Title: Kolme kertomusta
Author: Gorky, Maksim
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kolme kertomusta" ***


KOLME KERTOMUSTA

Kirj.

Maksim Gorjki


Suomennos



Porissa,
Otto Andersinin kustannuksella,
1903.



SISÄLLYS:

 Maksim Gorjki.
 Kaksikymmentä kuusi ja yksi.
 Kain ja Artem.
 Jemeljan Piljaj.



Maksim Gorjki.


Maksim Gorjki syntyi 1868 Nisjni-Novgorodin kaupungissa
Keski-Venäjällä. Viiden vuoden vanhana kadotti hän isänsä,
kymmenvuotiasna joutui hän myös äidittömäksi. Isoisä laittoi Maksimin
suutarin oppiin. Mutta poika karkasi ja joutui ensin piirustajan,
sitte pyhäinkuvien maalarin oppiin. Senkin ammatin hän jätti kesken
sekä meni laivapojaksi erääseen Volga-höyrylaivaan. Siellä sai
hän mestarikokilta lukea Gogolin, Uspjenskin ja Dumas vanhemman
romaaneja. Kyökkipojan toimi vaihdettiin puutarhurin ammattiin.
Sekin jäi, kun halu opintoihin tuli niin suureksi, että hän päätti
lähteä sitä tyydyttämään Kasaanin yliopistoon, jossa toivoi saavansa
tieteitä harjoittaa maksuttomasti. Mutta tultuaan Kasaanissa
huomaamaan semmoiset toiveet turhiksi, täytyi hänen taasen turvautua
henkensä pitimeksi ruumiilliseen työhön, tällä kertaa leipurin
ammattilaiseksi, saaden palkkaa kolme ruplaa kuussa. -- Omasta
kokemuksestaan sanookin hän leipurin ammattia kaikista raskaimmaksi.
-- Myös työskenteli hän puunhakkaajana, päiväpalkkalaisena ja
kantajana. Aineellinen kurjuus sai hänet kerran semmoiseen
epätoivoon, että ampui kuulan ruumiiseensa. Siitä parannuttuaan
rupesi hän hedelmäkauppiaaksi sekä yritteli huonolla menestyksellä
monia muitakin elinkeinoja. Lopulta pääsi hän erään asianajajan,
Laninin, kirjuriksi. Gorjki itse sanoo, että tämä mies vaikutti
suuresti hänen henkiseen kehitykseensä.

Pian juuttui Gorjki kirjurin toimeenkin sekä lähti maailmata
matkustelemaan. Niin taivalti hän kaupungista kaupunkiin, kylästä
kylään, halki koko laajan Venäjän maan. Tultuaan kotikaupunkiinsa,
julkaisi hän sanomalehdissä muutamia pikkukuvauksia. Ne herättivät
hiukan huomiota. V. 1896 tuli Gorjki tuttavaksi kuuluisan kirjailijan
Vladimir Korolenkon kanssa, joka avasi ihmisten silmät näkemään Gorjkin
suuria kirjailijalahjoja.

Nykyään on Gorjki, lähinnä Tolstoita, Venäjän suurin ja enin luettu
kirjailija.

Hänen kirjavan elämänkuvauksensa täydennykseksi on vielä mainittava,
että hän hiljattain sai istua vankilassakin, valtiollisista syistä.
Gorjki kuvaa etupäässä alhaisten: työväen luokan ja pikkuporvariston
elämää eikä unhota yhteiskunnan hylkyväkeäkään. Hänellä on tarkka
huomiokyky ja paljo kokemusta. Sitä on hän saanut matkoillaan ja
seurustellessaan monellaisten ihmisten kanssa.

Kertomuksensa ovat ikäänkuin semmoisinaan leikatut tosielämästä,
iloineen, suruineen, myötä- ja vastoinkäymisineen. Suuria
yksinkertaisuudessaan ja todellisuudessaan.



Kaksikymmentä kuusi ja yksi.


I.

Meitä oli kaksikymmentä kuusi kappaletta -- kaksikymmentä kuusi elävää
konetta, suljettuna kosteaan kellariin, missä aamusta iltaan vanutimme
taikinaa sekä leivoimme rinkilöitä ja kakkuja. Ikkunamme alla oli
kuoppa, jota peittivät homeiset tiilikivet; puitteisiin oli
ulkopuolelle naulattu tiheä rautalankaverkko, eivätkä auringon säteet
jaksaneet tunkeutua jauhontomun tahraamien ruutujen läpi. Mestarimme
oli naulannut rautalangat ikkunan eteen sen vuoksi, ettemme voisi antaa
hiukkasta hänen leivistänsä kerjäläisille taikka nälkiintyneille,
työttömille tovereille; mestarimme nimitteli meitä varkaiksi ja
lurjuksiksi sekä syötti meille päivälliseksi lihan asemesta
pilaantuneita sisuskaluja.

Ummehtunutta ja ahdasta oli tuossa kiviarkussa, matalan, painostavan,
noesta mustan ja hämähäkin siimoja täynnä olevan katon alla. Raskaasti
ja ikävästi kului aikamme noiden paksujen, liasta ja homeesta
tahraisten seinien sisäpuolella... Kello viisi aamulla nousimme ylös
haluttomina, uneliaina, ja jo kello kuusi istuimme tylsinä ja
välinpitämättöminä pöydän ympärillä leipomassa rinkilöitä taikinasta,
jonka kumppanit olivat nukkuissamme laittaneet valmiiksi. Ja koko
päivän, aina kello kymmeneen saakka ehtoolla, istuivat toiset meistä
pöydän ympärillä kierrellen tuota kimmoista ainetta sekä samalla
heilutellen itseään edestakaisin, ett'eivät jäsenet aivan jäykistyisi;
toiset taasen sekoittelivat jauhoja veteen. Ja koko päivän piti kiehuva
vesi synkkämielistä porinaansa kattilassa, missä rinkilöitä keitettiin,
ja paistajan lapio raapusteli nopeasti ja kiukkuisesti uuninpohjaa
hänen viskoessaan liukkaita, keitetyitä taikinamöhkäleitä tulikuumille
tiilikiville. Aamusta iltaan paloivat halot uunin toisella sivulla ja
liekkien punainen hohde liehui seinällä, ikäänkuin meitä pilkaten. Tuo
suunnaton uuni muistutti jonkun sadun hirviön muodotonta päätä, joka
kohousi lattiasta ja aukoili tulta suitsevaa kitaansa, mistä kuuma
höyry löyhysi vastaamme; ne kaksi mustaa vetoluukkua näyttivät
tirkistelevän loppumatonta hyörinäämme, aivankuin pari silmiä --
hirviön julmia, kylmiä silmiä, -- tähystellen meitä alituiseen ja
samalla synkällä katseella, juurikuin väsyneinä näkemään orjia, joista
ei enää ollut mitään inhimillistä toivottavana, vaan joita ainoastaan
saatettiin halveksia ylpeän viisauden kylmällä ylenkatseella.

Päivän toisensa jälkeen seisoimme siellä tukehduttavassa, haisevassa
ilmassa, jauhontomussa ja liassa, jota jaloissamme oli kulkeutunut
pihalta sekä vanutimme taikinaa ja leivoimme rinkilöitä, joita
kostutimme hiellämme ja vihasimme työtämme katkerasti, kiukkuisesti;
emme koskaan syöneet omien käsiemme valmistetta, vaan nauteimme
mieluummin mustaa leipää. Istuen vastatusten pitkässä pöydässä --
yhdeksän kummallakin sivulla -- liikuttelimme tuntikausia koneellisesti
käsivarsiamme ja sormiamme; niin tottuneita olimme työhömme, ett'ei
meidän koskaan tarvinnut tarkata, mitä teimme. Ja me olimme katselleet
toisiamme ihan liiaksi, niin että kukin tunsi jok'ikisen rypynkin
toveriensa naamassa. Ei meillä ollut mitään puhumista; olimmekin
totuttaneet itsemme olemaan aivan vaiti, ellemme nimittäin riidelleet
-- sillä ainahan sitä jotakin torailemisen syytä löytyy, varsinkin
työtovereilla. Mutta me riitelimmekin kovin harvoin, sillä mihinkäpä
sitä ihminen kykenisikään, kun on puolikuolluksissa -- kivikuvan
kaltainen -- ja työn kuorma tukahduttaa ajatuksetkin. Vaitioleminen on
vaikeata ja kiduttavaa ainoastaan niille, jotka jo ovat sanoneet
toisillensa kaikki eikä heillä enää ole mitään puhumista; -- sitä
vastaan ihmisille, jotka eivät milloinkaan ole paljoa puhuneet, on
aivan helppoa olla ääneti. Mutta joskus me lauloimme, ja meidän
laulumme alkoi siten, että joku kesken työtään äkkiä huokasi syvään
niinkuin väsyksiin ajettu hevonen ja sitte hiljaa hyräillen alotti
jonkun noista laahustavista lauluista, joiden lempeästi valitteleva
sävelmä aina keventää laulajan sydäntä painostavaa raskasta kuormaa ja
me toiset kuuntelemme ensin hiljaa hänen hyräilyänsä, joka lekuttelee
ja sammuu raskaan kellariholvin alla niinkuin pienoinen tuli ulkona
arolla koleana syksypäivänä, kun harmaa taivas riippuu lyijykattona
maan yli. Sitte yhtyy toinenkin nuottiin ja nyt väreilee jo kaksi ääntä
hiljaa ja surumielisesti kellariluolamme tunkkaisessa ilmapiirissä. Ja
yht'äkkiä tarttuu useita ääniä samalla kertaa sävelmään ja se kohoaa
kuin hyökyaalto, tulee voimakkaammaksi ja äänekkäämmäksi sekä näyttää
aikovan särkeä pirstoiksi kivivankilamme kosteutta tippuvat, paksut
seinät...

Pian laulamme me kaikki kaksikymmentä kuusi. Korkeat, yhteensulaneet
äänet täyttävät leipomon; kohta ei sävel tunnu enää sinne mahtuvankaan,
se lyö seinästä seinään, ähkyy, itkee ja elähdyttää sydäntä, samalla
sitä kalvaen hiljaisella kivulla, aukasee siinä taasen vanhat haavat
sekä herättää kaihoisan kaipauksen... Laulajat huokaavat syvään ja
raskaasti, yksi ja toinen vaikenee äkisti, kuuntelee kauan, miten
toverit laulavat, sekä yhtyy sitte jälleen nuottiin. Jotkut laulavat
silmät kiinni; kenties he kuvittelevat laulun leveätä, mahtavaa virtaa
auringonpaisteiseksi, kauas etäisyyteen ulottuvaksi tieksi, jota myöten
he itse vaeltavat.

Liekit uunissa lekuttelevat edelleen, leipälapio raappii tiilikiviä,
vesi porisee kattilassa, ja tulen kajastus väräjää seinällä, ikäänkuin
tehden äänetöntä pilkkaa... Mutta me laulamme vierailla sanoilla tylsää
suruamme, elävien olentojen raskasta ikävöimistä, auringon ryöstettyä
valoa, orjien kaihoisaa kaipausta. Niin elimme me kaksikymmentä kuusi
siellä alhaalla kellarissa ja olomme oli niin raskasta ja painostavaa,
ikäänkuin koko se kolmikerrostalo yläpuolellamme olisi levännyt
hartioillamme.



II.


Mutta paitsi laulua, oli meillä muutakin hyvää, jotakin mitä rakastimme
ja joka kenties korvasi meille auringon valon. Talomme toisessa
kerroksessa oli koruompeluliike, jossa työskenteli joukko nuoria
tyttöjä, ja siellä oli sisäpiikana kuudentoista vuotias Tanja. Joka
aamu painautuivat pienet ruusuiset kasvot, joissa oli iloiset
sinisilmät, leipomosta käytävään johtavassa ovessa olevaa lasinruutua
vasten ja kirkas, ystävällinen ääni huusi:

"Vankiraukat, antakaa minulle hiukan rinkilöitä!"

Tuon hyvin tunnetun äänen kuullessamme käännyimme kaikki sekä
katselimme iloisesti ja hyväntahtoisesti noita viattomia tytönkasvoja,
jotka niin tyytyväisinä hymyilivät. Meille oli tullut rakkaaksi
tottumukseksi saada nähdä tuota lasinruutua vastaan painettua
nenännipukkaa sekä noita pieniä valkeita hampaita, jotka loistivat
hymyilevien, punaisten huulten välistä. Toisiamme tyrkkien ryntäämme
ovelle aukaistaksemme sen hänelle, ja sitten astuu hän sisään
sanomattoman herttaisena ja iloisena sekä asettuu eteemme esiliina
kurotettuna ja pää hiukan vinossa, samalla yhtämittaa hymyillen. Pitkä,
paksu, kastanjanruskea palmikkonsa on heilahtanut olkapään yli ja
riippuu rinnalla. Ja me likaiset, mustat, rumat miehet katselemme ylös
häneen -- sillä kynnys, jolla hän seisoo, on neljää askelta
korkeammalla kuin leipomon permanto -- ja toivotamme hyvää huomenta
sekä sanomme pari sanaa -- aivan erityisiä sanoja, jotka yksinomaan
häntä varten tulevat kielellemme. Puhuessamme hänen kanssaan, käy
äänemme lempeämmäksi ja leikinlaskumme viattomammaksi. Kaikki on
erityistä silloin, kun se koskee häntä. Paistaja ottaa uunista lapion
täyden paraiten paistuneita ja raskaimpia rinkilöitä sekä peittää ne
osaavasti Tanjan esiliinaan.

"Varo vain, ett'et juokse päätäpahkaa mestariin!" varotamme me aina
häntä. Hän vain nauraa veitikkamaisesti ja huutaa reippaasti:

"Hyvästi, vankirukat!" -- sekä katoaa sitte nopeasti kuin pieni hiiri.

Siinä on kaikki... Mutta me juttelemme hänestä aivan  ihastuksissamme
vielä pitkän aikaa sen jälkeen ja sanomme tänään aivan samaa kuin
sanoimme eilenkin ja jo kaikkina päivinä ennen, sillä hän ja me sekä
kaikki ympärillämme on juuri samanlaista kuin eilenkin ja kaikkina
päivinä... Hirveän tuskallista on elää niin, ettei mikään ympäristössä
muutu, ja ellei tämä ijankaikkinen yksitoikkoisuus kerrassaan tapa
sielua, tulee se päivä päivältä sietämättömämmäksi... Meillä oli aina
tapana puhua naisista tavalla, joka toisinaan pani itsemmekin inhoamaan
hävyttömiä, raakoja sanojamme; semmoinen puhetapa onkin helposti
selitettävissä siten, että ne naiset, jotka tunsimme, eivät kenties
olleetkaan paremman arvoisia. Mutta Tanjasta emme koskaan sanoneet
pahaa sanaa -- kukaan meistä ei olisi edes pilantekoon ryhtynyt hänen
läsnäollessaan; vielä vähemmin olisi kenenkään mieleen johtunut koskea
häneen. Kenties johtui se siitä, että hän aina oli niin lyhyen ajan
luonamme, -- hän vilahteli silmiemme ohi kuten tähdenlento taivaalla,
-- taikka kenties myöskin siitä, että hän oli niin pieni ja niin sievä,
ja kaikki, mikä on kaunista, herättää kunnioitusta raaimmissakin
ihmisissä. Ja mekin, vaikkakin kovan työn vaikutuksesta tylsiksi
kuormajuhdiksi muuttuneita, olimme kumminkin joka tapauksessa alkuaan
ihmisiä ja semmoisina muiden kaltaisia siinä, ett'emme voineet elää
ellei meillä ollut jotain, mitä saatoimme jumaloida. Häntä parempaa ei
joukossamme ollut eikä meille alhaalla kellarissa eläjille osottanut
vähintäkään huomiota kukaan muu kuin hän, -- ei yksikään muu niistä
monista ihmisistä, jotka asuivat talossa. Ja vihdoin -- se kai olikin
tärkein syy -- katsoimme hänet tavallaan meille kuuluvaksikin; seikka,
josta saimme kiittää yksinomaan rinkilöitämme. Me pidimme
velvollisuutenamme antaa hänelle rinkilöitä, oikein lämpimiä ja
ruskeita; se muodostui ikäänkuin jokapäiväiseksi uhriksi
epäjumalallemme, totutuksi pyhäksi tavaksi, joka meidät päivä päivältä
yhä lujemmin kiinnitti häneen. Paitsi rinkilöitä, annoimme myöskin
Tanjalle monta hyvää ohjetta: pukea itsensä lämpimämmin, ei juosta niin
vikkelää rappusissa eikä kantaa niin suuria puusylyyksiä. Hän kuunteli
hymyillen neuvojamme ja vastasi niihin naurulla, mutta ei noudattanut
niitä koskaan; emme me kumminkaan olleet hänelle siitä vihaisia, -- me
tahdoimme vaan osottaa, miten suuresti hänestä huolehdimme.

Usein hän kääntyi puoleemme jollakin anomuksella, kuten esimerkiksi
pyytäen, että avaisimme raskaan kellarinoven taikka hakkaisimme puita,
jotka kaikki, ynnä paljo muutakin, mitä hän vaan toivoi, toimitimme
ilolla ja erityisellä ylpeyden tunteella.

Mutta kun kerran eräs meistä pyysi Tanjaa paikkaamaan hänen ainoaa
paitaansa, äyhki tämä ylenkatseellisesti:

"Onko mokomaa kuultu? Se nyt vielä puuttuisi!..."

Nauroimme perinpohjaisesti tuolle tuhmalle hupakolle emmekä enää
koskaan pyytäneet häneltä mitään. Me rakastimme häntä siinä kaikki.
Ihminen tahtoo aina lahjoittaa rakkautensa jollekulle, vaikkakin tämä
rakkaus toisinaan tuntuu kiusalliselta, toisinaan saastuttaa esineen
tai myrkyttää sen elämän siksi, ett'ei kunnioitus sitä seuraa. Meidän
täytyi rakastaa Tanjaa, sillä meillä ei ollut ketään muutakaan, jota
olisimme voineet rakastaa.

Toisinaan koetti joku ottaa asian ylpeältä kannalta ja sanoi:

"Mutta minkätähden me oikein hemmottelemme tuota tyttöä? Eihän hänessä
ole mitään erinomaista! Me teemme liian suuren numeron hänestä."

Mutta hänet, joka uskalsi tulla esiin moisella puheella, saatoimme me
muut pian ja perinpohjaisesti järkiinsä. Meillä täytyi olla joku, jota
rakastimme, -- olimme sen löytäneet ja rakastimme sitä, ja sen, jota me
kaikki kaksikymmentä kuusi rakastimme, täytyi olla loukkaamaton pyhyys
jokaiselle; se, joka tässä asiassa piti vastakkaista mielipidettä, oli
vihollisemme. Kenties ei rakastettumme ollut rakkautemme arvoinen,
mutta meitähän oli kokonaista kaksikymmentä kuusi kappaletta, jonka
vuoksi tahdoimme, että se, joka oli meille kallisarvoinen, olisi
myöskin pyhä muille.

Rakkautemme ei ole rasittavampaa kuin vihammekaan, ehkä juuri siitä
syystä eräät ylpeät luonteet väittävätkin, että vihamme on
mairittelevampaa kuin rakkautemme. Mutta jos niin on, miksi eivät he
sitte pakene meitä.



III.


Paitsi rinkiläleipomoa, oli mestarillamme myöskin sokerileipomo samassa
talossa, ainoastaan ohuen seinän eroittamana meidän luolastamme. Mutta
sokerileipurit -- niitä oli neljä kappaletta -- pysyttelivät meistä
etäällä, sillä he pitivät ammattiansa ylhäisempänä kuin meidän, sekä
sen johdosta olivat myös itse olevinansa parempia kuin me. He eivät
tulleet koskaan luoksemme ja nauroivat ylenkatseellisesti kohdatessaan
meitä pihalla. Emme mekään käyneet heidän luonansa, -- mestari oli sen
kieltänyt syystä, että hän pelkäsi meidän varastavan sokerileipiä. Me
emme pitäneet sokerileipureista sentähden, että kadehdimme heitä --
heidän työnsä oli keveämpää kuin meidän, he saivat enemmän palkkaa ja
parempaa ruokaa kuin me, -- heillä oli valoisa ja avara työhuone sekä
olivat jokainen -- vastakohtana meille -- terveitä ja puhtaita. Me
kaikki sitä vastoin olimme kasvoiltamme keltaisen kalpeita taikka
harmaita, kolmella oli pahatauti ja jokusilla syyhy; erään oli luuvalo
käpristänyt ihan koukkuiseksi. Pyhäpäivinä ja vapaa-aikoina pukivat he
yllensä hienot takit ja narisevat saappaat -- kahdella oli
harmonikkakin -- sekä menivät kaupungin puistoon herrastelemaan. Meillä
taasen oli verhonamme likaiset rääsyt sekä jaloissa linttakengät tai
niinivirsut, eikä poliisi päästänyt meitä kaupungin puistoon; mitenkä
siis olisimmekaan voineet pitää sokerileipureista.

Sitte eräänä päivänä saimme luulla, että muuan heistä, se joka uunista
piti huolta, oli ruvennut ryypiskelemään sekä eropassit ja että tilalle
oli otettu toinen, muuan entinen sotamies, jolla oli silkkinen liivi ja
kultaisilla perillä varustettu taskukello. Me olimme äärettömän
uteliaita näkemään semmoista keikaria ja toivossa, että edes
vilahduksenkaan hänestä näkisimme, juoksimme yksi toisensa perästä
alituiseen pihalla.

Mutta hän tuli itse meidän luoksemme. Hän aukasi ovemme potkaisulla ja
astui kynnykselle sekä sanoi siitä:

"Jumalan rauha! Hyvää päivää pojat!"

Ovesta tunkeutuva kylmä ilma kietoontui paksun savun tavoin hänen
jalkoihinsa, mutta hän itse seisoi kynnyksellä ja katseli siitä alas
meihin; -- vaaleiden, rohkeasti pystyyn kierrettyjen viiksien alta
loistivat vahvat keltaiset hampaat. Hänen liivinsä oli todellakin
ihmeellinen: -- taivaansininen, kimeltelevä, kukkasellinen sekä
varustettu punakivisillä napeilla. Ja kellonvitjat oli hänellä
myöskin...

Hän oli kaunis mies, tämä sotilas, pitkä ja voimakas, punaposkinen;
suuret vaaleat silmät katselivat kirkkaasti ja ystävällisesti. Päässä
oli valkea, kovaksi tärkätty myssy, ja aivan pilkuttoman puhtaan
esiliinan alta näkyivät uusimman muodin mukaisten, kiiltävien saapasten
kärjet.

Vanhin sälli joukostamme pyysi kunnioittavasti, että hän sulkisi oven.
Hän tekikin sen mukavan vetkaisesti sekä rupesi kyselemään
mestaristamme. Me oikein kilpailimme keskenämme sanoaksemme hänelle,
että mestari oli juonikas lurjus, veijari, rosvo ja verenimijä --
kaikellaista, mitä vain voi ja pitääkin sanoa työnantajastaan, mutta
joka kumminkin on tarpeetonta tässä uudelleen mainita. Sotamies
kuunteli viiksiänsä nykien ja silmissään lempeä, kirkas katse.

"Tässä talossahan on paljo tyttöjä...!" virkkoi hän yht'äkkiä.

Jotkut meistä naurahtivat kunnioittavasti, toiset virnistelivät
himokkaasti ja muuan sanoi että talossamme on yhdeksän kappaletta
tyttöjä.

"No, oletteko rakkaita ystäviä heidän kanssansa?" kysyi hän ja
killisteli silmillään.

Taas me nauroimme, mutta tällä kertaa hieman pakollisesti ja
hämillämme... Useat olisivat tahtoneet näyttäytyä sotamiehelle yhtä
tuimina sydänten valloittajina kuin hänkin, mutta kukaan ei osannut
eikä ymmärtänyt. Ikäänkuin tätä tunnustaakseen, lausui muuan: "Kuinka
olisimme voineet ajatellakaan..."

