Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Maailmankaupunki
Author: Sinclair, Upton
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Maailmankaupunki" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



MAAILMANKAUPUNKI

Romaani

Kirj.

UPTON SINCLAIR

Englanninkielestä ["The Metropolis"] suomennettu



Jyväskylässä,
K.-S. Työväen sanomalehtiosuuskunta I.L. kustantama,
1911.



     _Omistettu Maksim Gorjkille_.



Ensimäinen luku.


"_Palaa_ kello puoli yhdeltätoista", sanoi kenraali voimavaunujen
kuljettajalle. Senjälkeen molemmat vaunuissa kulkeneet miehet
astuivat hotellin käytävä-ovesta sisään.

Montague katsahti ympärilleen vavahtaen hieman etukäteen. Syynä
hänen vavahdukseensa ei ollut hotellin loistokkuus, vaikka olisipa
voinut uskoa, että tämän keskikaupungilla sijaitsevan hotellin komeus
vaikuttaisi juuri maalta tulleeseen. Mutta Montague ei huomannut
marmoripilareita, eikä kullattuja porraskaiteita, -- hän muisteli
vaan niitä miehiä, jotka hänen piti pian tavata. Liian paljon oli
häneen kasaantunut vaikutelmia yhtenä päivänä; ensin hän oli saanut
nähdä ja kuulla tuon hyörivän, kohisevan kaupungin, joka oli ollut
hänen tulevaisuuden toiveittensa keskus, ja sitten hän oli kuvitellut
tämän iltaista yhteentuloa miesten kanssa, joiden nimiä ympäröivät
kaikki ne muistot, joita hän lapsesta asti oli pitänyt kalliina.

Käytävässä seisoskeli miesryhmiä puettuina kauhtuneisiin
univormuihin. Kenraali Prentice kumarsi tuon tuostakin, kun hän
Montaguen seuraamana astui portaita kohden, mistä he nousivat
hississä yläkerroksen vastaanottohuoneisiin. Oven suussa he tapasivat
siellä järeän, pienen miehen, jolla oli valkoiset töppiviikset.
Kenraali seisahtui huudahtaen: "Hei, hei, majuuri!" Sitten hän
jatkoi: "Saanko luvan esittää herra Allan Montaguen. Kuule Montague,
tämä on majuuri Thorne."

Vain hetkellisen huomion ilme vilahti majuurin kasvoissa. "Kenraali
Montaguen poikako olette", huudahti hän. Sitten hän pudisti toisen
kättä molemmin käsin. "Olen iloinen nähdessäni teidät, poikaseni!"

Montague ei tehnyt poikamaista vaikutusta. Hän oli kolmenkymmenen
ikäinen mies, mieluummin vanhemman ja vakaantuneemman näköinen, kuin
päinvastoin; kolmen kyynärän pituisena olisi hänestä saanut kaksi
sellaista miestä, kuin mikä tuo pienehkö, pyöreähkö majuuri oli.
Mutta kuitenkin Montague piti sitä luonnollisena asiana, että majuuri
kohteli häntä poikana tänä iltana, -- hän tunsi itsensä pieneksi, kun
joku vain mainitsi majuuri Thornen nimen.

"Ehkä olette kuullut isänne puhuvan minusta", kysyi majuuri
äkkinäisesti: Montague vastasi: "Tuhatkertaa."

Hän aikoi lisätä, että hän oli kuvitellut majuurin uljaaksi
gentlemanniksi, joka oli pelastunut viiniköynnöstä pitkin, sill'aikaa
kun vihollisten koko tykkipatteri häntä ahdisti.

Ehkä Montaguen tunne oli sopimaton; mutta hän oli aina kuvitellut
miehen siksi, vaikka hän ensin nauroi, kun hänen isänsä kertoi
majuurista. Tämä asia oli tapahtunut korpimetsässä eräänä tammikuun
iltapäivällä, Chancellorsvillen hirveässä taistelussa, jolloin
Montaguen isä nousevana nuorena esikuntaupseerina oli saanut
tehtäväkseen auttaa majuuri Thornen pälkähästä, tehtävä, joka oli
hirvittävin, minkä ratsuväen upseeri koskaan voi saada. Se tapahtui
sinä ratkaisevana aikana, jolloin Potomacin armeija horjui Stonevall
Jacksonin hyökkäävien osastojen hätyyttämänä. Ei kukaan voinut
noita osastoja seisauttaa, -- mutta oli pakko saada ne seisahtumaan
voidakseen pelastaa pohjoisarmeijan oikea sivusta. Majuurin
ratsuväenrykmentti oli asettunut leiriin metsään vahvan jalka- ja
ratsuväen ympäröimänä. Vihollisen hyökkäys oli musertava, -- hevoset
ja miehet ihan sinkoilivat palasiksi; ja majuurin hevonen, alaleuka
rikkiammuttuna, oli pillaantunut ja jättänyt isäntänsä riippumaan
edellämainittuun viiniköynnökseen. Irtauduttuaan nähtiin majuuri
tantereella, missä villiintyneet hevoset ja tuskasta mielipuolet
ihmiset raivosivat kuulasateessa ja karteessien räjähtäessä.
Tässä helvetillisessä mylläkässä oli näppärä majuuri heittäytynyt
irtonaisen hevosen selkään ja saapunut hajalleen sirotetun
komentokuntansa jäännösten luo, pitäen puoliaan, siksi kunnes apu
saapui, -- ja vielä jaksaen ottaa osaa taisteluun koko iltapäivän
ja hämärän ajan aina myöhään yöhön saakka, kestäen hyökkäyksiä
hyökkäyksien jälkeen. -- Ja nyt ei voinut uskoa näkemiään, kun
katseli tuota tärkeännäköistä punanenäistä äijänkääkkää, joka olisi
muka tehnyt tuon ihmeellisen voimatyön.

Kun Montague otti kätensä majurin kädestä sanoen hänelle, miten
hauskaa oli tavata hänet, etsivät majuurin silmät jotain henkilöä
huoneessa ja hän huusi äkkinäisesti: "Eversti Anderson! Eversti
Anderson!"

Tuo oli siis sankarimainen Jack Anderson! "Saarnaaja" Anderson,
joksi häntä kutsuttiin miesten kesken, siksi että hän aina rukoili
ennenkuin mihinkään tekoon ryhtyi. Joka aterian edellä hän rukoili
-- hän piti hartaushetkiä illalla -- huhuttiinpa, että hän rukoili
silloinkin, kun hänen väkensä nukkui. Harjoitettuaan jumalallisella
taitavuudella rykmenttiään kolme vuotta, teki hän siitä valiojoukon,
jonka kanssa hän taisteli rintamassa Cold Harborissa, -- jonka nimi
herättää kauhua! Kun viholliset olivat syöksähtäneet ulkopuolelle
varustuksiaan, karkoittaen pakosalle koko eturintaman, niin everstin
patteri oli seisonut paikallaan kuin myrskyvän valtameren aallokossa
niemeke, ahdistettuna kahdelta puolelta; koko se puolentunnin ajan,
joka kului ennenkuin jalkaväki saapui avuksi, oli eversti ratsastanut
tyynenä joukkojensa edessä kehoittaen miehiään taisteluun ja huutaen:
"Antakaa takaisin pojat -- antakaa takaisin!" Nyt everstin käsi
vapisi, kun hän kurotti sen Montaguelle ja hänen äänensä oli murtunut
ja rämisevä, kun hän lausui ilonsa siitä, että sai nähdä kenraali
Montaguen pojan.

"Miksi emme ole saaneet nähdä teitä ennen", kysyi majuri Thorne.
Montague vastasi, että hän oli elänyt nuoruutensa Mississipissä,
-- sillä hänen isänsä oli mennyt naimisiin Etelä-valtiossa sodan
jälkeen. Joka vuosi oli isä kyllä käynyt New-Yorkissa ottaakseen osaa
Uskollisen Legionan kokoukseen; mutta jonkun täytyi jäädä kotiin
äidin kanssa, selitti Montague.

Huoneessa oli noin satakunta miestä ja Montagueta kuljetettiin
ryhmästä ryhmään. Moni läsnäolijoista oli tuntenut hänen isänsä
oikein läheisesti. Montaguesta ne tuntuivat noloilta, kun tapasi
ne näin kasvot kasvoja vastaan, nähden ne vanhoina ja heikkoina,
harmaapäisinä ja avuttomina. Montaguen muistossa ne olivat nuoria,
sankarimaisia, yliluonnollisia ja valtaavia, aivan varjeltuina ajan
hampaalta.

Maalaiselämä oli ollut yksinäistä varsinkin Etelä-valtion miehelle,
joka oli taistellut vapautussodan armeijassa. Kenraali Montague
oli ollut hiljainen mies, hänen suurin ilonsa oli ollut se, että
piti molemmat poikansa polvellaan ja kertoi taisteluistaan. Hän oli
ostanut kaiken kirjallisuuden, joka koski vapautussodan armeijan sitä
osaa, jota hän oli komentanut -- ja Allan oli pengonnut koko tämän
kirjaston, niin pian kuin vaan osasi lukea. Allan oli suoraansanoen
kasvanut taisteluiden keskellä -- tuntikaupalla hän istui kiintyneenä
paksuun kuvitettuun kirjaan, kunnes joku kutsui hänet pois. Hän
tutki sotakarttoja ja taistelurintamia, kunnes kaikki ihan eli
hänen silmiensä edessä; hän tunsi Potomac-armeijan joka prigaatin
ja osaston, hän tunsi päälliköitten nimet, heidän kasvonpiirteensä
ja toimintansa, niin että ne ihan liikkuivat ja puhuivat hänen
mielestään. Jo heidän nimensä sointu sai hänet intoilemaan. -- Nyt
hän näki ne miehet, menneitten aikojen muistot kasaantuivat kuin
vyöry. Ei voinut siksi ihmetellä, että hän tunsi itsensä hiukan
hämmentyneeksi, niin ett'ei löytänyt sanoja vastaukseksi, kun häntä
puhuteltiin.

Mutta sitten sattui tapaus, joka sai hänet heräämään huumeestaan.
"Tuossa on tuomari Ellis", sanoi kenraali.

Tuomari Ellis! Ellisin maine tietorikkaana ja kaunopuheliaana miehenä
oli levinnyt aina Mississippiin asti, -- ei löytynyt sitä kolkkaa
Ameriikassa, jossa ei tunnettu tuomari Eilisin kaunopuheliaisuutta.
"Koeta päästä hänen suosioonsa!" oli Montaguen veli, Oliver sanonut
naurusuin kuulleessaan, että tuomari halusi päästä Montaguen
tuttavuuteen. -- "Koeta päästä hänen suosioonsa, -- sinulla on oleva
hänestä hyötyä."

Helppoa oli päästä sellaisen miehen suosioon, joka näytti niin
lempeältä kuin tuomari Ellis: Hän seisoi ovella, mallikelpoisesti
puettuna kuin gentleman, ystävällisen näköisenä, pistäen silmiin
tässä univormu-ympäristössä siviilipuvullaan. Tuomari oli ryhdikäs
ja herttaisen-näköisen mies. Hänellä oli mustanruskeat viikset
ja hän hymyili säteilevänä. "Kenraali Montaguen poika!" huudahti
hän pudistaen tuon nuoren miehen kättä. "Olen, -- kovin iloinen!
Miks'emme ole saaneet nähdä teitä ennen?!"

Montague selitti olleensa New-Yorkissa vain kuusi tuntia. Arvaan sen!
sanoi tuomari. "Aiotteko viipyä täällä kauankin?"

"Aion asettua tänne olemaan", vastasi Montague.

"Mainiota", sanoi toinen ystävällisesti. "Sitten saamme tavata teidät
useammin. Aiotteko harjoittaa jotain liikettä?"

"Olen lakimies", sanoi Montague "Aion antautua asianajotoimeen."

Tuomari oli nopealla katseellaan mittaillut edessään seisovaa pitkää,
kaunista miestä, jolla oli sysimusta tukka ja vakavat kasvonpiirteet.
"Teidän tulee antaa meidän koettaa taitonne", sanoi hän; ja sitten
kun toiset lähestyivät heitä ja hän oli pakotettu jatkamaan
matkaansa, laski hän mielistellen kätensä Montaguen käsivarrelle ja
kuiskasi viekkaasti hymyillen, "Minä tarkoitin sitä, mitä sanoin."

Montague tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin. Hän ei ollut mielellään
ottanut vastaan veljensä viittausta, sillä hänessä ei ollut ollenkaan
ovelaa viekkautta; mutta hän tahtoi tehdä työtä ja onnistua ja
hän tiesi, että tuomari Ellis'in kaltaisen miehen suosio tulisi
merkitsemään hänelle paljon. Sillä tuomari Ellis oli New-Yorkin
valtiollisen ja liikemiesylimystön epäjumala ja hänen kosketuksestaan
avautuivat onnettaren portit.

Muutamassa huoneessa oli lukuisia tuolirivejä ja sinne oli
kokoontunut kaksi- tai kolmesataa miestä. Tuolla oli nurkassa
taisteluliput, joiden jokaisen ympäri liittyi oma traagillinen
historiansa sellaisen mielessä, joka niitä ymmärsi, niinkuin
Montague. Hänen katseensa harhaili yhdestä toiseen, sillä aikaa
kun kirjuri luki kokousten ilmotuksia ja muita tavanmukaisia
tiedonantoja. Sitte hän rupesi tarkastamaan huoneessa olevaa joukkoa.
Siellä oli yksikätisiä ja yksijalkaisia miehiä, siellä oli tutiseva,
yhdeksänkymmenvuotias sotilasvanhus, joka oli umpisokea ja jota
ystävät taluttivat. "Uskollinen legioona" oli kokoonpantu upseereista
ja siksi olikin se ylimyksellinen järjestö; mutta maailmallinen
menestys ei siinä merkinnyt mitään -- muutamat ponnistelivat
tullakseen eläkkeillään toimeen ja heitä pidettiin yhtä suuressa
arvossa kuin esim. kenraali Prenticeä, joka oli erään kaupungin
suurimman pankkilaitoksen johtaja, ja sanan new-yorkilaisessakin
merkityksessä rikas mies.

Kokousta johtava virkailija esitti: "Eversti Robert Selden, joka
lukee illan sanomalehden: 'Muistelmia Spottsylvaniasta'." Montague
säpsähti kuullessaan nimen -- sillä "Bob" Selden oli ollut yksi hänen
isänsä pöytäveikkoja ja taistellut hänen rinnallaan läpi orjain
vapautusretken.

Hän oli pitkä mies, jolla oli haukkamaiset kasvot ja harmaa
piikkiparta. Salissa oli aivan hiljaista, kun hän nousi, ja
korjattuaan silmälasit alkoi lukea kertomustaan. Hän palautti
mieleen Potomac'in armeijan tilan vuonna 1864 keväällä; kolme vuotta
oli se marssinut ja taistellut, kärsien tappion toisensa jälkeen
-- tuo mahtava ase, jolta puuttui vain käyttäjää. Viimeinkin tuli
mies, joka jaksoi sitä käyttää, joka vei heidät taisteluun ja antoi
heille tilaisuuden otella. Niin olivat he marssineet erämaahan ja
siellä Lee karkasi heidän päällensä; kolme päivää harhailivat he
synkässä viidakossa, taistellen mies miestä vastaan tukahuttavassa
ruudinsavussa. Eversti luki tasaisella, vaatimattomalla äänellä;
mutta saattoi nähdä, että hän piti kuulijat mukanaan, päättäen
hohteesta, joka levisi heidän kasvoilleen, kun hän kertoi armeijan
tointumisesta hämmennyksestään sekä siitä myrskyisästä riemusta, joka
kaikui kautta rivien, kun he marssinsa suuntasivat vasempaan tai
ymmärsivät, että tällä kertaa eivät he peräytyneet. -- Niin saapuivat
he Spottsylvanian taistelukentälle, jossa oteltiin kaksitoista päivää.

Erämaan viidakko ulottui vielä sinne saakka; vihollisen vallitukset,
jotka ulottuivat noin kahdeksan peninkulman alalle, olivat sijoitetut
kupoolikattoisen holvin muotoon, jonka kupoolin muodostivat raskaat,
pölkyistä ja maasta kokoonpannut rintavarustukset, joiden edessä
oli vallihauta ja röykkiö puita. Paikka muodosti liittoutuneitten
valtioitten kulmakiven ja sen nimenä oli "Kulma" -- "Verinen kulma!"
Montague kuuli itseään lähimpänä istuvan miehen vetävän henkeään,
ikäänkuin ankara tuska olisi värisyttänyt hänen ruumistaan.

Päivän sarastaessa oli kaksi prikaatia rynnännyt ja vallannut paikan.
Viholliset ryhtyivät uudelleen hyökkäykseen ja kaksikymmentä tuntia
taistelivat kummatkin armeijat, heittäytyen rykmentti rykmentiltä,
prikaati prikaatilta juoksuhautoihin. Sade vuosi virtana ja
ruudinsavu lepäsi mustana vaippana heidän päällään; he saattoivat
vain nähdä kanuunain välähdykset ja vihollisten kasvoja siellä täällä.

Eversti kuvaili oman rykmenttinsä tuloa. He makasivat hetken
sammalilla ja kuulat surisivat niinkuin mehiläiset ja repivät
ruohonlehtiä heidän päällään. Sitte he hyökkäsivät, yli kentän, missä
ihmisveri juoksi virtoina. Juoksuhaudoissa makasi kuolleitten ja
kuolevaisten ruumiita päällekkäin, ja taistelevien jalat tallasivat
ne muodottomaksi liejussa. He ryömivät varustusten taakse ja
kohottivat kiväärinsä korkealle yläpuolelle päiden, suunnaten tulensa
vastakkaisella sivulla oleviin joukkoihin; kerta toisensa jälkeen
juoksivat miehet ylös rintavarustuksille, laukasivat muskettinsa
ja kaatuivat kuoliaina maahan. He hinasivat ylös kanuunan toisensa
jälkeen ja ampuivat reikiä puiden runkojen läpi ja repivät maata
raehaulipanoksilla.

Everstin lukiessa tyynellä, virallisella äänellään, saattoi nähdä
miesten tuoleissaan kurottautuvan eteenpäin, kädet puserrettuina
ja hampaat yhteen puristettuina. He tiesivät! He tiesivät! Oliko
koskaan ennen historiassa tapahtunut, että tykkiväki olisi vallannut
rintavarustukset? Yhtä kanuunaa ympäröi vaan kaksikymmentä
miestä, joista vaan kaksi haavoittumatonna! Eräs rautainen ämpäri
oli kolmenkymmenenyhdeksän kiväärinkuulan läpäisemä! Ja sitte
raehauliryöpyt lakasivat juoksuhautoja ja pyyhkäsivät pirstaleiksi
eläviä ja kuolleita. Ja tähän helvetilliseen teurastukseen ryntäsivät
uudet rykmentit nelimiehisissä riveissä! Vihollisten joukkue toisensa
jälkeen tahtoi antautua, ja heidän omat toverit ampuivat heidät läpi,
kun he kiipesivät veren tahrimain vallien yli! Ja raskaat pölkyt
etuvarustuksissa ammuttuina pirstaleiksi! Suunnattomat tammet --
muutamat kaksikymmentäneljä tuumaa läpimitaten -- kaatuivat ryskyen
taistelevien päälle, kiväärien luotien poikkinakertamina! Maailman
alusta asti eivät ihmiset olleet koskaan taistelleet niinkuin silloin!

Sitte eversti kertoi omasta haavastaan olkapäässään ja kuinka hän
pimeän saapuessa oli ryöminyt pois; kuinka hän sitte oli joutunut
eksyksiin ja joutunut suoraan vihollisten riveihin, missä hänet
heitettiin vankien jälkijoukkoon ja hän sai marssia taaksepäin.
Sitte eräänä yönä makasi hän kenttäsairasvarastojen ulkopuolella
erämaassa, sadottain haavottuneita ja kuolevia miehiä virui hänen
ympärillään, sateen liottamalla maalla, vaikeroiden, kirkuen ja
rukoillen, että heidät tapettaisiin. Taas täytyi vankien lähteä
liikkeelle, heidät oli määrätty marssimaan rautatielle; tiellä
nääntyi eversti kärsimyksestä ja uupumuksesta ja hän horjui ja kaatui
tielle. Olisi saattanut kuulla neulan putoavan huoneessa, kun hän
lauseiden välillä kertomuksessaan hetkeksi pysähtyi, silloinkun hän
kertoi, kuinka vartija kinaili hänen kanssaan ja houkutteli häntä
kulkemaan yhä eteenpäin. Heidän velvollisuutensa oli tappaa hänet,
jos hän kieltäytyisi, mutta he eivät saattaneet pakottaa itseään sitä
tekemään. Viimein jättivät he sen tehtävän yhdelle heistä ja hän
seisoi ja sadatteli upseeria koettaen herättää rohkeuttaan; lopuksi
hän laukasi kiväärinsä ilmaan ja läksi matkaansa jättäen everstin
tielle.

Sitte hän kertoi, kuinka eräs vanha neekeri oli hänet löytänyt ja
kuinka hän makasi hourien ja kuinka viimein armeija marssiessaan
sattui hänen tiellensä. Hän lopetti kertomuksensa yksinkertaiseen
lauseeseen: "Vasta Pietarin leirillä kykenin jälleen astumaan
paikalleni."

Seurasi meluisa käsienpauke ja sitte hiljaisuus. Äkkiä kuului
jostakin huoneesta laulunääni: "Minun silmäni ovat nähneet Herran
tulon kunnian!" Vanha sotilashymni näytti täydellisesti sointuvan
kokouksen mielialaan; koko joukko yhtyi siihen ja he lauloivat sen
loppuun sakka, värssy värssyltä. Se vyöryi esille, kuin urkujen
mahtava soitto, kun he saapuivat innostuttavaan loppukohtaan: --

    "Hän on antanut torvensa kaikua, joka ei koskaan kutsu peräytymään;
    Hän tutkii läpi ihmisten sydämet tuomioistuimensa edessä;
    Oi sieluni, vastaa nopeasti hänelle; jalkani rientäkää, --
    Jumalamme marssien käy eespäin!"

Taas kesti hetken hiljaisuus; kokousta johtava virkailija nousi
ylös ja ilmotti, että huomattavan vieraan läsnäolon johdosta
he poikkeaisivat säännöllisestä järjestyksestä ja pyytäisivät
tuomari Eilisiä sanomaan muutamia sanoja. Tuomari astui esille ja
kumarsi vastaukseksi heidän kutsuunsa. Sitte, varmaankin tuntien
tarpeelliseksi keventää synkän esityksen herättämää mielialaa, käytti
tuomari tilaisuutta hyväkseen pyytääkseen anteeksi rohkeuttaan
uskaltaessaan puhua huoneentäydelle harjaantuneita sotureita; ja
miten lienee hänen mieleensä tullut erinomaisen huvittava juttu
armeijan muulista ja sen jälkeen taas toinen juttu, niin hänen
lopetettuaan ja istuuduttuaan paikoilleen jokainen huoneessa puhkesi
hilpeään kättentaputukseen.

He menivät sisälle syömään päivällistä. Montague istui
kenraali Prenticen rinnalla ja tämän toisella puolella tuomari;
viimemainitulle muistui päivällisen kestäessä useampia juttuja
mieleen ja hän nauratti kaikkia lähellänsä istuvia. Lopuksi Montague
itsekin innostui ja kertoi jutun vanhasta neekeristä siellä kotona,
joka tekeytyi intiaaniksi. Tuomari oli niin ystävällinen, että piti
sitä sanomattoman huvittavana juttuna ja pyysi, että hän saisi kertoa
sen itse. Useita kertoja senjälkeen hän kääntyi Montagueen ja kertoi
hänelle, ja Montague tunsi itsessään pienen syyllisyyden piston, kun
hän muisti veljensä kyynillisen neuvon: "mairittele häntä!." Tuomari
tahtoi kuitenkin niin mielellään tulla mairitelluksi, että se antoi
Montaguen omalletunnolle rauhaa.

He palasivat uudelleen kokoushuoneeseen; tuolit oli siirretty ja
asetettu pieniin ryhmiin, ja sikarit ja piiput tuotu esille. He
kantoivat esille kalliit sotaliput ja joku nouti merkinantotorven ja
kaksi rumpua; seinät vapisivat koko joukon puhjetessa laulamaan: --

    "Pojat! esille tuokaa torvemme muinainen, hyvä!
    Me tahdomme laulaa laulun uuden --
    Laulamme voimalla, mi kantaa sen yli maiden --
    Laulamme niinkuin lauloimme muinoin, tuhatrinnoin, --
    Kun marssimme kautta Georgian maan!"

Oli ihmeellistä nähdä sitä lämpöä, millä he lauloivat läpi tuon
reippaan laulun -- jonka hengen me kadotamme kuullessamme sen liian
usein. He eivät olleet mitään laulutaiteilijoita, -- he osasivat
ainoastaan laulaa koko voimallaan; mutta tuli virisi heidän silmiinsä
ja he kulkivat tahdin mukana, ja lauloivat! Montague huomasi
tarkkaavansa vanhaa, sokeaa sotilasta, joka istui ja tömisytti
välillä jalkojaan, kasvoillaan ilme, niinkuin sillä, joka näkee
näkyjä.

Ja sitte hänen silmänsä kohtasivat toisen miehen, pienen, punakan
irlantilaisen, joka toisena löi rumpua. Itse rummun henki näytti
astuneen häneen -- hänen käsiinsä ja hänen jalkoihinsa, hänen
silmiinsä ja hänen pieneen, pyöreään ruumiiseensa. Hän löi pitkän,
ylimääräisen jakson värssyjen välillä ja näytti niinkuin hän itse
olisi lentänyt kauas sen siivillä. Kohdatessaan Montaguen katseen hän
nyökkäsi ja hymyili; ja senjälkeen heidän katseensa tuon tuostakin
kohtasivat toisensa ja vaihtoivat tervehdyksen. He lauloivat
"Uskollinen legioonalainen" ja "Armeijan papu" ja "John Brownin
ruumis" ja "Tararam tararam tararam, pojat marssivat"; kaiken aikaa
pärisi ja pauhasi rumpu ja pieni rummunlyöjä nauroi ja lauloi -- tuo
pieni, sotilaallisen huolellisuuden ruumistunut esikuva!

He lopettivat hetkeksi ja pieni mies tuli hänen luoksensa ja esitti
itsensä. Luutnantti O'Day oli hänen nimensä; ja kun hän oli mennyt,
kumartui kenraali Prentice Montaguen puoleen ja kertoi hänelle
tarinan. "Tuo pieni mies", sanoi hän, "alkoi rummunlyöjänä minun
rykmentissäni ja kulki koko sodan ajan minun prikaatini mukana;
ja kaksi vuotta sitte kohtasin minä hänet kadulla eräänä kylmänä
talviyönä, yhtä laihana kuin itse olen ja väristen kesätakissaan.
Minä vein hänet mukanani aterioimaan ja kuinka hän söi; tuo ei ole
kaikki paikallaan, päätin minä mielessäni. Minä vein hänet kotiani
ja tiedättekö, mies oli nälästä nääntymäisillään! Hänellä oli pieni
tupakkamyymälä, ja hän oli joutunut vaikeuksiin -- trusti oli
ottanut hänen liikkeensä. Ja hänellä oli sairas vaimo ja tyttö oli
kirjanpitäjänä kuuden dollarin palkalla viikossa!"

Kenraali jatkoi kertomustaan, kuinka hän oli taistellut saadakseen
pikkumiehen hyväksymään hänen apunsa -- ottamaan vastaan muutamien
satojen dollarien lainan pankkiiri Prenticeltä! "Minuun ei ole mikään
elämässäni niin koskenut", sanoi hän. "Viimein otin minä hänet
mukanani pankkiin -- ja nyt, näette sen, on hänellä kylliksi ruokaa!"

He alkoivat uudelleen laulun ja Montague mietti kuulemaansa
kertomusta. Se näytti hänestä olevan esikuva siitä, mikä teki hänen
mielestään tämän kokouksen niin kauniiksi -- veljeyden ja auttamisen
hengestä, mikä täällä vallitsi. -- He lauloivat: "Me yövymme vanhalla
leiripaikalla"; he lauloivat "Oi siunattu taivas" ja "Entinen
sotilas"; he lauloivat useita liikuttavia ja surullisia lauluja ja
miehet tunsivat äänensä värähtelevän ja sumupilven hiipivän silmiensä
yli. Montague alkoi joutua lumouksen valtaan.

Näiden ihmisten ja heidän elämäntarinansa yllä lepäsi mysterio
-- salaperäinen ihme, joka vain harvoin paljastuu kuolevaisille,
sellaisille, jotka ovat unelmoineet ja uskaltaneet. Heistä ei ollut
helppoa täyttää velvollisuutta; heillä oli ollut vaimot ja lapset,
kodit ja ystävät sekä kotiseudut ja kaikki nämä olivat he jättäneet
palvellakseen tasavaltaa. He olivat opettaneet itselleen uuden
elämäntavan -- he olivat takoneet itsensä kiinni sodan rautaiseen
miekkaan. He olivat marssineet ja taistelleet tomussa ja kuumuudessa,
rankkasateessa ja jäätävässä lumituiskussa; heistä oli tullut miehiä,
joilla oli ankara ja julma luonne;-- miehiä, joilla oli jäsenet
teräksestä, jotka voivat marssia tai ratsastaa päiviä ja öitä, jotka
saattoivat laskeutua alas ja nukkua tantereella talvenhangilla tai
sateen vuotaessa virtoina, jotka yhden sanan kuullessaan olivat
valmiit nousemaan jälleen, ja tarttuen musketteihinsa ryntäämään
suoraan kanuunain kitaan. He olivat oppineet katsomaan kuolemaa
kasvoista kasvoihin ja kohtaamaan sen tuliset silmät; he marssivat,
söivät ja nukkuivat, nauroivat ja soittivat ja lauloivat ajallansa
-- he kantoivat elämää käsissään ja heittelivät sitä niinkuin
ilveilijä heittelee palloa. Ja tämän he tekivät vapauden puolesta;
tuon tähtikruunuisen jumalattaren puolesta, jonka silmät liekkeinä
leimahtelivat, kun hän astui vuorten huipuilla ja kutsui heitä
taistelun melskeeseen, jonka manttelin maataviiltäviä liepeitä he
seurasivat pölyn ja kanuunansavun läpi, jonka loistavista kasvoista
välähdyksen nähtyään he saattoivat valvoa pitkät yöt ja tarttua
kivääreihin aamulla, jonka välkehtivän manttelin hipaisusta he olivat
viruneet vankilan komeroissa, missä nälkä ja iljettävät ruttotaudit
ja raivohulluus rehottivat täydessä vallassaan.

Ja nyt tämä vapauden armeija liehuvine lippuineen Ja korskuvine
hevosineen ja jyrisevine kanuunineen oli astunut varjojen maailmaan.
Se maa, jolla se oli astunut, oli pyhä; ja ken sormillaan kosketti
niitä tomusia nidoksia, jotka sisälsivät kertomuksen sen teoista,
tunsi oudon, pelonsekaisen kunnioituksen valtaavan itsensä ja
äkillinen kuolemanpelko värisytti häntä, -- se oli niin nopea ja niin
heikko, että sitä tuskin saattoi ymmärtää. Montaguen mielessä oli
muistoja lapsuusajoilta, jolloin tuntikausia kestäneinä hiljaisina ja
pyhinä hetkinä hänelle oli näkynä esiintynyt kaikki nuo, ja hän oli
istunut kasvot kätkettyinä käsiinsä.

Tasavallan puolesta olivat nämä miehet kärsineet; hänen ja hänen
lastensa puolesta, -- jottei tämä kansan johtama, kansaa valvova,
kansaa palveleva hallitus häviäisi maan päältä. Ja Gettysburgin
urkujen soiton kaikuessa hänen sisällään, laski poika oman sielunsa
maansa alttarille. He olivat tehneet niin paljon hänen edestään -- ja
nyt, oliko mitään, mitä hän saattoi tehdä? Toistakymmentä vuotta oli
siitä kulunut, ja vieläkin hän tunsi, että syvällä hänen sisällään
-- syvemmällä kuin kaikki muut päämäärät, kuin kaikki toiveet
varallisuudesta ja maineesta ja vallasta -- oli hänellä se päämäärä,
että ihmiset, jotka olivat kuolleet tasavallan edestä, huomaisivat
hänen heidän luottamuksensa ansainneeksi.

He olivat lakanneet laulamasta ja tuomari Ellis seisoi hänen
edessään. Tuomari oli lähdössä ja liehakoivalla äänellään sanoi
hän, että hän toivoi näkevänsä Montagueta jälleen. Nähdessään
kenraali Prenticen nousevan ylös, pudisti Montague päältään
lumouksen, joka oli häneen tarttunut, ja pudisti kädestä pientä
rummunlyöjää, ja Seldeniä, ja Andersonia ja kaikkia muita unelmiensa
sankareita. Muutamia minuutteja myöhemmin löysi hän itsensä hotellin
ulkopuolelta, ja hän hengitti syvään kylmää marraskuun ilmaa.

Majuri Thorne oli tullut ulos hänen kanssaan; ja saadessaan kuulla,
että kenraalin tie vei pohjoiseen osaan kaupunkia, tarjoutui hän
kävelemään Montaguen kanssa hänen hotelliinsa saakka.

He läksivät astelemaan ja Montague kertoi majurille näystä
viiniköynnöksessä, ja majuri nauroi ja kertoi, miltä se kaikki oli
tuntunut. Oli ollut paljon enemmän seikkailuja, Montague huomasi; kun
majuri kerran oli ollut takaa-ajamassa hevosta, oli hän kohdannut
kaksi muulia, jotka olivat kuormitetut sotavarustuksilla ja olivat
varustuksistaan tarttuneet kiinni puuhun; hän oli rynnännyt
ottamaan saaliikseen niitä -- kun voimakas luoti oli kohdannut
puuta ja räjäyttänyt muulien kantaman ruutivaraston ja lennättänyt
muulit sirpaleiksi. Ja sitte hän sai kuulla kertomuksen yöllisestä
hyökkäyksestä, joka valloitti heille takaisin menetetyn maan ja
antoi Stonevall Jacksonille työtä aina hänen traagillisen kuolemansa
viimeiseen hetkeen saakka. Ja vielä oli juttu Andersonvillestä ja
karkauksesta vankilasta. Montague olisi saattanut kävellä koko yön
pitkin katuja, vaihtaen näitä sota-aikaisia muistoja majurin kanssa.

Syventyneinä keskusteluunsa saapuivat he pienelle kadulle, jonka
varrella asui köyhälistöä; korkealla päiden päällä ilmassa jyrisivät
junat ja kadun kummallakin puolella seisoi rivittäin pieniä
kauppakojuja. Montague huomasi tiheän ihmisparven muutamassa kulmassa
ja hän kysyi, mitä se merkitsi.

"Varmaankin joku kokous", sanoi majuri.

He tulivat lähemmäksi ja näkivät tulisoihdun, jonka vieressä joukon
pään päällä seisoi mies.

"Se näyttää valtiolliselta kokoukselta", sanoi Montague, "mutta sitä
se ei saata olla -- nyt juuri valinnan tapahduttua."

"Se on kenties sosialistien kokous", sanoi majuri. "Niillä on
sellaisia aina."

He siirtyivät kadun toiselle puolelle ja sieltä he saattoivat nähdä
selvemmin. Mies näytti kuihtuneelta ja nälkiintyneeltä, ja hänellä
oli pitkät käsivarret, joita hän alinomaa raivokkaasti heilutti.
Hän oli mielettömänä kiihtymyksestä kävellen kiivaasti sinne tänne
ja nojautuen tuontuostakin yli joukon, joka oli sulloutunut hänen
ympärilleen. Junan kiitäessä ohi eivät nuo kaksi vierasta voineet
kuulla hänen sanojaan.

"Sosialistit!" huudahti Montague ihmetellen. "Mitä he tahtovat?"

"En voi varmasti sanoa", sanoi toinen. "He tahtovat kumota
hallituksen."

Juna oli mennyt ohi ja silloin miehen sanat tunkivat heidän
korviinsa: "He pakottavat teitä rakentamaan palatseja, ja sitte
he panevat teidät vuokrakasarmeihin! He pakottavat teitä kutomaan
hienoja kankaita, ja sitte he pukevat teidät rääsyihin! He pakottavat
teitä rakentamaan vankiloita ja sitte he sulkevat teidät niihin!
He pakottavat teitä valmistamaan kiväärejä, ja sitte he ampuvat
teitä niillä! Valtiolliset puolueet ovat heidän, ja he nimittävät
ehdokkaat ja narraavat teitä äänestämään niitä -- ja sitä he
kutsuvat laiksi! He liittävät teidät armeijoiksi ja lähettävät
teidät ampumaan veljiänne -- ja sitä he kutsuvat järjestykseksi!
He ottavat värillisen vaaterievun ja kutsuvat sitä lipuksi; he
neuvovat teitä antamaan itsenne ammuttaviksi -- ja he kutsuvat sitä
_isänmaallisuudeksi_! Te alotatte ja te lopetatte kaiken työn, ja te
teette sitä koko ajan, ja he saavat siitä hyödyn -- he, nuo mestarit
ja omistajat, ja te -- hullut -- hullut -- _hullut_!"

Miehen ääni oli muuttunut kirkuvaksi ja hän kohotti kätensä ylös ja
puhkesi pilkalliseen nauruun. Sitte tuli toinen juna, eikä Montague
saattanut häntä enää kuulla; mutta hän saattoi nähdä, että hänen
vimmattu syytöstulvansa jatkui yhä.

Montague seisoi aivankuin maahan kiinni kasvaneena; hän oli saanut
iskun oman itsensä sisimpään -- hän saattoi tuskin hallita itseään
siinä seisoessaan. Hän tahtoi juosta sinne, missä tuo mies seisoi,
tarttua häntä kurkkuun, huutaa hänet alas ja läksyttää hänet koko
ihmisjoukon edessä.

Majuri oli varmaankin nähnyt hänen kiihtymyksensä, sillä hän otti
hänen käsivartensa ja talutti hänet pois väkijoukosta, sanoen:
"Tulkaa! Emme voi sitä auttaa."

"Mutta -- mutta --" vastusti hän, "poliisin olisi otettava hänet
huostaansa."

"Niin tekevät he joskus", sanoi majuri, "mutta se ei saa aikaan
mitään hyvää."

He kulkivat edelleen ja kimeän äänen kaiku häipyi pois. "Sanokaa
minulle", sanoi Montague matalalla äänellä, "tapahtuuko tuota hyvin
usein?"

"Sillä kulmalla, minkä lähellä minä asun", sanoi toinen, "sitä
tapahtuu joka lauantai-ilta."

"Ja kuuntelevatko ihmiset?" hän kysyi.

"Joskus ei voida pitää katua auki", oli vastaus.

Ja taas astelivat he vaiti. Vihdoin kysyi Montague: "Mitä se
merkitsee?"

Majuri pudisti olkapäitään. "Kenties uutta sisällistä sotaa", sanoi
hän.



Toinen luku.


Allan Montaguen isä oli kuollut noin viisi vuotta sitte. Pari vuotta
myöhemmin oli hänen nuorempi veljensä, Oliver, ilmaissut aikomuksensa
etsiä uraa New-Yorkissa. Hänellä ei ollut mitään paikkaa eikä mitään
määrättyjä suunnitelmia; mutta hänen isänsä ystävät olivat rikkaita
ja vaikutusvaltaisia miehiä, ja ovet olivat hänelle auki. Niin oli
hän muuttanut maaosuutensa rahaksi ja lähtenyt.

Oliver eli iloista elämää ja oli nautintoa rakastava poika, jolla
oli kaikki tuhlaajapojan ominaisuudet; hänen veljensä oli puoleksi
odottanut saavansa nähdä hänen palaavan vuoden tai parin kuluttua
taskut tyhjinä. Mutta New-York tuntui miellyttävän Oliveria. Hän ei
koskaan kertonut, mitä hän teki -- hän ei kirjottanut muuta, kuin
että hän pidätteli karhuja ovelta. Mutta hänen kirjeensä viittasivat
kalliisiin elämäntapoihin; ja joulun aikana ja serkku Alicen
syntymäpäivänä saattoi hän lähettää lahjoja, jotka hämmästyksestä
saivat sukulaisten silmät pyöristymään.

Montague oli aina ajatellut itseään maalaislakimiehenä ja
uutisviljelijänä. Mutta kaksi kuukautta sitte oli tuli niellyt heidän
kotikartanonsa ja lisäksi oli joku tarjoutunut ostamaan maan; ja
vaihdettuaan innoissaan useita sähkösanomia päivässä Oliverin kanssa,
olivat he äkkiä päättäneet järjestää asiansa ja matkustaa New-Yorkiin.

Siellä olivat nyt Montague ja hänen äitinsä sekä yhdeksäntoista
vuotias serkku Alice, ja vanha "Lucy-mummo", Mrs Montaguen palvelija.
Oliver oli ollut heitä vastassa Jerseyn kaupungissa, onnesta
säteilevänä. Hän näytti aivan yhtä poikamaiselta kuin ennenkin ja
yhtä sievältä; New-York ei ollut muuttanut häntä ollenkaan, tehnyt
vaan vähän kalpeammaksi. Virkapukuinen hotellin palvelija seisoi
valmiina vastaanottamassa heidän tavaroitaan, ja suuret, punaiset
matkavaunut olivat heitä odottamassa; ja sitte heidät asetettiin
mukavasti paikoillensa, ja nuorempi veli piti velvollisuutenaan olla
tiedonantajana ja oppaana.

Montague oli tullut, alkaakseen elämän taas alusta. Hän oli tuonut
mukanaan rahansa ja aikoi sijoittaa ne ja tulla toimeen tuloillaan,
kunnes alkaisi jotakin ansaita. Hän oli työskennellyt kovasti
urallansa ja hän aikoi tehdä niin myös New-Yorkissa ja lopulta
raivata itselleen tien. Hän tunsi tuskin ollenkaan kaupunkia -- hän
katseli sitä lapsen avoimilla silmillä.

Nopeasti alkoi hän oppia, huomasi hän. Oli aivankuin he olisivat
joutuneet pyörremyrskyn valtaan: ensiksi kiirehtivät ihmisjoukot,
ja sitte meluavat ajurit ja kirkuvat sanomalehtipojat, ja rämisevät
vaunut; sitte nuolennopeat moottorit, jotka kiitivät vankkurien ja
vaunujen lomassa, ja katujensa kulmilla seisoi suuret poliisit,
jotka paimensivat matkoihinsa kiirehtivää kansaa; ja sitte 5 Avenue
puotiriveineen ja torninkorkuisine hotelleineen; ja lopuksi nopea
pyörähdys kulman ympäri -- ja heidän kotinsa.

"Olen valinnut rauhallisen kodikkaan paikan teitä varten", oli Oliver
sanonut, ja se oli suuresti viehättänyt hänen veljeään. Mutta hän oli
säikähdyksestä jäänyt tuijottamaan, kun hän astui tähän uusimpaan
"yksityishotelliin" -- jota piti yllä pari kolme sataa kaupungin
huomattavimpaan ylimystöön kuuluvaa henkeä -- ja huomasi korkean
holvikäytävän ja sen jättiläismäiset pronssiset portit, ja uljaan,
salimaisen eteisen, joka oli taiteellisesti rakennettu Caen'in
kivestä ja Italian marmorista, ja yllä kaartui holvimainen katto,
jossa oli nykyaikaisten mestarien maalauksia. Livreijapukuiset miehet
kantoivat heidän päällysvaatteensa ja kumarrellen johtivat heitä;
suuri pronssinen hissi nosti heidät äkkiä oikean oven kohdalle;
ja he kulkivat huoneisiinsa pitkin käytävää, jonka seinät olivat
veripunaista marmoria ja lattia matolla peitetty, pehmeällä kuin
lepotyyny. Siellä oli kuusi palatsimaista huonetta, jotka aivan
kauhistuttivat Montagueta mattojensa, verhojensa ja sisustuksensa
loistolla.

Niinpian kuin mies, joka kantoi heidän tavaroitaan, oli jättänyt
huoneen, kääntyi hän veljensä puoleen.

"Oliver", sanoi hän, "kuinka paljon me maksamme kaikesta tästä?"

Oliver hymyili. "Sinun ei tarvitse maksaa mitään, veliseni", vastasi
hän. "Te tulette olemaan minun vieraanani pari kolme kuukautta,
kunnes olette saaneet asianne järjestetyiksi."

"Sinä teet oikein hyvin", sanoi toinen; "-- me keskustelemme siitä
myöhemmin. Mutta sano minulle sillä välin, kuinka paljon nämä huoneet
maksavat."

Ja silloin Montague sai vastaansa ensimäisen panoksen New-Yorkin
dynamiittia. "Kuusisataa dollaria [3000 Smkaa. Käänt. huom.]
viikossa", sanoi Oliver.

Hän astui taaksepäin ikäänkuin veljensä olisi häntä lyönyt.
"Kuusisataa dollaria viikossa!" läähätti hän.

"Niin", sanoi toinen tyynesti.

Viipyi useita minuutteja ennenkuin hän sai takaisin hengityksensä.
"Veli", huusi hän, "sinä olet mieletön!"

"Se on erinomaisen edullinen kauppa", hymyili toinen; "minä saan
heidän kauttaan vaikutusvaltaa."

Taas oli hetken vaitiolo, jonka kestäessä Montague tapaili sanoja.
"Oliver", huudahti hän, "minä en saata uskoa sinua! Miten saatoit
sinä luulla, että me voisimme maksaa sellaisen hinnan?"

"Minä en luullutkaan sitä", sanoi Oliver; "sanoinhan sinulle, että
aikomukseni oli maksaa se itse."

"Mutta kuinka voimme me sallia sinun maksaa sen edestämme?" huusi
toinen. "Voitko kuvitella, että _minä_ koskaan tulen ansaitsemaan
niin paljon, että voisin maksaa sellaisen hinnan?"

"Tietysti sinä tulet", sanoi Oliver. "Älä ole hullu, Allan -- sinä
tulet huomaamaan helpoksi hankkia rahaa New-Yorkissa. Jätä se minulle
ja odota vähän aikaa." Mutta toinen ei jättänyt häntä niin vähällä.
Hän istuutui koristellulle silkkivuoteelle ja kyseli katkonaisesti:
"Kuinka suurten luulet tulojeni tulevan olemaan vuodessa?"

"Sitä en suinkaan tiedä", nauroi Oliver; "ei kenelläkään ole aikaa
laskea tulojaan. Sinä tulet saamaan niin paljon kuin tarvitset, ja
kelpolailla enemmänkin. Tämän yhden asian tulet sinä huomaamaan
varmaksi -- mitä enemmän sinä kulutat, sitä enemmän olet sinä
tilaisuudessa saamaan."

Ja sitte nähdessään, että tuo vakava ilme veljensä kasvoilla ei
hävinnyt, istuutui Oliver, ja pannen jalkansa ristiin jatkoi tuon
ylellisen elämän paradokseista kokoonpannun filosofian esittämistä.
Hänen veljensä oli tullut miljonäärien kaupunkiin. Siellä oli
määrätty joukkue ihmisiä -- "oikea sääty", oli Oliverin tapana niitä
kutsua -- ja heidän keskuudessaan tulisi hän huomaamaan, että raha
siellä oli yhtä vapaata kuin ilma. Sikäli kuin se hänen urallansa
tulisi kysymykseen, tulisi hän havaitsemaan, että koko New-Yorkissa
ei ole mitään niin kallista kuin säästäväisyys. Jos ei hän elänyt
gentlemannin tavalla, huomasi hän itsensä suljetuksi valittujen
piiristä -- ja kuinka hän sitte pitäisi huolta toimeentulostaan,
oli kysymys, jota hänen veljensä ei olisi kestänyt katsoa silmästä
silmään.

Sentähden tuli hänen niinpian kuin mahdollista asettaa itsensä
sellaiseen mielentilaan, että mitkään asiat eivät häntä
hämmästyttäisi, että hän teki niinkuin muutkin tekivät ja maksoi mitä
muutkin maksoivat, ja teki sen tyynesti niinkuin olisi tehnyt sitä
kaiken ikänsä. Hän olisi pian löytävä paikkansa; ainoa, mitä hänen
sillä välin tuli tehdä, oli jättää itsensä veljensä johdettavaksi.
"Sinä tulet aikaa myöten näkemään, että minulla on langat käsissäni",
lisäsi jälkimäinen. "Siis ota elämä kevyesti ja anna minun esittää
itsesi oikeille henkilöille."

Tuo kaikki tuntui hyvin puoleensavetävältä. "Mutta tiedätkö varmasti
ymmärtäväsi", kysyi Montague, "mitä varten minä olen täällä? Minä
en halua päästä 'neljänsadan' joukkoon, minä olen käytännöllisesti
perehtymässä lakiin -- sinä tiedät sen."

"Ensiksikin", vastasi Oliver, "älä puhu 'neljästä sadasta' -- se
on sivistymätöntä ja typerää; ei mitään sellaista ole olemassa.
Toiseksi, sinä aiot elää New-Yorkissa ja tahdot oppia tuntemaan
oikeita ihmisiä. Jos tunnet heidät, sinä voit harjoitella lakia, tai
harjoitella biljaardia, tai mitä tahansa päähäsi pälkähtää. Jos et
heitä tunne, niin voit yhtä hyvin harjoitella Dahomey'ssa. Sinä voit
kyllä asettua tänne ja alottaa ominpäin, mutta et kahdessakymmenessä
vuodessa tule pääsemään niin pitkälle, kun saattaisit päästä kahdessa
viikossa, jos tahdot antaa minun ohjata."

Montague oli melkein viisi vuotta veljeänsä vanhempi, ja kotona
oli hän asettunut puoleksi isälliseen asemaan häntä kohtaan. Nyt
sitävastoin näytti asema muuttuneen päinvastaiseksi. Kevyesti
hymyillen alistui hän huvitettuna ja asetti itsensä oppilaan asemaan,
joka tiedonhaluisena tahtoo tutustua maailmankaupungin salaisuuksiin.

He päättivät olla puhumatta näistä asioista mitään toisille.
Mrs Montague oli puoleksi sokea ja vietti Lucy-mummon kanssa
huomaamatonta elämää kotonaan. Mitä tuli Aliceen, niin hän oli
nainen, eikä hän tulisi vaivaamaan itseään talousasioilla; jos
ihmeelliset kummitädit tulisivat peittämään hänet lahjoilla, ottaisi
hän ne vastaan.

Alice oli joka tapauksessa kasvanut elämään palatsissa, sanoi Oliver.
Hän oli riemusta huudahtanut nähdessään Alicen ensi kerran rannalla.
Alice oli ollut kuusitoista vuotta, silloinkun hän läksi, ja pitkä ja
hento; nyt oli hän yhdeksäntoista, ja kukkeuden hienot merkit näkyivät
hänen tukassaan ja kasvoissaan. Automobiilissa oli Oliver kääntynyt
ja tuijottaen häneen lausunut salaperäisen tuomion: "Sinä tulet
menestymään!"

Nyt juuri kierteli Alice ympäri huoneita, huudahtellen
hämmästyksestä. Kaikki oli täällä niin hiljaista ja sopusointuista,
että aluksi kaikki epäluulot viihdytettiin rauhaan. Tämä oli
yksinkertaisuutta, eriskummaista ja hämmästyttävää yksinkertaisuutta;
se oli mitä suurimmalla taidolla kokoonpantu. Se oli ylellisyyttä,
mutta itsetietoiseksi kasvanutta, joka katseli itseänsä ylhäisellä
halveksumisella. Ja lyhyen ajan kuluttua alkoi se läpäistä
alhaisimmankin mielen täyttäen sen kunniotuksen sekaisella pelolla;
on mahdotonta olla kauan hämmästystä tuntematta huoneessa, joka on
kalustettu mitä harvinaisimmilla tsherkessiläisillä pähkinäpuilla
ja verhottu käsinkoristelluilla silkkikankailla -- vaikka siellä
ei olisikaan ketään, joka sanoisi, että jokaisen huoneen sisustus
on maksanut kahdeksansataatuhatta dollaria [Neljäkymmentätuhatta
mkaa], ja että seinämatto on ostettu Pariisista seitsemälläkymmenellä
dollarilla [3500 mkalla] kyynärä.

Montague läksi myöskin katselemaan huoneita. Hän huomasi suuret,
kaksinkertaiset akkunat, joissa oli pronssiset kehykset; pronssiset,
tulenkestävät ovet; pronssiset sähkökynttilät ja kruunut, joista
nappulaa kosketettaessa levisi huoneeseen pehmeä valovirta;
"herttuattaren" ja "markiisittaren" tuolit, joiden päällystä oli
seinäverhojen mukainen; suunnattoman suuri nahkainen "leposohva",
jonka toisessa päässä oli siirrettävä lamppu; kun avasi pukuhuoneen
oven, täyttyi se automaattisesti valolla; siinä oli siirrettävä
kolmisivuinen peili, josta saattoi nähdä oman kuvansa joka puolelta.
Vuoteen vierellä oli pieni pronssilaatikko, johon saattoi panna
kengät, ja pienen, käytävään avautuvan lukollisen oven kautta
saattoi vahtimestari ne ottaa kenenkään häiriytymättä. Jokainen
kylpyhuone oli tavallisen vastaanottohuoneen kokoinen, lattia ja
seinät lumivalkoisesta marmorista ja ovi oli hienosta, kalliista
peililasista. Siellä oli suuri posliininen amme, jonka yläpuolella
seinässä oli lasiset kädensijat, joiden avulla helposti saattoi
päästä ylös; ja vesisuihku ja pellavasta tehdyt telttakangasverhot,
jotka muutettiin joka päivä, ja marmorinen penkki, jolla voi maata
sillä aikaa kun hieroja, joka saapui nappulaa kosketettaessa, siveli
ruumista.

Loppumattomat olivat tämän laitoksen ihmeellisyydet, niinkuin
Montague vähitellen tuli huomaamaan. Oli mahdotonta, että takan
reunalla oleva antiikkityylinen pronssinen kello olisi osottanut
väärin, sillä se oli sähköyhteydessä liikkeen kanssa. Teidän ei
tarvinnut avata akkunaa ja laskea tomua sisälle, sillä huone
tuulotettiin automaattisesti, ja kääntämällä lämpöjohtoa voitte te
saada "kylmää" tai "kuumaa." Liikkeen puolesta toimitettiin teille
opas, joka näytti teille koko laitoksen; ja te saatoitte nähdä
leipänne alustettavan sähkön avulla, munan muotoisella pöydällä, ja
munat tutkittiin sähkövalolla; te saatoitte kurkistaa suunnattomiin
jäähdytyslaitoksiin, joita tuulotettiin jättiläismäisillä
sähköviuhkoilla; jokaisella vähäpätöisellä lammaskotletillakin
oli siellä oma erikoinen säilytyslaatikkonsa. Teidän omassa
kerroksessanne oli ravintola, jossa oli kuumat ja kylmät
varastohuoneet ja ilmatiiviit ruoankuljetuslaitokset; te saatoitte
pitää omat, yksityiset pöytäliinanne ja kuppinne sekä lautasenne ja
oma perhetarjoilijanne, jos niin tahdotte. Lapsianne kuitenkaan ei
teidän oltu sallittu ottaa mukaanne taloon, vaikka henkenne olisi
ollut kysymyksessä -- tämän pienen myönnytyksen teitte mielellänne
isännälle, joka oli sijoittanut puolitoista miljoonaa dollaria
yksinomaan kalustukseen.

Muutamia minuuttia myöhemmin soi telefooni, ja Oliver vastasi ja
sanoi: "Lähettäkää hänet ylös."

"Tässä tulee räätäli", lausui hän, sulkiessaan telefoonin.

"Kenen?" kysyi veljensä.

"Sinun", sanoi hän.

"Tuleeko minulla olla uudet vaatteet?" kysyi Montague.

"Sinullahan ei ole nyt mitään vaatteita", oli vastaus.

Montague seisoi "pukumestarin" edessä, joksi kallisarvoista peiliä
kutsuttiin. Hän tarkasteli itseään ja sitten veljeään. Oliverin
vaatteet olivat melkein tsherkessiläisen pähkinäpuun väriset; aluksi
tuntuivat ne yksinkertaisilta, ja vieläpä vähän huolimattomilta
-- vasta vähitellen saattoi huomata, että se oli omaperäistä ja
erinomaista, ja hyvin kallista.

"Eivätkö sinun new-yorkilaiset ystäväsi tahtoisi ottaa huomioon sitä
seikkaa, että minä olen vast'ikään maalta tullut?" kysyi Montague
leikillisesti.

"Saattaisivat kyllä", vastasi veli. "Minä tunnen sata henkilöä, jotka
lainaisivat minulle rahaa, jos pyytäisin heiltä. Mutta minä en pyydä
heiltä."

"Kuinka pian minä siis olen valmis esiintymään?" kysyi Montague,
nähden itsensä suljetuksi lukkojen taa viikoksi tai kahdeksi.

"Sinä olet saava kolme pukua huomenna aamulla", sanoi Oliver. "Genet
on luvannut."

"Mitan mukaan tehdyt puvut?" änkytti toinen hämmästyksissään.

"Hän ei ole koskaan kuullut minkäänlaisista muista puvuista", sanoi
Oliver, äänessään vakava nuhde.

M. Genet'illä oli venäläisen suuriruhtinaan ulkomuoto, ja hoviherran
käytös. Hän toi apulaisen ottamaan Montaguesta mittaa, sillä aikaa
kun hän itse tarkasti, mitä värejä hänelle sopisi. Montague sai
keskustelusta tietää, että hänen tuli seuraavana aamuna matkustaa
maalaistalolle, ja että hän tarvitseisi matkapuvun, metsästyspuvun,
ja "aamunutun." Muut saisivat odottaa siksi kunnes hän olisi
palannut. Nuo kaksi keskustelivat hänestä ja hänen eri "kohdistaan"
ikäänkuin heillä olisi ollut puhe jostakin hevosesta; hänessä oli
jotakin erikoista, hän oli oppivainen, ja hänen kanssaan saattoi
tehdä paljonkin -- vähällä koulutuksella hänestä voi tehdä etevän
persoonallisuuden. Hänen ranskankielensä ei ollut kiitettävää, mutta
hän sai selville, että M. Genet'in mielipide oli, että New-Yorkin
aviomiehet tulisivat vapisemaan, nähdessään hänet seurassaan.

Kun räätäli oli lähtenyt, tuli Alice sisälle, kasvot loistaen
kylmästä kylvystä. "Täällä te olette itseänne varustamassa!" huusi
hän. "Ja mitä minä saan?"

"Sinun kysymyksesi on vaikeammin ratkaistavissa", sanoi Oliver
nauraen; "mutta sinä saat alkaa jo tänä iltana. Reggie Mann tulee
viemään sinut mukanaan ja hankkimaan sinulle muutamia pukuja."

"Mitä!" änkötti Alice. "Hankkimaan minulle uusia pukuja! Mies?"

"Tietysti", sanoi toinen. "Reggie Mann antaa puolelle New-Yorkin
naisista opastusta heidän vaatteidensa suhteen."

"Kuka hän on? Räätälikö?" kysyi tyttö.

Oliver istui leposohvan reunalla, heilutellen jalkaansa toisen
päällä; ja hän lopetti äkkiä, tuijotti tyttöön ja istuutui uudelleen,
nauraen hiljaa itsekseen. "Oi rakkaani!" sanoi hän. "Reggie-parka!"

Käsittäen, että hänen oli lähdettävä alusta saakka, alkoi hän
selittää, että Reggie Mann oli tanssimestari, naisellisen
seurapiirin epäjumala. Hän oli suuren Mrs de Graffenried'in --
tietysti olivat he hänestä kuulleet -- erityinen suosikki ja
hoivatti -- Mrs de Graffenried'in, joka tunnustettiin Newportin
seuraelämän kuningattareksi, ja jonka kohtalona oli kerran tulla
siksi New-Yorkissa. Reggie ja Oliver olivat hyvissä "väleissä" ja
Reggie oli jäänyt kaupunkiin, pitämään huolta Alicen vaatetuksesta
-- nähtyään hänen kuvansa, ja luvattuaan tehdä hänestä oikein
taideteoksen. Ja sitten Mrs Robbie Walling antaisi hänelle
tanssiopetusta, ja koko maailma tulisi lankeamaan hänen jalkojensa
juureen.

"Sinä ja minä menemme aamulla 'Mustaan metsään', Wallingien
metsästystilalle", lisäsi Oliver veljelleen. "Sinä tapaat siellä Mrs
Robbien. Olet kai kuullut Wallingeista?"

"Olen", sanoi Montague, "olen kuullut heistä puhuttavan."

"Hyvä on", sanoi toinen, "me ajamme alas vaunuilla. Aion ottaa sinut
kilpa-ajovaunuihini, niin saat kokea mitä se on. Me lähdemme varhain."

"Minä olen kyllä oleva valmis", sanoi Montague; ja kun hänen veljensä
vastasi, että hän tulisi olemaan portilla kello yhdentoista aikaan,
teki hän yhden uuden huvittavan huomion new-yorkilaisten tavoissa.

Siihen hintaan, minkä hän hotelliin maksoi, kuului myöskin yhden
kamaripalvelijan eli tytön palvelus heitä jokaista kohti ja sentähden
kun heidän tavaransa olivat tulleet ei heillä ollut mitään tekemistä,
ja he menivät syömään aamiaista yhteen hotellin suurimmista
ruokailuhuoneista. Tornimaiset pylväät olivat tummanvihreää marmoria
ja palmut ja kukat muodostivat ihmeellisiä labyrinttejä. Oliver
tilasi; hänen veljensä ei jättänyt huomaamatta, että yksinkertainen
ateria maksoi heille noin viisikymmentä dollaria [250 Smkaa] ja hän
ihmetteli, tulisivatko he syömään sillä hinnalla koko ajan.

Silloin Montague mainitsi, että hän oli kotoa lähdettyään saanut
sähkösanoman kenraali Prenticeltä, ja hän pyytää häntä tulemaan
kanssaan sinä iltana Uskollisen Legioonan kokoukseen. Montague
ihmetteli leikillään, tuomitseisiko hänen veljensä hänen vanhan
pukunsa kelpaamattomaksi sellaiseen tehtävään. Mutta Oliver vastasi,
että sillä ei olisi väliä, mitä hänellä siellä oli päällään; hän ei
tapaisi ketään, jolla olisi merkitystä, paitsi Prenticeä itseään.
Kenraali ja hänen perheensä näkyivät olevan hyvin huomattavia
seuraelämässä ja heitä oli "muokattava." Mutta Oliver, ovelasti
kyllä, ei siitä pitemmältä puhunut, sillä hän tiesi, että hänen
veljensä varmasti tulisi puhumaan vanhoista ajoista, joka olisi
varmin mahdollinen tapa päästä kenraali Prenticen hyvään suosioon.

Aamiaisen jälkeen tuli Reggie Mann, hintelä keikari, jolla oli
kapea, pieni vartalo ja teeskennelty, siro käyntitapa, hienot kädet
ja naisellisen pehmeä ääni. Hän oli puettu iltakävelypukuun, ja
napinlävessään kantoi hän ihmeellisen punaista _orchidéta_. Montaguen
kättä pudisti hän olkapäänsä tasalle; mutta kun Alice tuli sisälle,
niin ei hän ollenkaan ottanut häntä kädestä. Sensijaan, hän seisoi
ja katseli hämmästyneenä, katseli yhä uudelleen, ja kohottaen
tunteensa yltäkylläisyydessä käsiään, huudahti hän: "Oh, täydellinen!
täydellinen!"

"Ja kas, minähän sanoin sinulle!" lisäsi hän innokkaasti. "Hän on
riittävän pitkä kantaakseen satiinia! Hänen tulee saada vaalean
sininen empiiripuku -- hän on saava sen vaalean sinisen empiiripuvun,
vaikka minä itse saisin maksaa sen hänen edestään! Ja oh, mitä
maailmassa voimmekaan me tehdä tuollaisella tukalla! Ja vartalo --
Réval tulee suorastaan hulluksi!"

Reggie jatkoi laverteluaan kevyellä ja iloisella tavallaan, hän otti
Alicen käden ja tutki sitä, ja sitten hän käänsi Alicen tarkastellen
hänen vartaloaan; Alice lensi punaiseksi ja koetti nauraa salatakseen
hämmennystään. "Rakas Miss Montague", huudahti hän, "minä tuon koko
Gothamin ja lasken sen Teidän jalkojenne juureen! Ollie, sinä olet
taistelusi voittanut! Voittanut ilman ainoatakaan laukausta! Minä
tiedän oikean miehen hänelle -- hänen isänsä on kuolemaisillaan,
ja hänelle tulee neljä miljoonaa jo yksin vanhan mantereen
arvopapereissa. Ja hän on yhtä kaunis kuin Antonius ja yhtä hurmaava
kuin Don Juan! _Allons!_ me voimme tämän illan jo alottaa niillä
myötäjäisillä!"



Kolmas luku.


Oliver ei asunut heidän kanssaan; hänellä oli oma huoneustonsa
klubissa, jota hän ei halunnut jättää. Mutta seuraavana aamuna noin
kaksikymmentä minuuttia sen ajan jälkeen, minkä hän oli määrännyt,
oli hän ovella ja Montague meni alas.

Oliverilla oli Ranskasta tuotu kilpa-ajovaunu. Siinä oli
ainoastaan kaksi avonaista istuinsijaa edessä ja takana oli istuin
koneenhoitajaa varten. Se oli muodoltaan matala ja pitkä ja näytti
mitä epäilyttävimmältä otukselta. Joka kerta kun se pysähtyi kadulla,
kerääntyi joukko uteliaita sitä tirkistelemään. Oliverilla oli
yllään musta, karhunnahkainen takki, joka ulottui jalkoihin saakka
ja lakki ja käsineet vastasivat muuta pukua; hänellä oli lasiset
silmäinsuojustimet, jotka hän oli sysännyt ylös otsalle. Samallainen
puku oli valmiina myöskin hänen veljensä istuimella.

Puvut olivat tulleet, ja kamaripalvelija kantoi niitä käsilaukussa.
"Me emme voi kuljettaa niitä mukanamme", sanoi Oliver. "Hän saa tuoda
ne junalla." Ja sillä aikaa kun hänen veljensä napitti nuttunsa,
antoi hän osotteen; Montague kiipesi sisälle ja heitettyään nopean
silmäyksen hänen olkapäänsä yli, painoi Oliver erästä tankoa ja
kiersi ohjauspyörää, ja kiitäen vierivät he alas katua.

Kotona Mississipillä saattoi joskus kohdata automobiililla
ajelevia joukkueita, jotka yleensä olivat hirveästi kiusottavia
ja vaarallisia matkavarustuksille. Mutta eiliseen päivään saakka,
jolloin hän oli noussut maihin lautalta, ei hän vielä koskaan ollut
ajanut moottorivaunussa. Ajaminen tällaisessa vaunussa oli kuin
olisi matkustanut unessa -- se liukui eteenpäin ilman pienintäkään
ääntä tai tärinää; se kiisi hurjana eteenpäin, syöksyi oikealle
ja vasemmalle, kohosi hitaasti ylös mäkiä, ja pysähtyi aivankuin
omasta tahdostaan -- ajaja ei tosiasiassa näyttänyt tekevän
mitään. Sellaiset seikat kuin vaunujen raiteet eivät siihen mitään
vaikuttaneet, ja suuremmat puutteellisuudet kadun kivisessä pinnassa
saivat aikaan vain pienen heilahduksen; ainoastaan silloin kun se
lensi eteenpäin aivankuin olisi ollut elävä olento, saattoi tuntea
sen voiman, paineesta selässään istuimen selustaa vastaan.

He kulkivat vauhdilla, mikä Montaguen mielestä tuntui suorastaan
uhkarohkealta, läpi kaupungin katujen, puikkelehtien vaunujen ja
kuormavankkureiden välitse, hipaisten ohi ajopelien, pyörähtäen
ympäri kadunkulmien ja valiten mitä mahdottomimmat ajoväylät. Oliver
näytti aina tietävän, mitä vastaantuleva olisi tekevä; mutta pelkkä
ajatus että hän tekisi jotenkin toisin piti hänen kumppaninsa sydämen
alituisesti tuskallisessa jännityksessä. Kerran kun nuori mies
hyppäsi henkensä edestä tieltä, huusi hän kovasti; Oliver nauroi
ja päätään kääntämättä sanoi, "Sinä kyllä tulet tottumaan siihen
vähitellen."

He ajoivat alas pitkin neljättä Aveneuta ja kääntyivät Bowerylle
päin. Ilmassa kulkevat junat jyskyttivät ylhäällä päiden päällä ja
kapakat, viidenkymmenen pennin museot, halpahintaiset majatalot ja
vaatekaupat vilisivät heidän ohitsensa yhtenä sekamelskana. Kahdesti
huomasi Oliverin haukansilmä sinisen univormun edessään ja silloin
he hiljensivät vauhtiaan kohtalaiseksi, jolloin Montaguella oli
tilaisuus tarkastaa ympäristön kurjaa asutusta. Oli kylmä marraskuun
päivä ja "työtön" aika; ja risaiset, työstä ajetut miehet astelivat
hartiat kyyryssä ja kädet taskuihin pistettyinä.

"Mihin ihmeessä me olemme menossa?" kysyi Montague.

"Long Islandiin", sanoi toinen. "Se on ruokoton matka -- alkuosa
siitä -- mutta se on ainoa tie. Eräänä päivänä on meillä vielä oleva
oma, ilmassa kulkeva pika-ajotiemme ja me emme tarvitse enää ajaa
läpi tämän kurjan sekasotkun."

Lähestyessään Williamsburgin siltaa oli heidän käännyttävä, sillä
he huomasivat kadun suljetuksi korjausta varten. Heidän oli
kierrettävä kokonainen kortteli ja he kääntyivät väärälle kadulle
ja töyttäsivät keskelle vuokrakasarmialueita. Kapeita, likaisia
katuja, joiden molemmin puolin seisoi suunnattomia rakennusryhmiä
joiden välille muodostui aivankuin syvät, äkkijyrkät rotkot,
joiden seinillä riippui ruostuneet, rautaiset tulipalotikapuut
ja ulkoasua koristi saippualaatikot ja vesiammeet, pesulaitokset
ja kirkuvat sylilapset; ahtaat rappukäytävät, täynnä leikkiviä
lapsia; mauste- ja vaatetavarakaupat, tarjoilut, ja hämmästyttävä
sekamelska ilmoituslappuja ja merkkejä englannin, saksan ja
juutalaisten kielellä. Oliver ajoi läpi ihmistungoksen, kulmakarvansa
kärsimättömyydestä rypistyneinä ja torvensa törähdellen vihaisesti.
"Älä välitä siitä", kielteli Montague; mutta toinen vastasi, "Piru
vieköön!" Lapset kirkuivat ja juoksivat pois tieltä, miehet ja vaimot
hyppäsivät taaksepäin, rypistellen uhkaavina kulmiaan ja mutisten
itsekseen; kadun sulki raskaat vaunut ja kuormavankkurit, ja he
olivat pakotetut pysähtymään; lapset alkoivat kerääntyä ympärille
ja pilkata heitä, ja joukko läheisessä tarjoilussa vetelehtiviä
tyhjäntoimittajia reuhasi karkeita sanoja päästellen heidän luokseen;
mutta Oliver ei hetkeksikään kääntänyt katsettaan tiestä, joka oli
heidän edessään.

Ja viimein olivat he ulkona sillalla. "Hitaat ajoneuvot kulkevat
oikeaa sivua", oli kirjoitettu taululle, ja siten muodostui
vasemmalle puolelle heitä varten kapea kuja. He ajaa huristivat ylös
rinnettä ja kylmä ilma puri heitä niinkuin navakka tuuliaispää.
Syvällä alhaalla lepäsi virta, jonka tuulen pieksämiä harmaita
aaltoja kyntivät hinaajat ja raskaat lautat, ja kaupunki levisi
kummallekin puolelle rantaa -- lukemattomat savupiiput pistivät esiin
säännöttömistä kattoryhmistä ja valkoiset höyrypiiput tupruttivat
savua kaikkialla. Sitten viilsivät _he_ alas seuraavaa rinnettä ja
Brooklyniin.

Siellä oli asfalttinen ajotie, jonka molemmin puolin seisoi rivissä
pieniä asuntoja. Niitä oli peninkulmittain kortteli toisensa jälkeen.
Montague ei ollut koskaan ennen elämässään nähnyt niin paljon taloja,
ja melkein kaikki olivat niinkuin samaan malliin valetut.

Paljon toisia automobiileja kiisi pitkin tätä katua, kilpaillen
toistensa kanssa. Se, jonka ohi useimmin ajettiin, sai kaiken pölyn
ja löyhkän; ja siksi oli yleisenä sääntönä, että ollessasi takana
odottelit sinä vain aukeaa paikkaa lisätäksesi vauhtia ja ajaaksesi
eteen; mutta juuri kun olit saanut silmiisi mukavan paikan, alkoi
sivullasi puhkua ja pihistä ja kilpailijani suhahti salaa ohitsesi.
Jos olit häpeämätön, niin lisäsit sinäkin vauhtia ja pakotit hänet
peräytymään takaisin, jollei hän tahtonut antautua alttiiksi vaaralle
törmätä yhteen toista tietä tulevien ajoneuvojen kanssa. Oliverilla
näytti olevan ainoastaan yksi päämäärä -- päästä kaikista edelle.

He saapuivat suurelle valtameritielle. Siellä kulki useita
automobiileja ja melkein kaikki ajoivat yhteen suuntaan ja
kilpailivat. Kaksi niistä pysyttelihe kiinni Oliverissa, eivätkä
tahtoneet jäädä jälkeen -- kerta toisensa perästä kiisivät he yhä
uudelleen toistensa ohi. Niiden liikkeelle nostama pöly oli silmiä
sokaiseva ja alituinen löyhkä iljetti; mutta Oliver puristi huulensa
lujasti yhteen ja pieni viisari vauhdinmittarilla alkoi liikkua
eteenpäin ja he ajoivat lentäen alas katua. "Ottakaa nyt kiinni!"
mutisi hän.

Muutamia sekuntteja myöhemmin huudahti Oliver äkkiä, kun muuan
poliisi, joka oli ollut kätkeytyneenä pensaan taakse, ryntäsi ylös
ja huusi heille jotakin. Poliisilla oli moottoripyörä, ja Oliver
huusi koneenhoitajalle: "Vetäkää nauhasta!" Hänen veljensä kääntyi
taakseen, säikähtyneenä ja hämmennyksissään, ja hän näki miehen
kurottavan kädellään vaunun lattiaan. Hän näki poliisin hyppäävän
pyörälleen ja alkavan heitä seurata. Sitten katosi se hänen
silmistään pölypilveen.

Saattoi kestää viisi minuuttia tuota hurjaa menoa, heidän ajaessa
aivan ääneti ja jännittyneinä, vauhdilla, jollaista Montague ei
ollut koskaan tavannut pikajunassa. Toista tietä tulevat ajoneuvot
pujahtivat näkyviin, ja rynnäten suoraan heitä kohti -- siltä ainakin
heistä näytti -- puhalsivat ohi vain käden leveyden etäisyydellä
heidän vaunustaan. Montague oli juuri tehnyt päätöksensä, että
tämänkaltainen ajo olisi hänelle kylliksi koko elämän ajaksi, kun hän
huomasi, että heidän kulkunsa hiljeni. "Te voitte päästää nauhan",
sanoi Oliver. "Hän ei tule meitä enää tavottamaan."

"_Mikä_ se nauha on?" kysyi toinen.

"Se on sidottu kiinni takana olevaan levyyn, jolla on meidän
numeromme. Se nostaa sen ylös niin että sitä on mahdoton nähdä."

He kääntyivät tielle, joka johti maaseudulle, ja Montague heittäytyi
istumaan ja nauroi kunnes kyyneleet valuivat alas hänen poskilleen.
"Onko tuo kuje yleinen?" kysyi hän.

"Sangen yleinen", sanoi toinen. "Mrs Robbilla on vaunuvajassaan
allas, joka on täynnä kuraa ja hänen ajajansa roiskuttaa siitä
numerolapulle joka kerran kun hän lähtee ajelemaan. Täytyy tehdä,
näetkös, jotakin, tai muutoin joutuu alituisesti kiinni."

"Oletko koskaan joutunut poliisin käsiin?"

"Ainoastaan kerran olen ollut oikeudessa", sanoi Oliver. "Pysäytetty
olen senkin seitsemän kertaa."

"Mitä he tekivät toisilla kerroilla -- varottivat sinua?"

"Varottivatko?" nauroi Oliver. "Eivät mitään muuta kuin astuivat
minun kanssani vaunuun ja ajoivat pari korttelia, kunnes joutuivat
pois joukon näkyvistä; ja sitten pistin minä heidän kouraansa
kymmenen dollarin maksuosotuksen ja he livahtivat tiehensä."

Montague vastasi hänelle, "Oo, minä ymmärrän!"

He kääntyivät leveälle viertotielle ja täällä oli enemmän
automobiileja ja enemmän tomua ja kilpailua. Tuon tuostakin kulkivat
he kärry- tai rautatiekiskojen yli ja siellä oli aina varotusmerkki;
mutta Oliver tiesi varmasti jollain salaisella tavalla, että raiteet
olivat selvät, sillä hän ei koskaan näyttänyt hidastuttavan kulkua.
Silloin tällöin joutuivat he kyliin ja silloin vasta vähensivät he
nopeutta; mutta vauhdista, millä he kulkivat läpi eivät kyläläiset
olisi saattaneet heitä vähääkään epäillä.

Mutta sitten tuli uusi seikkailu. Tie oli korjattavana ja oli mitä
kurjimmassa kunnossa ja he raivasivat parhaallaan itselleen tietä,
kun nuori mies, joka oli kävellyt syrjässä tiellä, astui heidän
eteensä, veti punaisen nenäliinan taskustaan ja katsoen heihin
heilutti sitä ylhäällä. Oliver mutisi kirouksen.

"Mitä on kysymyksessä?" huusi hänen veljensä.

"Meidät on otettu kiinni!" huudahti hän.

"Mitä!" änkytti toinen. "Minkätähden? Mehän emme kulkeneet juuri
ollenkaan."

"Tiedän", sanoi Oliver; "mutta he ovat saaneet meidät siitä
huolimatta."

Hän oli varmaankin yhdellä silmäyksellä päättänyt mielessään, että
asema oli toivoton, sillä hän ei edes yrittänytkään lisätä nopeutta,
vaan antoi nuoren miehen astua vaununkannelle, saavuttuaan hänen
luoksensa.

"Mitä tämä merkitsee?" tiedusti Oliver.

"Automobiiliyhdistys on lähettänyt minut", sanoi tuntematon,
"varottamaan teitä, että ensimäisessä kaupungissa on teitä varten
viritetty ansa. Siksi -- olkaa varuillanne."

Ja Oliver hengähti ja sanoi, "Oh! Kiitän Teitä!" Nuori mies laskeutui
alas ja he kulkivat eteenpäin; Oliver heittäytyi istumaan ja nauroi
niin että tärisi.

"Onko tuo tavallista?" kysyi hänen veljensä naurun puuskien lomassa.

"Se on tapahtunut minulle kerran ennen", sanoi Oliver. "Mutta olin
sen kokonaan unohtanut."

He jatkoivat matkaa hyvin hitaasti; saavuttuaan kylän ulkorajoille
kulkivat he hautaussaaton hitaudella, vaunun jyskyttäessä kovempaan
vauhtiin. Muutaman maalaiskauppapuodin edessä näkivät he seisovan
joukon tyhjäntoimittajia, jotka odottivat heitä, ja Oliver sanoi,
"Siinä on ensimäinen osa ansasta. Niillä on telefooni ja jonkun
matkan päässä heistä on mies, jolla samoin on telefooni, ja hänen
takanaan on toinen, joka jännittää nuoran tien yli."

"Mitä he sinulle sitten tekisivät?" kysyi toinen.

"Vetäisivät rauhantuomarin eteen ja sakottaisivat, olisitpa missä
tahansa, viidestäkymmenestä kahteensataan viiteenkymmeneen dollariin.
Se on säännöllinen ryöstö julkisilta maanteiltä -- muutamat seudut
ylpeilevät sillä, että heillä ei ole koskaan mitään veroja; ne saavat
rahansa kokonaan meiltä!"

Oliver veti kellon taskustaan. "Me joudumme myöhään
puolipäiväateriallemme, kiitos näiden viivytysten!" Hän lisäsi, että
he tulisivat tapaamaan "Haukan pesässä", joka, niinkuin hän sanoi,
oli "automobiilien yhtymäpiste."

Kaupungin ulkopuolella he taas "käyttivät tilaisuutta"! ja puoli
tuntia myöhemmin saapuivat he suunnattoman ilmoitustaulun luo,
johon oli merkitty "Haukan pesään", ja he kääntyivät sinne. He ajaa
huristivat kukkulalle ja äkkiä pääsivät he ulos mäntymetsiköstä ja
heidän edessään kohosi ravintola, joka oli rakennettu ylös, salmen
yli katselevalle kallionkielekkeelle. Sen edessä oli laaja pihamaa,
jossa automobiilit pyörivät ja rätisivät, ja pitkä vaja, jossa niitä
seisoi rivissä.

Puoli tusinaa palvelijoita juoksi heitä vastaan, kun he pysähtyivät
rappujen eteen. He tunsivat kaikki Oliverin, ja kaksi heistä riensi
harjaamaan hänen takkiaan ja yksi otti hänen lakkinsa, jolla aikaa
koneenkäyttäjä vei vaunun vajaan. Oliverilla oli juomarahoja
kaikille; yksi seikka, minkä Montague huomasi, oli se, että
New-Yorkissa tuli sinulla olla tasku täynnä pientä rahaa ja sinun
tuli heitellä sitä ympärillesi, minne hyvänsä menit. Sinun tuli
antaa miehelle, joka kantoi päällysvaatteesi ja pojalle, joka avasi
oven. Pukuhuoneessa oli sinun annettava pojille, jotka täyttivät
pesuastiasi, ja toisille, jotka harjasivat sinut toisen kerran.

Majatalon pylvässalit olivat täynnä automobiileilla ajelevia
joukkueita, puettuina kaikellaisiin outoihin pukuihin Montaguesta
näytti, että useimmat heistä olivat ulkonaisesti loistavia --
miehillä oli punakat kasvot ja naiset puhelivat äänekkäästi; hän näki
yhden, jolla oli taivaansininen vaippa ja kirkkaan punainen puku.
Hänelle selveni, että elleivät nämä naiset olisi käyttäneet noin
suuria hattuja, eivät he olisi tarvinneet aivan sellaista määrää
kirkasväristä harsoa, jonka he kietasivat hattujensa yli ja sitoivat
leukojensa alle, taikka jättivät sen irralleen tuulen liehuteltavaksi.

Ruokailuhuone näytti olevan rakennettu osastoihin, jotka olivat
sikin sokin kallion huipulla. Salmelle päin aukeneva sivusta oli
kokonaan lasista ja se voitiin ottaa kokonaan pois. Katossa oli
ihmeellinen sekamelska erilaisia lippuja ja jaappanilaisia lyhtyjä,
ja siellä täällä oli oranssipuita, palmuja ja keinotekoisia virtoja
sekä suihkulähteitä. Jokainen pöytä näytti olevan täynnä; lautasten
räminä, äänet ja naurun remakka ja neekeriorkesterin kitarain ja
mandoliinien pauhu teki miltei puolikuuroksi. Neekeritarjoilijat
juoksentelivat edestakaisin, ja jättiläismäinen, paksu ylitarjoilija,
joka varpaillaan pyörähdellen keikisteli itseään, huomasi Oliverin ja
lähestyi häntä hymyillen tervehdykseksi.

"Kyllä, herra -- ovat juuri saapuneet, herra", sanoi hän ja vei
hänet alas huoneeseen, missä erääseen nurkkaan oli katettuna pöytä
kuudelletoista tai kahdeksalletoista henkilölle. Sieltä kuului
huutoja, "Täällä on Ollie!" -- laseja kolisteltiin ja kuorona pauhasi
tervehdys -- "Halloo, Ollie! Sinä olet myöhästynyt, Ollie! Mitä on
tapahtunut -- vaunu mennyt rikki?"

Seurueesta oli noin puolet miehiä ja puolet naisia. Montague valmisti
itseään tuskalliseen koetukseen tulla esitetyksi kuudentoista
henkilön kanssa perätysten, mutta hänet, järkevästi kyllä,
siitä säästettiin. Hän pudisti Robbie Wallingin, pitkän, miltei
onttorintaisen nuorukaisen kättä, jolla oli hieman keltaiset viikset,
ja Mrs Robbien kättä, joka lausui hänet tervetulleeksi ja esitti
hänet seurueelle toverillisen vapauden nimessä.

Ja sitten huomasi hän istuvansa kahden nuoren naisen keskessä, ja
tarjoilija kumartui hänen ylitsensä, ottaakseen vastaan määräykset,
mitä juomia hän halusi. Hieman epäröiden sanoi hän, että hän tahtoisi
whiskyä, sillä hän oli vähän kylmettynyt; mutta hänen oikealla
puolellaan istuva tyttö huomautti hänelle, "Teidän olisi parempi
koettaa lasi kylmää shampanja-totia -- silloin näkyisivät seuraukset
pikemmin." Ja tarjoilijalle lisäsi hän, "Tuokaa kaksi lasia, mutta
toimittakaa ne nopeasti."

"Teillä oli varmaankin kylmä ajomatka matalassa vaunussanne", jatkoi
hän Montaguelle. "Mikä saattoi teidät myöhästymään"?

"Meitä kohtasi muutamia esteitä", vastasi hän. "Muutaman kerran
luulimme jo joutuneemme kiinni."

"Kiinni!" huudahti hän; ja toiset, jotka olivat kuulleet
huudahtuksen, huusivat, "Oho, Ollie! kerro se meille"!

Oliver kertoi jutun ja sillä välin hänen veljellään oli tilaisuus
katsella ympärilleen. Kaikki seurueen jäsenet olivat nuoria -- hän
päätti, että hän oli heistä vanhin, He eivät olleet loistavasti
puettuja, mutta ei tarvinnut katsoa kahdesti nähdäkseen, että siinä
joukossa oli paljon rahaa. He olivat juoneet ensimäisen kierroksen
loppuun ja rupesivat keskenään huvittelemaan. Kaikki olivat he
läheisiä tuttuja ja kutsuivat toisiaan etunimillään. Montague
huomasi, että ne aina päättyivät "ie":llä -- siellä oli Robbie,
Freddie, Auggie, Clarrie, Bertie ja Chappie; jos heidän nimiään
mitenkään ei voitu saada loppumaan oikealla tavalla, oli heillä
niiden sijasta lisänimet.

"Ollie" kertoi, kuinka he olivat jättäneet taakseen poliisin; ja
Clarrie Mason (yksi tuon mahtavan rautatiekuninkaan pojista) kertoi
samallaisesta urotyöstä, minkä hänen vaununsa oli suorittanut. Ja
sitten se nuori nainen, joka istui hänen vierellään, kertoi, kuinka
muuan lihava irlantilainen vaimo oli loikannut heidän edestään, kun
he pyörähtivät ympäri kadunkulman, seisonut ja haukkunut heitä sitten
turvallisesti sivukäytävältä.

Tarjoilija tuli liköörin kanssa, ja Montague kiitti naapuriaan,
Miss Priceä. Anabel Price oli hänen nimensä ja he kutsuivat häntä
"Billyksi"; hän oli pitkä, erinomainen kaunotar, ja Montague sai
aikaa myöten kuulla, että hän oli kuuluisa voimailija. Hän oli
varmaankin aavistanut, että Montague tuntisi itsensä oudoksi tässä
tuttavallisessa seurapiirissä, ja ryhtynyt herättämään hänessä
kodikasta tunnelmaa, yritys, jossa hän ei ollenkaan onnistunut.

Heidän oli määrä mennä eräälle metsästystilalle, ja hän kysyi
Montaguelta, oliko hän innostunut metsästykseen. Oli, vastasi hän
ja sitten vastasi hän hänelle osotettuun uuteen kysymykseen, että
hän oli metsästänyt etupäässä hirviä ja villejä kalkkunoita. "Ah,
sittenhän Te olette oikea metsästäjä!" sanoi Miss Price. "Minä
pelkään, että Te teette pilkkaa meidän tavallemme."

"Kuinka te menettelette?" kysyi hän.

"Odottakaa, niin saatte nähdä", vastasi hän; sitten hän lisäsi aivan
sattumalta, "Kun alatte näyttää happamelta meidän joukossamme,
niin tulette Te vetämään? sellaisen johtopäätelmän, että me emme
varustele."

Montaguen leuka värähti hieman. Hän sai kuitenkin tasapainonsa ja
sanoi, että hän otaksui edeltäkäsin sitä, tai että hän ei uskonut
sitä; perästäpäin kun hän kyseli ja sai tietää, mitä hänen olisi
pitänyt sanoa, oli hän täydellisesti unohtanut, mitä hän oli
sanonut. -- Alhaalla Natchezissa oli muutamassa hotellissa vanha
ylitarjoilija, jota hän kerran oli vaatinut asettamaan itseään,
lähinnä erästä ystävää istumaan. Nähdessään seuraavalla aterialla,
että pyyntö oli otettu huomioon, sanoi hän vanhalle miehelle,
"Pelkään, että olette osottanut minulle puolueellisuutta", johon hän
sai vastaukseksi, "Minä aina koetan osottaa sitä niin paljon kun
mahdollista." Montague aina muisti tämän, joka kerta kun hän palautti
mieleensä ensimäisen kohtauksensa "Billy" Pricen kanssa.

Nuori nainen, joka istui hänen toisella puolellaan, huomautti nyt
hänelle, että Robbie tilasi uuden "annoksen sekalaisilla höysteillä."
Hän kysyi, mikä sellainen annos oli, johon nuori nainen sanoi,
että Robbie kutsui sitä "ruoansulatusharjoitukseksi." Se oli ainoa
huomautus, minkä Miss de Mille lausui hänelle aterian aikana Miss
Gladys de Mille, pankkiirin tytär, jonka hänen likeiset tuttavansa
tunsivat "Babyn" ["Baby", suom. pienokainen. Suom.] nimellä. Hän
oli paksu ja pyöreäkasvoinen tyttö, joka suurella huolellisuudella
omistautui aterioimistehtäväänsä; ja Montague huomasi aterian
loputtua, että hän hengitti tavallista kovemmin, ja että hänen
suuret, pyöreät silmänsä näyttivät suuremmilta kuin koskaan.

Keskustelu koski yleensä pöytää, mutta sitä ei ollut helppo seurata.
Se oli enimmäkseen kietoutunut yhteisten tapahtumain ympärille ja
täytyi olla yksityiskohtaisesti perehtynyt henkilöihin ja menneisiin
tapahtumiin voidakseen seurata mukana. Myöskin käyttivät he hyvin
paljon tuttavallista, mutta outoa murretta, joka piti vieraan älyn
lakkaamatta vireillä. Kuitenkin Montague tuumaili, että kaikki
hänen puutteellisuutensa korvasi hänen veljensä, jonka kokkapuheet
saivat aikaan äänekkäimmän naurun. Juuri tällä hetkellä näytti hän
hänestä enemmän siltä Oliverilta, jonka hän oli ennen tuntenut --
sillä Montague oli jo ehtinyt huomata hänessä tapahtuneen muutoksen.
Kotona ei hänen ilveilyllään ja leikinlaskullaan ollut koskaan ollut
loppua, ja häntä oli hyvin vaikea saada ottamaan mitään vakavasti;
mutta nyt hän säästi kaikki kujeensa tovereita varten ja kun hän oli
yksin, oli hän äärettömästi totinen. Nähtävästi teki hän paljon työtä
huvituksiensa eteen.

Montague ymmärsi kyllä, kuinka tämä saattoi olla mahdollista. Joku
esimerkiksi oli suurella vaivalla valmistanut päivällistilauksen
-- aikaansaadakseen varmasti voimakkaimmin hämmästyttävän
vaikutuksen. Se alkoi jäätelöllä, joka oli laitettu siroihin
kuvioihin ja sitten kastettu munavalkuaiseen ja paistettu ruskeaksi.
Ja senjälkeen oli tunturikyyhkyskeitosta, vihreää, rasvaista
ja maukasta; ja sitten -- varjelkoon taivas -- suuri, höyryävä
rusinasoppa. Se tarjottiin kummallisen näköisellä vadilla, jossa
oli kuusi pitkää, hopeaista jalkaa; ja tarjoilija asetti sen
Robbie Wallingin eteen ja nosti kannen ylös kaikille osotetulla
kumarruksella -- siirsi sen sitten toisen eteen ja tarjoili itse.
Montague oli jo mielessään päättänyt, että nyt oli varmaan kaikki
lopussa, ja alkoi täyttää itseään voileivällä, kun ilmestyi kylmää
parsakeitosta, tarjottuna hopeaisissa, tulijalustoja muistuttavissa
säiliöissä kullekin erikseen. Sittenkun ruokahalua näin oli
kylliksi kiihdytetty -- tuli peltopyytä, sihisevissä tulikuumissa,
pikkukattiloissa ja sitten rypälehedelmäannos jäiden ja viinin
seassa; ja sitten pieniä ankanpoikasia, pyöreitä ja täyteläisen
lihavia, ja latvushernekeittoa; ja senjälkeen _café parfait_; ja
sitten -- ikäänkuin huimapäisyyden kruununa -- suunnattoman paksuja
häränpaistiviipaleita! Montague oli lopettanut kauan sitten -- hän ei
mitenkään jaksanut seurata ylenmääräistä ruoan tulvaa, joka virtasi
pöydälle. Ja jokaisen annoksen välillä oli viinejä, kallismerkkisiä,
jotka seurasivat toisiaan suloisessa epäjärjestyksessä -- sherryä ja
portviiniä, shampanjaa ja bordeauxilaista punaviiniä ja likööriä.
Montague tarkasti syrjäsilmällä "Baby" de Mille-parkaa ja säälitteli
häntä; sillä saattoi huomata, että hän ei jaksanut vastustaa
houkutusta syödä kaikkea mitä vaan hänen eteensä asetettiin, ja se
tuotti hänelle silminnähtävästi kärsimystä. Montague ihmetteli,
onnistuisiko hän kääntämään hänen huomionsa keskustelun kautta
muuanne, mutta häneltä puuttui rohkeutta yrittää sitä.

Ateria loppui kello neljän aikaan. Useimmat muut joukkueet olivat jo
pitkän matkan päässä matkalla New-Yorkin, ja ravintola oli tullut
tyhjäksi. Jokunen otti omat tavaransa ja yksi toisensa perästä
vierivät heidän vaununsa kohti "Mustaa metsää."

Montaguelle oli sanottu, että se oli "metsästystila." Hän näki
edessään maalaishakamaan ja hän ihmetteli hämärästi, mihin sellainen
ihmisjoukko kätkeytyisi. Kun he kääntyivät pääkäytävälle ja hänen
veljensä huomautti, "Nyt olemme perillä", oli hänen hämmästyksensä
suuri, nähdessään jokseenkin suuren graniittisen rakennuksen ja
holvinmuotoisen portin, joka kaareutui tien yli. Hän hämmästyi yhä
enemmän, kun he ajaa huristivat siitä sisälle ja jatkoivat matkaa.

"Mihinkä me olemme matkalla?" kysyi hän.

"Mustaan metsään!", sanoi Oliver.

"Mikä oli sitten se, jonka ohi ajoimme?"

"Se oli portinvartijan asunto", oli Oliverin vastaus.



Neljäs luku.


He ajoivat lähes kolme peninkulmaa leveää viertotietä, joka kulki
suorana kuin nuolen lento halki metsän; silloin alkoi meren
ääni kuulua heidän korviinsa ja he näkivät edessään mahtavan
graniittipalatsin, joka jykevänä kohosi hämärissä; sen edessä
oli työntösilta ja ympärillä leveä vallihauta ja nurkissa kohosi
neljä suurta, pyöreää tornia. "Musta metsä" oli rakennettu erään
muinaisen provencelaislinnoituksen malliin -- mutta siinä oli
ainoastaan neljäkymmentä pienikokoista huonetta ja sen nykyaikaisessa
jäljennöksessä oli seitsemänkymmentä suurta, ja nyt säteili
jokaisesta akkunasta valoa. Ihminen ei anna kahdesti yllättää itseään
sellaisesta erehdyksestä ja tehtyään käynnin "metsästystilalle", joka
oli maksanut kolme neljäsosa miljoonaa dollaria ja jossa kymmenen
tuhatta eekeriä maata oli varattu metsästyspuistoksi, oli hän
valmistunut näkemään Adirondackin "kentät" jotka olivat maksaneet
puoli miljoonaa ja Newportin "metsästysmajat", jotka olivat maksaneet
miljoonan tai pari.

Livreijapukuiset palvelijat ottivat heidän vaununsa ja toiset
avasivat oven ja ottivat heidän vaatteensa. -- Ensimäinen, minkä
heidän silmänsä kohtasi, oli suunnaton takka, jonka läpimitta oli
toista kymmentä jalkaa ja joka oli rakennettu suurista mukulakivistä;
suuret pinot mäntypuuta roihusi sen päällä. Jalusta oli kiillotettua
kovaa puuta, joka oli karhun ja puhvelin nahoilla peitetty.
Tulikielekkeet nuoleskelivat kilpiä ja sotakirveitä ja lyömämiekkoja,
jotka olivat ripustetut tammisiin pilareihin; niiden välillä oli
seinäverhot, joihin oli maalattu kuvauksia Rolandin Laulusta ja
Roncevallen tappelusta. Katse kohosi pylväitä myöten suuren salin
holvikattoon, jonka lasi hehkui veripunaisena lännen valossa. Leveä
rappukäytävä kohosi toiseen kerrokseen, joka vei salin ympäri
kulkeville lehtereille.

Montague meni tulen ääreen ja seisoi käsiään hieroskellen iloisen
takkavalkean edessä. "Skotlantilaistako vai irlantilaista herra?"
kysyi lakeija, joka hyöri hänen sivullaan. Hän oli tuskin antanut
tilauksensa kun ovi avautui ja siitä ilmestyi toinen vaunu täysi
seuruetta, väristen, ja rynnäten tulen ääreen. Parissa minuutissa
olivat he kaikki kokoontuneet -- nauraen täyttä kurkkua "Baby" de
Millen kustannuksella, kun hänen vaununsa oli ajanut mäyräkoiran yli.
"Oh, tiedättekö", huusi hän, "se vain _paukahti_!"

Puoli tusinaa tarjoilijoita hääräili heidän ympärillään, ja pian
olivat pöydät salissa täytetyt tarjottimilla, joiden päällä oli
viinimaljakoita ja imupillejä. Siten jokainen seurueessa oli
tuossa tuokiossa lämmennyt, ja senjälkeen hajaantuivat he pieniin
joukkueihin huvittelemaan itseään.

Siellä oli myöskin suuri tennishalli sisäurheilua varten, ja puoli
tusinaa krikettikenttiä. Montague ei osannut kumpaakaan leikkiä,
mutta hän oli huvitettu seuraamaan vesipooloa uima-altaassa, ja
tarkastamaan tämän rakennuksen osan rakennetta. Allasta ympäröivät
seinät ja lattia olivat kokonaan marmorista; pronssinen lehteri
kiersi sen ympäri ja siltä saattoi vaipua katselemaan vihreän veden
syvyyksiä. Miehiä ja naisia varten oli ylellisesti varustetut
pukuhuoneet, joissa kuumat ja kylmät neulakylpyhuoneet, höyrykaapit
ja hierojat, jotka olivat alituisesti saapuvilla, punnitsemis- ja
nostokoneet, sähkökoneet synnyttämään "violettisäteitä", ja sähköllä
käyvät ilmanpuhalluskoneet naisten hiuksien kuivaamista varten.

