Title: Luja kuin kuolema
Author: Maupassant, Guy de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Luja kuin kuolema" ***


LUJA KUIN KUOLEMA

Kirj.

Guy de Maupassant


Suom. G. G. Ronimus



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1920.



ENSIMÄINEN OSA.



I.


Päivä paistoi taiteilijan avaraan työhuoneeseen avonaisesta
kattoikkunasta. Tämä oli suuri, loistava ja sininen valoneliö, kirkas
aukko sinitaivaan kaikuiseen äänettömyyteen, jossa lenteli kiireesti
lintuparvia.

Mutta tuskin päästyään tuohon vakavasti sisustettuun ja verhoilla
varustettuun korkeaan huoneeseen, taivaan iloinen valo heikkeni,
lieventyi, vaimeni kankailla, hälveni vähitellen oviverhoissa,
valaisi tuskin pimeitä nurkkia, joissa yksin kultakehykset vain
leimahtivat liekkeihin kuin tulet. Rauha ja onni näyttivät tänne
kahlehdituilta, noiden taiteilijain asuntojen rauha, joissa
ihmissielu on työskennellyt. Näiden seinien sisässä, joissa ajatus
asuu, joissa se kiihkeästi liikkuu ja tyhjenee voimakkaissa
ponnistuksissa, näyttää kaikki väsyneeltä, lamautuneelta siitä asti
kuin se asettuu lepoon. Kaikki näyttää kuolleelta näiden voimaa
pursuavien elämänhetkien jälkeen; ja kaikki lepää, huonekalut,
kankaat, kuuluisien henkilöiden keskentekoiset muotokuvat --
ikäänkuin koko asunto olisi kärsinyt mestarin väsymyksestä, olisi
raatanut hänen kanssaan, ottaen joka päivä osaa hänen aina uudestaan
alkaneeseen kamppailuunsa. Epämääräinen, raskas värin, terpentiinin
ja tupakan haju täytti huoneen, tarttuen mattoihin ja istuimiin;
ja mikään muu häly ei häirinnyt syvää hiljaisuutta kuin avonaisen
ikkunan ohi kiitävien pääskysten kimakat ja lyhyet kirkunat, ja
kattojen yli tuskin kuuluva Parisin sekava, pitkällinen melu. Ei
mikään muu hievahtanut kuin vain aika-ajoittain pieni, sininen
savupilvi, joka kohosi kattoa kohti sen paperossin jokaisesta
savutuprahduksesta, jonka Olivier Bertin, loikoen sohvallaan,
puhalteli verkalleen huuliensa välistä.

Vaipuneena katselemaan kaukaista taivasta hän haki uuden taulun
aihetta. Mitä hän aikoi tehdä? Hän ei tietänyt siitä vielä
mitään. Hän ei ollut muuten mikään päättäväinen ja itsestään
varma taiteilija, vaan levoton, jonka häilyvä innostus epäröi
lakkaamatta taiteen kaikkien ilmaisumuotojen välillä. Vaikka
hän oli rikas ja kuuluisa sekä oli saanut osakseen kaikki
kunnianosoitukset, pysyi hän kuitenkin vielä elämänsä loppupuolella
miehenä, joka ei vielä tarkalleen tiedä, mitä ihannetta kohti
hän on kulkenut. Hän oli saanut valtion palkinnon Roomassa
opiskelua varten, hän oli perinnäistapojen puolustaja, ja monen
muun jälkeen suurien historiallisten tapausten esille loitsija;
sitten tullen uudenaikaisten suuntien kannattajaksi hän oli
maalannut eläimiä, ihmisiä klassillisin muistoin. Älykkäänä,
innostuneena, sitkeänä työntekijänä -- jolla ihanne aina vaihtui
-- kiintyneenä taiteeseensa, jonka hän tunsi ihmeellisen hyvin,
oli hän saavuttanut kehittyneen hienon makunsa vuoksi huomattavan
hyvät tekotapaominaisuudet ja suuren taidon taipuvaisuuden, joka
osaksi johtui hänen epäröimisistään ja yrityksistään kaikissa
taidelajeissa. Ehkä myöskin ihmisten äkillinen ihastuminen
hänen hienoihin, erinomaisiin ja moitteettomiin teoksiinsa oli
vaikuttanut hänen luontoonsa estäen sitä olemasta sitä, miksi se
oikeastaan olisi voinut tulla. Loistavasta alkumenestyksestä alkaen
miellyttämisen halu aina hämmensi häntä ilman että hän itsekään
sitä huomasi, muodosteli salaisesti hänen elämänuraansa, heikensi
hänen vakaumuksiaan. Tämä miellyttämishalu esiintyi muutoin hänessä
kaikissa muodoissa ja oli vaikuttanut paljon hänen maineeseensa.

Hänen rakastettava esiintymisensä, kaikki hänen elintapansa, hänen
huolenpitonsa omasta persoonastaan, hänen vanha voiman- ja notkeuden
maineensa miekkailijana ja ratsastajana olivat hänen kasvavaan
kuuluisuuteensa lisänneet koko joukon tunnettuja pikkuseikkoja.
Kleopatran, hänen ensimäisen taulunsa jälkeen, joka ensiksi teki
hänet kuuluisaksi, Parisi oli äkkiä hurmaantunut häneen, oli saanut
hänet omakseen, juhlinut häntä, ja hänestä oli pian tullut niitä
edustavien piirien loistavia taiteilijoita, joita tavataan Bois du
Boulognessa, joista salongit kiistelevät ja jotka akatemia ottaa
vastaan heidän nuoruudessaan. Hän oli astunut sinne valloittajana,
koko kaupungin hyväksymänä.

Kohtalo oli näin johtanut häntä vanhuuden lähestymiseen asti
hemmoitellen ja hellitellen.

Siis kauniin päivän vaikutuksen alaisena, jonka hän tunsi ulkona
auenneen täyteen kirkkauteensa, hän haki runollista aihetta. Muuten
hiukan paperossinsa ja aamiaisensa uuvuttamana hän haaveili, katse
ilmaan kohotettuna, tehden taivaan sineen nopeita hahmoluonnoksia,
viehättäviä naisia metsän lehtokujaan tai katukäytävälle, rakastavia
veden rannalle -- kaikenlaisia hienoja helliä kuvitelmia, joihin
hänen ajatuksensa halusi pukeutua. Vaihtuvia kuvia näyttäytyi
taivaalla, epämääräisinä ja muuttuvina hänen silmänsä kaunistamassa
harha-aistimuksessa; ja pääskyset, jotka piirtelivät avaruutta
lakkaamatta lentäen kuin ammutut nuolet, näyttivät tahtovan näitä
hävittää, pyyhkien niitä pois kuin kynänvedoilla.

Hän ei löytänyt mitään. Kaikki nämä vilahduksella havaitut
hahmot muistuttivat jotakin, mitä hän jo oli tehnyt, kaikki
näyttäytyneet naiset olivat niiden tyttäriä tai sisaria, jotka hänen
taiteilijamielijohteensa oli synnyttänyt; ja vielä epäselvä pelko,
joka oli häntä vaivannut jo vuoden ajan, -- se pelko, että olisi
tyhjentynyt, että olisi käyttänyt aihevarastonsa loppuun, että olisi
saanut innoituksensa ehtymään, tuli yhä varmemmaksi nyt antaessaan
teoksiensa kulkea henkisen silmänsä ohi, nyt huomatessaan itsensä
kykenemättömäksi uudelleen kuvittelemaan mielessään ja keksimään
ennen tuntematonta.

Hän nousi veltosti hakeakseen salkuistaan hyljättyjen aiheiden
joukosta jotakin, mikä herättäisi hänessä jonkun aatteen.

Yhä puhallellen savua hän alkoi selailla luonnoksia, suunnitelmia,
piirustuksia, jotka hän säilytti suljettuina suureen vanhaan
kaappiin; sitten kohta kyllästyneenä näihin turhiin hakemisiin, mieli
jäsenien kankeuden muuttamana, hän heitti pois paperossin, vihelsi
säveltä, joka oli jokamiehen suussa, ja kumartui ottaakseen lattialta
ison voimistelupainon, joka oli jäänyt tuolin alle.

Hän siirsi toisella kädellään syrjään esiripun. Tämän takaa
paljastui peili, jota hän käytti tyystin tarkastaakseen asentojen
täsmällisyyttä, todistaakseen perspektiivit oikeiksi, koetellakseen
totuutta. Nyt asettui hän suoraan peilin eteen ja teki liikkeitä
katsellen itseään peilistä.

Hän oli ollut kuuluisa taiteilijoiden keskuudessa voimistaan ja
seuraelämässä kauneudestaan. Nyt ikä painoi häntä, teki raskaaksi.
Hän oli pitkä, leveäharteinen, täysirintainen, ja viime aikoina
oli hänen vatsansa alkanut kasvaa kuten vanhoilla voimistelijoilla
useinkin, vaikka hän joka päivä jatkoi miekkailemista ja ahkerasti
ratsasteli. Pää oli jäänyt huomattavaksi, yhtä kauniiksi kuin
ennenkin, vaikka erilaiseksi. Valkeat hiukset, sileät ja lyhyet,
tekivät vielä eloisammiksi hänen harmaiden tuuheiden kulmakarvojen
alta säkenöivät silmänsä. Hänen lyhyet viiksensä, vanhan sotilaan
viikset, olivat säilyneet melkein ruskeina ja antoivat hänen
kasvoilleen harvinaisen tarmon ja ylevyyden ilmeen.

Seisten peilin edessä kantapäät yhdessä, ruumis suorana, hän antoi
noiden kahden valurautakuulan tehdä kaikki määrätyt liikkeet
vahvalihaksisen käsivartensa päässä, jonka rauhallista ja voimakasta
liikettä hän seurasi ihailevin katsein. Mutta yhtäkkiä peilin
taustassa, jossa kuvastui koko ateljee, esirippu liikahti, sitten
ilmestyi näkyviin naisen pää, ei muuta kuin pää, joka häntä katseli.

Ääni hänen takanaan kysyi:

-- Onko täällä ketään?

Hän vastasi: -- On kyllä -- kääntyen ympäri. Sitten heittäen
voimistelupainon matolle, hän riensi ovea kohti hiukan liioitellun
ketterästi.

Nainen astui sisään vaaleassa puvussa. Käteltyään hän sanoi:

-- Te voimistelitte.

-- Niin, minä keikailin ja pöyhistelin ja annoin yllättää itseni.

Nainen hymyili ja jatkoi:

-- Ovenvartijanne huone oli tyhjä, ja kun tiedän teidän olevan yksin
tähän aikaan, astuin sisään ilmoittamatta mitään tulostani.

Bertin katseli häntä.

-- Peijakas, kuinka te olette kaunis. Mikä aistikkuus!

-- Niin, minulla on uusi puku. Onko se mielestänne sievä?

-- Ihastuttava, erittäin sopusointuinen. Ah, voidaanpa sanoa, että
nykyään on vivahdusaistia.

Bertin kulki naisen ympäri, taputteli kangasta, muutteli sormiensa
päillä poimujen järjestystä kuten ihminen ainakin, joka ymmärtää
pukuasioita yhtä hyvin kuin ompelija, käytettyään koko elämänsä
ajan, taiteilijan ajatuksensa ja atleetin lihaksensa kuvatakseen
siveltimien hienolla sudilla vaihtelevia ja hienonhienoja muoteja,
tuodakseen ilmi naisen suloa, joka on suljettu ja kätketty
sametti- ja silkkivarustuksiin ja pitsien lumon alle.

Vihdoin hän selitti:

-- Se on hyvin onnistunut. Se sopii teille erittäin mainiosti.

Nainen antoi ihailla itseään, tyytyväisenä siihen, että oli sievä ja
miellytti taiteilijaa.

Ei kovin nuorena, mutta vielä kauniina, ei kovin pitkäkasvuisena,
jotenkin rotevana, verevänä, kasvoissa tuo helakka väri, joka antaa
neljänkymmenen vuotisen iholle kypsyyden vivahduksen, hän näytti
olevan noita ruusuja, jotka puhkeavat puhkeamistaan uusiin kukkiin,
kunnes liiaksi kukkineina surkastuvat yhdessä tunnissa.

Hän säilytti vaaleiden hiuksiensa alla noiden parisittarien pirteän
ja nuorekkaan sulon, jotka eivät vanhene, joilla on itsessään
hämmästyttävä elinvoima, tyhjentymätön vastustusvarasto, ja jotka
kaksikymmentä vuotta pysyvät samanlaisina, hävittämättöminä ja
voitonriemuisina, huolehtien ennen kaikkea ruumiistaan ja säästäen
terveyttään.

Nainen kohotti harsoansa ja nurisi:

-- No, eikö minua suudellakaan?

-- Olen tupakoinut -- sanoi Bertin.

Nainen virkkoi: -- Hyi. -- Sitten ojentaen huuliaan. Sitä pahempi.

Ja heidän suunsa kohtasivat toisensa.

Bertin otti pois hänen päivävarjonsa ja riisui häneltä
kevätkävelytakin ripein ja varmoin, tähän perhetemppuun tottunein
liikkein. Kun nainen sitten istuutui sohvalle, kysyi taiteilija
osanottavaisesti:

-- Miehenne voi hyvin?

-- Erittäin hyvin, hän puhunee kai juuri tällä hetkellä
edustajakamarissa.

-- Ah! mistä sitten?

-- Epäilemättä juurikkaista ja naurisöljystä, kuten aina.

Hänen miehensä, kreivi de Guilleroy, Euren edustaja oli ottanut
erikoisalakseen kaikki maanviljelyskysymykset.

Mutta huomattuaan eräässä nurkassa luonnoksen, jota hän ei tuntenut,
nainen kulki ateljeen poikki kysyen:

-- Mikäs tämä on?

-- Eräs pastellimaalaus, jonka olen aloittanut, ruhtinatar de
Pontèven kuva.

-- Te tiedätte -- sanoi kreivitär vakavasti, että jos te uudestaan
ryhdytte tekemään naisten muotokuvia, minä tulen sulkemaan teidän
ateljeenne. Tiedän liian hyvin, mihin se johtaa -- tuo työ.

-- Oh! virkkoi taiteilija, ei tehdä toista kertaa Anyn muotokuvaa.

-- Toivon sitä kernaasti.

Hän tarkasteli aloitettua pastellia kuten nainen ainakin, joka
ymmärtää taidekysymyksiä. Hän eteni, lähestyi, suojasi silmiään
kädellään, haki paikan, josta luonnos oli parhaiten valaistu, sitten
hän selitti olevansa tyytyväinen siihen.

-- Se on aika hyvä. Teille onnistuu pastelli erittäin hyvin.

-- Niinkö arvelette?

-- Niin, se on arkaluontoista taidetta, jossa tarvitaan paljon
hienostunutta aistia. Se ei ole tehty maalaustaiteen tuhruksia varten.

Jo kaksitoista vuotta oli kreivitär kiihoittanut Bertinin taipumusta
hienostuneeseen taiteeseen, vastustanut hänen palaamistaan
yksinkertaiseen todellisuuteen, ja ylhäisön hienoudenmietteillään hän
oli hellävaroin ajanut Bertiniä vähän maneerimaiseen ja teennäiseen
sulouden ihanteeseen.

Kreivitär kysyi:

-- Minkälainen hän on, tuo ruhtinatar?

Bertinin täytyi selittää tuhansia kaikenlaisia yksityisseikkoja,
joista naisten mustasukkainen ja kekseliäs uteliaisuus pitää, kulkien
vaatetushuomioista ja huomautuksista aina ajatuksiin hänen henkisistä
kyvyistään ja ominaisuuksistaan.

Ja yhtäkkiä kreivitär kysyi:

-- Keimaileeko hän kanssanne?

Bertin nauroi ja vannoi, ettei sellaista tapahtunut. Silloin
asettaen molemmat kätensä taiteilijan olkapäille, kreivitär katseli
häntä tarkasti silmiin. Kuulusteluninto saattoi väräjämään pyöreän
silmäterän sinisessä iriksessä, jossa oli tuskin huomattavia mustia
pilkkuja kuin kirjoitusmustetahroja.

Kreivitär kuiskaili uudestaan:

-- Onko aivan totta, ettei hän keimaile?

-- Oh, on aivan totta. Kreivitär lisäsi:

-- Olen muuten rauhallinen. Te ette tule rakastamaan ketään muuta
kuin minua nyt. Toisiin nähden se on lopussa. On liian myöhäistä,
ystävä parkani.

Bertiniä hipaisi tuo kevyt vilunväristys, joka koskettaa
vakaantuneessa iässä olevien ihmisten sydämiä, kun heille puhutaan
heidän iästään ja hän mutisi:

-- Tänään, huomenna, samoin kuin eilen, ei ole ollut eikä tule
olemaan ketään muuta minun elämässäni kuin te, Any.

Kreivitär tarttui silloin hänen käsivarteensa ja kääntyen takaisin
sohvalle päin asetti hänet istumaan siihen viereensä.

-- Mitä te ajattelitte?

-- Haen taulun aihetta.

-- Mitä sitten?

-- En tiedä, koska haen.

-- Mitä olette tehnyt näinä päivinä?

Bertinin täytyi kertoa hänelle keitä vieraita hänellä oli käynyt,
kaikki päivälliset ja illalliset, keskustelut ja juorut. Heitä
huvitti muuten molempia kaikki nämä ylhäisen seurapiirin mitättömät
perheasiat. Pienet kilpakosiskelut, tunnetut tai epäillyt suhteet,
tuhat kertaa toistetut ja tuhat kertaa kuullut arvostelut samoista
henkilöistä, samoista tapahtumista ja samoista mielipiteistä,
tempasivat mukanansa ja upottivat heidän henkensä siihen sekavaan
ja levottomaan virtaan, jota kutsutaan parisilaiselämäksi. Tuntien
kaikki ihmiset kaikissa seurapiireissä, Bertin taiteilijana, jolle
kaikki ovet olivat avoinna, kreivitär vanhoillisen edustajan komeana
vaimona, olivat harjaantuneet tuossa hienossa, jokapäiväisessä,
rakastettavan pahansuovassa, hyödyttömän henkevässä, yleisesti
suositussa ranskalaisen juttelun taidossa, joka tuottaa erikoisen ja
hyvin kadehditun maineen niille, joiden kieli helposti taipuu tähän
panettelevaan lörpöttelyyn.

-- Milloin tulette meille päivällisille? -- kysyi kreivitär äkkiä.

-- Milloin vain haluatte. Ilmoittakaa vastaanottopäivänne.

-- Perjantaina. Luokseni tulevat herttuatar de Mortemain, sekä
Carbelle't ja Musadieu juhlimaan pikku tyttäreni paluuta, joka
tapahtuu tänä iltana. Mutta älkää sanoko sitä kenellekään. Se on
salaisuus.

-- Oh, tietysti tulen. Olen ihastunut uudestaan tapaamaan Annetten.
En olekaan nähnyt häntä kolmeen vuoteen.

-- Niin, se on totta! Kolmeen vuoteen! Annette, jota ensin oli
kasvatettu Parisissa, vanhempiensa luona, oli tullut isoäitinsä,
rouva Paradinin, viimeisen ja intohimoisen hellyyden esineeksi.
Tämä melkein sokea vanha rouva asui koko vuoden vävynsä maatilalla,
Roncièresin hovissa, Euressä. Vähitellen vanhus oli pitänyt lapsen
yhä kauemmin luonaan, ja kun Guilleroyt viettivät melkein puolet
elämästään tällä tilalla, johon heitä kutsuivat kaikenlaiset edut
ja harrastukset -- sekä maanviljelys että vaaliasioita koskevat --
niin lopulta ei tyttöstä kuin aika ajottain tuotu Parisiin. Hän
itse muuten piti vapaata ja liikkuvaa maaelämää luostarimaista
kaupunkilaiselämää parempana.

Kolmeen vuoteen hän ei ollut tullut käymään Parisissa yhtään
kertaa, koska kreivitär mieluummin piti hänet sieltä kaukana, ettei
herättäisi hänessä toisenlaista elämänkäsitystä ja halua ennen
sitä aikaa, jolloin hän oli määrätty astumaan seuraelämään. Rouva
de Guilleroy oli hankkinut hänelle sinne maalle kaksi hyvin etevää
opettajatarta, ja kävi yhä useammin itse tervehtimässä äitiään ja
tyttöstään. Annetten oleskelu hovissa oli sitä paitsi käynyt melkein
tarpeelliseksi vanhan isoäidin siellä olon vuoksi.

Ennen aikaa Olivier meni joka vuosi viettämään kuusi viikkoa tai
kaksi kuukautta Roncièressä, mutta kolmena viimeisenä vuonna oli
reumatismi vienyt hänet kaukaisiin kylpylaitoksiin, jotka olivat
siihen määrään elvyttäneet hänen rakkauttaan Parisiin, ettei hän enää
voinut jättää sitä sinne palattuaan.

Nuoren tytön ei oikeastaan olisi pitänyt palata ennen kuin syksyllä,
mutta hänen isänsä oli yhtäkkiä suunnitellut hänelle avioliiton, ja
kutsui sen vuoksi hänet heti Parisiin, että hän tapaisi kohta sen,
jonka isä oli määrännyt hänelle sulhaseksi, markiisi de Forandelin.
Tämä tuuma oli muuten pidetty hyvin salassa ja ainoastaan Olivier
Bertinille oli kreivitär uskonut tämän salaisuuden.

Niinpä Bertin kysyikin:

-- Siis miehenne ajatus on varmasti päätetty toteuttaa.

-- On, ja luulenpa, että se on onnellinen ajatus. Sitten he puhuivat
muista asioista.

Kreivitär palasi maalaustaiteeseen ja tahtoi saada hänet tekemään
Kristuksen kuvan. Bertin vastusteli, arvellen niitä olevan jo kyllin
maailmassa; mutta kreivitär piti itsepäisesti puoliansa ja tuskastui.

-- Oi, jos minä osaisin piirustaa, näyttäisin teille ajatukseni;
se olisi hyvin uusi, hyvin rohkea. Kristusta otetaan juuri alas
ristiltä ja mies, joka on irroittanut hänen kätensä, päästää irti
koko yläruumiin. Se putoaa ja kaatuu ihmisjoukon päälle, joka
kohottaa käsivartensa ottaakseen sen vastaan ja kannattaakseen sitä.
Käsitättekö oikein?

Kyllä, Bertin käsitti sen; pitipä hän aatetta omintakeisenakin, mutta
hän puolestaan oli innostunut vain uudenaikaiseen taiteeseen, ja kun
hänen ystävättärensä loikoi sohvalla, toinen jalka hienon kengän
peittämänä riippuen ilmassa, ja synnyttäen melkein läpinäkyvän sukan
läpi aistimuksen lihasta, hän huudahti:

-- Kuulkaahan, kas tuossa on jotain maalattavaa, kas siinä on elämää:
naisen jalka hameen reunassa! Siihen voi asettaa kaikkea: totuutta,
kaipuuta, runoutta. Ei mikään ole sirompaa, sievempää kuin naisen
jalka, ja mikä salaperäisyys sitten: tuon kankaan alle kätketty,
sinne hävinnyt ja aavisteltu sääri!

Istuuduttuaan maahan turkkilaiseen tapaan hän tarttui kenkään ja
sieppasi sen pois, ja jalka, päästyään ulos nahkakotelostaan, liikkui
edestakaisin kuin pieni rauhaton eläin, joka on hämmästynyt siitä,
että se on päästetty vapaaksi.

Bertin toisti:

-- Onpa se hieno, aivan erikoinen ja aineellinen, aineellisempi kuin
käsi. Näyttäkää kätenne, Any.

Kreivittärellä oli pitkät hansikkaat, jotka ulottuivat kyynärpäähän
saakka. Riisuakseen niistä toisen, hän tarttui siihen yläreunasta
ja antoi sen liukua nopeasti käärien sitä nylettävän käärmeennahan
tavoin. Käsivarsi tuli esiin kalpeana, lihavana, pyöreänä ja
riisuttuna niin nopeasti, että se herätti täydellisen ja rohkean
alastomuuden ajatuksen.

Sitten hän ojensi käden antaen sen riippua ranteen päässä. Sormukset
kimaltelivat hänen sormissaan; ja ruusunpunaiset kynnet, hyvin pitkät
ja hoikat näyttivät lemmenpihdeiltä, jotka olivat kasvaneet tämän
naisen kämmenen päähän.

Olivier Bertin kosketteli kättä hellävaroin, yhä ihaillen sitä. Hän
pani nuo sormet liikkumaan kuin lihasta tehdyt leikkikalut ja sanoi:

-- Mikä lystikäs esine! Mikä lystikäs esine! Mikä soma pieni
ruumiinjäsen, älykäs ja taitava, joka toimittaa kaikkia mitä
halutaan: kirjoja, pitsejä, taloja, pyramiideja, vetureja, leivoksia,
tai hyväilyjä, joka on vielä sen paras tehtävä.

Hän otti pois sormukset yksitellen, ja kun vihkimäsormus, sileä,
kultainen, putosi vuorostaan, hän jupisi hymyillen:

-- Laki. Tervehtikäämme.

-- Tyhmeliini, -- virkahti kreivitär hiukan pahastuneena.

Bertinillä oli aina halu tehdä pilaa, tuo ranskalainen taipumus
liittää ivallinen muoto vakavimpiin tunteisiin; ja usein hän teki
kreivittären surulliseksi tahtomattaan, ja osaamatta käsittää
naisten tekemiä hienon hienoja eroituksia asioiden välillä ja
pystymättä vetämään pyhitettyjen alueiden rajoja, kuten hän itse
sanoi. Kreivitär suuttui erittäin joka kerta kuin taiteilija
puhui tuttavallisen lörpöttelevään tapaansa heidän niin kauan
jo kestäneestä suhteestaan, jonka Bertin vakuutti olevan
yhdeksännentoista vuosisadan rakkauden kauneimpana esimerkkinä.

-- Tehän viette meidät, minut ja Annetten vernissajaisiin -- eikö
niin?

-- Tietysti.

Sitten kreivitär kyseli yhtä ja toista parhaista tauluista ensi
näyttelyssä, jonka avajaisten piti tapahtuman parin viikon kuluttua.

Mutta yhtäkkiä, ehkä muistaen jonkun asian, jonka oli unhoittanut
toimittaa, hän virkkoi:

-- Kas niin, antakaas minulle kenkäni. Lähden pois. Bertin leikitteli
haaveksien kevyellä jalkineella käännellen ja väännellen sitä
hajamielisesti käsissään.

Hän kumartui, suuteli jalkaa, joka näytti riippuvan hameen ja maton
välillä ja joka ei liikkunut, hiukan ilman kangistamana, sitten hän
asetti kengän siihen; rouva de Guilleroy nousi ja meni pöydän luo,
jossa oli huiskin haiskin papereita, avonaisia kirjeitä, vanhoja ja
vasta saapuneita mustetolpon vieressä, jossa vanha muste oli kuivunut.

Hän tarkasteli kaikkea uteliain katsein, kosketteli lehtiä, kohotteli
niitä nähdäkseen niiden alle.

Bertin lähestyi häntä sanoen:

-- Te aiotte sekoittaa minun epäjärjestystäni. Vastaamatta kreivitär
kysyi:

-- Kuka on se herra, joka tahtoo ostaa "Kylpeviä naisia."

-- Amerikkalainen, jota en tunne.

-- Oletteko sopineet "Katulaulajattaren" hinnasta?

-- Olen. Kymmenen tuhatta.

-- Siinä teitte oikein. Se oli kyllä sievä, mutta ei mikään
erikoinen. Hyvästi, rakas.

Hän ojensi sitten poskensa, jota Bertin hipaisi rauhallisella
suutelolla ja katosi oviverhon taa sanottuaan puoliääneen:

-- Perjantaina kello kahdeksan. En tahdo, että saatatte minua kotiin.
Tiedätte sen hyvin. Hyvästi.

Kreivittären lähdettyä Bertin sytytti ensin paperossin ja alkoi
sitten kävellä taas hitain askelin ateljeessaan. Koko tämän suhteen
menneisyys levisi hänen henkisten silmiensä eteen. Hän muisteli kauan
sitten hälvenneitä yksityiskohtia, haki niitä uudestaan esiin ja
asetti ne peräkkäin toistensa yhteyteen; häntä huvitti yksin ajella
takaa näitä muistoja.

Hänen mieleensä johtui selvästi se aika, jolloin hän juuri oli
kohonnut tähdeksi taiteellisen Parisin taivaalle, jolloin maalarit
olivat anastaneet yleisön koko suosion ja kansoittivat kokonaisen
kaupunginosan komeat talot, jotka he olivat vallanneet muutamin
siveltimen vedoin.

Bertin oli, palattuaan Roomasta vuonna 1864, ollut muutamia vuosia
ilman menestystä ja mainetta; sitten yhtäkkiä, v. 1868, hän asetti
näytteille "Kleopatransa" ja muutamien päivien kuluttua ylistivät
häntä pilviin saakka arvostelu ja yleisö.

Vuonna 1872, sadon jälkeen, sittenkuin Henri Regnaultin kuolema
oli muodostunut hänen ammattitovereilleen jonkinlaiseksi maineen
astinlaudaksi, "Jocaste", rohkea aihe, siirsi Bertinin uskalikkojen
joukkoon, vaikka sen viisaasti omintakeinen tekotapa hankki sille
akateemikkojen hyväksymisen. Vuonna 1873 ensimäinen kunniaraha
asetti hänet ulkopuolelle kilpailun. Sen sai hän taulullaan
"Algerin juutalaisnainen," jonka hän toi mukanansa eräältä
matkalta Afrikkaan; ja Salian ruhtinattaren muotokuva vuonna
1874 aikaansai, että häntä hienossa maailmassa pidettiin aikansa
ensimäisenä muotokuvamaalaajana. Siitä hetkestä alkaen hän tuli
parisittaren ja parisittarien suosimaksi maalariksi, heidän sulonsa,
ruumiin muotojensa ja luontonsa taitavimmaksi ja nerokkaimmaksi
tulkitsijaksi. Muutamien kuukausien kuluttua kaikki Parisin
huomattavassa asemassa olevat naiset kilpailivat suosiosta saada
teettää muotokuvansa hänellä. Häntä oli vaikea saada suostumaan ja
hän otti suuren maksun työstään.

Kun hän nyt näin oli muodissa ja teki vierailuja hienoon seurapiiriin
kuuluvana henkilönä, hän huomasi eräänä päivänä astuessaan herttuatar
de Mortemainin taloon täyteen surupukuun puetun nuoren naisen, joka
juuri läksi sieltä. Tämä kohtaus käytävässä huikaisi hänet kuin soma
sulouden ja hienostuneisuuden ilmestys.

Kysyttyään hänen nimeään hän sai kuulla että henkilö oli kreivitär
de Guilleroy, normandilaisen maalaisaatelismiehen, agronoomin ja
kansanedustajan vaimo, että hän oli surupuvussa miehensä isän
kuoleman vuoksi ja että hän oli henkevä ja ihailtu ja että kaikki
hakivat hänen seuraansa.

Hän sanoi heti, vielä tämän ilmestyksen vaikutuksen vallassa, joka
oli viehättänyt hänen taiteilijasilmäänsä:

-- Kas, siinäpä olisi yksi, jonka muotokuvan tekisin mielelläni.

Nämä sanat toistettiin seuraavana päivänä nuorelle naiselle; ja
Bertin sai vielä samana iltana sinertävän, epämääräiseltä hajuvedeltä
tuoksuvan lipun, johon säännöllisen pienellä, hiukan vasemmalta
oikeaan nousevalla käsialalla oli kirjoitettu:

    "Arvoisa herra!

    -- Herttuatar de Mortemain lähtee juuri luotani ja vakuuttaa
    minulle, että te olisitte halukas, minun hahmoni mallinanne,
    tekemään yhden mestariteoksianne. Uskoisin sen hyvin mielelläni
    teidän käytettäväksenne, jos olisin varma, ettette ole vain
    laskenut leikkiä ja että te näette minussa jotain, joka voisi
    tulla teidän kuvaamaksenne ja ihannoimaksenne.

    Uskokaa, arv. herra, minun kunnioittavimpiin tunteisiini.

                                          Anne de Guilleroy."

Bertin vastasi kysyen, milloin hän voisi esittäytyä kreivittärelle,
ja hänet kutsuttiin aivan yksinkertaisesti aamiaiselle seuraavana
maanantaina.

Kreivi de Guilleroy asui ensimäisessä kerroksessa bulevardi
Malhesherbes'n varrella suuressa ja loisteliaassa uudenaikaisessa
talossa. Kuljettuaan avaran, valkean ja kullanvärisen vierashuoneen
läpi, jossa oli puukehyksiset siniset silkkiverhot pyydettiin
taiteilijaa astumaan jonkinlaiseen naistenhuoneeseen, joka oli
verhottu Vatteaun tapaan, viimevuosisadan kirkkain ja sievistelevin
värein, hienoine vivahduksineen ja siroine aiheineen, jotka näyttivät
rakkaudesta haaveilevien työmiesten keksimiltä, piirustamilta ja
valmistamilta.

Hän oli juuri istuutunut, kun kreivitär ilmestyi. Hän käveli niin
kevyesti, ettei Bertin ollut ollenkaan kuullut hänen tulemistaan
viereisen huoneen läpi, ja tämä hämmästyi senvuoksi nähdessään
yhtäkkiä rouva de Guilleroyn edessään. Kreivitär ojensi Bertinille
kätensä tuttavalliseen tapaan.

-- On siis totta -- virkkoi hän -, että tahdotte mielellänne tehdä
muotokuvani.

-- Olisin siitä hyvin onnellinen, arvoisa rouva.

Hänen musta, tiukka pukunsa teki hänet hyvin solakaksi, aivan nuoren,
mutta kuitenkin vakavannäköiseksi, mikä oli ristiriidassa hänen
hymyilevän, vaaleiden hiuksien kokonaan valaiseman päänsä kanssa.
Kreivi astui huoneeseen pitäen kädestä pientä kuusivuotista tyttöä.

Rouva de Guilleroy esitti: -- Mieheni.

Hän oli lyhytkasvuinen, viiksetön mies, jonka posket olivat
sisäänpäin painuneet ja lyhyeksiajellun parransängen tummentamat.

Hän oli hiukan papin tai näyttelijän näköinen, hänellä oli pitkät,
alas niskaan ulettuvat hiukset, kohteliaat tavat ja suun ympärillä
kaksi suurta kellonmuotoista poskilta leukaan laskeutuvaa ryppyä,
nähtävästi hänen ahkeran julkisuudessa puhumisensa uurtamat.

Kreivi kiitti maalaria lukuisin kohteliain lausein, mikä ilmaisi
puhujaa. Jo kauan oli hänellä ollut halu teettää vaimonsa kuva, ja
varmasti olisi hän valinnut herra Olivier Bertinin, jollei olisi
pelännyt saavansa kieltävää vastausta, sillä hän tiesi, kuinka paljon
taiteilijaa ahdistettiin pyynnöillä.

Sovittiin siis monin kohteliaisuuksin puolelta ja toiselta, että
kreivi seuraavasta päivästä alkaen toisi vaimonsa ateljeehen. Hän
tahtoi kuitenkin mielellään tietää -- täyden surupuvun vuoksi, jota
hänen vaimonsa käytti -- haluaisiko taiteilija mieluummin odottaa,
mutta Bertin selitti tahtovansa kankaalle siirtää ensiksi saamansa
vaikutelman ja tuon suuren vastakohdan: niin elävän, hienon ja
kultaisen tukan alla loistavan pään ja puvun kovin ankaran mustan
värin.

Kreivitär tuli siis seuraavana päivänä miehineen ja seuraavina
päivinä pikku tyttönsä kanssa, joka asetettiin istumaan kuvakirjalla
täytetyn pöydän ääreen.

Olivier Bertin osoittautui tapansa mukaan hyvin varovaiseksi.
Ylhäisön naiset tekivät hänet vähän levottomaksi, sillä hän ei
tuntenut heitä ollenkaan. Hän kuvitteli heitä samaan aikaan oveliksi
ja typeriksi, teeskentelijöiksi ja vaarallisiksi, turhanpäiväisiksi
ja haitallisiksi. Hänellä oli ollut puolihienoston naisten kanssa
lyhytaikaisia seikkailuja, joista hän sai kiittää mainettaan,
hauskaa luonnettaan, komeata atleetinvartaloaan ja tarmokasta,
tummaa ulkonäköään. Hän antoi siis näille naisille etusijan ja
rakasti heidän mukanaan vapaata käyttäytymistä ja lavertelua,
tottunut kun oli itsekin ateljee- ja kulissipiirien kevyihin,
lystikkäisiin ja iloisiin seurustelutapoihin. Hän kävi hienossa
maailmassa kunniansa vuoksi eikä sydämensä tähden, hän viihtyi siellä
turhamaisuudesta, otti siellä vastaan onnitteluja ja tilauksia,
esiintyi mahtaillen imartelevien kauniiden naisten edessä milloinkaan
heitä mielistelemättä. Kun hän ei ylhäisön naisten läheisyydessään
ollenkaan tohtinut laskea rohkeata pilaa tai käyttää voimakkaasti
höystettyjä sanoja, niin piti hän heitä turhankainoina ja hänellä
tunnustettiin yleensä olevan hieno käytös. Joka kerta kun joku heistä
oli tullut hänen luokseen kuvattavaksi, oli hän tuntenut, huolimatta
niistä yrityksistä, joita nainen teki häntä miellyttääkseen, tuon
rodun eriluontoisuuden, joka estää sekoittamasta taiteilijoita ja
hienostoa keskenään, vaikka he joutuvatkin tekemisiin toistensa
kanssa. Hymyilyjen ja ihailun takaa, mikä naisissa on aina hiukan
teennäistä, hän aavisti sellaisen olennon epäselvän henkisen
pidättyväisyyden, joka luulee olevansa parempaa ainesta. Siitä
johtui hänessä pieni ylpeyden vivahdus, kunnioittavammat, melkein
ylimieliset tavat, ja ruhtinaiden ja ruhtinattarien vertaisenaan
kohteleman nousukkaan teeskennellyn turhamaisuuden rinnalla miehen
itsetietoisuus, joka saa kiittää älyänsä samanlaisesta asemasta
kuin se, jonka toiset saavat syntymällään. Sanottiin hänestä hieman
kummastellen: "Hän on äärettömän hyvin kasvatettu!" Tämä kummastus,
joka häntä mairitteli, loukkasi häntä samalla, sillä se ilmaisi rajat.

Maalarin tahallinen ja juhlallinen vakavuus vaivasi hiukan rouva de
Guilleroyta, joka ei keksinyt mitään sanottavaa tälle niin kylmälle
miehelle, jota pidettiin yleisesti henkevänä.

Asetettuaan tyttärensä paikalleen, hän tuli istumaan aloitetun
luonnoksen vieressä olevaan nojatuoliin ja koetteli kaikin voimin
taiteilijan kehoituksen mukaan saada ilmettä kasvoihinsa.

Neljännen istuntoerän puolivälissä Bertin lakkasi yhtäkkiä
maalaamasta ja kysyi:

-- Mikä teitä huvittaa enimmän elämässä?

Kreivitär tuli hämilleen.

-- Enpä tiedä! Miksi tämä kysymys.

-- Tarvitsen noihin silmiin onnekasta ilmettä, enkä ole sitä vielä
nähnyt.

-- No hyvä, koettakaa saada minut puhumaan, pidän paljon
juttelemisesta.

-- Oletteko iloinen?

-- Hyvin iloinen.

-- Jutelkaamme, rouva.

Bertin oli sanonut "jutelkaamme" hyvin vakavalla äänensävyllä; sitten
ryhtyen uudestaan maalaamaan, hän koetti keskustella muutamista
aiheista hakien jotain kohtaa, jossa heidän henkensä kohtaisivat
toisensa. He alkoivat vaihtamalla huomioitaan tuntemistaan
henkilöistä, sitten he puhuivat itsestään, mikä on hupaisin ja
mieltäkiinnittävin kaikista jutteluista.

Seuraavana päivänä taas tavatessaan toisensa he tunsivat jo
vapaammin seurustelevansa keskenään, ja nähdessään miellyttävänsä
ja huvittavansa kreivitärtä, alkoi Bertin kertoa yksityisseikkoja
taiteilijaelämästään, tarinoiden vapaasti muistojaan
kuvittelurikkain, henkevin kääntein, mikä hänelle oli ominaista.

Rouva de Guilleroyta, joka oli tottunut salonkikirjailijoiden
huolitellen laadittuihin hengentuotteisiin, hämmästytti tämä vähän
lystikäs lennokkuus, joka sanoi asiat suoraan valaisten niitä
ivalla, ja kohta hän vastasi samaan äänilajiin, hienon ja rohkean
viehättävästi.

Viikossa kreivitär oli voittanut ja huumannut taiteilijan hyvällä
tuulellaan, suoruudellaan ja yksinkertaisuudellaan. Tämä oli
kokonaan unhoittanut ennakkoluulonsa hienoston naisia kohtaan, ja
olisi mielellään vakuuttanut, että heissä yksin on viehätysvoimaa
ja eloisuutta. Yhä jatkaen työtään seisoen kankaan edessä,
välistä taas peräytyen siitä muutamia askeleita ja uudestaan sitä
lähestyen taistelevan miehen liikkein, Bertin antoi tuttavallisten
ajatustensa soljua, aivan kuin hän olisi tuntenut jo kauan tämän
sievän, vaaleaverisen ja mustapukuisen naisen, auringon ja surun
yhdistelmän, joka istui hänen edessään, joka nauroi kuunnellessaan
häntä ja vastasi hänelle niin vilkkaasti, että joka hetki menetti
istunta-asentonsa.

Milloin Bertin eteni hänestä, sulki yhden silmänsä, kumartui
havaitakseen paremmin mallinsa sen kokonaisuudessa, milloin hän
lähestyi sitä aivan liki pannakseen muistiinsa sen kasvojen pienimmät
vivahdukset, nopeimmin vaihtuvat ilmeet, ja voidakseen siepata sekä
ilmaista sen, mitä naisen kasvoissa on muuta kuin ulkonäköä, siinä
ilmenevän ihanteellisen kauneuden, tuon jonkinlaisen käsittämättömän
heijastuksen, tuon jokaiselle naiselle ominaisen sisimmän ja
peloittavan sulon, mikä vaikuttaa, että toinen mies mielettömästi
häneen rakastuu, toinen ei. Eräänä iltapäivänä pikku tyttö asettui
seisomaan kankaan eteen ja kysyi lapsen suurella vakavuudella:

-- Sehän on äiti, eikö olekin?

Maalari otti hänet syliinsä suudellakseen häntä, sillä tämä lapsen
luonnollinen tunnustus hänen teoksensa yhdennäköisyydestä mairitteli
häntä.

Toisena päivänä, kun tyttönen näytti hyvin rauhalliselta, kuultiin
hänen yhtäkkiä selittävän hiljaisella surullisella äänellä:

-- Äiti; minun on ikävä.

Ja maalaria liikutti siihen määrin tämä ensimmäinen valitus, että
hän seuraavana päivänä tuotatti ateljeehen kokonaisen varaston
leikkikaluja.

Pikku Annette asetti ne hämmästyneenä, tyytyväisenä ja aina
harkitsevana -- varsin huolellisesti järjestykseen ottaakseen ne
esille toisen toisensa jälkeen hetken halun mukaan. Tämän lahjan
saamisesta asti hän piti maalarista niinkuin lapset pitävät, tuolla
eläimellisellä ja hyväilevällä ystävyydellä, joka tekee heidät niin
kilteiksi ja rakastettaviksi.

Rouva de Guilleroy mieltyi mallina istumiseen. Hän oli kovin joutilas
sinä talvena, kun hänellä oli suruaika; koska siis hän ei voinut
ottaa osaa seuraelämään eikä juhliin, sulki hän tähän ateljeehen koko
elämänsä huolet.

Hän kohosi hienon maailman ylimpiin piireihin, häntä haluttiin
kaikkialle varsinkin sen vuoksi, että hän oli sievä ja henkevä, ja
hän näki monen miehen mielistelevän itseään kadottamatta ainoatakaan
kertaa sydämensä rauhaa, sydämen, joka oli yhtä järkevä kuin hänen
henkensä.

Hän oli kuitenkin keimaileva, mutta hänen keimailunsa oli hyökkäävää
ja varovaista laatua, joka ei koskaan edennyt liian kauas.
Kehuskelevat arvostelut häntä miellyttivät, herännyt lemmenkaipuu
häntä mairitteli, kunhan vain hän voi näyttää olevansa niistä
tietämättä, ja kun hän oli tuntenut koko illan saaneensa jossain
salongissa olla, tämän imartelevan ja ylistelevän suitsutuksen
esineenä, hän nukkui hyvin kuten ainakin nainen, joka on täyttänyt
tehtävänsä maan päällä. Tämä elämä, jota oli jo kestänyt seitsemän
vuotta ilman että se väsytti häntä taikka olisi tuntunut hänestä
yksitoikkoiselta, koska hän oli ihastunut tähän ylhäisen seuraelämän
lakkaamattomaan, häälyvään levottomuuteen, saattoi hänet kuitenkin
toisinaan toivomaan jotain muuta. Hänen ympäristönsä miehet,
politikoivat asianajajat, rahamiehet tai toimettomat klubiherrat
huvittivat häntä hiukan kuten näyttelijät; eikä hän ottanut heitä
liian vakavalta kannalta, vaikka hän pitikin arvossa heidän toimiaan,
virkojaan ja kunnianimiään.

Maalari miellytti häntä ensiksi kaiken sen vuoksi, mitä tässä
miehessä oli uutta hänelle. Hänellä oli hauskaa ateljeessa, hän sai
nauraa sydämensä pohjasta, hän tunsi itsensä henkeväksi ja hän oli
Bertinille kiitollinen siitä huvista, jonka hänelle tuotti tämä
mallina istunta. Taiteilija miellytti häntä myöskin, koska hän oli
kaunis, voimakas ja kuuluisa mies; ei yksikään nainen, vaikka he
niin väittävät, ole näet välinpitämätön ruumiilliseen kauneuteen ja
maineeseen nähden. Samalla kuin kreivitärtä mairitteli se tieto,
että tämä asiantuntija oli huomannut hänet ja hän puolestaan oli
halukas arvostelemaan Bertiniä edullisesti, oli kreivitär huomannut
hänessä myös vilkkaan ja kehittyneen ajatuksen, hienotunteisuutta,
mielikuvitusta, todellisen älynviehätyksen ja väririkkaan puheen,
joka näytti valaisevan sitä, mitä hänen naissielunsa pyrki
ilmituomaan.

Läheinen tuttavuus syntyi pian heidän välilleen, ja se käden
puristus, jolla he toisiaan tervehtivät kreivittären astuessa
huoneeseen, näytti sisältävän jotakin heidän sydämestään, päivä
päivältä kasvavassa määrässä.

Sitten edeltäpäin mitään suunnittelematta ja tekemättä mitään
harkittua päätöstä, kreivitär tunsi itsessään kasvavan luonnollisen
viehättämisen halun ja tämä halu voitti. Hän ei ollut mitään
edeltäpäin valmistanut tai sommitellut; hän oli vain mielistelevä
tavallista viehättävämmällä tavalla, niinkuin ollaan vaistomaisesti
miestä kohtaan, joka teitä miellyttää enemmän kuin toiset; ja
hän asetti kaikkiin tapoihinsa hänen kanssaan seurustellessaan,
katseihinsa ja hymyilyihinsä tuota viekoittelevaa hurmausta, jota
levittää ympärilleen nainen, jossa on herännyt rakastetuksi tulemisen
tarve.

Hän puhui taiteilijalle mairittelevia sanoja, jotka merkitsivät:
"Olette minusta miellyttävän näköinen", ja hän antoi Bertinille
tilaisuuden jutella kauan näyttääkseen tälle tarkkaavaisesti häntä
kuuntelemalla, kuinka suurta mielenkiintoa taiteilija hänessä
herätti. Bertin lakkasi maalaamasta, istuutui hänen viereensä ja
tuossa hengen liikakiihtymyksessä, jonka miellyttämisen huumaus
synnyttää, taiteilijalla oli voimakkaita runouden, lystikkäiden
päähänpistojen ja filosofian purkauksia -- aina eri päivien mukaan.

Rouva de Guilleroysta oli hauskaa, kun Bertin oli iloinen; kun
tämä oli syvämietteinen, koetteli hän seurata tämän ajatuksien
kulkua, aina siinä onnistumatta; ja kun kreivitär ajatteli jotain
muuta, näytti hän kuitenkin kuuntelevan Bertiniä sen näköisenä
kuin olisi hän hyvin tätä ymmärtänyt, ja siinä määrin nauttinut
tästä taiteilijan mietteisiin osalliseksi pääsemisestä, että Bertin
haltioitui nähdessään hänen kuuntelevan, liikutettuna siitä että oli
löytänyt hienon, avoimen ja oppivan sielun, johon ajatus lankesi kuin
jyvä.

Muotokuva edistyi ja näytti onnistuvan varsin hyvin, kun maalari oli
päässyt siihen tunnetilaan, joka hänelle oli tarpeellinen, saadakseen
selville mallinsa kaikki hyvät ominaisuudet ja ilmaistakseen ne
hehkuvan vakuuttavasti, mikä juuri on aitotaiteilijain innostusta.

Kumartuneena mallinsa puoleen, vaanien kaikkia hänen kasvojensa
vavahduksia, kaikkia hänen ihonsa värivivahduksia, kaikkia
hipiän varjoja, silmien ilmeitä ja läpikuultavuutta, -- hänen
kasvonpiirteidensä kaikki salaisuudet, hän oli niin mallinsa
kyllästyttämä kuin sieni veden; ja siirtäessään kankaalle tätä häntä
itseään mykertävän ihanuuden ilmausta, jonka hänen katseensa kokosi,
ja joka virtasi kuin aalto hänen ajatuksestaan siveltimeen, oli hän
koko ajan siitä huumautunut, päihtynyt, aivan kuin hän olisi juonut
naisen suloa.

Kreivitär tunsi Bertinin rakastuvan itseensä, hän nautti tästä
leikistä, tästä yhä varmemmaksi käyvästä voitosta, ja innostui
itsekin siihen.

Jokin aivan outo tunne antoi hänen olemukselleen uuden vireen,
herätti hänessä salaista riemua. Kuullessaan puhuttavan Bertinistä
hänen sydämensä sykki vähän nopeammin, ja häntä halutti sanoa, --
tämä haju on kuitenkin niitä, jotka eivät koskaan kohoa huulille
saakka: "Hän on rakastunut minuun?" Hän oli tyytyväinen, kun
taiteilijan lahjoja kehuttiin, ja vielä enemmän ehkä, kun häntä
pidettiin kauniina. Kun hän ajatteli Bertiniä, aivan yksin, ilman
tungettelevia häiritsijöitä, hän kuvitteli todellakin saaneensa hyvän
ystävän, joka aina tyytyisi sydämelliseen kädenpuristukseen.

Maalari taas usein keskellä työtänsä asetti äkkiä värilautasen
jakkaralleen, meni ottamaan syliinsä pikku Annetten, ja hellästi
suuteli häntä silmille tai hiuksille katsellen äitiä ikäänkuin
sanoakseen: "Teitä minä suutelen enkä lasta tällä tavalla."

Silloin tällöin, muuten, rouva de Guilleroy ei tuonutkaan enää lasta
mukanaan vaan tuli yksin. Niinä päivinä ei ollenkaan tehty työtä,
juteltiin sensijaan sitä enemmän.

Kreivitär myöhästyi eräänä iltapäivänä. Oli kylmä päivä helmikuun
lopussa.

Olivier oli palannut aikaisin, kuten hän nyt teki joka kerta kun
kreivittären piti tulla, sillä hän toivoi aina tämän saapuvan ennen
määräaikaa. Häntä odotellessaan taiteilija asteli edes takaisin ja
poltteli tupakkaa ja kyseli itseltään -- hämmästyen huomatessaan
tekevänsä tätä sadannen kerran viikon kuluessa: "Olenkohan
rakastunut?" Hän ei siitä mitään tietänyt koska hän ei vielä
milloinkaan ollut toden teolla sitä ollut. Hänellä oli ollut hyvin
voimakkaita tunnepuuskia, vieläpä kyllin pitkiäkin, mutta koskaan ei
hän niitä ollut pitänyt rakkautena. Tänään hän ihmetteli sitä, mitä
tunsi itsessään.

Rakastiko hän kreivitärtä? Varmasti, sillä hän ei tuntenut mitään
himoa tätä kohtaan, koska hän ei koskaan ollut ajatellutkaan
mahdollisuutta saada omistaa häntä. Tähän saakka oli himo hänet
heti vallannut, kun joku nainen oli häntä miellyttänyt, saattaen
hänet ojentamaan kätensä tätä kohti aivan kuin poimiakseen hedelmän
ilman että tämän himon poissaolo tai läsnäolo olisi koskaan syvästi
häirinnyt hänen sisäistä ajatustaan.

Kreivittäreen nähden oli himo tuskin hipaissutkaan häntä, ja
näytti se piiloutuvan toisen voimakkaamman tunteen taakse, vielä
hämärän ja tuskin heränneen. Olivier oli uskonut rakkauden alkavan
haaveilla ja runollisilla haltioitumisilla. Se mitä hän tunsi näytti
päinvastoin johtuvan sellaisesta olemuksen kuohunnasta, jota ei
tuskin voinut määritellä, enemmän ruumiillisesta kuin henkisestä.
Hän oli hermostunut, levoton, kiihtynyt, kuten ollaan jonkun taudin
meissä itäessä. Mutta ei mitään tuskallista kuitenkaan liittynyt
tähän veren kuumeeseen, joka myös myllersi tartunnallaan hänen
ajatuksiaan. Hän tiesi varsin hyvin tämän mielenkuohun aiheutuvan
rouva de Guilleroysta, hänen paluunsa odottamisesta. Hän ei tuntenut
heittäytyvänsä tätä kohti olemuksensa koko voimalla, vaan hän tunsi
tämän aina olevan läsnä itsessään ikäänkuin kreivitär ei olisikaan
poistunut; kreivitär oli lähtiessään jättänyt hänelle jotain
itsestään, jotain hienon hienoa ja sanoin ilmaisematonta. Mitä?
Oliko tämä rakkautta? Nyt hän syventyi omaan sydämeensä nähdäkseen
ja ymmärtääkseen. Hän huomasi rouva de Guilleroyn viehättäväksi,
mutta hän ei vastannut sitä naisihanteen tyyppiä, jonka Olivier'n
sokea toivomus oli luonut. Jokainen mies, joka tavoittelee lempeä,
on edeltäpäin kuvitellut mielessään sen naisen henkiset hyvät
ominaisuudet ja ruumiilliset edut, joka häntä tulisi hurmaamaan, ja
rouva de Guilleroy -- vaikka hän miellyttikin Bertiniä suuresti -- ei
näyttänyt hänestä olevan se nainen.

Mutta miksikä kreivitär sitten näin kiehtoi häntä enemmän kuin muut
naiset, erilaisella, lakkaamattomalla tavalla?

Oliko hän aivan yksinkertaisesti joutunut tämän keimailijan
asettamaan ansaan, jonka hän oli jo kauan vainunnut ja käsittänyt,
ja kreivittären sotaliikkeiden saartamana tullut sen erikoisen
hurmauksen vaikutuksen alaiseksi, jonka antaa naisille miellyttämisen
halu.

Bertin käveli, istuutui, läksi uudestaan liikkeelle, sytytti
paperosseja ja heitti ne kohta taas kädestään; ja joku hetki hän
katseli seinäkellonsa viisaria, joka kulki tavallista määräaikaa
kohti verkalleen ja järkähtämättömän säännöllisin askelin.

Useita kertoja jo hän oli ollut kahden vaiheilla, kohottaako kynnen
näppäyksellä noita kahta liikkuvaa kultaviisaria peittävää lasikupua,
ja lykätäkö sormenpäällä isoaviisaria määrättyyn numeroon saakka,
jonka se saavutti niin hitaasti.

Hänestä tuntui, ettei muuta tarvittaisikaan kuin ovi jo aukenisi ja
odotettu ilmestyisi tämän kepposen pettämänä ja kutsumana. Sitten hän
oli alkanut hymyillä tälle itsepäiselle ja järjettömän lapselliselle
halulleen.

Vihdoin teki hän itselleen kysymyksen: "Voinko tulla hänen
rakastajakseen?" Tämä ajatus näytti hänestä oudolta, vähän
mahdolliselta toteuttaa, ja tuskin ollenkaan tavoiteltavalta niiden
selkkausten vuoksi, jotka se voisi aiheuttaa hänen elämässään.

Kuitenkin tämä nainen miellytti häntä suuresti ja hän päätteli:
"Totta tosiaan, olenpa joutunut kummalliseen tilanteeseen."

Seinäkello löi, ja tämä häly sai hänet säpsähtämään, järkyttäen
hänen hermojaan enemmän kuin hänen mieltään. Hän odotti kreivitärtä
sillä kärsimättömyydellä, jota viipyminen lisää joka sekunti.
Rouva de Guilleroy oli aina täsmällinen; siis viimeistään kymmenen
minuutin kuluttua hän astuisi sisään. Kun kymmenen minuuttia oli
mennyt tunsi Bertin itsensä huolestuneeksi kuin murheen lähestyessä,
sitten harmistuneeksi siitä, että hän odottaessaan menetti aikaansa,
senjälkeen hän käsitti äkkiä, että jollei rouva de Guilleroy tulisi,
se tuottaisi hänelle suurta kärsimystä. Mitä tekisi hän? Odottaisiko
häntä? Ei -- hän lähtisi ulos, niin että jos kreivitär ehkä vielä
tulisi kovin myöhästyneenä, hän löytäisi ateljeen tyhjänä.

Hän lähtisi ulos, mutta milloin? Minkä toimintavapauden hän
jättäisi rouva de Guilleroylle? Eikö olisi parempi jäädä ja tehdä
tälle muutamin kohteliain ja kylmin sanoin ymmärrettäväksi, ettei
hän, Bertin, ollut niitä, joita pannaan odottamaan? Ja jollei hän
tulisikaan? Silloin saapuisi kai kirje, kortti, palvelija tai
kaupunginlähetti? Jollei kreivitärtä kuuluisi, mitä hän tekisi?
Silloin olisi päivä hukassa, hän ei voisi enää teeskennellä. Ja
silloin? Silloin hän lähtisi tiedustelemaan, miten kreivitär voi,
sillä hän kaipasi nähdä tätä.

Niin, -- oli totta, että hän kaipasi nähdä rouva de Guilleroyta -- ja
tämä toive oli syvä, vaivaava ja ahdistava. Mitä se oli? Rakkauttako?
Mutta hän ei tuntenut innostusta ajatuksissaan, ei kiihkoa
aisteissaan eikä haaveiluja mielessään todetessaan, että, jollei
kreivitär sinä päivänä tulisi, se tuottaisi hänelle suurta kärsimystä.

Ulko-oven kello soi pienen talon käytävään, Olivier Bertin tunsi
huohottavansa liikutuksesta, sitten itsensä niin iloiseksi, että teki
pyörähdyksen ilmassa heittäen paperossinsa menemään.

Rouva de Guilleroy astui sisään; hän oli yksin.

Bertin rohkaisi heti mielensä.

-- Tiedättekö, mitä kysyin itseltäni, teitä odottaessani.

-- Enpä tosiaan, en voi tietää.

-- Kysyin, olinko rakastunut teihin.

-- Rakastunut minuun! Te tulette hulluksi!

Mutta kreivitär hymyili ja hänen hymynsä sanoi: "Se on hauskaa, olen
erittäin tyytyväinen." Hän jatkoi:

-- Kuulkaahan, te ette puhu totta; miksi laskette tällaista leikkiä?

Bertin vastasi:

-- Tarkoitan päinvastoin täyttä totta. En vakuuta teille
olevani rakastunut teihin, vaan kysyn itseltäni, enkö ole siksi
tulemaisillani.

-- Mikä saattaa teidät niin ajattelemaan?

-- Minun levottomuuteni teidän poissaollessanne, onnellisuuden
tunteeni teidän saapuessanne.

Kreivitär istuutui.

-- Oi! Älkää huoliko niin vähästä. Niinkauan kuin nukutte hyvin ja
syötte ruokahalulla, ei ole vaaraa.

Bertin alkoi nauraa.

-- Ja jos menetän unen ja ruokahalun?

-- Ilmoittakaa minulle.

-- Mitä te sitten teette?

-- Annan teidän parantua rauhassa.

-- Kiitoksia paljon.

Ja rakkaudenaiheesta he sirosanaisesti pakinoivat koko iltapäivän.
Samoin kävi seuraavina päivinä. Suostuen tähän hänen mielestään
henkevään ja arvottomaan hassutteluun rouva de Guilleroy kysyi
Bertiniltä hyväntuulisena astuessaan huoneeseen:

-- Mitenkä voi rakkautenne tänään?

Ja taiteilija selitti hänelle vakavan leikillisessä äänilajissa koko
tautinsa kehityksen, koko syntyvän ja kasvavan hellyyden sisäisen,
jatkuvan ja sydäntä vellovan vaivan. Hän esitteli sielunsa liikkeet
pikkumaisen tarkasti, tunti tunnilta, aina heidän eroamisestaan
asti edellisenä päivänä, luentoja pitävän opettajan keveäniloisella
tavalla; kreivitär kuunteli huvitettuna, hiukan liikutettuna
ja levottomana tätä tarinaa, aivankuin lukua kirjasta, jonka
sankarittarena hän oli. Kun Bertin oli luetellut kohteliaasti ja
luontevasti kaikki huolet, joiden uhrina hän oli, hänen äänensä aika
ajoittain alkoi väristä ilmaistessaan sanoin tai vain äänenvaihteluin
hänen sydämensä kärsimyksiä.

Ja yhä kreivitär kyseli häneltä, värähdellen uteliaisuudesta, silmät
häneen kiinnitettyinä, korva halukkaana kuulemaan näitä asioita,
jotka tosin hiukan tekivät levottomaksi, mutta joita oli ihanaa
kuunnella.

Toisinaan Bertin tullessaan hänen luokseen oikaistakseen asentoa,
tarttui hänen käteensä ja yritti sitä suudella. Nopsalla liikkeellä
kreivitär tempasi sormensa hänen huuliltaan ja rypistäen vähän
kulmakarvojaan sanoi:

-- Kas niin, työskennelkää.

Taiteilija ryhtyi taas työhön, mutta tuskin viisi minuuttia oli
kulunut, kun rouva de Guilleroy teki hänelle kysymyksen johtaakseen
hänet taitavasti takaisin siihen ainoaan aineeseen, joka kiinnitti
heidän molempien mieliä.

Sydämessään tunsi kreivitär nyt syntyvän pelkoja. Hän tahtoi kyllä
olla rakastettu, mutta ei liiaksi. Varmana siitä, ettei hän itse
tulisi viekoitelluksi menemään liian kauas, hän pelkäsi antaa
Bertininkään tässä seikkailussa tehdä sitä, sillä silloin hän
menettäisi tämän, koska olisi pakoitettu saattamaan hänet epätoivoon
oltuaan häntä rohkaisevinaan. Jos hänen kuitenkin olisi täytynyt
luopua tästä hellästä ja sirosanoin tulkitusta ystävyydestä, tästä
yhä vuolaasti virtaavasta keskustelusta, joka vieritti esiin
lemmenhiukkasia kuin kultahietaa täynnä oleva puro kultajyviä, olisi
se koskenut häneen yhtä kipeästi kuin jos häntä olisi raadeltu.

Kun hän lähti kotoaan mennäkseen maalarin ateljeehen, täytti hänet
ilonailahdus, voimakas ja lämmin, ja se teki hänet keveäksi ja
hilpeäksi. Kun hän tarttui kädellään Olivier'n asunnon ovikelloon,
sykki hänen sydämensä kärsimättömyydestä, ja portaiden matto oli
pehmein mitä hänen jalkansa koskaan olivat koskettaneet.

Mutta ennen pitkää Bertin tuli synkäksi, vähän hermostuneeksi,
usein ärtyisäksi. Hän osasi kyllä kohta hillitä
kärsimättömyyskohtauksiansa, mutta ne uudistuivat yhä useammin.

Eräänä päivänä kreivittären juuri astuttua huoneeseen, Bertin
istuutui hänen viereensä sen sijaan, että olisi ryhtynyt maalaamaan
ja sanoi hänelle:

-- Hyvä rouva, ette voi enää olla tietämättä, ettei se ole mitään
pilaa, ja että rakastan teitä mielettömästi.

Hämillään näistä alkusanoista ja nähdessään pelätyn ratkaisun
lähestyvän, kreivitär koetti pysähdyttää häntä, mutta taiteilija ei
kuunnellut enää. Tunnetulva purkautui hänen täyttyneestä sydämestään,
ja rouva de Guilleroyn täytyi kuunnella häntä kalpeana, vapisevana,
tuskaisena. Bertin puhui kauan, pyytämättä mitään, hellästi,
kaihomielisesti, epätoivoisen alistuvasti; kreivitär antoi hänen
tarttua käsiinsä ja pitää ne omissaan. Taiteilija oli polvistunut
rouva de Guilleroyn huomaamatta, ja haltioitunein katsein hän
rukoili tätä säästämään häntä kärsimyksiltä. Miltä kärsimyksiltä?
Kreivitär ei käsittänyt eikä koettanutkaan käsittää, kauhean tuskan
tylsyttämänä, nähdessään Bertinin kärsivän, ja tämä tuska oli melkein
onnea. Äkkiä hän näki kyyneliä Bertinin silmissä ja tuli siitä niin
liikutetuksi, että sanoi: "Oi!" valmiina suutelemaan häntä niinkuin
suudellaan itkeviä lapsia. Taiteilija toisti hyvin hiljaisella
äänellä: "Näettekö, minä kärsin liiaksi," ja yhtäkkiä tämä toisen
tuska voitti kreivittären, kyyneleet tarttuivat häneen, hän alkoi
nyyhkyttää, hermot lamautuneina, käsivarret vapisevina, valmiina
aukenemaan.

Kun kreivitär yhtäkkiä tunsi Bertinin sulkevan hänet syliinsä
ja intohimoisesti suutelevan häntä huulille, tahtoi hän huutaa,
taistella vastaan, lykätä hänet luotaan, mutta hän arveli heti
olevansa hukassa, sillä hän myöntyi vastustellessaan, hän antautui
vastaan ponnistellessaan, hän puristi Bertinin lujasti rintaansa
vasten huutaen: "Ei, ei, minä en tahdo."

Sitten hän hetkisen oli vallan suunniltaan, kasvot käsiä vasten
painettuina, mutta yhtäkkiä hän nousi, sieppasi matolle pudonneen
hattunsa, pani sen päähänsä ja riensi ulos huolimatta Olivier'esta,
joka rukoillen pidätti häntä hameesta.

Heti kun hän oli kadulla, häntä halutti istuutua katukäytävän
reunalle, niin hän tunsi olevansa uuvuksissa, aivankuin hänen
jalkansa olisivat olleet poikki. Ajuri ajoi ohi, hän kutsui sen ja
sanoi: "Ajakaa hiljaa, viekää minua mihin haluatte." Hän vetäytyi
ajoneuvoihin, sulki oven, lyykistyi perimmäiseen nurkkaan ja tunsi
olevansa yksin eteenkohotettujen lasien takana, yksin ajatellakseen.

Muutamien minuuttien aikana ei hän tajunnut muuta kuin pyörien
tärinää ja katukuoppien aiheuttamia nytkähdyksiä. Hän katseli taloja,
jalkamiehiä, muita ajureita, raitiovaunuja tyhjin silmin, jotka eivät
nähneet mitään; hän ei ajatellut myöskään mitään, ikäänkuin hän olisi
myöntänyt itselleen jonkinmoista lykkäysaikaa, ennenkuin uskalsi
ajatella sitä mitä oli tapahtunut.

Sitten, koska hänellä oli vilkas äly, joka ei mitenkään ollut
veltostunut, hän sanoi itsekseen: "Kas niin, olen siis langennut
nainen". Ja joitakuita minuutteja hän vielä oli mielenliikutuksen
vallassa, varmana siitä, että onnettomuus, jota ei voinut korjata,
oli tapahtunut, kauhistuneena kuin katolta pudonnut ihminen, joka ei
hievahda paikaltaan arvellen, että hänen jalkansa ovat poikki, ja
uskaltamatta sitä todeta.

Mutta sen sijaan, että olisi joutunut suunniltaan tämän odotetun ja
yllätyksenä pelätyn tuskan vuoksi, hänen sydämensä pysyi, päästyään
tästä ratkaisevasta kohtauksesta, tyynenä ja rauhallisena; se löi
hitaasti, hiljaa tämän lankeemuksen jälkeen, jonka masentamana hänen
mielensä oli, eikä se ollenkaan näyttänyt ottavan osaa hänen sielunsa
kauhistukseen.

Rouva de Guilleroy toisti, aivankuin kuullakseen sen ja tullakseen
siitä vakuutetuksi: "Olen siis langennut nainen." Ei mikään kaiku
hänen ruumiissaan vastannut tähän omantunnon valitukseen.

Hän antoi heilahtelevien vaunujen jonkun aikaa tuuditella itseään,
siirtäen hiukan tuonnemmaksi mietiskelyn, johonka hänen olisi
ryhdyttävä tämän julman tilanteen johdosta. Ei, hän ei enää kärsinyt.
Hän pelkäsi vain ajatella, siinä kaikki, pelkäsi saada tietää,
ymmärtää ja harkita; mutta hänestä tuntui päinvastoin, että siinä
himmeässä ja tutkimattomassa olemuksessa, jonka muodostaa meidän
vaistojemme ja halujemme lakkaamaton taistelu, vallitsi rauha, joka
ei näyttänyt todenmukaiselta.

Kun tätä omituista lepoa oli kestänyt ehkä puoli tuntia ja kreivitär
vihdoin käsitti ettei epätoivo, jonka piti tulla, saapunutkaan, hän
karisti itsestään tämän horrostilan ja mutisi: "Tämäpä on hassua, en
ole enää juuri ollenkaan suruissani."

Silloin hän alkoi moittia itseään. Viha syttyi hänessä hänen omaa
sokeuttaan ja heikkouttaan vastaan. Kuinka hän ei ollut aavistanut
tätä? Kuinka ei hän ollut käsittänyt, että tämän taistelun hetki
oli tuleva, että tämä mies miellytti häntä kyllin tehdäkseen hänet
veltoksi ja että mitä vilpittömimpiinkin sydämiin puhaltaa joskus
himo kuin tuulenpuuska, joka vie tahdon mukanaan.

Näin kovasti itseään moitittuaan ja halveksittuaan, kreivitär kysyi
itseltään kauhistuneena, mitä nyt tulisi tapahtumaan.

Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli katkaista heti suhteensa maalariin
ja olla häntä enää milloinkaan näkemättä.

Tuskin oli hän tehnyt tämän päätöksen, kun tuhannet syyt ilmestyivät
heti sitä vastustamaan.

Kuinka selittäisi hän tämän riitautumisen? Mitä sanoisi miehelleen?
Eikö epäluulon alaiseksi joutunutta totuutta kuiskailla ja levitellä
kaikkialle?

Eikö ollut parempi näennäisesti päästäkseen pälkähästä näytellä
Olivier Bertiniin itseensä nähden välinpitämättömyyden ja unhoituksen
teeskentelevää komediaa ja osoittaa tälle, että hän oli poistanut
olemattomiin tämän minuutin muistostaan ja elämästään?

Mutta voisiko hän sitä? Olisiko hänellä rohkeutta ilmestyä
taiteilijan luo, olla muistamatta mitään, katsella häntä närkästyneen
ja hämmästyneen näköisenä ja sanoa: "Mitä te minusta tahdotte?"
miehelle, jonka pikaisesta ja väkivaltaisesta tunnepurkauksesta hän
oli tullut osalliseksi.

Hän harkitsi kauan eikä kuitenkaan tehnyt toista päätöstä, koska ei
mikään muu ratkaisu näyttänyt hänestä mahdolliselta.

Hän menisi taiteilijan luo seuraavana päivänä -- rohkeasti -- ja
tekisi tälle heti ymmärrettäväksi, mitä hän tahtoi, mitä hän vaati
häneltä. Ei koskaan yksikään sana, ainoakaan viittaus, ainoakaan
katse saanut muistuttaa hänelle tätä häpeää.

Kärsittyänsä -- sillä hän kai myös kärsi -- Bertin tyytyisi varmasti
kohtaloonsa, rehellisenä ja sivistyneenä miehenä, ja pysyisi vastedes
samana, jona hän siihen saakka oli ollut.

Tämän uuden päätöksen tehtyänsä kreivitär antoi ajurille osoitteensa
ja palasi kotiin syvän alakuloisuuden vallassa; hän halusi vain
mennä lepäämään, olla ketään näkemättä, nukkua ja unhoittaa. Hän
sulkeutui huoneeseensa ja pysyi siellä päivälliseen saakka loikoen
leposohvallaan velttona ja untelona tahtomatta enää vaivata mieltään
tällä vaaroja pursuavalla ajatuksella.

Hän meni määrätyllä hetkellä ruokasaliin, hämmästyneenä siitä, että
oli niin rauhallinen ja odotti miestään tavallisen näköisenä. Tämä
tuli kantaen sylissään pikku tyttöä: kreivitär puristi miehensä kättä
ja suuteli lasta tuntematta mitään ahdistavaa tuskaa.

Herra de Guilleroy tiedusteli, mitä hän oli tehnyt. Hän vastasi
välinpitämättömästi istuneensa mallina kuten joka päivä.

-- Ja onko muotokuva kaunis? sanoi kreivi.

-- Siitä tulee aika hyvä.

Kreivi puhui taas asioista, joita hän mielellään kertoi syödessään,
edustajakamarin istunnosta ja tavaroiden väärentämistä koskevasta
lakiehdotuksesta.

Tämä lavertelu, jota kreivitär tavallisesti sieti hyvin, kiihoitti
häntä nyt, saattoi hänet katselemaan tarkkaavaisemmin tuota
jokapäiväistä miestä ja korupuhujaa, jota huvittivat nuo asiat; mutta
hän hymyili kuunnellessaan miestänsä ja vastasi ystävällisesti,
vieläpä herttaisemmin ja ihastuneempana kuin tavallisesti näihin
tyhjänpäiväisyyksiin. Hän ajatteli katsellessaan kreiviä: "Olen
pettänyt hänet. Hän on minun mieheni, olen pettänyt hänet. Eikös se
ole omituista, ei mikään enää voi estää sitä, ei mikään voi tehdä
sitä tekemättömäksi. Olen sulkenut silmäni. Olen taipunut muutamien
sekuntien aikana, ainoastaan muutamien sekuntien, suutelemaan toista
miestä, ja minä en ole enää kunniallinen vaimo. Muutamat sekunnit
minun elämässäni, muutamat sekunnit, joita ei voi poistaa, ovat
tuottaneet minulle tämän vakavan, lyhyen, pienen teon, jota ei voi
enää korjata, rikoksen, kaikkein häpeällisimmän vaimolle... ja minä
en tunne ollenkaan epätoivoa. Jos minulle olisi sanottu sitä eilen,
niin en olisi sitä uskonut. Jos minulle olisi sitä vakuutettu,
olisin kohta ajatellut kauheita omantunnontuskia, joiden raatelemana
minun pitäisi olla tänään. Ja minulla ei ole niitä juuri ollenkaan."
Herra de Guilleroy läksi ulos päivällisen jälkeen, niinkuin hän teki
melkein joka päivä.

