Title: Thais
Author: France, Anatole
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Thais" ***


THAIS

Kirj.

ANATOLE FRANCE

Suom. L. Onerva



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.



SISÄLLYS:

 Lotus.

 Papyrus.
   Pidot.

 Euphorbia.



LOTUS.



Siihen aikaan oli erämaa anakoreetteja täynnä. Niilin molemmilla
rannoilla oli lukemattomia risu- ja savimajoja, joita erakkojen kädet
olivat sinne rakennelleet aina jonkun matkan päähän toisistaan, niin
että ne, jotka niissä asuivat, saattoivat elää erikseen ja kuitenkin
auttaa toisiaan tarpeen vaatiessa. Siellä täällä häämötti majojen
yli ristihuippuisia kirkkoja, joihin munkit vaelsivat juhlapäivinä
kunnioittamaan pyhiä menoja ja ottamaan osaa sakramentteihin. Aivan
virran vieremällä oli vielä taloja, joissa luostarimunkit asuivat,
kukin ahtaaseen koppiinsa sulkeutuneena, ja yhtyivät ainoastaan
senjälkeen paremmin nauttiakseen yksinäisyydestä.

Erakot ja luostarimunkit elivät kieltäymyksessä, he aterioivat
vasta auringonlaskun jälkeen ja käyttivät ravintonaan vain leipää
suolan ja iisopin kera. Muutamat kaivoivat itsensä hiekkaan, asuivat
maankoloissa tai haudoissa ja noudattivat vieläkin merkillisempiä
elämäntapoja.

Kaikki he säilyttivät puhtautensa, kävivät puettuina karkeaan
jouhipaitaan ja päähineviittaan, nukkuivat paljaalla maalla pitkien
valvomisien jälestä, rukoilivat, veisasivat virsiä ja sanalla sanoen
suorittivat joka päivä katumuksen mestarinäytteitä. Ottaen huomioon
perisynnin he kielsivät ruumiiltaan ei ainoastaan kaikki ilot ja
tyydytykset, vaan senkin tavallisen hoidon, joka maailman lapsesta
tuntuu tuiki välttämättömältä. He olivat sitä mieltä, että jäsentemme
taudit parantavat sielumme ja että ruumiilla ei voi olla sen
kunniakkaampia koristeita kuin paiseet ja mätähaavat. Näin toteutui
mitä profeetat olivat sanoneet: "Erämaa on peittyvä kukkasiin."

Tämän pyhän Thebais-maakunnan asujamista kuluttivat toiset päivänsä
askeettisuudessa ja mietiskelyssä, toiset ansaitsivat elatuksensa
palmikoimalla palmupuiden kuituja tai palkkautuen töihin lähitienoon
maanviljelijöille elonkorjuun aikana. Pakanat olivat siinä väärässä
luulossa, että muutamat heistä elivät rosvouksella ja pitivät
yhteyttä kuljeskelevien arabialaisten kanssa, jotka ryöstelivät
karavaaneja. Mutta todellisuudessa nämä munkit halveksivat kaikkia
rikkauksia ja heidän hyveittensä tuoksu uhosi taivaaseen asti.

Sauva kädessä niinkuin matkustavaiset kävivät nuorten miesten
näköiset enkelit vieraisilla heidän erakkomajoissaan, jota vastoin
pahat henget taas harhailivat heidän ympärillään ethiopilaisten
tai eläinten hahmossa johdattaakseen heitä kiusaukseen. Kun munkit
aamuisin saviastioineen menivät kaivolle, näkivät he satyyrien ja
aigipaanien jalanjälkiä hiekassa. Oikean ja henkisen olemuksensa
mukaan käsitettynä oli Thebais-maakunta vain taistelutanner, jolla
joka hetki ja etenkin öisin käytiin ihmeellistä sotaa taivaan ja
helvetin välillä.

Askeetit, joita kadotettujen legionat hurjasti ahdistivat,
puolustivat itseään Jumalan ja enkelien sekä paaston, katumuksen ja
lihankidutuksen avulla. Välistä raatelivat lihanhimot heitä niin
hirmuisesti, että he karjuivat tuskasta ja heidän valitushuutonsa
kohosi tähtitaivaalle yhtyen nälistyneiden hyenoiden ulvontaan.
Silloin ilmestyivät heille pahat henget aina hyvin ihanissa
muodoissa. Sillä vaikka pahat henget todellisuudessa ovatkin rumia,
voivat he välistä verhoutua näennäisen kauneuden hahmoon, joka estää
erottamasta heidän todellista luonnettaan. Thebaiksen itsekiduttajat
näkivät kauhistuksella, että heidän koppeihinsa tunkeutui nautinnon
kuvia sellaisia, joita eivät edes pahimmat maailman hekumoitsijat
olleet nähneet. Mutta koska ristinmerkki varjeli heitä, eivät he
sentään langenneet kiusaukseen, ja rumat henget ottaen jälleen
aamunkoitossa oman muotonsa, menivät häpeissään ja raivoten tiehensä.
Ei ollut harvinaista, että aamuisin nähtiin, miten joku heistä aivan
itkun hyrskeessä pakeni, vastaten kysyjälle: "Minä itken ja huokaan
siksi, että eräs täällä asuvista kristityistä on minut ruoskinut ja
häpeällisesti poisajanut."

Korven vanhimmat asukkaat ulottivat valtansa myöskin syntisiin ja
jumalattomiin. Heidän hyvyytensä oli välistä hirvittävä. Heillä oli
apostoleilta valta rangaista elävää Jumalaa vastaan tehdyt rikokset
eikä mikään voinut pelastaa sitä, jonka he olivat tuominneet.
Kaupungeissa ja Aleksandrian asujanten keskuudessa tiedettiin
kauhistuksella kertoa, että maa avasi sylinsä ja nieli ne syntiset,
joita he sauvallaan koskettivat. Niinpä pelkäsivätkin heitä suuresti
kaikki, jotka kehnosti elivät, etenkin näyttelijät, ilvehtijät,
naineet papit ja ilotytöt.

Niin suuri oli näiden pyhien miesten hyveellisyys, että se pakotti
kuuliaisuuteen yksin villit eläimetkin. Kun kuolema lähestyi
erakkoa, kaivoi jalopeura hänelle haudan kynsillään. Siitä arvasi
pyhä mies, että Jumala kutsui häntä, ja kävi suutelemassa kaikkia
veljiä poskelle. Sitten pani hän maata iloisella mielellä nukkuakseen
Herrassa.

Senjälkeen kuin toista sataa vuotta vanha Antonius oli vetäytynyt
yksinäisyyteen Colzinus-vuorelle rakkaimpien opetuslastensa
Makariuksen ja Amathaksen kanssa, ei koko Thebaiksessa ollut
ainoatakaan munkkia, joka hyvistä töistään olisi ollut niin
kuuluisa kuin Paphnutius, Antinoen apotti. Tosin oli Ephremillä ja
Serapionilla suuremmat määrät alimunkkeja ja heidän luostarinsa
olivat henkisestä ja maallisesta sivistyksestään erittäin mainittuja.
Mutta Paphnutius piti ankarimmat paastot ja oli välistä kolme
kokonaista päivää ilman ravintoa. Hän käytti hyvin karkeakarvaista
katumuspaitaa, ruoski itseään aamuin ja illoin ja rukoili lakkaamatta
polvillaan, otsa maata vasten painettuna.

Hänen kaksikymmentäneljä opetuslastaan, jotka olivat rakentaneet
majansa hänen ympärilleen, koettivat jäljitellä hänen ankaria
kidutusharjoituksiaan. Hän rakasti heitä hellästi Jesuksessa
Kristuksessa ja kehoitti heitä alinomaa katumuksen tekoon.
Hänen henkisten lastensa joukossa oli sellaisiakin, jotka ensin
harjoitettuaan rosvousta monta vuotta olivat tulleet siihen määrin
liikutetuiksi pyhän apotin neuvoista, että olivat ruvenneet
munkeiksi. Heidän elämänsä puhtaus vahvisti heidän tovereitaankin.
Erittäin huomatuita heidän joukossaan olivat Abyssinian kuningattaren
entinen kokki, jonka Antinoen apotti myöskin oli kääntänyt ja joka ei
koskaan enää lakannut vuodattamasta kyyneleitä, ja diakoni Flavius,
joka oli kirjanoppinut ja taitava puhuja. Mutta kaikkein ihailtavin
Paphnutiuksen opetuslapsista oli kuitenkin nuori talonpoika
nimeltään Paulus, jota myös kutsuttiin liikanimellä Yksinkertainen
hänen tavattoman lapsellisuutensa vuoksi. Ihmiset pilkkasivat
hänen herkkäuskoisuuttaan, mutta Jumala osoitti hänelle suosiota
lähettämällä hänelle näkyjä ja lahjoittaen hänelle ennustuksen taidon.

Paphnutius pyhitti aikansa opetuslapsien opastamiseen ja
askeettisuuden harjoitukseen. Usein hän myös mietiskeli pyhien
kirjojen sisältöä löytääkseen sieltä vertauskuvia. Sentähden hän,
vaikka vielä nuori ijältään, oli ansioista rikas. Perkeleet, jotka
hyviä erakkoja muuten niin ankarasti ahdistavat, eivät uskaltaneet
lähestyä häntä. Öisin kuunvalossa istui tavallisesti seitsemän pientä
pystykorvaa shakaalia liikkumattomina ja äänettöminä hänen majansa
edustalla. Ja luultiin, että ne olivat seitsemän pahaahenkeä, jotka
hän pyhyytensä voimalla oli naulinnut kynnykselleen.

Paphnutius oli syntynyt Aleksandriassa ylhäisistä vanhemmista,
jotka olivat antaneet hänelle opetusta maallisissa tieteissä.
Olivatpa runoilijoiden valheetkin häntä silloin viehättäneet, ja
niin hirmuinen oli hänen varhaisimman nuoruutensa aikana ollut hänen
henkensä harhatila ja ajatustensa epäjärjestys, että hän oli uskonut
ihmiskunnan hukkuneen vedenpaisumukseen Deukalionin hallitessa ja
väitellyt oppiveljiensä kanssa Jumalan olemuksen, ominaisuuksien,
jopa hänen olemassaolonsakin mahdollisuuksista. Hän eli silloin
maailmallisissa huvituksissa pakanoiden tapaan. Ja tätä aikaa
muisteli hän ainoastaan häpeällä ja syvällä inholla.

Siihen aikaan, oli hänen tapanaan sanoa veljilleen, kiehuin minä
väärien nautintojen kattilassa.

Hän tarkoitti sillä sitä, että hän söi hyvin valmistettuja liharuokia
ja kävi yleisissä kylpylaitoksissa. Ja itse asiassa hän olikin aina
kahteenkymmenenteen ikävuoteensa asti viettänyt tätä maallista
elämää, jota paremmin sopi nimittää kuolemaksi kuin elämäksi. Mutta
kuultuaan pappi Macrinuksen saarnaavan hänestä tuli uusi ihminen.

Totuus sai hänet kokonaan valtoihinsa, ja hänen oli tapana sanoa,
että se oli tunkenut hänen lävitsensä kuin miekka. Hän kääntyi
Golgatan uskoon ja rupesi palvelemaan ristiinnaulittua Jesusta.
Kastamisensa jälkeen hän eli vielä vuoden ajan pakanain keskuudessa
maailman lasten parissa, joihin häntä kiinnittivät tottumuksen
siteet. Mutta eräänä päivänä ollessaan kirkossa hän kuuli diakonin
lukevan seuraavaa Raamatun paikkaa: "Jos tahdot olla täydellinen,
niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on ja anna rahasi köyhille."
Heti möi hän omaisuutensa, jakeli siitä saadut rahat pois almuina ja
rupesi itse munkiksi.

Niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli elänyt erillään ihmisistä, ei
hän ollut halunnut lihallisia nautintoja, ainoastaan ravinnut itseään
katumuksen hyödyllisellä balsamilla.

Eräänä päivänä, kun hän hurskaan tapansa mukaisesti taas muisteli
niitä aikoja, jolloin hän oli elänyt kaukana Jumalasta, ja yksitellen
tutkiskeli vanhoja syntejään siten paremmin vielä tajutakseen niiden
kauheutta, johtui hänen mieleensä äkkiä, että hän ennen muinoin
Aleksandrian teatterissa oli nähnyt ihmeen kauniin näyttelijättären,
nimeltä Thais. Tämä nainen esiintyi näytöstilaisuuksissa eikä
silloin vieronut esittää tansseja, joiden liiankin taitavasti
lasketut liikkeet jäljittelivät kaikkein inhoittavimpien intohimojen
ilmaisuja. Tai sitten hän kuvasi joitakin niistä häpeällisistä
teoista, joita pakanalliset tarut kertovat Venuksesta, Ledasta tai
Pasiphaesta. Täten sytytti hän hekuman liekkiin kaikki katsojat, ja
kun rakkaudesta sairaat nuoret miehet tai rikkaat vanhukset tulivat
hänen luokseen peittäen kukkasiin hänen ovensa kynnyksen, antautui
hän heille. Näin hän hukaten oman sielunsa autuuden vielä turmeli
suuret määrät muita sieluja.