Hän seurasi useita, leikkejä, joihin miehet ja naiset ottivat osaa;
ja myöhemmin, kun tennikseen y.m. peleihin osaaottajat saapuivat,
heittäytyi hän niiden kanssa vesialtaaseen. Senjälkeen astui hän
erääseen sähköhissiin ja hänet nostettiin turvallisesti huoneeseensa,
missä hän löysi matkakapineensa purettuina ja iltapukunsa asetettuna
vuoteelleen.

Noin yhdeksän aikaan siirtyi seurue ruokahuoneeseen, joka aukeni
graniittiterassille ja loggialle, joka antoi merelle päin. Huone
oli peitetty jollakin harvinaisen mustalla puulla, jonka nimeä hän
ei tietänyt; pehmeä valovirta sulautui siihen ja pöytää valaisi
sähkökynttilät, jotka oli asetettu hopeaisille jalustoille ja
peitetyt silkkisillä varjostimilla. Se säteili tulvillaan kristalli- ja
hopeaesineitä ja sitä koristivat sinne tänne sirotellut orkkideiat
ja sananjalat. Näytti siltä kuin iltapäivän ateriana heillä tulisi
olemaan ainoastaan yksinkertainen _lunch_ [yksinkertainen ateria
aamiaisen ja päivällisen välillä. -- Suom.] -- ja nyt heillä olikin
suuremmoinen päivällinen, jonka oli valmistanut Robbie Wallingin
kuuluisa kymmenen tuhannen dollarin mestarikokki. Vastakohdan
majatalon hälinälle muodosti tämän ruokailuhuoneen luostarimainen
hiljaisuus, missä tunteettomat lakeijat näyttivät liikkuvan täytetyt
tohvelit jaloissa, ja annokset ilmestyivät ja hävisivät ikäänkuin
taikavoimasta. Montague koetti parhaansa totuttaakseen itseään
naisten pukimiin, jotka olivat leikatut alemma kuin hän koskaan ennen
elämässään oli nähnyt; mutta hän joutui hämilleen joka kerta, kun hän
kääntyi puhuttelemaan vieressään istuvaa nuorta neitiä, sillä hän
saattoi nähdä liian syvälle alas hänen rintaansa, eikä hänen ollut
helppo käsittää, että tyttö ei siitä ollenkaan välittänyt.

Keskustelu oli melkein samallaista kuin ennenkin, ainoastaan sillä
poikkeuksella, että se oli vähän yleisempää ja äänekkäämpää; sillä
vieraat olivat tulleet lähemmin tutuiksi, ja kun Robbie Wallingin
huimaavan kalliin viinisadon viinit vuosivat esille, alkoi heidän
mielialansa hieman "kohota." Nuori nainen, joka astui Montaguen
oikealla puolella, oli eräs Miss Vincent, erään sokerikuninkaan
tyttären tytär; hän oli tummaihoinen ja solakka, ja oli esiintynyt
äskeisessä kenttäjuhlassa intiaanitytön puvussa. Seurue huvitti
itseään valitsemalla hänelle intiaanien tapaista nimeä; kaikellaisia
hullunkurisia ehdotuksia tehtiin, riippuen erilaisista läheisistä
yksityiskohdista nuoren naisen persoonallisuudessa ja tavoissa.
Robbie herätti yleistä naurua ehdottamalla "Pikku Kastepisaran"
-- tuli ilmi, että hän kerran oli löydetty kirjottamassa runoa
kastepisarasta; joku toinen ehdotti "Pikku Sadepisaraksi", ja
sitten Oliver tempasi koko seurueen mukanaan huudahtamalla,
"Pieni Sadepisara mutahaudassa!" Hillitön naurunremakka valtasi
kaikki ja kesti ainakin minuutin, ennenkuin he saivat takaisin
mielentyyneytensä; käsittääkseen sukkeluuden naurettavuuden oli
välttämätöntä tietää, että Miss Vincent viimeisellä Long Islandin
metsästysklubin retkellä oli "marssinut suohon" ja hänet oli täytynyt
vapauttaa useita jalkoja syvästä mutahaudasta.

Tämän selitti Montaguelle se nuori nainen, joka istui hänen
vasemmalla sivullaan -- sama, jonka puoleksi verhottu ulkoasu saattoi
hänet hämilleen Hän oli vasta noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen,
ja hänellä oli uhkea kullan värinen tukka ja lapsellisen viattomat
kasvot; hän ei ollut kuitenkaan tullut nimensä kaltaiseksi, sillä
kaikki kutsuivat häntä "Keruubiksi". Kohta senjälkeen teki hän
pöydän yli jonkun huomautuksen Baby de Millelle -- ihmeellisellä
tavuyhdistelmällä, joka sointui niinkuin englanti, eikä kuitenkaan
ollut sitä. Miss de Mille vastasi, ja useat yhtyivät keskusteluun,
kunnes se oli ylt'yleensä käynnissä. "Keruubi" selitti hänelle, että
"Baby" oli keksinyt salakielen, muuttamalla kirjainjärjestystä; ja
Ollie ja Bertie aivan päättömällä innolla koettivat löytää siihen
avainta, mutta eivät sitä keksineet.

Päivällinen kesti myöhään. Viinilasit tyhjenivät alinomaa ja
täyttyivät salaperäisellä tavalla yhä uudelleen ja uudelleen.
Nauru kävi äänekkäämmäksi ja silloin tällöin kuului lyhyitä
laulunpätkiä; naiset viruttelivat velttoina itseään tuoleissaan
-- joku suloinen poikanen istui uneksivasti tuijottaen yli pöydän
Montaguea, tuontuostakin sulkien silmiään ja avaten ne taas yhä
lisääntyvällä vastahakoisuudella. Palvelijat liikkuivat edestakaisin,
tunteettomina ja äänettöminä niinkuin ennenkin; kukaan ei näyttänyt
olevan tietoinen heidän olemassaolostaan muu kuin Montague, joka ei
saattanut olla heitä huomaamatta, ja ihmettelemättä, mitä he siitä
kaikesta mahtoivat ajatella.

Kun seurue viimein hajaantui pöydästä, tapahtui se siksi, että
pelitaiturit tahtoivat saada kaikki kuntoon iltaa varten. Toiset
kokoontuivat takkavalkean ääreen, tupakoiden ja tarinoiden. Kotona,
kun joku aikoi seuraavana päivänä lähteä päiväksi metsälle, meni hän
aikaisin maata ja nousi ennen aamun sarastusta; mutta täällä näytti
siltä, kuin leikki olisi heille ollut kylliksi ja metsästäjillä ei
ollut muuta huolehtimista kuin oma mukavuutensa.

Kortinpelaajat siirtyivät holvikattoiseen "kiväärihuoneeseen."
Montague harhaili sen läpi ja hänen silmänsä mittaili seinää, jolle
oli asetettu rivittäin lasisia koteroita, täynnä kaikellaisia
metsämiehelle tuttuja tuliluikkuja. Hän muisti heikolla
itsenöyryytyksen tunteella, että hän oli ehdottanut otettavaksi
matkaan myöskin hänen haulikkopyssynsä!

Hän liittyi eräässä nurkassa olevaan ryhmään ja vetäytyi varjoon
ja tarkasteli "Billy" Priceä, joka keskustellessa oli häntä niin
ivannut. "Billy", jonka isä oli pankkiiri, osotti olevansa innokas
hevosihailija; hän oli oikea amatsooni, jonka elämän ainoana
intohimona oli kunnia. Nähdessä hänen istuvan tuossa ryhmässä,
polttaen paperosseja, ja juoden maljoja ja kuunnellen kylmänä
karkeita juttuja, saattoi helposti vetää alhaisia johtopäätöksiä
Billy Pricen suhteen. Mutta tosiasiassa oli hän tehty marmorista;
ja miehet, sensijaan että olisivat rakastuneet häneen, tekivät
hänet uskotukseen ja kertoivat hänelle huoliaan tavotellen hänen
myötätuntoaan ja hakien häneltä neuvoa.

Tästä kertoi hänelle eräs nuori nainen, joka illan kuluessa tuli
hänen luokseen ja asettui hänen rinnalleen. "Minun nimeni on Betty
Wyman", sanoi hän, "ja Teidän ja minun on oltava ystäviä, sillä Ollie
on minun vieruskumppanini."

Montague ei voinut muuta kun ottaa vastaan hänen ehdotuksensa,
ja hänelle ei jäänyt aikaa paljoa tuumailla, mitä tuon sanan
"vieruskumppani" saattoi ajatella käsittävän. Betty oli säteilevä
pieni olento, puettuna tummanpunaiseen vaippaan, joka oli tehty
jostakin pehmeästä, harson kaltaisesta, monimutkaisesta kankaasta;
hänen tukassaan oli tulipunainen ruusu, ja luonnollinen, elävä
puna hehkui hänen poskillaan. Hän oli kirkas ja elävä niinkuin
perhonen, täynnä ihmeellisiä oikkuja ja päähänpistoja; pahansuopainen
tuli hehkui hänen silmissään ja epäluuloinen hymy leikki noilla
jumaloitavilla pienillä kirsikkahuulilla. Jokin outo hajuvesi seurasi
hänen harsopukuaan ja täydensi ulkoasun tahallisen narrimaista
sekavuutta.

"Minulla on suosituskirje Mr Wyman'ille New-Yorkissa", sanoi
Montague. "Hän on kenties Teidän sukulaisenne."

"Onko hän rautatiepäällikkö?" kysyi hän; ja kun Montague vastasi
myöntäen, kuiskasi hän ivallisella, pelonsekaisella äänellä, "Onko
hän rautatiekuningas? Onko hän rikas -- oh, rikas kuin Salomon -- ja
onko hän pelottava mies, joka ilman muuta syö elävänä ihmisiä?"

"On", sanoi Montague -- "sen täytyy siis olla saman."

"Hyvä", sanoi Betty, "minulla on kunnia olla hänen, lapsenlapsensa;
mutta älkää viekö mitään suosituskirjettä hänelle."

"Miksi ei?" kysyi hän hämmästyneenä.

"Sillä hän söisi _Teidät_", sanoi tyttö. "Hän vihaa Ollieta."

"Mutta rakas Miss Wyman", sanoi toinen; ja tyttö kysyi, "Tahdotteko
sanoa, että poika ei ole puhunut minusta sanaakaan Teille."

"Ei", sanoi Montague -- "otaksun, että hän jätti sen Teidän itsenne
tehtäväksi."

"No hyvä", sanoi Betty, "se on kuin satua. Luetteko koskaan
satuja? Tässä sadussa oli prinsessa -- oi, mitä kaunein prinsessa!
Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", sanoi Montague. "Hän kantoi punaista ruusua hiuksissaan."

"Ja sitten", sanoi tyttö, "siellä oli nuori hovimies -- hyvin
kaunis ja iloinen; ja he rakastuivat toisiinsa. Mutta tuo hirveä
vanha kuningas -- hän tahtoi, että hänen tyttärensä olisi odottanut
vielä jonkun aikaa, kunnes hän olisi saanut voiton vihollisistaan,
niin että hänellä olisi ollut kyllin aikaa valita joku prinssi tai
-- kukaties -- joku jättiläinen, joka hävitti hänen maitaan --
seuraatteko minua?"

"Täydellisesti", sanoi hän. "Ja sitten se ihana prinsessa varmaan
kuihtui surusta?"

"Hm -- ei", sanoi Betty, huuliaan rypistäen. "Mutta hän sai tanssia
kauheasti pitääkseen ajatuksiaan kaukana itsestään." Sitten hän
nauroi ja huudahti, "Mutta rakas Mr Montague, mehän tulemme
runollisiksi!" Näyttäen jälleen vakavalta sanoi hän senjälkeen,
"Tiedättekö, minä puoleksi pelkäsin puhella Teidän kanssanne. Ollie
sanoi minulle, että Te olette hirmuisen vakava. Oletteko Te?"

"Empä tiedä", sanoi Montague -- mutta tyttö keskeytti hänet nauraen,
"Me puhuimme Teistä eilen päivällisaterialla. Pöydässä oli jotakin
vispattua kermaa, muovailtuna lystikkään näköisiin pikkukiemuroihin
ja Ollie sanoi: 'Nähkääs, jos minun veljeni Allan olisi täällä,
ajattelisi hän varmasti parhaallaan sitä miestä, joka on laatinut
tämän kerman, ja kuinka kauan hän siinä viipyi, ja kuinka hän
kukaties on lukenut 'Yksinkertaista elämää'. Onko se totta?"

"Siihen sisältyy eräs kirjallista arvostelua koskeva kysymys" --
sanoi Montague.

"En halua puhella mistään kirjallisuudesta", huudahti toinen. Itse
asiassa hän ei halunnut mitään muuta kuin oppia tuntemaan hänen
varustustensa lujuuden ja löytää sieltä, jos mahdollista, se heikko
kohta, jonka kautta hänet voisi saada ärsytetyksi. Montague oli
aikaa myöten huomaava, että tuo jumaloitava Miss Elizabeth olikin
hyvin orjantappurainen ruusu -- hän oli melkein kuin kirkasvärinen
ampiainen, jolla oli ryöstönhaluinen luonne.

"Ollie sanoo, että Te haluatte mennä alas tuonne kaupunkiin ja tehdä
työtä", jatkoi hän. "Minun mielestäni Te olette hirveän mieletön.
Eikö ole paljon suloisempaa viettää aikaansa tällaisessa linnassa
kuin tämä?"

"Saattaa olla", sanoi hän, "mutta minulla ei ole mitään linnaa."

"Te voisitte saada jonkun", vastasi Betty. "Jääkää hetkeksi tänne ja
sallikaa meidän naittaa Teidät jollekin ihanalle tytölle. He tulevat
kaikki heittäytymään Teidän jalkojenne juureen, sillä nähkääs, Teillä
on sellainen suloinen, lempeä ääni, ja Te näytätte romanttiselta ja
sytyttävältä." (Montague teki pienen huomautuksen, kysyen, oliko
New-Yorkissa tapana puhua jostakin henkilöstä niin avoimesti vasten
kasvoja.)

Miss Betty tarkasteli häntä sillä välin koomillisesti. "En tiedä",
sanoi hän. "Tarkemmin ajatellessa Te kenties pelästytätte tyttöjä.
Silloin varmasti aviovaimot tulevat Teihin rakastumaan. Teidän tulee
olla varuillanne."

"Räätälini on sen jo minulle sanonut", sanoi Montague naurahtaen.

"Se olisi vieläkin nopeampi tie onnenne päähän", sanoi tyttö. "Mutta
luullakseni Te ette sovi näyttelemään kesyn kissan osaa."

"_Minkä_?" huudahti hän; ja Miss Betty nauroi.

"Ettekö tiedä, mikä se on? Oh, rakas Mr Montague -- kuinka hurmaavan
yksinkertainen! Mutta ehkä Teidän olisi parempi saada Ollie
selittämään sitä Teille."

Se johti heidän keskustelunsa murrepuhetapaan; ja Montague
äkkinäisessä luottamuksen puuskassa kysyi selitystä Miss Pricen
sanoihin. "Hän sanoi" -- toisti hän hitaasti -- "että kun minä alan
näyttää happamelta hänen seurassaan, tulisin minä tekemään sellaisen
päätelmän, että hän ei tee varustuksia."

"Oh, minä sanon", sanoi Miss Wyman. "Hän tarkotti sillä ainoastaan
sitä, että jos Te tuntisitte hänet, olisitte Te varmasti tyytymätön.
Hän, näettekö, kerää kaikki sananparret kilpa-ajoradalta -- eikä
sille voi mitään, ymmärrättehän. Ja viime vuotena matkusti hän
vaunuinensa Englantiin, ja niin hän on saanut kaikki englantilaiset
sananparret. Se tuottaa meillekin vaikeuksia."

Ja sitten Betty purjehti sisälle saadakseen itselleen pieniä
luonnoksia seurueen toisistakin jäsenistä. Yksi ilmiö, mikä heti
oli ihmetyttänyt Montaguea, oli se ennenkuulumaton vapaus, millä
ken hyvänsä New-Yorkissa jutteli toisesta henkilöstä. Tosiasiassa
he harvoin muusta puhuivatkaan; eikä sillä ollut pienintäkään eroa,
oliko se henkilö teidän omaa säätyänne -- söikö se teidän leipäänne
ja suolaanne, tai te hänen -- se oli aivan yhdentekevää, te huvititte
itseänne tuomalla esille mitä kiusallisimpia, nöyryyttävimpiä ja
kauhistuttavimpia asioita hänestä.

Siellä oli myöskin Clarrie Mason-parka: hän istui korttipöydän
ääressä, kalpeilla kasvoillaan kuumeentapaisen kiihkon ilme.
Clarrie hävisi aina, ja se suorastaan mursi hänen sydämensä, vaikka
hänellä olikin kymmenen miljoonaa sijotettuna sokerivarastoihin.
Clarrie vaelsi ympäri päivät päästään, surkutellen veljeään, joka
oli joutunut ryöstön uhriksi. Eikö Montague ollut siitä kuullut?
Sanomalehdet olivat kutsuneet sitä naimiskaupaksi, mutta itse asiassa
se olikin ryöstö. Larry Mason-parka oli hyväluontoinen, ja polvista
sairas, ja hänet oli vienyt hirvittävä olento, kolme kertaa niin
suuri kuin hän itse, ja luonne niinkuin -- oh, ei löytynyt sanoja
sitä kuvaamaan! Tyttö oli ollut näyttelijätär; ja nyt hän oli
kantanut Larryn kynsissään, ja rakensi suurta linnaa pitääkseen hänet
siellä -- sillä hänellä oli kymmenen miljoonaa myöskin, nähkääs!

Ja sitten siellä oli Bertie Stuyvesant, kaunis ja puoleensa vetävä
-- sama poika, joka istui Montaguea vastapäätä aterioidessa. Bertien
isä oli ollut kivihiilikauppias, eikä kukaan tietänyt, kuinka
monta miljoonaa hän oli jättänyt jälkeensä. Bertie oli iloinen
veitikka; viime viikolla oli hän kutsunut heidät aamiaiselle, jossa
hän tarjosi heille jokirauskuja -- marraskuussa -- se oli ollut
suuremmoinen kuje! Kuka lienee hänelle sanonut, että rauskut eivät
milloinkaan oikein maistuneet, jollei niitä ole itse pyydystänyt, ja
Bertie oli äkkiä päättänyt pyydystää ne itse sitä aamiaista varten.
"Adirondackissa on niitä suunnattomat määrät", sanoi Betty; "ja
Bertie tilasi yksityisen junan, hän, Chappie de Peyster ja eräät
toiset läksivät matkalle sinä iltana; seuraavana päivänä ajoivat he,
taivas tietää, kuinka monta peninkulmaa, ja pyydystivät suuren kasan
rauskuja -- ja me söimme niitä aamiaiseksemme seuraavana päivänä!
Naurettavinta kaikesta oli se, kun Chappie vannoi niitä olleen niin
paljon, että heidän oli mahdoton onkia, vaan rauskut täytyi pyydystää
verkoilla! Bertie-parka -- joku varmaankin tahtoo hänet erottaa nyt
viinikannustaan!"

Salista kuului äänekästä naurua, meteliä ja huutoja, "Antakaa se
minulle"! -- "Se on Baby de Mille", sanoi Miss Wyman. "Hän haluaa
aina metelöidä. Robbie oli aivan suunniltaan, kun hän viime kerran
oli täällä; hän rupesi heittelemään sohvatyynyjä ja kaatoi kumoon
kukkamaljakon."

"Eikö sitä pidetä täällä sopivana"? kysyi Montague.

"Ei Robbien läheisyydessä", sanoi hän. "Onko Teillä vielä ollut
tilaisuutta puhella Robbien kanssa? Te tulette pitämään hänestä --
hän on niin vakava, aivankuin Te."

"Mikä tuottaa hänelle huolia"?

"Rahojensa säästäminen", sanoi Betty. "Se on ainoa asia, mikä hänelle
tuottaa päänvaivaa."

"Onko hän perinyt niin suunnattoman paljon"?

"Kolme- tai neljäkymmentä miljoonaa", vastasi hän; "mutta sitten,
nähkääs, osa siitä on sijotettuna rautatieverkkonsa johtajain
käsiin ja he maksavat hänelle satumaisesti. Ja hänen vaimollaan on
rahaa, myöskin -- hän oli Miss Mason, tiedättehän, hän, jonka isä
on yksi teräsruhtinaista. Meillä on tapana sanoa, että on olemassa
miljonäärejä, ja sitten miljonäärejä, ja sitten pittsburgilaisia
miljonäärejä. Kuinka tahansa, kaksi heistä kuluttavat kaikki tulonsa
kestitsemisessä. Robbien erikoisena kiihkona on näytellä täydellisen
isännän osaa -- hän näkee mielellään suuret ihmisjoukot ympärillään.
Hän todellakin panee toimeen hyviä kekkereitä -- mutta hän on niin
ylenmäärin mahtava siitä ja hänellä on lukemattomia päähänpistoja
sopivaisen ja sopimattoman suhteen! Minä uskon, että suurin osa hänen
seurapiiristään menisi koska tahansa mieluummin Mrs Jack Warden'ille;
tänä iltanakin olisin minä siellä, jollen olisi tullut tänne Ollien
takia."

"Kuka hän on, Mrs Jack Warden"? kysyi Montague.

"Ettekö ole milloinkaan hänestä kuullut"? kysyi Betty. "Hän oli
ennen Mrs van Ambridge, mutta sitten hän sai eron ja nai Wardenin,
suuren puutavararuhtinaan. Hänellä oli tapana järjestää 'poika- ja
tyttöjoukkueita' englantilaiseen malliin; ja sitten kun me menimme
sinne, saimme me tehdä, mitä tahdoimme -- juosta hippasilla yli koko
talon, leikkiä tyynysotaa, ja tutkia vaatekomeroita, ja panna toimeen
naamiaisia! Mrs Warden on hyväntahtoinen niinkuin vanha lehmä. Te
tulette vielä hänet tapaamaan -- älkää vain antako noiden hänen
lempeiden silmiensä panna päätänne pyörälle. Olette kyllä huomaava,
että hän ei sitä tarkoita; hän vain haluaa nähdä kauniita miehiä
riippumassa ympärillään."

Yhden aikaan muutamat Robbien vieraista menivät nukkumaan, Montague
niiden joukossa. Heidän jälkeensä jäi kaksi pöytää korttipelureita,
naiset hehkuvin kasvoin ja kädet kuumeisina, ja miehet paperossit
riippuen huulilla. Jokaisen korttipöydän vierellä oli tarjottimet ja
viinikannut; salissa kulki hän kolmen nuoren miehen ohi, jotka toinen
toisensa käsivarsiin nojaten kulkivat horjuen ja lauloivat heikolla
äänellä pätkiä "reisusällien lauluista." Ollie ja Betty olivat
siirtyneet yhdessä tuntemattomiin paikkoihin.

Montague oli merkinnyt nimensä tilauskirjaan ja merkinnyt
herätysajakseen kello yhdeksän. Mies, joka herätti hänet ylös,
toi hänelle teetä ja kermaa hopeaisella tarjottimella ja kysyi
häneltä, tahtoiko hän mitään voimakkaampaa. Hänellä oli oikeus syödä
aamiaista omassa huoneessaan, jos häntä halutti; mutta hän meni
alikertaan, koettaen parhaansa mukaan olla luonnollinen loistavassa
metsästyspuvussaan. Ei ketään muuta vielä näkynyt, mutta hän
huomasi eilisen illan jäljet siivotuiksi ja aamiaisen odottavan
-- tarjoiltuna englantilaiseen malliin, tee- ja kahvikeittiöt
tarjottimella. Ankarapiirteinen ylitarjoilija ja hänen orjamaiset
apulaisensa olivat saapuvilla, valmiina vastaanottamaan hänen
tilauksensa, mitä hyvänsä auringon alla hänen päähänsä olisi
pälkähtänyt haluta.

Montague meni mieluummin lyhyelle kävelylle verannalla, katsellakseen
auringonsäteitä, jotka kimmelsivät merenpinnalla. Aamu oli ihana --
kaikki tämän paikan ympärillä oli niin ihanaa, että häntä ihmetytti,
kuinka ihmiset saattoivat elää täällä tuntematta sen lumousta.

Billy Price tuli myöskin kohta sen jälkeen alas, puettuna
tuhkanharmaaseen metsästyspukuun, jossa oli polvihameet ja
metallinappiset taskut, kiväärityynyt ja kasakkamalliset
kuulakotelot. Hän yhtyi Montagueen, kävellen hänen kanssaan
alas mäentöyrästä, ja jutellen hänelle tulevasta talvikaudesta,
ja sen huomattavimmista johtohenkilöistä ja tapahtumista
-- hevosnäyttelystä, joka avattiin ensi viikolla, ja
oopperamahdollisuuksista ja Mrs de Graffebriedin avajaiskesteistä.
Kun he palasivat takaisin, oli kello jo yksitoista, ja he huomasivat
useimpain vieraiden olevan jo koolla, melkein kaikki: näyttäen hiukan
kalpeilta ja kiusaantuneilta armottomassa aamuauringon valossa. Kun
he molemmat saapuivat, näkivät he Bertie Stuyvesantin seisomassa
ravintolahuoneen edessä, parhaallaan nieleksimässä alas kulhollista
paloviinaa. "Bertie on alkanut käytännössä toteuttaa ohjetta,
'aamiaisella ei mitään keppihevosia'", sanoi Billy pilkallinen hymy
huulillaan.

Sitten alkoi metsästys. "Mustan metsän" varustuksiin kuului
höyrylämmityksellä ja suuremmoisilla mukavuuksilla varustettu
graniittinen rakennus, jossa englantilainen asiantuntija apulaisineen
kasvatti ulkomaisia fasaaneja -- komeita, pronssinvärisiä lintuja,
joilla oli pitkät, liehuvat pyrstöt. Vähää ennen metsästyskauden
alkamista ajettiin niitä tuhansittain katettujen aitauksien sisään --
noita lihavia lintuja jotka olivat niin kesyjä, että niitä saattoi
miltei kädestä syöttää; ja nyt tulivat sinne "metsästäjät."

Aluksi vetivät he arpaa, sillä heidän tuli metsästää parittain,
mies ja nainen yhdessä. Montague veti Miss Vincentin --
"Pienen Sadepisaran mutahaudassa." Senjälkeen Ollie, joka oli
seremoniiamestari, asetti heidät pitkään riviin, ja antoi heille
määräykset; ja yhdestä merkistä alkoivat he vaelluksen metsän läpi.
Jokaista henkilöä seurasi jäljessä kaksi palvelijaa, jotka kantoivat
varakiväärejä ja latasivat ne uudelleen; ja edessä oli miehiä, jotka
raivasivat tieltä pensaat ja pelästyttivät linnut lentoon.

Montaguen oli ollut tapana metsästäessään hiipiä salaa kuivuneiden
virtojen ja vesien pohjalla kasvavien metsien läpi, ja kohdata
silmästä silmään villiä kalkkunaa, ja ampua siltä pää pois yhdellä
haulikon luodilla. Kun siis nyt yksi näistä linnuista kohosi ilmaan
hänen edessään, laukaisi hän ja lintu tipahti maahan; ja hän olisi
mielestään saattanut tehdä sitä kuinka kauan tahansa -- mutta se
oli hänestä mieletöntä lahtausta, ja se iljetti häntä. Kuitenkaan,
jolleivät ne tulisi ammutuiksi, ei niitä mikään pelastaisi häviämästä
talven lumiin; ja hän oli kuullut, että Robbie lähetti metsästyksen
saaliin sairashuoneille. Sen lisäksi pidettiin ampumaluetteloa, ja
Miss Vincent, joka miltei oli ampua itsensä, seurasi häntä kiihkeällä
innostuksella, palaten mielettömänä halusta lyödä syrjään Billy Price
ja Chappie de Peyster, jotka olivat seurueen mestariampujat. Baby de
Mille, joka oli Montaguen vasemmalla puolella, ja joka ei osannut
ollenkaan ampua, kompasteli eteenpäin, puhkuttaen hengästyneenä ja
silmäillen häntä kateellisesti; ja palvelijat, jotka seurasivat hänen
takanaan, vapisivat ihastuksesta ja osottivat äänekkäällä nurinalla
suosiota. Hän jatkoi ampumista niinkauan kuin ajoa kesti, ja vielä
paluumatkalla, joka tapahtui toista tietä. Joskus linnut saattoivat
nousta parittain ilmaan, ja hän saattoi tipauttaa ne molemmat maahan;
ja pari kertaa, kun eksynyt parvi lensi suoraan häntä kohti, tempasi
hän toisen kiväärin ja pudotti alas vielä toisenkin parin. Kun päivän
urheilu oli loppunut, oli hänen luettelonsa viisitoista suurempi
kuin hänen lähimmän kilpailijansa, ja hän ja hänen parinsa olivat
voittaneet päivän.

He parveilivat hänen ympärillään, onnitellen häntä; ensin hänen
parinsa, ja sitten hänen kilpailijansa, ja hänen isäntänsä ja
emäntänsä Montague huomasi, että hän äkkiä oli tullut henkilöksi,
jolla oli merkitystä. Muutamat, jotka eivät olleet ennen olleet
ollenkaan huomanneet häntä, alkoivat huomata hänen olemassaoloaan;
ylpeät, ylhäiset kaunottaret alentuivat keskustelemaan hänen
kanssaan, ja Clarrie Mason, joka vihasi de Peysteriä, löysi keinon,
jolla kiusottaa häntä. Oliverin edessä hän säteili riemusta. "Kohta
kun Te tulisitte hevosien ja kiväärien luo, tiesin minä, että Te
tulisitte olemaan erinomainen."

Jättäen leikin, sijottuivat he vaunuihinsa, ja kääntyivät ajamaan
kotia, ja siellä molemmat voittajat saivat palkintonsa. Miehen
palkinnon muodosti täydellinen parranajolaite, lujassa, kultaisessa
kotelossa, joka oli koristeltu timanteilla. Montague oli suorastaan
huumautunut, sillä laitos oli maksanut vähintäinkin tuhat tai
parituhatta dollaria. Hän ei mitenkään voinut vakuuttaa itselleen,
että hänellä oli oikeutta ottaa vastaan sellaista vieraanvaraisuutta,
jota hän ei koskaan saattanut toivoa voivansa korvata. Hän oli aikaa
myöten tuleva ymmärtämään, että Robbien elämännautintona oli saada
sillä tavalla nöyryyttää toverejaan.

Aamiaisen jälkeen seurue hajautui. Muutamat lähtivät paluumatkalle
niinkuin olivat tulleetkin; ja toiset, joilla oli päivällistilaukset,
palasivat isäntänsä kanssa hänen yksityisessä vaunussaan, jättäen
omansa ajajiensa palautettaviksi. Montague ja hänen veljensä olivat
näiden joukossa; ja pimeässä, työläisjoukkojen virtaillessa ulos
kaupungista, ajoivat he lautan yli ja ottivat ajurin hotelliin saakka.



Viides luku.


He tapasivat asuntonsa sellaisessa kunnossa, että näytti aivankuin
sitä olisi kohdannut lumimyrsky -- punanen, vihreä ja keltanen
lumisade, ja kaikki muut värit mitä löytyi niiden välillä. Kaiken
päivää oli uudenaikaisten muotiompelijattarien ja räätälien vaunuja
pysähtynyt oven eteen, ja niiden sisältö oli aina löytänyt tiensä
Alicen huoneeseen. Lattialla oli nilkkaan asti silkkipapereita ja
sidenauhoja, sängyt, leposohvat ja tuolit olivat kaikki katetut
laatikoilla, joista näkyi ihmeellisiä värisinfoniioja, puoleksi
peitettyinä harsomaisilla kääreillään. Kaiken sen keskellä seisoi
tyttö, silmät ihastuksesta loistavina.

"Oi, Allan!" huusi hän, heidän astuessaan sisään. "Miten maailmassa
voin minä kiittää sinua?"

"Sinun ei tule kiittää minua", vastasi Montague. "Nämä ovat kaikki
Oliverin töitä."

"Oliver"! huudahti tyttö, kääntyen häneen "Kuinka saatoitkaan sinä
näin tehdä"? huusi hän, "Miten aiot saada rahaa maksaaksesi sen
kaiken"?

"Se on minun asiani ratkaista", sanoi mies nauraen. "Ainoa mitä sinun
tarvitsee ajatella, on, että näytät kauniilta."

"Jollen", vastasi hän, "niin ei se ole vaatteiden puutteen tähden. En
koskaan elämässäni ole nähnyt niin paljon ihmeellisiä asioita kuin
olen nähnyt tänä päivänä."

"Siinähän on koko näyttely niitä", lisäsi Oliver.

"Ja Reggie Mann! Se oli niin outoa, Allan! En ole koskaan ennen
mennyt ostoksille miehen kanssa Ja hän on niin -- niin asiallinen.
Tiedätkö, että hän osti minulle -- kaikki!"

"Niin oli määrätty hänen tehdä", sanoi Oliver. "Piditkö hänestä"?

"En tiedä", sanoi tyttö. "Hän on omituinen -- en koskaan ennen ole
tavannut sellaista miestä. Mutta hän oli hirvittävän ystävällinen;
ja ihmiset heti hakivat sisällä olevat varastonsa meidän eteemme --
puoli tusinaa ihmisiä hääräili ympärillä valmiina silmänräpäyksessä
palvelemaan!"

"Sinä olet vähitellen tottuva sellaisiin asioihin", sanoi Oliver;
ja sitten, astuen sänkyä kohti, sanoi hän, "Katsokaamme, mitä olet
saanut."

"Enin osa esineistä ei ole saapunut", sanoi Alice. "Puvut kaikki
ovat saatava sopiviksi. -- Tuo yksi on tätä iltaa varten", lisäsi
hän, kun Oliver nosti ylös ihanan näköisen esineen, joka oli tehty
ruusunvärisestä _chiffon_-kankaasta. Oliver tarkasti sitä ja katsahti
pari kertaa, tyttöön. "Luulempa että voit sitä kantaa", sanoi hän;
"Mutta minkälainen vaippa tulee sinulla olemaan?"

"Ah, vaippa"! huusi Alice. "Oliver, minä en saata uskoa, että se
todella kuuluu minulle. En tietänyt, kantavatko muut kuin prinsessat
sellaisia esineitä."

Viitta oli Mrs Montaguen huoneessa, ja yksi tytöistä toi sen sisälle.
Se oli harmaa, kullalla kirjailtu oopperavaippa, reunustettu
syntymättömän lampaan villoilla -- sen loistava upeus sai Montaguen
hengityksen pysähtymään ja hän haukkoloi ilmaa.

"Oletko koskaan elämässäsi nähnyt mitään sellaista"? huusi Alice, "Ja
Oliver, onko totta, että minä saan käsineet, kengät ja sukat -- ja
hatun -- jokaista pukua varten?"

"Tietysti", sanoi Oliver. "Jos tahtoisit kaiken kunnolliseksi,
pitäisi sinulla olla vielä eri vaippa joka iltapukua varten."

"Se näyttää uskomattomalta", sanoi tyttö. "Onkohan oikein tuhlata
niin paljon rahaa esineisiin, joita kannetaan päällä"?

Mutta Oliver ei ryhtynyt keskusteluun siveydellis-filosofisista
kysymyksistä; hän tutkisteli parhaallaan värillisen _crêpe de
chine lingerien_ kokoonpanoa, ja silkkilangoista käsinkudottua
sukkaa. Monet laatikkokerrokset, ja vaatekaappien kotelot
ja hyllyt olivat jo täynnä käsinkoristeltuja ja pitsillisiä
laitteita -- liinakankaita ja korsettisuojustimia, yövaippoja
"nenäliinakankaisesta liinabatistista", pitsinenäliinoja ja -huntuja,
ranskalaisia _coutill_-korsetteja, päällyssaketteja vaalean värisestä
silkistä, ja keveitä aamunuttuja pehmeästä batistista, koristeltuja
valencelaisilla pitseillä tai oikeilla turkiksilla.

"Se on varmaankin vienyt teiltä koko päivän", sanoi Oliver.

"En ollut koskaan elämässäni nähnyt niin paljoa esineitä", sanoi
Alice. "Ja Mr Mann ei koskaan kysynyt ainoankaan kappaleen hintaa."

"En tullut ajatelleeksi kehottaa häntä", sanoi Oliver nauraen.

Sitten läksi tyttö pukeutumaan -- ja Oliver katseli ympärilleen ja
näki veljensä istuvan ja tuijottavan ankarana häneen.

"Sano minulle"! huudahti Montague. "Jumalan nimessä, mitä tämä kaikki
tulee maksamaan"?

"En tiedä", sanoi Oliver kylmästi. "En ole nähnyt laskuja. Arvatenkin
seitsemänkymmentäviisi tai sata tuhatta."

Montaguen kädet pusertuivat nyrkkiin vasten tahtoaan, ja hän istui
jäykkänä. "Kuinka kauan se riittää hänelle"? kysyi hän.

"No jaa", sanoi toinen, "kun hän saa kylliksi, niin riittää se
tietysti kevääseen asti -- jollei hän matkusta etelään talven aikana."

"Kuinka paljon tulee maksamaan hänen vaatetuksensa koko vuodeksi?"

"Otaksuakseni sataviisikymmentä tai kaksisataa tuhatta", oli vastaus.
"En aio pitää niistä laskua."

Montague istui vaiti. "Et suinkaan tahdo sulkea häntä, ja pitää häntä
kotona, ethän?" kysyi hänen veljensä lopuksi.

"Tarkoitatko, että toisetkin naiset tuhlaavat sellaisen summan
vaatteisiin"? tiedusteli hän.

"Tietysti", sanoi Oliver, "sadat tekevät niin. Muutamat kuluttavat
kaksisataa viisikymmentä tuhatta -- tunnen useita, jotka kohoavat yli
viiden sadan."

"Se on luonnotonta"! huudahti Montague.

"Loruja"! vastasi hänelle toinen. "Kas näetkös, tuhannet ihmiset
elävät sillä -- eivätkä tietäisi, mitä muuta he tekisivät."

Montague ei sanonut mitään siihen. "Onko sinulla varaa kustantaa
Alicen kilpailua sellaisten naisten kanssa määräämättömän kauan"?
kysyi hän viimein.

"En ollenkaan kuvittele hänen tekevän sitä määräämättömän kauan", oli
Oliverin vastaus. "Minun tarkoituksenani on yksinkertaisesti antaa
hänelle tilaisuuksia. Kun hän on mennyt naimisiin, on hänen miehensä
maksava hänen laskunsa."

"Aha", sanoi toinen, "sitten tämä prameus onkin tarkoitettu juuri
hänen näyttelemisekseen."

"Miksi et voi niin sanoa", vastasi Oliver, -- "jos tahdot olla tyhmä
Sinä tiedät vallan hyvin, että vanhemmat, jotka lähettävät tyttärensä
seuramaailmaan, eivät ajattelekaan pitää yllä heidän elämäänsä koko
heidän elinikäänsä."

"Me emme olleet ajatelleet naittaa Alicea", sanoi Montague.

Ja hänen veljensä vastasi, että parhaat lääkärit jättivät kaiken,
minkä voivat, luonnon käsiin. "Otaksuppas", sanoi hän, "että me juuri
olemme saattaneet hänet oikeaan säätyluokkaan ja jättäneet hänet
omiin hoiviinsa ja antaneet hänen nauttia itse -- ja sitten vedämme
sulun ensimäisen sillan eteen, jonka luo tulemme."

Montague istui kulmakarvat rypistettyinä, pohtien itsekseen. Hän
alkoi nyt nähdä vähän päivän valoa. "Oliver", kysyi hän äkkiä,
"oletko varma, että panokset pelissä eivät ole liian suuret?"

"Mitä sinä tarkotat"? kysyi toinen.

"Jaksatko sinä pysyä pystyssä, kunnes näyttely on lopussa? Kunnes
joko Alice taikka minä alamme tuoda jotakin takaisin?"

"Älä siitä huolehdi", sanoi toinen naurahtaen.

"Mutta eikö sinun olisi parempi ottaa minua uskotuksesi?" intti
Montague itsepintaisesti. "Montako viikkoa jaksat maksaa vuokriamme
tässä paikassa? Oletko saanut rahat maksaaksesi kaikki nämä vaatteet?"

"Olen", nauroi toinen -- "mutta se ei merkitse, että minä aion maksaa
niitä."

"Eikö sinun tarvitse maksaa laskujasi? Voimmeko tehdä kaiken tämän
luotolla?"

Oliver nauroi uudelleen. "Sinä hyökkäät kimppuuni niinkuin oikeutta
hakeva asianajaja", sanoi hän. "Pelkään, että saat kysymyksinesi
kääntyä ympärillämme elävien ihmisten puoleen ja oppia heiltä vähän
kunnioitusta veljeäsi kohtaan." Sitten lisäsi hän vakavana, "Näetkös,
Allan, Reggien ja minun kaltaiseni ihmiset ovat sellaisessa asemassa,
jossa he ovat tilaisuudessa tuomaan paljon uusia liiketuttavia
liikemiehille ja siksi he mielellään poikkeavat tavoistaan
palvellakseen meitä. Ja meillä on kaikellaisia välitystoimia, joihin
olemme kietoutuneet, joten siinä ei koskaan tule kysymystä puhtaasta
rahasta."

"Hoo"! huudahti toinen avaten silmiään, "minä ymmärrän! _Silläkö_
tavalla te hankitte rahaa?"

"Se on yksi niistä tavoista, joilla me sitä säästämme", sanoi Oliver.
"Sehän on sama asia."

"Tietävätkö ihmiset sen?"

"Oh, tietysti. Miksi eivät tietäisi?"

"En tiedä", sanoi Montague. "Se kuulostaa hieman kummalliselta."

"Ei ollenkaan", sanoi Oliver. "Muutamat New-Yorkin parhaimmista
ihmisistä tekevät sitä. Muukalaisia tulee kaupunkiin, ja he
haluaisivat mennä oikeihin paikkoihin, ja he kysyvät minulta ja minä
lähetän heidät. Taikka ottakaamme Robbie Walling, joka ylläpitää
viittä tai kuutta täydellistä taloutta, ja kuluttaa useita miljoonia
vuodessa. Hän ei voi valvoa kaikkea sitä itse -- jos hän tekisi
sen, ei hän saisi koskaan tehdä mitään muuta. Miksi ei hän pyytäisi
jotakuta ystävää hoitamaan asioita puolestaan? Taikka sitten,
uusi liike avautuu, ja he tarvitsevat Mrs Wallingin liikkeen apua
ilmottamista varten, ja he tarjoavat hänelle alennusta, ja minulle
välityspalkkiota. Minkätähden en minä saisi antaa hänen koetella
heitä?"

"Se on hyvin mutkallista", huomautti toinen. "Varastoilla on siis
useampi kuin yksi hinta?"

"Niillä on niin monta hintaa, kuin heillä on ostajia", oli vastaus.
"Miksi ei saisi niin olla? New-York on täynnä arvostelematonta
rikasta ylhäisöä, joka arvioi asioita sen mukaan, mitä se niistä
maksaa. Ja miksi eivät he saisi maksaa kalliisti ja olla onnellisia?
Tuon oopperavaipan, jonka Alice sai -- Réval lupasi sen minulle
kymmenellä tuhannella, mutta minä löisin vetoa kanssasi, että hän
kiskoisi joltakin hienottarelta Buttessa, Montanassa, kaksikymmentä
tuhatta aivan samallaisesta kappaleesta."

Montague kohosi äkkiä ylös. "Pysähdy", sanoi hän, heiluttaen käsiään.
"Sinä otat kaiken pölyn pois mehiläisen siiviltä!"

Hän kysyi, minne he aikoisivat sinä iltana mennä, ja Oliver sanoi,
että he olivat kutsutut yksinkertaiseen päivällisseuraan Mrs Winnie
Duvalin luona. Mrs Winnie oli se nuori leski, joka äskettäin oli
mennyt naimisiin suuren pankkihuoneen Duval & C:o perustajan kanssa
-- selitteli hänelle Oliver; Mrs Winnie oli hänen huonetoverinsa, ja
he tulisivat kohtaamaan siellä mieltäkiinnittävän seurueen. Mrs Duval
aikoi kutsua sinne serkkunsa, Charlie Carterin -- hän toivoi Charlien
tapaavan Alicen. "Mrs Winnie suunnittelee aina, mitenkä hän saisi
Charlien vakiintumaan", sanoi Oliver iloisesti nauraen.

Hän pyysi telefoonissa miehen tuomaan hänelle vaatteensa, ja hän
ja hänen veljensä pukivat päälleen. Sitten tuli Alice sisälle,
kauniina kuin aamunkoiton jumalatar loistavassa, ruusunvärisessä
puvussaan. Väri hänen poskillaan oli tavallistakin kirkkaampi, sillä
häntä arvelutti nähdä, kuinka alas hänen pukunsa oli avonainen, ja
hän pelkäsi tekevänsä _faux pas'_in. "Sanokaa, miltä se näyttää",
sammalsi hän. "Lucy-täti sanoo, että minun varmasti saattaisi luulla
kantavan jotakin pitsiröykkiötä tai kukkaislaitetta".

"Täti-Lucy ei ole mikään pariisilainen muotiräätäli", sanoi Oliver
suuresti huvitettuna. "Rakkaani -- odota kunnes olet nähnyt Mrs
Winnien!"

Mrs Winnie oli ystävällisesti lähettänyt emaljisen vaununsa heitä
hakemaan, ja se seisoi hotellin sisäänkäytävän edessä, puhkuttaen ja
vuodattaen asetyliiniä kauas kadulle. Mrs Winnien koti oli Viidennen
Avenuen varrella, vastapäätä puistoa. Se käsitti puoli korttelia, ja
oli sen rakentaminen ja kalustaminen maksanut kymmenen miljoonaa.
Sitä kutsuttiin "Lumipalatsiksi", sillä se oli kokonaan valkosesta
marmorista.

Kun he olivat saapuneet talon eteen, avasi livreijapukuinen mies
vaunun oven ja pylväskäytävässä näytti toinen livreijapukuinen mies
heille kumarrellen tietä. Juuri oven sisäpuolelle oli järjestynyt
riviin joukko juhlallisilta näyttäviä henkilöitä, puettuina
tulipunaisiin liiveihin ja samettisiin polvihousuihin; heillä oli
puuteroidut tekotukat ja kultaiset, napit, ja kultaiset soljet
patenttinahkaisissa tanssikengissään. Nämä loistavan näköiset olennot
ottivat heidän päällystamineensa, ja sitten tarjosivat Montaguelle
ja Oliverille kukkaiskimpun hopeaisella lautasella, ja ohuen, pienen
kirjekuoren toisella lautasella, jolla oli heidän seuratoverinsa
nimet tässä todenperään "vaatimattomassa" päivällisseurueessa. Sitten
palvelijat väistyivät tieltä, ja antoivat heidän nähdä Lumipalatsin
sisäänkäyntisalin silmiä häikäisevän loiston. Siellä oli leveä
marmorinen rappukäytävä, joka salin keskeltä kiersi ylös, ja ylhäällä
oli kaiverruksilla koristeltu marmorinen lehteri, ja alhaalla
marmorista tehty takka. Tämän rakennuksen koristamista varten oli
ostettu oikea, kokonainen palatsi Punjabissa ja ryöstetty puti
puhtaaksi; siellä oli tyttöjä mosaiikkiveistoksissa, ja ihmeellistä,
mustaa marmoria, ja harvinaisia puulajeja, ja oudonnäköisiä,
hämäräpiirteisiä kaiverruksia.

Ylitarjoilija seisoi salin sisäänkäytävällä, lausuen heidän nimensä;
ja kohta sen sisäpuolella seisoi Mrs Winnie.

Montague ei koskaan unohtanut sitä hetkeä, jolloin hän ensi
kerran näki Mrs Winnien; hän olisi saattanut olla oikea prinsessa
Punjabilaisesta palatsista. Hänellä oli tumma, kirkasvärinen iho,
täyteläinen kaula ja uhkea povi, punaiset huulet ja mustat silmät ja
musta tukka. Hänellä oli yllään hopeakankaasta tehty hovipuku, ja
valkoiset kiiltonahkakengät, koristellut jalokivillä sirotetuilla
kukkasilla. Koko elämänsä oli hän koonnut suuria turkooseja, ja
nämä hän oli muodostanut pääkruunuksi, rinta- ja kaulakoristeeksi,
joka riippui alas rinnalle. Jokainen näistä kivistä oli ympäröity
timanteilla, ja asetettu hennolle metallilangalle. Sentähden kun hän
liikkui, vapisivat ne ja säihkyivät, ja vaikutus oli häikäisevä,
barbaarimainen.

Hän oli varmaankin nähnyt, että Montague oli joutunut hämilleen,
sillä hän soi hänelle hienon, ylimääräisen kädenpuristuksen, ja
sanoi, "Olen niin iloinen, että tulitte. Ollie on kertonut minulle
Teistä kaikki." Hänen äänensä oli pehmeä ja sointuva, ei niin
luotansa sysäävä kuin hänen ulkoasunsa.

Montague läpi kävi yleisen esittelyn: Charlie Carter, kaunis,
mustatukkainen poika, jolla oli kreikkalaisen jumalan piirteet, mutta
harmaankeltainen ja epämiellyttävä ihonväri; majuri "Bob" Venable,
paksu, pieni herrasmies, jolla oli punaset kasvot ja voimakas leuka;
Mrs Frank Landis, nuori leski, jolla oli veitikkamaisen iloiset
silmät, vaaleanpunaiset posket ja kastanjanruskea tukka; Willie
Davis, joka oli ollut kuuluisa varaosakas, ja oli nyt nuorempana
osakkaana eräässä pankkihuoneessa; ja kaksi nuorta avioparia, joiden
nimiä Montague ei kuullut.

Hänen kortilleen kirjotettu nimi oli Mrs Alden. Hän astui
sisälle juuri hänen jälessään -- se oli noin viisikymmenvuotias
rouvasihminen, jolla oli voimakas ulkoasu -- ja uhkea vartalo,
lähestyen täyteläisyyttä, jota hän melkein saattoi kutsua
_embonpoint'_iksi. Hänellä oli yllään kirjailtu vaate, niinkuin
tuli ollakin vakavalla leskirouvalla, ja hänen lavealla rinnallaan
lepäsi miehenkäden muotoinen koriste, joka oli tehty kokonaan
säihkyvistä timanteista -- arvokkain esine, mitä Montaguen silmä oli
koskaan nähnyt. Mrs Alden ojensi hänelle kätensä pudistettavaksi,
eikä ollenkaan koettanut salata sitä tosiasiaa, että hänen silmänsä
seurasivat Montaguea väliaikoina.

"Rouvani, päivällistä tarjoillaan", sanoi komea ylitarjoilija; ja tuo
välkkyvä joukkue siirtyi ruokailuhuoneeseen -- suunnattoman laajaan
juhlasaliin, joka oli vuorattu jollakin kiiltävällä, sysimustalla
puulla, ja seinillä oli suuret maalaukset, jotka kuvasivat Romaunt
de la Rosea. Pöytä oli katettu kankaalla, joka oli ranskalaista
koruompelutyötä, ja se säteili kristalli- ja kultalevyjen
yltäkylläisyydessä. Kummassakin päässä seisoivat jättiläismäiset
kynttiläjalat, jotka olivat puhtaasta kullasta, ja keskellä oli
orkkis- ja kielovuori, joka värien loistavaisuudessa kykeni
kilpailemaan monihaaraisten kynttiläjalkojen ja hienosti maalattujen
päivällislistojen lukemattomien vivahdusten kanssa.

"Te olette onnellinen, kun tulette myöhään elämässänne New-Yorkiin",
puhui Mrs Alden hänelle. "Useimmat meidän nuorista miehistämme ovat
perin väsyneet, ennenkuin heillä vielä on edes ymmärrystä nauttia
mistään. Ottakaa varteen minun neuvoni ja katselkaa ympärillenne --
älkää salliko tuon elämänhaluisen veljenne määrätä omia askeleitanne."

Mrs Aldenin edessä oli skotlantilainen whisky-kannu. "Ettekö tahdo
hiukkasen whiskyä?" kysyi hän kohottaen sen ylös.

"En, kiitos", sanoi Montague, ja tuumaili sitten, olisiko hänen ehkä
pitänyt sanoa kyllä, nähdessään toisen valitsevan suurimman puolesta
tusinasta viinilaseja, jotka oli ladottu hänen eteensä, ja kaatavan
siitä runsaan annoksen maistajaisiksi.

"Oletteko nähnyt paljon kaupunkia"? kysyi hän kulautettuaan alas
viinin -- silmäluomenkaan edes vavahtamatta.

"En", sanoi hän. "He eivät ole antaneet minulle paljoa aikaa. He
veivät minut ulos maalle -- Robbie Wallingin metsästysretkelle."

"Ah niin", sanoi Mrs Alden; ja Montague, koettaen saada keskustelua
aikaan, kysyi, "Tunnetteko Mr Clarrie Masonin?"

"Aivan hyvin", sanoi toinen, kainosti. "Minäkin olin ennen Mason,
tiedättehän."

"Oo", sanoi Montague hämmästyneenä; ja lisäsi sitten, "Ennenkuin
menitte naimisiin"?

"Ei", sanoi Mrs Alden entistäänkin kainompana, "ennenkuin minä
erosin."

Kuoleman hiljaisuus vallitsi heidän välillään, ja Montague istui
hengitystään tapaillen. Silloin yht'äkkiä kuuli hän heikon, pidätetyn
naurunkikatuksen, joka kasvamistaan kasvoi, kunnes se puhkesi
täyteen, hillittömään nauruun; ja hän heitti salaa silmäyksen Mrs
Aldeniin, ja näki hänen silmiensä vilkuttavan; ja sitten alkoi hän
itsekin nauraa. He nauroivat yhdessä, niin iloisesti, että toiset
pöydässä alkoivat katsella heitä kummastuksissaan.

Niin oli jää murrettu heidän välillään; ja se täytti Montaguen
sydämen suurella luottamuksella. Mutta hänessä oli vielä hiukkasen
hämärää, pelonsekaista kunnioitusta -- sillä hän tajusi, että tämän
täytyi olla tuon suuren Mrs Billy Aldenin, jonka kihlaus Lontoon
herttuan kanssa oli sillä hetkellä koko maan puheenaiheena. Ja tuo
suunnaton timanttikoriste oli varmaan osa Mrs Aldenin miljoonien
markkojen arvoisesta jalokivivarastosta!

Ylhäinen nainen ei tahtonut mielellään kertoa hänelle; sitten
lisäsi hän avomielisesti, että kun Montague oli joutunut hänen
päivällistoverikseen, olisi hänen pitänyt ilmoittaa hänelle, kuka oli
oleva hänen kumppaninsa. "Se on epämieluista vieraalle, saatan sen
ymmärtää", sanoi hän; ja jatkoi, katkerana: "Kun ihmiset eroavat,
merkitsee se joskus että he ovat riidelleet -- eivätkä he aina lakkaa
siitä jälestäpäinkään, ei kumpainenkaan. Ja joskus toiset ihmiset
riitelevät melkein yhtä katkerasti kuin olisivat olleet naimisissa.
Monen emännän maine on mennyt sirpaleiksi, kun ei ole ottanut vaarin
tällaisia asioita."

Montague teki sen havainnon, että suuri Mrs Billy, huolimatta
luotansa työntävästä ulkomuodosta, saattoi olla hyväluontoinen, kun
hän tahtoi, ja erinomaisen älykäs. Hän oli nainen, jolla oli oma
pää -- voimakkaasti kamppaileva luonne, joka oli näyttänyt tietä
niille, jotka olivat olleet hänen ympärillään, ja valinnut itselleen
paikan joukon etunenässä. Hän oli aina pitänyt itseään henkilönä,
joka mielinmäärin saattoi tehdä aivan sitä, mikä häntä huvitti;
päivällisen kestäessä saattoi hän ottaa skotlantilaisen whisky-kannun
ja ojentaa sen Montaguelle, auttaakseen häntä -- ja sitten, kun
Montague kielsi, kaataa vähääkään hämmentymättä omaan lasiinsa mitä
vaan itse halusi. "Minä en pidä Teidän veljestänne", sanoi hän vähän
myöhemmin. "Häntä en sietäisi kauan; mutta hän kertoi minulle, että
Te olette erilainen, joten saattaa olla, että minä tulen pitämään
Teistä. Tulkaa joskus käymään minun luonani ja antakaa minun kertoa.
Teille, mitä New-Yorkissa ei pidä tehdä."

Sitten kääntyi Montague puhelemaan emäntänsä kanssa, joka istui hänen
oikealla puolellaan.

"Pelaatteko bridgeä", kysyi Mrs Winnie, suloisimmalla ja lempeimmällä
äänellään.

"Veljeni on antanut minulle kirjan, josta minun tulisi opetella",
vastasi hän. "Mutta jos hän ei anna minulle aikaa yöllä eikä
päivällä, niin en todellakaan tiedä, kuinka siitä selviydyn."

"Tulkaa ja antakaa minä opetan Teitä", sanoi. Mrs Winnie. "Minä
todellakin pyydän", lisäsi hän. "Minulla ei ole mitään tekemistä --
ainakaan sellaista, johon en ole väsynyt. Mutta luulenpa ettette
viipyisi kauan oppiessanne kaiken sen mitä minä osaan."

"Onko Teillä onni pelatessanne?" kysyi hän myötätunnolla.

"Luulen, ettei kukaan tahdo minua opettaa", sanoi Mrs Winnie. -- "He
tulevat paljon mieluummin vain saadakseen rahani. Eikö totta, majuri?"

Majuri Venable istui hänen oikealla puolellaan, ja oli parhaallaan
viemässä lusikallista soppaa huulilleen; hän pysähtyi ja nauroi
omituisesti hihittämällä, joka kuului syvältä kurkusta, ja värisytti
hänen lihavia poskiaan ja pulleaa niskaansa. "Minä voin sanoa",
sanoi hän, "tuntevani useita ihmisiä, joille _status quo_ on aivan
kylliksi."

"Te itse niiden joukossa", sanoi nainen, äänessään hieno _moue_. "Tuo
säälittävän näköinen mies voitti minulta kahdeksankymmentätuhatta
markkaa viime yönä; ja hän istui klubinsa akkunassa koko iltapäivän
saadakseen vain nautinnon nauraa minulle kulkiessani ohi. Luulen,
etten pelaa ollenkaan tänä iltana -- tahdon miellyttää Mr Montaguea,
ja annan vaihteen vuoksi Teidän voittaa Virginia Landisilta."

Ja sitten majuri keskeytti uudelleen hyökkäyksensä soppa-annoksensa
kimppuun. "Rakas Mrs Winnie", sanoi hän, "Minä voin elää paljon
kauemmin kuin yhden päivän kahdeksallakymmenellätuhannella markalla."

Majuri oli kuuluisa klubihenkilö ja _bon vivant_, niinkuin Montague
tuli myöhemmin huomaamaan. "Hän on Mrs Robbie Wallingin eno",
kuiskasi Mrs Alden hänen korvaansa. "Ja sivumennen sanoen he vihaavat
toinen toistansa niinkuin myrkkyä."

"Siksikö minun ei tulisi uudistaa tuota onnetonta kysymystäni
hänelle?" kysyi Montague hymyillen.

"Oh, he kyllä tapaavat toisiaan", sanoi toinen. "Teidän ei tulisi
olla tietävinänne mitään siitä. Haluatteko hieman skotlantilaista?"

Montaguen ajatuksille antoivat ihmiset tällä päivällisaterialla
niin paljon askartelemista, että hän tuskin ollenkaan ehti ajatella
ruokaa. Hän huomasi hämmästyksekseen, että heillä oli oikeata
nuorta lammasta -- ja nyt oli marraskuun puoliväli. Mutta hän ei
tietänyt, että nuo kuuden viikon vanhat elukat, joiden lihaa se
oli, olivat kasvaneet pumpulisissa tamineissa ja syöneet maitoa
lusikalla, ja olivat maksaneet puolitoista dollaria naula. Mutta
vähän myöhemmin kannettiin hänen eteensä tuoksuvaa, ruskeaksi
paistettua leipävanukasta, kultaisella lautasella; samalla
alkoi jokin kiinnittää hänen huomiotansa. Mrs Winniellä oli
vaakunakilpi; hän oli huomannut sen jo automobiilissa ja sitten siinä
pronssisessa portissa, joka vei Lumipalatsiin, ja sitten lakeijojen
livreijapuvuissa, ja taas skotlantilaisessa viinikannussa. Ja nyt
-- uskomatonta ja kauheaa -- huomasi hän sen poltetuksi ruskeaksi
paahdettuun, tuoksuvaan leipävanukkaaseen!

Mitä saattoikaan kaiken tämän jälkeen odottaa? Pöydällä oli
suuria kulhoja, täynnä harvinaisia hedelmiä, jotka olivat olleet
pakattuina pumpulien sisään, ja kuljetetut laivoilla kylmissä
säiliöissä maailman kaikilta kulmilta. Siellä oli persikoita,
jotka olivat tulleet etelä-Afrikasta (ne olivat maksaneet
viisikymmentä markkaa kappale). Siellä oli houkuttelevia terttuja
hampurilaisia viinirypäleitä, tumman purppuran värisiä ja
täyteläisen pyöreitä, jotka olivat kasvaneet kuumissa huoneissa,
ympäröityinä paperikääreillä. Siellä oli nektariineja ja luumuja,
ja granaattiomenia ja jaappanilaisia lootuspuun hedelmiä, ja
myöhemmin ilmestyi pieniä maljakoita, täynnä herttaisen lihavia
mansikoita -- jotka olivat kasvaneet pienissä kipposissa. Siellä
oli peltopyytä, Egyptistä tuotua, ja ihmeellinen laite, jota he
kutsuivat omenamehukkeeksi à la Dewey, keitettynä hehkuvissa
kulhoissa ja tarjoiltuna herkkusienien kanssa, jotka olivat
kasvaneet hylättyjen kaivosten tunneleissa Michiganissa. Siellä oli
salaattia, joka oli kasvatettu sähkövalolla, ja lima-herneitä, jotka
olivat tulleet Puerto Ricolta, ja ranskalaisia latvusartisikkeja,
jotka olivat maksaneet viisi markkaa kappale. -- Ja kaikki nämä
tavattomat ruokalajit huuhdeltiin alas kahdeksan tai yhdeksän eri
viinilajin kanssa, jotka olivat tuodut miehen kellarista, miehen,
jonka mielityönä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana oli ollut
niiden kokoaminen; jolla oli viinitarha Ranskassa, mistä hän sai
omaa shampanjaa, ja joka piti aina varastossa kaksikymmentä tuhatta
tuoppia punaviiniä -- ja toi Reinin viininsä Saksan keisarin
kellarista, ja maksoi sata kaksikymmentä viisi markkaa tuopilta!

Päivällisillä oli kaksitoista henkeä, ja myöhemmin hajaantuivat
he kahteen pöytään pelatakseen korttia, jättäen Charlie Carterin
juttelemaan Alicen kanssa, ja Mrs Winnien omistamaan huomionsa
Montaguelle, niinkuin hän oli luvannut. "Kaikki haluavat nähdä
minun taloni", sanoi hän. "Ettekö tekin?" Ja hän kuljetti hänet
ruokailuhuoneesta suureen kasvihuoneeseen, joka muodosti keskussalin,
ulottuen rakennuksen kattoon saakka. Hän painoi pientä nappulaa,
ja pehmeä valovirta virtaili alas ylhäältä; Mrs Winnie seisoi sen
keskellä säihkyvine jalokivineen niinkuin itse tulen jumalatar.

Kasvihuoneessa saattoi hän viettää illat; se oli täynnä mitä
harvinaisimpia kasvilajeja. "Ne ovat kootut kaikilta maailman
kulmilta", sanoi Mrs Winnie nähdessään Montaguen tuijottavan niihin.
"Miehelläni oli asiantuntija, joka etsi niitä hänen puolestaan. Hän
teki sen ennenkuin olimme naimisissa -- hän ajatteli niiden tekevän
minut onnelliseksi."

Salin keskellä oli suihkulähde, kaksitoista tai neljätoista jalkaa
korkea ja asetettu jalustalle, joka oli puhdasta carrara-marmoria.
Koskettaessa erästä nappulaa valaisi lammikon veden pinnan alle
pistetyistä sähkölampuista virtaileva valo, ja siinä saattoi nähdä
joukottain uiskentelevan harvinaisia ja kauniita kaloja.

"Eikö ole siroa?" sanoi Mrs Winnie ja lisäsi kiihkeästi, "tiedättekö,
joskus illalla kun minä en voi nukkua tulen minä tänne ja istun
tuntikausia ja katsoa tuijotan siihen. Kaikki nuo elävät olennot,
ihmeellisen sirotekoisine muotoineen -- muutamilla niistä on kasvot
ja näyttävät aivan inhimillisiltä olennoilta! Ja minä ihmettelen ja
mietin, mitä he mahtavat ajatella, ja näyttäneeköhän elämä heistä
yhtä ihmeelliseltä kuin se minusta näyttää".

Hän laskeutui istumaan lammikon reunalle, ja tuijotti siihen.
"Nämä kalat antoi minulle serkkuni, Ned Carter. He kutsuvat häntä
Buzzieksi. Oletteko häntä vielä tavannut? -- Ei, ette tietysti.
Hän on Charlien veli, ja hän kokoilee taide-esineitä -- noita mitä
epäluotettavimpia kappaleita. Kerran, kauan sitten, kohdistui hänen
kiihkonsa kultakaloihin -- muutamat kultakalat ovat hyvin harvinaisia
ja kauniita, tiedättehän -- ne saattavat maksaa pari sataa markkaa
kappale. Hän sai kaikki, mitä myyjillä oli saatavana, ja saatuaan
tietää, että vielä oli olemassa muutamia, joita he eivät mitenkään
saaneet, teki hän vartavasten pienen huvimatkan Jaappaniin ja Kiinaan
saadakseen ne. Te tiedätte, että niitä kasvatetaan siellä, ja
muutamat niistä ovat pyhiä, eikä niitä myydä eikä sallita viedä pois
maasta. Ja hänellä oli kaikellaisilla kaiverruksilla varustettuja
elehvantinluisia säiliöitä niitä varten, joita hän toi mukanaan kotia
-- ja hänellä oli kaunis, noin kymmenen jalkaa pitkä marmorinen
maljakko, joka oli varastettu Keisarilta."

Yli Montaguen olkapäiden, sillä paikalla, missä hän istui, riippui
suuri _orchis_; mitä omituisimman muotoinen, aivankuin auennut,
tulipunainen liekki. "Se on _dontoglossum_", sanoi Mrs Winnie.
"Oletteko kuullut siitä?"

"En. en koskaan", sanoi mies.

"Oh, rakas Mr Montague", sanoi toinen.

"Pidetäänkö sitä kuuluisana?" kysyi hän.

"Hyvin kuuluisana", vastasi hän. "Siitä oli paljon puhetta
sanomalehdissä. Näettekös, Winton -- se on minun mieheni, tiedättehän
-- maksoi satakaksikymmentäviisi tuhatta markkaa miehelle, joka
laittoi sen; ja se sai aikaan paljon turhanpäiväistä puhetta --
ihmisiä tuli kaikkialta sitä katsomaan. Tahdoin saada sen, sillä sen
ulkomuoto oli aivan samallainen kuin kruunun minun pääkoristeessani.
Huomaatteko sen."

"Kyllä", sanoi Montague. "Se on hyvin omituinen."

"Olen hyvin ylpeä pääkoristeestani", jatkoi Mrs Winnie. "Tietysti
on alhaistuntoisia rikkaita ihmisiä, joilla se on jäljennettynä, ja
jotka tekevät sen naurettavaksi; mutta meidän on todellinen Se on
minun omani -- ei mieheni; Duvalit ovat vanhaa ranskalaista perhettä,
mutta he eivät ole ylhäisiä. Minä olin Morris, tiedättehän, ja meidän
sukumme juuret ulottuvat takaisin vanhaan Montmorencin herttualliseen
huoneeseen Ranskassa. Ja viime kesänä ollessamme ajelemassa jouduin
minä yhteen heidän linnoistaan ja katsokaa! minä toin saaliinani
tämän."

Mrs viittasi täydelliseen sotilasvarustukseen, joka oli asetettu
biljaardihuoneeseen johtavaan käytävään. "Olen antanut liittää lamput
toisiinsa", lisäsi hän. Ja hän painoi nappulaa, ja koko valaistus
hävisi, paitsi himmeää, punertavaa hehkua, joka virtasi varustuksissa
seisovan miehen yläpuolelta.

"Eikö hän näytä luonnolliselta", sanoi hän. (Hänellä oli
kypärisilmikko alhaalla, ja taistelukirves panssaroiduissa
käsissään.) "Kuvittelen mielelläni, että hän on ollut minun
kahdeskymmenes iso-isäni. Istun täällä, ja tuijotan häneen.
Ajatelkaa, missä hirmuisessa ajassa silloin on täytynyt elää -- kun
miehet kantoivat sellaisia esineitä kuin nuo! Krapuna oleminenkaan ei
voisi olla pahempaa."

"Te näytte rakastavan eriskummaisia tunteita", sanoi Montague nauraen.

"Kenties rakastan", sanoi toinen. "Minä pidän kaikesta, mikä on
vanhaa ja romanttista, ja saa ihmisen unohtamaan tämän mielettömän
seuraelämä-maailman."

Hän seisoi hetken surullisiin mietteisiin vaipuneena ja katseli
muistomerkkiä. Sitten kysyi hän äkkiä, "mistä pidätte enemmän,
maalauksista vaiko uimisesta?"

"Oh!" vastasi mies nauraen ja hämmästyneenä, "pidän niistä molemmista
-- aika ajoin."

"En tietänyt, kummanko Teille ensin näyttäisin", selitti hänen
vartijattarensa; "taidegallerianko vai uimahuoneen. Pelkään, että
väsytte, ennenkuin ehditte kaikki nähdä."

"Ajattelen, että alkaisimme taidegalleriasta", sanoi hän.
"Uima-altaassa ei ole paljon katsomista."

"Ah, mutta meidän on aivan erikoinen", sanoi nainen. -- "Ja jonakin
päivänä, jos tahdotte olla oikein hyvä, ja lupaatte olla sanomatta
kellekään, päästän minä Teidät näkemään oman kylpyhuoneeni. Ehkä
ovat he kertoneet Teille, minulla on erityinen kylpyhuone omassa
osastossani, veistettynä mitä ihmeellisimpään viheriään marmoriin."

Montague osotti odotetun määrän hämmästystä.

"Tietystikin antoi se noille hirvittäville sanomalehdille uuden
tilaisuuden juoruihin", sanoi Mrs Winnie valittaen. "Ihmiset saivat
tietää, mitä minä olin maksanut siitä. On mahdotonta omistaa mitään
kaunista, ilman ettei siitä kysymystä tehtäisi."

Ja sitten seurasi hiljaisuus, jolla aikaa Mrs Winnie odotteli hänen
sitä kysyvän. Kun hän ei tehnytkään kysymystä, lisäsi hän, "Se maksoi
kaksisataaviisikymmentä tuhatta markkaa."

He kulkivat hissiä kohti, missä pieni poikanen ihmeellisessä,
tulipunaisessa samettilivreijassa seisoi tehtäväänsä valmiina
paikallaan. "Joskus", jatkoi hän, "näyttää minusta mielettömältä
maksaa sellaisia hintoja kaikista esineistä. Oletteko koskaan tullut
sitä ajatelleeksi?"

"Joskus", vastasi Montague.

"Niin, tietysti", sanoi hän, "se antaa työtä ihmisille; ja mielestäni
he eivät voi tehdä mitään parempaa, kuin valmistaa kauniita esineitä.
Mutta joskus, ajatellessani kaikkea sitä köyhyyttä, mitä on olemassa,
tulen minä onnettomaksi. Meillä on etelässä paikka talvioleskeluamme
varten -- yksi noita suunnattomia maalaistaloja, jotka näyttävät
suurilta näyttelyrakennuksilta, ja joissa on huoneita sadoille
vieraille; ja joskus ajan yksin tehdaskaupunkeihin, ja kuljen niiden
läpi ja juttelen pienille lapsille. Opin tuntemaan muutamia niistä
oikein hyvin -- pienet lapsiraukat."

He astuivat pois hissistä, ja kulkivat hitaasti taidegalleriaa kohti.
"Se teki minut aina niin onnettomaksi", jatkoi hän. "Koetin puhua
siitä miehelleni, mutta hän ei tahtonut kuulla. 'En saata ymmärtää,
minkätähden sinä et voi olla niinkuin muut ihmiset ovat', sanoi hän
-- ja hän toistaa minulle sitä aina. Ja mitä osaisin minä sanoa?"

"Miksi ette ehdottanut, että muut ihmiset olisivat sellaisia kuin
Te?" sanoi mies nauraen.

"En ollut kyllin viisas", sanoi hän pahoitellen. -- "Naisen on hyvin
vaikea olla, tiedättehän -- kun ei ole ketään, joka ymmärtäisi.
Kerran menin minä köyhäinlaitokselle katsomaan, minkä näköistä siellä
oli. Tiedättekö mitään köyhäinlaitoksista?"

"En mitään", sanoi Montague.

"Kas siellä on ihmisiä, jotka menevät elämään köyhien joukkoon, ja
koettavat heitä nostaa. Se vaatii kauheasti rohkeutta, luullakseni.
Minä annan heille silloin tällöin rahaa, mutta en ole koskaan varma,
saako se aikaan mitään hyvää. Vaikeus köyhäin suhteen näyttää minusta
olevan siinä, että heitä on niin _paljon_."

"Todella niitä on paljon", sanoi Montague ajatellen näkyä, minkä hän
oli nähnyt Oliverin Kilpa-ajovaunusta.

Mrs Winnie oli istuutunut tyynyjen peittämälle sohvalle, lähelle
hämärtyvään galleriaan johtavaa sisäänkäytävää. "En ole ollut siellä
vähään aikaan", jatkoi hän. "Olen löytänyt jotakin, joka mielestäni
enemmän soveltuu luonteelleni. Minulla on melkein taipumusta kaikkea
okkultista ja mystillistä kohtaan, pelkään. Oletteko koskaan kuullut
babisteista?"

"En", sanoi Montague.

"He ovat eräs uskonnollinen lahko -- Persiasta luullakseni -- ja
he saavat ihmiset ihastuksesta aivan suunniltaan. He ovat pappeja,
ymmärrättehän, ja he pitävät luentoja ja opettavat kaikellaista
sisäisestä jumaluudesta, jälleensyntymisestä, Karmasta ja kaikesta
sellaisesta. Uskotteko mitään noista asioista?"

"Enpä saata sanoa niitä tuntevani", sanoi hän.

"Se on hyvin kaunista ja ihmeellistä", lisäsi toinen.

"Se saa ihmisen käsittämään, kuinka hämmästyttävän salaperäinen on
elämä. He opettavat, kuinka koko Kaikkeus on yhtä, ja sielu on ainoa
todellisuus, ja siis ruumiilliset asiat eivät mitään merkitse. Jos
olisin babisti, niin luulisin voivani olla onnellinen, vaikka minun
olisi tehtävä työtä puuvillakutomossa."

Silloin nousi Mrs Winnie äkkiä ylös. "Te varmaankin mieluummin
katselisitte maalauksia", sanoi hän, ja painoi nappulaa, ja pehmeä
valovirta hyväili suuren kuvagallerian kaareutuvia holveja.

"Tämä on meidän suurin ylpeytemme elämässä" sanoi hän. "Mieheni
tarkotus on ollut saada yksi teos edustamaan kutakin maailman
suurimmista maalareista. Me hankimme heidän mestariteoksiaan, milloin
ikinä saimme. Tuolla nurkassa ylhäällä ovat vanhat mestarit --
oletteko ihastunut heitä katselemaan?"

Montague olisi mielellään katsellut niitä tarkoin, mutta hänestä
tuntui, että hän tekisi sen mieluummin joskus silloin, kun Mrs
Winnie ei ollut hänen sivullaan. Mrs Winnien oli varmaankin täytynyt
näyttää galleriaa tuon tuostakin; ja nyt hänen mielensä oli yhä
askartelemassa persialaisten yliaistillispappien parissa.

"Tuo pyhimyksen kuva on Botticellin", sanoi hän. "Ja tiedättekö,
tuo oranssin värinen viitta saa minut aina ajattelemaan Swamia. Se
on minun opettajani, nähkääs, Swami Babubanana. Ja hänellä on mitä
ihanimmat, sirot kädet, ja suuret, ruskeat silmät, niin lempeät
ja hyväntahtoiset -- totta tosiaan niinkuin gasellien silmät
maatilallamme etelässä!"

Näin tarinoi Mrs Winnie ja vaelsi kuvalta toiselle; mutta vanhojen,
vakavien mestarien sielut katsoivat äänettöminä alas häneen.



Kuudes luku.


Montaguen oli hänen räätälinsä nyt julistanut virallisesti
täydelliseksi; ja Réval lähetti kotia Alicen ensimäisen kävelypuvun,
huolellisen yksinkertaiseksi laitetun; mutta se sopi hänelle aivan
silmiinpistävän hyvin, ja maksoi senmukaisesti. Niin olivat he jo
seuraavana aamuna valmiit lähtemään Mrs Devonin kutsuihin.

Tietysti Montague oli kuullut Devonista, mutta häntä ei oltu vielä
vihitty kyllin syvälle salaisuuksiin, ymmärtääkseen, mitä merkitsi
tulla pyydetyksi heidän kutsuillansa. Mutta kun Oliver astui sisään,
vähän ennen puolta päivää, ja ryhtyi tutkimaan hänen pukuaan ja
laittamaan häntä kuntoon, ja vaati, että Alicen oli järjestettävä
uudelleen tukkansa, alkoi hän ymmärtää, että tämä oli erikoinen
tilaisuus. Oliver oli aivan kiihtynyt; ja kun he olivat jättäneet
hotellin, ja ajoivat pitkin katua, selitti hän heille, että heidän
tulevaisuutensa seuraelämässä riippuisi tämän vierailun tuloksista.
Tulla kutsutuksi Mrs Devonille, vastasi Amerikassa nähtävästi
eurooppalaista hovi-esittelyä. Kahdenkymmenenviiden vuoden aikana
oli tämä ylhäinen nainen ollut metropoliksen seuraelämän eittämätön
valtijatar; ja jos hän ketä suosi, kutsuttiin hänet niihin joka vuosi
pidettäviin tanssiaisiin, jotka Mrs Devon pani toimeen tammikuussa,
ja sen jälkeen oli hänen asemansa ainaiseksi turvattu. Mrs Devonin
tanssijaiset muodostivat joka vuosi yhden seuraelämän suurista
tapahtumista; noin tuhatkunta kutsuttiin, kun taas kymmenentuhatta
tyytymätöntä kiristeli hampaitaan ulkonaisessa pimeydessä.

Kaikki tuo pani Alicen jännityksestä vapisemaan.

"Ajattele, jos emme miellytä häntä", sanoi hän.

Oliver vastasi hänelle, että heidän tiensä oli tehnyt sileäksi Reggie
Mann, joka oli yksi Mrs Devonin suosikeista.

Yli sata vuotta sitten oli Devonin suvun perustaja tullut
Ameriikkaan, ja sijoittanut säästönsä maatiluksiin Manhattan
saarella. Muut ihmiset olivat raataneet ja rakentaneet sinne
kaupungin, ja sukupolvi sukupolven jälkeen olivat Devonit
pitäneet yllä valtaansa ja koonneet korkoja, kunnes nyt heidän
omaisuutensa kohosi kahteen tai kolmeen miljaardiin markkaan.
He olivat Ameriikan vanhoista perheistä rikkaimpia ja kaikista
kuuluimpia; ja Mrs Devonissa, suvun vanhimmassa jäsenessä oli
keskittyneenä koko suvun mahtavuus ja valta. Hän vietti ylhäistä
ja tarkoin muodollista elämää, aivan kuin kuningatar; ei kukaan
nähnyt häntä koskaan muualla kuin korotetulla valtaistuimellaan,
ja hän kantoi jalokiviään aamiaisateriallaankin. Hän oli ihmisten
kohtalon tuomari seuraelämässä, ja aallonmurtaja, jota vastaan
uusien rikkauksien laineet löivät turhaan. Reggie Mann kertoi
ihmeellisiä juttuja hänen suunnattoman postinsa sisällystä --
mahtavien, rikkaiden miesten leskistä ja tyttäristä, jotka juoksivat
hänen jalkoihinsa ja kerjäsivät ilettävästi hänen suosiotaan --
jotka asettuivat kuukausimääriksi hänen taloonsa, juonittelivat ja
vehkeilivät, pysyäkseen hänen läheisyydessään ja vieläpä ostivat
hänen palvelijainsa suosion! Jos Reggietä saattoi uskoa, oli käyty
suuria rahallisia taisteluita, ja maailman puutavaramarkkinat
olivat useamman kuin kerran joutuneet näiden seuraelämätaistelujen
kautta järkkymään; ja varakkaat ja kauniit naiset olivat tarjonneet
itseään myytäviksi tuosta etuoikeudesta, joka heille niin mielellään
sallittiin.

He saapuivat vanhan, arvokkaan yksityisrakennuksen luo ja soittivat
kelloa; juhlallinen hovimestari johti heidät komeata rappukäytävää
myöten ensimäiseen vastaanottohuoneeseen ja he jäivät sinne
odottamaan. Noin viiden minuutin kuluttua astui hän sisälle, työnsi
ovet auki, ja he nousivat seisomaan ja näkivät vanhan, ryppyisen
naisen, joka näytti melkein kahdeksankymmenen vuotiaalta, istuessaan
timanttien peittämänä jonkinlaisella valtaistuimella. He lähestyivät
ja Oliver esitteli heidät. Vanha nainen ojensi heille elottoman
kätensä; sitten istuivat he.

Mrs Devon teki heille muutamia kysymyksiä, kuinka paljon he olivat
nähneet New-Yorkia, ja mitä he siitä pitivät ja ketä he olivat
tavanneet; mutta melkein koko aikana hän tuskin kiinnitti heihin
huomiotaan, ja jätti Oliverin asiaksi hoitaa keskustelua. Montague
istui, tuntien itsensä hämmentyneeksi ja noloksi, ja hän ihmetteli
syvällä itsessään, oliko se todella Ameriikka, missä tämä kaikki
tapahtui.

"Katsokaas", selitti Oliver heille, kun he istuivat uudelleen
vaunussaan, "hänen terveytensä horjuu, ja hänelle on todella
suorastaan vaikeata ottaa vastaan."

"Olen iloinen, ettei minun tarvitse käydä siellä useammin kuin
kerran", lisäsi Alice. "Milloin saamme tietää tuomion?"

"Kun saat kortin, johon on merkitty, 'Mrs Devon kotona'", sanoi
Oliver. Ja hän rupesi heille kertomaan sodasta, joka kauan
sitten oli järisyttänyt seuraelämää, kun tuo mahtava nainen oli
vaatinut itselleen oikeutta olla "Mrs. Devon", ja ainoa "Mrs
Devon." Hän kertoi myöskin heille ihmeellisestä posliinisesta
päivälliskalustosta, joka oli maksanut sataviisikymmentä tuhatta
markkaa, ja oli yhtä hauras kuin kolibrin siipi. Jokaisessa
kappaleessa oli hänen vaakunakoristeensa, ja hänellä oli erikoinen
asiantuntija, joka valvoi pesemistä ja niiden järjestämistä -- ei
koskaan sallittu minkään jokapäiväisen käden niitä koskettaa. Vielä
kertoi hän heille, kuinka Mrs Devonin taloudenhoitaja oli saanut
kauan aikaa tapella, koettaessaan opettaa tyttöjä järjestämään
suurten vastaanottohuoneiden sisustuksen aivan sillä tavalla kuin
rouva oli määrännyt; viimein oli otettu täydellinen valokuvasarja,
joten tytöt saattoivat tehdä työnsä kuvien jälkeen.

Alice meni takaisin hotelliin, sillä Mrs Robbie Walling aikoi kutsua
ja viedä hänet kotiaan aamiaiselle; Montague ja hänen veljensä
ajoivat läpi katujen Reggie Mannin asuntoon, kertoakseen hänelle
käynnistään.

Reggie otti heidät vastaan silkkisissä, mustissa alushousuissaan,
jotka olivat koristellut rimpsuilla ja kaariompeleilla, ja silkillä
koristelluissa tohveleissa, joihin oli kiinnitetty helmiä -- ne
oli hänelle lahjottanut eräs naisihailijatar. Montague huomasi
kauhukseen, että pienellä miehellä oli kultainen rannerengas
käsivarressaan! Hän selitti olleensa edellisenä iltana johtamassa
katrillia -- taikka paremmin, tänä aamuna; hän oli tullut kotiin
kello viiden aikaan. Hän näytti aivan valkoiselta ja väsyneeltä, ja
pöydällä oli hänen aamiaisensa jätteet, suudaa ja paloviinaa.

"Näittekö vanhan tytön?" kysyi hän. "Ja kuinka hän jaksaa?"

"Hän on reipas", sanoi Oliver.

"Minulla oli vietävänmoinen työ saada teitä pääsemään", sanoi toinen.
"Se tulee päivä päivältä yhä vaikeammaksi."

"Teidän tulee suoda anteeksi", lisäsi Reggie, "jos minä laitan itseni
kuntoon. Minulla on kohtaus." Ja hän kääntyi toalettipöytäänsä
päin, jonka peitti täydellinen rintama hajuvesipulloja ja
koristelutarpeita, ja alkoi aivan kylmäverisesti maalata kasvojaan.
Sillä aikaa hänen kamaripalvelijansa liukui äänettömänä,
edestakaisin, laittaen kuntoon hänen iltapukuaan; ja Montague,
istuen välinpitämättömänä, seurasi silmillään pikkumiehen liikkeitä.
Joku korutavarakauppias olisi saattanut hyvän aikaa pitää puotiaan
auki Reggien varastojen sisällöllä. Hänen vaatteensa säilytettiin
huoneessa, joka oli toalettihuoneen yhteydessä; Montague, joka istui
lähellä ovea, saattoi nähdä ruusupuiset kammiot, joista kukin oli
omistettu eri vaatekappaleille -- siellä oli kaiken värisiä paitoja,
jotka oli tehty mitä erilaisimmista kankaista, ja ripustettu sileille
puutelineille. Siellä oli kaappi, joka oli täynnä hyllyjä ja laitettu
aivankuin pieneksi kenkävarastoksi -- ja siellä näkyi korkeita
ja matalia kenkiä, mustia, ruskeita ja valkeita, ja kaikki oli
pingotettu lesteihin, jotta niiden ulkomuoto säilyisi täydellisenä.
Nämä kaikki kengät oli tehty Reggien tilauksen ja määräyksen mukaan,
ja neljä viisi kertaa vuodessa tapahtui perinpohjainen tarkastus;
silloin ne jotka olivat joutuneet pois muodista, joutuivat hänen
"miehensä" saaliiksi. Eräässä kammiossa oli kassakaappi, jossa
Reggien jalokivet säilytettiin.

Pukuhuone oli sisustettu naisen salonkihuoneen malliin ja kalusto
oli peitetty hienon hienoilla silkkikoristeilla, ja vuoteen edessä
riippuva verho oli samallaista silkkikangasta. Keskellä huonetta
olevalla pöydällä seisoi suunnaton ruusukimppu, ja ruusujen tuoksu
levisi raskaana huoneessa.

Kamaripalvelija seisoi odottaen, ja pitäen kädessään
kaulaliinatelinettä, josta Reggie valitsi huolellisesti yhden, joka
sopi hänen paitaansa. "Aiotteko ottaa Alicen kanssanne Havensille?"
kysäsi hän, ja jatkoi, "Te saatte siellä tavata Vivie Pattonin --
hänellä on ollut toinen rajuilma kotonaan."

"Ei suinkaan se ole totta!" huudahti Oliver.

"On", sanoi toinen. "Frank vartioi häntä koko yön, ja itki ja repi
tukkaansa ja vannoi tappavansa kreivin. Vivie käski hänen mennä
helvettiin."

"Hyvä Jumala!" sanoi Oliver. "Kuka kertoi sen sinulle?"

"Uskollinen Alphonse", sanoi Reggie nyökäten kamaripalvelijaansa.
"Vivien kamarineitsyt kertoi hänelle. Ja Frank vannoo, että hän vetää
oikeuteen -- odottelin jo puoliksi saavani nähdä jotakin tämän aamun
sanomalehdissä."

"Tapasin eilen Vivien kadulla", sanoi Oliver. "Hän näytti yhtä
veitikkamaiselta kuin ennenkin."

Reggie kohautti olkapäitään. "Oletteko nähneet tämän viikon lehteä?"
kysyi hän. "Ne ovat saaneet yhden uuden Ysabelin salatuista runoista
siihen." -- Ja hän kääntyi Montagueen, selittäen että "Ysabel" oli
erään nuoren alottelijattaren salanimi, joka oli joutunut Baudelairen
ja Wilden lumoihin, ja oli julaissut runokokoelman, joka oli
täynnä sellaista hurjaa rakkautta, että hänen vanhempansa ostivat
satumaisilla hinnoilla jo laajalle levinneitä kappaleita.

Sitten kääntyi keskustelu hevosnäyttelyyn, ja he juttelivat kauan
siitä, mitä väriä kukin kantaisi. Viimein Oliver nousi ja sanoi,
että heidän tulisi saada jotakin haukata ennenkuin he läksisivät
Havensille. "Teillä on kylliksi aikaa", sanoi Reggie. "Olisin itsekin
mennyt, mutta lupasin jäädä pois ja auttaa Mrs de Graffenriediä
laittamaan päivällissuunnitelmaa. Näkemiin!"

Montague ei ollut kuullut mitään käynnistä Haverisilla; mutta nyt
heidän vieriessään alas katua selitti Oliver heille, että he tulivat
viettämään loppuviikon Havensin linnassa. Pieni joukkue aikoi lähteä
sinne tänään, perjantai-iltapäivällä, ja he löytäisivät yhden
Havensin yksityisvaunuista odottamassa. Sillä välin ei heillä ollut
mitään tekemistä, sillä kamaripalvelijat kyllä valvoisivat heidän
pakkauksensa ja Alice kamarineitsyeineen tapaisi heidät asemalla.

"Havensin linna on yksi tämän maan nähtävyyksistä", lisäsi Oliver.
"Tällä kertaa saat nähdä jotakin todellista." Ja aamiaista syödessä
jatkoi hän tarinaa, huvittaen veljeään yksityiskohdilla linnan ja
sen omistajain suhteen. John oli perinyt suurimman osan Havensin
suunnattomista rikkauksista ja hän liittyi nyt isänsä seuraajana
teräs trustiin. Eräänä päivänä joku noista suurista miehistä varmaan
tyhjentäisi hänet puti puhtaaksi; sillä välin huvittelee hän itseään
pitämällä melua trustin hallinnon mitättömistä pikkuasioista.
Mrs Havens oli ihastunut maaseutuelämään, ja he rakensivat tämän
suunnattoman palatsin Connecticutin kukkuloille, ja hän kirjottelee
värssyjä, joissa hän kuvailee itseään yksinkertaiseksi paimentytöksi
-- ja kaikkea tuollaista roskaa. Mutta ei kukaan siitä välitä, sillä
paikka on suuremmoinen, ja siellä on aina niin paljon tekemistä.
Heillä oli esimerkiksi neljä- tai viisikymmentä pooloponia, ja joka
kevät oli seutu täynnä pooloa pelaavia miehiä.

Asemalla näkivät he Charlie Carterin suuressa, punaisessa
matkailuvaunussaan. "Oletteko matkalla Havensiin?" sanoi hän.
"Sanokaa siellä, että me aiomme matkalla pistäytyä Chaunceyssä."

"Se on Chauncey Venable, Majurin serkku", sanoi Oliver ajaessaan
asemalle. "Chauncey-parka -- hän on maanpaossa!"

"Mitä tarkoitat?" kysyi Montague.

"No, hän ei uskalla tulla New-Yorkiin", sanoi toinen. "Etkö ole
lukenut siitä sanomalehdissä? Hän hävisi eräänä yönä pelipaikassa
lähes miljoonan, ja piirilakimies koettaa saada häntä kiinni."

"Tahtooko hän saada hänet vankeuteen?" kysyi Montague.

"Havensin, ei!" sanoi Oliver. "Panna joku Venable vankeuteen? Hän
tarvitsee häntä todistajaksi pelaajaa vastaan; ja Chauncey-parka
pakenee hänen edessään ympäri maata ja piileksii ystäviensä luona, ja
valittaa, sillä hän ei voi nyt olla läsnä hevosnäyttelyssä."

He astuivat palatsimaisen komeaan yksityisvaunuun, ja heidät
esitettiin toisille vieraille. Niiden joukossa oli Majuri Venable; ja
kun Montague vaipui tutkimaan erään fantastisilla kansilla varustetun
aikakauslehden uutta painosta, joka sisälsi eroottisen "Ysabelin"
runon, jaaritteli hänen veljensä Majurin kanssa. Jälkimmäinen oli
suorastaan ihastunut suureen, kauniiseen muukalaiseen, jolle kaikki
kaupungissa oli niin uutta ja mieltäkiinnittävää.

"Sano minulle, mitä tuumasit Lumipalatsista", sanoi hän. "Luulenpa,
että Mrs Winnie on aivan vimmoissaan sinun päällesi. Saat nähdä,
että hän on vaarallinen, poikani -- hän panee sinut vielä maksamaan
päivällisistäsi, ennenkuin pääset irti!"

Kun juna oli lähtenyt, ympäröi Majuri itsensä apollinariksella ja
skotlantilaisella viinillä, ja ryhtyi sitten huvittamaan itseään.
"Näittekö 'humalaista vohlaa' laudalla?" kysyi hän. (Siten
kutsuu meidän kohtuudenpitävä piirilakimiehemme minun siivoa
esikoisperijääni). "Te olette tapaava hänet linnassa -- Havensit ovat
hyviä hänelle. He tietävät, miltä se tuntuu, arvaan minä; kun hän
oli vielä pojannallikka, sai hänen merirosvomainen setänsä tapella
Jerseyssä kuusi kuukautta heitä vastaan, välttääkseen lain ankaraa
kouraa."

"Ettekö ole siitä kuullut?" jatkoi Majuri, imeksien juomaansa. "_Sic
transit gloria mundi!_ [Niin katoaa maailman kunnia! Suom.] Se
tapahtui silloin, kun suuri kapteeni Kidd Havens kasasi miljoonia,
joita hänen jälkeläisensä tuhlaavat sellaisella hurmaavalla
_insouciancella_. Hän ryösti paljaaksi erään virran äyränteet, ja
Wallingien varsinainen kantaisä koetti ostaa häneltä pois sitä
oikeutta, mutta Havens uitti suunnattoman määrän uusia tukkeja yöllä,
rehellisesti vasten oikeuden määräystä, ja meni matkoihinsa melkein
kaikkine rahoineen. Se kuulostaa aivan ooperamaisen koomilliselta
-- he pitivät säännöllistä, aseellista leiriä virralla lähes kuusi
kuukautta -- kunnes kapteeni Kidd matkusti parin miljoonan markan
arvoinen setelipinkka laukussaan Albaniaan, ja sai lakialaativan
tuomiokunnan laillistuttamaan menettelynsä. Tämä oli juuri sodan
jälkeen, niinkuin tiedätte, mutta minä muistan sen aivankuin se olisi
tapahtunut eilessä päivänä. Tuntuu kummalliselta ajatella, että joku
ei olisi siitä kuullut."

"Olen kuullut Havenseista ainoastaan ylimalkaisesti", sanoi Montague.

"Niin", sanoi Majuri. "Mutta minä tunnen heidät yksityiskohtaisesti,
sillä minä olen hoitanut muutamia niistä tukkivarastoista
kaikkina näinä vuosina, eikä koskaan sen jälkeen ole maksettu
mitään voitto-osuuksia. Se ja käsitykseni Johnin ylellisestä
vieraanvaraisuudesta pyrkivät ajatuksissani liittymään toisiinsa."

Majuri johdatti Montaguen mieleen kertomuksen roomalaisesta
keisarista, joka huomautti, että rahalla ei ollut mitään hajua.

"Ehkei ole", sanoi Majuri. "Mutta olkoon miten tahansa, jos olisit
taikauskoinen, saattaisit tehdä mitä tahansa päätelmiä Havensin
onnesta. Ottakaa tuo tyttöraukka, joka nai Paroonin."

Ja Majuri alkoi kuvailla tuon kuuluisan kansainvälisen ystävyysliiton
julkaisemista, joka monta vuotta sitten oli liikuttanut ihmisten
mieliä kummallakin mannermaalla. Koko ylhäisö oli ollut läsnä
loistavissa häissä, ja arkkipiispa oli toimittanut juhlamenot, ja
sanomalehdet olivat omistaneet palstamääriä pukujen, jalokivien,
lahjojen ja kaiken muun juhlallisuuksien prameuden kuvailemiseen. Ja
Parooni oli rappeutunut pikku-raukka, joka potki ja löi vaimoaan,
ja rehenteli hänen kasvojensa edessä, ja kulutti kuusikymmentä
miljoonaa markkaa hänen rahoistaan parissa vuodessa. Ajatus tuskin
saattoi seurata tämän melkein mielipuolen olennon juominkeja -- hän
oli tuhlannut miljoonan markkaa yksissä pidoissa, ja uhrannut puolta
vertaa enemmän kilpikonnanluiseen vaatesäiliöön, jossa Ludvig XVI oli
pitänyt vaatteitaan! Hän oli hankkinut timanttisen kaulakoristeen
vaimolleen, ja ottanut kaksi sen neljästä timanttirivistä pois,
ennenkuin lahjoitti sen hänelle. Hän oli maksanut viisisataatuhatta
markkaa vuodessa eräälle ratsastajalle, jota pariisilaiset ihaili,
ja kokonaisen omaisuuden muutamasta palatsista Veronassa, jonka
hän oli heti revittänyt maahan muutamien paneelimaalausten takia.
Majuri kertoi eräästä ulkoilmajuhlasta, jonka hän äkkinäisestä
mielijuohteesta oli pannut toimeen: kymmenentuhatta venetsialaista
lyhtyä, kymmenentuhatta metriä mattoa; kolmetuhatta kullattua tuolia,
ja pari kolmesataa tarjoilijaa ihastuttavissa puvuissa; kaksi
palatsia rakennettuna veden päälle, merihevosineen ja delfiineineen,
ja puoli tusinaa orkestereja ja useita satoja kuorotyttöjä suuresta
oopperasta! Ja välillä kaikellaisia seikkailuja, hän osti paikan
edustajakamarissa, puhui ja taisteli kaksintaisteluja Pyhän
Katoolilaisen Kirkon puolesta -- ja kirjotti artikkeleita Ameriikan
keltaisiin sanomalehtiin. "Ja sellainen on minun menetettyjen
voitto-osuuksieni kohtalo!" valitti Majuri.

Asemalla oli joukkuetta vastassa useita automobiileja, ja he ajaa
viilsivät pitkin leveää tietä läpi laakson, sivuuttivat pienen järven
ja niin olivat he Havensin linnan kaduilla.

Se oli suuremmoinen rakennus, parisen sataa jalkaa korkea. Ensin
astuttiin suureen saliin, joka oli noin viisikymmentä jalkaa
leveä, ja siinä oli suuri takka ja marmorista ja pronssista tehdyt
rappuset, ja huonekalusto kullatusta puusta ja tulipunaisesta
sametista, ja jättiläismäinen maalaus, joka peitti kolme seinää,
ja kuvasi Perun valloitusta. Jokainen huone oli kalustettu eri
ajanjaksojen tyyliin -- yksi Ludvig IV:nen, yksi Ludvig V:nen, yksi
Marie Antoinetten, ja niin edespäin. Siellä oli vastaanottohuone
ja kuninkaallinen musiikkisali; päivällishuone gregoorialaiseen
tyyliin, ja biljaardihuone samoin englantilaiseen malliin, korkealle
ulottuvine laudoituksineen ja paljaine paneeleineen; ja kirjasto, ja
aamuhuone ja kasvihuone. Yläkerrassa, huoneryhmän keskustassa oli
kuninkaallinen vuode ja makuusija, jonka yksin huhuttiin maksaneen
satakaksikymmentäviisituhatta markkaa; ja jonkinlaisen käsityksen
tämän palatsin häikäisevästä ylellisyydestä voi saada, kun sai
tietää, että huonekaluja peittävän kultauksen alla oli harvinaista ja
kallista tsherkessiläistä pähkinäpuuta.

