Title: Leeni
Author: Tihlä, Hilda
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Leeni" ***


LEENI

Kertomus


Kirj.

HILDA TIHLÄ



Puolentoistamarkan kirjasto N:o 5.



Helsingissä,
Weilin & Göös,
1907.



I.



1.


Oli pimeä, syksyinen ilta, tuuli riipi irti puiden kuivia oksia ja
kellastuneita lehtiä, lunta ja räntää satoi.

Pieneen mökkiin, joka on kyläkunnan laidassa, sopivat hyvin tuulen
puuskat ja sen nurkissa soi myrskyn surullinen sävel terävämmin ja
vinhemmin, kuin muualla. Myrsky kiertää sen ympäri pyörteissä, raataa
sammaltunutta kattoa, rysähyttelee, repii.

Mökissä oli kaksi vanhusta, aviopari.

Mies istuu pankolla, huojuttelee punniten jalkaansa ja katselee isoa,
pahkulaista varvastaan. Vaimo rukin ääressä on heittänyt sikseen
kehruun ja alkanut hänkin tähystellä yhteen ja samaan paikkaan.
Katossa riippuva lamppu heiluu säännöllisesti ja sen pieni tuikuttava
liekki ponnistaa voimiaan valaistukseen harmaata huonetta huoneen
harmaille asukkaille. --

Vaari kyllästyi varpaansa katselemiseen. Taskustaan kaivoi hän mustan
visapääpiipun ja alkoi sitä laitella. Hän oli perinyt piipun isältään
ja se jälleen isoisältä, joka oli mainio visapiippujen laittaja.
Mutta siihen aikaan olikin vielä visoja, mitä nyt enään. --

Hän vaipuu jälleen ajatuksiinsa. Pieniä, kuivia haikuja kohoaa
ilmaan. Ne nousevat kattoon, muodostuvat ohueksi pilveksi ja
haihtuvat. Kotitekosen tupakan haju sulaantuu savustuneiden seinien
ja kiukaalla kuivavien puiden ja saappaiden tuoksuun.

Muori on unta estääkseen jälleen alkanut kehrätä. Taajaan ja
tasasesti suristen pyörii rukki, tottuneesti, suu lujasti yhteen
supistettuna ohjaa muori lankaa kuontalosta rullalle.

-- Onpa siellä ilma, vaari äännähti piippuaan kopistaen.

-- Ho, hoo!

Muori työnsi rukin syrjään. Emäntänsä äänen kuultuaan loikahti
kiukaalta alas suuri, harmaa kissa ja alkoi karkeasti naukua.

-- Tahtooko Mirri maitoa? Ai Mirriä, ai!

Maidosta puhuttaessa kissa hyppäsi nurkkahyllyn luo, missä punaseksi
maalattu lypsinkiulu oli kumollaan. Muori pudisti tappurat pois
sylistään, sytytti kynttilän lyhtyyn ja otti kiulun.

-- Nyt mennään, Mirri.

Mutta ovea avatessa löi sisälle tuulta ja tuiskua.

-- Ei Mirri saakaan tulla! Ulkona on kylmä, hui, kylmä!

Vaarikin vilkastui. Hän tavotti kissaa syliinsä. Muori hypähti ulos,
ettei kissa vain pääsisi isäntänsä kankeista käsistä. --

Ulkona tuuli oli kasannut kosteaa lunta hyhmäksi teille. Purevana
ja märkänä tunkeutui ilma vaatteisiin. Helmat kastuivat, kenkiin
meni vettä. Vaivoin pysyi muori pystyssä. Navetan ovi oli kovissa
telkeissä.

-- Mustikkani, piikani, onko lehmälläni ikävä? Täällä tuulee ja
pyryää. Minä annan Mustikka-rievulleni jumalanviljaa, ettei ruma
pääse ytimiin.

Ei mustikka mitään tiennyt pahasta säästä. Pieni navetta oli kuuma ja
tiivis, umpea ilma oli täynnä tuoreiden hakojen tuoksua.

-- Tääll' on nurkan vakkasessa Mustikka-poloselle! Syö nyt, että aika
kuluisi. Yö on pitkä ja pimiä, ho, hoo!

Muori toi jauhoja ja heiniä, kouhi lehmän alustan ja lypsi maidon.

-- Kas niin. Vähä lähti poloseltani, mutta eihän se sinun syysi ole.
Syksy vie maidon lehmäni utareista.

Hän telkesi oven ja kantoi olkilyhteitä eteen, ettei pieninkään ilman
henki sisälle pääsisi.

-- Vähän antoi Mustikka tänään maitoa, hän tupaan tultuaan sanoi,
Mirri jäi jo ihan ilman! Voi Mirriä, voi!

-- Älä usko sitä valehtelijaa, kyllä sillä aina Mirrin osa on,
lohdutti vaari.

Pöydän alle kivikuppiin kaadettiin Mirrin osa. Kaapista otti muori
pöydälle leipää ja suolavettä ja niin vanhukset alkoivat aterioida
ryypäten vuoron jälkeen maitoa tuopista.

Hiljaista ja rauhallista oli Leena-muorin ja Erkki-vaarin elämä
ollut omassa mökissä. Tapauksia sattui ylen harvoin, vaiheet eivät
ollenkaan vaihdelleet. Kaiken hellyyden ja hoidon esineinä olivat
Leenalla lehmä ja kissa, sillä Jumala oli häneltä kieltänyt hänen
kohtunsa hedelmän. Elukoiden kuolema taasen oli ainoana surunakin.

Kerran vain oli kissa häneltä kuollut, -- sen köyhän vuoden
edellä, mutta monen monta kertaa oli Erkin täytynyt lopettaa
lehmä särpimiksi. Silloin oli Leenan sydän aina ollut pakahtua ja
teurastuksen jälkeen hän viikkokausia oli rauhaton ja näki pahoja
unia. Kerrankin, -- sitä tapausta hän ei koskaan voinut unohtaa, kun
hän keitti erään Omena vainajan sorkista, maksasta ja mahakerroksesta
hylsyjä ja työstä väsyneenä pani maata ja nukkui, oli hän olevinaan
viheriäisellä kentällä, vaikka oli syksy, niinkuin nytkin. Aurinko
paistaa helotti, lintuset lauloivat ja koko keto oli täynnä marjoja
ja ihania kukkia. Kun hän siinä katseli, imehteli ja marjoja
tuokkoseensa noukki, niin ilmestyipä yht'äkkiä Omena hänen eteensä.
Se katsoi niin oudosti suurilla, viisailla silmillään. Soo, Omenani,
soo, muori sanoi ja aikoi taputtaa sitä lanteille. Mutta silloinpa
lyyhistyy lehmä maahan ja kun hän katsoo, ei sillä olekaan sorkkia,
eikä vatsaa. Leena säikähti kuollakseen, heräsi ja kylmä hiki juoksi
pitkin selkää. Erkki vain nauroi, kun hän unensa kertoi ja samoin
tekivät kaikki muutkin. Eihän elukoilla ole sielua, he sanoivat.
Mutta niin se uni sentään vaikutti Erkkiinkin, että jos tappopäivänä
siitä hänelle muistutti, alkoi hän kirota, ärjyä ja olla kuin hullu.
Siksipä tottuikin Leena vähitellen kätkemään asian sydämeensä. Ei hän
siitä sen koomin kenellekään virkkanut. Koetti vain itse puolestaan
olla hyvä elukoille sen ajan kuin elivät, ehkäpä Jumala lopusta
huolen pitäisi. Siitä oli syntynyt jonkunlainen yhteisyys muorin ja
lehmien välille. Kun kesä loppui ja pitkä, pimeä talvi lähestyi, niin
yhdessä hän lehmänsä kanssa alkoi uutta kesää odottaa.

Leenan silmiin nousivat vedet. Suolavesi-kuppiinkin tipahti pari
kyyneltä. Vaari söi hiljasesti ja meni maata. Muori korjasi pöydän,
sammutti lampun ja pyörähti hänkin nukkumaan.

Mökissä syntyi häiritsemätön hiljaisuus. Ulkona vain tuulet ulvoivat.

Kauan eivät vanhukset kuitenkaan saaneet nukkua, kun ovelta alkoi
kuulua kiivasta kolkutusta. Leena, joka oli herkempi, kuin hänen
miehensä, heräsi heti. Kukahan mahtoikaan olla ovella?

-- Erkki, Erkki, siell' on joku ulkona! Erkki, kuuletko sinä!

-- Mitä siinä nyt, mörisi Erkki ja nukkui edelleen.

-- Herran takia sinua, Erkki, etkö sinä kuule, kun joku jyskyttää
ovea?

-- Tuulihan siellä käy, -- siinä!

-- Vai tuuli! Enkö minä ennen ole tuulen jyskettä kuullut? Kuulehan
nyt itsekin.

-- Sekö siellä nyt tällaisella ilmalla ja tähän aikaan yöstä -- --

Kello oli yhdeksän illalla.

-- Mene aukasemaan, sittehän näet! Etkö nouse siitä, vaikk' olisi
tulen hakija, niin -- --

Erkki nousi, otti tulen lamppuun ja meni aukasemaan.

-- Aliinahan se vain on. Erkki meni maata, kuin ei mitään olisi
tapahtunut.

Tulija oli Leenan sisaren tytär, joka kaksi vuotta sitten oli mennyt
kaupunkiin palvelemaan. Hän istahti oven suuhun penkille.

Vieras oli puettu ohkoseen, herraskaiseen kesäpukuun, joka
märkyyttään oli likistynyt kiini ruumiiseen. Hän värisi vilusta.

-- Aliinako se on, ihastui Leena. Miten sinä, hyvä lapsi, olet
tällaiseen ilmaan joutunut? Voi, voi toki! Ja ihan märkänä sitten!
Minä panen takkaan valkean ja laitan kuumaa kahvia, muuten sinä
saat taudin. Mutta mikä sinua vaivaa, Aliina? Taidat jo olla kipeä.
Hyvänen aika, miten sinä olet pahan näköinen. Mikä sinulla on?

-- Minua palelee, vastasi nainen äänellä, joka ilmasi sellaista
vilua, kuin olisivat koko maailman vihurituulet tunkeutuneet hänen
ruumiiseensa.

-- Menisit kiukaalle, ärähti Erkki puoli-unisena...

-- Tottakin! Niin, kiukaalle, siellähän on lämmin.

Mene sinne, lapseni. Tässä on tyyny ja peitto, että on parempi
ollaksesi. Minä tuon sinne kahvia.

Nainen meni kiukaalle. Leena puhalsi kytevästä hiilloksesta tulen
päretikkuihin.

-- Kuinka sinä, Aliina näin myöhään syksyllä olet lähtenyt
kaupungista tänne meitä tervehtimään, kyseli muori kahvia
touhutessaan. -- Täällä on niin ikävää ja pimeää, että olipa hauskaa,
kun tulit, että saan puhetoverin. Tuo Erkki ei enään juuri puhele.
Usein minä olenkin ajatellut, että mitenkähän se Aliina-riepu siellä
suuressa kaupungissa. -- -- Vaikka mikäpä siellä on ollessa. Toista
se on täällä. Tiet tukkoo talvella lumi ja näin syksyisin on rapakkoa
vyötäisiin asti. Nyt en laskekaan sinua pois ennenkuin keväällä.
Tottahan olet?

Kiukaalta alkoi kuulua valitusta.

-- Aliina mikä sinulla on?

-- Mene katsomaan, sitäkö siinä tutieraat, vastasi Erkki, joka naisen
voihkeesta oli herännyt.

-- Sinulla on aina se ärjyminen, mutisi Leena kömpiessään kiukaalle
-- -- --. Erkki, Erkki, täällä tapahtuu kummia. Lennä heti Melanderin
Heta tänne.

-- Hittoko sen nyt tänne poikimaan, tuskitteli Erkki saappaita
jalkaan pannessaan.

Kului hetken aikaa.

Kun Erkki vihdoin palasi Hetan kanssa, oli Leena paraillaan
käärimässä vasta syntynyttä lasta kapaloihin. Suuret vesihelmet
putoilivat muorin silmistä pienokaisen rievuille.

-- No, Leena! Vai Saaran esimerkkiä se Leena matkii, ilkkui
veitikkamainen kylänkätilö.

-- Mene kiukaalle, niin näet. -- Leena oli kovin totinen.

Heta meni.

-- Herra Jumala sentään, onkohan tämä ihminen kuollut, vai mikä sitä
vaivaa.

-- Kuoli se, vastasi Leena ja purskahti itkuun.

Erkki säpsähti ja meni kiukaalle.

-- Kuollut se on, hänkin todisti.

-- Niin se kuoli käsiini, kuin torakka, jatkoi Leena. Ei se monta
sanaa ennättänyt sanoa. Katsoi vain niin ihanasti minuun. Väsynyt
se oli, polonen, ja rasittunut. Jumala olkoon hänen sielulleen
armollinen, miten sitten hänen asiansa lienevät eläessään olleetkin.
Tuokaa se alas sieltä.

Erkki ja Mari toivat ruumiin alas kiukaalta, Erkki pani vettä
kuumiamaan ja Leena haki paraan paitansa ruumista varten.

-- Mitenkähän se on siellä maailmalla elänyt, puheli Heta alkaen
pestä ruumista. -- Ei kait Leena tiedä, olisiko se ollut oikeissa
naimisissa, vai -- --

-- Missä naimisissa se on ollut, vastasi Leena. Ei kai kukaan naitua
vaimoa tuossa tilassa, tuollaisiin hepaleisiin puettuna laske
syksyräntään kulkemaan. Eihän Jumalakaan sellaista anteeksi antaisi.
Yksin kai se on lapsen tehnyt ja jäänyt sitten heittiömeksi. Voi,
miten maailma sentään on paha ja kamala. Kunnon tyttö oli Aliina ja
kunnon äidin lapsi. Maailmaa minä tästä syytän.

-- Muistiko Leena kysyä sen sielun tilaa?

-- En.

-- Voi, hyvä Jumala, sentään, kun laskeekin syntisen sielun käsistään
aivan kuin tahallansa kadotukseen.

-- Enhän minä hädissäni ennättänyt sitä ajatella, puolusteli Leena.
-- Ja kukapa sen tietää, jos kuinkakin oli valmistunut. Ei kai se
lystiä tai syntiä mahtanut miettiä, kun puoli-alastomana tällaisessa
myrskyssä lasta kantaen tänne tuli.

-- Mitä siitä, jos ajatteli tai ei. Mutta entä jos oli syntitaakka
niin suuri, ettei voinut nähdä armon ovea sen ylitse. Olisi pitänyt
siitä ottaa selvä. Aliinan äidin, Eliisapetti-vainajan sielun
autuutta minä myöskin jäin epäilemään.

-- Älä nyt! Sisareni oli kovin uskovainen ja vielä viimeisillä
hetkillään kuulin hänen kuiskaavan: ilman Jeesust' joudun hukkaan,
ilman armoo Jumalan. Minä tohdin antaa vaikka pääni siitä, että
Eliisapetti on taivaassa.

-- En minä sitä oikein usko, intti Heta, vaikka en minä tuomita
tahdo, tuomitkoon Jumala, jos haluaa. Mutta sen vaan sanon
sanoakseni, että kuoleman virren veisuuta se ei sietänyt.

-- Kai, kun toistakymmentä akkaa kuolevaisen korvan juurella yhteen
ääneen vinkuu, niin -- -- --

-- Sanotko sinä kuolemanvirren veisuuta vinkumiseksi, Leena.

-- En niin, mutta eihän Eliisapetti teitä veisaamasta kieltänyt.

-- Ei se juuri kieltänyt, mutta vähää ennen hengen lähtöä se
kieltävästi rypisti ohimoitaan ja huitasi kädellään vaikenemaan.

-- Se tahtoi kuolla rauhassa, sanoi Leena.

-- Olkoon miten oli, mutta kyllä minä jäin Eliisapetin sielun
autuutta epäilemään.

Nyt puuttui jo Erkkikin puheeseen.

-- Olkaa jorisematta akat, hän sanoi. Jos Jumala olisi akkojen
tapainen sisultaan, niin mikä sitten ihmistä auttaisi. Jumala nyt
muka panee h--tiin siitäkin, ettei heikko kuoleva kärsi vanhojen
akkojen pillitystä. Se naisten järki on kuin lahonut sian sanko.

-- Ja miesten muka sitten on parempi, kinasi Heta. -- Enkä minä ole
Eliisapettiä tuominnut enempää, kuin hänen tytärtänsäkään, jota
tässä pesen. -- -- -- Jaa, jaa! Muistanpa niin hyvin molemmatkin.
Eliisapetti suri aina, että mikähän sen Aliinan perii, kun hän
kuolee. Kuolema sen peri, Aliinankin, niinkuin se perii meidät kaikki
kerran. Tämä elämä on kerrassaan turhanaikaista.

-- Niin on, niin se on, säesti Leena. -- Kun ajattelen elettyä
elämääni, tuntuu, kuin olisin nähnyt unta. Tämä yö on nyt kädessäni,
eilistä päivää ei ole missään ja missä lie huominen.

Heta oli vähitellen pessyt ruumiin. Yhdessä Erkin kanssa nostivat he
sen laudalle.

Nyt kääntyi kaikkien huomio lapseen.

-- Voi toki sentään, puheli Heta, voi toki, miten onkin pirteä lapsi,
vaikka äitinsä tullessaan tappoi. Jeesus siunatkoon pientä ihmistä
ja johtakoon hänen askeleitaan täällä synnin ja murheen laaksossa.
Kyllä osasit tulla pimeään aikaan ja pahalla ilmalla. Mutta Leena
ja Erkki! Nähkää, -- Herra siunaa ja varjele, -- sillä on sininen
risti otsassa, ei se kauan elä. Nyt ei meitä muu auta kuin että lapsi
pitää kiireesti säätämän Herran pyhään kasteeseen, ettemme vain jäisi
senkin sielusta epäröivälle kannalle. Hyi, kuinka selkääni karmii,
kun on ruumis ja ristimätön lapsi samassa huoneessa tällaisella
ilmalla. Jumala olkoon meille armias! Hyi!

-- Mitä tuossa nyt puistuttelet, sanoi Leena. -- Parasta on, että jos
sen kuolevaksi katsot, niin laitamme sen kiireesti hätäkasteeseen ja
teemme vainajalle ristinmerkin.

-- Niin, myönsi Hetakin, lapsi on saatava hätäkasteeseen ja pian.
Missä on virsikirja, Leena?

Leena toi virsikirjansa. Heta alkoi kiireesti hakea tarvittavaa
paikkaa ja lopulta hän löysikin "hätäkasteen vahvistamisen."
Kiireissään eivät vaimot sitä huomanneet. Erkki taasen oli vaipunut
syviin mietteisiin.

Leena asetti lapsen Hetan syliin, otti vettä lautaselle, pirahutti
sitä lapsen päähän ja kastoi:

-- Minä Erkin Leena kastan sinut nimeen isän, pojan ja pyhän hengen.

Senjälkeen hän virsikirjasta katsoen kysyi:

-- Onko lapsi kastettu?

-- On, vastasi Heta.

-- Millä lapsi on kastettu, kysyi Leena ja ojensi kirjaa Hetalle.

-- Yhteisellä ja sekottamattomalla vedellä, luki Heta.

-- Millä sanoilla lapsi on kastettu?

-- Niillä sanoilla, joilla Herramme Jeesus käski kastaa, nimeen isän,
pojan, pyhän hengen amen.

-- Kuka lapsen kastoi?

-- Leena Erkin vaimo, Tuohi-Anania-vainajan tytär.

-- Oletko pitänyt ristillisiä rukouksia?

-- Me olemme lukeneet isämeidän ja herransiunauksen, luki Heta
jälleen kirjasta.

-- Kutka siinä läsnä olivat?

-- Ei siinä muita ollut läsnä, vastasi Heta, kuin Leena, Erkki, minä
ja lapsi ja kuollut ihmisen ruumis, jota ei voi ottaa lukuun, mutta
sanonpahan senkin sanoakseni.

-- Mikä lapsen nimi on?

-- Voi hyvänen aika Leena, meidän olisi pitänyt antaa kasteessa sille
niini!

-- Mitähän nyt tehdään, hätäili Leena. -- Entä jos kastamme uudestaan.

-- Asia voi tulla pilkatuksi, esteli Heta, ja Lastaahan pappi sen
kuitenkin paremmin, niin pankoon se nimen. Siunaushan nyt olikin
kysymyksessä, eikä nimi ja tokko tuo nimeä tarvitseekaan, ristiotsa?

Leena jatkoi:

-- Tiedätkö vahvasti, että niin on tehty, kuin sanotaan?

-- Tiedän, vakuutti Heta.

-- Ja koska pappi ymmärtää, että niin on tehty, niin sanokoon niiden
tykö, jotka läsnäolivat: rakkaat ystävät. -- -- --

-- No nyt on lapsi turvassa, laverteli Heta, kun Leena oli saanut
loppuun kaikki pitkät luvut. -- Voi pientä miestä, kun jäi ilman
nimeä. Näes, pikku mies, me akat olemme niin kovin tottumattomia
pyhiin toimituksiin.

-- Ei se mikään mies ole, se on tyttö, huomautti Leena.

-- Tyttökö se onkin ja minä kun olen pitänyt sitä miehen alkuna.
Mikähän siitä tuleekaan maailmaan, kun se on tyttö, vaikka minä pidin
sitä poikana. Se on varmaa, ettei se kuole, koska minä sitä mieheksi
katsoin.

-- Muijat, viedäänpäs tuo ruumis aittaan, ettei se saa mätänemisen
siementä täällä kuumuudessa, ehdotti Erkki.

Leena ja Erkki kävivät kiini laudan päihin ja alkoivat kantaa. Heta
kulki perässä ja veisasi kuolemanvirttä.

Ulkona oli tuuli tyyntynyt. Aamurusko valaisi itäistä taivaan rantaa.
Maa oli valkoinen ja viimeiset keltalehdet olivat lähteneet koivuista
ja pihlajista.

Ruumis asetettiin aittaan ja saattajat palasivat jälleen tupaan.

-- Pyysin vainajata jäämään täksi talveksi itselleni puhetoveriksi,
mutta tuskin ennätti sanaa kanssani vaihtaa, kun jo lähti, valitti
Leena.

-- Jättihän se teille hauskuuden, lohdutti Heta, toi teille lapsen
vanhojen päivienne ratoksi ja iloksi.

-- Niinhän se teki. Kun nyt Jumala vain antaisi elinpäiviä, että sen
ennättäisin saada ihmiseksi.

-- Saitte nyt tekin oikean hoidettavan, puhui Heta ettei enään
tarvitse kissoja, eikä lehmiä jumaloida. Mutta tuskin täällä minua
enää tarvitaankaan. Jospa jo lähtisin kotiakin katsomaan. Päiväkin jo
kohta alkaa.

-- Niin, mitäpä sinulla täällä enää tehdään, vastasi Leena. --
Vaivasi maksan toisten.

-- Mitäpä niistä puhutaan. En minä tähänkään asti ole rikastuakseni
ruumista pessyt tai orpoa auttanut. Jumala varjelkoon vastedeskin
kukkaroani sellaisesta.

-- Kyllähän minä sen jo tiesin kysyessänikin, että eihän se
Heta-tällaisesta, mutta kysyinpähän kysyäkseni.

-- Eihän kysyjä eksy, kyllähän se tosi, sanoi Heta. -- Ja sinäkin,
pikku tyttönen, jää lepoon ja rauhaan.

Heta teki ristinmerkin lapsen ylitse ja poistui. --

Kun vanhukset jälleen olivat kahden, nousi Erkki ylös sängystä, johon
hän oli aikonut käydä nukkumaan, kaivoi verkalleen hiilen piippuunsa
tuhan alta ja kysyi:

-- Luuletko sinä Leena että Aliina kuuli sen minun sanani?

Leena hoiteli par'aikaa lasta.

-- Mitä sinä sitten sanoit erinomaista?

-- Että sekö sen tänne poikimaan -- -- --

-- Enhän minäkään semmoista kuullut ja tokko sinä -- -- --

-- Kyllä minä sanoin, mutta mistä minä tiesin, että se kuolee
ja kun väsytti, -- taikka laiskistutti, mitäpä siitä koristelen,
niin -- -- --. Kuolevalla on tarkat korvat, kyllä kai sen kuuli.

-- Jos lie kuullut.

-- Leena, jos Jumala meille ikää ja voimaa suo, niin pidetään Aliinan
lasta, kuin silmäteräämme.

-- Ja kasvattakaamme häntä kutituksessa ja herran nuhteessa, lisäsi
Leena.

Erkki istahti pankolle ja alkoi vakavan näköisenä poltella. Syntyi
pitkä hiljaisuus.

-- Nyt olisi jo aika mennä levolle ja olisi jo aika yläälläkin olla,
alkoi vihdoin Erkki, jota hiljaisuus alkoi torkuttaa. -- Pistän minä
sentään vielä hetkeksi kyljelleni ja sitten pitää mennä pappilaan
hautaa ja siunausta hommaamaan.

-- Ja ehkä olisi paras viedä lapsikin kasteelle, ehdotti Leena.

-- Mitä joutavia! Lapsi on kastettu ja sillä hyvä. Jääköön
lämpösempään aikaan.

-- Mutta nimi?

-- Voihan sitä kutsua, vaikka Leenaksi, kunnes paremman nimen saa.

-- Olkoon sitten niin, myönsi muori. -- Nyt minä menen lypsämään
kaimalle maitoa ja sitten minäkin nukun.

Kissa, joka yöllisten tapauksien aikana tuskin oli silmiään
aukaissut, loikahti esiin ja alkoi vaatia maito-osaansa.

-- Nyt on Mirri saanut tasaajan maidolle. Mitä nyt sanot, nauroi
Leena.

-- Ole huoleta, lohdutti Erkki jälleen, kyllä ei sinun osaasi
kosketa. -- -- --

       *       *       *       *       *

Aamu on tullut. Aurinko paistaa kylmän kirkkaana ja valaisee
autioita, valkeata maata. Mutta välinpitämättömänä ottaa maa vastaan
kesäistä ystäväänsä. Jäähtynyt on elämän antajan ja luonnon väli.

Mökissä, missä kokonaisen ihmis-ijän on vallinnut hiljaisuus ja
rauha, on yhtenä yönä tapahtunut paljon. On loppunut pettynyt elämä,
-- ken tietää mitä kärsimyksiä se oli itseensä kätkenyt. Syksyn
myrskyistä on lepoon päässyt nuori, hylätty äiti ja uusi ihmissielu
on alkanut maallisen vaelluksensa.

Päivän tullessa on mökissä kuitenkin yhtä hiljaista, kuin ennenkin.
Aitassa nukkuu nuori äiti ikuista untaan. Tuvassa vanhukset öisen
rasituksen jälkeen ovat uneen vaipuneet. Leenan vieressä nukkuu pieni
vastasyntynyt.



2.


Aartolahden kylä, jonka laidassa Erkin ja Leenan mökki sijaitsi, oli
paljon jälellä muusta maailmasta. Syynä siihen oli se, että kylä
on kaukana liike- ja kulkupaikoista, suurten, metsäisten vuorten
keskellä.

Kaikestaan oli kylässä noin 50 asumusta, taloja ja tölliä. Ihmiset
tunsivat hyvin toisensa ja olivat niin toisiinsa kiintyneet, että
vaikea oli Kallea Matista erottaa. Liikanimiä ei käytetty. Talolliset
kutsuttiin talon mukaan, piikoja ja renkejä sen talon nimellä, missä
kulloinkin palvelivat. Naineen miehen ristimänimeen liitettiin vaimon
nimi ja samoin vaimolle miehen nimi, joten Leenaa kutsuttiin Erkin
Leenaksi ja Erkkiä Leenan Erkiksi.

Talot ja töllit eivät kuitenkaan olleet aivan lähetysten. Ihmiset,
niin yhtäläisiä kuin olivatkin, pysyivät siitä syystä keskenään
jonkun verran vieraina. Ja kun lasten suurin ansio oli ujous,
livistivät he piiloon, jos naapurin isäntä sattui lähestymään.

Huomattavin tapaus, jota vieläkin mielihyvin kerrottiin, oli sekin
jo sattunut lähemmäksi sata vuotta sitten, sodan aikana. Ryssä oli
silloin houkutellut eräästä talosta nuoren, punaposkisen emännän
ja vienyt hänet mukanaan kauas Venäjälle. Tapaus oli niin painunut
siveiden ja uskollisuutta rakastavien ihmisten mieliin, ettei
aikakaan voinut sitä unohdukseen saattaa.

Harva kyläläisistä oli käynyt oman pitäjän kirkon tuolla puolen ja
joka maailmalle lähti, se sinne myöskin jäi. Maailman kulkijan maine
ei ketään viehättänyt, sillä se oli samaa, kuin portto tai varas. Se
tuli siitä, että harva enää maailmalla pysyi samana vaatimattomana,
yksinkertaisena ja siveänä ihmisenä, jollaisena omaisten kesken oli
pakko pysyä. Yleinen usko olikin, että oman kylän ulkopuolella olivat
viettelykset ja kadotuksen paulat.

Aartolahti oli jälellä ei ainoastaan suuresta maailmasta vaan vieläpä
omasta, vilkkaasta kirkon kylästäänkin, jossa edistysriennot jo
tekivät tavatonta alaa. Kirkonkylässä oli seurahuone, soitto- ja
laulu-seura ja kirjalainasto. Edistyksen ja valistuksen etunenässä
oli siellä Severolan isäntä, pitäjän rikkain mies, jonka isä oli
tukkimetsillä rikastunut. Aartolahdella kuiskailtiin edesmenneen,
vanhan Severolan joutuneen kadotukseen, kun hän oli tehnyt paljon
suuria syntejä. Kunnon aartolahtelaiset eivät lainkaan käsittäneet
nykyaikaista afäärioikeutta, vaan pitivät vääryytenä sitä, että
Severola oli metsäkylistä parilla kohuilla tuhansilla ostellut puita
ja sitten myynyt niitä monien satojen tuhansien arvosta. Luulivat
moisesta joutuvan kadotukseen.

Kirkonkylän asukkaat pitivät aartolahtelaisia auttamattomina
pöllöinä, joihin ei mikään pystynyt. Olivat joskus koettaneet
valistaa heitä. Kerrankin oli Severola sisarineen, veljineen ja muun
valistuneen väen kanssa pitäneet sivistyttävän iltaman kylässä.
Olivat kertoneet, minkälaisia esi-isät olivat olleet. Kertoilivat
edesmenneen Suomen kansan suurista urostöistä ja mahtavista sodista,
joissa peloton talonpoika oli taistellut vihollisia vastaan. Puhe
kummastutti suuresti metsäkylän asukkaita, sillä he pelkäsivät
äärettömästi sotaa. Jo poikina he kaikessa toveruudessaan saman
ikäisten tyttöjen kanssa olivat suunnitelleet, mihin olisi paras
piiloutua, jos vihollinen sattuisi tulemaan. Vanhat olivat kertoneet
kuulleensa vanhemmiltaan, miten sota-aikana joukottani piilouduttiin
vuorten luoliin, ettei vihollinen löytäisi. Nyt kertoivat
kirkonkyläläiset, etteivät esi-isät ollenkaan pelänneet, vaan uljaina
taistelivat edestä rakkaan synnyinmaan. Pelottomuuteen kehottivat
heitäkin. Sitten lauloivat omituisilla kurkku-äänillä. Kun toinen
lauloi kimeästi, veti toinen romeaan ja kolmas vikisi. Tanssivatkin
keskenään ja lupasivat toistekin tulla. --

Yhdessä suhteessa kirkonkyläläiset sentään erehtyivät. He pitivät
metsäkylän asukkaita tyhmempinä, kuin ne todellisesti olivat. Joskaan
eivät kyläläiset suurta huomiota panneet toistensa omituisuuksille,
oli heillä sitä tarkempi silmä vieraan heikkouksille. Ja usein he
nauroivat vieraittensa tyhmälle herruudelle. --

Jumalaan he uskoivat vahvasti. Ilman hänen sallimustaan ei mitään
voinut tapahtua. Kuitenkin tehtiin paljon taikoja ehkäisemään pahoja
sallimuksia. Varsinkin keväisin, kun lehmät laitumille laskettiin
ja syksyisin, jolloin ne jälleen suljettiin navettaan, olivat pahat
vallat voimakkaita. Samoin suurten juhlien aikoina. Siksipä olikin
taikojen teko silloin ylen tarpeellinen. Sauna ja riihi olivat pyhiä
paikkoja. Kuitenkin asuskeli pahahenki mielellään kummassakin.
Rohkeana pidettiin sitä, joka lauantai-iltana uskalsi yksinään
saunaan jäädä. Silloin oli aina nyletyksi tulemisen vaara lähellä tai
joku muu hirmu. Riihi oli vielä vaarallisempi ja siellä pidettiin
tavallisesti ruumiitakin ennen hautaamista. Jumala kyllä suojeli
ja varjeli ihmistä kaikesta pahasta ja häneen kyllä uskottiin ja
luotettiin, mutta haltijoita, tonttuja ja paholaisia täytyi kuitenkin
pelätä. Niin olikin Aartolahden asukkaiden uskonto pakanuuden
ja kristinuskon sekotusta, jossa pakanuus kuitenkin oli silmiin
pistävintä.

Kylän huomattavimmat henkilöt olivat Puusniekka-Juonas laiskuutensa
takia ja Puhjun-Suutari, joka alituiseen pureskeli peukaloansa.
Melanderin Heta ja Sauna-Tihta kilpailivat kätilö-toimestaan, -- Heta
oli yleensä voiton puolella vilkkaan kielensä takia. Muutto-Jussi oli
maailman paras lusikoiden tekijä. Vierun Nikki ajatteli ääneensä.
Nyyperin Liisa oli hullu kerjuu-akka, josta lapset paljon pitivät,
hän kun osasi puhua ihmeellisiä asioita. Hän oli nuorena ollut
maailmalla, kulkenut hattu päässä, käynyt Pietarissa ja nähnyt
keisarin.

Sellaisia olivat Leenan ja Erkin merkittävin ystäväpiiri.

Kun kuolemantapaus sattui, otti koko kylä osaa suruun. Olihan
jälleen yksi, jonka jokainen tunsi ja jonka ominaisuudet olivat
käyneet rakkaiksi, ainaisesti poistunut. Ja kun uusi ihminen syntyi,
iloitsivat jälleen kaikki, eikä kukaan saanut rauhaa ennen, kuin oli
nähnyt uuden tulokkaan ja saanut sanoa, kenenkä näköinen hän oli.

Nyt oli Leenan ja Erkin mökillä sattunut kuolema ja syntyminen
yht'aikaa. Eliisapetin Aliina oli maailmalta tullut synnyttämään ja
kuolemaan. Siinä oli paljon puheen aihetta. Olihan jälleen saatu
todistus maailman kavaluudesta.

-- Oli se siunattu asia yhtä kaikki, että se toi sen tänne hyvien
ihmisten liuostaan, arveli Heta ja samaa mieltä olivat kaikki muutkin.

Mutta senkin oli Jumala niin sallinut. Ilman taivaan isän tahtoa ei
hiuskarvakaan päästämme putoa, todisti Jumalan sanakin.

Kummalliseen, salaperäiseen hämärään jäi Aliinan muisto. Hän oli
ollut miltei lapsi lähtiessään kotiseuduiltaan. Toisilla ihmisillä on
jo syntymästään asti into ja halu surman suuhun. Niin oli hänelläkin
ollut. Jo pienenä oli hän pelannut herrasväkeä, puhunut ruotsia muka
ja hokenut kaupungeista ja kaduista. Tuskin sitten oli korvan taus
kuivunut kun jo lähti -- -- --.

Olisi ollut syytä soimata mokomaa, mutta levätköön rauhassa, kun
kerran rauhassa oli kuollutkin. -- --

Syksy on loppunut ja talvi tullut, sellainen pitkä, valkoinen,
valoton ja eloton talvi, joka sydänmailla synnyttää aavemaisia
utukuvia valoa kaipaaviin ihmissieluihin, -- joka luo omintakeista
hengen elämää, suurta, korkeaa, syvää ja kummaa, -- joka tuntee
tuntemattomia salaisuuksia. Mitä tietääkään sähkövalossa kasvatettu
ihminen siitä elämästä, joka piilee tähtien kasvattaman povessa!
Kun tuhannet tähdet peittävät tai vaan, kun revontulet loimuavat ja
lumiset puiden oksat säteilevät, tai kun kuolema kulkee hirmumyrskynä
ja tempaa salaperäiseen olemassa-oloon rakkaimman, silloin syntyy
ihmissielussa taidetta ja tietoa, niin sanomatonta ja pulppuavaa,
ettei se mahdu muotoihin, eikä rajoihin. Mutta se elämä on kätketty
viisailta.

Tähän ympäristöön oli Aliina tuonut siemenen suuresta maailmasta.



3.


On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Eliisapetin Aliina syksyisenä
yönä synnytti tyttären Erkin ja Leenan mökissä.

Kylä on samanlainen, kuin silloinkin, samanlaisia ovat ihmiset ja
tavat.

Leena ja Erkki ovat käyneet kymmentä vuotta vanhemmiksi, samoin pieni
Leena. Kissa on ikäloppu ja mukailee enimmäkseen kiukaalla. Lehmä ei
enään ole elossa, vaan on tämä nykyinen silloisen tyttären tytär.

Pikku-Leena, joksi Aliinan tytärtä kutsutaan on hiukan erilainen,
kuin kylän muut lapset.

Tuo tumma ihon väri, lieneekö se tullut siitä, että jäi niin
huonolle kasteelle, tunnustelevat kyläläiset. Pappi näet, piti
Hetan ja Leenamuorin kastetta täysin pätevänä, eikä ottanut sitä
uudistaakseen. Merkitsi vain kirjaan nimen Leena, Aliinan tytär,
äpärä.

Vai olisikohan Aliina-vainaja maailmalla yhtynyt mustaan, kukapa sen
tietää.

Muorilla oli kuitenkin se usko, että hätiköimiskaste oli syynä lapsen
mustuuteen. Usein hän siitä puhui, enemmän vain ollakseen varma
lapsen sielun tilasta, kuin muuten.

-- Vaikka oletkin noin musta, sanoi hän, ei se mitään tekisi, jos
vaan voisit pitää sielusi valkosena.

Sieluni valkosena, ihmetteli lapsi. Mitenkähän se käy päinsä,
sillä entisten puheitten mukaan pitäisi sielun olla näkymätön. Kun
pikku-Leena oli harvapuheinen ja vaitelias, jäivät asiat tavallisesti
hänen omien mielikuvitustensa haltuun.

Hän oli syntynyt myrskyisenä, pimeänä yönä, oli muori kertonut.
Hänen äitinsä oli tullut kaukaa, suuresta maailmasta häntä tänne
mummon luokse synnyttämään. Mitähän varten äiti sen oli tehnyt?
Miksi ei se voinut synnyttää häntä siellä? -- Ja Leena kuvitteli
suuren maailman hyvin suureksi. Puut ulottuivat siellä taivaaseen
asti, kivet olivat vuoria, mättäät äyräitä, järvet rajattomia ja
rannattomia, kuu ja aurinko täyttivät koko taivaan. Äiti oli tullut
tänne, koska suuri maailma oli niin hirveän paha ja vaarallinen. Ehkä
olivat käärmeet, sudet ja sisiliskot siellä suunnattoman suuria.
Ehk'ei äiti uskaltanut jättää häntä sinne, olisivat syöneet. Ehkä oli
suuri käärme äitiäkin purrut. -- Tuolla taivaan reunan alla, mihin
aurinko iltasin punasena laskeutuu, siellä kai se on, se pelottava,
kummallinen seutu.

Pikku-Leena oli tunteellinen ja haaveileva. Hän kuvitteli elämää
kaikkialle. Porstuan ovi, joka ilkeästi narahteli, oli vanha ja
sairas, hänen tuli sitä sääli, tuskin hennoi koskea siihen, Aidan
seiväspari oli pariskunta ja yksinäisellä piha-pihlajalla oli ikävä
metsään, laistensa seuraan. Vanha kissa odotteli kuolemaa, sitä
samaa, joka äidinkin vei. --

Minkähänlainen oli kuolema? Kuolema vie ihmiset taivaaseen. Mummu
toivoi pääsevänsä taivaaseen, mutta pelkäsi kuolemaa. Kuolema oli
häjy ja ruma, joka varmaankin teki pahaa ja piiskasi taivaaseen
viedessään. Äidinkin oli kuolema vienyt, mutta mummo ei tiennyt,
oliko äiti taivaassa. Äiti oli tehnyt paljon syntiä ja Melanderin
Heta sanoi hänenkin, pikku-Leenan, olevan synnin hedelmän. Ehkä
olikin kuolema vienyt äidin kadotukseen, jossa oli pahoja henkiä ja
tulta.

Mutta jahka minä kuolen, kuvitteli Leena, niin minä rukoilen oikein
kovasti Jumalaa, että se ottaisi äidin ylös taivaaseen. Mutta entä
jos Jumala ei huoli minustakaan, kun minä en ole valkea, enkä kaunis,
vaan niin hirveän musta ja ruma, enkä edes oikein kastettukaan? Entä
jos Jumala panee minutkin kadotukseen?

Jos hän sen tekee, niin ensin minä rukoilen hyvin kauniisti: ota
rakas Jumala äiti ja minut täältä pois taivaaseen! Ja jos hän ei tee
sitä, niin sitten minä suutun, näytän nyrkkiä ja kiroan. --

Omista ajatuksistaan Leena väliin niin vimmastui, että riehui, kirkui
ja kiroili ääneensä. Jos muori sattui näkemään lapsen sellaisessa
mielentilassa, säikähti hän pahanpäiväiseksi ja piti sitä kadotuksen
merkkinä.

Enimmäkseen olivat pikku-Leenan kuvitelmat surullisia. Jos hän joskus
sattui haaveilemaan olevansa valkosiipinen enkeli taivaan korkeasta
talosta tahi metsän sinipiika, ei se kauan häntä viehättänyt. Rintaan
nousi kummallinen pallo, joka vaati itkua särkyäkseen. Silloin täytyi
olla olevinaan pieni, yksinäinen lapsi, jonka metsänhaltija on
ryöstänyt, tai joka on eksynyt suureen metsään, missä pitää viettää
pimeä yö.

Eniten pelkäsi pikku-Leena riihtä, saunaa ja rajaa. Niskalan
riihi oli kauhun paikka kaikille lapsille, sillä kerran, sata
vuotta sitten, oli paholainen siellä tappanut isännän. Isäntä oli
ollut suuri juoppo, tuskin päivääkään oli ollut selvänä. Hän oli
juovuspäissään mennyt kuumaan riiheen makaamaan ja toisena päivänä
hänet löydettiin karreksi palaneena. Piru oli hänet polttanut, sillä
jos se olisi ollut oikea tuli, olisivat kai vaatteetkin olleet
tuhkana. Nyt olivat vaatteet ehjät, ruumis vain oli palanut. Riihi
oli Erkin mökiltä kyläkuntaan vievän polun varrella. Väliin oli
pikku-Leena sivu kulkiessaan kuullut riihestä omituista sähinää,
aivan kuin olisi siellä ollut kissoja. Ne olivat varmaankin piruja,
päätteli Leena ja pelastaakseen hätiköiden kastettua sieluaan hän
juoksi, minkä ennätti.

Aartolahdella ei vielä ollut käsitystä sääty-erosta. Talollinen
ei varakkaisuudessaan ollut paljoakaan mökkiläistä edellä.
Tiedot, tavat, työ ja ruoka oli kaikilla yhtäläistä. Suuret
herrat asuivat suuressa maailmassa, eikä heidän vaikutuksensa
tänne ulettunut. Ainoastaan eräs rappeutunut insinööri oli osunut
paikkakunnalle. Hän edusti säätyluokkaa ja koetti kykynsä mukaan
tehdä selkoa puoliherrain elämästä. Tulos oli, että nuoret, siveät
naiset pelkäsivät herroja enemmän, kuin vihasia elukoita. Mutta
rovasti, joka asui kirkonkylässä, oli ankara herra ja kaikilla
oli suuri kunnioitus häntä kohtaan. Hän oli luja mies, vaatelias
saamisissaan ja sanassa. Voi sitä, joka kinkereillä ei ollut selvillä
sakramenteista ja uskonkappaleista!

