Title: Taiteilijan tarina
Author: Hesse, Hermann
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Taiteilijan tarina" ***


TAITEILIJAN TARINA

Kirj.

Hermann Hesse


Suomensi Kaarlo Nieminen



Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-O.Y. Kansa,
1911.



Taiteilijan tarina

(Gertrud)



1.


Kun heitän silmäyksen kuluneeseen elämääni, ei se näytä varsin
onnelliselta. Mutta vielä vähemmän voin sitä pitää onnettomana
huolimatta kaikista erehdyksistään. Ja eiköhän sentään olekin
mieletöntä kysyä vain sitä, kuinka paljo on ollut onnea ja kuinka
paljo onnettomuutta, sillä minusta tuntuu, että minun olisi
vaikeampi luopua elämäni onnettomimmista päivistä kuin kaikista sen
iloisista. Jos ihmiselämässä on kysymys siitä, että täysin tajuten
ottaa vastaan sen, mikä on välttämätöntä, että maistaa pohjaan hyvän
ja pahan ja ulkonaisen kohtalonsa rinnalle itselleen luo sisäisen,
oikeamman, satunnaisuuksista riippumattoman kohtalon, silloin ei
elämäni ole ollut köyhä ja kurja. Jos onkin ulkonainen kohtalo
vyörynyt minun ylitseni niinkuin kaikkien muidenkin, torjumattomana
ja jumalten säätämänä, niin on sisäinen kohtaloni toki ollut itse
luomani, omaa työtäni, jonka sekä suloisuus että katkeruus kuuluu
minulle ja josta yksin tahdon kantaa vastuun.

Useasti nuorempina vuosinani toivoin olevani runoilija. Jos sellainen
olisin, en voisi vastustaa houkutusta seurata elämääni aina
hennoimman lapsuusajan ensimäisiin, arasti salattuihin muistoihin.
Mutta nyt on minulle tämä aika liiaksi rakas ja pyhä, jotta itse
tahtoisin turmella sitä itseltäni. Lapsuudestani on sanottava
vain, että se oli iloinen ja aurinkoinen; minulle annettiin vapaus
itse keksiä taipumukseni ja lahjani, itse luoda parhaat iloni ja
katkerimmat suruni eikä pitää tulevaisuutta minkään oudon ylhäisen
vallan, vaan omien voimieni saavutuksena. Siten kävin kouluni
miltei koskemattomana, vähän suosittuna ja vähälahjaisena, mutta
rauhallisena oppilaana, jonka lopulta annettiin olla rauhassa, kun
huomattiin, ettei se sietänyt voimakkaita vaikutuksia.

Noin kuudennesta tai seitsemännestä ikävuodestani alkaen olin
selvillä siitä, että kaikista näkymättömistä voimista musiikki oli
määrätty minuun vaikuttamaan voimakkaimmin ja vastustamattomimmin.
Siitä saakka oli minulla oma maailmani, oma turvapaikkani ja
taivaani, jota ei kukaan kyennyt minulta riistämään ja jota en
halunnut kenenkään kanssa jakaa. Olin musiikkimies, vaikken
ennen kahdettatoista ikävuottani oppinutkaan soittamaan mitään
soittokonetta enkä ajatellut myöhemmin musiikin avulla ansaita
leipääni.

Siksi asia sittemmin jäikin, minkään olennaisesti muuttumatta, ja
senvuoksi ei elämäni jäljestäpäin katsellessa näytäkkään kirjavalta
ja monivaiheiselta, vaan alusta alkaen yhteen perusääneen viritetyltä
ja yhden ainoan tähden merkkeihin asetetulta. Miten muuten kävikin,
hyvin tai pahoin, sisäisin elämäni jäi kuitenkin muuttumattomaksi.
Saatoin pitkät ajat ajelehtia aivan vierailla vesillä, olla
koskemattakaan nuottivihkoon ja soittimeen, ja yksi ainoa sävel oli
kuitenkin jok'ainoa hetki veressäni ja huulillani, yksi ainoa tahti
ja rytmi hengityksessäni ja elämässäni. Niin kiihkeästi kuin olenkin
monia muita teitä etsinyt lunastusta, unohdusta ja vapautusta, niin
paljon kuin olenkin kaivannut jumalaa, janonnut tietoa ja rauhaa,
olen kuitenkin tämän kaiken löytänyt vain musiikista. Ei sen ole
tarvinnut olla Beethovenia tai Bachia: -- siinä, että ylipäänsä
musiikkia on maailmassa, että ihminen toisinaan saattaa sydämensä
syvyyksiin saakka olla sävelten liikuttama ja sointujen läpitunkema,
siinä on yhä uudelleen ollut minulle syvä lohdutus ja kaiken hyvitys.
Oi musiikki! Mieleesi lennähtää sävel, sinä laulat sitä äänettömästi,
vain sisäisesti, annat sen vuotaa koko olentosi lävitse, se anastaa
kaikki voimasi ja liikkeesi -- ja niiksi silmänräpäyksiksi, jotka
se elää sinussa, sammuttaa se sinusta kaiken satunnaisen, pahan,
raa'an, surullisen, saattaa maailman soimaan mukana, tekee raskaan
keveäksi ja antaa jäykkyydelle siivet! Tämän kaiken voi saada aikaan
kansanlaulun sävel! Ja mitä voikaan sävelten harmonia! Jo jokainen
puhtaitten äänten kaunis yhteissointu, esimerkiksi kellojen soitossa,
täyttää mielen suloudella ja nautinnolla, kohoaa vaikutuksessa
jokaisen mukaan liittyvän äänen lisäksi tullessa ja saattaa toisinaan
sydämen sykkimään autuudesta tavalla, jota ei yksikään muu nautinto
voi.

Kaikista puhtaan autuuden kuvitteluista, joita kansat ja runoilijat
ovat itselleen luoneet, on minusta avaruuksien soitanto tuntunut
korkeimmalta ja sielukkaimmalta. Siihen ovat minun suurimmat ja
kultaisimmat unelmani kohdistuneet -- saada edes sydämensykähdyksen
ajan kuulla maailmankaikkeuden ja kaiken elämän yhtenäisyyden soivan
salaperäistä ikisäveltänsä. Voi, ja miksi pitääkin elämän olla niin
sekavaa, epäsointuista ja valheellista, miksi pitää ihmisten kesken
olla vain valhetta, ilkeyttä, kateutta ja vihaa, kun kuitenkin
jokainen pieninkin laulu ja vaatimattominkin musiikki niin selvästi
julistaa, että puhtaus, harmonia ja kirkkaiden sävelten sovinnollinen
yhteissointu avaa taivaan! Ja miten minun itseni pitääkään vihotella
ja moittia itseäni siksi, etten kaikesta hyvästä tahdostani
huolimatta ole voinut tehdä elämästäni laulua enkä puhdasta
musiikkia! Sisimmässäni tunnen kyllä karkottamattoman kutsumuksen,
janoavan puhtaitten, suloisten, itsessään autuaitten sävelten
kaipuun, mutta elämäni on täynnä sattumuksia ja epäsointua, ja minne
käännynkin ja missä kolkutan, ei mistään selkeästi ja kirkkaasti
kajahda vastaani.

Ei enempää siitä, ryhdyn kertomaan. Kun mietin itsekseni, ketä
varten minä näitä lehtiä kirjotan, kellä oikeastaan on niin paljo
valtaa ylitseni, että hän voi vaatia minulta tunnustuksia ja murtaa
yksinäisyyteni, niin täytyy minun mainita rakas naisennimi, johon ei
sisälly ainoastaan melkoinen osa minun elämyksiäni ja kohtaloani,
vaan joka seisoo koko elämäni yllä tähtenä ja vertauskuvana.



2.


Vasta viimeisinä kouluvuosinani, jolloin kaikki toverini alkoivat
puhua tulevista toimialoistansa, rupesin minäkin tätä asiaa
miettimään. Tehdä musiikista ammatti ja tulolähde oli oikeastaan
kaukana aikomuksistani, ja kuitenkaan en voinut kuvitella mitään
muuta tointa, joka olisi tuottanut minulle iloa. Minulla ei ollut
minkäänlaista vastenmielisyyttä kauppaa ja muita toimia vastaan,
joita isäni minulle ehdotti, mutta en tuntenut niihin myöskään
minkäänlaista innostusta. Mutta kun toverini niin ylpeilivät
valitsemistaan ammateista, näytti minustakin hyvältä ja oikealta
valita ammatikseni se, mikä muutenkin täytti ajatukseni ja mikä
yksin tuotti minulle oikeata iloa. Minulle oli suurta etua siitä,
että olin jo kaksitoistavuotiaana alottanut viulunsoiton ja hyvän
opettajan johdolla oppinutkin melkoisesti. Niin kovin kuin siis isäni
esteli ja pelkäsikin, että hänen ainoa poikansa valitsisi taiteilijan
epävarman elämänuran, niin kasvoi minun tahdonlujuuteni juuri
hänen vastustuksestaan, ja opettajani, joka piti minusta, kannatti
voimiensa takaa toivomustani. Lopulta antoi isäni myöten; minulle
vain määrättiin kestävyyteni koettelemiseksi ja mielenmuutosta
toivoen vielä yksi ylimääräinen kouluvuosi, jonka minä kestin
joltisellakin kärsivällisyydellä ja jonka kestäessä tulin vain yhä
varmemmaksi halustani.

Tämän viimeisen kouluvuoteni aikana rakastuin ensi kerran, nimittäin
erääseen naapuristomme sievään neitoseen. Häntä usein tapaamatta
ja tuskin sitä suuresti kaivatenkaan nautin ja kärsin ensi lemmen
suloisia mielialoja ikäänkuin unessa. Ja tähän aikaan, jolloin
koko päivän ajattelin yhtä paljon musiikkiani kuin rakkauttanikin
ja jolloin en öisin osannut nukkua suloiselta mielenhurmioltani,
ensi kerran tietoisesti säilytin mielessäni säveleitä, jotka olivat
mieleeni lennähtäneet, pari pientä laulua, jotka koetin kirjottaa
muistiin. Se täytti minut ujolla mutta erinomaisen suurella
mielihyvällä, jota tuntiessani miltei kokonaan unohdin lemmenkipuni.
Tällävälin olin saanut kuulla, että armaani otti laulutunteja, ja
minut valtasi kova halu saada kerran kuulla hänen laulavan. Kuukausia
myöhemmin toivomukseni täyttyi eräissä vanhempieni toimeenpanemissa
iltakutsuissa. Somaa neitosta pyydettiin laulamaan, hän vastusti
kovasti, mutta lopulta oli hänen kuitenkin pakko suostua, ja minä
odotin suunnattomalla jännityksellä, mitä tuleman piti. Eräs
herrasmies säesti meidän pienellä kapealla klaveerilla, soitti pari
tahtia, ja neitonen alkoi. Voi, hän lauloi huonosti, surullisen
huonosti, ja vielä hänen laulunsa kestäessä muuttui hämmästykseni ja
tuskani sääliksi ja sitten huumoriksi, ja siihen loppui ensimmäinen
rakkauteni.

Olin kärsivällinen enkä juuri laiska, mutta en silti mikään etevä
oppilas, ja viimeisenä kouluvuotenani en enää liiaksi itseäni
vaivannut. Tämä ei johtunut hidasluontoisuudesta eikä liioin tuosta
ensimäisestä rakastumisestanikaan, vaan syynä siihen oli tuollainen
nuorukaisille ominainen unelmoimisen ja välinpitämättömyyden tila,
aistimien ja pään tylsyys, joka vain silloin tällöin äkkiä ja kuvasti
keskeytyi, kun joku noista liian aikaisen luomishalun ihmeellisistä
hetkistä kietoi minut ikäänkuin keveään eetteriin. Silloin tunsin
yliluonnollisen kirkkaan, kristallisen ilman ympäröivän itseäni,
ilmakehän, missä ei uneksiminen ja hidastelu ollut mahdollista,
missä kaikki aistimet olivat hereillä, herkkinä ja terottuneina. Se,
mitä näinä hetkinä syntyi, oli varsin vähäpätöistä, kenties kymmenen
laulusäveltä ja muutamia sointumuodostelmien alkeita, mutta näiden
hetkien nautintoa en unhota milloinkaan, tuota yliluonnollisen
kirkasta, miltei kylmää ilmaa ja tuota jännitettyä ajatusten
kokoamista, jotta sävelmä saisi ainoan oikean, ei enää satunnaisen,
muodostuksensa ja ratkaisunsa. Tyytyväinen en ollut näihin
pieniin sävellyksiini kylläkään, enkä milloinkaan pitänyt niitä
täysipätöisinä ja hyvinä, mutta se minulle selvisi, ettei elämässäni
tulisi olemaan mitään niin tavottelemisen arvoista ja tärkeätä kuin
tuollaisten kirkkauden ja luomisen hetkien paluu.

Tämän rinnalla sattui minulle myöskin hetkiä, jolloin haaveilin
viulullani ja nautin haihtuvien päähänpistojen ja värikkäiden
mielialojen huumaa. Pian kyllä ymmärsin, ettei se ollut luomista,
vaan leikkimistä ja hiutumista, jota minun oli varottava. Huomasin,
että on toinen asia seurata uniaan ja nauttia päihtyneiden hetkien
huumaa ja toinen asia leppymättömästi ja tietoisesti taistella muodon
salaisuuksia vastaan ikäänkuin vihollisia. Ja jo silloin aloin
aavistaa, että todellinen luominen tekee yksinäiseksi ja vaatii
meiltä jotain, joka meidän on elämän nautinnosta uhrattava.

Vihdoinkin olin vapaa, koulu oli takanani, olin sanonut vanhemmilleni
jäähyväiset ja alkanut elää uutta elämää konservatorion oppilaana
pääkaupungissa. Tein tämän suurin toivein ja ollen vakuutettu
että tulisin menestymään musiikkiopistossa. Mutta kiusalliseksi
hämmästyksekseni olikin toisin laita. Vaivoin saatoin seurata
opetusta kaikilla aloilla, huomasin pianonsoiton opetuksen, jota
minun nyt täytyi ottaa, olevan vain vaivaksi minulle ja näin pian
koko opintien olevan edessäni kiipeämättömänä vuorena. Tosin ei
ollut aikomukseni lannistua, mutta pettynyt ja kiusaantunut olin.
Huomasin nyt, että olin kaikessa vaatimattomuudessani kuitenkin
pitänyt itseäni jonkunlaisena nerona ja melkoisesti erehtynyt sen
tien vaivalloisuudesta, joka vie taiteeseen. Lisäksi kyllästyin
kokonaan säveltämiseen, kun pienimmässäkin tehtävässä aina näin
vain kokonaisia vaikeuksien ja sääntöjen vuoria, opin kokonaan
halveksimaan omaa tunnettani enkä lopulta enää tiennyt, piilikö
minussa oman voiman kipinääkään. Sillä lailla taltuin, tulin
pieneksi ja surulliseksi ja tein työtäni jokseenkin samaan tapaan
kuin olisin tehnyt sitä jossain konttorissa tai koulussa, ahkerasti
ja ilottomasti. Valittaa en saattanut, kaikkein vähimmän kotia
lähettämissäni kirjeissä, vaan kuljin alkamaani tietä äänettömän
pettymyksen vallassa eteenpäin ja asetin päämääräkseni, että minusta
ainakin oli tuleva kunnollinen viulunsoittaja. Harjottelin ja
harjottelin, nielin opettajien karkeat sanat ja pilkan, näin monen
muun, josta en sitä olisi uskonut edistyvän helposti ja saavan
osakseen kiitosta, ja asetin omat päämääräni yhä alemmaksi. Sillä
viulunsoittokaan ei sujunut niin, että olisin voinut ylpeillä siitä
ja ajatella taiteilijan uraa. Näytti aivan siltä, että minusta,
jos hyvin ahkera olin, saattoi tulla kunnon ammattilainen, joka
vaatimattomasti soittaisi viuluaan jossain orkesterissa, niittämättä
enemmän häpeää kuin kunniaakaan, ja siten ansaitsisi leipänsä.

Siten oli tämä aika, jota olin niin suuresti ikävöinyt ja josta
olin niin suuria toivonut, elämässäni ainoa, jolloin minä
musiikin hengettären hylkäämänä kuljeskelin ilottomia teitä ja
elin soinnuttomia päiviä. Sieltä, mistä olin etsinyt nautintoa,
mielenkohotusta, loistoa ja komeutta, löysin vain vaatimuksia,
sääntöjä, velvollisuuksia, vaikeuksia ja vaaroja. Jos jotain
musiikkia mieleeni johtui, niin oli se joko kulunutta, sadoin kerroin
toistettua tai sitten ilmeisesti ristiriidassa kaikkien taiteen
lakien kanssa, eikä niin ollen voinut olla minkään arvoista. Silloin
sanoin hyvästi kaikille suurille ajatuksille ja toiveille. Olin yksi
noita tuhansia, jotka nuoruuden huimapäisyys on vienyt taiteeseen ja
joiden voimat pettävät, kun on tosi kysymyksessä.

Tätä tilaa lienee kestänyt noin kolme vuotta. Olin nyt yli
kahdenkymmenen ikäinen, olin ilmeisesti erehtynyt päämäärästäni ja
kuljin alkamaani tietä vain häpeästä ja velvollisuudentunnosta. Ei
enää puhettakaan musiikista, tiesin enää vain sormiharjotuksista,
vaikeista tehtävistä, harmoniaopin vastakohtaisuuksista,
vastenmielisistä pianotunneista pilkallisen opettajan johdolla,
opettajan, joka kaikissa ponnistuksissani näki vain ajanvietettä.

Ellei vanha ihanne vielä salaa olisi elänyt minussa, niin olisin
näinä vuosina kuitenkin kenties voinut oikein hyvin. Olin vapaa
ja minulla oli ystäviä, olin parhaassa iässäni oleva nuorimies,
varakkaiden vanhempien poika. Hetkittäin nautin kaikesta tästä;
oli iloisia päiviä, rakkausjuttuja, juominkeja, huvimatkoja. Mutta
minun ei ollut mahdollista tyytyä mitä nopeimmiten suorittamaan
velvollisuuteni ja ennen kaikkea iloitsemaan nuoruudestani.
Tietämättäni valtasi minut varomattomina hetkinä yhä edelleen
taiteilijaurani laskeutuneen tähden kaipuu, minun oli mahdoton
unohtaa pettymystäni. Vain yhden ainoan kerran se minulle perinpohjin
onnistui.

Se oli hullun nuoruuteni hulluin päivä. Ajelin siihen aikaan
takaa erästä kuuluisan laulunopettajan H:n naisoppilasta. Hänen
kohtalonsa näytti olevan sama kuin minun, hän oli tullut suurin
toivein, kohdannut ankaria opettajia, ei ollut tottunut työhön ja
alkoi lopulta pelätä äänensä kadottamistakin. Hän otti silloin asian
keveämmältä puolelta, antoi meidän oppilastovereidensa "hakkailla"
itseään ja osasi tehdä meidät kaikki lemmensairaiksi, mihin ei paljoa
tarpeen ollutkaan. Hän omisti tuollaisen tulisen, eloisen värikkään
kauneuden, joka kuihtuu pian.

Kaunis Liddy naivilla kiemailullaan vangitsi minut joka kerta kun
hänet näin. En milloinkaan ollut häneen pitkää aikaa rakastunut,
unohdin hänet välillä kokonaan, mutta kun olin hänen läheisyydessään,
valtasi rakastumisen puuska minut joka kerta yhä uudelleen. Hän
leikki minun kanssani niinkuin muidenkin, ärsytti meitä, nautti
vallastaan ja otti itse osaa koko asiaan vain nuoruutensa uteliaalla
aistillisuudella. Hän oli hyvin kaunis, mutta vain puhuessaan ja
ollessaan liikkeessä, nauraessaan lämpimällä, syvällä äänellään,
tanssiessaan tai iloitessaan ihailijoidensa mustasukkaisuudesta. Joka
kerta kun olin tullut kotia seurasta, missä olin hänet tavannut,
nauroin itselleni ja todistelin, ettei minunlaiseni mies milloinkaan
voinut todenteolla rakastaa tätä keveätä "elämän taiteilijaa". Mutta
monasti onnistui hänen jälleen yhdellä ainoalla liikkeellä, yhdellä
lämpimästi kuiskatulla sanalla siinä määrin kiihottaa minua, että
puolen yötä kuumana ja hurjana viivyin hänen asuntonsa läheisyydessä.

Siihen aikaan oli minulla lyhyt rajuuden ja puoleksi pakotetun
ylimielisyyden kausi. Alakuloisuuden ja äänettömän hiljaisuuden
päivien jälkeen vaati nuoruuteni rajua liikettä ja huumaa, ja
muutamien samanikäisten toverieni kanssa läksin silloin etsimään
huvituksia ja kujeita. Meitä pidettiin elämänhaluisina, hillittöminä,
niin jopa vaarallisina mellastajina, mikä minuun nähden ei pitänyt
paikkaansa, ja me nautimme Liddyn ja hänen pienen piirinsä silmissä
jonkinlaista epäillyttävää mutta kuitenkin suloista sankaruuden
mainetta. Missä määrin tämä mellastelu oli nuoruuden hurjapäisyyttä,
missä määrin tahallista huumautumista, en enää nyt osaa ratkaista,
kun jo aikaa sitten olen kokonaan kasvanut irti noista oloista ja
kaikista nuoruuden äärimmäisyyksistä. Jos siinä oli liikaa, niin olen
sen sovittanutkin.

Eräänä talvipäivänä, jolloin konservatoriossa oli lupaa, teimme
joukko nuorta väkeä yhdessä retkeilyn kaupungin ulkopuolelle; mukana
oli Liddy ja hänen kolme ystävätärtänsä. Meillä oli muassamme
mäenlaskukelkat, joiden käyttämistä siihen aikaan vielä pidettiin
lasten huvina, ja me etsimme kaupungin vuorisesta ympäristöstä
sopivia mäkiä. Muistan aivan tarkalleen tuon päivän, oli kohtalaisen
kylmä, toisinaan tuli aurinko neljännestunniksi näkyviin, raikkaassa
ilmassa oli ihana lumen tuoksu. Tytöt värikkäine pukuineen ja
liinoineen näyttivät somilta valkeata taustaa vastaan, ilman raikkaus
oli huumaava ja reipas liikkuminen tässä ympäristössä nautinto.
Meidän pieni joukkomme oli mitä iloisimmalla tuulella, pilkkanimiä
ja ärsytyksiä lenteli edestakaisin, niihin vastattiin lumipalloilla
ja ne saivat aikaan pikku taisteluita, kunnes kaikki olimme kuumia
ja lumisia ja olimme pakotetut hetkisen hengähtämään, ennenkuin
aloimme uudestaan. Rakennettiin suuri lumilinna, joka piirityksen
jälkeen vallotettiin, ja välillä laskettelimme kelkoillamme jyrkistä
rinteistä alas.

Päivällisaikaan, kun kaikki olimme tulleet mellastelemisesta julman
nälkäisiksi, saavuimme kylään, jossa löysimme hyvän ravintolan,
annoimme paistaa ja keittää, valtasimme pianon, lauloimme, huusimme,
tilasimme viiniä ja grogia. Ruokaa tuli ja se otettiin juhlamielellä
vastaan, hyvää viiniä vuosi runsaasti, sitten tahtoivat tytöt
kahvia, meidän miesten maistellessa liköörejä. Pienessä salissa
oli huuto ja juhlamelu sellainen, että meidän kaikkien päässä
alkoi pyöriä. Minä olin alati lähellä Liddyä, joka tänään hyvällä
tuulella ollen osotti minulle erityistä suosiota. Tässä nautinnon
ja humaltumisen ilmakehässä kukoisti hän soreasti, antoi kauniiden
silmiensä salamoida ja sieti monta puoleksi rohkeata, puoleksi arkaa
hellyydenosotusta. Aloimme panttileikin, jossa pantit täytyi lunastaa
pianon ääressä matkimalla jotakuta opettajistamme, monet myöskin
suudelmilla, joiden lukumäärä ja laatu tarkasti pantiin merkille.

Kun hehkuvina ja meluten läksimme talosta kotimatkalle, oli vielä
varhainen iltapäivä, mutta alkoi jo heikosti hämärtää. Jälleen
hulluttelimme kuten hillittömät lapset, hitaasti palaten illan
vähitellen hämärtyessä kaupunkia kohti. Minun onnistui pysytteleidä
lähellä Liddyä, jonka ritariksi nyt toisten vastustelematta rupesin.
Vedin häntä välillä kelkassani ja suojelin häntä voimieni takaa
yhä uusiutuvilta lumipallohyökkäyksiltä. Lopulta meidät jätettiin
rauhaan, jokainen tytöistä löysi toverinsa ja vain pari ilman
jäänyttä kavaljeeria kulki ärsytellen ja sodanhaluisina vieressä.
En ollut milloinkaan ennen ollut niin kiihottunut ja hullaantunut
kuin noina tunteina; Liddy oli tarttunut käsivarteeni ja salli minun
käydessä keveästi vetää häntä puoleeni. Samalla hän milloin jutella
lörpötteli, milloin vaikeni vierelläni onnellisena ja, niinkuin
minusta tuntui, lupaavana. Minä olin hehkuvassa tilassa ja päätin
parhaani mukaan käyttää tilaisuutta, mutta ainakin mahdollisimman
kauvan säilyttää tämän tuttavallisen hellän suhteemme. Kellään ei
ollutkaan mitään vastaan, kun vähäistä ennen kaupunkiin saapumistamme
vielä ehdotin erästä mutkaa ja poikkesin kauniille kukkulatielle,
joka jyrkästi puolikaaressa johti laakson kautta, tarjoten runsaasti
laveita näköaloja jokilaaksoon ja kaupunkiin, joka jo välkkyvine
lyhtyriveineen ja tuhansine punaisine valoineen loisti syvyydestä.

Liddy riippui yhä vielä käsipuolessani ja antoi minun puhua, otti
hehkuvat tunteenpurkaukseni nauraen vastaan ja näytti kuitenkin itse
olevan syvästi järkyttynyt. Mutta kun lempeästi väkivaltaa tehden
vedin häntä puoleeni ja aioin suudella häntä, irrotti hän itsensä ja
hypähti syrjään.

"Katsokaa!" huusi hän huohottaen, "tuon niityn ylitse tuolla täytyy
meidän laskea kelkalla! Vai pelkäättekö, teidän urheutenne?"

Katsahdin alas ja hämmästyin, sillä rinne oli niin jyrkkä, että tämä
rohkea mäenlasku tosiaankin hetkisen pelotti minua.

"Ei se käy päinsä", vastasin arvelematta, "on jo liian pimeä."

Heti alkoi hän pilkata minua jänikseksi ja vannoi laskevansa rinnettä
alas yksin, jos minä olisin liian arka lähtemään mukaan.

"Tietysti me kaadumme", sanoi hän nauraen, "mutta sehän onkin
hauskinta koko laskussa".

Hänen näin minua ärsyttäessään sain päähänpiston.

"Liddy", sanoin hiljaa, "me laskemme. Jos kaadumme, saatte te pestä
minut lumella, mutta jos pääsemme onnellisesti alas, tahdon myös minä
saada palkintoni".

Hän vaan nauroi ja istuutui kelkkaan. Katsoin häntä silmiin, ne
loistivat lämpimästi ja iloisesti, silloin istuuduin aivan kelkan
etupäähän, käskin hänen painautua minuun ja työnsin kelkan menemään.
Tunsin miten hän tarttui minuun, pitäen käsiään ristissä rinnallani,
ja aioin vielä huutaa hänelle jotain, mutta en enää voinut. Rinne
oli niin jyrkkä, että minulla oli tunne sellainen kuin tyhjään
ilmaan syöksyessä. Tapailin heti molemmilla kengänpohjillani maata
pysähdyttääkseni tai edes kaataakseni kelkan, sillä äkkiä oli
minut vallannut kuolemanpelko Liddyn puolesta. Tämä oli kuitenkin
myöhäistä. Kelkka syöksyi hillitöntä vauhtia mäkeä alas, tunsin
vain kylmänpurevan lumiryöpyn kasvoillani, sitten kuulin Liddyn
kirkaisevan kauhusta ja tämän jälkeen en enää mitään. Suunnattoman
voimakas tärähdys kuin moukarin isku kohtasi päätäni, jostain
kohdasta ruumistani tunsin vihlaisevaa kipua. Viimeinen tunne, jonka
muistan, oli kylmyys.

Tällä lyhyellä hullunrohkealla mäenlaskulla sain minä sovittaa
nuoruudenhurjuuteni. Jäljestäpäin oli paljon muun ohella myöskin
rakkauteni Liddyyn kokonaan lopussa.

Melusta ja sekasorrosta, joka onnettomuutta seurasi, minä säästyin.
Toisille oli se tuskallinen hetki. He kuulivat Liddyn huutavan,
nauroivat ja lähettelivät pilkkasanoja ylhäältä pimeyteen,
huomasivat vihdoin, että jotain pahaa oli tapahtunut, laskeutuivat
vaivalloisesti alas ja tarvitsivat kotvan aikaa kunnes humalastaan
ja ylimielisyydestään heräsivät todellisuuden tajuamiseen. Liddy oli
kalpea ja miltei tajuton mutta kuitenkin kokonaan vahingoittumaton;
vain hänen hansikkaansa olivat repeytyneet ja hänen hienot valkoiset
kätensä jonkun verran haavottuneet ja veriset. Minut kannettiin pois
kuolleeksi luultuna. Sitä omena- tai päärynäpuuta, johon kelkka
ja minun luuni olivat menneet pirstoiksi, olen myöhemmin turhaan
koettanut löytää.

Luultiin minun menettäneen henkeni aivotärähdyksestä, mutta niin
huonosti ei kuitenkaan ollut laita. Pää ja aivot olivat tosin
vahingoittuneet, ja kesti sangen kauan kunnes sairaalassa jälleen
tulin tajuntaani, mutta haava parantui ja aivonikin toipuivat
ennalleen. Sitä vastoin ei useasta kohden katkennut vasen jalkani
tahtonut tulla kuntoon. Olen siitä lähtien ollut rampa, joka voi vain
ontua, ei enää kävellä saatikka juosta tai tanssia. Siten ohjautui
nuoruuteni odottamatta hiljaisemmille urille, joita lähdin kulkemaan
häveten ja vastenmielisesti. Mutta minä aloin niitä kuitenkin kulkea,
ja monasti on minusta näyttänyt, kuin en tahtoisi millään muotoa olla
ilman tätä retkeä ja sen seurauksia.

Tosin ajattelen tällöin vähemmän katkennutta jalkaani kuin
eräitä muita tuon onnettomuuden seurauksia, jotka olivat paljoa
miellyttävämpää ja iloisempaa lajia. Lieneekö sen aiheuttanut
onnettomuus itse pelästymisineen, vai oliko se pitkä makaaminen ja
kuukausia kestänyt hiljaisuus ja mietiskely, joka tapauksessa tuo
parantumiseni aika teki minulle hyvää.

Tuon pitkän sairausajan alku, noin sen ensimäinen viikko, on kokonaan
häipynyt muististani. Olin useasti tiedottomana ja lopullisesti
tajuihin tultuanikin heikko ja välinpitämätön. Äitini oli saapunut
ja istui kaiket päivät uskollisesti sairaalassa vuoteeni ääressä.
Kun katsoin häneen ja puhuin pari sanaa hänen kanssaan, näytti hän
ystävälliseltä ja miltei iloiselta, vaikka hän, kuten myöhemmin sain
tietää, oli pelännyt, ei henkeäni vaan järkeäni. Toisinaan puhelimme
kauan aikaa keskenämme hiljaisessa, valoisassa sairashuoneessa.
Meidän suhteemme ei kuitenkaan koskaan ollut kovin sydämellinen, olin
aina ollut enemmän kiintynyt isääni. Nyt oli hänen mielensä säälistä
ja minun kiitollisuudesta pehmennyt ja sovinnollinen, mutta me olimme
molemmat liiaksi tottuneet vanhaan tuttuun suhteeseemme, jotta
heräävä sydämellisyys olisi löytänyt tien sanoihimmekin. Katselimme
toisiamme tyytyväisinä ja jätimme asiat puhumatta. Hän oli jälleen
minun äitini, kun makasin sairaana ja hän sai minua hoitaa; ja minä
tunsin häntä kohtaan jälleen lapsen tunteita ja unohdin kaiken muun.
Mutta myöhemmin vanha suhde palautui uudelleen, ja me koetimme olla
puhumatta tästä sairausajastani, sillä se saattoi meidät molemmat
hämillemme.

Vähitellen aloin käsittää asemaani, ja koska olin jo päässyt
kuumeestani ja näytin rauhalliselta, ei lääkäri enää salannut
minulta, että todennäköisesti saisin pitää ikuisen muiston
tästä onnettomuudesta. Näin nuoruuteni, jota olin tuskin vielä
täysin tietoisesti nauttinut, onnettomalla tavalla silvotuksi ja
raiskatuksi, ja minulla oli kylliksi aikaa mukautua tähän ajatukseen,
sillä makaamista kesti vielä hyvinkin neljännesvuoden.

Koetin sitten ajatuksissani ahkerasti pohtia asemaani ja luoda
itselleni käsityksen tulevaisuudestani, mutta pitkälle en näissä
mietteissäni päässyt. Paljoa ajattelemista en vielä kestänyt, väsyin
pian ja vaivuin uneksivaan lepotilaan, jonka avulla luonto suojeli
minua pelosta ja epätoivosta ja väkisin antoi minulle sen rauhan,
joka oli paranemiseeni tarpeen. Joka tapauksessa onnettomuuteni minua
monin hetkin painoi voimattani löytää sanottavaa lohdutusta.

Silloin eräänä yönä heräsin muutamia tunteja keveästi nukuttuani.
Minusta tuntui siltä kuin olisin uneksinut jotain hyvää, ja koetin
uudelleen palauttaa mieleeni sitä, mutta turhaan. Minut oli vallannut
ihmeellinen hyvinvoinnin ja vapauden tunne, ikäänkuin olisi kaikki
vastenmielinen voitettuna jäänyt taakseni. Ja siinä levätessäni ja
miettiessäni ja parantumisen ja vapautumisen hiljaisen aaltoilun
läikehtiessä ympärilläni, tuli huulilleni sävelmä, miltei äänetön;
sitä hyräilin itsekseni yhä uudelleen ja uudelleen, ja odottamatta
loisti jälleen minulle kirkkaana musiikin tähti, joka niin kauan
oli pysynyt minulle vieraana, ja sydämeni löi sen tahdissa ja koko
olentoni puhkesi uudelleen kukkaan ja hengitti uutta, puhdasta ilmaa.
Se ei ollut millään tavoin tunkeutunut tietoisuuteeni, se vain oli
siellä ja vuosi hiljaa ylitseni, ikäänkuin olisin kuullut etäisten
kuorojen laulua.

Tämän ihmeen raikkaan tunteen valtaamana nukahdin. Aamulla olin
iloinen ja huoleton, jollaiseksi en ollut tuntenut itseäni enää
pitkiin aikoihin. Äiti huomasi sen ja kysyi, mikä minua ilahdutti.
Selitin hänelle hetkisen mietittyäni, etten ollut pitkiin aikoihin
ajatellut viuluani, mutta että se nyt jälleen oli johtunut mieleeni,
ja että tuo ajatus ilahdutti minua.

"Mutta et sinä taida vielä pitkään aikaan voida soittaa", sanoi hän
hiukan pelokkaasti.

"Ei se mitään, vaikkapa en voisi enää milloinkaan."

Hän ei ymmärtänyt minua, enkä minä voinut hänelle asiaa selittää.
Mutta hän huomasi, että minun oli paremmin laita ja ettei tämän
aiheettoman iloisuuden takana piillyt mitään vaarallista. Muutamien
päivien jälkeen alkoi hän jälleen varovaisesti puhua siitä.

"Kuulehan, miten on oikeastaan sinun musiikkisi laita? Olemme miltei
olleet siinä luulossa, että olet kyllästynyt, ja isäsi on neuvotellut
opettajiesi kanssa. Emmehän tahdo mitään tyrkyttää sinulle, kaikkein
vähimmän nyt -- -- -- mutta ajattelemme, että jos kenties olisit
pettynyt ja mieluummin tahtoisit siitä luopua, niin pitäisi sinun se
tehdä eikä uhkamielisyydestä tai häpeästä pysyä itsepintaisena. Mitä
arvelet itse?"

Silloin muistui koko tuo vieraantumisen ja pettymyksen aika
mieleeni. Koetin selittää äidille, miten minun oli käynyt, ja hän
näytti minua ymmärtävän. Mutta nyt, arvelin, olin jälleen tullut
asiastani varmemmaksi enkä missään tapauksessa tahtonut tällä
tavoin karata tieheni, vaan ensiksi päättää opintoni. Siihen asia
sitten jäikin. Sieluni pohjalla, jonne äitini ei voinut katsoa, oli
pelkkää musiikkia. Onnistui minun kehittyä viulutaiteilijaksi tai
oli onnistumatta, joka tapauksessa maailma jo jälleen soi korviini
hyvänä taideteoksena, ja minä tiesin, ettei musiikin ulkopuolella
minulle ollut parannusta. Ellei tilani enää milloinkaan sallinut
minun soittaa viulua, niin täytyi minun olla sitä ilman, ehkäpä
täytyi minun valita joku muu ala, kenties ruveta kauppiaaksi, mutta
kaikki tämä oli toisarvoista, kauppiaana tai minä muuna tahansa
tulisin kuitenkin ympärilläni tajuamaan yhtä paljon musiikkia,
elämään ja hengittämään musiikissa. Jälleen olin ryhtyvä säveltämään!
En iloinnut, niinkuin äidille olin sanonut, viulustani, vaan käteni
vapisivat säveltämisen, luomisen innosta. Monin hetkin jo tunsin
kirkkaiden ilmojen kepeät tuulahdukset ja ajatusten jännittyneen
viileyden, niinkuin ennen parhaina hetkinäni, ja tunsin myöskin, että
sen rinnalla rampa jalka ja muu sellainen merkitsi vähän.

Siitä lähtien olin voittaja, ja niin usein kuin myöhemmin toiveeni
riensivätkin terveyden ja nuoruudenilon tanhuille ja niin usein
kuin tunsinkin katkeruutta ja kiukkuista häpeää raajarikkoisuuteni
johdosta, ei tämä kärsimys kuitenkaan enää milloinkaan yhtä helposti
mennyt yli voimieni; oli jotain, joka lohdutti ja selitti.

Tavan takaa matkusti isä katsomassa minua ja äitiä, ja eräänä
päivänä, kun tilani jo aikoja sitten oli ollut siedettävä, otti hän
tämän jälleen mukanaan kotia. Ensimäisinä päivinä tunsin itseni
jonkun verran yksinäiseksi ja häpesin myöskin, että olin puhellut
äidin kanssa liian vähän sydämellisesti ja liian vähän pitänyt lukua
hänen ajatuksistaan ja suruistaan. Tuo toinen tunne täytti kuitenkin
liiaksi mieleni, jotta nämä ajatukset olisivat sen pitemmälle
johtaneet.

Nyt tuli minua odottamatta tervehtimään eräs, joka ei ollut rohjennut
sitä tehdä äitini läsnä ollessa. Se oli Liddy. Olin hyvin hämmästynyt
hänet nähdessäni. Ensi hetkellä ei mieleeni lainkaan johtunut, miten
läheinen hänelle olin ollut aivan äsken ja miten rakastunut häneen.
Hän koetti turhaan salata hämilläänoloansa, hän oli pelännyt äitiäni,
jopa lain kättäkin, kun tiesi itsensä syylliseksi onnettomuuteeni,
ja käsitti vain hitaasti, ettei asia niin pahoin ollut ja ettei se
oikeastaan häntä lainkaan koskenut. Nyt hän huoahti helpotuksesta,
mutta ei voinut salata pientä pettymystä. Neitonen oli, niin huono
omatunto kuin hänellä olikin, kuitenkin hyvän naissydämensä pohjalla
saanut virkistystä koko historiasta, niin suuresta ja järkyttävästä
onnettomuudesta. Käyttipä hän useampaan kertaan sanaa "traagillinen",
jolloin tuskin saatoin olla nauramatta. Muuten ei hän ollut osannut
odottaa tapaavansa minua niin iloisena ja niin vähän antaen arvoa
onnettomuudelleni. Hänellä oli ollut mielessään pyytää minulta
anteeksi, ja anteeksiannon myöntäminen olisi minulle rakastuneena
tuottava valtavaa tyydytystä; ja tämän liikuttavan kohtauksen
perustalla hän jälleen voitokkaasti valtaisi sydämeni.

Nyt oli tyttöhupakolle tosin sangen suureksi mielenkevennykseksi,
että hän tapasi minut näin tyytyväisenä ja huomasi itsensä vapaaksi
kaikesta syyllisyydestä ja soimauksista. Mutta tämä mielenkevennys ei
tehnyt häntä iloiseksi, vaan kuta enemmän hänen omatuntonsa rauhottui
ja hänen pelkonsa haihtui, sitä hiljaisemmaksi ja kylmemmäksi
näin hänen tulevan. Lopultahan ei häntä loukannut niinkään vähän,
että arvostelin hänen osuutensa asiassa niin pieneksi, näytinpä
unohtaneen, että olin tukahduttanut liikutuksen ja anteeksipyynnöt
ituunsa ja siten riistänyt häneltä koko liikuttavan kohtauksen. Etten
enää ollut häneen lainkaan rakastunut, huomasi hän vallan hyvin
huolimatta suuresta kohteliaisuudestani, ja se oli pahinta. Saatoin
kyllä olla kadottanut käsiä ja jalkoja, mutta olinhan kuitenkin ollut
yksi hänen ihailijoitaan, jota hän tosin ei ollut rakastanut eikä
milloinkaan tehnyt onnelliseksi, mutta jonka mielenhiudunnasta hän
olisi löytänyt sitä suurempaa tyydytystä, kuta kurjempi olin. Nyt
ei tästä kaikesta ollut puhettakaan, kuten hän selvästi huomasi, ja
minä näin, mitenkä hänen kauniilla kasvoillaan yhä enemmän sammui ja
viileni säälivän sairaalassa-kävijättären lämpö ja osanotto. Lopuksi
otti hän korusanaiset jäähyväiset eikä tullut enää milloinkaan,
vaikka oli pyhästi luvannut.

Niin kiusallista ja niin itsetuntoni vastaista kuin minun olikin
nähdä hiukkaista aikaisemman rakkauteni tällä tavoin kutistuvan
pieneksi ja naurettavaksi, niin teki hänen käyntinsä minulle
kuitenkin hyvää. Minua hämmästytti suuresti katsella tätä kaunista,
ihailtua neitosta ensi kerran ilman intohimoa ja silmälaseja
ja huomata, etten ollut häntä lainkaan tuntenut. Jos minulle
olisi näytetty nukkea, jota olin kolmivuotiaana syleillyt ja
rakastanut, niin ei minua olisi voinut enemmän hämmästyttää tunteen
vieraantuminen ja muuttuminen kuin nyt tässä tapauksessa, jolloin
muutamia viikkoja sitten kuumasti ikävöimäni tyttö seisoi edessäni
aivan vieraana.

Niistä tovereistani, jotka olivat olleet mukana tuolla luparetkellä
talvella, oli kaksi muutamia kertoja käynyt minua katsomassa, mutta
meillä oli sangen vähän toisillemme sanomista, ja huomasin selvästi,
minkä helpotuksen heille tuotti, kun tilani käytyä paremmaksi pyysin
heitä, etteivät enää uhrautuisi minun takiani. Se oli ihmeellistä
ja teki minuun omituisen kaihoisan vaikutuksen: kaikki, mitä
näinä nuoruusvuosinani oli kuulunut elämääni, irtautui minusta,
tuli vieraaksi ja meni minulta hukkaan. Huomasin äkkiä, miten
epätodellista ja surullista elämää olin viettänyt koko tämän ajan,
koska kerran näiden vuosien rakkaus, ystävät, tavat ja ilot putosivat
pois kuin huonot vaatteet, irtautuivat minusta aivan kivutta, niin
etten voinut muuta kuin ihmetellä, miten minä olin voinut tulla
toimeen heidän kanssaan niin kauan tai miten he minun kanssani.

Sitä vastoin hämmästytti minua eräs toinen vierailu, jota en ollut
odottanut. Eräänä päivänä tuli pianonsoitonopettajani, tuo ankara
ja pilkallinen herra. Hän piti kepin ja hansikkaat kädessään,
puhui tavallisella tylyllä, miltei purevalla äänellään, nimitti
tuota onnetonta kelkkaretkeä "naisten kyyditsemiseksi" ja näytti
sanojensa sävystä päättäen olevan koko jutusta hyvillään. Kaikesta
huolimatta oli kuitenkin merkillistä, että hän oli saapunut luokseni,
ja osottautuikin, vaikkei hän muuttanut äänensä sävyä, ettei hän
ollut tullut pahoissa aikomuksissa, vaan sanoakseen minulle, että
hän piti minua kömpelyydestäni huolimatta siedettävänä oppilaana,
että hänen virkaveljensä, viulunsoitonopettaja, oli samaa mieltä
ja että he siis toivoivat minun pian palaavan terveenä takaisin ja
tuottavan heille iloa. Vaikka hän lausuikin tämän, joka kuulosti
melkein kuin anteeksipyynnöltä edellisen tylyn kohtelun jälkeen,
samalla katkeran terävällä äänellä kuin kaiken edellisenkin, tuntui
se minusta kuitenkin aivan kuin rakkaudentunnustukselta. Ojensin
epämiellyttävälle opettajalle käteni ja osottaakseni hänelle
luottamustani koetin selittää, miten laitani oli ollut viime vuosina
ja miten vanha sydämellinen suhteeni musiikkiin nyt oli eloon
heräämässä.

Professori ravisti päätään ja vihelsi pilkallisesti, kysyen: "Ahaa,
te aiotte ruveta säveltäjäksi?"

"Jos mahdollista", sanoin arasti.

"Siinä tapauksessa toivotan onnea. Luulin teidän nyt uudella innolla
ryhtyvän harjottelemaan, mutta säveltäjänä se teille tietysti ei ole
tarpeellista."

"Sitä en tarkottanut."

"Mitä sitten? Tiedättekö, kun musiikkiopistolainen on laiska
eikä halua tehdä kunnon tavalla työtä, silloin ryhtyy hän aina
säveltämään. Sitä osaa jokainen, ja nerojahan kuten tunnettua myös
kaikki ovat."

"Siten en tosiaankaan tarkottanut. Pitääkö minun sitten ruveta
pianistiksi?"

"Ei, herra kulta, siihen ette te kykenisi. Mutta kunnon tavalla
soittamaan viulua te vielä kyllä oppisitte."

"No sitä haluankin myös."

"Toivottavasti se on teiltä täyttä totta. En tahdo kauemmin pidättää.
Nopeata toipumista, hyvä herra, ja näkemiin!"

Näin sanoen lähti hän tiehensä ja jätti minut kummastuneena
yksikseni. Jälleen opintoihin ryhtymistä en ollut vielä juuri
ajatellut. Nyt aloin kuitenkin pelätä, että ne jälleen tulisivat
edistymään vaivalloisesti ja hitaasti ja että lopulta kaikki
muodostuisi samanlaiseksi kuin ennenkin. Tällaiset ajatukset
eivät kuitenkaan olleet pitkäaikaisia, ja huomasin myöskin, että
murahtelevan professorin käynti oli tapahtunut todella hyvässä
tarkotuksessa ja oli vilpittömän hyväntahtoisuuden merkki.

Parantumiseni jälkeen piti minun tehdä virkistysmatka, mutta
pidin edullisempana lykätä sen toimeenpanon kesälomaan asti ja
nyt mieluimmin heti ryhtyä työhön. Tällöin ensi kertaa huomasin,
mikä hämmästyttävän suuri vaikutus on lepoajalla, varsinkin
vastentahtoisella. Aloin tuntini ja harjotukseni epäillen, mutta
kaikki kävi paremmin kuin ennen. Tosin huomasin nyt myöskin selvästi,
ettei minusta milloinkaan tulisi esittävää taiteilijaa; mutta
silloisessa tilassani ei tämä tietoisuus vaikuttanut minuun pahasti.
Muuten kävi kaikki hyvin ja varsinkin oli musiikkiteorian,
harmonia- ja kompositsioniopin salaperäinen risukko muuttunut helposti
kuljettavaksi, iloiseksi puutarhaksi. Tunsin, etteivät parhaiden
hetkieni päähänpistot ja yritykset enää olleet kaikkien sääntöjen
ja lakien ulkopuolella, että ankaran oppilaskurin sisäpuolella
kuitenkin johti kapea, mutta selvästi huomattava tie vapauteen.
Tosin tuli vielä hetkiä, päiviä ja öitä, jolloin kaikki oli edessäni
kuin suurena piikkiaitana ja minä tuskittelin vastaani tulevia
ristiriitaisuuksia ja aukkoja; mutta epätoivoon en enää joutunut, ja
kapea polku kävi silmieni edessä selvemmäksi ja kuljettavammaksi.

Lukukauden lopulla sanoi teorianopettajamme hyvästejä ottaessamme
hämmästyksekseni minulle: "Te olette tänä vuonna ainoa oppilaistani,
joka tosiaan näytätte ymmärtävän jotain musiikista. Jos joskus olette
säveltänyt jotain, tahtoisin mielelläni sitä nähdä."

Nämä lohdulliset sanat mielessäni matkustin kesälomalle. En
ollut pitkään aikaan käynyt kotona; nyt muistui junamatkan
kestäessä kotiseutu jälleen mieleeni, vaati rakkauttani ja herätti
lapsuusaikojen ja ensimäisten nuorukaisvuosien puoliksi häipyneet
muistot eloon. Kotikaupungin rautatieasemalla oli isä minua vastassa,
ja me ajoimme yhdessä kaupunkiin. Jo heti seuraavana aamuna pakotti
vastustamaton halu minut tekemään kiertomatkan vanhoja tuttuja katuja
pitkin. Siellä minut ensikerran valtasi murhe kadotetun pystypäisen
nuoruuteni johdosta. Minun oli tuskallista ontua vääristyneellä
ja jäykällä jalallani näitä katuja pitkin, missä jokainen kulma
muistutti poika-ajan leikeistä ja menneistä iloista. Tulin raskain
mielin jälleen kotia, ja kenen näin, kenen äänen kuulin ja ketä
ajattelinkin, kaikki muistutti minulle katkerasti entisyyttä ja
nykyistä raajarikkoisuuttani. Sitä paitsi tuotti minulle kärsimystä
se, että äitini ilmeisesti oli tyytymättömämpi kuin milloinkaan
ennen päätökseeni jatkaa musiikkiopintojani, vaikkei hän aivan
suoraan sitä sanonutkaan. Eheäjalkainen musiikkimies, joka esiintyy
taiteilijana tai sirona orkesterinjohtajana, olisi hänen mielestään
vielä jotenkuten käynyt täydestä; mutta mitenkä puoleksi raajarikko,
jolla oli kohtalaiset todistukset ja arka käytös, saattaisi menestyä
viulunsoittajana, oli hänestä käsittämätöntä. Näissä ajatuksissaan
sai hän tukea eräältä vanhalta ystävättäreltä ja etäiseltä
sukulaiselta; isäni oli kerran kieltänyt tätä käymästä talossa, josta
hän puolestaan kantoi katkeraa vihaa, pysymättä kuitenkaan poissa,
sillä isäni konttorissa ollessa kävi hän useasti äitini luona. Hän
ei voinut kärsiä minua, jonka kanssa hän poikavuosistani saakka
tuskin oli vaihtanut sanaakaan, ja näki minun elämänuran-valinnassani
surkuteltavan suvunpilaantumisen merkin ja minun onnettomuudessani
kohtalon ilmeisen rangaistuksen ja kehotuksen.

Minua ilahduttaaksen oli isäni toiminut niin, että minua pyydettiin
soittamaan solo-osaa eräässä kaupungin musiikkiyhdistyksen
konsertissa. Mutta minä en voinut, annoin kieltävän vastauksen ja
vetäydyin päiväkaudeksi pieneen huoneeseeni, jossa olin asunut jo
poikana. Varsinkin kiusasivat minua alituiset kyselyt ja alinomainen
selitysten antaminen, niin etten enää lähtenyt juuri lainkaan ulos.
Mutta silloin sain itseni monasti kiinni siitä, että ikkunasta
seurasin katuelämää, koululasten ja varsinkin nuorten tyttöjen kulkua
katkeran kateellisena.

Miten voinkaan toivoa, ajattelin, milloinkaan enää voittavani jonkun
tytön rakkautta! Saisin aina seisoa syrjästä katsomassa, niinkuin
tanssiessa, enkä milloinkaan kävisi täydestä tytöille, ja jos joku
olisi minua kohtaan ystävällinen, olisi se sääliä! Voi, olin jo
inhoon saakka kyllästynyt olemaan säälimisen esineenä.

Näissä oloissa ei ollut minun kotia jäämistä. Vanhempanikin kärsivät
suuresti minun ärtyisestä raskasmielisyydestäni ja olivat tuskin
lainkaan vastaan, kun pyysin lupaa nyt heti saada lähteä tuolle
kauan sitten suunnitellulle matkalle. Myöhemminkin on rampuuteni
minua kiusannut ja tehnyt tyhjäksi monta toivetta, jotka olivat
sydäntäni lähellä, mutta niin polttavasti ja tuskaisesti en lienee
enää milloinkaan tuntenut heikkouttani kuin tällöin, jolloin
jokaisen terveen nuoren miehen ja jokaisen naisolennon näkeminen
minua nöyryytti ja tuotti minulle tuskaa. Samoin kuin vähitellen
olin tottunut keppiin ja ontumiseen niin että se lopulta tuskin
enää häiritsi minua, samoin täytyi minun vuosien vieriessä tottua
katkeruudetta olemaan tietoinen kärsimästäni onnettomuudesta ja
kantamaan sitä nöyrästi tai ottamaan koko asia humoristisesti.

Onneksi sain matkustaa yksikseni enkä tarvinnut enää mitään erityistä
hoitajaa; jokaisen seura olisi ollut minulle vastenmielinen ja
häirinnyt sisäistä parantumistani. Minun tuli jo helpompi olla,
kun istuin junassa eikä kukaan enää katsellut minua huomaavasti ja
säälivästi. Matkustin yötä päivää pysähtymättä todellisen pakenemisen
tunteen vallassa ja hengähdin syvään helpotuksesta, kun toisena
iltana vaununi himmeistä ikkunoista huomasin korkeita vuoria. Pimeän
tullessa saavuin viimeiselle asemalle, kuljin väsyneenä ja iloisena
erään Graubündenin pikkukaupungin ahtaita katuja pitkin ensimäistä
majataloa kohti ja nukuin tyhjennettyäni pikarillisen tummanpunaista
viiniä kymmenessä tunnissa pois matkan väsymyksen ja hyvän osan
mukanani seurannutta mielenahdistustakin.

Aamulla astuin pieneen vuorijunaan, joka nousee ahtaitten laaksojen
kautta valkeiden, kuohuvien purojen viertä ylös korkeuteen. Pienellä,
yksinäisellä rautatieasemalla muutin vaunuihin, ja päivällisen aikaan
olin perillä eräässä seudun korkeimmista vuorikylistä.