Vähältä oli pitänyt, ettei hän ollut saanut itse Paphnutiustakin
vietellyksi lihan syntiin. Hän oli sytyttänyt himon hänen vereensä,
ja jo kerran oli hän lähestynyt Thaiksen asuntoa. Mutta tuo
varhaiselle nuoruudelle niin ominainen arkuus oli pysäyttänyt hänet
ilonaisen kynnykselle (hän oli silloin viisitoistavuotias), osaksi
oli tähän myöskin syynä pelko tulla rahattomana poisajetuksi,
sillä hänen vanhempansa pitivät huolta siitä, ettei hän saanut
liiaksi tuhlata. Jumala suuressa armossaan oli käyttänyt näitä
kahta välikappaletta varjellakseen häntä suuresta rikoksesta.
Mutta Paphnutius ei ollut ensin ollut hänelle siitä laisinkaan
kiitollinen, sillä siihen aikaan hän ei ymmärtänyt omaa parastaan,
vaan himoitsi väärä onnea. Niinpä Paphnutius nyt, polvistuessaan
majassa jumalankuvan edessä, joka oli tehty siitä pyhästä puusta,
jonka vaa'assa maailman sovitusuhri kerran oli riippunut, rupesi
taas ajattelemaan Thaista, koska Thais oli hänen syntinsä. Ja hän
pohti mielessään hyvin kauan askeettien sääntöjen mukaisesti niitten
lihallisten sulojen hirvittävää rumuutta, joihin tuo nainen oli
herättänyt hänessä himon hänen levottomuutensa ja tietämättömyytensä
päivinä. Muutaman tunnin tätä mietittyään näki hän Thaiksen kuvan
edessään ilmi elävänä. Hän näki hänet jälleen samanlaisena kuin
silloin kiusauksen hetkellä, kauniina, lihan silmillä katsoen.
Ensin näyttäytyi hän Ledan hahmossa maaten viehkeästi pitkällään
hyasinttivuoteella, pää taapäin heitettynä. Hänen kosteat silmänsä
salamoivat, sieraimet värähtelivät, suu houkutti puoliavoimena, rinta
kukkasen kaltaisena ja käsivarret kiersivät tuoreina kuin kaksi puron
vartta. Tämän nähdessään Paphnutius löi rintaansa ja sanoi:

-- Kutsun sinut todistajaksi, Jumalani, että katselen syntini
rumuutta.

Sillä aikaa vaihtoi kuva huomaamatta ilmettä. Thaiksen huulet
vetäytyivät yhteen todistaen yhä selvemmin salaista kärsimystä.
Hänen suuret silmänsä välkkyivät kyynelissä, hänen huokausten
pakahduttamasta povestaan kohosi huohotus, joka muistutti ensimäistä
tuulen henkäilyä myrskyn edellä. Tämän nähdessään Paphnutius tunsi
mielensä järkkyvän sydänjuuria myöten. Hän lankesi polvilleen ja
rukoili seuraavasti:

-- Sinä, joka olet vuodattanut säälin meidän sydämiimme niinkuin
aamukasteen kedoille, sinä oikeamielinen ja armollinen Jumala, ole
kiitetty! Ylistetty, ylistetty ollos sinä! Perkaa pois palvelijastasi
tuo väärä hellyys, joka johdattaa hekumaan ja anna armossasi minulle
kyky rakastaa kaikkia luotuja ainoastaan sinun kauttasi, sillä ne
kaikki katoovat, mutta sinä pysyt. Jos tunnen osanottoa tuota naista
kohtaan, tapahtuu se vain siksi, että hän on sinun työtäsi. Yksin
enkelitkin kumartuvat huolehtien hänen puoleensa. Eikö hän ole, oi
Herra, sinun suusi henkäys? Ei käy päinsä, että hän yhä pitkittää
synnillistä elämäänsä kaikkien maailman ihmisten kera. Suuri sääli on
syttynyt sydämessäni häntä kohtaan. Hänen rikoksensa ovat inhoittavat
ja yksin niiden ajatuskin jo värisyttää minua niin, että tunnen
ihokarvojeni nousevan kauhusta pystyyn. Mutta mitä rikollisempi hän
on, sitä enemmän tulee minun häntä sääliä. Minä itken ajatellessani,
että perkeleet tulevat vaivaamaan häntä kautta koko iankaikkisuuden.

Kun hän näitä ajatteli, näki hän pienen shakaalin istuvan jalkojensa
juuressa. Hän hämmästyi siitä suuresti, sillä hänen koppinsa ovi oli
ollut kiinni koko päivän. Eläin näytti lukevan apotin ajatukset ja
se heilutti häntäänsä niinkuin koira. Paphnutius teki ristinmerkin:
eläin hävisi. Ymmärtäen silloin että nyt oli piru ensimäisen
kerran päässyt livahtamaan hänen huoneeseensa, hän toimitti lyhyen
rukouksen; sitten rupesi hän uudestaan ajattelemaan Thaista.

-- Jumalan avulla, sanoi hän itselleen, täytyy minun pelastaa hänet.

Ja hän nukahti.

Seuraavana aamuna toimitettuaan rukouksensa lähti hän pyhän Palemonin
luo, joka jonkun matkan päässä myös vietti erakkoelämää. Hän tapasi
hänet rauhallisena ja iloisena kuokkimassa maata tapansa mukaan.
Palemon oli jo vanha mies; hän eli pienen puutarhan hoidolla:
petoeläimet nuolivat hänen kättään eivätkä perkeleet häntä koskaan
ahdistelleet.

-- Jumala olkoon ylistetty, veljeni Paphnutius sanoi hän, nojautuen
kuokkaansa.

-- Jumala olkoon ylistetty! vastasi Paphnutius. Ja olkoon rauha
veljeni kanssa!

-- Olkoon rauha samoin sinunkin kanssasi! veli Paphnutius, toisti
munkki Palemon pyyhkäisten hihallaan hikeä otsaltaan.

-- Veli Palemon, olkoon meidän puheittemme ainoana aiheena Hänen
ylistämisensä, joka on luvannut olla niiden keskellä, jotka
kokoontuvat Hänen nimeensä. Sentähden olen tullut keskustelemaan
kanssasi eräästä suunnitelmasta, jonka olen tehnyt Herran kunniaksi.

-- Siunatkoon siis Herra sinun suunnitelmasi, Paphnutius, niinkuin
hän on siunannut minun vihannekseni. Joka aamu vuodattaa hän minun
puutarhani yli armonsa niinkuin kasteen, ja siksi minä ylistän hänen
hyvyyttään näissä kurkuissa ja kurbitsoissa, jotka hän minulle
antaa. Rukoilkaamme häntä, että hän pysyttää meitä rauhassaan!
Sillä mikään ei ole peljättävämpää kuin tuska, joka raastaa rikki
meidän sydämemme. Silloin kun tunteet meitä heittelevät, olemme
kuin juopuneet miehet, me kuljemme huojuen oikealle ja vasemmalle
ja olemme joka hetki vähällä häpeällisesti langeta. Välistä taaskin
nämä mielen virmat syöksevät meidät järjettömiin iloihin, ja se, joka
niille antautuu, myrkyttää ilman ympäriltään raa'alla, mielettömällä
naurunrähäkällä. Tämä surkuteltava iloisuus johdattaa syntisen
kaikenlaisiin irstailuihin. Mutta välistä myöskin nämä sielun ja
aistien häiriöt upottavat meidät jumalattomaan surumielisyyteen,
joka on tuhat vertaa turmiollisempi kuin ilo. Veli Paphnutius,
minä olen ainoastaan vaivainen syntinen ihminen, mutta olen pitkän
elämäni aikana tullut tuntemaan, että erakoilla ei ole sen pahempaa
vihollista kuin surumielisyys. Tarkoitan tällä sitä itsepintaista
kaihoa, joka ympäröi sielun niinkuin sumu ja peittää siltä Jumalan
valon. Mikään ei ole autuudelle niin vahingollista kuin se, ja
suurimman voittonsa saavuttaa perkele silloin, kun hän pääsee
levittämään katkeraa ja mustaa mielialaa hurskaan miehen sydämeen.
Jos hän ei lähettäisi meille muuta kuin iloisia kiusauksia, ei
hän olisi puoleksikaan niin peljättävä. Mutta valitettavasti hän
on mestari tekemään meidät epätoivoisiksi. Niinpä hän näytti
isällemme Antoniukselle mustan lapsen, joka oli niin kaunis, että se
pusersi kyyneleet hänen silmistään. Jumalan avulla isämme Antonius
vältti perkeleen paulat. Tunsin hänet siihen aikaan, jolloin hän
vielä eli keskuudessamme; hän ilakoitsi opetuslastensa kera eikä
koskaan vaipunut alakuloisuuteen. Mutta etkö sinä tullut, veljeni,
keskustelemaan kanssani jostakin suunnitelmasta, jota olit mielessäsi
hautonut? Osoitat minulle suuren suosion tehdessäsi minut siitä
osalliseksi, jos kerran tämän suunnitelman tarkoitus on Jumalan
kunnian julistaminen.

-- Veli Palemon, tarkoitukseni on todellakin kuuluttaa Herran
kunniaa. Vahvista minua neuvoillasi, sillä sinussa asuu viisauden
valo, eikä synti vielä koskaan ole himmentänyt henkesi kirkkautta.

-- Veli Paphnutius, en ole kelvollinen edes kenkäsi nauhoja
päästämään ja minun pahat tekoni ovat lukemattomat niinkuin erämaan
hiekka. Mutta minä olen vanha enkä ole kieltävä sinulta apua, minkä
kokemukseni saattaa sinulle antaa.

-- Niinpä tiedä siis, veli Palemon, että tuska valtaa mieleni aina
kun muistan, että Aleksandriassa on eräs ilotyttö nimeltä Thais, joka
elää synnissä ja on kansalle ainainen pahennuksen aihe.

-- Veli Paphnutius, tuo on todellakin kammottava asia, josta on syytä
olla suruissaan. Monet naiset pakanoiden seassa elävät niinkuin hän.
Oletko keksinyt jonkun parannuskeinon tähän suureen pahaan.

-- Veli Palemon, aion mennä Aleksandriaan tapaamaan tuota naista ja
Jumalan avulla olen käännyttävä hänet oikealle tielle. Se on minun
suunnitelmani; etkö hyväksy sitä, veljeni?

-- Veli Paphnutius, minä en ole muuta kun vaivainen syntinen
ihminen, mutta isämme Antoniuksen oli usein tapana sanoa: "Mikä
lieneekin paikka, jossa olet, niin älä riennä sitä jättämään muualle
mennäksesi."

-- Veli Palemon, näetkö jotakin moitittavaa tässä päätöksessä, jonka
olen tehnyt?

-- Lempeä Paphnutius, Jumala varjelkoon minua epäilemästä veljeni
tarkoituksia! Mutta isämme Antonius sanoi vielä: "Kalat, jotka
vedetään kuivalle maalle, kuolevat: samoin voi tapahtua, että munkit,
jos he jättävät yksinäiset koppinsa ja lähtevät maailmanlasten
pariin, helposti unhoittavat hyvät aikeensa."

Tämän sanottuaan Palemon-vanhus painoi taas jalallaan kuokanterän
multaan ja rupesi ahkerasti kaivamaan ojaa hedelmiä nuokkuvan
viikunapuun ympärille. Hänen siinä kaivaessaan kahahti lehdikkö
ja antilopi hyppäsi kevyellä loikkauksella pensas-aidan ylitse
puutarhaan. Se seisoi hetkisen hämmentyneenä, levotonna, tutisevin
säärin, sitten se parilla harppauksella hypähti vanhuksen viereen ja
työnsi hienon päänsä ystävänsä kainaloon.

-- Jumala olkoon ylistetty erämaan gasellissa! sanoi Palemon.

Ja tuon kevytjalkaisen eläimen seuratessa aivan kantapäillä meni hän
majaansa ja toi sieltä mustaa leipää, jota hän syötti antilopille
kätensä kourusta.

Paphnutius seisoi hetken paikallaan tuijottaen mietteissään tiepuolen
kiviin. Sitten hän lähti hitaasti käymään majalleen takaisin,
tutkistellen sydämessään kaikkea sitä, mitä oli kuullut. Hänen
aivonsa työskentelivät voimakkaasti.

-- Tämä erakko, sanoi hän itselleen, on ymmärtäväinen mies ja
varovaisuuden henki asuu hänessä. Ja hän ei pitänyt suunnitelmaani
viisaana. Kuitenkin tuntuisi minusta julmalta jättää Thaista
pitemmäksi aikaa hänessä asuvan pahanhengen pauloihin. Jumala minua
valaiskoon ja johtakoon!

