Title: Pidot - (Symposion)
Author: Platon
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pidot - (Symposion)" ***


PIDOT

(Symposion)


Kirj.

PLATON


Suom. Niilo Lehmuskoski



WSOY, Porvoo, 1919.



JOHDANTO.


Viisas Sokrates vakuuttaa Symposionissa ymmärtävänsä, jollei mitään
muuta, niin ainakin rakkautta. Saman tunnustuksen voisi Platon antaa
itsestään. Siitä mitä molemmat tässä suhteessa ovat tehneet tai
lausuneet, on paljon kirjoitettu ja paljon kiistelty. Kauniita
nuorukaisia metsästävä Sokrates ja poikarakkaudesta avoimesti puhuva
Platon ovat olleet monelle loukkauskiviä, ja jo muuan muinaisajan
filosofi näkee Symposionissa pelkkää paheen ylistystä. Tuomiot ovat
kuitenkin olleet liian äkkipikaisia. Rakkaudessakin on Sokrates se
suuri moralisti, joksi me muuten olemme oppineet hänet tuntemaan. Hän
tahtoo voittaa nuorukaiset itselleen voidakseen heitä kasvattaa ja
ohjata tietoon ja tiedon omistamisen kautta hyveeseen. Miten syvä
Sokrateen vaikutus holhotteihinsa on ollut, sen osoittaa parhaiten
Alkibiadeen Symposionissa siitä antama todistus. Platonille laajenee
rakkaus universaaliseksi pyrkimykseksi ikuisuutta kohti, siksi
voimaksi, joka johtaa totuuden etsijää tavoittamaan korkeinta tietoa,
tietoa ainoasta tosiolevaisesta, ideamaailmasta. Näin Phaidros
dialogissa, näin myös Symposionissa.

Eros -- niin kertoo _Sokrates_ Diotiman, viisaan mantineialaisen vaimon
hänelle opettaneen -- on pyrkimystä hyvään, halua sen ikuiseen
omistamiseen, kuolemattomuuden kaipuuta. Tämä kuolemattomuuden kaipuu
ilmenee ja voi saada tyydytyksensä siten, että kaikki olennot pyrkivät
synnyttämään sekä ruumiillisesti että henkisesti, sillä tavoin
säilyttääkseen jotakin olemuksestaan. Tämä synnyttäminen voi tapahtua
vain siinä, mikä on kaunista. Ja näin johtaa Eros kaikkeen, missä
kauneus ilmenee. Ensin syttyy rakkaus kauniiseen ruumiiseen, sitten
osoittaa lähempi tarkastelu, että kaikissa ruumiissa asuva kauneus on
sukulaiskauneutta. Mutta sen, joka vihkiytyy Erokselle, tulee havaita,
että sielujen kauneus on jotakin korkeampaa kuin ruumiiden, tulee
tajuta harrastuksiin ja lakeihin sisältyvä kauneus, ja pyrkiä yhä
ylöspäin tietojen kauneuteen, kunnes kauneuden ulappa avautuu katsojan
eteen, ja hän voi omaksua tiedon kauneudesta itsestään.

Tämä kauneus itsessään, kauneuden idea -- Platon ei tässä käytä tätä
sanaa -- on syntymätön ja häviämätön, ikuinen ja muuttumaton,
riippumaton kaikesta yksityisestä, jotakin itsessään ja itsestään
olevaista, josta kaikki muu kauneus on osallisena.

Sille, joka on saavuttanut korkeimman päämäärän, oppinut tuntemaan,
mitä kauneus itsessään on, on elämä vasta elämisen arvoinen. Se ihminen
on saavuttanut totuuden ja kykenee synnyttämään todellisen hyveen.
Hänen on suotu tulla jumalille rakkaaksi ja, jos ylipäänsä kenenkään,
kuolemattomaksi.

Näin on kauneus kohotettu aistinmaailman yläpuolelle, ideamaailmaan.
Mutta kuten Platonille usein, jää nytkin suhde aistin- ja ideamaailman
välillä epäselväksi. Niin riippumaton kuin kauneus itsessään
aistinmaailmasta onkin, on kaikki yksityinen kauneus kuitenkin siitä
osallinen. Ristiriita on Platonilta jäänyt huomaamatta, eikä hän
yritäkään sitä ratkaista.

Kauneuden idea ei Pidoissa ole niinkään ajattelun tietä saavutettu --
kuten pyhiin salamenoihin vihkii Diotima Sokrateen oppiinsa rakkaudesta
-- kuin runoilijan voimakas sisäinen näkemys, joka kokonaan täyttää
hänen sielunsa dionyysisellä hurmiolla. Tämän yleisen kauneuden
rinnalla jää kaikessa yksityisessä ilmenevä kauneus Platonille
yhdentekeväksi. Kielteiselle kannalle hän ei kuitenkaan siihen nähden
asetu, vaan pitää sitä tienä, joka johdattaa kauneuden ideaan.

Siihen, mitä dialogin muut henkilöt esittävät rakkaudesta ja Eroksesta,
sisältynee myös sellaisia ajatuksia, joita Platon ei hylkää, ja hän
antaakin Sokrateen hyväksyä joitakin niistä. Ylimalkaan nämä
sivuhenkilöt kuitenkin käsittelevät kysymystä pinnallisesti ja kukin
kannaltaan yksipuolisesti ja kuvastavat sitä keskitasoa, jolla
keskustelut päivän ja elämän polttavista kysymyksistä Ateenan
filosofoivan sivistyneistön piirissä liikkuivat. On arveltu, että nämä
henkilöt ovat enemmän vissien koulukuntien mielipiteitten ja
esitystavan tulkkeja -- ennen muita puhuja Isokrateen ja sofisti
Gorgiaan -- kuin esittävät omia ajatuksiaan ja omaa itseänsä, ja
Sokrateen pilanteko Agathonin Gorgianisesta puhetaidosta näyttäisi
antavan tällaiselle otaksumalle tukea. Eiköhän kuitenkin ole oikeampaa
ja yksinkertaisempaakin ajatella, että Platon on kullekin dialogin
henkilölle sovittanut sekä ajatuksiltaan että muodoltaan mahdollisimman
karakteristiset lausunnot, joskin niissä on yhtä ja toista, joka on
kotoisin jostakin koulukunnasta, johon asianomaiset sitäpaitsi
saattoivat kuulua? Joka tapauksessa tuskin voi mestarillisemmin
jäljitellä Aristophanesta kuin Platon on tehnyt, ja kaikki mitä me
tiedämme Agathonista, antaa meidän aavistaa hänen karakteristiikkansa
sekä ajatuksiin että esitystapaan nähden erinomaisen sattuvaksi.

Erikoista ihmettelyä herättää _Aristophaneen_ esiintyminen pidoissa
täydessä sovussa Sokrateen seurassa. Tunnettuahan on, miten
Aristophanes komediassaan Pilvet saattaa Sokrateen karkean pilkkansa
esineeksi kuvatessaan hänet sellaiseksi, mitä hän kaikista vähimmin
oli, pahimmaksi sofistiksi ja ihmisten petkuttajaksi. Miten tyynesti
Sokrates katsojien joukossa tämän kestikin, hieman katkerasti antaa
Platon Sokrateen Puolustuspuheessaan tähän viitata.

Muut dialogin henkilöt ovat hekin enemmän tai vähemmän tunnettuja
Sokrateen aikalaisia. _Agathon_, pitojen isäntä, oli aikansa etevimpiä
murhenäytelmän kirjoittajia, hienostunut maailmanmies, jota
Aristophanes Thesmophoriazusai näytelmässä purevasti ivaa. _Pausanias_
kuului Agathonin ihailijoihin ja opinto- sekä kenties myös
ammattitovereihin. Hänet mainitaan myös Protagoras dialogissa.
_Phaidros_ kuvataan innostuneeksi väittelijäksi, mutta ei erittäin
teräväksi ajattelijaksi. Hän oli Platonin lähimpiä ystäviä, ja eräs
tämän dialogeista on saanut hänen mukaan nimensä. _Eryximakhos_
mainitaan myös dialogeissa Protagoras ja Phaidros. Hän, kuten hänen
isänsäkin Akumenos, oli kuuluisa lääkäri.

Aivan erillisen kokonaisuuden muodostaa dialogin ihmeellinen loppu,
missä juopunut _Alkibiades_ tuodaan näyttämölle. On niitä, jotka
arvelevat juuri tästä osasta koko dialogin kasvaneen ja pitävät Pitoja
etusijassa puolustuskirjoituksena niitä häväistysjuttuja vastaan, mitä
Sokrateesta ja Alkibiadeesta oli liikkeellä. Oli miten tahansa, joka
tapauksessa tämä kohtaus on suuremmoisinta, mitä Platon on
kirjoittanut. Ei ainoastaan Alkibiades ole siinä ilmielävänä edessämme,
myöskin Sokrateen ihmeellinen persoonallisuus tulee Alkibiadeen
kuvauksessa meitä lähemmäksi kuin missään muualla.

Koko dialogin Platon esittää kertomuksena. _Apollodoros_, eräs
Sokrateen uskollisimpia oppilaita -- Phaidron dialogissa hän on yksi
niitä, jotka Sokrateen kuolinhetkellä olivat hänen luonaan --
kertoo keskustelun sellaisena kuin hän sen on kuullut eräältä
Aristodemokselta. Meistä tuntuu siltä, ettei tämä muoto ole
onnistuneesti valittu, emmekä voi kieltää, että yhtämittaa toistuva
"hän sanoi" oratio obliquoineen vaikuttaa yksitoikkoiselta. Itse
dialogia ei tämä teknillinen virhe kuitenkaan tee kuolleeksi.
Päinvastoin se elää enemmän kuin missään muussa Platonin teoksessa. Se
paljastaa Platonin taiteilijaluonteen monipuolisuuden ja hänen
ilmaisukeinojensa rikkauden. Aina esitettävän henkilön ja aiheen
mukaisesti vaihtelee onnistuneesti matala arkipäiväisyys ja dionyysinen
haltioituminen, karkea komiikka ja juhlallinen vakavuus ja kaikki
sulautuu harmooniseksi kokonaisuudeksi. Pidot onkin ennen kaikkea, niin
syvä filosofinen sisältö kuin siinä onkin, taideteos. Tässä dialogissa
on Platon enemmän itseänsä kuin missään muualla. Hän on enemmän
taiteilija kuin ajattelija, enemmän runoilija kuin dialektikko.

Myöskin Xenophon on kirjoittanut Symposionin, ja kummankin teoksen
välillä on lukuisia kosketuskohtia. Toistaiseksi ei ole voitu osoittaa,
kumpi näistä kirjoitelmista on vanhempi. Platonin omassa tuotannossa
kuuluu Pidot hänen kypsän miehuusikänsä teoksiin, niihin dialogeihin,
jotka varsinaisesti johtavat hänen filosofiansa ydinajatukseen --
ideaoppiin. Jos se käsitys on oikea, että Aristophaneen mainitsema
historiallinen tapahtuma tarkoittaa spartalaisten hyökkäystä
Mantineiaan v. 385, on dialogi kirjoitettu tämän vuoden jälkeen ja
luultavasti heti sen jälkeen, jolloin tapahtuma vielä oli tuoreessa
muistissa. Joka tapauksessa on tässä silloin anakhronisrni, koska
Sokrates tyhjensi myrkkymaljan 14 vuotta aikaisemmin, ja Agathonin
murhenäytelmällään saavuttama voitto, jonka kunniaksi pidot pidettiin,
tapahtui v. 417.

_Suomentaja_.



PIDOT.


Vuoropuhelun henkilöt:

 Apollodoros
 Apollodoroksen ystävä
 Glaukon
 Aristodemos
 Sokrates
 Agathon
 Phaidros
 Pausanias
 Eryximakhos
 Aristophanes
 Diotima
 Alkibiades



APOLLODOROS: En luullakseni ole valmistumaton siihen, mitä te minulta
kyselette. Satuin näet hiljattain kulkemaan kaupunkiin kotoani
Phaleronista,[1] kun muuan tuttavistani, joka minut takaapäin huomasi,
huusi minua kaukaa nimeltä ja puhutteli minua leikillisesti: "Kuule,
sinä Phaleronin[2] mies, Apollodoros, odotahan toki!" Minä pysähdyin ja
jäin odottamaan. Hän sanoi: "Apollodoros, minä olen todenteolla äsken
etsinyt sinua haluten saada tietoja Agathonin, Sokrateen, Alkibiadeen
ja muitten silloin pidoissa läsnäolleitten keskustelusta, nimittäin
siitä, mitä rakkaudesta lausuttiin. Muuan toinen on näet minulle siitä
kertonut kuultuaan siitä Phoinixilta, Philippoksen pojalta, mutta hän
mainitsi sinunkin siitä tietävän. Hänen oma esityksensä ei ollut
ollenkaan selvä. Kerro siis sinä minulle, sillä sinä olet eniten
oikeutettu esittämään ystäväsi sanoja. Mutta", lausui hän, "sano
minulle ensin, olitko sinä läsnä tuossa kohtauksessa vai etkö." Minä
vastasin: "Eipä sinun kertojasi esitys tosiaankaan näytä olleen
ollenkaan selvä, jos luulet tuon kohtauksen, jota kyselet, tapahtuneen
äskettäin, niin että minäkin olisin ollut läsnä." -- "Niin minä todella
luulen", sanoi hän. -- "Mutta", sanoin minä, "mistä sinä olet tullut
siihen käsitykseen, Glaukon? Etkö tiedä, ettei Agathon moneen vuoteen
ole asunut täällä? Siitä taas, jolloin minä olen alkanut viettää
aikaani Sokrateen seurassa ja pitää huolenani joka päivä tietää, mitä
hän puhuu tai tekee, ei ole vielä kolmea vuotta. Sitä ennen minä
juoksentelin ympäri missä milloinkin ja luulin toimittavani jotakin,
vaikka olin kurjempi kuin kuka tahansa, yhtä kurja kuin sinä nyt
arvellessasi, että tulee tehdä kaikkea mieluummin kuin harrastaa
filosofiaa." -- "Älä pilkkaa", sanoi hän, "vaan kerro, milloin tuo
kohtaus tapahtui." -- Minä sanoin, että se tapahtui meidän
vielä ollessamme lapsia, kun Agathon sai voiton ensimäisellä
murhenäytelmällään, sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin hän ja hänen
khoorinsa jäsenet viettivät uhrijuhlaa voiton kunniaksi. -- "Siis,
kuten näyttää, kauan sitten", sanoi hän. "Mutta kuka on siitä sinulle
kertonut; itse Sokratesko?" -- "Ei, kautta Zeun", sanoin minä, "vaan
sama kuin Phoinixillekin, muuan Aristodemos, Kydathenalainen,[3] pieni
mies, joka aina kulki avojaloin. Hän oli ollut kohtauksessa läsnä, hän
kun minun nähdäkseni oli Sokrateen innokkaimpia silloisia ihailijoita.
Kuitenkin olen myös Sokrateelta kysellyt muutamia kohtia siitä, mitä
häneltä kuulin, ja hän on myöntänyt tämän kertomuksen oikeaksi." --
"Miksi siis et tahdo kertoa asiata minulle? Onhan kaupunkiin vievä tie
sitä kulkeville erittäin sovelias sekä puhumiseen että kuulemiseen." --
Niin me kuljimme ja keskustelimme asiasta. Siksipä en ole, kuten alussa
sanoin, aivan valmistumaton. Jos tekin siis vaaditte minua kertomaan,
niin täytyy kai tehdä niin. Sillä muutenkin minä puolestani, kun joko
itse puhun filosofiasta tai kuulen muiden puhuvan, paitsi sitä että
pidän sitä hyödyllisenä, nautin siitä tavattomasti. Kun taas kuulen
muita puheita ja erittäinkin teidän rikkaiden ja rahamiesten, niin ne
toiselta puolen tympäisevät minua, toiselta puolen säälin teitä,
ystävät, sentakia, että luulette jotakin tekevänne, vaikka ette tee
mitään. Te puolestanne pidätte ehkä minua onnettomana ja uskon, että
luulonne on oikea. Minun mielipiteeni teistä taas ei perustu luuloon,
vaan varmaan tietoon.

YSTÄVÄ: Sinä olet aina samanlainen, Apollodoros. Sillä aina sinä moitit
sekä itseäsi että muita ja näytät minusta yksinkertaisesti pitävän
kaikkia itsestäsi alkaen kurjina olentoina, Sokratesta lukuunottamatta.
Minä en tiedä, mistä olet saanut tuon liikanimen kiihkoilija, jota
sinusta käytetään, mutta puheissasi olet aina sellainen. Sinä olet
raivoissasi sekä itsellesi että muille paitsi Sokrateelle.

APOLLODOROS: Hyvä ystävä, selväähän on, että jos minä ajattelen sillä
tavoin sekä itsestäni että muista, minä olen kiihkoilija ja mielipuoli.

YSTÄVÄ: Ei kannata nyt riidellä tästä, Apollodoros. Äläkä tee vastoin
pyyntöämme, vaan kerro mitä silloin esitetyt lausunnot sisälsivät.

APOLLODOROS: Ne sisälsivät suunnilleen seuraavaa. -- Mutta mieluummin
koetan esittää kaiken alusta alkaen niinkuin hänkin.

Hän kertoi kohdanneensa Sokrateen, joka tuli kylvystä ja oli sitonut
kengät jalkoihin, mitä hän harvoin teki. Hän oli kysynyt häneltä, minne
hän menee niin juhlakunnossa. Hän oli vastannut: "Päivällisille
Agathonin huoneeseen. Sillä eilen voitonjuhlassa minä pakenin hänen
luotaan peläten vierasten paljoutta, mutta suostuin täksi päiväksi
saapumaan hänen luokseen. Sentähden olen näin siistinyt itseäni,
ollakseni hieno mennessäni hienon miehen luo. Mutta", sanoi hän, "mitä
tuumit siitä, että kutsumatta lähtisit päivällisille?" "Minä vastasin",
kertoi hän: "kuten sinä käsket." -- "Tule siis mukaan", sanoi hän,
"jotta voisimme tehdä korjauksen sananlaskuun ja muuttaa sen
seuraavantapaiseksi: 'Hyvien miesten pitoihin saapuvat hyvät miehet
kutsumatta'.[4] Homeros taas ei näytä ainoastaan korjanneen tätä
sananlaskua, vaan tykkänään väärentäneen sen ajatuksen. Sillä vaikka
hän on esittänyt Agamemnonin erittäin eteväksi soturiksi ja Menelaoksen
taas veltoksi peitsimieheksi, on hän kuvannut, Agamemnonin valmistaessa
juhla- ja uhriateriaa, Menelaoksen kutsumatta saapuvan juhlaan,
huonomman miehen paremman pitoihin." -- Tämän kuultuaan kertoi
Aristodemos sanoneensa: "Mutta kenties en minä menekään sinne niin kuin
sinä sanot, Sokrates, vaan Homeroksen mukaan kehnona miehenä viisaan
miehen juhlaan kutsumatta. Voitkohan esittää mitään puolustukseksi, jos
viet minut mukaasi? Sillä minä en tule myöntämään sitä, että olen
saapunut kutsumatta, vaan sanon, että sinä olet minut käskenyt." --
"Kulkiessamme kahden", sanoi Sokrates, "neuvottelemme me yhdessä, mitä
vastaamme. Mutta lähtekäämme matkaan."

Tähän tapaan suunnilleen hän kertoi heidän matkalla keskustelleen.
Mutta kulkiessaan Sokrates vaipui omiin ajatuksiinsa ja jättäytyi
jälkeen, ja kun hän jäi odottamaan, käski tämä hänen jatkaa matkaa. Kun
hän oli tullut Agathonin talolle, havaitsi hän oven olevan avoinna ja
siellä kertoi hän kokeneensa jotakin hullunkurista. Häntä vastaan tuli
näet heti sisältä muuan orjapoika, joka vei hänet sinne, missä muut
lepäsivät, ja hän yllätti heidät juuri ryhtymässä aterioimaan.
Niinpiankuin Agathon oli hänet nähnyt, lausui hän: "Kas, Aristodemos,
tulet juuri parhaaseen aikaan syömään päivällistä kanssamme. Jos taas
olet tullut jonkun muun asian takia, niin lykkää se toiseen kertaan.
Sillä eilenkin minä haeskelin sinua, kutsuakseni sinut, mutta en voinut
sinua löytää. Mutta miksi et tuo Sokratesta meidän luoksemme;1" -- Minä
käännyn ympäri, kertoi hän, mutten näe missään jälempänä Sokratesta.
Minä sanoin silloin, että olin juuri tullut Sokrateen seurassa ja että
hän minut oli tänne päivällisille kutsunutkin. "Siinä teit aivan
oikein", sanoi Agathon. "Mutta missä on tuo mies?" -- "Hän tuli juuri
äsken jälessäni sisään ja itsekin ihmettelen, missä hän saattaa olla."
-- "Katsoppas poika, missä Sokrates on", sanoi Agathon, "ja tuo hänet
sisälle. Sinä, Aristodemos", sanoi hän, "asetu sinä Eryximakhoksen
viereen."

Poika pesi sitten hänet, kertoi hän, jotta hän saattaisi asettua
aterialle. Muuan toinen poika oli tullut ja ilmoittanut, että Sokrates
oli poistunut ja seisoi nyt naapurin eteispihalla eikä hänen kutsustaan
tahtonut tulla sisälle. "Sinähän kerrot kummia", sanoi Agathon. "Kutsu
häntä, äläkä päästä häntä menemään." -- Mutta Aristodemos kertoi
sanoneensa: "Älä millään muotoa tee niin, vaan antakaa hänen olla.
Hänellä on näet sellainen tapa, että hän toisinaan pysähtyy ja jää
seisomaan minne sattuu. Kyllä hän luullakseni kohta tulee. Älkää siis
häiritkö häntä, vaan antakaa hänen olla." -- "Täytyy tehdä niin, jos
sinusta siltä tuntuu", sanoi Agathon. "Mutta kestitkää meitä toisia,
pojat. Tarjotkaa aivan kuten haluatte, koska teitä ei ole kukaan
komentamassa, mikä milloinkaan ei ole kuulunut tapoihini. Kuvitelkaa
nyt mielessänne, että te olisitte kutsuneet minut ja nämä muut
päivällisille ja palvelkaa meitä niin, että voimme teitä kiittää."

Senjälkeen kertoi hän heidän aterioineen. Mutta Sokrates ei tullut
sisälle. Agathon käski monta kertaa mennä Sokratesta noutamaan, mutta
Aristodemos ei sallinut. Sokrates oli kuitenkin tullut, viipymättä
tapansa mukaan kovin pitkää aikaa, kun he juuri olivat keskellä
ateriaa. Agathonin, joka lepäsi äärimäisenä yksinään, kertoi
Aristodemos lausuneen: "Asetu tänne viereeni, Sokrates, jotta minäkin
saisin nauttia siitä viisaudesta, joka sinulle tuolla eteispihassa
ilmestyi. Sillä varmasti sinä sen löysit ja nyt se on sinulla."
Sokrates istuutui ja lausui: "Hyvin olisivat asiat, Agathon, jos
viisaus olisi sellaista, että se saattaisi, meidän tullessamme lähelle
toinen toistamme, virrata täysinäisemmästä tyhjempään, kuten maljoista
vesi, joka villalankaa myöten juoksee täysinäisemmästä tyhjempään. Jos
näin on viisauden laita, pidän paikkaa vieressäsi suurenarvoisena.
Sillä luulen, että sinä täytät minua paljolla kauniilla viisaudella.
Minun viisauteni näet lienee kehnoa ja kiistanalaista ollen kuin unta,
sinun taas loistaa ja kasvaa valtavasti. Sillä niin nuori kuin oletkin,
on se niin voimakkaasti säteillyt sinusta ja käynyt niin ilmeiseksi
äsken enemmän kuin kolmenkymmenentuhannen helleenin ollessa sen
todistajana." -- "Sinä pilkkaat, Sokrates", sanoi Agathon. "Mutta me
saamme vähän myöhemmin ratkaista tämän kysymyksen viisaudesta, kun
meillä on tuomarina Dionysos. Nyt pitää sinun ensiksi käydä aterialle."