Tyyni ja vapaa oli aartolahtelaisten omatunto pitkin vuotta.
Ulkoapäin tulevat murheet, taudit ja muut sellaiset eivät päässeet
sinne tunnon sisimpään sopukkaan. Mutta kinkerien edellä tuppasi
mieli rikollisen levottomaksi. Täytyi itse kunkin tunnustaa, että
sana oli tullut laiminlyödyksi. Ei ollut tullut pidetyksi Jumalaa
aina silmien edessä. Vaimot varsinkin olivat kovin huolissaan
sielujen tilasta kinkerien edellä. Kirjat piti aina olla saatavilla,
että tuon tuostakin, töiden lomassa sai niihin vilkaista. Tulipa
pistäydyttyä rakasta rovastiakin tervehtimässä.

Pappila sijaitsi kirkon vieressä, ihanan koivumetsän keskellä.
Päärakennukseen poikkesi maantieltä leveä santainen tie, jota
tuuheat rivissä seisovat koivut varjostivat. Maantielle asti
näkyi pappilan mahtava, lasinen porstua, moniväriset kukkaset ja
suuret jättiläisruusut portin pielissä. Tämä teki metsäkyläläisiin
juhlallisen vaikutuksen. Oikein pelotti lähestyä. Tiekin oli niin
armottoman suora ja sileä ja pappilasta voivat koko ajan nähdä
tulijan. Jalka tuppasi ilkeästi töpsähtämään, vaikk'ei sen tiellä
ollut suurta sannan jyvää. Nöyriä olivat kuitenkin pappilan väet.
Ruustinna ei paheksunut antimia, otti vastaan ja kiitti, ryökynätkin
tervehtivät, puhuivat mammansa kanssa ruotsia, eivätkä ollenkaan
olleet ylpeitä. Rovasti itse oli kotonaankin ankaran näköinen,
niinkuin herranpalvelijan sopii. Ei se paljoa naurahdellut, eikä
puhunut. Mutta muisti sillä oli verraton. Lukusijoilla se muisti
kesäisenkin luona käynnin ja piti sitä ihmiselle otollisena asiana.
Jokainen jonka varat myönsivät, muistikin syyskesällä rakasta
rovastia.

Leena ja Erkki kuuluivat niihin, jotka eivät käyneet rovastia
tervehtimässä. Pikku-Leena oli jo kymmenvuotias, mutta ei osannut
lukea, ei ollut käynyt kinkereillä, eikä kirkossa. Edelliseen oli
syynä huono pää, jälkimäiseen kengättömyys.

Eikä pikku-Leena ollut vielä nähnyt rovastia.

Muori oli kuitenkin jo paljon puhunut kirkosta, jossa rovasti saamaa
jumalansanaa ja siten oli hän lapsen sydämeen sytyttänyt halun,
-- halun saada nähdä kirkkoa, rovastia, jumalansanaa. Niistä oli
pikku-Leenan sieluun syntynyt ihmeellisiä kuvia. --

Rovasti, kuvitteli hän, on valkonen, hattarapäinen, leimahteleva,
romahteleva. Kirkko on kirkas ja salamoiva ja Jumalan sana kuin
pitkäisen tuli. Muori kutsui ukkosen tulta pitkäisen tuleksi ja
luki kirjasta, että Jumalan sana on, kuin pitkäisen tuli. Jumala ja
kirkko olivat yhtä ja samaa. Vaari ja muori pelkäsivät rovastia ja
Pikku-Leena pelkäsi ukkosta, -- Jumalan voimaa. Kirkossa se tarttuu
kinttuihin, jos vain sinne paljain jaloin uskaltaa.

Taivaassa oli sentään toista. Siellä ei tarvitse pelätä Jumalan
ilmaa, vaikka se joskus iskisikin, sillä siellä ei, näet, tarvinnut
pelätä kuolemaa.

Ihan salassa ajateltuna ei se taivaassa olo sentään ollut ollenkaan
hauskaa. Ihme vain, että vaari ja muori sinne niin toivoivat. Eihän
siellä ole kukkasia, ei pehmeätä nurmikkoa, ei lehmää, eikä kissaa.
Ei siellä syödä, eikä juoda. Joulunakaan ei siellä saisi pannukakkua,
ei veskunareemiä. Ei siellä ole linnun pesiä, ei juolukoita, ei
mansikoita, eikä nauriita. Jumala varmaankin lukee joka päivä
Luteeruksen postillaa ja toisten pitää kädet ristissä kuunnella. Ei
saanut nauraa, eikä torkkua. Mitähän Jumala tekisi, jos joltakin
pääsi nauru juuri silloin, kun hän sanoo: jeesus-ristus. Varmaankin
heittäisi se sellaisen alas taivaasta, tahi ehkä tappaisi. Sitten
pitää siellä kaiken päivää kävellä palmun oksa kädessä ja laulaa
rumia, pitkiä virsiä. Voi, miten se oli ikävää!

Oli siellä sentään parempi olo, kuin kadotuksessa, jossa on
tulinen pätsi, johon kaikki pahat ihmiset joutuvat. Eläimet eivät
joudu kumpaisenkaan paikkaan. Vierun pässi on vihanen ja samoin
on Kolisevan härkä, mutta vaikka ne puskisivat kuoliaaksi itse
insinöörin, niin eivät ne sittekään joutuisi kadotukseen. Mutta
niillä ei ollutkaan sielua. Pikku-Leenalla oli sielu, vaikk'ei
rovasti ollutkaan sitä kastanut. Varmaankin rovasti ensin salamoi
ja sitten kastaa ja sitten sielu tulee valkoseksi. Muori ja Heta
olivat kastaneet pikku-Leenan, mutta mistähän ne olisivat saaneet
jumalansanaa? Tai ehk'ei niillä muuta jumalansanaa ollutkaan, kuin
katkismus ja virsikirja. Kastaisikohan rovasti paremmin, jos pyytäisi?

Jokelan vainion takana asui muuan vanha eukko, joka ei ollut lukenut
itseään ripille. Häntä kutsuttiin ruunan kummiksi ja hän oli osaton
Jeesuksen ruumiista ja verestä, eikä koskaan pääse taivaaseen. Se on
pakana ristityssä maailmassa. Tämä pakana on musta ja kummallisia
asioita hänestä kerrottiin. Sanottiin itse pahanhengen seurustelevan
hänen kanssansa. Pikku-Leena ajatteli usein vanhusta ja tunsi häntä
kohtaan jonkunlaista heimolaisuuden tunnetta, joka samalla viehätti
ja hirvitti. Teki mieli käydä tervehtimässä, mutta ei tohtinut ja
tiekin oli pitkä yli metsän ja Jokelan vainion.

Eräänä päivänä hän pyysi vaaria kanssansa ruunankummin mökille.

-- Mitä siellä olisi tekemistä, vaari kysyi.

-- Nähtäisiin piruja!

-- Ei niitä siellä näe, hymähti vaari. -- En ainakaan minä ole niitä
nähnyt muualla, kuin omassa povessani.

-- Jos et sinä olekaan nähnyt, ehätti muori sanomaan, niin ovathan
muut nähneet. Akosen emäntä ja Aapelin Tilta ovat nähneet paholaisen
istuvan pankolla. Akkunasta näkivät, kun ohi kulkivat.

-- En ihmettele, sanoi vaari, vaikka itse pääp--le sellaiselle
näkyisi, joka toisen akkunasta sisään kurkistelee. Akat ovat aina
niin joutavia.

-- Jaa, sinulla on aina sitä konin puhetta. Mitä pahaa akat ovat
sinulle tehneet?

-- No, eivät juuri hyvääkään.

-- Vaari, kysyi pikku-Leena, joka oli tottunut pitämään vaarin
puhetta suuremmassa arvossa, kuin muorin, tuleekohan minustakin akka,
kun suureksi kasvan.

-- Tulee, jos Jumala sen niin on sallinut.

Jumala, aina vain Jumala. Ensi kerran tunsi tyttönen halua nousta
Jumalan sallimusta vastaan. Tarvitsiko hänen tulla joutavaksi akaksi,
jos Jumala niin sallii, vaikk'ei hän itse tahtoisikaan. Hänen
täytyisi tulla tuntemaan Jumala ja piru saadakseen tietää, mitä ne
oikeastaan olivat. Hänen täytyisi päästä kirkkoon ja ruunankummin
mökille. Tai ehkä näyttäisi vaari niitä povestaan.

-- Ei, lapseni, paholaisen tapana ei ole näytellä itseään, vastasi
vaari lapsen pyyntöön. -- Se liikkuu hiljaa ja huomaamatta.

Vaari siis ei ollut nähnyt sitä, vaikka sanoi. Ehkä se piti kirppuja
piruina tahi hyttysiä -- -- --. Ruunankummin mökille oli päästävä,
mutta miten?

-- Tappaako se ruunankummi ihmisiä, hän muorilta kysyi.

Muori oli niissä asioissa viisaampi, kuin vaari.

-- Ei se ihmisiä tapa, miksi sitä kysyt?

-- Eikö pahahenki houkuttele sitä tappamaan?

-- Tuuletko sillä olevan niin suurta valtaa ristityn ihmisen yli.

-- En, mutta onko paholaisella valta sellaisen ihmisen yli, jonka
muori ja Heta ovat ristineet.

-- Ei, vastasi muori, jos ristittäessä on käytetty oikeata
jumalansanaa.

-- Oliko Hetalla ja mummulla oikeata jumalansanaa minua ristiessään?

-- Oli, hyvä lapsi.

-- Mistä te sitä saitte?

-- Oletkos siinä, katkasi muori, joka luuli lapsen piloillaan
utelevan.

Pirulla siis ei ollut mitään valtaa ristityn yli, mutta ruunankummin
jäi sillä oli valta, kun se ei ollut ripillä käynyt. Pikku-Leenan
tuli ikävä yksinäistä vanhusta, jonka yli pirulla oli ainainen valta.



4.


Suvi, tuo kylmän ja pimeän pohjolan lyhyt antimien aika, joka
hetkeksi puhkeaa esiin jättiläisten jää- ja lumivuorien alta, antaa
talven lapsille uutta eloa. Pitkäksi aikaa ei ravinnon ja kukkien
aarre-aitta ole avattuna. Pian, pian pitää ottaa osansa, ennenkuin
hymyilevä maa jälleen peittyy...

Harmaassa mullassa on tapahtunut ihmeitä. Tuhannet ja jälleen
tuhannet olennot ovat saaneet alkunsa sen helmasta, ilo, rakkaus
ja kauneus ovat täyttäneet maailman. Taivas on lämmin, sen ranta
vaihtelee kuumia värejä. Yksitoikkoisen viiman sijasta soivat metsien
laulut.

Unohtaa ihminenkin pitkän, pimeän talven. Haaveellinen kummitusluonto
on muuttunut, kadonnut, käynyt todelliseksi, eikä kukaan muista
tonttuja, eikä noitia eläneenkään. Riihi on jumalanviljan
puimispaikka, eikä pahojen henkien pesä. Kesä on tappanut taika-uskon
ja ihmisrinta riemuitsee.

Pikku-Leenalle toi yhdestoista kesä paljon uutta, mutta paljon se
veikin. Hän sai nähdä rovastin ja ruunankummin.

Lapsi puhui niin usein haluavansa päästä kirkkoon, ettei muori
enään voinut jättää vaaria rauhaan, ennenkuin se ostaisi kengät
pikku-Leenalle.

-- Mitä se kesällä kengillä tekee, kysyi vaari, kun se talvenkin on
tallukoilla toimeen tullut?

-- Mutta kun lapsi haluaa kirkkoon. Ethän toki aikone estää lapsen
halua jumalansanan perään?

-- Lapsi tahtoo kirkkoon ja kirkosta kotiin, mitäpä sen haluista!

-- Älä, mies kulta, estä lasta pääsemästä sinne, mihin sinun tulisi
häntä kehottaa.

-- Menköön tääppäissä.

-- Tääppäissä kirkkoon!

Lapsi joutuisi sinun kitsautesi takia naurun alaiseksi Herran
huoneessa! Oletpa sinäkin mies!

-- No, olkoon nyt sitten! Saanhan tuota tilata kengät, että pääsee,
jos se sitten mitä jumalansanasta käsittää.

Niin sai Pikku-Leena kengät ja pääsi kirkkoon.

Jo anivarhain sunnuntai-aamuna oli Leena valveilla. Ruoka ei
maittanut ja rauhattomuus tuppasi saamaan vallan. Leena oli aina
ihaillut salamoita, mutta pelännyt ukkosta, -- jolla oli tappava
voima. Kirkossa ei ollut kukaan koskaan kuollut. Kengillä oli
sellainen tenhovoima jumalansanaan. Ilkeiltä ne tuntuivat jalassa.
Painoivat isoja varpaita ja likistivät kantapäitä, vaikka suuruuttaan
louskuivat. Muori oli penennyt suutarin tekemään sellaiset kengät,
että Leena voisi niitä käyttää vielä viidenkintoista vanhana.

-- Syö nyt, että jaksat, käski muori vähää ennen lähtöä. -- Ettei
heti parin askeleen päästä tarvitse eväisiin kajota!

-- Ei minun ole nälkä.

-- Syö, vaikk'ei maistuisikaan, että jaksat!

Leena haukkasi pari kertaa, mutta syönnistä ei tullut mitään, pala
takertui kurkkuun.

Porstuan ovi narahti niin surkeasti vaarin sitä teljetessä. Kissa jäi
rappusille köyrysiinsä ja mökin akkunasta kuvastuivat sateenkaaren
kaikki värit. Pihamaa jäi autioksi ja veräjän puut pistettiin
pitkälle...

Metsän poikki tultiin isolle valtamaantielle.

Vaari otti Pikku-Leenan kädestä. Hän oli juhlallisen ja nuoren
näköinen. Muori kulki hiljaa perässä kantaen eväsvakkaa ja
kenkänyyttiä. Muori oli ikäänkuin kokoon kutistunut, sen pää oli
kallellaan ja silmät haikeina, itkevinä.

Maantie oli valkeaa santaa, sileä ja leveä.

-- Mitä nuo ovat, kysyi Pikku-Leena virstantolppia.

-- Ne näyttävät tien pituutta, vastasi vaari.

-- Kuinka pitkä tämä tie on?

-- Se on niin pitkä, ettei sen pituutta tiedä muut, kuin Jumala.
Jokaisesta pitäjästä se vain jatkuu eteenpäin.

Leena tuli ensikerran ajatelleeksi pituutta. Tämä tie on niin pitkä,
että se jatkuu aina, aina, aina. --

-- Mutta mitähän siellä on, johon tämä tie loppuu?

-- Siellä on maailman loppu, sanoi vaari.

-- Minkälainen se on?

-- Kukapa siellä lienee käynyt?

-- Sen pitäjän ihmiset, jotka asuvat siinä reunalla.

-- Olkaa höpisemätä, yhtyi muori. -- Valmistakaa itseänne Herran
sanaa vastaan ottamaan.

Matkaa oli kirkko-aukean laitaan penikulma. Tien varsilla kasvoi
kuusia, jotka muodostelivat tasaisia havuseiniä tai avautuivat
aukoiksi päästäen katseen tunkeutumaan syvälle tuoksuavaan
siimekseen. Seutu oli vuorista. Korkeammilta mäiltä näkyi välkkyviä
järviä, vihannoivia saaria ja niemiä. Niemien tuolla puolen jälleen
vesiä ja niiden takana kaukaisia kukkuloita.

-- Tuolla näkyy jo Herran huone.

Muori viittasi kädellään.

Leenan sydän hytkähti.

-- Missä, missä se on?

-- Tuolla! -- Muori osotti vaaleanpunaista, ympyriäistä,
tornikattoista rakennusta, joka kaukaa näkyi sinertävän metsän
laidasta.

Leenaa alkoi itkettää ja jälleen muistui mieleen, miten oudosti
porstuan ovi oli narahtanut. Hän olisi tahtonut olla kotona, aina
kotona, siellä oli niin hauskaa, ei siellä ollut teitä, jotka
johtavat maailman loppuun, eikä Herran sanaa, joka lyö kinttuihin.
Siellä olivat vain Mirri, Mustikki, pihlaja ja nurmikko, jotka nyt
olivat aivan yksin. Aurinko varmaankin paistoi sisään, kärpäset
surisivat akkunassa, mutta -- olikohan siellä nyt niin? Naksuttikohan
kellokin seinällä, vaikkei ketään ollut kuulemassa -- -- --? Entä
jos tässä maailmassa ei olisi yhtään ihmistä, niin olisikohan
tätä maailmaa -- -- --? Lapsen valtasi sanomaton tyhjyyden ja
olemattomuuden tunne. -- Entä jos kaikki olikin unta? Leena katseli
ympärilleen ja huomasi, että pimeys ja olemattomuus olivat hänen
selkänsä takana -- -- --. Ja kun minä kuolen, ajatteli hän, niin
onkohan sitten enään mitään? On, hän suunnitteli, kyllä sittenkin
on, mutta minua ei enään ole ja minä en enään näe ja tuo pieni,
ympyriäinen valo, joka on kasvojen edessä, pimenee ainiaaksi ja
kaikkialla ympärilläni on, niinkuin selkäni takanakin -- -- --.
Maantie on pitkä, niin pitkä, että se jatkuu maailman loppuun
asti. Mitähän siellä on? Siellä on taivaan katto varmaankin hyvin
matalalla. Tässä se on korkea. Kah! Tässähän onkin taivaan katto
korkein ja tässä on kirkko -- -- --

Muori keskeytti hänen haaveilunsa, oltiin tultu kirkonkylän laitaan.
Siinä syötiin evästä ja pantiin kengät jalkaan. Kirkkoa ei näkynyt.

-- Missä kirkko on, Leena kysyi.

-- Se on tuon metsän takana, sanoi muori. Mutta kun tullaan kirkolle,
niin älä vilu ympärillesi. Katsele kirkossa koko ajan pappiin ja
Herraan Jeesukseen, joka on alttaritaulussa. Kuuntele tarkoin, mitä
pappi sanoo ja kätke tyysti sydämeesi. Jumala tietää, mitä sinä
ensikerran kirkossa ollessasi olet ajatellut. Jumala näkee ihmisen
ajatuksetkin.

-- Jumala näkee ihmisen ajatuksetkin, hoo, hoo, toisti vaari.
Pikku-Leenaa ihmetytti vaarin huokaus, sillä vaarin ei ollut tapana
huokailla.

Ihmisiä kulki suurissa joukoissa pitkin tietä ja pian sekaantuivat
hekin joukkoon. Kirkkomäki oli mustanaan kansaa. Vaari erkani heistä
ja meni miesten kanssa juttelemaan.

Oltiin päästy kirkkopihaan. Etäältä oli kirkko Leenasta näyttänyt
suurelta ja mahtavalta, mutta oli pienentynyt, jota lähemmäksi oli
tultu.

Nyt näin vierestä katsoen se olikin vain hiukan tavallista isompi
puurakennus, jonka päällä oli toinen, vähän pienempi, jota muori
kutsui tapuliksi. Tuoko se siis oli Herran huone. Leena oli pettynyt
ja tunsi katkeruutta koko kirkkoa kohtaan. Pilvet, joissa ukkonen
käy, olivat toki toista.

Portailla otti muori tyttöä kädestä kiini ja varotti olemaan hiljaa.
Sitten hän aukasi oven ja Leena seisoi harmaassa, kolkossa huoneessa,
jossa ei ollut muuta, kuin penkkejä. Muori lähti varpaillaan
kulkemaan pitkin käytävää. Hänen kenkänsä narisivat niin, että kirkko
kaikui. Leenan kengät kolisivat. Se oli jotakin! Tuntui hauskalta,
kun suuri huone vastasi jokaiseen askeleeseen ja unehuttaen kaiken
muun, tömähytteli Leena täysin voimin lattiaa uusilla kengillään.
Muori ravisti häntä ja katsoi vihasesti silmiin. -- Jyrinä ehkä
olikin sitä pahan ilman alkua! Leena käveli hiljaa. Kirkosta ei
kuulunut muuta, kuin yskimistä ja hiljaista suhinaa.

He istuivat penkkiin keskelle? kirkkoa. Muori painoi päänsä ja
kuiskasi Leenan tekemään samoin. Kumarassa ollessaan muori hiljaa
kysyi:

-- Näitkö Jeesuksen kuvaa alttarilla?

-- En, vastasi Leena yhtä hiljaa. -- Missä se on?

Varovasti nosti muori päätään ja vilkasi ympärilleen. Leena luuli
voivansa tehdä samoin, mutta muori esti sen:

-- Ei saa vilkua Herran temppelissä. Katso tuonne, siellä on Herramme
Jeesus Kristus.

Nyt Leena huomasi alttaritaulun, mutta ei tiennyt, mitä olisi
ajatellut moisesta Jeesuksesta. Laiha, ruma, pitkäjalkainen mies,
jonka kaula oli likanen ja kädet harallaan. Ei sillä ollut edes
vaatteita, raiti vain yli olan. Ehkä se ei tahtonut ottaa muita
vaatteita taivaaseen, kuin tuon raidin, jonka voi viskasta alas
taivaan luukusta. --

Silloin alkoi kuulua hiljaista, valittavaa säveltä.

Kirkko, jonka satumainen mahtavuus jo oli ollut kokonaan kadota
Leenan mielikuvituksesta, sai takaisin entisen loistonsa. Seinät
laajenivat, katto kävi korkeaksi, ilman täytti suloinen lämpö.

Urkujen sävel kasvoi, koveni ja täytti vihdoin koko huoneen. Ihmiset
nousivat seisomaan ja alkoivat veisata. Leenan valtasi suuri, ennen
tuntematon juhlatunne. Tuntui, kuin olisi rinnasta irtaantunut
lintujen laulu ja kärpästen surina ja sijalle tullut yksi ainoa
autuas sävel, joka uhkasi repiä, musertaa, mutta joka kuitenkin
kokosi ja ehjensi. Hänen teki mielensä vaipua polvilleen, itkeä ja
rukoilla. --

Jeesus oli sävelten kaikuessa muuttunut, puhdistunut. Sen kädet
olivat ojennetut ihmisille, raiti hulmusi tuulessa. -- -- Alttari
muuttui siniseksi Leenan silmissä, Jeesus liiteleväksi, kauniiksi. Se
hymyili hänelle -- -- --

Soitto vaikeni. Samassa alkoi kuulua venyvä, tärisevä miehen ääni.
Muori nykäsi Leenaa hihasta ja osotti sormellaan seinässä olevaa,
pytyn muotoista hyllyä ja kuiskasi:

-- Katso tuolla on rovasti. Kuuntele tarkoin, mitä se sanoo.

Pytyssä seisoi roikkuvaposkinen, pulleasilmäinen mies. Venyvä ääni
oli hänen. Sieltä tuli aivan samoja sanoja, kuin mitä muori ja vaari
joka pyhä kotona lukivat. Pappi puhui kauan ja Leenaa alkoi nukuttaa.
Koko saarnasta hän ei muuta saanut mieleensä, kuin muorin nipistelyt.
-- --

Jumala- ja taivas-käsite sai Leenan ensimäisen kirkkomatkan jälkeen
aivan toisen muodon. Korkea, lavea, huikaisevan kirkas taivas muuttui
suureksi, saviseinäiseksi huoneeksi, jossa oli paljon kuluneita,
maalaamattomia penkkejä. Jyrisevästä, kiukkuisesta ja ankarasta
Jumalasta oli tullut vanha, lihava, pulleasilmäinen mies. Jumalansana
oli tavallista nukuttavaa lukua.

Ensimäkien kirkkomatka teki tuntuvan vaurion tytön kirkkaaseen ja
ehjään haave- ja tunne-elämään. Porstuan ovi ja pihapihlaja eivät
enään saaneet elämää ja kissastakin oli tullut tavallinen, naukuva
eläin.



5.


Ei ollut Leena silloin enään aivan kokonaan mielikuvitusten vanki,
kun hän kauniina heinäkuun päivänä ohjasi kulkunsa niin, että saapui
ruunankummin mökille.

Mökki oli ison, tervaskantosen ahon laidassa, eikä sen ympärillä
ollut mitään koristeita. Suuri humalisto seinällä ja ympyriäinen
perunamaa olivat ainoat, jotka muistuttivat ihmisasuntoa.

Leena oli jo kokonaan unohtanut tarun, joka seurasi ruunankummia,
mutta nyt, ollessaan aivan yksin oudolla, pahamaineisella paikalla
se hirveänä todellisuutena tuli hänen mieleensä. Hän, pieni,
kymmenvuotias tyttö seisoi turvatonna rappeutuneen hökkelin luona ja
ainoastaan musta, jykevätekoinen ovi erotti häntä pahasta hengestä,
jolla oli sarvet. -- -- --

Hän alkoi katsella ympärilleen, -- -- ei apua missään. Aho oli
armottoman näköinen ja metsä odotti. -- -- --

Hiljaa hän aikoi hiipiä pois, mutta mökin jykevä ovi aukeni samassa
ja pieni, ruskeasilmäinen eukko kysyi iloisesti, miksi ei pikku tyttö
tullut sisälle.

Leena ihastui nähdessään täällä ihmisen ja sanoi pelkäävänsä
ruunankummin pirua.

-- Ei se syö, sanoi nainen synkästi naurahtaen. -- Se on kytketty!
Tule sisälle!

-- Entä ruunankummi, epäröi Leena.

-- Sekin on pihdissä, tule nyt!

Nainen vei Leenan pieneen kauniiseen tupaan, missä akkunalla kasvoi
tulipunanen kukonharja ja palssami. Iso, keltanen kissa istui
pankolla. Leenan nähtyään se hyökkäsi kiukaalle.

-- Se oli nyt se paholainen, nauroi eukko, ja minä olen ruunankummi.

-- Ettehän te ole, kuin oikea ihminen ja eihän tuo ollut, kuin
keltanen kissa, ihmetteli Leena.

-- Niin onkin, mutta kenenkä tyttö sinä olet?

-- Minä olen Leenan ja Erkin tyttö ja äitini on kuollut.

-- Vai niin, vai sinä se olet. Äitisikin kävi usein täällä. Et ole
ollenkaan äitisi näköinen. Se oli kaunis -- -- Vaan mitäpä siitä,
kyllä kiusaus rumankin löytää.

Leena ei tiennyt, mitä sanoa ja vaiti-olokin tuntui pahalta. Olisi
tahtonut sanoa jotakin, kun kerran oli kylään tullut. Asiata
hapuroiden tuli hänen mieleensä jälleen paholainen, jonka piti asua
täällä.

-- Muori sanoi, että täällä on piru, mutta vaari ei usko.

-- Miehet eivät juuri uskokaan akkain loruja, vastasi nainen ja
muuttui jälleen synkäksi. -- Tulitko sinä näkemään ruunankummin pirua?

-- Tulin, vastasi Leena rehellisesti.

-- Se katosi, hyvä lapsi, sinun tänne tullessasi. Näes, sinulle oli
sanottu, että täällä asuu pahahenki ja sinä uskoit sen, siksipä
asuikin se täällä sinun kohdaltasi. Nyt, kun itse olet täällä, etkä
ole mitään sellaista nähnyt, vieläkö uskot sitä?

-- En minä sitä ole oikein uskonutkaan, kun vaari -- -- --

-- Niin. Sinun muorillasi taasen on elävä pahahenki, tietämättömyyden
synkeä saatana ja hän asettaa sen asumaan tänne, lähimmäisensä
yksinäiseen majaan. Vaikka ei hän ole ainoa, joka niin uskoo. --

Puhe tuntui Leenasta oudolta. Se oli aivan toisenlaista, kuin
muorin, vaarin ja niiden vierasten, joita joskus kävi Erkin mökillä
ja vanhus itsekin oli toisenlainen, kuin muut eukot. Leenaa milt'ei
kadutti, että oli puhunutkaan pirusta. Ja aivankuin valon säde kulki
hänen päänsä lävitse ajatus, ettei Jumalaa, eikä pahoja henkiä ehkä
olekaan. Vaari ei usko, ruunankummi ei usko, muori vain ja
akat -- -- --

-- Onko Jumalaa ja -- ja -- pirua, hän epäröiden kysyi.

Vanhus tarttui molemmin käsin kiini Leenan poskiin, nosti pään ylös
ja katsoi silmiin.

-- Joko sinua epäilyttää, lapsi? Älä huoli uskoa mitään, jota epäilet?

-- Mutta jos epäily on samaa, kuin epä-usko?

-- Samaa kai se lienee.

-- Muori sanoo siitä joutuvan kadotukseen.

-- Hän uskoo niin. Näes, mikä sinun nimesi olikaan?

-- Pikku-Leena.

-- Näes, pikku-Leena, on olemassa ihmisiä, jotka eivät lainkaan
epäile, kun on kysymys helvetistä, perkeleestä ja piinasta. He
uskovat mielellään pahaa ja heidän ajatuksensa rypee ilkeydessä.
Lähimmäisistään uskovat he vain pahaa ja etsivät pahoja henkiä
lähimmäistensä povesta, kuvittelevat paholaisen asuvan lähimmäisensä
majassa ja -- niinkuin he uskovat, niin heille tapahtuu. Siitä,
että sellaisia ihmisiä on niin paljon, johtuu, että maailmassa
on niin paljon piruja ja näiden pirujen asunto on helvetti.
Itseään varjelevat sellaiset ihmiset kirkossa käynnillä ja
herranehtoollisella.

-- Minä olen, sanoi Leena, kerran käynyt kirkossa, mutta ei siellä
ollut Jumalaa. Onkohan sitä ollenkaan?

-- Sinulla sitä ei vielä ole, kultaseni, koska kyselet sen olemassa
oloa. Jos todellakin Jumalaa tarvitset, niin kyllä hän itsensä
sinulle ilmottaa. Jos et tarvitse, on turhaa vaivaa tiedustella,
onko häntä, vai ei. Ihmiset ovat yleensä varmoja, että Jumala on. He
ovat asettaneet hänet tuonne ylös taivaaseen ja lähettävät rukouksen
nimellä määritelmiä, miten Jumalan on meneteltävä heidän ja heidän
lähimmäistensä kanssa. Ei, hyvä lapsi, ei Jumalaa kirkossa tavata,
enempää kuin pahaa henkeäkään täällä. Raamattu sanoo, että Jumala on
henki ja asuu kaikkialla ja häntä pitää hengessä lähestyä.

-- Oletteko te nähneet Jumalaa?

-- En. --

Vanhus vaipui mietteisiin. Ei, ei hän ollut nähnyt Jumalaa -- vai
oliko kesä-illoin, kun aurinko oli mailleen mennyt, kun metsän
asukkaat olivat käyneet levolle, kun kaikki oli tyyntä ja rauhaisaa,
-- oliko hän silloin ehkä nähnytkin Jumalan? Tai kun syksyn raivoisat
tuulet vonkuivat nurkissa ja hän oli yksin, niin yksin ja hyljättynä
kohtalon kanssa, joka hänet oli tänne saattanut, -- joka oli antanut
hänen juoda pettymysten ja katkeruuksien kalliin pohjia myöten ja
sitten erottanut ihmisistä, -- oliko hän silloin nähnyt Jumalan?
Ei! Ei ollut hän nähnyt muuta, kuin oman itsensä yksinäisenä,
hyljättynä. Ja nyt hän kuitenkin oli neuvonut lapselle, miten Jumalaa
lähestytään. Hän oli niinkuin muutkin, jotka tarkalleen tuntevat
Jumalan ajatukset ja luonteen. Sellainen hän ei saisi olla.

-- Leena, en minä sentään tiedäkään, onko Jumala henki ja miten häntä
lähestytään. Minusta tuntuu, kuin olisi koko elämä unta. Eilinen
päivä on kadonnut ja jos jotakin erinomaista eilen tapahtui, niin
se vain hämäränä varjona meitä seuraa, kaikki muu on kadonnut. Tämä
päivä on huomenna, kuten eilinenkin oli tänään ja huomenna, -- onko
sellaista olemassakaan? Nyt juuri, tällä hetkellä, ei rahtuakaan
edellepäin! Seuraavaa silmänräpäystäkään ei ole olemassa. Kuka minä
olen, minkälainen on muotoni, tai ääneni? Olenko hyvä vai paha? Sano
minulle, lapsi, kuka minä olen?

-- Te olette ruunankummi, vastasi Leena pelokkaana.

Vanhus säpsähti. Hän oli kertonut lapselle salaisimpia ajatuksiaan ja
lapsi oli hänelle vastannut, niinkuin ihmiset vastaavat.

-- Ihmiset kutsuvat minua ruunankummiksi siitä syystä, etten ole
käynyt herranehtoollisella. Pastori sen nimen minulle antoi. Muuten
on nimeni Anni. Näes, ruunankummi on haukkumanimi. Kutsu minua
Anni-tädiksi.

-- Anni-täti, toisti Leena.

-- Ja nyt on parasta, että pikku-Leena lähtee kotiinsa, minä
tulen sinua vähäksi matkaa saattamaan ja noukin avuksesi marjoja.
Tuokkosesi on vielä vajaa. Tulethan pian jälleen käymään? Tuletko?

-- Tulen. Minä tulen pian.

-- Älä tule niin pian, että muorisi alkaa aavistaa sinun täällä
kulkevan. Älä puhu mitään täällä käynnistäsi, äläkä ole tuntevinasi
minua, jos jossakin satut tapaamaan. Tämä on valetta ja teeskentelyä,
mutta ilman valetta ja teeskentelyä ei kukaan ihminen voi petoksen ja
viekkauden maailmassa toimeen tulla.

-- Muori on sanonut, että vale on suuri synti.

-- Onko muorisi myöskin selittänyt, mitä vale on?

-- Ei.

-- Hän ei, näes, sitä itsekään tiedä. Enkä minäkään tiedä, mikä
on totta ja mikä valetta. Mutta jos sinä nyt sanoisit muorillesi
käyneesi täällä ja vakuuttaisit, ettei täällä ole mitään näkyväistä
pahaa henkeä, niin ei muorisi uskoisi ja kuitenkin puhuisit totta.
Jos taasen sanot että kurkistit akkunasta ja näit suuren sarvipään
istuvan pankolla, niin hän ei lainkaan epäilisi sinua. Nyt ei sinun
ole hyvä tehdä kumpastakaan. Teeskentele vain tuntemattomuutta, jos
on tarvis, muuten älä puhu mitään.

Ahon laidasta Anni-täti erosi ja Leenan valtasi katkera yksinäisyyden
ja ikävän tunne. Paljon hän ei ollut käsittänyt Anni-tädin puheesta,
mutta se oli niin viihdyttävää ja hän olisi kuunnellut sitä aina.
Paljon hän ei käsittänyt koko maailmastakaan, kaikki oli muuttunut
niin sekavaksi. Viime kesänä hän vielä uskoi, että Jumala asuu
taivaassa ja ajaa ukkosella, niin että ukkosen kaviot tulta iskevät.
Nyt sanoo Anni-täti, ettei Jumalaa olekaan. Mutta kuka sitten
taivaassa ajaa? Ja kuka sytyttää taivaan kynttilät talvella ja kuka
siellä kynttilöitä tarvitsee, jos ei Jumala.

Leena katsoi taivaalle. Siellä leijaili suuria, valkosia pilviä. Ja
taivas oli tällä kohdalla korkein! Kirkollakin se oli ollut korkein,
mitähän se merkitsee? Hän alkoi hyppiä kiveltä kivelle, aurinko
paistoi kuumasti ja hyttyset tunkeilivat imemään raitista verta.

Metsä pieneni viidakoksi ja sen reunasta näkyi jo vaarin ja muorin
mökki. Pihlaja pihalla oli näivettyneen näköinen ja ruoho auringon
polttamaa. Anni-tädin mökin luona oli paljon villiä kukkia, joihin
ei edes sormellakaan saanut koskea! Vaarin mökki oli ruma ja eloton.
Vaari itse lojui pihalla. Hän oli tullut niittämästä ja nukkui
ruokatuntia. Leena vei marjansa hiljaa vaarin nenän alle.

-- Kah tyttöä, kuinka suloisesti se osaa herättää, sanoi vaari. Hän
kaatoi marjat tuokkosesta kouraansa ja hotkasi ne kahdella otteella.

-- Vaari, metsässä on niin paljon kauniita kellokukkia ja
vuohensilmiä. Siellä on niin paljon kauniita kukkia, siellä --
siellä -- --

-- Missä?

-- Siellä metsässä.

-- Kyllähän metsässä kukkia on.

-- Vaari!

-- No?

-- En minä ollut Anni-tädin mökillä.

-- Kenen?

-- Anni-tädin, joka asuu siellä metsän reunassa.

-- Vai niin. No missä sinä olit?

-- Siellä vain metsässä. Miksi ei meidän pihassa kasva sellaisia
suuria sinikelloja, kuin siellä?

-- Ei ne viihdy, kukat, ihmisasunnon luona enempää, kuin ruoho
metsäsian pesän lähellä. Heti, kun ihminen muuttaa vaikka kuinkakin
kukkaiselle paikalle, häviävät kukat heti. Niitä täytyisi erityisesti
kasvattaa. Näkyvät ne tuolla kirkolla sellaistakin joutessaan tekevän.

-- Mutta Anni-tädin mökillä kasvoi suuria -- -- --

-- Herra Jeesus! -- Muori oli pihan poikki kulkiessaan kuullut Leenan
viimeiset sanat. -- Jumala varjelkoon, onko tuo lapsi käynyt sen
pahuuksen mökillä! Oletko sinä käynyt siellä, häh?

-- En.

-- Oletpahan! Se riivattu käskee viattomien lapsien kutsua itseään
Anni-tädiksi. Äitisikin se sai sellaiseen vimmaan, ettei se lopulta
uskonut Jumalaa, eikä pirua! Niin, siihenkin ihmiseen se konin kummi
istutti kadotuksen siemenen, joka iti, teki hedelmän ja vei sen
hukkaan ijankaikkisesti. Voi, voi, -- muori purskahti itkuun, --
kun pitikin minun osakseni tällainen sattua! Olisin niin mielelläni
tahtonut sinun nimesi elämän kirjaan. Nyt voi vanhurskas Jumala
vaatia sinun sielusi minun kämmenestäni ja se on ruunankummin syy.
Nyt annan minä sinulle, tyttö, niin selkään, että ikäsi sen muistat!

Muori oli juuri lähdössä vitsaa taittamaan, kun vaari Leenalta kysyi:

-- Näitkö sinä siellä pirua?

-- Näin, vastasi Leena ajattelematta, mitä sanoi.

Muori kutistui kokoon.

-- Näitkö --

-- Näin, toisti Leena hiukan rohkeammasti.

-- Ihanko totta, kysyi vaari jälleen. -- Vaarin suupielessä oli
jotakin, joka muulloin olisi naurattanut pikku-Leenaa.

-- Ihan totta!

-- Jumalan kiitos, huudahti muori, pikku-Leenan sielu ei vielä ole
saanut vammaa, koska sanoo nähneensä. Äiti-vainajasi intti kiven
kovaan, ettei siellä mitään sellaista ollut ja kehui ruunankummia
kiltiksi ihmiseksi. Onko se kiltti?

-- Ei, vastasi Leena katsoen muoria silmiin, ei se ole kiltti, se on
hirveän paha ja minä näin siellä kaksi pirua.

-- Kuuletko, Erkki, se näki siellä kaksi -- -- --!

-- Tyttö löpisee, sanoi Erkki välinpitämättömästi ja heittäytyi
jälleen maata nurmelle.

-- Herra varjele tuota, kun ei usko, hätäili muori. Annapa olla,
Leena, minä haen sinulle suuren rieskavoileivän, että kerrot, mitä
sinä olet nähnyt.

Muori lähti hakemaan voileipää ja lapsi nautti täysin sydämin
valeensa hedelmiä.

-- No, kerropas nyt, muori palattuaan pyysi ja tarjosi voileipiä.

Leena kertoi:

-- Minä kurkistin sisään akkunasta ja näin pankolla hirveän suuren,
keltaisen pahan hengen, joka oli suurempi, kuin kirkko. Se loikkasi
ylös kiukaalle kun minä kolkutin ruutuun.

-- Hyvä isä, miten sinä uskalsit?

-- En minä pelännyt yhtään.

-- Siunasitko itsesi ensin?

-- Siunasin.

-- Se oli oikein! Pahalla ei ole mitään valtaa siunatun ihmisen yli.
Entä se toinen?

-- Se istui pöydällä ja sekin oli kauhean iso.

-- Miten semmoiset otukset kummin mökkiin mahtuvat, mörähti vaari,
oletko löpisemättä siinä!

-- Etteikö pahalla hengellä kaikki olisi mahdollista, puolusti muori.
-- Voi hyvänen aika sentään, miten kauhea se nainen on. Älä, lapsi
kulta, enään toiste mene sinne.

Pikku-Leena tunsi jo olevansa mestari.

-- Kyllä minä vielä menen sinne, mutta ensin minä siunaan oikein
kovasti.

-- Minä en viitsi kuunnella teidän juttujanne, sanoi vaari ja lähti
niittämään.

Leenan ja Erkin pieni heinämaa oli lähellä kotia. Kuukausi sitten
oli niitty ollut täynnä kukkeutta, tuoksua ja kauneutta, nyt se
vain odotti, että siemen rauhassa saisi tuleentua ja että se itse,
kantaja, pääsisi lepoon. Se oli heinien ja kukkien tarkotus. Eivätkä
ne tiedä, että kuolema lähestyy viikate olalla ja kesken katkaisee
elämän. -- Miljoonia kaatui. Kuolema levitti sieramensa ja nautti
heinien ja kukkien tuoksua. Kaadetun heinän haju on ihanaa, hän
sanoi. Hän ei tiedä, sitä kuoleman hajuksi, sillä hän itse on
kuolema, joka rakastaa kuolemaa ja jonka elämä riippuu kuolemasta.
-- Siinä lepää rinnatusten ruumiita ja viikatemies kääntelee niitä,
etteivät maatuisi. Ja ruumiit kuivuvat. Pieni lemmenkukka käpristyy
kokoon ja kuivuu tuntemattomaksi, sinikello kalpeni ja kutistui,
niitty käy suureksi, autioksi ja tyhjäksi. Mutta niittäjä riemuitsee.
Hänellä on siinä paljon muonaa.

Erkki teki heinää iltaan asti. Mökin pihamaalle jäivät muori,
seitsemänkymmeninen ja pikku-Leena, joka vielä ei ole yhtätoista
täyttänyt. Tyttönen tekee ensi askeliaan elämän kierolla tiellä,
vanhus katselee ja ohjaa.

-- Siunaa vainkin itsesi ja älä mene sen huoneeseen, neuvoi muori. --
Kerro sitten minulle, mitä näet. Ja jos satut joskus näkemään siellä
jonkun suuren herran tai ihanan ryökynän, niin älä rupee niiden
kanssa mihinkään pakeisiin. Se on näes paha henki, joka kykenee
muuttamaan muotoaan millaiseksi milloinkin haluaa.

-- Muori, kysyi lapsi, minkähän tähden paha henki asuu Anni-tä-tä-,
ruunankummin mökissä?

-- Kun se ihminen ei usko Jumalaan, eikä nauti herranehtoollista.

-- Eikö se usko Jumalaan?

-- Ei.

-- Miks'ei?

-- Paha henki on sen houkutellut.

-- Uskooko se sitten pahaan henkeen?

-- Uskoo.

Aurinko painui länttä kohden. Viilenevä ilta toi niityiltä tuoksua.
Vanhus ja lapsi erkanivat toisistaan saadakseen kumpikin rauhassa
miettiä asiaansa.

-- Minä laittelen lehmälle juomaa, laita sinä, lapseni, illaksi
vaarille ruoka pöytään.

Muorin sydän oli täynnä pelkoa ja riemunsekaista hartautta siitä,
mitä lapsi oli nähnyt. Lapsi taasen tunsi vain suurta kummastelua.
Pikku-Leena oli nähnyt elämää neljältä taholta. Omansa oli niistä
ollut kaunein, mutta sen oli hän kadottanut, se hukkui hänen
ensimäisellä kirkkomatkallaan, toiset olivat muorin, vaarin ja
Anni-tädin.

       *       *       *       *       *

Lehmä oli saanut iltasensa ja makasi märehtien karjapihassa. Muori
laitteli kylpyä, vaari ja pikku-Leena istuivat pirtissä.