Silloin rouva otti syliinsä pikku tytön ja itki häntä suudellessaan;
hän itki vilpittömiä kyyneleitä, omantunnonkyyneleitä, ei ollenkaan
sydämen.

Mutta hän ei nukkunut ollenkaan.

Huoneensa pimeydessä hän vaivasi itseänsä yhä edelleen vaaroilla,
joita hänelle voi aiheuttaa maalarin käytös; ja hän pelkäsi seuraavan
päivän tapaamista sekä sitä, mitä hänen pitäisi sanoa taiteilijalle
katsoessaan häntä kasvoihin.

Hän nousi aikaisin ylös, jäi loikomaan lepotuoliinsa koko
aamupäiväksi, ponnistellen kaikki voimansa arvatakseen mitä hänen
oli pelättävä, mitä hänen olisi vastattava, sekä ollakseen valmis
kaikkien yllätyksien varalta.

Hän läksi aikaiseen liikkeelle harkitakseen asiaa vielä kulkiessaan.

Bertin ei ollenkaan odottanut häntä ja kyseli itseltään jo eilisestä
alkaen, mitä hänen oikeastaan pitäisi tehdä kreivittäreen nähden.

Tämän poislähdön, tämän paon jälkeen, jota Bertin ei ollut uskaltanut
vastustaa, hän oli jäänyt yksin kotiin kuullen vielä, vaikka
kreivitär jo oli kaukana, hänen askeliensa kaiun, hänen hameensa
kahinan ja kiinnipaiskatun oven rämähdyksen.

Hän jäi seisomaan täynnä hehkuvaa, syvää, kuohuvaa iloa. Hän oli
siis vallannut kreivittären! Se oli tapahtunut heidän kesken! Oliko
se mahdollista? Tämän riemuvoiton vaikuttaman hämmästyksen jälkeen
Bertin nautti siitä, ja paremmin pienissä erin omistaakseen tämän
nautinnon, hän istuutui, melkein kävi pitkälleen sohvalle, jossa hän
oli syleillyt kreivitärtä.

Hän jäi siihen kauaksi aikaa sen ajatuksen täyttämänä, että kreivitär
oli hänen rakastajattarensa ja että heidän välillään, tämän naisen,
jota hän niin suuresti oli halunnut, ja hänen, oli solmiutunut
muutamissa hetkissä se salainen side, joka kiinnittää kaksi olentoa
toisiinsa. Hän säilytti yhä vielä ruumiissaan väräjävänä voimakkaan
muiston tuosta pikaisesta hetkestä, jolloin heidän huulensa olivat
kohdanneet toisensa ja jolloin heidän ruumiinsa olivat yhtyneet
vavahtaakseen yhdestä suuresta elämän värähdyksestä.

Hän ei ollenkaan lähtenyt ulos sinä iltana, kyllikseen nauttiakseen
tästä ajatuksesta; hän meni aikaiseen nukkumaan kokonaan väräjävänä
onnesta.

Seuraavana aamuna, tuskin vielä heränneenä, hän jo kysyi
itseltään: "Mitä minun tulee tehdä?" Jollekin ilotytölle, jollekin
näyttelijättärelle hän olisi lähettänyt kukkia taikkapa koristeen;
mutta nyt hän oli aivan ymmällä ja kiusaantunut tämän uuden tilanteen
johdosta.

Epäilemättä täytyi kirjoittaa... Mutta mitä? Hän töhersi, raapi, repi
ja alkoi uudestaan kaksikymmentä kirjettä, jotka näyttivät kaikki
hänestä loukkaavilta, innoittavilta, naurettavilta.

Hän tahtoi hienostunein ja viehättävin sanoin ilmaista sielunsa
kiitollisuuden, hurjan hellyytensä innostuksen, sekä tarjota
loppumatonta uskollisuutta; mutta hän ei keksinyt näitä intohimoisia
ja vivahdusrikkaita asioita ilmituodakseen muita kuin tuttuja
lauseparsia, jokapäiväisiä, kömpelöitä ja poikamaisia käänteitä.

Hän luopui siis kirjoittamisajatuksesta ja päätti lähteä katsomaan
häntä, heti kun malli-istuntotunti olisi kulunut, siliä hän ajatteli,
ettei kreivitär tulisikaan.

Sulkeutuen silloin ateljeehensa hän hurmautui muotokuvan edessä,
häntä hiveli halu huulillansa kosketella maalausta, johonka jotakin
kreivittärestä oli kiinnitetty, ja aika-ajoittain hän katseli
ikkunasta kadulle. Kaikki kaukaa näkyvät hameet aiheuttivat hänelle
sydämentykytystä. Kaksikymmentä kertaa hän luuli tuntevansa
kreivittären, kun sitten hänen kreivittäreksi luulemansa nainen oli
mennyt ohi, hän istuutui hetkeksi alakuloisena kuin pettymyksen
jälkeen.

Yhtäkkiä hän näki kreivittären, epäili oliko tämä hän, otti kiikarin,
tunsi hänet ja voimakkaan liikutuksen myllertämänä istuutui
odottamaan häntä.

Kun hän astui sisään, syöksyi taiteilija polvilleen ja tahtoi tarttua
hänen käsiinsä, mutta kreivitär veti ne äkkiä takaisin, ja kun Bertin
yhä pysyi polvillaan hänen jalkojensa edessä, tuskan vallassa ja
silmät kohotettuina häntä kohti, sanoi kreivitär ylimielisesti:

-- Mitä te oikein teette, herra? En käsitä teidän asentoanne.

Bertin sopersi:

-- Oi rouva, minä rukoilen teitä...

Kreivitär keskeytti hänet säälimättä:

-- Nouskaa, te olette naurettava.

Taiteilija nousi pelästyneenä mutisten:

-- Mikä teidän on? Älkää kohdelko minua näin, rakastan teitä...

Silloin kreivitär muutamin nopein ja kuivin sanoin osoitti hänelle
tahtonsa ja järjesti tilanteen.

-- En ymmärrä mitä te tahdotte sanoa! Älkää puhuko minulle koskaan
rakkaudestanne, taikka jätän tämän ateljeen ollakseni koskaan tänne
palaamatta. Jos te unohdatte ainoatakaan kertaa tämän täällä oloni
ehdon, ette koskaan enää tule näkemään minua.

Taiteilija katseli häntä aivan ymmällä tästä kovasydämisyydestä, jota
hän ei ollut odottanut; sitten hän käsitti ja lausui hiljaa:

-- Tottelen, rouva.

Kreivitär vastasi:

-- Erittäin hyvä, sitä odotinkin teiltä! Nyt tehkää työtä, sillä kuva
ei ole vielä kohtakaan valmis.

Bertin otti siis palettinsa ja ryhtyi maalaamaan; mutta hänen kätensä
vapisivat, hänen himmentyneet silmänsä katsoivat näkemättä; häntä
halutti itkeä, niin hän tunsi sydämensä murjotuksi.

Hän koetteli puhella kreivittärelle; tämä tuskin vastasi. Kun Bertin
yritti sanoa rouva de Guilleroylle kohteliaisuuden hänen hipiästään,
niin pysähdytti tämä hänet niin musertavalla äänensävyllä, että
taiteilija sai yhtäkkiä noita rakastavien raivokohtauksia, jotka
muuttavat vihaksi hellyyden. Hänen sielussaan ja ruumiissaan tapahtui
voimakas hermopuistatus, ja heti paikalla, ilman mitään väliastetta,
hän inhosi kreivitärtä. Niin, niin, niinhän oli asianlaita, hänhän
oli nainen! Hän oli toisten kaltainen hän myöskin! Ja miksei?
Hän oli petollinen, häilyvä ja heikko niinkuin kaikki naiset.
Hän oli kiehtonut hänet, viekoitellut tyttöhempukan juonilla,
koettanut hurmata häntä antamatta sitten mitään, kiihoittaen häntä,
sitten kieltäytyäkseen, käyttäen häntä kohtaan kaikkien kurjien
keimailijoiden temppuja, noiden naisten, jotka näyttävät aina
valmiilta riisuutumaan niin kauan kuin mies, jonka he saattavat
katukoirien kaltaiseksi, ei vielä läähätä himosta.

Sitä pahempi hänelle lopultakin; hän oli omistanut tämän naisen,
hän oli vallannut hänet. Kreivitär voi pestä ruumiinsa sienellä ja
vastata hänelle röyhkeästi, hän ei kuitenkaan poistaisi mitään,
ja hän, Bertin, kyllä unhoittaisi tämän naisen. Todellakin,
hän olisi tehnyt suuren mielettömyyden jos olisi ottanut
vastuksikseen tuollaisen rakastajattaren, joka olisi kalvanut hänen
taiteilijaelämäänsä sievän naisen oikullisin hampain.

Häntä halutti viheltää, samoin kuin hän teki malliensa edessä; mutta
kun hän tunsi hermostuneisuuden kasvavan ja pelkäsi tekevänsä jonkun
tyhmyyden, niin lyhensi hän istuntoa sanoen menevänsä muka tapaamaan
jotakin henkilöä.

Kun he ottivat jäähyväiset erotessaan, niin he varmasti luulivat
olevansa kauempana toisistaan kuin sinä päivänä, jolloin he
kohtasivat toisensa herttuatar de Mortemainin luona.

Heti kun kreivitär oli lähtenyt, otti Bertin hattunsa ja
päällystakkinsa ja meni ulos. Kylmä aurinko vanuntapaisen usvan
peittämältä, siniseltä taivaalta, lähetti kaupunkiin kalpeata, hiukan
petollisen ja surullisen näköistä valoa.

Käveltyänsä jonkun aikaa nopein ja kiihtynein askelin, tuupaten
ohikulkevia, jottei hänen tarvinnut poiketa suorasta viivasta, hänen
kova raivonsa kreivitärtä kohtaan mureni epätoivoiseksi suruksi
ja katumukseksi. Toistettuaan itselleen kaiken sen, mistä hän oli
moittinut tätä, hän muisti, nähdessään toisia naisia kulkevan ohi,
kuinka sievä ja viehättävä kreivitär oli. Kuten niin monet muut,
jotka eivät sitä tunnusta, oli Bertinkin aina odottanut tuota
hyvin harvinaista sattumaa, ainoata runollista ja intohimoista
lempeä, joka haaveissa väikkyy sydämissämme. Eikö hän ollut
löytämäisillään sitä? Eikö juuri tämä nainen olisi tuonut hänelle
tämän melkein mahdottomalta näyttävän onnen? Miksikä sitten ei
mitään voi toteuttaa? Miksei voi lujasti siepata kiinni sitä, mitä
tavoittelee, tai miksi saavuttaa siitä vain sirpaleita, jotka tekevät
tuskallisemmaksi tämän pettymyksien ajojahdin.

Hän ei ollut enää vihoissaan nuorelle naiselle, vaan itse elämälle.
Nyt kun hän harkitsi asiaa, niin miksi hän olisi oikeastaan ollut
suutuksissaan tälle? Mistä voi hän moittia kreivitärtä loppujen
lopuksi? -- siitäkö, että tämä oli ollut rakastettava, hyvä ja
suloinen hänelle sensijaan että kreivitär voi moittia häntä siitä,
että hän oli käyttäytynyt kuin pahantekijä.

Hän palasi kotiin aivan surumielisenä. Hän olisi tahtonut pyytää
kreivittäreltä anteeksi, uhrautua hänen puolestaan, saattaa hänet
unhoittamaan, ja hän koetti keksiä, millä keinoin hän voisi saada
tämän ymmärtämään, kuinka hän, Bertin, kuolemaansa saakka tulisi
vastedes aina noudattamaan hänen tahtoaan.

Seuraavana päivänä kreivitär siis saapui tyttärensä seuraamana, niin
surumielisesti hymyillen ja niin kärsivän näköisenä, että taiteilija
luuli näkevänsä hänen onnettomissa sinisissä silmissään, jotka siihen
saakka olivat olleet niin iloiset, koko tämän naisen sydämen huolet,
tunnonvaivat ja lohduttoman surun. Hän herätti taiteilijassa sääliä
ja saattaaksensa kreivittären unohtamaan Bertin osoitti hänelle
varovaisesti pidättyen hienointa huomaavaisuutta. Rouva de Guilleroy
vastasi siihen lempeästi, ystävällisesti, kärsivän naisen väsyneellä
ja murtuneella tavalla.

Ja taiteilijan valtasi häntä katsellessaan uudestaan hurja halu
rakastaa häntä ja tulla rakastetuksi; hän kysyi itseltään, kuinka
kreivitär ei ollut enää vihoissaan, kuinka hän voi vielä palata,
kuunnella häntä ja vastata hänelle, sen jälkeen kuin tämä muisto oli
heidän välillään.

Siitä hetkestä saakka, kun kreivitär voi uudestaan nähdä hänet,
kuulla hänen äänensä ja kestää hänen edessään tuota ainoata ajatusta,
jonka ei pitänyt jättää häntä, oli selvä, että tämä ajatus ei
ollut tullut hänelle sietämättömäksi. Kun nainen vihaa miestä,
joka on häntä loukannut, niin ei hän voi tavata tätä ilman, että
tämä viha purkautuu. Mutta tämä mies ei voi myöskään pysyä hänelle
yhdentekevänä. Naisen täytyy joko vihata häntä taikka antaa hänelle
anteeksi. Kun hän antaa anteeksi, silloin ei hän ole enää kaukana
rakkaudesta.

Yhä maalaten verkalleen Bertin mietiskeli täten pienin, tarkoin,
selvin ja varmoin perustein; hän tunsi itsensä kirkasälyiseksi,
voimakkaaksi ja kykeneväksi itseänsä hilliten vastaanottamaan kaikki
tapahtumat.

Tarvitsi vaan olla järkevä, kärsivällinen, uskollinen, ja hän saisi
kreivittären takaisin jonakin kauniina päivänä.

Hän osasi odottaa. Rauhoittaakseen kreivitärtä, valloittaakseen
hänet takaisin, hän käytti vuorostaan oveluutta, näennäisiin
tunnonvaivoihin kätkettyjä hellyydenosoituksia, epäröivää
huomaavaisuutta ja välinpitämätöntä käytöstä. Ollen varma tulevasta
onnestaan hän pysyi tyynenä; mitäpä hänelle merkitsi, tapahtuiko se
hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin! Tunsipa hän vielä outoa ja
erikoisen laatuista huvia siitä, ettei ollenkaan kiirehtinyt, että
väijyi häntä, ja sanoi itseksensä: "Hän pelkää!" nähdessään hänen
tulevan lapsensa kanssa.

Bertin tunsi, että heidän välillään kehittyi hiljalleen lähestyminen,
ja että kreivittären katseihin ilmestyi jotakin vierasta, jotakin
väkinäistä, tuskallisen suloista, tuota taistelevan sielun kehoitusta
ja heikkenevän tahdon kutsua, joka näyttää sanovan: "Mutta valloita
minut toki väkirynnäköllä!"

Jonkun ajan kuluttua kreivitär palasi yksin taiteilijan
pidättyväisyydestä rauhoittuneena. Silloin tämä kohteli häntä
ystävättärenä, toverina, puhui hänelle elämästään, suunnitelmistaan,
taiteestaan, kuin veljelle.

Tämän avomielisyyden viehättämänä kreivitär otti ilolla vastaan
neuvonantajattaren tehtävän; häntä mairitteli se, että Bertin näin
asetti hänet erikoisasemaan muihin naisiin nähden, ja hän oli
vakuutettuna siitä, että tämän taiteellinen kyky hienostuisi tässä
läheisessä älyllisessä vuorovaikutuksessa. Mutta kyselemällä hänen
mieltään ja osoittamalla hänelle kunnioitustaan taiteilija sai
kreivittären siirtymään aivan luonnollisesti neuvonantajan tehtävästä
innoittavan papittaren tehtävään. Kreivitär piti hauskana laajentaa
näin vaikutustaan tähän etevään mieheen, ja hän suostui melkein
siihen, että Bertin rakasti häntä taiteilijana, koska hän innoitti
hänen teoksensa.

Eräänä iltana, pitkien keskustelujen jälkeen kuuluisien maalarien
rakastajattarista kreivitär liukui hiljaa Bertinin syliin. Hän jäi
siihen tällä kertaa koettamatta paeta ja vastasi toisen suudelmiin.

Silloin ei hänellä ollut enää mitään tunnonvaivoja, vaan epämääräinen
lankeemuksentunne, ja vastataksensa järkensä moitteisiin hän
uskoi, että se oli sallimus. Kun häntä veti Bertinin puoleen hänen
sydämensä, joka oli neitsyellinen, ja sielunsa, joka oli tyhjä, ja
kun hänen ruumiinsa valtasivat vähitellen voimakkaat hyväilyt, niin
hän kiintyi tähän kohta niinkuin kiintyvät hellät naiset, jotka
rakastavat ensimäisen kerran.

Taiteilijassa taas tapahtui kova, aistillinen ja runollinen
lemmenpurkaus. Hänestä tuntui välistä, että hän oli lähtenyt lentoon
jonakin päivänä, kädet ojennettuina, ja että hän oli voinut syleillä
voimakkain käsivarsin tuota siivekästä ja suurenmoista unelmaa, joka
aina väikkyy meidän toiveittemme yllä.

Hän oli saanut valmiiksi kreivittären muotokuvan, parhaimman varmaan
maalauksistaan, sillä hän oli osannut nähdä ja kiinnittää kankaalla
tuota jotakin sanoin ilmaisematonta, jota ei juuri koskaan maalari
havaitse, tuota sielun heijastusta, mysteerioita ja ilmettä, joka
värähtelee kasvoilla ja jota on vaikea siepata kiinni.

Sitten kului kuukausia ja sitten vuosia, jotka tuskin höllensivät
sitä sidettä, joka yhdisti toisiinsa kreivitär de Guilleroyn ja
maalari Olivier Bertinin. Taiteilijassa ei ollut enää tuota ensi
aikojen hurmiota, vaan rauhallista, syvää rakkautta, jonkinlaista
rakastavaa ystävyyttä, johon hän oli tottunut.

Kreivittäressä sitävastoin kasvoi lakkaamatta intohimoinen
kiintyminen, sellaisten naisten sitkeä kiintymys, jotka antautuvat
jollekin miehelle kokonaan ja ainaiseksi. Kunniallisina ja
vilpittöminä aviorikoksessaan, niinkuin he olisivat voineet olla sitä
avioliitossaankin, he pyhittäytyvät tälle ainoalle hellyydelle, josta
mikään ei heitä vieroita. He eivät ainoastaan rakasta rakastajaansa,
mutta he tahtovatkin rakastaa häntä, ja silmät yksinomaan häneen
kiinnitettyinä askarruttaa heidän sydäntänsä siihen määrin tämän
miehen ajatteleminen, ettei mitään vierasta enää voi päästä sinne. He
ovat sitoneet elämänsä päättäväisesti, aivan niinkuin sidotaan kädet,
ennenkuin hypätään korkealta sillalta veteen, kun osataan uida ja kun
tahdotaan kuolla.

Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin kreivitär näin oli antautunut,
hän tunsi itseänsä ahdistavan pelon Olivier Bertinin uskollisuudesta.
Eihän mikään muu pidättänyt tätä kuin ainoastaan hänen miehen
tahtonsa, hänen oikkunsa, hänen ohimenevä mieltymyksensä naiseen,
jonka hän oli kohdannut eräänä päivänä, niinkuin hän oli jo kohdannut
niitä niin useita toisia! Hän tunsi Bertinin niin vapaaksi ja niin
helposti viekotelluksi, hänet, joka eli ilman velvollisuuksia, ilman
tottumuksia ja turhia arkailuja, kuten kaikki miehet. Hän oli kaunis,
kuuluisa, kaikkialle haluttu, hänellä oli hänen nopeasti heränneiden
halujensa saavutettavissa kaikki hienoston naiset, joiden siveys
on niin hauras, ja kaikki puolimaailman ja teatterinaiset, jotka
tuhlaavat suosiotaan sellaisille miehille, kuin hän. Joku heistä
voisi illallisen jälkeen seurata häntä ja miellyttää häntä, vallata
hänet ja pitää hänet.

Hän eli siis alituisessa Bertinin menettämisen pelossa, vakoillen
hänen käytöstään, hänen esiintymistään, joutuen aivan suunniltaan
yhdestä sanasta ja tuskan valtaan heti, kun Bertin ihaili toista
naista, kehui viehättäviä kasvoja tahi siroa vartaloa. Kaikki,
mitä hän ei tietänyt taiteilijan elämästä, sai hänet vapisemaan ja
kaikki mitä hän siitä tiesi, täytti hänet kauhulla. Joka kerran
heidän tavatessaan toisensa kreivitär tuli aivan nerokkaaksi
kuulustellessaan häntä hänen huomaamattaan, saadaksensa hänet
lausumaan ajatuksensa näkemistään henkilöistä, taloista, joissa hän
oli syönyt päivällistä, ja mitä vähäpätöisimmistä hänen mielensä
vaikutelmista. Ja heti, kun hän luuli vainuavansa jonkun naisen
mahdollista vaikutusta, hän vastusti sitä ihmeellisen suurella
salakavaluudella ja lukemattomin keinoin.

Oi, usein hän arvasi edeltäpäin nuo lyhyet lemmenkuhertelut, joilla
ei ole syvempää pohjaa, jotka kestävät silloin tällöin viikon tai
pari jokaisen huomattavan taiteilijan elämässä.

Hän havaitsi niin sanoaksemme sisällisesti vaaran, ennenkuin hän
edes oli saanut vihiäkään uuden tunteen heräämisestä Olivierissa.
Hän havaitsi sen siitä juhlallisesta näöstä, jonka saavat sellaisen
miehen silmät ja kasvot, jota ylenmäärin kiihoittaa lemmenhaave.

Silloin hän alkoi kärsiä; hän ei nukkunut, hänen uniansa häiritsivät
kiduttavat epäilykset. Yllättääkseen Bertinin hän saapui usein hänen
luokseen ilmoittamatta mitään tulostaan, teki hänelle kysymyksiä,
jotka näyttivät lapsellisilta, tutkisteli hänen sydäntään ja kuunteli
hänen ajatuksiaan koetellen, aivan niinkuin kuunnellaan saadaksensa
selvää jossakin elävässä olennossa olevasta taudista. Ja hän itki
heti kun oli yksin, vakuutettuna siitä, että jonakin päivänä
taiteilija häneltä otettaisiin, että häneltä ryöstettäisiin tämä
rakkaus, johon hän oli niin lujasti kiintynyt, koska hän oli siihen
asettanut tahtonsa ja lemmenvoimansa mukana kaikki toiveensa ja
kaikki unelmansa.

Kun hän sitten huomasi Bertinin taas palaavan luokseen näiden
pikaisten loittonemisien jälkeen, tunsi hän myös, ottaessaan hänet
takaisin ja omistaessaan hänet uudestaan, aivan kuin kadotetun ja
uudestaan löydetyn esineen, hiljaista ja syvää onnea, joka joskus
hänen kulkiessaan kirkon ohi, ajoi hänet sinne kiittämään Jumalaa.

Ajatusten alituinen kiinnittäminen siihen, että miellyttäisi Bertiniä
enemmän kuin kukaan muu nainen, ja säilyttäisi hänet kaikkia muita
vastaan, oli tehnyt hänen koko elämästään keskeytymättömän keimailun
taistelun. Hän oli taistellut hänestä, hänen edessään lakkaamatta
sulollaan, kauneudellaan, hienoudellaan. Hän tahtoi, että kaikkialla,
missä taiteilija kuulisi puhuttavan hänestä, kehuttaisiin hänen
viehätystään, aistikkuuttaan, henkevyyttään ja pukujaan. Hän tahtoi
miellyttää toisia hänen tähtensä ja viehättää heitä, jotta Bertin
olisi ylpeä ja mustasukkainen hänestä. Ja joka kerta kun hän arvasi
hänen olevan mustasukkaisen, hän, annettuaan Bertinin hiukan kärsiä,
järjesti tälle riemuvoiton, joka taas elvytti hänen rakkauttaan,
kiihoittaen hänen turhamielisyyttään.

Sitten ymmärtäen, että mies voi aina tavata seuraelämässä naisen,
jonka ruumiillinen viehätys olisi voimakkaampi, koska se oli uusi,
turvautui hän kaikkiin keinoihin: hän imarteli ja hemmoitteli
taiteilijaa.

Varovaisella ja jatkuvalla tavalla hän antoi ylistyksen virrata hänen
ylitseen; hän tuuditteli taiteilijaa ihailullaan ja kietoi häntä
kehumisillaan, niin että kaikkialla muualla hän löytäisi ystävyyttä
ja vieläpä hellyyttä vähän joka olisi kylmempää ja epätäydellisempää,
ja että, jos toiset myöskin rakastivat häntä, hän lopulta kuitenkin
huomaisi, ettei kukaan ymmärtänyt häntä niinkuin kreivitär.

Hän teki talostaan, kahdesta vierashuoneestaan, joihin taiteilija
niin usein tuli, paikan, mikä houkutteli hänen taiteilijaylpeyttään
yhtä paljon kuin hänen miehensydäntään, parisilaisen paikan, johon
hän mieluimmin tuli, jossa kaikki hänen toivomuksensa ja halunsa
yhtaikaa tyydytettiin.

Kreivitär ei oppinut ainoastaan keksimään kaikkia hänen
makuvaatimuksiaan antaakseen hänelle, tyydyttäessään ne talossaan,
sellaisen hyvinvoinnin tunteen, ettei mikään sitä korvaisi, vaan
hän ymmärsi herättää uusia sellaisia, luoda hänelle kaikenlaisia
herkutteluja, aineellisia ja tunneherkutteluja, pienien
huomaavaisuuksien, lemmenihailun ja imartelun tottumuksia! Kreivitär
ponnisteli kaikki voimansa viehättääkseen hänen silmiään aistikkaalla
hienoudella, hänen hajuhermojaan hienoilla hajuvesillä, hänen
korviaan ylistelyillä ja hänen suutaan ravinnolla.

Mutta kun kreivitär oli istuttanut hänen itsekkään ja juhlitun
naimattoman miehen sieluunsa ja ruumiiseensa koko joukon pieniä
tyrannimaisia tarpeita, kun hän oli hyvin varma siitä, ettei mikään
rakastajatar välittäisi niinkuin hän pitää huolta niistä ja ylläpitää
niitä sitoaksensa miehen kaikkien elämän pienien nautintojen avulla,
niin hän pelkäsi yhtäkkiä, nähdessään Bertinin kyllästyvän omaan
kotiinsa, valittavan lakkaamatta yksinäänelämistä ja, kun hän ei
voinut tulla kreivittären luo muuten, kuin seuraelämän asettamia
varokeinoja noudattaen, koettavan klubissa kaikin keinoin lieventää
eristäytymistään, hän pelkäsi, että Bertin alkaisi ajatella naimisiin
menoa.

Eräänä päivänä hän kärsi niin suuresti näistä levottomuuksista,
että hän toivoi vanhuutta saadaksensa nämä tuskat loppumaan ja
levätäksensä jäähtyneessä, rauhallisessa lemmessä.

Vuodet kuluivat kuitenkin eroittamatta heitä. Kreivittären
kiinnittämä kahle oli luja ja hän korjasi aina renkaat sikäli kuin
ne kuluivat. Mutta hän valvoi alati huolestuneena maalarin sydäntä,
niinkuin valvotaan lasta, joka kulkee ajoneuvojen täyttämän kadun
poikki, ja joka päivä hän vielä pelkäsi odottamatonta tapahtumaa,
joka uhaten väikkyy yllämme.

Kreivi, joka ei epäillyt, eikä ollut mustasukkainen, piti
luonnollisena tätä vaimonsa läheistä ystävyyssuhdetta kuuluisaan
taiteilijaan, joka otettiin kaikkialla vastaan erittäin
huomaavaisesti. Kun nämä kaksi miestä aina tapasivat toisensa,
tottuivat he toisiinsa ja lopulta he pitivät toisistaan.



II.


Kun Bertin perjantai-iltana astui ystävättärensä taloon, jossa
juhlapäivällisin piti vietettämän Antoinette de Guilleroyn
kotiintuloa, ei hän tavannut pienessä Ludvig XV:n salongissa vielä
muita kuin herra de Musadieun, joka juuri oli saapunut.

Tämä oli vanha, henkevä mies, josta ehkä olisi voinut tulla
merkkihenkilö ja joka ei mistään saanut lohdutusta siitä, mitä hän
olisi voinut olla ja mitä hän ei ollut.

Keisarillisten museoiden entisenä hoitajana hänen oli onnistunut
tulla nimitetyksi uudestaan tasavallan taidekokoelmien tarkastajaksi.
Tämä ei estänyt häntä kuitenkaan ennenkaikkea olemasta ruhtinaiden,
kaikkien ruhtinattarien, herttuattarien ja yleensä eurooppalaisen
ylimystön ystävä sekä kaikenlaisten taiteilijoiden vannoutunut
suojelija. Hänellä oli vilkas äly -- hän kykeni pikaisesti huomaamaan
asiantilan -- sekä sitäpaitsi hyvä puhetaito, joten hän osasi sanoa
viehättävästi mitä tavallisimpia asioita, ja kun hänellä sitäpaitsi
oli joustava ajatus, joka saattoi hänet helposti mukautumaan kaikkiin
ympäristöihin, sekä hieno diplomatin vainu, jolla hän pystyi
arvostelemaan ihmisiä ensinäkemältä, niin kulki hän päivät ja illat
pääksytysten salongista salonkiin kehittäen valistunutta, hyödytöntä
ja lavertelevaa toimeliaisuuttaan.

Hän näytti olevan sovelias kaikkeen, hän puhui kaikesta näennäisen
asiantuntijan viehättävällä ja helppotajuisen selvällä tavalla, joka
hankki hänelle suuren arvon ylhäisön naismaailmassa. Näille teki hän
näet palveluksia kiertävänä tietovarastona. Hän tiesi todellakin
paljon asioita olematta koskaan lukenut muita kuin välttämättömän
tarpeellisia kirjoja; mutta hän oli mitä parhaimmissa väleissä viiden
akatemian kanssa, kaikkien tiedemiesten, kaikkien kirjailijain
ja erikoisoppineiden kanssa, joita hän kuunteli arvostellen. Hän
osasi unhoittaa kohta liian teknilliset tahi hänen kertomuksilleen
hyödyttömät selitykset, piti muistissaan sangen hyvin muut ja antoi
siten näin kaikkialta haalituille tiedoilleen luontevan, selvän
ja yksinkertaisen muodon, joka ne teki helposti ymmärrettäviksi
kuin tieteelliset sadut. Hän vaikutti aivan kuin aatevarasto, kuin
laaja liikehuoneusto, jossa ei tavata koskaan harvinaisia esineitä,
mutta jossa sensijaan on kaikkia toisia kosolta, huokeahintaisia,
kaikenlaatuisia, kaikkialta hankittuja, talousesineistä aina
jokapäiväisiin kotilääketaidon työaseihin ja fysikan leikkikojeisiin
saakka.

Maalarit, joiden kanssa hänen virkatoimensa saattoi hänet alituiseen
tekemiseen, pilkkasivat ja pelkäsivät häntä. Hän teki heille muuten
palveluksia, hankki heille taulujen ostajia, saattoi heidät suuren
maailman yhteyteen. Hän esitti heitä mielellään, suojeli heitä,
toimitti seurapiireihin, lyhyesti: näytti uhrautuvan salaperäiseen
työhön saada sulattaa hienosto ja taitelijat toisiinsa. Hän piti
kunnianansa taidemaailman läheistä tuntemista ja tuttavallista
seurustelua ylhäisön piirissä, aamiaisia Walesin prinssin kanssa
hänen käydessään Parisissa ja päivällisiä samana iltana Paul
Adelmansin, Olivier Bertinin ja Amary Maldantin kanssa.

Bertin, joka piti de Musadieusta, koska tämä hänen mielestään
oli lystikäs herra, sanoi usein hänestä: "Hän on Jules Vernen
tietosanakirja, sidottuna aasinnahkaan."

Molemmat miehet puristivat toistensa kättä ja alkoivat puhua
valtiollisesta tilanteesta, sotahuhuista, joita Musadieu piti
huolestuttavina selvästi huomattavista syistä, jotka hän esitti
varsin hyvin; hänen mielestään oli nimittäin Saksalla vaan hyötyä
ranskalaisten kukistamisesta ja sen hetken jouduttamisesta, jota jo
18 vuotta herra Bismarck oli odottanut. Olivier Bertin sensijaan
todisti kumoamattomin perustein, että nämät pelot olivat kuviteltuja,
koska Saksa ei voinut olla niin mieletön, että se ryhtyisi tähän aina
epävarmaan valloitusseikkailuun, eikä kansleri voinut olla kyllin
typerä asettaakseen elämänsä viimeisinä päivinä yhdellä kertaa työnsä
ja kunniansa vaaran alaisiksi.

Mutta herra de Musadieu näytti kuitenkin tietävän asioita, joita hän
ei tahtonut sanoa. Hän oli muuten tavannut päivällä erään ministerin
ja kohdannut edellisenä iltana Cannesta palaavan suuriruhtinas
Vladimirin.

Taiteilija vastusti ja tyynesti ivaten kiisti niin sanottujen
parhaiten tietävien henkilöiden pätevyyttä. Kaikkien näiden
huhujen takana valmistettiin vain pörssitemppuja. Ainoastaan herra
Bismarckilla voi tässä suhteessa olla varmasti määrätty mielipide.

Herra de Guilleroy astui huoneeseen, puristi innokkaasti käsiä
pyytäen anteeksi mahtipontisin lausein sitä, että oli jättänyt heidät
yksin. --

-- Ja te, rakas edustaja, kysyi maalari, mitä ajattelette te
sotahuhuista?

Herra de Guilleroy antautui heti innokkaasti keskusteluun. Hän
tiesi niistä enemmän kuin kukaan muu, edustajakamarin jäsenenä,
ja kuitenkaan hän ei ollut samaa mieltä kuin useimmat hänen
tovereistaan. Ei, hän ei uskonut mahdolliseksi ristiriitaa lähimmässä
tulevaisuudessa, jollei ehkä ranskalaisten räyhäävä riidanhalu ja
niin sanotun isänmaallisen liigan kerskailut sitä synnytä. Ja hän
piirsi herra Bismarckista suurisuuntaisen kuvan Saint-Simon'in
tapaan. Tuota miestä ei tahdottu ymmärtää, koska aina edellytetään
toisilla olevan sama ajattelutapa kuin itsellä on, ja koska luullaan
heidän olevan valmiita tekemään sitä, mitä itse olisi tehnyt heidän
sijassaan. Herra Bismarck ei ollut kavala ja petollinen diplomaatti,
vaan suoramielinen, hiukan karkea, joka huusi aina totuutta, ilmoitti
aina tarkoituksensa. "Tahdon rauhaa", sanoo hän. Oli totta, hän
tahtoi rauhaa, ei muuta kuin rauhaa, ja kaikki todisti sitä silmiä
häikäisevällä tavalla kokonaista kahdeksantoista vuotta, kaikki, aina
asevarustuksiin saakka, aina liittoihin saakka, tuohon kansoihin
rykelmään asti, jonka hän on koonnut meidän rajumielisyyttämme
vastaan. Herra de Guilleroy lopetti matalalla äänellä vakuutettuna:
"Bismarck on suuri mies, hyvin suuri mies, joka haluaa rauhaa, mutta
joka uskoo, että se saavutetaan ainoastaan uhkauksin ja voimakeinoin.
Lyhyesti sanottuna, hyvät herrat, hän on suuri barbaari."

-- Se joka tahtoo loppua, tahtoo myöskin välikappaleita, vastasi
herra de Musadieu. Minä myönnän teille mielelläni, että hän ihailee
rauhaa, jos te vaan olette siinä kanssani samaa mieltä, että hän
aina haluaa käydä sotaa saavuttaakseen sen. Se on muuten kiistämätön
ja suunnaton totuus: tässä maailmassa käydään sotaa vain rauhan
saavuttamiseksi!

Palvelija ilmoitti: -- rouva herttuatar de Mortemain.

Ovessa, jonka molemmat puolet oli avattu, näkyi suuri ja roteva
nainen, joka astui sisään arvokkaasti.

Guilleroy syöksyi esiin, suuteli hänen sormiansa ja kysyi: -- Mitenkä
voitte, herttuatar?

Molemmat toiset herrat tervehtivät häntä jonkunlaisella hienolla
tuttavallisuudella, sillä herttuatar käyttäytyi sekä sydämellisesti
että myöskin äkkipikaisesti.

Hän oli kenraali, herttua de Mortemainin leski, hänen ainoa
tyttärensä oli naimisissa Salian ruhtinaan kanssa, itse oli hän
markiisi de Farandalin tytär, suurta syntyperää ja kuninkaallisen
rikas. Hänen asuntoonsa Varennen kadulla kokoontuivat koko ylhäisön
kuuluisuudet tapaamaan ja kehuskelemaan toisiaan. Ei mikään ylhäisyys
matkustanut Parisin kautta syömättä päivällistä hänen pöydässään,
eikä kukaan voinut olla yleisen puheen esineenä ilman, että hän kohta
halusi tutustua tähän henkilöön. Herttuattaren piti saada nähdä
hänet, keskustella hänen kanssaan ja arvostella häntä. Se huvitti
häntä suuresti, se piti hänen elämänsä vireissä, se ylläpiti hänessä
kytevän ylimielisen, hyväntahtoisen uteliaisuuden liekkiä.

Tuskin oli hän istuutunut kun sama palvelija huusi: -- Herra parooni
ja rouva paroonitar de Corbelle.

He olivat nuoria, parooni kaljupäinen ja lihava, paroonitar hento,
hieno, tummaverinen.

Tällä parilla oli Ranskan ylhäisön keskuudessa erikoinen asema,
josta he saivat yksinomaan kiittää tunnontarkkaa tuttavuuksiensa
valitsemista. Vaikka he olivat alhaista aatelia, eikä heillä
ollut suurempaa arvoa, eivätkä he olleet henkeviä, niin heidän
kuitenkin sen kautta, että antoivat kaikkia toimiansa johtaa
äärimmäisen rakkauden siihen, mikä on valikoitua, hienoa ja
huoliteltua, oli onnistunut yksinomaan ahkerasti seurustelemalla
kaikkein ylhäisimmissä taloissa, näyttämällä korkeimmassa
määrässä kuninkaallisia, hurskaita, moitteettomia mielipiteitä,
kunnioittamalla kaikkea, mitä tuli kunnioittaa, halveksimalla
kaikkea, mitä tuli halveksia, sekä vielä sen kautta, etteivät koskaan
pettyneet yhdestäkään hienon maailman oppisäännöstä, eivät koskaan
epäröineet yhdestäkään sopivan käytöstavan yksityiskohdasta, päästä
siihen, että he monen silmissä olivat highlifen hienoimpana kukkana.
Heidän mielipiteensä muodosti jonkinmoisen hienon käytöstavan
lakikirjan, ja heidän läsnäolonsa jossain talossa hankki tälle aito
kunnioitettavuuden valtakirjan.

Corbellet olivat kreivi de Guilleroyn sukua.

-- No, sanoi herttuatar hämmästyneenä, ja teidän vaimonne?

-- Hetkinen, lyhyt hetkinen vaan, pyysi kreivi, on pieni yllätys, hän
tulee kohta.

Kun rouva de Guilleroy, oltuaan kuukauden naimisissa, oli ensi kerran
esiintynyt ylhäisessä seurapiirissä, esitettiin hänet herttuatar
de Mortemainille, joka kohta mieltyi häneen, otti hänet hyväksyen
vastaan ja suojelukseensa.

Kaksikymmentä vuotta oli tämä ystävyys kestänyt koskaan
rikkoutumatta, ja kun herttuatar sanoi "pienokaiseni," kuultiin
vielä hänen äänessään tuon äkisti syntyneen ja yhä jatkuvan kiihkeän
tunteen väräjäminen. Hänen luonaan olivat Bertin ja kreivitär ensi
kerran tavanneet toisensa.

Musadieu oli lähestynyt, hän kysyi:

-- Onko herttuatar ollut katsomassa "kohtuuttomien" näyttelyä?

-- Ei, mikä se on?

-- Ryhmä uusia taiteilijoita, hurmiotilassa olevia impressionisteja.
Niitä on kaksi erittäin taitavaa.

-- Mahtava rouva mutisi halveksivasti:

-- En pidä noiden herrojen pilasta.

Herttuatar oli mahtipontinen, kiivasluontoinen, joka ei hyväksynyt
mitään muuta mielipidettä kuin omaansa, jonka hän perusti yksinomaan
yhteiskunnallisen asemansa tietoisuuteen. Kun hän piti -- koskaan
oikeastaan tekemättä itsellensä asiaa selväksi -- taiteilijoita
ja oppineita älykkäinä päiväpalkkalaisina, joille Jumala oli
antanut tehtäväksi ylhäisön huvittamisen tai palvelemisen, niin
ei hän perustanut arvostelujaan mihinkään muuhun, kuin siihen
harkitsemattomaan hämmästyksen tai huvin määrään, jonka hänelle
tuotti jonkun esineen näkeminen, kirjan lukeminen, tai kertomus
jostakin keksinnöstä.

Hän oli pitkäkasvuinen, roteva, painava, punainen, puhui äänekkäästi
ja häntä pidettiin suuren maailman täydellisenä edustajana,
koska ei mikään häntä saattanut hämille, koska hän uskalsi sanoa
kaikki ja puolustaa koko maailmaa, valtaistuimilta syöstyjä
ruhtinaita panemalla toimeen juhlia heidän kunniakseen, ja vieläpä
Kaikkivaltiastakin lahjoillansa papistolle ja kirkolle.

Musadieu alkoi uudestaan:

-- Onko herttuatar kuullut, että luultavasti on vangittu Marie
Lambourg'in murhaaja?

Herttuattaren mielenkiinto heräsi äkkiä ja hän vastasi:

-- En ole kuullut, kertokaapas se minulle.

Ja Musadieu kertoi seikkaperäisesti. Hän oli pitkä, hyvin laiha,
hän käytti valkeita liivejä, pieniä jalokiviä paidan-nappeina, hän
puhui ilman eleitä, aina moitteettoman näköisenä, mikä teki hänelle
mahdolliseksi sanoa hyvin uskallettuja asioita, joista puhuminen oli
hänelle erikoista. Kun hän oli hyvin likinäköinen, niin tuntui siltä,
ettei hän nenälaseistaan huolimatta koskaan nähnyt ketään, ja kun
hän istuutui, olisi luullut koko hänen ruumiinsa luuston käyristyvän
nojatuolin muodon mukaan. Hänen taipunut yläruumiinsa tuli aivan
pieneksi, lyyhistyi kokoon aivan kuin hänen selkärankansa olisi ollut
gummia; hänen toistensa yli ristiin heitetyt säärensä näyttivät
kahdelta toisiinsa kietoutuneelta nauhalta ja hänen pitkistä
käsivarsistaan, joita tuolin nojat kannattivat, riippuivat kalpeat,
harvinaisen pitkiin sormiin päättyvät kädet. Hänen taiteellisesti
värjätyt hiuksensa ja viiksensä, taitavasti joukkoon unhoitettuine
valkeine kiharoineen olivat usein pilan esineenä.

Kun hän selitti herttuattarelle, että murhatun ilotytön jalokivet oli
luultu murhaaja lahjoittanut toiselle yhtä kevytjalkaiselle oliolle,
aukeni suuren salongin ovi uudestaan selkoselälleen, ja kaksi
vaaleaveristä, kermanvärisiin pitsivaatteisiin puettua naista, jotka
olivat toistensa näköisiä, niinkuin kaksi eri-ikäistä sisarta, toinen
hiukan liian kypsä, toinen hiukan liian nuori, toinen hiukan liian
täyteläinen, toinen hiukan liian solakka, lähestyi pitäen toisiaan
vyötäröistä ja hymyili.

Huudettiin, taputettiin käsiä. Ei kukaan, paitsi Olivier Bertin
tietänyt Antoinette de Guilleroyn paluusta, ja tytön ilmestyminen
äitinsä rinnalla, joka vähän kauempaa näytti melkein yhtä viehkeältä
ja vieläpä kauniimmalta, sillä vaikka hän oli liiaksi auennut kukka,
hän ei ollut lakannut olemasta loistava, sensijaan kuin lapsi tuskin
vielä puhjenneena vasta alkoi olla sievä, vaikutti, että heitä
pidettiin viehättävinä molempia.

Ihastuneena huusi herttuatar paukutellen käsiään:

-- Ah, Jumalani, kuinka sieviä ja hauskoja he ovat toistensa
rinnalla. Katsokaa toki, herra de Musadieu, kuinka he ovat toistensa
näköiset!

Tehtiin vertauksia; kaksi mielipidettä muodostui heti. Musadieun,
Corbellein ja de Guilleroyn käsityksen mukaan kreivitär ja hänen
tyttärensä olivat toistensa näköisiä ainoastaan hipiän, hiusten
ja varsinkin silmien puolesta, jotka olivat kokonaan samanlaiset,
samalla tavalla täynnä mustia silmäterän siniselle kehälle
tippuneiden pienen pienten mustetahrojen kaltaisia pilkkuja. Mutta
vähän ajan kuluttua kun nuori tyttö olisi tullut naiseksi, eivät he
enää ollenkaan olisi yhdennäköisiä.

Herttuattaren ja Olivier Bertinin mielestä he päinvastoin olivat
kaikissa suhteissa saman-näköisiä, ja ainoastaan ikäero teki heidät
erinäköisiksi. Maalari sanoi:

-- Onpa hän muuttunut kolmessa vuodessa: En olisi häntä enää
tuntenut, enkä uskaltane häntä sinutella.

Kreivitär alkoi nauraa.

-- Ai, totta tosiaan! Tahtoisinpa nähdä teidän sanovan "te"
Antoinettelle.

Nuori tyttö, jonka veitikkamaisen aroissa piirteissä jo näkyi tuleva
mahtipontisuus, virkkoi:

-- Minäpä en uskaltaisi sanoa "sinä" herra Bertin'ille. Äiti hymyili.

-- Säilytä tämä huono tapa, sallin sen sinulle. Te teette kyllä pian
uudestaan tuttavuutta.

Mutta Annette pyöritti päätä.

-- Ei, ei. Se saattaisi minut hämille.

-- Herttuatar suuteli tyttöä ja tarkasti sitten häntä asiantuntijana
ja harrastajana.

-- Kas niin, pikkuiseni, katsoppas minua suoraan silmiin. Niin,
sinulla on aivan äitisi katse; sinä et tule hullumman näköiseksi,
kun olet saanut hiukan loistoa. Sinun on lihottava, ei paljon, mutta
hiukan; sinä olet laihanpuoleinen.

Kreivitär huudahti:

-- Oi, älkää sanoko hänelle sitä.

-- Ja miksei?

-- On niin hauskaa olla solakka! Minä tulen laihduttamaan itseäni.

Mutta rouva de Mortemain suuttui unhoittaen vihansa vimmassa nuoren
tytön läsnäolon.

-- Niin aina, te olette aina tuon luisevan muodin puolella, koska
laihoja on helpompi pukea kuin lihavia. Minä taas olen lihavien
naisten sukupolvea! Nykyään on laihojen naisten aika! Tämä saattaa
minut ajattelemaan Egyptin lehmiä; minä en tosiaankaan ymmärrä
miehiä, jotka näyttävät ihailevan teidän luurankojanne. Meidän
aikanamme he vaativat parempaa. Hän vaikeni keskellä hymyilyjä,
sitten hän jatkoi:

-- Katsele äitiäsi, pienokainen, hän on erittäin sievä, juuri
parhaimmillaan, koeta tulla hänen kaltaisekseen.

Mentiin ruokasaliin. Kun oli istuuduttu, alkoi Musadieu uudestaan
keskustelun.

-- Minä sanon, että miesten pitää olla laihoja, koska he ovat tehdyt
ruumiinliikkeitä varten, jotka vaativat notkeutta ja vikkelyyttä,
joita ei voi mitenkään tehdä suurivatsainen. Mitä naisiin tulee
on asianlaita hiukan erilainen. Eikö se ole teidän mielipiteenne,
Corbelle?

Corbelle joutui pahempaan kuin pulaan, koska herttuatar oli lihava ja
hänen oma vaimonsa hyvin laiha! Mutta paroonitar tuli miehensä avuksi
ja päättävästi asettui laihojen puolelle. Edellisenä vuonna hänen oli
täytynyt taistella alkavaa lihavuutta vastaan, jonka hän voitti hyvin
nopeasti.

Rouva de Guilleroy kysyi:

-- Sanokaa miten te menettelitte.

Ja paroonitar selitti kaikkien nykyajan hienojen naisten käyttämän
menettelyn. Ei juotu syödessä. Vasta tunti aterian jälkeen oli
sallittu nauttia kupillinen hyvin kuumaa, polttavaa teetä. Se
onnistui kaikille. Hän mainitsi hämmästyttäviä esimerkkiä lihavista
naisista, jotka olivat tulleet kolmessa kuukaudessa solakammiksi kuin
veitsenterä. Herttuatar vimmastui ja huudahti!

-- Jumalani! mitenkä tyhmää on kiusata itseänsä noin! Te ette pidä
mistään, ette kerrassa mistään, ei edes sampanjasta. Kuulkaahan,
Bertin, te, joka olette taiteilija, mitä tästä ajattelette?

-- Mutta, arvoisa, minä olen maalari ja minä verhoan kuvattavani
vaatteilla, minusta se on yhdentekevää? Jos olisin kuvanveistäjä,
niin minä valittaisin tätä asianlaitaa.

-- Mutta te olette mies, mitä te pidätte parempana?

-- Minäkö? Hyvin ravittua hienoutta, sitä mitä minun keittäjättäreni
kutsuu jyvillä hyvin syötetyksi kananpojaksi. Se ei ole lihava, mutta
se on täyteläinen ja hienonnäköinen.

Tämä vertaus herätti naurua; mutta kreivitär katseli epäuskoisena
tytärtään ja mutisi:

-- Ei, on niin somaa olla laiha. Naiset, jotka pysyvät laihoina,
eivät vanhene.

Tätä kohtaa vielä pohdittiin ja seura jakaantui kahtia. Kaikki
kuitenkin olivat melkein yksimielisiä siitä, ettei hyvin lihava
henkilö saanut liian nopeasti laihtua.

Tämä huomautus antoi aihetta luomaan yleiskatsauksen kaikkiin
hienoston tunnettuihin naisiin ja uudestaan toteamaan heidän
sulonsa, aistikkuutensa ja kauneutensa. Musadieu piti vaaleaveristä
markiisitar de Lochristia verrattoman viehättävänä, sen sijaan
että Bertin asetti etusijan rouva Mandelièren, tummaverisen,
matalaotsaisen, mustasilmäisen, jolla oli tosin hiukan liian suuri
suu, mutta siinä loistivat kiiltävät hampaat.

Bertin oli istuutunut nuoren tytön viereen, ja yhtäkkiä kääntyi hän
hänen puoleensa ja virkkoi:

-- Kuulehan, Nanette. Kaikki, mitä nyt sanomme, sinä saat kuulla
toistettavan ainakin kerran viikossa, kunnes tulet vanhaksi.
Viikossa sinä opit ulkoa kaikki, mitä hienossa maailmassa ajatellaan
politiikasta, naisista, teatterikappaleista ja muusta. Sinun ei
tarvitse muuta kuin aika-ajoittain vaihtaa henkilöiden ja asioiden
nimiä. Kun sinä olet kuullut meidän kaikkien esittävän ja puolustavan
mielipiteitämme, niin sinä sitten rauhallisesti valitset niiden
joukosta, joita pitää ihmisellä olla, omasi, ja sitten sinun ei enää
ollenkaan tarvitse ajatella mitään koskaan; sinun ei tarvitse muuta
kuin levätä.

Neitonen kohotti vastaamatta mitään taiteilijaan veitikkamaisen
katseensa, jossa välkähti nuori, vilkas, hillitty äly, mikä oli
valmiina lähtemään liikkeelle.

Mutta herttuatar ja Musadieu, jotka leikkivät aatteilla niinkuin
palloilla, tarkoin kiinnittämättä koskaan huomiota siihen, että
he käyttelivät aina samoja, vastustivat tätä Bertinin lausuntoa
ihmisajatuksen ja toiminnan nimessä.

Silloin Bertin koetti todistaa kuinka hienon maailman ihmisten
äly, vieläpä oppineimpienkin, oli mitätön, kuinka sillä ei ollut
virikettä, ei oikeata sisältöä, kuinka heidän mielipiteensä olivat
heikosti perusteltuja, heidän mielenkiintonsa henkisiin asioihin
heikko ja välinpitämätön, heidän käsityksensä epävakava ja hapuileva.

Hänet valtasi taas kerran muudan noita puoleksi todellisia,
puoleksi teennäisiä närkästyksen puuskia, joita herättää aluksi
kaunopuheliaisuudellaan loistamisen halu, ja joita sitte
yhtäkkiä kiihoittaa selvä arvostelukyky, joka tavallisesti
on hyväntahtoisuuden himmentämä. Hän osoitti kuinka ihmiset,
joiden ainoa tehtävä elämässä on vierailujen tekeminen ja
päivällisilläkäynti, huomaavat vastustamattoman kohtalon määräyksestä
tulevansa huikentelevaisiksi ja herttaisiksi, mutta jokapäiväisiksi
olennoiksi, joita epämääräisesti liikuttelevat pintapuoliset huolet,
mielipiteet ja halut.

Hän näytti, ettei mikään heissä ollut syvää, innokasta, vilpitöntä,
että kun heidän älyllinen kehityksensä ei ollut suuren suuri ja
heidän oppinsa pelkkää kiiltoa, he pysyivät lopultakin puunukkeina,
jotka olemuksellaan ja eleillään herättävät erehdyttävän käsityksen
valio-olennoista, joita he eivät kuitenkaan ole. Hän todisti, että
kun heidän vaistojensa hauraat juuret olivat kasvaneet sovinnaisuuden
maaperässä, eikä todellisuudessa, niin he eivät rakasta
todellisesti mitään, vieläpä heidän ylellinen elämänsäkin on heidän
turhamielisyytensä ja heidän ruumiinsa hienostuneiden vaatimuksien
tyydyttämistä, koska ateriatkin, joita heidän luonaan syödään ja
viinit, joita juodaan, ovat huonoja, mutta kalliisti maksettuja.

-- He elävät, sanoi hän, syrjässä kaikesta, koskaan näkemättä mitään
ja syventymättä mihinkään; syrjässä tieteestä, josta he eivät välitä;
syrjässä luonnosta, jota he eivät osaa katsella; syrjässä onnesta,
sillä he eivät kykene hehkuvasti nauttimaan mistään; syrjässä
maailman ja taiteen kauneudesta, josta he puhuvat, olematta koskaan
päässeet selville siitä ja vieläpä uskomattakin siihen, sillä he
eivät tunne hurmiota nauttiessaan elämän ja älyn riemuista. He eivät
pysty kiintymään mihinkään niin, että rakastaisivat sitä yksinomaan,
eivät innostumaan mihinkään siihen määrään asti, että haltioituisivat
sen käsittämisen onnesta.

Parooni de Corbelle luuli pitävänsä ryhtyä puolustamaan hienoa
seurapiiriä.

Hän teki tämän kestämättömin ja heikoin perustein, perustein, jotka
sulavat järjen edessä kuin lumi tulessa ja joita ei voi käsittää,
typerin ja riemuvoittoisin perustein, samanlaisin kuin maapappi, joka
todistaa Jumalan olemassaoloa. Hän vertasi lopuksi hienoston ihmisiä
kilpajuoksijoihin, jotka eivät kelpaa mihinkään itse asiassa, mutta
jotka kuitenkin ovat hevosrodun kunniana.

Bertin, joka oli hämillään tämän uuden vastustajan esiintymisestä,
pysyi hetkisen hiljaa halveksivan kohteliaan näköisenä, mutta äkkiä
kun paroonin tyhmyys häntä kiihoitti, hän keskeytti taitavasti tämän
puheen ja kuvasi hienon herrasmiehen elämän aamusta iltaan saakka
jättämättä mitään mainitsematta.

Nämä hienostikootut yksityisseikat piirsivät hänestä vastustamattoman
huvittavan kuvan. Nähtiin, kuinka herran aamulla puki hänen
kamaripalvelijansa, kuinka hän ensin lausui parturille, joka tuli
hänen partaansa ajamaan, muutamia yleisiä mietteitä, kuinka hän
sitten aamukävelynsä aikana tiedusteli tallirengeiltä hevosten
terveyttä, kuinka hän kuljeskeli Bois de Boulognen käytävillä ainoana
huolenaan tervehtiminen ja tervehdyksien vastaanotto, kuinka hän
söi aamiaista vaimoansa vastapäätä, läksi hänen kanssaan vaunuissa
ajelemaan, eikä puhunut hänelle muuta kuin vain luetteli aamulla
näkemiensä henkilöiden nimet, kuinka hän sitte kuljeskeli iltaan
saakka salongista salonkiin vilkastuttamassa älyänsä samanlaisten
henkilöiden kanssa seurustelemalla, kuinka vihdoin söi päivällistä
jonkun ruhtinaan luona, jossa keskusteltiin Europan tilanteesta,
lopettaakseen sitten iltansa tanssipaikassa, oopperassa, jossa hänen
arkoja elostelijavaatimuksiansa viattomasti tyydytti paikka, joka
näennäisesti on huono.

Kuvaus oli niin tarkka, ilman että sen iva loukkasi ketään, että
yleinen nauru pöydän ympärillä siirtyi suusta suuhun.

Herttuattaren, -- jolla lihavana henkilönä oli vaikea pidättää
iloisuuttaan, -- rinnassa nähtiin pieniä hillittyjä nytkähdyksiä. Hän
sanoi vihdoin:

-- No, tosiaankin, se on liian hassua, te saatte minut ihan kuolemaan
naurusta.

Mutta Bertin vastasi hyvin kiihtyneenä:

-- Oi, rouva, hienossa maailmassa ei kuolla naurusta. Tuskin
nauretaan. Suvaitaan tahdikkuudesta olla olevinaan huvitettu ja
nauravinaan. Jäljitellään kyllin hyvin kasvojen iloista ilmettä,
mutta iloa ei oikein ilmaista. Menkää kansanteattereihin, siellä
te näette naurettavan. Menkää huvittelevien porvarien luo, siellä
näette naurettavan tukehduksiin saakka. Menkää sotilaskasarmeihin,
niin näette miesten läkähtyvän naurusta, silmät täynnä kyyneleitä,
kiemurtelevan vuoteella jonkun velikullan kujeita katsellessaan.
Mutta salongeissa ei naureta. Minä sanon teille, että ollaan vaan
tekevinään kaikkea, vieläpä ollaan nauravinaankin.

Musadieu pysähdytti hänet:

-- Anteeksi, te olette ankara, ettehän itsekään, rakas ystävä, näy
kuitenkaan halveksivan tätä hienostoa, jota niin pilkkaatte.

Bertin hymyili:

-- Minäkö? Pidän siitä.

-- No, mitenkä sitten on ymmärrettävä...?

-- Minä halveksinkin itseäni hiukan epäiltävän rodun sekasikiönä.

-- Kaikki tuo on vain vaikutuksen tavoittelemista.

Ja kun Bertin väitti, ettei hän tavoitellut sellaista, niin
herttuatar lopetti keskustelun selittäen, että kaikki taiteilijat
mielellään uskottelivat ihmisille mahdottomia.

Keskustelu tuli silloin yleiseksi, hipaisi kevyesti kaikkea,
hyvänsävyisenä, jokapäiväisenä, ystävällisenä ja hillittynä, ja kun
päivällinen lähestyi loppuansa, kreivitär huudahti yhtäkkiä osoittaen
edessään olevia täysiä viinilaseja:

-- No, en ole mitään juonut, en pisaraakaan; nyt näemme, tulenko
laihtumaan.

Herttuatar tahtoi raivostuneena pakottaa hänet nielemään edes pari
siemausta kivennäisvettä; se oli turhaa, ja hän huudahti:

-- Oi sinua typerää, tyttäresi on pannut pääsi pyörälle. Pyydän
teitä, Guilleroy, estäkää vaimoanne tällaisesta mielettömyydestä.

Kreivi, joka juuri parhaillaan selitti Musadieulle Ameriikassa
keksittyä puimakonetta, ei ollut kuullut herttuattaren puhetta.

-- Mitä mielettömyyttä, herttuatar?

-- Sitä, että hän tahtoo laihtua.

Kreivi loi vaimoonsa hyväntahtoisen ja välinpitämättömän katseen.

-- Asianlaita on nyt kerta kaikkiaan niin, että minulla ei ole tapana
vastustella häntä.

Kreivitär oli noussut pöydästä tarttuen naapurin käsivarteen; kreivi
tarjosi omansa herttuattarelle ja mentiin suureen saliin, koska pieni
vierashuone oli varattu vain päivävierailuja varten.

Tämä sali oli hyvin avara ja valoisa. Sen neljää seinää peittivät
valkean ja kullanvärisiin kehyksiin asetetut leveät, kauniit
vaaleansilkkiset, vanhamalliset kangasverhot, jotka lamppujen
ja kynttiläkruunun valossa saivat vienon ja heleän, kuutamoisen
värivivahduksen. Pääseinän keskellä näytti Olivier Bertinin
maalaama kreivittären muotokuva asuvan ja elähdyttävän huonetta.
Se oli siinä kotonaan. Se yhdisti itse salongin ulkonäkyyn nuoren
vaimon hymyilynsä, suloisen katseensa, vaaleiden hiuksiensa keveän
viehätyksen. Oli muuten melkein totuttu tapa, jonkunlainen hienon
käytöksen ilmaisu, aivankuin ristinmerkin teko kirkkoon astuttaessa,
onnitella mallia taiteilijan teoksen johdosta joka kerran kun
pysähdyttiin sen eteen.

Musadieu ei koskaan jättänyt sitä tekemättä. Koska hänen
mielipiteillään valtion valtuuttamana erikoistuntijana oli
jonkinmoisen laillisen ammattimiehen lausunnon arvo, niin hän piti
velvollisuutenansa usein vakaumuksella ilmituoda tämän taulun
etevämmyys.

-- Totisesti, sanoi hän, kas siinä on kaunein nykyaikainen muotokuva,
jonka tunnen. Siinä on ihmeellinen elämä.

Kreivi de Guilleroy, jossa tottumus saada kuulla tätä taulua
kehuttavan oli juurruttanut vakuutuksen siitä, että hänellä oli
talossaan mestariteos, lähestyi tehostaakseen Musadieun sanojen
vaikutusta, ja minuutin tai pari he molemmat kasasivat kaikki
mahdolliset käytetyt ja teknilliset lauseparret ylistääkseen tämän
taulun sekä näennäisiä että tarkoitettuja hyviä ominaisuuksia.

Kaikki olivat kohottaneet silmänsä seinää kohti ja näyttivät
ihastuneilta. Olivier Bertin, joka jo oli tottunut näihin
ylistyksiin, joihin hän ei kiinnittänyt enemmän huomiota kuin
kysymyksiin jonkun terveydestä kadulla kohdatessa, kohotti kuitenkin
heijastuslamppua, joka oli asetettu kuvan eteen sitä valaisemaan,
oikeaan asentoonsa, koska palvelija huolimattomuudesta oli asettanut
sen vinoon.

Sitten istuuduttiin ja kreivi lähestyi herttuatarta, joka sanoi
hänelle:

-- Luulen, että veljenpoikani tulee minua täältä hakemaan ja
pyytämään teiltä kupin teetä.

Jo jonkun aikaa olivat heidän toivomuksensa kohdanneet toisensa ja he
aavistivat toistensa ajatukset, vaikkeivät olleet niitä toisilleen
lausuneet.

Herttuatar de Mortemainin veli, markiisi de Farandal, oli melkein
täydellisesti tuhlattuaan omaisuutensa pelissä, kuollut pudotessaan
hevosen selästä jättäen jälkeensä lesken ja pojan. Tämä nuori
mies, joka nyt oli 28-vuotias, oli Europan enimmän haluttuja
kotiljongin johtajia, sillä usein hänet kutsuttiin Wieniin ja
Lontooseen koristaakseen siroilla valssiliikkeillään ruhtinaiden
tanssiaisia. Ja vaikka hän olikin aivan varaton, pysyi hän
kuitenkin yhteiskunnallisen asemansa, perheensä, nimensä ja melkein
kuninkaallisten sukulaistensa vuoksi yhtenä Parisin haetuimmista
ja kadehdituimmista miehistä. Piti vakaannuttaa tämä liian nuori,
tanssin ja urheiluelämän hankkima maine, ja rikkaan, hyvin rikkaan
avioliiton jälkeen asettaa seuraelämässä saavutettujen menestyksien
sijaan valtiolliset. Heti kun markiisi pääsisi edustajaksi, niin hän
tämän ainoan seikan johdosta tulisi vastaisen valtakunnanistuimen
tueksi, yhdeksi kuninkaan neuvonantajista ja puolueensa johtomiehistä.

Herttuatar, jolla oli hyvät tiedot kaikista asioista, tunsi kreivi
de Guilleroyn äärettömän suuren omaisuuden; hän oli selvillä siitä,
että tämä oli varovainen aarteen kokooja, joka asui yksinkertaisessa
huoneustossa, kun hän olisi voinut elää suurena herrana jossakin
Parisin komeimmassa yksityispalatsissa. Hän tiesi kreivin aina
onnistuneet keinottelut, hänen hienon liikemiesvainunsa, hänen
osanottonsa kaikkiin tuottavimpiin liikeyrityksiin, joita
kymmenen vuoden kuluessa oli Ranskassa tehty; ja hän oli saanut
ajatuksen naittaa veljenpojallensa tämän normandilaisen edustajan
tyttären, jolle tämä avioliitto tuottaisi arvokkaamman aseman,
hallitsijaa ympäröivässä ylhäisimmässä seurapiirissä. Guilleroy,
joka itse oli mennyt rikkaisiin naimisiin ja lisännyt taitavasti
yksityisomaisuuttaan, hautoi nyt muita kunnianhimoisia tuumia.

Hän uskoi kuninkaan palaavan ja tahtoi sinä hetkenä olla kykenevä
käyttämään hyväkseen tätä tapausta mitä täydellisimmäliä tavalla.

Yksinkertaisena edustajana hän ei ollut suurenkaan arvoinen. Markiisi
de Farandalin appi-isänä, jonka esi-isät olivat olleet Ranskan
kuninkaallisen suvun uskollisia ja suosittuja läheisiä tuttavia, hän
kohoaisi ensimäisten riviin.

Herttuattaren ystävyys hänen vaimoaan kohtaan antoi sitäpaitsi tälle
liitolle hyvin arvokkaan ja läheisen ystävyyden luonteen, ja peläten,
että joku toinen tyttö kohtaisi markiisin ja miellyttäisi tätä, hän
oli kutsuttanut omansa Parisiin, jouduttaakseen tapauksia.

Rouva de Mortemain, joka aavisti ja arvasi nämät suunnitelmat,
suostui niihin kaikessa hiljaisuudessa, ja sinäkin päivänä, vaikkei
hän ollutkaan saanut edeltäpäin tietää nuoren tytön äkillisestä
paluusta, hän oli pyytänyt veljenpoikaansa tulemaan Guilleroyn luo,
totuttaakseen häntä vähitellen usein käymään tässä talossa.

Ensimäisen kerran kreivi ja herttuatar peitetyin sanoin
puhuivat näistä toivomuksistaan ja erotessaan olivat he tehneet
liittosopimuksen.

Toisessa päässä salonkia naurettiin. Herra de Musadieu kertoi
parhaillaan paroonitar de Corbellelle erään neekerilähetystön
esittämisestä tasavallan presidentille, kun ilmoitettiin markiisi de
Farandal.

Hän ilmestyi ovelle ja pysähtyi. Nopealla ja tottuneella liikkeellä
hän asetti monokelin oikeaan silmäänsä ja jätti sen siihen aivan
kuin tutkiakseen salonkia, mihinkä hän aikoi astua, mutta myöskin
antaakseen ehkä siellä oleville ihmisille aikaa nähdä häntä ja
kiinnittää huomiota hänen tuloonsa. Sitten huomaamattomalla posken
ja kulmakarvan liikahduksella hän pudotti tuon pienen, mustaan
silkkinauhaan kiinnitetyn lasipalan, ja astui sitten reippaasti rouva
de Guilleroyn luo, jonka ojennettua kättä hän suuteli kumartaen hyvin
syvään. Samoin teki hän myöskin tädillensä, sitten hän tervehti
kätellen kaikkia toisia kulkien toisesta henkilöstä toiseen sulavan
hienosti.

Hän oli suurikasvuinen, ruskeanpuna-viiksinen poika, jo vähän
kaljupäinen, vartaloltaan upseerin näköinen, ryhti englantilaisen
urheilijan. Tunsi hänet nähdessään heti miehen, jonka raajat olivat
enemmän harjoitetut kuin pää ja joka ei pidä muusta kuin siitä, mikä
kehittää ruumiillista voimaa ja tehokkuutta. Hänellä oli kuitenkin
tietoja, sillä hän oli opiskellut ja opiskeli vieläkin joka päivä
kovasti älyään jännittämällä kaikkea, mikä olisi hänelle hyödyllistä
tietää: historiaa, erittäin kiinnittäen huomiota vuosilukuihin
ja erehtyen usein asioista, kansantalouden alkeita, jotka ovat
välttämättömät edustajalle, ja sosiologian perusteita, joita
hallitsevat kansanluokat tarvitsevat.

Musadieu piti häntä suuressa arvossa, hän sanoi: "Hänestä tulee
merkkihenkilö." Bertin antoi tunnustuksen hänen notkeudelleen ja
voimakkuudelleen. He kävivät samoissa miekkailuharjoituksissa,
metsästivät usein yhdessä ja kohtasivat usein toisensa ratsastamassa
Bois de Boulognen tiellä. Heidän kesken oli syntynyt yhteisten
harrastusten sympatia, tuo vaistomainen vapaamuurarisuus, jonka
aiheuttaa kahden henkilön välillä aivan kuin itsestään löydetty
keskustelun aihe, joka miellyttää kumpaakin.

Kun markiisi esitettiin Annette de Guilleroylle, aavisti hän heti
tätinsä suunnitelmat, ja kumarrettuaan hän loi neitiin pikaisen,
asianharrastajan katseen.

Hän piti tyttöä sievänä ja erittäinkin paljon lupaavana, sillä hän
oli niin paljon johtanut kotiljongeja, että hän ymmärsi nuoria
tyttöjä ja voi varmasti edeltäpäin sanoa heidän tulevan kauneutensa
laadun, niinkuin ammattimies, joka maistaa liian nuorta viiniä.

Hän vaihtoi neidin kanssa ainoastaan muutamia merkityksettömiä
lauseparsia, meni sitten istumaan paroonitar de Corbellen viereen
laverrellakseen hänen kanssaan puoliääneen.

Kutsut lopetettiin aikaiseen, ja kun kaikki olivat lähteneet,
lapsi mennyt nukkumaan, lamput sammutetut, palvelijat nousseet
huoneisiinsa, niin kreivi de Guilleroy, astuen edestakaisin
salongissa, jota valaisi ainoastaan kaksi kynttilää, pidätti vielä
kauan nojatuolissa torkkuilevaa kreivitärtä kehittääkseen toiveitaan,
seikkaperäisesti selittääkseen menettelyä, mitä oli seurattava, ja
näyttääksensä ennakkotoimenpiteet, joihin oli ryhdyttävä kaikkiin
suunnitelmiin, menestysmahdollisuuksiin ja varovaisuuskeinoihin
nähden.

Oli myöhäistä, kun hän vetäytyi makuuhuoneeseensa, ihastuneena muuten
iltaansa mutisten:

-- Luulenpa vaan, että asia päättyy meille eduksi.



III.


"Milloinka tulette, ystäväni? En ole teitä nähnyt kolmeen päivään,
ja se on minusta pitkä aika. Tyttäreni antaa minulle tosin paljon
ajattelemisen aihetta ja puuhaa, mutta te tiedätte, etten voi enää
olla ilman teitä."

Maalari, joka piirteli luonnoksia hakien yhä uutta aihetta, luki
uudestaan kreivittären lipun, avasi sitten kirjoituspöydän laatikon
ja asetti sen toisten kirjeiden joukkoon, jotka olivat kasautuneet
sinne heidän suhteensa alusta alkaen.

He olivat tottuneet, koska se hienoston elämän vuoksi oli helppoa,
tapaamaan toisensa melkein joka päivä. Silloin tällöin kreivitär tuli
taiteilijan luo, ja antaen hänen yhä työskennellä eteenpäin, istuutui
tunniksi tai pariksi nojatuoliin, jossa hän ennen oli mallina
istunut. Mutta kun hän pelkäsi vähän palvelijain huomautuksia, niin
hän piti edullisempana näitä jokapäiväisiä kohtauksia, näitä pieniä
lemmenilmaisuja varten, ottaa taiteilijan vastaan luonansa, tai
kohdata hänet jossakin salongissa.

Laadittiin hiukan edeltäpäin nämä suunnitelmat, jotka näyttivät aivan
luonnollisilta herra de Guilleroysta.

Ainakin kaksi kertaa viikossa maalari söi päivällistä kreivittären
luona, muutamien ystävien seurassa; maanantaisin hän tervehti tätä
säännöllisesti tämän aitiossa oopperassa; sitten he tapasivat
toisensa siinä tai siinä määrätyssä talossa, johon sattuma toi
heidät yhtaikaa. Bertin liesi ne illat, jolloin kreivitär oli
kotona, ja hän tuli silloin juomaan kupin teetä tämän luo. Hän tunsi
tällöin, kreivittären välittömässä läheisyydessä, niin hellästi
ja turvallisesti viihtyvänsä tässä kypsyneessä lemmessä, tunsi
niin täydellisesti olevansa tottumuksensa vallassa saada tavata
hänet jossakin, viettää hänen rinnallaan muutamia hetkiä, vaihtaa
muutamia sanoja, kehittää joitakuita ajatuksia, että hän tarvitsi,
vaikka hänen hellyytensä voimakas liekki jo pitkän aikaa oli ollut
vaimentunut, uudelleen nähdä häntä.

Kodin halu, halu eloisassa, asutussa talossa viettää yhteisiä
aterioita ja iltoja, joissa keskustellaan väsymättä jo pitkän
aikaa tunnettujen ihmisten kanssa, tämä läheisen seurustelun,
kanssakäymisen ja ystävyyden halu, joka uinuu jokaisessa
ihmissydämessä ja jota jokainen vanhapoika kuljettaa ovelta ovelle
ystäviensä koteihin, joihin he sijoittavat vähän itsestään, lisäsi
itsekkyyden voimaa hänen rakkauden tunteihinsa. Tässä talossa, jossa
häntä rakastettiin ja hemmoteltiin, jossa hän löysi kaikkea, hän voi
vielä lepuuttaa ja lellitellä yksinäisyyttään.