Tämän jälkeen, kertoi Aristodemos, asettui Sokrates leposijalle ja
aterioitsi. Niin tekivät toisetkin. Kun he olivat uhranneet juomauhrin,
laulaneet jumalan kunniaksi ja täyttäneet muut tavalliset menot, olivat
he käyneet juomiin käsiksi. Pausaniaan kertoi Aristodemos silloin
alkaneen puhua jotenkin seuraavaan tapaan: "Hyvät miehet, millähän
tavoin saisimme juomisemme kaikkein vähimmin rasittavaksi. Sillä minä
sanon teille, että itse asiassa voin sangen huonosti eilisten
juominkien jälkeen ja kaipaan nyt vähän hengähdysaikaa. Useat teistä
ovat luullakseni samassa kunnossa, sillä olittehan eilen mukana.
Miettikäähän nyt, mitenkä juominen saataisiin vähimmin voimia
kysyväksi." -- Aristophanes sanoi tähän: "Sinä puhut aivan oikein, että
kaikin tavoin pitäisi hankkia hiukan helpoitusta juopotteluun. Sillä
minäkin kuulun niihin, jotka eilen ajoivat aikalailla nestettä
sisäänsä." -- Näiden sanat kuultuaan sanoi Eryximakhos Akumenoksen
poika Aristodemoksen kertoman mukaan: "Hyvin puhuttu, tosiaankin! Mutta
eräs asia olisi vielä hyvä saada tietää: Missä juomakunnossa Agathon
on?" -- "En kerrassaan missään kunnossa", vastasi tämä. -- "Olisi
suuremmoinen voitto meille", jatkoi Eryximakhos, "nimittäin minulle,
Aristodemokselle ja Phaidrokselle sekä näille tässä, jos te, jotka
kestätte enimmän, nyt annatte perään. Sillä mehän emme koskaan kestä
mitään. Sokrateen minä kuitenkin luen pois joukosta, sillä hän kykenee
kumpaankin, niin että hänestä on samantekevää, kumman teemme. Koska
siis minusta näyttää, ettei kukaan läsnäolevista ole halukas juomaan
paljon viiniä, niin kenties en ikävystytä seuraa, jos selitän
todenperäisesti, millaista juopumus oikeastaan on. Sillä luulen
lääketieteestä tulleeni selville siitä, että juopumus on ihmisille
jotakin vahingollista. Itse puolestani en minä, jos vain itse saisin
määrätä, tahtoisi jatkaa juomista, enkä neuvoisi ketään toistakaan niin
tekemään, etenkin jos häntä eilispäivän jälkeen vaivaa kohmelo." -- Nyt
kertoi Aristodemos myrrinusilaisen[5] Phaidroksen puuttuneen puheeseen:
"Minä puolestani olen tottunut sinua tottelemaan ja erittäinkin milloin
puhut lääketaidosta. Tällä kertaa tottelevat sinua toisetkin, jos
ajattelevat järkevästi." -- Tämän kuultuaan myöntyivät kaikki siihen,
etteivät viettäisi yhdessäoloa juopottelussa, vaan noin vain
nautinnoksi maistellen.

"Koska nyt siis on päätetty", sanoi Eryximakhos, "että jokainen saa
juoda niin paljon kuin häntä haluttaa ja ettei mitään pakkoa ole
olemassa, niin ehdotan minä tämän jälkeen, että äsken sisään tulleen
huilunsoittajattaren annettaisiin mennä tiehensä ja soittaa itselleen
tai -- jos häntä haluttaa -- tuolla sisällä oleville naisille, ja että
me tänään keskustellen viettäisimme aikaamme. Jos haluatte, tahdon
ehdottaa teille keskusteluaiheen." -- Kaikki sanoivat haluavansa, ja
käskivät hänen tehdä ehdotuksen. Eryximakhos lausui nyt: "Alan puheeni
Euripideen Melonippen[6] mukaan. 'Sanani, jotka aion esittää eivät ole
omiani', vaan tämän Phaidroksen tässä. Phaidros puhuu näet aina
kiukuissaan minulle: 'Eikö ole ihmeellistä, Eryximakhos, että
runoilijat ovat sepittäneet hymnejä ja ylistyslauluja kaikille muille
jumalille, mutta ettei koskaan kukaan runoilijoista, niin monta kuin
heitä onkin, ole tehnyt yhtään kiitosrunoa Eroksen kunniaksi, joka
kuitenkin on niin suuri ja mahtava jumala? Jos taas tahdot ajatella
meidän kelpo sofistejamme, niin kirjoittavat he suorasanaisesti
Herakleen ja muitten kiitospuheita, kuten mainio Prodikos.[7] Tämä ei
vielä ole niin ihmeellistä; mutta äsken sain käsiini kirjan, jossa oli
suolalle sen hyödyn takia suitsutettu ihmeellinen ylistys. Ja paljon
muuta tämäntapaista saattaisit nähdä kiitetyn. Huomauttaessaan siitä,
että he tällaisten asioitten takia näkevät paljon vaivaa, mutta ettei
Erosta ole kenkään ihmisistä tähän päivään saakka rohjennut hänen
arvonsa mukaisesti ylistää, vaan että siten on laiminlyöty niin mahtava
jumala, on Phaidros minusta aivan oikeassa. Sentähden tahdon minä
toiselta puolen tehdä hänelle palveluksen ja olla hänelle mieliksi,
toiselta puolen pidän minä sopivana, että me läsnäolevat tässä
tilaisuudessa ylistämme jumalaa. Jos te olette samaa mieltä, niin olisi
meillä puheista kyllä riittävästi ajanvietettä. Minä siis ehdotan, että
jokainen meistä, puheenvuoron siirtyessä aina oikealle, pitää Eroksen
kunniaksi niin kauniin puheen kuin vain taitaa, ja että Phaidros alkaa,
koska hän sekä lepää ensimäisenä että on koko asian isä." -- "Kukaan ei
tule äänestämään sinua vastaan, Eryximakhos", sanoi Sokrates. "Sillä
minä, joka väitän, etten mitään muuta ymmärrä kuin rakkausasioita, en
mitenkään tahtoisi kieltäytyä, eikä kai Agathon eikä Pausanias eikä
suinkaan Aristophanes, jonka koko harrastuspiiri liikkuu Dionysoksen ja
Aphroditen ympärillä, eikä kukaan muu näistä, jotka tässä näen.
Kuitenkaan emme me, jotka lepäämme äärimäisinä, ole yhtä hyvässä
asemassa. Mutta meille on kylliksi, jos ne, jotka ovat meidän
edellämme, puhuvat tarpeeksi laajasti ja kauniisti. Mutta hyvällä
onnella alkakoon Phaidros ja ylistäköön Erosta."

Kaikki muutkin yhtyivät näihin Sokrateen sanoihin ja toivomuksiin.
Mutta kaikkea sitä, mitä kukin lausui, ei Aristodemos tarkoin muistanut
enkä minäkään muista kaikkea, mitä hän puhui. Mutta kaikkien niiden
lausunnot, joitten sanat minusta näyttivät enimmin muistamisen
arvoisilta, minä kyllä esitän teille.

Ensinnä siis kertoi hän, kuten sanottu, Phaidroksen puhuneen. Hän alkoi
suunnilleen siitä ajatuksesta, että Eros on suuri ja ihmeellinen sekä
ihmisten että jumalien joukossa hyvin monessakin suhteessa, mutta
erittäinkin syntynsä puolesta. "Sillä on kunniakasta olla jumalista
vanhimpia", sanoi hän. "Siitä on olemassa todistus. Eroksella ei
nimittäin ole vanhempia eikä niitä mainitse kukaan proosakirjailija
eikä runoilija, vaan Hesiodos väittää ensin syntyneen Khaoksen ja hänen
jälkeensä

    "'Laajalle rintavan Maan, ikiturvaisan sijan kaikkein
    Ynnä Eros jumalan.'

"Hesiodokseen yhtyy Akusilaos,[8] joka väittää Khaoksen jälkeen näiden
kahden, Maan ja Eroksen syntyneen. Parmenides[9] taas esittää näin
Luomisen:

    "'Ennen multapa toi elämän hän Eros jumalalle.'

"Näin monelta taholta esitetään se yhteinen ajatus, että Eros on
vanhimpia. Mutta koska hän on vanhin, on hän suurimman meitä kohdanneen
hyvän aiheuttaja. Sillä minä en ainakaan osaa sanoa, mitä suurempaa
onnea saattaa olla aivan nuoruusiässä olevalla kuin hyväätarkoittava
rakastaja ja rakastajalla lemmikki. Sillä sitä, minkä tulee johtaa
lävitse koko elämän ihmisiä, jotka tahtovat elää jalosti, sitä ei voi
heille hankkia sukulaisuus eikä arvossapidetty asema eikä rikkaus eikä
mikään muu niin runsain määrin kuin rakkaus. Mitä minä tällä tarkoitan?
Häveliäisyyttä häpeälliseen nähden, harrasta pyrkimystä kauniiseen.
Sillä ilman sitä ei ole mahdollista valtion eikä yksityisen kansalaisen
suorittaa suuria ja kauniita tekoja. Minä väitän nyt, että jos joku
mies, joka rakastaa, tulee ilmi jostakin häpeällisestä teosta tai
siitä, että hän on kärsinyt jotakin sellaista jonkun taholta sentähden,
ettei pelkuruudesta ole puolustautunut, hän ei tuntisi niin suurta
tuskaa joutuessaan isänsä tai ystävänsä tai kenenkä muun tahansa
silmien eteen kuin lemmikkinsä edessä. Tämän saman huomion teemme
rakastetun suhteen, nimittäin että hän erikoisesti häpeää rakastajiaan,
kun hänet on tavattu jossakin häpeällisessä teossa. Jos siis olisi
mahdollinen jokin keino sellaisen valtion tai leirikunnan
aikaansaamiseen jossa olisi pelkkiä rakastajia ja lemmikkejä, niin he
eivät voisi paremmalla tavalla elää näissä yhteiskunnissaan kuin
pysyttäytymällä erillään kaikesta häpeällisestä ja kilpailemalla tässä
pyrkimyksessä keskenään. Ja taistellen toinen toisensa vieressä
voittaisivat tällaiset miehet harvalukuisinakin suoraan sanoen koko
maailman. Sillä mies, joka rakastaa, antaisi mieluummin kenenkä muun
tahansa nähdä hänen jättävän rivit tai heittävän aseensa kuin
rakastettunsa ja tahtoisi monta vertaa ennemmin kuolla kuin tehdä näin.
Ja niin huono ei toki ole kukaan, että jättäisi rakastettunsa tai olisi
rientämättä hänen avukseen, kun hän on vaarassa. Kukaan ei ole niin
huono, ettei Eros innostaisi häntä sellaiseen urhoollisuuteen, että hän
vetää vertoja sille, joka luonnostaan on paras. Lyhyesti sanoen, kuten
Homeros kertoo, että jumala puhalsi muutamiin urhoista rohkeutta, niin
tekee Eroskin antaessaan sitä itsestään rakastaville.

"Vieläpä kuollakin toinen toisensa puolesta tahtovat yksinomaan
rakastavaiset, eivätkä vain miehet, vaan myöskin naiset. Tämän
väitteeni puolesta tarjoaa kaikille helleeneille riittävän todistuksen
Alkestis,[10] Peliaksen tytär, joka yksin tahtoi kuolla miehensä
puolesta, vaikka tällä oli sekä isä että äiti. Ja hän voitti nämä siinä
määrässä ystävyydessä rakkautensa takia että osoitti heidän olevan
pojalleen vieraita ja vain nimeltään kuuluvan yhteen. Ja näin
tehdessään näytti hän ei vain ihmisistä vaan myöskin jumalista tehneen
niin kauniin teon, että kun jumalat vain luetuille niistä monista,
jotka ovat suorittaneet useita kauniita tekoja, ovat suoneet sen
kunnialahjan, että ovat sallineet heidän sielunsa jälleen nousta
Hadeksesta, he hänen tekoaan ihaillen päästivät hänen sielunsa sieltä.
Näin jumalatkin kunnioittavat sitä puhdasta innostusta, jonka rakkaus
synnyttää. Mutta Orpheuksen,[11] Oiagroksen pojan, antoivat he tyhjin
toimin poistua Hadeksesta, näytettyään hänelle valekuvan hänen
vaimostaan, jota varten hän oli tullut, mutta antamatta hänelle tätä
itseään, koska hän näytti olevan hempeä, kuten kitaransoittaja ainakin,
eikä rohkenevan rakkautensa takia kuolla, kuten Alkestis, vaan elävänä
pyrkivän Hadekseen. Sentähden he sääsivät hänelle tuomion ja antoivat
hänen kuolla naisten kätten kautta, eivätkä kunnioittaneet häntä kuten
Akhilleusta, Thetiksen poikaa, jonka he lähettivät autuaitten saarille,
koska hän kuultuaan äidiltään, että kuolisi, jos tappaisi Hektorin,
mutta jollei tappaisi tätä, voisi palata kotiansa ja kuolla korkeassa
iässä, uskalsi mieluummin rientää ystävänsä avuksi ja kostaa hänet ja
niin ei ainoastaan kuolla hänen puolestaan, vaan myöskin seurata häntä
kuolemaan. Aiskhylos lörpöttelee sanoessaan, että Akhilleus oli
Patrokloksen rakastaja. Akhilleushan ei ollut ainoastaan Patroklosta
vaan kaikkia sankareita kauniimpi ja vielä parraton sekä Homeroksen
sanojen mukaan paljoa nuorempi. Sillä vaikka jumalat todellisuudessa
pitävät suurimmassa arvossa rakkauden hyvettä, niin he kuitenkin
enemmän ihailevat, kunnioittavat ja tekevät hyvää, kun lemmikki
rakastaa rakastajaansa kuin kun rakastaja rakastaa lemmikkiä. Sillä
rakastaja on jotakin jumalallisempaa kuin lemmikki. Hänessä asuu näet
jumala. Sentakia he Akhilleustakin kunnioittivat enemmän kuin
Alkestista lähettäessään hänet autuaitten saarille.

"Niin minä siis väitän, että Eros on jumalista sekä vanhin että jaloin
ja mahtavin hankkimaan hyveen ja onnen omistuksen ihmisille, niin hyvin
eläville kuin kuolleillekin."

Jotenkin tähän suuntaan hän kertoi Phaidroksen puhuneen ja sen jälkeen
esiintyneen joidenkuiden muiden, joiden puheita hän ei tarkoin
muistanut. Hän sivuutti ne ja esitti Pausaniaan lausunnon. Tämä taas
sanoi: "Minusta tehtävämme ei ole hyvin määritelty, Phaidros, kun me
noin vaan ilman muuta olemme saaneet käskyn ylistää Erosta. Jos Eros
olisi vain yksi, olisi kaikki hyvin, mutta nyt ei Eros ole vain yksi.
Ja kun hän ei ole vain yksi, on oikeampaa edeltäpäin ilmoittaa, kumpaa
tulee ylistää.

"Minä koetan nyt oikaista tämän ja ensin osoittaa, mitä Erosta tulee
ylistää, ja sitten ylistää jumalaa hänen arvonsa mukaisesti. Sillä me
kaikki tiedämme, ettei ole Aphroditea ilman Erosta. Jos taas olisi vain
yksi Aphrodite, olisi Eroskin yksi. Mutta koska kerran on olemassa
kaksi Aphroditea, täytyy olla kaksi Erostakin. Mutta miksi ei
jumalattaria olisi kaksi? Toinenhan on vanhempi ja äiditön Uranoksen
(taivaan) tytär, jota me nimitämmekin taivaalliseksi. Nuorempi taas on
Zeun ja Dionen[12] tytär ja häntä me kutsumme yleiseksi. Välttämättä on
siis sitä Erosta, joka on viimeksi mainitun apulainen, kutsuttava
oikealla nimellä yleiseksi, edellistä taivaalliseksi. Tosin kaikkia
jumalia tulee ylistää; mutta on koetettava lausua, mitä kummallekin
(Erokselle) on ominaista. Sillä jokaisen teon luonne on sellainen,
ettei teko vielä itsessään ole kaunis eikä häpeällinen. Niinpä siitä,
mitä nyt teemme, joko juomme tai laulamme tai keskustelemme, ei mikään
itsessään ole kaunista, vaan sen suorituksessa, siinä tavassa miten se
suoritetaan, se tulee sellaiseksi. Sillä jos se tehdään kauniisti ja
oikein, tulee se kauniiksi, jos taas väärin, häpeälliseksi. Näin on
rakastamisenkin laita, eikä jokainen Eros ole kaunis ja ylistämisen
arvoinen, vaan ainoastaan se, joka johdattaa kauniisti rakastamaan.

"Yleisen Aphroditen Eros on totisesti yleinen ja tekee, mitä sattuu. Ja
tätä rakastavat kehnot ihmiset. Nämä tällaiset rakastavat ensiksi yhtä
paljon naisia kuin poikia, ja edelleen, ketä he rakastavatkin, he
enemmän rakastavat ruumista kuin sielua, edelleen, mikäli voivat,
järjettömimpiä, pitäen silmällä ainoastaan halunsa tyydyttämistä,
välittämättä siitä, tapahtuuko se kauniisti vai eikö. Sentähden käykin
heidän niin, että he tekevät, mitä heidän eteensä kulloinkin sattuu,
samalla tapaa hyvää kuin sen vastakohtaa. Sillä onhan tämä Eros
syntyisin siitä jumalattaresta, joka sekä on paljoa nuorempi kuin
toinen että syntymässään osallinen sekä nais- että miessukupuolesta.
Taivaallisen Aphroditen Eros taas on jumalattaresta, joka ensiksi ei
ole osallinen naissukupuolesta, vaan ainoastaan miessukupuolesta --
siitä poikarakkaus -- ja toiseksi on vanhempi, vapaa rikoksesta.
Sentakia tämän Eroksen innoittamat kääntyvät miehisen suvun puoleen,
rakastaen sitä, mikä on luonnostaan voimakkaampaa ja millä on enemmän
järkeä. Ja itse poikarakkaudessakin saattaisi tuntea ne, jotka ovat
puhtaasti tämän Eroksen kiihoittamia. Sillä he eivät rakasta näitä
heidän poikaiässä ollessaan, vaan vasta sitten, kun heillä alkaa olla
järkeä. Tämä taas lankeaa läheisesti yhteen ensi parrankasvun kanssa.
Ne, jotka tästä ajankohdasta alkavat rakastaa, ovat luullakseni valmiit
koko eliniän olemaan ja elämään yhdessä, mutta eivät, kun ovat
valloittaneet jonkun, joka on nuori ja ymmärtämätön, pettämään ja
pilkkaamaan häntä ja sitten poistumaan hänen luotaan ja juoksemaan
toisen luo. Pitäisi olla laki, joka kieltäisi rakastamasta lapsia,
jottei niin paljon vaivannäköä tuhlattaisi epävarmaan tarkoitukseen.
Sillä lapsiin nähden on lopputulos epävarma, mihin se päättyy, sielun
ja ruumiin huonouteenko vai hyveeseen. Hyvät tosin asettavat itse
itselleen vapaaehtoisesti tämän lain, mutta tulisi myös näitä yleisiä
rakastajia pakottaa tällaiseen, kuten pakotamme voimaimme mukaan heitä
olemaan rakastamatta vapaita naisiakin. Sillä nämä ne ovat
aikaansaaneet sellaisen häpeän, että jotkut tohtivat sanoa, että on
häpeällistä antautua rakastajille. He sanovat näin pitämällä näitä
silmällä nähdessään heidän tahdittomuutensa ja epäsiveellisyytensä,
sillä eihän toki mikään teko, joka suoritetaan tahdikkaasti ja
siveellisesti, voi oikeudenmukaisesti saada osakseen moitetta. Ja
rakkauteen nähden voimassa oleva siveyslaki on muissa valtioissa helppo
tuntea. Se sisältää nimittäin yksinkertaisia määräyksiä. Mutta täällä
ja Lakedaimonissa voimassaoleva on monimutkainen. Sillä Eliissä ja
Boiotiassa ja siellä, missä ei olla taitavia puhujia, on
yksinkertaisesti hyväksytty, että rakastajille mieliksi olo on
kaunista, eikä kukaan, ei nuori eikä vanha, sanoisi tätä häpeälliseksi,
luullakseni sen takia, ettei kenenkään tarvitsisi nähdä vaivaa
koettamalla sanoilla taivuttaa nuoria, huonoja puhujia kun he ovat.
Ioniassa ja monessa muussa seudussa, missä vain asukkaat ovat barbarien
vallan alaisia, pidetään tätä tapaa häpeällisenä. Sillä barbareille on
tämä rajattoman itsevaltiuden johdosta häpeällistä samoin kuin myös
pyrkimys viisauteen ja ruumiin jalostamiseen. Hallitseville ei näet
käsittääkseni ole hyödyksi, että suuria ajatuksia syntyy hallittavissa
ja lujia ystävyyssuhteita ja liittoja, mitä etupäässä varsinkin rakkaus
tavallisesti saa aikaan. Kokemuksesta ovat tämän saaneet tuta
täkäläisetkin tyrannit. Sillä Aristogeitonin ja Harmodioksen[13]
ystävyys mursi tultuaan lujaksi heidän valtansa. Missä siis on säädetty
häpeälliseksi noudattaa rakastajain mieltä, johtuu se säätäjien
huonoudesta, nimittäin toiselta puolen hallitsevien itsekkyydestä,
toiselta puolen hallittavien miehuuttomuudesta. Missä tämä taas
yksinkertaisesti on säädetty kauniiksi, on se tapahtunut säätäjien
henkisen hitauden takia. Täällä taas on näitä paljoa kauniimpi periaate
saanut hyväksymisen, vaikka, kuten sanoin, se ei ole helposti
tajuttavissa.

"Sillä (sellaiselta asianlaita näyttää) jos ajattelemme,[14] että
sanotaan kauniimmaksi rakastamista julkisesti kuin salaa, ja ennen
kaikkea jaloimpien ja parhaitten rakastamista, olkootpa he muita
rumempiakin, ja että rakastajalle tulee kaikkien taholta osaksi
rohkaisua ihmeteltävässä määrässä, koska hän ei näytä tekevän mitään
häpeällistä, ja että rakastetun voittaminen tuntuu kauniilta,
epäonnistuminen hänen valloittamisessaan häpeälliseltä, ja että
siveyslaki sallii rakastajan valloittamisyrityksissään tehdä
ihmeellisiä tekoja ja sittenkin saada kiitosta, sellaisia tekoja, että
jos joku tohtisi tehdä niitä missä muussa tarkoituksessa tahansa ja
saavuttaa pyrkiessään mihin muuhun tahansa kuin tähän, hän korjaisi
itselleen filosofian mitä ankarimmat moitteet. Sillä jos joku joko
tahtoessaan saada joltakulta rahoja tai pyrkiessään virkaan tai
valta-asemaan tahtoisi tehdä samoin kuin rakastajat lemmikeilleen, kun
he kerjäten ja apua anoen rukoilevat näitä, vannovat valoja, makaavat
ovien edessä, ja tahtovat alistua orjuuteen, jollaiseen ei yksikään
orja antautuisi, niin estäisivät häntä tällaisesta menettelystä sekä
ystävät että viholliset, jälkimäiset herjaamalla häntä imartelijaksi ja
epävapaaksi, edelliset varoittamalla häntä ja häpeämällä hänen
tähtensä. Mutta jos rakastaja tekee kaikkea tätä, seuraa häntä
arvonanto, ja vallitseva siveyslaki sallii hänen näin tehdä ilman
moitetta, koska hänen katsotaan harjoittavan jotakin perin kaunista
työtä. Ja mikä on tärkeintä, suuren yleisön sanojen mukaan hän yksin,
jos tekee valan, saa jumalilta anteeksiannon, jos on valansa rikkonut.
Sillä rakkausvalan ei sanota olevan mikään vala. Näin sekä jumalat että
ihmiset ovat antaneet rakastavalle täyden vapauden täkäläisen
siveyslain mukaan.