"Niin, semmoinenhan on vähä liian vaikeata teille..." sanoi sotamies
itserakkaasti ja katseli meitä tarkastellen... "Te ette ole sitä
laatua... -- teillä ei ole ryhtiä... ei ole ulkonäköä, niin sanoakseni!
Ja naiset tahtovat, että miehen pitää näyttää joltakin... että hänellä
on säännöllinen ruumis... sekä kaikki niinkuin pitääkin olla! Myöskin
he pitävät voimakkaisuudesta... väkevästä kädestä... tämmöisestä
esimerkiksi..."

Hän veti oikean kätensä taskusta ja näytti meille kyynäspäähän saakka
paljasta käsivartta... Se oli valkea ja voimakas sekä kullalta
kimaltelevien karvojen peittämä.

"Jalat, rinta... kaikki pitää olla lujaa ja vahvaa... Myöskin täytyy
olla säännöllisesti puettu, niin että se kauneus, mikä ruumiissa on,
näyttää joltakin... Minuun esimerkiksi ovat naiset aivan hullaantuneet.
En minä heitä kehoita enkä houkuttele, -- ne lentävät itsestään
kaulaani, viisi kappaletta yhdellä kertaa."

Hän istui jauhosäkille sekä jutteli kauvan ja kaunopuheliaasti, miten
ihastuneita naiset oikein olivat häneen ja kuinka osaavasti hän taisi
niiden kanssa menetellä. Sitte hän meni, ja kun ovi oli kitisten
sulkeutunut, istuimme me kauan hiljaa sekä ajattelimme häntä ja hänen
kertomuksiansa. Vihdoin rupesimme kaikki yhtaikaa puhumaan ja tulimme
yksimielisiksi siitä, että pidimme erinomaisesti hänestä. Miten
alhainen ja siivo hän on, -- tulee vain sisään, istuu ja juttelee! Ei
kukaan ollut koskaan ennen tullut luoksemme, ei kukaan ollut niin
ystävällisesti puhellut kanssamme... Ja me juttelimme lakkaamatta
hänestä ja hänen vastaisesta menestyksestänsä koruompelijattarien
luona, jotka, tavatessaan meitä pihamaalla, joko väistyivät sivulle
huulet ylenkatseellisesti yhteennipistettyinä taikka kävivät suoraan
päällemme ikäänkuin olisimme olleet tyhjää ilmaa. Me taasen aina
katselimme heitä ihaillen, niin hyvin kartanolla tavatessamme kuin
nähdessämme heidän akkunamme ohi kulkevan, puettuina talvisin pieniin,
huomiota herättäviin myssyihin ja turkkinuttuihin sekä kesäisin
kukitettuihin hattuihin ja käsissä kirjavat päivänvarjot. Mutta
kostoksi puhelimme keskenämme heistä tavalla, joka, jos olisi tullut
heidän korviinsa, olisi tehnyt heidät häpeästä ja vihasta
mielipuoliksi...

"Kunhan ei hän vain myös Tanjuschkaa turmelisi!" sanoi äkkiä vanhin
sälli huolellisella äänellä.

Kuullessamme nämä sanat, vaikenimme kaikki ja hämmästyimme. Olimme
silmänräpäykseksi unhottaneet Tanjan; -- sotamies kauniilla,
voimakkaalla vartalollaan oli ikäänkuin kaihtinut hänet meiltä. Sitte
syntyi meluinen riita: -- jotkut sanoivat, että Tanja ei alentuisi
semmoiseen, toiset taasen väittivät, ett'ei hän voisi vastustaa
sotamiestä ja eräät ehdottelivat, että jos sotamies rupeaa tyttöä
hännystelemään, pitäisi meidän hakata hänet mäsäksi. Lopuksi päätimme
yksimielisesti pitää tarkkaa vaaria sotamiehestä ja Tanjasta sekä
varoittaa tyttöä, niin että hän voisi olla varuillansa... Tämä teki
lopun riidasta.



IV.


Kuukausi oli kulunut. Sotamies leipoi sokerileivoksia, käveli
koruompelijattarien kanssa ja tuli usein meille, mutta ei puhunut
mitään valloituksistansa, vaan väänteli ainoastaan viiksiänsä ja
nuoleskeli tyytyväisenä huuliansa.

Tanja tuli yhä vielä joka aamu rinkilöitä hakemaan ja oli iloinen,
ystävällinen sekä rakastettava kuten ennenkin. Puhuimme hänen kanssaan
sotamiehestä. -- Tanja nimitteli häntä "mulkosilmäiseksi vasikaksi" ja
se rauhoitti meitä. Olimme ylpeitä tytöstämme, samalla kun näimme,
kuinka koruompelijattaret riitelivät sotamiehestä. Tanjan käytös
kohotti meitäkin omissa silmissämme, ja ikäänkuin matkiaksemme tyttöä,
aloimme myöskin kohdella sotamiestä jonkunlaisella halveksimisella.
Mutta Tanjaa me rakastimme vielä enemmän kuin ennen sekä tervehdimme
häntä aamusin entistä iloisemmin ja sydämellisemmin.

Kerran tuli sotamies meille hiukan hiprakassa, istui ja purskahti
nauramaan, ja kun me kysyimme tuommoisen iloisuuden syytä, sanoi hän:

"Kaksi tytöistä... Lidka ja Gruschka... ovat tapelleet minun takiani.
Miten ne pieksivät toisiansa! Ha, ha, ha! Kiskoivat hiuksista ja
kaatuivat kumoon porstuassa... toinen makasi allapäin, toinen päällä...
ha, ha, ha! Raappivat toistensa naamaa ja repivät vaatteet
repaleiksi... Se oli nähtävää... olisi voinut nauraa itsensä pilalle!
Minkähän vuoksi ei akkaväki koskaan osaa tapella säädyllisellä tavalla?
Miksi he aina kynsivät, miksi?"

Tuossa istui hän penkillä, terveenä ja hupaisena sekä nauroi. Me olimme
vaiti. Tällä kertaa oli hänessä jotain, mikä meitä kiukutti.

"Perhana, miten hyvä menestys minulla on naisten luona. Sille voi
nauraa itsensä piloille. Minun tarvitsee vain vilkahuttaa silmääni,
niin jo on asia valmis. Piru vieköön, ellei se ole totta!"

Hän kohotti valkeat, kullalta loistavilla karvoilla peitetyt
käsivartensa sekä läimähytti niillä polviinsa ja katseli meitä niin
hauskan hämmästyneillä silmäyksillä, kuin olisi hän itsekin ihmetellyt
menestystänsä kauniin sukupuolen luona. Täysinäiset punakat kasvot
paistoivat itsetyytyväisestä riemusta ja huulet maiskuttelivat
himokkaasti.

Paistaja raapasi äkäsesti uunilapiolla takkakiveä sekä virkahti
pilkallisesti:

"Pienten kuusenvesojen nyhtämiseen ei tarvita suurtakaan voimaa, mutta
koetahan kerran käydä kiinni oikeaan honkaan...!"

"Onko se tarkoitettu minulle?" kysyi sotamies.

"Kyllä."

"No, mitä sinä tahdot sillä sanoa?"

"En mitään... se johtui vain kiireessä mieleeni."

"He, vuotapas! Mitä sinulla on hampaasi kolossa? Mikä se honka on?"

Paistaja ei vastannut mitään, vaan rupesi innokkaasti häärimään uunin
kanssa. Hän heitteli sisään keitetyt rinkilät sekä otti ulos jo
paistuneet ja viskeli ne melulla lattialle, jossa poikaset pujottelivat
niitä niininauhoihin. Hän näytti tykkänään unhottaneen sekä sotamiehen
että keskustelunsa. Mutta sotamies kävi yht'äkkiä kovin levottomaksi.
Hän nousi ylös ja meni uunin viereen, missä oli vähältä saada
nyhjäyksen rintaansa leipälapion varresta, joka hermostuneesti heilui
ilmassa.

"Sinun täytyy sanoa, mitä sinä oikein tarkoitat! Sinä olet loukannut
minua... Minua ei kykene kukaan vastustamaan... kuuletto sinä, ei
kukaan! Ja sinä tulet minulle sanomaan semmoisia hävyttömiä sanoja..."

Hän näytti loukkaantuneen oikein todenperäisesti. Kenties ei hänellä
ollutkaan mitään muuta ylvästelemistä kuin naisten hullaamiskykynsä;
kenties oli se hänessä ainoa elinvoima, joka sai hänet tuntemaan
itsensä eläväksi ihmiseksi.

Löytyy ihmisiä, joille ruumiillinen taikka henkinen sairaus, joka heitä
vaivaa, on paras ja arvokkain elämässä. He laahaavat sitä mukanansa
koko elämänsä ajan, elävät yksinomaan siinä, saavat ravintonsa siitä,
valittavat sitä muille ja siten kääntävät huomion itseensä, saavuttavat
toisten ihmisten osanottavaisuuden, ja se on ainoa, josta he
välittävät. Ota heistä tämä sairaus, paranna heidät, niin he tulevat
onnettomiksi sentähden, että menettävät ainoan elämänharrastuksensa ja
jäävät aivan tyhjiksi. Ihmisen elämä on toisinaan niin köyhää, että hän
tahtomattaan joutuu pitämään virheitänsä hyveinä ja elämään niissä, --
valhettelematta voi sanoa, että ihmiset joskus tulevat henkisesti
raajarikoiksi pelkästä ikävystymisestä.

Sotamies oli, kuten sanottu, vakavasti loukkaantunut sekä kävi yhä
paistajan kimppuun huutaen:

"Sinun täytyy sanoa, mitä sinä tarkoitat?"

"No, sanon sen!" vastasi tämä nopeasti.

"Sano sitte!"

"Tunnetko Tanjaa?"

"Tunnen, -- kuinka niin?"

"Häntä minä tarkoitan! Koeta kykyäs häneen!"

"Pyh, se kai on pikkuasia minulle!"

"Saadaan nähdä!"

"Sinä saat nähdä! Ha, ha, ha!"

"Saat rukkaset...!"

"Kuukauden sisässä on hän minun!"

"Semmoinen lörpöttelijä, sotamies."

"Neljässätoista päivässä! Minä näytän teille... Onpahan otuskin tuo
Tanja, pyh!"

"Mene tiehes täältä... olet tiellä!"

"Neljässätoista päivässä on kaikki valmista."

"Lähde siitä, sanon minä!"

Paistaja raivostui ja löi leipälapiolla sotamiestä. Tämä vetäytyi
säpsähtäen taaksepäin, katsahti meihin, oli vaiti silmänräpäyksen ajan
ja sanoi sitte matalalla, onnettomuutta ennustavalla äänellä: "No,
hyvä!" sekä meni sen jälkeen matkaansa.

Riidan aikana olimme me toiset olleet hiljaa ja kuunnelleet hartaasti.
Mutta heti, kun sotamies oli mennyt, rupesimme kovaäänisesti ja
vilkkaasti puhelemaan.

"Nyt sinä teit tuhoja, Pavel!" sanoi joku paistajalle.

"Tuki kitas ja hoida asias!" tiuskasi tämä vihoissaan.

Älysimme, että sotamies oli saanut iskun arimpaan paikkaansa ja että
Tanjaa uhkasi vaara. Mutta samalla tunsimme hauskaa, jännittävää
uteliaisuutta: -- kuinkahan tässä tulee käymään? Mahtaakohan Tanja
kyetä vastustamaan sotamiestä? Melkein kaikki puhkesimme lopulta
vakuutuksen:

"Tanjako? Kyllä hänessä on vastustusvoimaa! Häntä ei otetakaan paljain
käsin!"

Tunsimme vastaansanomatonta halua koetella epäjumalamme voimaa ja
luotettavaisuutta sekä yritimme innokkaasti vakuutella toisillemme,
että hän tulisi eroamaan voittajana temmellyksestä. Jopa meistä tuntui,
ett'emme olleet oikein riittävästi kiihottaneet sotamiestä, vaan että
hän saattaisi ehkä unhottaakin riidan, ellemme vielä enemmän ärsyttäisi
hänen itserakkauttansa. Siitä päivästä saakka elimme eräänlaisessa
hermostuneena odotustilassa, jommoista emme koskaan ennen olleet
kokeneet. Riitelimme päivät päästänsä ja siten ikäänkuin teroitimme
ymmärrystämme, tulimme kielevämmiksi ja opeimme paremmin lausumaan
ajatuksemme. Tuntui siltä kuin pelaisimme paholaisen kanssa rohkeata
peliä, jossa panoksena meidän puoleltamme oli Tanja. Ja kun toisilta
sokerileipureilta kuulimme, että sotamies oli ruvennut oikein uhka
tavalla hakkailemaan "meidän Tanjaa", tunsimme kutittavaa mielihyvän
tunnetta, ja jännityksemme tuli lopulta niin suureksi, ett'emme edes
huomanneet, kuinka mestari, käyttäen hyväkseen kiihotustilaamme, lisäsi
työtaakkaamme neljällätoista taikinapuudalla vuorokaudessa. Työ ei
näyttänyt meitä enää väsyttävänkään. Tanjan nimi oli päivät pitkään
huulillamme ja aamusin odotimme häntä omituisen kiihkeästi. Emme olisi
oudoksuneet, vaikka hän yht'äkkiä olisi astunut sisään, ei enää
entisenä Tanjana, vaan kokonaan vieraana ihmisenä.

Emme puhuneet hänelle mitään riidasta. Emme myöskään mitään kyselleet,
vaan kohtelimme häntä kuten ennenkin, ystävällisesti ja sydämellisesti.
Suhteeseemme häneen ja entisiin tunteisiimme oli kuitenkin hiipinyt
jotain uutta ja vierasta: -- kalvaavaa uteliaisuutta, terävää ja kylmää
kuin teräsveitsi...

"Tänään on aika täysi, veljet!" sanoi paistaja eräänä aamuna työhön
ryhtyessään.

Tiesimme sen aivan hyvin ilman hänen muistutustaankin, mutta kumminkin
hätkähdimme.

"Katselkaa Tanjaa tarkasti, -- hän on kohta täällä!" sanoi hän. Joku
toinen virkahti säälivällä äänellä:

"Nähneekö tuota silmillä?"

Sitte me taasen rupesimme riitelemään, kiukkuisesti ja rähisten. Tänään
vihdoinkin saisimme tietää, kuinka puhdas ja lialle vastustuskykyinen
oli se astia, johon olimme kätkeneet paraan, mitä omasimme. Vasta tänä
aamuna oikein tunsimme, että pelasimme korkeata peliä ja että tämän
puhtauskokeen kautta saattaisimme menettää epäjumalamme ainiaaksi. Joka
päivä olimme kuulleet, että sotamies ahdisteli yksipäisesti Tanjaa,
mutta miten olikaan, ei kukaan ollut tullut kysyneeksi tytöltä, miten
hän suoriutui taistelussa. Joka aamu säännöllisesti, kuten ennenkin,
oli hän saapunut rinkilöitänsä noutamaan, ollen aina entisen kaltainen.

Myöskin tänä päivänä kuulimme hänen äänensä:

"Vankiraukat! Minä olen täällä..."

Kiiruhdimme avaamaan, mutta kun hän tuli sisään, otimme me hänet
vastaan -- vastoin tavallisuutta -- vaijeten. Tirkistelimme lakkaamatta
häneen emmekä tienneet mitä meidän tuli sanoa taikka kysyä. Synkässä
rivissä, sanaa sanomatta seisoimme Tanjan edessä. Hän silminnähtävästi
hämmästyi tästä tavattomasta vastaanotosta; -- vilahdukselta
huomasimme, että hän kalpeni, kävi levottomaksi ja hämilleen sekä
vihdoin kysyi pakollisella äänenpainolla:

"Mika teidän on?... Minkätähden olette niin merkillisiä?"

"Entä itsesi?" kysyi paistaja synkästi.

"Minunko? -- mikä minun olisi?"

"E-ei... mikään..."

"No niin... anna sitte pian rinkilät!"

Ei koskaan ennen ollut hänellä ollut näin kiirettä.

"Ehditäänpä tässä!" sanoi paistaja liikkumatta paikastaan ja
kääntämättä silmiään hänestä.

Mutta silloin pyörähti tyttö ympäri ja puikahti vikkelästi ulos.

Paistaja otti lapion ja, kääntyen uuniin päin, sanoi tyynesti:

"Näyttää olevan valmista!... Kirottu sotamies... sellainen lurjus..."

Ikäänkuin lammaslauma tungeksimme tyrkkien toisiamme pöytämme ääreen,
istuimme alas hiljaa ja ryhdyimme haluttomasti työhön. Yht'äkkiä alotti
muuan:

"Kenties Tanja kuitenkin..."

"Hiljaa! Siitä ei enää puhuta!" räyskäsi paistaja.

Tiesimme kaikki, että hän oli viisas mies, viisaampi kuin me muut.
Saimme sentähden hänen sanoistansa varman makuutuksen siitä, että
sotamies oli voittanut... Siksi olimme suruissamme ja pahoilla mielin.

Kello kaksitoista -- juuri kuin söimme päivällistä -- tuli sotamies.
Hän oli hieno ja keikarimainen, kuten tavallisesti, Hän katseli meitä
rohkeasti silmiin. Mutta meitä hävetti katsoa häneen.

"No, arvoisat herraseni, haluatteko, että näytän teille, mihin pulska
ja rohkea sotamies kykenee?" sanoi hän ja naurahteli kopeasti. "Tulkaa
eteiseen ja katselkaa raosta...! Ymmärrättekö?"

Kiiruhdimme ulos ja tyrkimme toisiamme hakiessamme pihalle johtavasta
lautaseinästä rakoja, joihin voisimme sovittaa silmämme. Emme
tarvinneetkaan kauvan odottaa... Tanja tuli pian, kävellen pihan poikki
nopein askelin ja kasvoilla huolekas ilme. Hän hypähteli liasta ja
sulaneesta lumesta muodostuneiden pikku lätäkköjen yli sekä pistäysi
vihdoin alas kellariin. Sitte tuli sotamies, vihellellen, kädet
taskussa ja hitaasti. Hänkin meni kellariin.

Satoi ja me katselimme, kuinka sadepisarat putoilivat lätäköihin,
muodostaen niiden kalvoon pieniä renkaita. Se oli harmaa, kostea ikävä
päivä. Katoilla oli vielä lunta, mutta maa oli täynnä tummia
likapilkkuja. Myöskin kattojen lumella oli likaisenruskea värivivahdus.
Sade tipahteli hitaasti ja surumielisesti; meistä tuntui kylmältä ja
ikävältä seisominen siinä ja odottaminen.

Ensiksi tuli ylös kellarista sotamies, hän käveli pihan poikki
verkkaisin askelin ja kädet taskuissa, aivan samoin kuin ennenkin.

Sitte tuli Tanja. Hänen silmänsä... todellakin hänen silmänsä loistivat
ilosta ja onnesta sekä huulet hymyilivät. Hän käveli ikäänkuin unessa,
liikkuen eteenpäin epävarmoin askelin...

Tätä emme voineet tyynesti kärsiä. Kaikki samalla kertaa hyökkäsimme
pihalle, jossa aloimme vimmatusti viheltää ja kiukkuisesti rääkyä.
Huomatessaan meidät Tanja säpsähti ja seisahti kuin kiinninaulittuna
likaan. Me ympäröimme hänet sekä huusimme hänelle säälimättä ja
vahingoniloisina rumia haukkumasanoja ja siivottomia puheenparsia.

Emme huutaneet kovaa emmekä nopeasti, sillä näimme, ett'ei hän pääse
pakoon, vaan täytyy hänen, saarroksissamme ollen, kuulla pilkkaamme
niin kauvan, kun me sitä jatkamme. En tiedä, miksi emme lyöneet häntä.
Hän seisoi keskellämme ja käänteli päätänsä puolelta toiselle,
ikäänkuin paremmin kuullaksensa solvauksiamme. Ja me -- me
singahuttelimme yhä kiukkuisemmin likaisia ja myrkkyisiä sanoja häntä
kohden.

Väri katosi hänen kasvoistansa. Nuo sinisilmät, jotka vast'ikään
säteilivät onnea, seisoivat nyt selkiselällään, rinta läähätti
raskaasti ja huulet tärisivät.

Mutta me piiritimme häntä yhä ja kostimme siitä, että hän oli meiltä
varastanut. Hänhän kuului meille ja me olimme antaneet hänelle paraan,
mitä omasimme; ja vaikkakin tuo paras oli ainoastaan kerjäläisen
muruja, niin oli meitä kumminkin kaksikymmentä kuusi ja hän vaan yksi,
siksipä ei löytynytkään niin tarpeeksi julmaa kidutusta, joka olisi
voinut sovittaa hänen rikoksensa. Voi, miten me parjasimme häntä!...
Hän vain oli vaiti sekä katseli meitä pelokkain silmäyksin ja koko
ruumiinsa värisi.

Me nauroimme, ulvoimme, paruimme... Väkeä alkoi kokoontua paikalle...
Muuan meistä nykäisi Tanjaa nutun hihasta...

Silloin leimahti hänen silmissänsä äkkiä. Hän vei hitaasti kätensä
päähänsä ja silitti hiuksiansa sekä huudahti kovaäänisesti ja
levollisesti meille vasten naamaa: "Voi teitä vankiraukkoja!" Ja sitte
hän käveli suoraan meitä kohden niin varmasti ja luontevasti, ikäänkuin
emme olisikaan seisoneet hänen tiellään. Siksipä ei meidän joukossamme
ollutkaan ketään, joka olisi häntä estänyt menemästä tiehensä.

Päästyänsä piirimme ulkopuolelle huusi hän päätään edes kääntämättä ja
sanomattoman ylenkatseellisella äänellä:

"Mokomakin roskaväki... että pitääkin löytyä noin kurjia..."

Sen sanottuaan hän meni. Mutta me seisoimme keskellä pihaa liassa ja
sateessa, harmaan, pilvisen taivaan alla.

Sitte me hiljaa astelimme takaisin kosteaan kellariimme. Samaten kuin
ei ennenkään, ei aurinko nytkään paistanut akkunaimme läpi eikä
myöskään Tanja tullut enää koskaan meidän luoksemme.



Kain ja Artem.


Kain oli pieni, ketterä juutalaisäijä. Hänen päänsä oli suippo ja
kasvonsa laihat, keltaiset; poskia ja leukaa peitti punaiset,
harjasmaiset suortuvat, joiden välistä hänen naamansa pisti esiin
niinkuin vanhasta, perin kuluneesta plyyssikehyksestä, jonka yläpään
muodosti hänen likaisen lakkinsa lippa.

Tämän sekä punertavien, takkuisten kulmakarvain alapuolella vilkkui
kaksi pientä harmaata silmää. Harvoin nämä jaksoivat kauvan kiintyä
saman esineen katselemiseen, vaan alati ne joutuun pyörähtelivät
puolelta toiselle, kaikkialle jakaen puoleksi arkaa, puoleksi
ystävällistä ja liehakoivaa hymyään.

Jokainen, joka näki tämän hymyilyn, käsitti paikalla, että vallitsevana
äijän tunteista oli pelko, pelko kaikkea ja kaikkia kohtaan, pelko,
joka milloin hyvänsä voi muuttua kauhuksi. Ja sen vuoksi kiiruhtivat
kaikki, jotka eivät olleet liian laiskoja kiusatakseen pientä
juutalaisäijää, singahuttelemaan hänelle häijyjä kompasanoja ja
nenäkkäitä huomautuksia, vielä lisätäkseen hänen pelkoansa, joka ei
näyttänyt asuvan pelkästään hänen hermoissaan, vaan myös hänen
purjekankaasta ommellun, alinomaa liikahtelevan mekkonsa poimuissa,
mekon, johon hänen nahan kaltaiseksi kuivunut vartensa kääriytyi aina
varpaisiin saakka.

Juutalaisen nimi oli oikeastaan Chaim Aaron Purwitz, mutta yleisesti
häntä sanottiin vain Kainiksi. Tämä nimitys oli näet yksinkertaisempi
ja soi ihmisten korvissa enemmän tutunomaiselta; sitäpaitsi se oli
paljo loukkaavampi kuin edellinen. Vaikka tällä nimellä ei ollut
vähintäkään vastinetta tuossa kaiskerassa, voimattomassa ja
pelonalaisessa olennossa, olivat kaikki kuitenkin lujasti vakuutettuja,
että he olivat osanneet antaa hänelle sekä ruumiin että sielun
ominaisuuksiin nähden oikein luonteenomaisen nimen, samalla kuin he
olivat saattaneet hänet katkeran häväistyksen alaiseksi.