Kolmeen päivään hän ei ollut nähnyt ystäviänsä, joille tyttären paluu
kai oli antanut askaroimista, ja hänellä oli jo ikävä, vieläpä hän
oli vähän harmistunutkin siitä, etteivät he olleet kutsuneet häntä
aikasemmin, koska hän oli niin hienotunteinen, ettei hän tahtonut
ensiksi kiinnittää heidän huomiotaan siihen.

Kreivittären kirje ajoi hänet äkkiä liikkeelle kuin piiskan isku.
Kello oli 3 iltapäivällä. Hän päätti välittömästi lähteä Guilleroylle
tavatakseen rouvan ennen kuin tämä menisi ulos.

Taiteilija soitti, kamaripalvelija ilmestyi.

-- Minkälainen ilma, Jose?

-- Hyvin kaunis, herra.

-- Lämminkö?

-- On kyllä, herra.

-- Valkeat liivit, sininen takki, harmaa hattu.

Hän kävi aina hienosti puettuna. Mutta vaikka hänen vaatteittensa
kuosi olikin moitteeton, niin kuitenkin se tapa, jolla hän pukeutui,
jolla hän käveli, vatsa kireästi valkeihin liiveihin tiukattuna,
harmaa, korkea huopahattu hiukan takaraivolla, näytti heti
ilmaisevan, että hän oli taiteilija ja naimaton.

Kun hän saapui kreivittären luo, sanottiin hänelle, että tämä oli
lähdössä huviajelulle Bois de Boulognelle. Bertin oli tyytymätön ja
odotti.

Tapansa mukaan hän alkoi astella edestakaisin salongissa kulkien
toiselta istuimelta toiseen, ikkunoiden luota seinien luo
tuossa suuressa, verhojen himmentämässä huoneessa. Hennoilla,
kultajalkaisilla pöydillä oli kaikenlaisia pikkuesineitä,
hyödyttömiä, sieviä ja kallisarvoisia huiskin haiskin laitetussa
epäjärjestyksessä. Siinä oli pieniä, vanhanaikuisia, koristeellisia
kultarasioita, pienoiskokoisia nuuskarasioita, pieniä norsunluisia
kuvapatsaita, sitten aivan uudenaikaisia esineitä himmeästä
hopeasta, totisen lystikkäitä, joissa näkyi englantilainen maku:
pienenpieni hellauuni, ja sen päällä kissa, joka joi kastrullista,
paperossikotelo, joka oli ison leivän näköinen, kahvipannu
tulitikkujen säilyttämistä varten, ja sitten tulenvarjostimessa
kokonainen nuken juhla-asu, kaulaketjuja, rannerenkaita, sormuksia,
rintaneuloja, korvarenkaita briljantteineen, safireineen,
rubineineen, smaragdeineen, pienenpieni mielikuvitelma, jonka
näyttivät valmistaneen kääpiöiden korusepät.

Aika-ajoittain hän sattui koskettamaan esinettä, jonka hän itse oli
antanut jonakin syntymäpäivänä, hän otti sen käteensä, piteli sitä ja
tarkasteli sitä haaveilevan välinpitämättömästi, sitten asetti hän
sen takaisin paikalleen.

Yhdessä nurkassa oli harvoin avattuja korukantisia kirjoja pienen,
pyöreän sohvan edessä seisovalla yksijalkaisella pöydällä. Siinä
nähtiin myös Revue de Deux Mondes, vähän rypistyneenä, liiaksi
käytettynä, joidenkuiden lehtien kulmat käännettyinä, aivan kuin
olisi sitä luettu ja taas uudestaan luettu, sitten toisia vielä
aukileikkaamattomia julkaisuja, niinkuin Arts Modernes, jota
hankittanee ainoastaan sen korkean hinnan vuoksi, sen tilaus kun
maksaa 400 markkaa vuodessa ja Fuillelibre, ohut sinikantinen
vihkonen, jossa kaikkein uusimmat runoilijat esittivät mietteitään,
ne, joita kutsutaan "hermostuneiksi". Ikkunoiden välissä seisoi
kreivittären kirjoituspöytä, viimevuosisataismallinen, siro
huonekalu, jonka ääressä hän kirjoitti vastaukset vierailujen aikana
tuotuihin kiireellisiin kysymyksiin. Vielä oli muutamia teoksia
kirjoituspöydällä, kodin suosittuja kirjoja naisen ajatuksen ja
sydämen ilmaisijoina: Musset, Manon Lescaut, Werther; ja näyttääkseen,
ettei pulmallisempien tunnekysymysten ja sielunelämän salaisuudet
olleet outoja tässä talossa, oli siellä näiden lisäksi: les Fleurs du
mal, le Rouge et le Noir, la Femme au XVIII siècle, Adolphe.

Kirjojen vieressä soma käsipeili, kultaseppätaidon mestariteos, jonka
lasi oli käännetty nurin kirjailtua neliönmuotoista samettiliinaa
vasten, että voitaisiin sen selkäpuolella ihailla merkillistä kulta- ja
hopeakorutyötä. Bertin otti sen ja katseli siihen. Jo muutamien
vuosien aikana oli hän kauheasti vanhentunut, ja vaikka hän pitikin
kasvojansa enemmän itsenäisen näköisinä kuin ennen, häntä alkoi
huolestuttaa hänen täyteläiset poskensa ja ryppyyn vetäytyvä ihonsa.

Ovi avautui hänen takanaan.

-- Hyvää päivää, herra Bertin, sanoi Annette.

-- Hyvää päivää, pienokaiseni, mitenkä voit?

-- Erittäin hyvin, ja te?

-- Kuinka, sinä et tosiaankaan sinuttele minua.

-- En, se on totta, se saattaa minut hämille.

-- Mitä joutavia!

-- Niin, se saattaa minut hämille. Te peloitatte minua.

-- Miksi niin?

-- Koska... Koska te ette ole kyllin nuori, ettekä kyllin vanha!...

Maalari alkoi nauraa.

-- Tällaisen syyn kuultuani en tahdo enää ehdottomasti vaatia sitä.

Annette punastui yhtäkkiä aina siihen kohtaan saakka, missä
ensimmäiset hiukset kasvavat, ja jatkoi hämillään:

-- Äitini on käskenyt minua sanomaan teille, että hän tulee kohta
alas, ja kysymään teiltä, tahtoisitteko tulla kanssamme Bois de
Boulogneen.

-- Kyllä kai, aiotteko mennä kahdenkesken?

-- Emme, aiomme mennä herttuatar de Mortemainin kanssa.

-- Erittäin hyvä, tietysti minä tulen.

-- Siis sallitte, että menen ottamaan hattuni?

-- Mene, lapseni.

Kun hän astui ulos, tuli kreivitär sisään verhottuna, valmiina
lähtemään. Hän ojensi kätensä.

-- Teitä ei ole näkynyt? Mitä te teette.

-- En tahtonut häiritä teitä tähän aikaan.

Se tapa jolla kreivitär lausui, "Olivier", ilmaisi kaikki hänen
moitteensa ja koko hänen rakkautensa.

-- Te olette maailman paras nainen, virkkoi maalari tämän nimensä
korostuksen liikuttamana.

Kun tämä pieni lemmensanavaihto oli loppunut ja asiat järjestetty,
alkoi kreivitär taas hienon keskustelun äänilajissa:

-- Me menemme hakemaan herttuatarta hänen asunnostaan, ja sitten
teemme kierroksen Bois de Boulognessa. Täytyy näyttää kaikki tämä
Annettelle.

Isot avonaiset vaunut odottivat ajoportilla.

Bertin istuutui vastapäätä naisia, ja vaunut läksivät liikkeelle
innostuneiden hevosten kavioiden kapsaessa kaikuvassa holvissa.

Pitkin koko bulevardia, joka vei Madeleineen päin, näytti uuden
kevään koko riemu virtaavan taivaasta elävien päälle.

Lämmin ilma ja aurinko antoivat miehille juhlallisen, naisille
rakastettavan näön, saattoivat katupojat heittelemään kuperkeikkaa
valkeiden kokkipoikien kanssa, jotka olivat asettaneet korinsa
penkeille juostakseen ja leikkiäkseen veljiensä, nuorien katurakkien
kanssa; koirilla näkyi olleen kiire, portinvartioiden kanarialinnut
visertelivät kurkkunsa käheiksi; ainoastaan ajurien rattaiden eteen
valjastetut, vanhat hevoskaakit kulkea lönköttivät kuolemaa kohti
vaeltavien väsyneessä tahdissa. Kreivitär kuiskasi:

-- Oi, mikä kaunis päivä, kuinka hauska on elää.

Maalari katseli voimakkaassa päivänvalossa vuorotellen äitiä ja
tytärtä. Todellakin, he olivat erilaisia, mutta niin samannäköisiä
samalla, että tytär oli ehdottomasti kuin äidin olemuksen jatkoa,
tehty samasta verestä, samasta lihasta, saman elämän elähdyttämä.
Heidän silmänsä erityisesti, nuo siniset, mustepilkkutahraiset
silmät, jotka olivat niin kirkkaat tyttärellä ja vähän haalistuneet
äidillä, suuntasivat häneen niin samanlaisen katseen hänen heille
puhuessaan, että hän odotti kuulevansa heidän vastaavan samoja
asioita. Hän oli hämmästynyt todetessaan, että, kun he nauroivat
tai juttelivat, hänellä oli edessään kaksi eri naista, toinen, joka
oli elänyt ja toinen, joka alkoi elää. Ei, hän ei voinut edeltäpäin
nähdä, mitä tulisi tästä lapsesta, kun hänen nuori älynsä vielä
uinuvien halujen ja vaistojen vaikutuksen alaisena olisi kehittynyt
ja avautunut keskellä elämäntapahtumia. Hän oli pieni, sievä, uusi
henkilö, valmis onnen ja rakkauden seikkailuihin, vielä tuntematon ja
tietämätön, joka läksi kuin laiva satamasta, sen sijaan että hänen
äitinsä sinne palasi kuljettuansa elämän läpi ja rakastettuansa.

Bertin heltyi ajatellessaan, että kreivitär oli juuri valinnut hänet
ja vieläkin antoi etusijan hänelle, tämä yhä sievä nainen, joka
mukavasti keinui komeissa vaunuissa kevään leudossa ilmassa.

Kun taiteilija katseissaan ilmaisi rouva de Guilleroylle
kiitollisuutensa tästä, niin tämä arvasi sen, ja taiteilijasta tuntui
kuin olisi se tullut ilmi hänen hameensa kahinassa.

Vuorostaan Bertin lausui hiljaa:

-- Oi, todellakin, mikä ihana päivä!

Kun oli otettu herttuatar mukaan Varennen kadulta, niin he ajoivat
kiitäen Invaliidin kirkkoa kohti, kulkivat Seinen yli ja saapuivat
Champs-Élysées-kadulle jatkaen edelleen Tähden riemuporttia kohti
keskellä ajoneuvotulvaa.

Nuori tyttö oli istuutunut Olivierin viereen, selkä ajajaan päin,
ja hän avasi tähän ajoneuvojen virtaan ahnaat ja luonnonterveet
silmänsä. Aika-ajoittain, kun herttuatar ja kreivitär ottivat vastaan
tervehdyksiä lyhyellä päännyökkäyksellä, hän kysyi: "Kuka se on."
Bertin mainitsi nimeltään Pontaiglinit taikka Puicelcit, taikka
Lochristen kreivittären taikka kauniin rouva Mandelièren.

Nyt kuljettiin pitkin Bois de Boulognen valtatietä, keskellä pyörien
rätinää ja heilahduksia. Kun tungos oli pienempi kuin riemuportin
edessä, näyttivät ajoneuvot kilpailevan keskenänsä loppumattomassa
jonossa. Vuokra-ajurien ajopelit, raskaat avonaiset vaunut,
juhlalliset kahdeksanpyöräiset, kulkivat vuorotellen toistensa
ohi; yhtäkkiä sivuuttivat ne yhden ainoan ravaajan vetämät nopeat
Victoria-vaunut, jotka kuljettivat hurjassa vauhdissa läpi tämän
vyöryvän ihmisjoukon, porvarillisen ja ylimyksellisen, läpi kaikkien
seurapiirien, kaikkien kansanluokkien, kaikkien arvoasteiden,
nuorta velttoa naista, jonka kirkasvärinen ja julkea puku heitti
ajoneuvoihin, joita se hipaisi, tuntemattoman kukan outoa tuoksua.

-- Kukas tuo nainen on? kysyi Annette.

-- En tiedä, vastasi Bertin, samalla kun herttuatar ja kreivitär
vaihtoivat hymyilyn.

Lehdet puhkesivat esiin. Tässä parisilaisessa puutarhassa asuvat
satakielet lauloivat jo nuoressa vihannuudessa, ja kun jono oli
ruvennut ajamaan käyden lähestyessään järveä, vaihdettiin ajoneuvosta
ajoneuvoon lakkaamatta tervehdyksiä, hymyilyjä ja kohteliaita
sanoja, kun pyörät koskettivat toisiaan. Tämä näytti nyt venelautan
liukumiselta, jossa istui kilttejä naisia ja herroja. Herttuatar,
joka ehtimiseen nyökkäsi päätään hattujen kohotessa ja otsien
kumartuessa hänen edessään, näytti luovan yleissilmäyksen ja
muistelevan itsekseen mitä hän oletti ihmisistä, aina sen mukaan, kun
ne kulkivat hänen ohitsensa.

-- Kas, pikkuseni, tuossa on taas kaunis rouva Mandelière, tasavallan
kaunotar.

Kevyissä ja siroissa vaunuissa tasavallan kaunotar, nähtävästi
välinpitämättömänä tästä kiistämättömästä kunniasta antoi ihailla
suuria, tummia silmiään, matalaa otsaansa, komeita mustia hiuksiansa
ja vähän liian voimakasta, itsepäistä suutansa.

Hän on hyvin kaunis joka tapauksessa, sanoi Bertin.

Kreivitär ei mielellään kuullut kehuttavan toisia naisia. Hän
kohautti hiljaa olkapäitään eikä vastannut mitään.

Mutta nuori tyttö, jossa heräsi äkkiä kilpailuvaisto, uskalsi sanoa:

-- Minun mielestäni ei ole.

-- Mitä? Etkö sinä pidä häntä kauniina?

-- En, hänen kasvonsa ovat aivan kuin musteeseen kastetut.

Herttuatar nauroi ihastuneena.

-- Mainiota, pikkuiseni, siinä nyt jo kymmenen vuotta puolet Parisin
miehistä ovat olleet hurmaantuneina ihastuksesta tätä neekerinaista
kohtaan! Minä luulen, että he pitävät meitä pilkkanaan. Kas, katsohan
pikemmin kreivitär Lochristia.

Yksin, valkean villakoiran kanssa, suuressa avonaisessa vaunussa,
hienona kuin miniatyrimaalaus, istui vaaleaverinen, ruskeasilmäinen
nainen, jonka viehättävät piirteet jo viisi tai kuusi vuotta samalla
tapaa olivat olleet hänen puolustajiensa ihastuksen huudahdusten
aiheena, ja tervehti kiinteäksi käynyt hymy huulillaan.

Mutta Annette ei näyttänyt vieläkään riemastuneen.

-- Oi! virkkoi hän, hänhän ei ole enää viehkeä. Bertin, joka
tavallisesti jokapäiväisissä, näihin kahteen kilpailijaan johtuneissa
keskusteluissa, ei kannattanut ollenkaan kreivitärtä, suuttui äkkiä
nuoren tytön suvaitsemattomuudesta.

-- Lempo vieköön, sanoi hän, pidettäköön hänestä enemmän tai
vähemmän, viehättävä hän on, ja minä toivon sinun tulevan yhtä
kauniiksi kuin hän.

-- Sallikaa toki hänen sanoa ajatuksensa, puuttui puheeseen
herttuatar. Te huomaatte vain naiset, jotka ovat täyttäneet
kolmekymmentä vuotta. Tämä lapsi on oikeassa, te ylistätte vain
lakastuneita.

Bertin huudahti:

-- Anteeksi, nainen ei ole todella kaunis, ennenkuin myöhemmin,
silloin kun koko hänen ilmeikkyytensä on tullut esille.

Kehittäen sitä ajatusta, että ensimäinen viehkeys on vain yhä
kypsyvän kauneuden ulkonainen kiilto, hän todisti, että hienoston
miehet eivät erehtyneet kiinnittäessään vain hiukan huomiota
nuoriin naisiin heidän loistokaudellaan, ja että he ovat oikeassa
julistaessaan naiset kauniiksi vasta heidän kukoistuksensa
viimeisellä aikakaudella.

Kreivitär, ollen hyvin mielissään, virkahti:

-- Hän on oikeassa, hän arvostelee taiteilijana. Nuoret kasvot ovat
hyvin sievät, mutta aina jonkun verran jokapäiväiset.

Ja maalari väitti edelleen osoittaen milloin kasvot menettäen
vähitellen nuoruuden epämääräistä suloa, saavat lopullisen muotonsa,
luonteensa ja ilmeensä.

Joka sanan jälkeen kreivitär vakuutettuna nyökkäsi hiljaa päätään
myöntäen oikeaksi maalarin mielipiteet: ja mitä enemmän Bertin
vakuutti oikeudessa puhuvan asianajajan lämmöllä, rikoksesta epäillyn
ja asiaansa puolustavan eloisuudella, sitä enemmän kreivitär ilmaisi
hyväksymistään katsein ja elein, ikäänkuin he olisivat liittoutuneet
tukemaan toisiaan yhteisessä vaarassa, puolustautumaan uhkaavaa ja
väärää mielipidettä vastaan. Annette ei kuunnellut heitä ollenkaan
kokonaan vaipuneena katselemiseen. Hänen usein naurunhaluiset
kasvonsa olivat muuttuneet vakaviksi, ja hän ei puhunut enää mitään
tämän iloisen liikkeenvilinän huumaamana. Tämä aurinko, nämä lehdet,
nämä ajoneuvot, tämä kaunis, rikas ja iloinen elämä, kaikki se oli
häntä varten.

Joka päivä hän voisi tulla näin tänne vuorostansa kaikille tuttuna,
kaikkien tervehtimänä ja kadehtimana; miehet osoittaen häntä ehken
sanoisivat, että hän oli kaunis. Hän haki miesten ja naisten joukosta
ne, jotka näyttivät hänestä kaikkein hienoimmilta, ja kysyi aina
heidän nimeänsä välittämättä muusta kuin tavujen yhdistelmästä, jotka
toisinaan herättivät hänessä kunnioituksen ja ihailun kaiun, kun hän
oli lukenut ne usein sanomalehdistä tai historiasta. Hän ei tottunut
tähän kuuluisuuksien ohikulkuun, eikä edes voinut täydellisesti
uskoa, että se oli todellinen, aivan kuin jos hän olisi ollut
katsomassa jotakin teatteriesitystä. Vuokra-ajurit herättivät hänessä
inhonsekaista halveksimista, vaivasivat ja harmittivat häntä, ja hän
sanoi äkkiä:

-- Minun mielestäni ei pitäisi tänne päästää muita kuin yksityisiä
ajoneuvoja.

Bertin vastasi:

-- No, neiti, mitä tehdään sitten yhdenvertaisuudella, vapaudella,
veljeydellä?

Annette nyrpisti suutaan, joka merkitsi, "se kuuluu toisille" ja
jatkoi:

-- Olisi toinen puisto vuokra-ajureita varten, esim. Vincennes.

-- Olet jäljellä ajastasi, pienokainen, et näy tietävän vielä, että
purjehdimme keskellä kansanvaltaa. Muuten, jos tahdot nähdä puiston
vapaana kaikesta sekotuksesta, tule tänne aamulla; silloin sinä
löydät täältä seuraelämän hienoimman osan, sen parahiston.

Ja Bertin kuvasi tunnettuun, erinomaiseen tapaansa Bois de
Boulognen varhain aamulla ratsastajineen ja ratsastajittarineen,
tämän valioseuran, jossa kaikki tunsivat toisensa nimeltään,
etunimiltä, sukulaisuuksiltaan, arvonimiltään, hyviltä ja
huonoilta ominaisuuksiltaan, niinkuin he kaikki eläisivät samassa
kaupunginosassa tai samassa pienessä kaupungissa.

-- Käyttekö usein siellä? sanoi Annette.

-- Hyvin usein; se on todellakin hauskinta mitä Parisissa on.

-- Te ratsastatte aamuisin?

-- Kyllä kai, neitiseni.

-- Ja sitten iltapäivällä te käytte vierailuilla?

-- Niin käyn.

-- Siis, milloin te teette työtä?

-- Niin, minä teen työtä joskus, ja sitte minä olen valinnut
erikoisalani taipumukseni mukaan! Kun minä olen kaikkien kauniiden
naisten maalari, niin täytyyhän minun nähdä heitä, seurata heitä
hiukan kaikkialla.

Annette mutisi nauramatta:

-- Jalan ja ratsain?

Taiteilija katsahti häneen hiukan kieroon, mutta tyytyväisenä; hän
näytti sanovan: "Kas vain, sinä alat olla henkevä, sinusta tulee
vielä hyvä."

Kylmä tuulenpuuska puhalsi; se tuli kaukaa, tuskin vielä talven
unesta heränneeltä suurelta tasangolta; ja koko metsä humahti, tuo
siro, viluinen, hienon maailman metsä.

Muutamia sekunteja tämä vihuri pani väräjämään puiden hennot lehdet
ja olkapäitä peittävät vaatteet. Kaikki naiset, melkein samanlaisella
liikkeellä, asettivat takaisin käsivarrelleen ja kaulaansa sieltä
pudonneen verhon; ja hevoset alkoivat ravata toisesta päästä
viertotietä toiseen aivan kuin tuo kirpeä tuulenryöppy, joka
lähestyi, olisi piiskan sivalluksen tavoin kiihoittanut niitä.

Palattiin nopeasti kotiin hevosten päitsivitjojen hopeisesti
helähdellessä ja laskeutuvan auringon vinosti valaessa punaista
valoansa.

-- Palaatteko kotiinne? sanoi kreivitär maalarille, jonka kaikki
tavat hän tunsi.

-- En, menen klubiin.

-- Siis me viemme teidät sinne ohimennessä.

-- Se sopii hyvin, kaunis kiitos.

-- Ja milloinka kutsutte meidät herttuattaren kanssa aamiaiselle?

-- Sanokaa, mikä päivä teille paraiten sopii.

Tämä parisittarien mielimaalari, jonka hänen ihailijansa olivat
kastaneet "realistiseksi Watteauksi" ja jota hänen halventajansa
kutsuivat "hameiden ja vaippojen valokuvaajaksi," piti usein
joko aamiais- tai päivälliskutsuja niille kauniille naisille,
joiden piirteet hän oli ikuistuttanut, ja toisillekin kuuluisille
tunnetuille, joita huvittivat suuresti nämä pikku pidot vanhan pojan
asunnossa.

-- Ylihuomenna?

-- Sopiiko teille, rakas herttuatar? kysyi rouva de Guilleroy.

-- Kyllä kai. Tehän olette herttainen. Herra Bertin ei koskaan muista
minua kun on kysymys näistä tilaisuuksista. Näkee kyllä etten minä
enää ole nuori.

Kreivitär, joka oli tottunut pitämään taiteilijan kotia hiukan kuin
omanaan, jatkoi:

-- Ei ketään muita kuin me neljä, jotka olemme näissä vaunuissa,
herttuatar, Annette, minä ja te, eikö niin, suuri taiteilija?

-- Niin, ei ketään muita, sanoi tämä laskeutuessaan vaunuista,
ja minä annan tarjota teille krapuja elsassilaiseen tapaan
valmistettuina.

-- Oh, te aiotte herättää intohimoja pienokaisessa.

Bertin seisoi vaunun ovella, sanoi jäähyväiset ja meni sitten
nopeasti klubin pääkäytävän eteiseen, heitti harteiltaan
päällystakkinsa ja antoi keppinsä lakeijajoukolle, joka oli noussut
seisomaan kuin sotilaat upseerin ohi kulkiessa, sitten hän nousi
leveitä portaita, astui toisen palvelijarivin ohitse, joka oli puettu
lyhyihin housuihin lykkäsi auki oven ja tunsi itsensä yhtäkkiä
reippaaksi kuin nuori mies kuullessaan käytävän toisesta päästä
floretin iskujen jatkuvaa helinää, jalkojen polkemista maahan ja
voimakkaita huutoja: -- sattunut -- minun vuoroni -- ohi -- minun
vuoroni -- sattunut -- teidän vuoronne.

Miekkailusalissa miekkailijat, puettuina harmaaseen
palttinakankaaseen, nahkaliiveihin, housunlahkeet tiukasti
sidottuina nilkkojen ympäri, jonkunlainen esiliina vatsan suojana,
toinen käsi taivutettuna ilmassa, toisessa kädessä, jonka hansikas
teki tavattoman suureksi, ohut ja taipuisa floretti, syöksyivät
eteenpäin ja oikaisivat itsensä äkillisen joustavasti konelaitteilla
varustettujen marionettien tavoin.

Toiset lepäilivät, tarinoivat, vielä hengästyneinä, punaisina,
hikisinä, nenäliina kädessä pyyhkiäkseen otsaansa ja kaulaansa;
toiset istuivat suurta salia neliönmuotoisesti reunustavalla sohvalla
ja katselivat otteluja. Liverdy Landata vastaan ja klubin isäntä
Taillade Rocdianea vastaan.

Bertin tervehti häntä hymyillen pudistaen kättä.

-- Minä pidätän teidät itselleni, huusi hänelle paroni de Baverie.

-- Olen teidän käytettävissänne, rakkaani.

-- Ja hän meni vaatetushuoneeseen riisuutumaan. Pitkään aikaan ei hän
ollut tuntenut itseänsä näin reippaaksi ja voimakkaaksi, ja aavistaen
että hän tulisi tekemään erinomaisia hyökkäyksiä, hän kiiruhti
saliin kärsimättömänä kuin koulupoika, joka lähtee leikkimään. Ja
heti kun hän oli vastustajansa edessä, kävi hän tämän kimppuun
tavattoman hurjasti ja kymmenessä minuutissa satutettuaan häntä 11
kertaa väsytti hän tämän niin, että paroni pyysi armoa; sitten Bertin
miekkaili Punisimontin ja ammattitoverinsa Amary Maldantin kanssa.

Sitten kylmä suihku, joka jäähdytti hänen huohottavaa ruumistaan,
muistutti hänen kylpyjään 20-vuotisena, jolloin hän Parisin
ympäristön silloilta hyppäsi päistikkaa Seine-virtaan keskellä syksyä
hämmästyttääkseen porvareita.

-- Sinä syöt täällä päivällistä? kysyi häneltä Maldant.

-- Syön kyllä.

-- Meillä on pöytä Liverdyn, Rocdianen ja Landan kanssa: kiiruhda,
kello on neljännestä yli seitsemän.

Ruokasali oli täynnä ihmisvilinää ja sorinaa.

Siellä olivat kaikki Parisin öiset kuljeskelijat, sekä toimettomat
että toimeliaat, kaikki ne, jotka kello 7:stä illalla eivät tiedä
mitä tehdä ja syövät päivällistä klubissa takertuakseen aina, miten
kulloinkin sattuu, johonkin tai johonkuhun.

Kun nuo viisi ystävää olivat istuutuneet, sanoi pankkiiri Liverdy,
nelikymmenvuotias, lyhyt ja tanakka mies, Bertinille:

-- Te olitte hurjalla tuulella tänä iltana.

Maalari vastasi:

-- Niin, tänään minä suorittaisin hämmästyttäviä tekoja. Toiset
hymyilivät, ja maisemamaalari Amary Maldant, pieni, kaljupäinen,
harmaapartainen herra sanoi ovelan näköisenä:

-- Minäkin tunnen usein voiman palaavan huhtikuussa; se saa minut
versoamaan muutamia lehtiä, puolitusinaa korkeintaan, sitten se
purkautuu tunteiksi; mutta ei koskaan kanna mitään hedelmää.

Markiisi de Rocdiane ja kreivi de Landa surkuttelivat häntä.
He olivat molemmat vanhempia kuin Liverdy, eikä kuitenkaan
harjaantunutkaan silmä voinut tarkasti määrätä heidän ikäänsä. He
olivat molemmat klubimiehiä, hevosmiehiä ja miekkailijoita, joiden
ruumiin lakkaamattomat harjoitukset olivat tehneet teräslujaksi;
he kerskailivat olevansa kaikessa nuorempia kuin uuden sukupolven
hermostuneet poikaveitikat.

Rocdiane, joka oli hyvää syntyperää, kävi kaikissa salongeissa,
mutta häntä epäiltiin kaikenlaatuisesta rahakeinottelusta, mikä ei
ollutkaan hämmästyttävää, sanoi Bertin, kun hän niin paljon oli
elänyt pelihuoneessa. Hän oli ollut naimisissa ja eronnut vaimostaan,
joka maksoi hänelle eläkkeen; belgialaisten ja portugalilaisten
pankkien johtajana hänen tarmokkaiden donquichotte-kasvojensa
ilmeistä näkyi, että hän ylpeili tuosta vähän himmenneestä kaikkeen
pystyvän aatelismiehen kunniasta, jota puhdisti aika-ajoittain
kaksintaistelussa saadusta haavasta vuotava veri.

Kreivi de Landa, hyväluontoinen jättiläinen, joka mahtaili
vartalollaan ja leveillä hartioillaan, oli tosin naimisissa ja kahden
lapsen isä, mutta hän taipui tuskin kolme kertaa viikossa syömään
päivällistä kotona, ja oleskeli muut päivät klubissa ystäviensä
seurassa miekkailuharjoitusten jälkeen.

-- Klubi on perhe, sanoi hän. Niiden perhe, joilla ei varsinaista
perhettä vielä ole, niiden, joilla ei sitä koskaan tule olemaan ja
niiden, joilla on ikävä omassaan.

Keskustelu oli joutunut taas kysymykseen naisista ja jatkui
tarinoista muistoihin, muistoista kerskailuihin, sekä vihdoin
varomattomien salaisuuksien ilmaisuihin.

Markiisi de Rocdiane antoi arvata rakastajattarensa tarkoista
viittauksista; ne olivat ylhäisön naisia, joiden nimiä hän ei
sanonut, tehdäksensä arvostelemisen mielenkiintoisemmaksi. Pankkiiri
de Liverdy ilmaisi omansa etunimiltä. Hän kertoi: "Olin mitä
parhaimmissa väleissä siihen aikaan erään diplomaatin rouvan kanssa.
Niin eräänä iltana lähtiessäni hänen luotaan sanoin hänelle: 'Pikku
Margueriteni...'" Hän pysähtyi toisten hymyillessä, sitten hän jatkoi:
"Mitä! Minulta tipahti erehdyksessä muuan sana. Pitäisi ottaa
tavakseen nimittää kaikkia naisia Sophieksi."

Olivier Bertin, joka oli hyvin hillitty, tavallisesti selitti, kun
häneltä tiedusteltiin: -- Minä, minä tyydyn malleihin.

Oltiin häntä uskovinaan, ja Landa, joka oli tavallinen tyttöjen
ahdistelija, haltioitui ajatellessaan kaikkia niitä sieviä
herkkupaloja, jotka juoksentelivat kaduilla, ja kaikkia niitä nuoria
naisia, jotka riisuutuivat alastomiksi taiteilijan edessä kymmenestä
markasta tunnilta.

Sikäli kuin pullot tyhjenivät kaikki nämä "harmahtavat", kuten heitä
kutsuivat klubin nuoremmat jäsenet, kaikki nämä harmahtavat, joiden
kasvot punottivat, tulistuivat kiihtyneiden himojen ja kuohuvien
halujen järkyttäminä.

Rocdiane vajosi kahvin jälkeen vielä totuudenmukaisempiin
yksityiselämänsä paljastuksiin ja unhoitti hienoston naiset
ylistääksensä tavallisia ilotyttöjä.

-- Parisi, sanoi hän paloviinalasi kädessä, on ainoa kaupunki, jossa
mies ei vanhene, ainoa, jossa hän 50-vuotisena, jos hän vain on luja
ja hyvin säilynyt, voi löytää aina 18-vuotisen tyttöheitukan, kauniin
kuin enkelin, rakastaakseen häntä.

Landa, joka taas oli löytänyt oikean Rocdianensa liköörien
vaikutuksen jälkeen, osoitti innokkaasti hyväksymistä, ja luetteli
nuoria tyttöjä, jotka häntä ihailivat vielä joka päivä.

Mutta Liverdy, joka oli epäilevämpi ja väitti tietävänsä tarkasti,
minkä arvoiset naiset ovat, mutisi:

-- Niin, he sanovat teille, että he teitä rakastavat. Landa vastasi:

-- He todistavat sen meille, rakkaani.

-- Nämä todistukset eivät ole luotettavia.

-- Ne riittävät minulle.

Rocdiane huudahti:

-- Mutta he ajattelevatkin sitä, saakeli soikoon. Luuletteko te,
että pieni 20-vuotias, sievä tytön typykkä, joka jo 5 tai 6 vuotta
viettää juhlivaa elämää Parisissa, jossa meidän viiksemme ovat
hänet opettaneet ja pilanneet suutelojen maun, osaa vielä erottaa
30-vuotisen miehen suutelon 60-vuotiaan suutelosta? Vielä mitä,
turhaa lorua! Hän on liian paljon nähnyt ja liian paljon tuntenut.
Kuulkaahan, minä lyön vetoa siitä, että hän rakastaa enemmän,
sydämensä pohjasta todellakin enemmän vanhaa pankkiiria kuin nuorta
keikailijaa. Tietääkö hän sitä, ajatteleeko hän sitä? Onko miehillä
täällä ikää? Ei, rakkaani, me nuorrumme harmaantuessamme, ja mitä
enemmän me harmaannumme, sitä enemmän meille sitä osoitetaan ja sitä
enemmän sitä uskoo.

He nousivat pöydästä, alkoholi oli noussut heidän päähänsä ja
kiihoitti heitä, he olivat valmiit lähtemään kaikille valloituksille.
He alkoivat keskustella iltansa käyttämisestä. Bertin puhui
sirkuksesta, Rocdiane Hippodromista, Maldant Edenistä ja Landa
Folies-Bergérestä, kun heidän korviinsa kuului hiljaisena ja
kaukaisena viulujen viritys.

-- Kas, tänään on siis musiikkia klubissa, sanoi Rocdiane.

-- Niin, vastasi Bertin. Jos viettäisimme siellä 10 minuuttia
ennenkuin lähdemme pois.

-- Niin, menkäämme sinne.

He kulkivat salin läpi, sitten biljardihuoneen ja vihdoin pelisalin
läpi ja saapuivat jonkinmoiseen aitioon, joka oli parvekkeen
yläpuolella. Neljä herraa, vaipuneina nojatuoleihin, odotti jo
soittoa hartaan näköisinä, samalla kun alhaalla keskellä tyhjiä
tuolirivejä kymmenkunta muuta pakinoi istuen tai seisten.

Orkesterin johtaja näpäytti hiljaa muutamia kertoja jousellaan
nuottitelineeseen: aloitettiin.

Olivier Bertin rakasti intohimoisesti musiikkia; niinkuin rakastetaan
opiumia. Se saattoi hänet haaveilemaan. Heti kun soittokoneiden
sävelvirta oli häntä koskettanut, hän tunsi joutuvansa jonkinlaiseen
hermopäihtymykseen, joka teki hänen ruumiinsa ja älynsä uskomattoman
väräjäviksi. Hänen mielikuvituksensa kiiti kuin hullu sävelten
hurmaamana, suloisten unelmien ja ihanien haaveiden läpi. Silmät
suljettuina, jalat toistensa yli ristissä, käsivarret velttoina,
hän kuunteli ääniä ja näki asioita, jotka kulkivat hänen sekä
aistillisten että henkisten silmiensä ohitse.

Orkesteri soitti Haydnin synfoniaa, ja heti kun maalari oli laskenut
silmäluomet katseensa eteen, näki hän uudestaan metsän, ajoneuvojen
joukon ympärillään, ja vastapäätä isoissa vaunuissa kreivittären ja
hänen tyttärensä. Hän kuuli heidän äänensä, seurasi heidän sanojansa,
tunsi vaunujen nytkähdykset ja hengitti lehtien tuoksun täyttämää
ilmaa.

Kolme kertaa hänen naapurinsa, joka puhui hänelle, keskeytti tämän
näyn, joka alkoi kolme kertaa uudestaan, niinkuin alkaa uudestaan
meren yli matkustettuamme laivan vaaruminen liikkumattomassa
vuoteessa.

Sitten se laajeni, piteni kaukaiseksi matkaksi, noiden kahden naisen
yhä istuessa hänen edessään milloin rautatiellä, milloin outojen
hotellien pöydässä. Koko tämän soittoesityksen aikana seurasivat he
häntä näin, aivankuin he olisivat tämän kirkkaassa auringonvalossa
tehdyn huviajelun aikana painaneet kasvojensa kuvan hänen silmänsä
näköpohjaan.

Hiljaisuus, sitten liikutettujen tuolien kolina ja äänet kartoittivat
uniusvan, ja hän huomasi ympärillään yhä uinahtelevina neljä
ystäväänsä alkuperäisissä tarkkaavaisissa asennoissaan, mutta vaan
uneen vaipuneina.

Kun hän oli heidät herättänyt, sanoi hän:

-- No, mitä nyt teemme?

-- Minä, vastasi kursailematta Rocdiane, haluan vielä hiukan nukkua
täällä.

-- Ja minä myöskin, lausui Landa.

Bertin nousi:

-- No niin, minä puolestani menen kotiin, olen hiukan väsynyt.

Hän tunsi itsensä päinvastoin hyvin virkeäksi, mutta halusi mennä
pois, koska hän entisestä kokemuksestaan tunsi, miten illat klubissa
loppuivat -- baccarapöydän ääressä --, ja sitä hän pelkäsi.

Hän meni siis kotiin, ja hermostuneen yön jälkeen, sellaisen yön,
joka saattaa taiteilijat siihen aivotoiminnan tilaan, jota kutsutaan
innoitukseksi, hän seuraavana päivänä päätti jäädä kotiin ja
työskennellä iltaan saakka.

Siitä tuli erinomainen päivä, noita helpon tuotannon päiviä, jolloin
ajatus tuntuu laskeutuvan käsiin ja itsestään kiinnittyvän kankaalle.

Ovet suljettuina, maailmasta erotettuna hiljaisessa asunnossaan,
johon ei päästetty ketään, ateljeen ystävällisessä rauhassa, silmä
kirkkaana, mieli selkeänä, ylen kiihoitettuna, hän nautti tuota
onnea, joka on suotu vain taiteilijoille, nimittäin riemulla luoda
teoksensa. Ei mitään muuta enää ollut olemassa häntä varten näiden
työnhetkien aikana, kuin se kangaspalanen, jossa syntyi kuva hänen
siveltimensä hyväilevistä kosketuksista, ja hänet täytti näinä
runsaan tuotannon hetkinä päihtyvän ja leviävän, voimakkaasti
kuohuvan elämän outo ja hyvä tunne. Illalla hän oli niin nääntynyt
kuin terveellisen rasituksen jälkeen, ja hän meni nukkumaan täynnä
hauskoja ajatuksia seuraavan päivän aamiaisista. Pöytä oli kukin
koristettu, ruokalista hyvin valikoitu rouva de Guilleroylle, joka
oli hieno herkuttelija, ja huolimatta tarmokkaista vastustuksista,
jotka eivät kuitenkaan kestäneet kauan, taiteilija pakotti vieraansa
juomaan sampanjaa.

-- Pienokainen päihtyy, sanoi kreivitär.

Herttuatar vastasi suopeana:

-- Hyvä Jumala! Täytyyhän hänen kuitenkin joskus ensikerran päihtyä.

Palatessaan ateljeehen kaikki tunsivat olevansa hiukan tuon kevyen
iloisuuden vallassa, joka kohottaa ihmistä aivan kuin siivet
kasvaisivat jalkoihin.

Herttuattaren ja kreivittären, joilla oli Ranskan äitien komitean
kokous, piti saattaa nuori tyttö kotiin ennenkuin menivät sinne,
mutta Bertin tarjoutui jalan tekemään pienen kierroksen hänen
kanssaan ja viemään hänet Malesherbesin bulevardille; he läksivät
yhdessä.

-- Kulkekaamme pisintä tietä, sanoi Nannette.

-- Tahdotko kuljeskella Monceaun puistossa? Se on sievä paikka.
Katselemme siellä pikku palleroisia ja imettäjiä.

-- Miksei, tahdonpa niinkin.

He kulkivat Velasquezin katua, astuivat sisään kullatusta ja
suurenmoisesta ristikkoportista, joka on samalla tämän puistojen
helmen sekä tuntomerkkinä, että sisäänkäytävänä, tämän hienon
puiston, joka levittää keskelle Parisia teennäistä ja vihantaa
suloansa ruhtinaallisten yksityisasuntojen ryhmän ympäröimänä.

Pitkin leveitä käytäviä, jotka taitavassa kaaressa kulkevat
nurmikkojen ja puu- ja pensasryhmien keskitse, joukko rantatuoleilla
istuvia miehiä ja naisia katselee ohikulkevia, sillä aikaa kuin
varjoisiin paikkoihin pistäytyvillä ja purojen tavoin kiemurtelevilla
poluilla lapsiparvia kaivelee hiekkaa, juoksentelee, hyppii nuoraa,
imettäjien velttojen tai äitien huolestuneiden katseiden heitä
seuratessa. Äärettömän suuret puut, joiden latvat olivat pyöristyneet
kuvuiksi, niinkuin lehvärakennukset, jättiläismäiset kastanjat,
joiden painavaa lehdistöä koristivat pisaroiden tavoin niihin
sirotellut punaiset tahi valkeat tertut, hienonnäköiset sykomorit,
koristeelliset vaahterat taitavasti muokattuine runkoineen muuttavat
hienoiksi perspektiiveiksi suuret mutkittelevat nurmikot.

On kuuma, turtturikyyhkyset kuhertelevat lehvistössä ja seurustelevat
naapuriensa kanssa puunlatvasta toiseen, samalla kun varpuset
kylpevät sadekaaressa, jolla aurinko valaisee kastelukojeista
lyhyelle nurmelle tippuvaa hienonhienoa vesipärskettä. Jalustoillaan
näyttävät valkeat muistopatsaat onnellisilta tässä vihannassa
rehevyydessä. Nuori marmoripoika vetää jalastaan orjantappurapiikkiä,
jota on vaikea löytää, aivan kuin hän olisi saanut sen aivan äsken
jalkaansa juostessaan Dianan jälkeen, joka pakenee tuolla kauempana
pensaiden keskellä piiloutuvaa järveä kohti; läheisyydessä näkyy
temppelin raunioita.

Toiset patsaat suutelevat toisiansa, hellinä ja kylminä
pensastoryhmien reunassa, taikka haaveilevat, mietiskelevät.
Vesiputous vaahtoilee ja lorisee sieviä kallionlohkareita myöten.
Patsaan muotoiseksi katkaistu puu on köynnöskasvin ympäröimä; eräällä
haudalla on muistokirjoitus. Patsasrungot, jotka on kohotettu
nurmikolle, eivät muistuta enemmän Akropolia kuin tämä hieno, pieni
puisto muistuttaa luonnonmetsää.

Se on teennäinen ja viehättävä paikka, johonka kaupungin asukkaat
tulevat katselemaan lavoissa kasvatettuja kukkia, ja ihailemaan
niinkuin ihaillaan teatterissa elämän näytelmää, tätä rakastettavaa
esitystä, jonka tarjoaa keskellä Parisia kaunis luonto.

Olivier Bertin oli jo useita vuosia tottunut joka päivä tulemaan
tähän suosittuun paikkaan nähdäksensä parisittarien liikkuvan
oikeissa kehyksissään. "Se on puisto, joka on tehty hienoja vaatteita
varten," sanoi hän, "huonosti puetut ihmiset herättävät siellä
kauhua." Ja hän kuljeskeli siellä tuntikausia, hän tunsi sen kaikki
kasvit ja tavalliset kävelijät.

Hän astui nyt Annetten rinnalla käytäviä pitkin; hänen katsettaan
viehätti puutarhan kirjava ja vilkas elämä.

-- Oi mikä suloinen lapsi, huudahti Annette.

Hän katseli pientä, vaaleakiharaista poikaa, joka tuijotti häneen
sinisillä silmillään, hämmästyneen ja ihastuneen näköisenä.

Sitten hän tarkasti kaikkia lapsia; ja se nautinto, jonka hänelle
tuotti näiden elävien, nauhoilla koristettujen nukkien katseleminen,
teki hänet lavertelevaksi ja avomieliseksi.

Hän astui lyhyin askelin, lausui Bertinille huomionsa, mietteensä
pienokaisista, imettäjistä, äideistä. Isot lapset saivat hänet
huudahtamaan ilosta ja kalpeat lapset herättivät hänessä sääliä.

Taiteilija kuunteli häntä enemmän huvitettuna hänestä kuin
pienokaisista, ja unhoittamatta maalaustaidetta hän mutisi:

-- Sehän on suloista!

Hän ajatteli nimittäin, että hänen pitäisi tehdä erinomainen taulu,
joka kuvaisi puiston nurkkausta ja imettäjien, äitien ja lapsien
ryhmää. Kuinka hän ei ollut sitä ennen ajatellut?

-- Sinä pidät noista pikku vekaroista?

-- Minä jumaloin niitä.

Nähdessään Nannetten katselevan lapsia Bertin tunsi, että tällä oli
halu ottaa niitä syliinsä, suudella niitä, hoidella niitä, tulevan
äidin oleellinen ja hellä halu; ja häntä kummastutti tämä salainen
vaisto, joka oli kätketty naisen ruumiiseen.

Kun Nannette oli halukas puhumaan, kyseli taiteilija häneltä, mistä
hän erittäin piti. Hän tunnusti yksinkertaisen sievästi toivovansa
menestystä, mainetta hienossa maailmassa, hän halusi kauniita
hevosia, joita hän tunsi melkein kuin hevoshuijari, sillä Roncièresin
maatilalla kasvatettiin myös hevosia; eikä hän ollenkaan ollut
huolissaan sulhasesta enemmän kuin asunnosta, jonka aina löytäisi
vuokrattavina olevien joukosta.

He lähestyivät järveä, jossa uiskenteli kaksi joutsenta ja kuusi
ankkaa yhtä puhtaina ja rauhallisina kuin porsliinilinnut. Ja he
kulkivat nuoren naisen ohi, joka istui tuolilla, kirja avattuna
sylissään, silmät kohotettuina ylöspäin, sielu lähteneenä haaveiluun.

Hän ei hievahtanut enemmän kuin vahanukke. Hän oli ruma, vaatimaton,
yksinkertaisesti puettu, ja ei ollenkaan näyttänyt haluavan
miellyttää; hän oli ehkä opettajatar; hän oli lähtenyt haaveilemaan
jonkin lauseen tai sanan vaikutuksesta, joka oli hurmannut hänen
sydämensä. Hän jatkoi luultavasti toiveidensa purkautumisen mukaan
kirjassa alettua seikkailua.

Bertin pysähtyi hämmästyneenä.

-- On kaunista, sanoi hän, antautua noin haaveisiin. He olivat
kulkeneet hänen ohitsensa. He kääntyivät takaisin ja palasivat vielä
ilman, että hän heitä huomasi, niin suurella tarkkaavaisuudella hän
seurasi ajatuksensa kaukaista lentoa.

Maalari sano Annettelle:

-- Kuulehan, pienokaiseni, olisikohan sinusta ikävää kerran taikka
pari istua minulle mallina erästä henkilökuvaa varten?

-- Ei suinkaan, päinvastoin!

-- Katselehan tuota neitiä, joka haaveilee ihanteiden maailmassa.

-- Tuolla tuolillako?

-- Niin. No! Sinä istuisit myöskin tuolilla, avaisit kirjan sylissäsi
ja koettelisit tehdä niinkuin hänkin. Oletko milloinkaan haaveillut
ja uneksinut aivan valveilla?

-- Kyllä kai.

-- Mitä olet haaveillut?

Taiteilija koetteli saada häntä tekemään tunnustuksia näiltä
retkiltään haaveiden maailmaan; mutta hän ei tahtonut ollenkaan
tunnustaa, vastasi kiertelevästi kysymyksiin, katseli ankkoja, jotka
uivat niille heitettyä leipää hakemaan, ja näytti olevan hämillään
aivan kuin Bertin olisi koskettanut jotakin hänelle arkaa kohtaa.

Sitten vaihtaakseen keskustelunaihetta Nannette kertoi elämästään
Roncièressä, puhui isoäidistään, jolle hän oli saanut lukea paljon
ääneen joka päivä ja joka nyt mahtoi olla hyvin yksin ja surullinen.

Maalari oli häntä kuunnellessaan iloinen kuin lintu, iloisempi kuin
hän koskaan oli ollut. Kaikki mitä Nannette hänelle kertoi, kaikki
nuo pienet, mitättömät ja ala-arvoiset tyttöelämän yksinkertaiset
pikkuseikat huvittivat häntä ja herättivät hänessä mielenkiintoa.

-- Istuutukaamme, sanoi hän.

He istuutuivat veden rannalle. Molemmat joutsenet tulivat
uiskentelemaan heidän eteensä toivoen saavansa jotakin ravintoa.

Bertin tunsi itsessään heräävän muistoja, noita häipyneitä,
unhoitukseen vajonneita muistoja, jotka yhtäkkiä palaavat, ei tiedä
miksi. Niitä kohosi nopeasti kaikenlaisia, lukuisia, niin lukuisia
yhdellä kertaa, että hänestä tuntui kuin joku käsi olisi pöyhötellyt
hänen muistinsa pohjasakkaa.

Hän koetti tutkia, miksi hänessä tapahtui tämä entisen elämän
kuohahtelu, joka jo useita kertoja, kuitenkin vähemmän kuin tänä
päivänä, oli hänessä tuntunut. Aina oli olemassa joku syy näille
äkillisille esiinpulpahtamisille, todellinen ja yksinkertainen syy,
usein joku tuoksu, hajuvesi. Kuinka usein oli jonkun ohikulkevan
naisen puvusta löyhähtänyt hajuveden tuoksu herättänyt eloon koko
sarjan häipyneitä tapahtumia! Vanhojen pullojen pohjalta, joita hän
löysi pukeutumispöydältä, hän oli löytänyt usein elämänsä sirpaleita;
ja kaikki nuo harhailevat hajut kaduilta, pelloilta, taloista ja
huonekaluista, sekä miellyttävät että vastenmieliset, kesäillan
lämpimät tuoksut ja talvi-iltojen kylmät, elvyttivät hänessä aina
kaukaisia muistoja, aivan kuin hajuvedet säilyttävät itsessään
palsamoituja, kuolleita esineitä yrttien tapaan, jotka estävät
muumiot mätänemästä.

Kostea ruohoko vai kastanjan kukatko näin herättivät eloon
entisyyden? Eivät. Mikä siis? Hänen silmänsäkö siis oli syynä
tähän sisäiseen kuohuntaan? Mitä hän sitten oli nähnyt? Ei mitään.
Kohdattujen henkilöiden joukossa ehken yksi ainoa muistutti jotakin
entisajan tuttua ja olisi siis ilman, että hän olisi tuntenut sitä,
pannut hänen sydämessään soimaan kaikki menneen ajan kellot.

Ehkä se oli joku ääni pikemminkin? Hyvin usein nimittäin sattumalta
kuultu pianonsoitto, joku tuntematon ääni, vieläpä posetiivikin, joka
torilla soitti vanhanaikuista säveltä, oli yhtäkkiä tehnyt hänet 20
vuotta nuoremmaksi, paisuttaen hänen rintansa unhoittuneista hellistä
tunteista.

Mutta tämä hälyytys jatkui lakkaamatta, käsittämättömänä, melkein
ärsyttävänä. Mitä oli sitten hänen ympärillään, hänen luonaan
sellaista, joka sillä tavalla herätti eloon sammuneet tunteet?

-- Ilma käy vähän viileäksi, sanoi taiteilija, lähtekäämme pois.

He nousivat ja alkoivat uudestaan marssia. Taiteilija katseli
penkillä istuvia köyhiä, joille tuolin lunastaminen oli liian
kallista.

Annette huomasi nyt myöskin heidät ja häntä huolestutti heidän
toimeentulonsa, heidän ammattinsa; häntä kummastutti, että vaikka he
olivat niin kurjan näköisiä, he tulivat tänne laiskottelemaan, tähän
kauniiseen, yleiseen puistoon.

Vielä enemmän kuin äsken Olivier johtui menneisiin vuosiin. Hänestä
tuntui kuin joku kärpänen olisi lentänyt hänen korviensa ympärillä ja
täyttänyt ne kuluneiden päivien epäselvällä surinalla.

Kun nuori tyttö näki hänen haaveilevan, kysyi hän:

-- Mikä teitä vaivaa? Näytätte surulliselta. Taiteilija säpsähti
aivan sydämen pohjaan saakka. Kuka oli sanonut tämän? Nannette, vaiko
hänen äitinsä? Ei tosin hänen äitinsä nykyisellä äänellään, vaan
hänen äitinsä entisajan äänellä, joka oli niin muuttunut, että hän
juuri ja juuri tunsi sen.

Bertin vastasi hymyillen:

-- Ei minua mikään vaivaa, sinä olet minusta erittäin hauska ja
kiltti, sinä muistutat minulle äitiäsi.

Kuinka hän ei ollut pikemmin huomannut tätä ennen aikaan hänelle
niin tuttavallisen sanan outoa kaikua, joka nyt läksi näiltä uusilta
huulilta.

-- Puhu vielä, hän sanoi.

-- Mistä?

-- Sano minulle, mitä sinun opettajattaresi ovat sinulle opettaneet.
Piditkö sinä heistä?

Nannette alkoi jutella.

Ja Bertin kuunteli. Hänet valtasi kasvava hämmennys, hän väijyi, hän
odotti tämän nuoren, hänen sydämelleen melkein tuntemattoman tytön
lauseiden keskeltä jotakin sanaa, ääntä, naurua, joka tuntui jääneen
hänen kurkkuunsa hänen äitinsä nuoruudesta. Korostukset toisinaan
saivat hänet säpsähtämään hämmästyksestä. Tosin oli heidän sanojensa
välillä sellaisia eroavaisuuksia, ettei hän ollut heti huomannut
niiden yhdenmukaisuutta, sellaisia, ettei hän enää niitä sekottanut
toisiinsa; mutta tämä erilaisuus teki ainoastaan vaikuttavammaksi
äidin puheen äkillisen eloonheräämisen. Tähän saakka hän oli todennut
heidän kasvojensa yhdennäköisyyden ystävällisin ja uteliain katsein,
mutta kas nyt tämän kuolleista heränneen äänen salaisuus sekotti
heidät sillä tapaa, että kääntäessään pois päätään, ettei enää näkisi
nuorta tyttöä, hän toisinaan kysyi itsekseen, eikö puhuja ollutkin,
kreivitär, joka puhui näin kaksitoista vuotta takaperin.

Kun taiteilija sitten tämän esiinloitsimansa harhakuvan erehdyttämänä
kääntyi uudestaan tytön puoleen, niin huomasi hän jälleen
kohdatessaan tämän katseen vielä hiukan sitä riutumista, joka heidän
hellyytensä ensimäisinä aikoina ilmeni kreivittären silmissä.

He olivat jo 3 kertaa kiertäneet puiston kulkien yhä samojen
henkilöiden, samojen imettäjien, samojen lapsien ohi.

Annette tarkasti nyt taloja, jotka ympäröivät puutarhaa, ja kyseli
niiden asukkaiden nimiä.

Hän tahtoi tietää kaikki näistä ihmisistä, hän kuulusteli ahmivan
uteliaasti, näytti täyttävän tiedoilla naisenmuistinsa, ja kasvot
mielenkiinnon kirkastamina kuunteli silmillään yhtä paljon kuin
korvillaan.

Mutta saapuessaan puistomajaan, joka erottaa molemmat portit
ulkobulevardista, Bertin huomasi, että kello kohta löi 4.

-- Oi, sanoi hän, täytyy lähteä kotiin.

He kulkivat hiljaa Malesherbesin bulevardille.

Erottuaan nuoresta tytöstä taiteilija suuntasi kulkunsa Concordin
torille, tehdäksensä vierailun Seinen toiselle rannalle.

Hän hyräili itsekseen, häntä halutti juosta, hän olisi mielellään
hyppinyt penkkien yli, niin ketteräksi tunsi hän itsensä. Parisi
näytti hänestä säteilevämmältä, kauniimmalta kuin koskaan ennen.
"Totisesti, ajatteli hän, kevät vernissoi uudestaan koko maailman."

Tämä oli hänelle sellainen hetki, jolloin kovin kiihtynyt mieli
käsittää kaikki suuremmalla mielihyvällä, jolloin silmä näkee
paremmin, tuntuu herkemmältä vaikutuksille ja kirkkaammalta, jolloin
nautitaan voimakkaampaa iloa katsellessa ja tuntiessa, aivan kuin
kaikkivoipa käsi olisi uudestaan verestänyt kaikki maan värit,
jälleen elvyttänyt kaikki olentojen liikkeet, ja asettanut meissä,
niinkuin korjataan seisahtuvan kellon koneisto, aistimme uudestaan
toimimaan.

Hän ajatteli, kooten katseellaan tuhansia hauskoja asioita: "Ja mennä
sanomaan sitten, että minä toisinaan en ymmärrä".

Ja hän tunsi älynsä niin vapaaksi ja niin teräväksi, että koko hänen
taiteellinen työnsä näytti hänestä mitättömältä, ja hän suunnitteli
aivan uutta elämänilmaisemistapaa, todellisempaa ja alkuperäisempää.
Ja yhtäkkiä hänet valtasi halu palata kotiin ja tehdä työtä; hän
kulki samaa tietä takaisin ja sulkeutui ateljeehensa.

Mutta heti kun hän oli yksin vastapäätä alkamaansa taulua, tämä
into, joka äsken hehkui hänen veressään, laimeni yhtäkkiä. Hän tunsi
itsensä väsyneeksi, istuutui sohvalle ja alkoi haaveilla.

Se jonkinlainen onnellinen välinpitämättömyys, jossa hän eli, se
tyytyväisen ihmisen huolettomuus, jonka kaikki tarpeet ovat täytetyt,
katosi hänen sydämestään aivan hiljaa, niinkuin jotakin olisi häneltä
puuttunut. Hän tunsi talonsa tyhjäksi, ja autioksi suuren ateljeensa.
Silloin katsellessaan ympäri hänestä näytti kuin naisen varjo, jonka
läsnäolo hänelle oli suloinen, olisi kulkenut ohi. Jo pitemmän
aikaa hän oli unhoittanut rakastajan kärsimättömyyden, joka odottaa
rakastettunsa paluuta, ja kas nyt yhtäkkiä hän tunsi tämän olevan
kaukana ja hän halusi häntä luokseen kuin hermostunut nuorimies.

Hän heltyi ajatellessaan kuinka he olivat rakastaneet toisiaan,
ja hän huomasi tässä laajassa huoneustossa, johon kreivitär oli
usein tullut, lukemattomia muistoja hänestä, hänen eleistään, hänen
sanoistaan, hänen suudelmistaan. Hän muisti määrättyjä päiviä,
määrättyjä tunteja ja määrättyjä hetkiä; ja hän tunsi aivan kuin
itseänsä hipaisevan entisten hyväilyjen.

Hän nousi taas, sillä hän ei voinut enää pysyä paikallaan, ja alkoi
marssia ajatellen uudestaan, että huolimatta tästä suhteesta, joka
oli täyttänyt hänen elämänsä, hän pysyi hyvin yksinäisenä, aina
yksinäisenä. Pitkien työtuntien jälkeen katsellessaan ympärilleen
hämmästyneenä kuin unesta heräävä ihminen, joka palaa elämään,
hän ei nähnyt eikä tuntenut muita kuin seiniä kätensä ja äänensä
saavutettavina. Hänen oli täytynyt, kun hänellä ei ollut naista
kotonaan, eikä voinut tavata kuin varkaan varovaisuudella sitä,
jota rakasti, viettää kituuttaen vapaat hetkensä kaikissa noissa
julkisissa paikoissa, joissa saadaan, joissa ostetaan jonkinmoisia
ajantappamiskeinoja. Hänellä oli tuttavuuksia klubissa, tuttavuuksia
sirkuksessa ja hippodromissa määrättyinä päivinä, tuttavuuksia
operassa, tuttavuuksia vähän kaikkialla, jottei hänen tarvitsisi
palata kotiin, jossa hän olisi oleskellut epäilemättä mielellään, jos
hän olisi elänyt rakastettunsa lähellä.

Ennen aikaan, määrättyinä hellän hurmautumisen hetkinä, hän oli
kärsinyt kauheasti siitä, ettei ollut voinut ottaa rakastettuansa,
säilyttää häntä luonaan; sitten kun hänen intonsa oli laimentunut,
hän oli hyväksynyt vastustuksetta heidän erossa pysymisensä ja
hänen vapautensa. Nyt hän katui sitä, aivan kuin hän olisi alkanut
uudestaan rakastaa.

Ja tämä hellyyden paluu valtasi hänet näin äkkiä melkein syyttä,
koska oli niin kaunis ilma ulkona, ja ehkä siksi, että hän oli
jälleen äsken tuntenut tämän naisen nuortuneen äänen. Kuinka vähän
tarvitaankaan liikuttamaan miehen sydäntä, vanhenevan miehen, jossa
menneen muisto herättää kaihoa.

Niinkuin ennenkin syntyi hänessä tarve saada nähdä kreivitär, se
kuohahti hänen mieleensä ja hänen ruumiiseensa kuumeen tavoin; ja hän
rupesi ajattelemaan tätä, hiukan kuin nuoret rakastuneet poikaset,
ylistellen häntä sydämessään ja hurmaantui itsekin kohottaakseen
haluaan; sitten hän päätti, vaikka hän olikin nähnyt kreivittären
aamulla, mennä vielä samana iltana pyytämään häneltä kupin teetä.

Hetket tuntuivat hänestä pitkiltä, ja mennessään Malesherbesin
bulevardille, kova pelko valtasi hänet siitä, ettei hän ehken
tapaisikaan häntä, ja olisi pakotettu viettämään vielä tämänkin illan
yksinään, niinkuin hän kuitenkin oli viettänyt monta muuta.

Kun hänen kysymykseensä: "Onko kreivitär kotona?" -- palvelija
vastasi: -- "Kyllä herra," tunsi hän itsessään ilonailahduksen.
Bertin sanoi riemuitsevalla äänellä: "Minä se olen vieläkin,"
ilmestyessään tuon pienen salongin kynnykselle, jossa molemmat
naiset työskentelivät korkea- ja solakkajalkaisen englantilaisesta
metallista valmistetun vaaleanpunakaihtimisen kaksihaaraisen lampun
valossa.

Kreivitär huudahti:

-- Kuinka tekö! Mikä onni!

-- Niin kyllä, minä. Minä tunsin itseni yksinäiseksi, hyvin
yksinäiseksi ja siksi tulin.

-- Kuinka kauniisti tehty!

-- Odotatteko jotakuta?

-- Ei... ehkä... Eihän voi tietää...

Bertin istuutui ja katseli halveksivan näköisenä paksua, harmaata
villakangasta, jota naiset ahkerasti ompelivat pitkillä puuneuloilla.

Bertin kysyi:

-- Mitä nuo ovat?

-- Vuodepeitteitä.

-- Köyhienkö?

-- Niin, tietysti.

-- Nehän ovat hyvin rumia.

-- Ne ovat hyvin lämpimiä.

-- Mahdollisesti, mutta hyvin rumia, varsinkin tällaisessa Ludvig
XV:n mallisessa salongissa, jossa kaikki hyväilee silmää. Jollei
köyhienne vuoksi, niin ystävienne tähden teidän pitäisi tehdä
rakkauslahjanne vähän hienomman näköisiksi.

-- Hyvä Jumala niitä miehiä -- sanoi kreivitär kohauttaen olkapäitään
-- mutta niitähän valmistetaan tällä hetkellä kaikkialla, näitä
peitteitä.

-- Tiedän sen hyvin, liiankin hyvin. Ei enää voi käydä missään
iltavierailulla näkemättä tuota inhoittavaa, harmaata ryysyä viruvan
mitä sievimmillä tuolettipöydillä ja siroimmilla huonekaluilla. Tänä
keväänä harjoitetaan epäaistikasta hyväntekeväisyyttä.

Voidaksensa arvostella, mitä Bertin sanoi, levitti kreivitär kankaan,
jota hän piti, vieressään olevalle tyhjälle silkkipäällyksiselle
tuolille, sitten hän myönsi välinpitämättömästi:

-- Niin todellakin, se on ruma.

Ja hän ryhtyi uudestaan työhön. Nuo kaksi vierekkäin olevaa päätä,
jotka olivat kumarruksissa aivan läheisten lamppujen valaisemina,
saivat hiuksiinsa ruusunpunaisen valovirran, joka levisi kasvojen
iholle, vaatteille ja liikkuville käsille; he katselivat työtänsä
tuolla naisten kevyellä ja jatkuvalla tarkkaavaisuudella, naisten,
jotka ovat tottuneet sormitöihin, joita silmä seuraa ilman että
ajatus siihen kiintyy.

Huoneen neljässä kulmassa neljä muuta kiinalaista porsliinilamppua,
jotka seisoivat vanhoilla, kullatuilla puujalustoilla, levittivät
kudotuille seinäverhoille vienoa ja säännöllistä valoa, jota vielä
lievensi lampun kuvun peitteeksi asetetut pitsikuultokuvat.

Bertin otti hyvin matalan tuolin, kääpiömäisen nojatuolin, johon
hän juuri sopi istumaan, mutta jonka hän aina mieluimmin valitsi
keskustellessaan kreivittären kanssa, koska hän siinä oli melkein
hänen jalkojensa luona.

Kreivitär sanoi taiteilijalle:

-- Te teitte pitkän kävelyn äsken Nannetten kanssa puistossa.

-- Niin. Me lavertelimme keskenämme kuin vanhat ystävät. Pidän
paljon tyttärestänne. Hän on aivan teidän näköisenne. Kun hän lausuu
muutamia lauseita, niin luulisi teidän unhottaneen äänenne hänen
suuhunsa.

-- Mieheni on jo hyvin usein sanonut minulle samaa.

Bertin katseli heitä heidän työskennellessään lamppujen kirkkaassa
valossa, ja sama huolestuttava ajatus, josta hän usein oli kärsinyt
ja josta vielä tänäkin päivänä oli kärsinyt, nimittäin ajatus
hänen omasta autiosta, elottomasta, äänettömästä asunnostaan,
joka pysyi kylmänä, oli minkälainen ilma tahansa ja kuinka paljon
lämmitettiinkin uuneja ja lämpöjohtoja, saattoi hänet murheelliseksi,
aivan kuin hän nyt ensimäisen kerran olisi hyvin käsittänyt
yksinäisyyden.

Hän olisi varmaan tahtonut olla tämän vaimon miehenä eikä hänen
rakastajanaan! Ennen aikaan hän halusi viedä hänet, ottaa hänet
tältä mieheltä, ryöstää hänet täydellisesti häneltä. Tänään hän
kadehti häntä, tuota petettyä aviomiestä, joka aina sai asua tämän
naisen luona kodin tottuneissa oloissa ja hänen hyväilevässä
seurustelussaan. Katsellessaan kreivitärtä Bertin tunsi sydämensä
täyttyvän entisistä muistoista, jotka hän olisi tahtonut sanoa
hänelle. Totisesti hän rakasti häntä yhä vielä, vieläpä hiukan
enemmänkin, paljoa enemmän tänään, kuin hän oli rakastanut häntä
pitkään aikaan; ja tämä tarve ilmaista hänelle tämä nuortuminen,
johon kreivitär tulisi olemaan tyytyväinen, saattoi Bertinin
toivomaan, että nuori tyttö lähetettäisiin nukkumaan mitä pikemmin.
Hänet valtasi niin kovin tämä halu saada olla yksin rouva de
Guilleroyn kanssa, lähestyä häntä lähelle hänen polviaan, joille
hän asettaisi päänsä, tarttua hänen käsiinsä, joista putoaisi
köyhien peite, puuneulat ja villakerä, joka pyörisi nojatuolin alle
purkautuneen langan päässä, niin suuressa määrässä, että hän katseli
kelloa, ei puhunut mitään ja arveli, että todellakin oli väärin
totuttaa nuoria tyttöjä viettämään iltaa täysikasvaneiden kanssa.

Askeleet häiritsivät hiljaisuutta viereisessä salongissa, ja
palvelija, jonka pää tuli näkyviin, ilmoitti: -- herra de Musadieu.

Olivier Bertin sai pienen hillityn raivokohtauksen, ja kun hän
puristi kaunotaiteiden tarkastajan kättä, niin turisi hän suurta
halua tarttua hänen olkapäihinsä ja heittää hänet ulos.

Musadieu oli täynnä uutisia: Ministeristö tulisi kukistumaan ja
kuiskailtiin markiisi de Rocdianen skandaalista. Hän lisäsi,
katsellen nuorta tyttöä: "Minä kerron sen vähän myöhemmin."

Kreivitär kohotti silmänsä seinäkelloon ja totesi, että kello kohta
olisi kymmenen.

-- On aika mennä nukkumaan, lapseni, sanoi hän tyttärelleen.

Annette taivutti mitään sanomatta kankaan kokoon, kääri langan
kerälle, suuteli äitiänsä poskille, ojensi kätensä molemmille
miehille ja meni ketterästi pois, aivan kuin hän olisi liukunut
liikuttamatta ilmaa ohimennessään.

Hänen poistuttuansa kysyi kreivitär:

-- No, teidän skandaalijuttunne?

Väitetään, että markiisi de Rocdiane, kaikessa ystävyydessä erottuaan
vaimostaan, joka maksoi hänelle markiisin mielestä riittämättömän
eläkkeen, oli keksinyt, saadaksensa sen kaksinkertaiseksi, varman ja
omituisen keinon. Markiisitar, jota markiisin käskystä oli pidetty
silmällä, oli antanut yllättää itsensä rakkauskohtauksessa, ja
oli saanut lunastaa uudella eläkkeellä polisikomisarion laatiman
pöytäkirjan.

Kreivitär kuunteli uteliain katsein, kädet liikkumattomina, pitäen
sylissään keskeytynyttä työtä.

Bertin, jota Musadieun läsnäolo tuskastutti nuoren tytön lähdettyä,
suuttui, ja vakuutti närkästyneen miehen tavoin, joka tietää ja joka
ei ole tahtonut puhua kenellekään tästä parjauksesta, että se oli
inhoittava valhe, noita häpeällisiä juoruja, joita hienoston ihmiset
eivät koskaan saisi kuunnella ja toistaa. Hän tulistui nyt noustuaan
seisomaan uunia vasten, hermostuneen miehen näköisenä, joka oli
valmis tekemään tästä jutusta henkilökohtaisen kysymyksen.

Rocdiane oli hänen ystävänsä, ja jos olisikin voitu muutamissa
tapauksissa moittia häntä kevytmielisyydestä, niin ei voitu syyttää
häntä eikä edes epäilläkään mistään todella arveluttavasta teosta.
Musadieu kummastui, joutui hämilleen, puolustautui, peruutti
sanojansa, pyysi anteeksi.

-- Anteeksi, sanoi hän, olen kuullut tästä puhuttavan juuri äsken
herttuatar de Mortemainen luona.

Bertin kysyi:

-- Kuka teille kertoi sen? Nainen epäilemättä.

-- Ei ollenkaan, markiisi de Farandal. Harmistuneena vastasi maalari:

-- Minua ei ollenkaan kummastuta, että hän on sen tehnyt!

Syntyi hiljaisuus. Kreivitär alkoi uudestaan tehdä työtä. Sitten
Olivier jatkoi tyynellä äänellä:

-- Minä tiedän varmasti, että se ei ole totta.

Hän ei tietänyt mitään, koska hän kuuli puhuttavan ensimmäisen kerran
tästä seikkailusta.

Musadieu valmistautui peräytymisretkelle, koska hän tunsi tilanteen
käyvän vaaralliseksi, ja puhui jo aikomuksestaan lähteä tekemään
vierailun Corbellelle, kun kreivi de Guilleroy, joka palasi
kaupungista päivällisiltä, ilmestyi.

Bertin istuutui uudestaan masentuneena, menettäen nyt kaiken toivonsa
päästä vapautumaan aviomiehestä.

-- Tiedättekö, sanoi kreivi, siitä suuresta skandaalista, jota
huhutaan tänä iltana?

Kun kukaan ei vastannut, jatkoi hän?

-- Näyttää siltä, että Rocdiane on yllättänyt vaimonsa rikollisessa
keskustelussa ja antanut hänen maksaa tämän varomattoman teon hyvin
kalliisti.

Silloin Bertin sekä äänen että eleiden puolesta hyvin surullisen
näköisenä asetti kätensä de Guilleroyn polvelle toistaen ystävällisin
ja lempein sanoin, mitä hän juuri äsken oli syytänyt Musadieulle
vasten kasvoja.

Ja kreivi, puoleksi vakuutettuna sekä suuttuneena siitä, että oli
toistanut ajattelemattomasti epäilyksenalaista, toisen mainetta
alentavaa asiaa, puolusti tietämättömyyttään ja viattomuuttaan
Kerrotaan todellakin niin paljon valheita ja ilkeyksiä!

Yhtäkkiä kaikki olivat yksimielisiä siitä, että maailma syyttää,
epäilee ja panettelee valitettavan kevyesti. Ja he näyttivät kaikki
neljä viidessä minuutissa tulevan vakuutetuiksi siitä, että kaikki
kuiskaillut puheet olivat valheita, ettei naisilla koskaan ole niitä
rakastajia, joita heillä luullaan olevan, että miehet eivät koskaan
tee niitä konnantöitä, joista heitä syytetään, ja että pinta yleensä
on huonompi kuin ydin.

Bertin, joka ei enää ollut suutuksissaan Musadieulle, sitten kuin de
Guilleroy oli saapunut, puhui tälle imartelevasti, siirsi keskustelun
hänen suosimiinsa aiheisiin, avasi hänen sanatulvansa sulun. Ja
kreivi näytti tyytyväiseltä kuin ainakin mies, joka tuo mukanansa
rauhaa ja sydämellisyyttä.

Kaksi palvelijaa astui sisään pehmeällä matolla kuulumattomin askelin
kantaen teepöytää, jossa kiehuva vesi höyrysi sievässä, kiiltävässä
teekeittiössä väkiviinalampun sinisen liekin lämmittämänä.

Kreivitär nousi, valmisti kuuman juoman niin varovaisesti ja
huolellisesti kuin venäläiset sen tekevät, tarjosi sitten kupin
Musadieulle, toisen Bertinille ja palasi kädessään lautaset,
jotka sisälsivät hanhenmaksavoileipiä ja pieniä itävaltalaisia ja
englantilaisia sokerileivoksia.

Kreivi oli lähestynyt liikkuvaa pöytää, jossa myös oli rivissä
marjamehuja, liköörejä ja laseja, teki grogin, pujahti sitten
varovaisesti läheiseen huoneeseen ja hävisi.