Kaikki tämä oli kaunista. Mutta se, mikä veti ihmisiä Havensin
linnaan, oli kasino -- niin oli Majuri huomauttanut. Se oli
oikeastaan yksityinen urheiluklubi, ja heillä oli karvarinparkkinen
kilpa-ajorata, jonka pinta-ala oli yhtä suuri kuin Madison Square
Gardenin hippodroomin, ja siinä oli taivaansininen katto ja
kolme- tai neljäkymmentä kaarilamppua yöllisiä leikkejä varten. Siellä
oli keiliratoja, biljaardi- ja lepohuoneita, pallo-, tennis- ja
rakettikenttiä, täydellinen voimistelusali, ampumagalleria, ja
uima-allas turkkilaisine ja venäläisine kylpyineen. Tässä kasinossa
yksin oli huoneita neljällekymmenelle vieraalle.

Sellainen oli Havensin linna; se oli maksanut viisitoista tai
kaksikymmentä miljoonaa markkaa, ja kaksitoista jalkaa korkean muurin
sisäpuolella, joka ympäröi sen pinta-alaa, eli kaksi maailmaan
väsynyttä ihmistä, jotka eivät pelänneet mitään muuta niin paljon
kuin yksinjäämistä. Siellä oli aina vieraita, ja erikoisissa
tilaisuuksissa saattoi olla kolme tai neljä joukkuetta. He ajella
huristivat ympäri maatilaa automobiileillaan; he ratsastivat ja
ajelivat; he leikkivät sisä- ja ulkoilmaleikkejä, tai pelasivat, tai
vetelehtivät tyhjäntoimittajina ja lörpöttelivät, taikka vaeltelivat
ympäri oman makunsa mukaan. Kun tuli johonkin näistä paikoista, oli
se samaa kuin olisi pysähtynyt hotelliin, mutta seura oli täällä vain
valittua, ja sen sijaan että olisit ainoastaan maksanut laskun, sait
antaa lähtiessäsi palvelijoille sata tai puolitoistasataa markkaa.

Havensin linna oli suuri huvittelupalatsi, jossa kauniit ja
komeannäköiset miehet ja naiset yhdessä toimeenpanivat mitä
moninaisimpia, kauniita ja miellyttäviä leikkejä. Iltasin roihusivat
suuret halot salin takassa, ja saatettiin panna toimeen vaatimattomat
tanssit -- musiikkia oli siellä aina saatavilla. Silloin tällöin oli
heillä juhlalliset tanssiaiset, joissa vilisi rikkaita pukuja ja
säihkyviä jalokiviä, ja ympäristö hehkui yhtenä valomerenä lyhtyjen
valossa; täydellinen orkesteri soitteli säveleitään, ja erikoiset
junat kuljettivat vieraita kaupungista. Taikka sitten tuotiin koko
näyttelijäseurue esittämään näytäntöä teatterissa; tai kuunneltiin
viisunlaulajia, tai katseltiin temppujentekijäjoukkuetta, tai
opetettujen eläinten näyttelyä. Taikka sitten saattoi olla joku suuri
pianisti, povari, tai transsimediumi. Kuka tahansa, joka toi sinne
uutta, väreilevää elämää, oli sinne tervetullut -- se ei merkinnyt
mitään, vaikka maksu olisi ollut useita satoja markkoja minuutilta.

Montague pudisti isäntänsä ja emäntänsä ja muutamien muiden käsiä;
niiden joukossa oli Billy Price, joka heti kutsui hänet luokseen
ja vei hänet ulos ampumagallerialle. Montague otti kiväärin, ja
tyydytti Billyn ihastusta näyttämällä hänelle taitoaan. Sen huomasi
myöskin Siegfried Harvey, joka oli kuuluisa halkimetsien-ratsastaja
ja "poolomies." Harveyn isä omisti kuparikaivoskentän, ja oli
antanut pojalleen nimen yhden kilpajuoksuansa jälkeen; hän oli
suuri, leveäolkainen nuorukainen, jokaisen suosikki; ja huomatessaan
seuraavana aamuna, että Montague istui hevosen selässä aivankuin
olisi siihen syntynyt, pyysi hän häntä tulemaan maatilalleen Long
Islandiin, katsomaan vähän ketunjahtia.

Pukeuduttuaan päivällispukuunsa tuli Montague alakertaan, ja kohtasi
Betty Wymanin, joka seisoi loistavana niinkuin aamuruskon haltijatar
oransin värisellä pilvellä. Hän esitti Montaguelle Mrs Vivie
Pattonin, joka oli pitkä, solakka ja hurmaava, ja sama, joka oli
käskenyt miehensä mennä helvettiin. Mrs Viviellä oli mustat silmät
jotka vilkkuivat ja säteilivät, ja hän oli vetreän elinvoimaisuuden
lämmin tulivuori, joka oli aina purkautumistilassa. Montague aprikoi,
olisiko Mrs Vivie jutellut hänen kanssaan niin iloisesti, jos olisi
tietänyt, mitä hän oli kuullut hänen perheselkkauksistaan.

Seurue siirtyi päivällishuoneeseen, missä tarjottiin toinen
noista loistavista ja suunnattoman kalliista aterioista, ja
Montague oli näkevinään kohtalonaan koko jälellä olevan elämänsä
ajan syödä tuollaisia aterioita. Mutta Mrs Billy Aldenin sijasta
skotlantilaisineen whiskyineen oli Mrs Vivie, joka joi shampanjaa
hirvittävät määrät; ja päivällisen jälkeen kokoontuivat peliveikot
säännönmukaisesti omiin ryhmiinsä.

Vieraiden joukossa oli pitkätukkainen ja fantastisen näköinen
ulkomaalainen, joka oli illan "leijona", ja istui puolen
tusinan ihailevan naisen ympäröimänä. Nyt saateltiin hänet
musiikkihuoneeseen, ja silloin kävi selville, että hän oli
viuluvirtuoosi. Hän soitti niin kutsuttua "salonkimusiikkia"
-- sellaista, joka oli kirjotettu etupäässä herroille ja naisille
kuunneltavaksi päivällisaterian jälkeen; myöskin soitti hän
ihmeellisen yhdistelmän, jota kutsuttiin _concertoksi_, ja se tuntui
olevan kokoonpantu yksinomaan sitä varten, että lyhyessä ajassa
voisi näyttää äärimmäisen vaihtelevaa sormivoimistelua. Oppiakseen
suorittamaan näitä urotöitä, täytyi aivankuin jonkun sirkusakrobaatin
omistaa koko elinaikansa niiden harjottelemiseen; ja Montaguen mieli
tuli alakuloisen väsyneeksi; ainoa, mikä hänelle siitä jäi, oli tunne
jostakin typerästä ja alkuperäisen naivista turhuudesta.

Montague seisoi hetken katse tuijottavana; ja sitten alkoi hän
silmillään seurata joukkoa: kuka jutteli, kuka nauroi koko
suorituksen ajan. Sitten kuljeskeli hän ja tuli biljaardihuoneeseen,
missä Billy Pricellä ja Chauncey Venablella oli jännittävä peli
käynnissä; ja sieltä meni hän tupakoimishuoneeseen, missä paksu,
pieni Majuri oli kerännyt ympärilleen joukon elämänhaluisia
nuorukaisia pelaamaan "klondikea." Se oli murhaava uhkapeli, jota
he pelasivat ilman määrää; pelaajat itse olivat vaiti ja kylmiä,
-- mutta katsojat, jotka kerääntyivät ympärille, olivat täynnä
jännitystä.

Aamulla huristi Charlie Carter Alicen, Oliverin ja Bettyn kanssa ulos
automobiilillaan; ja Montague kulutti aikaansa koettelemalla muutamia
Havensin kilpajuoksijoista. Maanantaina avattiin New Yorkissa
hevosnäyttely, ja ilmassa tuntui olevan odotuksen herättämää,
pidätettyä jännitystä; Mrs Caroline Smythe, ihastuttava nuori leski
oli liittynyt hänen kanssaan kuljeksimaan, ja hän jutteli Montaguelle
kaiken tästä näyttelystä, ja ihmisistä, jotka siihen ottaisivat osaa.

Ja iltapäivällä otti Majuri Venable hänet kävelylle ja näytti
hänelle maatilukset. Hänelle oli kerrottu, mitä suunnattomia
summia oli uhrattu niiden laittamiseen; mutta sittenkään, numerot
eivät olleet mitään, verrattuina siihen, mikä todellisuudessa
avautui silmien eteen. Siellä oli vuoria ja jyrkänteitä, ja niin
kauas kuin silmä kantoi vihreitä kenttiä ja puistoja, ja siellä
täällä kohosi portaita, ja suihkulähteitä ja kuvapatsaita, jotka
olivat tehdyt hohtavan valkoisesta marmorista. Siellä oli leveä
italialainen käytävä, joka useiden toisiaan seuraavien avonaisien
ruohokenttien läpi vei sähkön avulla toimivalle suihkulähteelle;
sen jalusta oli kuusikymmentä jalkaa läpimitaten, ja siinä oli
pronssiset vaunut ja marmoriset hevoset. Siellä oli vedenalaisia
puutarhoja suihkulähteineen, jotka olivat tuodut etelä-Ranskasta,
ja kreikkalaisia pylväskäytäviä, ja marmorisia istuimia, ja
kukkamaljakoita ja muita taidekalleuksia.

Ja sitten olivat tallit; jättiläismäinen renessanssityylinen
rakennus, jonka yläkerrassa oli täydellisesti järjestetty teatteri.
Siellä oli myöskin maanviljelysmallitalo ja meijeri; ja poolokenttä,
ja aitauksella suljettu ratsastuskenttä lapsia varten; ja
koiratarhoja ja kyyhkyslakkoja, kasvihuoneita ja hirvipuistikoita
-- karhujen luolalle ja eläintarhalle oli oma puistikkonsa.
Paluumatkallaan kulkivat he lopuksi kasinon ohi, missä musikaaliset
kellonsoinnut ilmaisivat joka neljännestunnin. Montague pysähtyi ja
tuijotti ylös torniin, mistä äänet olivat tulleet.

Mitä enemmän hän katseli, sitä enemmän huomasi hän siinä katseltavaa.
Tämän rakennuksen katossa oli monta päätyä, Anna-kuningattaren
tyyliin; ja niiden keskustasta kohosi ylös torni, joka oli kahdeksan
kulmainen ja vankka rakenteinen, muistuttaen normandilaista tyyliä.
Se oli koristettu jouluseppeleillä, jotka oli hakattu valkoiseen
marmoriseokseen, ja koristetut muutamilla kirjavilla kaiverroksilla,
jotka olivat kuin kullatut tupsut, joita näkee samettiverhoissa.
Kaiken tämän yläpuolella kohosi vielä turkkilaisen moskeijan kupooli.
Kupoolista nousi ylös kyyhkyslakan näköinen koroke; ja tästä kohosi
maalaismetodistikirkon solakka, valkoinen huippu. Sen kärjessä oli
Dianan kuvapatsas.

"Mitä Te katsotte?" kysyi Majuri.

"En mitään", sanoi Montague, lähtiessään jatkamaan kulkuaan. "Onko
koskaan esiintynyt heikkomielisyyttä Havensin perheessä?"

"En tiedä", vastasi toinen hämmästyneenä. "Kerrotaan, että vanha
isäntä ei koskaan voinut nukkua yöllä, ja hänen tapanaan oli
kierrellä yksin puistossa. Otaksuttavasti hänellä oli jotakin
omallatunnollaan."

He kulkivat pois; ja Majurin lörpöttelyn salvat aukenivat.
New Yorkissa oli vanha kauppias, joka oli ollut Havensin
yksityissihteeri. Ja Havens pelkäsi aina hirveästi joutuvansa
salamurhan esineeksi, ja siksi joka kerta kun he matkustivat
ulkomaille, vaihtoivat hän ja sihteeri asemaa. "Tuo vanha mies on
suuri ja kunnioitusta herättävä", sanoi Majuri, "ja hullunkurista
on kuulla hänen kertovan, kuinka hänellä oli tapana ottaa vastaan
kävijöitä ja kuinka ihmisjoukot häneen tuijottivat, sillä aikaa kun
Havens, joka oli pieni ja mitättömän näköinen, oli olevinaan hyvin
asiaan kuuluva. Ja sitten eräänä päivänä tuli muuan hyvin villin
näköinen olento Havensin toimistoon, ja alkoi repiä kääreitä yhden
paketin ympäriltä, joka loisti aivankuin metalli, -- ja nopeaan
kuin salama heittäytyivät hän ja Havens laattialle kasvoilleen.
Sitten, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, katsoivat he ylös, ja
näkivät hämmästyneen vieraan katselevan heitä kaidepuun yli. Hänellä
oli kuparista tehty patenttikirnu, jonka hän oli antanut Havensin
myytäväksi!"

Montague olisi toivonut, että tämä vierailu kestäisi viikon tai pari
kahden päivän asemasta. Hänen mieltänsä kiinnitti elämä täällä, ja
ne henkilöt, jotka sitä elivät; kaikki, joita hän tapasi, olivat
huomattavia yhteiskunnallisissa piireissä, ja muutamat myöskin
liikemiesmaailmassa, eikä voinut toivoa parempaa tilaisuutta oppia
heitä tuntemaan.

Montague tunsi ajan kuluvan ja työnsä käyvän hitaasti. Mutta
ollessaan leikkimässä taikka hulluttelemassa, ei hän hetkeksikään
kadottanut mielestään todellista tarkoitusperäänsä, jona oli paikan
löytäminen itselleen liikemaailmassa; ja hän seurasi tarkoin ihmisiä,
ja toivoi, että heidän keskustelustaan saisi jonkinlaisen näkökannan
toiveensa toteuttamiseen. Siksi herätti hänen mielenkiintoaan, kun
Mrs Smythe huomautti, että heidän vieraidensa joukossa oli Vandam,
joka oli erään suuren henkivakuutusyhtiön virkailija. "Freddie"
Vandam, niinkuin nainen häntä kutsui, oli mies, jolla oli merkitystä
rahamaailmassa; ja Montague sanoi itselleen, että kohdatessaan häntä
täytyisi hänen todella jotain saada aikaan. Etevät kielikellot ja
poolonpelaajat ja nelivaljakkojen tuntijat olivat kyllä kaikki hyvin
hyviä, mutta hänen oli ansaittava toimeentulonsa, ja hän pelkäsi,
että kysymys tulisi olemaan vaikea ratkaista.

Sentähden oli hän iloinen, kun sattuma toi hänet ja nuoren Vandamin
yhteen, ja Siegfried Harvey esitteli heidät. Ja sitten Montague sai
kestää suurimman kolauksen, mitä New York oli vielä hänelle tarjonnut.

Ei sitä antanut Freddie Vandamin keskustelu; eittämättä hänellä oli
oikeus olla innostunut hevosnäyttelyyn, sillä hän itse aikoi panna
näytteelle useita hienoja hevosia, eikä hänellä ollut mitään syytä
tuntea velvollisuudekseen keskustella vieraan henkilön kanssa,
yksityisillä vierailuilla mistään vakavammasta asiasta. Vaan sen
antoi hänelle miehen käytös, hänen koko persoonallisuutensa. Sillä
Freddie oli oikea muotileijona, jolla oli täydellinen pilalehtien
keikarinarrien liioitellun naurettava esiintymistapa. Hänellä oli
silmiinpistävä ja hullunkurinen keikarin puku, ja pieni keppi, jolla
hän teki asentoja; hän käytti aaltoilevaa tukkaa ja hänen silkin
hienot viiksensä ja partansa olivat laitetut hienoihin suipukoihin,
joita hänen toimeliaat sormensa alinomaa pitivät terävinä. Hänen
keskustelunsa oli täynnä ranskalaisia lauseparsia ja ranskalaisia
mielipiteitä; hän oli kasvanut ulkomailla, ja halveksi sydämestään
kaikkea ameriikkalaista -- kauppakirjeensäkin saneli hän ranskaksi,
jättäen pikakirjoittajansa asiaksi niiden kääntämisen. Hänen
paitansa olivat koristellut orvokeilla, ja ne tuoksuivat orvokeille
-- ja hänen hevostensa päissäkin oli orvokkikimppuja, jotta hän
ajaessaankin voisi nauttia niiden tuoksusta!

Oli olemassa eräs julma puheenparsi Freddie Vandamista -- että jos
hänellä vaan olisi ollut hiukkasta enemmän aivoja, olisi hänestä
tullut narri. Ja Montague istui, tarkastaen hänen käyttäytymistään
ja kuunnellen hänen tyhjänpäiväistä puhettaan, ja hänen järkensä
oli aivan hämmentynyt ja sekaisin. Kun hän viimein nousi ja läksi,
kohosi hänen eteensä uusi puoli tuosta luonteeltaan monimutkaisesta
probleemista. Kuka kykenisi antamaan hänelle avaimen tähän mysterioon
-- ken olisi sellainen, joka kykenisi selittämään hänelle maailman,
missä sellainen mies kuin tämä, hallitsi kahta kolmea miljaardia
markkaa uskottuja varoja.



Seitsemäs luku.


Aivan hyödytöntä oli koettaa saada ketään puhumaan vakavista asioista
juuri tähän aikaan -- sillä tuleva viikko koko seuraelämässä kuului
yksinomaan hevosille. Sunnuntai-aamuna kirkkoon ajavat seurueet
juttelivat koko matkan hevosista, ja ihmisryhmät, jotka olivat
kerääntyneet kirkon ovien eteen nähdäkseen heidän laskeutuvan
automobiileistaan, ja tehdäkseen huomautuksia heidän huomiota
herättävistä puvuistaan; lukivat koko iltapäivän sunnuntain
sanomalehdistä hevosista ja loistavista puvuista, joita naiset
tulisivat näyttelyssä kantamaan.

Muutamat joukkueesta läksivät jo sunnuntai-iltana; Montague läksi
jälelle jääneiden kanssa maanantaiaamuna, ja söi aamiaista Mrs Robbie
Wallingin, Oliverin ja Alicen kanssa. He olivat pukeneet hänen
hännystakkiin, silkkihattuun ja hienoihin säärystimiin; ja he ottivat
hänet mukaansa ja panivat hänet istumaan Robbien aitioon eturiviin.

Siellä oli suuri parkkinen arena, jolla hevoset esiintyivät;
ja ympärillä oli kaideaitaus ja leveä kävelyalue katselijoita
varten; viimeisinä, muutamia jalkoja maan pinnan yläpuolella
kohosivat aitiot, joissa istui koko New Yorkin seuraylhäisö.
Sillä hevosnäyttelyyn osaaottaminen oli nyt muodostunut tärkeäksi
kansalliseksi velvollisuudeksi. Muuan vieraileva ulkomaalainen
prinssi oli viime vuonna katsonut sopivaksi käydä sitä katsomassa, ja
tänä vuonna "jokainen" tahtoi tulla.

Montague tottui nopeasti asioiden tilaan; hän huomasi hymyillen,
kuinka helppoa oli tottua pitämään luonnollisena silkillä koristeltua
vuodetta ja pöytäliinaa, seinämaalauksia, yksityisvaunuja ja
kultalautasia. Aluksi oli hänestä tuntunut oudolta ja aivan
mahdottomalta nähdä valkopukuisen naisen tai valkopukuisen miehen
odottavan, valmiina vastaanottamaan hänen määräyksiään; mutta
hän alkoi tottua noihin äänettömiin ja sanattomiin lakeijoihin,
joita oli kaikkialla hänen ympärillään, odottamassa hänen pienintä
viittaustaan. Samoin hän arveli vähitellen tottuvansa myöskin
hevosiin, joiden hännät olivat leikatut lyhyiksi ja harjat
tasarivisiksi töyhdöiksi; ne olivat opetetut nostelemaan jalkojaan
kummallisella, erikoisella tavalla, ja ajettaessa oli niillä suussaan
teräväsyrjäiset suitset, jotka repivät niiden suuta ja teki niiden
käynnin vilkkaaksi.

Siellä oli kuormahevosia, kyytihevosia, ratsastus- ja
metsästyshevosia, pooloponia, siitoshevosia -- kaikkia hevoslajeja,
mitä ihmiset huviksensa käyttävät; niitä oli siellä ainakin sata
eri "luokkaa." Ratsastajat esittivät niillä korkeakouluratsastusta
kiertämällä arenaa, ja varta vasten asetettu komitea, toimi
palkintotuomarina, joka arvosteli sinisiä ja punaisia ohjia.
Nähtävästi niiden suuresti keinotekoinen sirous oli todellisuutta
niille ihmisille, jotka ottivat osaa näyttelyyn, sillä katselijat
väreilivät kiihtymyksestä ja tervehtivät käsien taputuksella yleisiä
voittajia. Heillä oli kokonainen sarja sovittuja merkkejä, joita
kaikki ymmärsivät -- olipa heillä uusi puhekielikin. Sanottiin, että
nämä "nyöpelit" olivat "ylväitä" ja "ketteriä"; nuo olivat "huojuvia"
ja "konstikkaita" ja "höllyviä."

Hevoset muodostivat todellisuudessa kuitenkin vain pienen osan tästä
näyttelystä, ei tarvinnut istua siellä koko iltapäivää ennenkuin
pääsi selville, että tilaisuus oli itse asiassa ylhäisönäyttely.
Sillä kuusi tai seitsemän tuntia päivästä oli leveä käytävä
ahtautunut niin täyteen ihmisolentoja, että vain suurella vaikeudella
saattoi liikkua; ja tämä väkijoukko katseli tuskin koskaan arenalle
-- se tuijotteli ylös aitioihin. Koko vuoden ympäriinsä saivat
tyytymättömät keskiluokkiin kuuluvat miljoonat lukea "hienon säädyn"
elämästä; ja tänne oli heillä tilaisuus saapua ja nähdä heitä --
elävinä ja todellisina ja puettuina loistaviin pukuihinsa. Täällä
oli koko _grand monde_ numeroiduissa aitioissa ja heidän nimensä
merkittyinä ohjelmiin, niin että jokainen saattoi löytää heidät
suoraan. Kymmenen tuhatta ihmistä muista kaupungeista oli tullut
New Yorkiin vain siinä tarkotuksessa, että olisi tilaisuudessa
heitä näkemään. Naiset, jotka elivät pensionaateissa ja laittoivat
itse vaatteensa, olivat tulleet saamaan viitteitä muoteihin;
kaikki kaupungin vaatteiden valmistajat olivat samaa tarkoitusta
varten saapuvilla. Hienostoelämän reporterit olivat tulleet
muistiinpanokirjat käsissään; ja seuraavana aamuna hienoston
matkijat kaikkialla ympäri koko Yhdysvaltojen lukivat näyttelystä
sanomalehdissä tähän tapaan: "Mrs Venable oli puettu aistikkaaseen,
purppuraviolettiin pukuun ja Eton-sakettiin, jota koristi silkkinen
reunustin, ja joka aukeni pitsirinnustimen yli. Hänen hattunsa oli
samaa väriä, ja sen ympäri oli kiedottu paksulti helakan punaisen
ja oranssin väristä harsoa, ja päälaella oli paratiisilintuja,
jotka täydensivät ulkonäköä. Turkikset olivat hopeaketun nahkaa."
[Hopeakettu, _Vulpes argentatus_, on eräs ulkomaalainen kettulaji.
Suom.]

Kaikista oivallisimmat Metropoliksen suurista päivälehdistä painoivat
palstamääriä tällaista luettavaa; ja "keltaisissa" sanomalehdissä
oli mielipiteiden vaihtoa "asiantuntijain" kesken puvuista, ja
puolisen sivua kuvia enimmän huomiota herättäneistä aitioiden
haltijoista. Montaguen istuessa juttelemassa Mrs Wallingin kanssa,
näppäsi puoli tusinaa kameeroja heistä pikakuvat; ja kerran muuan
nuori mies luonnoskirjanen kädessään tuli ja alkoi kylmäverisenä
tehdä työtä. -- Tuollaisten asiain suhteen osotti hienoston nainen
kolmea eri tunnealaa; ensimäinen se, mitä hän osotti yleisölle --
tuota väsynyttä, halveksivaa välinpitämättömyyttä; toinen se, minkä
hän ilmaisi ystävilleen -- naivin raivokas, mutta avuton harmi; ja
kolmas se, mitä hän itse asiassa tunsi -- tuo ilkamoiva voitonriemu
kilpailijoitaan kohtaan, joiden kuvia ei oltu julkaistu ja joiden
pukuja ei oltu kuvattu.

Se oli ylimystönaisten suuri pukuparaadi. Hänen, joka tahtoi
näytellä asiaankuuluvaa osaa siinä, täytyi kuluttaa ainakin
viisikymmentätuhatta markkaa pukuihinsa sillä viikolla. Oli aivan
välttämätöntä käyttää joka päivä eri pukua iltapäivällä ja illalla;
mutta muutamat, jotka olivat mestareita vaihtamaan nopeasti ja olivat
ylpeitä siitä, saattoivat kantaa kolme tai neljä pukua päivässä,
ja tarvitsivat siten pari tusinaa koko näyttelyä varten. Tietenkin
täytyi olla hatut, kengät ja käsineet, jotka arvokkuudessa vastasivat
muuta pukua. Huikean kalliita turkisviittoja riippui huolettomasti
yli aition reunanteen, ollakseen siinä näytteellä; ja illalla oli
sitten pyroteknillinen jalokivinäyttely. Mrs Virginia Landis kantoi
yksinkertaisia helmikorvarenkaita, joiden hän reporttereille kertoi
maksaneen satatuhatta markkaa; ja siellä oli kaksi naista, jotka
kopeilivat kahden miljoonan markan arvoisella timanttipaljoudella
-- ja kumpikin heistä oli vuokrannut salapoliisin kiertelemään
väkijoukossa ja pitämään heitä silmällä!

Ei kenenkään kuitenkaan tarvitse otaksua, että hevoset, vaikka
näyttelivätkin huomaamatonta osaa näyttelyssä olisivat näytelleet
halpahintaisinta osaa. Yhden nähtiin ajavan mustalla, neliorhisella
valjakolla, joka oli maksanut kaksisataatuhatta; siellä oli toisia,
jotka ajoivat ainoastaan yhdellä hevosella, ja olivat maksaneet
siitä kaksisataatuhatta. Kaksi ja puoli miljoonaa oli kohtuullinen
määrä, minkä joku näytteelle panemisen arvoinen "ryhmä" maksoi.
Ja tietenkin nämä hevoset olivat kelpaamattomia muuhun kuin
tällaisiin näyttelyihin ja toisten samallaisten hevosten siitokseen.
Monet niistä eivät menneet koskaan muulloin ulos talleistaan,
kuin vietäessä radalle harjottelemaan; ja noita mutkallisia ja
suunnattoman kalliita vaunuja ei missään tapauksessa voitu käyttää
muualla -- kun niitä kuljetettiin paikasta toiseen, kulkivat ne
harvoin omien pyöriensä päällä.

Ja siellä oli ihmisiä, joiden tärkeimmäksi tehtäväksi elämässä oli
muodostunut päästä sinisten ohjien voittajaksi näissä näyttelyissä.
He pitivät yllä suuria maa-alueita yksinomaan hevosia varten, ja
heillä oli vartavasten rakennettuja yksityisiä näyttelyareenoja.
Robbie Walling ja Chauncey Venable olivat kumpikin sellaisia ihmisiä;
seuraavana kesänä vei toinen Wallingeista täydellisen ryhmän yli
meren, opettaakseen hevosten näyttelyleikkiä Lontoon hienostolle.
Hän otti pari kolmekymmentä hevosta asiantuntevan hoitajan ja
kymmenkunnan apulaisen valvonnan alla; hän lähetti kuusitoista
erimallista vaunua, ja kahdet suuret ajopelit, ja tonnin verran
varustuksia ja kaikellaisia kankaita. Ne vaativat kokonaisen laivan
kannen, ja matka vapautti hänet kolmesta miljoonasta markasta.

Kaiken päivää oli Robbie tietysti arenalla hevoskouluttajiensa ja
toisten kilpailijoiden kanssa, ja Montague istui pitämässä seuraa
hänen vaimolleen. Heidän luokseen tulvaili lakkaamatta vierailijoita,
jotka saapuivat onnittelemaan Mrs Robbieta heidän menestyksestään,
ja surkuttelemaan yhdessä Mrs Chauncey Venablen kanssa julkisuutta
etsivän piirilakimiehen uhrin kärsimyksiä.

Oli ainoastaan yksi heikko puoli hevosnäyttelyn suhteen, kuten
Montague pääsi perille niiden keskustelusta, jotka kävivät heidän
luonaan: näyttely oli julkinen, eikä ollut mitään keinoa estää
epämieluisia ihmisiä ottamasta siihen osaa. New Yorkissa oli
nähtävästi laumoittain rikkaita ihmisiä, jotka eivät kuuluneet
hienostoon, ja joiden olemassaoloa ylhäisö kopeasti ei ollut
huomaavinaan; mutta nämä ihmiset saattoivat tuoda hevosia kilpailuun,
ja voittaa palkintoja, ja vieläpä vuokrata aitionkin ja näytellä
pukujaan. Ja he voivat saada reportterit mainitsemaan niistä lehdissä
-- ja tietenkään nuo tyhmät väkijoukot eivät tietäneet erotusta,
vaan tuijottelivat heihin yhtä paljon kuin Mrs Robbieen tai Mrs
Winnieen. Ja niin kokonaisen viikkokauden ajan saivat nämä ihmiset
elää moisessa autuaallisessa tunnelmassa, että kuuluivat ylhäisöön!
"Ei kestä kauan, ennenkuin tuo tekee lopun hevosnäyttelystä", sanoi
Mrs Vivie Patton, räpäyttäen mustia silmiään.

Miss Yvette Simpkins esimerkiksi; hienosto vaahtosi ja kuohusi,
kun hänen nimensä mainittiin. Miss Yvette oli erään varakkaan
arvopaperien välittäjän veljentytär, ja hän piti itseään hienostoon
kuuluvana, ja tyhmä yleisö luuli myöskin samoin. Miss Yvetten
erikoisena erikoisuutena oli sanomalehtiyleisö; kaikkialla sai
nähdä hänen kuvansa, jossain uudessa, "huomiota ja seuraamista
ansaitsevassa" puvussa, ja kuvan selityksenä saattoi olla "Miss
Yvette Simpkins, New Yorkin parhaiten puettu nainen", taikka "Miss
Yvette Simpkins, joka tunnetaan hienoston etevimpänä naistähtenä."
Sanottiin, että Miss Yvette, joka oli lyhyt ja paksu, ja jolla
oli ruusunhohteiset saksalaiskasvot, oli maksanut kaksi ja puoli
tuhatta markkaa yhdestä valokuvasarjasta, missä hän parhaallaan
istui uudessa pukeumishuoneessaan; ja hänen kuviaan lähetettiin
sanomalehtiin tusinan verran sisältävissä nipuissa kerralla. Miss
Yvette omisti yli viidenmiljoonan markan arvosta timantteja -- maan
hienoimpia, sanomalehtien mukaan; hän oli kuluttanut tänä vuonna
kuusisataa viisikymmentätuhatta markkaa pukuihinsa, ja hän antoi
pitkiä haastatteluja, joissa hän toi esille tuon tosiasian, että
nykyajan nainen ei itse asiassa voi olla hyvin puettu vähemmällä kuin
viidelläsadalla tuhannella vuodessa. Miss Yvetten keppihevosena oli
se, että hän ei koskaan elämässään ollut ajanut raitiovaunussa.

Montaguella oli aina lämmin kohta sydämessään onnetonta Miss Yvetteä
kohtaan, joka teki niin ankarasti työtä tullakseen johtavaksi
tähdeksi; sillä tapahtui niin, että Miss Yvetten ollessa arenalla
näyttämässä taitoaan irtovaljakoilla ajamisessa, sattui hänelle
kohtalorikas kohtaus. Myöhemmin elämässään, kun hän tuli katselleeksi
taaksepäin näihin kaukaisiin aikoihin, tuntui hänestä kummalliselta,
että hän oli tullut tänne niin huolettomana ja mitään odottamatta,
samalla aikaa kun kohtalottaret kutoivat ihmeellisiä lankojaan hänen
ympärillään.

Oli tiistai-iltapäivä, ja hän istui Mrs Venablen aitiossa. Mrs
Venable oli Majurin sisarpuoli, ja tuo huoleton vanhapoika oli siellä
itsekin, sekä myöskin Betty Wyman, joka teki säkenöiviä huomautuksia
ohikulkevista; ja aitioon astui Chappie de Peyster erään nuoren
naisen seurassa.

Niin paljon oli ihmisiä pysähtynyt ja tullut esitetyksi Montaguelle
ja sitten taas mennyt tiehensä, että Montague vain kerran katsahti
häneen. Hän huomasi, että hän oli pitkä ja miellyttävän näköinen, ja
kuuli hänen nimensä. Miss Hegan.

Ajopelien edessä arenalla oli kaksi hevosta, jotka olivat
valjastetut toinen toisensa eteen; ja Montague aprikoi itsekseen,
mikä käsittämätön vaikutin sai ihmiset satuloimaan ja ajamaan
hevosia moisella tavalla. Keskustelu kohdistui Miss Yvetteen, joka
oli arenalla; ja Betty teki huomautuksia siitä peittelemättömästä
mielihyvästä, jolla hän heilutti pitkää piiskaa, joka hänellä oli
kädessään. "Oletteko nähneet, mitä lehdet sanoivat hänestä tänä
aamuna?" kysyi hän. "'Miss Simpkins oli puettu hienoon purppuran
väriseen samettiin', ja niin edespäin! Hän esiintyi koko maailmalle
kilpa-ajoradan Venuksena!"

"Minkätähden hän ei kuulu seuramaailmaan?" kysyi Montague, uteliaana.

"Hän!" huudahti Betty. "Oh, hänhän on naurettava apina!"

Oli hetken vaitiolo, jota seurasi heidän nuoren naisvierailijansa
huomautus. "Mielestäni todellinen syy", sanoi hän, "siihen, että hän
ei koskaan ole päässyt ylhäisön jäseneksi, on se, että hän rakasti
vanhaa enoansa."

Montague heitti lyhyen silmäyksen puhujaan, joka tähysteli kiinteästi
arenalle. Hän kuuli Majurin hihittävän, ja oli kuulevinaan Betty
Wymanin hiljaa tirskuvan. Hetkistä myöhemmin nousi nuori nainen,
ja huomauttaen muutamin sanoin Mrs Venablelle, kuinka hyvin hänen
pukunsa sopi hänelle, poistui hän aitiosta.

"Kuka hän on?" kysyi Montague.

"Hän", vastasi Majuri, "hän on Laura Hegan -- Jim Heganin tytär."

"Oh!" sanoi Montague, haukkoen ilmaa. Jim Hegan -- rahamaailman
Napoleon -- jättiläismäisen rautatiejärjestelmän tsaari, ja lukuisten
valtioiden poliittisten valtaistuinten takanaoleva voima.

"Lisäksi hänen ainoa tyttärensä", lisäsi Majuri. "Tuhattulimmaista,
mikä mehukas pala jollekulle!"

"Joka antaa hänen maksaa joka pennin kaikesta, mitä saa, olkoon hän
kuka hyvänsä!" heitti Betty kostonhimoisena.

"Ettekö pidä hänestä?" kysyi Montague; ja Betty vastasi nopeasti.
"En!"

"Hänen pappansa ja Bettyn suurpappa ovat aina sotajalalla keskenään",
pisti väliin Majuri Venable.

"Minulla ei ole mitään tekemistä isoisäni riitojen kanssa", sanoi
nuori nainen. "Minulla on kylliksi huolia itselläni."

"Mikä häntä sitten vaivaa, Miss Hegania?" kysyi Montague nauraen.

"Omasta mielestään on hän liian hyvä siihen maailmaan, missä hän
elää", sanoi Betty. "Ollessaan hänen kanssaan tuntuu samallaiselta
kuin jos seisoisi tuomioistuimen edessä."

"Kieltämättä sekottava tunne", lisäsi Majuri.

"Häneltä ei koskaan saa mitään, jossa ei olisi kätkettynä piikkiä",
jatkoi tyttö. "Kaikki hänen huomautuksensa ovat tarkotetut
takaperin luettaviksi, ja ainakin minun elämäni on liian lyhyt
oikaistakseni niiden mutkia. Tahdon, että jokainen sanoisi selvällä
englanninkielellä sen, mitä hän tarkoittaa, sittenpähän voin hänestä
pitää tai olla pitämättä."

"Useimmin olla pitämättä", sanoi Majuri ilkeästi; lisäten,
"Kuitenkin, kaikitenkin, hän on kaunis."

"Saattaa olla", sanoi toinen. "Sellainen on tuo neitsyt; mutta minä
pidän enemmän jostakin siedettävämmästä."

"Mitä varten Chappie de Peyster kiemailee hänen ympärillään?" kysyi
Mrs Venable. "Onko hän ehdolla?"

"Ehkä hänen velkansa ahdistelevat häntä taas", sanoi Mistress Betty.
"Hänen täytyy olla epätoivoisessa asemassa. -- Oletteko kuulleet,
kuinka Jack Audubon teki hänelle tarjouksen?"

"Onko Jack tehnyt tarjouksen?" huudahti Majuri.

"Tietysti on", sanoi tyttö. "Hänen veljensä kertoi minulle." Sitten
selitti hän, Montaguen suosioksi, "Jack Audubon on Majurin serkku, ja
kuiva kirjatoukka, ja viettää kaiken aikansa kooten sittiäisiä."

"Mitä hän on sanonut tytölle?" kysyi Majuri suuresti huvitettuna.

"No niin", sanoi Betty; "hän sanoi tietävänsä, että tyttö ei
rakastanut häntä; mutta tyttö myöskin tiesi, että hän ei välittänyt
vähääkään hänen rahoistaan, ja ehkä hän siis tahtoisi naida hänet,
jotta toiset miehet jättäisivät hänet rauhaan."

"Tuhannen tulimmaista!" huusi vanha herra, iskien kämmenillä
polviinsa. "Mestaritunnustus!"

"Onko hänellä niin paljon kosijoita?" kysyi Montague! ja Majuri
vastasi: "Rakas poikani -- hänellä on eräänä päivänä oleva puoli
miljaardia markkaa!"

Nyt astui Oliver aitioon, ja Betty nousi ylös ja meni ulos kävelemään
hänen kanssaan; silloin Montague pyysi valaistusta Miss Heganin
huomautuksen suhteen.

"Mitä hän sanoi, on täydellisesti totta", vastasi Majuri; "se vain
ärsytti Bettyä. Seuramaailman vesiä luovii moni ylhäinen nainen, joka
on lähettänyt vanhat sukulaiset pois näkyvistä telkien taakse."

"Kuinka vanhan Simpkinsin on käynyt?" kysyi toinen.

"Hän on taitava vekkuli", vastasi Majuri. "Hänellä on suuri talo, ja
hänen ainoa ilonsa elämässä on jumalallinen Yvette. Se on oikeastaan
hän, joka tekee hänet naurettavaksi -- hänellä on säännöllinen
sanomalehtiasiamies häntä varten, miekkonen, jonka hän kattaa
timanteilla, kunnes saa tyttärensä kuvan lehtiin."

Majuri pysähtyi hetkeksi tervehtiäkseen muuatta tuttavaa, ja ryhtyi
sitten jatkamaan keskustelua. Nähtävästi saattoi hän jaaritella tähän
tuttavalliseen tapaan kenestä tahansa henkilöstä, jonka nimen toinen
tuli maininneeksi. Vanha Simpkins oli ollut nuorena hyvin köyhä,
eikä hän ollut koskaan päässyt siitä muistosta. Miss Yvette kulutti
yhdellä kerralla kaksi ja puolisataatuhatta pariisilaisiin pukuihin;
mutta joka päivä säästä vanha eno sokeripalat, jotka tulivat kalliin
"lunchin" mukana, minkä hän tuotti toimistoonsa. Ja kun hänellä oli
muutamia puntia, lähetti hän ne kotia lähettilään mukana!

Tästä keskustelusta sai Montague uuden aavistuksen sen maailman
mutkallisuudesta, mihin hän oli joutunut. Miss Simpkins oli
"mahdoton"; ja kuitenkin oli siellä esimerkiksi Mrs Landis,
jonka hän oli kohdannut Mrs Winnie Duvalilla. Hän oli tavannut
häntä useita kertoja näyttelyssä; ja hän kuuli Majurin ja
hänen sisarpuolensa nauraa hihittävän muutamalle kappaleelle
seuramaailman aikakauslehdissä, jossa kerrottiin, että Mrs
Virginia van Rensselaer Landis oli äskettäin palannut onnelliselta
metsästysmatkalta kaukaisessa lännessä. Hän ei nähnyt siinä
mitään naurettavaa, ennenkuin he kertoivat hänelle toisesta
artikkelista, joka oli ilmestynyt joku aika ennen; siinä oli ollut
ilmotettuna, että Mrs Landis oli matkustanut etsimään itselleen
asuinpaikkaa etelä-Dakotaan, ottaen mukanaan kolmekymmentäviisi
lipasta ja villakoiran; ja että "Leanie" Hopkins, kaunis, nuori
arvopaperimeklari oli tehnyt kuuden kuukauden köyhyys-, siveys- ja
kuuliaislupauksen.

Ja kuitenkin Mrs Landis "kuului" hienostomaailmaan! Ja lisäksi, hän
kulutti melkein yhtä paljon pukuihinsa kuin Miss Yvette, ja puvut
olivat aivan yhtä merkillisiä; ja että lehdet eivät kirjottaneet
palstamääriä niistä, ei riippunut siitä, että Mrs Landis ei olisi
sitä täydestä sydämestään halunnut. Hän oli maalattu ja puettu aivan
yhtä vapaasti kuin joku kuorotyttö näyttämöllä. Hän nauroi jokseenkin
paljon ja kimakalla äänellä, ja hän kertoi ystäviensä kanssa juttuja,
joita kuullessa Montaguen teki mieli poistua.

Mrs Landis oli jostakin syystä ihastunut Aliceen, ja kutsunut hänet
kahdesti näyttelyn kuluessa kotiaan "lunchille". Ja kun he saapuivat
taas kotia illalla, istui tyttö vuoteella turkiksilla peitetyssä
vaipassaan, ja jutteli Montaguelle ja äidilleen ja Lucy-mummolle koko
käyntinsä.

"Uskon, että naisella ei ole mitään muuta tekemistä tai ajattelemista
maailmassa kuin vaatteet yllänsä!" sanoi hän. "Oo, hänellä on
pallojalustoilla siirrettäviä peilejä, niin että hän voi nähdä joka
ainoan osan hameestaan! Ja hän saa kaikki vaatteensa Pariisista,
neljästi vuodessa -- heillä on nyt neljä muotikautta kahden asemesta,
sanoo hän! Luulin, että minun uudet vaatteeni olivat jo jotakin,
mutta voi viheliäistä, kun näin hänet!"

Sitten siirtyi Alice kuvailemaan neljäntoista lippaan purkamista,
jotka juuri sinä päivänä olivat tuodut tullaushuoneelta. Mrs
Virginian _coutourièrellä_ oli hänen maalattu valokuvansa
(esiintyen luonnollisissa väreissä) ja täsmällisten mittojen
mukainen vartalo; siten jokainen hänen puvuistaan sopi hänelle
täydellisesti. Kaikki puvut saapuivat silkkipaperilla täytettyinä,
ja ne kuljetettiin nauhaverkkoihin kiedottuina; ja jokaisen puvun
mukana seurasi palanen tehdaskangasta, josta hänen suutarinsa
saisi tehdä hänelle kenkiä tai tohveleita. Siinä oli katupukuja
ja oopperavaippoja, _robes de chambre_ ja teenjuontiviittoja,
vastaanottopukuja, ja ihmeellisiä tanssijais- ja päivällispukimia.
Useimmat jälkimäisistä tuli koristella jalokivillä, ennenkuin niissä
sai esiintyä, ja niihin oli siroteltu valejalokiviä osottamaan,
kuinka oikeat ovat aseteltavat Nämä puvut olivat tehdyt oikeasta
pitsi- ja pariisilaisesta koruompelukankaasta, ja niistä maksettuja
hintoja oli melkein mahdoton uskoa. Muutamat niistä olivat
tehdyt niin hienon hienosta pitsistä, että naisten, jotka niitä
tekivät, täytyi istua kosteissa kellareissa, muuten auringonvalo
kuivattaisi ohuet langat ja ne katkeaisivat; yksi ainoa kyynärän
mitta pitsiä edusti neljänkymmenen päivän työtä. Siellä oli
pastellivärinen "_batiste de sole_" Pompadour-mallinen mantteli,
joka oli koristeltu sametinhienoilla silkkikukkasilla, ja maksanut
viisituhatta markkaa Siellä oli hattu, jota hänen tuli kantaa sen
kanssa, ja se oli maksanut kuusisataakaksikymmentäviisi markkaa,
ja kengät harmaasta antiloopin nahkasta, jotka olivat napitetut
luonnollisilla helmillä, ja olivat maksaneet kaksisataa markkaa.
Ja sitten oli loistava ja monirakenteinen tanssijaispuku vaalean
vihreästä _chiffon_-satiinista, kukitettu syövytetyllä hopealla
koristetuilla _orchiksilla_, ja pitkä hovilaahustin, ylt'yleensä
peitetty timanteilla -- se oli maksanut kolmekymmentätuhatta markkaa
ilman timantteja! Ja sitten oli erityinen automobiilinuttu, joka
oli maksanut viisitoistatuhatta; ja leipzigiläinen oopperavaippa
tehty valkoisesta syntymättömän lampaan nahkasta ja reunustettu
kärpännahkalla, ja se oli maksanut kuusikymmentätuhatta -- ynnä
lisäksi viisituhatta hatusta, joka oli vaippaa varten! Mrs Landis
ei ollenkaan epäillyt maksaessaan sataseitsemänkymmentäviisi
markkaa yhdestä silkkinenäliinasta, taikka kaksisataa markkaa
yhdestä silkkisukkaparista, taikka tuhat markkaa helmillä ja
kullalla kirjaillusta päivänvarjosta, jossa oli ryöpyittäin
_chiffon_-laskoksia, ja niitä oli yksi jokaista pukua varten, samalla
tavalla kuin hattujakin.

"Ja hän väittää, että kaikki nuo esineet ovat hintansa arvoiset",
sanoi Alice. "Hän sanoo, että ei yksinomaan niiden aine merkitse
jotakin, vaan ajatus. Jokainen puku on taideluoma samalla tavalla
kuin maalaus. 'Minä maksan taiteilijan luovasta nerosta', sanoi hän
minulle -- 'hänen taitavuudestaan siepata ajatuksiani, ja hänen
taidostaan sovittaa niitä minun persoonallisuuteni -- ihonväriini,
tukkaani ja silmiini. Joskus suunnittelen minä itse omia pukujani, ja
siksi tiedän, mitä vaikeaa työtä se on!'"

Mrs Landis polveutui yhdestä New Yorkin vanhimmista perheistä,
ja hän oli oman asemansa nojalla varakas; hänellä oli palatsi
viidennellä Avenuella, ja nyt kun hän oli ajanut miehensä ulos, ei
hänellä ollut siellä mitään muuta kuin vaatteensa. Alice kertoi
heille paikoista, joissa hän niitä säilytti -- se oli täydellinen
museo! Siellä oli yksi pukuhuone, joka oli tehty tomunpitäväksi
kiillotetusta kovastapuusta, ja sen poikki kulki rivi riviltä pitkiä
tankoja, joista riippui topattuja hametelineitä. Kaikkialla vallitsi
huolellinen järjestys ja sopusointu -- jokainen paita oli numeroitu
ja samalla numerolla merkityssä kaapin laatikossa voi löytää liivin
-- j.n.e., hatut, sukat, käsineet, kengät ja päivänvarjot. Siellä oli
kaappirivejä, joiden laatikot olivat täyteen pinkatut aistikkaalla,
pitsireunusteisella _lingeriellä_; siellä oli kaksi kaappia, jotka
olivat täynnä hattuja, ja kolme, jotka olivat täynnä kenkiä. "Kun hän
oli Lännessä", sanoi Alice, "laski yksi hänen kamarineitseistään, ja
huomasi, että hänellä oli yli neljäsataa paria! Ja hänellä tosiaan
on laatikko, jossa hän säilyttää luetteloa, voidakseen pitää niistä
lukua. Ja jokaisen laatikon ympäri kiertää lemuava, silkkinen
hajuvesipussi, ja jokaiseen hameeseen ja liiviin on siroteltu pienen
pieniä hajuvesipusseja; ja hänellä on oma erikoinen hajuvetensä --
hän antoi minulle sitä vähän. Hän kutsuu sitä _Coeur de Jeannette_,
ja hän sanoo keksineensä sen itse ja omistavansa sille patentin!"

Ja sitten ryhtyi Alice kuvailemaan kamarineitsyeen työhuonetta,
joka myöskin oli kiillotetusta kovastapuusta ja tomunpitävä, ja
siinä oli balkongi vaatteiden harjaamista varten ja metallilangat,
joiden päälle asetettiin vaatteet, ja kuumaa ja kylmää vettä ja
rautainen silityspöytä, ja sähköllä kuumennettava hella. "Mutta
sielläpä ei varmaankaan ole paljoa tekemistä", nauroi tyttö,
"sillä hän ei koskaan esiinny samassa puvussa useammin kuin kaksi
tai kolme kertaa. Ajatelkaapa vain, että maksaa useita kymmeniä
tuhansia markkoja yhdestä puvusta, ja antaa se köyhälle sukulaiselle,
sittenkuin sitä on käyttänyt ainoastaan pari kertaa! Ja mikä pahinta;
Mrs Landis sanoo tuon kaiken olevan aivan tavallista; sellaisen
asiaintilan tapaa jokaisessa kodissa, joka on yhteiskunnallisesti
huomattavassa asemassa. Hän sanoi, että on olemassa muutamia naisia,
jotka kopeilevat sillä, etteivät koskaan esiinny kahdesti samassa
puvussa, ja Bostonissa on yksi hirvittävä henkilö, joka käyttää
jokaista pukuaan kerran, ja sitten poltattaa sen juhlallisesti
hovimestarillaan!"

"On aivan mieletöntä menetellä moisella tavalla", lisäsi vanha Mrs
Montague, kuultuaan koko kertomuksen. "En saata nähdä, kuinka ihmiset
voivat sellaisesta saada mitään nautintoa."

"Niin minäkin sanoin", vastasi Alice

"Kenelle sanoit sinä sillä tavalla?" kysyi Montague. "Mrs Landisille?"

"Ei", sanoi Alice, "yhdelle hänen serkulleen. Olin alikerrassa
odottamassa häntä, ja tämä tyttö astui sisälle. Ja me jouduimme
keskusteluun siitä, ja minä en sanonut uskovani koskaan voivani
tottua kaikkeen tuollaiseen."

"Mitä hän sanoi?" kysyi toinen.

"Hän antoi minulle omituisen vastauksen", sanoi tyttö. "Hän on pitkä
ja hyvin ylhäisen näköinen, ja minä vähän pelkäsin häntä. Hän sanoi:
Te tulette tottumaan siihen. Jokainen, tiedättehän, tekee sitä, ja
jos koetatte menetellä toisin, niin he loukkaantuvat; ja Teillä ei
ole rohkeutta tehdä sitä ilman ystäviä. Te aijotte joka päivä lakata,
vaan Te ette koskaan sitä tee, ja Te jatkatte aina kuolemaanne
saakka."

"Mitä sinä siihen vastasit?"

"En mitään", vastasi Alice. "Juuri samalla astui Mrs Landis sisään,
ja Miss Hegan meni pois."

"Miss Hegan?" toisti Montague.

"Niin", sanoi toinen. "Se on hänen nimensä -- Laura Hegan. Oletko
kohdannut häntä?"



Kahdeksas luku.


Hevosnäyttely pidettiin Madison Square Gardenissa -- rakennuksessa,
joka täytti kokonaisen kaupungin osan. Montaguesta tuntui, että niinä
neljänä päivänä, jotka hän oli näyttelyssä, tuli hän esitetyksi niin
monelle hengelle, että ne olisivat riittäneet täyttämään rakennuksen
seiniään myöten. Jokainen hienoista herroista ja naisista ojensi
hänelle suloisesti hansikoidun käden, ja huomautti, mikä erinomainen
ilma heillä oli, ja kysyi, kuinka kauan hän oli ollut New-Yorkissa,
ja mitä hän siitä piti. Sitten saattoivat he jutella hevosista, ja
niistä ihmisistä, jotka olivat saapuvilla, ja vaatteista, joita he
kantoivat.

Hän näki harvoin veljeään, joka enimmän ajan oli Wallingin
naisten seurassa; ja Alice myöskin oli suurimmaksi osaksi hänestä
erotettu, ja toiset pitivät hänestä huolta. Kuitenkaan ei hän
koskaan ollut yksin -- aina oli joku nuori rouva valmiina ohjaamaan
hänet vaunulleen ja kiidättämään hänet kotiaan aamiaiselle tai
päivälliselle.

Hän ihmetteli useasti, minkätähden ihmiset olivat niin ystävällisiä
hänelle, muukalaiselle, ja henkilölle, joka ei voinut tehdä heille
mitään korvaukseksi. Mrs Billy Alden ryhtyi hänelle sitä selittämään
hänen eräänä iltapäivänä istuessaan Mrs Aldenin aitiossa. Nähtävästi
täytyi olla muutamia ihmisiä, joista he saivat nauttia, muuten ei
olisi ollut mitään hauskuutta leikissä. "Kaikki on Teille uutta ja
ihmeellistä", sanoi hän, "ja Te olette tuores ja herkullinen; Te
saatte nämä naiset ajattelemaan, että ehkä heidän ei sittenkään
pitäisi olla niin kyllästyneitä! Kas tuossa on nainen, joka on
ostanut suuren maalauksen; hän sanoo sitä suureksi, mutta hän ei
itse sitä ymmärrä -- ainoa, minkä hän tietää, on se, että se maksaa
hänelle muutamia satoja tuhansia markkoja. Ja nyt Te tulette, ja
Teille se on todellinen maalaus -- ja ettekö huomaa, kuinka hyvillään
hän siitä on?"

"Oliver opettaa minulle aina, että imarteleminen ei ole soveliasta",
sanoi mies nauraen.

"Niinkö?" sanoi toinen. "No niin, älkää antako tuon veljenne pilata
Teitä. Kaupungissamme on yllin kyllin _blasê_-ihmisiä olkaa Te oma
itsenne."

Hän ymmärsi kohteliaisuuden, mutta lisäsi, "Pelkäänpä ihmisten
väsyvän minuun, kun uutuuden viehätys on kulunut loppuun."

"Te tulette löytämään oman paikkanne", sanoi Mrs Alden -- "ihmiset,
joista Te pidätte, ja jotka pitävät Teistä." Ja hän jatkoi puhelua,
selittäen, kuinka hän nyt sai kulkea keskellä monenlaatuisia,
toisistaan eroavia "säätyjä", joihin kuuluvilla ihmisillä oli
erilainen maku ja erilainen katsantokanta. Seuramaailma oli
äskettäin hajaantunut sillä tavalla -- jokainen sääty kadehti ja
halveksi kaikkia muita. Nuo terävät kulmat tasaantuivat vähäsen
tässä näyttelyssä, ja siksi saattoi hän kohdata täällä suuren joukon
ihmisiä, jotka eivät koskaan tavanneet toisiaan, vaan vieläpä olivat
kokonaan huomaamatta toistensa olemassaoloakin.

Ja Mrs Alden alkoi esittää hänelle erotusta näiden "säätyjen"
välillä; ne ulottuivat kaikista suljetuimmasta kaikista
"keltaisimpaan", josta ne jo alkoivat sulautua alhaissäätyiseen
rahaylimystöön -- jota nähtävästi oli laumoittain kaupungissa. Näihin
kuului "urheilijoita" näyttelijöitä ja poliitillisia henkilöitä,
joista muutamat olivat itse asiassa hirveän rikkaita; ja nämä säädyt
vuorostaan häipyivät rikollisten ja _demi-monde_-ihmisten kanssa
yhteen -- jotka myöskin saattoivat helposti olla rikkaita. "Teidän",
sanoi Mrs Alden, "tulisi kerran saada minun veljeni kertomaan Teille
kaikista näistä ihmisistä. Hän on ollut mukana politiikassa, niinkuin
tiedätte, ja hänellä on kilpa-ajotalli."

Ja Mrs Alden kertoi hänelle niistä pikkiriikkisistä eroavaisuuksista,
joita oli olemassa näiden eri ylhäisösäätyjen tapojen välillä.
Yksi kysymys esimerkiksi oli naisten tupakoiminen. Kaikki naiset
tupakoivat nykyaikana; mutta muutamat tekivät sitä vain omissa
huoneustoissaan, taikka missä hyvänsä, missä miehetkin polttivat.
Kaikki olivat kuitenkin yksimielisiä, että "julkisuudessa" ei
sopinut koskaan polttaa -- se on, missä heidät näkisi sellaiset
ihmiset, jotka eivät kuuluneet heidän säätyynsä. Sellainen oli joka
tapauksessa aina ollut sääntönä, vaikka muutamat uhkarohkeat alkoivat
uhmailla jo sitäkin vastaan.

Sellaiset säännöt olivat hyvin jyrkkiä, mutta ne olivat puhtaasti
sovinnaisia, niillä ei ollut mitään tekemistä oikean ja väärän
kanssa: tosiasia, jonka Mrs Alden esitti tavanmukaisella
terävyydellään. Nainen, olkoon hän nainut tai naimaton, saattoi
matkustaa miehen kanssa yli koko Euroopan, ja kuka hyvänsä saattoi
tietää, että hän teki niin, mutta sillä ei ollut mitään väliä,
niin kauan kuin hän ei sitä tehnyt Ameriikassa. Oli eräs nuori
rouva, jonka Montague tulisi kyllä tapaamaan, raju kaunotar,
joka säännöllisesti joi itsensä humalaan päivällisseuroissa, ja
hovimestarin oli aina saateltava hänet vaunuunsa. Hän liikkui mitä
ylhäisimmissä piireissä, ja jokainen piti sitä vain koirankujeena.
Tällaiset epämieluiset asiat eivät vahingoittaneet ketään henkilöä,
jollei hän mennyt "ulkopuolelle" -- se on, jollei hän tullut
skandaalin esineeksi oikeudessa tai sanomalehdissä. Mrs Aldenilla
itselläänkin oli ystävä (jota hän sydämestään vihasi), joka oli
saanut eron miehestään ja nainut rakastajansa heti kohta, ja oli
tämän tähden karkotettu ulos seurapiireistä. Kun hän kerran oli
tullut puoleksi julkiseen näytäntöön, viisikymmentä naista oli
samalla noussut ylös ja jättänyt huoneen! Hän olisi huoletta voinut
elää rakastajansa kanssa sekä ennen että jälkeen eroa, ja jokainen
olisi saattanut sen tietää, ilman että kukaan olisi siitä välittänyt;
mutta _convenances_ selittivät, että hänen ei tullut mennä naimisiin
ennenkuin vuosi oli kulunut umpeen erosta.

Yhden asian saattoi Mrs Alden koko elämänsä aikaisten havaintojensa
tuloksena todeta, ja se oli se suuri nopeus, millä nämä
sovinnaistavat, kaikista juurimmaisetkin, niistä, antoivat perää,
ja sijalle tuli tuo ylimalkainen "tee niinkuin haluat." Jokainen
saattoi nähdä, että sellaisen naisten valta, kuin Mrs Devon, jotka
edustivat vanhaa järjestelmää, ja olivat kunnioitusta herättäviä,
jyrkkiä ja ylhäisiä, taipui uusien ihmisten tuoman hyökylaineen
tiellä, ihmisten, jotka olivat kummallisia, haaveksivia,
suuriäänisiä ja kaikenkarvaisia. Ja nuorempi polvi ei välittänyt
mitään kenestäkään eikä mistään muusta auringon alla kuin siitä,
että heillä oli kylliksi aikaa tehdä huimapäisiä retkeilyjään.
Vanhoina hyvinä aikoina sai aina sirolla käsialalla kirjotetun tai
kaiverretun päivälliskutsun, joka oli jäsennetty persoonattomaan ja
muodolliseen tyyliin; mutta toissa päivänä oli Mrs Alden löytänyt
pöydällään sanoman, joka oli saapunut telefoonin kautta: "Saapukaa
hyväntahtoisesti päivällisille, mutta älkää tulko, jollette voi tuoda
miestä kanssanne, sillä muutoin tulee meitä kolmetoista pöytään."

Ja tämän mukana kasvoi ylellisyys ja hurjastelu kerrassaan
uskomattomassa määrässä. "Teitä hämmästyttää kaikki tuo, mitä nyt
näette täällä", sanoi hän -- "mutta annan Teille sanani siitä, että
jos olisitte viiden vuoden päästä tulemassa tänne takaisin, niin
huomaisitte kaikki nykyiset normaalimittamme vanhentuneiksi, ja
meidän nykyiset uranuurtajamme joutuneiksi taustalle. Te näkisitte
uusia hotelleja ja teattereita avattavan, ruoka, vaatteet ja
huonekalustot, ne maksavat kaksi kertaa niin paljon kuin nyt.
Ei kauan sitten oli yksityiset ajopelit vielä ylellisyyttä; nyt
se on yhtä välttämätön kuin ooppera-aitio taikka yksityinen
tanssisalonki, ja henkilöillä, jotka todella merkitsevät jotakin,
on yksityiset junat. Saatan vielä muistaa, kun tyttäremme kantoivat
miellyttäviä musliinipukuja kesällä, ja lähettivät ne pestäviksi;
nyt esiintyvät he niin kutsutuissa _lingerie_-puvuissa, toimikkaissa
pumpulikankaissa _en princesse_, joita koristivat silkkiompelukset
ja oikeat pitsit ja nauhat, ja ne maksoivat viisituhatta markkaa
kappale, eikä niitä voida pestä. Vuosia takaperin, kun minä
annoin päivällisen, kutsuin minä tusinan ystäviäni ja minun oma
mestarikokkini keitti aterian ja minun omat palvelijani tarjoilivat
sen. Nyt on minun maksettava hovimestarilleni viisikymmentä tuhatta
vuodessa, eikä mikään, mitä hän tarjoaa, ole tarpeellisen hyvää.
Minun on kutsuttava neljä-, viisikymmentä henkilöä, ja sitten
tuotan minä jonkun kyökkimestarin, ja hän kantaa kaiken mitä
hänellä on, ja minun palvelijani menevät tiehensä ja juovat itsensä
sikahumalaan. Ennen oli tapana saada viidelläkymmenellä markalla hyvä
päivällisannos ja seitsemänkymmentäviisi oli jo jotain erinomaista;
mutta nyt saamme kuulla päivällisistä, jotka maksavat viisituhatta
markkaa annos! Eikä enää riitä kauniit kukkaset pöydällä -- niitä
tulee olla kokonainen 'maisema'; taustana täytyy olla maalaisnäköala,
ja kultakaloja haaraisissa maljakoissa, ja kahdenkymmenenviiden
tuhannen markan arvosta floridalaisia orchiksia pöydällä ja kukkivia
ruusukimppuja, jotka maksavat seitsemänsataa viisikymmentä markkaa
tusina. Olin viime vuonna läsnä päivällisillä Walfordissa, jotka
olivat maksaneet kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa; ja kun
minä pyydän heitä tulemaan vierailulle luokseni, on minun tarjottava
heille yhtä hyvää kuin mitä itse olen saanut. Toissa päivänä maksoin
minä viisi tuhatta markkaa yhdestä pöytäliinasta!"

"Minkätähden teette sitä?" kysyi Montague keskeyttäen.

"Jumala tietää", sanoi toinen; "en minä. Ihmettelenpä joskus sitä
itsekin. Arvatakseni teen sitä sentähden, että minulla ei ole mitään
muuta tekemistä. Se muistuttaa aivan juttua, jonka he kertovat
veljestäni -- hän menetti omaisuuttaan Saratagan pelihelvetissä, ja
muuan sanoi siellä hänelle, 'Davy, miksi sinä menet sinne -- etkö
tiedä, että peli on väärä?' 'Tietenkin se on väärä', sanoi hän,
'mutta kautta manalan, se on ainoa pelipaikka kaupungissa!'"

"Paine on suurempi, kuin kukaan jaksaa kestää", sanoi Mrs Alden
hetken mietittyään. "Se on samaa kuin koettaisi uida vastavirtaa.
Sinun on pakko sujua virran mukana ja tehdä, mitä jokainen sinulta
odottaa -- lapsesi, ystäväsi, palvelijasi ja liiketuttavasi. Koko
maailma on salaliitossa sinua vastaan."

"Se on kammottavaa", sanoi mies.

"Niin", sanoi toinen, "eikä siitä koskaan tule loppua. Luulet
tuntevasi tuon kaiken kokonaisuudessaan, mutta huomaatkin, että
todellisuudessa tunnet vain pikkuruisen osan siitä. Ajatella esim.
niitä lukemattomia ihmisiä, jotka koettavat seurata mukana! Sanotaan
että on seitsemän tuhatta miljonääriä tässä maassa, mutta minä sanon,
että New-Yorkissa yksin on kaksikymmentä tuhatta -- taikka elleivät
he omista miljoonaa, niin kuluttavat he ainakin yhden miljoonan
markan tulot, ja sehän on sama asia. Voittehan kuvitella, että mies,
joka maksaa viisikymmentä tuhatta vuodessa vuokrana, maksaa kaksi ja
puoli sataa tuhatta elääkseen; ja täällä on Viides Avenue -- kaksi
peninkulmaa pituudeltaan, jos laskemme kaupungin ylä- ja alaosat;
ja Madison Avenue ja puolisen tusinaa taloja, jotka jokaisella
sivukadulla; sitten on siellä hotelleja ja vuokrattavia huoneustoja,
puhumatta ollenkaan lähisestä sivustasta ja virranvastaisesta
ajotiestä. Ja näitä ihmislaumoja saat kohdata kaikkialla: puodeissa,
hotelleissa ja teattereissa, ja kaikki tahtovat olla puettuja
paremmin kuin mitä sinä olet. Näin täällä tänä päivänä erään naisen,
jota en koskaan ennen elämässäni ollut nähnyt, ja minä kuulin hänen
sanovan, että hän oli maksanut kymmenen tuhatta markkaa yhdestä
ainoasta pitsinenäliinasta; ja tuo saattaa olla totta, sillä minua on
pyydetty maksamaan muutamassa myymälässä viisikymmentätuhatta yhdestä
pitsishaalista. Aivan jokapäiväinen asia on se, että näkee naisen
kävelevän Viidennellä Avenuella yllään sadan tai sadan viidenkymmenen
tuhannen markan arvoiset turkit. Kaksisataa viisikymmentä tuhatta
maksetaan usein sopulinnahkaisesta päällysnutusta, ja minä tiedän
yhden, joka maksoi yhden miljoonan. Tunnen naisia, joilla on tusinan
verran erilaisia turkkeja -- näätän, _chinchinellan_, mustan ketun,
karitsan, kärpän ja sopulin nahkasta; ja minä tiedän erään miehen,
jonka kuski jätti isäntänsä, kun hän ei tahtonut ostaa hänelle
viidenkymmenen tuhannen markan ajoturkkia! Yhteen aikaan oli ihmisten
tapana pakata turkkinsa talteen ja pitää niistä tarkkaa huolta; mutta
nyt kantavat he niitä päällään kaduilla ja meren rannikoilla, ja voi
selvästi nähdä niiden haalenevan. Taikka sitten menee niiden malli
pois muodista, ja niin täytyy heidän saada uudet!"

Kaikki tuo antoi ajatuksille työtä. Se oli kaikki totta -- siitä ei
ollut epäilystäkään. Näytti olevan sääntönä, että joka kerta kun
kysyit jotakin uutta New-Yorkin ylhäisön määrättömyyksistä, sait
seuraavana päivänä kuulla jotakin monta vertaa hämmästyttävämpää.
Montaguea huimasi ajatus yhden miljoonan markan arvoisesta
ajonutusta; ja kuitenkin vähän aikaa sen jälkeen saapui kaupunkiin
ylhäinen englantilaisnainen, jolla oli viiden miljoonan markan
arvoinen päällysnuttu, jonka itsepäiset vakuutusasiamiehet olivat
vakuuttaneet vain kahdesta ja puolesta miljoonasta. Se oli tehty
harvinaisten havaijilaisten lintujen untuvista, ja kaksikymmentä
vuotta oli mennyt sitä tehtäessä; jokainen sulka oli puolikuun
muotoinen, ja niissä oli ihmeellisiä kuvioita purppuraisista,
kultaisista ja mustista sulista. Keskustellessasi sattumalta
tuttaviesi kanssa, saatoit joka päivä kuulla samallaatuisia
uskomattomia asioita; ohuen ohut antiikkinen persialaismatto,
joka voitiin kääriä päällystakin taskuun, oli maksanut
viisikymmentä tuhatta markkaa; viisi-lehtinen "taideviuhka",
jonka jokaisen lehden oli maalannut kuuluisa taiteilija, oli
maksanut kaksisataaviisitoistatuhatta markkaa; kristallinen malja
neljäsataatuhatta; _edition de luxe_ [korupainos. Suom.] Dickensin
teoksista viidellä sadalla tuhannella; muuan rubiini, joka oli
Kyyhkysen silmän kokoinen, oli maksanut puolitoista miljoonaa
markkaa. Muutamissa näistä New Yorkin suurista palatseista oli
suihkulähteitä, joiden pulppuaminen maksoi viisisataa markkaa
minuutissa; ja satamassa oli huvipursia, joiden matkakunnossa pito
tuli tekemään satatuhatta markkaa kuukaudessa.

Ja sinä samana päivänä sattui niin, että hän sai kokea aivan uuden
uutukaisen tuhlaamistavan. Hän meni syömään lunchia Mrs Winnie
Duvalin kanssa, ja siellä tapasi hän Mrs Caroline Smythen, jonka
kanssa hän oli jutellut Havensin linnassa. Mrs Smythe, jonka mies
oli ollut kuuluisa Wall Streetiläinen ratsupäällikkö, oli pehmoinen
ja puoleensavetävä ja käytökseltään hyvin kiihkeä; ja hän pyysi
Montaguen kotiinsa päivällisille, lisäten, "Esitän siellä Teille
lapseni."

Siitä, mitä Montague tähän saakka oli ehtinyt nähdä, oli hän
päättänyt, että lapset näyttelivät hyvin pientä osaa hienoston
naisten elämässä; siksi herätti se nyt hänen mielenkiintoaan ja hän
kysyi, "Kuinka monta Teillä niitä on?"

"Ainoastaan kaksi kaupungissa", sanoi Mrs Smythe. "Olen juuri ikään
tänne saapunut, nähkääs."

"Kuinka vanhoja he ovat?" kysyi Montague kohteliaasti, ja kun nainen
lisäsi, "Noin kahden vuoden", kysyi hän. "Eivätkö he ole jo vuoteessa
päivällisaikana?"

"Oh, rakkaani, ei!" sanoi Mrs Smythe "Nuo rakkaat pikkukaritsat
odottavat valvoen minua. Minä löydän heidät aina raappimassa huoneeni
ovella ja heiluttamassa pieniä häntiään."

Silloin kuului Mrs Winnien iloinen nauru, ja hän sanoi, "Miksikä
kujeilette hänelle?"; ja hän kääntyi Montaguen puoleen ja ilmotti
hänelle, että Carolinen "lapset" olivat _griffons Bruxalloises_.
Sana _griffons_ nosti hänen mieleensä hämäräperäisen kuvan
lohikäärmeistä ja yksisarvisista ja ihmisenpäällä varustetuista
pedoista; mutta hän ei virkkanut sanaakaan, vaan hyväksyi kutsun,
ja sinä iltana tuli hän näkemään, että griffons Bruxelloises olivat
vähäpätöisiä koiranpenikoita, pitkävillaisia, keltaisia ja pehmeitä
kuin untuva; ja että kahta kallista aarrettaan varten oli Mrs
Smythellä kokenut hoitajatar, jolle hän maksoi viisisataa markkaa
kuukaudessa, sekä myös oma omituinen lakeijansa ja erikoinen kyökki,
jossa niiden monimutkaiset ruuat valmistettiin. Näiden luona kävi
säännöllisesti tohtori ja hammaslääkäri, ja heillä oli kultalautaset,
joilta ne söivät. Mrs Smythellä oli myöskin kaksi pitkäkarvaista
bernhardilaiskoiraa, hyvin harvinaista lajia, ja julma ja iso
tanskalaiskoira, ja hyvin lihava bostonilainen mopsipenikka --
viimemainittu oli opetettu menemään aivan yksin vilvoitusmatkalle
vaunussaan, juhlallisen kuskin ja lakeijan ollessa ajajina.

Pitäen taitavasti keskustelua kotieläimissä, sai Montague tietää,
että tämä oli aivan yleistä. Useat ylhäisön naiset tekivät itsensä
keinotekoisesti hedelmättömiksi, välttäen mahdollista epämukavuutta
joutua raskauden ja äitiyden alaiseksi, ja sen sijaan tuhlasivat
he tunteitaan kissoihin ja koiriin. Joillakuilla näillä eläimillä
oli loistavat puvut, jotka kalleudessaan kilpailivat äitipuoltensa
pukujen kanssa. Niillä oli jaloissaan pienen pienet kengät,
jotka maksoivat neljäkymmentä markkaa pari -- erityiset koti- ja
katukengät, jotka nauhoilla sidottiin aina polviin saakka; niillä
oli erityiset koti- ja kävelytakit, tomuharjat ja hienkuivaajat,
ja päällystakkeja, jotka olivat reunustettuja näätän nahalla, ja
automobiilinuttuja, joihin kuului pään ja rinnan suojustimet,
sekä pääkauhtanat ja lasiset silmäsuojat -- ja jokaisessa nutussa
oli mukavuuden vuoksi tasku pienen pientä hienoa liina- tai
pitsinenäliinaa varten! Ja niillä oli kaulanauhat, joissa loisti
rubiineja, helmiä ja timantteja -- muutaman kaulanauha oli maksanut
viisikymmentä tuhatta markkaa! Täytyipä joskus olla erityinen takki
vastaamassa kutakin omistajansa pukua. Siellä oli koirakamareita
ja lepohuoneita, joihin ne voitiin tilapäisesti jättää; ja
terveyskamareita kissoja varten, ja niitä valvomassa oli erikoinen
lääkäri. Kun nämä hoidokit kuolivat, oli Brooklynissä kallis
ruumiinpolttolaitos yksinomaan niiden hautaamista varten; ja sitten
ne asianmukaisesti palsamoitiin ja poltettiin samettireunusteisessa
arkussa, ja haudalleen tuli niiden saada kalliit marmoriset
muistopatsaat. Kun yksi Mrs Smythen enin rakastetuista mopsikoirista
oli tullut sairaaksi verenpysähdyksen takia maksassa, oli hän
antanut kattaa karvarinparkilla kadun talonsa edessä; ja kun koira
tästä huolimatta kuoli, oli hän lähettänyt mustareunaisia kortteja,
joissa hän kutsui ystäviään "muistopalvelukseen." Myöskin näytti
hän Montaguelle joukon kirjoja, jotka olivat kalliisiin korukansiin
sidotut ja joissa oli todistettuna kissojen ja koirien sielujen
yhteys, yksinkertaisuus ja kuolemattomuus.

Nähtävästi herkkätunteinen Mrs Smythe aikoi jutella näistä
hoidokeista koko päivällisajan; ja samaten hänen tätinsä, ohut
ja kulmikas neitsyt, joka istui Montaguen toisella puolella.
Ja hän kuunteli mielellään -- hän halusi tietää kaikki. Heillä
oli sateenvarjoja koiria varten, jotka kiinnitettiin sateisella
säällä yli niiden pienten selkien; siellä oli parannus- ja
toilettilaitoksia, hopeaisia lääkearkkuja ja jalokivillä koristeltuja
piiskoja. Heillä oli eri ryhmiä kaiverrettuja käyntikortteja; ja
heillä oli pyörien päällä lykättäviä tuoleja, joissa rammat kissat
ja koirat voitiin viedä ulos vilvottelemaan. Siellä oli koira- ja
kissanäyttelyjä, sukutauluineen ja palkintoineen, ja miltei yhtä
suurine väkijoukkoineen kuin hevosnäyttelyssäkin; Mrs Smythen
bernhardilaiset maksoivat kolmekymmentäviisi tuhatta markkaa kappale,
ja kuului olevan mopsikoiria, jotka maksoivat kaksi vertaa enemmän.
Oli eräs nainen, joka oli matkustanut koko tuon pitkän matkan
Pacific-rannikolta saadakseen spesialistin suorittamaan leikkauksen
yorkshireläisen terrierinsä kurkussa! Ja sitten oli eräs toinen,
joka oli rakennuttanut koiralleen Anna-kuningattaren malliin pienen
pienen majan, jonka huoneet olivat paperoidut ja lattiaa peittivät
raskaat matot ja ikkunoissa riippui pitsiverhot! Kerran oli muuan
aikaansa seuraava nuorukainen tullut Walfordiin ja merkinnyt
päiväkirjaan itsensä ja "Miss Elsie Cochranen"; ja kun kirjanpitäjä
teki tavanmukaiset kysymykset nuoren naisen sukulaisuudesta, tuli
päivän valoon, että Miss Elsie oli koira, joka oli vaatetettu komeaan
pieneen teenjuontipukuun, ja tarvitsi huoneen itseään varten. Ja
sitten kerrottiin eräästä kissasta, joka oli perinyt elinkautisen
eläkkeen kahdensadan tuhannen markan maksavasta maatilasta; sillä
oli kaksikerroksinen asunto itsellään ja useita palvelijoita, ja se
istui pöydässä syöden kuoreita ja italialaisia kastanjanpähkinöitä,
ja sillä oli samettinen tyyny lyhyitä unihetkiä varten ja turkiksilla
reunustettu kori yöllä nukkumista varten!

       *       *       *       *       *

Neljä päivää hevosista oli Montaguelle kylliksi, ja kun Siegfries
Harvey kutsui hänet perjantai-aamuna luokseen ja kysyi, eikö hän ja
Alice tulisi loppuviikoksi hänen luokseen "Yöpuulle", hyväksyi hän
sen ilomielin. Charlie Carter aikoi mennä, ja hän ottaisi heidät
vaunuunsa; ja niin uudelleen ajoivat he yli Williamsburgin sillan --
"juutalaisten pääsiäisuhrin", niinkuin Charlie sitä nimitti -- ja
menivät ulos Long Islandiin.

Montague tahtoi kaikin mokomin saada jonkun "piirteen" Charlie
Carterista, sillä hän ei ollut ollut valmistunut siihen
hämmästyttävään nopeuteen, millä tämä nuorukainen oli langennut
Alicen jalkoihin. Se oli niin selvästi havaittavaa, että jokainen
hymyili sille -- hän oli Alicen kanssa joka hetki, jonka hän vaan
voi järjestää, ja hän ajoi joka paikkaan, minne Alice oli kutsuttu.
Sekä Mrs Winnie että Oliver olivat nähtävästi aivan tyytyväisiä,
mutta Montague ei sitä ollut ollenkaan. Charlie esiintyi hänelle
hyväluontoisena mutta heikonpuoleisena nuorukaisena, taipuvaisena
synkkämielisyyteen; hänellä oli aina paperossi sormien välissä, ja
merkeistä päättäen ei hän ollut aivan turvattu seuramaailman ansoja
vastaan, joita se kannujen ja viinimaljojen muodossa viritteli hänen
ympärilleen; vaikka tosin maailmassa, missä väkijuomien tuoksu ei
koskaan haihtunut sieramista, ja missä ihmiset joivat sellaisella
hämmästyttävällä kohtuuttomuudella, oli vaikea tietää, missä vetää
raja.

"Olette huomaava, että minun paikkani ei ole samallainen kuin
Havensin", oli Siegfried Harvey sanonut. "Se on todellista
maaseutua." Montague huomasi sen miellyttävimmäksi kodiksi, mitä
hän siihen saakka koskaan oli nähnyt. Se oli suuri, hajanainen
rakennusryhmä, rakennettuna kokonaan maalaistyyliin, ulkopuolella
suuret, veistetyt hirret ja sisäpuolella katto-orret, ja
mutkitteleva tammikäytävä, ja lukematon joukko majoja, miellyttäviä
teenjuontinurkkia, ja leveitä istuimia akkunoiden ääressä,
joille oli pinottu kokonaisia vuoria tyynyjä. Kaikki oli täällä
rakennettu mukavuutta silmällä pitäen -- siellä oli biljaardihuone
ja tupakkahuone, ja oikea kirjasto, jossa oli lukemisen arvoisia
kirjoja, ja suuria tuoleja, joihin istuutuessa uppoutui aivan
näkymättömiin. Kaikkialla paloi takkatulia, ja seinillä riippui
maalauksia, jotka puhuivat urheilusta, ja loppumaton määrä kiväärejä
ja hirvensarvia ja kaikellaisia voittomerkkejä. Mutta teidän ei
tullut otaksua, että tämä loistava maalaistalo olisi mitenkään
sallinut puuttuvaksi livreijapukuisia palvelijoita ja mestarikokkia,
joka komeili _cordon bleun_ toimessa, ja päivällispöytää, jolla
säteilivät kristalli, hopea, orchikset ja saniaiset. Sittenkin,
vaikka isäntä kutsuikin sitä "pieneksi" paikaksi, oli hän kutsunut
kaksikymmentä vierasta, ja hänellä oli tallissaan metsästysratsu
jokaista heitä varten.

Mutta kaikista ihmeellisintä oli "Yöpuulla" se, että erästä nappulaa
kosketettaessa hävisivät alakerran huoneiden kaikki seinät toiseen
kerrokseen, ja jälelle jäi vain yksi ainoa, suunnattoman suuri
takkatulen valaisema huone, jossa viulut alkoivat soida ja kutsuivat
jalkoja tanssiin. He panivat toimeen iloiset hypyt -- tanssia kesti
kello kolmeen saakka, ja aamun koittaessa olivat he jälleen puetut
ja satulassa, ja seurasivat mustatakkisia tallipoikia ja koiria yli
huurrepeittoisten kenttien.

Montague oli puoleksi valmistautunut näkemään kesyn ketun, mutta
siitä hän toki säästyi. Se oli nähtävästi tosileikkiä; pian
päästettiin koirat irti, ja pois nelisti metsästysjoukkue. Se oli
hurjin ratsastus, mihin Montague koskaan oli ottanut osaa -- yli
kantojen, kanavien, virtojen ja lukemattomien rautalanka-aitojen, ja
läpi tiheiden ryteikköjen ja tiheästi asuttujen maalaiskylien; mutta
hän oli mukana hengenvaarallisessa ajossa, ja Alice oli seurueen
suunnattomaksi huviksi ainoastaan muutamia kyynäriä taaempana.
Montague tunsi nyt kohdanneensa ensi kerran todellista elämää, ja hän
ajatteli itsekseen, että nämä täysiveriset ja ylevähenkiset miehet ja
naiset muodostivat sen säädyn, mihin hän mielellään olisi tahtonut
kuulua -- ainoastaan sillä erotuksella, että hänen oli ansaittava
elatuksensa, mutta heidän ei.

Iltapäivällä oli enemmän ratsastusta ja kävelyä kuulakassa marraskuun
ilmassa; ja sisällä pelattiin bridgeä ja rakettia ja ping pongia, ja
kiihkeää ja tulista rulettia, isännän ollessa pankkiirina. "Näytänkö
minä suuresti viralliselta pelurilta?" kysyi hän Montaguelta;
ja toisen vastattua, ettei hän ollut vielä tavannut ainoatakaan
new-yorkilaista peluria, kääntyi Harvey selittämään hänelle, kuinka
hän oli mennyt ostamaan tätä apparaattia (jonka myynti oli lain
uhalla kielletty) ja myyjä oli kysynyt häneltä, kuinka "voimakkaan"
hän sen halusi!

Illalla sitten oli enemmän tanssia ja sunnuntaina toinen
metsästysretki. Sinä yönnä näytti pelihalu tarttuvan koko seurueeseen
-- kaksi pöytää istui pelaamassa bridgeä, ja toisessa huoneessa kävi
huolettomain korttipeli, mihin Montague koskaan oli ottanut osaa. Se
keskeytettiin kolmen aikaan aamulla, ja yksi peliseurueesta kirjotti
hänelle shekin kolmellekymmenelle viidelle tuhannelle markalle;
mutta sekään ei täydellisesti rauhottanut hänen omaatuntoaan, eikä
tyynnyttänyt hänen kuumentuneita veriään.

Tärkeintä kaikista kuitenkin oli hänelle se, että hän viimeinkin
oppi tuntemaan Charlie Carterin. Charlie ei pelannut siitä syystä,
että hän oli juovuksissa, ja muuan seurueesta sanoi sen hänelle ja
kieltäytyi pelaamasta hänen kanssaan; nyt ei jäänyt Charlie-paralle
muuta tekemistä kuin juoda yhä enemmän Sitä hän tekikin, ja hän tuli
ja riippui pelaajien olkapäillä ja kertoi seurueelle kaiken itsestään.

Montague oli valmistunut sietämään nuorten junkkarien hurjastelua,
joilla oli rajattomat määrät rahaa, mutta koskaan elämässään ei hän
ollut kuullut tai uneksinut mistään sellaisesta kuin tämä poika toi
esille. Puoli tuntia kierteli hän pöydän ympärillä, ja vuodatti ulos
keskeymättömän virran kaikellaisia ruokottomuuksia salassa; hänen
mielensä oli niinkuin sammalmätäs, jossa oleskeli iljettäviä ja
luikertelevia käärmeitä, jotka tulivat yöllä pinnalle ja näyttivät
lihavia päitään ja limaisia ruumiitaan. Ei ylhäällä taivaassa eikä
alhaalla maan päällä ollut hänelle mitään pyhää; ei ollut olemassa
mitään liiaksi kapinallista, joka ei hänelle olisi kelvannut. Ja
seurue hyväksyi esityksen vanhana juttuna -- miehet saattoivat nauraa
ja sysätä pojan luotaan ja sanoa: "Äsh, Charlie, mene helvettiin!"

Kun kaikki tuo oli ohi, otti Montague yhden seurueesta syrjään ja
kysyi häneltä, mitä se merkitsi, johonka mies vastasi: "Hyvä Jumala!
Tarkotatteko, ettei kukaan ole kertonut Teille Charlie Carterista?"

Kävi ilmi, että Charlie oli yksi Tenderloinin "kultaisista
nuorukaisista", joiden urotöitä oli kuulutettu sanomalehdissä. Ja kun
palvelijat olivat sitoneet hänet vuoteeseen, kerääntyi useita miehiä
tulen ympärille, ja imeksien kuumaa punssia kertoivat Montaguelle
muutamia hänen pääurotöistään.

Charlie oli nähtävästi vasta kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha;
kun hän oli kymmenen, kuoli hänen isänsä ja jätti viisikymmentä
miljoonaa vanhan ja köyhän tätihoukkion hoidettavaksi poikaa varten
-- tädin, jonka poika saattoi kääntää sormensa ympäri. Kahdentoista
vuotiaana hän oli paperossien paras ystävä, ja hänellä oli vapaa
pääsy viinikellariin. Mennessään kalliiseen yksityiskouluun, otti
hän mukanaan kokonaiset varastot paperosseja, ja pakeni lopuksi
Eurooppaan, hankkiakseen oppia Pariisin irstailussa. Ja sitten
tuli hän takaisin kotiin, ja hämmästytti Tenderloinin; ja eräänä
aamuna kello kolmen aikaan astui hän muutaman lasiakkunan läpi, ja
silloin tarttuivat sanomalehdet häneen. Se avasi Charlielle äkkiä
aivan uuden näkökannan elämästä -- hänestä tuli maineen tavottelija;
kaikkialla, minne hän meni, seurasi häntä sanomalehtireportterit
ja tuijottava väkijoukko. Hän kantoi paksuja tekosäärystimiä
ja antoi viisisataa markkaa juomarahoina kengänkiillottajille,
ja hävisi kaksisataatuhatta markkaa korttipelissä. Hän pani
toimeen _demi-monde_ juhlan, jossa oli jalokivillä koristeltu
joulukuusi keskellä kesää, kahdensadanviidenkymmenen tuhannen
markan edestä koristeita. Mutta suurin uutuus oli se, että hänen
ilmoitettiin aikovan rakentaa merenalaisen huvipurren ja täyttää
sen kuorotyttösillä! -- Nyt Charlie oli menettänyt yleisen
huomion, ja hänen ystävänsä eivät nähneet häntä päiväkausiin; hän
makasi "urheilurakennuksessa" ja aivan sananmukaisesti kieriskeli
shampanjassa.

Kaiken tämän -- selvisi Montaguelle oli hänen veljensä täytynyt
tietää! Ja hän ei ollut sanonut siitä sanaakaan -- neljän tai
viidenkymmenen miljoonan markan takia, jotka Charlie omistaisi,
täytettyään kaksikymmentäviisi vuotta!



Yhdestoista luku.


Aamun tultua läksivät he toisten seurueeseen kuuluvien kanssa junalla
kotia. He eivät voineet odottaa Charlietä ja hänen automobiiliään,
sillä maanantai-ilta oli oopperan avajaisilta, eikä kukaan voinut
sitä tilaisuutta hukata. Siellä hienosto esiintyisi loistavammassa
asussaan, ja siellä tulisi olemaan jalokivinäyttely sellainen,
jollaista ei saanut nähdä missään muualla maailmassa.

Kenraali Prentice ja hänen vaimonsa olivat avanneet kaupunkitalonsa
ja olivat kutsuneet heidät päivällisille luokseen ja tarjonneet
heille tilaa aitiossaan; ja noin kello puoli kymmenen tienoilla
huomasi Montague istuvansa suurella, hevosenkengän muotoisella
balkongilla, ympärillään useita satoja kaupungin rikkaimpia ihmisiä.
Ylhäällä oli toinen aitiorivi ja sen yläpuolella oli kolme lehteriä,
ja hänen alapuolellaan istui ja seisoi yli tuhat ihmistä. Suurella
näyttämöllä esitettiin loistavaa ja komeudessa kylpevää näytelmää, ja
sanat siihen laulettiin orkesterin säestyksellä.

Montague ei ollut koskaan kuullut oopperaa, ja hän piti paljon
musiikista. Toinen näytös oli juuri alkanut, kun hän tuli sisälle,
ja koko sen ajan istui hän lumouksen vallassa kuunnellen hurmaavia
säveliä, mitä hän koskaan elämässään oli kuullut. Hän tuskin huomasi,
että Mrs Prentice kulutti aikaansa tutkistelemalla toisten aitioiden
omistajia jalokivihohteisen lorgnettinsa läpi, taikka että Oliver
lörpötteli hänen tyttärelleen.

Mutta kun näytös oli ohi, vei Oliver hänet yksin ulos aitiosta ja
kuiskasi, "Jumalan tähden, Allan, älä tee narria itsestäsi."

"Mitä, mitä se merkitsee?" kysyi toinen.

"Mitä ihmiset ajattelevatkaan", huudahti Oliver, "nähdessään sinun
siellä istuvan niinkuin miehen, joka on suloisessa unessa?"

"Joutavia", nauroi toinen, "he arvelevat minun kuuntelevan musiikkia."

Ja Oliver vastasi, "Ihmiset eivät tule oopperaan musiikkia
kuuntelemaan."

Tämä kuulosti pilalta, mutta sitä ei ollut. Hienostolle oli
oopperassa käynti suuri paraatitoimitus, jossa oli esillä vielä
kalliimpaa ja suuremmoisempaa kuin hevosnäyttelyssä; ja hienostolla
oli tietenkin oikeus määrätä, sillä se omisti oopperan ja piti
sitä yllä. Todelliset musiikin rakastajat, jotka tulivat sinne,
seisoivat joko takana tai istuivat viidennellä lehterillä, aivan
katon rajassa, missä ilma oli töykeä ja kuuma. Kuinka paljon itse
hienosto välitti esityksestä, tuli kyllin selvästi ilmi siitä
seikasta, että kaikki oopperat laulettiin vierailla kielillä, ja
niin huolimattomasti, että ne muutamat harvat, jotka niitä kieliä
ymmärsivät, voivat tuskin ollenkaan saada selvää sanoista. Kerran
oli siellä eräs yli maailman tunnettu runoilija, jonka koko elämä
oli omistettu oopperan muodostamiselle taiteeksi! ja taistelussa
hienoston kanssa ei hän lopuksi saavuttanut muuta kuin nälkäkuoleman.
Nyt puolen vuosisadan perästä on hänen neronsa päässyt voitolle,
ja hienosto suostuu istumaan tuntikausia pimeässä ja kuuntelemaan
saksalaisten jumalten ja jumalattarien kotoisia kinasteluja. Mutta
se mistä hienosto todella välitti, oli kauniit puku-, maisema- ja
tanssiesitykset, miellyttävät laulut, joita hyvin saattoi kuunnella
lörpötellessäkin; juonen tuli olla hyvin alkeellisen ja intohimoisen,
niin että pantomiininäkin voi sen ymmärtää -- sanokaamme kauniin ja
yleväluontoisen ilotytön traagillinen rakkaus komeaan seuramaailman
nuorukaiseen.

Miltei jokaisella, joka tuli oopperaan, oli kiikari, jonka avulla hän
saattoi tuoda kenen tahansa ylellisesti puetun ylhäisön naisen aivan
lähelleen, ja tutkistella häntä kaikessa hiljaisuudessa. New Yorkissa
sanottiin olevan miljaardin markan arvosta timantteja, ja ne jotka
eivät olleet kätköissä, olivat erinomaisen sopivat kannettaviksi
tässä näyttelyssä; sillä täällä juuri ne saattoivat täyttää sitä
tarkoitusta, mitä varten olivat olemassa -- tänne juuri tuli koko
maailma niitä tarkastamaan. Yhdeksän huomattavimman ylhäisön
naisen kesken jakautui kahdenkymmenenviiden miljoonan arvosta
timantteja. Saattoi nähdä rinnustimia, jotka näyttivät rautapaidalta
ja olivat tehdyt kokonaan säihkyvistä timanteista. Saattoi nähdä
emeraldeja, rubiineja, timantteja ja helmiä, jotka olivat muodostetut
tiaramaisiksi pääkoristeiksi -- s.t.s. jäljitellyiksi kruunuiksi ja
kehyksiksi -- ja jalustana niillä oli paksu ja juhlallinen leskirouva.

Yksi Wallingeista oli pannut alulle tämän muodin ja nyt jokainen,
joka tahtoi olla jotakin, seurasi sitä. Muuan nainen, jolle Montague
esitettiin, oli ottanut erikoisalakseen helmet -- hänellä oli kaksi
mustaa helmikorvarengasta, jotka olivat maksaneet kaksisataatuhatta
markkaa, helminauha, joka oli maksanut yhden miljoonan
viisisataatuhatta, kahdensadan viidenkymmenen tuhannen arvoinen,
sysimustista helmistä laadittu rintaneula, ja kaksi kaulakoristetta,
joista kumpikin oli maksanut yhden miljoonan.

Tämä lakkaamatta toistuva hintojen kuuleminen alkoi vähitellen tuntua
tympäisevältä; mutta Montague huomasi, ettei löytynyt mitään keinoa
välttää sitä. Ylhäisön ihmiset, jotka maksoivat näitä hintoja, olivat
olevinaan kaikkien sellaisten seikkojen ja kyselyjen yläpuolella,
ja olevansa innostunut yksinomaan itse esineiden kauneudesta ja
erinomaisesta taiteellisuudesta; mutta saattoi huomatakin, että he
aina keskustelivat hinnoista, mitä toiset mistäkin olivat maksaneet,
sekä sen, että toiset ihmiset jollain tavalla aina tiesivät, kuinka
paljon kukin oli maksanut. He pitivät myöskin huolen siitä, että
yleisö ja sanomalehdet tiesivät sen, mitä he olivat maksaneet,
ja kaiken muunkin, mitä he tekivät. Tässä oopperassa esim. oli
jokaiseen ohjelmaan painettu selitys aitioista, ja luettelo kaikista
aitioidenomistajista, niin että ken hyvänsä saattoi sanoa, kuka kukin
oli. Saattoi nähdä näiden suurten naisten loistavissa mantteleissaan
astuvan ulos vaunuistaan, väkijoukkojen tähytessä niihin ja
salapoliisien hääriessä ympärillä. Ja jokaisen rinta sykähteli
rajusta ja ihmeellisestä näystä sinä hetkenä, jolloin hän astui
aitioonsa, ja musiikki unohtui ja kaikki silmät kääntyivät häneen;
ja sitten laskee hän viereensä päällysmanttelinsa ja häikäisevän
loistavana näkynä säteilee hän nyt tuijottaville joukoille.

Muutamat näistä jalokivistä olivat perhekalleuksia, jotka New York
oli tuntenut sukupolvien aikoina ja sellaisissa tapauksissa alkoi
tulla tavaksi jättää todelliset jalokivet säilytysholveihin, ja
kannettiin jäljennettyjä kiviä, jotka olivat aivan alkuperäisten
näköisiä. Asunnosta, missä jalokivet säilytettiin, ei salapoliisit
saaneet hetkeksikään poistua, ja monessa tapauksessa oli erikoiset
salapoliisit vartioimassa vielä toisia salapoliiseja; ja kuitenkin
sanomalehdet tuon tuostakin olivat täynnä mieltä kiihottavia
kertomuksia ryöstöistä. Sitten ne onnettomat, joita satuttiin
epäilemään, joutuivat poliisin käsiin ja pakotettiin tutkimuksen
alaiseksi, mitä pilalla kutsuttiin "kolmanneksi asteeksi", ja siihen
kuului kidutuksia, jotka olivat yhtä raskaita ja julmia, kuin mitkä
tahansa Espanjan inkvisitionin keksimät. Tällaisten tapahtumain
merkitys reklaamin kannalta katsoen huomattiin pian niin suureksi,
että kuuluisat näyttelijättäret myöskin olivat omistavinaan
huikean kalliita jalokiviä, ja silloin tällöin tulivat ne heiltä
varastetuiksi.

Kun he sinä iltana olivat saapuneet kotia, jutteli Montague serkkunsa
kanssa Charlie Carterista. Hän sai selville omituisen suhteen.
Nähtävästi Alice tiesi jo, että Charlie oli ollut "huono." Charlie
oli sairas ja onneton; ja Alicen viattomuus oli koskettanut häntä ja
saanut hänet häpeämään omaa itseään, ja hän oli synkästi viittaillut
hirvittäviin tapahtumiin. Siten saattoi Montague ymmärtää, kuinka
Charlie salaperäisyyden ja romantiikan huolellisesti verhoamana sai
itsestään mieltäkiinnittävän ja puoleensa vetävän olennon. "Hän
sanoo, että minä olen erilainen kuin mikään muu tyttö, minkä hän on
kohdannut", sanoi Alice -- huomautus, joka oli niin hämmästyttävän
alkuperäinen, että hänen serkkunsa ei voinut pidättää hymyään.

Alice ei ollut vähimmässäkään määrässä rakastunut häneen, eikä
hänellä ollut minkäänlaisia aikeitakaan rakastua; ja hän sanoi, ettei
hän koskaan ottaisi vastaan mitään kutsuja, eikä koskaan menisi
yksin hänen kanssaan; mutta hän ei löytänyt keinoa, kuinka hän voisi
välttää Charlietä, kun hän kohtasi hänet toisten ihmisten kotona. Ja
tässä oli Montaguen häntä avustettava.