Asuin nyt hiljaisen, köyhän kylän ainoassa majatalossa, ajoittain
ainoana vieraana, aina syksyyn saakka. Aikomukseni oli ollut vain
hiukkasen levähtää täällä ja sitten jatkaa matkaani Sveitsin halki
nähdäkseni palasen maailmaa ja ihmisiä. Mutta tuolla ylhäällä
korkeudessa kävi tuuli ja oli ilma täynnä jylhää selkeyttä ja
suuremmoisuutta, josta en enää voinutkaan luopua. Vuoren toinen rinne
kasvoi kuusimetsää miltei huipulle saakka, toinen sivu oli kallioisen
paljas. Täällä vietin aikani päivän paahtamilla kallioilla tai jonkun
voimakkaasti kuohuvan vuoripuron rannalla, jonka laulu yöllä kaikui
koko kylän halki. Ensimäisinä päivinä nautin yksinäisyydestä kuin
viileästä lääkejuomasta, ei kukaan minua tarkastellut, ei kukaan
osottanut uteliaisuutta eikä sääliä, olin vapaa ja yksinäinen kuin
lintu korkeudessaan ja unohdin pian kipuni ja sairalloisen kateuden
tunteeni. Toisinaan koski minuun se, etten voinut etääntyä vuorille,
käydä tuntemattomissa laaksoissa ja alpeilla, kavuta vaarallisia
teitä. Mutta yleensä oli minun ihanan hyvä olla, edellisten
kuukausien elämyksien ja kiihotuksien jälkeen ympäröi yksinäisyyden
hiljaisuus minua kuin vahva linna, löysin hävinneen sielunrauhani
uudelleen ja opin mukautumaan ruumilliseen heikkouteeni, jollen juuri
iloisesti niin alistuvaisesti.

Tuolla ylhäällä vietetyt viikot kuuluvat miltei elämäni ihanimpiin.
Hengitin kirkasta, puhdasta ilmaa, join purojen jääkylmää vettä,
näin vuohilaumojen käyvän laitumella äkkijyrkillä vuorenrantamilla,
uneksivan hiljaisten paimenten vartioimina, kuulin toisinaan
myrskyjen käyvän läpi laakson, katselin pilviä ja sumuja oudon
läheltä. Katselin pientä, hentoa, loistavaväristä kukkamaailmaa
ja monia ihmeen kauniita sammallajeja, jotka viihtyivät
vuorenhalkeamissa, ja kirkkaina päivinä kiipesin mielelläni hetkisen
vuorta ylöspäin, kunnes saatoin yli äskeisen asemani nähdä korkeiden
vuorien etäiset, puhtaat ääriviivat sinisine varjoineen ja autuaasti
hohtavine hopeisine lumikenttineen.

Jos tarkemmin muistelen, niin ei tuo aika tosin ollut näin
yksinomaisen kirkas ja aurinkoinen, kuin millaisena sen
kokonaisvaikutus on muistissani säilynyt. Ei ollut ainoastaan
sumuisia ja sateisia päiviä, jopa lunta ja pakkastakin, oli myös
minussa itsessäni rajuilmoja ja pahoja päiviä. En ollut tottunut
yksinäni olemiseen, ja kun ensi levähtäminen ja ahmiminen oli
ohitse, hiipi toisinaan tuska, jota pakoon olin rientänyt, äkkiä
jälleen hirveän lähelle minua. Monena kylmänä iltana istuin pikku
huoneessani, matkapeite polvillani, väsyneenä ja avuttomana
antautuen hullujen ajatusten valtaan. Kaikki mitä nuoruus ikävöi ja
toivoo, juhlat ja tanssin ilot, naislempi ja seikkailut, voiman ja
lemmen riemuvoitot, olivat jääneet toiselle rannalle, ainaiseksi
minusta eronneet ja minulle saavuttamattomat. Yksin tuo puoliksi
teennäisen iloisuuden uhkamielisen hurja aika, jonka loppuna oli
ollut onneton mäenlaskuni, näytti muistoissani tällöin kauniilta ja
paratiisimaiselta kuin kadotettu onnen maa, jonka jälkikaiut soivat
etäältä korviini, häipyvään bakkanaaliseen humuun yhtyneinä. Ja
kun väliin öisin myrskyt mylvivät, kun kuusimetsän intohimoisesti
valittava humina voitti alaspäin syöksyvien vesien alinomaisen kylmän
pauhun tai kun rappeutuneen talon kattohirsissä heräsivät unettoman
kesäyön tuhannet selittämättömät äänet, silloin viruin toivottomissa,
polttavissa elämän ja lemmenhuumauksen unelmissa, raivoten ja jumalaa
solvaten, ja olin mielestäni kurja runoilija ja uneksija, jonka
kaunein unelma oli vain hauraan saippuakuplan kimallus, kun tuhannet
muut maailmassa nuoruudenvoimastaan riemuiten ojensivat kätensä
ottamaan mitä elämä parasta tarjosi.

Mutta samoin kuin vuorten pyhä kauneus ja kaikki, mistä aistimeni
joka päivä nauttivat, tuntuivat näyttäytyvän minulle kuin harson
lävitse ja puhuvan minulle omituisen etäältä, samoin muodostui myös
minun ja tuon usein niin rajusti puhkeavan tuskan väliin harso
ja hiljainen vieraantuminen, ja pian oli se niin etäällä, että
molemmat, sekä päivien loisto että öiden kurjuus, tulivat tajuuni
ikäänkuin ulkoapäin lähtevinä ääninä, joita saatoin kuunnella ehyin
sydämin. Minusta näytti ja tuntui siltä kuin olisin ollut taivas,
jolla pilvet kulkevat, kuin kenttä täynnä taistelevia joukkoja, ja
oli kysymyksessä riemu ja nautinto taikka tuska ja raskasmielisyys,
kumpikin kaikui korviini kirkkaammin ja ymmärettävämmin, ikäänkuin
irtautui sielustani ja lähestyi minua ulkoapäin, sointuina ja
säveljaksoina, jotka tajusin kuin unessa ja jotka tahtomattani
valtasivat minut.

Oli hiljainen iltahetki minun vuorilta palatessani, jolloin ensi
kerran selvästi tunsin kaiken tämän, ja kun mietiskelin tätä oman
itseni arvotusta, lennähti äkkiä mieleeni, mitä tämä kaikki merkitsi,
että se oli noiden outojen, kohotettujen hetkien paluuta, joista
nuorempina vuosinani olin saanut aavistuksen tavoin esimakua. Ja
tämän muistaessani palasi myöskin tuo ihana kirkkaus, tuo miltei
lasimainen tunteiden kuulakkuus ja läpinäkyväisyys, tunteiden, joista
jokainen nyt oli edessäni naamiota vailla ja joista ei yksikään enää
merkinnyt tuskaa eikä onnea, vain voimaa ja sopusointua. Kiihtyneiden
tunteitteni liikunnasta, väikynnästä ja ristiriidasta oli tullut
musiikkia.

Kirkkaina päivinäni näin nyt auringon ja metsän, ruskeat kalliot
ja etäiset hopeaiset vuoret kaksinkertaisin onnen, kauneuden ja
ymmärtämyksen tuntein, tunsin synkkinä hetkinäni sairaan sydämeni
paisuvan ja nousevan kapinaan kaksinkertaisella hehkulla, enkä enää
erottanut toisistaan nautintoa ja tuskaa, vaan toinen oli toisensa
kaltaista, molemmat tuottivat tuskaa ja molemmat nautintoa. Ja mitä
sisäisesti tunsinkin, pysyi voimani kuitenkin häiriintymättömänä sen
yläpuolella, ikäänkuin syrjästä katsojana ja tajuten, että kirkas ja
tumma sisarväreinä kuuluivat yhteen, että kärsimys ja lepo olivat
saman suuren musiikin tahteja ja osia.

En osannut kirjottaa tätä musiikkia paperille, se oli minulle
itselleni vielä vierasta ja sen rajat minulle tuntemattomat. Mutta
minä saatoin kuunnella sitä, saatoin tuntea maailman kokonaisuutena
itsessäni. Ja jotain saatoin säilyttääkin, jonkun pienen osan ja
joitakuita jälkisointuja, pienentyneinä ja muuntuneina. Sitä nyt
mietin ja haudoin päiväkausia, huomasin, että se oli ilmaistavissa
kahdella viululla ja aloin, niinkuin nuori lintu uskaltaa lentoon,
kaikessa viattomuudessa kirjottaa ensimäistä sonaattiani.

Kun eräänä aamuna kamarissani soitin viululla sen ensimäistä osaa,
tunsin kyllä sen heikkouden, keskeneräisyyden ja epävarmuuden, mutta
jokaista tahtia soittaessani kävi kuitenkin kuin väristys sydämeni
lävitse. En tiennyt, oliko tämä musiikki hyvää, mutta tiesin, että
se oli omaani, minussa elettyä ja syntynyttä eikä milloinkaan ennen
kuultua.

Alhaalla vierashuoneessa istui liikkumattomana ja valkeana kuin
jääpuikko vuodet läpeensä ravintolanisännän isä, noin kahdeksankymmen
vuoden ikäinen ukko, joka ei milloinkaan lausunut sanaakaan ja
rauhallisin silmin katseli tarkasti ympärilleen. Oli salaisuus, tokko
tämä juhlallisesti vaikeneva vanhus omasi yliluonnollisen viisauden
ja sielunrauhan, vai olivatko hengenvoimat hänestä paenneet. Tämän
vanhuksen luokse astuin tuona aamuna, viulu kainalossani, sillä
olin huomannut, että hän aina tarkkaavaisesti kuunteli soittoani ja
kaikkea musiikkia ylipäänsä. Kun tapasin hänet yksinään, asetuin
hänen eteensä, viritin viulun ja soitin hänelle sonaattini ensimäisen
osan. Vanhus piti silmänsä, joiden valkuainen oli kellertävä ja
luomien reunat punaiset, minuun suunnattuina ja kuunteli, ja joka
kerta kun tuota kappaletta ajattelen, näen jälleen vanhuksenkin ja
hänen liikkumattoman kiviset kasvonsa, joista rauhalliset silmät
katselevat minua. Kun olin lopettanut, nyökäytin hänelle päätäni,
hän iski viekkaasti silmäänsä ja näytti ymmärtävän kaikki, hänen
kellertävät silmänsä vastasivat katseeseeni, sitten käänsi hän ne
pois, antoi päänsä vaipua hiukan alemmas ja vaipui jälleen entiseen
tuijotukseensa.

Varhain tuli syksy noihin korkeuksiin, ja kun eräänä aamuna matkustin
pois, oli paksulta sumua ja vihmoi kylmää sadetta. Mutta minä otin
mukaani kirkkaiden päivien auringon ja paitsi kiitollisuuden tunnetta
myös iloisen mielen lähimmän tulevaisuuden varalta.



3.


Ollessani viimeistä lukukautta konservatoriossa opin tuntemaan
laulaja Muothin, joka nautti kaupungissa joltistakin mainetta. Hän
oli neljä vuotta sitten päättänyt opintonsa ja heti saanut paikan
hovioopperassa, jossa hän tosin vielä toistaiseksi oli esiintynyt
vähempiarvoisissa osissa eikä muutamien suosittujen vanhempien
virkaveljiensä rinnalla oikein päässyt loistamaan, mutta oli useiden
mielestä nouseva tähti, jonka lähin askel välttämättömästi oli
kohottava maineeseen. Minulle oli hän tuttu näyttämöltä muutamissa
osissa ja oli aina tehnyt minuun voimakkaan vaikutuksen, vaikkeikään
puhdasta.

Meidän tuttavuutemme syntyi näin. Kouluun palattuani olin
vienyt tuolle opettajalle, joka oli osottanut minua kohtaan
niin ystävällistä myötätuntoisuutta, viulusonaattini ja kaksi
säveltämääni laulua. Hän lupasi tutustua kappaleihin ja lausua
niistä mielipiteensä. Kesti jotenkin kauan, ennenkuin hän sen teki
ja saatoin huomata hänen olevan jonkun verran hämillään, kun häntä
välillä tapasin. Vihdoinkin kutsui hän minut eräänä päivänä luoksensa
ja antoi nuotit minulle takaisin.

"Tässä ovat työnne", sanoi hän hieman epäilevästi. "Toivottavasti
ette ole niihin liittänyt ylen suuria odotuksia! Niissä on yhtä ja
toista, epäilemättä, ja teistä voi tulla jotain. Mutta suoraan sanoen
olin jo pitänyt teitä kypsyneempänä ja tyynempänä, ylipäänsä en ollut
luullut teidän luonnettanne niin intohimoiseksi. Olin odottanut
jotain hiljaisempaa ja miellyttävämpää, joka olisi teknillisesti
varmempaa ja teknillisessä suhteessa arvosteltavissa. Mutta nyt on
teidän työnne teknillisesti epäonnistunutta, niin että minulla siihen
puoleen nähden on vähän sanomista, ja on sen sijaan rohkea yritys,
jota en osaa oikein arvioida mutta jota en teidän opettajananne
tahtoisi ylistää. Olette antanut vähemmän ja enemmän, kuin olin
odottanut, ja siten saattanut minut pulaan. Olen liiaksi koulumestari
voidakseni antaa anteeksi tyyliä vastaan tehtyjä rikkomuksia, ja
tokko alkuperäisyys korvaa niitä, en oikein osaa ratkaista. Jään siis
odottamaan, kunnes taas saan nähdä teiltä jotain, ja toivotan siltä
varalta onnea. Säveltämistännehän te joka tapauksessa olette jatkava,
sen olen huomannut."

Tällä tavoin hän suoriutui asiasta, minun oikein tietämättäni, mitä
minun oli arveltava tästä ratkaisusta, joka ei mikään ratkaisu
ollutkaan. Minusta oli näyttänyt siltä kuin pitäisi taideteoksesta
ilman muuta huomata, oliko se syntynyt leikittelystä ja ajankuluksi,
vaiko sisäisestä pakosta. Panin nuotit syrjään ja päätin koettaa
toistaiseksi unohtaa koko asian, voidakseni näinä viimeisinä
opintokuukausinani olla oikein ahkera.

Silloin olin kerta kutsuttuna vieraisille erääseen perheeseen,
missä harrastettiin paljo musiikkia ja missä minun, vanhempieni
tuttavia kun olivat, oli tapana käydä kerta tai pari vuodessa. Se
oli tavallinen kutsu-ilta, erotuksena tavallisuudesta vain se,
että mukana oli muutamia oopperan kuuluisuuksia, jotka kaikki
tunsin ulkomuodolta. Siellä oli myöskin laulaja Muoth, joka minulle
oli kaikista mielenkiintoisin ja jota ensi kerta sain nähdä näin
läheltä. Hän oli suurikokoinen ja kaunis, vaikuttavan tumma mies,
jolla oli varmat, kenties jo jonkun verran pilaantuneet tavat; näki
hänestä, että hänessä oli viehätysvoimaa naisiin. Kuitenkaan ei hän,
eleitä lukuunottamatta, näyttänyt enemmän ylpeältä kuin itseensä
tyytyväiseltäkään, vaan oli hänen katseessaan paljo etsivää ja
rauhatonta. Kun minut esitettiin hänelle, sanoi hän jonkun lyhyen,
jäykän kohteliaisuuden, ryhtymättä kanssani puheisiin. Mutta hetkisen
kuluttua tuli hän äkkiä uudelleen luokseni ja sanoi: "Eikö nimenne
ollut Kuhn? -- Silloin tunnen teitä jo hiukan. Professori S. on
näyttänyt minulle teidän teoksianne. Ette saa suuttua siitä hänelle,
ei hän ole epähieno. Minä kävin hänen luonansa, ja kun hänellä juuri
oli käsillä muuan laulu, silmäilin minäkin sitä hänen luvallaan."

Olin kummastunut ja hämilläni. "Miksi tästä mainitsitte?" kysyin.
"Lauluni ei luullakseni ole miellyttänyt professoria."

"Pahottaako se mieltänne? No, minua laulu sangen suuresti miellytti;
voisin laulaa sen, jos vain olisi säestäjä. Pyytäisin teitä rupeamaan
siksi."

"Se on miellyttänyt teitä? Niin, voiko sitä sitten laulaa?"

"Voi kyllä, ei tosin joka konsertissa. Mutta tahtoisin sen mielelläni
saada itselleni, kotonani esitettäväksi."

"Kirjotan teille siitä jäljennöksen. Mutta miksi haluatte saada sen?"

"Koska se on minusta mieltäkiinnittävä. Sehän on todella musiikkia,
teidän laulunne, senhän itsekin tiedätte!"

Hän katsahti minuun, ja minua kiusasi hänen tapansa katsoa ihmisiä
silmiin. Hän tuijotti minua aivan suoraan silmiin, häikäilemättömän
tutkivasti, ja hänen katseensa oli täynnä uteliaisuutta.

"Te olette nuorempi, kuin miksi teitä luulin. Te olette varmaankin jo
saanut kärsiä paljon".

"Olen kyllä", sanoin, "mutta siitä en voi puhua."

"Sitä ei teidän tarvitsekaan, en tahdo teiltä mitään kysellä."

Hänen katseensa hämmensi minua; sitä paitsi oli hän jo jonkinlainen
kuuluisuus ja minä vain oppilas, niin että saatoin puolustautua
vain heikosti ja arasti, vaikkei minua hänen kyselytapansa
lainkaan miellyttänyt. Ylpeä ei hän ollut, mutta jollain tavoin
loukkasi hän minun hienotunteisuuttani, minun voimattani torjua
sitä kuin arasti, sillä minussa ei kuitenkaan herännyt varsinaista
vastenmielisyyttäkään. Minulla oli se tunne, että hän oli onneton
ja että hänellä oli tahtomattaan tuo väkivaltainen tapa tarttua
ihmisiin, ikäänkuin olisi hän tahtonut temmata heistä jotain, joka
saattoi häntä lohduttaa. Hänen tummat tutkivat silmänsä olivat
yhtä surulliset kuin julkeatkin ja hänen kasvonsa näyttivät paljoa
vanhemmilta kuin hän saattoi olla.

Pian tämän jälkeen, kun hänen sanansa vielä olivat ajatuksissani,
näin hänen kohteliaasti ja iloisesti juttelevan talon tyttären
kanssa, joka kuunteli häntä ihastuneena ja katseli häntä kuin jotain
ihmeellistä merihirviötä.

Onnettomuudestani lähtien elin niin yksikseni, että tämä kohtaus oli
vielä päiväkausia jälkeenpäin mielessäni ja häiritsi rauhaani. En
ollut itsestäni kyllin varma ollakseni pelkäämättä tätä ylivoimaista
miestä, ja kuitenkin liiaksi yksinäinen ja köyhä, jott' ei hänen
lähestymisensä olisi ollut minulle imartelevaa. Lopulta luulin,
että hän oli unohtanut minut ja sen-iltaisen oikkunsa. Silloin hän
hämmästyksekseni ilmaantui asuntooni.

Se oli eräänä joulukuun-iltana, jo täyden pimeän vallitessa. Laulaja
koputti ovelle ja astui sisään, ikäänkuin ei hänen käynnissään
olisi ollut mitään merkillistä, sekä meni heti ilman minkäänlaisia
johdantoja ja kohteliaisuuksia suoraan silloiseen keskusteluumme.
Minun täytyi antaa hänelle laulu, ja kun hän näki vuokrapianon
huoneessani, tahtoi hän heti laulaa sen. Minun täytyi istuutua
säestämään, ja niin kuulin lauluni ensi kerran oikein laulettuna. Se
oli surullinen ja liikutti minua vasten tahtoanikin, sillä hän ei
esittänyt sitä konsertti-laulajan tavoin, vaan hiljaa ja ikäänkuin
itsekseen. Teksti, jonka edellisenä vuonna olin nähnyt jossain
aikakauslehdessä, mistä sen olin itselleni kirjottanut, kuului näin:

    Dass bei jedem Föhn
    Vom Berg die Lavine rollt
    Mit Sausen und Todesgetön,
    Hat das Gott gewollt?

    Dass ich ohne Gruss
    Durch der Menschen Land
    Fremd wandern muss,
    Kommt das von Gottes Hand?

    Sieht er in Herzensnot
    Und Qual mich schweben?
    Ach, Gott ist tot!
    -- Und ich soll leben?

    [Että jokaisen Föhn-myrskyn
    käydessä laviini syöksyy vuorelta
    jylisten ja kuolemanpauhuin
    -- onko se Herran tahto?

    Että minun täytyy
    ystävällistä tervehdystä vailla
    vaeltaa ihmisten seassa outona
    -- tuleeko se Herran kädestä?

    Voiko hän nähdä, miten minä
    kuljen sydämenhädässä ja vaivassa?
    Ah, Jumala on kuollut!
    -- Ja minunko pitää elää?]

Kun kuulin hänen laulavan, ymmärsin, että laulu oli häntä
miellyttänyt.

Olimme hetkisen aikaa ääneti, sitten kysyin häneltä, eikö hän voisi
osottaa minulle virheitä ja ehdottaa muutoksia.

Muoth silmäili minua synkällä, jäykällä katseellaan ja pudisti
päätään.

"Siinä ei ole mitään korjattavaa", sanoi hän. "En tiedä, onko
sävellys muodolliselta rakenteeltaan hyvä, siitä en ymmärrä mitään.
Laulussa on elämystä ja vilpittömyyttä, ja kun en itse runoile enkä
sävellä, ilahduttaa minua, että kerrankin löydän jotain, joka tuntuu
minusta kuin omaltani ja jota voin laulaa itselleni."

"Mutta teksti ei ole omani", huomautin minä.

"Eikö? No, yhdentekevää, teksti onkin sivuasia. Teidän täytyy
kuitenkin olla kokenut se, muuten ette sitä olisi säveltänyt."

Ojensin nyt hänelle jäljennöksen, joka minulla oli ollut valmiina jo
useita päiviä. Hän kääri paperilehdet rullaksi ja pisti sen viittansa
taskuun.

"Tulkaa joskus tekin minun luokseni, jos haluttaa", sanoi hän ja
ojensi minulle kätensä. "Te elätte yksinänne, enkä tahdo teitä
häiritä. Mutta silloin tällöin sentään haluaa nähdä jonkun kunnon
ihmisenkin."

Hänen poismennessään jäivät hänen viimeiset sanansa ja hymynsä
mieleeni, ne sointuivat yhteen sen laulun kanssa, jonka hän oli
laulanut, ja kaiken sen kanssa mitä tähän asti tiesin miehestä. Ja
mitä kauemmin kaikkea tätä mielessäni mietiskelin, sitä enemmän alkoi
se minulle selvetä, ja lopulta ymmärsin tätä ihmistä. Ymmärsin, miksi
hän oli tullut luokseni, miksi lauluni häntä miellytti, miksi hän
noin miltei julkeasti tunkeutui tuttavuuteeni ja miksi hän oli minuun
tehnyt puoleksi aran, puoleksi häikäilemättömän vaikutuksen. Hän
kärsi, hän kantoi raskasta tuskaa ja oli yksinäisyydestä nälkiintynyt
kuin susi. Tämä kärsivä mies oli yrittänyt ylpeästi vetäytyä
yksinäisyyteensä, mutta ei ollut sitä kestänyt, hän väijyi nyt
ihmistä, ystävällistä katsetta ja ymmärtämyksen itua ja oli valmis
antautumaan tämän saavuttaakseen. Niin silloin ajattelin.

Minun tunteeni Heinrich Muothia kohtaan ei ollut oikein selvä.
Aavistin tosin hänen kaipauksensa ja hätänsä, mutta pelkäsin
häntä ylivoimaisena ja julmana ihmisenä, joka minut käytettyään
saattaisi heittää minut syrjään. Olin liiaksi nuori ja liiaksi vähän
kokenut ihmiselämää, ymmärtääkseni ja hyväksyäkseni sitä, että hän
antautui aivan kuin alastomana ja näytti tuskin tuntevan kipunsa
häpeää. Mutta näin myöskin, että tässä hehkuva sielu kärsi ja oli
jäänyt yksiksensä. Itsestään johtuivat mieleeni huhut, joita olin
kuullut Muothista, epäselviä, pelokkaita koululaisjuoruja, joiden
varsinaisen sisällyksen olin unohtanut, mutta joiden sävy hyvin
oli säilynyt muistissani. Hänestä kerrottiin hulluja seikkailuja
ja naishistorioita, ja muistamatta mitään yksityiskohtia luulen
kuitenkin kysymyksessä olleen jotain veristä, sellaista kuin olisi
hän ollut kietoutuneena johonkin murha- tai itsemurhajuttuun.

Kun pian sen jälkeen voitin arkuuteni ja tiedustelin eräältä
toveriltani asiaa, osottautui se viattomammaksi, kuin miltä se
minusta ensin oli näyttänyt. Muoth oli, niin kerrottiin, ollut
rakkaussuhteissa erään hienostoon kuuluvan nuoren neidin kanssa,
ja tämä oli kyllä kaksi vuotta sitten surmannut itsensä, mutta
taiteilijan sekaantumisesta tähän asiaan ei ollut mitään puhetta,
korkeintaan lausuttiin joitain arkoja viittailuja siihen suuntaan.

Minulla ei ollut rohkeutta lähteä hänen luoksensa. Tosin en voinut
salata itseltäni, että Heinrich Muoth oli kärsivä, kenties epätoivoon
vaipunut ihminen, joka ehkä kaipasi minua, ja monasti tuntui minusta
siltä, kuin olisi minun ollut noudatettava kutsua ja kuin olisin
ollut konna, ellen sitä olisi tehnyt. Mutta kuitenkaan en mennyt,
toinen tunne esti minua siitä. Sitä, mitä Muoth minulta etsi, en
voinut hänelle antaa, olin aivan toisenlainen ihminen kuin hän, ja
vaikka monessa suhteessa elinkin ihmisten keskellä yksinäisenä ja
ymmärtämystä vailla ja vaikka minäkin kenties olin toisenlainen
kuin kaikki muut, kohtalooni ja taipumuksiini nähden erotettu
useimmista, niin en kuitenkaan tahtonut pitää tästä mitään melua.
Olkoon, että Muoth oli demoninen ihminen, minä en sellainen ollut,
ja minua piti sisäinen tarve etäällä kaikesta silmiinpistävästä ja
eriskummallisesta. Tunsin vastenmielisyyttä Muothin kiihkeitä eleitä
ja ilmeitä kohtaan, hän oli mielestäni näyttämön ja seikkailujen
mies ja kenties määrätty kokemaan traagillisia ja kauas näkyviä
kohtaloita. Minä sitä vastoin tahdoin pysyä hiljaisuudessa, minulle
eivät eleet ja rohkeat sanat soveltuneet, minun osakseni oli määrätty
hiljainen kohtalooni alistuminen. Siten mietiskelin suuntaan ja
toiseen, kaivaten mielenrauhaa. Ovelleni oli kolkuttanut ihminen,
joka säälitti minua ja joka minun kenties oikeuden mukaan olisi ollut
asetettava itseäni korkeammalle, mutta halusin rauhaa enkä tahtonut
laskea häntä sisälle. Heittäydyin kiihkeästi työhön käsiksi, mutta en
päässyt erilleni tunteestani, että takanani seisoi joku, jonka kädet
olivat minua kohden ojennetut.

Kun minua ei kuulunut, otti Muoth asian jälleen omiin käsiinsä.
Sain häneltä kirjelipun, johon hän oli kirjoittanut isolla, ylpeitä
koukeroita tekevällä käsialallaan:

    "Hyvä Herra! Tammikuun yhdentenätoista päivänä on minun ollut
    tapana muutamien ystävieni kanssa viettää syntymäpäivääni. Saanko
    kutsua Teidätkin mukaan? Hauskaa olisi, jos tämän johdosta
    saisimme kuulla Teidän viulusonaattinne. Mitä arvelette siitä?
    Onko teillä joku toveri, jonka kanssa voitte soittaa, vai
    toimitanko minä teille jonkun? Stefan Kranzl olisi valmis. Te
    ilahduttaisitte ystäväänne

                                         Heinrich Muothia."

Tätä en ollut odottanut. Saisin soittaa sonaattini, jonka
olemassaolostakaan vielä ei kukaan tiennyt, asiantuntijoille,
vieläpä saisin soittaa Kranzlin keralla! Ujostellen ja kiitollisena
suostuin ehdotukseen, ja jo paria päivää myöhemmin pyysi Kranzl minua
lähettämään hänelle nuotit. Ja vielä paria päivää myöhemmin kutsui
hän minut luoksensa. Suosittu viuluniekka oli vielä nuori mies, jolla
oli oikea taiteilija-ulkomuoto, hän oli laihakasvoinen, solakka ja
kalpea.

"Vai niin", sanoi hän heti minun sisään astuessani, "te siis olette
Muothin ystävä. No alotamme siis heti. Kun olemme tarkkaavaiset,
sujunee se jo parin kolmen kerran jälkeen."

Näin sanoen työnsi hän eteeni tuolin, ojensi eteeni toisen viulun
nuotit ja alkoi soittaa tasaisin, herkin jousenvedoin, joiden
rinnalla minun soittimeni ääni tuskin uskalsi pyrkiä kuuluville.

"Rohkeammin!" huusi hän minulle keskeyttämättä soittoaan, ja me
soitimme kappaleen kokonaisuudessaan lävitse.

"Kas niin, sehän luistaa!" sanoi hän. "Vahinko, ettei Teillä ole
parempaa viulua. Mutta ei se mitään. Allegron otamme nyt vähän
nopeammin, jottei sitä luulla surumarssiksi. Alkakaamme!"

Siinä soitin nyt taiteilijan rinnalla aivan turvallisena,
yksinkertainen viuluni kaikui hänen kallisarvoisen soittimensa
rinnalla ikäänkuin olisi se ollut sen kohtalo, ja minä olin
hämmästynyt havaitessani tuon merkilliseltä näyttävän herrasmiehen
niin teeskentelemättömäksi, jopa naiviksikin. Kun olin lämmennyt
ja hiukan rohkaissut mieltäni, kysyin häneltä epäröiden, miten hän
arvosteli sivellystäni.

"Sitä täytyy teidän kysyä joltain muulta, hyvä herra, siitä en minä
paljoa ymmärrä. Hiukan kummallinen se on, mutta sellaisestahan
ihmiset pitävät. Koska se kerran miellyttää Muothia, voitte jo
kuvitella jotain mielessänne, ei hänelle kaikki maistu."

Hän antoi minulle soittamista koskevia ohjeita ja osotti minulle
muutamia kohtia, joihin muutokset olivat tarpeen. Sitten sovimme
siitä, että huomenna pidettäisiin seuraava harjotus, ja minä poistuin.

Minun oli lohdullista huomata tämän viuluniekan olevan niin
vaatimaton ja koruton. Jos hän kuului Muothin ystäviin, saatoin
minäkin jotenkuten puolustaa paikkaani siellä. Tosin oli hän valmis
taiteilija ja minä vain alottelija, jolla ei ollut suuria toiveita.
Ikävää oli minusta vain, ettei kukaan tahtonut avonaisesti lausua
ajatustaan teoksestani. Kovinkin tuomitseminen olisi ollut minulle
parempi kuin nämä hyväntahtoiset lauseet, jotka eivät merkinneet
mitään.

Noihin aikoihin vuotta oli jäätävän kylmä, saattoi tuskin pitää
huoneita lämpiminä. Toverini kävivät ahkerasti luistelemassa, oli
kulunut vuosi Liddyn kanssa tekemästämme retkestä. Minulle ei tuo
ollut miellyttävää aikaa, ja ajatus Muothin luona vietettävästä
iltahetkestä ilahdutti minua, vaikken tästä illasta suuria
odottanutkaan, jo senkin vuoksi, etten enää niin pitkiin aikoihin
ollut nähnyt ympärilläni ystäviä ja iloa. Tammikuun yhdennentoista
päivän vastaisena yönä heräsin outoon meluun ja miltei pelottavan
suureen ilman lämpimyyteen. Nousin ylös ja menin akkunaan katsomaan,
ihmetellen, ettei enää ollut kylmä. Etelätuuli oli äkkiä tullut,
puhaltaen valtaavan kosteana ja leutona, myrsky ajeli suuria raskaita
pilviröykkiöitä taivaalla ja kapeista raoista säteilivät yksinäiset
tähdet oudon suurina ja häikäisevinä. Katoilla oli jo mustia läikkiä,
ja aamulla ulos lähtiessäni oli jo kaikki lumi mennyttä. Kadut ja
ihmisten kasvot näyttivät ihmeellisen muuttuneilta, ja kaiken yllä
liihotteli ennenaikainen kevään henkäys.

Kuljin tuona päivänä hiljaisen, kuumeentapaisen huumauksen vallassa,
joka johtui osaksi etelätuulesta ja kuohuttavasta ilmasta, osaksi
illan kiihkeästä jännityksestä ja odotuksesta. Useaan kertaan otin
sonaattini esille, soitin palasia siitä ja panin sen jälleen pois.
Milloin tuntui se minusta todella kauniilta ja tuotti minulle ylpeätä
iloa, milloin se yht'äkkiä mielestäni oli pikkumainen, rikkinäinen
ja epäselvä. Tällaista mielenkiihotusta ja pelkoa en olisi jaksanut
kauvan kestää. Lopulta en enää tiennyt, iloitsinko lähestyvästä
illasta, vai pelkäsinkö sitä.

Se tuli, minä pukeuduin, otin viululaatikon kainalooni ja läksin
Muothin asuntoon. Etäältä esikaupungista, tuntemattoman ja hiljaisen
kadun varrelta löysin pimeässä vaivoin talon; se sijaitsi muista
erillään suuressa puutarhassa, joka näytti rappeutuneelta ja
hoitamattomalta. Lukitsemattoman puutarhanportin luona hyökkäsi
kimppuuni suuri koira, jota eräästä ikkunasta vihellettiin takaisin
ja joka muristen seurasi minua sisäänkäytävälle. Ulko-ovella otti
minut vastaan vanha, pieni nainen, jolla oli pelokkaat silmät, riisui
minulta viitan ja vei minut kirkkaasti valaistun käytävän kautta
sisään.

Viulutaiteilija Kranzlin asunnossa oli ollut tavattoman upeata,
ja samanlaista olin odottanut tapaavani Muothin luonakin, jota
pidettiin rikkaana. Huoneet olivat kyllä suuria, aivan liiankin
suuria nuorelle miehelle, joka on harvoin kotona, mutta muuten
oli sangen yksinkertaista, tai oikeastaan ei yksinkertaista, vaan
umpimähkäistä, järjestämätöntä. Huonekalut olivat osaksi vanhoja ja
näyttivät kuuluvan taloon, ja näiden rinnalla oli uudempia esineitä,
harkitsemattomasti ostettuja ja huolettomasti paikoilleen asetettuja.
Loistava oli ainoastaan valaistus. Ei ollut lainkaan kaasuvaloa,
vaan sen sijaan suuri joukko valkeita kynttilöitä yksinkertaisissa,
kauniissa tinakynttilänjaloissa, isossa salissa jonkunlainen
kattokruunukin, yksinkertainen messinkirengas, johon oli pistetty
suuri joukko kynttilöitä. Huomattavimpana esineenä oli täällä kaunis
flyygeli.

Huoneessa, johon minut vietiin, seisoi muutamia herroja keskustellen.
Laskin viululaatikon kädestäni ja tervehdin; jotkut vastasivat ja
kääntyivät jälleen puhelemaan keskenään, minä seisoin vieraana
joukossa. Nyt tuli luokseni Kranzl, joka oli myöskin siellä eikä
heti ollut huomannut minua, ojensi minulle kätensä, esitti minut
tuttavilleen ja sanoi: "Tässä on uusi viuluniekkamme. Olette kai
tuonut viulun mukananne?" Sitten huusi hän sivuhuoneeseen: "Muoth,
sonaattien säveltäjä on täällä."

Nyt astui Heinrich Muoth sisään, tervehti minua hyvin ystävällisesti
ja vei minut mukanaan saliin, missä oli juhlallista ja valoisaa ja
missä valkeihin puettu kaunis nainen tarjosi minulle lasin sherryä.
Se oli eräs hoviteatterin näyttelijättäriä; muuten en ihmeekseni
nähnyt ketään isännän virkaveljistä kutsutuksi, ja näyttelijätär oli
myöskin ainoa läsnä oleva nainen.

Kun puoleksi hämilläni, puoleksi vaistomaisesta lämmön tarpeesta
kosteasta yöilmasta tultuani nopeasti tyhjensin lasini, kaatoi hän
minulle uudelleen eikä välittänyt estelyistäni. "Ottakaa vain, ei se
voi olla vahingoksi. Saamme nimittäin vasta musiikin jälkeen jotain
syötävää. Olettehan kai ottanut mukaanne viulun ja sonaatin?"

Vastasin hyvin lyhyesti ja olin hämilläni; en myöskään ollut selvillä
siitä, mikä hänen suhteensa oli Muothiin. Hän näytti esiintyvän
emäntänä ja oli muuten ihmeen kaunis, niinkuin sitten myöhemminkin
havaitsin uuden ystäväni aina seurustelevan vain erinomaisen
kauniiden naisten kanssa.

Tällävälin kokoontuivat kaikki musiikkihuoneeseen, Muoth otti esille
nuottitelineen, istuuduttiin, ja pian olimme Kranzl ja minä täydessä
toimessa. Soitin tunteettomasti, kappaleeni tuntui minusta kurjalta,
ja vain välähdyksen tavoin valtasi minut muutamiksi silmänräpäyksiksi
tietoisuus, että soitin Kranzlin kanssa, että nyt oli tuo kauan
odotettu suuri ilta ja että tässä istui pieni joukko tuntijoita ja
hemmoteltuja musiikkimiehiä, joille sonaattiani soitimme. Vasta
rondoon päästyä aloin tajuta, että Kranzl soitti ihanasti; kuitenkin
olin yhä edelleen siksi painostavan tunteen vallassa ja ajatuksineni
ulkopuolella musiikkia, että lakkaamatta ajattelin muuta ja että
äkkiä lennähti mieleeni sekin ajatus, etten vielä ollut onnitellut
Muothia hänen syntymäpäivänsä johdosta.

Sonaatti oli lopussa, kaunis näyttelijätär nousi paikaltaan, ojensi
minulle ja Kranzlille kätensä ja avasi oven pienempään huoneeseen,
missä katettu pöytä kukkineen ja viineineen odotti meitä.

"Vihdoinkin!" huusi yksi herroista, "olen kamalasti nälissäni."

Nainen sanoi: "Te olette inhottava. Mitä säveltäjä ajatteleekaan?"

"Mikä säveltäjä, onko hän sitten saapuvilla?"

Hän viittasi kädellään minuun. "Tuossa hän istuu."

Herrasmies katsahti minuun ja nauroi. "Sen olisitte voinut sanoa
ennemminkin. Muuten oli musiikki sangen kaunista. Mutta kun on nälkä
-- -- --"

Me aloimme syödä, ja tuskin oli soppa nautittu ja valkoviini kaadettu
laseihin, kun Kranzl nousi pitämään maljapuhetta talon isännälle
hänen syntymäpäivänsä johdosta. Muoth vuorostaan nousi heti, kun
laseja oli kilistetty: "Hyvä Kranzl, jos olet luullut, että minä nyt
pidän puheen sinulle, olet erehtynyt. Emme ylipäänsä huoli pitää
mitään puheita enää, pyydän sitä. Ainoan puheen, joka kenties on
välttämätön, otan omalle osalleni. Kiitän nuorta ystäväämme hänen
sonaatistaan, jota pidän oivallisena. Kenties on Kranzl kerran oleva
iloinen saadessaan soittaa hänen teoksiaan, mihin häntä täytyykin
kehottaa, sillä hän esitti todellakin loistavasti sonaatin. Juon
säveltäjän maljan toivoen hyvää ystävyyttä."

Laseja kilistettiin, naurettiin, minulle lausuttiin muutamia
leikillisiä kohteliaisuuksia, ja pian oli syntynyt hyvän viinin
ylläpitämä iloinen pöytätunnelma, jonka valtaan minä heittäydyin
keventynein mielin. En ollut enää pitkiin aikoihin ollut näin
tyytyväinen ja huolista vapaa, oikeastaan en enää kokonaiseen
vuoteen. Nyt avasivat nauru ja viini, lasien kilinä, hälinä ja
kauniit, iloiset naiskasvot minulle kauan suljettuina olleet ilon
ovet ja minä liu'uin pehmeästi kepeiden ja iloisten puheiden ja
nauravien ilmeiden maailmaan.

Pöydästä noustiin pian ja palattiin takaisin musiikkihuoneeseen,
missä seurue jakaantui eri soppiin viinin ja sikaarien ääreen.
Eräs vaitelias herra, joka oli puhunut vain jonkun sanan ja
jonka nimeä en tiennyt, tuli luokseni ja lausui minulle muutamia
ystävällisiä sanoja sonaatista, minkä jo kokonaan olin unohtanut.
Sitten veti näyttelijätär minut kanssaan keskusteluun, ja meihin
liittyi Muoth. Joimme uudelleen hyvän ystävyyden maljan, ja äkkiä
sanoi hän, synkästi nauravien silmiensä säkenöidessä: "Nyt tiedän
teidän historianne". Ja kauniille näyttelijättärelle: "Hän on mäkeä
laskiessaan taittanut toisen jalkansa ollakseen kauniille tytölle
mieliksi". Ja jälleen minulle: "Se on ihanaa. Hetkellä, jolloin lempi
on kauneimmillaan ja vielä aivan tahraton, huimapäisesti vuorta
alas. Sellainen onkin jo terveen jalan arvoista". Nauraen tyhjensi
hän lasinsa ja näytti heti jälleen synkältä ja miettivältä, kun hän
sanoi: "Mitenkä teistä tuli säveltäjä?"

Kerroin, minkälainen suhteeni musiikkiin oli ollut poikavuosistani
asti, ja kerroin viime suvestani, paostani vuorille ja laulusta sekä
sonaatista.

"Niin", sanoi hän hitaasti. "Mutta miksi tuo sitten tuottaa teille
tyydytystä? Eihän tuskaa kuitenkaan voi panna paperille ja siten
päästä siitä vapaaksi."

"Sitä en tahdokaan", sanoin minä. "En tahtoisi luopua ja vapautua
mistään muusta kuin heikkoudesta ja siteistä. Tahtoisin tuntea, että
tuska ja ilo tulevat samasta lähteestä, ovat saman voiman liikuntoja,
saman musiikin tahteja, molemmat yhtä kauniita ja välttämättömiä."

"Mies", huudahti hän kiivaasti, "olettehan kuitenkin kadottanut
jalkanne! Voitteko musiikin takia unohtaa sen?"

"En, ja miksi pitäisi minun se tehdä? Muuksihan en sitä kuitenkaan
voi muuttaa."

"Ja eikö tämä tee teitä epätoivoiseksi?"

"Iloista ei se ole, sen arvaatte, mutta toivon, ett'en kuitenkaan
koskaan ole joutuva epätoivoon."

"Siinä tapauksessa olette onnellinen. Minä en tosin luopuisi jalasta
sellaisen onnen takia. Siten on siis teidän musiikkinne laita? Näes,
Marion, sellaista on taiteen lumous, josta niin paljo puhutaan
kirjoissa."

Suuttuneena huudahdin: "Elkää toki puhuko sillä tavoin! Ettehän te
itsekään laula vain palkkanne takia, vaan koska se tuottaa teille
iloa ja lohdutusta! Miksi pilkkaatte minua ja itseänne? Pidän
tuollaista raakana."

"Vaiti, vaiti!" sanoi Marion, "muuten hän suuttuu."

Muoth katsahti minuun. "En suutu. Hänhän on aivan oikeassa. Mutta
jalan laita ei mahda olla kovin pahasti, muuten ei säveltäminen
voisi teille sitä korvata. Te olette tyytyväinen ihminen, näille voi
tapahtua mitä tahansa, ja he pysyvät kuitenkin tyytyväisinä. Mutta
minä en sitä uskonut."

Ja hän hypähti pystyyn aivan vihoissaan. "Eikä se olekaan totta!
Tehän olette säveltänyt laviinilaulun, ja siinä ei ole lohtua ja
tyytyväisyyttä, ainoastaan epätoivoa. Kuulkaa!"

Hän oli yht'äkkiä pianon ääressä, huoneeseen tuli hiljaista. Hän
alkoi soittaa, sekaantui, jätti sitten alkusoiton pois ja lauloi
laulun. Hän lauloi sen nyt toisin kuin tuolloin minun luonani,
ja saatoin huomata, että se sittemmin oli ollut hänellä monesti
esillä. Tällä kertaa hän myöskin lauloi täydellä äänellä, korkealla
barytonillaan, jonka tunsin teatterista ja jonka voimakkuus ja
tulviva intohimo saivat unohtamaan hänen äänensä selittämättömän
kovuuden.

"Tämän on tuo mies, omien sanojensa mukaan, säveltänyt vain
itsellensä puhtaaksi iloksi ja mielihyväksi, hän ei tiedä mitään
epätoivosta ja on osaansa sanomattoman tyytyväinen!" huusi hän ja
osotti minua, ja minulla oli häpeän ja vihan kyyneleet silmissäni,
näin kaiken ikäänkuin harson lävitse ja nousin ylös, tehdäkseni tästä
lopun ja lähteäkseni pois.

Silloin pidätti minua hieno mutta voimakas käsi, joka painoi minut
jälleen tuolille ja silitti hiljaa ja lempeästi hiuksiani, niin että
kuumat laineet läikähtivät sisässäni, että suljin silmäni ja pidätin
kyyneleitäni.

Ylös katsahtaessani näin sitten Heinrich Muothin seisovan edessäni;
toiset eivät näyttäneet huomanneen mielenliikutustani eivätkä koko
kohtausta, he joivat viiniä ja nauroivat keskenään.

"Lapsi!" sanoi Muoth hiljaa. "Kirjotettuaan sellaisia lauluja on toki
jo kasvanut irti moisesta. Mutta mieleni on paha. Sitä alkaa pitää
jostakusta ihmisestä ja on tuskin tullut tämän seuraan, kun alkaa
hänen kanssaan riidellä."

"Hyvä", sanoin hämilläni. "Mutta nyt haluaisin mennä kotia, parhain
osahan tästä illasta on jo ohitse."

"No niin, en tahdo pakottaa teitä. Me muut luullakseni juomme vielä
itsemme humalaan. Mutta olkaa sitten hyvä ja saattakaa Marion kotiin,
teettekö sen? Hän asuu matkan varrella, joten teille ei tule kiertoa."

Kaunis nainen katsoi häneen hetken aikaa tutkivasti. "Niin,
tahdotteko olla hyvä?" sanoi hän sitten minulle, ja minä nousin. Me
sanoimme jäähyväiset ainoastaan Muothille, eteishuoneessa auttoi
palvelija vaatteet meidän yllemme, sitten ilmaantui unisen näköisenä
myöskin vanha eukko ja näytti suurella lyhdyllä tietä puutarhan
lävitse portille. Tuuli puhalsi yhä edelleen pehmeänä ja leutona,
ajeli suuria mustia pilviryhmiä taivaalla ja pudisteli alastomien
puiden latvoja.

En rohjennut tarjota Marionille käsivarttani, mutta hän tarttui
kysymättä siihen, hengitti pää taaksepäin nojautuneena yöilmaa ja
katseli tästä korkeudestaan sitten tyytyväisen ja tuttavallisen
näköisenä minua. Minusta oli kuin olisin yhä vielä tuntenut hänen
keveän kätensä hiuksillani; hän kulki hitaasti ja näytti tahtovan
ohjata askeleitani.

"Tuolla on ajureita", sanoin minä, sillä minusta oli tuskallista,
että hänen täytyi sovittaa askeleensa minun ramman jalkani mukaan, ja
tunsin kärsiväni kulkiessani ontuen tuon lämpimän, voimakkaan solakan
naisen vieressä.

"Ei", sanoi hän, "kävelemme vielä yhden kadun mitan." Ja hän koetti
astua oikein hitaasti, ja jos olisi riippunut vain minusta, olisin
vetänyt hänet vielä lähemmäksi itseäni. Mutta sitten alkoi tuska ja
kiukku raadella mieltäni, irrotin hänen käsivartensa omastani, ja
kun hän kummastuneena katsahti minuun, sanoin: "Käy niin huonosti
näin, minun täytyy kulkea yksikseni, suokaa anteeksi." Ja hän kulki
alakuloisena ja säälivänä vieressäni, eikä minulta puuttunut mitään
muuta kuin suora ryhti ja ruumiillisen varmuuden tietoisuus, jotta
olisin sanonut ja tehnyt aivan päinvastaista kuin kaikki se, mitä
sanoin ja tein. Kävin vaiteliaaksi ja synkäksi, muuta ei ollut
neuvona, sillä muuten olisin jälleen saanut kyyneleet silmiini ja
kaivannut saada tuntea hänen kätensä otsallani. Mieluimmin olisin
poikennut lähimmälle sivukadulle. En tahtonut, että hän kulki
hitaasti, että hän säästi minua, että hän tunsi sääliä minua kohtaan.

"Oletteko vihainen Muothille?" kysyi Marion vihdoin.

"En. Se oli tyhmyyttä minulta. Tuskinhan vielä tunsin häntä."

"Hän säälittää minua ollessaan sellainen. On päiviä, jolloin häntä
täytyy pelätä".

"Teidänkin?"

"Minun kaikkein enimmän. Ja siten hän kuitenkin eniten tuottaa tuskaa
itsellensä. Hän vihaa itseänsä monasti."

"Ahaa, hän tekee itsestänsä 'intressantin'!"

"Mitä sanotte?" huudahti Marion pelästyneenä.

"Että hän on ilveilijä. Miksi tarvitsee hänen pilkata itseänsä
ja muita? Miksi tarvitsee hänen vetää esiin vieraan elämyksiä ja
salaisuuksia tehdäkseen ne naurettaviksi!"

Äskeinen vihani valtasi minut puhuessani uudelleen, olin valmis
pilkkaamaan ja häpäisemään miestä, joka oli tuottanut minulle
tuskaa ja jota valitettavasti kadehdin. Myöskin kunnioitukseni
kaunista seuralaistani kohtaan oli laskeutunut, koska tämä otti
puolustaakseen Muothia ja näin avoimesti tunnusti minulle suhteensa
häneen. Eikö ollut jo kylliksi siinä, että hän oli ottanut ainoana
naisena ollakseen mukana tässä viinien ilahduttamassa nuortenmiesten
seurassa? Näissä asioissa en ollut tottunut liian suureen vapauteen,
ja koska minua hävetti siitä huolimatta tuntea kaipuuta tätä kaunista
naista kohtaan, alotin kiivauksissani mieluummin riidan, kuin
kauemmin alistuin ottamaan vastaan hänen sääliänsä. Jos hän pitäisi
minua raakana ja juoksisi tiehensä, olisi sekin parempi, kuin että
hän jäisi luokseni ja olisi ystävällinen.

Mutta hän laski jälleen kätensä minun käsivarrelleni. "Seis!" huusi
hän lämpimästi, niin että hänen äänensä kaikesta huolimatta tunkeutui
sydämeeni, "elkää puhuko enää kauemmin! Mitä teettekään? Te olette
loukkaantunut parista Muothin sanasta, kun ette ollut kyllin taitava
tai rohkea torjumaan niitä, ja nyt poissa ollessanne hyökkäätte
ilkein sanoin hänen kimppuunsa! Minun pitäisi lähteä ja jättää teidät
yksiksenne."

"Tehkää hyvin. Olen sanonut vain ajatukseni."

"Elkää toki koettako uskotella sellaista! Te olette noudattanut hänen
kutsuansa, te olette soittanut hänen luonansa, olette nähnyt, miten
hän rakastaa teidän musiikkianne, olette iloinnut siitä ja nostanut
päätänne pystympään, ja nyt ollessanne huonolla tuulella ja kun ette
voi sietää paria hänen lausumaansa sanaa, alatte solvata häntä. Sitä
ette saa tehdä, ja tahdonkin lukea sen viinin ansioksi."

Minusta näytti kuin olisi hän äkkiä huomannut, miten laitani oli ja
ettei viini ollut syypää mielentilaani; hän muutti äänensävyänsä,
vaikk'en minä ollut tehnyt pienintäkään puolustuksen yritystä. Olin
aseeton.

"Te ette tunne Muothia vielä", jatkoi hän. "Olettehan kuullut hänen
laulavan! Sellainen hän on, hurjapäinen ja julma, mutta useimmiten
itseänsä kohtaan. Hän on onneton, myrskyinen ihmissielu, jolla on
vain voimia eikä mitään päämääriä. Joka silmänräpäys tahtoisi hän
tyhjentää koko maailman yhdessä siemauksessa, ja mitä hän saa, on
kuitenkin vain pisara. Hän juo eikä milloinkaan humallu, hänellä on
naisia eikä hän milloinkaan ole onnellinen, hän laulaa ihanasti eikä
kuitenkaan tahdo olla taiteilija. Hän rakastaa jotakuta ja tuottaa
tälle tuskaa, hän on halveksivinaan kaikkia tyytyväisiä, mutta se on
vain vihaa häntä itseänsä kohtaan, koska hän ei voi olla tyytyväinen.
Sellainen hän on. Ja teille hän on osottanut ystävyyttänsä, niin
hyvin kuin osaa."

Vaikenin itsepintaisesti.

"Te ette ehkä tarvitse häntä", alotti hän vielä kerran, "teillä on
muita ystäviä. Mutta kun näemme jonkun, joka kärsii ja kärsimyksensä
vuoksi menettelee hillittömästi, täytyy meidän häntä sääliä ja antaa
hänelle jonkun verran anteeksi."

Niin, ajattelin, niin kyllä pitäisi, ja vähitellen, kun yöilmassa
kävely minua viilensi, poltti tosin oma haavani yhä avonaisena ja
arkana, mutta minun täytyi yhä enemmän ja enemmän ruveta miettimään
Marionin sanoja ja tämän-iltaisia tyhmyyksiäni, tunnustaa itseni
tyhmeliiniksi ja kaikessa hiljaisuudessa pyytää anteeksi. Minut
valtasi viininhuumauksen kadottua epämieluisa liikutus, jota
vastaan koetin taistella, sanomatta enää paljoa kauniille naiselle,
joka nyt itse liikutettuna ja epävarmoin sydämin kulki vieressäni
pitkin puolihämäriä katuja, missä siellä täällä joku yksinäinen
katulyhty tuikki. Muistin että olin unohtanut viuluni Muothin luokse;
ja vähitellen heräsin jälleen täysiin tajuihini, kummastuen ja
kauhistuen. Tänä iltana oli niin paljo muuksi muuttunut. Heinrich
Muoth ja taiteilija Kranzl ja myöskin ihana Marion, joka näytteli
kuningatarten osia, olivat astuneet alas jalustoiltaan. Heidän
olympilaisessa pöydässään ei istunut jumalia ja autuaita, vaan
ihmis-parkoja, mikä pieni ja koomillinen, mikä arka ja turhamainen,
Muoth hurja ja kuumeenomainen hullussa itsensä kiusaamisessa, tuo
ylväs nainen pieni ja köyhä ja vailla iloa hurjan nautiskelijan
rakastajattarena, mutta samalla hiljainen ja hyväntahtoinen ja
kärsimyksistään tietoinen. Minä itsekin näytin omissa silmissäni
muuttuneelta, en ollut enää yksinkertainen ihminen, vaan olin
kaikille sukulainen, olin havainnut jokaisessa veljellisiä ja
jokaisessa vastenmielisiä piirteitä, en voinut yhtäällä tuntea
rakkautta ja toisaalla vihata, vaan häpesin vähäistä ymmärrystäni ja
tajusin ensi kertaa kepeässä nuoruudessani selvästi, ettei elämässä
ihmisten ohitse voi mennä vain niin yksinkertaisesti, täällä vihaten,
täällä halveksien, vaan että kaikkea on sekaisin ja rinnakkain,
tuskin toisestaan eronneena ja hetkittäin tuskin erotettavissakaan.
Katsahdin vieressäni kulkevaan naiseen, joka nyt myöskin oli käynyt
aivan äänettömäksi, ikäänkuin olisi hän sisimmässään myöskin itse
havainnut monen asian toisenlaiseksi kuin hän oli luullut ja sanonut.