Siinä vaeltaessaan eteenpäin näki hän raukulinnun, joka oli tarttunut
hiekalle viritettyyn verkkoon, ja hän huomasi, että se oli naaras,
sillä koiras räpäköi verkon ympärillä ja nokki minkä ehti rikki
sen silmukoita; vihdoin oli se saanut siihen niin suuren reiän,
että toverinsa pääsi irti. Jumalan mies katseli tätä kohtausta ja
koska hän pyhyytensä voimalla helposti käsitti olioiden salaisen
tarkoituksen, ymmärsi hän, että vangittu lintu ei voinut olla kukaan
muu kuin Thais synnillisyyden satimiin kahlehdittuna ja että hänen
niinkuin raukulinnun, joka nokallaan katkoi hamppuniidet, tuli
voimallisten sanojen avulla katkaista ne näkymättömät siteet, jotka
kietoivat Thaiksen syntiin. Sentähden hän kiitti Jumalaa ja tuli
vakuutetuksi siitä, että hänen ensimäinen päätöksensä oli oikea.
Mutta nähtyään sitten, että koiraslintu itse tarttui jaloistaan
kiinni ja jäi pyristelemään samaan verkkoon, jonka se oli särkenyt,
tuli hän uudestaan epätietoiseksi.

Hän ei nukkunut koko yönä ja aamulla ennen auringonkoittoa hän näki
näyn. Thais ilmestyi hänelle taas. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet
mitään rikollista hekumallisuutta eikä hän myöskään nyt ollut puettu
tavallisiin läpinäkyviin harsoihinsa. Hän oli kokonaan kiedottu
käärinliinoihin, jotka peittivät osan hänen kasvoistaankin, niin
että apotti näki ainoastaan kaksi silmää, joista tipahteli suuria,
raskaita kyyneleitä.

Sen nähdessään rupesi hän itsekin itkemään ja uskoen tämän näyn
Jumalan lähettämäksi ei hän enää epäröinyt. Hän nousi, otti käteensä
kristillisen uskonsa tunnusmerkin, ryhmysauvan, astui ulos majastaan
ja lukitsi huolellisesti sen oven, jott'eivät aavikolla asuvat
eläimet ja ilman linnut pääsisi tahraamaan Jumalan pyhää Kirjaa,
jota hän säilytti vuoteensa pääpuolessa. Hän kutsui luokseen diakoni
Flaviuksen uskoen hänen huostaansa kaksikymmentäkolme opetuslastaan;
ja sitten hän, yllään ainoastaan pitkä karvakaapu, lähti vaeltamaan
Niiliä kohti, sillä hänen tarkoituksensa oli kulkea jalan pitkin
Libyan rannikkoa aina makedonialaisten rakentamaan suurkaupunkiin
saakka. Aamunkoitosta asti oli hän jo polkenut aavikon hiekkaa
välittämättä väsymyksestä, nälästä tai janosta; ja aurinko oli
painumassa taivaanrannan taakse, kun hän vihdoin näki edessään tuon
hirvittävän virran, joka veripunaisin lainein vyöryi kultaisessa
ruskotuksessa hehkuvain kallioseinäin lomitse. Hän kulki pitkin
virran vartta anellen Jumalan nimeen leipää yksinäisten mökkien
ovilla ja ottaen vastaan iloisella mielellä kieltämiset, solvaukset
ja uhkaukset. Ei hän kammoksunut rosvoja eikä villieläimiä, mutta
varoi sensijaan visusti poikkeamasta niihin kaupunkeihin ja kyliin,
jotka sattuivat hänen tielleen. Hän pelkäsi siellä voivansa nähdä
lapsia, jotka leikittelevät luupalasilla isänsä huoneen edustalla,
tai sinihameisia naisia, jotka kaivon partaalla laskevat ruukkunsa
maahan ja hymyilevät. Kaikessa väijyy munkkia turmio, välistä käy
hänelle vaaralliseksi yksin se pyhä Raamatun kohtakin, joka kertoo,
miten taivaan Mestari aikoinaan kulki kaupungista kaupunkiin ja
aterioitsi opetuslastensa kanssa. Ne hyveet, joita anakoreetit niin
ahkerasti kirjailevat uskonsa vaatteisiin, ovat yhtä hauraita kuin
ihaniakin: pieninkin maailmallinen tuulahdus voi himmentää niiden
kallisarvoiset värit. Sentähden karttoi Paphnutius kaupunkeja
peljäten sydämensä tulevan heikoksi ihmisten seurassa.

Hän kulki siis asumattomia teitä. Kun päivä laski, saattoi iltatuulen
hyväilyssä huojuvain tamariskipensaiden humina hänet värisemään,
ja hän peitti kaavullaan silmänsä ollakseen näkemättä luonnon
ihanuutta. Käveltyään kuusi päivää saapui hän paikkaan, jonka nimi
oli Silsilea. Virta kulkee tällä kohden kapean laakson pohjalla,
jota kahden puolen rajoittavat graniittiset vuoriketjut. Siinä
olivat egyptiläiset veistäneet epäjumalankuviaan siihen aikaan,
jolloin he vielä palvelivat pahoja henkiä. Paphnutius näki siinä
vieläkin suunnattoman suuren vuoreen hakatun sfinksin pään. Peläten
että siinä ehkä saattoi piillä joku perkeleellinen voima, hän teki
ristinmerkin ja lausui Jesuksen nimen; heti pöllähtikin yölepakko
ulos eläimen toisesta korvasta ja Paphnutius ymmärsi siitä, että hän
oli ajanut pakoon patsaasta pahan hengen, joka vuosisatoja oli siinä
asustanut. Siitä hänen intonsa kasvoi ja hän sieppasi suuren kiven
ja linkosi sen epäjumalan kasvoihin. Silloin ilmaisivat sfinksin
salaperäiset piirteet niin syvää surua, että Paphnutius tuli siitä
aivan liikutetuksi. Ja totta olikin, että se yli-inhimillinen
tuskan-ilme, joka sillä hetkellä kuvastui näiltä kivikasvoilta, olisi
voinut järkyttää kaikkein tunteettomimmankin ihmisen. Sentähden sanoi
Paphnutius sfinksille:

-- Oi eläin, seuraa niiden satyyrien ja kenttaurien esimerkkiä, jotka
isämme Antonius näki korvessa, tunnusta jumalaksesi Jesus Kristus, ja
minä olen siunaava sinut nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!

Näin hän sanoi, ja ruusunpunainen hohde läikähti sfinksin silmistä;
eläimen raskaat silmäluomet vavahtivat ja graniittihuulet äänsivät
vaivaloisesti, ikäänkuin etäisen ihmisäänen sorinalla, Jesuksen
Kristuksen pyhän nimen. Ja silloin Paphnutius ojentaen oikean kätensä
siunasi Silsilean sfiksin.

Tämän tehtyään hän jatkoi matkaansa ja näki laakson laajetessa
edessään summattoman suuren kaupungin rauniot. Vielä pystyssä
seisovia temppeleitä kannattivat pilareiksi kohoavat epäjumalain
kuvat, ja Jumala salli noiden lehmänsarvilla varustettujen naisten
päiden kiinnittää Paphnutiukseen katseita, jotka saattoivat hänet
kalpenemaan. Hän kulki täten seitsemäntoista päivää pureskellen
ravinnokseen ainoastaan raakoja ruohoja ja nukkuen yönsä palatsien
raunioissa villikissojen ja faraonrottien seurassa. Paitsi niitä
näki Paphnutius siellä vielä naisen hahmoja, joiden ruumis päättyi
suomuiseen kalanpyrstöön, mutta hän tiesi, että nämä naiset olivat
kotoisin helvetistä ja hän karkoitti heidät ristinmerkillä.

Kahdeksantenatoista päivänä keksi hän keskeltä erämaata kaukana
kaikista kylistä puolittain ajohiekan peitossa olevan kurjan,
palmunlehdistä rakennetun majan. Hän lähestyi sitä toivossa, että sen
asukas olisi joku hurskas erakko. Kun ei majassa ollut mitään ovea,
näki hän heti, että sen sisustuksen muodosti ruukku, sipulikoko sekä
kuivista lehdistä koottu makuusija.

-- Nuo ovat, sanoi hän, askeetin huonekaluja. Tavallisesti eivät
erakot etäänny kauas majansa kynnykseltä ja pianpa varmaan tapaan
tämänkin. Tahdon antaa hänelle rauhan suudelman, niinkuin teki pyhä
erakko Antonius, joka erakko Pauluksen luo tultuaan suuteli häntä
kolmasti. Sitten keskustelemme iankaikkisuuden kysymyksistä ja ehkäpä
Herramme lähettää meille kaarneen kautta leivänkin, jonka isäntäni
sitten vieraan varaisesti murtaa kanssani.

Näin itsekseen haastellen kierteli hän majan ympärillä toivoen
tapaavansa jonkun ihmisen. Tuskin oli hän kulkenut sataakaan askelta,
kun hän jo huomasikin miehen, joka jalat ristissä istui Niilin
partaalla. Tämä mies oli alaston; hänen hiuksensa samoin kuin hänen
partansakin olivat aivan valkeat ja hänen ruumiinsa punaisempi kuin
tiilikivi. Paphnutius ei hetkeäkään epäillyt, ettei tämä olisi juuri
hänen etsimänsä erakko. Hän tervehti häntä sanoilla, joita munkit
tavallisesti käyttävät kohdatessaan toisensa.

-- Olkoon rauha sinun kanssasi, veljeni! Ja suokoon Jumala sinulle
kerran suloisen levon paratiisissa!

Mies ei vastannut. Liikkumattomana pysyi hän samassa asennossa eikä
näyttänyt kuulevan mitään. Paphnutius luuli, että tämä vaitiolo
johtui pyhille miehille ominaisesta haltioitumisen tilasta. Ristissä
käsin lankesi hän polvilleen tuntemattoman viereen ja pysyi näin
rukouksessa aina auringonlaskuun asti. Silloin, nähdessään ettei
hänen toverinsa vieläkään liikahtanut paikaltaan, hän sanoi:

-- Isäni, jos jo olet palannut takaisin siitä sielunhurmauksesta,
johon olen nähnyt sinut vaipuneena, niin anna minulle siunauksesi
Herrassamme Jesuksessa Kristuksessa.

Toinen vastasi päätään kääntämättä:

-- Muukalainen, en tiedä mitä tarkoitat, enkä tunne laisinkaan tuota
Herraa Jesusta Kristusta.

-- Mitä! huudahti Paphnutius. Profeetat ovat hänestä ennustaneet,
tuhannet marttyyrit ovat kuolemallaan tunnustaneet hänen nimeään,
itse Caesar on lahjoittanut hänelle ihailunsa ja juuri äsken pakotin
Silsilean sfinksin julistamaan hänen kunniaansa. Onko mahdollista,
ettet häntä tunne!

-- Ystäväni, vastasi toinen, se on mahdollista. Se olisi oikeastaan
varmaakin, jos maailmassa olisi olemassa jotakin varmuutta.

Paphnutius oli hämmästynyt ja hän tuli kovin murheelliseksi tämän
miehen uskomattomasta tietämättömyydestä.

-- Jos et tunne Jesusta Kristusta, sanoi hän hänelle, eivät sinun
tekosi hyödytä sinua ollenkaan etkä sinä myöskään saa iankaikkista
elämää.

Vanhus vastasi:

-- Tehdä tai olla tekemättä on yhtä turhaa, elää tai kuolla
yhdentekevää.

-- Mitä sanotkaan, kysyi Paphnutius, etkö sinä muka toivoisi
iankaikkista elämää? Mutta sanopa minulle, etkö sinä siis asu tässä
majassa keskellä korpea niinkuin anakoreetti?

-- Siltä näyttää.

-- Elät alastomuudessa ja kaiken puutteessa?

-- Siltä näyttää.

-- Ravitset itsesi puun juurilla ja pidät puhtauden käskyt?

-- Siltä näyttää.

-- Olet luopunut kaikista tämän maailman turhuuksista?

-- Olen todellakin luopunut niistä mitättömyyksistä, jotka
tavallisesti ovat ihmisten huolehtimisen esineinä.

-- Niinpä siis sinä niinkuin minäkin olet köyhä, siveä ja yksinäinen.
Etkä ole sitä senvuoksi, että rakastaisit Jumalaa ja ajattelisit
iankaikkista autuuttasi, niinkuin minä teen! Sitä en voi ymmärtää.
Miksi olet hyveellinen, jos et usko Jesukseen Kristukseen? Miksi
kieltäydyt tämän maailman hyvyyksistä, ellet toivo saavuttavasi
iankaikkisia iloja?

-- Muukalainen, en kiellä itseltäni minkäänlaisia iloja, vaan voinpa
kerskata saavuttaneeni jotakuinkin tyydyttävän elämän muodon, joskaan
lopullisesti ei ole olemassa hyvää eikä huonoa elämää. Ei mikään
ole itsessään kunniallista tai häpeällistä, oikeaa tai väärää,
miellyttävää tai vastenmielistä, hyvää tai huonoa. Ainoastaan oma
tunteeni määrää olioiden ominaisuudet niinkuin suola ruokalajien maun.

-- Siispä sinun käsityksesi mukaan ei ole olemassa mitään varmuutta.
Sinä kiellät totuuden, jota sentään yksin epäjumalanpalvelijatkin
ovat etsineet. Sinä nukut tietämättömyyden unta niinkuin väsynyt
koira, joka loassa loikoo.

-- Muukalainen, on yhtä turhaa herjata koiria kuin filosofeja. Emme
tiedä, mitä koirat ovat, emmekä myöskään, mitä itse olemme. Emme
tiedä yhtään mitään.

-- Oi vanhus, kuulutko siis tuohon epäilijöiden naurettavaan
lahkokuntaan? Oletko todellakin yksi noista surkuteltavista
mielipuolista, jotka kieltävät sekä liikkeen että lepotilan ja jotka
eivät osaa erottaa edes auringon valoa yön varjoista.

