Title: Ylhäisiä naisia
Author: Hardy, Thomas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ylhäisiä naisia" ***


YLHÄISIÄ NAISIA

Kirj.

Thomas Hardy


Suom. J. Hollo



WSOY, Porvoo, 1922.



SISÄLLYS:

     Esipuhe.
  1. Wessexin ensimmäinen kreivitär.
  2. Barbara, sukujaan Grebe.
  3. Stonehengen markiisitar.
  4. Lady Mottisfont.
  5. Lady Icenway.
  6. Squire Petrick'in lady.
  7. Anna, lady Baxby.
  8. Lady Penelope.
  9. Hamptonshiren herttuatar.
 10. Jalosukuinen Laura.



ESIPUHE.


Thomas Hardy syntyi vuonna 1840 Upper Bockhamptonissa, pienessä
kylässä lähellä Dorchesteria, -- samaa kaupunkia, missä hän
nyt on jo joitakin vuosikymmeniä asunut omassa talossaan.
Hän aloitti uransa arkkitehtina ja sai vuonna 1863 palkinnon
arkkitehtuuripiirustuksista sekä kultamitalin kirjoitelmasta
"Tiili- ja terrakotta-arkkitehtuurista". Varhaisin hänen painetuista
julkaisuistaan on "Chamber's Journal'issa" v. 1865 ilmestynyt pieni
kirjoitus "Miten rakensin itselleni talon". Vasta vuonna 1871,
31-vuotiaana, hän esiintyy kirjailijana. Esikoisteosta, romaania
"Desperate Remedies", seurasi jo sen jälkeisenä vuonna rahvaankuvaus
"Under the Greenwood Tree. A rural painting of the Dutch School".
Vuonna 1874 julkaisemallaan teoksella "Far from the Madding Crowd"
saavutti hän yhä vieläkin kiistämättömän arvoasemansa kirjailijana,
joka George Meredithin rinnalla mainitaan ensimmäisenä Englannin
kirjallisuudessa. Hänen tuotantonsa huippukohtia ovat romaanit "The
Return of the Native" (1878), "The Major of Casterbridge" (1886),
"The Woodlanders" (1887), "Tess of the d'Urbervilles" (1891), "Jude
the Obscure" (1895), sekä novellikokoelmat "A Group of Noble Dames"
(1891) ja "Life's Little Ironies" (1894). Hän on myöskin julkaissut
neljä runonidosta sekä maailmanhistoriallisen, Napoleonin aikaa
käsittelevän draaman "The Dynasts."

Thomas Hardyn nimi ei ole outo Suomen yleisölle. Aikaisemmin on
suomeksi käännetty hänen romaaneistaan se, joka Englannissa on
herättänyt enimmän huomiota. Ja tämä romaani on tarjonnut hyvän
tilaisuuden tutustua hänen kirjallisen tuotantonsa eri puoliin. Ne,
jotka ovat lukeneet "Tessin tarinan", kohtaavat kuitenkin näissä
nyt suomennetuissa kertomuksissa aivan toista kuin odottavat.
Vaikka "Ylhäisiä naisia" ilmestyi vain vuotta ennen kuin "Tess"
näki päivänvalon, on novellivalikoimassa tuskin hiventäkään suuren
romaanin synkkää vakavuutta. Käsittelytapansa samoin kuin aiheiden
puolesta nämä kirpeät herraskartanotarinat eroavat kirjailijan
raskaista talonpoikaisromaaneista. Mutta "Ylhäisiä naisia" ei silti
ole mikään poikkeus Hardyn muusta tuotannosta. Se liittyy aiheensa
puolesta välittömästi hänen muihin teoksiinsa, tai paremminkin, sillä
on oikeutettu paikkansa niiden muodostamassa sikermässä.

Hardyn romaaneilla ja novelleilla on nimittäin, niin sisäisesti
erilaisia kuin ne muuten voivatkin olla, eräänlaista ulkonaista
yhteyttä keskenään. Hänen teoksiensa uusimmassa painoksessa onkin
kaikkien nidosten yhteisenä yläotsakkeena "The Wessex Novels".
Kirjailija on tällä itse tahtonut ilmaista, että hänen runoutensa
aina liikkuu määrätyllä ja tarkoin rajoitetulla alueella. Hän on
valinnut itselleen pienoisen maan, jolle on antanut oman nimensä ja
joka hänen kauttaan on päässyt kirjalliseen maantietoon.

Hardyn Wessex, "Hardyn maa" -- jonka rajat eivät suinkaan ole samat
kuin vanhan Länsi-Saksin kuningaskunnan -- ei ole laajuudeltaan
suuri, sillä se käsittää vain pienen osan Etelä-Englantia. Mutta tämä
pieni maakunta, jossa Hardy on kasvanut ja jossa hän on viettänyt
suurimman osan elämäänsä, on niin täydelleen hänen omansa, että
hän tuntee sen alueella jokaisen tien ja jokaisen kyläpahasen. Hän
kuvaa ainoastaan sellaisia paikkoja, joissa hän on itse käynyt, ja
senlaatuisia ihmisiä, joihin hän on itse tutustunut. Kansan tavat
ja seutujen perintätarut ovat antaneet hänelle kertomusten aiheita.
Samoin kuin hän teoksissa "Far from the Madding Crowd", "The Return
of the Native" ja "Tessin tarinassa" on kuvannut Wessexin alempien
luokkien elämää, on hän "Ylhäisissä naisissa" käsitellyt seudun
vanhoja taruja, jotka kertovat Wessexin ikivanhojen herraskartanoiden
elämästä. Kummassakin tapauksessa on mielenkiintoista verrata
toisiinsa kaunokirjallista tuotetta ja sitä, mitä tiedetään sitä
vastaavasta todellisuudesta.

       *       *       *       *       *

Ei ole merkitystä vailla se, että "Hardyn maa" on saanut nimen,
jota ei enää tavata maantieteellisissä nimistöissä. "Wessexin
romaanit" eivät tosin ole historiallisia romaaneja. Mutta ne eivät
myöskään, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, ole uudenaikaisia,
saati sitten nykypäivien ajankuvauksia. Silloinkin, kun aihe on
saatu nykyaikaisesta elämästä, tapahtuu toiminta ympäristössä,
jonka nykyaikainen kehitys on jättänyt verraten koskemattomaksi.
Vakinaisen, piintyneen maalaisen tavoin, jonka jatkuvaisuuden aisti
on hyvin kehittynyt, asettaa Hardy aina nykyisen menneen yhteyteen.
Hänen kotiseudullaan olevilla muistomerkeillä roomalaisten ja heidän
edeltäjiensä ajoilta on siten tärkeä sija hänen kuvauksissaan. -- On
luonteenomaista, mainitaksemme vain yhden esimerkin, että hän antaa
"Tessin" viimeisen suuren kohtauksen tapahtua lähellä Stonehenge'iä,
Englannin vanhinta esihistoriallista muistomerkkiä. -- Samalla
tavoin hän on muissa romaaneissaan ja novelleissaan halukkaasti
kuvaillut vanhoja hautakumpuja, raunioita ja muistokiviä. Ja enemmän
kuin mihinkään muuhun hän kiinnittää huomiota arkkitektonisiin
muistomerkkeihin, sarkofageihin, lasimaalauksiin, kirkkoveistoksiin
y.m. Nuoruudessaan, jolloin hän arkkitehdin apulaisena matkusteli
kylästä kylään vanhoja kirkkoja kuntoonpanemassa, oli hänellä hyvä
tilaisuus oppia tuntemaan nämä muinaisten aikojen jäännökset. Ja
hänen ammattitoimensa oli johtanut, ettemme sanoisi pakottanut,
hänet tutustumaan historiallisiin todistuskappaleisiin, joita
kätkeytyy vanhoihin muistotauluihin, hautakirjoituksiin ja
lasimaalausten lauselmiin. Siksi ei olekaan ihme, että hän
romaaneissaan ja novelleissaan sekä kuvailee paikat topografisen
tarkasti että selvittelee perhetarinoita asiantuntevasti kuin seudun
historioitsija. Tämä kirjailijan "kotiseutututkimusharrastus",
joka -- usein pitkien asiasta poikkeavien kuvausten muodossa --
tuntuu kaikissa hänen teoksissaan, ei esiinny missään niin selvästi
kuin "Ylhäisissä naisissa". Antamalla erään "Luonnontieteellisen
ja Historiallisen seuran" jäsenten kertoa keskustelusävyssä nämä
kymmenen kertomusta ja liittämällä välilehdiksi näiden kertojain
keskeisiä lyhyitä keskusteluja hän on saanut täyden vapauden
esittää ainettaan laveasti joka taholta. Pieni novellisikermä on
täten saanut romanttisen herraskartanotarinan luonteen, tarinan,
jonka kommentaareina on suorastaan pieniä sukuhistoriallisia ja
maantieteellisiä huomautuksia. Tätä aito paikkakuntahistorian
vaikutelmaa vastustaa vain se, että vanhojen tilojen ja perheiden
nimet usein on muovattu aivan tuntemattomiksi. Mutta tämä seikka
ei ole voinut estää Hardyn ihailijoita ottamasta selville niitä
paikkakunnalla liikkuvia perintätietoja, jotka ovat kertomusten
pohjana. Ja niin tarkoin on tutkittu "Hardyn maata", että nyttemmin
on saatu identifioiduksi suurelta osalta ne henkilöt ja paikat, jotka
mainitaan "Ylhäisissä naisissa".

Niinpä tiedetään, että se "Wessexin kreivitär", jonka kohtaloista
kuulemme ensimmäisessä kertomuksessa, todellisuudessa oli Wellsin
Thomas Hornerin ja Melburyn Susanna Strangways'in tytär. Betty
Dornellin pakomatka nuoren Phelipsonin kera ja ne romanttiset seikat,
jotka liittyvät hänen ja puolison välillä tapahtuvaan sovintoon,
lienevät Hardyn mielikuvituksen luomia. Mutta Bettyn elämän
perustavat kohdat on saatu vanhasta sukutaulusta, joka sanoo, että
Elizabeth Horner, syntynyt v. 1723, meni v. 1736, s.o. 13-vuotiaana,
naimisiin Sir Stephen Foxin, Ilchesterin kreivin kanssa ja että
hän oltuaan neljäkymmentä vuotta avioliitossa eli vielä 16 vuotta
kreivin kuoleman jälkeen. Se hautakirjoitus, jonka Hardyn kertomuksen
sankaritar kaiverruttaa miehensä hautakiveen, on tarkalleen sama
kuin jotkut rivit Ilchesterin kreivin pitkästä epitafista, joka
vielä tänä päivänä on luettavana Melburyn linnankappelissa. Ja
itse Mells Park-kertomuksen Falls-Park -- on komea herraskartano,
jonka omistajina ja asukkaina edelleenkin on "Wessexin ensimmäisen
kreivittären" jälkeläisiä.

Toisen novellin sankarittaren historiallisia vastinetta ei ole helppo
löytää asiakirjoista. Ansaitsee kuitenkin huomauttamista, että
on ollut olemassa Barbara Webb -- Shaftesburyn viidennen kreivin
puoliso --, joka kuoli Firenzessä ja oli antanut elämän yhdelletoista
lapselle, joista vain yksi pääsi täysi-ikäiseksi. Pieni ravintola,
josta Barbara pakeni kauniin rakastajansa seurassa ja jonka luona
hän odotti onnettoman puolisonsa paluuta, on meidän päiviimme saakka
säilyttänyt entisaikaisen luonteensa.

Kertomus, tai oikeammin jutelma "Anna, lady Baxby" on peräisin
pienestä todellisesta episodista suuren kansalaissodan ajoilta.
Sherborne Castlea (Hardyn Sherton Castlea) piirittivät parlamentin
joukot Bedfordin kreivin johtamina. Linnanherra, lordi Digby (Baxby)
oli todellisuudessa samoin kuin kertomuksessakin naimisissa kreivi
Bedfordin sisaren kanssa. Ja jos hänen vaimonsa jonkun aikaa tunsikin
vetovoimaa veljensä puolueeseen päin, oli hän taas piankin yhtä
täydellinen rojalisti kuin kuka muu piiritetyssä linnassa olija
tahansa. Kerrotaan nimittäin, että kun puolustusvoimat olivat
lopussa, tarjouduttiin antautumaan eräillä edullisilla ehdoilla.
Mutta jollei ehtoja hyväksytty, oli lady Digby yksin asettuva
vallille piirittäjien nuolien maalitauluksi. Tämä vaihtoehto kuuluu
ylenmäärin peloittaneen hänen veljeään, joka lakkautti piirityksen
ja vetäytyi joukkoineen sotanäyttämön toiseen osaan. Kuten näkyy, ei
kertomuksen kuvaama perhetunteiden ja poliittisten velvollisuuksien
ristiriita ole Hardyn keksimä, vaikka hän on itse jutelmaan liittänyt
joitakin piirteitä, joita ei ole historiallisessa perintätiedossa.
Kahdeksannessa kertomuksessa Hardy on käsitellyt vanhaa tarinaa
Penelope Darcysta, Riversin kreivittärestä, joka vuoron mukaan
otti miehekseen kaikki kolme kosijaansa. On myöskin otaksuttavaa,
että hän jäljelläoleviin "naisiin" nähden on käyttänyt hyväkseen
suullista perintätietoa, jota ei enää voida todeta eikä oikaista
viittaamalla historiallisiin asiakirjoihin. Varmaa ainakin on,
että hän on kertomuksissaan osannut hyvin tavata sen sävyn, joka
on ominainen vanhoille, sukupolvien ajat suusta suuhun kulkeneille
herraskartanotarinoille. Tuntee usein sen romanttisen ja hivenen
verran fantastisen kaunistelun, jota kansa käyttää kertoessaan
vanhoista ylhäisistä naisista. Tarinoiden viehättävyyteen ei myöskään
vaikuttane vähimmin se, että kauniit herttuattaret ja kreivittäret
on nähty jonkun matkan päästä -- ylpeinä naisina, jotka ratsastavat
korskuvin hevosin läpi maailman, johon eivät pääse kirkonisännät,
maltaantekijät ja hiljaiset maalaisherrat.

       *       *       *       *       *

Niin paljon kuin Hardy lieneekin verottanut seudun vanhoja
perimätaruja, on kuitenkin kertomusten oleellinen sisältö kotoisin
hänen omasta mielikuvituksestaan. Sukutaulut, hautakirjoitukset
ja kylätarinat ovat tarjonneet joitakin nimiä, tapauksia ja
luonteenomaisia anekdootteja, mutta persoonallisuudet, naiset itse
ja heidän miehensä tai rakastajansa, ovat kirjailijan luomia, ja
niissä näkee selvät alkuperän merkit. Nämä kymmenen naista ovat
tosin keskenään erilaisia, mutta heillä on monta yhteistäkin
luonteenpiirrettä samalla kuin he ovat Hardyn muiden naishahmojen
kaltaisia. He ovat hurmaavia, mutta eivät suinkaan virheettömiä
olentoja, ja heiltä puuttuu tavallisesti juuri ne hyveet, joita
kirjallisen sovinnaisuuden nimenomaan Englannissa on tapana omistaa
nuorelle naiselle. Yhteiskunnalliset velvollisuudet ja perinnäinen
moraali ovat käsitteitä, joita ei heidän ajatuksissaan näy olevan
olemassakaan ja jotka vielä vähemmin voivat vaikuttaa heidän
elämäänsä. Kainoutta ja naisellista vaatimattomuutta korvaamassa
tapaa heissä usein yritteliään uskaliaisuuden. Kaikessa, mikä
koskee rakkautta, he ovat rohkeampia kuin miehet. Mutta he tuntevat
sensijaan voittamatonta pelkoa yhteiskunnallista häväistystä
kohtaan. Ja kun on kysymyksessä oman uhkamielisyyden seurauksien
välttäminen, on näillä "ylhäisillä naisilla" suorastaan hämmästyttävä
kylmäverisyys ja teeskentelytaito. Kaikkine näine moraaliselta
kannalta moitittavine ominaisuuksineen he eivät kuitenkaan voi
tehdä tyhjäksi myötätuntoamme. Lukija ei heitä tuomitse, koska hän
käsittää, että he harhautumistaan huolimatta ovat olemukseltaan
puhtaita ja kokonaisia ja ettei heidän oveluutensa ole harkittua,
vaan vaistomaista. Varovaisten, tyynesti laskevien miesten rinnalla
-- "Ylhäisten naisten" ainoa todellinen rakastaja on mies, jolla,
kuten erikoisesti huomautetaan, on "ulkomaalaista verta suonissaan"
-- ovat Hardyn naiset kuin alkuvoimaisia luonnonolentoja. He
ovat täynnä sitä mitä Ellen Key nimittää "hurjuudeksi" ja miehet
"pirullisuudeksi"; luonteenomituisuus, joka on arvaamaton, oikukas
ja ällistyttävä ja jota emme voi ymmärtää, se kun on pohjaltaan
järjenvastainen.

Hardyn naishahmoja, joissa vaisto vaikuttaa järkielämän ulkopuolella
-- tai jos tahtoo sanoa, sen yläpuolella -- on useilta tahoilta
moitittu epätodenmukaisuudesta. Mutta vielä enemmän on ollut
muistutettavaa sitä tapaa vastaan, jolla hän muovailee sankariensa
ja sankaritartensa elämänvaiheet. Jos hän on laatinut itselleen
oman erikoisteorian naisluonnon teistä ja harhateistä, on hänellä
vielä tarkemmin määrätty käsitys elämän oikuista ja vaihteluista.
Kohtalo on arvaamaton ja järjenvastainen -- se on Hardyn samoin
kuin vanhojen kreikkalaisten runoilijain silmissä tuntemattomien
voimien leikittelyn tulos. Leikki voi aiheuttaa milloin farsseja,
milloin murhenäytelmiä, mutta kummassakin tapauksessa se
pettää omat toiveemme yhtä suuressa määrin. Ihmiset pyrkivät
vapautumaan välttämättömyydestä, he karkaavat velvoituksistaan ja
sitoumuksistaan, mutta he palaavat aina, jolleivät ensimmäiseen
rakkauteensa niin ainakin ensimmäiseen orjuuteensa. Jos seuraa Hardyn
suurten romaanien sarjaa, voi panna merkille, miten tämä pettävän
kohtalon aihe alinomaa kertautuu hänen runoudessaan. Samoin kuin hän
on eräässä novellikokoelmassaan kuvannut "Life's little ironies",
elämän pikku ironioja, on hän "Tessin tarinassa" kuvannut suuren ja
traagillisen elämänironian. "Tess" on senvuoksi surullinen tarina,
kuten useimmat Hardyn romaaneista.

Mutta paremmin kuin mistään muusta kirjailijan teoksesta oppii
"Fawleysta" tuntemaan Hardyn elämänkatsomuksen: -- raskaan ja
synkän pessimismin, jota eivät lievennä mitkään uskonnolliset
tai metafyysilliset lohdutusperusteet ja joka vaikuttaa sitä
painostavammin kun se on resignoitunut ja vain poikkeuksittain
etsii ilmaisua puhkeamalla katkeriin syytöksiin elämää ja
maailmanjärjestystä vastaan.

Näissä suurissa romaaneissa on ironista elämänkulkua tarkasteltu ja
käsitelty traagillisena aiheena. Useimmissa nyt suomennetun kirjan
kertomuksissa on näkökanta päinvastainen. Hardyn huumori ei missään
olekaan ollut niin vapaata kuin "Ylhäisissä naisissa". Ja hänen
tyylinsä on näissä lyhyissä kertomuksissa keveämpää ja keskitetympää
kuin hänen suuremmissa teoksissaan. Ainoastaan kuvauksissa ilmenee
joskus se arvokas ja raskas, mutta samalla ylen monimutkainen
sanontatapa, joka on Hardylle ominainen ja joka, sanottakoon siitä
mitä tahansa, osaltaan suuressa määrin antaa hänen tuotannolleen
persoonallisen luonteen. -- -- --

_Yrjö Hirn_.



1.

WESSEXIN ENSIMMÄINEN KREIVITÄR.

Esittänyt Paikallishistorioitsija.


King's-Hintockin kartano (sanoi kertoja kääntäen muistiinpanokirjansa
lehteä) -- King's-Hintockin kartano on, kuten tiedämme, uhkeimpia
niistä herraskartanoista, jotka sijaitsevat kauniin Blaekmoorimme eli
Blackmoor Vale'in yläpuolella. Niiden erikoisten tapahtumain aikana,
joista nyt käyn kertomaan, rakennus lepäsi, kuten monta kertaa
ennen, tyynen ja kirkkaan yön täydessä hiljaisuudessa, vain tähtien
viileän hohteen valaisemana. Oli talvisaika, kauan sitten, sillä
kahdeksannestatoista vuosisadasta ei ollut kulunut juuri enempää kuin
kolmasosa. Talon pohjois-, etelä- ja länsisivuilla olivat kaikki
ikkunat kiinni ja kaikki uutimet alhaalla: itäpuolella sitävastoin
oli avoinna yksi yläkerran ikkuna, ja sen reunalautaan nojasi
kahden- tai kolmentoistavuotias tyttö. Oli selvää, ettei hän ollut
siinä huomioitten tekoa varten, sillä hänen silmänsä olivat käsien
peitossa.

Nuoren tytön huone oli viimeinen pitkässä rivissä, ja siihen
pääsi ainoastaan kulkemalla viereisen suuren makuuhuoneen läpi.
Makuuhuoneesta kuului torailevia ääniä; muuten oli talo täydellisen
hiljaisuuden vallassa. Päästäkseen kuulemasta noita ääniä neitonen
oli noussut vuoteeltaan, heittänyt harteilleen viitan ja nojautunut
hengittelemään öistä ilmaa.

Mutta miten hän yrittikin, keskustelun kuulemista hän ei voinut
välttää. Sanat kaikuivat hänen korviinsa kiusallisen selvinä; erästä
lausetta toisteli ääni -- hänen isänsä -- moneen kertaan.

"Saat uskoa, ettei siitä kihlauksesta tule mitään! Saat uskoa! Hän on
vielä lapsi!"

Tyttö tiesi itse olevansa kiistan esineenä. Kylmä naisen ääni --
hänen äitinsä -- kuului vastaavan:

"Riittää, riittää, ole toki järkevä! Hän suostuu odottamaan viisi
kuusi vuotta naimisiinmenoa, ja koko kreivikunnassa ei ole hänen
veroistaan miestä."

"Siitä ei tule mitään! Hän on neljännelläkymmenellä. Sehän olisi
synti ja häpeä."

"Hän on tasan kolmenkymmenen ja paras ja hienoin mies, mitä ajatella
saattaa -- kaikin puolin sopiva."

"Hän on köyhä!"

"Hänen isänsä ja vanhemmat veljensä ovat hovin suosiossa -- ketään
ei kutsuta niin usein kuin heitä -- ja Bettyn omaisuudella hän --
kenties -- voi päästä parooniksi."

"Taidat olla itsekin häneen rakastunut?"

"Kuinka voit noin minua loukata, Thomas! Ja eikö ole uskomatonta,
että puhut synnistä ja häpeästä, vaikka omassa päässäsi pyörii
samanlaisia suunnitelmia? Sinä tiedät varsin hyvin, että niin on
laita. Joku itse valitsemasi pökkelö -- joku mitätön maalaisherra,
joka elelee takamaillasi, Falls-Parkissa -- jonkin juomaveikkosi
poika -- --."

Enempäin todisteiden sijaan purkausi talonherran suusta sadatustulva.
Päästyään tyyntymään sen verran, että voi lausua yhtenäisen
ajatuksen, hän virkkoi: "Te räkytätte ja pyydätte vallita, rouvaseni,
koska olette tämän talon haltija. Te olette omassa talossanne,
omalla tilallanne. Mutta sallikaa minun sanoa, että kun tulin
tänne enkä vienyt teitä oinaan talooni, niin se johtui pelkistä
sopivaisuussyistä. Mitä perh--! Enhän minä ole mikään kerjäläinen!
Onhan minulla oma tilani! Onko minun puistokäytäväni lyhyempi kuin
sinun? Eivätkö minun pyökkini ole sinun tammiesi veroiset? Minä
olisin elänyt tyytyväisenä omassa rauhallisessa talossani, ellet sinä
olisi houkutellut minua pois juonillasi ja tempuillasi. Totisesti,
minä lähden takaisin; minä en viitsi enää asua luonasi! Vain Bettymme
vuoksi olen täällä näin kauan pysytellyt!"

Sitten ei enää sanottu mitään. Mutta kohta kuuli neitonen oven
alhaalla avautuvan ja sulkeutuvan ja katsoi jälleen ulos ikkunasta.
Käytävän hiekka narahteli askelten alla ja tummanruskeaan
päällystakkiin puettu mieshenkilö, jonka hän helposti tunsi isäkseen,
poistui talosta. Menijä kääntyi vasemmalle, ja neitonen näki hänen
kulkevan pitkin itäistä julkipuolta, kääntyvän kulman taa ja
häviävän. Nähtävästi hän meni talliin.

Tyttö sulki ikkunan, pujahti vuoteeseensa ja itki itsensä uneen. Tämä
vanhempainsa ainoa lapsi, Betty, johon äiti kohdisti kunnianhimoisen
rakkautensa ja isä vilpittömän hellyytensä, joutui usein epätoivoon
tuollaisten kohtausten vuoksi, joskin hän oli liian nuori omasta
puolestaan kovin välittääkseen siitä, kihlasiko äiti hänet
kiistanalaiseen herraan vai eikö.

Talon herra oli usein lähtenyt kotoa samoinkuin nyt, vakuuttaen
menevänsä iäksi, mutta joka kerta hän oli ilmestynyt takaisin jo
seuraavana aamuna. Tällä kertaa kumminkin kävi toisin. Päivällä
Betty sai kuulla, että hänen isänsä oli varhain aamulla ratsastanut
talonvoudin seurassa maatilalleen Falls-Parkiin asioita järjestämään
ja että hän luultavasti palaa vasta muutaman päivän kuluttua.

       *       *       *       *       *

Falls-Park sijaitsi yli kahdenkymmenen peninkulman päässä
King's-Hintockin kartanosta ja oli sekä rakennuksiltaan että
tiluksiltaan paljoa vaatimattomampi kuin viimeksimainittu. Mutta kun
Squire Dornell tänä helmikuun aamuna jälleen sen näki, niin hänen
täytyi ajatella olleensa päästä pyörällä voidessaan sen jättää,
olkoonpa että kysymyksessä olikin Wessexin rikkain perijätär.
Sen klassillisen, Kaarle toisen ajalta polveutuvan julkisivun
säännöllisissä muodoissa piili arvokkuus, jota hänen vaimonsa
valtava ja tyyliltään sekasortoinen palatsi ei kyennyt voittamaan.
Hänen mielensä oli perin raskas, ja ne tummat varjot, joita lehtevä
puisto loi näkymölle eivät suinkaan olleet omansa häivyttämään
alakuloisuutta tästä kahdeksanneljättä vuotiaasta punakasta miehestä,
joka istui tukevasti ratsunsa selässä. Surun aiheena oli hänen
lapsensa, hänen rakas Bettynsä. Hän oli onneton eläessään vaimonsa
läheisyydessä ja yhtä onneton ollessaan poissa tyttärensä luota. Tämä
pulma ei ottanut selvitäkseen. Senvuoksi hän antautui jokseenkin
vapaasti nauttimaan pöydän iloja. Hänestä tuli niinsanottu kolmen
pullon mies, ja hänen vaimonsa mielestä hän sopi yhä huonommin
hienojen kaupunkilaisvieraitten seuraan.

Hänet otti vastaan pari kolme vanhaa palvelijaa, jotka hoitivat
yksinäistä kartanoa, jossa vain muutamia huoneita pidettiin
asuttavassa kunnossa häntä ja hänen metsästystovereitansa varten.
Aamun kuluessa hänen mielialansa melkoisesti kirkastui, kun Tupcombe,
vanha uskollinen palvelija, saapui King's-Hintockista. Mutta
vietettyään pari kolme päivää yksinäisyydessä hän alkoi selvästi
tajuta, että oli erehdys ollenkaan lähteä tänne. Hän oli matkustanut
pois King's-Hintockista ja samalla oli hänelle käynyt mahdottomaksi
vastustaa vaimonsa järjetöntä aietta naittaa Betty miehelle, jota
hän tuskin oli nähnytkään. Hänen olisi pitänyt jäädä paikalleen
suojellakseen tytärtään sellaiselta ilkeältä kohtalolta. Hänestä
tuntui melkein onnettomuudelta, että tytär oli suurten rikkauksien
perijätär ja senvuoksi kuningaskunnan kaikkien seikkailijain
tähtäimessä. Paljon suuremmat olisivat tyttären onnenmahdollisuudet
olleet, jos vain pieni, vaatimaton Falls olisi kuulunut hänelle
perintöosana.

Rouva oli arvannut oikein viittaillessaan siihen, että hänellä
itsellään oli tiedossa kosija tytärtään varten. Erään rakkaan
ystävävainajan poika, joka asui vain parin peninkulman päässä
siltä seudulta, missä Squire Dornell nyt oleskeli, nuorukainen,
joka oli pari vuotta vanhempi kuin Betty, näytti isästä ainoalta
mieheltä, joka voisi tehdä hänen tyttärensä onnelliseksi. Mutta
hän ei ollut koskaan aikonutkaan ilmaista suunnitelmaansa
kummallekaan asianosaiselle niin sopimattoman kiireellisesti
kuin hänen vaimonsa: vasta vuosien kuluttua saattaisi tulla aika
siitä puhua. Nuoret olivat jo nähneet toisensa, ja Squire luuli
havainneensa nuorukaisessa hyvää ennustavaa kiintymystä. Hän tunsi
ankaraa kiusausta noudattaa vaimonsa esimerkkiä ja ehkäistä hänen
naittamispuuhansa tuomalla molemmat nuoret henkilöt yht'aikaa
tänne Fallsiin. Vaikka tyttö aikakauden näkökannan mukaan oli jo
naimakuntoinen, oli hän kuitenkin liian nuori voidakseen rakastua.
Mutta nuorukainen oli jo viisitoistavuotias ja oli tyttöön mieltynyt.

Squire Dornellin mieleen johtui, että olisi edullisempaa saada tytär
joksikin aikaa Fallsiin, erikoisen silmälläpidon alaiseksi, kuin
valvoa ja vartioida häntä King's-Hintockissa, jossa hän tietenkin oli
erittäin suuressa määrin äidin vaikutuksen alaisena. Mutta miten se
kävisi päinsä ilman väkivaltaa! Se olisi mahdollista ainoastaan siinä
tapauksessa, että äiti sallisi Bettyn -- niinkuin usein ennenkin --
näön vuoksi tulla häntä tervehtimään, jolloin voisi keksiä keinon
pidättää hänet Fallsissa, kunnes Reynard, hänen vaimonsa suosima
kosija, olisi lähtenyt ulkomaille, minkä piti tapahtua jo seuraavalla
viikolla. Squire päätti palata King's-Hintockiin yrittääkseen
toteuttaa suunnitelmaansa. Siinä tapauksessa, että odottamassa olisi
kielto, hän melkein varmasti päätti ottaa tytön väkisin mukaansa.

Miten epämääräiset ja donquixotiset hänen aikeensa olivatkin,
tuntui paluumatka kuitenkin melkoista keveämmältä kuin tulo. Kävipä
suunnitelman miten tahansa, joka tapauksessa hän saisi nähdä Bettyn
ja jutella hänen kanssaan.

Hän ratsasti pitkin tasaista tietä, joka kulkee Falls-Parkia
ympäröivien kukkuloiden ja Ivellin kaupunkia rajoittavien
kumpujen välitse, ja saapui mainitun pikkukaupungin sivuutettuaan
King's-Hintockiin vievälle valtamaantielle. Kylän toisella puolella
hän poikkesi ankaran pitkälle ajotielle, joka johtaa kartanoon läpi
puiston. Koska tie oli avoin, vailla istutuksia, saattoi Squire jo
kaukaa erottaa julkisivun ja portin ja oli itse näkyvissä kartanon
tämänpuolisiin ikkunoihin. Niinpä hän toivoi Bettyn tavallisuuden
mukaan huomaavan hänen tulonsa ja juoksevan ovelle häntä vastaan tai
heiluttavan hänelle nenäliinaa.

Mistään sellaisesta ei näkynyt merkkiäkään. Astuttuaan alas ratsunsa
selästä Squire heti tiedusteli vaimoansa.

"Rouva on poissa. Hänet kutsuttiin Lontooseen, Sir."

"Entä miss Betty?" kysyi hämmästynyt Squire.

"Hänkin on poissa, hieman virkistyäkseen. Rouva on jättänyt kirjeen
herralle."

Kirje ei selittänyt mitään, ilmoittihan vain rouvan matkustaneen
Lontooseen järjestämään yksityisasioitaan ja ottaneen tyttären mukaan
saamaan hiukan vaihtelua. Takasivulla oli pari Bettyn kirjoittamaa
riviä, jotka kertoivat saman asian ja olivat ilmeisesti kyhätyt juuri
ennen huviretkelle lähtöä erinomaisen hilpeän mielialan vallitessa.
Squire Dornell mutisi joitakin mehukkaita sanoja ja koki salata
pettymystään. Rouva ei puhunut sanaakaan siitä, miten kauan hän aikoo
viipyä, mutta asiaa tiedusteltuaan Squire sai tietää mukaan otetun
niin paljon matkatavaraa kuin kysymyksessä olisi ollut kahden kolmen
viikon matka.

Niinpä oli King's-Hintock nyt yhtä yksinäinen kuin Falls-Park oli
ollut. Squire oli viime aikoina menettänyt koko eränkäyntihalunsa,
niin että hän tänä metsästyskautena tuskin oli ollut kertaakaan
jahtiseurueensa mukana. Hän luki yhä uudelleen Bettyn harakanvarpaat
ja etsi sitäpaitsi kätköistään esiin muutamia hänen kirjoittamiaan
vanhoja kirjeitä. Niiden lukeminen näytti nyt olevan hänen ainoa
ilonsa. Muutamia päiviä myöhemmin saapunut kirje antoi varmuuden
siitä, että hänen vaimonsa ja tyttärensä todellakin olivat Lontoossa.
Mrs Dornell ilmoitti heidän toivonsa olevan päästä kotiin suunnilleen
viikon kuluttua ja huomautti samalla, ettei ollut voinut aavistaakaan
hänen palaavan niin pian King's-Hintockiin; muussa tapauksessa hän ei
olisi lähtenyt matkalle antamatta hänelle tietoa.

Squire Dornell ihmetteli, oliko hänen vaimollaan aikomus Lontooseen
mennessään tai sieltä tullessaan poiketa Reynardin maatilalla lähellä
Melehesteriä, jonka kaupungin läpi heidän oli matkallaan kuljettava.
Mahdollista oli, että hän niin menetteli edistääkseen suunnitelmiaan,
ja pelkkä ajatus, että omat suunnittelut voivat joutua häpeään, oli
kovin kiusallinen.

Squire ei tietänyt mitä tehdä, kunnes hänen mieleensä äkkiä juolahti,
että tästä sietämättömästä painostuksesta pääsee parhaiten kutsumalla
luokseen päivälliselle muutamia ystäviä ja hukuttamalla huolensa
grogiin ja viiniin. Päätöksensä hän toteutti heti. Kutsuvieraat
olivat enimmäkseen tilanomistaja-naapureita, kaikki vähäpätöisempiä
miehiä kuin hän itse, jahtiseurueitten jäseniä. Eversheadin tohtori
oli mukana ja useita muita suruttomia veikkoja, joita hänen vaimonsa
ei olisi suvainnut, jos olisi ollut kotosalla. "Kun kissa on poissa
--!" sanoi Squire.

Vieraat saapuivat, ja saattoi selvästi huomata, että heillä oli
aikomuksena viettää hupaisa ilta. Sherton Castlen Baxby oli
myöhästynyt. Häntä odotettiin hetkinen, koska hän oli Dornellin
ystävistä kaikkein iloisin, mies, jonka puuttuessa ei tämäntapaisia
pitoja voinut katsoa täysin onnistuneiksi, ja -- tämä lisättäköön --
jonka läsnäollessa ei kumpaakin sukupuolta edustavassa vierasjoukossa
voitu koskaan noudattaa täysin moitteetonta käytöstä. Hän oli juuri
saapunut kotiin Lontoosta, ja Squire paloi halusta saada häntä
puhutella -- ilman mitään varsinaista syytä; mutta olihan hän
äskettäin hengitellyt sen kaupungin ilmaa, jossa Betty oleskeli.

Vihdoin kuului Baxby ajavan oven eteen. Isäntä ja vieraat siirtyivät
ruokasaliin, ja kohta heidän jäljessään astui sisään Baxby pyydellen
anteeksi myöhästymistään.

"Minä olen palannut kotiin viime yönä", kertoi hän, "ja totta puhuen
olen jo nauttinut täyden määrän." Isännän puoleen kääntyen hän
lisäsi: "No, Dornell -- viekas Reynard se vei sinun karitsasi? Ha,
ha!"

"Mitä?" huudahti Squire Dornell tylsästi yli pöydän, jonka ääressä he
kaikki seisoivat. Kylmä maaliskuun aurinko valaisi hänen täyteläisiä,
sileäksi ajeltuja kasvojaan.

"Totta kaiketi sinä tiedät, mitä koko kaupunki tietää -- olet kai jo
saanut kirjeen -- että Stephen Reynard on nainut sinun Bettysi? Niin
totta kuin elän! Koko juttu oli hyvin järjestetty. He erosivat heti
ja tapaavat toisensa vasta viiden kuuden vuoden kuluttua. Mutta hyvä
Jumala, täytyyhän sinun se tietää!"

Kaatumisesta aiheutuva jymähdys oli ainoa vastaus. Vieraat kääntyivät
nopeasti katsomaan. Squire oli kaatunut kuin pölkky pöydän taakse ja
makasi liikahtamatta tammipermannolla.

Lähinnä seisovat kumartuivat hänen puoleensa, toiset neuvottomina
hätäilivät. Havaittiin että hän oli ihan tajuton, vaikka huokaili ja
puhkui kuin pajanpalkeet. Hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat, suonet
paisuneet, ja hiki helmeili hänen ohimoillaan.

"Mikä hänen tuli?" kysyi joku.

"Halvauskohtaus", sanoi Eversheadin tohtori vakavasti.

Tavallisesti hänet kutsuttiin kartanoon vain pieniä vammoja
parantamaan, ja hän oivalsi nyt tilanteen tärkeyden. Hän kohotti
isännän päätä, irroitti hänen kaulaliinansa ja vaatteensa ja soitti
palvelijoita, jotka kantoivat sairaan yläkertaan.

Siellä hän makasi kuin nukutettuna. Lääkäri päästi hänestä verta
pesuvadillisen, mutta vasta kello kuuden tienoissa hän tuli jälleen
tajuihinsa. Päivällisseurue oli jo kokonaan hajaantunut, useimmat
olivat lähteneet kotiinsa; vain pari kolme henkilöä oli jäänyt.

"Siunatkoon", huokaili Baxby kerran toisensa jälkeen, "enhän minä
tiennyt, että Dornellin ja hänen ladynsä välit ovat sillä tolalla!
Minä luulin, että hän oli järjestänyt pidot juhliakseen tapausta,
joka oli tähän saakka pidetty salaisuutena! Hänen pikku tyttärensä
siis meni naimisiin hänen tietämättään!"

Tultuaan jälleen tajuihinsa Squire heti läähätti: "Sehän on selvä
ryöstö! Häpeällinen rikos! Mies olisi hirtettävä! Missä on Baxby?
Minä voin nyt aivan hyvin. Mitä muuta olet kuullut, Baxby?"

Onnettoman uutisen tuoja oli perin haluton enempää järkyttämään
Dornellin mieltä, joten hän ei aluksi sanonut juuri mitään. Mutta
tuntia myöhemmin, kun Squire oli osittain toipunut, Baxby kertoi
kaikki mitä tiesi. Yksityiskohtaisista tiedonannoista tärkein oli se,
että Bettyn äiti oli ollut vihittäessä läsnä ja oli näyttänyt varsin
tyytyväiseltä. "Kaikki tuntui käyvän niin säännöllistä latua, että
minä luonnollisesti otaksuin sinun tietävän asiasta", sanoi hän.

"Minä en tiennyt mistään enempää kuin mullassa makaava vainaja!
Lapsi, joka ei ole kolmeatoista täyttänyt! Miten Sue minut petti!
Tiedätkö, matkustiko Reynard Lontooseen heidän seurassaan?"

"En tiedä. Tiedän vain, että ladysi ja tyttäresi olivat kävelyllä ja
että heitä seurasi palvelija; että he astuivat erääseen kultasepän
myymälään, missä Reynard oli heitä odottamassa ja että Bettysi
siellä, liikkeenomistajan ja nimenomaisessa tarkoituksessa sinne
kutsutun palvelijan läsnäollessa kysyi Reynardilta -- näin kerrotaan,
mutta minä en totisesti vastaa asian todenperäisyydestä -- 'Tahdotko
naida minut?' tai 'Minä tahdon mennä naimisiin kanssasi; tahdotko
naida minut -- nyt tai ei koskaan?'"

"Mitä hän lienee sanonut, ei merkitse mitään", mutisi Squire
kostein silmin. "Hänen äitinsä on opettanut hänelle nuo sanat,
jotta välttyisivät kaikki väkivallan käyttämisestä johtuvat vakavat
seuraukset. Sanat eivät ole lapsen -- hän, tyttö raukka, ei osannut
uneksiakaan naimisiinmenosta, luonnollisesti ei. Jatka!"

"No niin, olipa miten hyvänsä, ainakin he näyttivät päässeen täyteen
yksimielisyyteen. He ostivat paikalla, sormuksen, ja vihkiminen
tapahtui lähimmässä kirkossa seuraavan puolen tunnin kuluessa."

       *       *       *       *       *

Paria päivää myöhemmin Squire Dornell sai rouvaltaan kirjeen, joka
oli kirjoitettu ennenkuin tieto halvauskohtauksesta oli ehtinyt
perille. Hän kertoi kaikki asian yksityiskohdat mitä ystävällisimpään
tapaan sitovasti perustellen ja puolustellen antamaansa suostumusta
äkilliseen liittoon, joka nyt oli valmis tosiasia. Hän ei ollut --
ennen odottamatta sattunutta painostusta -- ollenkaan aavistanut,
että naimasopimus tulisi niin pian tehtäväksi. Puolittain yllätettynä
hän oli sitten myöntynyt saatuaan tietää, että Stephen Reynard,
joka nyttemmin oli heidän vävypoikansa, nautti suurta suosiota
hovissa ja että hänelle todennäköisesti lähimmässä tulevaisuudessa
myönnettäisiin arvonimi. Tämä varhainen naimasopimus ei voinut
mitenkään vahingoittaa heidän tytärtään, koska hän tulisi elämään
muutamia vuosia kuten tähänkin asti heidän valvontansa alaisena.
Lopuksi rouva vielä huomautti, ettei King's-Hintockissa vietetty
hiljainen maaelämä varmaankaan tarjoa tilaisuutta yhtä edulliseen
naimaliittoon etevän hovimiehen ja kokeneen maailmanmiehen kanssa,
joka sitäpaitsi oli hyvässä maineessa erinomaisten persoonallisten
avujensa vuoksi. Niinmuodoin hän oli myöntynyt Stephenin anomuksiin
ja toivoi miehensä antavan hänelle anteeksi. Sanalla sanoen: rouva
kirjoitti niinkuin kirjoittaa nainen, joka tosiasiallisesti on saanut
tahtonsa toteutetuksi ja senjälkeen mielellään suostuu kaikkiin
sanoja ja myöhempää käyttäytymistä koskeviin myönnytyksiin.

Kaiken tämän Dornell jätti omaan arvoonsa. Koska hänen täytyi kaikin
mokomin välttää mielenliikutuksia, hän koetti parhaansa mukaan
vallita sekavia tunteitaan käyskennellen huoneesta huoneeseen
entisestään perin muuttuneena. Hän varoi antamasta vaimonsa tietää,
mikä oli syynä hänen äkilliseen sairastumiseensa, sillä hän
ikäänkuin häpesi herkkätunteisuuttaan, joka kaupunkilais-ilmapiiriin
eläytyneestä rouvasta epäilemättä näytti naurettavalta
ominaisuudelta. Halvauskohtauksesta kertova huhu oli kuitenkin
jollakin tavoin tullut hänen kuuluviinsa ja hän ilmoitti miehelleen
palaavansa heti häntä hoitamaan. Silloin Squire kohta kokosi
tavaransa ja lähti omalle maatilalleen Falls-Parkiin.

Siellä hän aluksi eleli erakkona. Hän oli vielä liian sairas
sietääkseen seurustelua tai ratsastaakseen metsästämään. Ja ennen
kaikkea oli hänestä vastenmielistä nähdä tuttuja ja tuntemattomia,
jotka epäilemättä olivat kuulleet, minkä tempun hänen vaimonsa oli
hänelle tehnyt.

Hän ei voinut mitenkään moittia Bettyä siitä, että hän oli
ollut urotyössä osallisena. Hän ei voinut uskoa tytön toimineen
vapaaehtoisesti. Haluten kovin tietää, kuinka Betty voi, hän lähetti
uskollisen palvelijansa Tupcomben Eversheadin kylään, joka sijaitsee
aivan lähellä King's-Hintockia, sovittaen matkan siten, että Tupcombe
saapui perille pimeän suojassa. Lähetti, jolla ei ollut yllään
livereitä, ei herättänyt kenenkään huomiota istuutuessaan "Sian ja
Tammenterhon" majatalon uuninloukkoon.

Ravintolavieraitten keskustelu koski tietenkin vereksintä uutista
-- äsken solmittua avioliittoa. Tupakoiva kuuntelija sai tietää,
että mrs Dornell oli pari päivää sitten palannut tyttärineen
King's-Hintockiin, että Reynard oli lähtenyt mannermaalle ja
että Betty oli lähetetty takaisin kouluun. Neitonen ei ollenkaan
käsittänyt asemaansa Reynardin lapsipuolisona -- niin kerrottiin
-- ja vaikka juhlalliset vihkimismenot olivatkin aluksi häntä
säikähdyttäneet, hän piankin toipui havaitessaan ettei hänen
vapauttaan millään tavoin rajoitettu.

Senjälkeen alkoivat Dornell ja hänen vaimonsa säännöllisesti lähettää
tietoja toisilleen. Jos viimeksimainittu oli aikaisemmin ollut
vaatelias, niin hän nyt esiintyi sitä sopuisampana. Mutta hänen
talonpoikaismainen, suorasukainen, kiukkuinen miehensä pysytteli
yhä loitolla. Pyrkien pääsemään sovintoon -- saamaan anteeksi
sotajuonensa -- ja sitäpaitsi vilpittömästi haluten hellyydellään
lievittää miehensä surua hän vihdoin saapui hänen ovelleen
Falls-Parkiin.

He olivat viimeksi nähneet toisensa sinä riitaisena yönä, jonka
jälkeen rouva matkusti Lontooseen ja herra sen johdosta sairastui.
Viimeksimainittu oli kovin muuttunut. Kasvot olivat ilmeettömät
kuin nuken, ja vielä huolestuttavampaa oli, että hän asusti yhdessä
ainoassa huoneessa runsaasti nautiskellen sellaisia virvokkeita,
jotka lääkäri oli häneltä ehdottomasti kieltänyt. Selvää oli, ettei
sopinut sallia hänen jatkavan tätä mieletöntä elintapaa.

Rouva siis osoitti myötätuntoa, pyysi anteeksi ja hyvitteli Mutta
vaikka he tästä päivästä lähtien eivät olleetkaan enää niin vieraita
kuin ennen, tapasivat he kuitenkin toisiansa vain sattumalta, sillä
Dornellin päämaja sijaitsi edelleenkin Fallsissa.

Niin kului kolme neljä vuotta. Sitten saapui rouva eräänä päivänä
tavallista iloisempana ja ilmoitti lyhyesti, että Bettyn koulunkäynti
oli päättynyt; hän oli palannut kotiin ja oli pahoillaan, kun isä oli
poissa. Hän oli pyytänyt äitiänsä viemään perille terveiset: "Pyydä
isää tulemaan takaisin rakkaan Bettynsä luo."

"Ah! Hän on varmaan kovin onneton!" virkkoi Squire Dornell.

Hänen vaimonsa oli vaiti.

"Se kirottu naimisliitto!" jatkoi Squire.

Vieläkään ei hänen vaimonsa ryhtynyt väittämään vastaan, sanoihan
vain ystävällisesti: "Hän on pihalla vaunuissa."

"Mitä -- Bettykö?"

"Niin."

"Miksi et sitä heti sanonut?" Dornell hyökkäsi ulos, ja siellä
istui tyttö odottaen hänen anteeksiantoaan. Hän näet otaksui isän
närkästyneen häneen samoinkuin äitiinkin.

Niin, Betty oli jättänyt koulun ja oli palannut King's-Hintockiin.
Hän oli pian seitsemäntoista vuoden ikäinen ja oli kehittynyt
nuoreksi neitoseksi. Varhainen avioliitto ei näyttänyt häntä
mitenkään vieroittaneen kodistaan; tuntui siltä kuin hän olisi
unohtanut koko jutun. Kuin unennäkönä oli hänen mielessään tuo
kirkas, kylmä maaliskuun päivä, Lontoon kirkko upeilevine,
vihreäpeitteisine penkkiriveineen ja suuret urut läntisellä
parvekkeella -- kaikki perin toisenlaista kuin heidän omassa pikku
kirkossaan -- kolmenkymmenen ikäinen mies, jonka kasvoihin hän oli
katsonut tuntien kunnioitusta ja pelkoa ja samalla ajatellen, että
hän oli aika ruma ja kauhistuttava, tuo mies, jota hän ei ollut sen
koommin nähnyt -- ainoastaan kohteliaat kirjeet olivat ylläpitäneet
yhteyttä heidän välillään -- ja joka oli hänelle nyt siinä määrin
samantekevä, että jos olisi kerrottu hänen kuolleen, olisi hän
vastannut vain: "Todellako!" Bettyn tunteet uinuivat yhä.

"Oletko hiljattain kuullut miehestäsi", kysyi Dornell, kun olivat
ehtineet sisään, nauraen samalla kertaa pilkallisesti ja lempeästi,
mikä osoitti, ettei hän odottanut vastausta.

Tyttö säpsähti ja rouva katsoi rukoillen mieheensä. Koska Dornell
keskustelun jatkuessa taipui ilmaisemaan tunteita, jotka saattoivat
ainoastaan vahingoittaa auttamatonta tilannetta, ehdotti mrs
Dornell, että Betty poistuisi huoneesta, kunnes vanhempien välinen
yksityiskeskustelu olisi lopussa. Betty totteli mielellään.

Dornell pääsi nyt vapaasti toistamaan huomautuksiaan. "Etkö nähnyt,
kuinka hän pelästyi pelkän nimen kuullessaan?" lisäsi hän sitten.
"Ellet sinä huomannut, niin huomasinpa minä. Tuhat tulimmaista!
Millainen tulevaisuus onkaan tyttö raukkaani odottamassa! Minä sanon
sinulle, Sue, se ei ollut moraalisessa katsannossa mikään avioliitto,
ja jos minä olisin nainen hänen sijassaan, niin en pitäisi sitä
sellaisena. Hän voisi yhtään syntiä tekemättä rakastua kehen hyväksi
näkee, ikäänkuin ei olisikaan toiseen henkilöön kahlehdittu. Niin,
juuri niin minä ajattelen, auttamattomasti. Saat uskoa, Sue, että
minun mieheni oli paras! Hän olisi sopinut Bettylle."

"Sitä en usko", vastasi rouva epäillen.

"Olisitpa nähnyt hänet, niin uskoisit. Hänestä on sukeutunut pulska
poika."

"Hst! Hiljempaa!" kehoitti rouva nousten tuolistaan ja mennen
viereiseen huoneeseen, jonne heidän tyttärensä oli vetäytynyt. Mrs
Dornell säikähti nähdessään Bettyn istuvan tuijotellen, vaipuneena
niin syviin haavelmiin, ettei huomannut äitinsä tuloa. Hän oli
kuullut joka sanan ja sulatteli nyt uusia tietojansa.

Äiti arveli, että Falls-Park, katsoen Dornellin mietelmiin ja
mielipiteisiin, oli vaarallinen olopaikka vastaanottavaisessa
ikäkaudessa elävälle nuorelle tytölle, erittäinkin siinä erikoisessa
asemassa, jossa Betty oli. Hän kutsui Bettyn luokseen, ja sitten
he sanoivat hyvästi. Squire ei halunnut palata King's-Hintockiin
asettuakseen sinne asumaan, mutta Bettyn sielläolo oli nyt, kuten
ennenkin, riittävä syy: hän lupasi pian käydä heitä tervehtimässä.

Koko kotimatkan Betty oli hiljainen ja mietteissään. Hänen
huolestunut äitinsä huomasi liiankin selvään, että Squire Dornellin
vapaat näkökannat olivat vaikuttaneet tyttöön jollakin tavoin
herättävästi.

Squire Dornell piti lupauksensa saapua odottamattoman pian. Hän
tuli eräänä aamupäivänä kahdentoista tienoissa aivan samoin kuin
ennen vanhaan itse ajaen punapyöräisten keltaisten ajopelien eteen
valjastettuja ruskojansa uskollisen Tupcomben seuratessa ratsain.
Squiren vieressä istui nuori mies, ja mrs Dornell tuskin kykeni
salaamaan hämmästystään, kun Squire esitteli hänet ystävänään
Elm-Cranlynehin Phelipsonina.

Dornell kävi tyttärensä luo ja suuteli häntä hellästi: "Aiheuta
äidillesi hieman omantunnontuskaa, tyttöseni!" kuiskasi hän. "Aiheuta
hänelle omantunnontuskaa sanomalla mieltyneesi Phelipsoniin ja
huomauttamalla, että olisit pitänyt vanhan isäsi valitseman miehen
parempana sitä, jonka äitisi sinulle väkisin tyrkytti."

Kunnon vanhus kuvitteli kehoituksen vaikutukseksi, että Betty
päivällispöydässä salaa loi ihastuneita silmäyksiä vilkkaaseen ja
avomieliseen Phelipsoniin, ja häntä nauratti kovin, kun huomasi talon
emännän sielunrauhan todellakin rikkoutuvan. "Nyt saa Sue nähdä,
miten väärin hän on menetellyt!" mietti hän.

Mrs Dornell oli tosiaankin kovin levoton. Tilaisuuden tullen hän kävi
kahdenkesken moittimaan miestänsä. "Sinun ei olisi pitänyt tuoda
häntä tänne. Voi Thomas, kuinka saatoitkaan olla niin ajattelematon!
Hyvä Jumala, etkö ymmärrä, ettei tehtyä voi saada tekemättömäksi
ja että koko tämä hassutus saattaa hänen ja hänen miehensä onnen
vaaranalaiseksi? Hän oli nöyrä kuin karitsa ja odotti iloiten mr
Reynardia palaavaksi, kunnes sinä pilasit koko asian puhumalla hänen
kuultensa tästä Phelipsonista. Sen jälkeen kun kävimme Falls-Parkissa
tyttö on ollut luonnottoman vaitelias ja kokonaan omiin ajatuksiinsa
vajonnut. Mitä pahaa sinä aiotkaan tehdä? Ja kuinka tämä päättyy?"

"Myöntänet ainakin, että minun ehdokkaani olisi sopinut hänelle
paremmin. Minä otin hänet mukaani ainoastaan saadakseni sinut siitä
vakuutetuksi."

"Miksei, miksei, minä myönnän, että niin on laita. Mutta vie hänet
toki heti pois! Älä salli hänen jäädä tänne! Minä pelkään, että Betty
on jo häneen kiintynyt."

"Joutavia, Sue. Me vain päätimme tehdä pienen kepposen ärsyttääksemme
sinua!"

Äidin silmiä ei kumminkaan ollut niin helppo pettää. Jos Betty
sinä päivänä tosiaankin vain näytteli rakastuneen osaa, niin hän
esitti sitä täysin todenmukaisesti, niinkuin Rosalinda. Paraskin
asiantuntija olisi erehtynyt uskomaan, että oli tosi kysymyksessä.
Päästyään voitolle Squire suostui mielellään kuljettamaan pois tuon
liiaksi viekoittelevan nuorukaisen. Varhain iltapuolella he lähtivät
paluumatkalle.

Päivän koe kiinnitti suuressa määrin myöskin heidän takanaan
ratsastavan hiljaisen miehen mieltä. Seuraillessaan silmillään
Squiren ja nuoren Phelipsonin selkäin heiluntaa ajatteli uskollinen
Tupcombe, kuinka mainiosti viimeksimainittu olisi sopinut Bettylle
ja kuinka kovin ensinmainittu oli huonontunut viimeksikuluneitten
vuosien aikana. Hän kiroili emäntäänsä, jota hän piti tämän
epäsuotuisan muutoksen aiheuttajana.

Tämän muistettavan vieraskäynnin jälkeen Dornellien elämä lipui
hiljaa eteenpäin kokonaista kaksitoista kuukautta. Squire pysytteli
enimmäkseen Fallsissa ja Betty liikkui molempain kartanoiden väliä
pari kertaa säikähdyttäen äitiänsä palaamalla isänsä kodista vasta
keskiyön tienoissa.

       *       *       *       *       *

King's-Hintockissa vallitseva rauha häiriytyi erikoislähetin
saapuessa. Squire Dornell ilmoitti sairastuneensa kolotukseen, joka
oli suorastaan hengenvaarallinen. Hän halusi nähdä Bettyn: miksi ei
hän ollut pitkiin aikoihin käynyt isäänsä katsomassa?

Mrs Dornell oli yleensä kovin haluton ottamaan tytärtään mukaansa
niille maille. Mutta tyttö, jonka harrastukset olivat viime aikoina
keskittyneet yksinomaan Falls Parkiin ja sen ympäristöön, pyrki niin
kiihkeästi mukaan, ettei äidillä ollut muuta neuvoa kuin suostua
hänen pyyntöönsä.

Squire Dornell oli kärsimättömästi odottanut hänen tuloansa. Hän oli
kovin kipeä ja ärtyisä. Hänellä oli tapana ajaa paha ruumiistaan
voimallisilla lääkkeillä, mutta tällä kertaa ei yritys ollutkaan
onnistunut.

Tyttären läsnäolo tyynnytti häntä nyt kuten aina ennenkin, joskin se
myös -- samoin tavallisuuden mukaan -- teki hänet alakuloiseksi: hän
ei voinut milloinkaan unhottaa, että tytär oli suunnitellut elämänsä
vastoin hänen toiveitansa, joskin hän salaa oli vakuuttanut isälleen,
ettei olisi milloinkaan myöntynyt, jos olisi ollut niin vanha kuin
nyt.

Kuten kerran aikaisemmin, halusi hänen vaimonsa nytkin puhua tyttären
tulevaisuudesta kahden kesken, sillä lähestyi se aika, jolloin
Reynardin oli määrä saapua valvomaan oikeuksiansa. Hän olisi tullut
jo aikaisemmin, ellei neitonen olisi kiihkeästi pyytänyt häntä
siirtämään tulonsa tuonnemmaksi. Tässä suhteessa vanhemmat olivat
samaa mieltä kuin tytär, pitäen silmällä hänen nuoruuttansa. Reynard
oli nöyrästi alistunut heidän toivomuksiinsa, sitä suuremmalla
syyllä, kun tehty sopimus kielsi häntä käymästä tapaamassa vaimoaan
ennenkuin viimeksimainittu oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta,
mikäli eivät molemmat asianosaiset yksimielisesti suostuisi tätä
ehtoa kumoamaan. Nykyinen asiaintila ei kumminkaan voinut kauan
jatkua, ja Reynardin viime kirjeen sävy riitti osoittamaan, että
hän aikoi pian ottaa vaimonsa haltuunsa, oli miten oli. Betty oli
lähetetty alakertaan, jottei tämä arkaluontoinen keskustelu tulisi
hänen kuuluviinsa, ja kohta hän näkyi katoovan puistoon. Hän näytti
erittäin sievältä pitkässä viheriässä hameessaan ja leveälierisessä
sulkahatussaan. Palatessaan aineeseensa mrs Dornell havaitsi miehensä
yhä yhtä vastahakoiseksi suostumaan Reynardin esittämään pyyntöön.

"Vasta kolmen kuukauden kuluttua hän täyttää kahdeksantoista!"
huudahti Squire. "Hän yrittää tulla liian aikaisin. En tahdo kuulla
siitä puhuttavankaan! Hän ei saa vielä tytärtäni, vaikkapa minun
täytyisi miekka kädessä torjua häntä tulemasta."

"Mutta Thomas kulta", koetti rouva sovitella, "ajattelehan, jos
sattuisi jotakin sinulle tai minulle, kuinka paljon parempi silloin
olisikaan, että hän jo eläisi heidän yhteisessä pesässään!"

"Se on liian aikaista!" väitti Squire otsasuonten alkaessa
paisua. "Jos hän tulee ennen Kyntteliä, niin minä haastan hänet
kaksintaisteluun -- sen lupaan ja vannon! Parin kolmen päivän
kuluttua minä palaan takaisin King's-Hintockiin ja silloin minä
vartioin Bettyä yöt päivät!"

Rouva ei uskaltanut kuohuttaa hänen mieltänsä sen enempää vaan
taipui vakuuttaen, että kirje, jonka Reynard hänen poissaollessaan
mahdollisesti kirjoittaisi sopiakseen tulopäivästään, jätettäisiin
Squiren luettavaksi ja että hän saisi menetellä niinkuin hyväksi
näkee. Siihen loppuivat kahdenkeskiset asiat, joten mrs Dornell lähti
hakemaan Bettyä toivoen ettei hän ollut kuullut isänsä äänekkäitä
lausuntoja.

Hän ei tosiaankaan ollut tällä kertaa niitä kuullut. Mrs Dornell
asteli polkua, jota pitkin hän oli nähnyt Bettyn kulkevan, mutta
sai vaeltaa hyvän matkan näkemättä vilahdustakaan tytöstä. Niinpä
hän kääntyi takaisin palatakseen niityn poikki vievää oikotietä,
kun hämmästyksekseen ja kauhistuksekseen havaitsi etsintänsä
esineen istumassa seetrin, vaakasuoralla oksalla, hänen vieressään
nuori mies, joka oli kiertänyt, käsivartensa hänen vyötäisilleen.
Nuori mies liikahti hieman, ja mrs Dornell tunsi hänet nuoreksi
Phelipsoniksi.

Hän siis oli sittenkin oikeassa. Niinsanottu teeskennelty rakkaus
olikin aitoa. Miten mrs Dornell tällä hetkellä nimitteli miestään
sen johdosta, että hän oli ollut kyllin ymmärtämätön saattaakseen
nuoret toistensa pariin, jääköön kertomatta. Hän päätti heti
olla ilmaisematta rakastaville, että oli heidät nähnyt. Niinpä
hän peräytyi, saapui taloon toista tietä ja huusi ikkunasta niin
kimakasti kuin voi: "Betty!"

Ensimmäisen kerran kysyi Susan Dornell itseltään, oliko ollut
viisasta naittaa tyttö salaa niinkuin hän oli tehnyt. Hänen miehensä
alkujaan kestämättömät vastaväitteet olivat kohtalon avulla
muuttuneet epäämättömiksi. Tulevaisuus näytti uhkaavalta. Miksi
oli Dornell sekaantunut asiaan? Miksi oli hän niin itsepintaisesti
puolustanut ehdokastaan? Nyt oli selvää, minkä vuoksi Betty
innokkaasti vaati lykkäystä joka kerta kun oli puheena hänen
miehensä paluu, oli selvää, minkä vuoksi hän mieluimmin oleskeli
Falls-Parkissa. Äskeinen kohtauskin oli kenties järjestetty kirjeiden
avulla.

Tytön ajatukset eivät luultavasti olisi milloinkaan joutuneet
harhateille, ellei hänen isänsä olisi herättänyt hänessä
vastenmielisyyttä varhaista liittoa vastaan väittämällä hänen olleen
liian nuoren voidakseen tietää mitä tahtoi. Muussa tapauksessa hän
luultavasti olisi määräpäivänä avosylin rientänyt miestään vastaan.

Vihdoin näkyi Betty tulevan. Hän oli kalpea, mutta ei muuten
ollenkaan ilmaissut ketään kohdanneensa. Mrs Dornell huokasi
havaitessaan oman lapsensa niin kavalaksi. Siinä siis oli se
puhdassydäminen olento, jonka kasvamista ja kehittymistä he olivat
hellästi valvoneet -- varhaisvanha heilakka, joka oli ehtinyt
hankkimaan itselleen rakastajan ja osasi salata hänen olemassaolonsa
niin taitavasti kuin maailmannainen ainakin! Mrs Dornell valitti
kovin, ettei Stephen Reynardin ollut sallittu saapua noutamaan Bettyä
ehdottamanaan aikana.

Palatessaan King's-Hintockiin he istuivat melkein vaieten vierekkäin.
Vain Betty sanoi muutamia sanoja, joiden virallisuus osoitti, että
hänen mieltään ja sydäntään askarruttivat aivan toiset asiat.

Mrs Dornell oli liian älykäs äiti ryhtyäkseen avomielisesti
moittimaan Bettyä. Siitä asia olisi vain pahentunut. Ainoa keino oli
viedä tyttö lukkojen taakse, kunnes hänen miehensä saapuisi ottamaan
hänet haltuunsa. Mrs Dornell toivoi hartaasti, että Reynard jättäisi
ottamatta huomioon Dornellin vastustuksen ja tulisi aivan pian.