Lopulta saavuimme hänen talonsa luokse; hän ojensi minulle kätensä,
johon tartuin hiljaa ja suutelin sitä. "Nukkukaa hyvin!" sanoi hän
ystävällisesti, mutta hymyilemättä.

Sen teinkin, saavuin kotia ja menin vuoteeseen, nukuin heti ja nukuin
tavattomaan pitkään aamuakin. Sitten nousin kuten sadun pikku mies
laatikosta, tein tavanmukaiset voimisteluliikkeeni, pesin itseni ja
ryhdyin pukeutumaan; ja vasta kun huomasin vierailupukuni tuolilla
ja kaipasin viululaatikkoani, muistui eilinen ilta mieleeni. Nyt
olin kuitenkin saanut levätä, olin toisella mielellä kuin yöllä enkä
voinut enää löytää yhtymäkohtaa yöllisiin ajatuksiini; minuun oli
vain jäänyt muisto ihmeen pienistä, vain sisäänpäin vaikuttavista
elämyksistä ja kummastus siitä että nyt kuitenkin olin tässä
muuttumattomana ja samana kuin aina ennenkin.

Aioin ryhtyä työhön, mutta viulu puuttui. Silloin läksin ulos, aluksi
vielä epävarmana, mutta sitten päättäväisesti eilistä suuntaa,
ja saavuin Muothin asuntoon. Jo puutarhan portille kuulin hänen
laulavan, koira hyökkäsi kimppuuni, ja vanha nainen, joka nopeasti
tuli ulos, sai vaivoin kutsutuksi sen takaisin. Hän laski minut
sisälle, ja minä selitin hänelle, että tulin noutamaan vain viuluani
enkä tahtonut häiritä herraa. Eteisessä oli viululaatikkoni ja viulu
oli siinä; myöskin nuotit olivat asetetut viereen. Sen oli Muoth
varmaankin tehnyt, hän oli ajatellut minua. Viereisessä huoneessa
lauloi hän äänekkäästi, kuulin hänen astuskelevan huoneessaan
edestakaisin pehmeästi kuin huopakengissä, välillä aina käyden pianon
luona ja ottaen muutamia ääniä. Hänen oma äänensä kaikui raikkaana ja
rikkaana, hallitumpana kuin monasti olin kuullut sitä teatterissa;
hän lauloi jotakuta minulle tuntematonta osaa, kertasi useasti samaa
ja astuskeli reippaasti huoneessa edestakaisin.

Olin ottanut viululaatikon kainalooni ja aioin mennä. Olin
rauhallinen ja tunsin tuskin minkäänlaista mielenliikutusta eilisen
muistelemisesta. Olin kuitenkin utelias näkemään, oliko hänkin
muuttunut, ja astuin lähemmäksi, ja miltei tahtomattani olin äkkiä
tarttunut ovenlukkoon ja avannut oven.

Muoth katsahti yhä laulaen taaksensa. Hänellä oli yllään ainoastaan
hyvin pitkä, valkea paita ja hän näytti reippaalta, kuin olisi hän
juuri kylpenyt. Pelästyin nyt, vasta liian myöhään, että olin tällä
tavalla yllättänyt hänet. Hän ei kuitenkaan näyttänyt kummastuneelta
siitä, että olin astunut sisään kolkuttamatta, eikä liioin näyttänyt
huomaavan, ettei hänellä ollut vaatteita yllään. Ikäänkuin olisi
kaikki ollut niinkuin olla pitikin, ojensi hän minulle kätensä ja
kysyi: "Oletteko jo syönyt aamiaista?" Kun vastasin myöntävästi,
istuutui hän pianon ääreen.

"Minun täytyy harjotella osaani! Tässä kuulette aarian! Esitetään
kuninkaallisessa' hovioopperassa, Büttner ja Duelli pääosissa. Mutta
tämä ei huvita teitä, eikä oikeastaan minuakaan. Miten voitte!
Oletteko levännyt tarpeeksenne? Näytitte huonolta, kun eilen illalla
läksitte kotia. Ja vihainen olitte minulle myöskin. No niin, elkäämme
alottako noita tuhmuuksia heti uudelleen."

Ja hän jatkoi heti tämän jälkeen, minun ennättänyttäni sanoa mitään
väliin: "Kuulkaahan, Kranzl on ikävä herra. Hän ei suostu soittamaan
teidän sonaattianne."

"Soittihan hän kuitenkin sitä eilen."

"Konsertissa, tarkotan. Tahdoin saada sen hänen ohjelmistoonsa, mutta
hän ei suostu. Olisi ollut hyvä, jos se ensi talvena olisi päässyt
johonkin tuollaiseen Kranzlin 'matineeseen'. Kranzl ei ole tyhmä,
uskokaa pois, vaan laiska. Hän soittaa aina vaan noiden puolalaisten
insky'jen ja owsky'jen musiikkia, uutta ei hän mielellään ryhdy
opettelemaan."

"En luule", sanoin minä nyt vuorostani, "että sonaattini sopii
mihinkään konserttiin, sitä en ole koskaan kuvitellutkaan. Se ei ole
teknillisessä suhteessa vielä lainkaan virheetön."

"Joutavuuksia! Kun on teidän taiteilija-omatuntonne! Emmehän toki
ole mitään koulumestareita, ja epäilemättä soittaa juuri sama
Kranzl huonompiakin kappaleita. Mutta tiedänpä erään toisen asian.
Laulunne täytyy teidän antaa minulle, ja tehkää pian lisää samaa
lajia! Lähden täältä ensi keväänä, olen sanonut itseni irti ja otan
itselleni pitkän loma-ajan. Välillä haluaisin antaa pari konserttia,
mutta tahtoisin saada jotain uutta, ei tuollaisia Schubert-, Wolf- ja
Löwe-ohjelmia, joita saa kuulla joka ilta, vaan uusia ja ennen
tuntemattomia kappaleita, pari ainakin joukossa, sellaisia kuin
laviinilaulu. Mitä arvelette?"

Minulle mahdollisuus saada Muoth julkisesti esittämään laulujani
oli ikäänkuin tulevaisuuteen avoin ovi, jonka kautta näin pelkkiä
ihanuuksia. Juuri sentähden tahdoin olla varovainen ja olla
väärinkäyttämättä Muothin ystävällisyyttä samoin kuin häntä liiaksi
sitomattakin. Minusta näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut liian
väkivaltaisesti vetää minua puoleensa, häikäistä minut ja kenties
jollain tavoin tehdä minulle vahinkoa. Sen vuoksi tuskin suostuinkin
ehdotukseen.

"Saamme nähdä", sanoin. "Te olette sangen hyväntahtoinen minua
kohtaan, sen näen, mutta en voi luvata mitään. Olen lopettamaisillani
opintoni ja minun täytyy nyt ajatella vain hyvää todistusta. Voinko
joskus esiintyä säveltäjänä, on epävarmaa; sillä välin olen kuitenkin
viulunsoittaja ja saan luvan pitää huolta siitä, että ajoissa saan
jonkunlaisen paikan itselleni."

"No, sen kaikenhan voitte tehdä. Silti voi teille kyllä mieleen
lennähtää tuollainen laulu, jonka te sitte annatte minulle, teettehän
sen?"

"Mielelläni. En tosin ymmärrä, miksi pidätte minusta niin hyvää
huolta."

"Pelkäättekö minua? Teidän musiikkinne yksinkertaisesti miellyttää
minua, tahtoisin laulaa teidän säveltämiänne kappaleita, koska
käsittääkseni saavuttaisin niillä menestystä; se on siis puhdasta
itsekkäisyyttä."

"Hyvä, mutta miksi puhutte kanssani siihen tapaan kuin eilen, sitä
tarkotin."

"Ah, te olette yhä loukkaantunut? Mitä sitten oikeastaan sanoin? En
sitä enää aivan tarkalleen muista. Missään tapauksessa en tahtonut
pidellä teitä pahoin, niinkuin nähtävästi kuitenkin olen tehnyt.
Voittehan puolustaa itseänne! Jokainen puhuu ja on sellainen, kuin
hän on ja kuin hänen täytyy olla, ja meidän on tultava toistemme
kanssa toimeen."

"Sitä mieltä olen minäkin, mutta te menettelette päinvastoin, te
ärsytätte minua ettekä hyväksy mitään, mitä sanon. Te vedätte esiin
sen, jota en itsekään mielelläni ajattele ja joka on salaisuuteni, ja
heitätte sen eteeni ikäänkuin moitteena. Te pilkkaatte yksin jäykkää
jalkaanikin!"

Heinrich Muoth sanoi hitaasti: "Niin, niin, niin, ihmisethän ovat
erilaisia. Toisen saa totuuksien sanominen raivostumaan, toinen ei
voi sietää minkäänlaisia fraaseja. Teitä on harmittanut se, etten
kohtele teitä kuten jotakuta intendenttiä, ja minua on harmittanut
se, että te tahdotte piiloutua minulta ja tyrkyttää minulle tuota
vanhaa sananpartta taiteen lohdullisuudesta."

"Tarkotin sitä mitä sanoin, olen vain tottumaton puhumaan näistä
asioista. Ja tuosta toisesta seikasta en _tahdo_ puhua. Miltä minun
omassa sisimmässäni näyttää ja olenko surullinen tai epätoivoinen
ja miltä jalkani kadottaminen ja rampuuteni minusta tuntuu, sen
tahdon pitää omana asianani enkä salli kenenkään sitä vetävän esille
uhkauksilla enkä pilkalla."

Hän nousi ylös.

"Minullahan ei olekaan vielä mitään ylläni, käyn nopeasti
pukeutumassa. Te olette kunnollinen ihminen, minä en sellainen
valitettavasti ole. Emme huoli tästä enää paljoa kiistellä. Ettekö
sitte lainkaan ole huomannut sitä, että pidän teistä? Odottakaahan
hetkinen, istuutukaa pianon ääreen siksi kunnes olen pukeutunut.
Ettekö laula? -- Ette? No, viivyn vain kuusi minuuttia."

Tosiaankin tuli hän sangen pian takaisin sivuhuoneesta pukeutuneena.

"Nyt menemme kaupunkiin ja syömme yhdessä", sanoi hän miellyttävästi.
Hän ei kysynyt, sopiiko minun, hän vain sanoi: "Me menemme", ja me
menimme. Sillä niin arasti kuin hänen käyttäytymistapansa minuun
koskikin, niin vaikutti se minuun myöskin, hän oli voimakkaampi.
Sitä paitsi osotti hän puheessaan ja käytöksessään useasti oikukasta
lapsellisuutta, joka monasti oli suorastaan ihastuttavaa ja kokonaan
saattoi minut leppymään hänelle.

Tästä lähtien tapasin Muothia useasti, hän lähetti minulle monasti
pilettejä oopperaan, pyysi minua luoksensa soittamaan, ja vaikk'eivät
kaikki hänen luonteenominaisuutensa minua miellyttäneetkään, niin oli
hänessä toiselta puolen paljo sellaistakin, mikä minua miellytti.
Meidän keskemme syntyi ystävyys, siihen aikaan minun ainoani, ja minä
aloin jo miltei pelätä sen ajan saapumista, jolloin hän matkustaisi
pois. Hän oli tosiaankin sanoutunut irti oopperasta eikä suostunut
jäämään, vaikka häntä siihen jonkun verran yritettiin taivuttaa.
Välillä antoi hän viittailuja siihen suuntaan, että hän syksyllä
kenties saisi kutsun eräälle suurelle näyttämölle, mutta sen enempää
ei tuosta asiasta oltu puhuttu. Sillä välin saapui kevät.

Eräänä päivänä saavuin viimeistä kertaa Muothin tavanmukaisiin
kutsuihin. Kilistimme laseja jälleennäkemiseksi ja tulevaisuuden
onneksi; tällä kertaa ei ollut ketään naista saapuvilla. Muoth
saattoi meitä aamutunneilla portille, viittoi hyvästiksi kädellään
jälkeemme ja palasi aamukylmässä väristen takaisin jo sekaisin
pantuun asuntoonsa, haukkuvan koiransa seuraamana. Minulle
näytti nyt palanen elämänkokemusta valmiiksi kypsyneeltä; luulin
tuntevani Muothia kylliksi ollakseni varma siitä, että hän pian
unohtaisi meidät kaikki, ja vasta nyt tunsin aivan selkeästi ja
epäilemättömästi, että kuitenkin olin pitänyt sangen paljon tuosta
synkästä, oikullisesta ja itsevaltaisesta miehestä.

Kuitenkin tuli myös minulle lähdön aika. Tein viimeiset vierailuni
paikoille ja tuttaviin, jotka aioin pitää hyvässä muistissa, kuljin
vielä kerran myöskin tuota jyrkkää kukkulatietä ja silmäilin alas
rinnettä, jota kyllä muutenkaan en olisi unohtanut.

Ja minä matkustin pois, kotia, kohti tuntematonta ja kenties ikävää
tulevaisuutta. Tointa ei minulla ollut, itsenäisesti en voinut
antaa konsertteja, kotona odotti minua kauhukseni vain muutamia
oppilaita, joille minun piti antaa viulutunteja. Tosinhan odottivat
minua myöskin vanhempani, ja he olivat kyllin varakkaat, jotta
minä saatoin elää huolettomasti, ja myöskin kyllin hienotunteiset
ja hyväntahtoiset, etteivät ahdistelleet minua kysymyksillä, mitä
minusta nyt tulisi. Mutta etten jaksaisi siellä kauan viihtyä, siitä
olin selvillä jo alusta alkaen.

Niistä kymmenestä kuukaudesta, jotka nyt vietin kotonani antaen
kolmelle oppilaalle tunteja ja kaikesta huolimatta olematta
lainkaan onneton, en osaa mitään kertoa. Myöskin täällä eli
ihmisiä, myöskin täällä tapahtui joka päivä yhtä ja toista, mutta
suhteeni kaikkeen tähän oli kuitenkin vain ystävällisen kohteliasta
välinpitämättömyyttä. Ei mikään liikuttanut sydäntäni, ei mikään
saanut minua mukaansa. Elin kaikessa hiljaisuudessa, koin ihmeellisiä
hetkiä, jolloin koko elämäni näytti minusta jäykistyneeltä ja
vieraalta ja vain musiikin kaipuu oli jäljellä, kaipuu, joka useasti
viulutuntien aikana kiusasi minua sietämättömästi ja varmaankin
teki minusta pahan opettajan. Mutta jälkeenpäin, kun olin täyttänyt
velvollisuuteni tai viekkaudella tai valheella päässyt vapaaksi
tunneistani, vaivuin syviin, ihanan joutilaihin unelmiin, rakentelin
unissakävijän tavoin rohkeita pilvilinnoja, kohotin korkeuteen,
huimaavia torneja kaarruttelin muhkeita kupooleja ja puhaltelin
leikkiviä ornamentteja keveästi kuin saippuakuplia.

Minun eläessäni sellaista oudon huumauksen tilaa, joka karkotti
luotani aikaisemmat tuttavani ja tuotti vanhemmilleni huolta,
avautui vielä paljoa vuolaampana kuin viime vuonna vuoristossa
tuo salaperäinen runsauden lähde minussa; unelmissa ja työssä
vietettyjen, näennäisesti hukkaan menneiden vuosien hedelmät, salassa
kypsyneinä, putoilivat hiljaa ja lempeästi, ja niillä oli tuoksu
ja loisto ja ne ympäröivät minut miltei tuskallisella runsaudella,
jonka minä vain epäröiden ja epäluuloisena korjasin huostaani. Se
alkoi laululla, sitä seurasi viulufantasia, tätä jouhikvartetti,
ja kun muutamissa kuukausissa vielä oli tullut lisää muutamia
lauluja ja muutamia sinfonialuonnoksia, tunsin että tämä kaikki oli
vain alkua ja yritystä ja itsekseni ajattelin suurta sinfoniaa,
rohkeimpina hetkinäni jo oopperaakin! Tällä välin kirjottelin aika
ajoin nöyriä kirjeitä kapellimestareille ja teattereille, liitin
mukaan opettajieni suositukset ja suljin vaatimattomasti itseni
heidän muistiinsa ensimäisen paremmanpuoleisen viulunsoittajanpaikan
tullessa avoimeksi. Tuli sitten lyhyitä kohteliaita vastauksia,
jotka alkoivat sanoilla "hyvin kunnioitettu herra" ja välillä ei
tullut vastauksia ollenkaan ja paikkaa en saanut. Silloin olin päivän
tai pari pieni ja ryömin kuoreeni, annoin huolellista opetusta ja
kirjotin uusia nöyriä kirjeitä. Mutta pian sen jälkeen pälkähti
jälleen mieleeni, että minulla vielä oli pää täynnä kirjottamatonta
musiikkia, ja tuskin olin jälleen alkanut, niin vaipuivat kirjeet,
teatterit, orkesterit, kapellimestarit ja hyvin kunnioitettavat
herrat olemattomiin ja minä olin yksikseni, täydessä työssä ja
tyytyväisenä.

No, nämä ovat muistoja, joita ei voi kertoa, niinkuin useimpien
muistojen laita onkin. Mitä ihminen itsellensä on ja mitä hän
kokee, miten hän syntyy ja kasvaa ja sairastuu ja kuolee, se
kaikki on kertomatonta. Työtätekevien ihmisten elämä on ikävä,
mieltäkiinnittäviä ovat tyhjäntoimittajien elämäkerrat ja kohtalot.
Niin rikkaana kuin tuo aika onkin muistissani, en voi kuitenkaan
sanoa siitä mitään, sillä olin ulkopuolella seuraelämää. Vain kerran
tulin muutamiksi hetkiksi lähelle ihmistä, jota en saata unhottaa. Se
oli opettaja Lohe.

Menin kerran, jo myöhäsyksyllä, kävelemään. Kaupungin eteläosaan
oli syntynyt vaatimaton huvilakaupunginosa, jossa ei asunut rikasta
väkeä, vaan missä pikkusäästäjiä ja eläkkeidennauttijoita eleli
pienissä halvoissa taloissa ja yksinkertaisissa puutarhoissa. Taitava
nuori rakennusmestari oli tänne rakentanut paljon sievää, jota
minäkin nyt kerran lähdin katsomaan.

Oli lämpöinen iltapäivä, siellä täällä tyhjennettiin myöhästyneitä
pähkinäpuita, puutarhat ja pienet, uudet talot näyttivät iloisilta
auringonpaisteessa. Sievät yksinkertaiset talot miellyttivät minua,
katselin niitä sellaisella pintapuolisella mielenkiinnolla, jota
nuoret tuntevat tällaista kohtaan, nuoret, joista talon ja kodin ja
perheen, levon ja juhlailtojen ajatus vielä on kaukana. Rauhaisa
puutarhakatu teki miellyttävän vaikutuksen, astelin hitaasti sitä
pitkin ja kävellessäni herätti huomiotani se, että talonomistajien
nimet olivat luettavina puutarhojen porteilla olevista pienistä
kiiltävistä messinkilevyistä.

Yhdessä näistä kilvistä oli nimi "Konrad Lohe", ja nimi tuntui
minusta tutulta. Jäin seisomaan ja miettimään, ja mieleeni muistui,
että yksi opettajistani latinakoulussa oli ollut sen-niminen. Ja
muutamiksi silmänräpäyksiksi nousi vanha aika jälleen esille,
katseli minua kummastuneena ja vyörytti eteeni joukon kasvoja,
opettajien ja tovereiden, haukkumanimiä ja juttuja. Ja minun siinä
seistessäni ja hymyillen katsellessani messinkitaulua kohosi lähimmän
viinimarjapensaan takaa mies, joka oli ollut sinne kumartuneena
työhönsä, astui aivan lähelle minua ja katsoi minua kasvoihin.

"Haluatteko päästä sisään minun luokseni?" kysyi hän, ja se oli Lohe,
opettaja Lohe, jota me olimme kutsuneet Lohengriniksi.

"Oikeastaan en", sanoin minä ja kohotin hattuani, "en tiennyt että
asutte täällä. Olen kerran ollut oppilaitanne."

Hän katsahti minuun terävämmin, silmäili minua ylhäältä alas
aina keppiini saakka, muisteli ja sanoi sitten nimeni. Hän ei
tuntenut minua kasvoistani, vaan jäykästä jalastani, sillä hän oli
luonnollisesti saanut kuulla minua kohdanneesta onnettomuudesta. Nyt
pyysi hän minua astumaan sisään.

Hän oli paitahiasillaan ja oli sitonut vihreän puutarhaesiliinan
eteensä; hän ei tuntunut lainkaan vanhentuneelta ja näytti
erinomaisen kukoistavalta. Astuskelimme edestakaisin pienessä
siistissä puutarhassa; sitten vei hän minut avoimelle verannalle,
jonne istuuduimme.

"Niin, en olisi teitä enää tuntenut", sanoi hän peittelemättä.
"Toivottavasti on teillä minusta säilynyt hyvä muisto."

"Ei oikein", sanoin hymyillen. "Te rankaisitte minua kerran
sellaisesta, mitä en ollut tehnyt ja selititte vakuutteluni
valheeksi. Se oli neljännellä luokalla."

Huolestuneena katsahti hän minuun. "Siitä ette saa olla minulle
vihainen, se pahottaa minunkin mieltäni. Opettajille sattuu,
huolimatta parhaimmasta tahdostaankin, ettei kaikki suju niinkuin
pitäisi, ja vääryys on pian tehty. Tiedän pahempiakin tapauksia.
Osaksi sellaisen takia minä virastanikin erosin."

"Vai niin, ettekö enää ole virassa?"

"En enää pitkiin aikoihin. Tulin sairaaksi, ja kun jälleen paranin,
olivat mielipiteeni siinä määrässä muuttuneet, että otin eroni. Olin
tehnyt parastani ollakseni hyvä opettaja, mutta en kuitenkaan ollut
sellainen, sellaiseksi synnytään. Siksi luovuin, ja siitä lähtien on
minun ollut hyvä olla."

Sen voi hänestä huomata. Kyselin häneltä vielä lisää, mutta nyt
tahtoi hän kuulla minun tarinani, joka oli pian kerrottu. Että
minusta oli tullut musiikkimies, ei häntä oikein miellyttänyt; sitä
vastoin tunsi hän onnettomuuteni johdosta minua kohtaan ystävällistä
ja hellää sääliä, joka ei minulle tuottanut mielipahaa. Varovaisesti
koetti hän tutkia, miten minun onnistui lohduttaa itseäni, eikä ollut
tyytyväinen puoleksi vältteleviin vastauksiini. Salaperäisin elein
ja ilmein antoi hän epäröiden ja kuitenkin kärsimättömästi, arkoja
kiertoteitä kulkien, minun ymmärtää, että hän tiesi lohdutuksen,
täydellisen viisauden, joka oli jokaiselle vakaasti etsivälle avoin.

"Tiedän", sanoin, "tarkotatte raamattua."

Herra Lohe nauroi viekkaasti. "Raamattu on hyvä, se on tie tietoon.
Mutta se ei ole tieto itse."

"Ja mikä se sitten on, tieto itse?"

"Sen löydätte helposti, jos tahdotte. Annan teille mukaan jotain
luettavaa, siinä on alkeet. Oletteko koskaan kuullut Karman opista?"

"Karman? En, mitä se on?"

"Sen saatte nähdä, odottakaa!" Hän riensi juoksujalkaa pois ja
viipyi hetkisen, millä aikaa minä istuin kummastuneena epävarmassa
odotuksen tilassa ja katselin puutarhaan, missä kääpiöhedelmäpuut
seisoivat moitteettomissa riveissä. Pian tuli Lohe jälleen juosten
takaisin. Säteillen katsoi hän minuun ja ojensi minua kohti kirjasta,
jossa salaperäisten kiemurakoristeiden keskellä oli päällekirjoitus:
"Teosofinen katkismus alottelijoille".

"Ottakaa tämä mukaanne!" pyysi hän. "Voitte pitää sen, ja kun
tahdotte tutkia enemmältä, voin lainata teille lisää. Tämä on vain
alkeita. Tätä oppia minä saan kiittää kaikesta. Sen avulla minä olen
tullut sielultani ja ruumiiltani terveeksi ja toivon että tekin
tulette."

Otin pienen kirjan ja panin sen taskuuni. Hän seurasi minua puutarhan
lävitse kadulle saakka, sanoi ystävällisesti hyvästi ja pyysi minua
tulemaan pian uudelleen. Katsoin häntä kasvoihin, ne olivat hyvät ja
iloiset, ja minusta tuntui siltä, ettei vahingoittaisi, vaikka kerran
koettelisikin sellaiseen onneen vievää tietä. Niin läksin kotia,
kirja taskussani, uteliaana päästäkseni ottamaan ensimäisiä askeleita
tällä autuuden polulla.

Otin ne askeleet kuitenkin vasta muutamien päivien kuluttua.
Kotimatkalla vetivät nuotit jälleen voimakkaasti minua puoleensa,
syöksyin työni kimppuun ja uin musiikissa, kirjotin ja soitin, kunnes
myrsky täksi kerraksi oli raivonnut loppuun ja minä siivona palasin
jälleen jokapäiväiseen elämään. Silloin tunsin pian tarvetta ryhtyä
tutkiskelemaan uutta oppia ja istuuduin pikku kirjasen ääreen, jonka
luulin pian ennättäväni sulattaa.

Mutta niin helposti ei se käynyt. Pikku kirjanen paisui käsissäni
ja osottautui lopulta sulattamattomaksi. Se alkoi kauniilla
ja viehättävällä johdannolla erilaisista viisauteen vievistä
teistä, joista jokaisella sanottiin olevan ansionsa, sekä niiden
teosofisesta veljeydestä, jotka vapaina pyrkivät tietoon ja sisäiseen
täydellisyyteen, joille jokainen usko on pyhä ja jokainen polku valoa
kohti tervetullut. Sitten seurasi maailmanjärjestelmä, kosmogonia,
jota en ymmärtänyt, maailman jako eri "tasankoihin" ja historian
jako ihmeellisiin, minulle tuntemattomiin aikakausiin, joissa
myöskin mereen vajonneella Atlantis-maalla oli oma osansa. Jätin
tämän kaiken lopulta omaan varaansa ja siirryin seuraaviin lukuihin;
niissä oli esitettynä oppi uudestasyntymisestä, jota paremmin
ymmärsin. Kuitenkaan ei minulle oikein selvinnyt, tahtoiko tämä
kaikki olla mytologiaa ja runollista tarua, vaiko sananmukaisesti
otettavaa totuutta. Sen tarkotus näytti olevan käydä jälkimäisestä,
mikä ei oikein tahtonut mennä minuun. Sitten seurasi oppi Karmasta.
Huomasin sen olevan kausaliteettikin uskonnollista kunnioitusta,
joka miellytti minua aika lailla. Ja sitten mentiin yhä eteenpäin.
Huomasin pian kyllä varsin hyvin, että koko oppi saattoi tuottaa
lohdutusta ja olla korvaamaton aarre vain sille, joka otti sen
mahdollisimman sananmukaisesti ja vilpittömästi uskoi siihen.
Kelle se, niinkuin minulle olisi osittain kaunis, osittain kömpelö
vertauskuva, mytologisen maailmanselityksen koe, se saattoi tosin
siitä oppia ja antaa sille arvoa, mutta ei saada siitä elämää ja
voimaa. Saattoi kenties olla teosofi arvokkaalla ja henkevällä
tavallakin, mutta tuo täyspätöinen lohdutus viittoi vain niille,
jotka olivat yksinkertaisesti uskovia, hengettömiä teosofeja.

Kävin kuitenkin vielä useasti opettaja Lohen luona, joka kaksitoista
vuotta sitten oli rääkännyt minua kreikalla ja nyt tällä toisella
tavalla, vaikkakin yhtä huonolla menestyksellä, koetti olla
opettajani ja johdattajani. Ystäviä ei meistä tullut, mutta minä
kävin mielelläni hänen luonansa; hän oli pitkät ajat ainoa ihminen,
jonka kanssa puhelin tärkeistä elämäni kysymyksistä. Tällöin
tulin kyllä siihen kokemukseen, ettei tällaisella puhumisella ole
mitään arvoa ja että se parhaissa tapauksissa voi viedä joihinkin
opettavaisiin sananlaskuihin; kuitenkin oli minusta tämä uskovainen
mies, jonka kirkko ja tiede olivat jättäneet kylmäksi ja joka nyt
elämänsä loppupuolella naivissa uskossaan merkilliseen oppiin
tunsi rauhaa ja koki uskonnon ihanuutta, liikuttava ja miltei
kunnianarvoisa.

Kaikista ponnistuksistani huolimatta on tämä tie minulle pysynyt
kulkemattomana aina tähän päivään saakka, ja minä tunnen hurskaita,
johonkin uskoon kiintyneitä ja tyydytyksen löytäneitä ihmisiä kohtaan
ihailevaa myötätuntoa, johon he puolestaan eivät voi vastata.



4.


Sinä lyhyenä aikana, jonka vierailuni hurskaan teosofin ja
hedelmänviljelijän luona kestivät, sain eräänä päivänä pienen
rahalähetyksen, jonka lähtöperä oli minulle hämärä. Sen oli
lähettänyt eräs tunnettu pohjois-saksalainen konserttitoimisto, jonka
kanssa en kuitenkaan ollut koskaan joutunut tekemisiin. Tiedusteluni
johdosta ilmotettiin minulle, että summa oli lähetetty herra
Heinrich Muothin määräyksestä palkkioksi siitä, että Muoth kuudessa
konsertissa oli esittänyt erään minun säveltämäni laulun. Nyt
kirjotin Muothille, kiitin häntä ja pyysin saada lähempiä tietoja.
Ennen kaikkea olisin halunnut mielelläni kuulla, miten lauluni oli
konserteissa vastaanotettu. Muothin konserttimatkasta olin tosin
kuullut ja kerran tai pari lukenut siitä sanomalehtiuutisia, mutta
minun laulustani ei niissä ollut puhetta. Kuvailin kirjeessäni
yksinään elävän perinpohjaisuudella elämääni ja työtäni ja liitin
erään uusista lauluistani mukaan. Sitten odottelin pari, kolme, neljä
viikkoa vastausta, ja vihdoin kun tämä jäi tulematta, unohdin koko
asian jälleen. Yhä vielä kirjottelin miltei joka päivä jotain uutta,
sillä musiikin suoni kumpuili minussa vuolaana. Mutta väliaikoina
olin veltto ja tyytymätön, tuntien antaminen oli minusta hirveän
vaikeata, tunsin etten sitä enää kauan kestäisi.

Oli minulle senvuoksi kuin vapahdus ilkeästä lumouksesta, kun
vihdoin kuitenkin tuli kirje Muothilta. Hän kirjotti:

    "Hyvä herra Kuhn! Kirjeiden sepittäminen ei ole mielityötäni, sen
    vuoksi annoin teidän kirjeenne olla sinällänsä, koskei minulla
    oikeastaan ollut siihen mitään uutta vastattavaa. Mutta nyt voin
    tehdä todellisia ehdotuksia. Olen nyt kiinnitetty tänne R:n
    oopperaan, ja olisi mainiota, jos tekin tulisitte. Te voisitte
    aluksi toimia täällä toisen viulun soittajana; kapellimestari on
    järkevä ja vapaamielinen mies, vaikka onkin tavoiltaan murjaani.
    Todennäköisesti tarjoutuu myöskin tilaisuus saada jotain teidän
    musiikistanne täällä esitetyksi; meillä harrastetaan hyvää
    kamarimusiikkia. Lauluista olisi myös yhtä ja toista sanottavaa;
    muun muassa on olemassa kustantaja, joka tahtoisi lunastaa ne.
    Mutta kirjottaminen on niin pitkäveteistä, tulkaa itse. Mutta
    nopeasti, ja paikan johdosta sähköttäkää, sillä asialla on kiire.
    Muoth."

Näin tulin minä äkkiä temmatuksi erakkoelämästäni ja
hyödyttömyydestäni ja kuljin jälleen elämän virran ajamana, minulla
oli jälleen toiveita ja huolia, pelkäsin ja iloitsin. Mikään ei
ollut minua pidättämässä, ja vanhempani iloitsivat nähdessään minun
pääsevän alkuun ja ottavan ensimäisiä ratkaisevia askeleitani
elämässä. Sähkötin viipymättä, ja kolmea päivää myöhemmin olin R:ssa
Muothin luona.

Olin ottanut asunnon eräässä hotellissa ja käynyt häntä tapaamassa,
mutta en löytänyt häntä kotoa. Nyt saapui hän hotelliin ja ilmestyi
odottamatta eteeni. Hän ojensi minulle kätensä mitään kyselemättä
ja kertomatta ja olematta lainkaan kiihottunut samalla tavalla kuin
minä. Hän oli tottunut mukautumaan olosuhteihin ja ottamaan aina vain
nykyhetken vakavasti ja siinä elämään. Hän antoi minulle tuskin aikaa
pukeutua ja vei minut suoraa päätä kapellimestari Rösslerin luokse.

"Tässä on herra Kuhn", sanoi hän.

Rössler nyökäytti hiukan päätään. "Sangen hauskaa. Mitä haluatte?"

"No", huudahti Muoth, "siinä on uusi toinen viulumme."

Kapellimestari katsoi minuun kummastuneena, kääntyi sitten jälleen
laulajaan ja sanoi karkeasti: "Siitä ette te minulle virkkanut
sanaakaan, että mies on raajarikko. Tarvitsen ehjäruumiisia ihmisiä."

Minulle nousi veri kasvoihin, mutta Muoth pysyi rauhallisena. Hän
vain nauroi. "Pitääkö hänen sitten tanssia, Rössler? Luulin hänen
tehtävänään olevan soittaa viulua. Jollei hän siihen pysty, täytyy
meidän lähettää hänet takaisin. Mutta ensiksi sentään koettelemme."

"No, minun puolestani kyllä, hyvät ihmiset. Herra Kuhn, tulkaa
huomenna varhain minun luokseni, noin yhdeksän jälkeen. Tänne
asuntooni. Olette närkästynyt, jalkanne takia? Niin, sen asian
olisi Muoth voinut ilmottaa minulle ennakoltakin. No, saamme nähdä.
Näkemiin."

Pois mennessämme moitin Muothia. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi,
että jos hän heti ennakolta olisi maininnut ruumiinviastani, olisi
kapellimestari tuskin suostunut, mutta nyt minä kerta kaikkiaan
olin saapunut, ja jos Rössler edes jossain määrin olisi minuun
tyytyväinen, saisin pian oppia tuntemaan häntä paremmilta puolilta.

"Mutta miten ylipäänsä saatoitte suositella minua", kysyin, "ettehän
lainkaan tiedä, osaanko mitään."

"Se on teidän asianne. Ajattelin että se kyllä sujuu, ja sen se
tekeekin. Te olette niin arkaa lajia, ettette milloinkaan mihinkään
ryhtyisi, ellei teille toisinaan antaisi pientä työnnähdystä. Siinä
oli yksi, jatkakaa vain matkaanne! Pelätä teidän ei tarvitse. Teidän
edeltäjänne ei kelvannut juuri mihinkään."

Vietimme illan hänen asunnossaan. Nytkin oli hän vuokrannut muutamia
huoneita kaukaa laitakaupungilta, puistojen ja hiljaisuuden keskestä;
hänen valtaisen suuri koiransa hyökkäsi häntä vastaan, ja tuskin
olimme ennättäneet istuutua ja lämmetä, niin soi kello ja sisään
tuli hyvin kaunis, korkeakasvuinen nainen, joka piti meille seuraa.
Se oli sama ilmakehä kuin ennenkin, ja hänen rakastettunsa oli
jälleen moitteeton, ruhtinaallinen kaunotar. Hän näytti pitävän tätä
kanssakäymistään kauniiden naisten kanssa mitä luonnollisimpana
seikkana, ja minä katselin tätä uutta olentoa osanotolla ja sillä
viehätyksellä, jota aina olen tuntenut rakastettavien naisten
lähistössä ja jossa kai jonkun verran oli kateutta mukana, minä kun
rampoine jalkoineni yhä sain kulkea toivottomana ja lemmettömänä.

Kuten ennenkin niin tälläkin kerralla Muothin luona syötiin ja
juotiin hyvin, hän käyttäytyi meitä kohtaan yhtä väkivaltaisesti
rajussa, salaperäisen painostavassa iloisuudessaan, ja tempasi
meidät kuitenkin mukaansa. Hän lauloi ihmeellisesti ja hän esitti
myöskin erään minun lauluni, ja meistä kolmesta tuli ystävät,
me lämpenimme ja lähestyimme toisiamme, katsoimme toisiamme
peittelemättömästi silmiin ja viivyimme yhdessä niin kauan kuin
lämpö hehkui meissä. Kookas nainen, jonka nimi oli Lotte, veti
minua lempeän ystävällisesti puoleensa. Ei ollut enää ensikertaa,
jolloin kaunis ja rakastunut nainen lähestyi minua säälien ja
ihmeellisen luottavaisesti, ja tälläkin kerralla se minulle tuotti
samalla sekä iloa että tuskaa; tämä sävel oli kuitenkin minulle jo
ennestään hiukan tuttu, enkä ottanut sitä kovin vakavasti. Minulle
on vielä monasti sattunut, että rakastunut nainen on kunnioittanut
minua erikoisella ystävällisyydellään. He pitivät minua kaikki yhtä
kykenemättömänä mustasukkaisuuteen kuin rakkauteenkin, lisäksi
tuli sääli, ja niin lähestyivät he minua puoleksi äidillisellä
ystävällisyydellä.

Valitettavasti en ollut sellaisiin suhteihin vielä lainkaan
harjaantunut enkä vielä saattanut läheltä katsella lemmen onnea
ajattelematta samalla hiukan itseänikin ja sitä että minäkin
oikeastaan sentään olisin mielelläni kerran tahtonut kokea
samanlaista. Se hiukan vähensi iloani, mutta kuitenkin oli tämä
miellyttävä iltahetki, jonka vietin kauniin naisen ja synkänhehkuvan,
voimakkaan ja rajun miehen kanssa, joka minusta piti ja huolehti ja
kuitenkaan ei voinut minulle osottaa rakkauttaan toisin kuin hän sitä
osotti naisillekin, väkivaltaisesti ja oikullisesti.

Kun tyhjensimme viimeistä pikaria jäähyvästiksi, nyökäytti hän
minulle päätään ja sanoi: "Oikeastaan pitäisi minun nyt esittää
teille veljenmaljan tyhjentämistä, eikö totta? Tekisinkin sen
mielelläni. Mutta jätämme sen sikseen, voimme olla näinkin.
Aikaisemmin oli minulla tapana heti sinutella jokaista, joka minua
miellytti, mutta se ei ole hyvä ainakaan virkaveljien kesken. Olen
kuitenkin myöhemmin joutunut riitoihin kaikkien kanssa."

Tällä kertaa ei osakseni tullut happamanmakeata onnea saattaa
ystäväni rakastajatar kotiansa, hän jäi sinne, ja minusta olikin
parempi niin. Matka, käynti kapellimestarin luona, jännitys
huomispäivän johdosta, uudelleen Muothin kanssa alkanut seurustelu,
kaikki oli tehnyt minulle hyvää. Huomasin vasta nyt, miten ujoksi ja
ihmisaraksi olin käynyt tuon pitkän, yksin vietetyn vuoden kuluessa
ja tunsin mielihyvällä jälleen toimivani ihmisten joukossa, jälleen
kuuluvani maailmaan.

Varhain seuraavana aamuna saavuin kapellimestari Rösslerin luokse.
Tapasin hänet aamunutussa ja parta ajelemattomana; hän lausui
kuitenkin minut tervetulleeksi ja kehotti minua soittamaan,
ystävällisemmin kuin eilen, asettaen eteeni kirjoitettuja nuotteja
ja itse istuutuen pianon ääreen. Soitin parhaani mukaan; kuitenkin
tuotti huonosti kirjoitettujen nuottien lukeminen minulle hiukan
vaivaa. Kun olimme lopussa, pani hän mitään sanomatta eteeni toisen
nuottilehden, joka minun piti, soittaa ilman säestystä, ja sitten
kolmannen.

"Hyvä on", sanoi hän. "Nuottien lukemiseen täytyy teidän vielä hiukan
enemmän tottua. Tulkaa tänä iltana teatteriin; teen teille sijaa,
jotta voitte soittaa toverinne vieressä, joka tähän saakka yksinään
on vaivoin täyttänyt tehtäväänsä. Aika tulee olemaan hiukan täpärä.
Silmäilkää edeltäpäin huolellisen puoleisesti nuotteja, tänään ei ole
lainkaan harjotusta. Annan teille lapun, joka mukananne te menette
teatteriin kello yhdentoista tienoissa noutamaan nuotit."

En vielä oikein ollut selvillä siitä, mistä tuuli puhalsi, mutta
huomasin, ettei tämä mies pitänyt kyselyistä, ja menin. Teatterissa
ei kukaan tahtonut tietää mitään nuoteista ja ottaa kuunnellakseen
mitä minulla oli asiaa; en ollut koko menoon vielä tottunut ja
jouduin neuvottomaksi. Silloin lähetin pikalähetin Muothin luokse,
hän saapui, ja heti sujui kaikki aivan erinomaisesti. Ja illalla
soitin ensi kertaa teatterissa, huomaten kapellimestarin pitävän
minua tarkasti silmällä. Seuraavana päivänä sain paikan.

Niin omituinen on ihminen, että minut keskeltä uutta elämää
ja täyttyneitä toiveita monasti valtasi nopeasti ohimenevä,
vain kevyesti ja ikäänkuin harsojen takaa tuntuva koti-ikävä,
yksinäisyyden, niin, jopa päivien yksitoikkoisuuden ja tyhjyyden
kaipuu. Silloin tuntui minusta kotikaupungissa vietetty aika, jonka
ikävästä yksitoikkoisuudesta olin lähtenyt niin kiitollisena,
ikäänkuin joltakin kaipaamisen arvoiselta; nimenomaan ajattelin
todellisella kaipuulla vuoristossa kaksi vuotta sitten viettämiäni
viikkoja. Luulin tuntevani, ettei minun osakseni ollut määrätty
menestys ja onni, vaan heikkous ja sortuminen elämässä, ja että ilman
näitä synkkiä varjoja luomisen lähde minussa kumpuaisi hitaampana
ja niukempana. Tosiaankaan ei ensi aluksi ollut puhettakaan luovan
työn hiljaisista hetkistä. Ja muuten voidessani hyvin ja viettäessäni
täyteläistä elämää luulin yhä kuulevani, mitenkä salainen lähde
syvällä sisimmässäni hiljaa valittaen kohisi.

Orkesterissa soittaminen tuotti minulle iloa, istuin ahkerasti
partituurien ääressä ja pyrin halukkaasti yhä eteenpäin tällä alalla.
Hitaasti opin käytännöllisesti sen, minkä tähän saakka olin tuntenut
ainoastaan teoreettisesti ja etäältä, yksityisten soittimien laadun,
sävyn ja merkityksen alhaalta ylös saakka, kuulin ja tutkiskelin
sen ohella näyttämömusiikkia ja toivoin yhä vakavammin sitä aikaa,
jolloin uskaltaisin ryhtyä säveltämään omaa oopperaa.

Tuttavallinen seurusteluni Muothin kanssa, joka oli yksi oopperan
ensimäisiä ja kunnioitetuimpia taiteilijoita, saattoi minut nopeasti
lähemmäksi kaikkea ja hyödytti minua paljon. Mutta vertaisteni,
orkesteritoverien joukossa, oli se minulle vahingoksi; ei
syntynyt sitä avoimen ystävällistä suhdetta, jota olin toivonut.
Vain orkesterimme ensimäisen viulun soittaja, Teiser niminen
steiermarkilainen, lähestyi minua ja tuli ystäväkseni. Hän lienee
ollut noin kymmentä vuotta vanhempi minua, vaatimaton, avomielisen
näköinen mies, jolla oli hienopiirteiset, lempeät ja herkästi
punehtuvat kasvot ja joka oli hämmästyttävän musikaalinen, omaten
nimenomaan uskomattoman herkän ja tarkan korvan. Hän oli yksi niitä,
jotka löytävät taiteesta tyydytyksen, tahtomatta itse näytellä mitään
osaa. Hän ei ollut mikään esittävä taiteilija eikä myöskään ollut
milloinkaan säveltänyt, hän soitti tyytyväisenä viuluaan ja tunsi
vilpitöntä iloa siitä, että taisi ammattinsa perinpohjin. Jokaisen
alkusoiton tunsi hän perinpohjaisesti, miltei paremmin kuin joku
johtaja, ja milloin tuli loistokohta tai joku erikoinen hienous,
milloin joku erikoinen soitin kauniisti ja omituisesti esiintyi
muiden joukosta, silloin hän säteili ja nautti enemmän kuin kukaan
muu. Hän käytteli miltei kaikkia soittimia, niin että minulla oli
joka päivä häneltä, kysymistä ja oppimista.

Kuukausimääriin emme puhuneet keskenämme muista kuin ammattiasioista,
mutta minä pidin hänestä ja hän huomasi, että minä todenteolla pyrin
oppimaan jotain; siten syntyi meidän keskemme myötätuntoisuus, josta
ei enää paljoa puuttunut ystävyyteen. Lopulta sitten kerroin hänelle
viulusonaatistani ja pyysin häntä kerran soittamaan sitä kanssani.
Hän suostui ystävällisesti ja tuli määrättynä päivänä asuntooni.
Valmistaakseni hänelle pienen ilon olin hankkinut hänen kotiseutunsa
viiniä; sitä joimme lasillisen, minkä jälkeen asetin nuotit hänen
eteensä, ja me aloimme. Hän soitti erinomaisesti suoraapäätä
nuoteista, mutta äkkiä hän taukosi ja antoi jousensa vaipua.

"Mutta Kuhn", sanoi hän, "tämähän on hiton kaunista musiikkia. Sitä
en soita näin vain umpimähkää, sitä täytyy ensin tutkia. Otan nuotit
mukaani kotia. Saanko?"

Sen hänelle lupasin, ja kun hän tuli takaisin, soitimme sonaatin
alusta loppuun, kahteen kertaan, ja kun olimme päättäneet, löi hän
minua olalle ja huudahti: "Te pikku kettu! Esiinnytte aina kuin joku
pojannaskali, ja salaa teette tällaisia! Enhän tahdo sanoa paljoa,
kun en ole professori, mutta vietävän kaunista se on!"

Ensimäisen kerran nyt teostani kiitti joku, johon todella luotin.
Näytin hänelle kaiken muunkin, myöskin laulut, jotka parhaillaan
olivat painossa ja ilmestyivät pian sen jälkeen. Mutta että olin
ollut kyllin rohkea ajattelemaan oopperankin säveltämistä, sitä en
kuitenkaan uskaltanut sanoa hänelle.

Tähän muuten niin miellyttävään aikaan pelästytti minua pieni tapaus,
jota en milloinkaan ole saattanut unhottaa. Muothin luona, missä
kävin ahkerasti, en ollut enää kotvaan aikaan tavannut kaunista
Lottea, mutta en sen johdosta ollut ajatellut sitä enkä tätä, sillä
hänen rakkausjuttuihinsa en tahtonut sekaantua, vaan mieluummin olla
niistä kokonaan tietämättä. Sen vuoksi en ollut häneltä milloinkaan
tiedustellut asian laitaa, ja muuten ei hän milloinkaan puhunut
kanssani näistä seikoista.

Eräänä iltapäivänä istuin huoneessani silmäillen erästä partituuria.
Ikkunalla nukkui musta kissani auringonpaisteessa, koko talossa oli
aivan hiljaista. Silloin kävi ulko-ovi, joku astui sisään, vaihtoi
muutamia sanoja asuntoni emännän kanssa ja tuli minun oveani kohti,
jolle heti kolkutettiin. Menin avaamaan, ja sisään astui kookas,
hienopukuinen nainen, jonka kasvot olivat harson peitossa ja joka
sulki heti oven jälkeensä. Hän astui pari askelta huoneessa, veti
syvään henkeään ja otti vihdoin harson pois. Tunsin Lotten. Hän
näytti kiihottuneelta, ja aavistin heti, miksi hän oli tullut.
Pyynnöstäni istuutui hän; hän oli ojentanut minulle kätensä, mutta ei
ollut vielä virkkanut sanaakaan. Kun hän huomasi minun hämilläoloni,
näytti hän tuntevan helpotusta, ikäänkuin olisi hän pelännyt, että
minä lähettäisin hänet heti takaisin.

"Heinrich Muothinko vuoksi?" kysyin vihdoin.

Hän nyökytti päätään. "Tiesittekö jotain?"

"En tiedä mitään, arvelin vain."

Hän katsoi minua silmiin, kuten sairas lääkäriä, oli vaiti ja riisui
hitaasti hansikkaat käsistään. Äkkiä nousi hän ylös, pani molemmat
kätensä minun olkapäilleni ja tuijotti minuun suurin silmin:

"Mitä pitää minun tehdä? Hän ei ole milloinkaan kotona, hän ei
kirjota minulle milloinkaan, hän ei edes avaa kirjeitäni! Kolmeen
viikkoon en ole saanut kertaakaan puhua hänen kanssaan. Eilen olin
siellä; tiedän hänen olleen kotona, mutta hän ei avannut. Ei edes
koiraansa viheltänyt hän takaisin; se repi minulta vaatteet, sekään
ei enää tahdo tuntea minua."

"Onko teillä sitten ollut riitaa hänen kanssaan?" kysyin, jotten
istuisi aivan äänettömänä.

Hän nauroi. "Riitaa? Voi, riitaa meillä kyllä on ollut alusta alkaen!
Siihen olin jo tottunut. Ei, viime aikoina oli hän jopa kohteliaskin,
ja se minusta alusta alkaen oli epäillyttävää. Kerran ei hän ollut
kotona, pyydettyään minua tulemaan, ja kerran ilmotti hän itse
tulevansa, eikä tullut. Lopulta hän kerran minua teitittelikin! Voi,
jospa hän ennemmin sentään olisi taas lyönyt minua!"

Pelästyin kovasti. "Lyönyt...?"

Hän nauroi jälleen. "Ettekö tiennyt sitä? Voi, hän löi minua monasti,
mutta ei nyt enää pitkiin aikoihin. Hänestä on tullut kohtelias, hän
teititteli minua, ja nyt ei hän enää tunne minua. Hänellä on toinen,
niin luulen. Sen vuoksi tulin. Sanokaa se minulle, pyydän teitä! Onko
hänellä toinen! Te tiedätte sen! Teidän täytyy se tietää!"

Ennenkuin ennätin torjua, oli hän tarttunut molempiin käsiini. Olin
kuin kangistunut, ja niin mielelläni kuin halusinkin vapautua hänestä
ja tehdä kohtauksemme niin lyhyeksi kuin mahdollista, olin kuitenkin
miltei iloinen sen johdosta, ettei hän antanut minulle lainkaan
suunvuoroa, sillä en olisi tiennyt mitä sanoa.

Hän oli tyytyväinen sen johdosta että minä häntä kuuntelin ja hän
pyysi, kertoi ja valitti kiihkeän intohimoisesti. Mutta minä katselin
yhä noihin kyyneleisiin, kypsyneihin, kauniisiin kasvoihin enkä
voinut ajatella muuta kuin: "Muoth on lyönyt häntä!" Olin näkevinäni
hänen nyrkkinsä, ja minua kauhistutti tuo mies ja tuo nainen, jolla
lyöntien ja halveksumisen ja hylkäämisen jälkeenkään ei näyttänyt
olevan muuta ajatusta eikä toivomusta, kuin löytää jälleen tie hänen
luokseen ja takaisin samoihin nöyryytyksiin.

Vihdoinkin tulva tyrehtyi, Lotte puhui hitaammin, näytti olevan
hämillään ja tajuavan aseman sekä vaikeni vihdoin. Samalla irrotti
hän kätensä minun käsistäni.

"Hänellä ei ole ketään toista", sanoin hiljaa, "ainakaan en minä
tiedä mitään sellaisesta enkä myöskään sitä usko."

Hän katsoi minuun kiitollisena.

"Mutta auttaa en teitä voi", jatkoin. "En koskaan puhu hänen kanssaan
tällaisista asioista."

Olimme molemmat hetkisen aikaa ääneti. Minun täytyi ajatella
Marionia, kaunista Marionia ja tuota iltaa, jolloin olin kävellyt
hänen rinnallaan töhnin puhaltaessa ja jolloin hän niin urhoollisesti
oli pitänyt rakastettunsa puolta. Oliko hän lyönyt tätäkin? Ja
juoksiko tämäkin yhä hänen jäljessään?

"Miksi oikeastaan tulitte minun luokseni?" kysyin.

"En tiedä; jotain minun täytyi tehdä. Ettekö luule hänen enää
lainkaan ajattelevan minua? Te olette hyvä ihminen, te autatte
minua! Te voisitte toki kerran koettaa, kerran kysyä, puhua hänelle
minusta..."

"Ei, sitä en voi. Jos hän teitä vielä rakastaa, tulee hän itse
jälleen luoksenne. Ja ellei, niin silloin -- -- --"

"Mitä silloin?"

"Silloin unohtakaa hänet, hän ei ansaitse sitä, että te niin suuresti
nöyryytätte itseänne."

Silloin naurahti hän äkkiä.

"Voi teitä! Mitä tiedätte te rakkaudesta!"

Hän on oikeassa, ajattelin, mutta se koski minuun kuitenkin. Vaikka
lempi ei ollut löytänytkään tietä luokseni, vaikka seisoinkin
syrjässä, mikä velvollisuus minun oli olla toisten uskottuna ja
auttajana? Säälin naista, mutta halveksin häntä vielä enemmän. Jos
rakkaus oli tätä, vuoroin julmuutta ja vuoroin nöyryytystä, silloin
oli parempi elää ilman rakkautta.

"En tahdo riidellä", sanoin kylmästi. "En ymmärrä sen luontoista
rakkautta."

Lotte kietoi harson jälleen kasvoilleen.

"Minä lähdenkin jo."

Nyt hän jälleen säälitti minua, mutta enhän voinut antaa tuon hullun
kohtauksen alkaa uudelleen; sen vuoksi olin ääneti ja avasin hänelle
oven, jota kohti hän astui. Saatoin hänet ohi uteliaan emännän
portaille saakka; siellä kumarsin hänelle, ja hän meni sanomatta enää
mitään ja minuun katsomatta.

Surullisena silmäilin hänen jälkeensä enkä päässyt pitkään aikaan
irti hänen kuvastaan, joka yhä oli silmieni edessä. Olinko minä
tosiaankin aivan toisenlainen ihminen, kuin kaikki nuo muut, kuin
Marion, kuin Lotte, kuin Muoth? Oliko tuo tosiaankin rakkautta?
Näin heidän kaikkien, noiden intohimon ihmisten, hoippuvan kuin
myrskyjen heitteleminä ja ajautuvan epävarmuutta kohti, miehen tänään
halun ja huomenna kyllästymisen kiusaamana, synkästi rakastaen
ja häikäilemättä siteitä katkaisten, ei mistään viehtymyksestään
varmana eikä mistään lemmestään iloitsevana, ja naiset hurmautuneina,
loukkauksia ja lyöntejä sietäen, vihdoin hyljättyinä ja kuitenkin
yhä hänessä riippuen, mustasukkaisuuden ja halveksitun rakkauden
alentamina, uskollisina kuin koirat. Tuona päivänä jälleen kerran
sangen pitkistä ajoista minä itkin. Vuodatin tahtomattani kiukkuisia
kyyneleitä näiden ihmisten vuoksi, ystäväni Muothin, elämän ja
rakkauden vuoksi, ja hiljaisempia, salaisia kyyneleitä itseni vuoksi,
minun, joka elin kaiken tuon keskellä ikäänkuin toisessa tähdessä,
joka en ymmärtänyt elämää, joka kaipasin rakkautta ja jonka kuitenkin
täytyi sitä peljätä.