-- Ystäväni, olen todellakin epäilijä. Olen oppilahkoa, joka minun
mielestäni on varsin kiitettävä, vaikka sinä pidät sitä naurettavana.
Sillä samalla oliolla voi olla erilaisia ilmestysmuotoja. Memphiin
pyramiidit ovat ruskottavassa aamussa kuin ruusuiset valokeilat.
Auringon laskiessa ne näyttävät mustilta kolmionmuotoisilta
varjokuvilta hehkuvaa taivaanrantaa vastaan. Mutta kuka saattaa
arvata niiden todellisen oloperän? Soimaat minua siitä, että kiellän
ulkonaiset ilmiöt, vaikka ne juuri ovat ainoat tosiasiat, jotka
tunnustan. Aurinko näyttää minusta loistavalta, mutta sen olemus on
minulle tuntematon. Tunnen, että tuli polttaa, mutta en tiedä miten
ja miksi. Ystäväni, ymmärrät minut kovin väärin. Mutta sitäpaitsi on
yhdentekevää tuleeko ymmärretyksi niin tai näin.

-- Mutta vielä kerran, minkätähden sitten olet korvessa ja elät
pelkistä taateleista ja sipulinjuurista? Minkätähden antaudut niin
suuriin kärsimyksiin? Minäkin kestän yhtä suuria ja elän niinkuin
sinä kieltäymyksessä ja yksinäisyydessä. Mutta minä teen sen kaiken
elääkseni Jumalan tahdon mukaan ja ansaitakseni siten iankaikkisen
autuuden. Ja se onkin järkevä tarkoitusperä, sillä on viisasta
kärsiä, jos sillä voittaa suuren onnen. Sitävastoin on järjetöntä
heittäytyä ehdoin tahdoin turhien vaivojen ja tarkoituksettomien
kärsimysten alaiseksi. Jos minä en uskoisi, -- anna anteeksi tämä
herjaava ajatus, sinä iankaikkinen Valo! -- jos minä en uskoisi,
että on totta kaikki, mitä Jumala on meille ilmoittanut profeettain
äänen, Poikansa esimerkin, apostolien tekojen, kirkolliskokousten
lausuntojen ja marttyyrien todistusten kautta, jos en tietäisi,
että ruumiin kärsimykset ovat välttämättömät sielun terveydelle,
jos eläisin niinkuin sinä täydellisessä tietämättömyydessä pyhistä
salaisuuksista, niin palaisin minä heti paikalla takaisin maailman
syliin ja koettaisin koota itselleni rikkauksia voidakseni elää
ylellisyydessä, niinkuin tekevät tämän maailman onnelliset, ja minä
sanoisin hekumallisille himoille: "Tulkaa, minun tyttäreni, tulkaa
palvelijattareni, tulkaa kaikki ja kaatakaa maljaani viiniä, tahdon
päihtyä lemmenjuomienne ja suloisten tuoksujenne hekumasta." Mutta
sinä mieletön vanhus, sinä luovut: kaikista eduista, sinä kadotat
pyytämättä mitään korvausta: sinä annat ilman takaisinsaamisen
toivoa ja matkit naurettavasti anakoreettien ihailtavia tekoja,
kuten hävytön apina tuhriessaan seinää luulee jäljentävänsä taitavan
maalarin tauluja. Oi, sinä hullupäisin ihmisten joukossa, mitkä
voivat olla vaikuttimesi?

Näin puhui Paphnutius kovasti kuohuksissaan. Mutta vanhus pysyi
tyynenä.

-- Ystäväni, vastasi hän lempeästi, mitä sinua liikuttaa loassa
makaavan koiran tai pahankurisen apinan vaikuttimet?

Paphnutiuksen silmämääränä ei ollut koskaan mikään muu kuin Jumalan
kunnia. Ja kun hänen vihansa oli lauhtunut, pyyteli hän sitä anteeksi
jalolla nöyryydellä.

Anna minulle anteeksi, sanoi hän, oi armas vanhus, oi veljeni, jos
totuuden into on vietellyt minut sopivien rajojen ulkopuolelle.
Jumala on todistajani, että vihasin ainoastaan sinun erehdystäsi
enkä suinkaan sinua itseäsi. Kärsin nähdessäni sinut pimeydessä,
sillä minä rakastan sinua Jesuksessa Kristuksessa ja sielusi autuus
huolestuttaa minun sydäntäni. Puhu, ilmaise minulle vaikuttimesi:
minä aivan hehkun halusta oppia ne tuntemaan, jotta voisin todistaa
ne mitättömiksi.

Vanhus vastasi rauhallisesti:

-- Olen yhtä taipuisa puhumaan kuin vaikenemaankin. Ilmaisen siis
sinulle vaikuttimeni vaatimatta omiasi vastalahjaksi, sillä sinä
et herätä minussa minkäänlaista mielenkiintoa. En välitä onnestasi
enkä onnettomuudestasi ja minulle on samantekevää ajatteletko
niin tai näin. Ja kuinka voisinkaan sinua rakastaa tai vihata?
Vastenmielisyys ja mieltymys ovat kumpikin yhtä arvottomia tunteita
viisaalle miehelle. Mutta koska kysyt minulta, niin tiedä siis,
että nimeni on Timokles ja olen syntynyt Cos-saarella vanhemmista,
jotka olivat kaupalla hankkineet itselleen melkoisen omaisuuden.
Isäni oli laivanvarustaja. Älynsä puolesta hän muistutti paljon
Aleksanteria, jota myös on nimitetty Suureksi. Kuitenkin hän oli
vähemmän paksupäinen. Lyhyesti sanoen, hän oli tavallinen ihminen.
Minulla oli kaksi veljeä, joista myös tuli laivanvarustajia. Itse
harjoitin viisaustiedettä. Mutta sitten pakotti isämme vanhimman
veljeni naimaan erään kaarialaisen naisen nimeltä Timaessa, joka
oli hänestä niin vastenmielinen, että hän ei voinut elää hänen
kanssaan vaipumatta synkkään alakuloisuuteen. Kuitenkin herätti sama
Timaessa nuorimmassa veljessäni rikollisen rakkauden ja tämä intohimo
muuttui pian täydelliseksi raivoksi. Kaariatar vihasi kumpaakin yhtä
paljon. Mutta hän rakasti erästä huilunsoittajaa ja päästi hänet
öisin huoneeseensa. Eräänä aamuna unohti tämä sinne erään seppeleen,
jota hän tavallisesti käytti juhlatilaisuuksissa. Löydettyään tämän
seppeleen vannoivat molemmat veljet tappavansa huilunsoittajan ja jo
seuraavana päivänä ruoskivat he hänet kuoliaaksi huolimatta hänen
kyyneleistään ja rukouksistaan. Kälyni joutui siitä sellaisen surun
valtaan, että kadotti järkensä, ja sitten nuo kolme kurjaa, eläimiksi
vajonnutta olentoa vaeltelivat mielipuolina Cosin rannoilla, ulvoen
kuin sudet, suu vaahdossa, katse maahan tähdättynä, ja lapset
juoksivat pilkaten heidän jälessään heitellen heitä raakunkuorilla.
Vihdoin he kuolivat ja isäni sai omin käsin haudata heidät. Vähän sen
jälkeen hänen vatsansa teki lakon kieltäytyen vastaanottamasta mitään
ravintoa ja hän kuoli nälkään, vaikka oli niin rikas, että olisi
voinut ostaa itselleen kaikki Aasian markkinapaikkain lihakuormat ja
hedelmät. Hän oli epätoivoissaan siitä, että hän näin oli pakotettu
jättämään minulle omaisuutensa. Käytin sen matkoihin. Harhaelin
Italiassa, Kreikassa ja Afrikassa tapaamatta koskaan ainoatakaan
viisasta tai onnellista ihmistä. Tutkin filosofiaa Atenassa ja
Aleksandriassa ja huumasin itseni väittelyjen hälinällä. Vihdoin
jouduttuani matkoillani aina Intiaan asti näin Gangeksen rannalla
alastoman miehen, joka oli istunut siinä liikkumattomana jalat
ristissä jo kolmekymmentä vuotta. Köynnöskasvit kiertelivät pitkin
hänen kuivunutta ruumistaan ja linnut pesivät hänen hiuksissaan. Ja
kuitenkin hän eli. Hänet nähdessäni muistuivat mieleeni Timaessa,
huilunsoittaja, molemmat veljeni ja isäni, ja minä ymmärsin, että
tämä intialainen oli viisas mies. "Ihmiset, sanoin minä itselleni,
kärsivät siksi, että heiltä puuttuu se, mitä he luulevat onneksi, tai
myös siksi, että he omistavat sen, mutta pelkäävät kadottavansa, tai
siksi, että he saavat kestää sellaista, mitä he luulevat pahaksi.
Jättäkää kaikki tämänkaltainen usko ja kaikki kärsimykset katoavat."
Sentähden päätin olla pitämättä mitään asiaa toistaan parempana,
luopua kokonaan tämän maailman hyvyyksien tavoittelusta ja elää tuon
intialaisen tavalla yksinäisyydessä ja liikkumattomuudessa.

Paphnutius oli kuunnellut tarkkaavaisesti vanhuksen kertomusta.

-- Timokles, Cos-saaren mies, vastasi hän, myönnän, että puheesi
ei ole vallan järjetöntä. On todellakin viisasta halveksia tämän
maailman hyvyyksiä. Mutta olisi mieletöntä samoin halveksia
iankaikkisia ihanuuksia ja siten vetää päälleen Jumalan vihaa. Minä
surkuttelen tietämättömyyttäsi, Timokles, ja tahdon selittää sinulle,
mikä on totuus, jotta sinäkin voisit tunnustaa kolmiyhteisen Jumalan
olemassa-olon ja totella tätä Jumalaa niinkuin lapsi isäänsä.

Mutta Timokles keskeytti hänet:

-- Muukalainen, pyydän päästä kuulemasta sinun opinkappaleitasi,
sillä et kuitenkaan voi pakottaa minun tuntemaan niinkuin sinä
tunnet. Kaikki väittely on hedelmätöntä. Minun ainoa mielipiteeni on
se, että on oltava ilman mielipidettä. Elän turvassa levottomuuksilta
ainoastaan niin kauan kuin elän täydellisessä välinpitämättömyydessä.
Jatka siis matkaasi äläkä koeta vietellä minua pois siitä autuaasta
tylsyydestä, johon olen vajonnut niinkuin suloiseen kylpyyn raskaan
päivätyön jälestä.

Paphnutius oli uskon-asioissa syvästi oppinut mies.
Ihmistuntemuksensa avulla hän käsitti, että Jumalan armo ei nyt
levännyt Timokles-vanhuksen päällä ja että pelastuksen hetki
ei vielä ollut koittanut tälle sielulle, joka riippui kiinni
omassa perikadossaan. Hän ei siis vastannut mitään peläten, että
parannussaarna saattaisi kääntyä vain pahennukseksi. Sillä tapahtuu
joskus väitellessä epäuskoisten kanssa, että johdattaa heidät vain
uusiin synteihin, sensijaan että heidät käännyttäisi. Sentähden tulee
niiden, jotka totuuden omistavat, levittää sitä varovaisesti.

-- Jää hyvästi siis, sanoi hän, onneton Timokles.

Ja huoaten raskaasti painui hän jälleen yön selkään pyhälle
vaellukselleen.

Aamulla näki hän ibis-lintuja, jotka liikkumattomina ja yhdellä
jalalla seisoen peilailivat veden kalvosimessa vaaleanpunaisia
kaulojaan. Piilipuut kiersivät rantaa pitkänä, pehmeänharmaana
lehtivyönä, kurjet kaartelivat kolmionmuotoisena kiilana
kirkkaalla taivaalla ja kaislikosta kuului näkymättömien haikarain
huutoja. Levein, viherin lainein vyöryi virta eteenpäin aina
silmänkantamattomiin asti ja purjeet liukuivat sen pintaa niinkuin
linnun siivet. Siellä täällä kuvastui valkea talo rantatörmältä
veteen, joka etempänä häipyi keveiden usvien huntuun. Saarien yllä,
palmujen, kukkien ja hedelmäpuiden varjokoista lentoon lehahtaen,
parveili joukottain kirkuvia ankkoja, hanhia, flamingoja ja
siipisorsia. Vasemmalla alkoi rehevä laakso peltoineen ja runsauden
riemua uhkuvine viinitarhoineen, jotka ulottuivat aina erämaan
laitaan saakka. Ja aurinko kultasi tähkät ja hedelmällinen maa uhosi
ilmaan mehujensa täyteläistä tuoksua. Tämän nähdessään Paphnutius
lankesi polvilleen ja huudahti:

-- Kiitetty olkoon Herra, joka on antanut matkani hyvin onnistua!
Sinä, joka vuodatat kasteesi Arsinoen viikunapuiden lehdille, minun
Jumalani, anna armosi auringon paistaa tämän Thaiksen sieluun, jota
et ole luonut vähemmällä rakkaudella kuin ketojen kukkasia tai
yrttitarhojen puita. Tulkoon hänestä kerran minun avullani kukoistava
balsamiruusu sinun taivaalliseen Jerusalemiisi!