"Tämän mukaan saattaisi siis luulla, että tässä valtiossamme pidetään
perin kauniina sekä rakastamista että hellää suhdetta rakastajiin.
Mutta kun isät asettavat rakastetuille kaitsijoita eivätkä salli
rakastajain seurustella heidän kanssaan, ja tällainen määräys on
annettu kaitsijalle, kun samanikäiset ja ystävät herjaavat, jos näkevät
jotakin tällaista tapahtuvan, eivätkä vanhemmat ihmiset taasen näitä
herjaajia tästä estä eivätkä moiti heitä siitä, että puhuisivat väärin,
tätä taas silmällä pitäen saattaisi päinvastoin luulla tällaista
pidettävän täällä mitä häpeällisimpänä. Asianlaita on luullakseni tämä.
Asia ei ole, kuten alunpitäen sanottiin, yksinkertaisesti sellainen,
että se sinänsä olisi itsessään kaunista tai häpeällistä, vaan se on
kauniisti harjoitettuna kaunista, häpeällisesti harjoitettuna taas
häpeällistä. Häpeällisesti sitä harjoitetaan, jos antaudutaan huonolle
huonolla tavalla, kauniisti taas, jos antaudutaan kelvolliselle
kauniilla tavalla. Huono taas on tuo yleinen rakastaja, joka rakastaa
enemmän ruumista kuin sielua, sillä hän ei ole edes kestävä, koska hän
ei rakasta mitään pysyvää asiaa. Sillä kun ruumiin kukoistus, jota hän
on rakastanut, lakkaa, lentää hän pois saattaen häpeään monet puheensa
ja lupauksensa. Mutta se rakastaja, joka rakastaa luonnetta, joka on
hyvä, pysyy läpi elämän, koska hän on sulautunut pysyväiseen. Nämä
tahtoo meidän siveyslakimme saattaa oivallisen ja tarkan koettelemisen
alaisiksi, toisille olemaan mieliksi, toisia taas välttämään. Siksipä
se kehoittaa toisia (rakastajia) ajamaan takaa, toisia (rakastettuja)
taas pakenemaan, kilpailulla koettaen saattaa selväksi, kumpaan
luokkaan rakastaja kuuluu ja kumpaan rakastettu. Niin siis on tämän
syyn takia katsottu häpeälliseksi joutua nopeasti valloitetuksi, jotta
olisi aikaa, joka näyttää useat asiat hyvin tutkivan. Edelleen on
häpeällistä antautua varojen tai valtiollisen mahtiaseman takia, joko
sitten joku vastoinkäymisestä masentuu eikä pysy lujana tai
vastaansanomatta sallii itseään autettavan varallisuuteen tai
toteuttamaan valtiollisia suunnitelmiaan. Sillä ei mikään tällainen
suhde näytä olevan luja eikä pysyväinen, siitä puhumattakaan, ettei
tällaisesta synny jaloa ystävyyssuhdetta. Yksi tie meidän siveyslakimme
mukaan jää, jos lemmikki tahtoo kauniisti miellyttää rakastajaansa.
Sillä samoinkuin siveyslakimme mukaan rakastajiin nähden oli voimassa
se katsantotapa, ettei millaisten palvelusten teko tahansa lemmikille
ole liehakoimista eikä moitittavaa, samoin on toiselta puolen vain yksi
tapa palvella mahdollinen, vapaaehtoinen palveleminen, joka ei tuota
moitetta. Ja tämä tarkoittaa hyvettä.

"Se katsantokanta on näet meidän keskuudessamme päässyt vallitsemaan,
että jos joku tahtoo palvella jotakuta luullen tulevansa hänen avullaan
paremmaksi joko viisaudessa tai muussa lajissa hyvettä, tämä
vapaaehtoinen palvelus ei ole häpeällistä eikä liehakoimista. Nämä
molemmat katsantokannat, sekä se, joka koskee poikarakkautta, että se,
joka koskee viisauden harjoitusta ja muuta hyvettä, tulee yhdistää
samaksi, jos mieli saada syntymään se johtopäätös, että on kaunista
lemmikin antautua rakastajalleen. Sillä kun rakastaja ja lemmikki
tulevat yhteen ja kummallakin on vakaumuksensa, edellisellä se, että
hän kaikella mahdollisella tavalla palvellessaan lemmikkiä, joka on
tehnyt hänelle mieliksi, suorittaa oikeita palveluksia, jälkimäisellä
taas se, että on oikein, että hän kaikin tavoin on kuuliainen hänelle,
joka tekee hänet viisaaksi ja hyväksi, ja kun toinen on kykenevä
auttamaan viisauteen ja hyveeseen, toinen taas pyrkii hankkimaan
sivistystä ja muuta viisautta, silloin kun nämä molemmat vakaumukset
yhtyvät, vain silloin käy mahdolliseksi, että on kaunista lemmikin
antautua rakastajalleen, mutta missään muussa tapauksessa ei. Tässä
tapauksessa ei edes petetyksi joutuminen ole mitenkään häpeällistä,
mutta kaikissa muissa tapauksissa tuottaa tällainen suhde häpeää,
joutukoonpa joku petetyksi tai ei. Sillä jos joku on antautunut
rakastajalle siinä luulossa, että hän on rikas ja sitten joutunut
petetyksi eikä ole saanutkaan rahoja, koska rakastaja on osoittautunut
köyhäksi, ei se ole yhtään vähemmän häpeällistä. Sillä tällainen
ihminen tuntuu kuitenkin paljastaneen luonteensa laadun, että hän
nimittäin rahojen takia on valmis palvelemaan ketä hyvänsä miten
hyvänsä, ja se ei ole kaunista. Mutta jos samalla tavalla joku on
antautunut jollekulle siinä luulossa, että tämä on hyvä, ja tahtoen
tulla paremmaksi rakastajan ystävyyden kautta, ja joutunut petetyksi,
kun on käynyt ilmi, että tämä on huono ja hyvettä vailla, niin
pettyminen on kuitenkin kaunista. Sillä tämäkin tuntuu ilmaisseen oman
luonteensa laadun, sen, että hän hyveen vuoksi ja paremmaksi tullakseen
on kaikille valmis kaikkeen, ja tämä taas on kaikkein kauneinta. Niin
on siis kaikin tavoin kaunista hyveen takia antautua.

"Tämä rakkaus on taivaallisen jumalattaren Eros, joka on sekä
taivaallinen että suurenarvoinen niin hyvin valtiolle kuin
yksityisille, se kun pakottaa sekä rakastajan että rakastetun pitämään
suurta huolta itsestään hyveen saavuttamiseksi. Kaikki muu rakkaus on
kotoisin tuosta toisesta jumalattaresta, yleisestä Aphroditesta.

"Tämä on, Phaidros", sanoi hän, "esitykseni Eroksesta, sellaisena kuin
sen valmistumattomana olen voinut pitää."

Kun Pausaniaan puhetta oli seurannut paussi, -- näin näet opettavat
oppineet minua puhuessani käyttämään samanlaisia äänteitä -- olisi
Aristophaneen -- sanoi Aristodemos -- pitänyt puhua. Mutta häneen oli
sattumalta joko kylläisyydestä tai jostakin muusta syystä iskenyt
nikotus eikä hän kyennyt puhumaan, vaan sanoi -- häntä alempana hänen
vierellään näet lepäsi lääkäri Eryximakhos --: "Oi -- Eryximakhos --
sinun velvollisuutesi on joko -- päästää minut -- nikotuksesta -- tai
puhua minun puolestani, kunnes minä itse -- siitä pääsen." Eryximakhos
sanoi: "Minä teen nämä molemmat, sillä minä puhun sinun vuorollasi,
sinä taas, kun pääset vaivastasi, minun vuorollani. Ja jos sinä sillä
aikaa kun minä puhun, hyvän ajan pidätät henkeäsi, niin kenties nikotus
lakkaa, jollei, huuhdo se vedellä pois. Mutta jos se on kovin
itsepintainen, niin ota jotakin, jolla voit ärsyttää sieraimiasi, ja
aivasta. Ja jos niin teet kerran tai kahdesti, niin lakkaa se, olkoonpa
se hyvinkin itsepintainen." -- "Kiirehdi puhumaan", vastasi
Aristophanes; "minä teen siten."

Eryximakhos lausui: "Minusta näyttää välttämättömältä, että koska
Pausanias sai kauniin alun puheeseensa, mutta ei sitä tyydyttävästi
lopettanut, minun tulee laatia puheeseen loppu. Sillä selittäessään
Eroksen olevan kaksinaisen, näyttää hän minusta tehneen aivan oikean
jaoituksen. Mutta että se ei ole ainoastaan ihmisten sieluissa ja
kohdistu kauneihin ihmisiin, vaan että se suuntautuen paljoon muuhun,
asuu muussakin, sekä kaikkien eläinten ruumiissa että siinä, mikä
maassa kasvaa, sanalla sanoen kaikessa olevaisessa, sen luulen
havainneeni meidän ammatistamme, lääketaidosta, sekä kuinka suuri ja
ihmeellinen jumala on, ja miten hänen vaikutuksensa ulottuu kaikkeen,
mitä niin hyvin ihmiset kuin jumalat tekevät. Ja minä alan puheeni
lääketaidosta, saattaakseni myöskin ammattini kunniaan.

"Ruumiin olemuksessa on tämä kaksinainen Eros. Sillä ruumiin terve tila
on tunnustetusti toista ja erinkaltaista kuin sen sairas tila, ja
erinkaltainen tavoittelee ja rakastaa erinkaltaista. Sillä toista on
rakkaus terveessä, toista sairaassa. Ja varmasti on, kuten Pausanias
äsken sanoi olevan kaunista tehdä mieliksi hyville ihmisille, mutta
häpeällistä suostua kurittomille, samaten myös itse ruumiiseen nähden
kaunista tyydyttää ja tuleekin tyydyttää jokaisen ruumiin hyviä ja
terveitä osia, ja tätä juuri nimitys lääketaito tarkoittaa; mutta
huonoihin ja sairaihin osiin suostuminen on häpeällistä eikä tule niitä
tyydyttää, jos mieli olla etevä ammattimies. Sillä lääketaito on,
lausuakseni asian ytimen, tietoa siitä, mitä ruumis rakastaa
täyttymiseen ja tyhjenemiseen nähden, ja se, joka tässä eroittaa
toisistaan kauniin ja häpeällisen rakkauden, hän on taitavin lääkäri,
ja se, joka aikaansaa vaihdoksen, niin että toisen rakkauden asemasta
omaksutaan toinen, ja se, joka ymmärtää synnyttää rakkautta, missä sitä
ei ole, mutta missä sitä tulisi olla, tai ottaa sen pois, missä sitä
on, hän olisi oivallinen ammattimies. Sillä ne voimat, mitkä ruumiissa
ovat toisilleen vihamielisimpiä, on osattava saattaa toisilleen
ystävällisiksi ja rakastamaan toinen toistaan. Ja vihamielisimpiä ovat
toisilleen enimmän vastakkaiset ominaisuudet, kuten kylmä lämpimälle,
katkera makealle, kuiva kostealle, ja kaikki sentapaiset. Ymmärtämällä
näissä synnyttää rakkautta ja sopua on meidän esi-isämme Asklepios,
kuten nämä meidän runoilijamme väittävät ja minäkin uskon, perustanut
tämän meidän tieteemme. Lääketaitoa siis ohjaa, kuten sanottu, kokonaan
tämä jumala, samoin kuin ruumiin harjoitusta ja maanviljelystä. Mitä
taas säveltaiteeseen tulee, on jokaiselle, joka hiukankin on asiaa
ajatellut, ilmeistä, että sen laita on sama kuin näiden, kuten ehkä
Herakleitoskin[15] tahtoo sanoa; sillä hänen sanontatapansa ei ole
sattuva. Hän näet väittää, että ykseys itsessään eroaa ja itseensä
yhdistyy, kuten jousen ja lyran harmonia. Mutta on suurta
järjettömyyttä väittää, että harmonia eroaa tai että se on yhä vielä
eroavaisista sävelistä kokoonpantu. Kenties hän onkin tahtonut sanoa,
että harmonia on syntynyt ennen toisistaan eroavaisista korkeasta ja
matalasta sävelestä, jotka sitten säveltaiteen vaikutuksesta myöhemmin
ovat yhtyneet yhdeksi. Sillä eihän mitenkään voi yhä edelleen
toisistaan eroavasta korkeasta ja matalasta sävelestä syntyä harmoniaa.
Onhan harmonia yhteensointumista, yhteen sointuminen taas on
yhteensoveltumista. Mutta toisistaan eroavaisten asiain
yhteensoveltuminen, niin kauan kuin ne vielä eroavat toisistaan, on
mahdottomuus. Ja erinkaltaisen ja yhteensoveltumattoman on mahdoton
sointua yhteen, kuten rytmikin on syntynyt nopeasta ja hitaasta
tahdista, jotka ennen ovat eronneet toisistaan, mutta sittemmin
sopeutuneet yhteen. Mutta yhteensoveltumisen saa aikaan kaikissa
näissä, kuten äsken mainitsemallani alalla lääketiede, tällä alalla
säveltaide, synnyttäessään niiden kesken rakkautta ja sopua. Ja
säveltaide onkin rakkauden tuntemista sillä alalla, jonka muodostavat
harmonia ja rytmi. Itse harmonian ja rytmin olemuksessa taas ei ole
lainkaan vaikeata havaita rakkauden ilmenemistä, ja tällä alalla ei
kaksinainen Eros esiinny. Mutta kun ihmisten kesken on sovellutettava
rytmiä ja harmoniaa joko sepittämällä, mitä kutsutaan sävellykseksi tai
oikein käyttämällä sävelmiä ja säveltahteja, mitä kutsutaan
esitykseksi, silloin syntyy vaikeuksia ja hyvä taiteilija on tarpeen.
Jälleen toteutuu sama ajatus, että tulee noudattaa siveellisten
ihmisten tahtoa ja sillä tavoin, että ne, jotka vielä eivät ole
siveellisiä, sellaisiksi tulisivat yhä enemmän, ja että tulee säilyttää
näiden rakkaus; tässä meillä on tuo kaunis, taivaallinen rakkaus,
Urania runottaren Eros. Mutta toinen, Polyhymnian[16] Eros, on yleinen
Eros; ja sitä tulee varovaisesti sovelluttaa, mihin sitä sovelluttaa,
jotta tosin voisi korjata siitä nautintoa silti vajoamatta
hillittömyyteen, kuten meidän ammatissamme on suuri vaikeus hyvin
suhtautua niihin himoihin, jotka kohdistuvat keittotaitoon, niin että
ilman sairautta voi niittää nautintoa. Säveltaiteessa ja lääketieteessä
ja kaikilla muilla sekä inhimillisillä että jumalallisilla aloilla on
niin paljon kuin mahdollista kumpaankin Erokseen kiinnitettävä
huomiota. Sillä ne molemmat ovat niissä olemassa.

"Onhan myöskin vuodenaikojen järjestys näiden molempien läpitunkema. Ja
kun ne tilat, jotka juuri mainitsin, lämmin ja kylmä sekä kuiva ja
kostea tulevat osallisiksi siveellisestä rakkaudesta toinen toiseensa,
ja saavuttavat oikean harmonian ja oikein sekaantuvat toisiinsa, niin
ne tuovat tullessaan runsaan sadon ja terveyden ihmisille ja muille
eläville olennoille ja kasveille eivätkä aikaansaa mitään vahinkoa.
Mutta kun hillitön Eros pääsee eri vuodenaikoina voitolle, tuottaa se
paljon tuhoa ja vahinkoa. Sillä rutot tavallisesti syntyvät
tämäntapaisista syistä ja monet muut samanlaiset taudit sekä eläimissä
että kasveissa. Sillä kuura, rakeet ja kasvihome syntyvät tällaisten
rakkauden voimien itsekkyydestä ja hillittömyydestä toisiinsa nähden,
voimien, joitten tuntemista tähtien liikunnossa ja vuodenaikojen
vaihtelussa kutsutaan tähtitieteeksi.

"Edelleen sekä uhrit että kaikki se, mikä kuuluu ennustustaidon piiriin
-- ja tämähän on jumalien ja ihmisten keskeistä vuorovaikutusta -- ovat
olemukseltaan yksinomaan rakkauden suojelemista ja hoivaamista. Sillä
kaikki jumalattomuus syntyy tavallisesti siitä, että joku ei palvele
siveellistä Erosta eikä kunnioita ja arvossapidä häntä kaikissa
teoissaan, vaan palvelee tuota toista sekä suhteessaan vanhempiinsa,
niin hyvin heidän eläessään kuin heidän kuoltuaankin, että suhteessaan
jumaliin. Ennustustaidon tehtävänä on tarkata molempia Eroksia ja
hoivata niitä. Ja ennustustaito on jumalien ja ihmisten keskisen
ystävyyden synnyttäjä sen tuntemuksen kautta, mikä sillä on ihmisissä
vallitsevista rakkauden voimista, jotka tähtäävät hurskauteen ja
jumalattomuuteen. Näin monipuolinen ja suuri voima, tai oikeammin
kaikki voima, on Eroksella kokonaisuudessaan. Mutta sillä Eroksella,
joka vaikuttaa hyvän piirissä kohtuullisena ja oikeamielisenä sekä
meidän että jumalien keskuudessa, sillä on suurin voima ja se valmistaa
meille kaikkea onnellisuutta, niin että me voimme seurustella
ystävyydessä toistemme kanssa samoinkuin meitä mahtavampien -- jumalien
-- kanssa.

"Kenties olen minä ylistäessäni Erosta jättänyt paljon mainitsematta,
mutta en ainakaan tieten tahtoen. Mutta jos olen jättänyt jotakin pois,
on sinun asiasi, Aristophanes, täydentää puhettani. Tai jos jollakin
muulla tavalla aiot julistaa jumalan kunniaa, niin julista, koska olet
päässyt nikotuksesta."

Aristophanes puuttui nyt -- niin kertoi Aristodemos -- puhumaan ja
lausui: "Kyllä se nyt lakkasi, mutta ei kumminkaan ennen kuin olin
käyttänyt sitä vastaan aivastusta, niin että minua ihmetyttää,
tarvitseeko ruumiin siveellinen puoli sellaista meteliä ja sellaisia
kutkutuksia kuin aivastus on. Sillä se lakkasi aivan paikalla, kun
käytin aivastusta sitä vastaan." Eryximakhos sanoi: "Hyvä Aristophanes,
katso, mitä teet! Sinä teet pilaa, vaikka sinun pitäisi puhua, ja
pakoitat minun ryhtymään sanojesi vartiaksi sen varalta, että sanot
jotakin naurettavaa, vaikka sinun olisi tilaisuus puhua rauhassa."
Aristophanes lausui nauraen: "Oikein puhuttu, Eryximakhos, ja olkoot
sanani mitättömät! Mutta älä vartioitse minua, minä kun pelkään sen
puolesta, mitä aion puhua, en sitä, että sanon jotakin, joka herättää
naurua -- sehän olisi etu ja minun runottareni mukaista, vaan että
sanon sellaista, joka tekee minut naurettavaksi." -- "Luuletko,
Aristophanes", sanoi toinen, "pääseväsi pakoon, kun kerran olet
ampunut? Mutta ole nyt tarkkana ja puhu niin, kuin sinun pitäisi
vastata sanoistasi! Kenties kuitenkin, jos hyväksi näen, minä vapautan
sinut."

"Varmasti, Eryximakhos", sanoi Aristophanes, "aion puhua hieman toiseen
tapaan kuin sinä ja Pausanias puhuitte. Sillä minusta näyttää siltä,
etteivät ihmiset ylipäätään ole huomanneet Eroksen mahtia. Jos he näet
sen olisivat huomanneet, olisivat he hänelle pystyttäneet suurimmat
temppelit ja alttarit ja valmistaneet hänelle suurimmat uhrit, eivätkä
olisi asiat kuten nyt, jolloin ei mitään kaikesta tästä hänelle
tapahdu, vaikka niin pitäisi ennen kaikkea tehtämän. Sillä hän on
jumalista suurin ihmisystävä, ollen ihmisten sekä auttaja että lääkäri
siinä, minkä parantaminen saattaisi synnyttää suurimman onnen
ihmissuvulle. Minä koetan siis teille esittää hänen mahtinsa, ja te
saatte olla muitten opettajia. Mutta ensiksi tulee teidän oppia
tuntemaan inhimillinen luonto ja ne vaiheet, mitä se on kokenut. Sillä
meidän luontomme ei muinoin ollut sama kuin nyt, vaan toisenlainen.
Ensiksi näet oli kolme ihmissukupuolta, ei kuten nyt, kaksi, miehinen
ja naissukupuoli, vaan niiden lisäksi oli kolmaskin, joka oli yhdistys
kummastakin näistä ja jonka nimi enää on jälellä, sen itsensä hävittyä.
Miesvaimo oli silloin näet yhtenä olentona olemassa ja sekä muotonsa
että nimensä puolesta se oli yhdistys kummastakin, mies- ja
naissukupuolesta. Mutta nyt sitä ei ole olemassa muuta kuin
häväistysnimenä. Sitäpaitsi oli jokainen ihminen muodoltaan
ympyriäinen, niin että selkä ja keuhkot muodostivat pyöreän kehän,
hänellä oli neljä kättä ja yhtä monta jalkaa kuin kättä, ja pyöreällä
niskalla kahdet kasvot, joka suhteessa samanlaiset. Ja molemmilla
näillä vastakkaisilla kasvoilla oli yksi päälaki ja neljä korvaa,
hänellä oli kahdet sukuelimet ja kaikki muu niinkuin tästä voi päättää.
Hän kulki suorana kuten nytkin, kummanne päin halusi. Ja kun hän pyrki
nopeasti kulkemaan eteenpäin, niin hän nojasi niihin kahdeksaan
raajaan, jotka hänellä oli, ja kulki pyöränä nopeasti eteenpäin, kuten
ne, jotka heittävät kuperkeikkaa ja niin tehdessään kiertävät raajansa
pyöräksi. Mutta sentakia oli olemassa kolme tällaista sukupuolta, että
miehinen suku polveutui alkuaan auringosta, naissuku maasta, ja se
sukupuoli, jolla oli osaa molemmista, kuusta, koska kuullakin on osaa
molemmista. Kehänmuotoisia he olivat sekä itse että heidän liikuntonsa
sentakia, että he olivat vanhempiensa kaltaisia. Väeltään ja voimiltaan
he olivat mahtavia, heillä oli suuret ajatukset ja he ryhtyivät
hyökkäämään jumalien kimppuun, ja se, mitä Homeros kertoo Ephialteesta
ja Otoksesta,[17] se soveltuu heihin, nimittäin että he ryhtyivät
rakentamaan tietä taivaaseen hyökätäkseen jumalien kimppuun.

"Zeus siis ja muut jumalat neuvottelivat, mitä heidän tuli tehdä, ja
olivat neuvottomia. Sillä he eivät pystyneet heitä tappamaan eivätkä
iskien heitä salamalla kuten gigantteja tekemään tyhjäksi koko
sukukuntaa, sillä silloin heiltä olisi mennyt tyhjiin se palvelus ja ne
uhrit, joita ihmisten puolelta heidän osakseen tuli, eivätkä he
myöskään voineet sallia heidän pöyhkeillä. Lopulta Zeus suurella
tuskalla keksi jonkun ajatuksen ja sanoi: 'Luulen keksineeni keinon,
joka tekee ihmisten olemassaolon mahdolliseksi, mutta samalla saattaa
heidät lakkaamaan hillittömyydestään, kun he käyvät heikommiksi. Minä
nimittäin', sanoi hän, 'halkaisen heidät nyt jokaisen kahtia, ja he
käyvät samalla heikommiksi ja meille hyödyllisemmiksi sen kautta, että
he lukumäärältään lisääntyvät. He tulevat käymään pystysuorassa
asennossa kahdella jalalla. Mutta jos he yhä edelleen näyttäisivät
pöyhkeilevän eivätkä tahtoisi pysyä rauhallisina, niin minä halkaisen
heidät jälleen kahtia, niin että he saavat kulkea yhdellä jalalla
hyppien.' Tämän sanottuaan hän halkaisi ihmiset kahtia, kuten ne, jotka
halkovat hedelmiä hilloamista varten tai kuten ne, jotka hiuksilla
halkovat munia. Ja joka kerta kun hän halkaisi jonkun, käski hän
Apollonin kääntää tämän pään ja puolen kaulaa halkaisukohtaan päin,
jotta ihminen nähdessään itsessään tapahtuneen halkomisen olisi
säädyllisempi; kaiken muun hän käski hänen parantaa. Tämä käänsi ympäri
kasvot ja veti joka puolelta nahkaa kokoon sen paikan ylitse, mitä nyt
kutsutaan mahaksi, ja sitoi kiinni sen keskellä mahaa kokoon vedetyn
rahakukkaron tavoin niin, että jätti yhden suun, jota nimitetään
navaksi. Muut poimut hän enimmäkseen siloitteli ja muodosteli rinnan
jollakin sentapaisella työkalulla, jollaista suutarit käyttävät
tasoitellessaan lestille pannun nahan poimuja. Mutta muutamia ryppyjä
hän jätti, nimittäin ne, jotka ovat juuri mahan ja navan seutuvilla,
olemaan muistomerkkinä muinaisesta onnettomuudesta.