Heinrich Muothin luona en enää pitkään aikaan ollut käynyt. Hän
saavutti näihin aikoihin riemuvoittoja Wagner-laulajana ja häntä
alettiin pitää "tähtenä". Samaan aikaan minäkin vaatimattomasti
astuin julkisuuteen. Lauluni ilmestyivät painosta ja saivat
ystävällisen vastaanoton, ja kaksi kamarimusiikkisävellystäni
esitettiin konserteissa. Ystävieni taholta sain hiljaista
tunnustusta, kritiikki pysyi vielä ääneti odottavalla kannalla tai
kohteli minua lempeästi vasta-alkajana.

Olin paljo viulunsoittaja Teiserin seurassa, hän piti minusta
ja kiitteli teoksiani ystävän ilolla, ennusti minulle suurta
menestystä ja oli aina valmis soittamaan kanssani. Kuitenkin
puuttui minulta jotain. Tunsin kaipaavani Muothin luokse, mutta
vältin häntä yhä. Lottesta en kuullut enää mitään. Miksi en ollut
tyytyväinen? Moitin itseäni siitä, ett'ei uskollisen kelpo Teiserin
seura minulle riittänyt. Mutta hänessäkin kaipasin jotain. Hän
oli minusta liian iloinen, liian aurinkoinen, liian tyytyväinen,
hän ei näyttänyt tuntevan mitään syvyyksiä. Muothista ei hänellä
ollut hyvää sanottavana. Monasti teatterissa, kun Muoth lauloi,
katsoi hän minuun ja kuiskasi: "Näetkö, miten hän taas hutiloi!
Hän on jo aivan pilalla! Mozartia ei hän milloinkaan laula; hän
kyllä tietää, miks'ei." Minun täytyi myöntää hänen olevan oikeassa,
enkä kuitenkaan tehnyt sitä täydestä sydämestäni, riipuin yhä
vielä kiinni Muothissa, enkä kuitenkaan osannut häntä puolustaa.
Muothissa oli jotain, mitä Teiserillä ei ollut, mitä hän ei tuntenut
ja mikä minut liitti Muothiin. Se oli ikuinen ikävä, kaipuu ja
tyytymättömyys. Ne minut ajoivat opintoihin ja työhön, ne minut
saivat tarttumaan kiinni ihmisiin, jotka olivat liukuneet käsistäni,
juuri niinkuin Muothinkin, jota tämä sama tyytymättömyys kannusti
ja kiusasi. Säveltäminen oli aina oleva kutsumukseni, sen tiesin,
mutta halusin myöskin kerran saada luoda onnen ja yltäkylläisyyden
ja häiritsemättömän ilon tunteesta enkä aina vain kaipauksesta ja
sydämen orpoudesta. Ah, miksi ei minua tehnyt onnelliseksi se, minkä
kuitenkin toki omistin, musiikkini? Ja miks'ei Muoth ollut onnellinen
siitä, mitä hän omisti, rajusta elinvoimastaan ja naisistansa?

Teiser oli onnellinen, häntä ei vaivannut mikään saavuttamattoman
kaipuu. Hänellä oli lempeä, epäitsekäs ilonsa taiteesta, jolta hän ei
vaatinut yhtään enempää, kuin mitä se hänelle antoi, ja ulkopuolella
taidetta oli hän vielä tyytyväisempi, silloin tarvitsi hän vain
pari ystävällistä sielua, kenties sattumalta lasillisen viiniä ja
lomapäivinään huviretken maalle, sillä hän oli innostunut matkailija.
Jos teosofien opissa oli jotain paikkansa pitävää, niin täytyi tämän
miehen olla jo miltei täydellinen, niin hyvä hän oli olemukseltaan ja
niin vähän antoi hän intohimon ja tyytymättömyyden päästä sydämeensä.
Kuitenkaan en olisi tahtonut olla hänen kaltaisensa. En tahtonut
olla kukaan muu, tahdoin pysyä omassa kuoressani, joka kuitenkin
monasti oli minulle liian ahdas. Aloin tuntea itsessäni voimaa sen
jälkeen kuin teokseni hiljalleen alkoivat vaikuttaa, ja olin jo
tulemassa ylpeäksi. Joku ihmisten luokse johtava silta täytyi minun
löytää, minun täytyi jollain tavalla voida elää heidän joukossaan,
olematta aina alakynnessä. Jollei ollut muuta tietä, saattoi kenties
musiikkini johtaa minut siihen. Elleivät he rakastaneet minua,
täytyisi heidän rakastaa minun teoksiani.

Sellaisista hulluista ajatuksista en päässyt irti. Ja kuitenkin
olin valmis antautumaan, uhraamaan itseni, kun vain joku olisi
tahtonut minut saada, kun vain joku olisi todella ymmärtänyt minua.
Eikö musiikki ollut maailman salainen laki, eivätkö maat ja tähdet
kulkeneet harmonisesti ratojaan? Ja minunko piti jäädä yksin, olla
löytämättä ihmistä, jonka olemus sointui yhteen omani kanssa?

Vuoden olin näin elänyt vieraassa kaupungissa. Paitsi Muothia,
Teiseriä ja johtaja Rössleriä oli minulla aluksi ollut sangen vähän
seuraa, mutta viime aikoina olin joutunut suurempiin seurapiireihin,
jotka eivät minua viehättäneet, mutta eivät myöskään olleet minulle
vastenmielisiä. Sen johdosta että kamarimusiikkisävellyksiäni oli
esitetty konserteissa, olin tullut tuttavaksi myöskin ulkopuolella
teatteria olevien musiikkimiesten kanssa; kannoin nyt pikku
piirissäni hiljaa kasvamassa olevan maineen miellyttävää kuormaa,
näin että minut tunnettiin ja huomattiin. Kaikesta maineesta on se
suloisinta, jolla ei vielä ole takanaan suurta menestystä, joka ei
vielä herätä kateutta, ei vielä eristä. Kulkee mukanaan tietoisuus
siitä, että tulee siellä täällä huomatuksi, mainituksi nimeltä,
kohtaa ystävällisiä katseita, näkee vertaisten nyökäyttävän päätään
hyväntahtoisesti ja nuorempien tervehtivän kunnioittavasti, ja kantaa
yhä mukanaan salaista tunnetta siitä, että paras vielä on tulematta,
niinkuin kaikki nuoret ajattelevat, kunnes näkevät, että paras on
jo mennyttä. Minun nautintoani vähensi enimmän se, että aina luulin
huomaavani tunnustuksen seassa sääliä. Tuntuipa usein siltä, että
minua säästeltiin ja oltiin siksi minulle niin ystävällisiä, että
olin rampa poloinen, jolle mieluisasti suotiin jotain iloa.

Erään konsertin jälkeen, missä oli esitetty muuan minun sävellykseni
kahdelle viululle, tutustuin rikkaaseen tehtailijaan Imthoriin,
joka oli tunnettu innokkaaksi musiikin ystäväksi ja nuorten kykyjen
suosijaksi. Hän oli jotenkin pienikasvuinen, tyynennäköinen
mies, jolla oli harmahtavat hiukset ja jonka ulkomuodosta ei
voinut arvata enemmän hänen rikkauttaan kuin hänen läheistä
suhdettansa taiteeseenkaan. Mutta siitä, mitä hän kanssani puhui,
saatoin kyllä huomata, miten paljo hän ymmärsi musiikkia; hän ei
lausunut umpimähkäisiä ylistelyjä, vaan antoi tyynen, asiallisen
hyväksymisensä, joka oli enemmän arvoinen. Hän kertoi minulle, minkä
jo olinkin aikaisemmin saanut tietää toiselta taholta, että hänen
kotonaan useasti toimeenpantiin soitannollisia iltoja sekä uuden että
vanhan musiikin esittämistä varten. Hän antoi minullekin kutsun ja
lausui lopuksi: "Teidän laulunne ovat myöskin tutut meille, pidämme
niistä paljo. Valmistatte ilon myöskin tyttärelleni."

Vielä ennen kuin tulin käyneeksi hänen luonaan sain kutsun. Herra
Imthor pyysi lupaa antaa esittää minun Es-duuri-trioni hänen
kotonansa. Pari kelpo taiteilijaa, sellon- ja viulunsoittaja, oli
käytettävissä, ja minulle oli varattu ensimäinen viulu, jos olin
halukas ottamaan osaa esitykseen. Tiesin että Imthorin tapana oli
aina maksaa sangen hyvä korvaus niille ammattitaiteilijoille, jotka
esiintyivät hänen luonaan. Sellaiseen en olisi mielelläni tahtonut
suostua, ja kuitenkaan en tiennyt, kuinka kutsu oli tarkotettu.
Lopuksi kuitenkin otin tarjouksen vastaan, molemmat soittotoverini
kävivät luonani saamassa nuotit, ja meillä oli muutamia harjotuksia.
Välillä kävin Imthorin luona, mutta en tavannut ketään kotoa. Sitten
tuli sovittu ilta.

Imthor oli leskimies ja asui vanhassa, yksinkertaisen jykevässä
porvaristalossa, yhdessä noita harvoja, joilla vielä keskellä yhä
suurenevaa kaupunkia oli vanhat puutarhansa pienentämättöminä
ympärillään. Puutarhasta en nähnyt paljoa illalla tullessani, näin
vain lyhyen lehtokujan korkeita plataaneita, joiden runkoja valoisat
kohdat lyhdynvalossa osottivat, ja välillä pari vanhaa, tummentunutta
kiviveistosta. Korkeiden puiden takana sijaitsi vaatimattomasti
vanha, leveä ja matalaksi rakennettu talo, jossa ulko-ovelta
alkaen käytävien, portaiden ja kaikkien huoneiden seinät olivat
täynnä vanhoja maalauksia, perhemuotokuvia ja mustuneita maisemia,
vanhanaikaisia näköaloja ja eläinkuvia. Saavuin yht'aikaa toisten
vieraiden keralla, ja meidät otti vastaan talon seuranainen, joka
johti meidät sisään.

Seura ei ollut varsin suuri, mutta pienenpuoleisissa suojissa oli
kuitenkin hiukan ahdasta, kunnes musiikkihuoneen ovet avattiin.
Täällä oli tilavaa ja näytti kaikki uudelta, piano, nuottikaapit,
lamput ja tuolit; vain seinillä olevat taulut olivat täälläkin
vanhoja.

Soittajatoverini olivat jo saapuvilla, asetimme nuottijalustamme
kuntoon ja aloimme virittää viulujamme. Silloin aukeni kauimpana
takana oleva ovi ja vasta puolittain valaistuun huoneeseen astui
vaaleihin puettu nainen. Molemmat herrat tervehtivät häntä
erinomaisen kohteliaasti, näin että se oli Imthorin tytär. Hän katsoi
minuun silmänräpäyksen ajan kysyvästi, sitten hän, ennenkuin vielä
olin ennättänyt tulla esitetyksi, ojensi minulle kätensä ja sanoi:
"Tunnen teidät jo, olette herra Kuhn? Tervetuloa!"

Kaunis tyttö oli heti sisäänastuessaan tehnyt minuun vaikutuksen,
ja nyt kaikui hänen äänensä niin kirkkaana ja ystävällisenä, että
minä sydämellisesti puristin hänen tarjottua kättänsä ja katsoin
tyytyväisenä hänen silmiinsä, jotka tervehtivät minua ystävällisesti.

"Iloitsen jo edeltäpäin triostanne", sanoi hän hymyillen, ikäänkuin
olisi hän odottanutkin minun olevan sellaisen kuin olin ja kuin olisi
hän ollut tyytyväinen.

"Samoin minäkin", vastasin minä tietämättä mitä sanoin ja katsahdin
häneen uudelleen; hän nyökäytti päätään. Sitten jatkoi hän matkaansa
salista, ja minä katsoin hänen jälkeensä. Pian tämän jälkeen tuli
hän takaisin, isänsä käsipuolessa, ja heidän jäljessään saapui
seura. Me kolme istuimme jo telineittemme ääressä valmiina. Vieraat
istuutuivat, muutamat tuttavat nyökäyttivät minulle tervehdykseksi
päätänsä, isäntä ojensi minulle kätensä, ja kun kaikki olivat
istuutuneet, sammuivat sähkövalot ja palamaan jäivät vain kynttilät
nuottitelineittemme yläpuolella.

Olin miltei unohtanut musiikkini. Etsin salin takaosasta neiti
Gertrudia, joka istui hämärässä nojaten erästä kirjatelinettä
vastaan. Hänen tummanvaaleat hiuksensa näyttivät miltei mustilta,
hänen silmiänsä en nähnyt. Nyt laskin hiljaa tahdin ja annoin merkin
päälläni, ja me viritimme levein vedoin andanten.

Nyt soittaessani tuli minun hyvä olla, keinuin itse mukana
tahdissa ja leijuin vapaana, sointuen yhteen sävelvirtojen kanssa,
jotka tuntuivat minusta kaikki aivan uusilta ja ikäänkuin tässä
silmänräpäyksessä keksityiltä. Minun ajatukseni Gertrud Imthorista
yhtyivät puhtaasti ja häiriintymättä ajatuksiini musiikista, liikutin
käyrääni ja annoin silmilläni ohjeita, kauniisti ja tasaisesti
virtasi soitto ilmoille ja otti minut mukaansa, rakensi kultaisen
sillan Gertrudin luokse, jota en voinut enää nähdä ja jota en enää
kaivannutkaan nähdä. Annoin hänelle soittoni ja hengenvetoni,
ajatukseni ja sydämenlyöntini, niinkuin aamuvaeltaja antautuu
varhaisen päivän kuulakkuuteen ja niittyjen loistoon. Ja hyvinvoinnin
ja sävelten kohoavan voiman ohella paisutti mieltäni ihmeellinen
onnentunne siitä, että nyt näin äkkiä tiesin, mitä rakkaus oli. Se ei
ollut mikään uusi tunne, vain ikivanhojen aavistusten kirkastamista
ja selkenemistä, niiden paluuta vanhaan kotimaahansa.

Ensimäinen osa oli lopussa; soin itselleni vain minuutin väliajan.
Hiljaa kaikuivat kielten virityksestä syntyneet äänet, jännittyneiden
kasvojen ja nyökkäävien päiden yli näin silmänräpäyksen ajan
tummanvaalean pään, lempeän, kirkkaan otsan ja kirkkaanpunaisen,
ankaran suun; sitten koputin hiljaa telineeseen, ja me alotimme
toisen osan, joka minun mielestäni on onnistunein. Soittajat
lämpenivät, laulun kasvava kaihomielisyys teki rauhattomia
kaarroksia, lenteli epäröivin siivin ympäri, etsi ja häipyi
arkaan valitukseen. Syvänä ja lämpöisenä otti sello säveleen
haltuunsa, kohotti sen voimallisesti ja hartaasti, kantoi sen
sitten soinnuttomasti uuteen, synkempään äänilajiin ja lopetti sen
epätoivoisena puoleksi raivoisaan bassoon.

Tämä toinen osa oli minun itsetunnustukseni, minun kaipuuni ja
tyytymättömyyteni tunnustus Kolmannen osan tarkotus oli kuvata
lunastusta ja päämäärän saavuttamista. Mutta tästä illasta saakka
tiesin, ettei se ollut mitään, ja sivuutin sen huolettomasti kuin
ainakin asian, joka oli jäänyt taakseni. Sillä luulin nyt tietäväni
tarkasti, mitenkä vapahduksen olisi pitänyt soida, mitenkä loiston
ja rauhan olisi pitänyt puhjeta myrskyisästä äänten pauhusta, valon
synkistä pilvistä. Mitään tästä kaikesta ei ollut trioni kolmannessa
osassa, se oli vain kasvaneiden epäsointujen lieventävä vaimentuminen
ja yritys selventää ja kiihdyttää vanhaa perussävelmää. Siitä, mikä
minussa itsessäni nyt loisti ja lauloi, ei siinä ollut säveltä eikä
väläystäkään, ja minua ihmetytti, ettei kukaan huomannut sitä.

Trioni oli lopussa. Nyökäytin päätäni kahdelle toverilleni ja panin
viuluni pois. Valot syttyivät jälleen, vieraat alkoivat liikkua,
useat tulivat luokseni tavanmukaisin kohteliaisuuksin, ylistyksin
ja arvosteluin, osottaakseen olevansa asiantuntijoita. Teoksen
pääpuutteesta ei kukaan huomauttanut.

Jakaannuttiin useampiin huoneisiin, nautittiin teetä, viiniä ja
leivoksia, herrojen huoneessa tupakoitiin. Kului tunti ja vielä
toinenkin. Silloin vihdoinkin, minun enää tuskin odottaessanikaan,
Gertrud seisoi luonani ja ojensi minulle kätensä.

"Miellyttikö se teitä?" kysyin.

"Kyllä, se oli kaunis", sanoi hän nyökäyttäen päätään. Mutta minä
näin, että hän ajatteli enempääkin. Senvuoksi sanoin: "Tarkotatte
toista osaa. Muuhan ei ole minkään arvoista."

Silloin katsoi hän minua jälleen uteliaasti silmiin kypsyneen naisen
älykkyys katseessaan ja sanoi: "Tiedätte siis sen itse. Ensimäinen
osa on hyvää musiikkia, eikö totta? Toinen osa paisuu mahtavaksi
ja leveäksi ja vaatii kolmannelta liian paljon. Näki teidän
soittamistavastannekin, milloin todella olette mukana, milloin ette."

Minun oli mieluista kuulla, että hänen kirkkaat, hyvät silmänsä
olivat seuranneet minua tietämättäni. Ja ajattelin jo tänä
tuttavuutemme ensimäisenä iltana, että olisi autuasta viettää
kokonainen elämä tuon kauniin ja vilpittömän katseen alla, että
silloin olisi mahdotonta milloinkaan tehdä tai ajatella mitään
huonoa. Ja tuosta illasta saakka tiesin, että minun eheyden ja
lempeän sopusoinnun kaipuulleni oli jossain löydettävissä tyydytys
ja että maailmassa oli joku, jonka katseeseen ja ääneen jokainen
suonentykähdys ja jokainen hengenveto minussa vastasi puhtaasti ja
sydämellisesti.

Myöskin hän tajusi heti minussa oman olentonsa ystävällisen ja
puhtaan heijastuksen ja osotti minulle ensi hetkestä alkaen
tyyntä luottavaisuutta, joka sai hänet avautumaan minulle
teeskentelemättömänä ja pelkäämättä väärinkäsitystä tai luottamuksen
väärinkäyttämistä. Hänestä tuli heti läheinen ystävä minulle, mikä
on näin nopeasti mahdollista vain nuorille ja vähän turmeltuneille
ihmisille. Tähän saakka olin tosin silloin tällöin ollut
rakastunut, mutta kuitenkin aina -- ja varsinkin minulle sattuneen
onnettomuuden jälkeen aroin, kaihosin ja epävarmoin tuntein. Nyt
oli rakastuneisuuden sijaan tullut rakkaus, ja minusta näytti siltä
kuin olisi hieno harmaa harso pudonnut silmiltäni ja maailma ollut
edessäni jumalaisessa alkuperäisyyden hohteessaan, niin kuin lasten
silmissä tai sellaisena kuin se on paratiisiunelmissamme.

Gertrud oli siihen aikaan tuskin yli kahdenkymmenen vuoden, solakka
ja terve kuin nuori puu ja oli koskemattomana kulkenut tyttö-iän
tavallisten turhamaisuuksien ohi, seuraten omaa ylhäistä olentoansa
kuin varmasti etenevää säveltä. Sydämelleni teki hyvää, että tiesin
sellaisen olennon elävän tässä puutteellisessa maailmassa, enkä edes
ajatellutkaan mitään sellaista että vangitsisin hänet ja ottaisin
hänet yksin itselleni. Iloitsin saadessani hiukan olla osallisena
hänen kauniista nuoruudestansa ja alusta alkaen tietäissäni kuuluvani
hänen hyviin ystäviinsä.

Tämän illan jälkeisenä yönä valvoin myöhään. Mutta minua ei vaivannut
kuume eikä levottomuus, vaan makasin unta haluamatta, koska tunsin
kevääni tulleen ja sydämeni pitkien harharetkien ja talviaikojen
jälkeen olevan oikealla tiellä. Huoneeseeni virtasi kalpea yönhohde;
kaikki elämän ja taiteen päämäärät olivat edessäni läheisinä ja
selvinä, tajusin elämäni useasti kadoksiin häipyneen säveleen ja
salaisen tahdin aukottomasti aina lapsuusvuosiini saakka. Ja kun
tahdoin pidättää ja koota yhteen tämän unentapaisen kirkkauden ja
tunteen tiivistyneen täyteläisyyden ja mainita sitä nimeltä, niin
lausuin nimen Gertrud. Tämä nimi huulillani nukahdin aamupuolella yötä
ja nousin päivän valjetessa ylös reippaana ja virkistyneenä kuin
pitkän unen jälkeen.

Silloin muistuivat mieleeni viimeaikojen alakuloiset ja myöskin
ylpeät ajatukset, ja minä huomasin, mitä minulta oli puuttunut.
Tänään ei minua vaivannut eikä tuskastuttanut enää mikään, korvissani
soi jälleen suuri harmonia ja uneksin jälleen nuoruudenunelmaani
avaruuksien soitannosta. Askeleeni ja ajatukseni ja hengitykseni
tapahtuivat jälleen salaisen sävelmän tahdissa, elämällä oli jälleen
tarkotus, ja etäisyys oli aamuruskon kultaama. Ei kukaan huomannut
tapahtunutta muutosta, kukaan ei ollut minulle tarpeeksi läheinen.
Vain Teiser, suuri lapsi, nyhkäisi minua teatterissa harjotuksen
aikana iloisesti kylkeen ja sanoi: "Nukuitte hyvin tänä yönä, eikö
totta?" Mietin, millä tavalla minä voisin ilahduttaa häntä, ja kysyin
seuraavalla väliajalla: "Teiser, mihin matkustatte tänä kesänä?"
Silloin nauroi hän ujosti ja punastui kuin morsian, jolta kysytään
hääpäivää, ja sanoi: "Hyvä jumala, siihen on vielä pitkältä aikaa!
Mutta katsokaahan, täällä minulla on jo liput." Hän löi kädellään
rintataskuunsa. "Tällä kertaa lähdetään Bodenjärveltä: Reininlaakso,
Liechtensteinin ruhtinaskunta, Chur, Albula, Ylä-Engadin, Maloja,
Bergell, Comojärvi. Paluutiestä en vielä ole selvillä."

Hän kohotti jälleen viulun poskelleen ja heitti minuun vielä nopean
onnellisen katseen harmaansinisistä lapsensilmistään, jotka eivät
näyttäneet vielä milloinkaan nähneen mitään maailman liasta ja
tuskasta. Ja minä tunsin itseni veljeksi hänen kanssaan, ja samoin
kuin hän iloitsi suuresta, viikkoja kestävästä jalkamatkastaan,
vapaudesta ja huolettomasta kanssakäymisestä auringon, ilman ja maan
seurassa, niin iloitsin minäkin uudelleen kaikista elämäni teistä,
jotka olivat edessäni kuin vastasyntyneen auringon kirkastamina ja
joita minä mielin käydä pää pystyssä, kirkkain silmin ja puhtain
sydämin.

Nyt kun luon katseeni takaisin tähän aikaan, on se kaikki jo etäällä
takanani, elämäni aamupuolella, mutta jotain silloisesta valosta on
yhä vieläkin teilläni, vaikkei se enää hohdakaan yhtä nuorena ja
hymyilevänä, ja tänä päivänä niinkuin silloinkin on lohdutukseni ja
tekee minulle alakuloisina hetkinä hyvää ja poistaa pölyn sielustani,
kun lausun itselleni Gertrudin nimen ja ajattelen häntä sellaisena
kuin hän silloin tuli luokseni isänsä musiikkisalissa, kepeänä kuin
lintu ja luottavaisena kuin ystävä.

Nyt kävin jälleen myöskin Muothin luona, jota olin mahdollisuuden
mukaan vältellyt kauniin Lotten kiusallisen tunnustuksen jälkeen.
Muoth oli huomannut sen ja oli, niinkuin tiesin, liiaksi ylpeä ja
myöskin liiaksi välinpitämätön pitääkseen lukua siitä. Sillätavoin
emme enää kuukausiin olleet tavanneet toisiamme kahden kesken. Nyt,
kun olin täynnä uutta luottamusta elämään ja täynnä hyviä aikomuksia,
näytti minusta ennen kaikkea tarpeelliselta jälleen koettaa lähestyä
laiminlyötyä ystävääni. Aiheen siihen antoi uusi laulu, jonka olin
säveltänyt; päätin omistaa sen hänelle. Se oli tuon laviinilaulun
tapainen, josta hän niin paljon piti, ja teksti kuului:

    Ma sammuttanut olen kynttilät,
    Yö viileänä virtaa ikkunoista.
    Mua syleillen kuin ystävä ja veli,
    Min vertaista ei toista.

    Me sairastamme samaa ikävää,
    Me käymme aavistaen unelmoissa
    Ja aikaa vanhaa muistelemme yhä
    Omassa taaton ko'issa.

Kirjoitin tästä siistin jäljennöksen ja siihen sanat: "Omistettu
ystävälleni Heinrich Muothille."

Se mukanani läksin hänen luokseen sellaiseen aikaan, jolloin varmasti
tiesin tapaavani hänet kotoa. Aivan oikein kaikuikin hänen laulunsa
minua vastaan, hän astuskeli suuressa huoneessaan edestakaisin ja
harjoitteli. Hän otti minut vastaan tyynesti.

"Kas, herra Kuhn! Luulin jo, ett'ette tule enää lainkaan."

"Totta kai", sanoin minä, "tässä olen. Mitenkä menee?"

"Yhä entiseen tapaan. Onpa hauskaa, että jälleen kerran uskalsitte
tulla minun luokseni."

"Niin, olen viime aikoina ollut uskoton..."

"Vieläpä hyvin huomattavassa määrässä. Tiedän myöskin, miksi."

"Sitä tuskin uskon."

"Tiedän sen. Lotte kävi kerran luonanne, eikö totta?"

"Kyllä, en tahtonut mainita siitä."

"Ei ole tarpeenkaan. Siis, tässä olette jälleen."

"Ja olen tuonut jotain mukanani."

Annoin hänelle nuotit.

"Oo, uusi laulu! Se on oikein, pelkäsin jo, että piiloutuisitte
ikävään jouhimusiikkiin. Ja siinähän on omistuskin! Minulleko? Onko
se täyttä totta?"

Minua ihmetytti, että se näytti häntä niin ilahduttavan, olin
ennemmin odottanut leikinlaskua omistuksestani.

"Se ilahduttaa minua tosiaankin", sanoi hän vilpittömästi. "Minua
ilahduttaa aina kunnon ihmisten ystävyys, ja teidän erittäinkin. Olin
jo kaikessa hiljaisuudessa merkinnyt teidät kuolleidenluettelooni."

"Pidättekö sellaista luetteloa?"

"Pidänpä niinkin, kun on niin paljo ystäviä, tai on ollut, kuin
minulla... Siitä tulisi kaunis luettelo. Moraalisille olen aina
antanut korkeimman arvon, ja juuri ne vilistävät minulta kaikki
tiehensä. Lurjusten joukosta löytää joka päivä ystäviä, mutta
idealistien ja normalikansalaisten joukosta on niitä vaikea saada,
kun on joutunut huonoon maineeseen. Te olette tätä nykyä miltei
ainoa. Ja mitenkä onkaan -- mitä on vaikein saada, sitä mieluimmin
tahtoisi. Ettekö tekin ole tehnyt samaa havaintoa? Minä en ole
koskaan välittänyt muista kuin ystävistä, ja näiden asemasta juoksee
syliini vain naisia."

"Siihen olette osaksi itse syypää, herra Muoth."

"Miksi niin?"

"Kohtelette mielellänne kaikkia ihmisiä samoin kuin kohtelette
naisia. Ystävien suhteen ei tämä käy päinsä, sen vuoksi karkaavat ne
teiltä. Te olette itsekäs."

"Jumalan kiitos, sitäkö olen? Muuten, ette tekään sen vähemmän.
Kun hirveä Lotte teille valitti tuskiaan, ette suinkaan häntä
auttanut. Te ette myöskään käyttänyt hyväksenne tilaisuutta minun
käännyttämiseeni, mistä olen teille kiitollinen. Teissä asia herätti
kammoa, ja sen vuoksi pysyitte te poissa."

"No, tässä olen jälleen. Olette oikeassa, minun olisi pitänyt ottaa
Lotte suojiini. Mutta minä en ymmärrä näitä asioita. Hän on itse
nauranut minulle ja sanonut, etten ymmärrä rakkaudesta niin mitään."

"No, sitten tyydytte pysymään uskollisena ystävyydelle! Se on
myöskin harrastettava asia. Ja nyt istutte tänne ja soitatte tämän
säestyksen, tarkastamme hiukan, laulua. Ah, muistatteko vielä tuota
ensimäistänne? Teistähän on vähitellen tullut kuuluisa herra, näyttää
minusta."

"Voin olla tyytyväinen; teidän tasallenne en kuitenkaan milloinkaan
pääse."

"Lorua. Te olette säveltäjä, luova kyky, pieni jumala. Mitä teitä
maine liikuttaa? Meikäläisen täytyy rientää, jos hän tahtoo johonkin
ennättää. Meidän laulajien ja nuorallatanssijoiden laita on kuin
naisten, meidän täytyy viedä nahkamme markkinoille kun se vielä
on sileä. Mainetta niin paljo kuin suinkin, ja rahaa ja naisia ja
samppanjaa! Valokuvia sanomalehdissä, laakeriseppeleitä! Sillä
katso, jos tänään kyllästyn, tai syynä tarvitsee olla vain pieni
keuhkotulehdus, niin olen huomenna sanottu irti ja maine ja laakerit
ja koko komeus ovat mennyttä."

"No, te saatte odottaa sitä."

"Ah, tiedättekö, itse asiassa olen riivatun utelias näkemään,
millaista on vanhana oleminen. Koko puhe nuoruudesta on huijausta,
oikeata sanomalehti- ja lukukirjahuijausta! Elämän kaunein aika!
Mitä vielä, vanhat ihmiset tekevät minuun aina paljoa tyytyväisemmän
vaikutuksen. Nuoruus on elämän vaikein aika. Esimerkiksi itsemurhia
ei myöhempinä vuosina satu juuri ollenkaan."

Aloin soittaa ja hän ryhtyi silmäilemään laulua, tajusi nopeasti
säveleen ja antoi eräissä kohdissa, missä se merkitsevästi vaihtuu
mollista duuriin, hyväksyvän työnnähdyksen kyynärpäällään.

Illalla löysin kotoani, niinkuin olin pelännyt, herra Imthorin
lähettämän kirjeen, joka sisälsi pari ystävällistä sanaa ja enemmän
kuin kohtuullisen palkkion. Lähetin rahat takaisin ja kirjotin, että
olin kyllin varakas ja että mieluummin tahdoin seurustella hänen
talossaan ystävänä. Kun hänet jälleen tapasin, kutsui hän minua pian
jälleen käymään heillä ja sanoi: "Ajattelinkin, että näin kävisi.
Gertrud oli sitä mieltä, ettei minun olisi pitänyt lähettää mitään,
mutta koettaa kuitenkin tahdoin." Tästä lähtien olin Imthorin talossa
ahkera vieras. Soitin useissa kotikonserteissa ensimäistä viulua,
toimitin sinne kaiken uuden musiikin, sekä omani että muun, ja
useimmat pikkuteoksistani esitettiin siellä ensiksi.

Eräänä iltapäivänä keväällä tapasin Gertrudin yksinään erään
ystävättärensä seurassa kotona. Satoi ja hän ei suostunut laskemaan
minua takaisin. Puhuimme musiikista, ja miltei tahtomattani aloin
kertoa ja puhua varsinkin Graubündenissä viettämästäni ajasta,
jolloin olin säveltänyt ensimäiset lauluni. Sitten jouduin hämilleni;
ajattelin, mahtoiko olla oikein, että tein itsetunnustuksia tälle
tytölle. Silloin sanoi Gertrud miltei arasti: "Minun täytyy tunnustaa
teille jotain, josta ette saa olla minulle vihainen. Olen jäljentänyt
itseäni varten kaksi teidän lauluistanne ja opetellut ne."

"Mutta laulatteko sitten?" huudahdin hämmästyneenä. Samalla muistui
hullunkurisesti kyllä mieleeni tuo ensimäinen nuoruudenlempeni
aikuinen tapaus, tuo pettymyksen hetki, jolloin olin kuullut armaani
laulavan niin huonosti.

Gertrud hymyili tyytyväisesti ja nyökäytti päätään: "Laulanpa
niinkin, vaikkakin vain itselleni ja parille ystävälle. Esitän teille
laulut, jos säestätte."

Menimme pianon luokse ja hän antoi minulle nuotit, jotka olivat
jäljennetyt hänen sirolla naiskäsialallaan. Hiljaa aloin säestykseni,
voidakseni kuulla häntä oikein hyvin. Ja hän lauloi laulun ja sitten
toisen, ja minä istuin ja kuuntelin ja kuulin musiikkini muuttuneen
ja tulleen kuin lumotuksi. Hän lauloi korkealla, ihmeen keveällä,
ihanasti leijailevalla äänellä, ja se oli kauneinta, mitä olen
koskaan elämässäni kuullut. Mutta minuun tunki laulu kuin etelämyrsky
lumiseen laaksoon ja jokainen sävel riimi verhon sydämeni ympäriltä,
ja minun täytyi kesken autuuttani taistella ja koventaa luontoni,
sillä kyyneleet olivat silmissäni ja olivat sumentaa minulta nuotit.

Olin kyllä luullut tietäväni, mitä rakkaus on ja olin tämän
takia näyttänyt viisaalta omissa silmissäni, olin turvallisena
katsellut uusin silmin maailmaa ja tuntenut läheisempää ja syvempää
osallisuutta kaikkeen elämään. Nyt oli toisin, nyt ei enää ollut
selkeyttä, tyydytystä ja iloavaa myrskyä ja liekkejä, nyt löi
sydämeni riemuisena ja vapisten, ei tahtonut enää tietää mitään
elämästä, vaan ainoastaan palaa liekkeihinsä. Jos nyt joku olisi
kysynyt minulta, mitä rakkaus oli, niin olisin tosiaan luullut sen
tietäväni ja osannut sen sanoa, ja vastaus olisi ollut synkkä ja
leimuava.

Tällä välin liiteli korkealla yläpuolella Gertrudin keveä,
taivaallinen ääni, näytti iloisesti huutavan minulle ja tahtovan
tuottaa minulle vain iloa ja lensi kuitenkin minulta etäisiin
korkeuksiin, saavuttamattomana ja miltei vieraana. Ah, tiesin nyt,
miten oli laita. Hän saattoi laulaa, hän saattoi olla ystävällinen,
hän saattoi tarkottaa parastani, tämä kaikki ei ollut sitä, mitä
kaipasin. Ellei hän kokonaan ja ainaiseksi joutuisi minun omakseni,
minun yksin, silloin oli koko elämäni turha ja kaikki hyvä ja hento
ja sisäisimmin oma minussa oli vailla tarkoitusta.

Nyt tunsin käden olkapäälläni, pelästyin ja käännyin ympäri, ja
katsoin häntä silmiin. Kirkkaat silmät olivat totiset ja vain
vähitellen, kun tuijotin häneen, alkoi hän vienosti hymyillä ja
punehtua.

Saatoin ainoastaan lausua kiitokseni! Hän ei tiennyt, mikä minun
oli, hän vain tunsi ja ymmärsi, että mieleni oli järkkynyt ja
johti hienotunteisesti meidät takaisin äskeiseen iloisen ja vapaan
keskustelun äänilajiin. Sitten läksin pian.

En mennyt kotia enkä tiennyt, satoiko vielä. Kuljin keppini varassa
katuja pitkin, mutta se ei ollut mitään käymistä eivätkä kadut olleet
mitään katuja, kuljin myrskypilvillä läpi riehuvien, kohisevien
ilmojen, puhelin myrskytuulen kanssa ja olin itse myrsky ja kuulin
äärettömän etäältä kaikuvan jotain lumoavaa; se oli kirkas, korkea,
höyhenen kepeästi leijuva naisääni, joka tuntui olevan aivan puhdas
inhimillisistä ajatuksista ja pyyteistä ja kuitenkin ytimeensä
sulkevan intohimon kaiken hullun hekkuman.

Illan istuin pimeässä huoneessani. Kun en enää kestänyt tätä, oli jo
myöhäinen ilta, menin Muothin luokse, mutta näin hänen ikkunoidensa
olevan pimeät ja palasin takaisin. Kauan kuljeskelin ympäri yössä
ja heräsin vihdoin uupuneena unelmistani huomaten olevani Imthorin
puutarhan edustalla. Siellä humisivat vanhat puut juhlallisesti
kätkössä olevan talon ympärillä, mistä ei kuulunut ääntä eikä näkynyt
valonsädettä, ja pilvien välistä tuli siellä täällä näkyviin heikosti
tuikkivia tähtiä, jotka pian katosivat jälleen.

Odotin muutamia päiviä ennenkuin jälleen uskalsin mennä Gertrudin
luokse. Näinä päivinä sain kirjeen runoilijalta, jonka lauluja olin
säveltänyt. Noin parin vuoden ajan olimme olleet kirjevaihdossa
keskenämme, häneltä saapui aina silloin tällöin merkillisiä kirjeitä,
minä lähetin hänelle sävellyksiäni ja hän minulle runojansa. Nyt
kirjotti hän:

    "Arvoisa herra! Ette ole pitkään aikaan kuullut mitään minusta.
    Olen ollut ahkera. Siitä saakka kuin olen oppinut tuntemaan
    ja ymmärtämään teidän musiikkianne, on mielessäni liikkunut
    teitä varten teksti, mutta se ei tahtonut ottaa muodostuakseen.
    Nyt se on minulla miltei valmiina, se on oopperan teksti, ja
    teidän täytyy se säveltää. Te ette voi olla mikään erikoisen
    onnellinen ihminen, sen kuulee teidän musiikistanne. Itsestäni
    en tahdo puhua; mutta siinä on teksti teitä varten. Kun ei
    meidän kuitenkaan muuten ole suotu löytää mitään iloitsemisen
    arvoista, antakaamme ihmisille palanen kaunista musiikkia, jota
    kuunnellessa noille paksupintaisille edes hetkiseksi selviää,
    ettei elämä ole vain päällyskuorta Sillä kun emme kuitenkaan
    tiedä mitään ryhtymisen arvoista itsellemme, täytyy meidän antaa
    edes toisten saada aavistaa tuota tarpeetonta voimaamme.

                                           Teidän Hans H."

Se oli kuin tulenkipinä minun ruutivarastooni. Kirjotin hänelle
pyytäen häntä lähettämään tekstin ja olin niin kärsimätön, että
revin jälleen kirjeen ja sen sijaan sähkötin. Viikon päästä tuli
käsikirjotus, pieni, hehkuva runomittainen lemmennäytelmä, siellä
täällä vielä aukkopaikkoja, mutta minulle kuitenkin jo täysin
riittävä. Siitä lähtien kuljin alati säkeet mielessäni, lauloin niitä
ja soitin niitä viululla yötä päivää, ja pian menin Gertrudin luokse.

"Teidän täytyy auttaa minua", huusin. "Sävellän oopperaa. Tässä on
kolme teidän äänellenne sävellettyä palasta. Ettekö tahtoisi tutustua
näihin? Ja sitten joskus laulaa niitä minulle?"

Hän ilostui uutisestani, antoi minun kertoa, selaili nuotteja ja
lupasi pian oppia ne. Seurasi hehkuva, täyteläinen aika; lemmestä
ja musiikista juopuneena kuljin edes ja takaisin, mihinkään muuhun
kykenemättömänä, ja Gertrud oli ainoa joka tiesi salaisuuteni. Vein
hänelle nuotteja, jotka hän oppi ja lauloi minulle, minä kysyin
hänen mieltään, soitin hänen kuullakseen kaiken, ja hän puuhasi
minun kerallani, harjotteli ja lauloi, neuvoi ja auttoi ja tunsi
salaisuudestani ja syntyvästä teoksestani, joka kuului meille
molemmille, hehkuvaa iloa. Ei viittaustakaan eikä ehdotusta, jota hän
ei heti olisi ymmärtänyt ja ottanut varteen; lopuksi ryhtyi hän itse
omalla sirolla käsialallaan auttamaan minua, teoksen uudestaan ja
puhtaaksikirjoittamisessa. Teatterista olin ottanut lomaa sairauden
takia.

Minun ja Gertrudin välillä ei syntynyt mitään väärinkäsityksiä, me
ajauduimme samassa virrassa, valmistimme samaa teosta, se oli hänelle
samoin kuin minulle kypsyneiden nuoruuden voimien kukoistusta, onnea
ja lumousta, jossa minun intohimoni näkymättömänä paloi mukana. Hän
ei tehnyt erotusta minun ja teokseni välillä, hän rakasti meitä ja
oli meidän, ja minullekaan eivät lempi ja työ, musiikki ja elämä enää
olleet toisistaan erotettavissa. Monasti katsahdin kauniiseen tyttöön
kummastuneena ja ihaillen, ja hän vastasi katseeseeni, ja tullessani
tai lähtiessäni puristi hän kättäni lämpimämmin kuin minä uskalsin
puristaa hänen kättään. Ja kun minä noina leutoina kevätpäivinä
kuljin puutarhan halki ja astuin vanhaan taloon, en tiennyt, työnikö
vai lempenikö minua kuljetti ja mieltäni kohotti.

Sellaiset ajat eivät kestä kauan. Oltiin jo loppupuolella, minä
istuin hänen pianonsa ääressä ja hän lauloi oopperani viimeistä
näytöstä, jonka soprano-osa oli valmis. Hän lauloi ihmeellisesti, ja
minä ajattelin näitä hehkuvia päiviä, joiden loisteen minä jo tunsin
himmenevän, Gertrudin vielä liihotellessa korkealla yläilmoissa; ja
minä tunsin toisellaisten, viileämpien päivien järkähtämättömästi
tekevän tuloaan. Silloin hymyili hän minulle, kumartui puoleeni
katsomaan nuotteja, huomasi murheen silmissäni ja katsahti minuun
kysyvästi. Minä olin vaiti, nousin ylös ja otin hänen päänsä
varovasti molempiin käsiini, suutelin häntä otsalle ja suulle ja
istuuduin uudelleen. Hän antoi kaiken tapahtua hiljaa ja miltei
juhlallisena, oudoksumatta ja ilman vastenmielisyyttä, ja nähdessään
kyyneleitä silmissäni hyväili hän kepeällä, valkealla kädellään
rauhottavasti hiuksiani ja otsaani.

Sitten jatkoin soittamistani ja hän lauloi, ja tämä omituinen hetki
ei sitten millonkaan tullut meidän keskemme puheeksi, mutta se pysyi
unohtumattomana, viimeisenä salaisuutenamme.

Sillä muu ei enää kauan voinut pysyä meidän keskeisenämme; ooppera
tarvitsi nyt muita osallisia ja auttajoita. Ensimäinen näistä oli
ehdottomasti oleva Muoth, sillä häntä olin ajatellut säveltäessäni
pääosaa, jonka hillittömyys ja syvä intohimoisuus olivat läheistä
sukua hänen laulullensa ja koko hänen olemuksellensa. Mutta vielä
epäröin pienen hetkisen. Vielä oli teokseni yhdysside Gertrudin ja
minun välilläni, kuului hänelle ja minulle, tuotti meille huolta ja
iloa, oli kuin salattu puutarha, josta ei kukaan tiennyt, tai kuin
laiva, jossa me kahden purjehdimme avointa merta.

Hän tiedusteli itse asiaa tuntiessaan ja huomatessaan, ettei hän enää
voinut auttaa minua.

"Kuka esittää pääosan?" kysyi hän.

"Heinrich Muoth." Hän näytti kummastuneelta.

"Oo", sanoi hän, "onko se totta? En pidä hänestä."

"Hän on ystäväni, Gertrud-neiti. Ja osa sopii hänelle."

"Sopii kyllä."

Nyt oli jo vieras tullut väliimme.



5.


En ollut muistanut Muothin lomaa ja matkustamisaikeita. Hän iloitsi
oopperasuunnitelmistani ja lupasi minulle kaikkea apuansa, mutta oli
jo matkapuuhissa ja saattoi luvata ainoastaan sen, että hän syksyksi
harjottelisi osansa. Kirjotin siitä häntä varten jäljennöksen,
mikäli hänen osansa jo oli valmiiksi sävelletty. Hän otti sen
mukaansa eikä tapansa mukaan koko aikana antanut mitään tietoa
itsestään. Siten voitimme hiukan lisää aikaa. Gertrudin ja minun
välillä vallitsi nyt hyvä toveruussuhde. Luulen että hän tuosta
pianon ääressä tapahtuneesta kohtauksesta alkaen tiesi tarkoin,
mitä minussa tapahtui; kuitenkaan ei hän milloinkaan lausunut
sanaakaan, eikä millään tavoin muuttanut käytöstänsä minua kohtaan.
Hän ei rakastanut ainoastaan minun musiikkiani, hän piti myöskin
minusta ja tunsi samoin kuin minäkin, että meidän molempien kesken
oli luonnollinen sopusointuisuus, että kumpikin meistä tunteellaan
tajusi toisensa olennon ja hyväksyi sen. Näin hän kulki rinnallani
yksimielisyydessä ja ystävyydessä, mutta intohimottomasti. Toisin
ajoin se minulle riitti, ja minä vietin hiljaisia, kiitollisia päiviä
hänen läheisyydessään. Mutta yhä tuli intohimo pian mukaan, silloin
oli jokainen hänen ystävyydenosotuksistaan minulle vain almu, ja
tunsin tuskallisesti, että ne rakkauden ja kaipuun puuskat, jotka
riehuivat minussa, olivat hänelle outoja ja vastenmielisiä. Usein
koetin väkivoimalla uskotella itselleni, että hän kerta kaikkiaan oli
sellainen tasainen ja hiljainen luonteeltaan. Mutta tuntoni tajusi
ettei se ollut totta, se tunsi Gertrudia kylliksi tietääkseen, että
lemmen hänenkin rintaansa täytyisi tuoda myrskyjä ja vaaroja. Usein
olen mietiskellyt tätä, ja luulen, että jos silloin olisin häntä
myrskyisästi ahdistanut, vetänyt häntä puoleeni kaikin voimin, hän
olisi minua seurannut ja tullut mukaani ainiaaksi. Mutta sitten aloin
epäillä hänen iloisuuttaan ja löysin kurjaa sääliä siinä, missä hän
minulle osotti hellyyttään ja hienoa myötätuntoisuuttaan. En voinut
päästä irti ajatuksesta, ettei hän yhtä kauan olisi voinut viipyä
tässä tyynessä ystävyydessään, jos kysymyksessä olisi ollut toinen,
terve ja ulkonaisesti kaunis mies, josta hän olisi pitänyt yhtä
paljon kuin minusta. Ja jälleen eivät olleet harvinaisia ne hetket,
jolloin olisin luopunut musiikistani ja kaikesta mikä minussa oli
suoran jalan ja moitteettoman ulkonaisen olemuksen takia.

Tähän aikaan tuli Teiser jälleen lähemmäksi minua. Hän oli minulle
välttämätön työssäni, ja siksi olikin hän lähinnä se, joka sai kuulla
salaisuuteni ja perehtyä oopperani suunnitelmaan ja tekstiin. Hän
otti hellävaroen nuotit kainaloonsa tutustuakseen niihin kotonaan.
Kun hän sitten tuli, olivat hänen vaaleapartaiset lapsenkasvonsa
punaiset tyytyväisyydestä ja musiikki-innosta.

"Siitä jotain tulee, teidän oopperastanne!" huusi hän kiihottuneena.
"Alkusoitto hivelee jo sormenpäitäni! Nyt menemme ja juomme
lasillisen, miekkonen, ja ettei olisi liian rohkeata, sanoisin että
juomme veljenmaljat. Mutta sellaista ei pidä tyrkyttää."

Siihen kernaasti suostuin, ja meille tuli hauska ilta. Teiser vei
minut ensi kerran mukanaan kotiansa. Hän oli äskettäin ottanut
luoksensa sisarensa, joka äidin kuoleman jälkeen oli jäänyt yksin,
eikä osannut kylliksi kehua, miten suloiselta tämä uusi taloudenpito
hänestä pitkien vanhanpojan vuosiensa jälkeen tuntui. Hänen
sisarensa oli miellyttävä, tyytyväinen, iloinen tyttö, jolla oli
samat kirkkaat, lapselliset ja ystävällisen hyvät silmät kuin hänen
veljellään ja jonka nimi oli Brigitte. Hän toi meille leivoksia ja
kirkkaan vihreätä itävaltalaista viiniä, sekä lisäksi laatikon pitkiä
Virginia sikaareita. Me joimme ensimäisen lasin hänen onnekseen
ja toisen veljeydeksemme, ja meidän pureskellessamme leivoksia,
juodessamme viiniä ja tupakoidessamme kulki kunnon Teiser iloissaan
sinne tänne huoneessa, milloin istui hän pianon ääressä, milloin
kitara kädessään sohvalla, milloin viulu poskellaan pöydän luona,
soitteli mitä mieleensä pölähti, lauloi ja antoi iloisten silmiensä
välähdellä ja kaikki tämä tapahtui minun ja oopperani kunniaksi. Kävi
selville että sisaressa oli samaa verta ja että hän ihaili Mozartia
yhtä suuresti kuin velikin; "Taikahuilun" aariat ja "Don Giovannin"
katkelmat helisivät pienessä asunnossa, puhelun ja lasien kilinän
keskeyttäminä, viulun, pianon, kitaran taikka vain veljen vihellyksen
moitteettoman puhtaasti säestäminä.

Lyhyeksi kesäkaudeksi olin vielä sidottu orkesteriin, mutta olin
pyytänyt syksystä eroni, koska aioin siitä lähtien kokonaan antautua
säveltämiseeni. Kapellimestari, jota minun lähtöni harmitti, kohteli
minua kaiken lopuksi mitä valikoiduimmalla hävyttömyydellä, jota
Teiser kuitenkin auttoi minua sopivalla tavalla torjumaan.

Tämän uskollisen ystäväni kanssa sain suoritetuksi oopperani
soittimillesovituksen, ja niin pyhällä kunnioituksella kun hän
kohtelikin minun ajatuksiani, yhtä leppymättömästi iski hän kiinni
jokaiseen virheeseen orkesterikäsittelyssä. Useasti hän suorastaan
raivostui ja haukkui minut pataluhaksi kuten kelpo orkesterinjohtaja,
kunnes sai minut muuttamaan tai pyyhkimään jonkun paikan, johon olin
itse mieltynyt. Ja aina oli hänellä esimerkkejä varalla, milloin
olin epävarma. Milloin minä aioin tehdä jotain epäonnistunutta
tai en uskaltanut yrittää jotain rohkeata, hän juoksi noutamassa
partituurejaan ja näytti minulle, miten Mozart tai Lortzing olivat
sellaisessa tapauksessa menetelleet ja että epäröimiseni oli arkuutta
ja itsepäisyyteni sulaa tyhmyyttä. Me tuiskimme toisillemme,
väittelimme ja riitelimme, ja milloin tämä tapahtui Teiserin
asunnossa, kuunteli Brigitte meitä pyhällä kunnioituksella, kantoi
meille viiniä ja sikaareita ja oikaisi sääliväisesti ja huolellisesti
monta kurtistunutta nuottilehteä. Hänen velirakkauteensa liittyi
vielä hänen ihailunsa minua kohtaan, minä olin hänen silmissään
maestro. Joka sunnuntai täytyi minun mennä Teiserille syömään
päivällistä, ja päivällisen jälkeen ajaa huristettiin, jos vain oli
kirkasta täplääkään taivaalla, raitiotievaunulla ulos kaupungista.
Kuljeskelimme sitten niityillä ja metsissä, jutella rupattelimme
ja lauloimme, ja sisarukset esittivät ylen mielellään kotoisia
tyrolilaisia "jodeln"-lurituksiaan.

Kerran menimme haukkaamaan palasen erääseen kyläravintolaan,
missä avoimien ikkunoiden takana maalaissoittokunta veteli
tanssinsäveleitä. Kun olimme syöneet ja istuskelimme omenaviinin
ääressä puutarhassa, hiipi Brigitte pian vastapäätä olevaan taloon
ja pujahti sisään, ja kun olimme hänen karkaamisensa huomanneet
ja pidimme häntä silmällä, näimme hänen tanssien kulkevan erään
ikkunan ohitse, raikkaana ja iloisena kuin kevätaamu. Kun hän palasi
takaisin, uhkasi Teiser häntä sormellaan ja arveli, että Brigitte
olisi toki voinut kutsua hänet mukaan tanssiin. Silloin tyttö
punastui, teki hänelle torjuvan liikkeen kädellään ja katsahti minuun.

"Mikä on tarkotuksesi?" kysyi veli.

"Ole vaiti", sanoi tyttö vain, mutta sattumalta näin, miten hän
katseellaan huomautti Teiserille minusta, ja Teiser sanoi: "Ah niin."

En sanonut mitään, mutta minusta oli kuitenkin merkillistä
nähdä hänen olevan hämillään siitä, että oli tanssinut minun
läsnäollessani. Nyt vasta pälkähti päähäni, että heidän
kävelyretkensäkin kai olisivat sujuneet reippaammin ja ulottuneet
kauemmaksi, jollen minä olisi ollut esteenä seurassa, ja siitä
lähtien liityin heidän sunnuntairetkiinsä enään harvoin.

Gertrud oli, kun olimme saaneet soprano-osan jotenkin valmiiksi,
huomannut että minun oli vaikeata luopua tiheistä vierailuistani
hänen luonaan sekä tuttavallisesta seurustelustamme pianon ääressä,
ja että kuitenkaan en rohjennut keksiä tekosyitä näiden edelleen
jatkamiseksi: Silloin hämmästytti hän minua, ehdotuksella että
säännöllisesti säestäisin häntä laulaessaan, ja minä kävin nyt pari
kolme kertaa viikossa iltapäivisin hänen luonansa. Vanhus näki
mielellään hänen ja minun olevan hyviä ystäviä; muutenkin salli hän
tyttärensä, joka jo varhain oli kadottanut äitinsä ja toimi talossa
emäntänä, kaikissa menetellä oman päänsä mukaan.