Ja joku kerta kun hän näki kukkivan puun tai loistavan värisen
linnun, hän muisti Thaista. Tällä tavoin kulkien virran vasenta
rantamaa hedelmällisten ja tiheään asuttujen seutujen läpi pääsi hän
muutamassa päivässä perille Aleksandriaan, jolle kreikkalaiset ovat
antaneet liikanimen kaunis ja kultainen. Aurinko oli jo tunnin aikaa
heloittanut aamutaivaalla, kun hän erään kukkulan huipulta äkkiä näki
edessään tuon suunnattoman maailmankaupungin, jonka katot säteilivät
ruusuisessa autereessa. Hän pysähtyi ja risti kädet rinnalleen:

-- Tuolla on siis, sanoi hän, se suloinen olinpaikka, jossa olen
synnissä syntynyt, se kimmeltävä ilmakehä, jonka myrkytettyjä
tuoksuja olen hengittänyt, se hekuman meri, jossa ennen kuulin
seireenien laulavan! Tuolla on siis minun lihallinen kehtoni,
minun isänmaani, niinkuin maailma sen käsittää! Seppelöity kehto,
mainehikas synnyinmaa ihmisten mielestä! On luonnollista, että
lapsesi, oi Aleksandria, lempivät sinua niinkuin äitiään, ja minäkin
olen syntynyt sinun kullalla kirjaillussa helmassasi. Mutta askeetti
hylkää luonnon ja mystikko halveksii näkyväisiä ilmiöitä, kristitty
pitää inhimillistä isänmaataan vain maanpaon paikkana eikä munkki
kuulu enää tähän maailmaan. Olen kääntänyt sydämeni rakkauden pois
sinusta, Aleksandria. Minä vihaan sinua! Minä vihaan sinua sinun
rikkautesi, tieteesi, suloisuutesi ja kauneutesi tähden. Ole kirottu,
sinä pahojen henkien temppeli! Sinä pakanain häpeämätön huvivuode,
Ariuksen ruttohinen saarnastuoli, ole kirottu! Ja sinä, taivaan
siivitetty poika, joka johdatit ennen pyhää Antonius-erakkoa,
meidän isäämme, kun hän kaukaa korven äärimmäisestä kolkasta vaelsi
tänne epäjumalanpalveluksen pääpesään vahvistamaan marttyyrien ja
seurakunnan uskoa, sinä Herran ihana enkeli, näkymätön lapsi, Jumalan
ensimäinen hengenpuhallus, lennä edelläni ja puhdista siipiesi
leyhytyksellä se turmeltunut ilma, jota nyt käyn hengittämään
maailman ja pimeyden ruhtinasten joukossa!

Tämän lausuttuaan jatkoi hän matkaansa. Hän astui sisälle kaupunkiin
Auringonportin kautta. Tämä portti oli kivinen ja upean uljas. Mutta
sen varjossa kyyrötti köyhiä ihmisraukkoja, jotka ohikulkeville
tarjosivat kaupan sitruunia ja viikunoita tai vaivojaan valitellen
kerjäsivät lantteja.

Vanha repaleinen vaimo, joka makasi polvillaan maassa, tarttui munkin
kaapuun, suuteli sitä ja sanoi:

-- Herran mies, siunaa minua, jotta Jumalakin siunaisi minua. Olen
saanut paljon kärsiä tässä maailmassa ja tahdon siksi kaikki ilot
tulevaisessa. Sinä tulet Jumalan tyköä, oi pyhä mies. Sentähden on
jalkaisi tomukin kalliimpi kuin kulta.

-- Ylistetty olkoon Herra! sanoi Paphnutius.

Ja hän teki kädellään lunastuksen merkin vanhan vaimon pään päälle.

Mutta tuskin oli hän kulkenut kahtakymmentä askelta kadulla,
ennenkuin sai kinterilleen lauman lapsin, jotka pilkkasivat häntä,
heittelivät kivillä ja huusivat:

-- Hyh, hyh, millainen ilkeä munkki! Hän on mustempi kuin babiaani
ja partaisempi kuin pukki. Kas laiskuria! Miksi ei häntä ripusteta
johonkin viinimäkeen linnunpelättimeksi puupriapuksen rinnalle? Vaan
eihän toki, hän vetäisi mukanaan raesateen kukkivien omenapuiden
päälle. Hän tuottaa onnettomuutta. Korpit saakoot munkin!

Ja kivet satelivat kilpaa haukkumasanojen kera.

-- Jumalani, armahda näitä lapsiparkoja, mutisi Paphnutius.

Ja hän jatkoi matkaansa tuumiskellen itsekseen!

-- Tuo vanha vaimo minua kunnioittaa, mutta lapset minua halveksivat.
Niin erilaisesti saattaa sama olio tulla arvioiduksi täällä ihmisten
parissa, sentähden että he ovat epävarmoja arvosteluissaan ja erheen
alaisia. Täytyypä tunnustaa, että ollakseen pakana tuo vanha Timokles
ei ollut niinkään tyhmä. Jos hän onkin sokea, tietää hän ainakin
olevansa valoa vailla. Kuinka paljon korkeammalla hän älynsä puolesta
onkaan näitä epäjumalanpalvelijoita, jotka synkän pimeytensä kuilusta
huutavat: minä näen auringon! Kaikki tässä maailmassa on pettävää
virvatulta ja vierivää hiekkaa. Jumala yksin on muuttumaton.

Samalla hän nopein askelin kiirehti kaupungin katuja. Vaikka hän oli
ollutkin kymmenen vuotta poissa, tunsi hän vielä jokaisen kiven ja
jokainen kivi oli hänelle kompastuksen kivi, joka muistutti häntä
jostakin ennen eletystä synnistä. Sentähden iski hän tuimasti paljaat
jalkapohjansa leveän käytävän kivilaattoihin ja nautti voidessaan
jättää niihin haavoittuneiden kantapäittensä veriset jäljet.
Jättäen taakseen vasemmalle Serapiksen temppelin mahtavat pylvästöt
hän kääntyi eräälle tielle, jonka kahden puolen kohosi komeita
tuoksuavien lehtojen ympäröimiä rakennuksia. Pinjojen, vaahterain
ja tärpättipuiden latvat huojuivat punaisien reunus-aitojen ja
kultaisten otsikkokoristeiden takana. Ja puoliavonaisista ovista
näkyi vaskisilla kuvapatsailla reunustettuja marmorikäytäviä ja
lehvikön keskestä kihoavia suihkulähteitä. Ei mikään melu härinnyt
näiden kauniiden lepopaikkojen rauhaa. Ainoastaan kaukaa kuului
hiljaista huilunsoittoa. Munkki pysähtyi erään talon edustalle,
joka oli verrattain pieni mutta muuten jalosuhtainen. Talon kattoa
kannattivat pilarit, jotka siroudessa vetivät vertoja nuorille
tytöille, ja sen päätyä koristivat Kreikan kuuluisimpien filosofien
pronssiset rintakuvat.

Hän tunsi niistä Platon, Sokrateen, Aristoteleen, Epikuroksen
ja Zenon ja kolkutettuaan vasaralla oveen mietiskeli hän siinä
odotellessaan:

-- Turhaan kunnioi metalli näitä valeviisaita; heidän valheensa ovat
mitättömiksi todistetut, heidän sielunsa upotetut helvettiin ja itse
kuuluisa Platokin, joka aikoinaan täytti maailman kaunopuheisuutensa
maineella, saa nyt enää väitellä ainoastaan perkeleitten kanssa.

Orja tuli avaamaan ovea ja nähdessään mosaiikki-kynnyksellä
paljasjalkaisen miehen, sanoi hän tylysti:

-- Mene muualle kerjäämään, naurettava munkki, äläkä jää siihen
odottamaan, että ajaisin sinut kepillä tiehesi.

-- Veljeni, vastasi Antinoen apotti, en pyydä mitään muuta, kuin että
viet minut herrasi Nikiaan luo.

Vielä äkäisemmin vastasi orja:

-- Herrani ei ota vastaan sellaisia koiria kuin sinä.

-- Poikani, vastasi Paphnutius, tee, ole niin hyvä, mitä sinulta
pyydän, ja sano herrallesi, että tahdon tavata hänet.

-- Ulos täältä, kurja kerjäläinen! huudahti ovenvartija raivoissaan.

Ja hän kohotti keppinsä pyhää miestä vastaan, joka ristien
käsivartensa rinnalleen hievahtamatta otti vastaan iskun vasten
kasvoja, sitten hän lempeästi taas toisti:

-- Tee mitä olen sanonut, poikani, ole niin hyvä.

Silloin ovenvartija vavisten sopersi:

-- Mikä on tämä mies, joka ei pelkää kärsimystä?

Ja hän riensi antamaan sanaa herralleen.

Nikias oli juuri noussut kylvystä. Kauniit orjattaret hieroivat
harjasilla hänen ruumistaan. Hän oli miellyttävän ja hilpeän näköinen
mies. Hänen kasvoillaan lepäsi lempeän ivan ilme. Nähdessään munkin
hän nousi ja riensi vastaan avatuin sylin:

-- Sinäkö se olet, Paphnutius, huudahti hän, sinä minun oppiveljeni
ja ystäväni! Oh, tunnenhan sinut toki, vaikka totta puhuen oletkin
enemmän eläimen kuin ihmisen näköinen. Tule syliini! Muistatko aikaa,
jolloin yhdessä tutkimme gramatiikkaa, retoriikkaa ja filosofiaa?
Jo silloin pidettiin sinua synkänluontoisena ja kesyttömänä, mutta
minä rakastin sinua sinun suuren rehellisyytesi vuoksi. Meillä oli
tapana sanoa, että sinä katselit maailmaa vauhkon hevosen silmillä
eikä ollut siis ihme, että olit niin arka. Hyväntapaisuutta sinulta
jossakin määrin puuttui, mutta anteliaisuudellasi ei ollut rajoja.
Et säästellyt rahojasi etkä elämääsi. Sinussa asui omituinen
haltia, harvinainen henki, joka miellytti minua sanomattomasti.
Ole tervetullut, rakas Paphnutiukseni, takaisin kymmenen vuoden
poissaolon jälestä. Olet siis jättänyt erämaan, luopunut tuosta
kristillisestä taikauskosta ja palaat entisiin elämäntapoihisi
jälleen. Olen merkitsevä tämän päivän muistiin valkealla kivellä.

"Krobyle ja Myrtale, jatkoi hän kääntyen naisten puoleen, huuhdelkaa
rakkaan vieraani jalat, kädet ja parta hyvänhajuisilla vesillä."

Hymyillen alkoivat he jo lähestyä vesiammeineen, voiderasioineen ja
metallipeileineen. Mutta Paphnutius pysähdytti heidät käskevällä
liikkeellä ja loi katseensa maahan, jotta hänen ei tarvitsisi
nähdä heitä, sillä he olivat alasti. Nikias viittasi häntä käymään
lepäämään patjoille tarjoten hänelle mitä erilaisimpia ruokia ja
juomia, joista Paphnutius kuitenkin halveksien kieltäytyi.

-- Nikias, sanoi hän, en ole luopunut siitä opista, jota sinä väärin
kutsut kristilliseksi taikauskoksi, mutta joka on totuuksien totuus.
Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala. Kaikki
on saanut syntynsä hänen kauttaan ja ilman häntä ei ole syntynyt
mitään, mikä on syntynyt. Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten
valkeus.

-- Rakas Paphnutius, vastasi Nikias, joka juuri oli vetänyt ylleen
hyvänhajuisen tunikan, luuletko voivasi hämmästyttää minua lausumalla
noita epätaiteellisesti yhteensovitettuja sanoja, jotka eivät
ole muuta kuin tyhjää lavertelua? Oletko unohtanut, että minussa
itsessänikin on vähän filosofia ja luuletko todellakin tyydyttäväsi
minua noilla muutamilla riekaleilla, joita oppimattomat miehet ovat
reväisseet itselleen Ameliuksen purppurasta, kun eivät itse Amelius,
Porphyrius ja Plato kaikessa kunniassaan voi minua tyydyttää?
Viisasten miesten rakentamat järjestelmät ovat ainoastaan satuja,
ihmisten parantumattoman lapsuus tilan huvituksia. Niitä täytyy pitää
vain hauskutteenaan niinkuin satua Aasista, Pesuammeesta, Efeson
Matroonasta ja niinkuin kaikkia muitakin miletolaisia taruja.

Ja tarttuen vierastaan käsipuoleen vei hän hänet erääseen saliin,
jossa oli tuhansittain papyroskääryjä koreihin ladottuina.

-- Tämä on kirjastoni, sanoi hän, se sisältää vain mitättömän pienen
osan niistä järjestelmistä, joita filosofit ovat rakennelleet
maailman selitteeksi. Itse Serapeum kaikessa rikkaudessaan ei vielä
sisällä niitä kaikkia. Ja valitettavasti ne ovatkin ainoastaan
sairaiden sielujen unelmia.

Hän pakotti vieraansa istumaan norsunluiselle tuolille ja istuutui
itsekin. Paphnutius heitti kirjoihin synkän silmäyksen ja sanoi:

-- Ne ovat poltettavat kaikki!