"Kun ruumis siis oli halkaistu kahtia, niin jokainen kaipasi omaa
puoliskoansa ja lyöttäytyi sen kanssa yhteen; ja he heittivät kädet
toistensa ympäri ja syleilivät toisiaan haluten kasvaa yhteen. Niin he
kuolivat nälkään tai muuten hoidon puutteessa, kun he eivät mitään
tahtoneet tehdä toisistaan erotettuina. Ja joka kerta kun puoliskoista
joku kuoli toisen jäädessä eloon, niin jälelle jäänyt etsi toista ja
kietoutui sitä syleilemään, kohtasipa se muinaisen kokonaisen naisen
puolikkaan, jota me nyt kutsumme naiseksi, tai miehen puolikkaan. Ja
näin he hukkuivat. Mutta Zeus alkoi tuntea sääliä, keksi toisen keinon
ja muutti heidän sukuelimensä etupuolelle. Siihen asti näet nämä olivat
heidän ulkopuolellaan, eivätkä he siittäessään yhtyneet toisiinsa, vaan
he siittivät ja synnyttivät maassa, kuten heinäsirkat. Hän muutti siis
nämä etupuolelle ja laittoi siitoksen niiden kautta tapahtumaan
keskinäisessä yhtymisessä, miehen yhtymisessä naiseen, sentakia, että
jos mies syleilyssä yhtyisi naiseen, he siittäisivät ja syntyisi uusi
suku, ja taas jos mies yhtyisi mieheen, tästä yhtymisestä syntyisi
tyydytystä, ja he sen lopetettuaan kävisivät töihin käsiksi ja
pitäisivät huolta muusta, joka elämään kuuluu. Niin kaukaisesta ajasta
asti siis on ihmisiin istutettu rakkaus toinen toiseensa. Se johtaa
heitä takaisin heidän entiseen luontoonsa ja pyrkii tekemään yhtä
kahdesta ja parantamaan inhimillisen luonnon.

"Jokainen meistä on siis ihmisen puolikas, koska meidät on halkaistu
kuten kampelat ja siten tehty kaksi yhdestä. Ja jokainen etsii aina
omaa puolikastaan. Siis kaikki miehet, jotka on lohottu kaksoisoliosta,
jota silloin kutsuttiin miesvaimoksi, ovat naislempisiä, ja enemmistö
avionrikkojia on lähtöisin tästä suvusta. Ne naiset taas, jotka ovat
mieslempisiä ja puolisoina uskottomia, lähtevät tästä suvusta. Mutta
naisista kaikki ne, jotka ovat halkomia naisesta, eivät paljon kiinnitä
huomiotansa miehiin, vaan ovat mieluummin kääntyneitä naisten puoleen,
ja naisystävykset syntyvät tästä suvusta. Ne taas, jotka ovat halkomia
miehisestä sukupuolesta, ajavat sitä takaa, mikä on miehistä, ja
niinkauan kuin he ovat poikasia, rakastavat he, miessuvun osia kun
ovat, miehiä ja iloitsevat saadessaan maata miesten vieressä ja
syleillä heitä, ja nämä ovat pojista ja nuorukaisista parhaita, koska
he ovat miehekkäimpiä luonnostaan. Muutamat sanovat heidän olevan
häpeämättömiä, mutta siinä he valehtelevat. Sillä eivät he tee tätä
häpeämättömyydestä, vaan rohkeudesta ja uljuudesta ja miehekkyydestä,
rakastaen sitä, mikä on heidän kaltaistaan. Siitä on oiva todistus, se
nimittäin, että yksinomaan nämä tällaiset miehet täyskasvaneina
antautuvat valtiolliseen toimintaan. Kun he ovat tulleet miehiksi,
rupeavat he rakastamaan poikia eivätkä luonnostaan välitä avioliitosta
ja lasten tekemisestä, vaan laki pakoittaa heidät siihen, ja he ovat
tyytyväisiä, jos saavat elää naimattomina toistensa parissa. Kaikissa
tapauksissa tulee tällaisesta poikien rakastaja ja rakastajansa ystävä,
hän kun aina rakastaa sitä, mikä on hänen sukuaan. Joka kerta kun siis
poikien rakastaja ja jokainen muu tapaa juuri tuon oman puoliskonsa,
valtaa heidät ihmeellisellä tavalla ystävyys, sukulaistunne ja rakkaus,
eivätkä he -- lyhyesti sanoen -- halua erota toisistaan edes vähäksi
aikaa. Ja nämä, jotka elävät koko elinaikansa toistensa parissa, ovat
niitä, jotka eivät osaisi sanoa, mitä haluavat toisiltaan itselleen
tapahtuvan. Sillä eihän sitä toki voisi olla yhdyselämä aistillisen
rakkauden nautinnoissa, niin että toinen sen takia niin täydellä
innolla pyrkisi nauttimaan yhdessäolosta toisen kanssa; vaan ilmeisesti
kummankin sielu kaipaa jotakin muuta, jota ei osaa sanoa, vaan
ainoastaan aavistaa ja arvailee. Ja jos heidän eteensä heidän yhdessä
maatessaan ilmestyisi Hephaistos, kädessään työaseensa, ja kysyisi:
'Mitä te, ihmiset, toisiltanne oikeastaan tahdotte?' ja jos he eivät
tietäisi, mitä vastata, ja hän uudestaan kysyisi: 'Sitäkö te haluatte,
että mahdollisimman paljon saisitte olla yhdessä, niin ettei teidän
tarvitsisi yöllä eikä päivällä erota toisistanne; jos te sitä haluatte,
tahdon minä sulattaa ja kasvattaa teidät yhteen, niin että teistä,
joita nyt on kaksi, tulee yksi ja että, niin kauan kuin elätte, yhtenä
ollen molemmat elätte yhdessä, ja kuoltuanne tuolla Hadeksessa olette
yhdessä kuolleina yksi kahden asemasta. Katsokaa siis, tätäkö te
halajatte ja onko teille kylliksi, jos tämän saavutatte!' -- tämän
kuultuaan ei kukaan -- sen tiedämme -- vastaisi kieltävästi tai
näyttäisi jotakin muuta tahtovan, vaan yksinkertaisesti uskoisi
kuulleensa sitä, mihin jo kauan on pyrkinyt, nimittäin että yhtyneenä
ja sulautuneena rakastettuunsa saisi tulla kahdesta yhdeksi. Tähän on
se syynä, että meidän vanha luontomme oli juuri tämä ja että olimme
kokonaisia. Juuri tällä kokonaisen kaipuulla ja tavoittelulla on nimenä
rakkaus. Tätä ennen, kuten sanottu, olimme yksi. Mutta nyt on jumala
meidät vääryytemme takia jakanut erilleen, kuten lakedaimonilaiset ovat
tehneet arkadialaisille.[18] Näin ollen pyörii vaara, että, jollemme
ole säädyllisiä jumalia kohtaan, meidät uudestaan halkaistaan ja me
saamme kulkea ympäri sennäköisinä kuin pylväisiin hakatut kuvat, jotka
nenän kohdalta ovat halki sahatut, kuten kahtia jaetut kuutiot. Mutta
sentähden tulee joka miehen kehoittaa jokaista pitämään jumalia
kunniassa, jotta voisimme tällaisen kohtalon välttää, mutta siitä tulla
osallisiksi, jossa Eros on johtajamme ja sotapäällikkömme. Häntä
vastaan älköön kukaan toimiko! Häntä vastaan taas toimii jokainen, joka
vetää päällensä jumalien vihan. Mutta jos me pääsemme jumalan ystäviksi
ja hyvään sovintoon hänen kanssaan, löydämme me lemmikkimme ja saamme
hänet omaksemme, mikä nyt vain harvoille onnistuu. Älköön Eryximakhos
keskeyttäkö minua ja tehkö sanojani pilkan alaisiksi selittämällä, että
minä muka tarkoitan Pausaniasta ja Agathonia! Sillä kenties hekin
sattuvat kuulumaan näihin ja molemmat luonnostaan ovat miehisiä.
Minähän tarkoitan nyt kaikkia, sekä miehiä että naisia, kun sanon, että
meidän sukumme siten tulisi onnelliseksi, jos me pääsisimme rakkauden
täyttymykseen ja jokainen saavuttaisi oman lemmikkinsä päästen entiseen
luontoonsa. Jos tämä on parasta, niin täytyy siis myös nykyisissä
olosuhteissa sen olla parasta, mikä on sitä lähinnä. Sitä taas on
lemmikin saavuttaminen, joka on rakastajan mielenlaadun mukainen. Jos
siis ylistämme jumalaa, joka tämän aiheuttaa, niin täydellä syyllä
silloin saamme ylistää Erosta, joka nykyhetkellä antaa meille enimmät
lahjat johtaessaan meidät meille sukulaiseen, ja tulevaisuuden varalle
tarjoaa meille suurimmat toiveet, nimittäin, että jos osoitamme
kunnioitusta jumalia kohtaan, hän saattaa meidät vanhaan luontoomme,
parantaa meidät ja tekee meidät autuaiksi ja onnellisiksi. --

"Tällainen, Eryximakhos, sanoi hän, on minun puheeni Eroksesta,
toisenlainen kuin sinun. Kuten jo olen sinua rukoillut, älä tee sitä
pilkanalaiseksi, jotta saisimme kuulla jälellä olevia, mitä kukin
sanoo, tai mieluummin, mitä kumpikin. Sillä Agathon ja Sokrates vain
ovat jälellä."

"Minä teen tahtosi mukaan", kertoi Aristodemos Eryximakhoksen
lausuneen. "Sillä puheesi on minustakin tuntunut miellyttävältä. Ja
jollen tietäisi, että Sokrates ja Agathon erinomaisesti tuntevat
rakkausasioita, niin pahasti pelkäisin heidän jäävän sanattomiksi,
sentakia että niistä on paljon ja monipuolisesti puhuttu. Nyt kuitenkin
olen luottavaisella mielellä." Sokrates sanoi: "Sinähän olet itse
jalosti suorittanut kilpataistelun. Mutta jos sinä olisit siinä
asemassa, missä minä nyt olen, tai ehkä mieluummin, missä minä tulen
olemaan, kun Agathonkin on puhunut, olisit sinä aikalailla peloissasi
ja suuresti hädissäsi, kuten minä nyt olen." -- "Sinä tahdot huumata
minut, Sokrates", sanoi Agathon, "jotta joutuisin hämilleni luullessani
kuulijakunnalla olevan suuria odotuksia puhetaitoni suhteen." --
"Minulla olisi tosiaankin huono muisti, Agathon", sanoi Sokrates, "jos
minä, nähtyäni sinun varmuutesi ja jalon tyyneytesi sinun astuessasi
näyttämölle näyttelijäin seurassa ja katsoessasi päin niin suurta
katsomoa lainkaan joutumatta pelon valtaan, kun sinun piti esittää
näytelmäsi, jos minä luulisin sinun joutuvan hämillesi meidän muutamien
harvojen ihmisten takia." -- "Kuinka Sokrates", sanoi Agathon, "ethän
sinä toki luule minun olevan niin täynnä teatteria, etten hyvin
käsittäisi, että järkimiehelle muutamat ymmärtäväiset ovat
pelottavampia kuin joukko ymmärtämättömiä?" -- "En tosiaan tekisi
kauniisti, Agathon", sanoi Sokrates, "jos ajattelisin sinusta jotakin
epähienoa. Sillä tiedän hyvin, että jos sattuisit joidenkuiden pariin,
joita pitäisit viisaina, sinä välittäisit niistä enemmän kuin joukosta.
Mutta tuskin me olemme sellaisia. Sillä mehän olimme siellä saapuvilla
ja kuuluimme joukkoon. Mutta jos sattuisit muitten viisaiden pariin,
niin pian sinä heitä häpeäisit, jos luulisit tekeväsi jotakin, joka on
häpeällistä. Vai mitä tarkoitat?" -- "Totta puhut", sanoi hän. --
"Mutta joukkoa et sinä häpeäisi, jos luulisit tekeväsi jotakin
häpeällistä." -- Phaidroksen sanoi Aristodemos silloin puuttuneen
puheeseen ja lausuneen: "Hyvä Agathon, jos vastaat Sokrateelle, ei hän
enää lainkaan välitä siitä, miten keskustelumme aiheen käykään, kunhan
hänellä vain on joku, jonka kanssa keskustella; varsinkin jos tämä on
kaunis mies. Minä kuulen kyllä mielelläni Sokrateen keskustelevan,
mutta minun täytyy pitää huolta ylistyspuheesta Erokselle, ja
vastaanottaa itsekultakin teistä puhe. Kun kumpikin on antanut osansa
jumalalle, keskustelkoon sitten tällä tavalla." -- "Hyvin puhuttu,
Phaidros", sanoi Agathon, "eikä mikään estä minua puhumasta, sillä
Sokrateen kanssa voin minä toistekin usein keskustella.

"Minä tahdon nyt ensin lausua, mitenkä minun tulee puhua, ja sitten
puhua. Sillä minusta näyttää siltä, ettei kukaan niistä, jotka ovat
tätä ennen puhuneet, ole ylistänyt jumalaa, vaan kaikki ovat kiittäneet
ihmisiä onnellisiksi sen hyvän takia, jonka jumala on heille
lahjoittanut. Mutta millainen hän oikeastaan on, joka nämä lahjat on
antanut, sitä ei ole kukaan sanonut. Ainoa oikea tapa kuitenkin
jokaisessa ylistyspuheessa ja jokaista ylistäessä on puheella koettaa
esittää, millainen ja minkä aiheuttaja se on, josta on puhe. Siten
tulee meidän Erostakin ylistää, ensinnä häntä itseään, millainen hän
on, ja sitten hänen lahjojaan. Minä puolestani väitän, että niin
onnellisia kuin kaikki jumalat ovatkin, Eros on, jos on luvallista niin
sanoa joutumatta kenenkään kostonalaiseksi, onnellisin heistä, koska
hän on kaunein ja paras. Kaunein hän on seuraavista syistä. Ensiksi hän
on, Phaidros, jumalista nuorin. Painavan todistuskappaleen tälle
väitteelle tarjoaa hän itse pakenemalla paetessaan vanhuutta, joka
kuitenkin ilmeisesti on nopea. Ainakin se nopeammin kuin sen tulee,
meitä lähenee. Tätä Eros luonnostaan vihaa eikä sitä kaukaakaan lähene.
Nuorten parissa ja seurassa hän aina on. Sillä vanha sananparsi lausuu
aivan oikein sanoessaan, että samanlainen aina liittyy samanlaiseen.
Phaidrokseen minä yhdyn monessa muussa suhteessa, mutta en siinä, että
Eros on vanhempi Kronosta ja Iapetosta,[19] vaan väitän, että hän on
nuorin jumalista ja ikuisesti nuori ja että ne muinaiset jumalien
keskuudessa sattuneet tapahtumat, joista Hesiodos ja Parmenides
kertovat, ovat syntyneet Ananken[20] (Välttämättömyyden) eikä Eroksen
vaikutuksesta, jos heidän kertomuksensa ylipäänsä on tosi. Sillä eivät
jumalat olisi silponeet eivätkä sitoneet kahleisiin toisiaan eivätkä
tehneet monenlaista muuta väkivaltaa, jos Eros olisi ollut heidän
keskellään, vaan ystävyys ja rauha olisi vallinnut, kuten nyt, siitä
asti kuin Eros on jumalia hallinnut. Nuori hän siis on, ja paitsi että
on nuori, on hän hento; ja hän kaipaa runoilijaa sellaista kuin oli
Homeros kuvailemaan jumalan hentoutta. Sillä Homeros sanoo, että
Ate[21] on jumalatar ja hento; ainakin hänen jalkojaan hän kuvaa
hennoiksi, sanoen:

    "'Hennot jalkansa ei käy koskaan maan tämän pintaan.
    Ei, vaan miesten päitäpä myöten kulkunsa leijaa.'

"Hän näyttää minusta kauniilla todistuksella osoittavan hänen
hentoutensa, sillä nimittäin, ettei hän kulje pitkin kovaa pohjaa, vaan
pehmeätä. Samaa todistusta mekin tahdomme käyttää Eroksesta
osoittaaksemme, että hän on hento. Hän ei näet kulje maan kamaralla
eikä päälakia myöten, mitkä eivät ole erittäin pehmeitä, vaan hän sekä
kulkee että asuu sellaisessa, mikä on kaikkein pehmeintä olevaisesta.
Sillä hän on asettunut asumaan jumalien ja ihmisten mieliin ja
sieluihin, ei kuitenkaan järjestänsä kaikkiin sieluihin, vaan aina kun
hän tapaa sielun, missä on karkea mielenlaatu, hän väistyy, mutta
asettuu sinne asumaan, missä on pehmeä mieli. Kun hän siis aina sekä
jaloillaan että kaikin tavoin tarttuu sellaiseen, mikä on pehmeimmästä
pehmeintä, niin täytyy hänen olla kaikista hennoin. Nuorin hän siis on
ja hennoin ja sen lisäksi notkea vartaloltaan. Sillä ei hän olisi
kykenevä hiipimään kaikkeen eikä salaa käymään sisälle jokaiseen
sieluun eikä sieltä pois, jos hän olisi kova ja karkea. Mutta hänen
tasasuhtaisesta ja notkeasta olennostaan on hyvänä todisteena jalo
ulkomuoto, joka Eroksella kaikkien olentojen joukossa yleisen
tunnustuksen mukaan erikoisesti on. Sillä muodottomuudella ja Eroksella
on ikuinen keskinäinen sota. Hänen ihonsa kauneutta osoittaa jumalan
elämä kukkien keskellä. Sillä kukoistamattomaan ja loppuun kukkineeseen
ruumiiseen ja sieluun ja mihin muuhun tahansa ei Eros asetu, mutta
missä on kukkea ja tuoksuva paikka, sinne hän sekä asettuu että siellä
pysyy.

"Jumalan kauneudesta riittäköön tämä, vaikka paljon vielä on sanomatta.
Eroksen hyveestä on tämän jälkeen puhuttava. Suurinta on se, ettei Eros
tee vääryyttä jumalalle eikä ihmiselle eikä kärsi vääryyttä jumalalta
eikä ihmiseltä. Sillä hän ei väkivaltaisesti koe mitään, jos hän
jotakin kokee, koska väkivalta ei koske Erokseen. Eikä hän väkivalloin
tee, mitä tekee. Sillä jokainen palvelee Erosta vapaaehtoisesti
kaikessa, ja mihin joku vapaaehtoisesti myöntyy toisenkin puolen
menetellessä vapaasta tahdosta, sen lait, valtion kuninkaat, julistavat
oikeaksi. Paitsi oikeamielisyyttä on hänessä mitä suurin määrä
kohtuullisuutta. Sillä kohtuullisuus on -- kuten tunnustetaan --
nautintojen ja halujen hallitsemista, Erosta voimakkaampi ei taas
mikään nautinto ole. Mutta jos on heikompia nautintoja, hallitsee niitä
Eros, ja hän siis on hallitseva. Ja hallitessaan nautintoja ja haluja
lienee Eros erikoisen kohtuullinen. Urhoollisuudessa taas ei edes Ares
vedä Erokselle vertoja. Sillä ei Ares omista Erosta, vaan Eros Areksen,
Eros, rakkaus Aphroditehen,[22] kuten kerrotaan. Ja se, joka omistaa,
on voimakkaampi kuin se, jota omistetaan. Mutta se, joka hallitsee
muista urhoollisinta, on kai itse urhoollisin. Olen nyt puhunut jumalan
oikeamielisyydestä, kohtuullisuudesta[23] ja urhoollisuudesta, mutta
viisaudesta on minun vielä puhuminen. Niin paljon kuin mahdollista on
minun koetettava olla tässäkään mitään laiminlyömättä. Ensiksi -- jotta
minäkin antaisin kunnian meidän taiteellemme, kuten Eryximakhos
omalleen -- on jumala niin viisas runoilija, että kykenee toisenkin
tekemään runoilijaksi. Jokaisesta ainakin tulee runoilija, johon Eros
vain koskee, vaikka hän ennestään olisikin epärunollinen. Tätä seikkaa
sopii käyttää todistuksena siitä, että Eros on suuri taituri ylipäänsä
kaikessa muusillisessa taiteessa. Sillä sitä, mitä jollakulla joko ei
ole tai mitä hän ei tiedä, sitä hän ei kykenisi antamaan eikä
opettamaan toiselle. Ja mitä taas tulee taitoon synnyttää kaikki elävät
olennot, niin kuka väittää vastaan, ettei juuri Eroksen viisaudesta
kaikki elollinen synny ja kasva. Mitä taas mestaruuteen muissa
taiteissa tulee, niin emmekö tiedä, että se taide, minkä
opetusmestariksi tämä jumala ryhtyy, se kehittyy kuuluisaksi ja
loistavaksi, se taas, johon Eros ei koske, jää varjoon. Sillä
jousella-ampumistaidon ja lääketaidon sekä ennustustaidon Apollon löysi
kaipuun ja rakkauden opastamana, niin että hänkin kai on Eroksen
opetuslapsi kuten Musat runoustaiteessa, Hephaistos takomistaidossa,
Athena kutomataidossa ja Zeus taidossa hallita jumalia ja ihmisiä.
Siispä on jumalienkin asiat saatu järjestykseen Eroksen asetuttua
heihin, Eroksen, joka ilmeisesti on rakkautta kauneuteen. Sillä
rumuuteen ei Eroksella voi olla mitään suhdetta. Tätä ennen sattui,
kuten alussa sanoin, paljon pahaa jumalille Ananken (Välttämättömyyden)
hallitusvallan kautta, kuten kerrotaan. Mutta kun tämä oli syntynyt,
johtui kauneuden rakkaudesta kaikkea hyvää jumalille ja ihmisille. Niin
minusta näyttää, Phaidros, Eros ensinnä olevan itse kaunein ja parahin,
ja senjälkeen muissakin synnyttävän muita samanlaisia ominaisuuksia.
Johtuu mieleeni sanoa jotain runomitassakin, nimittäin että tämä

    "'Suo levon maailmalle ja tyyneyden ulapalle,
    tuulet vaimentaa, surut unten rauhalla poistaa.'

"Tämä vapauttaa meidät vieraudesta ja täyttää meidät tuttavallisuudella
saattaen meille kaikkia tällaisia yhtymätilaisuuksia toistemme kanssa,
ollen johtajanamme juhlissa, khooritansseissa ja uhritilaisuuksissa,
jakaen lahjaksi lempeyttä ja poistaen viileyden, mielellään lahjoittaen
hyväntahtoisuutta, estäen pahantahtoisuutta, ollen lempeä hyville,
ihailtava viisaille, jumalille rakastettava, kadehdittava hänestä
osattomille, omistamisen arvoinen hänestä osallisille, hempeyden,
ylellisyyden, sirouden, sulouden, kaipuun ja ikävöinnin isä, hyvien
huoltaja, huonoja huoltamaton, hädässä ja pelossa, ikävöinnissä ja
ajattelussa paras ohjaaja ja seuralainen, auttaja ja pelastaja,
kaikkien jumalien ja ihmisten koristus, ihanin ja paras johtaja, jota
joka miehen tulee seurata kauniisti hänen ylistystään veisaten ja
yhtyen ihanaan lauluun, jota laulaen hän hurmaa kaikkien jumalien ja
ihmisten mielen.

"Tämä puhe, Phaidros", sanoi hän, "olkoon minun osani jumalalle,
sisältäen osaksi leikkiä, osaksi soveliasta vakavuutta sen mukaan kuin
kykyni sallii."