Tietä pitkin kirkonkylältä käsin oli mökkiin tullut vanha kulku-ukko,
joka sanoi olevansa kaukaa kotoisin ja kertoi paljon suuren maailman
ihmeistä. Leena kuunteli yhtenä ainoana korvana. Aartolahdella lapset
harvoin pääsivät vertaistensa joukkoon kylille, sillä kylänkulkijaa
pidettiin huonona ihmisen alkuna. Siksipä ne mielellään tottuivat
olemaan vanhusten joukossa ja harvinainen hetki oli, kun vieras
sattui, jota ei pelätä tarvinnut.

-- Se on komea kaupunki se Pietari, kertoi ukko -- Se loistaa
kullalle, niin että silmiä huikasee ja keisarin ajaessa sihisevät
välkkyvät miekat. Kahdeksankertaisia taloja on tuhansittain ja
sotaväkeä kuhisee ihan. Siellä on asukkaita yhtäpaljon kuin
koko Suomen valtakunnassa ja kirkkojakin on siellä sadottain ja
jumalanpalvelusta ne pitävät jokaisessa kadunkulmassa.

Muori oli kiirehtinyt saunan laittoa päästäkseen hänkin kuuntelemaan
ja osui parahiksi sisään kuullakseen ukon viimeiset sanat.

-- Vai on ne niin Jumalaa rakastavia ihmisiä, ne ryssät, hän
ihmetteli.

-- Hartaitahan ryssät ovat, todisti vaarikin. Kerran markkinoilla
näin minä niitä lauman koolla. Vähän väliä ne heittivät itsensä
kontusilleen maahan ja kun minä kysyin yhdeltä mieheltä, että mitä
ne sillä tarkottavat, sain kuulla, että ne rukoilevat. Vaikka kyllä
ne siltä pettää osaavat. Minuakin ne samat ryssät petkuttivat ihan
jumalattomasti.

-- Oikeinko ne rukoilevat tätä oikeata Jumalaa, kysyi muori.

-- Ihan tätä samaa.

-- Entä uskovatkohan ne Jeesusta?

-- Sitähän ne vasta uskovatkin, vakuutti ukko. Nehän joka kerta, kun
Jeesuksen nimi mainitaan, heittävät itsensä mahalleen maahan. Ja niin
sanovat itse keisarinkin tekevän.

-- Ohhoh sentään, huokasi muori vedet silmissä ja haikeana, vai on
meidän rakas ruhtinaammekin niin nöyrähenkinen.

-- Nöyrä se on, puhui ukko innostuneena. Vaikka se onkin niin suuri
herra, kumartelee se Jumalan edessä, niinkuin muutkin ihmiset.
Toista se on, kuin meillä. Täällä ei kunnon renkikään kehtaa Jumalaa
palvella.

-- Mitä vielä, säesti muori, korttia pelaavat ja juovat, siihen ne
kyllä ovet mestareita, mutta käskisipä lukemaan. Vai on se keisari
niin jumalinen.

-- On se.

-- Minä olen kuullut, huomautti vaari väliin, että sen on hiukan kuin
pakko olla jumalinen. Ne, näes, kuulema palvelevat kuvia.

-- Mistä sinä sen tiedät, kysyi muori.

-- Ennen nuorempana, kun kyyditsin muuatta Venäjän herraa, hän kertoi
minulle, että keisarin ja keisarinnan pitää olla jumalisia ja että
ryssät kantavat Jumalaa kultanauhassa povellaan.

-- Se on valehdellut, se herra, selitti vieras varmana. Tuskin se
on ryssiä nähnytkään, kun sellaista puhui. Kuka voi keisarille
pakkoa panna joka on kaiken yli. Siitäkin jo pitäisi nähdä, että se
on valehdellut. Tai ehkä se on ollut niitä hirveitä ihmisiä, jotka
keisarin henkeä väijyvät.

-- Onko niitä sellaisiakin, kysyi muori kauhistuen.

-- Niitähän nyt vasta onkin. Keisariparka tuskin tohtii nukkua. Sen
sängyn ääressä täytyy aina jonkun valvoa ja pitää vahtia paljastettu
miekka kädessä. Ei sitä keisarillakaan niin hyvät päivät ole, kuin
luulisi.

-- Mitähän se pelkää, ihmetteli vaari. Jos minulla on hyvä omatunto,
en, totta vieköön, pelkää vihamiehiäni. Ja siksi toiseksi, ei
puhtaalla tunnolla vihamiehiä olekaan. Jos ei Herra kaupunkia
varjele, turhaan ne työtä tekevät, jotka sitä vartioitsevat.

-- Jos minä tahtoisin olla paha, niin tiedättekö, mitä noista
sanoista saisitte, kysyi ukko.

-- Mitähän minä niistä olisin ansainnut?

-- Te menettäisitte henkenne.

-- Sepä on vale. Kuka minulta hengen ottaisi?

-- Keisari.

-- Oho, siihenpä sillä ei ole oikeutta.

-- Keisari on oikeuden pää.

-- Minä annan palttua sellaiselle oikeudelle, jonka päänä on ihminen,
josta ei saisi totuutta sanoa.

Vaari oli kiivastunut.

-- Herra Jumala, Erkki, alkoi muori hätäillä, ole nyt jo puhumatta.
Voi, hyvä vieras, älkää välittäkö, mitä tuo meidän mies puhuu, se ei
ole oikein viisas.

Muorin kasvoille kuvastui suuri tuska.

-- Enkö minä ole viisas, häh, karjasi vaari lyöden jalkaansa
permantoon.

-- Olethan sinä, olethan sinä, mutta voi hyvä taivaan isä, jos vieras
nyt kantelee, niin me ollaan onnettomia.

-- Lähde paikalla, rähjys, raivosi vaari vieraalle, ja vie terveisiä
keisarillesi, että Leenan Erkki sanoo, ettei keisarikaan ole muu,
kuin ihminen, vaikka tuhannen tuhatta miestä vahtia pitäisi. Sen minä
olen sanonut ja sanani takana seison.

-- En minä mikään kielien kantaja ole, vaikka olenkin kulkuri, sanoi
ukko sävyisästi. Ja jos ei minua talossa suvaita, niin pääsenhän
siitä käskemättäkin.

Vaari lauhtui.

Tässä on tupakkaa ja sovitaan pois, hän sanoi. Ei minun ole tapanani
ihmisiä huoneestani ulos ajaa, olkoon se herrojen virkana. Suutuin
vain, kun kuulin keisarilla sellaisen vallan olevan.

-- Kyllä sillä vaan sellainen valta onkin.

-- Kuka hitto sille sen on antanut.

-- Se on itse sen ottanut, se on itsevaltias. -- -- --

Kun vieras oli saanut ruokaa ja kylpenyt, lähti hän isompiin
asuntoihin yö-sijaa etsimään.

Hänen lähdettyään heittäytyi vaari sänkyyn. Mielenliikutus, joka
ilmestyessään sai tavallisesti kätkeytyä omaan olinpaikkaansa, oli
hetkeksi särkenyt sulkunsa ja rajuna voimana purkautunut esille.
Nyt se oli jo hillitty, mutta vaari tunsi ahdistusta rinnassaan ja
hengitti kiivaasti. Olisikohan todellakin olemassa valtaa ja voimaa,
joka uskaltaisi -- -- --!

Muori oli rauhaton. Hän pelkäsi kulku-ukon sittekin Pietariin
tultuaan kantelevan keisarille ja niin ne murhaavat Erkin. Hänestä
tuntui, kuin kuolema jo olisi lähellä, hän oli hiljanen ja
juhlallinen.

Menneet ajatkin muistuivat mieleen, ajatuksiin johtuivat Erkin
kanssa vietetyt vuodet. Elämänsä aamupäivinä hän oli Erkin tavannut
ja liittynyt yhteen hänen kanssansa. Oli sitten ollut keskipäivän
aika, täynnä aurinkoa, eloa ja onnea. Nyt oli ilta. Elämän aurinko
oli laskussaan, pitkä yö oli edessä. Sen tuloa muori tosin ei
pelännyt, -- mitkäpä pahat unet häntä olisivat häirinneet, -- mutta
lapsi, hänen hoidossaan kasvanut lapsi, miten sen kävisi, jos sen
holhoojat kuolisivat? Omantuntonsa mukaan hän oli kasvattanut lasta,
oli tutkinut itseäänkin, ettei mikään heikon ihmissydämen rakkaus
voisi hemmottelullaan syöstä lasta vanhurskaan tuomarin ikuisen tulen
uhriksi. Miten nyt kävisi?

Vaan ehkäpä sama kaikkivaltias pitäisi huolta lapsistaan. Tällä
kertaa muori ei jaksanut surra taivasta, enemmän kuin kadotustakaan.
Hän tunsi suurta sanomatonta rakkautta. Paljon suloisia, lempeitä
tunteita liikkui hänen mielessään Erkkiä kohtaan. Hän meni sängyn
luo, nyhkäsi miestänsä kylkeen ja sanoi:

-- Mitä jos juotaisiin kahvia, Erkki?

Vaari tunsi sanojen takana piilevän hellyyden ja muoria silmiin
katsoen vastasi:

-- Jospa tuota sitten kupin joisi.

Pikku-Leena iloitsi asian hyvästä käänteestä, mutta paljon hänellä
oli miettimistä siitä, mitä oli kuullut. Hän päätti kuitenkin varoa,
ettei asia pääsisi kovin mahdottomaksi hänen kuvitteluissaan ja aikoi
seuraavana päivänä kysyä Anni-tädin ajatusta.

Kahvia juodessaan vaari puhui:

-- Onpa ihme, jos minut saataisiin syytteeseen totuuden sanomisesta.

Hänen oli nähtävästi sangen vaikea unohtaa kulku-ukon sanoja.

-- Mikä niiden herrojen tietää, mistä ne ihmisen syytteeseen saavat,
sanoi muori. Niillähän on aivan eri käsitykset totuudesta ja
oikeudesta.

-- Mutta tämä totuus, jonka minä sanoin, seisoo raamatussa ja siihen
ei uskoisi pystyvän herran, enemmän kuin narrinkaan, kuuletko muuten,
että se ukkorukka kovin pahastui kiivauttani!

Muori luuli vaarin pelkäävän.

-- Tuskin se enää Pietariin tultuaan muistaa koko asiaa, hän
lohdutteli.

-- Muistakoon! Minäkö siitä välittäisin. Sinua minä muuten lohdutan
sillä, etteivät kerjäläiset keisarin puheille pääse, eivätkä vähän
suuremmatkaan herrat. Ainakin rovastin arvoinen pitää sen olla, jonka
sen puheille passaa yrittää. Niin että älä sinä pelkää, muori!



6.


Varhain seuraavana aamuna Leena saapui Anni-tädin mökille. Vanhus
otti hänet iloisena vastaan.

-- Joko sinä jälleen tulit tätiä tervehtimään. Tietääkö muorisi, että
sinä olet täällä?

-- Ei se tiedä. Se luullee minun kurkistavan akkunasta -- --

-- Ja näkevän piruja?

-- Niin.

-- Voi, voi, no, mitäpä siitä. Kerrohan minulle kylän kuulumisia!

-- Tietääkö täti, mikä keisari on? Saakohan se tappaa meidän vaarin,
jos se tahtoo?

-- Kyllä se saa. Se on maailman suurin herra ja saa tehdä, mitä
ikinä haluttaa. Se asuu suuressa linnassa ja monet tuhannet ihmiset
palvelevat sitä yötä ja päivää. Kaikkia sen käskyjä totellaan. Miten
sinä sitä kyselet?

-- Kun eräs ukko kertoi. -- Entä jos se onkin Jumala, se keisari?

-- Ei se sentään Jumala ole, vaikka kyllä sillä suurempi valta
ihmisiin on, kuin Jumalalla. Näes, Leena, siellä maailmalla, vähän
matkan päässä tästä kylästä, on ihmisiä, jotka ovat kokonaan
toisenlaisia kuin me. Niillä on kauniit vaatteet ja ne osaavat puhua
kauniisti. Minä olen ollut heidän parissaan monta, monta
vuotta -- -- --

Vanhus oli hyvin miettiväisen näköinen. Kotvan kuluttua hän jatkoi:

-- Ne tietävät paljon ihmeellisiä asioita ja ovat hyvin viisaita.
Siellä on paljon korkeita herroja ja korkein niistä on keisari.

-- Ovatko ne ihmiset hyviä, kysyi Leena.

-- En tiedä.

-- Miksi lähditte pois niiden joukosta?

Anni-tädin mielessä paloi jotakin ja kysymystä kuulematta hän jälleen
alkoi puhua:

-- Ne osaavat paljon ihmeellisiä asioita. Ne osaavat luoda kivestä
ihmisen ja voivat mitata matkaa taivaaseen asti. Ne tuntevat syvyyden
ja korkeuden ja osaavat matkia kärsimyksiä niin todellisesti, ettei
kukaan voi sitä todellisuudesta erottaa. Eivät edes he itsekään.
Kivestä tehty ihmisen kuva on siellä arvokkaampi, kuin lämmin,
sykkivä sydän ja kärsimysten näyttelijä suurempi, kuin se, joka
kärsii.

-- Hyi! Ilkeitähän ne ovat!

-- Eivät ne ole ilkeitä, se on vain niiden tapa. Näes, lapsi,
pienuudesta saakka ne opetetaan ihailemaan enemmän kuvia ja kuvien
tekijöitä kun itse asioita, joita on kuvattu. Eivät ne ole pahoja,
mutta ne eivät ymmärrä toisin. Niinpä on heidän joukossaan se, jolla
on paljon tavaraa, parempi, kuin se, jolla ei mitään ole.

-- Mitä ne sellaiset tekevät ja mitä keisari tekee?

-- Mikä mitäkin. Yksi veistelee kivistä kuvia, toinen maalailee
kuvia, kolmas mittaa matkaa taivaaseen. Keisari alustalaisineen
valvoo sotia.

-- Sotiako?

-- Niin, joissa tapetaan paljon ihmisiä. Keisarit lähettävät ihmisiä
vastatusten ja käskevät niiden tappaa toisiaan.

-- Miksi?

-- Sanokoon se, joka tietää. Tokko nuo syitä kysynevätkään -- -- --.

-- Täti!

-- No?

-- Pääsevätköhän ne ihmiset hyvinkin helposti taivaaseen, jotka sinne
tietä mittaavat!

-- Se on aivan eri asia, lapseni. Minä en usko.

-- Miksei?

-- Ne mittaavat matkaa järjellään ja järjen mitta taivaaseen on niin
tuhottoman pitkä, etteivät ne milloinkaan voi sitä loppuun taivaltaa.

-- Onko sinne niin pitkä matka?

-- Ei! Valistuneella hengellä ei ole aikaa, eikä paikkaa.

Sitä Leena ei ymmärtänyt ja vanhus jatkoi:

-- Ne viisaat siellä suuressa maailmassa tutkivat kärpäsen jalkaa
kymmenen vuotta, tai tuhlaavat ikäkausia keksiäkseen ainetta, jolla
ihmisiä murhataan. He ovat tutkineet tuhansia vuosia, mutta nälkä ja
kurjuus on heidän ympärillään.

-- Mikseivät ne tutki, miten nälkäiset saisi ruokaa?

-- Jaa, sanopa se.

-- Täti, mikseivät?

-- Sitä ei uskalla juuri kukaan. Moni kyllä on alkanut, mutta niiden
on täytynyt lakata ja joka ei hyvällä ole lakannut, sen on täytynyt
kuolla.

-- Mitähän varten?

-- He eivät ymmärrä. He ovat opetetut, kasvatetut ja kasvaneet siihen
elämään, joka heillä on, eivätkä ymmärrä muuta. He luulevat sitä
oikeaksi. Jokainen, näes, pitää sitä oikeana niihin on tottunut.
Kristitty surkuttelee pakanaa, joka palvelee näkyväistä Jumalaa ja
pakana kristittyä, kun se palvelee näkymätöntä. Kumpikin heistä on
minun mielestäni yhtä surkuteltavia.

-- Mutta eiväthän kristityt sentään ole pakanoita. Muori lukee
lähetyslehdestä, että pakanat ovat aivan mustia ja kulkevat alasti
ja uhraavat lapsia epäjumalilleen. Ja muori itkee niin kovasti, kun
se lukee, miten ne pakana-raukat ovat tietämättömiä Jumalasta ja
Jeesuksesta, ja ettei niitä kasteta ja etteivät käy rip-pi-pi.

Leenan mieleen tuli ettei ruunankummikaan ollut käynyt ripillä. -- --

-- Pakanat ovat mustia, sanoi vanhus, samoin kuin me olemme valkoisia
ja käyvät alasti, kun ei siellä tarvitse vaatteita. Eivätkä ne
kaikkia lapsiaankaan uhraa, koska kerran pakanoita maailmassa niin
paljo on. Jos Jumalan mielestä musta-värinen ihminen olisi ruma, ei
hän sellaista olisi luonutkaan.

-- Mutta onhan pahahenkikin musta.

-- Pahahenki on aina kaunis; muista se! Jos paha tulisi ihmisen
luokse riettaassa muodossa ja rumana, ei kukaan hänestä huolisi. Ei!
Hän tulee ihanana, kauniina valenimin ja valenaamoin. Ei pahalla
enemmän kuin hyvälläkään ole mitään näkyväistä muotoa. Ne ovat
näkymättömiä henkiä ja kulkevat ajatuksina ja tekoina ihmisten
keskuudessa.

Niin jatkoi vanhus puhettaan ja aika kului nopeasti. Hän tunsi
tyydytystä saadessaan sanoa ajatuksensa ja mietteensä, joita hän oli
yksin monina pitkinä vuosina mielessään muodostellut. Hän kertoi
lapselle olemassa-olon pyhyydestä ja mitenkä juuri olemassa-olo on
Jumalan kunnioitusta. Hän selitti, miten yksinkertaista ijankaikkinen
rakkaus-oppi on: Älä tapa, älä sano väärää todistusta. Vielä hän
kuvaili Leenalle, miten maailma Jumalaa palvelee.

-- He ovat tehneet kuvan, hän sanoi, kultaisen vasikan, jolla he
kuvittelevat olevan tiedon, taidon, jopa ijankaikkisen elämän
avaimet. Tätä kultaista vasikkaa he jumalanansa palvelevat.

-- Ovatko he itse tehneet sen vasikan, kysyi lapsi ihmetellen. -- Se
oli kuin satua.

-- Ovat.

-- Eivätkö he sitten tiedä, ettei se ole elävä, kun se on vain kultaa?

-- Eivät he tiedä, lapsi, sillä heiltä puuttuu sinun terve järkesi ja
turmeltumaton luontosi. He näkevät elämää siinä, missä ei sitä ole,
mutta eivät näe elämää siinä, missä se kuohuten kuohuu. Pyssymies
ampuu huvikseen linnun lennosta, mutta koskaan hän ei särkisi
taiteilijan tekemää linnun kuvaa.

-- Mutta se vasikka, täti. Kertokaa vielä kultaisesta vasikasta.

-- Niin, ihmisten päämäärä on saavuttaa kultaisen vasikan suosio.
Sille uhraa neitonen lempensä, onnensa, puhtautensa, kaikkensa.
Sille koristaa hän itsensä, sille hän tekee uskollisuuden lupauksen.
Lämpöisen sydämensä hän polkee rikki, ettei se saisi kaivata -- -- --.
Huimaavaa kuoleman polskaa tanssii elävästä Jumalasta tietämätön
maailma kultaisen kummituksensa ympärillä. Heikommat jäävät tanssissa
jalkoihin, mutta jääkööt, onhan hiukan väljempää piirissä.

-- Äiti-vainaja ehti pois niiden jaloista tänne muorin luo, huomautti
Leena.

-- Niin se ehti, ehti se!

-- Minä en koskaan menisi sinne, en!

-- Etkö haluaisi nähdä kaupunkia, joka on valoisampi, kuin kirkko
joulu-aamuna?

-- Onko kirkko joulu-aamuna valoisa?

-- Sinä siis et ole nähnyt kirkkoa joulu-aamuna, naurahti vanhus. --
Kaupunki on niin valoisa, että kuu himmee ja ettei tähtiä näy. Siellä
ei koskaan ole lumikinoksia, eikä siellä koskaan tarvitse rännässä
kahlata. Soittoa ja laulua on lakkaamatta. Ei siellä juuri surut
paina.

-- Entä millä kohtaa se kultainen vasikka on?

-- Kyllä sekin siellä on, sinä sen kerran vielä näet, jos sinne
joudut.

       *       *       *       *       *

Suur'maailma kaupunkeineen, keisareilleen täytti pian ne aukot Leenan
mielikuvituksista, joista kirkot, Jumalat, rovastit ja paholaiset
alkoivat lähteä.

Kerran hän koetti hyvin välinpitämättömästi kysyä vaarilta, millainen
kaupunki oikeastaan on. Hän tiesi ettei muori pitäisi siitä, että hän
kovin innokkaasti sellaisia tiedustelisi.

-- Kaunishan se on kaupunki, vastasi vaari. Siellä voi olla
kahdeksankin taloa päällätysten.

Sitä ei Leena uskonut, sillä olihan aivan mahdoton rakentaa kuperan
katon päälle toista rakennusta. Täytyisi asettaa suuria hirsiä
pystyyn katon kullekin kulmalle ja niiden varaan vasta toisen talon
permanto ja seinät ja jos sitä tehden kahdeksan taloa asetettaisiin
päällätysten, ei se pysyisi pystyssä. Ja jos se vielä pystyssä
pysyisi, niin missä olisivat alempien rakennusten savupiiput ja miten
sinne ylempiin voi päästä kulkemaan. Ihminen sinne kyllä itse voi
henkensä uhalla nousta, mutta entä saavit, ämpärit, rukit ja muut
tavarat? Ja kuka sieltä tohtii yöllä tulla ulos, varsinkin talvella?
Muorikaan ei sitä uskonut. Sanoi vain vaarin löpisevän ja kielsi
muuten ajattelemasta kaupunkia, sillä se oli synnin ja kaikkien
paheiden pesä, vaikka siellä olikin pappia, niin että kuhisi.

-- Ja eikö siellä ole kultainen vasikkakin, jonka ympärillä ne
tanssaavat, huomautti Leena.

-- Mikä vasikka niillä siellä on, sanoi muori, eivät he toki ihan
pakanoita ole. Sinä ajat takaa sitä kultaista vasikkaa, jonka
ympärillä Israelin kansa korvessa tanssi. Ne olivat niin lapsekkaita,
ne israelilaiset, että teettivät kultaisista korvarenkaistaan
itselleen Jumalan, kun Mooses ei niin pian palannut vuorelta. Ohhoo
sentään sitä intoa, joka valitulla kansalla oli Jumalan perään, kun
eivät edes kahta kuukautta ehtineet odottaa. Nykyajan ihmiset eivät
kaipaa Jumalaa ennenkuin kuolinhetkellään, hyvä jos silloin. --

-- Synnin laakso on tämä maailma, jatkoi hän jälleen, kun ei vaari
eikä pikku-Leena mitään virkanneet. -- Synnin ja kuoleman alho
sielunsilmille, vaikkakin se luonnolliselle silmälle niin ihanalta
heijastaa. Riettaan riemua ovat tämän maailman laulut ja soitot ja
sielun korva kauhistuu niitä kuullessaan. Sieluparka itkee ruumiin
pahojen töiden tähden. Ja se kaupunki, se vasta on Jumalan hengen
tappolahti. Siellä se äitisikin turmeltui. Sekin aina tutierasi
kaupungista. -- Tuo kirottu ruunankummi se sen semmoseen vimmaan
sai. Kyllä Jumala omansa löytää, vaikka rikkaläjästä, niin se
oli äidillesi sanonut ja siitä tuli tytölle sellainen menon into
ettei mikään voinut sitä pelastaa. Kun ihminen, niinkuin tuo
samainen ruunankummi, on itse oikein synnin ja riettaan vallassa,
on sellaisen suurin nautinto saada viattomia, puhtaita sieluja
paholaiselle. Älä sinä vain vahingossakaan joudu sen pauloihin ja
parasta olisi ettet enää sivukaan kulje. Se on sellainen ihminen,
että se kääntää pimeyden päiväksi ja karvaan makeaksi. Se oli
kehunut äiti-vainajallesi, että kokemuksien kautta ihminen saavuttaa
täydellisyyden. En oikein käsitä, mitä täydellisyyttä hän tarkoitti,
mutta riettaiden kokemuksien kautta en luule Jumalan valtakuntaa
saavutettavan. Tarvitseeko ihmisen hypätä kiehuvaan imeläpataan
tullakseen tietämään, miltä kuuma tuntuu. Syntiä on meissä, Jumala
paratkoon, yllin kyllin jokaisessa ja pahuuden kanssa saamme
jokapäivä taistella niin että ihan siihen paikkaan. Ei sitä tarvitse
kiusauksen kokemuksia vallan etäältä etsiä. Vältä sinä, lapseni,
ruunankummia, ettet vain joutuisi sen pauloihin. Jos sinä joudut
maailman laahattavaksi, niin surulla menen minä hautaani. Tahtoisin
niin mielelläni tavata sinut taivaassa, olisi kauheaa, jos et sinä
sinne tulisi. Vaikka onhan Jumalan armo ääretön.

-- Eikö Jumala voisi ottaa An--, ruunankummiakin taivaaseen, kysyi
pikku-Leena.

-- Ei. Jos sellaiset pääsisivät taivaaseen, muuttuisi taivas
helvetiksi. Ruunankummi on ylönkatsonut armon välikappaleet ja
hylännyt armon ja armon hylkääminen on pilkka pyhäähenkeä vastaan,
jota ei anneta anteeksi tässä, eikä tulevassa elämässä. Kaikki muut
synnit antaa Jumala anteeksi, mutta pilkkaa pyhää henkeä vastaan ei
anneta anteeksi, sillä se on anteeksiantamaton synti. Senpätähden
viettääkin ruunankummi elämäänsä yhdessä pahanhengen kanssa herjaten
hirmuisesti Jumalaa. Hän tietää varmasti olevansa kadotettu ja siksi
hän ei koetakaan päästä Jumalan luokse.

Pikku-Leena katsoi maailmaa omien mielikuvitustensa lävitse.
Kokemuksesta hän ei sitä tuntenut. Se taasen, mitä hän kuuli, liittyi
vain lisäykseksi hänen omiin kuvitelmiinsa. Ja niin muodostui sen
selvän näköpiirin taakse, jonka hän silmillään erotti, jotakin
kummallista, synkkää ja salaperäistä.

Hän kävi ajattelijain koulua. Hänelle vastailtiin paljon, kyseltiin
vähän ja opettajien voima oli siinä, etteivät juuri tienneetkään
opettavansa.

Vaari oli nuoruutensa päivinä nähnyt jonkun verran maailmaa. Hänellä
oli ollut oma hevonen ja hän oli kulettanut rahtikuormia. Miehekkäänä
miehenä hän oli astellut maailman läpi. Ei mikään uskonto ollut
voinut sokaista häntä, eikä mikään vääryys ollut sattunut hänen
tielleen, jonka edestä hänen olisi ollut pakko väistyä. Alituinen
taistelu taasen, köyhyys ja yksinäisyys olivat hänestä hioneet
taipuisan, joustavan luonteen, joka säilyy nuorena ja virkeänä
haudan partaalle saakka. Hän piti paljon Aliina-vainajan tytöstä ja
häneltä Leena sai kuulla sitä käytännöllistä, jokapäiväistä, hiukan
pilkallista, mutta aina hauskaa elämän viisautta, joka niin hyvin
sopi yhteen päiväpaisteisen mökin kanssa ja joka oli mieleisenä
vastapainona muorin yhä synkistyvämmälle kadotuksen pelolle.

Muorin jokapäiväisenä huolenpidon esineenä oli Leenan sielu. Jos
ei lapsella olisi ollut sielua, olisi vanhus häntä kohtaan ollut
yhtä rakas ja hellä, kuin lehmälleenkin, vieläpä paljoa enemmän.
Sielunasiat hän kyllä olisi kyennyt, kätkemään omaan poveensa,
itsekseen hän vain olisi Jumalan puoleen huokaillut. Nyt täytyi
puhua, täytyi puhua enemmän, kuin voimat myöten antoivat, ettei
lapsen sielu vain olisi sen kaikista kamalimman vaaran uhriksi
joutunut.

Ruunankummikin oli hyvin Leenaan mieltynyt ja iloitsi joka kerta, kun
tyttönen saapui hänen luoksensa metsään. Kun vanha puu kuivaa tuntuu
siitä suloiselta, että nuori taimi sen juurelta kohoaa.

Anni-täti parka. Monipuolinen ja kirjava oli hänen elämänsä ollut.
Hän oli syntynyt samassa kylässä, jossa nyt vietti vanhuutensa
päiviä. Nuorena, miltei lapsena oli hän lähtenyt maailmalle, vanhana
sieltä palannut.

Nuori, viidentoista vuotias tyttö antoi lempensä kauniille, monilla
tiedoilla varustetulle, rikkaalle, 30-vuotiselle miehelle ja oli
10-vuotta hänen hellänä ja uskollisena jalkavaimonaan. Syy ei ollut
tytön, että hän noiden kymmenen vuoden kuluttua lakkasi olemasta
onnellinen ja uskollinen, vaan miehen, joka jälleen oli löytänyt
viidentoista vuotiaan, ymmärtämättömän ja puhtaan.

Uskollinen, lempeä, ilonen ja viehättävä rakastajatar. Häntä ei
suojele lain mahtava käsi, ei sääli armahtava, laupias maailma, eikä
unhota anteeksi antava, heikkouksia käsittävä sisar. Hänen maineensa
on mädännyt, hänen ihmisyytensä mennyt. Jokainen potkii ja jokaisen
tulee potkia häntä.

Anni oli antautunut rakastajalleen, niinkuin hän olisi tehnyt omalle
miehelleenkin. Hän rakasti, siinä kaikki. Hän rakasti, niinkuin
luonto keväisin auringon paistetta. Ja että rikasta, lämmintä kesää
seuraa myrskyinen syksy, siitä ei keväällä ole aavistustakaan. Se
lempii ja uneksii painavista tähkäpäistä ja lempensä hedelmistä.

Kun Anni 25-vuotiaana, kesken lempeä ja onnea, yht'äkkiä havaitsi
olevansa yksin, hyljätty, petetty, alkoi hän, kuin hukkuva, hapuroida
ympärilleen, tarttuakseen kiini läheisempään oljenkorteen. Ilman
rakkautta oli elämä pimeää, synkkää ja tyhjää. Uskollisuutta lupasi
ensimäinen, lupasi toinen, kukaan sitä ei antanut ja kun hän vihdoin
heräsi epätoivoisesta lemmenhoureestaan hän olikin jo vanha. Hän
oli ollut yhteiskunnan hylkiö, siveiden ihmisten punastus ja häpeä
tietämättä syytä siihen.

Unennäöltä tuntui hänen elämänsä silloin. Hän ponnisti muistiaan
saadakseen selville yksityiskohtia elämänsä yöllisestä unesta. Hän
muisti miehen, jota hän oli rakastanut, sen jälkeen kulki ohitse vain
varjoja, varjoja, mustia ja vaaleampia. -- -- --

Kotikylän metsissä hänelle vasta täysin selvisi oman elämänsä kulku.
Todellisuutta se oli ollut, sitä todellisuutta, mitä elämä yleensä
voi olla. Se ei ollut hukkaan elettyä. Hän rauhottui. Hän oli
kulkenut myrskyt ja tyynet, aavikot ja erämaat. Hän oli sukeltanut
syvyydet, nyt tiesi hän uivansa pinnalla, kulkenut valeen kuilut,
nyt oli totuuden tie hänen eteensä auennut. Keskipäivän aurinko oli
paahtanut häneen, nyt nautti hän illan suomaa viileyttä.

Pikku Leenalle hän neuvoi: mene ja katso! Älä usko mitään, sillä
kaikki, mitä ihmissilmä näkee on valetta, kaikki, mitä ihmiskorva
kuulee on valetta, ja kaikki, mitä kieli puhuu, on valetta,
mutta valeen takana on totuus. Älä usko mitään harrasta, mitään
juhlallista, mitään pyhää; äläkä luota hyveisiin, sillä niitä ei
ole! Pahuutta ja pilkkaa on paljon, mutta niiden yli kulkee tie
hyvään ja pyhään. Jos joku itkee toisen surkeutta, tekee hän sen oman
sydämensä, eikä toisen surkeuden vuoksi ja jos joku rukoilee Jumalaa,
tekee hän sen saadakseen jotakin. Koettele siis kaikkea, kulje
suoraan, mene sinne, mihin kohtalosi vie, äläkä nureksi, joskaan se
ei sinua veisi viljapeltojen, vaan kuivien hietikoiden poikki. Niiden
ihmisten sydänten ympärille, jotka hedelmällisiä seutuja kulkevat,
kasvaa rasva, niin vahva, ettei sydämen sykintä sen takaa kuulu.

Pikku-Leena kuunteli mielellään vanhuksen puheita. Salaa muorilta hän
kaiken kesää kulki Anni-tädin mökillä. Hänestä oli muorin suureksi
iloksi tullut ylen ahkera marja-mies, joka kesällä kuletti mustikat,
mansikat ja syksyn hiljalleen saapuessa puolukoita saavin täyteen.



7.


Marjat olivat noukitut kankailta, lehmät eivät enään käyneet
laitumilla. Kesä oli loppunut.

Minkään tekosyyn nojalla ei Leena enää saanut lähteä metsään. Muori
oli varmaankin saanut vihiä hänen matkoistaan ja seurasi tarkalla
silmällä kaikkia hänen tekojansa.

Syksy oli katkaissut Anni-tädin ja Leenan yhdessäolon molempien
suureksi suruksi. Leena tunsi ja tiesi olleensa Anni-tädin ainoa
ystävä, ainoa, jolle vanhus voi asioita puhua. Kenelle olisikaan
ruunankummi saanut puhua. Olivathan ihmiset niin viisaita, eikä
heille mikään asia ollut ihmeellistä. Itsekseen oli Leena jo monta
kertaa ylpeillyt tuttavuudestaan. Kun toiset ihmiset uskoivat pahaa
ruunankummista ja karttoivat häntä, sai hän olla sen tuttava ja oli
saanut häneltä kuulla paljon ihmeellisiä asioita. Nyt loppuisi kaikki
ja edessä oli pitkä talvi.

Talvi on lapselle samaa, kuin kuolema vanhalle. Se oli samaa kuin
astuminen valosta pimeyteen. Pimeyden takana sanotaan olevan toisen
elämän, lämpimän ja valoisan, mutta kuka sen tietää? Se on niin kovin
kaukana. Kylmää vain, ei lämpöä muualla, kuin omassa sydämessä. Ehkä
tuiskuttaa talvi umpeen Anni-tädin mökin, kun se saa olla niin yksin
ja avuttomana.

Eräänä yönä Leena näki unen. Anni-täti oli olevinaan marjassa ja
sen tuokkonen oli täynnä niin ihmeen suuria mansikoita, ettei Leena
milloinkaan ollut sellaisia nähnyt. Hän kysyi, mistä täti ne oli
saanut. Taivaasta, vastasi Anni-täti ja katosi. Herättyään kertoi
Leena unensa ja muori selitti sen merkitsevän, että ruunankummi oli
kuollut.

-- Ja päässyt taivaaseen. -- Leena purskahti itkuun.

-- Älä itke, lapseni, lohdutti muori, ei se ole päässyt taivaaseen.
Unet tietävät aina päinvastoin.

-- Jos unet tietäisivät päinvastoin, huomautti siihen vaari nauraen,
eläisi Anni, mutta olisi kadotuksessa.

Muori kävi kalpeaksi. Olihan se mahdollista, mitä vaari sanoi,
vieläpä luonnollistakin, että ruunankummi oli joutunut elävältä
kadotukseen. -- --

Jonkun päivän perästä tuli tieto, että Anni oli löydetty kuolleena
metsäpolulta. Liistereellä vietiin hänen ruumiinsa kirkolle ja
haudattiin siunauksetta kirkkomaan syrjäisempään sopukkaan.

Pikku-Leena oli menehtyä ikävään. Ei mitään elämisen toivoa ollut
enää, hän ei enään mitään odottanut elämältä, ei kevättä, ei kesää.

Silloin muistui hänen mieleensä Anni-tädin keltainen kissa, joka
oli yksin jäänyt metsille. Hän pyrki noutamaan sitä, mutta muori ei
päästänyt. --

       *       *       *       *       *

Muori oli kaiken syksyä omituisen synkkämielinen ja valitti
alituiseen päänkivistystä ja luiden kolotusta.

-- Vanhuus alkaa jo muoria vaivata, sanoi vaari.

-- Kuolema se alkaa minuakin kutsua, huokasi muori.

Pyhäinmiesten päivän aikaan hän heittäytyi vuoteelle ja käski
noutamaan pappia.

Erkki lähti.

Rovasti itse ei voinut tulla pitkää ja vaivalloista matkaa, mutta
lähetti Erkin mukana apulaisensa, nuoren, kalpean sielunpaimenen.

Se saapui. Istuutui vanhan Leenan sängyn viereen ja alkoi kuunnella,
mitä vanhuksella oli huolena.

Ei ollut Leenalla muuta, joka tuntoa niin olisi vaivannut, kuin
epä-usko ja sanan laimin lyöminen.

-- Ettekö te sitten ole uskoneet Jumalaan ja hänen Poikaansa
Jeesukseen Kristukseen. Oletteko epäilleet veren autuaaksitekevää
voimaa, kysyi nuori pappi.

-- Jumala minua varjelkoon, huudahti sairas kauhistuen, enhän toki
sitä ole epäillyt. Muuten vain on epä-usko ja maailman synti --. Olen
vikapää kaikkeen, Jumala minua auttakoon.

-- Tunnetteko jotakin erityistä syntiä, joka mieltänne vaivaisi?
Haluatteko puhua kanssani kahden?

Huoneessa olivat vain Erkki ja pikku-Leena.

-- Erkki kyllä saa kuulla kaiken, mutta sinä, Leenaseni, mene sinä
ulos.

Pikku-Leena olisi halusta tahtonut kuulla, minkälaisia aika-ihmisten
synnit olivat ja miten niitä anteeksi annetaan ja siksi hän muiden
huomaamata vetäytyi muurin loukkaaseen ja sieltä kiukaalle.

-- No, vaimo, keventäkääpä nyt sydäntänne ja minä Herran palvelijana
tahdon kuulla.

-- Minä olen, alkoi muori itkien tunnustaa, vuosikausia sydämessäni
surrut ja huolehtinut lehmiäni, jotka Erkki on lahdannut. Olen
antanut vallan epäuskolle, että niillä jos onkin sielu, kun ne
niin kummasti katsovat ennen kuolemaansa ja jäävät jälestäkin päin
sydäntäni vaivaamaan.

-- Niin, vastasi pappi tarttuen sairaan käteen, eläimillä kyllä voi
olla sielu, eikä teidän uskonne siinä kohden ehdottomasti väärä
liene, mutta syntiä se ei ainakaan ole. Itse minä uskon, että niillä
on sielu ja Jumalalle otollisena pidän, että niitä sielullisiksi
olennollesi katsoo ja niitä sen mukaan kohtelee.

-- Ja sitten, jatkoi Leena, olen minä ollut onneton ja vaivattu
sen Aliina-vainajan sielun takia. Se oli tuon pienen tytön äiti
jonka pastori äsken tässä näki. Se oli sellainen huono ihminen,
joka itsensä oli pilannut maailmalla. Sitten se tuli, tänä
syksynä yksitoista vuotta sitten, tänne, synnytti tytön ja kuoli
synnytystuskiin. En kysynyt mitään sen sieluntilasta, muuta vain
touhusin. Nyt tuntoani polttaa, tahtoneeko Herra sen sielun minun
kädestäni -- --. En uskonut sen niin pian kuolevan.

-- Sielut ovat Herran, sanoi pastori, eikä meidän. Hänen tahdostaan
sielut syntyvät ja hänen tahtonsa ohjaa niiden kulkua. Me olemme
ihmisiä, Herran käden tekoja, mitäpä hän meiltä toinen toistemme
sieluja vaatisi. Ainoastaan sitä vaatii Herra, että alastoman ja
puutteenalaisen huoneesemme otamme kysymättä, kuka hän on ja kunne
kulkee. Eikö teillä muuta ole, joka tuntoanne vaivaa?

-- Ei ole muuta erinomaisempaa. Tunnustan itseni kaikkiin synteihin
vikapääksi. Olen rikkonut Jumalan kymmenen käskyä ja tiedän
ansaitsevani helvetin ja ijankaikkisen kadotuksen, ellei Jumala minua
armosta auta.

Pappi alkoi lohduttaa. Hän puhui Jumalan anteeksiantavaisuudesta ja
armosta heikkoja lapsiaan kohtaan ja miten taivaallinen isä on kaiken
tietävä ja kaiken käsittävä. Jos Jumala tuomitseekin, ottaa hän
kaiken lukuun, yksinpä senkin, mitä tuomittava itsekään ei ymmärtäisi
lukuun ottaa. Jumalan rakkaus on ääretön. Ääretön on sellainen,
jolla ei ole loppua. Rakkaudella ei ole mitään loppua. Siksipä ei
meidän tarvitse pelätä astuessamme tuomarimme eteen, vaan iloisin
mielin, täynnä luottamusta on meidän hänen luoksensa mentävä. Hän on
helvetissäkin rakkaus. Jospa joka ihminen tietäisi, kun kadotuksen
liekit leimuavat hänen ympärillään, että sekin on vain rakkauden
puhdistavaa tulta -- --.

Muori ei tohtinut tältä papilta ottaa rippiä, sillä tämän puheessa
oli jotakin, jota hän ei käsittänyt. Kyllähän se oli kaunista, mitä
se puhui ja niin olisi hänkin suonut Jumalan olevan, mutta sepä ei
mahtanutkaan olla niin, koska se oli lihalle mieleistä.

Hän tahtoi puhutella rovastia. Pastori oli tullut pappilan hevosella
ja meni sillä myöskin. Rovastia varten lähti Erkki lainaamaan talosta
hevosta ja rekeä.

Vihdoin saapui rovastikin.

Hänen tuloansa varten oli Melanderin Heta haettu huonetta siistimään.
Heta oli pessyt pöydät ja penkit, asettanut tuoreita hakoja uunin
päälle ja oven eteen, pannut pöydälle valkean liinan ja liinalle
postillan, virsikirjan ja uuden testamentin. Itse hän oli jäänyt
odottamaan. Olihan nyt hyvä tilaisuus puhutella pappia.

-- Tuleekohan se, saapa nähdä tuleeko, oli sairas koko ajan hokenut.

-- Eihän nyt toki tulematta jää, kun kuoleva vaatii, oli Heta
vastannut. -- Tietäähän pappi, sanaa tutkinut ihminen, mikä siitä
seuraisi, jos laskee toisen sielun helvettiin, jos sen suinkin voi
pelastaa -- -- --.

Kun rovasti tulee huoneeseen, niin istu sinä, lapsi, penkillä kädet
ristissä tai ota katkismus.

Leena oli ottanut katkismuksen.

Rovasti oli pienenlainen mies, paljon lyhyempi Erkkiä, mutta mökissä
hän näytti suurelta, täytti melkein koko huoneen. Heta, joka auttoi
turkkia ja päällyskenkiä, kaulahuivia ja kintaita rovastilta, sai
tuskin tilaa liikkua ja töyttäili auttaessaan sinne ja tänne. Kun
rovasti oli päässyt päällimäisestä vaatekerrastaan, istahti hän
penkille.

Heta kiidätti tuolia sänkyn viereen ja asetti tuolille tyynyn.

-- Tässä olisi rovastin tuoli, hän hätäisenä sanoi.

Rovasti istui tyynylle, tarttui sairasta käteen ja kysyi
juhlallisella äänellä:

-- Miten ovat, vanha vainio, sinun sielusi asiat?

-- Huonosti, rakas rovasti, valitti vanha Leena, kovin huonosti.

-- Ho, hoo, ho, hoo, säesti Heta.

-- Kevennäpä sydäntäsi, vaimo-parka!

-- Olen syypää kaikkiin rikoksiin. Olen ansainnut kadotuksen.

-- No onko sinulla mitään erinomaista, joka tuntoasi vaivaisi?

Vanha Leena kertoi jälleen molemmat pääsyntinsä, surun teurastetuista
lehmistä ja Aliina-vainajan sielusta.