-- Oi, suloinen vieraani, se olisi vahinko! vastasi Nikias, sillä
sairaittenkin houreet ovat usein huvittavia. Sitäpaitse, jos pitäisi
hävittää maailmasta kaikki ihmisten unelmat ja kuvitelmat, kadottaisi
maa muotonsa ja värinsä ja me vaipuisimme hedelmättömään tylsyyteen.

Paphnutius jatkoi ajatustaan:

-- Varmaa on, että pakanoiden opinkappaleet ovat ainoastaan
turhanpäiväisiä valeita. Mutta Jumala, joka on totuus, on ilmoittanut
itsensä ihmisille ihmeitten kautta. Hän on tullut lihaksi ja asunut
meidän keskellämme.

Nikias vastasi:

-- Puhut aivan erinomaisesti, rakas Paphnutius, kun sanot, että hän
on tullut lihaksi. Jumala, joka ajattelee, toimii, puhuu ja harhailee
luonnossa niinkuin muinais-ajan Odysseus myrskyävällä merellä,
on jo kokonaan ihminen. Kuinka luulet voivasi uskoa tähän uuteen
Jupiteriin, kun eivät edes Atenan poikanulikat Perikleen aikana enää
uskoneet vanhaan? Mutta jättäkäämme tämä. Et kai ole tullut tänne,
arvaan minä, väitelläksesi kolmiyhteydestä. Millä voin palvella
sinua, rakas opintotoverini?

-- Voit tehdä minulle suuren palveluksen, vastasi Antinoen apotti.
Lainaa minulle tuollainen hyvänhajuinen tunikka, jollaiseen juuri
itse pukeuduit. Ja tunikan lisäksi vielä kullatut sandaalit ja
rasiallinen öljyä parran ja hiusten voitelemista varten. Sitten
voisit vielä antaa minulle tuhat drakmaa sisältävän rahakukkaron.
Näitä olen tullut sinulta pyytämään, oi Nikias, Jumalan rakkauden ja
vanhan ystävyytemme nimessä.

Nikias lähetti Krobylen ja Myrtalen noutamaan hienointa tunikkaansa;
se oli aasialaiseen tyyliin kirjailtu kukkasilla ja eläinten kuvilla.
Molemmat naiset pitivät sitä levällään taitavasti välkytellen
sen kirkkaita värejä ja odottaen, että Paphnutius heittäisi pois
karvaisen kaapunsa, joka peitti hänet kiireestä kantapäähän. Mutta
kun munkki selitti, että ennemmin häneltä voitaisiin viedä nahka kuin
tämä puku, niin auttoivat he tunikan katumuskaavun päälle. Koska
nämä molemmat naiset olivat sangen kauniita, eivät he peljänneet
miehiä, vaikka olivatkin orjattaria. He rupesivat nauramaan näin
oudosti koristetun munkin muodolle. Krobyle nimitti häntä rakkaaksi
satraapikseen ja Myrtale veti häntä parrasta. Mutta Paphnutius
rukoili Herraa eikä nähnyt heitä. Pantuaan jalkaansa kultaiset
sandaalit ja kiinnitettyään kukkaron vyölleen, sanoi hän Nikiaalle,
joka katseli häntä hilpein silmäyksin:

-- Oi Nikias, älköön nämä asiat, joita näet, olko pahennukseksi
silmillesi. Sillä tiedä, että olen käyttävä tätä tunikkaa, tätä
kukkaroa ja näitä sandaaleja pyhään tarkoitukseen.

-- Rakkahani, vastasi Nikias, en epäile sinusta mitään pahaa, sillä
pidän ihmisiä yhtä kykenemättöminä tekemään pahaa kuin hyvääkin.
Hyvää ja pahaa ei ole muualla kuin yleisessä mielipiteessä. Viisas
ottaa teoissaan huomioon vain tavan ja tottumuksen. Minä elän niiden
ennakkoluulojen mukaisesti, jotka vallitsevat Aleksandriassa. Ja
siksi käyn kunniallisesta miehestä. Mene, ystäväiseni, ja elä
iloisesti!

Mutta Paphnutius katsoi sopivaksi ilmoittaa isännälleen päämääränsä.

-- Sinähän tunnet, sanoi hän, tuon Thaiksen, joka näyttelee
teatterissa.

-- Hän on kaunis, vastasi Nikias, ja oli aika, jolloin hän oli
minulle rakas. Möin hänen vuoksensa myllyn ja kaksi viljapeltoa ja
kirjoitin hänen kunniakseen kolme kirjaa inhoittavia valitusrunoja.
Totta tosiaan kauneus on suurin valta tässä maailmassa ja jos
olisimme siinä asemassa, että voisimme sen aina omistaa, niin
välittäisimme niin vähän kuin mahdollista demiurgista, logoksesta,
aiooneista ja kaikista muista filosofien haaveiluista. Mutta ihailen
sinua todellakin, hyvä Paphnutius, siitä että Thebaiksen ääriltä asti
saavut luokseni saadaksesi puhua Thaiksesta.

Näin sanottuaan hän huoahti ja Paphnutius katseli häntä kauhulla
voimatta ollenkaan käsittää, kuinka ihminen noin rauhallisesti
saattoi tunnustaa niin suuren synnin. Hän odotti vain näkevänsä siinä
paikassa maan halkeavan ja Nikiaan hukkuvan liekkeihin. Mutta maa
pysyi paikoillaan ja aleksandrialainen painoi vaieten käden otsalleen
muistellen kaihomielisellä hymyllä kadonneen nuoruutensa kuvia.
Munkki nousi ja sanoi vakavalla äänellä:

-- Tiedä siis, oi Nikias, että Jumalan avulla olen pelastava tämän
Thaiksen maailman saastaisista himoista ja antava hänet morsioksi
Jesukselle Kristukselle. Ja ellei Pyhä Henki luovu minusta, on Thais
vielä tänäpäivänä jättävä tämän kaupungin mennäkseen luostariin.

-- Varo loukkaamasta Venusta, vastasi Nikias, hän on mahtava
jumalatar. Hän on suuttuva sinuun, jos riistät häneltä hänen
ihanimman papittarensa.

-- Jumala on varjeleva minua, sanoi Paphnutius. Valaiskoon hän
sinunkin sydämesi, oi Nikias, ja vetäköön sinut ylös siitä kadotuksen
kuilusta, johon olet vajonnut!

Ja hän lähti. Mutta Nikias kiiruhti hänen jälkeensä. Ja yllättäen
hänet kynnyksellä laski hän kätensä hänen olalleen ja kuiskasi hänen
korvaansa:

-- Varo loukkaamasta Venusta; hänen kostonsa on hirmuinen.

Halveksien tuollaista kevytmielistä puhetta Paphnutius meni
kääntämättä päätään. Nikiaan sanat herättivät hänessä ainoastaan
ylenkatsetta; mutta sitä hän ei voinut antaa anteeksi, että hänen
entinen ystävänsä oli saanut osakseen Thaiksen hyväilyitä. Synti
tämän naisen kanssa oli hänestä synnillisempi kuin kenen muun kanssa
tahansa. Hän näki siinä aivan erikoisen ilkimielisyyden ja Nikias
tuntui hänestä tämän jälkeen aivan inhoittavalta. Hän oli aina
vihannut epäsiveellisyyttä, mutta eivät milloinkaan vielä olleet sen
paheet näyttäneet hänestä tähän määrin kammottavilta; ei milloinkaan
vielä hän ollut niin täydellä sydämellä ottanut osaa Jesuksen
Kristuksen vihaan ja enkelien suruun.

Sitä suuremmalla innolla ajatteli hän vain Thaiksen riistämistä
pois pakanain käsistä ja hän hehkui halusta päästä pian näkemään
näyttelijätärtä saadakseen pian hänet pelastaa. Mutta voidakseen
pyrkiä tämän naisen puheille täytyi hänen odottaa siksi, kunnes
paahtavin helle oli ohitse. Päivä oli vielä tuskin puolessakaan ja
Paphnutius käveli omia aikojaan pitkin väkirikkaita katuja. Hän oli
päättänyt olla nauttimatta mitään ravintoa tänä päivänä ansaitakseen
siten paremmin sen armon, jota hän Herralta anoi. Sielunsa suureksi
suruksi hän ei uskaltanut astua sisälle ainoaankaan kaupungin
kirkoista, sillä hän tiesi ne areiolaisten häväisemiksi, jotka
täällä olivat Herran pöydän maahan kaataneet. Ja todella olivatkin
nämä harhauskoiset Itä-Rooman keisarin avustuksella karkoittaneet
patriarkka Atanasiuksen piispanistuimelta ja täyttivät nyt pelolla ja
vapistuksella Aleksandrian kristityt.

Hän käveli siis ilman mitään varsinaista päämäärää, milloin silmät
nöyrästi maahan luotuina, milloin taas katse kohotettuna korkeuksiin
niinkuin hurmion tilassa ollen. Jonkun aikaa harhailtuaan joutui hän
eräälle kaupungin rantakadulle. Satamassa hänen edessään lepäili
lukemattomia tummakölisiä laivoja, mutta niiden takana kaartui silmän
kantamattomiin aava, petollinen meri välkähdellen kaikissa taivaan
ja hopean väreissä. Eräs purjealus, jonka keulassa keinui Nereidi,
oli juuri nostanut ankkurinsa. Soutajat velloivat vettä laulaen.
Vielä saattoi munkki vilaukselta nähdä merien valkean, vesihelmisen
tyttären pakenevan hahmon: se sivuutti luotsinsa ohjaamana sen kapean
väylän, joka johtaa Eunostoksen satama-aitaukseen, ja suuntasi
kulkunsa ulapalle jättäen jälkeensä vaahtoavan valojuovan.

-- Minäkin, ajatteli Paphnutius, tahdoin kerran laskettaa laulaen
maailman valtamerelle. Mutta pian huomasin hulluuteni eikä Nereidi
saanutkaan minua mukaansa.

Näissä mietteissään istuutui hän köysikasalle ja nukahti. Nukkuessaan
hän näki näyn. Hän oli kuulevinaan pasuunan kumean äänen ja
kun taivas samassa muuttui verenkarvaiseksi, ymmärsi hän, että
aika oli täytetty. Siinä palavasti rukoillessaan Jumalaa, näki
hän suunnattoman suuren eläimen, joka tuli häntä kohti kantaen
otsallaan säteilevää ristinmerkkiä, ja hän tunsi sen Silsilean
sfinksiksi. Eläin tarttui häneen kiinni hampaillaan, sen laisinkaan
koskematta, ja nosti hänet suussaan ilmaan aivan niinkuin kissoilla
on tapana retuuttaa pentujaan. Tässä asennossa lensi Paphnutius
monen valtakunnan halki, yli virtojen ja vuorien, ja saapui vihdoin
autiolle paikalle, jossa ei ollut muuta kuin hirmuisia kiviröykkiöitä
ja kuumaa tuhkaa. Maassa oli monessa kohden repeytymiä, joista kihosi
ilmaan polttavaa höyryä. Hellävaroen laski eläin Paphnutiuksen maahan
ja sanoi hänelle:

-- Katso!

Paphnutius kumartui yli kuilun reunan ja näki allaan tulisen
virran, joka ryöppysi maan sisuksissa kaksinkertaisena ketjuna
kiertäväin mustien kallioiden uomassa. Siellä lyijynkarvaisessa
kalman valossa paholaiset vaivasivat sieluja. Sieluilla oli yhä
vielä niiden ruumiiden ulkomuodot, joissa ne olivat asuneet, vieläpä
eräitä vaatekappaleitakin oli jäänyt jälelle. Nämä sielut näyttivät
rauhallisilta keskellä tuskiaan. Eräs heistä, suuri, valkoinen,
silmät ummessa, side otsalla ja valtikas kädessä, lauloi; hänen
äänensä täytti sopusoinnullaan aution rannan; hän lauloi jumalista
ja sankareista. Pienet, viheriäiset pirunpoikaset pistelivät häntä
huuliin ja rintaan hehkuvilla raudoilla. Ja Homeroksen varjo
lauloi siitä huolimatta. Ei kaukana hänestä istui vanha, harmaa ja
kaljupäinen Anaxagoras piirrellen sirkilällä kuvioita hiekkaan. Eräs
paholainen kaatoi kiehuvaa öljyä hänen korvaansa voimatta silti
keskeyttää viisaan miehen aprikoimista. Ja munkki näki vielä paljon
muita henkilöitä, jotka tulisen virran synkällä rantamalla kaikessa
rauhassa lukivat tai ajattelivat, kävelivät ja keskustelivat aivan
kuin konsanaan Akatemian opettajat ja oppilaat plataanipuittensa
varjossa. Ainoastaan Timokles-vanhus pysyttäytyi erillään muista
pudistaen päätään niinkuin ihminen, joka epäilee. Eräs noista
kadotuksen enkeleistä heilutti tulisoihtua aivan hänen silmiensä
edessä, mutta Timokles ei tahtonut nähdä enkeliä eikä soihtua.