Agathonin puhuttua kertoi Aristodemos kaikkien läsnäolijoitten
äänekkäästi osoittaneen suosiotaan sen johdosta, että nuorukainen oli
puhunut tavalla, joka oli sekä hänelle itselleen että jumalalle
sovelias. Sokrates katsahti silloin Eryximakhokseen ja lausui:
"Näyttääkö sinusta, Akumenoksen poika, siltä, että minä olen turhaan jo
kauan pelännyt? Vai eikö näytä siltä, että se, mitä äsken lausuin,
sisälsi oikean ennustuksen, että Agathon puhuu ihmeteltävästi, mutta
että minä jään sanattomaksi?" -- "Toiselta puolen", sanoi Eryximakhos,
"näytät ennustaneen oikein, nimittäin että Agathon tulee puhumaan
hyvin. Mutta siinä en usko ennustukseesi, että sinä joutuisit
sanattomaksi." -- "Kuinka niin, miekkonen", sanoi Sokrates, "enkö minä
joutuisi sanattomaksi, minä yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, jonka
pitää puhua niin kauniin ja monivivahteisen puheen jälkeen kuin äsken
lausuttu on? Muut puheen kohdat tosin eivät olleet yhtä ihmeteltäviä,
mutta lopussa -- kuka ei olisi hurmaantunut kuullessaan sanojen ja
sanankäänteiden kauneuden? Sillä minä ainakin, kun ajattelen, etten
kykene lausumaan mitään kaunista, joka tulisi tätä lähellekään,
häpeästä miltei karkaisin tieheni, jos minulla olisi, minne mennä.
Sillä puhe muistutti minusta Gorgiasta,[24] niin että suoraan sanoen
koin sellaista, mistä Homeros kertoo. Pelkäsin, että Agathon lopuksi
viskaisi puheessaan minun puhettani vastaan Gorgiaan, suurpuhujan, pään
ja tekisi minut mykkyydestä kiveksi. Ja minä huomasin silloin olevani
naurettava, kun lupasin teille vuorostani pitää ylistyspuheen Erokselle
ja vakuutin ymmärtäväni rakkausasioita, vaikken lainkaan tiennyt koko
siitä asiasta, miten tulee ylistää mitä tahansa ylipäätään. Minä näet
yksinkertaisuudessani luulin, että tulee puhua totta jokaisesta, jota
ylistetään, että se muodostaisi perustan, ja että siitä sitten tulisi
valita kauneinta ja kokoonpanna se niin taitavasti kuin mahdollista.
Minä näet suurellisesti ajattelin tulevani puhumaan hyvin, minä kun
muka tunsin totuuden minkä asian ylistämisessä hyvänsä. Mutta tämäpä ei
ollutkaan, kuten näyttää, taitoa ylistää kauniisti mitä tahansa, vaan
siihen sisältyy, että asiaan liitetään niin paljon ja niin kaunista
kuin mahdollista, huolimatta siitä, onko sitä todellisuudessa olemassa
vai eikö. Jos se on valheellista, ei se merkitse mitään. Sillä oli,
kuten näyttää, sovittu, että jokainen meistä näyttäisi ylistävän
Erosta, ei, että häntä ylistetään. Sen takia te luullakseni panette
liikkeelle kaikki asiat omistaaksenne ne Erokselle ja sanotte hänen
olevan sellaisen ja sellaisen ja saavan niin ja niin suurta aikaan,
jotta hän näyttäisi niin kauniilta ja jalolta kuin mahdollista,
tietysti niistä, jotka eivät häntä tunne; sillä niistä, jotka hänet
tuntevat, hän tuskin siltä näyttää. Ja niin on ylistyspuhe kaunis ja
jalo. Mutta minä en tuntenut tätä ylistämistapaa, ja sitä tuntematta
lupasin teille minäkin vuorostani pitää ylistyspuheen. Kieli siis
lupasi, mutta ei mieli. Jääköön se siis silleen, sillä en minä pidä
tähän tapaan ylistyspuhetta; en näet sitä osaisi. Mutta totuuden minä
tahdon sanoa, jos tahdotte, omalla tavallani, en teidän puheittenne
mukaan, jotten joutuisi naurunalaiseksi. Katso nyt siis, Phaidros,
haluatko kuulla tällaista puhetta, jossa Eroksesta sanotaan totuus,
mutta sellaisin sanoin ja lauserakentein, jotka sattumalta
tarjoutuvat!" Phaidroksen ja muiden kertoi Aristodemos kehoittaneen
häntä puhumaan, sillä tavalla, millä hän luuli olevan velvollisuutensa
puhua. "Phaidros", sanoi Sokrates, "salli minun vielä kysyä Agathoniita
muutamia pikku asioita, jotta minä pääsisin yksimielisyyteen hänen
kanssaan ja sitten puhumaan!" -- "Sallin kyllä", sanoi Phaidros, "kysy
vain!" Senjälkeen hän sanoi Sokrateen alkaneen jotenkin tähän tapaan.

"Tosiaankin, rakas Agathon, näytti johdatus puheeseesi minusta
oivalliselta, kun sinä sanoit, että ensin tulee osoittaa, millainen
Eros itse on, ja sitten hänen työnsä. Tätä alkua minä ihailen suuresti.
No niin, kun sinä muissakin suhteissa olet kauniisti ja oivallisesti
esittänyt, millainen Eros on, niin sano myöskin tämä: 'Onko Eros
sellainen, että se on rakkautta johonkin, vai eikö se ole rakkautta
mihinkään?' Minä en kysy, onko hän rakkautta johonkin äitiin tai isään,
sillä naurettava olisi kysymys, onko Eros rakkautta äitiin tai isään,
vaan ikäänkuin minä kysyisin itse käsitteestä isä, onko isä jonkun isä
vai eikö, sinä kai sanoisit, jos tahtoisit kunnollisesti vastata, että
isä on pojan ja tyttären isä. Vai miten?" -- "Aivan niin", sanoi
Agathon. -- "Eikö ole samoin äidin laita?" -- Tämänkin hän myönsi. --
"Vastaa vielä", sanoi Sokrates, "vähän useampiin kysymyksiin, jotta
paremmin oivaltaisit, mitä minä tahdon! Jos minä kysyisin: Miten on,
onko veli itse käsitteeltään jonkun veli vai eikös? miten vastaisit?"
-- Hän vastasi myöntävästi. "Eikö hän siis ole veljen tai sisaren
veli?" -- Hän myönsi. "Koeta nyt", lausui hän, "sanoa mielipiteesi --
Eroksestakin! Eikö Eros ole rakkautta mihinkään, vai onko se rakkautta
johonkin?" -- "On varmasti." -- "Pidä nyt tämä mielessäsi", sanoi
Sokrates, "ja muista, mihinkä rakkaus kohdistuu! Vastaa nyt sen verran,
kaipaako Eros sitä, mitä kohtaan se on rakkautta, vai eikö!" -- "Kyllä
varmasti", sanoi hän. -- "Omistaenko sen, mitä hän kaipaa ja rakastaa,
hän kuitenkin kaipaa ja rakastaa, vai omistamattako?" -- "Omistamatta,
todennäköisesti." -- "Mietippä", sanoi Sokrates, "ei onko
todennäköistä, vaan onko välttämätöntä, että kaipaava kaipaa sitä, mitä
tarvitsee, vai onko hän kaipaamatta, jos hän ei tarvitse! Sillä minusta
se ihmeellisesti näyttää, Agathon, olevan välttämätöntä. Miten
sinusta?" -- "Niin minustakin näyttää", sanoi hän. -- "Hyvin sanottu,
sillä tahtoisiko joku, joka jo on suuri, olla suuri, tai joka on
voimakas, olla voimakas?" -- "Se on mahdotonta sen mukaan, mistä olemme
tulleet yksimielisyyteen. Sillä hän ei saattaisi olla sen tarpeessa,
mitä hän on." -- "Totta puhut. Sillä", sanoi Sokrates, "jos joku, joka
on voimakas, tahtoisi olla voimakas, joka on nopea, olla nopea, ja joka
on terve, olla terve -- kenties näet joku saattaisi uskoa tätä ja
kaikkea tämäntapaista, että nimittäin ne, jotka ovat tällaisia tai
omaavat näitä ominaisuuksia, myöskin kaipaavat sitä, mitä omistavat --
jottemme joutuisi erehtymään, sentakia minä tämän sanon -- näiden on --
jos vain ajattelet, Agathon -- välttämätöntä tällä hetkellä omistaa
kaikki, mitä omistavat, joko he sitten tahtovat tai eivät. Ja kuka
vielä voisi kaivata _tätä?_ Mutta joka kerta, kun joku sanoo: 'Minä,
joka olen terve, tahdon myös olla terve, ja joka olen rikas, tahdon
myös olla rikas ja kaipaan juuri sitä, mitä minulla on', sanoisin minä
hänelle: Sinä, ihminen, joka omistat rikkautta, terveyttä ja voimaa,
tahdot omistaa tätä myös vastaisuuden varalle, sillä nykyhetkellä
sinulla tätä on, joko tahdot tai et. Mieti siis, tarkoitatko sinä
sanoessasi: 'Haluan sitä, mitä minulla nykyään on' jotakin muuta kuin:
'Haluan, että se, mitä minulla nyt on, on myös vastaisuuden varalle
tarjolla.' Eiköhän hän mahtaisi myöntää?" Agathonin kertoi Aristodemos
vastanneen myöntävästi. Sokrates sanoi silloin: "Eikö siis se ole sen
rakastamista, mikä ei vielä ole asianomaisella itsellään valmiina ja.
mitä hän ei omista, että haluaa tämän olevan vastaisuudessakin
itselleen varattuna?" -- "Aivan niin", sanoi hän. -- "Siis tämä ja
jokainen muu kaipaava kaipaa sitä, mikä ei ole valmista eikä ole
käsillä, ja mitä hänellä ei ole ja mitä hän ei itse ole ja mitä hän
tarvitsee, sellaista suunnilleen on se, mihin on halua ja rakkautta."
-- "Aivan niin", sanoi hän. -- "No hyvä", sanoi Sokrates, "kerrataanpa
nyt vielä se, mitä on lausuttu. Eikö Eros ensinnä ole rakkautta
johonkin, ja toiseksi siihen, mitä asianomaiselta puuttuu?" -- "Kyllä",
sanoi hän. -- "Palauta tämän lisäksi mieleesi, mihin sinä puheessasi
sanoit Eroksen olevan rakkautta! Jos haluat, muistutan minä sinua
siitä. Minä näet luulen sinun sanoneen suunnilleen siten, että
jumalien keskuudessa asiat saatettiin järjestykseen kauneuteen
kohdistuvan rakkauden kautta; sillä rakkautta rumuuteen ei ole. Etkö
sanonut jotenkin näin?" -- "Sanoin kyllä", vastasi Agathon. --
"Hyväksyttävästi sanoit, hyvä ystävä", sanoi Sokrates. "Ja jos asia on
sillä tavoin, eikö Eros ole rakkautta kauneuteen, vaan ei rumuuteen?"
-- Hän myönsi. -- "Eikö ole sovittu siitä, että rakastetaan sitä, minkä
puutteessa ollaan ja mitä ei omisteta?" -- "Kyllä", sanoi hän. -- "Eros
siis tarvitsee kauneutta eikä hänellä sitä ole." -- "Välttämättä",
sanoi hän. -- "Miten siis? Senkö, joka tarvitsee kauneutta ja jolla ei
sitä millään muotoa ole, senkö sinä sanot olevan kauniin?" -- "En
millään muotoa." -- "Vieläkö nyt myönnät Eroksen olevan kauniin, jos
näin ovat asiat?" -- Agathon vastasi: "Näyttää siltä, Sokrates, kuin en
tietäisi mitään siitä, mitä silloin sanoin." -- "Taisit lausua aivan
oikein, Agathon", sanoi hän. "Mutta sano vielä vähäisen! Onko hyvä
sinun mielestäsi myös kaunista?" -- "On kyllä." -- "Jos Eros kaipaa
sitä, mikä on kaunista, ja kaunis on hyvää, niin kaivannee hän myös
hyvää." -- "Minä, Sokrates", vastasi hän, "en kyenne väittämään sinua
vastaan, vaan olkoon niin, kuten sanot." -- "Niin, totuutta vastaan
sinä et kykene väittämään, rakas Agathon, sillä Sokratesta vastaan
väittäminen ei ole lainkaan vaikeata.

"Ja nyt minä jätän sinut rauhaan ja tahdon esittää puheen Eroksesta,
jonka kerran kuulin mantineialaiselta vaimolta, Diotimalta,[25] joka
sekä näissä että useissa muissa asioissa oli viisas, ja joka toimitti
ateenalaisille heidän uhratessaan ennen ruttoa kymmeneksi vuodeksi
taudin lykkäyksen, ja joka minulle opetti rakkausasioita -- sen puheen,
jonka hän puhui, tahdon minä teille esittää lähtien siitä, mistä minä
ja Agathon olemme tulleet yksimielisiksi, kokonaan omin voimin, mikäli
minä osaan. Nyt tulee, kuten sinä Agathon selitit, ensin esittää Eros
itse, kuka hän on ja millainen hän on, ja sitten hänen työnsä. Minusta
näyttää nyt helpoimmalta käyttää samaa esitystapaa, jota tämä vieras
nainen käytti, tehden minulle kysymyksiä. Sillä minäkin puhuin hänelle
jotakin samansuuntaista, kuin Agathon nyt minulle, että Eros on suuri
jumala, ja että hän kuuluu kauniiden joukkoon. Hän todisti minun olevan
väärässä samoilla perusteilla, joilla minä kumosin tämän (Agathonin)
väitteet, osoittaen, ettei hän minun väitteeni mukaan saattanut olla
kaunis eikä hyvä. Ja minä lausuin: 'Kuinka sanot, Diotima? Onko Eros
siis ruma ja huono?' -- 'Älä käytä syntisiä sanoja! Vai luuletko, että
sen, mikä ei ole kaunista, välttämättä täytyy olla rumaa?' -- 'Luulen
kyllä.' -- 'Tai että se, mikä ei ole viisautta, on tietämättömyyttä?
Vai etkö ole huomannut, että on jotakin, joka on viisauden ja
tietämättömyyden välillä?' -- 'Mitä se on?' -- 'Etkö tiedä', sanoi hän,
'että oikea arvelu[26] voimatta esittää todistusta, ei ole tietämistä?
Sillä mitenkä tieto voisi olla jotakin, jota ei voi todistaa? Mutta se
ei ole myöskään tietämättömyyttä. Sillä mitenkä se, joka koskee
totuutta, voisi olla tietämättömyyttä? Jotakin sellaista on siis
oikea arvelu, tietämättömyyden ja tietämisen väliaste.' -- 'Puhut
totta', vastasin minä. -- 'Älä nyt siis pidä sitä johtopäätöstä
välttämättömänä, että se, mikä ei ole kaunista, on rumaa ja että se,
mikä ei ole hyvää, on huonoa! Niin myös mitä Erokseen tulee, niin älä
sinä', sanoi hän, 'kun myönnät, ettei hän ole hyvä eikä kaunis, silti
usko, että hänen tulee olla ruma ja huono, vaan jotenkin näiden
ominaisuuksien välimailla!' -- 'Mutta', sanoin minä, 'kaikkihan
tunnustavat, että hän on suuri jumala.' -- 'Tarkoitatko sinä', sanoi
hän, 'kaikkia niitä, jotka eivät häntä tunne, vai niitäkin, jotka hänet
tuntevat?' -- 'Kaikkia.' -- Hän hymyili ja lausui: 'Mitenkähän ne,
Sokrates, voisivat tunnustaa häntä suureksi jumalaksi, jotka sanovat,
ettei hän olekaan jumala?' -- 'Kutka ovat näitä?' sanoin minä. -- 'Yksi
olet sinä', sanoi hän, 'ja toinen minä.' -- Minä sanoin: 'Kuinka voit
sanoa niin?' -- Hän vastasi: 'Aivan hyvin. Sanoppa minulle, etkö väitä
kaikkien jumalien olevan onnellisia ja kauniita! Vai uskaltaisitko
sanoa, ettei joku jumalista ole kaunis ja onnellinen?' -- 'Kautta Zeun,
en suinkaan!' lausuin. -- 'Etkö sinä kuitenkin kutsu niitä
onnellisiksi, jotka omistavat hyvää ja kaunista?' -- 'Varmasti.' --
'Mutta sinä olet myöntänyt, että Eros hyvän ja kauniin puutteesta
kaipaa näitä ominaisuuksia, joita häneltä puuttuu.' -- 'Sen olen
myöntänyt.' -- 'Kuinka siis se voisi olla jumala, joka ei ole osallinen
hyvästä ja kauniista?' -- 'Ei mitenkään, kuten näyttää.' -- 'Näetkö
nyt', sanoi hän, 'ettet sinäkään pidä Erosta jumalana?'

"'Mutta', sanoin minä, 'mitä Eros siis saattaa olla? Kuolevainenko?' --
'Ei mitenkään.' -- 'Mutta mitä hän sitten on?' -- 'Edelläsanotun
mukaan', sanoi hän, 'on hän kuolevaisen ja kuolemattoman väliaste.' --
'Mitä siis, Diotima?' -- 'Hän on suuri haltia, Sokrates. Sillä kaikki,
mikä on haltiaolemusta, on jumalan ja kuolevaisen välillä.' -- 'Mikä
valta-asema on hänellä?' -- 'Hän tulkitsee ja saattaa jumalien tietoon
sen, mikä tulee ihmisiltä ja ihmisten tietoon sen, mikä tulee
jumalilta, ihmisten rukoukset ja uhrit ja jumalien määräykset ja uhrien
vastalahjat, hän täyttää molempien välitilan, niin että kokonaisuus on
itsessään muodostunut yhtäjaksoiseksi. Ja tämän kautta kulkee kaikki
tietäjätaito ja pappistaito, sekä uhreja koskeva, että juhlamenoja että
manauksia että kaikenlaista ennustusta ja loihtimista. Sillä jumala ei
yhdy ihmisen seuraan, vaan kaikki yhteys tapahtuu tämän välityksellä,
ja kaikki keskustelu jumalien ja ihmisten välillä niin hyvin valveilla
ollessa kuin unessakin. Ja se, joka tällaisissa asioissa on viisas, hän
on haltioitunut ihminen, mutta se, joka on viisas muussa, joko
joissakin taiteissa tai käsitöissä, hän on arki-ihminen. Näitä
haltioita on useita ja monenlaisia, ja yksi heistä on Eros.' -- 'Kuka
on hänen isänsä', sanoin minä, 'ja kuka hänen äitinsä?' -- 'Se käy
tosin pitkälliseksi selittää, mutta kuitenkin kerron sen sinulle. Kun
Aphrodite syntyi, viettivät jumalat pitoja, ja muitten muassa myös
Metiksen poika Poros. Kun he olivat syöneet, tuli sinne Penia,[27]
kuten ainakin kemuihin, kerjäämään ja seisoi oven ulkopuolella. Nyt
Poros, joka oli juopunut nektarista -- viiniä ei silloin vielä ollut --
lähti Zeun puutarhaan ja väsynyt kun oli, vaipui uneen. Penia keksi
silloin köyhyytensä takia ovelan tuuman synnyttää lapsen Poroksen
kanssa, asettui lepäämään hänen viereensä ja tuli raskaaksi Eroksesta.
Sentähden Eroksesta on tullutkin Aphroditen seuralainen ja palvelija,
koska hän on siinnyt hänen syntymäjuhlanaan ja koska hän luonnostaan
on kauniin rakastaja, koska Aphroditekin on kaunis. Koska Eros on
Poroksen ja Penian poika, on hänen tilansa seuraavantapainen:
Ensiksi on hän ikuisesti köyhä ja kaukana siitä että hän olisi hento ja
kaunis, millaiseksi useimmat häntä luulevat, hän päinvastoin on
karkearakenteinen ja likainen, paljasjalkainen ja koditon sekä makaa
aina paljaalla maalla ja ilman peitettä ja nukkuu vapaan taivaan alla
ovien edessä ja kujilla. Hänellä on äitinsä luonto ja puute on hänellä
alituisena seuralaisena. Mutta isänsä mukaan hän tavoittelee hyvää ja
kaunista, on urhoollinen, rohkea ja voimakas, mahtava metsästäjä, punoo
aina juonia, pyrkii tietoon, on kekseliäs ja filosofoi kautta koko
elämänsä, on mahtava noita, myrkynsekoittaja ja sofisti. Luonnostaan
hän ei ole kuolematon eikä kuolevainen, vaan samana päivänä hän milloin
kukoistaa ja elää, kun hänellä on menestystä, milloin taas kuolee,
mutta elpyy uuteen eloon isänsä luonnon voimasta. Mitä hän hankkii
itselleen, se häviää alituisesti, niin ettei Eros koskaan ole varaton
eikä rikas ja hän on viisauden ja tietämättömyyden välitilassa.
Asianlaita on näet seuraava: Jumalista ei kukaan harrasta filosofiaa
eikä pyri tulemaan viisaaksi, jokainen heistä kun jo on viisas. Eikä
myöskään, jos on joku muu viisas olemassa, tämä harrasta filosofiaa.
Eivät toiselta puolen myöskään tietämättömät harrasta filosofiaa
eivätkä halua tulla viisaiksi. Sillä juuri siinä suhteessa
tietämättömyys on pahaa, että se, vaikkakaan se ei ole kaunista, hyvää
eikä viisasta, pitää itseään täydellisenä. Se, joka ei luule olevansa
puutteellinen, se ei halua sitä, mitä hän ei luule tarvitsevansa.' --
'Kutka siis, Diotima', sanoin minä, 'ovat filosofian harrastajia, jos
niitä eivät ole viisaat eikä tietämättömät?' Hän lausui: 'Sehän on
lapsellekin selvää, että niitä ovat ne, jotka ovat molempien
välimailla, ja näihin kuuluu myös Eros. Sillä viisaus kuuluu kaikkein
kauneimpaan, Eros taas on rakkautta kauniiseen, niin että Eroksen
välttämättä täytyy olla filosofi ja filosofina olla viisaan ja
tietämättömän välimailla. Siihen on hänellä syynä hänen syntyperänsä.
Sillä hänen isänsä on viisas ja varakas, äiti taas ymmärtämätön ja
varaton. Tällainen on, rakas Sokrates, haltian luonto. Siinä, että
luulit Eroksen siksi kuin sen luulit, ei ole mitään ihmeteltävää. Sillä
sinä luulit, kuten minusta näyttää, kun teen johtopäätöksiä sinun
puheestasi, että Eros on se, jota rakastetaan, eikä se, joka rakastaa.
Sentakia Eros luullakseni näytti sinusta ihmeen kauniilta. Sillä
rakastettava on todellisuudessa kaunista, hienoa, täydellistä ja
onnelliseksi ylistettävää. Mutta rakastavalla on toisenlainen olemus,
sellainen, jommoisen olen esittänyt.'

"Minä sanoin: 'Hyvä, muukalainen! Hyvin puhuttu! Mutta jos Eros on
tällainen, niin mitä hyötyä hänestä on ihmisille?' -- 'Sen koetan minä,
Sokrates', sanoi hän, 'tämän jälkeen sinulle osoittaa. Tällainen on
Eros ja täten syntynyt, ja hän on, kuten sinä sanot, rakkautta
kauniiseen. Mutta jos joku kysyisi meiltä: Miten Eros on rakkautta
kauniiseen, Sokrates ja Diotima? tai sanoakseni tämän selvemmin: Mitä
rakastaa se, joka rakastaa kaunista?' -- Minä sanoin: 'Sitä, että se
tulisi hänen osakseen.' -- 'Mutta', sanoi hän, 'tämä vastaus kaipaa
vielä seuraavaa kysymystä: Mitä tulee sen osaksi, jolle lankeaa se,
mikä on kaunistat?' -- Minä sanoin, etten ole aivan valmis vastaamaan
tähän kysymykseen. 'Mutta', sanoi hän, 'jos joku vaihtaisi sanan
'kaunis' sanaan 'hyvä' ja tiedustelisi ja kyselisi: Kuule, Sokrates,
mitä rakastaa se, joka rakastaa hyvää?' -- Minä sanoin: 'Sitä, että se
tulisi hänen osakseen.' -- 'Mitä sitten tulee hänen osakseen, joka saa
osakseen hyvää?' -- 'Siihen voi helpommin vastata', sanoin minä: 'hän
tulee onnelliseksi.' -- 'Hyvän omistamisen kautta nimittäin', sanoi
hän, 'ovat onnelliset onnellisia. Eikä enää tarvitse tehdä uutta
kysymystä, minkä takia se tahtoo olla onnellinen, joka niin tahtoo,
vaan vastaus näyttää täydelliseltä.' -- 'Puhut totta', vastasin minä.
-- 'Luuletko siis, että tämä tahto ja tämä rakkaus on yhteistä kaikille
ihmisille, ja että kaikki tahtovat, että heillä aina olisi hyvää, vai
mitä tarkoitat?' -- 'Sitä tarkoitan', vastasin, 'että se on yhteistä
kaikille.' -- 'Miksi siis, Sokrates', lausui hän, 'emme sano kaikkien
rakastavan, kun kaikki rakastavat samaa ja lisäksi aina rakastavat,
vaan sanomme toisten rakastavan, toisten ei?' -- 'Sitä minä itsekin
ihmettelen', vastasin. -- 'Älä toki ihmettele!' sanoi hän.
'Sillä me erotamme rakkaudesta jonkun lajin ja nimitämme sitä, antaen
sille kokonaiselle kuuluvan nimen, rakkaudeksi, muita nimitämme
toisilla nimityksillä.' -- 'Kuten esimerkiksi?' sanoin minä. --
'Esimerkiksi seuraavasti: Tiedät, että sepittäminen[28] on jotakin
monenlaista. Sillä kaiken olemattomasta olevaiseen siirtyvän koko syynä
on sepittäminen, niin että toiminta kaikkien taiteitten alalla on
sepittämistä ja näitten harjoittajat kaikki sepittäjiä.' -- 'Se on
totta.' -- 'Mutta kuitenkin', sanoi hän, 'tiedät, ettei heitä kutsuta
sepittäjiksi, vaan on heillä toisia nimiä, mutta sepittämisestä
kokonaisuudessaan on eroitettu yksi osa, joka käsittää sävel-, runo- ja
rytmitaidon, ja sitä kutsutaan kokonaisuudelle kuuluvalla nimellä. Sitä
näet yksinään kutsutaan sepittämiseksi (runoudeksi) ja sitä taidetta
hallitsevia sepittäjiksi (runoilijoiksi).' -- 'Oikein puhuttu', sanoin.
-- 'Samoin on myös rakkauden laita. Ylipäänsä on kaikki hyvän ja
onnellisuuden kaipuu jokaiselle suurinta ja korkeinta rakkautta. Mutta
niiden, jotka kääntyvät moneen muuhun suuntaan sen tavoittelussa, joko
rikkauden hankkimiseen tai ruumiinharjoituksiin tai tieteen
harjoittamiseen, ei sanota rakastavan eikä heitä kutsuta rakastajiksi,
ne, jotka kääntyvät sen yhteen puoleen innostuksella, saavat
kokonaisuuden nimen: rakkaus, rakastaa, rakastaja.' -- 'Näytät puhuvan
totta', sanoin minä. -- 'Sellainenkin väite esitetään, että ne, jotka
etsivät omaa puolikastaan, ne rakastavat. Minun mielipiteeni mukaan
rakkaus ei kohdistu puoleen eikä kokonaiseen, jollei se, ystäväni, ole
jotakin hyvää. Sillä ihmiset tahtovat jalkansa ja kätensä leikattaviksi
pois, jos nämä -- niin heidän omiaan kuin ne ovatkin -- näyttävät
olevan heille haitallisia. Sillä ei jokainen ole kiintynyt siihen, mikä
on hänen omaansa, lukuunottamatta sitä tapausta, että joku kutsuu hyvää
omaisuudekseen ja omakseen, ja pahaa vieraaksi. Siis eivät ihmiset
rakasta mitään muuta kuin hyvää. Vai näyttävätkö he sinusta
rakastavan?' -- 'Kautta Zeun, eivät minusta!' sanoin minä. -- 'Käykö
siis', lausui hän, 'näin yksinkertaisesti sanominen, että ihmiset
rakastavat hyvää?' -- 'Kyllä', sanoin. -- 'Kuinka?' sanoi hän. 'Eikö
ole lisättävä, että he rakastavat myös sitä, että heidän omanaan olisi
se, mikä on hyvää?' -- 'On kyllä.' -- 'Ja ettei se vain olisi', sanoi
hän, 'vaan että se aina olisi?' -- 'Sekin on lisättävä.' -- 'Rakkaus on
siis, lyhyesti sanoen', lausui hän, 'halua alituisesti omistaa se, mikä
on hyvää.' -- 'Aivan oikein lausuttu', sanoin minä.