Bertin huomasi uudestaan olevansa yksin vastapäätä Musadieuta,
ja hänet valtasi taas äkkiä halu toimittaa ulos tuo häiritsijä,
joka vauhtiin päästyään piti pitkiä esitelmiä, kertoi juttuja,
toisti sanoja, tekasipa itsekin niitä. Ja maalari katseli
lakkaamatta seinäkelloa, jonka pitkä viisari lähestyi kahtatoista
yöllä. Kreivitär näki hänen katseensa, käsitti että hän koetti
saada puhutella häntä, ja sillä maailmannaisten taidolla, jotka
kykenevät muuttamaan pienillä vivahduksilla keskustelun sävyä ja
salongin ilmapiiriä ja tekemään ymmärrettäväksi mitään sanomatta,
että on jäätävä taikka on lähdettävä, hän levitti pelkällä
käyttäytymisellään, kasvojensa ja silmiensä ikävystyneillä ilmeillä
kylmyyttä ympärilleen, aivan kuin hän olisi juuri avannut ikkunat
auki.

Musadieu tunsi tämän ilmavirran jähmetyttävän ajatuksiaan, ja
kysymättä itseltään minkätähden, syntyi hänessä halu nousta ja lähteä
tiehensä.

Bertin, hienona maailmanmiehenä, nousi myös lähteäkseen. Molemmat
miehet vetäytyivät yhdessä kulkien kahden salongin läpi kreivittären
seuraamana, joka jutteli yhä maalarin kanssa. Hän pidätti tämän
eteisen kynnyksellä jotakin selitystä varten, sillä aikaa kun
Musadieu lakeijan auttamana veti päällystakin harteilleen. Kun rouva
de Guilleroy yhä puhui Bertinille, niin kaunotaiteidentarkastaja
odotettuansa joitakuita sekunteja portaiden oven edessä, jota toinen
palvelija piti avattuna, päätti lähteä yksin, jottei tarvitsisi
seisoa kahdenkesken palvelijan kanssa.

Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä ja kreivitär sanoi taiteilijalle
mitä luontevimmin:

-- Mutta oikeastaan, miksi te lähdette niin pian? Eihän ole vielä
keskiyö. Jääkäähän toki vielä hetkeksi.

Ja he palasivat yhdessä pieneen salonkiin.

Heti kun he olivat istuutuneet, sanoi Bertin:

-- Hyvä Jumala, kuinka tuo otus minua hermostutti!

-- Ja minkätähden?

-- Hän riisti minulta hiukan teistä.

-- Oh, eipä juuri paljonkaan.

-- Mahdollista kyllä, minua hän häiritsi.

-- Oletteko mustasukkainen?

-- Eihän se ole mitään mustasukkaisena olemista, jos pitää jotakin
henkilöä kiusallisena.

Taiteilija oli ottanut pienen nojatuolinsa, ja istuen nyt aivan
lähellä kreivitärtä, hän piteli sormissaan hänen hameensa kangasta
sanoen hänelle, mikä lämmin tunteen ailahdus sinä päivänä täytti
hänen sydämensä. Kreivitär kuunteli hämmästyneenä, ihastuneena, ja
laski hiljaa kätensä hänen valkeille hiuksilleen, joita hän silitti
lempeästi aivan kuin kiittääkseen häntä.

-- Tahtoisin niin mielelläni elää teidän luonanne, sanoi Bertin.

Hän ajatteli aina tuota epäilemättä läheisessä huoneessa nukkuvaa
aviomiestä ja jatkoi:

-- Ainoastaan avioliitto voi todella yhdistää kaksi ihmiselämää.

Kreivitär kuiskasi:

-- Ystävä parkani -- täynnä sääliä häntä sekä myöskin itseään kohtaan.

Taiteilija oli asettanut poskensa kreivittären syliin ja katseli
häntä hellästi, hiukan kaihomielisen, tuskallisen hellästi, eikä
niin hehkuvasti enää kuin äsken, kun heidät erotti tytär, puoliso ja
Musadieu.

Rouva de Guilleroy sanoi hymyillen, liikuttaen yhä kevyesti sormiansa
Olivierin pään päällä:

-- Jumalani, kuinka valkea te olette! Teidän viimeisetkin mustat
hiuksenne ovat hävinneet.

-- Valitettavasti! Tiedän sen, vanheneminen käy nopeasti.

Kreivitär pelkäsi tehneensä hänet surulliseksi.

-- Oi, tehän olitte muuten harmaa hyvin nuorena. Minä olen nähnyt
teidät aina mustan- ja valkeankirjavana.

-- Niin kyllä, se on totta.

Poistaaksensa kokonaan sen kaihon vivahduksen, jonka hän oli
herättänyt, kreivitär kumartui ja kohottaen taiteilijan pään käsiensä
väliin, painoi hänen otsalleen hitaasti ja hellästi suudelmia, noita
pitkiä suudelmia, jotka eivät näytä koskaan loppuvan.

Sitten he katsoivat toisiaan, koettaen nähdä silmiensä pohjassa
lempensä heijastuksen.

-- Tahtoisinpa mielelläni, sanoi Bertin, viettää kokonaisen päivän
teidän luonanne.

Taiteilija tunsi nimittäin itseänsä epäselvästi vaivaavan
sanomattoman läheisen ystävyyden tarpeen.

Hän oli luullut äsken, että talossa olleiden henkilöiden poislähtö
olisi kylliksi hänelle voidaksensa toteuttaa tätä aamusta alkaen
herännyttä haluansa, ja nyt, kun hän oli yksin rakastajattarensa
kanssa, kun hän tunsi otsallaan hänen lämpimät kätensä ja poskellaan
hänen vaatteensa läpi hänen lämpimän ruumiinsa, hän huomasikin
itsessään saman levottomuuden, saman tuntemattoman ja pakenevan
rakkauden halun.

Ja hän arveli nyt, että ehkä ulkopuolella tätä taloa, metsässä,
jossa he olisivat aivan kahden, eikä ketään muita ihmisiä heidän
läheisyydessään, tämä hänen sydämensä rauhattomuus tyyntyisi ja
häviäisi.

Kreivitär vastasi:

-- Kuinka te olette lapsellinen! Mutta mehän näemme toisemme melkein
joka päivä.

Taiteilija rukoili häntä tulemaan syömään hänen kanssaan aamiaista
jossakin Parisin ympäristössä, niinkuin he olivat ennenkin tehneet
neljä tahi viisi kertaa.

Kreivitärtä hämmästytti tämä päähänpisto, jota oli nyt niin vaikea
toteuttaa hänen tyttärensä palattua.

Hän tulisi kuitenkin koettamaan, heti kun hänen miehensä lähtee
Roncesiin, mutta se ei voisi tapahtua ennenkuin vernissajaisten
jälkeen seuraavana lauantaina.

-- Ja sillä välin, sanoi Bertin, milloin saan nähdä teidät?

-- Huomeniltana Corbellien luona. Tulkaa muuten tänne torstaina kello
3, jos olette vapaa, ja minä luulen, että meidän pitää yhdessä syödä
päivällistä perjantaina herttuattaren luona.

-- Niin, aivan oikein! Taiteilija nousi.

-- Hyvästi.

-- Hyvästi, ystäväni.

Bertin jäi seisomaan voimatta lähteä, sillä hän ei ollut saanut
sanotuksi juuri mitään siitä, mitä oli tullut sanomaan, ja hänen
aivonsa jäivät täyteen ilmaisemattomia ajatuksia, hänen sydämensä
täyteen sekavia, kuohuvia tunteita, jotka eivät olleet ollenkaan
päässeet ilmoille.

Hän toisti "hyvästi" ja tarttui kreivittären käsiin.

-- Hyvästi ystäväni!

-- Rakastan teitä.

Kreivitär hymyili hänelle sitä hymyä, jossa nainen osoittaa miehelle
yhdessä sekunnissa kaikki, mitä hän on tälle antanut.

Väräjävin sydämin Bertin toisti kolmannen kerran:

-- Hyvästi.

Ja hän läksi.



IV.


Olisi luullut kaikkien Parisin ajoneuvojen sinä päivänä tekevän
pyhiinvaelluksen teollisuuspalatsiin. Kello 9:stä saakka aamulla ne
saapuivat kaikkia valtakatuja, kaikkia puistokatuja ja siltoja myöten
tätä kaunotaiteiden hallia kohti, johon koko taiteilija-Parisi kutsui
koko hienosto-Parisia olemaan läsnä kolmentuhannenneljänsadan taulun
näennäisessä vernissauksessa.

Ihmisjono tungeskeli porteilla ja halveksien kuvanveistotaidetta,
se nousi suoraapäätä maalaustaideosastoon. Jo portaita kovettaessa
kohotettiin silmät tauluja kohti, jotka olivat asetetut portaiden
seinille. Sinne ripustetaan eteistaiteilijoiden erityinen luokka,
niiden, jotka ovat lähettäneet joko sellaisia teoksia, joilla on
harvinaiset mittasuhteet, taikka teoksia, joita ei ole voitu olla
vastaanottamatta. Neliönmuotoisessa salissa kuhisi ja vilisi pauhaava
ihmisjoukko. Maalarit, jotka esiintyivät isäntinä iltaan saakka, voi
tuntea puuhailemisistaan, kaikuvista äänistään ja arvovaltaisista
liikkeistään. He alkoivat laahata ystäviänsä hihasta taulujen luo,
joita he osoittivat käsivarsillaan, huudahduksin ja asiantuntijain
tarmokkain ilmein. Heitä nähtiin kaikenlaisia, isoja, pitkätukkaisia,
päässä pehmeät, harmaat tai mustat hatut, jotka olivat sanoin
selittämättömän muotoisia, leveitä ja pyöreitä kuin katot, tai niin
leveälierisiä, että ne varjostivat koko miehen yläruumiin. Toiset
maalarit olivat pieniä, toimeliaita, hentoja tai tanakkoja, iso
silkkihuivi kaulassa, puettuina lyhyeen nuttuun tai säkkimäisiin,
nuorten maalarien luokalle ominaisiin, eriskummallisiin vaatteihin.

Siellä oli hienojen keikarien ryhmä, bulevarditaiteilijoiden,
akateemikkojen ryhmä, jotka kaikki olivat moitteettomia ja
koristettuja punaisin nauharuusuin, äärettömän suurin taikka
äärettömän pienin, aina heidän erityisen käsityksensä mukaan
siitä, mikä oli hienoa ja hyvän tavan mukaista, ja vihdoin
porvaritaiteilijain ryhmä perheet mukana, jotka ympäröivät isiä kuin
riemukuoro.

Neljällä äärettömän suurella seinäpinnalla ne taulut, jotka olivat
saaneet kunnian päästä neliönmuotoiseen saliin, huikaisivat heti
sisään astuttaessa värituntujensa loistolla ja kiiltävillä kehyksillä
sekä uusilla räikeillä väreillään, joita kohotti vielä vernissa ja
joita teki kiiltäviksi ylhäältäpäin lankeava kova päivänvalo.

Tasavallan presidentin muotokuva oli vastapäätä ovea, kun taas
toisella seinällä kultakoristeinen kenraali kamelikurkitöyhtöinen
hattu päässä, punaverkaisiin housuihin puettuna, oli pajujen alla
aivan alastomina lepäävien merenneitojen naapurina; ja näiden
vieressä taas haaksirikon kärsinyt laiva melkein kokonaan aallon
nielemänä. Vanhanajan piispa, julistamassa raakalaiskuninkaan
kirkonkiroukseen, itämainen katu täynnä ruttoon kuolleita, ja Danten
varjo tutkimusretkellä helvetissä, valtasivat ja kiehtoivat katseen
vastustamattoman voimakkailla ilmeillään.

Nähtiin vielä tuossa suuressa huoneessa ratsuväen hyökkäys,
siirtomaan sotilaita metsässä, lehmiä laitumella, kaksi
viimevuosisadan aatelismiestä kaksintaistelussa kadunkulmassa,
mielenvikainen nainen istumassa rajakivellä, pappi jakamassa
sakramenttia kuolevalle, elonkorjaajia, puroja, auringonlasku,
kuutamo, lyhyesti, näytteitä kaikesta siitä, mitä tehdään, mitä
tekevät ja mitä aina tulevat tekemään maalarit maailman viimeiseen
päivään asti.

Keskellä kuuluisien ammattitoveriensa ryhmää ja taideakatemian ja
palkintolautakunnan jäsenien joukkoa Olivier Bertin vaihtoi heidän
kanssaan mielipiteitä. Huolestuminen ahdisti häntä, levottomuus
näytteille asettamansa teoksen johdosta, jonka hän ei arvellut saavan
menestystä huolimatta innostuneista onnentoivotuksista.

Hän riensi eteenpäin. Herttuatar de Mortemain ilmestyi sisäänkäytävän
ovelle. Tämä kysyi:

-- Eikö kreivitär ole saapunut.

-- En ole nähnyt häntä.

-- Ja herra de Musadieu? -- En häntäkään.

-- Hän on luvannut minulle olla kello 10 portaiden yläpäässä
opastaakseen minua salissa.

-- Sallitteko minun tulla hänen sijastaan, herttuatar?

-- En, en. Teidän ystävänne tarvitsevat teitä, me tulemme kohta
tapaamaan toisemme, sillä toivon varmasti, että me yhdessä syömme
aamiaista.

Musadieu juoksi paikalle. Hän oli viipynyt muutamia minuutteja
veistokuvakokoelmassa ja pyysi nyt aivan hengästyneenä anteeksi. Hän
sanoi:

-- Tätä tietä, herttuatar, tätä tietä, alamme oikealta.

He olivat juuri hävinneet päiden vastavirtaan, kun kreivitär de
Guilleroy käsikoukussa tyttärensä kanssa astui sisään hakien
katseellaan Olivier Bertiniä.

Tämä liittyi heihin ja tervehtien heitä virkkoi:

-- Jumalani, kuinka sievät te olette! Totisesti Nannette kaunistuu
joka päivä, viikossa hän on muuttunut.

Taiteilija katsoi häntä tutkijasilmällään. Hän lisäsi:

-- Viivat ovat vienommat, sulavammat, hipiä on loistavampi. Hän on
nyt jo paljon vähemmän pieni tyttö ja paljon enemmän parisitar.

Mutta yhtäkkiä hän palasi päivän suureen asiaan.

-- Alkakaamme oikealta, niin tulemme tapaamaan herttuattaren.

Kreivitär, joka tunsi hyvin kaikki maalaustaidetta koskevat seikat ja
oli innostunut, kysyi:

-- Kaunis näyttely. Huomattava Bonnat, kaksi oivallista
Carolus-Durania, ihmeteltävä Puvis de Chavannes, erittäin
hämmästyttävä aivan uusi Roll, erinomainen Gervex, ja paljon muita
-- Beraudeja, Cazineja, Deuzeja, ja vihdoin koko joukko muita hyviä
tauluja.

-- Ja teidän taulunne? sanoi kreivitär.

-- Minua onnitellaan, mutta en ole itse tyytyväinen.

-- Te ette ole koskaan tyytyväinen.

-- Kyllä, välistä. Mutta tänään, ihan totta, luulen olevani oikeassa.

-- Miksi?

-- En tiedä ollenkaan.

-- Menkäämme katsomaan.

Kun he saapuivat taulun eteen, -- kaksi talonpoikaistyttöä kylpemässä
purossa -- ihaili sitä jo sen eteen pysähtynyt joukko. Kreivitär
iloitsi siitä ja sanoi aivan hiljaa:

-- Mutta sehän on ihastuttava, se on pieni helmi. Te ette ole tehnyt
mitään sen parempaa.

Taiteilija puristautui aivan lähelle häntä, tahtoen osoittaa hänelle
rakkauttaan ja kiitollisuuttaan joka sanasta, joka tyynnytti hänen
kärsimystään, ja joka sitoi hänen haavansa. Ja nopeasti juolahti
hänen mieleensä ajatuksia, jotka vakuuttivat kreivittären olevan
oikeassa, sillä pitihän tämän nähdä oikein älykkäillä parisittaren
silmillään. Taiteilija unhoitti, rauhoittaakseen pelkoansa, että
jo kaksitoista vuotta hän oli moittinut kreivitärtä juuri siitä,
että tämä ihaili liian paljon teeskenteleviä, hienoja, herkullisia
aiheita, muodin vaatimia tunteita ja valheellisia vivahduksia, mutta
ei koskaan taidetta yksin, hienoston aatteista, tarkoitusperistä ja
ennakkoluuloista vapautunutta taidetta.

Vieden heitä kauemmaksi Bertin sanoi:

-- Jatkakaamme. Ja hän kuljetti heitä pitkän aikaa salista saliin,
näyttäen heille tauluja, selittäen heille aiheita, onnellisena heidän
keskellään, onnellisena heidän kauttaan.

Äkkiä kysyi kreivitär.

-- Kuinka paljon kello on?

-- Puoli yksi.

-- Oh, menkäämme nopeasti syömään aamiaista. Herttuatar kai odottaa
meitä Ledoyenillä, johonka hän on minua pyytänyt tuomaan teidät,
jollemme tapaisi toisiamme salissa.

Keskellä puu- ja pensasryhmää sijaitseva ravintola näytti liian
täydeltä ja väräjävältä mehiläispesältä. Sekava äänten ja
huutojen sorina, lasien ja lautasten kilinä kuului ympäri, läksi
sieltä kaikista selkoselällään olevista ikkunoista ja suurista
ovista. Pöydät, syömisen hommassa olevien ihmisten ahdistamina
ja ympäröiminä, oli asetuttu pitkiin riveihin läheisille teille,
oikealle ja vasemmalle puolelle ahdasta kujannetta, jossa
vahtimestarit juoksentelivat puolikuuroina ja pää pyörällä huudoista,
pitäen käsissään lihalla, kalalla ja hedelmillä täytettyjä vateja.

Taloa kiertävällä parvekkeella oli sellainen naisten ja miesten
tungos, että olisi luullut sen olevan elävää tahdasta. Kaikki
nämä nauroivat, huusivat toisilleen, joivat ja söivät viinien
elähdyttäminä ja tulvillaan sitä iloa, joka eräinä päivinä auringon
kanssa valuu Parisin yli.

Vahtimestari vei yläkertaan kreivittären, Annetten ja Bertinin heille
varattuun ruokasaliin, jossa herttuatar odotti.

Sinne astuttuaan huomasi maalari herttuattaren vieressä markiisi
de Farandalin, puuhailevana ja hymyilevänä ojentaessaan kätensä
ottaaksensa vastaan kreivittären ja hänen tyttärensä päivänvarjot ja
vaipat. Bertin tunsi sellaista vastenmielisyyttä, että häntä halutti
yhtäkkiä lausua kiihoittavia ja karkeita sanoja.

Herttuatar selitti tavanneensa veljenpoikansa ja että Musadieun
oli vienyt mukanansa kaunotaiteiden ministeri; Bertin ajatellessa,
että tämä keikaileva markiisi oli menevä naimisiin Annetten kanssa,
että hän oli tullut tänne hänen tähtensä, että hän katseli nuorta
tyttöä aivan kuin hänen aviovuoteeseensa määrättyä, hermostui, ja
hänessä syntyi vastustamishalu, niinkuin olisi tahdottu kieltää hänen
oikeutensa, hänen salaiset ja pyhät oikeutensa.

Heti kun oli istuuduttu pöytään, omisti markiisi, joka istui nuoren
tytön vieressä, hänelle kaiken huolensa touhuavana niinkuin ainakin
miehet, joille on annettu mielistelyoikeus.

Hänen katseensa olivat ystävällisiä, mutta maalarista ne näyttivät
julkeilta ja tutkivilta, hänen hymyilynsä oli tyytyväistä, melkeinpä
hellää, hänen lemmenkuhertelunsa tuttavallista ja virallista. Hänen
tavoissaan ja hänen sanoissaan ilmeni jo jotakin päättäväistä,
ikäänkuin osoituksena kohta tapahtuvasta haltuunsa ottamisesta.

Herttuatar ja kreivitär näyttivät suosivan ja hyväksyvän tämän
kosijan käytöksen, ja he loivat toisiinsa yhteisymmärrystä ilmaisevia
katseita.

Kohta aamiaisen loputtua palattiin näyttelyyn. Saleissa oli sellainen
väentungos, että näytti mahdottomalta sinne pyrkiä. Ihmisistä huokuva
kuumuus, hameiden ja hiestyneiden vaatteitten haju teki ilman
siellä inhoittavaksi ja raskaaksi. Ei enää katseltu tauluja, vaan
kasvoja ja pukuja, etsittiin tuttuja ihmisiä; toisinaan tapahtui
tuuppimista tässä taajassa ihmisjoukossa, joka halkaistiin hetkeksi
vernissaajoitten kulkiessa korkeine kaksiosaisine tikapuineen. He
huusivat: "Huomio, herrat, huomio naiset."

Viiden minuutin kuluttua kreivitär ja Olivier huomasivat olevansa
erotettuina toisista. Taiteilija tahtoi hakea näitä, mutta kreivitär
sanoi, nojaten häneen:

-- Eikö meillä ole hyvä näinkin? Antakaa heidän siis olla, koska
kerran on sovittu, että jos me kadotamme heidät, niin tapaamme
toisemme jälleen kello 4 ravintolahuoneessa.

-- Sehän on totta, vastasi Bertin. Mutta hän oli kokonaan vaipunut
ajattelemaan sitä, että markiisi oli Annetten seurassa ja yhä jatkoi
keikailevaa ja narrimaista laverteluaan tälle. Kreivitär kuiskasi:

-- Siis, te rakastatte minua yhä? Taiteilija vastasi aivan
ajatuksissaan:

-- Niin, tietysti.

Mutta hän haki päiden yläpuolelta markiisi de Farandalin harmaata
hattua.

Kun rouva de Guilleroy näki Bertinin hajamielisyyden, tahtoi hän
johtaa takaisin tämän ajatukset itseensä ja jatkoi:

-- Jos te tietäisitte kuinka ihailen teidän tämänvuotista tauluanne.
Se on teidän mestariteoksenne.

Taiteilija hymyili unhoittaen äkkiä nuoret muistaaksensa vain
tämänaamuiset huolensa.

-- Todellako? Niinkö arvelette?

-- Niin, minä pidän sitä kaikkia teidän muita teoksianne parempana.

-- Se on tuottanut minulle paljon tuskaa. Mairittelevin sanoin
kreivitär lumosi hänet uudestaan, tietäen hyvin jo pitkäaikaisesta
kokemuksesta, ettei mikään vaikuttanut niin voimakkaasti taiteilijaan
kuin hellä ja jatkuva imartelu. Kiehdottuna, elähdytettynä ja
ilahtuneena näistä suloisista sanoista taiteilija alkoi taas jutella;
hän ei nähnyt enää muita kuin kreivittären, ei kuunnellut muita kuin
häntä tässä suuressa aaltoilevassa, meluavassa väentungoksessa.

Kiittääkseen häntä Bertin kuiskasi aivan lähellä hänen korvaansa:

-- Minulla on hurja halu suudella teitä.

Lämmin liikutus ailahti kreivittäressä, ja kohottaen taiteilijaan
loistavat silmänsä, hän uudisti kysymyksen:

-- Siis, te rakastatte minua yhä?

Ja Bertin vastasi sillä äänensävyllä, jota kreivitär tahtoi ja jota
hän ei ollenkaan äsken ollut kuullut:

-- Niin, rakastan teitä, kallis Any.

-- Tulkaa usein minua tervehtimään illoin, sanoi rouva de Guilleroy.
Nyt kun tyttäreni on kotona, niin en paljon lähde ulos.

Heti kun kreivitär tunsi taiteilijassa tämän odottamattoman hellyyden
jälleenheräämisen, kuohahti hänessä suuri onnen tunne. Kun nyt
Olivierin hiukset olivat aivan valkeat ja hän ikänsä puolesta jo
oli tasaantunut, pelkäsi kreivitär vähemmän sitä, että joku toinen
nainen viehättäisi häntä, kuin sitä, että Olivier yksinäisyyden
kauhusta menisi naimisiin. Tämä pelko, joka jo oli vanha, kasvoi
lakkaamatta, herätti hänen mielessään suunnitelmia, joita ei voinut
toteuttaa, saadaksensa taiteilijan pysymään luonaan niin paljon kuin
mahdollista, sekä välttämään sitä, että hän viettäisi pitkiä iltoja
tyhjän asuntonsa kylmässä äänettömyydessä. Kun kreivitär ei aina
voinut kutsua häntä luokseen ja pidättää siellä, niin hän johdatti
Bertinin mieleen huvituksia, lähetti hänet teatteriin, sai hänet
ottamaan osaa seuraelämään, nähden hänet mieluimmin toisten naisten
keskellä, kuin surullisessa asunnossaan.

Kreivitär jatkoi vastaten taiteilijan salaiseen ajatukseen.

-- Ai, jos voisin pitää teidät aina, kuinka teitä hemmottelisin.
Luvatkaa minulle tulla hyvin usein, koska nyt olen tavallisesti
kotona.

-- Minä lupaan sen teille.

Ääni kuiskasi kreivittären korvan luona:

-- Äiti.

Kreivitär säpsähti ja kääntyi ympäri. Annette, herttuatar ja markiisi
olivat saavuttaneet heidät.

-- Kello on 4, sanoi herttuatar, olen hyvin väsynyt ja haluan poistua.

Kreivitär vastasi:

-- Minä lähden myöskin, en jaksa enää.

He saapuivat sisäportaille, jotka lähtevät parvekkeille, joilla
piirustukset ja vesivärimaalaukset ovat rivissä, ja jotka
kohoavat yläpuolelle ääretöntä lasikattoista puutarhaa, johon
kuvanveistoteokset ovat asetetut näytteille.

Näiden portaiden lepotasolta nähtiin toisesta päästä toiseen
jättiläismäinen kasvilava täynnä veistokuvia, jotka oli pystytetty
teille, viheriöiden pensasryhmien ympärille ja yläpuolelle
ihmisjoukkoa, joka peitti käytävien pinnan liikkuvana ja mustana
virtana. Marmoripatsaat pistivät esiin tästä hattujen ja harteiden
mustasta matosta, läpäisten sen tuhansista kohdin: ne näyttivät
loistavilta, niin valkeita ne olivat.

Kun Bertin otti jäähyväiset naisilta uloskäytävän ovella, kysyi rouva
de Guilleroy häneltä hiljaa:

-- Siis, te tulette tänä iltana.

-- Niin, varmasti.

Ja taiteilija palasi näyttelyyn keskustellakseen toveriensa kanssa
päivän vaikutelmista.

Maalarit ja kuvanveistäjät seisoivat ryhmissä patsaiden ympärillä,
ravintolahuoneen edessä, ja siellä keskusteltiin niinkuin joka
vuosi ennenkin kannattaen tai vastustaen samoja aatteita, samoin
perustein melkein samanlaisista teoksista. Olivier, joka tavallisesti
vilkkaasti otti osaa näihin keskusteluihin, koska hänellä oli
erikoinen nolaava vastaamis- ja hyökkäyskyky ja erityinen henkevän
teoreetikon maine, josta hän oli ylpeä, koetteli kaikin tavoin
innostua, mutta se, mitä hän vastasi totuttuun tapaansa, ei
herättänyt hänessä enemmän mielenkiintoa kuin se, mitä hän kuuli,
ja häntä halutti mennä tiehensä, olla kuulematta enää mitään,
olla ymmärtämättä enää mitään, tietäen jo edeltäpäin kaiken mitä
sanottaisiin näistä vanhoista taidekysymyksistä, joiden kaikki
näkökannat hän tunsi.

Hän piti kuitenkin näistä asioista, ja oli pitänyt näistä tähän
saakka melkein yksipuolisella tavalla, mutta tänä päivänä hänen
huomionsa käänsi niistä pois muuan noita hentoja ja hellittämättömiä
mietteitä, noita pieniä huolia, joiden ei ollenkaan tarvitsisi
liikuttaa meitä, mutta jotka kaikesta huolimatta pysyvät paikallaan,
sanoi tai teki mitä tahansa, syventyneenä meidän ajatuksiimme
niinkuin näkymätön oas pistettynä lihaamme.

Vieläpä oli hän unhoittanut näytteellä olevan taulunsa aiheuttamat
huolensakin muistellakseen vain markiisin epämiellyttävää
käyttäytymistä Annetten seurassa. Mitä se oikeastaan hänelle kuului?
Oliko hänellä mitään oikeutta siihen? Miksi olisi hän oikeastaan
tahtonut estää tätä arvokasta avioliittoa, joka edeltäpäin oli
määrätty ja kaikessa suhteessa sopiva? Mutta mikään järkeily ei
poistanut tuota mieliharmin ja tyytymättömyyden vaikutelmaa, jonka
hän oli saanut nähdessään Farandalin puhuvan ja hymyilevän sulhasena
katseellaan hyväillen nuoren tytön kasvoja.

Kun hän illalla astui kreivittären salonkiin ja tapasi hänet yksin
tyttärensä kanssa jatkamassa lampun valossa peitetyötänsä, niin hän
töin tuskin sai pidättäytyneeksi lausumasta markiisista pilkallisia
ja häijyjä sanoja ja paljastamasta Annetten silmissä koko hänen
hienon käytöksensä verhoaman mitättömyytensä.

Jo pitemmän aikaa oli hänellä tapana näillä iltavierailuilla hiukan
uneliaana usein vaieta ja istua välinpitämättömässä asennossa,
niinkuin ainakin vanha ystävä, joka ei enää ujostele. Vaipuneena
nojatuoliinsa sääret ristiin toistensa yli heitettyinä, nojaten
päätään taaksepäin, hän haaveili puhuessaan ja lepuutti tässä
läheisen ystävyyden rauhassa ruumistaan ja henkeään. Mutta yhtäkkiä
heräsi hänessä uudestaan niiden miesten eloisa toimeliaisuus, jotka
näkevät vaivaa miellyttääkseen, joiden mieltä kiinnittää se, mitä he
tahtovat sanoa ja jotka hakevat määrätyille henkilöille puhuessaan
loistavampia ja harvinaisempia sanoja koristaakseen ajatuksiaan ja
tehdäksensä ne mielistelevimmiksi. Hän ei antanut enää keskustelun
kulkea kituuttaen, vaan ylläpiti ja vilkastutti sitä ja kiihoitti
sitä innostuksella, ja hän tunsi saadessaan kreivittären ja hänen
tyttärensä purskahtamaan nauruun tai nähdessään heidän liikutettuina
kohottavan häneen hämmästyneet silmänsä tahi, kun he lakkasivat
työskentelemästä kuunnellakseen häntä, mielihyvän hivelyä, vähäistä
menestyksen värähtelyä, joka palkitsi hänen vaivansa.

Hän palasi nyt joka kerran, kun tiesi heidän olevan yksin, eikä
koskaan, kenties, hän ollut viettänyt niin suloisia iltoja.

Rouva de Guilleroy, jonka alituista pelkoa tämä ahkera vierailu
rauhoitti, ponnisteli kaikin tavoin vetääksensä häntä puoleensa
ja pidättääkseen häntä luonaan. Hän kieltäytyi päivälliskutsuista
kaupungissa, tanssiaisista, teatterinäytännöistä, saadaksensa
vain tuon ilon kello kolmen aikaan uloslähtiessään heittää
sähkösanomalaatikkoon pienen sinisen lipun, joka sisälsi:
"Näkemiin". Ensiaikoina, tahtoen päästä nopeammin taiteilijan
kanssa kahdenkeskiseen seurusteluun, jota tämä halusi, hän lähetti
tyttärensä nukkumaan heti kun kello löi 10. Sitten nähdessään
eräänä päivänä, että taiteilija kummasteli tätä ja kysyi nauraen,
kohdeltiinko Annettea vielä pikkuisena, kilttinä lapsena, hän myönsi
neljännestunnin armonaikaa, senjälkeen puoli tuntia ja vihdoin
tunnin. Bertin ei jäänyt muuten kauemmaksi aikaa sen jälkeenkään kuin
tyttö oli lähtenyt, ikäänkuin puolet siitä viehätyksestä, joka häntä
pidätti tässä salongissa olisi juuri lähtenyt Annettesta. Siirtäen
kohta pienen, matalan mielinojatuolinsa kreivittären jalkojen luo,
Bertin istuutui aivan lähelle tätä ja asetti toisinaan hyväilevin
liikkein poskensa hänen polvelleen. Kreivitär antoi hänelle kätensä,
jonka Bertin piti omissaan ja hänen mielenkiihkonsa laskeutui kohta,
hän lakkasi puhumasta ja näytti tässä hellässä hiljaisuudessa
lepäävän tekemistään ponnistuksista.

Kreivitär ymmärsi kyllä vähitellen naisen vainullaan, että Annette
kiehtoi Bertiniä melkein yhtä paljon kuin hän itse. Hän ei ollenkaan
siitä suuttunut, onnellisena siitä, että taiteilija voi löytää
heidän seurastaan jotakin siitä perheestä, jonka hän oli häneltä
riistänyt; ja hän kahlehti taiteilijan mahdollisimman lujasti heidän
molempien kesken näytellen äidin osaa, että Bertin uskoisi olevansa
melkein kuin tämän tytön isä ja että uusi hellyydenvivahdus liittyisi
kaikkeen siihen, mikä hänet kiinnitti tähän taloon.

Hänen keimailunsa, joka aina pysyi valppaana, mutta joka oli tullut
levottomaksi heti kun hän tunsi joka puolelta kuin pieninä, vielä
melkein huomaamattomina pistoksina ne lukemattomat hyökkäykset
itseänsä vastaan, jotka johtuivat Annetten iästä, sai toimeliaimman
luonteen. Tullaksensa yhtä solakaksi kuin Annette, hän yhä
edelleenkin oli juomatta mitään, ja todellakin, hänen vartalonsa
hoikentuminen palautti hänelle uudestaan nuoren tytön muodon siihen
määrin, että selästä heitä tuskin voi erottaa; mutta hänen laihtuneet
kasvonsa kärsivät tästä hoitotavasta. Ennen sileäksi pingoittunut
iho rypistyi ja sai kellertävän vivahduksen, mikä teki lapsen upean
verekkyyden vielä loistavammaksi. Silloin hän hoiteli kasvojansa
näyttelijättärien tavoin, ja vaikka hän näin hankkikin itsellensä
kirkkaassa päivänvalossa vähän epäiltävän kalpeuden, niin saavutti
hän tulen valossa tuon teennäisen ja viehättävän heleyden, joka antaa
hyvin maalatuille naisille verrattoman hipiän.

Tämän rappeutumisen toteaminen ja teennäisten keinojen käyttäminen
muunsivat hänen elintapojaan. Hän vältti niin paljon kuin mahdollista
kaikkia vertailuja päivänvalossa ja tavoitteli niitä lamppujen
valossa, joka tuotti hänelle etusijan. Tuntiessaan itsensä
väsyneeksi, kalpeaksi, vanhentuneemmaksi kuin tavallisesti, hänellä
oli avuliaita päänkipuja, jotka estivät häntä menemästä tanssiaisiin
tai teatteriin; mutta niinä päivinä, jolloin hän tunsi olevansa
täydessä kauneudessaan, hän esiintyi voitonriemuisena ja näytteli
ison siskon osaa pikkuäidin vakavalla vaativaisuudella. Käyttääksensä
yhä melkein samanlaisia pukuja kuin tyttärensä, hän antoi tälle
nuoren rouvan vaatteita, jotka olivat vähän liian vakavia hänelle;
ja Annette, jossa yhä enemmän ilmeni iloinen ja leikkisä luonne,
käytti niitä ilakoivan hilpeänä, mikä teki hänet vielä sievemmäksi.
Hän taipui koko sydämestään äitinsä keimaileviin vehkeisiin, näytteli
hänen kanssaan vaistomaisesti pieniä viehättämiskohtauksia, osasi
suudella häntä oikeaan aikaan, kiertää hellästi kätensä hänen
vyötärölleen, osoittaa elein, hyväilyin ja nerokkain päähänpistoin,
kuinka he olivat sieviä molemmat ja kuinka he olivat toistensa
näköisiä.

Lakkaamatta nähdessään heidät yhdessä ja verratessaan heitä tuli
Olivier Bertin toisinaan melkein sekottaneeksi heidät. Välistä kun
nuori tyttö puhui hänelle hänen katsoessaan muualle hän oli pakotettu
kysymään: "Kumpi heistä sanoi sen?" Vieläpä usein hän huvikseen
leikki sekotuspeliä heidän ollessaan kolmin Ludvig XV:nen tyylisessä
vaateverhosalongissa. Bertin sulki silloin silmänsä ja pyysi heitä
ensin tekemään hänelle saman kysymyksen peräkkäin, sitten vaihtaen
järjestystä kysymään samaa, että hän voisi tuntea äänet. He koettivat
niin taitavasti löytää samat äänenvivahdukset, sanoa samat lauseet
samoin äänensävyin, että hän ei usein arvannut. Heidän oli onnistunut
todellakin päästä niin pitkälle tässä lausumisen yhtäläisyydessä,
että palvelijat vastasivat: "Kyllä rouva", tytölle ja "kyllä neiti",
äidille.

Huvikseen jäljittelemällä ja matkimalla toistensa liikkeitä he olivat
siten saavuttaneet sellaisen käynnin ja eleiden yhtäläisyyden, että
herra de Guilleroy itse nähdessään toisen taikka toisen heistä pimeän
huoneen perällä sekotti heidät joka hetki ja kysyi: "Sinäkö siellä
olet, Annette, vai äitisi?"

Tästä luonnollisesta ja halutusta, todellisesta ja hankitusta
yhtäläisyydestä oli maalarin mieleen ja sydämeen syntynyt omituinen
vaikutelma kaksoisolennosta, entisestä ja uudesta, hyvin tunnetusta
ja melkein tuntemattomasta, kahdesta ruumiista, jotka olivat
tehdyt toistensa jälkeen samasta lihasta, samasta yhä jatkuvasta
naisesta, joka oli nuortunut ja tullut uudestaan siksi mikä hän oli
ollut. Ja hän oli heidän luonaan jakaantuneena heidän molempien
kesken, levottomana, hämmentyneenä, tuntien äitiä kohtaan uudestaan
herännyttä hehkua ja omistaen tyttärelle epämääräistä hellyyttä.



TOINEN OSA.



I.


    Parisissa, heinäkuun 20 p:nä.

    Kello 11 j.p.p. "Ystäväni, äitini on juuri kuollut Roncièressä.
    Lähdemme kello 12 yöllä. Älkää tulko, sillä emme ilmoita
    kenellekään asiasta. Surkutelkaa minua ja ajatelkaa minua.

                                            Teidän Any."

    Heinäkuun 21 p:nä, kello 12.

    "Ystävä parkani, olisin lähtenyt kaikesta huolimatta, jollen
    olisi tottunut pitämään teidän tahtoanne käskynä. Ajattelen
    teitä eilisestä alkaen ja sydäntä särkevä tuska kalvaa rintaani.
    Ajattelen, kuinka te äänettöminä matkustatte tänä yönä istuen
    vastapäätä tytärtänne ja miestänne niukasti valaistussa
    rautatievaunussa, joka teidät kuljettaa lähemmäksi vainajaa.
    Minä näen teidät kaikki kolme tuon pienen öljylampun valossa,
    teidät itkevänä ja Annetten nyyhkivänä. Näen teidän saapuvan
    asemalle, ajavan tuon kauhean ikävän taipaleen vaunuissa,
    astuvan linnaan palvelijoiden ympäröimänä, syöksyvän portaissa
    sitä huonetta kohti, sitä vuodetta kohti, jossa hän lepää, näen
    teidän luovan ensimäisen katseenne häneen ja painavan suudelman
    hänen liikkumattomille, laihoille kasvoilleen. Ja minä ajattelen
    teidän sydäntänne, tuota teidän sydän-parkaanne, josta puolet
    kuuluu minulle ja joka nyt särkyy, joka nyt niin kovin kärsii,
    joka tahtoo tukehduttaa teidät ja tuottaa minullekin niin paljon
    tuskaa tällä hetkellä.

    Suutelen teidän kyynelien täyttämiä silmiänne syvästi säälien.

                                                Olivier."

    Heinäkuun 24 p., Roncièressä.

    "Kirjeenne olisi tehnyt minulle hyvää, ystäväni, jos jokin
    voisi tehdä minulle hyvää tässä kauheassa minua kohdanneessa
    onnettomuudessa. Me hautasimme hänet eilen, ja siitä saakka
    kuin hänen hengetön ruumisparkansa läksi tästä talosta, tuntuu
    minusta kuin olisin yksin maan päällä. Äitiä rakastetaan
    melkein sitä tietämättä, sitä tuntematta, sillä se on yhtä
    luonnollista kuin eläminen; eikä huomata tämän rakkauden
    juurien koko syvyyttä ennenkuin viimeisen eron hetkellä. Mitään
    muuta tunnetta ei voi verrata tähän, sillä kaikki muut ovat
    satunnaisia, ja tämä on synnynnäinen; kaikki muut tulevat meille
    myöhempien elämäntapahtumien mukana, mutta tämä elää ensimäisestä
    päivästämme saakka itse veressämme. Ja sitten: ei kadoteta
    ainoastaan äitiä, vaan hänen mukanansa häviää puoleksi koko
    meidän lapsuutemme, sillä pikkutyttösen vähäpätöinen elämämme
    kuuluu yhtä paljon hänelle kuin meille. Hän yksin tunsi sen yhtä
    hyvin kuin me, hän tiesi joukon kaukaisia, merkityksettömiä ja
    rakkaita asioita, jotka olivat sydämemme ensimäisten suloisten
    tunteiden ilmauksia. Hänelle yksin voin vielä sanoa: 'Muistatko,
    äiti, sen päivän jolloin... Muistatko, äiti, sen porsliininuken,
    jonka isoäiti oli minulle antanut?' Kuiskaillen me lavertelimme
    kahdenkesken kauan ja rattoisasti pienistä ja vallattomista
    muistoista, joita ei kukaan enää tiedä maailmassa, kuin minä.
    Yksi osa siis minua on kuollut, vanhempi, parempi osa. Olen
    menettänyt sydänparan, jossa se pikkutyttö, joka ennen olin,
    eli vielä kokonaisena. Nyt ei kukaan enää tunne sitä, ei kukaan
    muista enää pikku Anya, hänen lyhyitä hameitansa, hänen nauruansa
    ja hänen ilmeitänsä.

    Ja päivä on tuleva, ehkä se ei ole kovin kaukanakaan, jolloin
    minä lähden vuorostani jättäen yksin tänne maailmaan rakkaan
    Annetteni, niinkuin äiti jättää minut nyt. Kuinka tämä kaikki on
    surullista, kovaa, julmaa! Sitä ei kuitenkaan koskaan ajatella;
    ei nähdä kuinka kuolema ympäriltämme ottaa jonkun joka hetki,
    niinkuin se kohta ottaa meidät. Jos sitä nähtäisiin, jos sitä
    ajateltaisiin, jollei annettaisi kaiken sen mikä edessämme
    tapahtuu johtaa huomiomme pois siitä, ilahduttaa ja sokaista
    meitä, niin ei voitaisi elää, sillä tämä loppumaton joukkomurha
    tekisi meidät hulluiksi.

    Olen niin murtunut, niin epätoivossa, ettei minulla enää ole
    voimaa tehdä mitään. Yöt päivät ajattelen äitiparkaani, joka on
    suljettuna tuohon arkkuun, kaivettuna maahan, tuonne taivasalle
    sateen pieksettäväksi, ja jonka kasvot, joita suutelin niin
    onnellisena, eivät enää ole muuta kuin mädänneet ja inhoittavat.
    Oi, kuinka kauheata!

    Kun menetin isäni, olin juuri mennyt naimisiin, enkä tuntenut
    kaikkea tätä niin syvästi kuin nyt. Niin, säälikää minua,
    ajatelkaa minua, kirjoittakaa minulle, tarvitsen niin suuresti
    teitä nyt juuri.

                                                 Anne."

    Parisissa, heinäkuun 25 p.

    Ystävätär parkani, teidän surunne tuottaa minulle hirveätä
    tuskaa. Ei ole minullekaan elämä enää ruusunväristä. Teidän
    lähdöstänne saakka olen ollut mennyttä miestä, hyljättynä,
    ilman mitään, joka kiinnittäisi mieltäni ja ilman turvapaikkaa.
    Kaikki minua väsyttää, ikävystyttää ja hermostuttaa. Ajattelen
    lakkaamatta teitä ja Annetteamme, minä tunnen, että te olette
    niin kaukana molemmat, kun tarvitsisin niin suuresti teitä
    läheisyydessäni.

    On omituista, kuinka tunnenkin teidän olevan niin kaukana ja
    kuinka kaipaan teitä. Ette koskaan edes nuoruuteni päivinäkään
    ole ollut minulle niin kaikkea kuin tällä hetkellä. Jo jonkun
    aikaa olen ennakolta tuntenut tämän ratkaisevan käänteen tuloa,
    joka lienee nuortuneen vanhuksen uuden kesän auringonpistos.
    Se mitä saan kokea, on mielestäni niin omituista, että tahdon
    kertoa sen teille. Kuvitelkaahan että teidän poistuttuanne en voi
    enää mennä kävelemään. Ennen aikaan, vieläpä aivan viimeisinä
    kuukausina kuljeskelin mielelläni aivan yksin katuja, minua
    huvittivat ihmiset ja asiat, nautin näkemisen riemusta ja minusta
    oli hauska iloisin askelin mitellä katuja. Kuljin vaan eteenpäin
    tietämättä minne, kävelläkseni, hengittääkseni, haaveillakseni.
    Nyt en enää voi. Heti kun menen kadulle, ahdistaa minua tuska
    aivan kuin sokean pelko, joka on päästänyt koiransa karkuun.
    Tulen levottomaksi samalla tavalla kuin matkustaja, joka on
    kadottanut polun jäljet metsästä, ja minun täytyy palata kotiin.
    Parisi näyttää minusta tyhjältä, hirveän ikävältä, sekoittavalta.
    Kyselen itsekseni: "Mihinkä aion lähteä?" Ja vastaan itselleni.
    "En mihinkään, koska menen kävelemään huvikseni". No, niin, en
    voi, en voi enää kävellä ilman päämäärää. Ainoastaan tuo yksi
    ajatus, että kuljeskelen kulkeakseni vaan, väsyttää minut aivan
    uuvuksiin ja saattaa minut menehtymään ikävään. Silloin menen
    klubiin haihduttamaan surumielisyyttäni.

    Ja tiedättekö miksi? Yksinomaan sen vuoksi, että te ette ole
    enää täällä. Olen varma siitä, että kun tiedän teidän olevan
    Parisissa, niin ei ole mitään hyödyttömiä kävelyjä, koska on
    mahdollista tavata teidät ensimmäisellä katukäytävällä. Voin
    mennä kaikkialle, koska tekin voitte olla kaikkialla. Jollen
    huomaakaan teitä, niin voinhan ainakin kohdata Annetten, joka
    on teidän ilmestysmuotonne. Te tuotatte minulle kumpikin toivoa
    keskellä katuja, toivoa tavata teidät, joko sitten te tulette
    minua vastaan kaukaa, taikka minä arvaan teidän kulkevan
    edelläni. Ja silloin kaupunki minusta tulee ihanaksi, ja ne
    naiset joiden ruumiinmuodot muistuttavat teidän muotoanne,
    kuohuttavat sydäntäni yhtä paljon kuin koko kadun liike, pitävät
    huomiotani vireillä, askaroittavat silmiäni, antavat minulle
    jonkinmoisen halun nähdä teitä.

    Te tulette pitämään minua hyvin itsekkäänä, ystävätär
    parkani, minua, joka puhun näin vanhan kuhertelevan kyyhkysen
    yksinäisyydestäni, silloin kuin te itkette niin tuskallisia
    kyyneleitä. Antakaa minulle anteeksi, olen niin tottunut siihen,
    että hemmottelulla pilaatte minut, että huudan: "Avuksi" kun
    minulla ei enää ole teitä.

    Suutelen jalkojanne, että te säälisitte minua

                                               Olivier."

    Roncièressä, heinäkuun 30 p.

    "Ystäväni.

    Kiitos kirjeestänne. Tarvitsen niin suuresti saada tietää, että
    te rakastatte minua! Olen elänyt hirvittäviä päiviä. Luulin
    todellakin, että tuska tappaisi minut vuorostaan. Rintaani
    oli kasautunut aivan kuin kärsimyksen ruuhka, joka kasvoi
    lakkaamatta, tukehdutti ja kuristi minua. Lääkäri oli kutsuttu
    lieventämään hermokohtauksia, joita minulla oli 4 tai 5 kertaa
    päivässä; hän ruiskutti minuun morfiinia, joka teki minut melkein
    hulluksi, ja nyt vallitseva kova kuumuus pahensi tilaani, saattoi
    minut äärimmäiseen kiihtymykseen, joka läheni hourailua. Olen
    vähän rauhallisempi viime perjantaina purkautuneen ukkosilman
    jälkeen. Minun täytyy sanoa, että hautajaisista saakka en enää
    ollenkaan itkenyt, ja sitten rajuilman aikana, jonka lähestyminen
    oli saattanut minut kuohuksiin, tunsin yhtäkkiä kyynelien
    alkavan lähteä silmistäni verkalleen, harvalukuisina, pieninä,
    polttavina. Oi noita ensimäisiä kyyneleitä kuinka ne tuottivat
    tuskaa! Ne raatelivat minua aivan kuin niillä olisi ollut kynnet
    ja minun kurkkuni oli niin tiukasti kiristynyt, ettei hengitys
    kulkenut läpi. Sitten nämä kyyneleet tulivat nopeammiksi,
    suuremmiksi, haaleammiksi. Ne purkautuivat silmistäni niinkuin
    lähteestä, ja niitä tuli niin paljon, niin paljon, että
    nenäliinani niistä aivan kastui, että täytyi ottaa toinen. Ja tuo
    suuri surun rykelmä tuntui pehmenevän, sulavan, virtaavan ulos
    silmien kautta.

    Tuosta hetkestä alkaen itken aamusta iltaan ja se auttaa minua.
    Lopulta tulisi varmaa hulluksi tai kuolisi, jollei voisi
    itkeä. Olen myöskin hyvin yksinäni. Mieheni on kiertelemässä
    ympäristössä ja tahdoin mielelläni, että hän ottaisi mukaansa
    Annetten vähän virkistääkseen ja lohduttaakseen häntä. He
    kulkevat vaunuissa tai ratsain 8 tai 10 peninkulmaa Roncièrestä
    ja Annette palaa luokseni ruusunpunaisena nuoruudestaan,
    surustaan huolimatta, ja silmät eloa säkenöivinä tämän maaseudun
    raikkaan ilman ja liikunnan elähdyttäminä. Kuinka kaunista onkaan
    elää tuossa iässä! Arvelen että tulemme jäämään tänne vielä
    pariksi taikka kolmeksi viikoksi; sitten huolimatta elokuusta
    palaamme Parisiin syystä, jonka tiedätte.

    Lähetän teille kaikki, mitä sydämestäni on jäljellä

                                                     Ani."

    Parisi, elokuun 4 p.

    "En kestä enää, rakas ystävättäreni; teidän täytyy palata, sillä
    minulle tulee varmasti tapahtumaan jotakin. Kysyn itseltäni
    enkö ole sairas, sillä niin olen kyllästynyt kaikkeen mitä jo
    pitkän aikaa olen tehnyt jonkinmoisella mielihyvällä taikka
    ainakin välinpitämättömällä alistuvaisuudella. Ensiksi, on niin
    kuuma Parisissa, että jokainen yö muodostuu 8 tai 9 tuntiseksi
    turkkilaiseksi kylvyksi. Nousen vuoteeltani tämän saunassa
    nautitun unen perin uuvuttamana, ja kävelen tunnin taikka pari
    valkean kankaan edessä, aikoen piirustaa siihen jotakin. Mutta
    minulla ei ole enää mitään päässäni, ei mitään silmissäni,
    ei mitään kädessäni. Minä en ole enää maalari. Tämä hyödytön
    ponnistelu päästä työhön käsiksi on katkeroittavaa. Hankin
    malleja, asetan ne paikoilleen ja kun he esittävät minulle
    asentoja, liikkeitä, ilmeitä, joita olen jo kyllästymiseen asti
    maalannut, käsken heidän taas pukeutua ja mennä ulos. Totisesti,
    en voi nähdä enää mitään uutta, ja minä kärsin siitä aivan kuin
    tulisin sokeaksi. Mitä tämä on? Silmän vai aivojenko väsymistä,
    taiteilijakyvyn ehtymystäkö vai näköhermon uupumusta? Kuka sen
    tietää! Minusta tuntuu, että olen lakannut pääsemästä selville
    siitä pienestä tutkimattoman alasta, jota minun on sallittu
    katsella. Minä en huomaa muuta kuin sen, mitä kaikki ihmiset
    tuntevat, minä teen vain sitä, mitä huonot maalarit ovat tehneet;
    minulla ei ole enää muuta kuin moukan näkemis- ja huomaamiskyky.

    Ennen aikaan, eikä siitä ole vielä kauankaan, uusien
    aiheiden luku näytti minusta rajattomalta, ja minulla oli
    niiden ilmaisemiseksi niin paljon keinoja, että valitsemisen
    pula teki minut epäröiväksi. Ja nyt yhtäkkiä aavistettujen
    aiheiden maailma on tyhjentynyt, niiden etsiminen on tullut
    heikoksi ja hedelmättömäksi. Ohi kulkevat ihmiset ovat minulle
    merkityksettömiä; minä en enää löydä jokaisesta ihmisolennosta
    sitä luonnetta ja sitä vivahdusta, jota ennen niin mielelläni
    eroittelin ja tein nähtäväksi. Mutta luulen kuitenkin, että
    voisin tehdä tyttärestänne hyvin sievän muotokuvan. Olisikohan
    tämä sen vuoksi, että hän niin kovin on teidän näköisenne, että
    sekoitan teidät ajatuksissani? Niin, ehkä.

    Siis, turhaan ponnisteltuani kaikin voimin tehdäkseni luonnoksen
    miehestä taikka naisesta, jotka eivät olisi kaikkien tuttujen
    mallien näköisiä, päätän lähteä johonkin aamiaiselle, sillä
    minulla ei ole enää rohkeutta istua yksin ruokasalissani.
    Malesherbesin bulevardi näyttää kuolleeseen kaupunkiin ahdetulta
    metsätieltä. Kaikki talot haiskahtavat tyhjältä. Ajotiellä
    kastelijat ruiskuttavat valkeita vesisuihkuja, jotka pärskähtäen
    irroittavat puisesta katupeitteestä loan, josta huokuu kastellun
    tervan ja pestyn tallin höyry; ja tuolla pitkällä matkalla
    Monceaun puistosta Saint-Augustiniin näkee vain 5 tai 6 mustaa
    hahmoa, vaatimattomia ohikulkijoita, tavaran kuljettajia tai
    palvelijoita. Vaahteroiden varjo levittää puidenjuurille,
    polttavan kuumalle jalkakäytävälle omituisen läikän, jonka
    luulisi olevan nestettä, kuin levitettyä vettä, joka kuivuu.
    Oksien, lehtien ja niiden harmaiden ääriviivojen liikkumattomuus
    asfaltilla osoittaa auringon kuumasti paahtaman kaupungin
    väsymystä, joka torkkuilee ja hikoilee, tuo viheliäinen,
    ja purkaa likaviemärien, kellarien ja keittiöiden aukoista
    kokonaisia löyhkääviä puroja, joissa virtailee kadun saasta.
    Silloin minä ajattelen kesäaamuja teidän lehdikössänne, joka
    on täynnä pieniä luonnonkukkia, jotka antavat ilmalle hunajan
    maun. Sitten astun jo iljettävän tunteen vallassa ravintolaan,
    jossa syövät alakuloisen näköisinä kaljupäiset ja isovatsaiset
    miehet liivit puoliavoimina ja märkä otsa kiiltävänä. Kaikilla
    ravintoaineillakin täällä on kuuma, meluuni, joka sulaa
    lasikuvussa, pehmeä leipä, veteläksi käynyt filée, uudestaan
    keitetyt kasvikset, poreileva juusto ja ennenaikojaan kypsytetyt
    hedelmät. Ja lähden ulos, minua pyrkii oksennuttamaan, palaan
    kotiini ja koetan nukkua hiukan aina päivälliseen saakka, jonka
    syön klubissa.

    Tapaan aina uudestaan Adelmansin, Maldantin, Rocdianen, Landan
    ja paljon toisia, jotka ikävystyttävät minua yhtä paljon kuin
    posetiivit. Jokaisella heistä on oma säveleensä, joita olen
    kuullut jo 15 vuotta, ja he soittelevat niitä kaikki yhdessä joka
    ilta tässä klubissa, jonka pitäisi olla paikka, johon mennään
    huvittelemaan. Minun olisi todellakin vaihdettava sukupolvea,
    sillä silmäni, korvani ja mieleni ovat tähän kyllästyneet. Nuo
    miehet ne tekevät aina vain valloituksia. He kerskailevat niistä
    ja onnittelevat toisiansa niiden johdosta.

    Haukoiteltuani yhtä monta kertaa kuin on minuuttia 8-12 välillä,
    menen nukkumaan ja riisuudun ajatellen, että täytyy taas alkaa
    huomenna.

    Niin, rakas ystävättäreni, olen siinä iässä, jolloin vanhanpojan
    elämä tulee sietämättömäksi, koska ei ole mitään uutta minulle
    auringon alla. Naimattoman miehen täytyy olla nuori, innostunut
    johonkin, hänen pitää haluta jotakin. Kun ei ole mitään
    enää näistä ominaisuuksista, niin käy vaaralliseksi pysyä
    naimattomana. Jumalani, kuinka minä rakastin vapauttani ennen
    aikaan, ennenkuin rakastin teitä enemmän kuin sitä! Kuinka se nyt
    taakkana painaa minua! vapaus vanhalle naimattomalle miehelle
    niinkuin minulle, on pelkkää tyhjyyttä, tyhjyyttä kaikkialla,
    se on kuoleman tie, jossa ei ole mitään, mikä estää näkemästä
    sen loppua, se on yhä tuo sama tekemäni kysymys: Mitä minun
    on tehtävä? ketä voin minä mennä tervehtimään, jotten olisi
    yksin? Ja minä menen toverin luo, toisesta kädenpuristuksesta
    toiseen, kerjäten vähän ystävyyttä. Minä kokoan siitä vain
    muruja, jotka eivät muodosta palaakaan -- te, te olette minulla,
    rakas ystävättäreni, mutta te ette ole minun. Ehkäpä juuri
    teistä johtuu se tuska, jota kärsin, sillä juuri tuo halu saada
    läheisesti seurustella kanssanne, olla luonanne saman katon alla,
    samojen seinien sisässä, jotka sulkevat meidän elämämme, saada
    omistaa samat harrastukset, jotka yhdistävät sydämemme, ja juuri
    tuo tarve omata yhteiset toiveet, yhteiset murheet, huvit, ilot
    ja surut ja myöskin aineelliset esineet, nepä ne synnyttävät
    minussa niin suurta huolta. Te olette minun, se on, minä varastan
    itselleni teistä aika-ajottain. Mutta minä tahtoisin hengittää
    lakkaamatta samaa ilmaa kuin te hengitätte, jakaa kaikki
    kanssanne, käyttää ainoastaan esineitä, jotka kuuluisivat meille
    molemmille, tuntea, että kaikki se, josta elän, on yhtäpaljon
    teidän kuin minun, lasi, josta juon, tuoli, jolla lepään, leipä,
    jota syön ja tuli, jolla lämmittelen.

    Hyvästi, palatkaa hyvin pian. Kärsin liian paljon ollessani
    kaukana teistä.

                                                  Olivier".

    Roncières, elokuun 8 päivänä.

    "Ystäväni, olen sairas, ja niin väsynyt, ettette ollenkaan tule
    tuntemaan minua. Luulenpa liiaksi itkeneeni. Minun täytyy hiukan
    levätä ennen sinne tuloani, sillä en tahdo uudestaan näyttäytyä
    teille sellaisena kuin olen. Mieheni lähtee Parisiin ylihuomenna
    ja tuo teille uutisia meistä. Hän toivoo saavansa viedä teidät
    syömään päivällistä kanssansa johonkin ja käskee minun pyytää
    teitä odottamaan häntä kello 7 tienoilla.

    Mitä minuun tulee, niin heti kun tunnen itseni vähän paremmaksi,
    heti kun minulla ei enää ole tätä haudasta kaivetun ilmettä
    kasvoillani, joka peloittaa minua itseänikin, tulen palaamaan
    luoksenne. Minulla ei ole maailmassa muita kuin Annette ja te,
    minulla myöskään, ja minä tahdon tarjota kummallekin teistä
    kaikki mitä voin antaa, riistämättä mitään toiselta.

    Minä tarjoan teille silmäni, jotka ovat niin paljon itkeneet,
    suudeltaviksi.

                                                   Anne."

Saadessaan tämän kirjeen, joka ilmoitti paluun lykätyksi vielä
tuonnemmaksi, Olivier Bertinin oli vaikea hillitä haluansa ottaa
ajuri, ajaa asemalle ja matkustaa Roncièresiin; sitten, ajatellessaan
että herra de Guilleroy palaisi huomenna, hän malttoi mielensä ja
alkoi toivoa aviomiehen saapumista melkein yhtä kärsimättömästi, kuin
jos hän olisi odottanut itse vaimoa.

Ei koskaan hän ollut pitänyt herra de Guilleroysta niin paljon kuin
noina 24 tuntina.

Nähdessään hänen astuvan huoneeseen, taiteilija syöksyi kreivin luo
ojennetuin käsin, huudahtaen:

-- Ah, rakas ystävä, kuinka olen onnellinen tavatessani teidät!

Toinen näytti myöskin hyvin tyytyväiseltä, tyytyväiseltä varsinkin
siihen, että oli saanut palata Parisiin, sillä tuo 3-viikkoinen
oleskelu Normandiessa ei ollut tuntunut hauskalta.

Molemmat miehet istuutuivat kahden istuttavalle sohvalle ateljeen
nurkkaan, itämaalaisesta kankaasta tehdyn katoksen alle, ja uudestaan
tarttuen toistensa käsiin he puristivat niitä heltyneen näköisinä
uudelleen.

-- Ja mitenkä voi kreivitär? kysyi Bertin.

-- Oh, eipä juuri hyvin. Häneen tapaus koski kovasti, hyvin kovasti
ja masensi vallan hänen mielensä, hän toipuu kovin hitaasti.
Tunnustanpa, että hän tekee minut hiukan huolestuneeksi.

-- Mutta miksei hän palaa kaupunkiin?

-- En tiedä ollenkaan. Minun on ollut aivan mahdotonta saada häntä
tulemaan tänne.

-- Mitä hän tekee kaiket päivät?

-- Jumalani, hän itkee, hän ajattelee äitiänsä. Ei se ole hyvä
hänelle. Tahtoisin niin mielelläni, että hän vaihtaisi ilmanalaa,
että hän jättäisi tuon paikan, missä se on tapahtunut, tehän
ymmärrätte?

-- Ja Annette?

-- Oi, hän on puhjennut kukka. Olivier hymyili ilosta. Hän kysyi
vielä:

-- Onko hän kovasti surrut?

-- Kylläpä, kovasti, mutta tehän tiedätte, 18-vuotisen suru ei kestä
kauan.

Hiukan vaiettuaan jatkoi Guilleroy:

-- Mihinkä menemme syömään päivällistä, rakkaani? Minun tarvitsee
taas hiukan poistaa maalaiskömpelyyttäni, minun pitää saada kuulla
hälinää ja nähdä liikettä.

-- Tähän vuoden aikaan tuntuu minusta, että lähettiläiden kahvila on
itsestään määrätty paikka.

Ja he menivät kulkien käsikoukussa Champs-Élyséelle päin. Guilleroy
kuohuksissa pääkaupunkiin palaavan ja ikäänkuin uudestaan eloon
heräävän parisilaisen tapaan josta koko kaupunki poissaolon jälkeen
näyttää nuortuneelta, täynnä mahdollisia yllätyksiä, tiedusteli
maalarilta tuhansia yksityisseikkoja, mitä oli tehty, mitä oli
sanottu, ja Olivier, annettuaan epämääräisiä vastauksia, joissa
kuvastui hänen koko yksinäisyytensä ikävä, puhui Roncièresestä,
koetti siepata tästä miehestä, koota hänen ympäriltään tuota jotakin
melkein aineellista, jota jättävät meihin juuri tapaamamme ihmiset,
sitä hienoa, olennosta haihtuvaa ainesta, jonka vie mukanansa heidän
jättäessään, jonka säilyttää itsessään muutamia tunteja ja joka
sitten hälvenee uudestaan ilmaan.

Kesäillan raskas taivas lepäsi kaupungin ja suuren puistokadun yllä,
jonka lehdistöissä alkoi värähdellä ulkoilmakonserttien kevyet
säveleet. Molemmat miehet olivat istuutuneet lähettiläiden kahvilan
parvekkeelle ja katselivat alapuolella olevia, vielä tyhjiä penkkejä
ja tuoleja, jotka ulottuivat aitauksesta aina pieneen teatteriin
saakka, jossa laulajattaret sähkölamppujen ja päivän sekoittuneessa
valossa mahtavasti näyttelivät loisteliaita pukujaan ja ihonsa
ruusunväristä hipiää. Rasvan, kastikkeiden, ja lämpimien ruokien
hajut lehahtelivat tuskin huomattavissa tuulen hengähdyksissä, joita
lähettelivät toisilleen kastanjat, ja kun joku nainen hännystakkiin
puetun herran seurassa meni ohi, hakien varattua paikkaa, levitti hän
tielleen vaatteistaan ja ruumiistaan päihdyttävää ja viileätä tuoksua.

Guilleroy mutisi säteilevänä:

-- Olen mieluummin täällä kuin siellä.

-- Ja minä, vastasi Bertin, olisin paljon mieluummin siellä kuin
täällä.

-- Mitä joutavia!

-- Totisesti! Minusta on Parisi tänä kesänä innoittavan löyhkäävä.

-- Ei, rakkaani, se on kuitenkin aina Parisi.

Edustaja näytti olevan tyytyväinen päiväänsä; se oli noita harvoja
veitikkamaisen kuohunnan päiviä, jolloin vakavat miehet tekevät
tyhmyyksiä. Hän katseli kahta ilotyttöä, jotka söivät läheisessä
pöydässä päivällistä kolmen nuoren, laihan ja kaikissa suhteissa
moitteettoman näköisen herran kanssa, ja hän tiedusteli salakavalasti
kaikkia tunnettuja ja merkitsevimpiä puolimaailman naisia, joiden
nimiä hän kuuli joka päivä mainittavan. Sitten hän sanoi hiljaa,
syvän katumuksen äänellä:

-- Te olette onnellinen, kun olette pysynyt naimattomana, te! Te
voitte tehdä ja nähdä niin paljon asioita.

Mutta maalari huudahti, ja samaten kuin kaikki, joita joku ajatus
ahdistaa, hän uskoi Guilleroylle surunsa ja yksinäisyytensä.
Kaikki hän sanoi, esitti loppuun saakka surumielisyytensä tarinan
ja kertoi sydämenkeventämistarpeesta naivisti, kuinka hän olisi
halunnut rakkautta ja hänen rinnallaan elävän naisen läheisyyttä.
Kreivi vuorostaan myönsi, että avioliitossakin oli hyvä olla. Saaden
takaisin parlamentaarisen puhekykynsä ylistääkseen perhe-elämänsä
suloisuutta hän kehui kovin kreivitärtä, ja Olivier hyväksyi tämän
kaiken vakuuttavasti nyökäyttämällä päätään tuontuostakin.

Onnellisena siitä, että kuuli puhuttavan kreivittärestä, mutta
kadehtien tuota kotionnea, jota Guilleroy ylisti velvollisuuden
vuoksi, maalari lopuksi virkkoi vilpittömällä vakaumuksella:

-- Niin, teillä on ollut onni, teillä!

Edustaja mairiteltuna myönsi sen; sitten hän jatkoi:

-- Tahtoisin mielelläni, että hän palaisi Parisiin; todellakin, hän
tuottaa minulle huolta tällä hetkellä. Kuulkaahan, koska teillä on
ikävä Parisissa, niin teidänhän pitäisi mennä Roncièresiin ja tuoda
hänet tänne, hän kuulee, teitä, sillä te olette hänen paras ystävänsä
sen sijaan kuin aviomies... tehän tiedätte... Ihastuneena sanoi
Olivier:

-- Parempaahan minä en toivokaan. Mutta kuitenkin, luuletteko te,
ettei hänestä olisi harmillista nähdä minun tulevan näin?

-- Ei ollenkaan; mitä joutavia, rakas ystävä.

-- No sitten minä suostun. Lähden huomenna kello 1 junassa. Täytyykö
lähettää sähkösanoma?

-- Ei, minä pidän huolen siitä. Minä ilmoitan hänelle asiasta, jotta
teillä olisi vaunut vastassa asemalla.

Kun he olivat lopettaneet päivällisen, niin he laskeutuivat
bulevardeille; mutta tuskin puolen tunnin kuluttua kreivi jätti
yhtäkkiä maalarin muka hyvin tärkeän asian vuoksi, jonka hän oli
kokonaan unhoittanut.



II.


Kreivitär ja hänen tyttärensä, puettuina mustiin harsopukuihin,
olivat juuri istuutuneet vastakkain pöydän ääreen aamiaista syömään
Roncièresin avarassa ruokasalissa. Naiviin tyyliin maalatut esi-isien
kuvat, toinen panssaritakissa, toinen ihotakissa, jälkimmäinen
puuteroitu Ranskan kaartinupseeri, edellinen restauratsionieversti,
jatkoivat seinillä edesmenneiden Guilleroyden kokoelmaa; niiden
vanhoista kehyksistä lohkeili kultaus. Kaksi palvelijaa hiljaisin
askelin kulkien alkoi äänettöminä tarjoilla ruokia näille kahdelle
naiselle; kärpäset muodostivat pöydän keskikohdalla katosta riippuvan
kristallikruunun ympärillä pienen pyöreän ja pörisevän mustien
pilkkujen pilven.

-- Avatkaa ikkunat, sanoi kreivitär, täällä on hiukan viileä.

Kolme korkeata ikkunaa, jotka ulottuivat lattiasta kattoon ja olivat
leveät kuin ammottavat aukot, avattiin selkoselälleen. Lauhkea
ilmanleyhähdys, joka toi mukanansa lämmintä ruohon tuoksua ja
kaukaista hälyä tasangolta, tunkeutui äkkiä sisään näistä kolmesta
suuresta aukosta sekoittuen linnan paksuihin muureihin suljetun syvän
huoneen hiukan kosteaan ilmaan.

-- Ah! Kuinka hyvältä se tuntuu, sanoi Annette, hengittäen täysin
siemauksin.

Molempien naisten silmät olivat suunnatut ulospäin ja katselivat
auringon kyllästyttämillä mailla kimaltelevan keskipäivän autereen
hiukan verhoaman, vaaleansinisen taivaan alla pitkää vihertävää
puiston nurmikkoa paikoittaisine puuryhmineen ja perspektiiveilleen,
jotka aukenivat kauas keltaiselle tasangolle, jota valaisi aina
silmänkantamattomiin kypsien laihojen kultainen pinta.

-- Me teemme tänään pitkän kävelyn aamiaisen jälkeen, sanoi
kreivitär, voimme kulkea jalan Bervilleen saakka pitkin puroa, sillä
olisi liian kuuma aukealla.

-- Kyllä, äiti, ja otamme Julion mukaan ajamaan liikkeelle pyitä.

-- Sinähän tiedät, että isäsi on sen kieltänyt.

-- Niin, mutta isä on nyt Parisissa! On niin hauska nähdä Julion
saalistavan. Kas, tuolla se on juuri lehmiä härnäämässä. Hyvä jumala,
kuinka se on lystikäs!

Lykäten tuolin paikaltaan hän nousi, juoksi ikkunaan ja huusi:
"Rohkeasti, Julio, rohkeasti!"

Nurmikolla lepäsi kolme kömpelöä lehmää, jotka olivat kyllikseen
syöneet ruohoa, ja kuumuuden veltostuttamia; ne loikoivat kyljellään
vatsa ulkonevana ruumiin painaessa sitä maata vasten. Kulkien
toisesta toiseen, haukkuen, tehden hurjia hyppyjä hilpeän, raivoavan
ja teeskennellyn vihan vallassa, solakka, valkean ja punaruskean
kirjava, espanjalainen jahtikoira, jonka kiharareunaiset korvat
lennähtivät ilmaan joka hyppäyksellä, koetteli itsepäisesti ajaa
noita kolmea suurta elukkaa, jotka eivät tahtoneet, jaloilleen. Tämä
oli nähtävästi koiran mielileikki, ja se aloitti sen joka kerta,
kun huomasi loikovia lehmiä. Nämä katselivat sitä tyytymättöminä,
pelästyneinä suurilla kosteilla silmillään, käännellen päätään sitä
seuratakseen.

Annette huusi ikkunasta:

-- Innokkaasti, Julio, innokkaasti.

Ja espanjalainen koira kiihtyi, tuli yhä rohkeammaksi, haukkui
kovemmin ja uskalsipa tulla aivan lautasten kohdalle ollen
tahtovinaan purra. Lehmät alkoivat tulla levottomiksi ja niiden ihon
hermostuneet vavahdukset, joilla ne karkoittivat kärpäsiä, tulivat
lukuisammiksi ja pitemmiksi.

Yhtäkkiä koira juoksun vauhdissa, jota se ei voinut ajoissa hillitä,
joutui täydessä loikkauksessa niin lähelle yhtä lehmää, että sen,
ollaksensa tekemättä kuperkeikkaa lehmän päälle, täytyi hypätä sen
yli. Harppauksen hipaisemana painava eläin pelästyi, ja kohottaen
ensin päänsä nousi sitten hitaasti neljälle jalalleen pärskyttäen
sieramiaan. Nähdessään sen pystyssä molemmat toiset lehmät myöskin
seurasivat sitä; Julio alkoi tanssia niiden ympärillä voitonriemun
tanssia, Annetten sitä onnitellessa.

-- Hyvä, Julio, hyvä!

-- No, sanoi kreivitär, tule toki syömään aamiaista.

Mutta nuori tyttö asetti kätensä silmien suojaksi ja ilmoitti:

-- Kas! Sähkösanomantuoja.

Vehnä- ja kaurapeltojen keskelle häviävällä näkymättömällä polulla
näkyi sininen pusero liukuvan tähkien pinnalla ja tuli linnaa kohti
miehen tahdinmukaisin askelin.

-- Jumalani! mutisi kreivitär, kunhan se vain ei olisi mikään huono
uutinen.

Häntä puistatti vielä se kauhu, jonka jättää meihin pitkäksi
aikaa jonkun rakastamamme henkilön kuolema, josta saamme tiedon
sähkösanomalla. Hän ei voinut nyt enää katkaista tuota liimattua
nauhaa avatakseen pientä sinistä paperilippua tuntematta sormiensa
väräjävän ja mielensä joutuvan liikutuksen valtaan sekä luulematta
että tästä kuoresta, jota oli niin vaikea avata, lähtisi taas surua,
joka saisi hänen kyyneleensä uudelleen virtaamaan.