Senvuoksi näytti mrs Dornellista onnelliselta sattumalta, että hänen
King's-Hintockiin saapuessaan jätettiin hänelle Reynardin lähettämä
kirje. Se oli osoitettu hänelle ja hänen miehelleen yhteisesti ja
ilmoitti kohteliaasti, että kirjeenkirjoittaja oli äskettäin astunut
maihin Bristolissa ja pyysi saada lähipäivinä tulla King's-Hintockiin
vihdoin kohdatakseen rakkaan Bettynsä sekä viedäkseen hänet mukanaan,
ellei hänellä ja vanhemmilla ollut mitään sitä vastaan.

Bettykin oli saanut samansisältöisen kirjeen. Äidin ei tarvinnut
muuta kuin luoda silmänsä hänen kasvoihinsa nähdäkseen miten
tiedonanto tyttöön vaikutti. Hän oli kalpea kuin palttina.

"Sinun tulee ottaa hänet vastaan niin ystävällisesti kuin suinkin
voit", sanoi äiti lempeästi.

"Mutta -- mutta -- minä -- --"

"Sinä olet nyt täysikasvuinen", lisäsi mrs Dornell vakavasti, "ja
lykkäysten tulee loppua."

"Entä isä? Minä tiedän varmaan, ettei hän sitä salli! Minä en ole
vielä valmis. Jospa hän suostuisi odottamaan vielä vuoden -- jospa
hän odottaisi edes muutamia kuukausia! Jospa -- jospa isä olisi
täällä! Minä lähetän heti häntä hakemaan." Äkkiä hän vaikeni,
heittäytyi äitinsä kaulaan, purskahti itkuun ja huudahti: "Äiti,
äiti, armahda minua -- minä en rakasta tuota miestä, miestäni!"

Tuskainen huudahdus kävi mrs Dornellin sydämelle; hän ei voinut pysyä
jäykkänä. Mutta mitä voi tehdä enää nyt, kun asiat olivat kehittyneet
näin pitkälle. Hän oli hämmennyksissä ja taipui ymmärtämään Bettyä.
Aluksi hän oli aikonut lähettää Reynardille myöntävän vastauksen,
kehoittaa häntä saapumaan King's-Hintockiin ja salata asian
mieheltään, kunnes hän jonakin kauniina päivänä tulisi Fallsistaan
ja näkisi kaikki jo järjestettynä, Reynardin ja Bettyn elämässä
toistensa kanssa rauhassa ja rakkaudessa. Mutta päivän tapaukset ja
tyttären äkillinen tunteenpurkaus muuttivat hänen suunnitelmansa.
Betty oli epäilemättä valmis toteuttamaan uhkauksensa, antamaan
isälleen asiasta tiedon, ehkäpä pakenemaankin hänen seurassaan.
Sitäpaitsi oli Reynardin kirje osoitettu mr Dornellille ja hänelle
yhteisesti, ja hänen omatuntonsa ei sallinut sen salaamista.

"Minä lähetän kirjeen heti isällesi", vastasi hän hyvitellen.
"Tehköön hän aivan niinkuin hyväksi näkee. Sinä tiedät, että hän
ottaa sinun toivomuksesi huomioon. Toivon vain hänen kestävän kirjeen
aiheuttaman mielenliikutuksen. Suostutko ehdotukseeni?"

Betty raukka suostui sillä ehdolla, että hän itse saisi lähettää
kirjeen matkaan. Äidillä ei ollut mitään sitä vastaan, mutta kohta
kun ratsastava sananviejä oli ehtinyt puistokujalta maantielle, alkoi
mrs Dornellin myötätunto häipyä. Tytön salainen kiintymys nuoreen
Phelipsoniin ei sittenkään ollut mikään mitätön seikka. Betty voi
lähettää hänelle tietoja, saattoipa hän yrittää häntä kohdatakin.
Se oli perin vaarallista. Stephen Reynardin täytyi nopeasti astua
paikalleen Bettyn rinnalle.

Mrs Dornell istuutui kirjoittamaan Reynardille kirjettä, joka loi
valoa hänen suunnitelmiinsa.

       *       *       *       *       *

"Minun on nyt välttämätöntä ilmoittaa Teille", kirjoitti hän,
"jotakin, jota en ole milloinkaan ennen Maininnut -- kenties olen
saanut Teidät uskomaan aivan Päinvastaista -- nimittäin, että
Bettyn Isä on yhä vielä vastahakoinen suostumaan liittoonne. Koska
en omasta puolestani Halua Teitä viivyttää kauempaa -- Tyttäreni
parasta silmällä pitäen odotan Teidän Tuloanne yhtä hartaasti kuin
Te itse -- niin minulla ei ole muuta neuvoa kuin kannattaa Teidän
Aikomustanne Mieheni tietämättä. Hän, ikävä kyllä, makaa nykyjään
sairaana Falls-Parkissa, mutta minä katsoin Velvollisuudekseni
lähettää hänelle Teidän Kirjeenne. Vastauksessaan hän luultavasti
tulee kehoittamaan Teitä matkustamaan muutamaksi Kuukaudeksi --
tai kunnes sopimuksessa määrätty aika on kulunut umpeen -- sinne,
mistä äskettäin olette palannut, Jos sellaisen Kirjeen saatte, niin
neuvoisin Teitä jättämään sen kokonaan huomioonottamatta ja saapumaan
tänne aikomuksenne mukaisesti. Toivottavasti ilmoitatte minulle
Päivän ja Hetken (pimeän tullen, jos mahdollista), jolloin saamme
Teitä tänne odottaa. Rakas Bettymme on luonani ja minä vastaan siitä,
että hän Teidän saapuessanne on Kotona."

       *       *       *       *       *

Kenenkään tietämättä lähetettyään tämän kirjelmän mrs Dornell ryhtyi
suunnittelemaan toimenpiteitä voidakseen estää tytärtänsä poistumasta
kotoa. Samalla oli pidettävä huolta siitä, ettei tyttö tuntenut
olevansa silmälläpidon alaisena. Mutta aivan kuin aavistamalla oli
Betty lukenut äitinsä kasvoista, että aviomies oli tulossa.

"Hän tulee!" huudahti tyttö. "Ei vielä viikkoon", vakuutti äiti.?
"Mutta viikon kuluttua -- varmasti?"

"Niin, epäilemättä."

Betty vetäytyi nopeasti huoneeseensa eikä enää näyttäytynyt.

Viekoittelevan yksinkertaista olisi ollut lukita huoneen ovi ja
Reynardin saavuttua jättää avain hänelle. Hiljaa koskettaessaan
lukkoon mrs Dornell kuitenkin havaitsi, että ovi jo oli sisäpuolelta
lukossa. Sitäpaitsi oli Betty antanut määräyksen, että ateriat oli
tuotava hänen huoneeseensa.

Mrs Dornell istuutui omaan huoneeseensa. Bettyn huoneeseen voi
päästä ainoastaan kulkemalla sen ja makuuhuoneen läpi. Mrs Dornell
päätti pysyä vartiopaikallaan yöt päivät, kunnes Bettyn puoliso
saapuisi. Siinä tarkoituksessa hänkin varustautui aterioimaan omassa
huoneessaan. Betty siis ei voinut päästä karkuun, vaikka olisi
tahtonutkin, äidin tietämättä, sillä hänen huoneessaan oli tämä ainoa
ovi, lukuunottamatta pieneen pukuhuoneeseen vievää ovea, johon taas
ei voinut päästä mistään muualta käsin.

Oli ilmeistä, ettei Betty ajatellutkaan pakenemista. Pikemmin hän
suunnitteli linnoittautumista. Hän oli valmis kestämään piirityksen
vaivat; pakoa hän sitävastoin halveksi. Niinmuodoin hän ainakin oli
varmasti tallessa. Miten Reynardin tuli menetellä saadakseen tavata
hänen arkaa ja vastahakoista tytärtään, täytyi äidin mielestä jättää
hänen oman kekseliäisyytensä ratkaistavaksi.

Kuullessaan puolisonsa pian saapuvan Betty oli näyttänyt niin
kalpealta ja epätoivoiselta, ettei mrs Dornell uskaltanut jättää
häntä yksin. Tunnin kuluttua hän tirkisti avaimenreiästä. Betty
makasi sohvalla tuijotellen tylsästi kattoon.

"Sinä näytät sairaalta, lapsukaiseni", huudahti äiti. "Et ole ollut
pitkään aikaan raittiissa ilmassa. Tulehan ajelemaan kanssani."

Betty ei vastustellut. Hetkisen kuluttua he ajoivat puiston läpi
kylään päin, tytär yhä jäykkänä, jäisenä ja hiljaisena. He jättivät
puiston palatakseen toista tietä ja kulkivat maantien vieressä
sijaitsevan tuvan ohi.

Bettyn katse osui tuvan ikkunaan. Siinä näkyi hänen ikäisensä nuori
tyttö, jonka kasvot olivat hänelle tutut, istumassa nojatuolissa.
Tytön poskia peitti hilse, joka kiilsi päivänpaisteessa. Hänessä
oli ollut tulirokko -- sairaus, joka yleisyytensä vuoksi oli siihen
aikaan niin ankara vitsaus, että me nykyjään tuskin voimme sitä
käsittää.

Äkkiä kirkasti Bettyn elottomia kasvoja ajatuksenvälähdys. Hän
vilkaisi äitiin. Mrs Dornell oli katsellut toiselle taholle. Betty
sanoi haluavansa pistäytyä tupaan puhuttelemaan tyttöä. Mrs Dornell
näytti epäilevän, mutta huomattuaan ettei tuvassa ollut takaovea,
joten Betty ei voinut päästä huomaamatta karkuun, hän suostui
pysäyttämään ajoneuvot. Betty juoksi tupaan ja palasi parin minuutin
kuluttua istuutuen jälleen rauhallisesti paikalleen. Ajoneuvojen
lähtiessä liikkeelle hän loi äitiinsä syvän katseen ja sanoi: "Nyt se
on tehty!" Hänen kalpeat kasvonsa näyttivät kovin rauhattomilta ja
silmät olivat kyyneleitä tulvillaan. "Mitä sinä olet tehnyt?" kysyi
Mrs Dornell. "Nanny Priddle on sairastanut rokon, minä näin hänet
ikkunassa ja menin suutelemaan häntä saadakseni tartunnan. Nyt minä
siis olen rokkotautinen, joten hän ei voi tulla minua lähelle!"

"Sinä ilkiö!" huudahti hänen äitinsä. "Mitä minun nyt on tehtävä!
Sinä hankit itsellesi taudin, anastat Jumalan pyhän oikeuden, koska
et voi sulattaa sitä miestä, johon olet vihitty!"

Säikähtynyt rouva käski ajaa kotiin mitä pikimmin, ja Betty, jota
hänen oma mielettömyytensä jo alkoi hieman pelottaa, pistettiin
kylpyyn. Sitäpaitsi tehtiin kaikki, mitä tehtävissä oli, jotta tauti,
jonka hän oli yrittänyt vapaaehtoisesti itselleen hankkia, ei pääsisi
kehittymään.

Nyt oli kaksinverroin syytä sulkea kapinoiva tytär ja vaimo omaan
huoneeseensa. Siellä hän pysyikin lopun päivää ja seuraavat päivät.
Aljettiin uskoa, ettei hänen huimapäisyytensä ollut aiheuttanut
mitään ikäviä seurauksia.

       *       *       *       *       *

Sillaikaa Reynardin ensimmäinen kirje, jossa hän ilmoitti mrs
Dornellille ja hänen miehelleen pian saapuvansa, oli ehtinyt
matkallaan Falls-Parkiin. Se jätettiin sinetöitynä uskolliselle
palvelijalle Tupcombelle, jota kehoitettiin antamaan se isännälleen
virkistävän päivällislevon jälkeen. Tupcombe valitti kovin
tehtäväänsä, sillä tällä tavoin lähetetyt kirjeet tekivät hänen
isäntänsä aina perin levottomaksi. Arvaten että ajan pitkään
sittenkin olisi suunnattomasti pahempi salata kirjeen sisältämä
uutinen, hän odotti soveliasta hetkeä. Se tuli seuraavana aamuna,
jolloin hän jätti kirjeen isännälleen.

Mrs Dornell osasi korkeintaan odottaa, että hänen miehensä määräisi
Reynardin pysyttelemään vielä muutamia kuukausia loitolla. Mutta
Squire ilmoittikin itse lähtevänsä Bristoliin tapaamaan Reynardia ja
selvittämään asian hänen kanssaan suullisesti.

"Sitä te ette voi tehdä, hyvä herra", sanoi Tupcombe. "Te ette voi
nousta vuoteesta."

"Mene tiehesi, Tupcombe, äläkä ryhdy minua neuvomaan. Käske satuloida
Jerry tunnin kuluessa."

Uskollinen Tupcombe luuli isäntänsä joutuneen järjiltään -- niin
äärimmäisen avuttomalta hän näytti -- ja lähti vastahakoisesti
huoneesta. Heti hänen poistuttuaan Squire kurottautui avaamaan
vuoteen vieressä olevan kaapin ovea. Sieltä löytyi pieni,
luuvalolääkettä sisältävä pullo, jonka käyttämisestä henkilääkäri oli
häntä varoittanut.

Nyt hän välitti viisi kaikista varoituksista. Hän otti
kaksinkertaisen annoksen ja odotti puoli tuntia. Se ei näyttänyt
vaikuttavan mitään. Sitten hän kaatoi kolminkertaisen annoksen,
nieli sen, nojasi tyynyihinsä ja odotti. Hänen odottamansa ihme
tapahtui viimein. Tuntui siltä kuin jälkimmäinen annos ei olisi
vaikuttanut yksin omalla voimallaan, vaan olisi sitäpaitsi herättänyt
ensimmäisenkin annoksen uinuvat mahdit. Hän pisti pullon talteen ja
soitti Tupcombea.

Tuskin tunnin kuluttua hämmästyi eräs palvelijattarista, jotka
luonnollisesti tiesivät, kuinka sairas heidän isäntänsä oli,
kuullessaan portaista tanakoita askeleita, joita säesteli
laulunhyräily. Tohtori oli käynyt talossa jo aamusella ja askelet
olivat liian raskaat ollakseen ajomiehen tai minkään muun
miespalvelijan aiheuttamat. Katsahtaessaan ylös hän näki Squire
Dornellin astelevan portaita alas täydessä ratsastuspuvussaan
rehevin, vapain liikkein niinkuin muinoin voimansa päivinä.
Palvelijattaren kasvot näyttivät hämmästyneiltä.

"Mitä pirua sinä töllistelet?" kysyi Squire. "Etkö ole milloinkaan
ennen nähnyt miehen lähtevän talostaan, tyttö?"

Jatkaen uhittelevaa hyräilyänsä hän jatkoi matkaansa
kirjastohuoneeseen, soitti kelloa, kysyi, olivatko hevoset valmiina
ja käski tuoda ne portaitten eteen. Kymmenen minuuttia myöhemmin
hän ratsasti Bristoliin päin, jäljessään Tupcombe, joka vapisi
ajatellessaan mitä tämä saattoi merkitä.

He ratsastivat tasaista vauhtia komeain metsäin ja yksitoikkoisten
tasankojen halki. Kun he olivat ehtineet kulkea suunnilleen
viisitoista peninkulmaa, niin Tupcombe voi havaita, että Squire
alkoi olla väsynyt -- niin väsynyt kuin kymmenen vuotta aikaisemmin
ratsastettuaan kolme kertaa pitemmän matkan. He saapuivat kumminkin
onnellisesti Bristoliin ja asettuivat siihen majataloon, jossa Squire
kaupungissa käydessään tavallisesti asui. Pian senjälkeen Dornell
lähti jalkaisin siihen majataloon, jonka osoitteen Reynard oli
ilmoittanut. Kello oli silloin suunnilleen neljä.

Reynard oli jo syönyt päivällistä -- siihen aikaan syötiin varhain
-- ja oli omassa huoneessaan. Hän oli vastikään saanut mrs Dornellin
vastauksen, mutta ei tahtonut noudattaa hänen neuvoaan ja lähteä
King's-Hintockiin, ennenkuin olisi kulunut päivä tai pari, jotta
Bettyn isällä olisi tilaisuus ilmoittaa hänelle mielipiteensä,
jos haluaisi. Palannut matkamies olisi mielellään nähnyt isänkin
suostuvan siihen, että hän kävi tapaamassa morsiantaan, koska hänen
liittymisensä perheeseen niin ollen kävisi sievemmin. Vaikka mrs
Dornellin tiedonannot osoittivatkin, että appiukon taholta oli
odotettavissa vastaväitteitä, oli Reynard sittenkin melkoisesti
hämmästynyt, kun ilmoitettiin, että Squire itse oli saapunut häntä
tapaamaan.

Stephen Reynard ja Dornell seisoivat vastakkain Bristolin majatalon
parhaassa vierashuoneessa. He olivat mahdollisimman suuressa
määrin toistensa vastakohdat: Squire kiukkuinen, luuvaloinen,
puuskapäinen, suorapuheinen ja häikäilemätön; nuorempi mies
kalpea, pitkä, levollinen ja hillitty, maailmanmies, joka täysin
ansaitsi King's-Hintockin kirkossa vieläkin nähtävänä olevan
hautakirjoituksen, joka luettelee hänen hyviä ominaisuuksiaan:

    Henki hienostunut, käytös kiehtovainen,
    tieteillä kaunistettu, hiottu hovilainen.

Hän oli silloin suunnilleen viidenneljättä vuoden ikäinen, mutta
säännölliset elämäntavat ja tyyni, tasainen luonnonlaatu saivat hänet
näyttämään paljoa nuoremmalta.

Squire Dornell kävi siekailematta asiaansa käsiksi.

"Nöyrin palvelijanne, hyvä herra", virkkoi hän. "Olen lukenut
vaimolleni ja minulle kirjoittamanne kirjeen, johon tahdoin
mieluummin vastata suullisesti."

"Käyntinne on minulle suuri kunnia, Sir", vastasi Stephen Reynard
kumartaen.

"No niin, ja sitä mikä on tehty, ei saada tekemättömäksi", sanoi
Dornell, "vaikka se tapahtuikin kovin varhain ja minun tietämättäni.
Hän on teidän vaimonne, auttamattomasti. Mutta lyhyesti sanoen, Sir,
hän on vielä liian nuori miehelään; me emme saa pitää silmällä vain
hänen ikävuosiaan, vaan myöskin hänen luonnonlaatuaan. Hän on vielä
lapsi, te teette epäkohteliaasti tullessanne jo nyt; riittää, jos
haette hänet ensi vuonna."

Miten sopuisa Reynard muuten olikin, saattoi hän kumminkin esiintyä
hieman itsepintaisena, kun oli kerran päättänyt jotakin tehdä. Betty
oli luvattu hänelle viimeistään kahdeksantenatoista syntymäpäivänä --
mahdollisesti aikaisemmin, jos hän olisi terve ja voimissaan. Bettyn
äiti oli määrännyt ajan oman mielensä mukaan ilman pienintäkään
painostusta hänen taholtaan. Hän oli oleskellut ulkomaitten hoveissa,
kunnes oli aivan uupunut. Betty oli nyt niin täysikasvuinen kuin
suinkin voi toivoa, ja Reynardin mielestä ei ollut vähintäkään syytä
pitää häntä enää erossa. Äidin suoman kannustuksen rohkaisemana hän
kohteliaasti mutta varmasti selitti Dornellille tähän asti vanhempain
mieltä noudattaakseen suostuneensa pidättymään oikeuksistaan, mutta
nyt tahtovansa päästä niitä nauttimaan sekä itsensä että Bettyn
vuoksi. Koska Betty ei ollut saapunut häntä vastaanottamaan, aikoi
hän lähipäivinä matkustaa King's-Hintockiin noutaakseen hänet.

Hienosta esitystavasta huolimatta tämä tiedonanto sai Dornellin
raivostumaan.

"Mitä helvettiä, herraseni; te puhutte oikeuksista, te, joka
olette ryöstänyt hänet, lapsen, vastoin minun tahtoani ja minun
tietämättäni! Jos me olisimme pyytäneet ja rukoilleet teitä ottamaan
hänet, niin ette olisi voinut sanoa sen enempää!"

"Kautta kunniani, syytöksenne on täysin perätön, Sir", vastasi vävy.
"Tiedossanne täytyy olla -- ja ellei, niin on suunnaton vääryys
minua kohtaan, että luonnettani teidän silmissänne rumensi sellainen
tahra -- tiedossanne täytyy olla, etten minä käyttänyt minkäänlaista
houkuttelua tai kiusausta. Bettyn äiti suostui; hän itse suostui.
Minä luotin heidän sanaansa. Vasta jälkeenpäin sain kuulla teidän
todella olevan avioliittoa vastaan."

Dornell selitti, ettei hän ollenkaan uskonut Reynardia. "Te ette
saa häntä, ennenkuin hän on täyttänyt kahdeksantoista -- ei yhtään
tyttöä pitäisi naittaa sen nuorempana -- ja minun tytärtäni ei
käsitellä miten sattuu!" Siten hän pauhasi, kunnes Tupcombe, joka
oli rauhatonna kuunnellut viereisessä huoneessa, äkkiä astui
sisään ja selitti Reynardille, että keskustelun pitkittyessä hänen
isäntänsä henki oli vaarassa, koska hän jo aikaisemmin oli saanut
halvauskohtauksia samanlaisten tapausten vuoksi. Reynard vastasi
heti olevansa kaikkea muuta kuin haluton vahingoittamaan Squire
Dornellia ja lähti pois huoneesta. Päästyään jälleen säännöllisesti
hengittämään ja saatuaan mielensä rauhoittumaan, lähti Squirekin
majatalosta Tupcomben käsivarteen nojaten.

Tupcombe olisi halunnut yöpyä Bristoliin, mutta Dornell, jonka tarmo
näytti yhtä tyhjentymättömältä kuin äkilliseltä, tahtoi välttämättä
ratsastaa takaisin Falls-Parkiin jatkaakseen seuraavana päivänä
matkaansa King's-Hintockiin. Kello viiden tienoissa he lähtivät
matkalle kulkien eteläistä tietä Mendip Hillsiin päin. Ilta oli kuiva
ja tuulinen, ja -- ellei aurinkoa olisi ollut -- aivan samanlainen
kuin se maaliskuun ilta lähes viisi vuotta aikaisemmin, jolloin
King's-Hintockiin saapui Bettyn naimaliittoa koskeva uutinen --
uutinen, joka oli vaikuttanut kovin epäedullisesti Dornelliin ja
välillisesti koko siihen huonekuntaan, jonka päämies hän oli. Sitä
ennen olivat talvet olleet iloisemmat sekä Falls-Parkissa että
King's-Hintockissa, vaikka Squire ei enää säännöllisesti oleskellut
viimeksimainitussa paikassa. Vieraita tuli ja meni, ja kaikki olivat
tervetulleita. Tupcombe vihasi tuota hiottua hovimiestä, joka oli
lopettanut koko ilon ryöstämällä Squire Dornellilta hänen ainoan
aarteensa.

Alkoi pimentyä heidän ratsastaessaan eteenpäin, ja mr Dornellin
ryhdistä näkyi, että hänen voimansa olivat loppumassa. Tupcombe
kannusti hevostansa, saavutti isäntänsä ja kysyi kuinka hän voi.

"Huonosti, hiton huonosti, Tupcombe! Tuskin pysyn satulassa.
Pelkään etten koskaan enää tästä kohennu. Joko olemme ehtineet
Kolmenmiehenhirsipuun ohi?"

"Emme pitkiin aikoihin, Sir."

"Jospa olisimme. Tuskin kykenen matkaa jatkamaan."

Squire huokasi tavan takaa tuskaisesti, ja Tupcombe arvasi hänen
olevan kovin kipeän.

"Jospa makaisin jo haudassa -- se on oikea paikka minunlaisilleni
narreille! Ilomielin minä siellä makaisinkin, ellei Miss Bettyä olisi
olemassa. Reynard tulee huomenna King's-Hintockiin -- hän ei suostu
enää odottamaan. Hän lähtee aamulla ja on perillä illalla, koska hän
ei poikkea Fallsiin. Hän aikoo yllättää Bettyn. Minun täytyy ehtiä
sinne ennen häntä."

"Toivottavasti olette niin terve, että voitte sen tehdä, Sir. Mutta
minä uskon tosiaankin --"

"Minun _täytyy_, Tupcombe! Sinä et tiedä, mikä minua pahiten
rasittaa. Ei niinkään se, että Betty meni naimisin tuon miehen kanssa
ilman minun suostumustani -- sillä mikäli tiedän ei hänessä ole
mitään moittimista -- mutta Betty ei ole ollenkaan häneen kiintynyt,
näyttää kerrassaan pelkäävän häntä, sanalla sanoen: ei välitä hänestä
vähääkään. Jos hän nyt väkisin tunkeutuu perheeseemme, niin sehän on
selvää julmuutta. Suokoon Jumala, että tapahtuu jotakin, mikä tekee
hänen aikeensa tyhjäksi!"

Tupcombe tuskin tiesi, kuinka he tulivat kotiin tuona yönä. Squire
oli niin kipeä, että hänen täytyi istua etukumarassa, ja Tupcombe
pelkäsi joka hetki hänen putoavan. Mutta kotiin he vihdoin pääsivät,
ja mr Dornell saatettiin heti vuoteeseen.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna oli ilmeistä, ettei Dornell ainakaan lähimpinä
päivinä kyennyt lähtemään King's-Hintockiin. Hän makasi vuoteessaan
kiroillen kykenemättömyyttänsä toteuttamaan suunnitelmaa, joka oli
liian henkilökohtainen ja arkaluontoinen vieraan suoritettavaksi. Hän
näet halusi saada kuulla Bettyltä itseltään, oliko Reynard hänelle
niin vastenmielinen, että hänen tulonsa muodostuisi suorastaan
sietämättömäksi. Siinä tapauksessa, että niin olisi laita, oli Squire
päättänyt nostaa tytön taaksensa satulaan ja kuljettaa hänet pois.

Mutta kaikki tuo oli nyt mahdotonta, ja Squire toisti toistamistaan
Tupcomben, sairaanhoitajattaren ja muiden palvelijain kuullen:
"Suokoon Jumala, että hänelle tapahtuisi jotakin!"

Tuo toivomus, jonka Squire alinomaa uudisti heittelehtiessään
edellisenä päivänä nautittujen voimallisten rohtojen aiheuttamissa
tuskissa, teki syvän vaikutuksen Tupcombeen ja toisiin palvelijoihin,
jotka pitivät Dornellin taloa kotinaan ja joille King's-Hintock
oli vieras. Tupcombe, ärtyisä mies, ajatteli Reynardin saapumista
melkein yhtä levottomana kuin Squire itse. Ajan edetessä ja sen
hetken lähestyessä, jolloin Reynard otaksuttavasti tulisi kulkemaan
Fallsin ohi matkallaan King's-Hintockiin, Dornellin tunteet joutuivat
yhä enemmän kuohuksiin, joten vaikutuksille altis Tupcombe tuskin
enää voi tulla hänen läheisyyteensä. Jätettyään isäntänsä tohtorin
huostaan hän meni puutarhaan, sillä hänen oli vaikea hengitellä siinä
kiihtyneessä ilmapiirissä, joka ympäröi hänen herraansa. Tupcombe oli
elänyt Dornellin luona poikavuosista alkaen, oli syntynyt Fallsin
muurien suojassa, hänen koko elämäänsä liitti tähän perheeseen
uskollinen kiintymys, jonka vertaista ei meidän päivinämme enää tapaa.

Hänet kutsuttiin sisään ja hänelle ilmoitettiin, että oli päätetty
heti lähettää hakemaan mrs Dornellia, koska hänen miehensä tila
oli arveluttava. Palvelijakunnassa oli pari kolme sellaista, jotka
sopivat läheteiksi, mutta Dornell halusi Tupcomben lähtevän. Syy
ilmeni varsin pian, sillä Tupcomben ollessa valmis matkaan kutsui
Squire Dornell hänet huoneeseensa ja kumartui hänen puoleensa niin
että voi kuiskata hänen korvaansa:

"Anna Peggyn liikkua liukkaasti, Tupcombe; järjestä asiat niin, että
ehdit perille ennen häntä, ymmärräthän -- ennen häntä. Tänä päivänä
hän uhkasi tulla. Hän ei ole vielä sivuuttanut Fallsin risteystä.
Jos ehdit sinne ajoissa, niin voit saada Bettyn lähtemään tänne --
ymmärrätkö? -- sen jälkeen kun hänen äitinsä on lähtenyt matkaan;
silloin hänellä on täysi syy olla odottamatta Reynardia. Tuo hänet
alatietä -- Reynard kulkee ylätietä. Sinun tehtävänäsi on pitää
huolta siitä, etteivät he tapaa toisiansa -- ymmärräthän! -- ja sehän
on asia, josta ei voi kirjoittaa kirjettä."

Viittä minuuttia myöhemmin Tupcombe ratsasti pitkin tietä -- tietä,
jota hän oli kulkenut lukemattomat kerrat siitä lähtien kun hänen
isäntänsä, pulska nuori maalaisherra, alkoi liikkua kosioretkillä
King's-Hintockin kartanossa. Sivuutettuaan Fallsin luona olevat
kukkulat tie kulki pitkin, loivin mutkin peninkulmamääriä yli
tasankomaan. Menneinä, onnellisina aikoina, jolloin ilo oli vallinnut
molemmissa taloissa, oli tämä osa tietä tuntunut yksitoikkoiselta.
Nyt, Tupcomben ratsastaessa yksin, yöllä, viemään murheellista
viestiänsä, se vaikutti kovin synkältä. Hän ratsasti ja mietti. Jos
Squire kuolisi, niin hän, Tupcombe jäisi yksin ja ystävättömäksi,
sillä hän ei ollut mrs Dornellin suosiossa. Jos taas Squire pettyisi
toiveissa, joihin hän oli koko sielullaan kiintynyt, niin sekin
luultavasti olisi kuolemaksi. Näitä seikkoja mietiskellen Tupcombe
tavan takaa pysähdytti ratsunsa kuunnellakseen oliko aviomies
tulossa. Aika alkoi olla käsissä. Tupcombe oli tarkoin pitänyt tietä
silmällä koko iltapuolen, tiedustellut jokaisesta majatalosta, jonka
ohi oli ratsastanut ja oli varma siitä, ettei vieras aviomies ollut
vielä ehtinyt nuoren valtiattaren luo.

Tytön äitiä lukuunottamatta oli Tupcombe ainoa huonekunnan jäsen,
joka aavisti Bettyn kiintymyksen nuoreen Phelipsoniin hellin tuntein,
jotka pahaksi onneksi olivat hänessä ilmenneet kohta koulunkäynnin
päätyttyä. Senvuoksi hän kykeni -- jopa paremmin kuin tytön armas isä
-- kuvittelemaan miten häneen vaikuttaisi se tieto, että Reynard jo
illalla saapuu King's-Hintockiin.

Hän ratsasti ratsastamistaan, milloin epätoivoisena, milloin
toivorikkaana. Hän oli varma siitä, ettei mrs Dornell voisi estää
Bettyä rientämästä isänsä sairasvuoteen luo, ellei sattuisi niin
perin onnettomasti, että vävy saapuisi taloon hänen kintereillään.

Kello oli suunnilleen yhdeksän, kun Tupcombe, kaksikymmentä
peninkulmaa ratsastettuaan ehti Ivellin ja King's-Hintockin kyliin
vievälle veräjälle ja jatkoi matkaansa läpi puiston johtavaa
tietä pitkin. Vaikka King's-Hintockin puisto olikin hyvin taaja,
kasvoi tien vieressä vain vähän puita, joten se näkyi kalpeassa
yövalaistuksessa kuin levitetty höylänlastu. Pian sukelsi näkyviin
rakennuksen epäsäännöllinen julkisivu, laaja, mutta matala, paitsi
missä sen ääriviivat nousivat leveän, neliskulmaisen tornin hahmoksi.

Lähestyessään taloa Tupcombe pysytteli ruohomatolla tien vieressä
saadakseen, jos mahdollista, varmuuden siitä, että oli ehtinyt
ensiksi. Kartano oli pimeä ja unelias; missään tapauksessa se ei
näyttänyt odottavan sulhasta.

Pidättäessään hevostaan hän selvään kuuli toisen hevosen
kavionkapseen takaansa ja pelkäsi kovin, ettei ehtisikään ennen
Reynardia. Hän vetäytyi tuuheimman puun suojaan ja ehti tuskin
väistymään toisen ratsumiehen tieltä, sillä viimeksimainittukaan ei
kulkenut hiekoitettua tietä, vaan aivan hänen vieritseen. Tupcomhe
tunsi ratsastajan nuoreksi Phelipsoniksi. Ennenkuin Tupcombe ehti
koota ajatuksiaan oli Phelipson ratsastanut ohi, mutta ei talon
valtaovelle. Hän kääntyi vasempaan, itäisen siiven puolelle, jossa
Tupcombe tiesi Bettyn huoneitten sijaitsevan. Senjälkeen hän astui
satulasta, sitoi ratsunsa riippuvaan oksaan ja lähti kävelemään kohti
rakennusta.

Äkkiä Tupcombe näki esineen, joka heti selitti tilanteen. Talon
seinämällä kasvavien puitten juurelta kohotettiin tikapuut
ensimmäisen kerroksen ikkunaa vastaan, joka kuusimmäisen kerroksen
ikkunaa vastaan, joka kuului Bettyn huoneeseen. Se oli varmaan Bettyn
ikkuna; Tupcombe tunsi varsin hyvin talon kaikki huoneet.

Nuori ratsumies, joka oli kulkenut hänen ohitsensa, oli nähtävästi
hänkin jättänyt hevosensa jonnekin puiden suojaan ja tuli nyt
näkyviin tikapuitten yläpäässä, Bettyn ikkunan kohdalla. Tupcomben
odottaessa astui viittaan verhottu naishahmo varovasti ikkunalaudan
yli ja molemmat alkoivat laskeutua alas nuoren miehen suojatessa
neitosta putoamasta. Kohta kun he olivat ehtineet maahan, korjasi
nuori Phelipson pois tikapuut piilottaen ne pensaikkoon. Sitten pari
katosi, ja vasta muutaman minuutin kuluttua näki Tupcombe hevosen
sukeltavan loitompana esiin pimeästä. Hevosella oli kaksinkertainen
kuorma, sillä nuori tyttö istui satulassa ratsastajansa takana.

Tupcombe ei oikein tiennyt, mitä tehdä tai ajatella, mutta vaikka
hän ei ollutkaan varustautunut näkemään tällaista pakoa, oli hän
nyt kumminkin varma siitä, että Betty oli päässyt pakoon. Hän meni
takaisin hevosensa luo ja ratsasti rakennuksen toiselle puolelle
palvelusväen ovelle jättäen sinne mrs Dornellin kirjeen. Suullisen
tiedon antaminen Bettylle oli nyt mahdotonta.

Kartanon palvelijat kehoittivat häntä jäämään yöksi, mutta Tupcombe
ei suostunut, sillä hän tahtoi mahdollisimman pian palata isäntänsä
luo kertomaan mitä oli nähnyt. Hän ei tiennyt, oliko menetellyt
oikein, kun ei ollut yllättänyt nuoria ja itse vienyt tytärtä isänsä
luo. Nyt oli joka tapauksessa liian myöhäistä, joten Tupcombe käänsi
selkänsä King's-Hintockin kartanolle kostuttamatta huuliaankaan ja
maistamatta leivänmurenaa.

Vasta kuljettuaan pitkän matkaa kotiin päin pysähtyessään juottamaan
hevostaan majatalon lyhdyn luona, hän näki vastakkaiselta suunnalta
saapuvan matkustajan vuokra-ajoneuvoissa. Lyhty loi valoa hänen
kasvoihinsa. Tupcombe tunsi hetkisen kestävää voitonriemua, vaikka
hänellä ei ollut siihen erikoista syytä. Myöhästynyt matkamies oli
Reynard; toinen oli ehtinyt ennen häntä.

Ehkäpä nyt haluatte kuulla, kuinka oli miss Bettyn laita. Koska hän
vietti viimeksi kuluneet päivät enimmäkseen yksinään, oli hänellä
runsaasti aikaa miettiä epätoivoista yritystään saada tartunta --
minkä hänen äitinsä nopea asiaanpuuttuminen oli kumminkin nähtävästi
ehkäissyt. Hän ei voinut ymmärtää, millä muulla tavalla voisi aikaa
voittaa. Se päivä ja iltahetki, jolloin hänen miehensä oli määrä
saapua, läheni yhä.

Pimeän tultua hän kuuli ikkunaan koputettavan, kerran, kahdesti,
kolmasti. Hän säikähti, sillä ainoa vierailija, jota hän tiesi
odottaa, oli henkilö, jonka lähentelyjä hän oli peljännyt siinä
määrin, että oli pannut alttiiksi terveytensä ja elämänsä voidakseen
niitä välttää. Hän hiipi ikkunan luo ja kuuli ulkopuolelta äänen
kuiskaavan:

"Minä täällä olen -- Charley."

Bettyn kasvoja kirkasti sanomaton ilo. Viime aikoina hän oli alkanut
epäillä ihailijansa luotettavuutta ajatellen hänen rakkautensa
riittävän ainoastaan kohteliaisuuksiin, joita ei kummallakaan puolen
pidetty erikoisen merkittävinä. Hän avasi ikkunan ja kuiskasi
iloisena: "Charley, minä luulin, että olet minut kokonaan hylännyt!"

Nuorukainen vakuutti, ettei niin ollut laita ja että hänellä
oli mukanaan hevonen, jos hän halusi ratsastaa pois. "Sinun on
kiirehdittävä", lisäsi hän, "sillä Reynard on tulossa tänne."

Neitonen heitti viitan hartioilleen, katsoi, oliko ovi lukossa,
kiipesi ikkunanlaudan yli tikapuille ja niitä pitkin alas niinkuin jo
aikasemmin mainittiin.

Hänen äitinsä, joka oli saanut Tupcomben tuoman tiedonannon, piti
miehensä sairautta koskevaa uutista niin vakavana, että vävypojan
saapumiseen kohdistuvat ajatukset työntyivät syrjään. Hän riensi
kertomaan asiasta tyttärelleen arvellen olevan parasta ottaa hänet
mukaan isän sairasvuoteen ääreen. Pyrkiessään Bettyn huoneeseen hän
havaitsi oven olevan yhä lukossa. Mrs Dornell huusi, mutta vastausta
ei kuulunut. Pahojen aavistusten ahdistamana hän kutsui kartanon
vanhan hovimestarin pyytäen häntä murtamaan lukon. Se ei ollut mikään
helppo tehtävä, sillä kaikki talon puutyöt olivat varsin lujaa tekoa.
Vihdoin lukko kumminkin aukeni ja mrs Dornell astui tyttärensä
huoneeseen havaitakseen vain, että ikkuna oli auki ja lintu tiessään.

Ensi hetkessä mrs Dornell kerrassaan jähmettyi. Sitten hänen
mieleensä juolahti, että Tupcombe kenties oli Bettylle ilmoittanut
isän ankarasta sairastumisesta ja että tyttö, peläten joutuvansa
odottamaan miestänsä, oli lähtenyt Falls-Parkiin tuon itsepintaisen
ja epäluotettavan palvelijan seurassa. Mitä enemmän hän asiaa
ajatteli, sitä uskottavammalta tämä otaksuma tuntui. Niinpä mrs
Dornell valmistautui lähtemään, käskettyään hovimestarin pitämään
salaisuutenaan, mitä Bettystä tiesi.

Hän ei osannut aavistaakaan, missä määrin hänen miehensä tila oli
huonontunut Bristolin matkalla, joten hän ajatteli enemmän Bettyn
asioita kuin omiaan. Oli luultavaa, että Bettyn mies saapuisi jotakin
toista tietä jo samana iltana kohtaamatta vaimoaan enempää kuin
anoppiaankaan kotosalla. Mrs Dornell koki kuitenkin parhaansa mukaan
pitää silmällä oikeanpuolista ajotietä, jolla hän ennen Ivelliin
saapumistaan omien vaunulyhtyjensä valossa keksi Reynardin vuokraamat
ajoneuvot.

Mrs Dornellin ajomies pysähtyi totellen ohjetta, joka hänelle oli
annettu jo lähdettäessä. Toiselle ajomiehelle huudettiin, vaihdettiin
muutamia sanoja, Reynard astui vaunuista ja tuli mrs Dornellin
vaunujen ovelle.

"Tulkaa sisään", virkkoi rouva. "Minä haluan keskustella kanssanne
kahdenkesken. Miksi saavutte näin myöhään?"

"Toinen este toisensa jälkeen", vastasi Reynard. "Otaksuin ehtiväni
perille viimeistään kello kahdeksan. Kiitokset kirjeestänne. Toivon
-- --"

"Älkää yrittäkö vielä kohdata Bettyä", sanoi rouva. "Toiset ja
tärkeät syyt estävät teitä häntä näkemästä. Kirjoittaessani ei niitä
vielä ollut olemassa."

Olosuhteet olivat sellaiset, ettei mrs Dornell mitenkään voinut niitä
kokonaan salata. Sitäpaitsi saattoi eräiden tosiseikkojen tunteminen
paremmin kuin mikään muu estää Reynardia toimimasta tavalla, joka
voisi turmella tulevaisuutta. Sattuu muuten tilanteita, joissa mrs
Dornelliakin etevämmät juonittelijat pakostakin ilmaisevat joitakin
totuuksia -- ellei muusta syystä, niin keventääkseen omaa mieltänsä.
Niinpä hän ilmaisi eräitä äskeisiä yllätyksiä: että Bettyn sydän oli
kiintynyt toisen miehen kuvaan ja että tyttö voisi joutua epätoivoon,
jos Reynard pakostakin tahtoisi nyt saada hänet kohdata. "Betty on
totta puhuen karannut isänsä luo välttyäkseen kohtaamasta teitä",
sanoi mrs Dornell. "Mutta jos odotatte vähän aikaa, niin hän pian
unohtaa tuon nuorukaisen eikä teillä ole mitään pelättävää."

Naisena ja äitinä hän ei voinut mennä sen pitemmälle, joten häneltä
jäi kertomatta Bettyn epätoivoinen yritys hankkia itselleen tartunta
saadakseen Reynardin siten karkoitetuksi. Samaten jäi häneltä
mainitsematta se levottomuutta herättävä mahdollisuus, että Betty
kenties ei ollutkaan paennut isänsä vaan rakastajansa luo.

"Hyvä", huokasi aviomies odottamattoman rauhallisin äänin, "sellaista
on ennenkin sattunut. Ehkäpä hän sittenkin tulee asettamaan minut
etusijalle oivallettuaan, kuinka toisin minä olisin voinut menetellä
häntä kohtaan. Mutta älkäämme puhuko siitä enempää tällä kertaa.
Voinko saada talossanne yösijan?"

"Epäilemättä. Tehän lähdette huomenna varhain?" Mrs Dornell puhui
hätäillen, sillä hän ei halunnut ilmaista Reynardille enempää.
"Mieheni on niin pahasti sairaana", jatkoi hän, "että sen täytyy
riittää puolustamaan minun ja Bettyn poissaoloa teidän saapuessanne."

Reynard lupasi lähteä varhain seuraavana aamuna ja sanoi pian
kirjoittavansa rouvalle. "Ja sitten, kun arvelen ajan tulleen",
lisäsi hän, "kirjoitan hänelle itselleen. Minulla kenties on hänelle
jotakin kerrottavaa, joka voi saada hänet suopeammaksi."

Mrs Dornell saapui Falls-Parkiin kello yhden tienoissa aamusella.
Kaksin kerroin ankara isku oli häntä odottamassa. Betty ei ollut
saapunut; hän siis oli paennut jonnekin muualle, ja murheellinen äiti
saattoi aavistaa kenen seurassa. Hän riensi miehensä sairasvuoteen
luo ja sai surukseen kuulla, että lääkäri oli heittänyt kaiken
toivon. Squire oli menoteillään, ja hänen äärimmäinen uupumuksensa
oli melkein muuttanut hänen luonteensa, lukuunottamatta sitä seikkaa
että hän itsepintaisesti kuten ennenkin kieltäysi ottamasta vastaan
pappia. Hän kyynelöi vähimmästäkin ja nyyhkytti nähdessään vaimonsa.
Hän kysyi Bettyä, ja mrs Dornellin täytyi raskain mielin ilmoittaa,
ettei tyttö ollut tullut hänen mukanaan.

"Ei suinkaan hän ole Bettyä estämässä?"

"Ei, ei. Hän matkustaa takaisin -- hän ei tule muutamaan aikaan."

"Mikä sitten on voinut estää häntä -- tuota sydämetöntä,
välinpitämätöntä tyttöä?"

"E, ei, Thomas; hän on -- Hän ei voinut tulla."

"Mitä tämä merkitsee!"

Viimeisten hetkien juhlallisuus lienee luonut häneen tutkijamahdin:
kylmä puoliso ei kyennyt häneltä salaamaan tapahtunutta pakoretkeä.

Rouvan hämmästykseksi tämä uutinen vaikutti häneen kerrassaan
sähköittävästi.

"Mitä -- Betty -- siis sittenkin onnistunut kepponen? Eläköön! Hän on
oikea isänsä tyttö! Hän ei ollutkaan helposti otettavissa! Hän tiesi,
että hänen oma isänsä oli valinnut hänelle juuri sen miehen! Ja hän,
minun mieheni, vannoi pääsevänsä pelissä voitolle! Hyvä, hyvä! Peli
myöty! Eläköön!"

Squire oli puhuessaan vähin erin kohottautunut istumaan ja painui
nyt uupuneena takaisin. Sitten hän ei enää sanonut sanaakaan. Ennen
aamunkoittoa hän kuoli. Kansan kesken puhuttiin, ettei seudun
vallasväen keskuudessa ollut vuosiin sattunut niin surkeata loppua.

       *       *       *       *       *

Nyt palaan siihen hetkeen, jolloin Betty karkasi kotoaan rakastajansa
mukana. He lähtivät puistosta pimeän itäisen portin kautta kulkien ja
tulivat pian senjälkeen syrjäiselle vanhalle roomalaistielle, jolla
nykyään on nimenä Long-Ash Lane.

Nuoria ja kokemattomia kun olivat, alkoivat he jo hieman epäillä
yrityksensä onnistumista. Senvuoksi he ratsastivat melkein
äänettöminä, kunnes saapuivat pieneen majataloon, jonka ovet
olivat vielä avoinna. Betty, joka oli koko ajan pidellyt kiinni
rakastajastaan, mielessään ankara määrä pahoja aavistuksia, tunsi
hirveätä pahoinvointia ja pyysi päästä alas.

Niinpä he astuivat uupuneen ratsun selästä ja heille osoitettiin
pieni pimeä huone, jossa he seisoivat vierekkäin hämillään kuten
pakolaiset ainakin. Huoneeseen tuotiin kynttilä, ja heidän jäätyään
kahdenkesken Betty riisui yltään viitan. Tuskin oli nuori Phelipson
nähnyt hänen kasvonsa, kun hän säikähtyneenä huudahti:

"Hyvä Jumala, sinä sairastut rokkoon!"

"Oh -- minä olin unohtanut!" sopersi Betty. Sitten hän kertoi, miten
hän viikkoa aikaisemmin, kuullessaan miehensä olevan tulossa, oli
yrittänyt hankkia tartunnan pitääkseen hänet siten loitolla. Aina
tähän hetkeen saakka hän oli luullut yrityksensä epäonnistuneen.
Kuumeisen tilansa hän oli otaksunut johtuvan vallitsevasta
sielullisesta jännityksestä.

Havainto teki kerrassaan valtavan vaikutuksen nuoreen Phelipsoniin.
Moni karskimpikaan mies ei olisi koetta kestänyt, ja hän oli vain
hieman tyttöä vanhempi. "Ja sinä olet pitänyt minusta kiinni koko
ajan!" huudahti hän. "Ajattelehan, jos se käy pahemmaksi ja me
sairastumme molemmin, mitä silloin teemme? Sinä tulet näyttämään
hirveältä pari kuukautta, Betty, Betty parka!"

Kauhuissaan hän yritti nauraa, mutta nauru loppui lyhyeen. Betty oli
jo pikemmin täysi nainen kuin lapsi ja arvasi hänen tunteensa.

"Yrittäessäni karkoittaa hänet karkoitan siis sinutkin?" virkkoi
hän valittaen. "Inhoatko minua senvuoksi, että muutun rumaksi ja
sairaaksi?"

"En -- en tietenkään!" sanoi nuorukainen rauhoitellen. "Mutta minä
-- minä ajattelen, ettemme menettele aivan oikein. Näetkö, rakas
Betty, jos et olisi naimisissa, niin asian laita olisi toisin. Totta
kyllä, ettet sinä ole rehellisellä tavalla joutunut hänen vaimokseen,
mutta laki on laki etkä sinä voi tulla omakseni niin kauan kuin
hän on elossa. Ja koska tuo hirveä tauti on nyt alkamassa, niin
olisi kenties parasta, jos sallisit minun viedä sinut kotiin ja --
kiipeisimme ikkunasta takaisin."

"_Sellaistako_ sinun rakkautesi on?" kysyi Betty moittien. "Vaikka
sinä sairastuisit ruttoon ja muuttuisit rumaksi kuin peikko, en minä
-- --"

"Ei, ei, sinä erehdyt, autuuteni nimessä!" Mutta Betty oli jo sydän
kurkussa kietoutunut viittaansa ja lähtenyt huoneesta. Hevonen seisoi
siellä yhä. Hän nousi portailta satulaan ja sanoi Phelipsonille,
joka oli seurannut häntä: "Älä tule lähelleni, Charley, vaan taluta
hevosta, jottet saa tartuntaa kotimatkalla, ellet jo ole sitä saanut.
Se mikä sinut karkoittaa, kyennee toki pitämään hänetkin loitolla.
Nyt eteenpäin!"

Nuori mies ei vastustellut, ja niin he kulkivat takaisin samaa tietä,
jota olivat tulleet, Betty vuodattaen katkeria kyyneleitä sen koston
vuoksi, jonka hän oli itselleen aiheuttanut, sillä vaikka hän olikin
moittinut Phelipsonia, oli hän sittenkin kyllin ylpeä ollakseen
häntä sydämessään syyttämättä siitä, että hänen rakkautensa oli
osoittautunut niin pinnalliseksi. Puistossa hevonen pysähdytettiin,
ja he vaelsivat vaieten nurmikon poikki niiden pensaiden luo, joiden
alla tikapuut olivat piilossa.

"Oletko hyvä ja nostat ne pystyyn?" kysyi Betty synkkänä.

Nuorukainen nosti tikapuut sanaakaan sanomatta. Kun tyttö lähestyi
lähteäkseen kiipeemään, sanoi hän: "Hyvästi, Betty!"

"Hyvästi", vastasi Betty vaistomaisesti kääntäen kasvonsa häneen
päin. Nuorukainen väisti suudelmaa, ja Betty horjahti taaksepäin
ikäänkuin kirvelevästä iskusta. Hän kiipesi niin nopeasti, että
nuorukainen tuskin ehti seurata ja varjella häntä putoamasta.

"Pyydä äitiäsi heti kutsumaan tohtoria!" virkkoi nuorukainen
huolestuneesti.

Betty astui sisään taakseen katsahtamatta. Nuori mies laskeutui alas,
nosti pois tikapuut ja meni menojaan.

Päästyään huoneeseensa Betty heittäytyi vuoteeseensa ja purskahti
itkemään. Hän ei tahtonut myöntää rakastajansa käyttäytyneen
moitittavasti, mutta hän oivalsi nyt, miten ajattelemattomasta hän
itse oli menetellyt edellisellä viikolla. Kukaan ei ollut kuullut
hänen tulevan, ja hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti liian
uupunut voidakseen ajatella lääkärinapua. Tunnin kuluttua hän oli
vieläkin sairaampi, todella sairas, ja kun vastoin tavallisuutta ei
kukaan tullut huoneeseen makuullemenoaikaan, katsahti hän oveen.
Näkyi, että lukko oli väkisin riistetty irti, ja se seikka vei
häneltä halun kutsua palvelijaa. Hän avasi varovasti oven ja hiipi
portaita alas.

Vastaanotto-ruokasaliksi nimitetyssä huoneessa Betty kovin hämmästyi
nähdessään vieraan miehen, joka oli juuri lopettamassa ateriaansa.
Äitiä ei näkynyt enempää kuin ketään palvelijoistakaan. Betty kääntyi
ja tunsi miehensä.

"Missä on äiti?" kysyi hän ilman minkäänlaista johdantoa.

"Matkustanut isänne luo. Onko -- --" Hän keskeytti, säikähtäneenä.

"On, Sir. Tämä täpläinen olento on teidän vaimonne. Minä olen tehnyt
sen, jotta saisin teidät pysymään loitolla!"

Reynard oli kuusitoista vuotta vanhempi ja kyllin iäkäs voidakseen
tuntea myötätuntoa häntä kohtaan. "Lapsi parkani, teidän täytyy heti
mennä makuulle! Älkää peljätkö, minä kannan teidät ylikertaan ja
lähetän heti hakemaan lääkäriä."

"Oh, te ette tiedä, millainen minä olen", huudahti hän. "Minulla on
ollut rakastaja, mutta hän on mennyt. Minä en häntä hylännyt. Hän
hylkäsi minut, ei tahtonut suudella minua, kun olin sairas, vaikka
minä toivoin hänen suutelevan!"

"Eikö tahtonut? Olipa hän raukka miehekseen. Betty, minä en ole
suudellut teitä senjälkeen kun kahdentoista ja puolen vuoden ikäisenä
seisoitte pikku vaimonani vieressäni! Saanko nyt teitä suudella?"

Vaikka Betty ei suinkaan erikoisesti välittänyt hänen suutelostaan,
oli hänessä kumminkin niin paljon Schillerin Kunigundaa, ettei hän
kieltäytynyt suostumasta uskaliaaseen pyyntöön. "Jos tohditte, Sir,
niin miksei!" sanoi hän. "Mutta ajatelkaa, että voitte menettää
henkenne!"

Reynard meni hänen luokseen, suuteli häntä suulle ja sanoi: "Toivon
toiste lisää!"

Betty pudisti päätään ja vetäytyi nopeasti pois, vaikka Reynardin
rohkeus häntä salaa miellytti. Mielenliikutus oli pitänyt häntä
vireessä kuluneiden muutaman minuutin ajan, mutta nyt hän tuskin
jaksoi siirtyä huoneeseensa. Hänen miehensä kutsui palvelijoita ja
lähti itse hakemaan lääkäriä.

Seuraavana aamuna Reynard odotti, kunnes sai tohtorilta kuulla, että
Bettyn sairaus oli varsin lievää laatua, ja lähtiessään hän kirjoitti
Bettylle seuraavaa:

"Nyt minun on mentävä. Minä lupasin Äidillenne, etten vielä kävisi
Teitä tapaamassa ja hän voi suuttua, jos löytää minut täältä.
Luvatkaa, että saan nähdä Teidät kohta kun olette terve!"

Oman aikansa miesten joukossa oli Reynard kykenevin ratkaisemaan
syntyneen vaikean pulman. Hän oli kekseliäs, teräväjärkinen,
hienokäytöksinen mies, ajattelija, joka oivalsi, että elämän ainoa
muuttumaton ominaisuus on sen muuttuvaisuus, ja oli sitä mieltä,
että niin kauan kuin nainen elää, ei ole mitään lopullista hänen
intohimoisimmissakaan suuntautumisissaan. Vuoden kuluttua saattoi
hänen pikku vaimonsa äskeinen hullautuminen olla hänelle itselleen
kerrassaan vastenmielinen. Muutamassa vuodessa vaihtui hänen
ruumiinsakin toiseksi -- niin opetti tiede; -- ja hänen sielunsa,
joka oli paljoa muuttuvampi, voi vaihtua yhden vuoden aikana. Betty
oli hänen, ja tärkeätä oli vain keksiä ne keinot, joiden avulla
muodonmuutos oli toteutettavissa.

Painettuaan kiinni miehensä silmät mrs Dornell palasi päivän
kuluessa kartanoonsa. Hän tunsi todellista mielenkevennystä
löytäessään Bettyn kotoa, vaikkakin vuoteesta ja sairaana. Tauti
kulki muuten säännönmukaista kulkuansa, ja ajan tullen Betty
alkoi toipua joutumatta kärsimään mitään vaikeampia seurauksia
ajattelemattomuudestaan. Ainoiksi jäljiksi jäi pari pienoista arpea,
toinen korvan vieressä, toinen leuassa.

Squire Dornellin ruumista ei tuotu King's-Hintockiin, sillä hän oli
ilmaissut toivovansa, että hänet haudattaisiin sinne, missä hän oli
syntynyt ja ennen naimisiinmenoaan elänyt. Vaikka mrs Dornell ei
ollutkaan miehensä eläessä ilmaissut mitään erikoista kiintymystä,
heräsi hän, kuten useat muutkin lesket, heti kuolemantapauksen
jälkeen elävästi tajuamaan aviomiehensä monia hyviä ominaisuuksia
ja ryhtyi innokkaasti kannattamaan vainajan mielipidettä, jonka
mukaan Bettyn ja Reynardin liitto oli siirrettävä tuonnemmaksi.
Mies parkani, miten oikeassa hän olikaan -- ja miten väärässä minä!
Kahdeksantoista vuoden ikä oli epäilemättä vähin vaatimus, mikä
Reynardille oli asetettava -- ei, sekin oli liian varhaista! Aivan
liian varhaista!

Hänestä oli niin tärkeätä tässä suhteessa kunnioittaa miesvainajansa
tunteita, että hän kirjoitti vävylleen kirjeen, jossa ilmoitti Bettyn
jäävän kotiin yhdeksänteentoista syntymäpäiväänsä saakka, osaksi
siitä syystä, että hän suri isänsä kuolemaa, osaksi isän ilmaisemien
toivomusten takia.

Stephen Reynardia kenties olisi aikaisemmin voitu jossakin määrin
moittia käyttäytymisestään naimisasiassa; nyt hän pikemmin
ansaitsi sääliä. Ensinnä Bettyn itsepintaisuus, nyt hänen äitinsä
katumuksellinen mielenmuutos; se totisesti riitti saamaan suunniltaan
kenen tahansa. Niinpä hän kirjoitti leskelle sellaiseen sävyyn,
että näiden ennen hyvien ystävien välit alkoivat käydä hieman
kylmemmiksi. Mutta koska hän tiesi, että hänen oli vaimo voitettava,
eikä vaadittava ja että Phelipsonit olivat lähettäneet poikansa
merille, päätti hän taipua eräisiin myönnytyksiin, palata Lontooseen
ja pysytellä kokonaan loitolla Bettystä ja hänen äidistään, jotka
jäivät maalle. Kaupungissa häntä lievästi ahdisti tauti, jonka
hän oli saanut Bettyä suudellessaan. Kirjeissään hän kumminkin
varoi huomauttamasta, että sairaus oli lievää laatua, joten Betty
pakostakin sääli häntä ja joutui puolestaan kirjoittamaan melkoista
ystävällisemmin kuin sitä ennen.

Kokemansa vastustuksen vuoksi Reynard oli vähitellen todella oppinut
rakastamaan Bettyä -- omalla lempeällä, tyynellä ja luotettavalla
tavallaan, sillä tavalla, joka kenties ajan pitkään on parhaiten
omansa tekemään naisen avioliitossa onnelliseksi, joskaan ei ylen
autuaaksi. Oli perin kiusallista, että mrs Dornell niin liioitellen
noudatti miehensä lausumaa toivomusta, mutta hän ei halunnut ryhtyä
avoimesti sitä rikkomaan. Hän kirjoitti Bettylle helliä kirjeitä
ja ilmoitti pian, että hänellä oli pieni yllätys hänen varalleen.
Salaisuus oli se, että kuningas oli suvainnut erään sukulaisen kautta
ilmoittaa aikovansa tarjota hänelle paroonin arvonimen. Miellyttääkö
Bettyä nimi Ivell? Sitäpaitsi oli hänellä aihetta otaksua, että
arvo muutaman vuoden kuluttua vaihtuisi kreivin arvoon, jota varten
Wessexin nimi tuntui hänestä perin sopivalta, koska suuri osa heidän
tiluksiaan sijaitsi mainitussa piirissä. Niinpä hän nyt pyysi saada
kolmannen kerran tarjota sydämensä lady Ivellille, tulevalle Wessexin
kreivittärelle.

Hän ei lisännyt, vaikka olisi voinut sen tehdä, kuinka suuressa
määrin tämän toivotun päämäärän saavuttamista olivat edistäneet
King's-Hintockissa ja muualla sijaitsevat suuret tilukset, jotka
kuuluivat perintöosana Bettylle ja hänen jälkeensä hänen lapsilleen.

En voi sanoa, missä määrin nuo luvassaolevat arvonimet vaikuttivat
Bettyn tunteisiin, sillä hän kuului niihin sulkeutuneisiin
luonteisin, jotka eivät milloinkaan ilmaise toisille sydämensä
sisimpiä aivoituksia. Joka tapauksessa on varmaa, ettei hän ollut
osannut sellaista kunniaa odottaa. Ei käynyt myöskään kieltäminen,
että Stephen oli osoittanut hänelle suurta ystävällisyyttä,
suvaitsevaisuutta, jopa jalomielisyyttäkin antaessaan anteeksi
ohimenevän kiintymyksen, jota hän olisi voinut täydellä syyllä
paheksua, olkoonpa että myönnettiinkin julmaksi se menettely, jonka
nojalla Betty oli joutunut naimisiin ennenkuin kykeni tajuamaan siitä
johtuvia seurauksia.

Surren ja katuen sitä rakkaudetonta elämää, jota oli elänyt karhean
mutta avosydämisen aviopuolisonsa keralla mrs Dornell teki nyt
miehensä jokaisesta päähänpistosta uskonkappaleen ja oli yhä sillä
kannalla, ettei vävy saanut asettua asumaan Bettyn kanssa ennenkuin
isän kuolemasta oli kulunut vähintään vuosi, jolloin tyttö ei
vieläkään olisi yhdeksäntoista vuoden ikäinen. Siihen mentäessä
Stephenin oli tyydyttävä kirjeenvaihtoon.

"Hän joutuu odottamaan aika kauan", sanoi Betty eräänä päivänä.

"Mitä?" huudahti äiti. "_Sinäkö_ sen sanoit? Etkö välitä enempää
rakkaan isäsi -- --"

"Tietysti se on aivan oikein", virkkoi Betty, "en tahdo sitä kieltää.
Minä vain ajattelin, että -- että -- --"

Määrätyn odotusajan pitkinä hitaina kuukausina äiti harjoitti
huolellisesti Bettyä hänen tuleviin velvollisuuksiinsa. Antaen nyt
täyden arvon rakkaan vainajansa monille hyveille hän korjautti
King's-Hintockin kirkon ja perusti hyväntekeväisyysyhdistyksiä
kaikkiin sennimisiin kyliin, hamaan Little-Hintockiin asti, joka oli
useitten peninkulmien päässä.

Mrs Dornellin valvoessa näitä töitä, varsinkin kirkonrakennusta, oli
hänellä tyttärensä Betty alinomaisena seuralaisenaan, ja tämä puuha
epäilemättä vaikutti tyynnyttävästi nuoreen mieleen. Betty oli äkkiä
kehittynyt lapsesta naiseksi, ja hänen mietteliäissä kasvoissaan oli
tuskin jälkeäkään siitä tyttösestä, jolla vuosi sitten ei näyttänyt
olevan käsitystäkään mistään vastuunalaisuudesta. Niin kului aika,
kunnes Squire oli levännyt kohta vuoden hautaholvissaan. Silloin
tiedusteli kärsivällinen Reynard kirjeessään mrs Dornellilta, eikö
hänen jo pian sallittaisi saapua. Hän ei tahtonut viedä Bettyä pois,
jos äidistä tuntui liian yksinäiseltä elää ilman häntä, vaan halusi
asua toistaiseksi heidän kanssaan King's-Hintockissa.

Ennenkuin leski oli ehtinyt vastaamaan tätä kirjettä, osui hänen
katseensa eräänä päivänä tyttäreen, joka käyskeli eteläisellä
pengermällä paljain päin ja ilman viittaa. Hänen vartalonsa oli
omituisesti muuttanut muotoaan. Mrs Dornell kutsui hänet sisään ja
kysyi heti: "Oletko tavannut miestäsi isäsi kuoleman jälkeen?"

"Olen, äiti", vastasi Betty punastuen.

"Mitä -- vastoin minun ja rakkaan isäsi tahtoa! Tottelemattomuutesi
hämmästyttää minua!"

"Mutta isähän sanoi kahdeksantoista; sinä tahdoit siirtää sen paljoa
kauemmaksi --"

"Tietysti, pitäen silmällä sinun etuasi! Milloin olet hänet tavannut?"

"Kirjeissään hän sanoi, että minä kuulun hänelle ja ettei haittaisi
mitään, jos kohtaisimme toisemme kenenkään tietämättä. Ja ettei minun
pitänyt loukata sinun tunteitasi puhumalla asiasta sinulle."

"Entä sitten?"

"Sitten minä matkustin Casterbridge'iin sill'aikaa kun sinä olit
Lontoossa, noin viisi kuukautta sitten -- --"

"Ja tapasit hänet siellä? Milloin sitten palasit?"