"Kun siis rakkaus kohdistuu tähän', sanoi hän, 'niin millä tavalla ja
mitä tehden ne sitä etsivät, joiden intoa ja ponnistusta voidaan kutsua
rakkaudeksi? Mikä tämä teko on? Voitko sinä sanoa?' -- 'Minä en
silloin', sanoin minä, 'ihailisi sinua viisautesi takia, enkä kävisi
luoksesi saadakseni sinulta juuri tätä tietää.' -- 'No niin', sanoi
hän, 'minä sanon sinulle. Se on synnyttämistä kauniissa, sekä ruumiin
että sielun puolesta.' -- 'Tarvitaan tietäjälahjaa', sanoin minä,
'jotta voisi käsittää, mitä sinä sanot, enkä minä sitä ymmärrä.' --
'Minä sanon', lausui hän, 'sen sinulle selvemmin. Kaikki ihmiset näet,
Sokrates, ovat raskaita sekä sielun että ruumiin puolesta, ja kun he
ovat tulleet vissiin ikään, pyrkii luontomme synnyttämään. Mutta se ei
voi synnyttää rumuudessa, vaan kauneudessa. Sillä miehen ja naisen
yhtyminen on synnyttämistä. Ja tämä on jumalallinen asia ja elollisessa
olennossa, joka on kuolevainen, on tämä kuolematonta, raskaaksitulo ja
synnyttäminen. Epäsuhtaisessa tämä ei voi käydä päinsä. Epäsuhtaista
taas on se, mikä on kaiken jumalallisen kannalta rumaa, kaunis taas on
sopusuhtaista. Kauneuden jumalatar (Kallone) on siis kohtalon ja
kirvoittamisen jumalatar (Moira ja Eileithyia) synnyttämiseen nähden.
Sentakia nimittäin, että kun se, joka on raskaana, lähenee kaunista,
niin se ilosta ja riemusta laajenee ja synnyttää, mutta kun se lähenee
rumaa, niin se harmistuneena ja surullisena vetäytyy itseensä, kääntyy
pois ja kiertyy kokoon, eikä synnytä, vaan kantaa vaivaloisesti
sikiötä. Siksipä se, joka on raskas ja valmis synnyttämään, tuntee
kaipuuta kauniiseen sentakia, että se voi vapauttaa hänet suuresta
tuskasta. Sillä, Sokrates', sanoi hän, 'rakkaus ei kohdistu kauniiseen,
kuten sinä luulet.' -- 'Mihinkä sitten?' -- 'Kauniissa siittämiseen ja
synnyttämiseen.' -- 'Olkoon niin', sanoin. -- 'Varmasti', sanoi hän, --
'Kuinka juuri synnyttämiseen?' -- 'Koska synnyttäminen on ikuista ja
kuolevaiseen verrattuna kuolematonta. Pyrkimyksen kuolemattomuuteen
täytyy kuitenkin sen mukaan, mistä olemme tulleet yksimielisiksi,
tapahtua yhdistettynä hyvään, jos rakkaus kerta tavoittaa hyvän
alituista omistamista. Tämän todistelun perusteella rakkauden täytyy
kohdistua myöskin kuolemattomuuteen.'

"Kaikkea tätä hän opetti minulle, kun hän puhui rakkauden luonteesta ja
toisella kertaa hän kysyi minulta: 'Minkä sinä, Sokrates, luulet olevan
tähän rakkauteen ja kaipuuseen syynä? Vai etkö huomaa, mitenkä
voimakkaan kiihoituksen valtaan kaikki eläimet joutuvat, kun he
tuntevat synnyttämisen halua, sekä siivettömät että siivekkäät, kuinka
he ovat sairaita ja kuinka rakkauden vaistot heitä kiihoittavat ensiksi
yhtymään toisiinsa, ja sitten pitämään huolta synnytetyn elättämisestä,
kuinka ne ovat valmiit, heikoimmatkin väkevimpiä vastaan näiden
puolesta taistelemaan ja kuolemaan, kuinka ne antautuvat kärsimään
nälkää elättääkseen näitä ja tekevät kaikkea muuta. Ihmisten voisi
arvella näin tekevän järjellisen harkinnan perusteella, mutta mikä on
syynä siihen, että eläimet siinä määrässä joutuvat rakkauden valtaan?
Taidatko sanoa?' -- Minä vastasin jälleen, etten tiennyt. Hän sanoi:
'Ajatteletko joskus tulevasi rakkausasioissa taitavaksi, jollet tätä
käsitä?' -- 'Mutta senhän tähden, kuten jo äsken sanoin, olen tullut
luoksesi Diotima, että olen tuntenut tarvitsevani opettajia. Selitä
siis minulle syy tähän ja muuhunkin, joka koskee rakkautta!' -- 'Jos
sinä siis uskot', sanoi hän, 'että rakkaus luonnostaan kohdistuu
siihen, mistä jo useasti olemme päässeet yksimielisyyteen, niin älä
ihmettele. Sillä samoin kuin siinä, koettaa tässäkin kuolevainen luonto
mikäli mahdollista olla ikuinen ja kuolematon. Mutta se voi olla sitä
vain tällä tavalla, synnyttämisen kautta, koska se jättää toisen uuden
olennon vanhan sijaan. Sillä kun jokaisen elollisen olennon sanotaan
elävän ja olevan saman, kuten jokaista lapsuudesta vanhuuteen asti
kutsutaan samaksi, niin hänessä, vaikka häntä kutsutaan samaksi, ei
kuitenkaan ole itsessään samaa olemusta, vaan hän syntyy aina uutena,
ja kadottaa toisia osia, sekä hiuksista, että lihasta, luista, verestä
ja koko ruumiista. Eikä niin ole vain ruumiin laita, vaan myöskin
sielun: luonteesta, tavoista, mielikuvista, haluista, hyväntunteesta,
suruista, pelosta, kaikesta tästä ei koskaan ole jokaisella kaikissa
suhteissa samaa sielussa, vaan osa syntyy, osa häviää. Paljoa
ihmeellisempää on, että meidän tietomme eivät ainoastaan osaksi synny,
osaksi häviä ja ettemme tietoihimme nähden koskaan ole samoja, vaan
että jokainen yksityinenkin tietomme joutuu saman kohtalon alaiseksi.
Sillä se, mitä me kutsumme mietiskelyksi, se tapahtuu tiedon kadotessa.
Sillä unohdus on tiedon häviämistä, mietiskely taas synnyttää katoavan
sijasta uudestaan muiston ja säilyttää tiedon, niin että se näyttää
olevan sama. Tällä tavalla kaikki kuolevainen säilyy, ei siten, että se
kauttaaltaan aina olisi sama, kuten jumalallinen, vaan siten, että
katoava ja vanheneva jättää toisen uuden kaltaisensa luoman sijalleen.
Tällä keinoin, Sokrates, on kuolevainen osallinen kuolemattomuudesta
sekä ruumiin että kaiken muun puolesta. Mahdotonta on sen olla sitä
muulla tavalla. Älä siis ihmettele sitä, että jokainen olento
luonnostaan pitää arvossa jälkeläistään, sillä kuolemattomuuden vuoksi
on jokaisessa olennossa tämä into ja tämä rakkaus.'

"Kuultuani tämän puheen minä ihmettelin ja sanoin: 'Hyvä, viisahin
Diotima! Onko tämän laita nyt todellakin niin?' -- Hän vastasi,
kuten aito sofisti: 'Ole varma siitä, Sokrates! Sillä jos tahdot
kiinnittää huomiosi ihmisten kunnianhimoon, niin ihmettelet heidän
mielettömyyttään, jollet käsitä, mitä olen sanonut, ajatellessasi,
kuinka voimakkaasti rakkaus heitä kiihoittaa saamaan nimeä itselleen ja
jättämään ikuisiin aikoihin kuolemattoman kunnian jälkeensä, kuinka he
sen puolesta ovat valmiit antautumaan kaikille vaaroille alttiiksi
vielä ennemmin kuin lapsien puolesta, uhraamaan varoja, kärsimään mitä
vaivoja tahansa ja vieläpä kuolemaankin. Sillä luuletko sinä, että
Alkestis olisi kuollut Admetoksen puolesta, tai Akhilleus seurannut
Patroklosta kuolemaan, tai teikäläinen, Kodros[29] kuollut
ennenaikaista kuolemaa hankkiakseen lapsilleen kuningasvallan,
jolleivät he olisi uskoneet, että heidän hyveestään säilyisi kuolematon
muisto, joka meillä siitä nyt on. Kaukana siitä että näin olisi',
jatkoi hän, 'minä päinvastoin luulen, että kaikki hyveen
kuolemattomuuden ja sellaisen loistavan maineen saavuttamiseksi tekevät
kaikkensa, sitä enemmän, mitä parempia he ovat. Sillä he rakastavat
kuolemattomuutta. Ne, jotka ruumiiltaan ovat raskaita', sanoi hän,
'kääntyvät etupäässä naisten puoleen ja ovat tällä tavalla
rakastuneita, he kun lasten synnyttämisen kautta uskovat hankkivansa
itselleen kuolemattomuuden, muiston ja onnellisuuden kaikeksi
jälkeentulevaksi ajaksi. Toiset taas ovat raskaita sielultaan[30] --
sellaisia näet on, jotka ovat hedelmällisempiä sielullisesti kuin
ruumiillisesti, nimittäin siinä, mitä sielun sopii siittää ja
synnyttää. Mitä siis sen sopii synnyttää? Viisautta ja muuta hyvettä;
niiden synnyttäjiä ovat sekä kaikki runoilijat että kaikki ne
taiteilijat, joita kutsutaan keksijöiksi. Mutta kaikkein tärkein ja
kaunein laji viisautta on', sanoi hän, 'se, joka koskee valtion ja
yksityistalouden järjestelyä, minkä nimenä on kohtuullisuus ja
oikeamielisyys. Se, joka nuoruudesta asti sydämessään kantaa näitä
hyveitä, ollen jumalallinen, se haluaa myöskin sopivan iän saapuessa
synnyttää ja käy luullakseni ympäri ja etsii kaunista, missä voisi
synnyttää. Sillä rumassa hän ei milloinkaan synnytä. Kauniita ruumiita
hän rakastaa enemmän kuin rumia, hänessä kun elää halu synnyttää, ja
jos hän kohtaa kauniin, jalon ja hyvin muodostuneen sielun, niin hän
armastaa molempia yhdessä, ja tälle ihmiselle on hänellä heti valmiina
runsaasti sanoja hyveestä ja siitä, millainen tulee hyvän miehen olla
ja mitä hänen tulee harrastaa, ja hän ryhtyy opettamaan tätä. Sillä
luulen, että hän, tullessaan kosketukseen ja yhteyteen kauniin kanssa,
synnyttää ja elävöittää sen, jota hän kauan on kantanut, sekä
läsnä- että poissaollen häntä muistellen, ja kasvattaa synnyttämänsä
yhdessä sen kanssa. Sentähden on näillä paljon suurempi keskinäinen
yhteys kuin se, joka syntyy lasten kautta, ja lujempi ystävyys, koska
heille ovat yhteisiä kauniimmat ja kuolemattomimmat lapset. Sentähden
halunneekin jokainen itselleen mieluummin sellaisia lapsia kuin
ihmislapsia, jos hän luo silmänsä Homerokseen ja Hesiodokseen ja muihin
hyviin runoilijoihin kateudella ajatellen, millaisia jälkeläisiä he
ovat jättäneet, jälkeläisiä, jotka tuottavat heille kuolematonta
kunniaa ja muistoa, koska ne itse ovat kuolemattomia; tai jos haluat,
millaisia lapsia Lykurgos jätti Lakedaimoniin, Lakedaimonin ja lyhyesti
sanoen koko Hellaan pelastajia. Meidän keskuudessamme taas on Solon
arvossapidetty lakien synnyttämisen takia ja muut miehet monella muulla
taholla, sekä hellenien että barbarien keskuudessa, miehet, jotka ovat
tehneet monia kauniita tekoja ja synnyttäneet kaikenlaista hyvettä.
Näille onkin jo rakennettu useita temppeleitä tällaisten lasten takia,
mutta ei kenellekään inhimillisten jälkeläisten tähden.'

"'Tähän rakkauden tuntemiseen voidaan sinut, Sokrates, kenties vihkiä,
mutta en tiedä, kykenetkö pääsemään kaikkein täydellisimpiin ja
korkeimpiin salaisuuksiin, joihin tähänastinen esitykseni tähtää, jos
päätelmäin tekoa vain oikein jatketaan. Kuitenkin', sanoi hän, 'tahdon
ne sinulle esittää, jottei minulta ainakaan puuttuisi hyvää tahtoa.
Koeta seurata, jos siihen kykenet! Sillä sen, joka oikealla tavalla käy
tähän asiaan käsiksi, tulee nuoruudessa etsiä kauniita ruumiita, ja
ensinnä tulee hänen, jos häntä oikein ohjaa hänen ohjaajansa, rakastaa
yhtä ruumista ja siinä synnyttää kauniita ajatuksia, mutta sitten tulee
hänen huomata, että missä ruumiissa tahansa oleva kauneus on
sisarkauneutta toisessa ruumiissa olevalle, ja että jos tulee seurata
sitä, mikä käsitteeltään on kaunista, on aivan järjetöntä olla
pitämättä kaikissa ruumiissa olevaa kauneutta yhtenä ja samana. Ja
tämän huomattuaan tulee hänen esiintyä kaikkien kauniiden ruumiiden
rakastajana ja hellittää tuosta tulisesta rakkaudesta yhteen ainoaan ja
pitää sitä halpana ja vähäarvoisena. Senjälkeen tulee hänen pitää
sielun kauneutta suuremmassa arvossa kuin ruumiin kauneutta, niin että,
jos jollakulla on oivallinen sielu, hän tyytyy siihen, vaikkakin tällä
olisi ruumiillista kukkeutta vähäisessä määrässä, rakastaa tätä ja
pitää tästä huolta ja synnyttää ja etsii sellaisia ajatuksia, jotka
tekevät nuoret ihmiset paremmiksi, jotta hän tulisi pakotetuksi
katselemaan inhimillisissä harrastuksissa ja laeissa esiintyvää
kauneutta ja huomaamaan, että se kaikkialla on itselleen läheisesti
sukulaista, ja pitäisi ruumiillista kauneutta vähäarvoisena.
Harrastuksista tulee hänen kulkea eteenpäin tietojen piiriin, jotta hän
huomaisi niiden kauneuden ja jo luoden silmänsä kauneuteen sen
moninaisuudessa ei enää orjan tavoin palvelisi yksityisessä olevaa
kauneutta eikä rakastaisi poikasen kauneutta, tai jonkun miehen tai
yksityisen harrastuksen kauneutta eikä olisi matala pikkusielu, vaan
kääntyen kauneuden aavalle ulapalle ja katsellen sitä synnyttäisi
moninaisia kauniita ja ihania sanoja ja ajatuksia rajattomassa
pyrkimyksessään viisauteen, kunnes hän tästä voimistuneena ja
kehittyneenä käsittäisi yhden ainoan tällaisen tiedon, joka koskee tätä
kauneutta. Koeta nyt', sanoi hän, 'olla niin tarkkaavainen kuin
mahdollista!'

"'Sillä se, joka tähän asti on saanut opetusta rakkaudessa ja joka
katsoo kauneuden eri asteita järjestyksessä ja oikealla tavalla, hän on
käyden kohti rakkauden tuntemisen täydellisyyttä yhtäkkiä havaitseva
jotakin luonnostaan ihmeellisen kaunista, juuri sitä, Sokrates, jota
edelläkäyneet ponnistukset tarkoittivat, ja joka ensiksi on ikuista,
syntymätöntä ja häviämätöntä, lisääntymätöntä ja vähenemätöntä, joka ei
ole toiselta puolen kaunista, toiselta taas rumaa, eikä milloin
kaunista, milloin ei, eikä toiseen verraten kaunista, toiseen rumaa,
eikä toisessa paikassa kaunista, toisessa rumaa, ikäänkuin se olisi
toisille kaunista, toisille rumaa. Eikä tämä kauneus näyttäydy hänelle
kasvoina tai käsinä tai minään muuna ruumiiseen kuuluvana, ei myöskään
puheena tai tietona, eikä liioin toisessa olevana, kuten elollisessa
olennossa, maassa, taivaassa tai muussa, vaan itsestään ja itsessään
aina yhtenäisenä, ja kaikki muut kauneuden muodot ovat siitä osallisia,
jotenkin siihen tapaan, että muiden syntyessä ja hävitessä se ei
mitenkään enene eikä vähene eikä joudu minkään muutoksen alaiseksi. Kun
nyt joku muusta kauneudesta oikean poikarakkauden kautta kohoten
ylöspäin alkaa havaita äskenmainittua kauneutta, on hän miltei
saavuttanut päämäärän. Sillä se on oikea tie rakkauden tuntemiseen,
joko sitä itse kulkee tai antaa toisen johdattaa, että alkaen
yksityisistä kauneuden ilmiöistä tuon mainitun kauneuden takia aina
nousee ylöspäin ikäänkuin portaita myöten, yhdestä kahteen ja kahdesta
kaikkiin kauneihin ruumiisiin, kauniista ruumiista kauneihin
harrastuksiin, kauniista harrastuksista kauneihin tietoihin, kunnes
kauniista tiedoista päätyy siihen tietoon, joka ei ole tietoa muusta
kuin tuosta täydellisestä kauneudesta itsestään, ja lopulta oppii
tuntemaan itse kauneuden.'

"'Tässä kohdassa elämää, rakas Sokrates', jatkoi tuo vieras Mantineian
nainen, 'on, jos missään, elämä ihmiselle elämisen arvoista, kun hän
katselee kauneutta itseään. Ja jos sen kerran näet, et ole vertaava
sitä kultaan etkä vaatteisiin, et kauneihin poikiin etkä nuorukaisiin,
joitten näkemisestä nyt olet hurmaantunut, ja olet valmis useitten
muitten tavoin heidät nähdessäsi ja aina ollessasi yhdessä heidän
kanssaan, jos se vain kävisi päinsä, olemaan syömättä ja juomatta ja
aina vain heitä katselemaan ja olemaan heidän seurassaan. Mitä siis',
sanoi hän, 'ajattelemme, jos jollekulle onnistuisi nähdä itse kauneus
kirkkaana, puhtaana, sekoittamattomana ja vapaana inhimillisestä
lihasta ja väreistä ja monenlaisesta muusta katoavasta turhuudesta, jos
joku voisi nähdä jumalallisen kauneuden sen omassa yhtenäisessä
muodossa? Luuletko', sanoi hän, 'että sen ihmisen elämä muodostuu
alhaiseksi, joka siihen luo silmänsä, katselee sitä oikeilla katseilla
ja elää sen yhteydessä? Vai etkö luule, että jos hän oikealla tavalla
katsoo kauneutta, hänelle vain silloin käy mahdolliseksi synnyttää, ei
hyveen harhakuvia, koska hän ei ole tekemisissä harhakuvan kanssa, vaan
todellinen hyve, koska hän on saavuttanut totuuden? Mutta sen, joka on
synnyttänyt todellisen hyveen ja sitä kasvattanut, on suotu tulla
jumalille rakkaaksi ja kuolemattomaksi, jos kuolemattomuus kerran on
jollekin ihmiselle suotu.'

"Tämän, Phaidros ja te toiset, Diotima minulle puhui ja minä uskoin.
Itse uskoessani koetan muitakin saada uskomaan, että tämän omaisuuden
saavuttamiseksi ei helposti voi löytää inhimilliselle luonnolle
parempaa auttajaa kuin Eros. Sentakia minä väitän joka miehen
velvollisuuden olevan pitää arvossa Erosta, ja minä itse kunnioitan ja
harjoitan rakkauden taitoa ja kehoitan muitakin niin tekemään, ja
ylistän nyt ja aina Eroksen mahtia ja miehuutta niin paljon kuin voin.
Jos tahdot, Phaidros, niin pidä nämä sanani ylistyspuheena Erokselle,
muussa tapauksessa anna niille se nimi, joka sinua haluttaa!"

Kun Sokrates oli näin puhunut, olivat toiset kiittäneet, mutta
Aristophanes oli aikonut lausua jotakin sen johdosta, että Sokrates oli
puheessaan viitannut häneen hänen sanojensa johdosta, kun yhtäkkiä oli
syntynyt kova meteli siitä, että ulko-ovelle kolkutti -- ainakin siltä
tuntui -- juopuneita ja kuului huilunsoittajattaren ääni. Agathon
sanoi: "Käykää katsomaan, pojat, ja jos siellä on joku tuttava, niin
kutsukaa sisälle; jollei ole, niin sanokaa, ettemme juo, vaan lepäämme
jo!" Vähän myöhemmin kuului eteissalissa Alkibiadeen ääni; tämä oli
vahvasti juovuksissa ja huusi kovasti, kyseli, missä Agathon oli, ja
käski viedä itseään Agathonin luo. He veivät nyt hänet heidän luokseen
ja huilunsoittajattaren, joka talutti häntä käsivarresta sekä muutamia
muita hänen seuralaisistaan. Hän seisahtui ovelle, päässään tiheä
muratti- ja orvokkiseppele ja sangen paljon nauhoja, ja sanoi: "Terve,
miehet! Otatteko juomatoveriksenne aika vahvasti liikutetun mieheni Vai
pitääkö meidän lähteä seppelöityämme Agathonin, jota varten olemme
tulleet? Minä näet -- sanoi hän -- en eilen kyennyt saapumaan, mutta
nyt minä olen tullut päässäni nämä nauhat, jotta voisin ne ottaa sieltä
ja sitoa viisaimman ja -- jos niin saan sanoa -- kauneimman miehen
päähän. Te taidatte nauraa minua sentakia, että olen juovuksissa.
Kuitenkin -- vaikka te minua nauraisittekin -- tiedän minä varmasti
puhuvani totta. Mutta sanokaa nyt minulle heti paikalla, saanko näillä
ehdoilla astua sisälle vai enkö! Juotteko te minun kanssani vai
ettekö?" -- Kaikki melusivat silloin ja käskivät hänen käydä sisälle ja
asettua lepopaikalle, ja Agathon kutsui hänet. Hän kävi nyt sisälle
joukon saattamana ja otti samalla päästään nauhoja seppelöintiä varten
ja kun hänellä oli ne silmiensä edessä, ei hän nähnyt Sokratesta, vaan
istuutui Agathonin viereen Sokrateen ja tämän väliin. Sokrates oli näet
väistynyt syrjään antaakseen tälle istumasijaa. Hän istuutui nyt,
syleili Agathonia ja seppelöitsi hänet.