Kain eli sellaisten ihmisten joukossa, jotka kohtalo oli viskannut
karille, ja tämmöinen väki saapi aina nautintoa toisten pahoin
kohtelemisesta. Sitä he ymmärtävätkin tehdä erinomaisesti, varsinkin
jos he tällä tavoin voivat kostaa heitä itseään kohdanneen vääryyden.
Olihan niin vaaratonta solvaista Kainia! Kun he ilvehtivät hänen
kanssaan, hymyili hän vaan, ikäänkuin tuntien itsensä syylliseksi, ja
monasti hän saattoi itsekin säestää ivailua, niinkuin tahtoisi hän
etukäteen maksaa häijyille pilkkakirveille palkan siitä, että hän sai
elellä heidän joukossaan.

Itsestään on selvää, että Kain oli kaupustelija. Hän kulki pitkin
katuja puulaatikko ryntäillään ja ilmoitteli tavaroitaan huutaen
imelällä, mairittelevalla äänellä:

"Kengänmustetta! Tulitikkuja! Nuppineuloja! Hiusneuloja! Koristeita!
Rihkamata kaikellaista!"

Vielä on minun mainittava eräs luonteenomainen piirre hänen
ulkomuodossaan: hänen korvansa olivat pitkät ja harrottavat ja nytkivät
lakkaamatta suonenvedontapaisesti niinkuin pelästyneellä hevosella.

Kain harjotti liikettään "jyrkkäyksen" luona -- paikka, joka sai tehdä
kokoushuoneen virkaa kaikille mahdollisille retaleille, niin sanoakseni
kaupungin väestön pohjasakalle, ja sen muodosti kaita sola vanhojen,
korkeiden, synkkien talojen välissä. Majataloja, kapakoita, leipurin
myymälöitä, hedelmäpuoteja, ryysykauppiaiden kojuja j.m.s. nähtiin
täällä vieretysten. Asujamina oli kaikenkaltaisia veijareita,
varastetun tavaran kätkijöitä, pikkurihkaman kaupustelijoita,
ruokatavara-kauppiaita y.m. samantapaista mitä kirjavinta väkeä. Tässä
solassa oli aina hyvin varjoisata -- huoneiden korkeuden vuoksi --
paljo likaa ja paljo päihtyneitä. Kesäisin vallitsi täällä aina
läpitunkeva löyhkä, joka syntyi pilaantuneista ruokatavaroista ja
sikunavedestä. Ainoastaan aamusella heitti aurinko tänne pikaisen,
varovaisen silmäyksen, ikäänkuin peläten saastuttavansa säteitään sen
loassa.

Mainittu sola sijaitsi vuoren rinteellä jonkun matkaa suuresta
virrasta, ja se oli alinomaa täynnä laivatyömiehiä, lastaajia ja
merimiehiä, jotka kuuluivat lähellä oleviin höyryaluksiin. Tänne he
poikkesivat kaulaansa kastamaan ja huvittelemaan omalla tavallaan ja
täällä odottelivat varkaat yksinäisissä nurkissa ja komeroissa, kunnes
he tulivat niin humalaan, että mukavasti voi siepata heiltä yhtä ja
toista. Aivan katukäytäväin vieressä oli lihapullan-myyjätärten
ruukkuja sekä piirakka- ja leivoskauppiaiden altaita. Työmiehet, joita
virtasi tänne alhaalta rannasta, ahmivat mielellään näitä lämpimiä
ruokia, juopuneet miehet noituilivat ja laskettelivat rivoja laulujaan,
kauppiaat ylistelivät tavaroitaan läpitunkevalla äänellä ja pienet
ajopelit, joiden omistajat vakoilivat tilaisuutta joihinkin ansioihin,
tunkeutuivat vaivaloisesti tiheiden myyjä ja ostajaparvien läpi. Mitä
sotkuisin äänten hälinä täytti kapean solan ja kierteli pitkin likaisia
seiniä, jotka rapistuneine kalkkipintoineen ja suurine homepilkkuineen
tarjosivat sangen epämiellyttävän näyn.

Tässä alhossa, jonka muodosti elävä lika, huumaava melu ja rivot sanat,
puikkelehti joukko lapsia edestakaisin -- eri-ikäisiä, mutta kaikki
yhtä siivottomia, nälistyneitä ja turmeltuneita. Aikaisesta aamusta
iltamyöhään vetelehtivät he täällä ympäri, elivät kaupustelijaeukkojen
anteliaisuudesta tahi omain, pienten käsiensä näppäryydestä ja
nukkuivat yönsä jossakin nurkassa, porttikäytävässä, piirakkakauppiaan
jauholaatikkojen alla, kellariluukkujen syvennyksissä. Mutta jo
auringonnoususta asti olivat nämä risataudin surulliset uhrit taas
jaloillaan varastaakseen jostakin muutaman ruokapalan tahi kerjätäkseen
kauppiailta semmoista, mikä oli kelpaamatonta myytäväksi. Kelle
kuuluivat nuo lapset? Kaikille ja ei kellekään...

Tässä vähän miellyttävässä korttelissa kuljeskeli siis Kain päivän
toisensa perästä, ilmoitti huutaen tavaroitaan ja myi niitä solan
naisille. He lainasivat häneltä 20 kopeekan lantin pariksi tunniksi
ehdolla, että he antaisivat hänelle takaisin 22 kopeekkaa, ja he
pitivät aina täsmällisesti sanansa. Muillakin aloilla kehitti Kain
affääritoimensa sangen laajaksi. Hän osti juopoilta työmiehiltä heidän
paitojaan, lakkejaan, saappaitaan, harmonikkojaan, naisilta heidän
alusliivejään, hameitaan ja halpoja koristeitaan ja jätti taasen
kapineet takaisin käteistä maksua vastaan tahi myi ne, jos ei niitä
lunastettu, parin kopeekan voitolla. Sen vuoksi täytyi hänen
lakkaamatta pitää hyvänään haukkumasanoja ja tuuskauksia ostajapiirinsä
puolella, ja välistä häneltä varastettiinkin. Hän ei kuitenkaan koskaan
valittanut tämmöistä kohtelua, vaan otti sen aina vastaan
tuskallisella, suopealla hymyllä.

Ei ollut aivan harvinaista, että hänen niskaansa jossakin pimeässä
nurkassa hyökkäsi pari kolme nälkäistä tai humalaista roistoa, joille
murha ei suuria merkinnyt. Silloin hän ryömi heidän jalkoihinsa ja,
joko heidän nyrkkiensä tai pelkän pelästyksen vaikutuksesta, kaivoi
suonenvedontapaisesti taskujaan ja pyyteli vapisevalla äänellä:

"Älkää ottako kaikkia, herraseni, hyvät herrat! Kuinka minä sitte voin
tehdä kauppaa?"

Ja taas vääntyi hänen naamansa tuohon ainaiseen, tuskalliseen hymyyn.

"No, älä sentään nau'u noin hirveästi. Työnnäs tänne kolmekymmentä
kopeekkaa..." vastattiin silloin; "hyvät herrat" käsittivät hyvin,
ett'ei lehmältä pidä kiskoa koko utareita jos mieli vielä toistekin
saada maitoa.

Saattoi tapahtua, että Kain sellaisen hyökkäyksen jälkeen muitta
mutkitta nousi pystyyn ja ystävällisesti liittyi niiden roistojen
joukkoon jotka juuri olivat ryöstäneet hänet, sekä astuskeli nauraen ja
pakisten heidän rinnallaan, sill'aikaa kuin he tekivät pilaa hänestä,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ainoa vaikutus, jonka voi huomata
tällaisen seikkailun perästä oli se, että hän näytti entistäkin
surkeammalta: mutta siinäpä olikin kaikki.

Omain uskolaistensa kanssa ei Kain ollut parhaissa väleissä. Ani
harvoin nähtiin hänet yhdessä jonkun juutalaisen kanssa, ja silloinkin
saattoi huomata, että he ottivat hänet vastaan kopeasti ja halveksien.
Solassa tiesi huhu kertoa, että Kain oli julistettu pannaan, ja pitkään
aikaan ei naisväki "jyrkkäyksessä" käyttänyt hänestä muuta nimeä kuin
"kirottu".

Joka tapauksessa oli tämä vain tyhjää huhua, vaikka Kain selvään
ilmaisi omaavansa lahkolaisten mielipiteitä. Niinpä hän m.m. rikkoi
sabbatin pyhittämiskäskyä vastaan, eikä myöskään noudattanut säädöksiä
ruokailujärjestyksestä. Jos häneltä tiedusteli asiaa, kääriytyi hän
vaan kokoon keräksi ja nauraen lasketteli kompasanoja, mutta ei
milloinkaan antautunut lähemmin selvittämään maamiestensä uskoa ja
elämäntapoja.

Itse lapsiraukatkin tuossa solassa ahdistelivat häntä ja viskoivat
likalönttejä, appelsiininkuoria ja kaikkea muuta mahdollista voidetta
hänen laatikkoonsa tai selkäänsä. Hän koki ystävällisillä sanoilla
puolustautua heidän häijyiltä elkeiltään, mutta useimmiten hän pakeni
heitä tungokseen, minne he eivät häntä seuranneet, peläten
sotkeutuvansa muiden jalkoihin.

Näin vietti Kain elämäänsä. Kaikki hänet tunsivat ja kaikki häntä
vainosivat. Hän hoiti kauppatoimiaan, vapisi myötäänsä pelosta ja
naureskeli lakkaamatta, kunnes onni eräänä päivänä hymyili hänellekin.

       *       *       *       *       *

Jokaisella maailman nurkalla on hirmuvaltijaansa. "Jyrkkäyksessä"
näytteli sitä osaa Artem, jättiläisvartaloinen nuori mies, jolla oli
paksun, mustan kiharatukan verhoama pallopyöreä pää. Nuo pehmeät
hiukset valuivat omituisina rengasmaisina suortuvina alas otsalle ja
komeille samettimaisille kulmakarvoille, jopa ulottuivat aina suuriin,
ruskeihin, soikeihin silmiinkin, joissa alituiseen oli öljymäinen
kosteus. Nenä oli suora, säännöllisesti antiikkimuotoinen; meheviä,
punaista huulia varjostivat paksut, mustat viikset. Noita pyöreitä,
tummia, puhdasihoisia kasvoja saattoi sanoa suorastaan kauneiksi niiden
erinomaisen säännöllisyyden vuoksi; ja tähän omituiseen kauneuteen
soveltuivat nuo kosteat, ikäänkuin verhotut silmät mainiosti. Leveine
rintoineen, pitkine, hyvin muodostuneine vartaloineen ja tahdottomasti
itsetietoinen hymy huulillaan, oli hän "jyrkkäyksessä" kauhuna miehille
ja ihastuksena naisille. Suurimman osan päivästä vietti hän makaamalla
jossain auringonpaisteessa -- laiskana, mahtavana möhkäleenä, imien
sisäänsä ilmaa ja auringonpaistetta pitkissä hengenvedoissa, jotka
panivat tuon voimakkaan rinnan nousemaan ja laskemaan tasaisen
tahdikkaasti.

Hän saattoi olla noin kahdenkymmenen viiden vuoden ikäinen. Kolme
vuotta sitte oli hän tullut kaupunkiin Promfinon kylästä kotoisin
olevan rantatyömies-joukon mukana, ja sitte, laivaliikkeen Volgalta
tauottua, jäänyt sinne talveksikin, syystä kun oli tehnyt sen
huomion, että hän kauneutensa ja ruumiin voimainsa vuoksi saattaa
viettää hauskempiakin päiviä kuin tehdä työtä. Tuosta laiskasta
talonpoikaispojasta ja laivanlastaajasta oli tullut sangen mieluinen
suosikki "jyrkkäyksen" ruokakauppiattarille, torimatammeille ja muille
kaunottarille, ja tämä elinkeino antoi Artemille tarpeellisen määrän
ruokaa, paloviinaa ja tupakkaa; muita toivomuksia hänellä ei ollutkaan,
joten hänellä siis oli sangen suloiset päivät. Naiset riitelivät,
tappelivat ja panettelivat toisiansa sekä saivat miehiltänsä ja
rakastajiltansa selkäänsä Artemin vuoksi, mutta hän oli välinpitämätön
kaikelle -- makasi vain ja venyttelihe auringon paisteessa kuin kissa
sekä odotteli siksi, kunnes ne harvat tarpeet, joita hänellä oli,
vaativat tyydyttämistä. Tavallisesti makaili hän ylhäällä sillä mäellä,
jonka rinteessä kuja sijaitsi. Sieltä näki hän joen suoraan edessänsä,
ja sen toisella puolen näkyi, niin laajalta kuin silmä erotti,
tasankomaata, jonka sileätä viheriää pintaa siellä täällä särkivät
harmaat pilkut, jotka olivat kyliä. Siellä kaukana oli aina niin
tyyntä, valoisaa ja raitista. Ja kun Artem käänsi kasvonsa vasemmalle,
saattoi hän luoda yleissilmäyksen kujasensa päästä päähän ja seurata
sen ihmisvilinää. Ja jos hän lähemmin sitä tarkkasi, niin saattoi hän
erottaa tungoksessa erityisiä, tunnettuja henkilöitäkin. Hän kuuli
kujasta nälkäisen kiljunnan ja ajatteli siinä sivussa omia
ajatuksiansa. Joka paikassa hänen ympärillänsä vuorella kasvoi tiheätä
ruohoa; pari laihaa koivua ja raastettua seljapensasta pyrki myöskin
ylöspäin. Kujan tyhjäntoimittajilla velikultasilla oli täällä tapana
nukkua pois humalansa, pelata korttia, järjestää vaatteensa sekä levätä
työstä taikka tappeluista väsyneinä.

Artemista ei oikein pidetty siinä seurassa. Hän oli tavattoman väkevä
ja haki usein riitaa -- ja sitäpaitsi hän, velikultien mielestä,
ansaitsi ruokansa liian helposti ja mukavasti. Se kävi heille kateeksi,
ja vieläkin sitä enemmän siitä syystä, kun Artem ei koskaan aikonutkaan
jakaa saaliistaan muille. Ylipäänsä olivat Artemin seuraelämälliset
tunteet sangen vähän kehittyneet. Kun toiset lähestyivät häntä ja
rupesivat puhelemaan, vastasi hän juuri, mutta itse ei hän milloinkaan
alottanut keskustelua. Jos tuttavat häneltä pyysivät rahaa paloviinansa
ostoon, antoi hän hiukan, mutta ei koskaan tarjonnut mitään omasta
alotteestaan. Kumminkin vallitsi tämän laatuisen väen keskuudessa
vanhuudestaan semmoinen tapa, että jokainen ansaittu kopeekka piti
yhteisesti syödä ja juoda.

Tänne ylös tuotiin Artemille heiltä tiedonantoja. Niitä kulettivat
pienet, likaiset, seitsemän, kahdeksan, korkeintaan kymmenen vuoden
ikäiset rääsyihin puetut pojat ja tytöt, jotka pitivät tehtäväänsä
sangen tärkeänä ja sen vuoksi salaperäisen näköisinä kuiskasivat
hänelle:

"Kulta setä Artem, minä tuon terveisiä täti Marjalta ja ilmoitan, että
hänen miehensä on matkustanut pois, jonka vuoksi sinun pitäisi vuokrata
vene ja mennä sillä hänen kanssaan joen yli niityille...!"

"Vai niin", sanoi Artem verkalleen, ja hänen kauniit silmänsä
hymyilivät ikäänkuin sumuharson läpi.

"Mutta sinun pitää tehdä se oikein varmasti...!"

"Voinhan minä sen... ja... mutta sano... kuka Marja täti se on?"

"No, hän räämäpuodista..." vastaa pieni lemmen sanansaattaja
nuhtelevasti.

"Räämäpuodistako, rautakaupan vierestäkö?"

"Aivan niin... Anishja Nikolajevnan rautakaupan vierestä... tiedäthän
sinä sen!"

"Tiedän, kyllä tiedän pieni veliseni. Olen vain olevinani niinkuin en
muka tietäisi... huvin vuoksi... Luonnollisesti tunnen minä täti
Marjan!"

Mutta pikku sanansaattaja ei ole vieläkään tyytyväinen, hän tahtoo ajaa
asiansa oikein uskollisesti ja selittää sen vuoksi vielä lisäksi:
"Marja, tiedäthän... se pieni, punakasvoinen, kalapuodin takana...!"

"Tiedän, tiedän -- kalapuodin takana sinä pieni pilkkakirves! En minä
häntä muiden kanssa sekoita! Vie terveisiä ja sano Marja tädille, että
minä tulen. 'Hän tulee' sano niin... ja nyt mene tiehesi!"

Mutta pikku posteljooni ei ole vieläkään valmis.

"Hyvä setä Artem, anna minulle lantti!"

"Lanttiko? Mutta jos ei minulla olisikaan!" sanoo Artem ja alkaa
molemmin käsin kaivella laajojen housujensa taskuista. Hän löytää
sieltä aina hiukan. Tyytyväisesti naurahdellen lähtee rakkauden
sanansaattaja kertomaan rakastuneelle puotirouvalle, että asia on
ajettu, sekä saa sitte palkinnon häneltäkin. Tämä pikku väki tuntee
hyvin rahan arvon ja tarvitsee sitä ei ainoastaan naukuvan vatsansa
tyydyttämiseen, vaan myöskin paperossien ostoon sekä omien pienten
sydän-asiainsa järjestämiseen.

Semmoisen kohtauksen jälkeisenä päivänä oli Artem tavallista jurompi ja
umpimielisempi sekä näytti entistä muhkeammalta tuossa harvinaisessa
kauneudessaan, joka muistutti väkevää, mutta samalla rauhallista
eläintä. Siten, huolimatta kaikesta kateudesta, kilpakosijoista ja
mustasukkaisista naisista, kului hänen elämänsä häiritsemättömän
levollisesti nyrkkiensä mahtavan voiman turvissa.

Joskus kuitenkin näkyi hänen kauneissa, ruskeissa silmissään jotain,
mikä muistutti uhkaavasta pilvestä; nuo sametin hienoiset silmäkulmat
rypistyivät silloin kolkosti ja auringon paahtaman otsan jakoi kahtia
syvä varjo. Artem nousi makuupaikaltaan sekä astuskeli verkalleen kujaa
kohden; jota lähemmäksi hän saapui vilinää sitä pyöreämmiksi ja
laajemmiksi kävivät hänen silmäteränsä ja sitä kiihkeämmin nykkivät
hänen hienot sieramensa. Vasemmalla olkapäällä riippui keltainen
sarkanuttu, jota vastoin oikeaa olkapäätä peitti ainoastaan paita,
joten selvästi esiintyi lihasten mahdottoman suuri voima. Saappaista ei
Artem huolinut, vaan kävi aina niinivirsuissa; hienot, valkoiset
jalkarievut, joita piti koossa aistikkaasti kiedottu nauha, sallivat
muhkeiden pohkeiden tulla täydellisesti näkyviin. Hitaasti, ikäänkuin
suuri myrskypilvi, liikkui Artem eteenpäin.

Jyrkkäyksessä tunnettiin hänen tapansa ja voitiin siis jo kasvoista
nähdä, mitä häneltä oli odotettavissa. Varoittava kuiskaus kulkee
väkijoukon päästä päähän:

"Artem tulee!"

Pelokkaasti jätetään tie auki hänelle, tavara-altaita siirretään ja
kattiloita sekä maljoja täynnä lämpimiä ruokia, korjaillaan syrjään,
hymyillään mielinkielisesti ja tervehditään... Kaikki pelkäävät häntä.
Mutta tämän huomaavaisuuden ja kunnioituksen keskitse kulkee hän
kolkkona, äänettömänä ja kauniina, ikäänkuin suuri metsäeläin.

Nyt kolhasee hän jalallaan vatia, jossa on suolia, maksoja ja keuhkoja,
niin että koko herkut vierähtävät likaiselle tielle. Kauppuri kirkuu ja
manaa kerrassaan epätoivoisena.

"Kuka käskee olla tiellä?" sanoo Artem levollisella äänellä, joka ei
ennusta hyvää.

"Ei tässä ole sinun tiesi, senkin härkä!" ulvoo kauppuri.

"Mutta jos minä nyt haluan kävellä tästä!"

Artemin kasvolihakset vetäytyvät kokoon uhkaavasti ja silmät hehkuvat
kuin tulistetut rautanaulat. Kauppuri näkee sen ja änkyttää nyt aivan
hämillään:

"Eikö katu ole tarpeeksi leveä sinulle?"

Artem lähtee hitaasti eteenpäin. Kauppuri pistäytyy lähimpään
teeravintolaan ja hankkii sieltä lämmintä vettä, jolla pesee tavaransa
sekä huutaa taasen viiden minuutin kuluttua niin että koko kuja
kajahtelee:

"Maksaa! Keuhkoja! Sydäntä! Aivan tuoretta! Lämpöisiä ja maukkaita!
Ohoi, herra merimies... komea kieli viidestä kopeekasta! Eikö saa olla
kurkkua, äitiseni? Kuka haluaa lämmintä sydäntä? Maksaa! Keuhkoja...!"

Äänien hurja sekasotku sekä mädänneiden ruokatavarain, paloviinan,
hien, tervan, sipulin ja kalan inhottava haisu lainehtii lakkaamatta
edestakaisin kujassa. Se on täynnä kirkuvia, kaupustelevia, nauravia
ihmisiä. Korkealla yläpuolella kimaltelee taivas ikäänkuin kapea nauha,
ja sen kirkas siniväri näyttää lian ja tomun tahraamalta, yksinpä
huoneiden varjotkin näyttävät harmailta ja tahraisilta.

"Korutavaraa! Lankaa! Silmäneuloja!" huutaa Kain kulkien Artemin
jälessä, vaikka pelkääkin häntä vielä enempi kutu muita.

"Luumupiirakoita -- sulavat suussa!" ylisteli nuori pasteijaleipuri
tavaroitaan sointuvalla äänellä.

"Sipulia! Kaunista viheriää sipulia!" kirkuu hänen naapurinsa.

"Kva-a-ssta! Kva-assta!" raakkuu tynnyrinsä vieressä muuan pikkuinen,
paksu, punakka ukko käheällä äänellä.

Muuan roikale, joka kujasessa tunnetaan ainoastaan tuolla omituisella
haukkumanimellä: "selkäänsä saanut sulhanen", on paraillaan myymässä
eräälle laivamiehelle likaista, mutta vielä käyttökuntoista paitaa,
jonka hän juuri on vetänyt pois päästänsä.

"Tyhmeliini!" juttelee hän siinä, "mistä muualta saat näin hienon
paidan kahdellakymmenellä kopeekalla. Se ylläsi saattaisit mennä vaikka
kosimaan kauppamiehen tytärtä, -- voisit saada miljoonamorsiamen, sinä
senkin tyhmä saatana!"

Yht'äkkiä kuuluu tuon villin, laillaan sopusointuisen sekamelskan läpi
terävä lapsen ääni:

"Antakaa lantti, Kristuksen tähden lantti orvolle, jolla ei ole isää
eikä äitiä!..."

Kummalta ja vieraalta kuuluu Kristuksen nimi tässä kujassa.

"Artjuscha, tule tänne!" livertelee mielinkielisesti reipas sotamiehen
akka Darja Gromoff, joka myy läskipannukakkuja. "Missä sinä nykyään
oleskelet? Ethän vain suinkaan ole meitä tykkänään unhottanut?"

"Paljoko jo olet myynyt?" kysäsee Artem ja potkasee samassa
koko tavaravaraston rapakkoon. Keltaiset, rasvaiset, höyryävät
läskipannukakut kierivät katukiville samalla kun Darja
taistelunhaluisena asettuu hyökkäysasentoon sekä kiljuu vimmatusti:

"Sinä senkin marakatti, sinä hävytön ryöväri! Että tuollaisiakin pitää
löytyä maailmalle rasitukseksi, senkin astrakaanilainen kameeli!"

Nauretaan eukolle -- sillä kaikkihan tietävät, että hän hyvinkin
mielellään antaa Artemille anteeksi.

Mutta Artem jatkaa matkaansa samassa arvokkaassa, hitaassa tahdissa,
etsien riitaa kaikkien kanssa, polkien ihmisten varpaille ja leveällä
rinnallaan työntäen muut syrjään.