"Äiti hyvä, oli kovin myöhä, ja hän sanoi olevan parasta palata
kotiin vasta seuraavana päivänä, kun tiet olivat niin huonossa
kunnossa: ja koska sinäkään et ollut kotona -- --"

"En halua kuunnella enempää! Tällä tavalla sinä siis kunnioitat isäsi
muistoa", huokaili leski. "Milloin kohtasit hänet viimeksi?"

"Oh -- vain pari viikkoa sitten."

"Pari viikkoa sitten! Montako kertaa olet kaikkiaan hänet kohdannut?"

"Saat uskoa, äiti, että tusinan verta riittää."

"Tusinan verta! Ja vasta kahdeksantoista ja puolen vuoden ikäinen!"

"Kaksi kertaa tapasimme toisemme sattumalta", selitteli Betty.
"Kerran Abbot's-Cernelissä ja toisen kerran Punaisessa Jalopeurassa
Melchesterissä."

"Sinä kavala tyttö ", huudahti mrs Dornell. "Sinä tulit poikenneeksi
Punaiseen Jalopeuraan minun odottaessani Valkoisessa Hirvessä! Nyt
muistan -- sinä tulit kotiin puolenyön aikaan ja sanoit katselleesi
tuomiokirkkoa kuutamossa."

"Äiti hyvä, niin oli todellakin laita. Minä vain menin myöhemmin
hänen kanssaan Punaiseen Jalopeuraan."

"Voi Betty, Betty! Että oman lapseni piti minua näin pettää
leskeyteni päivinä!"

Mrs Dornell huokasi: "Minulla ei ole muuta sanottavaa kuin että alat
mitä pikimmin asua yhdessä miehesi kanssa", virkkoi hän. "Käydä
tuolla tavoin ja näytellä nuorta tyttöä -- minua hävettää, kun
katselen sinua!"

Hän kirjoitti heti Stephen Reynardille: "Minä pesen käteni, mitä
teidän välisiinne asioihin tulee, mutta neuvon teitä yhtymään
_julkisesti_ niin pian kuin suinkin -- jos haluatte välttää hälinää."

Hän saapui, ei kumminkaan ennen kuin luvattu arvonimi oli saatuna ja
hän voi nimittää Bettyä "My Lady".

Myöhemmin väitettiin, että he elivät yhdessä hyvin onnellisina. Miten
lieneekään, varmaa ainakin on, että heille karttui lapsia koko joukko
ja että Bettystä aikanaan tuli Wessexin ensimmäinen kreivitär, kuten
Reynard oli ennustanut.

Sitä pientä valkoista pukua, jota Betty oli kantanut vihkiäisissään
kahdentoista vuoden iällä, säilytettiin pyhäin esineiden joukossa
King's-Hintockin kartanossa, jossa halukkaat vieläkin voivat sen
nähdä. Se on liikuttava, kellastunut todiste siitä, miten vähän
siihen aikaan välitettiin viattoman lapsen onnesta ja miten suurta
onnettomuutta siten voitiin aiheuttaa, joskaan tässä tapauksessa ei
sattunut niin käymään.

Kreivin kuoltua Betty laati hänelle hautakirjoituksen, jossa hän
ylisti vainajaa miesten, isien ja ystävien parhaaksi ja nimitti
itseänsä hänen lohduttomaksi leskekseen.

Sellainen on nainen; tai sanoakseni paremmin -- sillä ei ole syytä
loukata liian yleisillä väitteillä -- sellainen oli Betty Dornell.

       *       *       *       *       *

Ylläoleva tarina osaksi kerrottiin, osaksi luettiin paperista eräässä
Wessexin Luonnontieteellisen ja Historiallisen Seuran kokouksessa
muodottomia perhosia, kivettyneitä härjänsarvia, esihistoriallisia
ateriatunkioita ja muuta samantapaista koskevien, jäsenten vakavaa
huomiota tavallisesti vaativien esitysten asemesta.

Mainittu seura oli luonteeltaan vapaamielinen, kansanvaltainen.
Toisin ei voinut ollakaan laita siinä osassa Englantia, jossa se
toimi rakkaassa, viehättävässä Wessexissä, jonka järkkymättömät
dynastiat ovat vasta äskettäin alkaneet tuntea uuden, ulkoapäin
tunkeutuvan hengen aikaansaamaa häiriötä, kuten Hesekielille näyssä
ilmestynyt autio laakso, jonka kuivuneet luut alkoivat liikkua --
Wessex, jossa kunnianarvoisat maanviljelijät, liikemiehet, papit,
asianajajat ja muut hyvät ihmiset yhä vieläkin yhdestä suusta
kiittävät Herraa, joka on luonut tämän mahdollisimman parhaan
maailman.

Puheenaoleva kokous, joka oli suunniteltu kaksipäiväiseksi, oli
avattu sen kaupungin museossa, jonka rakennuksiin ja ympäristöön
jäsenten oli määrä tutustua. Välipala oli vast'ikään nautittu ja
oltiin juuri lähdössä iltapäiväkävelylle, kun alkoi itsepintaisesti
sadella. Poutaa odotellessaan kokouksen osanottajat alkoivat väristä
vilusta, vaikka olikin vasta syksy. Niinpä sytytettiin takkavalkea,
joka loi lempeätä valoansa vernissattuihin pääkalloihin, uurniin,
penaatteihin, marmorilevyihin, pukuihin, rengashaarniskoihin,
aseisiin ja messukirjoihin ja elähdytti kivettynyttä ichtyosaurusta
ja iguanodonia. Täytettyjen lintujen kuolleet silmät -- olentojen,
joita sellaisista kokoelmista ei milloinkaan puutu, vaikka ne
jatkuvan surmaamisen vuoksi ovat luonnosta melkein sukupuuttoon
hävinneet -- välkähtivät niinkuin ne olivat välkähtäneet auringon
noustessa sinä kohtalokkaana aamuna, jolloin paula kiertyi
linnun jalkaan. Silloin veti paikallishistorioitsija esiin
käsikirjotuksensa, jonka hän sanoi laatineensa pitäen silmällä
mahdollista julkaisemista. Kertomuksen päätyttyä puhuja lausui
toivovansa, että ruma sää ja tieteellisempäin esitelmäin puute
puolustaa aiheen sopimattomuutta.

Useat jäsenet huomauttivat, ettei rajuilmaa piileksivän seuran
sopinut olla nirso ja että he kaikki olivat erittäin kiitollisia
siitä omituisesta, kreivikunnan perhekronikkaan kuuluvasta luvusta,
jonka olivat kuulleet.

Puheenjohtaja katseli synkkänä ulkosalla yhä riehuvaa sadesäätä ja
keskeytti lyhyen vaitiolon huomauttamalla että vaikka seuran jäsenet
olivat koolla, ei kumminkaan ollut lainkaan todennäköistä, että he
voisivat käydä tutustumassa niihin mielenkiintoisiin asioihin, jotka
oli mainittu ohjelmassa.

Rahastonhoitaja huomautti, että heillä oli ainakin katto päänsä
päällä ja vielä toinen päivä käytettävänään.

Eräs hentomielinen jäsen, joka istui takakenossa tuolissaan, selitti
ettei häntä ollenkaan huvittanut lähteä ulos ja ettei mikään olisi
hänelle niin mieluista kuin saada kuulla toinenkin kreivikunnan
kronikkaan kuuluva tarina, kerrottiinpa se sitten käsikirjoituksen
varassa tai ilman sitä.

Eversti lisäsi, että toisenkin tarinan aiheen pitäisi olla jokin
ylhäinen nainen. Sen kuultuaan huudahti eräs herrasmies, joka
tunnettiin keikarin nimellä: "Hyvä, hyvä!"

Vaikka puhujat olivatkin vain laskeneet leikkiä, huomautti eräs
läsnäoleva rovasti, ettei aineksesta ollut puutetta. Lukuisia
tarinoita oli olemassa ylhäisistä naisista, jotka menneinä aikoina
olivat mainehikkaita tässä osassa Englantia ja joiden teot ja
intohimot nyt enimmältä osalta lepäsivät lyhyen hautakirjoituksen tai
kuivan sukupuumerkinnän alla.

Eräs toinen jäsen, vanha tohtori, hieman karski, mutta
seuraarakastava mies, yhtyi täydellisesti edellisen puhujan
mielipiteeseen ja oli varma siitä, että kunnianarvoisan rovastin
muistissa oli yltäkyllin sellaisia tarinoita kauniista naisista,
heidän rakkaudestaan ja vihastaan, heidän iloistaan ja suruistaan,
heidän kauneudestaan ja kohtaloistaan.

Rovasti oli hieman hämillään ja vastasi torjuen, että heidän
ystävänsä lääkäri, joka itse oli lääkärin poika, oli varmaan ehtinyt
toimessaan nähdä ja kuulla paljon, joten hän epäilemättä oli jäsenten
joukossa kaikkein perehtynein sellaiseen vanhaan tietoon.

Kirjatoukka, eversti, historioitsija, varapuheenjohtaja, suntio,
molemmat apulaispapit, herrasmies-liikemies, hentomielinen
jäsen, punakka mallasmestari, hiljainen herrasmies, mies hyvästä
perheestä, keikari ja useat muut yhtyivät täysin kannattamaan
ja pyysivät häntä palauttamaan mieleensä jotakin sentapaista.
Vanha tohtori virkkoi, että vaikka hän olikin kaikkein vähimmin
odottanut sellaista ehdotusta Mid-Wessexin Luonnontieteellisen
ja Historiallis-muinaistieteellisen seuran kokouksessa, ei hän
kumminkaan tahtonut kieltäytyä; rovasti puolestaan lupasi esiintyä
hänen jälkeensä. Tohtori mietti hetkisen ja päätti sitten kertoa
tarinan eräästä Barbara-nimisestä ylhäisestä naisesta, joka oli
elänyt viime vuosisadan lopulla. Puhuja pyysi ennakolta anteeksi,
että hänen esitelmänsä kenties muodostuisi liian ammatilliseksi.
Kuullessaan anteeksipyynnön punakka mallasmestari vilkutti
merkitsevästi keikarille, ja sitten aloitti tohtori esityksensä.



2.

BARBARA, SUKUJAAN GREBE.

Esittänyt Vanha tohtori.


Johtui ilmeisesti pikemmin päähänpistosta kuin todellisesta
tunteesta, että lordi Uplandtowers päätti voittaa hänet. Kukaan
ei tietänyt, milloin hän oli päätöksensä tehnyt ja miten hän,
huolimatta ilmeisesti kohtaamastaan kylmyydestä, saattoi olla
varma menestyksestään. Luultavasti se tapahtui vasta kun Barbaran
elämässä oli tapahtunut ensimmäinen tärkeä tapaus, jonka kohta
kerron. Se varhaisvanha ja kyynillinen itsepintaisuus, joka oli
hänelle ominainen jo yhdeksäntoista vuoden iällä, jolloin virikkeet
ylimalkaan ovat harkintaa voimakkaammat, saattoi riippua suvun
perinnäisestä luonteesta sekä siitä, että hän oli jo lapsena joutunut
kreivin arvoon ja sen mukana seuraaviin paikallisiin kunniavirkoihin.
Tämä varhainen ylennys ikäänkuin viskasi hänet miehuusikään riistäen
häneltä koko nuoruusajan. Hän näet oli vasta kahdentoista vuoden
ikäinen, kun hänen isänsä, neljäs kreivi, äkkiä kuoli käytyään
Bathissa terveysvettä juomassa.

Suvunluonne oli joka tapauksessa melkoisena tekijänä. Tämän
vaakunakilven kantajissa ilmeni päättäväisyys perinnöllisenä
ominaisuutena, milloin hyvänä, milloin pahana.

Perheitten tilukset sijaitsivat noin kymmenen peninkulman päässä
toisistaan, ja niiden välinen tie kulki pitkin nykyjään vanhaa,
mutta siihen aikaan uutta viertotietä, joka yhdistää Havenpoolin
ja Warbornen Melchesterin kaupunkiin. Tämä tie, joka on vain
haara Suurta Läntistä Valtatietä, on luultavasti yhä vielä, kuten
viimeisinä vuosisatoina, Englannin hienoimpia viertoteitä.

Kreivin samoinkuin hänen naapurinsa, Barbaran isän kartano sijaitsi
suunnilleen peninkulman päässä valtatieltä, johon sitä yhdisti
tavallinen maantie. Tätä valtatietä ajoi nuori kreivi eräänä iltana
joulun aikaan noin kaksikymmentä vuotta ennen kahdeksannentoista
vuosisadan loppua ollakseen mukana tanssiaisissa Chene Manorissa,
Barbaran ja hänen vanhempiensa, Sir Johnin ja Lady Greben kartanossa.
Sir Johnin arvonimi polveutui kansalaissodan ajoilta, ja hänen
tiluksensa olivat vielä avarammat kuin lordi Uplandtowersin. Paitsi
Chene Manoria kuului niihin eräs toinen tila lähellä rannikkoa,
puolet Cockdenen kihlakuntaa ja lisäksi hyvin aidattuja alueita
useissa muissa seurakunnissa, varsinkin Warbornessa ja sen
lähettyvillä. Barbara oli tähän aikaan tuskin seitsemäntoistavuotias,
ja mainitut tanssiaiset olivat ensimmäinen tilaisuus, jossa lordi
Uplandtowersin mainitaan yrittäneen solmia helliä suhteita häneen.
Kyllin varhain, totisesti.

Erään hänen lähimpiä ystäviään, nimeltä Drenkhard, sanotaan syöneen
päivällistä hänen kanssaan ensinmainittuna päivänä, ja lordi
Uplandtowers oli kumma kyllä ilmaissut vieraalleen sydämensä salaisen
aivoituksen.

"Sinä et saa häntä milloinkaan, se on varmaa, et milloinkaan!" sanoi
ystävä hänen lähtiessään. "Hän ei ole sinuun kiintynyt, ja mitä
tulee siihen, että olisi edullista naida sinut, niin hän laskee ja
harkitsee yhtä paljon kuin taivaan lintu."

"Saadaanpa nähdä", virkkoi lordi Uplandtowers tyynesti.

Epäilemättä hän harkitsi ystävänsä ennustusta ajaessaan vaunuissaan
pitkin valtatietä. Mutta hänen sivukuvansa, joka piirtyi selvänä
kuin veistos pimenevän iltataivaan taustalle, olisi saanut hänen
ystävänsä vakuutetuksi siitä, että kreivin mielenrauha oli
järkkymätön. Hän saapui yksinäiseen, tien vieressä sijaitsevaan
majataloon, jota kutsuttiin Lornton Inn'iksi -- se oli uskaliaiden,
läheisessä metsässä toimivien salametsästäjien tyyssija -- ja jos hän
olisi hieman vaivautunut, olisi hän huomannut omituiset ajoneuvot
odottamassa majatalon edustalla. Mutta hän ajoi hyvää vauhtia ohitse
ja sivuutti puoli tuntia myöhemmin pienen Warbornen kaupungin. Hänen
isäntäväkensä kartano oli peninkulman päässä siitä.

Siihen aikaan se oli komea rakennus -- tai pikemmin rakennusrykelmä
-- yhtä laaja kuin kreivin kartano, joskaan ei läheskään yhtä
säännöllinen. Toinen siipi näytti perin vanhanaikaiselta, sillä siinä
oli valtavat savupiiput, joiden pohjarakenteet kohosivat tornien
tavoin ulkomuurien yli, sekä suunnattoman avara keittiö, jossa
sanottiin keitetyn aamiaisia Gentin Johnille. Jo ulkopihalle hän
kuuli ranskalaisten torvien ja klarinettien, senaikaisten juhlain
suosituimpien soittokoneiden äänen.

Astuessaan pitkään saliin, jossa lady Grebe oli vastikään aloittanut
tanssiaiset menuetilla -- kello näet oli seitsemän -- kreivi
otettiin vastaan arvonsa mukaisesti. Hän etsi heti Barbaraa. Neito
ei tanssinut, vaan näytti olevan ajatuksissaan -- aivan kuin olisi
odottanut häntä. Barbara oli siihen aikaan hyvä ja sievä tyttö,
joka ei puhunut pahaa kenestäkään ja vihasi toisia kauniita naisia
mahdollisimman vähän. Hän ei kieltäytynyt, kun kreivi kutsui hänet
franseesiin, ja oli hänen parinaan vielä seuraavassakin tanssissa.

Ilta kului, ja torvet ja klarinetit soivat iloisesti. Barbara ei
osoittanut tanssikumppanilleen erikoista suosiota enempää kuin
vastenmielisyyttäkään, mutta vanhat silmät olisivat huomanneet, että
hän mietiskeli jotakin. Illallisen jälkeen hän poistui ilmoittaen
syyksi päänkivistyksen. Kuluttaakseen aikaansa hänen poissaollessaan
meni lordi Uplandtowers -- joka ei huolinut tanssia vain tanssiakseen
-- pitkän gallerian vieressä sijaitsevaan pieneen huoneeseen, jonne
eräät vanhemmat henkilöt olivat asettuneet takkavalkean ääreen. Hän
kohotti uutimia ja katseli puistoon ja metsään, jotka lepäsivät
pimeinä kuin hauta. Muutamat vieraat näyttivät jo laittautuvan
lähtemään, sillä pari kynttilää näkyi urkenevan portailta ja häipyvän
pimeään.

Emäntä kurkisti huoneeseen hakien kavaljeereja naisille, ja lordi
Uplandtowers läksi. Lady Grebe kertoi hänelle, ettei Barbara ollut
palannut tanssisaliin: hänen oli täytynyt heti mennä makuulle.

"Tanssiaiset ovat koko päivän häntä hermostuttaneet", jatkoi lady
Grebe, "niin että minä pelkäsin hänen voimainsa piankin pettävän...
Mutta ettehän te, lordi Uplandtowers, vielä lähde?"

Kreivi sanoi kellon olevan pian kaksitoista ja muutamien vieraiden jo
lähteneen.

"Minä vakuutan, ettei kukaan ole vielä poistunut", virkkoi lady Grebe.

Hänen mielikseen kreivi jäi puoliyöhön asti, jolloin hän lähti
kotiin. Hänen kosintansa ei ollut mitenkään edistynyt, mutta hän
oli saanut varmuuden siitä, ettei Barbara asettanut ketään muuta
etusijalle. Ja tanssiaisissa olivat läsnä melkein kaikki lähiseudun
ihmiset.

"Se on vain ajankysymys", arveli tyyni, nuori filosofimme.

Seuraavana aamuna hän nukkui lähes kymmeneen asti ja oli juuri
laskeutumassa portaita alas, kun hiekkakäytävältä kuului kavionkapse.
Hetkisen kuluttua aukeni ovi ja sir John Grebe seisoi hänen edessään.

"Hyvä herra, missä on Barbara -- minun tyttäreni?"

Kreivi Uplandtowerskaan ei kyennyt salaamaan hämmästystänsä. "Mitä on
tapahtunut, parahin sir John?" kysyi hän.

Uutiset olivat tosiaankin hämmästyttäviä. Paroonin katkonaisista
selityksistä lordi Uplandtowers käsitti, että sir John oli vieraitten
poistuttua mennyt puolisoineen levolle näkemättä enää Barbaraa, jonka
he otaksuivat menneen makuulle senjälkeen kun hän oli ilmoittanut
voivansa niin pahoin, ettei voinut enää saapua tanssisaliin.
Palvelijattarelleen hän oli sanonut tulevansa toimeen omin neuvoin.
Oli ilmeistä, ettei neitonen ollut lainkaan mennyt levolle, sillä
hänen vuoteensa oli koskematta. Eräät seikat näyttivät osoittavan,
että petollinen tyttö oli vain teeskennellyt voivansa pahoin
päästäkseen lähtemään tanssisalista ja että hän oli poistunut talosta
kymmenen minuuttia myöhemmin, luultavasti kohta kun tanssi oli
illallisen jälkeen alkanut.

"Minä näin hänen lähtevän", sanoi lordi Uplandtowers.

"Tuhat tulimmaista, näittekö tosiaan?" huudahti sir John.

"Näin." Hän mainitsi häipyvät lyhdyt ja lady Greben väitteen, ettei
kukaan vieraista ollut lähtenyt.

"Se oli hän, epäilemättä!" virkkoi isä. "Mutta nähkääs, hän ei ole
poistunut yksinään!"

"Vai niin. Kuka on hänen seuralaisensa?"

"En voi muuta kuin arvailla. Ja pahin arveluni on todennäköisin. En
sano enempää. Minä ajattelin -- vaikka en tahtonut sitä uskoa --
että te olitte syyllinen. Jospa olisikin ollut niin laita! Mutta se
on eräs toinen! Minun täytyy lähteä heti matkaan saadakseni heidät
kiinni!"

"Ketä te epäilette?"

Sir John ei halunnut mainita mitään nimeä ja lordi Uplandtowers, joka
oli pikemmin ällistynyt kuin levoton, seurasi häntä Cheneen. Hän
kysyi toistamiseen, ketä parooni epäili syypääksi, ja vilkas sir John
ei kyennyt vastustamaan Uplandtowersin itsepintaisuutta.

Niinpä hän vihdoin virkkoi: "Minä pelkään, että syyllinen on Edmond
Willowes."

"Kuka hän on?"

"Nuori poika Shottsford-Forumista -- lesken poika", kertoi
toinen lisäten että Willowen isä tai isoisä oli ollut viimeinen
lasinmaalaaja paikkakunnalla, jossa (kuten tietänette) tämä taide
eleli edelleen vielä senjälkeen, kun jo oli hävinnyt kaikkialta
muualta Englannista.

"Totta totisesti -- sepä ikävää -- kovin ikävää!" virkkoi lordi
Uplandtowers nojaten taaksepäin jäykän epätoivoisena.

Sananviejiä lähetettiin joka suuntaan: yksi kulki Melchesterin tietä,
toinen Shottsford-Forumiin päin, kolmas pitkin rannikkoa.

Mutta rakastavat olivat kymmenen tuntia edellä, ja kieltää ei
sopinut, että he olivat menetelleet varsin älykkäästi valitessaan
pakoansa varten juuri sen illan, jolloin puistossa tai läheisillä
maanteillä liikkuvat vaunut eivät voineet herättää mitään huomiota,
koska ajopelejä oli paljon liikkeellä. Epäilemättä he olivat paenneet
niissä kieseissä, jotka oli nähty odottamassa Lornton Inn'in
edustalla, ja viisas pariskunta oli varmaan jo ehtinyt vihityttää
itsensä.

Vanhempain pelko osoittautui oikeaksi. Kirjeessä, jonka
erikoislähetti saman päivän iltana toi, Barbara ilmoitti heille
lyhyesti, että hän oli rakastajineen matkalla Lontooseen ja
että he ennen tämän tiedonannon perilletuloa jo olivat mies ja
vaimo. Hän oli ryhtynyt tähän epätoivoiseen tekoon, koska rakasti
Edmondiansa enemmän kuin ketään muuta ja koska oli nähnyt käyvän yhä
välttämättömämmäksi joutua naimisiin lordi Uplandtowersin kanssa,
ellei käynyt ohjaamaan kohtaloansa sillä tavoin kuin oli tehnyt.
Hän oli ennakolta hyvin harkinnut tekoansa ja oli valmis viettämään
maalaisvaimon elämää, jos hänen isänsä hänet hylkäisi.

"Piru hänet periköön", virkkoi lordi Uplandtowers ajaessaan kotiin
samana iltana. "Sellainen tuhannen peijakas!" -- mikä lausunto
selvästi osoittaa, mitä lajia lordin rakkaus oli.

No niin, sir John oli tietenkin lähtenyt etsimään pariskuntaa.
Hän ajoi kuin mieletön Melchesteriin ja sieltä suorinta tietä
pääkaupunkiin. Mutta pian hän huomasi yrityksensä turhiksi ja kun
hän kohta sai kuulla avioliiton todellakin jo solmitun, ei hän
enää viitsinyt jatkaa etsintäänsä vaan palasi kotiin sulattelemaan
tapahtumaa niinkuin parhaiten osasi. Barbaran vanhemmat luultavasti
olisivat voineet ryhtyä toimenpiteisiin Willowes'ia vastaan, joka oli
ryöstänyt heidän perijättärensä, mutta he luopuivat väkivaltaisista
kostoaikeistaan ottaen huomioon olemassaolevat tosiasiat. Kului
suunnilleen kuusi viikkoa, jona aikana vanhemmat, vaikka kipeästi
tunsivatkin menetyksensä, eivät olleet minkäänlaisessa kosketuksessa
-- moittiakseen tai antaakseen anteeksi -- petollisen tyttärensä
kanssa. He hautoivat mielessään sitä häpeää, jonka hän oli itselleen
hankkinut, sillä jos nuorukainen olikin kunniallinen mies ja
kunniallisen miehen poika, oli isä kuollut niin varhain ja leski
joutunut niin kiinteästi työskentelemään toimeentulonsa hyväksi,
että pojan kasvatus oli kovin puutteellinen. Sitäpaitsi hän, mikäli
tiedettiin, oli kovin vaatimatonta sukujuurta, kun sitävastoin
Barbaran suonissa äidin taholta virtasi vanhan aatelissuvun hienointa
verta, johon olivat lisänsä tuoneet Maundevillet, Mohun'it,
Sywardit, Peverellit, Cullifordit, Talbotit, Plantagenet-, York-, ja
Lancaster-suvut ja Jumala tiesi mitkä vielä -- -- ja sitä oli vahinko
heittää pois noin vain.

Vanhemmat olivat istuutuneet takan ääreen niiden holvipilarien
väliin, joihin perheen vaakunakilvet olivat kiinnitetyt, ja
valittivat ääneen; lady Grebe vielä ankarammin kuin sir John.

"Että meidän vielä vanhoilla päivillämme piti tällaista kokea!"
virkkoi sir John.

"Moiti itseäsi", nyyhkytti lady Grebe. "Minä olen vain neljänkymmenen
yhden vuoden ikäinen!... Miksi et ajanut nopeammin ja ottanut heitä
kiinni!"

Sill'aikaa nuoret rakastuneet, jotka eivät pitäneet jalosukuista
verta sadevettä arvokkaampana, olivat ylen onnelliset -- onnelliset
siinä alenevassa suunnassa, jonka taivas on viisaudessaan säätänyt
tällaisia äkkinäisiä tapauksia varten. Toisin sanoen: ensimmäisen
viikon he olivat seitsemännessä taivaassa, toisen kuudennessa,
kolmantena he olivat talttuneet, neljäntenä mietteliäät ja niin
edespäin. Mihin vertaisin sen miehen sydämen, joka on rakastettunsa
saanut omakseen? Se on kuin maapallo geologisissa vaiheissansa, joita
arvoisa puheenjohtajamme meille toisinaan kuvailee: aluksi hehkuva
hiili, sitten lämmin hiili, sitten jäähtyvä tuhka, vihdoin kylmä --
en halua jatkaa vertaustani. Lorun loppuna oli, että sir Johnille ja
hänen puolisolleen eräänä kauniina päivänä saapui kirje, joka oli
suljettu heidän tyttärensä pienellä sinetillä ja jonka avattaessa
havaittiin sisältävän nuoren pariskunnan esittämän anteeksipyynnön
ja lupauksen langeta polvilleen rakkaitten vanhempain eteen vannoen
toiste välttävänsä kaikkea tottelemattomuutta.

Sir John puolisoineen istuutui jälleen tulisijan ääreen holvipilarien
väliin ja luki kirjeen kerran toisensa jälkeen. Totta puhuen sir
Johnille oli paljoa tärkeämpi tyttärensä onni kuin perheen nimi ja
sukupuu. Hän palautteli mieleensä Barbaran pieniä omituisuuksia,
huokasi ja alkoi sopeutua siihen ajatukseen, että avioliitosta tulisi
tosi. Tehtyä ei voinut saada tekemättömäksi, ja sir Johnin mielestä
ei ollut syytä osoittaa kovin suurta jyrkkyyttä. Barbara ja hänen
puolisonsa kenties kärsivät puutetta: oliko heillä sydäntä antaa
ainoan lapsensa nähdä nälkää?

Sattumalta olivat Barbaran vanhemmat saaneet pienen lohduttavan
tiedon. Heille näet oli luotettavalta taholta kerrottu, että muuan
plebeijisen Willowes-suvun esi-isistä oli avioliiton sitein liittynyt
erääseen rappiolle joutuneeseen ylimysperheeseen. Sanalla sanoen:
sellaisia houkkioita ovat ylhäiset vanhemmat -- ja toisinaan muutkin
-- että he jo samana päivänä kirjoittivat Barbaralle kehoittaen
häntä palaamaan kotiin miehineen. He eivät kieltäytyisi ottamasta
häntä vastaan eivätkä moittisi häntä, vaan päinvastoin koettaisivat
ottaa heidät vastaan mahdollisimman sydämellisesti ja harkita heidän
kanssaan miten tulevaisuus voitaisiin parhaiten suunnitella.

Kolme neljä päivää myöhemmin pysähtyivät sangen kehnot vuokravaunut
Chene Manorin portaitten eteen. Hellämielinen parooni ja hänen
puolisonsa riensivät ulos tervehtimään jalosukuista prinssiä ja
prinsessaa. He olivat ylen onnelliset nähdessään hemmoitellun
lapsensa palaavan terveenä ja hyvissä voimin -- tosin vain mrs
Willowes'ina, pelkän Edmond Willowesin vaimona. Barbara vuodatti
katumuksen kyyneleitä ja molemmat karkulaiset olivat valmiit
parannuksentekoon, mikä ei ollut niinkään oudostuttavaa, kun ottaa
huomioon, ettei heillä ollut itsellään penniäkään.

Tyynnyttyään pariskunnat kävivät pohtimaan tilannetta. Nuorille ei
sanottu yhtäkään moitteen sanaa; Willowes pysytteli taka-alalla,
kunnes lady Grebe ystävällisesti kehoitti häntä siirtymään lähemmäksi.

"Hän on todellakin kaunis", mietti lady Grebe mielessään. "Eipä
ihmekään, että Barbara on häneen ihastunut."

Joka tytön huulia ei tosiaankaan suutele niin kaunis mies kuin
Willowes. Sininen takki, ruskeat liivit ja harmahtavat housut
verhosivat täysin moitteettomia ruumiinmuotoja. Hänen suurten
tummien silmäinsä katse siirtyi Barbarasta vanhempiin ja hellänä
häneen takaisin. Barbaraa lähemmin tarkastellessaan saattoi hyvin
ymmärtää, minkä tähden kylmäverinen lordi Uplandtowers oli kerrassaan
lämmennyt. Hänen kauniit nuoret kasvonsa säteilivät (vanhain
naishenkilöiden kertoman mukaan) pyöreän, harmajan hatun alta, jota
koristivat valkoiset kameelikurjen sulat, ja sirot kengänkärjet
pistivät esiin harmaan hameen peitosta, tummanruskean viitan takaa.
Hänen piirteensä eivät olleet säännölliset; mikäli voi nähdä vieläkin
perheen hallussa olevista pienoismaalauksista olivat ne melkein
lapselliset, suu osoitti herkkätunteisuutta, ja varmalta tuntui ettei
hän ollut huonolla tuulella, ellei hänellä ollut siihen pätevää syytä.

Tilannetta siis pohdittiin parhaan ymmärryksen mukaan, ja nuori
pariskunta, joka jo riippuvaisuutensa vuoksi halusi sydämestään
saavuttaa vanhusten suosion, oli suostuvainen kaikkiin tilapäisiin
toimenpiteisiin, kunhan ne eivät tuntuneet aivan sietämättömiltä.
Oltuaan jo lähes kaksi kuukautta yhdessä he vastustelematta
hyväksyivät sir Johnin ehdotuksen, joka sisälsi seuraavan
suunnitelman: Sir John antaa Edmond Willowesille riittävät varat
hänen voidakseen matkustella Euroopassa vuoden ajan opettajan
seurassa, jonka matkan aikana nuorukaisen oli mitä suurimmalla
ahkeruudella käytettävä hyödykseen opettajan neuvoja, kunnes hän sekä
ulkonaisesti että sisällisesti olisi kyllin hioutunut soveltuakseen
lady Barbaran aviomieheksi. Hänen oli opiskeltava kieliä, hienoa
käytöstä, historiaa, seurustelutaitoa, raunioita ja kaikkea, mitä
hänen nähtäviinsä sattui, kunnes hän voisi punastumatta asettua
paikalleen Barbaran rinnalle.

"Sillä välin", virkkoi kunnon sir John, "minä järjestän asuttavaan
kuntoon teitä varten pienen kartanoni Yewsholtissa. Talo on pieni ja
syrjäinen, mutta se riittänee nuorelle pariskunnalle aluksi."

"Vaikkei se olisi leikkitupaa suurempi, niin se hyvin meille
riittäisi!" virkkoi Barbara.

"Niin, vaikka se ei olisi kantotuolia suurempi!" lisäsi Willowes. "Ja
mitä syrjäisempi, sitä parempi."

"Me totumme yksinäisyyteen", lausui Barbara, vähemmän innostuneesti.
"Onhan sentään ystäviä, jotka käyvät meitä tervehtimässä."

Kun kaikki tämä oli tullut päätetyksi, palkattiin opettaja --
erittäin kyvykäs ja kokenut mies -- ja eräänä kauniina aamuna
opettaja ja oppilas lähtivät. Ei pidetty suotavana, että Barbara
seuraisi miestänsä, joka siinä tapauksessa luonnollisesti olisi
kiinnittänyt huomiota häneen niin suuressa määrin, ettei olisi
kyennyt ahkerasti käyttämään kaikkia päivän hetkiä näkemiseen
ja oppimiseen -- peruste, joka oli yhtä kaukonäköinen kuin
vastaansanomaton. Kirjeitten kirjoittamista varten määrättiin päivät
ennakolta, Barbara ja hänen Edmondinsa suutelivat toisiaan ovella
viimeisen kerran, ja vaunut vierivät portista maantielle.

Edmond kirjoitti Havresta kohta kun oli sinne saapunut, mikä
epäsuotuisten tuulten vuoksi tapahtui vasta viikon kuluttua; hän
kirjoitti Rouenista ja Pariisista, kertoi nähneensä Versaillesissa
kuninkaan ja hovin sekä linnan ihmeelliset marmorityöt ja kuvastimet,
kirjoitti sitten, verraten pitkän ajan kuluttua, Torinosta kuvaillen
niitä pelottavia seikkailuja, joihin hän oli joutunut ratsastaessaan
muulin selässä Mont Cenis'n yli, missä hänet oli yllättänyt hirveä
lumimyrsky, josta hän, hänen opettajansa ja oppaansa olivat
töintuskin pelastuneet. Sitten hän kirjoitti hehkuvia kuvauksia
Italiasta, ja Barbara voi kirjeistä havaita, miten hänen miehensä
alinomaa ilahduttavasti kehittyi. Oli siis täysi syy ihastella isän
kaukonäköisyyttä tässä kasvatusasiassa. Kumminkin sattui, että hän
silloin tällöin huokasi -- hänen miehensä ei voinut läsnäolollaan
todistaa valintaa oikeaksi -- ja kaikessa hiljaisuudessa kauhistui
niitä nöyryytyksiä, joita kohtalolla saattoi olla hänen varalleen
tämän _mesalliance'in_ vuoksi. Hän kävi hyvin harvoin vieraissa,
sillä niinä parina kertana, jolloin hän oli ollut entisten ystäväinsä
luona, hän oli huomannut heidän ilmeisesti muuttaneen käytöstään,
ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Voi sinua, eukkorukkaa, kylläpä
sinulla oli huono onni!"

Edmondin kirjeet olivat yhä yhtä helliä, jopa pian hellempiäkin kuin
Barbaran, joka havaitsi yhä jäähtyvänsä. Hyvänä ja kunniallisena
aviovaimona hän kovin suri tätä seikkaa, sillä hänen ainoa halunsa
oli olla uskollinen ja rehellinen. Hän oli siinä määrin huolissaan,
että rukoili itselleen Jumalalta lämpimämpää sydäntä. Vihdoin hän
kirjoitti miehelleen pyytäen häntä taiteen kotimaasta lähettämään
muotokuvansa, miten pienen hyvänsä, jotta hän voisi katsella sitä
joka päivä siten hetkeksikään unohtamatta hänen piirteitänsä.

Willowes ei suinkaan ollut haluton; hän vastasi tekevänsä enemmänkin.
Hän näet oli tutustunut Pisassa erääseen kuvanveistäjään, joka tunsi
suurta mielenkiintoa häntä ja hänen vaiheitansa kohtaan, ja oli
tilannut taiteilijalta marmorisen rintakuvan, jonka hän lupasi heti
sen valmistuttua lähettää vaimolleen. Barbara oli toivonut saavansa
kuvan heti, mutta ei valittanut sanallakaan viipymistä. Seuraavassa
kirjelmässään Edmond ilmoitti kuvanveistäjän omasta aloitteestaan
muuttaneen suunnitelmaansa sikäli, että hän oli päättänyt rintakuvan
asemesta valmistaa kokovartalokuvan -- niin tärkeätä oli hänelle
saada esittää Englannin ylimystölle taiteensa näyte. Työ edistyi
suotuisasti ja nopeasti.

Sillä välin alkoi Barbara järjestellä kuntoon Yewsholt Lodgea, sitä
kotia, jonka hänen helläsydäminen isänsä oli luvannut luovuttaa
nuorikoille aviomiehen palattua. Se oli suuren kartanon kaavoilla
rakennettu pienoinen talo, herraskartanon tapainen huvila, jossa
oli halli ja sitä ympäröimässä puinen parveke ja lisäksi joitakin
huoneita, jotka kaikki olivat pieniä komeroita. Se sijaitsi rinteellä
niin yksinäisenä ja niin tuuhean lehvistön peittämänä, että linnut
lauloivat siellä mitä ihmeellisimpinä aikoina, ikäänkuin eivät olisi
voineet erottaa yötä päivästä.

Korjaustöiden kestäessä Barbara kävi usein tulevassa kodissaan. Talo
tosin oli puiden peitossa, mutta aivan maantien vieressä, ja eräänä
päivänä Barbara näki aidan yli kurkistaessaan lordi Uplandtowerin
ajavan ohi. Lordi tervehti, joskin konemaisen jäykästi, pysähtymättä,
Barbara lähti kotiin rukoillen Jumalaa pitämään huolta siitä, ettei
hän lakkaisi rakastamasta miestänsä. Sitten hän sairastui eikä
kyennyt pitkään aikaan liikkumaan.

Edmondin kasvatusvuosi oli venynyt neljäntoista kuukauden pituiseksi,
ja talo oli valmiina ottamaan vastaan nuoren pariskunnan. Silloin
saapui tavanmukaisen Barbaralle kirjoitetun kirjeen asemesta Sir
John Grebelle osoitettu kirje, mainitun opettajan käsialaa. Siinä
ilmoitettiin, että Edmond ja hän olivat Veneziassa joutuneet
hirmuisen onnettomuuden uhreiksi. Mr Willowes ja kirjoittaja olivat
eräänä iltana karnevaalin aikana olleet teatterissa katsomassa
erästä italialaista huvinäytelmää. Kynttilänniistäjäin varomattomuus
oli aiheuttanut tulipalon, jossa koko teatteri meni poroksi.
Ihmishengenhukka ei ollut suuri, sillä eräät läsnäolijat olivat oman
henkensä uhalla kantaneet ulos jo tajuttomina makaavia henkilöitä.
Pelastajista oli Willowes ollut sankarillisin. Hänen viidettä kertaa
tunkeutuessaan palavaan teatteriin oli hänen niskaansa pudonnut
joitakin palavia hirsiä ja hänen tilaansa oli pidetty toivottomana.
Onnellinen kohtalo kuitenkin salli hänen päästä pois hengissä, joskin
kamalasti palaneena. Pidettiin melkein ihmeenä, että hän jäi eloon
-- ilmeisesti ihmeen lujan ruumiinrakenteensa nojalla. Nyt hän oli
useiden eteväin lääkärien hoidossa, mutta ei tietenkään kyennyt
kirjoittamaan. Lähempiä tietoja luvattiin lähettää seuraavassa
postissa tai jonkin matkustajan mukana.

Opettaja ei antanut mitään yksityiskohtaisempia tietoja Willowes
paran kärsimyksistä, mutta heti uutisen saavuttua Barbara ymmärsi,
että ne olivat kauheat ja tahtoi heti rientää miehensä sairasvuoteen
ääreen. Lähemmin asiaa harkitessaan hän kumminkin huomasi matkan
mahdottomaksi. Hänen terveytensä ei ollut vielä läheskään ennallaan
ja kulku halki Euroopan postivaunuissa tähän vuodenaikaan tai matka
laivalla Biskajan lahden poikki olivat perin uskallettuja yrityksiä.
Siitä huolimatta hän yhä halusi lähteä, kunnes huomattiin, että
opettaja kirjeensä lopussa kovin varoitti siten menettelemästä
huomauttaen lääkärien olevan ehdottomasti samaa mieltä. Willowesin
matkakumppani ei maininnut mitään perusteita, mutta ne ilmenivät
myöhemmin riittävän selvästi.

Seikka oli se, että Willowesin pahimmat palohaavat olivat päässä ja
kasvoissa -- niissä kauniissa kasvoissa, jotka olivat voittaneet
Barbaran sydämen -- ja niin hyvin opettaja kuin lääkäritkin
oivalsivat, ettei sitä kärsimystä, minkä haavain näkeminen olisi
tuottanut herkkätunteiselle nuorelle naiselle, voinut korvata
hoitamisesta koituva onni.

Lady Grebe tuli lausuneeksi sen ajatuksen, joka oli liikkunut sir
Johnin ja Barbaran mielissä, mutta jota he olivat arkailleet ilmaista.

"Tosiaankin kova isku sinulle, Barbara rukka, että hän menettää
ainoan etunsa -- kauniit kasvonsa -- joka ihmisten silmissä saattoi
puolustaa äkkinäistä valintaasi... Olisitpa mennyt naimisiin tuon
toisen kanssa -- ikävää, ettet sitä tehnyt." Lady Grebe huokasi.

"Hän toipunee pian ennalleen", koetti isä lohduttaa.

Tällaiset lausunnot olivat verraten harvinaisia, mutta niitä sattui
sentään niin usein, että Barbarasta ei päässyt häviämään alinomainen
nöyryytyksen tunne. Hän päätti paeta niitä, ja kohta kun Yewsholt oli
kunnossa, hän muutti palvelijattarineen sinne tuntien ensi kertaa
olevansa valtiatar kodissa, joka hänen miehensä palattua tulisi
kuulumaan yksin heille.

Monien pitkien viikkojen kuluttua Willowesin toipuminen oli
edistynyt siinä määrin, että hän kykeni kirjoittamaan. Varovasti ja
hellästi hän alkoi vaimolleen ilmaista vahingoittumisensa täyttä
ankaruutta. Oli onni ja ihme, kertoi hän, ettei näkö ollut kokonaan
menetetty; hän tunsi kiitollisuutta voidessaan vielä nähdä toisella
silmällään toisen pimennyttyä iäksi. Hänen niukka kuvauksensa ilmaisi
Barbaralle, miten kauheat hänen kärsimyksensä olivat olleet. Edmond
oli kiitollinen Barbaran vakuuttaessa, ettei mikään voinut muuttaa
hänen tunteitansa, mutta samalla hän pelkäsi, ettei Barbara voinut
arvata, kuinka pahoin hän oli runneltu, ja epäili, voisiko vaimonsa
häntä edes tuntea. Joka tapauksessa hän rakasti Barbaraa yhtä
uskollisesti kuin konsanaan.

Barbara arvasi, mitä hänen levottomuutensa merkitsi. Hän vastasi
tyytyvänsä kohtalon määräyksiin ja sanoi lausuvansa hänet
tervetulleeksi, olivatpa hänen kasvonsa millaiset tahansa. Hän
kuvaili sitä somaa piilopirttiä, jonne oli asettunut odottamaan
aikaa, jolloin he asuisivat siellä yhdessä eikä ilmaissut, miten
kovin häneen oli koskenut tieto miehensä kauniiden kasvojen
tuhoutumisesta. Vielä vähemmän hän ilmaisi olevansa levoton
odottaessaan Edmondin tuloa. Ne viikot, jotka he olivat viettäneet
yhdessä olivat olleet perin lyhyet verrattuina hänen pitkään
poissaoloonsa.

Hitaasti läheni se päivä, jolloin Willowes katsoi olevansa kyllin
terve palatakseen kotiin. Hän nousi maihin Southamptonissa ja
matkusti sieltä postikyydillä Yewsholtiin. Barbara päätti lähteä
häntä vastaan Lornton Inniin -- siihen pieneen majataloon, jossa
Edmond oli häntä odottanut sinä iltana, jolloin he pakenivat.
Määrättyyn aikaan hän ajoi sinne pienoisvaunuissa, jotka hänen
isänsä oli lahjoittanut hänelle syntymäpäivänä uudessa kodissa
käytettäviksi. Ajopelit hän lähetti takaisin, sillä sopimuksen mukaan
piti hänen ajaa miehineen kotiin vuokravaunuissa.

Pieni, syrjäinen majatalo ei ollut mitenkään viihtyisä, mutta Barbara
ei siitä välittänyt. Hän käyskeli varhaiskesän kauniina iltana
pihamaalla tähystellen, eikö odotettua näkyisi tulevaksi. Mutta
jokainen etäältä kohoava ja hitaasti lähenevä pölypilvi osoittautui
vieraan tulijan verhoajaksi. Barbara odotti kaksi tuntia yli
määräajan ja alkoi pelätä, että vastatuuli Kanaalissa oli estänyt
häntä saapumasta tänä iltana.

Odottaessaan hän tunsi itsessään omituista värinää, joka ei johtunut
yksinomaan levottomuudesta eikä kiihtynyt peloksi; hänen jännittynyt
epävarmuutensa läheni milloin pettymyksen, milloin kevennyksen
tunnetta. Hän oli elänyt kuusi seitsemän viikkoa puutteellisesti
sivistyneen kauniin miehen kanssa, jota hän sittemmin ei ollut nähnyt
seitsemääntoista kuukauteen ja jota onnettomuus oli niin ruhjonut,
että hän, mikäli vakuutettiin, tuskin voi häntä tuntea. Onko ihme,
että Barbaran mielessä risteili sekavia tunteita?

Mutta lähin vaikeus oli siinä, miten päästä pois Lornton Innistä,
jossa oleskelu alkoi käydä kiusalliseksi. Lähtiessään matkalle
Barbara oli taasen tapansa mukaan menetellyt harkitsemattomasti.
Olettaen että hänen miehensä saapuisi viiden minuutin kuluttua
vuokravaunuissaan oli hän lähettänyt omat ajoneuvonsa takaisin
kotiin. Nyt hän huomasi, että tuttu kun oli seudulla, herätti
hänen matkansa ihmisissä suurta mielenkiintoa. Hänestä tuntui,
että majatalon ikkunasta katseli häntä useampi silmäpari kuin
mitä hän itse voi nähdä. Barbara oli jo päättänyt lähteä kotiin
millaisissa ajoneuvoissa tahansa, kun vielä kerran suuntasi katseen
jo pimenevälle maantielle ja näki lähenevän pölypilven. Hän jäi
paikalleen; majataloa lähenivät vaunut, jotka olisivat vierineet
ohi, ellei vaunuissaistuja olisi huomannut odottelijaa. Hevoset
pysähdytettiin heti.

"Te täällä -- ja yksin, mrs Willowes?" virkkoi lordi Uplandtowers
vaunuistaan.

Barbara selitti, miten hän oli joutunut tähän hylättyyn asemaan. Ja
koska lordi oli matkalla hänen kotiinsa päin, suostui hän astumaan
vaunuihin. Keskustelu oli aluksi jäykkää ja katkonaista, mutta kun he
olivat ajaneet pari peninkulmaa, huomasi Barbara ihmeekseen puhuvansa
lordille avoimesti ja lämpimästi. Hänen avomielisyytensä johtui aivan
luonnollisesti siitä eristetystä elämästä, jota hän viime aikoina oli
viettänyt omituisen avioliittonsa vuoksi. Hänen herkkä sydämensä oli
pakahtua, kun hän lordin kysymysten tai pikemminkin vihjausten vuoksi
salli kaikkien surujensa purkautua. Lordi Uplandtowers vei hänet aina
hänen oman talonsa ovelle ja auttaessaan häntä vaunuista kuului hän
vakavasti moittien kuiskaavan: "Ei olisi tarvinnut käydä niin, jos
olisitte kuunnelleet minua!"

Barbara meni sisään mitään vastaamatta. Illan kuluessa hän alkoi
yhä katkerammin katua, että oli ollut niin avomielinen lordi
Uplandtowersille. Se oli tapahtunut kuin yllättäen. Jos olisi voinut
edes aavistaa hänet tapaavansa, olisi voinut mitä huolellisimmin
harkita käyttäytymisensä! Ajatellessaan suorasukaisuuttaan Barbara
tunsi kylmän hien kihoavan esiin. Hän päätti jonkinlaiseksi itsensä
kurittamiseksi valvoa puoliyöhön saakka Edmondia odottaen. Vaikka
ei ollut luultavaa, että hän saapuisi ennen seuraavaa aamua, käski
Barbara järjestää illallista häntä varten.

Tunnit kuluivat. Yewsholt Lodge lepäsi kuolonhiljaisena; puut vain
humisivat hiljaa. Puoliyön lähestyessä kuului kavionkapsetta ja
lähestyvien pyörien jyrinää. Ollen varma siitä, että tulija ei voinut
olla kukaan muu kuin hänen miehensä, Barbara lähti halliin häntä
vastaan. Mutta siellä seisoessaan hän tunsi suoranaista pyörrytystä
ajatellessaan miten asiat olivat muuttuneet Edmondin poissaollessa.
Äskeisen kohtauksen vuoksi pysyi lordi Uplandtowersin ääni ja kuva
yhä hänen mielessään, estäen Edmondia, hänen miestänsä, pääsemästä
sisimpien tuntojen piiriin.

Hän meni kuitenkin ovelle, ja seuraavana hetkenä astui sisään
henkilö, joka oli tuttu ääriviivoiltaan, mutta ei juuri muuten.
Hänen miehellään oli yllään liehuva, musta viitta ja syvään painettu
hattu ja koko hänen asunsa vaikutti perin ulkomaalaiselta. Kun hän
astui lampunvaloon, havaitsi Barbara hämmästyksekseen ja kauhukseen,
että Edmondin kasvoja peitti naamio. Ensi hetkessä hän ei ollut sitä
lainkaan huomannut, sillä naamio oli väriltään niin luonnollinen,
että satunnainen katselija olisi luullut näkevänsä todelliset kasvot.

Tulija oli epäilemättä nähnyt kauhunilmeen, sillä hän kiirehti
sanomaan: "Tarkoitukseni ei ollut sinua näin yllättää -- luulin
sinun jo olevan makuulla. Kuinka sinä oletkaan hyvä, rakas Barbara!"
Hän kiersi kätensä vaimonsa vyötäisille, mutta ei yrittänyt häntä
suudella.

"Edmond -- _sinäkö?_ -- sinäkö se olet?" virkkoi hän kädet ristissä,
sillä vaikka tulijan hahmon ja liikkeiden olisi pitänyt riittää
ilmaisemaan, kuka hän oli, ja vaikka äänikin oli melkein entisellään,
tuntui ääntäminen perin muukalaistuneen.

"Minä olen näin peitettynä saadakseni olla rauhassa
ravintolanpalvelijain ja muiden uteliaiden katseilta", sanoi hän
hiljaisin äänin. "Minä lähetän vaunut takaisin ja tulen aivan heti."

"Oletko ihan yksin?"

"Olen. Seuralaiseni jäi Southamptoniin."

Vaunut kuuluivat vierivän pois. Barbara meni ruokasaliin, jonne
oli järjestetty illallinen, ja pian saapui sinne Edmondkin. Hän
oli riisunut viittansa ja hattunsa, mutta naamio oli vielä hänen
kasvoillaan. Barbara huomasi sen olevan silkintapaisesta aineesta
valmistetun, taipuisan ja ihonvärisen. Otsalla se luontevasti liittyi
hiuksiin, ja oli muutenkin taitavasti valmistettu.

"Barbara -- sinä näytät sairaalta", virkkoi hän riisuen hansikastaan
ja tarttuen vaimonsa käteen.

"Niin, minä olen ollut sairas", sanoi Barbara.

"Onko tämä pieni sievä talo meidän?"

"On." Hän tuskin tiesi mitä sanoi, sillä käsi, josta Edmond oli
riisunut hansikkaan, oli vääntynyt ja siitä puuttui pari sormea. Ja
naamiosta vilkahteli vain yksi silmä.

"Minä antaisin kaikkeni, jos voisin suudella sinua, rakkaani, nyt,
tällä hetkellä!" jatkoi Edmond synkän intohimoisesti. "Mutta minä en
voi -- tämän naamion vuoksi. Palvelijat kai ovat menneet makuulle?"

"Niin ovat", vastasi Barbara. "Mutta minä voin kutsua heitä. Tahdotko
syödä illallista?"

Hän vastasi myöntäen, mutta sanoi ettei ollut syytä kutsua
palvelijoita, koska oli jo kovin myöhä. Sitten he astuivat pöydän luo
ja istuutuivat vastapäätä toisiaan.

Vaikka Barbara oli säikähdyksissään, ei häneltä jäänyt huomaamatta,
että hänen miehensä vapisi, ikäänkuin hän olisi pelännyt sitä
vaikutusta, jonka oli tehnyt tai tulisi tekemään, vielä enemmän kuin
Barbara. Hän astui vaimonsa luo ja tarttui hänen käteensä.

"Minä teetin tämän naamion Veneziassa", aloitti hän ilmeisesti
hämillään. "Rakas Barbara -- oma vaimoni -- luuletko -- luuletko,
ettei haittaisi, jos otan sen pois? Sinä et inhoa minua -- ethän?"

"Oi Edmond, en tietenkään", vastasi Barbara. "Se, mikä on
sinua kohdannut, on meidän onnettomuutemme; minä olen valmis
vastaanottamaan sen."

"Oletko varma siitä, että olet valmis?"

"Tietysti. Olethan sinä minun mieheni."

"Sinä siis olet todellakin vakuutettu siitä, ettei mikään
ulkonainen seikka voi sinua järkyttää?" kysyi jälleen Edmond, ääni
mielenliikutuksesta väristen.

"Minä luulen olevani -- aivan varma", vastasi Barbara heikoin äänin.

Edmondin pää painui. "Minä toivon, että niin on laita", kuiskasi hän.

Seuraavan vaitiolon aikana tuntui kello naksuttavan tavallista
kuuluvammin. Edmond kääntyi hieman syrjittäin riisuakseen
naamarin. Barbara odotti henkeä pidättäen, katsoi miestään, käänsi
taas katseensa toisaanne ja peitti vihdoin käsillään silmänsä
nähdessään paljastuneen kaamean näyn. Hänen ruumistaan vapisutti
kauhu, mutta siitä huolimatta hän pakotti itsensä vielä kerran
katsomaan tukahduttaen huudon, joka pyrki tunkeutumaan esiin hänen
tuhkanharmailta huuliltaan. Kykenemättä enää häntä katsomaan Barbara
vaipui lattialle tuolinsa viereen ja peitti silmänsä.

"Sinä et voi katsoa minua", valitti Edmond toivottomana. "Minä olen
niin hirvittävä, ettet sinäkään kykene minua sietämään. Minä tiesin
sen, mutta toivoin olevan toisin. Voi kovaa onnea -- kirotut olkoot
Venezian lääkärit, jotka pelastivat henkeni!... Katsohan tänne,
Barbara", jatkoi hän rukoillen, "katso minua tarkoin; jos inhoat
minua, niin sano, että inhoat, niin että voimme selvittää välimme
ikuisiksi ajoiksi!"

Onneton aviovaimo ryhtyi viimeiseen epätoivoiseen ponnistukseen.
Siinä oli hänen Edmondinsa, joka ei ollut tehnyt hänelle mitään
vääryyttä, joka oli paljon kärsinyt. Ohimenevä antaumuksen tunne soi
hänelle jälleen voimia, hän kohotti silmänsä ja katsoi toisen kerran
noita nyljettyjä ihmiskasvojen jäännöksiä. Mutta se oli hänelle
liikaa. Tahtomattaan hän siirsi katseensa syrjään ja vavahteli
tuskasta.

"Luuletko voivasi tähän tottua?" kysyi Edmond. "Joko -- tahi. Voitko
elää tällaisen luurankohaamun kanssa? Päätä itse, Barbara! Tämä on
nyt jäljellä sinun verrattoman kauniista miehestäsi!"

Barbara raukka seisoi hänen vieressään liikkumatta; vain katse
harhaili levottomana sinne tänne. Pelonkauhu oli sysännyt syrjään
hänen luonnolliset antaumuksen- ja säälintunteensa, hänet oli
vallannut samanlainen kauhu ja inho kuin jos olisi nähnyt aaveen. Hän
ei kyennyt mitenkään käsittämään, että tämä oli hänen valitsemansa
-- se mies, jota hän oli rakastanut; hän oli muuttunut kerrassaan
toiseksi olennoksi. "Minä en inhoa sinua", sanoi Barbara vapisten.
"Minä olen niin säikähtynyt -- niin suunniltani! Salli minun toipua.
Tahdotko nyt syödä illallista? Minä menen sillä välin huoneeseeni --
herättääkseni eloon entiset tunteeni. Minä koetan, jos sallit minun
poistua hetkiseksi. Niin, minä koetan!"

Vastausta odottamatta ja katse pelokkaasti toisaalle käännettynä
säikähtynyt nainen hiipi ovelle ja pois huoneesta. Edmond kuului
istuutuvan pöytään ikäänkuin olisi aikonut ryhtyä aterioimaan, mutta
ruokahalu ei tietenkään voinut olla hyvä sellaisen vastaanoton
jälkeen, joka osoitti oikeiksi hänen pahimmat otaksumansa. Noustuaan
yläkertaan ja päästyään omaan huoneeseensa Barbara vaipui lattialle
ja painoi päänsä vuoteenpeitteeseen.

Hän pysyi hetken liikkumatta siinä asennossa. Makuuhuone oli
ruokasalin yläpuolella ja polvillaan ollen voi Barbara pian kuulla
Willowesin työntävän tuolinsa pöydän luota, nousevan ja lähtevän
halliin. Muutaman minuutin kuluttua tuo kamala hahmo varmaan nousisi
portaita ja seisoisi jälleen hänen edessään, tuo uusi, hirvittävä
olento, joka ei ollut hänen miehensä! Yöllisessä yksinäisyydessä,
vailla ystävää tai edes palvelijatarta hän menetti kokonaan malttinsa
ja pakeni kohta kun kuuli hänen askeleensa portaista. Ehtimättä
heittämään viittaakaan hartioilleen hän syöksyi huoneesta, riensi
pitkin parveketta takaportaille, niitä alas, avasi takaoven ja oli
vihdoin ulkona. Hän tuskin tiesi, mitä oli tehnyt, huomasi vain
olevansa kasvihuoneessa, jonkin kukkalavan yli kuupertuneena.

Sinne hän jäi suurin, säikähtynein silmin tuijottamaan ikkunasta
puutarhaan. Hameenhelmat olivat kiinteästi kiedottuina, sillä hän
pelkäsi peltohiiriä, jotka toisinaan pujahtivat kasvihuoneeseen. Hän
pelkäsi joka hetki kuulevansa ne askeleet, joita hänen lain mukaan
olisi pitänyt odottaa ja kaivata, ja sitä ääntä, jonka olisi pitänyt
olla musiikkia hänen sielulleen. Mutta Edmond Willowes ei tullut. Yöt
olivat siihen vuodenaikaan lyhyet, ei kestänyt kauan, ennenkuin päivä
alkoi koittaa ensimmäisten auringonsäteitten tunkeutuessa esiin.
Päivänvalossa pelko väheni, ja Barbara alkoi uskoa voivansa kohdata
hänet jälleen ja tottua tuohon pelottavaan näkyyn.

Kovia kokenut nuori nainen avasi kasvihuoneen oven ja kulki takaisin
saman tien, jota oli muutamia tunteja aikaisemmin tullut. Hänen
miesraukkansa luultavasti vielä nukkui, koska matka oli ollut pitkä
ja rasittava. Senvuoksi Barbara yritti liikkua mahdollisimman hiljaa.
Talossa näytti kaikki olevan samoin kuin hänen poistuessaan. Hallissa
hän etsi miehensä viittaa ja hattua, mutta ei voinut niitä nähdä. Hän
keräsi koko rohkeutensa ja nousi portaita; makuuhuoneen ovi oli auki
niinkuin se oli häneltä jäänyt. Peloissaan hän silmäsi ympärilleen:
vuode oli koskematta. Edmond lepäsi luultavasti ruokasalin sohvassa.
Barbara meni jälleen alas: siellä ei ollut ketään. Koskemattomalla
ruokapöydällä oli muistiinpanokirjan lehdelle nopeasti kyhätty kirje.
Sen sisältö oli suunnilleen seuraava:

    "_Iäti rakastettu vaimoni_. -- Kauhistuttavien kasvojeni
    sinuun tekemää vaikutusta olin pitänyt täysin mahdollisena.
    Toivoin kumminkin, että kävisi toisin, niin uskomatonta kuin
    se olikin. Minä käsitin, ettei mikään _inhimillinen_ rakkaus
    voinut kestää sellaista onnettomuutta, Minä tunnustan pitäneeni
    sinun rakkauttasi _jumalallisena_, mutta niin pitkän eron
    jälkeen ei voinut olla riittävästi lämpöä, jotta ensimmäinen,
    aivan luonnollinen inho olisi ollut voitettavissa. Se oli koe,
    joka epäonnistui. Minä en moiti Sinua, ehkäpä on parempikin
    siten. Hyvästi. Minä lähden nyt Englannista vuodeksi. Vuoden
    kuluttua näet minut jälleen, jos vielä elän. Silloin on minulla
    tilaisuutta saada tietää tunteittesi todellinen laatu ja siinä
    tapauksessa, että ne ovat minua vastaan, matkustan pois iäksi.

                                                   E.W."

Toivuttuaan ensi hämmästyksestään Barbara tunsi menetelleensä
anteeksiantamattoman väärin. Hänen olisi pitänyt nähdä miehessään
kovia kokenut olento eikä antaa pelkän ulkonäön johtaa itseänsä
käyttäytymään lapsen tavoin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa
oli koettaa tavoittaa Edmond ja saada hänet palaamaan. Mutta
tiedustellessaan hän huomasi, ettei kukaan ollut menijää nähnyt: hän
oli hävinnyt hiljaa ja jäljettömästi.

Sitäpaitsi oli mahdotonta saada yöllinen kohtaus olemattomaksi. Hänen
kauhunsa oli ollut liiankin ilmeinen ja Edmondia oli turha koettaa
houkutella takaisin yrittämällä täyttää velvollisuutensa. Barbara
meni vanhempainsa luo ja tunnusti heille, mitä oli tapahtunut. Pian
tuli asia tunnetuksi perheen piirin ulkopuolellakin.

Vuosi kului, ja Edmondia ei kuulunut takaisin; aljettiin epäillä,
oliko hän enää elossa. Barbaran omantunnontuskat olivat siihen aikaan
niin ankarat, että hän halusi rakennuttaa kappelin tai pystyttää
muistomerkin ja antautua laupeudentöihin loppuiäkseen. Siinä
tarkoituksessa hän tiedusteli asiaa kunnon pastorilta, jonka saarnoja
hän kävi joka sunnuntai kuulemassa. Mutta saarnamies ei osannut muuta
kuin asetella tekotukkaansa ja koputtaa nuuskarasiaansa, sillä niin
välinpitämättömiä oltiin siihen aikaan uskonnollisessa suhteessa,
ettei koko maakunnassa tarvittu yhtään kappelia, kirkontornia,
-porttia, kuorinikkunaa, kymmenen käskyn taulua tai kynttilänjalkaa.
Kahdeksastoista vuosisata erosi tässä suhteessa jyrkästi niistä
onnellisista ajoista, joissa me elämme, jolloin posti joka päivä
tuo hartaita avustuspyyntöjä mainitunlaisia tarkoituksia varten ja
jokainen kirkko on kuin kirkas kupariraha. Voimatta tällä tavoin
tyynnyttää omaatuntoansa Barbara päätti ryhtyä harjoittamaan
hyväntekeväisyyttä ja pian hän sai tyydytyksekseen nähdä ovellaan
parveilevan koko kristikunnan repaleisimpia, laiskimpia, juopoimpia,
tekopyhimpiä ja kelvottomimpia maankiertäjiä.

Mutta ihmissydän on muuttuvainen kuin köynnöskasvin lehti, ja vähän
ajan kuluttua Barbara voi tyynesti kuulla äidin tai ystävättärien
sanovan: "Aina paras niinkuin tapahtuu." Hän alkoi itsekin ajatella
samoin, sillä hänen oli vieläkin mahdoton kauhistumatta palauttaa
mieleensä tuota rujoa hahmoa, joskin hän toisaalta tunsi hellyyden
värinää muistellessaan avioliittonsa alkuaikoja ja sitä miestä, joka
silloin oli ollut hänen vierellään. Jos Edmond nyt olisi saapunut
hänen luoksensa, olisi tunne voinut kasvaa hyvinkin voimakkaaksi.
Barbara oli nuori ja kokematon ja oli miehensä ensi kertaa palatessa
tuskin ehtinyt irtautua tyttöikänsä oikuista ja päähänpistoista.