Agathon sanoi silloin: "Riisukaa, palvelijat, kengät Alkibiadeen
jaloista, jotta hän lepäisi tässä kolmantena!" -- "Oikein!" sanoi
Alkibiades. "Mutta kuka on meillä kolmantena juomatoverina?" Samassa
hän kääntyi ja huomasi Sokrateen. Ja nähtyään hänet hypähti hän ylös ja
sanoi: "Oi Herakles, mitä tämä on? Sokratesko täällä? Tännekin olet
asettunut väijymään minua, kuten sinun tapanasi on ollut odottamatta
siellä näyttäytyä, missä kaikkein vähimmin olisin luullut sinun olevan.
Ja minkätähden sinä nyt olet tullut? Ja miksi olet asettunut lepäämään
juuri tälle paikalle etkä Aristophaneen viereen tai jonkun muun
viereen, joka on ja tahtoo olla hauska mies, vaan olet keinotellut
itsellesi paikan läsnäolijoista kauneimman vieressä?" -- Sokrates
sanoi: "Katsohan, Agathon, tahdotko puolustaa minua! Tämän miehen
rakkaus on tuottanut minulle aika lailla harmia. Sillä siitä ajasta
alkaen, jolloin rupesin tätä rakastamaan, ei minun enää ole ollut
lupa luoda katseitani yhteenkään kauniiseen mieheen eikä vaihtaa
sanaakaan sellaisen kanssa, sillä silloin tekee tämä kateudesta ja
mustasukkaisuudesta kummallisia tekoja, haukkuu minua ja tuskin
pidättäytyy käymästä minuun käsiksi. Katso siis, ettei hän vain nytkin
tekisi jotakin tällaista tekoa, ja sovita meidät keskenämme, tai jos
hän ryhtyy käyttämään väkivaltaa minua vastaan, niin suojele minua,
sillä minä kammoan vahvasti tämän miehen hurjaa rakastamishalua!" --
"Ei ole", sanoi Alkibiades, "sovinto mahdollinen minun ja sinun
välillä. Mutta tästä saat toisella kertaa minulta rangaistuksen. Nyt,
Agathon", sanoi hän, "anna minulle osa nauhoja voidaksemme sitoa
seppeleen myöskin tämän miehen ihmeelliseen päähän, jottei hän moittisi
minua siitä, että olen sinut seppelöinyt, mutta en senjälkeen häntä,
joka kuitenkin puheessa voittaa kaikki ihmiset, ei vain äsken, kuten
sinä, vaan aina." Ja samassa hän otti nauhoja, seppelöitsi niillä
Sokrateen ja heittäytyi lepäämään.

Kun hän oli asettunut leposijalleen, sanoi hän: "Hei, miehet! Tehän
näytätte minusta olevan selviä. Sitä ei ole teille sallittava, vaan
teidän on juotava, sillä niin olemme keskenämme sopineet. Juominkien
päämieheksi valitsen itseni, siksi kunnes olette kyllin juoneet. Jos
Agathonilla on joku suuri pikari, laittakoon hän sen tänne! Taikka
oikeastaan ei tarvitakaan, vaan tuo, poika, tuo jäähdytysastia!" sanoi
hän nähtyään sellaisen, joka veti enemmän kuin kahdeksan korttelia. Sen
hän antoi täyttää itselleen ja tyhjensi sen ensin itse, sitte käski hän
täyttää sen Sokratesta varten ja lausui samalla: "Sokratesta vastaan
olen aivan neuvoton. Sillä niin paljon kuin hänen käsketäänkin juoda,
niin hän juo tulematta silti koskaan humalaan." Poika kaatoi nyt
maljaan, ja Sokrates joi. Eryximakhos sanoi silloin: "Miten nyt teemme,
Alkibiades? Emmekö me maljojen ääressä puhu ja laula, vai juommeko me
noin vaan ilman muuta ikäänkuin janoiset." Alkibiades vastasi: "Parhaan
ja ymmärtäväisimmän isän paras poika, terve!" -- "Terve, sullekin!"
sanoi Eryximakhos. "Mutta mitä meidän pitää tehdä?" -- "Kuten sinä
käsket. Sillä sinua tulee totella." --.

    "'Lääkärhän arvoltaan toki vastaa montakin miestä'.[31]

"Määrää siis, mitä haluat!" -- "Kuulehan", sanoi Eryximakhos,
"ennenkuin sinä tulit tänne, olimme me päättäneet, että jokainen
vuorostaan -- alkaen vasemmalta oikealle -- pitäisi Eroksesta niin
kauniin puheen kuin mahdollista ja ylistäisi häntä. Kaikki me muut
olemmekin puhuneet. Koska sinä et vielä ole puhunut, vaikka olet
tyhjentänyt pikarisi, on kohtuullista, että puhut ja puhuttuasi määräät
Sokrateelle sellaisen aiheen käsiteltäväksi kuin haluat, ja että tämä
tekee samoin oikeanpuoleiselle vierustoverilleen ja samaten toisetkin."
-- "Niin, Eryximakhos", sanoi Alkibiades, "ehdotuksesi on hyvä, mutta
eihän liene sopivaa, että juopunut mies puheissa kilpailee selvien
kanssa. Ja muuten, miekkonen, onko Sokrates saanut sinut uskomaan
jotakin, mitä hän äsken on lausunut? Vai tiedätkö sinä, että kaikki on
aivan päinvastoin kuin hän sanoi? Sillä jos minä hänen läsnäollessaan
kiitän jotakin muuta kuin häntä, joko jumalaa tai ihmistä, ei hän
pidättäydy käymästä minuun käsiksi." -- "Ole vaiti!" sanoi Sokrates. --
"Kautta Poseidonin", sanoi Alkibiades, "älä väitä mitään vastaan, sillä
sinun läsnäollessasi en voisi ylistää ketään muuta!" -- "Mutta tee
niin", sanoi Eryximakhos, "jos haluat: kiitä Sokratesta!" -- "Miten
sanot", virkkoi Alkibiades. "Niinkö tahdot, Eryximakhos? Pitääkö minun
käydä miehen kimppuun ja kostaa hänelle teidän läsnäollessanne." --
"Kuule sinä", sanoi Sokrates, "mitä sinä ajattelet? Pilkataksesiko sinä
aiot minua ylistää? Vai mitä sinä aiot tehdä?" -- "Aion puhua täyttä
totta. Katso siis, suostutko tähän!" -- "Tottahan minä toden sallin",
vastasi tämä, "ja käsken sinun lausua sen." -- "Tahdon heti alkaa",
sanoi Alkibiades, "sinun taas pitää menetellä seuraavasti: Jos minä
sanon jotakin, mikä ei ole totta, niin puutu puheeseen, jos haluat, ja
sano, että siinä kohden valehtelen! Jos minä taas esitän milloin minkin
asian, sitä mukaa kuin ne palautuvat mieleeni, niin älä sitä lainkaan
ihmettele! Sillä ei ole suinkaan helppoa esittää sinun omituisuuksiasi
taitavasti ja järjestyksessä, kun olen tällaisessa tilassa.

"Sokratesta minä, hyvät miehet, ryhdyn ylistämään vertauksin. Hän itse
kyllä kenties luulee, että teen niin pilkatakseni häntä, mutta vertaus
on totuuden takia eikä pilkan. Minä väitän nimittäin, että hän on aivan
niiden seileenien[32] kaltainen, joita on kuvanveistäjäin työpajoissa
ja joita taiteilijat kuvaavat pitämässä paimenpillejä ja huiluja
käsissään, mutta joissa, kun ne avataan molemmilta puolin, osoittautuu
olevan jumalankuvia. Ja edelleen väitän minä, että hän on satyri
Marsyaan kaltainen. Että ulkonäöltäsi olet näiden kaltainen, Sokrates,
sitä et sinä toki itsekään kieltäne. Miten muissakin suhteissa olet
samallainen, saat tämän jälkeen kuulla. Olet veitikka; vai etkö? Jollet
myönnä olevasi, kutsun todistajia. Mutta et huilunsoittaja? Olet paljon
ihmeellisempi kuin tuo. Sillä soittokoneensa avulla hän hurmasi ihmisiä
suunsa voimalla, ja vielä nytkin vaikuttaa siten jokainen, joka
puhaltaa hänen sävelmiään. Olympoksen huilunsoittosuoritukset näet luen
Marsyaan ansioksi, tämä kun oli hänen opettajansa. Hänen sävelmänsä,
esittäköön niitä sitten joko etevä huilunsoittaja tai kehno
huilunsoittajatar, riittävät yksinään, koska ne ovat jumalallisia,
hurmaamaan ja saattamaan ilmi ne, jotka kaipaavat jumalia ja
vihkimysmenoja. Sinä eroat hänestä vain sen verran, että sinä ilman
mitään välinettä paljailla sanoilla vaikutat samaa. Meitä ainakaan, jos
kuulemme jonkun muun puhujan -- olkoonpa hyvinkin hyvä puhuja --
puhuvan jotakin muuta, ei se suoraan sanoakseni lainkaan liikuta. Mutta
kun joku saa kuulla sinun puhuvan -- tai jonkun toisen esittävän sinun
puheitasi, olkoonpa tämä esittäjä hyvinkin kehno -- niin, olkoon
kuulija sitten joko nainen, mies tai nuorukainen, kaikki olemme me
puheittesi hurmioissa ja lumoissa. Minä ainakin, hyvät miehet, valalla
vakuuttaisin, jollen näyttäisi teistä olevan täydellisesti humalassa,
miten tuon miehen sanat ovat minuun vaikuttaneet ja vieläkin
vaikuttavat. Sillä joka kerta kun häntä kuulen, hyppii sydämeni paljoa
rajummin kuin korybanttihurmion[33] täyttämäin ja hänen sanansa saavat
kyyneleet vuotamaan silmistäni. Ja olen nähnyt useiden muidenkin
kokevan samaa. Kun kuulin Perikleen ja muitten hyvien puhujien puhuvan,
olin kyllä sitä mieltä, että he puhuivat hyvin, mutta mitään tällaista
en kokenut, eikä sieluni tullut levottomaksi eikä siinä ollut mitään
vastenmielisyyden tunnetta, joka olisi osoittanut minun olevan orjuuden
tilassa. Mutta tämä Marsyas tässä on useasti saattanut minut sellaiseen
mielentilaan, että minusta elämäni ei ole näyttänyt elämisen arvoiselta
minun tilassani. Etkä sinä, Sokrates, voi sanoa, ettei tämä ole totta.
Vielä nytkin tunnen tunnossani, että jos kallistaisin hänelle korvani,
en voisi seistä lujana, vaan kokisin samaa. Sillä hän pakottaa minut
tunnustamaan, että vaikka olen monessa suhteessa puutteellinen,
kuitenkin laiminlyön itseäni ja hoitelen ateenalaisten asioita.
Sentähden minun täytyy väkisin sulkea korvani kuin seireeneiltä[34] ja
pötkiä tieheni, jottei minun tarvitsisi aina istua samassa paikassa ja
vanheta hänen vieressään. Ja vain tähän ihmiseen nähden olen tuntenut
tunnetta, mitä ei kukaan luulisi minussa kehenkään nähden olevankaan,
häpeäntunnetta. Ainoastaan tätä miestä minä häpeän. Sillä tiedän
tunnossani, etten voi väittää vastaan, ettei tule tehdä kuten hän
käskee; mutta niin pian kuin olen lähtenyt hänen luotaan, sorrun minä
joukon kunnianosoituksiin. Sentähden karkaan hänen luotaan ja pakenen
häntä ja aina kun minä näen hänet, joudun häpeän valtaan sen johdosta,
mistä olemme tulleet yksimielisiksi, ja useasti mielelläni näkisin,
ettei hän olisi ihmisten ilmoilla. Mutta jos taas tämä tapahtuisi, niin
se varmasti tuottaisi minulle paljon suurempaa surua. Näin en ymmärrä,
miten tulla toimeen tämän ihmisen kanssa.

"Tähän tapaan ovat tämän satyrin huilun äänet vaikuttaneet sekä minuun
että useihin muihin. Mutta kuulkaa minua, mitenkä samanlainen hän on
kuin ne, joihin häntä vertasin, ja mitenkä ihmeellinen voima hänellä
on! Olkaa varmoja siitä, ettei kukaan teistä häntä tunne, mutta minä
paljastan hänet, koska kerran olen alkanut! Tiedättehän te, että
Sokrates on rakastunut kauneihin ihmisiin, aina liikkuu heidän
ympärillään ja on hurmaantunut heihin ja että hän toiselta puolen on
kaiken suhteen tietämätön eikä mitään tiedä, kuten hänen ulkomuotonsa
osoittaa. Eikö tämä ole seileenien tapaista? Aivan varmasti. Tämä on
kuitenkin vain ulkokuorta hänessä kuten veistetyssä seileeninkuvassa.
Mutta jos paljastaa hänet sisältäpäin, niin tiedättekö, hyvät miehet ja
juomatoverit, millainen määrä kohtuullisuutta hänet täyttää? Tietäkää,
että jos joku on kaunis, ei se liikuta häntä lainkaan, vaan hän pitää
sitä niin vähässä arvossa kuin ei kukaan voisi luullakaan. Ei hän
myöskään pane mitään arvoa siihen, onko joku rikas tai onko jollakin
joku sellainen etu, jonka omistajia suuri joukko ylistää onnellisiksi.
Hän on sitä mieltä, että nämä kaikki asiat eivät ole minkään arvoisia
emmekä me mitään, vaikkakaan hän ei tätä sano, vaan teeskentelee
ihmisten edessä ja tekee heistä pilkkaa ja näin kuluttaa elämänsä.
Mutta kun hän on puhunut täyttä totta ja paljastanut itsensä, niin en
tiedä, onko kukaan nähnyt hänen sisäisiä aarteitaan. Mutta minä olen ne
joskus nähnyt, ja ne näyttivät minusta niin jumalallisilta ja
kultaisilta, ihanilta ja ihmeellisiltä, että minusta tuntui, että heti
oli tehtävä, mitä Sokrates vain käski. Uskoen, että hän oli vakavasti
kiintynyt minun nuorteaan kauneuteeni, pidin minä tätä erinomaisena
voittona ja ihmeellisenä onnenani, koska minun oli mahdollista, jos
miellyttäisin Sokratesta, kuulla kaikki, mitä hän tiesi. Sillä minulla
oli jo ihmeellisen suuret ajatukset kauneudestani. Kun olin johtunut
näihin ajatuksiin, niin minä silloin, sen sijaan ettei minulla ennen
ollut ollut tapana yksinäni ilman palvelijaa olla hänen seurassaan,
lähetin palvelijan pois ja jäin yksinäni hänen seuraansa. Täytyyhän
minun puhua teille koko totuus. Tarkatkaa siis te, ja jos minä
valehtelen, niin todista sinä, Sokrates, minun puhuvan väärin! Minä
olin siis, hyvät miehet, kahdenkesken hänen kanssaan ja minä luulin
hänen heti alkavan puhua minulle sellaisia asioita kuin rakastaja
yksinäisyydessä puhuisi lemmikilleen ja olin iloissani. Mutta mitään
siitä ei tapahtunut, vaan tapansa mukaan keskusteltuaan kanssani ja
vietettyään päivän seurassani lähti hän tiehensä. Senjälkeen haastoin
hänet kanssani voimisteluharjoituksiin ja voimistelin hänen kanssaan,
tätä tietä muka saavuttaakseni jotakin. Hän voimisteli minun myötäni ja
painiskeli usein kanssani kenenkään olematta läsnä. Mutta miksi puhua
siitä? Sillä ei minulla ollut tästä sen enempää hyötyä. Kun en tällä
tavoin päässyt mihinkään, päätin väkivallalla käydä miehen kimppuun ja
olla hellittämättä, koska kerran olin alkanut, ja päinvastoin saada
selville, miten asian laita oikeastaan oli. Minä kutsun nyt hänet
kanssani aterialle aivan niin väijyen häntä kuin rakastaja lemmikkiään.
Tähänkään pyyntöön hän ei heti suostunut, mutta ajan pitkään hän
kuitenkin taipui. Kun hän ensimäisen kerran tuli, tahtoi hän
aterioituaan poistua. Ja silloin minä häpeissäni annoin hänen mennä.
Mutta minä yritin samaa juonta uudelleen, ja kun hän oli aterioinut,
keskustelin hänen kanssaan pitkälle yöhön asti, ja kun hän tahtoi mennä
pois, esitin hänelle, että oli liian myöhäistä, ja pakotin hänet
jäämään. Hän asettui lepäämään vuoteeni viereen leposijalle, jossa hän
oli syönytkin, eikä huoneessa nukkunut ketään paitsi meitä. Tähän
saakka kertomukseni kai on aivan säädyllinen ja sovelias esittää
kenelle hyvänsä. Sitä, mitä sitten seuraa, ette kuulisi minun puhuvan,
jollei ensiksi sananlaskun mukaan viini toisi ilmi totuutta -- olkoon
sitten palvelijoita kuuntelemassa tai ei -- ja jollei toiseksi minusta
näyttäisi olevan väärin salata Sokrateen ylevää tekoa, kun kerran on
ryhtynyt pitämään hänelle ylistyspuhetta. Sitäpaitsi on minulla
samanlainen tunne kuin käärmeen puremalla. Sanotaan näet, että se, joka
on tämän saanut kokea, ei tahdo kertoa siitä muille kuin niille, joita
myös on käärme purrut, koska ainoastaan nämä voivat ymmärtää ja antaa
anteeksi, jos hän tuskasta on rohjennut tehdä ja puhua mitä tahansa.
Kun minä olen haavoittunut tuskallisemmasta puremasta ja arimmasta
kohdin, mistä ylipäänsä voi haavoittua -- sillä sydämeen eli sieluun,
eli miksi sitä pitää nimittää, olen saanut iskun ja pistoksen
filosofian sanoista, jotka tavatessaan luonnostaan terveen nuoren
sielun tarttuvat kiinni lujemmin kuin käärme ja saattavat hänet
tekemään ja puhumaan mitä tahansa -- ja kun näen Phaidrokset,
Agathonit, Pausaniaat, Aristodemokset ja Aristophaneet -- ja miksi
minun pitää mainita Sokrates ja ketä muita täällä on; kaikkiahan teitä
on samoinkuin minuakin ahdistanut sama mieletön hulluus filosofiaan --
sentähden pitää teidän kaikkien kuulla, sillä te tulette antamaan
anteeksi, mitä silloin tein ja nyt puhun. Mutta palvelijat, ja jos
täällä on muita vihkimättömiä ja sivistymättömiä, asettakoot korviinsa
tarpeeksi suuret salvat.

"Kun siis, hyvät miehet, lamppu oli sammutettu ja palvelijat olivat
ulkona, tuntui minusta siltä, ettei minun mitenkään tullut teeskennellä
hänen edessään, vaan vapaasti lausua ajatukseni. Minä tyrkkäsin häntä
ja sanoin: 'Sokrates, nukutko?' -- 'En suinkaan', sanoi hän. --
'Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut?' -- 'Mitä sitten?' kysyi hän. --
'Sinä näytät minusta', sanoin minä, 'olevan ainoa, joka ansaitsee
päästä minun rakastajakseni, mutta minusta tuntuu kuin sinä epäröisit
tästä minulle huomauttaa. Minun kantani on tämä: minä pidän hyvin
typeränä olla tässä taipumatta tahtoosi samoinkuin silloinkin, jos
tarvitsisit jotakin omaisuudestani tai ystävieni omaisuudesta. Sillä
minulle ei mikään ole tärkeämpää kuin että tulen niin hyväksi kuin
mahdollista, eikä siihen kukaan luullakseni voi minua paremmin auttaa
kuin sinä. Jos minä en taipuisi tällaisen miehen tahtoon, häpeäisin
sentakia paljon enemmän ymmärtäväisiä miehiä, kuin ymmärtämätöntä
joukkoa siten tehtyäni.' -- Kun hän oli tämän kuullut, sanoi hän aivan
pilkallisesti ja niin kuin hänen tapaistansa on: 'Rakas Alkibiades,
sinä et todella näytä olevan huono mies, jos se kerran on totta, mitä
sinä minusta puhut, ja minussa on joku voima, jonka kautta sinä
saattaisit tulla paremmaksi. Sinä näkisit silloin minussa ihmeellisen
kauneuden, joka olisi paljoa edellä sinun kauneudestasi. Jos sinä nyt
tämän nähdessäsi aiot liittyä yhteyteeni ja vaihtaa kauneutta
kauneuteen, et aio saavuttaa vähäistä etua minuun verraten, vaan yrität
hankkia luulotellun kauneuden asemasta todellisen kauneuden ja aiot
itse asiassa vaihtaa vaskea kultaan. Mutta, miekkonen, katso paremmin,
ettei sinulta jää huomaamatta, etten mitään ole. Sielun silmä alkaa
terävästi nähdä, kun ruumiin silmät alkavat kadottaa terävyyttään.
Mutta sinä olet tästä vielä kaukana.' -- Kun minä olin tämän kuullut,
sanoin minä: 'Minun puoleltani on asia näin, enkä ole tästä mitään
lausunut toisin kuin ajattelen. Mutta mieti sinä itse, mitä pidät sekä
itsellesi että minulle parhaana!' -- 'Kas', sanoi hän, 'siinä sinä
sanoit oikein. Sillä tulevaisuudessa me harkiten teemme, mikä meille
kummallekin sekä tässä että muissa suhteissa näyttää parhaalta.' -- Kun
minä tämän keskustelun kuluessa olin ikäänkuin ampunut nuolia häneen,
luulin hänen haavoittuneen. Minä nousin ylös ja antamatta hänelle
tilaisuutta sanoa sanaakaan, heitin minä viittani hänen ylleen -- oli
näet talvi -- asettauduin lepäämään hänen kuluneen vaippansa alle,
kiedoin käteni tämän jumalallisen ja todella ihmeellisen miehen
ympärille ja lepäsin niin koko yön. Etkä sinä, Sokrates, voi sanoa
minun tätäkään valehtelevan. Ja vaikka olin näin tehnyt, kesti hän
kaiken voitollisesti, halveksi ja ivaili minun nuorteata kauneuttani
sekä teki siitä pilkkaa. Ja sen minä kuitenkin luulin olevan jotakin,
arvoisat tuomarit. Sillä te olette Sokrateen ylimielisyyden tuomareita.
Ja kautta jumalien ja jumalattarien, tietäkää, että nousin Sokrateen
vieressä mitään erinomaisempaa unessa kokematta, aivankuin olisin
nukkunut isän tai vanhemman veljen vieressä!

"Missä mielentilassa luulette te minun tämän jälkeen olleen,
toiselta puolen katsoessani tulleeni loukatuksi, toiselta puolen
taas ihaillessani tämän miehen luonnetta, kohtuullisuutta ja
miehuullisuutta, tavattuani sellaisen miehen, jollaista en koskaan
olisi uskonut tapaavani viisauteen ja pidättäytyväisyyteen nähden.
Senpätähden en saattanut hänelle suuttua enkä riistäytyä irti hänen
seurastaan, mutta en myöskään tiennyt keinoa, millä vetää häntä
puoleeni. Sillä tiesin hyvin, että häntä oli paljon vaikeampi
haavoittaa rahoilla kuin Aiasta miekalla, ja käyttäessäni sitä keinoa,
jonka olin luullut ainoaksi mahdolliseksi hänen valloittamisekseen, oli
hän päässyt minulta pakoon. Minä olin neuvoton ja kuljeskelin ympäri
tuon miehen orjana enemmän kuin kukaan kenenkään muun.

"Kaikki tämä oli tapahtunut minulle, kun senjälkeen sattui meille
yhdessä sotaretki Potidaiaan[35] ja siellä olimme pöytätovereita.
Ensinnäkin oli hän rasitusten kestämisessä ei vain minua, vaan kaikkia
muita etevämpi. Kun me joskus olimme joutuneet muista eristetyiksi ja,
kuten sotaretkellä tapahtuu, olemaan syömättä, niin eivät muut olleet
mitään häneen verraten nälän kestämisessä. Kemuissa taas hän yksin oli
kykenevä nauttimaan niin hyvin muissa suhteissa kuin siinä, että kun
hänet, joka ei yleensä ollut halukas juomaan, siihen pakotettiin, hän
voitti kaikki ja mikä on kaikista ihmeellisintä, kukaan ihminen ei
koskaan ole nähnyt Sokratesta juovuksissa. Tästä on nähdäkseni
täälläkin todistus saatavissa. Talven kestämisessä taas -- talvet ovat
näet siellä ankaria -- olivat hänen saavutuksensa ihmeellisiä yleensä
ja erikoisesti kerran, jolloin oli mitä tuimin pakkanen. Kaikki joko
silloin olivat menemättä sisältä ulos, tai, jos joku meni, oli hän
tavattomasti vaatetettu ja hänellä oli jaloissa kengät, joihin oli
kiedottu huopaa ja turkiksia. Mutta tällaisella säällä hän meni ulos
yllään vain se vaippa, jota hän aikaisemminkin tavallisesti oli
kantanut ja kulki jäätä myöten avojaloin helpommin kuin toiset kengät
jaloissa. Sotilaat katsoivat häntä karsaasti luullen hänen halveksivan
heitä.