Annette päinvastoin, joka oli täynnä aivan uutta uteliaisuutta,
rakasti kaikkea outoa mikä esiintyi. Hänen sydämensä, jota elämä
ensimäisen kerran oli murjonut, ei voinut odottaa muuta kuin iloja
tuosta jalkasinkulkevan kirjeenkantajan kupeella riippuvasta mustasta
ja pelottavasta laukusta, joka kylvää niin paljon mielenliikutusta
pitkin kaupungin katuja ja kylien teitä.

Kreivitär ei syönyt enää, seuraten ajatuksissaan tuota lähestyvää
miestä, muutamien sanojen tuojaa, muutamien sanojen, jotka ehkä
haavoittaisivat häntä kuin veitsen isku kurkkuun. Tiedon saamisen
hätä teki hänet läähättäväksi, ja hän koetti arvata, mikä tämä
niin kiireellinen uutinen olisi. Minkä johdosta? Keneltä? Yhtäkkiä
juolahti hänen mieleensä Olivier. Olisiko hän sairas? Ehkä myös
kuollut.

Ne 10 minuuttia, jotka hänen piti odottaa, tuntuivat hänestä
loppumattomilta; sittenkuin hän oli repäissyt auki sähkösanoman
ja tuntenut miehensä nimen, hän luki: "Ilmoitan sinulle, että
ystävämme Bertin lähtee Roncièresiin yhden junalla. Lähetä keveät,
nelipyöräiset asemalle. Hellät terveiset."

-- No, äiti? kysyi Annette.

-- Se on vain ilmoitus siitä, että Olivier Bertin tulee meitä
tervehtimään.

-- Ai, mikä onni! Ja milloin?

-- Heti kohta.

-- Kello neljäkö?

-- Niin.

-- Oi, kuinka hauskaa!

Mutta kreivitär oli kalvennut, sillä uusi huoli oli jo jonkun aikaa
yltymistään yltynyt hänessä, ja maalarin äkillinen saapuminen tuntui
hänestä yhtä kiusalliselta uhkaukselta kuin kaikki se mitä hän oli
voinut aavistaa.

-- Sinä menet hakemaan häntä vaunuilla, sanoi äiti tyttärelleen.

-- Ja sinä, äiti, etkö sinä tulekaan?

-- En, odotan teitä täällä.

-- Miksikä? -- Se on hänestä ikävää.

-- En tunne voivani oikein hyvin.

-- Sinä tahdoit äsken mennä kävelemään aina Bervilleen saakka.

-- Niin, mutta aamiainen teki minulle pahaa.

-- Mutta siihen mennessä sinä voit jo paremmin.

-- En, minä nousen huoneeseeni. Ilmoita sitten minulle, kun olette
saapuneet.

-- Kyllä, äiti.

Annettuansa käskyn hevosten valjastamisesta määrätyllä Retkellä ja
huoneiden kuntoon laittamisesta, kreivitär vetäytyi huoneisiinsa ja
sulkeutui sinne.

Siihen saakka oli hänen elämänsä kulunut melkein ilman kärsimyksiä;
sen tasaista kulkua oli katkaissut vain rakkaus Olivieriin, ja sen
rauhaa oli häirinnyt vain tämän rakkauden säilyttämisen huoli.
Hän oli aina onnistunut, aina voittanut tässä taistelussa. Hänen
sydäntänsä olivat suloisasti tuudittaneet menestys ja ylistys. Se
oli tullut vaativaksi maailmannaisen sydämeksi, jolle kuuluu kaikki
suloisuudet maanpäällä. Suostuttuansa loistavaan avioliittoon,
jossa mieltymyksellä ei ollut suurta osaa, otettuansa sitten
vastaan rakkauden onnellisen elämän täydennyksenä, päätettyänsä
alkaa rikoksellisen suhteen suureksi osaksi hurmautumisesta, hiukan
uskoen tunteen merkityksen sellaisenaan korvaukseksi jokapäiväisen
elämän kulusta, hän oli vetäytynyt ja varustautunut tähän onneensa,
jonka sattuma oli hänelle antanut haluamatta muuta kuin puolustaa
sitä jokapäiväisiä yllätyksiä vastaan. Hän oli siis kauniin naisen
hyväntahtoisuudella ottanut vastaan kaikki esiintyvät viehättävät
tapahtumat, ja kun hän oli hyvin vähän seikkailunhaluinen eikä häntä
vaivanneet uudet tarpeet tai oudot halut, ollen hellä, sitkeä ja
ennakolta huomaava, tyytyväinen nykyiseen ja luonnostaan huolestunut
tulevaisuudesta, hän oli osannut nauttia niistä alkeista, joita
hänelle oli suonut kohtalo, säästeliään älykkäästi ja varovaisesti.

Mutta vähitellen, ilman että hän uskalsi tunnustaakaan itselleen,
oli hänen sieluunsa hiipinyt himmeä mielle kuluneista päivistä
ja lisääntyvästä iästä. Tämä oli hänen ajatuksissaan aivankuin
jonkinlainen pieni syyhy, joka ei koskaan lakannut. Mutta tietäen
hyvin, että elämän alamäkeä kulkeminen jatkui loppumattomasti,
että kun se kerran alkoi, niin se ei enää pysähtynyt, ja alistuen
vaistomaisesti tähän vaaraan, hän sulki silmänsä antaen liukua
itsensä alaspäin säilyttääkseen haaveensa, jottei häntä pyörryttäisi
odottava kuilu, ja jottei hän heikkoudesta joutuisi epätoivoon.

Hän eli siis hymyillen hiukan teennäisesti ylpeillen siitä, että
pysyi niin kauan kauniina; ja kun Annette esiintyi hänen rinnallaan
18-vuotiaan viehkeydessään, niin hän sensijaan, että olisi kärsinyt
tästä naapuruudesta, oli päinvastoin ylpeä siitä, että hänen,
täysikypsän naisen, taitavasti kehittyneelle viehätykselle annettiin
etusija tämän nuoren tytön ensimäisen nuoruuden säteilevään loistoon
puhjenneen sulon rinnalla.

Luulipa hän vielä olevansa onnellisen ja rauhallisen aikakauden
alussa, kun hänen äitinsä kuolema iski häntä keskelle sydäntä. Tämä
aiheutti ensimäisinä päivinä noita syviä epätoivon hetkiä, jotka
eivät anna tilaa millekään muulle ajatukselle. Hän oli aamusta
iltaan vaipuneena lohduttomaan suruun koettaen muistella tuhansia
seikkoja vainajasta, helliä sanoja, hänen entistä ulkonäköään,
vaatteita, joita hän oli ennen käyttänyt, aivankuin hän olisi
koonnut muistonsa pohjaan pyhäinjäännöksiä ja poiminut hävinneestä
menneisyydestä kaikki ne herttaiset ja pienet muistot, jotka nyt
antoivat virikettä hänen julmille kuvitelmilleen. Kun hän sitten oli
tullut siihen epätoivon puuskaan, että hänellä oli tuontuostakin
hermo- ja pyörtymiskohtauksia, niin tämä kasaantunut tuska purskahti
kyyneleiksi, joita yöt päivät virtasi hänen silmistään.

Eräänä aamuna, kun hänen kamarineitonsa astui huoneeseen ja oli
avannut ikkunaluukut ja verhot kysyen: "Kuinka voi rouva tänään?"
hän vastasi tuntiessaan itsensä itkemisestä kovin uupuneeksi: "En
ollenkaan hyvin. Totisesti en enää jaksa."

Kamarineiti, joka piti teetarjotinta, katseli emäntäänsä, ja
liikutettuna siitä, että näki hänet niin kalpeana valkeassa
vuoteessa, sopersi surullisella ja vilpittömällä äänellä:

-- Todellakin, rouva on hyvin huonon näköinen. Rouva tekisi hyvin,
jos hoitaisi itseänsä.

Äänensävy, jolla tämä sanottiin, teki kreivittären sydämeen pienen
pistoksen, aivan kuin neulankärki, ja heti kamarineidon lähdettyä hän
nousi mennäkseen katsomaan kasvojaan suuresta kaappipeilistä.

Hän jäi hämmästyneenä seisomaan nähdessään siinä itsensä, hän
kauhistui sisäänpainuneita poskia, punaisia silmiä, ja koko sitä
hävitystä, jonka olivat hänessä aikaansaaneet nämä muutamat
kärsimyksenpäivät. Hänen kasvonsa, jotka hän tunsi niin hyvin,
joita hän oli katsellut niin monenlaisesta erilaisesta peilistä,
joiden kaikki ilmeet, kaikki hienoudet, kaikki hymyilyt hän tunsi,
joiden kalpeutta hän oli usein lieventänyt, joiden pieniä väsymyksen
merkkejä korjaillut ja joista hän oli hävittänyt hienoja ryppyjä,
jotka näkyivät täydessä päivänvalossa silmäkulmissa, näyttivät
hänestä yhtäkkiä toisen naisen kasvoilta, uusilta kasvoilta,
jotka olivat menettäneet alkuperäisen muotonsa ja jotka olivat
parantumattomasti sairaat.

Nähdäkseen itsensä paremmin, paremmin todetakseen tämän
odottamattoman onnettomuuden, hän lähestyi peiliä, niin että kosketti
sitä otsallaan ja että hänen hengityksensä, levittäen vesihuurun
lasille, himmensi ja poisti melkein sen kalpean kuvan, jota hän
katseli. Hänen täytyi silloin ottaa nenäliina pyyhkiäksensä pois
hengityksensä sumun, ja vavahtaen oudosta liikutuksesta hän tutki
kauan ja kärsivällisesti kasvojensa muutoksia. Kevyin sormin hän
ojenteli poskien ihoa, siloitti otsanahkaa, kohotti hiukset, ja
käänsi silmäluomet nurin nähdäksensä silmävalkuaisen. Sitten hän
avasi suunsa, tarkasti vähän tummenneita hampaitaan, joissa kimalteli
kultamurusia, häntä huolestutti sinertävät ikenet ja keltainen
ihonväri poskien ja ohimojen yläpuolella.

Hän kiintyi niin tähän lakastuvan kauneuden tarkasteluun, ettei hän
kuullut ovea avattavan ja että hän säpsähti sydämensä pohjaan saakka,
kun hänen kamarineitonsa hänen takanaan seisten sanoi hänelle:

-- Rouva on unhoittanut juoda teensä.

Kreivitär kääntyi hämillään, yllätettynä, häpeissään, ja palvelijatar
arvaten hänen ajatuksensa, jatkoi:

-- Rouva on liiaksi itkenyt, ei mikään ole sen pahempaa iholle kuin
kyyneleet. Ne tyhjentävät sen. Ne ovat vedeksi muuttuvaa verta.

Kun kreivitär lisäsi surullisesti:

-- Onhan sitä jo ikääkin, niin kamarineito huudahti:

-- Oi, rouva ei ole vielä siinä iässä! Muutamia päiviä lepoa ja
mitään ei ole enää näkyvissä. Mutta rouvan täytyy kävellä ja varoa
hyvin itkemistä.

Heti pukeuduttuansa kreivitär meni puistoon, ensimäisen kerran
äitinsä kuoleman jälkeen hän kävi pienessä hedelmäpuutarhassa, jossa
hän ennen mielellään hoiteli ja poimi kukkia, sitten hän kulki
purolle saakka ja käveli sitä pitkin aina aamiaiseen saakka.

Istuutuessaan vastapäätä miestään, tyttärensä viereen, hän kysyi,
saadaksensa tietää heidän ajatuksensa:

-- Tunnen itseni paremmaksi tänään. Minun ei enää pitäisi olla niin
kalpea.

Kreivi vastasi:

-- Oo, te olette vielä hyvin huonon näköinen.

Hänen sydämensä närkästyi ja itkemishalu kostutti hänen silmänsä,
sillä hän oli jo tottunut kyynelehtimään.

Aina iltaan saakka, sen jälkeisenä päivänä ja seuraavina päivinä,
joko hän sitten ajatteli äitiänsä taikka itseänsä, hän tunsi
joka hetki nyyhkytysten paisuttavan kurkkuansa ja nousevan hänen
silmäluomiinsa; mutta ollaksensa päästämättä niitä leviämään
ja uurtamaan hänen poskiaan hän pidätti ne itsessään, ja
yli-inhimillisillä tahdonponnistuksilla siirtäen ajatuksensa muihin
asioihin, pitäen sitä kurissa, hilliten sitä ja poistaen sen
kärsimyksistään, hän ponnisteli kaikki voimansa lohduttautuakseen,
virkistyäkseen, ollakseen enää ajattelematta surullisia asioita, että
saisi hipiänsä terveyden takaisin.

Erittäinkään hän ei tahtonut palata Parisiin ja ottaa vastaan
Olivier Bertiniä olematta tullut entiselleen. Käsittäen että hän oli
liiaksi laihtunut, ja että hänen ikäistensä naisten ihon täytyy olla
täysi voidakseen säilyä verevänä, hän haki ruokahalua maanteillä ja
läheisissä metsissä kuljeskelemalla, ja vaikka hän palasi väsyneenä
ja nälättä, hän koetteli kuitenkin väkisin syödä paljon.

Kreivi, joka tahtoi hänet takaisin Parisiin, ei ymmärtänyt ollenkaan
hänen itsepäisyyttään. Vihdoin hänen voittamattoman vastustuksensa
nähdessään hän selitti lähtevänsä yksin jättäen kreivittärelle täyden
vapauden palata, milloin häntä haluttaisi.

Seuraavana päivänä kreivitär sai sähkösanoman, joka ilmoitti
Olivierin saapumisen. Hän sai halun paeta, niin kovin pelkäsi hän
Bertinin ensimäistä katsetta. Hän olisi tahtonut odottaa vielä
viikon tai pari. Yhdessä viikossa voi hoitelemalla itseään muuttaa
kokonansa kasvonsa, koska naiset, vieläpä hyvin voivat ja nuoret,
jotka joutuvat ulkonaisten vaikutusten alaisiksi, ovat vaikeasti
tunnettavissa päivästä toiseen. Mutta tuo ajatus, että hänen pitäisi
esiintyä täydessä päivänvalossa taivasalla Olivierin edessä tässä
kirkkaassa elokuun valaistuksessa niin pirteän ja raikkaan Annetten
rinnalla, teki hänet niin levottomaksi, että hän päätti heti olla
menemättä asemalle ja odottaa Bertiniä vierashuoneen puolihämyssä.

Hän oli noussut huoneeseensa ja ajatteli. Lämpimät tuulenhengähdykset
liikuttivat aika-ajoittain ikkunanverhoja. Sirkkojen sirinä
täytti ilman. Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut itseään näin
surulliseksi. Tämä ei ollut enää tuota masentavaa tuskaa, joka oli
murjonut hänen sydäntään, joka oli sitä repinyt ja raadellut vanhan,
hellästi rakastetun äitivainajan hengettömän ruumiin ääressä. Tämä
tuska, jonka hän oli luullut parantumattomaksi, oli muutamissa
päivissä vaimentunut siinä määrässä, ettei se ollut jälellään enää
kuin muistossa; mutta hän tunsi nyt kulkevansa uponneena syvään
surumielisyyden virtaan, johon hän oli joutunut aivan hiljaan ja
josta hän ei enää pääsisi irti.

Hänellä oli halu, vastustamaton halu itkeä, mutta hän ei tahtonut.
Joka kerta kun hän tunsi silmäluomensa kosteiksi, hän kuivasi ne
ripeästi, nousi kävelemään, katseli puistoa ja mustia korppeja,
jotka lentelivät hitaasti suurien havupuiden yläpuolella sinisellä
taivaalla. Sitten hän meni peilin eteen, arvosteli itseänsä yhdellä
silmäyksellä, poisti kyyneleen jäljen, hipaisten silmäkulmaa
riisijauhehuiskulla, ja katseli kelloa koettaen arvata, mille kohden
tietä jo Bertin oli saapunut.

Niinkuin kaikki naiset, jotka ovat joko perusteettoman laikka
todellisen sielunsurun vallassa, hän oli kiintynyt maalariin
mielettömällä hellyydellä. Eikö hän ollut kaikki hänelle kaikki,
kaikki, enemmän kuin elämä. Kaikki se miksi tulee ihmisolento, kun
sitä rakastaa yksinomaan ja kun tuntee vanhenevansa.

Yhtäkkiä hän kuuli kaukaa piiskan läiskähdyksen, juoksi ikkunaan
ja näki kahden täyttä ravia juoksevan hevosen vetämien vaunujen
kiertävän puistonurmikkoa. Istuen Annetten vieressä, vaunujen
perällä, Olivier heilutti nenäliinaansa huomatessaan kreivittären,
joka vastasi tähän merkkiin molemmin käsin heitetyin tervehdyksin.
Sitten hän laskeutui alakertaan sydän sykkien, mutta nyt onnellisena,
täydellisesti ilosta väräjävänä siitä, että tunsi hänen olevan
lähellä, sai puhua hänelle ja nähdä hänet.

He kohtasivat toisensa eteisessä, suuren salongin oven edessä.

Bertin aukasi sylinsä hänelle voimatta vastustaa tunnepurkaustaan, ja
äänellä, jota lämmitti todellinen liikutus, hän virkkoi:

-- Voi kreivitär parka! Sallikaa minun suudella teitä!

Rouva de Guilleroy sulki silmänsä, kumartui, painautui häntä vasten,
ojentaen poskensa, ja kun Bertin painoi niille huulensa, hän kuiskasi
tämän korvaan: "rakastan sinua."

Sitten Olivier, päästämättä kreivittären käsiä, joita hän puristi,
katseli häntä ja sanoi:

Noh, ja teidän surulliset kasvonne?

Kreivitär tunsi pyörtyvänsä. Taiteilija jatkoi:

-- Niin, hiukan kalvakat; mutta se ei tee mitään.

Kiittääkseen häntä kreivitär sopersi:

-- Voi, rakas ystävä! -- Keksimättä mitään muuta sanottavaa.

Mutta taiteilija oli kääntynyt ympäri hakien takanansa Annettea, joka
oli hävinnyt, ja lausui äkkiä:

-- Eikös olekin omituista nähdä teidän tyttärenne surupuvussa?

-- Miksi? kysyi kreivitär.

Taiteilija huudahti erikoisen innokkaana:

-- Kuinka, miksi? Mutta sehän on teidän kuvanne, jonka minä olen
maalannut, sehän on minun tekemäni kuva! Sellainen olitte te, kun
tapasin teidät muinoin ensimäisen kerran tullessani herttuattaren
luo! Tehän muistatte tuon oven, jossa te jouduitte minun katseeni
eteen niinkuin fregatti joutuu linnoituksen tykin eteen. Totta
totisesti! Kun minä näin hänet asemalla äsken, tuon pienokaisen,
seisomassa asemasillalla aivan mustassa puvussa hiuksiensa
kultainen loiste kasvojensa ympärillä, niin vereni ei tehnyt kuin
yhden kierroksen. Luulin rupeavani itkemään. Sanon teille, että
se on sellaista, että siitä voisi tulla hulluksi, kun on tuntenut
teidät, niinkuin minä, joka olen katsellut teitä paremmin, kuin
kukaan, ja rakastanut teitä enemmän, kuin kukaan ja ikuistuttanut
teidät kuvassa, rouva kreivitär. Ah! varmaan luulin, että te olitte
lähettänyt hänet yksin rautatieasemalle herättääksenne minussa tämän
hämmästyksen. Hyvä Jumala kuinka minä ällistyin! Niinkuin sanoin jo,
se on sellaista, että siitä voi tulla hulluksi!

Hän huusi:

-- Annette! Nané!

Nuoren tytön ääni vastasi ulkoa, sillä hän antoi sokeria hevoselle:

-- Täällä minä olen, täällä.

-- Tulehan tänne hiukan.

Hän riensi paikalle.

-- Kuule, asetuhan äitisi viereen.

Hän asettui, ja taiteilija vertasi heitä; mutta hän toisti
konemaisesti: "niin, se on hämmästyttävää, se on hämmästyttävää",
sillä he olivat vähemmän toistensa näköisiä tässä rinnakkain, kuin
jättäessään Parisin, kun nuori tyttö oli tässä mustassa puvussa
saanut uuden loistavan nuoruuden ilmeen, sen sijaan kun äidillä ei
enää pitkään aikaan ollut ollut tuota tukan ja hipiän leimuavaa
valaistusta, jolla hän ennen aikaan oli huikaissut ja hurmannut
maalarin tavatessaan hänet ensimmäisen kerran.

Sitten kreivitär ja taiteilija astuivat vierashuoneeseen. Bertin
näytti säteilevän riemusta.

-- Ai! Olipa se sentään hyvä ajatus, että tulin tänne! sanoi hän.

Hän oikaisi puhettaan:

-- Oikeastaan se olikin miehenne, joka keksi tämän ajatuksen. Hän
käski minun tuomaan teidät Parisiin. Ja minä, tiedättekö, mitä minä
ehdottelen? -- Ette, eikö niin? -- No, minä ehdottelen päinvastoin,
että jäämme tänne. Tässä kuumuudessa Parisi on inhoittava, sensijaan
kuin maaseutu on suloinen. Jumalani, mitenkä hyvältä tuntuu!

Päivän painuessa iltaan huokui puistosta viileyttä, puiden lehdet
alkoivat väristä ja maasta purkautui melkein näkymätöntä höyryä,
joka loi taivaanrannalle kevyen, läpinäkyvän verhon. Kolme lehmää
kulki pää kumarassa laitumella, syöden ruohoa ahmimalla, ja
neljä riikinkukkoa pyrähti kovasti räpyttäen siipiään yöpuulleen
seeterille, jossa niillä oli tapana nukkua linnan ikkunan
alapuolella. Koiranhaukuntaa kuului kaukaa tasangolta, ja tämän
iltapäivän tyyneessä ilmassa lensi ihmisäänten huutoja, yksinäisiä
lauseita, joita heiteltiin peltojen poikki toiselta maakaistaleelta
toiselle, sekä noita lyhyitä kurkkuäänisiä huutoja, joilla ajeltiin
karjaa kotiin.

Ja maalari, paljain päin, silmät loistavina hengitti täysin
siemauksin; ja kun kreivitär katseli häntä, sanoi hän:

-- Kas tämä on onnea! Kreivitär lähestyi häntä.

-- Se ei kestä ikuisesti.

-- Ottakaamme se silloin kuin se tulee. Kreivitär virkkoi silloin
hymyillen:

-- Tähän saakka ette ole pitänyt maaseudusta.

-- Nyt minä pidän siitä, koska tapaan teidät siellä. Minä en
osaisi enää elää paikassa, jossa teitä ei ole. Kun on nuori, voi
rakastaa kaukaa, kirjeissä, ajatuksissa, pelkässä hurmiossa, ehkä
sen vuoksi, että tuntee elämän edessään, ehkä myöskin siksi, että
silloin ihmisellä on enemmän intohimoa kuin sydämen tarpeita; minun
iässäni päinvastoin rakkaus on tullut heikon tottumukseksi, se on
haavoittuneen sielun hoitelemista, sielun, joka ei lennä enää kuin
toisella siivellä ja pääsee sentähden huonommin kiitämään ihannettaan
kohti. Sydän ei enää haltioidu, vaan sillä on itsekkäitä tarpeita.
Ja sitten minä tunnen varsin hyvin, ettei minulla enää ole aikaa
menetettävänä nauttiakseni loppuosasta elämääni.

-- Oi, te vanhus! sanoi kreivitär ja tarttui hänen käteensä.

Taiteilija toisti:

-- Niin kyllä, niin kyllä, olen vanha. Kaikki osoittaa sitä:
hiukseni, muuttuva luonteeni, saapuva surumielisyys. Tuhattulimaista,
siinäpä jotain, jota en ole tähän saakka tuntenut: surumielisyys!
Jos minulle olisi sanottu, kun olin 30-vuotias, että jonakin päivänä
tulisin surulliseksi, ilman syytä, levottomaksi, tyytymättömäksi
kaikkeen, niin en olisi sitä uskonut. Se todistaa, että sydämeni myös
on vanhentunut.

Kreivitär vastasi hyvin varmana:

-- Oi, minulla, minulla on aivan nuori sydän. Se ei ole muuttunut. Se
on ehkä nuortunut. Se on ollut 20-vuotias, mutta nyt se ei ole kuin
16-vuotias.

He jäivät pitkäksi aikaa avonaiseen ikkunaan, näin jutellen,
sulautuneina ilman tunnelmaa, aivan lähellä toisiansa, lähempänä,
kuin he koskaan olivat olleet tällä hellyyden hetkellä, joka oli yhtä
hämärä kuin illankin hetki.

Palvelija astui sisään ilmoittaen:

-- Rouva kreivitär, päivällinen on pöydässä.

Kreivitär kysyi:

-- Oletteko ilmoittanut tyttärelleni?

-- Neiti on ruokasalissa. He istuutuivat pöytään kaikki kolme.
Ikkunaluukut olivat suljetut, ja kaksi suurta kuusihaaraista
kynttelikköä valaisi Annetten kasvoja, peitti hänen päänsä ikäänkuin
kultajauheella. Bertin, hymyillen, ei lakannut katselemasta häntä.

-- Jumalani, kuinka hän on kaunis mustassa puvussaan, sanoi hän.

Ja hän kääntyi kreivittäreen päin ihaillessaan tytärtä, ikäänkuin
kiittääksensä äitiä siitä, että tämä oli valmistanut hänelle moisen
huvin.

Kun he palasivat saliin, oli kuu noussut puiston puiden yläpuolelle.
Niiden pimeä röykkiö näytti suurelta saarelta, ja niiden tuolla
puolen oleva maaseutu oli aivan kuin meri, peittyneenä pieneen
sumuun, joka liiteli tasankojen pinnalla.

-- Oi äiti, menkäämme kävelemään, sanoi Annette. Kreivitär suostui
siihen.

-- Minä otan Julion.

-- Ota vaan, jos haluat. He läksivät ulos. Nuori tyttö kulki edellä
huvitellen koiran kanssa. Kulkiessaan pitkin nurmikkoa he kuulivat
lehmien puhaltelevan, jotka herättyään ja tuntiessaan vihollisensa
kohottivat päätään katsellakseen. Kauempana kuu pujotteli puiden
oksien lomitse hienoa sädevihmaansa, joka lipui maahan saakka
kostuttaen lehdet ja levisi tielle pieninä, keltaisina valoläikkinä.
Annette ja Julio juoksivat, heillä tuntui olevan molemmilla tänä
kirkkaana yönä sama iloinen ja tyhjä sydän, jonka päihtymys purkautui
hypyiksi.

Aukeilla paikoilla, joihin kuun valovirta laskeutui kuin kaivoihin,
nuori tyttö näytti ilmestykseltä, ja maalari kutsui hänet takaisin
hämmästyneenä tästä mustasta näystä, jonka kasvot loistivat
kirkkaina. Sitten kuin Annette oli jälleen lähtenyt, Bertin tarttui
kreivittären käteen ja puristi sitä, ja usein hän haki hänen
huuliansa heidän kulkiessaan varjokkaimmissa paikoissa, ikäänkuin
joka kerta Annetten näkeminen olisi elvyttänyt hänen sydämensä
kärsimättömyyttä.

Vihdoin he saapuivat tasangon reunalle, josta tuskin enää voi arvata
kaukana siellä täällä olevia maatilojen puistikkoja. Maidonkarvaisen
huurun läpi, joka peitti pellot, ilmanranta tuli rajattomaksi,
ja vieno hiljaisuus, tuon suuren, loistavan ja lämpimän avaran
alueen elävä hiljaisuus oli täynnä sanoin lausumatonta toivoa,
määrittelemätöntä odotusta, jotka tekevät kesäyöt niin suloisiksi.
Hyvin korkealla taivaalla oli muutamia pieniä, pitkiä ja ohuita
pilviä, jotka näyttivät muodostuneen hopeasuomuksista. Jos pysyi
muutamia sekunteja liikkumattomana, niin kuuli tässä öisessä rauhassa
epäselvää ja jatkuvaa elämänsohinaa, tuhansia hentoja kuiskeita,
joiden sopusointu muistutti alussa hiljaisuutta.

Läheisellä niityllä päätti viiriäinen kaksinkertaisen huutonsa, ja
Julio korvat pystyssä läksi salakavalasti hiipimään linnun molempia
huilunääniä kohden. Annette seurasi sitä yhtä kevyenä kuin se,
pidättäen henkeään ja kumarassa.

-- Ah! sanoi kreivitär jäätyään yksin maalarin kanssa, miksi
tällaiset hetket kuin tämä kuluvat niin nopeasti? Ei voi mitään
pidättää, ei mitään säilyttää, ei ole edes aikaa nauttia sitä, mikä
on hyvä. Se on jo lopussa.

Olivier suuteli hänen kättään ja virkkoi hymyillen:

-- Oi, tänä iltana minä en ollenkaan filosofoi. Minä olen kokonaan
vaipunut nykyhetkeen.

Kreivitär kuiskasi:

-- Te ette rakasta minua niinkuin minä teitä!

-- Ah! tosiaanko!...

Kreivitär keskeytti hänet:

-- Niin, ette; te rakastatte minussa, niinkuin te sanoitte vallan
hyvin ennen päivällistä, naista, joka, tyydyttää teidän sydämenne
tarpeet, naista, joka ei koskaan ole tuottanut teille surua ja joka
on hiukan luonut onnea teidän elämäänne. Sen minä tiedän, sen minä
tunnen. Niin, minä olen tietoinen siitä ja minä iloitsen hehkuvasti
siitä, että olen ollut teille hyvä, hyödyllinen ja avuksi. Te olette
rakastanut, te rakastatte vielä kaikkea, mitä te löydätte minussa
viehättävää, minun huomaavaisuuttani teitä kohtaan, minun ihailuani,
minun alituista haluani miellyttää teitä, minun intohimoani ja sitä,
että olen lahjoittanut teille koko sisäisen olemukseni. Mutta te
ette rakasta minua. Käsitättekö! Oh, minä tunnen sen niinkuin tuntee
kylmän ilman henkäyksen. Te rakastatte minussa tuhansia seikkoja,
kauneuttani, joka jo lakastuu, uskollisuuttani, henkevyyttäni ja
sitä mielipidettä mikä on maailmassa minusta ja mikä minulla on
sydämessäni teistä; mutta te ette rakasta minua, ei mitään muuta kuin
minua, ymmärrättekö?

Taiteilija hymähti ystävällisesti:

-- Minä en oikein ymmärrä. Te järjestätte minulle hyvin odottamatta
moittimiskohtauksen.

Kreivitär huudahti:

-- Oi, hyvä jumala! Tahtoisin teidät saada ymmärtämään, kuinka minä
rakastan teitä, minä! Nähkääs minä koetan esittää, mutta en löydä
oikein sanoja. Kun minä ajattelen teitä, niin minä ajattelen teitä
aina, minä tunnen sekä ruumiin että sielun pohjaa myöten sanomattoman
hurmaavan halun kuulua teille ja vastustamattoman tarpeen antaa
teille yhä enemmän itsestäni, tahtoisin uhrautua täydellisesti, sillä
ei ole mitään parempaa, rakkaudessa, kuin antaa, antaa yhä kaikki,
kaikki, elämänsä, ajatuksensa, ruumiinsa, kaikki mitä omistaa, ja
hyvin tuntea antavansa ja olla valmis uskaltamaan kaikki antaaksensa
yhä enemmän. Rakastan teitä aina siihen määrään, että rakastan
kärsimystäkin teidän puolestanne, aina siihen määrään, että rakastan
levottomuuttani, huolia, mustasukkaisuutta, tuskaani, joita minulla
on, kun tunnen ettette enää ole hellä minua kohtaan. Minä rakastan
teissä jotakuta, jonka itse olen keksinyt, jotakuta, joka ei ole
ylhäisön Bertin, jota ihaillaan, jota tunnetaan, jotakuta, joka on
yksinomaan minun, joka ei voi enää muuttua, joka ei voi vanheta
ja jota minä en voi enää enemmän rakastaa, sillä minulla on häntä
katsellakseni silmät, jotka eivät näe muuta kuin hänet. Mutta näitä
asioita ei voi sanoa. Ihmisellä ei ole sanoja niitä ilmaistakseen.

Bertin toisti hyvin hiljaa, useita kertoja peräkkäin:

-- Rakas, rakas, rakas, Any.

Julio palasi hyppien löytämättä viiriäistä, joka oli vaiennut sen
lähestyessä, ja Annette seurasi sitä aivan juoksusta hengästyneenä.

-- En jaksa enää, sanoi hän. Minä tartun teihin, herra maalari.

Hän alkoi nojata Olivieren vapaaseen käsivarteen ja he palasivat
kotiin kulkien näin, Bertin heidän keskellään puiden synkissä
varjoissa vaeltaen. He eivät puhuneet enää. Maalari kulki eteenpäin
näiden molempien naisten valtaamana jonkunlaisen heidän välittömästä
kosketuksestaan lähtevän sähkövirran täyttämänä. Hän ei koettanutkaan
katsoa heitä, koska hän tunsi heidät lähellä itseään, sulkipa hän
silmänsäkin paremmin tunteakseen. He opastivat, he johtivat häntä,
ja hän asteli eteenpäin heidän hurmaamanansa, sekä vasemmalla
puolella että oikealla puolella olevan, tietämättä kumpi oli
vasemmalla, kumpi oikealla puolella, tietämättä, kumpi oli äiti,
kumpi oli tytär. Hän antautui tahallaan ja harkitun itsetiedottomalla
aistillisuudella tähän aistinharhaan. Koettipa hän vielä sekottaa
heidät sydämessäänkin, olla ihan erottamatta heitä ajatuksissaan,
ja hän tuuditti haluansa tämän sekotuksen viehätyksellä. Eikö tämä
äiti ja tämä tytär, jotka olivat niin samankaltaiset, olleet vain
yksi nainen? Ja eikö tytär näyttänyt tulleen maanpäälle yksin omaan
verestääkseen hänen entistä rakkauttaan äitiin.

Kun hän uudestaan avasi silmänsä astuessaan linnaan niin tuntui
hänestä, että hän nyt juuri olisi viettänyt elämänsä suloisimmat
hetket, saanut kokea kaikkein omituisimman ja erittelemättömimmän ja
täydellisimmän mielenliikutuksen, jonka mies voi tuntea, nimittäin
olla yhtaikaa kahdesta eri naisesta lähtevän samanlaisen hellyyden
hurmaamana.

-- Ah, mikä erinomainen ilta! sanoi hän, kun he taas istuivat yhdessä
lamppujen valossa.

Annette huudahti:

-- Minä en tarvitse ollenkaan nukkua, minä; minä viettäisin vaikka
koko yön kävelemällä, kun on kaunis ilma.

Kreivitär vilkasi seinäkelloon:

-- Oh! kello on jo puoli kaksitoista. On mentävä nukkumaan, lapseni.

He erosivat, jokainen mennen huoneeseensa. Vieläpä nuori tyttökin,
jota ei haluttanut mennä nukkumaan, vaipui hyvin pian uneen.

Seuraavana päivänä tavalliseen aikaan, kun kamarineito, avattuansa
ikkunaverhot ja luukut, toi teetä ja katseli vielä unenpöpperössä
olevaa emäntäänsä, virkkoi hän tälle:

-- Rouva on terveemmän näköinen tänään.

-- Luuletteko?

-- Oi, kyllä. Kreivittären kasvot ovat paljon enemmän levänneen
näköiset.

Kreivitär tiesi, vaikkei ollutkaan vielä itse katsellut peiliin,
että se oli totta. Hänen sydämensä oli kevyt, hän ei kuullut enää
sen voimakasta sykkimistä, ja hän tunsi taas elävänsä. Veri, joka
kiersi hänen suonissaan, ei ollut enää niin raju, kuin eilen,
kuuma ja kuumeinen, eikä enää kuljettanut koko hänen ruumiiseensa
hermostuneisuutta ja levottomuutta, vaan se levitti siihen lämmintä
hyvinvointia ja myöskin onnellista itseluottamusta.

Palvelijan poistuttua hän meni katsomaan itseään peilistä. Hän
hämmästyi hiukan, sillä hän tunsi itsensä niin hyvinvoivaksi, että
hän odotti löytävänsä itsensä uudelleen nuortuneena yhdessä ainoassa
yössä useampia vuosia. Sitten hän käsitti tämän toivon lapselliseksi,
ja vielä kerran katseltuaan itseänsä hän tyytyi toteamaan, että hänen
hipiänsä oli hiukan helakampi, hänen silmänsä eivät enää olleet niin
väsyneet ja että hänen huulensa olivat terveemmän väriset kuin eilen.
Kun hänen sielunsa oli tyytyväinen, ei hän voinut tulla surulliseksi,
ja hän hymyili ajatellen: "Niin, muutamissa päivissä tulen vallan
terveeksi. Minä olen saanut kokea liian paljon toipuakseni niin pian."

Mutta hän jäi kauaksi, hyvin kauaksi aikaa istumaan
pukeutumispöytänsä ääreen, jolle oli levitetty somassa
järjestyksessä, pitsireunaiselle musliiniliinalle, hiotusta
kristallista tehdyn peilin eteen, kaikki hänen pienet
somistelukojeensa, elefantinluisin varsin, joissa oli hänen kruunulla
koristettu nimimerkkinsä. Niitä oli siellä lukemattomia, erilaisia,
jotka olivat tarkoitetut arkaluontoisiin ja salaisiin tehtäviin,
toiset teräksisiä, aivankuin lääkärin työaseet, joita käytetään
lasten pikkuvammoja korjatessa, toiset pyöreitä ja pehmeitä, jotka
olivat tehdyt höyhenistä, untuvista, tuntemattomien eläimien
nahasta, ja joiden avulla levitettiin hauraalle iholle silitteleviä,
tuoksuavia jauheita, rasvaisia tahi nestemäisiä hajuaineita.

Kauan käsitteli hän niitä taitavin sormin, sivellen niillä
ihoansa, huulista ohimoihin saakka, kosketellen sitä pehmeämmin,
kuin suudelmin, korjaillen epätäydellisesti jälleen ilmaantuneita
vivahduksia, vedellen viivoja silmien alle, hoidellen silmäripsiä.
Kun hän sitten tuli alakertaan, niin oli hän melkein varma siitä,
että ensimmäinen katse, jonka maalari häneen loisi, ei tulisi olemaan
liian epäedullinen.

-- Missä on herra Bertin? kysyi hän eteisessä kohtaamaltaan
palvelijalta. Mies vastasi:

-- Herra Bertin on hedelmätarhassa pelaamassa tennistä neidin kanssa.

Hän kuuli jo kaukaa heidän huutavan... Peräkkäin maalarin kaikuva
ääni ja nuoren neidon hellä ääni ilmoittivat: viisitoista,
kolmekymmentä, neljäkymmentä, etu, toinen etu, voitto.

Hedelmätarha, johon oli tasoitettu kenttä tennistä varten, oli suuri
neliönmuotoinen nurmikko, jossa kasvoi omenapuita ja jota ympäröi
eripuolilta puisto, kyökki- ja kasvitarha ja linnaan kuuluvat
moisiot. Pitkin mäkeä, joka rajoitti sitä kolmelta puolelta niinkuin
linnoitetun leirin varustukset, oli istutettu kukkia, pitkiä sarkoja
kaikenlaisia kukkia, sekä luonnonkukkia että puutarhakukkia, ruusuja
suuressa määrässä, neilikkoja, heliotrooppeja, fuksioita, reseedoita
ja paljon muita, jotka antoivat ilmalle hunajan maun, kuten lausui
Bertin. Mehiläiset muuten, joiden olkikupuiset pesät olivat rivissä
keittiökasvitarhan säleaitaa pitkin, peittivät tämän kukkivan kedon
vaalein ja surisevin parvin.

Juuri keskellä tätä hedelmätarhaa oli kaadettu muutamia omenapuita,
jotta saataisiin tarpeeksi tilaa tennikselle ja tervattu verkko, joka
oli jännitetty poikki tämän alueen, jakoi sen kahteen puoliskoon.

Annette toisella puolen, musta hame kohotettuna hiukan ylöspäin,
paljain päin, näyttäen nilkkansa ja puoleksi pohkeensa syöksyessään
tavoittelemaan lentävää palloa, kulki edestakaisin, juoksi silmät
loistavina, posket punaisina vastustajansa erinomaisen ja varman
pelin väsyttämänä ja hengästyttämättä.

Tämä, valkeat flanellihousut kiinnitettynä vyötäisille samanlaisen
paidan päälle, lippalakki päässä, myös valkea sekin, ja vatsa hiukan
eteenpäin ulkonevana, odotti kylmäverisesti palloa, arvosteli
täsmällisesti sen putoamisen, otti vastaan sen ja lähetti takaisin
sen kiiruhtamatta, juoksematta sillä hienolla sulavuudella,
intohimoisella tarkkaavaisuudella ja ammattimiehen taitavuudella,
joka hänelle oli ominaista kaikissa ruumiinharjoituksissa.

Annette huomasi ensiksi äitinsä, hän huudahti:

-- Hyvää päivää, äiti; odota yksi minuutti, kun olemme lopettaneet
tämän lyönnin.

Tämä yhden sekunnin hajamielisyys toi hänelle tuhon. Pallo syöksyi
häntä vasten, nopeana ja matalana, melkein maassa vyöryvänä ja meni
ulkopuolelle rajojen.

Sillä aikaa kuin Bertin huusi: "Voitto," ja kun nuori tyttö
hämmästyneenä ja yllätettynä syytti taiteilijaa siitä, että tämä
oli käyttänyt hänen tarkkaamattomuutta hyväkseen, niin Julio, jota
oli harjoitettu hakemaan ja löytämään hävinneitä palloja, aivankuin
viidakkoihin pudonneita pyitä, syöksyi sen jälestä, joka vieri
hänen edellään nurmikolle, tempasi sen suuhunsa varovaisesti ja toi
takaisin heiluttaen häntäänsä.

Maalari tervehti nyt kreivitärtä; mutta kun hän oli kiireissään
uudestaan ryhtyäkseen peliin ja häntä innostutti taistelu
tyytyväisenä siihen, että tunsi itsensä noreaksi, niin loi hän
noihin, häntä varten niin huolellisesti hoidettuihin kasvoisin
ainoastaan lyhyen ja hajamielisen katseen; sitten hän kysyi:

-- Sallitteko? rakas kreivitär, pelkään nimittäin vilustuvan! ja
saavani hermokipuja.

-- Oi, tietysti, virkkoi tämä.

Kreivitär istuutui heinäkasalle, joka juuri samana aamuna oli
leikattu, jotta pelaajat pääsisivät vapaasti liikkumaan ja sydän
yhtäkkiä hiukan surullisena, hän katseli heitä.

Hänen tyttärensä, joka oli tuskastunut siitä, että aina menetti,
innostui, kiihtyi, huudahti harmista taikka riemusta, hyökkäsi
hurjasti taistelukenttänsä toisesta päästä toiseen, ja usein hänen
hypätessään hiuskiharoita putosi, irtaantui nutturasta ja valui
harteille. Hän tarttui niihin ja, maila polvien välissä, muutamissa
sekunneissa, kärsimättömin liikkein, kiinnitti ne uudestaan muiden
hiusten joukkoon muutamin suurin neulanpistoin.

Ja Bertin huusi kaukaa kreivittärelle:

-- Eikö hän ole soma noin? Ja pirteä kuin päivä?

Niin, Annette oli nuori, hän voi juosta, hänellä voi olla kuuma, hän
voi tulla punaseksi, hänen hiuslaitteensa voi aueta, hän voi uhmata
kaikkea, sillä kaikki häntä kaunisti.

Kun he sitten ryhtyivät uudestaan pelaamaan tulisesti, niin
kreivitär yhä enemmän surumielisenä ajatteli, että Olivier piti
tätä pallopeliä, tätä lapsellista, levotonta häärimistä, tätä
kissanpoikien huvia, jotka hyppivät paperipallojen jälkeen,
parempana, kuin sitä suloista nautintoa, joka hänellä olisi
istuessaan hänen luonaan tänä kuumana aamupäivänä, ja tuntiessaan
hänet rakastavana nojaavan itseensä.

Kun sitten kaukaa kuului aamiaiskellon ensimäinen helinä, niin tuntui
hänestä kuin hänet vapautettaisiin, kuin nostettaisiin taakka hänen
sydämeltään. Mutta palatessaan nojautuneena Bertinin käsivarteen tämä
sanoi hänelle:

-- Minäpä huvittelin, kuin poikaveitikka. Onhan kauhean somaa olla
tai ainakin luulla olevansa nuori. Niin! niin! muuta ei olekaan kuin
se! Kun ei enää rakasta juoksemista, niin on kaikki lopussa!

Pöydästä lähdettyä kreivitär, joka, ensimmäisen kerran, edellisenä
päivänä, ei ollut käynyt hautausmaalla, ehdotti että he menisivät
sinne yhdessä, ja he lähtivät kaikki kolme kylään.

Täytyi kulkea metsän läpi, jossa virtasi puro nimeltään Rainette,
-- luultavasti oli se saanut sen pienistä sammakoista, joita se oli
täynnä --, sitten oli kuljettava kappale aukeata ennenkuin saavuttiin
kirkolle, joka oli rakennettu keskelle taloryhmää, jossa asuivat
sekatavarakauppiaat, leipuri, lihakauppias, viinikauppias ja muutamia
muita vaatimattomia kauppamiehiä, joilta talonpojat hankkivat
tavaroita.

Menomatka oli hiljaista ja harrasta, vainajan ajatteleminen painoi
mieliä. Haudalla molemmat naiset polvistuivat ja rukoilivat kauan.
Kreivitär kumartuneena pysyi liikkumattomana, nenäliina silmien
edessä, sillä hän pelkäsi itkevänsä ja kyynelien valuvan hänen
poskilleen. Hän rukoili -- ei, kuten hän oli tehnyt siihen saakka,
aivan kuin esiinmanaten äitiänsä epätoivoisesti, kutsuen häntä
haudan marmorin alta, siksi kunnes hän luuli raatelevaksi käyneestä
mielenliikutuksestaan tuntevansa, että vainaja kuuli sen ja kuunteli
häntä, vaan yksinkertaisesti sopertaen innokkaasti Pater nosterin
ja Aave Marian pyhiä sanoja. Hänellä ei olisi ollut sinä päivänä
sitä voimaa ja mielenkeskityskykyä, jota tarvittiin tämänlaiseen
yksipuoliseen julmaan keskusteluun sen kanssa, mitä voi jäädä jälelle
äidin maan alle kätketystä ruumiista. Muut ahdistukset olivat
tunkeutuneet hänen naisen sydämeensä, olivat sen myllertäneet,
runnelleet ja tehneet hajamieliseksi; ja hänen hehkuva rukouksensa
nousi taivasta kohti täynnä epämääräisiä pyyntöjä. Hän rukoili
Jumalaa, tutkimatonta Jumalaa, joka on heittänyt maanpäälle kaikki
onnettomat elävät olennot, että hän säälisi häntä yhtä paljon, kuin
sitä, jonka hän oli kutsunut luokseen.

Hän ei olisi voinut sanoa mitä hän jumalalta pyysi, sillä hänen
pelkonsa oli vielä niin salassa ja epäselvä, vaan hän tunsi
tarvitsevansa jumalallista apua, yliluonnollista tukea tulevia
vaaroja ja tuskia vastaan, joita ei voinut välttää.

Annette, silmät suljettuina, oli myös sopertanut rukouskaavat ja
sitten vaipunut haaveiluun, sillä hän ei tahtonut nousta ennenkuin
äitinsäkään.

Olivier Bertin katseli heitä ajatellen, että hänellä oli edessään
ihastuttava taulu ja katui, ettei hän voinut tehdä siitä luonnosta.

Kotimatkalla he alkoivat puhua ihmiselämästä kosketellen hellävaroin
niitä säälittävän ja alakuloisen filosofian katkeria ja runollisia
ajatuksia, jotka ovat usein keskustelunaiheena miesten ja naisten
kesken, joita elämä hiukan haavoittaa ja joiden sydämet yhtyvät
sekoittaen tuskansa.

Annette, joka ei ollenkaan ollut kypsynyt tällaisiin ajatuksiin,
loittoni joka hetki poimimaan tien varrella olevilta kedoilta kukkia.

Mutta Olivier, jota halutti pitää hänet luonaan ja jota harmitti
nähdessään hänen lakkaamatta lähtevän uudestaan liikkeelle, ei
päästänyt häntä ollenkaan silmistään. Häntä kiusoitti, että Annettea
huvitti enemmän kukkien väri, kuin hänen lausumansa ajatukset.
Hänestä tuntui sanomattoman ikävältä, ettei voinut kiehtoa ja
hallita tytärtä niinkuin äitiä, ja hänessä syntyi kova halu ojentaa
kätensä, tarttua häneen kiinni, pidättää häntä ja kieltää häntä
menemästä. Hän tunsi Annetten liian ripeäksi, liian nuoreksi, liian
välinpitämättömäksi, liian vapaaksi, vapaaksi kuin lintunen, niin
kuin koiranpentu, joka ei tottele, joka ei palaa kutsuttaessa, jolla
on suonissaan riippumattomuus, tuo sievä vapaudenvaisto, jota ääni ja
piiska eivät vielä ole voittaneet.

Houkutellakseen häntä taiteilija puhui hauskoista asioista, ja joskus
hän kysyi jotakin Annettelta, koetti herättää hänessä kuuntelemisen
halua ja hänen naisen uteliaisuuttaan; mutta olisi voinut luulla,
että korkeana kaareutuvan taivaan oikullinen tuuli puhalsi Annetten
päässä sinä päivänä, niinkuin aaltoileville tähkille, tempasi
mukaansa hänen huomionsa ja hajoitteli sen avaruuteen, sillä hän oli
tuskin vastannut häneltä odotettuun jokapäiväiseen sanaan, jonka
hän heitti kahden pakonsa välillä hajamielisin katsein, kun hän jo
palasi pikku kukkiensa luo. Bertin tuskastui lopuksi, poikamaisen
kärsimättömyyden kiihoittamana, ja kun tytär tuli pyytämään äitiänsä
kantamaan hänen ensimäistä kukkakimppuansa, että hän voisi poimia
toisen, niin tempasi taiteilija hänet käsikoukkuun ja puristi hänen
käsivartensa niin lujasti itseänsä vasten, ettei hän voinut päästä
irti. Nuori tyttö rimpuili vastaan naurellen ja veti kaikin voimin
päästäkseen karkuun; silloin Bertin miehenvaiston liikuttamana käytti
heikkojen keinoa, ja kun ei hän voinut viehättää hänen huomiotansa
puheella, niin osti hän sen asettamalla hänen keimailuhalunsa
koetukselle.

-- Sanohan minulle, virkkoi taiteilija, mikä kukka sinua enimmän
miellyttää, niin teetän sinulle siitä rintaneulan.

Annette epäröi, yllätettynä.

-- Rintaneulan, kuinka?

-- Niin, samanvärisistä kivistä: rubiineista, jos se on unikukka:
safiireista, jos se on ruiskukka, ja siihen lisäksi pienen
smaragdilehden.

Annetten kasvot kirkastuivat tuosta sydämellisestä ilosta, jolla
lupaukset ja lahjat elähdyttävät naisen piirteitä.

-- Ruiskukka, virkkoi hän, se on sievä!

-- No, olkoon menneeksi ruiskukka. Me menemme sen tilaamaan, heti kun
olemme palanneet Parisiin.

Tyttö ei lähtenyt enää poimimaan kukkia, sillä häntä kiinnitti nyt
taiteilijaan ajatus tuosta koristeesta, josta hän koetteli muodostaa
itsellensä havainnollisen kuvan. Hän kysyi:

-- Kestääkö kauan valmistaa sellaista esinettä?

Bertin nauroi, hän tunsi tytön valloitetuksi.

-- Enpä tiedä, riippuu vaikeuksista. Tulemme kiiruhtamaan
jalokivikauppiasta.

Annetten päähän juolahti yhtäkkiä kirvelevä ajatus. -- Mutta minähän
en voisi sitä käyttää, koska minulla on täysi suru.

Taiteilija oli pujottanut käsivartensa nuoren tytön käsivarren alle,
ja vetäen häntä lähelle itseänsä:

-- No, sinä säilytät rintaneulan, kunnes suruaikasi loppuu, se ei
estä sinua sitä katselemasta.

Niinkuin eilen illallakin, Bertin oli heidän olkapäittensä välillä
lujasti kiinni puristuneena ja kahlehdittuna, ja nähdäksensä kohoavan
itseänsä kohti heidän siniset samankaltaiset silmänsä, pienine
mustine terineen, hän puhui heille vuorotellen kääntäen päätään
toisesta toiseen. Kun oli täysi päivänpaiste, niin hän vähemmän
sekotti nyt kreivitärtä Annetteen, mutta hän sekoitti yhä enemmän
tytärtä siihen muistoon, joka syntyi hänelle uudestaan siitä, mitä
äiti oli ollut hänelle. Häntä halutti suudella kumpaakin heistä,
toista löytääksensä uudestaan hänen poskiltaan ja niskastaan hiukan
sitä ruusun- ja vaaleanväristä viehkeyttä, josta hän ennen oli
nauttinut ja jonka hän näki nyt ihmeellisesti uudestaan ilmestyneen,
toista, koska hän rakasti häntä yhä ja tunsi hänestä lähtevän
voimakkaan kehoituksen uudistaa entinen tapa. Vieläpä hän totesi
tällä hetkellä, ja käsitti että hänen jo jonkun aikaa laimentunut
kaipuunsa ja hänen rakkautensa kreivittäreen olivat elpyneet uuden
eloon heränneen nuoruuden nähdessään.

Annette läksi uudestaan hakemaan kukkia. Olivier ei kutsunut häntä
enää takaisin, ikäänkuin hänen käsivartensa läheinen kosketus ja
sen jättämän ilon tyydytys olisivat häntä rauhoittaneet, vaan hän
seurasi tyttöä kaikissa hänen liikkeissään sillä mielihyvällä, jota
tuntee nähdessään olentoja tahi esineitä, jotka kiehtovat silmiämme
ja hurmaavat niitä. Kun hän palasi tuoden kimpun, taiteilija hengitti
voimakkaammin, hakien, ajattelemattaan, takin hänestä, jotakin hänen
hengityksestään, jotakin hänen ihonsa lämmöstä, hänen juoksustaan
väräjävästä ilmasta. Hän katseli neitoa ihastuksella niinkuin
katsellaan aamuruskoa, niinkuin kuunnellaan musiikkia, mielihyvän
vavahduksin, kun tyttö kumartui, nousi uudestaan, kohotti molemmat
käsivartensa yhtäaikaa korjatakseen tukkalaitettaan. Ja sitten yhä
enemmän, hetki hetkeltä, hän loitsimistaan esiinloitsi taiteilijassa
entisyyden! Annettella oli naurunilmauksia, pieniä sieviä eleitä,
liikkeitä, jotka synnyttivät Bertinin suussa uudestaan ennen aikaan
annettujen ja saatujen suudelmien maun: hän teki kaukaisesta
entisyydestä, josta Bertin oli kadottanut tarkan aistimuksen, jotakin
haaveillun nykyisyyden kaltaista; hän sekoitti aikakaudet, päivät,
sydämensä iät, ja sytyttäen uudestaan kylmenneet tunteet liitti,
ilman että taiteilija aavistikaan, menneen ajan tulevaan aikaan,
muiston toivoon.

Hän kysyi itseltään, tarkasti tutkien muistonsa pohjia, oliko
kreivittärellä täydellisimmässä kukkeudessaan ollut tämä vuohen
notkea viehätys, tämä rohkea, oikullinen, vastustamaton viehätys,
kuin juoksevan ja hyppivän eläimen sulo. Ei, hän oli ollut
kehittyneempi ja vähemmän luonnonraikas. Kaupunginlapsena ja sitten
myöskin naisena, joka ei koskaan ollut hengittänyt maaseudun ilmaa ja
elänyt ruohokenttien keskuudessa, hän oli tullut kauniiksi seinien
sisällä eikä taivaan auringon paisteessa.

Kun he olivat palanneet linnaan, ryhtyi kreivitär kirjoittamaan
kirjeitä pienellä matalalla pöydällä, ikkunan komerossa; Annette
nousi huoneeseensa, ja maalari läksi uudestaan kävelemään hitain
askelin, sikari suussa, kädet selän takana, puiston kiemurtelevia
teitä. Mutta hän ei mennyt niin kauaksi, että olisi menettänyt
näkyvistä talon valkeaa julkisivua ja suippokärkistä kattoa. Heti kun
se oli hävinnyt puu- taikka pensasryhmien taakse, lankesi varjo hänen
sydämelleen, aivan kuin pilvi peittää auringon, ja kun se uudestaan
näkyi keskeltä vihannuuksia, pysähtyi hän muutamiksi sekunneiksi
katsellakseen korkeiden ikkunoiden kahta ääriviivaa. Sitten hän taas
alkoi kävellä.

Hän tunsi itsensä rauhattomaksi, mutta tyytyväiseksi. Mihin? Kaikkeen.

Ilma tuntui hänestä puhtaalta, elämä suloiselta sinä päivänä. Hän
tunsi uudestaan ruumiissaan pienen pojan keveyttä, halua juosta
ja siepata käsillään kiinni keltaisia perhosia, jotka hyppelivät
nurmikon yllä, niinkuin ne olisivat ripustetut kimmoavien lankojen
päihin. Hän hyräili oopperasäveleitä. Useita kertoja peräkkäin hän
toisti Gounodin kuuluisaa lausetta: "salli minun katsella kasvojasi",
keksien siinä syvän ja hellän ilmeen, jota hän ei koskaan ennen ollut
tuntenut.

Yhtäkkiä hän kysyi itseltään, kuinka voi tapahtua, että hän niin
nopeasti oli tullut erilaiseksi eilisestä. Silloin Parisissa hän oli
tyytymätön kaikkeen, kyllästynyt ja ärtynyt, tänään rauhallinen,
kaikkeen tyytyväinen; olisi luullut, että joku suopea Jumala olisi
muuttanut hänen sielunsa. "Tuon hyvän Jumalan," ajatteli hän,
"olisi pitänyt muuttaa myöskin ruumiini samalla kertaa ja nuorentaa
minua hiukan." Yhtäkkiä hän huomasi Julion, joka ajeli otusta
tiheikössä. Hän kutsui sen, ja kun koira oli tullut ja asettanut
hänen kätensä alle pitkien, kiharoiden korvien reunustaman, hienon
päänsä, Bertin istuutui ruohostoon sitä paremmin hyväilläkseen, sanoi
sille ystävällisiä sanoja, asetti sen syliinsä, ja heltyen sitä
silittelemään suuteli sitä, niinkuin tekevät naiset, joiden sydän
tulee liikutetuksi joka tilaisuudessa.

Päivällisen jälkeen sen sijaan, että olisi menty ulos, kuten eilen,
vietettiin ilta kolminkesken salongissa.

Kreivitär sanoi yhtäkkiä:

-- Meidän täytynee kuitenkin lähteä Parisiin.

Olivier huudahti:

-- Oi, älkää puhuko vielä siitä! Te ette tahtoneet lähteä
Roncièrestä, kun minä en ollut täällä; minä saavuin ja nyt te ette
ajattele mitään muuta, kuin pois livistämistä.

-- Mutta, rakas ystäväni, sanoi kreivitär, emmehän voi kuitenkaan
asua täällä rajattoman kauan kaikki kolme.

-- Eihän ole kysymystäkään rajattoman pitkästä ajasta, vaan
muutamista päivistä.

-- Kuinka monta kertaa olen oleskellut teidän luonanne kokonaisia
viikkoja?

-- Niin, kyllä, mutta toisissa olosuhteissa, kun talo oli auki
kaikille ihmisille.

Silloin Annette virkkoi mielistelevällä äänellä:

-- Oi, äiti! vielä muutamia päiviä, kaksi tai kolme päivää.
Hän opettaa minua niin hyvin pelaamaan tennistä. Minä suutun
menettäessäni, ja sitten jälkeenpäin minä olen tyytyväinen, että olen
edistynyt.

Vielä samana aamuna kreivitär oli aikonut pidentää aina sunnuntaihin
saakka tätä ystävän salaperäistä oleskelua, ja nyt hän tahtoi
lähteä, tietämättä miksi. Tämä päivä, jonka hän oli toivonut tulevan
niin hyväksi, jätti hänen sieluunsa sanomattoman ja läpitunkevan
surumielisyyden, aiheettoman pelon, sitkeän ja epämääräisen niinkuin
aavistus.

Ollessaan yksin huoneessaan, hän koetti tutkia, mistä hänelle johtui
tämä uusi synkkämielisyyden puuska.

Oliko hän joutunut sellaisen huomaamattoman mielenliikutuksen
valtaan, jonka lievä kosketus oli niin ohimenevää laatua, että järki
sitä ei ollenkaan muistanut, mutta jonka värähtely pysyy sydämen
herkimmissä kielissä? Ehkä. Mikä mielenliikutus? Hän muisteli
kyllä joitakuita hämäriä ikävyyksiä tuhansissa tunnevivahduksissa,
joita hän oli läpäissyt ja joita jokainen minuutti toi mukanaan!
Niin, ne olivat todellakin liian pieniä aiheuttaakseen hänelle
mielenmasennusta. "Minä olen liian vaativainen, ajatteli hän. Minulla
ei ole oikeutta näin kiusata itseäni."

Hän aukasi ikkunan, hengittääkseen yön ilmaa, ja jäi siihen, nojaten
kyynärpäihinsä, katselemaan kuuta.

Heikko narina sai hänet katsahtamaan alaspäin. Olivier käveli linnan
edessä. -- Miksi sanoi hän menevänsä huoneeseensa; miksei hän minulle
ilmoittanut, että hän menisi uudestaan ulos? Miksei hän pyytänyt
minua tulemaan kanssaan? Hän tietää hyvin, että se olisi tehnyt minut
onnelliseksi? Mitä hän siis ajattelee?

Tämä ajatus, ettei taiteilija ollut tahtonut häntä mukaansa tälle
kävelylle, että hän oli pitänyt parempana mennä yksin tänä kauniina
yönä ja yksin sikari suussa, sillä hän näki tulen punasen valon,
yksin, kun hän olisi voinut valmistaa hänelle tämän ilon, että olisi
vienyt hänet mukanaan; tämä ajatus, että Bertin ei lakkaamatta
tarvinnut häntä, ei lakkaamatta halunnut häntä, heitti hänen
sieluunsa uuden katkeruuden idun.

Hän meni sulkemaan ikkunansa, ettei näkisi häntä, ettei tulisi
viekoitelluksi puhuttelemaan häntä, kun Bertin kohotti silmänsä ja
huomasi hänet. Hän huudahti:

-- Kas, te haaveilette tähtien valossa, kreivitär?

Tämä vastasi:

-- Niin, te myöskin, mikäli näen?

-- Oo, minä, minä tupakoin aivan yksinkertaisesti.

Kreivitär ei voinut vastustaa haluansa kysyä:

-- Kuinka ette ole ilmoittanut minulle, että menette ulos?

-- Tahdoin vaan polttaa yhden sikarin. Menen muuten sisään.

-- Hyvää yötä, siis, ystäväni.

-- Hyvää yötä kreivitär.

Kreivitär peräytyi aina matalalle tuolilleen saakka, istuutui siihen
ja itki; kamarineitsyt, joka oli kutsuttu häntä riisumaan, nähdessään
hänen punaset silmänsä, sanoi säälien:

-- Ah, rouva tulee taas hankkimaan itsellensä surkeannäköiset kasvot
huomiseksi.

Kreivitär nukkui huonosti kuumeen ja painajaisten ahdistamana.

Heti herättyänsä, ennenkuin soitti palvelijaa, hän avasi itse ikkunan
ja verhot katsellakseen itseänsä peilistä. Hän oli hyvin väsyneen
näköinen, silmäluomet paisuneet, hipiä keltainen; ja suru, jota hän
sen johdosta tunsi, oli niin voimakas, että häntä halutti ilmoittaa
olevansa sairas, jäädä vuoteeseen ja olla näyttäytymättä iltaan
saakka.

Sitten yhtäkkiä lähtemisen tarve syntyi hänessä vastustamattomana;
hän tahtoi lähteä heti ensimäisellä junalla, jättää tämän kirkkaan
paikan, jossa nähtiin liian paljon maaseudun täydessä päivänvalossa
murheen ja elämän häviämättömiä väsymyksen merkkejä. Parisissa
eletään asuntojen puolivarjossa, joihin raskaat verhot, vieläpä
keskellä päivää, eivät päästä tulemaan kuin lievää valoa. Siellä hän
tulisi taas ennalleen, tulisi kauniiksi omatessaan tuon kalpeuden,
jota tarvitaan tässä himmeässä ja hillityssä valaistuksessa. Silloin
Annetten kasvot kulkivat hänen silmiensä ohi punaisina, tukka hiukan
epäjärjestyksessä, niin raikkaina, -- kun hän pelasi tennistä. Hän
käsitti nyt tuon tuntemattoman levottomuuden, josta hänen sielunsa
oli kärsinyt. Hän ei ollenkaan kadehtinut tyttärensä kauneutta, ei
todellakaan, vaan hän tunsi, hän tunnusti itsellensä ensimäisen
kerran, ettei enää pitänyt näyttäytyä hänen rinnallaan kirkkaassa
päivänvalossa.

Hän soitti, ja ennenkuin joi teetä, antoi määräykset lähtöä varten,
kirjoitti sähkösanomat, tilasipa vielä sähköteitse päivällisenkin
kaupungista, teki tilinsä selviksi, jakeli viimeiset käskyt, järjesti
kaikki vähemmässä kuin puolessa tunnissa kuumeentapaisen ja kasvavan
kärsimättömyyden vallassa.

Kun hän tuli alakertaan, niin Annette ja Olivier, jotka olivat jo
edeltäpäin saaneet tietää hänen päätöksestään, tiedustelivat häneltä
sitä hämmästyneenä. Sitten nähdessään, ettei hän voinut esittää
mitään tarkkaa ja selvää syytä tähän äkilliseen lähtöön, he alkoivat
hiukan murista ja osoittivat tyytymättömyyttään aina siihen saakka,
kun he erkanivat rautatienasemalla Parisissa.

Kreivitär kysyi ojentaessaan kättänsä jäähyväisiksi maalarille:

-- Tahdotteko tulla huomenna päivällisille?

Hän vastasi hiukan äreänä:

-- Tietystikin minä tulen. Yhdentekevää muuten, mutta ei ollut
kaunista se mitä te teitte. Meillä oli niin hyvä siellä maalla,
kaikilla kolmella.



III.


Heti kun kreivitär oli yksin tyttärensä kanssa vaunuissa, jotka
veivät hänet kotiinsa, tunsi hän yhtäkkiä itsensä tyyneksi,
rauhoittuneeksi, aivan kuin hän olisi läpäissyt kovin pelätyn
taudinkohtauksen. Hän hengitti paremmin, hymyili taloille, tunsi
jälleen riemuiten koko tämän kaupungin, josta aitoparisilaiset
näyttävät kuljettavan tutunomaisia yksityiskohtia silmissään ja
sydämessään. Jokainen huomattu puoti herätti hänessä mielikuvan
kokonaisesta rivistä samalla bulevardilla toisiaan seuraavia,
ja saattoi arvaamaan kauppiaan kasvot, jotka niin usein olivat
nähdyt näyteikkunan takaa. Hän tunsi itsensä pelastuneeksi! Mistä?
Rauhoittuneeksi! Miksi? Itseensäluottavaksi! Minkä johdosta?

Kun vaunut olivat pysähtyneet ajoportin holviin, nousi hän niistä
kevyesti ja astui sisään, niinkuin paetaan portaiden varjoon,
sitten salin varjoon ja sitten huoneensa varjoon. Sitten hän jäi
seisomaan hetkeksi tyytyväisenä siihen, että oli siellä turvassa,
tässä Parisin hämärässä ja epämääräisessä päivänvalossa, joka
valaisee tuskin, antaa arvata yhtä paljon kuin nähdä, jossa voidaan
näyttää, mitä halutaan ja peittää, mitä tahdotaan; ja harkitsematon
muisto loistavasta valosta, jossa kylpi koko maaseutu, säilyi vielä
hänessä loppuneen kärsimyksen vaikutelmana. Kun hän meni ruokasaliin
päivälliselle, hänen miehensä, joka juuri oli tullut kotiin, suuteli
häntä hellästi ja sanoi hymyillen:

-- Ah, tiesinpä hyvin minä, että ystävämme Bertin toisi teidät
sieltä. Enpä ollutkaan typerä lähettäessäni hänet sinne.

Annette vastasi vakavasti, tuolla erikoisella äänellä, joka hänellä
oli aina, silloin kun hän laski leikkiä nauramatta:

-- Oi, hänellä oli paljon vaivaa. Äiti ei tahtonut voida tehdä
päätöstä.

Kreivitär ei sanonut mitään, hän oli hämillään.

Kun oli kielletty päästämästä ketään sisään, ei sinä iltana ollut
vieraita. Seuraavan päivän rouva de Guilleroy vietti kokonaan
erilaisissa kauppaliikkeissä valitakseen ja tilatakseen kaikkea,
mitä tarvitsi. Hän piti nuoruudestaan, melkein lapsuudestaan saakka
noista pitkistä koettelemistilaisuuksista suurien makasiinien peilien
edessä. Astuttuaan tällaiseen liikkeeseen, hän tunsi iloitsevansa
ajatellessaan kaikkien yksityisseikkojen pikkumaista uudistumista
näiden Parisin-elämän kulissien sisässä. Hän rakasti suuresti niiden
neitien hameiden kahinaa, jotka kiirehtivät hänen luokseen hänen
sisään astuessaan, heidän hymyilyään, heidän tavaran tarjoilemistaan,
heidän tiedustelujaan, ja rouva ompelijatar, muotikauppias, tahi
kureliivikauppias, oli hänestä tärkeä henkilö, jota hän kohteli
taiteilijana tiedustellessaan häneltä neuvoa näissä asioissa. Hän
piti vielä erittäin siitä, että nuorten tyttöjen taitavat kädet
koskettelivat häntä riisuessaan häneltä vaatteet ja pukiessaan
hänet uudestaan ja antaessaan hänen pyöriä hellävaroin viehättävän
loistonsa heijastuksen edessä. Se vavahdus, jonka heidän kevyet
sormensa aiheuttivat kulkiessaan hänen ihollaan, hänen kaulallaan
taikka hiuksillaan, oli hänen hienon naisen elämänsä parhaita ja
suloisimpia pikkuherkutteluja.

Sinä päivänä kuitenkin hän tunsi tulevansa tuskallisena astumaan,
ilman verhoa ja paljain päin, näiden kaikkien, vilpistelemättömien
peilien eteen. Hänen ensimäinen käyntinsä muotikauppiaalla rauhoitti
hänet. Ne kolme hattua, jotka hän valitsi, sopivat hänelle
ihastuttavasti, sitä hänen ei tarvinnut epäillä, ja kun kauppias oli
sanonut hänelle vakaumuksella; "Oi, rouva kreivitär, vaaleaveristen
ei pitäisi koskaan jättää surupukua," hän läksi hyvin tyytyväisenä ja
astui täynnä itseluottamusta toisten tavaranhankkijoiden luo.

Sitten hän löysi kotoaan häntä tervehtimässä käyneen herttuattaren
kirjelipun, jossa ilmoitettiin hänen palaavan illalla; sitten
hän kirjoitti kirjeitä; senjälkeen hän haaveili jonkun aikaa
hämmästyneenä siitä, että tämä yksinkertainen paikanvaihdos olisi
siirtänyt menneisyyteen, joka näytti jo niin kaukaiselta, sen suuren
onnettomuuden, joka oli häntä raadellut. Eipä hän edes voinut tulla
vakuutetuksi siitä, että hänen paluunsa Roncièrestä olisi tapahtunut
vasta eilen, niin suuresti oli hänen sieluntilansa muuttunut
hänen Parisiin tulonsa jälkeen, ikäänkuin olisi tämä vähäpätöinen
siirtyminen toiseen paikkaan lääkinnyt haavat umpeen.

Bertin saapui päivällisaikaan ja huudahti hänet nähdessään:

-- Te olette huikaiseva tänä iltana! Ja tämä huudahdus levitti
kreivittäreen lämpimän onnen ailahduksen.

Pöydästä noustua kreivi, joka oli intohimoinen biljardin pelaaja,
tarjoutui pelaamaan yhden pelin Bertinin kanssa, ja molemmat naiset
seurasivat heitä biljardisaliin, jossa kahvi tarjottiin.

Miehet pelasivat vielä kun herttuatar ilmestyi ja kaikki palasivat
salonkiin. Rouva de Corbelle, ääni itkun tummentamana, ja hänen
miehensä saapuivat samaan aikaan. Jonkun minuutin tuntui siltä,
sanojen valittavasta äänestä päättäen, että kaikki aikoivat ruveta
itkemään; mutta vähitellen mielenliikutusten ja kyselyjen jälkeen
muuttui ajatuksen suunta toiseksi; äänten soinnut kirkastuivat
yhtäkkiä ja alettiin jutella luonnollisesti, aivan kuin se
onnettomuuden varjo, joka aivan yhtaikaa oli synkistyttänyt kaikki
nämä ihmiset, yhtäkkiä olisi haihtunut.

Silloin Bertin nousi, tarttui Annetten käteen, vei hänet äitinsä
kuvan alle heijastuslampun kirkkaaseen valoon ja kysyi:

-- Eikö se ole ällistyttävää?

Herttuatar hämmästyi niin, että hän tuntui olevan suunniltaan ja hoki:

-- Jumalani! onko se mahdollista! Jumalani! onko se mahdollista!
Sehän on uudestaan eloonherännyt! Ja minä en huomannut sitä
astuessani sisään! Oi, pikku Anyni, kun saan uudestaan nähdä
teidät, minä, joka tunsin teidät niin hyvin silloin ensimmäisessä
naisensurussanne, ei, toisessa, sillä te olitte jo kadottanut
isänne! Oh, tämä Annette, mustassa puvussa, tuollaisena, sehän on
hänen äitinsä, joka on uudestaan palannut maanpäälle! Mikä ihme!
Ilman tuota muotokuvaa en olisi sitä huomannut! Teidän tyttärenne on
hyvin teidän näköisenne todellisuudessa, mutta hän on vielä enemmän
näköisenne tässä taulussa.

Musadieu ilmestyi saatuansa tietää rouva de Guilleroyn paluusta,
ja pitäen tärkeänä saada ensimmäisten joukossa esittää hänelle
"tuskallisen myötätunnon ilmaisunsa".

Hän keskeytti tervehdyksensä huomatessaan taulun edessä seisovan
nuoren tytön, joka oli asetettu samaan loistavaan valaistukseen, ja
joka näytti kuvan elävältä sisarelta. Hän huudahti:

-- Ah, tosiaankin, siinäpä kummastuttavimpia seikkoja, mitä koskaan
olen nähnyt.

Ja Corbellet, joiden käsitys seurasi aina vakaantuneita mielipiteitä,
ihmettelivät puolestaan hillitymmällä innolla.

Kreivittären sydän alkoi pusertua kokoon. Se pusertui vähitellen,
aivankuin kaikkien näiden ihmisten hämmästyksenhuudahdukset olisivat
puristaneet sitä, haavoittaen sitä. Sanomatta mitään hän katseli
tytärtään kuvansa vieressä, ja hermostuminen valtasi hänet. Häntä
halutti huutaa: "Mutta vaietkaahan toki! tiedänhän hyvin, että hän on
näköiseni!"