Kenraali Prentice oli ystävällisesti kysellyt, mitä Montague oli
nähnyt New Yorkissa ja kuinka hän siellä viihtyi. Hän lisäsi, että
hän oli puhellut hänestä tuomari Ellisin kanssa, ja että heti kun
hän olisi valmis ryhtymään työhön, olisi tuomarilla ehkä muutamia
ehdotuksia hänelle tehtävänä. Hän hyväksyi kuitenkin Montaguen
suunnitelman saada ensiksi yleiskuvan; ja sanoi, että hän esittäisi
ja veisi hänet pariin johtavista klubeista.

Kaikki tämä jäi Montaguen mieleen; mutta sillä hetkellä ei maksanut
ollenkaan vaivaa koettaa sitä ajatella Kiitosjuhlat olivat ovella
ja lukemattomissa maataloissa matkan varrella tulisi olemaan
huveja. Bertie Stuyvesant oli suunnitellut huvimatkan Adirondackin
leirilleen, ja hän oli kutsunut sinne parisen kymmentä nuorta miestä,
niiden joukossa Montaguet. Tämä tulisi olemaan yksi uusi piirre
kaupungin elämässä, ja siihen maksoi vaivan tutustua.

Heidän retkensä alkoi teatterivierailulla Bertie oli tilannut neljä
aitiota ja he tapasivat siellä noin tunnin verran sen jälkeen kun
näytös oli alkanut. Se ei kuitenkaan haitannut yhtään mitään, sillä
näytelmä muistutti oopperaa -- joukko lauluja ja tansseja oli
kiedottu yhteen, ja tarkotuksena oli vain tarjota sopiva tilaisuus
loistaville maisemille ja puvuille. Näytelmästä kuljetettiin heidät
suurelle keskusasemalle, ja vähän ennen puoli yötä porhalsi Bertien
yksityinen juna lähtöön.

Tämä juna oli täydellisesti varustettu hotelli. Siellä oli
tavaraosasto, ruokavaunu ja keittiö; ja seurusteluhuone ja
kirjastovaunu; makuuvaunu -- ei sellaisilla nukkumasijoilla
varustettu, joita tavalliset makuuvaunut tarjoavat, vaan siinä
oli mukavat makuusuojat, jotka olivat sisustetut valkoisella
mahonkipuulla, ja joissa oli käytettävänä vesijohtolaitos ja
sähkövalo. Kaikki nämä vaunut olivat rakennetut teräksestä, ja
ilmanvaihto tapahtui automaattisesti; ja ne olivat sisustetut
siihen ylelliseen tapaan, millä kaikki muukin, jonka kanssa Bertie
Stuyvesantilla oli jotakin tekemistä. Kirjastovaunussa oli samettiset
matot lattialla, ja huonekalusto etelä-amerikkalaisesta mahongista,
ja seinillä maalauksia, joihin suuret taiteilijat olivat uhranneet
vuosikausien työn.

Bertien hovimestari ja palvelijat olivat matkassa, ja illallinen
odotteli ruokailuvaunussa; sen kestäessä saivat he katsella Hudsonia
kuutamossa. Ja seuraavana aamuna saavuttivat he määräpaikkansa,
pienen pysäkin vuoristoisessa erämaassa. Juna seisahtui vekseliin
ja siten heillä oli hyvää aikaa syödä aamiaista, ja sitten
kääriytyneinä turkkeihin, tulivat he ulos kuuleaan, männyille
tuoksuvaan metsäilmaan. Maassa oli lunta ja heitä odottamassa oli
kahdeksan suurta rekeä; ja lähes kolme tuntia ajelivat he kirmakassa
aamuauringon valossa läpi ihmeellisen ihanien vuoristomaisemien.
Suurin osa alueesta oli Bertien "rauhottamaa", ja tie oli yksityinen,
niinkuin suuret merkit jokaisen sadan metrin päässä osottivat.

Niin saapuivat he viimein järvelle, joka käärmeen lailla kiemurteli
tornimaisten kukkulain välissä, ja jättiläismäinen aatelislinna
seisoi ylhäällä kallion kielekkeellä. Tämä jäljennetty linnoitus oli
"leiri".

Bertien isä oli sen rakentanut ja hän oli käynyt siellä vain viisi
kuusi kertaa koko elämänsä aikana. Bertie itse oli ollut täällä
vain kahdesti, kertoi hän. Hirviä oli siellä niin runsaasti, että
talvella kuoli niitä parvittain. Siitä huolimatta oli siellä
kolmekymmentä metsänvartijaa, jotka vartioivat kymmenen tuhannen
akren suuruista metsä-alaa, ja estivät kenenkään siinä metsästämästä.
Täällä Adirondackin erämaassa oli paljonkin tällaisia "rauhotettuja"
seutuja, niin kerrottiin Montaguelle; eräällä miehellä oli kokonainen
vuori, jonka ympäri hän oli laittanut vahvat, rautaiset kaiteet, ja
siellä sisällä oli hänellä monenlaisia hirviä ja vieläpä villejä
metsäsikojakin. Ja mitä itse "leireihin" tulee, oli niitä siellä niin
paljon, että täällä oli kehittynyt aivan uusi arkkitehtuurityyli
-- puhumattakaan mitään niistä, jotka seurasivat vanhaa tyyliä,
niinkuin tämä tärkeä reiniläinen linna. Yhdellä Bertien joukkoon
kuuluvista oli suuri sveitsiläinen _chalet_; ja yhdellä Wallingeista
oli jaappanilainen palatsi, johon hän tuli joka vuoden elokuussa --
asunto, joka oli rakennettu Jaappanissa laadittujen suunnitelmain
mukaan, ja erityisesti Jaappanista tuotetuilla työmiehillä. Se oli
kokonaan jaappanilaisista tavaroista -- huonekalusto, seinämatot
ja mosaiikit; ja oppaat muistelivat ihmetellen noita kummallisen
äänettömiä, ruskeaihoisia pikkumiehiä, jotka päiväkausia tekivät
työtä yhden puukappaleen kaivertamisessa, ja rakensivat pienen pienen
pagodamaisen teehuoneen useammasta puukappaleesta kuin mitä ihminen
yhdessä viikkokaudessa ehti laskea.

He söivät aamiaisekseen verestä hirvenlihaa, peltopyytä ja
forellia, ja iltapäivällä olivat he metsästämässä. Reippaimmat
läksivät seuraamaan lumella näkyviä hirven jälkiä; mutta useimmat
valmistautuivat katselemaan järven rantaa, samalla kun metsänvartijat
päästivät koirat irti vuorille. Tällainen "koirajahti" oli vastoin
lakia, mutta Bertiellä ei ollut täällä muuta lakia kuin hän itse --
ja pahimmassa tapauksessa saattoi tulla vain joku mitätön sakko, joka
tuomittiin jollekin vartijalle. He ajoivat kahdeksan tai kymmenen
kappaletta hirviä veteen; ja kun he ampuivat noin parisen kymmentä
laukausta jokaiseen hirveen, kului heidän aikansa erinomaisen
vilkkaasti. Sitten hämärissä saapuivat he takaisin, kasvoillaan hieno
innostuksen hehku, ja viettivät illan loimuavain takkatulten ääressä,
kertoellen seikkailujaan.

Joukkue vietti täällä kaksi ja puoli päivää, ja viimeisenä iltana,
jolloin oli kiitosjuhlat, oli heillä villiä kalkkunia, joita
Bertie oli ampunut viikkoa sitten Virginiassa, ja he huvittelivat
kuuntelemalla kiertäväin trubaduurilaulajain esityksiä, jotka olivat
tuodut edellisenä iltana New Yorkista. Seuraavana iltana ajoivat he
takaisin junalle.

Kun he aamulla saapuivat kaupunkiin, löysi Alice ilmotuksen Mrs
Winnie Duvalilta, jossa hän pyytää häntä ja Montaguea tulemaan
luokseen aamiaiselle ja olemaan läsnä Svami Babubananan yksityisessä
luennossa; hän tulisi kertomaan heille kaiken heidän sielujensa
edellisistä olotiloista. He menivät -- eikä tietenkään ilman vanhan
Mrs Montaguen vastalausetta, joka selitti hänen olevan "pahemman kuin
itse Rob. Ingersollin."

Ja sitten iltasilla olivat Mrs Graffenriedin avajaispidot, jotka
muodostivat yhden vuoden suurista tapahtumista seuraelämässä.
Yleisessä touhussa ei Montaguella ollut oikein aikaa saada sitä
selväksi itselleen, mutta Reggie Mann ja Mrs Graffenried olivat
työskennelleet sen eteen viikkokausia. Kun Montaguet saapuivat,
huomasivat he virranpuoleisen rakennuksen -- joka oli koristettu
arabialaisen palatsin malliin -- muuttuneen troopilliseksi
kasvitarhaksi.

He olivat tulleet Reggien pyynnöstä jo aikaisin, ja hän esitti heidät
Mrs de Graffenriedille, pitkälle ja kulmikkaalle naiselle, jolla oli
nahkan värinen ja suurella vaivalla maalattu iho; Mrs de Graffenried
oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, mutta niinkuin kaikki ylhäisön
naiset, esiintyi hänkin kolmekymmenvuotiaana. Mutta nyt juuri näkyi
hikikarpaloita hänen otsallaan; jotakin oli viimeisellä hetkellä
mennyt väärin, ja niin ei Reggiellä ollut aikaa näytellä heille
kaikkia nähtävyyksiä, niinkuin hän oli aikonut.

Noin sataviisikymmentä vierasta oli kutsuttu näihin pitoihin.
Illallista tarjoiltiin pienien pöytien ääressä suuressa
tanssisalissa, ja sen loputtua kiertelivät vieraat ympäri rakennusta,
jolla aikaa pöydät salissa siirrettiin syrjään, ja huone muuttui
teatterihuoneeksi. Muuan seurue Broadwayn teattereista tulisi suoraa
päätä istuutumaan vaunuihin näytöksen loputtua, ja puoliyön aikana
olisivat he valmiit toistamaan saman näytöksen Mrs Graffenriedin
kotona. Montague sattui olemaan läsnä, kun tämä seurue saapui, ja
hän havaitsi, että vieraat olivat ahtautuneet liian lähelle, eivätkä
olleet jättäneet kylliksi tilaa näyttelijöille. Ohjaaja oli siksi
asettanut heidät pieneen etuhuoneeseen, ja kun Mrs Graffenried
huomasi tämän, ryntäsi hän miehen luo, ja manasi häntä niinkuin
rakuuna, ja käski hämmästyneet näyttelijät sisälle pääsaliin.

Mutta Montague nuuski, mitä kulissien takana tapahtui, ja he
otaksuivat hänen seuraavan näyttelemistä. Juhlan muodosti toinen
samallainen "musikaalinen ilveily" kuin se, minkä oli muutamia päiviä
sitten nähnyt. Siinä tilaisuudessa kuitenkin oli Bertie Stuyvesantin
sisar jutellut hänelle koko ajan, jota vastoin nyt hän oli yksin, ja
hänellä oli tilaisuus tarkata esitystä.

Tämä oli hyvin kansanomainen näytelmä; sillä oli ollut suuri
menestys, ja sanomalehdet kertoivat, kuinka sen tekijällä oli ollut
miljoonan markan tulot vuodessa. Ja täällä oli kuulijakuntana
kaupungin rikkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat ihmiset: ja he nauroivat
ja räpyttivät käsiään, ja toivat selvästi ilmoille sen, että he
nauttivat täydestä sydämestään. Ja minkälaatuinen näytelmä tämä
sitten oli?

Sen nimi oli "Kamtshatkan Kalifi." Siinä ei ollut hitustakaan
juonta; Kalifilla oli seitsemäntoista vaimoa, ja sitten oli eräs
amerikkalainen rummuttaja, joka halusi myydä hänelle vielä yhden
-- mutta sitten käy tarpeettomaksi muistaa tätä, sillä siitä ei
tullut mitään. Näytelmässä ei ollut mitään, jota olisi saattanut
kutsua punaseksi langaksi -- siinä ei ollut mitään, mikä olisi
ollut jossain tekemisissä minkään tunteen kanssa, mikä, koskaan
on ihmisrinnassa liikkunut. Mahdoton on myöskin sanoa, että siinä
olisi ollut mitään tapahtumia -- ei ainakaan mitään sellaista
tapahtunut, joka olisi ollut seurauksena jostakin muusia. Jokainen
tapahtuma oli aivan toisestaan riippumaton seikka, niinkuin
suonenvedontapaiset nytkähdykset, joita näkyy idiootin kasvoilla.
Tämänlaatuista "toimintaa" oli siinä vaikka kuinka paljon --
hetken havainnon perustalla olisi saattanut luulla jokaisen
näyttämölavalla olevan yhtäaikaa vaipuvan tuollaiseen idioottimaiseen
tempomistilaan. Esiintyjät hyökkäsivät edestakasin, kirkuivat,
nauroivat ja huudahtelivat; näyttämö oli alinomaisessa levottomassa
kiihtymistilassa, jossa ei ollut mitään järkeä tai tarkotusta. Siten
oli mahdotonta ajatella heitä näyttelijöinä osissaan; mieluummin
ajatteli heitä, inhimillisinä olentoina -- ajatteli hirvittävää
murhenäytelmää, jossa täysikasvaneet miehet ja naiset pakotetaan
nälän ahdistamina hullunkurisesti pukemaan ja maalaamaan itseään, ja
sitten tulemaan yleisön eteen tanssimaan, hyppimään, vääntelemään
käsiään ja kasvojaan ja muutenkin olemaan "vilkkaita."

Puvut olivat kahta laatua: toiset fantastisia, itämaita edustaviksi
aijottuja, ja toinen laji oli jonkinlainen _redactio ad absurdum_
nykyaikaisesta muodikkaasta vaatetuksesta Johtajalla oli päällään
siro kävelypuku ja hän keimaili pienen kepin kanssa; hänen osanaan
oli näytellä huoletonta ilmettä, jonkinlaista yhtäjaksoista kukkeutta
ja salasilmäyksiä, jotka olivat esittävinään satyyrin kavaluutta.
Ensimäinen naisnäyttelijä muutti pukua useita kertoja jokaisessa
näytöksessä; mutta sen varustuksiin välttämättä kuului paljaat
käsivarret, rinta ja selkä, ja hame, joka ei ulottunut polviin
saakka, kirkasväriset silkkisukat, ja kengät, joissa oli kaksi
tuumaa korkeat kannat. Viimeisen kerran esiinhuudettaessa suoritti
hän pienen piruetin, joka paljasti jälellä olevan osan sääriä, ja
toi esille suunnattoman pitsiröykkiön. Ihmismielen luonteeseen
kuuluu, että hän etsii loppua kaikille asioille; jos tämä nainen
olisi kantanut ruumiinmukaista trikoopukua, eikä mitään muuta, olisi
hän ollut yhtä vähän mieltäkiinnittävä kuin joku alusvaateilmoitus
sanomalehdessä; mutta tämä jatkuva vähitellen paljastuminen kiihotti
hienoa huumaa. Tuon Alostakin seuraavilla väliajoilla soitti
orkesteri lyhyitä, mukaansatempaavia kappaleita, ja molemmat "tähdet"
alkoivat laulaa nenä-äänillään joitakin sanoja, jotka ilmaisivat
kiihkeitä tunteita; ja sitten mies tarttui naista vyötäisiin,
tanssitti ja pyöritti häntä ympäri ja taivutti häntä taaksepäin ja
tähysti häntä silmiin -- liikkeitä, jotka himmeästi viittasivat
sukupuolisuhteisiin. Kappaleen loputtua liukui esille kööri, puettuna
kaikellaisiin pukuihin, mitkä antoivat tilaa väreille ja säärien
riittävälle näkymiselle; tähän kööriin kuuluvat maalatut naiset eivät
pysyneet hetkeään hiljaa paikoillaan -- jos eivät he varsinaisesti
tanssineet, vääntelivät he jalkojaan, ja tempoivat ruumistaan
puolelta toiselle, ja nyökyttelivät päätään ja koettivat kaikilla
muilla mahdollisilla keinoilla olla "vilkkaita."

Mutta ei tämän näytelmän fyysillinen ruokottomuus hämmästyttänyt
Montaguea niin suuresti kuin sen tuottama älyllinen tyydytys.
Kappaleen vuoropuhelu oli sellaista, mitä kutsutaan "hiotuksi
sukkeluuksien heittelyksi"; se merkitsee, että se oli täynnä
jonkinlaisia viittauksia, jotka ilmaisivat salaista pahan
olemassaolon ymmärtämystä näyttelijän ja hänen kuulijakuntansa
välillä -- tunnussanoja, niin sanoaksemme, joita he välittivät
keskenään. Kuitenkin, olisi erehdys sanoa, että näytelmässä ei ollut
yhtään ainoata aatetta -- siinä oli yksi aate, jonka päälle kaikki
muu siinä perustui; ja Montague ponnisteli saadakseen tämän ajatuksen
eritellyksi ja itselleen muovailluksi. On olemassa määrättyjä
elämänprinsiippejä, -- niitä voidaan kutsua moraalisiksi selviöiksi
-- jotka ovat tuloksena ihmisrodun kokemuksista mittaamattomien
ajanjaksojen aikana, ja joiden kiinnipitämisestä rodun jatkuminen
riippuu. Ja tässä oli kuulijakunta, joka kaikkia näitä prinsiippejä
ei kysynyt, ei niistä väitellyt eikä niitä kieltänyt -- vaan jolle
niiden kieltäminen oli selviö, jotakin, jonka avoimesti julistaminen
olisi sille ollut liiaksi raakaa, mutta jonka se hienosti ja
viisaasti kyllä piti varmana. Tässä kuulijakunnassa oli vanhempia
ihmisiä, ja naineita miehiä ja naisia, nuorukaisia ja tyttösiä; ja
täydellinen, iloinen nauru tempasi heidät mukanaan kuunnellessa erään
naidun naisen kertomusta, jonka rakastaja oli hyljännyt, kun he
olivat joutuneet naimisiin. --

"Hänen sydämensä varmaankin murtui", sanoi johtava näyttelijätär.

"Hän oli toivoton", sanoi johtava näyttelijä irvistäen.

"Mitä hän teki", kysyi nainen. "Meni ja ampui itsensä?"

"Pahempaa vielä", sanoi mies. "Hän meni takaisin miehensä luo ja sai
lapsen!"

Mutta täydentääksemme tämän näytelmän merkityksen ymmärtämistä, tulee
meidän saada itsemme tajuamaan, että tämä ei ollut pelkkä näytelmä,
vaan se oli näytelmän _luontoinen_; sillä oli nimi -- "soitannollinen
ilveily" -- jonka merkityksen jokainen ymmärsi. Satoja sellaisia
näytelmiä kirjotettiin ja tuotettiin, ja "dramaattiset kriitikot"
kävivät niitä katsomassa ja keskustelivat niistä arvokkaalla
vakavuudella, ja monet tuhannet ihmiset hankkivat elatuksensa
matkustamalla yli maan ja näyttelemällä niitä; komeita teattereita
rakennettiin niitä varten, ja satoja tuhansia ihmisiä joka ilta
maksoi rahansa niitä nähdäkseen. Ja kaikki tämä ei ollut mitään pilaa
tai painajaista -- vaan asia, joka todella oli olemassa. Miehet ja
naiset sitä tekivät -- oikeat inhimilliset olennot lihasta ja verestä.

Montague ihmetteli kauhun lyömänä, mitä lajia inhimillisiä olentoja
lienee mahtanut olla se, joka oli järjestänyt kepin ihmeelliset
käännähdykset ja esiintyjän virnistykset näytelmässä. Myöhemmin,
opittuaan tuntemaan "Tenderloinin" kohtasi hän tämän saman
näyttelijän, ja hän sai tietää, että hän oli alkanut elämänsä pienenä
irlantilaisena poikanaskalina, joka eli vuokratalossa ja jonka
äiti seisoi rappukäytävän päässä puolustaen häntä kaulauspulikalla
poliisia vastaan, joka häntä ahdisteli. Hän oli huomannut, että hän
saattoi hankkia elatuksensa koomillisilla kujeillaan; mutta kun
hän tuli kotiin ja kertoi äidilleen, että eräs näyttelyn pitäjä
oli tarjonnut hänelle sata markkaa viikossa, antoi hän hänelle
selkäsaunan valehtelemisesta. Nyt ansaitsi hän viisitoistatuhatta
markkaa viikkokaudessa -- enemmän kuin Yhdysvaltojen presidentti
ja hänen kabinettinsa yhteensä: mutta hän ei ollut onnellinen --
salaisuus, jonka hän uskoi Montaguelle -- sillä hän ei osannut
lukea, ja tämä oli hänellä alituisen nöyrrytyksen syynä. Tämän
pikku näyttelijän salaisena haluna oli näytellä Shakespearea; hän
oli antanut lukea "Hamletin" itselleen, ja hän hautoi päässään,
kuinka sitä olisi näyteltävä -- kaiken aikaa, kun hän kieputti
pikku keppiään ja virnisteli kasvojaan; Hän oli sattunut olemaan
näyttämöllä, kun tuli oli päässyt valloilleen, ja viisi tai
kuusisataa ahneuden uhria paistui kuoliaaksi. Näyttelijä oli
pyytänyt ihmisiä istumaan hiljaa paikoillaan, mutta turhaan; ja koko
loppuelämänsä ajan senjälkeen kulki hän tämä kauhistuttava näky
mielessään, alinomaisena painajaisenaan kuumeentapainen vakuutus
siitä, että hän oli epäonnistunut kasvatuksen puutteen takia --
että jos hän vain olisi ollut kulttuuri-ihminen, hän olisi varmasti
kyennyt ajattelemaan jotakin, jonka esille tuominen olisi pitänyt
paikallaan nuo kauhun lyömät ihmiset.

Kolmen aikaan aamulla päättyi esitys, ja sitten tarjottiin enemmän
virkistystä; ja Mrs Vivie Patton tuli istumaan hänen viereensä, ja
heidän välillään sukeusi iloinen pakina. Kun Mrs Vivie kerran alotti
puhumisen ihmisistä, juoksi hänen kielensä niinkuin tuulimylly.

Kas tuolla oli Reggie Mann, joka luikerteli ihmisten joukossa ja
hymyili heille teeskennellyllä tavallaan. Reggie oli kunniansa
kukkuloilla Mrs de Graffenriedin kesteissä. Reggie oli järjestänyt
tämän kaiken -- hän suoritti suunnittelut ja tilaukset ja teki
asiamiesten kanssa sopimukset koristelua varten. Olisi voinut
lyödä vetoa siitä, että hän oli saanut välityspalkkionsa niistä
-- vaikkakin joskus Mrs de Graffenried sai koristeet ilmaiseksi
reklaamin takia, minkä hänen nimensä saisi aikaan. Kaikellaiset
toimitukset olivat Reggien erikoisuutena -- hän oli alottanut
elämänsä automobiiliasiamiehenä. Eikö Montague tietänyt, mikä
se oli? Automobiiliasioitsitsija oli mies, joka alinomaa
pyysi ystäviään käyttämään määrätynlaista vaunua, jotta hän
siten saisi toimeentulonsa; ja Reggie oli saanut kokoon lähes
sataviisikymmentätuhatta vuodessa sillä tavalla. Hän oli tullut
Bostonista, missä hän oli hankkinut maineensa sillä, että eräänä
varhaisena aamuna, kun he ajoivat kotia juhlista, oli hän saanut
erään nuoren ylimysrouvan uskaltamaan riisumaan kengät ja sukat
jaloistaan ja kahlailemaan julkisessa suihkulähteessä; tämä oli
tehnyt sen ja Reggie oli seurannut häntä. Tämän hämmästyttävän
kepposen levittämän maineen nojalla oli Mrs Devon ottanut hänet
suosioonsa; ja eräänä päivänä oli Mrs Devon pukenut ylleen valkoisen
puvun ja kysynyt häneltä, mitä hän siitä ajatteli "Siitä puuttuu
vain yksi asia ollakseen täydellinen", sanoi Reggie, ja ottaen
punaisen ruusun, kiinnitti hän sen hänen rintaansa. Vaikutus
oli tenhoava; jokainen huusi riemusta, ja siten oli Reggien
maine pukuauktoriteettina taattu ikuisesti. Nyt hän oli Mrs de
Graffenriedin oikea käsi, ja he punoivat ilveitään yhdessä, Kerran
kesällä olivat he astuneet katua pitkin, suuri, rääsyinen nukke
käsillään. Ja Reggie oli antanut päivälliset, joilla kunniavieraana
oli ollut apina -- varmasti oli Montague siitä kuullut, sillä se oli
ollut koko kesäkauden puheenaiheena. Se oli todellakin hassunkurisin
asia, mitä saattoi ajatella; apinalla oli päällään hieno puku, jossa
oli kaulukset ja mansetit, ja hän pudisti kaikkien vieraiden käsiä,
ja käyttäytyi aivankuin joku herrasmies -- paitsi ei juonut itseään
humalaan.

Ja sitten Mrs Vivie osotti suuren Mrs Hidgley-Clievedenin,
joka istui yhden suosikkinsa, ankaran näköisen, mustapartaisen
herrasmiehen seurassa, joka oli sukeltautunut maineeseen perimällä
kaksisataa viisikymmentä miljoona markkaa. "Mrs R.--C." oli ottanut
hänet suosioonsa ja järjestänyt hänen vieraskirjansa ja hän
näytteli juhlallisesti seuramaailman tähden osaa. Hän oli ostanut
vanhan new-yorkilaisen talon, jonka koristamiseen oli kulutettu
viisitoistamiljoonaa markkaa; ja kun hän tuli kotia liikeasioilta
Tuxedosta, odotti häntä yksityinen juna kaiken päivää lähtöön
valmiina. Mrs Vivie kertoi huvittavan jutun eräästä naisesta, joka
oli julistanut kihlauksensa hänen kanssaan, ja oli käyttänyt suuria
rahasummia sen vahvistamiseen, ennenkuin hänen kieltonsa ehti tulla.
Se oli tuottanut hyvin suurta iloa Mrs de Graffenriedille, joka oli
hirmuisesti kateellinen "Mrs R.--C:lle."

Kaskuista, joista ihmiset kertoivat, päätti Montague, että Mrs
de Graffenriedin täytyi olla yksi niistä seuraelämän uusista
johtajista, joilla oli taipumusta kaikenmoisiin harvinaisuuksiin ja
merkillisyyksiin. Mrs de Graffenried tuhlasi joka sesonkikautena
kaksi ja puoli miljoonaa markkaa säilyttääkseen asemansa säätynsä
johtajana, ja häneltä voi aina odottaa uusia ja hämmästyttäviä
päähänpistoja. Kerran oli hän vierailleen antanut katrillilahjoina
pienen pieniä palloja, joissa oli kultakaloja; ja toisen kerran oli
hän toimeenpannut tanssiaiset, joissa jokainen oli laittanut itsensä
erilaiseksi kasviksi. Hän läksi mielellään kävelemään ja kutsui aivan
sattumalta ihmisiä aamiaiselle - kolme- tai neljäkymmentä kerrallaan
-- ja sitten hämmästytti heitä loistavilla pidoilla. Sitten saattoi
hän taas tarjota suuret, säädylliset päivälliset, ja saada ihmiset
hämmästymään tarjoamalla heille sellaista syötävää, josta he todella
pitivät. "Nähkääs", selitti Mrs Vivie, "näillä päivällisillä me
tavallisesti saamme lihavaa, vihreää kalkkunapaistia, ja omelettia,
jonka päälle on valeltu jonkinlaista Florida-vettä, ja lasin alla
keitettyjä sieniä, ja oikeaa käsintehtyä jälkiruokaa; mutta Mrs de
Graffenriedillä on uskallusta tarjota savustettua kinkkua ja nuoria
perunoita, tai vieläpä oikeaa häränlihaakin. Näitte, että hänellä
tänä iltana oli vihreää vehnää; hänen on täytynyt järjestää sitä
varten kuukausia edeltäkäsin -- Porto Ricolta emme saa sitä koskaan
ennenkuin tammikuussa. Ja tässä näette pienen vadillisen villiä
mansikoita -- ne ovat luultavasti istutetut ja kasvatetut lämpimässä
huoneessa, ja jokainen kappale niistä on kääritty huolellisesti
erikseen, ennenkuin ne tuotiin laivaan."

Kaikki nämä vaivalloiset toimenpiteet olivat tehneet Mrs de
Graffenriedistä suunnattoman voiman seuramaailmassa. Hänellä oli
raakalaisen sanavarasto, sanoi Mrs Vivie, ja jokainen pelkäsi häntä;
mutta kerran tapasi hän vertaisensa. Erään kerran oli hän kutsunut
koomillisen oopperan tähden laulamaan vierailleen, ja kaikki miehet
oli kertyneet tämän näyttelijättären ympärille, ja Mrs de Graffenried
oli tulistunut ja koettanut ajaa heitä matkoihinsa; ja näyttelijätär,
lojuen mukavasti tuolissaan ja tuijottaen välinpitämättömänä Mrs de
Graffenriedin, oli venyttäen lausunut: "Kymmenen vuotta Jumalaakin
vanhempi!" Mrs de Graffenried parka ei voisi unohtaa noita sanoja
ennenkuin vasta kuoltuaan.

Jotakin, mikä muistutti hänelle tästä, huomasi Montague sinä samana
iltana. Noin kello neljän aikaan, Mrs Vivie halusi päästä kotia,
ja pyysi häntä hakemaan käsiinsä hänen "henkivartijansa", kreivi
St Elme de Champignonin -- miehen, jota, sivumennen sanoen, hänen
miehensä jahtasi kiväärin kanssa. Montague kiersi ympäri talon, ja
meni lopuksi alikertaan, missä teatteriseurueella oli erikoinen huone
virvoituspuoleen osaaottamista varten. Mrs de Graffenriedin sihteeri
vartioi ovilla; mutta muutamat poikaset olivat päässeet pujahtamaan
huoneeseen ja joivat shampanjaa ja kuhertelivat kuorotyttöjen kanssa.
Ja siellä oli itse Mrs de Graffenried, joka työnsi ruumiin voimilla
heitä ulos huoneesta -- heitä oli parikymmentä kappaletta tai
enemmänkin, ja niiden joukossa myöskin Mrs Vivien kreivi!

Montague toimitti perille sanomansa, ja meni sitten yläkertaan
odottamaan, kunnes hänen oma seurueensa olisi valmis lähtemään.
Tupakkahuoneessa oli joukko miehiä, jotka myöskin odottelivat; ja
niiden joukossa huomasi hän Majuri Venablen keskustelussa erään
miehen kanssa, jota hän ei tuntenut. "Tulkaa tännepäin", huusi
Majuri; ja Montague totteli, samalla heittäen silmäyksen vieraaseen.

Hän oli pitkä, voimakasrakenteinen mies, jolla oli irtonaiset
nivelet, ja pieni pää ja hyvin silmiinpistävät kasvojen piirteet;
kapea suu, jonka alasvenyneet pielet olivat lujasti yhteenpuristetut,
ja korkea kotkannenä, ja syvälle painuneet, vaanivat silmät.
"Oletteko kohdannut Mr Heganin?" sanoi Majuri. "Hegan, tämä on Mr
Allan Montague."

Jim Hegan! Montague kesti tutkivan katseen ja otti tuolin, jonka he
tarjosivat. "Sikaari, olkaa hyvä", sanoi Hegan, ojentaen askiaan.

"Mr Montague on vast'ikään tullut New Yorkiin", sanoi Majuri. "Hän on
myöskin etelästä."

"Todellako?" sanoi Hegan ja kysyi, mistä valtiosta hän tuli.
Montague vastasi ja lisäsi: "Minulla oli ilo kohdata tytärtänne
hevosnäyttelyssä viime viikolla."

Siitä pääsi keskustelu alkuun; sillä Hegan tuli Texasista, ja kun hän
huomasi, että Montague tunsi hevosia -- lämpeni hän hänelle. Sitten
kutsui Majurin pois hänen seurueensa, ja nuo kaksi jäivät jatkamaan
keskustelua.

Oli tavattoman helppoa pakista Heganin kanssa; ja kuitenkin
syvällä toisen mielessä luikersi heikko vapistuksen sekainen
tunne ajatellessaan, että hän tarinoi viidensadanmiljoonan markan
kanssa. Montague oli siksi vasta-alkava pelissä, että hän kuvitteli
mielessään olevan jotakin outoa, jotakin hirvittävää ja salaperäistä
sellaisen miehen ympärillä, joka hallitsi toista kymmentä rautatietä,
ja kymmenkunnan valtion politiikkaa.

Hän oli käytökseltään yksinkertainen ja hyvin ystävällinen, suora
mies, joka rakasti kaikkea suoruutta. Hänen ympärillään oli, niinkuin
hän sanoi, arkuuden, miltei anteeksiannon merkki, jonka Montague
huomasi, ja jota hän ihmetteli. Vasta myöhemmin, kun hänellä oli
aikaa ajatella, käsitti hän, että Hegan oli alkanut uutisviljelijän
poikana Texasissa, "tyhjillä taskuilla" varustettuna, ja voiko olla
mahdollista, että kaikkien näiden vuosien läpi hänessä oli säilynyt
vaisto, niin että milloin hyvänsä hän kohtasi miehen vanhasta
Etelästä, seisoi hän hänen kanssaan kunnioittavaisena, näyttäen
aivankuin pyytävän anteeksi viittäsataa miljoonaa markkaansa?

Ja kuitenkin oli siinä miehessä jotakin voimaa. Sen saatoit tuntea
silloinkin, kun hän pakisi hevosista; sinä tunsit, että hänessä oli
jokin osa, joka ei rupatellut, vaan joka oli takana ja tarkasteli.
Ja kummallisinta kaikista oli, että Montague huomasi kuvittelevansa
noiden hymyilevien kasvojen takana olevan toiset kasvot, jotka eivät
hymyilleet, vaan jotka olivat julmat ja vakavat. Ne olivat omituiset
kasvot, paksuine, kokoonrypistettyine kulmakarvoineen ja alaspäin
venähtäneine suupielineen; ne vainosivat Montaguea ja herättivät
hänessä vaivaloisen tunteen keskellä mukavaa rauhallisuutta.

Nyt tuli Laura Hegan, joka tervehti heitä ylpeällä tavallaan; ja Mrs
Hegan, uhkuva ja elinvoimainen, puettuna _en grande dame_. "Tulkaa
joskus katsomaan", sanoi mies. "Teidän on vaikea tavata minua muuten,
sillä minä en paljon oleskele ulkona." Ja niin läksivät he; ja
Montague istui yksin, tupakoi ja tuumaili. Nuo kasvot yhä pysyivät
hänen näkyvissään; ja nyt yht'äkkiä välähti hänelle salamana, mikä se
oli: petolinnun kasvot -- suuren, villin, yksinäisen kotkan! Kenties
olet nähnyt sellaisen eläintarhassa istumassa korkealla, alistuen
kärsivällisesti ja odottaen aikaansa. Mutta kaiken aikaa oli kotkan
sielu kaukana poissa, vaelteli läpi laajojen avaruuksien, valmiina
salamana hyökkäämään ja tarttumaan kynsin saaliiseen!



Kymmenes luku.


Seuraavalla viikolla oli Montagueilla kiirettä. Wallingit olivat
tulleet kaupunkiin ja avanneet kotinsa, ja nyt oli lähellä
ihmeellisten avajaistanssijaisten aika, joissa Alice muodollisesti
tultaisiin esittämään seuramaailmalle. Ja tietenkin Alicen täytyi
tilaisuutta varten saada uusi puku, ja sen välttämättä täytyi olla
kaunein puku, mitä koskaan oli nähty. Muutamana joutavana hetkenä
laski serkkunsa hänelle, että Alicen vierailu Wallingeilla tuli
hänelle maksamaan kaksikymmentäviisi markkaa minuutilta.

Mitä se maksaisi Wallingeille, sitä tuskin uskalsi ajatella. Heidän
tanssisalinsa oli muuttuva kukkatarhaksi, ja siellä tultaisiin
tarjoamaan illallista sadalle vieraalle, ja vielä toinen illallinen
tanssin perästä, ja kalliita lahjoja jokaiselle läsnäolijalle. Näiden
ostaminen oli uskottu Oliverin tehtäväksi, ja Montague kuunteli
kauhistuksella, mitä ne olivat maksaneet. "Robbiella ei ole varoja
tehdä mitään toisluokkaista", oli nuoremman veljen ainoa vastaus
hänen huudahteluihinsa.

Alice jakoi aikansa Wallingeille ja räätäleillensä, ja joka ilta,
kun hän saapui kotia, oli hänellä kerrottavana jostakin uudesta
kehitysaskeleesta. Alice oli vielä vasta-alkaja leikissä, ja se sai
hänet kiihottumaan; ja Mrs Robbie näki mielellään hänen kirkkaat
kasvonsa ja kainon hymynsä hänen tehdessä innokkaasti kysymyksiään.
Mrs Robbie oli itse antanut määräyksensä ylihovimestarilleen,
kukkakauppiailleen ja kirjurilleen, ja sitten oli hän jatkanut
matkaansa eikä ajatellut sitä sen enempää. Se oli suurten naisten
tapa -- taikka ainakin oli se heidän tapansa näytellä.

Wallingien kaupunkitalo oli juhlallinen palatsi, joka vallitsi
korttelin alaa Viidennen Avenuen varrella -- se oli yksi noista
Wallingin perheen kymmenkunnasta palatsista, jotka luettiin kaupungin
nähtävyyksien joukkoon. Kokonainen luettelo olisi muodostunut niistä
täydellisistä maataloista, joita Wallingit ylläpitivät -- heillä
oli maa-alue Georgiassa, ja toinen Adirondackissa, ja toisia oli
Long Islandissa ja New Jerseyssä. Myöskin oli useita New Portissa
-- yksi sellainen, jossa oli tuskin koskaan asukkaita, ja jota Mrs
Billy Alden purevasti nimitti "viidentoista miljoonan markan linnaksi
erämaassa."

Montague meni Alicen mukana pari kertaa, ja sai tilaisuuden tarkastaa
Mrs Robbieta kotosalla. Kolmekymmentäkahdeksan palvelijaa oli
hänellä asunnossaan; se oli itsessään kokonainen pikku valtio,
jossa Mrs Robbie oli kuningattarena, ja hänen taloudenhoitajansa
pääministerinä, ja niiden alapuolella oli monta eri arvoastetta,
luokkaa ja säätyä, niinkuin feodaaliruhtinaskunnassa. Siellä täytyi
olla kuusi erillään olevaa ruokailuhuonetta erilaisia palvelijoita
varten, ja palvelijoiden palvelijoilla oli vielä palvelijoita.
Ainoastaan kolme sanottiin olevan sellaisia, joille rouva antoi
määräyksiä -- ylitarjoilija, hovimestari ja taloudenhoitaja; hän ei
edes tietänyt useimpien heidän nimiä, ja ne vaihtuivat niin usein,
että, selitteli hän -- hänen oli jätettävä salapoliisinsa tehtäväksi
erottaa palvelijat ja murtovarkaat toisistaan.

Mrs Robbie oli aivan nuori nainen, mutta häntä miellytti tekeytyä
huolien uuvuttamaksi rouvaksi, joka oli väsynyt korkean asemansa
vastuunalaisuuteen. Tietämättömät pitivät ja kuvittelivat mielessään
hänen viettävän elämäänsä suloisessa rauhassa, kaikkien tilaisuuksien
ollessa hänelle avoinna; itse asiassa vähäpätöisin kyökkityttökin
oli vapaampi -- hän oli aivan nääntynyt laihaksi sen taakan alla,
mikä hänen päällänsä lepäsi. Jättiläismäinen kone uhkasi alinomaa
särkyä pirstoiksi, ja hänellä, joka tahtoi sitä pyörittää, täytyi
olla Salomonin viisaus ja Jobin kärsivällisyys. Hovimestarin
palkkaan meni kokonainen omaisuus, ja kuitenkin ryösti hän oikealta
ja vasemmalta, ja riiteli päälle päätteeksi kyökkimestarin kanssa.
Ylitarjoilijan epäiltiin juovan itsensä humalaan kalliilla ja
harvinaisilla viineillä, ja uusi sisäkkö oli muuttunut valepukuiseksi
sanomalehtireportteriksi. Mies, joka joka päivä oli kymmenen vuoden
ajalla tullut vetämään rakennuksen kelloja, oli kuollut, ja se,
joka piti huolta harvinaisista muinaiskaluista oli sairaana, ja
taloudenhoitaja oli pahemmassa kuin pulassa huolehtiessaan toisen
harjottamisesta.

Ja vaikkakin otaksuttaisiin, että pääsit pakenemaan kaikkia näitä
asioita, olisi yhä vielä jälellä elämäsi varsinaiset kysymykset,
joita sinun olisi silmästä silmään katsottava. Se ei ollut kylliksi,
että pysyit hengissä; sinulla oli tehtäväsi -- velvollisuutesi
seuraelämän johtajana. Sitten oli päivittäinen posti kaikkine
säälittävine kirjeineen tuhansilta ihmisiltä, jotka pyysivät
rahaa -- tosiasiassa yhden viikon sisällä saapui anomuksia
kymmenen miljoonan markan arvosta. Ne olivat neroja, jotka olivat
keksineet patenttimunanhautomislaitteet ja lämmityskoneistot, ja
joka kerta kun annoit tanssijaiset, panit liikkeelle joukoittain
anarkisteja ja vetelehtijöitä. Ja sitten oli kirjeet, joihin
todella tuli vastata, ja kutsut, joita oli noudatettava. Näitä
viimeksi mainittuja oli niin paljon, että samassa ympäristössä
asuvat ihmiset olivat järjestäneet saman päivän, jolloin he olivat
kotona; niinpä, jos asuit Madison Avenuella, oli se päivä torstai;
mutta silloinkin meni koko iltapäivä kutsukorttien jakamiseen. Ja
sitten oli lähetettävä ja vastaanotettava kutsuja; ja aina sattui
erehdyksiä ja tuli loukanneeksi jotakuta -- ihmiset saattoivat tulla
verivihollisiksi yhtenä yönä ja toivoa sitä koko maailman tietoon
jo seuraavana aamuna. Ja tätä nykyä tapahtui niin paljon avioeroja
ja uudelleen-naimisia, ja niitä seurasi asianmukaiset nimenmuutot;
ja muutamilla oli vihiä vaimojensa rakastajista, mutta eivät siitä
välittäneet, ja muutamat taas välittivät, mutta eivät niistä mitään
tienneet -- kaikki tuo yhdessä oli kuin olisi pelannut kahtatoista
shakkipeliä päässään. Ja sitten oli tukanlaittaja, terveydenhoitaja
ja hieroja, ja räätäli, suutari ja jalokiviseppä; ja sitten täytyi
välttämättä vilkaista sanomalehteä, ja käydä silloin tällöin lapsia
katsomassa.

Kaiken tämän selitti Mrs Robbie aamiaisilla; sellainen oli
rikkaan ihmisen taakka, josta jokapäiväisillä ihmisillä ei ollut
vähintäkään käsitystä. Henkilö, jolla oli paljon rahaa, oli niinkuin
siirappitynnyri -- kaikki kärpäset läheisyydessä lensivät suuristen
sen ympärillä. Kerrassaan uskomatonta oli, kuinka pitkälle ihmiset
saattoivat mennä tullakseen kutsutuksi hänen kotiinsa; he eivät
ainoastaan kirjottaneet ja pyytäneet häneltä, he saattoivat sekaantua
hänen liikeasioihinsa ja vieläpä houkutella hänen ystäviänsäkin. Ja
voi sitä vaikeutta toiselta puolen, kun piti saada heidät tulemaan,
silloin kun he luulivat hänen heitä tarvitsevan! "Kuvitelkaa",
sanoi Mrs Robbie, että tarjoatte päivällisen englantilaiselle
kreivittärelle, ja hän yrittää velottaa tulemisestaan teitä! Ja
uskomattomalta niinkuin se tuntuukin, muutamat ihmiset todellakin
mukautuivat hänen vaatimuksiinsa ja tuo inhottava olento oli
näytellyt seuramaailman kuuluisuuden osaa kokonaisen sesonkikauden,
ja oli saanut sievoset tulot siitä. Ei näyttänyt olevan ollenkaan
mitään rajoja muutamien ylhäisön loiselävien alhaisuudelle.

Oli opettavaista kuulla Mrs Robbien tuovan esille tuollaisia ikäviä
puolia; ja kuitenkin -- voi inhimillistä heikkoutta -- seuraavalla
kerralla Montaguen siellä käydessä tuo suuri nainen paloi aivan
vihasta kuultuaan uutisen, että uusi ulkomaalainen prinssi aikoi
saapua Ameriikkaan, ja että Mrs Ridgley-Clieveden oli etukäteen
pitänyt varansa ja siepannut hänet huostaansa. Hän tuli olemaan
hänen holhouksensa alla koko ajan, ja kaikki hänen ylhäisyydestään
säteilevä loisto lankeaisi tuon nousukastalon yli. Mrs Robbie
kosti puolestaan laskemalla suustaan niin monta epämieluista asiaa
Mrs Ridgley-Clievedenistä, kuin hän suinkin saattoi ajatella; ja
lopettaen julistuksella, että jos hän käyttäytyisi tämän prinssin
kanssa niinkuin hän oli käyttäytynyt sen venäläisen suuriruhtinaan
kanssa, niin, Mrs Robbie Walling omasta puolestaan ainakin olisi
siitä lähtien häntä tuntematta. Ja todennäköisesti ne seikat, joita
Mrs Robbie kertoi, olivat aijotut herättämään sellaisen käsityksen,
että hänen kilpailijansa vieraanvaraisuus oli takaisin palaamista
alkuperäisiin pakanuusaikojen tapoihin.

Ylläoleva on kuvaavana näytteenä sen keskustelun laadusta, mitä sai
kuulla aina vierailuilla kenen tahansa Wallingin luona. Kenties ne
olivat heidän miljoonansa, niinkuin Mrs Robbie sanoi, jotka tekivät
välttämättömäksi sellaisen suhtautumisen toisia ihmisiä kohtaan;
se nyt oli joka tapauksessa varmaa, että Montague huomasi heidät
kaikki mitä epämieluisimmiksi tuttaviksi. Teepöydän ääressä oli aina
käynnissä myrsky heidän vihamiestensä viimeisten vehkeiden johdosta.
Ja sitten oli olemassa kokonainen lauma elottomia ihmisolentoja,
jotka imivät heitä ja ryömivät imarrellen heidän edessään; ja lopuksi
nuo raakalaisjoukot ulkopuolella heidän tuttavuuspiirinsä taikarajaa
-- muutamia erinomaisia näytteitä niistä saapui sinne joka päivä
pilkattavaksi. Niillä oli suuret jalat ja tekohampaat; ne söivät
maissipuuroa ja siirappia; he kantoivat kaulassaan valmiiksi tehtyjä
kahleita; ja niillä oli tapana kysyä, "haluatteko, että tekisin sen?"
Heidän isoisänsä olivat olleet teurastajia, rihkamakauppiaita ja
muita sellaisia kauhistuttavia olentoja. Montague koetti parhaansa
mukaan miellyttää Wallingeja kaiken sen takia mitä he tekivät Alicen
puolesta; mutta istuttuaan heidän aamiaispöydässään ja kuunneltuaan
tämän luontoista keskustelua, huomasi hän kaipaavansa raitista ilmaa.

Ja sitten rupesi hän pohtimaan omaa suhdettaan näihin ihmisiin.
Jos he puhuivat jokaisesta muusta hänen selkänsä takana, niin
luonnollisesti heidän täytyi puhua hänestäkin hänen selkänsä takana.
Ja minkätähden poikkesivat he tavastaan, ja koettivat saada häntä
kotiutumaan, ja minkätähden tuhlasivat he rahojaan saadakseen
Alicen heittäytymään seuraelämään? Alussa oli hän otaksunut, että
he tekivät sen sydämensä hyvyydestä; mutta nyt, nähtyään heidän
sydämiinsä, hylkäsi hän sen selityksen. Heidän tapoihinsa ei kuulunut
sirotella kuninkaallisia lahjoja vieraille; yleensä kaikkien
Wallingien suhtautuminen vieraita kohtaan oli samallainen kuin
Lontoon hampuusin -- "Paiskaa häntä tiilen kappaleella." He pitivät
itseään kaitselmuksen erikoisesti asettamina olentoina suojelemaan
ylhäisöä rikkailta raakalaisasukkailta, joita kaupunkiin virtaili,
kuuluisuutta ja mainetta etsimään. He olivat ylpeitä tästä asemasta
ja nimittivät sitä omaksi "erikoisuudekseen"; ja Wallingien nuoremman
polven erikoisuus oli muodostunut jonkinlaiseksi mielisairaudeksi.

Ei myöskään voinut syynä olla se, että Alice oli kaunis ja
puoleensavetävä. Sitä olisi saattanut kuvitella, jos Mrs Robbie
olisi ollut niinkuin -- sanokaamme, Mrs Winnie Duval. Oli helppoa
ajatella Mrs Winniestä, että hän saattoi ihastua johonkin tyttöön ja
kuluttaa suunnattomia summia häneen. Mutta tuhansista pikkuseikoista,
mitä hän oli ehtinyt nähdä, oli Montague tullut siihen käsitykseen,
että Robbie Wallingit kaikessa varallisuudessaan, vallassaan ja
loistossaan olivat itse asiassa hyvin saitoja. Samalla kun koko
maailma näki heidän sirottavan rikkauksia jälkeensä, seurasivat
he todellisuudessa tarkasti jokaista viisimarkkasta. Ja Robbie
itse oli taipuvainen kuumeen tapaisella kiihkolla tarttumaan
kiinni rahoihinsa; siinä hän saattoi mennä mitä mielettömimpiin
äärimäisyyksiin -- Montague kuuli hänen kerran kinailevan parista
markasta ajurin kanssa. Vaikka he kumpikin olivat tuhlaavaisia
isäntiä, niin oli kirjaimellinen tosiasia se, että he eivät koskaan
kuluttaneet rahojaan kenellekään muulle kuin itselleen -- heidän
kaiken toimintansa tarkotuksena ja päämääränä oli Robbie Wallingien
voima ja vaikutusvaltaisuus.

"He tekevät sitä siksi, että he ovat minun ystäviäni", sanoi
Oliver ja toivoi nähtävästi vastauksen tyydyttävän veljeään. Mutta
se ainoastaan antoi kysymykselle uuden puolen, ja pani hänet
tarkastamaan Robbieta ja Oliveria ja etsimään perustetta heidän
ystävyyssuhteelleen. Tämän yhteydessä kohosi hänelle muuan hyvin
vakavaluontoinen kysymys, Oliver oli tullut New Yorkiin verrattain
köyhänä, ja nyt oli hän rikas -- taikka ainakin hän eli rikkaan
henkilön tavalla. Ja hänen veljensä, jonka vainu päivä päivältä
hänen oleskelunsa aikana New Yorkissa oli kasvanut yhä terävämmäksi,
oli miltei päättänyt mielessään, että Oliver sai rahansa Robbie
Wallingilta.

Tälläkin kertaa olisi kysymys ollut yksinkertainen, jos kyseessä
olisi ollut toinen henkilö kuin Robbie; Montague olisi silloin
päättänyt, että hänen veljensä kuului "liepeessä riippujiin."
Siellä oli useita suuria perheitä, joiden kodit olivat sellaisten
loisasujanten vaivaamia. Siegfried Harvey esimerkiksi oli mies, jolla
oli aina puoli tusinaa nuoria miehenalkuja riippumassa ympärillään;
sironäköisiä ja reippaita veitikalta, jotka metsästivät ja pelasivat
_bridgeä_, ja huvittivat aviovaimoja sillä aikaa kun heidän miehensä
olivat toimessa, ja jotka, heitettyään pienen viittauksen siihen
suuntaan, että olivat kireällä, saattoivat olla miltei varmoja siitä,
että heille tarjottiin shekki. Mutta jos Robbie Wallingien tuli
kirjottaa shekkejä, tapahtui se korvauksena saadusta arvosta. Ja mikä
mahtoi olla se arvo?

"Ollie" oli miltei pikku jumala äärimmäiskeikarien joukossa; hänen
makunsa antoi henkeä ja innostusta. Ja kuitenkin hänen veljensä
havaitsi, että hän aina sellaisissa kysymyksissä heti kohta
asettautui Wallingien mukaan; ja tietenkään Wallingit eivät olleet
sellaisia ihmisiä, joita olisi saanut vakuutetuiksi siitä, että he
tarvitsivat jonkun apua ohjaamassa itseään makuasioissa. Toiselta
puolen, Ollie oli itse paholainen sukkeluuksien laskettelussa,
ja ihmiset sydämensä pohjasta pelkäsivät häntä; ja Montague oli
huomannut, että hän ei koskaan missään tilaisuudessa tehnyt pilaa
Robbiesta -- että Wallingin talon epäjumalat saivat aina osakseen
häneltä kunnioittavaa kohtelua. Siksi oli hän aprikoinut, josko
Robbie ylläpitäisi hänen veljensä kuninkaallista asemaa hänen
erinomaisen kykynsä takia saada toiset ihmiset tuntemaan itsensä
nolatuiksi. Mutta hän ymmärsi, että Wallingit, heidän omalta
näkökannaltaan katsottaessa, eivät enempää tarvinneet älykkyyttä
kuin panssarilaiva tarvitsee nallipyssyjä. Oliverin asema heidän
läheisyydessään oli enemmän miehen, joka ystävänsä rauhattoman
kateuden vuoksi tuskin koskaan uskalsi olla niin viisas kuin hän
olisi voinut olla.

Se oli hyvin salaperäistä ja sai vanhemman veljen tuntemaan olonsa
epämukavaksi. Alice oli nuori ja vilpittömän luonnollinen henkilö,
jota mielellään suojasi; mutta hän oli maailman mies, ja hänen
asiansa oli huolehtia hänestä. Hän oli aina kulkenut omaa tietään
elämässä, ja häntä inhotti suuresti joutua kiitollisuuden velkaan
Wallingin kaltaisille ihmisille, joista hän ei välittänyt, ja jotka
-- hän vaistomaisesti tunsi -- eivät voineet välittää hänestä.

Mutta tietenkään ei hän siinä suhteessa olisi voinut tehdä mitään.
Suurten juhlallisuuksien päivä oli määrätty; ja Wallingit olivat
rakastettavia ja ystävällisiä, ja Alice aivan vapisi innostuksesta.
Ilta saapui ja sen kanssa tulivat Wallingin vihamiehet, puettuina
jalokiviinsä ja hienoihin vaatteisiinsa. Heitä oli kutsuttu,
sillä he olivat liian tärkeitä syrjäytettäviksi, ja he olivat
tulleet, sillä Wallingit olivat liiaksi vaikutusvaltaisia,
uskaltaakseen heidän kutsuaan jättää huomioon ottamatta. He
kostivat puolestaan nauttimalla monenkertaiset annokset kalliita ja
ylellisiä ruokalajeja; ja pudistivat Alicea kädestä ja tuhlasivat
säteilevää hymyään hänelle, ja sitten juttelivat keskenään hänestä
hänen selkänsä takana aivankuin hän olisi ollut ranskalainen
nukke näyttelysalissa. He päättivät yksimielisesti, että hänen
vanhempi veljensä oli "jäykkä kuin seiväs", ja että koko perhe oli
tungettelijoita ja häpeämättömiä seikkailijoita; mutta ymmärrettävää
oli, että koska Robbie Walling oli katsonut sopivaksi ottaa heidät
luokseen, niin oli välttämätöntä kutsua vuorostaan myöskin heidät.

Joka tapauksessa tällaisessa valossa näyttäytyi kaikki Montaguelle,
joka sitä mielessään oli aprikoinut. Alicelle oli se loistava
juhlatilaisuus, johon ylhäisiä ihmisiä saapui iloitsemaan toistensa
seurasta. Siellä oli korskeita pukuja ja säihkyviä jalokiviä;
siellä oli hurmaava hajuvesien tuoksu, joka huumasi aisteja, ja
kultainen, musikaalinen sävelvirta hiveli sinfoniallaan korvia;
siellä oli naurun sekaista melua ja ihastuneita katseita, ja kauniita
kavaljeereja, joiden kanssa sai tanssia satumaisten porttien läpi. Ja
sitten seuraavana aamuna oli selontekoja kaikissa sanomalehdissä, ja
kuvauksia huomattavimmista puvuista ja kaikkien saapuvilla olleiden
nimet, ja vieläpä täydellinen illallislista, jotka kaikki auttoivat
muiston säilymistä tuosta ihmeellisestä tilaisuudesta.

Nyt he oikein todellisuudessa kuuluivat ylhäisöön. Muuan reportteri
kävi pyytämässä Alicen valokuvaa sunnuntain lisälehteen; ja
tulvimalla saapui kutsuja -- ja niiden mukana kaikki ne huolet
ja sekavuudet, joista Mrs Robbie oli kertonut. Muutamiin näistä
kutsuista oli annettava kieltävä vastaus, ja täytyi tietää,
ketä saattoi turvassa ja huoletta loukata. Vielä saapui pitkä
kirje eräältä rutiköyhältä leskeltä, ja naimatarjous eräältä
ulkomaalaiselta kreiviltä. Mrs Robbien sihteerillä oli luettelo
monesta sadasta tällaisesta ammatti-kerjäläisestä ja kiristäjästä.

Huomiota veti tanssijaisissa puoleensa Mrs Winnie loistavassa,
taivaan sinisessä silkkipuvussaan. Ja hän pudisti uhkaavaisena
viuhkaansa Montaguelle, huudahtaen, "Te onneton mies -- lupasitte
käydä minua katsomassa!"

"Olen ollut poissa kaupungista", puolusti Montague.

"Kas niin, tulkaa päivällisille huomenillalla"; sanoi Mrs Winnie.
"Siellä tulee olemaan muutamia _bridge_-tovereita."

"Te unohdatte, että minä en ole oppinut pelaamaan", lennätti hän
vastaan.

"No hyvä, mutta tulkaa sittenkin", vastasi Mrs Winnie. "Me opetamme
Teitä. Minä itse en ole mikään pelaaja, ja minun mieheni tulee
olemaan siellä ja hän on hyväluontoinen; ja veljeni Dan -- hän saa
luvan olla mukana, halutkoon hän sitä tai ei."

Ja niin meni Montague toisen kerran lumipalatsiin ja kohtasi
pankkiiri Winton Duvalin -- pitkän, sotilaallisen näköisen, noin
viisikymmenvuotiaan miehen, jolla oli suuret, harmaat viikset, ja
tuuheat kulmakarvat ja leijonan pää. Hän omisti yhden kaupungin
suurimmista pankkihuoneista, ja hän oli liitossa vaikutusvaltaisten
liikkeiden kanssa Wall Streetillä. Hän oli parhaallaan tekemisissä
Mexikon ja etelä-Ameriikan kaivosten kanssa, ja siksi oli hän hyvin
harvoin kotona. Hän oli mies, jolla oli mitä jyrkimmät tavat --
hän saattoi kuukauden liikematkan jälkeen yht'äkkiä odottamatta
saapua kotiin, varmana siitä, että kaikki oli yhtä valmiina häntä
varten sekä kotona että toimistossa, kuin jos hän olisi vast'ikään
pyörähtänyt ympäri kadun kulmasta. Montague huomasi, että hän otti
ruokalistansa ja kirjotti siihen nopeasti määräyksensä kutakin pöytää
varten, ja lähetti sen sitten kyökkimestarille. Toisten ihmisten
päivällisillä oli hän hyvin harvoin läsnä, ja kun hänen vaimonsa piti
kestejään, söi hän poikkeuksetta päivällisensä klubissa.

Hän esitti anteeksipyynnöksi liikeasiat, jotka ottivat häneltä koko
illan; ja kun Dan-veli ei ollenkaan näyttäytynyt, ei Montague oppinut
pelaamaan _bridgeä_. Neljä muuta vierasta syventyivät pelaamiseen ja
Montague ja Mrs Winnie istuivat ja pakisivat, lämmitellen itseään
takan ääressä suuressa etusalissa.

"Oletteko nähnyt Charlie Carteria?" oli ensimäinen kysymys, minkä Mrs
Winnie teki.

"En viime aikoina", vastasi hän; "mutta minä tapasin hänet Harveyllä."

"Minä tiedän", sanoi hän. "Minulle kerrottiin, että hän joi itsensä
humalaan."

"Pelkäänpä, että hän sen teki.", sanoi Montague.

"Poika-parka", huudahti Mrs Winnie. "Ja Alice näki hänet! Charlie on
varmaankin murtunut!"

Montague ei virkkanut mitään. "Tiedättehän", jatkoi Mrs Winnie,
"Charlie todellakin tarkottaa hyvää. Hänellä on rehellinen ja
rakastettava luonne."

Hän keskeytti, ja Montague sanoi epävarmasti, "Niin otaksun."

"Te ette pidä hänestä", sanoi toinen. "Voin sen huomata. Ja luulen,
että Alicekaan ei enää kaipaa häntä. Ja minä olen sen kaiken
suunnitellut ja määrännyt niin, että Alice kohottaisi hänet!"

Montague hymyili uhmalla.

"Oi, minä tiedän", sanoi Mrs Winnie. "Se ei olisi ollut helppoa.
Mutta Teillä ei ole käsitystäkään siitä, mikä ihastuttava poika
Charlie aina ennen oli, ennenkuin kaikki naiset ryhtyivät yhdessä
saattamaan häntä perikatoon."

"Voin kuvitella sitä mielessäni", sanoi Montague; mutta hän ei ollut
koko kysymyksestä huvitettu.

"Te olette aivan niinkuin minun mieheni", sanoi Mrs Winnie
surullisena. "Te ette välitä yhtään siitä, mikä on heikkoa tai
onnetonta."

Sitten oli hetken vaitiolo. "Ja luulempa", sanoi hän lopuksi, "että
Tekin muututte liikemieheksi -- jolla ei ole hiukkaakaan aikaa
kenellekään eikä millekään. Oletteko jo alkanut?"

"En vielä", vastasi hän. "Katselen vielä ympärilleni."

"Minulla ei ole pienintäkään käsitystä liikeasioista", myönsi hän.
"Kuinka ne pannaan alulle?"

"En itsekään voi sanoa vielä niitä tuntevani", sanoi Montague nauraen.

"Ettekö tahtoisi olla minun mieheni holhokkina?" kysyi hän.

Ehdotus tuli jotenkin äkkiä, mutta Montague vastasi hymyillen,
"Minulla ei olisi mitään sitä vastaan. Mitä hän tekisi minulla?"

"Minä en sitä tiedä. Mutta hän voi tehdä, mitä hän vaan haluaa
kaupungissa. Ja hän osottaisi Teille, kuinka voidaan ansaita
tukuttain rahaa, jos minä häntä pyytäisin." Ja sitten lisäsi Mrs
Winnie nopeasti, "Minä todellakin sitä tarkotan -- hän voisi sen
tehdä."

"Minä en yhtään sitä epäile", vastasi Montague,

"Ja lisäksi", jatkoi Mrs Winnie, "Teidän ei tarvitse hävetä käyttää
hyväksenne niitä tilaisuuksia, jotka Teille tarjoutuvat. Tulette
huomaamaan, että New Yorkissa ette pääse eteenpäin, jollette kulje
suoraa tietä ja sieppaa sitä, mitä voitte. Ihmiset ovat kyllä
sukkelia ehtimään aina etukäteen."

"He kaikki ovat olleet minulle tähän saakka hyvin ystävällisiä",
sanoi hän. "Mutta kun minä olen valmis ryhtymään liikeasioihin,
kovennan minä sydämeni."

Mrs Winnie istui vaipuneena mietiskelyyn. "Minusta liikeasiat
ovat vallan kauheita", sanoi hän. "Niin paljon ankaraa työtä ja
huolehtimista! Minkätähden eivät ihmiset voi oppia tulemaan toimeen
ilman niitä?"

"On laskuja, jotka ovat maksettavat", vastasi Montague.

"Kiitos meidän hirvittävän ylellisen elämäntapamme", huudahti toinen.
"Joskus minä toivon, että minulla ei olisi koskaan elämässäni ollut
rahaa."

"Te väsyisitte pian siihen", sanoi Montague. "Te menettäisitte siten
tämän talonkin!"

"Minä en menettäisi rahtustakaan", sanoi Mrs Winnie nopeasti. "Se
on oikein totta -- minä en välitä tästä kaikesta vähääkään. Minä
eläisin mielelläni yksinkertaisesti, ja vapaana niin monista huolista
ja vastuunalaisuuksista. Ja jonakin päivänä minä myöskin aijon sen
toteuttaa oikein todella aijon. Aijon hankkia itselleni pienen
maatilkun kaukana jossain maaseudulla. Ja minä aijon viettää siellä
elämäni, kasvattaa kananpoikasia ja kasveja, ja minulla tulee olemaan
oma kukkatarha -- korutonta ja yksinkertaista --" ja siihen Mrs
Winnie äkkiä pysähtyi, huudahtaen, "Te nauratte minulle!"

"En ollenkaan!" sanoi Montague. "Mutta en voinut olla ajattelematta
sanomalehtireporttereita --."

"Siinä Te taas olette!" sanoi Mrs Winnie. "On mahdotonta ajatella
koskaan mitään kauniita unelmia taikka koettaa tehdä jotakin järkevää
-- sanomalehtireportterien takia!"

Jos Montague olisi tavannut Mrs Winnie Duvalin ensi kertaa, olisi
häneen vaikuttanut hänen ikävöimisensä yksinkertaiseen elämään;
hän olisi pitänyt sitä tärkeänä ajanmerkkinä. Mutta ah, hän tiesi
nyt, että tämän hänen hurmaavan emäntänsä ympärillä oli enemmän
turhanpäiväistä korua kuin kenenkään muun ympärillä, minkä hän
vielä oli kohdannut -- ja kaikki se oli hänen omien suunnitelmiensa
tuotetta! Mrs Winnie poltti omia, erikoisella merkillä varustettuja
paperosseja, ja kun hän tarjosi niitä jollekulle, oli niiden
kääreissä Montmorencin vanhan herttuallisen huoneen vaakuna! Ja kun
joku sai kirjeen Mrs Winnieltä, huomasi hän kolmenkymmenen pennin
postimerkin kirjekuoressa -- sillä harmaa violetti oli hänen värinsä,
ja kahdenkymmenen pennin postimerkit olivat inhottavan punaisia!
Siksi saattoi varmuudella päättää, että jos Mrs Winnie joskus
läksisi kanoja kasvattamaan, niin tulisi poikasten olla erikoisesti
tuotettuja Kiinasta tai Patagoniasta, ja kanakoppien tulisi
olla tarkkoja mestarijäljennöksiä niistä, joita löytyi vanhassa
Montmorencin linnassa, missä hän automobiilillaan oli pistäytynyt.

Mutta Mrs Winnie oli kaunis, ja kovasti innostunut juttelemaan, ja
siksi Montague kunnioittavalla myötätuntoisuudella kuunteli, kun
hän kertoi ihanteellisista maalaisunelmistaan. Ja sitten kertoi Mrs
Winnie hänelle Mrs Caroline Smythestä, joka oli kutsunut joukon
ystäviään koolle erääseen suureen hotelliin, ja järjestänyt seuran
ja perustanut "pysähdy hetkeksi kodin" suojattomille kissoille.
Sen perästä heittäytyi hän psyykillisiin tutkimuksiin -- joku oli
vienyt hänet istuntoon, missä arvokkaan näköiset yliopistojen
professorit ja naiset rillit nenällä istuivat piirissä ja odottivat
henkien aineellistumista. Se oli ollut ensimäinen Mrs Winnien tämän
suuntainen kokemus ja hän oli yhtä innostunut kuin lapsi, joka juuri
on löytänyt makeislaatikon avaimen. "Tuskin tiesin nauraako vai
peljätä", sanoi hän. "Mitä Te siitä ajattelette?"

"Minulla on ilo saada Teiltä ensimäiset vaikutelmani siinä
suhteessa", sanoi Montague nauraen.

"No hyvä", sanoi hän, "sitten siellä oli pöytien kohoamista ja oli
mitä salaperäisintä nähdä pöydän hyppien kulkevan ympäri huonetta! Ja
sitten oli koputuksia -- ja kuvitelkaa, kuinka ihmeellistä on nähdä
ihmisiä, jotka oikein todella uskovat saavansa sanomia hengiltä.
Se kerrassaan pani kylmiä väreitä liikkeelle minun ruumiissani. Ja
sitten tämä nainen -- rouva Se-ja-se -- meni ranssiin uh! Perästä
päin puhelin minä yhden miehen kanssa, ja hän kertoi minulle, kuinka
hänen isänsä oli ilmestynyt hänelle yöllä ja kertonut, että hän oli
juuri hukkunut mereen. Oletteko koskaan kuullut sellaista?"

"Sellainen kertomus kulkee meidän perheessämme", sanoi hän.

"Jokaisessa perheessä näyttää sellainen olevan", sanoi Mrs Winnie.
"Mutta, paras ystävä, se teki minut niin rauhattomaksi -- makasin
valveilla koko yön odottaen näkeväni oman isäni Hänellä oli
hengen-ahdistusta, nähkääs; ja minä kuvittelin kuulevani hänen
hengityksensä."

He olivat nousseet ja harhailivat kasvihuoneeseen; ja Mrs Winnie
katsahti aseissa olevaan mieheen. "Minä rupesin kuvittelemaan,
että tämä henki tulisi minua katsomaan", sanoi hän. "Luulen, etten
tästä lähtien käy enää istunnoissa. Minun miehelleni oli kerrottu,
että minä olin luvannut heille vähän rahaa, ja hän raivostui -- hän
pelkää, että se joutuu sanomalehtiin." Ja Montague nauroi sisässään
niin että vapisi, kuvitellessaan, mikä työ ylimyksellisellä ja
ylpeällä vanhalla pankkiirilla mahtoi olla koettaessaan estää
vaimoansa joutumasta sanomalehtien palstoille!

Mrs Winnie sytytti valot suihkulähteessä, ja istuutui sen reunalle ja
seurasi silmillään kaloja. Montague puoleksi odotti hänen kysyvän,
luuleeko hän niillä olevan henkeä; mutta hän säästyi siitä, Mrs
Winnien jatkaessa aivan toiseen suuntaan.

"Minä kysyin sitä tohtori Parryltä", sanoi hän. "Oletteko kohdannut
hänet?"

Tohtori Parry oli St Cecilian, Viidennen Avenuen varrella olevan
uudenaikaisen kirkon sielunpaimen, ja useimmat Montaguen tuttavista
kävivät siellä. "En ole vielä ollut kaupungissa ainoatakaan
sunnuntaita", vastasi hän. "Mutta Alice on hänet tavannut."

"Teidän täytyy tulla minun kanssani jonkun kerran", sanoi hän. "Mutta
mitä tulee henkiin. --."

"Mitä hän niistä sanoi?"

"Hän näytti niitä pakenevan", nauroi Mrs Winnie. "Hän sanoi, että se
vie helposti vaarallisille aloille. Mutta ah, minä unohdin -- minä
kysyin myöskin swamiltani, ja hän ei siitä ollenkaan hämmästynyt.
He ovat tottuneet henkiin; tiedättehän, että he uskovat henkien
takaisinpalaamiseen maan päälle. Minä ajattelin, että jos se olisi
hänen henkensä, niin mielelläni katsoisin sitä -- sillä hänellä on
niin kauniit silmät. Hän antoi minulle kirjan, jossa kerrottiin
hindulaisia legendoja, -- ja niissä oli niin ihana kertomus nuoresta
prinsessasta, joka rakasti turhaan ja kuoli surusta; ja hänen
sielunsa siirtyi naarastiikeriin; ja hän tuli yön aikana siihen
paikkaan, missä hänen rakastajansa lepäsi, nukkuen nuotiotulen
ääressä, ja hän vei hänet mukanaan henkimaailmaan. Se miltei pani
veret hyytymään -- minä istuin täällä ja luin sitä, ja minä saatoin
mielessäni kuvitella hirvittävän naarastiikerin kiemurtelevan puiden
varjossa, ja juovat sen taljalla loistivat nuotion valossa, ja sen
viheriät silmät hehkuivat. Tunnettehan tuon runon -- me luimme sitä
ennen koulussa -- 'Tiikeri, tiikeri, tulisilmä!'"

Montaguen oli vaikea kuvitella mielessään naarastiikeriä Mrs
Winnien kasvihuoneessa, jollei, todellakaan, tahtonut ottaa
esitystä kuvaannollisessa merkityksessä. Ihmisen sydämessä nukkuu
rajuja petoja, jotka silloin tällöin ulvovat, ja liikuttavat
likasenkeltaisia jäseniään, ja saavat ihmisen erkaantumaan ja
muuttumaan kylmäksi. Mrs Winnie oli puettu harsomaisen pehmeään
pukuun, joka oli koristeltu punasilla kukkasilla, mutta ne kalpenivat
hänen kasvojensa syvän punan rinnalla. Hänellä oli oma hajuvetensä,
jossa oli kummallinen, kiihottava tuoksu, joka kosketteli muistojen
kieliä niinkuin vain tuoksu voi niitä koskettaa. Hän nojasi Montaguea
kohti, puhuen kiihkeästi, ja pehmeät, valkoiset käsivartensa
nojasivat marmoriseen renanteeseen. Sellaista hurmaavaisuutta oli
mahdoton katsella ilman viettelystä; ja hieno väristys kävi läpi
Montaguen, niinkuin tuulenhenki kulkee lammikon yli. Se lienee
koskettanut myöskin Mrs Winnietä, sillä hän vaikeni äkkiä, ja hänen
katseensa harhaili kauas pimeyteen. Pari minuuttia oli kaikki
hiljaista, eikä kuulunut muuta kuin lähteen säännöllinen pulpunta, ja
naisen rinnan aaltomainen, tasainen kohoilu.

Ja seuraavana aamuna sitten kysäsi Oliver, "Missä sinä olit eilen
illalla?" Ja hänen veljensä vastattua, "Mrs Winnien luona", hymyili
hän ja sanoi, "Oh!" Sitten lisäsi hän vakavasti, "Kasvata Mrs
Winnietä -- se on parasta, mitä voit tehdä tätä nykyä."



Yhdestoista luku.


Montague hyväksyi ystävänsä tarjouksen jakaa hänen penkkinsä St
Cecilian kirkossa, ja seuraavana sunnuntaiaamuna läksi hän yhdessä
Alicen kanssa ja kohtasi Mrs Winnien joka oli serkkunsa seurassa.
Charlie-parka oli nähtävästi pesty ja hiottu sekä ruumiillisesti
että moraalisesti, ja oli valmis ottamaan varteen "vielä yhdestä
tilaisuudesta"! Pudistaessaan Alicen kättä, tuijotti hän häneen
äänettömällä ja anteeksipyytävällä katseella; hän näytti olevan
syvästi kiitollinen siitä, että Alice ei kieltäytynyt astumasta
samaan penkkiin hänen kanssaan.

St Cecilian kirkko oli mitä mieltäkiinnittävin paikka. Kirkossakäynti
oli toinen yhteinen tapa niillä ihmisillä, jotka seuramaailma
oli sulkenut piiriinsä ja se oli niinkuin oopperakin muodostunut
virkavelvollisuudeksi. Tuo loistava temppeli oli rakennettu
kaiverretusta marmorista ja harvinaisista puulajeista, ja jalokivet
hohtivat koristeellista vaikutusta lisäten uskollisena hämärässä
valossa. Tämän rakennuksen ovilla pysähtyivät ylhäisön vaunut,
lesket ja tyttäret laskeutuivat alas niistä, uusien silkkihameiden
ja tärkättyjen ja hajuvesille tuoksuvain liinakankaiden kahistessa
joka askeleella; jokainen niistä oli niinkuin hienosti puettu,
hansikkaisiin ja hattuun kiedottu kuva, joka kantoi siveää
pikku rukouskirjaa. Heidän takanaan seurasivat kärsivälliset ja
pitkämieliset miehet, kaikki uusissa frakkinutuissaan ja kiiltävissä
silkkihatuissaan; ylhäisön mieshenkilöt esiintyivät aina vastikään
pestyinä ja ajeltuina, ja juuri harjattuina ja kiillotettuina,
mutta nyt näyttivät he olevan sitä vieläkin enemmän -- he olivat
täynnä sunnuntai tunnelmaa. Voi niitä uudestasyntymättömiä,
uskottomia ja pakanoita, jotka puhuvat pilkkasanoja ulkonaisessa
pimeydessä, eivätkä tiedä sunnuntain suloisesta _tunnelmasta_ --
nautinnosta pestä ja harjata ja voidella hajuvesillä taas itsensä
kaiken tuon kuusi päivää kestäneen nykyaikaisen touhun hirvittävän
mielettömyyden jälkeen, ja tuntea sitten itsensä puhtaaksi ja olon
mukavaksi ja hyväksi! Ja sitä paraadia myöhemmin Avenuella, minne oli
kertynyt useiden kymmenien muidenkin kirkkojen seurakunnat; ja sitä
muodinmukaista pukunäyttelyä, jota puolet kaupungista tuli katsomaan!

St. Cecilian kirkossa läsnäolevaa hienon hienoa seurakuntaa eivät
kristinuskon vallankumoukselliset opit ollenkaan hämmentäneet eikä
häirinneet. Kohtalon tutkija olisi kuunnellut kauhulla juhlallisia
julistuksia ikuisesta kadotuksesta, tuomioita rikkaista miehistä ja
neulansilmistä sekä kukkasista kedolla, jotka eivät kehränneet. Mutta
St. Cecilian seurakunta ymmärsi, että tällaiset asiat oli otettava
runollisessa merkityksessä, ja se oli yhtämieltä ranskalaisen
markiisin näkökannan kanssa, että Kaikkivaltias ajatteleisi kahdesti,
ennenkuin tuomitseisi hänen kaltaisensa herrasmiehen.

He olivat kuulleet näitä lauseita aina lapsuudestaan saakka ja
hyväksyivät ne luonnollisina asioina. Mutta sittenkin nämä opit
olivat tulleet jumalallisen olennon huulilta, ja tyhmän ylpeäähän
olisi yrittääkään tavallisen kuolevaisen koettaa häntä jäljitellä.
Sellaisten kohtien suhteen ei voinut muuta kuin jättää ne
niille, joiden asiana oli niitä tulkita -- tohtoreille ja kirkon
johtohenkilöille; ja kun he niitä kohtasivat, rauhoittui heidän
sydämensä -- sillä he eivät olleet kuvien raastajia eikä kirkkorauhan
häiritsijöitä, vaan sivistyneitä ja säädyllisiä herrasmiehiä.
Piispa, joka johti tätä maailmankaupungin osaa, oli juhlallisen
näköinen persoona, joka liikkui paraimmissa seurapiireissä ja kuului
suljetuimpiin klubeihin.

St Cecilian penkkejä annettiin vuokralle, ja niillä oli aina suuri
kysyntä; ja niillä, jotka riippuivat ylhäisön liepeissä, oli tapana
saapua joka sunnuntai, kumarrella, hymyillä ja toivoa mahdollisuutta
jonkin tilaisuuden avautumiseen. Muukalainen, joka sinne tuli,
oli kokonaan vieraanvaraisuudesta riippuvainen; mutta siellä oli
samettikenkäiset ja ammatissaan taitavat ovenvartijat, jotka kyllä
löysivät yhden istuimen, jos henkilö kelpasi esitettäväksi. Harvoin
sattui, että olisi joku kelvoton sattunut tulemaan, sillä köyhälistö
ei liikkunut St. Cecilian kaduilla. Vapaaehtoisista lahjoistaan
karttuneilla tuloilla ylläpiti se "lähetystyötä" itäisellä
rannikolla, missä nuoret apulaispapit taistelivat alempien luokkien
siveellistä ja luonnollista alennustilaa vastaan -- kehittäen
sillä välin sydäntä liikuttavaa ääntä, ja odottaen, kunnes heidät
ylennettäisiin oikeaan kirkkoon. Ylhäisö antoi asianmukaisesti perää
uskonnollisille oppailleen, ja se olisi kerrassaan hämmästynyt,
jos joku olisi esittänyt sellaista ajatusta, että he muka
painoivat heitä; mutta nuoret apulaispapit huomasivat tuskallisina
luonnottoman valitsemistavan, jonka mukaan ne, joiden käytös ja takin
leikkaus ei ollut miellyttävä, jätettiin pitkäksi aikaa köyhäin
kortteleihin. -- Erään kerran oli sattunut huvittava erehdys;
New Portiin oli rakennettu kaunis, uusi kirkko, ja kaunopuheinen
nuori herranpaimen oli vihitty toimeen, ja koko ylhäisö oli läsnä
avajaisjumalanpalveluksessa ja istui ja kuunteli hämmästyneenä omaa
tuomiotaan harjottamistaan mielettömyyksistä ja paheista! Seuraavana
sunnuntaina, tarpeetonta sanoa, ei ylhäisö ollut saapunut; ja puolen
vuoden sisällä oli kirkko ajautunut karille, ja se oli purettava ja
myytävä!

He saivat kuulla loistavaa musiikkia St Ceciliassa, niin kaunista,
että Alicelle tuli paha olla, ja hän arveli, että se on vaarallisen
"ylhäistä." Mrs Winnie nauroi hänelle, tarjoutuen viemään hänet
iltapäiväjumalanpalvelukseen toisen kadun varrella, missä heillä
oli täydellinen orkesteri, harpun soittoa, ooperamusiikkia ja
suitsutusta, siellä ihmiset laskeutuivat polvilleen ja tunnustivat
syntejään. Nähtävästi oli sellaisia ihmisiä, jotka mielellään
hivelivät tunteitaan ottamalla osaa typeriin "katolilaisiin"
toimituksiin; ne muistuttivat pientä poikaa, joka koettaa nähdä,
kuinka lähellä kallionreunannetta hän voi kävellä. Tämän kirkon
"isä" kantoi yllään jalokivillä peitettyä manttelia, jossa oli monen
monta kyynärää pitkä laahustin, ja oli maksanut uskomattoman monta
kymmentä tuhatta markkaa; ja tuon tuostakin marssi hän komeassa
juhlakulkueessa läpi kirkon sivukäytävien, niinettä kaikki katselijat
saattoivat hänet hyvästi nähdä. Kaiken tämän johdosta väiteltiin
kirkossa kiivaasti, ja kirjotettiin tukuttain lentolehtisiä ja
niiden takia punottiin vehkeitä ja taisteltiin monta taistelua
seuramaailmassa.

Mutta Montague ja Alice eivät saapuneet tähän jumalanpalvelukseen,
sillä he olivat luvanneet toisilleen lähteä kuluttamaan aikaansa
sangen sivistymättömällä tavalla -- pienellä kiertomatkalla
maanalaisissa tunneleissa; sillä siihen asti eivät he vielä
olleet nähneet sitä puolta kaupungista. Ylhäisössä elävät ihmiset
näkivät Madisonin ja Viidennen Avenuen, missä heidän kotinsa
olivat, kirkkoineen ja hotelleineen, joita oli toinen toisensa
vieressä niiden varsilla; ja juuri alapuolella oli myymäläalue,
ja teatterialue oli yhdellä puolella, ja pohjoisessa oli puisto.
Jollei lähtenyt ajelemaan automobiililla, oli siinä kaikki, mitä
kaupungista näkyi. Kun kaupungissa kävijät kysyivät Aquariumia,
arvopaperipörssiä, taidemuseota, Tammany Hallia ja Ellisin saarta,
jonne siirtolaiset saapuivat, näyttivät vanhat new-yorkilaiset
hämmästyneiltä ja sanoivat: "Ystäväni, tahdotteko tosiaankin nähdä
kaikkia niitä? No jaa, minä olen ollut täällä koko elämäni, enkä ole
niitä koskaan nähnyt!"

Katselijoiden laumoille oli järjestetty erityiset laitokset,
suunnaton automobiili-omnibussi, johon mahtui istumaan kolme- tai
neljäkymmentä henkilöä, ja ajoi Batterystä Harlemiin nuoren miehen
selittäessä kovalla äänellä suunnattoman torven kautta näköaloja.
Kunniattomat olivat antaneet sille lisänimen "tora-vaunu",
ja pilaa tehdessään sanoivat, että yksi näistä laitoksista
ylläpiti "opiumikeskustaa" kiinalaisessa kaupunginosassa, ja
"taskunpuhdistus-laitosta" Boweryssä, ja vuokrasi jykevärakenteisia
yksilöitä istumaan Oklahomasta ja Kalamazzoosta tulevien
matkailijoiden ihmetyksellä katseltavaksi. Tietenkään ei koskaan
olisi sopinut henkilöiden, jotka juuri oli otettu hienostoon, nousta
"toravaunuun"; mutta heidät päästettiin maanalaisille rautateille,
ja he mennä vinhasivat korviasärkevällä jyryllä läpi pitkän
teräs- ja kivitunnelin. Ja sitten pääsivät he ulos ja kiipesivät ylös
äkkijyrkälle vuorelle niinkuin kaikki muutkin tavalliset kuolevaiset,
seisoivat ja katselivat ihmetyksellä Grandin hautakammiota:
suunnattoman suurta valkoista marmorirakennusta paikalla, josta näki
yli koko Hudsonin. Rakennustyyliltään ei se ollut mikään kaunis
rakennus -- mutta arvostelua lievensi tieto, että sankari itse ei
siitä olisi välittänyt. Sitä saattaisi kuvata saippualaatikoksi,
jonka kärjessä oli juustonelikko; ja nämä kotoiset ja tutut kappaleet
eivät kenties olleet aivan vieraita tuon vaatimattomimman suurmiehen
luonteelle, mitä koskaan on elänyt.

Näköala virralle oli suuremmoinen, epäilemättä hienoin, mitä kaupunki
saattoi tarjota; mutta sen särki siivottoman näköinen kaasusäiliö,
joka oli rakennettu suoraapäätä sen keskelle. Mutta tämäkään toiselta
puolen ei rikkonut kokonaisuutta -- se tyypillisesti muistutti
kaupungin kaikkia ominaisuuksia. Se oli kaupunki, joka oli aivan
yhtäkkiä kasvanut, ilman että kukaan olisi siitä välittänyt taikka
sitä auttanut; se oli jättiläismäinen ja jykevä, alkuperäisen
voimakas, kolkko ja kammottava. Ei missään näkynyt siinä kaunista
kohtaa, missä katselijan silmä olisi saattanut levätä, ilman että
jokin ruma jossain aivan lähellä ei olisi sitä häirinnyt. Aivan
virran partaalla kulki likainen tavarajuna ja virran yli kulkeva
kaunis paalutus oli hakattu rikki, ja niiden sijalla oli nyt
louhittuja kivilaattoja, joita peitti maayhtiöiden ilmotusplakaatit.
Ja jos jossakin oli kaunis rakennus, niin sen vierellä oli varmasti
tupakkailmotus; jos missä sattui olemaan kaunis katu, oli siellä
aina kuormavankkureita ja nääntyneitä hevosluuskia, jotka tempoivat
valjaissa; jos sattui olemaan kaunis puisto, oli se täynnä
kurjan näköisiä, työstä karkotettuja miehiä. Missään ei näkynyt
säännöllisyyttä eikä järjestystä -- jokainen taisteli itsensä
edestä, riiteli ja tappeli jokaisen muun kanssa; ja tämä mursi sen
taikamaisen voiman, minkä tuo jättiläiskaupunki muutoin olisi voinut
luoda. Se näytti jättiläismäiseltä, hukkaan menneeltä voimakasalta
-- vuorelta, joka oli alituisessa työssä ja sai aikaan loppumattoman
sarjan epäonnistuneita tuotteita. Sen miehet ja naiset kuihtuivat
tuskasta;, mutta heitä painoi lumous sellainen, että vaikka olisivat
kuinka taistelleet, eivät he saaneet mitään aikaan.

Tultuaan ulos kirkosta oli Montague kohdannut tuomari Ellisin; ja
tuomari oli sanonut hänelle, "Minulle tulee kohta juttelemista
Teille." Ja Montague antoi hänelle osotteensa, ja paria päivää
myöhemmin saapui hänelle kutsu tulla aamiaiselle tuomarin kanssa
hänen klubiinsa.

Tuomarin klubi käsitti korttelin Viidennen Avenuen varrella,
ja se oli komea ja kunnioitusta herättävä. Se oli muodostunut
kansalaissodan painostuksen aikoina; kalpeat ja nälkiintyneet
sankarit olivat tulleet tappelusta kotiinsa ja ryhtyneet
liikeasioihin ja ne jotka olivat onnistuneet, olivat sijottuneet
tänne lepäämään. Nähdessä heidät nyt torkkumassa suurissa
nahkapeitteisissä nojatuoleissa, olisi ollut vaikea arvata heidän
olleen kerran kalpeita ja nälkiintyneitä sankareita. He olivat
diplomaatteja ja valtiomiehiä, piispoja ja lakimiehiä, suuria
kauppiaita ja rahavaltiaita -- miehiä, jotka vuosisadan aikana
olivat muodostaneet kaupungin hallitsevan luokan. Kaikki täällä
oli hauskasti koristeltua ja juhlallisen näköistä, ja tarjoilijat
liikkuivat ympäri äänettömin askelin.

Montague jutteli tuomarin kanssa New-Yorkista ja kaikesta, mitä hän
oli ehtinyt nähdä, ja niistä ihmisistä joita hän oli kohdannut;
isästään ja sodasta; ja vastikään tapahtuneesta valinnasta ja
liikeasioista. Ja sillä välin tilasivat he aamiaisen; ja kun he
olivat päässeet sikaareihin, yskäsi tuomari ja sanoi, "Ja nyt minun
on puhuttava Teidän kanssanne eräästä liikeasiasta."

Montague asettui kuuntelemaan. "Minulla on muuan ystävä", selitti
tuomari -- "muuan hyvin hyvä ystävä, joka on pyytänyt minua hakemaan
itselleen lakimiestä, joka ottaisi ajaakseen tärkeän jutun. Minä
juttelin asiasta kenraali Prenticelle, ja hän oli yhtä mieltä minun
kanssani, että erinomainen ajatus olisi tarjota asiaa Teille."

"Olen hyvin suuresti Teille kiitollinen", sanoi Montague.

"Asia on hyvin arkaluontoista laatua", jatkoi toinen. "Se koskee
henkivakuutusta. Oletteko perehtynyt vakuutusasioihin?"

"En ollenkaan."

"Olin juuri otaksunut, ettette olisi", sanoi tuomari, "Niissä on
muutamia asianhaaroja, jotka eivät ole yleisesti tunnettuja, mutta
joita, lievästi sanottuna, voisin kutsua vähän epätyydyttäviksi
Ystäväni on suuri vakuutusten omistaja useissa yhtiöissä, ja hän ei
ole tyytyväinen niiden hoitoon. Asian arkaluontoisuus mikäli se minua
koskee on siinä että yhtiö, jonka menettelyssä hän huomaa suurimman
virheen, on yksi niistä, joissa minä olen itse yhtenä johtajana. Te
ymmärrätte?"

"Täydellisesti", sanoi Montague. "Mikä yhtiö se on?"

"Fidelity", vastasi toinen -- ja hänen kumppanilleen lensi salamana
aivoihin Freddie Vandam, jonka hän oli kohdannut Havensin linnassa!
Sillä Fidelity oli Freddien yhtiö.

"Ensimäinen asia, mitä Teiltä pyydän", jatkoi tuomari, "on se,
että pidätte minun sekaantumistani asiaan, ryhdyttekö sitä ajamaan
taikka ette, ehdottomasti _entre nous_ [meidän keskisenä. -- Suom.]
Minun asemani on yksinkertaisesti tällainen: olen pannut yhtiön
johtajain kokouksissa vastalauseeni kaikkea sitä vastaan, mitä
pidän epäviisaana politiikkana -- ja minun vastalauseeni on jätetty
huomioon ottamatta. Ja kun ystäväni pyysi minulta neuvoa, annoin minä
hänelle; mutta samalla asemani ei ole sellainen, että voitaisiin
julkisesti vedota minuun asian yhteydessä. Seuraatteko minua?"

"Täydellisesti", sanoi toinen. "Minä suostun pyyntöönne."

"Erinomaista. Ja nyt siis, asiantila on lyhyesti tällainen: yhtiöt
saavuttavat suunnattomia ylijäämiä, jotka lain mukaan kuuluvat
vakuutuskirjain haltijoille; mutta eri yhtiöiden hallinnot pidättävät
nämä voitto-osingot itselleen pankkiliikkeen kasvamisen takia, jonka
nämä lisätyt rahastot heille ja heidän liittolaisilleen takaavat.
Tämä on minun mielestäni aivan ilmeinen vääryys, ja mitä vaarallisin
asiantila."

"Samaa sanoisin minäkin!" vastasi Montague Häntä hämmästytti
sellainen tiedonanto, joka hänelle vielä tuli sellaisesta lähteestä.
"Kuinka se on saattanut jatkua?" kysyi hän.

"Se on jatkunut kauan aikaa", vastasi tuomari. "Mutta miksi ei siitä
tiedetä?"

"Sen tietää täydellisesti jokainen, joka on vakuutusasian kanssa
tekemisissä", oli vastaus. "Asiaa ei ole koskaan otettu käsille
eikä julkisuuteen yksinkertaisesti siitä syystä, että sen yhteyteen
punoutuneilla langoilla on niin suunnattoman suuri ja laajalle
ulottuva voima, että kukaan ei ole vielä milloinkaan uskaltanut käydä
niiden kimppuun."

Montague nojasi eteenpäin, katse lujasti kiinnitettynä tuomariin.
"Jatkakaa", sanoi hän.

"Asema on lyhyesti tällainen", sanoi toinen. "Ystäväni Mr Hasbrook,
tahtoo nostaa jutun Fidelity-yhtiötä vastaan, pakottaakseen sen
maksamaan hänelle asianmukaisen osansa voitosta. Hän haluaa juttua
julkisuuteen ja ajettavaksi viimeiseen oikeusistuimeen saakka."

"Ja tarkotatteko", kysyi Montague, "että Teidän olisi vaikea löytää
New-Yorkissa ainoatakaan lakimiestä, joka ottaisi ajaakseen sellaisen
jutun?"

"En", sanoi toinen, "en juuri sitä. New-Yorkissa on kyllä lakimiehiä,
jotka ryhtyisivät vaikka mihin. Mutta löytää huomattavassa asemassa
olevaa lakimiestä, joka sen ottaisi ja kestäisi kaiken painon, mikä
hänen päällensä virtaisi -- se veisi ehkä jonkun verran aikaa."

"Te hämmästytätte minua, tuomari."

"Raha-asiat tässä kaupungissa ovat arvaamattoman läheisesti kiedotut
toisiinsa, Mr Montague. Tietenkin löytyy lakitoimistoja, joiden
harrastukset ovat yhtä puolta niiden harrastusten kanssa, jotka
vastustavat yhtiöiden johtajien etuja. Helppo asia olisi saada heidät
ryhtymään asiaa ajamaan, mutta siinä tapauksessa, ymmärrättehän,
syytettäisiin ystävääni siitä, että hän nosti jutun heidän
harrastuksia ajaakseen; jotavastoin hän toivoo, että juttu näyttäisi,
niinkuin se todellisuudessa onkin, puolueettoman henkilön asialta,
joka etsii vakuutuskirjain omistajain suuren ryhmän oikeuksia. Siitä
syystä tahtoi hän löytää asianajajan, jonka harrastukset eivät olisi
minkäänlaisessa yhteydessä kenenkään kanssa, ja joka olisi vapaa
omistamaan jakamattoman huomionsa jutulle. Siten tulin ajatelleeksi
Teitä."

"Minä otan jutun", sanoi Montague äkkiä.

"Velvollisuuteeni kuuluu varottaa Teitä", sanoi tuomari vakavasti,
"sillä Te otatte siten hyvin vakavaluontoisen askeleen. Teidän
tulee olla valmistunut katsomaan silmästä silmään voimakasta, ja
pelkäänpä, tunnotonta vihollista. Saatte kenties huomata, että olette
tehnyt mahdottomaksi toisille ja ehkä toivotummille kundeille olla
kanssanne tekemisissä. Te saatte kenties huomata liikeasioittenne,
jos Teillä sellaisia on, menevän sekaisin -- luottonne vähenevän ja
niin edespäin. Tulette kenties huomaamaan, että ylhäisön paine lepää
Teidän hartioillanne. Siksi on se askel, jonka astumisesta useimmat
nuoret miehet, joiden on uurrettava omat uransa, kieltäytyisivät."

Montaguen kasvot olivat hänen kuunnellessaan muuttuneet hiukkasen
kalpeammiksi. "Saanen otaksua", sanoi hän, "että asiat ovat niinkuin
minulle olette ne kertonut -- että asiaintilassa on olemassa vääryys."

"Sen lupaan."

"Hyvä on." Ja Montague pusersi kätensä nyrkkiin ja laskien sen
pöydälle sanoi, "Minä otan jutun."

He istuivat muutamia minuutteja vaiti.

"Minä järjestän niin", sanoi viimein tuomari, "että Te ja Mr Hasbrook
tapaatte toisianne. Minun täytyy kohtuudenmukaisesti selittää Teille,
että hän on rikas mies, ja voi maksaa Teille palveluksestanne. Hän
pyytää Teiltä paljon, ja toivoo saavansa siitä suorittaa korvauksen."

Montague istui ja tuumi. "Minulla ei todellakaan ole ollut aikaa
saada jalansijaa New-Yorkissa", sanoi hän viimein. "Luulen, että
minun on parasta jättää Teidän tehtäväksenne sanoa minulle, minkä
verran minä häneltä otan."

"Jos minä olisin Teidän asemassanne", vastasi tuomari, "niin
aikoisin pyytää kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan palkkiota
ajamisesta. Uskon, että hän odottaa saavansa maksaa vähintäinkin sen."

Montague tuskin voi olla horjahtamatta. Kaksi sataa viisikymmentä
tuhatta markkaa! Sanat panivat hänen päänsä pyörälle. Mutta sitten
samassa silmänräpäyksessä palautti hän mieleensä puoleksi piloillaan
tekemänsä päätöksen näytellä ankaran liikemiehen osaa. Siksi nyökkäsi
hän arvokkaana päätään, ja sanoi, "Hyvä on; olen Teille suuressa
kiitollisuuden velassa."

Lyhyen vaitiolon jälkeen lisäsi hän, "Toivon, että osottaudun
kykeneväksi käsittelemään juttua ystävänne tyytyväisyydeksi."

"Teidän asiaksenne jää näyttää kykynne", sanoi tuomari. "Minä en ole
voinut muuta kuin antaa hänelle vakuutuksen Teidän luonteestanne."

"Ymmärrän", sanoi Montague, "että hän käsittää muukalaisen, ja
että vie siis jonkun aikaa, ennenkuin olen ehtinyt saada selville
asiaintilan."

"Luonnollisesti hän sen tietää. Mutta saatte havaita että Mr Hasbrook
itsekin tuntee jokseenkin paljon lakia. Ja hän on jo jonkun määrän
työstä suorittanutkin. Teidän tulee ymmärtää, että on hyvin helppoa
saada lakimiehen _neuvoa_ sellaisissa asioissa -- mutta etsiä täytyy
sellaista henkilöä, joka ottaisi asian ajaakseen."

"Ymmärrän", sanoi Montague; ja tuomari lisäsi hymyillen, "Joka
nousisi hevosen selkään ja ottaisi vastaa vihollisen tykkitulen!"

Ja silloin muistui tuolle suurelle miehelle, kuten tavallisesti aina
mieleen juttu; ja sitten yhä useampia juttuja; kunnes he viimein
nousivat pöydästä, ja pudistivat sopimuksen päättäjäisiksi toistensa
kättä ja erosivat.

Kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa! _Kaksisataa viisikymmentä
tuhatta markkaa!_ Montaguella oli täysi työ olla huutamatta sitä
ääneen kadulla. Hän saattoi tuskin uskoa, että se oli todellisuutta
-- jos se olisi ollut joku vähemmän tunnettu henkilö kuin tuomari
Ellis, olisi hän epäillyt, että joku varmaankin teki pilaa hänestä.
Kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa oli enemmän kuin mitä moni
asianajaja sai kokoon koko elämänsä aikana: ja korvauksena vain
yhden ainoan jutun ajamisesta! Toimeentulokysymys oli painanut hänen
mieltään aina ensimäisestä päivästä lähtein kun hän oli saapunut
kaupunkiin, ja nyt se oli yht'äkkiä ratkaistu; aivan muutamissa
minuuteissa oli tie lakastu puhtaaksi hänen edessään. Hän käveli
kotia aivankuin ilmassa.