Puutarha oli täydessä kevätkesän loistossa, kaikkialla hiljaisen
talon ympärillä kukkia ja lintujen laulua, ja kun astuin kadulta
puutarhaan ja lehtokujassa olevien tummien, vanhojen kivikuvien
ohitse kulkien astuin vehreyden ympäröimään taloon, tuntui minusta
joka kerta kuin olisin astunut pyhäkköön, johon mailman melu ja
hyörinä tunkeutui vain hiljaa ja hillittynä. Siellä surisivat
ikkunoiden alla kukkivissa pensaissa mehiläiset, päivänpaiste
lankesi huoneeseen kepeiden lehtien varjojen keralla, ja minä istuin
pianon ääressä ja suutelin Gertrudin laulua, kuuntelin, miten hänen
äänensä kimmosi ylös keveästi keinuen ja leijaillen, ja kun laulun
loputtua katsoimme toisiimme ja hymyilimme, oli se ymmärtäväistä ja
tuttavallista kuin sisarusten kesken. Silloin ajattelin useasti,
että minun olisi vain tarvinnut ojentaa käteni ja hiljaa tarttua
onneeni, omistaakseni sen ainiaaksi, ja kuitenkaan en sitä koskaan
tehnyt, sillä tahdoin nähdä, eikö hänkin kerran ilmaisisi kaipausta
ja ikävää. Mutta Gertrud näytti olevan ilmeinen tyytyväisyys itse
toivomatta mitään muuta, niin, tuntuipa minusta monasti, kuin olisi
hän pyytänyt, etten tätä hiljaista keskinäistä ymmärtämystämme
järkyttäisi ja häiritsisi kevättämme.

Jos tunsinkin tämän johdosta pettymystä, niin lohdutti minua
tietoisuuteni siitä miten sydämmellisesti hän eli musiikissani, miten
hän ymmärsi minua ja miten ylpeä hän oli siitä.

Sitä kesti kesäkuuhun saakka: silloin matkusti Gertrud isänsä
kanssa vuoristoon. Minä jäin kaupunkiin, ja kun kuljin heidän
talonsa ohitse, lepäsi se tyhjänä plataaniensa kätkössä, ja portti
oli suljettu. Silloin alkoi tuskani jälleen, kasvoi ja ahdisti
minua painajaisena myöhäisiin yön hetkiin. Silloin menin useasti,
miltei aina nuotteja taskussani, Teiserille, otin osaa heidän
iloisentyytyväiseen elämäänsä, join heidän itävaltalaista viiniänsä
ja soitin heidän kanssansa Mozartia. Sitten palasin kotia leudossa
yössä, näin rakastavien parien, kävelevän puistoissa, kävin kotona
väsyneenä vuoteelleni enkä kuitenkaan saanut unta. Nyt oli minusta
käsittämätöntä, miten olin saattanut seurustella Gertrudin kanssa
näin veljellisesti, etten milloinkaan ollut rikkonut lumousta,
temmannut häntä luokseni ja vallottanut häntä itselleni. Näin hänet
edessäni, heleänsinisessä tai harmaassa puvussaan, iloisena tai
vakavana, kuulin hänen äänensä, enkä enää ymmärtänyt, miten olin
milloinkaan saattanut kuunnella häntä joutumatta hehkuvaan tilaan
ja pyytämättä häntä omakseni. Huumautuneena ja kuumeisena nousin
ylös, sytytin tulen ja heittäydyin työhöni, annoin ihmisäänten ja
soittimien pyytää rukoilla ja uhata, toistin kaipauksen laulun
uusissa, kuumeisissa sävellajeissa. Mutta useasti jäi minulta
tämäkin lohdutus pois; silloin makasin hehkuen ja hurjana häijyssä
unettomuudessani, hoin sekapäisenä ja mielettömänä hänen nimeänsä.
Gertrud, Gertrud, heitin lohdutuksen ja toivon ja antauduin
epätoivoisena kaipaukseni hirveään voimattomuuteen. Huusin Jumalaa
ja, kysyin häneltä, miksi oli hän luonut minut tällaiseksi, miksi hän
oli minut tehnyt rammaksi eikä antanut minulle onnen asemasta, joka
kuuluu jokaiselle köyhimmällekin, muuta kuin hirveän lahjan raivota
sävelissä ja yhä uudelleen luoda eteeni saavuttamaton ihanteeni
aiheettomina sävelfantasioina.

Päivällä onnistui minun paremmin päästä intohimoni herraksi. Silloin
purin hampaitani, istuin aikaisimmasta aamusta saakka työni ääressä,
hankin itselleni väkisin lepoa pitkillä kävelymatkoilla, mielen
virkistystä kylmillä suihkukylvyillä, ja iltaisin pakenin uhkaavan
yön varjoja Teiserin sisarusten iloiseen lähistöön, missä sain
tuntikausiksi levon ja monasti melkein mieluisan olon. Teiser huomasi
tosin että kärsin ja olin sairas, mutta hän luki sen työskentelyni
syyksi ja neuvoi minua säästämään itseäni, vaikka hän itsekin oli
vallan tulta ja liekkejä ja itse asiassa seurasi yhtä kiihkeästi
ja kärsimättömästi oopperani syntymistä kuin minä itse. Monasti
kävin myöskin noutamassa häntä, saadakseni hänet yksin haltuuni
ja vietin hänen kanssaan illan viileässä ravintolanpuutarhassa,
missä kuitenkaan kuhertelevat parit, lamput ja tulitus sekä se
aistillisuuden tuoksu, jota aina on kaupunkien kesäilloissa, eivät
tehneet minulle hyvää.

Vallan huonoiksi muuttuivat asiat, kun myöskin Teiser matkusti,
lähteäkseen hänkin Brigitten kanssa loma-ajaksi vuoristoon. Hän
kutsui minua tulemaan mukaan, se oli häneltä täyttä totta niin
suuressa määrässä kuin minä olisinkin pilannut hänen nautintoansa
liikkumattomuuteni takia; mutta minä en voinut suostua hänen
tarjoukseensa. Kahdeksi viikoksi jäin yksikseni kaupunkiin,
unettomana ja rasittuneena, eikä työkään enää edistynyt.

Silloin lähetti minulle Gertrud pienen alppiruusuja täynnä olevan
lippaan eräästä kylästä Wallisista, ja nähdessäni hänen käsialansa
ja poimiessani ruskeahkoja, kuihtuneita kukkia esille lippaasta,
lankesi minuun kuin katse hänen armaista silmistään, ja minä häpesin
kurjuuttani ja epäluuloisuuttani. Ymmärsin että oli parempi hänen
tietää tilani, ja seuraavana aamuna kirjoitin hänelle lyhyen kirjeen.
Siinä kerroin, puoleksi leikkiä laskien, etten enää voinut nukkua
ja että tämä johtui kaipauksesta, etten enää voisi ottaa vastaan
hänen ystävyyttään, koska tunne minun puoleltani oli rakkautta.
Kirjottaessani valtasi kiihkoni minut uudelleen, ja kirje, joka
oli alkanut rauhallisesti ja miltei leikillisesti, muuttui lopulta
kiivaaksi ja intohimoiseksi.

Posti toi minulle miltei joka päivä tervehdyksiä ja maisemakortteja
Teiserin sisaruksilta, jotka eivät voineet aavistaa, että heidän
lähetyksensä joka kerran valmistivat minulle pettymyksen, koska olin
odottanut muuta postia toiselta taholta.

Vihdoin sekin tuli, harmaa kuori, jossa oli Gertrudin keveätä,
iloista käsialaa ja sisällä kirje.

    Rakas ystävä! Teidän kirjeenne saattaa minut pulaan. Näen, että
    kärsitte ja että teillä on vaikea aika, muuten täytyisi minun
    moittia teitä siitä, että näin yllätätte minut. Tiedätte, miten
    paljon Teistä pidän; mutta minulle on nykyinen tilani rakas, en
    tunne vielä mitään halua sen muuttamiseen. Jos huomaisin olevani
    vaarassa kadottaa Teidät, tekisin kaikkeni, säilyttääkseni Teidät
    itselleni. Mutta Teidän kuumaan kirjeeseenne en voi vastata.
    Olkaa kärsivällinen, jättäkää meidän välimme sellaiseksi kuin se
    oli, kunnes jälleen tapaamme toisemme ja voimme puhua keskenämme.
    Silloin on kaikki oleva helpompaa.

                          Ystävällisesti Teidän Gertrudinne.

Täten ei ollut paljo muuksi muuttunut, ja kuitenkin teki kirje
minulle hyvää. Se oli kuitenkin tervehdys häneltä, hän kärsi
kuitenkin ja salli sen tapahtua, että kosin häntä, hän ei ollut
antanut minulle kieltävää vastausta. Samalla toi kirje mukanaan
jotain hänen olemuksestaan, jotain hänen miltei viileästä
selkeydestään, ja sen kuvan asemasta, jonka minun kaipuuni oli
luonut hänestä, oli hän jälleen itse ajatuksissani. Hänen katseensa
vaati minulta luottamusta, tunsin hänen läheisyytensä, ja heti
heräsi minussa häpeän ja ylpeydentunne, joka auttoi minua voittamaan
kuluttavan hiutumiseni ja palavat toivomukseni. En lohdutettuna
mutta kuitenkin vahvistuneena ja puolustuskykyisempänä pidin itseäni
pystyssä. Majotuin töineni erääseen kyläravintolaan kahden tunnin
matkan päähän kaupungista. Siellä istuin varjoisassa, jo kukkineessa
sireenimajassa ja mietiskelin ja ihmettelin elämääni. Miten
kuljinkaan yksinäisenä ja vieraana tietäni, tietämättä kunne! Missään
en ollut lujasti juurtunut ja hankkinut itselleni kotipaikkaoikeutta.
Vanhempieni kanssa ylläpidin ainoastaan ulkonaista kanssakäymistä
kohteliaiden kirjeiden muodossa; toimeni olin jättänyt antaakseni
myöten vaarallisille luomiskuvitteluille, jotka eivät kuitenkaan
tyydyttäneet minua. Ystäväni eivät minua tunteneet, Gertrud oli
ainoa ihminen, jonka kanssa minun olisi ollut mahdollista saavuttaa
täydellinen keskinäinen ymmärrys. Ja työni, se, minkä takia kuitenkin
elin ja jonka piti antaa elämälleni joku tarkotus, millaista varjojen
tavottelua, ilmalinnojen rakentelua se olikaan! Voiko tosiaankin
olla jotakin mieltä siinä ja voiko se täyttää ihmisen elämän, tuo
säveljaksojen kasaaminen toistensa jälkeen ja kiihkeä leikkiminen
kuvioilla, jotka parhaassa tapauksessa auttoivat toisia ihmisiä
mieluisalla tavalla viettämään jonkun hetken?

Kuitenkin työskentelin jälleen jotenkin ahkerasti ja sain oopperan
sisäisen suunnittelun tänä kesänä kokonaan valmiiksi, vaikkakin
ulkonaisesta puolesta vielä puuttui paljo ja vasta pieni osa
oli valmiiksi kirjotettua. Monasti valtasi minut jälleen ilo ja
ajattelin ylpeydellä, mitenkä teokseni saisi ihmiset valtaansa, miten
laulajien ja soittajien, kapellimestarien ja kuorojen täytyisi olla
minun tahtoni toimeenpanijoita ja miten se vaikuttaisi tuhansiin.
Toisin ajoin tuntui minusta miltei pelottavalta ja aaveelliselta,
että kaikkien näiden toimintojen ja tämän voiman piti lähteä
yksinäisen ihmisraukan voimattomista unelmista ja mielikuvitteluista,
ihmisraukan, jota kaikki säälivät. Toisinaan kadotin myöskin
rohkeuteni, ja minusta oli tuntuvinaan mahdottomalta, että teokseni
milloinkaan tulisi esitetyksi, kaikki oli muka väärää ja liioteltua.
Mutta tämä oli harvinaista, itse asiassa olin vakuutettu teokseni
elinkykyisyydestä ja voimasta. Se oli rehellinen ja hehkuva, se oli
elettyä ja sillä oli verta suonissaan, ja vaikken enää nyt sitä
haluakaan kuulla ja kirjotan aivan toisellaisia nuotteja, niin
on kuitenkin tuossa oopperassa koko nuoruuteni, ja kun muutamat
sen tahdit jälleen tapaavat korvaani, niin on kuin puhaltaisi
leuto kevätmyrsky nuoruuteni ja intohimoni kauas taakse jääneistä
laaksoista. Ja kun ajattelen, että koko sen hehku ja sen sydämiä
tenhova voima on syntynyt heikkoudesta, kieltäymyksestä ja kaipuusta,
en enää tiedä, onko koko tuonaikuinen elämäni, ja vielä nykyinenkin,
minulle rakas vai katkera.

Kesä lähestyi loppuaan, eräänä synkkänä yönä, jolloin sadekuurot
syöksyivät alas kurjina ja intohimoisesti nyyhkyttäen, kirjotin
alkusoiton valmiiksi, ja aamulla oli sade viileätä ja leutoa, taivas
tasaisen harmaa ja puutarhaan oli ilmestynyt syksyn värit. Panin
tavarani kokoon ja matkustin takaisin kaupunkiin.

Kaikista tuttavistani oli vasta Teiser sisarineen palannut. He
näyttivät molemmat ruskettuneilta ja kukoistavilta, olivat kokeneet
retkillään hämmästyttävän paljon ja olivat kuitenkin täynnä osanottoa
ja jännityksissään siitä, miten oopperani laita oli. Soitimme
alkusoiton, ja minusta itsestäni oli miltei juhlallista, kun Teiser
pani kätensä olkapäälleni ja sanoi sisarelleen: "Brigitte, katso
häntä tarkoin, hän on suuri musiikkimies!"

Gertrudin tuloa odotin kaikesta kaipuustani ja mielenkiihotuksestani
huolimatta kuitenkin luottamuksella. Saatoin näyttää hänelle kelpo
määrän työtä ja tiesin että hän olisi elävä mukana ja ymmärtäisi
ja nauttisi kaikesta kuin omastaan. Enimmän olin jännityksissäni
Heinrich Muothista, jonka apu oli minulle välttämätön ja josta en
kuukausimääriin ollut kuullut mitään.

Vihdoin ilmaantui hän, jo ennen Gertrudin paluuta, ja astui eräänä
aamuna huoneeseeni. Hän silmäili minua pitkään.

"Te näytätte kurjalta", sanoi hän päätään ravistaen. "No, kun
säveltää sellaisia asioita!"

"Oletteko silmäillyt osaa?"

"Silmäillyt? Osaan sen ulkoa ja laulan sen niin pian kuin haluatte.
Sehän on vallan vietävää musiikkia!"

"Niinkö luulette?"

"Saattepa nähdä. Nyt on teidän kaunein aikanne ollutta ja mennyttä,
odottakaahan vain! Ullakkokamari-kuuluisuus on ohitse, kun ooppera
tulee esitetyksi. No, se on teidän asianne. Milloin laulamme? Pari
huomautusta olisi minulla kuitenkin tehtävänä. Miten pitkälle on
työnne kokonaisuudessaan sujunut?"

Näytin hänelle mitä oli näytettävää, ja hän vei minut heti mukanaan
asuntoonsa. Siellä kuulin hänen ensimäisen kerran laulavan tätä osaa,
jota säveltäessäni minä aina olin oman intohimoni halki ajatellut
häntä, ja tunsin oman musiikkini ja hänen äänensä voiman. Vasta nyt
saatoin ajatuksissani nähdä kokonaisuuden edessäni näyttämöllä, vasta
nyt löi oma liekkini minua vastaan ja antoi minun tuntea lämpöänsä,
ei enää kuulunut minulle eikä enää ollut minun teokseni, vaan oli
saanut oman elämän ja vaikutti minuun vieraana voimana. Ensi kertaa
tunsin tuon teoksen irtautumisen omasta luojastaan, johon en tähän
saakka oikein ollut uskonut. Teokseni alkoi kohota ja liikkua ja
näyttää elonmerkkejä; vastikään oli se ollut kädessäni ja nyt ei
se enää ollut minun, se oli kuin isäänsä ylivoimaiseksi kasvanut
lapsi, eli ja vaikutti omin neuvoin, katseli minua oudostellen
omana itsenään ja kantoi kuitenkin nimeäni ja merkkejäni otsallaan.
Sama kaksinainen, monasti hirveä tunne on minulla myöhemmin ollut
seuratessani sen esitystä.

Muoth oli harjotellut osansa hyvin, ja mitä hän halusi saada
muutetuksi, siinä saatoin helposti noudattaa hänen mieltänsä. Nyt
tiedusteli hän uteliaana soprano-osaa, jota hän tunsi ainoastaan
puolittain, ja tahtoi tietää, oliko joku laulajatar jo laulanut
sen minulle. Minun täytyi nyt ensimäisen kerran puhua hänelle
Gertrudista, ja onnistuin tekemään sen rauhallisesti ja huomiota
herättämättä. Nimeltään Muoth hänet kyllä tunsi, mutta ei ollut
milloinkaan seurustellut Imthorin talossa ja oli kummastunut
kuullessaan, että Gertrud oli harjotellut osan ja saattoi laulaa sen.

"Siinä tapauksessa täytyy hänellä olla hyvä ääni", sanoi hän, "hyvin
korkea ja kevyt. Ettekö tahdo kerran viedä minua sinne?"

"Olisin muutenkin pyytänyt saada tehdä sen. Tahtoisin pari kertaa
saada kuulla teidän laulavan neiti Imthorin kanssa, lienee
tarpeellista tehdä eräitä korjauksia. Niin pian kuin Imthorin
herrasväki jälleen on kaupungissa, pyydän teitä tekemään sen."

"Oikeastaan olette onnen myyrä, Kuhn. Ja orkesterimusiikkia varten on
teillä Teiser apunanne. Saattepa nähdä, että kappale menestyy."

En sanonut mitään, minulla ei ollut vielä aikaa ajatella pitemmälle,
arvailla oopperani kohtaloa, ensin täytyi sen valmistua. Mutta siitä
saakka kuin olin kuullut hänen laulavan, uskoin minäkin teokseni
voimaan.

Teiser, jolle kerroin tästä, sanoi äkäisenä: "Sen kyllä uskon.
Muothillahan on peikon voimat. Kun ei hän vain olisi sellainen
hutilus. Hänellä ei milloinkaan ole kysymys musiikista, aina vain
hänestä itsestään. Hän on häikäilemätön kaikkialla."

Sinä päivänä, jolloin syksyisen puutarhan halki, lehtien jo hiljaa
alkaessa putoilla, astuin Imthorin taloon tavatakseni vihdoinkin
kotiin palanutta Gertrudia, löi sydämeni ahdistuneena. Mutta hän,
kauniimpana ja ryhdikkäämpänä ja hiukan ruskettuneena, tuli minua
vastaan hymyillen, ojensi minulle kätensä ja sai äänellään ja
katseellaan ja koko ylhäisellä, vapaalla olemuksellaan minussa heti
aikaan entisen lumouksen, niin että onnellisena heitin syrjään
huoleni ja kaipuuni ja olin iloinen saadessani jälleen olla hänen
parantavassa lähistössään. Hän antoi minun tehdä mieleni mukaan, ja
kun en löytänyt oikeata tietä päästäkseni puhumaan kirjeestäni, oli
hänkin vaiti kaikesta tästä eikä millään ilmeelläänkään osottanut,
että toveruutemme olisi häiriintynyt tai vaarassa. Hän ei koettanut
vältellä minua, hän oli jälleen useasti kanssani kahden kesken,
luottaen siihen, että noudattaisin hänen tahtoansa enkä uudistaisi
kosintaani ennenkuin hän itse antaisi minulle siihen aiheen. Kävimme
viipymättä lävitse kaiken, mitä näinä kuukausina olin luonut, ja minä
kerroin hänelle, että Muothilla oli osansa ja että hän kiitti sitä.
Pyysin häneltä lupaa saada tuoda Muothin mukanani, koska minun oli
välttämätöntä saada kuulla molempien pääosien esitystä yht'aikaa, ja
hän antoi suostumuksensa.

"Aivan mielelläni en sitä tee," sanoi hän, "senhän tiedätte. En
muuten milloinkaan laula vieraille, ja kaksin verroin kiusallista on
minun se tehdä herra Muothille. Ei ainoastaan sen vuoksi että hän
on kuuluisa laulaja. Hänessä on jotain, jota pelkään, ainakin hänen
näyttämöllä ollessaan. No, saammehan nähdä, kyllä se kuitenkin sujuu."

En rohjennut puolustaa ystävääni ja ylistää tätä, jotten olisi tehnyt
häntä vieläkin aremmaksi. Olin vakuutettu siitä, että hän ensimäisen
yrityksen jälkeen tulisi mielellään laulamaan Muothin kanssa.

Muutama päivä myöhemmin saavuimme Muothin kanssa ajaen vaunuilla,
meitä oli odotettu ja meidät otti vastaan talon isäntä, joka oli
sangen kohtelias ja viileä. Minun tiheitä käyntejäni ja tuttavallista
suhdettani vastaan ei hänellä ollut vähintäkään, hän olisi nauranut,
jos joku olisi hänelle siitä huomauttanut. Mutta Muothin lisäksi
tulo ei häntä miellyttänyt. Tämä oli hyvin siro ja moitteeton
käytöksessään, ja Imthorit näyttivät molemmat olevan hänen suhteensa
mieluisalla tavalla pettyneitä. Tämä väkivaltaiseksi ja ylimieliseksi
mainittu taiteilija osasi näyttää erinomaisia tapoja; hän ei myöskään
ollut turhamielinen, ja puheessaan oli hän täsmällinen mutta
vaatimaton.

"Ehkä alotamme?" kysyi Gertrud hetkisen kuluttua, ja me nousimme
ylös, mennäksemme musiikkihuoneeseen. Minä istuuduin pianon ääreen,
hahmostelin alkusoiton, annoin ohjeita ja pyysin sitten Gertrudia
alottamaan. Hän teki sen vastemielisesti ja varovaisesti, puolella
äänellään. Muoth sitä vastoin, kun hänen vuoronsa tuli, lauloi
epäröimällä ja säästelemällä täydellä voimallaan, repäisi meidät
molemmat mukaansa ja sai meidät keskelle toimintaa, niin että
Getrudkin nyt antautui. Muoth, jonka tapana oli hyvissä perheissä
kohdella naisia hyvin hillitysti, kiinnitti nyt vasta huomiotansa
häneen, seurasi hänen lauluansa mielenkiinnolla ja lausui hänelle
sydämmellisin, ei liiotelluin, toverillisin sanoin ihailunsa.

Siitä lähtien oli kaikki arkuus kadonnut, musiikki teki meidät
ystäviksi ja yksimielisiksi. Ja teokseni, joka yhä vielä virui
huonosti toisiinsa liitettyinä palasina, kasvoi sisimmässäni
yhä enemmän ja enemmän kokoon. Tiesin nyt että pääasia oli
tehty eikä mitään olennaista enää ollut pilattavissa, ja se oli
minusta hyvä. En salannut iloani ja kulin liikutettuna molempia
ystäviäni. Juhlamielellä läksimme Imthorilta, ja Heinrich Muoth sai
päähänsä viedä minut juhla-aterialle ravintolaansa. Silloin hän
samppanjalasien ääressä teki sen, mitä ei milloinkaan ollut tahtonut
tehdä, hän sinutteli minua ja pysyikin sitten siinä, ja minä olin
iloissani ja sallin sen tapahtua.

"Nyt olemme tyytyväisiä ja juhlimme", nauroi hän, "ja itse asiassa
olemmekin oikeassa siinä, että teemme sen edeltä päin, silloin
on se ihaninta. Jäljestä päin näyttää toiselta. Sinä riennät nyt
teatterimainetta kohti, poikaseni, ja kilistäkäämme lasejamme
toivoen, ettei se ole sinulle yhtä turmiollinen kuin useimmille."

Vielä jonkun aikaa oli Gertrud yhtä arka Muothia kohtaan ja tuli
ainoastaan laulaessaan vapaaksi ja iloiseksi. Muoth oli hyvin
hillitty ja huomaavainen, ja vähitellen alkoi Gertrud mielellään
ottaa vastaan hänen tulonsa ja kutsui hänet, samoin kuin minutkin,
joka kerta yhtä teeskentelemättömän ystävällisesti tulemaan
uudelleen. Hetket, jolloin me kolme olimme yksiksemme, olivat tästä
lähtien harvinaisia. Osat olivat käydyt lävitse ja Imthorilla oli
alkanut talvinen seuraelämä tavallisille musiikki-iltoineen, joihin
nyt myöskin Muoth useasti saapui, ottamatta kuitenkaan osaa ohjelmien
suoritukseen.

Useasti luulin huomaavani, että Gertrud alkoi käydä minulle yhä
vieraammaksi ja vieraammaksi, että hän jonkun verran oli vetäytynyt
minusta pois. Kuitenkin moitin itseäni sellaisista ajatuksista aina
ja häpesin luulevaisuuttani. Näin Gertrudilla suuren talon emäntänä
olevan paljo puuhaa ja iloitsin useasti nähdessäni hänen kulkevan
vieraiden keskellä solakkana ja ruhtinaallisena mutta samalla niin
viehättävän suloisena.

Minulta kuluivat viikot nopeasti. Istuin työni ääressä, jonka mikäli
mahdollista toivoin saavani valmiiksi talven kuluessa, minulla oli
neuvotteluja Teiserin kanssa ja vietin iltahetkiä hänen ja sisarensa
seurassa, ja lisäksi oli minulla kirjeenvaihtoni ja kaikellaisia
hommia, sillä laulujani laulettiin siellä täällä ja Berlinissä
esitettiin kaikki, mitä olin jouhisoittimille säveltänyt. Saapui
kyselyjä ja sanomalehtiarvosteluja, ja äkkiä näyttivät myöskin kaikki
tietävän, että valmistelin oopperaa, vaikken paitsi Gertrudille,
Teiserille ja Muothille ollut maininnut siitä kellekään sanaakaan.
No, nyt se oli yhden tekevää, ja itse asiassa ilahduttivat minua nämä
menestyksen merkit, nyt näytti tie lopultakin -- ja sentään varhain
kylläkin -- olevan avoinna edessäni.

Kotona vanhempien luona en ollut käynyt kokonaiseen vuoteen. Nyt
matkustin jouluksi kotiin. Tapasin äidin lemmekkäänä kuten aina,
mutta välillämme oli yhä tuo sama avomielisyyden puute, joka minun
puoleltani oli väärinkäsitetyksi tulemisen pelkoa, hänen puoleltaan
minun taiteilijakutsumukseni epäilyä. Nyt puhui hän vilkkaasti siitä,
mitä oli minusta kuullut ja lukenut, kuitenkin enemmän tuottaakseen
sillä minulle iloa kuin vakaumuksesta, sillä itse asiassa epäili
hän näitä näennäisiä voittojakin samoin kuin koko taiteilijauraani.
Hän nautti kyllä musiikista, oli aikaisemmin laulanutkin, mutta
"musikantti" oli aina hänen silmissään ollut jotain viheliäistä, eikä
hän myöskään voinut ymmärtää eikä hyväksyä minun musiikkiani, jota
hän oli hiukan kuullut.

Isällä oli enemmän uskoa. Kauppiaana ajatteli hän ennen kaikkea minun
ulkonaista menestystäni, ja vaikka hän aina oli nurkumatta antanut
avustusta, jopa orkesterista luovuttuani jälleen kustantanut koko
ylläpitoni, näki hän kuitenkin mielellään, että aloin ansaita ja että
minulla oli mahdollisuuksia kerran elää omasta ansiostani, mitä hän
piti varakkuudenkin ohella kunniakkaan elämän välttämättömänä ehtona.
Tapasin muuten hänet vuoteen omana, hän oli juuri tuloni edellisenä
päivänä langennut ja loukannut jalkansa.

Tapasin hänet mietiskeleviin keskusteluihin taipuisena, tulin
häntä lähemmäksi kuin milloinkaan ja tunsin iloa hänen kokeneesta,
käytännöllisestä elämänviisaudestaan. Saatoin kertoa hänelle
monista kärsimyksistäni, jota en aikaisemmin ollut kehdannut tehdä.
Tällöin muistui mieleeni muuan Muothin lause, jonka kertasin
isälleni. Muoth oli kerran sanonut, ei kyllä tosissaan, että hän
piti nuoruutta elämän vaikeimpana aikana ja oli huomannut, että
vanhat ihmiset ovat enimmäkseen iloisempia ja tyytyväisempiä kuin
nuoret. Isäni naurahti tähän ja lausui sitten miettiväisesti: Me
vanhat sanomme tietysti päinvastoin. Mutta ystäväsi on kuitenkin
aavistellut oikeata. Luulen, että elämässä voi vetää aivan tarkan
rajan nuoruuden ja vanhuuden välille. Nuoruus päättyy silloin kuin
itsekkäisyyskin, vanhuus alkaa muiden hyväksi elämisellä. Tarkoitan
tätä: nuorille ihmisille elämä tuottaa paljon nautintoa ja paljon
kärsimystä, koska he elävät ainoastaan itseänsä varten. Silloin on
jokainen toivomus ja päähänpisto tärkeä, silloin maistetaan jokainen
riemu, mutta myös jokainen murhe, ja moni, joka näkee toivomustensa
jäävän täyttymättä, heittää koko elämän. Se on nuorekasta. Mutta
useimmille ihmisille tulee aika, jolloin tapahtuu muutos, jolloin
he elävät enemmän toisia varten, eivätkä suinkaan hyveellisyydestä,
vaan aivan luonnollisista syistä. Useimmille tuo tämän muutoksen
mukanaan perhe. Ajattelee vähemmän itseään ja toivomuksiaan,
kun on lapsia. Toisilta itsekkyys katoaa virkaan, politiikkaan,
taiteeseen tai tieteeseen. Nuoruus tahtoo leikkiä, vanhuus tehdä
työtä. Ei kukaan mene naimisiin saadakseen lapsia, mutta kun hän
saa lapsia, muuttavat ne hänet, ja lopulta huomaa hän, että kaikki
kuitenkin on tapahtunut näiden tähden. Se johtuu siitä, että tosin
mielellään puhuu kuolemasta, mutta ei kuitenkaan koskaan ajattele
sitä. Vanhusten laita on päinvastoin. Nuoret luulevat elävänsä
iankaikkisesti ja kohdistavat sen vuoksi kaikki toiveensa ja
ajatuksensa itseensä. Vanhat ovat jo älynneet, että kerran tulee
loppu ja että kaikki, mitä omaa itseänsä varten tekee, lopulta menee
tyhjiin. Sen vuoksi tarvitsee hän toista ikuisuutta ja uskoa siihen,
ettei hän tee työtä ainoastaan matoja varten. Sitä varten ovat vaimo
ja lapset, toimi ja virka ja isänmaa, jotta tietäisi, kenen vuoksi
tuo päivittäinen kiusaantuminen ja hyöriminen tapahtuu. Ja siinä on
ystäväsi aivan oikeassa: on tyytyväisempi eläessään toisten hyväksi
kuin eläessään omaksi hyväkseen. Vanhojen ei vain pitäisi tehdä siitä
sellaista sankaruutta, sillä sitä se ei ole. Myöskin on nähty, että
iloisimmista nuorista tulee parhaat vanhukset, eikä niistä, jotka jo
koulussa ovat kuin iso-isiä.

Viivyin viikon kotona ja istuin useasti isäni vuoteen ääressä; hän
ei ollut kärsivällinen potilas ja olikin muuten lukuunottamatta
pientä jalkaloukkaantumaansa mitä parhaimmissa voimissa. Tunnustin
hänelle mielipahani sen johdosta, etten jo aikaisemmin ollut osannut
olla hänelle oikeudenmukainen ja tullut häntä lähemmäksi, mutta
hän sanoi sen olevan molemminpuolista ja koituvan meidän tulevalle
ystävyydellemme enemmän onneksi, kuin että olisimme tehneet
ennenaikaisia toistemme ymmärtämisen yrityksiä, jotka harvoin
onnistuvat. Varovaisesti ja ystävällisesti tiedusteli hän sitten,
miten minun oli laitani naisiin nähden. Gertrudista en voinut kertoa
mitään, muu rippini oli varsin yksinkertainen.

"Elä ole pahoillasi!" sanoi isäni hymyillen. "Sinussa on edellytyksiä
tulla varsin hyväksi aviomieheksi, ja sen älykkäät naiset pian
huomaavat. Vain aivan köyhään et saa luottaa, hän voisi tarkottaa
rahojasi. Ja ellet löydä sellaista, jota mielessäsi olet kuvitellut
ja kaipaat, niin ei vielä silloinkaan ole kaikki kadotettu. Nuorten
ihmisten välinen rakkaus ei ole samaa kuin rakkaus pitkäaikaisessa
avioliitossa. Nuoruudessaan ajattelee jokainen itseään ja
huolehtii itsestään. Mutta kun kerran koti on perustettu, on muuta
huolehtimista. Minun on myöskin käynyt niin, voit sen kaiketi saada
tietää. Olin äitiisi sangen rakastunut, se oli rakkausavioliitto.
Mutta sitä kesti vain vuoden tai kaksi; sitten loppui rakastuneisuus
ja oli pian käytetty viimeiseen tähteeseen, ja siinä me olimme
tietämättä mitä meidän oikeastaan oli toistemme kanssa alkaminen.
Silloin tulivat juuri parahiksi lapset, sinun molemmat vanhemmat
sisaruksesi, jotka kuten muistat kuolivat nuorena, ja meidän oli
huolehtiminen niistä. Silloin tulivat meidän vaatimuksemme toistemme
suhteen vähäisemmiksi, vieraantuminen hävisi jälleen ja yht'äkkiä
saapui rakkauskin uudelleen, ei tosin se vanha, vaan aivan toinen. Se
on siitä saakka kestänyt, tarvitsematta paljoa paikkaamista, enemmän
kuin kolmekymmentä vuotta. Kaikkien rakkausavioliittojen ei käy yhtä
hyvin, jopa varsin harvojen."

Nämä mielipiteet eivät tosin tuoneet minulle apua, mutta uusi
ystävällinen suhteeni isääni teki minulle hyvää ja teki minulle
jälleen rakkaaksi kodin, josta viime vuosina olin miltei
vieraantunut. Kun jälleen matkustin pois, en katunut käyntiäni ja
päätin vast'edes pysyä lähemmässä yhteydessä vanhusten kanssa.

Työni sekä matkat jouhimusiikkini esittämisen johdosta pidättivät
minua jonkun aikaa käymästä Imthorilla. Kun tulin takaisin, huomasin
Muothista, joka ennen oli käynyt siellä vain minun seurassani,
tulleen yhden ahkerimpia vieraita siellä. Vanha Imthor käyttäytyi
yhä edelleen häntä kohtaan kylmästi ja hiukan torjuvasti, mutta
Gertrudista näytti tulleen hyvä ystävä hänen kanssaan. Minusta se
oli mieluisaa, en tiennyt mitään syytä mustasukkaisuuteen ja olin
vakuutettu siitä, että kaksi niin erilaista ihmistä kuin Muoth
ja Gertrud tosin saattoivat kiinnittää toistensa mieliä ja vetää
toisiansa puoleensa, mutta eivät milloinkaan tyydyttää ja rakastaa
toisiansa. Niinpä näinkin epäluuloitta heidän laulavan yhdessä,
molempien kauniiden äänten sekaantuessa toisiinsa. He näyttivät
komeilta, molemmat kookkaita, pitkiä, ryhdikkäitä, toinen tumma
ja totinen, toinen vaalea ja iloinen. Viime aikoina oli minusta
kuitenkin toisinaan alkanut tuntua siltä, kuin olisi Gertrudin
ollut vaikea säilyttää vanhaa synnynnäistä iloisuuttaan ja kuin
olisi hän useasti ollut väsynyt ja synkkämielinen. Hän katsoi minua
useasti totisena ja tutkivasti, sellaisella uteliaisuudella ja
mielenkiinnolla, jolla hätääntyneet ja tuskaiset ihmiset katsovat
toisiansa; ja kun silloin nyökäytin hänelle päätäni ja vastasin
iloisella katseella, sai hän niin hitaasti ja ponnistaen jännitettyä
piirteensä hymyyn, että minun tuli sääli.

Tein kuitenkin tällaisia havaintoja sangen harvoin, toisin ajoin
näytti Gertrud niin iloiselta ja säteilevältä kuin koskaan, niin
että pidin havaintojani kuvitteluina tai johtuneina ohimenevästä
pahoinvoinnista. Vain kerran pelästyin todella. Hän istui, erään
talon tuttavan soittaessa Beethovenia, taaksepäin nojautuneena
varjossa ja luuli nähtävästi olevansa aivan huomaamattomana.
Aikaisemmin, kirkkaassa valaistuksessa ollessaan vieraiden joukossa
oli hän alati näyttänyt huolettomalta ja iloiselta. Mutta nyt,
itseensä vetäytyneenä ja nähtävästi tuntematta minkäänlaista musiikin
vaikutusta, antoi hän tämän ilmeen väistyä ja sen sijalle tuli toinen
väsymyksen, tuskan ja pelon ilme kuin hätyytetyllä, neuvottomalla
lapsella. Sitä kesti useita minuutteja, ja kun näin sen, oli sydämeni
seisahtua. Hän kärsi ja oli huolestunut, ja se oli paha, mutta
että hän minullekin näytteli iloisen osaa ja minultakin salasi
kaiken, herätti minussa pelkoa. Kun soitto oli lopussa, menin hänen
läheisyyteensä, istuuduin hänen luoksensa ja aloin hänen kanssaan
keveän keskustelun. Huomautin, että tämä oli hänelle ilmeisesti
rauhaton talvi ja että minäkin jouduin sen takia kärsimään, mutta
sanoin kaiken tämän leikkiä laskien. Lopuksi muistutin häntä viime
keväästä, jolloin olimme yhdessä soittaneet ja laulaneet oopperani
alkeita ja keskustelleet siitä.

Silloin sanoi hän: "Niin, se oli hauskaa aikaa." Enempää ei, mutta se
oli kuitenkin tunnustus, sillä hän sanoi sen tahtomattansa vakavasti.
Mutta minä luin näissä sanoissa toivoa itselleni ja olin hänelle
sydämestäni kiitollinen.

Mielelläni olisin uudistanut hänelle kesäisen kysymykseni. Hänen
olennossaan tapahtunutta muutosta, hänen epävarmaa arkuuttaan ja
hämillä-oloaan, jota hän toisinaan osotti juuri minulle, täytyi
minun toki niin vaatimaton kuin olinkin pitää suotuisana merkkinä
itselleni. Minun oli liikuttavaa nähdä, miten hänen tyttöylpeytensä
näytti olevan sairas ja puolustautuvan. Kuitenkaan en uskaltanut
sanoa mitään, hänen epävarmuutensa säälitti minua, ja hiljaisen
lupaukseni luulin myöskin olevani velvollinen pitämään. En ole
milloinkaan osannut tulla toimeen naisten kanssa; tein päinvastaisen
virheen kuin Heinrich Muoth: seurustelin naisten kanssa kuin ystävien.

Kun en ajan pitkään voinut pitää huomioitani erehdyksenä ja
kuitenkin ainoastaan puolittain ymmärsin Gertrudin muuttunutta
käytöstä, vetäydyin erilleni, kävin harvemmin vierailulla ja vältin
tuttavallisia keskusteluja hänen kanssaan. Tahdoin säästää häntä
ja olla tekemättä häntä vielä aremmaksi ja tuskallisemmaksi, kun
hän kuitenkin näytti kärsivän ja olevan sisäisesti ristiriitainen.
Hän huomasi sen luullakseni ja oli hyvillään minun menettelystäni.
Toivoin, että talven ja vilkkaan seuraelämän päätyttyä taas koittaisi
meille molemmille hiljainen, suloinen aika, ja siihen saakka tahdoin
odottaa. Mutta useasti armas tyttö herätti katkeraa sääliäni, ja
vasten tahtoanikin tulin itse vähitellen levottomaksi ja tunsin
jotain pahaa olevan tulossa.

Helmikuu tuli, toivoin hartaasti kevättä ja kärsin tästä
jännittyneestä mielentilastani. Myöskin Muoth kävi harvoin luonani;
hänellä kyllä oli paljo työtä oopperassa ja sitäpaitsi oli hänellä
edessään valinta kahden suuren teatterin hänelle äskettäin tekemien
kunniakkaiden tarjousten välillä. Rakastajatarta ei hänellä enää
näyttänyt olevan; ainakaan en siitä lähtien kuin hänen välinsä Lotten
kanssa olivat rikkoutuneet ollut nähnyt ainoatakaan naista hänen
luonansa. Äskettäin olimme viettäneet hänen syntymäpäiväänsä; siitä
lähtien en ollut häntä tavannut.

Nyt tunsin tarvetta käydä hänen luonansa; muuttuneet suhteeni
Gertrudiin, liikatyö ja talven väsymys alkoivat rasittaa minua, ja
menin hakemaan häntä saadakseni taas kerran tarinoida hänen kanssaan.
Hän pani eteeni sherrylasin, kertoili yhtä ja toista näyttämöltä ja
oli muuten väsynyt, hajamielinen ja merkillisen lauhkea mieleltään.
Kuuntelin hänen puheitaan, silmäilin yhtä ja toista huoneessa ja olin
juuri kysymäisilläni, oliko hän äskettäin ollut Imthorilla. Silloin
näin, katseeni välinpitämättömästi osuessa pöydälle, kirjeenkuoren,
jossa oli Gertrudin käsialaa. Ennenkuin vielä olin ennättänyt koota
ajatuksianikaan, valtasi mieleni kauhu ja katkeruus. Sehän saattoi
olla kutsu, yksinkertainen kohteliaisuus, mutta sitä en uskonut, niin
mielelläni kuin sen olisin tahtonut tehdä.

Minun onnistui pysyä rauhallisena, ja pian poistuin. Ja
tahtomattanikin tiesin jo kaikki. Se saattoi olla kutsu,
pikku seikka, sattuma -- mutta minä tiesin, ettei niin ollut.
Silmänräpäyksessä näin kaiken ja käsitin kaiken, mitä viime
aikoina oli tapahtunut. Selitin kyllä itselleni aikovani odottaa
ja ottaa varmuutta asiasta, mutta kaikki nämä ajatukset olivat
vain peittelyitä ja tekosyitä; pohjalla istui nuoli, joka vuodatti
sydänvertani, ja kun olin saapunut kotia ja jälleen istuin
huoneessani, väistyi huumaus ja antoi sijaa hirveälle selvyydelle,
joka jäisenä virtasi lävitseni ja antoi minun tuntea, että elämäni
nyt oli hävitetty ja uskoni ja toivoni tuhottu.

Useihin päiviin en saattanut vuodattaa kyyneleitä enkä edes tuntea
tuskaa. Arvelematta olin päättänyt, etten enää jäisi elämään.
Elämänhalu oli minusta kadonnut. Katselin kuolemaa kuin asiaa, joka
on välttämättä toimeenpantava ja josta ei kysytä, onko se mieluinen
vai eikö.

Niihin asioihin, jotka minun sitä ennen oli selvittäminen ja jotka
selvitin, kuului ennen kaikkea käynti Gertrudin luona, jotta
saisin tunteelleni välttämättömän varmuuden. Olisin voinut saada
sen Muothilta; mutta vaikka tämä näytti vähemmän syylliseltä kuin
Gertrud, en kuitenkaan saanut mentyä hänen luoksensa. Menin Gertrudin
luokse, en tavannut häntä, tulin seuraavana päivänä uudelleen,
keskustelin hetkisen hänen ja isänsä kanssa, kunnes tämä jätti meidät
kahdenkesken, luullen että halusimme soittaa.

Nyt seisoi hän yksin edessäni ja minä katsoin häntä uteliaasti vielä
kerran; hän oli hiukan muuttunut, mutta yhtä kaunis kuin aina.

"Suokaa anteeksi, Gertrud", sanoin päättävästi, "että minun vielä
kerran täytyy kiusata teitä. Kirjotin teille kesällä erään kirjeen --
voinko nyt saada vastauksen siihen? Minun täytyy matkustaa, kenties
pitkäksi ajaksi, muuten olisin odottanut, kunnes te itse..."

Kun hän vaaleni ja katsoi minuun kummastuneena, jatkoin auttaakseni
häntä: "Eikö totta, teidän täytyy vastata kieltävästi? Olen sitä
aavistanut. Halusin saada vain varmuuden."

Hän nyökäytti päätään surullisena.

"Onko se Heinrich?" kysyin minä.

Ja nyökäytti jälleen, ja äkkiä hän pelästyi ja tarttui käteeni.

"Antakaa minulle anteeksi! Elkääkä tehkö hänelle mitään!"

"Sellaista ei minulla ole mielessäni, olkaa levollinen", sanoin minä,
ja minun täytyi hymyillä, sillä mieleeni muistuivat Marion ja Lotte,
jotka myöskin yhtä pelokkaina riippuivat kiinni hänessä ja joita hän
oli lyönyt. Ehkä löisi hän myöskin Gertrudia, tuhoisi koko tämän
ihanan ylevyyden ja hänen luottavaisen olemuksensa.

"Gertrud", sanoin vielä kerran, "miettikää vielä! Ei minun vuokseni;
tiedän, mitenkä asiat ovat! Mutta Muoth ei ole tekevä teitä
onnelliseksi. Hyvästi, Gertrud."

Kylmyyteni ja tyyneyteni olivat säilyneet järkkymättöminä. Vasta nyt
kun Gertrud puhui äänellä, jonka tunsin Lottelta, kun hän loi minuun
sairaan katseen ja sanoi: "Elkää lähtekö näin, tätä en ole teiltä
ansainnut!" silloin sydämeni murtui ja minun oli vaikea hillitä
itseäni.

Ojensin hänelle käteni ja sanoin: "En tahdo tuottaa teille tuskaa. En
myöskään aio vahingoittaa Heinrichia. Mutta odottakaa vielä, elkää
antako hänen vielä saada valtaa itsenne yli! Hän tuhoaa kaikki, joita
hän rakastaa!"

Hän pudisti päätään ja laski käteni irti.

"Hyvästi!" sanoin hiljaa. "Minähän olen syytön. Ajatelkaa hyvää
minusta, ja myöskin Heinrichista!"

Tämä asia oli valmis. Palasin kotia ja jatkoin järjestämistäni kuin
olisi ollut kysymys liikeasioista. Tosin kaivoi tuska mieltäni, tosin
vuoti sydämeni verta, mutta minä olin niinkuin etäältä katsoja,
minulla ei ollut aikaa ajatella sitä. Minusta oli yhdentekevää,
kävikö minun niinä päivinä ja hetkinä, jotka minulla vielä oli
jäljellä, hyvin vai huonosti. Järjestin ne nuottilehtipinkat,
jotka muodostivat puolivalmiin oopperani, ja kirjotin lisäksi
kirjeen Teiserille, jotta teos mikäli mahdollista säilyisi. Samalla
mietiskelin jännitettynä sitä, millä tavalla kuolisin. Olisin
mielelläni tahtonut säästää vanhempiani, mutta en löytänyt mitään
kuolintapaa, joka olisi tehnyt tämän mahdolliseksi. Ja oikeastaanhan
se ei niin paljoa merkinnytkään; päätin tehdä sen revolverilla.
Kaikki nämä kysymykset nousivat nyt hämärinä ja epätodellisina
eteeni. Varmaa oli vain tietoisuus siitä, etten enää saattanut elää;
sillä jo tunsin aavistaen päätökseni jäisen kuoren takaa sen elämän
hirmuisuutta, joka minua odottaisi. Se katseli minua kauhistuttavasti
tyhjin silmäkuopin ja oli äärettömän paljoa hirvittävämpi kuin
kuoleman hämärä, jotenkin välinpitämätön kuvittelu.

Seuraavana päivänä päivällisen tienoissa olin suorittanut
valmisteluni. Vielä kerran tahdoin tehdä retken kaupungin halki;
minun oli vielä vietävä kirjastoon takaisin pari kirjaa. Minua
tyynnytti tieto, etten illalla enää eläisi. Minulla oli tunne
sellainen kuin loukkautuneella, joka makaa puoleksi narkoottisessa
tilassa eikä tunne itse kipua, mutta hirveiden tuskien aavistuksen.
Hän toivoo ainoastaan että vaipuisi kokonaan tajuttomuuteen,
ennenkuin aavistettu tuska todella puhkeaa. Sellainen oli
mielentilani. Kärsin vähemmän todellista tuskaa kuin kiduttavaa
pelkoa siitä, että heräisin täyteen tajuntaan ja silloin olisin
pakotettu tyhjentämään koko pikarin, jonka kuolema minulta ottaisi
pois. Sen vuoksi tein käyntini nopeasti, toimitin asiani ja kiiruhdin
heti takaisin. Pienen mutkan tein vain, jottei minun tarvinnut
kulkea Gertrudin kodin ohitse. Sillä aavistin, vaikken saattanutkaan
muodostaa siitä mitään selvää ajatusta itselleni, että talon
nähdessäni minut ehkä valtaisi ja musertaisi maahan tuo sietämätön
tuska, jota pakenin.

Näin saavuin takaisin taloon, jossa asuin, hengähtäen helpotuksesta,
avasin portin ja riensin viipymättä portaita ylös, mieli
keventyneenä. Vaikka tuska nyt oli kintereilläni ja ojensi kynsiään
minua kohti, vaikka se nyt yht'äkkiä alkaisi hirveänä raivota
minussa, niin ei myöskään ollut muuta kuin hetkiä ja silmänräpäyksiä
minun ja vapautuksen välillä.

Virkapukuinen mies astui alas portaita minua vastaan. Väistyin
syrjään ja kiiruhdin hänen ohitsensa peläten että minua
pidätettäisiin. Silloin kohotti hän lakkiaan ja mainitsi nimeäni.
Tuijotin häneen horjuen. Tämä puhuttelu, pidätys ja pelkoni
toteutuminen vaikutti salaman tavoin jäseniini, ja minut valtasi
äkkiä kuoleman väsymys, kuin olisi minun täytynyt vaipua istumaan
jaksamatta ottaa vielä jäljellä olevia paria askelta ja saavuttaa
huonettani.

Tuijotin outoon mieheen tuskallisesti, ja kun velttous valtasi
jäseneni, istuuduin porrasastimelle. Hän kysyi, olinko sairas; minä
pudistin päätäni. Samalla piti hän yhä kättään ojennettuna tarjoten
minulle jotain, jota en tahtonut ottaa vastaan, kunnes hän painoi sen
miltei väkisin käteeni. Tein torjuvan liikkeen ja sanoin: "En tahdo."

Hän huusi emäntää; tämä ei ollut saapuvilla. Silloin tarttui
hän minua käsipuoleen, taluttaakseen minut ylös, ja huomattuani
ettei pakeneminen ollut mahdollista ja ettei hän jättäisi minua
yksikseni, sain jälleen vallan ylitseni, nousin ylös ja astuin
edellä huoneeseeni, jonne hän seurasi minua. Kun hän katseli minua,
kuten minusta näytti, epäluuloisesti, osotin rampaa jalkaani ja olin
tuntevinani kipua, ja hän uskoi sitä. Etsin kukkaroni ja annoin
hänelle markan, hän kiitti ja antoi nyt lopullisesti käteeni sen
esineen, jota en ollut tahtonut ottaa vastaan. Se oli sähkösanoma.

Uupuneena seisoin pöydän ääressä ja harkitsin. Nyt oli minut
kuitenkin pysähdytetty, oli särjetty lumous. Mitä se oli?
Sähkösanoma. Keneltä? Yhdentekevää, se ei minua liikuttanut. Oli
raakamaista nyt tuoda minulle sähkösanomia. Nyt olin järjestänyt
kaiken, ja viimeisessä silmänräpäyksessä joku vielä lähettää minulle
sähkösanoman. Katsahdin ympärilleni; pöydällä oli kirje.

Kirjeen pistin taskuuni, se ei minua liikuttanut. Mutta sähkösanoma
kiusasi minua, se oli takertunut ajatuksiini ja hämmentänyt ne.
Näin sen makaavan vastapäätä minua pöydällä ja mietin, pitäisikö
minun lukea se vai eikö. Tietysti se oli hyökkäys minun vapauteni
kimppuun, sitä en epäillyt. Joku yritti häiritä minua. Minulle ei
suotu pakenemisen mahdollisuutta, tahdottiin että maistaisin loppuun
tuskani, ettei jäisi palastakaan, pistostakaan, vavahdustakaan
tähteeksi.

Miksi sähkösanoma näin vaivasi mieltäni, en tiedä. Kauan istuin
pöydän ääressä uskaltamatta avata sitä, tuntien, että siihen oli
salattuna voima, joka pidättäisi minut ja pakottaisi minut kärsimään
sitä sietämätöntä tuskaa, jota olin tahtonut paeta. Kun sen vihdoin
kuitenkin avasin, vapisi se kädessäni ja sain vasta vähitellen selvän
sisällyksestä, ikäänkuin olisin lukenut jotain tuntematonta vierasta
kieltä. Se kuului: "Isä kuolemaisillaan. Ole hyvä ja tule heti. Äiti."

Vähitellen tajusin, mitä se merkitsi. Vielä eilen olin ajatellut
vanhempiani ja surkutellut sitä, että minun täytyi tuottaa heille
tuskaa, mutta se oli ollut vain pintapuolista harkitsemista. Nyt
nousivat he vastarintaan, tempasivat minut takaisin, muistuttivat
oikeuksiaan. Heti muistuivat mieleeni keskustelut, joita minulla
viime jouluna oli ollut isän kanssa. Nuoret ihmiset, oli hän sanonut,
voivat itsekkyydessään ja riippumattomuudentunteessaan tulla siihen,
että täyttymättömän toivomuksen takia tahtovat hyljätä elämän,
mutta sitä joka ymmärtää sitoa elämänsä toisten elämään, eivät omat
mielihalut voi enää viedä niin pitkälle. Ja sellaiseen siteeseen
olin minäkin kiinnitetty! Isäni oli kuolemassa, äiti oli yksin hänen
luonansa, hän kutsui minua. Isän kuolema ja äidin hätä eivät vielä
tässä silmänräpäyksessä koskettaneet sydäntäni, luulin tuntevani
pahempia tuskia; mutta ettei käynyt päinsä lisätä heille vielä
minunkin taakkaani, olla kuulematta heidän pyyntöänsä, karata heiltä,
sen toki säästin.

Illalla olin matkavalmiina asemalla, tein konemaisesti mutta
kuitenkin tarkasti sen, mikä oli välttämätöntä, ostin lipun, pistin
taskuuni rahat, jotka annettiin takaisin, asetuin asemasillalle ja
astuin vaunuun. Siellä istuuduin erääseen vaununurkkaan tietäen
edessäni olevan pitkän yömatkan. Joku nuori mies astui -- sisään,
katseli ympärilleen, tervehti ja istuutui minua vastapäätä. Hän kysyi
jotain, minä vain katsoin häneen, ajattelematta mitään ja toivoen
vain että hän jättäisi minut yksikseni. Hän yskäsi ja nousi ylös,
otti matkalaukkunsa ja etsi itselleen toisen paikan.

Juna kiiti halki yön, sokeana tylsässä innossaan, juuri yhtä
tunteettomana ja täsmällisenä kuin minäkin, ikäänkuin jotain olisi
ollut laiminlyötävissä tai jotain pelastettavissa. Tuntikausien
kuluttua, kun käteni osui taskuuni, tuli kirje kouraani. Sekin vielä,
ajattelin, ja avasin sen.

Siinä kirjotti kustantajani konserteista ja palkkioista ja ilmotti
minulle, että asiat olivat hyvin ja paranivat yhä, kuuluisa
arvostelija Münchenissä oli kirjottanut minusta, ja hän onnitteli
minua sen johdosta. Ohella oli leikkaus eräästä aikakauslehdestä,
kirjotus, jossa oli minun nimeni otsikkona, ja pitkä tutkielma
nykyaikaisesta musiikista ja Wagnerista ja Brahmsista, sitten
jouhisoitinmusiikkini ja laulujeni arvostelua, runsaasti kiitosta ja
onnitteluja; ja lukiessani noita pieniä mustia kirjakkeita selveni
minulle vähitellen, että tämä koski minua, että mailma ja maine
ojensivat minulle kätensä. Silloin täytyi minun hetkinen nauraa.

