii kohoamaan siivilleen aloittaakseen
kotimatkaansa. Tartu purjeisiin, enovanhus! Mutta jos hänen elämänsä
on nyt kerran sille kohdalle päässyt, niin silloin saavat Nimikonit
kokea jotakin ennenkuulumatonta. Olen nimittäin päättänyt papin
jälkeen lausua muutamia sanoja hänen haudallaan, seikka, jota ei
vielä tällä seudulla ole tapahtunut. Aion ylistää enoni autuaaksi
ja ja jumalan mielikiksi, ja tätä ylösrakentavaista osaa puheestani
annan seurata toisen, jossa rakkaat jäljelle jääneet saavat osakseen
kohtuullisen pivollisen suolaa ja pippuria, jota he eivät heti unohda
eivätkä minulle anteeksi anna. Toivottavasti elää isänikin vielä
silloin.

Ja pöytälaatikossani on yhä alku suureen runoteokseeni.
"Elämäntyökseni" voisin sitä nimittää. Se tuntuu kuitenkin
liian juhlalliselta enkä sitä nimeä mielelläni käytäkään, sillä
tunnustanpa, että sen jatkaminen ja valmistaminen on vielä kokonaan
epätietoista. Kenties saapuu joskus aika, jolloin aloitan uudelleen,
jatkan ja valmiina lopetan; silloin on nuoruuteni kaiho sittenkin
ollut oikeassa ja minä olen kuitenkin ollut runoilija.

Se olisi minusta samanarvoista tahi kentiesi arvokkaampaakin
kuin kunnallisneuvosto ja kivitokeet. Mutta sille se ei vertoja
vetäisi, mitä elämästäni on mennyt, eikä ole kuitenkaan kadoksiin
mennyt, yhtävähän kuin kaikille rakkaille ihmisilleni alkaen Rösi
Girtannerista aina Boppi-raukkaan saakka.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Peter Camenzind" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.