Mutta hänen edellään kiemurtelee notkeana kuin käärme varotushuuto:

"Artem tulee!"

Näistä sanoista kaikuu varotus sillekin, joka ne ensi kerran kuulee, ja
hänkin antaa vaistomaisesti tietä Artemille ja tutkiskelee pelokkaalla
uteliaisuudella tuon kauniin nuoren miehen mahtavaa vartaloa.

Nyt kohtasi Artem erään tuttavansa kujan kulkurien joukosta. He
tervehtivät toisiansa ja Artem puristaa rautakourallaan kaverin kättä
niin kovasti, että se rupeaa kivusta parkumaan ja sadattelemaan. Sitte
painaa Artem suurella kädellään ystävänsä olkapäitä taikka jollain
muulla tavalla laittaa sille jonkun tuskallisen kivun ja katselee sitte
kaikessa rauhassa kuinka toinen vääntelee ja ähkii hänen käpälissään ja
lopulta on aivan tukehtumaisillaan, niin että ainoastaan vaivalla saa
kuiskatuksi: "Laske irti, kirottu roisto!" Mutta roisto on
hellittämätön... Myöskin Kainin oli Artem usein saanut julmiin
kouriinsa ja leikkinyt hänen kanssaan kuin lapsi turilaan kanssa.

"Artjuschkan hyökkäykseksi" sanottiin "jyrkkäyksessä" tätä jättiläisen
omituista käytöstä. Sen kautta hankki hän itselleen koko joukon
vihollisia, mutta ne kaikki yhteensä eivät kyenneet masentamaan hänen
ääretöntä ruumiinvoimaansa, vaikka usein koettivatkin. Niinpä oli
kerran seitsemän reipasta poikaa salaisesti liittoutunut koko kujan
kanssa ja uhkarohkeasti ryhtyneet Artemia kurittamaan. Kaksi heistä sai
sangen kalliisti sovittaa uhkayrityksensä, toiset olivat iloisia kun
pääsivät kokeesta sinisillä silmänalustoilla. Erään toisen kerran
hakivat kujasen kauppamiehet, jotka olivat sitä mieltä, että Artem oli
heidän aviollisia oikeuksiansa loukannut, kaupungista kuuluisan
voimaihmisen, erään teurastajarengin, joka oli useat kerrat voittanut
ammattiatleetitkin sirkuksessa. Melkoista korvaussummaa vastaan
sitoutui hän lyömään Artemin "puolikuoliaaksi", mutta kun he joutuivat
kamppailuun, niin Artem, joka ei milloinkaan vetäytynyt pois
kunniallisesta nyrkkitaistelusta, ei ainoastaan vääntänyt vastustajansa
käsivartta sijoiltaan, mutta myöskin antoi hänelle mahaan semmoisen
iskun, että tuo kurja raukka jäi tiedotonna makaamaan kiistakentälle.
Tämmöiset tosi-asiat kohottivat yhä Artemin mainetta sekä lisäsivät
tietenkin myös hänen vihollistensa lukua.

Hyökkäyksiään teki Artem kuten ennenkin -- kun hän kerran oli päässyt
vauhtiin, niin polki hän maahan kaikki, jotka vain tulivat hänen
tiellensä. Mitä tunteita ne mahtoivatkaan olla, jotka tulivat ilmi
tämmöisellä omituisella tavalla? Ehkä oli se kostoa, jota hän, kodin
maaperästä irtireväisty maanviljelyksen poika harjotti kaupunkia ja sen
elintapoja kohtaan; ehkä oli hänellä epäselvä tieto siitä, että
kaupunki hänet turmelee tarttuvalla myrkyllään sekä sielullisesti että
ruumiillisesti, ja että hän sen vuoksi koetti taistella tuota
monivaiheista voimaa vastaan, joka piti häntä kahleissa. Hänen
"rynnistyksensä" päättyivät tavallisesti poliisivartia-konttooriin,
mutta myöskin siellä kohdeltiin häntä kohteliaammin kuin muita
"jyrkkäyksen" asujamia etupäässä sen vuoksi kun tiedettiin, ett'ei hän
ollut varas -- pidettiin häntä liian tuhmana siihen ammattiin -- kuin
myöskin sen tähden, että hänen satumaisilla ruumiinvoimillaan, joita
hän mielellään näytteli, oli myöskin poliisien joukossa ihailijoita.
Tavallisesti katosi Artem semmoisten "rynnistysten" perästä johonkin
kapakkaan, jossa sitte joku hänen ihailijattaristaan otti hänet
huostaansa. Semmoisten esiintymisten perästä oli Artem aina synkkä sekä
huonolla humoorilla, ja kasvoissaan oli villi, tuijottava, melkein
idioottimainen ilme. Hänen paksu, rasvasta loistava ihailijattarensa
huolehti paraansa mukaan hänestä aivan samalla tavalla kutu harvinaisen
petoeläimen omistaja hoitelee sitä, mutta samalla tuntee pelkoa sen
vaarallisten ominaisuuksien vuoksi.

"Haluatko ehkä pari lasia olutta lisää, Artjuscha? Taikka kenties
likööriä? Eli tahdotko jotain hyvää syödäksesi? Miksi olet, haukkaseni,
niin huonolla tuulella tänään...?"

"Marssi matkaasi!" murisee Artem kumealla äänellä, jolloin ihailijatar
hiukan poikkeni.

"Suori tiehesi!" murisee Artjuscha kumeasti, ja nainen jättääkin hänet
rauhaan pariksi minuutiksi, kohta kuitenkin taasen ryhtyen tarjoilemaan
kauniille pojallensa, sillä hän tietää aivan hyvin, ett'ei Artem
selvillä ollen tuhlaile hyväilyjä.

Ja nyt sovitteli kohtalo, joka toisinaan omituisesti leikittelee
ihmisten kanssa, asiat niin että tämä merkillinen Artem ja tuo
halveksittu Kain raukka joutuivat läheisiin tekemisiin keskenänsä.

       *       *       *       *       *

Siten kului aikaa edelleen.

Eräänä "rynnistystä" ja sen jälkeistä runsasta juhlimista seuranneena
yönä oli Artem lähtenyt rakastajattarineen tämän kotiin. Horjuvin
askelin käveli hän naisineen kapeata, yksinäistä sivukujaa pitkin, kun
yht'äkkiä muutamat miehet, jotka olivat olleet häntä väijymässä,
hyökkäsivät hänen päällensä ja heittivät hänet maahan. Juopumuksen
heikontamana puolustelee Artem itseänsä heikonlaisesti, joten hänen
vihamiehensä peittosivat häntä hyvän tunnin ajan, siten kostaen kaikki
kärsimänsä vääryydet ja nöyryytykset. Artemin seuraajatar oli luikkinut
pakoon, yö oli pimeä, seutu ihmisistä tyhjä -- kaikki etuisuudet olivat
hyökkääjien puolella, ja he tekivätkin perinpohjaiset laskut Artemin
kanssa. Kun he vihdoinkin väsyneinä lopettivat, makasi maassa kaksi
liikkumatonta olentoa, joista toinen oli kaunis Artem ja toinen muuan
luikari, liikanimeltä "punainen pukki." Pidettiin neuvottelu ja
päätettiin Artem piilottaa erään vanhan, jäiden lähdössä särkyneen,
purjeveneen alle, joka makasi rannalla kumollansa, sekä kantaa
"punainen pukki", jossa vielä oli elonmerkkejä, kotiinsa.

Kun he laahasivat Artemia pitkin kovaa maata alas joelle, herättivät
kauheat kivut hänen tietoisuuteensa. Mutta hän arveli itsekseen, että
nyt on parasta kun luullaan hänet kuolleeksi, ja koetti sentähden
kärsiä tuskiansa valittamatta. Lörpötellen ja kiroillen laahasivat
vihamiehet hänet venheeseen, ja kukin koetti esiteliä osuuttansa
kostotyössä niin loistavasti kuin suinkin mahdollista. Mischka Vaviloff
kertoi, että hän yhtenään oli hakannut nyrkillään Artemia vasemman
kainalon alle sen vuoksi, että sydän menisi halki. Suchoplujeff kertoi
kohdistaneensa koko hyökkäyksensä Artemin mahaa vastaan siitä syystä,
että kun ihmisen sisälmykset joutuvat epäjärjestykseen, niin ei hän voi
sietää ruokaa eikä siis enää koskaan saa takaisin voimiansa. Ja Lomakin
kehuskeli hypänneensä kaksi kertaa Artemin vatsalle; toisillakin oli
puolestansa ilmaistavana yhtä kuuluisia tekoja. Siten jutellen ja
lörpötellen saapuivat he veneen luo sekä työnsivät Artemin sen alle.
Kaikki olivat sitä mieltä, että ei hän enää milloinkaan kävele
jaloillaan.

Kostealla sorakasalla, jonka joen aallot olivat muodostaneet nousuveden
aikana, makasi nyt Artem pimeässä yksinäisenä ja hyljättynä. Oli viileä
toukokuun yö ja tämä viileys saatti hänet täydellisesti tuntoihinsa.
Mutta koettaessaan ryömiä alas virralle pyörtyi hän uudelleen niiden
kauheiden kipujen vuoksi, jotka raatelivat koko hänen ruumistansa.
Samat tuskat yhdessä hirveän janon kanssa herättivät hänet kuitenkin
taas tainnoksista. Virta jonka laineet pieksivät rantoja jossakin aivan
lähellä tuntui pilkkaavan hänen heikkouttansa. Koko yön vietti hän
tässä tuskallisessa asemassa uskaltamatta edes ähkiä tai liikutella
itseänsä.

Mutta sitte yht'äkkiä herättyään tainnuksista tuntui hänestä siltä,
kuin jotain olisi tapahtunut hänelle -- jotain suloista ja helpottavaa.
Samalla saattoi hän aukaista toisen silmänsä sekä liikutella haavaisia,
turvonneita huuliansa. Oli jo aamu -- auringon säteet, jotka
tunkeutuivat venheen rakojen läpi, levittivät hänen ympärillensä
jonkunmoisen puolivalon... Suurella vaivalla sai hän viedyksi toisen
kätensä kasvoillensa ja tunsi, että niitä peitti märjät vaateriekaleet.
Myöskin rinnalla ja vatsan päällä oli samallaisia vaaterääsyjä. Hän oli
kokonaan riisuttu ja raitis ilma lievitti kipuja.

"Juomista...!" kuiskasi hän, sillä hän käsitti epäselvästi, että joku
oli lähellä. Muuan vapisema käsi ilmestyi pään kohdalle ja pisti hänen
suuhunsa pullon kaulan, pullo tuntui tärisevän tuon näkymättömän
kädessä ja löi kalisten hänen hampaitansa vasten. Tyhjennettyään tuon
vedellä täytetyn pullon, koki Artem katsoa kuka sen antoi, mutta yritys
kääntää päätä sivulle ei onnistunut, vaan sai ainoastaan aikaan ankaran
kivun niskassa. Sitte hän sanoi kähisemällä äänellä ja tavoitellen:

"Paloviinaa... kun vain saisin sitä ryypyn... ja minut hierottaisiin
sillä päältäpäin... jaksaisin kyllä nousta ylös...!"

"Mitä? Ylöskö nousta? Siitä ei tule mitään. Tehän olette kokonaan
sininen ja turvonnut aivan kuin vesiruumis. Mutta paloviinaa... no sitä
te saatte; minulla on kokonainen pullo täällä..."

Nämä sanat sanottiin aivan hiljaa, pelokkaasti ja nopeaan. Artem tunsi
äänen, mutta ei voinut muistaa kenelle se kuului. Hän arveli, että se
oli joku hänen ihailijattaristaan.

"Anna tänne!" sanoi hän.

Taasen ojensi joku, joka nähtävästi ei tahtonut tulla havaituksi,
pullon hänelle. Suurella vaivalla nieleksiessään paloviinaa tirkisteli
Artem avonaisella silmällään venheen kosteaan, mustia sieniä kasvavaan
pohjaan.

Tyhjennettyään noin neljännen osan pullon sisällyksestä, tunsi hän
sydämensä virkistyvän ja sanoi, vetäisten syvään henkeä, heikolla,
värittömällä äänellä:

"Ne ovat minua peijakkaasti peitonneet... Mutta odottakaa... nousen
vielä ylös! Ja kun minä kerran olen jalkeilla... silloin teitä Jumala
armahtakoon!"

Hän ei saanut vastausta puheeseensa, vaan kuuli ainoastaan heikon
kolinan, ikäänkuin joku olisi hypännyt sivulle. Sitte tuli taasen
hiljaisuus; ainoastaan laineet loiskivat ja jossakin laulettiin
tahdissa "o-hei-o hei" -- arvatenkin työmiehet, jotka nostivat raskasta
esinettä. Samassa myöskin kuului höyryveneen läpitunkeva vihellys.

Kauan odotti Artem vastausta, mutta ei hiiskaustakaan kuulunut venheen
alla, jonka puolilahonnut, vihertävän sakan peittämä pohja huojui hänen
päänsä päällä, ikäänkuin aikoisi missä silmänräpäyksessä hyvänsä pudota
alas ja tappaa hänet.

Artem tunsi tilansa sangen kurjaksi. Hän tuli yht'äkkiä aivan selvästi
huomaamaan koko avuttomuutensa sekä häväistyksen, mikä oli häntä
kohdannut. Häntä, tuota kaunista, väkevää Artemia, olivat ne repineet
ja silponeet tällä tavalla! Väettömillä käsillään tunnusteltuaan
haavoja ja kuhmuja kasvoissaan sekä rinnassaan, alkoi hän synkeästi
kiroilla ja itkeä. Hän nyyhkytti, niiskutti ja valitteli sekä pusersi
esiin silmiä täyttävät kyynelvirrat noiden tuskalla avattavien
silmälautojen alatse. Suurina, lämpiminä pisareina vierivät vedet
pitkin hänen poskiansa, aina alas korviin saakka, ja hänestä tuntui,
että kyyneleet ikäänkuin huuhtoivat hänet sisällisesti puhtaaksi.

"Odottakaapa vaan! Minun aikani tulee myös!" murisi hän
sieluntuskissaan.

Yht'äkkiä hän kuuli, kuinka joku aivan hänen läheisyydessänsä myöskin
purskahti vaikeasti pidätettävään itkuun, aivan kuin häntä matkiakseen.

"Kuka siellä on?" kysyi hän tuimasti, vaikkakin oikeastaan tunsi
mielessään tuskallista huolestumista.

Ei kuulunut vastausta.

Silloin kokosi Artem kaikki voimansa ja kääntyi tuskasta ulvoen
kyljelleen sekä huomasi puolihämärässä venheen reunan vieressä
kummallisen olennon, joka oli kokoonkääriyksissä kuin kerä. Pitkät
kädet ristissä polvien ympärillä, jota vastaan pää nuokkui, ja koko
ruumis vavisten, istui tuo tuntematon siinä. Hän näytti Artemista
puolikasvuiselta pojalta.

"Tule tänne!" huusi Artem vieraalle.

Mutta toinen ei tullut, istui vaan paikallaan sekä vapisi ja tutisi
kuin kuumetaudissa. Vieraan näkeminen aiheutti Artemille semmoiset
tuskat ja semmoisen ahdistuksen, että maailma oikein musteni hänen
silmissään. Hän kiljasi sitte kohti kurkkuaan:

"Tule tänne!"

Vastaukseksi seurasi kokonainen rankkasade nopeasti puhuttuja
huolestuneita sanoja:

"Mitä pahaa minä olen teille tehnyt? Minkätähden te minulle karjutte?
Minähän olen pessyt teidän haavanne sekä antanut teille vettä ja
paloviinaa juotavaksi. Olen itkenyt, kun te itkitte, ja kärsein kovin
kuullessani teidän valittavan. Ah, Jumalani ja Herrani! Hyväntekonikin
tuottaa siis minulle vain kärsimyksiä! Mitä pahaa minä olen tehnyt
teidän sielullenne taikka ruumiillenne? Miten minä kykenisinkään
tekemään teille pahaa -- minä -- minä!"

Lopettaen sanatulvansa valitusulvontaan tarttui hän molemmin käsin
päähänsä sekä heilutteli ruumistansa edestakaisin, ollen yhä maassa
kyyrysissään.

"Kain? Oletko se sinä?"

"Entä sitte? Se kyllä olen..."

"Sinäkö! Nähkääpäs! Kaiken tämän olet sinä tehnyt? Hm! No, tule sitte
tänne... älä siinä nyt juonittele."

Artem aivan ällistyi tästä odottamattomasta havainnosta, samassa kuin
hän myös tunsi kuinka ilon tunne yht'äkkiä leimahti hänen sydämessään.
Hän oikein nauroi ääneen nähdessään, kuinka pelokkaasti pieni
juutalainen ryömi hänen luoksensa ja kuinka levottomasti hänen silmänsä
kierivät kuopissaan.

"Tule vain rohkeasti tänne! Jumal'auta, minä en tee sinulle mitään!"
koetti hän yllytellä Kainia.

Kain ryömi hänen jalkainsa juureen ja katseli niitä niin tuskallisesti
ja rukoilevalla hymyllä kuin odottaisi hän niiden musertavan hänen
ikuisesta surusta laihtuneen ruumiinsa.

"Siis olet se sinä.. -- Ja olet tehnyt kaiken tämän! Kuka sinun on
lähettänyt, -- Ansissako?" kyseli Artem, vaivalla saaden kieltänsä
liikkumaan.

"Olen tullut itsestäni."

"Itsestäsi! Valehtelet!"

"Enkä valehtele, enkä valehtele!" kuiskasi Kain nopeasti. "Olen tullut
itsestäni... ole niin armollinen ja usko minua! Minä kerron, miten se
kävi:

"Ryöväriluolassa -- kapakassa nähkääs -- kuulin minä puhuttavan
siitä... Minä istun siellä ja juon teetäni ja niin saan kuulla: 'Artem
on tapettu yöllä'. Sitä minä en luonnollisesti usko. -- Pyh! Eihän
teidän moistanne miestä voi tappaa. Naureskelen itsekseni, hullut
ihmiset, ajattelen minä, Artem on jättiläinen, ikäänkuin Simson, kukapa
teistä voisi hälle mitään? Mutta he yhä vain jutustavat: 'Hän on
tapettu, hän on tapettu' ja sitte he nauravat ja haukkuvat teitä.
Kaikki ovat hyvillään siitä... Lopuksi minäkin uskon sen. Ja minä
kuulin, että he olivat laahanneet teidät tänne, ja että he jo olivat
käyneet täällä katsomassa ja uskoivat nyt, että te olitte kuollut kuin
kivi... Minä tulin myöskin tänne ja katselin... ja kuulin teidän
ähkivän. Ja kun minä näin teidän semmoisessa tilassa, teidän, joka
olette väkevin ihminen maailmassa, ajattelin itsekseni: 'Vanhurskas
Jumala, semmoinen voima... ja häntä ovat he lyöneet!' Ja niin tuli
minun sääli teitä, luvallanne sanoen, ja minä tuumiskelin, että kenties
tekisi hänelle hyvää, jos häntä hiukan pesisi vedellä... Ja sen minä
teinkin, ja sillä aikaa tulitte te tuntoihinne... Minä olin niin
iloinen siitä... ah, miten minä olin iloinen! Mutta te ette minua usko,
eikö totta? Sentähden, että minä olen juutalainen, eikö niin? Mutta ei,
tehän uskotte minua... ja minä sanon teille miksi minä olen niin
iloinen ja mitä minä ajattelin... minä sanon teille totuuden... Ettehän
minuun suutu, ettehän?"

"Minä vannon ristin kautta... sattukoon salama minuun!" vakuutteli
Artem.

Kain tuli lähemmäksi ja alensi vieläkin enemmän ääntänsä.

"Te tiedätte, minkälaista elämää minä vietän! Tiedättehän? Olenhan
minä, luvallanne sanoen, saanut teiltäkin monta lyöntiä ja tyrkkäystä!
Olettehan te monta monituista kertaa pilkannut syyhyistä juutalaista?
Eikö totta, vai kuinka? Älkää suuttuko, vaikka sanonkin totuuden,
mutta tehän olette vannonut! Älkää suuttuko minuun! Minä vaan tahdon
sanoa että myöskin te, kuten kaikki muutkin olette vainonnut
juutalaisraukkaa... ja minkätähden, sanokaa! Eikö juutalainenkin ole
teidän Jumalanne lapsi, eikö sama Jumala ole antanut sielua hänelle ja
teille?"

Kain puhui sangen kiireesti, heitellen kysymyksiä toinen toisensa
niskaan, malttamatta odottaa vastinetta.

Kaikki ne vastalauseet, jotka hän itsekseen oli miettinyt kärsimiinsä
solvauksiin ja loukkauksiin, muistuivat nyt yht'äkkiä hänen mieleensä
ja tulvasivat koskena hänen huuliltansa.

Artem äimistyi.

"Kuules nyt, Kain, pidä jo suusi kiinni!" sanoi hän kumealla äänellä.
"Minä en koskaan enää koske sinuun, en edes pikkusormellanikaan ja jos
joku toinen tekee sinulle jotakin, niin revin minä hänet kappaleiksi.
Käsitätkö?"

"Ahaa! Nähkääs!" kirkui Kain voitonriemulla ja maiskutteli kieltänsä.
"Tehän siis, luvallanne sanoen, käsitätte syyllisyytenne minua kohtaan!
Älkää suuttuko minuun sentähden että tunnette itsenne syylliseksi, --
minähän tiedän, tiedän sangen hyvin, että te olette vähemmän syyllinen
kuin ne toiset Sen minä hyvin ymmärrän. Ne toiset sylkevät ainoastaan
minun päälleni rietasta sylkeänsä... mutta te syljette sekä minun että
heidän päällensä! Te olette solvannut montaa muuta vielä pahemmin kuin
minua... Minä olen aina ajatellut itsekseni: 'Väkevä Artem ei lyö eikä
hauku minua sen vuoksi, että minä olen juutalainen vaan sentähden, että
minä olen samanlainen kuin ne muutkin, en parempi kuin ne sekä
sentähden että minä nyt kerran elän niiden kanssa ja niiden joukossa.
Ja minä... minä olen aina pitänyt niin paljo teistä, samalla kuin minä
olen teitä peljännyt. Minä katselin teitä ja ajattelin, että te
varmaankin olisitte kyenneet halkaisemaan jalopeuran kidan ja lyömään
filistealaiset... Te olette lyönyt niitä... ja minusta oli hauskaa
katsella, kuinka te sitä teitte... Minä myöskin tahtoisin olla niin
väkevä... mutta mitä olen minä? pieni kirppu!"

Artem purskahti käheään nauruun.

"Siinä sinä todellakin olet oikeassa, ha, ha... kirppu!"

Mitä Kain muuta sanoi, ymmärsi hän tuskin, mutta hänelle oli mieluista
nähdä läheisyydessään juutalaisen pientä olentoa. Ja sillä aikaa kun
Kain liikutettuna kuiskutteli kauan pidätyksissä olleita tunteitansa,
ajatteli hän omia ajatuksiansa, jotka vähitellen selvenemistään
selvenivät.

"Mikähän aika mahtaa olla, ehkä kohta puolipäivissä, luulen. Eikä
ainoakaan minun rakkaista ystävättäristäni tule minua katsomaan...
mutta juutalainen tulee... hän on tullut minun luokseni... hän sanoo
pitävänsä minusta... minusta, joka olen kohdellut häntä niin pahasti.
Ja miten hän ylisteli minun ruumiin voimiani... tulevatkohan ne
milloinkaan enää takaisin? Ah, Herra taivaassa, kumpahan ne vielä
tulisivat!"

Hän huokasi syvään. Ja sitte hän koetti kuvitella sitä mahdollisuutta,
että hänen vihamiehensä olisivat hänen omien nyrkkiensä vaikutuksesta
tulleet koukkuselkäisiksi ja raajarikoiksi sekä yhtä turvonneiksi kuin
hän nyt oli. Yhtä voimattomina kuin hän nyt, tulisivat he kerran
makaamaan pitkänänsä jossakin -- ainoastaan sillä eroituksella, että
niiden luo tulisivat omaiset ja ystävät eikä tämä pieni juutalainen...