Mutta kirje ja arvostelut olivat houkutelleet siteen silmiltäni, ja
yht'äkkiä silmäilin maailmaa enkä nähnyt enää itseäni sammuneena ja
kokoonlyyhistyneenä, vaan siihen kuuluvana. Minun täytyi elää, minun
täytyi mukautua siihen. Miten oli se mahdollista? Ah, nyt nousi esiin
kaikki, mikä oli ollut olemassa seitsemän päivää, minkä olin tuntenut
vain sumeasti ja mitä olin aikonut paeta, ja kaikki oli inhottavaa,
katkeraa ja kurjaa. Kaikki oli kuolemantuomiota, ja minä en ollut
pannut sitä täytäntöön, minun täytyi jättää se täytäntöönpanematta.

Kuulin junan puhkinan, avasin ikkunan ja näin synkkien seutujen
ikäänkuin kyyryissään kiitävän ohitse, surullisia, alastomia puita
mustunein oksin, suurikattoisia taloja ja etäisiä kukkuloita.
Kaikki näytti kärsivän olemassaolostaan, hengittävän kärsimystä ja
vastenmielisyyttä. Sitä saattoi pitää kauniina, mutta minusta se
tuntui vain surulliselta. Mieleeni muistui laulu: "Onko se Herran
tahto?"

Niin ahkerasti kuin yritinkin katsella ulkona olevia maisemia, niin
innokkaasti kuin kuuntelinkin pyörien tahdikasta tärinää, niin
kiivaasti kuin ajatuksissani takerruinkin kiinni kaikkeen, mitä kävi
ajatteleminen ilman epätoivoa, ei tämä ollut pitkältä mahdollista.
Myöskään isässäni saatoin tuskin pitää ajatuksiani, hän sulautui
yhteen puiden ja öisten maisemien kanssa ja vaipui unohduksiin,
ja vastoin tahtoani ja ponnistuksiani palasivat ajatukseni sinne,
minne ne eivät olisi saaneet palata. Siinä oli puutarha, vanhoine
puineen, sen keskellä talo, palmuja sisäänkäytävällä ja kaikilla
seinillä vanhoja tummia tauluja, ja minä astuin sisään ja nousin
portaita kaikkien vanhojen kuvien ohitse, eikä kukaan nähnyt
minua, kuljin kuin varjo. Tuolla oli solakka nainen, hän käänsi
minulle selkänsä; hänellä oli tummanvaaleat hiukset. Näin heidät
molemmat, syleillen toisiansa, ja näin ystäväni Heinrich Muothin
hymyilevän niin surumielisesti ja julmasti, kuin hän monasti teki,
ikäänkuin olisi hän jo tietänyt, että hän tulisi pahoinpitelemään
tätäkin vaaleata kaunotarta ja ikäänkuin ei sitä vastaan olisi
ollut mitään tehtävissä. Oli mieletöntä, järjetöntä, että tälle
kurjalle turmelijalle joutuivat ihanimmat naiset ja että minun
kaikki rakkauteni ja hyvät tarkotukseni olivat olleet turhia. Se oli
mieletöntä, mutta siten oli laita.

Heräten jonkinlaisesta unesta tai tylsyydentilasta näin ikkunasta
aamun harmauden ja taivaan kelmeän valon. Ojensin kangistuneita
jäseniäni, tunsin arkuutta ja pelkoa ja näin nyt kaiken edessäni
surullisena ja synkkänä. Lähinnä oli nyt ajateltava isää ja äitiä.

Oli vielä aamuvarhainen, kun huomasin lähestyttävän kotikaupungin
siltoja ja taloja. Aseman melussa ja löyhkässä valtasi minut väsymys
ja vastenmielisyys niin voimakkaasti, että saatoin tuskin astua
junasta. Sitten otin vähäiset matkatavarani ja astuin lähimpiin
vaunuihin; ne ajoivat yli sileän asfaltin ja sitten jäätynyttä maata
ja jyrisevää katukivitystä ja pysähtyivät kotitaloni leveän portin
eteen, jota en milloinkaan ollut nähnyt suljettuna.

Mutta nyt oli se suljettu, ja kun hämmästyneenä ja peljästyneenä
soitin kelloa, ei kuulunut ketään eikä tullut vastausta. Tuijotin
ylös rakennukseen ja olin kuin epämieluisassa, hullunkurisessa
unessa, missä kaikki on suljettua ja missä täytyy kulkea kattojen
yli. Ajaja katseli kummissaan ja odotti. Menin ahdistetuin mielin
toiselle ovelle, josta olin kulkenut vain harvoin ja jota en
ollut käyttänyt viimeksi enää vuosikausiin. Se oli avoin; se vei
isäni konttoriin, ja kun astuin sisään, istuivat siellä harmaissa
takeissaan kuten aina konttoristit, hiljaisina ja pölyttyneinä;
minun sisäänastuessani he nousivat ylös ja tervehtivät, sillä minä
olin perillinen. Kirjanpitäjä Klemm, joka näytti aivan samallaiselta
kuin kaksikymmentä vuotta sitten, teki kumarruksen ja katseli minua
surullisesti ja kysyvästi.

"Miksi on portti suljettu?" kysyin minä.

"Siellä ei ole ketään."

"Missä on sitten isäni?"

"Sairaalassa, ja armollinen rouva myöskin."

"Elääkö hän vielä?"

"Hän eli vielä tänä aamuna, mutta odotetaan..."

"Niin. Mitä se sitten on?"

"Kuinka? Ah, se on yhä vielä jalka. Sen hoito oli virheellinen,
sitä mieltä olemme kaikki. Yht'äkkiä ilmestyi kipuja, herra huusi
hirveästi. Hänet vietiin silloin sairaalaan. Nyt se on muuttunut
verenmyrkytykseksi. Kello puoli kolme eilen lähetimme teille
sähkösanoman."

"Niin, kiitos. Nyt toimittakaa minulle nopeasti voileipä ja lasi
viiniä sekä vaunut, olkaa hyvä."

Juostiin ja puhuttiin kuiskaamalla ja tuli jälleen hiljaista, sitten
antoi joku minulle lautasen ja lasin, söin leipää ja join viiniä,
nousin vaunuihin, hevonen korskui, ja pian olin sairaalan portilla,
missä valkopäähineiset sisaret ja sinijuovaisiin liinavaatteihin
puetut hoitajat juoksivat käytävässä. Minua otettiin kädestä ja
vietiin erääseen huoneeseen; näin äitini nyökyttävän minulle
kyyneleisin silmin ja isäni makaavan matalalla, rautaisella
vuoteella, muuttuneena ja pieneksi kutistuneena ja lyhyt, harmaa
parta omituisella tavalla esiinpistävänä.

Hän eli vielä, hän avasi silmänsä ja tunsi minut kuumeesta huolimatta.

"Yhä vieläkö musiikkihommissa?" sanoi hän hiljaa, ja ääni ja katse
olivat yhtä lempeät kuin leikillisen pilkalliset. Hän loi minuun
katseen täynnä väsynyttä, iroonista elämänviisautta, jolla ei enää
ole mitään sanottavaa, ja minusta tuntui, kuin olisi hän nähnyt
sydämeeni ja tietänyt kaiken.

"Isä", sanoin. Mutta hän hymyili vain, katsoi vielä kerran puoleksi
pilkallisesti, mutta jo sammuvasti, ja sulki jälleen silmänsä.

"Millaiselta näytätkään!" sanoi äitini syleillessään minua. "Onko se
koskenut sinuun noin?"

En voinut sanoa mitään; heti sen jälkeen tuli nuori lääkäri ja pian
hänen jäljessään vanha, kuoleva sai morfinia eikä enää avannut
viisaita silmiään, jotka nyt saattoivat katsoa niin kaikkitietävästi
ja mahtavasti. Me istuimme hänen vieressään, näimme hänen tulevan
rauhalliseksi, näimme hänen kasvojensa muuttuvan ja odotimme
hänen loppuansa. Hän eli vielä useita tunteja ja kuoli myöhään
iltapäivällä. En tuntenut enää mitään muuta kuin tylsää tuskaa ja
syvää väsymystä, istuin kuumin, kuivin silmin ja nukahdin illalla
kuolinvuoteen ääressä istuessani.



6.


Että elämä on vaikeata kestää, olin jo aikaisemmin toisinaan
hämärästi tuntenut. Nyt oli minulla uutta syytä mietiskelyyn. Tähän
saakka ei minulta enää milloinkaan ole haihtunut mielestäni se
vastakohtaisuuksien tunne, joka tuohon tietoisuuteen sisältyi. Sillä
elämäni on ollut köyhää ja vaivoista runsasta ja näyttää kuitenkin
muista, ja monasti minusta itsestänikin, rikkaalta ja ihanalta.
Minusta tuntuu ihmiselämä kuin synkältä, surulliselta yöltä, joka
ei olisi kestettävissä, ellei siellä täällä välkähtelisi salamoita,
joiden äkillinen kirkkaus on niin lohdullinen ja ihmeellinen, että
nuo hetket voivat pyyhkäistä pois ja hyvittää vuosikausien pimeän.

Synkkyys, lohduton pimeys, se on jokapäiväisen elämän hirveä
kiertokulku. Minkä vuoksi noustaan aamulla, syödään, juodaan, käydään
jälleen nukkumaan? Lapsi, terve, nuori ihminen, villi, eläin ei
kärsi tästä mitättömien asioiden kiertokulusta. Joka ei sairasta
ajattelemista, sitä ilahduttaa aamulla nouseminen, syöminen ja
juominen, hän löytää siitä tyydytystä eikä halua muuta. Mutta se,
joka ei tyydy tähän asioiden luonnolliseen kulkuun, etsii päivän
kuluessa ahnaasti todellisen elämän hetkiä, joiden välkähdys tekee
onnelliseksi ja sammuttaa tunteen ajasta sekä ajatukset kaiken
päämäärästä ja tarkotuksesta. Näitä silmänräpäyksiä voi kutsua
luomisen hetkiksi, koska näyttää siltä, että ne tuovat mukanaan
tunteen yhteydestä Luojan kanssa, koska tuollaisina hetkinä kaikki,
myöskin muuten satunnainen, tuntuu tarkotetulta. Se on samaa, mitä
mystikot nimittävät yhdistymiseksi jumalan kanssa. Ehkä johtuu
näiden silmänräpäysten häikäisevästä rikkaudesta, että kaikki
muut tuntuvat niin synkiltä, ehkä johtuu näiden hetkien vapaasta,
lumotusta keveydestä, että muu elämä tuntuu niin vaikealta, maassa
matavalta ja masentavalta. En sitä tiedä, en ole ajattelemisessani
ja mietiskelyssäni päässyt pitkälle. Sen kuitenkin tiedän, että
jos on olemassa autuus, paratiisi, täytyy sen olla tuollaisten
silmänräpäysten häiriintymätöntä jatkumista; ja jos tämän autuuden
voi saavuttaa tuskassa kärsimisen ja kirkastumisen avulla, niin ei
mikään kärsimys ole niin suuri, että sitä pitäisi paeta.

Muutamia päiviä isäni kuoleman jälkeen harhailin vielä huumautuneena
ja henkisesti tylsänä jouduin eräällä päämäärättömällä kävelyretkellä
jollekulle esikaupungin puutarhakadulle. Pienet sievät talot
herättivät minussa puolihämäriä muistoja, joita koetin mielessäni
virkistää, kunnes tunsin vanhan opettajani talon ja puutarhan, hänen,
joka muutamia vuosia sitten oli koettanut minua kääntää teosofien
uskoon. Astuin sisään, hän astui minua vastaan, tunsi minut ja vei
minut ystävällisesti huoneeseensa, missä mieluisa tupakansavun tuoksu
leijaili kirjojen ja kukkamaljakkojen yläpuolella.

"Miten voitte?" kysyi herra Lohe. "Ah, olettehan kadottanut isänne!
Murheelliselta näytättekin. Koskiko se teihin niin kovasti?"

"Ei", sanoin. "Isäni kuolema olisi koskenut minuun kovemmin,
jos välimme vielä olisi ollut yhtä vieras. Mutta viime käyntini
aikana tuli meistä hyvät ystävät ja minä pääsin vapaaksi tuosta
kiusallisesta syyllisyyden tunteesta, jota tuntee hyviä vanhempia
kohtaan niin kauvan kuin vastaanottaa heiltä enemmän rakkautta kuin
itse voi antaa."

"Se ilahduttaa minua."

"Miten on teidän teosofianne laita? Tahtoisin mielelläni kuulla
teiltä jotain, sillä minun laitani on huonosti."

"Mitä teiltä sitten puuttuu?"

"Kaikkea. En voi kuolla enkä elää. Kaikki tuntuu minusta väärältä ja
tyhmältä."

Herra Lohen lempeät, tyytyväiset puutarhurinkasvot vetäytyivät
säälivään hymyyn. Minun täytyy tunnustaa, että juuri nämät hyvät,
jotenkin lihavat kasvot olivat vaikuttaneet minuun ikävästi; en
myöskään suinkaan odottanut häneltä ja hänen viisaudeltaan mitään
lohdutusta. Tahdoin vain saada kuulla hänen puhuvan, todistavan
viisautensa voimattomaksi ja rangaista häntä tyytyväisyydestään ja
optimistisesta uskostaan.

Mutta mies ei ollut lainkaan niin itseensätyytyväinen ja kaavoihinsa
piintynyt, kuin olin luullut. Hän katsoi minua lempeästi silmiin,
vilpittömästi murheissaan, ja pudisti surumielisesti vaaleata
päätänsä.

"Olette sairas, hyvä ystäväni," sanoi hän päättävästi. "Ehkä on se
vain ruumiillista laatua; silloin on se pian autettu. Silloin teidän
täytyy mennä maalle, tehdä kovasti työtä ja olla syömättä lihaa.
Mutta luulen, että syy on toinen. Te olette mieleltänne sairas?"

"Niinkö luulette?"

"Niin. Teillä on tauti, joka paha kyllä on muodissa ja jota joka
päivä tapaa henkisesti kyvykkäämmissä ihmisissä. Lääkärit eivät
luonollisesti tiedä mitään. Se on sukua _moral insanity'n_ kanssa
ja sitä voisi myöskin nimittää individualismiksi tai luulotelluksi
yksinäisyydeksi. Nykyaikaiset kirjat ovat täynnä sitä. Mieleenne on
hiipinyt se kuvittelu, että olette yksin, ettei yksikään ihminen
liikuta teitä ja ettei kukaan ymmärrä teitä. Eikö ole niin?"

"Suunnilleen kyllä", myönsin minä kummastuneena.

"Näettekös, sille, jolla tauti kerran on, riittää pari pettymystä
todistamaan, ettei hänen ja muiden ihmisten välillä ole ylipäänsä
mitään suhteita, korkeintaan väärinkäsityksiä, ja että jokainen
ihminen oikeastaan vaeltaa ehdottomassa yksinäisyydessä, ei
koskaan voi tulla toisten taholta oikein ymmärretyksi eikä jakaa
heidän kanssaan mitään yhteistä. Sattuu myöskin, että sellaiset
sairaat tulevat ylpeiksi ja pitävät kaikkia terveitä, jotka vielä
voivat ymmärtää ja rakastaa toisiansa, laumaelukkoina. Jos tämä
sairaus tulisi yleiseksi, täytyisi ihmiskunnan kuolla. Mutta se on
tavattavissa vain keski-Europassa ja korkeammissa säädyissä. Nuorissa
ihmisissä se on parantuvaa, kuuluupa se nuoruuden välttämättömiin
kehityskipuihin."

Hänen ivalliselta tuntuva dosentin-äänensä harmitti minua hiukan.
Kun ei hän nähnyt minun hymyilevän eikä millään tavalla ryhtyvän
puolustamaan itseäni, palasi huolestunut ilme hänen kasvoihinsa
jälleen.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän ystävällisesti. "Teissä on itse tauti,
eikä sen suosittu irvikuva. Mutta on todella olemassa parannuskeino.
On kuvittelua ettei muka ole olemassa mitään siltaa Minun ja Sinun
välillä, että jokaisen täytyy vaeltaa yksinäisenä ja ymmärrystä
vailla. Päinvastoin, se, mitä ihmisellä on yhteistä on paljoa enemmän
ja tärkeämpää, kuin mitä jokaisella on erikseen ja missä hän eroaa
muista."

"Se on mahdollista", sanoin minä. "Mutta mitä hyödyttää minua sen
tietäminen? En ole filosofi, eikä kärsimykseni ole siinä, etten
voi löytää totuutta. En halua tulla viisaaksi ajattelijaksi, vaan
yksinkertaisesti elää hiukan tyytyväisemmästi ja keveämmästi."

"No, koettakaa! Teidän ei pidä tutkia kirjoja ja hautoa teorioja.
Mutta lääkäriin täytyy teidän uskoa niin kauan kuin olette sairas.
Tahdotteko tehdä sen?"

"Koettaa tahdon sitä mielelläni."

"Hyvä. Jos olisitte ruumiillisesti sairas ja lääkäri neuvoisi teitä
ottamaan kylpyjä tai juomaan lääkkeitä, niin ette kenties ymmärtäisi,
miksi minkin keinon pitäisi auttaa, mutta te koettaisitte sitä
kuitenkin kerran. Tehkää samoin siihen nähden, mitä nyt teille
neuvon! Harjotelkaa joku aika enemmän ajattelemaan muita kuin
itseänne! Se on ainoa parantumiskeino."

"Mutta miten on minun meneteltävä? Jokainen ajattelee ensin itseänsä."

"Se täytyy teidän voittaa. Teidän täytyy päästä jonkunlaiseen
välinpitämättömyyteen oman hyvänne suhteen. Teidän täytyy oppia
ajattelemaan: mitä minusta! Siihen on vain yksi keino: teidän täytyy
oppia rakastamaan jotakuta niin, että hänen parhaansa on teille
tärkeämpi kuin omanne. Mutta minä en tarkota, että teidän pitäisi
rakastua! Se olisi aivan päinvastaista!"

"Ymmärrän. Mutta kenen suhteen pitäisi minun sitten koetella sitä?"

"Alottakaa läheltä, ystävistänne, sukulaisistanne. Ajatelkaa
esimerkiksi äitiänne. Hän on kadottanut paljon, hän on nyt yksin ja
tarvitsee lohdutusta. Pitäkää huolta hänestä, lähestykää häntä ja
koettakaa tulla hänelle jonkun arvoiseksi!"

"Emme ymmärrä toisiamme oikein hyvin, äiti ja minä. Se on oleva
vaikeata."

"Niin, ellei hyvä tahtonne ylety sen pitemmälle, ei se kylläkään tule
luonnistumaan! Teidän ei aina pidä ajatella sitä, että se tai se ei
oikein ymmärrä teitä, ei ole teille aivan oikeudenmukainen. Teidän
täytyy itsenne kerran koettaa ymmärtää muita, tuottaa toisille iloa,
olla toisille oikeudenmukainen! Tehkää se ja alottakaa äidistänne!
-- Nähkääs, teidän täytyy sanoa itsellenne: elämä ei kuitenkaan
tuota minulle iloa, oli niin taikka näin, miks'en siis kerran
yrittäisi tätä! Olette kadottanut rakkauden omaan elämäänne, älkää
siis sitä säästäkö, ottakaa päällenne kuorma, luopukaa vähäisestä
mukavuudestanne!"

"Koetan sitä. Olette oikeassa, onhan yhdentekevää, mitä teen, miksi
en tekisi niinkuin te neuvotte?"

Mikä minuun hänen sanoissaan teki voimakkaan vaikutuksen ja saattoi
minut hämmästymään, oli niiden yhtäpitäväisyys sen kanssa, mitä
isäni oli minulle viimeisinä yhdessäolon hetkinämme ammentanut
elämän viisaudestaan: kehotus elämään toisten hyväksi, eikä ottamaan
itseänsä niin vakavalta kannalta! Oppi oli välittömästi minun
tunteilleni vastakkainen, ja se maistui myöskin hiukan katkismukselta
ja rippikoululta, jota minä, niinkuin jokainen terve nuori ihminen,
ajattelin inholla ja ylenkatseella. Mutta lopultahan ei ollut kysymys
mielipiteistä ja maailmankatsomuksista, vaan aivan käytännöllisestä
yrityksestä tehdä raskas elämä siedettäväksi. Tahdoin yrittää.

Ihmetellen katsoin miestä, jota en milloinkaan ollut ottanut oikein
vakavalta kannalta ja joka nyt oli neuvojanani ja lääkärinäni. Mutta
hänessä näytti todella itsessään olevan jotain rakkaudesta, jota
hän suositteli minulle. Hän näytti ottavan osaa kärsimykseeni ja
tarkottavan minulle vilpittömästi hyvää. Muutenkin olin tuntenut,
että tarvitsin voimakasta parannuskeinoa voidakseni jälleen elää ja
hengittää kuin muut, olin ajatellut yksinäistä elämää vuoristossa tai
rajua työskentelyä, mutta mieluummin noudatin nyt annettua neuvoa,
kun oma kokemukseni ja viisauteni kuitenkin oli lopussa.

Kun ilmotin äidilleni, etten aikonut jättää häntä yksikseen,
vaan toivoin hänen muuttavan minun luokseni asumaan, pudisti hän
surullisesti päätään.

"Mitä ajattelet!" sanoi hän epäävästi. "Se ei käy niin
yksinkertaisesti. Minulla on vanhat tapani enkä voi enää tottua
uusiin, ja sinä tarvitset vapautta etkä saa ottaa minua kuormaksesi."

"Voimmehan sentään koettaa", ehdotin. "Ehkä se käy helpommin kuin
luuletkaan."

Ensi aluksi oli minulla yllin kyllin tekemistä, joka pidätti minua
mietiskelystä ja epätoivosta. Selvitettäväksi oli jäänyt talo ja
laaja liike saatavineen ja velkoineen, selvitettävinä olivat kirjat
ja laskut, rahaa oli saatu ja lainattu, ja nyt oli kysymys, mitä
tästä kaikesta tulisi. Olin tietysti alusta alkaen päättänyt myydä
kaiken, mutta se ei käynyt niin nopeasti; myöskin äiti oli vielä
kiinni vanhassa kodissa ja isän testamentti oli toimeenpantava,
mikä tuotti kaikenlaisia mutkia ja vaikeuksia. Kirjanpitäjän ja
notarin täytyi auttaa, päivät ja viikot kuluivat neuvotteluihin,
rahaa ja velkoja koskevaan kirjeenvaihtoon, suunnitelmiin ja
pettymyksiin. Pian en enää tiennyt, miten selviytyä näistä laskuista
ja virallisista muodollisuuksista, annoin notarin avuksi vielä
asianajajan ja jätin heidän huostaansa koko sekamelskan.

Tämän takia oli minun useasti täytynyt laiminlyödä äitiäni. Koetin
parhaani mukaan tehdä tämän ajan hänelle keveämmäksi, säästin
hänet kaikilta liikeasioilta, luin hänelle ja tein hänen kanssaan
kävelyretkiä. Välistä oli minun työlästä olla tempautumatta irti
ja heittämättä kaikkea siksensä, mutta häpeäntunne ja joku määrä
uteliaisuuttakin pidätti minua kuitenkin.

Äitini ei ajatellut mitään muuta kuin vainajaa; hänen murheensa
ilmeni kuitenkin yksinomaan pienissä, naismaisissa, minulle oudoissa
ja useasti pikkumaisilta tuntuvissa muodoissa. Aluksi piti minun
istua pöydässä isän paikalla, sitten tuntui hänestä siltä, etten
kuitenkaan soveltunut sille sijalle, ja se sai jäädä tyhjäksi.
Toisinaan en voinut tarpeeksi puhua hänelle isästä; sitten hän
jälleen kävi äänettömäksi ja katsoi minuun tuskallisesti joka kerta
kun vain mainitsin hänen nimensäkin. Enimmän kaipasin musiikkia.
Olisin antanut paljon siitä, että olisin tunnin ajan saanut soittaa
viulua, mutta siihen sain luvan vasta useita viikkoja jälkeenpäin, ja
vielä silloinkin hän huokaili ja piti sitä sopimattomana. Ilottomilla
yrityksilläni lähestyä häntä ja voittaa hänen ystävyytensä ei ollut
menestystä.

Kärsin tästä useasti ja olin heittämäisilläni yritykseni sikseen,
mutta hillitsin itseni yhä uudelleen ja koetin tottua tähän. Oma
elämäni oli mennyt pirstoiksi; vain harvoin kaikui mennyt korviini
synkkänä huminana, kun unessa kuulin Gertrudin äänen tai jonakuna
tyhjänä hetkenä tahtomattani mieleeni lennähti palasia oopperastani.
Kun matkustin R:iin, muuttaakseni asunnostani, tuntui kaikki siellä
oleva etääntyneen minusta vuosikausien päähän. Kävin tapaamassa vain
Teiseriä, joka uskollisesti auttoi minua. Gertrudia en uskaltanut
kysyäkään.

Äitini itsepäistä erillään pysyttäytymistä vastaan, joka aikaa myöten
alkoi käydä minulle liian painostavaksi, täytyi minun vähitellen
alkaa säännöllinen, salainen taistelu. Jos avoimesti pyysin häntä
sanomaan, mitä hän toivoi ja missä suhteessa hän mahdollisesti oli
minuun tyytymätön, niin hyväili hän vain surullisesti hymyillen
kättäni ja sanoi: "Älä siitä huoli, lapseni! Olen jo vanha mummo."
Aloin silloin omin päin tehdä tutkimuksiani, laiminlyömättä edes
kysellä kirjanpitäjältä ja palvelusväeltä.

Yhtä ja toista sainkin tietooni. Pääasia oli tämä: äidilläni oli
kaupungissa yksi ainoa läheinen sukulainen ja ystävätär, muuan
serkku, joka oli naimaton ja eli muuten aivan eristettyä elämää,
mutta oli äitini kanssa sangen läheinen ystävä. Tämä neiti Schniebel
ei ollut lainkaan pitänyt isästänikään, mutta minua kohtaan hän
tunsi aivan vastenmielisyyttä, niin ettei hän vähään aikaan enää
ensinkään ollut käynyt talossa. Äitini oli aikaisemmin luvannut ottaa
hänet luoksensa asumaan, jos hän eläisi isää kauemmin, ja tämän
hänen toiveensa näytti minun kotiinjäämiseni tekevän tyhjäksi. Kun
vähitellen olin saanut tietooni tämän, kävin tapaamassa vanhaa neitiä
ja koetin esiintyä niin kohteliaasti kuin suinkin. Tämä pienten
juonittelujen ja kummallisuuksien maailma oli minulle uusi ja miltei
huvitti minua. Minun onnistui saada neiti jälleen tulemaan kotiimme,
ja huomasin, että äiti oli minulle siitä kiitollinen. Tosin molemmat
nyt liittyivät yhteen tehdäkseen tyhjäksi minun toivomani vanhan
talon myymisen, mikä heille onnistuikin. Nyt tuli vanhan neidin
pyrintöjen päämääräksi vallata minun paikkani kotona ja saavuttaa
se kauan toivomansa vanhuudensija, jolle pääsemässä minä olin hänen
esteenään. Olisi ollut kyllin tilaa sekä hänelle että minulle, mutta
hän ei hyväksynyt mitään isäntää rinnallaan ja kieltäytyi muuttamasta
meille. Sen sijaan hän kyllä muuten juoksi siellä ahkerasti, osasi
monella tavalla tehdä itsensä äidille tarpeelliseksi, kohteli
minua valtioviisaasti pelättynä suurvaltana ja hankki itselleen
taloudellisissa seikoissa neuvonantajan aseman, jota minä en voinut
häneltä kiistää.

Äitirukka ei asettunut kumpaisenkaan puolelle. Hän oli väsynyt ja
kärsi kovasti muuttuneista olosuhteista. Miten kovin hän kaipasi
isää, huomasin vasta vähitellen. Kerran tapasin hänet käymästä
huoneessa, jossa en odottanut hänen olevan, puuhailemassa vaatekaapin
ääressä. Hän pelästyi tuloani ja jatkoi nopeasti kulkuansa; näin
kuitenkin, että hän oli tarkastellut isän vaatteita, ja jälkeenpäin
oli hänellä punaiset silmät.

Kun kesä tuli, alkoi uusi taistelu. Halusin ehdottomasti tehdä matkan
äidin kanssa; molemmat olimme virkistyksen tarpeessa, ja toivoin
sitä paitsi voivani ilahduttaa häntä ja saavuttaa häneen suurempaa
vaikutusta. Hänellä ei näyttänyt olevan paljoa halua matkustamiseen,
mutta hän ei kuitenkaan juuri asettunut vastaankaan; sitä
innokkaammin koetti neiti Schniebel saada aikaan, että äiti jäisi
kotiin ja minä matkustaisin yksin. Mutta tässä asiassa en mitenkään
halunnut myöntyä, toivoin matkasta olevan suurta hyötyä.

Sainkin aikaan sen, että matkustimme kesäkuun lopulla. Kuljimme
lyhyin päivämatkoin, näimme Konstanzin ja Zürichin ja matkustimme
Brünigin kautta Bernin ylämaata kohden. Äitini pysyi vaiteliaana ja
väsyneenä, antoi matkan kulua ja näytti onnettomalta. Interlakenissa
alkoi hän valittaa, ettei hän enää voinut nukkua, mutta minä sain
hänet suostutetuksi lähtemään vielä Grindelwaldiin, missä toivoin
rauhallista oleskelua hänelle ja itselleni. Tällä järjettömällä,
loppumattoman pitkällä, ilottomalla matkalla huomasin, kuinka
mahdotonta on paeta omaa kurjuuttaan. Ihanat, vihreät järvet
heijastelivat vanhoja kaupunkeja, vuoret kohosivat valkeina ja
sinisinä ja sinivihreät jäätiköt säteilivät auringon hohteessa. Mutta
me molemmat kuljimme kaiken tämän ohitse äänettöminä ja ilottomina,
tunsimme kaikesta vain painostusta ja väsymystä. Teimme kävelyretkiä,
katselimme ylös vuorille, hengitimme keveätä, suloista ilmaa ja
kuulimme lehmänkellojen kalkattavan nurmikoilla, ja sanoimme: "Miten
kaunista!" emmekä tätä sanoessamme uskaltaneet katsoa toisiamme
silmiin.

Viikon ajan kestimme Grindelvaldissa. Silloin sanoi äitini eräänä
aamuna: "Kuule, tämä kaikki on turhaa, palatkaamme kotiin. Tahtoisin
mielelläni jälleen jonakuna yönä saada unta. Ja jos sairastun ja
kuolen, teen sen mieluummin kotona."

Silloin panin mitään sanomatta matkatavaramme kuntoon, myönsin
itsekseni hänen olevan oikeassa ja matkustin hänen kanssaan takaisin
koko matkan nopeammin kuin olimme tulleet. Minusta ei tämä kuitenkaan
tuntunut paluulta kotiin, vaan vankilaan, ja äitikin osotti
tyytyväisyyttään vain heikosti.

Ja paluupäivän iltana sanoin hänelle: "Mitä arvelisit siitä, jos minä
jälleen matkustaisin? Palaisin R:iin. Näetkös, jäisin mielelläni
luoksesi, jos huomaisin siitä olevan vähintäkään hyötyä. Mutta
me olemme molemmat sairaat ja synkkämieliset ja masennamme vain
toisiamme. Ota ystävättäresi luoksesi asumaan, hän osaa paremmin
lohduttaa sinua kuin minä."

Tapansa mukaan tarttui hän käteeni ja hyväili sitä hiljaa. Hän
nyökäytti päätään ja katsoi minuun hymyillen, ja hymy sanoi selvästi:
"Niin, mene vain!"

Kaikilla ponnistuksillani ja hyvillä tarkotuksillani en siis ollut
saavuttanut muuta kuin että olin parin kuukauden ajan kiusannut sekä
häntä että itseäni ja vierottanut hänet vielä paljoa kauemmaksi
itsestäni. Huolimatta yhdessä-olostamme oli kumpikin meistä kantanut
kuormansa yksinään eikä jakanut sitä toisen kanssa, ja kumpikin oli
vain syvemmin vajonnut kärsimyksiinsä ja sairauteensa. Yritykseni
olivat jääneet tuloksettomiksi, enkä osannut tehdä mitään sen
parempaa kuin lähteä ja antaa tilaa neiti Schniebelille.

Sen teinkin pian, ja kun en tiennyt mitään muutakaan paikkaa, palasin
takaisin R:iin. Lähtiessäni tulin tajuiseksi siitä, ettei minulla
enää ollut kotiseutua. Kaupunki, jossa olin syntynyt ja elänyt
lapsuudenvuoteni ja johon olin haudannut isäni, ei liikuttanut minua
enää vähääkään, sillä ei ollut minulta mitään vaadittavaa eikä
minulle mitään muuta annettavaa kuin muistoja. En sanonut sitä herra
Lohelle jäähyväisiä ottaessani, mutta hänen reseptinsä ei ollut
auttanut.

Sattumalta oli R:issä vanha asuntoni vielä tyhjänä. Se oli minulle
kuin merkki, että oli hyödytöntä katkaista yhteyttään entisyyden
kanssa ja koettaa paeta omaa kohtaloansa. Asuin jälleen samassa
talossa ja huoneessa, samassa kaupungissa, otin viuluni ja työni
jälleen esille ja huomasin kaiken olevan samanlaista kuin ennenkin,
paitsi että Muoth oli matkustanut Müncheniin ja että Gertrudista oli
tullut hänen morsiamensa.

Otin esille oopperani kappaleet, kuin olisivat ne olleet entisen
elämäni raunioita, joista nyt vielä koetin rakentaa jotakin.
Kuitenkin virkosi musiikki vain hitaasti jäykistyneessä sielussani ja
heräsi eloon vasta kun kaikkien tekstieni runoilija lähetti minulle
uuden laulun. Se tuli aikana, jolloin useasti iltaisin tunsin vanhaa
levottomuutta ja häveten ja tuhansien virvaliekkien tanssiessa
sielussani.

Imthorin talon puutarhan ympärillä, ja se kuului:

    Föhn-myrsky öisin puhaltaa
    Ja kostehina lyövät siivet sen,
    Käy ilman halki kulku kuovien,
    Nyt kaikki herää. Uinahtaa
    Ei kenkään rauhallisna voi,
    Kun kevään huuto soi.

    Ma kevätöinä myöskään nuku en,
    Mun nuortuu sydämeni.
    Ja kuumat haavehet mun nuoruuteni
    Ne nousee uumenista muistojen.
    Ne mua silmihini katsahtaa
    Ja kauhuin katoaa.

    Lyö hiljaa sydämeni!
    Ja vaikka veressäsi kutsuen
    Soi ääni nuoruutesi viettien --
    Se aika kuitenkin jo sulta meni,
    Jäi nuoruutesi
    Jo taakse retkiesi.

Nämä säkeistöt tunkeutuivat sisimpääni ja herättivät minussa
uudelleen soinnut eloon. Irtautuneena ja kipeästi polttavana siirtyi
kauan pidätetty tuskani tahteihin ja sointuihin, laulusta löysin
jälleen kadottamani tien oopperaan, ja pitkän aution aikani jälkeen
vaivuin jälleen syvälle purkautuvan luomisrunsauteni huumaan,
aina tunteen vapaille maille, missä tuska ja riemu eivät enää ole
toisistaan erotetut ja koko sielun hehkuva voima jakamattomana kohoaa
ylös yhtenä ainoana tulikielekkeenä.

Samana päivänä, jolloin olin säveltänyt uuden lauluni ja näyttänyt
sen Teiserille, kuljin illalla erästä kastanjakujannetta kotiin
päin, kokonaan täynnä uutta työintoa. Menneet kuukaudet katselivat
minua vielä kuin naamion silmät lohduttomassa tyhjyydessään. Nyt
löi sydämeni kärsimättömän kiivaasti eikä enää ymmärtänyt, miksi se
oli tahtonut paeta tuskaansa. Gertrudin kuva kohosi kirkkaana ja
ihanana tuhasta, minä katsoin jälleen pelkäämättä hänen kirkkaihin
silmiinsä ja avasin sydämeni kaikille tuskille. Ah, oli parempi
kärsiä hänen tähtensä ja painaa okaa syvemmälle haavaan, kuin kaukana
hänestä ja kaukana todellisesta elämästäni viettää aikaansa kaameassa
pimeydessä! Leveiden kastanjoiden täyteläisten latvojen yläpuolella
kaareutui tumman sinisenä taivas täynnä tähtiä, jotka kaikki
tuikkivat kultaisina ja vakaina ja lähettivät huolettomina valoaan
avaruuksiin. Niin tekivät tähdet, ja puut kantoivat nuppujansa,
kukkiansa ja arpiansa vapaasti kaikkien nähden ja antautuivat suuren
elämän mahdin valtaan, merkitsi se heille riemua taikka tuskaa.
Päiväperhoset tanssivat parvissa kuolemaa kohti, kaikella elämällä
oli loistonsa ja kauneutensa, ja minä pilkistin hetkisen siihen,
ymmärsin sitä ja näin sen hyväksi ja näin myöskin oman elämäni ja
kärsimykseni hyväksi.

Syksyn kuluessa tuli oopperani valmiiksi. Näihin aikoihin tapasin
eräässä konsertissa herra Imthorin. Hän tervehti minua sydämellisesti
ja hiukan ihmeissään, kun ei tiennyt minun oleskelevan kaupungissa.
Hän oli vain kuullut, että isäni oli kuollut ja että minä siitä
lähtien olin ollut kotiseudullani.

"Ja miten neiti Gertrud jaksaa?" kysyin mahdollisimman rauhallisesti.

"Teidän pitäisi itse tulla siitä ottamaan selkoa. Marraskuun alussa
ovat heidän häänsä, ja olemme ilman muuta olleet varmat teidän
läsnäolostanne."

"Kiitos, herra Imthor. Ja mitä Muothista kuuluu?"

"Hän voi hyvin. Tiedätte, ettei tämä avioliitto ole ollut minulle
oikein mieleen. Olisin jo kauan sitten mielelläni kerran kysynyt
teiltä yhtä ja toista herra Muothista. Mikäli häntä tunnen, ei
minulla ole valittamisen syytä. Mutta olen kuullut hänestä niin
monenlaista: hänhän kuuluu olleen paljon tekemisissä naisten kanssa.
Voitteko sanoa tästä asiasta mitään?"

"En, herra Imthor. Eikähän siitä olisi myöskään mitään hyötyä.
Tyttärenne tuskin huhujen perustalla muuttaisi päätöstänsä. Herra
Muoth on ystäväni, ja suon hänelle sen, että hän löytää onnensa."

"Niin, niin. Saammeko taas joskus nähdä teidät luonamme?"

"Toivoakseni. Näkemiin, herra Imthor."

Siitä ei ollut pitkä aika, jolloin olisin vielä tehnyt kaikkeni,
estääkseni näiden molempien välisen avioliiton, en kateudesta tai
toivoen että Gertrud saattaisi kääntyä minulle suosiolliseksi, vaan
sen takia, että olin vakuutettu ja luulin tuntevani edeltäpäin,
että noille molemmille ei kävisi hyvin, kun ajattelin Muothin
itseänsäkiduttavaa melankoliaa, hänen ärtyisyyttään ja Gertrudin
hentoa olentoa ja koska Marion ja Lotte vielä olivat niin hyvin
muistissani.

Nyt ajattelin toisin. Koko elämäni järkkyminen, puolen vuoden
sisäinen yksinäisyys ja hyvästijättö nuoruudelle olivat muuttaneet
minut. Olin nyt sitä mieltä, että oli mieletöntä ja vaarallista
ojentaa kättänsä toisten ihmisten kohtaloihin, eikä minulla myöskään
ollut mitään syytä pitää kättäni taitavana ja itseäni auttajana ja
ihmistuntijana, sen jälkeen kun kaikki yritykseni tässä suhteessa
olivat epäonnistuneet ja katkerasti nöyryyttäneet minua. Vielä
nykyäänkin epäilen kovasti ihmisen kykyä tietoisesti vaikuttaa
omaansa ja toisten elämään ja muodostella sitä joksikin. Rahaa
voi hankkia, mainetta ja kunniamerkkejä myöskin, mutta onnea tai
onnettomuutta ei hankita, ei itselle eikä muille. Voi ainoastaan
ottaa vastaan sen, mitä tulee, ja voi tosin myöskin ottaa sen
vastaan sangen eri tavalla. Mitä minuun tuli, en tahtonut tehdä
enää minkäänlaisia väkivoimaisia yrityksiä kääntääkseni elämääni
aurinkopuolelle, vaan ottaa vastaan minulle määrätyn osani ja kykyni
mukaan kantaa sen ja kääntää sen hyväksi.

Vaikka elämä kyllä on tällaisista mietiskelyistäkin riippumaton
ja kulkee koskemattomana yli niiden, niin jättävät rehellisesti
tarkotetut päätökset ja ajatukset kuitenkin sieluun rauhan ja
auttavat kantamaan sitä, mikä ei ole muutettavissa. Ainakin piteli
minua, kuten minusta nyt perästäpäin tuntuu, elämä lempeämmin käsin
sen jälkeen, kuin olin antautunut ja tullut tietoiseksi personallisen
kohtaloni vähäarvoisuudesta.

Että se, mitä ei voi saavuttaa kaikella tahdonvoimallaan ja
ponnistuksillaan, usein odottamatta saapuu itsestään, sen sain
pian kokea äitini suhteen. Kirjotin hänelle joka kuussa enkä ollut
kotvaan aikaan saanut häneltä vastausta. Jos hänen laitansa olisi
ollut huonosti, olisin saanut siitä kuulla; sen vuoksi ajattelin
sangen vähän asiaa ja kirjoittelin yhä edelleen kirjeitäni, lyhyitä
selontekoja elämästäni, liittäen joka kerran mukaan myöskin
ystävälliset terveiset neiti Schniebelille.

Näitä terveisiä ei tosin viime aikoina liene saatettu perille.
Molempien vanhojen naisten oli käynyt liian hyvin, he eivät olleet
jaksaneet sulattaa toiveittensa täyttymistä. Nimenomaan oli onni
noussut neiti Schniebelille päähän. Hän oli heti minun lähtöni
jälkeen riemulla saapunut voittamallensa tantereelle ja asettunut
asumaan kotiimme. Siellä hän nyt majaili vanhan ystävättärensä
ja serkkunsa rinnalla ja piti pitkien, niukoissa olosuhteissa
vietettyjen vuosien jälkeen hyvinansaittuna onnenaan saada mahtailla
kanssavaltiattarena suuressa taloudessa. Ei silti, että hän olisi
ottanut itselleen kalliita tapoja ja ryhtynyt tuhlaamaan -- sitä
tehdäkseen oli hän liian kauan elänyt ahtaissa olosuhteissa,
puolittain köyhyydessä. Hän ei pitänyt hienompia vaatteita eikä
nukkunut paremmilla lakanoilla; pikemmin hän nyt vasta oikein alkoi
taloudenpidon ja säästämisen, kun se kannatti ja kun oli jotain
säästettävää. Mutta mistä hän ei tahtonut luopua, oli mahti ja
vaikutusvalta. Molempien piikojen piti olla hänelle yhtä kuuliaisia
kuin äidillenikin, ja myöskin muuta palvelusväkeä, käsityöläisiä,
kirjeenkantajaa kohtaan osasi hän käyttäytyä hallitsijattaren
tavoin. Ja vähitellen, koska intohimot kuten tunnettua eivät saa
tyydytystä täyttymisestään, laajensi hän hallitsemishalunsa piiriä
myöskin sellaisiin asioihin, joissa äitini ei ollut yhtä aulis
antamaan myöten. Hän tahtoi, että vieraat, jotka kävivät äitini
luona, myöskin käynnillään tarkottivat häntä, eikä sallinut äitini
ottaa vastaan ketään, jollei hän myöskin ollut saapuvilla. Hän ei
tyytynyt saamaan osittain tietää kirjeiden, nimenomaan minulta
tulleiden, sisällyksestä, vaan tahtoi itse lukea ne. Ja lopuksi
huomasi hän, että äitini talossa monessa suhteessa meneteltiin ja
hallittiin kokonaan toisin, kuin hän piti oikeana. Ennen kaikkea
ei hänestä palvelijoiden silmälläpito ollut kyllin ankaraa. Jos
toinen piioista oli illalla viipynyt liian kauan poissa kotoa, jos
toinen oli liian kauan keskustellut kirjeenkantajan kanssa, jos
keittäjätär pyysi vapautta sunnuntaiksi, moitti hän mitä ankarimmin
äitini myöntyväisyyttä ja piti hänelle pitkiä puheita oikeasta
taloudenpidosta. Samoin oli hänestä katkeraa nähdä, miten usein ja
törkeästi säästäväisyyden periaatteita loukattiin. Jälleen ajettiin
taloon hiiliä, keittäjättären laskussa oli liian paljon munia! Hän
nousi ankaruudella ja innolla vastustamaan tällaista, ja siitä sai
ystävätärten epäsopu alkunsa.

Tähän saakka tapahtuneeseen oli äitini mielellään mukautunut, vaikkei
hän ollutkaan kaikessa yhtä mieltä ja monessa suhteessa tunsi
pettymystä ystävättäreensä nähden, jonka suhdetta häneen itseensä hän
lienee ajatellut toisenlaiseksi. Nyt sitä vastoin, kun talon vanhat
ja kunnianarvoisiksi käyneet tavat joutuivat vaaraan, kun hänen
päivittäinen mukavuutensa ja kotirauhansa alkoi joutua kärsimään,
ei hän voinut pidättää vastaväitteitään ja ryhtyi puolustamaan
itseään, missä hän ei kuitenkaan vetänyt vertoja serkullensa. Syntyi
erimielisyyttä ja pieniä ystävällisiä kinasteluja, ja kun keittäjätär
sanoutui irti palveluksestaan ja tuskin suostui jäämään äitini
lupausten ja pyytelyjen vuoksi, alkoi valtakysymys muodostua todella
sodaksi.

Neiti Schniebel, ylpeänä tiedostaan, kokemuksistaan,
säästäväisyydestään ja taloudellisista hyveistään, ei voinut
käsittää, miksei häntä lainkaan ymmärretty kiittää kaikista
näistä avuistaan, ja tunsi olevansa niin varma asiastaan, ettei
hän enää katsonut tarvitsevansa salata tähänastisen taloudenpidon
arvostelemista, äitini emännöimistaidon moittimista ja sääliä
koko talon tapoja kohtaan. Nyt vetosi äiti isääni, jonka johdolla
hallittuna talo oli kukoistanut niin monta vuotta. Tämä ei ollut
sietänyt pikkumaisuutta ja tuskallista säästeliäisyyttä, hän oli
suonut palvelijoille vapautta ja oikeuksia, hän oli vihannut piikojen
kinastelua ja kiukuttelua. Mutta äitini vedotessa henkilöön, jota
hän itsekin joskus ennen sattumalta lienee arvostellut, mutta joka
kuolemansa jälkeen oli muuttunut pyhimykseksi hänen silmissään, ei
neiti Schniebel voinut vaieta, vaan muistutti purevasti siitä, miten
hänellä jo aikaa oli ollut oma ajatuksensa vainajasta, ja arveli
nyt jo olevan ajan tehdä loppu tuosta vanhaan tapaan elämisestä
ja noudattaa järkevämpiä periaatteita. Hän ei tietysti säälistä
ystävätärtään kohtaan ollut tahtonut koskea vainajan muistoon; mutta
kun tämä itse vetosi häneen, täytyi hänen tunnustaa, että vanha herra
tosin oli ollut syypäänä moniin epäkohtiin talossa, mutta ettei hän
ymmärtänyt, miksi asioiden edelleenkin piti jäädä samalle kannalle,
kun heillä kerran oli vapaat kädet.

Se oli äidilleni vasten kasvoja annettu isku, jota hän ei antanut
serkulleen anteeksi. Aikaisemmin oli ollut hänelle tarve ja nautinto
silloin tällöin saada yhdessä tämän uskottunsa kanssa valitella ja
löytää yhtä ja toista paikkailtavaa isän puuhista; mutta nyt ei hän
kärsinyt pienintäkään varjoa tämän kirkastunutta kuvaa himmentämässä
ja alkoi pitää talossa alkanutta vallankumousta ei vain häiriötä
aikaansaavana, vaan myöskin ennen kaikkea rikoksena vainajan muistoa
kohtaan.

Niin oli käynyt, minun saamattani siitä kuulla. Kun äitini kirje
ensi kertaa viittasi tähän lintuhäkissä syntyneeseen toraan,
vaikkakin vielä varovassa muodossa, sai juttu minut nauramaan.
Jätin seuraavasta kirjeestäni pois terveiset vanhalle neidille,
mutta en ollut viittauksista tietääksenikään, ajatellen että naiset
suoriutuisivat parhaiten ilman minun apuani. Myöskin sattui välillä
muuta, joka antoi minulle paljon enemmän ajattelemista.

Oli tullut lokakuu, ja Gertrudin odotettavissa olevat häät eivät enää
lähteneet ajatuksistani. En ollut käynyt hänen kotonaan enkä tavannut
häntä. Häiden jälkeen, kun hän olisi poissa, aioin jälleen ryhtyä
seurusteluun hänen isänsä kanssa. Toivoin myöskin, että ajan mittaan
hänen ja minun välilleni muodostuisi jälleen hyvä, tuttavallinen
suhde, olimme jo olleet toisiamme liian lähellä, voidaksemme ilman
muuta tehdä olleen olemattomaksi. Mutta nyt ei minulla vielä ollut
kyllin rohkeutta kohdata häntä.

Silloin eräänä päivänä kolkutettiin hyvin tunnetulla tavalla
ovelleni. Aavistaen ja hämmentyneenä menin avaamaan, ja siinä seisoi
Heinrich Muoth ja ojensi minulle kätensä.

"Muoth!" huudahdin minä pitäen kiinni hänen kädestään ja voimatta
katsoa häntä silmiin, kaiken minussa heräämättä uudelleen
tuskallisesti polttaen. Näin jälleen kirjeen hänen pöydällään,
kirjeen, jossa oli Gertrudin käsialaa, näin jälleen, miten sanoin
hänelle jäähyväiset ja päätin kuolla. Siinä seisoi hän nyt ja katseli
minua tutkivasti. Hän näytti hiukan laihtuneelta, mutta kauniilta ja
ylpeältä kuten aina.

"En odottanut sinua", sanoin hiljaa.

"Etkö? Ettet enää ole käynyt Gertrudin luona, tiedän jo. Minun
puolestani -- jättäkäämme tämä kaikki keskustelematta! Tulin
katsomaan, miten voit ja miten teoksesi edistyy. Miten on oopperasi
laita?"

"Se on valmis. Mutta ensiksi: Miten voi Gertrud?"

"Hyvin. Meillähän on pian häämme."

"Tiedän sen."

"Niin. Etkö kohdakkoin taasen kerran käy häntä katsomassa?"

"Myöhemmin kyllä. Tahdon nähdä, onko hänen myöskin hyvä olla luonasi."

"Hm..."

"Heinrich, älä pahastu, mutta minun täytyy useasti ajatella Lottea,
jota sinä kohtelit pahoin ja löit."

"Jätä Lotte! Se oli hänelle oikein. Iskuja ei saa kukaan nainen, joka
ei tahdo saada niitä."

"No niin. Siis oopperaani. En vielä lainkaan ole selvillä, minne
sitä ensin tarjoaisin. Sen pitäisi olla hyvä näyttämö, mutta tokko
sellainen huolii teoksestani?"

"Huoliipa kyllä. Halusinkin puhua tästä kanssasi. Lähetä se
Müncheniin! Todennäköisesti se hyväksytään; sinuun kiinnitetään
huomiota, ja hätätilassa vastaan minä siitä. Tahtoisin mielelläni,
ettei kukaan muu laulaisi osaani ennen minua."

Sillä olin autettu. Suostuin mielelläni ja lupasin nopeasti toimittaa
käsikirjotuksesta jäljennöksen. Keskustelimme yksityiskohdista ja
jatkoimme puhelua hämillämme, ikäänkuin kaikki mitä sanoimme olisi
ollut ylen tärkeätä, ja kuitenkaan emme tahtoneet mitään muuta kuin
saada ajan kulumaan ja silmämme ummistetuksi siltä kuilulta, joka oli
avautunut välillemme.

Muoth katkaisi ensiksi tuon salaisen siteen.

"Kuule", sanoi hän, "muistatko vielä, miten aikoinaan otit minut
mukaasi Imthorille? Siitä on nyt vuosi."

"Muistan kyllä", sanoin minä, "eikä sinun olisi tarvinnut minua siitä
muistuttaa. Lähtisit ennemmin!"

"En, ystäväni. Siis muistat vielä. No, jos jo silloin rakastit
tyttöä, mikset sanonut siitä sanaakaan minulle? Mikset sanonut: Jätä
hänet rauhaan, jätä hänet minulle! Se olisi ollut kylliksi, olisin
ymmärtänyt viittauksenkin."

"Sitä en saattanut tehdä."

"Etkö saattanut? Miksi et? Kuka käski sinua katselemaan syrjästä ja
olemaan ääneti siksi kunnes jo oli myöhäistä?"

"Enhän voinut tietää, rakastiko hän minua. Ja sittenkin -- jos sinä
olet hänelle rakkaampi, eihän silloin ole mitään tehtävissä."

"Olet lapsi! Hän olisi kenties sinun kanssasi tullut onnellisemmaksi!
Onhan toki jokaisella oikeus vallottaa itselleen puoliso. Ja jos
heti alussa olisit sanonut minulle sanankaan, antanut pienen
vihjauksenkin, olisin pysynyt poissa. Jälkeenpäin oli se tietysti
liian myöhäistä."

Minulle oli tämä keskustelu tuskallista.

"Ajattelen asiaa toisin", sanoin minä, "ja sinunhan on syytä olla
tyytyväinen, eikö totta? Jätä siis minut rauhaan! Vie hänelle
terveiset, ja minä saanen sitten tilaisuuden Münchenissä käydä
luonanne."

"Häihin et tahdo tulla?"

"En, Muoth, se olisi mautonta. Mutta -- annatteko vihkiä itsenne
kirkollisesti?"

"Luonnollisesti, tuomiokirkossa."

"Se on mieleeni. Minulla on jotain tilaisuuden varalta, alkusoitto
uruille. Ole huoletta, se on aivan lyhyt."

"Sinäpä olet kunnon mies! Hitto vieköön, että minulla sinun suhteesi
on niin huono onni!"

"Minun mielestäni olisi sinun sanottava hyvä onni, Muoth."

"No, älkäämme kiistelkö. Minun täytyy nyt mennä, on vielä
ostettava tarpeellisia talousesineitä ja Luoja ties mitä kaikkea.
Oopperan lähetät pian, niinhän? Lähetä se minulle, niin vien sen
vanhuksellemme itse. Niin, ja ennenkuin vietän hääni, pitäisi meidän
molempien toki vielä kerran viettää ilta yhdessä. Kenties huomenna?
-- Hyvä, näkemiin!"

Nyt olin jälleen vanhojen ajatusten piirissä ja vietin yön tuhannesti
haudottujen mietteiden ja tuhannesti koettujen tuskien kiusaamana.
Seuraavana päivänä menin erään tutun urkutaiteilijan luokse ja,
pyysin tätä ottamaan soittaakseen sävellykseni Muothin vihkiäisissä.
Iltapäivällä Teiserin kanssa viimeisen kerran tarkastin alkusoittoni.
Ja illalla saavuin määräaikana Heinrich Muothia tapaamaan.

Ravintolassa oli meitä varten varattu huone kamiinivalkeineen ja
kynttilöineen, valkeaksi katettuine pöytineen, ja Muoth odotti jo
minua.