Illan loppuun saakka hän pysyi alakuloisena, kadottaen uudestaan sen
itseluottamuksen, jonka hän oli saavuttanut edellisenä päivänä.

Bertin keskusteli hänen kanssaan, kun ilmoitettiin markiisi Farandal.
Maalari, nähdessään hänen astuvan sisään ja lähestyvän talon emäntää,
nousi, livahti nojatuolinsa taakse mutisten: "no, niin mainiota!
siinähän se nyt on, se suuri tyhmyri," sitten tehtyänsä kierroksen
hiipi ovelle ja hävisi.

Otettuansa vastaan äskentulleen tervehdykset kreivitär haki
silmillään Olivieria jatkaaksensa hänen kanssaan keskustelua, joka
huvitti häntä. Kun hän ei enää nähnyt Bertiniä, kysyi hän:

-- Mitä! onko suuri taiteilija lähtenyt? Hänen miehensä vastasi:

-- Luulenpa, että on, rakkaani, minä näin hänen juuri poistuvan
englantilaiseen tapaan.

Kreivitär hämmästyi, tuumi muutaman hetken, sitten ryhtyi juttelemaan
markiisin kanssa.

Läheiset tuttavat vetäytyivät muuten hienotunteisina kohta pois,
sillä heille oli avattu vain puoleksi talon ovet, niin pian
onnettomuuden jälkeen.

Sitten kun kreivitär taas lepäsi vuoteessaan, ilmestyivät uudestaan
kaikki ne tuskat, jotka olivat häntä ahdistaneet maalla. Ne saivat
vain hänen käsityksessään yhä selvemmän ja täsmällisemmän muodon; hän
tunsi vanhentuneensa.

Sinä iltana hän ensimmäisen kerran oli käsittänyt, että hänen
salongissaan, jossa siihen saakka häntä yksin oli ihailtu,
mairiteltu, juhlittu, rakastettu, toinen, hänen tyttärensä, anasti
hänen paikkansa. Hän oli käsittänyt sen, yhtäkkiä, tuntiessaan
suosion-ilmaisujen kohdistuvan Annetteen. Tässä valtakunnassa,
kauniin naisen talossa, tässä kuningaskunnassa, jossa hän ei
siedä mitään varjoon jäämistä, josta hän poistaa hienolla ja
sitkeällä huolella kaiken pelottavan vertailun, johon hän ei
päästä vertaisiansa muuten kuin koettaakseen tehdä niistä
alamaisia, hän näki hyvin, että hänen tyttärensä oli tulemaisillaan
hallitsijattareksi. Kuinka olikin ollut outoa, tuo sydämen kokoon
vetäytyminen, kun kaikki nuo silmät olivat kääntyneet Annetteen,
jota Bertin piti kädestä seisoen taulun vieressä. Hän tunsi
itsensä yhtäkkiä hävinneeksi näyttämöltä, virastaan erotetuksi,
valtaistuimeltaan syrjäytetyksi. Kaikki katselivat Annettea,
kukaan ei enää kääntynyt häneen päin! Hän oli niin tottunut
kuulemaan ylistelyjä ja imarteluja, joka kerran kun ihailtiin hänen
muotokuvaansa, hän oli niin varma kehuskelevista lauseista, joista
hän tosin ei enää välittänyt, mutta joiden hän siitä huolimatta
tunsi hivelevän itseänsä, että tämä hylkääminen, tämä odottamaton
luopuminen, tämä ihailu, joka omistettiin yhtäkkiä kokonaan hänen
tyttärelleen, oli häntä liikuttanut, hämmästyttänyt ja järkyttänyt
enemmän, kuin jos olisi ollut kysymys mistä kilpailusta tahansa,
missä tilaisuudessa tahansa.

Mutta kun hän oli noita luonteita, jotka kaikissa vaikeissa
kohtauksissa ensimmäisen masennuksen jälkeen taistelevat vastaan ja
löytävät lohdutustarpeita, hän ajatteli, että kun hänen tyttärensä
kerran olisi mennyt naimisiin, kun he lakkaisivat elämästä saman
katon alla, hänen ei enää tarvitsisi kestää tätä lakkaamatonta
vertailua, joka alkoi käydä hänelle liian vaivalloiseksi hänen
ystävänsä katseiden edessä.

Mutta isku oli kuitenkin ollut liian kova. Hän sai kuumetta eikä
nukkunut ollenkaan.

Aamulla hän heräsi väsyneenä ja raukeana, ja silloin syntyi
hänessä vastustamaton tarve saada rohkaisua, tukea, pyytää apua
joltakin, joka voisi parantaa kaikki nämä kärsimykset, kaikki nämä
henkiset ja ruumiilliset vaivat. Hän tunsi itsensä todellakin niin
pahoinvoivaksi, niin heikoksi, että hän sai päähänsä kysyä neuvoa
lääkäriltä. Hän tulisi ehkä vakavasti sairaaksi, sillä ei ollut
luonnollista, että hän näin muutamassa tunnissa kävi läpi nämä
perättäin seuraavat tuskan ja rauhoittumisen vaihtelut. Hän kutsutti
siis lääkärin sähkösanomalla ja odotti.

Tämä saapui kello 11 aikaan. Hän oli noita vakavia hienoston
lääkäreitä, joiden kykeneväisyyden takaavat heidän kunniamerkkinsä ja
arvonimensä, joiden taidokkuus on ainakin tavallisen tiedon vertainen
ja joilla on, erityisesti päästäksensä selville naisten vaivoista,
viisaita sanoja, jotka ovat tehokkaampia kuin lääke.

Hän astui sisään, tervehti, katseli potilastaan ja hymyillen sanoi:

-- No, eihän se ole niin vakavaa. Sellaisin silmin, kuin teidän, ei
olla koskaan kovin sairas.

Kreivitär oli hänelle heti kiitollinen tästä alusta ja kertoi hänelle
heikkoutensa, hermostumisensa, alakuloisuutensa, sitten, erityisesti
korostamatta, huolestuttavan huonon ulkonäkönsä. Kuunneltuansa häntä
tarkkaavaisen näköisenä, kyselemättä muuten mitään muuta kuin hänen
ruokahaluansa, ikäänkuin hän tuntisi hyvin tämän naistaudin salaisen
luonteen, hän kuunteli torvella, tutki, koetteli sormenpäillä
olkapäiden ihoa, punnitsi kädessään hänen käsivarsiansa, epäilemättä
oivallettuaan hänen ajatuksensa, ja käsitettyään käytännöllisen
lääkärin terävällä vainulla, joka näkee verhojen alle, että kreivitär
kysyi häneltä neuvoa paljon enemmän kauneutensa puolesta kuin
terveytensä, sitten hän sanoi:

-- Niin, meillä on vähäverisyyttä, hermohäiriöitä. Eikä se ole
kummastuttava, koska te juuri olette saanut kokea suurta surua.
Minä annan teille pienen reseptin, joka asettaa tämän hyvään
järjestykseen. Mutta ennen kaikkea on syötävä vahvistavia ruokia,
nautittava lihalientä, on oltava juomatta vettä, ja juotava olutta.
Minä tahdon ilmoittaa teille erinomaisen tehdasmerkin. Älkää
väsyttäkö itseänne valvomisella, vaan kävelkää niin paljon kuin
mahdollista. Nukkukaa paljon ja lihokaa hiukan. Siinä kaikki, mitä
voin teille neuvoa, rouva ja kaunis potilas.

Kreivitär oli kuunnellut häntä innokkaalla mielenkiinnolla, koettaen
arvata, mitä lisäksi oli ajateltu, mutta sanomatta jätetty.

Hän tarttui viimeiseen sanaan.

-- Niin, olen laihtunut. Olin hiukan liian lihava yhteen aikaan, ja
olen ehkä heikontunut laihduttamisruokajärjestystä noudattaessani.

-- Ilman mitään epäilystä. Ei ole paha pysyä laihana, kun on aina
ollut laiha, mutta kun laihtuu periaatteellisista syistä, niin se
tapahtuu aina jonkun muun kustannuksella. Mutta tämä kaikeksi onneksi
korjautuu nopeasti. Hyvästi, rouva.

Kreivitär tunsi itsensä paremmaksi, pirteämmäksi; ja hän tahtoi,
että mentiin hakemaan aamiaiseksi lääkärin neuvomaa olutta, liikkeen
pääpaikasta, jotta saataisiin se tuoreempana.

Hän nousi pöydästä, kun Bertin saapui.

-- Minä se olen vieläkin, sanoi hän, yhä minä. Tahdoin kysyä teiltä
jotakin. Aiotteko tehdä nyt jotakin aivan kohta?

-- Emme, ei mitään; miksi niin?

-- Ja Annette?

-- Ei hänkään.

-- Siis voitteko tulla minun luokseni kello 4 tienoissa.

-- Niin, mutta minkä vuoksi?

-- Minä laadin luonnosta haaveilun henkilökuvaan, josta olen teille
puhunut kysyessäni teiltä, voisiko tyttärenne joitakuita hetkiä istua
mallina. Olisi minulle suureksi avuksi, jos voisin saada hänet tänään
vaikka yhdeksi tunniksi. Tahdotteko?

Kreivitär epäröi, haluttomana, tietämättä miksi. Hän vastasi
kuitenkin:

-- No, olkoon sovittu, ystäväni, me tulemme luoksenne kello 4.

-- Kiitos. Te olette itse ystävällisyys.

Bertin läksi valmistamaan kangasta ja tutkimaan aihetta ollaksensa
liiaksi väsyttämättä mallia.

Silloin kreivitär läksi ulos yksin jalkasin, täydentääkseen
ostojansa. Hän laskeutui ensin suurille keskuskaduille, sitten
palasi taas Malesherbesin bulevardille hitain askelin, sillä hän
tunsi jalkansa väsyneiksi. Kulkiessaan Pyhän Augustinuksen kirkon
ohi valtasi hänet halu mennä kirkkoon ja levätä siellä. Hän lykkäsi
vanusilkillä täytettyä ovea, huokasi helpotuksesta hengittäessään
laajan kirkon laivan raitista ilmaa, otti tuolin ja istuutui.

Hän oli uskonnollinen niinkuin monet parisittaret. Hän uskoi Jumalaan
ilman mitään epäilystä, koska ei voinut otaksua maailmaa ilman
Luojaa. Mutta muodostaen, niinkuin tekevät kaikki ihmiset, jumaluuden
ominaisuudet heidän silmiensä nähtäväksi luodun aineen luonteen
mukaiseksi, hän henkilöi melkein Iäisen Olennon sen mukaan, mitä hän
tiesi hänen teoistaan, omaamatta sitä varten hyvin tarkkoja ajatuksia
siitä, mitä voi olla todellisuudessa tämä salaperäinen Luoja.

Hän uskoi siihen lujasti, rukoili teoreettisesti, ja pelkäsi hyvin
epämääräisesti, sillä hän ei ymmärtänyt täysin tietoisesti sen
tarkoituksia ja tahtoa, koska hänellä ei ollut kuin hyvin rajoitettu
luottamus pappeihin, joita hän piti kaikkia sotapalveluksessa
niskoittelevien talonpoikien poikina. Hänen isänsä, parisilainen
porvari, ei ollut määrännyt hänelle mitään hartaudennoudattamisen
ohjeita, ja siksi hän oli harjoittanut sitä veltosti naimisiin
menoonsa saakka. Kun silloin uusi elämän-tilanne järjesti tarkemmin
hänen selvästi näkyvät velvollisuutensa kirkkoa kohtaan, oli hän
mukautunut täsmällisesti tähän lievään orjuuteen.

Hän oli lukuisien lastenseimien suojelija, ja hyvin huomattavassa
asemassa eläen ei hän koskaan laiminlyönyt sunnuntaisin kello yhden
messua, jakoi almuja itsensä vuoksi suorastaan, ja maailman vuoksi,
seurakunnan papin välityksellä.

Usein hän oli rukoillut pelkästä velvollisuudesta, niinkuin sotilas
on vahdissa kenraalin ovella, joskus hän oli rukoillut siksi, että
hänen sydämensä oli surullinen, varsinkin kun hän pelkäsi Olivierin
hylkäävän hänet. Uskomatta taivaalle silloin rukouksensa syytä,
kohdellen Jumalaa yhtä naivin teeskentelevästi kuin miestänsä, pyysi
hän häneltä apua itselleen. Isänsä kuollessa, ennen aikaan, sitten
aivan äskettäin äitinsä kuollessa, hänellä oli ollut voimakkaita,
tulisen hartauden, intohimoisten avunhuutojen puuskia, ja hän
oli hehkuvasti purkanut sydämensä Hänelle, joka valvoo ihmisten
kohtaloita ja lohduttaa heitä.

Ja nyt tänä päivänä, tässä kirkossa, johon hän juuri oli tullut
sattumalta, hän tunsi yhtäkkiä syvästi tarvitsevansa rukoilla,
rukoilla ei kenenkään eikä minkään puolesta, vaan itsensä puolesta,
yksin, aivan kuten hän jo äskettäin oli rukoillut äitinsä haudalla.
Hän tarvitsi apua jostakin, ja hän kutsui avuksensa Jumalaa, niinkuin
hän oli kutsunut lääkäriä samana aamuna.

Hän jäi kauaksi aikaa polvilleen kirkon hiljaisuuteen, jota häiritsi
aika-ajoittain askeleiden töminä. Sitten yhtäkkiä aivan kuin jokin
kello olisi soinut hänen sydämessään, hänen muistonsa heräsi, hän
veti taskukellonsa esille, säpsähti nähdessään, että se kohta olisi
neljä, ja kiirehti pois ottamaan tytärtään, jota Olivier jo kai
odotti.

He tapasivat taiteilijan ateljeessa, tutkimassa kankaallaan
"Haaveilun" mallin asentoa. Hän tahtoi kuvata tarkasti sen, mitä
oli nähnyt Monceaun puistossa Annetten kanssa kävellessään: köyhän
haaveilevan tytön, avattu kirja sylissä. Hän oli kauan ollut
kahdenvaiheilla, tekisikö hän sen rumaksi vai kauniiksi? Rumana
sillä olisi enemmän luonnetta, se herättäisi enemmän ajatuksia,
enemmän tunnetta, sisältäisi enemmän opetusta. Sievänä se viehättäisi
enemmän, levittäisi enemmän suloa, miellyttäisi enemmän.

Halu tehdä harjoitelma nuoren ystävättärensä mukaan ratkaisi asian.
Haaveilijatar tulisi sieväksi, ja voisi siis toteuttaa runollisen
haaveensa jonakin kauniina päivänä, sensijaan kun hän rumana olisi
tuomittu loppumattomaan ja toivottomaan haaveiluun.

Molempien naisten astuttua huoneeseen, sanoi Olivier hieroen käsiänsä:

-- No, niin, neiti Nané, tulemme siis työskentelemään yhdessä.

Kreivitär näytti huolestuneelta. Hän istuutui nojatuoliin ja katseli
Olivieria, joka asetti haluttuun valaistukseen rautasäleisen
puutarhatuolin. Hän avasi sitten kirjastonsa hakeaksensa kirjaa, ja
hiukan epäröityänsä sanoi:

-- Mitä hän lukee, tyttärenne?

-- Herra Jumala, mitä tahdotte. Antakaa hänelle joku Victor Hugon
teoksista.

-- La Légende des siècles?

-- Olkoon menneeksi.

Bertin jatkoi sitten:

-- Pienokaiseni: istuuduppas tuonne ja ota tämä runokokoelma. Hae
sieltä sivu... sivu 336, josta sinä löydät kappaleen nimeltä: les
Pauvres Gens. Omista se aivan kuin juotaisiin parasta viiniä, aivan
hitaasti, sanasanalta, ja anna itsesi hurmautua, heltyä. Kuuntele,
mitä sinulle sanoo sydämesi, sitten, sulje kirja, kohota silmäsi,
ajattele ja haaveile... Minäpä valmistan sillä aikaa työkojeeni.

Hän meni nurkkaan levittelemään värejä paletille, mutta tyhjennellen
tuolle ohuelle laudalle lyijytuupeja, joista läksi kiemurrellen
ohuita värikäärmeitä, hän käänsi tuon tuostakin päätään katsellakseen
nuorta tyttöä, joka oli syventynyt lukemiseen.

Hänen sydäntään kiersi, hänen sormensa vapisivat, hän ei tietänyt
enää, mitä hän teki ja sotki värisävyt sekoittaessaan pieniä
tahdasläjiä, -- siihen määrään hän yhtäkkiä huomasi joutuneensa tämän
ilmestyksen, tämän, tässä samassa paikassa nyt 12 vuoden jälkeen
tapahtuneen uuden eloonheräämisen edessä vastustamattoman liikutuksen
valtaan.

Nyt Annette oli lopettanut lukemisen ja katseli eteensä.
Lähestyttyään häntä taiteilija huomasi hänen silmissään kaksi
kirkasta pisaraa, jotka irtauduttuaan alkoivat juosta poskille. Hän
vavahti aivan kuin iskusta, joka saattaa miehen suunniltaan, ja
mutisi kääntyen kreivittäreen:

-- Jumalani, kuinka hän on kaunis!

Mutta hän jäi hämmästyneenä seisomaan nähdessään rouva de Guilleroyn
kalman kalpeat ja vääntyneet kasvot.

Silmät selkoselällään, jonkinlaisen kauhun täyttämänä hän katseli
heitä, tytärtään ja Bertiniä. Tämä lähestyi, tullen levottomaksi, ja
kysyi:

-- Mikä teidän on?

-- Tahdon puhua kanssanne.

Noustuaan kreivitär sanoi Annettelle nopeasti:

-- Odota hetkinen, lapseni, minulla on hiukan sanomista herra
Bertinille.

Sitten hän meni viereiseen vierashuoneeseen, jossa usein taiteilijan
luona kävijät saivat odottaa. Bertin seurasi häntä, pää pyörällä,
mitään ymmärtämättä. Kun he olivat kahden, tarttui kreivitär hänen
molempiin käsiinsä ja sopersi:

-- Olivier, Olivier, pyydän teitä, älkää ottako häntä malliksenne!

Taiteilija mutisi aivan ymmällä:

-- Mutta miksei?

Hän vastasi hätääntyneellä äänellä:

-- Miksei, miksei? Hän kysyy sitä. Te ette siis tunne sitä, te,
miksei? Oh! minun olisi pitänyt arvata se aikaisemmin, minun, mutta
äsken vasta tulin siitä selville... Minä en voi teille sanoa mitään
nyt... en mitään... Menkää hakemaan tytärtäni, kertokaa hänelle, että
olen pahoinvoipa, lähettäkää hakemaan ajuri ja tulkaa tiedustelemaan
vointiani tunnin perästä. Otan teidät vastaan yksin!

-- Mutta loppujen lopuksi, mikä teitä vaivaa?

Kreivitär näytti valmiilta joutumaan hermokohtauksen valtaan.

-- Antakaa minun olla. En tahdo puhua täällä. Menkää hakemaan
tytärtäni ja toimittakaa ajuri.

Bertinin täytyi totella. Hän palasi ateljeehen. Annette, mitään
aavistamatta, oli ryhtynyt uudestaan lukemaan, sydän tulvillaan tuon
runollisen ja sääliä herättävän tarinan aiheuttamaa surumielisyyttä.
Olivier sanoi hänelle:

-- Äitisi voi pahoin. Hän oli pyörtymäisillään astuessaan pieneen
salonkiin. Mene hänen luokseen. Tuon eetteriä.

Taiteilija läksi, juoksi hakemaan pullon huoneestaan ja palasi.

Hän löysi heidät itkemässä toinen toisensa sylissä. Annette, joka
oli heltynyt "Pauvres Gensin" lukemisesta, antoi tunteensa virrata,
ja kreivitär lohdutti itseänsä hiukan, sekoittamalla vaivansa tähän
suloiseen suruun, yhdistämällä kyyneleensä tyttärensä kyyneliin.

Bertin odotti jonkun aikaa uskaltamatta puhua ja katsella heitä,
itsekin käsittämättömään alakuloisuuteen joutuen.

Hän sanoi vihdoin:

-- No, voitteko paremmin?

Kreivitär vastasi:

-- Kyllä hiukan. Ei se ole mitään. Oletteko hankkinut hevosen.

-- Kyllä, saatte sen aivan heti.

-- Kiitos ystäväni, ei tämä mitään ole. Minulla on vain ollut liian
paljon suruja viime aikoina.

-- Ajuri on saapunut! ilmoitti kohta palvelija.

Ja Bertin, joka oli täynnä salaista tuskaa, tuki vaunun ovelle saakka
kalpeata ja vielä voimatonta ystävätärtään, jonka sydämen hän kuuli
kovasti sykkivän liivien alla.

Kun hän oli yksin, kysyi hän itseltään: "Mutta mikähän häntä vaivaa?
Miksi tämä kohtaus?" Ja hän ryhtyi tutkimaan, kierrellen kehässä
totuutta saamatta sitä selville. Vihdoin hän läheni sitä: "No",
sanoi hän itsekseen, "onkohan asianlaita niin, että hän luulee
minun liehittelevän tytärtään? Ei, se olisi liikaa!" Ja vastustaen
nerokkailla ja vilpittömillä perusteilla tätä olettamaansa käsitystä,
hän närkästyi siitä, että kreivitär oli voinut hetkeäkään antaa
tälle terveelle, melkein isälliselle tunteelle minkäänlaista
lemmenkuhertelun leimaa. Hän kiihtyi väitellen kreivitärtä vastaan,
hän ei voinut hyväksyä ollenkaan, että tämä uskaltaisi epäillä
häntä sellaisesta ilkeydestä, sellaisesta sanoin selittämättömästä
alhaisesta teosta, ja hän lupasi itsekseen, tullessaan kohta
vastaamaan hänelle, ettei hän ollenkaan säästäisi häneltä
kapinallisia sanoja.

Hän läksi kohta mennäkseen kreivittären luo, kärsimättömänä
saadakseen antaa selityksensä. Koko ajan sinne kulkiessaan hän
valmisti kasvavin kiihkoin perusteluja ja lauseita, joiden piti
puhdistaa hänet sellaisesta epäluulosta ja tuottaa hänelle hyvitystä.

Hän tapasi kreivittären leposohvalla, kasvot kärsimyksestä
muuttuneina.

-- No, sanoi hän kuivasti. Selittäkääpäs minulle siis, rakas
ystävätär, äskeinen outo kohtaus.

Hän vastasi murtuneella äänellä:

-- Mitä? ettekö vielä ole ymmärtänyt?

-- En, minä myönnän sen.

-- Kuulkaa Olivier, tutkikaa hyvin sydäntänne.

-- Sydäntänikö?

-- Niin, oikein sydämenne pohjaa.

-- Minä en ymmärrä. Selittäkää ajatuksenne paremmin.

-- Hakekaapas oikein sydämenne pohjasta, eikö siellä ole mitään
vaarallista teille ja minulle.

-- Toistan, etten ymmärrä. Minä arvaan, että on jotakin teidän
mielikuvituksessanne, mutta minun omassatunnossani en näe mitään.

-- En puhu teille mitään teidän omastatunnostanne, puhun teille
sydämestänne.

-- En osaa arvata arvoituksia. Pyydän teitä olemaan selvempi
puheissanne.

Silloin, kohottaen hitaasti molemmat kätensä, kreivitär otti maalarin
kädet, piti ne omissaan ja, aivan kuin joka sana olisi raadellut
häntä, virkkoi:

-- Varokaa, ystäväni, te olette mielettömästi rakastumaisillanne
tyttäreeni.

Bertin veti äkkiä kätensä takaisin, ja syyttömän kiihkeydellä, joka
puolustautuu häpeällistä syytöstä vastaan, hän puhui vilkkain elein
ja yhä kasvavalla innolla puolestaan, syyttäen kreivitärtä vuorostaan
siitä, että tämä oli näin epäillyt häntä.

Kreivitär antoi hänen puhua kauan, itsepäisesti uskomatta hänen
sanojaan ja varmana siitä, mitä hän itse oli sanonut, sitten hän
jatkoi:

-- Mutta minä en epäile teitä, ystäväni. Te ette vain tiedä, mitä
itsessänne tapahtuu, niinkuin en minäkään sitä tietänyt vielä tänä
aamuna. Te kohtelette minua, aivankuin syyttäisin teitä siitä, että
olette tahtonut viekotella Annettea. Oh, ei! Tiedän kuinka rehellinen
te olette, kuinka kaikkea kunnioitusta ja luottamusta ansaitseva,
minä vain pyydän teitä, rukoilen teitä katsomaan sydämenne pohjaan
nähdäksenne eikö se kiintymys, jota te alatte vastoin tahtoanne
tuntea tytärtäni kohtaan, ole luonteeltaan vähän muuta kuin pelkkää
ystävyyttä.

Taiteilija suuttui ja yltymistään yltyen ryhtyi uudestaan todistamaan
vilpittömyyttään, niinkuin hän oli tehnyt aivan yksin, kadulla,
tullessaan.

Kreivitär odotti, kunnes hän oli lopettanut lauseensa; sitten
kiivastumatta ja horjumatta vakaumuksestaan, mutta kauhean kalpeana,
hän mutisi:

-- Olivier, tiedän hyvin kaikki, mitä sanotte minulle, ja ajattelen
samoin kuin te. Mutta olen vakuutettu siitä, etten erehdy.
Kuunnelkaa, harkitkaa, ymmärtäkää. Tyttäreni on liiaksi minun
näköiseni, hän on liiaksi kaikkea sitä, mitä minä olin ennen aikaan,
kun te aloitte minua rakastaa, voidaksenne olla myöskin häntä
rakastamatta.

-- Siis! huudahti Bertin, te uskallatte heittää minulle tuollaista
vasten kasvoja tämän ainoan edellytyksen ja naurettavan päätelmän
perusteella: hän rakastaa tytärtä.

Mutta nähdessään kreivittären kasvojen yhä enemmän muuttuvan
taiteilija jatkoi lempeämmällä äänellä:

-- No, niin, rakas Any, mutta juuri sen vuoksi, että löydän teidät
uudestaan hänessä, tyttärenne miellyttää minua suuresti. Teitä, yksin
teitä minä rakastan katsellessani häntä.

-- Niin, siitähän minä juuri alankin niin kärsiä ja sitähän minä niin
kovasti pelkään. Te ette vielä oikein ole saanut selville sitä, mitä
tunnette. Mutta jonkun ajan perästä olette täysin varma asiasta.

-- Any, vakuutan teille, että tulette hulluksi.

-- Tahdotteko todistusta?

-- Kyllä.

-- Te ette tullut Roncièresiin kolmeen vuoteen hartaista pyynnöistäni
huolimatta. Mutta te vallan syöksymällä kiiruhditte sinne, kun teille
ehdotettiin, että tulisitte meitä hakemaan.

-- Ah, tosiaankin! Te moititte minua siitä, etten tahtonut jättää
teitä yksin sinne, tietäessäni teidän olevan sairaana äitinne
kuoleman jälkeen.

-- Olkoonpa niinkin! En tahdo ehdottomasti väittää sitä. Mutta tämä:
Annetten jälleennäkemisen tarve on teissä niin määräävä, ettette ole
voinut viettää tätäkään päivää pyytämättä minua tuomaan hänet teidän
luoksenne muka malliksi.

-- Ja te ette oleta, että minä halusin nähdä teitä?

-- Nyt te todistatte itseänne vastaan, te koetatte saada itsenne
vakuutetuksi, minua te ette petä. Kuunnelkaa vielä. Miksi läksitte
niin äkkiä, toisiltana, kun markiisi Farandal astui sisään?
Tiedättekö sen?

Bertin epäröi, kovin yllätettynä, kovin levottomana, tämä huomautus
oli riistänyt häneltä puolustuskyvyn. Sitten hän virkkoi hitaasti:

-- Mutta... en tiedä oikein... olin väsynyt... ja sitten, ollakseni
suorapuheinen, tuo typerys hermostuttaa minua.

-- Mistä ajasta saakka hän on hermostuttanut teitä?

-- Aina.

-- Anteeksi, minä olen kuullut teidän ylistävän häntä. Ennenaikaan
hän miellytti teitä. Olkaa aivan vilpitön, Olivier.

Taiteilija tuumi muutaman hetken, sitten tavoitellen sanoja lausui:

-- Niin, on mahdollista, että suuri hellyys, jota tunnen teitä
kohtaan saattaa minut kyllin rakastamaan kaikkia teikäläisiä
muuttaakseni mielipiteeni tästä houkkiosta, jonka tapaaminen, silloin
tällöin, on minusta yhdentekevää, mutta jota en suuttumatta voisi
nähdä luonanne melkein joka päivä.

-- Tyttäreni koti ei tule olemaan minun. Riittäköön tämä. Tunnen
teidän rehellisen sydämenne. Tiedän teidän perusteellisesti
harkitsevan, mitä nyt olen teille sanonut. Harkittuanne tulette
ymmärtämään, että olen osoittanut teille suuren vaaran, silloin kuin
vielä on aikaa välttää sitä. Ja te tulette varomaan sitä. Puhukaamme
muusta, haluatteko?

Bertin ei tahtonut itsepäisesti väittää olevansa oikeassa, sillä
hän oli nyt nolona, kun ei enää oikein tietänyt, mitä hänen
piti ajatella; hänen piti todellakin harkita asiaa ja hän läksi
neljännestunnin kuluttua, keskusteltuansa minkä mistäkin.



IV.


Hitain askelin Olivier palasi kotiinsa, aivan ymmällä, ikäänkuin jos
olisi saanut tietää häpeällisen perhesalaisuuden. Hän koetti tutkia
sydäntään, nähdä selvästi itseensä, lukea noita sisäisen kirjan
salaisimpia sivuja, jotka näyttävät toisiinsa kiinni liimatuilta,
ja joita ainoastaan toisinaan vieras sormi voi kääntää eroittaen
ne toisistaan. Epäilemättä hän ei luullut olevansa rakastunut
Annetteen. Kreivitär, jonka luulevainen mustasukkaisuus ei lakannut
olemasta varuillaan, oli edeltäpäin aavistanut kaukaa vaaran, ja
ilmoittanut sen jo, ennen kuin se oli olemassa. Mutta voiko tämä
vaara olla olemassa huomenna, ylihuomenna, kuukauden perästä?
Tähän suoraan kysymykseen hän juuri tahtoi vilpittömästi vastata.
Totisesti tuo pienokainen liikutti hänen helliä vaistojansa, mutta
ne ovat niin lukuisia miehessä, nuo vaistot, ettei pitänyt sekoittaa
pelottavia vaarattomiin. Samaten hän rakasti eläimiä, erittäinkin
kissoja, eikä voinut nähdä niiden silkinhienoa turkkia, ilman että
hänet valtasi vastustamaton, aistillinen halu silitellä niiden
koukertelevaa ja pehmeää selkää, suudella niiden sähköistä karvaa.
Vetovoima, joka kiinnitti hänet nuoreen tyttöön, muistutti vähän
näitä epämääräisiä ja viattomia haluja, jotka kuuluvat ihmisen
hermojen lakkaamattomiin ja rauhoittumattomiin värähdyksiin. Hänen
taiteilijan ja miehensilmiänsä viehätti tuon puhtaan, kirkkaan,
kauniin elämän viehkeys ja purkautuminen, tuo nuoruudenvoima,
joka ilmeni Annettessa; ja hänen sydämensä, joka oli täynnä
muistoja hänen pitkästä suhteestaan kreivittäreen, huomasi tässä
tyttären erinomaisessa äidinnäköisyydessä hänen rakkautensa alussa
hänessä vallinneiden entisten, sittemmin vaimentuneiden tunteiden
uudestaanheräämisen, ja se vavahti ehkä hiukan tämän heräämisen
todetessaan. Heräämisenkö? Niin! Sitäkö se juuri oli? Tämä ajatus
toi hänellä selvyyttä. Hän tunsi heränneensä vuosikautisesta unesta.
Jos hän olisi rakastanut tytärtä aavistamatta sitä, niin olisi hän
tuntenut hänen läheisyydessään sitä koko olemuksen nuortumista,
joka luo miehen erilaiseksi, heti kun hänessä syttyy uuden kaipuun
liekki. Ei, tämä lapsi ei ollut tehnyt muuta, kuin puhaltanut
entiseen hiillokseen! Äitiä hän kai yhä vieläkin rakasti, mutta
hiukan enemmän kuin ennen, epäilemättä tyttären vuoksi, tämän
hänen itsensä uudistumisen vuoksi. Ja hän puki tämän toteamisen
seuraavaan vakuuttavaan sofistiseen muotoon: -- rakastetaan vain
yhden kerran! Sydän voi tulla liikutetuksi usein kohdatessaan toisen
olennon, sillä jokainen vaikuttaa toiseen joko puoleensa vetäen
taikka poistorjuen. Kaikki nämä vaikutelmat synnyttävät ystävyyttä,
oikullisia, äkillisiä lemmen puuskia, omistamisen halua, voimakasta
ja ohimenevää innostusta, mutta eivät todellista rakkautta. Tämän
rakkauden olemassaoloon tarvitaan, että kaksi olentoa olisi siihen
määrin syntynyt toisiansa varten, olisi niin monin kohdin takertunut
toisiinsa, niin monin yhtäläisin haluin, niin monin ruumiin, sielun
ja luonteen sukulaisuusominaisuuksin, että he tuntevat itsensä niin
monenlaisten seikkojen yhteenliittämiksi, että tämä kaikki muodostaa
sidekimpun. Mitä rakastetaan lopultakin, se ei ole niin paljon rouva
X... tahi herra Z... vaan se on nainen, tahi mies, se on nimetön
olento, luonnosta lähtenyt, suuri naissuvun edustaja elimineen,
muotoineen, sydämineen, sieluineen ja olemistapoineen, jotka vetävät
puoleensa niinkuin timantti meidän elimiämme, meidän huuliamme,
sydäntämme, ajatustamme, kaikkea, aistillisia ja älyllisiä halujamme.
Rakastetaan tyyppiä, se on: yhdessä ainoassa henkilössä kaikkien
niiden inhimillisten ominaisuuksien yhdistelmää, jotka voivat
viehättää meitä erikseen toisissa.

Hänelle kreivitär Guilleroy oli ollut tämä tyyppi, ja heidän
suhteensa kestävyys todisti hänelle sen varmalla tavalla. Nyt,
Annette oli ruumiillisesti sen näköinen, mitä hänen äitinsä
oli ollut, silmiä pettävässä määrässä. Ei ollut siis mitään
kummastuttavaa siinä, että hänen miehensydämensä vähän tuli
yllätetyksi, hurmautui. Hän oli jumaloinut yhtä naista! Tästä
naisesta syntyi toinen, melkein samanlainen. Hän ei voinut
todellakaan kieltäytyä siirtämästä tähän toiseen ensimäistä kohtaan
tuntemansa intohimoisen rakkauden lievää jäännöstä. Eihän siinä ollut
mitään pahaa; eihän siinä ollut mitään vaaraa. Hänen katsettaan
ja hänen muistoaan saattoi vain harhaan tämän jälleenheräämisen
ilmestys; mutta hänen vaistonsa ei erehtynyt, sillä hän ei ollut
koskaan tuntenut nuorta tyttöä kohtaan vähintäkään kaipuun
levottomuutta.

Kuitenkin kreivitär moitti häntä siitä, että hän oli mustasukkainen
markiisille. Oliko se totta? Hän tutki uudestaan ankarasti
omaatuntoansa ja totesi, että hän todellakin oli hiukan
mustasukkainen hänelle. Mitä kummallista siinä oikeastaan oli? Eikö
olla joka hetki mustasukkainen miehille, jotka liehakoivat ketä
naista tahansa? Eikö tunneta kadulla, ravintolassa, teatterissa
pientä vihamielisyyttä jokaista herrasmiestä kohtaan, joka kulkee
ohi taikka astuu sisään kaunis tyttö käsipuolessa? Jokainen naisen
omistaja on kilpailija. Se on tyydytetty urospuoli, voittaja,
jota toiset urokset kadehtivat. Ja sitten, käymättä sen pitempiin
fysioloogisiin tutkistelemuksiin, jos oli normaalia, että hän tunsi
Annettea kohtaan hiukan liiaksi kiihkeää sympatiaa hänen hellyytensä
vuoksi äitiä kohtaan, niin eikö käynyt luonnolliseksi, että hän
tunsi itsessänsä heräävän hiukan eläimellistä vihaa tulevaa puolisoa
vastaan? Hän kyllä hillitsisi vähällä vaivalla tämän ruman tunteen.

Syvemmällä hänessä pysyi kuitenkin tyytymättömyyden katkeruus sekä
häntä itseänsä että kreivitärtä kohtaan. Eikö heidän jokapäiväinen
suhteensa häiriytyisi siitä epäluulosta, jonka hän tuntisi
kreivittäressä vallitsevan? Eikö hänen pitäisi valvoa pikkumaisella
ja väsyttävällä tarkkaavaisuudella kaikkia sanojansa, kaikkia
tekojansa, katseitansa, pienintäkin käyttäytymistään, nuoreen tyttöön
nähden, sillä kaikki, mitä hän tekisi, kaikki, mitä hän sanoisi,
näyttäisi äidistä epäilyttävältä. Hän palasi kotiinsa kärtyisänä
ja alkoi polttaa paperosseja, kiihkeänä kuin hermostunut mies
ainakin, joka käyttää 10 tulitikkua sytyttääkseen tupakkaansa. Hän
koetti turhaan työskennellä, hänen kätensä, hänen silmänsä ja hänen
ajatuksensa näyttivät vieraantuneen maalaustaiteesta, niinkuin ne
olisivat sen unohtaneet, niinkuin ne eivät olisi koskaan tunteneet
eivätkä harjoittaneet tätä ammattia. Hän oli ryhtynyt lopettamaan
erästä pientä alottamaansa taulua: -- kadunkulmaus, jossa lauloi
sokea, -- ja hän katseli sitä voittamattoman välinpitämättömänä,
niin kykenemättömänä jatkamaan sitä, että hän istuutui sen eteen,
paletti kädessä, ja unhoitti sen, yhä katselemistaan katsellen sitä
tarkkaavaisen ja kuitenkin hajamielisen kiinteästi.

Sitten yhtäkkiä kärsimättömyys siitä, ettei aika kulunut ja
etteivät minuutit loppuneet, alkoi kalvaa häntä sietämättömällä
kuumeellaan. Aina päivälliseensä saakka, jonka hän söi klubissa --
mitä tekisi hän, koska hän ei voisi työskennellä? Kadulle menemisen
ajatus väsytti häntä jo edeltäpäin, se täytti hänet katukäytävien,
ohikulkevien, ajoneuvojen ja puotien inholla; ja se ajatus taas, että
hän menisi sinä päivänä vierailemaan kenenkä luo tahansa, herätti
hänessä hetkiseksi vihan kaikkia ihmisiä kohtaan, joita hän tunsi.

Siis, mitä hän tekisi? Kiertelisikö hän ateljeessaan pitkin ja
poikin, katsellen joka kerran palatessaan kellon luo sen viisaria,
joka oli siirtynyt muutaman sekunnin? Ah! Hän tunsi nuo vaellukset
ovelta koruesineitä sisältävän kaapin luo! Lennokkaan ja vauhdikkaan
innoituksen, hedelmällisen ja helpon työnsuorituksen hetkinä
tarjosivat suloisia virkistyshetkiä nuo edestakaisin kävelyt tuossa
isossa, työn ilahduttamassa, elähdyttämässä ja lämmittämässä
huoneessa; mutta kykenemättömyyden ja kyllästymisen hetkinä, noina
onnettomina hetkinä, jolloin ei mikään näyttänyt hänestä ponnistuksen
eikä liikkumisen arvoiselta, oli se kopissaan kiertelevän vangin
kurjaa kävelyä. Olisipa edes voinut nukkua, ei muuta kuin tunnin
sohvalla. Mutta ei, hän ei nukkuisi, hän heittelehtisi levottomana,
kunnes vapisisi raivosta. Mistähän hänelle johtuikaan tämä äkillinen
synkkämielisyyden puuska? Hän ajatteli: Tulen kovin hermostuneeksi,
koska joudun tuollaiseen tilaan niin mitättömästä syystä.

Silloin hän arveli ottaa jonkun kirjan. Légende des Siècles'in osa
oli jäänyt sille rautatuolille, johon Annette sen oli asettanut. Hän
avasi sen, luki pari sivua säkeitä eikä ymmärtänyt mitään. Hän ei
ymmärtänyt niitä enemmän, kuin jos ne olisivat olleet kirjoitetut
vieraalla kielellä. Hän alkoi itsepäisesti uudestaan todetakseen
vaan yhä, ettei hän todellakaan päässyt perille ajatuksesta. "Siis",
sanoi hän itsekseen, "näyttää siltä, että olen lähtenyt ulos."
Mutta äkillinen päähänpisto vakuutti hänelle, että vielä oli kaksi
tuntia murentamalla kulutettava päivälliseen saakka. Hän lämmitytti
itsellensä kylvyn ja loikoi siinä haalean veden veltostuttamana ja
lauhduttamana, kunnes hänen palvelijansa toi lakanan ja herätti hänet
puoliunesta. Silloin hän läksi klubiin, johon olivat kokoontuneet
hänen tavalliset toverinsa. Hänet otettiin vastaan avosylin ja
huudahduksin, sillä häntä ei oltu nähty muutamaan päivään.

-- Palaan maalta, sanoi hän.

Kaikki nämä miehet, maisemamaalari Maldantia lukuunottamatta,
ilmaisivat syvää maaseudun halveksimista. Rocdiane ja Landa menevät
sinne tosin metsästämään, mutta he eivät nauttineet tasangoilla ja
metsissä muusta huvista, kuin siitä että näkivät kuulistaan kaatuvan,
höyhenmyttyjen tavoin, fasaaneja, viiriäisiä ja peltopyitä, taikka
pienien kaniinien, kuolleiksi ruhjottuina, tekevän klovnien tavoin
4 tai 6 kertaa peräkkäin kuperkeikan päänsä yli näyttäen joka
keikahduksella häntänsä valkean karvatöyhdön. Paitsi näitä syksyn ja
talven huveja he pitivät maaseutua sietämättömän ikävänä. Rocdiane
sanoi: "Minä pidän pikku naisia pieniä herneitä parempina."

Päivällinen oli, niinkuin se aina oli, meluava ja hilpeä; heitä
kuohutti keskustelut, joissa ei mitään odottamatonta ilmestynyt.
Bertin puhui paljon vilkastuakseen. Häntä pidettiin lystikkäänä;
mutta juotuansa kahvinsa ja pelattuansa 60 pistettä biljaardia
pankkiiri Liverdyn kanssa, hän läksi ulos, astuskeli hiukan
-- Madeleinesta saakka Taitbout-kadulle, -- meni kolme kertaa
Vaudevillen ohitse itsekseen kysellen menisikö sisään, oli
ottamaisillaan ajurin ajaakseen hippodromiin, muutti mieltään ja
kääntyi uudelle sirkukselle päin, sitten teki äkkiä puolikäännöksen
ilman perustetta, ilman suunnitelmaa tai tekosyytä, kulki takaisin
Malesherbes-bulevardia ja hidastutti askeleitaan lähestyessään
kreivitär de Guilleroyn asuntoa: "Hän pitää sitä ehkä omituisena, kun
näkee minun palaavan tänäiltana" ajatteli hän. Mutta hän rauhoittui
ajatellessaan, ettei siinä ollut mitään kummallista, jos hän toisen
kerran tiedusteli kreivittären vointia.

Kreivitär oli yksin Annetten kanssa, pienessä taemmaisessa
salongissa, ja valmisteli yhä köyhien peitettä.

Hän sanoi yksinkertaisesti nähdessään Bertinin astuvan sisään:

-- Kas, tekö se olette, ystäväni?

-- Niin, olin huolissani, tahdoin nähdä teitä. Mitenkä voitte?

-- Kiitos, jotenkin hyvin.

Hän odotti jonkun hetken, lisäsi sitten, huomattavalla tarkoituksella:

-- Ja te?

Bertin alkoi nauraa huolettoman näköisenä, vastaten:

-- Oh, minä, vallan hyvin, vallan hyvin. Teidän pelkoonne ei ollut
vähintäkään aihetta.

Kreivitär kohotti silmänsä lakaten neulomasta ja loi taiteilijaan
hitaasti hehkuvan, rukoilevan ja epäilevän katseen.

-- Niin, aivan totta, sanoi Bertin.

-- Sitä parempi, vastasi kreivitär hiukan väkinäisesti hymyillen.

Bertin istuutui, ja ensimäisen kerran tässä talossa vastustamaton
pahoinvointi valtasi hänet, jonkinlainen ajatustoiminnan seisahdus,
vielä täydellisempi kuin se, joka oli vallannut hänet päivällä
taulunsa edessä.

Kreivitär sanoi tyttärelleen:

-- Sinä voit jatkaa, lapseni; se ei häiritse häntä.

Taiteilija kysyi:

-- Mitä hän sitten teki?

-- Hän harjoitteli erästä fantasiaa.

Annette nousi mennäkseen pianon ääreen. Bertin seurasi häntä
katseellaan ajattelematta sitä, samaten kuin hän aina teki pitäessään
häntä sievänä. Silloin hän tunsi itseensä kohdistuvan äidin katseen,
ja äkkiä hän käänsi pois päänsä, aivan kuin hän olisi hakenut jotakin
salongin pimeästä nurkasta.

Kreivitär otti työpöydältään pienen kultarasian, jonka hän oli saanut
taiteilijalta, hän avasi sen, ja ojentaen Bertinille paperosseja
virkkoi:

-- Polttakaa, ystäväni, te tiedätte, että pidän siitä näin ollessamme
yksin täällä.

Taiteilija totteli, ja piano alkoi soida. Se oli vanhanaikuista
musiikkia, siroa ja kevyttä, tuota musiikkia, johon taiteilija
näyttää saaneen aiheen erittäin lämpimänä, kuutamoisena kevätiltana.

Olivier kysyi:

-- Kenen säveltämä se on?

Kreivitär vastasi:

-- Schumannin, se on vähän tunnettu ja viehättävä.

Hänessä kasvoi halu katsella Annettea, ja hän ei uskaltanut. Hänen
ei olisi tarvinnut tehdä kuin pieni liike, hiukan kääntää kaulaansa,
sillä hän huomasi, syrjästä partituuria valaisevien kynttiläin kaksi
liekkiä, mutta hän arvasi niin hyvin, hän havaitsi niin selvästi
kreivittären vaanivan katseen, että hän pysyi liikkumattomana,
silmät kohotettuina suoraan eteenpäin, huvitettuina, kuten näytti,
ainoastaan tupakasta lähtevän harmaan savun suunnan tarkastamisesta.

Rouva de Guilleroy kuiskasi:

-- Siinäkö kaikki mitä teillä on minulle sanomista?

Bertin hymyili:

-- Ette saa olla minulle pahoillanne. Te tiedätte, että musiikki
minua hypnotisoi, se juo minun ajatukseni. Puhun hetken perästä.

-- Kuulkaahan, sanoi kreivitär, olin harjoitellut jotakin teitä
varten ennen äitini kuolemaa. Te ette kuitenkaan ole saanut sitä
kuulla, ja minä soitan sen teille kohta, kun tyttäreni on lopettanut;
te tulette näkemään miten omituista se on!

Kreivittärellä oli todellista taipumusta ja hieno käsityskyky
sävelissä ilmenevistä tunteista. Se olikin voimakkaimpia keinoja,
joilla hän vaikutti maalarin herkkätuntoiseen mieleen.

Kun Annette oli lopettanut Méhulin maalaissinfonian, kreivitär
nousi, kävi hänen paikalleen, ja kummallinen sävel heräsi hänen
sormiensa painellessa koskettimia, sävel, jonka kaikki osat näyttivät
valituksilta, erilaisilta valituksilta, vaihtelevilta, lukuisilta,
joita keskeytti yksi ainoa ääni, lakkaamatta palaava, laulujen
keskelle tipahtava, niitä katkaiseva, niitä jakava, niitä särkevä,
aivan kuin lakkaamaton, vainoava, yksitoikkoinen huuto, ahdistuksen
rauhoittumaton kutsu.

Mutta Olivier katseli Annettea, joka oli istuutunut häntä vastapäätä,
ja hän ei kuullut mitään, hän ei käsittänyt mitään.

Hän katseli tyttöä, ajattelematta, nauttien kylläkseen hänen
näkemisestään, kuten tavallisesta ja hyvästä asiasta, joka oli
häneltä riistetty, juoden terveydekseen, niinkuin juodaan vettä
janoissaan.

-- No! sanoi kreivitär, onko se kaunis? Taiteilija huudahti
heränneenä:

-- Ihmeteltävän ihana, kenen se onkaan säveltämä?

-- Ettekö te tiedä sitä?

-- En.

-- Kuinka, te ette tiedä sitä, te?

-- Ei, en totisesti tiedä.

-- Schubertin.

Bertin sanoi syvästi vakuutetun näköisenä:

-- Se ei minua ollenkaan kummastuta, sehän on uhkea! Te olisitte
erinomaisen hyvä, jos alkaisitte sen uudestaan.

Kreivitär alkoi uudestaan, ja Bertin, kääntäen päänsä, alkoi jälleen
katsella Annettea, mutta kuunteli myöskin; musiikkia, nauttiakseen
yhtaikaa kahdesta huvista.

Sitten, rouva de Guilleroyn palattua entiselle paikalleen, taiteilija
noudatti yksinkertaisesti miehen luonnollista viekkautta eikä antanut
silmiensä enää kiintyä nuoren tytön vaaleaan profiiliin, hänen
neuloessaan vastapäätä äitiänsä toisella puolen lamppua.

Mutta jollei hän nähnyt Annettea, niin hän nautti hänen läsnäolonsa
suloisuudesta, niinkuin tunnetaan lämpimän lieden läheisyys; ja halu
antaa katseidensa liukua nopeasti häneen ja sitten taas siirtää
takaisin kreivittäreen, kiusasi häntä, tuo koulupojan halu kiivetä
kadun ikkunaan heti kun opettaja kääntää selkänsä.

Bertin Iäksi pian pois, sillä hänen puheensa oli yhtä lamauksissa
kuin hänen ajatuksensa, ja hänen yhtämittainen vaikenemisensa voi
antaa aihetta selityksiin.

Heti kun hän oli tullut kadulle, valtasi hänet kuljeskelemisen tarve,
sillä kaikki kuultu musiikki jatkui hänessä kauan, johti hänet
mietteisiin, jotka näyttivät sävelten haaveillulta ja tarkemmalta
jatkolta, tuo muutamansävelinen laulu palasi aika-ajoittaisena
ja haihtuvana, tuoden mukanansa irrallisia, heikentyneitä ja
kaukaisia tahteja kuin kaiku; sitten se vaikeni, näytti antavan
ajatukselle tilaisuuden keksiä merkityksen aiheelle ja lähteä
hakemaan jonkinlaista sopusointuista ja hellää ihannetta. Hän
kääntyi vasempaan ulkobulevardille, huomatessaan Monceaun puiston
lumoavan ihanan valaistuksen, ja astui sähkölamppujen alla kehässä
kulkevalle keskikäytävälle. Muudan vartija kuljeskeli hitain askelin;
toisinaan ajoi ohi myöhästynyt ajuri; eräs mies luki sanomalehteä
istuen penkillä voimakkaan sinertävän valon virrassa, pronssisen
lyhtypatsaan juurella, joka kannatti häikäisevää kaarilamppua. Toiset
valonlähteet levittivät nurmikolle, puiden keskelle lehdistöön ja
ruoholle kylmää ja väkevätä valoaan ja loivat kalpeata eloa tähän
kaupungin suureen puistoon.

Bertin kulki kädet selän takana pitkin katukäytävää, ja hän muisteli
kävelyänsä Annetten kanssa tässä samassa puistossa, silloin kun hän
oli hänen suussaan tuntenut hänen äitinsä äänen.

Hän vaipui istumaan penkille, ja hengittäen kasteltujen nurmikkojen
raikasta kosteutta, hän tunsi itseänsä ahdistavan kaikkien niiden
intohimoisten toiveiden, jotka tekevät nuorukaisten sielusta
loppumattoman rakkausromaanin sekavan luonnoksen. Ennen muinoin hän
oli tuntenut tällaisia iltoja, tällaisia kuljeskelevan fantasian
iltoja, jolloin hän antoi äkillisen rakkaudenpuuskansa harhailla
kuvitelluilla seikkailuilla, ja häntä kummastutti tavatessaan nyt
itsessään uudestaan tämän aistimuksen, joka ei ollut hänen ikänsä
mukainen.

Mutta aivan kuin Schubertin säveleen itsepäinen ääni, Annetten
ajatteleminen, hänen lampun alle kumartuneiden kasvojensa näky, ja
kreivittären omituinen epäluulo valtasivat hänet uudestaan joka
hetki. Hänen sydäntänsä askarrutti yhä vasten hänen tahtoansa
tämä kysymys, hän tutki yhä jatkuvasti niitä käsittämättömiä
syvimpiä sopukkoja, joissa itävät ennen syntymistään ihmisten
tunteet. Tämä sitkeä tutkiminen teki hänet levottomaksi. Tämä
nuoren tytön alituinen ajatteleminen näytti avaavan hänen
sielulleen hellien haaveiden tien; hän ei voinut sitä enää ajaa
pois muistostaan; hän ikäänkuin kuljetti mukanansa jonkinlaisen
Annetten esiinloitsimiskyvyn, niinkuin hän ennen aikaan säilytti,
kun kreivitär oli lähtenyt hänen luotaan, omituisen tunteen hänen
läsnäolostaan ateljeen seinien sisässä.

Yhtäkkiä, kärsimättömänä tästä yhden ainoan muiston
vallassapysymisestä, hän mutisi itsekseen nousten seisaalleen:

-- Any on typerä kun sanoi minulle sen. Hän saattaa minut nyt
ajattelemaan tytärtään.

Hän palasi kotiinsa levottomana itsestään. Mentyänsä vuoteeseen hän
tunsi, ettei hän saisi unta, sillä kuume virtasi hänen suonissaan ja
haaveen neste kiehui hänen sydämessään. Peläten unettomuutta, noita
hermostuttavia unettomia öitä, joita aiheuttaa sielun kuohunta, hän
tahtoi koettaa ottaa jonkun kirjan luettavakseen. Kuinka monta kertaa
oli lyhyt lueskelu ollut hänellä unilääkkeenä! Hän nousi siis ja
meni kirjastoonsa, valitakseen hyvin kirjoitetun ja untatuottavan
kirjan, mutta hänen valpas ajatuksensa, joka hänestä huolimatta
halusi jotakin mielenliikutusta, haki kirjahyllyiltä kirjailijan
nimeä, joka vastaisi hänen hurmautumis- ja odottamistilannettaan.
Balzac, jota hän ihaili, ei sanonut hänelle mitään; hän halveksi
Hugota, ylenkatsoi Lamartinea, joka kuitenkin teki hänet heltyneeksi,
ja kävi ahnaasti Mussetin, kaikkien nuorten runoilijan kimppuun. Hän
otti yhden niteen ja vei sen mukanansa lukeaksensa sitä, mistä kohti
sattuisi.

Kun hän uudestaan oli mennyt vuoteeseensa, alkoi hän juoda
juopottelijan janolla näitä innoittuneen kevyitä säkeitä, nauttia
runoilijasta, joka lauloi niinkuin lintu elämän aamuruskosta, ja
koska hänellä ei riittänyt ääntä kuin aamuksi, vaikeni säälimättömän
keskipäivän saapuessa, näistä säkeistä, joiden runoilija oli
ennenkaikkea elämän päihdyttämä, purkaen päihtymyksensä loistaviin ja
naiveihin rakkauden riemutoitotuksiin, jotka ovat kaikkien kaipuun
hurmaamien nuorten sydämien kaikuja.

Ei koskaan ollut Bertin näin fyysillisesti käsittänyt näiden aisteja
liikuttavien ja älyä tuskin koskettavien runoelmien viehätystä.
Silmät suunnattuina näihin väräjäviin säkeisiin, hän tunsi itsensä
20-vuotiseksi sieluksi, jota myllersivät toiveet, ja hän luki
melkein koko kirjan nuorukaisen hurmiossa. Kello löi 3, herättäen
hänessä kummastusta siitä, ettei hän ollut vielä nukkunut. Hän
nousi sulkeakseen ikkunansa ja viedäksensä kirjan pöydälle huoneen
keskelle; mutta joutuessaan kosketuksiin yön viileän ilman kanssa
kipu, jota oleskelu Aixissa oli huonosti lieventänyt, tuntui pitkin
hänen lapaluitaan aivan kuin muistutus, kuin varoitus, ja hän heitti
runoteoksen kärsimättömällä liikkeellä kädestään mutisten:

"Vanha hölmö, mitä sinä hulluttelet!" Sitten hän meni uudestaan
nukkumaan ja puhalsi valon sammuksiin.

Seuraavana päivänä hän ei mennyt kreivittären luo ja tekipä vielä
tarmokkaan päätöksen olla palaamatta sinne ainakaan kahteen päivään.
Mutta mitä hän tekikin, jos hän sitten koetteli maalata taikka tahtoi
mennä kävelemään, taikka laahasi surumielisyyttään toisesta talosta
toiseen, ahdisti häntä näiden kahden naisen lakkaamaton ajatteleminen.

Kun hän oli kieltänyt itseltään oikeuden lähteä heitä tervehtimään,
niin lohduttautui hän ajattelemalla heitä, ja hän antoi ajatuksensa
ja sydämensä kylliksi nauttia heidän muistostaan. Tapahtui silloin,
että tässä jonkunlaisessa harha-aistimuksessa, johon hänet tuuditti
hänen yksinäisyytensä, nämä kaksi henkilöä lähestyivät toisiansa,
erilaisina, sellaisina kuin hän ne tunsi, sitten meni toinen toisen
edelle, sitten ne sekoittuivat, sulivat yhdeksi, muodostivat vain
yhdet kasvot, hiukan epäselvät, jotka eivät olleet äidin eivätkä
aivan tyttärenkään kasvot, vaan naisen kasvot, jota hän mielettömästi
oli rakastanut ennen aikaan ja vielä rakasti yhä ja aina.

Silloin hän katui sitä, että oli näin heittäytynyt näiden hellien
tunteiden kaltevalle pinnalle, jotka hän tunsi voimakkaiksi
ja vaarallisiksi. Päästäksensä niistä irti, torjuakseen ne,
vapautuakseen tästä kiehtovasta ja suloisesta haaveesta, hän suuntasi
mielensä kaikkiin ajateltavissa oleviin aatteisiin, kaikkiin
mahdollisiin harkinnan ja mietiskelyn aineisiin. Turhaa ponnistusta!
Kaikki hänen mieltänsä toisaalle johtavat tiet, jotka hän valitsi,
saattoivat hänet takaisin samaan pisteeseen, jossa hän tapasi
nuoret, vaaleat kasvot, jotka näyttivät olevan väijyksissä häntä
odottaakseen. Tämä oli jonkinlainen epämääräinen aavistus, jota ei
voinut välttää, se väikkyi hänen ympärillään ja pysähdytti hänet,
mitä kiertoteitä hän olikin koettanut paeta.

Näiden kahden olennon sekottaminen, joka oli hänet niin voimakkaasti
hämmentänyt tuona kävely-iltana Roncièresin puistossa, alkoi hänen
muistissaan, heti kun hän lakkasi harkitsemasta ja miettimästä
ja loitsi heidät esille, sekä koetteli ymmärtää, mikä outo tunne
järkytti hänen ruumistaan. Hän sanoi itsekseen: "Noh, tunnenko minä
Annettea kohtaan enemmän hellyyttä kuin on sopivaa?" Silloin, tutkien
sydämensä pohjaa, tunsi hän hehkuvansa rakkaudesta aivan nuorta
naista kohtaan, jolla oli kaikki Annetten piirteet, mutta joka ei
ollut hän. Hän rauhoittui hitaasti ajatellen: "Ei, minä en rakasta
tytärtä, olen yhdennäköisyyden uhri."

Kuitenkin nuo kaksi Roncièresissa vietettyä päivää säilyivät hänen
sielussaan lämmön, onnen ja hurmauksen lähteenä. Pienimmätkin
yksityisseikat palasivat nyt mieleen yksitellen, tarkkoina,
suloisempina kun itse tuona hetkenä. Yhtäkkiä, seuraten muistojensa
kulkua, hän näki uudestaan tien, jota he kulkivat lähtiessään
hautausmaalta, nuoren tytön kukkien poiminnat, ja hän muisti äkkiä
luvanneensa tälle safiireista valmistettavan ruiskukan, heti kun
olisivat palanneet Parisiin.

Kaikki hänen päätöksensä haihtuivat, ja taistelematta enää vastaan,
hän sieppasi hattunsa ja läksi ulos kokonaan sen ajatuksen vallassa,
mitä huvia hän voisi tuottaa Annettelle.

Guilleroyn lakeija vastasi taiteilijalle tämän tiedustellessa, oliko
ketään kotona:

-- Rouva on mennyt ulos, mutta neiti on täällä. Bertin tunsi
voimakasta iloa.

-- Ilmoittakaa hänelle, että tahtoisin puhutella häntä. Sitten hän
pujahti salonkiin kevyin askelin, aivankuin hän olisi pelännyt, että
hänen kuultaisiin sinne menevän.

Annette ilmestyi melkein paikalla.

-- Hyvää päivää, rakas mestari, sanoi hän arvokkaasti.

Bertin alkoi nauraa, puristi hänen kättään ja istuutuen hänen
viereensä virkkoi:

-- Arvaapas, miksi olen tullut?

Hän koetti keksiä vastausta jonkun sekunnin.

-- Enpä tiedä.

-- Viedäkseni sinut äitisi kanssa jalokivikauppiaalle valitsemaan
tuota safiiri-ruiskukkaa, jonka lupasin sinulle Roncièresissa.

Nuoren tytön kasvot kirkastuivat onnesta.

-- Oi, sanoi hän, ja äiti on mennyt ulos. Mutta hän tulee kohta
takaisin. Tehän odotatte häntä, eikö niin?

-- Niin, jollei se käy liian pitkäksi.

-- Oh, miten röyhkeä te olette, liian pitkäksikö minun kanssani. Te
kohtelette minua kuin pikku tyttöä.

-- En, sanoi taiteilija, en niinkään paljon kuin luulet.

Bertin tunsi sydämessään halun miellyttää, olla kohtelias ja henkevä
niinkuin nuoruutensa vallattomimpina aikoina, tuon vaistomaisen
halun, joka kiihoittaa ylenmäärin kaikkia viehättämiskykyjä, joka
saa riikinkukon levittämään pyrstönsä ja runoilijat tekemään
säkeitä. Lauseet tulivat hänen huulilleen nopeasti, pirteästi,
hän puhui niinkuin hän osasi hyvinä hetkinään. Annette, jota
tämä into vilkastutti, vastasi hänelle kaikella sillä purevalla
leikillisyydellä ja veitikkamaisella sukkeluudella, joka hänessä iti.
Yhtäkkiä pohtiessaan erästä mielipidettä taiteilija huudahti:

-- Mutta te olette jo usein sanonut sen ja minä olen teille vastannut.

Annette keskeytti hänet purskahtaen nauruun:

-- Kas, te ette enää sinuttele minua, te pidätte minua äitinä.

Taiteilija punastui, vaikeni, sopersi sitten:

-- Niin, se johtuu siitä, että äitisi jo sata kertaa on puolustanut
tuota mielipidettä.

Hänen kaunopuheliaisuutensa oli jo sammunut. Hän ei tietänyt enää
mitä sanoa, hän pelkäsi tätä nuorta tyttöä, käsittämättä miksi.

-- Kas, tuoltahan äiti jo tulee, sanoi Annette. Hän oli kuullut
avattavan ensimäisen salongin ovea, ja Olivier, hämillään aivankuin
olisi tavattu itse teossa, selitti, kuinka hän yhtäkkiä oli
muistanut antamansa lupauksen ja tullut hakemaan heitä kumpaakin
jalokivikauppiaalle.

-- Minulla on vaunut, sanoi hän. Minä asetun laskuistuimelle.

He läksivät, ja muutamia minuutteja myöhemmin he astuivat Montaran
kauppaan.

Kun Bertin oli viettänyt koko elämänsä läheisessä ystävyydessä
naisten kanssa ja ollut kiintynyt heihin, kun hän oli tehnyt
huomioita heistä ja tutkinut heitä, aina ollut tekemisissä heidän
kanssaan, kun hänen oli pitänyt saada selville ja keksiä heidän
makunsa, tuntea niinkuin hekin heidän pukunsa, muotikysymykset,
kaikki heidän yksityiselämänsä vähäpätöiset yksityiskohdat, niin
hän oli vihdoin päässyt sille asteelle, että hänellä oli usein
samallaisia aistimuksia kuin heillä, ja hän tunsi aina astuessaan
johonkin noista kauppapuodeista, joissa myydään heidän kauneuttansa
viehättäviä ja hienoja pikkuesineitä, melkein samanlaista huvia
kuin mikä sai heidät itsensäkin väräjämään. Häntä huvitti niinkuin
heitäkin nuo pienet sirot esineet, joilla he koristautuvat; kankaat
viehättivät hänen silmiään, pitsit houkuttelivat hänen käsiään
koskettelemaan niitä, kaikkein vähäpätöisimmätkin korukapineet
kiinnittivät hänen huomiotaan. Jalokivikaupoissa hän tunsi
näytelasikkoja kohtaan jonkinlaista uskonnollista kunnioitusta
aivankuin ylellisen, hurmaavan pyhäkön edessä; ja tummalla veralla
peitetty pöytä, jolla kultasepän notkeat sormet vierittivät
välkähteleviä, kallisarvoisia kiviä, oli hänestä eräänlaatuista arvoa
ansaitseva esine.

Kun hän oli pyytänyt kreivittären ja hänen tyttärensä istuutumaan
tämän vakavan huonekalun eteen, jolle kumpikin heistä asetti kätensä
luonnollisin liikkein, ilmoitti hän kauppiaalle, mitä hän halusi;
hänelle näytettiin pienten kukkien malleja.

Sitten levitettiin hänen eteensä safiireja, joista piti valita
neljä. Se kesti kauan. Molemmat naiset kynnen kärjellä kääntelivät
niitä veralla, ottivat sitten käteensä varovaisesti, katselivat
päivää niiden läpi, tutkivat niitä oppineella ja intohimoisella
tarkkaavaisuudella. Kun oli asetettu syrjään ne, jotka he olivat
eroittaneet, tarvittiin kolme smaragdia lehtiä varten, ja sitten
aivan pieni briljantti, joka värisisi keskessä kastepisarana.

Silloin Olivier, jota antamisen ilo hurmasi, sanoi kreivittärelle:

-- Tahdotteko tehdä minulle mieliksi ja valita kaksi sormusta?

-- Minäkö?

-- Niin, toisen itsellenne, toisen Annettelle. Sallikaa minun antaa
teille nämä pienet lahjat Roncièresissa viettämieni kahden päivän
muistoksi.

Kreivitär kieltäytyi.

Taiteilija pyysi pyytämistään. Seurasi pitkä keskustelu, sanojen
ja perusteiden taistelu, jossa Bertin lopuksi ei kuitenkaan ilman
vaivaa, -- pääsi voitolle.

Tuotiin sormukset, toiset harvinaisemmat yksin erikoislippaissa,
toiset asetettuna lajittain yhteen suuriin neliskulmaisiin rasioihin,
joiden sametilla oli riveissä nähtävinä niiden kehyksien kaikki
mahdolliset muodot. Maalari oli istuutunut molempien naisten
väliin ja ryhtyi, niinkuin hekin, samalla uteliaalla innolla
poimimaan yksitellen kultasormuksia niistä ohuista raoista, joissa
ne seisoivat. Hän asetti ne sitten eteensä, pöydän veralle, jolla
ne kasaantuivat kahteen ryhmään, toiseen, joka hyljättiin heti
ensinäkemältä, ja toiseen, josta valittaisiin.

Aika kului, huomaamatta ja hiljaa, tässä hauskassa valitsemistyössä,
joka oli kiehtovampi, kuin kaikki maailman huvit, huvittava ja
vaihteleva kuin näytäntö, liikuttava myöskin, melkein aistillinen,
oivallinen nautinto naisen sydämelle.

Sitten verrattiin, innostuttiin, ja noiden kolmen tuomarin valinta
pysähtyi hetkisen epäröimisen jälkeen pieneen kultakäärmeeseen, joka
piti kaunista rubiinia kapean kitansa ja kiertyneen häntänsä välissä.

Olivier nousi riemusta säteilevänä.

-- Jätän teille vaununi, sanoi hän, minulla on asioita
toimitettavana; lähden siksi matkoihini.

Mutta Annette pyysi äitiänsä palaamaan kotiin jalkaisin tuona
kauniina päivänä. Kreivitär suostui ja kiitettyänsä Bertiniä hän
vaelsi katuja pitkin tyttärensä kanssa.

He kulkivat jonkun aikaa ääneti, iloisesti nauttien saamistaan
lahjoista, sitten he alkoivat puhua kaikista jalokivistä, joita
olivat nähneet ja käsitelleet. Heille jäi siitä mieleen jonkinlainen
kimaltelu, jonkinlainen kilinä, jonkinlainen hilpeys. He kävelivät
nopeasti läpi tuon "kello-viiden" ihmisjoukon, joka mittelee
katukäytäviä kesäiltana. Miehet kääntyivät katselemaan Annettea
ja mutisivat ohikulkiessaan epäselviä ihailun sanoja. Koko heidän
surunsa aikana, siitä saakka kuin musta puku antoi Annettelle tuon
voimakkaan kauneuden loiston, oli kreivitär nyt ensi kerran hänen
kanssaan kävelyllä Pariisissa; ja nähdessään sen menestyksen,
jonka tyttärensä saavutti kadulla, hänen herättämänsä huomion, nuo
kuiskaillut ylistelyt, tuon vastaantulijoissa ilmenevän pienen,
imartelevan mielenliikutuksen, jonka jättää ihmisjoukkoon sievän
naisen läpikulku, puristautui vähitellen kokoon hänen sydämensä,
se pusertui samalla tavalla, kiusallisesti ahdistuneena, kuin
silloin illalla, hänen salongissaan verrattaessa tytärtä hänen
omaan kuvaansa. Vastoin tahtoansa hän vaani noita katseita, joita
Annette veti puoleensa, hän tunsi niiden tulevan kaukaa, hipaisevan
hänen kasvojansa siihen jäämättä, sitten kiintyvän yhtäkkiä noihin
vaaleihin kasvoihin, jotka liikkuivat hänen vieressään. Hän arvasi,
hän näki nopeita ja mykkiä ihailun ilmauksia tälle puhjenneelle
nuoruudelle, tämän viehkeyden hurmaavalle sulolle, ja hän ajatteli:
"Minä olin yhtä kaunis kuin hän, jollen kauniimpi." Yhtäkkiä välkähti
hänen mieleensä Olivier, ja hänet valtasi niinkuin Roncièresissa
ehdoton pakenemisen halu.

Hän ei halunnut enää tuntea sitä, että tässä kirkkaassa valossa,
tässä ihmisvilinässä näkivät hänet kaikki nämä ihmiset, jotka
eivät häntä katselleet. Olivat kaukana ne päivät, jotka kuitenkin
oikeastaan olivat niin lähellä, jolloin hän koetteli hakea ja
aiheuttaa vertailua tyttärensä kanssa. Kuka sitten nyt, näiden
ohikulkevien joukossa, enää ajattelikaan heitä verrata. Yksi ainoa
oli sitä ehkä tehnyt, äsken, tuolla kultasepän puodissa. Hänkö?
Oo, mikä tuska! Voiko olla mahdollista, ettei Bertin lakkaamatta
mielessään halunnut verrata heitä! Varmasti hän ei voinut nähdä heitä
yhdessä ajattelematta sitä ja muistelematta sitä aikaa, jolloin hän
niin viehkeänä, niin sievänä astui taiteilijan luo, varmana siitä,
että tulisi rakastetuksi.

-- Tunnen voivani pahoin, sanoi kreivitär, otamme ajurin, lapseni.

Annette kysyi levottomana:

-- Mikä sinun on, äiti?

-- Ei mikään, sinähän tiedät, että isoäitisi kuolemasta saakka
minulla on usein näitä heikkoudenkohtauksia.



V.


Piintyneet päähänpistot ovat parantumattomien tautien tavoin kalvavan
sitkeitä. Kun ne kerran ovat päässeet sieluun, ne raatelevat sitä, ne
eivät anna sille enää vapautta ajatella mitään eikä mieltyä mihinkään
asiaan. Niinpä kreivitär, mitä hän tekikin kotonansa taikka muualla
yksin tahi ihmisten ympäröimänä, ei voinut enää irroittaa itsestään
sitä ajatusta, joka oli hänet vallannut palatessaan tyttärensä
rinnalla kotiin: "Onko mahdollista, että Olivier, nähdessään heidät
melkein joka päivä uudestaan ei haluaisi lakkaamatta mielessään
verrata heitä?"

Varmasti hänen täytyi se tehdä vastoin tahtoaan, aina jatkuvasti,
koska hänen mielessään kummitteli tuo yhdennäköisyys, joka ei
hetkeksikään unhoittunut, jota vielä lisäsi ennen aikaan tavoiteltu
eleiden ja sanojen jäljittely. Joka kerta kun Bertin astui sisään,
ajatteli kreivitär tätä rinnanasettelua, hän luki sen taiteilijan
katseista, arvasi sen ja selitti sitä sydämessään ja päässään.
Silloin häntä kiusasi tarve piiloittautua, hävitä ja olla enää
näyttäytymättä tyttärensä läheisyydessä. Hän kärsi muuten kaikin
tavoin siitä, ettei tuntenut enää olevansa kotonaan talossaan. Se
pahastuminen asemansa menettämisen johdosta, jota hän oli tuntenut
sinä iltana, jolloin kaikkien silmät katselivat Annettea kuvan
edessä, lisääntyi, jatkui ja hermostutti häntä välistä. Hän saarnasi
itselleen lakkaamatta tuota sisällistä vapautumisen tarvetta, tuota
tunnustamatonta halua lähettää tyttärensä pois luotaan, aivan
kuin häiritsevän ja itsepäisen vieraan, ja hän työskenteli siihen
suuntaan, itsetiedottomalla oveluudella, uudestaan sen tarpeen
vallassa, että saisi edes taistellen säilyttää vielä, kaikesta
huolimatta, rakastamansa miehen.

Koska hän ei voinut liiaksi jouduttaa Annetten naimisiinmenoa,
jota heidän äskeinen surunsa vielä vähän viivytti, niin pelkäsi
hän epäselvästi ja kovasti, että joku tapahtuma, mikä tahansa,
aiheuttaisi tämän suunnitelman raukeamisen, ja hän koetteli melkein
vastoin tahtoaan saada tyttärensä sydämessä syntymään lempeä
markiisia kohtaan.

Kaikki se ovela diplomatia, jota hän oli käyttänyt jo niin kauan
aikaa säilyttääkseen Olivierin itsellään, sai hänessä nyt uuden,
hienomman, salaisemman muodon, ja se kehittyi yrityksessä saada
nuoret mieltymään toisiinsa, ilman että nämä kaksi miestä tapaisivat
toisiaan.