-- Ihminen on suuri syntinen, alkoi rovasti, kun Leena oli
tunnustanut. -- Ihminen on suuri syntinen. Helvetin on hän ansainnut.
Jumala tekisi oikein, jos hän ikuisen kirouksen piinalla ihmistä
rankaisisi. Ihminen on ansainnut Jumalan vihan ja kirouksen, sillä
perkeleestä on se liha, jota hän päällään kantaa. Paratiisissa hän
otti päällensä turmeluksen. Mutta nyt, rakas ristisisar, on tällä
ankaralla Jumalalla poika, joka niin rakasti meitä kurjia, että hän
jätti taivaan, ihanan taivaan, sanoi jäähyväiset enkeleille, taivaan
riemulle, taivaan kullalle ja loistolle ja tuli tänne meidän kurjien
luokse. Ja kuule nyt ja käsitä, sinä synneiltä rasitettu vaimo,
tämän Jumalan ainokaisen pojan, Herramme Jeesuksen Kristuksen suurta
ja ääretöntä uhrausta. Hän jätti taivaan, eikä siinä kaikki. Hän
tuli ihmiseksi, otti orjan muodon päällensä ja oli täällä meidän
keskellämme vihattuna, syljeskeltynä ja kuoli vihdoin hirmuisen
ristinkuoleman. Ilman tätä Jeesuksen uhrausta ei yksikään liha
tulisi autuaaksi, sillä Jumala kirosi ihmisen syntiinlankeemuksessa,
mutta Jeesus otti itse päällensä isänsä vihan ihmisiin, kärsi sen
rangaistuksen, jolla Jumala olisi meitä rangaissut. Nyt me olemme
vapaat Jeesuksen veren ansion kautta tästä rangaistuksesta ja valmiit
menemään taivaan riemuun, jos me vain uskomme ja uskossa omistamme
olevamme syypäät tämän pyhän pojan kuolemaan ja piinaan. Tunnustatko
olevasi syypää Jeesuksen kalliiseen kuolemaan ja piinaan?

-- Tunnustan.

-- Ja että sinä olet ansainnut ijankaikkisen helvetin piinan?

-- Tunnustan.

-- Uskotkos, että tämä pyhä veri on kyllin voimakas pelastamaan sinut
helvetin piinasta?

-- Uskon.

-- Otatkos vastaan Herran armon ja lähestyt häntä nöyränä,
katuvaisena, armoa rukoillen.

-- Otan.

-- Sitten minä Herran Jeesuksen palvelijana uskon sinulle sinun
syntisi anteeksi.

Rovasti antoi vanhalle Leenalle herranehtoolisen. Heta oli
toimituksen ajan polvillaan, kissa nukkui, Erkki piti lakkia
silmillään ja pikku-Leena tuijotti koko ajan rovastiin.

-- Tuntuuko nyt helpommalta?

-- Tuntuu, vastasi sairas.

-- Tohtisitko nyt mennä Jumalan, sen ijankaikkisen ja ankaran
tuomarin eteen?

-- To-tohtisin, vastasi sairas hiukan epäröiden,

-- Ole Herran rauhassa, kaikki on sinulle anteeksi annetut.

Sen vakuutti rovasti hyvästellessään. Erkki kyyditsi hänet pois.

Heta moitti pikku-Leenaa siitä, että tämä koko ajan oli tähystellyt
rovastia. Kädetkään eivät niin yhtä kertaa olleet ristissä. Heta oli
ollut ihan kiukkuun kuolla sitä katsellessaan!

Päivästä päivään huononi vanha Leena. Vaari saattoi tuntikausia
istuskella uunin pankolla ja imeä ikivanhaa piippuaan. Pikku-Leena
viihtyi mieluisammin kiukaalla. Siellä ei ollut niin synkkää,
harmaata, niin kuoleman näköistä, kuin alhaalla. Jos hän olisi
osannut leikkiä nukkien kanssa, olisi aika ehkä kulunut hauskemmasti,
nyt hän vain mietti. --

Eräänä yönä hän heräsi kovaan puheeseen. Muori puhui kovaa ja
sekavasti. Vaari istui sängyn vieressä ja itki. Pikku-Leena näki ensi
kerran miehen itkevän ja se kummastutti häntä.

-- Mitä vaari itkee, hän vuoteeltaan kysyi.

-- Muori taitaa nyt jättää meidät kahden maailmaan.

-- Lehmä ja pikku-Leenani, mikä ne perii, houraili sairas.

-- Kyllä Jumala pikku-Leenasta huolen pitää ja lehmän lupasin minä
rovastille siitä edestä, että kävi täällä, sanoi vaari.

-- Jumalalle olkoon kiitos, sairas huokasi.

Hänen kurkkunsa alkoi korista ja hetkin kuluttua oli henki lähtenyt.

Kun Melanderin Heta aamulla tuli sairasta katsomaan, istui vaari yhä
sängyn vieressä pitäen kuolleen kättä omassaan.

-- No, nythän jo pääsi vanha Leena, lohdutti Heta.

-- Niin pääsi ja kohta tästä minäkin --.

-- Ei ole vielä likellä Erkin lähtö, virkkoi Heta. -- Kuolleen
silmät ovat ihan kiini. Jos se Erkkiä odottaisi, olisivat sen silmät
raollaan.



8.


Seuraavina aikoina tapahtui Aartolahdella melkoisia muutoksia.

Suur'-Oljon poika, Oljon nykyinen isäntä, joka peri talon isänsä
jälkeen, oli nähnyt paljon maailmaa ja oli sivistynyt. Hän oli
seminaarin käynyt ja taisi vieraita kieliä, joita hän oli oppinut
Tukholman matkallaan. Hänestä olisi tullut opettaja, mutta hän oli
niin vapaamielinen ja laajanäköinen, että piti maanviljelystä hengen
viljelyksen arvoisena.

Hän oli Aartolahden ensimäinen valistuksen mies. Heti talon saatuaan,
hän alkoi puuhata ajanmukaisia parannuksia viljelyksen ja rakennuksen
aloilla. Niitto- ja leikkuukoneet ilmestyivät vainiolle ja uusi
isäntäväen rakennus ilmestyi vanhan viereen. Ennen olivat isäntä ja
palvelusväki asuneet samassa rakennuksessa.

Oljon talo sijaitsee sangen ihanalla paikalla. Se on rakennettu
korkean vuoren reunaan ja uuden rakennuksen pääportailta näkyy
koko kyläkunta. Se on aivan kuin saarnastuoli kirkossa. Isäntä
ihmetteleekin usein sitä aistia, joka esi-isillä oli talonpaikkaa
valitessa.

Taloutta hoitaa vanha-emäntä, isännän äiti, sillä nuorikko on
sivistynyt kaupunkilaisnainen, joka ei ole perehtynyt maatalouteen.
Muuten on nuori emäntä kunnon ihminen, rakastaa maalaiselämää, tutkii
ja keräilee kukkasia. Hän on koko pitäjän valistusseurojen sielu ja
innokkain toimintahenkilö. Hän tuntee itsensä onnelliseksi, että on
joutunut niin karuun paikkaan, kuin Aartolahti on, sillä hän rakastaa
laajaa toimintaa.

Nuori pariskunta uneksii Aartolahden ihanteellisesta
valistuskaudesta. --

Heidän toimestaan on kylään saatu kansakoulu.

Koulun vihkiäisiin oli kutsuttu kaikki Aartolahden mökkiläiset,
mäkitupalaiset ja köyhät. Oljon emäntä piti heille erityisen puheen
valistuksen tarpeellisuudesta, tarkotuksesta ja olemuksesta. Uusi
opettajatar lausui runoja ja Oljon isäntä puhui Suomen kansan
jaloista esi-isistä, suurista kärsimyksistä ja taisteluista. Lakit
päässä ja suut auki kuuntelivat miehet puhetta, ymmärtämättä, mikä
oikeastaan oli tarkotus.

-- Mitähän se noin öhkää ja ääntään vetää, tiedustelivat naiset.

-- Se kuuluu loruun, selitti Melanderin Heta.

Nuo valistumattomat ihmiset pitivät koko touhua vain herrain pelinä,
joka heistä tuntui suolattomalta maitovelliltä.

Mutta Oljoset ja opettajatar, -- pitkä, laiha, punatukkainen ja
suurijalkainen, 24-vuotias nainen, olivat päättäneet valistukselle
voittaa Aartolahden. He olivat päättäneet taistella. --

Ensin perustettiin ompeluseura, sitten laulu-, soitto- ja
puhujaseurat.

Huomattiin seuroista olevankin hyötyä. Nuorukaiset ja neitoset,
jotka ennen olivat juosseet nurkkatansseissa, alkoivat pitää niitä
häpeällisinä. Varsinkin talollisten nuorukaiset ja neitoset. Näin
syntyi tuossa kunnon kylässä sääty-ero, joka ei erottanut rikasta
köyhästä, mutta sivistyneen sivistymättömästä. Sivistyneitä olivat
siis sellaiset, jotka kuuluivat ompelu-, laulu- ja puhujaseuroihin,
sivistymättömiä taasen ne, jotka kulkivat nurkkatansseissa ja niissä
kulkivat rengit, piiat ja mökkiläisten lapset.

Sivistyneet opettelivat kaupunkilaistapoja, olivathan ne
välttämättömiä seura-elämässä. Piti osata esitellä itsensä, ennenkuin
sai tervehtiä, -- sivistymättömät tervehtivät kaikkia, -- piti
osata sanoa: hauska tehdä tuttavuutta! Piti osata ihailla luontoa
ja ymmärtää kukkaiskieltä. Asioista tuli puhua hienostellen ja tuli
olla mieli vapaa, rinta raitis. Taikojen ja muiden ylenluonnollisten
tapausten uskomista pidettiin suurimman tietämättömyyden merkkinä.
Niinpä muuan eukko, joka sanoi näkevänsä aaveita ja tietävänsä
tulevia asioita joutui perin huonoon huutoon sivistyneiden taholta.
Hän oli saanut maineensa siitä, että oli kerran ennustanut suuren
onnettomuuden uhkaavan muuatta taloa. Talo olikin palanut ja sen
mukana talon pienin lapsi. Mikään noita hän siltä ei sanonut
olevansa, näkijä vain, eikä kukaan ollut ennen valistuksen tuloa
häntä noitana pitänytkään. Nyt hän tuon tuostakin sai kuulla olevansa
pimeyden lapsi, jonka valistus oli tuominnut kuolemaan. Opettajatar
selitti koululapsille, miten kauan velhot ja noidat ovat pitäneet
kansaa pimeydessä. Hän istutti lapsiin sitä tuntoa, että koulujen
avulla sorretaan velhojen valta ja että Suomeen, tähän Kalevan
kauniiseen kansaan istutetaan uusi henki, valon ja tiedon henki. Eikä
opettajatar paljon huolinut siitä, että pojan-veitikat kiusasivat
ja pilkkasivat vanhaa näkijä-eukkoa. Tosin ei opettajatar pitänyt
siitä että lapset olivat raakoja, mutta niin paljon hän ei asiaa
paheksunutkaan, että siitä olisi loppu tullut. Vanhus, joka ennen
oli ollut avulias ja hiljanen, muuttui pian katkeraksi suupaltiksi.
Kun sitten koululla jälleen vietettiin iltamaa nurkkatanssien
poistamiseksi, saapui hänkin sinne ja alkoi ääneensä sadatella
Oljosen isäntää.

-- Kyllä minä sinut tunnen, hän sanoi, tunsinpa vielä isäsikin, joka
nälkävuosina rikastui. Nälkään kuoli silloin ihmisiä, kuin torakoita
ja Oljon tallin takana tavattiin kerran neljä henkeä kuolleina,
mies, vaimo ja kaksi lasta. Nuorimmalla oli tukko kuivia heiniä
suussa. Äiti kai ne oli siihen pistänyt nälän lievittämiseksi.
Tunsin minä senkin, joka isältäsi Jeesuksen nimeen kahta suolaraetta
rukoili ja kuoli teidän pihaanne. Te rikastuitte juuri niinä kauhun
vuosina. Niiltä ajoin on syntyisin se perintö, jolla sinä, hyvä
mies, hyviä tapoja ihmisiin istutat. Palani taitoin minä nälkäisten
kanssa ja taitoni ja tietoni oli silloin siunattu, kun nälkäkuolema
raivosi. Nyt sinä, isäsi perillinen, kasvatat vihaa minua vastaan ja
katkeroitat vanhan elämäni. Luulet valistuksinesi voivasi kuolettaa
luonnon salaiset voimat. Et, veikkonen! Jumalalla on ääretön tietojen
aarre-aitta, -- hän niitä jakelee pienille, suurilta ne ovat salatut.
-- --

Sen sanottuaan eukko jatkoi matkaansa.

Kylälle levisi pian huhu, mitä hän oli sanonut Oljon isännälle ja
kaikki vanhat ihmiset myönsivät hänen puhuneen oikein. Köyhäin
keskuudessa alkoi jälleen elää sama kauhun ja halveksumisen tunne
Oljoa kohtaan, kuin silloin, kun noidan puhumat tapaukset vielä
olivat olleet tuoreita. Kyllähän nyt kelpaa kopeilla, niin suristiin,
kun silloin nälkävuosina köyhien jauhoja suurista summista möivät.
Ihme vaan että sellainen rikkaus niinkin kauan on kestänyt. Mutta
kyllä se kerran loppuukin, jos oikeuden Jumala elää. --

Vaan mitäpä siitä, mitä pienet puhuivat tai ajattelivat. Suurten
korville se ei ulettunut. Ja jos ulettuikin, eivät he olleet niin
pikkumaisia, että olisivat viitsineet noin vanhoja asioita pöyhiä.
Oljon isällisen huolen alla alkoivat kansakoulu ja seurat menestyä,
valistus versoa ja tehdä hedelmiä.

Keväällä perustettiin Oljoon meijeri. Isäntä oli jo edeltäkäsin
pitänyt luennoita, miten Suomi maitotuotannon avulla on rikastuva ja
kohoutuva suurmaiden tasalle varallisuudessa. Hän oli selittänyt,
miten helppoa heinäin viljelys on esim. rukiin alaan. On pantava
pellot kasvamaan heinää, on ruokittava lehmiä ja vietävä maito
meijeriin. Siitä saadaan puhdasta rahaa, jolla vapaasti saa ostaa,
mitä haluaa. Näin vapautuu kansamme karun turpeen orjuudesta ja
kylmän sään vallanalaisuudesta, jossa se ennen on huokaillut.

Vanhat talolliset eivät oikein ottaneet uskoakseen tuota ehdotusta,
mutta useammat nuoret siihen ilomielin yhtyivät.

Köyhillä oli oma ajatuksensa meijerin perustamisesta. He uskoivat
Jumalan koston nyt tulevan Oljoselle ja hänen vaipuvan niin alas,
että kuningas Nebukadnetsarin lailla ruohoa söisi. Meijeri taasen
olisi se kultainen kuva, jota hän vaati kansan kumartamaan.

Mutta kun meijeri valmistui, eivät sen kiivaimmat vihamiehetkään
voineet vastustaa sitä rahantulvaa joka siitä lähti. Alkoipa jo
mökkiläinenkin viedä ainoan lehmänsä maidon meijeriin saadakseen
rahaa. Omaatuntoa, joka tuppasi soimaamaan lohduteltiin sillä, että
eihän maito jäänyt sinne, kulki vain kerran siilien läpi ja niin
saivat lapset siltä sen syödäkseen tarvitsematta jäädä pelkälle
happamalle leivälle. Tosin eivät pienokaiset ensin tahtoneet
tottua uusmuotisen maidon ytelään makuun, mutta nälkä ei kauankaan
makua kaivannut. Vihdoin jäivät vain piiat ja rengit, -- ne eivät
milloinkaan tottuneet meijerimaitoon.

Rahaa alkoi ilmestyä jokaiseen taloon ja torppaan, sellaisiinkin,
joissa ennen ei vuosikausiin oltu sitä nähty. Mutta varallisuuden
leimaa raha ei lyönyt. Nuorten kukoistavat posket vain kalpenivat,
muuttuivat sinteiksi, kuten meijerimaito ja uusia punaposkia ei
lapsistakaan jaksanut nousta. Puvut muuttuivat vähitellen oman
pellavan kudonnaisesta puotihetaleisen koreiksi. Talontyttärille
ilmestyi päivänvarjoja ja hansikkaita, pitsejä ja kureliivejä. Eivät
he uskoneet vanhojen varotusta, etteivät moiset hetaleet korista
leveäselkäistä, suurikouraista, pellavapäistä maalaiskaunotarta.
Edistys kulki nopein askelin, ei se vanhoista välittänyt. Kun raha
ei riittänyt, alettiin myydä metsiä. Tiheät, ikivanhat metsät,
joissa haltijoiden oltiin luultu piileilevän myytiin rahan edestä
ulkomaille. Tilalle jäi alastomia ahoja. Kehuttiin puuttomien metsien
paremmin kasvavan heinää, kuin tiheiden, joihin aurinko tuskin oli
päässyt paistamaan.

Näin paljastuu vuosi vuodelta alaa valistukselle. Alastomilta
ahoilta alkaa kaikua kaupungissa sepitettyjä lauluja entisten,
kansan lasten sydämissä syntyneiden sävelten sijaan. Sivistyneiden
sävelet olivat hienoja, vienoja ja sopusointuisia. Ne veivät
kuulijan pois todellisuuden yhä yltyvästä rumuudesta, mutta eivät
antaneet voimaa todellisuutta varten. Sivistyksen sopusointuinen
sävel nosti innon, voiman, uljuuden ja rakkauden huippuihin asti,
mutta ei jaksanutkaan kantaa alas, vaan -- pudotti, laimeutui ja
laimensi. -- Yksitoikkoinen nuotti, joka ennen, syvien metsien
aikoina oli kaikunut näillä mailla, ei se ollut jaksanut henkeä
pilviin, näkymättömiin viedä. Se oli vienyt vain sinne, mihin kunkin
omintakeinen tunne jaksoi kutakin kohottaa. -- -- --

Kolme talvea olivat kansakoulu ja sivistysseurat toimineet, kun
keväällä saapui kylään suuri, korkeasti oppinut herra kesävieraaksi.
Hän oli rouvansa kautta Oljon emännän tuttava ja mukanansa hänellä
oli paljon opettelevaista nuortakansaa, joka kesäisen luonnonihailun
ohella tahtoi opetella talvenkin varalle. Kaikki asettuivat he
asumaan Suur'-Oljoon. Aartolahdella, kun ei oltu totuttu herroihin,
heitä ensin ujosteltiin, mutta kun ne eivät näyttäneet sen
pahemmilta, kuin muutkaan ihmiset, alkoivat vaimot pyhäsittäin käydä
oikein läheltä katsomassa, miten ne sellaiset elivät. Ja tapahtui,
että kun herrasväet aterioitsivat ulkona, seisoi väliin suuri joukko
naisia ja lapsia heidän pöytänsä ympärillä tarkoin silmillään
seuraten jokaista pöydässä istujan liikettä. Kesävieraat eivät siitä
pitäneet ja kun jälleen pyhä-aamuna akat tulivat, lähetti suuren
herran rouva piikansa sanomaan, että herrasväki ei tykkää siitä, että
siellä asiatta juostaan. Ylpeitä näkyivät olevan ja niiden piiatkin
olivat niin koppavia, että akkoja ihan nauratti. Ruotsia puhuivat
muka ja suomeakin vain puolin sanoin. Mikä kuitenkin eniten ihmetytti
sydänmaalaisia, oli herrasväen ääretön unenpaljous. Kauniina
kesä-aamuina ennätti aurinko jo kuivata kimaltelevat kastehelmet ja
muuttaa ruohikon väsyneeksi, kun herrasväet vasta nousivat ja piika
heille sänkyihin kahvit vei. Illan virkkuja ne kyllä näkyivät olevan.
Myöhään yöhön kuului järviltä laulua ja herrasneitien kirkumista.

Tämän oppineen herran rouva innostui Oljon emännästä tekemään hänkin
jotakin kansan hyväksi.

Paljon olikin vielä tehtävää, sen huomasi hän heti, vaimot puhuivat
raa'asti, eivätkä osanneet kasvattaa lapsiaan, kun itsekin olivat
kaiken neuvon ja ohjauksen puutteessa. Heitä oli opetettava, heille
oli puhuttava, heitä oli jalostutettava. Oli vaivalla niillä
tahansa kaivettava esiin ihmisyys siitä synkästä verhosta, johon
tietämättömyys sen kätki. Meihin sivistyneihin, ajatteli oppineen
herran rouva, katsoo tuo pimeä, kurja, avuton kansa: auttakaa meitä,
se huutaa käsiään ojennellen. Ja meidän velvollisuutemme on auttaa
sitä, kohottaa sitä henkisemmälle kannalle. Kun itse on saanut niin
paljon, paljon, eihän silloin saa olla itsekäs, eikä välinpitämätön
kova-osaisia kohtaan. Vaimoille oli opetettava lasten kasvatusta,
heitä oli neuvottava laittamaan lapsilleen helposti sulavaa ja
miehilleen voimakasta ja ravitsevaa ruokaa. Heille oli opetettava
puhtauden ensi sääntöjä ja raittiin ilman terveydenhoidollista
merkitystä.

Oljon emäntä oli aivan samaa mieltä,

-- Ette voi aavistaa, rouva tohtorinna, hän sanoi, mikä työ minulla
on ollut saada kansasta edes hiukankin pois noituuden ja taika-uskon
henkeä. Puhettakaan ei tähän asti ole ollut muista edistyspuuhista.
Olenkin suunnannut työni enemmän lapsiin ja nuorisoon kuin aikuisiin,
hapsethan ovat tulevaisuuden kansa ja niistä riippuu, minkälainen
huomispäivä on oleva, valistustyö ei tee yhteen ihmispolveen
näkyväistä hedelmää, se ei ole työtä tälle päivälle, vaan
tulevaisuudelle. --

Aartolahden akat saivat kuulla asiasta. Suntion Liisa siitä ensin
oli saanut vihiä ja hän sen kertoi toisille. Liisa ei ollut
paikkakunnan ihmisiä, vaan kotoisin muualta, sillä paljon vieraita
ihmisiä oli viime aikoina osunut kylään. Sitäpaitsi hän oli hiukan
herraskaisellekin vivahtava, ei kuitenkaan niin paljon, ettei hyvin
olisi toisten kanssa toimeen tullut, sen verran vain, että parahiksi
kelpasi herroille pyykkäriksi ja huoneiden siivoojaksi. Oli, näet,
suntion tytär ja oli ollut kaupungissa huusana. Pyykkirannassa, kun
paljon vaimoja oli koolla, hän asiansa kertoi. Livepata kiehua porisi
hiljasella tulella, järvellä loiskivat pienet laineet ja kesäinen
taivas kaareili heidän yllään.

-- Nythän ne herrasväet rupeavat mökkiläisten akoille opettamaan
lastenkasvatusta ja ruoan laittoa, hän alotti.

Syntyi hiljaisuus, ei muuta kuulunut, kuin veden solinaa
pesupunkista. Liisa odotteli sanojensa vaikutusta.

-- Höpsis! Kymmenen tenavata olen tehnyt, eikä siihen ole herrojen
apua tarvittu, sanoi vihdoin Hiskian Eliina, suuri, kesakkanaamainen,
äkäsen luontonen vaimo.

-- Joka vuosi minäkin terveen lapsen olen potkaissut, vaikken olekaan
herrojen kouluuttama, rehenteli ahdasrintainen ja yskivä Jussin Anna.
-- Ja kyllä minä suolavesikupin ja leipäkannikan porstuan hyllyltä
osaan pöydälle viedä ilman herrojen apua.

-- Oletteko hulluja, hah, hah, haa, nauroi Liisa. Luuletteko herrojen
teille lapsenteko-taitoa opettavan. Nähkääs, asia on tällainen.
Antakaa, kun minä oikein juurtajaksaen sen teille selitän, mutta
keitä sinä, Sepän-Iida kahvia, niin minä sill'aikaa juttelen.

Sepän-Iida, pitkä, laiha, suurihampainen ja totinen ihminen alkoi
keittää.

-- Juu, nähkääs, puhui Liisa, juu, asia on niin, että herrasväki on
tullut huomaamaan, että köyhien lapset ovat huonosti kasvatettuja ja
että köyhät miehet ovat huonosti ruokittuja. Ja sitävarten -- -- --

-- No, jo minut riivattu vei, keskeytti Hiskian-Eliina puheen
ja raiskasi märällä lakanalla kehlon laitaa. -- Vai ovat meidän
lapsemme huonosti kasvatettuja. Voi sen tuhat tulimmaista, miten
minua sapettaa. Vai eivät ne ole hyvin kasvatettuja. Mitenkähän
heidän omien kakarainsa laita on, saiskohan sitä kysyä. Hyi,
vieläkin kiukuttaa, miten ne toisella viikolla minua kohtaan
käyttäytyivät. -- -- --

-- No, mitä silloin tapahtuikaan, utelivat toiset.

-- Mitäkö tapahtui? Kun minä menin Oljoon villankehruuta hakemaan,
niin on niitä herrain puolikasvuisia kesäsyöttiläitä juuri uimaan
menossa. Niiden piti jo hypätä veteen, mutta minut nähtyään
asettuivatkin tiepuoleen rivissä seisomaan. Siinä ne nyöpelit
seisoivat ihkasen alastomina minuun päin, eivätkä vähänkään hävenneet.

Olisit sylkäissyt vasten naamaa, sanoi Suntion Liisa.

-- No niinhän minä teinkin. Minä sylkäsin ja sanoin: hävetkää toki
silmänne leuhki, kun vanhaa naista pilkkaatte. Olettepa tekin
koreita papin alkuja, vai mitä syötinkejä teistä tehdään! Viekää
toki ihmisyytenne Oljosen sioille, kun se noin rumaa on ihmisten
ilmoilla ja älkää minulle kelvottomuuttanne näytelkö, ei se minua
ollenkaan ilahuta. Sanoin ja sylkäsin vielä kerran yhtä mokomaa. Voi
sun vietävä, vai alkavat ne meitä opettaa! No jos kaikki herran alut
ovat samallaisia, kuin ne itseään näyttelevät poikaset, niin eihän
kunniallinen nainen saa mitään rauhaa. Parasta on, etteivät pistä
nokkaansa minun mökkiini! Panisivat ennen minut opettamaan heidän
lapsilleen, miten vanhoja ihmisiä kohdellaan, -- siinä!

-- Herrojen lapset ovat ristillisen kurin puutteessa, sen minäkin
olen tullut huomaamaan, sanoi Jussin Anna.

-- Olkaa jo rällättämätä, että Suntion Liisa saa kertoa, miten ne
siunatut herrat ovat päättäneet meitä opettaa, kielsi Sepän Iida.

-- Juu, jatkoi Liisa, ne aikovat tehdä köyhien lapsista hienoja, että
ne lakitta päin osaisivat kumartaa herroille ja kaiketi he sitten
opettavat teidät syömään hienoja ruokia.

-- Jaha, sohaistako, jossa on sotkettua lihaa, kananmunaa,
vehnäkorppua ja maitoa yhdessä -- -- --. Eliinaa puistutti.

-- Entä hattu? Määrätäänköhän hattu, luuri ja silmälasit, tiedusteli
totinen Sepän Iida.

-- Ja opetetaanko makaamaan puoleen päivään, kysyi Anna.

-- Hei, akat, innostui Hiskian Eliina, jahka minä olen oppinut hattua
pitämään ja sianrasvassa keitettyä munaa syömään, niin minäpä en
päivää sano muille, kuin itseni näköisille.

-- Koska he sitten alkavat, kysyi Anna.

-- Syksyllä, kuulema. Laittavat kai oikean koulun Oljoon ja rouva
lähettää kaupungista opettajan.

-- Vai syksyllä. No ensi työkseen ne alkavat vilulla tappaa, niillä
kun pitää aina olla ikkunat auki.

-- Kyllä sitä kylmässäkin elelee, lohdutti Hiskian Eliina. -- Sitten
minäkin keitän kermaan mannaryynipuuroa ja panetan suolatonta voita
puuron silmään. Kelpaa sitä Hiskiaksenkin ojaa kaivaa!

-- Ja minä keitän särkeni siirapissa, lisäsi Anna.

-- Hyi toki, sanoi Liisa. Minua ilettää teidän mässäämisenne.
Mutta kyllä minustakin siltä tuntuu, että pysyköön jokainen omissa
oloissaan. Kyllä minä luulen köyhän lapsen oloonsa kelpaavan.

-- Ja pitäkööt vain huolta siitä, että omat lapsensa oppivat
ihmis-tapoja, vihotteli Eliina. Ja laittakoot ensi itse itselleen
ilman piikaa ruoan, vaikka rahaa on, etteivät tiedä mihin panna.
Puhukoot vasta sitten, miten köyhän voisi saada hengellänsä elämään,
siinä!

-- Älä ole noin vihanen, Eliina, sanoi Suntion Liisa, minä tunnen
herrasväet ja tiedän, että ne ovat hiukan lapsellisia. Ei ne tarkoita
niin pahaa -- -- --

-- Minä pippuria niiden tarkotukselle, ärjäsi Eliina, mutta sen
minä vaan sanon, että eivät minun poikani joka vastaantulijalle
hävyttömyyksiä tee, vaikkei niistä syötinkejä tulekaan.

-- Akat, kahvi on jo valmista, ilmotti Sepän Iida.

Pyykkärit taukosivat työstään ja istuutuivat tulen ympärille.

Lahden toisella rannalla on koivumetsä. Sinne oli keskustelun aikana
kerääntynyt herrasväkeä katselemaan kesäistä idylliä.

Järvi oli tyyni, hienoja, hopean kirkkaita karmeita vain kulki sen
pinnalla. Vaimojen ääni kuului hyvin toiselle rannalle, mutta sanoja
ei erottanut. Valkoset vaatteet, joita oli levitetty kuivamaan
ruohikolle ja pensaiden oksille, kuvastuivat pitkinä juovina järven
vihertävään kalvoon. Heinäsirkat surisivat ja perhoset tanssivat
tuoksuvien kukkien ympärillä. Elämä oli niin ihanaa metsänpuoliselta,
varjoiselta rannalta katsottuna. --

Vaimot alkoivat jälleen pestä ja puhella.

-- Kyllähän elää kelpaa, kun tuon enempää ei elämänsä eteen tarvitse
tehdä, sanoi Sepän Iida nyökäyttäen herrasväkeen päin. Hänen äänensä
oli katkera.

-- Ole vaiti, -- Suntion Liisa koetti olla sukkela, -- pianhan pääset
samallaisille päiville, kun nyt vain kerkiävät opettaa sinut syömään
herkkuja ja laiskottelemaan.

-- Taitaisi käydä Iidan, kuten entisen akan.

-- Kuinka sille sitten kävi.

Sepän Anna kertoi:

-- Oli kerran akka, joka sai periä suuren, suunnattoman määrän
kultarahoja. Ensin hän ei tietänyt, mitä niillä olisi tehnyt,
mutta silloin joku tuttava neuvoi hänen ostamaan oikein kauniin
rakennuksen, jonka ainoana maana olisi vain puutarha. Mitä semmoinen
rahakas ihminen sen enemmällä maalla olisi tehnytkään, kuin mitä
kelliäkseen tarvitsi. Akka teki neuvon jälkeen ja osti kauniin
rakennuksen. Mutta rakennuksella ei ollutkaan puutarhaa. Ei se
mitään, ajatteli akka, pianhan minä tässä joutessani puutarhan
laitan. Ja kun hän oli tottunut työ-ihminen, ei hänen tullut
mieleensäkään toisilla sitä teettää. Päivät pitkät hän ahkerasti
kuokki, istutti ja mullitti. Hän laittoi kauniita kukka-penkkejä,
puita ja ruusupensaita. Hän oli niin onnellinen rikkauksistaan,
että toivoi saavansa elää ijankaikkisesti. Vihdoin oli puutarha
kunnossa ja akka rupesi nauttimaan laiskan päiviä. Hän rupesi
kahvipannun ääressä istumaan puutarhan penkillä. Mutta miltä se
ahkeralle maistui. Jo toisena päivänä hän suuttui ja väsyi kukkien
katselemiseen.

-- Miten hänelle sitten kävi?

-- Se myi pois koko paikan ja osti toisen, jossa jälleen alkoi
ahertaa. Se ei tuntenut onnea missään muussa, kuin työssä.

-- Eihän muuta onnea olekaan, myönsi Eliina, vaikka enhän muuta
onnea ole koettanutkaan. Arvelen vain siitä, ettei mitään valmista
ihmisen suuhun lennä, vaan kaikki on kovan vaivan takaa sinne
raastettava. Jos Jumala olisi tietänyt ihmisen tulevan onnelliseksi
ilman toimeentulonsa eteen ahertamatta, niin varmasti olisi hän sen
onnelliseksi tehnyt.

-- Miksi ei Jumala luonutkin ihmiselle kaikkea valmiiksi. Se olisi
käynyt samalla vaivalla, kun sille kerran kaikki on mahdollista,
ajatteli Liisa.

-- Tai olisi jättänyt koko ihmisen tekemätä, se olisi ollut kaikkein
parasta.

-- Älä sinä, Eliina, enää jatka ihmisten tekoa, pisti Liisa.

-- Jaa, minäpä en olekaan yksin tekijänä -- -- --

-- Solkkaamata suutanne, siinä, vihastui Iida. Kyllähän leikkiä saa
puhua, mutta pilkkaa ei, ei ainakaan sellaisista asioista.

       *       *       *       *       *

Nuoren herrasväen huomio oli järven toisella rannalla kääntynyt
taivaan hattarapilvistä, veden väreilystä ja lintujen näppärästä
lennosta pesu-akkoihin.

-- Luonto on niin ihanaa, niin virkeää ja monipuolista, puheli silmät
haikeina nuori neitonen. -- Se on kuin Jumalan runoteos, jota me
pienet ihmislapset saamme tutkia ja josta saamme oppia rakastamaan
elämän ja olemassaolon kaikkeutta. Jospa vain kaikki ihmiset
tulisivat tuntemaan luonnon ihanuutta! Jospa runotar saisi sanallaan
koskea kaikkia ahtaita rintoja! Nuo vaimot, jotka tuolla vaatteita
pesevät, tuskin tietävät olevansa järven rannalla, johon ääretön
taivas, vihreä metsä ja kyläkunta niittyineen kuvastuu. Tuskin
kuulevat he veden loisketta, joka syntyy heidän sitä käytellessään!
Minä tahtoisin niin halusta huutaa kaikille ihmisille, että maailma
on ylen kaunis, niin verrattoman ihana!

-- Niin, te olette oikeassa, sanoi joku nuori herra, luonto on kaunis
ja niin täydellinen, ettei ihmiskäsi kykene yhtä pientä kiveä siihen
lisäämään.

-- Näettekö sitten noiden pesuvaimojen liikkeitä, miten sopusuhtaisia
ja ympäristöönsä sopivia ne ovat, neitonen sanoi.

-- Luonto on täällä alkuperäistä, vastasi herra, samoin nuo vaimot.
Niiden olemus on kokonaan luonnon mukaista. Ei siinä ole mitään
tehtyä.

Yksi neitosista, joka talvisin kävi Ateneumissa piirustusoppia
ja kutsutti itseään taiteilijaksi, oli alkanut piirustaa kuvaa
pesurannasta. Kuva ei tahtonut olla oikein luonteva, eikä laisinkaan
näköinen, mutta perspektiivin hän selitti olevan hyvän. Hän oli sen
luonteinen, ettei hän koskaan onnistunut saamaan hyvää kuvaa itse
paikalla. Hän vain valokuvasi taulun muistiinsa, josta se vasta
kypsyttyään saattoi luontevana esiintyä.

Herrat kuuntelivat ihastuneina. He seurasivat silmillään neitosten
siroja liikkeitä, etsivät kukkasia, pujottelivat niitä puseroiden
poimuihin, heittivät jälleen pois ja repivät uusia.

Neitoset vuoroin suuttuivat, vuoroin leppyivät, hyppivät kiville ja
mättäille ja säikähtelivät. Otaksuivat kuivia, maahan pudonneita
oksia käärmeiksi ja menneen vuoden käpyjä sisiliskoiksi.

Kaikkien mielestä oli niin hauskaa. Elämä oli niin ihanaa vapaassa,
virkeässä luonossa pitkän, rasittavan talven jälkeen.



9.


Oljossa asuva herrasväki oli kovin tyytymätön sisäpiikaansa, sillä
se samoili mieluisammin metsiä tai lojui nurmikolla, kuin piti
huoneita siivossa ja huolehti, että kaikki olisi ollut tarpeellisessa
kunnossa. Emäntä oli jo monta kertaa ihmetellyt, miten tohtorinna
suvaitsi sellaista palvelijaa ja hän kehotti tohtorinnaa ottamaan
piian maalta, kaupunkilaisista kun ei ole mihinkään.

Rouva oli samaa mieltä ja antoi Suntion Liisan toimeksi hankkia
sopivaa henkilöä.

Liisa kyseli kylältä. Paljohan niitä oli tulijoita, -- käsitteet
suuresta maailmasta olivat viime vuosien aikana melkoisesti
muuttuneet, -- mutta kaikki eivät niin vain kelvanneetkaan,
sen tiesikin. Tohtorinna vaati sisäpiialtaan ei ainoastaan
työtelijäisyyttä, vaan myöskin siroa ulkomuotoa.

-- Tiedänhän minä yhden, sanoi Liisa, yhden, joka on sekä ahkera,
että kaunis, mutta se on vielä kovin lapsekas ja tuskin sen vaari
sitä päästääkään, vaikka saanhan minä koettaa.

Ja Suntion Liisa meni Erkin mökille.

Lapsuus oli pikku- Leenalta kadonnut, kuin unelma. Muorin kuoleman
jälkeen oli hänen hartioilleen tulleet kaikki ne huolet ja työt,
joista vainaja häntä oli säästänyt. Kovaa oli todellisuus. Ei siinä
ollut sijaa ihmettelylle ja ruunankummikin tuntui muinaiselta,
menneeltä haaveilulta. Kauan oli Leenan jo tehnyt mieli pois suureen
maailmaan, sinne, johon eivät kuulu yksinäiset, huokailevat tuulet.
Kun Liisa puhui asiansa, joka yhdellä kertaa uhkasi aukaista
satumaisen suurmaailman portit, ihastui Leena.

-- Mene vaan, sanoi vaari ottaen uunilta piippunsa ja alkaen sitä
äänekkäästi imeä. -- Mene vaan, Leena, mitäpä sinä tässä olostasikaan
paranet. Minäkin kuolen pian ja sinä jäät kuitenkin yksin.

-- Mutta te jäisitte niin yksin ja turvattomaksi, sanoi Leena jotakin
sanoakseen. Sitten hänen tuli todenteolla ikävä vaaria. Se jäisi niin
yksin ja turvattomaksi. Ehkä sairastuisi ja kuolisi jonakin pimeänä
talviyönä. Ei, hän ei voinut jättää vaaria. Hän on tässä niin kauan,
kuin se elää ja sitten vasta. -- -- Mutta entä jos vaari elääkin
kauan.

-- Mene sinä vaan, mentävähän sinun on kuitenkin. Mikäpä minun on
tässä yksin ollessani. Pääsethän ihmisiin, eikä tarvitse joutua
hunningolle.

-- Mutta jos vaarin mieli on paha.

-- Mitäpä minä siitä pahottelemaan. Enhän kuitenkaan saa sinua ikääsi
pitää, joka kohta kuolen. Vaari ei sanonut Leenalle, ettei hän enään
kyennyt pitämään mökkiään, kun vanhat varat olivat loppuneet ja Oljon
isäntä oli vuodesta vuoteen lisännyt päivätöitä. Tuskin omia töitään
enään vaari jaksoi ja ensi talveksi oli hänen mentävä ruotiin. --
Mene sinä vaan, Leena, kun pääset, parempia ihmisiä palvelemaan!

-- En minä sentään taida -- -- --

-- Sinun pitää mennä, minä tahdon, sanoi vaari kovettuneena.

Leenan mieli oli hyvä, että vaari hänet pakotti menemään.

Suntion Liisan kanssa hän lähti näyttämään itseään tohtorinnalle.
Matkalla neuvoi Liisa, miten piti esiintyä. Hänen piti niiata syvään
herrasväelle ja katsoa silmiin puhuteltaessa, -- se näyttäisi
rehelliseltä. Sitten, jos tohtorinna hänet ottaa, niin hänen pitäisi
niiaten sanoa: onko tohtorinna hyvä ja opettaa minua, kun minä olen
niin osaamaton ja tökerö, kyllä minä koetan sitten nöyryydelläni
palkita tohtorinnan vaivat.

Sykkivin sydämin ja oudoin mielin kulki Leena Liisan rinnalla Oljoon
näyttämään itseään. Liisa jatkoi neuvojaan:

-- Ole nöyrä ja tottelevainen herrasväellesi, äläkä koskaan puhu
vastaan, äläkä vastusta, vaikka vääryyttäkin kärsisit ja vaikka
kuinka tietäisit olevasi oikeassa. Ei köyhän auta oikeuttansa katsoa,
kärsien se paraiten eteenpäin pääsee. Ja vielä toinen asia, Leena,
vaikka oletkin vielä lapsi, niin sanon pahan omantuntoni takia. Sinä
olet suurisilmäinen ja sysi-musta ja olisit hyvin säilynyt täällä
maalla, jossa sinua pidetään rumana, mutta herroilla on toinen maku.
Ne, näes, luulevat mustaa kauniiksi. Älä siis usko herrasmiesten
koreita puheita ja naimatarjouksia, eivät ne koskaan piika-ihmistä
nai.

He saapuivat perille, Liisa vei Leenan kyökkiin. Siellä oli kaksi
palvelijaa. Toinen sekotti munaa ja korppua hakattuun, veriseen
lihaan ja toinen kuori perunoita tehden hirveän paksuja kuoria.

-- Ohhoo, onpa siinä korea tyttö, kenen se on, kysyi toinen
palvelijoista.

-- Siitä tulee tähän herrasväkeen piika, jos huolitaan, vastasi Liisa.

-- Lapsihan tuo vielä on, ei se jaksa tässä olla.

-- Kovaa on talonpojankin työ!

-- Mitähän Emma-ryökinä tuosta tytöstä tykkää, nauroi toinen piika,
se kun ei luule muita kauniita löytyvänkään maailmasta, kuin hän.

Tohtorinna tuli kyökkiin, Leena ja Liisa nousivat seisomaan.

-- Tässä minä nyt tuon tohtorinnalle tämän tytön. Se on turvaton
tyttö-riepu ja olisi siunattu asia, jos herrasväki tahtoisi ottaa sen
ja opettaa siitä kunnon piian.

Leena oli hämmästynyt tohtorinnan tulosta ja vetäytynyt Liisan selän
taakse. Liisa veti hänet esiin.

-- Tervehdi tohtorinnaa, Leena!

Leena rohkasi luontonsa, astui uljaasti rouvan luokse, ojensi kätensä
ja silmiin katsoen sanoi: päivää!

-- Voi, voi, hätäili Liisa, kuinka sinä olet köppänä sentään. Älä nyt
toki kättele! Muistatko, miten minä sinua neuvoin?

Leena punastui korvia myöten ja koetti puhua tökertää: kyllä minä
sitten nöyryydellä palkitsen, kun minä olen näin osaamaton.

-- Höhlä, ärjäsi Liisa, oletko siinä! Tuskin tohtorinna ottaakaan
sinua.

-- No, no, nauroi tohtorinna, tyttöä on opetettu liikaa. En luule,
että hän on niinkään höhlä, kun hän vaan saa olla ja puhua, miten
itse haluaa.

Nyt uskalsi Leena jo hengittää ja katsoa asiaa luonnollisemmalta
kannalta. Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että herrasnainen saattoi
noin hyvin käsittää. Miten voisikaan tehdä aivan niin, kuin toinen
käskee.

-- Tahtoisitko tulla meille palvelukseen, kysyi tohtorinna.

-- Tahtoisin.

Samassa tuli mieleen vaari ja vaarin mökki. Itku oli vähällä tulla.
Hänestä tuntui, ettei hän enään koskaan saisi nähdä vaaria, ei
avata porstuan ovea, eikä teljetä sitä kepillä. Keittiössä oli outo
ruoan ja veden haju, kaikki oli niin puhdasta ja kirkasta, häntä
tukehdutti, mieli teki pois.