Artem katseli Kainia. Tuntui siltä kuin antaisivat ajatukset hänelle
katkeran maun suuhun ja kurkkuun. Hän sylki ja huokasi raskaasti. Kain
puhui edelleen, hän näytti kovin liikutetulta, hänen kasvonsa olivat
muutuksissa ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

"Kun te itkitte äsken, itkin minä myöskin... niin pahaa teki minulle
teidän väkevyytenne..."

"Ja minä kun luulin, että joku teki pilkkaa minusta", sanoi Artem
hymyillen synkästi.

"Minä olen aina rakastanut teidän väkevyyttänne", jatkoi Kain, "ja
juuri äsken rukoilin minä Jumalaa meidän Herraamme taivaassa ja maassa.
'Suo, o Herra, että minä voisin olla hyödyksi tälle väkevälle miehelle!
Suo, että minä voisin osottaa hänelle palveluksen, ja että hänen
voimansa tulisi minun suojeluksekseni! Suo, että se pelastaisi minut
vainoojistani ja tulisi niiden turmioksi! Siten rukoilin minä kauan
Herraa ja oikein vaatimalla vaadin, että Hän väkevimmästä vainoojastani
herättäisi minulle puolustajan, niinkuin Hän antoi Mardochaille
puolustajaksi ruhtinaan, joka voitti kaiken kansan... Ja te itkitte ja
minä itkin mukana... ja sitte te yht'äkkiä karjaisette minulle ja
keskeytätte minun rukoukseni..."

"Mistä minä tiesin, että sinä rukoilit... sinä omituinen vekkuli!"
vastasi Artem syyllisyytensä tuntevasti nauraen.

Mutta Kain tuskin kuuli hänen sanojansa. Hän heilutteli ruumistansa,
viuhtoi käsillään ja puhui kuiskaamalla yhä vain suuressa
mielenjännityksessä... ja hänen kuiskauksissaan ilmeni iloa, toivoa ja
tuskaa sekä huolenpitoa ja ihmettelyä tuon silvotun Simsonin suhteen,
joka makasi hänen edessään maassa.

"Nyt on minun aikani tullut..." huudahti hän, "minä yksin olen teidän
luonanne... Kaikki ne toiset ovat jättäneet teidät pulaan, minä
ainoastaan olen tullut... Tehän tulette taasen terveeksi, Artem? Eihän
se ole niin vaarallista? Palaavathan vanhat voimat taasen teidän
jäseniinne?"

"Aivan varmaan pääsen minä vielä kerran jaloilleni, älä yhtään pelkää.
Ja sinua tulen minä suojelemaan niinkuin pientä lasta... siitä hyvästä
kuin sinä olet tehnyt minulle."

Artem tunsi vähitellen tulevansa paremmaksi -- jäsenissä ei enää niin
särkenyt ja pääkin oli selvempi. Mitä tähän Kainiin tuli, täytyi hänen
täst'edes puolustaa häntä toisia vastaan. Hänhän oli niin siivo ja
avosydäminen, -- kertoi suoraan elämästänsä. Ja ajatellessaan sitä
hymyilikin hän -- jo kauvan oli epämääräinen halu häntä vaivannut, ja
nyt hän tiesi, mikä se oli.

"Tiedätkö mitä, Kain... Minä söisin, etköhän voisi minulle hankkia
jotakin?"

Kain hyökkäsi pystyyn niin kiihkeästi, että oli vähällä lyödä päänsä
venheen pohjaan. Hänen kasvonsa saivat itsetietoisen ja samalla kertaa
lapsellisesti iloisen ilmeen -- Artem tuo sadun jättiläinen pyysi
häneltä, köyhältä Kain raukalta ruokaa.

"Kaikkea saatte, kaikkea, kaikkea! Olen jo siitä huolehtinut, se on jo
valmista. Tiedänhän, että sairaana ollessa tarvitaan ruokaa... hm,
tjaa! Olen pannut likoon kokonaisen ruplan, olen pitänyt huolen
kaikesta!"

"Oivallisesti tehty... teemme sitte rätingit! Minä annan sinulle
kymmenen ruplaa tästä yhdestä. Voinhan sen kyllä tehdä... ellei minulla
itselläni ole rahaa, niin sanon ensimäiselle, jonka tapaan: 'anna
minulle'... hän antaa..."

Artem hymyili hyvänsävyisesti, jolloin Kain tuli yhä iloisemmaksi, jopa
hän oikein nauraa kihutti.

"Tiedänhän minä sen, sanokaa vain, mitä haluatte -- minä teen kaikki,
kaikki!"

"No, jos olet ystäväni, niin hiero minua hiukan paloviinalla! Ruualla
ei ole niin kiirettä... mutta hieroa sinä voit... Osaathan sitä?"

"Osaan kyllä! Aivan yhtä hyvin kuin paras lääkäri!"

"Käännä minut kyljelleni ja hiero oikein kelpolailla, niin ehkä voin
nousta ylös."

"Nousta ylös! Ah, ylös ette suinkaan voi nousta!"

"Minä näytän sinulle, että voin! En minä aio täällä enää yötä olla,
sinä kurillinen vätys... Hiero sinä ja juokse sitte esikaupunkiin
pasteijaleipojatar Mokjevnan luo... sano hauelle että minä tahtoisin
tulla majailemaan hänen liiteriinsä... laittakoon hän olkivuoteen
minulle... siellä on minulla mukava loikoilla siksi, kun tulen taasen
terveeksi. Minä maksan sinulle kaikki, älä pelkää!"

"Minä uskon teitä!" sanoi Kain ja kasteli Artemin rintaa paloviinalla.
"Minä uskon teitä paremmin kuin itseäni... Ah, minähän tunnen teidät!"

"Oo, hiero vaan, hiero! Se tekee kipeätä, mutta se ei vahingoita. Hiero
päälle vaan. Ota kiinni oikein lujasti! Aijai! Tästä, tästä", parkui
Artem.

"Minä hyppään järveen teidän tähtenne, jos niin tarvitaan", sanoi Kain.

"Se tekee hyvää... siten juuri... Nyt olkapäitä! Lujasti... niin
lujasti kuin vaan suinkin jaksat!... Ah, niitä roistoja! Miten
jumalattomasti ne minua peittosivat. Ja luonnollisesti on naisväki
syynä tähän kaikkeen... Ellei ämmää olisi ollut, niin olisin minä
pysynyt selvänä... Ei olekaan hyvä kenenkään tulla maikailemaan, kun
minä olen selvin päin."

"Ne naiset, ne naiset!" arveli Kain, joka jo tunsi itsensä kokonaan
Artemin palveliaksi. "Ne ovat alkusyynä kaikkiin synteihin täällä
maailmassa... Meillä juutalaisilla on muuan aamurukous, joka kuuluu
näin. 'Kiitetty ole sinä Herra Jumala taivaan ja maan kuningas siitä,
ett'et luonut minua naiseksi...!"

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Artem. "Rukoiletteko te sillä tavalla
Jumalaa? Miten te olette omituisia ihmisiä... Tuhmia ovat ne
luonnollisesti, ne naiset -- mutta niitähän täytyy olla... Ja te
rukoilette siten Jumalaa?... se ei ole oikein, se on solvaus niitä
kohtaan, naisia kohtaan tarkoitan. Onhan heilläkin tunteita...!"

Hän makasi siinä liikkumattomana ja katseli kuhmuja ruumiissaan; pieni,
häiveröinen Kain hääri hänen ympärillänsä sekä hieroi kaikin voimin
hänen lanteitansa, rintaansa ja mahaansa paloviinalla, siinä samassa
rykien tuikean sinkkelihaisun takia sekä puhkuen ponnistuksesta.

Virran paltaalla kulki silloin tällöin ihmisiä, sillä kuului puhetta ja
askelten kopinaa. Venhe makasi eräällä sylen korkuisella hietapankolla;
kun seisoi pankon juurella, saattoi nähdä ainoastaan keulan veneestä.
Joesta eroitti sen kapea hietaharju, jota peittivät kaikenlaiset rikat.
Vaikkakin seutu oli märkä ja likainen, näytti se tänään olevan
erityisesti huomiota puoleensa vetävä. Seisahduttiin siellä, istuttiin
veneen pohjalle, potkaistiin sen sivuja jaloilla. Kainiin vaikutti tämä
levottomasti; hän lakkasi puhumasta sekä hieroskeli aivan onnettomana
Artemia.

"Kuuletteko?" kysyi hän kuiskaten ja pelokkaasti.

"Kuulen kyllä", vastasi jättiläinen ja nauraa hihitti tyytyväisesti.
"Minä käsitän kyllä... he tahtoisivat kernaasti tietää, milloin minä
taasen olen jaloillani... niin että he ajoissa voisivat korjata luunsa
varmaan piilopaikkaan. Ha, ha, niitä roistoja! Niitä kiukuttaa se,
ett'en minä kuollut... se, että heidän työnsä meni turhaan."

"Jos minä nyt menisin tieheni ja jättäisin teidät yksin", kuiskasi Kain
peloissaan hänen korvaansa, "niin mahtaisivatko ne tulia ja..."

Artemin täytyi nauraa suun täydeltä.

"Ooh, sinä pökö! Luuletko kenties, että ne sinua pelkäävät? Ha, ha,
ha!"

"En -- mutta minähän voisin esiintyä todistajana..."

"Joutavia, he antaisivat sinulle sellaisen paukun, että saisit siitä
täyden tarpeesi. Sitte toisessa maailmassa voisit esiintyä todistajana,
jos tahtoisit."

Artemin nauru karkotti kaiken pelon Kainin sydämmestä, joten pikku
juutalaisen kapeassa sisäänpainuneessa rinnassa vallitsi nyt luja ja
iloinen luottamus. Tästä lähin on hänen elämänsä liikkuva toisen
raiteissa -- tästälähin on voimakas käsi torjuva kaikki lyönnit ja
kaikki nöyryytykset, joilla ihmiset tähän saakka rankaisematta ovat
häntä piinanneet.

       *       *       *       *       *

Noin kuukauden päivät olivat kuluneet. Eräänä päivänä päivällisen
tienoissa -- siis siihen aikaan, jolloin jyrkkäyksessä tungos ja rähinä
oli kohonnut korkeimpaan määräänsä, jolloin nälkäiset satama- ja
lastaustyömiehet ahtautuvat parvissa ruokatavarakojujen ympärille ja
jolloin koko kuja oli täynnä pilaantuneesta lihasta keitettyjen ruokien
lämpimiä, äkellyttäviä höyryjä, -- siihen aikaan kuului joukosta
hätäinen, puolikova huudahdus.

"Artem tulee!"

Pari rääsymekkoa, jotka toimettomina vetelehtivät kujassa vaanien
tilaisuutta kaapatakseen itselleen jotain saalista, katosivat äkisti
näkyvistä, ja jyrkkäyksen asukkaat tirkistelivät levottomina sekä
uteliaina sille taholle, mistä varoitus oli kuulunut.

Jo kauan oli jännityksellä odotettu Artemia, -- kaikki olivat
innokkaita näkemään, mimmoiseksi hänen ensimäinen esiintymisensä tulisi
muodostumaan.

Aivan kuin ennenkin, tuli Artem nytkin kävellen katua pitkin hitaasti
ja verkkaisesti, ikäänkuin olisi hän ollut huvikävelyllä runsaan
aterian jälkeen. Ulkonäkönsä oli aivan muuttamaton. Entiseen tapaan oli
lakki korvallisella ja nuttu huolettomasti viskattuna toiselle
olkapäälle. Mustat kiharat valuivat otsalle aivan niinkuin ennenkin.
Oikean käden peukalon oli hän pistänyt vyöhönsä, vasen käsi oli syvälle
haudattuna laajojen housujen taskuun; leveä rinta oli atleettimaisesti
pullistuksissa. Ainoastaan kasvot olivat saaneet aavemaisen ilmeen,
kuten on tavallista pitkän sairauden jälkeen. Siten liikkui hän
eteenpäin vastaten niitä tervehdyksiä, joita hänelle huudettiin,
laiskasti nyökyttäen päätänsä.

Koko katu seurasi häntä silmillään ja osotti hiljaisella kuiskutuksella
hämmästystänsä ja ihastustansa tuosta äärettömän lujasta
ruumiinrakennuksesta, joka heikontumatta oli kestänyt semmoisen
selkäsaunan seuraukset. Kujassa oli useampi kuin yksi, joka ei ollut
laisinkaan tyytyväinen hänen parantumiseensa ja joka ylenkatseellisesti
haukuskeli niitä "kääkkyjä", jotka eivät olleet kyenneet katkomaan
Artemin kylkiluita. Ei kai se suinkaan olisi ollut aivan mahdottomuus
passittaa tuota jättiläistä toiseen maailmaan, kuten muitakin
ihmisiä!... Toiset taasen vahingoniloisina arvailivat, että millähän
tavalla Artem mahtaa suorittaa laskunsa "punaisen vuohipukin" ja hänen
toveriensa kanssa. Joka tapauksessa hänen maineensa vaikutti entisellä
noitamahdilla useimpiin joukosta.

Artem oli jo ehtinyt "ryöväriluolaan", jyrkkäyksen klupihuoneustoon.

Tuossa pitkässä, matalassa, tiilikivisellä holvikatolla varustetussa
huoneessa oli ainoastaan muutamia vieraita silloin, kun hänen korkea,
leveähartiainen vartalonsa näyttäytyi kapakan kynnyksellä.

Heti kun Artem huomattiin, kuului huoneesta hämmästyksen huuto ja
siellä syntyi levotonta liikettä; pari olentoa katosi tuon likaisen,
tupakansavulla täytetyn holvin perimmäiseen osaan.

Artem silmäili pitkään kapakkahuonetta, kumminkaan ketään erityisesti
huomaavaisuudellaan kunnioittamatta; isännän, Savka Schlebnikoffin
mairittelevaan tervehdykseen vastasi hän vain kysymällä:

"Onko Kain ollut täällä?"

"Hän tulee kohta... nyt on hänen tavallinen aikansa..."

Artem istui erään pöydän viereen, joka oli ristikolla varastetun
ikkunan edessä,, tilasi teetä, asetti mahtavat käsivartensa pöydälle ja
tarkasteli välinpitämättömästi läsnäolijoita. Niitä oli noin kymmenen
henkilöä, pelkkiä roistoja ja tappelupukaria; ne istuivat ryhmässä
kahden pöydän ympärillä ja pitivät silmällä Artemia. Aina silloin kun
heidän silmäyksensä sattuivat tapaamaan Artemin silmäykset, hymyilivät
he puoliksi hämillään, puoliksi mairittelevasti, -- he halusivat
nähtävästi alottaa keskustelun hänen kanssansa. Mutta Artem oli niin
vakavan ja kolkon näköinen, että he eivät uskaltaneet ruveta
puhuttelemaan häntä. Schlebnikoff oli jotakin toimivinaan tiskinsä
takana, siinä samassa hyräillen jotakin nuottia ja katsellen
ketunsilmillään toisia.

Ikkunan läpi kuului suuriääninen rähinä ulkopuolelta kadulta; eroitti
törkeitä haukkumasanoja, kirouksia ja kauppamiesten huutoja. Jossakin
läheisyydessä putosi lasipulloja katuun ja meni rämisten sirusiksi.
Artemista oli ikävää istua näin aivan yksikseen puolipimeässä
kellarissa.

"No, sudet!" sanoi hän äkkiä äänekkäästi ja päättävästi, "mikä teidät
on nyt niin hiljaisiksi saattanut? Tehän istutte vain ja töllistelette,
ettekä saa leukojanne lainkaan auki..."

"Me voimme kylläkin puhella, jos me vain tahdomme, teidän
ankaruutenne", vastasi "selkäänsä saanut sulhasmies" ja nousi
paikaltansa sekä kävi Artemin luo.

Hän oli hoikkanen mies, jolla oli purjekangasnuttu ja sotamiehen housut
sekä paljas pää, terävä leuka ynnä pienet punertavat, ilkeästi
kimaltelevat silmät.

"Jutellaan, että sinä olet sairastanut?" sanoi hän asettuen istumaan
vastapäätä Artemia.

"Entä sitte?"

"Hm... ei sinua ole näkynyt pitkiin aikoihin... Missä on Artem?...
Sillä tavalla aina kysyttiin... Hän kuuluu sairastavan, vastattiin..."

"Vai niin... entä mitä vielä?"

"Ei mitään muuta... Mikä sinulla on ollut?"

"Etkö sinä sitä tiedä?"

"Olenko minä sinun parantanut?"

"Älä teeskentele, senkin koira", sanoi Artem nauraen. "Minkätähden sinä
valhettelet? Sinähän tiedät, kuinka asia oikeastaan on."

"Tiedänpä kyllä", vastasi sulhasmies myöskin nauraen.

"Minkätähden sitte valehtelet?"

"Ehkäpä sentähden, että pidän sen viisaimpana..."

"Viisaimpana? Voi toki sinua vanhaa varasta!..."

"Jos puhun totta, niin vihastut sinä..."

"Lorua... minä syljen sinun päällesi."

"Kiitän nöyrimmästi! Mutta miten on... etkö tarjoo tervehtymisesi
kunniaksi ryyppyä?"

"Käske tuoda itsellesi!"

Sulhasmies sai puolen pulloa paloviinaa ja tuli nyt oikein puheliaaksi.

"Kyllä sinä Artem sentään vietät sangen mukavaa elämää", arveli hän,
"Alituiseen on sinulla rahaa..."

"Entä sitte -- mitä merkillistä siinä on?"

"Ei mitään. Ne kirotut naiset kantavat sitä sinulle... Piru ne
vieköön."

"Ja sinulle ne eivät anna koskaan?"

"Eivät. Minun jalkani eivät ole, sen pahempi, tehdyt vaeltamaan sinun
teitäsi", huokasi sulhasmies.

"Siitä syystä, että naiset pitävät kauniista miehestä. Mutta sinä --
mimmoinen olet sinä? Minä näytän siistiltä, siinä on se vaikuttava
salaisuus."

Tähän tapaan puheli Artem aina kujassa roistojen ja kulkevien kanssa.
Välinpitämätön, vetkainen, syvä äänensävy antoi erityisen painon hänen
sanoillensa, jotka aina olivat raakoja ja solvaisevia. Hän tunsi, että
nämä ihmiset olivat useassa suhteessa turmeltuneempia kuin hän ja
suurempia lurjuksia kuin hän, ja kosti siis tällä tavalla.

Kain astui sisään, tavaralaatikko rinnalla ja keltainen
purjekangasnuttu vasemmalla käsivarrella. Alituisen pelkonsa
painostamana pysähtyi hän ovensuuhun ja tarkasteli pikaisesti, kaula
kurotuksissa ja huulilla pelonalainen hymy, huoneen kaukaisempia
seutuja. Kun hän huomasi Artemin, säteilivät hänen silmänsä ilosta.
Artem vastasi hänen silmäyksiinsä leveällä hymyllä ja huuliansa
liikuttamalla.

"Tänne, ohoi!" huusi hän Kainille, lisäten samassa pilkallisesti
sulhasmiehelle:

"Ja sinä, suoriudu matkoihisi... Anna sijaa kunnialliselle
ihmiselle..."

Sulhasmiehen punakat, karheakarvaiset kasvot jäykistyivät
silmänräpäyksen ajaksi hämmästyksestä ja kiukusta; hän nousi hitaasti
tuoliltaan, katsoi tovereihinsa, jotka eivät olleet vähemmän
kummastuksissaan kuin hän itse, tarkasteli Kainia, joka varovasti ja
hiljaa läheni pöytää, sekä sylki sitte lattialle ja sanoi vihaisesti:
"Hyi tuhannen!" Sitte käveli hän hitain askelin ja aivan äänettömänä
takaisin omaan pöytäänsä, josta pian kuului sipisevä kuiskiminen, mistä
selvästi saattoi erottaa vihaa ja kiukkua. Kain jatkoi hymyilyään
suloisessa hajamielisyydessään, mutta kuitenkin vilkuen levottomasti
loukattuun sulhasmieheen ja hänen ystäviinsä.

"No, kauppamies, nyt me juomme teetä!" sanoi Artem hyvänsävyisesti.
"Myöskin pasteijan me tilaamme -- syöthän sinä? Miksi lakkaamatta
kurkistelet sinne sivulle?... Sylje niiden roistojen päälle, -- älä
niitä pelkää... Odotas, minä pidän pienen saarnan niille."

Hän nousi ylös, singahutti yhdellä olkapäidensä nykäyksellä jakun
hartioiltansa ja meni noiden epäluulonalaisten luo. Suurena ja
mahtavana, rinta pullistuksissa ja lapaluitansa liikutellen, asettui
hän hymyillen hyökkäysasentoon heidän eteensä, niin että he oikein
saisivat tarkastella hänen voimakkaita lihaksiansa. Mutta ne seisoivat
paikallaan ikäänkuin pelon halvaamina; äänettöminä ja valmiina pakoon
juoksemaan.

"No..." alkoi Artem, "mitä te täällä kurisette?"

Hän aikoi sanoa jotakin oikein voimakasta ja musertavaa, vaan ei
löytänyt oikeata sanaa, jonka vuoksi vaikeni.

"Laula esiin!" sanoi selkäänsä saanut sulhasmies irvistellen ja tehden
merkkejä kädellään. "Taikka anna meidän mieluummin olla rauhassa, sinä
Herran ruoska!..."

"Hiljaa!" karjasi Artem ja rypisteli kulmakarvojaan. "Sinä olet
raivoissasi siitä, että minä olen hyvä ystävä juutalaisen kanssa ja
potkasen sinut ulos... Mutta minä sanon teille kaikille, -- tämä
juutalainen tässä on parempi kuin te! -- Sillä hänellä on ihmisen
sydän, mutta teillä ei sitä ole... on vaan saanut liian paljo
selkäänsä... mutta täst'edes otan minä hänet suojelukseeni, ja jos joku
roisto teidän kurjasta joukostanne tekee hänelle pahaa, niin -- perkele
vieköön -- minä sanon suoraan, että se ei ainoastaan saa selkäänsä,
vaan minä lyön sen riiviön palasiksi ja mäsäksi, niin ett'ei hän
milloinkaan elämässään tule unhottamaan sitä saunaa!..."

Hänen silmänsä liekehtivät villitysti, suonet kaulassa paisuivat ja
sieramet vapisivat.

"Että he minua peittosivat", jatkoi hän, "silloin kun minä olin
juovuksissa... ei merkitse mitään. He eivät ole voineet ottaa minulta
minun voimaani, ainoastaan sydämeni ovat he tehneet kovemmaksi...
Muistakaa se, te! Ja mitä Kainiin tulee, niin annan minä selkäsaunan
jokaisesta häntä solvaisevasta sanasta... minä hakkaan sen ruupaksi,
joka uskaltaa hänelle tehdä ilkeyttä! Kerro tämä koko joukkueelle!..."

Hän henkäisi syvään, ikäänkuin hän olisi heittänyt hartioiltaan raskaan
taakan, käänsi sitte sulhasmiehelle ja hänen joukollensa selkänsä sekä
meni takaisin paikallensa.

"Hyvin mylvitty!" sanoi sulhasmies puolikovasti, tehden inhottavia
kasvojen eleitä ja luimistellen Artemiin, joka istui Kainia vastapäätä.
Kain istui pöydässä aivan kalpeana mielenliikutuksesta ja katseli
lakkaamatta Artemia selki selällään seisovilla silmillään, joissa
ilmeni semmoinen tunne, mitä ei voi sanoilla kuvata.

"Kuule sinä!" sanoi Artem ankarasti. "Muista, että aina heti, kun joku
rupeaa sinulle hävyttömäksi, juokset minun luokseni ja ilmoitat
minulle. Minä annan heti hänelle maksun korkojen kanssa."

Juutalainen mumisi jotain itsekseen -- hän joko rukoili Jumalaa taikka
kiitteli uutta suojelijaansa.

"Selkäänsä saanut sulhasmies" ja hänen seurueensa pitivät kuiskien
sotaneuvottelua sekä katosivat sitte krouvista yksi erältänsä. Kun
sulhasmies itse kävi Artemin ohi, hyräili hän itsekseen:

    "Oisko mulla rahakultaa
    Runsaasti kuin äly parkaa,
    Leiliä en jättäisikään,
    Joisin vain päivät päältään..."

irvistellen Artemille lopetti hän sitte laulun seuraavilla omilla
sanoillaan, joihin hän löi tahtia jalallaan:

    "Käske tänne narrit kaikki,
    Hirtän ne kuin kissat pienet..."