Mutta Edmond ei palannut. Kun Barbara ajatteli, että hän oli luvannut
tulla vielä kerran takaisin, jos olisi elossa, ja samalla tiesi,
että hän aina piti sanansa, niin hän alkoi uskoa miehensä kuolleen.
Samoin uskoivat hänen vanhempansa ja samoin vielä eräs henkilö
-- se hiljainen, itsepintaisen järkähtämätön mies, joka oli niin
valpas kuin seitsemän vahtisotilasta, vaikka näyttikin nukkuvan
yhtä sikeästi kuin hänen perhehautansa kivikuviot. Kuullessaan
kerrottavan Barbaran säikähdyksestä ja pakenemisesta miehen palattua
ja viimeksimainitun äkillisestä poistumisesta, nauraa hihitti lordi
Uplandtowers, joka silloin ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt,
niinkuin vanha vahingoniloinen hupsu ukko. Hän oli joka tapauksessa
varma siitä, että Willowes loukatuista tunteistaan huolimatta olisi
palannut vaatimaan kirkassilmäistä puolisoaan, jos olisi vielä ollut
elossa määräajan kuluttua.

Koska aviomiestä ei ollut, oli Barbara jättänyt sen kodin, jonka
hänen isänsä oli pannut kuntoon heitä varten, ja asui nyt, kuten
tyttöaikanaan, Chene Manorissa. Vähitellen alkoi Edmond Willowsin
nimeen liittyvä välikohtaus muuttua pelkäksi kuumehoureeksi ja
kuukausien kasvettua vuodeksi virkistyi lordi Uplandtowersin ja
Chene Manorissa asujain välinen ystävyys -- joka Barbaran karattua
oli hieman viilentynyt -- melkoisessa määrässä. Hän vieraili
jälleen usein talossa. Hänen oli mahdotonta ryhtyä pienimpäänkään
muutokseen tai uudistukseen maatilallaan Knollingwood Hallissa, jossa
hän asui, neuvottelematta sitä ennen ystävänsä sir Johnin kanssa.
Siten alinomaa hänet nähdessään Barbara vähitellen tottui häneen ja
seurusteli hänen kanssaan ujostelematta kuin veljensä kanssa. Alkoipa
hän suhtautua kerrassaan luottamuksellisesti tähän arvossapidettyyn,
ymmärtäväiseen ja luotettavaan mieheen, ja vaikka yleisesti
kerrottiin hänen tuomitsevan kovin ankarasti salakuljettajia,
sala-ampujia ja varkaita, luotti Barbara kumminkin siihen, että suuri
osa juttuja saattoi perustua vääriin otaksumisiin.

Niin kului aika, kunnes hänen miehensä oli ollut kaksi vuotta
kadoksissa, joten näytti varsin varmalta, että hän oli kuollut.
Lordi Uplandtowersin uudistama tyyni kosinta ei niinmuodoin voinut
enää tuntua sopimattomalta. Barbara ei häntä rakastanut, mutta
hän oli niitä hervottomia luonteita, jotka tarvitsevat tukea
voidakseen puhjeta kukkaan. Sitäpaitsi hän nyt oli vanhempi ja valmis
myöntämään, että mies, jonka esi-isät olivat Pyhän Haudan puolesta
taistellessaan puhkoneet miekallaan kymmenittäin saraseeneja, oli
sosiaalisessa katsannossa otollisempi aviopuoliso kuin toinen, joka
ei tiennyt esivanhemmistaan muuta kuin sen, että isä ja isoisä olivat
olleet arvossapidettyjä porvareita.

Sir John ilmoitti tilaisuuden sattuessa tyttärelleen, että hän lain
mukaan nyt voi pitää itseänsä leskenä, ja lordi Uplandtowersin
onnistui, lyhyesti sanottuna, toteuttaa aikeensa. Barbara suostui
hänen vaimokseen, joskaan hän ei milloinkaan myöntänyt rakastavansa
lordia niinkuin oli Willowesia rakastanut. Lapsuuteni aikana minä
tunsin erään vanhan rouvashenkilön, joka oli ollut läsnä heidän
vihkiäisissään. Hän kertoi, että lordi ja lady Uplandtowers ajoivat
illalla Chene Manorista nelivaljakossa ja että mylady oli puettu
viheriään, hopeakoristeiseen pukuun ja koreimpaan sulkahattuun,
mitä milloinkaan oli nähty. Mutta miten lieneekään ollut laita,
eikö viheriä väri sopinut hänelle vai miten, joka tapauksessa
näytti kreivitär kalpealta ja kuihtuneelta. Häitten jälkeen
lordi Uplandtowers vei vaimonsa Lontooseen, missä hän otti osaa
seuraelämään. Pian he palasivat Knollingwood Halliin, ja siten meni
vuosi menojaan.

Ennen naimisiinmenoa näytti lordi vähät välittävän siitä, ettei
Barbara voinut kiihkeästi häntä rakastaa. "Kunhan saan teidät
omakseni", sanoi hän, "niin tyydyn kaikkeen." Nyt sitävastoin näytti
Barbaran kalseus häntä ärsyttävän ja hän kosti käyttäytymällä
niin, että Barbara joutui viettämään hänen seurassaan tuntikausia
kiusallisen vaitiolon vallitessa. Arvonimen todennäköinen perijä
oli toistaiseksi eräs kaukainen sukulainen, jota kohtaan lordi
Uplandtowers tunsi hänelle ominaista vastenmielisyyttä. Hän oli
päättänyt hankkia itselleen rintaperillisen ja moitti vaimoaan kovin
siitä, ettei mitään sellaisia toiveita ollut olemassa, kysyen mihin
hän oikeastaan kelpasi.

Eräänä yksitoikkoisen elämänsä päivänä Barbara sai odottamattaan
kirjeen, joka oli osoitettu mrs Willowesille. Eräs pisalainen
kuvanveistäjä, joka ei tietänyt mitään hänen myöhemmästä
avioliitostaan, ilmoitti hänelle, että veistokuva, jonka mr
Willowes kaupungista lähtiessään oli jättänyt hänen haltuunsa, yhä
vieläkin oli hänen työhuoneessaan. Koska tilaus ei ollut täysin
maksettu ja hänen oli hankala kauemmin säilyttää veistosta luonaan,
ilmoitti hän olevansa kiitollinen, jos velka suoritettaisiin ja
hänelle annettaisiin tieto, minne veistos olisi lähetettävä. Tämä
kirje saapui eräänä ajankohtana, jolloin kreivitär yhä suuremman
vieraantumisen vuoksi alkoi salata mieheltään yhtä ja toista (tosin
aivan viattomia asioita). Niinpä hän kirjoitti vastauksen virkkamatta
sanaakaan lordi Uplandtowersille, lähetti kuvanveistäjän mainitseman
puuttuvan rahasumman ja pyysi viipymättä toimittamaan veistoksen
hänelle.

Muutamia viikkoja ennen veistoksen saapumista Barbara sai ensimmäiset
ehdottomasti luotettavat tiedot Edmondin kuolemasta. Se oli
tapahtunut useita vuosia sitten, vieraassa maassa, noin kuusi
kuukautta heidän viimeisestä kohtauksestaan. Syynä olivat olleet
hänen aikaisemmat kärsimyksensä sekä ankara mielenmasennus, joka
oli saanut hänet sortumaan verraten mitättömään sairauteen. Uutisen
lähettivät hänelle muutamat Willowesin sukulaiset lyhyessä ja
virallisessa kirjeessä.

Barbaran suru muuttui vähitellen intohimoiseksi säälintunteeksi.
Hän moitti itseänsä siitä, ettei ollut kyennyt voittamaan
vastenmielisyyttänsä muistuttelemalla, millaiseksi luonto oli
Edmondin alun pitäen muovannut. Se murheellinen hahmo, joka oli
muuttanut ikuisuuteen, ei ollut milloinkaan ollut hänen Edmondinsa.
Jospa olisi saanut nähdä hänet sellaisena kuin hän oli avioliiton
ensi aikoina, ajatteli Barbara. Parin päivän kuluttua hän ja hänen
miehensä näkivät aamiaisaikaan kahden hevosen vetämäin rattaiden
ajavan pihaan. Kohta tultiin heille ilmoittamaan, että Hänen
Armolleen oli saapunut laatikko, johon oli merkitty "Veistokuva".

"Mitä se mahtanee olla?" kysyi lordi Uplandtowers.

"Se on Edmond parkani kuva, se kuuluu minulle, mutta on vasta nyt
lähetetty", vastasi Barbara.

"Minne sinä aiot sen asettaa?" kysyi lordi.

"En vielä tiedä", vastasi kreivitär. "Minne hyvänsä, kunhan se ei
sinua vaivaa."

"Oh, se ei vaivaa minua ollenkaan", virkkoi lordi.

Kun veistos oli saatu ilmoille, lähtivät he sitä katsomaan. Se oli
kokovartalokuva, puhtainta Carraran marmoria, ja esitti Edmond
Willowesia alkuperäisessä kauneudessaan, sellaisena kuin hän oli
seisonut vaimonsa edessä matkalle lähtiessään: mies, jonka jokainen
ääriviiva ja kaikki ruumiinmuodot olivat melkeinpä täydelliset. Työ
oli suoritettu täysin uskollisesti.

"Phoibos Apollon, totisesti", virkkoi kreivi Uplandtowers, joka
ei ollut milloinkaan nähnyt Willowesia, kuvassa enempää kuin
todellisuudessakaan.

Barbara ei kuunnellut. Hän katseli kuin lumoutuneena ensimmäistä
puolisoansa unohtaen kokonaan, että hänen toinen miehensä oli hänen
vieressään. Willowesin runnellut kasvot olivat kadonneet hänen
mielestään; tämä täydellinen olento oli se mies, jota hän oli
rakastanut, eikä tuo myöhempi, surkuteltava hahmo, joka rakkauden ja
uskollisuuden olisi pitänyt -- mutta jota ne eivät olleet voineet --
tuntea omakseen.

Vasta kun lordi Uplandtowers karkeasti lausui: "Aiotko seisoa tässä
koko aamupäivän häntä palvomassa", hän jälleen heräsi.

Lordi Uplandtowers ei ollut tähän päivään saakka aavistanutkaan,
että Edmond Willowes oli ollut niin kaunis. Nyt hän ajatteli, miten
mustasukkainen hän olisikaan ollut, jos olisi Willowesin tuntenut
useita vuosia sitten. Astuessaan iltapäivällä halliin hän näki
vaimonsa parvekkeella, jonne veistos oli asetettu.

Barbara seisoi vaipuneena sen katseluun, aivan samoin kuin
aamupäivällä.

"Mitä sinä teet?" kysyi lordi Uplandtowers.

Barbara säpsähti ja kääntyi. "Minä katselen m-muotokuvaa nähdäkseni
onko se hyvin tehty", sopersi hän. "Enkö saisi?"

"Mitäpä siitä hyötyä", sanoi lordi. "Mitä sinä teet tuolla
möhkäleellä? Eihän se voi jäädä tänne olemaan."

"En minäkään sitä tahdo", virkkoi Barbara. "Minä kyllä keksin sille
paikan."

Hänen omassa huoneessaan oli syvä komero, ja kun kreivi seuraavalla
viikolla oli joitakin päiviä poissa kotoa, tilasi Barbara kaupungista
pari puuseppää, jotka hänen määräyksensä mukaan sulkivat komeron
siten, että varustivat sen ovella. Niin syntyneeseen pyhättöön
Barbara siirrätti veistokuvan, lukitsi oven ja pisti avaimen
taskuunsa.

Palattuaan kotiin lordi Uplandtowers huomasi veistokuvan
kadonneen parvekkeelta, mutta koska hän arveli sen tapahtuneen
hienotunteisuudesta, ei hän virkkanut mitään. Toisinaan kumminkin
sattui, että hän havaitsi vaimonsa kasvoissa ilmeen, jota hän ei
ollut nähnyt milloinkaan ennen. Hän ei kyennyt sitä selittämään;
se oli jonkinlaista hiljaista hurmiota, jonkinlaista salaista
autuudentunnetta. Lordi Uplandtowers ei voinut aavistaakaan,
minne veistokuva oli joutunut, ja alkoi yhä uteliaampana etsiä
sitä eri paikoista, kunnes vihdoin tuli ajatelleeksi vaimonsa
yksityishuonetta. Koputtaessaan hän kuuli oven sulkeutuvan ja avaimen
vedettävän lukosta, mutta sisään astuessaan hän näki vaimonsa
istuvan tekemässä käsityötä. Lordi Uplandtowersin katse sattui
äskenmaalattuun oveen, joka oli entisen komeron edessä.

"Sinä näytät teettäneen täällä puusepäntöitä minun poissaollessani,
Barbara", huomautti hän välinpitämättömästi.

"Niin olen, Uplandtowers."

"Miksi olet teettänyt tuollaisen ruman oven, joka kokonaan pilaa
komeron kauniin holvikaaren?"

"Minä tarvitsin vaatekomeron, ja kun ajattelin, että tämä on minun
huoneeni -- --"

"Tietysti", keskeytti lordi Uplandtowers, joka nyt tiesi, missä
Willowesin muotokuva sijaitsi.

Eräänä yönä tai pikemminkin aamun pienimpinä tunteina hän huomasi
kreivittären poistuneen viereltään. Koska hermostunut kuvittelu
oli hänelle vierasta, hän nukahti jälleen sen enempää asiaa
ajattelematta, ja seuraavana aamuna hän oli unohtanut koko seikan.
Mutta muutamia öitä myöhemmin kävi samoin. Tällä kertaa lordi heräsi
täysin, mutta ennenkuin ehti lähteä häntä etsimään, hän jo astui
huoneeseen aamupuvussaan, kädessään kynttilä, jonka hän lähestyessään
sammutti luullen miehensä nukkuvan. Lordi voi hänen hengityksestään
huomata hänen olevan omituisen mielenliikutuksen vallassa, mutta
tälläkään kertaa hän ei ilmaissut mitään nähneensä. Kohta kun Barbara
oli ehtinyt vuoteeseen lordi oli heräävinään ja kysyi jotakin
vähäpätöistä asiaa. "On, _Edmond_", vastasi Barbara ikäänkuin
itselleen vieraana.

Lordi Uplandtowers oli varma siitä, että Barbaralla oli tapana
useinkin lähteä huoneesta, ja hän päätti ryhtyä vahtimaan. Seuraavana
yönä hän oli nukkuvinaan sikeästi ja huomasi silloin ennen pitkää
vaimonsa varovasti nousevan ja hiipivän pois huoneesta. Hän puki
ylleen joitakin vaatekappaleita ja lähti seuraamaan. Käytävän
toisessa päässä, josta piin ja teräksen ääni ei voinut kuulua
makuuhuoneeseen, hän iski tulta. Lordi vetäytyi erääseen tyhjään
huoneeseen, kunnes Barbara oli sytyttänyt kynttilän ja jatkanut
matkaansa omaan huoneeseensa. Muutaman minuutin kuluttua lordi
Uplandtowers seurasi häntä. Astuessaan huoneeseen hän näki komeron
oven olevan auki ja Barbaran seisomassa siellä käsivarret kiinteästi
kiedottuina Edmondin kaulaan ja huulet puserrettuina hänen huuliinsa.
Huivi, jonka hän oli heittänyt yöpukunsa yli, oli liukunut alas
hartioilta, ja hänen valkea hameensa ja kalpeat kasvonsa saivat hänet
näyttämään kuvapatsaalta, joka syleili toista. Suutelojensa lomassa
hän soperteli hiljaa ja lapsellisen hellästi:

"Sinua, yksin sinua minä rakastan -- kuinka saatoinkaan olla sinulle
niin julma, sinä ihmeellinen -- niin hyvä ja oikea -- minä olen
sinulle iäti uskollinen, näennäisestä uskottomuudestani huolimatta!
Minä ajattelen sinua aina -- uneksin sinusta -- päivän pitkinä
hetkinä ja yöllä valvoessani! Oi Edmond, minä olen sinun iäti!"
Sanat, joihin liittyi huokauksia ja kyyneleitä, osoittivat sellaista
tunteen voimaa, jota lordi Uplandtowers ei ollut uskonut vaimollaan
olevan.

"Ahaa", mietti hän itsekseen. "Tämä siis on syynä -- tämä se tuhoaa
kaikki toiveeni saada nimelleni perillinen -- ahaa! Täytyypä puuttua
asiaan!"

Lordi Uplandtowers oli nokkela mies, kun kerran antautui
sotaisiin toimiin. Kumminkaan ei hän tässä tapauksessa keksinyt
yksinkertaisinta ja tehokkainta menettelytapaa: väsymätöntä
hellyyttä. Toisaalta hän ei myöskään ajattelemattomasti yllättänyt
vaimoansa, vaan hiipi takaisin makuuhuoneeseen yhtä äänettömästi
kuin oli sieltä lähtenyt. Kreivittären palatessa, pidätetyistä
huokauksista vapisten, hän oli tapansa mukaan sikeästi nukkuvinaan.
Seuraavana päivänä hän aloitti vastahyökkäyksensä tiedustelemalla,
mihin oli joutunut se opettaja, joka oli seurannut Willowesia hänen
matkoillaan. Hänelle ilmoitettiin, että mainittu herrasmies nykyjään
oli opettajana eräässä oppikoulussa verraten lähellä Knollingwoodia.
Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa lordi Uplandtowers matkusti
sinne puhuttelemaan opettajaa. Koulumestari oli kovin mielissään,
kun niin vaikutusvaltainen naapuri suvaitsi tulla häntä tapaamaan ja
antoi mielellään kaikki Hänen Armonsa haluamat tiedot.

Aluksi hieman juteltuaan koulusta ja sen kehittymisestä lordi
Uplandtowers mainitsi kuulleensa, että opettaja oli kerran
matkustellut aika kauan mr Willowesin seurassa ja ollut läsnä siinä
onnettomuudessa, jonka uhriksi hän oli joutunut. Lordi Uplandtowers
oli halukas tietämään, miten siinä oikeastaan oli käynyt ja oli
useasti aikonut ottaa asiasta selkoa. Hän sai kuulla kaikki, mitä
tahtoi tietää, ja keskustelun muututtua tutunomaiseksi opettaja
piirsi paperille ruhjoutunutta päätä esittävän kuvan ja selitti
matalin äänin kaikki sen yksityiskohdat.

"Omituinen ja kamala näky epäilemättä", virkkoi lordi Uplandtowers
ottaen piirroksen käteensä. "Ei nenää eikä korvia!"

Samalla viikolla, kreivittären mentyä tervehtimään vanhempiansa,
lordi Uplandtowers lähetti lähimmästä kaupungista hakemaan erästä
käsityöläistä, joka maalasi ilmoituskilpiä ja suoritti taitavasti
kaikenlaisia mekaanisia töitä. Lordi teki miehelle tajuttavaksi,
että häneltä pyydetty tehtävä oli aivan yksityisluontoinen,
ja vaitiololupaus vahvistettiin rahasummalla. Sitten avattiin
komeron ovi tiirikalla ja mies ryhtyi työhön käyttäen apunaan
opettajan piirrosta. Lordin valvonnan alaisena kävi kätevä
mekaanikko ja maalari jumalallisen marmorikuvan kimppuun. Minkä
tuli oli runnellut henkilössä, sen runteli taltta kuvassa. Se oli
häikäilemätön, pirullinen hävitystyö, jonka tulos esiintyi sitäkin
kauhistuttavampana kun se maalattiin luonnollisin värein.

Kuusi tuntia myöhemmin, miehen mentyä, lordi Uplandtowers katseli
työtään, hymyili ilkeästi ja virkkoi:

"Veistokuvan on esitettävä miestä sellaisena kuin hän eläessään oli,
ja hän oli tällainen! Ha, ha! Mutta tätä ei ole tehty suotta, vaan
hyvässä tarkoituksessa."

Hän sulki komeron oven ja lähti hakemaan kreivitärtä kotiin.

Seuraavana yönä Barbara nukkui, lordi sitävastoin pysytteli
valveilla. Barbaran kerrotaan unessa hymisseen rakkaita sanoja,
ja lordi tiesi, että kuviteltu hellä keskustelu tapahtui sen
miehen kanssa, jonka hän oli korvannut ainoastaan nimeksi. Vihdoin
kreivitär heräsi ja nousi vuoteestaan, ja sitten uudistuivat
edellisten öiden tapaukset. Lordi makasi hiljaa, kuunnellen. Kello
kuului lyövän kaksi, kun Barbara lähti huoneesta jättäen oven
raolleen ja kulki käytävän toiseen päähän, missä hän tavallisuuden
mukaan sytytti kynttilän. Niin syvä oli hiljaisuus, että lordi voi
vuoteestaan kuulla hänen puhaltavan hehkuvaan taulaan, iskettyään
teräksellä piihin. Hän kulki edelleen huoneeseensa, ja lordi kuuli
tai oli kuulevinaan, että avain kiertyi lukossa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä kuului sieltä päin ankara, pitkä huuto, joka
kajahteli talon etäisimmissä kulmissa. Se toistui ja sitten kuului
raskas kaatuminen.

Lordi Uplandtowers hyppäsi vuoteestaan. Hän kiiruhti pimeän käytävän
läpi vaimonsa huoneen ovelle ja sinne ehdittyään hän näki nuoren
kreivittären makaavan yöpuvussaan komeron lattialla. Ehdittyään
hänen luokseen lordi huomasi hänen vain pyörtyneen -- hän oli jo
pelännyt käyneen pahemmin. Hän nosti vaimonsa käsivarsilleen ja
lukitsi nopeasti komeron oven. Muutaman hetken kuluttua Barbara avasi
silmänsä. Sanaakaan sanomatta hän painoi kasvonsa miehensä kasvoja
vasten. Lordi kantoi hänet takaisin makuuhuoneeseen ja koetti samalla
häivyttää hänen pelkoansa nauramalla hänen korvaansa -- naurua, jossa
omituisesti yhtyivät toisiinsa ilkeys, hellyys ja raakuus.

"O-ho-ho!" virkkoi lordi. "Hieman säikähtynyt, kultaseni, vai kuinka?
Millainen lapsi sinä oletkaan! Pelkkää pilaa, Barbara, -- oivallista
pilaa! Mutta lapsukaisen ei pidä öiseen aikaan vaeltaa vaatekomeroon
katselemaan rakkaan vainajansa haamua! Ja jos hän sen tekee, niin
hänen täytyy olla valmis pelästymään häntä -- o-ho-ho!"

Kun he olivat ehtineet makuuhuoneeseen ja Barbara oli täysin
toipunut, vaikka hermot olivat vielä kovin kiihdyksissä, puhutteli
lordi häntä sitäkin ankarammin: "Vastaahan minulle nyt, mylady,
rakastatko häntä -- häh?"

"En -- en!" sopersi hän kauhuissaan tuijottaen miehensä silmiin. "Hän
on liian hirveä -- en, en!"

"Oletko aivan varma?"

"Aivan varma", vastasi uupunut kreivitär parka.

Hänen luontainen itsepintaisuutensa ilmeni kuitenkin pian uudelleen.
Seuraavana aamuna lordi kysyi jälleen: "Rakastatko häntä nyt?"
Barbara vavahteli, mutta ei vastannut mitään.

"Se merkitsee, että sinä yhä häntä rakastat!" huudahti lordi.

"Se merkitsee, etten tahdo valehdella, enkä myöskään suututtaa
mylordia", vastasi Barbara arvokkaasti.

"Ajattelehan, jos niin ollen katselisimme häntä vielä kerran?"
Puhuessaan hän äkkiä tarttui vaimoaan vyötäisistä kiinni ja kääntyi
kuin olisi aikonut viedä hänet takaisin tuohon kammottavaan komeroon.

"Ei -- ei! Oh -- ei!" huusi Barbara, ja hänen epätoivoinen
vastustuksensa osoitti, että yöllinen säikähdys oli jättänyt hänen
mieleensä syvemmät jäljet kuin olisi voinut arvata.

"Vielä annos tai pari, niin hän paranee", mietti lordi itsekseen.

Kreivin ja kreivittären epäsopu oli jo niin yleisesti tunnettu, ettei
ensinmainittu välittänyt sitä erikoisesti salata. Päivän kuluessa
hän käski neljä köysillä ja vivuilla varustettua miestä komeroon.
Heidän saapuessaan oli ovi auki ja veistokuvan yläosa oli peitetty.
Lordi siirrätti nyt kuvan makuuhuoneeseen. Seuraavista tapauksista
on olemassa vain löyhiä olettamuksia. Mikäli minulle on kerrottu,
näki lady Uplandtowers seuraavana iltana makuulle mennessään sängyn
vieressä ison, tumman kaapin, jota siellä ei ollut ennen ollut. Hän
ei kumminkaan kysynyt, mikä tehtävä kaapilla oli.

"Minulle sattui pieni päähänpisto", selitti lordi, kun valot oli
sammutettu.

"Tosiaanko?" kysyi kreivitär.

"Järjestin pienen alttarin, tai miten sitä nimittäisi."

"Pienen alttarin?"

"Niin, eräälle henkilölle, jota me molemmin palvomme yhtä hartaasti.
Minä näytän, mitä se sisältää."

Hän nykäisi nuoraa, joka oli piilotettu sänkyverhojen poimuihin, ja
kaapin ovet aukenivat hitaasti. Hyllyt oli poistettu ja sisus muuten
järjestelty niin, että aavemainen veistokuva sopi sinne. Siellä se
nyt oli samoinkuin aikaisemmin vaatekomerossa; erona vain, että
kummallakin puolella paloi vahakynttilä valaisten runneltuja ja
vääntyneitä piirteitä. Barbara tarttui mieheensä, kiljaisi ja peitti
kasvonsa vuodevaatteisiin. "Ota pois, ota pois!" rukoili hän.

"Kaikki aikanaan, nimittäin sitten, kun rakastat minua enemmän kuin
häntä", vastasi lordi tyynesti. "Vielä ei liene aivan niin laita, vai
mitä?"

"Minä en tiedä -- minä luulen -- voi, Uplandtowers, armahda -- minä
en voi sitä kestää -- armahda, vie se pois!"

"Joutavia, kaikkeen tottuu. Katsohan toinen kerta!"

Lyhyesti sanoen: hän jätti kaapinovet auki ja vahakynttilät palamaan
vuoteen jalkopäähän, ja kamala näky vaikutti kreivittäreen niin
omituisesti lumoten, että hän joutui sairaalloisen uteliaisuuden
valtaan. Lordin jälleen kehoittaessa hän katsoi uudelleen, värisi
kauhusta, käänsi katseensa toisaanne ja katsahti vielä kerran, koko
ajan rukoillen miestänsä ottamaan kuvan pois, ellei tahtonut tehdä
häntä mielenvikaiseksi. Lordi ei kumminkaan siihen suostunut; kaappi
oli avoinna aamunkoittoon saakka.

Kohtaus uudistui seuraavana yönä. Lordi käytti järkähtämättä julmaa
parannusmenetelmäänsä, kunnes vaimoraukan hermot värähtelivät
ääretöntä tuskaa sen kekseliään kidutuksen kestäessä, jonka avulla
uskotonta yritettiin saattaa takaisin hyveen tielle.

Kolmantena yönä, kohtauksen alkaessa samoinkuin ennenkin, Barbara
makasi katsoa tuijottaen suurin silmin kauheata näkyä ja purskahti
yht'äkkiä luonnottomasti nauramaan. Hän nauroi yhä äänekkäämmin,
yhä tuijottaen kuvaan, kunnes suorastaan huusi. Sitten hän äkkiä
vaikeni, ja lordi huomasi hänen menneen tajuttomaksi. Ensin hän luuli
vaimonsa pyörtyneen, mutta havaitsi pian, että asiat olivat pahemmin:
kysymyksessä oli kaatuvataudin kohtaus. Lordi hyppäsi vuoteestaan
säikähtyneenä siitä, että hän -- kuten viekkaat henkilöt useasti
-- oli vahingoittanut omia etujansa. Se rakkaus, johon hän kykeni
(pikemmin itsekästä hekumoimista kuin uhrautuvaa hellyyttä), heräsi
silmänräpäyksessä eloon. Hän sulki kaapin nykäisemällä nuorasta, otti
vaimonsa syliinsä, kantoi hänet varovasti ikkunan luo ja teki muuten
minkä voi saadakseen hänet toipumaan.

Kului pitkä aika, ennenkuin kreivitär jälleen tuli tuntoihinsa, ja
silloin näytti hänen tunne-elämässään tapahtuneen perinpohjainen
muutos. Hän kiersi käsivartensa miehensä kaulaan ja suuteli häntä
pelosta läähättäen kerran toisensa jälkeen, kunnes vihdoin parahti
itkemään. Aikaisemmin hän ei ollut kertaakaan itkenyt näiden
yöllisten kohtauksien kestäessä.

"Otathan sen pois, rakkaani -- otathan!" pyysi hän hellytellen.

"Jos rakastat minua."

"Minä rakastan -- rakastanhan minä."

"Ja vihaat häntä ja hänen muistoansa!"

"Vihaan -- vihaan!"

"Voinko luottaa sinuun?"

"Minä en voi ajatellakaan häntä!" huudahti kreivitär-raukka
masentuneena. "Minua hävettää -- kuinka saatoinkaan olla niin
viheliäinen! Minä lupaan olla tästä lähin käyttäytymättä huonosti, ja
sinä et enää näytä minulle tuota ilkeätä kuvaa, ethän?"

Lordi tunsi hyvin voivansa antaa pyydetyn lupauksen. "En", vastasi
hän.

"Silloin minä kyllä rakastan sinua", virkkoi Barbara vilkkaasti
ikäänkuin peljäten, että häntä jälleen voitaisiin rangaista. "Ja
minä lupaan olla koskaan uneksimattakaan mitään ajatusta, joka sotii
nykyisen avioliittoni velvollisuuksia vastaan."

Oli omituista, että tämä teeskennelty rakkaus sai tottumuksen
voimasta jonkinlaisen todellisuusluonteen. Kreivittäressä ilmeni
orjallista kiintymystä mieheensä ja samalla alkoi Edmondin muisto
käydä hänelle vastenmieliseksi. Kiintymys lisääntyi ja vakiintui,
kun kuva oli viety pois. Pysyvä mielenmuutos oli tapahtumassa ja
voimistui yhä vuosien kuluessa. Ainoastaan kokeneet lääkärit voivat
meille selittää, kuinka pelko voi aiheuttaa tuollaisen vaihdoksen,
mutta luullakseni; eivät sellaiset tapaukset ole aivan tuntemattomia.

Lopulta osoittautui parannusmenetelmä niin tehokkaaksi, että siitä
itsestään aiheutui uusi sairaus. Barbara näet alkoi kiintyä mieheensä
siinä määrin, ettei tahtonut mielellään hetkeksikään poistua
hänen näkyvistään. Hän ei halunnut oleskella, muualla kuin hänen
huoneessaan, vaikka ei voinutkaan olla säpsähtämättä hänen arvaamatta
astuessaan sisään. Hän katseli melkein lakkaamatta miestänsä.
Lordin lähtiessä ajelemaan hän tahtoi päästä mukaan, ja pieninkin
toisille naisille osoitetta kohteliaisuus sai hänet suunnattoman
mustasukkaiseksi. Hänen pelkkä uskollisuutensa muuttui lopulta
rasitukseksi: se riisti lordin aikaa, rajoitti hänen vapauttaan
ja sai hänet ankarasti kiroilemaan. Kun lordi toisinaan puhui
kiivaasti, ei Barbara enää lohduttautunut pakenemalla omaan sisäiseen
maailmaansa, sillä se kiintymys toiseen, joka oli aikaisemmin suonut
hänelle runsaan korvauksen, oli nyt jäähtynyttä tuhkaa. Tästä lähtien
oli pelotetun ja kidutetun naisen elämä -- joka olisi voitu kehittää
paljoa korkeampiin tehtäviin, ellei hän olisi joutunut vanhempainsa
halpamaisen kunnianhimon ja aikakauden sovinnaisuuksien uhriksi --
pelkkää alamaista tottelevaisuutta luonnotonta ja julmaa miestä
kohtaan. Pieniä henkilökohtaisia seikkoja sattui hänelle toinen
toisensa jälkeen -- puoli tusinaa, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen
sellaista tapausta -- sanalla sanoen: hän synnytti miehelleen
seuraavien kahdeksan vuoden aikana yksitoista lasta, mutta puolet
niistä tulivat maailmaan ennen aikojaan ja kuolivat muutaman päivän
ikäisinä. Yksi ainoa lapsi, tyttö, eli täysi-ikäiseksi. Hänet nai
sittemmin jalosukuinen mr Beltonleigh, joka sai lordi D'Almaine'in
arvonimen, kuten muistanette.

Poikaa ja perijää ei ollut. Ruumiiltaan ja sielultaan kokonaan
runnellun lady Uplandtowersin vei hänen miehensä ulkomaille
nähdäkseen mitä lämpöisempi ilmanala voisi vaikuttaa hänen
riutuneeseen terveyteensä. Mistään ei ollut apua. Hän kuoli
Firenzessä muutaman kuukauden kuluttua.

Vastoin odotusta lordi Uplandtowers ei mennyt uusiin naimisiin.
Sellaiset omituiset, ankaran säälimättömät tunteet kuin hänen eivät
näytä voivan periytyä. Kuten tiedämme, siirtyikin arvonimi hänen
kuoltuaan veljenpojalle. Kenties ei ole yhtä tunnettua, että kun
taloa ryhdyttiin laajentamaan kuudetta kreiviä varten, löydettiin
perustusta kaivettaessa särkyneen marmoriveistoksen kappaleita.
Ne jätettiin tarkastettaviksi useille muinaistutkijoille, jotka
otaksuivat, että veistos, mikäli vahingoittuneista palasista saattoi
päätellä, oli runneltu roomalainen satyyri tai kuoleman vertauskuva.
Ainoastaan muutamat seudun vanhimmista asukkaista arvasivat, ketä oli
esittänyt se kuva, jonka löydetyt kappaleet olivat muodostaneet.

Minun olisi ollut lisättävä, että Melchesterin tuomiorovasti piti
kohta kreivittären kuoltua erinomaisen saarnan, jossa hän -- joskin
nimiä mainitsematta -- viittasi yllä kerrottuihin tapauksiin.
Hän esitti laajasti sitä ajatusta, että oli mieletöntä antautua
aistillisen, kaunista ulkomuotoa tavoittelevan rakkauden valtoihin
ja todisti, että mainitun tunteen ainoa järkevä ja hyveellinen kasvu
perustui sisäisiin arvoihin. Mitä tulee siihen hellämieliseen,
joskin hieman pintapuoliseen naishenkilöön, jonka tarinan olen
teille kertonut, on varsin varmaa, että nuoren Willowsin hurmaava
ulkomuoto oli pääasiallisimpana aiheena hänen avioliittoonsa.
Se oli sitäkin valitettavampaa, kun miehen kauneus, kaikkien
yksimielisen todistuksen mukaan, oli hänen hyvien ominaisuuksiensa
joukossa vähäpätöisin, sillä hänen luonnettaan kiitettiin lujaksi
ja vilpittömäksi, älyä teräväksi ja hänen tulevaisuutensa näytti
inhimillisesti katsoen varsin lupaavalta.

       *       *       *       *       *

Seuran jäsenet kiittivät vanhaa tohtoria kertomuksesta, jonka
rovasti sanoi olevan hänen tarinaansa paljon mielenkiintoisemman.
Eräs vanhahko jäsen, jota tavallisesti kutsuttiin kirjatoukaksi,
sanoi että naisen luonnollinen uskollisuusvaisto voi tosiaankin
merkillisellä tavalla miehen kuoltua vallata hänen sydämensä, jos
sattuu jotakin, mikä väkevästi kohottaa alkuperäisen, tunteen ja
miehen alkuperäisen hahmon hänen mieleensä -- miten vähäpätöinen
vainaja lieneekin ollut yhteiskunnallisessa tai muussa katsannossa.
Sitten syntyi yleinen keskustelu, joka koski naisen kykyä nähdä
kuvassa alkuperäistä, unessa todellista -- kykyä, jota miehissä
(hentomielisen jäsenen mielestä) ei vastaa mikään.

Rovastin mielestä sellaiset tapaukset kuin tohtorin kertoma pikemmin
kuvailivat äkkiä uudelleen syttynyttä intohimoa kuin piilevää
aito rakkautta. Kertomus oli palauttanut hänen mieleensä erään
tarinan, jonka hän oli kuullut nuoruudessaan ja jonka hän lupasi
koettaa esittää, vaikka pelkäsikin sen herättävän paljon vähemmän
mielenkiintoa kuin edellisen. Siinä ilmeni jälkimmäinen, parempi
tunteen laji, ja siinäkin oli sankaritar suvultaan miestänsä
ylhäisempi. Seura pyysi rovastia jatkamaan, ja hän aloitti.



3.

STONEHENGEN MARKIISITAR.

Esittänyt Rovasti.


Eräässä komeassa herraskartanossa, joka nuoruuteni aikana oli
minulle hyvin tuttu ja sijaitsi tuskin sadan peninkulman päässä
Melchesterin kaupungista, eli monta vuotta sitten ylhäinen nainen,
jonka persoonalliset avut olivat niin erikoiset, että melkein kaikki
Wessexin aatelis- ja herrasmiehet liehittelivät ja hemmottelivat
häntä. Jonkin aikaa nämä huomaavaisuudenosoitukset miellyttivät
häntä sangen hyvin. Mutta samoinkuin kelpo Robert Smithin mukaan
(jonka saarnat ansaitsisivat joutua paljon ahkerammin luetuiksi)
intohimoinen metsästäjä pitäisi rangaistuksena ja kiusana, jos
hänen täytyisi joka päivä mennä metsälle haukkoineen ja koirineen,
samoin tämä ylhäinen nainen pian kyllästyi siihen alinomaiseen
palvontaan, josta hän aluksi oli nauttinut. Tämän varsin luonnollisen
mielialanvaihteen vuoksi hän käänsi katseensa suoraan, alaspäin,
käyttääkseni sosiaalista sanontaa. Hän näet rakastui järjettömän
intohimoisesti erääseen nuoreen mieheen, joka oli ulkonäöltään
ihan tavallinen, sitäpaitsi vaatimatonta sukua ja aivan vailla
yhteiskunnallista asemaa. Nuori mies, lukkarin poika, joka oli
luonteeltaan hiljainen ja hienotunteinen, käytökseltään miellyttävä
ja vilpitön sydämeltään, oli palveluksessa nuoren naisen isän,
Avonin kreivin tilanhoitajalla ja toivoi tulevaisuudessa pääsevänsä
samanlaiseen asemaan. Lisättävä on, että lady Carolinen kiintymystä
hieman lisäsi se huomio, että eräs kylän tytöistä oli kovin
rakastunut nuorukaiseen ja että viimeksimainittu oli osoittanut
tytölle jonkinlaista huomaavaisuutta, tosin vain satunnaista ja
viatonta laadultaan.

Koska työ alinomaa pakotti nuorukaista oleskelemaan talossa ja sen
lähitienoilla, oli lady Carolinellä usein tilaisuutta nähdä ja
puhutella häntä. Ladyllämme oli, Chaucerin sanontaa käyttääkseni,
"lemmen kaunis taide kokonansa", aina sormenpäihin asti, ja
nuorukainen, jonka sydän oli herkkä syttymään, havaitsi pian hänen
äänessään ja katseessaan ilmenevän hellyyden. Aluksi hän ei rohjennut
uskoa onneensa, koska ei tiennyt, kuinka kyllästynyt hän oli
hienostuneihin miehiin. Mutta tulee hetki, jolloin yksinkertaisinkin
mies näkee toisen puoliskonsa vilkahtavan esiin kauniista silmistä,
ja tuo hetki tuli meidänkin miehellemme, jota ei suinkaan voinut
soimata yksinkertaiseksi. Hänen saavutettuaan enemmän varmuutta
johtivat satunnaiset kohtaukset sopimuksenmukaisiin, kunnes he eivät
enää ollenkaan salanneet toisiltaan tunteitansa. He kuiskailivat
helliä sanoja, kuten rakastavat ainakin, ja olivat kovin toisiinsa
kiintyneet. Mutta he eivät antaneet muun maailman vilahdukseltakaan
aavistaa suhdettansa.

Kun nyt lady Caroline rakkautensa vaikutuksesta kävi yhä vähemmän
harkitsevaksi ja nuorukainen oman tunteensa nojalla yhä nöyremmäksi,
ja kun he yhdessä tarkastelivat tilannetta, niin heidän asemansa
näytti sietämättömän toivottomalta. Mahdottomalta tuntui, että
lady Caroline milloinkaan uskaltaisi pyytää lupaa saadakseen mennä
hänen kanssaan naimisiin, ja yhtä mahdottomalta, että hän voisi
vaieta ja luopua hänestä. Niin ollen he päättivät valita kolmannen
mahdollisuuden: mennä salaa naimisiin, mutta näennäisesti elää
samoinkuin ennenkin. Tässä suhteessa he erosivat ystäväni kertomuksen
rakastavista.

Vanhempainkodissa ei ollut ketään, joka olisi voinut aavistaa, että
kylmän rauhallisena saliin astuva lady Caroline eräänä päivänä
tätinsä luona käydessään oli saanut tilaisuuden liittyä rakastajaansa
siteillä, jotka vain kuolema voi katkaista. -- Niin oli kumminkin
laita: nuori nainen, joka ratsasti pulskilla hevosilla, ajeli pikku
vaunuissaan jokaisen kunnioittavasti tervehtiessä, ja nuori mies,
joka astuskeli pelloilla, valvoi metsänhakkuuta ja kalalammikoiden
rakentamista -- he molemmat olivat nyt mies ja vaimo.

Kuukauden ajan he käyttäytyivät ihan suunnitelmanmukaisesti:
tapasivat toisensa salaa milloin ja missä vain sopi ja olivat
kumpikin ylen onnelliset ja tyytyväiset. Mutta kuukauden lopulla, kun
lady Carolinen rakkauden ensimmäinen kiivas hehku alkoi viilentyä,
hän toisinaan itsekseen kummasteli, kuinka hän, jolla olisi ollut
tilaisuus valita oikea aatelismies, parooni tai ritari tai -- jos
olisi ollut vakavamielinen -- sellainen verraten suruton piispa tai
tuomari, johon nuoret lesket yleensä helposti kiintyvät, oli voinut
mennä niin harkitsematta naimisiin. Niin tapahtui varsinkin silloin,
kun lady Caroline heidän salaisten kohtaustensa aikana huomasi, että
vaikka hänen miehensä olikin mietteliäs ja sangen paljon lukenut,
heillä ei kumminkaan ollut sosiaalisessa katsannossa yhtään yhteistä
kokemusta. Aviomiehellä oli tapana käydä yön tultua vaimonsa luona
hänen omassa huoneessaan, elleivät he voineet kohdata toisiaan
muualla. Siinä tarkoituksessa lady Caroline jätti auki pihanurmikon
puoleisen ikkunan, jonka kautta pääsi takaportaille. Siten aviomies
voi hiljaisuuden vallitessa hiipiä vaimonsa huoneeseen ja päästä
hänen vaiheilleen.

Eräänä pimeänä yönä hän tapansa mukaan kulki mainittua tietä. Kun he
olivat seurustelleet suunnilleen tunnin ajan, arveli aviomies, että
hänen oli lähdettävä.

Hän olisi mielellään viipynyt kauemmin, mutta kohtaus oli hieman
kiusallinen. Se mitä lady Caroline oli tänä yönä hänelle sanonut,
oli kovin kuohuttanut ja surettanut häntä, sillä se oli ilmaissut
muutoksen tapahtuneen: kylmä järki oli saanut valtoihinsa hänen jalon
vaimonsa, joka nyt enemmän suri omaa asemaansa ja tulevaisuuttaan
kuin rakasti miestään. Jääköön arvaamatta, riippuiko mainitusta
mielenkuohusta vaiko jostain muusta, mutta joka tapauksessa on
varmaa, että aviomiestä kohtasi ankara kouristus. Hän läähätti,
nousi, astui ikkunaa kohti hengittääkseen raitista ilmaa ja kuiskasi
äkkiä käheästi: "Voi sydäntäni!"

Kykenemättä enää astumaan askeltakaan hän vaipui lattialle pusertaen
kättänsä poveansa vasten. Ehdittyään sytyttää kynttilän, joka oli
sammutettu siltä varalta, että joku vastakkaisella puolella asujista
voisi huomata poislähdön, lady Caroline havaitsi, että hänen
miehensä sydän oli tauonnut sykkimästä. Samassa hänen mieleensä
johtui, että eräs hänen ystävistään oli maininnut hänelle usein
sattuvan sydänkohtauksia, jotka lääkärien lausunnon mukaan saattoivat
muodostua kohtalokkaiksi.

Tottuneena tohtoroimaan pitäjäläisiään lady Caroline yritti
tehdä voitavansa saadakseen hänet tajuihinsa, mutta turhaan.
Hänen liikkumattomuutensa ja käsien ja jalkojen kylmeneminen
osoittivat nuorelle naiselle liiankin selvästi, että hänen
miehensä oli auttamattomasti kuollut. Joka tapauksessa hän jatkoi
toivutteluyrityksiään ja vihdoin, nähdessään ettei mikään auttanut,
hän kumartui pelästyneenä ja epätoivoissaan hänen ruumiinsa yli
tietämättä mihin enää ryhtyä.

Aluksi hän epäilemättä tunsi ankaraa surua menetyksensä vuoksi, mutta
sitten hän alkoi ajatella omaa asemaansa kreivin tyttärenä. "Voi
miesparkani, miksi kuolitkaan minun huoneeseeni ja tähän aikaan!"
valitteli hän. "Miksi et kuollut omaan tupaasi, jos sinun kerran oli
kuoltava! Silloin ei kukaan olisi saanut tietää harkitsemattomasta
avioliitostamme eikä kukaan virkkaisi sanaakaan siitä, että minä
alennuin sinua rakastamaan!"

Kellon lyödessä yksi lady Caroline heräsi huumauksestaan, nousi ja
meni ovelle. Ainoa pelastuskeino tässä epätoivoisessa tilanteessa
näytti olevan äidin herättäminen. Mutta aikoessaan avata ovea hän
tahtomattaan veti kätensä takaisin. Oli melkein mahdotonta kutsua
edes äitiä avuksi palvelijain saamatta vihiä asiasta. Jos hänen
sitävastoin onnistuisi ilman vierasta apua kantaa ruumis hieman
loitommalle, niin kaikki epäilykset olisivat kenties torjuttavissa.
Ajatellessaan ajattelemattomasta teostaan johtuvien sosiaalisten
seurausten välttämistä ja vapautensa takaisinsaamista lady Caroline
epäilemättä tunsi mielensä keventyvän, sillä, kuten sanottu, aseman
pakotettu ja uskallettu luonne oli alkanut rasittaa hänen hermojansa.

Hän keräsi kaiken rohkeutensa ja puki nopeasti ensin itsensä, sitten
miesvainajansa. Senjälkeen hän sitoi nenäliinalla hänen kätensä,
kiersi käsivartensa hänen olkapäittensä ympäri ja kantoi hänet
kapeita portaita alas. Päästyään ikkunan luo hän pudotti ruumiin
hitaasti maahan. Sitten hän kiipesi itse ulos pihalle, jätti ikkunan
auki ja laahasi ruumiin yli nurmikon aiheuttamatta enempää melua kuin
jos olisi hieman luutaa heiluttanut. Pihan toisella puolella hän
tarttui kiinteämmin kiinni ja sukelsi taakkoineen puitten varjoon.

Rakennusten piiristä poistuttuaan hän voi ryhtyä pontevammin
tehtäväänsä, joka oli hänelle aika hankala, vaikka hän olikin
varsin roteva. Hänen jo suorittamansa ponnistus ja kokemansa pelko
alkoivat tuntua, kun hän ehti kartanon ja kylän välillä sijaitsevaan
pyökkilehtoon. Hän oli niin uupunut, että luuli olevansa pakotettu
jättämään ruumiin sinne. Mutta hetkisen kuluttua hän laahasi
taakkaansa edelleen yrittäen mahdollisuuden mukaan pysytellä
nurmella ja saapui vihdoin sen tuvan portille, jossa vainaja oli
asunut isänsä, pitäjän lukkarin kanssa. Lady Caroline itse olisi
tuskin osannut sanoa, miten hän suoritti loppuosan tehtäväänsä.
Jotta tiehen ei jäisi jälkeä, hän kantoi ruumiin hiekkakäytävän
poikki ja laski sen oven eteen. Talon tapoihin tottuneena hän haki
ikkunaluukun takaa avaimen, jonka hän pisti vainajan kylmään käteen.
Sitten hän viimeisen kerran suuteli hänen kasvojaan ja erosi hänestä
äänettömästi nyyhkyttäen.

Lady Caroline palasi samaa tietä, jota oli mennyt ja saapui
seikkailutta kartanoon, jossa ikkuna, hänen suureksi kevennyksekseen,
oli yhä auki niinkuin se häneltä oli jäänyt. Kiivettyään sisään hän
kuulosti tarkkaavasti, sulki ikkunan, nousi hiljaa portaita myöten
huoneeseensa, järjesti siellä paikat kuntoon ja palasi vuoteeseensa.

Seuraavana aamuna levisi nopeasti tieto, että miellyttävä nuori
maamies oli löydetty makaamasta kuolleena isänsä oven edessä, jota
hän ilmeisesti oli juuri ollut avaamassa, kun kuolema hänet kohtasi.
Seikka oli siksi tavaton, että katsottiin olevan syytä toimittaa
tarkastus, joka epäämättömästi osoitti sydänhalvauksen olleen
kuoleman syynä. Sitten ei asiasta enää puhuttu. Mutta hautajaisten
jälkeen aljettiin huhuilla, että eräs kaukaisilta hevosmarkkinoilta
myöhään yöllä palaava mies oli yön pimeydessä nähnyt henkilön --
kuten näytti, naishenkilön -- laahaavan raskasta esinettä lukkarin
puutarhanportille. Myöhempäin tapahtumain valossa hän luuli voivansa
väittää, että esine oli ollut nuoren miehen ruumis. Nyt tarkastettiin
vaatteet yksityiskohtaisemmin, ja tuloksena oli, että niistä sieltä
täältä löytyi merkkejä, jotka osoittivat ruumista laahatun pitkin
maata.

Kaunis ja kekseliäs lady Caroline oli nyt pahassa pulassa ja alkoi
miettiä, eikö sittenkin ehkä olisi ollut parasta heti tunnustaa
kaikki. Mutta koska asia oli kehittynyt tälle asteelle tulematta
ilmi, päätti hän yrittää pitää sitä vieläkin salassa. Hänen mieleensä
johtui oivallinen ajatus. Lienen jo maininnut, että tilanhoitajan
apulainen oli ollut aikaisemmin erään toisen tytön lemmen esineenä.
Tämä nuori neiti oli hänen naapurinsa metsänvartijan tytär, jolle
hän puolestaan oli osoittanut hieman huomaavaisuutta. Oli sangen
todennäköistä, ettei tytön rakkaus ollut vieläkään sammunut. Lady
Caroline, jolla oli suuri vaikutusvalta isänsä alustalaisiin nähden,
päätti käydä tapaamassa tyttöä voidakseen suunnitelmansa mukaisesti
pelastaa maineensa. Nyt, kun hänen, päähänpistonsa oli voitettu, hän
alkoi suorastaan hävetä mieletöntä kiintymystään ja melkein toivoi,
ettei olisi milloinkaan miestänsä nähnyt.

Pitäjällä käydessään hän meni tapaamaan nuorta tyttöä, joka näytti
kalpealta ja surulliselta ja oli puettu yksinkertaiseen mustaan
pukuun kunnioittaakseen sen miehen muistoa, jota hän oli hellästi
rakastanut saamatta osakseen vastarakkautta.

"Sinä olet menettänyt rakastettusi, Milly", virkkoi lady Caroline.

Neitonen ei voinut pidättää kyyneleitään. "Mylady", sanoi hän, "hän
ei välittänyt minusta. Mutta minä rakastin häntä, ja nyt, kun hän on
kuollut, en tahdo enää elää."

"Voitko pitää tietonasi erään häntä koskevan salaisuuden", kysyi
lady, "salaisuuden, joka koskee hänen kunniaansa -- jonka minä yksin
tiedän, mutta mielelläni kertoisin sinulle?"

Tyttö vastasi myöntäen ja oli todellakin tässä suhteessa täysin
luotettava; niin syvä oli hänen kiintymyksensä vainajaan.

"Tule hänen haudalleen tänä iltana puoli tuntia auringonlaskun
jälkeen, niin minä kerron sinulle kaikki", sanoi toinen.

Samana päivänä hämärissä kohtasi kaksi naishenkilöä toisensa nuoren
miehen vereksen hautakummun ääressä. Siinä juhlallisessa paikassa
kaunis ja ylhäinen nainen kertoi tarinansa: kuinka hän oli rakastanut
vainajaa ja mennyt hänen kanssaan naimisiin, kuinka mies oli kuollut
hänen huoneeseensa ja kuinka hän salaisuuttaan varjellakseen oli
laahannut hänet hänen oman asuntonsa ovelle.

"Mennyt naimisiin hänen kanssaan, mylady!" huudahti tyttö astahtaen
taaksepäin.

"Sanoinhan sen jo", vastasi lady Caroline. "Mutta silloin en
menetellyt viisaasti, se oli suuri erehdys. Hänen olisi pitänyt naida
sinut! Sinä, Milly, olit hänen omansa. Mutta sinä menetit hänet."

"Niin", virkkoi tyttö parka, "ja senvuoksi minulle naurettiin.
'Ha-ha, sinä rakastat häntä, Milly, mutta hän ei välitä sinusta!'"

"Eikö olisi suloista kostaa noille ilkeille pilkkaajille?" kysyi lady
Caroline. "Sinä menetit hänet hänen eläessään, mutta voisit kenties
saada hänet kuolleena, _ikäänkuin_ olisit omistanut hänet elävänä ja
siten maksaa pilkkaajille samalla mitalla."

"Miten?" kysyi tyttö henkeään pidättäen.

Lady Caroline kehitteli suunnitelmaansa jonka sisältö oli
seuraavanlainen. Millyn piti ilmoittaa, että nuori mies oli salaa
mennyt naimisiin (mikä oli totta), nimittäin hänen, Millyn, kanssa,
että hän oli käynyt vaimonsa luona kuolemansa edellisenä iltana, että
Milly, huomatessaan hänet kuolleeksi, oli kantanut hänet kotiin,
jotteivät vanhemmat saisi tietää heidän suhteestaan ja että hän oli
aikonut pitää koko asian salassa, kunnes huhut olivat pakottaneet
hänet ilmaisemaan asian.

"Mutta kuinka minä voin näyttää toteen tuon kaiken?" kysyi
metsänvartijan tytär hämmästyen uskaliasta ehdotusta.

"Varsin helposti. Jos tarvitaan, voit sanoa, että vihitytit itsesi
häneen Pyhän Mikaelin kirkossa Bathissa ja että ilmitulon varalta
käytit minun nimeäni, joka sattui juolahtamaan mieleesi. Siellä näet
meidät vihittiin. Ja minä olen valmis todistamaan väitteesi oikeaksi."

"Minua ei oikein miellytä -- --"

"Jos teet, kuten pyydän", sanoi lady Caroline päättävästi, "niin
minä pysyn aina sinun ja isäsi ystävänä, ellet, niin asia muuttuu
toiseksi. Minä annan sinulle vihkimäsormukseni, jota saat pitää
omanasi."

"Onko se ollut teidän sormessanne, mylady?"

"Ainoastaan öisin."

Millyllä ei ollut paljoa valitsemisen varaa, joten hän vihdoin
suostui. Ylhäinen nainen veti poveltaan esiin sormuksen, jota hän ei
ollut milloinkaan voinut kantaa kaikkien nähden, tarttui neitosen
käteen ja painoi sormuksen hänen sormeensa rakastajansa haudalla
seisoen.

Millyä puistatti; hänestä tuntui kuin hänet olisi vihitty ruumiiseen.

Mutta siitä hetkestä lähtien tyttö antautui koko sielustaan
näyttelemään osaansa. Hänen mielensä täytti rauhaisa onnentunne.
Hänestä tuntui, että hän oli kuolemassa voittanut itselleen sen
miehen, jota hän oli turhaan palvonut hänen eläessään, ja hän tunsi
itsensä melkeinpä tyytyväiseksi. Lady Caroline jätti nuoren miehen
toiselle vaimolle kaikki ne pienet muistot ja korut, jotka vainaja
oli hänelle itselleen lahjoittanut. Niiden joukossa oli muistokotelo,
joka sisälsi vainajan hiussuortuvan.

Seuraavana päivänä tyttö suoritti niin sanotun tunnustuksensa, jota
näennäisesti todensi hänen jo aikaisemmin kantamansa yksinkertainen
surupuku, ja pian levisi pieni romanttinen tarina yli koko maaseudun
aina Melchesteriin asti. Oli omituinen psykologinen tosiasia, että
Milly tunnustettuaan näytti todella hurmautuneena antautuvan uuteen
asemaansa. Lady Carolinen antamalla runsaalla rahasummalla hän osti
täydellisen surupuvun, jonka hän puki ylleen kirkkoon mennessään.
Hänen mitättömät pikku kasvonsa näyttivät suruharsokehyksessään niin
somilta, että toiset samanikäiset kylän tytöt melkein kadehtivat
häntä. Milloin naisen suru valtaa siinä määrin koko nuoren
elämän kuin tässä tapauksessa, ei petoksesta oikeastaan voi olla
puhettakaan. Hänen kertomuksensa sopi niin hyvin kaikkeen, mitä
tiedettiin nuoren miehen käyttäytymisestä -- esimerkiksi niihin
perustelemattoman äkkinäisiin poistumisiin ja yhtä odottamattomiin
palaamisiin, joita hänen ystävänsä olivat usein ihmetelleet --
ettei kukaan hetkeäkään epäillyt kenenkään muun kuin hänen olleen
salaisessa avioliitossa osallisena. Täysi totuus olisi tuntunut aivan
mahdottomalta väitteeltä verrattuna tähän sangen todennäköiseen
selitykseen. Koska ei ollut mitään perittävää, ei yksikään sielu
vaivautunut lähtemään neljänkymmenen peninkulman päässä sijaitsevaan
kirkkoon etsimään avioluettelosta vahvistusta niin vaatimattomaan
romaaniin.

Vähän ajan kuluttua Milly pystytti miehensä haudalle kauniin patsaan,
johon oli hakattu: "Hänen sureva leskensä pystytti patsaan." Ottaen
huomioon, että siihen kuuluvat varat olivat lady Carolinen, suru taas
Millyn, oli tuo hautakirjoitus yhtä tosi kuin sellaiset kirjoitukset
yleensä ja olisi ollut vieläkin todempi, jos ei siitä olisi jäänyt
pois pari monikonpäätettä.

Herkkätuntoisesta ja alttiista Millystä oli kerrassaan nautinto saada
leskenä käydä joka päivä miehensä haudalla ja avoimesti antautua
surunsa valtoihin. Hän laski kummulle tuoreita kukkia ja antautui
tunnehaaveisiinsa siinä määrin, että itsekin melkein uskoi olevansa
vainajan leski. Eräänä iltapäivänä, Millyn uutterasti koristaessa
rakkaan miesvainajansa hautaa lady Caroline käyskeli muutamain
ystäväin kanssa hautausmaan aidan viertä. He katselivat Millyn puuhia
ja huomauttivat, miten vaikuttava näky oli ja miten hellästi vainajan
oli täytynyt rakastaa tuollaista antaumuksellista olentoa. Silloin
välkähti lady Carolinen silmistä omituinen, kärsivä hohde, ikäänkuin
hän olisi ensi kerran kadehtinut sitä asemaa, johon hän vain suurella
vaivalla oli saanut neitosen taivutetuksi. Lady Carolinessa uinui
vielä mieheen kohdistuvaa hellyyttä, jota sosiaaliset sovinnaisuudet
eivät olleet kyenneet täysin sammuttamaan.

Molemminpuolinen tyytyväisyys asiain onnelliseen järjestämiseen
loppui äkkiä, kun lady Caroline eräänä päivänä ilmestyi hautausmaalle
juuri kun Milly oli saapunut sinne tuomaan kukkia kuten tavallista.
Lady Caroline, joka oli rauhattomana odottanut häntä sakariston
takana, näytti kalpealta ja liikutetulta.

"Milly!" huusi hän. "Tule tänne! En tiedä, miten saan sinulle
sanotuksi, mitä minulla on sanottavana. Olen pelosta puolikuollut."

"Minä valitan, Teidän Armonne", virkkoi Milly ihmeissään.

"Anna sormus minulle", sanoi lady yrittäen tarttua tytön vasempaan
käteen.

Milly veti nopeasti kätensä takaisin.

"Anna se tänne, kuuletko!" toisti Caroline käskevästi. "Sinä et
tiedä, miksi! Minä olen joutunut ikävään asemaan, jota en ollenkaan
tiennyt odottaa!" Lady Caroline kuiskasi tytölle muutamia sanoja.

"Voi mylady", virkkoi säikähtynyt Milly. "Mitä nyt aiotte tehdä?"

"Sinun täytyy sanoa, että tunnustuksesi oli kurja valhe, häpeällinen
keksintö, kuolemansynti -- että minä pyysin sinua tekemään sen minua
suojataksesi ja että minut vihittiin häneen Bathissa. Sanalla sanoen:
meidän täytyy ilmaista totuus, muuten on kaikki hukassa -- ruumiini,
sieluni ja hyvä nimeni -- iäksi!"

Hellämielistenkin naisten taipuvaisuudella on sentään rajansa. Milly
oli ehtinyt eläytyä siihen ajatukseen, että hän ja nuori mies olivat
tulleet yhdeksi lihaksi ja että hänellä oli oikeus käyttää vainajan
nimeä, oli tottunut pitämään vainajaa miehenään siinä määrin, ettei
voinut luopua hänestä ensi vaatimalla.

"Ei, ei", huudahti hän, "minä en voi enkä tahdo hänestä luopua!
Teidän Armonne otti hänet minulta hänen eläessään ja antoi hänet
minulle takaisin vasta hänen kuoltuaan. Nyt minä tahdon hänet pitää!
Minä olen todellakin hänen leskensä. Paremmalla syyllä kuin te,
mylady, sillä minä rakastan ja suren häntä ja käytän hänen rakasta
nimeänsä -- Teidän Armonne sitävastoin ei tee mitään!"

"Tietysti minä rakastan häntä", huudahti lady Caroline säihkyvin
silmin, "minä pidän hänet enkä luovuta häntä sellaiselle kuin sinä!
Kuinka voisinkaan, koska hän on sen lapsiraukan isä, jonka minä tulen
synnyttämään? Minun täytyy saada hänet takaisin! Milly, Milly, etkö
voi ymmärtää ja sääliä minua, sinä paatunut tyttö, etkö näe, missä
epätoivoisessa tilassa minä olen? Voi harkitsemattomuutta, naisen
turmiota! Miksi en miettinyt asiaa paremmin ja odottanut? Jätä
minulle takaisin kaikki, mitä olen sinulle antanut ja lupaa auttaa
minua, kun tunnustan totuuden."

"En milloinkaan, en milloinkaan!" vakuutti Milly kiivaasti. "Katsokaa
tätä hautakiveä! Katsokaa suruhattuani ja -pukuani -- ja tätä
sormusta! Kuulkaa se nimi, jolla minua mainitaan! Minun hyvä maineeni
on minulle yhtä kallis kuin teidän maineenne teille! Olen tunnustanut
rakkaani omakseni ja itseni hänen omaksensa, olen ottanut hänen
nimensä, surrut hänen kuolemaansa niinkuin mieheni kuolemaa ainakin
-- kuinka siis voisin sanoa, ettei se olekaan totta? Sellaiseen
häpeään en tahdo joutua! Minä todistan teitä vastaan mylady, ja
minua uskotaan, sillä minun kertomukseni on paljoa todennäköisempi
kuin teidän. Mutta minä pyydän teitä, mylady, älkää pakottako minua
siihen! Armahtakaa minua, antakaa minun pitää hänet!"

Nimellisessä leskiraukassa herätti pelkkä ehdotus, jonka
toteuttamisesta olisi hänelle koitunut katkera nöyryytys, niin syvää
surua, että lady Caroline vaikeasta tilanteestaan huolimatta lämpeni
häntä säälimään.

"Minä ymmärrän asemasi", virkkoi hän. "Mutta ajattelehan minun
tilaani! Mitä minun on tehtävä? Ellet sinä minua auta, näyttää
siltä kuin olisin keksinyt koko jutun vain häpeästä pelastuakseni.
Vaikka esitän vihkimätodistuksen, on ihmisten skandaalinhalu niin
suuri, että useimmat jättävät tosiasian huomioonottamatta ja uskovat
mieluummin sinun kertomuksesi oikeaksi. En tiedä edes ketkä olivat
todistajina, en tiedä kerrassaan mitään!"

Muutaman hetken kuluttua molemmat nuoret naiset oivalsivat oikeaksi
vanhan väitteen, että yksimielisyydessä on suuri voima. Niinpä
he tyynesti harkitsivat asiaa ja harkinnan tuloksena oli, että
kumpikin palasi kotiinsa ja lady Caroline jo samana iltana tunnusti
avioliittonsa kreivittärelle, mutta ei kenellekään muulle koko
maailmassa. Vähän ajan kuluttua matkustivat lady Caroline ja hänen
äitinsä Lontooseen, missä he pian senjälkeen kohtasivat Millyn, jonka
kerrottiin lähteneen johonkin kylpypaikkaan hoitamaan terveyttänsä.
Viimeksimainittuun tarkoitukseen tarvittavat rahat olivat
lahjoittaneet herraskartanon rouvat, jotka tunsivat syvää myötätuntoa
yksinäistä ja turvatonta leskeä kohtaan.