-- Minä luulen, että hän on kiltti tyttö, sanoi tohtorinna Liisalle.
-- Minä otan hänet mielelläni, mutta en voi ottaa ennen kuin sitten
kun lähdemme Helsinkiin.

Helsinkiin! Leena ihastui. Hän pääsisi vielä vähäksi aikaa vaarin luo
ja sitten Helsinkiin!

Kun hän jälleen saapui vaarin mökille, huomasi hän jälleen paljon,
mitä ei ennen ollut huomannut. Mökin seinä oli kallellaan, aivan
kaatumaisillaan ja porstuan katto oli rikki. Suuri, lahonut
laudanpätkä oli valunut alas ja jäänyt seinää vasten roikkumaan.
Navetta oli tyhjä ja ikävän näköinen ja kotipihlaja oli alkanut
sammaltua.

Vaarin luona tuvassa istui Melanderin Heta, sama, joka häntä oli
ollut kastamassa. Heta oli kylältä saanut kuulla, että Leenasta tulee
herrojen piika ja sitä varten hän oli tullut Erkin puheille.

-- Sen minä vaan sanon, puhui Heta, että ei se onnekseen kaupunkiin
lähde. Tiedän minä toki sen verran, vaikk'en paljoakaan tiedä.
Eläsipä nyt Leena-vainaja, niin eipä laskisikaan se lasta suden
suuhun. Hoo, hoo. En tiennyt silloin, kun ma kasteessa vein Herran
eteen tuon lapsen, että siitä piti maailman luuta tulla, siitäkin.

-- Eikö Jumala mielestäsi kaupungissa olekaan sama, kuin täällä,
kysyi Erkki. -- Ja minä olen kuullut Helsingissä olevan satoja pappia
ja kymmeniä kirkkoja, niin ettei sielläkään pakanana elää tarvitse.

-- Pappiako Erkki pitää pirun vörmyntärinä? En minä sinuna, Leena,
kaupunkiin lähtisi, kun täälläkin elää voi. Älä lähde, Leena!

-- Suntion Liisa on jo toimittanut, vastasi Leena, en kai minä enään
voi purkaa.

-- Suntion Liisa, muka paras, se herrojen heiska, mikä lieneekin
muualta tullut. Älä huoli lähteä! Minä olen sinut pyhästi kastanut
samana yönä, kun äitivainajasi ruumiin pesin. Äitisi tuli sieltä
hylättynä ja häväistynä sinua tänne synnyttämään, -- nyt syksyllä
tulee siitä neljätoista vuotta, ja samoin käy sinullekin, sano minun
sanoneeni.

-- Ole hörisemättä, ärjäsi Erkki, kun tuolla lailla orpoa evästelet.
Mikä sinä olet ihmisen elämänkulun ennustajaksi?

-- Sen, mitä sanoin, sen sanon vieläkin, toisti Heta totisena. -- En
minä Leenalle mitään pahaa toivo, sen tietää Jumalakin. Mutta minkä
minä sille voin, että sydämeni on haljeta, kun ajattelen, miten kova
tämä maailma on. Eikä Erkin tarvitse sitä pahastua, että minä Leenaa
estin. En sitä kateudesta tehnyt.

-- Kai minä sen tiedän, myönsi vaari, mutta mihinkäpä se lapsi-rukka
joutuu täälläkään, kun minä kuolen? Eikä käy päinsä parempia ihmisiä
pilkata. Kun se rouva kerran on luvannut ottaa, niin mikä on
mennessä? Ihmisiinhän se joutuu, eikä hukkaan.

-- Koska kerran vaarisikin niin tahtoo, puhui Heta Leenalle, että
sinunkin pitää lähteä ulos avaraan maailmaan, niin mene, kai se on
niin sallittu. Mutta älä ylenkatso minun sanoja, kun sanon, että
maailman polku on pitkä ja pimeä. Se on kuin aava meri, jonka viitat
tuuli on vienyt. Lintunen tietää ilman suunnat ja koko maailma on sen
turvapaikka, mutta niin ei ole laita ihmislapsen. Mutta muista, että
Jumala asuu taivaassa ja on jo ennen meidän syntymistämme määrännyt
meille elämän onnen tai onnettomuuden.

Vaari huokasi. Suuret kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

Leenaan eivät Hetan neuvot mitään vaikuttaneet. Hän ajatteli
kaupunkia ja kaikkea sitä uutta ja outoa, joka hänellä oli oleva
edessään.

Mutta kun se aika läheni, jolloin Leenan piti matkustaa Helsinkiin,
tuli hänen jälleen kova ikävä vaaria. Tuli muori-vainajakin
mieleen. Tuossa oli vielä muorin lypsinkiulu, tuossa rukki, tuossa
kuontalohara ja sukkula. Kaivolla oli sama ämpäri, jolla muori oli
vettä nostanut, sama polku vei kaivolle, kuin silloinkin. Missähän
muori oli? Kohta kuolee vaarikin. Mökki jää tyhjäksi, tai tulee joku
toinen siinä asumaan. Se asuu jälleen kauan ja sekin kuolee. On
ollut aika, jolloin ei muoriakaan vielä ollut ja nyt häntä jälleen
ei ole. Vaikka maailma seisoisi monta sataa tuhatta vuotta, niin
ei muoria enää koskaan olisi maan päällä. Kaikki ihmiset kuolevat,
mutta maailma ei koskaan ole tyhjä ja kaikki ihmiset ovat tuttuja
keskenään, vaikka aina uusia syntyy. Anni-tätikin oli ollut ja ollut
niin hyvä -- -- --.

       *       *       *       *       *

Tuli syksy. Aartolahti jäi omien kyläläistensä haltuun. Kesävieraat
olivat lähteneet pois. Niiden mukana Leenakin.

Erkin mökissä asuvat uudet ihmiset, vastanainut pari, entinen
piika ja renki. Vaarilta olivat he ostaneet mökin ja talous-kalut.
Paljoa ei ne maksaneet, mutta paljon arvoisetkaan eivät ne olleet.
Lahoja olivat niin mökki, kuin kalutkin, niinkuin niiden entinen
käyttäjäkin, mutta parempiin ei nuoren parin varat riittäneet. Voimaa
toki oli ja intoa. Hätävaraksi vain vanhaa ostettiin, kunnes uusia,
mallikkaita ja kestäviä ennätettäisiin hankkia ja uusi, ihan uusi ja
mukava mökki rakennettaisiin.

Turhaa on nuorten tulokkaiden unelma. Uutta ennättivät he vain
hankkia sangon, kiulun, taikinapytyn ja kehdon, kun heille syntyi
pieni poika, joka sitoi äidin pois ansiotyöstä. Seuraava vuosi toi
toisen ja kolmas kolmannen, alinomaa siunasi Herra nuorta paria
uudella tulokkaalla. Toiveet uuden mökin saamisesta raukesivat pian.
Nuori, puutteiden kuihduttama mies paikkailee joka syksy mökin kattoa
ja nurkkia, että pienokaiset siellä sisällä säilyisivät yli kylmän
talven. --

Vaari on joutunut ruotiin.

Odottamaton se tapaus ei Erkille ollut, kauan hän sen oli tiennyt,
vaikkei hän sitä ennen ollut ajatellut sen enempää. Olihan aivan
luonnollista, että kun omat voimat loppuivat, täytyi turvautua
toisten armoon, sillä kukapa pienessä mökissä suuren suuria
säästöjäkään teki. Nälkää Erkin ei ollut koskaan tarvinnut kärsiä
mökissään, lapseton kun oli. Ja vaikka puolet ajasta olikin mennyt
maanvuokran maksuun, oli hän ollut rikaskin toisiin mökkiläisiin
verraten. Uutta oli hänellä aikoinaan ollut kaikki, niin vaatteet,
kuin talouskalutkin. Hyvä oli ollut elää, mutta kun rikkaus oli ollut
tavarassa, oli se kadonnut aikojen kuluessa.

Oudolta sentään tuntui olo vieraan nurkassa ja tielläkin tuppasi
olemaan. Ilkeältä tuntui, kun sanottiin, että kuolemaankin jo
joutaisi -- --. Eipä siksi että hän kuolemaa olisi pelännyt, ei
ollenkaan. Mielikin paloi jo tuonelaan, Leenan luokse, vanhan
elämänkumppanin, mutta muuten vain sydäntä jääti, kun sellaista
toivomusta kuuli lähimmäisten, omien pitäjäläistensä suusta. Vaikka
niin hän itsekin ennen oli sanonut, kun vaivaisen näki, että
kuolemaankin jo joutaisi -- -- --.

Uljas oli sen talon isäntä kirkonkylässä, johon Erkki ensinnä joutui,
uljas nyky-ajan mies. Emäntä ei ollut ylpeä, vaan pieni ja hiljainen,
vaalea. Antoi joskus pienokaisensakin vaarin syliin ja se oli
hauskaa. Silloin tuli Erkin mieleen aina pikku-Leena -- -- --.

Muistaneekohan hän enään ukkoa? Missähän lienee pikku-Leena -- -- --.

Rengit ja piiat olivat ilkeitä ja nauroivat Erkin omituiselle huulien
liikunnalle, joka tuli siitä, ettei hänellä ollut hampaita. Sanoivat
vaarin käyvän jälleen lapseksi, joka rinnan asemasta huuliansa imee.
Isäntä torui renkejä ja piikoja ja sanoi saman kohtalon heitäkin
uhkaavan, jahka yhtä vanhoiksi pääsevät. Sitä eivät rengit, eivätkä
piiat usko. Heidän suonissaan virtaa uhkuva elämän voima ja he
luulevat kykenevänsä valmiista, hedelmällisestä maailmasta murtamaan
itselleen onnea ja runsasta ravintoa vanhankin päivän varalle. Mutta
isäntä on sivistynyt mies ja hän hymyilee moiselle uhmailulle.

Muuten käy isännän sääliksi köyhän kansan kova kohtalo, ruodille
joutuminen, jossa vanha aina joutuu nuorten pilkaksi ja saa kärsiä
nälkääkin monin paikoin. Hän oli ensimäinen, joka kuntakokouksessa
ehdotti epäkohdan korjaamiseksi vaivaistaloa. --

Sellaista Erkkikin toivoi. Siellähän olisi toisiakin hänen laistaan,
jotka ikäänkuin niitetyt ja auringon paisteessa kuivatut heinät
olisivat haravoituina yhteen ja samaan paikkaan.



II.



1.


Leeni, joksi Leenaa kaupungissa oli alettu kutsua, ei kauan palvellut
sitä herrasväkeä, jonka kanssa hän Aartolahdelta oli lähtenyt.

Tohtorinna tosin piti paljon Leenistä, -- häntä miellytti tytön
hiljainen, mietiskelevä, hiukan tottelematon luonne ja siro,
omintakeinen käytös, mutta samalla oli tohtorinna tullut huomaamaan,
että tytöstä uhkasi koitua kaunotar ja se huolestutti häntä. Nuoret
miehet katsoivat ihastunein silmin tyttöä, eikä rouva uskaltanut
ottaa edesvastuulleen sitä vaaraa, mikä nuorella, kauniilla
palvelijattarella oli perheessä, jossa asui ja kävi paljon nuoria
miehiä.

Hän puhui asiasta miehelleenkin, tohtorille. Leeni oli silloin ollut
heillä puoli vuotta.

-- Tuskin siinä mitään pelättävää on, lohdutti tohtori hetkisen
mietittyään. -- Tyttö tuntuu minusta järkevältä naisen alulta ja jos
hän on kaunis, niin hyvähän se on, hän voi saada itselleen kelpo
miehen.

-- Voi, Wilhelm, älä puhu noin kevytmielisesti. Tietysti tyttö on
hyvä, eikä hän omasta tahdostaan koskaan lankeisi, mutta miehet ovat
niin ajattelemattomia -- --.

-- Selitäpä minulle, Elli, sanoi tohtori, mikä siihen oikeastaan on
syynä, että äidit niin ajattelemattomia miehiä kasvattavat? Sinä olet
valmis ajamaan turvattoman tytön pois luotasi varjellaksesi häntä
onnettomuudesta ja kuitenkin käy meillä paljon miehiä ja nuorukaisia,
joita täydellä syyllä voisit pitää nuorten tyttöjen viet -- -- --

-- Sitäpä varten juuri tahtoisinkin lähettää Leenin takaisin maalle,
pois täältä suuresta kaupungista. Enkä minä ketään erityisesti voi
epäillä, enhän minä tahdo tuomita -- --

-- Minusta, jatkoi tohtori, olisi parasta, että pitäisit hänet
täällä. Missä luulet hänen olevan sen paremmassa turvassa?

-- Kotonaan, maalla.

-- Aijotko todellakin lähettää hänet maalle?

-- Sitä olen hiukan ajatellut.

-- Mutta entä jos tyttö ei tahdokaan mennä maalle?

-- Voinhan koettaa. -- Tohtorinna kutsui Leenin sisään. -- Leeni,
alotti hän suoraan asiansa, etkö haluaisi lähteä jälleen maalle,
vaarisi luo, joka ehkä hyvinkin kaipaa sinua.

-- En!

-- Miksi et?

-- En, vastasi Leeni jälleen ja aikoi lähteä.

-- Odota!

Leeni jäi kynnykselle. Vallaton, musta hiuskiehkura oli valunut
otsalle ja silmissä liikkui vaihtelevia ilmeitä. Kaupunkilaispuku
sopi hänelle hyvin.

-- Eikö sinun ole yhtään ikävä vaariasi, kysyi tohtorinna.

-- On.

-- Miksi sitten et tahdo mennä hänen luokseen?

-- Näkihän tohtorinna jo minua tuodessaan, että minun oli ikävä
vaaria, miks'ei tohtorinna silloin kehottanut minua jäämään.
Sitäpaitsi onkin vaari nyt ruokolla, ei hänen luoksensa enää pääse.

-- Katso, jatkoi rouva, minä antaisin sinulle vähän rahaa -- -- --
ja voisithan palvella maalla -- -- --, näes, tämä suuri kaupunki ei
oikein sovi nuorelle tytölle. Maalla on parempi.

-- Onhan täällä kaupungissa paljon nuoria tyttöjä, Leeni virkkoi, --
enkä minä pyydä tässä paikassa olla, kyllä minä aina palveluspaikkoja
saan.

-- Älä ole vihanen, Leeni, pyysi tohtorinna, en minä sitä sillä
sanonut, että sinun muuttaa pitäisi. -- --

Leeni ei jäänyt kuuntelemaan, mitä tohtorinnalla olisi ollut
sanottavaa. Hän juoksi keittiöön ja alkoi itkeä. Iida, kyökkipiika
lohdutti häntä.

-- Niinkuin ei Helsingissä paikkoja saisi parempiakin. Eihän sinun,
Leeni, siltä tarvitse maalle mennä että tästä paikasta muutat.
Mokomaakin kitupiikki herrasväkeä, eivät edes kertaakaan teaatteriin
kustanna.

-- Oletko sinä ollut useinkin teaatterissa, kysyi Leeni, joka
Helsingissä ollessaan ei vielä ollut käynyt missään huveissa.

-- Olen, uhosi kyökkipiika, minä olen satoja kertoja käynyt
teaatterissa ja tansseissa. Jopa sinäkin kerran pääsisit teaatteriin,
niin ihmettelisit itsesi pilalle. Siellä kun näkee edessään oikeita
vuoria, metsiä ja järviä, maita ja taivaita ja kuulee ukkosen
jyrisevän ja salamoivan. Hyvänen aika, miten se on mahtavaa ja
suurenmoista. Siellä näkee tapauksia aivan luonnollisina. Miten
rakkaudesta saadaan kärsiä ja kaikkea. -- --

-- Voi, jospa minäkin pääsisin, huokaili Leeni.

-- Miks'et pääse, jos vaan tästä paikasta pois lähdet.

Leeni teki kyökkipiian kanssa päätöksen. Samana iltana sanoivat he
molemmat itsensä irti.

Tohtorinna ei tahtonut Leenille antaa päästökirjaa muuten, paitsi
että Leeni lähtisi maalle.

-- Maalle minä en lähde, sanoi Leeni päättäväisesti. -- Sitä varten
en sieltä ole tänne tullutkaan.

-- Mutta jos minä lähetän sinut maalle, uhkasi tohtori. -- Minulla on
siihen oikeus, kun olen sinut tänne tuonutkin.

Leeni punastui.

-- Minä en ole mikään nyytti, jota niin vaan saa tuoda ja lähettää,
hän sanoi ääni värähdellen. -- Kun minä olen köyhä, jonka työllänsä
pitää itseään elättää, niin saan kai itse valita olinpaikakseni sen,
missä helpoimmin voin ansaita.

-- Jää sitten meille, pyysi rouva, minun on vaikea laskea sinua
muualle.

-- En jää! Minä en tahdo olla kenenkään tiellä!

-- Mutta sinulla ei ole papinkirjaakaan täällä.

-- Tuskin sitä on sielläkään, sanoi Leeni, ei minua pappi ole
ristinyt.

       *       *       *       *       *

Paikanvälitystoimiston omistaja, vanha, lihava, juoponnäköinen rouva
tarkasti Leenin kasvoja ja vartaloa enemmän, kuin todistusta, jonka
tyttö hänelle antoi.

-- Mistä olette kotosin, hän kysyi karkealla ja pöhöllä äänellä, joka
teki Leeniin ilkeän vaikutuksen.

-- Aartolahdelta, vastasi Leeni hiljaa. --

-- Puhukaa kovempaa, käski rouva. -- Minä en pidä kuiskuttelusta.
Ihmisen pitää esiintyä reilusti ja ylpeästi, vaikka räsyt kintuissa
roikkuisi. No, mistä olet kotosin? Minun tapani ei ole teititellä
lapsia.

-- Aartolahdelta.

-- Hm! Missä se on?

Leeni ei osannut selittää. Hänellä ei ollut mitään käsitystä
maantieteestä.

-- Onko se Suomessa, vai Indiassa? -- Rouva nauroi kurkun täydeltä
omalle sukkeluudelleen.

Leeni ei vastannut mitään. Häntä hävetti seisoa keskellä lattiaa
kädet suorina sivuilla ja häntä harmitti rouvan ivailu.

-- Sinä et taida tietää, jatkoi rouva, missä India on. Se on toisella
puolen maapalloa, mutta samapa se, missä India on. Sinä haluat kai
paikkaa, niinkö?

Rouva aikoi nousta ottamaan hyllyltä kirjaa, johon olisi merkinnyt
Leenin nimen, mutta horjahti ja putosi jälleen istumaan. Hän oli
juovuksissa. Toisen yrityksen jälkeen hän pääsi ylös, tyrkkäsi
tuolin kolisten syrjään ja hoiperteli hyllyn luo, missä oli joukko
likasia kirjoja ja papereita. Sieltä hän otti pitkänomaisen, kovin
tahraantuneen kirjan, toi sen pöydälle, istua romahutti jälleen ja
kohottaen rinnan kohdalta korsettiaan alkoi käännellä lehtiä.

-- Jaa, mikä sinun nimesi olikaan?

-- Leeni,

-- Sukunimi?

-- Aliinantytär.

-- Leeni Aliinantytär, se nyt ei ole oikein sopiva nimi, koeta keksiä
itsellesi oikea sukunimi, se kuuluu asiaan. Minkälaista paikkaa
haluat?

-- Samahan tuo on.

Rouva tarkasteli jälleen Leenin kasvoja ja vartaloa.

-- Sinä olet peräti soma tyttö! Etkö haluaisi hotelliin. Minä tunnen
erään hotellin rouvan, joka tarvitsee piikaa, tiskerskaa juuri nyt.
Hän on oikein kiltti rouva. Tahtoisitko sen paikan?

-- Samahan tuo on.

-- Jaha. Voit tulla huomenna samaan aikaan jälleen tänne. Ole hyvä,
sisäänkirjoitus yksi markka!

Leeni laski ainoan viisimarkkasensa pöydälle ja odotti loppua
takaisin.

-- Jaha, siis huomenna, toisti rouva huolimattomasti ja pisti rahan
laatikkoon.

Leeni ei kehdannut pyytää neljää markkaa takaisin.

Kadulle päästyään häntä alkoi kaduttaa, ettei ollut pyytänyt rahaansa
pois. Sitten kadutti, että oli mennyt koko paikkaan. Huomenna hän
ei enää menisi. Leenin tuli haikea ikävä tohtorinnaa. Hän päätti
huomenna mennä tohtorinnan luokse takasin ja pyrkiä jälleen hänen
palvelukseensa.

Iida, tohtorin herrasväen entinen kyökkipiika oli toimittanut Leenin
asumaan sisarensa luo, joka oli työmiehen vaimo. Asunnon emäntä tuli
kovin iloiseksi, kun sai kuulla, miten Leenin oli onnistunut. Oli
ilta ja mieskin oli kotona.

-- Katsohan, mikä onni tuota tyttöä potkii, puheli vaimo miehelleen,
-- kun pääsee hotelliin palvelemaan. Jos sellaisissa paikoissa pääsee
rouvansa suosioon, niin voipa vielä kohota puhvettineidiksikin. Voi
se niinkin veikeästi käydä!

-- Kyllähän siihen virkaan nätillä naamalla päästään, myönsi mies. --
Annathan minullekin sitten ryypyn, jos satun pennitönnä olemaan?

-- En minä taida sentään mennäkään koko paikkaan, kaihtoi Leeni,
minusta tuntuu niin vastenmieliseltä. Se rouvakin oli juovuksissa.

-- Herran takia, siunasi vaimo säikähtäen, vai et menisi, vaikka
hotelliin pääsisit. Mitä sinuun kuuluu paikanvälitysrouvan juoppous.
Kiitä onneasi, kun niin hyvän paikan saat! Et taitaisi nielaista,
vaikka valmiiksi paistettuna saalis suuhusi lentäisi?

-- Mutta kun se tuntuu niin vastenmieliseltä, esteli Leeni. -- Ja
eiköhän Helsingistä muita paikkoja saane?

-- Vastenmieliseltä, toisti vaimo. -- Luuletko sinä olevasi niin
arvokas henkilö, että oikein mielen ja omantunnon mukaan voisit
elämäsi asettaa? Piika, kuin piika! Sen vaan sanon, että katua saat,
jos et nyt onnen koukkuun tartu!

-- Anna tytön itsensä tehdä, niinkuin parhaaksi näkee, sanoi mies.
-- Älä mene houkuttelemaan. Jos vielä turmioon joutuu, niin sinua
syyttää!

-- Syyttäköön, jos niin kelvoton on! Ja mikäpä ihmistä turmioon
vie, muu, kuin oma itse? Turhaa luuloa, että hotellissa muka
pahuus naiseen paremmin tarttuu, kuin muualla. Olen kuullut, että
nunnaluostareihinkin on paha päässyt, vaikka siellä aina Jumalaa
rukoillaan. Tapetuita lasten luita on löydetty permantojen alta.
Muuten minä tunnen monta naista, jotka ovat hotelleissa palvelleet ja
mikä niitä vaivaa? Henrikssonska esimerkiksi.

-- Tunnen minäkin monta kapakkanaista, nauroi mies. -- Samaa
hameväkeä ne on ne, kuin muutkin. Minä viisi välitän teidän
puuhistanne. Tuo sinä, minun hilssuni, puuroa ja silakkaa pöytään,
pöyhi sänky pehmoseksi, että pääsen nukkumaan ja kessahda itse
viereeni, niin elämä on kuin silkkiä!

-- -- -- Myöhään iltaa valvoivat vaimo ja Leeni. Vaimo kertoi, miten
viehättävää hotellissa olo on ja miten paljon siellä voi ansaita.
Leenikin innostui. Toisaalta kuvaili vaimo, kuinka kurjaa köyhän,
naidun naisen elämä oli, miten vailla kaikkea, mikä elämän tekee
hyväksi ja miellyttäväksi. Kymmenen vuotta hän oli ollut naimisissa,
mutta koko sillä ajalla hän ei ollut saanut muuta, kuin kaksi
pumpulista hametta. Vanhoilla, tyttönä ansaituilla vaatteilla oli
täytynyt tulla toimeen. Nekin alkoivat hajota ja uusia ei ollut
tiedossa.

Leeniä kauhistutti sellainen kohtalo.

Mies nukkui sängyssä ja kuorsasi pitkään ja raskaasti. Sen nenä
tuhisi ja alahuuli oli vetelästi lerpallaan. Likaset, paikatut
verhot peittivät akkunoita ja mustaksi maalatun, kuluneen
piirongin päällä oli harmaalta heijasteleva peili. Suuri, värjätty
ruohovihko oli kummallakin puolen peiliä. Toinen vihoista oli
hopean värisessä lasivaasissa, mutta toisella oli astiana nokaton
teekannu. Seinässä oli vinollaan iso, käsin maalattu taulu esittäen
rusakanmyrkky-viherijäistä kenttää, jonka keskellä uljas valkonen
linna kohoutui. Kentällä, linnan pihassa oli plonningin sininen
lammikko ja siinä uiskenteli perätysten kahdeksan lumivalkoista
joutsenta. Lammikon vieressä oli punakantinen kaivo ja kaivon
kannella katoliikin papin pukuun puettu mies kädet leveellään. Oikean
käden peukalosta roikkui suunnattoman suuri vesitiinu. Taideteosta
ympäröi kulunut, paikottain lohkeillut, kullattu kipsiraami. Huone
tuntui kostealta ja kylmältä.

Vaimo riisui yltään vaatteet, kävi maata miehensä viereen ja nukkui
heti.

Leeni valvoi, uni pysyi kaukana. Tulivat mieleen mummu ja vaari.
Siellä niiden luona oli ollut niin lämpöistä ja kaunista. Aurinko
oli aina paistanut sisään pienestä akkunasta ja kello oli tikuttanut
rauhaa. Vaari ja muori olivat nukkuneet pehmeästi ja tyyneesti.

Nyt oli hän yksin, turvatonna ja huominen päivä kuvastui
kauhistuttavana mieleen. Hän olisi halunnut pois, jonnekin kauas.
Vihdoin hän nukkui ja näki unta vaarin ja muorin mökistä. -- -- --

Kun Leeni aamulla raotti silmiään, näki hän vaimon kyykkysillään
uunin ääressä tihrailevan ja äkäilevän kahvipannun kanssa. Mies kääri
likasia räsyjä jalkainsa ympäri ja kiroili, kun ne eivät tahtoneet
mennä saappaisiin. Huoneeseen tuli haikua ja outoa, tuoretta lämpösen
tihkua. Leeni painoi silmänsä jälleen kiini ja oli nukkuvinaan.

-- Nouse ylös, Leeni, sanoi vaimo pitäen höyryävää kahvikuppia Leenin
nenän alla. -- Nouse ylös, tänään sinä olet viimeistä päivää meillä.

-- Eihän se ole sanottu, vastasi Leeni, tokko se huoliikaan minusta.

-- Hui, hai, mitä sinä puhut! Kyllä se sinut huolii! Sinä, joka olet
noin kaunis ja mukava! Ja sanopa minun sanoneeni, että vielä sinulle
onnen päivä koittaa! Sinä voit vielä päästä herralle vaimoksi!
Hotelleista usein naidaan nättejä tyttöjä!

-- Älkää nyt -- --!

-- Ole sinä vaan! Kyllä minä tiedän! Ja jos vaikka vain näön vuoksi
pysyttelet puhtaana, niin sitä parempi.

-- Olkaa nyt siinä, -- -- -- kukapa minusta, köyhästä tytöstä!

-- Herratko olisivat mielestäsi niin kollomaisia, että rikkautta
naisivat! Oo nej!

Leenistä tuntui vaimon puhe hyvältä. Se rohkasi häntä ja erinomasella
huolella hän pukeutui lähtiessään paikanvälitystoimistoon.

Hotellin rouva oli jo odottamassa, kun Leeni tuli sisälle toimistoon.
Hän oli pitkä, paksu, rintava ja hyvin ylpeän näköinen. Hän katseli
tarkoin Leeniä ja puhui toimiston rouvan kanssa ruotsia. Leeniin hän
teki kunnioitettavan, hiukan pelottavan vaikutuksen.

-- Osaatko sinä ollenkaan serveerata, kysyi hän Leeniltä
murteellisella suomenkielellä.

-- En, vastasi Leeni syvään niiaten. --

Rouvaa näytti miellyttävän tytön niiailu, sillä ystävällisemmällä
äänellä hän kysyi:

-- Voisitkohan sinä oppia serveeraamaan?

Leenin mieleen tuli Suntion Liisan neuvo.

-- Voisiko rouva opettaa minut mielensä mukaiseksi, hän niiaten
sanoi. -- Kyllähän siitä on rouvalle liika paljon vaivaa ehkä, mutta
kyllä minä koettaisin nöyryydellä ja kuulijaisuudella palkita rouvan
vaivat!

Leeni oli voittanut.

-- Minä opetan tytöstä puhvettineidin, sanoi hotellin rouva
ihastuneena. -- Hän on kaunis tyttö ja hänellä on taipumusta
hienouteen -- -- --.

Ihastuneena asioiden sujuvasta käynnistä päätti Leeni mennä entiseen
palveluspaikkaansa uhmailemaan -- -- --

Hän oli tohtorinnalle luvanut käydä silloin tällöin itseänsä
näyttämässä. Mitähän tohtorinna nyt sanonee -- -- --!

Mutta tohtorinna näyttikin aivan kuin pelkäävän häntä, kun hän oli
kaiken kertonut. Ja tohtori itsekin tuli keittiöön, mutta ei ollut
ollenkaan ystävällinen, kuten ennen. Katsoi vaan tuikeasti silmiin
ja sanoi: vai niin pitkälle sinä jo olet joutunut! Kapakkaan siis!
Sitten poistuivat he molemmat.

Kyökissä oli Iidan sijalla, joka aina oli ollut hyvä hänelle,
vanhanpuoleinen häjy ja ruma ihminen. Se alkoi kaiken lisäksi torua:

-- Kehtaatkin vielä tulla herrasväelle itseäsi näyttelemään,
tuollainen! Hyi, häpeä silmäsi puhki! Lapsikin olet vielä ja jo
tuollaiseksi heittäydyt!

Keittiön ovelle ilmestyi pari hyvin nuorta neitiä ja joku nuori
herra. Leeni oli näkevinään heidän kasvoillaan pilkallisen ilmeen.
Hän olisi lähtenyt pois, mutta ei kehdannut. Hän tunsi häpeävänsä ja
tahtoi jollakin lailla korjata mahdollisesti tehtyä häpeän työtä.

-- Itsehän tohtorinna minua käski täällä käymään, hän sanoi
palvelijalle, enhän minä muuten olisi tullutkaan.

-- Mistä tohtorinna tiesi, että sinä tuollaiseksi votakaksi itsesi
heität, sanoi palvelija raa'asti.

-- Olenko minä votakka, häh!

Leena kiljahti ja ylös kimmahtaen astui hän palvelijaa kohden.

-- Herra Jeesus, kirkasi palvelija. -- Älä tule lyömään!

Tohtori ja tohtorinna ilmestyivät ovelle ja utelijoita kasvoja näkyi
heidän takanaan. Mitä, mitä, mistä on kysymys?

Leeni oli hämmästyneenä vetäytynyt oven suuhun.

-- Kun tuo tyttö aikoo tulla päälle ihan, selitti palvelija.

-- Minkä tähden, kysyi tohtorinna.

-- Kun minä neuvoin sitä ihmisiksi elämään, enhän sitä pahalla tehnyt.

-- Vaikka haukuitte minua votakaksi, puolusteli Leeni. -- Mitä minä
olen teille tehnyt, että -- -- --

-- Tämä ei ole mikään kapakka, keskeytti tohtori ja aukaisi keittiön
oven.

Leeni pujahti siitä ulos -- -- --

       *       *       *       *       *

Illalla maata mennessään alkoi tohtorinna puhua miehelleen
päivällisestä tapauksesta.

-- Minusta tuntuu, sanoi hän, kuin olisin syypää tuon tyttöparan
kohtaloon. Miksi pitikin minun tuoda hänet Helsinkiin.

-- Ellet sinä olisi tuonut häntä, olisi hän tullut yksin, sanoi
tohtori. -- Hän on yksi niitä, jotka ovat ikäänkuin määrätyt
kulkemaan paheiden häpeällistä rataa.

-- Mutta jos hänelläkin olisi ollut hyvä kasvatus, niin ehkäpä olisi
hänkin nyt hyveiden rataa kulkemassa, tai jos ei juuri sitäkään,
olisi hän ehkä säilynyt julkisilta paheilta.

-- Niin, se olisi ehkä niin, mutta mitä me voimme sille, että elämä
nyt kerta kaikkiaan on sellaista, kuin se on. Minä muistan tapauksen
nuoruuteni ajoilta. Kun ensi vuottani lueskelin yliopistossa, asuin
Merikadun varrella ja akkunastani oli laaja näkö-ala merelle.
Lukujeni lomassa en muuta tehnyt, kuin katselin ulos etäisyyteen.
Talviöinä oli tähtitaivas masentavan suuri ja aamuin, kun aurinko
nousi, kimalteli jää. Siellä syntyi herkkään ja suruista vapaaseen
mieleeni unelmia. Olisin tahtonut, että koko maailma olisi
tullut tuntemaan sen majesteetin, joka kaiken on luonut. Ja kun
kaupungilla katselin sotilasparaadia ja kuulin kunnialaukauksia
tykeillä ammuttavan, niin ihmettelin, miten ihmiset saattoivat
noin tökeröllä tavalla kunnioittaa suuruuksiansa! Minusta tuntui,
kuin olisin vain minä yksin käsittänyt ihmisten turhamaisuuden.
Niihin aikoihin nauroin sille, että edistys ja tietokin ja valistus
suljetaan kaavoihin ja muotoihin ja että kaiken sivistyksen alla ja
takana oli vain halpoja epäjumalia. Tietojen mahdollisuus tuntui
niin äärettömän suurelta -- -- -- No niin! Akkunani alla oli kallio
ja siinä työn puutetta kärsivät miehet tekivät hätä-aputöitä,
hakkasivat sepelikiviä. Niitä oli paljon kaiken talvea, mutta
huomiotani vetivät erityisesti puoleensa pari vanhaa ukkoa, näöltään
noin seitsemänkymmenistä. Eräänä pyrypäivänä, kun tuuli kiidätti
lumipilviä pitkin meren jäätä ja taivaan rannalla näkyi jäätä
murtavien laineiden kuohuja, istuin jälleen ja ihailin. Silloin näin,
miten toinen vanhuksista pisti sanomalehteä niskaansa estääkseen
pyryn tunkeutumasta takin alle -- -- --. Tuli mieleeni, että jos nyt
avaruuksien ja luonnonvoimien Herra vaatisi tilille minut, hänen
suuruutensa tuntijan ja käsittäjän, niin mitä sanoisin? Jos hän
kysyisi: missä on veljesi, niin kehtaisinkohan vastata: se hakkaa
sepelikiviä akkunani alla. -- -- Niin, vaimoni! Mitä me voimme tehdä?
Emme mitään!

-- Mutta ajattele, jos todellakin niin olisi, että Herra joskus
ilmottaisi meille, että veljemme veren ääni huutaa hänen luoksensa!

-- Siihen, hyvä ystävä, ei ole muuta vastausta, kuin olenko minä
veljeni vartija.

-- Mutta jos me olemme syypäät Leenin turmioon?

-- Tjaa! Kukapa sitä tässä maailmassa tietää? Helsinki on täynnä
kevytmielisiä ihmisiä, missähän syy sitten lieneekin. Sanotaan
syyn olevan yhteiskunnallisissa oloissa. Kai se niin lienee, mutta
on siinä ihmisen eläimellisyydelläkin osansa. Koira ei kärsi
vertaistaan, mutta uhrautuu kyllä ihmisen hyväksi. Ihminenkin
mieluisammin hellii koiraa, kuin toista ihmistä. Jos meren ranta
olisi yhtä täynnä kodittomia koiria, itkisi moni helläsydäminen
nainen itsensä kuoliaaksi ja koko kaupunki olisi touhussa asian
auttamiseksi.

-- Voi, voi. Älä puhukaan enää, se on kauheaa!

-- On, on! Minä olen väsynyt kaikkeen armeliaisuuteen. Tahtoisin
mieluisammin potkasta, kuin auttaa. Mikä auttaja minä olen? Auttakoot
itse itseään.

       *       *       *       *       *

Kun Leeni oli pujahtanut ulos tohtorin avaamasta ovesta, meni hän
asuntoonsa ja tehden itsensä kipeäksi pani maata ja oli nukkuvinaan.
Siinä hän sitten mietti.

Hän mietti kostoa tohtorille, tohtorinnalle ja ennen kaikkea piialle,
johon hän tiesi parhaiten pääsevänsä käsiksi. Hurjia, mielettömiä oli
koston suunnitelmat, mutta ne lauhduttivat vihaa, joka poltti hänen
sydäntään. Kun hän vihdoin todenteolla nukkui, oli uni jo tyyntä ja
rauhallista. --

Aamulla oli hänen mielensä sairas. Hän tunsi väsymystä elämään,
kaikkeen.

Hänen oli kalvava ikävä Aartolahdelle. Hän ikävöi paikkoja ja
paikkakuntalaisia, enemmän kuin vaaria. Vaaria oli Leeni ikävöinyt
hiljaa päivästä päivään, mutta nyt oli kaipaus rajua, rintaa repivää
-- --. Pajulampi, pieni, vihertävä metsäjärvi välkkyi puiden välistä.
Se näkyi navetan katolle ja pihapihlajan oksalle. Niityn vieritse,
läpi viidakon, poikki metsien ja marja-ahojen kulki polku Anni-tädin
mökille. -- Anni-tätiä Leeni ei yhtään ikävöinyt. -- Niskalan riihen
takana oli suuri kivi, jossa joskus toisten lasten kanssa oli oltu
talosilla ja riihen nurkkaa pitkin oli helppo päästä katolle, jossa
leikittiin taivasta, -- riihen sisällä oli kadotus. Kerran oli muuan
tyttö pudonnut ja taittanut jalkansa ja sen jälkeen olivat aikuiset
kieltäneet taivaisilla olon ja olipa Niskalan isäntä uhannut panna
katolle julmat ketunraudat. --

Aartolahdella olivat kaikki ihmiset hyviä ja hyvää tarkoittaen ne
toruivatkin, jos toruivat. Eivät tuntuneet lyönnitkään pahoilta.

Täällä ihmiset hymyten toruivat. Eivät lyöneet, eivätkä hosuneet,
mutta olivat siltä niin julmia. --

Niin kulkivat Leenin mietteet hänen viimeisenä vapaa-aamunaan. Hän
ei olisi hennonut nousta, hän olisi tahtonut yhä vain miettiä. Siinä
oli uutuuden viehätystä. Ensi kerran hän sängyssä maaten ajatteli.
Sänkynä oli sohvan kansi, peittona likanen miehen takki, huone oli
kylmä ja haiseva, mutta sanomattoman hyvältä tuntui siltä loikominen
yläällä oloon verraten. Jos hän olisi rikas, pitäisi hän itsellään
pienen, hyvin lämpösen kamarin ja siellä hän aina, aina vain lojuisi.
Vaarin hän ottaisi luoksensa ja teettäisi vaarille uudet vaatteet.

-- Etkö aijokaan nousta koko päivänä, vai miten, kysyi vaimo.

Leeni säpsähti. Mustana aukeni maailma hänen eteensä. Häntä
värisytti, kun hän pukeutui.

-- Ethän minua unohda, puhui vaimo jälleen, kun Leeni jo valmistui
lähtemään. -- Sinusta tulee pian hieno neiti ja minä olen tällainen
akka vain. Tottahan joskus muistat viinipullolla. -- Vaimon oli
tapana salaa mieheltään ryypiskellä.

Leeniä hävetti luvata viinipullolla muistaa.

-- Saapa nähdä, jatkoi vaimo, tokko tulet enään tervehtimäänkään.

-- Tulen varmasti!

Leeni alkoi koota tavaroitaan viedäkseen ne uuteen paikkaansa, mutta
vaimo katsoi ne niin turhiksi, ettei niitä kannattaisi hotelliin
viedä ja pyysi ne itselleen. Leeni ei kehdannut kieltää. Tavaroiden
joukossa meni muori-vainajan oma kutoma, kaunis ryijykin. Leeniä
tuppasi itkettämään. Peitteessä oli vielä vaarin mökin haju ja se oli
hänen ainoa muistonsa lapsuuden kodista.

Tohtorin luota ulos potkittuna, asunnossaan puhtaaksi ryöstettynä,
köyhänä ja katkerana jätti Leeni hyvämaineisen maailman ja meni
hotelliin palvelemaan. Hän ei ollut silloin vielä viittätoista
täyttänyt.



2.


Eri vuorokauden aikoina näyttelee Helsinki eri puolia elämästään.

Varhaisena talvi-aamuna on kaupunki hiljanen, raukea ja puhdas.
Kivimuurit seisovat suorina riveinä kahden puolen katuja kilpaillen
komeudesta. Yksi pääsee yhtä kerrosta korkeammalle, kuin toinen,
mutta toinen työntää ylös torneja ja huippuja. --

Sitä myöten, kuin aurinko ylenee, vilkastuu liike. Se alkaa
yksinäisistä, totisen näkösistä miehistä, jotka lakasevat lunta
katukäytävistä ja jatkuu senjälkeen maalaiskuormiin ja lihaviin
tori-eukkoihin.

Kaupunki saa eloa. Yhä loistavammaksi, raittiimmaksi ja terveemmäksi
se muuttuu. Nuoria, punaposkisia palvelustyttöjä ja vakavia rouvia
ja emäntiä kiiruhtaa torille, missä kaikensäätyiset, -ikäiset ja
näköiset ihmiset keskenään asioitaan toimittelevat. Siellä kinastelee
hieno rouva viidestä pennistä luutamummon kanssa, siellä pitkä
pojanluikero kauppaa komealle, lihavalle herralle ehtakultaisia
kellonperiä seitsemälläkymmenellä pennillä ja ontuva italialainen
maalaistytöille paperiruusuja.

-- Tietääkö rouva, sanoo luutamummo puolustaen tavaransa korkeata
hintaa, että ennenkuin tällaisen luudan saa valmiiksi, niin jo siinä
pitää toinenkin hyppy hypätä. Varpuja ei saa ottaa, kuin penikulmien
takaa ja sittenkin sydän kurkussa, että milloin sattuu toisen maalla
olemaan.

-- Onko sulia sitten omaakin maata, kysyy toinen mummo ivallisena.

-- Ei niin, myöntää edellinen.

-- Kymmenen penniä saatte, ei enempää, tinkii rouva.

-- Olkoon menneeksi. --

Rouva etsii luutien joukosta paraan ja poistuu. Eukot mutisevat.

Liha- ja voikuormien ääressä on tungosta. Pyylevä, punakka rouva
kääntelee ja haistelee vasikan päätä, moittii laihaksi ja ostaa
viereiseltä myyjältä sian sorkat. Toinen ostaja, laiha, silmälasinen,
töyhtöniekka nainen maiskuttelee suutaan mehevien voikimppujen
ääressä. Tuon tuostakin hän pistää mustan sormikkaan rikkiöimestä
esille likasen, luisevan sormen, ottaa kynnellään rippusen voita
kuormasta, maistaa, nyrpistää nenäänsä ja jatkaa tutkimustaan
eteenpäin pitkin riviä. Nuori, kirkassilmä neitonen kulkee huoletonna
yli torin. Hän ei osta mitään. Hän tuskin tietää, että tori on täynnä
elukoiden päitä ja sisuksia. Ruoan hän saa valmiina pöytään, eikä
hän kysy, mistä mamma sen on laittanut, kunhan se vain on maukasta.
Odota, neitonen! Sinulla on edessäsi pitkä elämä. On edessäsi lempi
ja oma koti. Pian sinäkin saat haistella vasikanpäitä ja käristää
sian maksoja. -- --

Satumaisen nopeasti tyhjenee tori kahdentoista jälkeen. Kojut
katoavat, kuormat lähtevät koteihinsa. Joukko miehiä ja naisia
lakasee pois ruoan jätteet. Joku yksinäinen, risanen ukko keräilee
likasia, verisiä luita pussiinsa. --

Elämä on siirtynyt esplanaadille, kaupungin sydämeen. Kahdentoista
jälkeen on siellä hyvä tilaisuus tutustua helsinkiläis-ihmisten
muotoihin.