Ja voi sitä innostusta, millä hän kertoi siitä kotijoukolleen. Hän
aavisti, että hänen veljensä säikähtäisi, jos hän saisi kuulla
asian vakavaluontoisuudesta; ja siksi hän yksinkertaisesti sanoi,
että tuomari oli tuonut hänelle rikkaan kundin, ja että se oli
vakuutusjuttu. Oliver, joka ei tuntenut ollenkaan lakia, eikä siitä
sen enempää välittänyt, ei tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, vaan
tyytyi huomautukseen, "Sanoinhan sinulle, kuinka helppoa on ansaita
rahaa New-Yorkissa, kun vaan tuntee oikeita ihmisiä!" Mitä taas tuli
Aliceen, oli tämä aina tietänyt, että hänen serkkunsa oli suuri mies,
ja että ihmiset kääntyisivät apua pyytäen hänen puoleensa niin pian
kuin hän olisi ripustanut seinälle nimikilpensä.

Hänen kilpensä ei ollut vielä ulkona, se oli ensimäinen asia,
mikä hänen oli pantava toimeen. Hänen täytyy saada itselleen oma
toimistonsa aivan hetipaikalla, muutamia kirjoja ja ryhdyttävä
lukemaan vakuutuslainsäädäntöä; ja niin nousi hän reippaana ja
virkkuna varhain seuraavana aamuna ylös ja ajoi maanalaisia
rautateitä pitkin kaupungin alaosaan.

Ja täällä näki Montague ensimäisen kerran oikean New-Yorkin.
Kaikki muu oli pelkkää varjoa -- siellä muualla ihmiset nukkuivat
ja pelasivat, täällä taistelivat he loppuun elämänsä taistelun.
Täällä sen raivoisat aallot pieksivät häntä vasten kasvoja hän
näki sen julman hävityksen rauniot, ja sokean, häilyvän taistelun
pirstoutuneet sirpaleet.

Täällä oli kaupunki aivankuin satimeen tarttunut lintu. Se oli
suljettu yhden ja kapean pikku saaren ainoaan nurkkaan. Ei kenenkään
asiana ollut ollut nähdä etukäteen, että kerran vielä sen täytyisi
laajeta ulkopuolelle sitä aluetta; nyt oli miehiä kaivamassa
pariakymmentä tunnelia, joiden kautta se pääsisi vapauteen,
mutta he eivät olleet ryhtyneet siihen, ennenkuin paine tuli
sietämättömäksi, ja nyt oli se saavuttanut huippukohtansa. Siellä,
missä rahalaitokset sijaitsivat, oli myyty maata kahdenkymmenen
markan hinnalla neliötuumanala. Suunnattomia rakennusryhmiä kohosi
maasta muutamissa kuukausissa -- viisitoista-, -- kaksikymmen- --
ja kaksikymmenviisikerroksisia, ja puolen tusinaa alimmaisista
kerroksista oli hakattu kiinteään kallioon; muuan rakennus tuli
olemaan neljäkymmentäkaksikerroksinen, ja kuusisataa viisikymmentä
jalkaa korkea. Ja niiden välissä kulkivat kadut kapeina, syvinä
rotkoina, missä kiirehtivät ihmislaumat tulvailivat jalkakäytävillä.
Mutta toiset kadut olivat täynnä kuormavaunuja ja raskaita
kulkuneuvoja, ja sähkön avulla kulkevat jykevät vaunut ajoivat
hiljalleen eteenpäin, ja pienten vesipyörteiden taikka lumituprujen
lailla hyökkäsivät ihmiset sinne tänne.

Nämä jättiläismäiset rakennusryhmät olivat niinkuin mehiläispesät,
jotka surisivat täynnä elämää ja toimintaa, ja kymmenet hissit
lensivät niiden läpi pelottavalla vauhdilla. Kaikkialla oli ilma
täynnä levotonta menoa; sama henki tarttui kaikkiin ja he alkoivat
kiirehtiä, vaikkakaan heillä ei olisi ollut mitään mihin olisi
mennyt. Sellainen, joka kulki hitaasti ja katseli ympärilleen, oli
tiellä -- häntä tuupittiin sinne tänne ja ihmiset heittivät häneen
epäluuloisia ja närkästyneitä silmäyksiä.

Toisissa osissa saarta suoritettiin kaupungin oma työ; täällä
tehtiin koko maailman työtä. Jokainen huone tässä loppumattomassa
rakennuslabyrintissä muodosti yhden solun mahtavassa aivostossa;
puhelinlangat olivat hermoja, ja koko tämä suunnaton elimistö
suoritti yhden mannermaan ajattelun ja tahtomisen. Se oli
fyysilliselle korvalle meluinen paikka; mutta älyn korvalle pauhasi
se tuhannen Niagaran pauhulla. Täällä oli arvopaperipörssi, missä
liike-elämän vaakakuppeja pidettiin maan silmien edessä. Täällä oli
vaihtokonttori, missä miljaardeja markkoja vaihdettiin joka päivä.
Täällä oli suuret pankit, säilytysholvit, joihin maan varallisuuden
virrat virtasivat. Täällä oli aivokoneisto, joka ohjasi suurta
rautatiejärjestelmää, sähkölennätin- ja puhelinlaitosta, kaivoksia,
myllyjä ja tehtaita. Täällä olivat maan liikenteen keskustat;
yhdessä paikassa oli laivausliikenne, toisessa jalokivi-, makeis-,
leivos- ja nahkakaupat. Vähän kauempana kaupunkiin päin olivat
vaatetustavarakaupat, missä saattoi nähdä juutalaisten kilpiä enemmän
kuin mitä niitä Jerusalemissa koskaan oli ollut; vielä oli toinen
seutu sanomalehtitoimistoja ja koko maan aikakauskirjojen ja kirjojen
kustannusliikkeen keskustaa varten. Saattoi kiivetä yhden tuollaisen
suuren pilvenpiirtäjän huippuun saakka ja katsoa alas suunnattomaan
rakennuskaaokseen, josta kattoja kohosi yhtä lukuisina kuin puiden
latvoja, ja josta katsoen ihmiset siellä alhaalla näyttivät pienen
pieniltä hyönteisiltä. Taikka sitten saattoi mennä alas satamaan
myöhäisenä talvi-iltana, ja katsella kaupunkia miljoonien lyhtyjen
valossa, jotka kohosivat merestä niinkuin hämärässä lekuttavat
virvatulet. Yhtäjaksoisena kaarena ympäröi sitä laivatelakoiden
ketju, ja sen sisäpuolella vilisi lauttoja ja hinaaja-aluksia, jotka
puhkuttivat edestakaisin, ja purjelaivoja, joita oli tullut kaikista
maailman satamista, ja tyhjensivät nyt lastejaan Maailman kaupungin
suunnattomaan kitaan.

Ja kaikki tämä oli syntynyt ilman kenenkään suunnittelua! Kaikki oli
juuri sillä tavalla kuin oli sattunut tulemaan, ihmiset kestivät
tätä sekamelskaa ja kauhistusta parhaansa mukaan. Täällä oli
suunnattomia teräsholveja, joissa makasi monien biljoonien markkojen
arvosta arvopapereita, jotka hallitsivat maan raha-asioita; ja
parin korttelin pinta-ala toiseen suuntaan käsitti tavaravarastot
ja pumpulikehräämöt, ja toisella suunnalla olivat helppohintaiset
vuokra-asumukset, kylpy- ja pesuhökkelit. Ja määrätyllä tunnilla koko
tämä suunnaton koneisto pysähtyi, ja sen miljoonat ihmisykseydet
ryntäsivät sokealla riennolla kotiaan kohti. Ja sitten siltojen
suulla, lautta- ja junasilloilla kohtasi katse mielettömiä ja kauhun
leimaamia kasvoja; raskaat ihmislaumat huojuivat sinne tänne,
tyrkkien ja rynnistäen, huutaen ja kiroillen -- tapellen tuon
tuostakin kuumeentapaisessa pelossa. Kaikki soveliaisuus oli täällä
unohdettu -- ihmiset läjättiin vaunuihin niinkuin jalkapallonpelaajat
ryntäävät yhteen kasaan, vartijat ja poliisit sulkivat lujasti
portit -- elleivät halunneet itse joutua tuon töykkivän, rähisevän
vääntelevän ihmismassan muodostaman vyöryn kuljetettavaksi. Naisia
pyörtyi ja ne poljettiin jalkoihin; miehiä tuli ulos vaatteet
riekaleiksi revittyinä, ja joskus käsivarret tai kylkiluut
taittuneina. Ja kauhistuksella katselivat ajattelevat ihmiset tätä
näkyä ihmettelivät vavisten, kuinka kauan kaupunki saattoi kestää
koossa, kun sen asukaslaumoissa joka päivä yhä uudelleen ja uudelleen
kutsuttiin esille raaka peto, mikä syvälle vaipuneena asusti heidän
sisällään.

Tällä laajalle ulottuvalla liikealueella olisi Montague varmaan
tuntenut itsensä mitättömäksi ja avuttomaksi, jollei hänellä olisi
mielessään ollut noita kahtasataa viittäkymmentä tuhatta markkaa,
ja niiden tuottamaa varmuuden tunnetta. Hän etsi käsiinsä kenraali
Prenticen ja valitsi hänen ohjauksellaan itselleen huoneuston, ja
toimitti kaluston ja kirjat valmiiksi. Ja paria päivää myöhemmin
saapui, niinkuin oli sovittu, Mr Hasbrook.

Hän oli jäntevän näköinen, hermostunut pieni mies, joka ei
vaikuttanut niin suuresti toisiin personallisuudellaan; mutta hänelle
oli vakuutusliikkeiden toiminta päivän selvä asia huolehtimisensa
oli nähtävästi häneen vaikuttanut syvästi. Varmasti, jos puoletkaan
hänen väitöksistään olivat tosia, oli jo aika tuomioistuinten tarttua
asiaan.

Montague vietti kaiken päivää asiaa pohtiessa, ja hän
läpikävi jokaisen puolen kysymyksestä ja laati valmiiksi
menettelysuunnitelmansa. Ja sitten lopuksi Mr Hasbrook huomautti,
että heidän oli välttämätöntä tehdä joitakin rahallisia
järjestelyitä. Ja toinen pusersi lujasti hampaansa yhteen, ja
halliten itsensä sanoi, "Ottaen lukuun asian tärkeyden ja kaikki
olosuhteet ajattelen kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan
palkkiota."

Ja pieni mies ei vähääkään hämmästynyt! "Olen täydellisesti
tyytyväinen", sanoi hän. "Minä toimitan sen hetipaikalla." Ja
Montaguen sydän hypähti rinnassa.

Aivan oikein, seuraavan aamun posti toi rahat shekin muodossa, jonka
oli kirjoittanut erään suuren pankin kassanhoitaja. Montague sijoitti
sen omalle tililleen, ja tunsi, että nyt oli kaupunki vallotettu!

Ja niin uppoutui hän kokonaan työhön. Hän meni toimistoonsa joka
päivä, ja illalla sulkeutui hän omiin huoneisiinsa. Mrs Winnie oli
epätoivon vallassa, kun hän ei saapunut opettelemaan bridgeä, ja Mrs
Vivie Patton etsi häntä turhaan viedäkseen hänet pienen seurueen
mukana maalle loppuviikoksi. Hänestä ei juuri saattanut sanoa, että
hän ahersi yöllä sillä aikaa kun toiset nukkuivat, sillä toiset eivät
yöllä nukkuneet; mutta saattoi sanoa, että sillä aikaa kun toiset
tanssivat ja juhlivat, painautui hän tutkiskelemaan vakuutuslakia.
Oliver järkeili turhaan saadakseen hänet käsittämään, että ei hän
ijän kaiken saattanut elää yhdellä kundilla; ja että lakimiehelle
oli yhtä tärkeää olla loistotähtenä seuramaailmassa kuin voittaa
ensimäinen suuri oikeusjuttunsa. Montague oli niin imeytynyt
tutkimuksiinsa, että häntä ei vähääkään saanut häiriintymään sekään,
kun hän eräänä aamuna avatessaan kutsukirjeen luki seuraavan
kohtalorikkaan lauseen: "Mrs Devon pyytää Teitä kunnioittamaan
läsnäolollanne" -- joka kertoi hänelle, että hän oli "läpäissyt"
tuona kriitillisenä tutkintoaamuna ja että hän kuului epäämättömästi
ja peruuttamattomasti ylhäisöön!



Kahdestoista luku.


Montague oli nyt kapitalisti, ja sen vuoksi mahdollisuuksien porttien
avainten haltija. Näytti siltä kuin suosioon pyrkijöillä olisi ollut
jokin salaperäinen tie, jolla sen saivat tietää; miltei heti kohta
alottivat he piirityksen hänen suhteensa.

Noin viikon perästä sen jälkeen kun hänen shekkinsä oli saapunut,
tuli majuri Thorne jonka hän oli tavannut ensimäisenä iltana
uskollisen legionan kokouksessa hänen luokseen, ja pyysi saada tavata
häntä; ja hän astui Montaguen huoneeseen, ja pakistuaan hetkisen
vanhoista ajoista, alkoi hän kehittää liikeyrityssuunnitelmaa.
Majurilla kuului olevan pojanpoika, nuori koneinsinööri, joka oli
työskennellyt pari vuotta erään hyvin tärkeän keksinnön kanssa --
sen avulla voitiin lastata hiiliä höyrylaivoihin ja samalla punnita
ne automaattisesti. Se oli tietysti ollut hyvin monimutkainen
kysymys, mutta se oli kuitenkin tullut onnellisesti ratkaistuksi,
ja sille oli haettu patentit, ja järjestetty kokeilemistyöt. Mutta
aivan odottamattoman vaikeaksi oli osottautunut saada suurten
höyrylaivayhtiöiden virkailijoita keksintöön innostumaan. Ei ollut
mitään epäilyksiä koneen käytännöllisyydestä, taikka taloudellisista
eduista, joita se tuottaisi; mutta viranomaiset asettivat mitättömiä
esteitä, ja saivat siten aikaan viivytystä, sekä tarjosivat hintoja,
jotka olivat suorastaan naurettavan vähäpätöisiä. Siten oli nuoren
keksijän päähän pälkähtänyt aate järjestää yhtiö, joka valmistaisi
näitä koneita, ja vuokraisi niitä patenttikorvausta vastaan. "En
tietänyt, oliko Teillä rahoja", sanoi majuri Thorne "mutta ajattelin,
että Te mahdollisesti olette tekemisissä toisten kanssa, joiden
huomion voisi kenties saada kääntymään asiaan. Siinä on koko rikkaus
niille, jotka siihen ryhtyvät."

Montaguea asia innostutti, ja hän silmäili suunnitelmia ja
piirustuksia, joita hänen ystävänsä oli tuonut mukanaan, ja sanoi
haluavansa nähdä mallityöt käynnissä ja jutella ehdotuksesta toisten
kanssa. Ja niin läksi majuri matkaansa.

Ensimäinen henkilö, jolle Montague siitä puhui, oli Oliver, jonka
kanssa hän sattui yhtaikaa aamiaiselle viimemainitun klubissa. Tätä
klubia kutsuttiin nimellä "Kaiken yötä", ja siellä kokoontuivat
seuramaailmassa elävät nuoret miehet ja miljonääriseikkailijat,
jotka harjottivat maatamenoa päivän valolla, ja olivat ottaneet
tunnuslauseekseen Tennysonin sanat -- "Sillä ihmiset saattavat tulla
ja mennä, mutta minä kuljen tietäni ikuisesti." Se ei ollut Oliverin
mielestä oikea klubi, mihin hänen veljensä voisi liittyä; Montaguen
"peli" oli vakavaluontoinen ja arvokas; ja henkilö, jolle hänet oli
esitettävä, oli kenraali Prentice. Mutta hänen annettiin aterioida
siellä veljensä kanssa, saatellakseen sitten häntä kotia -- ja
Reggie Mannin kanssa, joka sattumalta oli siellä, lämpimänä vielä
innokkaasta keskustelustaan Mrs Ridgley-Clievedenin kanssa ulkomaisen
prinssin kiertomatkasta; ja hänellä oli kerrottavana huvittava kasku,
kuinka Mrs R.-C:llä oli ollut käsikähmä kamarityttönsä kanssa.

Montague mainitsi sattumalta keksinnöstä, eikä hän luullut veljellään
olevan minkäänlaista mielipidettä puoleen eikä toiseen. Mutta
Oliverilla oli aivan luja mielipide: "Hyvä Jumala, Allan, et kai
aikone antaa houkutella itseäsi sellaiseen juttuun!"

"Mutta ethän sinä tiedä vielä mitään siitä?" kysyi toinen. "Se
saattaa olla suuremmoinen keksintö."

"Tietysti!" huusi Oliver. "Mutta mitä sinä osaat siitä kertoa? Sinä
tulet olemaan niinkuin lapsi toisten ihmisten käsissä, ja varmasti he
ryöstävät sinut putipuhtaaksi. Ja miksi taivaan nimessä sinä tahdot
ryhtyä kokeilemaan siinä, missä ei ole pakkoa."

"Täytyyhän minun sijoittaa rahani jonnekin", sanoi Montague.

"Ensimäinen palkka polttaa reijän hänen taskuunsa!" pisti väliin
Reggie Mann kikattaen. "Siirtäkää se minulle, Mr Montague, ja antakaa
minun kuluttaa se komeissa pidoissa Alicen kunniaksi; ja olenpa
varma, että sen taikamainen vaikutus tuo Teille enemmän juttuja kuin
mitä ehditte käsitellä yhden elämänne aikana!"

"Sinun olisi paljon parempi kuluttaa se suudaveteen, kuin ostaa
sillä joukon hiilitorvia", sanoi Oliver, "Odota pikkusen, ja anna
minä etsin sinulle jonkin paikan, mihin rahasi panisit, ja tuletpa
näkemään, että sinun ei tarvitse mitään riskeerata."

"En ajattelekaan ryhtyä siihen, ennenkuin olen päässyt varmuuteen",
vastasi toinen. "Ja ne, joiden arvostelun olen saanut, tulisivat
mukaan."

Nuorempi miehistä ajatteli hetkisen. "Sinä aijot syödä päivällistä
majuri Venablen kanssa tänä iltana, eikö niin?" kysyi hän; ja kun
toinen vastasi myöntävästi, jatkoi hän, "Siis hyvä, kysy häneltä.
Majuri on ollut kapitalistina neljäkymmentä vuotta, ja jos saat
hänet siihen ryhtymään, niin voit olla varma siitä, että et tarvitse
pelätä."

Majuri Venable oli aivan hurmaantunut Montagueen -- kenties tuota
vanhaa herraa huvitti pitää ystävänään jotakuta, jonka kanssa saisi
rupatella, ja jolle kaikki hänen kaskunsa olisivat uusia. Hän oli
liittänyt Montaguen nimen "Miljonäärien" luetteloon, missä hän itse
eli, ja oli pyytänyt häntä sitten tekemään tuttavuutta sen muutamien
toisten jäsenten kanssa. Ennenkuin Montague erosi veljestään lupasi
hän puhua asiasta majurin kanssa.

"Miljonäärit" oli kaupungin komeimpia klubeja, sellainen, jonka
kaikista rikkaimmat olivat erityisesti järjestäneet itseään varten.
Se oli ylhäällä puiston kupeella, suuremmoisessa, valkosessa
marmoripalatsissa, joka oli maksanut viisi miljoonaa markkaa.
Montaguesta tuntui, että hän ei ollut oikein tuntenut majuria,
ennenkuin hän näki hänet täällä. Majuri oli suuremmoinen aina ja joka
paikassa, mutta tässä klubissa tuli hänestä itsestään _edition de
luxe_ [korupainos. -- Suomentaja.]. Hän piti täällä pääkortteeria,
ja ylläpiti itseään varten huoneuston kaiken vuotta; ja koko tämän
paikan ympäristö ja ilmapiiri näytti olevan osa hänestä.

Montaguen mielestä majurin kasvot tulivat päivä päivältä
punakammiksi, ja tummanpunaiset suonet yhä rusottavammiksi; tai oliko
se sitä, että tuon vanhan herran paidan rinnus loisti kirkkaampana
lamppujen loisteessa? Majuri tuli häntä vastaan juhlallisessa
eteisessä, joka oli viisikymmentä jalkaa neliömitaten ja tehty
kokonaan numidialaisesta marmorista, ja katto kullasta ja suuret
pronssiset raput, jotka johtivat ylhäällä olevalle lehterille. Hän
pyysi anteeksi samettisia tohveleitaan ja ontuvaa käyntiään -- häntä
alkoi taaskin ahdistaa tuo kirottu nivelleini. Mutta hän nilkutti
ympäri ja esitti ystävänsä toisille miljonääreille -- ja kertoi
sitten häväistysjuttuja itse kustakin heistä heidän selkänsä takana.

Majuri oli oikein tyypillinen, puhdasverinen, vanha ylimys; hänen
käytöksensä oli täydellisesti _noblesse oblige_ [= aateluus
velvoittaa. -- Suomentaja.] niitä kohtaan, jotka kuuluivat hänen
tuttavuutensa taikapiiriin -- mutta voi niitä, jotka kuuluivat
sen ulkopuolelle! Montague ei ollut milloinkaan kuullut kenenkään
pauhaavan palvelijoille sillä tavalla kuin majuri pauhasi "Tomppeli!"
kiljui hän, kun jokin meni pöydässä hullusti. "Etkö tiedä mitään
parempaa tehtävää kuin kantaa tuollaista pöytää minun eteeni. Mene ja
lähetä joku, joka osaa kattaa pöydän!" Ja, uskomatonta kuulla, kaikki
palvelijat tunnustivat hänelle täydellisen oikeuden sättiä itseään,
ja he lensivät säikähtyneinä täyttämään hänen pyyntöään. Montague
huomasi, että koko klubin palveluskunta ryhtyi työhön joka kerta kun
majuri ilmestyi; ja kun hän istui pöydän ääressä, alotti hän tähän
tapaan -- "Tahdon kaksi kuivaa Martinista. Ja tahdon ne hetipaikalla
ymmärrättekö? Älä vitkastele voilautasten ja huuhtelukuppien kanssa
-- tahdon kaksi kukonpyrstöä, ja niin pian kuin käpäläsi ehtivät ne
kantaa!"

Päivällinen oli hyvin tärkeä toimitus majuri Venablelle -- elämän
tärkein toimitus. Nuorempi miehistä kieltäytyi vaatimattomasti
tekemästä mitään ehdotuksia, istui ja odotteli sillä aikaa kun hänen
ystävänsä suoritti tilaamisen. Heille tarjottiin jotakin pienen
pientä osterilajia, ja sipulisoppaa, metsäkanaa, asparagusta ja
niiden kanssa viiniä majurin omasta yksityisestä varastosta, ja
sitten roomalaista salaattia. Kunkin eri annoksen suhteen antoi
majuri erikoiset määräykset, ja koko keskustelun ajan teki hän
huomautuksia niiden johdosta: "Tämä on erinomaista lihavaa soppaa --
verraton määrä ravintoainetta sipulisopassa. Ottakaa loput tästä, --
Arvelenpa, että Burgundilainen on kylmää. Burgundilainen ei saisi
milloinkaan mennä alapuolelle kuudenkymmenen viiden. Minä en pidä
sherrystä, joka on kuudessakymmenessä. -- Ne keittävät aina lintua
liian kauan -- Robbie Wallingin kokki on minun tunteakseni ainoa
henkilö, joka ei koskaan tee erehdystä leikissä."

Kaikki nämä huomautukset tietenkin tulivat letkauksien lomassa
läsnäolevista miljonääreistä. Siellä oli Hawkins, trustilakimies;
terävänäköinen mies, kylmä kuin ruumis. Hänet nimitettiin
lähettilääksi; erinomaisen vaikutusvaltainen henkilö. Hän oli
ennen vanhan Wymanin uskottu neuvonantaja ja osti raatimiehet
hänen puolelleen. Ja mies, joka istui pöydässä hänen kanssaan,
oli Harrison, _Starin_ toimittaja, tuon terveen ja vanhoillisen
hallitussanomalehden. Harrison harjotteli kabinettia varten. Hän
oli suloinen pikku mies, ja saisi aikaan Washingtonissa huvittavan
sekamelskan. Ja tuo pitkä mies, joka juuri astui sisälle, oli
Clarke, teräsruhtinas; ja tuolla toisella puolella oli Adams, suuri
asianajaja hänkin -- etevä uudistaja -- yhteiskunnallisten ja
kaikenlaisten oikeuksien tasottaja. Edusti salassa öljytrustia ja
matkusti alas Trentoniin väittelelemään jotakin uudistushanketta
vastaan, ja otti mukanaan salkussa kaksisataa viisikymmentä tuhatta
markkaa vekseleinä. "Eräs minun ystäväni sai vihiä hänen aikeistaan
ja verotti häntä siitä summasta", sanoi majuri ja nauroi makeasti
suuren asianajajan vastaukselle. "Miten minä olisin tietänyt, että
minun olisi maksettava omasta aamiaisestani?" Ja tuo lihava mies
hänen kanssaan -- se oli Jimmie Featherstone, miekkonen, joka
oli perinyt suuren maatilan. "Jimmie-parka on menemässä päästään
pyörälle", selitti majuri. "Matkustaa tuon tuostakin alas kaupunkiin
laivaisännöitsijäin kokouksiin -- kerrotaan muuan pöyristyttävä
juttu hänestä ja vanhasta Dan Watermanista." Hän oli noussut ylös
ja alkanut pitkän todistelun, kun Waterman keskeytti hänet, "Mutta
edellisessä kokouksessa Te todistitte aivan päinvastaista, Mr
Featherstone!" "Todellako?" sanoi Jimmie, näyttäen hämmentyneeltä.
"Sepä ihmeellistä, miksi minä niin tein?" "No hyvä, Mr Featherstone!
koska kysytte sitä minulta, niin minä sanon sen Teille", sanoi vanha
Dan -- hän on villi kuin metsäkarju, eikä halua mitään viivytyksiä
kokouksissa. "Syy on siinä, että viimein olitte enemmän juovuksissa
kuin nyt. Jos omaksuisitte muuttumattoman normaalihumalan tämän
linjan johtajain kokouksissa, niin se auttaisi asioiden nopeaa kulkua
melkoisesti."

He olivat päässeet roomalaiseen salaattiin saakka. Tarjoilija
toi soppakulhon ja sen nähdessään vanha herra unohti Jimmie
Featherstonen. "Mitä varten kannat sinä minulle tuollaista pötyä?"
huusi hän. "Minä en sitä tarvitse! Vie se pois ja tuo minulle jotakin
öljyä ja etikkaa."

Tarjoilija lensi tiehensä pelästyneenä, majurin muristessa vielä
jotakin käheäksi painuneella äänellä. Silloin kuului hänen selkänsä
takaa ääni; "Kuinka on laitasi tänä iltana, Venable? Sinä olet
ärtynyt?"

Majuri katsahti taaksensa. "Halloo, sinä vanha merimetso", sanoi hän.
"Miten sinun laitasi on näinä Herran päivinä?"

Vanha merimetso vastasi, että hän voi erinomaisen hyvin. Hän oli
lyhyenläntä, pönäkkä mies, jolla oli poimukkaat, rypistyneet kasvot.
"Ystäväni Mr Montague -- Mr Symmes", sanoi majuri.

"Sangen hupaista kohdata Teitä, Mr Montague", sanoi Mr Symmes,
tarkastellen häntä rilliensä yli.

"Ja mitä sinä olet puuhaillut näinä aikoina?" kysyi majuri.

Toinen hymyili hyväntahtoisesti. "En mitään erikoisia", sanoi hän.
"Viekotellut ystävieni vaimoja, niinkuin tavallista."

"Ja kuka on viimeinen?"

"Lue sanomalehtiä, niin saat nähdä", nauroi Mr Symmes. "Minulle
kerrottiin, että minut on maalattu mustaksi."

Hän jatkoi matkaansa huoneen toiseen päähän, hihittäen itsekseen. Ja
majuri sanoi, "Se on Maltby Symmes. Oletteko kuullut hänestä?"

"En", sanoi Montague.

"Hänestä puhuvat sanomalehdet melkoisen paljon. Hänen täytyi olla
saapuvilla ylimääräisessä oikeustutkinnossa toissa päivänä -- ei
ollut varaa maksaa liköörilaskuaan."

"Hänellä -- miljonäärien jäsenellä?" nauroi Montague.

"Niin, sanomalehdet tekivät siitä paljon pilaa", sanoi toinen. "Mutta
nähkääs, hän on kuluttanut loppuun kaksi suurta omaisuutta; viimeinen
oli hänen äitinsä -- viisikymmentäviisi miljoonaa, luulenpa. Hän oli
reipas vanha veitikka aikoinansa."

Etikka ja öljy olivat nyt saapuneet, ja majuri ryhtyi valmistamaan
salaattia. Se oli erikoinen seremonia, ja Montague seurasi sitä
huvitettuna. Majuri kokosi ensiksi kaikki välttämättömät ainekset
yhteen, tarkasteli niitä kaikkia ja purki niihin kiukkuansa. Sitten
sekotti hän etikan, pippurin ja suolan, ruokalusikallisen kerrallaan,
ja vuodatti sen salaatin päälle. Sen jälkeen hyvin hitaasti ja
suurella huolellisuudella oli vuodatettava öljy sen päälle, ja
salaattia tuli sillä aikaa käännellä ja pyöritellä niin, että se imi
kaiken öljyn sisäänsä. Luultavasti siksi, että tuo vanha herra oli
niin innostunut kertomaan Maltby Symmesin koirankujeita, viipyi hän
niin kauan sen vatvomisessa; kaiken aikaa hääriskeli hän sen kanssa
niinkuin naaraspeltopyy huolehtii poikasistaan, ja joka lauseen tai
joka toisen jälkeen keskeytti hän oman puheensa: "Leonora oli sen
ooperatähden nimi, ja Symmes antoi hänelle miljoonan markan edestä
rautatieosakkeita (Itse asiassa roomalaista ei tulisi ollenkaan
tarjoilla kulhoissa, tiedättehän, vaan nelikulmaisella, sileällä
lautasella, niin että päät säilyisivät aivan kuivina.) Ja heidän
riitaantuessa keskenään huomasi hän, että tuo vanha veitikka oli
pettänyt häntä -- osakkeet eivät olleet ollenkaan siirretyt. (Tämä on
tarkotettu syötäväksi aivan ilman haarukkaa, nähkääs!) Mutta hän veti
Symmesin oikeuteen, ja he sopivat noin puolesta osakkeiden arvosta.
(Jos tämä soppa olisi tehty, niinkuin olla pitäisi, ei maljan
pohjalla saisi löytyä tippaakaan öljyä jälellä.)"

Tämä viimeinen huomautus ilmaisi, että prosessi oli nyt saavuttanut
huippukohtansa -- että nuo pitkät, mureat lehdet saivat viimeisen,
helläkätisen kääntelynsä. Sillä aikaa kun tarjoilija seisoi
kunnioittavaisena odottaen laskettiin pari kolme palaa kerrallaan
huolellisesti pienelle hopealautaselle, joka oli tarkotettu Montaguea
varten. "Ja nyt", sanoi voitonriemuinen isäntä, "koettakaapa sitä!
Jos se on hyvää, ei se saisi olla karvasta eikä makeaa, vaan juuri
parahiksi." -- Ja majuri odotteli levottomana, kun Montague maisteli
sitä, ja sanoi: "Jos se on vähänkin karvasta, niin sanokaa, ja me
lähetämme sen ulos. Minä olen kyllin monta kertaa ennen sanonut siitä
heille."

Mutta se ei ollut karvasta, ja niin majuri ryhtyi auttamaan itseään,
jonka jälkeen tarjoilija kiidätti kulhon tiehensä. "Minulle on
kerrottu, että salaatti on ainoa kasvi, minkä me olemme saaneet
roomalaisilta", sanoi vanha poika matustaessaan murevia, vihreitä
lehtiä. "Horatius mainitsee sen, tiedättehän. Niinkuin sanoin,
kaikki tuo oli Symmesin nuoruuden päivinä. Mutta kun hänen poikansa
oli kasvanut suureksi, nai hän toisen kuorotytön. Hän sanoi minulle
kerran, että hänellä on ollut elämässään yli viisisataa vaimoa!"

Salaatin jälkeen otti majuri vielä toisen kukonpyrstön. Alussa oli
Montague huomannut, että hänen kätensä vapisivat ja silmät olivat
vettyneet: mutta nyt, näiden runsassisältöisten maistajaisten jälkeen
oli hän reipas, ja, jos mahdollista, enemmän kaskuja tulvillaan
kuin koskaan ennen. Montague arveli, että nyt olisi hänelle hyvä
aika esittää kysymyksensä, ja siksi, kun kahvi oli tarjottu, kysäsi
hän, "Onko Teillä mitään sitä vastaan, että puhumme liikeasioista
päivällisen jälkeen?"

"Ei, Teidän kanssanne", sanoi majuri. "Minkätähden? Mitä se on?"

Ja sitten kertoi Montague hänelle ystävänsä ehdotuksesta, ja kuvasi
keksinnön. Toinen kuunteli tarkkaavaisena loppuun saakka; ja sitten,
hetkisen vaitioltua kysyi Montague, "Mitä Te arvelette siitä?"

"Keksintö ei ole mikään hyvä", sanoi majuri nopeasti.

"Kuinka Te tiedätte?" kysyi toinen.

"Sillä jos se olisi ollut hyvä, olisivat yhtiöt ottaneet sen kauan
sitten maksamatta hänelle siitä penniäkään."

"Mutta hänellä on siihen patentti", sanoi Montague.

"Patentti, saakeli!" vastasi toinen. "Mitä merkitsee patentti sen
suuruisten yritysten asianajajille? Ne olisivat ottaneet sen ja
se olisi käytännössä Mainesta Texasiin saakka; ja kun hän olisi
vetänyt oikeuteen, olisivat he kietoneet jutun niin moneen solmuun
ja teknilliseen ongelmaan, että hän ei olisi ehtinyt saada sitä
päättymään kymmenessä vuodessa -- ja hän olisi kymmenen kertaa sillä
välin ajanut itsensä konkurssiin."

"Tapahtuuko sellaista todellakin", kysyi Montague.

"Tapahtuuko!" huudahti Majuri. "Sitä tapahtuu niin useasti, että eipä
muuta saata sanoa tapahtuvankaan. He aikonevat kai saada Teitä mukaan
kepposella."

"Mahdotonta, eihän se mitenkään voi olla niin", vastasi toinen "Mies
on muuan ystävä."

"Olen huomannut sen loistavaksi säännöksi olla koskaan ryhtymättä
liikeasioihin ystävien kanssa", sanoi majuri ilkeästi.

"Mutta kuunnelkaa", sanoi Montague; ja hän todisteli kylliksi kauan
saaden toverinsa vakuutetuksi, että tuo ei saattanut olla oikea
selitys. Sitten istui majuri pari minuuttia ja tuumaili; ja äkkiä
huudahti hän, "Olen keksinyt sen! Minä näen miksi he eivät halua
siihen koskea!"

"Mikä se on?"

"Ne ovat hiiliyhtiöt! Ne antavat höyrylaivoille vajaan painomäärän,
eivätkä halua, että hiilet punnitaan oikein!"

"Mutta siinähän ei ole mitään järkeä", sanoi Montague. "Nehän ovat
juuri höyrylaivayhtiöt, jotka eivät halua ottaa konetta."

"Niin", sanoi majuri: "luonnollisesti niiden virkailijat saavat
osansa saaliista." Ja hän nauroi sydämensä pohjasta Montaguen
hämmästyneelle katseelle.

"Tunnetteko ollenkaan liikeoloja", kysyi Montague.

"En ollenkaan", sanoi majuri. "Minä olen niinkuin se saksalainen,
joka sulkeutui sisäiseen tajuntaansa ja päätti elefantin ulkomuodon
ensimäisistä perusteista. Minä kyllä tunnen suurten liikehuoneiden
pelin alusta loppuun saakka ja sanon Teille, että jos keksintö on
hyvä, eivätkä yhtiöt halua sitä ottaa, niin siinä on syy; ja lyönpä
vetoa kanssanne siitä, että jos tahtoisitte tehdä tutkimuksen, niin
jokin sellainen asia sieltä tulisi esille! Viime talvena matkustin
etelään eräällä höyrylaivalla, ja lähestyessämme satamaa näin minä
heidän heittävän yli kannen pari tonnia hyviä ruoka-aineita; ja
kysellessäni siitä sain minä kuulla, että muuan yhtiön virkamiehistä
hoiti maatilaa ja varusti laivan ruoka-aineilla -- ja määräykset
kuuluivat, että ne oli tyhjennettävä viimeiseen tippaan saakka joka
matkalla!"

Montague kuunteli suu ammollaan. "Mitä mahtaisi majuri Thorne
sellaista liittoa vastaan?" kysyi hän.

"En tiedä", sanoi majuri pudistaen olkapäitään. "Se on juttu, joka
olisi jätettävä jollekin asianajajalle -- sellaiselle, joka tuntee
lankojen juoksun. Hawkins tuolla toisella puolella tietäisi kyllä,
mitä sanoa Teille. Kuvittelenpa, että ainoa neuvo, minkä hän antaisi,
olisi se, että hiilikauppiaat julistaisivat lakon, ja kietoisivat
yhtiöt lujalle ja pakottaisivat heidät sovinnoille."

"Te laskette leikkiä!" huudahti toinen.

"En ollenkaan", sanoi majuri nauraen. "Sitä tehdään tuon tuostakin.
Tässä kaupungissa on eräs rakennustrusti, joka syrjäytti kaikki
kilpailijansa liikemaailmasta sillä tavalla, että julisti heidän
työmaansa lakkotilaan."

"Mutta kuinka se voi sen tehdä?"

"Se on helpoin asia maailmassa. Työnjohtaja on mies, jolla
on melkoinen valta, ja hyvin pieni palkka, jolla hänen on
elettävä. Mutta vaikka häntä ei haluttaisi panna toimeen
konkurssiloppuunmyyntiä -- on vielä muitakin keinoja jälellä. Minä
voisin esittää Teidät eräälle miehelle aivan tässä huoneessa, jonka
työt seisautettiin lakkotilaan hyvin sopimattomalla ajalla, ja
hän sai liiton johtajan suljetuksi satimeen erään naisen kanssa
hotellissa, ja miesparka antoi perää ja peruutti lakon."

"Luulisinpa, että lakkolaiset joskus pääsisivät pois käsistä", sanoi
Montague.

"Joskus he pääsevätkin", hymyili toinen. "Sellaistakin tapausta
varten on olemassa vakiintunut menettelytapa. Silloin tulee sinun
palkata salapoliisit ja turvautua väkivaltaan, kutsua sotaväki ja
pistää lakonjohtajat vankeuteen."

"Nähkääs", jatkoi majuri innostuneena, "minä neuvon Teitä ystävänä,
ja minä katson asioita sellaisen miehen näkökannalta, jolla on rahoja
taskussaan. Minulla on niitä aina ollut siellä jonkun verran, mutta
minä olen saanut tehdä kovasti työtä pitääkseni niitä siellä. Kaiken
elämäni on minun ympärilläni ollut ihmisiä, jotka ovat tahtoneet
tehdä minulle hyvää; ja se tapa, jolla he tahtoivat sitä tehdä, oli
sellainen että he vaihettivat minun puhtaan rahani paperilappuihin,
jotka oli koristeltu mielikuvitusrikkailla kiemuroilla, kotkan
kuvilla ja lipuilla. Mutta tietysti, jos tahdotte katsoa asiaa
toiselta puolelta niin miksipä ei, keksintö on sangen nerokas, ja
liike-elämän meri parhaillaan vyöryy, ja tämä on suuri maa, jossa
ansiot yksinomaan tulevat kysymykseen -- ja kaikki muu on juuri
niin kuin ollakin pitää. Se juuri muuttaa koko asian maailmassa,
näettekös, ostanko minä hevosen vai myynkö minä sen!"

Montague oli kasvavalla hämmästyksellä huomannut, että tuollainen
yllyttävä puhe oli yksi niistä luonteenomaisista piirteistä,
mikä kuului näiden ylhäisten korkeuksien ihmisille. Se oli yksi
heidän asemansa myöntämistä vapauksista. Toimittajien, piispojen,
valtiomiesten ja kaikkien muiden kätyrien oli uskottava heidän
korkeasti kunnioitettavaan asemaansa, yksin heidän klubiensa
kammioissakin -- ihmisten korvat tulivat hirvittävän tarkoiksi näihin
aikoihin! Mutta ollessasi liike-elämän varsinaisten jättiläisten
keskuudessa olisit saattanut luulla olevasi vallankumouksellisten
seurassa; he saattoivat repiä alas vuorten huiput ja paiskata ne
toisiaan vastaan. Kun joku näistä vanhoista sotaratsuista kerran
pääsi alkuun, saattoi hän kertoa juttuja, jotka perkeleellisyydessään
saivat alhaisimmankin konnan sielun vapisemaan. Se oli tietysti aina
toisista seuraveikoista; mutta jos et päästänet häntä käsistäsi,
ja jos hän arveli voivansa luottaa sinuun -- saattoi hän tunnustaa
taistelleensa joskus vihollista vastaan hänen omilla aseillaan!

Mutta luonnollisesti oli ymmärrettävää, että koko tämä radikalismi ei
ollut tarkotettu muuta kuin hupaista seurustelua varten. Majurilla
esimerkiksi ei ollut koskaan vähintäkään aikeita toteuttaa mitään
kaikista niistä pahoista teoista, joista hän jutteli; kun toiminta
tuli kysymykseen, piti hän parhaimpana menetellä siten, kuin hän
koko elämänsä ajan oli menetellyt -- istua lujasti omalla pienellä
kasallaan. Ja Miljonäärit oli erinomainen paikka opetella sitä
tekemään!

"Näettekö tuon vanhan rahasäkin tuolla nurkassa toisella puolella?"
sanoi majuri. "Hän on mies, jonka Te mielellänne tahdotte painaa
mieleenne -- vanha Henry S. Grimes. Oletteko hänestä kuullut?"

"Huhuja", sanoi toinen.

"Hän on Laura Heganin eno. Miss Hegan tulee kerran saamaan hänen
rahansa mutta taivas varjelkoon, kuinka hän sillä välin pitää niistä
kiinni! Se on aivan traagillista, jos tulette hänet tuntemaan -- hän
säikähtää omaa varjoaankin. Hän menee köyhien kortteleihin, ja enpä
erehdy arvatessani hänen ajavan ulos yhdessä kuukaudessa enemmän
ihmisiä kuin mitä mahtuisi koko tähän rakennukseen!"

Montague katseli yksinäistä olentoa pöydän ääressä, miestä,
jolla oli rypistyneet kasvot niinkuin kärpällä, ja suuri
ruokalana sidottuna kaulan ympäri "Sitä pitää hän säästääkseen
paidanrinnustintaan huomisaamua varten", selitti majuri. "Hän on
todella vasta kuudenkymmenen seuduissa, vaikka luulisi hänen olevan
jo kahdeksankymmenen. Kolme kertaa istuu hän joka päivä täällä ja syö
asetillisen graham-korppuja ja maitoa, ja sitten nousee hän ja istuu
tunnin verran jäykkänä nojatuolissa. Sellaisen järjestyksen ovat
hänen lääkärinsä hänelle määränneet -- säälin ja laupeuden enkelit
meitä varjelkoot!"

Vanha herra pysähtyi ja pidätetty naurunpuuska tärisytti hänen
rusottavan punaisia poskipäitään. "Ajatelkaapa vain!" sanoi hän
-- "ne koettivat tehdä samaa minullekin! Mutta ei, herraseni --
kun Bob Venablen on pakko syödä graham-korppuja ja maitoa, panee
hän sekaan arsenikkia sokerin asemasta! Sellainen on monen näiden
rikkaiden miesten laita -- kuvittelet hänen elävän kapualaisessa
ylellisyydessä, kun tosiasiassa hän on mies, jonka maksa toimii
epätäydellisesti ja jonka vatsa on heikko, ja hänet pannaan
vuoteeseen kello kymmenen, vatsan ympärillä kuuma vesipussi ja koko
ruumis käärittynä flanelliseen yöpaitaan!"

Molemmat olivat nousseet ylös ja etsivät tietä tupakkahuonetta kohti,
kun äkkiä huoneen toisella sivulla avautui ovi ja joukko miehiä astui
siitä sisälle. Heidän etunenässä oli tavaton olento, jolla oli suuri,
voimakas ruumis ja julmat kasvot. "Halloo!" sanoi majuri. "Kaikki
suuret lukit ovat täällä tänä iltana. On varmaankin isännistön
kokous."

"Kuka tuo on?" kysyi hänen kumppalinsa; ja hän vastasi, "Tuoko? Pah,
hän on Dan Waterman."

Dan Waterman! Montague tarkasti miestä entistään tarkemmin, ja nyt
tunsi hän nuo kasvot samoiksi, mitä hän oli kuvissa nähnyt. Waterman,
rahamaailman jättiläispylväs, kupari- ja kultamarkkinoiden Kroisos!
Kuinka monta trustia olikaan Waterman järjestänyt! Ja kuinka monta
sanasutkausta olikaan hänen nimensä kustannuksella tehty!

"Ketä ovat nuo toiset miehet?" kysyi Montague.

"Oh, ne ovat vain pikkumiljonäärejä", vastattiin.

"Pikkumiljonäärit" seurasivat jonkinlaisena henkivartiostona
kintereillä; yksi niistä oli lyhyt ja pönäkkä, ja hänen täytyi
puoleksi juosten pysytellä Watermanin voimakkaiden harppausten
rinnalla. Kun he saapuivat vaate-eteiseen, tunkivat he palvelijat
tieltään, ja yksi auttoi nuttua tuon suuren miehen päälle, ja teinen
piti hänen hattuaan, ja kolmas hänen keppiään, ja kaksi muuta
koettivat puhutella häntä. Ja Waterman napitti tylsännäköisenä
nuttunsa, ja sitten tarttuen hattuunsa ja keppiinsä ryntäsi
suoraapäätä ulos ovesta virkkamatta sanaakaan kenellekään.

Se oli yksi naurettavimmista kohtauksista, mitä Montague oli
elämässään nähnyt, ja hän nauroi koko matkan, kun he kulkivat
tupakoitsijain huoneeseen. Ja kun majuri Venable oli asettunut
mukavasti suureen tuoliin ja purrut poikki sikaarin pään
ja sytyttänyt sen palamaan, mitkä muistojen virrat silloin
avautuivatkaan!

Sillä Dan Waterman oli yhtä sukupuuta majurin kanssa, ja hän tunsi
koko hänen elämänsä ja kaikki hänen tapansa Sellainen, millaisena
Montague oli hänet juuri nähnyt, oli hän ollut aina; nopea, käskevä,
peljättävä, joka tallasi maahan kaikki vastukset; kaupungin mahtavin
mies vapisi hänen säihkyvän katseensa edessä. Ennen vanhaan oli Wall
Street horjahdellut hänen ja mahtavimman kilpailijansa ankarassa
ottelussa.

Ja majuri alkoi kertoa Watermanin kilpailijasta ja hänen
elämästään. Hän oli ollut kaupungin liikennekuningas, hän oli
kohottanut vanhan Wymanin jaloilleen. Hän oli prinssi valtiollisten
rahamiesten joukossa; hän oli hallinnut demokraattista puoluetta
valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä Hän saattoi antaa
miljoonan kerrallaan Tammany Hallin johtajalle, ja kuluttaa viisi
miljoonaa yhdellä ainoalla valtiollisella sotaretkellä; ja kun
"taikina-päivänä" äänestysalueiden johtajat tulivat noutamaan
valintarahoja, oli hänellä neljäkymmentä jalkaa pitkä pöytä
ylt'yleensä katettuna viidensadan markan vekseleillä Hän olisi
varmasti ollut Amerikan rikkain mies, jollei hän olisi kuluttanut
rahojaan yhtä nopeasti kuin hän ne saikin. Hänellä oli ollut
erinomaisen kuuluisa kilpa-ajorata Amerikassa; ja talo Viidennen
Avenuen varrella, jonka sanottiin olevan maailman hienoimman
italialaisen palatsin. Yli viisitoista miljoonaa oli tuhlattu
sen koristamiseen; kaikki katot oli tuotu vahingoittumattomina
ulkomaisista palatseista, jotka hän oli ostanut ja repinyt maahan!
Majuri kertoi jutun osottaakseen kuinka sellainen mies kadotti
kokonaan tajunnan rahan arvosta; hän oli kerran istunut hänen
kanssaan aamiaisella, kun muuan hänen sanomalehtiensä toimittajista
astui sisälle ja huomautti, "Sanoin Teille, että me tarvitsisimme
neljäkymmentä tuhatta markkaa, ja Teidän lähettämänne shekki on
viidellekymmenelle." "Tiedän sen", kuulin hänen hymyillen vastaavan,
-- "mutta miten kuten minusta näytti, että neljäkymmentä oli
työläämpi kirjottaa kuin viisikymmentä!"

"Vanha Waterman saattaa olla oikea tuhlari myöskin, kun sattuu
sille päälle", jatkoi majuri. "Hän kertoi minulle yhtenä
päivänä, että hänen jokapäiväiset menonsa maksoivat hänelle
kaksikymmentäviisituhatta markkaa päivässä. Mutta siihen ei ole
luettu viiden miljoonan markan huvipurtta, eikä siitä johtuvia menoja."

"Ja ajatelkaapa muuatta toista miestä, jonka minä tunnen, joka
kulutti viisi miljoonaa markkaa graniittilaituriin voidakseen
mukavasti laskea rantaan ja käydä rouvaansa tervehtimässä! -- Se on
tosiasia, niin totta kuin Jumala on minut luonut! Hän oli tunnettu
ylhäisöön kuuluva nainen, mutta hän oli köyhä, eikä mies uskaltanut
tehdä häntä rikkaaksi häväistysjuttujen takia. Siksi täytyi
hänen tyytyä elämään kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan
huvilapahasessa; ja kun toisten naapurien lapset pilkkasivat hänen
lapsiaan sentähden että he elivät kahdensadan viidenkymmenen tuhannen
markan huvilassa, saattoivat he saada vastauksen: 'Mutta teilläpä ei
ole sellaista laituria!' Ja jollette usko, että --."

Mutta nyt majuri äkkiä kääntyi ympäri ja näki pojan, joka äsken oli
tuonut hänelle muutamia sikareja, seisovan lähellä, ollen oikovinaan
muutamia pöydällä makaavia sanomalehtiä. "Kuule, junkkari!" huusi
majuri, "Mitä sinä aijot -- kuunnella mitä minä kerron! Ulos
huoneesta heti paikalla, sinä lurjus!"



Kolmastoista luku.


Toisen viikon loppu oli käsissä ja sen mukana saapui Lester Toddeilta
kutsu vierailuille heidän maatalolleen New Jerseyssä. Montague oli
hautautuneena kirjoihinsa, mutta hänen veljensä ahdisteli häntä
matkalle ankarilla väitteillä. Kirottu juttu -- aikoiko hän viedä
koko elämänuransa perikatoon yhden jutun takia? Ennenkaikkea tulisi
hänen tutustua ihmisiin -- "ihmisiin, jotka olivat jotakin." Ja
Toddit olivat sellaisia; ne muodostivat suuren rahakeskustan ja
vakuutusmaailman voiman; jos Montague aikoi olla vakuutusasianajaja,
ei hän millään muotoa voinut hyljätä heidän kutsuaan. Freddie Vandam
tulisi olemaan vieraana -- ja Montague hymyili kuullessaan, että
Betty Wyman myöskin olisi siellä. Hän oli tehnyt sen huomion, että
hänen veljensä viikonloppu-vierailut aina sattuivat sinne, missä
Bettykin oli, ja missä Bettyn isä ei ollut.

Niin Montaguen palvelija sai pakata hänen välttämättömät
matkatarpeensa, ja Alicen kamarineitsyt täytti Alicen matkalippaan;
ja he ajoivat yksityisessä vaunuseurueessa etäiseen Jerseyn
esikaupunkiin, ja leveää, raakunkuorilla laskettua tietä myöten ajaa
huristivat he pikavaunulla ylös vuoren huipulla olevaan palatsiin.
Täällä elivät ylväät Lester Toddit hajaantuneina ympärillä kohoaville
lähikukkuloille; he muodostivat äärimmäisen pohattasäädyn, joka
oli vetäytynyt tänne yksinäisyyteen. He olivat tuiki tarkkoja
"säädystään", ja olivat katsovinaan koko kaupungin ylhäisöä ylevällä
ivalla, ja heillä oli omat huvituksensa ympäri koko vuoden --
hevosnäyttely vapaassa ilmassa kesällä, ja syksyllä lehtien alkaessa
pudota puista, ketunjahti fantastisissa univormuissa.

Lester Toddit itse olivat innokkaita kaikellaisen urheilun ja jahdin
harrastajia, ja useissa eri klubeissa ja yksityisnäyttelyissä
seurasivat näyttelykausia aina Floridasta ja pohjois-Carolinasta
Ontarioon saakka, ja satunnaisilla huvimatkoilla poikkesivat he
Norjaan, tai New Brunswickiin ja Brittiläiseen Columbiaan. Täällä
kotona oli heillä kokonainen vuori, jota ylt'yleensä peitti
koskematon ja suurella huolellisuudella hoidettu metsä ja vuoren
huipulla olevassa renessanssi-tyylisessä palatsissa -- jota he
ylhäisellä huolimattomuudella kutsuivat "majaksi" -- saattoi löytää
_articles de vertu_ [= arvoesineitä. Suomentaja.], sellaisia kuin
viidenkymmenen tuhannen markan arvoinen pöytä, johon kuului kymmenen
tuhannen markan arvoinen tuolikalusto ja aivan jokapäiväisen näköiset
matot, jotka olivat maksaneet viisikymmentä tai satatuhatta markkaa
kappale. Kaikki nämä hinnat saatoit mitä helpoimmin todeta, sillä
lukuisia sanomalehtiartikkelia, jotka kuvasivat taloa, oli luettavana
salissa löytyvässä albumissa. Lauantain iltapäivällä otti Mrs Todd
aina vieraansa vastaan pastellin harmaassa vastaanottopuvussa,
jonka etuosa oli riikinkukon muotoinen ja koristeltu silkillä, ja
jokaisessa sulassa oli jalokiviä, ja silmänä oli yksinäinen timantti.
Ja illalla oli tanssia, ja hän esiintyi puvussa, johon oli ommeltu
useita satoja timantteja, ja otti vastaan vieraansa matolla, joka
jalokivien runsaudessa kilpaili hänen pukunsa kanssa.

Nähdessään kaiken tämän ylellisyyden päätteli Montague, että tämä
se oli "varmin" sääty, mitä hän oli vielä tavannut; täällä syötiin
enemmän ja juotiin enemmän ja vehkeiltiin julkisemmin. Vähitellen oli
hän oppinut tuntemaan seuramaailman erikoisen kielen sanavaraston,
mutta näillä ihmisillä oli niin paljon tekaistuja sanoja, että hän
tunsi aivan joutuvansa ymmälle. Muuan nuori nainen, joka lörpötteli
hänelle läsnäolevista, huomautti, että se ja se nuorukainen oli
"onnahteleva"; ja nähdessään hämmästyneen ilmeen hänen kasvoillaan,
nauroi hän ja jatkoi: "Luulen, ettette ymmärrä, mitä tarkotan!"
Montague vastasi, että hän oli rohjennut tehdä sen johtopäätöksen,
että hän ei pitänyt siitä nuorukaisesta.

Ja sitten siellä oli Mrs Harper, joka poikkesi sinne matkalla
Chicagosta Lontooseen. Kymmenen vuotta sitten oli Mrs Harper
täyttänyt New-Yorkin miljoonillaan, jotka hän oli saanut suurista
tulolähteistään; sitten oli hän lähtenyt pois haaveillen itselleen
uusien maiden vallottamista. Jättäessään Chicagon oli hänen
kielioppinsa ollut virheetön, mutta nyt, kun hänestä oli tullut
kuninkaiden pöytäveikko, sanoi hän "sine ei on" ja jätti puhuessaan
pois kaikki g-kirjaimensa; ja kun Montague tipautti maahan linnun
pitkältä matkalta, huudahti hän armollisesti, "Ah, Tehän satutatte
aivan verrattomasti!" Montague istui voimavaunun etuistuimella,
ja kuuli suuren naisen takanaan puhuttelevan vankkarakenteisia
Jerseyn maanviljelijöitä, joiden esi-isät olivat yli koko maan
taistelleet brittiläisiä ja hessiläisiä vastaan, nimityksellä "teidän
talonpoikaisuutenne."

Oli sangen huomattava etuoikeus saada pitää Mrs Harperia vieraana;
"kotona" liikuskeli hän ylhäisyydellä, joka muistutti mieleen
kuningatar Viktorian -- liehuvin lipuin ja nauhoin, ja koululasten
parvissa kirkuessa hänelle hurraata. Hän ylläpiti puolta tusinaa
maataloja ja hänellä oli Skotlannissa sadan tuhannen akren
suuruinen metsästysalue rauhotettuna. Hänen erikoisuutenaan
oli koota jalokiviä, jotka olivat kuuluneet romanttisille ja
ihannoitaville historiassa esiintyville kuningattarille. Hän
esiintyi tanssissa rinnallaan timanttinen rintalevy, joka kokonaan
peitti hänen rinnustansa etuosan, niin että hän tosiaan oli
puettu valovälkkeeseen; ja mukanaan oli hänellä englantilainen
ystävänsä, Mrs Percy, joka oli seurannut häntä hänen voittokulullaan
Euroopan hoveissa ja palatseissa, ja oli kopeillut kuuluisalla
lorgnetti-ketjullaan, joka sisälsi yhden kappaleen kutakin tunnettua,
harvinaista ja kaunista jalokiveä. Mrs Percyllä oli kultakankaasta
tehty puku, jota peitti kokonainen omaisuus venetsialaisten pitsien
muodossa, ja hän herätti suuremmoisen huomion -- kunnes levisi huhu,
että se olikin vain uudistus puvusta, jota Mrs Harper oli kantanut
Lontoon Herttuattaren tanssiaisissa. Chicagolainen rouva itse ei
koskaan missään tilaisuudessa esiintynyt kahta kertaa samassa puvussa.

Alicen aika kului loistavasti Toddeilla; kaikki miehet rakastuivat
häneen -- erittäinkin muuan nuorukainen, jonka nimi oli Fayette,
heittäytyi aivan hänen jalkoihinsa. Hän oli varakas, mutta
onnettomuudeksi oli hän saanut rahansa karkaamalla erään rikkaan
tytön kanssa (joka oli yksi läsnäolevasta seurueesta), jonka tähden
käytännölliseltä kannalta katsottuna hänen huomionosotuksensa eivät
suinkaan olleet toivottavia Alicelle.

Montague jäi yksin ratkaisemaan vaikeata tehtäväänsä koettaessaan
saada nämä kaikki itselleen selväksi, sillä hänen veljensä omistautui
kokonaan Betty Wymanille. Tapa, jolla molemmat hävisivät aterioiden
välillä, oli koko seurueen leikinlaskun esineenä; siksi, heidän
ollessa matkalla kotia, tunsi Montague sisällään kutsun tehdä
muutamia isällisiä kysymyksiä.

"Me olemme siinä määrin kihloissa, kun uskallamme sitä olla", vastasi
Oliver hänelle.

"Ja milloinka aijot sinä naida hänet?"

"Jumala tietää", sanoi hän, "en minä. Ukkorähjä ei antaisi hänelle
penniäkään."

"Ja sinä et voisi häntä elättää?"

"Minä? Taivas varjelkoon, Allan -- otaksutko, että Betty suostuisi
olemaan köyhänä?"

"Oletko kysynyt häneltä?" kysyi Montague.

"En halua sitä häneltä kysyä, hyvä veliseni! Minulla ei ole ollenkaan
halua elää missään hökkelissä tytön kanssa, joka on kasvatettu
palatsissa."

"Mitä siis aijot tehdä?"

"Oh, Bettyllä on rikas täti hullujenhuoneessa. Ja sitten, näetkös
minä ansaitsen rahaa, -- ja tuon vanhanpojan on lopulta annettava
perään. Ja sillävälin vietämme me hyvin hauskaa aikaa, ymmärräthän."

"Eipä teidän rakkautenne liene sitten suuren suuri", sanoi Montague
-- johon hänen veljensä hilpeästi vastasi, että he olivat rakastuneet
toisiinsa juuri niin paljon kuin heitä miellytti sitä olla.

Tämä oli junassa maanantai-aamuna. Oliver huomasi, että hänen
veljensä vaipui syviin ajatuksiin, ja huomautti: "Luulenpa, että
aijot uudelleen painautua kirjojesi ääreen. Sinun tulee omistaa
minulle yksi ilta tällä viikolla muutamille päivällisille, jotka ovat
tärkeät."

"Missä ne ovat?" kysyi toinen.

"Oh, se on pitkä juttu", sanoi Oliver. "Minä selitän sen sinulle
joskus. Mutta kaikkein ensiksi meidän tulee tehdä selväksi myöskin
ensi viikko -- otaksuttavasti et ole ollut huomaamatta, että se on
jouluviikko. Ja sinun ei ole lupa tehdä mitään työtä silloin."

"Mutta sehän on mahdotonta!" huudahti toinen.

"Mikään ei saata olla mahdollisempaa", sanoi Oliver lujasti. "Minä
olen luvannut sinun puolestasi tulla Eldridge Devonien kanssa ylös
Hudsonille --"

"Koko viikoksi!"

"Koko viikoksi. Ja se on oleva tärkein asia, mitä koskaan olet
tehnyt. Mrs Winnie aikoo ottaa meidät kaikki vaunuunsa, ja sinä saat
tehdä aivan loppumattoman määrän tuiki välttämättömiä tuttavuuksia."

"Oliver, en millään muotoa voi sitä tehdä!" pani toinen kauhistuneena
vastaan, ja jatkoi sitten useiden minuuttien, ajan todistelua ja
selittelyä kaikesta, mitä hänellä oli tekemistä. Mutta Oliver tyytyi
vain vakuuttamaan, että jos on tahtoa, niin on keinoa. Ei saattanut
tulla kysymykseen hyljätä kutsua viettää joulua Eldridge Devonien
kanssa!

Ja aivan oikein, oli olemassa keino. Mr Hasbrook oli maininnut
hänelle, että hänellä oli jutussa suoritettuna jo melkoinen työ,
ja että hän kyllä lähettäisi paperit. Ja kun Montague saapui
toimistoonsa sinä aamuna, löysi hän ne sieltä. Niitä oli useita
tuhansia sivuja käsittävä pinkka; ja tarkastellessaan niitä huomasi
hän suurimmaksi hämmästyksekseen, että ne sisälsivät täydellisen
syytöskirjelmän, jossa oli kaikki tarpeelliset viittaukset ja
lainaukset ja valmistava kirjelmäluonnos -- lyhyesti sanoen,
täydellinen ja perinpohjainen valmistelu hänelle jätettyyn
oikeusjuttuun. Niissä papereissa oli vähintäinkin viidenkymmenen
tai seitsemänkymmenenviiden tuhannen markan arvosta työtä; ja
Montague istui hämmästyksen lyömänä, käännellen edestakaisin
hienolla konekirjotuksella kirjotettuja arkkeja. Hänellä todellakin
olisi tilaisuutta olla mukana jouluvierailulla, jos kaikki hänen
avunhakijansa kohtelisivat häntä samalla tavalla kuin tämä!

Hän tunsi itsensä siitä hieman loukatuksi -- sillä hän oli merkinnyt
muutamia näistä kohdista itsekin, ja tunsi olevansa niistä ylpeä.
Nähtävästi ei hän olisi oleva muuta kuin naamiona jutussa! Ja hän
otti puhelimen ja soitti Mr Hasbrookille, ja kysyi häneltä, mitä
varten hän oli nämä paperit hänelle jättänyt ja mitä hänen niillä
tuli tehdä. Niissähän oli koko juttu; ja oliko hänen vain otettava ne
sellaisinaan?

Ei kukaan olisi voinut vastata viisaammin kuin Mr Hasbrook vastasi.
Paperit olivat Montaguen käytettävänä -- hän saisi tehdä niille
niinkuin hän itse haluaisi. Hän voisi käyttää ne sellaisinaan, tai
hyljätä ne kokonaan, taikka asettaa ne perustaksi omalle työlleen --
kaikki, minkä hänen arvostelukykynsä katsoi parhaaksi, olisi hyvä.
Ja niin Montague soitti kiinni ja kirjotti hyväksymisensä siihen
viralliseen kutsuun, mikä oli saapunut Eldridge Devoneilta.

Myöhemmin päivällä pistäytyi Oliver hänen luokseen ja sanoi, että
hän aikoi mennä päivällisille seuraavana iltana, ja että hän tulisi
tapaamaan häntä kello kahdeksan. "Se on Jack Evansien kanssa", lisäsi
Oliver. "Tunnetko heitä?"

Montague oli kuullut tuon nimen ja muisti sen omistajan olevan
läntisten rautatieverkkojen johtajan. "Tarkotatko häntä?" kysyi hän.

"Tarkotan", sanoi toinen. "He ovat omituista, vanhanaikaista joukkoa,
mutta heillä on rahoja. Minä tulen hyvään aikaan ja selitän sen
sinulle."

Mutta hän sai selityksen sitä ennen. Seuraavana iltapäivänä tuli
hänen luokseen eräs, joka tahtoi hänen apuaan -- se ei ollut kukaan
muu kuin Mrs Winnie Duval. Tuli ilmi, että joku oli jättänyt Mrs
Winnielle melkoisen määrän rahoja, ja siihen oli kietoutunut
suuri joukko oikeudellisia asioita, jotka hän halusi jättää uuden
asianajajan selvitettäväksi. Myöskin sanoi hän toivovansa, että hän
rohkaisisi itsensä ja verottaisi häntä melkoisella rahamäärällä. Se
oli vain pikku kysymys jostain viidestä sadasta tuhannesta, joka oli
jäänyt eräältä unhotukseen joutuneelta tädiltä lännessä.

Asia oli pian järjestetty, ja sitten Mrs Winnie kysyi, oliko hänellä
mitään paikkaa, minne hän sinä iltana menisi päivällisille: ja nyt
oli sopiva tilaisuus mainita Jack Evanseista. "Oh paras Mr Montague!"
sanoi Mrs Winnie nauraen. "Aikooko Ollie viedä Teidät sinne? Mikä
hauska ilta Teillä tuleekaan olemaan!"

"Tunnetteko heidät?" kysyi toinen.

"Taivas varjelkoon, en!" oli vastaus. "Ei kukaan heitä tunne; mutta
jokainen tietää heistä. Mieheni tietenkin tapaa vanhan Evansin
liikeasioilla, ja hänen mielestään hän on mukiinmenevä. Mutta perhe
-- oh, varjelkoon!"

"Kuinka suuri se on?"

"Ah, heitä on ensiksi vanha rouva ja kaksi täysi-ikäistä tytärtä
ja sitten poika. Poika on hieno junkkari, sanotaan -- tuo vanha
mies oli ottanut häntä kädestä ja pannut hänet työhön myymälöissä.
Mutta luullakseni ajatteli hän, että tyttäret olivat hänelle liian
puoleensavetäviä syöttejä, jonka tähden hän lähetti heidät johonkin
uudenaikaisempaan hulluuskouluun -- ja sanonpa Teille, että he ovat
kiiltävimmiksi hiottuja inhimillisiä olentoja, mitä koskaan olette
tavannut!"

Se kuulosti huvittavalta. "Mutta mitä Oliver tahtoi heiltä?" kysyi
Montague ihmeissään.

"Ei hän heitä tarvitse -- vaan he tarvitsevat häntä. He ovat
onnenonkijoita, nähkääs -- ja kerrassaan vimmattuja. He ovat tulleet
kaupunkiin päästäkseen ylhäisöön."

"Tarkotatteko siis, että he maksavat Oliverille?" kysyi Montague.

"En tiedä", sanoi toinen nauraen. "Saatte kysyä sitä Oliverilta.
Heillä on ympärillään joukottain rikkaiden tavottelijain pikkuveliä,
jotka sieppaavat minkä hyvänsä nähtävissä olevan saaliin."

Tuskallinen ilme värähti Montaguen kasvoilla; ja Mrs Winnie näki sen
ja ojensi kätensä äkkinäisellä liikkeellä. "Oi!" huudahti hän, "olen
loukannut Teitä!"

"Ei", sanoi hän, "ei se ole sitä -- ette ole mitenkään minua
loukannut. Mutta minä olen huolestunut veljeni tähden."

"Mitä tarkotatte?"

"Hän saa jotenkuten runsaasti rahaa, enkä tiedä, miten se on
ymmärrettävä."

Nainen istui muutamia sekuntteja vaiti, tarkastellen miestä hänen
puhuessaan. "Eikö hänellä ollut mitään, kun hän tuli tänne?" kysyi
hän.

"Ei hyvin paljoa", sanoi hän.

"Sillä", jatkoi Mrs Winnie, "jollei hänellä ollut, hoiti hän ne, mitä
hänellä oli, tietenkin sangen viisaasti -- me kaikki luulimme, että
hänellä oli."

Taas olivat he vaiti; sitten sanoi Mrs Winnie äkkiä: "Tiedättekö, Te
katselette rahaa erilaisilla silmillä kuin me täällä New-Yorkissa.
Ymmärrättekö sitä?"

"En tiedä varmaan", sanoi hän. "Millä tavalla, tarkotatte?"

"Te katselette sitä vanhanaikaisella tavalla -- ihmisen tulee sitä
ansaita -- se on merkkinä siitä, että hän on tehnyt jotakin. Tämä
kaikki välähti minulle salamana juuri nyt -- me emme katsele rahaa
samalla tavalla. Meistä ei ole kukaan ansainnut omaamme; me olemme
vain ne saaneet. Eikä koskaan juolahda meidän mieleemme luulla, että
toiset ihmiset ansaitsisivat sitä -- ainoa minkä tarvitsemme tietää,
on se, että heillä sitä on."

Montague ei sanonut seuralaiselleen, kuinka nerokkaana hän piti
sitä huomautusta; hän pelkäsi, ettei olisi hienoa olla yhtä mieltä
hänen kanssaan. Hän oli kuullut jutun eräästä neekeristä, joka
istui "katumuspenkissä" ja tunnusti liukkaasti syntinsä, mutta eipä
sanonutkaan "amenta" samallaisella lämmöllä, millä seurakunta sen
sanoi.

"Evansit olivat ennen paljon eriskummallisempia kuin mitä ne nyt
ovat", jatkoi Mrs Winnie hetken kuluttua. "Kun he tulivat tänne
viime vuonna, olivat he kerrassaan hirvittäviä. Heillä oli joku
englantilainen herrasnaskali, joka oli heidän tuttavasihteerinään --
jonkun vanhan, rappeutuneen perheen nuorin poika. Minun veljeni tunsi
erään miehen, joka oli ollut heidän läheisiä tuttaviaan lännessä, ja
hän sanoi, että se oli vallan kiduttavaa -- tämän veitikan tapana
oli istua pöydän ääressä ja antaa määräyksiä koko joukolle: 'Teidän
kermajäätelöhaarukkanne tulisi olla oikeassa kädessä, Miss Mary. --
Ei ole milloinkaan soveliasta pyytää lisää soppaa, Mestari Robert. --
Ja Miss Annie kuljettakaa aina soppalusikkaanne _poispäin_ -- se on
parempi!'"

"Tuntuupa, että minun tulee sääli heitä", sanoi Montague.

"Oh, ei Teidän tarvitse olla huolissanne", sanoi toinen nopeasti. "He
tulevat saavuttamaan sen, mitä haluavat."

"Luuletteko niin?"

"Oh, tietysti he saavuttavat. He ovat saaneet rahaa; ja he ovat
olleet ulkomailla -- he opettelevat urheilua. Ja he pitävät kiinni
niin kauan, kunnes onnistuvat -- mitä muuta heidän puolestaan voi
tehdä? Ja sitten sanoo minun mieheni, että vanha Evans aikoo tehdä
itsensä vaikutusvaltaiseksi täällä idässä; kohta siis he eivät
uskalla enää häntä loukata."

"Painaako se siis jotakin?" kysyi mies.

"Niinpä niin, painaa, arvatakseni!" nauroi Mrs Winnie. "Se on
nähty viime aikoina." Ja hän jatkoi puheluaan kertomalla eräästä
seuraelämän johtajattaresta, joka oli uskaltanut loukata erään
mahtavan suuruuden tytärtä, ja kuinka tämä suuruus oli kostanut
hänelle, erottamalla hänen miehensä korkeasta virastaan. Se oli usein
tapana liikemaailmassa; taistelujen luultiin olevan miesten asioita,
mutta yhtä useasti oli alkuunpanevana voimana naisten juonittelu.
Wall Streetillä saattoi havaita kuohuvan ja kihisevän, ja kaksi
suurta miestä riiteli vain jostakin rouvasta; saatoit nähdä jonkun
miehen yht'äkkiä lentävän korkealle johonkin virkaan -- se tapahtui
siksi, että hänen vaimonsa oli myynyt itsensä auttaakseen miestään
ylös.

Montague ajoi yhdessä Mrs Winnien kanssa kaupunkiin, ja hän pukeutui
päivällisiä varten; ja sitten tuli Oliver, ja hänen veljensä kysyi:
"Aiotko koettaa saada Evansit ylhäisöön?"

"Kuka on sinulle ollut heistä kertomassa?", kysyi toinen.

"Mrs Winnie", sanoi Montague.

"Mitä hän kertoi?"

Montague toisti, mitä Mrs Winnie oli jutellut, ja hänen veljensä
huomasi nähtävästi sen tyydyttäväksi. "Ei se ole, niin vakavaa laatua
kuin luulet", sanoi hän, vastaten Montaguen tekemään kysymykseen.
"Minä autan heitä vähän silloin tällöin."

"Kuinka sinä menettelet?"

"Oh, neuvon heitä, enimmäkseen -- sanon heille, minne heidän tulee
mennä ja miten heidän on pukeuduttava. Kun he ensin saapuivat
New-Yorkiin, olivat he puetut kuin papukaijat, näetkös. Ja --" tässä
Oliver puhkesi nauruun -- "en tahdo tehdä pilaa heistä. Ja kun kuulen
toisten ihmisten parjaavan heitä, huomautan minä, että he varmasti
tulevat lopussa laskemaan laivansa ankkuriin, ja tulevat olemaan
vaarallisia vihollisia. Olen pannut pari kiilaa puskemaan heidän
puolestaan."

"Ja maksavatko he sinulle avustasi?"

"Saathan sitä kutsua maksamiseksi, luullakseni", vastasi toinen.
"Vanha mies hoitaa muutamia arvopaperiosakkeita minun hyväkseni
silloin tällöin."

"Hoitaa muutamia osakkeita", toisti Montague, ja Oliver selitti
hänelle menettelytavan. Tämä oli yksi niistä tavoista, jotka olivat
syntyneet sellaisessa yhteiskunnassa, missä ihmisten ei tarvinnut
itse ansaita rahaansa. Se, jonka osaksi suosio tuli, ei pannut
mitään peliin, eikä asettanut mitään uhrauksen alaiseksi. Mutta
toinen henkilö osti joitakin arvopapereita hänen puolestaan, ja
kun ne kohosivat, lähetti hän shekin "voittosummalle." Moni mies,
joka olisi loukkaantunut, jos hänelle olisi suoranaisesti tarjottu
rahaa, suostui mielellään siihen, että joku vaikutusvaltainen ystävä
tarjoutui "hoitamaan sata osaketta hänen hyväkseen." Tällä tavalla
tarjottiin juomarahoja suuressa maailmassa; se oli edullinen tapa
sanomalehtimiesten suhteen, joiden hyvä mielipide arvopapereihin
nähden oli toivottava, ja valtiomiesten ja lainlaatijain suhteen,
joiden äänet saattoivat auttaa niiden arvon nousemista. Kun joku
aikoi pyrkiä ylhäisöön, täytyi hänen olla valmistunut sirottelemaan
tällaisia juomarahoja ympärilleen.

"Tietysti", lisäsi Oliver, "haluasi tuo perhe enimmän sitä, että
saisin Robbie Wallingit kutsumaan heidät taloonsa. Luulenpa, että
voisin saada heiltä pyöreissä luvuissa kaksi ja puoli miljoonaa, jos
siinä onnistuisin."

Tuohon kaikkeen Montague vastasi, "Ymmärrän."

Kaikki esiintyi hänelle nyt uudessa, kirkkaassa valossa. Siis
_tuolla_ tavalla kaikki tapahtui. Siksi maksettiin sataviisikymmentä
tuhatta markkaa vuodessa yhdestä huoneustosta, ja kaksi kertaa
sataviisikymmentä tuhatta yhden tytön puvusta! Ei ihme, jos siis
oli parempi viettää jouluviikko Eldridge Devoneilla kuin tehdä hiki
päässä työtä lakikirjojen ääressä!

"Vielä yksi kysymys", jatkoi Montague. "Minkätähden esität sinä minut
heille?"

"Kas niin", vastasi hänen veljensä, "se ei mitenkään sinua loukkaa;
olet huomaava sen suuresti huvittavan itseäsi. Näetkös, he ovat
kuulleet, että minulla on veli; ja he pyysivät minua tuomaan sinut
mukanani. En voinut pitää sinua salassa ikuisesti, vai olisinko?"

He juttelivat näin vaunun kiidättäessä heidät kaupungin yläosaan.
Evansien palatsi oli Riverside Driven varrella; ja kun Montague astui
ulos vaunusta ja näki sen aavemaisena kohoavan puolipimeässä, pääsi
hänen huuliltaan ihmetyksen huudahdus. Se oli yhtä suuri kuin vankila!

"Ah, niin, heillä on kylliksi tilaa", sanoi Oliver nauraen. "Päätin
tämän kaupan heidän puolestaan -- se on vanha Lamsonin palatsi,
näetkö."

Heitä varten oli huone valmiina; ja samoin kaikki herrasmiesten
varustukset -- Montague huomasi tämän kaiken ensi silmäyksellä.
Siellä oli polvihousuja ja tulipunaisia veistoksia ja kultaisia
reunusteita, marmorisia lehtereitä ja takkoja ja suihkulähteitä --
ranskalaisten mestariteoksia ja oikeita flaamilaisia mattoja Raput,
jotka veivät palatsin toisiin kerroksiin, olivat kiertävät, ja
niillä oli valkonen samettimatto, joka oli erikoisesti kudottu sitä
varten, ja joka tuon tuostakin oli vaihdettava; niiden ylipäässä oli
valkonen kashmirimatto, jonka ikäjuuret ulottuivat kuusi sataa vuotta
taaksepäin -- ja niin edespäin.

Ja sitten tuli perhe: tuo pitkä, luiseva, jättiläismäinen mies, jolla
oli parkitun nahkan väriset kasvot ja monihaaraiset viikset -- se
oli Jack Evans; ja Mrs Evans, lyhyt ja pyylevä, mutta ystävällisen
näköinen ja yllään kohtalainen määrä timantteja; ja sitten Miss
Evansit, ryhdikkäitä ja solakoita ja kiireestä kantapäähän
täydellisesti järjestettyjä, "Mutta hehän kaikki ovat niinkuin
ollakin pitää!" oli ensimäinen ajatus, mikä tuli Montaguen mieleen.

Kaikki olivatkin he niinkuin ollakin piti, kunnes avasivat suunsa.
Kun he puhuivat, saattoi huomata, että Evans oli kaivosmies ja että
hänen vaimonsa oli ollut keittäjättärenä uudisviljelyksellä; sekä
että Annella ja Marylla oli karkeat äänet, ja että he eivät koskaan
sattumaltakaan sanoneet tai tehneet mitään luonnollista.

Heidät saatettiin komeaan ruokahuoneeseen -- Henrik II aikuiseen,
jossa oli Fontainebleaun palatsista otettu historiallinen takka,
ja seinillä neljä suurta maalausta, jotka vertauskuvallisesti
esittivät aamua, iltaa, keskipäivää ja keskiyötä. Siellä ei ollut
ketään muita vieraita -- pöytä joka oli katettu kuutta henkilöä
varten, näytti vähäpätöiseltä leikkikalulta tuossa suunnattomassa
huoneustossa. Ja salamana, joka miltei kauhistutti Montaguea,
lensi hänen tajuntaansa käsitys siitä, mitä mahtoikaan merkitä
kuuluminen ylhäisön ulkopuolelle. Omistaa kaikki tämä loisto, eikä
ketään, joka olisi siitä osallisena! Omistaa Henrik II aikuisia
ruokailuhuoneita ja Ludvig XVI mallisia seurusteluhuoneita ja
Ludvig XIV aikaisia kirjastoja -- ja nähdä ne kaikki tyhjinä! Ei
ketään, jonka kanssa ajella taikka jutella, ei ketään, joka tulisi
ja pelaisi yhdessä korttia -- mennä teatteriin ja oopperaan, eikä
ketään, jolle puhella! Ja mikä pahempi, joutua tuijottavien katseiden
ja pilkallisen hymyilyn esineeksi! Elää tässä jättiläispalatsissa,
ja tietää, että koko tuo palvelijalauma, joka selkärangattomana
mateli silmien edessä, teki ivaa selän takana! Nähdä tuota silmästä
silmään -- elää siinä hetki hetkeltä, päivä päivältä, kaiken tuon
silmänräpäykseksikään poistumatta! Ja sitten kodin ulkopuolella,
alinomaa kasvava pilkkaajien ja halveksijoiden piiri -- ylhäisö,
kaikkine liepeenkannattajineen ja loisolioineen, jäljittelijöineen ja
ihailijoineen!

Ja joku oli uhmannut tuota kaikkea -- joku oli tarttunut miekkaan
ja astunut esille lyödäkseen maahan kaiken tuon vastuksen! Montague
tarkasti tätä nelihenkistä perhettä, ja tuumaili ihmetellen, kuka
heistä oli eteenpäin ajava voima tässä mitä epätoivoisimmassa
yrityksessä!

Hän sai sen käsiinsä erottelemalla heidät henkilö henkilöltä.
Se ei saattanut olla Evans itse. Helposti näki, että tuo vanha
mies oli aivan toivoton ylhäisöön nähden; mikään ei saattanut
muuttaa hänen suuria, karvaisia käsiään eikä hänen kuivettunutta,
kurttuista niskaansa, eikä hänen vastustamatonta taipumustaan solua
alas tuolissa ja heittää pitkät säärensä ristiin kauaksi eteensä.
Jack Evansin kasvot ja ääni toivat vasten tahtoaankin mieleen
vuoristoradan ja malminetsijän kuormamuulin, kenttätulien sauhun ja
silavan ja papujen tuoksun. Seitsemäntoista pitkää vuotta oli tuo
mies tallustellut aavikoilla ja vuoristoerämaissa, ja Luonto oli
kaivanut vaikutuksensa syvälle hänen sieluunsa ja ruumiiseensa.

Aterian aikana oli hän hyvin kaino; mutta Montague tuli häntä aikaa
myöten hyvin tuntemaan. Ja kun hän oppi käsittämään, että Montague
ei ollut yksi loisistukkaista, avasi hän kokonaan sydämensä. Evans
oli kaivoksen löydettyään ottanut sen kokonaan haltuunsa, ja hän
oli painanut alas kilpailijansa, jotka koettivat saada sitä häneltä
pois, ja hän oli ostanut rautatiet, jotka olivat koettaneet musertaa
hänet -- ja nyt oli hän tullut Wall Streetille kamppailemaan niitä
miehiä vastaan, jotka olivat yrittäneet saattaa hänen rautateitään
perikatoon. -- Mutta läpi kaiken tuon oli hän säilyttänyt naisen
sydämen, ja todellisen hädän näkemistä ei hän saattanut kestää.
Hän oli niitä miehiä, joilla oli viidenkymmenen tuhannen markan
vekseleitä kimpuittain povitaskussaan, ja jakoivat niitä ympärilleen,
jos luulivat voivansa sen tehdä loukkaamatta. Ja toiselta puolen
kerrottiin, kuinka hän kerran nähdessään kantajan käyttäytyvän
sopimattomasti muuatta naismatkustajaa kohtaan hänen omistamallaan
linjalla, ryntäsi ylös ja veti kellonnyöristä, ja heitätti miehen
ulos radan viereen keskellä yötä ja kolmenkymmenen Englannin
peninkulman päässä lähimmästä kaupungista!

Ei, se oli naisväki, sanoi hän Montaguelle tapansa mukaan nauraa
irvistellen. Häntä ei liikuttanut ollenkaan, jos ihmiset kutsuivatkin
häntä "pesiytyväksi pohataksi"; ja kun hänestä elämä tuntui
tanssimiselta olkisella vuoteella, ei mikään estänyt häntä tekemästä
matkaa Jumalan vapaaseen luontoon. Mutta naisväki oli saanut
mehiläisen aivokoppaansa. Vanha mies lisäsi surullisesta, että yksi
niistä ikävyyksistä, mitä rikkaan nimi toi mukanaan, oli se, että se
hävitti naisilta kaiken työn.

Ei se ollut myöskään Mrs Evans. "Saara", joksi häntä perheen pää
kutsui, istui aterioidessa lähinnä Montaguea; ja hän huomasi, että
rohkaisemalla tuota hyväntahtoista naista edes hiuskarvan verran tuli
hän kodikkaaksi ja miellyttäväksi. Montague tarjosi tilaisuuden,
koska hän oli vieras, ja huomautti sivumennen mielipiteenään, että
New-York oli hävyttömän ylellinen paikka, ja oli tavattoman vaikea
päästä siinä eteenpäin ja Mrs Evans tarttui asiaan ja hänessä
paljastui Montaguelle hyväluontoinen ja ystävällinen henkilö, joka
ikävöimällä ikävöi sieniä ja siirappia ja omenamunkkia ja rasvaisessa
silavassa paistettua leipää, ja muita samallaisia järjellisiä
asioita, silläaikaa kun hänen kokkinsa pakotti häntä syömään _paté
de foie grasia_ aspiksen kanssa, maidolla ruokittuja helmikanan
poikasia, ja _biscuits glacées Tortoni_. Tietysti ei hän tätä sanonut
aterialla -- hän teki naurettavia ponnistuksia näytelläkseen osaansa,
-- joiden tuloksena Montaguelle oli ainakin yksi huvittava kokemus.

Mrs Evans kertoi parhaallaan hänelle, mikä peljättävä paikka hänen
mielestään tämä kaupunki oli nuorille miehille; ja kuinka häntä
pelotti tuoda poikaansa tänne. "Miehillä ei ole täällä kerrassaan
mitään siveyskäsitteitä", sanoi hän, ja lisäsi vakavana: "Olen
tullut sellaiseen johtopäätökseen, että Idän miehet ovat luonnostaan
sammakkoeläinten kaltaisia!"

Ja kun Montague rypisti kulmakarvojaan ja näytti hämmästyneeltä,
lisäsi hän: "Ettekö luule niin!" Ja hän vastasi osottamatta
pienintäkään viivytystä, että hän ei ollut tullut koskaan ennen sitä
ajatelleeksi.

Vasta parin tunnin kuluttua sai hän selvyyden keskustellessaan Miss
Annen kanssa. "Me tapasimme Lady Stonebriden tänään aamiaisilla",
sanoi tuo nuori henkilö. "Tunnetteko hänet?"

"En", sanoi Montague, joka ei ollut koskaan kuullut sitä nimeä.

"Minusta englantilaiset ylimysnaiset käyttävät mitä vastenmielisintä
katukieltä", jatkoi Anne. "Ettekö ole sitä huomannut?"

"Olen kyllä", sanoi hän.

"Ja niin kuulumattoman ruokotonta! Tiedättekö, Lady Stonebridge aivan
pelästytti äitiä -- hän kertoi äidille, että hän ei uskonut ollenkaan
avioliittoon, ja että hän arveli kaikkien miesten olevan luonnostaan
moniavioisia!"

Myöhemmin oppi Montague tuntemaan "Saara-rouvan"; ja eräänä
iltapäivänä heidän istuessaan hänen _Petit Trianon_ salongissaan
kysyi hän häneltä yht'äkkiä: "Minkä tähden, Herra paratkoon, te
haluatte päästä ylhäisöön!" Ja vaimoparka tavotteli ilmaa ja koetti
olla arvokkaan näköinen; ja sitten, kun hän näki Montaguen olevan
vakavan, ja huomasi, että hänen oli mahdoton päästä pakenemaan,
murtui hän ja antoi perää. "En se ole minä", sanoi hän, "ne ovat
nuo tytönletukat" (Sillä antautumista seurasi puheen kääntyminen
luonnolliseksi) "Se on Mary, ja varsinkin Anne."

He juttelivat siitä keskinäisellä luottamuksella -- joka tuotti
suuren huojennuksen Saara-rouvan sielulle, sillä hän oli julman
yksinäinen. Mitä häneen itseensä tuli, ei hän välittänyt siitä, että
hän halusi päästä ylhäisöön, vaan siitä, että ylhäisö ei välittänyt
hänestä. Hänen vihansa leimahti äkkiä tuleen, ja hän puristi kätensä
nyrkkiin, selittäen, että Jack Evans oli yhtä hyvä mies kuin kuka
hyvänsä, joka asteli New-Yorkin katuja -- ja he tunnustaisivatkin sen
vielä, ennenkuin hän olisi päästänyt heidät käsistään! Sen jälkeen
aikoi hän asettua kotiin ja elää mukavasti, ja parsia miehensä sukkia.

Ja hän jatkoi kuvailuaan, mikä vaikea polku oli kunnian tie.
Sadoittain oli ihmisiä, jotka olisivat valmiit tunnustamaan heidät
tuttavikseen -- mutta oh, ne olivat sellaista roskajoukkoa! He
voisivat täyttää talonsa liepeenkannattajilla ja keltaisilla,
mutta ei, hepä saattoivat odottaa. He ovat saaneet oppia oman
läksynsä sen perästä kuin he tulivat tänne. Muuan hyvin ylhäinen
ylimysnainen oli kutsunut heidät päivällisille, ja heidän toiveensa
olivat olleet korkealla -- mutta voi, heidän istuessaan takan
ääressä joku oli ihaillut kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan
emeraldisormusta, joka Mrs Evansilla oli sormessaan, ja hän oli
päästänyt sen sormestaan ja antanut kiertää sen ympäri seurueen, ja
saavuttuaan jonnekin oli se täydellisesti hävinnyt! Ja eräs toinen
henkilö oli kutsunut Maryn _bridge_-seurueeseen, ja vaikka hän oli
tuskin ollenkaan pelannut, ilmotti hänen emäntänsä tyynesti, että
hän oli menettänyt viisi tuhatta markkaa. Ja suuri Lady Stonebridge
oli varta vasten lähettänyt häntä noutamaan ja sanonut hänelle, että
hän voisi esittää hänet muutamissa mitä parhaimmissa piireissä, jos
hän vaan oli valmis aina häviämään! Mrs Evansilla oli ollut hyvin
kodikas irlantilainen nimi ennenkuin hän joutui avioliittoon; ja Lady
Stonebridge oli saanut häneltä kaksikymmentäviisi tuhatta markkaa
käyttääkseen osan siitä suuresta vaikutusvallastaan, mikä hänellä
oli Kuninkaallisessa Tiedonantovirastossa, ja todistaakseen, että
hän polveutui suorastaan Magennisien, jotka olivat olleet Iveaghin
herroja, vanhasta ylimysperheestä neljänneltätoista vuosisadalta.
Ja nyt Oliver oli kertonut heille, että tämä kunnioitusta herättävä
paperi ei auttaisi heitä vähääkään!

Erittelyprosessissa oli enää jälellä Miss Evansit. Montaguen ystävät
saivat aihetta moneen kokkapuheeseen kuullessaan, että hän oli
tavannut heidät -- ja kysyivät häneltä, joko hän aikoi vakiintua.
Majuri Venable meni vielä pitemmälle, ja vakuutti hänelle, että ei
saattanut olla pienintäkään epäilystä, etteikö kumpikin tyttösistä
ottaisi häntä vaikka minä hetkenä. Montague nauroi ja vastasi, että
Mary ei ollut hullumpi -- hänellä oli suloisen näköiset kasvot ja
hyvä luonne; mutta hänhän oli kaksi vuotta nuorempi kuin Anne; eikä
hän päässyt ajatuksesta, että kaksi vuotta lisää saattoi tehdä
hänestäkin toisen Annen.

Sillä se oli Anne, joka oli perheen eteenpäin ajavana voimana! Anne
oli suunnitellut suuren rynnäkön, ja valinnut Lamson-palatsin, ja
kiskonut perheen irti Nevadan alkuperäisistä vuoristoista! Hän
oli kylmä kuin jäävuori, väsymätön, säälimätön toisille niinkuin
itselleenkin; seitsemäntoista vuotta oli hänen isänsä kuljeskellut ja
kaivanut vuoristoissa, ja seitsemäntoista vuotta, jos tarvis vaati,
tekisi hän myyrän työtään ylhäisön linnan muurien alla!

Kun Montague ja äiti olivat vilpittömällä luottamuksella avanneet
toisilleen sydämensä, tuli Miss Anne Evans häntä kohtaan hyvin
kopeaksi; ja hän tiesi, että tuo vanha nainen oli siitä kertonut,
ja että tytär vastusti hänen arvelultaan. Mutta Oliverille saattoi
Miss Anne paljastaa sielunsa, ja Oliver tuli ja kertoi veljelleen
siitä, kuinka hän suunnitteli ja tuumaili ja tutkiskeli, ja toi
hänelle uusia suunnitelmia joka viikko. Hänellä oli ostettuna
muutamia oikeita henkilöitä, jotka salaisesti häntä kannattivat; jos
hän tavotteli jotakin erikoista suosiota, ryhtyi hän yhdessä tuon
hyväntahtoisen isävanhuksen kanssa työskentelemään, ja asianomainen
henkilö saisi osakseen jonkin tärkeän rahallisen palveluksen. Hänellä
oli merkittynä kaikki ylhäisön jäsenet -- hän opetteli tuntemaan
heidän heikkoutensa ja tuntemattomat seikkailunsa elämässään, ja
hän teki kärsivällisesti työtä löytääkseen avaimen probleemiinsa
-- jonkin perheen, joka seuramaailmassa oli horjumaton, mutta
jonka rahavarat olivat sellaisessa asemassa, että se hyväksyisi
ehdotuksen ja ottaisi Evansit ja päästäisi heidät peruuttamattomasti
sisälle. Montague silmäili tätä kaikkea ihmetellen ja huvitettuna --
silloinkun sanomalehdet, eipä hyvinkään pitkän ajan kuluttua tästä,
sisälsivät kaabelikuvauksia kuuluisan Ardenin Herttuattaren, _née_
[= syntyisin. Suomentaja.] Evans, puvuista, joka silloin muodosti
loistavan ja aivan erikoisen tähden Lontoon seuraelämässä!



Neljästoista luku.


Montague oli kirjottanut epäävän kirjeen majuri Thornelle, kertoen
hänelle, että hän ei mitenkään ollut saanut ketään innostumaan
majurin ehdotukseen, ja että hän itse ei ollut siinä asemassa,
että olisi voinut yksin siihen ryhtyä. Sitten vei hänen veljensä
määräyksen mukaan rahansa pankkiin ja odotti. Pian tulisi olemaan
"jotakin tekemistä", sanoi Oliver.

Ja heidän ajaessaan Evanseilta kotia, antoi Oliver hänen huomata,
että hän saattoi odottaa sitä tapahtumaa päivänä minä hyvänsä.
Hän oli hyvin salaperäinen, eikä tahtonut vastata mihinkään hänen
kysymyksiinsä -- hän ei sanonut muuta, kuin että sillä ei ollut
mitään tekemistä niiden ihmisten kanssa, joiden luona he juuri olivat
vierailleet.

"Otaksun", huomautti Montague "et ole jäänyt huomioonottamatta, että
Evansit saattaisivat tehdä sinulle kepposen."

Toinen nauroi, toistaen hänen sanojaan, _saattaisivat_ sen tehdä!
Sitten jatkoi hän puhelua kertoen kaskun Lännen suuresta rautateiden
rakentajasta, jonka tytär oli suuremmoisilla juhlallisuuksilla
naitettu; ja muutamat läsnäolevista nuorukaisista, luullen tapaavansa
hänet tunteellisemmassa mielentilassa, olivat kysyneet hänen
mielipiteitään markkinoiden suhteen. Hän neuvoi heitä ostamaan
oman linjansa osakkeita; ja he muodostivat renkaan ja ostivat, ja
mitä ankarammin he ostivat, sitä ankarammin hän myi -- kunnes tuo
pieni uskallusretki maksoi pojille yhteensä kolmekymmentä seitsemän
miljoonaa ja viisisataa tuhatta!

"Ei, ei", lisäsi Oliver. "En ole koskaan pistänyt markkaakaan
mihinkään Evansien puolesta, enkä koskaan tule sitä tekemään. -- He
ovat, kuinka sanoisin, vain sivuasia", lisäsi hän välinpitämättömästi.

Paria päivää myöhemmin, kun Montague oli parhaallaan aamiaista
syömässä, tuli hänen veljensä häntä tapaamaan ja sanoi, että hän oli
matkalla kaupunkiin ja tahtoi ottaa hänet sinne mukaansa. Montague
tiesi heti, että nyt oli kyseessä jotakin vakavaa, sillä hän ei ollut
koskaan ennen nähnyt veljeään niin varhain ylhäällä.

He ottivat ajurin; ja sitten antoi Oliver selityksen. Hetki oli
saapunut -- aika oli tullut ottaa harppaus ja hypätä lammikon
toiselle puolelle taskussa kokonainen omaisuus. Hän ei voinut siitä
paljoa puhua, sillä se oli asia, joka oli uskottu hänelle ehdottoman
vaitiolon lupauksella. Koko maassa oli ainoastaan neljä henkilöä,
jotka siitä tiesivät. Se tulisi tekemään elämänkäänteen, ja neljässä
viidessä tunnissa olisi se ohi. Kolme kertaa ennen oli se tapahtunut
Oliverille, ja joka kerralla oli hänen pääomansa kasvanut monin
kerroin; että hän ei kasannut miljooneja johtui vain siitä, että
hänellä ei ollut rahoja riittävästi. Ottakoon veli hänen sanansa
pantiksi ja jättäköön itsensä kokonaan hänen käsiinsä.

"Mitä tahdot, että minun pitäisi tehdä?" kysyi Montague vakavana.

"Tahdon, että otat jokaisen markan, mikä sinulla on, taikka siirrät
kaiken, minkä voit saada käsiisi tänä aamuna minulle ostaakseni
niillä osakkeita."

"Ostaaksesi tappionvaralla, sitäkö tarkotat?"

"Sitä tietysti", sanoi Oliver. Mutta kun hän näki veljensä rypistävän
otsaansa, lisäsi hän, "Ymmärrä minua oikein, minulla on ehdottomasti
varmat tiedot siitä, kuinka korkealla eräät osakkeet tänä päivänä
liikkuvat."

"Parhaatkin osakkeiden arvostelijat tekevät usein virheitä
sellaisissa asioissa", sanoi Montague.

"Ei ole kysymyksessä minkään henkilön arvostelu", oli vastaus. "On
kysymyksessä varma tieto. Osakkeet _asetetaan_ niin korkealle."

"Mutta kuinka saatat tietää, ettei henkilö, joka aikoo määrätä niiden
kurssin, valehtele sinulle?"

"Minun tietoni ei tule sellaiselta henkilöltä, vaan sellaiselta,
jolla ei ole mitään sen laatuisia harrastuksia -- joka, päinvastoin,
on itse osallisena minun kanssani, ja voittaa ainoastaan, jos minä
voitan."

"Seuraa siis, toisin sanoen", sanoi Montague, "että sinun tietosi on
varastettu?"