"totta tosiaan minä sen tekisin", lisäsi hän vielä ja puikahti vikkelää
ulos ovesta.

Artem kevensi sydäntänsä haukkumasanatulvalla ja katseli sitte
ympärillensä. Tuossa puolipimeässä, savuttuneessa, haisevassa
kellariholvissa oli vaan enää kolme henkilöä: hän itse, Kain vastapäätä
häntä ja Kainin takana kapakoitsija Savka.

Savkan pienet ketunsilmät kohtasivat Artemin jylhät silmäykset ja hänen
pitkät kasvonsa saivat uskonnollisen ihastuksen ilmeen.

"Sinä käyttäydyit oivallisesti, Artem Mihailitsh -- erinomaisen
oivallisesti!" sanoi hän ja siveli leukaansa. "Aivan niin kuin
käsketään evankeliumissa -- vertauksessa laupiaasta samarialaisesta...
Haavoitettuna ja täynnä paisumia makasi tämä Kain -- etkä sinä
halveksinut häntä!"

Artem ei kuullut Savkan sanoja, vaan ainoasti niiden kaiun, joka
kimmahti takaisin holvatusta katosta ja koleana tunki hänen sormiinsa
paksun sumun läpi. Hän oli vaiti ja ravisteli ainoastansa hiljaa
päätänsä, ikäänkuin tahtoisi poistaa itsestänsä nuo äänet. Mutta ne
hiipivät taasen uudelleen hänen korviinsa ja vaikuttivat häiritsevästi
hänen mielenlaatuunsa. Tuntui siltä, kuin laskeutuisi omituinen raskas
paino hänen sydämellensä.

Hän katseli lakkaamatta Kainia. Tämä istui pää eteenpäin kurotuksissa
ja puhalteli kiehumaan teehen, jota hän oli kaatanut tassille, sekä joi
sitä sitte semmoisella himolla, että tassi oikein vapisi hänen
kädessänsä. Toisinaan tunsi Artem kasvoillansa juutalaisen hätäisen
silmäyksen ja se teki hänet vieläkin alakuloisemmaksi. Kolkko
epämiellyttäväisyyden tunne valtasi hänet yhä voimakkaammin; hänen
kasvonsa synkistyivät ja hän viskeli villejä silmäyksiä ympärillensä.
Hänen päänsä oli tungokseen asti täynnä ajatuksia, joita hän ei voinut
sanoiksi pukea. Ei koskaan ennen ollut hän tuntenut semmoista, mutta
sairastamisen aikana oli se ruvennut häntä vaivaamaan. Eikä hän voinut
mitenkään päästä noista kirotuista ajatuksista...

Kapakanikkunat, jotka olivat varustetut rautaristikoilla, ikäänkuin
vankilan ikkunat -- huumaava hälinä, joka kadulta tunkeusi sisään --
raskas, kostea kivikasa hänen yläpuolellansa -- liasta liukas, roskujen
peittämä permanto hänen jalkojensa alla -- tuo pieni, säikähtynyt,
risainen olento, joka istui paikallaan ääneti ja väristen -- kaikki
tämä vaikutti painostavasti Artemiin. Ja maalla alkaa nyt pian
heinänkorjuu. Ruoho ulottuu jo vyötäisiin saakka niityillä tuolla
virran toisella puolella. Ja kun tuuli puhaltaa siltä taholta,
kuljettaa se mukanansa viettelevää tuoksua. Nyt pitäisi ottaa viikate
ja hei! niitylle...

"Miksi olet niin vaiti, Kain?" alotti Artem tyytymättömänä. "Yhäkö vaan
pelkäät minua? Mimmoinen tyhmeliini sinä olet --?"

Kain kohotti päätänsä ja puisteli sitä omituisella tavalla, jolloin
hänen kasvonsa saivat ruikuttavan, hämmentyneen ilmeen.

"Mitä pitää minun sanoa? Millä kielellä olen minä teitä puhutteleva?
Ehkäpä tällä" -- hän kurotti kieltänsä Artemia kohden -- "jolla minä
puhuttelen kaikkia muitakin ihmisiä? Tulkoon häpeä minulle, että minä
teitä tällä kielellä puhuttelen. Te luulette, ett'en minä tiedä, jotta
te häpeätte istua samassa pöydässä kuin minä. Mikä olen minä ja mitä
olette te? Eikö totta, Artem, että te sitä ajattelette, joka olette
suuri ja jalomielinen kuin Judas Makkabeus?... Mitähän te
tekisittekään, jos te tietäisitte, minkätähden Herra Jumala on luonut
teidät' Mitä? Ei kukaan tunne Luojan salaisuuksia eikä kukaan voi
arvata, minkätähden elämä on annettu hänelle. Ah, te ette voi aavistaa,
kuinka monta päivää ja yötä minä olen miettinyt sitä, minkätähden minä
oikein olen maailmassa. Mitä varten on minulla sielu ja ymmärrys? Mikä
olen minä ihmisille? Sylkilaatikko olen niiden myrkkyistä sylkeä
varten. Ja mitä ovat ihmiset minulle? Kyykäärmeitä, jotka pistävät
minua kaikkialle ruumiiseen ja sieluun... Minkätähden elän minä maan
päällä? .. Ja minkätähden olen minä saanut kokea ainoastaan
onnettomuutta... minkätähden ei auringolla ole yhtään lämmittävää
sädettä minun varalleni?..."

Hän lausui nämät sanat puoliksi kuiskaten, intohimoisella hehkulla ja
koko kasvot väristen, kuten aina tavallisesti silloin, kun hänen
kärsimyksien ja huolien masentama mielensä purkausi ilmoille.

Artem ei ymmärtänyt hänen sanojansa, hän näki ja kuuli ainoastaan sen
verran, että hämärästi käsitti Kainin jostakin syystä valittavan. Se
teki hänet vieläkin surumielisemmäksi.

"Alatko sinä taasen ruikuttaa?" sanoi hän ja puisteli vihaisesti
päätänsä. "Minähän olen sanonut, että minä puolustan sinua!"

Kain hymyili katkerasti.

"Kuinka te voisitte puolustaa minua minun Jumalatani kohtaan? -- Sillä
hän se on, joka minua niin kovasti koettelee..."

"Vai niin, sitäkö sinä tarkoitat... Jumalaa vastaan en minä
luonnollisesti voi mitään", vastasi Artem vilpittömässä
yksinkertaisuudessaan sekä lisäksi vielä sääliväisesti neuvoen
juutalaista seuraavasti:

"Sinä olet luotu kärsimään... Jumalaa vastaan et sinä mitään voi!"

Kain katseli hymyillen suojelijaansa -- ja myöskin hänen hymyssään
ilmeni jotain säälistä muistuttavaa. Siten soimasi ensin voimakas
viisasta ja sitte viisas voimakasta ja nämä molemmat ihmiset, jotka
sisällisesti olivat niin erillaiset, lähestyivät toisiansa yhteisessä
tunteessa silmänräpäyksen ajaksi.

"Oletko naimisissa?" kysyi Artem.

"Ah, minulla on suuri perhe -- aivan liian suuri perhe minun
voimilleni", vastasi Kain ja huokasi raskaasti.

"Nähkääs vain!" sanoi muhkea jättiläinen. Hänen oli vaikea kuvitella
mielessänsä naista, joka saattaisi rakastaa tätä pientä, heikkoa,
säikähtynyttä raukkaa; hän katseli Kainia nyt kokonaan uudessa valossa.

"Minulla oli viisi lasta", kertoi Kain, "nyt niitä on vain neljä, pieni
tyttö, Chaja, yski alinomaa... vihdoin hän kuoli... Ah, Herra
Jumala!... Vaimoni on myöskin sairas -- hän yskii alituiseen, hän
myös..."

"Siinä tapauksessahan on sinulla todellakin vaikeata", arveli Artem
miettiväisenä.

Kainin pää painui rinnalle ja hän myöskin rupesi hiljaisesti
miettimään.

Pari kujan lumppukauppiasta astui sisään kapakkaan; kävivät tiskin luo
ja alkoivat puoliääneen puhella Savkan kanssa. Tämä kertoi jotakin
salaperäisellä äänellä sekä samalla viittaillen Artemiin ja Kainiin,
jonka johdosta lumppukauppiaat tirkistelivät noita kahta ja nauraa
virnistivät pilkallisesti. Kain huomasi heidän silmäyksensä ja vapisi.
Mutta Artem oli syventyneenä ajatuksiinsa: hän näki itsensä niityllä
viikate kädessä... viikate suhahtaa ja hiljaa kahisten kaatuu ruoho
hänen jalkojensa eteen...

"Menkää nyt, Artem... taikka jos te tahdotte, niin menen minä... tänne
on tullut väkeä", sanoi Kain kuiskaten. "Ne nauravat teille minun
tähteni..."

"Kuka nauraa?" karjasi Artem heräten unelmistaan ja katsellen
ympärilleen mulkoilevin silmin. Mutta kaikki läsnäolijat näyttivät
vakavilta ja ainoastaan omiin asioihinsa kiintyneiltä -- ei hän
huomannut ainoatakaan silmäystä. Otsaansa ankarasti rypistellen sanoi
hän sen vuoksi juutalaiselle:

"Kuule nyt, sinä valehtelet?... valitat ilman syytä!... Sellainen ei
ollut meidän välipuheemme. Valita ainoastaan silloin, kun ne todella
tekevät sinulle jotain pahaa! Taikka kenties sanoit niin tahallasi...
tahdoit saattaa minut koetukselle."

Kain katseli häntä silmiin hymyillen tuskallisesti eikä vastannut
mitään. Pari minuuttia istuivat he näin äänettöminä. Sitte nousi Kain
ylös, ripusti tavaralaatikon kaulaansa ja hankki lähtöä.

"Aijotko sinä mennä? No, hyvästi sitte -- tee hyviä kauppoja!... Minä
istun täällä vielä hetkisen!..."

Molemmilla laihoilla käsillänsä puisteli Kain suojelijansa suunnattomia
käpäliä sekä puikahti sitte vikkelää tiehensä.

Tultuansa kadulle piilotti hän itsensä erääseen nurkkaan, josta saattoi
nähdä kapakan oven, ja odotti siellä. Hänen ei tarvinnut kauvaa
odottaa, pian näyttäytyikin Artemin vartalo ovessa ikäänkuin
puitteissa. Hänen silmäkulmansa olivat kolkosti kokoonvedetyt ja koko
kasvoilla oli vaaniva ilme, ikäänkuin hän pelkäisi joka hetki näkevänsä
jotain epämieluista, jota ei olisi tahtonut tavata. Ison aikaa katseli
hän tarkkaavaisena tungokseen, sitte saivat hänen kasvonsa tavallisen
välinpitämättömästi kevytmielisen ilmeensä, ja hän kiiruhti joukon
läpi sille taholle, missä kuja kääntyi vuorta kohden -- arvattavasti
etsimään lempipaikkaansa.

Kain katseli häntä surumielisin silmäyksin, ja, peittäen silmänsä
käsillään, nojasi otsaansa kellarin oveen, minkä vieressä seisoi.

       *       *       *       *       *

Artemin ankara uhkaus ei ollut vaikuttamatta, -- se pelotti Kainin
kiusaajia, niin että he antoivat olla hänen rauhassa.

Kain huomasi pian, ett'ei piikkejä ollut enää niin tiheässä sillä
orjantappurapolulla, jota hänen oli hautaansa saakka vaeltaminen.
Ihmiset lakkasivat huomaamasta häntä. Kuten ennenkin liikkui hän
sujuvasti edes ja takaisin niiden välissä tarjoten tavaroitansa, mutta
ei enää asteltu tahallaan hänen varpailleen eikä häntä tuupittu eikä
hänen tavaralaatikkoonsa syljetty. Mutta ei myöskään koskaan oltu häntä
katseltu niin kylmillä ja vihaisilla silmillä kuin nyt.

Hienolla vaistollansa kaiken suhteen, mikä koski hänen omaa
persoonaansa, huomasi hän nämä katseet ja mietiskeli itseksensä, mitä
vaarallista ne mahtoivatkaan ennustaa hänelle. Usein hän sitä
tuumiskeli, mutta ei voinut käsittää syytä noihin omituisiin
silmäyksiin. Hän muisti, että ennen olivat ihmiset kuitenkin toisinaan
puhutelleet häntä ystävällisestikin ja laskeneet viatonta pilaakin
hänen kanssaan. Se hitunen määrä hyvyyttä, jonka he olivat hänelle
osottaneet, muistui nyt vasta oikein hänen mieleensä.

Hän mietiskeli ja mietiskeli, ja hänen kuulonsa tuli tarkemmaksi,
näkönsä terävämmäksi. Eräänä päivänä sattui hänen korviinsa uusi laulu,
jonka oli runoillut selkäänsä saanut sulhasmies, kujan trubaduri.
Tämä ansaitsi leipänsä soittajan ja laulajan ammatilla; hänen
soittokoneenansa oli kahdeksan puulusikkaa, jotka hän asetti
sormiensa väliin sekä löi niitä milloin toisiansa vastaan, milloin
pullistettuihin poskiinsa, milloin mahaansa. Täten hän sai aikaan
soitannon, joka kyllä ei ollut erittäin kaunista, mutta kuitenkin vaati
esittäjältään tavatonta sormien näppäryyttä, ja sille ominaisuudelle
ymmärrettiin kujassa antaa täysi arvonsa.

Tällä soittokoneella tapasi sulhasmies säestää omatekoisia
kuplettilaulujansa. Eräänä päivänä sattui Kain tulemaan erään ryhmän
luo, jota sulhasmies paraillaan ilahutti taiteellansa. Kun huomasi
Kainin, huudahti hän vilkkaasti:

"Hei, te kunnioitettavat vankilan-kokelaat! Minä laulan uuden laulun,
jonka vast'ikään olen saanut valmiiksi leivotuksi -- se pikkuruinen
makupala on siis vielä aivan lämmin. Tänne kopeikka taikka pari kärsää
kohden! kuunnelkaa nyt:

    "Kun päivän kehä hiivskelee ikkunasta sisään,
    Ihastuvat ihmislapset ikihyväksi.
    Vaan jos minä joskus hiiviskelen ikkunasta..."

"Sen me jo tunnemme, sen me jo tunnemme!" huusi muuan kuulijoista.

"Kyllähän minä sen tiedän! Mutta en minä aijo tarjota teille
pannukakkua ilmaiseksi, kun nimittäin ette ole vielä leivästäkään
maksua antanut", vastasi sulhasmies ja asettaen kuntoon puulusikkansa
rupesi taasen laulamaan:

    "Minä raukka parka maailmassa tässä
    Kovat olen kohtalot kokea saanut!
    Isäni ja veljeni rakkaat, rakkahimmat,
    Hirsipuussa hirmussa riippua saivat --
    Vaan kun ma siihen jouduin, katkesi köysi..."

"Sepä oli vahinko!" arvelivat kuulijat. Ei tämäkään laulu ollut uusi,
mutta kuulijat maksoivat kuitenkin kopeikkansa, sillä he uskoivat
sulhasen reilu mieheksi, joka ei tulisi heitä narraamaan luvatun uuden
laulun suhteen.

"Kuulkaa nyt minun kaikkein uusinta lauluani -- ja muistakaakin kiittää
sitä!" huusi sulhasmies ja rupesi lusikoitansa kalistelemaan sekä
laulamaan:

    "Härkä ja hämähäkki kerran
    Liiton tekivät hellän;
    Mutta hämähäkki oli juutas
    Ja härkä vietävän kuhnus.
    Tuo härkä hullumainen
    Hän hämähäkkiä vainen
    Hännässänsä kiikutteli
    Ja mukanansa kuljetteli;
    Ja joka hameelle juutas
    Tarjoili ystäväänsä näin:
    Tänne tulkaa, tänne päin
    Te naikkoset rakastuneet...!"

"Halt, wer da? [Seis, kuka siellä?] Herra Kain, haluaako teidän armonne
tervetuliaisia kepistä? Vai on herra 'hantesmanni' niin hävytön, että
kuuntelee minun laulujani! Pyydän, että hän armollisimmasti pudistaa
tomut jaloistaan, -- en minä sepitä laulujani kelle tahansa!"

Kain hymyili vastaukseksi vain tavallista surumielistä hymyään sekä
lähti liikkeelle, mennessään huoaten syvään ja pahojen aavistusten
masentamana. Hän ymmärsi antaa täydellisen arvon näille rauhan ja levon
päiville, mutta pelkäsi nyt, että ne loppuisivat. Aamusin saapui hän
kujaan siinä iloisessa vakuutuksessa, ett'ei kukaan sinä päivänä
uskaltaisi ryöstää hänen rahojansa. Hänen silmänsäkin olivat saaneet
hiukan tyyneyttä ja loistoa. Artemin näki hän joka päivä, mutta ei
mennyt hänen luokseen, ellei häntä huudettu. Harvoin Artem häntä
puhuttelikin ja silloinkin vaihdettiin vain muutamia sanoja:

"No kuinka voit?"

"Hyvin... siitä saan kiittää teitä", vastasi Kain ilosta loistavin
kasvoin.

"Antavatko he sinun olla rauhassa?"

"Tietenkin... eiväthän he uskalla teitä vastaan!" selitteli juutalainen
vapisten.

"Se on hyvä... jos jotakin tapahtuu, niin sano...!"

"Tietenkin minä sanon!"

"Tee niin!"

Sitte Artem mittaili Kainin surkean näköistä olentoa vihaisilla
silmäyksillä ja lähetti hänet menemään.

"Mene nyt... onnea kaupantekoon!"

Ja Kain erosi nopeasti suojelijastaan, saaden useasti ilkeitä ja
pilkallisia silmäyksiä katselijoilta -- nämä silmäykset häntä
pelottivat.

Noin kuukauden aika oli kulunut tällä tavoin, kun Kain taasen,
ollessaan eräänä iltana kotimatkalla, sattui yhteen Artemin kanssa.
Jättiläinen nyökkäsi hälle, sekä viittasi sormellaan häntä tulemaan
luoksensa. Kain juoksi kiiruusti Artemin luo ja huomasi, että tämä oli
pahalla tuulella ja synkkä kuin syksyinen taivas.

"Oletko jo lopettanut kaupantekosi?"

"Aijoin juuri lähteä kotiin..."

"Odota hiukan... tule mukanani, minä tahtoisin vähän puhua kanssasi",
saneli Artem kolealla äänellä.

Ja suurena sekä voimakkaana rupesi hän kulkemaan edellä; Kain seurasi
jälessä.

He menivät ensin kujan päähän sekä poikkesivat sille joelle, jossa
Artem seisahtui yksinäiselle paikalle aivan veden rajaan, jyrkän
rantavierun alapuolelle.

"Istu alas!" käski hän Kainia.

Kain teki niin, katsellen pelokkaasti suojelijaansa. Artem alkoi
hitaasti valmistella paperossia, jolla aikaa Kain antoi katseensa
liidellä taivaalla, vastapäisellä rannalla kiikkuvassa mastometsässä ja
iltatuulessa hiljaa keinuttelevissa aalloissa. "Mitähän Artemilla on
puhumista?" mietti hän huolestuneena.

"Onko sinun olosi yhä vielä hyvä?" kysyi Artem.

"On! Nyt ei minun enää tarvitse pelätä..."

"Huomaatko nyt, kuinka viisaasti tehty se oli sinulta, että...?"

"Minä olen niin kiitollinen..."

"Älähän hätäile kiitoksesi kanssa!" arveli Artem.

Sitte hän istui ison ajan äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena silloin,
tällöin vetäen sauhuja paperossistaan. Kain odotti sydämessään
tuskallinen tunne lähestyvästä onnettomuudesta.

"Hm!... vai antavat ne sinun olla rauhassa!"

"Ne pelkäävät teitä. Ne kaikki ovat niinkuin koira ja te olette --
niinkuin jalopeura! Oi, minun ei enää tarvitse..."

"Odota hiukan!"

"Mitä te aiotte minulle sanoa?" kysyi Kain pelokkaasti.

"Mitäkö aion sanoa. Jaa -- sen esille tuominen ei ole niin helppoa..."

"Mitä se sitte on?"

"Katsos -- parasta on, että me juttelemme asiat suoraan, niin päästään
niistä yhdellä kertaa..."

"Mitä, mitä?"

"Minun täytyy sinulle nimittäin ilmoittaa, ett'en minä... ett'en minä
voi kauvemmin."

"Mitä te ette voi kauvemmin?"

"En mitään erinomaista -- en voi kauvemmin... se on niin vastenmielistä
minulle... En ole luotu semmoista varten..." sai Artem vaivalla
sanotuksi.

"Mitä varten ette ole luotu?"

"Kaikkea tätä varten en... Minä en enää tahdo tuntea sinua... Sillä
oikeastaanhan et sinä minulle mitään kuulu..."

Kain vavahti ikäänkuin iskun saaneena, mutta oli vaiti.

"Jos ne taasen alkavat sinua pilkata ja solvata", jatkoi Artem, "niin
jätä minut rauhaan. Älä minulle siitä valita -- en minä voi auttaa
sinua -- en minä aio auttaa sinua. Käsitätkö? Minä en voi..."

Kain muuttui kuolon kalpeaksi, mutta oli yhä vaiti.

Artem, joka nyt oli keventänyt sydämensä sitä rasittavasta painosta,
vetäsi syvään henkeänsä ja jatkoi yhtenäisemmin:

"Siitä, että sinä kerran autoit minua, voin minä maksaa sinulle.
Paljoko se tekee? Sano vain niin minä maksan, mitä sinä pyydät? Mutta
myötätuntoisuutta en minä voi sinulle osottaa... Semmoinen ei sovi
minun luonteelleni... minä olen vain pakottanut itseäni siihen...
teeskentelin vain... luulin sitä myötätuntoisuudeksi... mutta se oli
pelkkää mielikuvittelua... Ylipäänsä en voi olla myötätuntoinen
kenellekään... en yhdellekään ihmiselle..."

"Senkötähden, että minä... että minä olen juutalainen?" kysyi Kain
hiljaa.

Artem katsoi häneen alta kulmiensa ja sanoi sanan, joka tuli hänen
sydämensä pohjasta.

"Että sinä olet juutalainen? Me olemme kaikki juutalaisia Herramme
edessä."

"No minkä muun tähden sitte?" kysyi Kain uudelleen.

"Minä en voi", vastasi Artem. "Minulla ei ole myötätuntoisuutta sinuun,
ymmärrätkö... eikä kehenkään muuhunkaan ihmiseen... Käsitä minut
oikein... kellenkään toiselle en minä sitä sanoisi, vaan antaisin
ainoastaan muksauksen kalloon. Mutta sinulle minä sen sanon..."

"Kuka minua sitte suojelee jumalattomien kädeltä? Kuka minua puolustaa
vihamiehiäni vastaan?" kysyi juutalainen psalmin sanoilla hiljaa ja
surumielisesti.

"Minä en sitä voi tehdä", sanoi Artem koristelemattomasti. "Eipä siksi,
että he nauravat minulle -- se ei minua liikuta, naurakoot! Mutta
minulla ei ole semmoisia tunteita. Ja siitä, mitä venheessä tuolla
tapahtui... maksan minä mieluummin..."

"Oi, kostava Jumala! Oi, vanhurskas ijankaikkinen Jumala! Oi, sinä maan
piirin tuomari, katso alas kirkkaudestasi minuun!" rukoili Kain kokoon
kääriytyneenä kuin kerä.

Oli lämmin hiljainen kesä-ilta. Peilikirkkaassa veden kalvossa
kuvastuivat laskeuvan auringon säteet lempeän surumielisinä.
Rantatöyräs heitti varjonsa Kainin ja Artemin yli.

"Ajattelepas vaan", sanoi Artem vakuutuksella, "mitä minulla on
tehtävänä. Sinä sitä et varmaankaan ymmärrä... mutta minun, minunhan
täytyy ajatella itseäni! Muistathan kuinka ne kerran peittosivat
minua?"

Hän kiristeli hampaitansa ja heittelihe levottomasti sinne tänne. Sitte
laskeutui hän selälleen, ojensi jalkansa virtaan päin ja pisti kätensä
päänsä alle.