Tilapäisesti kulkee kävelijöiden joukossa joku työmies. Kalpeat
kasvot ja hyvin muodostunut, ajatuksia kätkevä otsa tekee hänet
kauniiksi, ylimyksestä erottaa häntä vain puku ja ulkonainen käytös.
Elatuksen murhe pitää työmiestä laihana, taistelu tekee hänet
viisaaksi ja tarkka katseiseksi. Hienoston jäsentä estää lihomasta
ja rumentumasta aisti. Jyrkän vastakohdan kummallekin tekee lihava
keskiluokan jäsen. Porvari näkee hyvää ruokaa, hän syö, ahmii,
hänen vatsansa kasvaa, hän ilettää sekä työmiestä, että herraa.
Ylimys ei tahdo mitään huomata, työmies nykäsee toveriaan ja nauraa.
Isovatsainen ylpeilee häpeästään ja luulee työmiehen kadehtivan.

Arvokkaana ja vaatimattomana esiintyy ylimysnainen
iltapäivä-kävelyllään, vain tottunut silmä hänet huomaa. Pikku-rouvat
ylpeilevät siellä, missä hän ei tahdo mitään huomiota herättää.
He kulkevat pää pystyssä, loistavissa, mauttomissa puvuissa ja
näyttelevät kirkkaita alushameita ja pianon jalan mallisia sääriään.
Joku laitakaupungin pimeä kaunotarkin uskaltaa joskus eksyä joukkoon.
Hän herättää kiusallista huomiota, pysyisi poissa -- -- --! Tai
tohtii joku nuori mies osajoukosta harhautua syrjäteiltä tänne.
Nöyränä, pujahdellen hän pian kiirehtää pois, laidemmalle missä
jälleen voi vapaasti hengittää. --

Tottumuksen voima on suuri. Vaikka jokainen tietää, että sulat, nahat
ja karvat, joita pukuina käytetään, ovat elävistä olennoista nylettyä
lainatavaraa, hävetään kuitenkin huonoa pukua. Nuori mies häpeää
risojaan ja kadehtii komeata turkkia, enemmän ulkomuodon, kuin vilun
tähden ja nuori nainen kadehtii linnun siipiä toisen naisen
hatusta. --

Risaset vaatteet synnyttävät katkeruutta ja johtavat rikoksiin.
Hienossa verhossa voidaan salata paljon virheitä. Esplanaadilla
kävelevät talvipäivinä ne, joilla on kaikkein jaloimmat karvat,
höyhenet, nahat ja sulat.

Ulkokuoresta ei kuitenkaan voi sisäistä onnea päättää. Mitä tuntenee
rikas, jolta kulta alkaa luisua -- -- --? Mitä kaunotar, kun
vanhuus uhkaa? Kauneutensa on hänellä ollut kaikki, miltä tuntunee
silloin, kun peili, vanha, raaka todenpuhuja ei näytä muuta, kuin
pelkkää rumuutta? Mitäpä siitä! Elämä on taistelua ja jalot sielut
taistelevat hiljaisuudessa, Esplanaadilla on vain kauneutta ja hymyä.

Tulee ilta, Helsingin keskus on laajana, ilosena ihmismerenä. Pimeä
tekee ihmiset tasa-arvoisiksi, siitä huolettomuus. Keinotekoinen valo
ei voi poistaa pimeyden rakkaustyötä. Lyhdyn valossa näyttää jokainen
puku jos ei juuri hyvältä, ainakin mukiin menevältä. Nuori tyttö
kulkee ilosesti nauraen, vaikka kengän korko onkin väärässä ja vaikka
varvas väkisenkin pakkaa ulos. Nuori mieskin tohtii likennellä. Ei
näy enään välittävän siitä, että palttoon kaulus kiiltää ja liian
suut heilimöivät. Pimeydelläkin on hyvät puolensa.

Iltasin Helsinki iloitsee. Kaikki, jotka vain pääsevät, ovat silloin
liikkeellä. Nuori äiti kulettaa poikaansa leikkikauppoja katsomassa.
Poikanen on ihastuksen vallassa.

-- Näetkö, äiti!

-- Näen, näen.

-- Ai jee! Ai jee, kuinka virma se on! Sillä on oikea jouhinen
häntäkin. Hum! Soo, putte, soo, -- hei, hevonen!

Poika riskaa uljasta puuhevosta, joka on kaupan akkunan sisäpuolella.

-- Tule nyt! Mennään jo kotiin, isän luo.

-- Äiti, mitähän tuo maksaa? Osta se minulle!

-- Se on kallis, ei meillä ole varaa!

-- Maksaakohan se kymmentä penniä?

-- Se maksaa monta markkaa.

Poika pistää sormensa suuhun, katse käy miettiväksi.

-- Äiti, hän itkunvoittoisella äänellä sanoo, eihän se voikaan
juosta. Sehän on puusta.

-- Ei.

-- Se hevonen, jonka isä laittoi, on paljoa virmempi, onhan?

-- On, on. Tule!

Taakseen katsomatta seuraa pieni miehen alku.

Hattukaupan akkunassa seisoo nuori tyttö. Mielikuvituksissaan
valitsee hän itselleen kauneinta. Tyttö parka! Hänellä ei näytä
olevan samaa lujuutta, kuin poikasella oli. Hänen silmänsä säteilevät
mieliteosta. Voineeko hän sanoa: minun ikivanha, äitivainajani ostama
liina on paljoa kauniimpi, kuin tuo hattu.

Pienet katupojat ja tytöt ovat painaneet nenänsä litteiksi leipurin
ikkunaan.

-- Jos minulla olisi rahaa, sanoo muuan, niin minä söisin kaikki nuo
vehnäset.

-- Minä söisin kaikki Helsingin vehnäset, etkä sinä saisi mitään,
uhkaa toinen. -- Mitä siitä sanoisit?

-- Mutta minäpä söisin kaikki rusinat, veskunat, omenat ja -- --

-- Sinä et jaksaisi -- --

-- Ojaa! -- Poikanen pullistaa hoikkaa vatsaansa.

Siinä viettävät herkutellen iltaansa pienet kadun kasvatit. Millaiset
lienevätkin yö ja päivä, illalla on hauskaa.

Vähitellen kuivuu ihmisvirta. Valot sammuvat akkunoista. Suuret,
harmaat talot jäävät jälleen yksin. Levollinen ja rauhaisa on
kaupunki. Vain yksi ja toinen vaaniva olento liikkuu siellä ja
täällä. --

Mutta se vain näyttää rauhalliselta. Monen harmaan seinän
sisäpuolella elämä on vasta parhaimmillaan. Pääkaupunki, viisauden ja
kauneuden koti, osaa sirosti salata rumuutensa. Aamulla se näyttelee,
miten hyvää huolta se pitää kasvattiensa ruumiinravinnosta, päivällä
se näyttelee pukujaan, illalla iloansa ja yöhön se jättää rumuuden,
-- kapakka-elämän mustimmat varjot.

Keskellä kaupunkia ovat loistavat ensiluokan kapakat. Taide on tehnyt
parhaansa niitä koristaessaan ja soiton sävelet kaikuvat pitkin
iltaa. Suloiset tanssijattaret lisäävät nautintoa pyörähdyksillään.

Laidemmalla ovat toisen luokan kapakat. Ne eivät ole yhtä loistavia,
mutta sitä enemmän käytetyltä. Pikkuvirkamiehet, konttoristit ja
ylioppilaat ovat niiden tavallisimmat vieraat.

Tällaiseen toisen luokan kapakkaan oli Leeni joutunut.



3.


-- Hej, fröken! Missä neiti on? Neiti!

Täyden, valoisan tarjoiluhuoneen eri tahoilta kuului huutoa ja
soittokellojen kilinää. Leeni oli hetkeksi poistunut.

-- Fröken tulee heti.

Sussu, vanha tarjoilijatar, kapakkarouvan alituinen seuralainen,
kiidätti konjakkia.

-- Hiton irvihammas, ärähti hänelle muuan ovensuussa istuva herra:

-- Suokaa anteeksi, Sussu hymyillen vastasi. Suokaa anteeksi,
neidillä ei nyt ollut aikaa.

-- Sillä pitää olla aikaa, murahti päihtynyt. Luuletko sinä, että
minä täällä sitävarten istun, että --

Sussu oli jo poistunut. Hän oli jo kauan sitten tottunut moisiin
kohteliaisuuksiin.

Kapakoissakin ovat omat siveyskäsitteensä ja omat, vanhat tädit,
jotka suojelevat vasta-alkavia tarjoilijattaria joutumasta
hunningolle. Nämä tädit ovat useimmiten hyvin viisaita ja paljon
kokeneita, vaikka viisaus tavallisesti peittyy pöhöttyneeseen,
väkijuomien löysentämään naamaan. Sussu oli Leenin suojelijatar.
Heillä oli yhteinen huone, jossa nukkuivat.

Liike rouva R:n syrjäisessä ravintolassa oli viimeaikoina
suunnattomasti vilkastunut. Rouva R. tiesi syyn ja hän varjeli
Leeniä, kuin silmäteräänsä. Pahinkin päihtynyt tyyntyi tytön
katseesta, väkivaltainen ulosheitto kuului jo harvinaisuuksiin.
Kapakka oli vilkastumisestaan huolimatta saanut puhtaamman leiman.

Leeni itse oli uudessa paikassaan hyvin alkanut viihtyä. Hän tiesi
olevansa ihailtu ja tunsi sen vallan, mikä hänellä oli miehiin.
Kapakan seinien sisällä ei kukaan vastustanut häntä. Toisin oli
muualla. Kadulla olivat tuttavat herrat ylpeitä ja tuntuivat
kaihtavan häntä. Ihmiset olivat juhlallisia ja häjyjä. Täällä olivat
kaikki nöyriä ja kohteliaita.

-- Fröken! Sht! Neiti!

Leenin astuessa tarjoiluhuoneeseen tähystivät kaikkien katseet häntä.
Ympäristöönsä verraten oli nuori, viaton tyttö loistava.

Hän alkoi täytellä lasia, mutta ovensuussa istuva, päihtynyt herra
sieppasi hänet syliinsä.

Syntyi elämää.

Leeni riuhtasihe irti, löi, kynsi ja repi. Sellaista ei kukaan ennen
ollut hänelle tehnyt, hän oli raivostunut.

Herra alkoi huutaa.

-- Minua on lyöty! Jumalauta, mitä tämä on? Mikä paikka tämä on?
Kapakkatyttö tulee silmille!

Rouva saapui. Hän koetti rauhoittaa.

-- Tyttö on siisti, ei kukaan ole tohtinut, suokaa hänelle anteeksi.

Se ei auttanut. Melu vain kasvoi. Toisetkin vieraat yhtyivät asiaan.

-- Tyttö teki oikein, puolusti muuan nuori herra, mitäpä tarvitsee
mennä lääppimään.

-- Sitä vartenhan ne ovatkin, että niitä lääpitään.

Lyöty oli raivoissaan ja räyhäsi ja vaati Leeniä pyytämään anteeksi.

Mutta Leeni oli hämmästyneenä poistunut.

-- Ei se nyt enään tänne tule. -- Kapakkarouvan ääni oli ankara ja
hän löi nyrkkiä pöytään kunnes hiljaisuus syntyi. -- Jos tyttö on
aiheettomasti teitä lyönyt, kyllä minä vastaan! Ja samalla pyydän
sanoa, hyvät vieraat, että Leeni-neiti ei ole täällä tuollaista
varten. Minä olen ottanut hänet tarjoilijaksi ja sillä hyvä. Että se
nyt tiedetään. Hän on puhdas tyttö ja hänellä näkyy olevan taipumusta
pysyä sellaisena. Ne, jotka kosketella tahtovat, menkööt muualle.
Täällä ei ole tarjolla muuta kuin ruokaa ja juomia!

Rouvan puhe teki tarkotetun vaikutuksen. Mielet tyyntyivät.

-- Mutta minua on lyöty, intti päihtynyt. Minua on lyöty kapakassa,
sen ovat kaikki nähneet ja minä en salli kapakkanaisen itseäni
solvata.

-- Jos olisitte antaneet kapakkanaisen olla rauhassa, niin varmasti
olisitte tekin saaneet olla ilman korvapuustia, minä vannon sen,
rouva sanoi.

-- Pidä hyvänäsi, räätäli, nätin tytön tillikka, huusi joku.

-- Räätäli -- --! Kuka tohtii minua titul -- --

Hän ei ehtinyt jatkaa. Sussu oli vanhan kapakkanaisen kätevyydellä
tarttunut hänen kaulukseensa ja vienyt hänet ulos.

-- Tuolla Fors'illa on aina ilkeys mielessä, Sussu mutisi
potkastessaan räyhääjän kadulle.

-- Polis, polis, kuului kadulta kovin päihtyneen Fors'in huutoa.

Leeni ei enää sinä iltana tullut tarjoilemaan.

Yöllä, kun kapakan ovet jo olivat kiini, kun valot olivat sammutetut
tarjoiluhuoneesta ja hälinä tauonnut, tapasi Sussu Leenin katkerasti
itkemässä.

-- Älä itke, lohdutteli vanha tarjoilijatar häntä. -- Rouva antoi
sille lurjukselle niin että -- -- ja minä laahasin sen niskasta
pihalle. Ja kyllä sitä, Leeni hyvä, itkeä saisi, jos kaikesta
loukkaantuu tai sävähtyy. Minä en suuttuisi, vaikka sellainen
herrasmies silmilleni sylkisi. Anna sinäkin asioiden tulla ja mennä,
ei ne itkusta parane!

-- Se oli minusta niin hirveän ilkeää, nyyhkytti Leeni.

-- Sinä et ole vielä tottunut. Minä olenkin jo ison aikaa ihmetellyt,
mikseivät ne jo ennen ole tungeskelleet, vaikka sinä olet noin sievä
tyttö.

-- En minä aijo sellaiseen tottuakaan, hyi!

-- Hyvä on, jos elämäsi ijän jaksat pysyä noin, mutta minä epäilen.

-- Miks'en pysyisi, kysyi Leeni.

-- Korkeammaltakin ovat pudonneet, kuin luudan päältä lattialle.
Muuten, sanon sen vieläkin, on turha ruveta tappelemaan, jos joku
leikillään koskettaa. Kyllä sitä sitten saat tapella!

-- Minä en ikinä aijo kenenkään antaa itseäni syliinsä ottaa! En!

-- Hei, aijotko jäädä vanhaksi piiaksi?

-- Muiden, kuin oman mieheni, jos minulla joskus semmonen on, jatkoi
Leeni.

Sussu vilkusi Leenin hentoon vartaloon ja mustiin silmiin.

-- On joskus ja useinkin tapahtunut sellainen ihme, että
buffettinainen on naitu. Muuten, olisi minullekin kerran se onni
tapahtunut, -- jos olisin tahtonut.

-- Oi, kertokaa! Kuka se oli ja milloin?

-- Siitä on jo kauan. Olin silloin nuori ja nätti!

-- Kuka hän oli?

-- Herra.

-- Oikea herrako?

-- Aivan oikea, kiireestä kantapäähän asti.

-- Kosiko hän teitä?

-- Kosi.

-- Miten se kävi?

-- Hän polvistui eteeni ja kysyi imelällä äänellä, tahdoinko hänet
omakseni, hah, hah, haa! Ei vainkaan. Romaaneissa niin luetaan. Tämä
kosi minua oikein.

-- Miks'ette ottanut häntä? Ettekö rakastanut häntä?

-- En. Olin silloin niin tyhmä, kuin nuori tyttö saattaa olla. Pidin
itsestäni mahdottomia luuloja. Luulin itseäni muun muassa hyvin
kauniiksi ja voittamattoman suloiseksi. Hän, joka minua niin rakasti,
että olisi minusta tehnyt vaimon itselleen, oli vanhanpuoleinen ja
muka ruma. Jätin hänet erään nuoren musikantin tähden, joka minulle
ei antanut sen enempää arvoa, kuin mädänneelle omenalle. Nyt olen
usein katunut sitäkin tyhmyyttäni. Kokenut kaiken tietää, vaikka
vaivainen kaiken kokee, sanoo sananlasku.

Leenille muistui mieleen Anni-täti ja hän virkkoi:

-- Kokemuksien kautta kulkee tie totuuteen, sanoi minulle muuan vanha
vaimo maalla. Häntä sanottiin ruunankummiksi, kun hän ei ollut käynyt
ripillä.

-- Totta se on sanonut, myönsi Sussu. -- Paljon puhutaan itsensä
voittamisesta, puhutaan ja neuvotaan. Mutta minä luulen, että vain
koeteltu synti jää toiste tekemättä, niinkuin hiottua puukkoa ei
tarvitse terottaa. Kai lienee hauskaa maata ruusuilla ja hengittää
niiden tuoksua, mutta toista on maailmantuntijan elämä. Jos joskus
vielä elämäni alusta alkaisin, niin kyllä tietäisin, miten ensi
askeleeni ottaisin. Ei ole sitä viettelystä, joka minut saisi
pauloihinsa, ei sitä lystiä, joka minua viehättäisi. Minä olen
saanut kaikesta tarpeeni, minun lihani on niin kulunut, ettei sitä
mikään ilahuta. Se toivoo vain lepoa, lepoa, lepoa. Jos viimeisellä
tuomiolla herään, niin tiedän olevani puhdas siitä, jota nyt vihaan.

-- Kuulkaa, Sussu, uskotteko te Jumalaan?

-- Uskon.

-- Minä en oikein usko, selitti Leeni, enkä oikein tiedä uskoisinko
vai en. Kuulkaa, -- minä en ole vielä käynyt rippikoulussakaan.

-- Etkö?

-- En. Minä olen niin kovin epäilevällä kannalla, minä en usko, enkä
epäile. En oikein tiedä, mitä tekisin.

-- Herran takia, nauroi Sussu, eihän sinun tarvitse sillä Jumalaan
uskoa, että rippikouluun menet. Täytyyhän olla rippikoulun käynyt,
jos vaikka naimisiin --

-- Minähän vielä ehdin, olenhan vielä nuorikin.

-- Kaikin mokomin täytyy sinun mennä ripille, sillä muuten se on niin
ilkeää.

-- Sanokaapa, Sussu, uskotteko te Jumalaan?

-- Johan minä sanoin, että uskon.

-- Mistä te tiedätte, että Jumala on?

-- Kuka olisi kaiken luonut?

-- Onko se sanottu, että kaiken luoja on Jumala.

-- Niin, ehk'ei se ole hänen nimensä. Mutta minä olen kuullut häntä
sillä nimellä kutsuttavan.

-- Uskotteko te Jeesukseen?

-- Mitä sinä hassuja kyselet? Jos olisin joku toinen, enkä vanha
kapakka-nainen, vastaisin siihenkin kysymykseen suoraan ja selvästi,
mutta nyt minä vain sanon, että hän on taivaassa ja minä maan päällä,
hän on luonut minut, enkä minä häntä, siinä kaikki. Nuku nyt!

Sanansa päälle Sussu alkoi kuorsata.

Leeniä ei nukuttanut. Häntä vaivasi illallinen tapaus kapakassa.
Kentiesi rouva on vihoissaan ja toruu aamulla. Ehkä täytyy muuttaa
pois tästä paikasta ja -- mihin?

Maailma tuntui niin suurelta ja avaralta, mutta hänelle ei siinä
olisi tilaa.



4.


Rouva ei ollut vihanen, pikemmin vain ilonen siitä mitä Leeni oli
tehnyt. -- Kylläpä käskisi, hän sanoi antaa joka luikeron tulla
näppimään. Sivahuta vain korvalle jokaista, joka vähänkin koskettaa.
Siitä hyvästä, että nämät herrat juovat pullon, pari olutta, tai
yhden tuutingin, pitäisi heillä vielä olla nätti tyttö nypittävänä!
-- Jokaiselle kapakassa-kävijällekin rouva uhosi, miten tyttö oli
itseään puolustanut. Hän luuli siitä sekä kapakan, että tytön maineen
hyvinkin kohoavan. Siinä hän kuitenkin erehtyi. Olihan Leeni vain
tehnyt, kuten buffettinainen konsanaan. Niidenhän tapa on olla
kovakouraisia.

Mutta Leeniin teki tapaus herättävän vaikutuksen.

Lapsuutensa hän oli elänyt mielikuvitusten vallassa. Hän oli kuullut
paljon asioita, mutta kokemusten puutteessa oli kaikki jäänyt
hämäräksi. Hän oli vain ihaillut kertojain puhetaitoa.

Tähän asti hän oli ollut ihailtu ja kunnioitettu henkilö kapakassa.
Muuan kaunis herra oli kiittänyt hänen liikkeitään pehmeiksi ja
siroiksi. Leeni oli opetellut kävelemään hiljaa, hiukan varpaillaan,
ruumistaan nykähytellen, -- se oli hänen mielestään niin somaa ja
vapaata. Hän oli luullut, että kaikki pitivät hänestä ja hän oli
usein iloinnut, että oli löytänyt näin hyvän turvapaikan maailmassa,
jota muori niin kovin oli pelännyt. Täältä käsin Leeni oli katsonut
muuta maailmaa kolkoksi, raa'aksi ja kylmäksi.

Nyt hän oli saanut kuulla, tai pikemmin tuntea, että kaikki
paheksivat sitä, mitä hän päihtyneelle herralle oli tehnyt.

Kapakkanainen, hyvä alku -- --

Sellaiset sanat tuntuivat niin pahoilta ja näyttivät elämän aivan
uudessa valossa. -- Eivätkö ravintolavieraat pitäneetkään hänestä?
Miksi ne sitten olivat näyttäneet, aivan kuin olisivat pitäneet?
Vaarilta, muorilta ja Anni-tädiltä oli Leeni lapsena saanut
vastauksen moneen pulmalliseen kysymykseen. Nyt kääntyi hän Sussun
puoleen.

-- Minä en käsitä, miksi kaikki herrat ovat minulle niin kohteliaita,
hän kierrellen kysyi.

-- Kun sinä olet nuori ja kaunis, vastasi Sussu. Niin ne olivat
minullekin ennen.

-- Milloin ne lakkasivat olemasta teille kohteliaita?

-- Enhän sitä aivan tarkalleen tunnin määrää muista, milloin se
tapahtui, mutta tuossa kuuden aikaan iltapäivällä se lienee ollut,
nauroi Sussu.

-- Oi, puhukaa oikein!

-- Se tapahtui hiljaa ja huomaamatta. Itsekin havaitsin sen vasta
sitten, kun peili ei enää näyttänyt yhtään sileää paikkaa naamastani.
Ja niin sinullekin tapahtuu. Ja niin tapahtuu kaikille.

-- Herrasväellekin?

-- Sitä en luule.

-- Miksi sitten meille?

-- Siksi, että olemme kapakkanaisia.

-- Eikö kapakkanainen sitten olekaan ihminen, kysyi Leeni silmät
vettyen.

-- Miks'ei, vastasi Sussu. -- Mutta ihmisiä on, Jumala paratkoon
monta lajia ja kapakka-ihmiset eivät ole sitä parasta lajia. Niin
sanovat ne, jotka asian tuntevat.

-- Miksi he sitten tulevat kapakkaan, huonojen ihmisten joukkoon?

-- Ne tulevat juomaan.

-- Minä olen niin onneton, niin onneton, valitti Leeni itkien.

-- Voi lapsi parka, kysyi Sussu, kukapa tässä maailmassa onnellinen
mahtanee olla?

-- Sellaiset, joita pidetään kunniassa.

-- Älä luule. Minua tosin ei kukaan koskaan ole kunniassa pitänyt,
enkä siis tunne, mitä kunnioitetun elämä on, mutta jos kaikkien
niiden herrain vaimot, joita minä eläissäni olen tullut tuntemaan,
ovat onnellisia, niin pitäkööt onnensa, en minä sitä kadehti. Elä
itke, Leeni, eläkä ole noin hienotunteinen, se on niin tyhmää ja
naurettavaa! Ota elämä, niinkuin se tulee, ole iloinen niin kauan,
kuin voit ja sure sitten, kun et enää iloita osaa! Vaikka tuskin sinä
osannetkaan iloita, sinä, joka paremmin sopisit maalaismuijaksi, kuin
nuoreksi kaupunkilaistytöksi.

Leeni kalpasi kunnioitusta. Hän oli luullut sitä itsellään olevan,
mutta huomasi erehtyneensä. Piiatkin, jotka kutsuivat häntä
ryökinäksi, häpesivät tulla hänen kanssansa kadulle. --

Ei hän osannut ajatella, että tarjoilijan toimi oli häpeällistä,
hän piti itseään huonona. Hän oli syntynyt synkkänä yönä vaarin
kiukaalle, häntä ei oltu ristitty, koskaan hän ei ollut rukoillut
Jumalaa, eikä hän oikein tiennytkään, mikä Jumala oli. Leeni tunsi
olevansa musta ihminen, jolla oli musta sielu.

Yksinäisyyden tunne alkoi painostaa häntä, mielikuvitukset alkoivat
jälleen luoda uutta elämää, jolla ei ollut mitään tekemistä
todellisuuden kanssa. Synkkiä ja painostavia, onnettomuutta
uhkaavia ajatuksia risteili mielessä. Iltasin hän itki luuloteltua
surkeuttaan, kunnes nukkui. Sydäntä ahdistava suru tuli hänelle niin
välttämättömäksi, että hän vain odotti yötä ja itkua.

Surumielinen haaveilu teki Leenin silmät kauniiksi ja hänen
olentoonsa tuli jotakin omituisen arkaa. Vieraat alkoivat
kohdella häntä hienommin, jopa joskus sivukaduilla, tervehtiäkin
hattua nostaen. Se ei Leeniin vaikuttanut. Hän ei edes vastannut
tervehdyksiin. Hänestä tuntui, kuin olisivat ne tahtoneet lahjoittaa
hänellekin hiukkasen ihmisarvoa ollakseen sen jälkeen ilosia hyvästä
teostaan. Jota enemmän hän tunsi katkeruutta, sitä paremmalta tuntui
sydämeen. --

Joitakuita aikoja edellisen tapauksen jälkeen, eräänä aamu-päivänä,
tuli kapakkaan muuan nuori herra. Se kysyi syytä, miksi Leeni-neiti
ei koskaan vastannut hänen tervehdykseensä.

-- Minä en tahdo, vastasi Leeni, että paremmat ihmiset saattavat
itsensä häpeään minun tähteni.

-- Kuinka niin, kysyi herra.

-- Te olette herrasmies ja minä olen vain kurja kapakan palvelija.

-- Luuleeko neiti, etten minä ymmärtäisi antaa teidän täisellenne
ihmiselle arvoa, oli hän missä asemassa tahansa.

Nuoren miehen ääni oli vilpitön ja silmissä oli jotakin kyyneleen
tapaista.

Leeni katsoi ihmetellen häneen. Tytön ruskealle poskelle nousi puna.

-- Kukapa kapakka-naiselle mitään arvoa antaisi, hän sanoi ja
ikäänkuin itseään puolustaen hän lisäsi: En tiennyt tähän tullessani,
että se olisi häpeällistä. Jos vain saisin muuta sopivaa työtä,
vaihtaisin heti.

Siinä Leeni valehteli. Hän ei voinut ajatellakaan mitään sopivampaa
tointa itselleen.

-- Ettekö tienneet kapakka-elämää pahaksi?

-- En. Olen kotosin sydän-maalta.

Heidän tuttavuutensa jatkui. Se oli Leenin ensi rakkaus.

Kaarlo Ylistö, -- niin oli nuoren miehen nimi, oli nuori ylioppilas,
ensi vuottaan Helsingissä. Hän oli rikkaan tukki-asioitsijan
poika. Hänen isänsä oli nuorena viettänyt hurjaa elämää, mutta oli
sitten rikastunut ja vakaantunut. Äiti taasen oli uskonnollinen,
pehmeäluontoinen ja kaunis nainen. Poika tuli äitiinsä ja oli
tovereistaan huolimatta säilyttänyt hienon, aristelevan luonteensa.
Siitä syystä toverit kutsuivatkin häntä vieno-pojaksi.

Ylistö alkoi vähitellen seurustella ulkonakin Leenin kanssa. Hän
tunsi sanomatonta onnen ja ylevyyden tunnetta saadessaan olla nuoren,
viattoman tytön suojelijana. Tuttavien ivalliset ja tarkoittavat
silmäniskut hän kesti lujasti. Hän oli näkevinään köyhän naisen
surkean elämäntaistelu, oli lukenut "Ylösnousemuksen" ja tunsi, miten
hyvin se sopi hänen omaan elämäänsä. Hänkin olisi ollut valmis vaikka
mihin konnantyöhön, mutta nyt, nyt oli -- herännyt -- -- --

Leeni oli onnellinen. Hän oli niin onnellinen ja rakastunut, kuin
viidentoista vuotias tyttö saattaa olla. Hän ei osannut salata
tunteitaan, vaan ilmaisi ne huonetoverilleen Sussulle. Mutta Sussupa
ei ollenkaan ihastunut.

-- No, jopa otti, hän vain alkoi harmitella, kun rakastuukin nuoreen,
sievään herrasmieheen! Vai se nyt se oli sinunkin lorusi loppu!

-- Ei, se on vasta alku, nauroi Leeni. -- Ja nyt minä menen
rippikouluunkin.

-- Ohoo, vai jo tuli Jumalakin mieleen! No niin, eihän ilman sitä
pääse vihillekään, joka vihille pääsee.

-- Ettekö luule minun pääsevän, kysyi Leeni.

-- Miks'ei, mutta et tämän herran kanssa. Se pettää sinut, kuin
harakan.

-- Se on vale! Kuinka te uskallatte tuolla lailla solvata?
Hän on niin hyvä ja hieno ja on sanonut kunnioittavansa minua.
Ja sitten -- -- --

-- No?

-- Hän ei ole vielä edes suudellutkaan minua ja tuskin hän sitä
koskaan tekeekään.

-- Ei taida edes hääpusua antaa! Onpa se hienotunteinen miehiään,
mistähän se on kotoisin?

Leeniä harmitti Sussun ivailu ja hän muuttui pisteliääksi.

-- Kuinka te, vanha ihminen, viitsitte olla noin kade? Olisiko se nyt
niin ihme, jos minä saisin miehen, vaikka te olettekin jäänyt ilman?

-- Suurempiakin ihmeitä on tapahtunut, nauroi Sussu hyväntahtoisesti.
-- Maailmassa on naitu miljoonia naisia, vaikka minä olenkin jäänyt
ilman. Älä ajattele, hyvä lapsi, että minä sinun onneasi kadehdin.
Toivoisin, että saisit pitää sen niin ehjänä, kuin suinkin. Mutta
minä olen vanha ja kokenut ja minullakin oli kerran nuoren,
turmeltumattoman ehjä rakkaus. Se meni sirpaleiksi ja haudattiin
lokaan.

-- Mutta se, jota te rakastitte, ei ollutkaan kunnon mies, väitti
Leeni.

-- Kuinka sinä luulet, että minä muuten olisin häneen luottanut,
ellei hän olisi ollut kunnon mies? Ei, hän oli paras, kaunein,
urhoollisin ja jaloin mies maailmassa, eikä hänessä ollut yhtään
vilppiä.

-- Miten sitten lempenne on lokaan haudattu?

-- Näes, neuvoi Sussu, vasta sitten, kun hän oli minut pettänyt ja
hyljännyt, huomasin, ettei hän ollutkaan maailman kunniallisin mies.

-- Mutta Ylistö ei olekaan mikään petturi -- -- --, ja minä en anna
pettää itseäni.

Sussu hymähti. Hän ei enään koskaan väittänyt vastaan, kun Leeni
kehui rakastettuaan tai puhui rakkaudestaan. Hän kuunteli vain
kärsivällisesti nuoren tytön lapsekasta rakkauden lavertelua. Miksipä
riistäisi hän sitä lyhyttä onnen aikaa, jota seuraa pitkä, pitkä,
iloton elämä, ajatteli Sussu.

Mutta eräänä yönä, kun Leeni palasi teaatterista, -- hän oli siellä
ollut Ylistön kanssa, hän tarttui Sussua kaulasta ja itki. Sussu ei
kysynyt syytä, silitteli vain Leenin sysimustia hiuksia.

-- Minä olen niin onneton, niin onneton, etten tahdo, enkä jaksa
elää, alkoi Leeni vihdoin itkun seasta sanoa. -- Sussu, minä tahdon
kuolla!

-- Niin, niin, lapseni, parasta taitaisi olla, että kuolisit. Elämä
on niin kolkkoa.

-- Teaatterissa muuttui hän kummalliseksi. Hän näytti ikäänkuin
pelkäävän jotakin. Minun kanssani hän ei näytelmien väli-ajoilla
ollenkaan seurustellut ja lopulta hän kokonaan katosi. Sain yksin
tulla kotiin. Mitähän se merkitsee? Sanokaa, kulta Sussu, mitä se
merkitsee?

-- Hän on varmaankin siellä tavannut jonkun tuttavan, eikä ole
tahtonut, että se olisi saanut vihiä, kenen kanssa hän seurustelee.

-- Luuletteko, että se on niin?

-- Aivan varmasti.

-- Entä jos hän on minulle vihanen?

-- Sano minulle totuus, kysyi Sussu, oletko koskaan ollut hänen
luonansa?

-- En.

-- Aivanko varmasti?

-- Aivan varmasti.

-- Sitten hän ei ole suuttunut sinuun.

-- Mistä te sen tiedätte, Sussu?

-- Minä uskallan vaikka vannoa, että niin on. Huomenna hän tulee ja
selittää syyt.

Leeni rauhottui. Riisuessaan hän laverteli.

-- Jospa tietäisitte, miten kovasti minä häntä rakastan. Eikö hän
ole kaunis? Hänellä on niin mukava tapa nyrpistää otsaansa ja
sikertää silmiään. Pidättekö te sellaisesta tukan väristä, kuin
hänellä on? Minusta se on kaunis väri; vaikka hän sanoo pitävänsä
enemmän mustista hiuksista ja silmistä. Olisinkohan minä kauniimpi,
jos olisin vähän vaaleampi ja lihavampi? Minä olen mielestäni
liian hoikka, mutta katsokaa, Sussu, ei minulta ollenkaan näy
kaulajänteitä, kun päätäni käännän. Hän ottaa lyhkäsiä askeleita ja
kulkee minuun päin kumarassa -- -- -- Sussu, nukutteko?

-- Nukun, nuku sinäkin, että jaksat aamulla herätä!

Sussu alkoi hengittää raskaasti. Syvä hyljätyn tunne valtasi Leenin.
Hän alkoi sängyssään valittaa. Itku ei kuitenkaan auttanut, se lisäsi
vain sydämen tuskaa. Hän alkoi itkeä niin rajusti, että Sussu heräsi.

-- Mikä sinun on, hyvä lapsi, kuu et nuku?

-- Minä pelkään, että hän sittekin on hyljännyt minut.

-- Voi, miten hassu sinä olet, kun sellaista luulet. Hän ei ole sinua
hyljännyt, usko nyt, kun minä sanon!

-- Tohditteko vannoa?

-- Tohdin.

-- Lyödäänkö vetoa?

-- Lyödään.

-- Paljonko?

-- Vaikka kuinka paljon.

-- Kymmenen markkaa.

-- Olkoon menneeksi.

Leeni rauhottui jälleen ja nukkui levottomaan, painostavaan uneen.

Monesti hän oli pettynyt, pettyisikö hän nytkin? Jumalat, taivaat,
enkelit ja harppujen säveleet olivat kadonneet. Suurmaailmakin
ihmeilleen oli hävinnyt mielikuvituksista. Monesti hän oli niitä
kaivannut, vaikka ne olivat olleet vain omien kuvitusten utukuvia.

Niiden sijalle oli tullut paljon uutta. Kaupungissa hän oli tullut
tietämään olevansa kaunis, hyvin kaunis sentähden, että oli musta.
Ennen hän oli luullut olevansa hirveän ruma -- -- --

Lisäksi oli nyt tullut uusi tunne. Paljon hän oli rakastanut vaaria,
muoria ja Anni-tätiä, mutta nyt hän tiesi, ettei se ollutkaan mitään.

Hän oli rakastunut. Illalla oli hän ylen onnellisena mennyt
rakastettunsa kanssa teaatteriin. Se oli mennessä sanonut Leenin
olevan hurmaavan kaunis ja Leeni oli suuttunut ja sanonut
hänen tekevän pilkkaa mustasta tytöstä, joka oli niin musta ja
pihkasilmäinen kuin neekeri ikään. -- --



5.


Missä enemmän ihmisiä yhteen sattuu, siellä saman hengen lapset
ryhmittyvät. Niin syntyy erityisiä joukkoja kiehuvassa ihmiskeossa.
Jumaliset pitävät kiini kirkosta, oppineet etsivät toistensa seuraa,
taiteilijoilla on omat kuntansa, rikkailla pohatoilla samoin omansa.
Niin jatkuu muodostus alkaen ylhäältä, kunnian ja vallan kukkuloilta
ja käyden alaspäin aina niihin kurjuuden ja häpeän soliin asti, joita
silmistämme peittää yö. Tarkoitan paikkoja, joihin nälkä ja ylen
raskas työ vievät usein kukkeimmat neitoset.

Moni asettaa tietämättömyyden ja laiskuuden syyksi sen, että nainen
lankeaa. Mutta se on erehdys. Ei löydy niin tietämätöntä neitosta,
ettei hän kauhistuisi, jos joku ehdottaisi häntä ilotytöksi. Ja se
seikka, että vain työläisten joukosta sellaisia tulee, todistaa,
ettei laiskuudenkaan ole syy. Jos laiskuus johtaisi naisen huonoon
elämään, täytyisi ilotyttöjen joukossa olla joku ylemmänkin luokan
jäsen.

Mikä sitten olisi syy? Koreilemishaluko? Ehkä lie. Mutta
vastatkoon nainen, jolla on tilaisuus kunniallisesti tyydyttää
tuo luonnollinen halu, vastatkoon hän rehellisesti, voisiko hän
tyytyä vanhanaikaiseen, rikkinäiseen takkiin, lättäisiin kenkiin,
kurtistuneeseen hameeseen, huonoon ruokaan ja voisiko hän katsella,
miten kauniisti toiset ovat puetut, miten hyvää ruokaa he syövät
ja miten helpolla työllä he toimeen tulevat? Olisi hyvä tarkoin
tutkia itseään, pitkäaikaisen elämän kautta tarkoin koetella,
josko voi moiteettomasti pysyä kaikissa mahdollisissa asemissa,
joita elämä esiin tuo. Vasta sitten on kyllin pätevä syyttämään
tietämättömyydestä, laiskuudesta ja koreilemishalusta toisia.

Sitäpaitsi emmehän ollenkaan syytä tietämättömyydestä, emmekä
laiskuudesta ilonaisten ylläpitäjiä.

Kaarlo Ylistö tapasi, ollessaan Leenin kanssa teaatterissa
joukon tuttaviaan. Niiden seurassa oli muuan hänelle tuntematon,
mustaverinen, hiukan ontuva herra, joka kaikin tavoin koki osottaa
halveksumistaan Ylistöä kohtaan. Ylistö ei kuitenkaan käsittänyt,
mitä herran omituiset eleet tarkoittivat, vaan katsoi ihmetellen
häneen. He olivat teaatterin tupakka-huoneessa.

-- Kuule, veli, alotti vihdoin yksi tuttavista mennen Ylistön
luokse, kyllä sinä sentään menet vähän liian pitkälle tullessasi
nurkkakapakan tarjoilijattaren kanssa teaatteriin. Täällä on paljon
naisia, jotka tuntevat sinut ja minut, enkä tiedä, voinko enään sanoa
tuntevani sinua.

-- Niin, kyllä se niin on, säestivät toiset, kyllä sinä liiaksi
unohutat itsesi, Ylistö. Tuskin rappeutunut lurjus kehtaisi kulkea
tuollaisten kanssa ja sinä vedät hänet mukanasi tänne saakka -- -- --

-- Milla oikeudella te solvaatte viatonta ja siistiä tyttöä, joka on
minun mukanani, kysyi Ylistö tulisesti.

Tuntemattomalta pääsi suuri nauru.

-- Kysy tältä herralta, sanoivat toverit. -- Hän tuntee tytön
tarkemmin ja voi sinulle sanoa, millainen se on.

Heidät esitettiin toisilleen, Kaarlo Ylistö ja Otto Fors.

-- Mitä te sitten olette tietävinänne, kysyi Ylistö koettaen saada
ääntään tyyneksi.

-- En minä hänestä muuta tiedä, kuin että siisti ja viaton hän
ainakaan ei ole.

-- Kuinka te sen voitte tietää.

-- Minä sen tiedän, jos kukaan. -- Otto Fors kierteli merkitsevästi
hymyillen viiksiään.

-- Minä en tuollaista usko, vastasi Ylistö. Hän koetti olla
välinpitämätön, mutta sydämeen pisti pahasti ja arkuus oli
hiipinyt uljuuden sijalle. -- Päinvastoin pidän minä teitä kehnona
kielikellona ja naisen solvaajana.

-- Herra, tiuskasi Fors, punnitkaa sananne! Minä en tosin tiedä,
minkälaisia teidän nais-ihanteenne ovat, mutta kapakkatyttöä en minä
pidä naisena, enkä katso ansainneeni kielikellon nimeä silloin, kun
olen totuuden sanonut ja kun olen nähnyt ja kuullut nuoren miehen
maineen ja onnen olevan vaarassa.

Kaarlo Ylistö oli hyvän äidin kokematon poika. Hän uskoi. Olihan hän
lukenut romaaneista, miten petollinen ja kavala nainen on ja miten
teeskentely kuuluu heidän luonteeseensa. Nyt oli häntä, kuten monta
muutakin kavala tyttö vetänyt nenästä. Hän tunsi vihaavansa koko
naissukua. Vastikään hän oli tahtonut olla nuoren tytön suojelija,
nyt päätti hän olla kokonaan toista. Aina hän tahtoi jotakin olla.
Hän oli tuntenut suurta tyydytystä saadessaan olla kapakkanaisen
suojelijana, nyt tunsi hän milt'ei iloa siitä, että oli petetty,
nenästä vedetty mies, joka vihaa naisia. Tai miksipä vihata, sillä
jota vihaa, sitä kunnioittaa. Hän tahtoi halveksia naisia -- --

Toverit eivät asiasta enään olleet tietävinään ja ehdottivat, että
jo ennen näytelmän loppua lähtisivät pitämään hauskaa. Ylistö ei
vastustanut. Hän tahtoi alkaa elämää, hän, kuten muutkin.

-- -- -- Ilkeältä tuntui kuitenkin ja hävetti, hävetti niin, että
korvia poltti, kun yöllä paksu, roikkuvarintainen, maalattu nainen
puoli-alastomana istui hänen syliinsä. Ylistö olisi tahtonut heittää
koko olennon permannolle, potkasta sitä, lyödä ja repiä, sillä niin
ilkeä ja häpeämätön se oli. Toiset nauroivat ja käskivät hänen pitää
hyvänään.

-- Älä ole noin ujo, Ylistö! Miehisty sinäkin kerran ja totu, niin et
joudu joka kapakkatytön narriksi.

Ja Ylistö häpesi ujouttaan ja koettaen voittaa itseään hän piti
paksua tyttöä sylissään. Tyttö pani kätensä Ylistön kaulalle ja alkoi
suudella. Tytön vetelät, kuivat huulet koskettivat hänen poskiaan ja
kuuma, ummehtunut ilma tuppasi tukehduttamaan. Ylistö olisi tahtonut
itkeä, jos olisi kehdannut. Toverit tilasivat juomia ja hänkin sai
vihdoin tilaisuuden laskea sylistään tytön.

Mutta sitten alkoi Fors vaatia lisää seuraa. Heitä oli neljä miestä
ja vain kaksi naista.

Ylistöä kauhistutti. Hän tahtoi kotiin, mutta toverit eivät laskeneet.

Hetken kuluttua tuli sisälle kaksi uutta naista.

Toinen niistä oli kalpea ja heiverö. Hänen silmissään oli jotakin
vavahtelevaa ja pelokasta, hän näytti vasta-alkavalta. Hänestä ei
kukaan välittänyt ja tytöt väittivät hänen olevan hiukan typerän.
Ylistö alkoi seurustella hänen kanssaan, sillä tyttö tuntui hänestä,
kuin tuulahdus homehtuneessa huoneessa. Hän pyysi tyttöä istumaan
viereensä sohvalle. Toiset olivat lähteneet, viereisiin huoneisiin.