Seuraavan vuoden alkupuolella tuli Milly kotiin lapsi käsivarrellaan.
Manor House'in naiset olivat matkustaneet ulkomaille. He palasivat
matkaltaan vasta seuraavana syksynä, jolloin Milly lapsineen oli
muuttanut pois isänsä, metsänvartijan kodista, koska hänelle oli
tarjoutunut tilaisuus asettua omaan kotiin usean peninkulman päähän
syntymäkylästään. Sitäpaitsi oli lady Carolinen ja hänen äitinsä
välityksellä hankittu hänelle ja hänen lapselleen sievä vuotuinen
avustus eliniäksi.

Kului pari kolme vuotta, ja lady Caroline meni naimisiin erään
aatelismiehen -- Stonehengen markiisin -- kanssa, joka oli paljoa
vanhempi kuin hän ja kosiskeli häntä kauan laiskanlaisesi. Hän ei
ollut rikas, mutta lady Caroline eleli hänen kanssaan rauhallisesti
monta vuotta. Avioliitosta ei syntynyt yhtään lasta. Sill'aikaa
Millyn poika kasvoi ja vaurastui erinomaisesti. Hän rakasti
otaksuttua äitiänsä, ja Milly puolestaan oli koko sielustaan
kiintynyt poikaan, jonka kasvoissa näkyivät yhä selvemmin sen miehen
piirteet, joka oli muinoin voittanut tytön sydämen ja vielä kuoleman
jälkeen piti sitä omanaan.

Milly kasvatti poikaa niin hyvin kuin voi käytettävissään olevilla
rajoitetuilla varoilla. Avustusta näet ei ollut lisätty, sillä lady
Caroline -- nyttemmin Stonehengen markiisitar -- näytti välittävän
heistä yhä vähemmän. Milly oli pojan puolesta kovin kunnianhimoinen;
hän kieltäytyi melkeinpä välttämättömimmästäkin voidakseen
antaa hänen käydä lukiota samassa kaupungissa, jonne he olivat
vetäytyneet. Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä nuorukainen kirjoittautui
ratsuväki-rykmenttiin, ei satunnaisen laiskuudenpuuskan vuoksi,
vaan harkiten ja vilpittömästi haluten antautua sotilaanammattiin.
Hänen harvinaiset kykynsä, miehekäs ryhtinsä ja vakaa käytöksensä
olivat aiheena pikaiseen ylenemiseen, jota vielä edisti siihen aikaan
sattunut vakava sota. Palattuaan rauhan solmimisen jälkeen Englantiin
hän oli saavuttanut ratsumestarin arvon ja kohta hän, nuori mies,
ylennettiin majoitusmestariksi.

Hänen äitinsä -- hänen oikea äitinsä, siis Stonehengen markiisitar,
-- kuuli puhuttavan poikansa menestyksestä. Se herätti eloon
hänen äidinvaistonsa ja täytti hänen sydämensä ylpeydellä. Etevä
sotilaspoika herätti hänessä suurta mielenkiintoa. Hän halusi
nähdä poikansa, varsinkin kun markiisi oli kuollut jättäen hänet
yksinäiseksi lapsettomaksi leskeksi. En voi sanoa, olisiko hän
tullut lähteneeksi poikaansa tapaamaan ilman ulkonaista yllykettä.
Mutta eräänä päivänä, kun hän ajoi avonaisissa vaunuissaan läheisen
kaupungin ulkokulmilla, kulki kasarmeihin sijoitettu sotaväki
marssijärjestyksessä hänen ohitsensa. Hän tarkasteli marssijoita ja
tunsi komeimman upseerin omaksi pojakseen -- siinä määrin oli poika
isänsä näköinen.

Tämä kohtaus elvytti hänen äidintunteitaan, jotka olivat vuosikausia
uinuneet. Hän moitti itseään kovin laiminlyönnistään. Jos hänessä
olisi ollut tosi rakkauden rohkeutta, olisi hän tunnustanut
ensimmäisen avioliittonsa ja antanut kasvattaa pojan omanaan. Mitäpä
olisi merkinnyt, vaikka hän ei olisi milloinkaan saanut hienoa,
jalohelmistä ja kultalehdistä kokoonpantua vaakunakilpeä, jos hänen
osakseen olisi tullut jalon, kelpo pojan rakkaus ja suoja. Tällaiset
ajatukset viiltelivät yksinäisen ja surullisen naisen sydäntä.
Nyt hän katui, että oli ylpeästi kieltänyt ensimmäisen miehensä,
katui katkerammin kuin oli milloinkaan katunut harkitsematonta
naimisiinmenoansa.

Hänen kaipauksensa kävi niin voimakkaaksi, että hänestä näytti
mahdottomalta olla tunnustamatta itseään poikansa äidiksi. Kävi
miten kävi, hänen täytyi se tehdä; miten myöhäistä olikin, täytyi
hänen ottaa poika pois tuolta naiselta, jota hän alkoi hillittömästi
vihata, koska hän oli anastanut hänen ainoan lapsensa. Hän oli varma
siitä, että poika ilomielin vaihtaisi yksinkertaisen maalaisäitinsä
ylhäiseen äitiin, joka oli ollut päärin puoliso. Koska lady
Stonehenge leskenä voi matkustaa, milloin ja miten halusi, lähti hän
jo seuraavana päivänä siihen pieneen kaupunkiin, jossa Milly eli yhä
kantaen surupukua nuoruutensa rakastetun muistoksi.

"Hän on _minun_ poikani", virkkoi markiisitar kohta kun oli jäänyt
kahdenkesken Millyn kanssa. "Sinun on annettava hänet takaisin
minulle nyt kun olen siinä asemassa, että voin uhmata maailman
mielipidettä. Hän kai käy usein sinua tervehtimässä?"

"Kerran kuussa sodasta palattuaan, mylady. Toisinaan hän jää luokseni
pariksi kolmeksi päiväksi ja vie minut mukanaan kaikkialle." Milly
puhui rauhallisesti ja ylpeästi.

"No niin, sinun on luovuttava hänestä", sanoi markiisitar kylmästi.
"Mutta sinun ei tarvitse joutua siitä kärsimään, sillä saat tavata
hänet niin usein kuin haluat. Minä aion tunnustaa ensimmäisen
avioliittoni ja ottaa hänet asumaan luokseni."

"Te unohdatte, että tässä on otettava lukuun kaksi henkilöä, mylady.
Ei ainoastaan minut, vaan myöskin hän itse."

"Se seikka on helposti järjestettävissä. Etkö luule, ettei hän
tahdo -- --" Tahtomatta loukata Millyä puhumalla heidän erilaisesta
yhteiskunnallisesta asemastaan sanoi hän: "Hän on minun lihaani ja
vertani eikä sinun."

"Liha ja veri eivät merkitse mitään!" vastasi Milly kiivastuen
siinä määrin kuin yksinkertainen maalaisvaimo voi kiivastua paarin
puolisolle -- tässä tapauksessa kelpo tavalla. "Mutta minä suostun
jättämään asian hänen itsensä ratkaistavaksi."

"Muuta en pyydäkään", sanoi lady Stonehenge. "Pyydä häntä tulemaan
tänne, jotta saan kohdata hänet."

Sotilaalle kirjoitettiin ja kohtaus järjestettiin. Nuori mies ei
ollutkaan kovin hämmästynyt saadessaan kuulla sukujuurensa, sillä
hän oli jo vuosikausia tietänyt, että asiassa piili jokin salaisuus.
Hän käyttäytyi markiisitarta kohtaan kunnioittavasti, mutta ei
niin lämpimästi kuin tämä oli toivonut. Äidin valinnan vaihtoehdot
mainittiin miehelle. Hänen vastauksensa oli hämmästyttävä.

"Ei, mylady", virkkoi hän. "Paljon kiitoksia, mutta minä annan
asiain mieluummin jäädä ennalleen. Isäni nimi on joka tapauksessa
minun. Nähkääs, mylady, te ette välittänyt minusta paljoakaan, kun
olin pieni ja avuton; miksipä minä tulisin luoksenne nyt, kun olen
täysikasvuinen ja voimakas? Tämä rakas, uhrautuva sielu vaali minua
kohta syntymäni jälkeen, valvoi ja hoiti minua, kun olin sairas,
ja kieltäytyi monesta mukavuudesta antaakseen minulle tilaisuutta
päästä eteenpäin. Minä en voi rakastaa ketään toista äitiä niinkuin
olen häntä rakastanut. Hän _on_ minun äitini ja minä olen aina hänen
poikansa." Puhuessaan hän laski voimakkaan käsivartensa Millyn
olkapäille ja suuteli häntä hellästi.

Markiisitar-parka oli surkean epätoivon vallassa. "Sinä surmaat
minut", sanoi hän, koko ruumis nyyhkytyksistä vapisten. "Etkö sinä --
voisi -- rakastaa -- minuakin?"

"En, mylady. Koska pakotatte minua sanomaan, niin sanon teille, että
jos te häpesitte isäparkaani, joka oli hyvä ja kunniallinen mies,
niin minä puolestani häpeän teitä."

Mikään ei voinut häneen vaikuttaa. Vihdoin sai lady-parka sanotuksi
vain: "Etkö -- etkö voi suudella minuakin? Eihän se ole liikaa --
minä en pyydä mitään muuta."

"Epäilemättä", vastasi hän.

Seurasi kylmä suutelo, ja sitten oli kiusallinen kohtaus ohi. Tämä
päivä oli onnettomalle Stonehengen markiisittarelle lopun alku. Se
seikka, että poika oli hänet kieltänyt, sai hänet sitä katkerammin
kaipaamaan hänen rakkauttansa. Minä en tarkoin tiedä, miten kauan hän
vielä eli, mutta kovin pitkä ei aika voinut olla. Hänen elämäänsä
kalvoi tuska, joka oli pistävämpi kuin käärmeen hammas. Ollenkaan
välittämättä ihmisistä, heidän tavoistaan ja tuomioistaan hän salli
asian tulla tunnetuksi. Ja kun odotettu loppu vihdoin oli käsissä
-- minua surettaa sanoessani, että hän kieltäytyi ottamasta vastaan
uskonnon lohdutusta -- niin hänen kuolemansa syyksi oli oikeimmin
merkittävä "särkynyt sydän".

       *       *       *       *       *

Rovastin lopetettua huomautettiin hänen kertomuksensa johdosta yhtä
ja toista. Hempeämielinen jäsen sanoi lady Carolinen tarinan olevan
murheellisena esimerkkinä siitä, kuinka alkujaan terve inhimillinen
tunne voi tärveltyä luokkaeron ja sosiaalisten ennakkoluulojen
vaikutuksesta. Lady Caroline ansaitsi sääliä, mutta vielä enemmän
ansaitsi sitä hänen lapsensa, ennenkuin oli ehtinyt täysi-ikäiseksi.
Puhujan mielestä ei ollut mitään sydäntäsärkevämpää kuin lapsi, joka
havaitsee olevansa vierottu eikä ymmärrä onnettoman asemansa syytä.
Siksi oli varsin luonnollista, että hän ryhtyi kertomaan tarinaa,
joka koski samaa aihetta kuin edellinen, mutta päättyi aivan toisin.



4.

LADY MOTTISFONT.

Esittänyt Hempeämielinen jäsen.


Kaikista Wessexin romanttisista, kaupungeista on Wintoncester
luullakseni soveliain sellaisille henkilöille, joilla on taipumusta
mietiskelyyn. Siellä näet on tuomiokirkko, jonka keskilaiva
on niin pitkä, että sitä kävellessään voi painua salatuimpiin
mietteisiinsä tarvitsematta alinomaa kääntyä takaisin. Voi kulkea
lähes kolmesataa askelta komeiden muistomerkkien keskitse,
hiljaisessa mielessään vertaillen toisiinsa sitä kuivaa pölyä,
joka on laskeutunut kuninkaitten ja piispojen leposijoille, ja
sitä kosteampaa tomua, joka tavallisesti peittää aatelittomien,
pappien ja muiden kuolevaisten viimeistä leposijaa ulkona luonnon
helmassa. Ja jos on rakastunut, niin voi kirkassilmänsä kanssa hiipiä
johonkin kappeliin juhlallisessa ympäristössä puhdistaakseen ja
kypsyttääkseen hurmiotaan, kunnes se saa entistä harvinaisemman ja
hienomman vivahduksen, joka on ymmärrykselle -- joskaan ei aisteille
-- miellyttävämpi kuin se tunteen laji, joka syntyy käyskeltäessä
paikoissa, joissa kaikki huokuu elämää, kasvua ja hedelmällisyyttä.

Tässä juhlallisessa paikassa, jonne he olivat vetäytyneet
välttääkseen omaistensa huomiota, sir Ashley Mottisfont, leskimies,
pyysi eräänä maaliskuun päivänä Philippaa, Squire Okehallin
lempeätä tytärtä, puolisokseen. Philippan elämä oli tähän saakka
kulunut aivan huomaamatta, jotavastoin sir Ashley, vaikka ei
ollutkaan rikas, kuitenkin nautti melkoista arvonantoa, joten
kysymyksessäolevaa liittoa epäilemättä pidettiin suurena kunniana
ja onnena Philippan laiselle vähäpätöiselle henkilölle. Viehättävä
tyttö oli itse aivan samaa mieltä. Hän oli siinä määrin hurmaantunut
sir Ashleyhin, että hän, mainittuna päivänä käyskellessään hänen
rinnallaan kirkonkäytävää, tuskin huomasi jalkojensa koskettavan
kivipermantoon -- pikemmin hän tunsi leijailevansa ilmassa. Philippa
oli intomielinen, tuntehikas tyttö; hän ei voinut ymmärtää, kuinka
hän ansaitsi miehekseen sir Ashley Mottisfontin, tunnetun, laajalti
matkustelleen ja komean henkilön.

Kosiessaan hän ei käyttänyt sitä kömpelöä puheentapaa, jota bukoliset
maamiehet sellaisissa tärkeissä tilaisuuksissa yleensä viljelevät,
vaan puhui niin hienosti kuin olisi oppinut sanottavansa Enfieldin
_Speakerista_. Kumminkin hän hieman epäröi, sillä hänellä oli jotakin
lisättävää.

"Soma Philippani", virkkoi hän, (sivumennen sanoen Philippa ei
ollut lainkaan soma) "minun on ilmoitettava sinulle, että olen
ottanut hoitooni pienen tyttölapsen, joka on kokonaan minusta
riippuvainen. Se on pieni orpo olento, jonka minä eräänä päivänä
löysin kauralyhteestä [siten suvaitsi arvoisa parooni asian esittää]
ollessani matkalla kotiin, nimetön lapsukainen, josta aion pitää
huolta, kunnes hän on kyllin vanha tullakseen toimeen omin neuvoin.
Hän on vasta viidentoista kuukauden ikäinen ja nykyään erään
ystävällisen eukon huostassa. Etkö sinä halua ottaa hoivataksesi
pientä avutonta raukkaa?"

Tarvitsee tuskin sanoa, että ihastunut ja rakastunut nuori ladymme
lupasi tehdä kaikki voitavansa nimettömän lapsen hyväksi. Pian tämän
jälkeen vihittiin pariskunta samassa temppelissä, joka oli ollut sir
Ashleyn lemmentunnustuksen mykkänä todistajana. Vihkimisen toimitti
itse piispa, kunnianarvoisa ja kokenut mies, niin tottunut liittämään
toisiinsa henkilöitä, joilla oli halua tällaisiin kokeisiin, että
molemmat asianosaiset hämmästyksekseen havaitsivat joutuneensa
jo yhteen, vaikka vielä epämääräisin katsein silmälivät toisiaan
itsenäisinä olentoina.

Tämän toimituksen jälkeen pariskunta matkusti kotiinsa Deansleigh
Parkiin ja alkoi elää onnellista yhdyselämäänsä. Lupaukselleen
uskollisena lady Mottisfont kävi seuraavina viikkoina ahkerasti
kylässä katsomassa lasta, jonka hänen miehensä oli niin
salaperäisellä tavalla löytänyt kotiin ratsastaessaan. Tästä
mielenkiintoisesta löydöstä ladyllä muuten oli oma ajatuksensa,
mutta koska luonnostaan oli niin hellä, että olisi paremman
puutteessa voinut rakastaa kiviä ja kantoja, ei hän ajatustaan
ilmaissut. Tyttönen, joka kasteessa sai nimen Dorothy, mielistyi
lady Mottisfontiin niinkuin paroonin nuori vaimo olisi ollut hänen
oma äitinsä ja Philippa puolestaan kiintyi vähitellen lapseen siinä
määrin, että kysyi mieheltään, eikö saisi ottaa häntä luoksensa
kasvattaakseen hänet niin huolellisesti kuin oman tyttärensä. Sir
Ashley vastasi, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, vaikka
kenties voisi syntyä juoruja. Muuten hän ilmeisesti oli varsin
tyytyväinen asiain uuteen järjestykseen.

Sitten he elelivät edelleen pari kolme vuotta sir Ashley Mottisfontin
maatilalla ja olivat niin likellä onnenautuutta kuin maan ilmanala
salli. Tyttönen oli Philippalle oikea Jumalan lahja, sillä hän
ei näyttänyt saavan omia lapsia. Hän olikin kyllin ymmärtäväinen
kiittääkseen kaitselmusta tästä lahjasta eikä ollenkaan vaivannut
päätään yrittämällä ottaa selkoa lapsen alkuperästä. Luonnostaan
hellänä ja taipuisana hän rakasti miestänsä arvostelematta, väsymättä
ja uskonnollisella hartaudella, ja lasta tuskin vähemmän. Hän helli
pientä lemmikkiä ikäänkuin omaa tytärtänsä. Dorothy puolestaan
oli hänen lohtunaan, kun mies oli poissa kotoa huvittelemassa tai
asioitaan järjestelemässä. Kotiin palatessaan sir Ashley oli perin
tyytyväinen nähdessään miten he olivat voittaneet toistensa sydämet.
Silloin sir Ashley suuteli vaimoansa, hänen vaimonsa suuteli pikku
Dorothya ja pikku Dorothy suuteli sir Ashleytä. Lady Mottisfontilla
oli tällaisen kolminkertaisen tunteenpurkauksen jälkeen tapana sanoa:
"Hyvä isä, minä unohdan kokonaan, ettei hän ole minun lapseni!"

"Mitäpä siitä?" virkkoi hänen miehensä. "Kaitselmus on kaukonäköinen.
Se lähetti hänet meille, koska oli päättänyt olla antamatta meille
omia lapsia."

Heidän elämäntapansa oli mitä vaatimattomin. Lakattuaan
matkustelemasta sir Ashley oli alkanut harrastella metsästystä ja
maanviljelystä, Philippa puolestaan oli mallikelpoinen perheenemäntä.
He tyytyivät niihin huveihin, joita kotiseutu voi tarjota. He
menivät varhain levolle ja nousivat samaan aikaan kuin työhevoset ja
viheltelevät ajomiehet. He tunsivat kaikkien verraten tavallisten
lintujen ja puitten nimet ja olivat säänennustajina huolestuneiden
maanviljelijäin ja liikavarpailla varustettujen vanhain ihmisten
veroiset.

Eräänä päivänä sir Ashley Mottisfont sai kirjeen, jonka hän luettuaan
hajamielisenä laski pöydälle mainitsematta mitään sen sisällöstä.

"Keneltä se on, rakkaani?" kysyi hänen vaimonsa kirjeeseen katsahtaen.

"Se on vain eräältä vanhalta tuttavalta, Bathissa asuvalta
asianajajalta. Hän muistuttaa minulle, mitä olen neljä viisi
vuotta sitten -- hiukan ennen naimisiinmenoamme -- sanonut hänelle
Dorothysta."

"Mitä olet hänestä sanonut?"

"Minä ajattelin silloin, ettet sinä ehkä välittäisi tytöstä ja
kehoitin senvuoksi häntä ilmoittamaan minulle, tuntisiko hän jonkin
rouvashenkilön, joka haluaisi ottaa Dorothyn lapsekseen ja antaa
hänelle hyvän kodin."

"Mutta sehän tapahtui silloin, kun ei Dorothyllä ollut ketään
hoivaajaa", virkkoi lady Mottisfont. "Kuinka hänen päähänsä pälkähtää
nyt kirjoittaa? Eikö hän tiedä, että olet naimisissa? Tietysti hän
sen tietää!"

"Epäilemättä."

Sir Ashley ojensi kirjeen vaimolleen. Asianajaja ilmoitti, että
eräs varakas leskirouva, joka ei toistaiseksi halunnut nimeänsä
mainittavan, oli äskettäin kääntynyt asioissaan hänen puoleensa.
Rouva oli kertonut haluavansa ottaa kasvattaakseen pikku tytön,
kunhan varmaan tietäisi saavansa hyvän ja miellyttävän lapsen. Niin
ollen hän olisi mieluummin ottanut lapsen, joka oli kyllin vanha,
jotta voi päätellä, millainen hän oli luonnonlaadultansa. Asianajaja
palautti sir Ashleyn mieleen, mitä hän oli aikoja sitten ilmoittanut,
ja esitti nyt asian hänelle. Tyttöselle luvattiin erinomainen koti --
siitä voi asianajaja mennä takuuseen -- ellei hänellä jo ollut kotia.

"Onpa mieletöntä, että mies kirjoittaa näin pitkän ajan kuluttua!"
virkkoi lady Mottisfont, joka tunsi kurkkuaan ahdistavan
ajatellessaan, mitä Dorothy hänelle merkitsi. "Minä otaksun että sinä
annoit hänelle tämän tehtävän silloin -- kun Dorothyn -- löysit?"

"Aivan niin -- silloin se tapahtui."

Hän vaipui ajatuksiinsa. Kumpikaan ei vaivautunut vastaamaan
asianajajan kirjeeseen. Asia jäi silleen toistaiseksi.

Eräänä päivänä syödessään muutamain ystäväin kanssa päivällistä
(palattuaan kaupungista, jonne olivat pikimmältään matkustaneet
nähdäkseen mitä maailmassa tapahtuu, kuullakseen mitä siellä
puhuttiin ja ylimalkaan hieman virkistyäkseen pitkäaikaisen
maallaolon jälkeen) he kuulivat eräältä tuttavaltaan, että Fernell
Halliin, lähellä sijaitsevaan herraskartanoon, joka omistajan
huonojen raha-asiain vuoksi oli vuokrattavana, oli asettunut eräs
leskirouva, italialainen kreivitär, jonka nimen jätän mainitsematta
syistä, jotka vähitellen selviävät. Lady Mottisfont oli sekä
hämmästynyt että mielissään. "Vaikka minä luullakseni olisin
mieluummin jäänyt Italiaan, jos olisin siellä syntynyt", lisäsi hän.

"Hän ei ole italialainen, vaan hänen miesvainajansa", sanoi sir
Ashley.

"Oletko kuullut hänestä jo ennen!"

"Olen, Greyn luona puhuivat hänestä tuonnottain. Hän on
englantilainen." Kun sir Ashley ei kertonut enempää, selitti
eräs vieraista lady Mottisfontille, että kreivittären isä oli
keinotellut itäintialaisilla arvopapereilla, joiden avulla siihen
aikaan moni tuli upporikkaaksi. Tytär peri suunnattoman omaisuuden
isänsä kuollessa, mikä tapahtui vain muutamia viikkoja hänen
miehensä kuoleman jälkeen. Otaksuttiin, että rikkaan englantilaisen
tyttären ja köyhän ulkomaalaisen välinen avioliitto oli ollut
pelkkää keinottelua. Suruajan kuluttua leski epäilemättä joutuisi
kaikenlaisten onnenonkijain tavoittelun esineeksi, sillä hän oli
vielä aivan nuori. Toistaiseksi hän kuitenkin näytti kaipaavan lepoa
ja välttävän kaupunkeja ja seuraelämää.

Muutamia viikkoja myöhemmin sir Ashley Mottisfont katsoi kauan ja
tutkivasti vaimonsa kasvoja. Sitten hän virkkoi:

"Dorothylle olisi ehkä ollut parempi, jos kreivitär olisi hänet
ottanut. Hän on paljoa rikkaampi kun me ja olisi melkoista paremmin
voinut ohjata hänet suureen maailmaan."

"Kreivitärkö ottaisi Dorothyn?" kysyi lady Mottisfont säpsähtäen.
"Mitä -- oliko hän se rouvashenkilö, joka halusi saada hänet?"

"Oli; hän oleskeli Bathissa siihen aikaan kun asianajaja Gayton
kirjoitti minulle."

"Mutta kuinka sinä tiedät tuon kaikki, Ashley?"

Sir Ashley näytti hieman arvelevan. "Niin, minä olen kohdannut
hänet", sanoi hän. "Näetkös, hän on toisinaan mukana
metsästysretkille, vaikka ei itse ratsastakaan, ja hän kertoi minulle
olevansa se rouvashenkilö, joka oli tiedustellut asiaa Gaytonilta."

"Sinä siis olet sekä nähnyt hänet että puhutellut häntä?"

"Useita kertoja, kuten kaikki muutkin."

"Miksi et ole minulle mitään virkkanut?" kysyi lady Mottisfont, "Minä
olen kerrassaan unohtanut käydä häntä tervehtimässä. Minä teen sen
huomenna tai jonakin lähipäivänä... Mutta Ashley, minä en ymmärrä,
kuinka sinä voit sanoa, että olisi ollut parempi, jos Dorothy olisi
joutunut hänelle; tyttöhän on nyt niin kokonaan meidän omamme, etten
voi sietää tuollaisia ehdotelmia, vaikkapa ne olisivat pelkkää
leikkiä." Hänen silmänsä olivat niin kaunopuheisen moittivat, ettei
sir Ashley Mottisfont vastannut mitään.

Lady Mottisfont ei metsästänyt sen enempää kuin
englantilais-italialainen kreivitär, sitäpaitsi hän puuhaili niin
uutterasti taloustoimissa ja Dorothyn vaalinnassa, ettei hänellä
ollut halua tuhlata hetkeäkään pelkkään huviin. Oli tosiaankin
karkeata aivan kylmästi harkita, mikä vuosia sitten olisi ollut
edullisinta lapselle, johon he nyt olivat sydämestään kiintyneet.
Lady Mottisfont ei voinut mitenkään ymmärtää, kuinka hänen miehensä
voi katsella asiaa niin persoonattomalta kannalta, sillä kuten
arvoisat kuulijani lienevät arvanneet oli lady Mottisfont aikoja
sitten -- ellei jo alunpitäen -- aavistanut, mikä sir Ashleyn ja
Dorothyn todellinen suhde oli. Paroonin puoliso oli kumminkin
niin säyseä ja hienotunteinen, ettei hän milloinkaan ilmaissut
epäluulojaan, vaan otti napisematta vastaan, mitä taivas hänen
osakseen sääti. Hänen ylevämielisyytensä muuten täysin palkitsi se
ilo, minkä tyttöseen kohdistuva rakkaus hänessä herätti.

Muutamia päiviä myöhemmin, kun tuli puheeksi ulkomaanmatka, hänen
miehensä palasi tuohon kiusalliseen keskustelun aiheeseen. Siinä
tapauksessa, että matkasta tulisi tosi, olisi hänen mielestään
melkein vahinko, etteivät he olleet myöntyneet kreivittären
toivomukseen. Kreivitär oli kohdannut Dorothyn hänen ollessa
hoitajineen kävelyllä ja oli sanonut, ettei hän milloinkaan ollut
nähnyt niin miellyttävää lasta.

"Vai niin -- hän siis yhä himoitsee Dorothyä? Sehän on suorastaan
hävytöntä!" huudahti lady Mottisfont.

"Siltä näyttää... Kuulehan, Philippa rakas, kreivitär olisi
laillisesti ottanut Dorothyn tyttärekseen, mikä olisi tytölle varsin
edullista. Mehän emme ole sitä tehneet, vaan hoidamme ja vaalimme
häntä kasvattinamme."

"Minä otan hänet mielelläni omaksi lapsekseni!" huudahti lady
Mottisfont levottomana. "Kuinka siinä on meneteltävä?"

"Hm." Sir Ashley ei antanut mitään neuvoa, vaan vaipui ajatuksiinsa.
Hänen puolisonsa tunsi itsensä kovin levottomaksi ja huolestuneeksi.

Jo seuraavana päivänä lady Mottisfont vihdoinkin ajoi Fernell
Halliin tervehtimään naapuriansa. Kreivitär oli kotona ja otti hänet
varsin ystävällisesti vastaan. Mutta lady Mottisfont raukan sydäntä
kouristi, kun hän katseli uutta tuttavaansa. Niin ihmeen kauniita
kasvoja hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Kreivitär näytti säteilevän
kaikkea sitä suloa ja hempeyttä, minkä nainen omistaa. Hänen hieno
käytöksensä, eloisa olentonsa ja vilkas ajatuksensa muodostivat
eheän ja kauniin kokonaisuuden, jota katsellessaan lady Mottisfont
melkeinpä kääntyi kipeäksi. Hän, samoinkuin viime aikoina sir Ashley
itse, oli verraten maalaismainen käytökseltään, joten oudot aatteet
ja lauseparret kerrassaan hämmensivät hänet. Hän ei osannut juuri
nimeksikään muuta kieltä kuin omaansa; tämä ihmeellinen olento
sitävastoin osasi käytellä italian ja ranskan kieliä ilmaisemaan
ajatuksensa hienoimpia vivahteluja, mikä seikka oli suuri etu siihen
aikaan -- ja monen mielestä vielä nykyjäänkin.

"Kuinka omituisesti kävikään pikku tytön!" virkkoi kreivitär
hilpeästi lady Mottisfontille. "Minä tarkoitan, että se tyttö, jota
asianajaja minulle suositteli, oli vähää ennen joutunut teidän,
nykyisten naapurieni ottolapseksi. Kuinka pienokainen voi! Minun
täytyy tulla häntä katsomaan."

"Haluatteko yhä saada hänet?" kysyi lady Mottisfont epäluuloisesti.

"Miksipä en; minä ottaisin hänet mielelläni."

"Mutta te ette saa häntä! Hän on minun!" sanoi toinen kiivaasti.

Kreivittären käytös muuttui siitä hetkestä lähtien melkoista
kylmemmäksi.

Lady Mottisfont oli hänkin kovin huonolla tuulella palatessaan
kotiin. Kreivitär oli joka suhteessa niin hurmaava, että ladymme
oli häneen kerrassaan ihastunut; kuinkapa hän ei olisi hurmannut
sir Mottisfontia? Sitäpaitsi hän oli herättänyt Philippan
päässä omituisen ajatuksen. Kotiin päästyään hän heti riensi
lastenkammariin, tempasi Dorothyn syliinsä ja suuteli häntä
kiivaasti. Sitten hän siirsi pienokaisen loitommaksi ja tutki tarkoin
hänen piirteitänsä. Hän huokasi syvään, työnsi lapsen luotaan ja
riensi pois.

Tytön kasvot muistuttivat nyt kuten ennenkin hänen miehensä kasvoja,
mutta tällä kertaa hän keksi niissä lisäksi muotoja, viivoja ja
ilmeitä, jotka olivat heidän uudelle naapurilleen luonteenomaisia.

Silloin lady parka vihdoinkin oivalsi asiain hämmästyttävän yhteyden
ja kysyi itseltään, kuinka hän oli voinut olla niin yksinkertainen,
ettei ollut sitä aikaisemmin ajatellut. Kovin kauan hän ei kumminkaan
moittinut itseänsä lyhytnäköisyydestään; hän oli epätoivoissaan
havaitessaan joutuneensa esteeksi noiden kahden henkilön väliin. Se
seikka, ettei hän tietenkään ollut voinut tätä tilannetta aavistaa,
ei lieventänyt hänen suruansa. Nainen, joka oli ollut hänen miehensä
autuus, oli palannut vapaana toisen ehdittyä menettää vapautensa,
ja halusi ilmeisesti vaatia takaisin omansa -- Dorothyn, joka oli
sillä välin ehtinyt tulla lady Mottisfontin melkeinpä ainoaksi
ilonlähteeksi tarjoamalla hänelle jotakin vaalittavaa, herättämällä
hänen äidintunteitaan ja siinä määrin heijastelemalla hänen miehensä
luonnonlaatua, että hän melkein uskoi näkevänsä tytössä jotakin
heijastusta itsestäänkin.

Jos tässä uhrautuvassa, kelpo naisessa oli jotakin vikaa, niin
se johtui hänen liiallisesta alistuvaisuudestaan. Miehet eivät
tosiaankaan usein osoita suurta uhrautuvaisuutta avuttomia naisia
kohtaan, jotka ovat elinikänsä heistä riippuvaiset. Kenties ei
olisi ollut hänelle haitaksi (vaikka en uskalla tätä otaksumaa
mitenkään tehostaa), jos hän heti kotiin palattuaan olisi kiivastunut
miehelleen. Olipa miten hyvänsä, missään tapauksessa hän ei
menetellyt sillä tavoin, vaan ryhtyi odottamaan ja rukoilemaan
Jumalaa, ettei milloinkaan joutuisi loukkaamaan miestänsä, joka
kieltämättä oli aina ollut hellä ja huomaavainen, ja ettei pikku
Dorothyä milloinkaan häneltä riistettäisi.

Vähitellen molemmat kodit kiintyivät toisiinsa, joten kului
harvoin viikkoa, jolloin he eivät tavanneet toisiansa. Vaikka lady
Mottisfont pitikin tätä seurustelua vaarallisena, ei hän parhaalla
tahdollakaan voinut keksiä uudesta ystävättärestään mitään vikaa.
Oli ilmeistä, että kreivitärtä veti taloon Dorothy eikä sir Ashley.
Niin harvinaista kauneutta niin hienoon älyyn yhtyneenä ei Philippa
ollut milloinkaan tavannut oman sukupuolensa jäsenessä ja hän yritti
uskotella itselleen (en uskalla sanoa, millä menestyksellä), ettei
kreivittären tuttavallisuus ollut hänelle mitenkään vastenmielinen.
Eihän niin rikas ja kaunis nainen, jonka ympärillä parveili lukematon
määrä kosijoita, mitenkään voinut häiritä hänenlaisensa vähäpätöisen
henkilön onnea.

Lähestyi se vuodenaika, jolloin kaikki hienot perheet oleskelivat
Bathissa, joten sir Ashley ehdotti, että he lähtisivät sinne
Dorothy mukanaan. Kaikki huomattavat perheet, olivat siellä, arveli
hän. Heidän seudultaan matkusti paljon tuttavia, muiden muassa
lordi ja lady Purbeck, Wessexin kreivi ja kreivitär, sir John
Grebe, Drenkhardit, lady Stourvale, Homptonshiren vanha herttua,
Melchesterin piispa, Exonburyn tuomiorovasti ja monta muuta vähemmän
huomattavaa hoviin, kirkkoon tai maa-aateliin kuuluvaa henkilöä.
Sinne matkusti myöskin kaunis kreivitär, jonka Philippa ei voinut
epäillä hautovan mitään sir Ashleyhin kohdistuvia suunnitelmia, koska
nuoremmat miehet kilpailivat mitä innokkaimmin hänen suosiostaan.

Kreivittärellä oli nyt entistä paremmin tilaisuutta tavata Dorothyä,
sillä lady Mottisfont oli usein huonovointinen eikä muuten
mielellään voinut estää seurustelua, josta tytöllä oli paljon iloa.
Dorothy kiintyi uuteen tuttavaansa vaistomaisen kernaasti, siten
osoittaen kuinka hienot ovat ne siteet, jotka liittävät lähimpiä
veriheimolaisia toisiinsa.

Vihdoin tuli ratkaisu. Sitä kiiruhti eräs onnettomuudentapaus.
Dorothy ja hänen hoitajattarensa lähtivät eräänä päivänä kävelylle;
lady Mottisfont jäi yksin kotiin. Hänen alakuloisesti ajatellessaan,
että kreivitär todennäköisesti pyrkii kohtaamaan tyttöä lausuakseen
hänelle joitakin ystävällisiä sanoja, syöksyi huoneeseen sir Ashley
Mottisfont, joka kertoi Dorothyn hädin tuskin pelastuneen kuolemasta.
Muutamat työmiehet olivat hajoittamassa erästä rakennusta, lapsi
hoitajineen kulki ohi mitään vaaraa aavistamatta, ja juuri silloin
kallistui rakennuksen ulkoseinä kaatuakseen. Hetkiseksi sitä estivät
telineet, ja kadun toista puolta kulkeva kreivitär havaitsi uhkaavan
vaaran. Hän syöksyi luo, tempasi Dorothyn syliinsä, veti hoitajan
mukanaan ja oli tuskin ehtinyt kadun keskipaikkeille, kun heidät
peitti kaatuvasta kivijoukkiosta lähtevä sakea pöly. Kukaan heistä ei
loukkaantunut.

"Missä on Dorothy?" kysyi lady Mottisfont kiihdyksissään.

"Hän on hänen luonaan -- hän ei tahtonut kohta päästää häntä
lähtemään."

"Onko Dorothy hänen luonaan? Mutta tyttö on _minun_ -- hän on minun!"
huudahti lady Mottisfont.

Silloin huomasi tarkkanäköinen lady miehensä tottuneen ajattelemaan
itsensä, Dorothyn ja kreivittären yhteenkuuluvaisuutta siinä määrin,
että hänen esteenä oleva vaimonsa melkein unohtui. Hän oli vaipunut
hurmioiseen unennäköön, jossa kaikki kiertyi mainittujen kolmen
elämän yhteiseen kehään.

Dorothy tuotiin vihdoin kotiin. Hän oli erittäin ihastunut
kreivittäreen eikä käsittänyt ollenkaan päivän tapauksen kamaluutta;
pikemmin se häntä kovin huvitti. Illalla, kun he kaikin olivat
rauhoittuneet ja Dorothy oli mennyt levolle, sanoi sir Ashley:
"Kreivitär on pelastanut Dorothyn, ja minä olen mietiskellyt, mitä
voisimme tehdä osoittaaksemme hänelle kiitollisuutta. Emmekö anna
Dorothyä hänen kasvatettavakseen, koska hän edelleenkin sitä haluaa
ja tytölle olisi siitä suurta etua? Meidän on katseltava asiaa tältä
kannalta, olematta itsekkäitä."

Philippa tarttui miestään käteen. "Ashley, Ashley! Ethän tarkoittane
-- että minun pitää luopua lemmikistäni - ainoastani?" Hänen ilmeensä
oli niin kärsivä, että sir Ashleyn täytyi kääntää katseensa toisaanne.

Seuraavana aamuna, Dorothyn vielä nukkuessa, lady Mottisfont hiipi
tytön vuoteen ääreen ja istuutui katselemaan häntä. Herätessään
Dorothy katsoi Philippaan pitkään.

"Äiti -- sinä et ole niin kaunis kuin kreivitär, ethän?" kysyi hän
vihdoin.

"En, Dorothy."

"Mikset, äiti?"

"Dorothy, kuulehan -- minne jäisit mieluummin aina olemaan, minun
luokseni vai hänen luoksensa?"

Tyttönen näytti epäröivän. "Älä ole vihainen, äiti, minä en tahtoisi
mieltäsi pahoittaa, mutta mieluummin minä olisin kreivittären
luona. Minä tarkoitan, ellen olisi hänelle häiriöksi ja sinä et
loukkaantuisi ja kaikki voisi muuten jäädä entiselleen."

"Onko hän milloinkaan sinulta sitä kysynyt?"

"Ei milloinkaan, äiti."

Sepä se juuri oli katkeraa: ei käynyt mitenkään kieltäminen,
että kreivitär käyttäytyi tässä asiassa mitä kunniallisimmin ja
moitteettomimmin. Saman päivän iltana meni lady Mottisfont miehensä
luo, kasvoillaan omituisen päättävä ilme.

"Ashley, me olemme olleet naimisissa lähes viisi vuotta, ja minä en
ole milloinkaan viitannutkaan siihen, minkä olen varsin hyvin tiennyt
-- tarkoitan Dorothyn sukuperää."

"Sitä et ole koskaan tehnyt, rakas Philippa. Ja kuitenkin minä
huomasin, että sinä tiesit sen alunpitäen."

"Isän minä tiesin, mutta en äitiä. Äitiä en tiennyt pitkiin aikoihin,
mutta nyt tiedän."

"Vai olet sinä hänetkin keksinyt!" virkkoi sir Ashley ilmaisematta
suurtakaan hämmästystä.

"Mitäpä minä sille mahdoin? No niin, asiain ollessa nykyisellä
kannallaan olen niitä harkinnut ja olen puhutellut Dorothyäkin.
Hän saa minun puolestani mennä. Minun on suostuminen kreivittären
toivomukseen, sillä onhan hän ollut kovin hyvä minun -- meidän --
omalle -- lapselleen."

Uhrautuva nainen riensi pois estääkseen miestään näkemästä katkeraa
sydämensurua. Dorothy vaihtoi pian kotia ja äitiä. Ashleyt lähtivät
kaupungista yksinäiseen Deansleigh Parkiinsa; kreivitär matkusti
Dorothyn kanssa joksikin aikaa Lontooseen.

Meluisassa Bathissa oli suhteellisen helppo luopua Dorothystä.
Toista oli elää ilman häntä hiljaisessa kodissaan. Eräänä iltana
lady Mottisfont ei ollut aterialla. Hän oli ollut viime aikoina
niin mietteliäs ja alakuloinen, että sir Ashley heti aavisti pahaa.
Sanaakaan sanomatta hän lähti ulos vaimoansa etsimään ja keksi hänet
vihdoin puistosta, jossa hän usein harhaili. Puiston takaosassa oli
lammikko, joka sai vetensä solisevasta purosta. Saapuessaan lähelle
sitä kuuli sir Ashley loiskahduksen. Hän riensi rantaan ja erotti
vaimonsa valkean puvun lammikon pinnalla. Sir Ashley nosti hänet heti
vedestä, kantoi sisään ja riisui hänet. Kukaan ei ollut tapausta
huomannut. Lady ei ollut ehtinyt menettää tajuntaansa ja toipui
nopeasti. Hän myönsi aikoneensa surmata itsensä, koska kreivitär
oli ryöstänyt Dorothyn, jota hän yhä nimitti omaksi lapsekseen. Sir
Ashley puhui hänelle vakavasti huomauttaen kuinka väärin hän teki
jättäytyessään surunsa valtaan, vaikka kaikki oli mitä parhaimmalla
tolalla. Lady Mottisfont kuunteli nöyrästi moitteita ja myönsi
olleensa väärässä.

Tämän jälkeen hän oli alistuvampi. Kuitenkin löysi sir Ashley
hänet usein itkemästä jonkin Dorothylle kuuluneen nuken, pienen
kengän tai nauhan vuoksi. Sir Ashley päätti matkustaa vaimoineen
Pohjois-Englantiin toivoen että ilmaston ja asuntopaikan vaihdos
vaikuttaisi edullisesti. Siinä hän ei varsin erehtynytkään, kuten
seuraavat tapaukset osoittivat. Lady Mottisfont voimistui sekä
ruumiillisesti että henkisesti, mutta oli yhä vieläkin tavattoman
arka, jos sattumaltakin kuuli lapsesta puhuttavan. Heidän kotiin
palatessaan eivät kreivitär ja Dorothy vieläkään asuneet Fernell
Hallissa. Vasta pari kuukautta myöhemmin he saapuivat, ja muutaman
päivän kuluttua sir Ashley astui vaimonsa huoneeseen täynnä uutisia.

"Ajattelehan, Philippa! Ja hänelle oli niin kovin tärkeätä saada
Dorothy luoksensa!"

"Mitä nyt sitten?"

"Naapurimme kreivitär menee uusiin naimisiin jonkun herrasmiehen
kanssa, johon hän on Lontoossa tutustunut."

Lady Mottisfont hämmästyi kovin. Hän ei ollut uneksinutkaan sellaista
mahdollisuutta. Dorothyn omistamista koskeva kiista oli sysännyt
sellaiset ajatukset kerrassaan syrjään. Mutta mikäpä oikeastaan oli
luonnollisempaa? Kreivitär ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt ja
näytti yhä hyvin viehättävältä.

"Meille tai pikemminkin sinulle", jatkoi sir Ashley, "on vielä
mielenkiintoisempaa, että kreivitär nyt tarjoutuu luovuttamaan
Dorothyn meille takaisin. Hän on huomannut, kuinka tytön menettäminen
on sinua surettanut ja tahtoo koettaa tulla toimeen ilman häntä."

"Se ei tapahdu siitä syystä, ei senvuoksi, että hän haluaisi tehdä
minulle palveluksen", virkkoi lady Mottisfont äkkiä. "Syy on varsin
helppo arvata."

"No niin, samapa se; kerjäläisen ei sovi olla vaatelias. Syyt ja
vaikuttimet eivät liikuta meitä; pääasia on, että sinä saat toiveesi
täyttymään."

"Minä en ole enää mikään kerjäläinen", sanoi lady Mottisfont ylpeän
salaperäisesti.

"Mitä sinä tarkoitat!"

Lady Mottisfont epäröi. Joka tapauksessa oli varsin selvää, ettei
hän tuntenut itseään ylen onnelliseksi ajatellessaan että saisi
takaisin lapsen, jonka menettämisestä hänen sydämensä oli ollut
murtumaisillaan muutamia kuukausia sitten.

Vähän ajan kuluttua selvisi hänen mielialanmuutoksensa syy. Oltuaan
viisi vuotta naimisissa toivoi lady Mottisfont vihdoinkin tulevansa
äidiksi, ja tämä seikka sai hänet katselemaan monia asioita toisin
kuin ennen. Niinpä hän ei enää pitänyt Dorothyä välttämättömänä
omiensa ehtona.

Lähenevän avioliittonsa vuoksi päätti kreivitär lähteä Fernell
Hallista palatakseen Lontooseen, pieneen somaan kotiinsa. Hän
ei kumminkaan voinut lähteä niin pian kuin oli aikonut; vasta
puoli vuotta myöhemmin hän lopullisesti muutti pois oleskeltuaan
sillä välin milloin Fernell Hallissa, milloin Lontoossa. Vähää
ennen lähtöänsä hän halusi puhutella sir Ashley Mottisfontia.
Keskustelu tapahtui kolme päivää sen jälkeen kun lady Mottisfont oli
lahjoittanut miehelleen pojan ja perillisen.

"Minä haluan puhua kanssanne", virkkoi kreivitär katsoen sir
Mottisfontia suoraan silmiin, "siitä pikku lemmikistä, jonka otin
toistaiseksi luokseni ja jonka olisin pitänyt omana tyttärenäni,
ellei naimisiinmenoni tekisi asiaa hankalaksi."

"Niin siinä käynee", vastasi sir Ashley katsoen kiinteästi
kreivitärtä. Hän huomasi, miten pari kyyneltä hitaasti nousi
kreivittären silmiin, kun hän kuuli puhuvansa Dorothystä niinkuin oli
puhunut.

"Älkää minua tuomitko", sanoi kreivitär äkkiä. Toivuttuaan hän
jatkoi: "Jos lady Mottisfont ottaa lapsen takaisin, olisi se paljoa
parempi minulle ja Dorothyllekään ei siitä voi koitua vahinkoa. Onhan
hän kaikille muille paitsi meille itselle vain lapsi, johon minä
olen mieltynyt, ja lady Mottisfonthan halusi kovin pitää hänet -- ei
tahtonut häntä mitenkään luovuttaa... Onhan toki varmaa, että hän
ottaa Dorothyn mielellään takaisin?" kysyi hän huolestuneena.

"Minä tiedustelen häneltä asiaa vielä kerran", vastasi parooni.
"Jätättekö Dorothyn tänne toistaiseksi?"

"Jätän. Olen vuokrannut talon vielä kuukaudeksi."

Vasta muutamia päiviä myöhemmin hän puhui vaimolleen ehdotuksesta.
Lady Mottisfont oli silloin jokseenkin voimissaan, ja Lontoosta
oli tullut tieto, että kreivitär oli mennyt naimisiin. Parooni
tuskin ehti mainita Dorothyn nimen, kun lady Mottisfont jo osoitti
kärsimättömyyden oireita.

"Dorothy ei ole käynyt minulle mitenkään vastenmieliseksi", sanoi
hän, "mutta minä tiedän, että nyt on olemassa eräs, joka on minua
lähempänä. Sinun tulee muistaa, että Dorothy itse päätti muuttaa
kreivittären luo, kun minä pyysin häntä valitsemaan jommankumman
meistä."

"Mutta rakas Philippa, kuinka voit puhua tuolla tavoin lapsesta,
vieläpä meidän omasta Dorothystämme!"

"Ei _meidän_", virkkoi hänen vaimonsa viitaten kehtoon. "Meidän
lapsemme makaa tuossa."

"Sinä, Philippa", sanoi parooni ihmeissään, "et siis tahdo ottaa
tyttöä takaisin, vaikka olit kuolemasillasi surusta, kun hänet
menetit?"

"Minä en halua kiistellä asiasta, rakas Ashley. Minusta olisi
parempi, ellei tarvitsisi enää ottaa Dorothyä vastuulleni. Hänen
paikkansa on nyt täytetty."

Lordi Ashley huokasi ja lähti huoneesta. Sopimus oli sellainen,
että Dorothyn piti tulla vieraisiin samana päivänä. Mutta parooni
ei vienytkään tyttöä vaimonsa luo, eikä edes ilmoittanut hänen
saapuneen. Hän koetti itse huvittaa lasta niin hyvin kuin osasi ja
vei hänet puistoon, jossa he yhdessä harhailivat. Vihdoin parooni
istui puunjuurelle ja otti tytön polvelleen.

"Sinä, pikku Dorothy, jolla on ollut kaksi äitiä, jäät yksin
värisemään, koska toisella on mies ja toisella äskensyntynyt lapsi."

"Enkö minä saa matkustaa kauniin äitini luo Lontooseen?" kysyi
Dorothy, joka huomasi, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti.

"Pelkään, ettet saa, lapsukaiseni. Hän otti sinut luokseen vain
senvuoksi, että oli niin yksinään."

"Enkö sitten saa asua Deansleigh Parkissa toisen äitini ja sinun
kanssa?"

"Pelkään, ettet saa sitäkään", vastasi parooni suruisesti. "Meillä on
nyt itsellämme pieni lapsi." Hän esti tyttöä vastaamasta kumartumalla
hänen puoleensa ja suutelemalla häntä kyynelsilmin.

"Eikö siis kukaan minusta huoli?" kysyi Dorothy murheissaan.

"Miksei; joku sinut kyllä huolii", vakuutti parooni. "Missä sinä
muuten mieluimmin asuisit?"

Koska Dorothyn kokemukset olivat sangen rajoitetut, mainitsi hän
ainoan vieraan paikan, minkä tunsi, nimittäin sen talonpoikaistalon,
jossa hän oli ollut hoidettavana, ennenkuin lady Mottisfont otti
hänet luoksensa.

"Niin, siellä sinun tosiaankin on paras olla", vastasi sir Ashley.
"Minä tulen katsomaan sinua, rakas tyttöseni, ja tuon sinulle
kauniita lahjoja. Ehkäpä viihdytkin siellä aivan yhtä hyvin."

Mutta kun muutto sitten tapahtui ja Dorothy jätettiin
talonpoikaisvaimon hoiviin, kaipasi lapsiparka kovin Fernell Hallin
ja Deansleighin ilmavia huoneita. Pitkän aikaa kärsivät hänen
pienet jalkansa, jotka olivat tottuneet pehmeihin mattoihin ja
parkettilattioihin, niistä kylmistä kivilaatoista, joiden päällä
hänen nyt oli elettävä ja leikittävä, ja kaivolla peseytyessään
hän sai kylmänvihat kätösiinsä. Mutta paksut naulapohjaiset kengät
suojasivat häntä jossakin määrin pakkaselta, ja hänen tällaisia
seikkoja koskevat valituksensa harvenivat vähitellen, kun hän ehti
uudelleen tottua ankaraan maalaiselämään. Niin hän yleni terveeksi
ja reippaaksi, joskaan ei kauniiksi neitoseksi. Sir Ashley ei
koskaan jättänyt häntä kokonaan unohduksiin, vaikka hänen osakseen
ei tullutkaan aiottua järjestelmällistä kasvatusta, jonka olivat
aloittaneet lady Mottisfont ja hänen toinen äitinsä, vilkasmielinen
kreivitär. Viimeksimainittu sai pian toisia Dorotheoja, jotka
vaativat hänen aikansa ja harrastuksensa yhtä tyystin kuin lady
Mottisfontin ajan ja harrastuksen hänen rakas poikansa. Sittemmin
meni haluttu ja hyljätty Dorothy naimisiin erään kunnianarvoisan
urakoitsijan kanssa -- ellen erehdy, oli hän sama mies, joka pani
uudelleen kuntoon Wintoncesteristä Uuden Metsän halki lounaiseen
päin kulkevan vanhan maantien. Tämän arvoisan liikemiehen sydämestä
tyttö vihdoin löysi sen tyyssijan, jonka hänen oma jalompi lihansa ja
verensä oli häneltä kieltänyt.

       *       *       *       *       *

Useat kuulijat kehoittivat hempeämielistä jäsentä kertomaan toisenkin
tarinan, mutta hän sanoi, ettei muistissa sattunut olemaan muuta
tällä kertaa. Hänestä näytti -- kasvojen ilmeistä päätellen -- että
eräällä tulisijan toisella puolen istuvalla ystävällä oli jotakin
sydämellään.

Se seuran jäsen, johon puhuja viittasi, oli hyvinarvoisa suntio,
uskollinen kokouksissakävijä. Hänen toisessa silmäkulmassaan oli
veitikkamainen ryppy -- luultavasti jonkin onnettomuudentapauksen
jäljeltä. Hän vastasi, että hänen kasvojenilmeensä lähinnä johtui
siitä vilkkaasta mielenkiinnosta, jota hän tunsi edellisen
kertomuksen naishenkilöitä kohtaan. Hänen mielestään mainituissa
naisissa ilmeni voimakasta äitiysvaistoa, joskaan heidän rakkautensa
ei ollut erikoisen kestävää laatua. Tarina oli palauttanut hänen
mieleensä erään tapauksen, jossa isän (muuten luonteeltaan
rikoksellisen henkilön) puolella ilmeni paljon sitkeämpää
kiintymystä. Hän pelkäsi olevansa kehno kertoja, mutta sanoi
tahtovansa panna parastaan, jos seura halusi kuunnella.

Tällöin puheenjohtaja huomautti, että koska iltapäivä oli jo
kulunut pitkälle, olisi parasta, jos kukin lähtisi asuntoonsa
syömään päivällistä, minkä jälkeen jokaisella olisi vapaus palata
loppuillaksi kuuntelemaan näitä omituisia perhemuistelmia. Suntio,
joka itsekin alkoi tuntea nälkää, taipui mielellään ehdotukseen.
Sitten seura hajaantui. Puolentoista tunnin kuluttua alkoivat
uskollisimmat palata. Niiden joukosta puuttuivat muiden muassa
puheenjohtaja, rovasti ja molemmat apulaispapit. Eversti ja mies
hyvästä perheestä sitävastoin suvaitsivat tulla takaisin, sikarit
hampaissa, sillä hotellissa oli ollut perin ikävää. Museossa ei
ollut mitään varsinaisia valaistuslaitteita, ja se yksinäinen
kynttilä, jonka oli asettanut pöydälle pullojen ja lasien sekaan joku
huolehtiva seuran jäsen, ei kyennyt voittamaan takkavalkean hohdetta.
Monien kuulijain tupakoidessa ryhtyi veitikkasilmäinen suntio, nyt
täysin ravittuna, omin lauseparsin kertoilemaan tarinaansa, jonka
oleellisin sisältö löytyy seuraavasta.



5.

LADY ICENWAY.

Esittänyt Suntio.


Hänen Majesteettinsa kuningas Yrjö kolmannen -- oikean uskon ja
amerikkalaisten alusmaiden puolustajan -- hallitessa eli eräässä
viheriöitsevässä metsäseudussa Bristolin ja Exonburyn kaupungin
välillä nuori nainen, joka muistutti useita jo puheenaolleita
sikäli, että hänkin oli hyvin lahjakas ja erinomaisen kaunis. Näiden
ominaisuuksien lisäksi hänellä oli hieman vallaton ja itsepäinen
luonnonlaatu. Kumminkaan ei hänen kokeneisuutensa ollut niin suuri
kuin hänen varma esiintymistapansa olisi voinut saada uskomaan. Hän
oli orpo ja asui senvuoksi setänsä luona. Vaikka viimeksimainittu
mielellään piti silmällä hänen menestystään, sai hän kuitenkin usein
viettää aikaansa omin neuvoin.

Ollessaan suunnilleen yhdeksäntoista vuoden ikäinen, tämä
rakastettava nuori nainen ratsasti eräänä päivänä metsässä lähellä
setänsä taloa, seuranaan vain eräs nuori poikanen. Hevonen sattui
laukatessaan kompastumaan, jolloin ratsastajatar putosi maahan. Hän
ei loukkaantunut pahoin, ja hänet saattoi kotiin eräs herrasmies,
joka oli ilmaantunut näkyviin juuri onnettomuuden sattuessa. Tämä
herra, joka oli hänelle täysin vieras, osoittautui erään lähellä
asuvan tilanomistajan vieraaksi. Hän oli syntyjään hollantilainen
ja tapasi silloin tällöin liikeasioissa tai huvikseen matkustaa
Englantiin tiluksiltaan Guianasta, Etelä-Amerikan pohjoisosasta,
missä hän yleensä oleskeli.

Siitä syystä Wessexissä vain harvat tunsivat hänet ja tuttavuus
sen herrasmiehen kanssa, jonka talossa hän vieraili, oli sekin
pintapuolista laatua. Joka tapauksessa kävi ystävyys hänen ja
Heymere'ien kesken -- se oli sedän ja hänen veljentyttärensä nimi
-- vähitellen yhä lämpimämmäksi. Koska siihen aikaan paikkakunnalla
oli varsin vähän hienoa väkeä, oli uusi tulokas, jos hänellä oli
hiemankaan seurustelutaipumuksia ja hyvää mainetta, varmasti aina
tervetullut. Hellä tunne (kuten romantikot asiaa nimittävät) versoi
nuorissa nopeasti kehittyen pian täydeksi tuttavallisuudeksi.
Anderling, vieras herrasmies, oli luonnonlaadultaan sangen kuuma ja
vaikka hän yrittikin salata tunteitaan, oli kuitenkin helppo havaita,
että miss Maria Heymere oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin
kiveen raapaisemalla. Hänen on aivan mahdotonta vapautua miss Marian
lumoista, vaikka hän ilmeisesti ei katsonut voivansa mitään toivoa.
Tämä toivottomuus vuorostaan loi miss Mariaan iloista voiman tuntoa,
joskaan hänessä ei ollut eleillä pelkkä myötätunto, kun hän salaa
kuuli ihailijansa syvään huokailevan.

Kaikkien mahdollisten tekosyitten nojalla siirrettyään luonakäyntiään
tuonnemmaksi hän keräsi vihdoin kaiken rohkeutensa ja tarjosi
neidolle kättänsä ja sydäntänsä. Koska neito ei suinkaan ollut
hänelle ynseä, joskaan ei yhtä lemmekäs kuin hän, ja koska setä
ei asettunut asiaa vastustamaan, niin hän suostui jakamaan hänen
kanssaan hyvät ja huonot päivät kaukaisessa siirtomaassa, jossa mr
Anderlingin riisi, kahvi, maissi ja puutavarat antoivat hänelle
runsaat tulot, minkä väitteen muuten todisti oikeaksi hänen
ystävänsä, sedän naapuri. Lyhyesti sanoen: koska mr Anderlingin oli
välttämättä palattava omalle maallensa, määrättiin häät vietettäviksi
varhemmin kuin on tavallista tai suotavaa, kun on kysymyksessä
avioliitto verraten tuntemattomien asianosaisten kesken.

Häät vietettiin ja Maria lähti setänsä kodista. Hän matkusti
miehineen ensin Lontooseen ja pari viikkoa myöhemmin suuren
valtameren poikki heidän etäiseen kotiinsa -- missä heidän ei
kumminkaan ollut määrä kauan viipyä, sillä mr Anderling aikoi
myydä omaisuutensa, kunhan sota loppuisi ja hän voisi tehdä sen
edullisesti. Sitten he voisivat matkustaa takaisin Eurooppaan ja
asettua mihin pääkaupunkiin haluaisivat.

Kun he olivat ehtineet kauemmaksi, huomasi Maria, että hänen miehensä
kävi yhä rasittuneemmaksi, ja päiväntasaajan poikki kuljettua hän
oli yhtä alakuloinen kuin ennen kosintaansa. Muutamia päiviä ennen
Paramariboon saapumista hän syleili vaimoaan tulisesti ja pyysi
kyynelet silmissä saada tunnustaa jotakin. Hän kertoi varsin nuorella
iällä onnettomuudekseen naineensa Quebecissä erään naishenkilön,
jonka maine oli osoittautunut joka suhteessa kehnoksi. Tämä huomio
oli ollut vähältä tappaa hänet, mutta lopuksi hän oli eronnut
vaimostaan, jota hän sittemmin ei ollut nähnyt. Hän oli toivonut ja
rukoillut, että nainen olisi kuollut, mutta Lontoossa ollessaan,
vähän ennen heidän lähtöänsä, hän oli saanut tietää hänen vielä
elävän. Hän oli päättänyt säästää rakasta vaimoaan näiltä ikäviltä
tiedoilta, mutta se oli osoittautunut hänelle mahdottomaksi. Hän
toivoi, ettei asiain tila mitenkään muuttaisi heidän tunteitaan
enempää kuin sen myöskään tarvitsi vaikuttaa heidän ulkonaisen
elämänsä juoksuun.

Silloin meidän ylpeän ja vallanhimoisen naisemme mieli purkautui
väkivaltaisesti kun luoteismyrsky, ja olihan hänellä syytä kyllin.
Hän oli kuitenkin luonteeltaan siksi joustava, ettei antanut
kuulemansa tunnustuksen masentaa itseänsä, kuten epäilemättä olisi
ollut laita useiden tuttavieni naisten, varsinkin niin kaukana
kotoa, päiväntasaajan helteessä. Oikeastaan oli mr Anderling
surkuteltavampi, sillä hän rakasti nuorta puolisoansa mielettömästi
(hänen suonissaan näet virtasi vierasta verta) ja hänet oli johtanut
rikokseensa Marian erinomainen kauneus, jonka mahtia vastaan hän
oli taistellut yötä päivää, kunnes koko hänen vastustuskykynsä oli
lopussa. Niistä toimenpiteistä, joihin nyt oli ryhdyttävä, alkoi
Maria puhua -- miten järkevä hänen ehdotuksensa oli, jääköön tässä
arvostelematta.

"Minä jätän teidän ratkaistavaksenne", sanoi hän, miehen esitettyä
koko joukon hedelmättömiä valituksia ja vakuutuksia, "minä jätän
teidän ratkaistavaksenne, eikö teidän, jos teissä vielä on jäljellä
miehuuden häivääkään, ole suostuttava kaikkeen, mitä pidän parhaana
päästäkseni siitä pulasta, johon olette minut saattanut?"

Mies lupasi suostua kaikkeen. Maria pyysi häneltä lupaa saada
palata Englantiin ja ilmoittaa hänen kuolleen kuumetautiin heti
heidän Paramariboon saavuttuaan. Marian aikomuksena oli esiintyä
surupuvussa synnyinseudullaan, ja hän toivoi, ettei mr Anderling
milloinkaan kävisi häntä siellä häiritsemässä -- mikä oli sitäkin
luonnollisempaa, kun sellainen vierailu voisi johtaa vakaviin
oikeudellisiin selkkauksiin.

Mies lupasi mielellään suostua kaikkeen ja olisi epäilemättä tehnyt
mitä tahansa hellästi rakastamansa naisen hyväksi -- jopa uhrannut
oman henkensäkin. Saattaakseen Marian heti täysin riippumattomaan
asemaan hän lahjoitti hänelle melkoisen määrän arvopapereita ja
jalokiviä (hän näet ei ollut suinkaan liioitellut puhuessaan suuresta
omaisuudestaan). Paramaribosta Maria palasi ensimmäisellä laivalla
Englantiin. Heidän toisistaan erotessaan mies selitti aikovansa myydä
koko maaomaisuutensa ja ryhtyä sovittamaan rikostansa lähtemällä
vaeltamaan maita mantereita.

Maria saapui Englantiin kaikella kunnialla, ilmoitti heti maihin
astuttuaan sedälleen tulostaan ja saapui tosiaankin hänen luokseen
surupuvussa. Kaikki naapurit valittivat surua kuullessaan hänen
tarinansa. Ainoastaan sedälleen hän ilmaisi asian oikean laidan ja
syyn, jonka vuoksi hän sen muilta salasi. Sillä vaikka Maria olikin
viaton, oli hän kuitenkin samalla niin ylpeä, että olisi tuntenut
itsensä kovin loukatuksi, jos olisi vähänkään epäilty hänen antaneen
pettää itseänsä tai erehtyneen suunnitelmissaan.