"Kaikki Wall Streetillä on varastettua?" oli Oliverin täsmällinen
vastaus.

Oli pitkä hiljaisuus, jolla aikaa vaunut vierivät nopeasti eteenpäin.
"No?" kysyi Oliver lopuksi.

"Voin kuvitella mielessäni", sanoi Montague, "kuinka joku mies ottaa
haltuunsa määrätyt osakkeet ja kuvittelee, että hänellä on valta,
ja huomaakin sitten, että häntä oli vedetty nenästä. On olemassa
lukemattomia voimia ja asianhaaroja, jotka täytyy ottaa lukuun --
minusta näyttää, että sinä varmasti asetat itsesi vaaranalaiseksi."

Oliver nauroi. "Sinä puhut niinkuin lapsi", vastasi hän. "Otaksuppa,
että minä täydellisesti hallitseisin jotakin yhtiötä, ja että minun
päähäni pälkähtäisi panna se riskiin markkinoiden ohjaamista varten;
no etköpä luulisi, että minä voisin hyvin läheltä tietää, miten
kaikki osakkeet tulisivat laskemaan?"

"Kyllä", sanoi Montague hitaasti, "jos tuollaista voisi ajatella
mahdolliseksi".

"Jos sitä voisi ajatella mahdolliseksi!" nauroi hänen veljensä.
"Ja otaksuppa nyt, että minulla olisi luotettava mies -- sihteeri,
sanokaamme -- ja minä maksaisin hänelle sata tuhatta markkaa
vuodessa, ja hän keksisi mahdollisuuden saada viisisataa tuhatta
yhdessä tunnissa -- luuletko, että hän mahdollisesti jättäisi sitä
koettamatta?"

"En", sanoi Montague, "luulenpa, että hän koettaisi. Mutta mihin
tähtäät?"

"No, jos mies aikoisi aikaansaada jotakin arvokasta, tarvitseisi
hän siihen pääomaa, eikö totta? Ja hän tuskin uskaltaisi heittää
silmäystäkään niihin rahoihin, mitä Wall Streetillä liikkuu, missä
tuhannet silmät häntä vartioitsevat. Mikä olisi luonnollisempaa
kuin etsiä joku henkilö, joka kuuluu ylhäisöön, ja saada siten
yksityisryhmiä kallistamaan asialle korvaansa -- sellaisia, joilla on
loppumattomat määrät käteistä rahaa?"

Montague istui syvissä ajatuksissa. "Ymmärrän", sanoi hän hitaasti;
"ymmärrän!" Sitten, kohdistaen katseensa tiukasti Oliveriin, huudahti
hän kiihkeästi: "Vielä yksi asia!"

"Älä kysy minulta enempää", vastusti toinen "Sanoin sinulle, että
olin antanut lupaukseni --"

"Sinun täytyy sanoa se minulle", sanoi Montague. "Tietääkö Robbie
Walling tästä?"

"Ei tiedä", oli vastaus. Mutta Montague oli tuntenut veljeään kauan
ja läheisesti, ja hän osasi lukea ajatukset hänen silmistään. Hän
tiesi, että se oli vale. Hän oli lopultakin ratkaissut mysterion!

Montague tiesi, että hän oli tullut siihen kohtaan, missä heidän
tiensä erkanivat. Hän ei pitänyt tällaisesta hän ei tullut
New-Yorkiin ollakseen siellä osakehuijarina. Mutta kuinka vaikeaa
olisikaan sitä sanoa; ja kuinka epähienoa olisikaan asettua
vastakynttä sellaisessa kysymyksessä, ja tehdä päätös muutamissa
minuuteissa vaunujen nopeasti kiitäessä eteenpäin!

Hän oli antautunut veljensä käsiin, ja nyt oli hän hänelle
kiitollisuuden velassa, jota hän ei voinut maksaa. Oliver oli
suorittanut maksun kaikista hänen menoistaan; hän teki kaiken hänen
puolestaan. Hän oli tehnyt kaikki omat huolensa hänen huolikseen,
ja kaikki avomielisesti ja täydellä luottamuksella -- otaksuen,
että hänen veljensä pelaisi yhdessä hänen kanssaan peliä. Ja nyt,
ratkaisevalla hetkellä, oli hänen katsottava eteensä ja sanottava:
"Minä en tahdo keinotella. Minä en hyväksy sinun elämääsi!" Kuinka
tuskallista onkaan olla moraalisissa näkökannoissa korkeammalla
ystäviään!.

Jos hän kieltäisi, näki hän selvästi, että hänen olisi pakko
katsoa silmästä silmään täydellistä käännettä; hän ei voisi
jatkaa elämäänsä siinä maailmassa, mihin hänet oli esitetty.
Kaksisataaviisikymmentätuhatta oli näyttänyt suunnattomalta
tulolta, kuitenkin pari viikkoa jo oli riittänyt osottamaan, kuinka
riittämättömältä se tuntui. Hänen täytyisi saada monin verroin
niin suuret tulot, jos he aikoivat jatkaa elämistään nykyisellä
vauhdilla; ja jos Alicen oli pakko kulkea alkamaansa ylhäistä rataa
ja kutsua ystäviään. Ja pyytää Alicea nyt juuri jättämään kaiken,
ja vetäytymään pois, olisi vieläkin vaikeampaa kuin katsoa veljeä
kasvoista kasvoihin tässä vaunussa.

Sitten tuli kiusaus. Elämä oli taistelua, ja tällä tavalla juurihan
se oli taisteltava. Jos hän hylkäisi tilaisuuden, niin toiset
tarttuisivat siihen; itse asiassa kieltäytymällä hän sen juuri heille
tarjoaisi. Tuo suuri mies, kuka hyvänsä hän olikaan, riskeerasi
osakkeita omaksi edukseen -- saattoiko kukaan selvässä tolkussa
hyljätä tilaisuutta siepata häneltä osaa hänen saaliistaan? Montague
tunsi rajun kieltäytymishalunsa kuolevan sisällään.

"No?" kysyi hänen veljensä viimein.

"Oliver", sanoi toinen, "eikö mielestäsi minun pitäisi tuntea sitä
paremmin, jotta voisin sitä arvostella?"

"Sinä et voisi arvostella, vaikka kertoisinkin sinulle kaikki", sanoi
Oliver. "Veisi kauan, ennenkuin ehtisit perehtyä asianhaaroihin ja
olosuhteisiin niinkuin minä olen perehtynyt. Ota sanani; tiedän, että
se on luotettava ja varma."

Sitten äkkiä avasi hän nuttunsa auki ja otti esille muutamia
papereita ja ojensi veljelleen sähkösanoman. Se oli päivätty
Chicagossa ja siinä luettiin: "Vierasta odotetaan tuossa tuokiossa.
Henry." "Se merkitsee, 'Osta mantereenpuoleisia tänä aamuna'", sanoi
Oliver.

"Ymmärrän", sanoi toinen. "Hän on siis Chicagossa, tuo mies?"

"Ei", oli vastaus. "Se on hänen vaimonsa. Mies sähköttää hänelle."

"-- Kuinka paljon sinulla on rahaa?" kysyi Oliver lyhyen vaitiolon
perästä.

"Minulla on suurin osa kahdestasadasta viidestäkymmenestä
tuhannestani", vastasi toinen, "ja noin sataviisikymmentä tuhatta
toimme me mukanamme."

"Kuinka paljon voit saada käsiisi?"

"Voisin saada ne kaikki; mutta osa rahoista on äidin, enkä minä tahdo
niihin koskea."

Nuorempi miehistä oli juuri panemaisillaan jyrkästi vastaan,
mutta Montague keskeytti hänet. "Minä panen peliin ne kaksisataa
viisikymmentä tuhatta, mitkä olen ansainnut", sanoi hän. "En uskalla
riskeerata enempää."

Oliver kohautti olkapäitään. "Niinkuin haluat", sanoi hän. "Sinulla
tuskin koskaan elämässäsi on toista samallaista tilaisuutta."

Hän käänsi pois ajatuksensa tästä asiasta, tai ainakin koetti
sitä tehdä. Muutamien minuuttien perästä olivat ne taas siinä, ja
tuloksena oli, että heidän saapuessaan pankkialueelle, oli Montague
suostunut nostamaan kolmesataa tuhatta.

He pysähtyivät hänen pankkinsa kohdalle. "Sitä ei ole vielä avattu",
sanoi Oliver, "mutta kassanhoitaja kyllä palvelee sinua. Sano
hänelle, että tarvitset ennenkuin pörssi avataan."

Montague meni sisälle ja sai rahansa kuutena uutena, kahisevana
viidenkymmenen tuhannen markan maksuosotuksena. Hän talletti ne
visusti sisimpään taskuunsa ihmetellen hieman itsekseen paikan
suuremmoisuutta, ja sitä nopeaa, tottunutta tapaa, millä kirjanpitäjä
otti vastaan ja maksoi näin suuria summia. Sitten ajoivat he Oliverin
pankkiin ja Oliver nosti kuusisataa tuhatta; ja sitten maksoivat he
ajurille ja astelivat jalkaisin Broadwayta Wall Streetille. Neljännes
tuntia oli jälellä pörssin avaamiseen; ja virtana valui joka puolelta
lautoilta ja vaunuista hyvinvoivan näköisiä miehiä, jotka kiiruhtivat
toimistoihinsa.

"Missä ovat sinun välittäjäsi?" kysyi Montague.

"Minulla ei ole mitään välittäjiä -- ei ainakaan tämänlaatuisille
asioille", sanoi Oliver. Ja hän pysähtyi erään suuren rakennuksen
eteen. "Siellä", sanoi hän, "ovat Hammond ja Streeterin virkailijat
-- toinen kerros itsestäsi vasemmalle. Mene sinne ja kysy jotakin
liikkeen jäsentä ja esitä itsesi valenimellä --."

"Mitä?", änkytti Montague.

"Niin tietysti, mies -- kuinka uneksitkaan antaa omaa nimeäsi? Mitä
sillä on väliä?"

"En ollut koskaan ajatellut tehdä mitään sellaista", sanoi toinen.

"No niin, ajattele sitä siis nyt." Mutta Montague pudisti päätään "En
tahdo sitä tehdä", sanoi hän.

Oliver kohautti olkapäitään. "Olkoon menneeksi", sanoi hän; "sano
hänelle, ettet huoli antaa nimeäsi. Ne ovat vähän epäluuloisia ja
tahtovat sinulta rahat."

"Otaksukaamme, että he eivät sitä tekisi?", kysyi toinen.

"Sitten odota minua ulkopuolella, ja minä vien sinut jonnekin
muuanne."

"Mitä on minun ostettava?"

"Kymmenen tuhatta kappaletta vanhan mantereen käypiä osakkeita
avaushinnalla; ja käske heitä ostamaan kohoavassa asteikossa, ja
nousemaan huippuun saakka; ja käske heitä myöskin vastaanottamaan
myyntimääräyksesi puhetorven kautta. Sitten odota minua, kunnes minä
tulen sinua noutamaan."

Montague puristi hampaansa yhteen ja totteli määräyksiä. Kun hän
oli tullut niiden ovien sisäpuolelle, joihin oli merkitty Hammond &
Streeter, kiirehti kauniskasvoinen poika häntä vastaan, ja vei hänet
harmaatukkaisen ja ystävällisen herrasmiehen luo, joka oli itse Mr
Streeter. Ja Montague esitti itsensä vieraaksi, joka oli etelästä
tullut tähän kaupunkiin ja halusi ostaa muutamia osakkeita. Mr
Streeter vei hänet sisempään toimistohuoneeseen, pyysi häntä istumaan
pöydän ääreen ja asetti muutamia papereja hänen eteensä. "Saanko
luvan tietää nimenne?" kysyi hän.

"En tahdo ilmaista nimeäni", vastasi toinen. Ja Mr Streeter laski
alas kynänsä.

"Ette tahdo ilmaista nimeänne?" sanoi hän.

"En", sanoi Montague tyynesti.

"Miksi?" -- sanoi Mr Streeter -- "en ymmärrä --."

"Olen muukalainen kaupungissa", sanoi Montague, "enkä ole tottunut
osakkeiden kauppaan. Haluaisin mieluummin pysyä tuntemattomana."

Mies tarkasti häntä terävästi. "Mistä tulette?" kysyi hän.

"Mississipiltä", oli vastaus.

"Ja onko Teillä asunto New-Yorkissa?"

"On eräässä hotellissa", sanoi Montague.

"Teidän on annettava joku nimi", sanoi toinen.

"Sen asianhan ajaa mikä nimi hyvänsä", sanoi Montague. "John Smith,
jos suvaitsette."

"Me emme koskaan tee tällä tavalla", sanoi arvopaperivälittäjä. "Me
vaadimme, että liiketuttavamme esittävät itsensä. Meillä on säännöt
pörssissä -- meillä on säännöt --."

"Pahottelen", sanoi Montague; "tämä tulisi olemaan käteiskauppa."

"Kuinka monta osaketta haluatte ostaa?"

"Kymmenen tuhatta", oli vastaus.

Mr Streeter tuli yhä vakavammaksi. "Se on suuri tilaus", sanoi hän.

Montague ei sanonut mitään.

"Mitä Te haluatte ostaa?" oli seuraava kysymys.

"Mannermaan puoleisia käypiä", vastasi hän.

"Hyvä on", sanoi toinen lyhyen vaitiolon jälkeen, -- "koetamme
tyydyttää Teitä. Mutta Teidän tulee punnita sitä -- muu--."

"Luotan täydelliseen vaitioloon", sanoi Montague.

Mr Streeter laski paperit, ja katsahdettuaan niihin huomasi Montague,
että ne olivat kirjotetut viidensadan tuhannen markan summalle.

"On tapahtunut erehdys", sanoi hän. "Minulla on ainoastaan kolmesataa
tuhatta."

"Oo", sanoi toinen, "luonnollisesti tuleehan meidän velottaa Teitä
kymmenen prosenttia tappionvaralta."

Montague ei ollut valmistunut tällaisen sattuman varalta; mutta hän
teki joitakin laskelmia päässään.

"Mikä on osakkeiden nykyinen hinta?" kysyi hän.

"Viisikymmentäyhdeksän ja viisi kahdeksasosaa" oli vastaus.

"Siis kuusikymmentä tuhatta dollaria on enemmän kuin kymmenen
prosenttia markkinahinnasta", sanoi Montague.

"Niin", sanoi Mr Streeter. "Mutta ollessamme tekemisissä
tuntemattomien kanssa meidän on tietenkin asetettava alin
häviöraja-määräys neljälle pisteelle ylhäältä, ja sitten jäisi Teille
kaksi pistettä varmaa -- todellakin riittämätön määrä."

"Ymmärrän", sanoi Montague -- ja pelottavana salamana välähti hänelle
käsitys siitä hurjasta pelistä, minkä hänen veljensä oli suunnitellut
hänen puolestaan.

"Jota vastoin", jatkoi Mr Streeter houkuttelevasti, "jos asetatte
kymmenen prosenttia, niin saatte kuusi pistettä."

"Hyvä", sanoi toinen viivyttelemättä. "Siis ostakaa minulle kuusi
tuhatta osaketta, olkaa hyvä."

Niin päättivät he kaupan, ja paperit allekirjotettiin ja Mr
Streeter otti nuo kuusi uutta, kahisevaa kymmenen tuhannen dollarin
maksumääräystä.

Sitten saatteli hän Montaguen ulommaiseen toimistohuoneeseen,
huomauttaen ystävällisesti kulkiessa: "Toivon, että saamanne neuvot
ovat hyviä. Me itse olemme olleet enemmän haluttomia mannermaan
puoleisiin -- asema näyttää hieman epävarmalta."

Nämä sanat olivat yhtä vähäarvoisia kuin aika, minkä niiden
lausuminen vei; mutta Montague ei tätä huomannut ja hän
tunsi tuskallista painetta sisällään. Mutta hän vastasi
välinpitämättömästi, että jokaisen oli tyydyttävä kohtaloonsa,
ja istuutui muutamaan liiketuttaville varattuun tuoliin, Hammond
& Streeterin liikehuoneusto oli kuin pieni luentosali, jossa oli
rivittäin tuoleja ja edessä musta taulu, ja kaikkein tärkeimpäin
osakkeiden alkukirjaimet merkittynä suuriin pylväihin ja eilisen
päivän viimeiset hinnat pienillä viheriöillä korteilla niiden
yläpuolella. Yhdellä sivulla oli kassanhoitaja ja kaksi palvelijaa,
jotka odottivat merkinantonappausta alkamiseen.

Tuoleilla istui kaksi tai kolmekymmentä miestä, nuoria ja vanhoja;
useimmat niistä säännöllisiä _habitués_, Wall Streetin kuumeen
uhreja. Montague tarkasteli heitä, ja hänen korviinsa saapui
katkelmia heidän kuiskuttelevasta keskustelustaan, joka tapahtui
sangen monimutkaisella ja epämiellyttävällä ammattikielellä. Hän
tunsi itsensä syvästi nöyryytetyksi ja asemansa sangen epämukavaksi
-- sillä hän oli saanut Street-kuumeen omiin suoniinsa, eikä hän
jaksanut sitä voittaa. Iljettäviä väristyksiä kulki ylös ja alas
pitkin selkäpiitä ja hänen kätensä olivat kylmät.

Hän katseli huumaantuneena pieniä numeroja; ne seisoivat siellä
jonkin suunnattoman ja jättiläismäisen voiman ulkonaisina ilmauksina,
-- voiman, jota oli mahdotonta hallita tai edes käsittää -- jonkin
armottoman, hävittävän voiman, sellaisen kuin on salama taikka
pyörremyrsky. Ja hänkin oli asettanut itsensä sen armoille -- se
saisi tehdä hänelle mitä tahtoi! "Mannerm. puol. 59 5/8" luettiin
pienellä pahvilapulla; ja hänellä oli ainoastaan kuusi pistettä
varmaa. Jos millä hetkellä päivästä tahansa nuo numerot kääntyisivät
luettaviksi "53 5/8" -- silloin jokainen dollari Montaguen
kuudestakymmenestä tuhannesta olisi ijäksi mennyttä! Se suuri
korvaus, jonka edestä hän niin kovasti oli tehnyt työtä ja josta hän
niin suuresti oli iloinnut -- se olisi kaikki mennyt, ja sievonen
pala hänen perinnöstään vielä lisäksi!

Joku poikanen pisti hänen käteensä pienen, nelisivuisen paperin --
yhden noista lukemattomista uutisarkeista, joita eri liikehuoneet
levittivät ilmaiseksi ilmottamis- y.m. tarkotuksia varten; ja otsikko
'Mannermaan puoleiset' sattui hänen silmäänsä _Day's Eventsin_
sisällössä. Hän luki: "Mantereen tuonpuoleisen rautatieverkon
johtajien kokous pidetään tänään päivällä. Luotettavalta taholta
ennustetaan, että neljännesvuoden voitto-osinkoa ei jaeta, niinkuin
sitä ei ole jaettu kolmena viimeisenä neljänneksenä. Osakkeiden
omistajien keskuudessa vallitsee suuri tyytymättömyys. Osakkeiden
asema on selvästi havaittavan heikko, ja ilmeisesti puuttuu
sisäistä kannatusta; arvo laskeutui kolmella pisteellä juuri
ennen eilisen pörssiin sulkemista niiden tiedonantojen johdosta,
joita länsivaltioiden virkailijain viimeaikaiset tutkimukset ovat
ilmituoneet, ja laajalti luottamusta saaneiden huhujen johdosta,
jotka kertovat erimielisyyksistä johtajien keskuudessa ja
uudistuvasta vastarinnasta Hopkinsin toimien silmälläpitoa varten."

Kello oli jo ohi kymmenen, ja nyt alotti muistiinpanija pitkän
tehtävänsä. Mannermaan puoleisilla kävi suunnaton kauppa, ja monet
tuhannet osakkeet vaihtuivat kädestä käteen, ja hinta häilyi
edestakaisin. Kun Oliver puolen tunnin kuluttua astui sisälle, oli se
59 3/8. "Se on hyvä", sanoi hän. "Meidän aikamme ei tule ennenkuin
iltapäivällä."

"Mutta otaksuppa, että joudumme puille paljaille ennen iltaa?" sanoi
toinen.

"Se on mahdotonta", vastasi Oliver. "Kaiken aamua kestää tulista
ostoa."

He istuivat hetkisen, hermostuneina ja levottomina. Sitten
katkaistakseen yksitoikkoisuuden, ehdotti Oliver, että hänen veljensä
ehkä haluaisi nähdä "Streetiä." Ja he kääntyivät nurkasta Broad
Streetille. Tämän päässä seisoi rakennus, joka sisällään kätki
kaiken hallituksen kullan, ja jonka tornissa seisoi Gatling-kanuuna
valmiina. Yleisö ei tietänyt, että se oli siellä, mutta rahamiehet
tiesivät sen, ja näytti siltä kuin he olisivat haalineet kaikki
toimistonsa ja pankkinsa ja talletusholvinsa sen suojaan, Täällä
syvällä maan sisässä oli kätkettynä öljytrustin miljaardin arvoiset
arvopaperit -- eräässä suuressa, kuudensadan tonnin mittaisessa
teräsholvissa, jonka ovi oli niin tarkoin asetettu, että yhdellä
sormella saattoi kääntää sen saranoillaan. Ja vastapäätä tätä
oli arvopaperipörssin valkoinen, kreikkalaismallinen rakennus.
Kadun alapäässä tulvivat ihmisjoukot nuoralla ympäröidyn arenan
sisäpuolella, tyrkkien toinen toisiaan, meluten ja pilapuheita
päästellen; tämä oli se "piiri", missä sai ostaa pienempiä
osakepinkkoja, ja kaikellaisten humbuugi-kaivosten ja öljylähteiden
osakkeita, joita pörssi ei ollut merkinnyt luetteloihinsa. Satoi tai
paistoi, nämä ihmiset olivat aina siellä; ja lähimpäin rakennusten
akkunoissa seisoi toisia, jotka suurten puhetorvien kautta huusivat
heille määräyksiä taikka antoivat merkkejä mykällä ja salaperäisellä
kielellä. Muutamilla näistä välittäjistä oli kirjavat hatut, niin
että heidät saattoi helposti erottaa; muutamien toimistot olivat
etäällä, ja siellä istuivat miehet kaiken päivää edessään voimakkaat
lasit, jotka oli varta vasten laadittu. Kaikkialla ilmassa oli
keinottelua -- levottomia, kuumeisia katseita; nopeita, hermostuneita
liikkeitä; näivettyneitä, huolien uurtamia kasvoja. Sillä tässä
pelissä nousi jokainen toistansa vastaan; ja nopat olivat asetetut
niin, että yhdeksän jokaista kymmentä kohti oli tuomittu häviöön ja
perikatoon.

He hankkivat pääsyliput katsojain parvekkeelle pörssissä. Täältä
saattoi katsella alas saliin, joka oli parisen sataa jalkaa
neliömitaten, ja laattiaa peitti ikäänkuin hirmumyrskyn jälelle
jättämä kerros rikkirevittyjä paperin palasia, ja ilman täytti
korvia särkevä rähäkkä ja helvetillinen äänten pauhu. Sinne oli
kokoontunut noin kaksisataa miestä ja poikasta; muutamat vetelehtivät
ja juttelivat, mutta useimmat olivat parveutuneet määrättyjen
kauppakeskuspisteiden ympärille, missä ne pukkien toinen toisiaan
koettivat kiipeillä toistensa yli, ja käsiään väännellen juoksivat
edestakaisin huutaen kovalla äänellä. "Istuin" tässä pörssissä
maksoi noin viisisataa tuhatta markkaa, ja niinpä ei siis kukaan
näistä miehistä ollut köyhä; mutta kuitenkin he saapuivat päivä
päivältä näyttelemään osaansa tällä iljettävällä arenalla, "etsien
surussa toinen toistensa iloa": keksien tuhansia pikku kujeita toinen
toistansa petokseen ja tyhjentääkseen; riemuiten tuhansista pikku
voitoista; ja viettääkseen elämäänsä niinkuin aallot rantaa vastaan
läikkyen -- inhimillisen turhuuden oivallinen vertauskuva. Tuon
tuostakin tarttui heihin äkkinäinen yltiöpäisyys, ja heistä tuli
ulvovia paholaisia, jotka kirkuen, läähättäen ja repien riekaleiksi
toistensa vaatteet velloivat yhden pisteen ympärillä; ja katsojaa
värisytti, kun hän näki nuo jonkin tuntemattoman ja kammottavan
lumouksen uhrit, joka pakotti heidät repimään ja runtelemaan
toisiaan, kunnes olivat loppuun nääntyneet ja kalvenneet.

Mutta hän, joka oli pannut kaiken omaisuutensa "mannermaan
puoleisiin", tajusi hämärästi kaiken tämän. Sillä hän oli
samalla myynyt oman sielunsa lumoojalle, ja hän oli joutunut sen
taikavoiman valtaan, ja hän toivoi ja pelkäsi ja tuskaili yhdessä
tappelevan joukon kanssa. Montague ei tarvinnut kysyä, mikä oli
hänen "pisteensä", sillä noin satamiehinen lauma oli ahtautunut sen
ympärille, ja siellä täällä sen ulkopuolella kuhisi ja kihisi pieniä
joukkoja.

Tuon kaiken seuraaminen oli mieltä kiinnittävää; mutta siinä oli yksi
hankaluus -- katsojia varten ei ollut minkäänlaisia tiedonantoja
käyvistä hinnoista. Siten tämän hyörinän näkeminen pani katsojan
vain tuskalliseen jännitykseen -- jotain täytyi tapahtua heidän
osakkeilleen! Oliverkin oli huomattavasti hermostunut -- sittenkin,
varmimmassakin tapauksessa peli oli vaarallinen; saattoihan tapahtua
suunnaton häviö, taikka salamurha, tai maanjäristys! He ryntäsivät
ulos ja raivasivat tiensä lähimpään välitystoimistoon, missä
yksi silmäys taululle ilmaisi heille mannermaanpuoleisten olevan
kuudessakymmenessä. He hengähtivät syvään ja istuutuivat jälleen
odottamaan.

Nyt oli kello puoli kaksitoista. Viisitoista vailla kaksitoista
kohosivat paperit yhdellä kahdeksasosalla, ja sitten neljänneksellä,
ja sitten toisella kahdeksasosalla. He tarttuivat kiihkeästi
toistensa käsiin. Oliko aika tullut?

Nähtävästi oli. Minuuttia myöhemmin olivat osakkeet
paljottais-ostoille kohonneet kuuteenkymmeneenyhteen. Sitten ne
kohosivat vielä kolme kahdeksasosaa. Kiihtynyt sorina kulki läpi
toimitushuoneen, ja harmaat, veteraanit kohosivat ylös paikoiltaan,
Osakkeet kohosivat toisen neljänneksen.

Montague kuuli erään takanansa olevan miehen sanovan naapurilleen:
"Mitä tämä merkitsee?"

"Jumala tietää", oli vastaus; mutta Oliver kuiskasi veljensä korvaan,
"Minä tiedän, mitä se merkitsee. Sisäpuolelaiset ostavat."

Joku osti, ja osti vimmatusti. Muistiinpanija näytti panevan
kaikki muut asiat syrjään ja omistavan kaiken huomionsa mannermaan
puoleisten kauppaan. Se oli kuin peliä, missä toinen puoli
alkaa kasata voittoja, ja kuskin penkillä istuva mies veisaa
voitonriemuisesti, ja kylminkin katsoja on liikutettu -- sillä
kukaan ei saata olla välinpitämätön menestykselle. Ja kun osakkeet
kohosivat yhä ylemmä ja ylemmä, kasvoi aaltona sen mukana kiihtymys,
ja mumina kävi läpi huoneen, väristyksen kulkiessa henkilöstä
toiseen. Muutamat tarkastivat, ihmetellen, kuinka kauan se kestäisi,
ja tuumien, olisiko heidänkin parasta ottaa edes vähäisellä määrällä
osaa; ja sitten merkittiin taas uusi piste, ja he olisivat tahtoneet
suorineensa sen, ja epäröivät tekisivätkö he sen nyt. Mutta toisille,
niinkuin Montague, joilla "oli vähän mukana", se oli voitto, loistava
ja kiihdyttävä; heidän suonensa sykkivät kiivaammin joka kerran
kun numerot vaihtuivat; ja väliajoilla laskivat he voittojaan ja
riippuivat toivon ja vapistuksen välillä uusista voitoista, jotka
olivat tulossa, mutta eivät vielä näkyvissä.

Pidettiin pieni "aselepo" ja pojat, jotka hoitivat taulua,
saivat tilaisuuden levähtää. Osakkeet olivat yläpuolella
kuudenkymmenenkuuden; nyt lepäsi Montague "sametilla", käyttääksemme
Streetin kuvaannollista sanontatapaa. Hänen voittonsa nousi
kolmeensataan tuhanteen markkaan, ja vaikkakin osakkeet laskisivat ja
hänen osansa myytäisiin paljaaksi, ei hän menettäisi mitään.

Hän halusi myydä ja muuttaa rahaksi voittonsa; mutta hänen veljensä
tarttui häntä käsivarteen. "Ei! _ei_!" sanoi hän. "Oikea aika ei ole
vielä tullut!"

Muutamat läksivät aamiaiselle -- ravintolaan, missä heillä oli
puhelin pöydällään, voidakseen siten pysyä yhteydessä tapahtumien
kanssa. Mutta Montaguet eivät ehtineet ajattelemaan syömistä; he
istuivat ja kuvailivat toisilleen liikkeen johtajia, ja laskivat
lukemattomia erilaisia mahdollisuuksia. Asiat saattoivat vielä mennä
hullusti, ja kaikki heidän voittonsa häviäisivät niinkuin aikaiset
lumihiutaleet -- ja kaikki heidän omaisuutensa niiden mukana. Oliver
vapisi niinkuin lehti, mutta hän ei liikkunut paikoiltaan. "Keskeytä
peli!" kuiskasi hän.

Hän veti esiin kellonsa ja vilkasi siihen. Se oli yli kaksi. "Se
saattaa kestää huomiseen aamuun!" mutisi hän. -- Mutta sitten äkkiä
tuli myrsky.

Muistiinpanija ilmoitti mantereenpuoleisten kohonneen hinnassa
puolellatoista pisteellä eräässä viiden tuhannen osakkeen
kaupassa; ja sitten taas puoli pistettä kahden tuhannen osakkeen
kaupassa. Tämän jälkeen se lakkaamatta nousi. Osakkeet kohosivat
pisteen kerrallaan; ne ylenivät kymmenen pistettä viidessätoista
minuutissa. Ja hirmuinen hämminki puhkesi toimitushuoneessa, ja
useissa tuhansissa muissa toimistoissa Streetin varrella, ja
levisi toisiin ympäri koko maailman. Montague oli noussut ylös ja
liikkui edestakaisin, sillä jännitys oli sietämätön; ja sisemmän
toimitushuoneen ovella kuuli hän jonkun puhelimessa huudahtavan:
"Jumalan rakkauden nimessä, etkö saa selville, mitä on kyseessä?"
Sekunttia myöhemmin ryntäsi joku mies huoneeseen, hengästyneenä
ja silmät mielettöminä palaen, ja hänen äänensä kaikui läpi
toimistohuoneen: "Johtajat ovat määränneet kolmen prosentin
neljännesosingon ja ylimääräisenä osinkona kaksi!"

Ja Oliver tarttui veljeään käsivarteen ja ryntäsi ovea kohti. "Hae
nopeasti välittäjä käsiisi", sanoi hän. "Jos osakkeet ovat lakanneet
nousemasta, myy; ja myy hinnalla millä hyvänsä ennen loppua." Ja
sitten hyökkäsi hän omiin kortteleihinsa.

Noin puoli neljän tienoilla palasi Oliver takaisin Hammond ja
Streeterille, hengästyneenä ja tukka ja vaatteet epäjärjestyksessä.
Hän oli riemusta pakahtumaisillaan; ja Montague oli tuskin vähempää
kiihtynyt -- itse asiassa hän tunsi olevansa aivan veltto jännityksen
jälkeen, minkä hän vasta oli kestänyt.

"Minkä hinnan saavutit?" kysyi hänen veljensä; ja hän vastasi:
"Keskimäärin 78 3/8." Lopussa olivat osakkeet vielä kerran kiivaasti
nousseet, ja hän oli myynyt kaikki osakkeensa pysäyttämättä nousua.

"Minä sain viisi kahdeksas-osaa", sanoi Oliver. "Oi te jumalat!"

Toimistohuoneessa oli muutamia onnettomia "pestyjä"; Mr Streeter oli
yksi niistä. Heitä kiukutti ja sapetti nähdä noiden kahden onnesta
säteileviä kasvoja; mutta nuo kaksi eivät huomanneet tätäkään. He
läksivät pois, puoleksi tanssien, ja ottivat pari ryyppyä hermojaan
tyynnyttääkseen.

He eivät varsinaisesti saisi rahojaan ennenkuin huomisaamuna; mutta
Montague laski itselleen voittona pyöreissä luvuissa puolitoista
miljoonaa. Tästä noin sata tuhatta menisi osuutena tuntemattomalle
tiedonantajalle; jäännös hänen mielestään oli kohtuullinen korvaus
sen päivän kuuden tunnin työstä.

Hänen veljensä oli voittanut enemmän kuin kaksi kertaa niin paljon.
Mutta kun he ajoivat kotia, jutellen kaikesta siitä pelonsekaisella
äänellä, ja vannoen toisilleen ehdotonta vaitioloa, pusersi Oliver
äkkiä kätensä nyrkkiin ja iski sillä polveensa.

"Kautta taivaan!" huudahti hän. "Jollen olisi ollut hullu ja
koettanut säästää ylimääräistä tappionvaraa, olisin voinut saada
viisi miljoonaa!"



Viidestoista luku.


Sellaisen voiton jälkeen saattoi Montague huolettomana odottaa
joulujuhlallisuuksia -- soittoa ja tanssia ja kaikkea muuta
onnellista ja kaunista.

Sellaista esimerkiksi kuin Mrs Winnie, joka tuli häntä tapaamaan;
puettuna parhaimpaan automobiiliturkkiinsa, joka oli tehty
puhtaimmasta lumivalkoisesta kärpännahasta -- se oli tosiaan niin
loistava, että minne hyvänsä hän menikään, niin ihmiset kaikkialla
kääntyivät ja tuijottivat hengitystään pidättäen häneen. Mrs Winnie
oli iloisen terveyden kuva, syvä hehku purppuraisessa pinnassaan, ja
liekki sysimustissa silmissään.

Hän istui suuressa ajovaunussaan -- jossa syystä kylläkin tuli
kantaa kärpännahkaturkkia. Se oli pieni, itsestään kulkeva hotelli;
sisällä oli istuimet kuudelle hengelle, ja liikkuvat lepotuolit
ja makuusijat, ja kirjotuspöytä ja pesukaappi, jota yöllä valaisi
kaunis, sähköllä valaistava kynttiläkruunu. Sen leikkaukset olivat
etelä-ameriikkalaisesta mahongista, ja päällystys oli espanjalaisista
ja marokkolaisista nahkoista; siellä oli puhelin, jonka kautta
saattoi antaa määräyksiä ajajalle; ja jääsäiliö ja aamiais-säilytin
-- tosiaan olisi saattanut viettää tunnin ajan aina uusien entistään
nerokkaampien laitteiden keksimisessä tässä salaperäisessä vaunussa.
Se oli pari vuotta sitten varta vasten laitettu Mrs Winnietä
varten, ja sanomalehdet kertoivat, että se oli maksanut sata
viisikymmentätuhatta markkaa; se oli silloin ollut uutuus, mutta
nyt "jokainen" voi niitä saada. Tässä vaunussa oli mukava istua ja
nauraa ja lörpötellä ja ajaa pikajunan nopeudella; eikä koskaan
minkäänlaista nytkähtelyä tai huojumista, taikka minkäänlaista
pienintäkään ääntä.

Kaupungin kadut kiisivät heidän ohitsensa, niinkuin
mielikuvituksessa. He ajoivat puiston läpi, ja ulos Riverside
Drivelle, ja edelleen ylös tietä, joka kulkee virran vierustaa koko
matkan Broadwaysta Albanyyn saakka. Se oli makadamisoitu ajotie,
jonka molemmilla puolilla seisoi kauniita ja muhkean näköisiä
asuntoja. Kun ajettiin yhä kauvemmaksi, saavuttiin suurille
maatiloille -- tuhannen neliöpeninkulman suuruinen alue oli
kokonaan luovutettu niitä varten. Siellä oli metsiä ja järviä ja
virtoja; siellä oli puutarhoja ja kasvistaloja, jotka olivat täynnä
harvinaisia kasveja ja kukkasia; ja puistoja, missä hirvet söivät
laidunta, ja riikinkukot ja lyyrylinnut ylhäisinä astelivat. Tie
kiemurteli ylös ja alas kukkuloiden välissä, joiden kupeet saattoivat
olla yhtä ainoata loppumatonta ruohopengertä; ja ylimpänä huipulla
seisoi kaikenmuotoisia ja -kokoisia palatseja mitä ajatus saattoi
kuvitella.

Näitä suuria maa-alueita löytyi kaikkialla kaupungin ympärillä,
aina kolmen ja kuudenkymmenen peninkulman päässä siitä; niitä oli
siellä pari kolme sataa, ja uskomattomia summia oli kulutettu
niiden koristamiseen. Siellä näki keinotekoisen lammikon, jonka
pinta-ala oli kymmenen tuhatta akrea, ja se oli tehty maahan, joka
oli maksanut useita tuhansia markkoja akre; siellä näki puistoja,
joissa oli kymmenen tuhatta ruusupensasta, ja miljoonan markan
arvosta jaappanilaisia liljoja; siellä oli eräs maatila, jolle oli
istutettu viiden miljoonan markan arvosta harvinaisia puita, jotka
olivat tuodut maailman kaikilta kulmilta. Jotkut rikkaat, jotka
eivät enää osanneet millään muulla huvittaa itseään, muuttivat
maatilaansa perinpohjin kerta toisensa perään, vaihtaen näköalaa
kotinsa ympärillä, niinkuin vaihdetaan maisemaa näytelmässä. Kaukana
New Jerseyssä rakensivat Heganit linnaa erään vuoren huipulle ja
olivat rakentaneet erityisen rautatien sitä varten kuljettaakseen
sinne rakennustarpeita. Täällä oli myöskin tupakkakuninkaan maatila,
johon oli kulutettu viisitoista miljoonaa jo ennenkuin rakennuksen
suunnitelmat vielä olivat piirretytkään; siellä oli keinotekoisia
lammikoita ja virtoja, ja haaveellisia siltoja ja muistopatsaita,
ja parisen kymmentä pientä malliviljelyskenttää ja maataloa, aina
omistajan päähänpiston mukaan. Ja täällä Pocantinon harjanteilla oli
öljykuninkaan maatila, joka oli noin neljä neliöpeninkulmaa laaja,
ja jossa oli kolmenkymmenen peninkulman pituudelta ihanteellisia
ajeluteitä; useita vaunulasteja harvinaisia kasveja oli tuotu
sen puistoja varten, ja sen kunnossa pitoon tarvittiin kuuden
sadan miehen aika. Siellä oli _golf_-kenttä [_golf_-peli on eräs
palloleikki, jossa pallot käyrällä mailalla ajetaan maassa oleviin
kuoppiin. Suomentaja.], ja pienennetty jäljennös lumihuippuisista
Alpeista; maailman rikkain mies tuli sinne etsimään kadonnutta
terveyttään, ja mukanaan oli hänellä asestetut vartijat ja
salapoliisit, jotka piirittivät seutua kaiket päivät, ja tornissa oli
valonheittäjä, jonka avulla hän saattoi nappulaa koskettaen keskellä
yötä lähettää valovirran huuhtelemaan ympäristöä.

Yhdessä näistä palatseista eleli suuren Devon-huoneen perijä. Hänen
serkkunsa asui Euroopassa, sillä hänen mielestään Amerikka ei ollut
sellainen paikka, missä herrasmiehen sopi elää. Kumpikin heistä
omisti useiden miljaardien arvosta New-Yorkin kiinteimistöä, ja
saivat vuokraveronsa kaupungin kihiseviltä työläis-miljoonilta. Ja
herkeämättä ostivat he perheen vakuuskirjan nojalla uusia alueita
He olivat kaupungille kuuluvien suurten rautateiden johtajia, ja
olivat kosketuksissa valtiollisen koneiston kanssa, ja kaikella
muullakin tavalla sellaisessa asemassa, jossa saattoivat tietää,
miten oli asiat; jos aijottiin rakentaa uusi maanalainen rata, jota
myöten kihisevät työläismiljoonat päästettiin vapauteen, huomasivat
nämä kaiken maan myydyksi käsistä, ja siellä seisoi jo suunnattomia
vastarakennettuja vuokrakasarmeja -- ja omistajina olivat Devonit.
Heidän hallussaan oli parikymmentä kaupungin suurinta hotellia
-- ja heillä oli myöskin köyhäinkortteleita ja anniskeluita ja
kapakoita Tenderloinissa. Heidän ei edes tarvinnut tietää, mitä
omistivat; heidän ei tarvinnut tietää mitään, eikä tehdä mitään --
he elivät palatseissaan, kotona tai ulkomailla, ja heille kuuluvissa
kaupunki-toimistoissa kiersi pysähtymättä suuri, korkoja kasaava kone.

Eldridge Devonin työnä oli huvitella itseään tiluksillaan ja
automobiilillaan. Hän oli vasta myynyt kaikki hevosensa ja
muuttanut tallinsa vaunuvajaksi, jossa seisoi rivissä parikymmentä
kappaletta vaunuja; hän hankki ehtimiseen uusia, ja jutteli niiden
ansioista. Hän oli saanut maatilansa, Hudson Cliffin suhteen
sellaisen loistavan ajatuksen, että siitä oli tuleva herrasmiehen
maatalo, joka kannattaisi itse itsensä -- se tahtoo sanoa, joka
hankkisi ylellisyys- ja välttämättömyystarpeet omistajansa pöydälle
hinnalla, joka ei saisi kohota yläpuolelle sitä, mitä ne ostettaessa
maksaisivat. Otettaessa lukuun hinnat, joita tavallisesti maksettiin,
ei tämä ollut mikään hämmästyttävä urotyö, mutta Devon iloitsi siitä
lapsellisesti; hän näytti Montaguelle kasvihuoneensa, jotka olivat
täynnä harvinaisia kukkia ja hedelmiä, ja mallimeijerinsä, jossa oli
marmoriset pöydät ja nikkeliset torvet, ja palvelijoilla oli yllään
valkoiset verkapuvut ja käsissään kuuraushansikkaat. Hän oli lyhyt
ja hyvin paksu herra, jonka kasvot olivat punottavat ja keskustelu
kaikkea muuta kuin säteilevää. Hudson Cliffille tuli useita Montaguen
aikaisempia tuttavia; ja toisia, joita hän ei ollut ennen tavannut.
He huvittelivat itseään kaikilla niillä tavoilla, joihin hän oli
tutustunut perhevierailulla; niinpä jouluaattona oli juhlallisuuksia
lasten riemuksi, ja jouluyönä pukutanssi, hyvin kaunis ja komea.
Monet saapuivat New-Yorkista siihen tilaisuuteen, ja toisia
saapui lähistöltä; ja vastakutsuilla näki Montague toiset näistä
vuorenhuippulinnoista.

Ja myöskin, mikä tärkeintä, pelattiin täällä _bridgeä_ -- niinkuin
sitä oli pelattu jokaisissa pidoissa, missä hän siihen saakka
oli ollut läsnä. Täällä Mrs Winnie, joka miltei kokonaan oli
ottanut hänet huostaansa ja uhkasi asettua Oliverin sijalle hänen
suojelijakseen ja oppaakseen seuraelämän piireissä, väitti että
mitään anteeksipyyntöjä ei enää hyväksyttäisi ja niin istui hän Mrs
Winnien kanssa pari aamua aurinkoisissa seurusteluhuoneissa, ja
syventyi innokkaasti peliin. Kun hän oli osottautunut taitavaksi
oppilaaksi, neuvottiin häntä ottamaan koekaste.

Ja siten joutui Montague tekemisiin uuden seuramaailman ilmiön kanssa
-- ehkä ylipäänsä kaikista tärkeimmän ja mieltä järkyttävimmän ilmiön
kanssa, mitä seuramaailma oli vielä hänelle näyttänyt. Hän oli juuri
kokenut, kuinka hankitaan suuria summia ilmaiseksi, ja hänellä oli
tuoreessa muistissa sen epämieluisat muistot -- vapisuttava jännitys,
polttava ja raateleva rahanhimo, hirmuinen, hermoja uuvuttava
kiihotus. Hän oli toivonut, että hänen ei ainakaan kohta tarvitsisi
uudelleen läpikäydä sellaista kokemusta -- ja täällä oli siihen
mahdollisuus ja lisäksi loppumaton ajankuluke!

Sillä se oli _bridgen_ tarkotus; se oli rangaistus, minkä ihmiset
maksoivat ilmaiseksi saamistaan rahoista. Sairaus syöpyi heidän
veriinsä, eivätkä he voineet enää elää ilman kiihdyttävää ansiota
ja sen toivoa. Siksipä he työstä päästyään, jolloin heidän luultiin
lepäävän ja huvittelevan, kokoontuivat yhteen ja raastivat toisiaan,
matkien tuota julmaa ja pelottavaa liike-elämän taistelua ja
huijausta. Streetillä oli Oliver osottanut veljelleen kuuluisan
"kastajan", joka joskus oli voittanut kolme neljäkymmentä miljoonaa
yhtenä ainoana päivänä; se mies pelasi aamupäivällä osakkeilla,
ja iltapäivällä "vaihtoi hevosia" ja vietti illan miljonäärien
pelihuoneessa. Ja samoin oli myöskin _bridge_-pelurien laita.

Se muodosti seuraelämän vaivan; se oli levinnyt läpi koko hienoston,
ylhäisen ja alhaisen. Se oli hävittänyt kaiken vapaan seurustelun
ja hyvän toveruuden se lopuksi hävittäisi kaiken tavallisen
sopivaisuudenkin ja tekisi parhaista ihmisistä raa'at huijarit. --
Näin pakisi Mrs Betty Alden, joka oli yksi vieraista ja Montaguen
mielestä täytyi Mrs Billyn tietää, sillä hän itse oli mukana pelissä
kaiken aikaa.

Mrs Billy ei pitänyt Mrs Winnie Duvalista; ja keskustelun aluksi
kysyi hän, minkätähden hän antoi tuon naisen pilata itsensä. Sitten
tuo hyvä vallasnainen siirtyi kertomaan, minkä aseman _bridge_ oli
saavuttanut; kuinka ihmiset pelasivat sitä junassa koko matkan
New-Yorkista San Fransiskoon; kuinka heillä oli pöydät vaunuissaan,
ja kuinka he pelasivat matkustellessaan halki maailman. "Kerran",
sanoi hän, "otin minä mukanani seurueen katsomaan Ameriikan
pokaali-ajoja kaukana Sandy Hookilla; ja kun me saavuimme takaisin
laiturille, huusi joku: 'Kuka voitti?' Ja vastaus oli: 'Mrs Billy
on edellä, mutta me jatkamme tänä iltana'. Matkustimme erään
ystäväseurueen kanssa Välimeren halki Niilille, ja kuljimme ohi
Venetsian ja Kairon ja pyramiidien ja Suetsin kanavan, mutta he
eivät koko aikana kohottaneet päätäänkään -- he pelasivat _bridgeä_.
Ja Tepä luulette, että minä lasken leikkiä, mutta tarkotan oikein
sananmukaisesti sitä, mitä sanon. Tunnen eräänkin miehen, joka
matkusti New-Yorkista Filadelfiaan, ja alotti pelin muutamien
tuntemattomien kanssa, ja ajaa huristi koko tuon pitkän matkan
palmurannikolle saakka saadakseen sen lopetetuksi!"

Montague kuuli myöhemmin kerrottavan eräästä tunnetusta seuraelämän
johtajattaresta, joka oli tullut kokonaan kykenemättömäksi sinä
talvena liiallisen _bridgen_ pelaamisesta New Portissa; ja hän
vietti talvea kuumilla lähteillä ja palmurannikolla -- ja pelasi
_bridgeä_ siellä. He pelasivat sitä parantoloissakin, minne hermoston
murtuminen oli heidät ajanut. Se oli peli, joka niin suuressa
määrässä kulutti naisten elimistöä, että lääkärit oppivat tuntemaan
sen oireet, ja ennenkuin he määrittelivät sairauden, saattoivat he
kysyä: "Pelaatteko _bridgeä_?" Se oli hävittänyt viimeisetkin sabatin
muistot -- yleisenä tapana oli kokoontua peliseurueihin tuona päivänä.

Se oli hyvin kallista peliä siinä muodossa, kun sitä pelattiin
ylhäisön keskuudessa; saattoi helposti voittaa tai menettää useita
kymmeniä tuhansia markkoja yhdessä illassa, ja monella ei ollut
varoja sitä kestää. Jos kuka ei pelannut, hänet pyyhittiin pois
kutsuttujen luettelosta; ja kun kerran oli antautunut peliin,
niin säädyllisyys vaati siinä pysymään, kunnes se oli loppunut.
Niinpä sai kuulla nuorista tytöistä, jotka olivat pantanneet
perhekalleutensa, tai myyneet kunniansa maksaakseen pelivelkojaan; ja
koko ylhäisö tiesi kertoa eräästä nuorukaisesta, joka oli ryöstänyt
emäntänsä jalokivet ja pantannut ne, ja sitten vienyt panttiliput
emännälleen kertoen, että vieraat olivat ryöstäneet häneltä,
rahat. Parhaimpaan ylhäisöön kuului naisia, jotka pelitaitonsa
avulla elivät yksinkertaista ja puhdasta seikkailuelämää; emännät
kutsuivat luoksensa rikkaita vieraita ja nylkivät heidät puhtaiksi.
Montague ei koskaan unohtanut, millä häpeän ja harmin tunteella
hän oli kuunnellut, kun ensiksi Mrs Winnie ja sitten hänen
veljensä varottivat häntä, että hänen oli vältettävä pelaamista
erään ylimysnaisen kanssa, jonka hän tuli kohtaamaan tässä mitä
ylimyksellisimmässä kodissa -- sillä hän oli yleisesti tunnetta
petkuttaja!

"Kuuleppas, veli-kulta", nauroi hänen veljensä, kun hän pani
jyrkästi vastaan, "meillä on tapana sanoa, 'petkuttaa korteilla kuin
nainen.'" Ja sitten ryhtyi Oliver kertomaan hänelle ensimmäisiä
omia kokemuksiaan korttipelin alalla seuramaailmassa, kun hän oli
pelannut _pokeria_ [= muuan laji korttipeliä. Suomentaja.] useiden
hurmaavien nuorten nousukkaiden kanssa; ne saattoivat luetella
lehtensä ja ottaa rahat näyttämättä ollenkaan korttejaan, ja hän oli
ollut liian kohtelias pyytääkseen niitä nähdä. Mutta myöhemmin oppi
hän huomaamaan, että tämä oli säännöllinen temppu, ja sitten ei hän
enää koskaan pelannut _pokeria_ naisten kanssa. Ja Oliver näytti
veljelleen yhden näistä tytöistä -- tuolla hän istui, kuvan kauniina
ja marmorin kylmänä, puoleksi poltettu paperossi pöydän syrjällä,
ja whiskyä ja suudaa ja jääpalasia laseissa hänen vierellään.
Tuonnempana, kun hän sattui lukemaan sanomalehteä, kumartui hänen
veljensä hänen olkapäänsä yli ja osotti toista hulluuden oiretta --
muuatta ilmotusta, jonka otsikkona oli: "Onnenne on muuttuva." Siinä
ilmotettiin, että Rosensteinin salongeissa juuri Viidennen Avenuen
varrella, saattoi lainata rahaa kalliita pukuja ja turkkeja varten!

Koko sen kymmenen päivän aikana, minkä tämä vierailu kesti,
omistautui Mrs Winnie kokonaan pitämään huolta siitä, että
Montaguella kului aika hupaisesti; Mrs Winnie istui hänen rinnallaan
pöydässä -- hän huomasi, että jotenkuten oli aivankuin syntynyt
sanaton sopimus, joka määräsi hänet luonnollisena asiana Mrs
Winnielle kuuluvaksi. Ei kukaan virkkanut siitä hänelle mitään, mutta
tietäessään, kuinka armottomasti toisten ihmisten asioita tutkittiin
ja tarkastettiin, alkoi hänelle tuntua olo sietämättömältä.

Tuli aika, jolloin hänestä Mrs Winnie tuntui aivan kiusottavalta; ja
kohta aamiaisen jälkeen hän repi itsensä irti ja meni yksin pitkälle
kävelymatkalle. Tällä matkalla sattui hänelle seikkailu.

Maan pinnalle oli satanut parin tuuman paksulta lunta, ja se
kimalteli auringon paisteessa. Ilma oli kirpeä, ja hän veti sitä
täysin siemauksin sisäänsä, ja harppaili reippaana noin tunnin
verran vuorien yli. Siellä puhalteli vinha tuuli, ja kun hän tuli
kukkuloiden toiselle puolelle, löi se häntä vasten kasvoja ja hän
näki virran valkeana vaahtoavan. Ja sitten laaksoissa alhaalla oli
taas kaikki tyyntä.

Täällä muutamassa paikassa, missä kasvoi tiheälti metsää, tempasi
Montaguen huomion äkkiä omituinen ääni, raskas jymähdys, joka tuntui
panevan maan vapisemaan. Se tuntui kaukaiselta räjähdykseltä, ja hän
pysähtyi silmänräpäykseksi, ja jatkoi taas matkaansa tähystellen
eteensä. Hän sivuutti mutkan, joka oli tiellä, ja silloin näki hän
suuren puun, joka oli kaatunut suoraa päätä yli tien.

Hän jatkoi matkaansa, luullen tämän aiheuttaneen ryskinän, jenka hän
oli kuullut. Mutta tullessaan lähemmäksi huomasi hän erehtyneensä.
Puun takana oli jotakin muuta, ja hän alkoi juosta sitä kohti. Kaksi
automobiilin pyörää kohosi siellä ylös taivasta kohti. Hän hyppäsi
puun rungolle, ja yhdellä silmäyksellä näki hän koko tapahtuman.
Suuri matkailijavaunu oli kiitänyt jyrkän mutkan ympäri, ja koettanut
sivuuttaa odottamatonta estettä, jolloin se oli lentänyt kuperkeikkaa
ojaan.

Montague kirkasi kauhusta, sillä miehen ruumis makasi puristuneena
vaunun alle. Hän juoksi sitä kohti, mutta toinen silmäys, jonka hän
sinne päin heitti, pani hänet pysähtymään -- hän näki, että verta oli
pursunnut ulos miehen suusta, ja punannut lumen kaikkialla ympärillä.
Hänen rintansa oli nähtävästi painunut litteäksi, ja hänen silmänsä
olivat pelottavat, puoleksi ulkona kuopistaan.

Silmänräpäyksen seisoi Montague tuijottaen, aivankuin olisi muuttunut
kiveksi. Silloin kuului vaunun toiselta puolelta valitus, ja hän
juoksi ääntä kohti. Ojassa makasi toinenkin mies, joka heikosti
liikutti itseään Montague juoksi häntä auttamaan.

Miehellä oli päällään raskas, karhunnahkainen turkki. Montague nosti
hänet ylös, ja hän näki hänen olevan hyvin ijäkkään ihmisen; syvä
haava kulki yli hänen otsansa, ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin
palttina. Toinen auttoi hänet istumaan, niin että hänen selkänsä oli
ojanparrasta vasten, ja tuntematon avasi silmänsä ja valitti.

Montague polvistui hänen viereensä, kuunnellen hänen hengitystään.
Hän tunsi itsensä sanomattoman avuttomaksi -- hän ei osannut tehdä
muuta kuin avata miehen takit, ja kuivata kasvoille valuvaa punaista
verta.

"Vähän whiskyä", voihki outo. Montague vastasi, että hänellä ei ollut
tippaakaan; mutta toinen vastasi, että vaunussa oli vähän jälellä.

Ojanreuna oli siksi kalteva, että Montague saattoi ryömiä vaunun
alle ja löytää sieltä säilykesuojan ja sieltä pullon. Vanha mies
joi pisaran, ja heikko väri palasi hänen kasvoilleen. Montaguen
tarkastaessa häntä, välähti hänelle, että nuo kasvot olivat tutut;
mutta missä hän ne oli nähnyt, sitä hän ei saattanut muistaa.

"Kuinka monta Teitä oli matkassa?" kysyi Montague; ja mies vastasi,
"Ainoastaan yksi."

Montague nousi ja totesi miehen, joka nähtävästi oli kuski --
kuolleeksi. Sitten kiiruhti hän alas tielle, ja raahasi keskelle
sitä muutamia risukimppuja, niin että tietä pitkin tuleva
automobiili saattoi ne nähdä jo kaukaa; tämän jälkeen palasi hän
takaisin tuntemattoman luo ja sitoi nenäliinan hänen otsansa ympäri
pysähdyttääkseen verenvuodon haavasta.

Vanhan miehen huulet olivat lujasti yhteen puserretut, aivankuin hän
olisi kärsinyt suuria tuskia. "Minä olen mennyttä kalua!" voihki hän
uudelleen ja uudelleen.

"Mistä kohden olette haavottunut?" kysyi Montague.

"En tiedä", änkytti hän. "Mutta se tappaa minut! Minä tiedän sen --
se on viimeinen hiuskarva."

Sitten sulki hän silmänsä ja nojautui taakse päin. "Ettekö voi saada
lääkäriä?" kysyi hän.

"Lähistöllä ei ole ainoatakaan taloa", sanoi Montague. "Mutta minä
voin juosta --."

"Ei, ei!" keskeytti toinen tuskastuneena. "Älkää jättäkö minua!
Kylläpähän joku tulee. -- Oh, tuota mieletöntä kuskia -- minkätähden
hän ei saattanut ajaa hitaasti, kun käskin? Se on aina niiden tapa --
ne tahtovat aina kopeilla."

"Mies on kuollut", sanoi Montague tyynesti.

Toinen kohosi kyynäspäillään maasta. "Kuollut!" läähätti hän.

"Niin", sanoi Montague. "Hän on vaunun alla."

Vanhan miehen silmät olivat tulleet kauhusta mielettömiksi; ja hän
tarttui Montaguea käsivarteen. _"Kuollut!"_ sanoi hän. "Oi Jumalani
-- ja se olisin saattanut olla minä!"

Seurasi hetken hiljaisuus. Tuntematon veti syvään henkeä ja kuiskasi
taas: "Minä olen mennyttä kalua! En jaksa sitä kestää! Se on liikaa!"

Montague oli huomannut nostaessaan miestä ylös ojasta, että hän oli
rakenteeltaan hyvin hento ja kuihtunut. Nyt tunsi hän, kuinka käsi,
joka piti kiinni hänen käsivarrestaan, vapisi voimakkaasti. Hänelle
välähti, että ehkei mies olekaan todellisesti haavottunut, vaan että
yhteentörmäys on järkyttänyt hänen hermojaan.

Ja hän sai hetkistä myöhemmin varmuuden tästä, kun tuntematon äkkiä
nojasi eteenpäin, ja tarttui häneen kaksinkertaisella voimalla ja
tuijotti häneen laajentuneilla, kauhua kuvastavilla silmillään.

"Tiedättekö, mitä merkitsee kuolemanpelko?" läähätti hän.
"Tiedättekö, mitä merkitsee kuolemanpelko?"

Sitten odottamatta vastausta jatkoi hän raivoisasti -- "Ei, ette! Te
ette voi! Te ette voi! Luulen, ettei kukaan tiedä sitä niinkuin minä
tiedän! Ajatelkaa -- kymmeneen vuoteen ei ole ollut minuuttiakaan,
jolloin en olisi tuntenut kuolemanpelkoa! Se seuraa minua ympäri --
se ei päästä minua rauhaan! Se hyökkää minun kimppuuni sellaisissa
paikoissa kuin tämä! Ja kun pakenen sitä, saatan kuulla sen ilkkuen
nauravan itselleni -- sillä se tietää, että en voi päästä pois!"

Vanha mies veti tukahtuneesti huoahtaen henkeä. Hän riippui
kiinni Montaguesta niinkuin pieni lapsi, ja tuijotti hänen
kasvoihinsa mielettömällä hätääntyneellä katseella. Montague istui
kiinninaulittuna.

"Niin", raivosi hän, "se on totta, Jumala olkoon todistajani! Ja
tämä on ensimäinen kerta elämässäni, kun siitä kerron! Minun täytyy
sitä salata -- sillä ihmiset nauraisivat minulle -- he ovat olekaan
pelkäämättä! Mutta minä makaan valveilla kaiket yöt, ja se istuu
aivankuin vihollinen sänkyni reunalla! Makaan ja kuuntelen omaa
sydäntäni tunnen sen lyövän, ja minä ajattelen, kuinka se on heikko
ja kuinka ohuet seinämät sillä on, ja kuinka kurjaa ja avutonta on,
että elämä riippuu siitä! -- Ehkette tiedä, mitä se merkitsee?"

Montague pudisti päätään.

"Te olette nuori, nähkääs", sanoi toinen. "Te olette terve -- kaikki
ovat terveitä paitsi minä! Ja jokainen vihaa minua -- en ole saanut
koko maailmassa ainoatakaan ystävää!"

Montague joutui aivan hämilleen tästä äkkinäisestä
mielenpurkauksesta. Hän koetti sitä pysähyttää, sillä hänestä tuntui
miltei sopimattomalta kuunnella -- ei ollut kunniallista vetää tällä
tavalla ihmistä ulos varuksistaan. Mutta vierasta oli mahdoton
seisauttaa; hän oli täydellisesti menehtynyt, ja hänen äänensä kasvoi
kasvamistaan.

"Se on totta joka ainoa sana", huudahti hän raivoisasti. "Ja minä
en jaksa sitä enää kestää -- en jaksa enää kestää mitään. Minäkin
olin kerran nuori ja väkevä -- minäkin voin pitää huolta itsestäni;
ja minä sanoin: tahdon koota rahaa, tahdon olla toisten ihmisten
herra! Mutta minä olin hullu -- minä en muistanut terveyttäni. Ja nyt
koko maailman rahat eivät voi tehdä minulle yhtään hyvää! Antaisin
tällä hetkellä viisikymmentä miljoonaa markkaa ruumiista, joka olisi
niinkuin kenen tahansa muun ihmisen -- ja tällainen -- tällainen
minulla on!"

Hän löi käsillään rintaansa. "Katsokaa sitä!" huusi hän
hysteerillisesti. "Tällaisen olen minä saanut elämistä varten! Se
ei sulata mitään ruokaa, ja minä en jaksa pitää sitä lämpöisenä --
siinä on kaikki vialla! Miltä Teistä tuntuisi maata valveilla yöllä
ja sanoa itsellenne, että hampaanne murenivat ettekä voinut sille
mitään -- että hiuksenne lähtivät ilman, että kukaan voi niiden
lähtöä pysähyttää? Sinä olet vanha ja loppuun kulunut -- muutut
pian atomeiksi; ja jokainen sinua vihaa -- kaikki odottavat sinun
kuolevan, jotta saisivat sinut pois tieltään. Lääkärit tulevat ja he
ovat kaikki hölynpölyä! He pudistavat päätään ja käyttävät pitkiä
nimiä -- he tietävät hyvin, että eivät voi tehdä kenellekään mitään
hyvää, mutta he tarvitsevat suuret palkkansa! Ei, muuta he eivät
voi tehdä, kuin peljästyttää sinut yhä pahemmin ja tehdä sinut
entistäänkin sairaammaksi!"

Montague ei voinut tehdä muuta kuin kuunnella tätä vastenmielistä
purkausta. Hänen yrityksensä tyynnyttää vanhusta eivät saaneet aikaan
muuta kuin kiihdyttivät häntä yhä enemmän.

"Minkä tähden täytyy sen kaiken langeta minun päälleni?" vaikeroi
hän. "Tahdon olla niinkuin muutkin ihmiset -- tahdon elää! Ja nyt
sitä vastoin, minä olen kuin mies, jonka ympärillä pari nälkäistä
sutta saaliinhimoisina kiertävät -- sellaista on elämäni. Se
on samallaista kuin Luonto, nälkäistä ja julmaa ja raakaa! Te
luulette tietävänne, mitä elämä on; se näyttää niin kauniilta ja
ystävälliseltä ja lempeältä -- sellaista se on, kun olet huipulla!
Mutta nyt minä olen alhaalla, ja minä _tiedän_, mitä se on -- se on
niinkuin painajainen, joka ojentaa kätensä tarttuakseen sinuun kiinni
ja musertaakseen sinut! Ja sinä et pääse sitä pakoon -- sinä olet
avuton niinkuin rotta nurkassa -- sinä olet tuomittu -- sinä olet
_tuomittu_!" Onnettoman miehen ääni muuttui epätoivoiseksi huudoksi,
ja hän vaipui kokoon Montaguen eteen, vapisten ja nyyhkyttäen.
Toinenkin tunsi heikosti vapisevansa ja olevansa kauhun vallassa.

Vallitsi kauan hiljaisuus, ja sitten kohotti vieras kyynelten
kostuttamat kasvonsa, ja Montague auttoi häntä pysymään pystyssä.
"Haluatteko vielä vähän whiskyä?" kysyi hän.

"En", vastasi toinen tuskin kuuluvasti, "On parempi, etten ota."

"-- Lääkärini eivät salli minun ollenkaan juoda whiskyä", lisäsi hän
hetken kuluttua. "Sen he tekevät maksani takia. He ovat määränneet
minulle niin monta 'ette saa', että täytyy olla muistikirja,
jos tahtoo pitää niistä lukua. Ja kaikki ne yhteensä eivät tee
minulle rahtustakaan hyvää! Ajatelkaa sitä -- minun täytyy elää
graham-korpuilla ja maidolla -- itse asiassa ei ole siruakaan muuta
mennyt huulieni ohi kahteen vuoteen kuin graham-korppuja ja maitoa."

Ja silloin välähti äkkiä salamana Montaguelle, missä hän oli
ennen nähnyt nämä rypistyneet vanhat kasvot. Se oli Laura Heganin
eno, jonka majuri oli osottanut hänelle miljonäärien klubin
ruokailuhuoneessa! Vanha Henry S. Grimes, joka itse asiassa oli vasta
kuusikymmentä vuotta, mutta näytti kahdeksankymmen vuotiaalta; hän,
joka omisti köyhäinkortteleita, ja ajoi yhdessä kuukaudessa kadulle
enemmän ihmisiä kuin mahtui suunnattomaan klubihuoneustoon!

Montague ei osottanut tuntemisen merkkiäkään, vaan istui paikoillaan
pitäen miestä käsivarsillaan. Pieni veripisara tuli esille nenäliinan
alta ja vieri alas hänen poskelleen; Montague tunsi hänen vapisevan,
kun hän kosketti sitä sormellaan.

"Onko haava suuri?" kysyi hän.

"Ei, ei suuri", sanoi Montague; "parin kolmen lääkärinpistoksen
pituinen kenties."

"Lähettäkää noutamaan perhelääkäriäni", lisäsi toinen. "Jos minä
pyörtyisin tai tapahtuisi jotain muuta, niin löydätte hänen nimensä
korttikotelossani. Mitä se oli?"

Alhaalta tieltä kuului meluavia ääniä. "Halloo", huusi Montague;
ja silmänräpäyksen kuluttua tuli kaksi miestä automobiilipuvuissa
juosten häntä kohti. He pysähtyivät, katsellen kauhistuneina näkyä,
joka nousi heidän eteensä.

Montaguen kehotuksesta hakivat he viivyttelemättä pölkkyjä, joiden
avulla saattoivat nostaa vaunua siksi ylös, että saivat kuskin
ruumiin vedetyksi sen alta. Montague huomasi, että se oli aivan kylmä.

Hän meni takaisin vanhan Grimesin luo. "Minne haluaisitte Te päästä?"
kysyi hän.

Toinen epäröi, ennenkuin vastasi. "Minun oli tarkotuksena
Harrisoneille --" sanoi hän.

"Leslie Harrisoneille?" kysyi Montague. (Ne olivat olleet niiden
vieraiden joukossa, joita hän oli tavannut Devoneilla.)

Toinen huomasi hänen katseestaan, että hän tunsi heidät. "Tunnetteko
heidät?" kysyi hän.

"Tunnen kyllä", sanoi Montague.

"Se ei ole kaukana", sanoi vanha mies. "Kukaties olisi parasta mennä
sinne." Ja sitten epäröi hän taas hetkisen; ja tarttuen Montaguen
käsivarteen ja vetäen häntä luokseen kuiskasi hän, "Sanokaa minulle
-- ettette -- ettette kerro --"

Montague ymmärsi, mitä hän tarkotti ja vastasi: "Se on säilyvä meidän
välillämme." Samalla tunsi hän uuden vastenmielisyyden väristyksen
tätä kurjista kurjinta vanhaa olentoa kohtaan.

He nostivat hänet vaunuun; ja kun he viipyivät paraiksi sen verran,
että ehtivät kääriä kuskin ruumiin peitteeseen, kysyi hän äreänä,
minkä vuoksi eivät he jo lähteneet. Neljännes tuntia kestävän matkan
aikana riippui hän kokonaan kiinni Montaguessa, vapisten pelosta joka
kerta, kun he ajoivat vastaan tulevan käännöksen ympäri.

He saapuivat Harrisonin talolle; ja lakeijalta, joka avasi oven,
hävisi silmänräpäyksessä teennäinen välinpitämättömyytensä nähdessään
suuren, karhunnahkaisen kasan Montaguen käsivarrella. "Lähettäkää
hakemaan Mrs, Harrisonia", sanoi Montague, laskien mytyn salissa
olevalle sohvalle. "Noutakaa lääkäriä, niin pian kuin mahdollista",
lisäsi hän toiselle palvelijalle.

Mrs Harrison tuli "Se on Mr Grimes", sanoi Montague; sitten kuuli
hän pelästyneen huudahtuksen, ja kääntyessään katsomaan näki hän
Laura Heganin, joka kävelypuvussaan astui reippaana sisään kylmästä
ulkoilmasta.

"Mitä on tapahtunut?" huudahti hän. Ja Montague kertoi hänelle niin
nopeasti kuin saattoi, ja hän juoksi auttamaan vanhusta. Montague
seisoi vierellä, ja kantoi hetken kuluttua hänet yläkertaan, ja
odotteli alhaalla, kunnes lääkäri saapui.

Vasta kotimatkalla ehti hän ajatella Laura Hegania, ja kuinka
kauniilta hän näytti turkeissaan. Hän aprikoi, oliko aina oleva hänen
kohtalonaan kohdata Miss Hegania sellaisissa olosuhteissa, missä Miss
Heganille ei jäänyt vähääkään aikaa huomata hänen olemassaoloaan.
Kotona kertoi hän seikkailuistaan, ja huomasi olevansa koko
loppupäivän sankari. Hän oli pakotettu antamaan haastatteluja useille
sanomalehtireporttereille ja hänen oli pakko kieltää yhden heistä
ottamasta itsestään valokuvaa. Jokainen Devoneilla näytti tuntevan
vanhan Henry Grimesin, ja Montague ajatteli itsekseen, että jos tämän
pienen ihmisryhmän huomautukset olivat sattuvana näytteenä, niin tuo
onneton miesparka oli oikeassa sanoessaan, että hänellä ei ollut
ainoatakaan ystävää maailmassa.

Kun hän astui alakerran lukusaliin seuraavana aamuna, löysi hän
sanomalehdissä suuremmoisia kuvauksia onnettomuudesta, ja sai
lukea, että Grimes ei ollut saanut muuta pahempaa kuin haavan
päälakeensa ja lievän tärähdyksen. Näin ollenkin tunsi hän kuitenkin
velvollisuudekseen käydä tiedustelemassa sairaan tilaa, ja hän ajoi
sinne vähää ennen aamiaista.

Laura Hegan tuli alas häntä vastaan, päällään valkoinen aamupuku. Hän
vahvisti sanomalehtien hyvät uutiset, ja sanoi, että hänen enonsa
nukkui rauhallisesti. (Hän ei sanonut, että hänen lääkärinsä oli
tullut pikajunalla, mukanaan kaksi sairaanhoitajatarta, ja asettunut
asumaan taloon ja kieltänyt tuolta vanhalta miljonääriraukalta hänen
grahami-korppunsa ja maitonsakin). Sen sijaan sanoi hän, että hän
oli erikoisesti maininnut Montaguen ystävällisyydestä, ja pyytänyt
häntä puolestaan ilmaisemaan hänelle kiitollisuutensa. Montague oli
kuitenkin siksi ruokoton, että epäili tätä.

Se oli ensi kerta kuin hänellä koskaan oli ollut tilaisuutta puhella
Miss Heganin kanssa. Hän huomasi tuon lempeän, hyväilevän äänen,
jossa ei ollut hiukkastakaan eteläistä kaikua; ja iloksensa huomasi
hän, että hän saattoi jutella ilman, että hänen ylevyytensä ja jalon
kauneutensa taikalumous hävisi hänestä. Montague viipyi niin kauan
kuin hänellä suinkin oli siihen oikeutta.

Ja koko kotimatkan ajatteli hän Laura Hegania. Siinä ensi kerran
kohtasi hän naisen, jota hän halusi oppia tuntemaan; naisen, jossa
oli jotakin arvokasta ja hillittyä, ja jonka elämässä oli jotakin
aatetta. Ja hänen oli mahdotonta päästä häntä tuntemaan -- sillä Miss
Hegan oli rikas.

Tätä tosiasiaa ei voinut syrjäyttää -- Montague ei edes koettanutkaan
sitä tehdä. Hän oli tavannut naisia, joilla jo oli omaisuuksia
hallussaan, ja hän tiesi, mitä he ajattelivat itsestään, ja mitä
muu maailma heistä ajatteli. He saattoivat sydämestään halata olla
jotakin muuta kuin aarrekammioiden haltijoita, mutta heidän toiveensa
olivat turhia; raha kulki heidän kintereillään ja he saivat varjella
sitä kaikilta tungettelijoilta. Montague muisti yhden perijättären
toisensa jälkeen -- nousukkaita, muutamat heistä komeita ja hentoja
kuin perhoset -- mutta pinnan alta kovia kuin teräspanssari. Kaiken
elämäänsä oli heitä opetettu ajattelemaan itsestään niin, että he
edustivat rahaa, ja kaikista muista, jotka tulivat likelle, että he
olivat seikkailijoita, jotka etsivät rahaa. Jokaisessa sanassaan
toivat he esille tämän ajatuksen ja jokaisesta silmäyksestä,
jokaisesta liikkeestä saattoi sen lukea. Ja sitten ajatteli hän
Laura Hegania ja sitä omaisuutta, minkä hän tulisi perimään; ja hän
kuvitteli, minkälainen hänen elämänsä talisi olemaan -- kaikellaiset
matelijat ja loiseläimet ja liehakoitsijat piirittäisivät hänet --
suunnitelmia rakentavat mammat ja rakastettavasti hymyilevät siskot
ja serkut punoisivat juonia saavuttaakseen hänen luottamuksensa!
Saattoiko mies, joka oli köyhä, ja joka tahtoi säilyttää
itsekunnioituksensa, vetää muuta johtopäätöstä, kuin että hänen oli
mahdoton päästä hänen tuttavuuteensa?



Kuudestoista luku.


Montague palasi takaisin kaupunkiin ja hautautui jälleen kirjoihinsa;
sillä aikaa Alice vietti vähäiset tuntinsa seuraamalla uuden pukunsa
kehitystä, jossa hänen tuli ylläpitää perheen kunniaa Mrs Devonin
avajaistansseissa. Tuo suuri tapahtuma oli määrätty seuraavaksi
viikoksi, ja se jännitti salonkimaailmaa yhtä paljon kuin joulun
saapuminen lapsilaumaa. Jokainen, jonka Montague tapasi, oli
kutsuttu, ja jokainen aikoi mennä, ellei hänellä ollut suruaika.
Heidän lörpöttelynsä kohdistui yksinomaan niihin tyytymättömiin,
joita ei oltu kutsuttu, ja heidän kiukkuunsa ja katkeruuteensa.

Mrs Devonin asunnon ovet avattiin varhain tuona kohtalorikkaana
iltana, mutta harvat tulisivat saapumaan ennen puoliyötä. Tapoihin
kuuluvaa oli ensin käydä oopperassa, ja ennen sitä oli noudatettava
puolta tusinaa kutsuja suurille päivällisille. Onnellinen oli
se, joka ei saanut tehdä lääkärin tuttavuutta tämän tilaisuuden
jälkeen; sillä kello yhden aikaan tuli Mrs Devonin jättiläismäinen
illallisateria, ja sitte taas kello neljän aikaan toinen illallinen.
Tusina uusia ylimääräisiä kokkeja oli tuotettu viikkokauden ajaksi
Devonin taloon näitä ruokia valmistamaan -- sillä yhtenä puolena
tuon suuren naisen ylpeydestä oli se, että hän ei sallinut kenenkään
ulkopuolisen hankkijan valmistaa mitään vierailleen.

Montague ei ollut koskaan lakannut ihmettelemästä sitä
salonkimaailman ilmiötä, jonka hän tunsi Mrs Devonin nimellä. Hän
saapui sinne, ja jättäytyi kohtalon varaan, keskelle vilisevää,
tyrkkivää vierasjoukkoa; ja lukuunottamatta sitä, että hän sattumalta
joutui keskusteluun muutaman salapoliisin kanssa -- joita siellä
oli lukemattomia -- luullen häntä vieraaksi, tuli hän toimeen
erinomaisen hyvin. Mutta kaiken aikaa, kun häntä kuljetettiin
ympäri ja esiteltiin ja tanssitettiin, katseli hän ympärilleen
ja ihmetteli. Komeat raput ja sali ja seurusteluhuoneet olivat
muuttuneet troopillisiksi puutarhoiksi, joissa kasvoi palmuja ja
kiipeileviä viinimarjapensaita, ja azaleoja ja ruusuja, ja suuria,
tulipunaisia poinsettia -- maljakoita, joiden läpi tuhannet valot
hohtivat. (Sanottiin, että nämä tanssiaiset olivat tyhjentäneet maan
kukkaissadon aina Atlantaan saakka etelässä.) Ja vastaanottohuoneessa
kohtasi sitte tuon pienikokoisen, vanhan naisen, joka seisoi
orkkiksista laitetun lehtimajan alla. Hän oli puettu kuninkaalliseen
purppuramantteliin, joka oli koristeltu hopealla, ja vyötetty
helmistä tehdyllä panssarivyöllä. Jos saattoi uskoa sanomalehtiä,
olivat timantit, joita muuan kantoi päällään näissä pidoissa, sadan
miljoonan markan arvoiset.

Muukalaisen aivan tempasi valtaansa kaikki tämä loisto. Kaksi sataa
loistavasti puettua naista ja heidän kavaljeeriaan tanssi katrillia
-- näky niin huvittava, että sitä voi ajatella tapahtuneeksi vain
saduissa ja tarinoissa, taikka jossakin vanhassa ritarikauden
aikaisessa seikkailuromaanissa. Neljä kertaa näiden pitojen aikana
jaettiin lahjoja, ja jalokiviä ja taide-esineitä putosi esille
aivankuin taikasauvasta. Mrs Devon itse poistui pian, mutta soiton ja
ilonpidon riemu jatkui lähes aamuun saakka, ja koko tämän ajan olivat
tuon suuren rakennuksen salit ja huoneet niin täyteen pakatut, että
tuskin saattoi päästä liikkumaan.

Sitten lähdettiin kotia, ja silloin selkeni, että kaikki tämä loisto
-- ja kaikki se ihmistyö, jota se edusti, ei ollut enää muuta
kuin muisto! Eikä näiden kemujen täydellistä merkitystä saattanut
ymmärtää, jollei tajunnut, että ne olivat vain yksi tuhansista --
malli, jota jokainen koetti jäljitellä omissa pienissä pidoissaan. Se
oli merkkikello, joka kertoi maailmalle, että 'sesonki' oli alkanut.
Se avasi ylellisyyden portit selko selälleen, ja mässäyksen virrat
tulvivat niiden läpi. Siitä lähtien seurasivat huvitukset yhtenä
ainoana katkeamattomana ketjuna toisiaan; kolme juhla-ateriaa saattoi
olla joka ainoa yö -- sillä yksi päivällinen ja kaksi illallista oli
tätä nykyä tapana kutsuissa! Ja muun osan päivästä veivät vastaanotot
ja teevierailut ja soitto-esitykset -- yhdellä henkilöllä saattoi
olla valittavana parikymmentä tilaisuutta, mutta hän ei milloinkaan
syrjäyttänyt sitä piiriä, minkä hän oli kohdannut Mrs Devonilla.
Eikä tähän ollut vielä luettu ne kymmenet tuhannet onnenonkijat ja
matkijat, joita oli kaikkialla koko kaupungissa; eivätkä ne, jotka
olivat lukemattomissa muissa kaupungeissa, missä jokaisessa oli
tuhansia naisia, joilla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin apinoida
Maailmankaupungin tapoja. Järki ei jaksanut tajuta tätä suunnatonta
loan ja alennuksen tulvaa -- se oli jotakin, joka sokaisi aistit ja
pauhasi korvissa mahtavana kuin Niagara.

Tämän kaiken merkitys ei ulottunut yksinomaan niihin ihmisiin,
jotka sitä itsestään vuodattivat esille; sen vaikutukset ulottuivat
läpi koko maan. Laumoittain oli liikemiehiä ja käsityöläisiä, jotka
tuottivat ylhäisölle kaiken, mitä se osti, ja joiden tehtävänä
oli houkutella ihmisiä ostamaan niin paljon kuin mahdollista. Ja
siten suunnittelivat he niin kutsutut "muodit" -- ne olivat pieniä
ylimielisyyksiä kuosissa ja kankaassa, jotka saivat kaiken muuttumaan
pian vanhanaikaiseksi. Ennen oli ollut kaksi muotikautta, mutta nyt
oli neljä; ja akkunanäyttelyjen ja miljoonien ilmotusten kautta
narrattiin yleisö ansaan. "Keltaiset" lehdet omistivat sivumääriä
perinpohjin kuvaillakseen, miten nuo 400 olivat puetut; oli olemassa
aikakauskirjoja, joilla oli miljoonia lukijoita, ja jotka eivät
olleet olemassa mitään muuta tarkoitusta varten kuin levittääkseen
näitä aatteita. Ja kaikkialla, kaikissa salonkimaailman luokissa
miehet ja naiset kuluttivat aivojaan ja sydäntään ja jännittivät
tarmonsa seuratakseen tätä muodin kummitusta; laumoittain ihmisiä
pysyi sentähden köyhinä, ja se vietteli maailman nuorison ja
toivon. Uudisviljelijäin vaimot maalaiskylissä koristelivat
hattujaan ollakseen "muodikkaita"; ja palvelustytöt kaupungissa
kantoivat keinotekoisia hylkeennahkavaippoja, ja kirjanpitäjät ja
ompelijattaret myivät itsensä porttoloihin koristeiden ja kullattujen
jalokivien takia.

Tähän yllyttäjänä oli koristeluvaisto ja rahanhimo, joka sitä
läpäisi. Maailmankaupungissa oli ainoana ylhäisyyden todisteena raha,
ja rahan omistaminen oli todisteena vallasta; ja tämä vaikutus oli
värittänyt kaikki ihmisten luonnolliset halut. Kauneuden rakkaus,
yltiöpäinen halu vieraanvaraisuuteen, ilot ja musiikki ja tanssi
ja rakkaus -- kaikki nämä seikat olivat muuttuneet vain rahavallan
osottamisen välineiksi! Miehet kokosivat ahkerasti enemmän rahaa
-- mutta heidän mielettömillä vaimoillaan ei ollut elämässään
muuta tekemistä kuin tuo järjetön komeilemiskilpailu. Ja niin oli
tultu siihen, että naista, joka osasi kuluttaa omaisuutta kaikista
silmiinpistävimmällä tavalla, ja joka oli kaikista vaikuttavin väline
toisten ihmisten elämän ja työn pirstomiseksi -- häntä enimmän
ylistettiin ja huomattiin.

Kauhistuttavin tosiseikka ylhäisön suhteen oli tämän äärettömän sokea
materialismi. Ne toiveet, joita Montague oli tuonut tänne mukanaan,
olivat poimitut Eurooppalaisesta kirjallisuudesta; _grand mondessa_
[= suuri maailma. Suomentaja.], sellaisessa kuin tämä, odotti hän
tapaavansa diplomaatteja ja valtiomiehiä, tutkijoita ja tiedemiehiä,
filosofeja ja runoilijoita ja maalareita. Mutta seuramaailmassa ei
koskaan kuultu sanaakaan sellaisista ihmisistä. Eriskummallisuuden
merkki oli se, että joku oli innostunut älyllisistä kysymyksistä, ja
huoletta sai kulkea viikkokausia ympäriinsä kohtaamatta ainoatakaan
henkilöä, jolla olisi ollut edes yksi ainoa ajatus. Kun nämä ihmiset
lukivat, ottivat he käteensä jonkun ruoansulatusnovellin, ja kun
he menivät näytelmään, oli sinä aina jokin soitannollinen ilveily.
Ainoa älyllinen tuote, mihin se saattoi viitata omanaan, oli ruokoton
skandaalilehti, jota etupäässä käytettiin kiristysvälineenä. Silloin
tällöin joku nuori, hehkuva ylhäisönainen koetti järjestää salongin
mannermaan malliin, ja koota sinne ympärilleen muutamia vähäpätöisiä
älyniekkoja joksikin aikaa. Mutta enimmäkseen kaupungin älylliset
työntekijät pysyttelivät ankarasti erillään; ja salonkimaailma oli
jäänyt pieneksi ihmisryhmäksi, joiden rikkaudet olivat muodostuneet
historiallisiksi parissa vuosikymmenessä, ja jotka kokoontuivat
yhteen toistensa palatseissa, ja mässäsivät ja huijasivat ja
lörpöttelivät toisistaan, ja kietoivat persoonallisuutensa ympärille
pelottavan ja luotansa sysäävän majesteetillisuuden verhon.

Montague huomasi ajattelevansa, että kenties he eivät olleet niitä,
joita tuli syyttää. Eivät he olleet asettaneet rikkautta kaiken
päämääräksi ja tarkotusperäksi -- sen oli tehnyt yhteiskunnat, josta
he olivat osa. Ei se ollut heidän vikansa, että heille oli jäänyt
valtaa, eivätkä he osanneet sitä mihinkään käyttää; ei se ollut
heidän vikansa, että he näkivät poikiensa ja tyttäriensä joutuvan
maailman hylkiöiksi, joilta oli riistetty kaikki välttämättömät
elämisen tarpeet, ja mahdollisuuskin tehdä mitään hyödyllistä.

Säälittävin ilmiö keskellä kaikkia muita ilmiöitä oli Montaguelle
tämä "toinen sukupolvi", joka oli astuva näyttämölle koko elämä
jo etukäteen ylt'yleensä myrkytettynä. Mikään vääryys, minkä he
saattoivat tehdä maailmalle, ei saattanut milloinkaan olla sen
vääryyden vertainen, minkä maailma oli tehnyt heille, salliessaan
heidän omistaa rahaa, jota he eivät olleet ansainneet. He olivat
ikuisesti eristetyt todellisuudesta ja mahdollisuudesta ymmärtää
elämää; heillä oli suuret, terveet ruumiit, ja heidän täytyi kokea --
eikä heillä ollut mitään tekemistä. Se oli kaiken tämän elinvoimaa
jäytävän hurjastelun todellinen merkitys -- tämän "seuraelämän
pyörteen", niinkuin sitä kutsuttiin; mielettöminä haettiin alinomaa
uutta kiihdykettä, uusia sysäyksiä jotka saisivat liikkeelle noiden
ihmisten aistit, joita ei koko maailmassa mikään liikuttanut.
Siitä syystä rakensivat he palatseja, ja sirottelivat lahjojaan
tansseissa ja pidoissa, ja kusivat automobiileillaan ympäri maata ja
matkustelivat yli maan huvialuksillaan ja yksityisjunillaan.

Ja loppujen lopuksi, läksynä heidän ponnistuksistaan oli se, että
kaikki tuo hakeminen oli turhaa: kuluneet hermot eivät jaksaneet
värähdellä. Silmiinpistävin tosiasia ylhäisöön nähden oli sitä
piinaava sanomaton ikävystyminen; myymälätyttö luki kateuden
sekaisella vihalla sen suurista ja juhlallisista pidoista, mutta
naiset jotka olivat niissä läsnä, saattoivat olla puoleksi
torkuksissa jalokiviviuhkojensa takana. Kuvaavana siitä oli
Montaguelle Mrs Billy Aldenin huvimatkailijaseurue Niilillä;
haukotella suoraapäätä vasten Sfinksin kasvoja ja pelata _bridgeä_
pyramiidien varjossa -- ja laskea krokodiilejä ja ehdottaa, että
"tukalan tilan vaihtamiseksi" hypättäisiin virtaan!

Ihmiset kävivät näissä lukemattomissa, toisiaan loppumattomana
renkaana seuraavissa kutsuissa ainoastaan sentähden, että pelkäsivät
jäävänsä yksin He vaelsivat paikasta paikkaan seuraten niinkuin
lapsilauma sitä, mitä johtaja, määräisi uudeksi ajanvietoksi.
Olisi saattanut täyttää kokonaisen nidoksen luettelemalla heidän
"keppihevosiaan." Uusia syntyi joka viikko -- jos ei hienosto niitä
keksinyt, niin keltaiset lehdet keksivät mitä. Siellä oli muuan
nainen, jonka hampaat olivat täynnä timantteja; ja toinen, joka
ajoi seebraparilla. Kerrottiin apinapäivällisistä ja päivällisistä
intialaisissa leveälahehousuissa Newportissa, päivällisistä ratsailla
hevosten selässä, ja kukkaistansseista New-Yorkissa. Kerrottiin
muoti-albumeista ja käsikirjoituksilla varustetuista viuhkoista ja
puhuvista variksista ja harvinaisista orkkiksista ja poronlihasta;
miesten rannerenkaista ja naisten nilkkarenkaista; "turhuusrasioista"
joista jokainen oli maksanut viisikymmentä tai sata tuhatta markkaa;
salaperäisistä ja inhottavista suosikkieläimistä, kameleonteista ja
sisiliskoista ja kuningaskäärmeistä -- muuan nuori nainen kantoi
kissakäärmettä kaulakoristeenaan. Eräällä oli pöytäpeite, joka oli
tehty yhteenkudotuista ruusuista, ja toinen kantoi yllään hyvälle
tuoksuvaa flanellia, joka oli maksanut yhdeksänkymmentä markkaa
kyynärä; muuan oli alottanut kirkkaalla jäällä luistelemisen
elokuussa, ja eräs toinen oli perustanut luokan Platon tutkimusta
varten. Muutamat toimeenpanivat tennis-kilpailuja uimapuvuissa ja
leikkivät pukinhyppyä päivällisen loputtua; toiset olivat saaneet
erikoismyönnytyksiä Paavilta, niin että he saivat pitää yksityiset
kappelit ja rippi-isät; ja vielä toiset järjestivät "eteneviä
päivällisiä" siten, että siirtyivät yhdestä ravintolasta toiseen
-- kukonpyrstöä ja _bluepoint'_iä Sherryllä, soppaa ja madeiraa
Delmonicolla, vähän jättiläiskilpikonnaa _montilladon_ kanssa
Waldorfilla -- ja niin edespäin.

Yhtenä seurauksena tästä hirvittävästä menosta oli se, että
ihmisten terveys murtui hyvin nopeasti; ja heillä oli kaikellaisia
eriskummallisia tapoja, joilla he koettivat sitä parantaa.
Yksi henkilö ei syönyt mitään muuta kuin sinappia, ja toinen
eli ruohoilla. Yksi saattoi niellä suuntäydellisen soppaa
kolmekymmentäkaksi kertaa päivässä; toinen söi joka toinen tunti,
ja toinen kerran viikossa. Muutamat menivät ulos varhain aamulla ja
kävelivät paljain jaloin ruohokossa, ja toiset hyppivät nelin kontin
ympäri lattiaa laihduttaakseen itseään. Heillä oli "lepokuuria" ja
"vesikuuria", "uusi ajatus", ja "metafyysillinen parantaminen" ja
"kristillinen tiede"; siellä oli automaattinen hevonen, jolla saattoi
ratsastaa huoneissa, ja jossa oli mittari, joka ilmaisi kuljetun
matkan etäisyyttä. Montague tapasi erään miehen, jolla oli sähkökone,
joka maksoi sataviisikymmentä tuhatta markkaa, ja joka otti häntä
käsivarsista ja jaloista ja voimistelutti häntä samalla kun hän itse
oli jouten. Hän kohtasi naisen, joka kertoi hänelle ratsastavansa
sähkökamelilla!

Joka paikassa minne meni, oli uusia ihmisiä, jotka tuhlasivat
rahojaan uusilla ja uskomattomilla keinoilla. Siellä oli mies,
joka oli ostanut kappelin ja muuttanut sen teatteriksi, ja
vuokrannut ammattinäyttelijät, ja kehottanut ystäviään tulemaan
katsomaan, kun hän näyttelee Shakespearea. Siellä oli nainen,
joka puki itsensä kuuluisissa maalauksissa olevien kuvien mukaan,
ja kietoi itsensä ruusuihin ja kirsikkapuun lehtiin, ja muratti- ja
laakeriseppeleihin -- ja hänen suosikkikoiransa kantoivat
päällään vaatteita, jotka arvokkaasti vastasivat emäntänsä pukua!
Siellä oli mies, joka maksoi kolmekymmentä markkaa päivässä
eräästä puutarhaneilikasta, joka oli neljä tuumaa läpimitaten ja
tyttö, joka kantoi tuoreilla päivänkukilla koristeltua hattua,
ja tanssipukua, johon oli sidottu silkkilangalla parvi eläviä
perhosia; ja toinen, jonka hattu oli kudotusta hopeasta, ja siinä
neljänkymmenen tuuman pituisia strutsinsulkia, jotka olivat tehdyt
hopealiuskoista. Siellä oli mies, joka palkkasi sotilaskomppanian
marssimaan kokonaisen pitkän päivän saadakseen valmiiksi oivallisen
tanssipermannon; ja toinen, joka pani pystyyn rakennuksen sadalla
viidelläkymmenellä tuhannella markalla järjestääkseen tyttärelleen
vastaanottotanssijaiset, ja sitten päivää myöhemmin repi sen alas.
Tuossa oli eräs, joka kasvatti kalkkarokäärmeitä, ja päästi niitä
sitten irti tuhansittain karkottaen siten jok'ainoan pois eräältä
Wallingien maatilalta pohjois-Karoliinassa. Tuolla oli muuan,
joka rakennutti itselleen huvipurtta, jonka kannella oli meijeri
ja leipomo pienoisjäljennöksinä, ja ranskalainen pesutupa ja
puhallinsoittokunta; hänellä oli viiden miljoonan markan kilpapursi,
jonka kannella oli moottoriveneet, ja plutoona tarkka-ampujia ja
muutamia kiinalaisia pesijöitä, ja kaksi lääkäriä sen puoleksi
mielisairasta omistajaa varten. Kas tuolla oli mies, joka oli ostanut
reiniläisen linnan neljällä miljoonalla markalla ja kuluttanut
yhtä paljon sen kuntoonpanemiseen; sitten oli hän sen täyttänyt
palvelijoilla, jotka olivat puetut neljännentoista vuosisadan
aikuisiin pukuihin. Täällä oli kätkettynä kahdenkymmenen viiden
miljoonan markan arvoinen taidekokoelma, jota kenenkään silmä ei
milloinkaan ole nähnyt!

Silmiinpistävimmin saattoi huomata tämän mielettömyyden vaikutuksen
ylhäisöön kuuluvissa nuorissa miehissä. Jotkut laahtasivat itsensä ja
muita automobiilikilpailussa, joissa vauhti oli kaksisataa kilometriä
tunnissa. Muutamat lähtivät ajelulle moottoriveneillä, jotka olivat
pelkkiä venheiden varjokuvia ja muovaellut veitsenterän muotoisiksi,
niin että ne halkoivat vettä seitsemänkymmenen kilometrin
nopeudella tunnissa. Toiset palkkasivat ammattinyrkkitaistelijoita,
jotka antoivat heille selkään, toiset panivat toimeen koira- ja
karhutappeluita, ja nyrkkitaisteluita kengurujen kanssa. Montague
vietiin erään miehen asuntoon, joka oli koko elämänsä uhrannut
villien eläinten metsästämiseen maapallon kaikilla kulmilla, ja joka
matkusti empimättä maailman ympäri saadakseen yhden uuden lajin lisää
voittokokoelmiinsa. Hän oli saanut kuulla, että parooni Rotschild
oli tarjonnut viisituhatta markkaa "bongo"-eläimestä, muutamasta
suunnattoman suuresta ruohonsyöjästä, jota kukaan valkea mies ei
ollut vielä milloinkaan nähnyt; ja hän oli lähtenyt vuoden kestävälle
huvimatkalle sisämaahan, matkassaan junassa satakolmekymmentä
alkuasukasta, ja tuonut mukanaan neljäkymmentä eri lajeille
kuuluvaa kalloa, niiden joukossa myöskin bongon -- jota parooni ei
ollut saanut! Hän kohtasi erään toisen, joka oli ollut avullisena
ilmapalloklubin järjestämisessä, ja teki kahdenkymmenen neljän
tunnin matkoja pilviin. (Tämä, sivumennen sanottuna, oli viimeinen
urheilulaji -- Tuxedossa oli järjestetty kilpailuja ilmapallojen
ja automobiilien välillä; ja Montague tapasi yhden nuoren naisen,
joka kerskaili olleensa ylhäällä viisi kertaa.) Siellä oli toinen
miljonäärinuorukainen, joka kärsivällisesti istui opettamassa
sunnuntaikoulussa, todistajanaan lauma sanomalehtireporttereita;
sitten oli eräs toinen, joka pani kokoon koko maata käsittävän
sanomalehtirenkaan ja alotti sodan omaa yhteiskuntaluokkaansa
vastaan. Siellä oli toisia, jotka harrastivat uudisasutustyötä;
siellä oli venäläisiä vallankumouksellisia -- olipa siellä muutamia,
jotka kutsuivat itseään sosialisteiksi! Montaguen mielestä tämä oli
kaikista eriskummallisin keppihevonen; ja kun hän iltapäiväteen
aikana kohtasi yhden näistä nuorukaisista, katseli hän häntä
ihmetellen ja pää pyörällä -- eikä hän voinut olla muistamatta sitä
miestä, jonka hän oli kuullut suurisuisesti pauhaavan kadunkulmassa.

Kaikki nämä kuuluivat "toiseen sukupolveen." Niin hirveältä kuin
tuntuikin ajatella, oli _kolmas_ kasvamassa ja valmistumassa ottamaan
ohjat käsiinsä. Ja varallisuuden kasvaessa entistään nopeammin ei
kukaan saattanut arvata, mitä he voisivat saada aikaan. Vielä oli
ylhäisössä jälellä muutamia miehiä ja naisia; jotka olivat itse
ansainneet rahansa ja joilla oli vähän käsitystä niistä vaikeuksista
ja kärsimyksistä, joiden takana ne olivat, mutta kun kolmas polvi
milloin ottaisi vallan, olisivat nämä kaikki joko kuolleet tai
unohdetut, eikä enää olisi olemassa mitään sidettä, joka yhdistäisi
heidät todellisuuteen!