Kun maalari, joka oli tottunut työskentelemään aamupäivin, ei
syönyt aamiaista koskaan ulkona eikä tavallisesti pitänyt muuta
kuin iltakutsuja ystävilleen, niin pyysi kreivitär usein markiisin
aamiaiselle. Tämä saapui levittäen ympärilleen aamuratsastuksen
pirteyttä, jonkinlaisen aamuilman tuulahduksen. Ja hän puhui
iloisesti kaikista ylhäisön asioista, jotka näyttävät joka päivä
leijailevan Bois de Boulognen teillä hevosurheilua harrastavan ja
loistavan Parisin hienoston aamuhetkien yllä. Annette kuunteli häntä
huvitettuna, hän mieltyi markiisin jokapäiväisiin mielihommiin, jotka
tämä näin hänelle kertoi, aivan tuoreina ja aivan kuin hienon sävyn
vernissoimina. Nuorten läheinen tuttavuus rakentui heidän välilleen,
jonkunlainen harras ystävyys, jota yhteinen ja intohimoinen mieltymys
hevosiin luonnollisesti lujitti. Hänen lähdettyänsä kreivitär ja
kreivi ylistivät taitavasti markiisia, sanoivat hänestä mitä sanoa
piti, jotta nuori tyttö ymmärtäisi riippuvan yksinomaan hänestä
itsestään, tahtoiko hän mennä naimisiin markiisin kanssa, jos tämä
häntä miellytti.

Anette oli muuten nopeasti käsittänyt sen, ja, harkiten lapsellisen
viattomasti, piti aivan selvänä sitä, että ottaisi miehekseen tämän
kauniin pojan, joka antaisi hänelle, muiden tyydytysten ohessa,
senkin, jota hän piti kaikkia muita parempana, nimittäin tilaisuuden
ratsastaa joka aamu hänen rinnallaan hurjaa vauhtia puhdasverisen
selässä.

He huomasivat eräänä päivänä olevansa kihloissa, aivan
luonnollisesti, vaihdettuaan käden puristuksen ja hymyilyn, ja
tästä avioliitosta puhuttiin niinkuin aikoja sitten päätetystä
asiasta. Silloin markiisi alkoi tuoda lahjoja. Herttuatar kohteli
Anettea kuin omaa tytärtään. Siis koko tämä asia oli lämmitetty
yhteisestä sopimuksesta pienellä läheisen ystävyyden tulella, päivän
rauhallisina hetkinä, ja markiisi, jolla oli muuten paljon muita
hommia, suhteita, palveluksia ja velvollisuuksia, tuli harvoin
käymään illalla.

Silloin oli Olivierin vuoro. Hän söi säännöllisesti joka viikko
ystäviensä luona, ja ilmestyi yhä edelleenkin odottamatta, pyytämään
kupin teetä 10 ja 12 välillä.

Heti hänen astuttuansa huoneeseen kreivitär väijyi taiteilijaa, häntä
kalvoi nimittäin halu saada tietää, mitä tämän sydämessä tapahtui.
Bertin ei voinut luoda yhtään katsetta, ei tehdä yhtään elettä, jota
ei kreivitär olisi hetikohta selittänyt ja häntä vaivasi tämä ajatus:
"On mahdotonta, ettei Olivier rakasta tytärtäni nähdessään meidät
toistemme vieressä."

Bertin toi myöskin lahjoja. Ei kulunut viikkoakaan, ettei hän
ilmestynyt kantaen kädessään kahta pientä pakettia, joista hän antoi
toisen äidille, toisen tyttärelle; ja kreivitär tunsi avatessaan
rasioita, jotka sisälsivät usein kallisarvoisia esineitä, sydäntään
kouristavan. Hän tiesi hyvin tämän antamishalun, jota hän naisena ei
ollut koskaan voinut tyydyttää, tämän halun tuoda jotakin, valmistaa
huvia, ostaa jollekin, ja löytää kauppapuodeista miellyttäviä
esineitä.

Jo kerran oli maalari läpäissyt tämän taitekauden, ja kreivitär
oli nähnyt hänen useita kertoja astuvan huoneeseen samalla tavoin
hymyillen, samoin elein, pieni paketti kädessä. Sitten se oli
asettunut, ja nyt se alkoi uudestaan. Kenelle? Hän ei ollenkaan
epäillyt. Ainakaan se ei ollut hänelle!

Taiteilija näytti väsyneeltä, laihtuneelta. Kreivitär teki siitä sen
johtopäätöksen, että hän kärsi. Hän vertaili Bertinin huoneeseen
astumista, hänen kasvojensa ilmeitä, hänen käyttäytymistään markiisin
esiintymiseen, jota Annetten sulo alkoi myöskin liikuttaa. Mutta
asianlaita ei ollut heihin molempiin nähden sama: Markiisi de
Farandal oli hurmaantunut, Olivier Bertin rakasti! Kreivitär luuli
ainakin sitä kidutuksensa hetkinä, sitten rauhoittumishetkinään hän
taas toivoi vielä erehtyneensä.

Oh, usein hän oli kysymäisillään taiteilijalta, ollessaan yksin
hänen kanssaan, oli pyytämäisillään, rukoilemaisillaan häntä,
puhumaisillaan hänelle, tunnustamaisillaan kaikki, mitään salaamatta
häneltä. Hän piti parempana tietää ja itkeä varmuuden saatuaan, kuin
näin kärsiä epäilyn vallassa ja pystymättä lukemaan hänen ajatuksiaan
hänen suljetusta sydämestään, jossa hän tunsi versoavan toisen
rakkauden.

Tämä sydän, johon hän oli kiintynyt enemmän kuin elämään, jota hän
oli valvonut, lämmittänyt ja elähyttänyt lemmellään kokonaista 12
vuotta, josta hän luuli olevansa varma, jonka hän oli toivonut
lopullisesti olevan saavutetun, valloitetun, alistetun, ja
intohimoisesti uskollisen aina heidän päiviensä loppuun saakka, tämä
sydän nyt yhtäkkiä luisui hänestä erilleen käsittämättömän, kauhean
ja hirvittävän kohtalon vuoksi. Niin, se oli yhtäkkiä sulkeutunut
siinä piilevine salaisuuksineen. Hän ei voinut enää siihen tunkeutua
ystävällisin sanoin eikä sinne kasata lempeä kuten taattuun
turvapaikkaan, joka oli auki ainoastaan hänelle. Mitä toimittaa
rakastaminen, mitä ehdottomasti antautuminen, jos yhtäkkiä se, jolle
on tarjonnut koko olemuksensa ja koko elämänsä, kaikki, kaikki mitä
omistaa tässä maailmassa, livahtaa käsistämme näin senvuoksi, että
toiset kasvot häntä ovat miellyttäneet, ja tulee silloin muutamissa
päivissä melkein vieraaksi!

Vieraaksi! Hän, Olivierko? Hän puhui kyllä niinkuin ennenkin samoin
sanoin, samalla äänellä ja samalla sävyllä. Ja kuitenkin oli
jotakin heidän välillään, jotakin selittämätöntä, käsittämätöntä,
voittamatonta, jotakin melkein mitätöntä, tuota samaa melkein
mitätöntä, joka saattaa purjealuksen loittonemaan, kun tuuli kääntyy.

Bertin loittoni todellakin, loittoni hänestä joka päivä hiukan
enemmän ja enemmän kaikkien niiden katseiden vuoksi, joita hän loi
Annetteen. Hän ei koettanut nähdä selvästi sydämeensä. Hän tunsi
kyllä tuon sydämensä kuohunnan, tuon vastustamattoman vetovoiman,
mutta hän ei tahtonut käsittää, hän antautui elämän odottamattomien
tapahtumien ja sattumien varaan.

Hän ei välittänyt muusta, kuin päivällisistä ja illanvietoista
näiden kahden naisen seurassa, joita heidän surunsa eroitti kaikesta
hienon elämän hälinästä. Kun hän ei kohdannut heidän luonaan kuin
yhdentekeviä henkilöitä, nimittäin useimmiten Corbellen ja Musadieun,
niin luuli hän olevansa melkein yksin heidän kanssaan maailmassa, ja
kun hän ei enää nähnyt ollenkaan herttuatarta ja markiisia, joille
varattiin aamut ja keskipäivät, niin tahtoi hän unohtaa heidät
arvellen avioliiton siirretyksi määräämättömään aikaan.

Annette ei muuten puhunut koskaan hänen läsnäollessaan markiisi
de Farandalista. Tekikö hän tämän jonkinlaisesta vaistomaisesta
häveliäisyydestä, vaiko ehkä jostakin noista salaisista naissydämen
sisäisistä näkemyksistä, jotka saattavat heidät aavistamaan, mitä he
eivät tiedä.

Viikot seurasivat toisiaan mitään muuttamatta tässä elämässä, ja
syksy oli tullut tuoden mukanansa eduskunnan istunnot aikaisempaan
kuin tavallisesti valtiollisten vaarojen vuoksi.

Istuntojen uudestaan avaamisen päivänä, kreivi de Guilleroyn piti
viedä tähän tilaisuuteen rouva de Mortemainin, markiisin ja Annetten
aamiaisen jälkeen, joka syötiin heillä. Ainoastaan kreivitär, joka
oli yksinäistynyt yhä kasvavaan suruunsa, oli selittänyt jäävänsä
kotiin.

Oltiin noustu pöydästä, juotiin kahvia suuressa salongissa, oltiin
iloisia. Kreivi, joka oli onnellinen parlamentintöiden uudestaan
alkamisesta, hänen ainoasta huvistaan, puhui melkein henkevästi
nykyisestä tilanteesta ja tasavallan vaikeuksista; markiisi,
lopullisestikin rakastuneena, vastasi hänelle innokkaasti, katsellen
Annettea; ja herttuatar oli melkein yhtä paljon tyytyväinen
veljenpoikansa tunteenilmauksiin kuin hallituksen ahdinkotilaan.
Salongin ilma oli täynnä ensi kerran uudestaan sytytettyjen
lämpöjohtojen synnyttämää voimakasta lämpöä; sitä huokui kankaista,
matoista, seinistä, ja siihen purkautui nopeasti tukehtuneiden
kukkien tuoksu. Tässä suljetussa huoneessa, johon kahvi myös levitti
hyvää tuoksuansa, oli jotakin perin tuttavallista, kodikasta, ja
tyydytettyä, kun ovi avattiin Olivier Bertinille.

Hän pysähtyi kynnykselle, niin ällistyneenä, että hän oli
kahdenvaiheilla astuako sisään, vai ei, ällistyneenä kuin petetty
aviomies, joka näkee vaimonsa rikoksen. Sekava viha ja mielenliikutus
tukehduttivat häntä niin kovasti, että hän tunsi rakkauden kalvaman
sydämensä sykinnän. Kaikki mitä häneltä oli salattu, ja mitä hän
oli itseltään salannut, selveni hänelle nyt nähdessään markiisin
asettuneena taloon sulhasena!

Hän oivalsi katkeruudesta vavahtaen kaikki, mitä hän ei tahtonut
tietää ja mitä hänelle ei uskallettu sanoa. Hän ei kysynyt itseltään
ollenkaan, miksi häneltä oli salattu kaikki tämä naimisiinmeno. Hän
arvasi sen; ja hänen silmänsä, jotka kävivät koviksi, kohtasivat
kreivittären, joka punastui. He ymmärsivät toisensa.

Kun hän oli istuutunut, vaikenivat kaikki hetkisen, hänen odottamaton
tulonsa oli herpaissut ajatuksien lennon, sitten herttuatar alkoi
puhua hänelle; Bertin vastasi lyhyesti, oudosti sointuvalla, äkkiä
muuttuneella äänellä. Hän katseli ympärilleen, näitä ihmisiä, jotka
alkoivat uudestaan jutella ja arveli itsekseen: "He ovat pettäneet
minua, he saavat sen maksaa." Hän oli siitä suuruksissaan erittäinkin
kreivittärelle ja Annettelle, jonka viattomasta teeskentelystä hän
yhtäkkiä pääsi selville.

Kreivi huudahti katsahtaen silloin kelloa:

-- Oh, Oh. On aika lähteä.

Sitten kääntyen maalariin hän virkkoi:

-- Me lähdemme parlamentin istuntojen avajaisiin. Vaimoni jää yksin
tänne. Tahdotteko seurata meitä; se olisi meistä erittäin hauskaa?

Olivier vastasi kuivasti:

-- En, kiitos, teidän kamarinne ei houkuttele minua.

Annette lähestyi silloin häntä ja ottaen iloisen ilmeensä lausui:

-- Oi, tulkaahan toki, rakas mestari! Minä olen varma siitä, että te
tulette huvittamaan meitä paljon enemmän kuin edustajat.

-- En, totisesti en. Teillä kyllä tulee olemaan hauskaa ilman
minuakin.

Kun Annette arvasi hänet tyytymättömäksi ja harmistuneeksi, niin
pyysi hän pyytämistään, näyttääkseen herttaiselta.

-- Mutta tulkaa kuitenkin, herra maalari. Minä vakuutan teille, että
minä en voi olla ilman teitä.

Muutamia sanoja tipahti Bertinin suusta niin voimakkaasti, ettei hän
voinut enää niitä pysähdyttää eikä lieventää niiden sävyä.

-- Pyh! Te voitte tulla toimeen ilman minua niinkuin kaikki muutkin.

Annette huudahti vähän kummastuneena äänen sävystä:

-- Noh, mainiota! Kas nyt hän taas alkaa olla minua sinuttelematta.

Taiteilijan huulilla karehti tuollainen närkästynyt hymyily, joka
näytti koko sielun kärsimyksen, ja nyökäyttäen hiukan päätään hän
virkkoi:

-- Täytyyhän minun kuitenkin siihen tottua ennemmin tai myöhemmin.

-- Miksi sitten?

-- Koska te menette naimisiin ja teidän miehellänne, olkoon hän
kuka tahansa, on oikeus pitää sopimattomana saada kuulla tätä
sinuttelemista minun suustani.

-- Kreivitär kiirehti sanomaan:

-- Sitten on kyllä aikaa sitä ajatella, mutta toivon, ettei Annette
mene naimisiin miehen kanssa, joka on niin herkkä pahastumaan, että
hän loukkaantuisi tästä vanhan ystävän tuttavallisuudesta.

Kreivi huusi:

-- No, lähtekäämme! lähtekäämme! Muuten tulemme liian myöhään.

Ja ne, joiden piti seurata häntä, nousivat, lähtivät hänen kanssaan
tavanmukaisesi puristettuaan kättä ja annettuaan lähtösuudelmat,
joita muuten herttuatar, kreivitär ja hänen tyttärensä vaihtoivat
joka kerran tavatessaan, samoin kuin joka kerran erotessaan.

He jäivät yksin, Bertin ja kreivitär, seisomaan suljetun oven
gobeliiniverhojen taa.

-- Istukaa, ystäväni, sanoi kreivitär lempeästi.

Mutta Bertin virkkoi melkein kiivaasti:

-- En, kiitos, minä lähden myöskin. Kreivitär kuiskasi rukoilevana:

-- Oi, miksi?

-- Siksi ettei tämä ole minun aikani, näyttää siltä. Pyydän anteeksi
teiltä, että tulin ilmoittamatta.

-- Olivier, mikä teidän on?

-- Ei mikään! Minä kadun vain, että olen häirinnyt järjestettyä
huvitilaisuutta.

Kreivitär tarttui hänen käteensä.

-- Mitä te tarkoitatte? Sehän oli heidän lähtöhetkensä, koska he
tulevat olemaan läsnä istuntojen avajaisissa. Minä jäin. Teillä
päinvastoin on ollut aivan onnellinen ajatus tullessanne tänään,
jolloin olen yksin. Bertin virnisti.

-- Onnellinen ajatus, niin minulla on todellakin ollut onnellinen
ajatus.

Kreivitär tarttui hänen molempiin ranteisiinsa, ja katsoen häntä
syvästi silmiin, hän kuiskasi hiljaisella äänellä:

-- Tunnustakaa minulle, että te rakastatte häntä. Bertin vapautti
kätensä, koska hän ei enää voinut hillitä kärsimättömyyttään:

-- Mutta te olette hullu tuota samaa ajatusta hokiessanne!

Rouva de Guilleroy tarttui hänen käsivarsiinsa, ja sormet
puristettuina hänen hihoihinsa, rukoillen häntä, lausui:

-- Olivier! tunnustakaa! tunnustakaa! Tahdon mieluummin saada tietää,
minä tahdon mieluummin... Oh, te ette ymmärrä, minkälaiseksi minun
elämäni on muuttunut.

Bertin kohautti olkapäitään:

-- Mitä minä voin siihen. Onko minun vikani, että teidän päänne menee
pyörälle!

Kreivitär piti hänestä kiinni, veti hänet toiseen salonkiin,
taaemmaisempaan, jossa ei heitä kuultaisi. Hän laahasi Bertiniä takin
kankaasta kiinni pitäen, takertuneena häneen, läähättäen: Vietyänsä
hänet pienelle pyöreälle sohvalle saakka, hän pakotti Bertinin siihen
istuutumaan ja asettui itse hänen viereensä.

-- Olivier, ystäväni, ainoa ystäväni, rukoilen teitä, sanokaa
minulle, että rakastatte häntä. Tiedän sen, tunnen sen kaikesta, mitä
te teette, en voi sitä epäillä, menehdyn siitä, mutta tahdon tietää
sen teidän suustanne!

Kun taiteilija vastusteli vielä, niin vaipui kreivitär polvilleen
hänen jalkojansa vasten. Hänen äänensä korisi.

-- Oh! ystäväni, ystäväni, ainoa ystäväni, onko totta, että
rakastatte häntä?

Taiteilija huudahti, koettaessaan nostaa häntä ylös:

-- Ei ole, ei totisesti ei! Vannon teille, että ei ole totta.

Kreivitär ojensi kätensä hänen suutaan kohti, painoi sormensa sen
eteen, sulkeakseen sen, ja sopersi:

-- Ooh, älkää valehdelko. Minä kärsin liiaksi! Sitten antaen painua
päänsä tämän miehen polville hän alkoi nyyhkyttää.

Bertin ei nähnyt kuin hänen niskansa, suuren joukon vaaleita hiuksia,
joihin sekaantui paljon valkeita hiuksia ja hänet valtasi ääretön
sääli, ääretön tuska.

Tarttuen täysin kourin tähän runsaaseen tukkaan hän kohotti
kreivittären voimakkaasti ylös, kääntäen itseänsä kohti kaksi
epätoivoista silmää, joista kyyneleet tipahtelivat. Ja sitten painaen
näille vedentäyttämille silmille huulensa kerta toisensa perästä hän
toisti:

-- Any! Any! rakas, rakas Anyni!

Silloin kreivitär, koettaen hymyillä ja puhuen samallaisella
epäröivällä äänellä kuin lapset, joita suru tukehduttaa, sanoi:

-- Oh, ystäväni, sanokaa minulle ainoastaan, että te rakastatte
minuakin vielä hiukan.

Bertin alkoi uudestaan suudella häntä!

-- Kyllä, rakastan teitä, rakas Anyni!

Rouva de Guilleroy nousi, istuutui hänen viereensä, tarttui uudestaan
hänen käsiinsä, katseli häntä ja haastoi hellästi:

-- Olemme jo niin kauan rakastaneet toisiamme. Sen ei pitäisi näin
loppua.

Bertin kysyi, pusertaen häntä rintaansa vasten:

-- Miksi se loppuisi?

-- Koska olen vanha ja Annette on liiaksi sen näköinen, kuin minä
olin, silloin kun te tutustuitte minuun!

Silloin taiteilija kämmenellänsä sulki tuon valittavan suun sanoen:

-- Vieläkin! Rukoilen teitä, älkää puhuko siitä. Vannon teille, että
erehdytte!

Kreivitär toisti:

-- Kunhan te vain rakastaisitte hiukan minuakin!

-- Bertin hoki:

-- Kyllä, rakastan teitä. Sitten he jäivät pitkäksi aikaa
äänettömiksi, istuen käsikädessä hyvin liikutettuina, hyvin
surullisina. Vihdoin kreivitär katkaisi tämän hiljaisuuden kuiskaten:

-- Oh, ne hetket, jotka minulla on enää elettävinä, eivät tule
olemaan hauskat.

-- Minä koettelen tehdä ne teille suloisiksi.

Pari tuntia ennen hämärää pilveen vetäytyvän taivaan varjo levisi
salonkiin, hautasi heidät vähitellen syksyillan harmaaseen usvaan.

Kello löi.

-- Me olemme jo olleet täällä hyvin kauan, virkkoi kreivitär,
teidän pitäisi lähteä, sillä voitaisiin tulla tänne, ja me emme ole
rauhallisia!

Bertin nousi, puristi häntä poveansa vasten suudellen kuten ennen
aikaan hänen puoleksi avattua suutaan, sitten he kulkivat takaisin
molempien salonkien läpi, käsi kädessä, niinkuin aviopuolisot.

-- Hyvästi ystäväni.

-- Hyvästi, ystävättäreni!

Ja oviverho sulkeutui hänen jälkeensä.

Hän laskeutui portaita myöten kadulle, kääntyi Madeleinelle päin,
alkoi astella tietämättä, mitä hän teki, pyörryksissä kuin iskun
saatua, jalat heikkoina, sydän lämpimänä ja hyppien hänen rinnassaan
kuin lepattava palava riepu. Kaksi tuntia, tahi kolme ehkä neljäkin,
hän kulki kulkemistaan aivankuin henkisesti tylsänä ja niin
ruumiillisesti murtuneena, että hän jaksoi juuri, kooten viimeiset
voimanlähteensä, asettaa toisen jalan toisen eteen. Sitten hän palasi
kotiinsa miettimään.

Siis hän rakasti tätä nuorta tyttöä! Hän ymmärsi nyt kaiken sen, mitä
hän oli tuntenut hänen läheisyydessään aina alkaen tuosta kävelystä
Monceaun puistossa, kun hän uudestaan löysi hänen suustaan äänen,
joka muistutti toista tuskin enää tunnettua, joka ennen aikaan
oli herättänyt hänen sydämensä, sitten hän käsitti kaiken tuon
huonosti sammuneen, vielä kylmenemättömän rakkauden vitkallisen,
vastustamattoman jälleen alkamisen, jota hän itsepäisesti ei tahtonut
itsellensä tunnustaa.

Mitä hän tekisi? Mitä voi hän tehdä? Kun Annette olisi mennyt
naimisiin, niin hän koettelisi olla häntä usein näkemättä, siinä
kaikki. Sillä välin hän jatkaisi käymistä talossa, ettei epäiltäisi
mitään, ja kätkisi salaisuutensa koko maailmalta.

Hän söi päivällistä kotonaan, mikä ei ollut tapahtunut hänelle
koskaan ennen. Sitten hän käski lämmittämään ateljeen suuren uunin,
sillä yö näytti tulevan kylmäksi. Vieläpä hän antoi sytyttää
kynttiläkruunun, aivan kuin hän olisi pelännyt pimeitä nurkkia,
ja sulkeutui huoneeseen. Mikä omituinen, syvä, ruumiillinen,
kauhean surullinen tunne puristi häntä! Hän tunsi sen kurkussaan,
rinnassaan, kaikissa veltostuneissa lihaksissaan, yhtä paljon kuin
voimattomassa sielussaan. Huoneuston seinät ahdistivat häntä;
koko hänen elämänsä liittyi niihin, hänen taiteilijanelämänsä ja
hänen miehenelämänsä. Jokainen seinälle ripustettu harjoitelma
muistutti häntä menestyksestä, jokainen huonekalu sisälsi hänelle
muiston. Mutta menestykset ja muistot, ne kuuluivat menneisyyteen.
Entä hänen elämänsä? Kuinka se tuntui hänestä lyhyeltä, tyhjältä
ja loppuunkäytetyltä. Hän oli tehnyt tauluja, vielä tauluja,
ja yhä tauluja, ja rakastanut yhtä naista. Hän muisteli niitä
haltioitumisiltoja, joita hänellä oli kohtauksen jälkeen tässä
ateljeessa. Hän oli kävellyt kokonaisia öitä, koko olemuksensa
kuumeen täyttämänä. Onnellisen rakkauden ilo, maallisen menestyksen
ilo, maineen tuottama ainoanlaatuinen huumaus olivat saaneet hänet
nauttimaan sisäisen voitonriemun unhoittumattomia hetkiä.

Hän oli rakastanut yhtä naista ja tämä nainen oli rakastanut
häntä. Hänen kauttaan hän oli saanut sen katseen, joka paljastaa
miehelle mielenliikutusten ja hellien tunteiden salaisen maailman.
Tämä nainen oli avannut hänelle sydämensä melkein väkisin, ja
nyt hän, hänen rakastajansa, ei voinut sitä enää sulkea. Toinen
rakkaus astui, vastoin hänen tahtoansa, tästä tehdystä aukosta
sisään! taikka pikemmin sama, uusien kasvojen liiaksi kiihoittama
rakkaus, joka oli vielä kasvanut kaikella sillä voimalla, jonka
saa, vanhetessaan, rakastamisen tarve. Siis hän rakasti tätä nuorta
tyttöä! Oli turhaa enää taistella vastaan, vastustella ja kieltää,
hän rakasti tätä epätoivoisena, koska hän tiesi, ettei saisi tältä
osakseen edes sääliä, ja että tämä tulisi aina olemaan tietämätön
ihailijansa julmasta kidutuksesta ja vielä lisäksi, että toinen
menisi tytön kanssa naimisiin. Tämä ajatus ilmestyi yhä lakkaamatta,
sitä oli mahdoton karkoittaa ja hänet valtasi eläimellinen halu
ulista kiinnisidottujen koirien tavoin, sillä hän tunsi itsensä
voimattomaksi, orjuutetuksi, kahlehdituksi niinkuin ne. Tullen yhä
hermostuneemmaksi, mitä enemmän hän ajatteli, hän astuskeli yhä
pitkin askelin tuossa laajassa huoneessa, joka oli valaistu kuin
juhlaa varten. Kun hän ei voinut viimein enää sietää tämän uudestaan
auenneen haavan tuskaa, hän koetti tyynnyttää sitä, muistelemalla
entistä lempeään, hukuttaa sen loitsimalla esiin ensimmäisen ja
suuren rakkautensa. Hän meni ottamaan jäljennöksen, jonka hän ennen
muinoin oli tehnyt itseänsä varten kreivittären muotokuvasta ja
jota hän säilytti seinäkaapissa. Sitten hän asetti sen jalustalle
ja seisoen vastapäätä sitä, tarkasti sitä. Hän koetteli uudestaan
nähdä kreivittären, uudestaan löytää hänet elävänä, sellaisena kuin
hän ennen muinoin oli rakastanut tätä. Mutta aina ilmestyi Annette
kankaalle. Äiti oli hävinnyt, oli hälvennyt, antaen tilaa toisille
kasvoille, jotka olivat omituisesti sen näköiset. Nämä kasvot
olivat Annetten, hänen vähän heleänkirkkaampine hiuksineen, hänen
vallattomine tytönhymyineen, hänen ivallisine ilmeineen, ja Bertin
tunsi kyllä ruumiineen ja sieluineen kuuluvansa tälle olennolle,
niinkuin hän milloinkaan oli kuulunut tuolle toiselle, aivankuin
virrassa lipuva alus kuuluu laineelle!

Sitten hän nousi, ja ollaksensa enää näkemättä tätä ilmestystä, hän
käänsi taulun nurin; kun hän sitten tunsi itsensä surun täyttämäksi,
niin hän meni huoneeseensa tuodakseen ateljeehen kirjoituspöytänsä
sen laatikon, jossa lepäilivät kaikki hänen rakastettunsa kirjeet. Ne
olivat siellä niinkuin vuoteessa, toinen toisensa päällä, muodostaen
korkean kasan pieniä, sieviä papereita. Hän sysäsi kätensä sinne,
koko tähän proosaan, mikä puhui heistä, tähän heidän pitkän suhteensa
kylpyammeeseen. Hän katseli tätä kapeata lauta-arkkua, jossa loikoi
tuo kasaantunut kirjekuorijoukko, jolle jokaiselle oli kirjoitettu
hänen nimensä, aina vain yksin hänen nimensä. Hän ajatteli, että
rakkaus, että kahden olennon hellä kiintyminen toisiinsa, että
kahden sydämen historia oli siinä kerrottu tuossa keltaisten
paperien virrassa, josta näkyi täplinä punaiset sinetit; ja hän
hengitti, kumartuen niiden yli, niihin suljettujen kirjeiden vanhaa
surunvoittoista tuoksua.

Hän tahtoi lukea ne uudestaan, ja kaapaisten laatikon pohjasta hän
otti kourallisen niitä, kaikkein vanhimpia. Mikäli hän niitä avasi,
sikäli lähtivät niistä tarkat muistot, jotka myllersivät sielua.
Hän tunsi niistä monta, joita hän oli kantanut mukanaan kokonaisia
viikkoja ja hän löysi noiden pienellä käsialalla piirrettyjen rivien
keskeltä sellaisia, jotka lausuivat hänelle suloisia ajatuksia,
muinaisia, unhoittuneita tunteita. Yhtäkkiä hän tapasi sormiinsa
hienon, kirjaillun nenäliinan. Mikähän se oli? Hän haki muististaan
hetkisen, sitten se tuli hänen mieleensä. Eräänä päivänä, hänen
luonaan, oli kreivitär itkeä nyyhkyttänyt, koska hän oli hiukan
mustasukkainen, ja hän oli silloin varastanut rouvan kyynelien
kostuttaman nenäliinan, säilyttääkseen sen.

Ah! noita surullisia muistoja! Surullisia ja ikäviä! Vaimo parka!

Tämän laatikon pohjalta, entisyyden taustalta, kaikki nämä muistot
kohosivat kuin usva: häipyneen todellisuuden hienonhieno usva. Hän
kärsi siitä kuitenkin ja itki, nämä kirjeet nähdessään, niinkuin
itketään kuolleita, koska ne eivät enää ole olemassa.

Mutta koko tämä entinen esiinkuohutettu rakkaus sai hehkumaan hänessä
toisen, nuoren ja uuden tulen, vastustamattoman lemmen voiman,
joka palautti hänen muistoonsa Annetten ilosta säteilevät kasvot.
Hän oli rakastanut äitiä, vapaaehtoisen orjuuden intohimoisella
kiihkolla, hän alkoi rakastaa tätä tytärtä niinkuin orja, niinkuin
vanha värisevä orja, jolle taotaan kahleita, joita hän ei enää pysty
katkomaan.

Sen hän tunsi olentonsa pohjalla, ja se kauhistutti häntä.

Hän koetteli ymmärtää, kuinka ja minkä vuoksi Annette niin
täydellisesti piti häntä vallassaan? Hän tunsi niin vähän tätä nuorta
tyttöä! Hän oli nuori nainen, jonka sydän ja sielu nukkuivat vielä
nuoruuden unta.

Mutta hän, Bertin, taas oli melkein elämänsä loppupäässä! Kuinka
sitten oli tämä lapsi voinut vallata hänet muutamin hymyilyin ja
hiussuortuvin! Ah! Tämän vaaleaverisen tyttöpahasen hymyilyt ja
hiukset herättivät hänessä halun langeta polvilleen ja lyödä otsansa
maahan!

Tietääkö sitä koskaan, miksi jonkun naisen kasvot yhtäkkiä
vaikuttavat meihin myrkyn voimalla. Tuntuu siltä, että on juonut
hänet silmillään, että hän on muodostunut meidän ajatukseksemme
ja meidän lihaksemme! Siitä on joutunut aivan päihdyksiin, aivan
mielettömäksi, elää tästä itseensä imemästään kuvasta, ja tahtoisi
siitä kuolla!

Kuinka saakaan toisinaan kärsiä siitä julmasta ja käsittämättömästä
voimasta, joka jonkun kasvojen muodolla on miehen sydämeen!

Olivier Bertin oli uudestaan alkanut kävellä; yö kului, hänen
uuninsa oli sammunut. Ikkunalasien läpi yön kylmä henki tuntui
huoneeseen. Silloin hän meni vuoteeseensa ja jatkoi ajattelemistaan
ja kärsimistään päivänkoittoon asti.

Hän nousi ylös aikaiseen, tietämättä miksi, ja myöskin, mitä hän
tekisi, sillä hänen hermonsa pitivät hänet rauhattomana ja epäröivänä
niinkuin tuuliviirin.

Koettaessaan suunnata ajatustaan muuanne, hankkia askaroimista
ruumiilleen, hän muisti, että juuri sinä päivänä muutamat klubin
jäsenet tapasivat toisensa joka viikko maurilaisessa kylvyssä, jossa
he söivät aamiaista hieromisen jälkeen. Hän pukeutui siis nopeasti,
toivoen että sauna ja suihku häntä rauhoittaisivat ja läksi ulos.

Heti kun hän oli pistänyt jalkansa kadulle, tunsi hän kylmää ilman
värettä, tuota kaikkea vihantaa rypistävää, ensimmäisen pakkasen
kylmää, joka hävittää yhdessä ainoassa yössä kesän viimeiset
jäännökset.

Kaikkialla pitkin bulevardia oli satanut paksulta leveitä, keltaisia
lehtiä, jotka putosivat kuivasti ja hiljaisesti kahahtaen. Niitä
putosi silminnäkemiin, toisesta päästä leveitä lehtikujia toiseen,
talojen julkisivujen väliin, aivan kuin kaikki niiden varret olisi
erotettu oksista terävällä, hienolla lasilevyllä. Viertotiet ja
käytävät olivat niiden peitossa, ne näyttivät aika-ajoittain metsän
käytäviltä talven alkaessa. Kaikki nämä kuolleet lehdet ratisivat
niille astuttaissa ja kasaantuivat toisinaan tuulen puhaltaessa
kevyiksi aalloiksi.

Oli tuollainen vaihdepäivä, jolloin toinen vuoden aika loppuu
ja toinen alkaa, päivä, jolla on erityinen tuntu ja erityinen
surumielisyys, kuoleman surumielisyys ja uudestaan syntyvän voiman
sävy.

Bertinin astuessa maurilaisen kylpylän kynnyksen yli sai se ajatus,
että lämpö kohta tulisi tunkeutumaan hänen ruumiiseensa, joka hänen
sinne tullessaan oli ollut kadun kylmän ilmavoiman vaikutuksen
alaisena, hänen surullisen sydämensä mielihyvästä vavahtamaan.

Hän riisuutui sukkelasti, kiersi vyötäisilleen ohuen harsovyön,
jonka vahtimestari hänelle antoi ja hävisi pehmeäksi täytetyn oven
taa, joka hänelle avattiin. Rasittava lämmin henkäys, joka näytti
tulevan kaukaisesta liedestä, pani hänet hengittämään aivan kuin
olisi tahtonut läkähtyä kulkiessaan läpi maurilaisen pylväskäytävän,
jota valaisi kaksi itämaalaista lamppua. Sitten kähärätukkainen
neekeri, puettuna samoin kuin kylpijätkin, kiiltäväselkäinen,
voimakaslihaksinen, riensi hänen edelleen kohottaakseen oviverhoa
huoneen toisessa päässä, ja Bertin astui suureen saunaan, pyöreään,
korkeaan, hiljaiseen, melkein mystilliseen kuin temppeli. Päivänvalo
tuli ylhäältä kupukatosta ja värillisestä lasista tehdyistä
apilaanmuotoisista ikkunoista tähän suureen, kellon muotoiseen ja
liuskakivillä laskettuun saliin, jonka seiniä peitti arabialaiseen
tapaan koristetut fajanssit.

Kaikenikäisiä miehiä, melkein alasti, kulki verkalleen vakavin
askelin, puhumatta, edestakaisin, toisia istui pienillä
marmoripenkeillä, käsivarret ristissä; toiset juttelivat hiljaisella
äänellä.

Polttava ilma pani läähättämään heti sisäänastuttaessa. Tässä
tukehduttavan kuumassa ja koristeellisessa sirkuksenmuotoisessa
salissa, jossa lämmitettiin ihmisruumista, jossa kierteli mustia
hierojia ja kuparinvärisiä maurilaisia, oli jotakin antiikkista ja
salaperäistä.

Ensimmäinen henkilö, jonka maalari huomasi, oli kreivi de Landa. Hän
kierteli ympäri kuin roomalainen painija, ylpeänä äärettömän suuresta
rinnastaan ja ristiinasetetuista paksuista käsivarsistaan. Hän oli
saunan kantavieras, hän luuli siellä olevansa näyttämöllä kuin
suosiota saava näyttelijä, ja hän arvosteli asiantuntijana kaikkien
Parisin vahvojen miesten kiistelyn alaista lihasrakennetta.

-- Hyvää päivää, Bertin, sanoi hän. He kättelivät; sitten Landa
jatkoi:

-- No, nyt on hyvä hikoilemisilma.

-- Niin, erinomainen.

-- Oletteko nähnyt Rocdiania. Hän on tuolla. Minä kävin ottamassa
hänet mukaani hänen vuoteelta noustessaan. Oh, katsokaas tuota
ruumiinrakennetta.

Pieni, käyräsäärinen, ohutkäsivarsinen, laihakylkinen herra meni
ohi ja herätti näiden kahden vanhan inhimillisen voiman esikuvan
halveksivaa hymyilyä.

Rocdiane tuli heidän luokseen huomattuaan maalarin.

He istuutuivat pitkälle marmoripöydälle ja alkoivat jutella kuin
salongissa. Viinurit kiertelivät tarjoten juotavaa. Kuultiin
masöörien lyödä läiskyttelevän paljasta ruumista ja suihkun äkkiä
purskahtavan esiin. Veden alituinen loiske, joka läksi tämän
suuren amfiteatterin kaikista kulmista, täytti sen myöskin sateen
hiljaisella kohinalla.

Joka hetki uusi tulokas tervehti noita kolmea ystävää taikka lähestyi
puristaakseen heidän kättään. Siellä oli lihava herttua de Hansson,
pieni ruhtinas de Pilati ja parooni Flach ja muita. Rocdiane sanoi
yhtäkkiä.

-- Kas, Farandal.

Markiisi astui sisään kädet lanteilla, kävellen, kuten erittäin
kaunisvartaloiset miehet ainakin, sulavasti, sillä heitä ei saata
mikään hämille.

Landa mutisi:

-- Se on gladiaattori, tuo veitikka. Rocdiane virkkoi kääntyen
Bertiniin:

-- Onko totta, että hän nai teidän ystävienne tyttären?

-- Luulen niin, sanoi maalari.

Mutta tämä kysymys vastapäätä tätä miestä, tällä hetkellä,
tässä paikassa aiheutti Oliverin sydämessä epätoivoa ja kapinaa
synnyttävän, kauhean tärähdyksen. Se kauhu, jota hän oli tuntenut
nähdessään pikimiltään kaikki nuo tosiasiat, ilmestyi hänessä yhden
silmänräpäyksen niin hurjana, että hän jonkun hetken taisteli
itsessään valtaanpyrkivää eläimellistä halua vastaan syöksyä
markiisin kimppuun.

Sitten hän nousi.

-- Olen väsynyt, sanoi hän, menen heti paikalla hierottavaksi.

Arabialainen palvelija kulki ohi.

-- Ahmed, oletko vapaa?

-- Kyllä, herra Bertin.

Hän läksi kiirein askelin välttääkseen Farandalin kädenpuristusta;
tämä tuli näet verkalleen lähemmäksi kiertäen miehestä mieheen.

Tuskin oli hän neljännestuntia tuossa suuressa, rauhallisessa
leposalissa, jota ympäröitsi pienet komerot vuoteineen, ja jonka
keskellä oli afrikkalais-kukkalava ja suihkulähde, josta vesi tippui
tippumistaan maahan. Hänestä tuntui, kuin häntä seurattaisiin,
uhattaisiin, että markiisi tulisi tapaamaan häntä ja että hänen
pitäisi ojentaa kätensä, kohdella häntä ystävänä, vaikka hänellä
olikin halu tappaa hänet.

Hän huomasi kohta olevansa taas bulevardilla, jota peittivät
kuolleet lehdet. Niitä ei enää putoillut, sillä pitkä sadekuuro
oli irroittanut viimeiset. Niiden muodostama punakeltainen vaippa
värähteli, liikahteli, lainehteli toiselta katukäytävältä toiselle
yltyvän tuulen voimakkaista puuskista.

Yhtäkkiä jonkunlainen ärjyntä humahti katoille, tuo myrskynpedon
kirkaisu, joka kulkee ohi, ja samalla raivoava tuulenpuuska, joka
näytti tulevan Madeleineltä päin, syöksyi bulevardille.

Lehdet, kaikki maahan tippuneet lehdet, näyttivät osoittavan
häntä, kohosivat hänen lähestyessään. Ne juoksivat hänen edessään,
kasaantuivat ja pyöriskelivät, kohoten kierikkamaisesti aina
katonharjoille saakka. Hän ajoi niitä kuin karjaa, kuin hullua
karjaa, joka lehahti lentoon, joka katosi paeten Parisin rajoille
päin, kohti sen ympäristön vapaata taivasta. Ja kun suuri lehti ja
tomupilvi oli häipynyt Malesherbesin kaupunginosan mäelle, jäivät
viertotiet ja katukäytävät paljaiksi, omituisen siisteiksi ja
lakaistuiksi.

Bertin ajatteli: "Mitä minusta tulee: Mitähän minä tekisin? Mihin
minä menisin?" Ja hän palasi kotiinsa, kun ei voinut mitään keksiä.

Sanomalehtimyymälä kiinnitti hänen huomiotaan. Hän osti lehtiä 7
tai 8 kappaletta, toivoen löytävänsä niistä ehkä jotakin lukemista
tunniksi tai pariksi.

-- Suurustan täällä, sanoi hän palatessaan kotiin. Ja hän nousi
ateljeehensa.

Mutta hän tunsi istuutuessaan, ettei hän voisi sinne jäädä, sillä
koko hänen ruumiissaan oli raivoavan pedon levottomuus.

Luetut sanomalehdet eivät voineet hetkeksikään kiinnittää hänen
mieltään, ja hänen lukemansa tosiseikat jäivät hänelle vain silmiin,
siirtymättä ajatukseen. Keskellä erästä kirjoitusta, jota hän ei
koettanutkaan ymmärtää, sana Guilleroy sai hänet säpsähtämään. Oli
kysymys kamarin istunnosta, jossa kreivi oli puhunut muutamia sanoja.

Hänen huomionsa, jonka tämä muistutus oli herättänyt, kohdistui
sitten kuuluisan tenorin Montrosén nimeen. Hänen piti antaa
joulukuun loppupuolella yksi ainoa esitys suuressa oopperassa. Tämä
tulisi olemaan, sanoi sanomalehti, suurenmoinen soitannollinen
juhlatilaisuus, sillä tenori Montrosé, joka oli jättänyt Parisin
kymmenen vuotta sitten, oli saavuttanut kaikkialla Europassa ja
Amerikassa ennenkuulumatonta menestystä. Ja häntä seuraisi muuten
kuuluisa ruotsalainen laulajatar Helsson, jota ei myöskään oltu
kuultu Parisissa viiteen vuoteen.

Yhtäkkiä Olivierin päähän juolahti ajatus, joka näytti syntyvän
hänen sydämensä pohjasta, nimittäin valmistaa Annettelle tilaisuus
nauttia tästä näytelmästä. Sitten hän ajatteli, että kreivittären
suru asettaisi esteitä tälle aikomukselle, ja hän mietti sommitelmia
voidakseen toteuttaa sen kaikista huolimatta. Yksi ainoa oli
tarjolla. Täytyi ottaa näyttämöaitio, jossa oltiin melkein
näkymättöminä, ja jos kreivitär siitä huolimatta ei tahtoisi tulla,
toimittaa Annetten seuraksi isä ja herttuatar. Tässä tapauksessa
täytyisi tarjota tämä aitio herttuattarelle. Mutta silloin hänen
täytyisi kutsua myöskin markiisi!

Hän epäröi ja harkitsi kauan.

Asianlaita oli nyt kerran niin, että avioliitto oli päätetty asia,
vieläpä oli määrätty hääpäiväkin. Hän arvasi ystävättärensä kiireen
saada tämä asia päätökseen, hän ymmärsi, että mitä lähimmässä
tulevaisuudessa kreivitär antaisi tyttärensä Farandalille. Hän ei
voinut siihen mitään. Hän ei voinut sitä estää, ei muuttaa eikä
hidastuttaa tätä kauheata asiaa! Koska kerran täytyi siihen alistua,
eikö ollut parempi koettaa hillitä mieltänsä, peittää kärsimyksensä,
näyttää tyytyväiseltä, ja olla joutumatta, niinkuin äskettäin,
suuttumuksen valtaan?

-- Niin, hän kutsuisi myöskin markiisin, tyynnyttäen siten
kreivittären epäilyksiä ja säilyttäen itsellensä ystävällisen tien
nuoren perheen lähimpään tuttavapiiriin.

Syötyään aamiaista hän käväisi oopperassa varatakseen itsellensä
verhojen taakse piiloutuvan aition. Se luvattiin hänelle. Sitten hän
riensi Guilleroylle.

Kreivitär ilmestyi melkein hetipaikalla, ja vielä edellisen päivän
hellästä kohtauksesta kokonaan liikutettuna virkkoi:

-- Kuinka kaunista, että palasitte tänään.

Bertin sopersi:

-- Tuon teille jotakin.

-- Mitä sitten?

-- Näyttämöaition oopperassa Hellssonin ja Montrosén ainoata esitystä
varten.

-- Ooh, ystäväni, mikä harmi! Ja minun suruni?

-- Teidän surunne on kohta neljän kuukauden vanha.

-- Vakuutan teille, etten voi.

-- Ja Annette? Ajatelkaas, että sellaista tilaisuutta ei tarjoudu
ehkä koskaan enää.

-- Kenenkä kanssa hän menisi?

-- Isänsä ja herttuattaren, jonka tulen kutsumaan. Minulla on myöskin
aikomus tarjota paikka markiisille.

Kreivitär katsoi häntä silmien pohjaan, samalla kun mieletön halu
suudella häntä kohosi hänen huulilleen.

Hän toisti, koska ei voinut uskoa korviaan:

-- Markiisilleko?

-- Niin kyllä.

Ja hän suostui heti paikalla tähän asiainjärjestelyyn.

Bertin jatkoi välinpitämättömän näköisenä:

-- Oletteko jo määränneet hääajan?

-- Hyvä Jumala, kyliä, melkein. Meillä on syitä suuresti kiirehtiä
sitä, sitä enemmän, kun se oli päätetty ennen äidin kuolemaa. Tehän
muistatte.

-- Kyllä, aivan oikein. Ja milloin ne vietetään?

-- Tammikuun alussa. Pyydän teiltä anteeksi, etten ole ilmoittanut
sitä teille aikaisemmin.

Annette tuli sisään huoneeseen. Bertin tunsi sydämensä hyppäävän
rinnassa vieterin voimalla, ja koko se rakkaus, joka ajoi hänet
nuorta tyttöä lähestymään, katkeroitui äkkiä ja synnytti hänessä
tuon omituisen, intohimoiseni kiukun, joksi rakkaus muuttuu, kun
mustasukkaisuus sitä kiihoittaa.

-- Tuon teille jotakin, sanoi taiteilija. Annette vastasi:

-- Siis me olemme lopullisestikin alkaneet olla toisillemme "te".

Bertinin kasvot saivat isällisen ilmeen.

-- Kuulkaahan lapseni, minä tunnen asioiden kulun ja tiedän,
mitä on tekeillä. Minä vakuutan teille, että se tulee kuitenkin
välttämättömäksi jonkun ajan kuluttua. On siis parempi heti paikalla
kuin myöhempään.

Annette kohautti olkapäitään tyytymättömän näköisenä.

Mutta kreivitär vaikeni, katse suunnattuna kauas ja ajatus
jännittyneenä.

Annette kysyi:

-- Mitä te tuotte minulle?

Bertin kertoi nyt oopperaesityksestä ja aikomuksestaan pyytää heitä
näyttämöaitioon. Nuori tyttö ihastui, ja hypäten hänen kaulaansa
pikkutytön innostuksella, suuteli häntä molemmille poskille.

Taiteilija tunsi pyörtyvänsä, ja ymmärsi, tämän pienen raikkaasti
hengähtävän suun, kevyesti, kaksi kertaa, häntä hipaistessa, ettei
hän koskaan parantuisi tästä taudista.

Kreivitär sanoi närkästyneenä tyttärelleen:

-- Sinähän tiedät, että isäsi odottaa sinua.

-- Kyllä, äiti, menen heti.

Hän livisti tiehensä, lähettäen vielä lentosuukkoja sormenpäillä.

Heti hänen lähdettyään Olivier kysyi:

-- Lähtevätkö he matkoille?

-- Kyllä, kolmeksi kuukaudeksi. Taiteilija mutisi tahtomattaan:

-- Sitä parempi!

-- Me alotamme uudestaan entisen elämämme, sanoi kreivitär.

Hän sopersi:

-- Minä toivon sitä kernaasti.

-- Sillävälin älkää laiminlyökö minua.

-- En, ystävättäreni.

Voimakas tunnepuuska, joka hänellä oli ollut edellisenä iltana
nähdessään kreivittären itkevän ja hänen juuri ilmaisemansa aikomus
kutsua markiisi oopperaesitykseen, antoi kreivittärelle uudestaan
hiukan toivoa.

Se ei kestänyt kauan. Viikkoa ei ollut vielä kulunut, kun kreivitär
jo uudestaan seurasi tämän miehen kasvoilla kiduttavalla ja
mustasukkaisella tarkkaavaisuudella kaikkia hänen kärsimyksensä
vaiheita. Hän tahtoi tietää ne kaikki, koska hän itsekin kävi
kaikkien niiden kärsimysten läpi, jotka hän arvasi taiteilijankin
kokevan ja Annetten alituinen läsnäolo muistutti hänelle kaikkina
päivän hetkinä hänen ponnistuksiensa voimattomuutta.

Kaikki masensi häntä yhtaikaa, vuodet ja suru. Hänen ennen toimelias,
taitava ja nerokas viehättelynsä, joka koko hänen elämänsä aikana oli
hankkinut hänelle voiton taistellessaan Bertinistä, oli menettänyt
tehonsa tässä yksitoikkoisessa ja aina yhtäläisessä mustassa puvussa,
joka korosti hänen kalpeuttaan ja hänen piirteittensä muuttumista,
samalla kun se teki hänen lapsensa nuoruuden häikäisevän loistavaksi.
Oli jo kaukana tuo aika -- joka oikeastaan oli niin läheinen --
Annetten Parisiin paluun aika, jolloin hän koetteli ylpeästi hankkia
samallaisia pukuja, jotka hänelle olivat silloin eduksi. Nyt
hänellä oli hurja halu kiskaista päältään nuo kuolonvaatteet, jotka
rumensivat ja piinasivat häntä.

Jos hän olisi voinut käyttää palvelukseensa kaikki hienot
kaunistelukeinot, jos hän olisi voinut valita hienovivahteisia
kankaita, hänen hipiänsä kanssa yhteensointuvia, jotka olisivat
antaneet hänen lakastuvalle viehätykselleen huolellisesti harkitun
voiman, yhtä kiehtovan, kuin hänen tyttärensä eloton sulo, niin olisi
hän osannut epäilemättä pysyä vielä yhä hurmaavampana.

Hän tiesi niin hyvin, mitenkä tehokkaasti vaikuttivat kiihdyttävät
iltapuvut, pehmeät, aistilliset aamupuvut, hämilleen saattavat
kotipuvut, joita varattiin aamiaisia varten lähimpien ystävien kanssa
ja jotka suovat naiselle aina puolipäivään saakka jonkinlaisen
ylösnousun tunnun, jätetyn vuoteen ja hajuvedestä tuoksuvan
makuuhuoneen aineellisen ja lämpimän vaikutelman!

Mutta mitä voi hän yrittää näissä hautajaisvaatteissa, tässä pakko
työläisen puvussa, joka peittäisi häntä kokonaisen vuoden. Koko
vuoden! Hän jäisi vangituksi tähän mustaan verhoon, toimettomaksi
ja voitetuksi. Yhden vuoden aikana hän tuntisi vanhenevansa
päivä päivältä, tunti tunnilta, minuutti minuutilta tässä mustan
harsovaatteen kotelossaan. Mikä hänestä tulisi, jos hänen sairas
ruumisparkansa yhä muuttumistaan muuttuisi näin hänen sielunsa
tuskien jatkuessa?

Nämä ajatukset eivät enää jättäneet häntä, ne pilasivat häneltä
kaiken, mistä hän olisi nauttinut, ne muuttivat suruksi kaiken, mistä
hän olisi ollut iloinen, ne eivät jättäneet hänelle enää yhtään
eheätä nautintoa, ei tyytyväisyyttä eikä iloa. Lakkaamatta värähteli
hänessä tuskastunut tarve pudistaa harteiltaan tämä kurjuuden taakka,
joka häntä lannisti, sillä ilman tätä ärsyttävää ahdistusta, hän
olisi ollut niin onnellinen vielä, niin reipas ja hyvinvoipa! Hän
tunsi omaavansa eloisan ja pirteän mielen, yhä nuoren sydämen ja
olennon hehkun, joka alkaa elää, kyllästymättömän onnenhalun, vieläpä
ahnaamman kuin ennen muinoin, ja kalvavan rakkauden tarpeen.

Ja kas nyt, kaikki se, mikä oli hyvää, kaikki mikä oli suloista,
ihanaa, runollista, mikä kaunistaa ja tekee elämämme rakkaaksi,
se hävisi hänestä, koska hän oli vanhentunut! Kaikki oli lopussa!
Hän huomasi kuitenkin itsessään vielä nuoren tytön helliä tunteita
ja nuoren naisen intohimoisia tunnepurkauksia. Ei mikään ollut
hänessä vanhentunut muu kuin hänen ruumiinsa, tuo kurja iho, tuo
luiden peite, vähitellen haalistunut ja kulunut huonekalun puuosia
verhoava verka. Tämä alituisen heikkenemisen ajatteleminen oli niin
kiintynyt häneen, että se oli tullut melkein ruumiilliseksi kivuksi.
Piintynyt päähänpisto oli synnyttänyt orvaskeden vanhenemisen
aistimuksen, jatkuvan ja tajuttavan, aivan kuin kylmän ja lämmön
aistimukset. Hän luuli todellakin tuntevansa aivan kuin epämääräistä
syyhyä, ryppyjen vitkallista kehittymistä hänen otsallaan, poskien
ja kurkun kudoksien veltostumista ja kaikkien niiden lukemattomien
pikkupiirteiden lisääntymistä, jotka rypistävät väsynyttä ihoa.
Aivan kuin hivuttavan taudin valtaan joutunut olento, jota alituinen
kutku pakottaa raapimaan itseänsä, kreivitär huomatessaan ja
pelätessään tätä kiitävän ajan hirvittävää ja hiljaista hävitystyötä
sai mieleensä vastustamattoman tarpeen todeta sen peileistä. Ne
kutsuivat häntä, ne houkuttelivat häntä, ne pakoittivat häntä
tulemaan silmät jännittyneinä näkemään, uudestaan näkemään ja
lakkaamatta uudestaan tuntemaan, koskemaan sormellaan, aivan kuin
paremmin tullaksensa vakuutetuksi asiasta, tätä vuosien aiheuttamaa
katoamatonta kulutusta. Alussa se oli vain aika-ajoittainen ajatus,
joka ilmestyi joka kerta kun hän huomasi, joko kotonaan taikka
muualla, tuon pelottavan lasin kiiltävän pinnan. Hän pysähtyi
katukäytäville katsellakseen itseänsä puotien näyteikkunoista, hän
oli kuin yhdellä kädellä kiinnitetty kaikkiin niihin lasilevyihin,
joilla kauppiaat koristavat puotien julkisivuja. Tämä tuli taudiksi,
kiduttavaksi vaivaksi. Hän kantoi taskussaan sievää, norsunluista
riisijauherasiaa, pähkinänsuuruista, jonka kannen sisäpuoleen
kätkeytyi pienenpieni peili, ja usein kävellessään hän piti sitä
kädessään ja kohotti sitä silmiinsä päin.

Kun hän istuutui lukemaan tai kirjoittamaan gobeliinisalongissaan,
hänen ajatuksensa, jota hetkeksi oli kiinnittänyt tämä uusi
askartelu, palasi kohta takaisin tähän ahdistavaan vaivaan. Hän
taisteli vastaan, koetteli suunnata ajatuksensa muualle, saada
muita ajatuksia, jatkaa työtänsä. Se oli turhaa, tämä ärsyttävä
halu kiusasi häntä, ja kohta hänen kätensä jätti kirjan tahi kynän
ja ojentautui vastustamattomin liikkein pientä peiliä kohti,
jossa oli vanhasta hopeasta tehty varsi ja joka aina oli hänen
kirjoituspöydällään. Tuossa soikeassa ja korkokuvilla koristetussa
kehyksessä esiintyivät hänen koko kasvonsa kuin entisajan kasvot,
kuin viime vuosisadan muotokuva, kuin ennen aikaan tai muinoin
raikasvärisenä ollut pastellimaalaus, jonka aurinko oli himmentänyt.
Sitten pitkän aikaa katseltuaan itseänsä hän asetti takaisin,
väsynein liikkein, tuon pienen esineen pöydälle ja ponnisti voimiansa
ryhtyäkseen uudestaan työhön, mutta hän ei ollut lukenut kuin pari
sivua tai kirjoittanut parikymmentä riviä, kun katselemisen tarve
syntyi hänessä uudestaan voittamattomana ja kiduttavana; ja hän
ojensi uudestaan käsivartensa tarttuakseen jälleen peiliin.

Tähän pieneen kiihoittavaan esineeseen oli hän nyt niin kiintynyt,
ettei käsi voinut enää sitä jättää, hän käytti sitä joka hetki
ottaessaan vastaan ystäviään, ja hermostui siihen määrin, että
huudahti, vihasi sitä kuin elävää olentoa käännellen sitä käsissään.

Eräänä päivänä tuskastuneena tähän taisteluun itsensä ja tuon
lasipalasen välillä, hän heitti sen seinään, jotta se halkesi ja meni
kappaleiksi.

Mutta jonkun ajan kuluttua hänen miehensä, joka oli korjauttanut sen,
antoi sen hänelle takaisin, kirkkaampana kuin koskaan ennen. Hänen
täytyi ottaa se, kiittää ja alistua taas säilyttämään sitä.

Joka ilta ja joka aamu huoneeseen sulkeutuneena ollessaan hän alkoi
uudestaan tahtomattaan tätä hirvittävän ja hiljalleen tapahtuvan
hävityksen pikkumaisen tarkkaa ja kärsivällistä tutkimista.

Nukkumaan mentyään ei hän saanut unta, sytytti kynttilän ja loikoili
silmät auki ajatellen, että unettomuudet ja murhe jouduttaisivat
parantumattomasti kiitävän ajan hirvittävää työtä. Hän kuunteli yön
äänettömyydessä kellon heilurin liikkeitä, joka näytti tikutuksellaan
lausuvan yksitoikkoista ja säännöllistä: "Se kiitää, se kiitää,
se kiitää," ja hänen sydäntänsä puristi sellainen kipu, että hän
peittäen lakanalla suunsa huokaili epätoivosta.

Ennen aikaan hän, niinkuin kaikki ihmiset, tunsi vuosien vierivän
ja niiden tuovan mukanansa muutoksia. Niinkuin kaikki, oli hänkin
itseksensä ajatellut joka talvi joka kevät ja joka kesä: "Olen paljon
muuttunut viime vuodesta." Mutta kun hän aina oli kaunis, vaikka
tämän kauneus oli vähän erilainen, niin ei se häntä huolestuttanut.
Nyt yhtäkkiä sen sijaan, että olisi rauhallisesti todennut
vuodenaikojen vitkallisen kulun, hän oivalsi ja käsitti hetkien
kauhean nopean kiidon. Hänelle oli äkillisesti selvennyt tuo ajan
ohi livahtaminen, tuo huomaamaton hetkien häipyminen, joka saattaa
suunniltaan sitä ajatellessa, tuo loppumaton, lyhyiden, kiirehtivien
sekuntien loppumaton ohirientäminen, joka nakertaa ihmisten ruumista
ja elämää.

Näiden onnettomien öiden jälkeen hän kyllä vaipui rauhallisempiin,
pitkiin unenhorroksiin lämpimien lakanoiden keskellä, kun hänen
kamarineitonsa aamuisin oli avannut ikkunaverhot ja sytyttänyt
tulen loimuamaan pesään. Hän pysyi väsyneenä, uneliaana, olematta
hereillä tai nukuksissa, ajatuksen horteessa, joka synnytti hänessä
vaistomaisen ja hänen käsityksensä mukaan sallimuksen määräämän
toivon, josta hankkivat valoa ja elonvoimaa viimeisiin päiviinsä
saakka ihmisten sydän ja hymyily.

Joka aamu nyt, heti vuoteesta noustuansa, hän tunsi itsensä valtaavan
voimakkaan halun rukoilla Jumalaa, saada häneltä hiukan lievitystä ja
lohdutusta.

Hän polvistui silloin suuren tammisen Kristuksen kuvan eteen, jonka
Olivier oli lahjoittanut ja joka oli taiteilijan sattumalta löytämä
harvinainen taideteos; huulet suljettuina, rukoillen tuolla sielun
äänellä, jolla ihminen puhuu itsellensä, hän kohotti jumalalliselle
marttyyrille tuskallisen avunpyyntönsä. Hurmaantuneena kuulluksi ja
autetuksi tulemisen tarpeesta, yksinkertaisena surussaan, niinkuin
kaikki rukoilevat uskovaiset, hän ei voinut epäillä, ettei Jumala
häntä kuulisi, ettei hän kiinnittäisi huomiota hänen pyyntöönsä ja
ettei häntä liikuttaisi hänen vaivansa. Hän ei pyytänyt Jumalaa
tekemään hänelle, mitä hän ei koskaan ollut tehnyt kenellekään,
nimittäin antamaan hänen säilyttää kuolemaansa saakka viehätyksensä,
viehkeytensä ja sulonsa, hän pyysi häneltä ainoastaan lepoa ja
lykkäysaikaa. Täytyihän hänen vanheta, täytyihän hänenkin kuolla!
Mutta miksi niin nopeasti? Naiset pysyvät kauan kauniina! Eikö Jumala
voinut hänelle suoda sen suosion, että hän olisi yksi noista? Kuinka
hyvä hän olisi silloin. Hän, joka oli kärsinyt niin paljon, jos
Jumala jättäisi hänelle vain kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi vielä sen
jäännöksen viehätysvoimaa, jota hän tarvitsi miellyttääkseen!

Hän ei ollenkaan lausunut Jumalalle näitä asioita, vaan hän vaikeroi
ne hänelle, hänen koko olentonsa sekavasti valittaessa hänelle
vaivojaan.

Sitten hän jälleen nousi, istuutui pukeutumispöytänsä ääreen, ja yhtä
innokkain ajatuksen ponnistuksin, kuin rukoillessa hän käsitteli
jauheita, tahtaita, liituja, huiskuja ja harjoja, jotka palauttivat
hänelle kipsimäisen kauneuden, päivän kerrassaan kestävän ja sitten
taas haihtuvan.



VI.


Bulevardilla soi kaikkien suussa kaksi nimeä: "Emma Helsson" ja
"Montrosé". Mitä enemmän lähestyttiin oopperaa, sitä enemmän kuultiin
niitä toistettavan. Suunnattoman suuret Morrissin patsaisiin liimatut
ilmoitukset muuten lennättivät ne ihmisten silmiin, ja illan ilmassa
väikkyi merkkitapauksen tunnelma.

Tuo raskas rakennus, jota kutsutaan "musiikin kansallisakatemiaksi"
kyykistyneenä mustan taivaan alle, näytti sen eteen kerääntyneelle
yleisölle uhkeata ja vaaleata julkisivuansa ja pylväskäytävänsä
marmoripatsaita, joita näkymättömät sähkövalolaitteet valaisivat kuin
näyttämökoristeita.

Torilla ratsastavat poliisit ohjasivat liikennettä, ja lukemattomia
ajoneuvoja saapui kaikista Parisin kulmista näyttäen vilahdukselta
eteenlaskettujen lasioviensa takaa heleänvärisiä pukuja ja kalpeita
päitä.

Suljetut kuorimattaan ja avonaiset vaunut asettuivat riviin
varattuihin holvikaareihin ja pysähtyen muutamiksi hetkiksi laskivat
maahan arvaamattoman kalleisiin turkisten, höyhenien ja pitsien
reunustamiin iltaviittoihin puettuja hienoston naisia ja muita,
kallisarvoinen ruumis jumalallisesti koristettuna.

Pitkin kuuluisia oopperan rappuja näytti tapahtuvan kuin
taikamaailman herääminen, niitä pitkin nousi lakkaamatta naisia,
puettuina kuin kuningattaret, kaula ja korvat säteillen välkähtävistä
jalokivistä, ja pitkä hame laahustaen portailla.

Sali täyttyi aikaisin, sillä ei tahdottu menettää yhtään
ääntä kuuluisien taiteilijoiden esityksistä; ja koko laajassa
amfiteatterissa, katon komeasta kruunusta säteilevässä, loistavassa
sähkövalossa, vilisi paikalleenasettuvia ihmisiä, kohisten kuin meren
maininki, ja äänten hälinä täytti huoneen.

Näyttämöaitiosta, jossa jo olivat herttuatar, Annette, kreivi,
markiisi, Bertin ja herra de Musadieu, ei nähty muuta kuin kulissit,
joissa ihmisiä jutteli, juoksi, huuteli: puseroon puettuja
koneenkäyttäjiä, hännystakkipukuisia herroja ja erilaisissa puvuissa
esiintyviä näyttelijöitä. Mutta suuren alaslasketun esiripun takaa
kuultiin voimakasta ihmisjoukon hälinää ja pauhua, tunnettiin, että
siellä oli paljon liikkuvia ja kovin kiihoittuneita olentoja, joiden
levottomuus näytti läpäsevän verhon levitäkseen näyttämökoristeisiin.

Esitettäisiin "Faust".

Musadieu kertoi juttuja tämän teoksen ensimäisestä esityksestä
Theater-Lyriquessä, silloisesta puolimenestyksestä ensimäisinä
iltoina, joita seurasi loistava riemuvoitto, ensi esitysten
näyttelijöistä, heidän tavastaan laulaa joka kappale. Annette,
puoleksi kääntyneenä häneen päin kuunteli sillä ahnaalla ja nuorella
uteliaisuudella, jolla suhtautui koko maailmaan, ja aika-ajoittain
hän loi sulhaseensa, joka muutamien päivien perästä tulisi hänen
mieheksensä, lempeä uhkuvan katseen. Hän rakasti tätä nyt niinkuin
rakastavat yksinkertaiset sydämet, se on hän rakasti markiisissa
tulevan ajan toiveitaan. Elämän ensimmäisten juhlien päihtymys ja
hehkuva onnellisenaolemisen tarve, saivat hänet vavahtamaan ilosta ja
odotuksesta.

Ja Olivier, joka näki kaikki, joka tiesi kaikki, joka oli laskeutunut
kaikki salaisen, voimattoman ja mustasukkaisen rakkauden asteet, aina
inhimillisen kärsimyksen tulilieteen saakka, jossa ihmissydän tuntuu
palaa räiskyvän kuin liha hiilillä, seisoi aition taustassa suunnaten
kumpaankin heistä kuolemaantuomitun katseita.

Kolme pientä iskua kuului, ja yhtäkkiä, orkesterin johtajan
naputtaessa hiljalleen jousellaan nuottitelineeseen, pysähtyivät
äkkiä kaikki liikkumiset, yskä ja mumina; sitten lyhyen ja
täydellisen hiljaisuuden jälkeen kohosivat ensimmäiset johdannon
tahdit, täyttivät salin, musiikin näkymättömin ja vastustamattomin
mysteerioin, jotka leviävät läpi ruumiiden, hurmaavat hermot ja
mielet runollisella ja aineellisella huumeella sekoittaen kirkkaaseen
ilmaan, jota hengitetään, sointuvan aallon, jota kuunnellaan.

Olivier istui aition takatuulilla tuskallisen liikutuksen vallassa,
aivan kuin nämä soinnut olisivat koskettaneet hänen sydämensä haavoja.

Mutta esiripun kohottua, hän nousi uudestaan seisomaan ja näki
näyttämöllä esitettävän alkemistin työhuonetta sekä tohtori Faustin
siellä mietiskelemässä.

Jo parikymmentä kertaa hän oli kuullut tämän oopperan, jonka hän
tunsi melkein ulkoa, ja hänen tarkkaavaisuutensa jätti kohta
kappaleen sekä kiintyi saliin. Hän ei nähnyt siitä kuin pienen
nurkan sen näyttämön kehyksen takaa, joka peitti hänen aitionsa,
mutta tämä nurkka, joka ulottui aina permannolta paratiisiin, näytti
hänelle kokonaisen ryhmän yleisöä, jossa hän tunsi monta päätä.
Orkesterin läheisyydessä valkearusettisia herroja, jotka istuivat
rivissä toistensa vieressä ja näyttivät kokoelmalta tuttavallisia
kasvoja, -- maailmanmiehiä, taiteilijoita, sanomalehtimiehiä, --
kaikkia niitä herrasmiehiä, jotka eivät koskaan olleet poissa sieltä,
mihin koko hienosto menee. Parvekeaitioissa hän nimitti itsekseen
ja merkitsi mielessään huomatut naiset. Kreivitär Lochrist, eräässä
etunäyttämöaitiossa oli todellakin ihastuttava, samalla kun vähän
kauempana muudan äsken naimisiin mennyt markiisitar d'Ebelin sai jo
kiikarit kohoamaan aitiotansa kohti. "Kaunis alku," sanoi itsekseen
Bertin.

Kuunneltiin erittäin tarkkaavaisesti ilmeisen myötätuntoisesti tenori
Montroséta, joka lauloi valituksia elämästä.

Olivier ajatteli: "Miten mainiota lorua! Kas tuolla on Faust, tuo
salaperäinen ja ylevä Faust, joka laulaa kauheata kaiken inhoa ja
mitättömyyttä, ja tämä ihmisjoukko kysyy itsekseen levottomasti, onko
Montrosén ääni muuttunut." -- Sitten hän kuunteli niinkuin toisetkin,
ja libreton jokapäiväisten sanojen, takaa, musiikin läpi, joka
herätti sielun pohjassa syviä sisäisiä havaintoja, hänelle selvisi
jollain tavalla, mitenkä Goethe oli kuvitellut Faustin sydämen.

Hän oli ennen aikaan lukenut tämän runoelman, jonka hän arvosteli
hyvin kauniiksi, ilman että se häntä olisi suuresti liikuttanut, ja
nyt yhtäkkiä hän aavisti sen pohjattoman syvyyden, sillä hänestä
tuntui, että, sinä iltana, hän itse tuli Faustiksi.

Vähän eteenpäin kumartuneena aition reunan yli Annette kuunteli hyvin
tarkkaavaisesti; ja tyytyväisyyden muminaa alkoi kuulua yleisössä,
sillä Montrosén ääni oli puhtaampi ja voimakkaampi kuin ennen!

Bertin oli sulkenut silmänsä. Noin kuukauden ajan jo teki hän
kaikesta, mitä näki, kaikesta, mitä tunsi, kaikesta mitä kohtasi
elämässä, välittömästi jonkinlaisen lisäseikan rakkauteensa. Hän
käytti kaikki ihmiset ja itsensäkin tämän piintyneen ajatuksen
vaatimuksia tyydyttämään. Kaikki, mitä hän huomasi kaunista,
harvinaista, kaikki, mitä hän kuvitteli viehättävää, sen hän tarjosi
heti kohta mielessään pienelle ystävättärelleen, ja hänellä ei
ollut enää yhtään ajatusta, jota hän ei olisi asettanut yhteyteen
rakkautensa kanssa.

Nyt hän kuunteli olemuksensa pohjassa Faustin valituksien kaikua;
ja kuoleman halu kohosi hänessä, halu lopettaa nämä murheensa ja
tämän loppumattoman lempensä koko kurjuus. Hän katseli Annetten
hienoa profiilia ja näki markiisi de Farandalin, joka istui hänen
takanaan, myöskin nuorta tyttöä katselevan! Hän tunsi itsensä
vanhaksi, ikälopuksi, menneeksi mieheksi! Ah! kun ei ole enää mitään
odotettavana, ei mitään toivottavana, kun ei ole edes oikeutta
kaivata, kun tuntee itsensä säädystään syrjäytetyksi, hiljaisuuteen
vetäytyneeksi, niinkuin yli-ikäinen valtionvirkamies, jonka virkaura
on päättynyt, niin miten sietämättömästi se kiduttaa ihmistä.

Käsientaputukset alkoivat kuulua, Montrosé vietti jo riemuvoittoansa.
Ja Méphisto Labarrière ponnahti esiin maasta.

Olivier, joka ei ollut koskaan ennen kuullut häntä tässä osassa,
tuli uudestaan tarkkaavaiseksi. Muistellessaan bassoäänistä
d'Aubinia, joka näytteli niin hyvin, sitten de Faurea, joka viehätti
erinomaisella baritonillaan, hän tuli hetkeksi aikaa hajamieliseksi.

Mutta sitten yhtäkkiä, muudan Montrosén laulama lause
vastustamattomalla voimalla liikutti häntä sydämenpohjaan. Faust
sanoi saatanalle:

    Minä tahdon aarteen, mi sisältää kaikki,
    tahdon nuoruuden.

Ja tenori ilmestyi silkkipuserossaan, miekka kupeella,
höyhenkoristeinen poimulakki päässä, hienona, nuoren ja kauniina
oopperanäyttelijän teennäiseen tapaan.

Äänten sorina kohosi. Näyttelijä esitti hyvin ja miellytti naisia.
Olivier sitävastoin vavahti pettymyksestä, sillä Goethen draamallisen
runoelman sydäntäsärkevä esiinloitsiminen häipyi tämän ulkonaisen
muodon vaikutuksesta. Hänellä ei ollut enää silmiensä edessä muuta
kuin taikanäytelmä, joka oli täynnä sieviä laulettuja palasia, ja
eteviä näyttelijöitä, joiden ääntä hän vain kuuli. Tuo puseroonpuettu
mies, tuo sievä juoksutusten laskettelija, joka näytteli reisiään ja
ääntään, ei häntä miellyttänyt. Se ei ollut oikea vastustamaton ja
synkkä ritari Faust, se, joka tulisi viettelemään Margareetan.

Hän istuutui uudestaan ja tuo äsken kuulemansa lause palasi taas
hänen mieleensä:

Tahdon aarteen, mi sisältää kaikki, tahdon nuoruuden.

Hän mutisi sitä hampaittensa välissä, hän hyräili sitä tuskallisesti
sydämensä pohjasta ja silmät yhä kiinnitettyinä Annetten vaaleaan
niskaan, joka pisti esiin, aition neliönmuotoiseen aukkoon, hän tunsi
itsessään tämän toteutumattoman kaipuun koko katkeruuden.