"Kas niin, poikaseni", huusi hän, "nyt vietämme erojaisia, enemmän
minun kuin sinun. Gertrud lähetti terveisiä, juomme hänen onnekseen."

Täytimme lasimme ja tyhjensimme ne äänettöminä.

"Niin, ja nyt ajattelemme vielä hiukan itseämmekin. Nuoruus alkaa
olla menossa, ystäväiseni, etkö sinäkin sitä huomaa? Sitähän sanotaan
elämän kauneimmaksi ajaksi. Toivon sen olevan erehdystä, kuten kaikki
tuollaiset suositut sananparret. Parhaan täytyy vasta olla tulossa,
muuten ei tämä kaikki juuri olisi maksanut vaivaa. Kun oopperasi
joutuu esitettäväksi, puhumme enemmän tästä."

Söimme hyvällä ruokahalulla ja joimme vahvaa Reinin-viiniä
lisäksi; sitten asetuimme sikaarien ja samppanjan ääreen syviin
nojatuoleihin, ja hetkiseksi saapui luoksemme vanha aika, nuo
puheliaat suunnitelmien rakentamisen ja jaarittelun hetket;
katselimme toisiamme huolettoman miettiväisesti silmiin ja olimme
toisiimme tyytyväiset. Heinrich oli sellaisina hetkinä ystävällisempi
ja lempeämpi kuin muuten, hän tunsi niiden häipyväisyyden ja piteli
niitä, niinkauan kuin tunnelma säilyi, suojellen ja varovaisin käsin.
Hiljakseen ja hymyillen puhui hän Münchenistä, kertoili pieniä
teatterijuttuja ja harjotti vanhaa hienoa taitoansa, lyhyin selvin
sanoin loihtia esiin henkilöitä ja olosuhteita.

Kun hän täten oli leikillisesti ja terävästi, mutta ilman ilkeyttä
karakterisoinut orkesterinjohtajansa, appensa ja muutamia muita, join
hänen terveydekseen ja kysyin: '"No, mitä sanot minulle? Onko sinulla
minunlaisistani ihmisistä myös joku määrittely?"

"Onpa kyllä", nyökäytti hän iloisena päätään ja suuntasi tummat
silmänsä minuun. "Sinä olet kaikessa taiteilijan tyyppi.
Taiteilijahan ei ole, kuten filisterit arvelevat, huoleton
herrasmies, joka sulasta ylimielisyydestä heittää taideteoksen sinne,
toisen tänne, vaan enimmäkseen ikävä kyllä köyhä poloinen, joka on
tukehtua omaan hyödyttömään rikkauteensa ja jonka sen vuoksi täytyy
antaa jotain itsestään. Ei ole mitään perää sadussa onnellisesta
taiteilijasta, se on pelkkää jaarittelua. Iloinen Mozart piti itseään
pystyssä samppanjan avulla ja kärsi siitä syystä leivän puutetta,
ja kuinka Beethoven ei jo nuorena riistänyt itseltään elämää, vaan
sen sijaan loi ihanat sävellyksensä, sitä ei ymmärrä kukaan ihminen.
Rehellinen taiteilija on elämässään onneton. Kun hänellä on nälkä ja
hän avaa säkkinsä, on siinä aina vain helmiä!"

"Niin, jos kaipaa hiukkastakaan iloa ja lämmintä ja osanottoa
elämässä, silloin ei tusina oopperoita, trioja ja muuta sellaista
auta paljoakaan."

"Uskon sen. Tällainen hetki viinin ääressä ystävän keralla, jos
sellainen on, ja hyvätuulinen tarinoiminen tästä ihmeellisestä
elämästä on oikeastaan parasta, mitä voi toivoa. Miten kauan joku
poloinen valmisteleekaan kaunista rakettia, josta sitten on iloa
tuskin minuutiksikaan!"

Itse asiassa en hyväksynyt lainkaan hänen filosofiaansa, mutta mitäpä
merkitsi se? Minun oli mieluista viettää sellainen ilta ystävän
seurassa, jonka olin pelännyt olevani pakotettu kadottamaan ja jonka
säilyttämisestä en näinkään ollut varma, ja muistelin mietiskellen
mennyttä aikaa, joka vielä oli niin lähellä ja kuitenkin käsitti jo
koko nuoruuteni, jonka kevytmielisyys ja huolettomuus eivät enää
saattaneet palata.

Hyvissä ajoin läksimme, ja Muoth tarjoutui saattamaan minua kotiini
saakka. Mutta epäsin hänet siitä. Tiesin, ettei hän mielellään
kulkenut kanssani kadulla, minun hidas kulkuni häiritsi ja ärsytti
häntä. Hän ei ollut tottunut uhrautumaan, ja tuollaiset pikku
uhrithan ovatkin useasti vaikeimmat.

Vähäinen urkusävellykseni miellytti minua. Se oli jonkinlainen
preludio ja merkitsi minulle irtautumista vanhasta, kiitosta ja
onnittelua vihittäville sekä jälkisointua hyvästä ystävyydestäni
heidän kanssaan.

Hääpäivänä saavuin hyvissä ajoin kirkkoon ja katselin
vihkimisjuhlallisuutta kätköstä urkujen luota. Kun taiteilija soitti
kappalettani, nosti Gertrud katseensa ja nyökäytti sulhaselleen
päätänsä. En ollut kertaakaan nähnyt häntä koko tänä aikana. Hän
näytti valkeassa puvussaan vielä pitemmältä ja solakammalta ja astui
suloisen vakavana kapeata koristettua käytävää alttarille, ylpeästi
suorana käyvän miehen rinnalla. Ei olisi näyttänyt yhtä muhkealta,
jos minä viisto rampa hänen sijastaan olisin astunut tätä juhlallista
tietä.



7.


Oli pidetty huoli siitäkin, etten saanut kauan ajatella ystävieni
häitä ja sitä tietä saada aihetta mietiskelyihini ja itseni
kiduttamiseen.

Äitiäni olin tänä aikana vähän ajatellut. Olin tosin hänen viime
kirjeestään saanut tietää, ettei kotoisen elämän ja rauhan laita
ollut loistavasti, mutta minulla ei ollut enemmän syytä kuin
haluakaan sekaantua molempien naisten väliseen riitaan, vaan
totesin sen jonkunlaista vahingoniloa tuntien asiana, johon
nähden minun ratkaiseva sanani ei ollut tarpeen. Olin sittemmin
kirjottanut saamatta vastausta ja minulla oli oopperani jäljennöksen
tarkastamisessa siksi paljo työtä, ettei minulta riittänyt aikaa
ajatella neiti Schniebeliä.

Silloin sain äidiltä kirjeen, joka hämmästytti minua jo aivan
tavattoman pituutensa takia. Se oli hänen entistä henkiystävätärtänsä
vastaan suunnattu syytöskirjelmä, josta sain tietää kaikki hänen
rikoksensa äitini koti- ja sielunrauhaa vastaan. Hänen oli vaikeata
kirjottaa tästä minulle, ja hän teki sen arvokkaassa ja varovassa
muodossa, mutta se oli ilmeinen tunnustus siitä pettymyksestä,
jota hän tunsi vanhan ystävättärensä ja serkkunsa suhteen. Äitini
ei ainoastaan myöntänyt minun ja isävainajani vastenmielisyyttä
neiti Schniebeliä kohtaan täysin oikeutetuksi, vaan olipa hän nyt
valmis suostumaan talon myymiseen, jos minä vielä halusin sitä, ja
vaihtamaan asuinpaikkaa, ja tekemään kaiken tämän vain päästäksensä
eroon Schniebelistä.

"Olisi kenties hyvä, että tulisit itse. Lucie tietää nimittäin jo,
mitä ajattelen ja suunnittelen, hän vainuaa sen varsin hyvin; mutta
suhteemme on liiaksi jännittynyt, jotta voisin sanoa hänelle sen,
mikä on tarpeen, oikeassa muodossa. Minun viittailujani siihen
suuntaan, että mieluummin jälleen asuisin yksin kotona ja että
tulen toimeen ilman häntä, ei hän ole ymmärtävinään, ja julkiriitaa
en halua. Tiedän, että hän riitelisi ja vastustaisi, jos suoraan
kehottaisin häntä menemään. On parempi, että sinä tulet ja järjestät
tämän. En halua skandaalia eikä hänen tarvitse joutua kärsimään,
mutta asia täytyy saada hänelle sanottua selvästi ja varmasti."

Olisin ollut valmis tappamaan vaikka louhikäärmeen, jos äiti olisi
vaatinut. Sangen tyytyväisenä valmistauduin matkalle ja saavuin
kotiin. Jo heti vanhaan taloomme astuessani huomasin kyllä, että
siellä nyt vallitsi uusi henki. Varsinkin suuri, hauska arkihuone
oli saanut tylyn, ilottoman, raskaan ja viheliäisen leiman, kaikki
näytti tuskallisesti vartioidulta ja suojellulta, ja vanhalla
vankalla lattialla oli halvasta rumasta kankaasta tehdyt matot,
joiden piti sitä suojella ja säästää pesulta. Myöskin vanha piano,
joka vuosikausia oli seissyt käyttämättömänä salissa, oli kääritty
tuollaiseen suojelevaan kuoreen, ja vaikka äiti minun tuloni johdosta
oli varannut teetä ja leivoksia ja hiukan somistellut kaikkea, oli
kuitenkin vanhanpiian viheliäisyyden ja naftaliinin tuoksu niin
lujassa, että heti sisään astuessani hymyilin äidilleni ja nyrpistin
nenääni, minkä hän heti ymmärsi.

Tuskin olin ennättänyt istuutua kun louhikäärmekin saapui,
astua sipsutteli mattoja pitkin luokseni ja otti vastaan minun
kunnioittavat kohteliaisuudenosotukseni, joita en säästellytkään.
Tiedustelin yksityiskohtaisesti hänen vointiansa ja pyytelin anteeksi
vanhan talon puolesta, joka kenties ei voinut tarjota kaikkia niitä
mukavuuksia, joihin hän oli tottunut. Sivuuttaen kokonaan äitini,
ottikin hän heti esittääkseen emännänosaa, piti huolta teestä
ja vastasi mitä innokkaimmin kohteliaisuuksiini, näyttäen tosin
imarrellulta, mutta vielä enemmän pelästyneeltä ja epäluuloiselta
minun liiallisen ystävällisyyteni johdosta. Hän vainusi petosta,
mutta oli pakotettu mukautumaan samaan kohteliaaseen puhelajiin
ja itse vetämään esille hiukan vanhettuneiden kohteliaisuuksiensa
koko varaston. Näin vietimme iltaa ollen sulaa kohteliaisuutta ja
kunnioitusta, toivotimme toisillemme sydämellisesti hyvää yötä ja
erosimme toisistamme kuten vanhan koulun diplomaatit.

Seuraavana aamuna aamiaista syödessä alkoi sama peli uudelleen.
Äitini, joka illalla oli tyytynyt äänettömänä ja jännittyneenä
kuuntelemaan, otti nyt tyytyväisenä itse osaa siihen, ja me
kohtelimme neiti Schniebeliä kohteliaisuudella ja lempeydellä,
joka sai hänet aivan ymmälle, jopa teki hänet surulliseksi, sillä
hän aavisti, etteivät nämä sävelet ainakaan äidiltäni lähteneet
sydämestä. Vanhapiika alkoi miltei säälittää minua, kun hän noin
pelästyi ja koetti tehdä itseänsä pieneksi, kiitti ja kehui kaikkea;
mutta muistin erotettua palvelijatarta, tyytymättömältä näyttävää
keittäjätärtä, joka oli jäänyt vain äidin mieliksi, ajattelin
riepuihin ommeltua pianoamme ja koko tuota surullisen pikkumaista
komentoa entisessä hupaisessa kodissani ja pysyin kovana.

Ruoan jälkeen pyysin äitiä hiukan lepäämään ja jäin serkun kanssa
kahden.

"Onko teillä ehkä tapana nukkua aterian jälkeen?" kysyin
kohteliaasti. "Siinä tapauksessa en tahtoisi teitä häiritä. Minulla
olisi hiukan puhuttavaa teidän kanssanne, mutta sillä ei ole niin
kiirettä."

"Oi, olkaa hyvä, en nuku milloinkaan päivällä. Niin vanhahan en
jumalan kiitos vielä ole. Olen kokonaan käytettävissänne."

"Hyvin paljon kiitoksia, armollinen neiti. Halusin kiittää teitä
siitä ystävällisyydestä, jota olette osottanut äidilleni. Hänenhän
olisi ollut muuten kovin yksinäistä elää tässä vanhassa talossa. No,
nythän asiassa tapahtuu muutos."

"Kuinka?" huudahti hän hypähtäen pystyyn. "Missä tapahtuu muutos?"

"Ettekö vielä tiedä sitä? Äiti on päättänyt vihdoinkin täyttää vanhan
toivomukseni ja muuttaa minun luokseni asumaan. Silloin emme tietysti
voi antaa talon seistä tyhjänä, niin että se kai ennen pitkää joutuu
myytäväksi."

Neiti tuijotti minuun suunniltaan joutuneena.

"Niin, minustakin on se ikävää", jatkoin surkutellen. "No, teillehän
tämä aika sentään oli hyvin rasittava. Te olette niin ystävällisesti
ja auliisti huolehtinut koko talosta, etten voi teitä kyllin kiittää."

"Mutta minä, mitä pitää -- -- mihin pitää -- --"

"No, siihen kyllä neuvo keksitään. Teidän täytynee kai jälleen etsiä
asunto itsellenne, mutta niin kiirettä ei sillä luonnollisesti ole.
Teistä on itsestännekin tuntuva hauskalta, kun jälleen pääsette
hiljaisempiin oloihin."

Hän oli noussut seisaalleen. Hänen äänensä oli vielä kohtelias, mutta
melkoisen terävä.

"En tiedä, mitä minun on tästä sanominen", huudahti hän katkerasti.
"Teidän äitinne, hyvä herra, on luvannut antavansa minun asua
täällä. Se oli varma sopimus; ja nyt, kun olen ottanut taloudenpidon
huolekseni ja kaikessa auttanut äitiänne, nyt ajetaan minut kadulle!"

Hän alkoi nyyhkyttää ja tahtoi rientää pois. Mutta minä pidätin häntä
laihasta kädestään ja painoin hänet jälleen tuolilleen.

"Niin hullusti eivät asiat ole", sanoin hymyillen. "Se seikka, että
äitini haluaa matkustaa täältä pois, muuttaa hiukan olosuhteita.
Muuten ei talonmyyntiä ole päättänyt hän, vaan minä, joka olen
omistaja. Ettei teidän uutta asuntoa valitessanne tarvitse mukautua
liian ahtaihin oloihin ja että jätätte huolenpidon siitä hänen
asiaksensa, pitää hän aivan luonnollisena. Teillä on silloin
mukavampaa kuin muuten ja olette kuitenkin tavallaan hänen vieraansa."

Nyt tulivat odotettavissa olleet vastaväitteet, itku, ylpeys joka
välillä vaihtui pyyntöihin, ja lopulta huomasi naisrukka, että
myöntyminen oli tässä viisainta. Mutta tämän johdosta hän sulkeutui
kamariinsa eikä ilmaantunut kahvillekaan. Äiti oli sitä mieltä,
että meidän olisi pitänyt lähettää se hänelle huoneeseensa, mutta
kaiken tämän kohteliaisuuden jälkeen halusin minä hiukan kostoakin
ja annoin neiti Schniebelin uhitella aina iltaan saakka, jolloin hän
äänettömänä ja äkäisenä mutta täsmällisesti saapui aterialle.

"Minun täytyy valitettavasti jo huomenna matkustaa R:iin", ilmotin
illallispöydässä. "Mutta jos sattuisit minua tarvitsemaan, niin
voinhan pian saapua tänne."

Tätä sanoessani en katsonut äitiini, vaan tämän serkkuun, ja tämä
huomasi, miten se oli tarkotettu. Jäähyväiseni hänelle olivat lyhyet
ja minun puolellani miltei sydämelliset.

"Lapsi", sanoi äitini jälkeenpäin, "teit asiasi hyvin, ja minun
täytyy kiittää sinua. Etkö tahtoisi soittaa minulle jotakin
oopperastasi?"

Siitä ei tosin tullut mitään, mutta jää oli sulanut ja meidän
välimme alkoi kirkastua. Se oli parasta koko asiassa. Hän tunsi
nyt luottamusta minuun, ja minua ilahdutti ajatus, että pian
järjestäisin hänen kanssaan pienen talouden ja pääsisin pitkästä
kodittomuudestani. Matkustin tyytyväisenä, käskin sanoa paljon
terveisiä vanhalle neidille ja aloin heti paluuni jälkeen poikkeilla
katsomassa siellä täällä, missä oli pieniä, sieviä asuntoja
vuokrattavana. Tässä auttoi minua Teiser, ja enimmäkseen oli myös
hänen sisarensa mukana; molemmat iloitsivat minun puolestani ja
toivoivat pikkupeleillemme hupaista keskinäistä kanssakäymistä.

Tällä välin oli oopperani lähetetty Müncheniin. Kahden kuukauden
kuluttua, vähää ennen äitini saapumista, kirjoitti Muoth, että se oli
hyväksytty esitettäväksi, mutta ettei sitä ehditty harjoitella enää
tämän näytäntökauden kuluessa. Se esitettäisiin kuitenkin ensi talven
alkupuolella. Siinä oli minulla äidille hyvä uutinen kerrottavana, ja
Teiser toimeenpani juhlan, kun hän sai asiasta kuulla.

Äitini vuodatti kyyneleitä muuttaessaan meidän kauniiseen asuntoomme
puutarhan keskellä ja arveli, ettei ollut hyvä vanhalla iällään
joutua istutetuksi vieraaseen maaperään. Mutta minusta se oli sangen
hyvä ja Teiseristä myöskin, ja Brigitte puuhaili äitini kanssa
ja auttoi tätä niin että oli iloista katsella. Tytöllä oli vähä
tuttavia kaupungissa ja hän oli useasti veljensä ollessa teatterissa
saanut istua yksin kotona, jota ei tosin voinut huomata hänen
ulkomuodostaan. Nyt kävi hän useasti meillä eikä ollut ainoastaan
avullisena sisustamisessa ja järjestelyssä, vaan auttoi myöskin
äitiäni ja minua löytämään tien tyytyväiseen hiljaiseen yhdessä
elämiseen. Hän osasi selittää vanhalle rouvalle, milloin minä
tarvitsin lepoa ja milloin minun täytyi saada olla yksin, hän oli
silloin aina käsillä ja astui minun sijalleni, ja minulle huomautti
hän monista äitini tarpeista ja toivomuksista, joita en ollut
milloinkaan arvannut ja joista ei äitini milloinkaan ollut minulle
ilmoittanut. Näin oli pian syntynyt pieni koti ja kodikkuuden tunne,
toisenlainen ja vaatimattomampi kuin miksi aikaisemmin olin kotiani
kuvitellut, mutta hyvä kyllä sellaiselle, joka ei itse ollut päässyt
sen pitemmälle kuin minä.

Nyt tutustui äitini myöskin musiikkiini. Hän ei pitänyt kaikkea
hyvänä ja oli enimpään nähden ääneti, mutta hän huomasi ja uskoi,
ettei se ollut ajanrattoa ja leikittelyä, vaan vakavaa työtä, ja teki
ihmeekseen meidän musikanttielämästämme, jota hän oli kuvitellut
hyvin samankaltaiseksi kuin nuorallatanssijoiden, sen havainnon,
että se oli tuskin vähemmän porvarillisen ahkeraa kuin sekään,
jota esim. isävainaja oli viettänyt. Nyt voimme myöskin vapaammin
keskustella hänestä, ja vähitellen sain kuulla tuhansia juttuja
heistä molemmista, isovanhemmistani ja omasta lapsuudestani. Entinen
aika ja omaiseni kävivät minulle rakkaiksi ja mieltäkiinnittäviksi,
en tuntenut enää kuuluvani ulkopuolelle heidän piiriänsä. Sitävastoin
oppi äitini antamaan arvoa minun ajatuksilleni ja luottamaan minuun
silloinkin, kun työskentelyni aikana sulkeuduin yksikseni tai kun
olin äreällä tuulella. Hänen oli isäni kanssa ollut hyvä olla, ja
sitä kovempi oli hänelle ollut Schniebelin ajan koettelemus; nyt hän
jälleen alkoi tuntea itsensä turvalliseksi ja taukosi vähitellen
puhumasta vanhenemisestaan ja yksinäisyydestään.

Tässä tyytyväisyyden ja vaatimattoman onnellisuuden ilmakehässä
häipyi kärsimykseni ja kaipuuni, joka niin kauan oli täyttänyt
mieleni. Mutta se ei häipynyt olemattomiin, vaan uinui syvällä
sieluni pohjalla, katseli minuun monin öin kysyvästi eikä luopunut
oikeuksistaan. Mitä etäämmälle mennyt vaipui taakseni, sitä
kirkkaampana kohosi eteeni rakkauteni ja kärsimykseni kuva, säilyi
luonani ja oli hiljaisena kiihdyttimenäni.

Useasti jo olin luullut tietäväni, mitä rakkaus on. Jo nuorukaisena,
jolloin hullaantuneena olin kierrellyt iloisen Siddyn ympärillä,
olin luullut tuntevani rakkauden. Sitten jälleen silloin kun ensi
kerran näin Gertrudin ja tunsin, että hän oli vastaus kysymyksiini
ja hämärien toiveitteni täyttymys. Sitten jälleen kun tuska alkoi
ja ystävyydestä ja kirkkaudesta tuli intohimoa ja hämäryyttä, ja
vihdoin silloin, kun hän oli minulta mennyttä. Mutta rakkaus pysyi
yhä luonani, ja tiesin, etten enää milloinkaan ikävöisi naista enkä
kaipaisi naishuulten suuteloa sen jälkeen kuin Gertrud oli tullut
sydämeeni.

Hänen isänsä, jonka luona toisinaan kävin, näytti nyt tietävän
suhteestani häneen. Hän pyysi saada urkusävellyksen, jonka
olin kirjottanut häitä varten, ja osotti minulle hiljaista
hyväntahtoisuutta. Hän lienee tuntenut, miten mielelläni kuulin
tietoja Gertrudista ja miten vaikeata minun kuitenkin oli niitä
kysellä, ja kertoi minulle paljon hänen kirjeittensä sisällyksestä.
Niissä oli useasti puhe minustakin, nimenomaan oopperastani. Hän
kirjotti että soprano-osaan oli saatu etevä taiteilijatar ja mitenkä
hän iloitsi siitä, että vihdoinkin saisi kuulla kokonaisuutena tuon
hänelle jo niin tutun teoksen. Hän iloitsi myöskin siitä, että minä
olin saanut äidin luokseni. Mitä hän kirjotti Muothista, en tiedä.

Elämäni sujui rauhallisesti, syvyyden kuohut eivät enää ajautuneet
pinnalle. Sävelsin paraikaa messua ja haudoin mielessäni oratoriota,
johon minulta kuitenkin vielä puuttui teksti. Milloin minun oli pakko
ajatella oopperaani, oli se minulle kuin vieras maailma. Musiikkini
kulki uusia teitä, se muuttui yksinkertaisemmaksi ja viileämmäksi, se
tahtoi lohduttaa eikä kiihottaa.

Näihin aikoihin oli Teiserien seura minulle suuriarvoisin. Tapasimme
toisemme miltei joka päivä, luimme, soitimme, kävelimme yhdessä,
pidimme juhlia ja teimme huviretkiä. Vain suvella, kun en tahtonut
olla näille reippaille matkailijoille vastuksena, erosimme muutamiksi
viikoiksi. Teiserit retkeilivät jälleen Tirolissa. Minä taas olin
vienyt äidin sukulaistensa luokse pohjois-Saksaan, johon häntä jo
vuosikausia oli pyydetty, ja asetuin itse Pohjanmeren rannalle.
Siellä kuuntelin yöt ja päivät meren ikuista laulua ja kuljin
raikkaassa meri-ilmassa ajatuksineni ja säveleineni. Täältä rohkenin
ensi kerran kirjottaa Gertrudille Müncheniin -- en rouva Muothille,
vaan ystävättärelleni Gertrudille, jolle kerroin musiikistani ja
unelmistani. Ehkä se häntä ilahduttaa, ajattelin, ja ehkei häntä
myöskään vahingoita lohdutus ja ystävän tervehdys. Sillä vastoin
omaa sydäntäni täytyi minun epäillä ystävääni Muothia ja yhä olla
Gertrudin tähden hiljaisesti huolissani. Tunsin hänet liian hyvin,
tuon itsepäisen pessimistin, joka oli tottunut elämään oikkujensa
mukaan eikä milloinkaan uhrautumaan, jota synkät vietit ohjasivat ja
tempoivat sinne tänne ja joka mietiskellessään katseli elämäänsä kuin
murhenäytelmää. Jos yksinäisenä ja ymmärtämättömänä pysyminen todella
oli tauti, kuten kunnon Lohe minulle oli selittänyt, niin sairasti
Muoth tätä tautia enemmän kuin kukaan muu.

En kuitenkaan kuullut hänestä mitään, kirjeitä ei hän kirjottanut.
Myöskin Gertrud vastasi minulle ainoastaan lyhyesti kiittäen
ja kehottaen aikaisin syksyllä tulemaan Müncheniin, missä heti
näytäntökauden alkaessa jatkettaisiin oopperani näyttämölle
harjottamista.

Syyskuun alussa, kun kaikki jälleen olimme kaupungissa, kokoonnuimme
eräänä iltana minun luokseni tarkastelemaan kesätöitäni. Huomattavin
oli pieni lyyrillinen palanen kahdelle viululle ja pianolle. Sen
soitimme yhdessä. Brigitte Teiser istui pianon ääressä; saatoin
nuottilehteni yli nähdä hänen päänsä, jota ympäröi vaaleiden
palmikkojen raskas seppele, kutrit kynttilänvalossa kultaisina
hohtaen. Veli istui hänen vieressään ja soitti ensimäistä viulua. Se
oli yksinkertaista laulumusiikkia, hiljaa valittavaa ja kesä-illan
tunnelmissa soivaa, ei iloista eikä surullista, vaan illanhämyssä
leijailevaa, kuten sammuva pilvi auringonlaskun jälkeen. Kappale
miellytti Teisereitä ja varsinkin Brigitteä. Hänen oli harvoin tapana
lausua mitään musiikistani, vaan pysytellä äänettömänä jonkunlaisen
tyttömäisen kunnioituksen valtaamana ja vain katsella minua ihaillen,
sillä hän piti minua suurena mestarina. Tänään rohkaisi hän mielensä
ja ilmaisi erikoisen mieltymyksensä. Hän katsoi minuun kirkkaan
sinisistä silmistään sydämellisesti ja nyökäytti päätään, niin että
valo hyppeli hänen vaaleilla palmikoillaan. Hän oli hyvin sievä,
miltei kaunotar.

Valmistaakseni hänelle pienen ilon otin hänen nuottilehtensä,
kirjotin siihen lyijykynällä omistuksen "ystävättärelleni Brigitte
Teiserille" ja annoin hänelle nuotit takaisin.

"Se on nyt aina oleva pikku sävellykseni otsikossa", sanoin
kohteliaasti. Hän luki omistuksen hitaasti punehtuen, ojensi minulle
pienen, voimakkaan kätensä ja sai äkkiä kyyneleet silmiinsä.

"Onko se teiltä täyttä totta?" kysyi hän hiljaa.

"Eiköhän", nauroin minä. "Ja minun mielestäni kappale sopii
erinomaisesti teille, neiti Brigitte."

Hänen katseensa, joka vielä oli kyyneleinen, kummastutti minua,
niin totinen ja naisellinen oli se. Enempää en kuitenkaan siihen
huomiotani kiinnittänyt; Teiser laski nyt viulun kädestään, ja äiti
joka jo tunsi hänen tarpeensa, kaatoi viinejä laseihin. Keskustelu
kävi vilkkaaksi, kiistelimme eräästä uudesta operetista, joka oli
esitetty muutamia viikkoja sitten, ja pieni kohtaus Brigitten kanssa
muistui jälleen mieleeni vasta myöhään illalla, kun molemmat sanoivat
jäähyväiset ja hän katsoi minua silmiin omituisen levottomasti.

Münchenissä alettiin sillävälin harjotella oopperaani. Kun toinen
pääosista ollessaan Muothin hallussa oli hyvissä käsissä ja kun
Gertrud oli kiittänyt myöskin soprano-osan esittäjätärtä, tulivat
orkesteri ja köörit tärkeimmiksi huomioni esineiksi. Jätin äitini
ystävieni huomaan, ja matkustin Müncheniin.

Tuloni jälkeisenä aamuna ajoin kauniita leveitä katuja Schwabingiin
[Schwabing on Münchenin taiteilija-esikaupunki. Suom. muist.]
sen hiljaisella paikalla sijaitsevan talon luokse, missä Muoth
asui. Oopperan olin kokonaan unohtanut, ajattelin vain häntä ja
Gertrudia ja sitä, millaisina heidät tapaisin. Vaunut pysähtyivät
miltei maalaiselta näyttävälle sivukadulle pienen talon eteen, joka
seisoi yksityisten puiden keskellä; keltaisia vaahteranlehtiä oli
kerääntynyt kasoihin molemmin puolin tietä. Jyskyttävin sydämin
astuin sisään; talo teki miellyttävän ylhäisen vaikutuksen; palvelija
riisui minulta päällysviittani.

Suuressa huoneessa, johon minut vietiin, tunsin pari seinällä olevaa
suurta vanhaa maalausta, jotka olivat seuranneet tänne Imthorin
talosta. Vastakkaisella seinällä oli uusi Münchenissä maalattu
Muothin muotokuva, ja minun sitä katsellessani astui Gertrud sisään.

Sydämeni löi ankarasti, kun näin pitkän ajan jälkeen taas katsoin
häntä silmästä silmään. Minulle hymyilivät hänen muuttuneet,
ankarammiksi ja kypsyneemmiksi käyneet kasvonsa, jotka kuitenkin
olivat yhtä ystävälliset, ja hän ojensi minulle sydämellisesti
kätensä.

"Oletteko voinut hyvin?" sanoi hän ystävällisesti. "Olette
vanhentunut, mutta näytätte hyvinvoivalta. Olemme odottaneet teitä jo
kauan."

Hän uteli minulta tietoja yhteisistä tuttavistamme, isästään,
minun äidistäni, ja kun hän oli lämmennyt ja unohtanut ensimäisen
arkuutensa, näin hänet aivan samanlaisena kuin ennenkin, puhuin
jälleen hyvän ystävättären kanssa, kerroin hänelle oleskelustani
merenrannikolla, työstäni, Teiseristä ja lopuksi neiti Schniebel
raukastakin.

"Ja nyt", huudahti hän, "esitetään oopperanne! Se tulee tuottamaan
teille iloa."

"Mutta enemmän ilahduttaa minua kuitenkin toivo taas kerran saada
kuulla teidän laulavan."

Hän nyökäytti minulle päätään. "Se ilahduttaa minuakin. Laulan
paljo, mutta miltei yksinomaan itselleni. Nyt laulamme kaikki teidän
laulunne; ne ovat aina meillä käsillä eivätkä pääse pölyttymään.
Jääkää meille päivälliselle, mieheni tulee varmaankin pian kotia ja
voi sitten iltapäivällä viedä teidät johtajan puheille."

Menimme musiikkihuoneeseen, minä istuuduin pianon ääreen ja hän
lauloi tuonaikuisia laulujani niin että kävin äänettömäksi ja saatoin
tuskin pysyä iloisena. Hänen äänensä oli tullut kypsyneemmäksi ja
vankemmaksi, mutta se liihotteli vielä yhtä keveästi ja vaivattomasti
kuin ennenkin ja toi mieleeni muiston elämäni parhaista ajoista,
niin että istuin kuin lumottuna, soitin vanhoja säveleitäni enkä
hetkittäin enää saattanut erottaa nykyisyyttä entisyydestä. Eikö hän
kuulunut minulle ja minun elämääni? Emmekö olleet toisillemme kuin
sisarukset ja läheiset ystävät? Totta kyllä, että hän Muothin kanssa
oli laulanut toisin!

Tarinoiden istuimme vielä hetkisen yhdessä iloisina; paljoa
sanomista ei meillä kuitenkaan toisillemme ollut, sillä tunsimme,
etteivät selvittelyt meidän välillämme olleet tarpeen. Miten hän
voi ja millainen hänen ja hänen miehensä suhde oli, sitä en nyt
ajatellut, sen saisin itse myöhemmin nähdä. Missään tapauksessa ei
hän ollut poikennut kulkemastaan suunnasta eikä tullut uskottomaksi
itselleen, ja ellei hän ollut onnellinen vaan kärsi, niin kantoi hän
kärsimyksensä ylevästi ja ilman katkeruutta.

Hetkisen kuluttua saapui Heinrich, joka jo oli saanut kuulla
tulostani. Hän alkoi heti puhua oopperastani, joka näytti jokaiselle
olevan tärkeämpi minua itseäni. Kysyin miten hän Münchenissä viihtyi.

"Kuten kaikkialla", vastasi hän totisesti. "Yleisö ei pidä minusta,
koska se tajuaa, etten minä pidä sitä jumalanani. Minut otetaan
harvoin ystävällisesti vastaan ensimäisellä kerralla; minun täytyy
aina ensin päästä käsiksi ihmisiin ja temmata heidät mukaani.
Saavutan menestystä olematta suosittu.

"Monasti laulan tosin kurjastikin, se täytyy minun itseni myöntää. No,
oopperasi tulee tuottamaan iloa, sekä sinulle että minulle, siitä
saat olla varma. Tänään menemme käymään johtajan luona, huomiseksi
kutsumme tänne soprano-osan esittäjättären ja keitä muita haluat.
Huomenaamulla on orkesterin harjotus. Luulen, että tulet olemaan
tyytyväinen."

Päivällistä syötäessä huomasin, että hän oli Gertrudille tavattoman
kohtelias, mikä ei lainkaan ollut mieleeni. Ja sama oli laita koko
ajan, minkä Münchenissä viivyin ja olin heidän seurassaan. He olivat
ihmeen kaunis pari ja herättivät huomiota minne saapuivatkin.
Mutta heidän välinsä oli viileä, ja ajattelen itsekseni, että vain
Gertrudin lujuus ja sisäinen etevämmyys auttoi häntä sillä tavalla
muuttamaan tämän viileyden kohteliaisuudeksi ja arvokkaisuudeksi. Hän
näytti vasta äskettäin heränneen kaunista miestä kohtaan tuntemastaan
intohimosta ja vielä toivovan entisen sydämellisen suhteen paluuta.
Joka tapauksessa oli se hän, joka sai Muothinkin noudattamaan hyviä
ulkonaisia muotoja. Hän oli liiaksi hieno ja hyvä näytelläkseen edes
ystävilleen pettyneen ja ymmärrystä kaipaavan osaa ja näyttääkseen
kenellekään kärsimystään, vaikkei hän voinutkaan salata sitä minulta.
Mutta hän ei olisi minultakaan kärsinyt pienintäkään ymmärtämyksen
katsetta tai elettä; puhuimme ja käyttäydyimme aivan kuin olisi hänen
avioliittonsa ollut kokonaan huolia vailla.

Miten kauan tällainen tila oli säilytettävissä, oli tosin
epäilyttävää ja riippui kokonaan Muothista, jonka oikukasta
hillittömyyttä nyt näin ensi kerran naisen pitävän ohjissa.
Molemmat herättivät sääliäni, vaikkei tällainen asiaintila minua
ihmetyttänytkään. Molemmilla oli ollut intohimonsa ja he olivat sen
nauttineet; nyt saivat he joko oppia kieltäytymään ja surumielisinä
muistella mennyttä aikaa, tai löytää tien uuteen onneen ja uuteen
rakkauteen. Ehkä saattaisi lapsi jälleen yhdistää heidät, ei enää
lemmenhuuman kadotettuun paratiisipuutarhaan, vaan uudeksi tahdoksi
elää yhdessä ja sisäisesti mukautua toisiinsa. Siihen omasi Gertrud
sisäisen voiman ja mieleneheyden, sen tiesin. Onnistuisiko se myös
Heinrichille, siitä en tahtonut muodostaa itselleni arveluita.
Niin suuresti kuin minua säälittikin, että heidän lemmenhehkunsa
ensimäinen myrskyisä onni jo oli mennyttä, ilahdutti minua kuitenkin
se, että heidän oli onnistunut säilyttää arvokkuutensa ja kauneutensa
ei vain ihmisten kesken, vaan toistensa silmissäkin.

En voinut kuitenkaan ottaa vastaan kutsua asua Muothin luona ja hän
salli minun menetellä tahtoni mukaan. Kävin siellä joka päivä ja
minulle teki hyvää se, että Gertrud näki mielellään minun tulevan
ja iloitsi keskustelemisesta ja musiikin harjoittamisesta minun
kanssani, niin etten ollut yksinomaan vastaanottavana puolena.

Oopperan esittäminen oli nyt varmasti määrätty tapahtuvaksi
joulukuussa. Viivyin kaksi viikkoa Münchenissä, olin saapuvilla
kaikissa orkesteriharjotuksissa ja sain pyyhkiä yhtä ja toista,
mutta huomasin teokseni yleensä olevan hyvissä käsissä. Minusta
oli ihmeellistä nähdä taiteilijat ja taiteilijattaret, viulun ja
huilunsoittajat, kapellimestarit ja kuorot esittämässä teostani, joka
jo oli tullut minulle itselleni vieraaksi, joka jo eli omaa elämäänsä.

"Odotahan", sanoi Heinrich Muoth välillä, "nyt saat pian hengittää
julkisuuden kirottua ilmaa. Toivonpa melkein, ettei sinulla olisi
menestystä. Sillä silloin on lauma pian kintereilläsi, silloin voit
pian alkaa käydä kiharoiden ja nimikirjotusten kauppaa ja nähdä,
miten valikoitua ja miellyttävää joukkojen kunnioitus on. Rammasta
jalastasi puhuvat nyt jo kaikki. Sellainen tekee populääriksi!"

Välttämättömimpien harjotusten jälkeen matkustin jälleen kotia,
palatakseni takaisin vasta muutamia päiviä ennen oopperan
esittämistä. Teiser kyseli vallan loppumattomiin esitystä koskevia
seikkoja, hän ajatteli tuhansia yksityiskohtia, joita tuskin olin
ottanut huomioon, ja seurasi asiaa suuremmalla mielenkiinnolla ja
levottomuudella kuin minä itse. Kun kutsuin häntä sisarineen olemaan
saapuvilla ensi-esityksessä, hyppeli hän ilosta. Äitini sitävastoin
ei halunnut lähteä talviselle matkalle, ja minulle oli se mieleenkin.
Vähitellen alkoi sentään jännitys vallata minutkin ja tarvitsin
iltaisin lasin punaviiniä voidakseni nukkua.

Talvi oli saapunut aikaisin ja meidän pikkutalomme oli aivan lumen
peitossa vähäisen puutarhamme keskellä, kun Teiserin sisarukset
eräänä aamuna tulivat noutamaan minua vaunuilla. Äiti liehutti
ikkunasta jälkeeni, vaunut vierivät tiehensä ja Teiser lauloi
paksun kaulahuivinsa sisältä jäähyväisiksi matkalaulun. Koko pitkän
rautatiematkan ajan käyttäytyi hän kuin koulupoika, joka matkustaa
joululomalle, ja sievä Brigitte oli yhtä tyytyväinen vaikka tyynempi.
Olin iloinen saadessani heidät matkaan, sillä rauhani oli nyt
mennyttä ja minä kuljin kuin tuomittu lähimpien päivien tapauksia
kohti.

Sen huomasi heti Muothkin, joka oli meitä asemalla vastassa. "Sinulla
on lavakuume, poikaseni!" nauroi hän tyytyväisenä. "Jumalan kiitos!
Olet sentään taiteilija etkä filosoofi!"

Hän näytti olevan oikeassa, sillä mielenjännitystäni kesti aina
esitysiltaan saakka enkä voinut noina öinä nukkua. Meistä kaikista
oli vain Muoth levollinen. Teiser vallan paloi rauhattomuutta,
hän kävi joka harjotuksessa eikä lakannut tekemästä muistutuksia.
Kyyryisenä ja värjyen istui hän harjotusten aikana vieressäni, löi
arveluttavissa kohdissa tahtia nyrkillään, niin että läikyi, kiitteli
tai pudisteli päätänsä.

"Sieltähän puuttuu huilu!" huudahti hän heti ensimäisessä
harjotuksessa niin äänekkäästi, että johtaja tahtomattaan katsoi
taaksensa.

"Se täytyi meidän jättää pois", sanoin hymyillen.

"Huiluko? Jättää pois? Miksi? Sellaista viheliäisyyttä! Pidä varasi,
tai muuten ne pilaavat koko alkusoiton."

Minun täytyi nauraa ja pidättää häntä, niin rajusti hän käyttäytyi.
Mutta kun tuli hänen lempikohtansa, missä ensi viulut ja sellot
yhtyvät muuhun orkesteriin, nojautui hän taaksepäin suljetuin silmin,
puristi kättäni suonenvetoisesti ja kuiskasi jälkeenpäin häpeissään:
"Niin, se sai miltei silmäni kosteiksi. Hiton kaunis kohta."

Soprano-osaa en ollut vielä kuullut laulettavan. Oli omituista ja
surunvoittoista ensi kerran kuulla vieraan äänen esittävän sitä.
Laulajatar suoritti tehtävänsä hyvin ja lausuin hänelle heti
kiitokseni, mutta itsekseni ajattelin iltapäiviä, joina Gertrud
oli laulanut näitä sanoja, ja minulla oli, vaikken sitä tahtonut
itselleni myöntää, samanlainen surullinen epämieluisa tunne, kuin
silloin, kun on luopunut jostakin rakkaasta esineestä ja ensi kerran
näkee sen vieraissa käsissä.

Gertrudin tapasin näinä päivinä harvoin, hän katseli hymyillen
hermostumistani ja jätti minut rauhaan. Olin Teiserien kanssa käynyt
hänen luonaan ja hän oli iloisen sydämellisesti ottanut vastaan
Brigitten, joka ihaillen katseli tätä kaunista, käytökseltään
ylhäistä naista. Siitä lähtien oli tyttö Gertrudin ihailijoita ja
puhui tästä aina ylistellen samoin kuin veljensäkin.

Paria esittämisen edellistä päivää en enää tarkasti muista, kaikki
oli minussa sekaisin. Lisäksi tuli vielä muita mielenkiihotuksen
syitä; eräs laulajista oli tullut käheäksi, muuan toinen oli
loukkaantunut siitä, ettei hänelle oltu annettu tärkeämpää osaa ja
käyttäytyi viimeisissä harjotuksissa hyvin sopimattomalla tavalla,
ja johtaja tuli yhä juhlallisemmaksi ja kylmemmäksi, kuta enemmän
minulla oli lisää muistutuksia. Muoth riensi silloin tällöin
avukseni, hymyili levollisesti koko sekamelskalle ja oli minulle
tässä asemassa paljoa hyödyllisempi kuin kunnon Teiser, joka hääri
edestakaisin kuin pikku paholainen ja morkkasi kaikkea. Brigitte
katseli minua kunnioittavaisesti mutta kuitenkin hiukan säälien, kun
lomahetkinä huolestuneina ja hiukan vaiteliaina istuimme yhdessä.

No niin, päivät kuluivat ja tuli määrätty ilta. Katsomon täyttyessä
seisoin näyttämön takana, kykenemättä kuitenkaan enää tekemään
tai neuvomaan vähintäkään. Lopuksi menin Muothin luokse, joka jo
oli pukeutunut ja syrjässä melusta eräässä sopukassa tyhjensi
samppanjapuolikasta.

"Tahdotko lasin?" kysyi hän osaaottavasti.

"En," sanoin minä. "Eikö se kiihota?"

"Miksi? Tuo hälinäkö? Sellaista on aina."

"Tarkotan sektiä."

"Ei, se tekee minut levolliseksi. Lasin tai kaksi otan aina, kun
tahdon saada jotakin aikaan. Mutta mene nyt, on jo aika."

Muuan vahtimestari vei minut aitioon, missä tapasin jo Gertrudin ja
molemmat Teiserit sekä erään teatterin johtokunnan jäsenen, joka
hymyillen tervehti minua.

Pian tämän jälkeen kuulimme soitettavan toisen kerran. Gertrud
katsahti minuun ystävällisesti ja nyökäytti minulle päätään. Teiser,
joka istui takanani, tarttui käsivarteeni ja puristi sitä vimmatusti.
Katsomo pimeni ja syvyydestä kohosi juhlallisesti alkusoittoni. Nyt
tulin mieleltäni rauhallisemmaksi.

Ja nyt kaikui edessäni tuttuna ja kuitenkin vieraana teokseni, joka
ei enää tarvinnut minua ja jolla oli oma elämänsä. Menneiden päivien,
toiveiden ja unettomien öiden riemut ja vaivat, tuon ajan intohimo
ja kaipaus olivat irtautuneina ja toiveen muotoon muuttuneina
edessäni, salattujen hetkien mielenliikunnat kaikuivat vapaina ja
mukaansa kutsuvina tuhansille vieraille sydämille. Muoth tuli esiin
ja alotti hillityn voimakkaasti, kohosi ja tempautui itse mukaan ja
lauloi koko synkällä intohimoisuudellaan, ja soprano vastasi korkein,
liihottelevin, kepein äänin. Silloin tuli kohta, joka vielä kaikui
korvissani aivan sellaisena, kuin sen olin kerran kuullut Gertrudin
esittämänä, ja se oli ollut ylistys hänelle ja rakkauteni salainen
tunnustus. Käännyin ja katsoin hänen tyyniin, puhtaisiin silmiinsä,
jotka ymmärsivät minua ja tervehtivät minua ystävällisesti,
ja silmänräpäyksen ajan tunsin koko nuoruuteni sisällyksen ja
tarkotuksen koskettavan itseäni kuin kypsyneen hedelmän hienon
tuoksun.

Siitä lähtien olin rauhallinen ja katsoin ja kuuntelin kaikkea kuin
juhlavieras. Kuulin suosionosotuksia, laulajat ja laulajattaret
tulivat esiripun eteen kumartamaan, Muoth huudettiin useat kerrat
esiin ja hän hymyili viileästi kirkkaasti valaistulle katsomolle.
Minuakin vaadittiin näyttäytymään, mutta olin liiaksi huumautunut
eikä minulla ollut haluakaan ontua esille mieluisasta piilopaikastani.

Teiser sitävastoin hymyili kuin aamuaurinko, syleili minua ja puristi
pyytämättä myös korkean johtokunnan-herran molempia käsiä.

Kekkerit olivat valmiina ja olisivat odottaneet meitä vaikka olisi
käynyt toisinkin. Ajoimme niihin vaunuilla, Gertrud miehensä, minä
Teiserin kanssa. Lyhyellä matkalla alkoi Brigitte, joka ei vielä
ollut lausunut sanaakaan, äkkiä itkeä. Hän koetti aluksi hillitä
itseänsä, mutta peitti sitten kasvot käsiinsä ja antoi kyyneltensä
juosta. En osannut sanoa mitään ja olin kummissani sen johdosta että
Teiser myöskin oli vaiti eikä kysynyt häneltä mitään. Hän kietoi
vain kätensä Brigitten ympärille ja murahteli ystävällisesti ja
lohdutellen kuin lapselle, jota koetetaan tyynnyttää.

Kun sitten kädenpuristelut ja onnittelut tulivat, iski Muoth minulle
pilkallisesti silmää. Minulta tiedusteltiin seuraavaa teostani ja
oltiin pettyneitä, kun ilmotin, että sävelsin oratoriota. Sitten
juotiin seuraavan oopperani onneksi; se on kuitenkin vielä tänäänkin
kirjottamatta.

Vasta myöhään yöllä, kun olimme päässeet eroon ja menimme nukkumaan,
saatoin kysyä Teiseriltä, mikä hänen sisartansa vaivasi ja miksi
tämä oli itkenyt. Brigitte itse oli jo aikoja sitten mennyt levolle.
Ystäväni katsahti minuun tutkivasti ja hiukan kummastuneena, pudisti
päätään ja vihelteli, kunnes uudistin kysymykseni.

"Oletpa sokea", sanoi hän sitten moittivasti. "Etkö sitten ole
koskaan huomannut mitään?"

"En", sanoin, alkaen aavistaa totuutta.

"No, voin sen sanoa. Tyttö on pitänyt sinusta, jo kauan. Tietysti
ei hän ole sitä minulle milloinkaan sanonut, yhtä vähän kuin
sinullekaan, mutta olen sen huomannut ja, suoraan sanoen, olisi minua
ilahduttanut, jos siitä olisi tullut jotakin."

"Voi!" sanoin vilpittömästi surullisena. "Mutta mitä merkitsi sitten
tämäniltainen?"

"Sekö, että hän vetisteli? Olet lapsi! Luuletko, ettemme mitään
huomanneet?"

"Mitä sitten?"

"Hyvä jumala! Eihän ole ollut pakko sinun kertoa siitä minulle, ja on
oikein, ettet ole sitä tehnytkään; mutta silloin ei sinun myöskään
olisi pitänyt sillä tavalla katsoa rouva Muothiin. Nyt mekin sen
tiedämme."

En pyytänyt häntä säilyttämään salaisuuttani, olin varma hänestä.
Hiljaa laski hän kätensä olalleni.

"Voin ymmärtää, että olet näinä vuosina saanut niellä yhtä ja toista,
josta et ole meille kertonut. Minulle on kerran myöskin käynyt
samalla tavalla.

"Nyt olemme uskollisia tovereita ja kirjotamme kaunista musiikkia,
eikö totta? Ja pidämme huolta siitä, että tyttö tulee lohdutetuksi.
Anna minulle kätesi, ihanata on tämä kaikki ollut! Ja nyt näkemiin,
kotona jälleen tapaamme. Matkustan tytön kanssa huomenna varhain."

Näin sanoen erosimme, mutta hän tuli hetkisen kuluttua vielä takaisin
ja sanoi vakuuttavasti: "Kuulehan, mutta ensi kerralla täytyy huilu
saada jälleen mukaan, eikö niin?"

Näin päättyi tämä ilonpäivä, ja jokainen meistä valvoi kiihottuneena
vielä kauan aikaa. Ajattelin Brigitteä. Hän oli nyt koko tämän ajan
ollut läheisyydessäni, enkä minä ollut ajatellut enkä halunnut mitään
muuta kuin hyvää toveruutta hänen kanssaan, aivan kuin Gertrud
minun kanssani, ja kun hän oli arvannut minun rakkauteni toiseen,
oli se hänelle ollut aivan samaa kuin minulle silloin, kun huomasin
Gertrudin kirjeen Muothin pöydällä ja latasin revolverin. Ja niin
surullista kuin tämä olikin, täytyi minun nauraa.

Päivät, jotka vielä viivyin Münchenissä, vietin enimmäkseen
Muothilla. Se ei ollut enään samanlaista yhdessäoloa kuin noina
iltapuolina, jolloin me kolme yhdessä olimme laulaneet ja soittaneet;
mutta menestykseni jälkiloisteessa sentään yhdessä ajattelimme
sanattomasti tuota aikaa, ja kirkastui toisinaan Gertrudin ja
hänenkin välinsä. Otettuani jäähyväiset katselin ulkoa vielä hetkisen
lumisten puiden ympäröimää hiljaista taloa, toivoin vielä monasti
palaavani sinne ja olisin mielelläni luopunut omasta vähäisestä
tyytyväisyydestäni ja onnestani, jos olisin siellä voinut auttaa nuo
molemmat sisälläolevat jälleen ja ainiaaksi löytämään toisensa.



8.


Kotiin palattuani odotti minua siellä menestyksestäni johtuva
maine vastenmielisine ja osaksi naurettavine seurauksineen.
"Liikeasiat" olivat helposti heitetyt pois niskoilta siten että
jätin oopperan eräälle musiikkitoimistolle. Mutta sain myöskin
vastaanottaa kaikellaisia vierailuja, sanomalehtimiesten ja
kustantajien, sekä typeriä kirjeitä, ja kesti kotvan aikaa
ennenkuin totuin nopeasti tunnetuksi tulleen nimen pikkuvaivoihin
ja pääsin vapaaksi ensimäisestä pettymyksestäni. Ihmisillä on
vaatimuksia tunnetun henkilön suhteen; siinä ei ole eroa ihmelapsen,
säveltäjän, runoilijan eikä ryöstömurhaajan välillä. Yksi tahtoo
saada hänen kuvansa, toinen hänen nimikirjotuksensa, kolmas kerjää
rahaa, jokainen nuori ammattiveli lähettää teoksiansa, imartelee
suunnattomasti ja pyytää hänen arvosteluansa, ja jollei vastaa
tai jos sanoo mielipiteensä, niin tuo sama ihailija äkkiä muuttuu
katkeraksi, hävyttömäksi ja kostonhaluiseksi. Aikakauslehdet
tahtovat painattaa hänen kuvansa, sanomalehdet kertovat hänen
elämästään, syntyperästään, ulkomuodostaan. Koulutoverit muistuttavat
olemassaolostaan ja etäiset sukulaiset väittävät jo vuosikausia
sitten sanoneensa, että heidän serkustansa vielä kerran tulee
kuuluisa.

Näiden tämänlaatuisten kirjeiden joukossa oli myöskin muuan neiti
Schniebelin kirjottama, joka huvitti meitä suuresti, sekä kirje
eräältä, jota en ollut ajatellut enää pitkiin aikoihin. Sievä
Liddy kirjotti näet minulle myöskin, kuitenkaan mainitsematta
kelkkaretkeämme, vaan aivan kuin vanha, uskollinen ystävätär
konsanaan. Hän oli mennyt avioliittoon erään musiikinopettajan kanssa
kotiseudullaan ja lähetti minulle osotteensa, jotta minä viipymättä
voisin lähettää hänelle kaikki sävellykseni omistuksineen. Hän oli
mukaan liittänyt muotokuvansa, jossa hänen tutut piirteensä kuitenkin
olivat vanhentuneet ja tulleet karkeammiksi, ja minä vastasin hänelle
mahdollisimman ystävällisesti.

Nämä pikkuasiat kuuluvat kuitenkin menneeseen, joka ei jätä jälkiä.
Myöskään menestykseni kauniit hedelmät, tuttavuudet jalojen ja
hienojen ihmisten kanssa, joilla musiikki on sydämessään eikä
huulillaan, eivät kuulu varsinaiseen elämään, joka yhä edelleen,
kuten ennenkin on kulunut hiljaisuudessa ja joka ei siitä lähtien
enää ole paljoa muuttunut. Minulla on enää kerrottavana, minkä
käänteen lähimpien ystävieni kohtalo sittemmin on saanut.

Vanha herra Imthor ei nähnyt enää niin paljoa vieraita ympärillään
kuin Gertrudin kotona ollessa. Mutta yhä edelleen hänen kotonansa
joka kolmas viikko esitettiin valittua kamarimusiikkia, ja
näissä tilaisuuksissa minä säännöllisesti kävin. Toisinaan vein
myöskin Teiserin mukaani. Imthor tahtoi kuitenkin, että minä
muulloinkin kävin häntä tervehtimässä. Monasti kävinkin varhain
aamupäivällä, hänen mieliaikaansa, tapaamassa häntä yksinkertaisessa
työhuoneessaan, missä Gertrudin muotokuva riippui seinällä, ja
kun vanhan herran ja minun välilleni vähitellen oli muodostunut
ulkonaisesti kylmähkö, mutta kuitenkin luja keskinäisen ymmärtämyksen
suhde, tuli keskustelumme useasti koskettelemaan sitä, mikä oli
meidän molempien sydäntä lähinnä. Minun täytyi kertoa Münchenistä,
enkä salannut sitä, minkä vaikutuksen olin saanut aviopuolisoiden
välistä. Hän nyökäytti siihen myöntävästi päätään.