"Minä tunnen ne nyt kaikki..."

"Kaikkiko?" vastasi Kain nöyrästi.

"Niin! Nyt minä aion suorittaa laskuni niiden kanssa -- ja sen vuoksi
olet sinä minun tielläni --"

"Minäkö tiellä? kuinka minä tiellä olisin?" kysäsi juutalainen.

"No ei nyt juuri tiellä, mutta... minä olen nykyään vihoissani kaikille
ihmisille. Olenko minä sen vuoksi huonompi kuin muut? Sitä minä
haluaisin tietää... No, lyhyesti sanottuna... Sinä olet rasitukseksi
minulle. Käsitätkö sinä?"

"En!" sanoi Kain ja ravisteli päätänsä.

"Vai et käsitä. Minkälainen nauta sinä sitte olet? Sinua kohtaanhan
minulla pitäisi olla myötätuntoisuutta, eikö totta? Mutta minulla ei
ole myötätuntoisuutta kehenkään... Minussa ei ole enää jäljellä
pienintäkään säälin tunnetta..."

Ja pukaten Kainia kylkeen, kertasi hän vielä:

"Käsitätkö nyt vihdoinkin? Minussa ei ole jälkeäkään
myötätuntoisuudesta..."

Molemmat olivat vaiti kauvan. Lauhkeassa, hyvänhajuisessa ilmassa
kuului aaltojen loiske ja koko joukko vaimennettuja, omituisesti
valittavia ääniä, jotka tulivat etäältä pimeästä, uinuvasta joesta.

"Mitä minun nyt on tehtävä?" kysäisi Kain vihdoinkin.

Turhaan hän odotti vastausta. Artem oli joko nukahtanut taikka sitte
kokonaan vaipunut ajatuksiinsa.

"Miten minä voin elää ilman teitä?" huudahti Kain.

Artem katseli taivasta kohden ja huudahti:

"Se on sinun asiasi..."

"Oi, Jumalani, Jumalani!..."

"Miten sinä voit elää, sitä ei voi näin äkkipäätä sanoa", selitti Artem
mahtavasti. Sen jälkeen, kun hän oli keventänyt sydämensä, oli hän
aivan tyyni ja iloinen mieleltänsä.

"Minä tiesin sen kyllä... jo silloin, kun te makasitte sairaana ja
ruhjottuna joen rannalla... jo silloin minä tiesin, että te ette
kauvemmin voisi olla ystävällinen minua kohtaan..."

Rukoilevin silmäyksin katseli pieni juutalainen Artemia, mutta tämä
vältti hänen katsettansa.

"Ehkä se kuitenkin on sentähden, että ihmiset nauravat teille minun
tähteni...?" jatkot Kain pelokkaasti.

"Ne matelijat? Mitä minä niistä välitän?" nauroi Artem. "Jos tahtoisin,
niin ottaisin sinut hartioilleni ja kantelisin sinua pitkin katuja.
Anna niiden nauraa... Mutta tämä ei ole ollenkaan sitä, josta puhe nyt
on... Täytyy aina toimia totuuden mukaisesti... niinkuin tuntee
mielensä vaativan... Mitä kerran ei ole sydämessä, sitä ei siellä
ole... Ja minä tahdon sanoa sinulle suoraan veliseni -- minulle on
vastenmielistä, että sinä olet semmoinen kuin sinä olet... Sillä
tavalla on asian laita; nyt sinä sen tiedät!"

"Ah! Nyt minä ymmärrän... Mitä minun pitää tehdä? Menenkö minä
matkaani?"

"Mene, kun vielä on valoisaa... kukaan ei tee sinulle pahaa. Kukaan ei
ole kuullut meidän puhettamme."

"Se on edes hyvä... ja ettehän tekään puhu kellekään!" pyysi Kain.

"En, aivan varmaan en... Mutta älä tule liian usein minun
näkyviini!..."

"Hyvä", sanoi Kain hiljaa ja nousi ylös.

"Ehkä olisi parasta sinulle, jos rupeaisit harjoittamaan kauppaasi
jossain muualla", arveli Artem välinpitämättömästi. "Täällä on vaikea
varoa itseänsä... ne vaanivat joka taholla..."

"Mihin minä sitte menen?"

"Hm -- mihin haluat..."

"Hyvästi, Artem!"

"Hyvästi, veli!"

Makuultaan nousematta ojensi hän sormensa Kainille ja puristi hänen
kättänsä.

"Hyvästi! Älä ole vihainen minulle."

"En minä ole vihainen", vastasi Kain tukehduttaen huokauksensa.

"No niin ... Parempi on niin, eikö totta? Sinä et kuitenkaan ole ollut
se oikea kumppani minulle -- miten kipeää se minulle tekeekin. Taikka
pitäisikö minun kenties elää sinun vuoksesi? Se ei käy laatuun..."

"Hyvästi!"

"Mene nyt!"

Kain lähti kulkemaan joen rantaa pitkin selkä kumarruksissa ja pää
rinnalle valahtaneena.

Kaunis Artem seurasi häntä silmillään, mutta asettui jo parin sekunnin
kuluttua entiseen asentoonsa ja rupesi tirkistelemään ylös taivaalle,
jota yön varjot alkoivat peittää.

Omituisia ääniä lainehti ilmassa, mutta ne vaikenivat taasen. Virran
laineet loiskivat yksitoikkoisesti ja synkkämielisesti rantaa vasten.

Kain käveli noin viisikymmentä askelta, sitte hän äkkiä kääntyi ja
suuntasi askeleensa takaisin maassa venyvän Artemin luo. Siinä hän
seisahti ja sanoi pelokkaalla, hiljaisella äänellä:

"Kenties te kumminkin olette muuttanut mieltänne?"

Artem oli vaiti.

"Artem!" huusi Kain värähtelevällä äänellä -- "Artem! Ehkä te vain
sanoitte niin tarkoittamatta kumminkaan sitä? Ettekö muista, kuinka
minä silloin... mitä Artem? Kukaan muu ei tullut teidän tykönne...
mutta minä tulin..."

Heikko kuorsaus oli vastauksena.

... Vielä pitkän aikaa seisoi Kain jättiläisen vieressä ja tirkisteli
hänen sieluttomiin kauneihin kasvoihinsa, jotka unessa olivat saaneet
lempeämmän ilmeen. Mahtava taistelijarinta kohosi ja laski
säännöllisissä hengenvedoissa, ja mustien viiksien alta näkyivät lujat
kiiltävät hampaat. Hän näytti hymyilevän unissaan...

Kumeasti huokaisten antoi Kain vaipua päänsä vieläkin syvempään sekä
lähti astelemaan pitkin virran paltasta. Koko ruumis vapisten ja
henkeänsä peläten käveli hän varovaisesti tuota kapeata polkua pitkin.
Avonaisilla kuun valaisemilla paikoilla kulki hän rohkeammin, mutta
varjostoissa hiipi hän nopeasti eteenpäin. Hän muistutti rottaa, pientä
pelokasta yöeläintä, joka kuleksii polkuansa pitkin lukemattomain,
kaikkialla esiintyväin vaarojen uhatessa.

Yö oli tullut ja jokirannalla oli autiota ja hiljaista...



Jemeljan Piljaj.


"Meillä ei ole mitään muuta keinoa kuin mennä suolatehtaaseen. Se on
kyllä vietävän suolainen keino, mutta mikäpäs muu auttaa, kun on
kuoliaaksi nälkääntymäisillään."

Tämän sanottuaan veti matkakumppalini, Jemeljan Piljaj, hyvinkin
kymmenennen kerran tupakkakukkaronsa taskustaan. Niin pian kun hän oli
vakuuttanut siitä, että se oli yhtä tyhjä kuin eilenkin, päästi hän
huokauksen, sylkäsi ja heittäytyi selälleen, voidakseen vihellellen
tirkistellä pilvettömälle, hehkuvalle taivaalle. Me makasimme
hietaisella maankielekkeellä kolmen virstan päässä Odessasta, josta
olimme lähteneet sen vuoksi, ett'emme olleet saaneet siellä työtä.
Meillä oli nälkä ja neuvottelimme mihin nyi menisimme. Jemeljan oli
oikaissut raajansa hiekalle pää aroa ja jalat merta päin, ja aallot,
jotka hiljaa kohisten vyöryivät rantaa vasten, huuhtelivat hänen
paljaita, likaisia jalkojansa. Hän räpytteli silmiänsä auringon valon
vuoksi, käyristeli itseänsä kuin kissa ja antoi ruumiinsa liukua
lähemmäksi vettä, niin että laineet toisinaan kastelivat hänet aina
kaulaan asti. Se huvitti häntä, mutta saattoi hänet samalla
synkkämielisesti laiskeliaaseen mielentilaan.

Minä käänsin katseeni satamaan päin, jossa kohosi tiheä mastometsä,
verhottuna paksuihin, tummansinisiin pilviin. Ankkurikettinkien kolea,
hälisevä kitinä, tavarajunaa kuljettavan höyryveturin vihellys ja
laivan lastauksessa hääriväin työmiesten sorina tunkeutui yli veden
meidän luoksemme. Minä en nähnyt siellä mitään, joka olisi voinut
elähdyttää meidän sammuvaa toivoamme työn saannista; sentähden nousin
pystyyn ja sanoin Jemeljanille.

"No niin, lähtekäämme sitte suolatehtaaseen..."

"Menkäämme!.. Mutta osaatko sinä myös sitä työtä?" kysäsi Jemeljan.

"Kyllä se käy laatuun, kunhan kerran vain olemme siellä."

"No, lähdemmekö sitte?" sanoi Jemeljan, kuitenkaan jäsentäänkään
liikuttamatta.

"Lähdemme tietenkin!"

"Eteenpäin mars, sitte... Ja tämän kirotun Odessan vieköön paholainen!
Tämmöinen muka on olevinaan satamakaupunki! Minun puolestani
nielaiskoon sen maa!"

"No, pystyyn nyt, ja lähde! Ei tässä manaaminen auta."

"Mihinkä me sitte oikein menemme? Suolatehtaaseenko? Todellakinko?
Niinhän se oli?... Tiedätkö, veliseni, kun kaikki käy ympäri, on se
kuitenkin vähän niin ja näin suolakeittimöissä myöskin!"

"Mutta itsehän arvelit, että me menisimme sinne?"

"Aivan oikein, niin minä sanoin, ja mitä minä olen sanonut, siinä minä
myöskin pysyn. Mutta ei siitä matkasta suurta toivoa ole, se on varma."

"Miksikä ei olisi?"

"Miksikäkö? Luuletko sinä, että ne seisovat ja odottavat meitä siellä.
-- 'Olkaa niin kilttejä, herrat Jemeljan ja Maksim, ja vaivatkaa
hyväntahtoisesti lihaksianne hiukan ja ottakaa vastalahjaksi meidän
lanttimme!'... Ei, ukkoseni, sillä tavalla se ei käy, ei. Nyt, huomaa
se, olemme me vapaita herroja ja voimme tehdä mitä haluamme..."

"Ole tuossa jo! Tule!"

"Minkätähden semmoinen kiire? Me siis astumme tuon suolahelvetin
omistajan eteen ja syvimmässä alammaisuudessa sanomme hänelle:
'Kunnioitettava herra ihmisnylkijä ja verenimijä, me olemme tulleet
myymään nahkaamme teidän ahneudellenne, -- ettekö tahtoisi olla niin
hyvä ja nylkeä meitä kappale kappaleelta kuudestakymmenestä kopeekasta
päivältä'. Ja siitä seuraa sitte..."

"Nouse nyt vihdoinkin ylös ja menkäämme! Ennen iltaa voimme ehtiä
lähimpään kalastuspaikkaan. Me avustamme verkkojen kantamisessa, saamme
kenties illallisen palkaksemme."

"Illallisen? Olet oikeassa! Kalastajat ovat hyväsydämmisiä, heidän
luonaan saamme aivan varmaan ruokaa. Tule, tule... Ei siitä reisusta
kuitenkaan ole mitään hyötyä. Mikään ei onnistu meille tällä viikolla.
Kirottu vastoinkäyminen."

Hän nousi ylös aivan märkänä merivedestä, suoristeli itseään ja pisti
kätensä housujensa taskuihin, jotka hän oli ommellut itsellensä parista
jauhosäkistä. Kaiveltuaan hetkisen taskuissaan, veti hän ylös tyhjät
kätensä ja vei ne aivan silmäinsä eteen sekä katseli niitä
koomillisesti.

"Ei niin hitustakaan!.. Neljä päivää olen minä hakenut ja hakenut, vaan
en ole mitään löytänyt. Semmoisesta voi tulla hulluksi, veliseni."

Me kävelimme pitkin meren rantaa aina väliin viskaten jonkun sanan
toisillemme. Jalkamme vajosivat tuohon kosteilla simpukan kuorilla
sekoitettuun hiekkaan.

Silloin tällöin tapasimme limaisia maneetteja, aaltojen rannalle
heittämiä pikkukaloja ja omituisen muotoisia mustia puupökkelöitä...
Mereltä puhalteli raitis, suloinen tuuli, jota, löyhyteltyään ensin
meille vilpoisuutta, kiiruhti arolle ja pani siellä hiekan pilvenä
pölyämään.

Jemeljan, joka tavallisesti oli itse iloisuus, näytti omituisesti
nolostuneelta, joten koetin saada häntä paremmalle tuulelle.

"Kerro minulle jotain elämästäsi, Jemeljan", pyysin.

"Tekisin sen kyllä mielelläni, veli pyhä, mutta kun vatsa on tyhjä,
ehtyy puheen virtakin. Vatsa, veliseni, on nimittäin pääasia
ihmisellä. Miten monenmoisia epäsikiöitä ja rampoja löytyneekään
maailmassa, ei yhtään ole semmoista, jolta vatsaa puuttuisi. Se
veitikka ei salli tinkimistä itsensä kanssa. Jos vatsa on tyydytetty,
on myöskin sielu iloinen; kaikella inhimillisellä toiminnalla ja puuhalla
on perusteensa vatsassa... Mutta senhän sinä tiedät yhtähyvin kuin
minäkin."

Hän vaikeni.

"Ah pyhä veli", jatkoi hän jonkun ajan kuluttua, "jospa nyt meri
tuossa tuokiossa heittäisi kymmenen tuhatta ruplaa tuohon jalkojeni
juureen... Perhana ollen, silloin tulisi tästä toinen olo! Heti
paikalla laittaisin kapakan. Sinut ottaisin ensimmäiseksi
kirjanpitäjäkseni, mutta itselleni laittaisin olopaikan tarjoilutiskin
alle ja johtaisin sinne suorastaan suuhuni letkun paloviinatynnyristä.
Kun minua sitte rupeaisi haluttamaan oikein maistella ilon ja nautinnon
lähteestä, tarvitsisi minun vain komentaa: Maksim, väännäppäs hanaa...
ja klunk, klunk, klunk, alkaa viina juosta lirittää kurkkuuni. Ei muuta
kuin niellä, Jemeljan! Se olisi jotakin se, p--le vieköön. Ja
talonpoikaroistoja, noita julkeita maanmöyriöitä, -- jukolauta, niitä
minä nylkisin oikein perinpohjaisesti!... Ne minä oikein kääntäisin
nurin narin! Kun semmoinen lurjus tulee ja kerjää: 'Jemeljan
Pavlytsh, ole niin kiltti ja anna minulle pieni ryyppy, minä maksan
sitte!...' niin sanon: 'Mitä?... Pyydätkö velaksi? Siitä ei tule
mitään.' 'Ole sääliväinen, Jemeljan Pavlytsh!' -- 'No, enhän minäkään
niin taipumaton ole. Anna vaunusi pantiksi, niin saat neljänneksen
mitallista!' Ha, ha! Minä opettaisin sen veitikan tanssimaan, minä!"

"No, älä nyt sentään ole liian julma! Talonpoikammehan ovat sellaisia
nälkiintyneitä raukkoja".

"Nälkiintyneitä raukkoja!... Se on oikein niille, niin se pitää
ollakin! Enkö minä sitte mielestäsi ole nälkiintynyt? Pyhä veli, aina
siitä saakka, kuu synnyin, olen minä kärsinyt nälkää. Mutta sitä ei
seiso missään lakikirjassa kirjoitettuna. Kyllä varmaan, kyllä! Hän
kärsi nälkää!... minkätähden? Katovuodenko tähden? Sangen epäiltävää.
Katovuosi vallitsee hänen tuhmissa aivoissansa ja siitä tulee katovuosi
hänen pelloillensa. Siinä on solmu. Minkä vuoksi ei muissa
valtakunnissa ole katovuosia? Sen vuoksi, ett'eivät ihmisten päät
siellä ole luotu vain sitä varten, jotta tuollaisiin korvan taustaa
raappia; siellä ajattelevat ihmiset, se on koko asia. Siellä, veliseni,
osaavat ihmiset siirtää sateen huomispäivään, silloin kun sitä ei
tänään tarvita, ja aurinko pistetään aivan yksinkertaisesti pilven taa,
jos se rupeaa liiaksi paahtamaan. Mutta mitä meillä ymmärretään
semmoisista toimenpiteistä? Ei niin hitustakaan!... Ah, mutta kaikki
nämät ovat vain sivuasioita... Tuhat ruplaa ja kapakka... se olisi
jotain se!..."

Hän vaikeni ja otti totuttuun tapaansa esille tupakkakukkaron, käänteli
sitä, tirkisteli siihen sisään, sylkäsi ylenkatseellisesti ja viskasi
koko kapineen mereen.

Muuan aalto otti tuon likaisen esineen haltuunsa, kuletteli sitä
kappaleen matkan sekä heitti sen uudestaan rannalle, ikäänkuin olisi
pitänyt lahjaa liian halpa-arvoisena.

"Eikö muka kelpaa?" murisi Jemeljan. "Pidäkkin vain hyvänäsi,
lörpöttelijä!"

Hän otti ylös tuon märjän kukkaron, pani siihen kiven sekä heitti sitte
sen kauas mereen.

Minun täytyi nauraa!

"No, mitä sinä virnistelet?" tiukkasi hän minulta. "Kyllä sinäkin muka
olet hienoa miestä! Tonkii kirjoja, vieläpä laahaa sitä roskaa
mukanaankin kaikkialle... eikä kumminkaan ymmärrä, mitä toinen sanoo!
Senkin nelisilmäinen kummitus!"

Tämä viittaus silmälaseihini ilmaisi, että Jemeljanin suuttumus oli jo
kohonnut sangen korkeaan määrään. Hän ei tavannut niistä loukkaantua
ennen, kun hän oli oikeen sydämestään kiukustunut koko maailmaan.
Tavallisesti antoi tämä kasvojeni koristus minulle hänen silmissään
eräänlajisen ylhäisyyden. Ensimäisinä tuttavuutemme päivinä ei hän
minua milloinkaan puhutellut muutoin kuin "teiksi", vaikkakin me
kannoimme yhdessä hiiliä eräällä rumanialaisella höyrylaivalla ja minä
olin yhtä rääsyinen, nokinen ja kurja kuin hänkin.

Lepyttääkseni häntä hiukan, pyysin minä anteeksi ja rupesin juttelemaan
noista "muista valtakunnista", jotka hänen käsityksensä mukaan osasivat
niin viisaasti menetellä sekä sateen että auringonpaisteen kanssa. En
voinut toisin tehdä kuin tuomita hänen mielipiteensä tässä suhteessa
kuuluvaksi kokonaan mielikuvituksen maailmoihin.

"Näes!... Vai sillä tavalla se on!... Aija!" huomautti hän aina väliin,
mutta minulla oli kuitenkin tunne, ett'ei hän kuitenkaan omistanut
syvempää huomiota esitelmälleni, vaan ajatteli kokonaan muita asioita.

"Minä uskon, veliseni, sen mielelläni", keskeytti hän minut vihdoin
tehden liikkeen, jonka piti ilmaista välinpitämättömyyttä. "Mutta nyt
minä kysyn sinulta erästä toista asiaa, -- jos joku ihminen, jolla on
paljo rahaa, jaa, oikein paljo rahaa, juuri nyt sattuisi tulemaan
vastaamme, -- olisiko sinussa miestä 'napsahuttamaan' hänet, voidaksesi
sillä tapaa hiukan hyvittää omaa arvoisaa persoonaasi?"

Tätä sanoessaan katseli hän tutkivaisesti silmälasieni läpi.

Minua puistutti tahtomattani.

"En", vastasin minä, "en missään tapauksessa. Kellään ei ole oikeutta
ostaa onneansa vieraan ihmisen elämän hinnalla."

"Ho, ho! Kuulkaapas! Sitenhän puhutaan hienosti ja kauniisti
kirjoissakin, mutta se tehdään vain omantunnon tyynnyttämiseksi.
Todellisuudessa samat älyniekat, jotka moiset lauselmat ovat kokoon
keittäneet, kyllä eivät suinkaan sovittaisi sitä omaan persoonaansa,
vaan tilaisuuden sattuessa antaisivat toisen sitä uskoa silloin, kun jo
olisivat passittaneet hänet toiseen maailmaan... Oikeus! Tässä on minun
oikeuteni --" Hän nosti suonisen nyrkkinsä nenäni eteen -- "eroitus on
vain siinä, että toinen käyttää tätä oikeuttaan yhdellä, toinen
toisella tavalla. Älä tule minulle puhumaan oikeudesta!..."

Hän rypisteli päivän polttamia kulmakarvojansa sekä tirkisteli synkästi
eteensä. Minä olin vaiti, sillä kokemuksesta tiesin, että kaikki
vastusteleminen oli turhaa, silloin kun Jemeljan oli huonolla
tuulellansa.

Hän otti ylös edessään viruvan puupökkelön ja viskasi sen veteen.

"Kunpa saisi sauhut..." sanoi hän ja huokasi.

Minä tirkistelin arolle sekä huomasin kaksi lammaspaimenta, jotka
makasivat hiekalla ja katselivat meitä.

"Terve teille, herraseni!" huusi Jemeljan. "Onko teillä tupakkaa?"

Toinen heistä käänsi kasvonsa kumppaniinsa päin, sylkäsi suustaan
ruohonkorren, jota oli pureksinut sekä sanoi laiskasti:

"Kuules, Mihail, ne tahtovat tupakkaa!"

Mihail katseli ensin taivasta kohden, ikäänkuin odottaakseen sen
suostumusta saada alottaa keskustelu meidän kanssamme sekä virkkoi
sitten:

"Toivotan teille hyvää päivää! Mihin on matka?"

"Otshakoffiin, suolakeittimöille."

"Vai niin! Oletteko saaneet kutsun sieltä?"

Vastausta antamatta laskeuduimme pitkäksemme heidän viereensä.

"Siirräpäs rensseli syrjään, Nikita", sanoi Mihail. "Muuten kukaties
nuo korpit sen varastavat."

Nikita nauroi viekkaasti partaansa sekä veti rensselin läheisyyteensä.
Jemeljan puri hammasta.

"Te siis tahdotte tupakkaa?" kysyi Nikita.

"Emme ole polttaneet pitkään aikaan", sanoin minä alakuloisena
osaksemme tulleesta vastaanotosta.

"No, mutta polttakaa!"

"Kuule, sinä sen vietävä kaluss [vähävenäläisen haukkumanimi], älä
rupea aikailemaan", huusi Jemeljan ja silmänsä pyörivät vimmatusti
"Anna heti, jos sinulla on kerta aikomus antaa, mutta älä tee pilkkaa,
mokomakin epäsikiö. Oletko maleksinut täällä arolla niin kauvan, että
olet kadottanut kaiken myötätuntoisuuden? Saat minulta koht'siltään
semmoisen paukun kalloosi, että tukit kyllä kitasi!"

Paimenet hypähtivät säikähtäen ylös sekä asettautuivat
puolustusasentoon pitkine sauvoinensa.

"Ahaa, pyhät veljet, vai sillä tapaa te pyydätte!... No, tulkaapahan
nyt!"

Minä olin täydellisesti vakuutettu siitä, että nuo kirotut miehet
aikoivat antaa meille selkään. Myöskin Jemeljanilla oli, päättäen hänen
yhteenpuristetuista nyrkeistään ja tulta säihkyvistä silmistään, mitä
vakavin aikomus ryhtyä tappelemaan. Mutta minulla puolestani ei ollut
halua eikä voimiakaan tappelemiseen, jonka vuoksi koetin sovittaa
puolueita.