Toistaiseksi hän vietti hiljaista elämää setänsä huoneessa ja ajan
täyttyessä syntyi hänelle poika. Hän oli kovin arvossapidetty
tasaisen ja pidättyvän käytöksensä vuoksi, ja hän voi miehensä
luovuttamien varojen nojalla viettää huoletonta elämää talon
kylkirakennuksessa tarvitsematta setänsä avustusta. Mutta tietoisuus,
ettei hän ollut se, joksi ihmiset häntä luulivat, kiusasi häntä.
Usein hän mietti itsekseen: "Mitäpä, jos saisivat täällä tietää hänen
vielä elävän ja pääsisivät selville siitä ylpeästä vaikuttimesta,
jonka vuoksi olen tahtonut nöyryytystäni salata? Se olisi vielä
vaikeammin siedettävissä kuin heti tapahtuva avoin tunnustus -- jonka
olisin tehnytkin, ellen olisi ajatellut lapseni parasta."

Tällaisten ikäväin mietteitten yhä enemmän häntä ahdistaessa hän
tutustui erääseen jalosukuiseen arvon mieheen -- lordi Icenway oli
hänen nimensä -- jonka maatila oli Wintoncesterin tuollapuolen,
vastakkaisessa Wessexin kulmassa. Hänen innokkaasti kosiessaan Maria
suostui, vaikka lordi oli ruma ja vanhanpuoleinen, sillä hän luuli
voivansa uuden avioliiton avulla lujittaa asemaansa nöyryyttävien
ilmitulojen varalta. Muutaman kuukauden kuluttua vietettiin häät,
Maria suoristi lady Icenway'nä niskaansa ja muutti lapsineen miehensä
kartanoon, missä kukaan ei häntä tuntenut.

Vähän aikaa myöhemmin hän selvästi huomasi menetelleensä aivan oikein
-- tai väärin (riippuen siitä, miltä kannalta asiaa katselee).
Saapui näet kirje hänen entiseltä mieheltään Anderlingiltä,
nopeasti kyhätty hellä epistola. Oli kenties onni, että se saapui
lordi Icenwayn poissaollessa. Anderling ilmoitti, että hänen kehno
vaimonsa oli äskettäin kuollut Quebecissä; hän oli matkustanut sinne
päästäkseen selville asian yksityiskohdista ja oli ollut mukana
onnettoman naisen hautajaisissa. Nyt hän oli rientänyt Englantiin
hyvittääkseen Marialle, mitä oli rikkonut. Hän kehoitti vaimoansa
tulemaan Southamptoniin, missä hän arveli nousevansa maihin. Marian
ei tarvinnut olla lainkaan peloissaan, sillä Anderling oli muuttanut
nimeä, eikä kukaan Euroopassa tuntenut häntä. Hänen aikomuksenaan
oli naida Maria uudelleen ja asettua asumaan jonnekin Euroopan
mantereelle, heidän alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti. Hänen
halunsa oli uhrata loppuikänsä Mariansa palvelemiseen sen suuren
rakkauden vuoksi, joka yhä asui hänen sydämessään.

Vaikka lady Icenway oli melkoisen maltillinen, herättivät nämä
uutiset hänessä suurta levottomuutta. Kuultuaan laivan olevan
näkyvissä hän lähti yksinään tulijaa kohtaamaan. Kun he vihdoin
seisoivat toistensa edessä, huomasi Maria yhä vallitsevansa
Anderlingiä. Viimeksimainitun hurmausvoima sitävastoin oli kokonaan
kadonnut. Murehtiessaan Marialle tekemäänsä vääryyttä tuo ennen vapaa
ja elämäniloinen mies oli muuttunut ankaran uskonnollisia tapoja
noudattavaksi paastoavaksi pyhimykseksi. Saatuaan hänet ensin vannoen
vakuuttamaan, että antaisi hänelle täyden hyvityksen (minkä Anderling
luuli merkitsevän laillista avioliittoa) Maria ilmoitti hänelle
menneensä jo naimisiin erinomaisen, hienosukuisen miehen kanssa,
jolla oli laajat tilukset ja joka oli antanut hänelle mieluisan
arvonimen.

Tämä tiedonanto sai miesparan kasvot jäykistymään ja hänen sydämensä
melkein pakahtumaan. Marian kauneus ja ylväät eleet olivat
aikaisemmin vietelleet hänet syntiin, ja nyt, kun tuo kauneus oli
täydessä kukoistuksessaan ja menestys oli saanut hänen olemuksensa
entistäkin ylväämmäksi, oivalsi Anderling, ettei hän kyennyt tätä
hurmausta vastustamaan. Koska hän kumminkin oli luvannut suostua,
täytyi hänen myöntyä Marian pyyntöön, jossa toistuivat vanhat
vaatimukset: Anderlingin oli matkustettava johonkin vieraaseen
maahan koskaan ilmaisematta olemassaoloansa hänen tuttavilleen,
miehelleen tai yleensä kenellekään Englannissa sekä jätettävä hänet
iäksi rauhaan, koska oli selvää, että hänelle nykyisessä korkeassa
asemassaan voisi siitä koitua suurta ikävyyttä.

Anderlingin pää painui. "Entä lapsi -- meidän lapsemme?" kysyi hän.

"Hän voi hyvin", vastasi Maria. "Erittäin hyvin."

Niine hyvineen matkusti kovaonninen mies pois, paljoa
murheellisempana kuin Englantiin tullessaan. Hänen mieleensä ei
ollut milloinkaan johtunut, että nainen, joka piti kunniastaan siinä
määrin kuin Maria, voisi turvautua sellaiseen keinoon kunniansa
säilyttämiseksi, vieläpä niin hämmästyttävän pian. Hän oli otaksunut
varmasti saavansa Marian lailliseksi vaimokseen ja pääsevänsä elämään
onnellista yhdyselämää hänen ja lapsen kanssa, jota kohtaan hän tunsi
yhä suurempaa hellyyttä, vaikka ei ollut sitä edes nähnytkään.

Lady Icenway palasi kotiinsa Wintoncesterin taakse eikä virkkanut
kohtauksesta sanaakaan jalosukuiselle miehelleen, joka oli sinä
päivänä onneksi mennyt pienelle metsästysretkelle Weydon Priorsiin
tietämättä mitään vaimonsa matkasta. Hän oli lähettänyt Anderling
paran menemään, mutta siitä huolimatta hän myöhemmin usein katseli
niin sanotun leskeytensä lasta keksiäkseen isän piirteitten jälkiä
sen kasvoista. Siihen hänellä oli riittävästi aikaa seuraavina
syys- ja talvikuukausina, sillä hänen puolisoltaan, joka oli todellinen
aatelismies, kului aika enimmäkseen urheiluun ja maanviljelykseen.

Eräänä talvipäivänä, lordi Icenwayn lähdettyä ketunajoon kauas
kotoa -- tähän vuodenaikaan hän lähti metsästämään kolme neljä
kertaa viikossa -- käyskeli Maria aurinkoisella pengermällä ikkunain
ulkopuolella. Silloin heitettiin viereisen muurin yli pieni valkoinen
esine, joka putosi hänen jalkojensa eteen. Se osoittautui pyöreän
kiven ympärille kiedotuksi kirjeeksi. Lady Icenway avasi ja luki
sen ja lähti sitten (epäilemättä ankara ilme majesteetillisilla
kasvoillaan) pengermää pitkin puistoon, josta kirje oli heitetty.
Hänen ensimmäinen miehensä seisoi hänen edessään. Koko hänen
ulkomuotonsa osoitti, että hänen oli jollakin tavoin käynyt huonosti.

"Sinä näet, että minä olen muuttunut, rakkaani", virkkoi hän.
"Niin, Maria, minä olen menettänyt omaisuuteni -- pääasiallisesti
mielettömästi pelaamalla niissä mantereen helveteissä, joihin olet
minut karkoittanut. Mutta jotakin minulla vielä on maailmassa --
lapseni -- ja sen vuoksi minä uskallan tänne tunkeutua. Älä pelkää,
kultaseni! Minä en vaivaa sinua kauan; sinä olet minulle liiankin
rakas. Mutta minä ajattelen poikaa, yöt päivät -- en voi sille
mitään -- en voi tukahduttaa tunteitani. Minä haluan nähdä hänet ja
puhutella häntä kerran elämässä."

"Entä valanne?" kysyi Maria. "Tehän lupasitte olla milloinkaan
ilmaisematta -- --"

"Minä en ilmaise mitään. Salli minun vain nähdä lapsi. Minä muistan
varsin hyvin, mitä olen vannonut sinulle, julma valtijattareni, ja
minä pidän valani pyhänä. Muutenhan minä olisin voinut saada hänet
nähdä jonkin petoksen avulla. Mutta minä pidin oikeampana avoimesti
pyytää sinulta lupaa."

Maria harkitsi asiaa hänelle ominaisella ylimielisellä vakavuudella,
jota hänen aateloitumisensa oli pikemmin lisännyt kun vähentänyt.
Sitten hän sanoi haluavansa miettiä asiaa antaakseen vastauksensa
kahden päivän kuluttua, hänen miehensä jälleen lähdettyä metsästämään.

Anderling odotti kärsivällisesti. Lady Icenway, joka ei enää
ollenkaan häntä rakastanut, harkitsi asiaa perinpohjaisesti päätyen
siihen tulokseen, että olisi epäviisasta pakottaa luonnonladultaan
niin tulinen mies äärimmäisyyksiin. Hän siis lähti tapaamaan
Anderlingiä määrättyyn paikkaan määrättynä aikana.

"Te saatte nähdä lapsen", sanoi hän, "mutta luonnollisesti vain sillä
ehdolla, ettette ilmaise itseänne ettekä tule hänen näkyviinsä, sillä
muuten voitte saattaa pulaan sekä itsenne että minut. Minä nukutan
hänet päivällisen jälkeen ja vien teidät sitten takatietä sisään."

Onneton isä, jonka harha-askel nyt kosti itsensä tavalla, jota hän
ei ollut voinut aavistaakaan, lupasi noudattaa määräyksiä ja odotti
puistossa kärsivällisesti Marian kutsua. Se tapahtuikin kello kolmen
aikaan, jolloin hänet saatettiin puutarhaportin kautta taloon ja
portaita pitkin siihen huoneeseen, jossa poika nukkui. Hän makasi
pienessä kätkyessään, kädet pään taakse heitettyinä ja tyynesti
hengitellen. Silkinhienot kiharat lepäsivät pieluksella. Isä, joka
tällä hetkellä oli tosiaankin säälittävä, kumartui hänen puoleensa.
Hänen silmistään pirahti kyynel kehdon peitteeseen.

Maria kohotti varoittaen sormeaan, kun isän suu lähestyi pojan huulia.

"Miksei?" kysyi hän anellen.

"Olkoonpa menneeksi", sanoi Maria. "Mutta niin kevyesti kuin suinkin
mahdollista."

Isä suuteli lastaan sitä herättämättä, kääntyi, katsahti siihen vielä
kerran ja seurasi Mariaa ulos samaa tietä, jota oli tullut.

Tämä keino, jonka olisi pitänyt lievittää isän ikävää,
todellisuudessa vain sitä pahensi. Sen sijaan, että hän alkujaan
oli rakastanut tuntematonta ja näkemätöntä poikaansa epämääräiseen
ja haaveelliseen tapaan, alkoi hän nyt kiintyä lapseensa koko
olemuksellaan. Se tietoisuus, että hän parhaassa tapauksessa saisi
nähdä poikaansa vain harvoin ja ohimennen, saattoi hänet sellaiseen
epätoivoon, että hän melkein oli rikkoa äidille antamansa lupauksen.
Mutta niin ritarillisesti hän kunnioitti lady Icenwaytä ja niin
vilpittömästi hän katui muinaista petostansa, että pakotti sydämensä
alistumaan. Koko se rakkaus, jota hän kykeni tuntemaan -- ja se
ei suinkaan ollut vähäinen -- keskittyi nyt lapseen ja vaimoon --
lapseen, joka ei häntä tuntenut ja vaimoon, joka oli lakannut häntä
rakastamasta.

Se omituinen tilanne, jossa muukalaisparka oli, kävi vähitellen niin
sietämättömäksi, että hän päätti sitä lievittää kaikin ajateltavissa
olevin keinoin, mutta kuitenkin niin, ettei loukkaantuisi sen
naisen nimi, joka oli ollut hänen vaimonsa ja jota hän rakasti sitä
enemmän, mitä ankarampaa rangaistusta joutui kärsimään. Hän oli
aikaisemmin harrastanut tulpaaninviljelystä sekä puutarhanhoitoa
yleensä ja oli omaisuutensa menetettyään hankkinut itselleen näiden
taitojensa avulla satunnaisia tuloja englantilaisten puutarhurien
kasvihuoneissa. Pitäen silmällä uutta suunnitelmaansa hän kehitti
itsestään muutamassa kuukaudessa todella taitavan puutarhurin.
Sitten hän odotti, kunnes lordi Icenway tarvitsi toista puutarhuria,
ilmoittautui heti ja sai toimen kohteliaan käyttäytymisensä ja
älykkyytensä vuoksi. Lady Icenway, joka ei tietänyt asiasta mitään,
hämmästyi niin ollen kovin tavatessaan hänet parin viikon kuluttua
talon kasvihuoneessa. Ensinnä hän aikoi rangaista miestä erottamalla
hänet toimestaan, mutta huomasi lähemmin asiaa ajatellessaan, ettei
olisi viisasta menetellä siten. Hän tiesi, ettei mies palvelijana
ollessaan vahingoittaisi heitä sanallakaan, kun sitävastoin
erottamisesta johtuva suru voisi yllyttää hänet hetkellisessä
epätoivossaan ilmaisemaan, mitä ystävällinen kohtelu voisi saada
hänet salaamaan. Niinpä puutarhuri sai jäädä taloon. Hän asui
puutarhakamarin kupeella pienessä tuvassa, joka oli aikaisemmin ollut
hänen edeltäjänsä asumuksena. Siellä hän eleli aivan yksin käyttäen
suuren osan vapaata aikaansa lueskeluun, mutta vielä suuremman osan
ladyn ikkunain ja nurmikkojen tarkastelemiseen siinä toivossa,
että näkisi lapsensa edes vilahdukselta. Lapsen vuoksi hän erosi
roomalaiskatolisesta kirkosta, jonka oppi oli häneen lapsuudessa
istutettu, ja kävi mitä säännöllisimmin läheisessä pitäjänkirkossa.
Siellä voi puutarhuri istuutua myladyn, mylordin ja poikapuolen
taakse saaden huomiota herättämättä mietteliäänä tarkastella
pienokaisen kasvonpiirteitä ja eleitä.

Hän hoiti virkaansa kolmatta vuotta löytäen sen harjoittamisesta
alakuloista iloa, joka lievitti hänen suruansa. Lady Icenway ei
antanut hänelle milloinkaan anteeksi eikä sallinut hänen olla
lapselleen muuta kuin "puutarhuri", vaikka poika pari kertaa
virkkoi: "Tuon puutarhurin silmät ovat niin surulliset! Miksi hän
katselee minua niin surullisesti." Ladyn pilkallinen ylpeys tuntui
hänestä lämpöiseltä, ikäänkuin se olisi ollut rakkautta, ja lyhyet
määräykset, joita Maria jakeli, kuulostivat hänen korvaansa hellältä
lemmenkuiskaukselta. Omituista oli, että lady Icenwayn osaksi alkoi
lordin taholta tulla sama kohtelu, jota hän osoitti muukalaiselle.
Lordi halusi kovin saada rintaperillisen, mutta siitä ei näkynyt
merkkiäkään. Eräänä päivänä lordi valitti vaimolleen kovaa onneaan
sangen karkeaan tapaan. "Kaikki perii tuo serkkulurjus!" huudahti
hän. "Mieluummin tahtoisin nähdä nimeni ja omaisuuteni haudattavan
meren syvyyteen!"

Lady Icenway yritti tyynnyttää miestään, painui sitten ajatuksiinsa
eikä kostanut hänen syytöksiään. Mutta pian senjälkeen hän meni
eräänä päivänä puutarhurin asunnolle nähdäkseen miten siellä voitiin.
Puutarhuri näet oli ollut viime aikoina sairaana, joskaan ei
vaarallisesti, mikäli lady tiesi. Vaikka lady Icenwayllä oli tapana
usein käydä tervehtimässä alustalaisiaan, ei hän ollut milloinkaan
ennen ollut toisen puutarhurin luona. Niinpä hän kovin hämmästyi,
jopa kerrassaan säikähti ja huolestuikin havaitessaan, ettei
puutarhuri kyennyt kohottautumaan vuoteessaan. Hän meni takaisin
taloon hakemaan jotakin helpostisulavaa ruokaa saadakseen siten
tilaisuuden palata sairaan luo.

Vuoteessa makaaja oli niin heikko ja laihtunut ja hänen koko tilansa
niin huolestuttava, että lady Icenwayn sydän heltyi. Hän huudahti:
"Teidän täytyy tulla jälleen terveeksi -- teidän täytyy! Minä olen
ollut sinulle ankara -- minä tiedän sen. Mutta en ole enää!"

Sairas, kuoleva mies tarttui hänen käteensä ja puristi sen huuliansa
vasten. "Liian myöhään, rakkaani, liian myöhään!" hymisi hän.

"Mutta sinä _et saa_ kuolla! Voi, sinä et saa!" huudahti nainen.
Äkillistä virikettä totellen hän kumartui kuolevan puoleen ja
kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja samalla punastuen niinkuin
varhaisella tyttöiällään.

Toinen vastasi heikosti, haaleasti hymyillen. "Se oli silloin... nyt
on kaikki mennyttä!" sanoi hän. "Minun täytyy kuolla."

Muutamia päiviä myöhemmin hän kuoli auringon juuri painuessa
puutarhanmuurin taa. Lady Icenway alkoi silloin täysin oivaltaa oman
kovasydämisyytensä ja moitti itseänsä kovin kaikessa hiljaisuudessa.
Hänen ainoa toivonsa oli saada hyvittää ainakin vainajan muistoa
ilman että kukaan tiesi asian johtuvan hänestä. Tämän toivon
täyttymykseksi saapui muutamia kuukausia myöhemmin pitäjän kirkkoon
lahjoitettu maalattu ruutu. Sitä paikoilleen asetettaessa käyskeli
lordi Icenway vaimoineen kirkossa.

"'... _Hänen muistokseen sureva leski_'", luki lordi muistoruudusta.
"Minä en tiennyt hänellä vaimoa olevankaan; minä en nähnyt häntä
milloinkaan."

"Kyllä sinä hänet näit, Icenway, mutta olet kai unohtanut", vastasi
Maria leppoisasti. "Hän ei asunut miehensä luona ja harvoin hän kävi
tervehtimässäkään. He eivät sopineet oikein hyvin. Sitä katkerammin
kai hän nyt suree -- kuten tavallista."

"Ja tuhlaa omaisuutensa tuohon kalliiseen punasiniseen
lasimaalaukseen", virkkoi lordi.

"Väitetään ettei hän ole köyhä."

Vanhemmittain lordi Icenway kävi yhä ärtyisemmäksi, ja joka kerta
kun hänen katseensa sattui vaimonsa ensimmäisen miehen poikaan hän
virkkoi vihaisesti:

"Merkillistä, mylady, että te voitte tehdä palveluksen ensimmäiselle
miehellenne, mutta minulle ette!"

"Ah, jospa olisin tullut aikaisemmin sitä ajatelleeksi!" virkkoi
hänen vaimonsa puoliääneen.

"Mitä sitten?" kysyi lordi.

"Ei mitään, kultaseni", vastasi lady Icenway.

       *       *       *       *       *

Eversti lausui ensimmäisenä julki ajatuksensa suntion kertomuksen
johdosta arvellen, että miesparan kohtalo oli aika kova.

Herrasmies-liikemies ei voinut pitää miehen kohtaloa mitenkään liian
kovana. Lain mukaan hän ei voinut vaatia mitään ja oli kohdellut
ladyä häpeällisesti. Olisi ollut toinen asia, jos hän todellakin
olisi ollut ladyn mies.

Kirjatoukka huomautti, ettei lordi Icenwaytä suinkaan voitu
syyttää luulevaiseksi, ja tähän mielipiteeseen yhtyi eräs lihava,
punakkakasvoinen herra. "Totta kyllä", sanoi hän, "että hänen
vaimonsa oli tavattoman sulkeutunut henkilö. Jos hän olisi jutellut
huolettomasti, niin hänen miehensä olisi helposti voinut käydä
luulevaiseksi, kuten oli laita sen ladyn miehen, joka asui Stapleford
Parkissa isoisäni aikaan. Mutta tässä tapauksessa oli olemassa
seikkoja, jotka saivat hänen miehensä katselemaan asioita sangen
filosofiselta kannalta."

Muutamat kuulijat uskalsivat sitä epäillä.

Punakka mies, varakas, vatsakas ja lyhytkasvuinen entinen
mallasmestari karaisi kurkkuansa, puhalsi ulos keuhkoistaan liian
ilman ja yritti todistaa väitettään oikeaksi sitä ennen pyydettyään
anteeksi, ettei hänen sankarittarellaan ollut mitään arvonimeä,
koska kertojan hyvä onni ei ollut tutustuttanut häntä moneenkaan
aatelishenkilöön. Seuraavassa on hänen kertomatyylinsä säilynyt vain
suunnilleen.



6.

SQUIRE PETRICK'IN LADY.

Esittänyt Punakka mallasmestari.


Kaikki ne, jotka vähänkin tuntevat Stapleford Parkin historiaa,
tietävät sanomattakin, että tilan omisti kahdeksannentoista
vuosisadan keskivaiheilla Timothy Petrick, mies, joka osasi paremmin
kuin kukaan muu hankkia itselleen kauniita tiluksia antamalla
lainoja kiinnityksiä vastaan. Timothy oli ammatiltaan asianajaja
ja useat aatelismiehet käyttivät häntä edustajanaan, joten hänelle
tarjoutui tilaisuus harjoittaa sitä erikoista liiketoiminnan muotoa,
joka avautui hänelle jonkinlaisen ilmestyksen tietä. Väitetään,
että eräs hänen sukulaisensa, erittäin syvämietteinen ajattelija,
joka myöhemmin ikävä kyllä ajettiin eliniäkseen maanpakoon, koska
oli tehnyt erehdyksiä erään testamentin allekirjoittamisessa, oli
perehdyttänyt hänet eräisiin lainopin osiin, joita hän päätti
käytellä omaksi hyväkseen.

Olipa miten tahansa, minulla ei ole mitään erikoista kerrottavaa
hänen varhaisemmista, toimeliaammista vuosistaan, vaan pikemmin
niistä ajoista, jolloin hän -- jo vanhana miehenä -- oli
yllämainitulla tavalla saanut haltuunsa useita suuria maatiloja,
muiden muassa Staplefordin valtaisan kartanon, jonka komeassa,
nykyjään hajoitetussa päärakennuksessa hän asusti. Sitäpaitsi hän
omisti tiluksia Marlottissa ja Sherton Abbasin tienoilla, melkein
koko Millpoolin kauppalan ja useita maatiloja lähellä Ivelliä. Minun
muistissani on nykyjään tuskin puolet hänen maaomaisuudestaan, mutta
se ei olekaan kovin tärkeätä nyt, kun mies on kuollut ja haudattu
jo monta vuotta sitten. Kerrotaan, ettei hän milloinkaan maksanut
ostamansa maatilan hintaa, ennenkuin oli omin jaloin astellut sen
koko alueen ristiin rastiin ja käännellyt maata omalla lapiollaan
saadakseen selville sen ominaisuudet. Katsoen hänen alueittensa
laajuuteen lienee siinä ollut työtä aivan riittämään asti.

Siihen aikaan, josta nyt käyn kertoilemaan, oli Timothy Petrick yli
kahdeksankymmenen ikäinen, ja hänen poikansa oli kuollut. Mutta
hänellä oli kaksi pojanpoikaa, joista toinen, vanhempi, hänen
kaimansa, oli naimisissa ja odotti piakkoin saavansa perillisen.
Juuri silloin isoisä sairastui -- hengenvaarallisesti, kuten
otaksuttiin katsoen hänen korkeaan ikäänsä. Testamentissaan
vanhus oli perustanut fideikomissin (sillä nimellä lakimiehet
luullakseni sitä nimittävät), määräten kaikki tiluksensa vanhemmalle
pojanpojalleen ja hänen miespuolisille rintaperillisilleen
tai, ellei niitä ollut olemassa, nuoremmalle pojanpojalleen ja
hänen rintaperillisilleen tai, ellei niitäkään ollut olemassa,
kaukaisemmille sukulaisille, joita ei nyt ole tarvis mainita.

Vanhuksen maatessa sairaana synnytti hänen vanhemman pojanpoikansa
vaimo, Annetta, odotetun lapsensa, joka havaittiin pojaksi.
Timothy, hänen miehensä, ei ollut laisinkaan laskeileva, vaikka
kuuluikin laskeilevaan sukuun. Hän oli päinvastoin silloin elävistä
Petrickeistä ainoa, jonka sydämessä eivät tunteet aina liikkuneet
voitonhimon uomissa, ja senvuoksi hän ei myöskään ollut mennyt hyviin
naimisiin, kuten sanotaan. Hänen vaimonsa näet kuului perheeseen,
joka ei ollut hänen omaa perhettään kummempi, koska isänsä oli
pikkukaupungin käsityöläisiä. Joka tapauksessa hän oli erittäin
kaunis nainen, ja hänen miehensä oli nähnyt hänet, kosinut häntä ja
nainut hänet kiivaan rakastumisen tilassa, varsin lyhyen tuttavuuden
jälkeen ja tuntematta hänen sydämensä tarinaa. Hän ei ollut
toistaiseksi huomannut olevan mitään syytä katua valintaansa, joten
hän kovin toivoi vaimonsa pian toipuvan.

Äiti ja lapsi voimistuivat yhä, joten ei luultu enää olevan mitään
vaaraa. Silloin tapahtui äkillinen käänne: äidin tila huononi siinä
määrin, että se pian oli kerrassaan toivoton. Huomatessaan lopun
lähestyvän hän kutsui luokseen miehensä, joka saapui viipymättä.
Saatuaan vakuuden siitä, että he olivat yksinään, pyysi vaimo
miestään pitämään lapsesta mahdollisimman hyvää huolta, olivatpa
asiat miten tahansa. Siihen Timothy tietenkin mielellään suostui.
Hieman epäröityään Annetta sanoi, ettei voinut kuolla petos
omallatunnollaan; hänellä oli tehtävänä ankara tunnustus, ennenkuin
hänen huulensa iäksi sulkeutuivat. Sitten hän mainitsi lapsen isyyttä
koskevan seikan, jonka laita ei ollut aivan niin kuin Timothy oli
otaksunut.

Vaikka Timothy Petrick oli kuumaverinen mies, ei hän kuitenkaan
yleensä ilmaissut hermostumistaan. Tänä ankarana hetkenäkin hän
käyttäytyi niin sankarillisesti kuin suinkin voi toivoa. Hänen
vaimonsa kuoli jo samana yönä. Hänen maatessaan ruumiina Timothy
riensi sairaan isoisän vuoteen ääreen ja ilmoitti hänelle, mitä
oli tapahtunut, lapsen syntymän, vaimonsa tunnustuksen ja hänen
kuolemansa, sekä vannotti vanhusta vielä yhdennellätoista hetkellä
kokoamaan voimansa ja muuttamaan testamenttinsa, jotta vieras
tungettelija syrjäytettäisiin. Vanhaa Timothyä, joka näki asiat
samassa valossa kuin hänen pojanpoikansa, ei tarvinnut yllyttää, kun
oli kysymyksessä laillisen perintöjärjestyksen ylläpitäminen. Hän
laati uuden testamentin, jossa määräsi fideikomissin vanhemmalle
Timothylle hänen eliniäkseen ja sitten testamentin päiväyksen
jälkeen mahdollisesti syntyville miespuolisille perillisille ja
heidän jälkeensä nuoremmalle pojanpojalle Edwardille ja hänen
perillisilleen. Siten joutui äskensyntynyt lapsi, joka oli ollut
monien toiveiden esineenä, perintöjärjestyksen ulkopuolelle.

Vanha kiinnitystenomistaja ei elänyt enää kauan. Järkyttävä paljastus
oli vaikuttanut häneen tuntuvasti. Hänet koottiin isäinsä tykö
niinkuin kaikkein armeliaimmat miehet sinne kootaan. Vaimonsa ja
isoisänsä hautajaisten jälkeen Timothy yritti palata entiseen
elämäänsä tuntien tyydytystä sen johdosta, että oli nopealla ja
päättävällä toiminnallaan ehkäissyt häneen kohdistuneen inhottavan
aviorikoksen seuraukset. Hän päätti mennä uusiin naimisiin, kunhan
löytäisi mieleisensä vaimon.

Mutta ihmiset eivät aina tunne itseänsä. Timothy Petrickin
katkera mieliala kehittyi vähitellen sellaiseksi naissukupuoleen
kohdistuvaksi vihaksi ja luulevaisuudeksi, ettei hän voinut enää
kosia, vaikka tutustuikin useihin viehättäviin naisiin. Hän kauhistui
ajatellessaan jälleen joutuvansa aviomiehen asemaan, epäili jokaista
hametta satimeksi ja jokaista mahdollista perillistä epätoivon
kuiluksi. "Se, mikä on tapahtunut kerran, kun kaikki näytti olevan
aivan hyvin, voi tapahtua toistekin", mietti hän mielessään. "Minä en
halua saattaa nimeäni uudelleen vaaranalaiseksi." Niinpä hän luopui
naimasuunnitelmistaan ja lakkasi kaipaamasta rintaperillistä, joka
hänen jälkeensä tulisi Staplefordin omistajaksi.

Timothy oli tuskin kertaakaan nähnyt lapsiparkaa pidettyään huolta
siitä, että hänen kasvattamistaan koskeva lupaus tuli jotenkuten
täytetyksi. Muistaessaan sattumalta lupauksensa hän loi lapseen
pikaisen silmäyksen, havaitsi hänen menestyvän hyvin, antoi joitakin
määräyksiä ja meni jälleen menojaan. Siten he elivät yhdessä pari
kolme vuotta Staplefordin kartanossa. Eräänä päivänä puistossa
käyskellessään hän huomasi unohtaneensa nuuskarasiansa penkille.
Kääntyessään sitä hakemaan hän näki poikasen seisovan penkin luona.
Lapsi oli pujahtanut hoitajaansa pakoon ja leikki rasialla huolimatta
sen aiheuttamista ankaroista aivastuksista. Paatunutta miestä alkoi
huvittaa pienokainen, joka oli kyllin itsepintainen jatkaakseen
leikkiä, vaikka seuraukset olivat verrattain epämiellyttävät. Hän
tarkasteli lapsen kasvoja keksien niistä vaimonsa piirteitä, mutta
ei omiansa, ja painui miettimään, kuinka surkuteltava lapsuus on
-- varsinkin kun ovat kysymyksessä halveksitut ja hyljätyt lapset,
joiden joukkoon hänen edessään seisova poikanenkin oli luettava.

Miten hän sittemmin yrittikin tukahduttaa heränneitä tunteitaan,
voitti inhimillinen rakkaudentarve kumminkin hänen niin sanotun
viisautensa. Hän alkoi pitää hellää huolta pikku Rupertista. Tämän
nimen oli hänelle antanut kuoleva äiti poikaa kastettaessa hänen
huoneessaan, koska peljättiin lapsenkin kohta kuolevan. Timothy
ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että nimi voi merkitä
jotakin, kunnes hän suunnilleen näihin aikoihin sai sattumalta
tietää, että nuori Christminsterin markiisi, Southwesterlandin
herttuan poika, johon Annetta oli ennen naimisiinmenoaan mieltynyt,
oli samanniminen. Muistettuaan muutamia irrallisia sanoja vaimonsa
viimeisistä lausumista hän vihdoin oivalsi hänen tarkoittaneen tätä
henkilöä antaessaan avaimen pikku Rupertin tarinaan. Timothy, joka
ei ollut onnellisimpina aikoinaankaan ollut kovin puhelias, voi nyt
istua tuntikausia vaieten lapsen seurassa. Mutta poika oli niin
liukaskielinen, ettei keskustelu milloinkaan tauonnut, vaikka Timothy
Petrickillä ei ollut mitään sanottavaa. Tällä tavoin kulutettuaan
aamupäivänsä Timothy tavallisesti lähti omaan huoneeseensa, jossa
hän käyskeli edestakaisin, kiroilla sirautteli pitkään ja hartaasti,
nimitti itseänsä naurettavimmaksi houkkioksi, mitä maa on milloinkaan
päällänsä kantanut, ja vakuutti jättävänsä nallikan oman onnensa
nojaan -- unohtaakseen kaikki vakuutuksensa jo seuraavana aamuna.
Onneksi eivät sellaiset tapaukset ole ihmisluonnolle vieraita, mutta
milloinkaan ei liene sattunut, että mies olisi pitänyt entistä
minäänsä pilkkanaan siinä määrin kuin tässä tapauksessa.

Pojan kasvaessa Timothy kiintyi häneen yhä enemmän, kunnes Rupert
oli hänen elämänsä melkeinpä ainoana sisältönä ja tarkoitusperänä.
Timothy Petrickissä piili sentään sen verran suvun ylpeyttä, että
hän tunsi hieman kademieltä, kun hänen veljensä Edward vähän
myöhemmin sai myöntävän vastauksen jalosukuiselta neidiltä Harriet
Mountclereiltä, samannimisen varakreivin tyttäreltä. Mutta kun hän
sittemmin mainitsemallani tavalla oli keksinyt Rupert-poikasen
juontavan sukujuurensa vieläkin ylhäisemmistä yhteiskunnan
kerrostumista, hävisivät nuo kateudentunteet kerrassaan. Mitä
enemmän hän veljensä aristokraattisen avioliiton jälkeen harkitsi
asiaa, sitä tyytyväisemmäksi hän kävi. Hänen vaimovainajansa ilmeni
leppoisemmassa valaistuksessa, kun Timothy ajatteli, kuinka hyvä maku
hänellä, yksinkertaisella keskiluokan naisella, ilmeisesti oli ollut.
Se tietoisuus, että poika olemuksellaan -- joskaan ei nimellään --
edusti erästä Englannin hienointa sukua, oikeutti lopulta hänen
kiintymyksensä lapseen.

"Hän oli sittenkin hienovaistoinen nainen", mietti hän ylpeästi
mielessään. "Hän valitsi herttuan arvonimen lähimmän perijän --
mikä oivallinen tempaus! Ja vaikka mies olisi ollut yhtä alhaista
syntyperää kuin minä, ei vainaja sittenkään olisi ansainnut sitä
kovaa kohtelua, joka on minun taholtani tullut hänen ja lapsen
osaksi. Kuinka sitten nyt, kun oli käynyt ilmi, että niin huono maku
oli ollut kaukana hänen sielustaan! Annetta rakasti aatelismiestä ja
minun poikani on jalosukuinen minusta huolimatta!"

Mielenmuutoksen seuraukset alkoivat pian ilmetä. "Sen sijaan, että
estin poikaa perimästä tilaani", mietiskeli Timothy, "olisi minun
pitänyt iloita hänestä! Hän on ainakin isän puolelta mitä puhtainta
rotua, jota vastoin hän asiain luonnollisen järjestyksen mukaan olisi
ollut aateliton ytimiään myöten."

Mitä puutoksia Timothy Petrickissä lieneekään ollut, varmaa on, että
hän uskoi lujasti kuninkaallisten ja muiden ylhäisten henkilöiden
jumalalliseen etevämmyyteen. Ja mitä enemmän hän tarkasteli asiaa
tältä näkökannalta, sitä enemmän häntä miellytti se ajatus, että
hänen vaimoraukkansa oli parantanut Petrickien rotua. Hän ajatteli,
millaisia rumia, laiskoja, juoppoja heittiöitä useat hänen omat
sukulaisensa olivat olleet -- ne kurjat kirjurit, koronkiskurit ja
panttilainaajat, joita hänen esi-isiensä joukossa oli -- ja mietti
sitä mahdollisuutta, että jokin heidän kehnoista ominaisuuksistaan
olisi voinut mennä perintönä hänen omalle lapselleen, joka olisi
tuottanut hänelle surua vanhoilla päivillä, harmentanut hänen
tukkansa, hakannut metsän paljaaksi ja Jumala tiesi mitä kaikkea,
ellei hän olisi taitavan puutarhurin tapaan pitänyt huolta
oksastamisesta siten jalostaen rotua. Lopulta alkoi kunnon Timothy
aamuin illoin langeta polvilleen kiittääkseen Jumalaa siitä,
ettei hänellä ollut näissä asioissa niin ahtaat mielipiteet kuin
tavallisilla alhaissyntyisillä isillä yleensä.

Timothyn poveen pesiytynyt tyydytys sai ravintoa Petrick-suvun
ominaisesta luonnonlaadusta. Petrickit näet olivat aina jumaloineet
aatelisia ja samalla heitä nylkeneet. Kelpo Izaak Waltonin
suhtautuminen kaloihin muistutti suuressa määrin vanhan Timothy
Petrickin ja lievemmässä määrin hänen jälkeläistensä suhtautumista
aatelisiin tilanomistajiin. On vaikea ymmärtää, kuinka voi samalla
kertaa rakastaa ja kiduttaa toista, mutta varsin helppo on siten
menetellä, kuten nämäkin tapaukset osoittavat.

Kun siis Timothyn veli Edward erään kerran viittaili siihen suuntaan,
että Timothyn poika oli kyllä hyvä, mutta että hänen taustanaan oli
vain kauppapuoteja ja virastoja, jotavastoin hänen omat lapsensa --
mikäli niitä ilmaantuisi -- olivat aivan toista maata, koska heillä
oli äitinänsä, jalosukuinen Harriet, tunsi Timothy riemunsykähdyksen
rinnassaan, kun ajatteli, miten helppoa hänen olisi kumota tuo väite,
jos haluaisi.

Niin mielenkiintoiseksi kävi poika hänelle tässä uudessa
valaistuksessa, että hän alkoi tutkia kuuluisain aatelissukujen
vanhoja perhekronikoita -- esimerkiksi Southwesterlandin herttuain
historiaa -- autuaan Kaarle kuninkaan ajoista aina omaan aikaansa
asti. Hän painoi muistiinsa heidän osakseen tulleet kuninkaalliset
lahjat ja läänitykset, omaisuudensiirrot, naimaliitot, viljelykset
ja rakennukset. Erikoisen hartaasti hän tutki heidän valtiollisia
ja sotilaallisia saavutuksiaan, jotka olivat melkoiset, sekä
heidän kirjallisuuden ja taiteen aloilla suorittamaansa toimintaa,
joka sekään ei ollut vähäksi arvattava. Hän tutki mainitun suvun
muotokuvakokoelmaa ja ryhtyi sitten kiteytymistä tarkkaavan kemistin
tavoin erittelemään nuoren Rupertin kasvoja keksiäkseen niistä ne
historialliset viivat ja vivahteet, jotka maalaajat Van Dyke ja Lely
ovat kankaalle ikuistaneet.

Kun poika ehti lapsuuden viehättävimpään kauteen, jolloin hänen
naurunsa kaikui kautta Staplefordin kartanon, ei Timothy Petrickin
omantunnonsoimauksilla ollut enää rajoja. Koko maailmassa ei ollut
ketään, jolle hän olisi luovuttanut maatilansa niin mielellään kuin
omalle Rupertilleen. Ja nyt piti pojan jäädä vaille perintöä hänen,
Timothyn, järjettömän hankkeen takia. Koska hän ei aikonut mennä
uusiin naimisiin, oli maatilojen määrä joutua hänen veljelleen ja
veljenpojilleen, jotka eivät merkinneet hänelle mitään ja joiden
kehuttu polveutuminen äidin puolelta oli vähäarvoinen seikka
verrattuna Rupertin sukujuureen.

Kunpa hän olisi jättänyt isoisän ensimmäisen testamentin koskematta!

Hänen ajatuksensa askartelivat lakkaamatta testamenteissa,
jotka molemmat olivat vielä olemassa ja joista aikaisempi oli
hänen hallussaan. Joka yö kuulivat palvelijat makuulle mentyään
varmuuslukon napsahduksen: Timothy otti esille ensimmäisen
testamentin, tarkasteli sitä ja olisi toivonut sen olevan
jälkimmäisen ja ainoan pätevän.

Vihdoin tapahtui ratkaisu. Vietettyään eräänä iltana monta hupaista
tuntia pojan seurassa ei Timothy enää jaksanut sietää sitä ajatusta,
että hänen rakas Rupertinsa joutuisi syrjäytetyksi. Hän ryhtyi
rikokselliseen tekoon: muutti aikaisemman testamentin päiväyksen,
jotta näytti siltä kuin se olisi laadittu myöhemmin kuin toinen.
Sitten hän julkeasti väitti ensimmäistä testamenttia myöhemmin
laadituksi.

Hänen veljensä Edward myöntyi, koska asia näytti eittämättömältä,
vieläpä siten paljoa uskottavammaltakin, sillä hän oli monien
muiden tavoin kovin kummastellut myöhemmän testamentin rajoittavia
määräyksiä, joiden aihetta hän ei aavistanutkaan. Veljensä Timothyn
kanssa hän julistutti ensimmäisen, jo vahvistetun testamentin
mitättömäksi, ja sitten menivät asiat jälleen tavallista menoansa,
koska uusimman testamentin eriävät määräykset koskivat tulevaisuutta.

Vuodet vierivät. Rupertin kasvoissa ei voinut nähdä jälkeäkään niistä
kärsimättömästi odotetuista historiallisista piirteistä, joiden
piti ilmaista herttuallisen suvun poliittisia kykyjä. Sattuipa
sitten, että Timothy Petrick tutustui erääseen arvossapidettyyn
budmouthilaiseen lääkäriin, joka oli useiden vuosien kuluessa ollut
mrs Petrickin perheen neuvonantaja ja ystävä. Annettan mentyä
naimisiin ja muutettua Staplefordiin hän ei ollut enää useinkaan
tavannut tuttavaansa, koska Annetta luonnollisesti turvautui
lähistöllä asuvaan Petrickien perhelääkäriin. Timothy hämmästyi
sitä tietojen runsautta, joka Budmouthin lääkärin puheessa ilmeni.
Tuttavuuden kypsyttyä ystävyydeksi lääkäri viittaili eräänlaisiin
hallusinatioihin, joita oli sattunut Annettan äidille ja isoäidille
ja jotka tekivät heidät kykenemättömiksi erottamaan unta ja totta
toisistaan. Hän tiedusteli Timothyltä hienotunteisesti, oliko hän
havainnut vaimossaan mitään sentapaista, sillä hän, lääkäri, oli
luullut huomanneensa hänessä taipumusta samaan omituisuuteen, kun
oli hoitanut häntä hänen tyttöaikanaan. Asia selkeni selkenemistään,
kunnes Timothy Petrick oli vakuutettu siitä, että Annettan tunnustus
johtui itsepetoksesta.

"Miksi näytätte niin masentuneelta?" kysyi tohtori kesken kaiken.

"Se tuli hieman odottamatta. Mutta tuntuu perin uskottavalta",
huokasi Timothy.

Hän ei kumminkaan vielä voinut oikein uskoa, että se oli mahdollista,
ja koska hän katsoi olevan viisainta olla vilpitön, kertoi hän
tohtorille kaikki, mitä ei siihen saakka ollut ilmaissut kenellekään
ihmiselle. Kuolevasta isoisästä hän sentään ei hiiskunut sanaakaan.
Hänen ihmeekseen tohtori selitti odottaneensa Annettassa ilmenevän
juuri senlaatuista luulottelua. Petrick jatkoi tutkimuksiaan
toisaallakin ja johtui pian päättelemään, ettei hänen vaimoparkansa
vakuutteluissa voinut olla mitään perää. Se nuori markiisi, johon
Annetta oli ollut ihastunut -- erittäin siveä ja puhdassydäminen
ylimys -- oli matkustanut ulkomaille vuotta aikaisemmin kuin Annetta
meni naimisiin ja oli palannut vasta hänen kuoltuaan. Nuoren tytön
rakkaus oli ollut pelkkä unelma -- eikä mitään muuta.

Kun Timothy palasi kotiin ja poika juoksi häntä vastaan, valtasi
hänet omituinen, vieno tyytymättömyys. Hänen nimensä ja tilustensa
perijän suonissa virtasi sittenkin vain plebeijistä verta; hän siis
ei saanutkaan aatelista jälkeläistä! Rupert tosin oli hänen poikansa,
mutta se kunnian ja maineen hohde, jonka hän luuli periytyvän pojalle
aikakausien takaa ja joka himmensi hänen veljensä lasten ylhäisyyden,
oli iäksi väistynyt hänen päälaeltaan. Hän ei voinut enää lukea
historiaa pojan kasvoista eikä vuosisataista valtiasmieltä hänen
katseestaan.

Siitä lähtien hän alkoi kohdella poikaansa yhä kylmemmin. Katkerin
sydämin hän havaitsi, miten Petrickien luonteenomaiset piirteet
yhä selvemmin ilmenivät hänen kasvoissaan. Sen hienon, ohuen nenän
sijaan, joka oli Southwestlandin herttuain tyypillinen tuntomerkki,
alkoivat isoisä Timothyn leveät sieraimet ja painunut nenänvarsi
voittaa alaa pojan kasvoissa. Harmaansiniset silmät, joiden ilme
rupesi vähitellen yhä suuremmassa määrin muistuttamaan erästä
tavattoman epämiellyttävää serkkua, eivät ennustaneet minkään etevän
valtiomiessarjan syntymistä, ja niiden suupielten asemesta, jotka
olivat ihastuttaneet kuulijoita parlamentissa, kasvoivat esiin paksut
huulet, jotka johtivat vastustamattomasti ajatukset testamenttia
korjanneeseen ja eliniäksi maasta karkoitettuun setämieheen.

Mikä surkeus, että Timothy itse oli tehnyt saman synnin pojan
hyväksi, joka hiuskarvalleen muistutti tuota kurjaa setää! Yksin
pojan ristimänimikin oli petosta ja pilaa, sillä se viittasi
perinnäiseen voimaan ja loistaviin lahjoihin, joita varmaan ei
milloinkaan tulisi hänen osakseen. Olihan Timothyllä sentään
lohdutuksenaan se, että lapsi oli hänen oma poikansa, mutta
sittenkään hän ei voinut pidättyä huokaamasta: "Miksi ei poika voi
olla minun ja samalla jonkun muun?"

Markiisi kävi vähän myöhemmin Staplefordin lähistöllä, joten Timothy
Petrick sai tilaisuuden ihastella hänen jaloa hahmoaan. Timothyn
ollessa seuraavana päivänä työhuoneessaan, naputti joku oveen.

"Kuka siellä?"

"Rupert."

"Minä annan sinulle Rupertia, sinä junkkari! Pelkkä tavallinen
Petrick, eikä muuta!" murahti isä. "Miksi ei äänesi ole sellainen
kuin markiisin, jonka näin eilen?" sanoi hän pojan tultua sisään.
"Miksi et ole hänen näköisensä, miksi et näytä sellaiselta kuin
olisit vuosisatoja tottunut käskemään?"

"Miksi en? Kuinka voit niin ajatellakaan, isä; enhän minä ole hänen
sukujaan?"

"Etpä et! Mutta sinun pitäisi olla", napisi hänen isänsä.

       *       *       *       *       *

Kertojan vaiettua huudahtivat tohtori, eversti, historioitsija,
keikari ja useat muut, että he tieteellisen seuran jäseninä halusivat
kuulla juuri tällaisia hienoja ja opettavia sielutieteellisiä
tutkielmia (sielutieteen ollessa yleensäkin korkeassa kurssissa) ja
kysyivät, eikö herra mallasmestari voisi kertoa jostakin toisesta
samanlaatuisesta mielenharhasta.

Mallasmestari pudisti päätään ja pelkäsi olevansa liian hienostumaton
uskaltaakseen ryhtyä kertomaan toista tarinaa, joka moraaliselta
sävyltään kenties ei seuraa tyydyttäisi. Senvuoksi hän mieluummin
antoi sananvuoron paremmalle kertojalle.

Eversti oli vaipunut mietteisiinsä. Totta kyllä, huomautti hän,
että naisen vaistomainen ja uneksiva luonnonlaatu synnyttää sekavia
mielikuvia, jotka usein voivat johtaa omituisille urille terveen
järjen taas temmatessa niiltä takaisin -- joten toisinaan saattaa
koitua perin naurettava tulos. Tapaukset, jotka ovat ajaneet naista
johonkin määrättyyn suuntaan, voivat pakottaa häntä kulkemaan samaa
latua, kunnes hän vihdoin äkkiä vierähtää takaisin lähtökohtaansa.

Varapuheenjohtaja nauroi ja taputti käsiään huomauttaen, että
väitteen takana piili tarina, ellei hän aivan pahoin erehtynyt.

Eversti suori kasvoilleen hyvän kertomailmeen ja aloitti ilman
enempiä esipuheita.



7.

ANNA, LADY BAXBY.

Esittänyt Eversti.


Se tapahtui suuren kansalaissodan eli -- käyttääkseni uskollisena
alamaisena mieluummin Clarendonin antamaa nimitystä -- suuren kapinan
aikana. Se tapahtui, kuten sanottu, tuona onnettomana historiallisena
ajankohtana, jolloin parlamentin joukot leiriytyivät Sherton Castlen
edustalle: kahdeksattatuhatta miestä jalkaväkeä ja neljä tykkiä.
Kuten kaikki tiedämme, omisti linnan siihen aikaan eräs Severnin
kreivi, ja eräs jalosukuinen markiisi, joka komensi kuninkaan
joukkoja siinä osassa maata, oli majoitettu linnaan suojelemaan
kreiviä. Kreivi itse ja hänen vanhin poikansa, lordi Baxby, olivat
kotoa poissa värväämässä joukkoja kuninkaalle. Piirittäjien saapuessa
oli linnassa hänen kaunis miniänsä, lady Baxby palvelijattarineen
sekä joukko hänen miehensä ystäviä ja läheisiä sukulaisia. Puolustus
oli niin hyvä ja harkittu, ettei heidän katsottu olevan varsinaisessa
vaarassa.

Parlamentin joukkojakin johti jalosukuinen mies -- sodan tässä
vaiheessa eivät kaikki aateliset vielä olleet kuninkaan puolella
-- ja oli helppo huomata, että hän näytti sangen murheelliselta
ja masentuneelta sekä yöllä linnaa lähetessään että aamulla
tiedusteluretkien aikana. Seikka oli se, että linna, jonka
valloittamisen kohtalon omituinen oikku jätti hänen tehtäväkseen,
oli hänen oman sisarensa koti, sisaren, jota hän oli hellästi
rakastanut ja jota kohtaan hän yhä vielä tunsi harrasta kiintymystä
huolimatta hänen puolisonsa vihamielisyyden aiheuttamasta suhteen
kylmenemisestä. Hän uskoi, että sisarkin, tuosta onnettomasta
erimielisyydestä huolimatta, yhä hänestä piti.

Ne, jotka eivät tunteneet hänen perheensä historiaa, eivät voineet
ymmärtää, miksi hän epäröi, kun oli suunnattava tykit linnan muureja
kohti. Hän pysytteli linnan pohjoispuolella (jota vielä tänä
päivänäkin mainitaan hänen nimellään tämän leiriytymisen muistoksi),
kunnes hänen mieleensä johtui, että hän voi lähettää sisarelleen
Annalle kirjeen, jossa vakavasti kehoitti häntä, mikäli henki oli
hänelle rakas, pujahtamaan pois linnasta eteläpuolella olevasta
pienestä portista paetakseen sitä tietä muutamain ystäväin luo.

Suureksi hämmästyksekseen hän pian senjälkeen näki naishenkilön
ratsastavan linnasta yhden ainoan seuralaisen saattamana. Hän
ratsasti suoraan kohti rinnettä, missä piiritysjoukot ja teltat
sijaitsivat. Vasta kun ratsastajatar ehti aivan lähelle, tunsi
päällikkö hänet sisarekseen Annaksi ja säikähti kovin ajatellessaan,
kuinka vaarallista oli tuolla tavoin ratsastaa hänen joukkojensa
editse ollenkaan tuntematta niiden aikeita, koska ensimmäinen
laukaus olisi voinut pamahtaa milloin tahansa hänen turmiokseen.
Anna astui maahan, ennenkuin oli ehtinyt ihan veljensä luo, ja
viimeksimainittu näki, että hänen tutut kasvonsa olivat kalpeat,
mutta ei ollenkaan itkettyneet, kuten nuoruusiällä olisi ollut laita.
Jos meidän päiviimme saakka säilyneitä huhuja voi uskoa, oli veljen
mielenkuohu paljon suurempi kuin sisaren. Hän vei Annan telttaansa,
pois ympärilläseisojien näkyvistä, sillä vaikka monet hänen soturinsa
olivatkin kunniallisia ja vakaita miehiä, ei hän kumminkaan voinut
sietää, että rakas lapsuudentoveri joutui suruissaan uteliaiden
katseiden esineeksi.

Kun he olivat teltassa kahden kesken, sulki veli syliinsä sisaren,
jonka hän oli viimeksi nähnyt sodan alkaessa, jolloin lankomies ja
hän olivat yhdessä tuominneet kuninkaan omavaltaisen menettelyn
aavistamatta että joutuisivat vielä toistensa vihollisiksi. Sisaren
kerrotaan käyttäytyneen hillitymmin ja alkaneen ensimmäisenä puhua
johdonmukaisesti.

"William", virkkoi hän, "minä olen tullut sinun luoksesi, mutta en,
kuten luulet, pelastaakseni itseni. Miksi, voi miksi sinä yhä tuotat
meille surua kannattamalla väärää asiaa?"

"Älä sano niin", vastasi veli. "Jos totuus piilee lähteen pohjalla,
niin miksi otaksut oikeuden viihtyvän ylhäisillä paikoilla? Minä
puolustan oikeutta, maksoi mitä maksoi. Luovuta linna, Anna; sinä
olet sisareni, pakene ja pelasta henkesi!"

"En milloinkaan!" vastasi hän. "Aiotko todellakin panna täytäntöön
suunnitelmasi ja jaoittaa linnan maan tasalle?"

"Epäilemättä tulen sen tekemään. Mitäpä muuta tekemistä luulet näillä
joukoilla olevan?"

"Niinpä löydät sisaresi ruumiin valloittamistasi raunioista!" virkkoi
sisar. Lisäämättä sanaakaan hän käänsi veljelleen selkänsä ja lähti
pois.

"Anna -- jää luokseni!" kehoitti veli. "Veri on vettä sakeampaa, ja
eihän teillä, miehelläsi ja sinulla, ole enää mitään yhteistä."

Sisar vain pudisti päätänsä tahtomatta häntä kuunnella. Sitten
hän riensi ulos, nousi satulaan ja palasi linnaan samoinkuin oli
sieltä tullut. Kuinka monta kertaa olenkaan kuvaillut mieleeni tämän
kohtauksen ratsastaessani koirineni saman kentän poikki!

Sisar ratsasti yli kentän ja välillä olevan alueen painuen pian
vallinsarven taakse. Veli, joka ei enää nähnyt edes hänen hevosensa
valkoista häntää, alkoi tuntea sisarensa vuoksi entistä ankarampaa
pelontuskaa. Hän moitti itseään, ettei ollut pidättänyt sisarta
väkisin luonaan, mietti miettimistään hänen sanojaan kysyen
itseltään, eikö sisar ollut vakaumusta arvokkaampi ja eikö olisi
ollut luonnollisempaa pysyä hänen kohtalotoverinaan.

Piirittäjäin vitkastelun sanotaan johtuneen yksinomaan päällikön
epäröinnistä. Hän jäi linnan edustalle, yritti suorittaa joitakin
sotaliikkeitä ja hieroi sopimusta linnan päällikön kanssa, jolla
oli melkoista vähempi määrä väkeä käytettävänään. Hänen mieleensä
ei johtunut, että nuori lady Baxby, hänen sisarensa, oli jokseenkin
samanlaisessa mielentilassa. Veljen tuttu ääni ja silmät, jotka
olivat väsyneet ja kiusaantuneet sotilaselämästä ja tämän onnettoman
kahakan aiheuttamista suruista, nousivat iltapäivän kuluessa alinomaa
hänen näkyviinsä. Ja päivän kalvetessa illaksi hän muuttui yhä
suopeamielisemmäksi parlamenttia kohtaan, vaikka ainoina perusteluina
olivat perhesiteet.

Hänen miehensä, kenraali, lordi Baxby oli matkoilla maan itäosassa,
mutta odotettiin kaiken päivää palaavaksi, sillä oli lähetetty
sananviejä ilmoittamaan hänelle mitä kotona oli tapahtunut. Hän
saapuikin vihdoin illan suussa tuoden mukanaan odottamattoman
paljon apuväkeä. Hänen veljensä vetäytyi silloin eräälle Ivellin
luona sijaitsevalle kukkulalle, neljän viiden peninkulman päähän,
suodakseen miehistölleen ja itselleen hieman lepoa. Lordi Baxby
sijoitti sill'aikaa joukkonsa, niin ettei vaara enää ollut mitenkään
uhkaava. Näihin aikoihin oli lady Baxby parlamenttia kohtaan
suopeampi kuin koskaan ennen, ja veljen kuva hänen mielessään
tuntui moittivan häntä sydämettömyydestä. Kun lordi Baxby astui
hänen huoneeseensa punakkana, meluten ja täynnä toivoa, otti lady
hänet vastaan sangen laimeasti. Ja kun lordi tuli hänen veljensä
peräytymisestä puhuessaan maininneeksi muutamia halventavia sanoja,
joihin näytti sisältyvän loukkaavaa rohkeuden epäilemistä, niin hän
vastasi loukkaantuneena, että lordi Baxby itse oli aluksi vastustanut
hovipuoluetta ja että olisi ollut hänelle suuremmaksi kunniaksi,
jos hän olisi edelleenkin pysynyt mielipiteessään eikä olisi
ryhtynyt kannattamaan kuninkaan valheellista politiikkaa (kuten hän
sitä nimitti) kurjan lojaalisuusperiaatteen vuoksi, joka oli vain
tyhjä lauseparsi, kun kuningas ja kansa eivät olleet yksimieliset.
Erimielisyys kävi yhä jyrkemmäksi muuttuen piankin ankaraksi
riidaksi, koska molemmat olivat sangen kuumaveriset. Lordi Baxby
oli väsynyt pitkästä marssista ja kestämistään mielenliikutuksista,
joten hän lähti varhain levolle. Hänen vaimonsa seurasi häntä tuntia
myöhemmin. Lordi Baxby lepäsi sikeässä unessa, mutta lady ei mennyt
sänkyyn, vaan istui mietteissään ikkunan ääressä, kohottaen silloin
tällöin verhoja nähdäkseen ympäristön kukkulat.

Hiljaisuuden vallitessa, vahtisotilaitten askelten etääntyessä, hän
saattoi kuulla heikkojen äänten kantautuvan kaukaisilta kukkuloilta,
joille hänen veljensä sotilaat tuskin olivat ehtineet leiriytyä
illalla suorittamansa peräytymisen jälkeen. Syksyn ensimmäinen halla
oli koskettanut ruohoa ja rutistanut köynnöskasvien hennot lehdet,
ja lady Baxby oli näkevinään Williamin makaamassa kylmällä kentällä,
ponnistuksistaan uupuneena. Kyyneleet virtasivat hänen silmistään,
kun hän muisti miehensä soimanneen veljeä pelkuriksi, vaikka lordi
William oli menneinä vuosina riittävän selvästi osoittanut mihin
kykeni ja mitä uskalsi.

Mukavassa vuoteessaan makaavan lordi Baxbyn syvä ja levollinen
hengitys suututti ladyä ja sai hänet tekemään ratkaisevan päätöksen.
Hän sytytti äkkiä kynttilän ja kirjoitti paperilapulle seuraavat
sanat:

_"Veri on vettä sakeampaa, rakas William -- minä tulen!"_ Tämä kirje
kädessään hän lähti portaita alas. Mutta lähemmin asiaa harkittuaan
hän palasi makuuhuoneeseen, puki ylleen miehensä hatun ja viitan
-- ei kumminkaan hänen tavallisesti käyttämäänsä -- jottei häntä
sattumalta tavattaessa luultaisi palvelijattarien sulhaseksi. Siten
varustautuneena hän laskeutui portaita, jotka johtivat pengermälle
talon länsipuolella, jossa ilmansuunnassa hänen veljensä joukot
olivat. Hän ajatteli vahdin huomaamatta hiipiä talliin, missä hän
aikoi herättää jonkun rengin lähettääkseen hänet ennakolta viemään
veljelle sanan, että hän oli tulossa liittämään kohtalonsa hänen
kohtaloonsa.

Hän seisoi vielä seinän varjossa läntisellä pengermällä odottaen
vahdin poistumista, kun hänelle äkkiä huudettiin toiselta puolen:

"Täällä minä olen!"

Ääni oli naisen. Lady Baxby ei vastannut, vaan painautui vaieten
seinää vasten.

"Mylord Baxby", jatkoi ääni, jonka ääntämisen nojalla voi päättää
kuuluvan jollekin läheisestä Shertonin pikku kaupungista kotoisin
olevalle tytölle. "Minä olen väsynyt odottamaan, rakas lordi Baxby!
Pelkäsin jo ettette tulisikaan!"

"Kuinka heilakka onkaan häneen rakastunut!" mietti hän mielessään
kuultuaan äänen, joka kaikui valittavan hellänä kuin kujertavan
linnun ääni. Silmänräpäyksessä muuttui velvollisuutensa unohtanut
karkulainen vaimoksi, joka oli täysin tietoinen oikeuksistaan ja
osasi pitää niistä huolta.

"Hiljaa", sanoi hän.

"Mylord", jatkoi tyttö, "te käskitte minun tulla kello kymmenen ja
nyt on kello pian kaksitoista. Kuinka voitte antaa minun odottaa niin
kauan, jos todellakin rakastatte minua, kuten sanoitte? Minä olisin
pitänyt entisen, parlamentin jo ukkoihin kuuluvan rakastajani, ellei
teitä olisi ollut, rakas lordi Baxby!"

Epäilemättä luuli tuo kevytmielinen lunttu lady Baxbyä hänen
miehekseen. Siinäpä sievä petosjuttu! Viekkaita juonia ja
uskottomuutta! Pieni soma kohtaussuunnitelma, jonka hän sai
sattumalta tietää! Hänen miehensä, jota hän tähän hetkeen saakka oli
pitänyt uskollisista uskollisimpana -- kuinka hän saattoikaan!

Lady Baxby vetäytyi nopeasti torninportaitten ovelle, nousi pari
kierrosta korkeammalle, kunnes tuli ampumaluukulle. "Minä en tule!
Minä, lordi Baxby, halveksin sinua ja koko sinun kevytkenkäistä
joukkoasi!" kähisi hän aukosta. Sitten hän hiipi takaisin
makuuhuoneeseen yhtä järkkymättömänä kuningasmielisenä kuin kuka muu
linnassa olija tahansa.

Hänen miehensä nukkui yhä väsyneen ja ravitun, joskaan ei vanhurskaan
unta. Lady Baxby riisuutui nopeasti omin neuvoin -- sillä hänen
kamarineitinsä oli otaksunut hänen menneen jo aikoja sitten levolle.
Ennen makuullemenoa hän lukitsi äänettömästi oven ja pisti avaimen
pieluksen alle. Sitäpaitsi hän irroitti kureliivinsä nauhan, hiipi
varovasti miehensä luo ja solmi nauhan lujasti hänen tukkaansa;
toisen pään hän sitoi sängynpatsaaseen. Väsynyt kun oli, pelkäsi Lady
Baxby nukkuvansa liian sikeästi. Jos hänen miehensä heräisi, olisi
tuo hienona vihjauksena, että hän oli saanut tietää kaikki.

Väitetään vielä, että tämä suloinen nainen suuremmaksi varmuudeksi
piti koko yön miehensä kättä kiinteästi kädessään. Mutta se on akkain
juorua, jota ei ole mitenkään voitu vahvistaa todeksi. Samaten
on jäänyt pelkkäin otaksumain varaan, mitä lordi Baxby mietti ja
sanoi, kun hän seuraavana aamuna herätessään havaitsi olevansa niin
omituisesti liekaan pantuna, mutta meillä ei ole mitään syytä otaksua
hänen vihansa olleen ylen suuren. Mitä tulee hänen syyllisyytensä
määrään tässä salaisessa lemmenseikassa, oli asianlaita tämä:
pysähtyessään samana päivänä eräässä tienristeyksessä lähellä
Shertonia, oli hän huvitellut mielistelemällä erästä kaunista nuorta
naista, joka ei ollut laisinkaan ynseä hänen kohteliaisuuksilleen,
ja oli kehoittanut häntä saapumaan linnan pengermälle pimeän tultua.
Tämän kehoituksen hän oli kotiin tultuaan kokonaan unohtanut.

Mikäli tiedetään ei lordi ja lady Baxbyn kesken tämän jälkeen
sattunut kovinkaan usein riitoja, vaikka miehen käytös seuraavina
aikoina toisinaan olikin varsin eriskummallinen, kunnes hänen
valtiollinen uransa päättyi pitkäaikaiseen maanpakoon. Linnan
todellinen piiritys tapahtui vasta pari kolme vuotta myöhemmin,
jolloin lady Baxby ja kaikki muut naiset, kuvernöörin puolisoa
lukuunottamatta, oli viety turvalliseen paikkaan. Tämä muistettava,
viisitoista päivää kestänyt piiritys, jota johti Fairfax ja jonka
tuloksena oli linnan antautuminen parlamentinjoukoille, kuuluu
historiaan, joten minun on turha ryhtyä sitä tässä kertomaan.