Tällainen ajatus taustana siirtyi katse rikkaiden lapsiin. Muutamat
näistä olivat perineet satoja miljoonia, markkoja vielä kehdossa
maatessaan; tuon tuostakin saivat he viiden miljoonan markan
rakennuksen syntymäpäivälahjaksi. Kun sellainen lapsi syntyi,
kuvailivat sanomalehdet sille omistetuissa palstamääräisissä
kirjotuksissa sen _layetteä_ [layette = kapalovaatteet. Suomentaja.]
ja lapsenvaatteita, joista kukin oli maksanut viisisataa markkaa,
ja pitsireunusteisia nenäliinoja, jotka olivat maksaneet
kaksikymmentäviisi markkaa, ja täydellisiä toalettilaitteita pienen
pienine kultaisine harjoineen ja puuterilaatikoineen; saattoipa nähdä
tuon kalliin kapineen kuvankin, niissä se istui "Mooseksen vasussa",
peitettynä harvinaisella ja ihmeellisellä valencelaisella pitsillä.

Tällainen lapsi sai kasvaa ylellisen ja hillittömän ilmapiirin
keskellä; se rähisi palvelijoiden kanssa kuuden vuoden vanhana
ja puhui hävyttömyyksiä ja poltti paperossia kahdentoista
vuoden vanhana. Sitä hemmoteltiin, sitä ihailtiin ja siihen
katseltiin ja sitä kuljetettiin ympäri juhlakulussa, puettuna
niinkuin joku ranskalainen nukke; se imi itseensä kiukkua ja
suuruudenhulluutta jokaisella henkäyksellä, minkä veti sisäänsä.
Näissä jättiläistaloissa saattoi kohdata pieniä peukaloisia,
vähän yli tusinan verran vuosia takanaan, jotka eivät muusta
puhelleet keskenään, kuin hinnoista mitä mikin esine oli maksanut
ja naapuriensa alhaisesta säädystä. Ei ollut maailmassa mitään,
mikä olisi ollut liiaksi hyvää heille -- heillä oli pienen pieniä
jäljiteltyjä automobiileja, joilla he ajoivat ympäri maata, ja
täysiverisiä arabialaisia ponihevosia, ja nukketaloja oikeaan
ludvigilaiseen malliin jalokivillä päällystettyine mattoineen ja
sähkövaloineen, jotka loistivat pienoiskokoisissa lyhtysissä. Mrs
Caroline Smythellä esiteltiin Montaguelle kalpea, verenvähyydestä
kärsivän näköinen kolmentoista vuoden ikäinen nuorukainen, joka
ylhäisessä juhlallisuudessa aterioi yksin muun perheen jo poistuttua,
ja ehdottomasti vaati kaikki lakeijat olemaan saapuvilla; ja hänen
onneton tätinsä sai tuntea myrskyn jyrisevän korviensa ympärillä
kieltäessään hovimestaria viemästä shampanjaa lastenkamariin ennen
aamiaista.

Muuan pieni huomautus painui Montaguen mieleen kuvaavana piirteenä
hienoston käytöksestä sellaisten asioiden suhteen. Majuri Venable
oli sattunut leikkiä laskien huomauttamaan, että lapset alkoivat
nykyaikana ymmärtää niin paljon, että naisten oli välttämätöntä
olla varuillaan. Ja siihen vastasi Mrs Vivie Patton, kääntyen
silmänräpäyksessä juhlalliseksi: "En tiedä -- onko Teidän mielestänne
lapsilla mitään moraalia? Minun lapsillani ei ole."

Ja sitten hurmaava Mrs Vivie alkoi kertoa totuuksia omien lastensa
suhteen, Ne olivat luonnostaan raakalaisina syntyneitä, ja siinä
kaikki, mitä heistä saattoi sanoa. He tekivät niinkuin heitä halutti,
eikä kukaan saattanut heitä estää. Majuri vastasi, että nykyaikana
koko maailma teki mitä halusi, eikä kukaan nähtävästi kyennyt sitä
estämään; ja tämä sukkeluus käänsi keskustelun toisiin asioihin.
Mutta Montague istui äänettömänä ja miettien -- hän aprikoi mitä
tapahtuisi maailmalle kun se olisi joutunut tämän turmeltuneen
sukupolven ikeen alaiseksi, joka nyt vielä oli lapsen ijässä, ja
olisi omaksunut itselleen tämän uuden uskonnon: tee mitä haluat.

Aluksi olivat ihmiset toimineet niinkuin heitä halutti luonnostaan ja
kaikessa yksinkertaisuudessa ja ajattelematta sitä ollenkaan; mutta
nyt, Montague havaitsi, tapa oli levinnyt siihen määrään, että siitä
oli kehittymässä aivan erikoinen filosofia. Uusi jumalanpalvelus
oli puhkeamassa ja sen harjottajat suunnittelivat maailman
uudistamista tuon aatteen mukaan, että jokainen teki mitä halusi.
Koska sen jäsenet olivat varakkaita ja saattoivat hallita maailman
neronlahjoja, oli tämä epäjumalanpalvelus muodostumassa taiteeksi,
jolla oli korkealle kehittynyt tekniikka ja kirjallisuus, joka oli
hieno ja hiottu ja houkutteleva. Euroopalla oli ollut sellainen
kirjallisuus yhden vuosisadan ajan ja Englannilla parin sukupolven
ikäkauden. Ja nyt oli Ameriikalla oleva myöskin!

Montague tarkasti perinpohjin ja suuresti huvitettuna kaikkea tätä
eräänä päivänä, kun Mrs Vivie kutsui, hänet muutamaan "taiteelliseen
iltaansa." Mrs Vivie oli tekemisissä erityisen säätyluokan kanssa,
joka harrasti älyllisiä asioita ja sulki piiriinsä muutamia
seikkailevia ammattitaiteilijoita ja "nerolla" varustettuja miehiä.
"Älkää tulko, jos pelkäätte peittoamista", sanoi hän hänelle --
"sillä Strathcona tulee sinne."

Montague luuli kykenevänsä kestämään melkoisen paljon siihen
aikaan. Hän meni ja tapasi siellä Mrs Vivien ja hänen kreivinsä
(Mr Vivie oli nähtävästi jätetty kutsumatta) sekä myöskin tuon
nuoren, perkeleellisyyden palvojarunoilijan, jonka teos oli juuri
siihen aikaan koko kaupungin puheenaiheena. Hän oli pitkä, hoikka
nuorukainen, jolla oli valkeat kasvot ja surumieliset, mustat
silmät ja mustat kiharat, jotka somina aaltoina laskeutuivat
hänen korvilleen; hän istui "itämaisessa nurkassa", polvillaan
käsikirjotus, joka oli hennolla käsialalla kopioitu hienosti
lemuavalle "taiteilija-paperille", ja solmittu intohimoisen
purppuraisilla värinauhoilla. Nuori, valkoisiin puettu tyttö istui
hänen vierellään ja piti kynttilää runoilijan lukiessa tästä
käsikirjotuksesta omia painamattomia (ja painettavaksi mahdottomia)
säkeitään.

Ja sillä välin kun nuori runoilija keskeytti lukunsa, puhui hän.
Hän puhui itsestään ja työstään -- nähtävästi oli hän tullut sinne
saadakseen juuri siitä puhua. Hänen sanansa tulvailivat niinkuin
nopea virta, kuultavina, säihkyvinä, keskeymättöminä; ne hypähtelivät
paikasta toiseen -- sinne tänne, nopeasti niinkuin valo leikkii
aalloilla. Montague koetti työllä ja vaivalla seurata puhujan
ajatuksia, kunnes hän huomasi järkensä olevan aivan pyörällä ja jätti
kuuntelemisen. Jälkeenpäin kun hän ajatteli sitä uudelleen, nauroi
hän itselleen; sillä Strathconan mietelmät eivät olleet vakavia
ajatuksia, joilla olisi ollut mitään suhdetta totuuteen -- ne olivat
sukkeluuksia, jotka olivat kokoonpannut häikäisemään kuulijaa,
paradoksiharjoitelmia, joilla oli yhtä vähän yhteyttä elämän
todellisuuden kanssa kuin ilotulituksella. Hän poimi ihmisrodun
moraalisten kokemuksien kokonaissumman, käänsi sen ylösalasin ja
penkoi ja kaiveli sitä joka puolelta ja käytteli sitä niinkuin
lasinpalasta kaleidoskoopissa. Ja ihmiset huudahtelivat suu ammollaan
ja henkeään pidättäen, kuiskien toisilleen, "demoonillista!"

Näiden runoilijain "koulun" tunnuslauseena oli, ettei ollut
mitään hyvää eikä mitään pahaa, vaan että kaikki asiat olivat
"mieltäkiinnittäviä." Jos joku kuunteli Strathconaa puolen tunnin
ajan, tuntui kuin olisi tahtonut kätkeä päänsä ja kieltää koskaan
ajatelleensakaan, että hänellä olisi joitakin hyveitä; maailmassa,
missä kaikki asiat olivat epävarmoja, oli tyhmän itserakasta
teeskennellä edes tietävänsä mitä hyve oli. Ihminen saattoi
ainoastaan olla sitä, mitä hän oli; ja eikö se merkinnyt, että tuli
tehdä niinkuin halutti?

Saattoi tuntea, kuinka hänen uhmaavaisuutensa pani väristyksen
kulkemaan läpi koko seurueen. Ja mikä pahinta, tuota kaikkea ei
saattanut kuitata naurulla; sillä poika oli todellinen runoilija --
hänessä oli tulta ja hehkua, sointuva haltioitumisen lahja. Hän oli
ainoastaan kahdenkymmenen vanha, ja lyhyessä meteorinlennossa oli hän
läpikokenut kaikki kokemusten asteikot; hän oli perehtynyt kaikkiin
ihmissaavutuksiin -- menneisiin, nykyisiin ja tuleviin. Kukaan ei
voinut mainita mitään, jota hän ei olisi täydellisesti käsittänyt:
pyhimysten haltiot, marttyyrien vihkimykset -- ah, hän oli ne
kokenut; samoin oli hän koskettanut siveellisen turmion kuiluja, hän
oli harhaillut helvetin luolien sisimmillä poluilla. Ja kaikki tämä
oli ollut mieltäkiinnittävää -- aikanaan; nyt ikävöi hän kokea uusia
maailmoita -- sanokaamme esimerkiksi rakkautta ilman vastarakkautta,
joka ajaisi hänet mielipuolisuuteen.

Kun hän oli saapunut tälle kohdalle, luopui Montague kilpailusta ja
ryhtyi tutkistelemaan ulkoapäin tämän nuoren runoilijan keskustelun
rakennetta. Strathcona ivasi, mietteitä moraalisista käsitteistä;
mutta itse asiassa hän oli kokonaan niistä riippuvainen --
komparunojensa laadinnassa oli hänen pidettävä reseptinään sitä mikä
toisten ihmisten moraaliset käsitteet sai niitä kunnioittamaan,
ja yhtäläistytettävä se johonkin, mikä pani heidän moraalisen
käsityskantansa niitä inhoamaan. Niinpä esimerkiksi sekin juttu,
jonka hän kertoi yhdestä ammattiveljistönsä jäsenestä, joka oli erään
piispan sukulainen. Tuo suuri mies oli saanut tilaisuuden ankarasti
läksyttää häntä niiden häpeällisten teiden takia, joita hän kulki,
ja selittää hänelle pitkässä luennossa, että hän elämällään hävitti
isänsä maineen; tähän oli poika antanut musertavan vastauksen:
"Saattaa olla paha hävittää elämällään isän maine, mutta sekin
on parempi kuin elämällään tahrata Jumalan mainetta." -- Se oli
hyvin hienoa, ja oli välttämätöntä sitä syvästi miettiä. Jumala
oli kuollut; ja tuo kunnianarvoisa piispa ei sitä tietänyt! Mutta
ottakoon hän uuden Jumalan, jolla ei ollut mitään mainetta, ja
menköön maailmaan ja hankkikoon sillä elatuksensa!

Sitten keskusteli Strathcona kirjallisuudesta. Hän antoi
kunnioituksensa kokoelmille "Toukokuun kukkasia" ja "Lauluja
ennen auringonnousua"; mutta enimmän kaikista, sanoi hän, oli
hän kiitollisuudessa "jumalalliselle Oskarille" [tarkottaa Oskar
Wildeä. Suomentaja]. Tämän englantilaisen runoilijan, jolla oli
kirjavat vaiheet ja kukapa ties joitakin paheita, oli esivalta
siepannut kiinni ja heittänyt vankilaan; ja koska esivalta on niin
raaka ja julma, että jokaisesta, johon se koskee, tulee marttyyri
ja sankari, niin oli syntynyt oikein epäjumalanpalvelus, joka
kunnioitti "Oskarin" muistoa. Aina tähän päivään saakka runoilijat
matkivat hänen tyyliään ja hänen suhtautumistapaansa elämään;
ja siten kaikista järkyttävimmät ja eläimellisimmät paheista
kietoutuivat romanttisuuden vaippoihin -- saivat pitkiä latinalaisia
ja kreikkalaisia nimiä, ja niistä keskusteltiin loistavalla
oppineisuudella aivankuin joistakin uudelleen eloonheräävistä
helleeniläisistä ihanteista. Strathconan koulukunnan nuoret
miesjäsenet puhuttelivat toisiaan "rakastajinaan"; ja jos joku osotti
pienintäkin hämmästystä tämän johdosta, katsahdettiin häneen, ei
halveksien -- sillä epäesteettistä oli tuntea halveksimista -- vaan
pienellä kulmakarvojen kohautuksella, jonka tarkotuksena oli tehdä
toinen merkityksettömäksi.

Ei saa luonnollisestikaan unohtaa, että nämä nuorukaiset olivat
runoilijoita, ja sikäli kuin he sitä olivat, välttivät he oppiensa
turmiollisuutta. He olivat innostuneita, ei elämästä, vaan siitä,
että muovailivat siroja säkeitä elämästä; heidän joukossaan oli
muutamia, jotka elivät iloisina askeetteina vinttikamareissa,
ja loivat sointuvia muotoja perkeleellisille tunteille. Mutta
toisaalta, jokaista runoilijaa kohti oli tuhansia, jotka eivät
olleet runoilijoita, vaan ihmisiä, joille elämä oli todellisuus.
Ja nämä elivät elämässään näiden uskonoppien mukaan ja tuhosivat
elämänsä; ja runoilijan taikatenhon, hänen häikäisevän sointunsa
ja jumalallisen tulensa avulla tuhosivat niidenkin elämiä, joiden
kanssa joutuivat kosketuksiin. Uuden sukupolven poikaset ja tyttöset
imivät henkistä ravintoaan Baudelairen ja Swinburnen ja Wilden
runoudesta; ja nuoruuden kuumalla kiihkolla syöksyivät he loukkoihin,
joita paheidenkaupittelijat olivat valmistaneet heitä varten. Sydän
vuosi verta heitä nähdessä, rusokasvoisina ja kirkassilmäisinä,
tavottelemassa Musen vaipan helmoja porttoloissa ja siveettömyyden
pesissä!



Seitsemästoista luku.


Seuraelämän mylly pyöri toista kuukauttaan. Montague vetäytyi
yksikseen niin paljon kuin hänen veljensä suinkin salli; mutta
Alice oli puuhassa kaiket yöt ja puolet päivistä. Oliver oli myynyt
kilpa-ajo-autonsa eräälle ystävälleen -- hän oli perheellinen mies
nyt, sanoi hän, ja hänen raju seikkailuaikansa oli ohi. Sen sijaan
oli hän hankkinut emaljisen vaunun Alicea varten; vaikka tämä
selittikin, että hän ei sitä ollenkaan tarvinnut -- jos hän milloin
aikoi jonnekin mennä, pyysi Charlie Carter käyttämään hänen vaunuaan.
Montague huomasi harmikseen, että Charlie leiriskeli yhtä sitkeästi
kuin ennenkin Alicen ympärillä.

Suuri oikeusjuttu edistyi edistymistään. Monen viikon pohdinnan ja
tutkimusten jälkeen tunsi Montague, että hänellä oli asia perinpohjin
selvillä; ja hän oli ottanut Mr Hasbrookin muistiinpanot perustaksi
omalle uudelle työlleen, joka tuli olemaan paljon sisältörikkaampi.
Pala palalta kaivautuessaan syvemmälle asiaan huomasi hän
Fidelity-yhtiössä ja koko vakuutusliikkeessä ja siihen kietoutuneissa
pankki- ja rahamaailmoissa vallitsevan asiaintilan, joka järkytti
häntä syvästi. Hänen oli mahdoton kuvitella, kuinka sellaiset olot
saattoivat olla olemassa ja pysyä tuntemattomana yleisölle --
varsinkin kun jokainen Wall Streetillä, jonka kanssa hän keskusteli,
näytti niistä tietävän ja pitävän niitä asiaankuuluvina.

Mr Hasbrookin paperit tarjosivat hänelle viittauksen kirjoihin;
Montague otti nämä kuivat ainekset ja laati niistä vastalauseen,
josta henki elämää. Hän raatoi kuolettavalla innostuksella tässä
asiassa; se ei ollut yksinomaan yhden ihmisen taistelua muutamien
kymmenien tuhansien markkojen edestä, se oli vetoumus niiden
miljoonien avuttomien ihmisten puolesta, joiden luottamus oli
petetty. Se oli ensimäinen askel suuressa taistelussa, jonka avulla
nuori lakimies aikoi pakottaa suuret vääryydet astumaan päivän valoon.

Hän kävi läpi syytöskirjelmänsä Mr Hasbrookin kanssa, ja iloksensa
huomasi hän, että työ, jonka hän oli suorittanut, teki vaikutuksensa
myöskin häneen. Itse asiassa hänen kundinsa oli hieman peloissaan,
että muutamat hänen todistuskappaleistaan olisivat ehkä liiaksi
radikaalisia sävyltänsä -- ankarasti lailliselta näkökannalta
katsottuna, riensi hän nopeasti selittämään. Mutta Montague rauhotti
häntä tässä suhteessa.

Ja sitten tuli se päivä, jolloin suuri laiva oli valmiina
laskettavaksi teloiltaan. Uutisten oli täytynyt levitä
nopeasti, sillä muutamia tunteja ennenkuin juttupaperit
oli saatu järjestykseen, sai Montague kutsun muutamalta
sanomalehtireportterilta, joka kertoi hänelle kiihtyneestä
mielialasta raha-piireissä, missä juttu oli iskenyt heihin niinkuin
pommi. Montague selitti jutun tarkotuksen, ja antoi reportterille
joukon tosiasioita, joiden hän tunsi varmasti vetävän huomiota
asiaan. Kun hän seuraavana aamuna otti sanomalehden käteensä, huomasi
hän kuitenkin hämmästyksekseen, että vain muutamia rivejä oli
omistettu oikeusjutulle, ja että hänen haastattelunsa sijalle oli
pantu keskustelu erään Fidelityn virkailijan luona, jonka nimeä ei
mainittu, ja joka sisälsi, että oli käynyt selville, että hyökkäys
yhtiötä vastaan oli nähtävästi tehty kiristämistarkotuksessa.

Se oli ainoa väre, minkä Montaguen työ nosti lammikon pinnalle; mutta
kalojen keskuudessa pohjalla oli käynnissä voimakas liike, jonka hän
pian sai kokea.

Samana iltana hänen istuessaan ankarassa työssä kirjojen ääressä
sai hän veljeltään kutsun tulla telefooniin. "Olen tulossa sinun
luoksesi", sanoi Oliver. "Odota minua."

"Hyvä on", sanoi toinen ja lisäsi, "Luulin, että olit päivällisillä
Wallingeilla."

"Olen siellä parhaallaan", oli vastaus. "Olen poislähdössä."

"Mitä, on tapahtunut?" kysyi Montague.

"Helvetin pirut ovat valloillaan", kuului vastaus -- ja sitten
hiljaisuus.

Kun Oliver muutamia minuutteja myöhemmin ilmestyi, ei hän edes
pysähtynyt heittääkseen hattuaan, vaan huudahti, "Allan, mitä taivaan
nimessä olet sinä tehnyt?"

"Mitä tarkotat?"

"Oh, se juttu!"

"Mitä siitä?"

"Hyvä Jumala, mies!" huusi Oliver. "Tarkotatko todella, ettet tiedä,
mitä olet tehnyt?"

Montague katsoi häneen tuijottaen. "Pelkäänpä, etten tiedä", sanoi
hän.

"Mitä!, sinä käännät maailman ylös alasin!" huudahti toinen. "Kaikki
tuttavasi ovat aivan kiukusta pakahtumaisillaan sentähden."

"Kaikki tuttavani!" toisti Montague. "Mitä heillä on tekemistä sen
kanssa?"

"Mitäkö? Sinä olet survaissut heitä selkään!" kirkui Oliver puoleksi
ulvoen. "Uskoin tuskin korviani, kun he kertoivat minulle. Robbie
Walling on kerrassaan raivoissaan -- en koskaan elämässäni ole
viettänyt sellaisia hetkiä."

"En ymmärrä vieläkään", sanoi Montague enemmän ja enemmän
hämmästyneenä. "Mitä hänellä on tekemistä sen kanssa?"

"Mitäkö, mies", huusi Oliver, "hänen veljensä on yhtenä johtajana
Fidelityssä! Ja hänen omat etunsa -- ja kaikki muut yhtiöt! Sinä olet
iskenyt koko vakuutusliikkeeseen!"

Montague tapaili ilmaa. "Oh, minä ymmärrän!" sanoi hän.

"Kuinka saatoit sinä sellaista tyhmyyttä ajatellakaan?" huusi toinen
hurjasti. "Sinä lupasit neuvotella minun kanssani asioista --"

"Minä sanoin sinulle, kun otin tämän jutun", keskeytti Montague
nopeasti.

"Tiedän", sanoi hänen veljensä. "Mutta sinä et selittänyt -- ja mitä
minä siitä ymmärsin? Luulin voivani jättää sinun terveen järkesi
arvosteltavaksi, ettet sekaannu tänkaltasiin asioihin."

"Olen hyvin pahoillani", sanoi Montague vakavasti. "Minulla ei ollut
aavistustakaan sellaisista seurauksista."

"Sen sanoin Robbielle", sanoi Oliver. "Hyvä Jumala, millaista minulla
siellä oli!"

Hän otti hattunsa ja päällystakkinsa, laski ne vuoteen reunalle,
istuutui ja ryhtyi sitten kertomaan. "Sain hänet käsittämään
sen epäedullisen aseman, jossa sinä olit", sanoi hän, "kun olit
muukalainen ja aivan perehtymätön asioiden tilaan. Uskon, että
hänellä oli mielessä, että sinä olit koettanut saavuttaa hänen
luottamustaan tarkotuksella hyökätä sitten hänen kimppuunsa. Se oli
Mrs Robbie, arvaan sen -- sinä tiedät, että hänen onnensa tulee aina
siltä taholta."

Oliver pyyhki hikikarpaleet otsaltaan. "Voi minua!" sanoi hän. "Ja
kuvittele, mitä vanha Wyman sanoo kaikesta tästä! Ja mitkä surkeat
hetket Betty-parka saa viettää! Ja sitten Freddie Vandam -- ilma on
oleva harmaana puolen peninkulman alalla hänen ympärillään! Minun
täytyy lähettää hänelle sähkösanoma ja selittää, että se oli erehdys,
ja että me alamme siitä selvitä."

Ja hän nousi ylös, pannakseen täytäntöön sen, minkä oli sanonut.
Mutta kun hän oli puolitiessä pöydän luo, kuuli hän veljensä sanovan,
"Odota."

Hän kääntyi ja näki Montaguen, joka oli aivan kalpea. "Otaksun,
että lausuessasi 'me alamme siitä selvitä'", sanoi viime mainittu,
"tarkotat, että luopuisin jutusta."

"Tietysti", oli vastaus.

"No hyvä, siis", jatkoi hän juhlallisen vakavana, -- "minusta
näyttää, että se käy vaikeaksi, ja olen siitä pahoillani. Mutta
lienee parasta, että sinä ymmärrät minua alusta saakka -- en koskaan
tule luopumaan tästä jutusta."

Oliverin kasvot kävivät rennoiksi. "Allan!" änkytti hän.

Sitten seurasi hiljaisuus; ja sen jälkeen puhkesi myrsky. Oliver
tunsi hyvin veljensä ymmärtääkseen, kuinka perinpohjaisesti hän aina
tarkotti sitä, mitä sanoi; ja niin joutui hän yht'äkkiä täydessä
voimassa raivokkaan vimman valtaan. Hän valitti, kirosi ja väänteli
käsiään, ja syytti veljeään sanoen, että hän oli pettänyt hänet,
että hän saattoi hänet perikatoon -- polki hänet ja koko perheen
ojaan. Heitä pilkattaisiin ja häväistäisiin -- heidät merkittäisiin
mustalle listalle ja heitettäisiin ulos seuramaailmasta. Alicen ura
olisi katkaistu lyhyeen -- jok'ainoa ovi olisi häneltä sulettu.
Hänen oma uransa kuolisi ennenkuin se olisi syntynytkään; hän ei
koskaan pääsisi klubeihin -- hänen olisi pakko tehdä vararikko ja
hän jäisi pennittömäksi. Yhä uudelleen ja uudelleen Oliver kertasi
jutun aikaansaaman hämmennyksen, nimittäen henkilö henkilöltä ne,
jotka raivostuisivat, ja kuvaillen, mitä kukin tulisi tekemään; niitä
olivat Wallingit ja Venablet ja Havensit, Vandamit ja Toddit ja
Wymanit -- ne kaikki kuuluivat samaan rykmenttiin, ja Montague oli
heittänyt pommin heidän keskelleen!

Hänelle oli sangen tuskallista katsella veljensä raivoa ja epätoivoa;
mutta hän oli selvittänyt itselleen tien tässä asiassa, ja hän tiesi,
että hän ei enää saattanut mitenkään kääntyä takaisin. "Katkeralta
tuntuu kuulla, että kaikki tuttavat ovat varkaita", sanoi hän. "Mutta
se ei muuta mielipidettäni varkaudesta."

"Mutta Jumalani!" huusi Oliver, "tulitko sinä New-Yorkiin pitämään
saarnoja?"

Siihen vastasi toinen hänelle, "Tulin harjottelemaan lakia. Ja
lakimies, joka ei tahdo taistella vääryyttä vastaan, on ammattinsa
pettäjä."

Oliver kohotti epätoivoisena kätensä. Mitä voi tällaiseen näkökantaan
vastata?

Mutta sitten uudelleen hän ryhtyi syyttämään, huomauttaen veljelleen,
mihin asemaan hän oli asettunut Wallingeihin nähden. Hän oli
vastaanottanut heidän vieraanvaraisuuttaan; he olivat avanneet ovensa
hänelle ja Alicelle ja tehneet kaiken voitavansa heidän hyväkseen
-- hyviätöitä, joita he eivät millään rahalla voisi koskaan heille
korvata. Ja nyt oli hän sivaltanut heitä vasten kasvoja!

Mutta se ei vaikuttanut muuta kuin sai Montaguen surkuttelemaan,
että hän koskaan oli ollut missään tekemisissä Wallingien kanssa.
Jos heidän tarkotuksenaan oli käyttää ystävyyttään sitoakseen tuolla
tavalla hänen käsiään, niin olivat he ihmisiä, jotka hän kernaasti
saattoi jättää.

"Mutta etkö käsitä, että sinä et vie ainoastaan itseäsi perikatoon?"
huusi Oliver. "Tiedätkö, mitä teet Alicelle?"

"Se juuri onkin minulle raskaampaa", vastasi toinen. "Mutta olen
varma, että Alice ei pyytäisi minua kääntymään takaisin."

Montague pysyi lujasti kiinni omassa päätöksessään; mutta hänen
veljelleen näytti olevan aivan mahdotonta ymmärtää, että niin oli
asianlaita. Hän aikoi jättää koko asian; mutta sitten, kun hänen
ajatuksensa taas palasivat omaan maailmaansa ja hän tarkasteli tämän
henkilön ajatuksia ja omiaan ja hänen eteensä kohosi räikeänä sen
aseman mahdottomuus, joka sen kautta syntyisi, ryhtyi hän uudelleen
syyttämään, äänessään uudelleen tuska. Hän vannoi ja kiroili, eikä
voinut pidättää itkuaan; ja sitten sai hän taas takaisin tasapainon,
tuli ja istui veljensä edessä ja koetti järkeillä hänen kanssaan.

Ja niin tapahtui, että vielä aamun varhaisimmilla tunneilla
istui Montague kalpeana ja hermostuneena, mutta aivan
horjumattomana ja kuunteli, kun veljensä maalasi hänen eteensä
kuvaa Maailmankaupungista sellaisena, millaiseksi hän oli tullut
sen näkemään. Se oli kaupunki, jota hallitsi mahtavat voimat --
rahavoimat; suuret perheet ja niiden rikkaudet, jotka sukupolvien
aikana olivat pitäneet yllä valtikkaansa ja pitivät koko aluetta
kuhisevine ihmismiljooneineen sukuoikeutena itselleen kuuluvana.
He omistivat sen täydellisesti -- he pitivät sitä kourassaan.
Rautatie- ja sähkölennätin- ja puhelinlaitokset -- pankit,
vakuutus- ja luottoyhtiöt -- kaikki nämä olivat heidän omaisuuttaan;
ja valtiolliset koneistot ja lainlaatijakunnat, oikeusistuimet ja
sanomalehdet, kirkot ja koulut. Ja heidän valtansa oli ryöstämistä
varten; kaikki voittovirrat juoksivat heidän arkkuihinsa.
Muukalainen, joka tuli heidän kaupunkiinsa, onnistui, kun auttoi
heitä heidän tarkotusperissään, ja epäonnistui, jos he eivät voineet
häntä käyttää. Suuri kirjailija tai piispa oli mies, joka opetti
heidän oppiaan; suuri valtiomies oli mies, joka laati lait heitä
varten; suuri asianajaja oli mies, joka auttoi heitä puijaamaan
yleisöä. Jokaisen, joka uskalsi asettua heitä vastaan, heittivät
he ulos ja tallasivat, häpäisivät hänet ja pilkaten saattoivat
perikatoon.

Ja Oliver ennätti yksityisseikkoihin -- hän nimitti nimeltä nämä
vaikutusvaltaiset miehet, yhden toisensa jälkeen, ja osotti, mitä
he voisivat aikaansaada. Jos hänen veljensä vain olisi maailmanmies
ja huomaisi asiainlaidan! Katso kaikkia menestyksen saavuttaneita
asianajajia! Oliver luetteli heidät nimeltään, toinen toisensa
perästä -- nerokkaita yhtiöpetosten paljastajia, joilla oli
miljoonien tulot vuodessa. Hän ei voinut mainita niiden miesten
nimiä, jotka olivat kieltäytyneet peliin osaaottamasta -- sillä
kukaan ei ollut milloinkaan kuullut heistä puhuttavan. Mutta sehän
oli niin päivän selvää, mitä tässä tapauksessa tulisi tapahtumaan!
Hänen ystävänsä tulisivat hänet hylkäämään; hänen oma kundinsa saisi
rahat -- kuinka paljon tahansa niitä olisikaan -- ja sitten jättäisi
hänet oman onnensa nojaan ja nauraisi hänelle! "Joskaan et voi tehdä
päätöstä olla osallisena pelissämme", huusi Oliver raivoisana, "niin
ainakin voit tuon jättää! On yllin kyllin jälellä muita keinoja,
joilla voit hankkia elatuksen -- jos jätät sen minulle, niin pidän
itse sinusta huolen mieluummin kuin annan sinun häväistä itsesi. Sano
minulle -- tahdotko tehdä sen? Tahdotko luopua siitä kokonaan?"

Ja Montague hypähti äkkiä seisomaan ja iski nyrkkinsä pöytään. "En!"
huusi hän; "kautta Jumalani, en!"

"Anna minun saada sinut käsittämään vielä kerta", jatkoi hän
kiihkeästi. "Sinä olet näyttänyt minulle New-Yorkin sellaisena kuin
se sinulle esiintyy. Minä en usko, että se on totta -- en usko sitä
hitusenkaan vertaa! Mutta sanon sinulle, jos tahdot kuulla, sen, että
minä jään tänne ja katson itse -- ja jos se olisikin totta, niin
se ei sittenkään saa minua peräytymään! Minä jään tänne ja uhmaan
noita ihmisiä! Minä jään ja taistelen heitä vastaan kuolinpäivääni
saakka! He kenties syöksevät minut häviöön -- minä menen ja asun
ullakkokamarissa, jos se on välttämätöntä -- mutta niin totta kuin
on olemassa Jumala, joka minut loi, en pysähdy ikipäivinä ennen kuin
olen avannut ihmisten silmät näkemään sitä, mitä he tekevät!"

Montague vaappui jättiläisenä veljensä edessä, vihasta valkoisena
ja kammottavana. Oliver kyyristäytyi hänen edessään -- hän ei ollut
koskaan ennen nähnyt häntä sellaisessa vihan vimmassa. "Ymmärrätkö
minua nyt?" huusi Montague; ja hän vastasi epätoivoisella äänellä.
"Kyllä, kyllä."

"Näen nyt, että kaikki on lopussa", lisäsi hän heikosti. "Sinä ja
minä emme voi soutaa yhtäänne."

"Emme", huudahti toinen tulisesti, "emme voi. Ja me voimme yhtä hyvin
jättää koettamisenkin. Sinä olet valinnut mieluummin olla ajanorja ja
matelija, minä en sellaista itselleni valitse! Luuletko, etten ole
oppinut mitään sillä ajalla, minkä olen täällä ollut? Ah, mies, sinä
olit ennen olevinasi uskalias ja viisas -- ja nyt et sinä ainoatakaan
kertaa vedä henkeäsi pohtimatta tarkoin, mitä nämä rikkaat keikarit
pitävät siitä tavasta, millä sen teet! Ja sinä tahdot, että Alice
myisi itsensä heille -- sinä tahdot, että minä myisin heille oman
urani!"

Sitten oli pitkä vaitiolo. Oliver oli muuttunut hyvin kalpeaksi.
Mutta sitten yht'äkkiä palautti hänen veljensä mielenmalttinsa ja
sanoi: "Olen pahoillani. En tahtonut riidellä, mutta sinä olet
ärsyttänyt minua liian paljon. Olen kiitollinen siitä, mitä olet
koettanut tehdä minun edestäni, ja minä maksan sen sinulle takaisin
niin pian kuin voin. Mutta minä en voi jatkaa tätä peliä. Minä tahdon
sen jättää, ja sinä voit ystävillesi olla minua tuntematta -- kerro
heille, että minä olen käyttäytynyt raivopäisesti, ja unohtakoot he,
että ovat milloinkaan minua tunteneet. He tuskin moittivat sinua
siitä -- he tuntevat sinut liian hyvin sitä tehdäkseen. Ja mitä
Aliceen tulee, tulen minä selvittämään hänelle huomisaamuna ja annan
hänen itsensä tehdä päätöksensä -- jos hän tahtoo olla seuraelämän
kuningatar, ei hänen tarvitse muuta kuin laskea itsensä sinun
käsiisi, ja silloin minä poistun hänen tieltään. Toisaalta jos hän
hyväksyy minun menettelyni, mitäpä sitten, me jätämme molemmat, eikä
sinun tarvitse vaivata itseäsi kummankaan meidän kanssa."

Sillä perustalla he erkanivat sinä iltana; mutta niinkuin on
kaikkien päätösten laita, jotka ihmiset tekevät kiukun valtaamina,
ei tätäkään päätöstä seurattu kirjaimellisesti. Montaguen oli hyvin
vaikea esittää Alicelle sellaista valintaa; ja taas Oliver, kun hän
oli päässyt kotia ja ajatteli sitä perinpohjin uudelleen, alkoi
siinä huomata toivon kipinöitä Hän voisi selittää kaikille, että
hän ei ollut vastuunalainen veljensä liikehoureista, ja koetella
onneaan sillä perustalla. Sittenkin oli pyöriä, jotka pyörivät
vielä seuramaailman pyörienkin sisällä; ja jos Robbie Wallingit
suvaitsisivat rikkoa välinsä hänen kanssaan -- no, mitä siitä,
heillä oli runsaasti vihamiehiä. Saattoipa olla harrastuksia, jotka
Allanin toimenpiteistä tulisivat hyötymään, ja niiden haltijat kyllä
ottaisivat hänet vastaan.

Montague oli päättänyt kirjottaa ja rikkoa kaikki kutsut, jotka hän
oli saanut, ja reväistä yhteytensä seuramaailmaan yhdellä iskulla.
Mutta seuraavana päivänä tuli hänen veljensä uudelleen, esittäen
uusia sovitteluita ja vastalauseita. Ei hyödyttänyt ollenkaan mennä
toiseen äärimmäisyyteen; hänellä, Oliverilla, olisi oleva kaikki
lopussa Wallingien kanssa, ja he kaikki voisivat kulkea kukin omaa
tietään ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ja niin Montague näytteli vaeltavan ritarin osaa. Hän kulki
omantunnon vaivoja ja epäluuloja kärsien, epävarmana siitä, miten
jokainen uusi ihminen häntä kohteleisi. Seuraavana iltana oli hän
luvannut olla mukana teatteriseurueessa Siegfried Harveyn kanssa; ja
he söivät illallista yksityisessä huoneessa Delmonicolla, ja sinne
tuli Mrs Winnie, säteillen kuin omenapuu aikaisin huhtikuussa --
ja mutisten matalalla äänellä, "Oi Te hirveä mies, mihin Te olette
ryhtynyt?"

"Olenko satuttanut kynteni _Teidänkin_ säilykevarastoonne?" kysyi hän
nopeasti.

"Ette, ette minun", sanoi hän, "mutta --", ja hän epäröi.

"Mr Duvalin?" kysyi Montague.

"Ei", sanoi hän, "ette hänen -- vaan kaikkien muiden! Hän kertoi
minulle siitä tänään -- mitä hirvittävin kuohunta on käynnissä. Hän
tahtoi, että minä koettaisin saada Teiltä selville, mitä Teillä oli
mielessä, ja kuka oli sen takana."

Montague kuunteli ihmetellen. Tahtoiko Mrs Winnie ilmaista, että
hänen miehensä oli pyytänyt häntä koettamaan urkkia häneltä hänen
liikesalaisuuksiaan? Nähtävästi sitä hän tarkotti. "Sanoin hänelle,
etten koskaan juttele liikeasioista ystävieni kanssa", sanoi Mrs
Winnie. "Hän voi kysyä Teiltä itse, jos hän näkee sen hyväksi. Mutta
mitä kaikki kuitenkin _oikeastaan_ merkitsee?"

Montague hymyili hänen yksinkertaiselle epäjohdonmukaisuudelleen.

"Se ei merkitse mitään muuta", sanoi hän, "kuin että koetan etsiä
erään kundini oikeuksia."

"Mutta onko Teillä rohkeutta saattaa itsellenne niin monta voimakasta
vihamiestä?" kysyi hän.

"Olen tehnyt heittoni", vastasi hän.

Mrs Winnie ei vastannut mitään, vaan katseli häntä silmissään
ihaileva ihmettely. "Te olette erilainen kuin miehet ympärillänne",
huomautti hän hetken kuluttua -- ja hänen äänensävystään saattoi
Montague ymmärtää, että oli olemassa yksi henkilö, joka aikoi seisoa
hänen rinnallaan.

Mutta Mrs Winnie ei ollut koko seuramaailma. Montague huomasi
huvitettuna, miten sukkelaan kutsujen virta ehtyi; Alicen oli
välttämätöntä tehdä kutsuluetteloonsa monta tarkistusta. Freddie
Vandam oli luvannut kutsua heidät asunnolleen Long Islandiin, ja
tietenkään se kutsu ei koskaan olisi tuleva; samalla tavalla eivät he
koskaan enään tulisi näkemään Lester Toddien palatsia vuoren huipulla
Jerseyssä.

Oliver vietti muutamat lähinnä seuraavat päivät vierailulla
selittelemässä ihmisille pulmallista asemaansa. Hän pesi kätensä
veljensä asioista, sanoi hän; ja hänen ystävänsä voisivat tehdä
saman, jos katsoisivat sen hyväksi. Robbie Wallingien kanssa oli
hänellä puoli tuntia kestävä myrsky, josta hän piti parhaimpana
kertoa niin vähän kuin mahdollista muulle perheelle. Robbie ei
katkaissut kokonaan välejään hänen kanssaan heidän välisensä
Wall Street-sopimuksen takia; mutta Mrs Robbien tunne oli niin
katkera, sanoi hän, että olisi parempi, jos Alice ei näkisi häntä
vilaukseltakaan vähään aikaan. Hänellä oli pitkä keskustelu Alicen
kanssa, ja hän selitti Alicelle asiaintilaa. Tyttö tuli vallan
mykäksi, sillä hän oli syvästi kiitollinen Mrs Robbielle, sekä päälle
päätteeksi rakasti häntä; ja hän ei voinut mitenkään uskoa, että
ystävä saattaisi olla hänelle noin julmasti oikeudeton.

Seurauksena koko näytelmästä oli mitä vastenmielisin sivukohtaus.
Muutamia päiviä myöhemmin Alice tapasi Mrs Robbien eräillä
vastaanotoilla; ja hän otti nuoren tytön syrjään ja koetti kertoa
hänelle kuinka onneton ja avuton hän oli. Ja seurauksena oli, että
Mrs Robbie tuli vihan vimmoihin ja haukkui hänet perinpohjin,
selittäen useiden ihmisten läsnäollessa, että hän oli syönyt heitä
ja käyttänyt väärin heidän vieraanvaraisuuttaan! Ja niin Alice tuli
kotiin, itkien ja puoleksi sairaana.

Kaikki tämä tietysti oli vain öljyä tulen päälle; liekkien
leimahdukset valaisivat ylhäisiä taivaitakin. Seuraava aste oli
artikkeli seuramaailman skandaalilehdessä, joka äärettömällä
mielihyvällä kertoi kuinka muuan äärimmäiseen hienostoon kuuluva
rouva oli ottanut huostaansa karillejoutuneen, turvattoman
lapsiperheen eräästä kaukaisesta valtiosta, ja esittänyt heidät
parhaimmissa piireissä, ja vieläpä mennyt niin pitkälle, että oli
toimeenpannut suuremmoiset tanssijaiset heidän kunniakseen; ja kuinka
sitten oli huomattu, että perheen pää salaisuudessa valmisteli
hyökkäystä heidän liikeharrastuksiaan vastaan; ja voi sitä hiuksien
repimistä ja hampaiden kiristelyä, mikä oli seurannut -- ja kiivasta
riitaa julkisella paikalla. Kirjoitus loppui ennustuksella, että
muukalaiset tulisivat löytämään itsensä huvittavan seuramaailmasodan
keskustasta.

Oliver näytti ensimäisenä heille tämän lehden. Mutta muuten eivät
he millään muotoa olisi jääneet sitä vaille -- puoli tusinaa
tuntemattomia ystäviä lähetti yltäkylläisessä hyvyydessään heille
siitä postissa kappaleen huolellisesti leimattuna ja osotettuna. --
Ja sitten tuli Reggie Mann, joka maantieritarina ja juttujenkokoojana
istui aidan harjalla ja seurasi pilanäytelmää; Reggiellä oli hieno
myötätunnon verho peittämättömän iloisilla kasvoillaan, ja hän toi
viimeiset tiedot taistelukentän kaikilta kulmilta. Siten saivat
he tarkat tiedot kaikesta, mitä kukin heistä sanoi -- kuka oli
huvitettu, kuka raivoissaan, ja kuka ehdotti heitettäväksi heidät
ulos, ja kuka otettavaksi heidät takaisin.

Montague kuunteli lyhyen aikaa, mutta sitten hän väsyi kuuntelemaan
ja läksi kävelemään päästäkseen irti kaikesta -- ja juostakseen
suoraapäätä toiseen ansaan. Oli pimeä, ja hän vaelsi alas pitkin
katua, kun säteilevästi valaistusta jalokivikaupasta astui Mrs Billy
Alden vaununsa luo. Ja hän tervehti Montaguea iloisesti huudahtaen.

"Oh Teitä miekkosta", huusi hän, "mitä Te olette puuhaillut?"

Hän koetti naurulla välttää vastaamista ja päästä pakoon, mutta Mrs
Billy otti häntä käsivarresta kiinni käskien, "Astukaa tänne sisälle
ja kertokaa siitä minulle."

Ja niin huomasi hän liikkuvansa hitaasti vierivän ajopelivirran
mukana alas katua, vierellään Mrs Billy, joka tarkasteli häntä
kujeillen ja kysyi, eikö hän tuntenut olevansa niinkuin virtahepo
sammakkoaltaassa.

Montague vastasi hänen pilantekoonsa kysymällä, minkä lipun alla hän
seisoi. Mutta sitä tuskin oli tarpeellista kysyä, sillä jokainen,
joka taisteli Wallingin kanssa, tuli _ipso facto_ [= sen kautta.
Suomentaja.] Mrs Billyn ystäväksi. Hän sanoi Montaguelle, että
jos hän tunsi yhteiskunnallisen asemansa tuhoutuneeksi, ei hänen
tarvinnut muuta kuin tulla hänen luokseen. Hän pukisi itsensä
rautapaitaan ja asettuisi taisteluun.

"Mutta kertokaa minulle, kuinka tulitte sen tehneeksi", sanoi hän.

Hän vastasi, että siinä ei ollut paljoa kertomista. Hän oli ottanut
ajaakseen jutun, jolla päivänselvästi oli oikeus puolellaan,
aavistamatta vähintäkään, minkä myrskyn se saisi aikaan.

Silloin huomasi hän, että hänen toverinsa katsoi häneen terävästi.
"Tarkotatteko todellakin, että siinä oli kaikki?" kysyi hän.

"Tietysti", sanoi toinen hämmästyneenä.

"Tiedättekö", oli odottamaton vastaus, "minä tuskin tiedän, mitä
Teidän suhteenne tehdä. Pelkään luottaa Teihin veljenne tähden."

Montague istui hämmästyksen lyömänä. "En tiedä, mitä tarkotatte",
sanoi hän.

"Jokainen arvelee, että siinä jutussa on jotakin petosta takana",
vastasi hän.

"Oh", sanoi Montague, "ymmärrän. Hyvä on, he saavat sen huomata. Jos
se Teitä jotenkin hyödyttää, niin tietäkää, että minulla on ollut
loppumattomia kohtauksia veljeni kanssa."

"Minä uskon Teitä", sanoi Mrs Billy sydämellisesti. "Mutta tuntuu
ihmeelliseltä, että on saattanut olla niin sokea asioiden tilalle!
Minä tunnen aivan häpeäväni, kun en auttanut Teitä itse!"

Vaunu oli seisattunut Mrs Billyn kodin eteen, ja hän pyysi Montaguea
tulemaan päivälliselle. "Siellä ei tule olemaan ketään muuta, kuin
minun veljeni", sanoi hän, -- "me lepäämme tänä iltana. Ja minä voin
korvata Teille laiminlyöntini!"

Montaguella ei ollut mitään kutsuja ja niin astui hän sisälle ja
näki Mrs Billyn asunnon, joka oli koristeltu doogien palatsin
malliin, ja kohtasi siellä Mr "Davy" Aldenin, lempeäkäytöksisen
pikku-herran, joka totteli määräyksiä silmänräpäyksessä. He söivät
virkistävän päivällisen, johon kuului puoli tusinaa ruokalajeja,
ja vetäytyivät sen jälkeen seurusteluhuoneeseen, missä Mrs Billy
vajosi suunnattomaan lepotuoliin, vierellään valmiina whisky-pullo
ja muutamia siruisia jäänpalasia. Sitten valitsi hän eräältä
tarjottimelta paksun mustan sikaarin, puri siitä rauhallisesti pään
poikki, sytytti sen ja istuutui jälleen mukavaan asentoonsa ja jatkoi
kertomistaan Montaguelle New-Yorkista ja niistä suurista perheistä,
jotka sitä hallitsivat; ja hän kertoi hänelle, kuinka ja mistä he
olivat saaneet rahansa, ja kutka olivat heidän liittolaisiaan ja
kutka vihamiehiä, ja mitä kaikkia luurankoja oli kätkettynä kaikkien
heidän kammioihinsa.

Maksoi vaivan tulla pitkän matkan päästä kuuntelemaan Mrs Billyä
kasvoista kasvoihin; hänen ajatuksensa olivat voimakkaat ja hänen
mielikuvituksensa oli kuvarikas. Hän puhui vanhasta Dan Watermanista,
ja kuvaili häntä villisikana, joka tonkii pähkinöitä. Hän oli mies
kuin mies, sanoi Mrs Billy, jollet mennyt hänen puunsa alle. Ja
Montague kysyi, "Mikä on hänen puunsa?" ja hän vastasi, "Jokainen,
jonka alla hän kulloinkin sattuu olemaan."

Ja sitten tuli hän Masoneihin. Mrs Billy oli kuulunut tämän perheen
sisäiseen tuttavapiiriin, eikä ollut pienintäkään seikkaa, mitä hän
ei siitä olisi tietänyt; ja hän otti esille jäsenet, yhden toisensa
jälkeen, leikkeli ne palasiksi ja näytteli niitä Montaguelle. He
olivat tyypillistä _burgeois_-luokkaa [_burgeois_ = porvari.
Suomentaja.], sanoi hän. He olivat porvareita. He eivät milloinkaan
olleet näyttäneet pienintäkään kykyä hienostua -- he söivät ja joivat
ja tyrkkivät toisia ihmisiä pois tieltään. Vanhemmat heistä olivat
olleet tolloja ja uudet olivat poroporvareita.

Ja Mrs Billy istui puhallellen sikaariaan. "Tunnetteko sen perheen
historian?" kysyi hän. "Perustaja oli vanha ja karkea lauttaaja.
Hän tappeli kilpailijainsa kanssa niin hyvin, että lopuksi hän
omisti kaikki alukset; ja sitten joku keksi ajatuksen ostaa
lainsäätäjäkunnat ja rakentaa rautateitä, ja hän ryhtyi siihen.
Siihen aikaan tapahtui kaikki yksinkertaisesti rohkealla kouraisulla
-- jos milloin katsotte näitä asioita, niin huomaatte, että meidän
päivinämme he kokoavat omaisuuksia niistä etuoikeuksista, joita tuo
vanha mies yksinkertaisesti vain asetti ja joista hän ei hellittänyt.
Täällä on esim. muuan rautatiesilta, johon heillä ei ole mitään
siveellistä oikeutta; veljeni tietää siitä he ovat tehneet itselleen
sitoumuksen rautatiensä kanssa, jonka mukaan heille maksetaan
jokaisesta matkustajasta, ja heidän voittonsa on joka vuosi suurempi
kuin sillan hinta."

"Poika oli silloin perheen päänä, kun minä tulin; ja minä
huomasin, että hän oli järjestänyt kaiken niin, että hän jättäisi
sataviisikymmentä miljoonaa markkaa yhdelle pojistaan, ja vain
viisikymmentä miljoonaa minun miehelleni. Minä aloin tehdä työtä
sitä muuttaakseni, uskallanpa sanoa. Otin tavakseni käydä häntä
katsomassa, ja kutkutella hänen selkäänsä ja imarrella häntä ja tehdä
hänen olonsa mukavaksi. Tietysti perhe tuli raivoihin -- oh, kuinka
he minua vihasivat! He antoivat vanhan Ellisin tehtäväksi pitää minua
kaukana -- oletteko tavannut tuomari Ellisin?"

"Olen", sanoi Montague.

"Hyvä, siinä on Teillä pehmeäkäpäläinen vanha teeskentelijä", sanoi
Mrs Billy. "Siihen aikaan hän oli Masonin liikelakeija -- hänen
asianaan oli siirtää rahoja lakimiehille ja pitää koneiston pyöriä
rasvattuina. Ja ensimäiseksi sanoin minä tuolle vanhalle miehelle,
että minä en pyytänyt häntä tekemään seuraa minun kyökkimestarilleni,
eikä hänen tarvitse pyytää minua pitämään seuraa hänen
kamarineitsyelleen -- ja niin kielsin minä Ellistä astumasta talooni.
Ja kun minä huomasin, että hän aikoi pyrkiä minun ja tuon vanhan
miehen väliin, jouduin minä vihan vimmaan ja pehmitin nyrkeilläni
hänen korvansa ja jahtasin hänet ulos huoneesta!"

Mrs Billy pysähtyi ja nauroi sydämensä pohjasta tuolle muistolle.
"Tietysti se kihelmöi tuota vanhaa miestä aivan että hän tahtoi
kuolla", jatkoi hän. "Masonit eivät milloinkaan saattaneet ymmärtää,
kuinka minun onnistui päästä hänen ympärilleen sillä tavalla kuin
pääsin; mutta se oli vain siitä syystä, että minä olin rehellinen
hänen kanssaan. He tulivat mairitellen hänen ympärilleen, ja
teeskentelivät olevansa huolissaan hänen terveytensä takia;
jotavastoin minä halusin rahoja, ja sanoinkin sen hänelle."

Tuo miehekäs nainen kääntyi whisky-pulloon. "Saako luvan vähän
skotlantilaista?" kysyi hän ja vuodatti hiukkasen itselleen ja jatkoi
sitten kertomistaan. "Kun minä ensi kerran tulin New-Yorkiin, olivat
rikkaiden ihmisten talot kaikki samallaisia -- kaikissa ikävät,
harmaasta kivestä tehdyt etusivut, jotka olivat sullotut parille
kaupunkitontille. Minä vannoin, että minulla tulisi olemaan talo,
jossa olisi huoneita ylt'ympäriinsä -- ja se oli noiden kaikkien
palatsien alku, joiden ohi koko New-York nyt kulkee ja joihin se
ihmetellen tuijottelee. Teidän on mahdoton miltei uskoa minua nyt
-- ne talot saivat aikaan skandaalin! Mutta kuohu kutkutteli tuota
vanhaa miestä. Muistan, kuinka eräänä päivänä kuljimme pitkin
Avenueta nähdäksemme kuinka työ edistyi; ja hän viittasi pitkällä
kepillään toiseen kerrokseen ja kysyi: 'Mikä se on?' Minä vastasin,
'se on säilö, jonka minä annan rakentaa talooni.' (Sekin oli uutuus
noina aikoina.) 'Aion pitää siinä rahani', sanoin minä. 'Loruja!'
murisi hän, 'kun olet saanut valmiiksi tämän talon, ei sinulla
tule olemaan penniäkään jälellä.' -- 'Olen suunnitellut, että sinä
täyttäisit sen minun puolestani', vastasin; ja tiedättekö, hän nauraa
hykerteli sille koko matkan palatessamme kotia!"

Mrs Billy istui nauraen hiljaa itsekseen. "Meillä oli suuria
taisteluita noina muinaisina päivinä", sanoi hän. "Muiden muassa sain
minä tuoda Masonit seuramaailmaan. He hiiviskelivät ulkopuolella
minun tullessani -- nuoleskellen siellä ihmisten kenkiä ja odottaen
onnettaren potkausta. Minä sanoin itselleni, minä tahdon tehdä
siitä lopun -- me panemme toimeen näytelmän. Niin järjestin minä
tanssiaiset, jotka panivat koko maan liikkeelle ja ihmettelemään
suu ammollaan -- ne eivät olisi mitkään erikoisesti huomattavat
meidän aikoinamme, mutta silloin eivät ihmiset olleet uneksineet
mistään niin suuremmoisesta. Ja minä tein luettelon kaikista niistä
ihmisistä, joita halusin New-Yorkissa tuntea, ja sanoin itselleni:
'Jos tulet, olet ystävä, ja jos et tule, olet vihamies.' Ja he
tulivat kaikki, kuulkaa minua! Eikä koskaan enää senjälkeen kysytty,
kuuluivatko Masonit seuramaailmaan."

Mrs Billy keskeytti; ja Montague huomautti hymyillen, että
epäilemättä hän oli nyt pahoillaan, että oli sen tehnyt.

"Oh, en", vastasi hän kohauttaen olkapäitään. "Minä huomaan, että
minun ei tarvitse muuta kuin olla kärsivällinen -- minä vihaan
ihmisiä, luulenpa, että mielelläni ne myrkyttäisin, mutta jos minä
vaan odotan kyllin kauan, niin olen varma, että heille tapahtuu
jotakin paljon kauheampaa kuin mitä ikinä olen uneksinut, Teidät
kostetaan vielä Robbielle eräänä päivänä."

"En tahdo mitään kostoa", vastasi Montague. "Minulla ei ole mitään
riitaa heidän kanssaan -- minä vain toivon, etten olisi hyväksynyt
heidän vieraanvaraisuuttaan. En tietänyt, että he olivat sellaisia
vähäpätöisiä ihmisiä. Tuntuu vaikealta sitä uskoa."

Mrs Billy nauroi pirullisesti. "Mitä Te voisitte odottaa?" sanoi hän.
"He eivät tiedä mistään muusta kuin rahoistaan. Kun ne ovat menneet,
niin he itse ovat menneet -- he eivät voisi koskaan enää saada mitään
kokoon."

Nainen nauroi äänettömästi ja lisäsi: "Nämä sanat muistuttavat
mieleeni Davyn kokemuksen, kun hän tahtoi päästä kongressiin!
Kerroppa siitä hänelle, Davy."

Mutta Mr Alden ei ollut asiasta lämmennyt; hän jätti kertomisen
siskolleen.

"Hän oli demokraatti, tiedättehän", sanoi hän, "ja hän meni johtajan
luo ja sanoi hänelle, että hän haluaisi päästä kongressiin. Hän sai
vastaukseksi, että se maksaisi hänelle kaksisataa tuhatta markkaa,
mutta hän tuimistui hinnan suuruutta. Toisten ei tarvinnut panna
sellaisia summia", sanoi hän -- "mistä syystä hänen pitäisi? Ja se
vanha mies murisi hänelle, 'Toisilla on muuta annettavana. Yksi voi
taata kirjeenkantajat, toisen edestä maksaa osuuskunta. Mutta mitä
voitte Te tehdä? Mitä muuta Teillä olisi kuin rahanne?' Ja niin
maksoi Davy rahat -- maksoithan, Davy?" Ja Davy irvisti kömpelösti.

"Sittenkin", jatkoi hän, "kävi hänen paremmin kuin Devon-paran.
He saivat hänestä kaksisataa viisikymmentä tuhatta, myivät hänen
nimensä, eikä hän sittenkään päässyt milloinkaan kongressiin! Se
tapahtui juuri vähää ennen kuin hän julisti, että Amerikka ei ollut
herrasmiehelle sopiva paikka elää."

Ja niin Mrs Billy innostui kertomaan Devoneista! Ja sen jälkeen
tulivat Havensit ja Wymanit ja Toddit; oli jo puoliyö, ennenkuin hän
ehti läpi ne kaikki.



Kahdeksastoista luku.


Sanomalehdet eivät puhuneet sanaakaan enää Hasbrookin jutusta.
Mutta rahapiireissä oli Montague sen kautta saavuttanut melkoisen
suurta huomiota. Ja tämä oli väline, joka toi hänelle joukon uusia
oikeustapauksia.

Mutta kautta Onnettaren, nämä eivät enää olleet mitään kahdensadan
viidenkymmenen tuhannen kundeja! Ensimäinen vierailija oli rutiköyhä
leski, joka omisti asiapaperin, joka oikeutti hänet suurimpaan
osaan erästä suurta Pensylvanian kaupunkia -- onnettomuudeksi vain
asiakirja oli noin kahdeksankymmenen vuoden vanha. Ja sitten tuli
köyhä vanhus, joka oli haavottunut raitiovaunuonnettomuudessa
ja nenästä vetämällä oli hänet saatu merkitsemään pois kaikki
oikeutensa; ja muuan harmistunut kaupunkilainen, joka ehdotti
nostettavaksi sata oikeusjuttua kuljetustrustia vastaan sentähden,
että ne olivat kieltäytyneet kuljettamasta tavaroita. Kaikki
olivat satunnaisia tapauksia, ja sellaisia, joissa onnistumisen
mahdollisuudet olivat äärettömän epämääräiset. Ja Montague huomasi,
että ihmiset olivat tulleet hänen luokseen ikäänkuin viimeiseen
pakopaikkaansa, kuultuaan nähtävästi hänestä, että hän oli mies,
jolla oli epäitsekäs luonne.

Niiden joukossa oli eräs tapaus, joka erityisesti hänen mieltänsä
kiukutti, sillä se näytti käyvän uhkaavalla tavalla yhteen hänen
veljensä julman ennustuksen kanssa. Hänen luoksensa tuli muuan
vanhanpuoleinen herra, käytökseltään silmiinpistävän hienostunut ja
arvokas, joka alkoi selittää hänelle mitä hämmästyttävintä tapausta.
Viisi tai kuusi vuotta sitten oli hän keksinyt varastopatterin, joka
oli kaikista etevin tunnetuista pattereista. Hän oli järjestänyt
yhtiön, jolla oli viidentoista miljoonan pääoma, niitä rakentamaan,
ja hän otti itse osaa kolmannella osalla patenttiinsa ja tuli
yhtiön päälliköksi. Kohta sen perästä oli tullut ehdotus eräältä
henkilöryhmältä, joka tahtoi järjestää yhtiön automobiilien
rakentamista varten; he ehdottivat tehtäväksi sopimuksen, joka
myöntäisi heille yksinomaisen oikeuden patterin käyttämiseen. Mutta
nämä henkilöt olivat ihmisiä, joiden kanssa keksijä ei tahtonut
olla tekemisissä -- ne olivat liikenne- ja kaasusuuruuksia, jotka
olivat laajalti tunnettuja häpeämättömistä menettelytavoistaan. Ja
niin oli hän hyljännyt heidän tarjouksensa, ja ryhtynyt sensijaan
hommaamaan itse automobiiliyhtiöitä. Hän oli juuri päässyt alkamaan,
kun hän huomasi kilpailijoidensa ryhtyneen toimenpiteisiin saadakseen
häneltä pois hänen keksintönsä. Eräs ystävä, joka oli omistanut
toisen kolmannen osan hänen liikkeestään, oli pantannut osakkeensa,
auttaakseen uuden yhtiön muodostumista, ja nyt tuli vaatimus pankin
puolelta, että tarvittiin enemmän takuita, ja hän oli pakotettu
myymään. Ja seuraavassa osakkeiden omistajain kokouksessa kävi
selville, että hänen kilpailijansa olivat ostaneet hänen osuutensa,
ja samaten suuren määrän avonaisilla markkinoilla olevia osakkeita;
ja he jatkoivat yhtiön vallottamista karkottaen entisen johtajan --
ja tehden sen jälkeen sopimuksen oman autoyhtiönsä kanssa valmistaa
heille varastopattereja hinnalla, joka ei jättänyt penniäkään voittoa
valmistajille! Ja niin ei keksijä ollut kahteen vuoteen saanut
markkaakaan osinkoa viiden miljoonan arvoisesta paperistaan; ja
täyttääkseen maljan äärimmilleen, oli yhtiö kieltäytynyt myymästä
patteria hänen automobiiliyhtiölleen, ja niin oli se mennyt
konkurssiin ja myöskin oli hänen ystävänsä joutunut perikatoon.

Montague syventyi juttuun suurella huolellisuudella ja huomasi, että
kertomus oli totta. Erikoisesti huvitti häntä siinä se, että hän
oli tavannut pari näistä rahaylimyksistä seuramaailmassa; hän oli
tullut tuntemaan toisen suuruuden pojan ja perijän hyvin läheisesti
Siegfried Harveyllä. Tämä kullalla huuhdeltu nuorukainen aikoi
avioliittoon muutamien päivien kuluttua, ja sanomalehdet kertoivat,
että appiukko oli lahjottanut morsiamelle viiden miljoonan markan
rahamääräyksen. Montague ei saattanut olla tuumailematta, eikö siinä
ollut ne miljoonat, jotka oli otettu hänen kundiltaan!

Miljonääreissä tuli olemaan "poikamiehen päivälliset" hääpäivän
edellisenä iltana, joille Oliver ja hän olivat kutsutut. Koska hän
aikoi ottaa ajaakseen tämän jutun, meni hän veljensä luokse ja sanoi,
että hän aikoi kieltäytyä; mutta Oliver oli alkanut saada takaisin
rohkeuttaan päivä päivältä ja selitti, että nyt oli tärkeämpää kuin
milloinkaan, että hän seisoisi paikoillaan ja katsoisi kasvoista
kasvoihin vihamiehiään -- Alicen tähden, jollei hänen itsensä.
Ja niin meni Montague päivällisille, ja näki yhä syvemmälle
varastettujen miljoonien tarinaan.

Alussa kaikki oli mitä kauneinta. Siellä oli suuri yksityinen
päivällishuone, loistavasti koristeltu, ja jouhiorkesteri soitti
kätkeytyneenä kukkasista laadittuun huvimajaan. Mutta kylmää totia
oli myöskin saatavana sivupöydän ääressä käytävällä; ja kun vieraat
olivat ehtineet kahviin saakka, oli jokainen iloisessa humalassa.
Jokaisen maljan jälkeen huuhtelivat he lasien sisällyksellä toistensa
olkapäitä. "Poikamiesten päivällisten" tarkotuksena oli nähtävästi
sanoa hyvästit vanhoille päiville ja iloveikoille; sentähden kuultiin
tunteellisia ja koomillisia lauluja, jotka olivat tilaisuutta
varten sävelletyt, ja ne vastaanotettiin pyörretuulen tapaisilla
naurunpuuskilla.

Kuuntelemalla tarkasti ja lukemalla rivien välistä saattoi
kokoonpanna kokonaisen tarinan nuoren isännän, seikkailurikkaasta
elämänurasta. Hänellä oli talo West Siden varrella; ja huvipursi ja
juominkeja maailman joka kulmalla. New Portin satamassa oli vietetty
kesäyö, jolloin joku oli keksinyt säteilevän tuuman jäädyttää sadan
markan kultarahoja pienen pieniin jäälohkareisiin, ja pudottaa ne
alas tyttöjen selkään! Ja New-Yorkissa oli eräässä atelierissä
pidot, missä oli tuotu esille suunnaton pasteija, josta oli astunut
esiin puoleksi alaston tyttö, ympärillään parvi kanarialintuja! Yksi
tyttönen oli tottunut tanssimaan illallispöytien päällä, puettuna
läpinäkyvään pukuun; ja hän oli juopunut erään teatterivierailun
jälkeen ja lähtenyt murtamaan maahan erästä Broadwayn ravintolaa.
Siellä oli yksi chicagolainen serkku, hurja veitikka, jonka
erikoisuutena oli tällainen ajanvietto, ja jonka rouvat kylpivät
shampanjassa. Nähtävästi oli lukemattomia paikkoja kaupungissa, missä
semmoisia juominkeja vietettiin alinomaa; siellä oli yksityisiä
klubeja ja taiteilijoiden "atelierejä" -- siellä sai kuulla useiden
viittailevan korkeaan torniin, jota Montague ei käsittänyt. Monet
sellaiset asiat kuitenkin selitti hänelle vanhemmanpuoleinen
herrasmies, joka istui hänen oikealla puolellaan, ja joka näytti
seisovan järkähtämättömänä huolimatta siitä, kuinka paljon tahansa
hän joi. Sivumennen kehotti hän vakavasti Montaguea tapaamaan yhtä
isännän nuorista rouvista, joka oli "tavaton" tyttö, ja oli tarjolla.

Aamun sarastaessa muuttuivat kemut väkivaltaiseksi melskenäytelmäksi;
nuoret miehet riistivät pois vaatteensa ja repivät pöydät palasiksi
ja pinosivat jätteet pois tieltä erääseen nurkkaan, murskaten
siellä suurimman osan saviesineitä. Ottelujen välillä avattiin
shampanjapulloja lyömällä rikki niiden kaulat; ja tätä kesti neljään
saakka aamulla, jolloin useimmat vieraista makasivat kasoissa
lattialla.

Montague ajoi kotia vaunuissa yhdessä sen vanhanpuoleisen
herrasmiehen kanssa, joka oli istunut hänen vierellään; ja matkalla
kysyi hän, olivatko sellaiset näytelmät kuin tämä tavallisia. Ja
hänen toverinsa, joka oli "teräsmies" Länneltä, kertoi hänelle
vastauksena muutamista, joiden todistajana hän oli ollut kotona.
Siegfried Harveyn teatterivierailuilla oli Montague nähnyt tunnetun
näyttelijättären muutamassa musikaalisessa ilveilyssä, joka silloin
saavutti mitä suurimman menestyksen New-Yorkin näyttämöllä. Paikat
olivat loppuunmyydyt viikkoja ennen, ja näytelmän loputtua saattoi
nähdä kadun näyttämöoven edessä olevan tulvillaan ihmisiä, jotka
seisoivat odottaen näkevänsä tuon naisen, kun hän tuli ulos. Hän oli
pehmeä ja taipuvainen niinkuin pantteri, ja kantoi ruumiinmukaisia
vaatteita, jotka paljastivat piirteet. Näytti siltä kuin näytelmä
olisi ollut kokoonpantu yhtä ainoata tarkotusta silmälläpitäen:
saadakseen nähdä kuinka paljon irstaisuutta voitaisiin sovittaa
näyttämölle ilman poliisin sekaantumista. Ja nyt hänen kumppaninsa
kertoi hänelle, kuinka tämä nainen oli kutsuttu laulamaan
juomingeissa, jotka toimeenpanivat erään mahtavan trustin päämiehet,
ja puolen yön jälkeen oli hän mennyt yhteen kaupungin hienoimmista
klubeista, ja laulanut yleisesti suositun viisun, "Tahdotko
tulla kanssani leikkiin?" Iloiset pohatat olivat ottaneet kutsun
kirjaimellisesti -- seurauksella, että näyttelijätär oli paennut
huoneesta puoleksi rikkirevityin vaattein. Ja vähän aikaa myöhemmin
oli eräs tämän trustin virkailijoista halunnut päästä vapaaksi
vaimostaan ja naida kuorotytön; ja kun julkinen myrsky oli vaatinut
johtajia pyytämään häntä peruuttamaan aikeensa, oli hän vastannut
uhkaamalla kertoa näistä juomingeista!

Seuraavana päivänä -- tai mieluummin, täsmällisesti sanottuna,
samana aamuna -- Montague ja Alice olivat läsnä loistavissa
häissä. Sanomalehdet selittivät sen olevan "tärkeimmän" tapahtuman
viikkokauden seuraelämässä; ja tarvittiin puoli tusinaa poliiseja
pitämään loitolla ihmisiä, jotka tungokseen asti täyttivät kadun.
Vihkimysmenot tapahtuivat S:t Cecilian kirkossa, ja juhlallinen
piispa toimitti ne tulipunaisissa ja purppuraisissa mantteleissaan.
Ovien sisäpuolella olivat kaikki valitut, hienosti puettuina ja
ajeltuina, ja mikä huumaava sekotus suloisten hajuvesien tuoksua,
sellainen, jonka vertaista eivät Arcadian laaksot saattaneet
tarjota! Ylkä oli kiillotettu ja harjattu ja näytti hyvin kauniilta,
vaikka hieman kalpealta; ja Montague ei saattanut olla hymyilemättä
huomatessaan sulhaspojan, joka näytti niin juhlalliselta,
palauttaessaan mieleensä juopuneen mellastajan, joka muutamia tunteja
sitten hoiperrellen vaipui vaaleansinisessä aluspaidassaan, joka oli
takaa rikkirevitty.

Montaguet tiesivät jo, ketä heidän tuli välttää. Heidät otti
armollisesti siipiensä suojaan Mrs Eldridge Devon -- jonka asemaa
tosiasiassa ei ollut järkyttänyt vakuutusjutut; ja seuraavana aamuna
näkivät he tyytyväisyydellä nimensä mainittuina läsnäolleiden
luettelossa -- ja myöskin pari riviä Alicen puvusta. Alicesta
aina mainittiin nimellä "Miss Montague"; sangen hupaista oli
olla _ainoa_ "Miss Montague", ja ajatella, kuinka kaikki muut
kaupungin Miss Montaguet saivat siitä ylhäisesti nenälleen!
"Keltaiset" lehdet sisälsivät myöskin kertomuksia morsiuspuvusta, ja
ihmeellisistä lahjoista, jotka hän oli saanut, ja kauan kestävästä
kuherruskuukaudesta, jonka hän aikoi viettää Välimerellä miehensä
huvialuksella. Montague tuumi ihmetellen, eivätkö sen edellisten
omistajain henget häntä vainoaisi, ja olisiko hän niin onnellinen,
jos hän tietäisi yhtä paljon kuin _hän_ tiesi.

Hän löysi ajatuksilleen paljon pohtimisen aihetta, muistellessaan
näitä pitoja. Muiden muassa oli hän poiminut lauluista viittauksia,
että Oliverilla hänelläkin oli joitakin salaisuuksia, joita hän
ei ollut katsonut soveliaaksi kertoa veljelleen. Nuorten tyttöjen
pitäminen oli nähtävästi yhtenä juurtuneena tapana "rikkaiden
pikku-veljillä" -- ja, siitä syystä, monella suurella veljellä
myöskin.

Tuonnempana sai Montague omituisella tavalla vilkaista tämän
"puoli-mailman" elämään. Hänellä oli eräänä iltana tilaisuus käydä
yhden rahamiehen luona, jonka hän oli hyvin oppinut tuntemaan --
hän oli perheellinen mies ja kirkon jäsen. Oli muutamia tärkeitä
papereita, jotka täytyi allekirjottaa ja lähettää ulos laivalla;
ja suuren miehen sihteeri oli sanonut, että hän koettaisi saada
hänet käsiinsä. Paria minuuttia myöhemmin oli hän Montaguen luona
ja kysyi häneltä, eikö hän suosiollisesti menisi erään henkilön luo
ylhäällä kaupungissa, jonka osotteen hän antaisi. Hän oli eräässä
talossa, ei kaukana Riverside Driveltä; ja Montague meni sinne ja
löysi tuttavansa useiden muiden huomattujen liikemiesten seurassa,
jotka hän myöskin tunsi, keskustelemassa seurusteluhuoneessa yhden
mitä hurmaavimman naisen kanssa, mitä hän oli koskaan tavannut.
Hänellä oli erinomaisen hieno ulkomuoto, ja hän oli yksi niitä
harvoja henkilöitä New-Yorkissa, joita hän huomasi ansaitsevan
vaivaa kuunnella. Hän vietti niin huvittavan illan, että hyvästiä
jättäessään huomautti hän naiselle, että hän mielellään soisi
serkkunsa Alicen kohdata häntä; ja silloin hän huomasi, että
nainen punastui heikosti ja joutui hämilleen. Myöhemmin hän sai
mielipahakseen tietää, että tuo hurmaava ja kaunis nainen ei käynyt
seuramaailmassa.

Eikä tämä ollut ollenkaan harvinaista; päinvastoin, jos joku otti
vaivakseen tiedustella, tuli hän huomaamaan, että sellaisia laitoksia
pidettiin kaikkialla asiaan kuuluvina. Montague jutteli siitä majuri
Venablen kanssa; ja loppumattomasta juttuvarastostaan veti tuo
vanha herra esille sarjan kaskuja, jotka saivat kuuntelijan hiukset
nousemaan pystyyn päässä. Oli olemassa muuan kaikkivaltias suuruus,
joka himoitsi erään suuren lääkärin vaimoa; ja hän oli antanut viisi
miljoonaa markkaa sairashuoneen rakentamiseen ja oli huolehtinut,
että se olisi oleva maailman hienoin, ja että tämän lääkärin oli
mentävä ulkomaille kolmeksi vuodeksi tutkimaan eurooppalaisia
laitoksia! Mitkään sopimukset eivät merkinneet mitään tälle vanhalle
miehelle -- jos hän näki naisen, jota hän halusi, pyysi hän häntä;
ja ylhäisön naiset täytti häneen nähden sama tunne kuin Englannin
naiset Walesin Prinssiin nähden -- oli suuri kunnia olla hänen
rouvanaan. Vähän aikaa tämän tapauksen jälkeen muuan mies, joka
paljasti mahtavan kansan hätähuudon, ajettiin ulos useista New-Yorkin
hotelleista siksi, että hän ei ollut avioliitossa etelä-Dakotan
lakien mukaan [kirjailija tarkottanee venäläistä kirjailijaa Maksim
Gorkia. Suomentaja]; mutta tämä mies saattoi ottaa naisen mihin
hotelliin tahansa kaupungissa, eikä kukaan uskaltanut nousta häntä
vastaan!

Ja sitten oli eräs toinen, suuri liikennekuningas, joka piti
rouvia Chicagossa ja Pariisissa ja Lontoossa samalla tavalla kuin
New-Yorkissa; hänellä oli eräskin juuri toisella puolen palatsimaisen
kotinsa kulmausta, ja hänellä oli maanalainen käytävä, joka vei
sinne. Ja majuri kertoi riemuiten, kuinka hän oli näyttänyt tätä
eräälle ystävälle, ja viime mainittu oli huomauttanut, "Minä olen
liian paksu päästäkseni siitä läpi." "Tiedän sen", vastasi toinen,
"muuten en olisi siitä sinulle kertonut!"

Ja niin edespäin. Yksi New-Yorkin rikkaimmista miehistä oli
sukupuolisesti rappiolla, puoli tusinaa naisia alituisesti
huolehdittavanaan. Hän lähetti heille rahaosotuksia, ja he käyttivät
niitä häntä kiristääkseen. Tämän miehen nuoren vaimon oli hänen
äitinsä sulkenut kahdeksikymmeneksi neljäksi tunniksi vaatekammioon,
pakottaakseen hänet naimaan kosijansa. Ja sitten kerrottiin hurmaava
tarina, kuinka tämä oli mennyt kauaksi pois valtion lähetystoimissa
ja oli kirjottanut pitkiä tervehdyksiä, jotka olivat täynnä
helliä vastusteluja, ja antanut, ne sanomalehtikirjeenvaihtajan
sähkötettäväksi kotia "hänen vaimolleen." Kirjeenvaihtaja oli pitänyt
sitä niin liikuttavana esimerkkinä aviollisesta uskollisuudesta, että
hän kertoi sen eräässä päivällisseurueessa, kun tämä oli palannut
takaisin; ja hän hämmästyi hiljaisuutta, joka äkkiä valtasi. "Sanomat
oli lähetetty väärällä osotteella!" hykersi majuri. Ja jokainen
pöydässä tiesi, kuka ne oli vastaanottanut.

Muutamia päiviä tämän perästä sai Montague puhelimessa sanoman
Siegfried Harveyltä, joka sanoi, että hän haluaisi nähdä häntä
erään liikeasian takia Hän pyysi häntä saapumaan aamiaiselle
Iltapäiväklubiin; ja Montague meni -- vaikka hieman levottomana.
Sillä se oli Fidelityn talossa, vihollispäälliköiden alueella:
suuremmoinen rakennus, valkoisesta marmorista veistettyine saleineen,
ja koristeltuna tuhlaavaisella upeudella pronssiveistoksilla.
Montaguelle välähti mieleen, että jossakin tässä rakennuksessa oli
ihmisiä työssä valmistamassa vastausta hänen hyökkäykseensä; hän
aprikoi, mitä he aikoivat sanoa.

Molemmat miehet olivat lopettaneet aamiaisen ja keskustelivat välillä
tulevista tapahtumista seuraelämässä, ja politiikasta ja sodista; ja
kun kahvi oli tarjottu ja he olivat yksin huoneessa, sijotti Harvey
suuren runkonsa takaisin tuoliinsa ja alotti:

"Ensi sijassa", sanoi hän, "täytyy minun selittää, että minulla on
sanottavana jotakin, johon on vietävän vaikeaa päästä käsiksi. Minä
niin pahasti pelkään Teidän heittäytyvän väärään päätelmään kesken
puhetta -- tahtoisin, että suostuisitte kuuntelemaan pari minuuttia
ennenkuin ollenkaan mitään ajattelette."

"Olkoon menneeksi", sanoi Montague hymyillen. "Antakaa kuulua."

Ja yht'äkkiä muuttui toinen vakavaksi. "Te olette ottanut ajaaksenne
jutun tätä yhtiötä vastaan", sanoi hän. "Ja Ollie on kertonut
kylliksi minulle ymmärtääkseni, että Te olette tehnyt uhkarohkean
teon, ja että Te olette varmaankin alinomaa sairaana kuullessanne
raukkamaisten ihmisten varottavan ja kehottavan Teitä jättämään sen.
Olisin hyvin pahoillani, jos laskisitte minutkin niiden joukkoon,
edes hetkeksikään; ja Teidän tulee heti alussa ymmärtää, että
minulla ei ole pienintäkään tekemistä eikä etua yhtiön kanssa, ja
että se ei minua liikuttaisi, vaikka olisikin. En koeta käyttää
ystäviä hyväkseni liikeasioissa, enkä salli rahan vaikuttaa itseeni
seuraelämässäni. Päätin ottaa vastuulleni puhua Teille tästä asiasta,
yksinkertaisesti vain siksi, että satun tietämään sen suhteen pari
eli kolme seikkaa, joita en luullut Teidän tietävän. Ja jos niin on
asianlaita, niin Teidän asemanne on sangen epäedullinen; mutta joka
tapauksessa, pyydän, ymmärtäkää että minulla ei ole mitään muita
motiiveja kuin ystävyys, ja siksi, jos olen tungettelevainen, antakaa
anteeksi." Kun Siegfried Harvey puhui, katsoi hän suoraan toista
kirkkailla, sinisillä silmillään, eikä saattanut epäilläkään hänen
rehellisyyttään. "Olen Teille hyvin kiitollinen", sanoi Montague.
"Pyydän, kertokaa minulle, mitä Teillä on sanottavana."

"No hyvä", sanoi toinen. "Se voi tapahtua hyvin nopeasti. Te olette
ottanut jutun, jonka kautta Te tulette kietoutumaan hyvin moneen
uhraukseen. Ja arvelinpa, onko koskaan päähänne pälkähtänyt kysyä,
eikö Teitä joku ehkä käytä hyväkseen?"

"Millä tavalla, tarkotatte?" kysyi Montague.

"Tunnetteko niitä henkilöitä, jotka ovat takananne?" kysyi toinen.
"Tunnetteko heidät riittävän hyvin, ollaksenne varma heidän
motiiveistaan jutun suhteen?"

Montague epäröi ja ajatteli. "Ei", sanoi hän, "en voi sitä sanoa."

"Sitten se on aivan niin kuin olin ajatellut", vastasi Harvey. "Olen
tarkannut Teitä -- Te olette rehellinen mies, ja Te asetatte itsenne
loppumattomiin vaikeuksiin mitä parhaimmista vaikuttimista. Ja jos
en ole erehtynyt, niin Teitä käyttävät hyväkseen sellaiset henkilöt,
jotka eivät ole rehellisiä, ja joiden kanssa yhdessä Te ette
työskentelisi, jos tuntisitte heidän tarkotusperänsä."

"Minkälaisia tarkotusperiä heillä saattaisi olla?"

"On olemassa useita mahdollisuuksia. Ensiksi, se saattaisi olla
'häiriö'-juttu -- on joku, joka toivoo, että hänen puoltonsa
ostettaisiin kalliilla hinnalla. Melkein jokainen ajattelee, että
niin on asianlaita. Mutta minä en; minä ajattelen mieluummin, että
joku henkilö yhtiön sisällä koettaa saada hallitusta pihtiin."

"Kuka se saattaisi olla?" huudahti Montague hämmästyneenä.

"Sitä en tiedä. En ole kylliksi perehtynyt Fidelityn tilaan --
se muuttuu alinomaa. En tiedä muuta kuin että siellä on ryhmiä,
jotka taistelevat sen johtamisesta, ja vihaavat toinen toisiaan
hirmuisesti, ja ovat valmiit tekemään mitä maailmassa tahansa
musertaakseen toinen toisensa. Te tiedätte, että heidän kahdensadan
miljoonan ylijäämänsä antaa heille äärettömän voiman; minä ennemmin
voisin heiluttaa kahtasataa miljoonaa Streetillä kuin pitää
viisikymmentä omassa hallussani. Ja niin tappelevat jättiläiset
noiden yhtiöiden hallitsemisesta; etkä voi sanoa, kuka on voitolla,
kuka on häviöllä -- ei voi koskaan tietää, mitä todella merkitsee
kaikki se mitä taistelussa tapahtuu. Ainoa, mistä voit olla varma, on
se, että peli on petollista alusta loppuun saakka, ja että mikään,
mitä tapahtuu, ei ole sitä, mitä se on olevinaan."

Montague kuunteli, puoleksi sekavana ja tuntien ikäänkuin maa, jolla
hän seisoi, olisi vajoamassa hänen jalkojensa alla.

"Mitä Te tiedätte niistä, jotka toivat Teille tämän jutun?" kysyi
hänen toverinsa äkkiä.

"En paljon mitään", sanoi hän hiljaa.

Harvey epäröi hetken. "Pyydän, ymmärtäkää minua", sanoi hän. "Minulla
ei ole mitään halua nuuskia Teidän asioitanne, ja jollette välitä
sanoa sanaakaan enempää, niin voin ymmärtää Teitä täydellisesti.
Mutta olen kuullut sanottavan, että mies, joka sen alkoi, oli Ellis."

Montague epäröi nyt vuorostaan; sitten hän sanoi, "se on totta --
meidän kesken."

"Sangen hyvä", sanoi Harvey, "ja se juuri saattoi minut epäilemään.
Tiedättekö jotakin Ellisistä?"

"En tietänyt silloin", sanoi toinen. "Olen senjälkeen jotakin
kuullut."

"Voin aavistaa, että niin oli", sanoi Harvey. "Ja voinpa sanoa Teille,
että Ellis on kietoutunut henkivakuutusasioihin kaikenmoisilla
epäilyttävillä tavoilla. Minusta näyttää, että Teillä on syytä olla
mitä varovaisin seuratessanne häntä."

Montague istui kädet nyrkkiin puserrettuina ja kulmakarvat rypyssä.
Hänen ystävänsä puhe oli ollut niinkuin valovälähdys; se paljasti
jättiläismäisiä uhkaavia haamuja hänen ympärillään. Koko hänen
toiveidensa rakennus näytti horjuvan; hänen juttunsa, jonka päälle
hän oli niin kovasti työtä tehnyt -- hänen kaksisataa viisikymmentä
tuhatta markkaansa, joista hän oli ollut niin ylpeä! Oliko
mahdollista, että häntä oli petetty, että hän oli tehnyt itsensä
narriksi?

"Kautta taivaan, kuinka pääsen minä siitä selville?" huusi hän.

"Kysytte enemmän kuin voin Teille sanoa", sanoi hänen ystävänsä. "Ja
senpä tähden, en voi varmasti tietää, voisitteko tehdä mitään tällä
hetkellä. Ainoa, mitä voin tehdä, oli että varotin Teitä maaperän
suhteen, jolla astuitte, niin että voitte itse olla varovainen
tulevaisuudessa."

Montague kiitti häntä sydämellisesti palveluksesta; ja sitten meni
hän takaisin toimistoonsa, ja vietti lopun päivästä vaivaten itseään
asiaa pohtimalla.

Se, mitä hän oli kuullut, oli tehnyt suuren muutoksen asioihin.
Ennen sitä oli kaikki näyttänyt niin yksinkertaiselta; ja nyt ei
mikään ollut selvää. Hänet herpasi kokonaan tunne ponnistustensa
täydellisestä hyödyttömyydestä; hän koetti rakentaa taloa
lentohiedalle. Ei ollut missään kiinteätä kohtaa, jolle hän olisi
voinut jalkansa asettaa. Ei missään ollut pisaraakaan totuutta --
oli olemassa vain taistelevia voimia, jotka käyttivät tosipuheita
ainoastaan sanaparsina omien tarkotustensa hyväksi! Ja nyt hän
näki itsensä sellaisena kuin maailma hänet näki -- osallisena
petosyritykseen -- konnana niinkuin kaikki muutkin. Hän tunsi, että
hän oli astunut harhaan uransa ensimäisellä askeleella.

Seurauksena koko asiasta oli, että hän matkusti iltajunalla
Washingtoniin; ja seuraavana aamuna puheli hän asiasta tuomari
Ellisin kanssa. Montague oli ymmärtänyt, että oli tarpeellista mennä
hitaasti, sillä, sittenkään ei hänellä ollut mitään selvää perustaa
epäilylleen; ja niin selitti hän suurella tahdillisuudella ja
varovaisuudella, että hänen korviinsa oli kuulunut, että Hasbrookin
jutun takana oli olemassa puolueita, joiden edut olivat kyseessä; ja
että tämä oli saattanut hänet levottomaksi, sillä hän ei tietänyt
kerrassaan mitään omasta kundistaan. Hän oli tullut kysymään tuomarin
neuvoa asiassa.

Kukaan ei olisi saattanut ottaa asiaa armollisemmin kuin tämä
suuri mies: hän oli pelkkää ystävällisyyttä ja johdonmukaisuutta.
Ennen kaikkea, sanoi hän, oli hän varottanut häntä etukäteen, että
vihamiehet hyökkäisivät hänen kimppuunsa ja vetäisivät häntä nenästä,
ja että kaikellaisia hienon hienoja keinoja käytettäisiin häneen
vaikuttamiseen. Ja hänen tuli ymmärtää, että nämä huhut olivat osana
siinä taistelussa; ei ollenkaan tehnyt mitään eroa, kuinka hyvä
ystävä ne oli hänelle tuonut -- mistä saattoi hän tietää, kuinka hyvä
ystävä oli tuonut ne sille ystävälle?

Tuomari uskalsi toivoa, että mikään, mitä jotkut saattaisivat
tulla sanomaan, ei vaikuttaisi häneen niin että hän uskoisi hänen,
tuomarin, neuvoneen häntä tekemään jotakin, joka olisi väärää.

"Ei", sanoi Montague, "mutta voitteko vakuuttaa minulle, että Mr
Hasbrookin takana ei olisi mitään puolueita, joiden edut olisivat
kysymyksessä?"

"Joiden edut olisivat kysymyksessä?" kysyi toinen. "Tarkotan,
ihmisiä, jotka ovat tekemisissä Fidelityn tai muiden
vakuutusyhtiöiden kanssa."

"Joutavia", sanoi tuomari; "luonnollisesti en voi sitä Teille
vakuuttaa."

Montague näytti hämmästyneeltä. "Tarkotatteko, ettette tiedä?"

"Tarkotan", vastasi toinen, "että minä en tunne itselläni olevan
vapautta sanoa, vaikkakin tietäisin."

Ja Montague katsoi tuijottaen häneen; hän ei ollut valmistunut
tällaiseen avomielisyyteen.

"Ei milloinkaan pälkähtänyt päähäni", jatkoi toinen, "että tuollainen
seikka merkitsisi Teille mitään."

"Miksi --" alotti Montague.

"Pyydän, ymmärtäkää minua, Mr Montague", sanoi tuomari. "Minusta
näytti tämä juttu päivänselvästi oikeudenmukaiselta, ja niin näytti
ne myöskin Teistä. Ja toinen seikka, josta ainoastaan arvelin
Teillä olevan oikeutta olla vakuutettu, oli se, että oli kyseessä
vakava asia. Siitä tunsin olevani vakuutettu. Minusta ei näyttänyt
merkitsevän mitään, että Mr Hasbrookin takana saattaisi olla
yksilöitä, joiden edut olivat kyseessä. Otaksukaamme esimerkiksi,
että olisi muutamia osakkaita, joita Fidelityn hallitus olisi
loukannut, ja jotka haluaisivat rangaista sitä. Voisiko lakimies
menetellä oikeudenmukaisesti kieltäytyessään ottamasta ajaakseen
asiaa, jonka puolella on oikeus, vain siitä syystä, että hän ei
tietänyt sellaisista yksityisistä vaikuttimista? Taikka, ottakaamme
äärimmäinen tapaus -- ryhmätaistelu yhtiön sisällä, niinkuin Te
sanotte, että Teille on kerrottu. Hyvä, se olisi tapaus, jonka
kautta varkaat ajettaisiin ulos; ja olisiko mitään syytä, miksi ei
yleisö saisi käyttää hyväkseen sellaista asemaa? Yhtiön sisäpuolella
olevat ihmiset tietävät ensimäisenä, mitä tapahtuu; ja jos näette
tilaisuuden käyttää hyväksenne sellaista etua oikeudenmukaisessa
taistelussa -- ettekö pitäisi siitä kiinni?"

Sillä tavalla jatkoi tuomari, armollisena ja hurskaana -- ja niin
hienosti ja ylhäisesti vääristellen! Hänen hitaasti vuotavan puheensa
takana saattoi Montague tuntea yhden perusajatuksen; se ei tullut
ilmi sanoina, eikä edes viittauksena, mutta se läpäisi tuomarin
keskustelun niinkuin tunne läpäisee säveleen. Nuori lakimies oli
saanut suuren korvauksen, ja hänellä oli kevyt, yksinkertainen juttu;
ja maailmanmiehenä ei hän tosiaankaan saattanut haluta nuuskia sitä
liian likeisesti. Hän oli kuullut juoruja, ja tunsi, että hänen
maineensa vaati häntä olemaan niiden johdosta hermostunut; mutta hän
oli saapunut, vain saadakseen tasapainonsa ja päästäkseen rauhaan,
ja voidakseen pitää korvauksensa menettämättä hyvää mielipidettään
itsensä suhteen.

Montague läksi, sillä hän päätti mielessään, ettei maksanut vaivaa
hetkeäkään koettaa saada itseään ymmärretyksi. Joka tapauksessa,
hän oli nyt jutussa kiinni, eikä mitään ollut saavutettavissa
murtautumalla siitä irti. Kaksi seikkaa oli, jotka hän tunsi
saaneensa varmaksi keskustelun kautta -- ensiksi, että hänen
kundinsa oli "valenukke", ja että se itse asiassa oli juttu, jonka
kautta varkaat karkotetaan; ja toiseksi, että hänellä ei ollut
mitään takeita siitä, että hän ei millä hetkellä hyvänsä voisi
jäädä satimeen -- ilman tuomarin liikuttavaa luottamusta muutamiin
tuntemattomiin osakkaisiin.



Yhdeksästoista luku.


Montague tuli kotiaan tehtyään lujan päätöksen, että hän ei voisi
tehdä mitään muuta kuin olla seuraavalla kerralla varovaisempi. Tämän
erehdyksen hinta hänen tuli suorittaa.

Hän sai vielä kokea, paljonko se tuli hänelle lopullisesti maksamaan.
Seuraavana päivänä hänen saapumisensa jälkeen tuli häntä tapaamaan
eräs mies -- Mr John Burton seisoi hänen käyntikortissaan. Hän
osotti olevansa sen yhtiön värväysasiamies, joka julkaisi ylhäisön
skandaalilehteä. He valmistelivat _de luxe_ kertomusta New-Yorkin
etevimmistä perheistä; se oli oleva mitä upein laite, tilaajina
ylhäisimmistä ylhäisin sääty, ja hinta seitsemän tuhatta viisisataa
markkaa perhekunnalta. Varmaankin Mr Montague tahtoisi, että hänen
perhettään ei mitenkään poisjätettäisi?

Ja Mr Montague selitti kohteliaasti, että hän oli verrattain outo
New-Yorkissa, eikä hänen perheensä oikeudenmukaisesti kuuluisi
sellaiseen nidokseen. Mutta asiamies ei tyytynyt tähän. Saattoi
sittenkin olla syitä, jotka pakottaisivat hänet tilaamaan; saattoi
olla erinäisiä tapauksia; Mr Montague muukalaisena ei saattanut
käsittää tarjouksen tärkeää luonnetta; keskusteltuaan ystäviensä
kanssa, hän kukaties muuttaisi mieltään -- ja niin edespäin.
Kuunnellessaan tätä laveaa viittausten sarjaa ja päästessään selville
niiden merkityksestä, nousivat veret Montaguen poskille -- kunnes
lopulta hän äkkiä nousi ja sanoi hyvästi miehelle.

Mutta kun hän sitten istui yksin, kuoli hänen vihansa tykkänään, ja
jälelle jäi vaan epämiellyttävä, levoton tunne. Ja kolme neljä päivää
myöhemmin osti hän toisen painoksen lehteä, ja aivan oikein, siinä
oli uusi kappale!

Hän seisoi kadun kulmassa ja luki sitä. Seuraelämän sota raivosi
kuumana; siinä sanottiin; ja lisättiin, että Mrs de Graffenried
uhkasi asettua muukalaisten puolelle. Sitten jatkui se kuvauksella
eräästä hienosta uudenaikaisesta nuorukaisesta, joka kierteli
ympäri ystäviensä keskuudessa pyytämässä anteeksi veljensä
ajattelemattomuuksia. Myöskin, sanottiin siinä, oli eräs loistava
seuramaailman kuningatar, erään suuren pankkiirin vaimo, tarttunut
taisteluhansikkaan. Ja sitten seurasi kolme lausetta, jotka saivat
veren liekkinä virtaamaan Montaguen poskille:

"Ei myös ole puuttunut huomautuksia tämänlaisen epäilyttävän
innon johdosta. On huomattu, että tuon romanttiselta näyttävän
etelämaalaisen saapumisen jälkeen tämän levottoman naisen
harrastus babisteihin ja transsimediumeihin on vähentynyt; ja nyt
seuramaailmassa odotetaan mitä mieltäkiinnittävimmän asiaintilan
paljastumista."

Montaguelle olivat nämä sanat ikäänkuin isku vasten kasvoja.
Hän kulki alas katua, puoleksi hämmentyneenä. Se näytti hänestä
mustimmalta häväistykseltä, mitä New-York vielä oli hänelle
näyttänyt. Hän pusersi kätensä nyrkkiin, kuiskaillen itsekseen:
"konnat!" Samalla tajusi hän silmänräpäyksessä, että hän oli avuton.
Siellä alhaalla kotona olisi saattanut nutistaa sellaisen lehden
toimittajan; mutta täällä hän oli susien omassa pesässä, eikä hän
voinut tehdä yhtään mitään. Hän meni takaisin toimistoonsa ja
istuutui pöydän ääreen.

"Rakas Mrs Winnie", kirjotti hän. "Olen juuri lukenut mukana
seuraavan artikkelin, enkä voi ilmaista Teille, miten syvästi minuun
koskee, että Teidän ystävällisyytenne meitä kohtaan on saattanut
Teidät tuollaisen vihanpurkauksen uhriksi. Olen aivan avuton asiassa;
en voi muuta kuin menetellä niin, että vältätte enemmät ikävyydet.
Pyydän, uskokaa minua kun sanon, että ymmärrämme parhaiten toisiamme,
jos ajattelette niin että olisi parasta, ettemme tapaisi enää
toistaiseksi; sekä että tämä ei vaikuta ollenkaan meidän tunteisiimme."

Tämän kirjeen lähetti Montague sanan viejän mukana; ja sitten
meni hän kotia. Ehkä kymmenen minuuttia hänen saavuttuaan soi
telefoonikello ja siellä oli Mrs Winnie.

"Teidän ilmotuksenne on tullut", sanoi hän. "Oletteko lupautunut
jonnekin tänä iltana?"

"En", vastasi hän.

"Hyvä", sanoi Mrs Winnie, "tahdotteko tulla päivälliselle?"

"Mrs Winnie" -- pani hän vastaan.

"Pyydän, tulkaa", sanoi hän. "Tehkää se!"

"Minä vihaan, että olen Teitä --" alotti hän.

"Tulkaa, minä tahdon!" sanoi hän kolmannen kerran.

Ja hän vastasi, "No hyvä."

Hän meni; ja kun hän astui sisälle, johti lakeija hänet sähköhissin
luo ja sanoi, "Mrs Duval pyytää Teitä ystävällisesti tulemaan
ylös, herra", Ja siellä tuli Mrs häntä vastaan, hehkuvin poskin ja
kasvoilla kiihtynyt ilme.

Hän oli tavallistaankin rakastettavampi, pehmeässä kermanvärisessä
puvussaan, ja tulipunainen ruusu rinnallaan. "Minä olen aivan yksin
tänä iltana", sanoi hän, "ja niin me syömme minun huoneustossani. Me
aivan hukkuisimme tuohon suureen saliin alhaalla."

Hän vei Montaguen seurusteluhuoneeseen, missä suuret sylilliset
tuoreita ruusuja levittivät tuoksujaan. Pöytä oli katettuna
kahdelle hengelle ja kaksi suurta tuolia seisoi tulen edessä, joka
hehkui takassa Montague huomasi, että Mrs Winnien käsi vapisi
hieman, kun hän viittasi häntä istumaan yhteen niistä; hän saattoi
lukea hänen kiintymyksensä koko hänen olemuksestaan. Hän heitti
taisteluhansikkaan vihollisilleen!