"Seis, veljet!" huusin minä. "Ystäväni vain hiukan tulistui, mutta ei
se ole niin vaarallista laatua! Antakaa meille hitunen tupakkaa, jos
nimittäin teillä on, niin me menemme heti tiehemme."

Mihail katseli Nikitaa ja Nikita katseli Mihailia, ja sitte molemmat
nauroivat:

"Sillä tavalla olisi teidän kummankin pitänyt puhua!"

Mihail pisti kätensä mekkonsa taskuun ja veti sieltä esiin suuren
tupakkakukkaron, jonka ojensi minulle:

"He, tuossa, ota tupakkaa!" Nikita puolestansa otti rensselistä suuren
leipäkakun ja suolaisen sianliha-kappaleen. Minä otin tarjotun vastaan
ja kiitin.

"Ja nyt hyvästi!" murisi Nikita. Sitte paimenet lähtivät raskain
askelin kävelemään poispäin meistä. Aina vähän väliä vilkaisivat he
meihin.

"Kirotut pelkurit!" huuteli Jemeljan heidän peräänsä ja heittäytyi
pitkäksensä maahan. Me rupesimme syömään sianlihaa ja tuota maukasta,
pehmeätä leipää, Jemeljan maiskutteli kielellään koko ajan ja karttoi
minun silmäyksiäni.

Tuli ilta. Etäällä taivaan rannalla kohosi yön pimeys merestä ja
leijuili lähemmäksi ja lähemmäksi, verhoten väreilevän veden pinnan
ikäänkuin hienolla, sinisellä harsolla. Samalta suunnalta nousi myöskin
sarja punakeltaisia, kultareunaisia pilviä, jotka lipuivat aroa päin ja
puolestansa myöskin lisäsivät hämärää. Mutta kaukana, sangen kaukana,
aron reunassa levittäytyi purppuran värisistä säteistä kudottu
valtainen viuhka, joka antoi maalle ja taivaalle lämpöisen
värivivahduksen. Aallot loiskuivat rantaa vasten, ja meri -- tässä
ruusunpunainen, tuolla etäällä tumman sininen -- oli ihmeteltävän komea
ja kaunis.

"Nyt me tupakoimme", sanoi Jemeljan, kun olimme lopettaneet
aterioimisemme. "Menemmekö kauemmaksi, vai yövymmekö tähän?"

"Minua ei haluta kävellä", selitin minä, "olkaamme tässä."

"Kernaasti minun puolestani", sanoi Jemeljan, heittäytyen pitkäksensä
maahan ja alkaen tirkistellä pilviin.

Sillä tavalla makasimme aivan äänettöminä hetkisen. Jemeljan puhalteli
paksuja, sinisen harmaita savupilviä ilmaan. Minä herkuttelin ihanan
ehtoisen maiseman katselemisella. Laineiden yksitoikkoinen läiskyminen
rantoja vasten kuului kauas arolle.

"Sano, mitä sanot", alkoi Jemeljan yht'äkkiä, "niin hulluinta ei
kuitenkaan olisi saada käsiinsä sellaista rikasta vätystä.
Meneteltäisiin luonnollisesti viisaasti semmoisessa tapauksessa."

"Mitä sinä nyt taasen poriset?" sanoin minä vihastuneena.

"Poriset? Ei se ole mitään porinaa! Sellaista kyllä tehdään, usko pois!
Neljäkymmentä ja seitsemän vuotta olen minä elänyt tässä maailmassa, ja
kaksikymmentä vuotta olen vaivannut aivojani sillä asialla. Minkälaista
on se elämä, jota minä vietän? Oikeata koiran elämää! Ei mitään
syötävää, ei nurkkausta, johon päänsä kallistaisi, -- huonommin kuin
koira elän! Onko se ihmisenä olemista? Ei, veliseni, sitä ei kestä!
Minkätähden en minä myöskin voisi elää hyvin, koska kerran muutkin
elävät? Ah, ottakoon paholainen teidät, helkatin roskaväen joka
sorkan!"

Sitte hän kääntyi minuun päin ja jatkoi muuttuneella äänen sävyllä:

"Erään kerran, ajatteles, olin sangen lähellä semmoista... Puuttui vaan
pikkuisen, niin pikkuisen. Mutta tulin hellämieliseksi, kun minun piti
tehdä se, minä tyhmä nauta; siksi minun pitäisikin oikeastaan palaa
helvetin tulessa! Jos tahdot, niin kerron sen sinulle."

Minä selitin olevani halukas kuulemaan hänen historiaansa. Vetäistyänsä
pari sauhua paperossistansa alotti hän seuraavasti:

"Se oli kahdeksan vuotta sitte Pultavassa, veliseni. Minulla oli
konttooripaikka erään kauppamiehen luona, joka osteskeli metsiä. Vuoden
ajan kävi kaikki hyvin, minä elin siivosti ja säännöllisesti, mutta
rupesin sitte juopottelemaan ja hävitin kuusisataa ruplaa esimieheni
rahoja. Minut vedettiin oikeuteen, sain kolme kuukautta vankeutta
j.n.e. j.n.e, kaikki aivan niin kuin pitääkin."

"Vankeusaikani kuluttua olin aivan neuvoton. Mihin pitäisi minun
ryhtyä? Kaupungissa tunnettiin minut ja paikan etsimiseen jossain
muualla ei minulla ollut varoja, -- ei edes vaatteita päälläni ollut
minulla. Menin sen vuoksi erään tuttavani, erään epäilyttävä-maineisen
kunnonmiehen luo, joka piti kapakkaa, asioitsi kaikellaisten lurjusten
kanssa sekä avusti varkaita ynnä muuta sen tapaista kelpo väkeä.
Muutoin oli hän sangen siivo ja hyväsydäminen sekä teräväpäinen
ihminen. Hän oli suuri kirjain ystävä, oli lukenut äärettömän paljo
sekä ymmärsi maailmaa vietävän hyvin."

"No niin, minä menin siis hänen luoksensa ja sanoin: 'Kuules, Pavel
Petrovitsh, sinun täytyy auttaa minua!' -- 'Kyllä', tuumaili hän, 'sen
minä kyllä voin tehdä. Ihmisen pitää auttaa kanssaihmistänsä,
erittäinkin jos he ovat samaa verta. Sinä saat asua, syödä ja juoda
minun luonani -- siksi kun saat jotakin tointa.' Teräväpäinen, tämä
Pavel Petrovitsh, saat sen uskoa, veliseni! Minulla oli suuri
kunnioitus häntä kohtaan, ja hän piti myöskin paljo minusta. Toisinaan
hän istui tuntikausia tiskinsä takana ja luki ääneen jotakin kirjaa,
jossa kerrottiin ranskalaisista ryöväreistä -- kaikissa hänen
kirjoissaan puhuttiin ryöväreistä -- ja minä kuuntelin ja kuuntelin.
Ihmeellisiä olentoja ne olivat ja ihmeellisiä tekoja ne tekivät. Ja kun
jollekin niistä kävi huonosti, tapahtui se aina suurenmoisella melulla.
Milloin näyttivät ne vajoovan lietteeseen, niin että ainoastaan pää ja
kädet näkyivät, milloin taasen ne olivat pinnalla -- kunnes vihdoin
äkisti kirjan lopussa pyöveli sai heidät käsiinsä ja ja silloin --
hopsis! paholainen heidät korjasi!"

"Pari kuukautta istun minä siten Pavel Petrovitshin luona ja kuuntelen
hänen ryövärihistorioitansa sekä muita juttujansa. Ja minä näen, kuinka
epäilyttäviä olentoja hiipii hänen luoksensa ja kulettaa hänelle
pelkkiä loistavia kauniita kapinetta, pieniä kelloja ja rannerenkaita
ynnä muita sen tapaisia esineitä -- ja minä sanon itsekseni, ett'ei sen
tapaisessa ahväärissä ole unssin vertaa järkeä. Kun sellainen munsööri
on varastanut jotain, niin antaa Pavel Petrovitsh hänelle korkeintaan
puolen hintaa siitä ja sittekin on se hyvin maksettu. Ja sitte kuuluu
heti: 'Hoi, viinuri! Pinoa pöytään, mitä parasta löytyy!' Ja niin menee
kaikki tyynni humussa ja sumussa, ei kopeekkaakaan jää jälelle. Ei,
ukkoseni, kaikki tämä on vaan joutavaa. Sitte joutuu yksi kiinni ja
toinen laahataan oikeuden eteen... ja mistä syystä? Vaivaisen
sisäänmurron takia, jossa on varastettu sadan ruplan arvosta!... Sadan
ruplan! Ikäänkuin maksaisi vaivan panna henkensä ja vapautensa
alttiiksi sadan ruplan takia!"

"Minä sanon sentähden Pavel Petrovitshille: 'Pavel Petrovitsh, tämä on
joutavan päiväistä hommaa, joka ei ole sen arvoista, että siihen
kannattaisi puuttua.' -- 'Hm', arvelee hän, 'saatat olla oikeassa!
Mutta myöskin on asian laita niin, että kana noukkasee ensin yhden,
sitte vasta toisen jyvän. Ymmärrettävää on, että jos oikein ajattelee
asiaa, niin ilmenee tämän laatuisessa liikkeessä oman arvon tunnon
puute, sillä sen, joka pitää arvostansa, ei pitäisi tahrata käsiänsä
kopeikan varkaudella. Semmoista ei saisi tosiaan tapahtua.' 'Se on
aivan samanlaista', tuumiskelee hän, 'kun jos minä, joka olen
eurooppalaisen sivistyksen saanut henkilö, myisin itseni sadasta
ruplasta.' Ja sitte rupesi hän esimerkkien avulla selittämään minulle,
kuinka sellaisen ihmisen, joka tuntee oman arvonsa, pitäisi käyttäytyä.
Kauan puhelimme me siten, ja vihdoin sanoin minä hänelle: 'Pavel
Petrovitsh, olen jo pitkän aikaa ajatellut koetella onneani sillä
alalla, ja koska teillä on elämän kokemusta, pyytäisin teiltä neuvoa
siinä suhteessa.' -- 'Hm', sanoo hän -- 'minä mielelläni neuvon sinua.
Sinun pitäisi ryhtyä johonkin suurempaan ahvääriin, mutta aivan
yksinäsi ilman kenenkään muun apua. Tässä on esimerkiksi kauppamies
Oboimoff, hän matkustaa näinä päivinä aivan yksinään kotiinsa
metsämailta. Kuten tiedät, on hänellä aina paljon rahoja mukanansa,
sillä hän tuo viikon ansiot metsäkonttoorista. Kolme sataa ruplaa ja
enemmänkin tulee siellä päivittäin. Hänen täytyy kulkea Vorsklan yli ja
silta sattuu olemaan nyt juuri hiukan rikki... Mitä sinä siitä sanot?'"

"Minä mietein. Oboimoff oli sama kauppias, jonka konttoorissa olin
työskennellyt. Asialla oli siis kaksi hyvää puolta -- ensiksi voisin
täten kostaa hänelle ja toiseksi olisi siinä ansaittavana kelpo rahat.
'Saan kai nukkua ensin, ennenkuin päätän?' sanoin minä.
'Luonnollisesti', vastasi Pavel Petrovitsh."

Jemeljan vaikeni hetkiseksi ja alkoi sitte hitaasti kieritellä
paperossia itselleen. Väririkas iltarusko oli miltei sammunut,
ainoastaan kapea ruusunpunainen nauha, joka sekunti sekunnilta
vaalenemistaan vaaleni värjäsi vielä tuskin huomattavasti erään
höyhenpilven reunaa, joka seisoi tummalla taivaslaella liikkumattomana,
ikäänkuin väsyneenä. Arolla oli hiljaista ja synkkämielistä, ja
laineiden hiljainen, yhtämittainen loiskunta saattoi yksitoikkoisella
hellämielisellä säveleellään vielä huomattavammaksi tämän
surumielisyyden ja hiljaisuuden. Kaikilta suunnilta tuli omituisia,
harmaita varjoja hiipien, ja ne leijailivat äänettömästi tuolla
tasaisella päivän helteen uuvuttamalla arolla, joka nyt lepäsi syvässä
unessa. Meren kohdalla tuli näkyviin säteileviä tähtiä yksi toisensa
perään, ja ne näyttivät niin loistavan uusilta ja kirkkailta, ikäänkuin
olisivat ne vasta eilen tehdyt varta vasten koristamaan tätä sametin
sinistä etelämaalaista taivasta.

"Jaa veliseni", jatkoi Jemeljan kertomustansa, "minä siis tarkoin
harkitsin asiaa ja menut sanottuna yönä vaanimaan pensaistoon Vorsklan
rannalle. Otin mukaani kahdentoista naulan painoisen rautakappaleen.
Oli lokakuun loppupuoli, kuten muistelen, Se yö oli ikäänkuin
nimenomaan hankettani varten laadittu -- pimeä niinkuin ihmissydän...
Parempaa paikkaa en liioin olisi voinut toivoakaan. Se oli juuri sillan
vieressä. Sillasta oli pari lautaa poissa, niin että kauppamiehen oli
pakko ajaa hiljakseen. Minä siis makaan siellä ja odotan täynnä kiukkua
ja ilkeyttä, niin täynnä, veliseni, että sitä olisi riittänyt
kymmenenkin kauppamiehen varalle. Ja minä kuvittelin asian niin
yksinkertaiseksi, ett'en olisi voinut yksinkertaisempaa ajatellakaan,
-- yksi isku vaan ja hän olisi hengetönnä?..."

Jemeljan kohosi seisaalleen.

"Niin", jatkoi hän, "siellä minä sitte makasin, näetkös, ja minulla oli
koko suunnitelma siinä päässäni: yksi ainoa moksaus vaan -- ja rahat
ovat minun! Puh -- ja kaikki on ohi..."

"Sinähän olet sitä mieltä, että ihminen itsessään on vapaa, että hän
voi päättää kokonaan oman tahtonsa mukaan. No olkoon niin veliseni.
Mutta sanopas minulle, mitä sinä huomenna tulet tekemään? Vapaa -- ha
ha! Tyhmyyksiä! Sinulla ei ole aavistustakaan siitä josko huomenna
menet oikealle taikka vasemmalle. Hm -- jaah... Minä siis makasin ja
odotin sitä harkitsemaani -- mutta tulikin kokonaan jotakin toista.
Eikö ole kiusallinen juttu?..."

"Vihdoin näen minä nimittäin jonkun tulevan kaupungista päin. -- Hän
näytti olevan juovuksissa ja horjui; hänellä oli sauva tai jotakin sen
tapaista kädessään. Ja hän puheli jotain sekavaa itseksensä sekä itki;
minä kuulin selvään, kuinka hän niiskutti. Kun hän tulee lähemmäksi
huomaan minä, että se onkin nainen! Tuhat tulimmaista, manailin,
kirottu noita, tulepas tänne vain! Sinut minä saippuoin kelpo lailla!
Mutta hän tuli sillalle ja kirkasi yht'äkkiä: 'Oi, rakastettuni,
minkätähden teit minulle tämän?' Sanon sinulle, veliseni, että se
kiljahdus kävi läpi luitteni ja ytimieni."

"Mitä tämä merkitsee, mietin. Makasin maata vasten puristautuneena
aivan hiljaa ja vapisin oka jäsenestäni... Mihin oli minun kiukkuni
kadonnut? Hän kulkee suoraan minua kohden -- milloin hyvänsä saattaa
hän astua päälleni -- lakkaamatta vaikeroiden: 'Minkätähden?
minkätähden?'"

"Yht'äkkiä -- pumps! -- heittäytyy hän maahan aivan viereeni ja alkaa
ruikuttaa niin sydäntä särkevästi, ett'en voi sitä kertoa, veliseni.
Hän itkee ja itkee, ja minä tulen suruiseksi."

"Mitä nyt on tehtävä? Parasta olisi luikkia tiehensä, mutta minä en
uskalla liikutella itseäni."

"Erään kerran tuli kuu näkyviin pilvien lomasta ja paistoi niin
kirkkaasti, että minä oikein säikähdin. Nojasin päätäni käsiini ja
katselin häntä... ja silloin, veliseni, laputtivat kaikki suunnitelmani
hiiteen. Minä tirkistelen sinne ja saan sydämentykytyksen nähdessäni,
että hän on aivan nuori tyttö, melkeinpä vielä lapsi... Hienot, pienet
kasvot ja sirot hiuskiehkurat poskilla. Suuret silmät katselivat niin
omituisesti ja hentoset olkapäät tärisivät. Ja silmistä valui suuria
kyynelpisaroita."

"Silloin, veliseni, valtasi minut sääli kokonaan. Minä yskin tehdäkseni
itseni huomatuksi, ja hän parkaisi kimakasti: 'Kuka se on? Kuka se on?'
Hän näytti aivan  puolikuolleelta säikähdyksestä. No, minä ponnahdin
ylös ja lohdutin häntä: 'Se olen minä', sanoin... 'Kuka te sitte
olette?' kysyy hän edelleen ja siristää pelokkaasti silmiänsä sekä
vapisee kuin haavan lehti. 'Kuka te olette?'"

Jemeljanin täytyi tahtomattaan nauraa keskellä kertomustansa.

"'Kukako minä olen, kysytte te. Ennen kaikkia älkää peljätkö,
neitiseni! En minä tee teille pahaa. Minä olen -- vaaraton ihminen,
kulkuriraakki, kuten näette.' Enhän minä voinut hänelle sanoa, että
minä olin kauppamiestä vaanimassa. Ja hän vastasi: 'Minulle on se saman
tekevää -- minä olen tullut tänne hukuttaakseni itseni'. Ja sen hän
sanoi sellaisella äänen painolla, että oikein selkääni karmi -- liian
vakavasti hän, veliseni, puhui. No, mitä oli tässä tekeminen?"

Jemeljan oikaisi kätensä minua kohden ikäänkuin aivan avuttomana, sekä
katseli kasvoihini nauraen leveätä, hyvänsävyistä naurua.

"Minä, veliseni, aloin puhua ja puhua. Mitä minä sanoin, en enää
muista, mutta puhuin niin, että itsekin rupesin kuultelemaan... enin
luultavasti siitä, että hän vielä oli niin nuori ja niin kaunis...
Sillä mitä tuohon viimemainittuun tulee, niin oli hän todellakin
harvinaisen kaunis tyttö... Ah, veliseni mitä minun pitikään vielä
sanoa... Liisa oli hänen nimensä... Minä niin muodoin puhelin hänelle
-- taikka kenties oli se sydämeni, joka puhui, ja hän katselee minua
niin läpitunkevasti, niin vakavasti ja hymyilee yht'äkkiä!..."

Jemeljan oikein kiljui itkun sekaisella äänellä sekä huitoi nyrkeillään
ilmaa.

"Ja kun hän hymyili, sulin minä kerrassaan ja -- puh! heittäydyin
polvilleni hänen eteensä. 'Neitiseni, neitiseni', sanoin minä! j.n.e.
Mutta hän, veliseni, hän tarttuu molemmilla käsillään minun päähäni ja
katsoo minua silmiin ja hymyilee... aivan kuin muotokuva seinällä!
Hänen huulensa vapisevat, hän tahtoo sanoa jotakin, ja lopuksi
rohkaiseekin mielensä ja virkkaa: 'Myöskin te, ystäväiseni, olette
onneton niinkuin minäkin! Eikö totta? Sanokaa minulle, ystäväni!' --
Siten veliseni, siten se kävi! Eikä sekään vielä ollut kylliksi -- hän
suuteli minua myöskin tähän otsalle, veliseni -- tähän, ymmärrätkö? Ah,
kautta Jumalan, kyyhkyseni, suloisempaa ei minulle ole tapahtunut koko
ijässäni, ei kaikkina niinä neljänäkymmenenä ja seitsemänä vuotena,
jotka olen elänyt -- uskotko sen? Ja mitä varten minä olinkaan mennyt
sinne sillalle? Ah, henkeä, henkeä..."

Jemeljan vaikeni ja nojasi päätänsä käsiinsä. Hänen omituisen
kertomuksensa valtaamana en minäkään löytänyt sanoja, vaan katselin
hiljaa aaltoilevaa merta, joka muistutti rauhallisesti nukkuvan
jättiläisen rintaa.

"No", jatkoi Jemeljan, "vihdoin nousi tyttö ylös ja sanoi minulle:
'Tule kotiini!' Me lähdimme yhdessä. Minä tuskin tunsin jalkoja allani,
mutta hän kertoi minulle koko historiansa. Hän oli vanhempainsa ainoa
tytär, isänsä oli kauppamies; häntä oli luonnollisesti hyvin
hemmoteltu. Ja sitte tuli ylioppilas, joka antoi hänelle tunteja, ja he
rakastuivat toisiinsa. Sitte poika matkusti pois ja tyttö jäi häntä
odottamaan... Suoritettuaan tutkintonsa tulisi poika noutamaan tyttöä,
siten olivat he sopineet. Mutta poika ei tullutkaan, vaan lähetti
tytölle kirjeen: 'Sinä et ole tarpeeksi hyvä minulle', ja niin
edespäin. Se luonnollisesti suretti tyttöä -- ja hän päätti tehdä
tuhmuuden, tuo kultunen. Kaiken tämän hän jutteli minulle, ja sitte me
saavuimme sen talon portille, jossa hän asui. 'Hyvästi nyt,
ystäväiseni!' sanoi hän. 'Huomenna minä matkustan täältä. Tarvitsetteko
rahaa? Sanokaa vain, älkää yhtään ujostelko.'"

"'En!' sanoin minä, 'suuret kiitokset, neitiseni, mutta minä en
tarvitse mitään.' -- 'Oh, ystäväiseni, ota vain!' kehoitti hän. Mutta
vaikka minä olin aivan nälkiintynyt ja rääsyinen, en kuitenkaan
tahtonut ottaa häneltä mitään. Rahat eivät minua nyt liikuttaneet,
veliseni. Ja kun me sanoimme jäähyväiset toisillemme, sanoi hän
minulle: 'Milloinkaan elämässä en sinua unhota! -- Aivan vieras ihminen
-- ja kuitenkin käyttäytyy kuin tosi ystävä minua kohtaan'. -- No, jaa,
mikä on ollut, se on ollut!" lopetti Jemeljan yht'äkkiä ja pyörähytti
itselleen uuden paperossin.

"Hän meni taloon sisälle", jatkoi hän sitte. "Minä istuin penkille
portin viereen. Tunsin itseni niin surumieliseksi. Yövartia tuli.
Halloo! -- Mitä sinä täällä lurjustelet?' kirkui hän minulle. 'Aiot
varmaankin varastaa jotain!' Nämä sanat pistivät minua sydämeen kuin
neula. Löin häntä vasten suuta, niin että mäjähti. Siitä tuli hirveä
melu ja viheltäminen... mars poliisin luo! Kernaasti minun puolestani,
se on minulle aivan saman tekevä. Istuuduin tyyneesti alas penkille
jälleen, enkä edes ajatellutkaan karata tieheni. He veivät minut
poliisivahtikonttoriin, mutta aamulla pääsin pois."

"Minä tulen Pavel Petrovitshin luo. 'Missä sinä olet vetelehtänyt?'
kysyy hän nauraen. Minä katson häntä ja huomaan -- se on sama ihminen
kuin eilenkin ja kuitenkin olen minä näkevinäni jotain uutta hänessä...
No, minä kerron hänelle kaikki niinkuin se on tapahtunut. Hän kuunteli
tarkkaavaisena ja sanoi sitte: 'Te olette suuri pässi, Jemeljan
Nikitish, ja tyhmeliini lisäksi. Kenties on se parasta, että te niin
pian kuin mahdollista katoatte minun talostani!' -- Mitä muutakaan oli
minulla neuvoa? Hänellähän oli oikein! Minä siis menin matkoihini ja
sillä hyvä. -- Siten, veliseni, oli sen historian laita!"

Hän vaikeni ja ojensihe pitkälleen maahan sekä pistäen kätensä päänsä
alle, alkoi tirkistellä ylös tummaa tähdikästä taivaslakea kohden.
Ympärillämme oli hiljaista. Aaltojen loiske tuli yhä hiljaisemmaksi ja
hiljaisemmaksi ja kuului lopulta korviimme ikäänkuin heikolta
huokumiselta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kolme kertomusta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.