"Tämä tästä, mutta

    "'Kuin uros valtainen tuo toimensa täytti ja kesti'.[36]

"tuolla sotaretkellä, on kuulemisen arvoista. Kun joku asia oli
johtunut hänen mieleensä, seisoi hän samassa paikassa varhaisesta
aamusta asti sitä mietiskellen, ja kun tämä mietiskely ei häneltä
edistynyt, ei hän antanut myöten, vaan jäi tutkistellen seisomaan. Ja
oli jo keskipäivä, kun miehet huomasivat hänet ja ihmeissään kertoivat
toinen toiselleen, että Sokrates aamuvarhaisesta asti oli seissyt
paikallaan ja miettinyt jotakin. Lopuksi, kun oli ilta, kantoivat
muutamat ioonilaiset aterioituaan makuupatjansa ulos, sillä silloin oli
kesä, osaksi nukkuakseen vilpoisessa ilmassa, osaksi pitääkseen
silmällä, jäisikö hän yönkin seisomaan. Ja hän jäi seisomaan, kunnes
aamu koitti ja aurinko nousi. Sitten hän rukoili aurinkoa ja lähti
pois. Tahdotteko kuulla millainen hän oli taisteluissa? Sillä on
oikeudenmukaista, että hän siitäkin saa tunnustuksen. Kun näet se
taistelu tapahtui, josta sotapäälliköt antoivat minulle palkinnon, niin
ei kukaan muu ihminen minua pelastanut kuin hän. Hän ei näet tahtonut
minua jättää, kun olin haavoittunut, vaan pelasti sekä aseeni että
minut vaarasta. Ja minä käskin kyllä silloin, hyvä Sokrates,
päälliköiden antaa sinulle palkinnon, etkä sinä voi minua tästä moittia
etkä väittää minun valehtelevan. Mutta kun päälliköt kiinnittivät
huomionsa minun arvoasemaani ja tahtoivat antaa palkinnon minulle, olit
sinä päälliköitä innokkaampi puoltamaan minulle palkintoa mieluummin
kuin itsellesi. Edelleen, hyvät miehet, kannatti nähdä Sokratesta, kun
sotajoukko paeten väistyi Delionin[37] luota. Minä satuin näet olemaan
mukana ratsumiehenä, hän raskasaseisena jalkamiehenä. Hän väistyi
vasta, kun kaikki miehet oli lyöty hajalle, hän ja Lakhes. Minä kohtaan
heidät ja nähtyäni heidät kehoitan heitä olemaan rohkealla mielellä ja
sanoin, etten jätä heitä. Silloin saatoin vielä paremmin katsella
Sokratesta kuin Potidaiassa, sillä olin nyt vähemmän peloissani, koska
kuljin ratsain. Silloin saatoin ensinnä nähdä, kuinka paljon paremmin
hän säilytti mielenmalttinsa kuin Lakhes. Edelleen näytti hän minusta
-- kuten sinun sanasi kuuluvat, Aristophanes -- niin siellä kuin
täälläkin kulkevan pöyhkeänä ja mulkoillen silmillään, rauhallisesti
katsellen sekä ystäviä että vihollisia, niin että jokaiselle jo
kaukaakin kävi ilmeiseksi, että jos joku käy tuohon mieheen käsiksi,
hän sangen voimakkaasti tulee puolustautumaan. Sentähden hän
turvallisesti pääsi poistumaan, hän ja tuo toinenkin. Sillä niihin,
jotka näin esiintyvät sodassa, tuskin käydään käsiksi, mutta niitä
ajetaan takaa, jotka suin päin pakenevat.[38]

"Monesta muusta ihailtavasta ominaisuudesta voisi Sokratesta ylistää.
Mitä hänen muuhun toimintaansa tulee, saattaisi kukaties jostakusta
toisesta esittää samantapaista, mutta se, ettei hän ole kenenkään
ihmisen, ei entisten eikä nykyisten kaltainen, ansaitsee kaikkea
ihailua. Sillä sellaiseksi kuin Akhilleus oli, saattaisi esittää
Brasidaan[39] ja muita, sellaiseksi kuin Perikles taas, sekä Nestorin
että Antenorin, ja on niitä muitakin. Ja samaan tapaan voisi vertailuja
muihinkin nähden tehdä. Mutta tämän miehen kaltaista, sellainen kuin
hän omituisuudessaan on, sekä hän että hänen puheensa, ei etsimälläkään
voisi löytää, ei nykyisten eikä entisten joukosta, jollei häntä
mahdollisesti vertaisi niihin, joihin minä häntä vertaan, ei kehenkään
ihmiseen, vaan seileeneihin ja satyreihin, häntä ja hänen puheitaan.

"Sen olen aivan alussa jättänyt mainitsematta, että hänen puheensa ovat
aivan noiden seileenien kaltaisia, joita voidaan aukaista. Sillä jos
joku tahtoo kuulla Sokrateen puheita, saattavat ne aluksi tuntua
naurettavilta. Sillä ne ovat verhotut sanoihin ja käänteihin aivan kuin
julkea satyri nahkaansa. Hän näet puhuu kuorma-aaseista, sepistä,
suutareista ja nahkureista ja näyttää aina samoilla sanontatavoilla
puhuvan samaa, niin että jokainen kokematon ja ymmärtämätön ihminen
saattaa nauraa hänen puheilleen. Mutta jos joku näkee ne paljastettuina
ja syventyy niihin, niin huomaa hän ensiksi, että kaikista puheista
vain niillä on syvällinen sisältö, ja edelleen, että ne ovat aivan
jumalallisia ja täynnään hyveen ihania kuvia ja että ne koskettavat
enintä osaa siitä tai oikeammin kaikkea sitä, mitä sen tulee
tutkistella, joka tahtoo tulla hyväksi ja jaloksi ihmiseksi.

"Tästä, hyvät miehet, minä kiitän Sokratesta. Ja minä olen myöskin
sovittanut esitykseeni sen, mistä häntä moitin, kertomalla, miten
ylimielisesti hän on minua kohdellut. Tätä hän ei kuitenkaan ole tehnyt
yksistään minulle, vaan myöskin Kharmideelle, Glaukonin pojalle ja
Euthydemokselle Diokleen pojalle[40] ynnä monelle muulle, joita hän on
pettänyt ollen muka heidän rakastajansa, mutta paremminkin asettuessaan
heidän lemmikikseen rakastajan asemasta. Ja tämän sanon myös sinulle,
Agathon, ettet sinä antaisi tämän miehen pettää itseäsi, vaan
viisastuneena meidän surullisista kokemuksistamme olisit varuillasi,
niin ettet -- kuten sananlasku sanoo -- kuten lapsi vahingoista
viisastu."

Kun Alkibiades oli näin puhunut, oli hänen avomielisyytensä synnyttänyt
naurua, koska näytti siltä, että hän vielä oli rakastunut Sokrateeseen.
Sokrates lausui silloin: "Sinä näytät olevan selvä, Alkibiades. Muuten
et olisi yrittänyt niin viekkailla kiertoliikkeillä salata sitä,
minkätähden olet tämän kaiken lausunut, ja ikäänkuin sivuseikkana
asettanut sitä puheesi loppuun, ikäänkuin et olisi kaikkea sentähden
puhunut, että saisit minut ja Agathonin eroitetuiksi toisistamme. Sillä
sinun mielestäsi pitää minun rakastaa sinua eikä ketään muuta ja
Agathonin taas olla sinun rakastettusi eikä kenenkään muun. Mutta sinun
tarkoituksesi ei ole jäänyt huomaamatta, vaan sinun satyri- ja
seileeninäytelmäsi ydin[41] on paljastunut. Mutta, rakas Agathon,
älköön hän tässä onnistuko, vaan ole varuillasi, ettei kukaan saata
eroittaa minua ja sinua toisistamme!" -- Agathon sanoi: "Tosiaankin,
hyvä Sokrates, sinä näytät puhuvan totta. Minä oletan myös, että hän
asettui minun ja sinun välille lepäämään saattaakseen meidät erillemme.
Mutta se ei hänelle onnistu, vaan minä käyn sinun viereesi lepäämään."
-- "Aivan oikein", lausui Sokrates, "asetu tänne minun alapuolelleni."
-- "Oi Zeus", sanoi Alkibiades, "mitä saan tuon ihmisen puolelta
kärsiä. Joka paikassa hänellä mielestään täytyy olla etusija minun
edelläni. Mutta jollet suostu muuhun, sinä ihmeellinen mies, niin anna
Agathonin levätä ainakin keskellämme." -- "Se on mahdotonta", sanoi
Sokrates. "Sinähän olet pitänyt minulle ylistyspuheen, ja nyt tulee
minun vuorostani ylistää oikealla puolellani olevaa. Mutta jos Agathon
asettuisi sinun alapuolellesi, niin pitäisi hän minulle uuden
ylistyspuheen, sen sijaan että minun ennemmin pitäisi pitää sellainen
hänelle. Jätä siis asia silleen, sinä mainio mies, äläkä kadehdi
nuorukaista sentakia, että minä pidän hänelle ylistyspuheen! Sillä minä
halajan suuresti kiittää häntä." -- "Hei, hei Alkibiades", sanoi
Agathon, "en voi mitenkään jäädä tähän, minun on ehdottomasti
muutettava paikkaa, jotta saisin ylistyspuheen Sokrateelta." -- "Taas
tuo vanha juttu", sanoi Alkibiades. "Kun Sokrates on saapuvilla, on
kenenkään toisen mahdotonta saada osaa kauniista nuorukaisista. Miten
helposti hän nytkin keksi todennäköisen tekosyyn siihen, että tuon
tuossa pitää levätä hänen vieressään." --

Agathon nousi nyt ylös asettuakseen Sokrateen viereen. Mutta yht'äkkiä
oli joukko yökulkijoita tullut portille, ja kun he huomasivat sen
olevan auki, sen takia että joku meni heitä vastaan, tulivat he sisään
heidän luokseen ja asettuivat lepäämään. Syntyi yleinen meteli, ja
seura tuli pakotetuksi juomaan suuria määriä viiniä ilman mitään
järjestystä. Eryximakhoksen, Phaidroksen ja muutamien muitten sanoi
Aristodemos nyt lähteneen tiehensä, hänet taas valtasi uni ja hän
nukkui hyvin kauan, yöt kun siihen aikaan olivat pitkiä. Hän heräsi
vasta päivän koittaessa kukonlauluun, ja näki herättyään, että muut
osaksi nukkuivat, osaksi olivat poistuneet, mutta Agathon, Aristophanes
ja Sokrates yksistään olivat vielä valveilla ja joivat suuresta
maljasta, joka kiersi oikealle päin. Sokrates piti yllä keskustelua
heidän kanssaan. Muuten ei Aristodemos sanonut keskustelua muistavansa,
hän kun ei alusta alkaen ollut ollut mukana ja yhä uudelleen oli
nukahtanut, mutta pääasian siinä sanoi hän olleen sen, että Sokrates
pakotti toiset myöntämään, että saman miehen tulee osata sepittää
sekä huvi- että murhenäytelmiä ja että se, joka on taituri
murhenäytelmänkirjoittajana, on myöskin huvinäytelmän kirjoittaja.
Tämän hän pakotti heidät myöntämään, mutta he eivät oikein jaksaneet
seurata mukana, vaan nukahtivat. Ensin nukahti Aristophanes, ja päivän
jo koittaessa Agathon. Sokrates taas nousi saatettuaan heidät uneen ja
lähti pois, ja Aristodemos seurasi häntä kuten tavallisesti.
Saavuttuaan Lykeioniin kylpi hän ja kulutti siellä -- kuten muulloinkin
-- muun osan päivää ja niin vietettyään päivänsä meni illalla kotia
lepäämään.



SELITYKSIÄ:


[1] _Phalcron_ oli muuan Ateenan deemoksia ja vanha satamapaikka.

[2] Nykyaikaisen lukijan on vaikeata käsittää, missä sukkeluus
oikeastaan on, ja tästä kohdasta on esitetty monia selityskokeita.
Yleisimmin hyväksytty, että nimi phaleronilainen, _phalereus_,
äänteellisesti muistuttaen sanaa _phaleris_, joka on nokikanan nimitys,
sisältäisi vihjauksen Apollodoroksen joko keinuvaan käyntiin tai
kaljuun päälakeen -- linnulla on päässä valkea täplä -- tuntuu
etsityltä. Kenties sukkeluus onkin vain siinä virallisessa tavassa,
millä ystävä Apollodorosta puhuttelee.

[3] _Kydathenai_ oli Ateenan eteläisiä deemoksia.

[4] Sananlasku lienee alkuaan kuulunut: hyvät miehet saapuvat
huonompien luo kutsumatta. Samalla kuin Sokrates muuttaa sananlaskun
ajatuksen, sisällyttää hän siihen sanaleikin, _agathon epi daitas_
(hyvien pitoihin), joka ääntyy aivan samoin kuin _Agathon' epi daitas_
(Agathonin luo pitoihin). Se Homeroksen kohta, johon Sokrates viittaa,
on Iliadin II, 408.

[5] _Myrrhinus_, Attikan kaakkoisia deemoksia.

[6] _Euripideen Melanippe_ tragediassa oli eräs kohta, "sanani eivät
ole omiani, vaan äidiltäni lähteneitä", jota Eryximakhos käyttää.

[7] _Prodikos_, Keos saarelta kotoisin oleva sofisti, jossa
syvälliseen, vakavaan luonteeseen yhtyi suuri tutkimusinto. Platonin
ivallisista viittauksista tiedämme hänen harrastaneen _synonymiikkaa_,
s.o. koettaneen yhdistää merkitykseltään samanlaisia sanoja ja eroittaa
niiden eri merkitysvivahdukset. Kansanuskontoon nähden hän asettui
arvostelevalle kannalle selittäen luonnonilmiöitten ensinnä ihmisten
tajunnassa jumaloituneen. Toiset jumalat hän taas selitti alkuaan
kuuluisiksi sankareiksi. Elämänkatsomukseltaan hän oli pessimisti.
Ihmisen parhaan lohdutuksen hän näki työssä, ja työn sankari Herakles
tuli hänen mieliheroksekseen. Prodikoksen ylistyspuhe Herakleen
kunniaksi sisälsi tunnetun episodin "Herakles tienhaarassa".

[8] _Akusilaos_, eräs vanhimpia historian tai oikeammin tarujen
kirjoittajia, n.s. logografeja, jotka proosamuotoon sovittivat
runoilijain teoksia. Akusilaos mukaili näin melkein sanatarkasti
Hesiodosta.

[9] _Parmenides_, n.s. elealaisen filosofikoulun kuuluisa päämies,
ykseyden ja muuttumattomuuden suuri edustaja, jolla oli Platoniin suuri
vaikutus. Platonin ideoilla onkin samoja määreitä kuin Parmenideen
"olevaisella". Phaidroksen mainitsema säe on hänen opetusrunoelmaansa
_Peri'physeos_ (luonnosta), josta katkelmia on jälellä. Dialogissaan
_Parmenides_ Platon on saattanut yhteen Sokrateen ja Parmenideen,
anakhronistisesti, sillä Parmenides vaikutti paljon ennen Sokratesta.

[10] _Alkestis_ on Kreikan kirjallisuudessa erinomaisen hienosti
piirretty naisluonne. Euripides on hänestä saanut aiheen samannimiseen
draamaansa.

[11] _Orpheus_, tarunomainen runoilija, jonka laululla oli samanlainen
tenhovoima kuin Väinämöisemme laululla. Hän koetti pelastaa puolisonsa
Eurydiken manalasta ja saikin laulullaan manalan haltiattaren
Persephonen taivutetuksi päästämään hänet pois, kuitenkin vain sillä
ehdolla, ettei Orpheus paluumatkalla saisi kääntyä katsomaan
puolisoansa. Kun Orpheus ei voinutkaan ehtoa täyttää, täytyi Eurydiken
jäädä manalaan. Bakkhottaret repivät hänet kuoliaaksi. Orpheun kultti
oli hyvin yleinen ja siihen liittyi uskonnollisia salamenoja.

[12] _Dione_ on feminininen puoli Zeuta. Dionen kultti oli Attikassa
hyvin vanha.

[13] _Harmodios_ ja _Aristogetton_. olivat ylhäissukuisia ateenalaisia
nuorukaisia, jotka persoonallisesta loukkauksesta suuttuneina yrittivät
syöstä Ateenan tyrannit Hippiaksen ja Hipparkhoksen vallasta.
Hipparkhoksen he surmasivat, mutta muuten yritys epäonnistui. Harmodios
kaatui kahakassa ja Aristogeiton sai myöhemmin kärsiä kidutuskuoleman.
Molempia kunnioitettiin Ateenassa myöhemmin kansallisina
vapaussankareina.

[14] _Sillä jos joku ajattelee_. -- Pausanias puhuu sellaisella
vauhdilla, että hän kokonaan unohtaa päälauseen. Käännökseen olen
koettanut sovittaa sellaisen heti alkuun, sulkumerkkien väliin.

[15] _Herakleitos_ opetti päinvastoin kuin Parmenides, ettei mikään
pysy samana, vaan on alituisen muutoksen alaisena. Opin ydin sisältyy
tunnettuun lauseeseen: "Kaikki virtaa." Samoin kuin Platonin ideat
osoittavat yhtäläisyyttä Parmenideen olevaisen kanssa, samoin hänen
käsitykseensä aistinmaailmasta on Herakleitoksen maailmankuva
vaikuttanut. Vaikeatajuisen sanontansa takia sai Herakleitos liikanimen
"skoteinos" (hämärä).

[16] _Urania_ oli tähtitieteen, _Polyhymnia_ lyriikan runotar.

[17] _Ephialtes_ ja _Otos_ olivat giganttiveljeksiä, jotka pitivät
Aresta vankina 13 kuukautta, kunnes Hermes hänet vapautti. Heidän
yrittäessään hyökätä taivaaseen surmasi Apollo heidät. (Vrt. Il. V, 385
ss. ja Odyss. XI, 505 ss.)

[18] V. 385 spartalaiset hyökkäsivät Mantineiaan, hävittivät sen ja
pakottivat kaupungin asukkaat asettumaan hajanaisiin maaseutukyliin
asumaan. Vrt. johdantoa.

[19] _Kronos_, Uranuksen poika ja Zeun isä, jonka Zeus kukisti.
_Iapetos_ oli titaani ja m.m. Prometheun isä.

[20] _Ananke_, välttämättömyys, hallitsi kreikkalaisen katsantotavan
mukaan jumaliakin.

[21] _Ate_ on Homeroksella turmioon johtavan mielenhäiriön
personifikatio.

[22] _Aphroditen_ ja _Areksen_ välillä oli rakkaussuhde, josta m.m.
Homeros kertoo. Agathonin todistelu perustuu siihen, että sana Eros
tarkoittaa sekä rakkauden jumalaa että itse rakkautta.

[23] Agathon ylistäessään Erosta mainitsee nuo neljä kardinaalihyvettä.
Vaikeimmin käännettävissä on _sophrosyne_. Sanalla tarkoitettiin sielun
eri kykyjen ja taipumusten tervettä hallintaa. Käännöksessä olen
enimmäkseen käyttänyt sen vastineena sanaa kohtuullisuus.

[24] Sutkaus Gorgiaan päästä johtuu tämän nimen ja Gorgon, kauhean
hirviön, yhtäläisyydestä. Gorgon kammottavan pään näky saattoi näkijät
kivettymään. Viittaus Homerokseen tarkoittaa Odyss. XI, 633 ss.

[25] _Diotima_ tuntuu olevan sadunomainen henkilö. Myöhemmillä
kirjailijoilla hänestä olevat tiedot perustuvat Platoniin.
Sillä rutolla, josta Sokrates puhuu, tarkoitetaan epäilemättä
peloponnesolaissotien alussa raivonnutta hirveätä kulkutautia, johon
m.m. Perikles kuoli v. 429.

[26] _Oikea arvelu_. Tämän tietoasteen Platon koko ajan eroittaa
varsinaisesta tiedosta, joka kohdistuu ideamaailmaan. Aikaisemmin
Platon ei tee mitään eroitusta sen ja havainnon välillä, mutta
myöhemmin hän määrittelee sen varsinaisesta aistillisesta havainnosta
eriäväksi, vieläpä siitä riippumattomaksikin.

[27] _Penia_ on köyhyyden, _Poros_ yritteliäisyyden ja _Melis_
viisauden personifikatio.

[28] Sanaa sepittäjä vastaa alkutekstissä _poietés_, ja sanaa
sepittäminen _poiesis_. Poietis, runoilija ja poiesis, runoilu johtuvat
verbistä _poicn_, tehdä, ja niiden alkumerkitys on tekijä ja tekeminen.
Platon käyttää tässä sanoja kummassakin merkityksessä.

[29] _Kodros_, tarunomainen attikalainen kuningas, joka uhraamalla
henkensä pelasti maansa dorilaisten hyökkäykseltä.

[30] Kuten jo johdannossa on mainittu esittää Diotima oppinsa
rakkaudesta ikäänkuin vihkimyksenä salamenoihin. Nyt alkaa kolmas ja
korkein aste, jolloin mysterioiden syvin ja salaisin sisältö paljastuu.
Ensimäinen aste, joka vastaa salamenojen puhdistusastetta, aikaa,
jolloinka niihin jäseneksi pyrkijän oli vapauduttava kaikesta
ruumiillisesta synnistä ja saastasta, käsittää opin Eroksesta itsestään
ja sen kautta Sokrates puhdistuu vääristä käsityksistään. Toinen aste
selvittelee jo yhtä toista rakkauteen kuuluvaa, s. o. hänet vihitään jo
muutamiin vähempiin salamenoihin.

[31] Runosäe on Iliadista 11, 54.

[32] _Seileenit_ ja _satyrit_ kuuluivat Bakkhoksen saattueeseen. Ero
heidän välillään ei ole täysin selvä. Seileenejä kuvailtiin kuitenkin
-- varsinkin myöhemmin -- vanhemmiksi satyreiksi. Heidän ulkonäkönsä
oli ruma ja eläimellinen. Nenä oli tylppä, huulet paksut, usein koko
ruumis karvan peitossa. -- _Marsyas_ oli alkuaan phrygialainen
virtajumala, joka kreikkalaisessa jumalauskossa muuttui huilua
soittavaksi satyriksi. Huilunsa hän oli saanut Athena jumalattarelta,
joka oli heittänyt sen pois huomattuaan sen rumentavan kasvojen
ilmeitä. Kilpailussa Apollon kanssa, jossa tämä soitti kitaraa, Marsyas
hävisi, ja Apollon nylki hänet elävältä. Aihe Walter Runebergin
tunnettuun veistokseen. -- _Olympos_ Platonin mukaan oli Marsyaan
oppilas.

[33] _Korybantit_ olivat phrygialaisen äitijumalan, Kybelen
seuralaisia, jotka hurjilla tansseilla saattoivat jumalatarta. Kybelen
palvelijattaret joutuivat koettaessaan jäljitellä korybantteja,
hurmiotilaan, jossa he saattoivat tuskaa tuntematta haavoittaa itseään.

[34] _Seireenit_ ja heidän laulunsa ovat jokaiselle tuttuja
Odysseiasta. He olivat alkuaan kuolonhengettäriä ja heitä kuvailtiin
osittain linnuiksi, osittain neitosiksi.

[35] _Potidaia_ oli korinttolainen kolonia Makedoniassa. Kuuluttuaan
pitkän aikaa Ateenan valtioliittoon se luopui siitä, mutta vallattiin
takaisin v. 429.

[36] Runosäe on Iliadista 4, 242.

[37] _Delion_ oli Boiotian kaakkoisrannikolla. Siellä theebalaiset
voittivat ateenalaiset v. 424.

[38] Sanat ovat komediasta Pilvet, s. 362. Vrt. johdantoa.

[39] _Brasidas_, kuuluisa spartalainen sotapäällikkö ja
peloponnesolaissotien ensi vaiheessa Spartan mahtavin mies.

[40] _Kharmides_ ja _Euthydemos_ olivat kumpikin sofisteja, joiden
mukaan kaksi Platonin dialogia on saanut nimensä.

[41] Jokaista tragediakolmikkoa seurasi hilpeäsävyinen satyridraama,
jossa seileenit ja satyrit muodostivat khoorin. Tällaiseen Sokrates
leikillisesti vertaa Alkibiadeen puhetta siihen sisältyvine
seileeni- ja satyrivertauksineen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pidot - (Symposion)" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.