-- Miten te olette tänne joutuneet, kysyi Ylistö, puhetta tehden.

Tyttö katsoi häneen terävästi.

-- Aivan samoin kuin tekin. Miksi sellaista kysytte?

-- Se ei ole totta. Minä pääsen täältä pois, mutta te jäätte.

-- Tekin jälleen ja jälleen tulette, samahan se on, vaikka aina
täällä on.

-- En minä koskaan enää tule, vakuutti Ylistö. -- Miten kehtaatte
olla tuollainen?

-- Mimmoinen sitten?

-- Tuollainen, kuin olette ammatiltanne?

-- Mitä se teihin kuuluu?

-- Eipä kuulukaan, vastasi Ylistö. -- Olisin vain tahtonut tietää,
miten nainen, joka on olevinaan niin siisti, voi joutua tällaiseen
pesään.

-- Säästäkää vaivojanne! Se, joka minut tänne saattoi, oli paljoa
suurempi herra, kuin te, niin tekö minut sitten -- --?

-- Kuka se oli?

-- Ei täällä ketään nimeltä mainita.

-- Kuule, tyttö, ei huolita olla häjyjä, pyysi Ylistö tullen äkkiä
avomieliseksi. -- Näes, minä olen ensi kertaa tällaisessa paikassa,
enkä ole yhtä perehtynyt, kuin toverini. Näes, minua inhottaa
tällainen elämä. Kuinka te naiset voitte pitää tällaisesta.

-- En tiedä, vastasi tyttö surumielisenä, minä luulen, ett'ei kukaan
meistä juuri liikoja pidä tästä.

-- Miksi sitten olette täällä? Voisittehan tehdä jotakin muuta.

-- Ei se piiankaan virka hääviä ole.

-- On se toki parempaa, kuin tämä, onhan se kunniallista.

-- Oletteko ollut piikana? Ei orja ehdi kunniaansa ajatella. Minä
en ainakaan tiedä, mitä kunnia on. En tullut sitä tuntemaan piikana
ollessani enemmän kuin täälläkään.

-- Oletteko vanhakin, kysyi Ylistö.

-- Seitsemäntoista.

-- Vasta! Voisittehan vielä jättää tämän elämän. -- En tiedä, -- ehkä
parempaan, -- mutta tämän parempaa ei minulle tule.

-- Mutta kun tulette vanhaksi?

-- Sinne on vielä aikaa. Ainakin kymmenen vuotta. Sillä ajalla olkoot
omat surunsa.

-- Te olette sievä ja siistin näköinen.

-- Vai niin. Herrat eivät pidä minusta.

-- Miksi eivät, Ylistö kysyi.

-- Ehkä siksi, että olen siistin näköinen, kun kuitenkaan en
ole siisti. Minä en tahdo jaksaa muuttua. Olen surullinen ja
raskasmielinen, enkä osaa viehättää. Suutun pienemmästäkin. Minun
laiseni ei oikein kelpaa.

-- Minulle te kelpaatte, sanoi Ylistö ja veti tytön syliinsä.

Tyttö ei kauan istunut siinä.

-- Ollaan vakavia, hän sanoi ja istuutui tuolille. -- Mitäpä me
turhia.

-- Olenko sitten niin ruma mielestänne?

-- Hah, haa, minäkö näöstä! Ei lainkaan. Muuten vaan en tahdo.

-- En ole ilman -- --

-- Rahaako? Sen tiedän. Otetaanpa viiniä ja jutellaan.

He juttelivat kauan. Ylistö unohti, missä hän oli ja samoin lienee
tyttökin unohtanut.

Tyttö kertoi koko elämä kertansa. Se oli surkea tarina.

Hän oli yhdeksän vuotiaana eronnut äidistään ja joutunut lapsen
piiaksi maalaistaloon. Lapsi oli itkuinen, eikä ollenkaan nukkunut
ilman tuudittamatta. Yökaudet sai tyttö istua kehdon vieressä
permannolla ja soutaa isännän ja emännän vedellessä pitkiä unia.
Usein hän torkkuessaan oli lyönyt nenänsä kehdon laitaan, niin että
veri tuli. Ja kerran hän ulkona käydessään yöllä hetkiseksi vain
nukahti portaiden viereen hangelle.

-- Minä olin, kertoi tyttö viiniä ryypäten, niin väsynyt, etten
ollenkaan tuntenut kylmää, vaan luulin luminietosta höyhenpatjaksi.
Lapsi oli sisällä alkanut itkeä ja emännän oli täytynyt ruveta
tuudittamaan. Kun minua ei kuulunut ulkoa, tuli emäntä katsomaan,
minne olin joutunut. Kun hän näki minut hangessa makaamassa, tarttui
hän tukkaani ja kuletti minut kehdon ääreen. Olin niin väsynyt ja
unen vallassa, etten tiennyt, mitä minun piti tehdä, vaan aloin
huojuttaa ruumistani ja hyräillä: aa, tuuti lasta, muori tuli
vastaan. Uusi tukkapölly vasta sai minut valveille. Sinä yönä tein
ensimäisen suuren päätöksen. Päätin karata. Oi, kuinka minä vihasin
hoidettavaani lasta, minä olisin voinut hyvällä mielellä sen tappaa
ja usein, kun vain oli tilaisuus, minä nipistelin ja ravistelin sitä.
Tuskin siitä tervettä ihmistä tulikaan, niin julmasti minä sitä
kohtelin. Minä vihaan vieläkin niin äärettömästi pieniä lapsia, jospa
Jumala minua varjelisi sellaisista.

Tyttö vaikeni.

-- Kertokaa vielä, pyysi Ylistö, mihin sitten jouduitte.

-- Jälleen lapsenpiiaksi, kertoi tyttö, tällä kertaa paikkaan, jossa
häjyyden lisäksi sain kärsiä nälkää. Sitten jouduin kadulle ja
kadulta tänne. Sen edemmäksi en vielä ole ennättänyt. Olenhan vielä
nuori.

-- Voi, voi, huokasi nuori mies, onpa se surkeaa, kun sievä,
seitsemäntoista vuotias tyttö ei mitään muuta ole saanut kokea,
kuin katkeruutta. Onko ihme, jos sydän kivettyy kaikelle hyvälle ja
puhtaalle.

-- Mistä te tiedätte, kysyi tyttö, onko minunlaiseni sydän kivettynyt
kaikelle hyvälle ja puhtaalle?

-- En tiedäkään, mutta arvelen vaan, että puhtaus- ja hyve-käsitteet
hiukan hämääntyvät täällä.

-- Ei lainkaan, tyttö virkkoi, minä olen huomannut, että meillä
täällä ovat hyve-käsitteet paljoa laajemmat, kuin niillä, jotka
täällä kulkevat. Niillä niitä ei näy ollenkaan olevan ja sen
raakuuden, mikä meillä on, olemme heiltä oppineet. Me olemme
teidän luomianne olentoja, varjoja, joita teidän salainen elämänne
synnyttää. Te kulette kunnioitettuina läpi elämänne, me kunniatta. Te
saatte siunatun kuoleman ja seppeleitä, meitä odottaa rakkarin kärryt
Ja kuitenkin olemme yhdessä juopotelleet ja hurjistelleet. Te vain
olette maksaneet kestit.

Ylistöä vapistutti. Hänen mielensä oli outo. Kertomuksista oli hän
lukenut, että roska-ihmisetkin joskus voivat puhua yleviä totuuksia,
mutta hän oli luullut niitä vain kertomuksiksi, joihin kirjoittaja
omia mietteitään oli kasannut. Nyt puhui seitsemäntoista vuotias
tyttönen hänelle paljon kokeneen ihmisen tavalla. Ylistö oli aivan
kokematon, mutta hän tunsi hirmuista syyllisyyden tunnetta. Viini
poltti hänen ohimoltaan, mutta äly oli selvänä. Häntä itketti.

-- Mikä teitä vaivaa, kysyi tyttö. -- Voitteko pahoin?

Ylistöä hävetti oma herkkyytensä. Hän koetti salata sitä ja otti aika
kolauksen lasistaan.

Se ei auttanut. Hänen sydäntään pakotti. Häneen koski niin kipeästi
hylätyn ihmislapsen kärsimys ja toivoton elämä. Hän alkoi ääneensä
itkeä.

Ennen lapsena, kun isä oli ollut julma ja raaka äidille, itki hän
aina nähdessään äidin surullisena ja kalpeana. Kuu äiti oli kysynyt,
mikä häntä oli vaivannut, sanoi hän milloin mitäkin. Väliin oli
pää olevinaan kipeä, väliin hammas. Oikeata syytä hän ei koskaan
kehdannut sanoa. Lienee kuitenkin äiti arvannut asian, koska aina
silloin otti pojan syliinsä, painoi pienen pään rintaansa vasten
ja alkoi yhdessä itkeä, katkerasti, kauan. Itku kevensi mieltä ja
tyynnytti sydäntä.

Tyttö oli mennyt Ylistön luo ja painaen hyväillen hänen päätään
rintaansa vasten alkoi itkeä rajusti, hillitsemättömästi.

-- No, saakeli, kuului samassa ovelta. -- Mitä se tyttö nyt on
sinulle syöttänyt, kun noin ulvot.

Se oli Fors. Ylistö oli juonut ja hänen verensä kuohui.

-- Ole vaiti, h--tin koni!

-- Se on toisen kerran kun te minua solvaatte, hyvä herra, sanoi
Fors, tätä minä en aijo sallia.

-- Hyvä on! -- Ylistö nauroi häjysti. -- Älkää sallikokaan!

Fors vetäytyi nopeasti takaisin. Hän pelkäsi mainettaan. Poliisi
olisi voinut sekaantua asiaan.

Sivuhuoneista olivat toisetkin tulleet salonkiin näkemään, mitä oli
tekeillä. He koettivat rauhoittaa Ylistöä, mutta eivät onnistuneet.
Mielenliikutus ja viini olivat sävyisästä pojasta tehneet raivon. Hän
löi nyrkkiä pöytään, kiljui ja ärjyi.

-- Hyi onnetonta tuollaisia miehiä! Teidän näkönnekin ilettää minua,
te -- -- -- --

-- Ellette ole hiljaa, haen poliisin, penesi vanhin nainen, joka oli
jonkunlainen emäntä. -- Täällä ei saa räyhätä!

-- Hakekaa sata, ärjyi Ylistö, se ei minua liikuta --

Nainen oli lähtevinään mutta piiloutui keittiöön. Fors oli pujahtanut
ulos ja kiiruhti kotiinsa. Toiset kokivat tyynnyttää rajustunutta
toveria.

Kun Ylistö sai kuulla, että Fors oli poistunut, rauhottui hän.

-- Kuinka sinä noin käyttäydyt, toruivat toiset. -- Eihän se sovi
sivistyneelle miehelle.

-- Sanokaapa, kunnon miehet, mikä sitten sivistyneelle
sopii? Olkaa niin hyvät ja sanokaa, sopiiko syöstä saastaansa
seitsentoistavuotiseen, orpoon, kärsineeseen, turvattomaan naiseen?
Sopiiko, häh! Vai sekö vain sopii sivistyneelle, että hän hellii
mainettaan, on oppinut, matkii viisaiden puhe- ja ajatustaitoa ja
narraa toisilta itselleen palkkaa ja kunniaa -- -- --

-- Ole nyt! Sinä olet juonut liikaa! Lähdetään pois!

-- Lähdetään, lähdetään. Hyvästi, Lilli!

Hän suu teli tytön kättä, katsoi hellästi silmiin ja lähti.

Hän ei ollut pahentunut pahassa paikassa.

-- Tuo oli omituinen herra, Lilli sanoi tovereilleen.

-- Lienee ollut ensikertalainen, sanoivat toiset.



6.


Ei kuulunut Ylistöä seuraavana päivänä, ei toisellakaan. Turhaan
Leeni odotti. Jota enemmän aikaa kului, sitä tuskallisemmaksi kävi
hänen olonsa. Joka kerta, kun uusi vieras tuli kapakkaan, säpsähti
Leeni. Hän oli kuin kuumeessa. Väliin hän poistui tarjoiluhuoneesta
siinä toivossa, että Ylistö sillä aikaa saapuisi, -- mutta kauan
hän ei malttanut olla poissa, kun jälleen meni katsomaan. Ei, ei
tullut. Eikä Leeni tiennyt, missä Ylistö asui. -- Jos tästä oveen on
seitsemän askelta, hän tulee. Ensin astui Leeni pitkiä, sitten yhä
lyhyempiä ja -- seitsemän tuli. Hän rauhottui, mutta vain hetkeksi.
-- Jos ensimäinen, joka oven aukasee, on nuori ja tumma, hän tulee
tänään, jos vaalea, niin huomenna, jos vanha, niin ei koskaan. Vaalea
ja nuori tuli ja Leeni alkoi jälleen odottaa seuraavaa päivää.

Illalla sai Sussu antaa numeroita. Kaksikymmentä ja viisitoista, -- t
ja o, -- tulee, on, -- vielä kaksi! Ja vielä!

-- Antakaa, hyvä Sussu, vastaus sille ajatukselle, jota ajattelen!

-- Ihan varmasti, antoi Sussu.

-- Te tiesitte, mitä ajattelin.

-- Mistä minä sen olisin tiennyt?

-- Antakaa vielä vastaus, rakas Sussu, yhden kerran vain, pyysi
Leeni. -- Nyt minä ajattelen. No!

-- Sen tohtisin vaikka vannoa, antoi Sussu.

-- Minä ajattelin, että tuleeko hän vielä tänne, riemuitsi Leeni.

Sussu oli kärsivällinen lohduttaja. Päiviä kului. Leenin tuska
lisääntyi lisääntymistään ja usein Sussu öisin heräsi hänen itkuunsa.

-- Voi, miten onneton minä olen, niin onneton, ettei kukaan saata
sitä arvata. -- Se oli Leenin alituinen valitus.

Sussu myönsi, että niin oli. Hän ei yrittänyt sammuttaa kaipausta,
sillä hän tiesi, että se siitä vain olisi yltynyt. Hän koetti
käsittää sen suuruutta.

Eräänä päivänä vihdoin sai Leeni kirjeen. Se oli Ylistöltä. Siinä oli
seuraavat sanat:

Hyvä neiti! Nyt, kun pitkäksi aikaa poistun kaupungista, tahdon
teille sanoa, etten teitä ollenkaan halveksi. Päinvastoin, kun
tiedän, minkälaisten kohtaloiden alaiseksi nuori tyttö voi joutua,
olen valmis antamaan teille kaiken arvon. Voikaa hyvin. Kaarlo Ylistö.

-- Mitä tämä merkitsee, -- Leeni näytti kirjettä Sussulle, -- hän
sanoo antavansa minulle kaiken arvon, mutta poistuu kaupungista. Oi,
rakas Sussu, mitä tämä on?

Sussu tavaili kirjettä.

-- Tiedäpäs, hän alkoi selittää sisältöä Leenille, hän panee sinut
koetuksen alaiseksi. Jo edeltäpäin antaa hän sinulle anteeksi, jos
lankeat, mutta kunnioittaa sinua sellaisena, johon voi luottaa. Usko
minua, Leeni, hän rakastaa sinua ja jos käyttäydyt hyvin sen aikaa,
kun hän on poissa, nai hän sinut. Ole nyt hyvin varovainen miesten
suhteen, sillä eihän, näes, tiedä, kuka heistä on sinua silmällä
pitävä.

-- Onkohan se niin?

-- On, aivan varmasti! Lue itse, jos ymmärrät!

Leeni luki ja huomasi, että kirje oli niin, kuin Sussu sanoi, Ylistö
siis on valmis antamaan hänelle kaiken arvon! Voi, miten hyvä ja jalo
se on!

Nyt ei Leeni enään odottanut Ylistöä pian tulevaksi ja ikävä muuttui
rauhalliseksi. Hän oli iloinen siitä, että sai olla koetuksella.
Olihan hänen nyt niin hyvä tilaisuus näyttää, miten kovasti hän
rakasti. Mitenkä olisikaan Ylistö voinut suoraan kapakasta naida
tuntematonta tyttöä. Sehän olisi ollut hullua!

Leeni neuloi pienen pussin, pani kirjeen siihen ja kantoi sitä
kaulassaan. Joka ilta ja aamu painoi hän sen sydäntänsä vastaan.
Aina oli hän sitä säilyttävä ja kun sitten hänen miehensä, Ylistö,
kerran kysyy, että mikä likanen pussi se on, niin hän vastaa: se
on noitapussi! -- Näytä, mitä siinä on! -- En näytä, sanoo hän
miehelleen ollen pelästyvinään, se on minun rakkain aarteeni tässä
maailmassa. -- Mistä sinä sen olet saanut? -- Siltä, jota eniten
rakastin. -- Kuka se oli? -- Se oli nuori ja kaunis. -- Hänen
miehensä tulee mustankipeäksi ja katsoo väkisin -- -- --

Suloisia olivat nuoren kapakkanaisen haaveet. Hän vaipui niihin,
erkani kauas todellisuudesta. Ylistö unohtui sellaisena, jona hän
hänet oli nähnyt ja sijalle tuli uusi, lämmittävä, elämää antava,
onnelliseksi tekevä Ylistö, jota hänen ei erinomaisesti tarvinnut
kaivata, koska se oli hänessä itsessään.

Ja vähitellen, ajan kuluessa, kun mitään tietoja ei tullut, haihtui
kuvakin pois tytön sydämestä.

Elämä pysyi kapakassa entisellään ja Leeni piti siitä. Hän oli kaunis
ja ihailtu ja tiesi olevansa voittamaton.

Kunnioituksen janokin oli hiljalleen kuollut. Hän ei kaivannut
tervehdyksiä kaduilla. Leeni osasi käsittää, että herrat niin
äärettömän mielellään olisivat tahtoneet seurustella hänen
kansaan ulkonakin, jos olisivat olleet vapaita. Mutta he olivat
sidotuita. Itsellään ei Leenillä ollut mitään kahleita, mutta hän
aavisti ne muissa sangen koviksi. Olihan hän itse nähnyt, miten
kohteliaasti herrat tervehtivät hyvin rumiakin, ilkeän ja vanhan
näköisiä naisia ja kapakassa sattui usein, että hienot herrat
olivat äärimmäisyyteensä asti huomaavaisia tökeröille ja tyhmille
kauppiaille.

Ja paljon oli Leeni kuullut keskusteluja.

Kerrankin oli muuan nuori mies uhannut naida erään voikauppiaan
paksun, rokon-arpisen lesken, jolla kehuttiin olevan kaksisataa
tuhatta rahaa ja kolmekymmentä vuotta sitten menetetty nuoruus. Hän
olikin nainut hänet ja nyt sama nuori herra mielisteli kaunista
kapakkatyttöä, jonka Leeni hyvin tunsi. Tyttö ei kuitenkaan sanonut
huolivansa naineesta miehestä. --

Mitä olisi Leeni siis tervehdyksistä huolinut, tai muista
turhuuksista. Nehän eivät mitään merkinneet. Herrat uhkasivat monesti
kuolemalla hänen tovereitaan, jos eivät nämät heitä lempisi ja
kokonaisia omaisuuksia he väliin menettivät kapakkanaisten takia,
joita eivät kadulla tohtineet tervehtää. Hänkö tervehdyksistä
välittäisi. Tuskin siitä kukaan mitään välittää. Sussukin sanoi
sellaista lapsellisuudeksi.

Leenillä oli paljon ihailijoita. Kauneimmat niistä olivat muuan
konttoristi, jolla oli pitkät, mustat viikset ja tulimustat,
loistavat silmät ja eräs saksalainen soittoniekka, joka oli
solakkavartaloinen ja jonka katse oli surullinen ja hellä. Mutta
Sussu kutsui heitä suuriksi lurjuksiksi ja naispettureiksi.

Sussulla oli niin omituinen maku.

Hyviä ja täysin sopivia ihailijoita oli hänen mielestään Leenillä
vain kaksi. Ja niitä hän kehui.

Toinen oli vahvavartaloinen ja lyhyt, niin lyhyt, että ulettui tuskin
Leenin olkapäähän. Sillä oli suppea takaraivo, harva, vaalea tukka,
se nauroi äänekkäästi, röhöttämällä ja raapi niskaansa vähän väliä
ja makeasti. Toinen taasen, Sussun mielestä vielä arvokkaampi oli
teurastaja Gustafsson. Hänkin tosin oli lyhyt ja lisäksi vanha,
mutta hänellä oli velaton kivimuuri keskellä Helsinkiä. Tästä syystä
oli hän kaikkein ansiokkain saamaan niin sievän tytön suosion, kuin
Leeni oli, mutta asia oli hyvin epävarmaa laatua, sillä Sussu tiesi
Gustafssonilla olevan paljon tarjokkaita.

Leeni ei voinut sietää kumpastakaan

-- Enhän minä voi sellaisia rakastaa!

-- Rakastaa, nauroi Sussu, tarvitseeko niitä sitten rakastaa?
Ajattelepa onneasi, jos saisit hänet mieheksesi. Suuren talon
omistajaksi pääsisit! Eikö kelpaisi herrastella, vai mitä? -- -- --
Jos hän sinusta huoliikaan. Hänellä, näes, on valta valita. Ottaa,
kuin hyllyltä vaan, taittaa, ja syö, kuin leipää, he, he!

-- Mutta hän on niin lyhyt ja vanha!

-- Ikä on miehen kunnia ja pätkällä usein tanu pää!

-- Hän on niin ruma ja kuinka minä voisin -- -- -- hyi, jos hän
vaikka suutelisi minua!

-- Niin siitä et sinä lainkaan pahenisi. Huuhtoisit suusi kalliilla
viinillä, ilahuttaisit silmääsi kullalla ja purppuralla.

-- Hyi!

-- Älä äyki, Leeni! Kauniin miehen suutelot maistuvat toiselle
naiselle ja ovat katkeria, eikä ole, millä katkeruuden alas nielisi.
Ole viisas, Leeni!

-- Minä en voisi ajatella tuollaista ähertävää, vanhaa ukkoa omanani,
toisti Leeni.

-- Voisitko, kysyi Sussu, ajatella kivimuuria omanasi?

-- Se on toinen asia, myönsi Leeni.

-- Ja sinä voisit niin vähällä vaivalla saada suuren kivi-talon ja
paljon kunniaa.

-- Mitä minä kunnialla tekisin. Minulla on sitä niin paljon, kuin
tarvitsen. Joka vähään tyytyy on onnellinen. Ja ehkäpä -- -- --

-- Mitä, jatka vain!

-- Ei mitään.

-- Niin, jatkoi Sussu, tämähän on vain puhetta. Tuskin Gustafsson
sinusta huolisikaan.

Leenin tapa oli kuvitteluilla jatkaa kaikkia asioita. Niin nytkin.
Hän alkoi kuvitella, miltä rikkaana olo tuntuisi. Hän olisi suuren
kivitalon omistaja, kulkisi jylhän pihan poikki, kävelisi kadulla
oman talon kohdalla ja saisi sanoa: tämä on minun. Vaarikin saisi
tulla Helsinkiin asumaan ja näkemään ja tohtorinnalle hän kirjottaisi
kirjeen ja kysyisi, eikö herrasväki haluaisi tulla minun talooni
asumaan, minulla kun nyt sattuu olemaan yksi, sivistyneelle perheelle
sopiva huoneusto vapaana. Mitähän kotipuolellakin sanoisivat? Olipa
sillä Leenalla onni, vaikka olikin musta, eipä olisi uskonut,
sanoisivat. Aamulla ei tarvitsisi herätä aikaseen, vaan saisi lojua
niin myöhään, kuin suinkin haluaisi ja kesäisin hän matkustaisi
kotipuolelle oikein hienona. Hänellä olisi mukana paljon sormuksia ja
kultakello, suuri, suunnaton kultakello ja silkkiset alusvaatteet.

-- Huolisikohan se Gustafsson minusta, Leeni eräänä iltana maata
mennessään kysyi Sussulta.

-- Joko se sitten sinulle kelpaisi, kysyi Sussu.

-- Ei, mutta -- --

-- Mutta mitä?

-- Olisi mukavaa olla rikas. Eikö olisikin?

-- Miks'ei. Köyhän on aina mukava olla rikas.

-- Jos minä olisin rikas, puhui Leeni, niin minä pyytäisin teidät
luokseni asumaan. Meillä olisi niin hauskaa. Ostaisimme hienoja
vaatteita ja viinejä ja matkusteltaisiin ulkomaille, -- voi, kuinka
hauskaa! Ettekö tulisikin?

-- Et sinä, hyvä lapsi, minusta enään silloin välittäisi, sinä saisit
muita, parempia tuttavia.

-- En minä muista välittäisi. Muut naiset ovat minusta niin ikäviä
ja häjyjä. Te ja rouva yksin olette hyviä. Ja teitä minä aina pidän
tuttavanani. Rouvalle minä lainaisin rahaa niin paljon, että hän
saisi kaikki velkansa maksetuksi ja te saisitte aivan huoletonna asua
minun luonani. Voi, jospa muori ja Anni-tätikin vielä eläisivät!

Leeni eli mielikuvituksissaan rikkaan elämää ja nautti siitä. Jos
joku äkkiä olisi häneltä riistänyt tuon kuvitteen, olisi hän surrut
sitä yhtä syvästi, kuin rikas menetettyä omaisuuttaan sillä erolla
vain, että Leenin suru ei olisi ollut yhtä pitkä-aikaista. Hänellä
oli kuohuva ja monipuolinen haavevarasto. Kun yksi kaunis unelma
sammui, syttyi kohta toinen. Nyt oli hän rikas ja se miellytti häntä
yhtä paljon, kuin jos hän olisi ollut olevinaan suuri näyttelijätär
tahi hylätty, ylenkatsottu naisparka. Monena hän oli ollut eläessään,
maailman kuuluisimmasta laulajattaresta kadunlakasijaan asti.

Sussu huomasi pian, että Leenin mielessä pyöri Gustafssonin
kivitalo ja hän alkoi todellisesti miettiä asiaa. Entä jos Leeni
sittenkin pääsisi tuon vanhan konin puolisoksi, Sussu karaistuneella
tavallaan ajatteli. Entä jos se onni todellakin sattuisi olemaan
tytöllä! Hänkin, Sussu, ehkä pääsisi joutumasta kulkuriksi. Tyttö on
hyväsydäminen ja luotettava, Gustafsson on vanha ja sydäntautinen,
eikä voi kauan elää. Hän, Sussu, pitäisi huolta, ettei Leeni aivan
heti uusiin naimisiin menisi. Sääli tosin tyttöä, joka joutuisi
moisen rähjyksen syliin, mutta voisi sille pahemminkin käydä,
niinkuin monelle on käynytkin -- -- --.

-- Ole huomaavainen Gustafssonille kun hän tänään tulee kapakkaan,
äläkä ole näkevinäsikään muita!

-- Voi, voi! Mitenkä minä voin! Hän ähkii niin ilkeästi, mässyttää
suutaan, nauraa omille puheilleen, eikä ollenkaan kuuntele, mitä
toiset sanovat. Jospa hän olisi hiukankin toisenlainen.

-- Sellainen käytös tulee rikkaudesta, sanoi Sussu.

-- Hän on niin -- -- --

-- No, jos et tahdo, niin älä tahdo, minä siitä vähät välitän.
Itsehän tuota olet puhunut, että rikkaana olo olisi hauskaa. -- -- --
Ja mitäpä miehen näöstä, vaikk'ei sillä olisi, kuin pää, jos se
vain kykenee vaimonsa elättämään. Tunsin ennen erään tytön, joka
sanoi haluavansa miehen kauniin kuin päivän, vaikka se olisi köyhä,
kuin maantie. Kauniin miehen hän sai ja maantielle hän myöskin joutui
kahden lapsensa kanssa, joita mies ei muistanut ottaa mukaansa
karatessaan Puolaan, josta oli kotosin. Moni on katunut kaunista
miestä, mutta harva hyvinvointista. -- -- Ja kuoleekin tuo nyöpeli
pian.

Leeni päätti koettaa. Hän alkoi olla huomaavainen Gustafssonille.
Hän antoi hänen puristaa kättänsä, eikä vetänyt sitä pois, vaikka
tuntuikin pahalta. Ilkeää se oli, kauheaa. Ukon punanen naama levisi,
suuret ikenet näkyivät hymyilevästä, leveästä suusta ja silmät
kiiluivat sameriaina. Käsi oli kuuma, tahmea ja limaskainen. Vielä
jälestäpäinkin tuntui likaselta.

-- Vedellä ja saippualla se on autettu, lohdutti Sussu, kun Leeni
siitä valitti.

Yhä ahkerampaan alkoi Gustafsson käydä ravintolassa, kun
huomasi ettei Leeni ollut välinpitämätön. Hän istuskeli lähellä
tarjoilupöytää. Siitä oli hyvä tilaisuus nähdä ja tarkastaa Leeniä.

Leeni oli kovin varovainen muiden miesten suhteen, tuskin rohkeni
katsoa ketään, hymyillä ei ollenkaan. Mutta sitä sulosempi hän koetti
olla ukolle.

Rouvakin huomasi asian ja kysyi, oliko Leeni todellakin ihastunut,
vai mitä merkitsisi se sellainen mielistelyn haaskaus.

Leeni ilmotti haluavansa päästä Gustafssonin vaimoksi.

-- Se ei olisi hullumpaa, myönsi rouva. -- Ukko on todellakin rikas,
hyvin rikas, -- sanovat häntä tosin kitsaaksi, -- mutta ehkä tuo jo
pian kuolisi. Muuten, ei se sentään niin vaan ole otettavissa. Se
on paatunut konna ja monen naisen pettämä. Se on kokeista pettynyt,
että ehkä -- -- --. Mutta sinä, Leeni, minä, joka olen pitänyt
sinua pienenä, ihanteellisena houkkiona, kosiskeletkin jo miestä,
joka sopisi sinulle isoisäksi. Leeni, Leeni, missä se meidän pikku
Leenimme on -- -- --! No, no, älä nyt noin hätäänny, en minä siitä
sinua moiti. Oikeinhan se on ja viisasta. Sussu kai on opettanut.

Seuraavalla kertaa, kun Gustafsson jälleen tuli ravintolaan, meni
rouva hänen luoksensa.

-- Tyttö näyttää olevan kovin mieltynyt teihin, herra Gustafsson.
Toivon, ettette käytä väärin nuoren tytön mieltymystä. Hän on vielä
niin lapsekas.

-- Heh, heh, nauroi ukko, taitaa olla tyttö keinoihin tottunut. Miten
se minuun, ikämieheen, heh!

-- Tuollaiset nuoret tytöt pitävät paljon enemmän ijäkkäistä, kuin
nuorista, muistanhan sen itsestäni. Vaikka en minä mene mitään
sanomaan, Sussuhan se vain tietää Leenin yökaudet teitä hokevan. Ja
olettehan te vielä komea ja rakastettava mies ja minä tahdoinkin vain
huomauttaa, että tyttö on vielä viaton lapsi ja minä olen päättänyt
pitää hänestä äidillistä huolta.

-- Heh, miehet ovat ehkä jo pilanneet tytön.

-- Se on ikuinen vale, vihastui rouva, enkä minä salli kenenkään
solvaavan Leeniä, en edes teidänkään. Hyi teitä, herra Gustafsson,
kun voitte tuolla tavalla sanoa tytöstä, joka teitä rakastaa.

-- Rakastaa, heh, heh -- -- --

Epäilevään vanhukseen oli rouvan puhe kuitenkin tehnyt syvän
vaikutuksen. Vanhus ajelutti partansa ja osti uuden, keltasen
kaulaliinan. Hänen silmiinsä tuli himmeä, rasvainen kiilto ja suutaan
hän alkoi pitää alituisessa hymyssä.

-- Mies ei ole enään pelastettavissa, nauroi Sussu rouvalle. --
Kohtalo on määrännyt Leenin perimään hänen omaisuutensa.

-- Elä puhu vielä mitään, epäili rouva. -- Ukko on viisas. Hän tahtoo
ehkä muuten vain ihanuudellaan tytön vietellä.

-- Leeni sanoo maksavansa rouvan velat, jos hän vaan pääsee
rikkaaksi. Tyttö on ihan hurmaantunut.

-- Sepä se, mutta minä en usko, että Gustafsson --

-- Eiköhän tuota jollakin tavalla voisi kietoa, onhan tyttö kaunis?

-- Millä sen kietoo, sanoi rouva. -- Eihän se edes juo määräänsä
enempää.

-- Entä jos rouva kutsuisi hänet tänne jonakin pyhänä, ehdotti Sussu.

-- No niin, ehkäpä sillä lailla! Mies olisi silloin meidän.

-- Leenin!

-- Meidän, toisti rouva. -- Leeni on vielä milt'ei lapsi. Kuka
tahansa lurjus voisi siltä petkuttaa jok'ikisen pennin ilman
viisaampain ohjausta. Se on sellainen ystävyyden nälkäinen.
Hiukkasesta hyvyyttä on Leeni valmis antamaan kaikkensa. Sellainen
joutuisi pian hunningolle.

-- Mehän tehdään Leenistä jo leski, vaikk'ei hän vielä ole
morsiankaan, nauroi Sussu.

Gustafsson ei ollut lainkaan niin vaikea voittaa, kuin rouva oli
luullut. Hän rakastui sokeasti Leeniin ja pyysi häntä vaimokseen.

Leeni suostui.

Mutta kun sulhanen rakkauden huumauksessa ensikerran puristi
morsianta rintaansa vasten ja suuteli hänen huuliaan, kulki Leenin
ruumiin läpi kuolema. Kauhea kuolema suuteli Leeniä limaisilla
huulillaan. Leeni riistäytyi irti ja juoksi kamariinsa itkemään.

Sulhanen oli ihastuksen vallassa. Kaiken piti olla valmista Leenin
kuudenteentoista syntymäpäivään, jolloin heidän häänsä vietettiin.



7.


On kulunut kaksi vuotta siitä, kun Leeni vietti häitään. Gustafsson
on kuollut ja Leeni on jo vuoden ollut leskenä.

Hänen kotinsa on upea, sellainen raskas, porvarillinen. Sali on suuri
ja siinä on paljon kukkia korkeilla jalustoilla. Ennen, Gustafssonin
eläessä oli salissa punaset plyshi-huonekalut, ovissa verhot ja
jokaisella pöydällä liina. Ne on Leeni poistanut. Huonekalut ovat
puusta ja seiniltä hän on karsinut liiat maalaukset. Olihan se ajan
vaatimus.

Paljon oli Leeni odottanut rikkaudesta. Paljon hän oli saanutkin,
mutta kuitenkaan ei elämä tuntunut vastaavan kuvitelmia.

Häntä väsytti.

Hän tunsi kyllästymistä hyviin ruokiin ja huonoja hän ei enään olisi
voinut syödä. Kun palvelija tuli ilmottamaan, että pöytä oli katettu,
pöyristytti Leeniä.

Ruokajärjestys oli sama, kuin vainajankin aikana. Se oli peritty
tapa, johon Leeni oli tottunut. Aamulla toi palvelija sänkyyn kahvia
ja monenlaisia leivoksia, sitten seurasi aamiainen ja aamiaisen
jälkeen jälleen vehnäskahvi. Sitten päivällinen, johon kuului
vähintäinkin kolme lämmintä ruokalajia ja päivällisen jälkeen taasen
kahvi ja leivoksia. Illallinen oli miedompi ja syönti-urheilu
päättyi yöksi teehen ja leivoksiin. On selvää, että haaveileva,
mielikuvituksista rikas, luonnon helmassa syntynyt Leeni pakostakin
alkoi muuttua tökerön ympäristönsä kaltaiseksi.

Hänen seurapiirinsä halveksi häntä takanapäin. Olihan hänen nimensä
ennen ollut vain Leena Alinantytär ja olihan Gustafsson nainut hänet
kapakasta. --

Hänen tuttavansa olivat muuten hyvin erilaisia. Sussu ja kapakkarouva
olivat hänen jokapäiväisiä tovereitaan, mutta heitä hän ei koskaan
kutsunut samaksi aikaa, kuin muita vieraita. Eräs neiti, joka oli
sanomalehtiin kirjottanut kolme kertomusta, oli Leenin hyvä ystävä.
Samoin eräs toinen neiti, näyttelijätär. Sen isä oli tosin vain
kirvesmies ja äiti pesijä, mutta tytär itse kävi teaatterikoulua
ja oli jo kerran esiintynytkin. Kaksi herrasmiestä, toinen heistä
oli taiteilija, toinen muuten sivistynyt, kuuluivat niinikään rouva
Gustafssonin jokapäiväiseen seurustelupiiriin. Näin ollen tuli
herkkä-oppinen Leeni hyvin pian käsittämään sivistyksen ja taiteiden
arvoa.

Ukkonen ja salama teaatterissa, kun Leeni ensi kertaa oli niitä
ollut katsomassa, olivat hänestä tuntuneet kovin lapsekkailta ja
näyttelijät niin teeskenteleviltä, että hän oli kokolailla hävennyt.
Nyt, kun hän oli sivistynyt, hän käsitti toisin. Kirjailija-neiti
selitti hänelle näytelmän sisältöä ja kirjottajan temperamenttia,
vaikka hänestä, neidistä aina tuntui, ettei kirjailija ollut jaksanut
saada esiin kaikkea, mitä ehkä oli aikonut. Se ja se kohta olisi
voinut olla värikkäämpi ja voimakkaampi, tuo taasen esimerkiksi
niin ja niin ja tuo kolmas paikka olisi voinut jäädä kokonaan pois.
Näyttelijätär selitti Leenille näytelmätaidetta. Tuon ja tuon
näyttelijän mimiikki on liioteltua, tuolla toisella on lausunnossa
paljon anteeksi antamattomia virheitä. Leeni oppi ymmärtämään
plastiikkaa. Hän nautti nähdessään siroja ja harkitulta liikkeitä ja
käsitti niistä yhtäpaljon kuin sanoistakin.

Hän oli vieraantunut Sussun ja entisen rouvansa karkeista tavoista.
Sussu ja kapakkarouva alkoivat hänestä näyttää tyhmiltä ja
raa'oilta. Kuitenkin tunsi hän suurta kiitollisuutta heitä kohtaan
muistellessaan menneitä aikoja. Kieltämättä oli ollut hauskaa yhdessä
Sussun kanssa, lukitussa sänkykamarissa juoda viiniä ja jutella.
Se elämä oli ollut tuttua ja viihdyttävää. -- Rouvalle olikin
Leeni jo osoittanut kiitollisuuttaan, -- lainannut rahaa. -- Nämät
uudet tuttavat, joita rikkaus oli tuonut, eivät ne, totta puhuen,
oikein viihdyttäneet, mutta hänen täytyi sietää niitä sivistyneenä
henkilönä. Ja täytyi tunnustaa, että heidän kauttansa hän oli saanut
tietoja, äärettömän paljon tietoja. Ennen oli Leeni ihaillut tähtien
peittämää taivasta sellaisenaan, nyt hän ihaili sitä suurena,
äärettömänä, jossa jokainen tähti oli maailma.

-- Mitä hyötyä sinulla on siitä tiedosta kun et itse sinne kuitenkaan
pääse, oli Sussu sanoa tokaissut, kun Leeni asiasta oli hänelle
puhunut.

Sussu oli niin sivistymätön.

-- Onhan kuitenkin, vastasi Leeni, ihanaa tieto, ettei ole yksin
tässä avarassa, äärettömässä tyhjyydessä. Ajattele, Sussu, kuinka
kauheaa, jos tämä maanpako olisi ainoa suuressa, loppumattomassa
avaruudessa.

-- Entä sitten, toisti Sussu, jos sinä et ole äärettömyyttä mitannut,
ei sinulla siitä myöskään ole käsitystä ja miten voi ihminen
kauhistua sellaista, jota hän ei näe, eikä käsitä?

Leeni ei ymmärtänyt, mitä Sussu tarkotti.

Sussu oli niin vanha ja sellainen, kuin oli.



8.


Paitsi jokapäiväisiä vieraita, oli Leenillä paljon sellaisiakin,
jotka harvemmin kävivät häntä tervehtimässä. Gustafsson-vainajan
sukulaiset ja liiketuttavat, jotka vainajan eläessä eivät mitenkään
olleet voineet leppyä siitä, että hän oli ottanut itselleen nuoren
vaimon, muuttuivat hänen kuolemansa jälkeen pian. Makasihan vainaja
maan povessa, eivätkä hekään tahtoneet olla pikkumaisia. Tuon
tuostakin he pistäytyivät nuorta rouvaa tervehtimässä.

Eräänä iltapäivänä tuli joukko naistuttavia tervehdyksille.

Sussu oli silloin Leenin luona ja hän huomasi ensin vieraiden tulon.

-- Näkyypä tänne tulevan aika liuta akkoja, hän sanoi.

-- Keitä, missä?

-- Tuolla! Näkyypä siellä olevan syylänenäisiäkin. Mitähän ne?

Vieraat tulivat sisälle saliin, viisi naista, kullakin pieni
käsityölaukku mukanaan. Siinä oli rakennusmestari Wuoren lyhyt ja
tanakka rouva, teurastajamestari ja voikauppias Kukan suuriluinen ja
röhkeä-ääninen puoliso, sekä sisarukset Tuulinen, joista toinen on
huonokuulonen ja toisella on karvapäinen syylä nenässä. Viimeisenä
tuli kauppias Lehmasen neljänkymmenen vuotias leski, jota pidettiin
hyvin viisaana ihmisenä. Hän ei ollut mennyt naimisiin, vaikka oli
kaunis ja rikas, vieläpä pieni kuuluisuuskin, hän, näet, oli tyttönä
ollessaan, kun maaherra kulki hänen kotikylänsä ohitse ja tunniksi
pysähtyi majataloon, valittu antamaan kukkasia maaherralle. Silloin
oli nykyinen rouva Lehmanen ollut meijerska, ihaillut runoutta ja
voin väriä. Keltasia kukkia oli hän tarjonnut maaherrallekin. Voin
väriseen pukuun puettuna hän niitä oli tarjonnut kuvernöörille, joka
hymyillen oli ottanut ne vastaan ja kiittänyt kädestä. Kyläläiset
olivat varmaankin kateudesta levittäneet huhun, että kuvernööri olisi
muka unohtanut kukkaset majatalon uuniin.

Sellainen henkilö oli rouva Lehmanen. Toisista saliin astuneista
naisista ei ole mitään sanottavaa, heidän elämässään kun ei mitään
erinomaista ollut sattunut.

Leeni toivotti vieraansa tervetulleiksi, esitti heille Sussun, --
neiti Sofian -- ja pyysi heitä istumaan.

Vieraat eivät kuitenkaan heti tottele, vaan alkavat katsella salin
seiniä ja esineitä.

-- Voi, miten täällä on hienoa ja kaunista, sanoi rouva Lehmanen.

-- Ja niin maukasta, säesti rouva Vuori.

-- Jos tämä olisi minun asuntoni, niin minä panisin sohvan tuohon
nurkkaan kulmittain ja kukkaset sohvan taakse, se olisi paljon
kauniimpaa, oli rouva Kukan mielipide.

-- Ei, kyllä minusta sopisi sohva paraiten akkunain väliin, neiti
Tuulinen sanoi.

-- Mitä, kysyi huonokuulonen neiti nähdessään sisarensa suun
liikkuvan.

Sisar huusi:

-- Eikö sinustakin, Amalia, sopisi sohva paraiten akkunain väliin?

-- Juu, kyllä se sopisi. Muutetaanko se siihen?

-- Ei sitä muuteta, selitti Kukan rouva kovalla äänellä, mutta etkö
sinäkin tykkää, Amalia, että sohva passaisi paraiten tuohon nurkkaan
ja kukkia taakse, se olisi minun mielestäni niin fiiniä. Miksi ei
rouva Gustafsson aseta sitä siihen?

-- Se sopii minusta siihen, missä se on, sanoi Leeni melkein
vihasesti.

Sussu oli vaiti.

Palvelija toi samassa kahvia ja vieraiden huomio kääntyi huoneen
kalustosta kahvikuppeihin ja niiden sisältöön.

-- Nämäpä ovat kauniita kuppia. Mitä ne ovat maksaneet tusina, kysyi
rouva Vuori.