       *       *       *       *       *

Seuran jäsenten lakattua nauramasta kääntyi hyvän perheen mies
everstin puoleen selittäen tarinan uskollisesti kuvailleen erästä
historiallista tapahtumaa, jonka hän hyvin tunsi, koska hänen oman
sukunsa jäseniä oli ollut mainitussa kahakassa mukana. Hän kysyi,
oliko eversti kuullut yhtä todenperäistä, joskaan ei niin sotaista
kertomusta lady Penelopesta, joka eli samalla vuosisadalla ja tuskin
kahdenkymmenen peninkulman päässä mainitusta paikasta.

Eversti ei ollut kuullut eikä kukaan muukaan,
paikallishistorioitsijaa lukuunottamatta. Niinpä kehoitettiin kysyjää
heti aloittamaan esityksensä.



8.

LADY PENELOPE.

Esittänyt Mies hyvästä perheestä.


Kun matkustaa Casterbridge'istä Ivellin kaupunkiin, näkee tien
oikealla puolella muurivihreän peittämän linnamaisen herraskartanon.
Vaikka rakennus on verraten hyvin säilynyt, ovat sen alkuperäiset,
valtavat mittasuhteet kuitenkin melkoisesti supistuneet. Sitäpaitsi
se on, rakennusta välittömästi ympäröivää suhteellisen pientä
puistoaluetta lukuunottamatta, eristetty niistä muhkeista tiluksista,
jotka aikaisemmin kuuluivat sen omistajalle. Kartanossa näet asusti
ennen muinoin Drenghardien eli Drenkhardien vanha aatelissuku,
jonka miespuolinen haara on nykyjään sammunut ja jonka nimi seudun
paikalliskronikkain mukaan merkitsee _Strenuus Miles, vel Potator_.
Muutamiin suvun jäseniin jälkimmäinen mainesana ei ollenkaan sopinut;
kuten tiedämme, oli eräs heistä kaksintaistelussa tämän seikan
vuoksi. Nyt emme kumminkaan puhu siitä.

Kuningas Jaakko ensimmäisen hallituksen alkupuolella oli nuori
jalosyntyinen ja erinomaisen kaunis nainen vierailemassa muutamien
sukulaisten luona, jotka asuivat lähellä Drenghardin kartanoa. Hän
oli mitä hienointa sukuperää; ah, sellaista verta kuin hänen lienee
nykyjään tuskin olemassa! Hän ei ollut kovin rikas, mutta hänen
sanottiin saavan riittävät myötäjäiset, ja hän oli niin kaunis ja
hänen käytöstapansa niin hurmaava, että kosijoita ilmestyi kuin
sieniä sateella, missä hän vain näyttäytyikään. Hänen äidilleen
kreivittärelle, ainoalle likisukulaiselle, tämä seikka aiheutti
melkoista huolta. Näiden kosijain joukossa oli kolme, joita eivät
tyttären nuoruutta koskevat äidin valitukset eikä neitosen pilkanteko
kyennyt lannistamaan, nimittäin sir Johan Gale, sir William Hervy ja
tunnettu sir George Drenghard, mainitsemani Drenghard-suvun jäsen.
He olivat, kumma kyllä, kaikin yhtä arvokkaat. Senvuoksi pelkäsi
jokainen toisten voittavan hänen suosionsa, ja moninaiset olivat ne
tekosyyt, joiden nojalla he yrittivät häntä tavata. Koska he eivät
tyytyneet kaikkien ajateltavissa olevien aiheiden nojalla käymään
sen sukulaisen luona, jonka kodissa hän vieraili, pidättivät he
häntä hänen kävellessään ja ratsastaessaan ja jos joku heistä sattui
yllättämään toisen yrittämässä osoittaa hänelle liian ilmeistä
huomaavaisuutta, johti odottamaton tapaaminen usein kiivaaseen
toraan. Silloin kävivät molemmat ihailijat niin kiihkeiksi, että
neitonen tuskin tunsi olevansa turvassa heidän läheisyydessään. Hän
oli kuitenkin reipas ja urhea nainen, jota ei ollut niinkään helppo
säikyttää; hänen luonnonlaatuunsa kuului terhakka uskaliaisuus, joka
vivahti veikistelyyn.

Eräässä näistä kohtauksista, joka tapahtui hänen sukulaisensa
puutarhassa ja muodostui niin kiivaaksi, että uhkasi päättyä
kaksintaisteluun, katsoi hän olevan välttämätöntä puuttua asiaan.
Ylväästi kääntyen kiistailevan parin puoleen hän julisti, että se,
joka tästä lähtien rikkoo rauhan, ei saa enää lähestyä häntä, olipa
riidan aihe mikä tahansa. Siten hän toivoi voivansa täydellisesti
ehkäistä näiden kohtausten uudistumisen tekemällä riidan rakentamisen
sen esineestä karkoittavaksi esteeksi.

Molempain aatelismiesten näyttäessä saamansa läksytyksen jälkeen
vielä perin noloilta ilmestyi paikalle kolmas, joka hänkään ei
koskaan ollut kaukana. Neitonen lausui hänelle saman varoituksen.
Nähdessään kuinka voimakkaasti hänen päättävä käytöksensä heihin
vaikutti hän heltyi ja lisäsi veitikkamaisesti hymyillen:

"Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, te hupsut miehet. Kunhan
odotatte koreasti, niin minä nain teidät jokaisen vuorollaan!"

He nauroivat tuolle päähänpistolle sydämestään ikäänkuin olisivat
olleet kaikkein parhaat ystävät. Mutta neitonen punastui ja näytti
olevan sangen hämillään, sillä hän ei ollut otaksunut, että hänen
leikilliset sanansa kaikuivat niin omituisilta. Siten päättyneestä
kohtauksesta koitui hyviä seurauksia sikäli, että kilpakosijain
katkeramielisyys väheni. He toistivat hänen sanojaan hilpeästi ja
usein ystävilleen ja kylänmiehilleen, mikä seikka, jos hänellä olisi
ollut siitä aavistustakaan, olisi saanut hänet sitäkin enemmän
katumaan ajattelematonta lausuntoansa.

Aikojen kuluessa tilanne selvisi: kaunis lady Penelope (kuten häntä
nimitettiin) suoritti valintansa. Hän päätti ottaa näistä kolmesta
aatelismiehistä vanhimman, sir George Drenghardin, sen herraskartanon
omistajan, jota äsken kuvailimme ja josta niinmuodoin tuli hänen
kotinsa. Koska hänen puolisonsa oli rakastettava mies ja molemmat
perheet olivat täysin yhtä hyvässä maineessa, joskaan ei sulhanen
ollut yhtä jalosukuinen, katsottiin hänen menetelleen oikein
kunnioittaessaan valinnallaan juuri sir Drenghardia.

Mutta kukaan ei voi ennakolta sanoa, mitä tulevaisuuden tumman ja
läpinäkymättömän verhon takana piilee. Muutaman kuukauden kuluttua
kuoli hänen puolisonsa, joka oli taipunut nauttimaan liian paljon
pöydän antimia, ja lady Penelope jäi yksin vallitsemaan hänen
taloansa. Näihin aikoihin hän luultavasti oli kokonaan unhottanut
kosijoilleen antamansa yleislupauksen, mutta kosijat eivät olleet
sitä unohtaneet. Ja koska hän nyt oli vapaa menemään uusiin
naimisiin, ilmestyi sir John Gale hänen ovelleen niin pian kuin se
suinkin oli soveliasta.

Lady Penelope ei häntä erikoisesti rohkaissut, sillä hän antoi
etusijan sir Williamille, jota hän totta puhuen oli usein muistellut
lyhyen avioelämänsä aikana. Mutta hän ei ollut vielä palannut. Ladyn
sydän alkoi taipua hänen puoleensa siinä määrin, että hän jo kautta
rantain vihjaili ystävilleen odottavansa huomaavaisuudenosoitusten
uudistumista. Sir William ei kumminkaan tajunnut hänen varovaisia
viittauksiaan ja vältti pitkät ajat kaikkea lähentelyä. Sill'aikaa
osoittautui sir John, joka oli nyttemmin korotettu paroonin arvoon,
väsymättömäksi. Lady Penelope puolestaan oli hieman loukkaantunut
nähdessään miten hidas hänen suosimansa henkilö oli.

"Mitäpä tuosta", sanoivat leikkiä laskien hänen ystävänsä (jotka
hyvin tiesivät, mitä hän oli tullut sanoneeksi), "mitäpä tuosta?
Miksi et ota heitä siinä järjestyksessä kuin he ilmoittautuvat?"

Tuo suututti häntä sitäkin enemmän. Valittaen vieläkin, että oli
tullut lausuneeksi nuo varomattomat sanat, hän suostui itsepintaisen
sir Johnin ehdotelmiin. Heidät vihittiin kauniina kevätaamuna,
suunnilleen siihen aikaan, jolloin sir William parka vihdoinkin
huomasi olevansa mahdollinen ja valmistautui kiiruhtamaan kotiin
vieraasta hovista vakuuttaakseen lady Penelopelle tunteensa
muuttumattomuutta. Englantiin saapuessaan hän heti kuuli murheellisen
uutisen.

Jos sir William kärsi siitä äkillisestä päätöksestä, jonka lady
Penelope oli tehnyt hänen näennäisen välinpitämättömyytensä vuoksi,
niin lady itse kärsi vielä enemmän. Hän näet ei ehtinyt olla
kauankaan sir John Gale'in puolisona, kun mies jo pyrki hänelle
kostamaan kaikkia niitä vaivoja ja kaikkea sitä ajanhukkaa, mikä
hänelle oli kosinnasta aiheutunut. Yhä useammin alkoi sir John tehdä
vaimolleen tiettäväksi, ettei pitänyt häntä niiden ponnistusten
arvoisena, joihin hänen oli ollut antauduttava hänet saadakseen,
eikä niitä pistosanoja ansainneena, joita kilpakosijat olivat
samasta syystä hänelle viskelleet. Näitä ja muita yhtä sydämettömiä
lausuntoja hän toisteli niin usein, että sai vaimo raukan katkerasti
itkemään. Onnistuipa hänen melkein täydellisesti tuhota se iloinen
luonnonlaatu, joka oli aikaisemmin ollut tälle reippaalle naiselle
ominainen. Vähitellen huomasivat kaikki hänen ystävänsä, että hän oli
kovin onneton. Ja kauniin naisen kohtalo näytti sitäkin kovemmalta,
kun hänen miehensä, jonka oma talo oli pieni ja vaatimaton rakennus,
oli asettunut siihen komeaan kartanoon, jonka ladyn ensimmäinen mies
oli jättänyt hänen yksin käytettäväkseen.

Mutta niin ajattelemattomia ovat ystävät, että kun hän salaa uskoi
heille huoliaan, he vastasivat iloisesti: "Hyvä Jumala, mitä se
haittaa; sinullahan on vielä kolmas odottamassa!" Sellainen sopimaton
lausunto herätti hänessä ankaraa närkästystä, ja hän huomautti
ystävilleen, ettei niin vakavasta asiasta käynyt leikkiä laskeminen.
Kiusallisen selvää oli joka tapauksessa, että lady-raukka olisi
mieluummin ollut kolmannen kosijan puolisona, ja monet moittivat
kovin hänen liian äkillistä valintaansa. Saatuaan tietää, että hän
oli naimisissa, oli sir William palannut vieraille maille eikä
hänestä ollut sen koommin kuultu.

Pari kolme kovaa vuotta vietti lady Penelope kurituksessa ja Herran
nuhteessa sir Johnin puolisona syvästi valittaen erehdystään ja
huokaillen sitä, jonka hän ei uskonut milloinkaan palaavan. Sitten
sattui hänen miehensä lievästi sairastumaan. Muutamia päiviä
myöhemmin, istuessaan miehensä huoneessa tuijotellen ulos ikkunasta,
lady Penelope näki lähestyvän henkilön, joka tuntui hyvin tutulta.
Hän vetäytyi pois sairashuoneesta ja näki sir William Hervyn laihana
ja uupuneena astuvan portista pihamaalle. Hän meni tulijaa vastaan.

"Minä kuljin Casterbridge'in kautta", virkkoi hän hämillään
ja kunnioittavasti, "ja päätin poiketa tiedustelemaan Teidän
Armonne vointia. En voinut olla sitä tekemättä", lisäsi hän,
"ja samalla tietysti halusin käydä tapaamassa teidän miestänne,
vanhaa tuttavaani... Mutta Penelope, sinähän näytät sairaalta ja
surulliselta!"

"Sydämeni on kipeä, siinä kaikki", vastasi lady Penelope.

He voivat huomata toisissaan mielenliikutusta, jota ei kumpikaan
halunnut ilmaista, ja he seisoivat senvuoksi kauan katsellen toisiaan
vaieten, kyynelsilmin.

"Hän ei kohtele sinua hyvin, olen kuullut kerrottavan", sanoi sir
William. "Jumala häntä armahtakoon, jos armahtaminen lie mahdollista!"

"Hiljaa, hiljaa!" kehoitti lady Penelope rauhatonna.

"Ei, minä lausun julki, mitä minulla on sydämelläni", vastasi hän.
"Kieleni on vapaa, sillä minä en ole teidän kattonne alla. Miksi et
odottanut minua, Penelope, tai lähettänyt minulle selvempää tietoa?
Minä olisin matkustanut yötä päivää päästäkseni luoksesi."

"Liian myöhään, William, älä sitä kysy", sanoi lady Penelope
yrittäen rauhoittaa häntä kuten entisinä aikoina. "Mieheni ei voi
tänään hyvin, mutta tulee luultavasti pian jälleen terveeksi. Sinun
täytyy tulla vielä kerran, jotta kohtaat hänet, ennenkuin lähdet
Casterbridge'istä."

Heidän katseensa osuivat yhteen. Molemmat ajattelivat lady Penelopen
kevytmielisiä sanoja, joiden mukaan hän tulisi naimaan kaikki kolme
kunkin vuorollaan, ja molemmat ajattelivat, että lupaus oli jo
toteutunut kahdelta kolmannekselta. Lady Penelopelle tämän muiston
eloonherääminen tuntui olevan epämieluista, sillä hän sanoi jälleen
nopeasti: "Tule takaisin päivän parin kuluttua, kun mieheni on niin
toipunut, että voi ottaa sinut vastaan."

Sir William lähti, ja lady Penelope palasi miehensä huoneeseen. Sir
John kohottautui pielukseltaan ja kysyi: "Vaimo, kenen kanssa sinä
keskustelit pihalla? Minä kuulin sieltä ääniä."

Lady Penelope epäröi, ja sir John toisti kysymyksen kärsimättömämmin.

"Minä en halua sanoa sitä nyt."

"Mutta minä tahdon sen tietää!"

Silloin lady Penelope vastasi: "Sir William Herveyn kanssa."

"Tuhat tulimmaista, enkös sitä ajatellut!" huudahti sir John, jonka
kalpeille kasvoille kihosi hikikarpaloita. "Väijyvä lurjus! Sairaalla
miehellä on tarkka kuulo, rouvaseni. Minä kuulin lemmenlurituksia
ja hän nimitti sinua ristimänimellä. Sellaisia juonia punotte te,
mylady, kun minä joudun hetkeksi jaloiltani!"

"Kautta kunniani", huudahti lady Penelope, "sinä teet minulle
vääryyttä! Minä vannon, etten tiennyt mitään hänen tulostaan!"

"Vanno miten paljon haluat", virkkoi sir John, "minä en sinua usko."
Hän ivaili vaimoansa ja kiihdytti itseään siinä määrin, että hänen
tilansa kävi melkoista huonommaksi. Lady Penelope istui hiljaa,
hautoen omia mietteitään. Hänen kasvoissaan oli ilme, jota niissä ei
ollut usein näkynyt hänen naimisissaolonsa aikana: hän näytti jälleen
harkitsevan niitä sanoja, jotka hän oli tullut keveästi lausuneeksi
eräänä menneenä päivänä, jolloin hän oli vapaa ja kolme miestä
yhtäaikaa tavoitteli hänen kättänsä. "Minä aloin väärästä päästä",
puheli hän itsekseen. "Totisesti minä aloin väärästä päästä."

"Mitä sitten?" kysyi sir John.

"Ei mitään", vastasi lady. "Minä olin omissa ajatuksissani."

Sen päivän jälkeen lady Penelope käyskeli vieläkin murheellisemman
näköisenä kuin tavallisesti, ja hänen ärtyisän miehensä tila
huonontui yhä. Mikä tärkeämpää: sir John kuoli kahden viikon
kuluttua, kaikkien ihmeeksi, mutta harvojen suruksi. Sir William
ei ollut käynyt talossa, sillä hän oli saanut lady Penelopelta --
salaisen viestin, ettei heidän ollut hyvä kohdata toisiaan sir Johnin
mielialan ollessa sellainen kuin oli.

Kun sir John oli muuttanut pois ja hänen maalliset jäännöksensä oli
laskettu perhehautaan hänen kotipuolessaan, alkoi lady Penelope ajan
tullen ihmetellä, minne sir William oli hävinnyt. Mutta hän oli
riittävässä määrin polttanut kyntensä (jos se naiselle ylipäänsä
on mahdollista) ja oli valmis elämään loppuikänsä leskenä, ellei
mainittu sir William ilmaantuisi. Hän vietti aikansa enimmäkseen
huoneissaan tai käyskellen puutarhan ja pallokentän väliä. Harvoin
hän kulki maantielle saakka, joka silloin kiersi puutarhaa
pohjoisen puolelta -- vasta muutamia vuosia sitten se siirrettiin
eteläpuolelle. Hänen kärsivällisyytensä palkittiin (jos rakkaus
milloinkaan voi olla palkintona), sillä eräänä päivänä, useita
kuukausia sir Johnin kuoleman jälkeen, saapui sanantuoja ilmoittamaan
että sir William oli Casterbridgessä ja olisi iloinen saadessaan
tietää, suvaitsisiko lady Penelope ottaa hänet vastaan.

Tuskin tarvinnee mainita, että lady Penelope suostui ilomielin. Ei
kulunut kahta tuntia, kun hänen kosijansa jo seisoi hänen edessään.
Sir William näytti entistä mietteliäämmältä, mutta oli muuten kuten
ainakin: ylevämielinen, vilpitön, vaatimaton aina ujouteen asti.
Se pidättyväisyys, joka naisellisten sopivaisuusnäkökohtain vuoksi
ilmeni hänen käyttäytymisessään, oli ilmeisesti keinotekoinen. Kun
hän sitten virkkoi: "Kaitselmuksen tiet ovat ihmeelliset" ja hetkisen
kuluttua lisäsi "ja armeliaat", niin lady Penelope ei kyennyt
salaamaan mielenliikutustaan, vaan painoi päänsä sir Williamin rintaa
vasten ja purskahti itkuun.

"Mutta tämä tulee liian aikaisin", virkkoi lady Penelope peräytyen.

"Ei mitenkään", vastasi sir William. "Te olette ollut leskenä
yksitoista kuukautta, ja sir John ei ollut mikään hyvä puoliso."

Kuten helposti saattaa arvata, kävi sir William tästä puoleen usein
lady Penelopen luona, ja parin kuukauden kuluttua hän alkoi taivuttaa
häntä avioliittoon. Mutta lady Penelope piti viisaampana pientä
viivytystä.

"Miksi?" kysyi sir William. "Enkö ole odottanut riittävän kauan?
Elämä on lyhyt, me vanhenemme päivä päivältä ja minä olen meistä
kolmesta viimeinen."

"Aivan niin", virkkoi lady Penelope avoimesti. "Siitäpä juuri
johtuukin, etten tahdo kiirehtiä. Meidän liittomme voi näyttää kovin
omituiselta, kun muistetaan ne onnettomat sanat, jotka tulin kerran
lausuneeksi ja jotka juoru on tehnyt yleisesti tunnetuiksi."

Sir William suostui hänen hyvän nimensä ja maineensa vuoksi hieman
odottamaan. Mutta vihdoin tuli heidän hääpäivänsä, ja se oli ilon
päivä ystäville ja kylänmiehille: kirkonkellot pauhasivat aamusta
iltaan. Niinpä lady Penelope vihdoin sai yhtyä siihen mieheen, jota
hän oli rakastanut kaikkein hellimmin ja joka luultavasti olisi ennen
muita voittanut hänet omakseen, ellei olisi ollut niin ujo. Usein hän
toisteli itsekseen: "Kuinka ihmeellistä, että hänen ennustuksensa
täyttyi! Monta totuutta on lausuttu leikillä, mutta varmaan ei
milloinkaan näin merkillistä!" Lady itse ei halunnut tähän seikkaan
enempää syventyä, ja kun sattui pieninkin viittaus sinnepäin, kohosi
hänen kauniille kasvoilleen kainouden, etten sanoisi häveliäisyyden
ilme.

Mutta ihmiset, olivatpa he sitten hienovaistoisia tai eivät, haluavat
aina sanoa jotakin, ja tässä tapauksessa heidän lausumansa olivat
perin omituisia. "Epäilemättä", kuiskivat he, "tässä on kysymyksessä
enemmän kuin sattuma... Ensimmäinen ehkä kuoli luonnollisen kuoleman,
mutta toisen, joka kohteli häntä perin kehnosti, hän epäilemättä
halusi saada pois tieltä, varsinkin kun oli hurjasti rakastunut
kolmanteen!"

Niinpä he alkoivat sommitella yhteen pieniä, sir Johnin sairautta
koskevia yksityisseikkoja, ja tehostivat sitä eittämätöntä tosiasiaa,
että hänen tilansa oli huonontunut kolmannen rakastajan odottamatta
ilmaannuttua, kunnes syntyi kaamea tarina siitä, mitä osaa lady
Penelope oli näytellyt miehensä ennenaikaisessa manallemenossa.
Epäluuloa ei kumminkaan lausuttu julki, koska hän oli jalosukuinen
nainen -- jalosukuisempi kuin kumpikaan hänen miesvainajistaan --
eikä uskallettu pukea epäilystä nimenomaisen syytöksen muotoon.

Kartano, jossa hän asui, oli luovutettu hänelle niin pitkäksi ajaksi
kuin hän halusi siihen jäädä, ja koska hän oli paikkaan mielistynyt,
niin hän suostutti sir Williamin asumaan luonansa. Mutta ajan pitkään
tämä päätös osoittautui kohtalokkaaksi, sillä eräänä päivänä, onnen
ollessa kukkuroillaan, hän sattui kävelyretkellään kuulemaan, mitä
pari korinpunojaa keskusteli pajukossa puutarhan aidan takana. Tämä
keskustelu ensi kerran ilmaisi hänelle ihmisten epäluulot.

"Kaappi lähellä vuodetta ja avain _hänen_ taskussaan. Ahaa!" virkkoi
toinen.

"Ja kaapissa pieni sininen pullo -- hm!" sanoi toinen.

"Ja tulisijan tuhkassa kynsilaukan lehtiä. Oh-hoh!" virkahti kolmas.

Kotiin palatessaan sir William näytti vuosia vanhemmalta. Hän ei
kumminkaan sanonut mitään, ja mitäpä olisi voinutkaan sanoa. Mutta
siitä päivästä lähtien he oudosti vieraantuivat. Lady Penelope ei
voinut käsittää minkä tähden ja jäi odottamaan selvitystä. Mutta
eräänä päivänä ilmoitti sir William: "Minun täytyy lähteä ulkomaille."

"Miksi?" kysyi lady Penelope. "William, olenko minä loukannut sinua?"

"Et", vastasi sir William, "mutta minun täytyy lähteä."

Ei auttanut yrittää saada häneltä parempaa selitystä, ja oikeastaan
ei ollut niinkään ihmeellistä että mies, joka oli nuoruudesta asti
tottunut vaeltamaan, halusi taas päästä liikkeelle. Muutaman päivän
kuluttua hän lähti -- kuten näytti, ihan toisena miehenä kuin
joitakin kuukausia aikaisemmin kiiruhtaessaan rakastamansa naisen luo.

Ei tiedetä, milloin ne huhut, joita ilma pian oli sakeana, lopulta
saapuivat lady Penelopen kuuluviin, mutta varmaa on, että niin kävi.
Muuten ei voinut ollakaan, sillä niitä lenteli kuin pahaenteisiä
yölintuja. Silloin hän säikähtäen tajusi, minkä tähden hänen miehensä
oli lähtenyt pois, ja alkoi siitä pitäen ilmeisesti surkastua.
Hänen kasvonsa laihtuivat, ja ohimoissa näkyi selvästi joka suoni.
Sisäinen tuli näytti häntä kuluttavan. Sormukset valahtivat hänen
sormistaan ja käsivarret, jotka vielä hiljattain olivat täyteläiset
ja kimmoiset, riippuivat nyt ohuina ja hervottomina. Hän kirjoitti
miehelleen kerran toisensa jälkeen pyytäen häntä palaamaan, mutta sir
William, jota ahdistivat ankarat epäilykset ja joka ei tiennyt mitään
vaimonsa sairaudesta enempää kuin siitäkään, että pahat juorut olivat
saapuneet hänen korviinsa, katsoi parhaaksi pysyä loitolla ja keksi
kaikenlaisia syitä puolusteikseen.

Kun sitten lady Penelope synnytti lapsen ennen aikojaan, kirjoitti
hänen äitinsä, kreivitär, sir Williamille kirjeen, jossa kehoitti
häntä palaamaan kotiin, jos halusi nähdä vaimonsa elossa. Hän näet
riutui johonkin salaiseen sairauteen, joka näytti pikemmin kuluttavan
hänen sieluaan kuin ruumistaan. Vanhan rouvan kirjeestä kävi selvästi
ilmi, ettei hän tiennyt salaisuudesta mitään, koska oli elänyt
etäällä tyttärestään. Sir William riensi nyt kotiin ja seisoi pian
kuolevan vaimonsa vuoteen ääressä.

"Usko minua, William", sanoi lady Penelope, kun he olivat jääneet
kahdenkesken, -- "minä olen viaton -- viaton!"

"Miten?" kysyi hänen miehensä. "Taivas tietäköön, etten minä ole
aikonut sinua mistään syyttää!"

"Sinä syytät minua kuitenkin -- vaieten", virkkoi lady Penelope
värähtävin äänin. "Minä en voinut sinulle siitä kirjoittaa -- ja
pyytää sinua kuuntelemaan minua. Se olisi ollut liian vaikeata, liian
nöyryyttävää! Jospa en olisi ollut niin ylpeä! Epäillään, että olen
hänet myrkyttänyt, William! Voi, rakas puolisoni, minä olen syytön,
minä en ole tehnyt tuota kamalaa rikosta! Minä rakastin sinua --
liian aikaisin, mutta siinä olikin kaikki!"

Mikään ei voinut häntä pelastaa. Kalvava mato oli tunkeutunut hänen
sydämeensä niin syvälle, ettei mikään keino enää auttanut. Muutaman
viikon kuluttua hän heitti henkensä. Hänen kuolemansa jälkeen huhut
kävivät äänekkäämmiksi, ja lady Penelopen menettelyä pohdittiin
julkisesti. Vähän myöhemmin saapuivat huhut sen lääkärin kuuluviin,
joka oli hoitanut sir Johnia hänen viimeisen sairautensa aikana. Hän
riensi heti tapaamaan sir Williamia, joka nyt asui Casterbridgessä.

Hän ilmoitti sir Williamille, että eräs sir Johnin sukulainen, joka
kuoleman äkillisyyden vuoksi halusi päästä varmuuteen kuoleman
syystä, oli pyytänyt häntä salaa avaamaan sir Johnin ruumiin. Erään
kirurgin avustamana hän oli toimittanut ruumiinavauksen, jolloin oli
käynyt ilmi, että kuoleman syy oli aivan luonnollinen. Koska siihen
aikaan ei ilmennyt pienintäkään epäluuloa, ei tullut kysymykseenkään
antaa mitään lausuntoa, joka olisi voinut myöhemmin todistaa hänen
viattomuutensa.

Koska niinmuodoin oli ilmeistä, että kaunis ja jalosukuinen nainen
oli joutunut pahanilkisen ja täysin aiheettoman panettelun uhriksi,
alkoivat hänen miestänsä ahdistaa niin kovat omantunnontuskat, että
hän jälleen lähti ulkomaille, tällä kertaa koskaan enää palaamatta.
Sir William eli vain muutamia vuosia vaimonsa kuoleman jälkeen.
Hänen maalliset jäännöksensä tuotiin kotiin ja haudattiin hänen
puolisonsa viereen pitäjän kirkkoon hautakiven alle, joka vieläkin on
siellä nähtävänä. Äskeisimpiin aikoihin asti säilyi lady Penelopen
sukukartanossa, jossa häntä osattiin surra niinkuin pitikin, hyvä
muotokuva, joka esitti häntä surupuvussaan ensimmäisen miehen
kuoleman jälkeen, risti kädessään. Kuitenkin oli olemassa toisia,
muuten sangen oikeamielisiä henkilöitä, jotka väittivät, että hän oli
osoittanut sopimatonta kevytmielisyyttä solmiessaan kolme avioliittoa
kovin lyhyessä ajassa ja että aiheettomat epäluulot oli saattanut
määrätä Sallimus (joka usein toimii välillisesti) hänen heikkoutensa
tähden. Tästä seikasta en voi omasta puolestani mennä mitään sanomaan.

       *       *       *       *       *

Kunnianarvoisa varapuheenjohtaja lausui esityksen loputtua olevansa
sitä mieltä, että lady Penelopen kohtalo oli katsottava ilmeiseksi
rangaistukseksi. Samaa mieltä olivat suntio ja hänen vieressään
istuva hiljainen herrasmies. Viimeksimainittu tunsi useita
samanlaisia tapauksia, joista eräs oli lyhyesti kerrottavissa.



9.

HAMPTONSHIREN HERTTUATAR.

Esittänyt Hiljainen herrasmies.


Noin viisikymmentä vuotta sitten oli silloinen Hamptonshiren herttua,
viides järjestyksessä, epäilemättä kreivikunnan ja varsinkin
Battonin seudun huomatuin tilanomistaja. Hän polveutui Saxelbyen
vanhasta ja rehdistä suvusta, joka jo ennen aateloitumistaan oli
tuottanut useita mainehikkaita sotilaita ja kirkonmiehiä. Huolellinen
kotiseuduntutkija olisi voinut kuluttaa kokonaisen ehtoopuolen
jäljentämällä niitä lukuisia muistokuvia ja -kirjoituksia, joita
oli heidän kunniakseen kaiverrettu pitäjänkirkon sivulaivassa
sijaitseviin metallilevyihin ja hautapaasiin. Herttuassa itsessään
nämä vanhat kivi- ja metallikronikat eivät herättäneet suurtakaan
mielenkiintoa, vaikka koskivatkin hänen omia esivanhempiansa.
Sen sijaan hänen ajatuksensa askartelivat mielellään niissä
jumalattomissa huvituksissa, joihin hänen asemassaan olevalla
henkilöllä on tilaisuutta. Hän voi tarvittaessa tukkia palvelijansa
suun ankarasti sadattelemalla, ja pastorin kanssa hän väitteli
itsepintaisesti kukko- ja härkätaistelujen eduista.

Jalon herran ulkomuoto oli varsin vaikuttava. Hänen ihonsa oli
ruskea kuin kupari. Vartalo oli tanakka, joskin hieman köyry, suu
leveä. Kävelykeppinään hän käytti pelkkää seipään kappaletta, paitsi
silloin, kun hänellä oli kädessään lapio, jolla hän kaivoi maasta
jokaisen keksimänsä ohdakkeen. Hänen linnansa oli keskellä puistoa,
tummain jalavain peitossa -- eteläistä sivua lukuunottamatta --
ja kuutamossa näkyi kivirakennuksen hohtava julkipuoli valkoisena
täplänä pimeällä taustalla. Vaikka rakennusta nimitettiin linnaksi,
ei siinä ollut suuria varustuksia, sillä rakentajat olivat pitäneet
silmällä enemmän asumuksen mukavuutta kuin ampuma-aukkoja, jotka
linnan nimeä lähinnä puolsivat. Todellisuudessa se oli torneilla
varustettu herraskartano, pohjapiirrokseltaan säännöllinen
kuin shakkilauta ja varustettu näennäisillä vallinsarvilla ja
rintavarustuksilla, joiden takana piili savupiippuryhmiä. Hiljaisina
aamuhetkinä, kun liesitulet syttyivät, kun palvelijattaret
varjojen tavoin liikkuivat käytävissä ja ikkunaluukkujen lomitse
tunkeutuvat kapeat valojuovat loivat esi-isäin kasvoihin hymyn
hohdetta, kohosi savupiipuista kaksitoista tai viisitoista ohutta
sinistä savukiehkuraa leviten rakennuksen yläpuolelle kevyeksi
katokseksi. Kartanon ympärillä oli neljätuhatta hehtaaria hyvää,
lihavaa, moitteetonta maata. Linnan ikkunasta katsoen näki vain
ahoja ja nurmikoita, mutta todellisuudessa peittivät alueen arkiset
viljelykset, jotka piiloutuivat liian uteliaalta silmältä taitavasti
suunniteltujen istutusten taa.

Melkoista alempana kaiken tämän maallisen hyvyyden omistajaa
oli arvojärjestyksessä seurakunnan toinen mies, kunnioitettu ja
hyvinarvoisa kirkkoherra Oldbourne, leskimies, joka oli liian jyrkkä
ja äreä papiksi ja jonka jäykkä valkoinen kaulaliina, huolellisesti
kammatut harmaat hiukset ja suoraviivaiset kasvot eivät ilmaisseet
yhtään niistä rakastettavista ominaisuuksista, joiden nojalla
sielunpaimen ylipäänsä kykenee vaikuttamaan seurakuntalaisiinsa.
Sarjan viimeinen mies -- Neptunuksen etäisyydessä näistä
paikallisista suuruuksista -- oli apulaispastori mr Alwyn Hill.
Hän oli kaunis nuori mies, tukka kihara, silmät uneksivat -- niin
uneksivat, että kauan niihin katsoessaan oli kohoavinaan kesäpilvien
keskelle ja liukuvinaan niitten mukana -- iho raikas kuin kukkasen ja
leuka ihan parraton. Hänen olisi luullut olevan vasta kahdenkymmenen
korvissa, vaikka hän todellisuudessa oli jo viidenkolmatta.

Kirkkoherralla oli Emmeline-niminen tytär, joka oli luonnostaan niin
suloinen ja teeskentelemätön, että melkein jokainen paikkakuntalainen
oli keksinyt, mitannut ja määritellyt hänen kauneutensa ennenkuin
hänellä itsellään oli aavistustakaan sen olemassaolosta. Hänet oli
kasvatettu suhteellisen eristettynä, joten hän ihmisten seurassa
esiintyi ujona ja hämillään. Joka kerta kun hänen isänsä luo tuli
vieraita, tyttö pujahti kasvitarhaan, missä pysytteli, kunnes
vieraat poistuivat. Ujous oli hänestä itsestäänkin naurettava,
mutta hän ei kyennyt sitä voittamaan. Hänen hyveensä eivät
johtuneet vastustusvoimaisesta luonteesta, vaan synnynnäisestä
vastenmielisyydestä kaikkeen pahaan, joka oli hänelle yhtä olematonta
kuin lihankappaleet ruohoasyövälle eläimelle. Hänen viehättävä
olemuksensa, käytöksensä ja luonteensa oli jo aikoja sitten
selvästi ilmennyt pappismies-Antinoukselle ja samoin herttualle,
joka -- vaikka ei ollenkaan hallinnut siroa puhetapaa ja käyttäytyi
kömpelösti kauniimman sukupuolen läsnäollessa, sanalla sanoen ei
ollut mikään naisten viehättäjä -- leimahti suorastaan pelottavaan
lemmenpaloon kohdatessaan Emmelinen, joka oli vastikään täyttänyt
seitsemäntoista.

Se tapahtui eräänä päivänä iltapuolella metsikössä, joka sijaitsi
linnan ja pappilan välillä. Herttua katseli myyrää, joka parhaillaan
kaivautui ilmoille, kun sorea tyttö hulmahti hänen ohitsensa
parin sylen päässä, täydessä auringonpaisteessa ja paljain päin.
Herttua palasi kotiin niinkuin palaa kotiinsa mies, joka on nähnyt
ilmestyksen. Hän kiiruhti linnansa taulugalleriaan ja tuijotteli
pitkän aikaa sukunsa menneitä kaunottaria, ikäänkuin hän ei olisi
tullut varhemmin ajatelleeksi, mikä merkitys naispuolisilla jäsenillä
oli ollut Saxelbyen rodun kehityksessä. Sitten hän aterioi yksinään,
joi jotensakin runsaasti ja ilmoitti itselleen, että Emmeline
Oldbournen täytyi tulla hänen omakseen.

Mutta tytön ja apulaispastorin kesken oli jo ehtinyt kehittyä
suloinen ja salainen yhteisymmärrys. Yksityiskohdista ei ollut
lähempää tietoa, silloin enempää kuin myöhemminkään, mutta selvää
oli, ettei tytön isä hyväksynyt tätä kiintymystä. Hän käyttäytyi
kylmästi, ankarasti ja järkähtämättömästi. Apulaispastori hävisi pian
senjälkeen pitäjästä. Eräänä iltana ennen hänen lähtöänsä kuultiin
puutarhasta kiihkeätä sananvaihtoa hänen ja kirkkoherran kesken;
siihen sekaantui naisen rukoilevaa nyyhkytystä, niinkuin kuolevien
valitus sekaantuu taistelun melskeeseen. Vähän aikaa myöhemmin
ilmoitettiin, että herttua ja miss Oldbourne tulisivat menemään
naimisiin hämmästyttävän pian.

Hääpäivä tuli ja meni; Emmeline oli nyt herttuatar. Kukaan ei
tuntunut sinä päivänä ajattelevan karkoitettua nuorta miestä, ja
ne jotka mahdollisesti ajattelivat, pitivät ajatuksensa ominaan.
Muutamat rohkenivat puhua hieman leikillisesti jalosukuisesta
parista, toiset taas pitivät tilaisuuteen sopivia kauniita puheita,
kukin sukupuolensa ja kykyjensä mukaan. Mutta miehet, jotka olivat
illalla kokoontuneet kellotapuliin soittamaan hääsoittoa, kevensivät
sydäntänsä juttelemalla karkoitetusta kunnon nuorukaisesta ja hänen
rakastettunsa nyt ehkä tuntemasta kaipauksesta.

"Eikö se sinunkin mielestäsi ole väärin?" kysyi kolmannen kellon
soittaja pyyhkäisten silmäkulmaansa. "Minä tiedän varsin hyvin, missä
hän tänä iltana levähdyttäisi varsojaan päivän vaivoista."

"Tietäisit, jos voisit sanoa, missä nuori mr Hill on, mutta sitäpä ei
tiedä kukaan koko pitäjässä."

"Paitsi lady, jonka kunniaksi tässä kelloja soittelemme."

Nämä kunnon mökkiläiset eivät kumminkaan edes suunnilleen aavistaneet
Emmelinen onnettomuuden koko laajuutta, sillä hän salasi sydänsurunsa
niin tarkoin, etteivät läheisimmätkään saaneet siitä vihiä. Mutta
morsian ja sulhanen eivät olleet kauankaan asuneet yksissä, kun
nuoren vaimon onnettomuus alkoi ilmetä kenelle hyvänsä. Emmelinen
palvelijattaret tiesivät kertoa, että hän seinään nojaten vuodatti
katkeria kyyneliä, sensijaan että olisi oikean aviovaimon tavalla
tutkinut vaatekomeronsa sisältöä. Hän rukoili hartaasti suuressa
kirkonpenkissä, jossa hän istui yksinäisenä ja mitättömänä kuin hiiri
kellarinholvissa, sensijaan että olisi laskenut sormuksiaan, vaipunut
uneen tai itsekseen naureskellut eriskummallisille seurakunnan
jäsenille, kuten suvun entiset kaunottaret olivat aikoinaan
tehneet. Kristallinen ja hopeinen pöytäkalusto eivät näyttäneet
tuottavan hänelle suurempaa nautintoa kuin saviastiat. Hänellä
oli muuta ajateltavaa, ja sen huomasi liiankin selvään herttua,
hänen puolisonsa. Aluksi herttua vain ivaili hänen mieletöntä
kiintymystään tuohon mitättömään apulaispappiin, mutta myöhemmin
hänen hyökkäyksensä muuttui ankarammaksi. Hän ei uskonut vaimoaan
tämän vakuuttaessa, ettei ollut lähettänyt entiselle rakastajalleen
mitään tietoja senjälkeen kuin he olivat eronneet hänen isänsä
läsnäollessa. Tämä aiheutti ankaroita kohtauksia, joita ei tarvinne
yksityiskohtaisesti kuvailla ja jotka varsin pian johtivat
järkyttävään ratkaisuun.

Eräänä pimeänä, hiljaisena iltana, suunnilleen kaksi kuukautta
häitten jälkeen, astui maantieltä puistoon ja suurelle ajotielle
aukenevasta portista mieshenkilö. Tultuaan kivenheiton päähän
rakennuksesta hän poikkesi hiekkakäytävälle ja kulki linnan
läheisyyteen pensaikon läpi johtavaa kiertotietä. Hän pysähtyi
piilopaikkaansa. Muutaman minuutin kuluttua kuului linnan kello
lyövän, ja kohta senjälkeen hiipi naishahmo vastakkaiselta suunnalta
kohti samaa paikkaa. Sitten molemmat epäselvästi näkyvät hahmot
sulautuivat yhteen kuin kaksi kastepisaraa samalla lehdellä, erosivat
jälleen, seisoivat vastakkain, ja nainen loi katseensa alas.
"Emmeline, sinä pyysit minua tulemaan, ja tässä minä olen. Taivas
minua armahtakoon!" virkkoi mies käheästi.

"Sinä aiot lähteä maasta, Alwyn", sanoi Emmeline murtunein äänin.
"Minä olen kuullut siitä kerrottavan; sinä siis lähdet kolmen päivän
kuluessa Plymouthista _Western Glory_llä?"

"Niin teen. Minä en voi elää kauempaa Englannissa. Täällä eläminen on
minulle kuolemaksi."

"Minun elämäni on sitäkin kehnompi -- se on kehnompi kuin kuolema.
Kuolema ei olisi voinut saada minua ryhtymään tähän tekoon. Kuulehan,
Alwyn, -- minä olen lähettänyt sinulle sanan pyytääkseni saada
matkustaa kanssasi tai ainakin saada olla lähelläsi -- mitä tahansa,
kunhan minun vain ei tarvitse jäädä tänne."

"Matkustaa kanssani?" toisti Alwyn hämmästyksissään.

"Niin, niin -- tai sinun suojassasi tai avullasi, tavalla tai
toisella. Älä säiky minua, sinun täytyy minua sietää, kun sitä
sinulta rukoilen! Ei mikään muu kuin julmuus olisi voinut minua
taivuttaa tähän askeleeseen. Minä olisin kestänyt vaieten kohtaloni,
jos olisin saanut olla rauhassa; mutta hän kiduttaa minua ja minä
lepään kohta haudassa, ellen pääse pakenemaan."

Järkytettynä kysyessään, miksi hänen miehensä häntä kidutti,
Alwyn sai kuulla sen tapahtuvan mustasukkaisuudesta. "Hän yrittää
pakottamalla saada minut tunnustamaan jotakin sinua koskevaa", sanoi
Emmeline, "eikä usko minua, kun vakuutan, etten ole ollut missään
tekemisissä kanssasi siitä lähtien kun isäni kihlasi minut häneen ja
pakotti minut suostumaan!"

Apulaispastori paralle tuo oli kaikkein musertavin uutinen. "Ei hän
suinkaan ole sinua pahoinpidellyt?" kysyi hän.

"On kyllä", kuiskasi Emmeline.

"Mitä hän on tehnyt?"

Emmeline katsahti levottomana ympärilleen ja sanoi sitten
nyyhkyttäen: "Yrittäessään saada minua tunnustamaan sellaista, mihin
en ole milloinkaan tehnyt itseäni vikapääksi, hän käyttää keinoja,
joita en edes uskalla mainita. Minä päätin kirjoittaa sinulle, koska
minulla ei ole yhtään muuta ystävää." Sitten hän lisäsi surumielisen
ivallisesti: "Minä ajattelin, että voin antaa hänelle hieman aihetta
epäluuloihinsa, jottei hänen arvostelukykynsä joudu kokonaan häpeään."

"Ajatteletko tosiaankin, Emmeline", kysyi Alwyn väristen, "että sinä
-- että sinä pakenisit kanssani?"

"Voitko luulla, etten minä tällaisessa tapauksessa puhu vakain
aikomuksin?"

Mies oli hetkisen vaiti. "On parasta, ettet lähde kanssani", sanoi
hän sitten.

"Miksi?"

"Koska se olisi synti."

"Se _ei voi olla_ synti, sillä minulla ei ole ollut milloinkaan halua
syntiin, eikä ole luultavaa, että se heräisi nyt, kun joka päivä
rukoilen Jumalaa saadakseni kuolla ja päästäkseni pois kurjuudestani."

"Se on sittenkin väärin, Emmeline."

"Onko väärin, jos pakenen tulta, joka uhkaa minut polttaa?"

"Tässä tapauksessa se kuitenkin näyttäisi väärältä."

"Alwyn, Alwyn, ota minut mukaasi, minä rukoilen sinua!" huudahti
Emmeline. "Minä tiedän, ettei se yleensä ole oikein, mutta tämähän
on poikkeustapaus. Miksi on tämä kova koettelemus tullut minun
osakseni? Enhän minä tehnyt mitään pahaa, en loukannut ketään, autoin
lähimmäisiäni ja toivoin tulevani onnelliseksi. Ja kuitenkin sattui
tämä onnettomuus. Pitäisikö Jumala minua pilkkanaan? Minulla ei ollut
ketään auttajaa -- minä taivuin; ja nyt on elämäni minulle taakka ja
häpeä... Voi, jospa tietäisit, mitä tämä pyyntöni minulle merkitsee
-- kuinka koko elämäni riippuu siitä -- niin et voisi kieltää!"

"Tämä on melkein mahdotonta kestää -- taivas meitä auttakoon",
huokasi Alwyn. "Emmy, sinä olet Hamptonshiren herttuatar,
Hamptonshiren herttuan puoliso; sinä et saa lähteä mukaani!"

"Sinä siis työnnät minut luotasi? Voi, sinä työnnät minut luotasi!"
huusi Emmeline ihan suunniltaan. "Alwyn, Alwyn, voitko todellakin
sanoa, mitä sanoit?"

"Kyllä, rakkaani, minun täytyy se sanoa. Sinä et saa lähteä. Suo
minulle anteeksi, mutta tässä ei ole mitään valitsemisen varaa.
Vaikka menettäisimme molemmin henkemme, emme sittenkään saa paeta
yhdessä. Sen kieltää Jumalan laki. Hyvästi iäksi!"

Hän riistäytyi irti, kiiruhti läpi pensaikon ja hävisi pian puitten
taakse.

Kolme päivää tämän kohtauksen jälkeen lähti Alwyn -- jonka kauniit
piirteet olivat äkkiä käyneet luisevan ankariksi -- eräänä sateisena
aamuna Plymouthista matkustajalaiva _Western Glory_llä. Rannikon
häivyttyä näkyvistä hän koki konemaisesti totuttautua tyyneen
mielentilaan. Tätä hänen yritystään oli tukemassa se vankka
moraalinen vastustusvoima, jonka varassa hän oli kyennyt voittamaan
Emmelinen häikäilemättömästä luottavaisuudesta johtuneen kiusauksen,
ja se onnistuikin jossakin määrin, vaikka kohiseva aallokko, johon
hän päiväkaudet tuijotteli, tuntui toisinaan puhuttelevan häntä
Emmelinen tutulla äänellä.

Matkan kestäessä hän sommitteli itselleen ohjelman, jonka avulla kävi
mahdolliseksi lieventää niitä hyvinkin kuumeisia katumuksenpuuskia,
joita hän tavan takaa tunsi ajatellessaan kuinka toisin asiat
voisivat olla, ellei hän olisi kuunnellut omantuntonsa ääntä.
Hän kiinnitti ajatuksensa tuntimääriksi mukanaan kuljettamissaan
kirjoissa esiintyviin filosofisiin kohtiin ja salli ajatuksensa
vain silloin tällöin lyhyeksi hetkeksi harhautua Emmelineen --
ikäänkuin sairas nautiskelija, joka järkähtämättömän, mutta samalla
vastahakoisen niukasti mittailee juomia, joista hänen sairautensa
johtuu. Matkan merkillisyydet olivat sen ajan merimatkoille
luonteenomaiset: myrsky, tyven, hukkuminen, syntymä ja hautaus.
Viimeksimainitussa murheellisessa tapauksessa oli hänen, ainoan
laivassa olevan pappismiehen, toimitettava asiaankuuluvat
uskonnolliset menot. Seuraavassa kuussa laiva saapui oikeaan aikaan
Bostoniin, ja sieltä miehemme matkusti Providenceen etsimään erästä
kaukaista sukulaista.

Vähän aikaa Providencessä oleskeltuaan hän palasi Bostoniin ja
hänen onnistui kiinteällä toimiskelulla jossakin määrin häivyttää
sitä synkkämielisyyttä, joka häntä yhä ahdisti. Koska viime aikojen
tapaukset olivat hämmentäneet ja heikentäneet hänen uskoansa,
katsoi hän itsensä ainakin toistaiseksi kelvottomaksi hoitamaan
sielunpaimenen virkaa, joten hän pyrki opettajaksi erääseen
kouluun. Ennen matkalle lähtöä saadut suositukset osoittautuivat
nyt arvokkaiksi, ja hän herätti pian perinpohjaisilla tiedoillaan
ja luotettavuudellaan erään collegen johtokunnan huomiota. Lopulta
hän erosi kouluvirastaan ja astui puhetaidon professorin virkaan
mainittuun opistoon.

Niin hän eleli päivästä toiseen tehden työtä sen lujan periaatteen
nojassa, että hänen oli tunnollisesti täytettävä velvollisuutensa.
Pitkinä talvi-iltoina hän sepitteli sonetteja ja elegioja ilmaisten
usein ajatuksiansa "Muutamissa säkeissä eräälle onnettomalle
naiselle"; kesäisen loma-ajan iltapuhteina hän istui ikkunassaan
katsellen miten varjot pitenivät ja vertaillen niitä oman elämänsä
varjoleikkiin. Käyskellessään ulkona hän selvitti itselleen, missä
oli itä ja salli sitten ajatuksensa kulkea tuhansia peninkulmia yli
vesien ja mannerten arvaillen miten siellä nyt olivat asiat. Sanalla
sanoen: hän käytti jokaisen vapaan hetken uneksiakseen hänestä, joka
oli pelkkä muisto -- eikä luultavasti milloinkaan tulisi olemaan sen
enempää.

Kului yhdeksän vuotta, ja niiden aikana kadottivat Alwyn Hillin
kasvot suuren osan entistä miellyttävyyttään. Hän oli oppilailleen
ystävällinen ja kohtelias kaikille, joiden kanssa joutui tekemisiin,
mutta hänen elämänsä ydin, hänen salaisuutensa, oli piilossa
ikäänkuin hän olisi ollut mykkä. Jutellessaan ystäviensä seurassa
Englannista ja siellä viettämistään vuosista hän huolellisesti vältti
Batton Castlen tapahtumain ja Emmelinen mainitsemista, ikäänkuin
niitä ei olisi ollut olemassakaan. Vaikka nuo seikat olivat hänelle
äärimmäisen mielenkiintoiset, olivat ne kuitenkin vain lyhyen kauden
asioita, olivat sattuneet ohikiitävänä ajankohtana, joka nyttemmin
olisi hänenkin silmistään häipynyt olemattomiin, ellei siihen olisi
sisältynyt merkittävää tapahtumaa.

Kun hän näihin aikoihin eräänä päivänä silmäili vanhaa englantilaista
sanomalehteä, sattui hänen katseensa uutiseen, joka lyhyydestään
huolimatta sisälsi kokonaisia niteitä mieltäjärkyttäviä uutisia.
Siinä kerrottiin, että Hamptonshiren herttua oli kuollut jättäen
jälkeensä puolison, mutta ei lapsia.

Alwynin ajatukset suuntautuivat heti uudelle uralle. Vielä
kerran katsoessaan lehteä hän huomasi, että numero oli vanha,
aikaisemmin huolettomasti sivuutettu. Ellei hän olisi tullut
sattumalta silmänneeksi vanhoja lehtiä, olisi tapaus voinut pysyä
vuosikausia häneltä salassa. Hänen uutista lukiessaan oli herttuan
kuolemasta kulunut jo seitsemän kuukautta. Alwyn ei enää kyennyt
kiinnittämään ajatuksiaan konemaiseen synekdokeeseen, antiteesiin ja
klimaksiin, sillä hän tunsi oman mielensä olevan tulvillaan näitten
puhetaidollisten ilmaisumuotojen etsimättömiä esimerkkejä, joita
hän kumminkaan ei rohjennut lausua julki. Kummako siis, että hänen
ajatuksensa punoi onnellisten mahdollisuuksien unelmia, jotka vasta
nyt, monen vuoden kuluttua, näyttivät voivan toteutua. Emmeline näet
oli yhä vielä hänen ainoa rakkautensa. Kaikkien hiljaisten unelmien
tuloksena oli, että Alwyn päätti mitä pikimmin palata hänen luoksensa.

Hän ei kuitenkaan voinut heti luopua virastaan. Vasta neljän
kuukauden kuluttua hän vihdoin vapautui. Vaikka kärsimättömyys häntä
yhä kalvoi, toisteli hän joka päivä itsekseen: "Jos hän on rakastanut
minua lakkaamatta yhdeksän vuotta, niin hän varmaan rakastaa
kymmenenkin. Hän ajattelee minua sitä hellemmin, kun nykyinen
yksinäisyys on ehtinyt tehdä tehtävänsä. Vanhat muistot verestyvät,
äskeiset kokemukset vaipuvat unohduksiin ja jokainen päivä tekee
minun saapumiseni otollisemmaksi."

Pakollinen odotusaika oli pian ohi. Alwyn Hill saapui Englantiin ja
ehti Battonin kylään eräänä talvipäivänä kaksi-kolmetoista kuukautta
herttuan kuoleman jälkeen.

Oli iltamyöhä, mutta Alwyn ei kärsimättömyydessään voinut pidättyä
lähtemästä jo samana iltana katsomaan linnaa, johon Emmeline oli
astunut onnettomana valtiattarena kymmenen vuotta sitten. Hän kulki
puiston halki katsellen tuttuja ääriviivoja, jotka piirtyivät tummaa
taivasta vasten. Kohta kiintyi hänen huomionsa hilpeisiin maalaisiin,
jotka kaksin tai kolmin kulkivat hänen edellään ja jäljessään linnan
portille johtavaa ajotietä. Ollen varma siitä, ettei kukaan voinut
häntä tuntea, Alwyn kääntyi erään jalankävijän puoleen kysyen mitä
oli tekeillä.

"Hänen Armonsa on järjestänyt alustalaisilleen täksi illaksi
tanssiaiset pitääkseen yllä herttuan ja hänen isänsä ajoilta
polveutuvaa tapaa, jota hän ei ole halunnut poistaa."

"Vai niin. Hän on elänyt täällä ihan yksinään herttuan kuoleman
jälkeen."

"Ihan yksinään. Ja vaikka hän ei itse otakaan vastaan vieraita,
näkee hän mielellään maalaisten huvittelevan ja kutsuu heitä usein
luokseen."

"Hyväsydäminen, kuten aina", mietti Alwyn.

Saapuessaan lähemmäksi hän huomasi, että suuri ajoportti oli
työnnetty muuria vasten ikäänkuin olisi ollut aikomus jättää
se auki ikuisiksi ajoiksi ja että käytävät ja huoneet olivat
kirkkaasti valaistut. Lukemattomat kynttilät vuotivat vahaansa niitä
koristaville vihreille lehdille ja iloisten talonpoikaisvaimojen
silkkihameille heidän kulkiessaan ohi, kukin miehensä kainalossa,
Alwyn pääsi sisään muitten mukana, sillä talo oli tänä iltana avoin
kaikille. Hän seisoi kenenkään huomaamatta eräässä nurkassa. Tanssi
oli juuri alkamassa.

"Vaikka Hänen Armonsa on tuskin ehtinyt riisua surupukunsa, tulee hän
varmaan alas aloittaakseen tanssit naapuri Batesin keralla", virkkoi
eräs.

"Kuka on naapuri Bates?" kysyi Alwyn. "Vanha mies, jota hän pitää
erittäin suuressa arvossa -- hänen vuokraajistaan vanhin. Hän täytti
seitsemänyhdeksättä viime syntymäpäivänään."

"Aivan niin", sanoi Alwyn keventyneenä.

"Nyt minä muistan."

Tanssijat asettuivat riviin ja odottivat. Salin toisessa päässä
avautui ovi, ja mustaan silkkiin puettu naishenkilö astui sisään. Hän
kumarsi hymyillen ja asettui sitten johtamaan karkeloa.

"Kuka on tuo rouva?" kysyi Alwyn hämmästyksissään. "Tehän sanoitte,
että Hamptonshiren herttuatar -- --"

"Sehän on herttuatar", vastasi puhuteltu.

"Mutta onhan olemassa toinenkin?"

"Ei, toista ei ole olemassa."

"Mutta eihän tämä ole se Hamptonshiren herttuatar, joka -- --"
Alwynin kieli takertui kitalakeen, hän ei päässyt sen pitemmälle.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi puhetoveri. Alwyn oli vetäytynyt loitolle
ja nojasi seinään.

Alwyn parka mutisi jotakin pistoksesta, jonka oli muka aiheuttanut
liian nopea kävely. Sitten alkoi soitto soida ja naapurin katse
seurasi tuon oudon herttuattaren liikkeitä tanssin pyörteissä niin
hartaasti, että hän hetkiseksi kokonaan unohti Alwynin.

Siten hän sai aikaa toipua. Hän oli mies, joka oli paljon kärsinyt ja
kykeni kärsimään vieläkin. "Kuinka on tuosta henkilöstä tullut teidän
herttuattarenne?" kysyi hän varmasti ja kuuluvasti, kun oli jälleen
päässyt tasapainoon. "Missä on Hamptonshiren ensimmäinen herttuatar?
Minä tiedän, että hän on ollut olemassa."

"Ahaa, edellinen! Aivan oikein. Hän karkasi useita vuosia takaperin
erään nuoren apulaispapin kanssa. Nuoren miehen nimi oli mr Hill,
ellen väärin muista."

"Ei, niin ei voi olla laita. Mitä oikeastaan tarkoitatte?" kysyi
Alwyn Hill.

"Aivan varmaan hän karkasi. Hän kohtasi apulaispastorin linnan
puistossa pari kuukautta sen jälkeen kun oli mennyt herttuan kanssa
naimisiin. Useat eri henkilöt näkivät heidän kohtauksensa ja kuulivat
osia heidän keskustelustaan. He sopivat matkasta, ja muutamia päiviä
myöhemmin herttuatar lähti hänen seurassaan Plymouthista."

"Se ei ole totta."

"Sitten se on ovelin valhe, mitä milloinkaan on keksitty.
Herttuattaren isä uskoi kuolemaansa asti, että hän matkusti apulaisen
kanssa. Samassa uskossa oli herttua ja kaikki muutkin ihmiset. Asia
herätti aikoinaan suurta huomiota. Herttua seurasi hänen jälkiään
Plymouthiin saakka."

"Todellako?"

"Hän seurasi hänen jälkiään Plymouthiin saakka, ja lähetti
vakoojia, jotka saivat selville, että hän oli laivakonttorista
tiedustellut, oliko mr Alwyn Hill merkinnyt nimensä _Western Gloryn_
matkustajaluetteloon. Saatuaan tietää, että niin oli laita, hän
osti itselleen matkalipun käyttäen väärää nimeä. Laivan lähdettyä
herttua sai kirjeen, jossa herttuatar kertoi, mitä oli tehnyt. Hän
ei palannut milloinkaan. Hänen Armonsa eleli monta vuotta yksinään;
vasta vuotta ennen kuolemaansa hän nai tämän ladyn."

Alwyn oli suunnattoman hämmingin vallassa. Mielenmasennuksestaan
huolimatta hän seuraavana päivänä kävi tapaamassa uutta herttuatarta.
Aluksi herttuatar kovin säikähti, käyttäytyi sitten pidättyvästi ja
kylmäkiskoisesti, mutta suostui vihdoin puhumaan aivan avoimesti. Hän
näytti herttua-vainajan papereista löydetyn kirjeen, joka todisti
Alwynin saamat tiedot oikeiksi. Kirjeen oli lähettänyt Emmeline,
siinä oli _Western Gloryn_ lähtöpäivän leima ja sisältönä lyhyt
ilmoitus, että hän oli matkustanut mainitulla laivalla Amerikkaan.
Alwyn ryhtyi kaikin keinoin selvittämään salaisuutta. Mutta kenen
puoleen hän kääntyikin, aina kerrottiin hänelle sama juttu: "Hän
karkasi apulaispastorin kanssa." Ehdittyään tutkimuksissaan
hieman pitemmälle hän kuitenkin sai tietoonsa muutamia tärkeitä
yksityisseikkoja. Hän sai selville sen soutumiehen nimen, joka oli
ilmoittautunut, kun herttua etsi puolisoaan, ja oli todistanut
kuljettaneensa herttuattaren _Western Gloryn_ kupeelle sateisena
iltana vähän ennen laivan lähtöä.

Etsittyään tuota merkillistä soutumiestä monena päivänä Plymouth
Barbieanista, mielessään nuo mahdottomat sanat "hän karkasi
apulaispastorin seurassa", Alwyn vihdoin löysi hänet. Hän vakuutti
puhuneensa totta, muisti vielä varsin hyvin kysymyksessä olevan
tapauksen ja osasi kuvailla Emmelinen puvun yksityiskohtia myöten.

Ennenkuin ällistynyt Alwyn lähti Atlannin toiselle puolelle
jatkaakseen siellä tutkimuksiaan, asettui hän kirjeellisesti
yhteyteen kapteeni Wheelerin kanssa, joka oli ollut _Western Gloryn_
päällikkönä hänen matkustaessaan.

Kapteeni voi muistaa ja päiväkirjamerkintöjensä nojalla ilmoittaa,
että naishenkilö, joka oli esiintynyt Alwynin mainitsemalla nimellä,
oli kysymyksessä olevana ajankohtana tullut laivaan lunastaen
itselleen halvimman paikan köyhimpäin siirtolaisten joukossa, että
hän matkalla kuoli sekä näytti käytöksestään päättäen vallasnaiselta.
Kapteeni ei voinut aavistaakaan, miksi hän ei ollut sijoittunut
ensimmäisen luokan hyttiin eikä tuonut mitään matkatavaroita
mukanaan, sillä vaikka hänellä ei ollut paljon rahaa hallussaan, oli
hänellä sensijaan koruja, jotka olisi voinut muuttaa rahaksi. "Me
hautasimme hänet mereen", jatkoi kapteeni. "Muistan varsin hyvin,
että eräs matkustajain joukossa oleva nuori pappismies toimitti
hautausmenot."

Kohtaus kaikkine yksityiskohtineen valahti silmänräpäyksessä
Alwynin mieleen. Oli kaunis, raikas aamu kauan, kauan sitten.
Hänelle oli vast'ikään kerrottu, että he purjehtivat hieman yli
sata meripeninkulmaa päivässä. Oli kerrottu miehestä mieheen, että
eräs köyhä naismatkustaja oli vaikeasti sairastunut ja makasi
kuumehoureissa. Tämä uutinen herätti melkoista levottomuutta, sillä
aluksen terveydelliset olosuhteet eivät olleet läheskään tyydyttävät.
Vähän myöhemmin lääkäri ilmoitti hänen kuolleen. Senjälkeen tuotiin
Alwynille tieto, että vainaja oli haudattava mitä pikimmin, jottei
tartunta pääsisi leviämään toisiin matkustajiin. Sitten nousi
muistelijan mieleen hautajaistoimitus ja se huomattava osa, jota hän
itse oli siinä näytellyt. Kapteeni oli pyytänyt häntä toimittamaan
hautausmenot, koska ketään muuta pappismiestä ei laivassa ollut. Hän
oli suostunut; laskevan auringon paistaessa suoraan hänen kasvoihinsa
oli hän tehnyt tehtävänsä kokoontuneitten matkatoverien seisoessa
hänen ympärillään. "Siksi annamme hänen maalliset jäännöksensä
syvyyden haltuun ja toivomme ruumiin ylösnousemusta sinä päivänä,
jolloin meri on luovuttava kuolleensa."

Kapteeni ilmoitti hänelle vielä laivan tarjoilijattaren ja niiden
palvelijain osoitteet, jotka mainittuna aikana olivat kuuluneet
laivan palveluskuntaan. Alwyn kävi heidän kaikkien luona. Vainajan
vaatteet, hiusten väri ja ulkomuoto kuvailtiin niin tarkoin, ettei
voinut jäädä mitään toivoa erehdyksen mahdollisuudesta.

Siten oli tapahtumain kulku vihdoin selvillä. Tuona onnettomana
iltana, jolloin Alwyn oli jättänyt Emmelinen puistoon kiellettyään
häntä seuraamasta hän ei ollut totellut kieltoa. Hän oli hiipinyt
menijän jäljessä äänettömästi kuin säikähtynyt eläinraukka, joka ei
suostu kaikkoamaan. Hänen oli mahdotonta varustautua matkalle: hänen
täytyi mennä laivaan niine hyvineen. Epäilemättä oli hän aikonut
ilmaista itsensä Alwynille kohta kun oli saanut kootuksi riittävän
määrän rohkeutta.