"Syökäämme ensiksi ja jutelkaamme perästäpäin", sanoi hän nopeasti.
"Me voimme kuitenkin olla onnellisia hetkisen."

Ja hänen onnellisuutensa jatkui sillä hermostuneella, kiihtyneellä
tavalla, joka oli hänelle ominaista. Hän jutteli uudesta
oopperasta, joka aijottiin esittää, ja Mrs de Graffenriedin uusista
vastaanottokemuista ja Mrs Ridgley-Clievedenin tanssijaisista;
myöskin puhui hän raajarikkoisten lasten sairashuoneesta, jonka hän
aikoi rakentaa, ja Mrs Vivie Pattonin avioerosta. Ja sillä välin
sfinksimäiset palvelijat liikkuivat edestakaisin, ja ruoat ilmestyivät
ja hävisivät. He joivat kahvia suurissa tuoleissa takan ääressä; ja
pöytä korjattiin ja palvelijat katosivat, sulkien ovet jälkeensä.

Sitten asetti Montague kuppinsa syrjään ja istui synkkänä tuijotellen
tuleen. Ja Mrs Winnie seurasi häntä katseellaan. Oli pitkällinen
hiljaisuus.

Äkkiä kuuli hän Mrs Winnien äänen. "Onko Teidän mielestänne niin
helppoa katkaista ystävyytemme?" kysyi hän.

"En ajatellut sitä, oliko se helppoa tahi vaikeaa", vastasi hän. "En
ajatellut muuta kuin suojella Teitä."

"Ja luuletteko, että ystäväni eivät ole minulle mitään?" jatkoi
hän. "Onko minulla niitä siksi paljon?" Ja hän pusersi käsiään
äkkinäisellä, kuumeentapaisella liikkeellä. "Luuletteko, että minä
annan noiden raukkojen pelottaa itseäni ja teen mitä he haluavat?
Minä en anna heille perää -- en mistään hinnasta, tehköön Lelia mitä
tahansa!"

Hämmästynyt ilme välähti Montaguen kasvoilla. "Lelia?" kysyi hän.

"Mrs Robbie Walling!" huusi Mrs Winnie. "Ettekö luule, että hän saa
vastata tuosta kirjotuksesta?"

Montague kohosi ylös.

"Sillä tavalla on heillä tapana käydä taistelua!" huusi Mrs Winnie.
"He maksavat rahaa noille konnille, ollakseen suojattuja. Ja sitten
lähettivät he iljettäviä juoruja ihmisistä, joita he haluavat
vahingoittaa."

"Ette suinkaan sitä todella tarkota", huudahti mies.

"Tietysti tarkotan", huusi hän. "Minä tiedän, että se on totta! Minä
tiedän, että Robbie Walling maksoi seitsemän tuhatta viisisataa
markkaa muutamista nidoksista, joita he julkaisivat! Ja kuinka
arvelette lehden saavan juorunsa?"

"En tiedä", sanoi Montague. "Mutta en koskaan uneksinut --"

"Oh", huudahti Mrs Winnie, "heidän postinsa on aina täynnä sinisiä
ja kultaisia nimileimoja! Minä olen tuntenut vieraita, jotka ovat
istuneet ja kirjottaneet parjauksia emännästään heidän omissa
kodeissaan. Oi, Teillä ei ole käsitystäkään ihmisten alhaisuudesta!"

"Minulla oli vähän käsitystä", sanoi Montague, vaitiolon jälkeen.
"Siitä syystä tahdoin Teitä suojella."

"Minä en halua suojelusta!" huusi hän tulisesti. "Minä en tahdo antaa
heille sitä tyydytystä. He tahtovat saada minut hylkäämään Teidät,
ja minä en tahdo sitä tehdä, en mistään hinnasta sanokoot he mitä
tahansa!"

Montague istui kulmakarvat rypyssä ja tuijotti tuleen. "Kun olin
lukenut tuon kirjotuksen", sanoi hän hitaasti, "en jaksanut kestää
ajatusta onnettomuudesta, minkä Teille saattaisin tuottaa. Ajattelin,
kuinka suuresti se mahtaisi kiihottaa Teidän miestänne --"

"Minun miestäni!" toisti Mrs Winnie.

Hänen äänessään oli kova sävy, kun hän jatkoi. "Hän panee heidät
kyllä vaikenemaan", sanoi hän -- "sellainen on hänen tapansa. Voitte
olla varma siitä, että sanaakaan enempää ei enää julkaista."

Montague istui vaiti. Sellaista vastausta hän ei ollut odottanut, ja
se melkein häntä harmitti.

"Jospa siinä kaikki!" -- sanoi hän epäröiden. "Mutta minä en sitä
tietänyt. Arvelin, että kirjotus voisi kiihdyttää häntä toisesta
syystä -- että se voisi olla syynä onnettomuuteen Teidän ja hänen
välillään. --"

Hiljaisuus. "Te ette ymmärrä", sanoi Mrs Winnie lopuksi.

Montague saattoi päätään kääntämättä nähdä hänen kätensä, kun ne
lepäsivät polvilla. Hän liikutteli niitä hermostuneesti. "Te ette
ymmärrä", toisti hän.

Kun hän alkoi uudelleen puhua, oli hänen äänensä matala, vapiseva.
"Minun täytyy kertoa Teille", sanoi hän; "olen ollut varma, että
_ette_ tietänyt."

Taas hiljaisuus. Mrs Winnie epäröi, ja hänen kätensä vapisivat;
sitten jatkoi hän ehättäen. -- "Tahdoin, että Te tietäisitte. Minä
en rakasta miestäni. En ole häneen sidottu. Hänellä ei ole mitään
sanomista minun asioissani."

Montague istui jäykkänä kuin kivi. Nämä sanat löivät hänet puoleksi
sekaisin. Hän saattoi tuntea Mrs Winnien katseen, joka oli tähdätty
häneen; ja hän saattoi tuntea miten veri kuumana tulvahti hänen
kaulalleen ja poskilleen.

"Ol-- ollakseni rehellinen, tuli Teidän saada se tietää", kuiskasi
hän. Ja hänen äänensä häipyi kuulumattomiin ja taas seurasi
hiljaisuus. Montague istui mykkänä. "Minkätähden ette sano jotakin?"
kysyi hän viimein odotuksesta kiihtyneenä; ja Montague tunsi tuskan,
joka ilmeni hänen äänessään. Sitten kääntyi hän ja katsoi häneen
ja näki hänen lujasti yhteen puserretut kätensä ja hänen vapisevat
huulensa.

Hän oli sanattomaksi hämmästynyt. Ja hän näki hänen rintansa nopeasti
kohoilevan, ja näki kyynelten nousevan hänen silmiinsä. Äkkiä
heittäytyi Mrs Winnie maahan, peitti kasvonsa käsillään ja puhkesi
raivoisaan nyyhkytykseen.

"Mrs Winnie!" huusi hän ja kohosi seisomaan.

Hänen tunteenpurkauksensa jatkui. Montague huomasi, että hän vapisi
rajusti. "Te ette rakasta minua!" vaikeroi hän.

Montague seisoi vapisten ja hämmästyksen lyömänä. "Olen hyvin
pahoillani!" kuiskasi hän. "Oi, Mrs Winnie -- minulla ei ollut
aavistustakaan --"

"Minä tiedän! Minä tiedän!" huusi hän. "Se on minun vikani! Minä olin
mieletön! Minä tiesin sen koko ajan. Mutta minä toivoin -- luulin,
että Te voisitte, jos tietäisitte --"

Ja sitten taas hänen kyyneleensä tukahuttivat hänet; hän tärisi
tuskasta ja surusta.

Montague seisoi ja tarkasti häntä, avuttomana tuskasta. Mrs Winnie
tarttui suonenvedon tapaisesti tuolin selustaan ja Montague laski
kätensä hänen käteensä.

"Mrs Winnie --" alotti hän.

Mutta hän tempasi pois kätensä ja kätki sen. "Ei, ei!" huusi hän
kauhuissaan. "Älkää koskeko minuun!"

Ja äkkiä käänsi hän katseensa Montagueen ja ojensi käsivartensa.
"Ettekö ymmärrä, että minä rakastan Teitä?" huudahti hän. "Te
halveksitte minua sentähden, tiedän sen -- mutta minä en voi sille
mitään. Minä sanon sen Teille sittenkin. Se on ainoa tyydytykseni,
mikä minulla voi olla. Minä olen aina Teitä rakastanut! Ja minä
luulin -- minä luulin, että Te ette vain ymmärtänyt. Minä olin valmis
uhmaamaan koko maailmaa -- minä en välittänyt siitä, kuka tahansa sen
tiesi, enkä siitä, mitä kaikki siitä sanoisivat. Minä ajattelin, että
me voisimme olla onnellisia -- minä ajattelin, että minä voisin olla
vapaa viimeinkin. Voi, Te ette voi käsittää, kuinka onneton minä olen
-- ja kuinka yksinäinen -- ja kuinka ikävöin päästä pois! Ja minä
uskoin, että Te -- että Te voisitte --"

Ja sitten kyyneleet tulvasivat taas Mrs Winnien silmiin ja hänen
äänensä muuttui pienen lapsen ääneksi. "Luuletteko, että voisitte
ruveta minua rakastamaan?" vaikeroi hän.

Hänen äänensä sai Montaguen vapisemaan, niin että hän vapisi
sisimmässä sisässään. Mutta hänen kasvonsa tulivat vaan yhä
vakavammiksi.

"Te halveksitte minua sentähden, että kerroin Teille!" huudahti Mrs
Winnie.

"Ei, ei, Mrs Winnie", sanoi hän. "Minä en voisi sitä tehdä --"

"Siis -- siis minkä tähden --" kuiskasi hän. -- "Olisiko niin vaikeaa
rakastaa minua?"

"Se olisi sangen helppoa", sanoi hän, "mutta minä en uskalla antaa
itselleni siihen oikeutta."

Mrs Winnie katseli häntä hellästi. "Te olette niin kylmä -- niin
armoton!" huudahti hän.

Hän ei vastannut mitään ja Mrs Winnie istui väristen. "Oletteko
koskaan rakastanut naista?" kysyi hän.

Oli pitkä vaitiolo. Montague istui jälleen tuoliin. "Kuunnelkaa, Mrs
Winnie", alkoi hän viimein.

"Älkää kutsuko minua siksi!" huudahti hän. "Kutsukaa minua nimellä
Evelyn -- pyydän."

"No hyvä", sanoi hän -- "Evelyn. En aikonut tuottaa sinulle
onnettomuutta -- jos minulla olisi ollut vähintäkään aavistusta, niin
en olisi koskaan enää sinua nähnyt. Tahdon kertoa sinulle, mitä en
ole kenellekään muille milloinkaan kertonut. Silloin sinä ymmärrät."

Hän istui muutamia minuutteja synkissä unelmissa.

"Kerran", sanoi hän, "kun olin nuori, rakastin erästä naista --
kvarteroonityttöä. [_Kvarterooniksi_ kutsutaan mulatin ja valkoisen
yhtymisestä syntynyttä lasta. Suomentaja.] Se oli New Orleansissa;
se on siellä tapana. Heillä on oma maailmansa ja me pidämme heistä
huolta sekä lapsista; ja jokainen sen tietää. Minä olin hyvin nuori,
vasta noin kahdeksantoista; ja hän oli vielä nuorempi. Mutta minä
tulin silloin huomaamaan, mitä naiset ovat, ja mitä rakkaus merkitsee
heille. Minä näin, kuinka he saattoivat kärsiä. Ja sitten kuoli hän
lapsensynnytykseen -- lapsi kuoli myöskin."

Montaguen ääni oli hyvin matala; ja Mrs Winnie istui kädet
yhteenpuristettuina, ja hänen silmänsä olivat kiinninaulittuina
Montaguen kasvoihin. "Minä näin hänen kuolevan", sanoi hän. "Ja
silloin oli kaikki lopussa. En milloinkaan ole sitä unohtanut. Minä
päätin silloin mielessäni, että olin tehnyt väärin; ja etten koskaan
niin kauan kuin elän, tarjoaisi rakkauttani naiselle, jollen voinut
omistaa koko elämääni hänelle. Niin sinä siis näet, että minä pelkään
rakkautta. Minä en tahdo kärsiä niin paljoa, enkä saattaa toisia
kärsimään. Ja kun joku puhuu minulle niin kuin sinä puhut, palaa
tuo kaikki minulle takaisin -- se saa minut kyyristymään kokoon ja
kuihduttaa minut."

Hän pysähtyi ja toinen sai takaisin tyyneytensä.

"Ymmärrä minua", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minä en pyytäisi
sinulta mitään lupauksia. Minä tahtoisin maksaa minkä hinnan tahansa
-- minä en pelkää kärsimystä."

"En tahdo tuottaa sinulle kärsimystä", sanoi hän. "En tahdo käyttää
edukseni ainoatakaan naista."

"Mutta minulla ei ole maailmassa mitään, mitä pitäisin arvossa!"
huusi hän. "Minä läksisin pois -- minä jättäisin kaikki ollakseni
sinun kaltaisesi miehen kanssa. Minulla ei ole mitään siteitä -- ei
mitään velvollisuuksia --"

Montague keskeytti hänet. "Sinulla on miehesi --" sanoi hän.

Ja raivoisana huudahti hän äkkiä -- "Mieheni!"

"Eikö kukaan ole kertonut sinulle miehestäni?" kysyi hän hetken
vaitiolon jälkeen.

"Ei kukaan", sanoi Montague.

"No hyvä, kysy heiltä!" huudahti hän. "Ennen sitä, ota sanani
pantiksi -- minulla ei ole mitään velvollisuuksia miehelleni."

Montague istui ja tuijotti tuleen. "Mutta ajattele minun omaa
asemaani", sanoi hän. "_Minulla_ on velvollisuuksia -- äitini ja
serkkuni --"

"Oi, älä sano enää sanaakaan!" huudahti nainen sortuneella äänellä.
"Sano, ettet rakasta minua -- siinä kaikki! Ja sinä et koskaan enään
tule minua kunnioittamaan! Minä olen ollut hullu -- minä olen lyönyt
kaikki pirstaleiksi! Minä olen heittänyt pois ystävyytesi, jonka ehkä
olisin voinut säilyttää!"

"Et", sanoi hän.

Mutta Mrs Winnie jatkoi kiivaasti -- "Ainakin olen ollut rehellinen
-- anna minulle siitä kunnioitus! Siitä tulevat minulle kaikki
vastoinkäymiseni -- minä sanon, mitä mielessäni on, ja minä saan
maksaa vääryyksieni hinnan. Minun laitani ei ole sellainen, että
olisin kylmä ja arvioiva -- sentähden, älä halveksi minua kokonaan."

"Minä en voisi sinua halveksia", sanoi Montague. "Minulle tuottaa
suorastaan kärsimystä se, että olen tehnyt sinut onnettomaksi. Ja
minä en sitä tarkottanut."

Mrs Winnie istui tuijottaen eteensä alakuloisissa mietteissä. "Älä
ajattele sitä kauemmin", sanoi hän katkerasti. "Minä kyllä olen
voittava sen. Minun tähteni ei maksa vaivaa murehtia. Luuletko, etten
tietäisi, mitä sinä ajattelet siitä maailmasta, jossa elän? Ja minä
olen osa siitä -- minä räpytän siipiäni ja koetan päästä siitä pois,
mutta en voi. Minä olen siinä ja tulen jäämään siihen sinne saakka
kunnes kuolen; minä voisin yhtä hyvin siitä luopua. Minä ajattelin,
että voisin varastaa pienen ilon -- sinulla ei ole käsitystäkään,
kuinka minä janoan pientä iloa! Sinulla ei ole käsitystä siitä,
kuinka yksinäinen minä olen! Ja kuinka tyhjää minun elämäni! Sinä
sanot pelkäävän saattaa minut onnettomuuteen; se on julmaa pilaa,
mutta minä annan sinulle siihen luvan, jos voit sitä tehdä! Minä en
pyydä mitään -- en mitään lupauksia, en mitään uhrauksia! Minä otan
kaiken vastuun, ja maksan kaikki rangaistukset!"

Hän hymyili kyyneltensä läpi pakotettua, pilkallista hymyä. Montague
katseli häntä, ja Mrs Winnie kääntyi uudelleen; heidän katseensa
kohtasi taas toisensa. Taas näki hän veren kuohahtavan kaulalta
hänen poskilleen. Samalla kertaa alkoivat vanhat pedot liikkua hänen
sisällään. Hän tiesi, että mitä vähemmän aikaa hän vietti Mrs Winnien
sympaattisessa seurassa, sitä parempi heille molemmille.

Hän oli juuri nousemaisillaan, ja jäähyväissanat olivat hänen
huulillaan kun äkkiä kuului koputus ovelle.

Mrs Winnie hypähti seisomaan. "Kuka se on?" huusi hän.

Ja ovi avautui ja Mr Duval astui sisään.

"Hyvää iltaa", sanoi hän miellyttävästi ja astui vaimonsa luo.

Mrs Winnie liekehti vihasta ja tuijotti häneen. "Minkätähden tulet
tänne ilmoittamatta?" huusi hän.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän -- "Mutta minä löysin tämän postissani."

Ja Montague noustessaan tervehtimään häntä, näki että hänellä oli
kädessään leikkaus tuosta syytöskirjotuksesta. Sitten huomasi hän
Duvalin aikovan lähteä, ja hän ymmärsi, että mies ei ollut huomannut
hänen läsnäoloaan huoneessa.

Duval silmäili Montaguea ja vaimoaan, ja huomasi nyt ensi kerran
hänen kyyneleensä ja kiihtymyksensä. "Pyydän anteeksi", sanoi hän;
"olen nähtävästi luvattomasti tunkeutunut."

"Niin totta totisesti oletkin", vastasi Mrs Winnie.

Hän teki liikkeen lähteäkseen; mutta ennenkuin hän ennätti ottaa
askeltakaan, oli Mrs Winnie rynnännyt hänen ohitsensa ja jättänyt
huoneen, läimäyttäen kiinni oven jälkeensä.

Ja Duval tuijotti hänen peräänsä, ja sitten kääntäen katseensa
Montagueen nauroi hän. "Hyvä! hyvä! hyvä!" sanoi hän.

Sitten katkaisi hän olonsa ja lisäsi "Hyvää iltaa, herra."

"Hyvää iltaa", sanoi Montague.

Hän vapisi hieman ja Duval huomasi sen; hän hymyili sydämellisesti.
"Tämän laatuisesta aineksesta syntyy näytelmiä", sanoi hän. "Mutta
pyydän, ettette ole häpeissänne -- meillä ei tule olemaan mitään
näytelmiä."

Montague ei keksinyt mitään, mitä hän olisi siihen sanonut.

"Velvollisuuteni on pyytää Evelyniltä anteeksi", jatkoi toinen.
"Se oli yksinomaan ikävä sattuma -- tämä häiritsemiseni, nähkääs.
Minulla ei ole tapana tunkeutua. Te voitte olla niinkuin kotonanne
tulevaisuudessa."

Montague lensi tulipunaiseksi nämä sanat kuullessaan.

"Mr Duval", sanoi hän, "Minun täytyy vakuuttaa Teille, että Te olette
erehtynyt --"

Toinen katsoi silmiään siristäen häneen. "Oh, tulkaa, tulkaa!" sanoi
hän nauraen. "Jutelkaamme niinkuin maailmanmiehet."

"Minä sanon, että Te olette erehtynyt", sanoi Montague uudelleen.

Toinen kohautti olkapäitään. "Olkoon menneeksi", sanoi hän
sydämellisesti. "Niinkuin haluatte. Tahdoin vain tehdä asiat Teille
selväksi, siinä kaikki. Haluan, että iloitsette Evelynin kanssa. Minä
en sano Teille hänestä mitään -- Te rakastatte häntä. Riittää, että
minä olen omistanut hänet, ja minä olen väsynyt häneen; kenttä on nyt
Teidän, Mutta älkää saattako häntä epäluulojen alaiseksi, älkääkä
antako hänen tehdä itsestään narria julkisuudessa, jos vaan voitte
sitä auttaa. Ja älkää myöskään antako hänen kuluttaa liiaksi paljon
rahaa -- hän maksaa minulle jo viisi miljoonaa vuodessa. Hyvää yötä,
Mr Montague!"

Ja hän meni ulos. Montague, joka seisoi niinkuin kuvapatsas, saattoi
kuulla hänen nauraa kikattavan mennessään alas saliin.

Viimein Montague ryhtyi itsekin tekemään lähtöä. Mutta hän kuuli Mrs
Winnien tulevan takaisin ja hän jäi häntä odottamaan. Mrs Winnie tuli
sisälle ja sulki oven ja kääntyi häneen päin.

"Mitä hän sanoi?" kysyi hän.

"Hän -- oli sangen miellyttävä", sanoi Montague.

Ja Mrs Winnie hymyili ilkeästi. "Minä menin ulos tarkotuksella",
sanoi hän. "Halusin, että sinä näkisit hänet -- näkisit, minkälainen
mies hän on ja kuinka paljon 'velvollisuuksia' minulla on häntä
kohtaan! Sinä näit, arvaan."

"Kyllä, minä näin", sanoi hän.

Sitten taas hän aikoi lähteä. Mutta Mrs Winnie otti häntä
käsivarresta. "Tule ja puhu minulle", sanoi hän. "Ole niin hyvä!"

Ja hän vei hänet uudelleen takan ääreen. "Kuule", sanoi hän. "Hän ei
tule tänne enää takaisin. Hän aikoo matkustaa tänä iltana -- luulin,
että hän oli jo mennyt. Ja hän ei palaa pariin kuukauteen. Kukaan ei
meitä enää häiritse."

Hän tuli hyvin lähelle Montaguea ja katseli häntä kasvoihin. Hän oli
pyyhkinyt pois kyyneleensä, ja onnellinen ilme oli palannut takaisin
hänen kasvoilleen; hän oli rakastettavampi kuin milloinkaan.

"Minä otin sinut hämmästyttäen vastaan", sanoi hän hymyillen. "Sinä
et tietänyt, kuinka olisit menetellyt. Ja minä häpesin -- minä
luulin, että sinä minua vihaisit. Mutta minä en aio enää olla onneton
-- minä en ollenkaan välitä. Olen iloinen, että puhuin!"

Ja Mrs Winnie nosti kätensä ja tarttui hänen nuttunsa rintaimiin.
"Minä tiedän, että sinä rakastat minua", sanoi hän; "minä näin sen
sinun silmistäsi juuri äsken, ennenkuin hän astui huoneeseen! Mutta
sinä et vaan tahtoisi antaa itsellesi vapautta. Sinulla on niin monta
epäilystä ja pelkoa. Mutta sinä saat nähdä, että minä olen oikeassa;
sinä olet oppiva minua rakastamaan. Sinä et voi sille mitään -- minä
olen oleva niin ystävällinen ja hyvä! Kunhan et vain mene pois --"

Mrs Winnie oli niin lähellä häntä, että hänen hengityksensä kosketti
hänen kasvojaan. "Lupaa minulle, rakkaani", sanoi hän kuiskaten --
"että sinä et lakkaa käymästä minun luonani -- että sinä tahdot oppia
minua rakastamaan. Minä en voi olla olemassa ilman sinua!"

Montague vapisi joka hermonpäähän saakka; hän tunsi olevansa mies,
joka oli tarttunut verkkoon. Mrs Winnie oli omistanut kaikki,
mitä hän elämässä tarvitsi; ja nyt tahtoi hän hänet! Hänelle oli
mahdotonta ajatellakaan mitään muuta mahdollisuutta.

"Kuule", alotti hän ystävällisesti.

Mutta Mrs Winnie luki hänen katseestaan kiellon, ja hän huusi, "Ei,
ei -- et saa! Minä en voi elää ilman sinua! Ajattele! Minä rakastan
sinua! Mitä voisin minä muuta sinulle sanoa? Minä en voi uskoa,
että sinä et välitä minusta -- sinä _olet_ pitänyt minusta -- minä
olen nähnyt sen katseestasi. Kuitenkin sinä pelkäät minua -- miksi?
Katso minuun -- enkö ole kaunis muodoltani? Ja onko naisen rakkaus
niin pieni asia -- voitko heittää sen luotasi ja tallata maahan niin
helposti? Miksi tahdot mennä? Etkö ymmärrä -- ei kukaan tiedä, että
olemme täällä -- ei kukaan välitä! Sinä voisit tulla tänne milloin
hyvänsä haluat -- tämä on minun paikkani -- minun! Eikä kukaan tule
siitä ajattelemaan mitään. Kaikki muutkin menettelevät niin. Siinä ei
ole mitään peljättävää!"

Mrs Winnie kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi itsensä
hänen lähelleen, niin että Montague saattoi tuntea hänen sydämensä
sykkivän hänen rintaansa vastaan. "Oi, älä jätä minua tänä iltana
yksin tänne!" huusi hän.

Montaguelle nuo sanat olivat kuin hälyytyskellon lyönti syvälle hänen
sielussaan. "Minun täytyy mennä", sanoi hän.

Mrs Winnie heitti päätään taaksepäin ja tuijotti häneen, ja Montague
havaitsi kauhun ja tuskan, joka kuvastui hänen silmissään, "Ei, ei!"
huusi hän, "älä sano sitä minulle! Minä en voi sitä kestää -- oi
katso, mitä minä olen tehnyt! Katsele minuun! Armahda minua!"

"Mrs Winnie", sanoi hän, "Sinun tulee armahtaa _minua_!"

Mutta hän tunsi, kuinka hän tarttui häneen kiinni yhä lujemmin. Ja
hän tarttui hänen ranteisiinsa, ja lempeällä väkivallalla irrotti hän
hänen otteensa itsestään; Mrs Winnien kädet laskeutuivat sivuille, ja
hän tuijotti häneen hämmentyneenä.

"Minun täytyy mennä", sanoi Montague uudelleen.

Ja hän astui ovea kohti. Mrs Winnie seurasi häntä tylsänä katseellaan.

"Hyvästi", sanoi Montague. Hän tiesi, että enemmät sanat olivat
turhia; hänen myötätuntonsa olisi ollut niinkuin öljyä liekkien
päälle. Mrs Winnie näki hänen liikkuvan, ja kun hän avasi oven,
heittäytyi hän alas tuloon ja puhkesi raivoisaan, hillittömään
itkuun. Hän sulki oven hiljaa ja meni pois.

Hän löysi raput alakertaan ja sai hattunsa ja päällysvaatteensa
kenenkään näkemättä. Hän asteli alas Avenueta -- ja siinä yhtäkkiä
kohosi hänen edessään taivasta kohti St. Cecilian jättiläisrakennus.
Hän pysähtyi ja tarkasti sitä -- se näytti suurelta, myrskyisänä
myllertävältä tunnemereltä. Ja ensi kerran elämässään hän tunsi
ymmärtävään, minkä tähden ihmiset ovat panneet kokoon tuon tornina
ylöspäin kiipeävän kivikasan!

Sitten meni hän kotia.

Hän tapasi Alicen pukeutumassa joitakin tanssiaisia varten ja
Oliverin häntä odottamassa. Hän meni huoneeseensa ja otti päältään
päällystakkinsa; ja Oliver tuli hänen luokseen, ja äkkinäisellä
liikkeellä heittäytyi hän hänen olkapäidensä yli ja piti ylhäällä
voitonmerkkiä.

Hän veti sen esille varovaisesti ja mittaili sen pituutta, hymyillen
samalla vahingoniloisesti. Sitten kohotti hän sen ylös valoa kohti
nähdäkseen sen väriä. "Musta!" huusi hän. "Sysi musta!" Ja hän
katseli veljeään iloinen veitikka silmissään, "Hei Allan!" nauraa
hykersi hän.

Montague ei virkkanut mitään.



Kahdeskymmenes luku.


Noin viikko paastonajan alkamisen jälkeen kaupungin huvit tulivat
vaimenemaan ja seuraelämä oli muuttava toimintanäyttämönsä
maaseutuklubeihin ja Californiaan ja Kuumille lähteille ja
Palmurannikolle. Mrs Caroline Smythe pyysi Alicea liittymään hänen
seurueeseensa retkellä viime mainittuun paikkaan; mutta Montague pani
vastaan, koska hän näki Alicen käyneen kalpeaksi ja hermostuneeksi
kolmen kuukauden yötä päivää kestäneiden juhlien jälkeen. Myöskin
käynti Floridassa vaatisi viidenkymmenen tai seitsemänkymmenenviiden
tuhannen markan arvosta uusia vaatteita; ja nämä nähtävästi eivät
riittäisi kesäksi -- ne olisivat kuluneet ja _passé_ siihen aikaan.
[_Passé_ = ohi muodista. Suomentaja.]

Niin asettui Alice lepäämään; mutta hän oli liiaksi suosittu
saadakseen olla yksin -- muutamien päivien perästä tuli toinen
kutsu, tällä kertaa kenraali Prenticeltä ja hänen perheeltään. He
suunnittelivat rautatieretkeä -- joka kestäisi yhden kuukauden;
heillä tulisi olemaan yksityinen juna, ja kaksikymmentäviisi ihmistä
seurueessa, ja he tulisivat menemään Californiaan ja Mexikoon --
"huristaen ympäri piirin", niinkuin he sitä kutsuivat. Alice tahtoi
kaikin mokomin mennä ja Montague antoi suostumuksensa. Jälestä päin
sai hän harmikseen kuulla, että Charlie Carter oli yksi kutsutuista,
ja hän olisi mielellään tahtonut, että Alice olisi kieltäytynyt;
mutta Alice ei tahtonut sitä tehdä, eikä hän voinut tehdä päätöstä ja
estää häntä.

Nämä junaretket olivat noiden huolettomina eläjien viimeinen
ajankuluke; vielä vuosi sitten ei kukaan ollut niistä kuullut, ja nyt
viisikymmentä seuruetta jätti joka kuukausi New-Yorkin. Saattoi nähdä
tusinan verran näitä hotellijunia yhdellä kertaa Palmurannikolla;
muutamat ihmiset elivät kiskojen päällä yhtämittaa ja he olivat
rakentaneet erityiset raiteet miellyttäviin paikkoihin joka paikkaan,
minne pysähtyivät. Muuan mies oli rakennuttanut jättiläismäisen
rautatie-automobiilin, joka oli oinaan muotoinen ja jossa oli
sijaa kuudellekymmenelle henkilölle. Prenticen junassa oli neljä
vaunua, yksi niistä "kirjastovaunu", joka oli päällystetty St. Iagon
mahongilla, ja varustettu ilmatorvijärjestelmällä. Myöskin löytyi
siinä kylpyhuoneet, parturisalonki, ja pakaasivaunu, jossa oli kaksi
automobiilia tutkimusretkien tekemistä varten.

Mrs Winnien kohtauksen jälkeen Oliver oli ilmeisesti päättänyt, että
hänen veljensä oli yksi vihityistä. Kohta sen jälkeen salli hän hänen
vilaukselta nähdä sitä puolta elämästään, johon lauluissa poikamiehen
päivällisillä oli viittailtu.

Oliver oli aikonut ottaa Betty Wymanin teatteriin; mutta Bettyn
isoisä oli tullut aivan odottamatta kotia Länneltä, ja niin tulikin
Oliver ja otti hänen sijaansa veljensä.

"Olin aikonut valmistaa hänelle kepposen", sanoi hän. "Me menemme
katsomaan yhtä vanhaa rakastettuani."

Se oli käännös eräästä ranskalaisesta huvinäytelmästä, jossa
aviolliset uskottomuudet kahden parin välillä olivat aiheena moneen
onnettomuuteen. Yksi esiintyvistä henkilöistä oli kamarineitsyt,
joka oli rakastunut kauniiseen nuoreen soturiin, mutta jota toisen
avioparin mies ajoi takaa. Se oli pienempi osa, mutta nuoressa
tytössä, joka sitä näytteli, oli niin paljon suloutta, ja hänen
naurunsa oli niin iloinen, että hän teki osastaan varsin huomattavan.
Kun näytös oli ohi, kysyi Oliver häneltä, kenen näyttelemisestä hän
piti enimmän, ja hän mainitsi nuoren tytön nimen.

"Tule, niin minä esitän sinut hänelle", sanoi Oliver.

Hän avasi erään oven, joka oli heidän aitionsa vieressä. "Kuinka
voitte, Mr Wilson?" kysyi hän nyökäyttäen päätään eräälle herralle,
joka iltapuvussa seisoi siinä lähellä. Sitten kääntyi hän
seurusteluhuoneihin ja kulki alas käytävää ja koputti muutaman oven
päälle. Ääni huusi, "Sisään", ja Oliver avasi oven; ja he astuivat
pienen pieneen huoneeseen, jossa vaaterippeitä makasi huiskin haiskin
ympäri laattialla ja tuoleilla, ja tyttö, korsetteihin ja aluspaitaan
puettuna istui peilin ääressä. "Halloo, Rosalie", sanoi hän.

Ja tyttö pudotti puuteriviuhkansa, ja hypähti huudahtaen seisomaan --
"Ollie!" Silmänräpäystä myöhemmin oli hän jo kietonut käsivartensa
hänen kaulansa ympäri.

"Oo sinua kurjaa olentoa", huusi hän. "Minkä tähden sinä et enää tule
minun luokseni? Etkö saanut kirjeitäni?"

"Sain muutamia", sanoi hän. "Mutta minä olen ollut ahkera. Tämä on
minun veljeni, Mr Allan Montague."

Toinen nyökkäsi päätään Montaguelle ja sanoi, "Kuinka voitte?" --
mutta ei päästänyt irti Oliverista. "Minkätähden et tule minun
luokseni?" huudahti hän.

"Kas, kas nyt!" sanoi Oliver nauraen hyvätuulisesti "Olen tuonut
veljeni mukanani, niin että sinun tulisi käyttäytyä siivolla."

"Minä en välitä veljestäsi!" huudahti tyttö, kääntämättä häneen edes
toista kertaa katsettaan. Sitten työnsi hän Oliverin eteensä ja
katseli häntä kasvoista kasvoihin käsivarsiensa etäisyydeltä. "Kuinka
voit olla niin julma minulle!" kysyi hän.

"Sanoinhan sinulle, että olin ahkera", sanoi Oliver iloisesti. "Ja
minä annoin sinulle rehellisen varoituksen, annoinhan? Kuinka Toodles
jaksaa?"

"Oo, Toodles on hurmaantunut", sanoi Rosalie. "Hän on saanut uuden
ystävän." Nyt hänen käytöksensä muuttui liehakoittelevaksi ja hän
lisäsi: "Oi, Ollie! Hän antoi hänelle timanttineulan! Ja Toodles
näyttää aivan kreivittäreltä -- hän odottaa tilaisuutta saadakseen
kantaa sitä jossakin osassa!"

"Olethan nähnyt Toodlesin?" sanoi Oliver veljelleen. "Hän esiintyy
'Kamtshatkan Kalifissa'!"

"Toiset lähtevät matkalle ensi viikolla", sanoi Rosalie. "Ja sitten
jään minä aivan yksin." Hän lisäsi mairittelevalla äänellä: "Ollie,
ole nyt kiltti poika ja ota meidät ulos tänä iltana, teethän sen?
Ajattele, kuinka kauan siitä on, kun olen sinua nähnyt! Oh, minä olen
ollut niin herttainen, etten enää tunne itseäni peilistäkään. Teethän
sen, Ollie!"

"Olkoon menneeksi", sanoi hän, "voinhan teidät ottaa."

"Minä en aiokaan päästää sinua pujahtamaan käsistäni", huusi tyttö.
"Minä hyppään suoraan yli rampin sinun jälkeesi!"

"Sinun olisi parasta pukeutua nyt", sanoi Oliver. "Myöhästyt."

Hän sysäsi syrjään tarjottimen, jolla oli muutamia laseja, ja
istuutui muutamalle pölkylle; ja Montague seisoi nurkassa ja tarkasti
Rosalieta, kun hän puuteroi ja maalasi itseään ja puki ylleen kevyen
kesäpuvun ja hän siinä lasketteli virtana juttuja "Toodelesista" ja
"Flossiesta" ja "Gracesta" ja muutamista muista. Muutamia minuutteja
myöhemmin kuului ukkos-ääni käytävällä: "Toinen näytös!" Vielä
muutamia syleilyjä ja sitten Oliver harjasi puuterin pois nutustaan
ja meni nauraen pois.

Montague seisoi muutamia minuutteja kulissien takana tarkastellen,
kuinka näyttämönvaihtajat viimeistelivät uutta näyttämöä ja eri
näyttelijät ottivat kukin asentonsa. Sitten menivät he aitioonsa.
"Eikö hän ole helmi?" kysyi Oliver.

"Hän on hyvin kaunis", myönsi toinen.

"Hän tuli suoraan köyhäin kortteleilta", sanoi Oliver -- alhaalta
Rivington Streetiltä. Sitä ei tapahdu usein.

"Kuinka tulit hänet tuntemaan?" kysyi hänen veljensä.

"Oh, minä etsin hänet sieltä. Hän oli silloin kuorossa. Minä toimitin
hänelle ensimäisen lausumaosansa."

"Sinäkö?" sanoi toinen hämmästyneenä. "Kuinka sen teit?"

"Oh, vähän rahaa vain", oli vastaus. "Raha saa aikaan melkein vaikka
mitä. Ja minä olin rakastunut häneen -- kas sillä tavalla hänet sain."

Montague ei virkkanut mitään, vaan istui ajatuksissaan.

"Ottakaamme hänet mukanamme illalliselle ja tehkäämme hänet
onnelliseksi", lisäsi Oliver, kun verho näyttämöllä kohosi ylös.
"Hänellä on ikävä, arvaan. Näes, minä lupasin Bettylle, että tekisin
parannuksen."

Koko sen näytöksen ja seuraavien ajan näytteli Rosalie yksinomaan
heitä varten; hän oli niin täynnä viehättäväisyyttä ja tulta, että
yleisö aivan huusi innostuksesta ja hän sai osaksensa monta sarjaa
kättentaputuksia. Sitten kun näytös oli ohi, riistäytyi hän irti
kauniin, nuoren sotilaan sylistä ja lensi pukuhuoneeseensa, missä hän
Oliverin ja Montaguen sinne saapuessa oli puoleksi valmiina lähtemään
ulos kadulle.

He kulkivat ylös Broadwayta, ja eräästä ihmisryhmästä, joka tuli ulos
toisesta näyttämönovesta, pujahti heidän luokseen nuori tyttö --
kevyt pikku olento, jolla oli pienen nuken kasvot ja suuri hattu ja
sen päässä purppuran punainen sulka. Tämä oli "Toodles" -- tunnettu
muuten Helen Gwynnen nimellä; ja hän otti Montaguen käsivarren, ja he
jäivät kulkemaan Oliverin ja hänen toverinsa takana.

Montague mietti mitä sanoa kuorotytölle matkalla illallisaterialle.
Jälestä päin hänen veljensä kertoi hänelle, että Toodles oli ollut
erään kiinteimistöasiamiehen vaimo pienessä kaupungissa Oklahomassa,
ja oli paennut kunnianarvoisasta ja ikävystyttävästä asemastaan
muutaman matkustavan teatteriseurueen kanssa. Nyt näytteli hän osaa
kiertävässä musikaalisessa ilveilyssä, jonka Montague oli nähnyt Mrs
de Graffenriedillä; ja samalla vannoi hän uskollisuutta kauniille
nuorelle "viiniasioitsijalle." Hän ilmaisi Montaguelle salaisuutena
toivovansa, että viime mainittu näkisi hänet sinä iltana -- hänet
täytyi saada hieman mustasukkaiseksi.

Ihmiset olivat antaneet tälle osalle Broadwayta nimen "suuri
valkoinen tie"; ja sen päässä seisoi suunnaton hotellirakennus
kirkkaasti valaistuna, rakennettuna oivallisesta marmorista ja
pronssista, ja seinillä ja sisällä oli kuuluisia maalauksia. Tällä
hetkellä jokainen sen monista ruokailuhuoneista oli tungokseen asti
täynnä illallisseurueita, ja koko paikka kaikui naurusta ja lautasten
räminästä ja lukuisten orkesterien sävelistä, jotka sankarillisesti
keskellä melua tekivät raskasta työtään. Täältä löysivät he itselleen
pöydän, ja sillä aikaa kun Oliver tilasi paistettuja kylmiä munia
ja viiriäisiä aspiksen kera, istui Montague ja katseli ympärilleen
meluavia seurueita, ja kuunteli Rivington Streetillä pienen
ompelijatar-näyttelijättären lavertelua.

Hänen veljensä oli "saanut hänet", sanoi hän, ostamalla hänelle
lausunto-osan eräässä näytelmässä; ja Montaguen mieleen muistui
hurjat juomingit, joista hän oli kuullut puhuttavan poikamiehen
päivällisillä, ja hän aavisti, että täällä hän oli sen virran
lähteillä, joista ne saivat ravintonsa. Heitä lähimpänä olevassa
pöydässä oli nuori juutalainen, jonka Toodles hänelle näytti ja sanoi
olevan suuren kangastavaratehtailijan pojan ja perijän. Hänellä oli
tapana "pitää" useita tyttöjä, sanoi hän; ja tuo kuninkaallinen
olento, joka oli häntä _vis à vis_ [= vastapäätä] oli kuorotyttönä
"Mandalayn tyttösissä." Ja vähän kauempana huoneen perille päin
oli nuori poika, jolla oli enkelimäiset kasvot ja syntyperäisen
prinssillinen ilme -- hän oli perinyt viisi miljoonaa ja paennut
koulusta, ja oli luomassa itselleen nimeä Tenderloinissa. Se
pikkuinen sievä tyttö, puettuna ylt'yleensä vihreään, joka istui
hänen kanssaan, oli Violet Fane, joka oli taiteilijan mallina eräässä
uudessa voittokulussa kulkeneessa näytelmässä. Hänestä oli ollut
täyden sivun kuva sunnuntain "urheilulehden" lisälehdessä, jota
täällä luettiin -- huomautti hänelle Rosalie.

"Minkätähden et koskaan tee sitä minulle?" lisäsi hän kääntyen
Oliveriin.

"Saatanhan sen tehdä", sanoi hän nauraen. "Mitä se maksaa?"

Ja kun hän kuuli, että siitä kunniasta saisi hän maksaa ainoastaan
seitsemäntuhatta viisisataa markkaa, sanoi hän, "Minä teen sen, jos
olet kiltti." Ja siitä hetkestä katosi viimeinenkin tuskan jälki
Rosalien kasvoilta ja keskustelusta.

Kun shampanjatoti oli juotu, tuli hän ja Oliver tuttavalliseksi.
Sitten kääntyi Montague Toodlesin puoleen saadakseen kuulla enemmän
siitä kuinka "toinen sukupolvi" ryösti ylemmällä asteella olevia
naisia.

Kuorotytöt saivat viidestäkymmenestä sataan markkaan viikolta, sanoi
Toodles; ja se riitti tuskin vaatteiden maksuksi. Hänen työnsä oli
hyvin epävarmaa -- hän saattoi kuluttaa viikkokausia harjotuksissa,
ja sitten, jos näytteleminen epäonnistuisi, ei hän saisi penniäkään.
Se oli koiran elämää; ja avaimet vapauteen ja tilaisuuksiin antoi
hänelle niiden rikkaiden miesten "pitäminen", jotka maleksivat
teattereissa ja piirittivät tyttöjä. He lähettivät heille osotuksia,
taikka tuhlasivat heille kukkavihkoja, joiden sisälle oli kätkettynä
kortteja tahi kukaties rahaa. Oli olemassa miljonääritaiteilijoita
ja -runoilijoita, jotka ensi näytöksiä varten olivat säännöllisesti
varanneet eturivien istuimet; heillä oli sopimuksia kukkakauppiaiden
ja lakeijojen ja sokurileipureiden kanssa ja antoivat _Carte
blanchen_ [= vapaalippu] kymmenille tyttösille, jotka lainasivat
itseään heidän tarkotuksiaan varten. Joskus he olivat liitossa
johtajien kanssa, ja tyttö, joka pani vastaan, saattoi huomata
toiveensa tuhoutuvan; joskus nämä miehet saattoivat rahoillaan
järjestää näytäntöjä, antaakseen tilaisuuden jollekin suosikille.

Myöhemmällä kääntyi Toodles kuuntelemaan Oliveria ja hänen toveriaan;
ja Montague istui takana ja katseli ympäri huonetta. Lähinnä häntä
oli pitkä pöytä ja sen ääressä tusina ihmisiä; ja hän tarkasteli
shampanjakulhoja ja fantastisen näköistä loppumatonta ruokalajien
sarjaa, ja mässääjiä, joiden kasvot hohtivat punaisina ja silmät
kuumeisina ja jotka nauroivat äänekkäästi. Yli kaiken melun kuului
orkesterin ääni, kutsuvana, kutsuvana niinkuin myrskytuuli vuorilla;
musiikki oli raivoisaa ja sekavapiirteistä, ja synnytti kuvaamattoman
tuskan ja epätiedon tunteen. Kun oikein ymmärsi, että tämä sama
tapahtui tuhansissa eri paikoissa ympärillä, näytti siltä, kuin
täällä olisi ollut nautintojen ja näännytyksen virta, jonka rinnalla
ylhäisön elämä ei ollut mitään.

Sanottiin, että New-Yorkin hotellit asetettuina perätysten
ulottuisivat Lontooseen saakka; ja ne pitivät huolta parista sadasta
ihmisestä päivässä -- lauma, joka oli tullut kaikilta maailman
kulmilta etsimään nautintoja ja kiihoketta. Siellä oli uteliaita
katselijoita ja "maalaiskundeja" neljästäkymmenestäviidestä
valtiosta; teksassilaisia paimenia ja puutavarakuninkaita Mainelta ja
kaivosmiehiä Nevadasta. Kotona tuli heidän pitää huolta maineestaan
ja ehkä perheestään; mutta kerran heittäydyttyään Tenderloinin
pyörteisiin olivat he kätketyt kaikelta maailmalta. He tulivat
taskut täynnä rahaa; ja hotellit ja ravintolat, pelihelvetit ja
keinottelulaitokset ja porttolat -- kaikki olivat siellä heitä
odottamassa! Niin kiihkeäksi oli tullut kilpailu, että oli alemassa
räätäliliike ja pankki, jotka olivat avoinna ympäri vuoden,
lukuunottamatta sunnuntaipäiviä.

Kaikkialla jalkojesi juurella oli levitettynä paheiden verkko.
Hotellisi ylitarjoilija oli "laulajattaren" "ohjaaja" ja
kotisalapoliisi "kalasteli" pelihelveteissä. Suloinen nainen,
joka hymyili sinulle "Peacock Alleyllä", oli "madame";
miellyttäväkasvoinen nuorukainen, joka puheli sinulle tarjoilupöydän
ääressä, etsiskeli kundeja välitystoimistolle, joka oli
viereisessä huoneessa. Kolme kertaa yhdessä ainoassa päivässä
tarjottiin Montaguelle eräässä toisessa tällaisessa suuressa
yömajassa "pientärahaa" ja niin avautuivat hänen silmänsä näkemään
uudenlaatuista ryöstämistä. Häntä hämmästytti livreapukuisten
palvelijain suuri lukumäärä, jotka hyörivät hänen ympärillään ja
joille hän antoi juomarahoja palveluksistaan. Hän ei huomannut,
että poikaset pesuhuoneissa ja vaate-eteisissä eivät osanneet
puhua sanaakaan englantia; hän ei saattanut tietää, että heidät
tarkastettiin joka ilta ja tyhjennettiin putipuhtaaksi, ja
että kreikkalainen, joka oli heidät vuokrannut, oli maksanut
seitsemänkymmentäviisi tuhatta markkaa vuodessa hotellille siitä
etuoikeudesta.

Niin pitkälle olivat pahuuden haarat levinneet, että oli olemassa
prostitutionipaikkoja, joissa asiat toimitettiin yksinomaan
telefoonin kautta, ja jotka lähettivät naisen vaunuissa millä
osotteella hyvänsä; ja siellä oli yläluokille luovutettuja taloja,
jotka varustivat erinomaisen hienoja asuntoja ja niihin tyttösiä
ja kamarineitoja palvelijoina. Ja tässä paheiden maailmassa
tunnustettiin täydellisesti nykyaikainen oppi molempien sukupuolien
yhdenvertaisuudesta; naisia varten oli olemassa erityiset peli- ja
keinotteluhelvetit ja opiumitarjoilut, ja juopottelupaikat,
jotka pitivät huolta naisten tarjoilusta. Erään suuren hotellin
"oranssi-huoneessa" voit nähdä rikkaita naisia, kaiken säätyisiä ja
kaiken näköisiä, jotka sormissaan hypistelivät nahkapäällyksisiä
ja kullalla levytettyjä viinikortteja. Tässä huoneessa yksin
myytiin yli kymmenen tuhannen markan arvosta juomia yhtenä päivänä;
ja hotelli maksoi vuosittain viisi miljoonaa markkaa korkoja
Devonien maa-alueelle. Täällä läheisyydessä oli myöskin Devoneilla
"neekerikasteikkoja", missä aamun varhaisilla tunneilla saattoi nähdä
valkoihoisia naisia rikkaissa pukimissa juomassa juovutusjuomia.

Tässä loiselämän kiehuvassa kattilassa oli monta tapaa, joilla
rahaa voitiin hankkia, ja siellä kohtasi monenlaisia outoja ja
uskomattomia tyyppejä inhimillisiä olentoja. Kerran oli Montaguelle
ylhäisön keskuudessa osotettu erästä naista, joka oli ollut
"tatuoituna naisena" sirkuksessa; siellä oli myöskin toinen, joka
oli ollut osallisena merihöyrylaivahuijauksissa, ja vielä toinen,
joka oli pessyt lautasia kaivoskentillä. Erään tällaisen suuren
holliin omistaja oli ollut hyvin menestynyt murtovaras; ja erään
departementtivaraston omistaja oli alottanut elämänsä "varkaiden
piilottajana." Jokaisessa näissä mässääjäin ryhmissä voitiin sinulle
osottaa tällaisia merkillisiä olentoja: siellä oli monimiljonääri,
joka myi pilaantuneita hyytelöitä ihmisille; toinen, joka oli
keksinyt lapsia rauhottavan opiumisiirapin; seuraa rakastava vanha
herrasmies, joka maksoi tyhjäksi useiden rautateiden "keltaisen
koirarahaston"; kaunis ajuri, joka oli karannut perijättären kanssa.
Kerran oli eräs suuri tiedemies keksinyt uudenmalliset alusvaatteet,
ja oli koettanut tehdä keksinnöstään lahjan ihmiskunnalle; ja
tuolla oli mies, joka oli tarttunut asiaan ja lyönyt sillä
miljooneja! Tuolla oli "transsimediumi", joka oli saanut kokonaisen
omaisuuden kuihtuneelta vanhalta tehtailijalta; täällä oli suuri
sanomalehti-isäntä, joka julkaisi humbuugi-ilmotuksia ja otti viisi
markkaa riviltä; täällä oli sikaritehtailija, jonka loistavat
kasvot nähtiin jokaisen vekselipöydän päällä -- hän oli alottanut
tinatehtailijana, ja välttääkseen tullimaksuja, oli hän antanut
valattaa raaka-aineensa kuvapatsaiden muotoon ja tuonut ne maahan
taideteoksina!

Niin kauhistuttavia ja saastaisia kuin olivatkin ne lähteet,
joista rikkaudet olivat kootut, niin yhtä saastaiset ja vielä
kauhistuttavammat olivat ne tarkotukset, joihin ne tuhlattiin. Mrs
Vivie Patton oli viitannut Montaguelle jostakin "Decameron Klubista",
jonka jäsenet kokoontuivat toistensa koteihin ja kilpailivat
keskenään inhottavien juttujen kertomisessa; Strathcona oli kertonut
hänelle toisesta ryhmästä ylhäisiä naisia ja herroja, jotka
panivat toimeen loistavia juhlia, joissa he pukeutuivat menneiden
aikakausien pukuihin, ja jäljittelivät kuuluisia historiassa
esiintyviä persoonallisuuksia, ja hovien ja leirien paheita ja
hurjia juominkeja. Kerrottiin "Kleopatra-öistä" huvipursien
kannella Newportissa. Wall Streetillä oli muuan "sukeltaja",
joka oli alottanut elämänsä kaivosmiehenä Lännellä; ja kun hänen
liiketuttavansa tulivat kaupunkiin, vuokrasi hän vankkurit, ja otti
lastiksi shampanjaa ja puoli tusinaa prostitueerattuja naisia, ja
vietti yön kiitäen ympäri maaseutuja. Tämä mies asusti nyt eräässä
New-Yorkin suurimmista hotelleista; ja omassa osastossaan saattoi
hän toimeenpanna taistelukilpailuja ja kukkotappeluita; ja verisiä
näyttelyjä, joita kutsuttiin nimellä "syyhyttävät nyrkkiottelut",
ja joissa miehet koettivat pehmittää toistensa sääriluita; tai ehkä
"kuninkaallisen taistelun", jolloin puoli tusinaa neekereitä tappeli
keskenään palkinnosta, jona oli katosta riippuva timanttineula.
Siellä oli toinen mahtava persoonallisuus, satakertainen miljonääri,
joka oli rakennuttanut itselleen palatsin, joka oli koko kaupungin
painajaisena; saattoi saada kutsun päivällisille tähän taloon, ja
löytää itsensä istumassa kolmen tai neljän alastoman naisen keralla
pöydässä. Ja eräällä hänen ystävällään oli huvituksena hangata
hajuvesiä nuorten tyttöjen ruumiseen, ja huumata itseään tuoksulla;
kun tämä ijäkäs mies meni naimisiin, ryömivät hänen häpeälliset
tekonsa päivän valoon niinkuin inhottavat käärmeet reijistään.

Montague oli nyt maailmassa, jolle kaikki nämä ruokottomat
salaisuudet olivat elämän jokapäiväisiä tosiasioita; näiden
teatterilämpiöiden ja taiteilijain atelierityttöjen keskuudessa
saattoi kuulla mainittavan maassa mitä kunnioitetuimpia ja suurimpia
nimiä ja niiden ympärillä pelottavia pilapuheita. "Olin viime
yönä erään tuomarin kanssa", sanoi nuori nainen, joka pysähtyi
tervehtimään Oliveria; ja sitten seurasi kertomus paikasta, missä
harjotettiin erilaisia likaisia paheiden muotoja ja kiihotettiin
siten kuihtuneita himoja.

Mikään kuvaus Maailmankaupungin elämäntavoista ei olisi täydellinen,
jollei se jättäisi vastahakoisen lukijan mieleen jotakin käsitystä
siitä määrästä, missä näiden luonnottomien paheiden iljettävä
harjottaminen voitti jalansijaa. Ei olisi ollenkaan liioiteltua
sanoa, että joutilasten luokkien keskuudessa ne raivosivat niinkuin
ruttotauti. Kymmenen vuotta takaperin katseli niitä halveksimisella
vieläpä jokainen ammattipaheellinenkin; mutta nyt tunnusti yleisin
prostitueerattu sen osaksi omasta kohtalostaan.

Eikä ollut niitä korkeuksia, joihin ne eivät olisi päässeet --
valtioministerit olivat niiden orjia; ne hallitsivat suuria
rikkauksia ja määräsivät yleisiä tapahtumia. Washingtonissa oli ollut
eräs lähettiläs, jonka oma tytär opetti niitä suuren isänsä taloissa,
kunnes häväistysjuttu pakotti ministerin kutsumaan hänet takaisin.
Muutamat näistä paheiden harjotuksista olivat seurauksiltaan
pelottavia, murtaen uhrinsa täydellisesti lyhyessä ajassa; ja
lääkärit, jotka tutkivat niiden oireita, kauhistuivat nähdessään
niitä ilmenevän ystäviensä kodeissa.

Ja New-Yorkista, maan varallisuuden ja sivistyksen keskustasta,
levisivät nämä paheet maan joka kulmalle. Teatteriseurueet
ja matkustavat kauppamiehet kuljettivat niitä mukanaan;
vierailevat kauppiaat ja uteliaat tyhjäntoimittajat saivat niitä.
Korttikaupustelijat möivät irstaita kuvia ja kirjoja -- joiden
valmistaminen ja tuottaminen oli vallan erikoinen teollisuus; saattoi
saada käsiinsä englanninkielisinä ulkomailla painettuja luetteloja,
joiden sisältö sai ilkeät väreet tuntumaan ihossa. Siellä oli halpoja
viikkolehtiä, jotka maksoivat viisikymmentä penniä vuodessa, ja joita
avoimista ulkoikkunoista heitettiin palvelustyttösille; siellä oli
keltakantisia ranskalaisia novelleja, jotka kertoivat talonrouvien
uskomattomasta irstaisuudesta. Omituisena lisätodistuksena ylhäisön
moraalista oli se, että junissa, jotka kulkivat määrättyihin
esikaupunkiyhteiskuntiin ja joiden säännöllisinä matkustajina olivat
äärimmäiset muotisankarit, tekivät sanomalehtipojat tuottavaa kauppaa
tuollaisella kirjallisuudella; ja kun hyvässä maineessa olevan kirkon
sielunpaimen karkasi "suuren maailman" tytön kanssa, julisti piispa
sen julkisesti hänen seurakuntalaistensa moraaliseksi häpeäksi!

Teoriiana oli, että oli olemassa kaksi maailmaa, ja ne pidettiin
jyrkästi toisistaan erotettuina. Oli kahden säätyisiä naisia:
toisen kanssa oltiin leikkisillä ja se heitettiin syrjään, ja
toista suojeltiin ja kunnioitettiin. Sellaisia ilmiöitä kuin
prostitueerattuja ja käytettyjä naisia saattoi kyllä olla olemassa,
mutta niistä ei hienostuneet ihmiset puhuneet, eikä heillä ollut
mitään tekemistä niiden kanssa. Mutta Montague oli kuullut
sanottavan, että jos seuraisi orjainketjua, niin löytäisi toisen pään
kietoutuneena mestarin ranteen ympärille; ja hän huomasi Tenderloinin
pursuavan kostoaan Viidennen Avenuen päälle. Asianlaita ei ollut
sellainen, että rikkaat miehet olisivat kuljettaneet ainoastaan
sairalloiset paheet vaimoilleen; ei, vaan he veivät mukanaan myöskin
tavat ja ihanteet.

Montaguea oli hämmästyttänyt asioiden tila, mikä vallitsi New-Yorkin
seuraelämässä; naisten juominen ja tupakoiminen ja pelaaminen, heidän
kovat ja ruokottomat näkökantansa elämästä, heidän raa'at juttunsa,
joita he alituisesti kertoivat. Ja täällä, tässä "pinnan alaisessa"
maailmassa oli hän joutunut turmeluksen alkulähteille. Se oli
jotakin, joka leimahti äkkiä intuitsionina -- muurit kahden maailman
välillä alkoivat murtua maahan!

Hän saattoi seurata asioiden kulkua tuhansissa eri muodoissa. Siellä
oli Betty Wyman. Hänen veljensä oli aikonut ottaa hänet teatteriin,
viedäkseen hänet näkemään Rosalieta -- valmistaakseen siten hänelle
kepposen! Nyt tietystikin Betty tiesi hänen ja hänen säätynsä
poikamaisista kujeista; hän ja hänen tyttöystävänsä kuiskailivat
ja tekivät heistä pilaa heidän ympärillään. Tuossa istui Oliver,
hymyillen ja täynnä ruokottomuuksia, leikitellen Rosalien kanssa
niinkuin kissa leikkii hiiren kanssa; ja aamulla hän olisi Bettyn
kanssa -- kuka saattoi enää epäillä, mistä Betty oli perinyt
suhtautumistapansa elämään? Ja ajatuskannat, joita Oliver oli
opettanut hänelle tyttönä, säilyttäisi hän vielä ollessaan vaimona;
Oliver saattaisi kiihkoisasti tahtoa pitää häntä itseään varten,
mutta tulisi olemaan toisia, joiden edut vetäisivät toisaanne.

Ja Montague muisteli toisia seikkoja, jotka hän oli nähnyt tai
kuullut seuramaailmasta, ja jotka hän voisi todeta selkosiksi, jotka
olivat tästä "pinnanlaisesta" maailmasta kotoisin. Mitä enemmän hän
ajatteli selitystä, sitä enemmän se näytti hänelle selvenevän. Tätä
"seuramaailmaa", joka hänet oli hämmentänyt -- tätä saattoi hän nyt
kuvailla: sen elämän tavat ja ihanteet olivat sellaisia, jollaisia
hän oli odottanut tapaavansa näyttämöelämän "vapaalla" puolella.

Seuramaailman muodostivat tietenkin naiset ja naiset ne olivat,
jotka antoivat sille sen sävyn; ja seuramaailman naiset olivat
näyttelijättäriä. He näyttelivät kuuluisuuden ja huomion
rakkaudessaan; he näyttelivät makuasioissaan vaatteidensa ja
jalokiviensä suhteen, he näyttelivät pitäessään papyrosseista ja
shampanjasta. He käyttäytyivät niinkuin näyttelijättäret; he puhuivat
ja ajattelivat niinkuin näyttelijättäret. Ainoa silmiinpistävä ero
oli siinä, että todelliset näyttämön naiset valittiin suurella
tarkkuudella -- he olivat ainakin vissillä asteella edulliseen
fyysilliseen asuun nähden; jota vastoin seuramaailman naiset eivät
olleet vähääkään valikoituja -- toiset olivat laihoja, ja muutamat
olivat paksuja, ja jotkut olivat kiduttavan yksinkertaisia.

Montague muisteli tapauksia, jolloin nämä kaksi säätyä olivat
kohdanneet toisensa, kuten eräillä yksityisillä vastaanottojuhlilla.
Alkoi tulla muotiin kuuluvaksi seikaksi kilistellä maljoja
näyttämöhenkilöiden kanssa sellaisissa tilaisuuksissa; ja hän
muisteli, kuinka luonnollisena seikkana nuorempi polvi tämän piti.
Ainoastaan vanhemmat henkilöt pysyttelivät erillään; he katselivat
alas näyttämön naisiin sanomattomasta korkeudestaan, ikäänkuin
johonkin, joka kuului alempaan säätyyn -- sentähden että olivat
pakotetut tekemään työtä elatuksensa puolesta. Mutta Montaguesta
tuntui istuessaan ja keskustellessaan siinä tämän onnettoman
kuorotytön kanssa, joka oli myynyt itsensä pieneen nautintoon, että
oli helpompaa antaa anteeksi hänelle kuin naiselle, joka oli syntynyt
ylellisyydessä, ja halveksi niitä, jotka hankkivat hänelle hänen
rikkautensa.

Mutta enimmän kaikista kohdistui myötätunnon tunteet henkilöön,
jota ei tavattu kummassakaan näistä säädyistä; tyttöön, joka ei
ollut myynyt itseään, vaan taisteli elatuksensa puolesta tämän
raatelevan turmeluksen keskellä. Oli tuhansia itseään kunnioittavia
naisia, myöskin näyttämöllä; Toodles itse oli ollut niiden joukossa,
sanoi hän Montaguelle. "Kuljin rohkeasti eteenpäin kauan aikaa",
sanoi hän, nauraen iloisesti -- "ja viidelläkymmenellä markalla
viikkokaudessa! Minulla oli tapana olla ulkona matkoilla, ja he
maksoivat minulle kahdeksankymmentä; ja ajatelkaa, miltä tuntuu
koettaa elää pysähtymällä kuhunkin paikkaan yhdeksi illaksi -- asua
jossakin ja pysähtyä hotelleihin ja pukea itsensä teatteria varten --
kahdeksallakymmenellä viikossa, eikä mitään työtä puoleen vuoteen! Ja
sillä aikaa -- tunnetteko Cyril Chambersin, kuuluisan kirkkomaalarin?"

"Olen kuullut hänestä", sanoi Montague.

"No niin, olin erään näyttelyn mukana täällä Broadwayllä ensimäisenä
talvena; ja joka ainoa ilta kuuden kuukauden ajalla hän lähetti
minulle kimpun orkiksia, joiden oli täytynyt maksaa vähintäin
neljäsataa markkaa! Ja hän sanoi minulle, että hän avaisi minulle
laskun kaikissa liikkeissä, missä vaan halusin, jos viettäisin
seuraavan kesän hänen kanssaan Europassa. Hän sanoi, että minä voisin
ottaa äitini taikka sisareni mukaan -- ja minä olin niin viaton
siihen aikaan, minä ajattelin, että se merkitsi varmasti, että hän ei
tarkottanut mitään pahaa!"

Toodles hymyili muistolle. "Menittekö?" kysyi mies.

"En", oli vastaus. "Minä jäin tänne erään puutarhanäyttelyseurueen
kanssa, joka sitten meni kumoon. Ja minä menin entisen johtajani
luo pyytämään työtä, ja hän sanoi minulle, 'En voi maksaa muuta
kuin viisikymmentä markkaa viikossa. Mutta miksikä olette sellainen
narri?' 'Mitä tarkotatte?' kysyin; ja hän vastasi, 'Miksikä ette ota
rikasta armasta itsellenne? Silloin voisin maksaa Teille kolmesataa.'
Sellaista kuulee tyttö näyttämöllä!"

"En ymmärrä", sanoi Montague hämmästyneenä. "Tarkottiko hän sitä,
että hän voisi saada rahaa mieheltä?"

"Ei suorastaan", sanoi Toodles; "mutta liput -- ja reklaami. Kas,
miehet vuokraavat eturivin istuimet koko näytäntökaudeksi, jos he
ovat ihastuneet johonkin tyttöön näyttämöllä. Ja he ottavat kaikki
ystävänsä mukanaan katsomaan häntä, ja hänestä tullaan puhumaan --
hän on nyt jotakin, sen sijaan että äsken ei ollut mitään, niinkuin
minä."

"Siis he tosiaankin auttavat häntä näyttämöllä!" sanoi Montague.

"Auttavat!" huudahti Toodles. "Jumalani! Olen tuntenut erään tytön,
joka oli ollut ulkomailla muutaman ensiluokkaisen keikarin kanssa --
ja hänellä oli pukuja ja jalokiviä, jotka sitä todistivat -- ja hän
palasi kotia ja pääsi ensiriviin kuorossa viiden sadan markan palkan
palkalla viikkokaudessa."

Toodles oli iloinen ja kaikesta välinpitämätön; ja se kaikki heitti
Montaguen silmissä yhä uuden varjon koko tuon mustan murhenäytelmän
yli. Hän istui vaipuneena synkkiin mietelmiin, unohtaen toverinsa ja
paikan melskeen ja loistavan kirkkauden.

Keskellä tätä ruokailuhuonetta oli suuri kartionmuotoinen kaappi,
joka sisälsi vaihtelevan näytelmän ruokalajeja; ja kun ne virtailivat
sieltä ulos, jäi Montague niitä katselemaan. Siellä oli lautasia,
jotka olivat varustetut kukkaisilla ja yrteillä, ja sisälsivät
paistettua kalkkunaa ja palvattua kinkkua, hyytelöityä lihaa ja
liemiruokia ja torttuja ja jäähdytettyjä kakkuja -- kaikellaisia
ihmeellisimpiä laitteita, mitä mielikuvitus suinkin saattoi
keksiä. Olisi saattanut viettää kokonaisen tunnin niitä tutkiessa,
ja pinnalta pohjaan saakka ei olisi löytynyt mitään, mikä olisi
ollut yksinkertaista, ei mitään, mikä olisi ollut luonnollista.
Kalkkunoiden ympärille oli kääritty paperikiehkuroita ja ruusukkeita;
kinkut olivat peitetyt valkealla limalla ja koviksi keitetyt kravut
keltaisella _mayonnalais-kastikkeella_ ja kaikki ylt'yleensä maalatut
vaaleanpunaisilla ja vihreillä ja mustilla maaseutumaisemilla
ja merinäköaloilla -- "laivoineen ja kenkineen ja pikineen ja
kaalinpäineen ja kuninkaineen." Hyytelöidyt lihat ja liemet olivat
muovaillut hedelmiksi ja kukkasiksi ja loistavia taideteoksia
laadittu neilikanvärisestä ja valkoisesta sokurileivoksesta --
tallipiha, esimerkiksi, hevosineen ja lehmineen, ja pumppu, ja
maitotyttö -- ja pari alligaattoria.

Ja kaikki tämä vaihtui joka päivä! Joka aamu saattoi nähdä
tusinoittain odottavia palvelijoita jonossa kantamassa uusia annoksia
ylös korkeuksiin. Montague muisti Betty Wymanin huomautuksen
heidän ensi kertaa keskustellessaan -- he olivat silloin joutuneet
vispattuun kermaan, joka oli muovailtu kiemuroihin -- kuinka hänen
veljensä oli kerran sanonut, "Jos Allan olisi täällä, ajattelisi hän
sitä miestä, joka tuon kerman kiinnitti, ja kuinka kauan se häneltä
vei, ja kuinka hän ehkä oli lukenut 'Yksinkertaista Elämää'!"

Hän ajatteli sitä nyt parhaallaan; hän seisoi siinä ja tuijotteli
ympärilleen, ja katseli kummastellen kaikkia noita orjia, jotka
palvelivat tässä suunnattomassa ylellisyyden temppelissä. Hän
katseli tarjoilijoita -- kalpeita, onttorintaisia, kituvan näköisiä
miehiä; hän kuvitteli mielessään niitä vielä alemman laatuisten
palvelijoiden laumoja, jotka eivät milloinkaan olleet astuneet
päivän valoon; miehiä, jotka pesivät astioita, miehiä, jotka
kantoivat jätteitä ja eläinten sisälmyksiä, miehiä, jotka loivat
lapioilla hiiliä sulatusuuniin ja synnyttivät kuumuutta ja valoa
ja voimaa. Suljettuina hämäriin kellareihin, monta kerrosta maan
alla, ja määrättyinä ikuisesti palvelemaan aistillisuutta -- kuinka
kauhean täytyi heidän kohtalonsa olla, kuinka kuvaamattoman heidän
turmeluksensa! Ja he olivat ulkomaalaisia; he olivat tulleet tänne
etsimään vapautta. Ja uuden mantereen valtijaat olivat ottaneet
heidät kiinni ja tyrmänneet heidät sinne!

Tästä lähtökohdasta hänen ajatuksensa kulkivat eteenpäin raatajain
joukkoihin kaikilla maailman kulmilla, joiden tehtävänä oli luoda
sitä, mitä nämä sokeat mässääjät hävittivät: naisiin ja lapsiin
lukemattomissa kehruumoissa ja orjatehtaissa, missä kehrättiin
kankaita ja leikattiin ja ommeltiin vaatteita; tyttöihin, jotka
tekivät keinotekoisia kukkia, jotka pyörittivät papyrosseja, jotka
kokosivat rypäleet viinipuista; kaivosmiehiin, jotka kaivoivat
hiiliä ja kalliita metalleja ulos maasta; miehiin, jotka tähystivät
kymmenistä tuhansista vahtitorneista ja merkinantokoneista, jotka
taistelivat elementtejä vastaan kymmenien tuhansien laivojen kansilta
-- tuodakseen kaiken tämän tänne hävitettäväksi. Aste asteelta sitä
mukaa kuin ylellisyyden hillitön virta kasvoi ja ihmisten voimat
käännettiin synnyttämään turhuutta ja turmelusta -- niin, sitä mukaa
lisääntyi kaikkien näiden Mammonan orjien kurjuus ja alennustila.
Ja kuka saattoi kuvitella, mitä he siitä ajattelisivat -- jos he
milloinkaan heräisivät sitä ajattelemaan?

Ja silloin äkkiä aivankuin salamana muistui Montaguelle jälleen
mieleen tuo puhe, jota hän oli kuunnellut kadunkulmauksessa ollessaan
ensimäistä iltaa New-Yorkissa! Hän saattoi uudelleen kuulla ylhäällä
jyskyttävien junien jyrinän ja puhujan kimakan äänen; hän saattoi
nähdä hänen villiintyneet ja nälkäiset kasvonsa ja tiheän joukon,
joka tuijotti ylös häneen. Ja hän muisti majuri Thornen sanat:

"Se merkitsee toista yhteiskunnallista sotaa!"



Kahdeskymmenesensimäinen luku.


Alice oli matkustanut pariksi viikkoa, ja se päivä lähestyi, jolloin
Hasbrookin juttu tuli tutkittavaksi. Edellisenä lauantaina, joka
oli Long Islandin metsästysklubin Mi-carème-tanssijaispäivä, oli
Siegfried Harvey kutsunut loppuviikoksi koolle yksityisen seurueen,
ja Montague hyväksyi myöskin hänen kutsunsa. Hän oli tehnyt kovasti
työtä, ja pannut juuri loppupäätelmät kirjelmäänsä, ja hän tuumaili,
että lepo tekisi nyt hänelle hyvää.

Hän matkusti veljensä kanssa perjantai-iltapäivällä, ja ensimäinen
henkilö, jonka hän kohtasi, oli Betty Wyman, jota hän ei ollut nähnyt
pitkään aikaan. Bettyllä oli paljon kerrottavana, ja hän kertoi.
Koska Montaguea ei oltu nähty Mrs Winnien seurassa hänen kotonaan
sattuneen näytöksen jälkeen, olivat ihmiset alkaneet huomata käänteen
ja juoruilla ei ollut ollenkaan loppua; ja Mistress Betty tahtoi
tietää siitä kaiken, sekä kuinka kaikki oli nyt heidän välillään.

Mutta Montague ei tahtonut kertoa hänelle, ja siksi Mrs Betty
nenäkkäästi kieltäytyi kertomasta hänelle, mitä itse oli kuullut.
Koko keskustelun ajan silmäili hän Montaguea koomillisella tavalla,
ja saattoi selvästi huomata, että hän edellytti pahinta; ja
myöskin, että Montague oli tullut paljon mieltäkiinnittävämmäksi
henkilöksi hänelle sentakia. Montague sai mitä omituisimpia tunnelmia
keskustellessaan Betty Wymanin kanssa; hän oli herkullinen ja
houkutteleva, miltei vastustamaton; ja kuitenkin hänen näkökantansa
elämästä olivat niin vanhanaikaiset! "Minähän sanoin Teille, että
Teidän ei pitäisi tehdä sillä tavalla kesylle kissalle!" sanoi hän
Montaguelle.

Sitten jatkoi hän puhetta selvitellen Montaguen omaa kohtaloa ja
kiduttaen häntä kaikella sillä hämmingillä, minkä hän oli saanut
aikaan.

"Tietäkää", sanoi hän, "että Ollie ja minä olimme kauhuissamme --
luulimme, että isoisä olisi raivoissaan, ja että me joutuisimme
perikatoon. Mutta miten lieneekään, se ei käynyt sillä tavalla. Olkaa
vaan vaiti kaiken tuon suhteen, mutta minulla on ollut jonkinmoinen
aavistus siitä, että hänen täytyy olla suojana Teidän puolellanne."

"Sepä olisi hauskaa tietää", sanoi Montague naurahtaen -- "olen
koettanut kauan aikaa etsiä, kuka olisi minun puolellani taistelussa."

"Hän puheli siitä toissa päivänä", sanoi Betty, "ja minä kuulin, että
hän ei ollut otaksunut kenenkään Ollien perheen jäsenen omaavan niin
paljoa ymmärrystä!"

Betty asui erään tätinsä kanssa aivan lähellä, ja hän meni takaisin
ennen päivällistä. Automobiilissa, joka tuli häntä noutamaan, oli
itse vanha Wyman matkalla kotia kaupungista; ja kun ulkona oli
alkanut pyryyttää lunta, tuli hän sisälle ja seisoi tulen ääressä
sillä aikaa kun hänen vaununsa vaihdettiin umpinaiseen Harveyn
tallista. Montague ei tavannut häntä, vaan tarkasteli häntä varjosta
-- hintelä ihmiskääpiö, jolla oli terävät ja älykkäät kasvot,
täynnä ryppyjä. Oli vaikea saada päähänsä, että tämä pieni ruumis
omasi yhden maan suurimmista liikkeelle panevista älyistä. Hän oli
tavattomasti hermostunut ja ärtyinen mies, katkera ja leppymätön --
kautta kummitusten, enimmän vihattu ja peljätty mies Wall Streetillä.
Hän oli nopea, käskevä ja äkäinen kuin ampiainen. "Johtohenkilöt
niissä kokouksissa, joissa minä olen läsnä, äänestävät ensiksi ja
keskustelevat perästäpäin", oli yksi hänen sanontatapojaan, joita
Montague oli kuullut lainattavan. Katsellessa häntä tulen ääressä,
kun hän siinä hieroskeli käsiään ja rupatteli iloisesti, lensi
Montaguelle äkkiä tunne jostakin verhojen takaisesta, jostakin
saavutetusta etuoikeudesta, joka on kielletty kuolevaisilta --
kuninkuudesta, joka säilyy arkipuvunkin yllä ollessa!

Päivällisen jälkeen sinä iltana jutteli Montague isäntänsä kanssa
tupakkahuoneessa; ja hän otti esille Hasbrookin jutun ja kertoi
matkastaan Washingtoniin ja keskustelustaan tuomari Ellisin kanssa.

"Harveylla oli myöskin hiukan keskustelemista. Juttelin Freddie
Vandamin kanssa siitä", sanoi hän.

"Mitä hän sanoi?" kysyi Montague.

"Oh", vastasi toinen naurahtaen, "hän on sanomattakin harmissaan.
Tiedättehän, että hänen isänsä kasvatti hänet siihen luuloon, että
Fidelity jollain tavalla olisi hänen omaisuuttaan. Kun hän milloin
viittaa siihen, sanoo hän aina 'minun yhtiöni'. Ja hän on hyvin ylpeä
ja mahtava siitä -- se on persoonallinen solvaus, jos joku hyökkää
sen kimppuun. Mutta ilmeisesti hän ei tiedä, kuka tämän jutun takana
on."

"Tiesikö hän jotakin Ellisestä?" kysyi Montague.

"Kyllä", sanoi toinen, "hän oli saanut selville niin paljon. Se oli
oikeastaan hän, joka sen minulle alkuaan kertoi. Hän sanoo, että
Ellis on nylkenyt yhtiötä vuosikausia -- hänellä on suuri palkka,
jota hän ei koskaan ansaitseisi, ja hän on ottanut lainaksi kolmisen
miljoonaa markkaa arvottomilla obligationeilla."

Montague tuijotti suu ammollaan.

"Niin", nauroi Harvey. "Mutta sittenkin, se on pieni asia. Vaikeudet
Freddie Vandamin suhteen on vain siinä, että hän näkee ainoastaan
tuollaiset asiat; ja siten hän ei koskaan ole osaava ratkaista
mysteriota. Hän tietää, että tämä joukkue yhtiössä suunnittelee
joitakin etuja itselleen, tai koettaa jollain tavalla käyttää häntä
hyväkseen -- mutta hän ei milloinkaan käsitä sitä, kuinka suuret
miehet punovat lankoja kulissien takana. Jonain päivänä heittävät he
hänet kokonaan yli kannen, ja silloin ymmärtää hän kuinka ne ovat
pelanneet hänen kanssaan. Sitä juuri tämä Hasbrookin juttu merkitsee,
nähkääs -- he tahtovat vain pelottaa häntä uhkaamalla vetää yhtiön
asiat oikeuteen ja sanomalehtiin."

Montague istui hetken syvissä mietteissä.

"Minkä luulette olevan Wymanin suhteen tähän asiaan?" kysyi hän
viimein.

"Enpä todellakaan tiedä", sanoi Harvey. "Hänen otaksutaan olevan
Freddien vastaajan -- mutta mitä sellaisesta sekasotkusta voi sanoa?"

"Se on tosiaankin likanen vyyhti", sanoi Montague.

"Siinä ei ole mitään pohjaa", sanoi toinen. "Kerrassaan se pakahuttaa
kuoliaaksi! Kuunnelkaapa vain, mitä Vandam kertoi minulle tänään!"

Ja sitten Harvey mainitsi erään Fidelityn johtajan nimen, joka oli
muuan hyvin tunnettu ihmisystävä. Kuultuaan, että erään nuoremman
liikeosakkaansa vaimoa oli kohdannut onnettomuus lapsensynnytyksessä,
ja että lääkäri oli sanonut miehelle hänen vaimonsa olevan varmasti
kuoleman oman, jos enää saisi toisen lapsen, oli tämä mies kysynyt,
"Miksi et ole vakuuttanut hänen henkeään?" Toinen vastasi, että
hän oli koettanut, mutta yhtiöt eivät olleet hyväksyneet hänen
vaimoaan. "Minä takaan sen Teille", sanoi hän; ja niin lähettivät
he uuden hakemuksen, ja johtaja tuli Freddie Vandamin luo, mukanaan
vakuutuskirja, jonka oli tarkastanut "hallintoneuvosto." Seitsemän
kuukautta myöhemmin kuoli vaimo, ja Fidelity maksoi miehelle täyden
summan -- miljoonan tahi pari!

"Sellaisia asioita tapahtuu vakuutusmaailmassa!" sanoi Siegfried
Harvey.

Ja tämä juttu oli uutena lisänä Montaguen huvituksiin maaseutuklubin
juhlapidoissa. Se oli loistava juttu; mutta kenties oli hänen
ajatuksensa synkkyys sille vahingoksi; kukat ja musiikki ja kauniit
puvut hävisivät kokonaan kaikessa vaateliaisuudessaan, ja hän näki
vaan herkuttelua ja juoppoutta -- enemmän kuin koskaan ennen, hänestä
tuntui.

Sitten sai hän vielä kokea jotakin epämieluista. Hän kohtasi
Laura Heganin; ja otaksuen hänen ottavan sydämellisesti vastaan
hänen tervehdyksensä, meni hän hänen luokseen ja puheli hänelle
viehättävästi. Ja Miss Hegan tervehti häntä jääkylmällä
kohteliaisuudella; hänen huomautuksensa olivat niin lyhyitä, ja hän
kääntyi pois niin äkkiä, aivankuin olisi tahtonut masentaa häntä.
Montague läksi pois aivan hämmentyneenä. Mutta myöhemmin muistui
hänen mieleensä, mitä kaikkia juoruja hänen ja Mrs Winnien ympärillä
liikkui, ja hän arvasi, että se oli selityksensä Miss Heganin
käytökseen.

Tämä välinäytös heitti varjon koko hänen käyntinsä yli. Sunnuntaina
matkusti hän maalle, ja kahlasi yksin lumimyrskyn läpi, täynnä
tyytymättömyyden tunnetta menneisyyttä kohtaan ja kaikellaisia
aavistuksia tulevaisuudesta. Hän vihasi tätä rahamaailmaa, jossa
se, mikä oli kaikista pahinta ihmisluonteessa, kaivettiin pinnalle;
hän vihasi sitä ja toivoi, ettei olisi koskaan asettanut jalkaansa
sen rajojen sisäpuolelle. Ainoastaan kahlaamalla niin kauan kunnes
oli liiaksi väsynyt tuntemaan enää mitään, kykeni hän hallitsemaan
itsensä.

Ja sitten pimeän alkaessa laskeutua saapui hän takaisin, ja löysi
sähkösanoman, joka oli lähetetty New-Yorkista:

"Tule vastaan Pennan asemalle Jerseyn kaupungissa kello yhdeksän
aikaan tänä iltana. Alice."

Tämä sanoma tietenkin karkotti kaikki muut ajatukset hänen
mielestään. Hänellä ei ollut aikaa kertoa siitä edes Oliverille
-- hän hyppäsi automobiiliin ja ryntäsi suoraapäätä tavottamaan
ensimäistä junaa, joka vei hänet kaupunkiin. Ja koko tuon pitkän,
kylmän matkan ajan yli lauttojen ja maanteiden pohti hän tätä
mysteriota. Alicen seuruetta ei oltu odotettu vielä kahteen viikkoon;
ja vasta kaksi päivää sitten tuli kirje Los Angelesista, sanoen, että
he varmastikin viipyisivät yhden viikkokauden yli ajan. Ja nyt Alice
oli kotona takaisin!

Hän huomasi, että pikajuna lännestä saapui juuri mainitulla tunnilla;
nähtävästi siis Alice ei ollut tullut Prenticien junassa ollenkaan.
Pikajuna myöhästyi puoli tuntia, ja hän asteli edestakaisin
junasillalla halliten kärsimättömyyttään niin hyvin kuin voi. Ja
viimein pitkä juna puhkutti sisälle ja hän näki Alicen astuvan alas
junasillalle. Hän oli yksin!

"Mitä tämä merkitsee?" olivat ensimäiset sanat, mitkä Montague lausui
hänelle.

"Se on pitkä juttu", vastasi hän. "Halusin päästä kotia."

"Tarkotatko, että olet tullut koko matkan rannikolta saakka
yksinäsi!" änkytti Montague.

"Yksin", sanoi hän, "koko matkan."

"Kuinka maailmassa --", alotti Montague.

"En voi kertoa siitä täällä, Allan", sanoi hän. "Odota, kunnes
pääsemme johonkin rauhalliseen paikkaan."

"Mutta", jatkoi hän itsepintaisesti, "Prenticet! He päästivät sinut
tulemaan kotia yksin?"

"He eivät tietäneet siitä", sanoi hän. "Minä juoksin tieheni."

Montague oli sekaantunut enemmän kuin koskaan. Mutta kun hän aikoi
tehdä lisää kysymyksiä, laski Alice käden hänen käsivarrelleen.
"Pyydän, odota, Allan", sanoi hän. "Menen aivan hämmennyksiin siitä
puhuessani. Se oli Charlie Carter."

Ja niin välähti Montaguelle valonkipinä. Hän tapaili henkeä ja
änkytti, "oh!"

Hän ei puhunut sanaakaan, ennenkuin he olivat kulkeneet yli
lauttauksen ja sijoittautuneet vaunuun, joka läksi liikkeelle. "No",
sanoi hän, "kerroppas nyt."

Alice alotti. "Olin hyvin hämmentynyt", sanoi hän. "Mutta sinun tulee
ymmärtää, Allan, että minulla on ollut lähes viikkokauden aika sitä
ajatella, enkä minä siitä enää välitä. Siksi pyydän, ettet antaisi
sen kiihdyttää itseäsi; se ei ollut Charlie-paran vika -- hän ei voi
auttaa itseään. Se oli minun oma erehdykseni. Minun olisi tullut
noudattaa sinun neuvoasi ja olla olematta missään tekemisissä hänen
kanssaan."

"Jatka", sanoi hän; ja Alice kertoi koko tarinan.

Seurue oli lähtenyt tarkastusmatkalle, ja hänellä oli ollut pääkipua,
jonka tähden hän oli jäänyt vaunuun. Ja Charlie Carter oli tullut
ja alkanut tehdä rakkauden tunnustusta hänelle. "Hän oli jo ennen
pyytänyt minua avioliittoon -- se tapahtui matkalle lähdettäessä",
sanoi hän. "Ja minä sanoin hänelle ei. Siitä lähtien ei hän tahtonut
koskaan päästää minua yksin. Ja tällä kertaa käyttäytyi hän
hirvittävällä tavalla -- hän heittäytyi maahan polvilleen ja itki ja
sanoi, että hän ei saattanut elää ilman minua. Ja kaikki, mitä minä
sanoin, oli aivan turhaa. Viimein hän -- hän tarttui minuun kiinni
-- eikä hän tahtonut minua päästää menemään. Minä olin raivoissani
ja säikähtynyt. Minun täytyi uhata huutaa apua, ennenkuin hän päästi
minut. Ja nyt -- nyt tiedät sinä, kuinka se tapahtui."

"Tiedän", sanoi Montague vakavasti. "Jatka."

"No hyvä, sen jälkeen päätin minä, että minä en voinut jäädä
minnekään, missä minun oli pakko nähdä häntä. Jos minä olisin
pyytänyt Mrs Prenticeä lähettämään hänet pois, olisi siitä syntynyt
skandaali, ja se olisi heittänyt tahraisen varjon jokaisen matkalle.
Siksi läksin minä ulos, ja sain tietää, että lyhyen ajan kuluttua
läksi juna itään, ja minä pakkasin kokoon tavarani ja jätin lyhyen
ilmotuksen Mrs Prenticelle. Kerroin hänelle tekaistun jutun --
sanoin, että olin saanut sähkösanoman, että äitini oli sairaana, ja
että en halunnut riistää heidän hyvää aikaansa, jonka tähden olin
lähtenyt yksin. Se oli kaikista parasta, mitä voin ajatella. En
peljännyt matkustaa, sikäli kuin olin varma, ettei Charlie ehtinyt
matkaani."

Montague ei sanonut sanaakaan; hän istui kädet lujasti yhteen
puristettuina.

"Sellainen teko näyttää toivottomalta", sanoi Alice hermostuneesti.
"Mutta näetkös, olin suunniltani ja onneton. En enää välittänyt
seurueesta vähääkään -- tahdoin olla kotona. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän", sanoi Montague. "Ja minä olen iloinen, että olet täällä."

He saapuivat kotia ja Montague soitti Harveylle ja kertoi veljelleen,
mitä oli tapahtunut. Hän saattoi kuulla Oliverin hämmästyneen
huohotuksen. "Se on suloinen hyvä-huomen!" sanoi hän saatuaan jälleen
tyyneytensä; ja sitten lisäsi hän nauraen, "Otaksunpa, että se
vakiinnuttaa Charlie-paran aikomuksia."

"Olen iloinen, että olet tullut siihen johtopäätökseen", sanoi toinen
asettaessaan kuulotorven paikoilleen.

Tämä tapahtuma järkytti Montaguea suuresti. Mutta hänellä ei ollut
paljoa aikaa ajatella sitä -- seuraavana aamuna kello yhdentoista
aikaan oli hänen asiansa tuleva tutkittavaksi, ja siksi kaikki
hänen ajatuksensa kääntyivät siihen. Tämä asia oli ollut ainoana
todellisena mielenkiinnittäjänä hänen elämässään kolmena viimeisenä
kuukautena; se oli hänen päämääränsä, asia, jonka tähden hän kärsi
kaikkea, mikä muuten olisi ajanut hänet inholla luotaan. Ja hän oli
harjottanut itseään niinkuin atleetti suurta kilpailua varten; hän
oli täydellisesti kunnossa ja valmiina otteluun elämästään. Hän läksi
kaupungille sinä aamuna jokainen jänne ruumiissaan ja mielessään
sykkivänä ja palavana; ja hän meni toimistoonsa ja posti oli tuonut
hänelle kirjeen Mr Hasbrookilta. Hän avasi sen nopeasti ja luki
sanoman, lyhyen, suoran ja päättäväisen niinkuin miekansivallus:

"Pyydän ilmottaa Teille, että olen saanut tyydyttävän ehdotuksen
Fidelity-yhtiöltä. Olen sopinut heidän kanssaan ja tahdon peräyttää
jutun. Kiittäen Teitä palveluksistanne olen Teidän aina uskollinen."

Montaguelle tuli tämä niinkuin ukkosen isku. Hän istui aivan
mykistyneenä -- hänen kätensä herposivat ja kirje putosi pöydälle,
joka oli hänen edessään.

Ja kun hän viimein liikkui paikoiltaan, tarttui hän telefooniin ja
käski sihteeriään soittamaan Mr Hasbrookille. Sitten istuutui hän
odottamaan; ja kun kello soi, otti hän telefoonin toivoen kuulevansa
Mr Hasbrookin äänen, ja aikoen vaatia selitystä. Mutta hän kuulikin
oman sihteerinsä äänen, joka sanoi: "Sentraalista ilmotetaan, että
numero on katkaistu, herra."

Ja hän ripusti kuulotorven paikoilleen ja istui jälleen
liikkumattomana. Valhekuva oli hävinnyt!

Montaguelle merkitsi tämä muutosta koko hänen elämän toiveissaan.
Kaikki hänen toiveensa menivät sen kautta sirpaleiksi. Hänellä ei
ollut enää mitään tekemistä, ei mitään ajattelemista; maa hänen
jalkojensa alla oli pettänyt!

Hän hehkui täynnä raivoa ja vihaa. Häntä oli petetty ja pidetty
narrina; häntä oli käytetty hyväkseen ja sitten viskattu syrjään.
Ja nyt hänellä ei ollut mitään, mitä hän olisi voinut tehdä -- hän
oli kerrassaan avuton. Enimmän piinasi kuitenkin häntä tunne niiden
voimien ylivoimaisesta mahtavuudesta, jotka olivat pitäneet häntä
nukkenaan; ja niiden ponnistusten täydellinen hyödyttömyys, joita
hän tai kuka tahansa muu niitä vastaan saattoi tehdä. Ne olivat
niinkuin luonnon kosmilliset perusvoimat; ne pitivät koko maailmaa
kynsissään, ja tavallinen ihminen oli yhtä paljon heidän vallassaan
kuin akanahöytyvä myrskyssä.

Kaiken päivää istui hän toimistossaan hautoen ja yllyttäen vihaansa.
Hänellä oli mielentiloja, jolloin hän tahtoi heittää kaiken, pudistaa
kaupungin tomut jaloistaan, ja mennä takaisin kotiin ja palauttaa
siellä mieleensä, mitä oli olla herrasmiehenä. Ja sitten toisinaan
oli hänellä sotaisia mielentiloja, jolloin hän tahtoi omistaa koko
elämänsä niiden miesten rankaisemiseen, jotka olivat käyttäneet
häntä hyväkseen. Hän haki käsiinsä jonkun toisen, joka omisti
vakuutuskirjan Fidelityssä ja johon hän voisi luottaa; hän ottaisi
jutun ilman mitään maksua ja ajaisi sen läpi loppuun saakka! Hän
pakottaisi sanomalehdet puhumaan siitä -- hän pakottaisi ihmiset
kuulemaan, mitä hän sanoi!

Ja sitten illan lähetessä meni hän kotia katkerana ja haavottuneena.
Ja siellä istui hänen veljensä häntä odottamassa ja syventyneenä
tutkimuksiinsa.

"Hohoo", sanoi hän ja otti päältään päällystakkinsa valmistaakseen
itseään vielä uuteen häpeään -- kertomaan epäonnistumisestaan
Oliverille ja kuulemaan hänen ijänikuista "sanoinhan sen sinulle."

Mutta Oliverilla itsellään oli jotakin juteltavaa, jotakin, jota hän
ei voinut pidättää. Hän sanoa tokasi heti -- "Sano minulle, Allan!
Mitä merkillisiä on tapahtunut sinun ja Mrs Winnien välillä?"

"Mitä tarkotat?" kysyi Montague terävästi.

"Oh", sanoi Oliver, "jokainen puhuu jostakin riitaisuudesta."

"Ei ole ollut minkäänlaista riitaa", sanoi Montague.

"No hyvä, mitä se sitten on?"

"Ei yhtään mitään."

"Sen täytyy olla jotakin!" huudahti Oliver. "Mitä muuten nämä kaikki
jutut merkitsevät?"

"Mitkä jutut?"

"Teistä kahdesta. Kohtasin Mrs Vivie Pattonin aivan äsken, ja hän
vannotti minua olemaan vaiti ja kertoi minulle, että Mrs Winnie oli
kertonut jollekulle, sinun tehneen hänelle niin raivoisia rakkauden
tunnustuksia, että hänen oli täytynyt pyytää sinua jättämään talonsa."

Montague kyyristäytyi kokoon aivankuin iskusta.

"Oh", läähätti hän.

"Niin hän sanoi", sanoi Oliver.

"Se on valhe!" huusi hän.

"Niin sanoin minäkin Mrs, Vivielle", sanoi toinen; "se ei kuulosta
sinun tapaiseltasi --"

Montague oli lentänyt tulipunaiseksi. "Minä en sitä tarkota!" huusi
hän. "Tarkotan, että Mrs Winnie ei ole koskaan sanonut mitään
sellaista."

"Oo", sanoi Oliver pudistaen olkapäitään. "Saattaa olla, ettei",
lisäsi hän. "Mutta tiedän, että hän on raivoissaan jostakin sinulle
-- jokainen siitä puhuu. Hän kertoo ihmisille, että hän ei koskaan
puhu enää sanaakaan sinulle. Ja sitäpä minä tahtoisin tietää, minkä
tähden sinun on tehtävä vihamieheksesi jokainen, jonka tunnet?"

Montague ei virkkanut mitään; hän vapisi vihasta.

"Kautta kaikkivaltiaan, mitä teit sinä hänelle", alkoi taas toinen.
"Etkö voi uskoa minulle --"

Ja äkkiä Montague hyppäsi seisaalleen. "Oi, Oliver", huudahti hän,
"jätä minut yksin! Lähde pois!"

Ja hän meni viereiseen huoneeseen ja paiskasi oven kiinni ja alkoi
kävellä edestakaisin niinkuin häkkiin suljettu eläin.

Se on valhe! Se oli valhe! Mrs Winnie ei ollut koskaan sanonut
sellaista! Hän ei tulisi koskaan sitä uskomaan -- se oli vain
likainen riekale noista julkisuutta karttavista juoruista!

Mutta sitten valtasi hänet uusi raivonpuuska. Mitä merkitsee --
oliko se totta tai ei -- oliko mikään totta vai ei! Eikö ollut
yhdentekevää, jos joku olisi tehnyt kaikki nuo likaiset ja inhottavat
asiat, mitä kaikki muut sanoivat heidän tehneet? Siitähän jokainen
puhuu! Sitähän jokainen uskoi -- siitähän jokainen oli huvitettu!
Se oli koko ylhäisön mittakaava -- sen ihanne ja ohjaaja! Sillä
tavalla kuluttivat he aikaansa, toistamalla likaisia juttuja
toinen toisistaan; eläen ilmapiirissä, joka oli täynnä epäluuloja,
ihmishalveksumista, loppumattomia kuiskeita ja valheita ja juoruja
alhaisista juonista.

Voimakas raivovirta kohosi aaltoina hänen sisällään ja nieli hänet
mukanaan -- raivo sitä maailmaa kohtaan, johon hän oli tullut, ja
itseään vastaan sen osan tähden, mitä hän siinä oli näytellyt. Kaikki
näytti nousseen huippuunsa yhdellä kertaa; ja hän vihasi sitä,
mitä he tekivät, vihasi kaikkea sitä, mitä he olivat houkutelleet
hänet tekemään. Hän vihasi tapaa, millä hän oli saanut rahansa, ja
tapaa, millä hän oli sen kuluttanut. Hän vihasi joutilaisuutta ja
tuhlaavaisuutta, juoppoutta ja kohtuuttomuutta, tarkotuksettomuutta
ja typeryyttä.

Ja äkkiä kääntyi hän ja lennätti auki sen huoneen oven, missä Oliver
yhä istui. Ja hän seisoi kynnyksellä huudahtaen, "Oliver, nyt on
kaikki loppunut!"

Oliver tuijotti häneen. "Mitä tarkotat?" kysyi hän.

"Tarkotan sitä", huusi hänen veljensä, "että olen saanut niin paljon
kuin jaksan kestää 'seuramaailmasta'! Ja aijon nyt lähteä tieheni.
Sinä voit jatkaa -- mutta minä en aijo enää ottaa toista askelta
sinun kanssasi! Minä olen saanut kylliksi -- ja luulenpa, että Alice
on saanut kylliksi hänkin. Riistämme itsemme irti teidän käsistänne
-- lennämme ulos!"

"Mitä aijot tehdä?" änkytti Oliver.

"Aijon jättää nämä kalliit huoneustot -- jättää ne huomisaamuna,
kun viikko on lopussa. Ja aijon lakata tuhlailemasta rahojani
sellaiseen, mitä en tarvitse. Aijon lakata vastaanottamasta kutsuja,
ja kohtaamasta ihmisiä, joista en pidä tai joita en tahdo tuntea.
Olen koettanut peliänne, olen koettanut sitä kovasti ja minä en pidä
siitä; ja minä aijon päästä ulos, ennenkuin se on liian myöhäistä.
Olen koettava löytää jonkun säädyllisen ja yksinkertaisen paikan,
missä elän; ja sitten aijon mennä alas kaupunkiin ja etsiä, eikö
New-Yorkissa löytyisi ihmiselle jotakin keinoa, millä rehellisesti
ansaitsisi elatuksensa!"





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Maailmankaupunki" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home