Hämmästyksestä mykkänä kääntyi Paphnutius tämän nähdessään eläimen
puoleen. Se oli kadonnut ja munkki näki sfinksin paikalla verhotun
naisen, joka sanoi hänelle:

-- Katso ja ymmärrä: Niin suuri on näiden uskottomien itsepäisyys,
että he vielä helvetissäkin pysyvät niiden harhaluulojen vallassa,
jotka elämässä heidät sokaisivat. Kuolemakaan ei ole voinut heitä
oikaista erehdyksestään, sillä on itsestään selvää, ettei pelkkä
kuolema riitä Jumalan näkemiseen. Ne, jotka elämässään olivat
vailla totuutta, tulevat aina niin olemaan. Mitä ovatkaan nämä
sieluja raastavat pahathenget muuta kuin taivaallisen oikeuden
ilmestysmuotoja! Sentähden eivät nämä sielut näe eivätkä tunne niitä.
Kaikkeen totuuteen mahdottomina he eivät ollenkaan havaitse omaa
kadotustaan, ja itse Jumalakaan ei voi pakottaa heitä kärsimään.

-- Jumala voi kaikki, vastasi Antinoen apotti.

-- Hän ei voi tehdä järjettömiä, vastasi verhottu nainen.
Rangaistakseen heitä pitäisi hänen valaista heidän sielunsa ja jos he
taas omaisivat totuuden, olisivat he valittujen kaltaiset.

Täynnä levottomuutta ja kauhua kumartui Paphnutius uudestaan syvyyden
yli. Nyt näki hän Nikiaan varjon, joka seisoi hymyillen ja seppel
päässä tuhaksi rauenneiden myrtinkarsien alla. Hänen vieressään oli
Mileton Aspasia, hieno villavaippa hartioillaan, hän näytti puhuvan
yht'aikaa rakkaudesta ja filosofiasta, niin olivat hänen kasvojensa
juonteet yht'aikaa sekä lempeät että ylväät. Tulisade, joka putoili
heidän päälleen, oli vain kuin virkistävä kaste ja niinkuin hienoa
ruohomattoa polkivat heidän jalkansa palavan maan kamaraa. Tämän
nähdessään Paphnutius joutui raivoihinsa.

-- Lyö häntä, Jumalani, huudahti hän, lyö häntä! Se on Nikias! Syökse
hänet itkuun, huokaukseen ja hammasten kiristykseen! Hän on tehnyt
syntiä Thaiksen kanssa!

Sinä hetkenä heräsi Paphnutius erään rotevan, Herkuleen kokoisen
merimiehen sylissä, joka raahasi häntä jälessään hiekalla huutaen:

-- Hiljaa, hiljaa veikkoseni! Proteuksen nimessä, sen vanhan
hyljepaimenen, nukutpa sinä levottomasti. Jos en olisi pitänyt
sinusta kiinni, olisit pudonnut Eunostoksen lammikkoon. Niin totta
kuin äitini möi suolakalaa, olen minä pelastanut henkesi.

-- Kiitän siitä Jumalaa, vastasi Paphnutius.

Ja hän nousi ja läksi astumaan eteenpäin miettien mielessään sitä
näkyä, joka oli välähtänyt halki hänen unensa.

-- Tämä näky, sanoi hän itselleen, on kaikesta päättäen pahasta
kotoisin; se loukkaa taivaallista hyvyyttä kuvatessaan helvetin
todellisuutta puuttuvaksi. On varmaa, että se on perkeleen lähettämä.

Näin hän päätteli siksi, että hän osasi erottaa Jumalan lähettämät
unet niistä, joita langenneet enkelit saavat aikaan. Sellainen
erittelykyky on varsin tarpeellinen erakolle, joka alituisesti
saa elää ilmestysten ympäröimänä, sillä joka pakenee ihmisiä,
hän saa olla varma joutuvansa tekemisiin henkien kanssa. Erämaat
ovat aaveitten asumia. Kun pyhiinvaeltajat lähestyivät niitä
linnanraunioita, joihin pyhä Antonius erakko oli hautautunut,
kuulivat he huutoja, jommoisia kuulee vain juhlaöinä kaupunkien
markkinatoreilla. Ja näitä huutoja päästelivät perkeleet, jotka
olivat tätä pyhää miestä kiusaamassa.

Paphnutius muisteli tätä mieleen painettavaa esimerkkiä. Hän
muisteli myös pyhää Johannes Egyptiläistä, jota perkele kokonaista
kuusikymmentä ajastaikaa koetti loihduillaan vietellä. Mutta Johannes
teki aina tyhjäksi helvetin juonet. Eräänä päivänä kuitenkin
pahahenki panihe ihmisen hahmoon, astui kunnianarvoisen Johanneksen
luolaan ja sanoi hänelle: "Johannes, sinun pitää pitkittämän
paastoamistasi huomen-iltaan saakka." Ja Johannes, joka luuli
kuulleensa enkelin äänen, totteli perkeleen käskyä ja paastosi koko
seuraavan päivän aina ehtoorukoukseen asti. Se oli ainoa voitto,
jonka Pimeyden ruhtinas koskaan sai pyhästä Johannes Egyptiläisestä,
ja tämä voitto on sangen pieni. Sentähden ei tule ihmetellä, joskin
Paphnutius heti paikalla huomasi sen ilmestyksen vääräksi, mikä
hänellä unessaan oli ollut.

Siinä lempeästi soimaillessaan Jumalaa siitä, että tämä näin oli
jättänyt hänet pahojen henkien valtaan, huomasi hän joutuneensa
suuren väkijoukon jalkoihin. Työntäen ja vetäen häntä mukanaan
riensivät kaikki ihmiset samaan suuntaan. Tottumaton kun hän taas
oli kävelemään kaupungin kaduilla, heiteltiin häntä kuin elotonta
esinettä toisen kulkijan tieltä toisen tielle ja sekaantuen
tunikkansa laskoksiin oli hän monta kertaa vähällä kaatua. Haluten
tietää, minne kaikki nämä ihmiset menivät, kysyi hän eräältä heistä
syytä tähän kiireeseen.

-- Muukalainen, etkö sinä tiedä, vastasi tämä hänelle, että näytännöt
alkavat ja että Thais esiintyy näyttämöllä? Kaikki nämä kansalaiset
menevät teatteriin, minä niinkuin muutkin. Eikö sinun tee mielesi
tulla mukaan?

Huomaten äkkiä tarkoitusperilleen sopivaksi nähdä Thaista näyttämöllä
Paphnutius seurasi tuota vierasta miestä. Jo kohosi heidän
edessään teatterin loistavilla naamioilla kirjailtu pääportti ja
sen lukemattomilla veistokuvilla koristettu pitkä muuri-ympyrä.
Liukuen virran mukana he astuivat sisälle ahtaaseen käytävään, jonka
toisesta päästä säteili vastaan häikäisevästi valaistu amfiteatteri.
He ottivat itselleen paikan eräällä niistä pengerriveistä, jotka
portaan tavoin laskeutuivat upeasti koristettua, mutta vielä tyhjää
näyttämöä kohti. Mikään esirippu ei ollut estämässä näköalaa ja
lavalla näkyi multakumpu, jommoisia muinaisajan kansat rakensivat
sankariensa varjoille. Tämä kumpu oli leirin keskessä. Telttojen
edessä seisoi keihäspyramiideja ja tangoissa riippui laakerin oksilla
ja tammen lehvillä somistettuja kultakilpiä. Kaikki siellä alhaalla
oli hiljaista niinkuin unessa. Mutta katselijoiden täyttämästä
puoliympyrästä kuului äänen kohua, joka muistutti mehiläiskeon
surinaa. Kaikki kasvot, punaisina teatterin katossa aaltoavan
purppuravaatteen heijastuksesta, olivat täynnä uteliasta odotusta
kääntyneet tuota suurta, hiljaista alaa kohti, josta näkyi vain
sotatelttoja ja hauta. Naiset nauroivat ja söivät sitruunia, ja
varsinaiset teatterinkävijät vaihtoivat ilomielisesti ajatuksiaan
riviltä toiselle.

Paphnutius rukoili Jumalaa hiljaisessa mielessään ja pidättäytyi
turhista puheista, mutta hänen naapurinsa alkoi valitella teatterin
rappiotilaa.

-- Ennen aikaan, sanoi hän, lausuivat etevät näyttelijät naamioituina
Euripideen ja Menandroksen runoja. Nyt ei enää lausuta näytelmiä
ollenkaan. Ne kuvataan elein ja niistä jumalaisista näytelmistä,
joilla Bacchusta muinoin Atenassa palveltiin, olemme säilyttäneet
ainoastaan sen, minkä barbaari, yksin skytalainenkin voi ymmärtää:
asenteen ja liikkeen. Traagillinen naamio, jonka metallinen suutorvi
suuresti vahvisti äänenkaikua, kothurnikorokkeet, jotka tekivät
ihmiset vartaloltaan jumalien suuruisiksi, traagillinen ylevyys ja
kauniiden säkeistöjen sulosointu, kaikki on mennyttä. Pauluksen ja
Rosciuksen asemesta esiintyy nyt ilveilijöitä ja paljaskasvoisia
tanssijattaria. Mitä olisivatkaan Perikleen aikuiset atenalaiset
sanoneet, jos olisivat nähneet naisen näyttäytyvän lavalla? On
suorastaan siivotonta, että nainen esiintyy julkisuudessa. Olemme
kovin rappiolla, kun siedämme jotakin sellaista. Niin totta
kuin nimeni on Dorion, on nainen miehen vihollinen ja maapiirin
häpeäpilkku.

-- Puhut viisaasti, vastasi Paphnutius, nainen on meidän pahin
vihollisemme. Hän viettelee iloon ja on sentähden peljättävä.

-- Ikuisten jumalien nimessä, huudahti Dorion, nainen ei tuota
miehelle iloa, vaan surua, levottomuutta ja mustaa murhetta! Rakkaus
on syynä kaikkein katkerimpiin tuskiimme. Kuule, muukalainen: kävin
kerran nuoruudessani Troezenissa Argoliin maakunnassa ja näin
siellä erään ihmeen suuren myrttipuun, jonka lehdet olivat täynnä
lukemattomia neulanreikiä. Näin kertoivat troezeenit tästä myrtistä:
Siihen aikaan, jolloin Phaidra-kuningatar rakasti Hippolytosta,
makasi hän riutuen kaiket päivät tämän saman puun alla, joka
vielä nykyäänkin on olemassa. Kuolettavassa kaihossaan veti hän
vaaleista hiuksistaan irti kuituisen neulan ja pisteli sillä rikki
väkevälemuisen puun lehtiä. Vähitellen tulivat kaikki lehdet täyteen
reikiä. Kun hän vihdoin oli syössyt perikatoon tuon viattoman
uhrinsa, jota hän vainosi sukurutsaisella rakkaudenhimolla, niin
päätti hän itse päivänsä kurjasti, niinkuin tiedät. Hän sulkeutui
morsiushuoneeseensa ja hirtti itsensä kultavyöstään norsunluiseen
naulakkoon. Mutta jumalat tahtoivat, että myrttipuu, joka oli ollut
tuon hirvittävän kurjuuden todistaja, kantaisi uusissa lehdissäänkin
ijäti samat neulanpistokset. Katkaisin yhden noista lehdistä ja
säilytän sitä vuoteessani pääni alla, jotta se aina varoittaisi
minua antautumasta rakkauden valtaan ja vahvistaisi minua jumalaisen
Epikuroksen minun mestarini opissa, joka sanoo, että himo on
peljättävä. Mutta totta puhuen rakkaus on vain maksatauti eikä voi
koskaan olla varma siitä, ettei sairastu.

Paphnutius kysyi:

-- Mitkä ovat sinun ilosi, Dorion?

-- Dorion vastasi surullisesti:

-- Minulla on ainoastaan yksi ilo ja myönnän, ettei sekään ole
erittäin suuri; se on asioiden mietiskely. Huonovatsaisen ei kannata
etsiä muita.

Käyttäen hyväkseen näitä viimeisiä sanoja päätti Paphnutius kertoa
epikurolaiselle niistä henkisistä iloista, joita Jumalan sanan
tutkisteleminen tuottaa. Hän alkoi:

-- Kuule totuus, Dorion, ja ota vastaan valkeus!

Näin huudahtaessaan huomasi hän, että joka taholta päät kääntyivät
häntä kohti ja häntä viitattiin vaikenemaan. Suuri hiljaisuus
vallitsi jo teatterissa ja pian kajahti kuuluville sankarimusiikin
sävel.

Näytäntö alkoi. Nähtiin, miten sotamiehet astuivat ulos teltoistaan
ja valmistautuivat lähtöön. Silloin tapahtui äkkiä peljättävä ihme
ja pilvi varjosti hautakummun kukkulan. Kun pilvi haihtui, näkyi
paikalla Akhilleuksen haamu, kultahaarniskaan puettuna. Ojentaen
käsivartensa sotamiehiä kohti, se näytti sanovan heille: "Kuinka,
te lähdette, Danaoksen lapset, te palaatte isänmaahan, jota minä
en enää ole näkevä, ja jätätte hautani lepytysuhria vaille!" Ja
kiirehtivät kummun ympärille Kreikan etevimmät sotapäälliköt.
Akanas, Theseuksen poika, vanha Nestor, Apamemnon, valtikka kädessä,
otsaripa kulmillaan, katselivat tätä ihmettä. Akhilleuksen nuori
poika Pyrrhus oli polvistunut maahan. Odysseus, helposti tunnettava
suippolakistaan, jonka alta aaltoili esiin kiharainen tukka, osoitti
eleillään olevansa samaa mieltä kuin sankarihaamu. Hän väitteli
Agamemnonin kanssa ja saattoi hyvin arvata, mitä he sanoivat:

-- Akilleus, sanoi Ithakan kuningas, ansaitsee meidän
puoleltamme kaiken mahdollisen kunnioituksen, koska hän kuoli
kunniakkaasti Hellaan edestä. Ja hän vaatii, että Priamoksen
tytär, Polyxena-neitsyt, uhrataan hänen haudallaan. Danaiolaiset,
tyydyttäkää sankarivainajan haltiat ja saakoon Peleuksen poika
Hadeksessa rauhan.