"Kaikki voi kai vielä korjautua", sanoi hän huoaten, "mutta me emme
voi siihen mitään tehdä. Ajattelen ilolla kesää, jolloin saan lapsen
pariksi kuukaudeksi luokseni. Münchenissä käyn heidän luonansa
harvoin ja vastenmielisesti; hän kestää niin urheasti, etten tahdo
häiritä ja tehdä häntä surulliseksi."

Gertrudin kirjeissä ei ollut mitään uutta. Mutta kun hän pääsiäiseksi
tuli käymään isänsä luona ja myöskin kävi katsomassa meitä, näytti
hän laihtuneelta ja jännittyneeltä, ja niin ystävällinen kuin
hän olikin meitä kohtaan ja koetti salata mielentilaansa, näimme
kuitenkin hänen totisiksi muuttuneissa silmissään useasti oudon
toivottoman ilmeen.

Minun piti soittaa hänelle uutta musiikkiani, mutta kun pyysin häntä
laulamaan jotakin meille, pudisti hän päätänsä ja katsoi minuun
torjuen.

"Toisen kerran", sanoi hän epävarmasti.

Huomasimme kaikki, että hänen laitansa oli huonosti, ja hänen isänsä
tunnusti minulle jälkeenpäin, että hän oli ehdottanut, että Gertrud
kokonaan jäisi hänen luoksensa, mutta tämä ei ollut siihen suostunut.

"Hän rakastaa miestään", sanoin minä.

Imthor kohautti olkapäitään ja katsahti minuun huolestuneena. "Kuka
tietää. Mutta Gertrud sanoi jäävänsä hänen luokseen hänen itsensä
vuoksi; hän kuuluu olevan aivan kurja ja onneton ja tarvitsevan
Gertrudin apua enemmän kuin itse arvaakaan. Gertrudille ei hän ole
mitään sanonut, mutta sen voi lukea hänen kasvoistaan."

Sitten madalsi vanhus ääntään ja sanoi aivan hiljaa ja häpeissään:
"Hän luulee Muothin juovan."

"Jonkun verran on hän sitä aina tehnyt", sanoin lohduttaen, "mutta
en ole milloinkaan nähnyt häntä juopuneena. Hän kestää. Hän on
hermostunut ihminen, joka ei osaa pitää itseänsä kurissa, mutta
kenties itse kärsii omasta olemuksestaan enemmän kuin tuottaa muille
kärsimyksiä."

Miten hirveästi nuo molemmat hiljaisuudessa kärsivät, emme me
tienneet. Luulen, etteivät he milloinkaan tauonneet rakastamasta
toisiansa. Mutta pohjimmaiselta luonteeltaan eivät he kuuluneet
toisilleen, he löysivät toisensa vain juhlahetkien kohoamisessa
ja loistossa. Elämän ottamista iloisen yksinkertaisesti, tyyntä
oman olemuksensa selkeässä kirkkaudessa elämistä ei Muoth ollut
milloinkaan tuntenut, ja Gertrud saattoi vain kärsiä ja sääliä hänen
riehuntaansa ja itsevihaansa, hänen lankeamistaan ja nousemistaan,
hänen ikuista unhotuksen ja huumauksen janoaan, ei sitä muuttaa eikä
siihen mukautua. Siten rakastivat he toisiansa eivätkä kuitenkaan
koskaan tulleet toisiansa aivan lähelle, ja Muothin huomatessa,
että hänen hiljainen toivonsa, Gertrudin avulla saavuttaa rauhaa ja
tyytyväisyyttä, oli pettynyt, täytyi Gertrudin huomata, että hänen
tahtonsa ja uhrinsa oli ollut turha ja ettei hänkään voinut lohduttaa
ja pelastaa tätä miestä omalta itseltään. Siten oli molempain
salainen unelma ja hartain toivomus mennyt pirstoiksi, he saattoivat
vain uhrautumalla ja toisiansa säästämällä elää yhdessä, ja se, että
he niin tekivät, osotti urhoollisuutta heidän puoleltaan.

Näin Heinrichin jälleen vasta kesällä, kun hän tuli tuomaan Gertrudia
kotiin. Silloin oli hän vaimoansa ja minua kohtaan niin lempeä ja
hellän varovainen, etten häntä ollut sellaisena nähnyt milloinkaan
ennen, ja huomasin kyllä, miten hän pelkäsi kadottavansa Gertrudin,
ja tunsin myöskin, ettei hän jaksaisi kestää tätä tappiota. Mutta
Gertrud oli uupunut eikä pyytänyt mitään muuta kuin rauhaa ja
hiljaisia päiviä, voidakseen saavuttaa tyyneyttä ja voimia. Vietimme
erään leudon kevätillan yhdessä meidän puutarhassamme. Gertrud istui
äitini ja Brigitten välissä, pitäen heidän käsiä omissaan, Heinrich
astuskeli hiljaa edestakaisin puutarhassa, ja Teiser ja minä soitimme
verannalla viulusonaattia. Miten Gertrud siinä lepäsi hiljaisena
hengittäen hetken rauhaa, miten Brigitte kunnioittavaisesti painautui
kaunista, kärsivän näköistä naista kohti ja miten Muoth kumaraisena,
hiljaisin askelin kulki ulkona hämärässä soittoa kuunnellen, tuo
kaikki on painunut sieluuni katoamattomaksi kuvaksi. Jäljestä päin
sanoi Heinrich puoleksi leikillään, vaikka surullisin silmin minulle:
"Katsohan, miten nuo kolme naista tuolla istuvat rinnakkain! Ja
onnelliselta näyttää heistä kaikista vain sinun äitisi. Meidän täytyy
koettaa myöskin päästä niin vanhoiksi."

Sitten erosimme toisistamme. Muoth läksi yksinänsä Bayreuthiin,
Gertrud isänsä kanssa vuoristoon, Teiserit Steiermarkiin ja minä
äitini kanssa jälleen Pohjanmerelle. Siellä kävelin useasti rannalla
meren pauhua kuunnellen ja ajatellen, samoin kuin vuosia sitten
varhaisessa nuoruudessani, elämän surullisen lystillisiä vaiheita,
kuinka lempi voi olla turhaa ja kuinka ihmiset, jotka tarkottavat
toisillensa hyvää, kuitenkin kulkevat toistensa ohi kukin oman
käsittämättömän kohtalonsa kuljettamana, kuinka jokainen tahtoisi
auttaa ja lähestyä toistansa, mutta ei voi, aivan kuin mielettömissä
painajaisunissa. Ja useasti ajattelin myöskin Muothin sanoja
nuoruudesta ja vanhuudesta ja olin utelias näkemään, tulisiko elämä
minullekin joskus kirkkaaksi ja selkeäksi. Äitini hymyili, kun joskus
keskustellessa koskettelin tätä, ja näytti tosiaan tyytyväiseltä. Ja
hän nolasi minua muistuttamalla ystävästäni Teiseristä, joka ei vielä
ollut vanha ja kuitenkin siksi vanha, että oli tajunnut oman osansa,
ja joka lapsen lailla eli huoletonna elämäänsä Mozartin sävelet
huulillaan. Ettei tämä iästä riippunut, sen kyllä huomasin, ja
kenties oli meidän kärsimyksemme ja harhailumme vain tuota sairautta,
josta herra Lohe kerran oli puhunut minulle. Vai oliko tämä viisaskin
samanlainen lapsi kuin Teiser?

Mutta oli tuon laita niin tai näin, minun mietiskelyäni ja
ajatuksiani ei se muuttanut. Kun musiikki värisytti sieluani, silloin
ymmärsin kuitenkin sanattomasti kaiken, tunsin syvyydessä kaiken
elämän puhtaan harmonian ja luulin tietäväni, että kaikkeen, mitä
tapahtui, eli kytkettynä ajatus ja kauneuden laki. Vaikkapa se olikin
ollut harhaluuloa, siinä kuitenkin elin ja oli onnellinen.

Ehkä olisi ollut parempi, ettei Gertrud olisi kesäksi eronnut
miehestään. Hän alkoi tosin nyt toipua ja näytti tosiaan
syksyllä, kun hänet näin jälleen matkan jälkeen, terveemmältä ja
vastustuskykyisemmältä. Mutta toiveet, joita olimme kiinnittäneet
tähän voimistumiseen, olivat pettyviä.

Gertrudin oli nyt muutamia kuukausia ollut hyvä olla isänsä luona,
hän oli voinut tyydyttää levontarvettaan ja antautunut tähän
hiljaiseen, jokapäiväisiä kamppailuja vailla olevaan lepotilaan
niinkuin väsynyt vaipuu uneen heti kun pääsee makuulle. Mutta kävi
selville, että hän oli mieleltään enemmän järkkynyt, kuin olimme
luulleet ja kuin hän itse oli aavistanut. Sillä nyt, kun Muothin
pian jälleen piti saapua häntä noutamaan, vaipui hän voimattoman
pelon valtaan, ei voinut enää nukkua ja pyysi rukoillen isäänsä vielä
jonkun aikaa pitämään häntä luonansa.

Tietysti oli Imthor hiukan pelästyksissään, koska hänellä oli ollut
syytä luulla, että Gertrud iloitsi; saadessaan uusin voimin jälleen
palata Muothin luokse; hän ei kuitenkaan vastustellut, esittipä
päinvastoin varovaisessa muodossa ensi aluksi pitempää erillään oloa,
josta sitten myöhemmin syntyisi täydellinen ero. Mutta sitä vastusti
Gertrud kiihkeästi.

"Rakastan häntä kuitenkin!" huudahti hän kiivaasti, "enkä tule
hänelle milloinkaan uskottomaksi. On vain niin vaikeata elää hänen
kanssansa! Kaipaan vain vielä hiukan rauhaa, pariksi kuukaudeksi
ehkä, kunnes jälleen mieleni elpyy."

Vanha Imthor koetti rauhottaa häntä eikä itse puolestaan lainkaan
ollut sitä vastaan, että sai vielä kotvan aikaa pitää lapsensa
luonaan. Hän kirjoitti Muothille, että Gertrud oli edelleen sairas ja
halusi vielä vähäksi ajaksi jäädä kotiin. Ikävä kyllä koski Muothiin
ilmoitus liian kovasti. Hänessä oli eron aikana vaimonsa kaipuu
tullut ylen voimakkaaksi, hän oli iloinnut ajatuksesta, että jälleen
saisi tavata tämän ja oli täynnä hyviä aikomuksia, että jälleen
voittaisi hänet kokonaan omakseen.

Nyt kohtasi Imthorin kirje häntä raskaana pettymyksenä. Hän
kirjoitti heti takaisin intohimoisen vastauksen, joka oli täynnä
epäluuloisuutta appea kohtaan. Hän luuli että tämä oli toiminut
häntä vastaan, haluten avioliiton purkamista, ja vaati heti saada
tavata Gertrudia, jonka takaisin voittamisesta hän oli varma. Vanhus
tuli tämä kirje mukanaan minun luokseni, ja me harkitsimme kauan,
mitä oli tehtävä. Meistä molemmista näytti parhaalta, etteivät
puolisot nyt kohdanneet toisiansa, koska Gertrud ilmeisesti ei voinut
kestää myrskyisiä kohtauksia. Imthor oli huolestunut ja pyysi minua
matkustamaan Muothin luokse suostuttamaan tätä siihen, että Gertrud
vielä joksikin ajaksi saisi jäädä rauhaan. Ymmärrän nyt, että minun
olisi pitänyt se tehdä. Mutta silloin minua arvelutti ja pidin
vaarallisenakin antaa ystäväni tietää, että minä olin hänen appensa
uskottu ja tiesin sellaisia hänen elämäänsä koskevia seikkoja, joita
hän ei itse ollut tahtonut uskoa minulle. Kieltäysin, ja asia jäi
vanhuksen kirjeen varaan, joka tietysti ei auttanut mitään.

Päinvastoin saapui Muoth mitään tulostaan ilmoittamatta ja
säikähdytti meitä kaikkia rakkautensa ja epäluulojensa tuskin
hillittävissä olevalla intohimoisuudella. Gertrud, joka ei tiennyt
mitään lyhyestä kirjeenvaihdosta, oli hänen odottamattomasta
tulostaan ja hänen miltei vihaisesta kiihkeydestään aivan
yllätyksissään. Tapahtui kiusallinen kohtaus, josta minun tietooni
tuli vain vähän. Tiedän vain, että Muoth vaati kiihkeästi Gertrudia
palaamaan hänen mukanaan Müncheniin. Gertrud selitti olevansa valmis
seuraamaan häntä, jollei hän muuhun suostunut, mutta pyysi Muothia
sallimaan hänen jäädä vielä joksikin aikaa isänsä luokse; hän oli
väsynyt ja tarvitsi vielä lepoa. Nyt syytti Muoth Gertrudia siitä,
että tämä tahtoi vetäytyä hänestä erilleen isänsä yllytyksestä, tuli
Gertrudin tyynistä selittelyistä vielä epäluuloisemmaksi ja oli
vihan ja katkeruuden puuskassaan siksi mieletön, että ilman muuta
käski Gertrudia palaamaan hänen luoksensa. Tällaista vastaan kohosi
Gertrudin omanarvontunne, hän pysyi rauhallisena, mutta kieltäytyi
enää kuuntelemasta Muothia ja selitti nyt joka tapauksessa jäävänsä
tänne. Tätä kohtausta oli seuraavana aamuna seurannut jonkunlainen
sovinto ja Muoth oli, katuvaisena ja häpeissään, nyt suostunut
kaikkiin hänen toivomuksiinsa. Sitten oli hän matkustanut takaisin,
ilmottamatta minulle lainkaan täällä olostaan.

Saatuani kuulla tämän pelästyin ja aavistin tulossa olevan sen
onnettomuuden, jota alusta alkaen olin pelännyt. Tämän tuskallisen ja
mielettömän kohtauksen jälkeen, ajattelin, kestäisi kauan ennenkuin
hän jälleen saisi takaisin iloisuutensa ja rohkeuden palata Muothin
luokse. Ja Muoth oli sillä välillä vaarassa yhä enemmän villiintyä ja
kaikesta kaipuustaan huolimatta tulla Gertrudille yhä vieraammaksi.
Yksinään talossa, jossa hän vähän aikaa oli ollut onnellinen, hän
ei kestäisi kauan, hän joutuisi epätoivoon, joisi, kenties jälleen
ottaisi muita naisia, jotka muutenkin juoksivat hänen kintereillään.

Toistaiseksi oli kuitenkin rauhallista, hän kirjoitti Gertrudille ja
pyysi vielä kerran anteeksi; tämä vastasi hänelle ja kehotti, täynnä
sääliä ja ystävällisyyttä, häntä olemaan kärsivällinen. Tapasin
tähän aikaan Gertrudia sangen vähän. Toisinaan koetin saada häntä
laulamaan, mutta hän pudisti aina päätään. Kuitenkin tapasin hänet
useasti pianon ääressä.

Minusta oli ihmeellistä ja outoa tavata tämä kaunis, ylväs nainen,
jonka aina ennen olin nähnyt täynnä voimaa, iloisuutta ja sisäistä
rauhaa, nyt näin arkana ja sisimmiltä tunteiltaan järkkyneenä.
Monasti tuli hän äitini luokse, tiedusteli ystävällisesti
vointiamme, istui hetkisen vanhan rouvan vieressä sohvalla ja
yritti jutella, ja minä kuuntelin sydämeni pakahtumaisillaan ja
näin, miten vaikeata hänen oli hymyillä. Ulkonaisesti oli kuitenkin
suhteemme sellainen, kuin en minä enemmän kuin kukaan muukaan olisi
tiennyt hänen kärsimyksestään tai kuin olisimme pitäneet sitä vain
hermostuneisuutena tai ulkonaisena heikkoutena. Niinpä uskalsin
tuskin katsoa hänen silmiinsä, joihin tuska oli niin selvästi
kirjotettuna. Ja me puhuimme ja käyttäydyimme, kuin olisi kaikki
ollut samoin kuin ennenkin, ja häpesimme kuitenkin toisiamme ja
vältimme toisiamme! Ja keskellä tätä surullista tunteiden sekaannusta
valtasi minut silloin tällöin äkillisen kuumeisesti kuvittelu,
ettei Gertrudin sydän enää kuulunut hänen miehellensä, vaan oli
vapaa, ja että riippui vain minusta, tahdoinko jälleen päästää sen
käsistäni, vai voittaa sen itselleni. Silloin sulkeuduin yksikseni,
soitin oopperani kuumaa, kaihoisaa musiikkia, jota jälleen rakastin
ja ymmärsin, makasin rakkautta kaivaten unettomia öitä ja kärsin
vielä kerran kaikkia nuoruuden ja tyydyttämättömän kaipuun tuskia,
joille jo olin hymyillyt, yhtä ankarasti kuin silloinkin, jolloin
olin liekehtinyt ensimäisen kerran ja jolloin olin antanut hänelle
tuon ainoan, unohtumattoman suudelman. Se poltti jälleen huuliani
ja hävitti muutamissa hetkissä vuosikausien rauhan ja kieltäymyksen
tuhkaksi.

Vain Gertrudin läsnäollessa liekki painui maahan. Vaikkapa olisin
ollut kyllin järjetön ja epäjalo seuratakseni omaa kaipuutani ja
ottamatta huomioon hänen miestänsä, joka oli ystäväni, pyytänyt häntä
omakseni, olisi minun täytynyt tämän kärsivän, hennon, itsepäisesti
omaan tuskaansa sulkeutuneen naisen katseiden edessä hävetä, jos
olisin kohdellut häntä muutoin kuin säälien ja varovasti säästäen.
Myöskin hän tuli sitä ylpeämmäksi ja luoksepääsemättömämmäksi, kuta
enemmän hän kärsi ja kenties kadotti toivoaan. Hän kantoi korkeata
vartaloansa ja hienoa, tummanvaaleata päätänsä yhtä pystyssä kuin
koskaan, eikä sallinut kenenkään meistä edes eleelläkään lähetä häntä
auttamisen tarkoituksessa.

Nämä pitkät, hiljaiset viikot ovat ehkä elämäni vaikeimmat. Tuolla
Gertrud, lähellä minua ja kuitenkin saavuttamattomana; täällä
Brigitte, jonka rakkaudesta itseeni olin tietoinen ja jonka kanssa,
pitkähkön välttelyn jälkeen, jälleen alkoi muodostua siedettävä
seurustelun suhde; ja meidän kaikkien välillä vanha äitini, joka näki
meidän kärsivän ja aavisti kaiken, uskaltamatta sanoa mitään, koska
minä itsepäisesti olin vaiti. Pahinta oli kuitenkin tämä kuolettava
sivulta katsominen, tämä avuton varmuus siitä, että parhaat ystäväni
joutuivat tuhon omiksi minun saamattani edes osottaa, että tiesin sen.

Enimmän näytti Gertrudin isä kärsivän. Siitä lähtien, jolloin vuosia
sitten olin oppinut tuntemaan hänet viisaana, jäykkänä, tyynen
iloisena vanhana herrana, oli hän vanhentunut, muuttunut, puhui
hiljempään ja levottomammin, ei lasketellut enää sukkeluuksia ja
näytti huolestuneelta ja huonolta. Menin eräänä päivänä marraskuussa
hänen luoksensa, enemmän saadakseni kuulla uutisia ja itse saadakseni
uutta toivoa, kuin lohduttaakseni häntä.

Hän otti minut vastaan työhuoneessaan, tarjosi minulle sikaarin
ja alkoi keskustelun kohteliaan kepeässä äänilajissa, joka tuotti
hänelle vaivaa ja jonka hän pian heittikin. Surullisesti hymyillen
katsoi hän minuun ja sanoi: Tulette kysymään, miten voimme?
Huonosti, hyvä herra, huonosti: Lapsi on kai kärsinyt enemmän kuin
tiedämmekään, muuten hän kai kestäisi paremmin. Olen ehdottomasti
eron kannalla, mutta hän ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. Hän
rakastaa miestään, ainakin sanoo hän niin, ja pelkää tätä kuitenkin!
Asiat eivät ole hyvin. Hän on sairas, hän sulkee silmänsä, ei halua
nähdä enää mitään ja arvelee, että kaikki tulee paremmaksi, kun vain
odotamme ja jätämme hänet rauhaan. Tämähän on tietysti hermostumista,
mutta sairaus näyttää hänessä olevan myös syvempää laatua.
Ajatelkaahan, hän pelkää monasti jopa sellaistakin, että hänen
miehensä pitelee häntä pahoin, jos hän jälleen palaa tämän luokse! Ja
kuitenkin luulee hän tätä rakastavansa.

Hän ei näyttänyt ymmärtävän Gertrudia ja katseli avuttomana
tulevaisuutta. Ymmärsin varsin hyvin hänen kärsimyksensä, se oli
taistelua rakkauden ja ylpeyden välillä. Gertrud ei pelännyt sitä
että Muoth saattaisi lyödä häntä; hän pelkäsi, ettei enää voisi tätä
kunnioittaa ja toivoi tuskallisesti odottaen jälleen saavansa voimia.
Hän oli hillinnyt ja pitänyt vallassaan Muothia, mutta samalla
siinä määrässä uuvuttanut itsensä ettei hän enää uskonut voimiinsa;
siinä oli hänen sairautensa. Nyt hän ikävöitsi Muothia ja pelkäsi
kuitenkin kokonaan kadottavansa hänet, jollei uusi yhteiselämän
yritys onnistuisi. Näin nyt selvästi, miten hyödyttömiä ja sokeita
rohkeat lemmenkuvitteluni olivat olleet; Gertrud rakasti miestään
eikä milloinkaan olisi suostuva toiseen.

Vanha Imthor vältti Muothista puhumista, koska tiesi minut hänen
ystäväkseen. Mutta hän vihasi tätä eikä voinut ymmärtää, miten hän
oli voinut lumota Gertrudin, hän ajatteli Muothia kuin ilkeätä
peikkoa, joka ryöstää viattomia ihmisiä valtoihinsa eikä milloinkaan
luovuta niitä takaisin. No, intohimo on aina arvotuksellista ja
selittämätöntä, ja surullista kyllä on totta että elämä ei säästä
kauneimpia lapsiaan ja että useasti juuri parhaiden ihmisten täytyy
rakastaa sitä, mikä heidät saattaa turmiolle.

Tässä tuskallisessa tilassa oli Muothilta minulle saapunut lyhyt
kirje kuin pelastus. Hän kirjotti:

    "Rakas ystävä! Sinun oopperaasihan esitetään tätä nykyä
    kaikkialla ja ehkä paremmin kuin täällä. Siitä huolimatta oli
    hauskaa, jos taas kerran kävisit täällä, esimerkiksi ensi
    viikolla, jolloin laulan osaasi kahdesti. Tiedät, että vaimoni
    on sairas ja että olen yksin täällä. Saattaisit siis vallan
    epäröimättä asua minun luonani. Mutta älä tuo ketään mukanasi!

    Sydämelliset terveiseni.

                                                   Muoth."

Hän kirjotti niin harvoin kirjeitä, eikä milloinkaan tarpeettomia,
että päätin heti matkustaa. Hän varmaankin tarvitsi minua. Hetkisen
mietin, ilmoittaisinko tästä Gertrudille. Ehkä oli tämä sopiva
tilaisuus lumouksen murtamiseen, ehkä lähettäisi hän minun mukanani
kirjeen tai ystävällisen tervehdyksen miehelleen, ehkä pyytäisi häntä
tulemaan tänne, ehkäpä itse tulisi mukaan. Se oli vain päähänpisto,
enkä pannut sitä täytäntöön. Kävin tapaamassa ainoastaan Gertrudin
isää ennen lähtöäni.

Oli ruma, sateinen ja myrskyinen myöhäissyksy; Münchenistä käsin näki
läheiset vuoret toisinaan nuoren lumen peitossa, kaupunki oli kolkko
ja märkä sateesta. Ajoin heti Muothin asunnolle. Siellä oli kaikki
aivan samanlaista kuin vuosi sitten, samat huoneet, samanlainen
huonekalujen sijotus, kaikki näytti vain asumattomalta ja tyhjältä
ja puuttui myöskin kukkia, joista Gertrud muuten oli pitänyt huolta.
Muoth ei ollut kotona, palvelija vei minut huoneeseeni ja auttoi
minua matka-arkun purkamisessa; muutin pukua ja läksin, kun isäntä
yhä viipyi poissa, musiikkihuoneeseen, missä kuulin kaksinkertaisten
ikkunoiden lävitse puiden humisevan ja missä minulla oli aikaa
ajatella menneisyyttä. Mitä kauemmin istuin kuvia katsellen ja
kirjoja selaillen, sitä surullisemmaksi tuli sydämeni, tuntui kuin ei
tätä taloa enää olisi käynyt auttaminen.

Vihdoinkin kuulin nopeita, raskaita askeleita viereisestä huoneesta,
ja Heinrich Muoth astui sisään. Hän ojensi minulle kätensä ja katsoi
minuun väsyneesti.

"Anteeksi", sanoi hän, "viivyin teatterissa. Tiedäthän, että laulan
tänä iltana. Nyt menemme syömään, niinhän?"

Hän kulki edellä, ja minusta hän oli muuttunut; hän oli hajamielinen
ja välinpitämätön, puhui vain teatterista eikä näyttänyt haluavan
muuta keskustelun aihetta. Vasta päivällisen jälkeen, kun vaiteliaina
ja miltei hämillämme istuimme vastakkain keltaisissa ruokotuoleissa,
alotti hän vallan odottamatta: "Hyvin tehty sinulta, että tulit! Tänä
iltana ponnistan itseäni hiukan ylimääräisesti."

"Kiitos", sanoin minä. "Näytät huonolta."

"Näyttääkö siltä? No, olkaamme tyytyväisiä. Minähän olen olkileski,
kuten tiedät."

"Niin."

Hän katsoi sivulle.

"Et tiedä mitään Gertrudista?"

"En mitään erityistä. Hän on yhä edelleen hermostunut eikä saa
hyvästi nukuttua --."

"No, jättäkäämme se! Onhan hän teillä siellä hyvissä käsissä."

Hän nousi ylös ja astui huoneen poikki. Näytti siltä, kuin olisi hän
tahtonut sanoa minulle vielä jotakin; hän katsoi minua tutkivasti ja,
kuten minusta näytti, epäluuloisesti.

Sitten hän nauroi ja jätti sen sanomatta.

"Lotte on jälleen myöskin noussut näkyviin", alkoi hän uudelleen.
"Lotteko?"

"Niin, hän, joka silloin kävi luonasi syyttämässä minua. Hän on
jälleen täällä ja avioliitossa, ja näyttää siltä, että minä yhä vielä
herätän hänen mielenkiintoansa. Hän oli täällä oikein vierailulla."

Hän katsoi minuun jälleen viekkaasti ja nauroi, kun näki minun
pelästyvän.

"Otitko hänet vastaan?" kysyin epäröiden.

"Oh, luuletko minusta sellaista! Ei, rakkaani, lähetin hänet pois.
Mutta suo anteeksi, puhun roskaa. Olen niin kirotun väsyksissä, ja
illalla minun täytyy laulaa. Jos sallit, käyn hetkiseksi nukkumaan."

"Hyvä, Heinrich, lepää, minä lähden hiukan kaupungille. Oletko hyvä
ja hankit minulle ajurin?"

En halunnut jäädä enää äänettömänä istumaan tähän taloon ja
kuuntelemaan tuulen suhinaa puissa. Ajoin kaupunkiin, ilman
päämäärää, ja jouduin vanhaan pinakoteekkiin. Siellä katselin
puolisen tuntia surullisessa harmaassa valaistuksessa vanhoja
maalauksia; sitten kokoelma suljettiin, enkä tiennyt mitään parempaa
kuin mennä erääseen kahvilaan lukemaan sanomalehtiä. Mutta päätin
joka tapauksessa murtaa kylmän välimme ja puhua Heinrichin kanssa
vilpittömästi.

Mutta kun palasin takaisin, tapasin hänet hymyilevänä ja hyvällä
tuulella.

"Puuttui vain unta", sanoi hän reippaasti. "Olen taas aivan kunnossa.
Sinun täytyy soittaa jotakin minulle, teethän sen?"

Iloisena ja kummissani siitä, että tapasin hänet näin pian
muuttuneena, tein hänen tahtonsa mukaan ja kun olin lopettanut
soittoni, tarinoi hän kuten ennen vanhaan, ivallisesti ja hiukan
skeptillisesti, leikitteli kirjavan oikukkailla päähänpistoillaan
ja voitti jälleen sydämeni kokonaan. Johtui mieleeni ystävyytemme
ensimäinen aika, ja kun illalla läksimme talosta, silmäilin
vaistomaisesti ympärilleni ja kysyin: "Eikö sinulla ole lainkaan
koiria enää?"

"Ei. -- Gertrud ei niistä pitänyt."

Ajoimme nyt äänettöminä teatteriin. Kävin tervehtimässä
kapellimestaria ja sain paikan. Jälleen kaikui tuttu musiikki
korvissani, mutta nyt oli kaikki toisin kuin viime kerralla. Istuin
yksin aitiossani, Gertrud oli poissa, ja se, joka tuolla alhaalla
näytteli ja lauloi, oli myöskin toinen. Hän lauloi intohimoisesti ja
hillittömästi, yleisö näytti hänestä pitävän tässä osassa ja seurasi
alusta alkaen vilkkaasti mukana. Mutta minusta hänen tulisuutensa
tuntui liiotellulta, miltei raa'alta. Ensimäisellä väliajalla menin
näyttämölle ja etsin hänet käsiini. Hän istui jälleen huoneessaan ja
joi samppanjaa, ja niiden muutamien sanojen aikana, jotka vaihdoimme,
olivat hänen silmänsä epävarmat kuin juopuneen. Kävin jälkeenpäin,
Muothin pukeutuessa, puhuttelemassa johtajaa.

"Sanokaahan", pyysin, "onko Muoth sairas? Minusta näyttää siltä, kuin
olisi hän pitänyt itseään pystyssä samppanjan avulla. Tiedättehän,
että hän on ystäväni."

Mies katsoi minua epäillen.

"Onko hän sairas, en tiedä. Mutta että hän tekee itsestään lopun, on
selvää. Hän tulee monta kertaa miltei juopuneena näyttämölle, ja jos
hän kerran sattumalta on juomatta, näyttelee hän huonosti ja laulaa
kurjasti. Hän on aikaisemminkin aina ennen esiintymistään nauttinut
lasin sektiä, mutta nyt ei hän milloinkaan tyydy vähempään kuin
kokonaiseen pulloon. Jos tahdotte neuvoa häntä -- -- mutta tässä
lienee vähän tehtävissä. Muoth tekee väkisin lopun itsestään."

Muoth kävi noutamassa minut mukaansa ja söimme illallista lähimmässä
ravintolassa. Hän oli jälleen, kuten päivällä, hermostunut ja
luoksepääsemätön, joi määrättömästi tummaa punaviiniä, koska ei
muuten voisi nukkua ja näytti siltä kuin olisi hän kaikin mokomin
tahtonut unohtaa, että maailmassa oli muitakin asioita kuin hänen
väsymyksensä ja unentarpeensa.

Vaunuissa ajaessamme hän hetkiseksi virkistyi, nauroi ja sanoi:
"Poikaseni, kun minua ei enää ole, voit panna oopperasi säilöön, osaa
ei pysty laulamaan kukaan muu kuin minä."

Seuraavana päivänä nousi hän myöhään ylös ja oli silloin väsynyt ja
veltto, katseeltaan epävarma ja kasvoiltaan harmaa. Aamiaisen jälkeen
otin hänet käsitelläkseni.

"Saatat itsesi perikatoon", sanoin huolestuneena ja vihaisena. "Pidät
itseäsi reippaana samppanjan avulla ja saat tietysti jälkeenpäin
tuntea seuraukset. Voin käsittää, miksi teet niin, enkä sanoisi
siihen mitään, ellei sinulla olisi vaimoa. Hänen tähtensä olet
velvollinen pitämään itsesi ulkonaisesti ja sisäisesti urheana
pystyssä."

"Niinkö?" hymyili hän heikosti ja näennäisesti minun kiivaudestani
huvitettuna. "Ja mikä on sitten hänen velvollisuutensa minun
suhteeni? Onko hän urhoollinen? Hän istuu isänsä luona ja jättää
minut yksikseni. Miksi pitää minun pysyä rohkeana, kun ei hänkään
sitä tee? Ihmisethän tietävät jo, että välimme on rikki, ja sinä
tiedät sen myöskin. Tämän ohessa täytyy minun vielä laulaa ja
huvittaa ihmisiä; se ei lähde tyhjästä eikä inhosta, jota nyt tunnen
kaikkea kohtaan, kaikkein enimmän taidetta."

"Siitä huolimatta täytyy sinun muuttaa tapojasi, Muoth! Jospa vielä
tämän kaiken lisäksi olisit onnellinen! Mutta laitasihan on kurjasti.
Jos laulaminen käy yli voimiesi, ota lomaa, sen saat heti; ethän ole
sen rahankaan tarpeessa, jonka vuoksi laulat. Lähde vuoristoon tai
meren rannikolle, tai mihin tahansa ja tule jälleen terveeksi! Ja
heitä toki järjetön juominen! Se ei ole ainoastaan typerää, se on
raukkamaista, sen tiedät kyllä."

Hän hymyili vain. "Hyvä", sanoi hän kylmästi. "Tanssi sinä sitten
kerran valssia! Se tekisi sinulle hyvää luullakseni! Älä toki aina
ajattele sairasta jalkaasi, se on vain kuvittelua!"

"Ole vaiti", huusin suuttuneena. "Tiedät vallan hyvin, että se
on toista. Tanssisin varsin mielelläni, jos voisin, mutta se on
mahdotonta. Mutta sinä voisit vallan hyvin hillitä itseäsi ja olla
järkevä. Juominen täytyy sinun ehdottomasti jättää!"

"Ehdottomasti! Rakas ystävä, minua melkein naurattaa. Minun on yhtä
mahdotonta muuttua muuksi ja heittää juomista, kuin sinun tanssia.
Minun täytyy pysyä siinä, joka vielä hädin tuskin pitää minut
hengissä ja hyvällä tuulella, ymmärrätkö? Juopoissa saattaa tapahtua
kääntymys, kun he pelastusarmeijassa tai jossain muualla löytävät
jotakin, joka tyydyttää heitä vielä pysyväisemmin ja paremmin.
Minullakin on ollut sellaista, naiset. Mutta toisten naisten kanssa
ei minulla voi olla enää mitään tekemistä sen jälkeen kuin hän, joka
oli omani, on jättänyt minut, siis -- --"

"Hän ei ole jättänyt sinua! Hän tulee takaisin. Hän on vain sairas."

"Niin luulet sinä ja niin luulee hän itsekin, sen tiedän. Mutta hän
ei tule takaisin. Kun laiva on tuomittu uppoamaan, on rottien tapana
paeta siitä. Ne eivät todennäköisesti myöskään tiedä, että laiva
on hukassa. Ne tuntevat vain vastenmielistä kauhua ja pakenevat,
varmaankin siinä hyvässä aikomuksessa, että pian tulevat takaisin."

"Äh, älä puhu tuolla tavalla! Olet useasti ollut elämääsi kyllästynyt
ja kuitenkin on kaikki jälleen muuttunut hyväksi."

"Aivan oikein. On muuttunut sen vuoksi, että löysin lohdutuksen
tai huumauksen. Joskus oli se nainen, joskus rakas ystävä -- niin,
sinähän olet minulle myöskin jo tehnyt sen palveluksen! -- toisen
kerran musiikki tai menestys teatterissa. No, ja nyt eivät nämä
seikat minua enää ilahduta, ja senvuoksi juon. En voisi laulaa
ottamatta ensin paria lasillista, mutta en voi myöskään ajatella,
puhua enkä elää siedettävästi -- ottamatta ensiksi paria lasia.
Ja nyt lyhyesti -- saarnaaminen täytyy sinun jättää, niin hyvin
kuin se sinulle sopiikin. Sattui jo kerran ennen näin, noin
kaksitoista vuotta sitten. Silloin myöskin joku saarnasi minulle eikä
hellittänyt; se koski erästä tyttöä, ja sattumalta oli se vielä paras
ystäväni -- --"

"Ja sitten?"

"Hän pakotti minut heittämään hänet ulos, ja sitten ei minulla enää
pitkään aikaan ollut ystävää, ei oikeastaan ennenkuin sitten sain
sinut."

"Tämä on selvää puhetta."

"Eikö totta?" sanoi hän lempeästi. "Sinun on nyt valittava. Mutta
ei olisi kauniisti tehty, jos nyt sinäkin lähtisit tiehesi. Pidän
sinusta ja olen ajatellut valmistaa sinulle erään ilonkin."

"Minkä sitten?"

"Näetkös, sinähän pidät vaimostani -- tai ainakin olet pitänyt, ja
minä pidän hänestä myöskin, jopa paljonkin. Nyt toimeenpanemme tänä
iltana juhlan, vain me kahden, hänen kunniaksensa. On nimittäin eräs
aihe siihen. Olen maalauttanut hänen muotokuvansa; hänen täytyi
keväällä useasti käydä istumassa maalarille, ja minä olin useasti
mukana. Sitten matkusti hän pois kuvan ollessa miltei valmis. Maalari
vaati vielä yhtä istumista, mutta nyt olen kyllästynyt odottamiseen
ja käskenyt tuomaan kuvan sellaisena kuin se on. Se tapahtui viikko
sitten; nyt on kuvaan hankittu kehyksetkin ja se lähetettiin eilen
kotia. Olisin näyttänyt sen sinulle heti, mutta on parempi että
paljastaminen tapahtuu juhlallisesti. Tosin ei se käy päinsä vähättä
samppanjatta, miten saattaisin muuten olla iloinen! Mitä ajattelet?"

Tunsin hänen leikinlaskunsa takaa liikutusta jopa kyyneleitä
ja suostuin mielihyvällä ja iloisena, vaikk'ei mielentilani
todellisuudessa ollutkaan sellainen. Ryhdyttiin siis valmistamaan
juhlaamme sen naisen kunniaksi, joka hänestä näytti samalla tavalla
kadotetulta, kuin hän todella oli kadonnut minulta.

"Vieläkö muistat hänen kukkiansa?" kysyi hän minulta. "En ymmärrä
kukista mitään, enkä tiedä niiden nimiä. Hänellä oli aina valkeita ja
keltaisia ja myöskin punaisia. Etkö enää muista?"

"Kyllä, muutamia muistan vielä. Miksi niin?"

"Sinun pitää ostaa niitä. Ottakaamme vaunut, minun täytyy muutoinkin
mennä kaupunkiin. Järjestämme kaiken aivan niinkuin hän olisi mukana."

Hänen mieleensä johtui vielä paljo, mistä huomasin kuinka syvästi ja
herkeämättömästi hän oli ajatellut Gertrudia. Se minua samalla kertaa
sekä ilahdutti että liikutti. Hänen tähtensä ei hän pitänyt enää
koiria ja eli yksinään, hän, joka ei milloinkaan ollut voinut kauan
tulla toimeen ilman naisia. Hän oli maalauttanut Gertrudin kuvan,
pyysi minua ostamaan hänen kukkiansa! Tuntui aivan kuin hän olisi
riisunut naamarin ja minä olisin nähnyt noiden kovien, itsekkäiden
piirteiden takaa lapsenkasvot.

"Mutta", huomautin vielä kuitenkin, "meidän pitäisi sentään
mieluummin katsoa kuvaa nyt tai iltapäivällä. Maalauksiahan täytyy
katsella päivänvalossa."

"Mitä suotta, voithan katsella sitä tarpeeksesi huomenna.
Toivottavastihan se on hyvä muotokuva, mutta itse asiassa on se
meille aivan yhdentekevää, me näemme kuitenkin vain hänet itsensä."

Syötyä läksimme kaupunkiin ja suoritimme ostokset, ennen kaikkea
kukkien. Samalla johtui hänen mieleensä lähettää kukkia myöskin
Gertrudille R:iin.

"Kukissa on jotain suloista", sanoi hän miettiväisesti. "Ymmärrän,
että Gertrud pitää niistä. Minuakin ne miellyttävät, mutta minä en
kuitenkaan osaa omistaa niille minkäänlaista huolenpitoa. Ellei joku
nainen ole ollut niistä huolehtimassa, vallitsi minun luonani aina
jotenkin vastenmielinen epäjärjestys."

Illalla näin uuden muotokuvan musiikkihuoneen seinälle ripustettuna
ja silkkiverholla peitettynä. Olimme syöneet juhla-aterian ja Muoth
pyysi nyt saada kuulla säveltämäni hääpreludion. Kun olin soittanut
sen, paljasti hän taulun ja me seisoimme hetkisen äänettöminä sitä
katsellen. Gertrud oli maalattu vaaleassa, kesäisessä puvussa ja
silmäili meitä tuttavallisesti kirkkain silmin; ja kesti jonkun
aikaa, ennenkuin Muoth ja minä saatoimme katsoa toisiamme silmiin
ja ojentaa toisillemme kätemme. Muoth täytti kaksi lasia Reinin
viinillä, nyökäytti kuvalle, ja me joimme hänen maljansa, jota
molemmat ajattelimme. Sitten otti hän kuvan huolellisesti käsiinsä ja
kantoi sen pois huoneesta.

Pyysin häntä laulamaan jotain, mutta hän ei siihen suostunut.

"Muistatko vielä", sanoi hän hymyillen, "miten kerran ennen häitäni
istuimme yhdessä? Nythän olen jälleen nuorimies, koettakaamme
senvuoksi vielä kerta kilistää laseja ja pitää hiukan hauskaa. Sinun
Teiserisi pitäisi olla mukana, hän ymmärtää ilonpidon paremmin kuin
sinä ja minä. Sano hänelle paljo terveisiä, kun palaat kotia. Hänhän
ei tosin voi sietää minua, mutta kuitenkin -- -- --"

Hän alkoi jälleen jutella tuolla vastustamattomalla, vaikka tyynellä
ja hillityllä iloisuudellaan, joka aina oli hänen hyvien hetkiensä
merkkinä, ja minua hämmästytti huomata, kuinka kaikki, satunnainen
ja vähäpätöinenkin, jonka luulin hänen jo kauan sitten unohtaneen,
oli säilynyt hänen muistissaan. Myöskin ensimäisen illan, jonka olin
viettänyt hänen luonansa Marionin, Kranzlin ja muiden seurassa,
sekä meidän välillämme silloin sattuneen riidan muisti hän. Vain
Gertrudista ei hän puhunut; ajan, jolloin tämä oli tullut meidän
väliimme, jätti hän koskettelematta, ja minä olin siitä hyvilläni.

Nämä odottamattoman hauskat hetket ilahduttivat minua, ja annoin
hänen runsaasti nautiskella hyvää viiniä, tekemättä mitään
huomautuksia. Tiesin, miten harvinaisia tuollaiset hetket hänelle
olivat ja miten hän itse niitä vaali ja suojeli, kun ne kerran
saapuivat, ja ne eivät milloinkaan saapuneet viipymättä. Tiesin
myöskin, ettei tätä voinut kauan kestää, että hän aamulla jälleen
olisi ärtynyt ja juro; kuitenkin syttyi minunkin mielessäni
sydämellinen lämpö ja miltei iloinen tunnelma, kun kuuntelin hänen
älykkäitä vaikkakin keskenään ristiriitaisia mietelmiään.

Kerran, kun hän oli vaiti ja mietiskeli, aloin kertoa hänelle, mitä
teosofi-tuttavani oli sanonut minulle yksinäisyyden sairaudesta.

"Vai niin", sanoi hän hyvätuulisesti. "Ja sinä tietysti uskoit häntä.
Sinun olisi muuten pitänyt ruveta teologiksi."

"Miksi niin? Siinä voi sentään olla yhtä ja toista oikeata."

"Tietysti. Viisaat herrat todistavat aina yhä uudestaan ja uudestaan,
että kaikki on vain kuvittelua. Tiedätkö, olen aikaisemmin useasti
lukenut tuollaisia kirjoja ja voin vakuuttaa, ettei niissä ole
takana mitään, ei kerrassaan mitään. Kaikki, mitä nämä filosofit
kirjoittavat, on vain leikittelyä; itseänsä he kenties lohduttavat
sillä. Toinen keksii individualismin, koska hän ei voi sietää
aikalaisiansa, toinen sosialismin, koska hän ei voi elää yksin.
Voihan olla, että meidän yksinäisyydentunteemme on sairautta. Mutta
se ei muuta asiaa. Unissakäyminen on myöskin sairautta, mutta siitä
huolimatta seisoo sellainen ihminen katonräystäällä ja taittaa
niskansa, jos häntä puhuttelee."

"No, sehän on sentään hiukan toista."

"Olkoon minun puolestani, en väitä olevani oikeassa. Tarkotan vain,
ettei viisaudella päästä minnekään. On vain kaksi viisautta; kaikki,
mikä on siltä väliltä, on lorua."

"Mitä viisauksia sitten tarkotat?"

"No, joko on maailma huono ja kurja, kuten buddhalaiset ja kristityt
sanovat. Silloin täytyy elää säkissä ja tuhassa, luopua kaikesta, ja
luulen, että sitä tietä voi tulla varsin tyytyväiseksi. Askeettien
elämä ei ole niin vaikeata kuin luullaan. Tai on sitten maailma ja
elämä hyvä ja oikea; silloinhan ei voi tehdä muuta kuin elää mukana
ja sitten kuolla rauhassa, kun se on lopussa..."

"Ja kumpaa uskot itse?"

"Sitä ei pidä keltään kysyä. Useimmat ihmiset uskovat molempia, aina
sen mukaan millainen sää on, ovatko he terveitä ja onko heillä rahaa
kukkarossa vai eikö. Ja nekään, jotka todella uskovat jompaankumpaan,
eivät elä sen mukaisesti. Niin on minunkin laitani. Uskon nimittäin,
kuten Buddha, ettei elämä ole minkään arvoinen. Mutta minä elän
kuitenkin sen mukaisesti, mikä aistejani mielyttää ja ikäänkuin ne
olisivat pääasia. Kunhan vain olisi hauskempaa!"

Ei ollut vielä myöhästä, kun lopetimme. Kun menimme sivuhuoneen
lävitse, missä paloi vain yksinäinen sähkölamppu, pidätti Muoth minua
käsivarresta, sytytti kaikki valot ja otti verhon Gertrudin kuvan
edestä, joka siinä nojasi seinää vastaan. Katselimme vielä kerran
noita rakkaita, kirkkaita kasvoja; sitten peitti hän taulun jälleen
ja sammutti valot. Hän seurasi minua huoneeseeni ja asetti vielä pari
aikakauslehteä pöydälleni; siltä varalta että minua haluttaisi lukea.
Sitten ojensi hän minulle kätensä ja sanoi hiljaa: "Hyvää yötä,
ystäväni."

Menin vuoteeseeni ja makasin vielä noin puoli tuntia valveilla häntä
ajatellen. Minua oli liikuttanut ja hävettänyt kuullessani, miten
uskollisesti hän oli muistissaan säilyttänyt kaikki ystävyytemme
aikana sattuneet pikkuseikatkin. Hän, jonka oli vaikeata osottaa
ystävyyttään, oli kiintynyt niihin, joista hän piti, sydämellisemmin
kuin olin luullutkaan.

Tämän jälkeen nukahdin ja uneksin sekaisin Muothista, oopperastani
ja herra Lohesta. Kun heräsin, oli vielä yö. Heräsin pelästykseen,
jolla ei ollut mitään yhteyttä unennäköjeni kanssa, näin ikkunan
häämöttävän epäselvänä hämärästä, tunsin tuskallista ahdistusta,
käännähdin vuoteellani ja koetin päästä täydelleen hereilleni ja
tajuntaani.

Silloin kuului ovelleni nopeita, voimakkaita lyöntejä; hypähdin
pystyyn ja avasin oven. Ulkona seisoi palvelija, vain niukasti
puettuna ja tuijotti minuun kauhistunein silmin.

"Tulkaa!" kuiskasi hän läähättäen, "on tapahtunut onnettomuus!"

Vedin ylleni vain yönutun ja seurasin nuorta miestä portaita alas.
Hän avasi erään oven ja minä astuin sisään. Pienellä pöydällä seisoi
kynttilänjalka, missä paloi kolme kynttilää; vieressä oli ylösalasin
myllerretty vuode, ja siinä näin, maaten suullaan ystäväni Muothin.

"Meidän täytyy kääntää hänet ympäri", sanoin hiljaa.

Palvelija ei näyttänyt oikein uskaltavan lähestyä vuodetta.

"Lääkäri saapuu varmaankin heti", sanoi hän änkyttäen.

Mutta minä pakotin hänet tulemaan avukseni, me käänsimme makaavan
ympäri ja minä näin nyt ystäväni kasvot, jotka olivat kalpeat ja
vääristyneet; hänen paitansa oli verinen, ja kun me laskimme hänet
vuoteeseen ja jälleen peitimme hänet, värähti hänen suunsa hiukan ja
silmissä ei enää ollut katsetta.

Palvelija alkoi nyt nopeasti kertoa, mutta minä en halunnut tietää
mitään. Kun lääkäri saapui, oli Muoth jo kuollut. Varhain aamulla
sähkötin Imthorille, sitten palasin hiljaiseen taloon, istuin
kuolleen vuoteen ääressä, kuuntelin tuulen ulvontaa ulkona ja tiesin
nyt vasta, miten olin tätä miesparkaa rakastanut. Surkutella en häntä
voinut, hänen kuolemansa oli ollut kevyempi kuin hänen elämänsä.

Illalla olin asemalla ja näin vanhan Imthorin astuvan junasta ja
hänen jäljessään solakan, mustiinpuetun naisen, ja minä vein heidät
vainajan luokse, joka nyt oli puettu ja asetettu arkkuun eilisten
kukkien keskelle. Silloin kumartui Gertrud ja suuteli häntä kalpeille
huulille.

Kun seisoimme hänen hautansa ääressä, huomasin kookkaan, kauniin
naisen, jolla oli itkettyneet kasvot ja ruusuja kädessä ja joka
seisoi yksinään; kun uteliaasti katsoin häneen, huomasin, että se oli
Lotte. Hän nyökäytti minulle päätänsä ja minä hymyilin. Mutta Gertrud
ei ollut itkenyt, hän tuijotti kalpein, laihtunein kasvoin ankarasti
eteensä hiljaisessa sadesäässä ja piti itseänsä suorana kuin nuori
puu, joka seisoo vankoin juurin. Mutta se oli vain hätäpuolustusta,
ja kahta päivää myöhemmin, kun hän kotona sai vastaanottaa
Muothin lähettämät kukat, jotka sillä välin olivat saapuneet, hän
murtui, painui kokoon ja pysyi sitten kauan aikaa meille kaikille
näkymättömissä.



9.


Myöskin minussa pääsi murhe vasta myöhään oikein valtoihinsa. Ja nyt,
kuten aina tällaisissa tapauksissa käy, muistuu mieleeni lukemattomia
tilaisuuksia, joissa olin tehnyt kuolleelle ystävälleni vääryyttä.
Pahimmin oli hän sentään itse kohdellut itseänsä, eikä vasta nyt
kuollessaan. Mietin paljon näitä asioita enkä voinut huomata tässä
kohtalossa mitään epäselvää ja käsittämätöntä; mutta kaikki siinä
oli julmaa ja ilkkuvaa. Oman elämänikään laita ei ollut toisin, ei
myöskään Gertrudin ja monen muun. Kohtalo ei ollut hyvä, elämä oli
oikullinen ja julma, luonnossa ei ollut hyvyyttä eikä järkeä. Mutta
hyvyyttä ja järkeä on meissä itsessämme, meissä ihmisissä, joilla
kohtalo leikkii, ja me voimme olla voimakkaampia kuin luonto ja
kohtalo, vaikkapa väinkin katoavien hetkien ajan. Me voimme olla
toisiamme lähellä, kun kärsimme, ja katsoa toisiamme ymmärtäväisesti
silmiin, rakastaa toisiamme ja lohduttaa toisiamme.

Ja monasti, kun synkät syvyydet ovat vaiti, voimme enemmänkin.
Silloin voimme hetkisen olla jumalia, käskevästi ojentaa kätemme
ja luoda asioita, jotka eivät ennen olleet olemassa ja jotka, kun
ne kerran ovat luodut, elävät ilman meitä edelleen. Me voimme
säveleistä, sanoista ja muista halvoista aineksista rakentaa
soittimia, tehdä lauluja, jotka ovat täynnä lohdutusta ja hyvyyttä,
kauniimpia ja katoamattomampia kuin sattuman ja kohtalon sorahtavat
säveleet. Me voimme kantaa jumaluutta sydämessämme, ja aikoina,
jolloin olemme sitä täynnä, voi se katsoa meidän silmistämme ja puhua
meidän suumme kautta myös muille, jotka eivät sitä tunne tai tahdo
tuntea. Emme voi erottaa sydäntämme elämästä, mutta voimme muodostaa
sen sellaiseksi, että se on voimakkaampi kohtaloa ja voi musertumatta
ottaa vastaan tuskiakin.

Siten olen niinä vuosina, jotka Heinrich Muoth on ollut haudattuna,
tuhannesti herättänyt hänet eloon itselleni ja keskustellut hänen
kanssaan viisaammin ja hellemmin kuin milloinkaan hänen elossa
ollessaan. Ja minä olen, ajan tultua, nähnyt äitini vaipuvan
kuolinvuoteelleen ja nähnyt myöskin kauniin, iloisen Brigitte
Teiserin, joka vuosikausien odottamisen ja kuihtumisen jälkeen oli
mennyt naimisiin erään säveltaiteilijan kanssa, kuolevan ensimäiseen
lapsivuoteeseen.

Gertrud on voittanut sen tuskan, joka hänet valtasi, kun lähettämämme
kukat saapuivat hänelle kuolleen tervehdyksenä. En puhu useasti siitä
hänen kanssaan, vaikka näen hänet joka päivä. Mutta luulen että hän
katsoo kevättään kuin etäistä, entisinä matkapäivinä nähtyä laaksoa,
eikä kuten kadotettua Eedenin puutarhaa. Hän on saanut takaisin
terveytensä ja iloisuutensa, hän laulaakin jälleen. Mutta sen
jälkeen kun hän painoi suudelman vainajan kylmille huulille ei hän
ole suudellut ketään muuta miestä. Kerran, pari, -- näiden vuosien
aikana, kun hänen olemuksensa oli toipunut ja kukoisti entisessä
loistossaan, -- kulkivat ajatukseni vanhaa kiellettyä rataansa häntä
kohti ja sanoivat: miksi ei? Mutta salaisesti tiesin jo vastauksen
ja ettei minun ja hänen elämässään enää ollut mitään korjattavissa.
Hän on ystäväni, ja kun levottoman yksinäisten aikojen jälkeen astun
esim. hiljaisuudestani ja olen saanut valmiiksi laulun tai sonaatin,
kuuluu se ensiksi meille molemmille. Muoth oli oikeassa, vanhana
on onnellisempi kuin nuoruudessa, jota aikaa en kuitenkaan tahdo
moittia, sillä se kaikuu kuitenkin kaikissa unelmissani korviini
ihanana lauluna ja soi nyt puhtaampana ja kirkkaampana kuin silloin,
kun se vielä oli todellisuutta.

LOPPU.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Taiteilijan tarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.