-- En minä tiedä. Mieheni osti ne minulle.

Vieraat varmaankin tunsivat Leenin äänestä tuskastumista. He
lopettivat kyselemisen ja alkoivat tarkastella lusikoiden
hopeakontrolleja ja kehua kahvia.

-- Tämäpä on raarin makuista, kehui rouva Lehmanen. -- Ostaako rouva
paahdetuita kahvia, vai paahdatteko kotona?

-- Paahdetuita minä ostan.

-- Minä paahdan kahvini itse, sanoi rouva Kukka. -- Minä en tykkää
puodissa paahdetuista ja kotona taasen piiat polttavat ne karsiksi.
Ne nyky-ajan piiat eivät sitten kelpaa mihinkään.

Siihen sanaan tarttuivat kaikki.

-- Eivät ne muuhun kelpaa, kuin syömään ja herrastelemaan. Nythän
piiatkin jo pyrkivät ryökinöiksi.

-- Tiedättepä, nauroi rouva Lehmanen, mitä minun piikani sanoi
pesu-akalle pyykkituvassa. Se sanoi: näin me poloset saamme tehdä
kovaa työtä vähästä palkasta ja senaattorien rouvat saavat hyvää
palkkaa, vaikka ovat laiskoja.

-- Sellaistahan ne opettavat niille nyky-aikana. Puhuvat kaikkea
pötyä ja kasvattavat kohoihin tyytymättömyyden henkeä. Voi, voi
sentään! Vai jo pitäisi piikojenkin saada senaattorin palkkoja.
Etteivät häpeä.

-- Meidän piikamme, kehui neiti Tuulinen, on enemmän järkevä ihminen,
eikä se ollenkaan pyri paremmille päiville. Kun tuonnottain kysyin
siltä, että voiko se aavistaa, minkälainen ihminen se tunnettu
piikojen kiihottaja on, ei se sanonut tietävänsä. Ja kun sanoin,
ettei se ole, kuin entinen palveluspiika-kutjale, mikä lienee, niin
siunasi minun piikani ja ihmetteli, miten palvelijat voivat sellaisen
ihmisen puheeseen luottaa.

-- Kas vaan, onpa se ihminen!

-- Mitä, kysyi huonokuuloinen sisar. Hän oli koko ajan tarkasti
silmillään seurannut sisarensa suun liikkeitä.

-- Sanoin meidän piian olevan tavallisen hyvän ihmisen, huusi sisar.

-- Muuten, pauhasi rouva Kukka, muuten, Amalia, ei nyky-ajalla enään
olekaan kunnollista piikaa.

Palvelija toi samalla toiset kupit kahvia. Leeni tuli hämilleen, kun
palvelija oli saanut kuulla viimeiset sanat.

Tyttö punastui, laski tarjottimen pöydälle ja poistui kiireesti.

Rouva Kukka alkoi nauraa hohottaa:

-- Taisi koskea mampselin sappeen! Pitänee kai pumpulilla topata
polvensa, että saisi mainita piian nimeä, koska se on niin pyhä
nykyään.

Sussu, joka koko ajan oli ollut vaiti, kysäsi:

-- Onko se rouva Kukan voikauppa siellä hallissa?

-- On sielläkin meillä kauppa, vaikka itse pääkauppamme on E-kadun
varrella.

Rouva Kukka ei oikein pitänyt siitä, että hänen hallikaupastaan
mainittiin, hän häpesi sitä. Hänellä oli tytär, joka soitti pianoa
ja oli hermostunut. Se oli äitiinsä istuttanut häpeän tunteen hallia
kohtaan. Sussu nähtävästi tunsi asian.

Syntyi tuskastuttava hiljaisuus. Rouva Lehmanen, joka oli
hienotunteisin joukosta, otti esille käsityön ja kehotti toisia
tekemään samoin.

Mutta Amalia Tuulinen oli jäänyt miettimään palvelijatarkysymystä ja
vaikka toiset olisivat jo tahtoneet jättää koko asian, alotti hän:

-- Palvelijatar raukat! Olen niin usein miettinyt niiden asemaa.
Niillä on suurin huolenpito kodissa ja pienin tila, raskain työ ja
heikoin ruoka, pisin työaika ja kehnoin palkka.

-- Miksette pane piikaanne lasikaappiin, kirkasi rouva Kukka.

-- Eihän se nukke ole, kuin ihminen, vastasi huonokuulonen.

-- Puhukaa jumalan tähden jotakin hauskempaa, pyysi rouva Vuori.

Rouva Kukka alkoi naurahdella ja hänen nenänsä pää kapeni. Se
merkitsi, että hän tiesi jotakin. Hyvin usein hän jotakin tiesikin.
Niinpä hän nyt alkoi vähäisen vaiti-olon jälkeen kertoa, että
kaupungilla puhutaan hyvin rumaa eräästä rouvasta, jonka nimeä hänen
ehkä ei tarvitse mainita.

Ei hänen tarvinnut mainita nimeä, sillä kaikki tiesivät, kenestä oli
puhe.

Nyt oli rouva Kukka varmalta taholta saanut tietää, että mainittu
rouva oli luvattomissa suhteissa erään ulkomaalaisen herran kanssa,
joka asui pihan toisella puolen, Kantosen kulmahuoneessa.

Sen tiesivät toisetkin rouvat, se ei ollut mitään uutta, eikä siinä
ollut mitään puhumista. He alkoivat vain arvostella asiaa.

Rouva Lehmanen ei voinut käsittää sellaista. Sanoi häpeän punan
nousevan kasvoilleen joka kerta, kun sellaista ajattelee. Hän vaan ei
menisi toisiin naimisiinkaan, sitä vähemmin, hyi!

Rouvat Vuori ja Kukka eivät myöskään käsittäneet. Heitä pöyristytti.

Neiti Tuulinen ei neitosena ollenkaan ymmärtänyt niitä asioita.

Hiukan ivallisena kääntyi rouva Kukka Sussun puoleen.

-- Eikö neitikin tykkää, että sellainen nainen ei ansaitse naisen
nimeä, joka sillä lailla voi unohtaa itsensä, että alentuu moiseen.

-- Kyllä se niin on, myönsi Sussu. -- Ei niille pitäisi antaa
ihmis-arvoa. Mutta mikä siinä lieneekin, ovat herrat toista mieltä
asiasta. He pitävät paljoa enemmän kauniista, ilosista ja vapaista
naisista, kuin rumista, typeristä ja sipimäisistä.

-- Vai pitävät, ihmetteli rouva Vuori. -- Johan nyt! Minun mieheni
sanoi, että sellaiset naiset, jotka ovat sellaisia, -- hm, -- eivät
miehissäkään herätä muuta, kuin inhon tunnetta. Hän, mieheni, suuteli
sitä sanoessaan kättäni ja minä näin hänen silmistään, että hän oli
kiitollinen siitä, että olen niin kuin olen, etten anna, enkä tule
antamaan hänelle luulon aihetta.

-- Minä kysyin kerran mieheltäni, kertoi rouva Kukka, että mitä
sanoisit, jos minä olisin sellainen, ettet voisi minuun luottaa? --
Miten luottaa, hän kysyi. Hän ei edes voinut käsittää, mitä tarkotin.
-- Sellainen, selitin minä, etten tyytyisi yhteen mieheen -- -- --

-- No, no, ajattele toki, keskeytti neiti Tuulinen, että minä olen
naimaton nainen, joka en tuollaista käsitä.

-- Niin ja minä, lisäsi Sussu, minäkin olen naimaton nainen, joka en
noista asioista mitään käsitä.

-- Olkaa vaiti, vanhat ihmiset, tekö ette käsitä. Tuohan on
teeskentelyä.

Neiti Tuulinen suuttui. --

-- Mieheni sanoi, jatkoi rouva Kukka, että hän ajaisi minut sinne,
missä pippuri kasvaa.

-- No niin minunkin mieheni, uhosi rouva Vuori, ei sekään kärsi
ollenkaan huonoja naisia. Meillä kun kerran oli piika, joka kuletti
kyökissä miehiä, niin silloin minä sen näin, miten hän inhosi!

-- Oi, huokasi neiti Tuulinen, miten voikaan nainen langeta? Minulle
se olisi kerrassaan mahdotonta.

-- Mitä, kysyi sisko.

-- Ihmettelen vaan, miten nainen voi siihen määrään unohtaa itsensä,
että alkaa elää langenneen elämää. Minä sanoin, että minä en sitä
voisi tehdä.

-- Sinäkö, ihmetteli sisko, sinäkö, viidenkymmeninen! Hyvähän meidän
on hyveillämme kerskata, jotka olemme vanhoja ja rumia. Toista on
nuorien ja kauniiden.

-- Nyt se taas alkaa, sanoi sisar tuskastuneena.

-- Ei minun rumuudelleni vielä kukaan ole sylkenyt, loukkaantui rouva
Lehmanen. -- Kyllä minulla tilaisuus olisi ollut elää, kuin viimeistä
päivää, jos olisin halunnut. Mutta, Jumalan kiitos, tähän päivään
asti olen pysynyt kunniallisena.

-- Kyllä minäkin joukosta näyn, kehui rouva Vuori rintaansa
kohotellen. -- Ja koska nyt puhe kerran on kääntynyt tällaisiin
asioihin, niin kerronpa teille asian, joka minulle sattui hiljan
eräänä iltana. Kun minä kävelin katua, niin tuli muuan herra takaa
päin luokseni, tarttui käsikoukkuun ja sanoi: saanko tulla saattamaan
neitiä? -- Hyi, hävetkää, sanoin minä, että kehtaattekin lähestyä
kunniallista ihmistä noin riettaissa aikeissa. Hyi, sanoin minä, hyi
toki, kuinka olette kelvoton. Ja tiedättekö, mitä tuo roisto minulle
sanoi? Hän sanoi: mistä te tiedätte minun aikeeni. -- Miks'en minä
tietäisi, minä sanoin. -- Sitten te tiedätte enemmän, kuin minä, hän
sanoi ja poistui.

-- Olisit huutanut poliisia, sanoi rouva Kukka. Minä olisin ensin
lintannut korvalle ja sitten huutanut poliisia ja käskenyt viedä
mokoman heittiömen putkaan!

-- Voi, siunaili neiti Tuulinen, miten minäkin olisin suuttunut! Minä
en olisi jättänyt moista konnaa rankaisematta.

-- Mutta eihän hän minulle mitään tehnyt, puolusteli rouva Vuori. --
Enhän minä voinut niin vähästä tappelemaan äityä.

-- Hyvänen aika! Oliko se vähän, että kadulla tarttuu siveään
naiseen, joka on vaimo ja monen lapsen äiti! Vai ei se ole mitään!

-- Mikä sitten mitään on, säesti neiti Tuulinen Kukan rouvan puhetta.

-- Mutta eihän pidä olla pikkumainen -- -- --.

Tällä kertaa eivät ystävyydet oikein hyvinä ystävinä lähteneet
Gustafssonilta.

Rouva Vuori oli suutuksissaan siitä, että hänen siveyttään ehkä
epäiltiin, toiset taasen siitä, että rouva Vuori oli pitänyt heitä
pikkumaisina.

Kadulla tuli sopu jälleen entiselleen, kun rouva Lehmanen kysyi
rouva Vuorelta, että oliko hän huomannut, miten vaiteliaaksi ja
noloksi rouva Gustafsson oli tullut heti, kun siveys-asiasta alettiin
keskustella.

Rouva Vuori ja toisetkin olivat sen huomanneet.

       *       *       *       *       *

Onpa sinulla seuraa, nauroi Sussu vieraiden mentyä.

-- Ei ne kaikki tuollaisia ole. On minulla sivistyneitäkin tuttavia!

-- Miksi ei, vastasi Sussu, ainahan rikkaalla niitä on, varsinkin
noin nöyrällä rikkaalla, kuin sinä olet. Ethän sinä näy osaavankaan
olla rikas.

-- Miks'en?

-- Rikkaan tulee olla röyhkeä ja vaativainen, selitti Sussu. -- Sinä
istuit ääneti ja annoit noiden akkojen räkättää. Sinun pitäisi aina
ottaa sana toisen suusta, se on rikkaiden tapa. Silloin, kun rikas
puhuu, tulee toisten olla vaiti, kun hän nauraa, tulee toistenkin
nauraa ja jos hän on hiljaa, olkoot toisetkin. Kävelyllä pitää
rikkaan kulkea keskellä ja kun hän pysähtyy, pysähtykööt kaikki.
Rikas saa aina pitää toisten mielipidettä vääränä, hän saa taputtaa
olkapäälle, ketä hän tahtoo ja kutsua lapseksi ja lapsekkaaksi köyhää
vanhustakin. Kun siten käyttäytyisit parisen vuotta, niin sitten jo
olisit jotakin.

-- Mitä minä sitten olisin, kysyi Leeni.

-- Rikas.

-- Olenhan minä jo rikas.

-- Mutta et kuitenkaan osaa esiintyä. Mikä rikas se on, joka ei nauti
rikkaudesta johtuvia edellytyksiä?

-- Voi, miten minä nautinkin, sanoi Leeni. Minä olen niin tyytyväinen
elämääni, että ette usko. Minulla on hyviä ja sivistyneitä ystäviä ja
minä saan, mitä ikinä haluan. Osaan, Jumalan kiitos, valita ystäväni
niin, että minulla on niistä henkistä hyötyä. Noita rouvia en pidä
ystävinäni.

-- Etkä minua, sanoi Sussu.

-- Teitä ja rouvaa pidän myöskin ystävinäni.

-- Näes nyt, sinä valitset ystäviä.

-- Niin teen. Johan minä sen äsken sanoin.

-- Köyhällä ei ole vara valita ystäviä. Minäkin olen jäännös
köyhyytesi ajoilta.

-- Te olette niin hyvä, Sussu, ja minä pidän teistä niin kovin paljon.

-- Pidätkö?

-- Pidän, kertoi Leeni, usein öillä, kun minua hirveästi pelottaa,
tuntisin olevani turvassa, jos te olisitte luonani.

-- Pelkäätkö sinä pimeää, kysyi Sussu.

-- Pelkään, jatkoi Leeni. -- Ja sitten minua pelottaa tämä rikkaus.
Minusta tuntuu, kuin olisi siinä jotakin vierasta, johon en tahdo
sulaantua. Pelkään kuolemaakin öisin. Gustafsson-vainaja kuoli
mielestäni niin julmasti.

-- Hyi! Miten hän kuoli?

-- Sitä minä en tahdo osata selittää, eikä siinä niin mitään
erinomaista ollutkaan, minusta vain itsestäni tuntui, niinkuin siitä
olisi puuttunut hengen lähdön pyhyys. Kun mummo kuoli, tuntui kuin
seinäkellokin olisi alkanut hiljasemmin naksuttaa ja kiuaskin tuvan
nurkassa ikäänkuin pieneni. Mummon kasvot olivat totiset, kaikki
kurtut olivat kadonneet ja kuoltuaan oli mummo kuin nuortunut. Ehkä
olikin hän nuortunut. Vaari näytti niin vanhalta ja kuolevaiselta
kuolleen vaimonsa rinnalla, että kävi sääliksi häntä. Nyt on vaarikin
kuollut ja päässyt mummon luo. -- Gustafssonin kasvot muuttuivat
kuoltua kamalan kovan ja raa'an nököisiksi. Tuntui, kuin olisi hän
riisunut yltään verhon, jonka takaa joku kamala olento esiintyi. Minä
pelkäsin hänen kuollutta ruumistaan niin, että kauhistun, kun muistan
sitä.

-- Miehesi oli eläessään koronkiskoja, sanoi Sussu. -- Harvaa ihmistä
hän säästi, joka hänen kynsiinsä joutui, -- näin meidän kesken sanoen.

-- Taisi olla, myönsi Leeni. -- Minulle hän oli hyvä. Melkein aloin
häntä rakastaa. Hän oli niin huomaavainen, ei koskaan sanonut pahaa
sanaa, eikä tehnyt mieltäni vastaan. Ja mitä koron kiskomiseen tulee,
niin siitäkin hän usein puhui minulle. Pitäisikö minun, hän sanoi,
antaa säästäväisyydellä ansaitsemani rahat ilman korkoa ensimäiselle
hurjistelijalle korttipeliin ja rivoon elämään. Jos kerran ylhäiset,
hän sanoi, niin alentuvat, että lainarahoilla huristelevat, niin
saanen kai minäkin ottaa niin suurta voittoa, kuin suinkin irti saan.
Ei hän, Gustafsson-vainaja kenellekään rahojaan tarjoillut. -- -- --
Minun mielestäni, jatkoi Leeni, hän oli oikeassa.

-- Mutta miksi sitten, kysyi Sussu, pelkäät niin rehdin ja kunnon
miehen näkymätöntä haamua?

-- En tiedä.

-- No, jatkoi Sussu, se menee ohi. Pian kaiketi otat nuoren miehen
ratoksesi. Etkö otakin?

Leeni punastui.



9.


Se vaikutusvalta, mikä Sussulla oli ollut Leeniin, heikkoni
heikkonemistaan, kunnes se vihdoin kokonaan loppui.

Leenin seurustelu- ja ystäväpiiri oli yhä kasvanut, laajentunut ja
muuttunut. Gustafsson-vainajan tuttavatkin olivat saaneet kokonaan
väistyä. Leenillä oli pelkkiä sivistyneitä ystäviä.

Hän harrasti sivistystä ja kulki etevien tuttaviensa kanssa
taidepaikoissa. Uhrasipa hän varojaankin taiteelle. Muuan nuori
maalari sai maalata alttaritaulun, jonka Leeni osti ja lahjoitti
kotipitäjänsä kirkkoon. Paikkakunnnan ja pääkaupungin sanomalehdet
ylistivät jalomielistä lahjoittajaa. Hänestä alkoi tulla tunnettu
henkilö.

Pienestä, heiveröstä Leenistä kehittyi valistunut rouva Gustafsson.

Tuskin kukaan, joka ei tiedä, uskoisi, että pieni, haaveileva R:n
kapakan Leeni ja rouva Gustafsson ovat sama henkilö. Vaikea on hänen
itsensäkään sitä uskoa. Eikä hän tahdo sitä muistella, ei millään
muotoa, se tekee niin kiusallisen vaikutuksen.

Leenin elämä olisi nyt niin hyvää, kirkasta ja kaunista, ellei sitä
pimentäisi muisto, että hän on ollut kapakkanainen.

Sussu vain harvoin käy hänen luonaan, rouva ei milloinkaan.

Leenin katsantokanta on äärettömästi laajentunut. Hän tuntee
kirjailijat, hän tuntee taiteiden suunnat. Hän ostaa aina uusimman
teoksen, lukee sen, jos se on hauskaa, selailee, katsoo alun ja
lopun, jos se on ikävää, reutoo kansia, että näyttäisi käytetyltä ja
sulkee kirjakaappiin todistamaan emäntänsä sivistystä. Mieluisammin
hän kuitenkin ravitsee sieluansa keveillä lemmenromaaneilla. Niitä
hän lukee yöllä, levolla ollessaan. Romaanien luku on sammuttanut
hänen omintakeisen mielikuvituksensa ja haaveilu-elämänsä, jolle hän
jo nauraa.

Hän, joka ennen ei tietänyt, oliko muuta maailmaa olemassakaan, kuin
se, jossa hän itse eli, hän tietää nyt, miten suuri ja laaja maailma
on ja miten paljon siinä on ihmisiä ja kansallisuuksia. Leenistä on
tullut isänmaallinen, kansaansa ja kieltänsä äärettömästi rakastava
ja niiden oikeuksia puolustava nainen. Ja vielä laajemmallekin
ulottuu hänen tietonsa.

Hän tietää, että maailmassa on ollut suuria aatteen miehiä,
jotka ovat antaneet henkensä niiden totuuksien puolesta, joista
ihmiskunnalla nykyään on paljon hyötyä ja siunausta. Myöskin hän
tietää, että koko ihmiskunta kerran on ollut yhtä lapsekkaalla
kannalla tiedon suhteen, kuin hän itse ennen oli.

Leeni oli ostanut itselleen taideteoksen, maalauksen, joka esitti
kerjäläisukkoa. Kuva oli niin luonnollinen ja elävä, että Leenin oli
tapa sanoa: tekisi mieli panna lantti ukon käteen.

Sussu oli silloin kyläilemässä Leenin luona.

Hänkin sanoi kuvaa luonnolliseksi ja eläväksi, mutta lisäsi,
ikäänkuin itsekseen, että jokainen kadulla kulkeva kerjäläinen
kuitenkin oli elävämmän näköinen.

-- Olisit, hyvä ystävä, jatkoi hän, ostanut jonkun kauniimman tai
lahjoittanut tuon kuvan hinnan yhdelle niistä kuvista, joiden
rinnassa sykkii elävä henki. Luulen, että olisit voinut elämälle
pelastaa sielun.

-- Mutta taide, selitti Leeni, taide on kehittäjä. Tuo kuva synnyttää
tunteita ja ajatuksia, säälintunnetta kurjuutta ja kurjia kohtaan.

-- Säälintunnettako, kysyi Sussu. -- Pitääkö sitäkin olla.

-- Tietysti. Muutenhan ei kukaan köyhiä auttaisi.

-- Vai niin. Taide on siis semmoista, joka synnyttää lähimmäiseen
rakkauden tunnetta. -- -- Sittenhän se onkin perin tarpeellinen
jumalanlahja rikkaille ihmislapsille. Se on melkein yhtä hyvä
kiihottaja kovalle sydämelle, kuin viinaryyppy huonolle ruokahalulle.
Ei maita, ei, vaikka mitä eteen tuotaisiin, mutta annapa, kun ottaa
aika kolauksen priimaparasta viinaa, niin ruoka menee, kuin kuumille
kiville. Onpa se!

-- Taiteella on toinenkin tarkotus. Se kehittää kauneus-aistia.

-- Eikö sen tarkotuksena myöskin ole kokonaan poistaa rumuutta
maailmasta.

-- Se onkin sen ylevin tarkoitus, mikäli minä sitä käsitän. Taide
loitsii kovasta ihmisrinnasta esille rakkautta kaipaavan hengen,
joka pyrkii suurempaan ja suurempaan kauneuteen, eikä tahdo viihtyä
muualla, kuin lemmen ja kauneuden pyhätöissä.

-- Tuo oli kauniisti ja taiteellisesti sanottu, myönsi Sussu,
vaikka en minä oikein vieläkään voi käsittää. Ei minun tarvitse
nähdä tuota kuvaa tunteakseni sääliä. Itse elävä kurjuus tekee
minuun sen vaikutuksen, että antaisin henkeni, jos voisin hiukankin
lähimmäisteni kurjia olosuhteita parantaa. Miten voi ihminen palvella
käsiensä töitä ja niiden kautta luulla saavuttavansa rakkautta ja
kauneutta kaipaavaan sieluunsa. Miksi hän ei kulje suoraa tietä?

-- Älkää puhuko noin, Sussu, kielsi Leeni, te olette ikänne ollut
kapakassa ja siellä ei -- -- --

Leeni ei saanut jatkaa. Sussu oli noussut seisomaan.

-- Niin, minä olen ollut ikäni kapakassa, hän sanoi, enkä tosin
voikaan käsittää asioita, joita te, rouva Gustafsson, olette päässyt
käsittämään, te, joka niinkin pian pääsitte pois kapakka-elämästä.
Mutta yhden asian huomautan sentään teille. Jos te olisitte
jääneet, kuten minä, ijäksenne kapakkaan, ei teilläkään olisi niitä
sivistyksen mahdollisuuksia, joita teillä nyt on. Te olisitte aivan
yhtä sivistymätön, kuin minäkin. Nyt te olette saanut periä nylkyrin,
verenimijän, -- anteeksi, sivistymätön puhuu taiteettomasti, --
sellaisen ihmisen saastaisesti koottu omaisuus on teille tehnyt
mahdollisuuden päästä valistuneeksi, siis aivan, kuin jos minä
murhaisin tietäjän päästäkseni hänen tietojensa perille. Eikö niin?
En tiedä, miten ajatukseni lausuisin. Minusta tuntuu, kuin olisi
sellainen valistus tarpeetonta ja arvotonta, johon rahaa tarvitaan,
jotta sen osallisuuteen pääsisi. Eiköhän todellista valistusta voida
saavuttaa ilman kultaa? Vai miten?

Leeni vastasi:

-- Aurinko paistaa, näemme sitä tai emme. Me emme sitä näe ilman
silmiä. Tarvitsemme silmät nähdäksemme valon, joka kuitenkin jo on
olemassa.

-- Huono esimerkki, Leeniseni, huono esimerkki! On suuri ero auringon
valon ja ihmisvalistuksen välillä, yhtä suuri, kuin on ero silmänkin
ja rahan välillä. Ihminen silmineen kuuluu sille, jolle aurinkokin
kuuluu, mutta raha on yksinomaan ihmisestä.

-- En tahdo kiistellä kanssanne, sanoi Leeni. Meillä on liian suuri
ero mielipiteissä. Te olette solvanneet miesvainajatani veren
imijäksi ja jos joksikin, -- kapakoitsija hän ei ainakaan ollut.

-- Ei enempää, kuin minäkään, sanoi Sussu katkerana.

-- Minä en ole solvannut teitä, mutta te olette solvannut meitä.

-- Jos niin on, merkitsee se sitä, että kapakka-Sussu on liikaa tässä
talossa. No niin! Ehkä joskus tavataan. --

Sussu oli poissa.

Leeni tiesi, että oli menettänyt hyvän, oikein hyvän ystävän ja
hupaisen toverin. Hänet valtasi synkkä ikävä ja muistot menneiltä
ajoilta tulivat mieleen. Sussu oli aina ollut niin viisas ja
viihdyttävä. Tuskin hänellä enään koskaan olisi sellaista ystävää.
Nykyiset olivat niin kovia ja outoja, eikä sivistyskään, sen Leeni
itselleen salaisesti tunnusti, häntä ollenkaan tyydyttänyt. Se oli,
kuin ahdas puku tai mauton ruoka, -- hän piti sitä yllään, kun muoti
niin vaati, hän söi sitä, kun niin oli tapa. Niinhän tekivät kaikki.
Mutta elämää ja viihdytystä ei hänellä enään koskaan tulisi olemaan,
ei toivoakaan. Ennen hän aina oli tulevaisuudesta toivonut jotakin.
Huominen, ylihuominen ja kaikki tulevat päivät olivat ennen olleet
verhojen takana. Yksitellen ne olivat vaienneet. Jokaisen verhon
takana oli aina ollut jotakin uutta. Nyt tunsi hän aukaisseensa
viimeisen verhon, nyt hän edistyi vain siinä, missä hän oli.

Kun Leeni isänmaallisissa juhlissa muiden mukana huusi elämää
sankareille, tai kun konserteissa soiton sävelet kohottivat hänet
korkealle yli jokapäiväisyyden tai teaatterissa suuri näyttelijätär
loihti esille ihmissydämen syvyyksien ilot ja tuskat, silloin tunsi
Leeni suurta onnea ja nautintoa. Mutta se oli niin lyhyt-aikaista.
Sijalle tuli väsymys, tyhjyys, mitättömyys.

Sen tulkitsi Leeni syntyvän kaipuusta, -- ihmishengen ikuisesta
kaipauksesta.

Mitä hän kaipasi?

Olivatko vaari ja muori jotakin kaivanneet? Muorin mökkiin sopivat
ilta-auringon säteet. Usein ne olivat kullanneet pienen mökin.

Anni-täti, oliko hän kaivannut?

Ne olivat kaikki kuolleet.

Sussu, kaipasikohan se mitään?

Polttava ikävä kalvoi Leenin rintaa. Sussu oli ollut jäännös
entisistä ystävistä.

Hän päätti kutsua Sussun jälleen luoksensa.

Päätös jäi kuitenkin toteuttamatta. Ja ikäväkin katosi pian.

Pian häipyi mielestä koko entisyys. Se häipyi niin kokonaan, että
Leeni kaihtamatta kertoi lapsuudestaan, äidistään, muorista,
vaarista, ruuuankummista ja kapakassa olostaan. Ja kun hän näitä
kertoi hienoille tuttavilleen, ihmettelivät ne, miten Leeni oli
voinut sivistyä, kohoutua, vaikk'ei ollut saanut mitään varsinaista
pohjaa sivistykselleen. Sitä Leeni itsekin ihmetteli ja hän alkoi
pitää itseään tarmokkaana naisena.



10.


Vuosien kuluessa oli Leeni vain kaunistunut.

Hän oli nyt 25-vuotias, kaunis, rikas, lapseton leski.

Ne perheet, joissa oli naimattomia miehiä, hiukan nyrpistivät
neniään, kun tuli puhe rouva Gustafssonista. Heillä ei ollut mitään
hänen nykyisyyttään vastaan, mutta hänen menneisyydestään liikkui
pahoja huhuja. Hän oli entinen kapakka-nainen ja samoin oli ollut
hänen äitinsä.

Muuten he eivät pitäneet Leeniä aivan mahdottomana olemaan
paremmankin perheen jäsenenä.

Kosijoita ei puuttunut.

Mutta Leeni oli tarkka.

Ennen, lapsempana oli hän ollut herkkä lemmelle, nyt hän ei ollut.
Hän näki nuorien, vanhojen, viisaiden, typerien, köyhien ja rikkaiden
kilpailevan hänen suosiostaan ja se teki hänet varmaksi ja kovaksi.

Tuttavansa rouvan kysymykseen, eikö hän monesta kosijastaan ollut
tavannut yhtään mieleistänsä, vastasi Leeni nauraen: olen montakin,
mutta siitä pelosta, että sattuisi joku vielä miellyttävämpi, en ole
tohtinut valita. Sanokaa, mitä pitäisi tehdä!

Leskeksi Leeni ei kuitenkaan aikonut jäädä. Hän kyllä menisi
naimisiin, jos vain sopiva kohdalle sattuisi, -- -- -- se sopiva,
hieno, kaunis ja oppinut.

Sellaisiakin oli kosijoiden joukossa.

Leeni oli nuori ja hänellä oli aikaa odottaa.

       *       *       *       *       *

Eräissä kutsuissa Leeni tapasi herra Fors'in.

Se tuntui pahalta. Hän toivoi, ettei herra Fors häntä ollenkaan
tuntisi.

Keneltäkään Leeni ei enään salannut entisyyttään. Kaikki sen
tiesivät. Ilmitulemista hän siis ei pelännyt, mutta mitä? Jotakin hän
vain pelkäsi, -- -- ja harmittikin, että oli joskus ollut kapakassa.

Mutta herra Fors ei ollut tuntevinaan.

Entä, jos se ei tuntenutkaan?

Koko illan herra Fors oli kovin huomaavainen ja Leeni tunsi suurta
kiitollisuutta.

Jos herra Fors tuntee hänet, on se hyvin hieno ja jalo mies, kun noin
käyttäytyy -- --!

Leeni tahtoi saada varmuutta.

-- Minusta on, kuin olisin nähnyt herra Forssin ennenkin, olette
tutun näkönen.

-- Olenkin nähnyt rouvan ennen, hän vastasi, mutta halukkaammin minä
tahtoisin, ettei rouva muistaisi, missä ja milloin, sillä siinä
tapauksessa muistaisitte minua sangen raakana henkilönä, joka minä en
kuitenkaan ole. Ihmisen elämässä sattuu joskus tapauksia, joita se ei
tahtoisi muistaa ja jotka voivat katkeroittaa koko elämän. Minulle
on eläessäni sattunut yksi sellainen tapaus, -- oi, rouva, älkää
muistelko nähneenne minua ennen.

Voi, miten nöyrä ja hyvä hän oli tuota sanoessaan! Hän ei tahtonut,
että Leeni muistelisi, mitä kapakassa oli tapahtunut.

Herra Fors oli kaunis mies ja silmissään oli jotakin voittamatonta.

Hän katsoi niin suoraan ja viattomasti.

Hänellä oli pyöreä pään muoto, hiukset painuivat sileinä päätä
myöten, niska oli voimakas, vartalo hoikka ja irtonainen.
Kävellessään hän ontui hiukan ja katse kiintyi heti hänen olentoonsa,
silmien alla oli leveältä tummaa.

Hän ei puhunut paljon, mutta kuunteli tarkoin naisten turhintakin
lörpötystä.

Kaikki tuo kohotti hänen arvoaan Leenin silmissä.

Heistä tuli ystävät.

Herra Fors pyysi, ettei rouva Gustafsson muistelisi, mitä heidän
välillään kerran oli tapahtunut ja rouva Gustafsson pyysi, ettei
herra Forskaan muistelisi paikkaa, missä he ensin olivat toisensa
nähneet.

Ystävyys jatkui kunnes Fors tunnusti rakkautensa Leenille.

       *       *       *       *       *

Hän oli paljon kokenut nuorimies. Hän tunsi paljon naisia ja monet
suhteet oli hänestä tehneet järkevän miehen, joka osasi ottaa asiat
käytännöllisesti ja joka tiesi naisten heikot puolet.

Hän oli pienen, kirkassilmäisen, kalpean ompelijattaren ensimäinen
lemmitty. Tyttö rakasti häntä, eikä vaatinut muuta, kuin saada aina
olla hänen omansa. Hän istui kaiket päivät ja ompeli, niin että
rintaan pisti, mutta aika kului iltaa ajatellessa, jolloin he saivat
olla yhdessä.

Usein pettyi tyttö. Ei saapunutkaan armas joka ilta hänen luoksensa.
Silloin itki pikku ompelijatar yön ja seuraavana päivänä oli poski
entistä kalpeampi -- -- --

Hän ei elämältä muuta toivonut, kuin saada olla Otto Porsin salainen
lemmikki, hän ei muuta rukoillut, kuin että taivaan Isä pitäisi
huolenaan, ettei hän häntä koskaan hylkäisi, -- sitten hän ei
jaksaisi elää.

Oli kulunut monta iltaa, eikä Otto ollut käynyt hänen luonaan. Mitä
oli tapahtunut? Olikohan hän jo hylännyt hänet. Tyttö ei voinut
nukkua öisin ja päivillä ei tullut työstä mitään. Fors oli kieltänyt
hänet kirjoittamasta itselleen, kun hänellä oli niin huono käsiala.
Nyt hän kuitenkin päätti kirjoittaa ja koettaen kaikkein parasta
käsi-alaansa hän kysyi syytä ja pyysi tulemaan vielä kerran. -- --

Otto saapui samana iltana ja ilmotti olevansa kihloissa ja aikovansa
mennä naimisiin.

Tytön tuska oli rajaton. Hän uhkasi tappaa itsensä ja ilmottaa kaiken
tulevalle rouvalle. -- --

-- Älä ole milläsikään, lohdutti herra Fors. -- Luuletko sinä,
hupakko, että minä rakastan sitä naista jonka nain? Minun, näes,
täytyy mennä naimisiin, sillä muuten minut perii hukka. Olen velkojen
rasittama ja sinäkin kuihdut työstä. Ajattele, miten ihanaa, kun
sinunkaan sitten enään ei tarvitse tehdä työtä, vaan saat olla, kuten
itse haluat! Minä pidän huolen sinusta.

-- Mutta onhan hän kaunis, kauniimpi, kuin minä, itki tyttö.

-- Mitä sitten? Ei mitään! Eikä hän niin kaunis ole, Häneltä puuttuu
sinun rakastava sydämesi ja kauniit, kirkkaat silmäsi. Sitäpaitsi hän
ei muutenkaan ole sinun vertaisesi.

-- Mutta täytyyhän sinun olla hänen miehenään, kun sinä kerran hänet
nait.

-- Siihen kyllä keinot keksitään. Ole huoleton!

-- Sinä petät minut!

-- En petä, vakuutti Fors, pidän sinusta paljon ja tästedes pidän
vielä enemmän. Pieni kultani, ole nyt hyvä ja rauhoitu, kaikki käy
hyvin.

Herra Fors puhui totta.

Tyttö oli pieni, hentonen ja sievä ja hän oli hänen ensimäinen
rakastajansa, miksi ei hän voisi pitää tyttöä edelleenkin omanaan?
Olihan sääli jättää häntä! Miksi ei tämä yhtä hyvin, kuin joku
toinenkin -- -- --.

Rouva Gustafsson oli kaunis, paljoa kauniimpi, kuin tuo kalpea
tyttönen, mutta mitään hellyyttä Fors ei tuntenut häntä kohtaan.
Oli vain hauskaa näytellä tovereille komeata morsiantaan ja
ähitellä -- -- --.

Täydellisesti olikin Fors vallannut morsiamensa. Hän oli kuin korppi
haaskalla. Kaukana saivat pysytellä pikku-linnut. Taiteilija,
jolla Leeni oli maalauttanut alttaritaulun kotipitäjänsä kirkkoon,
sydämistyi niin, että hänestä tuli kirjailija. Leeni oli lakannut
avustamasta häntä ja kostoksi kirjoitti taiteilija kertomuksen
seitsemästä varpusen pojasta, jotka nokkivat samalla likakasalla.
Yksi poikasista onnistui pysymään huipulla ja hän alkoi nokkia
ympärilleen, oikealle, vasemmalle, piipittää ja pöyhistellä
sellaisella voimalla, että toisten varpusparkojen täytyi jättää
mehevä kasa ja lähteä etsimään uusia -- -- --

Kertomusta eivät käsittäneet muut, kuin asianomaiset ja niin se oli
hyväkin. Muille ei sitä oltukaan kirjotettu.

       *       *       *       *       *

Herra Fors oli tunnustanut lempivänsä rouva Gustafssonia ja pyytänyt
häntä omakseen.

-- Te olette ainoa nainen, jota koskaan olen rakastanut.

Hänen katseensa puhui enemmän, kuin sanat, se puhui ääretöntä lempeä.

Leeni luotti katseeseen ja se synnytti hänessä vastarakkautta.

Hänestä tuli rouva Fors.



11.


On myrskyinen syys-ilta.

Vanha nainen on istuutunut suuren kauppahuoneen rappuselle. Häntä
verhoavat ohuet, repaleiset vaatteet ja hän värisee vilusta. Tuon
tuostakin tulee hänen rinnastaan valittava, vinkuva huokaus.

Hän ei pyydä almuja, eikä hän näy huomaavankaan ohikulkijoita, hän on
omissa ajatuksissaan. Kuitenkin pysähtyy moni hänen luonaan ja antaa
almua. Vanhus ei katsahda silmiin antajaa, hän kiittää hiljaa ja
pistää rahan taskuunsa.

Tuuli tuiskuttaa ensi lunta.

Vähän on ihmisiä kadulla. Joku mieshenkilö vain ja vaaniva nainen.

Vanha vaimo huokasee syvään, valittavasti ja vilkasee katulyhdyn
lepattavaan loimuun.

Lyhdyn kohdalle on seisahtunut yksinäinen, keski-ikäinen nainen.
Vanhuksen huomattuaan hän säpsähtää, yrittää kiireesti poistua, mutta
seisattuu jälleen, katsoo vanhusta ja menee vihdoin hänen luokse.

-- Taivaan isä! Sehän on Sussu, sanoo hän itsekseen.

-- Kuka se on, joka minut tuntee? -- Vanhus katsoi tarkkaan.

Nainen meni lähemmäksi. Hänen poskensa ovat maalatut ja vahva
konjakin haju lähtee hänestä.

-- Kuka te olette, kysyi Sussu uudelleen.

-- Ettekö enään tunne minua? Olenko niin kovin muuttunut näinä
kymmenenä vuotena?

Nyt tunsi Sussu.

-- Leeni, rouva Fors, hän huudahti. -- Miten te olette täällä?

Kaukana siveistä ihmisistä on katunainen. Tuskin kukaan luulee
hänellä ystävää olevan.

Kadulla oleskelee kuitenkin sellaisiakin olennoita, joiden silmissä
katunainen on äärettömän korkealla. Ne ovat kerjäläiset, jotka
enimmän avun saavat katutytöiltä. Tytöillä on kivulloisen hellä sydän
ja usein he antavat viimeisen roponsa onnettomuustovereilleen. Sussu
oli joutunut kadulle. Hän oli kerjäläinen.

-- Miten te olette täällä, hän huudahti nähdessään Leenin maalattuna
ja konjakilta lemuavana kadulla.

Jos pohjoisnapa-retkeilijä tapaisi tuttavansa matkansa päämaalissa,
hän varmaankin kysyisi samalla äänellä, kuin Sussu kysyi.

Leeni ei tuntunut kuulevan.

-- Missä te asutte, Sussu? Onko teillä asuntoa?

-- On, on minulla asunto. Tahdotteko tulla sinne, Leeni?

-- Tahdon, vastasi Leeni.

He lähtivät.

Sussun kamari oli pieni ja siisti. Tuskin kukaan joka näki Sussun
kadulla ja kuuli hänen surkeat huokauksensa, olisi uskonut, miten
valoisa ja lämmin pesä hänellä oli. Jos se olisi ollut tunnettu,
ei hänen olisi kannattanut pitääkään sitä. Sussu tiesi sen ja
siksi lähti ulos aina silloin, kun ilma oli pahin ja puki ylleen
risaisimmat vaatteensa. Hän oli taiteilija, joka hyvin näytteli
osaansa. Kun kalliisiin turkkeihin puetut onnen-lapset ilman tuskaa,
huolettomina, auttamatta kulkivat hänen ohitsensa kadulla, ei hän
heitä kadehtinut. Hänellä oli itsessään kyllin.

-- Voi, miten täällä on kodikasta ja kaunista, huudahti Leeni.

-- Kyllähän täällä on.

Sussu ei kysellyt mitään. Leeni odotti. Sussu oli vain vaiti.

Vihdoin alkoi Leeni kertoa. Fors oli teeskennellyt tulista rakkautta
niin kauan, että oli saanut koko omaisuuden käsiinsä. Oli myynyt pois
kaiken ja pakeni rahojen kanssa ulkomaille. Mukanaan oli hän vienyt
rakastajattarensa, pienen ompelutytön. Leeni oli jäänyt köyhäksi
ja häväistyksi. Kaikki olivat olleet sitä mieltä, että syy oli
Leenin. Miten olisikaan nuori, parempi mies voinut viihtyä entisen
kapakkanaisen kanssa.

-- Minulla ei ole yhtään ystävää tässä maailmassa, valitti Leeni. --
Kaikki ovat minut hyljänneet.

-- Olihan sinulla ennen paljon ystäviä. Missä ne nyt ovat?

-- Eivät ne minusta enään välitä.

-- Mikähän siinä on syynä, kysyi Sussu.

-- Köyhyys. Olenhan nyt köyhä.

-- Mutta onhan sinulla sivistys jälellä, olethan henkisesti
kehittynyt! Eikö sivistyneillä ole kyllin sivistyksestään,
tarvitaanko siinäkin rahaa?

-- Sussu, Sussu, älkää puhuko siitä, mitä ennen oli. Oletteko minulle
vihanen, kun silloin -- --?

-- En, hyvä ystävä, sanoi Sussu. -- Minä en ole taiteen jalostuttama.
Unohtakaamme, mitä on ollut. Ympäri olemme käyneet, yhteen tulleet.
Sinä olet vain matkalla tehnyt pienen hyppäyksen -- luudan päältä
lattialle.

-- Sussu, minä olen -- --

-- Niin, tiedänhän minä, mikä sinä olet. Älä viitsi niistä puhua.

-- Minun täytyi, kun -- --

-- Niin, ystäväni! Kun köyhdyit, kun sivistynyt ystäväpiirisi sinut
häväistynä hylkäsi, niin täytyihän sinun -- -- --

-- Minä olen niin onneton ja kurja, valitti, Leeni. Jospa kuolisin! --

-- Sen sinä teet! Älä ole milläsikään, Leeni, sen me kaikki teemme.
Maailma ei enää tiedä, että Leeniä ja Sussua on olemassa. Pian emme
itsekään sitä tiedä.

Leeni jäi Sussun luokse asumaan ja heistä tuli jälleen toverit, kuten
ennen kapakka-aikana.

Mutta nytkään eivät he kauan saaneet olla yhdessä. Leeni pääsi
jälleen paremmille oloille. Hän kuoli.

Joku vuosi sitten nähtiin vielä vanha nainen istuskelemassa puodien
rappusilla. Hänen kurja näkönsä herätti sellaista sääliä, että
harvalla oli sydäntä kulkea hänen ohitseen almua antamatta. Se oli
vanha Sussu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Leeni" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.