Niin liukui Alwynin kymmenvuotisen romaanin viimeinen luku hänen oman
katseensa ohi. Suuri yleisö ei saanut koskaan tietää, että köyhä
välikannen matkustaja oli ollut Hamptonshiren herttuatar. Alwyn
Hillillä ei ollut enää mitään aihetta viipyä Englannissa, joten hän
pian senjälkeen lähti maasta aikomatta milloinkaan palata. Ennen
lähtöänsä hän uskoi tarinansa eräälle vanhalle ystävälleen -- sen
henkilön isoisälle, joka nyt on kertonut tarinan teille.

       *       *       *       *       *

Eräisiin seuran jäseniin, muiden muassa kirjatoukkaan, näytti
hiljaisen herrasmiehen kertomus vaikuttaneen syvästi. Mutta se
henkilö, jota olemme nimittäneet keikariksi ja jonka hiuksia --
sivumennen sanoen -- alkoi kirkastaa menneiden päivien hohde,
vaikka hän ei ollut ehtinyt kolmeakymmentä kahdeksaa kauemmaksi,
asteli edestakaisin lattialla useimpain toisten rauhallisesti
istuessa tulisijan vaiheella ja sanoi pitävänsä enemmän iloisemmista
tarinoista -- sellaisista, joissa kauan erossa eläneet rakastavat
lopulta pääsevät yhtymään. Sitäpaitsi hänestä olivat mieluisampia
kertomukset, jotka eivät liikkuneet niin kaukaisissa ajoissa kuin
hänen tänään kuulemansa.

Seuran jäsenet heti kehoittivat häntä esittämään jotakin sellaista
mistä hän piti, ja keikari vastasi mielellään suostuvansa
kehoitukseen. Ja vaikka varapuheenjohtaja, eversti ja useat muut
katsoivat kelloaan selittäen, että heidän oli kohta poistuttava
yöteloilleen läheiseen majataloon, päättivät he kumminkin vielä jäädä
kuuntelemaan keikarin tarinaa.



10.

JALOSUKUINEN LAURA.

Esittänyt Keikari.


Oli kylmänkolea joulunaatto. Taivas oli niin sakeassa pilvessä,
että päivänvalo melkein kokonaan siihen sammui. Korttelin paksuinen
lumikerros peitti maan ja jatkuva lumisade uhkasi yön kuluessa
vieläkin vahventaa valkoista peitettä. Lähellä Ala-Wessexin karua
rannikkoa sijaitseva matkailijahotelli näytti sellaisen sään aikana
niin yksinäiseltä ja turhanaikaiselta, että ohikulkeva matkamies
saattoi unhottaa kesän mahdollisuudet ja vaipua ajattelemaan sen
liikemiehen uskaliaisuutta, joka oli rohjennut sijoittaa pääomaa
niin autioon ja kaameaan seutuun. Kuulosti melkein sadulta se tieto,
että seudulla oli vielä elokuun aikana ollut vieraita, sillä nyt
oli sää sellainen, ettei se voinut houkutella ketään lähtemään
kotoansa. Joka tapauksessa hotelli seisoi järkkymättä sijoillaan, ja
laakson toisella puolen kohoavat kalliot, lahdelmat ja niemet, jotka
kesällä olivat paikan paras viehätys, näkyivät nyt vain karuin ja
kulmikkain ääriviivoin. Vastapäätä sijaitseva pikku kaupunki näytti
likaisen tummalta, siitä oli hävinnyt se kaunis helmenharmaus, joka
teki sen kesällä perin viehättäväksi. Matkustajahotellissa, joka
vallitsi tätä näkymöä, käveli isäntä joutilaana kädet taskuissa
ollenkaan ajattelematta, että vieraita voisi saapua ja kuitenkaan
kykenemättä ryhtymään mihinkään työhön, joka olisi voinut hänelle
korvata pakollisesta talvisesta toimettomuudesta koituvan tappion.
Itse asiassa tuntui vieraan saapuminen niin epätodennäköiseltä,
että tarjoilijahuoneen palvelija -- sievä poika, jonka lyhyessä
takissa kesäisin kiilsi metallinappeja kuin herneitä ikään -- nyt
esiintyi takapihalla, muuttuneena ihan tavalliseksi, nuttuun ja
naulasaappaisiin puetuksi maalaispojaksi, joka lapioi lunta ja puhui
puhtainta seudun murretta kokonaan unhottaen sen uuden, kohteliaan
äänensävyn, jonka hän oli lämpimänä vuodenaikana oppinut hienoilta
vierailta. Rakennuksen pääkäytävän ovi oli kiinni, ja ikäänkuin olisi
tahdottu erikoisesti korostaa hotellin suljettua ja horrosmaista
tilaa, oli oven eteen asetettu hiekkasäkki estämään tuulta
pyryttämästä lunta sisään.

Isäntä meni omaan huoneeseensa valtaisan takkatulen ääreen, joka
oli aivan välttämätön hänen viihtymiselleen, sillä tarjoiluhuonetta
enempää kuin muitakaan suojia ei ollut lämmitetty. Kohennettuaan
tulta hän palasi saliin pöydän ääreen, missä vieraitten kirja
lepäsi -- nyt suljettuna ja sysättynä seinää vasten. Hän avasi sen
huolettomasti. Siihen ei ollut merkitty yhtään nimeä marraskuun 19
päivän jälkeen, ja mainittuna päivänäkin oli vierailija vain eräs
polkupyöräilijä, jota ei ollut edes käsketty sisään.

Isännän siten kulutellessa aikaansa ilta pimeni pimenemistään. Mutta
ennenkuin ehti tulla niin pimeä, ettei kiertelevän maantien kulkijaa
enää voinut erottaa, pisti isännän silmään kaukana valkoisella
taustalla näkyvä musta pilkku, joka nopeasti suureni ja lähestyi.
Oli luultavaa, että ajoneuvot -- sillä jonkinlaiset ajoneuvot siellä
varmaan liikkuivat -- tulisivat kulkemaan ohi jatkaen matkaansa
lähimmälle asemalle. Mutta isäntä erehtyi: hänen vielä katsellessaan
ikkunasta, kääntyivät ajopelit jo pihaan ja pysähtyivät oven eteen.

Kulkuneuvot olivat perin sopimattomat vuodenaikaan ja säähän: pienet,
avoimet korivaunut, edessä yksi ainoa hevonen. Vaunuissa istui kaksi
henkilöä, nainen ja mies, kuten runsaasta vaatetuksesta huolimatta
saattoi havaita. Mies piti ohjista ja naishenkilö koki saada suojaa
lumimyrskyltä painautumalla kiinteästi hänen kylkeensä. Isäntä
soitti kelloa herättääkseen tallirengin huomion, sillä lumipeite
oli kokonaan vaimentanut pyöräin kolinan. Rengin saavuttua astuivat
tulijat vaunuista, ja isäntä meni heitä vastaan eteiseen.

Herrasmies oli suunnilleen kahdeksankolmatta ikäinen, näöltään
muukalainen. Viiksiä lukuunottamatta olivat kasvot sileiksi ajellut,
ja piirteet olivat säännölliset, jopa kauniitkin. Naishenkilö, joka
ujostellen seisoi hänen takanaan, näytti paljoa nuoremmalta -- hän
oli tuskin vanhempi kuin kahdeksantoista, mutta puku teki vaikeaksi
sanoa mitään varmaa hänen iästään tai ulkonäöstään.

Herrasmies ilmoitti haluavansa viipyä seuraavaan aamuun ja selitti --
jokseenkin suotta, katsoen siihen, että talo oli matkailijahotelli
-- että heille oli matkalla sattunut odottamattomia viivytyksiä.
Otettuaan vieraansa vastaan niin hyvin kuin huonoina aikoina on
mahdollista, isäntä käski lämmittää seurustelu- ja tarjoiluhuoneen.
Sitten hän riensi takapihalle hakemaan poikaa, joka tuota pikaa
peseytyi, veti hovinuttunsa esille, kiilloitti hihallaan napit ja
ilmestyi halliin täysin moitteettomana. Naishenkilölle osoitettiin
huone, missä hän voi riisua kosteat päällysvaatteensa, jotka
lähetettiin keittiöön kuivattaviksi. Sill'aikaa hänen seuralaisensa
laski pöydälle muutamia kultakolikolta ikäänkuin olisi halunnut
saada asiat alun pitäen mahdollisimman miellyttävälle tolalle,
ja pyysi sitten järjestämään heitä varten kuntoon parhaan
yksityisen oleskeluhuoneen. Isäntä vakuutti, että yläkerran
paras seurusteluhuone, jota tavallisesti saivat käyttää kaikki
vieraat, jäisi tänä iltana yksinomaan heidän haltuunsa ja lähetti
palvelijattarensa sytyttämään kynttilöitä. Heille valmistettiin
päivällinen, joka herrasmiehen määräyksen mukaan oli tarjoiltava
mainitussa huoneessa. Kohta kun nuori naishenkilö oli saapunut sinne,
jätti isäntä heidät kahdenkesken, suodakseen heille tilaisuutta
ilmeisesti kaivattuun levähdykseen.

Isännän mieleen oli jo useita kertoja johtunut, että pariskunnassa
oli jotakin omituista, mutta hänen oli vaikea selvittää itselleen,
missä omituisuus piili. Mutta vieras oli osoittanut olevansa halukas
maksamaan runsaasti, joten isäntä luopui kaikista arvailuista
palatakseen käytännöllisiin puuhiinsa.

Noin yhdeksän tienoissa, päivän töiden päätyttyä, hän meni
jälleen halliin ja käveli siellä edestakaisin. Silloin tällöin
hän loi silmäyksen ikkunaan nähdäkseen millainen ilma oli ulkona.
Vastoin kaikkea odotusta oli lakannut satamasta lunta ja osittain
kirkastuneelle taivaalle kohosi kuu kevyiden pilvenhattaroiden yhä
purjehtiessa sen hopeisen kiekon ylitse. Kaikki merkit viittasivat
siihen, että yöksi tulisi pakkanen. Etäinen, kohoava tiekin piirtyi
nyt näkyviin selvemmin kuin häipyvässä päivänvalossa. Mikään ei
rikkonut neitseellistä, valkeata pintaa, sillä lumi oli heti
peittänyt äsken saapuneitten ajoneuvojen jäljet.

Kirkkaassa kuunvalossa isäntä jälleen näki samanlaisen näyn kuin
illan kajasteessa. Taasen näkyi musta täplä lähenevän pitkin
rantatietä. Pian hän huomasi, että nämä ajoneuvot liikkuivat
nopeammin kuin aikaisemmin tulleet pikku rattaat, ja kohta hän
sai näkyviinsä kahden voimakkaan hevosen vetämät vaunut, jotka
nekin ohjasivat kulkunsa suoraan kohti taloa. Tämä ilahduttava
yhdenmukaisuus sai isännän vielä kerran nostamaan hiekkasäkin syrjään
ja menemään portille.

Ensinnä astui vaunuista vanha herrasmies ja heti hänen jäljessään
nuorempi mies. Molemmat astuivat ripeästi lähemmäksi.

"Onko tänne äskettäin saapunut nuori, tuskin yhdeksäntoista
ikäinen naishenkilö hieman vanhemman herrasmiehen seurassa?" kysyi
vanha herrasmies kiireesti. "Miehen kasvot ovat melkein kokonaan
sileiksi ajellut, hän näyttää oopperalaulajalta ja nimittää itseään
Smithozziksi."

"Me olemme saaneet äsken vieraita", vastasi isäntä sellaisella
äänellä kuin olisi saapunut vähintään parikymmentä, sillä hän
ei halunnut ilmaista, miten riutuvaa elämää hänen majatalonsa
talvisaikaan vietti.

"Muistatteko niitten joukossa kaksi sellaista henkilöä kuin
mainitsemani mies -- jonkinlainen barytoni?"

"Hotellissani asuu nuori pariskunta; mutta minä en voi mennä sanomaan
mitään herrasmiehen äänestä."

"Ette tietenkään. Minä olen ihan sekaisin. Saapuivatko he
korivaunuissa, kaikin puolin huonosti varustettuina?"

"He saapuivat vaunuissa, kuten useimmat vieraamme."

"No niin. Minun täytyy heti päästä heitä tapaamaan. Anteeksi, että
esiinnyn näin kursailematta. Viekää meidät heidän huoneeseensa."

"Mutta te unohdatte, sir, että nämä kenties eivät olekaan teidän
tavoittamanne henkilöt. Olisi tuhmaa, jos sallisin teidän häiritä
heitä kesken ateriaa. Ehkäpä menettäisin siten kaksi hyvää vierasta."

"Olette oikeassa, epäilemättä. He kukaties eivät olekaan meidän
etsimämme henkilöt Minä huomaan, että levottomuuteni saa minut
tekemään liian äkkinäisiä päätelmiä!"

"Kaikesta päättäen minä kumminkin uskon, että olemme oikeassa, setä
Quantock", virkkoi nuori mies, joka siihen mennessä ei ollut sanonut
sanaakaan. Isännän puoleen kääntyen hän jatkoi: "Ei liene saapunut
niin paljon matkustavaisia tämäniltaisen, hieman epämiellyttävän
sään vallitessa, että olisitte voinut kerrassaan unohtaa, kuinka
pariskunta saapui ja miten rouvashenkilö oli puettu?" Hän puhutteli
isäntää tyynesti ja kylmästi, hieman ivallisesti.

"Aivan niin, miten hän oli puettu; sinä olet oikeassa, James. Miten
oli hän puettu?"

"Minulla ei ole tapana tutkia vieraitteni vaatteita", vastasi
isäntä kuivasti. Aikaisemmin saapuneen vieraan aulius oli hänet
suostuttanut. "Mutta herrat voivat ottaa silmäilläkseen hänen
päällysvaatteitaan, jos haluatte", lisäsi hän huolettomasti. "Ne ovat
keittiössä kuivamassa."

Ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliin lausettaan, oli vanha herra
huudahtanut "ah!" ja rientänyt sinne päin, missä hän otaksui keittiön
sijaitsevan, mutta huomattuaan osuneensa pimeään komeroon, jossa
majatalon porsliiniastiat kouraantuntuvalla tavalla ilmoittivat hänen
erehtyneen, hän palasi kiireesti takaisin.

"Suokaa anteeksi; jos tietäisitte, millaiset tunteet mielessäni
liikkuvat (en voi niitä nyt teille selittää), niin ette panisi
pahaksenne. Minä tietysti mielelläni korvaan kaikki, mitä olen
rikkonut."

"Älkää olko millännekään, sir", vastasi isäntä. Enemmittä
keskusteluitta hän sitten ohjasi vieraansa keittiöön. Vanha herra
kävi heti käsiksi nuoren naishenkilön viittaan, joka riippui
selkäpuun varassa, ja huudahti: "James, James, se on hänen! Tiesinhän
minä, että olimme heidän jäljillään!"

"Se on tosiaankin hänen", vastasi veljenpoika tyynesti (hän näet oli
melkoista rauhallisemmassa mielentilassa kuin hänen seuralaisensa).

"Viekää meidät heti heidän huoneeseensa", käski vanha herra.

"William, onko herrasväki seurusteluhuoneessa jo lopettanut
ateriansa?"

"On sir, aikoja sitten", kaikui vastaan lukemattomien metallinappien
takaa.

"Vie nämä herrat heti heidän luoksensa. Te kai jäätte yöksi, hyvät
herrat? Käskettekö riisua hevoset valjaista?"

"Kuokkikaa hevoset ja peskää niiden turvat. Jäämmekö vai emme,
riippuu olosuhteista", lausui tyynimielinen nuorukainen lähtien
setänsä ja palvelijan jäljessä portaita ylös.

"Kuulehan James", virkkoi setä, pysähtyen portaitten ensimmäiselle
askelmalle, "minä luulen olevan parasta, että yllätämme heidät.
Muuten hän voi heittäytyä ikkunasta tai tehdä jotakin muuta yhtä
epätoivoista!"

"Tietysti me astumme sisään muitta mutkitta." Hän huusi palvelijaa,
joka oli rientänyt edelle.

"Minä en voi kyllin kiittää sinua, James, että olet niin tehokkaasti
tukenut minua tässä asiassa", huudahti vanha herra tarttuen
kumppaninsa käteen. "Lisääntyvä raihnauteni olisi tehnyt minulle
mahdottomaksi saavuttaa hänet tänä iltana, ellet sinä olisi suonut
aulista apuasi!"

"Tunnen itseni kovin onnelliseksi, setä, voidessani teitä auttaa
tässä kuten muissakin seikoissa. Olisin vain toivonut saavani seurata
teitä miellyttävämmälle matkalle. Mutta on parasta, että riennämme
heidän luokseen, muuten he voivat kuulla meidät."

He nousivat hiljaa portaita.

       *       *       *       *       *

Oven avauduttua näkyi huone, joka oli liian suuri ollakseen
viihtyisä ja jota valaisi hotellin paras kynttiläjalka. Takkatulen
ääressä istui pariskunta kaikessa viattomuudessa katsellen
hotellin vieraitten kirjaa ja lähiseudun näköaloja sisältävää
valokuvakokoelmaa. Tuskin oli vanha herra ehtinyt astua huoneeseen,
kun nuori nainen -- joka nyt osoittautui mainitussa iässä olevaksi
ja ulkomuodoltaan erittäin miellyttäväksi -- huomattavasti kalpeni.
Veljenpojan saapuessa hän kävi vieläkin vaaleammaksi ikäänkuin
olisi ollut pyörtymäisillään. Nuori mies, jota oli nimitetty
oopperalaulajaksi, nousi jäykän kohteliaasti ja tarjosi tulijoille
istumasijoja.

"Jumalan kiitos, sainpa teidät kiinni", virkkoi vanha herra
hengästyneenä.

"Niin saitte, ikävä kyllä!" mutisi signor Smithozzi puhtaimmalla
lontoolaisella englanninkielellä. Tämä kunnon ulkomaalainen näet
oli ensi kerran avannut silmänsä päivän valkeuteen lähellä City
Roadia. "Hän olisi ollut huomenna minun. Olen muuten sitä mieltä,
että nykyisissä erinomaisissa olosuhteissa olisi viisainta -- katsoen
siihen, kuinka nopeasti häpeänhälinä voi pilata ladyn mainetta --
joka tapauksessa sallia hänen tulla omakseni huomenna."

"Ei milloinkaan!" huudahti vanha herra. "Kysymyksessä on
nuori, alaikäinen tyttö, vailla kaikkea kokemusta, lapsellinen
neitseellisessä viattomuudessaan, tyttö, jota olette ilkeillä
juonillanne houkutellut, kunnes tänään aamun sarastaessa -- --"

"Lordi Quantock, eikö harmaitten hiustenne kunnia -- --"

"Kunnes tänään aamun sarastaessa saitte hänet houkutelluksi lähtemään
kotoansa. Voisiko häneen kohdistua mikään moite, joka asiaan lähemmin
perehdyttäessä ei joutuisi kokonaan teidän kannettavaksenne?
Laura, sinä palaat heti minun kerallani! Minä en olisi missään
tapauksessa saapunut ajoissa sinua pelastamaan, ellei serkkusi,
kapteeni Northbrook, olisi aamulla, kun huomasin sinun paenneen,
tarjonnut apuansa niin auliisti, etten voi milloinkaan olla kyllin
kiitollinen hänelle, ainoalle miespuoliselle sukulaiselle, joka oli
lähettyvilläni. Tulehan nyt! Pukeudu heti, niin pääsemme lähtemään!"

"Minä en tahdo lähteä!" napisi nuori nainen.

"Mahdollista kyllä, ettet tahdo", kertasi isä kuivasti. "Mutta lapset
eivät milloinkaan ymmärrä omaa etuansa. Riennähän nyt vain ja luota
minuun!"

Laura oli vaiti ja liikahtamatta, oopperalaulaja tuijotti avuttomana
tuleen ja nuoren naisen serkku istui tyynesti harkiten, ollen näistä
neljästä henkilöstä ainoa, joka suhteellisen vieraana voi arvostella
pakenemista kylmän järkevästi.

"Alaikäisen tyttären isänä minä käsken sinua, Laura, heti seuraamaan
minua! Mitä? Aiotko pakottaa minut käyttämään ruumiillista väkivaltaa
saadakseni sinut takaisin kotiin?"

"Minä en tahdo palata kotiin!" selitti jälleen Laura.

"Siitä huolimatta on velvollisuutesi heti lähteä, tiedä se!"

"Minä en tahdo!"

"Rakas Lauraseni, kuulehan mitä sanon: lähde nyt kiltisti kotiin
minun ja serkkusi Jamesin seurassa, kuten hyvän ja katuvaisen
tyttären tulee, niin koko asiasta ei synny mitään juttua. Kukaan ei
tiedä tapahtumasta, ja jos heti lähdemme matkaan, niin ehdimme kotiin
ennen päivänkoittoa. Tulehan!"

"Minä en ole velvollinen tottelemaan teidän käskyjänne, isä, ja
minusta on parempi olla niitä tottelematta!"

James serkku oli tämän keskustelun aikana käynyt vähitellen hieman
kärsimättömäksi. Useaan kertaan hän jo avasi suunsa lausuakseen
jotakin, mutta hillitsi itsensä viime hetkessä. Vihdoin hänen
kumminkin kävi mahdottomaksi vaieta kauempaa.

"Tule!" huudahti hän, "tätä ilvettä on jo kestänyt riittävän kauan!
Älä enää niskoittele vaan lähde kanssamme!"

Laura nakkasi kopeasti niskaansa vastaamatta mitään.

"Tuhat tulimmaista, Laura, minä en siedä tätä kauempaa!" huudahti
James kiukuissaan. "Tule ja pukeudu, muuten minä pakotan sinut
siihen. On olemassa eräänlainen pakko, johon verraten kaikki tämä
puhe on pelkkää lastenlorua. Tule heti paikalla!"

Vanha aatelismies kääntyi veljenpoikansa puoleen ja virkkoi
rauhoittaen: "Jätä pakottaminen minun huolekseni, James. Se ei sovi
sinulle. Minä voin puhutella häntä riittävän ankarasti, jos haluan."

James ei kumminkaan välittänyt sedästään, vaan jatkoi: "Sinä sanot,
ettet tahdo tulla! Vai niin, tosiaanko? Onpa kaunista, että sen
minulle ilmoitat! Lähde heti paikalla huoneesta ja jätä tuo lurjus
minun haltuuni! Pidähän kiirettä!" Hän lähestyi Lauraa ikäänkuin
olisi aikonut taluttaa hänet huoneesta.

"Ei, ei!" hätäili Lauran isä, jota veljenpojan odottamaton käytös
kovin hämmästytti. "Sinä otat liian ison urakan! Jätä hänet minun
haltuuni!"

"Minä en jätä häntä teidän haltuunne!"

"Mutta eihän sinulla, James, ole mitään oikeutta puhutella minua
enempää kuin Lauraakaan tuolla tapaa, joten on parasta, että
vaikenet. Tulehan, lapsukaiseni!"

"Minulla on siihen täysi oikeus!" väitti James.

"Kuinka niin?"

"Minulla on aviomiehen oikeudet."

"Kenen miehen?"

"Lauran miehen."

"Mitä?"

"Laura on minun vaimoni."

"James!"

"Lyhentääkseni pitkää juttua, ilmoitan teille, että hän kolme
kuukautta sitten meni salaa naimisiin kanssani, teidän kiellostanne
huolimatta. Ja minun on lisättävä, että välimme olivat aluksi hyvät,
huolimatta siitä, että oli vaikea kohdata toisiaan salaa ja vaikka
Lauran tunteet verrattain pian kylmenivät. Me odotimme vain sopivaa
tilaisuutta ilmaistaksemme teille avioliittomme, kun tämä joutilas
Lemminkäinen sukelsi esiin, myrkytti hänen mielensä ja saattoi hänet
tähän alennustilaan."

Oopperavalo, joka oli istunut jokseenkin hajamielisenä ja
tarmottomana, sävähti veljenpojan tiedonannon johdosta hereille
ja huudahti: "Vannon kautta kuolemani, etten tiennyt hänen olevan
naimisissa. Minä opin hänet tuntemaan isänsä kodissa, hänet,
onnettoman tytön, jota rasitti kodin yksinäinen ja yksitoikkoinen
elämä, seuran puute tai muut sensuuntaiset asiat. Mitä tulee
väitteeseenne, että hän on teidän vaimonne, en sitä käsitä. Oletko
tosiaankin naimisissa hänen kanssaan, Laura?"

Laura nyökkäsi kyynelten kostuttaman nenäliinansa takaa. "Juuri se
luonnoton asema, johon olin joutunut mentyäni salaa naimisiin hänen
kanssaan", nyyhkytti hän, "juuri se vaikutti, että olin kotona
onneton -- ja -- ja minä en pitänyt hänestä enää niin paljon kuin
aluksi -- ja ikävöin päästä pois siitä kiusallisesta tilasta, johon
olin joutunut! Sitten minä näin sinut muutaman kerran, ja kun sinä
sanoit: 'paetaan!', niin siinä näytti olevan pelastuskeino, joten
suostuin seuraamaan sinua!"

"Riittää, riittää! Onko tämä kaikki totta?" mutisi hämmennyksissään
vanha herra siirtäen tuijottavan katseensa Jamesista Lauraan ja
Laurasta takaisin Jamesiin ikäänkuin olisi luullut heitä pelkiksi
mielikuviksi. "Siinäkö siis syy, miksi sinä, James, niin auliisti
suostuit auttamaan vanhaa setääsi, joka etsi tytärtänsä? Taivaan
Jumala, millaisia petollisuuden kuiluja ihmisen vielä pitääkään oppia
tuntemaan!"

"Kuten sanoin, olen mennyt hänen kanssaan naimisiin, setä Quantock",
vastasi James kylmästi. "Tehty on tehty ja sitä ei voida enää saada
tekemättömäksi pitkillä puheilla."

"Missä teidät vihittiin?"

"St. Maryn kirkossa Toneboroughissa."

"Milloin?"

"Syyskuun yhdeksäntenäkolmatta hänen ollessaan siellä käymässä."

"Kuka teidät vihki?"

"Sitä en tiedä. Eräs apulaispastori -- mehän emme tunteneet siellä
ketään. Kun niinmuodoin en voi auttaa teitä saamaan takaisin
tytärtänne, pyydän teitä auttamaan minua saamaan takaisin vaimoni!"

"En milloinkaan!" huudahti lordi Quantock. "Hyvä herrasväki, minä
pyydän saada pestä käteni tässä asiassa! Jos te todellakin olette
mies ja vaimo, niin sopikaa niinkuin parhaaksi näette. Minulla ei ole
enää teille kummallekaan mitään sanottavaa. Minä jätän sinut, Laura,
miehesi haltuun toivoen että sinusta on hänelle paljon iloa -- vaikka
minun täytyykin myöntää, ettei alku tunnu kovin lupaavalta."

Näin sanoen työnsi katkeroitunut puhuja tuolinsa pöytää vasten
sellaisella voimalla, että kynttilät heilahtelivat, ja lähti sitten
huoneesta.

Lauran katse suuntautui vuoroin toiseen, vuoroin toiseen niistä
kahdesta nuoresta miehestä, jotka nyt seisoivat vastakkain. He
näyttivät niin pelottavilta, että Laura pujahti huoneesta isänsä
jälkeen. Isä kuului kumminkin jo menevän ulko-ovesta, ja koska
Laura ei tietänyt, mistä etsiä pakopaikkaa, hiipi hän viereiseen,
pimeään makuuhuoneeseen, missä hän vapisevin sydämin odotti tapausten
kehittymistä.

Sill'aikaa lähenivät miehet toisiaan. Oopperalaulaja keskeytti
hiljaisuuden sanomalla: "Kuinka uskalsitte solvata minua nimittämällä
minua lurjukseksi ja syyttämällä minua siitä, että olen myrkyttänyt
hänen mielensä, kun varsin hyvin oivaltanette, etten minä tietänyt
teidän suhteestanne enempää kuin vastasyntynyt lapsi?"

"Vai niin, vai niin, te ette tietänyt siitä mitään; sen voin uskoa",
kiehui Lauran mies.

"Minä kutsun Taivaan todistajakseni, etten tietänyt mitään!"

"Resitativo -- poljento erinomainen ja ääni hyvin hallittu. Onpa
tosiaan luultavaa, että voisi voittaa sellaisen nuoren hupakon
luottamuksen saamatta vihiä niistä asioista! Kertokaa joutavianne
muille, älkää minulle!"

"Kapteeni Northbrook, vihjailunne ovat yhtä surkeita kuin koko teidän
kurja olemuksenne!" huudahti barytoni, joka oli menettänyt malttinsa.
Hän syöksyi eteenpäin ja iski kapteenia kämmenpohjalla kasvoihin.

Northbrook tuskin väistyi. Rauhallisesti käytettyään nenäliinaansa
nähdäkseen vuotiko verta hän virkkoi: "Minä odotin tätä loukkausta
ja varustauduin sitä varten!" Samassa hän veti pienestä käsilaukusta
esille pistoolikotelon. --

Barytoni säikähti odottamatonta näkyä, mutta toipui kohta
hämmästyksestään ja vastasi: "Hyvä, kuten tahdotte", joskin äänensävy
ilmaisi pientä epävarmuutta.

"No niin", jatkoi aviomies täysin tyynenä, "mehän emme tarvitse
mitään paraatia, mitään joutavuuksia, ymmärrättehän? Voimme kai tulla
toimeen ilman sekundantteja?"

Signor nyökkäsi kevyesti.

"Tunnetteko hyvin nämä seudut?" jatkoi James-serkku samaan tyyneen ja
hiljaiseen tapaan. "Ellette te tunne, niin minä tunnen. Tuolla virran
reunalla vuorenrotkossa on tasainen hiekkatanner, kyllin avoin, jotta
kuutamo pääsee sitä valaisemaan. Sinne johtaa virran tätä rantaa
pitkin kallioon hakattu tie, ja me voimme helposti päästä sinne.
Me -- me molemmat -- menemme sinne, mutta vain toinen meistä palaa
takaisin. Ymmärrättekö?"

"Varsin hyvin."

"Ehkäpä sitten lähdemme; mitä pikemmin se on tehty, sitä parempi.
Me voimme ennen lähtöämme tilata illallisen -- illallisen kahdelle
henkilölle; sillä vaikka meitä, nyt on kolme -- --"

"Kolme?"

"Niin, te, minä ja hän -- --"

"Aivan oikein."

"-- -- niin kohta meitä on vain kaksi, joten me, kuten sanottu,
tilaamme illallisen kahdelle, nuorelle ladylle ja _yhdelle_
herrasmiehelle. Se meistä, joka tulee takaisin, koputtaa hänen
ovelleen ja pyytää hänet mukaansa illalliselle -- sillä hän ei ole
poistunut talosta. Mutta nyt emme saa häntä säikyttää, ja ennen
kaikkea on pidettävä huolta siitä, ettei palvelusväki näe meidän
lähtevän ulos. Näyttäisi oudolta, kun kaksi lähtee ja vain yksi tulee
takaisin! Ha, ha!"

"Ha, ha, aivan niin!"

"Oletteko valmis?"

"Olen -- kyllä."

"Minä menen edellä."

Hän meni hiljaa ovelle ja portaita alas sekä käski toimittaa
illallisen valmiiksi tunnin kuluessa. Sitten hän oli palaavinaan
huoneeseen, viittasi laulajaa lähtemään, ja molemmat poistuivat
talosta erään sivuoven kautta.

       *       *       *       *       *

Taivas oli nyt aivan kirkas, ja Lauran isän, lordi Quantockin
vaunujen jäljet näkyivät yhä aivan selvästi. Pian saavuttiin
rantaäyräälle. Kapteeni kulki edellä, barytoni seurasi sanaakaan
sanomatta, tavan takaa luoden silmäyksen seuralaiseensa tai
avautuvaan näkymöön. Vihdoin he tulivat rotkoon, josta vesi putosi
kohisten alas. Tästä kohdasta näköala oli erittäin maalauksellinen ja
täysin niiden monien ylistysten, maalausten ja valokuvain veroinen,
joihin paikka oli antanut aihetta. Seutu, joka kesällä esiintyi
viehättävän viheriänä ja harmaana, oli nyt lumen peittämänä kaamea ja
haaveellinen.

Putouksessa syöksyi vesi melkein luotisuoraan kahdeksankymmenen, jopa
sadankin jalan syvyyteen, ennenkuin lopullisesti hävisi hiekkaan.
Vaikka virta oli pieni, sai esiinpistäväin kallionkielekkeiden
vastustus sen jakautumaan sadoiksi suihkuiksi, joiden pärske kohosi
ylös ilmoille. Rannoille oli muodostunut muutamia jääpuikkoja, mutta
keskellä vesi virtasi esteettömästi.

Heidän pysähdyttyään oopperalaulaja katsahti alas, mutta oli
ilmeistä, ettei hän ihaillut seudun kauneutta. Hänen seuralaisensa
seisoi hänen edessään pistoolit kädessä. Hänen ja rotkon välillä
ei ollut mitään suojakaidetta. Äkillistä mielijohdetta noudattaen
laulaja ojensi käsivartensa ja syöksi valtavalla työnnöllä
Lauran miehen syvyyteen. Näkyi kierivä ihmishahmo, kuutamossa
yhä pienentyen, kunnes kokonaan hävisi, kuului muutamia iskuja
esiinpistäviin kallionkielekkeisiin -- aluksi raskaita, veden kohinan
yli kuuluvia, sitten tuskin huomattavia -- sitten katosi kaikki ja
putouksen tavanmukaista solinaa häiritsi enää vain virran loiske,
jota meren kumea kohu säesteli.

Laulaja seisoi muutaman hetken liikkumatta, ikäänkuin odottaen,
kääntyi sitten pois, kulki takaisin tielle ja oli neljännestunnin
kuluttua hotellin ovella. Hän hiipi sisään kenenkään huomaamatta
kellon juuri lyödessä kymmentä ja huusi isännälle tarjoiluhuoneeseen:

"Lasku niin pian kuin suinkin, siihen merkittynä tilattu illallinen,
jota kumminkaan emme ehdi syödä." Sitten hän lisäsi teeskennellyn
hilpeästi: "Ladyn, isä ja serkku pitivät parhaana olla estämättä
avioliittoa ja lähtivät kumpikin kotiinsa riittävästi riideltyään."

"Oivallista, sir!" virkkoi isäntä, joka yhä oli tämän vieraan
puolella noita kahta vastaan, joista hänellä oli ollut pelkkää vaivaa
ja jotka eivät, olleet maksaneet muuta kuin hevosten rehun. "Kyllä
rakkaus keinon keksii. Toivotan teille onnea, sir!"

Signor Smithozzi lähti yläkertaan ja löysi seurusteluhuoneesta
Lauran, joka oli hänen poissaollessaan hiipinyt pois viereisestä
pimeästä makuuhuoneesta. Lauran silmät olivat itkettyneet ja
kasvojenilme levoton.

"Miten on laita? Missä hän on?" kysyi hän huolissaan.

"Kapteeni Northbrook matkusti takaisin kotiinsa. Hän sanoi puolestaan
jättävänsä sinut oman onnesi nojaan."

"He siis ovat minut kokonaan hyljänneet! Ja unohtavat minut, eikä
kukaan enää minusta välitä!" Hän alkoi jälleen itkeä.

"Paremmin ei olisi voinut käydä. Kaikki on nyt niinkuin ennen heidän
aiheuttamaansa häiriötä. Mutta Laura, sinun olisi pitänyt ilmaista
salainen avioliittosi -- vaikka se nyt onkin yhdentekevää; se tulee
luonnollisesti purettavaksi. Sinä olet nyt les--, niin, oikeastaan
sinä olet leski."

"Ei hyödytä mitään, jos moitit minua vanhoista asioista. Mitä minun
nyt on tehtävä?"

"Me matkustamme nyt heti Cliff-Martiniin. Kuluneiden kolmen tunnin
aikana hevonen on levännyt riittävästi, joten se voi vaivatta
vielä juosta kuusi peninkulmaa. Ennen puoltayötä olemme jo
Cliff-Martinissa, ja sieltä löytyy epäilemättä majataloja, jotka
ovat vielä avoinna. Siellä me aamulla varhain myymme hevosemme ja
rattaamme jatkaaksemme matkaa vuokravaunuissa Downstapleen. Kunhan
pääsemme junaan, niin olemme pelastetut."

"Minä suostun mihin hyvänsä", virkkoi Laura mitään pahaa aavistamatta.

Kymmenen minuutin kuluttua oli hevonen valjaissa ja lasku maksettuna.
Lady puki kuivat päällysvaatteet yllensä ja matkaa jatkettiin.
Peninkulman verran kuljettuaan he huomasivat välkkyvän valon
edessään. "Mitä tuo voinee merkitä?" ihmetteli barytoni, jonka käytös
oli alkanut muuttua hermostuneeksi; jokainen ääni ja näky sai hänet
kääntämään päänsä.

"Se on vain vahtitupa", vastasi Laura. "Valo johtuu ulko-oven
yläpuolella riippuvasta lampusta."

"Aivan niin, aivan niin, rakkaani! Kuinka olenkaan tuhma!"

Saavuttuaan portille he näkivät miehen, joka ilmeisesti oli tullut
sinne jalkaisin jotakin oikotietä ja nyt jutteli portinvartijan
kanssa.

"On aivan mahdotonta, että hän olisi voinut pudota kalliolta
vahingossa tai Jumalan tahdosta näin kuutamoisena yönä", kuului
jalankulkija sanovan. "Lapset kertovat nähneensä kaksi miestä menossa
putoukselle, ja kymmenen minuuttia myöhemmin he näkivät toisen heistä
palaavan, niin nopeasti kuin olisi tahtonut paeta tekemäänsä rikosta.
Epäilemättä hän on syössyt toisen miehen alas, ja uskokaa minua: sitä
miestä etsitään pian tiukasti."

Lyhdyn valo lankesi signorin kasvoihin, jotka olivat aavemaisen
kalpeat. Laura katseli häntä muutaman hetken, kunnes vartija
konemaisesti avasi portin. Hänen seuralaisensa ajoi eteenpäin, ja
pian verhosi heidät jälleen valkea hiljaisuus.

Signor Smithozzi oli vähää ennen luvannut tiedustella tietä tästä
vahtituvasta, mutta, se oli jäänyt tekemättä.

Heidän ehdittyään hiukan kauemmaksi alkoi laiminlyönnistä -- olipa se
sitten tahallinen tai ei -- koitua ikävyyksiä. Sen syrjäisen seudun
rajalla, jossa he toistaiseksi liikkuivat, kulki valtamaantie ja
sitä pitkin kävi kulku nopeammin. Mutta he eivät olleet sitä vielä
saavuttaneet ja koska heillä ei ollut opasta mukanaan, alkoi matka
näyttää hankalammalta kuin lähdettäessä. Kun heidän noudattelemansa
kapea tie seuraavassa myötämäessä näytti suuntautuvan minne
hyvänsä muualle, mutta ei Cliff-Martiniin, alkoi tilanne käydä
kovin epämiellyttäväksi. Kuultuaan keskustelun vahtituvalla Laura
oli pysytellyt aivan vaiti, jopa vetäytynyt hieman loitommalle
rakastajastaan.

"Miksi et puhu mitään, Laura?" kysyi mies väkinäisen iloisesti. "Etkö
voi sanoa, mihin suuntaan meidän on ajettava?"

"Voin kyllä", vastasi Laura, äänessä omituinen pelon sävy.

Sitten hän lausui joitakin hajanaisia lauseita, jotka näyttivät
todistavan, ettei hän epäillyt mitään. Vihdoin signor nykäisi
ohjaksista, jolloin väsynyt hevonen pysähtyi.

"Me olemme pulassa", virkkoi hän.

Laura vastasi vilkkaasti: "Anna ohjakset minulle ja mene sinä tuonne
kukkulan laelle katsomaan suuntautuuko tie sieltä oikeampaan. Hevonen
voi sill'aikaa levähtää ja jos tien suunta ei muutu, ajamme takaisin
ja valitsemme toisen tien."

Ehdotus tuntui olosuhteisiin katsoen hyvältä, varsinkin kun se
tehtiin erittäin vakuuttavalla äänellä. Signor Smithozzi luovutti
ohjakset Lauralle -- täysin turha toimenpide, sillä hevonen oli niin
väsynyt, ettei pyrkinyt hievahtamaankaan -- astui vaunuista ja lähti
astelemaan lumista tietä, kunnes hävisi näkyvistä.

Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun Laura odottamattoman kiireesti
sitoi ohjakset vaunujen laitaan, astui maahan, juoksi ahteen alle ja
ryömi aidan aukosta metsään, joka siinä kohden reunusti tietä. Sinne
hän piiloutui tuuheaan pensaaseen, painui kokonaan oksien peittoon ja
kuunteli henkeään pidättäen. Mutta syvää hiljaisuutta ei häirinnyt
mikään muu kuin silloin tällöin oksalta liukuva lumi tai joku valkean
tanteren yli juokseva eläin. Päästyään vihdoin varmuuteen siitä,
ettei hänen seuralaisensa ollut häntä löytänyt tai ei ollut asiain
tällä kannalla ollen halunnut sitä tehdä, hän ryömi pensaasta ja
saapui tunnin kuluessa takaisin hotelliin.

Lähemmäksi tultuaan Laura saattoi nähdä, ettei hotelli ollut pimeä,
kuten hän ehkä oli otaksunut. Kaikki merkit viittasivat siihen, että
koko asujamisto oli jalkeilla, sillä rakennuksen edustalla liikkui
valoja edestakaisin. Lauran kasvoille kohosi tyytyväisyyden ilme, kun
hän huomasi, ettei hälinän aiheena ollut hänen barytoninsa ja pikku
valjakkonsa, mutta kohta muuttui tyytyväisyys suruksi ja peloksi,
kun hän lyhtyjen valossa näki paareilla makaavaa miestä kannettavan
hotellin eteiseen.

"Minä olen tämän aiheuttanut", kuiskasi hän vapisevin huulin. "Hän
on surmannut hänet!" Hän riensi ovelle ja kysyi ensimmäiseltä
tapaamaltaan henkilöltä, oliko paareilla makaava mies kuollut.

"Ei, miss", vastasi työmies tarkastellen odottamatonta ilmestystä
kiireestä kantapäähän. "Sanovat hänen olevan vielä elossa, vaikka
tajutonna. Hän on pudonnut tai syösty putoukseen; otaksutaan, että
hänet on syösty. Se on sama herrasmies, joka hiljattain saapui vanhan
lordin seurassa ja sitten, kuten luullaan, lähti ulos erään hiukan
aikaisemmin tulleen ulkomaalaisen kanssa. Niin olen ainakin minä
asian käsittänyt."

Laura meni sisään, ilmoitti mitä avomielisimmin olevansa
haavoittuneen vaimo ja istuutui heti hoitajattareksi hänen vuoteensa
viereen. Kahden kutsutun lääkärin saavuttua hän sai tietää miehensä
haavoittuneen niin vaarallisesti, että oli hyvin vähän toivoa hänen
paranemisestaan ja että suoranainen ihme oli pelastanut hänet
heti kuolemasta, kuten hänen vihollisensa ilmeisesti oli toivonut
tapahtuvan. Laura tiesi, kuka vihollinen oli, ja häntä puistatti.

Laura valvoi koko yön, mutta hänen miehensä ei tietänyt mitään hänen
läsnäolostaan. Seuraavana päivänä hän näytti hänet tuntevan ja
iltasella hän kykeni puhumaan. Hän kertoi lääkäreille, että signor
Smithozzi tosiaankin oli syössyt hänet putoukseen, mutta Lauralle
hän ei virkkanut mitään, eipä edes vastannut hänen kysymyksiinsä,
nyökkäsi vain jokaisen huomaavaisuuden johdosta, mutta ei mitään sen
enempää.

Parin päivän kuluttua lääkärit selittivät hänen kaikesta päättäen
toipuvan, huolimatta vakavista vammoistaan. Smithozzia etsittiin
innokkaasti, mutta toistaiseksi ei hänestä ollut löydetty jälkeäkään,
vaikka katuvainen Laura oli kertonut kaikki mitä tiesi. Mikäli
saattoi arvata, oli hän ajoneuvojen luo palattuaan hakenut ladyä niin
kauan kuin oli jaksanut. Sitten hän oli lähtenyt Cliff-Martiniin,
myynyt seuraavana aamuna hevosen ja ajopelit ja luultavasti
matkustanut postivaunuissa lähimmälle rautatieasemalle. Alkuperäinen
matkasuunnitelma siis oli muuttunut ainoastaan sikäli, että hän oli
matkustanut yksin.

       *       *       *       *       *

Pitkän ja väsyttävän toipumisen aikana Laura valvoi vuorokausia
ja viikkoja puolisonsa vuoteen ääressä niin uutterasti ja
uskollisesti, että mikä hyvänsä vähäisempi harha-askel olisi siten
tullut sovitetuksi. Pian kumminkin ilmeni, ettei hänen miehensä
ollut antanut hänelle anteeksi. Kaikista pienistä palveluksistaan,
pielusten asettelemisesta, siteitten vaihtamisesta tai lääkkeitten
tarjoamisesta, Laura tuskin sai muuta kiitosta kuin pari lyhyttä
sanaa, jotka sairas luultavasti olisi lausunut mille naiselle
tahansa, joka olisi sellaisia palveluksia hänelle tehnyt.

"Rakas, rakas James", virkkoi Laura eräänä päivänä kumartuen ylen
liikutettuna miehensä puoleen. "Kuinka oletkaan saanut kärsiä! Se on
ollut liian kauheata! Minä iloitsen nyt paranemisestasi enemmän kuin
voin sanoin kuvailla. Minä olen sitä rukoillut -- ja valitan tekoani;
minä olen viaton, mitä tulee kaikkein pahimpaan ja -- minä toivon,
ettet pidä minua kovin kehnona, James!"

"En ollenkaan. Sinä olet mielestäni erittäin hyvä --
sairaanhoitajattarena", vastasi hän, heikossa äänessä ivallisen
ankara vivahdus.

Laura vuodatti hiljaa muutamia kyyneleitä eikä puhunut sinä päivänä
enää mitään.

Signor Smithozzi näytti päässeen pakoon tavalla tai toisella.
Väitettiin, ettei hän ollutkaan käyttänyt postivaunuja, vaikka oli
epäilemättä poistunut maasta. Joka tapauksessa oli hyvin epävarmaa,
voitaisiinko hänet löytää. Kapteeni Northbrook toipui saamistaan
vammoista. Kävipä vielä selväksi, että hän muutaman viikon kuluttua
olisi jokseenkin täysin entisellään. Oli myös ilmeistä, että
Laura, joka salaa toivoi miehensä antavan hänelle anteeksi yhä
moitittavammalta näyttävän ajattelemattomuuden, samalla kovin epäröi,
millaiseksi heidän suhteensa tuonnempana tulisi muodostumaan. Asioita
hämmensi vielä se seikka, ettei ainoastaan hän jäänyt karanneena
vaimona vaille miehensä anteeksiantoa, vaan että sitäpaitsi hän ja
hänen miehensä olivat karannut pariskunta, joka oli jäänyt vaille
hänen isänsä anteeksiantoa. Vanha herra näet ei ollut lähettänyt
kummallekaan mitään tietoa senjälkeen kun oli majatalossa heistä
eronnut. Lauran lähimpänä huolena kumminkin oli saada anteeksi
puolisoltaan, joka sairasvuoteessaan maaten ehkä hautoi mielessään
Brabantion tunnettuja sanoja: "Hän on pettänyt isänsä ja kenties
sinutkin."

Sillä kannalla olivat asiat, kunnes kapteeni Northbrook oli kyllin
terve voidakseen ryhtyä kävelemään. Silloin hän muutti vaimoineen
hiljaiseen taloon etelärannikolle, missä hänen paranemisensa edistyi
nopein askelin. Eräänä päivänä, kun he vaelsivat kallioilla ja James
tapansa mukaan nojasi vaimonsa käsivarteen, sanoi hän ilman mitään
johdantoa: "James, kuulehan -- jos minä edelleenkin pysyn sellaisena
kuin nyt, koetan täyttää pienimmänkin toivomuksesi enkä milloinkaan
ajattele muuta kuin sinun parastasi, niin etkö voisi -- koettaa
hiukan pitää minusta?"

"Minun täytyy tarkoin harkita asiaa", vastasi James, kuivasti ja
synkästi kuten aina nyttemmin. "Sen tehtyäni ilmoitan mitä ajattelen."

Illan kuluessa ei vastausta kuulunut, vaikka Laura viipyi tavallista
kauemmin järjestämässä hänen vuodettaan yöksi. Hän asetti kynttilän
syrjään, jottei sen valo häntä häiritsisi, näki hänen vaipuvan uneen
ja vetäytyi sitten hiljaa omaan huoneeseensa. Kun he seuraavana
aamuna kohtasivat toisensa aamiaispöydässä, kysyi Laura tapansa
mukaan, miten hän oli yönsä nukkunut ja lisäsi, keskeyttäen hänen
vastaustaan seuranneen vaitiolon: "Oletko nyt harkinnut?"

"En, minä en ole harkinnut riittävästi voidakseni sinulle vastata."

Laura huokasi, mutta se ei auttanut; päivä kului vitkalleen,
ankarasti Lauraa rasittaen ja suoden Jamesille tavanmukaisen lisän
uusia voimia.

Seuraavana aamuna Laura uudisti kysymyksensä katsoen miestään suoraan
silmiin niin epätoivoisesti kuin olisi koko hänen elämänsä riippunut
hänen vastauksestaan.

"Minä olen harkinnut", vastasi James.

"Ah!"

"Meidän täytyy erota."

"Voi, James!"

"Minä en voi antaa sinulle anteeksi; ei kukaan mies voisi sitä tehdä.
Olen tallettanut sinua varten riittävät varat, niin että voit viettää
huoletonta elämää, tekipä isäsi mitä tahansa. Minä aion myydä koko
omaisuuteni ja hävitä tältä maapallon kulmalta."

"Onko päätöksesi järkähtämätön!" kysyi Laura toivottomana. "Minulla
ei ole ketään, joka v-v-välittäisi -- --"

"Päätökseni on järkähtämätön", vastasi James lyhyesti. "On parasta,
että eroamme täällä. Sinä palaat isäsi luo. Minulla ei ole mitään
syytä seurata sinua, koska minun läsnäoloni ainoastaan estäisi sitä
anteeksiantoa, joka luultavasti tulee osaksesi, jos palaat yksin. Me
sanomme toisillemme hyvästi kolmen päivän kuluttua. Toivon voivani
silloin matkustaa."

Surun murtamana vetäytyi Laura huoneeseensa. Hänen miehensä kulutti
jäljelläolevat kolme päivää kirjoittaen kirjeitä ja järjestellen
asioitaan, mutta virkkoi vaimolleen tuskin sanaakaan. Heidän
lähtöpäivänsä valkeni, mutta ennenkuin oli ehditty valjastaa hevoset,
joiden piti kuljettaa heidät eri suuntiin, kauas toisistaan ja
luultavasti iäksi, saapui aamun posti.

Siinä oli kirje kapteenille, ei Lauralle -- hänelle ei tullut
milloinkaan kirjeitä. Tällä kertaa sisältyi kapteenin kirjeeseen
kumminkin erityinen tiedonanto Lauraa varten. Hän luki sen ja
katsahti avuttomana mieheensä.

"Rakas isäni -- on kuollut!" huudahti hän. Hetkisen kuluttua hän
lisäsi kuiskaten: "Minun täytyy matkustaa kotiin hautaamaan hänet...
Etkö tahdo tulla mukaani, James?"

James tuijotteli mietteissään ulos ikkunasta. "Luulenpa, että
sellainen toimi on perin hankala yksinäiselle naiselle", virkkoi
hän kylmästi. "Vai niin, vai niin -- setä parka! -- No, minä lähden
mukaasi ja autan sinua tässä asiassa."

Niinpä he matkustivat yhdessä, eivätkä erikseen, kuten oli
suunniteltu. On turhaa kertoa yksityiskohtaisesti matkasta ja
niistä surullisista viikoista, jotka he sitten viettivät Lauran
isän kodissa. Lordi Quantockin tila oli hieno, vanha rakennus, jota
ympäröi oma puisto ja jossa miehellä ja vaimolla oli mitä parhaat
mahdollisuudet välttää toisiaan tai tehdä sovinto, jos niin halusivat
-- ja ainakin toinen heistä halusi sitä. Kapteeni Northbrook ei
ollut saapuvilla testamenttia luettaessa. Laura meni myöhemmin häntä
tapaamaan ja näki hänen kokoavan papereitaan. Hänen aikomuksenaan oli
nyt avustustyön päätyttyä, lähteä jo seuraavana aamuna.

"Hän on jättänyt minulle koko omaisuutensa!" kertoi Laura miehelleen.
"James, kuulehan, etkö voi antaa minulle anteeksi ja jäädä luokseni?"

"Minä en voi jäädä."

"Miksi et?"

"Minä en voi jäädä", toisti mies.

"Mutta miksi et?"

"Minä en sinusta pidä."

Hän teki kuten oli sanonut. Kun Laura seuraavana aamuna tuli
huoneestaan, kerrottiin hänelle, että James oli lähtenyt.

       *       *       *       *       *

Laura kesti kaksinkertaisen menetyksensä niin hyvin kuin voi. Se
komea herraskartano, jossa hän tähän saakka oli asunut, siirtyi
kaikkine historiallisine aarteineen hänen isänsä arvonimen perijälle,
mutta hänen oma tilansakaan ei ollut halveksittava. Sen ympärillä
levisi lehväinen puisto, täynnä puita, joiden ikä oli kaksitoista
kertaa korkeampi kuin hänen; puiston tuolla puolen oli metsä, metsän
tuolla puolen sijaitsivat vuokralaisten tilukset. Koko tämä kaunis
ja rauhallinen alue kuului hänelle. Siitä huolimatta hän pysyi
yksinäisenä, katuvana, masentuneena olentona, joka olisi mielellään
luovuttanut suurimman osan omaisuuttaan, jos olisi siten voittanut
takaisin sen miehen läheisyyden ja kiintymyksen, jonka karuus
ja velttouskin -- samat ominaisuudet, jotka aikaisemmin olivat
vieroittaneet heidät toisistaan -- nyt näyttivät hänestä ihailtavilta
luonteenominaisuuksilta.

Hän toivoi toivomistaan, mutta turhaan. Kapteeni Northbrook ei
muuttanut mielipidettään eikä palannut. Hän ei ollut niitä miehiä,
jotka muuttavat mielipidettään -- se oli Lauran lopultakin pakko
tajuta. Niinpä hän heitti kaiken toivon ja vaipui jonkinlaiseen
konemaisen totunnaiseen olotilaan, joka jossakin määrin huumasi hänen
suruansa, tosin sen luontaisen hilpeyden ja säteilevän vallattomuuden
vahingoksi, joka aikaisemmin oli lumonnut kaikki hänen tuttavansa
-- joskin ehkä toisaalta juuri nämä ominaisuudet olivat osaltaan
aiheuttaneet hänen onnettomuutensa.

Minä liioittelisin, jos sanoisin Lauran vuosien kuluessa kokonaan
menettäneen kauneutensa. Mutta aika, kuten tiedetään, ei ole mikään
armahtaja, eikä se mitenkään tehnyt poikkeusta, kun oli kysymyksessä
nainen, jolla oli vuosiensa painon lisäksi suruja kannettavanaan.
Olipa tuon asian laita miten tahansa, joka tapauksessa kului
yksitoista vuotta, Laura Northbrook oli yhä talon ja tilan ainoa
valtiatar eikä ollut kertaakaan kuullut miehestään. Kaiken
todennäköisyyden mukaan hän oli kuollut vieraalla maalla, ja monta
naimatarjousta sai Laura ottaa vastaan tuon todennäköisyyden vuosien
kuluessa yhä enemmän lähetessä varmuutta. Hän ei kumminkaan näyttänyt
milloinkaan pitävän uutta avioliittoa edes mahdollisena. Mahdotonta
on sanoa, toivoiko hän vielä miehensä palaavan; joka tapauksessa hän
edelleenkin vietti ihan samanlaista elämää kuin ensimmäisinä kuutena
kuukautena hänen lähtönsä jälkeen.

Lauran yksinäisyyden kahdestoista vuosi ja hänen elämänsä
kolmaskymmenes vuosi oli kulumassa. Lähestyi se surullinen
vuodenaika, joka oli nähnyt hänen kärsimystensä alkuvaiheet. Joulu
näytti tulevan pikemmin märkä kuin kylmä: puista, jotka ympäröivät
Lauran kartanoa putoilivat sadepisarat yksitoikkoisesti päivät
pääksytyksin. Eräänä jouluviikon päivänä kello kolmen ja neljän
välillä nähtiin vuokravaunujen lähestyvän kartanoa ja pysähtyvän
läheisen kukkulan laelle. Ajoneuvoista nousi keski-ikäinen herrasmies.

"Ei tarvitse ajaa kauemmaksi", virkkoi hän ajomiehelle. "Sade
näyttää melkein tyystin tauonneen. Minä hieman kävelen ja palaan
päivällisaikaan majataloon."

Ajomies kosketti hattuaan, käänsi hevosensa ja ajoi takaisin, kuten
oli käsketty. Hänen hävittyään näkyvistä mies lähti eteenpäin, mutta
ei ollut kulkenut montakaan askelta, kun alkoi jälleen rankasti
sataa. Kävelijä ei siitä paljoa välittänyt, kulkihan vain eteenpäin,
kunnes saapui Lauran veräjälle. Taivas oli pilvessä ja päivä lyhyt,
joten oli ihan pimeä hänen vihdoin seisoessaan talon edustalla. Hänen
ulkoasunsa, joka hänen ajoneuvoista astuessaan oli ollut moitteeton,
muistutti nyt läpimärkää kulkijaa, jolle ei ollut siunautunut liian
paljon maallista hyvyyttä. Hän pysähtyi vain hetkiseksi pääoven eteen
ja meni sitten palvelijain puolelle, ikäänkuin olisi noudattanut
ennen laatimaansa suunnitelmaa. Hänen soitettuaan saapui palvelija,
jolta hän tiedusteli, sallittaisiinko hänen kuivata vaatteitaan
keittiössä tulen ääressä.

Poika poistui ja palasi kuiskutellen keittäjättären seurassa, joka
ilmoitti läpimärälle ja loan tahrimalle miehelle, että vaikka hänellä
ei ollutkaan tapanaan päästää sisään tuntemattomia, hän kumminkaan
ei voinut kieltää tulijaa kuivaamasta itseään, koska ilta oli perin
kolea ja sateinen. Kulkija astui sisään ja sijoittui tulisijan ääreen.

"Tämän talon isäntä on varmaan hyvin rikas herra?" kysyi hän
katsellen vartaassa kääntyvää paistia.

"Hän ei ole herra, vaan rouva", vastasi keittäjätär.

"Leski, vai kuinka?"

"Tavallaan. Ihmisparka -- hänen miehensä matkusti ulkomaille eikä ole
vuosikausiin antanut itsestään tietoa."

"Rouva kai lohduttaa itseänsä ahkerasti seurustelemalla?"

"Ei, ei ollenkaan -- vieraita ei käy juuri nimeksikään. Täällä
palvelee kuin nunnaluostarissa."

Sanalla sanoen: kulkijan, joka oli aluksi otettu kovin kylmästi
vastaan, onnistui avoimella ja rakastettavalla käytöksellään johtaa
keittiön naisväki erittäin luottavaiseen keskusteluun, jossa
esitettiin Lauran historia yksityiskohtia myöten hänen miehensä
lähtöpäivästä aina näihin asti. Palvelijain tiedonannoissa oli
silmiinpistävimpänä piirteenä Lauran järkkymätön uskollisuus miehensä
muistolle.

Saatuaan kaikki haluamansa tiedot -- muun muassa sen, että Laura nyt,
kuten tavallisesti, oli yksinään -- kulkija sanoi olevansa aivan
kuiva ja lähti niinkuin oli tullutkin, kiitettyään palvelijattaria
heidän osoittamastaan ystävällisyydestä. Hävittyään pimeään hän
kumminkaan ei kääntynyt ajotielle, jota pitkin oli tullut, vaan meni
suoraa päätä ulko-ovelle. Hän soitti, ja oven avasi palvelija, jota
hän ei ollut nähnyt talon toisessa päässä viivähtäessään.

Palvelijan kysyttyä hänen nimeänsä hän vastasi virallisesti: "Olkaa
hyvä ja ilmoittakaa jalosukuiselle mrs Northbrookille, että se mies,
jota hän monta vuotta sitten ankaran onnettomuuden jälkeen hoiti, on
tullut kiittämään häntä."

Palvelija vetäytyi pois ja viipyi verrattain kauan, ennenkuin mitään
enempää tapahtui. Sitten hänet johdettiin vastaanottohuoneeseen,
jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

Laura istui sohvassa vapisten ja kalpeana. Hän avasi huulensa ja
ojensi kätensä tulijaa kohti, mutta ei saanut lausutuksi sanaakaan.
Mutta tulija ei pyytänytkään yhtään sanaa -- vaieten he syleilivät
toisiaan.

Seuraavina päivinä kierteli maaseudulla ja lähimmässä kaupungissa
ihmeellisiä huhuja. Mutta tässä maailmassa totutaan kaikkeen,
joten jalosukuisen mrs Northbrookin kauan kadoksissa olleen miehen
palaamiseen piankin suhtauduttiin jokseenkin tyynesti.

Muutamia päiviä myöhemmin tuli joulu, ja Laura Northbrookin näihin
asti autio talo säteili nyt kivijalasta kattoon asti valoa ja iloa.
Talo tosin ei ollut vieraita tulvillaan, mutta useita oli sentään
saapunut, ja kuluneitten kahdentoista vuoden synkkä horrostila
oli vihdoin ohi. Se riemu, joka oli taloon saapunut vanhan vuoden
lopulla, ei vähentynyt uuden alkaessa, ja kahdentoista kuukauden
jälleen mentyä menojaan oli Northbrookin riutuneeseen sukuun
puhjennut uusi vesa.

       *       *       *       *       *

Tarinan päätyttyä seuran jäsenet kiittivät kertojaa hieman
ihmeissään, sillä kukaan ei ollut luullut keikarilla olevan
kertojanlahjoja. Vaikka oli päätetty, että tämä tarina oli oleva
viimeinen, halusivat muutamat kuuntelijat jäädä piippujensa ja
lasiensa ääreen kaivelemaan esille vielä joitakin tapauksia seudun
sukuhistoriasta. Suuri enemmistö kuitenkin piti parempana, että
vetäydyttäisiin vihdoin yösijoilleen.

Ulkona oli aivan pimeä; vain siellä täällä tuikutti surkea katulyhty
ja välkkyi valoa puodista, joka vielä oli auki, huolimatta siitä,
ettei varmaan yksikään sielu lähtenyt lokaiselle kadulle tänä
myöhäisenä iltahetkenä.

Yksitellen, kaksittain tai kolmittain nousivat luonnonhistoriallisen
ja muinaistieteellisen seuran jäsenet paikoiltaan, pudistivat
toistensa käsiä, sopivat seuraavasta kohtaamisesta ja vetäytyivät
kukin asuntoonsa (ilmaiseen tai vuokrattuun) siinä toivossa, että
huomispäivä valkenisi kauniina. Vasta monen kuukauden kuluttua,
seuraavan kesän kokouksessa, tulisi heillä jälleen olemaan tilaisuus
seurustella niin luontevasti kuin nyt. Punakka mallasmestari,
esimerkiksi, tiesi varsin hyvin, että jos hän lähestyväin markkinain
aikana sattuisi kadulla kohtaamaan ystävänsä puheenjohtajan,
everstin, rovastin tai kirjatoukan, niin he kulkisivat hänen
ohitsensa vain kohteliaasti nyökäten, puheenjohtaja ja eversti
sosiaalisista, kirjatoukka älyllisistä ja rovasti moraalisista
syistä -- viimeksimainittu, joka oli ankara raittiusmies, vältti
näet kaikkea, mikä vähänkin haiskahti maltailta. Hempeäluontoinen
jäsen tiesi, että jos hän sattuisi vaelluksillaan kohtaamaan
ystävänsä kirjatoukan, nenä kiinni jossakin somassa nidoksessa, niin
hänen seuransa ei olisi läheskään yhtä tervetullut kuin tänään,
ja puheenjohtaja, aristokraatti ja maanviljelijä tiesivät, että
politiikka, urheilu, perhe- ja talousasiat estäisivät heitä pitkät
ajat mietiskelemästä niiden naishenkilöiden kohtaloita, jotka olivat
jo vuosikymmeniä sitten maatuneet maaksi, miten kauniita ja ylhäisiä
lienevät aikoinaan olleetkin.

Viimeinenkin seuran jäsen vihdoin lähti, vahtimestari sammutteli
lieden tulta, ylihoitaja lukitsi ovet, ja kohta oli jäljellä yksi
ainoa liekki, joka hiilen kärjessä pyörähdellen sai ichtyosauruksen
luut liikahtelemaan, loi eloa täytettyjen lintujen silmäteriin ja
hymyn väikettä Vespasianuksen sotilaiden vernissattuihin pääkalloihin.

_Loppu_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ylhäisiä naisia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.