Mutta Montrosé oli juuri lopettanut ensimäisen näytöksen niin
täydellisellä taidolla, että innostus puhkesi esiin. Useampia
minuutteja kättentaputusten, jalkojentöminän ja hyvähuutojen melu
vyöryi läpi salin kuin rajuilma. Nähtiin kaikissa aitioissa naisten
taputtelevan hansikoituja käsiään, samalla kuin miehet seisoen heidän
takanansa, huusivat, osoittaen myöskin suosiotaan.

Esirippu putosi, ja kohosi kaksi kertaa, ilman että innostus
laimeni. Kun sitten verho oli laskeutunut kolmannen kerran,
eroittaen yleisöstä näyttämön ja sisäaitiot, herttuatar ja Annette
jatkoivat vielä jonkun hetken käsiensä taputtamista, ja heitä kiitti
erikoisesti tenori, lähettäen pienen, hillityn tervehdyksen.

-- Oi, hän näki meidät, sanoi Annette.

-- Mikä ihmeteltävä taiteilija.

Ja Bertin, joka oli kumartunut eteenpäin, näki kiihtymyksen ja
halveksimisen sekaisella tunteella suosiota saaneen näyttelijän
häviävän kulissien väliin, käyden, vähän vetkutellen, sääri
ojennettuna, käsi lanteilla, teatterisankarin vakiintuneessa
asennossa.

Alettiin puhua hänestä. Hänen menestyksensä aiheutti yhtä paljon
melua kuin hänen kykynsä. Hän oli kulkenut kaikissa pääkaupungeissa,
naiset olivat olleet haltioituneita häneen, ja kun he edeltäpäin
tiesivät hänet vastustamattomaksi, heillä oli jo sydämentykytystä
nähdessään hänen astuvan näyttämölle. Hän näytti muuten vähän
välittävän, sanotaan, tästä tunteellisesta hourailusta ja tyytyi vain
musikaalisiin voittoihin. Musadieu kertoi hyvin peitetyin sanoin
Annetten vuoksi, tämän kauniin laulajan elämästä, ja herttuatar, joka
oli hullaantunut häneen, ymmärsi ja hyväksyi kaikki mielettömyydet,
mitä hän olisi voinut aiheuttaa, sillä niin viehättävänä, hienona,
erinomaisena ja poikkeuksellisena taiteilijana hän piti tätä
näyttelijää. Ja hän lopetti nauraen:

-- Muuten, mitenkä voi vastustaa tätä ääntä!

Olivier suuttui ja oli katkera. Hän ei voinut käsittää, että
voitaisiin mieltyä tähän teeskentelijään, tähän ihmistyyppien
alituiseen esittämiseen, tyyppien, jommoisia ei ollenkaan ole,
tähän haaveiltujen ihmisten kuviteltuun olennoimiseen, tähän yöllä
esiintyvään ja kauniisti maalattuun puunukkeen, joka näyttelee
kaikkia osia niin monena iltana.

-- Te kadehditte häntä, sanoi herttuatar. Te maailmanmiehet, ja
taiteilijat, te olette kaikki vihoissanne näyttelijöille, koska
heillä on enemmän menestystä kuin teillä.

Sitten kääntyen Annetteen, hän virkkoi:

-- No, pienokainen, sinä, joka vasta astut elämään ja joka katselet
tervein silmin, miten sinusta on tämä tenori?

Annette vastasi vakuutetun näköisenä:

-- Minun mielestäni hän esiintyy erittäin hyvin.

Kolme naputusta kuului, toisen näytöksen alkamisen merkkeinä, verho
kohosi, ja markkinoiden esitys alkoi.

Hellssonin esitys oli suurenmoinen. Hänenkin äänensä näytti
laajentuneen entisestään ja hän tuntui käyttelevän sitä yhä
täydellisemmällä varmuudella. Hän oli todellakin tullut suureksi,
oivalliseksi ja erinomaiseksi laulajattareksi, jonka maine maailmassa
kilpaili Bismarckin ja Lessepsin maineen kanssa.

Kun Faust syöksyi häntä kohti, kun hän lausui Margaretalle lumoavalla
äänellään nuo viehätystä uhkuvat sanat:

-- _Sallittehan, kaunis neitoseni, minun tarjota teille käsivarteni
saattaakseni teitä_.

Ja kun vaaleanverinen ja niin sievä ja niin liikuttava Margareta
hänelle vastaa:

-- _En, hyvä herra, minä en ole neiti, enkä ole kaunis enkä minä
tarvitse saattajaa, niin koko sali joutui kuohuksiin ja vavahteli
äärettömästä mielihyvästä_.

Esiinhuudot verhon laskeuduttua olivat kauhean voimakkaat ja Annette
paukutteli käsiään niin kauan, että Bertiniä halutti tarttua niihin
saadaksensa hänet lopettamaan. Hänen sydäntänsä kiersi nyt toinen
vaiva. Hän ei puhunut ollenkaan väliaikana, sillä hän seurasi
piintyneellä ajatuksellaan, joka oli tullut vihamieliseksi, kulissien
väliin tuota inhoittavaa laulajaa, -- joka näin kovasti kiihoitti
tätä lasta, -- aina hänen pukuhuoneeseensa saakka, jossa hän näki
tämän vetävän valkeata väriä poskilleen.

Sitten väliverho kohosi ja "puutarhanäytös" alkoi.

Heti paikalla levisi jonkunlainen lemmenkuume saliin, sillä ei
koskaan ollut tämä musiikki, joka ei näyttänyt olevan muuta kuin
suudelmien henkäystä, tavannut kahta tällaista tulkitsijaa. Ne eivät
olleet enää kaksi kuuluisaa näyttelijää Montrosé ja Helsson, ne oli
kaksi ihanteellisen maailman oliota, tuskin kaksi oliota, vaan kaksi
ääntä; rakastavan miehen ikuinen ääni; ja antautuvan naisen ikuinen
ääni; he huokasivat yhdessä koko inhimillisen lemmen runouden.

Kun Faust lauloi:

_Anna minun, anna minun katsella kasvojasi_, niin oli hänen suustaan
lähteneessä äänessä sellainen jumaloiminen, haltioitumisen ja
rukoilemisen sointu, että todellakin rakkaudenkaipuu saattoi hetkeksi
kaikki sydämet kuohumaan.

Olivier muisteli, että hän oli itsekin hyräillyt tätä lausetta
Roncièresin puistossa linnan ikkunoiden alla. Tähän saakka hän oli
pitänyt sitä vähän jokapäiväisenä, ja nyt se tuli hänen suuhunsa kuin
viimeinen intohimon huudahdus, viimeinen rukous, viimeinen toivo ja
viimeinen armonosoitus, jota hän voi odottaa tässä elämässä.

Sitten hän ei kuunnellut mitään, eikä kuullut enää mitään. Liian
voimakas mustasukkaisuuden puuska raateli häntä, sillä hän oli juuri
nähnyt Annetten vievän nenäliinan silmilleen.

Hän itki! Siis hänen sydämensä heräsi, innostui, kiihtyi, hänen pieni
naisen sydämensä, joka ei tietänyt vielä mitään. Tuolla, aivan hänen
lähellään, ilman että Annette ajattelikaan häntä, nuorelle tytölle
oli äkkiä selvinnyt millä tavalla rakkaus voi myllertää ihmisolennon,
ja tämän selvenemisen ja tämän käsittämisen oli hänelle aiheuttanut
tuo kurja, laulava teeskentelijä.

Ah! Hän ei ollut enää ollenkaan suutuksissaan markiisi de
Farandalille, tuolle tyhmyrille, joka ei ymmärtänyt mitään! Mutta
kuinka hän inhosi tuota tiukkaan trikooseen puettua miestä, joka
herätti tietoisuuden nuoren tytön sielussa.

Häntä halutti syöksyä Annetten luo, niinkuin syöksytään kun
pillastunut hevonen on ruhjomaisillaan ihmisen, tarttua hänen
käsivarteensa, viedä pois hänet, laahata pois hänet, ja sanoa
hänelle: "Lähtekäämme pois! lähtekäämme pois! Rukoilen teitä!"

Kuinka Annette kuunteli, kuinka hän värähteli! Ja kuinka hän, Bertin
kärsi! Hän oli jo usein kärsinyt näin, mutta ei näin julmasti. Hän
muisteli itsekseen, sillä kaikki mustasukkaiset tuskat heräävät
uudestaan aivankuin jälleen aukeavat haavat. Hän muisti nyt, että
hän Roncièresissa palatessaan hautausmaalta tunsi ensimmäisen
kerran Annetten luisuvan hänestä erilleen, ettei hänellä ollut
mitään valtaa tähän nuoreen tyttöön, riippumattomaan, kuin nuori
eläin. Mutta siellä, kun Annette kiihoitti häntä, jättäessään hänet
poimiakseen kukkia, hän tunsi erittäinkin väkivaltaista halua
pysähdyttää hänen hyppelemisensä, pidättää hänen ruumiinsa luonaan;
nyt sitävastoin pakeni häneltä Annetten sielu, niin että sitä oli
mahdoton siepata kiinni. Ah! Tätä, tätä kalvavaa ärsytystä, jota
hän oli juuri tuntenut, sitä oli hän kokenut usein, kaikissa niissä
pienissä kolhauksissa, joita ei voi tunnustaa, jotka näyttävät
tuovan lakkaamattomia ruhjevammoja rakastaville sydämille. Hän
muisteli kaikkia niitä vähäpätöisen mustasukkaisuuden kiusallisia
vaikutelmia, joita hän sai vähitellen pitkin päiviä. Joka kerran
kun Annette oli huomannut, ihaillut, rakastanut, halunnut jotakin,
oli hän, Bertin, mustasukkainen huomaamattomalla tavalla kaikelle,
mikä anasti nuoren tytön aikaa, katseita, huomiota, iloisuutta,
hämmästystä ja kiintymystä, sillä kaikki se riisti hiukan Annettea
häneltä. Hän oli ollut mustasukkainen kaikelle, mitä Annette teki
ilman häntä, kaikelle mitä hän, Bertin, ei tietänyt, mustasukkainen
hänen huvikävelylleen, hänen lukemalleen kirjallisuudelle, kaikelle,
mikä näytti miellyttävän häntä, mustasukkainen eräälle upseerille,
joka oli haavoittunut sankarina taistellessaan Afrikassa, ja
josta Pariisi puhui viikon ajan, erään hyvin ylistetyn romaanin
kirjoittajalle, tuntemattomalle runoilijalle, jota Annette ei
ollut koskaan nähnyt, mutta jonka säkeitä Musadieu lausui ääneen,
ja vihdoin kaikille ihmisille, joita ylistettiin Annetten kuullen
vieläpä aivan jokapäiväisesti, sillä, kun rakastaa jotakin naista,
ei voi kärsimättä sietää, että tämä ajatteleekaan edes toista miestä
näennäisellä mielenkiinnolla. Sydämessä on käskevä tarve olla
yksin maailmassa hänen silmiensä edessä. Tahdotaan, ettei hän näe,
ettei hän tunne, ettei hän pidä arvossa ketään muuta kuin häntä.
Heti paikalla, kun hän näyttää kääntyvän tarkastamaan jotakuta
taikka tekemään tuttavuutta jonkun miehen kanssa, syöksytään hänen
katseittensa eteen, ja jollei voi kokonaan kääntää tai suunnata niitä
toisaalle päin, niin kärsitään sielun pohjaan saakka.

Olivier kärsi näin katsellessaan tätä laulajaa, joka näytti
levittävän lempeä oopperasaliin ja poimivan sitä sieltä, ja hän
oli vihoissaan kaikille ihmisille tämän tenorin riemuvoitosta,
naisille, jotka hän näki haltioituneina aitioissaan, miehille, noille
houkkioille, jotka ylistivät tuota itserakasta narria.

Hänkö taiteilija! Hän kutsui itseänsä taiteilijaksi, suureksi
taiteilijaksi! Ja hänellä oli menestystä, tuolla ilveilijällä,
joka kuitenkin tulkitsi vierasta ajatusta niin, että sen tekijä ei
olisi sitä koskaan tuntenut. Ah! tämähän oli sitä maailman ihmisten
oikeudenmukaisuutta ja älyä, näiden tietämättömien ja vaateliaiden
taiteenharrastajien, joita varten työskentelevät kuolemaansa saakka
inhimillisen taiteen mestarit. Bertin näki heidän paukuttelevan
käsiään, huutavan ja hurmaantuvan, ja tuo entinen vihamielisyys,
joka oli aina kiehunut hänen, nousukkaan, ylpeän sydämen pohjassa,
äityi, tuli hurjaksi raivoksi näitä tyhmyreitä vastaan, jotka olivat
mahtavia yksin syntyperänsä ja rahansa voimalla.

Esityksen loppuun saakka hän oli vaiti, ajatustensa raatelemana,
sitten, kun loppuinnostuksen myrsky oli laimentunut, hän tarjosi
käsivartensa herttuattarelle, samalla kun markiisi otti Annetten
käsivarren. He astuivat suuria portaita alas keskellä mies- ja
naistulvaa, jonkunlaisessa, suurenmoisessa ja verkalleen vierivässä,
paljaiden olkapäiden, uhkeiden hameiden ja mustien hännystakkipukujen
jatkuvassa vesiputouksessa. Sitten herttuatar, nuori tyttö, hänen
isänsä ja markiisi nousivat samoihin avonaisiin vaunuihin, ja Olivier
Bertin jäi yksin Musadieun kanssa oopperatorille.

Yhtäkkiä hän tunsi sydämessään eräänlaista kiintymystä tähän
mieheen taikka pikemmin tuota luonnollista vetovoimaa, jonka huomaa
omistavansa kaukaisessa maassa kohtaamaansa maanmieheen, sillä hän
tunsi nyt itsensä yksinäiseksi tässä vieraassa, välinpitämättömässä,
meluavassa väentungoksessa, sen sijaan että hän Musadieun kanssa
vielä voi puhua Annettesta. Hän tarttui siis tämän käsipuoleen.

-- Tehän ette mene heti kotiinne, virkkoi hän. Ilma on kaunis,
kävelkäämme hiukan.

-- Mielelläni.

He menivät Madeleinelle päin keskellä tätä yöllä vaeltavaa
ihmisjoukkoa, tuossa lyhyessä ja voimakkaassa keskiyön hälinässä,
joka kuohuttaa bulevardeja teatterinäytösten loputtua.

Musadieulla oli päässään tuhansia asioita, kaikki hänen sen päivän
keskustelunaiheensa, jota Bertin kutsui hänen "ruokalistakseen," ja
hän päästi sanatulvansa irralleen kahdesta tai kolmesta aiheesta,
jotka häntä enimmän huvittivat. Maalari antoi hänen pauhata,
kuuntelematta häntä, kulkien yhä hänen käsikoukussaan, varmana siitä,
että kohta johtaisi hänet puhumaan Annettesta ja kulki näkemättä
mitään ympärillään rakkautensa kahlehtimana. Hän astui, tuon
mustasukkaisuuden kohtauksen uuvuttamana, joka oli murjonut häntä
kuin korkeudesta maahan putoaminen, masentuneena siitä varmuudesta,
ettei hänellä ollut enää mitään tekemistä maailmassa.

Hän kärsisi näin yhä enemmän ja enemmän mitään odottamatta. Hän
kulkisi näin läpi tyhjien päivien, toisen toisensa perästä, katsellen
Annettea, joka eläisi kaukana, onnellisena, rakastettuna ja kai myös
itsekin epäilemättä rakastaisi. Saisiko hän ehkä rakastajan! Kenties
hänellä tulisi olemaan sellainen, niinkuin hänen äidilläänkin oli
ollut. Taiteilija tunsi itsessään niin lukuisia, niin erilaisia ja
pulmallisia kärsimyksen lähteitä, sellaisen onnettomuuksien tulvan,
niin paljon sydänsuruja, joita ei voinut välttää, hän tunsi itsensä
siihen määrin menneeksi mieheksi, siihen määrin joutuneensa tästä
lähtien kuvittelemattomaan sieluntuskaan, ettei hän voinut edellyttää
kenenkään kärsineen niin kuin hän. Hän ajatteli yhtäkkiä niiden
runoilijoiden poikamaisuutta, jotka ovat keksineet Sisyphuksen
hyödyttömän työn, Tantaluksen ainaisen janon, ja Prometheuksen
kotkan raateleman sydämen. Oh! Jos he olisivat aavistaneet, jos he
olisivat syvästi tutkineet vanhan miehen mieletöntä rakkautta nuoreen
tyttöön, kuinka he olisivat ilmaisseet sellaisen olennon kauhean ja
salaisen tuskan, jota ei voida enää rakastaa, hedelmättömän kaipuun
kidutukset, ja kauheamman kuin korppikotkan, pienet, vaaleat kasvot,
jotka repivät palasiksi vanhan sydämen.

Musadieu puhui yhä ja Bertin keskeytti hänet mutisten melkein
tahtomattaan piintyneen päähänpistonsa valtaamana:

-- Annette oli viehättävä tänä iltana.

-- Niin, oli kyllä, suloinen... Maalari lisäsi estääksensä Musadieuta
jatkamasta katkaistua ajatustensa kulkua:

-- Hän oli sievempi kuin hänen äitinsä on koskaan ollut.

Toinen hyväksyi hajamielisesti hokien useampia kertoja: "Kyllä, k...
kyllä... kyllä..." ilman että hänen mielensä kiintyi erityisesti
tähän uuteen ajatukseen.

Olivier ponnisteli voimiaan saadakseen hänet siinä pysymään ja
käyttäen oveluutta, kiinnittääkseen hänet siihen eräällä Musadieun
mieliajatuksella, hän jatkoi:

-- Hänen salonkinsa tulee olemaan ensimmäisiä salonkeja Parisissa
naimisiin mentyään.

Tämä riitti, ja tuo hieno maailmanmies, vakuutettuna siitä, että hän
oli kaunotaiteiden tarkastaja, ryhtyi taitavasti tarkastamaan sitä
asemaa, joka markiisi de Farandalilla tulisi olemaan Ranskan hienossa
seurapiirissä.

Bertin kuunteli häntä ja oli jo näkevinään Annetten suuressa komeasti
valaistussa salongissa naisten ja miesten ympäröimänä. Tämä näky
vielä teki hänet mustasukkaiseksi.

He kulkivat nyt Malesherbesin bulevardia. Kun he sivuuttivat
Guilleroyn talon, kohotti maalari silmänsä. Hän näki ikkunaverhojen
raosta, että huoneet olivat valaistuja. Hänessä heräsi epäluulo, että
herttuatar ja hänen veljenpoikansa olivat ehkä kutsutut juomaan kupin
teetä. Ja raivo närkästytti häntä ja aiheutti hänelle taas kovaa
kärsimystä.

Hän kulki yhä Musadieun käsipuoleen lujasti kiinni pusertuneena,
vilkastutti toisinaan vastaväitteellään tämän mielipiteitä nuoresta
tulevasta markiisittaresta. Tämä jokapäiväinen ääni, joka puhui
tytöstä, sai hänen kuvansa väikkymään yössä heidän ympärillään.

Kun he olivat saapuneet de Villiersin kadulle, maalarin oven eteen,
kysyi Bertin: -- Astutteko sisään? -- En kiitos, on myöhäistä, menen
nukkumaan.

-- No, tulkaa nyt puoleksi tunniksi, juttelemme vielä hiukan.

-- En. Todellakaan en. On liian myöhäistä.

Ajatus saada jäädä yksin niiden iskujen jälkeen, joita hän oli
kestänyt, täytti Olivierin sielun kauhulla. Kun hänellä oli joku
mukanaan, niin pitäisi hän sen myöskin.

-- Tulkaahan, minä annan teidän valita harjoitelman, jonka olen
tahtonut jo kauan tarjota teille.

Musadieu, joka tiesi, että maalarit eivät aina ole anteliaalla
tuulella, ja että lupauksia muistetaan vain hiukan aikaa, otti
tilaisuudesta vaarin. Kaunotaiteidentarkastajana hän omisti
taidekokoelman, joka oli valikoitu taitavasti.

-- Seuraan teitä, sanoi hän.

He astuivat sisään.

Kamaripalvelija, joka herätettiin, toi grogit; ja keskustelu
kulkea kituutti jonkun aikaa kosketellen maalausta. Bertin näytti
harjoitelmiaan pyytäen Musadieuta ottamaan sen, mikä häntä enimmän
miellyttäisi; Musadieu epäröi, sillä häntä hämmensi kaasun valo, joka
saattoi hänet erehtymään värisävyistä. Lopulta hän valitsi ryhmän
pikku tyttöjä, jotka hyppivät nuoraa katukäytävällä; ja melkein heti
paikalla hän tahtoi lähteä tiehensä vieden lahjan.

-- Minä annan sen toimittaa teille, sanoi maalari.

-- Ei, minä otan mieluummin sen mukaani ihaillakseni sitä tänä iltana
ennen maatamenoani.

Ei mikään voinut häntä pidättää, ja Olivier Bertin tapasi itsensä
taas vielä kerran yksinään asunnossaan, tuossa muistojensa ja
tuskallisen levottomuutensa vankilassa.

Kun palvelija astui seuraavana aamuna huoneeseen tuoden teetä
ja sanomalehden, löysi hän isäntänsä istumassa vuoteessaan niin
kalpeana, että häntä pelotti.

-- Onko herra pahoinvoipa? sanoi hän.

-- Ei se ole mitään vaarallista, vähän päänkipua.

-- Eikö herra tahdo, että menen hakemaan jotakin.

-- En. Minkälainen ilma on?

-- Sataa vettä, herra.

-- Hyvä, se riittää.

Asetettuansa tavalliselle pienelle pöydälle teetarjottimen ja päivän
sanomalehdet, poistui palvelija.

Olivier otti Figaron ja avasi sen. Pääkirjoitus oli nimeltään:
"Nykyaikaista maalaustaidetta". Se sisälsi intomielisen neljän tai
viiden nuoren maalarin ylistyksen, jotka olivat tosin lahjakkaita
koloristeja, mutta liiottelivat tässä suhteessa aikaansaadakseen
suurempaa vaikutusta, ja olivat esiintyvinään vallankumouksellisina
ja nerokkaina taiteenuudistajina.

Niinkuin kaikki vanhemmat, Bertinkin oli harmissaan näitä uusia
tulokkaita vastaan, häntä ärsytti heidän pannaanjulistuksensa, hän
vastusti heidän oppejansa. Hän ryhtyi siis lukemaan tätä kirjoitusta
jo alusta alkaen vihan vallassa, josta nopeasti värähtelee
hermostunut sydän, sitten, heittäen katseensa alemmaksi hän huomasi
oman nimensä; ja nämä muutamat sanat lauseen lopussa iskivät häntä
kuin nyrkillä keskelle rintaa: "Olivier Bertinin muodista joutunut
taide..."

Hän oli aina ollut hyvin herkkä arvostelulle ja herkkä ylistykselle,
mutta syvemmässä tietoisuudessa hän huolimatta oikeutetusta
turhamaisuudestaan, levottomuutensa vuoksi itsestään, jota hänen
epäröimisensä aina olivat lisänneet, kärsi enemmän siitä, että
hänen ansioitaan kiellettiin, kuin hän nautti siitä, että häntä
ylistettiin. Ennen aikaan kuitenkin, hänen riemuvoittojensa
aikana, ylistyssuitsutukset olivat olleet niin lukuisat, että ne
saattoivat unhoittamaan neulanpistokset. Nyt sitävastoin kun yhä
uusia taiteilijoita ja uusia ihailijoita lakkaamatta ilmaantui,
tulivat onnittelut harvinaisemmiksi ja mustaaminen syyttävämmäksi.
Hän huomasi itsensä sijoitetuksi vanhojen, lahjakkaiden maalarien
joukkoon, joita nuoret eivät ollenkaan kohdelleet mestareina;
ja kun hän oli yhtä älykäs, kuin tarkkanäköinen, niin kärsi hän
nyt vähemmistäkin salavihjauksista, yhtäpaljon kuin suorista
hyökkäyksistä. Ei koskaan kuitenkaan ollut mikään hänen
taiteilijaylpeyteensä isketty haava näin vuotanut verta. Hän jäi
istumaan läähättäen ja luki uudestaan kirjoituksen ymmärtääkseen sen
pienimmätkin vivahdukset. He olivat heitetyt romukoppaan, muutamat
hänen toverinsa ja hän, luontevasti herjattuina; ja hän nousi
mutisten itsekseen näitä sanoja, jotka jäivät hänen huulilleen:
"Olivier Bertinin muodista joutunut taide."

Ei milloinkaan ollut tällainen surullisuus, tällainen mielenmasennus,
tällainen kaiken lopun tunne, sekä fyysillisen että henkisen
olemuksen lopun tunne, ollut syössyt häntä näin epätoivoiseen
sielunmurheeseen. Hän jäi kokonaista kaksi tuntia nojatuoliin uunin
eteen, jalat ojennettuina tulta kohti, omaamatta enää voimaa liikkua
tai tehdä mitään. Lohdutuksen saamisen tarve syntyi hänessä, tarve
saada puristaa hartaiden ystävien käsiä, nähdä uskollisia silmiä,
hankkia itsellensä sääliviä, auttavia, helliviä, ystävällisiä sanoja.
Hän lähti siis, kuten aina, kreivittären luo.

Kun hän astui salonkiin, oli Annette yksin siellä, seisoen selkä
käännettynä oveen päin, kirjoittaen nopeasti kirjeen osotetta.
Pöydällä hänen vieressään oli avattuna Figaro. Bertin näki
sanomalehden samaan aikaan kuin nuoren tytön ja joutui suunniltaan
uskaltamatta astua eteenpäin. Oh! jos hän oli lukenut sen. Annette
kääntyi ympäri ja omissa mietteissään, kiireissään, mieli täynnä
naisen huolia, hän virkahti taiteilijalle:

-- Ah, hyvää päivää, herra maalari, suotte kai minulle anteeksi,
että jätän teidät. Minulla on ompelija tuolla ylhäällä ja se vaatii
minun läsnäoloani. Tehän ymmärrätte, ompelijatar, naimisiinmenemisen
aikoina, se on tärkeä henkilö. Mutta minä lähetän teille äitini,
joka puhelee ja keskustelee minun ompelijattareni kanssa. Jos minä
tarvitsen äitiä, niin lähetän häntä hakemaan muutamaksi minuutiksi.

Ja hän riensi pois juosten hiukan, näyttääkseen paremmin kiirettään.

Tämä äkillinen lähtö, ilman yhtään sydämellistä sanaa, ilman yhtään
hellää katsetta Olivierille, joka rakasti häntä niin suuresti... niin
suuresti... jätti maalarin aivan ymmälle. Hänen silmänsä pysähtyi
silloin uudestaan Figaroon ja hän ajatteli: "Hän on lukenut sen!
minua pilkataan, minut kielletään. Hän ei enään usko minuun. Minä en
ole enää mitään hänelle."

Hän astui kaksi askelta sanomalehteä kohti, niinkuin astutaan
vihamiehen luo antaakseen sille korvapuustin. Sitten hän sanoi
itsekseen: "Ehkei hän kuitenkaan ollut lukenut sitä. Hänellä on
tänäpäivänä niin paljon muuta miettimistä, mutta siitä puhutaan
hänen läsnäollessaan tänä iltana, päivällispöydässä, ilman mitään
epäilystä, ja hänessä herätetään halu lukea sitä!"

Itsestään syntyneellä liikkeellä, melkein harkitsematta, hän oli
ottanut lehden numeron, oli sulkenut sen, taivuttanut kokoon, ja
pujahuttanut taskuunsa varkaan vikkelyydellä.

Kreivitär astui huoneeseen. Heti nähtyänsä Olivierin kalman kalpeat
ja vääntyneet kasvot hän arvasi, että tämä oli joutunut kärsimyksen
äärimmäisille rajoille.

Hän riensi nopeasti hänen luokseen, koko sieluparkansa täynnä
hehkuvaa tunnetta, tuo sielu, joka myöskin oli niin raadeltu, joka
samoin kuin hänen ruumiinsakin oli niin murjottu. Painaen kätensä
hänen olkapäilleen, ja keskittäen katseensa hänen silmiensä pohjaan
hän virkkoi Bertinille:

-- Oh, kuinka te olette onneton.

Taiteilija ei enää kieltänyt tällä kertaa. Ja kurkku vavahdellen
suonenvedon tapaisesti, hän sopersi:

-- Niin, olen... Niin, olen... Niin olen...

Kreivitär tunsi, että taiteilija alkaisi itkeä, ja hän veti hänet
salongin synkimpään soppeen, kahdelle nojatuolille, jotka olivat
piilossa vanhasta silkistä tehdyn irtoseinän takana. Tänne he
istuutuivat tämän kirjaillun, hienon muurin taa, myöskin sateisen
päivän, harmaan varjon verhoamina.

Kreivitär jatkoi, säälien häntä erittäin, ja itsekin tämän tuskan
kovasti liikuttamana:

-- Olivier parkani, kuinka te kärsitte!

Hän nojasi valkean päänsä ystävättärensä olkapäähän.

-- Enemmän kuin te luulettekaan, sanoi hän. Kreivitär kuiskasi niin
surullisesti:

-- Oh! minä tiesin sen, minä olen tuntenut kaikki. Minä olen nähnyt
sen syntyvän ja kasvavan.

Bertin vastasi, niinkuin kreivitär olisi syyttänyt häntä:

-- Ei se ole minun vikani, Any.

-- Tiedän sen hyvin... Minä en moiti teitä mistään.

Ja hiljaa, kääntyen hiukan, kreivitär painoi suunsa Olivierin
silmään, josta hän löysi katkeran kyyneleen.

Hän säpsähti, aivankuin hän olisi juonut epätoivon pisaran ja hoki
useita kertoja:

-- Ah! ystävä parka... ystävä parka... ystävä parka! Sitten hetken
vaiettuaan hän lisäsi:

-- Sehän on sydämiemme syy, jotka eivät ole vanhentuneet, minä tunnen
omani niin eläväksi.

Bertin koetti puhua eikä voinut, sillä nyyhkytykset tukehduttivat
nyt häntä. Kreivitär kuunteli vasten hänen rintaansa kaikuvia
läkähdyttäviä ääniä Bertinin povessa. Sitten itsekkään rakkauden
tuskan uudestaan valtaamana, joka jo niin kauan oli häntä kalvanut,
hän sanoi sillä raatelevalla äänensävyllä, jolla todetaan kauhea
onnettomuus:

-- Jumalani! kuinka te rakastatte häntä.

Taiteilija tunnusti vielä kerran:

-- Ah! niin, minä rakastan häntä. Kreivitär tuumi hetkisen ja jatkoi:

-- Te ette ole minua koskaan noin rakastanut, minua?

Taiteilija ei kieltänyt ollenkaan, sillä hän eli nyt hetkeä, jolloin
sanotaan koko totuus, ja hän kuiskasi:

-- En, olin silloin liian nuori!

Kreivitär ällistyi.

-- Liian nuori. Miksi?

-- Koska elämä oli liian suloinen. Vasta meidän iässämme rakastetaan
epätoivoisesti.

Kreivitär kysyi:

-- Onko se, mitä te tunnette hänen läheisyydessään sen kaltaista,
mitä te tunsitte minun läheisyydessäni.

-- On ja ei ole... Ja se on kuitenkin melkein sama asia. Minä olen
rakastanut teitä, niin paljon kuin voi rakastaa naista. Häntä minä
rakastan niinkuin teitä, koska hän on juuri te; mutta tämä rakkaus on
tullut minulle joksikin vastustamattomaksi, hävittäväksi, lujemmaksi
kuin kuolema. Minä olen samassa suhteessa siihen kuin palava talo
tuleen!

Kreivitär tunsi säälinsä laimentuvan mustasukkaisuuden puuskan
vaikutuksesta ja muuttaen äänensä lohduttavaksi hän sanoi:

-- Ystävä parkani! Muutaman päivän perästä hän on naimisissa
ja lähtee pois. Kun te ette häntä enää näe, niin te parannutte
epäilemättä.

Taiteilija pudisti päätään.

-- Oh, minä olen vallan hukassa!

-- Mutta ette suinkaan! ette suinkaan! ette suinkaan! Kolmeen
kuukauteen te ette tule häntä näkemään. Se on riittävä. Teillehän on
riittänyt kolme kuukautta rakastuaksenne häneen, enemmän kuin minuun,
jonka te tunnette jo kaksitoista vuotta.

Silloin Bertin rukoili häntä äärettömässä murheessaan.

-- Any, älkää hyljätkö minua!

-- Mitä voin minä tehdä, ystäväni!

-- Älkää jättäkö minua yksin.

-- Tulen teitä tervehtimään, niin usein kuin tahdotte.

-- Ei. Pitäkää minut täällä, niinpaljon kuin mahdollista.

-- Silloin te tulette olemaan hänen läheisyydessään.

-- Ja teidän.

-- Te ette saa nähdä häntä ennen hänen naimisiinmenoaan.

-- Oh! Any!

-- Tahi ainakin hyvin vähän.

-- Saanko minä jäädä tänne tänäiltana?

-- Ette, siinä tilassa, jossa olette. Teidän täytyy hakea
virkistystä, mennä klubiin, teatteriin, minne tahansa, mutta te ette
saa jäädä tänne.

-- Minä rukoilen teiltä sitä.

-- Ette, Olivier, se on mahdotonta. Ja sitäpaitsi minulla on
päivällisillä ihmisiä, joiden läsnäolo vielä kiihoittaisi teitä.

-- Herttuatar ja hänkö?

-- Niin.

-- Mutta minähän vietin eilisen illan heidän kanssaan.

-- Puhukaa vielä siitä! Ja te voitte siitä hyvin tänään!

-- Minä lupaan olla rauhallinen.

-- Ei, se on mahdotonta.

-- Siis, minä menen pois.

-- Miksi teillä on niin kiire?

-- Tarvitsen liikuntoa.

-- Niinpä niin, kävelkää paljon, kävelkää yöhön saakka, väsyttäkää
itsenne perinpohjaisesti ja sitten nukkukaa.

Bertin oli noussut.

-- Hyvästi Any.

-- Hyvästi, rakas ystävä. Tulen huomenaamuna teitä tervehtimään.
Tahdotteko, että teen suuren varomattomuuden niinkuin ennen, että
olen syövinäni aamiaista täällä kello 12, ja että sitten syönkin
teidän luonanne kello 1.15.

-- Kyllä, tahdonpa kernaasti, te olette hyvä.

-- Se johtuu siitä, että rakastan teitä!

-- Minäkin rakastan teitä!

-- Oh, älkää puhuko enää siitä!

-- Hyvästi, Any.

-- Hyvästi, rakas ystävä. Huomiseen!

-- Hyvästi.

Bertin suuteli hänen käsiänsä, kerta toisensa perästä, sitten hänen
ohimoitaan, sitten hänen huuliensa kulmaa. Nyt hänen silmänsä olivat
kuivat ja hänen kasvoillaan oli päättävä ilme. Juuri lähtiessään hän
tarttui kreivittäreen, sulki hänet kokonaan syliinsä ja asettaen
suunsa hänen otsalleen, hän näytti juovan, hengittävän hänestä kaiken
rakkauden, mitä tässä naisessa oli häneen. Ja hän poistui hyvin
nopeasti kääntymättä ympäri. Kun kreivitär oli yksin, vaipui hän
istuimelle ja nyyhkytti. Niin, hän olisi jäänyt siihen asemaan yöhön
saakka, ellei Annette olisi tullut häntä hakemaan. Kreivitär vastasi
hänelle, saadaksensa aikaa kuivata punaiset silmänsä: -- Minulla on
hiukkasen kirjoitettavaa, lapseni. Mene sinä takaisin, minä tulen
sinne muutaman silmänräpäyksen perästä.

Iltaan saakka hänen piti askarrella Annetten kapioiden
hankkimishommissa.

Herttuatar ja hänen veljenpoikansa olivat Guilleroylla
perhepäivällisillä.

Oli juuri istuuduttu pöytään ja puhuttiin vielä eilisestä
oopperaesityksestä, kun talon isäntä astui sisään tuoden kolme
äärettömän suurta kukkakimppua.

Rouva de Mortemain hämmästyi.

-- Hyvä Jumala, mitä se on?

Annette huudahti:

-- Kukahan ne on lähettänyt.

Äiti vastasi:

-- Olivier Bertin, epäilemättä.

Hänen lähdöstään saakka kreivitär ajatteli häntä. Taiteilija oli
näyttänyt hänestä niin synkältä, niin perin surulliselta, hän näki
niin selvästi tämän onnettomuuden, josta hän ei päässyt ulos, hän
tunsi itsessään niin kovasti tämän tuskan vastavaikutuksen, hän
rakasti tätä miestä suuresti, niin hellästi, niin täydellisesti, että
hänen sydämensä oli surullisten aavistusten järkyttämä.

Noissa kolmessa kukkakimpussa oli todellakin kolme maalarin
nimikorttia. Hän oli kirjoittanut jokaiseen lyijykynällä
kreivittären, herttuattaren ja Annetten nimet.

Rouva de Mortemain kysyi:

-- Onko ystävänne Bertin sairas? Minusta hän näytti eilen niin
huonolta.

Ja rouva de Guilleroy virkkoi:

-- Kyllä, hän huolestuttaa minua hiukan, vaikkei hän valitakkaan.

Hänen miehensä lisäsi:

-- Oh! Hän tekee niinkuin mekin. Hän vanhenee. Vieläpä hän vanhenee
lujasti tähän aikaan. Minä luulen muuten, että naimattomat miehet
pikaisesti menehtyvät. Heidän luhistumisensa tapahtuu äkillisemmin
kuin toisten. Hän on todellakin paljon muuttunut.

Kreivitär huokasi:

-- Oh! Niin kai!

Farandal lakkasi äkkiä kuiskailemasta Annetten kanssa sanoakseen:

-- Tämänaamuisessa Figarossa oli hänelle hyvin epäedullinen kirjoitus.

Jokainen hyökkäys, jokainen arvostelu, jokainen vihjaus, joka oli
epäedullinen Bertinin taiteilijamaineelle, saattoi kreivittären aivan
suunniltaan.

-- Oh! hän virkkoi. Bertinin arvoisten miesten ei tarvitse välittää
sellaisista törkeyksistä.

Guilleroy hämmästyi:

-- Kas, Olivierille epäedullinen kirjoitus, mutta minä en ole sitä
lukenut. Millä sivulla?

Markiisi ilmoitti hänelle sen.

-- Ensimmäisellä, yläpäässä, otsikolla: "Nykyaikaista
maalaustaidetta" ja edustaja lakkasi kummastelemasta:

-- Aivan oikein, minä en vaan lukenut sitä, koska oli kysymys
maalaustaiteesta.

Hymyiltiin, sillä kaikki tiesivät, että ulkopuolella politiikkaa ja
maanviljelystä herra de Guilleroy ei ollut huvitettu paljon mistään.

Sitten keskustelu läksi liitelemään toisiin aiheisiin, kunnes mentiin
salonkiin juomaan kahvia.

Kreivitär ei kuullut, vastasi tuskin, kokonaan huolestuneena
siitä, mitä Olivier mahtoi tehdä. Missä hän oli? Missä oli syönyt
päivällistä! Missä hän laahasikaan tällä hetkellä parantumatonta
sydäntään! Hän tunsi nyt kirvelevää katumusta sen johdosta, että
oli päästänyt hänet menemään, ettei ollut pitänyt häntä luonaan;
ja hän arvasi hänen irtolaisena kuljeskelevan pitkin katuja, niin
surullisena, yksinäisenä paeten murheensa taakkaa.

Aina herttuattaren ja hänen veljenpoikansa lähtöhetkeen saakka hän
ei puhunut enää mitään epämääräisten ja taikauskoisten aavistusten
ahdistamana, sitten hän meni vuoteeseensa, lepäili siinä silmät auki
pimeässä ajatellen häntä! Hyvin pitkä aika oli kulunut, kun hän kuuli
talon ovikellon soivan. Hän hätkähti, istuutui, kuunteli. Toisen
kerran väräjävä soitto kaikui yössä.

Hän hyppäsi vuoteestaan ja painoi kaikin voimin sähkökelloa, jonka
piti herättää hänen kamarineitonsa. Sitten kynttilä kädessä hän
juoksi eteiseen.

Oven läpi hän kysyi:

-- Kuka siellä? Tuntematon ääni vastasi:

-- Täällä olisi kirje.

-- Kirjekö? Keneltä?

-- Lääkäriltä.

-- Miltä lääkäriltä?

-- En tiedä, se koskee onnettomuustapausta.

Enää epäröimättä kreivitär avasi oven ja näki edessään pika-ajurin
vahakangaslakki päässä. Hänellä oli kädessään paperi, jonka hän
ojensi kreivittärelle. Tämä luki: "Hyvin kiireellinen. Herra kreivi
de Guilleroy --".

Käsiala oli tuntematon.

-- Astukaa sisään, ystäväni, sanoi kreivitär; istuutukaa, ja
odottakaa minua.

Hänen miehensä huoneen edessä hänen sydämensä alkoi lyödä niin
kovasti, ettei hän voinut huutaa häntä nimeltä. Hän kolkutti ovea
kynttilän metallijalalla.

Kreivi nukkui eikä kuullut.

Silloin hän kärsimättömänä, hermostuneena potki ovea ja kuuli unisen
äänen kysyvän:

-- Kuka siellä? Mitä kello?

Kreivitär vastasi:

-- Minähän se olen. Minulla on teille annettavana kiireellinen kirje,
jonka ajuri on tuonut, joku onnettomuus on tapahtunut.

Kreivi sopersi vuoteen verhojen keskeltä:

-- Odottakaa, nousen. Tulen.

Ja minuutin kuluttua hän näyttäytyi yöviitassaan. Samalla aikaa kuin
hän juoksi myös paikalle kaksi palvelijaa, jotka kellonsoitto oli
herättänyt. He olivat kauhistuneita ja aivan pyörällä, huomattuaan
ruokasalissa vieraan istuvan tuolilla.

Kreivi oli ottanut kirjeen ja käänteli sitä sormissaan:

-- Mitähän se on? Minä en arvaa.

Kreivitär sanoi kuumeisena:

-- Mutta lukekaahan toki!

Kreivi repi kotelon auki, oikasi paperin, päästi
hämmästyksenhuudahduksen ja katseli sitten vaimoansa säikähtynein
silmin.

-- Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut, kysyi kreivitär. Herra de
Guilleroy sopersi, sillä hän voi tuskin puhua, koska hänen mielensä
oli niin kovin järkytetty.

-- Oh! mikä suuri onnettomuus... Suuri onnettomuus... Bertin on
joutunut vaunujen alle.

Kreivitär kirkasi:

-- Kuollutko!

-- Ei, ei, sanoi kreivi, katsokaa itse.

Kreivitär tempasi hänen käsistään kirjeen, jota hän ojensi hänelle ja
luki:

    "Hyvä herra, suuri onnettomuus on tapahtunut. Ystävämme kuuluisan
    taiteilijan on kaatanut kumoon omnibus, jonka pyörä kulki hänen
    ruumiinsa yli. En voi vielä lausua varmaa ajatusta mahdollisista
    seurauksista, sillä se voi olla vähemmän vakava, samoin kuin se
    myöskin voi välittömästi tuottaa kuoleman. Herra Bertin pyytää
    teitä hartaasti ja rukoilee rouva kreivitär Guilleroyta tulemaan
    hänen luokseen heti. Toivon, hyvä herra, että rouva kreivitär
    ja te tahdotte hyväntahtoisesti noudattaa yhteisen ystävämme
    toivomusta, sillä hän voi olla lakannut elämästä ennen päivän
    koittoa.

                                              T:ri de Rivil".

Kreivitär tuijotti mieheensä suurin, liikkumattomin, kauhun täyttämin
silmin. Sitten hän yhtäkkiä sai aivan kuin sähköiskun, sellaisen
rohkeuden puuskan, joka tekee naiset toisinaan kauhunhetkinä mitä
uljaimmiksi olennoiksi.

Kääntyen kamaripalvelijansa puoleen hän virkkoi:

-- Pian, tahdon pukeutua.

Palvelija kysyi:

-- Minkä puvun tahtoo rouva kreivitär?

-- Yhdentekevä. Minkä haluatte. Kääntyen mieheensä hän virkkoi sitten:

-- Jacques, olkaa valmiina viidessä minuutissa. Palatessaan
huoneeseensa mieli kuohuksissa, hän huomasi ajurin, joka yhä odotti
ja sanoi tälle:

-- Teillähän on vaununne mukana?

-- Kyllä, rouva.

-- Se on hyvä, me käytämme sitä.

Sitten hän juoksi huoneeseensa.

Hurjana, hätäisin liikkein hän heitti ylleen, kiinnitti hakaset,
soljet, solmi ja sitoi miten sattui vaatteensa, sitten peilin
edessä kohotti päälaelle hiuksensa miten sormista läksi, katsellen,
ajattelematta tällä kertaa sitä, kalpeita kasvojansa ja hurjana
tuijottavia silmiään.

Saatuaan vaipan harteilleen, hän syöksyi miehensä huoneustoon; tämä
ei ollut vielä valmiina. Kreivitär laahasi hänet mukanaan.

-- Lähtekäämme, sanoi hän, ajatelkaahan toki, hän voi kuolla.

Kreivi, joka oli suunniltaan, seurasi häntä kompastellen, hapuroiden
jaloillaan pimeissä rapuissa, koettaen eroittaa portaita, ettei
putoaisi.

Lyhyt matka taiteilijan asuntoon ajettiin äänettöminä. Kreivitär
vapisi niin kovasti, että hänen hampaansa kalisivat, ja hän
näki vaunun ovesta sateenverhoamien kaasulamppujen kiitävän
ohi. Katukäytävät kiilsivät, bulevardi oli autio, yö synkkä. He
huomasivat, saapuessaan perille, maalarin oven jääneen auki ja
ovenvartijan asunnon valaistuksi ja tyhjäksi.

Portaiden yläpäässä, tohtori de Rivil, pieni, harmahtava, lyhyt,
pyöreä, hyvin siisti, hyvin kohtelias, tuli heitä vastaan. Hän
tervehti erittäin kohteliaasti kreivitärtä, sitten ojensi kätensä
kreiville.

Kreivitär kysyi häneltä huohottaen, aivankuin portaiden nouseminen
olisi tyhjentänyt ilman hänen kurkustaan:

-- No, tohtori?

-- Niin, rouva, kreivitär, toivon, että se on vähemmän vakava, kuin
olin luullut ensi hetkellä.

Kreivitär huudahti:

-- Eihän hän vain kuole?

-- Ei. Ainakaan en usko sitä.

-- Vastaatteko te siitä.

-- En. Minä sanon vain, että toivon tässä olevan kysymyksessä
tavallisen mahalaukun loukkauksen ilman sisäisiä vioittumia.

-- Mitä te kutsutte vioittumiksi?

-- Repeämiä.

-- Mitenkä tiedätte, ettei niitä ole?

-- Minä otaksun.

-- Ja jos niitä olisi?

-- Ooh, silloin se olisi vakavaa.

-- Ja hän voisi kuollakin?

-- Niin.

-- Hyvin nopeasti?

-- Hyvin nopeasti. Muutamassa minuutissa ja vieläpä muutamassa
sekunnissa. Mutta rauhoittukaa rouva. Olen vakuutettu siitä, että hän
on parantunut parissa viikossa.

Kreivitär oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisesti saadaksensa tietää
kaikki, ymmärtääkseen kaikki. Hän jatkoi:

-- Mikä repeämä voisi olla?

-- Maksarepeämä esimerkiksi.

-- Olisiko se hyvin vaarallinen?

-- Kyllä... mutta minä tulisin yllätetyksi, jos nyt ilmaantuisi jokin
muu tauti lisäksi. Menkäämme hänen luokseen. Se tekee hänelle hyvää,
sillä hän odottaa teitä kovin kärsimättömänä.

Mitä hän ensiksi näki astuessaan huoneeseen, oli kalpea pää valkealla
pieluksella. Muutamat kynttilät ja lieden tuli valaisivat sitä,
hahmoittelivat profiilin ja tekivät varjot huomattaviksi; ja näissä
kalmankalpeissa kasvoissa kreivitär havaitsi kaksi silmää, jotka
näkivät hänen tulevan.

Koko hänen rohkeutensa, koko hänen tarmonsa, koko hänen
päättäväisyytensä loppuivat, sillä niin paljon muistuttivat nämät
sisäänpäin painuneet ja vääntyneet kasvot kuolevan kasvoja. Tämä
mies, jonka hän oli äsken juuri nähnyt, oli muuttunut tuollaiseksi
aaveeksi! Hän mutisi huuliensa välitse: "Oh, hyvä Jumala," ja alkoi
kulkea häntä kohti kauhusta hytkähdellen.

Bertin koetti hymyillä rauhoittaakseen häntä. Ja tämän yrityksen
aiheuttama irvistys oli peloittava.

Kreivitär! oli aivan lähellä vuodetta, hän asetti molemmat kätensä
hiljaa Olivierin kädelle, joka oli suorana ruumiin vieressä, ja
sopersi:

-- Oh! ystävä parkani!

-- Ei se ole mitään, sanoi tämä hiljaa liikuttamatta päätään.

Kreivitär katseli häntä nyt epätoivoissaan tästä muutoksesta.
Taiteilija oli niin kalpea, ettei hänellä näyttänyt olevan
pisaraakaan verta ihonsa alla. Hänen ontot poskensa olivat kuin
kasvojen sisäänpäin imemät, ja hänen silmänsä olivat myös niin
painuneet, kun olisi joku lanka vetänyt niitä sinne päin.

Sairas näki hyvin ystävättärensä kauhun ja huokasi:

-- Niin, minä olen somassa tilassa nyt.

Kreivitär sanoi yhä häneen tuijottaen:

-- Kuinka tämä tapahtui?

Bertin teki puhuakseen suuria ponnistuksia, ja hänen kasvonsa
vavahtelivat tuon tuostakin hermostuneesta puistatuksesta.

-- Minä en katsellut ympärilleni... minä ajattelin muuta. Jotakin
vallan muuta. Oh! niin... ja muudan omnibus kaasi minut kumoon ja
kulki vatsani yli...

Kuunnellessaan häntä kreivitär näki mielessään tapahtuman, ja sanoi
yhä jatkuvan kauhun vallassa:

-- Vuosiko teistä paljon verta?

-- Ei. Minä vain hiukan ruhjouduin ja tulin kolhituksi.

Kreivitär kysyi:

-- Missä se tapahtui?

Bertin vastasi aivan hiljaa:

-- Enpä tiedä liioin, se oli hyvin kaukana.

Lääkäri vieritti nojatuolin, johon kreivitär vaipui. Kreivi jäi
seisomaan vuoteen jalkapäähään, hokien hampaittensa välistä:

-- Oh, ystävä parkani... ystävä parkani... mikä kauhea onnettomuus!

Ja hän tunsi todellakin suurta surua, sillä hän piti paljon
Olivierista.

Kreivitär jatkoi:

-- Mutta missä se tapahtui?

Lääkäri vastasi:

-- Minäkään en tiedä siitä kovin paljoa, taikka pikemmin en ymmärrä
siitä mitään. Sanotaan sen tapahtuneen Gobelinien luona melkein
ulkopuolella Parisia. Ainakin ajuri, joka toi hänet takaisin,
vakuutti minulle ottaneensa hänet sen kaupunginosan apteekista, johon
hänet oli viety kello 9 illalla.

Sitten kääntyen Olivierin puoleen hän virkkoi:

-- Onko totta, että onnettomuus tapahtui Gobelinien luona?

Bertin sulki silmänsä, aivan kuin muistellakseen, sitte kuiskasi:

-- En tiedä?

-- Mutta mihin te menitte?

-- En muista enää. Kuljin vaan eteenpäin.

Vaikeroiva huokaus, jota ei enää voinut pidättää, pääsi kreivittären
huulilta; sitten hetkisen huohotettuaan, jolloin häneltä muutaman
sekunnin ajan hengitys tuntui salpautuvan, hän veti nenäliinan
taskustaan, peitti sillä silmänsä ja alkoi hirveästi itkeä.

Hän tiesi, hän arvasi! Jotakin sietämätöntä, masentavaa laskeutui
nyt juuri hänen sydämelleen: omantunnontuskat siitä, ettei ollut
säilyttänyt Olivieria luonaan, että oli ajanut hänet ulos, heittänyt
kadulle, jossa hän oli joutunut murheensa hämmentämänä näiden
ajoneuvojen alle.

Bertin sanoi hänelle sillä soinnuttomalla äänellä, joka hänellä nyt
oli:

-- Älkää itkekö, se raatelee minua.

Tavattomalla tahdonponnistuksella kreivitär lakkasi nyyhkyttämästä,
paljasti silmänsä, suuntasi ne häneen aivan suurina, rypistämättä
hituistakaan kasvojaan, joilla kyyneleet yhä verkalleen valuivat.

He katselivat toisiaan liikkumattomina molemmat, kädet yhdistettyinä
vuodeliinalla. He katselivat toisiaan tietämättä enää, että siellä
oli muita ihmisiä, ja heidän katseensa siirsi sydämestä toiseen
yli-inhimillistä tunnetta.

Heidän molempien mielessä heräsi nopeasti, mykkinä ja kaameina kaikki
heidän entiset muistonsa, koko heidän lempensä, joka myöskin oli
murskautunut, kaikki se, mitä he olivat tunteneet yhdessä, kaikki se,
mikä oli yhdistänyt ja liittänyt heitä tässä elämässä toisiinsa siinä
hurmiossa, joka heidät antoi toinen toisilleen.

He katselivat toisiaan, ja toisilleen puhumisen tarve, tarve saada
kuulla noita tuhansia heille läheisiä ja surullisia asioita, joita
heillä oli vielä toisilleen sanottava, kohosi heidän huulilleen
vastustamatta. Kreivitär tunsi, että hänen täytyy mistä hinnasta
tahansa saada poistetuksi nuo kaksi miestä, jotka olivat hänen
takanaan, että hänen täytyi keksiä keino, juoni, ajatus, hänen, joka
oli neuvokas nainen. Ja hän alkoi ajatella silmät kiinnitettynä
Olivieriin.

Hänen miehensä ja tohtori keskustelivat hiljaisella äänellä. Oli
kysymys siitä, miten sairasta oli hoidettava. Kääntäen päänsä sanoi
kreivitär lääkärille:

-- Oletteko tuonut vartijan?

-- En, minä pidän parempana lähettää tänne sisäoppilaan, joka voi
paremmin valvoa tilannetta.

-- Lähettäkää kumpikin. Ei koskaan voi olla liian varovainen.
Voitteko lähettää ne vielä tänä yönä, sillä ajattelen, että te ette
jää tänne aamuun saakka.

-- Niin, itse asiassa minä aijon mennä kotiin. Olen ollut täällä jo
neljästä saakka.

-- Mutta kotiin palatessanne te lähetätte vartijan ja sisäoppilaan.

-- Se on jokseenkin vaikeaa keskellä yötä, mutta tahdon kuitenkin
koettaa.

-- Täytyy. He ehken lupaavat, mutta he eivät tule.

-- Mieheni seuraa teitä ja tuo heidät, joko mielihyvällä taikka
väkisin.

-- Ettehän te voi jäädä yksin tänne, rouva.

-- Minäkö... lausui kreivitär, aivankuin huudahtaen, äänensävyllä,
joka ilmaisi uhmaa ja joka sisälsi närkästyneen vastalauseen
kaikkea hänen tahtonsa vastustamista vastaan. Sitten hän esitti,
niin määräävin sanoin, ettei niitä voinut vastustaa, tilanteen
välttämättömyyden. Täytyi tunnin kuluessa saada paikalle sisäoppilas
ja vartija kaikkien onnettomuuksien varalle. Saadaksensa ne oli
heidät otettava vuoteesta ja tuotava tänne. Hänen miehensä yksin
voi tehdä sen. Sillä aikaa jäisi hän sairaan luo, hän, jonka sekä
velvollisuus että oikeus se oli. Hän täytti yksinkertaisesti vaan
ystävättären ja vaimon tehtävän. Muuten hän tahtoi, että asia niin
järjestettiin, eikä kukaan voisi häntä kehoittaa luopumaan tästä
päätöksestä.

-- Hänen todistelunsa oli järkevä. Kaikkien täytyi myöntää se ja
päätettiin seurata sitä.

Kreivitär oli noussut kokonaan ajatellen näiden miesten lähtöä,
haluten kiireesti tuntea heidän olevan poissa ja jäädä yksin. Nyt,
ettei tekisi mitään taitamattomuuksia heidän poissaollessaan, hän
kuunteli koettaen hyvin käsittää, säilyttää kaikki mielessään,
olla mitään unhoittamatta lääkärien huomautuksista. Maalarin
kamaripalvelija, joka seisoi hänen vieressään, kuunteli myöskin
ja hänen takanansa tämän vaimo, keittäjätär, joka oli auttanut
ensimäisiä siteitä pantaessa, osoitti päännyökkäyksin, samaten
käsittäneensä. Kun kreivitär oli toistanut äänen aivan kuin läksyn,
kaikki nämä ohjeet, hän kiirehti molempia miehiä lähtemään, toistaen
miehelleen:

-- Palatkaa vain nopeasti, palatkaa nopeasti.

-- Minä vien teidät vaunuissani, sanoi lääkäri kreiville. Se kulettaa
teidät takaisin nopeammin. Te tulette tänne ainakin tunnin kuluttua.

Ennen lähtöä lääkäri tutki uudestaan kauan haavoittunutta, tullakseen
vakuutetuksi siitä, että hänen tilansa pysyi tyydyttävänä.

Guilleroy epäili vielä. Hän sanoi:

-- Ettehän vain pidä varomattomana sitä, mitä teemme?

-- En. Ei ole vaaraa. Hän tarvitsee vain lepoa ja rauhaa. Rouva de
Guilleroy suvaitsee estää häntä puhumasta ja itse puhuu hänelle niin
vähän, kuin mahdollista.

Kreivitär tuli alakuloiseksi ja virkkoi:

-- Siis ei saa puhua hänelle?

-- Oh, ei rouva. Ottakaa nojatuoli ja pysykää hänen läheisyydessään.
Hän ei tunne olevansa yksin ja voi siitä hyvin; mutta ei millään
tavalla saa rasittaa häntä, ei antamalla hänen puhua, eikä edes
ajatella. Minä tulen tänne kello 9 tienoilla aamulla. Hyvästi rouva!
Saan kunnioittaen sanoa teille jäähyväiset.

Hän läksi tervehtien kohteliaasti, kreivin seuraamana joka hoki:

-- Älkää olko huolissanne, rakkaani. Ennenkuin tunti on lopussa, olen
takaisin ja te voitte palata kotiin.

Heidän lähdettyään kreivitär kuuli alaoven paukahtavan kiinni, sitten
vaunujen vierivän yhä kauemmaksi kadulla.

Palvelija ja keittäjätär olivat jääneet vielä huoneeseen, odottaen
määräyksiä. Kreivitär lähetti heidät pois:

-- Voitte poistua, sanoi hän heille, minä soitan, jos tarvitsen
jotakin.

He läksivät myöskin pois ja kreivitär jäi yksin sairaan luo.

Hän oli tullut aivan hänen vuoteensa lähelle, ja asettaen molemmat
kätensä tyynyn molemmille reunoille, tämän rakkaan pään molemmille
puolille, hän kumartui katsellaksensa sitä, sitten hän kysyi, niin
lähellä kasvoja, että hän näytti puhaltavan sanat hänen kasvoilleen:

-- Tekö itse heittäydyitte omnibussin alle? Bertin vastasi, koettaen
yhä hymyillä:

-- En, se syöksyi minun päälleni.

-- Se ei ole totta, te heittäydyitte.

-- En, vakuutan teille, että vaunu syöksyi päälleni.

Jonkun hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen, näiden hetkien, jolloin
sielut näyttävät kietoutuneen katseisiin, kreivitär kuiskasi:

-- Oi, rakas, rakas, Olivierini. Ja kun ajattelen, että päästin
teidät lähtemään, etten pitänyt teitä luonani.

Sairas vastasi vakaumuksella:

-- Se olisi kuitenkin tapahtunut minulle ennemmin tai myöhemmin.

He katselivat toisiansa vielä koettaen nähdä salaisimmat ajatuksensa.
Bertin jatkoi:

-- En luule tästä toipuvani. Kärsin liiaksi.

Kreivitär sopersi:

-- Te kärsitte kovin.

-- Oh, niin kovin!

Kumartuen hiukan enemmän kreivitär hipaisi hänen otsaansa, sitten
hänen poskiansa hitain, kevyin, ja hellin suudelmin, aivan kuin hän
olisi hoidellut häntä. Hän kosketteli sairasta tuskin huuliensa
päillä ja silloin kuului heikko hengähdyksen kuiske, jonka
aikaansaavat lapset, jotka suutelevat. Ja se kesti kauan, hyvin
kauan. Sairas otti vastaan tämän suloisten ja pienten hyväilyjen
sateen, joka näytti häntä rauhoittavan, häntä virkistävän, sillä
hänen vääntyneet kasvonsa vavahtelivat vähemmän kuin sitä ennen.

Sitten Bertin sanoi:

-- Any?

Kreivitär lakkasi suutelemasta kuullakseen.

-- Teidän täytyy antaa minulle lupaus.

-- Lupaan teille kaikki, mitä tahdotte.

-- Jollen ole kuollut ennen päivän tuloa, vannokaa minulle tuovanne
tänne Annetten yhden kerran, ei muuta kuin yhden ainoan kerran.
Niin mielelläni haluaisin, etten kuolisi jälleennäkemättä häntä...
Ajatelkaahan että... huomenna... tähän aikaan... olen ehkä... olen
epäilemättä sulkenut silmäni ainaiseksi ja etten minä enää tule
näkemään koskaan... en teitä... enkä häntä...

Kreivitär pysähdytti hänet, sydän raadeltuna:

-- Oh! vaietkaa... vaietkaa... kyllä, kyllä, lupaan hänet tuoda.

-- Te vannotte sen.

-- Minä vannon sen, ystäväni...

-- Mutta vaietkaa, älkää puhuko enää. Te aiheutatte minulle kauheata
tuskaa, vaietkaa...

Kaikki sairaan piirteet kouristuivat äkkiä kokoon; sittenkun tämän
oli mennyt ohi, virkkoi hän:

-- Jos meillä ei ole enää kuin muutamia hetkiä ollaksemme yhdessä,
niin älkäämme niitä ollenkaan menettäkö, käyttäkäämme niitä
hyväksemme sanoaksemme toisillemme jäähyväiset. Olen teitä niin
suuresti rakastanut. Kreivitär huokasi:

-- Ja minä... kuinka minä yhä rakastan teitä! Sairas sanoi vielä:

-- Minulla ei ole ollut onnea, kuin vain teidän kauttanne. Ainoastaan
viimeiset päivät ovat olleet vaikeita... Se ei ole ollenkaan teidän
vikanne... Ah! Any parka! Kuinka elämä välistä on surullista ja
kuinka on vaikeata kuolla.

-- Vaietkaa, Olivier, rukoilen teiltä sitä. Sairas jatkoi
kuuntelematta häntä:

-- Olisin ollut onnellinen ihminen, jos teillä ei olisi ollut tytärtä.

-- Vaietkaa!... hyvä Jumala! vaietkaa!

Bertin näytti pikemmin ajattelevan kuin puhuvan.

-- Ah! se, joka on keksinyt tämän elämän, ja tehnyt ihmiset, on ollut
hyvin sokea tai hyvin ilkeä.

-- Olivier, minä rukoilen teitä... jos koskaan olette rakastanut
minua, vaietkaa, älkää puhuko enää niin.

Sairas katseli kreivitärtä, joka oli kumartunut hänen ylitsensä, niin
perin kalpeana itsekin, että hän näytti myöskin kuolevalta, ja hän
vaikeni.

Kreivitär istuutui silloin nojatuoliin aivan vuoteen viereen, ja otti
uudestaan hänen kätensä, joka oli ojennettuna lakanalle.

-- Nyt minä kiellän teitä puhumasta, älkää liikahtako enää, ja
ajatelkaa minua, niinkuin minä ajattelen teitä.

Ja he alkoivat uudelleen katsella toisiansa liikkumattomana,
liittyneinä toisiinsa, ruumiinsa polttavalla kosketuksella. Kreivitär
puristi pienin nykähdyksin tuota kuumeista kättä, jota hän piti, ja
sairas vastasi näihin tunteenilmauksiin sulkien hiukan sormiansa.
Jokainen näistä puristuksista puhui heille jotakin, herätti eloon
sirpaleen heidän loppunutta entisyyttään, liikahutti heidän
muistissaan heidän lempensä seisahtuneita muistoja. Jokainen niistä
oli kätketty kysymys, ja jokainen niistä oli salainen vastaus,
surullisia kysymyksiä ja surullisia vastauksia, noita vanhan
rakkauden "muistuuko mieleenne?"

Heidän sielunsa kulkivat tässä sairauskohtauksessa, joka ehkä tulisi
olemaan viimeinen, läpi heidän rakkautensa koko historian vuodet; ja
huoneessa kuultiin vain tulen räiskettä.

Sairas sanoi yhtäkkiä, aivan kuin havahtuen unesta, säpsähtäen
pelosta:

-- Teidän kirjeenne!

Kreivitär kysyi:

-- Mitä? Minun kirjeenikö?

-- Olisin voinut kuolla hävittämättä niitä.

Kreivitär huudahti:

-- Oh! yhdentekevä! Tietäähän sen, että on kuitenkin kysymys siitä.
Löydettäköön ne ja luettakoon, minä en välitä.

Sairas vastasi:

-- Minä en tahdo. Nouskaa, avatkaa kirjoituspöytäni alalaatikko, se
suuri, siellä ne ovat kaikki, kaikki. Täytyy ottaa ne ja heittää
tuleen.

Kreivitär ei hievahtanut ja jäi närkästyneeksi, aivankuin sairas
olisi neuvonut suorittamaan jotakin raukkamaista tekoa.

Sairas virkkoi yhä:

-- Any, minä rukoilen teitä. Jollette tee sitä, niin te tulette
huolestuttamaan minua, hermostuttamaan ja raivostuttamaan minua.
Ajatelkaa, että ne voisivat joutua kenenkä tahansa käsiin, jonkun
notaarion, jonkun palvelijan taikka vaikkapa teidän miehenne. Minä en
tahdo sitä.

Kreivitär nousi, epäröi vielä ja toisti:

-- Ei, se on liian kovaa, se on liian julmaa. Minusta tuntuu, että te
käskette minun polttamaan meidän sydämemme.

Sairas rukoili, kasvot yhä tuskan vääntäminä.

Nähdessään hänet noin kärsivänä, kreivitär alistui ja meni pöydän
luo. Avatessaan laatikon hän huomasi sen olevan reunoja myöten
täynnä kirjeitä, jotka paksuna joukkona olivat kasaantuneet toinen
toisensa päälle; ja hän tunsi kaikilla kuorilla ne kaksi osoitteen
riviä, jotka hän ennen oli niin usein kirjoittanut. Hän tunsi ne,
nuo kaksi riviä -- miehen nimi ja kadun nimi -- yhtä hyvin kuin oman
nimensä, yhtä hyvin kuin voidaan tuntea ne muutamat sanat, jotka ovat
edustaneet elämässämme kaikkea toivoa ja kaikkea onnea. Hän katseli
niitä, noita pieniä, neliönmuotoisia esineitä, jotka sisälsivät
kaikki, mitä hän oli voinut sanoa rakkaudesta, kaikki, mitä hän
oli voinut saada irti itsestään rakkautta antaakseen hänelle,
kirjoittamalla hiukan musteella valkealle paperille.

Sairas oli koettanut kääntää päätään pieluksella nähdäkseen
kreivittären ja hän sanoi vielä kerran:

-- Polttakaa ne hyvin nopeasti.

Silloin kreivitär otti niitä kaksi kourallista ja piti ne jonkun
hetken käsissään. Se tuntui hänestä raskaalta, tuskalliselta, sekä
elävältä että kuolleelta, sillä niin paljon oli siinä erilaisia
asioita, tällä hetkellä loppuneita, niin suloisia, tunnettuja ja
haaveiltuja. Se oli hänen sielunsa sielua, hänen sydämensä sydäntä,
hänen rakastamansa olennon sisintä ydintä, jota hän juuri piti
kädessään; ja hän muisti millä hurmiolla hän oli töherrellyt niistä
joitakuita, miten haltioituneena, miten täynnä huumaavaa halua elää,
jumaloida jotakin, ja sanoa se. Olivier toisti:

-- Polttakaa ne, polttakaa ne, Any! Molempien käsiensä liikkeellä
kreivitär heitti pesään nuo kaksi paperipakettia, jotka hajaantuivat
pudotessaan puiden päälle. Sitten hän tempasi toisia kirjeitä
kirjoituspöydän laatikosta ja heitti ne päälle, sitten vielä
toisia, nopein liikkein, kumartuen ja taas nousten ripeästi pian
lopettaakseen tämän inhoittavan tehtävän.

Kun uuni oli täynnä ja laatikko tyhjä, jäi hän seisomaan odottaen
ja katsellen melkein tukehtunutta liekkiä, joka alkoi kiivetä
kirjekuorivuoren molemmille syrjille. Se hyökkäsi niiden kimppuun
sivuilta, kalvoi niiden kulmat, juoksi paperin reunoja pitkin,
sammui, yltyi uudestaan, suureni. Kohta oli koko valkean pyramiidin
ympärillä kirkas, voimakas tulivyö, joka täytti huoneen valolla ja
tämä valo, joka valaisi tämän seisovan naisen ja makaavan miehen,
se oli heidän palava rakkautensa, se oli heidän rakkautensa, joka
muuttui tuhkaksi.

Kreivitär kääntyi ja tämän loimuavan liekin valossa hän huomasi
ystävänsä kumartuneena sängyssä, silmät hurjasti tuijottaen vuoteen
reunalla.

Sairas kysyi:

-- Onko kaikki siinä?

-- Kyllä on kaikki.

Mutta ennenkuin kreivitär palasi hänen luokseen, hän loi tähän
hävitykseen viimeisen katseen, ja paperijoukon pinnalla, joka jo
puoleksi oli palanut ja joka käpristyi ja tuli mustaksi, hän näki
virtaavan jotakin punaista. Olisi luullut, että se oli veren pisara.
Ne näyttivät tulevan itse kirjeiden sydämestä, jokaisesta kirjeestä
niinkuin haavasta, ja ne liukuivat hiljalleen liekkiä kohti jättäen
purppuraisen jäljen.

Kreivitär tunsi sielussaan aivankuin olisi kauhistunut jotakin
yliluonnollista, ja hän peräytyi aivankuin olisi nähnyt tapettavan
jotakuta, sitten hän ymmärsi yhtäkkiä, että hän oli nähnyt vain
sinettien sulavan lakan.

Silloin hän kääntyi uudestaan haavoittuneen puoleen ja kohottaen
hiljaisesti hänen päätään, asetti sen varovaisesti keskelle tyynyä.
Mutta sairas oli liikahtanut ja tuskat lisääntyivät. Hän läähätti
nyt, ja kasvot kovien kärsimysten kouristamina hän ei näyttänyt enää
tietävän, että hän voisi sanoa vielä jonkun sanan. Kreivitär kysyi
vihdoin:

-- Te kärsitte kovasti? Sairas ei vastannut mitään.

Kreivitär kumartui hänen puoleensa ja asetti yhden sormen hänen
otsalleen pakoittaakseen hänen katsomaan. Bertin avasikin todella
silmänsä, mielettömän näköiset, älyttömät silmänsä.

Kreivitär toisti kauhistuneena:

-- Onko teillä kipuja?... Olivier, vastatkaa minulle. Tahdotteko että
kutsun... tehkää ponnistus, sanokaa minulle jotakin:...

Hän luuli kuulevansa sairaan sopertavan:

-- Tuokaa hänet... Te olette minulle vannonut.

Sitten hän alkoi liikkua peitteen alla, ruumis alkoi kiemurrella,
kasvot kouristuneina ja vääntyneinä.

Kreivitär hoki:

-- Olivier, hyvä Jumala! Olivier, mikä teidän on? Tahdotteko, että
kutsun...

Sairas oli kuullut häntä tällä kertaa, sillä hän vastasi:

-- En... ei se ole mitään.

Hän näytti todellakin rauhoittuvan, kärsivän vähemmän, vaipuvan
uudestaan jonkinlaiseen uneliaaseen tylsyyteen. Toivoen että hän
alkaisi nukkua, kreivitär istuutui uudestaan hänen vuoteensa viereen,
tarttui hänen käteensä ja odotti. Sairas ei enää liikahtanut, leuka
rinnalle painuneena, suu puoliavoinna lyhyen hengityksen vuoksi, joka
näytti raapivan hänen kurkkuansa läpikulkiessaan. Hänen sormensa vain
liikkuivat aika-ajoittain levottomina, vastoin hänen tahtoansa, ne
nytkähtelivät hiljaa, niin että kreivitär tahtoi ruveta huutamaan.
Ne eivät olleet enää noita pieniä, haluttuja puristuksia, jotka
kertoivat väsyneiden huulien sijasta kaikki heidän sydämensä surut,
ne olivat hiljentymättömiä suonenvetoja, jotka puhuivat vain ruumiin
kauheista kivuista.

Nyt kreivitär alkoi pelätä, hirveästi pelätä, ja hurja halu mennä
pois, soittaa, kutsua ihmisiä, syntyi hänessä. Mutta hän ei
uskaltanut hievahtaa, ollakseen häiritsemättä hänen lepoaan.

Ajoneuvojen kaukainen kolina kadulla kuului läpi seinien ja kreivitär
kuunteli, pysähtyikö pyörien rätinä oven eteen, tuliko hänen miehensä
häntä vapauttamaan, päästämään hänet vihdoin tästä surullisesta
kahdenolosta.

Kun hän koitti vapauttaa kättänsä Olivierin kädestä, niin puristi
tämä sitä päästäen voimakkaan huokauksen! Silloin kreivitär tyytyi
odottamaan, ettei tekisi häntä levottomaksi.

Tuli alkoi sammua liedessä kirjeiden mustan tuhkan alla. Molemmat
kynttilät olivat loppuun palaneet, jokin huonekalu narahti.

Asunnossa oli kaikki kuin mykkää, kaikki näytti kuolleelta, paitsi
käytävässä korkea flaamilainen seinäkello, joka säännöllisesti löi
tunnin, puolentunnin, ja neljännestunnin, lauloi yössä ajan kulkua,
soittaen sitä vaihtelevin soinnuin.

Kreivitär, joka pysyi liikkumattomana, tunsi sielussaan lisääntyvän
sietämättömän kauhun. Kamalat mielikuvat ahdistivat häntä; pelottavat
ajatukset sekottivat hänen mielensä, ja hän oli huomaavinaan, että
Olivierin sormet kylmenivät hänen sormissaan. Oliko se totta? Ei,
epäilemättä. Mistä oli sitten hänelle johtunut tämä selittämätön ja
jäätävä kosketuksen aistimus? Hän nousi, aivan kauhusta mielettömänä,
katsellakseen Bertinin kasvoja. Olivier lepäsi siinä tunteettomana,
hengettömänä, välinpitämättömänä kaikesta kurjuudesta, yhtäkkiä
ikuisen unhoituksen rauhoittamana.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Luja kuin kuolema" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.