Mutta kuningasten kuningas vastasi:

-- Säästäkää troijalaisia neitseitä, joita olemme jo niin paljon
raastaneet alttareillemme. Kyllin on jo kylvetty onnettomuutta
Priamoksen kuulun heimon keskuuteen.

Näin puhui hän siksi, että hän lepäsi öisin Polyxenan sisaren
vuoteessa, ja viisas Odysseus syytti häntä siitä, että hän rakasti
enemmän Kassandran vuodetta kuin Akilleuksen keihästä.

Kaikki kreikkalaiset yhtyivät hänen puheeseensa suurella aseiden
kalskeella. Polyxenan kuolema päätettiin ja Akilleuksen varjo katosi
lepytettynä. Milloin kovana ja kiihkeänä, milloin vienon valittavana
säesti soitto henkilöiden ajatusten kulkua. Kuuntelijat puhkesivat
voimakkaisiin kättentaputuksiin.

Paphnutius, joka näki kaikki vain taivaallisen totuuden valossa,
mutisi:

-- Tästä tarinasta voidaan nähdä, kuinka julmia väärien jumalien
palvelijat olivat.

-- Kaikki uskonnot vievät rikoksiin, vastasi hänelle epikurolainen.
Onneksi syntyi maailmaan eräs jumalaisen viisas kreikkalainen, joka
vapautti ihmiset tuntemattomuuden turhasta pelosta...

Sillä välin oli Hekabe tullut ulos vankiteltastaan, valkoiset
hiukset hajallaan, puku rikkirevittynä. Pitkä huokaus kiiri läpi
ihmisjoukon, kun tämä onnettomuuden perikuva ilmestyi näyttämölle.
Hekabe, joka profeetallisen unen kautta oli saanut tiedon kaikesta,
itki ja valitti itsensä ja tyttärensä kohtaloa. Odysseus oli jo
hänen vieressään vaatimassa häneltä Polyxenaa. Vanha äiti raastoi
hiuksiaan, repeli kynsin poskiaan ja suuteli tuon julman miehen
käsiä, joka säilyttäen säälimättömän tyyneytensä näytti sanovan:

-- Ole järkevä, Hekabe, ja mukaudu välttämättömyyteen. Meidänkin
huoneissamme on vanhoja äitejä, jotka itkevät ijäksi Ida-vuoren alle
nukahtaneita lapsiaan.

Ja Kassandra, kerran kukoistavan Aasian kuningatar, nyt voimaton
orja, siroitti tuhkaa onnettoman päänsä päälle.

Mutta nyt ilmestyi telttaverhon takaa itse Polyxena-neitsyt.
Yhteinen väristys sävähti läpi katselijoiden. He olivat tunteneet
Thaiksen. Valkealla käsivarrellaan kannatti hän päänsä yllä raskasta
verhoa. Liikkumattomana, kauniin veistokuvan kaltaisena, katsellen
rauhallisesti ympärilleen violetin-sinisillä silmillään, lempeänä
ja ylpeänä yht'aikaa, hän herätti kaikissa katselijoissa syvän
traagillisen kauneuden tunnon.

Suosion hyminä täytti salin ja Paphnutius painoi kättään sydämelleen
huoaten:

-- Miksi oi, Jumalani, annat Sinä yhdelle luoduistasi tällaisen
vallan?

Dorion, joka oli rauhallisempi, vastasi:

-- Epäilemättä muodostavat ne atoomit, joiden hetkellisestä yhtymästä
tämän naisen kokoonpano riippuu, silmälle sangen miellyttävän
kokonaisuuden. Se on ainoastaan luonnon leikittelyä ja nämä atoomit
eivät tiedä, mitä ne tekevät. Eräänä päivänä ne eroavat samalla
välinpitämättömyydellä kuin ovat yhtyneetkin. Missä ovat nyt ne
atoomit, jotka aikoinaan muodostivat Laiksen tai Kleopatran? En väitä
vastaan: naiset ovat joskus kauniita. Mutta he ovat ikävien sattumien
ja inhoittavien epätäydellisyyksien alaisia. Tämän seikan ottavat
huomioon kaikki ajattelevat henget, jota vastoin rahvas ei ollenkaan
muista sitä. Ja naiset herättävät rakkautta, vaikkakin on järjetöntä
heitä rakastaa.

Näillä silmin tutkistelivat filosofi ja askeetti Thaista, omien
ajatustensa kulkua seuraten. He eivät olleet kumpikaan nähneet, miten
Hekabe sillä välin oli kääntynyt tyttärensä puoleen ja liikkeillään
puhunut hänelle seuraavasti:

-- Koeta hellyttää julmaa Odysseusta. Rukoile kyyneleilläsi,
kauneudellasi, nuoruudellasi!

Thais, tai oikeastaan Polyxena, antoi teltan verhon pudota alas.
Hän astui askeleen ja kaikki sydämet antautuivat. Ja kun hän
sitten ylhäisin ja kevein askelein lähestyi Odysseusta, niin hänen
liikkeittensä rytmi, jota huilujen säveleet säestivät, huikaisi
katsojat iloisten mielikuvien auringolla ja hän tuntui sillä hetkellä
olevan koko maailman sopusointuisuuden jumalallinen keskipiste.
Nähtiin enää ainoastaan häntä, kaikki muu oli hukkunut hänen
säteilyynsä. Mutta toiminta lavalla jatkui.

Laerteen varovainen poika käänsi päänsä pois ja piiloitti kätensä
vaipan alle karttaakseen siten rukoilevan katseita ja suuteloita.
Neitsyt antoi hänen ymmärtää, ettei hänellä ollut syytä peljätä.
Hänen levollinen katseensa sanoi:

-- Odysseus, olen seuraava sinua siksi, että tahdon totella
välttämättömyyttä ja kuolla. Priamoksen tyttärenä ja Hektorin
sisarena en ole koskaan ottava muukalaista herraa vuoteelleni, josta
ennen kuninkaat turhaan kilpailivat. Luovun vapaaehtoisesti elämän
valkeudesta.

Silloin Hekabe, joka oli maannut maassa hervottomana, äkkiä nousi ja
syöksyi epätoivoisena tyttäreensä syliksi. Päättävällä lempeydellä
irroitti Polyxena vanhat käsivarret, jotka häntä kietoivat. Oli kuin
olisi kuullut, miten hän sanoi:

-- Äiti, älä antaudu vieraan solvauksille alttiiksi. Älä odota siksi,
kunnes hän erottaakseen sinut minusta kohtelee sinua arvottomasti.
Mieluummin, rakkahin äiti, ojenna minulle tuo ryppyinen käsi eroon ja
lähennä painuneet poskesi suudeltavikseni.

Tuskan ilme oli ihana Thaiksen kasvoilla; ja katselijajoukko tunsi
ääretöntä kiitollisuutta tätä naista kohtaan, joka yli-inhimillisellä
sulollaan näin verhosi elämän toimet ja muodot. Paphnutius, antaen
Thaikselle anteeksi tämän hetkellisen loiston hänen tulevan ja
pikaisen nöyryydentilansa vuoksi, oli jo edeltäpäin ylpeä tästä
pyhimyksestä, jonka hän oli lahjoittava taivaalle.

Näytelmä lähestyi loppuaan. Hekabe kaatui maahan kuin kuollut ja
Polyxena Odysseuksen taluttamana lähestyi verkalleen hautakumpua,
jonka ympärille oli muodostettu rengas valiosotureista. Hän astui
surulaulujen kaikuessa ylös kumpua, jonka kukkulalla Akhilleuksen
poika valmisteli kultamaljakossa uhrijuomaa sankarin hengille. Kun
uhripapit nostivat kätensä tarttuakseen häneen, antoi hän merkin,
että hän tahtoi kuolla vapaana, niinkuin sopi vanhan kuningassuvun
tyttärelle. Sitten, reväisten halki tunikkansa, hän osoitti heille
sydämensä paikan. Pyrrhus upotti siihen miekkansa kääntäen pois
päänsä, ja taitavan, keinotekoisen tempun avulla purskahti samassa
veri ulos häikäisevän valkeasta rinnasta ja neitsyen pää retkahti
taaksepäin, silmät särkyivät kuoleman kauhuun ja hän kaatui ylevällä
ryhdillä.

Sillä aikaa kuin sotilaat peittivät uhrin sirotellen hänen ylleen
liljoja ja vuokkoja, täyttyi sali kauhun huudoista ja nyyhkytyksistä,
ja Paphnutius, joka oli noussut seisomaan, profetoi jyrisevällä
äänellä:

-- Te pakanat, te pahojen henkien palvelijat! Ja te areiolaiset,
jotka olette vielä pahemmat kuin epäjumalankuvien kumartajat, ottakaa
opiksi! Se, mitä nyt olette nähneet, on kuva ja vertaus. Tällä
tarulla on oma salattu tarkoituksensa ja pian on tuo nainen, jonka
tuolla näette, oleva ylösnousseen Jumalan autuas uhrikaritsa.

Jo virtasi väkijoukko ovista ulos tummana virtana. Antinoen apotti,
jättäen Dorionin hämmästyneenä paikalleen, työntyi myöskin ovea
kohden yhä vain ennustaen.

Tuntia myöhemmin hän kolkutti Thaiksen ovelle.

Näyttelijätär asui silloin Rakotiksen ylhäisessä kaupungin-osassa
Aleksanterin haudan lähellä, talossa, jota ympäröivät keinotekoisilla
rotkoilla ja poppelipuiden varjostamilla puroilla varustetut
vilpoiset puutarhat. Vanha musta orjatar, sormet täynnä sormuksia,
tuli avaamaan ja kysyi, mitä hän tahtoi.

Tahdon tavata Thaista, vastasi hän. Jumala on todistajani, että olen
tullut tänne ainoastaan hänet nähdäkseni.

Koska hän oli puettu hienoon tunikkaan ja puhui sangen käskevästi,
niin päästi orjatar hänet sisälle.

-- Tapaat Thaiksen, sanoi hän, Nymfien luolassa.



PAPYRUS



Thais oli syntynyt vapaista ja köyhistä vanhemmista, jotka
harrastivat epäjumalanpalvelusta. Kun hän oli pieni, omisti hänen
isänsä Aleksandriassa lähellä Kuunporttia ravintolan, jossa
merimiesten oli tapana käydä. Muutamia irrallisia mutta sangen eläviä
muistoja oli hänellä vielä jälellä varhaisimmasta lapsuudestaan. Hän
näki ilmi elävänä edessään isänsä, miten tämä istui uunin-nurkassa,
jalat ristissä, suurena, peljättävänä ja levollisena, aivan kuin
joku noista vanhoista faraoista, joista sokeat kadunkulmissa
lauloivat. Hän muisti selvästi myöskin laihan surullisen äitinsä,
joka hiiviskeli talossaan niinkuin nälkiintynyt kissa täyttäen
joka sopen terävän äänensä kaiulla ja fosforisilmiensä välkkeellä.
Esikaupungissa kerrottiin, että hän oli noita ja että hän öisin
muuttui huuhkajaksi päästäkseen helpommin rakastajiensa luo. Se
oli valhetta. Thais, joka usein oli vakoillut äitiään, tiesi
varsin hyvin, ettei hän harjoittanut noituutta, mutta että hän
ollen intohimoisen saita laski kaiket yöt edellisen päivän tuloja.
Tämä tylsän-toimeton isä ja tämä ahne äiti jättivät Thaiksen oman
onnensa varaan niinkuin karjapihan elikon. Hän oli tullutkin varsin
taitavaksi hellittämään oboleita humalaisten merimiesten vyöhihnasta
yhden toisensa jälkeen, osaten huvittaa heitä lapsellisilla lauluilla
ja ruokottomilla sanoilla, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt.
Tuossa väkeville juomille ja viinileilien pihkalle hajahtavassa
anniskelutuvassa hän kiersi polvelta polvelle, kunnes sitten oluesta
limaisin ja kovan parransängen särkemin poskin ja tiukasti puristaen
oboleita pienessä kädessään hän vihdoin livahti pakoon ja kiiruhti
suoraapäätä ostamaan hunajakakkuja eräältä vanhalta eukolta, joka
Kuunportilla kyyrötti koriensa takana. Samat näytelmät uudistuivat
joka päivä: merimiehet kertoilivat toisilleen, missä vaaroissa he
olivat olleet mukana Euros-tuulen möyrytessä valtameren pohjaleviä
myöten, tai sitten he pelasivat noppa- ja arpapeliä vaatien tuon
tuostakin karkeasti kiroten pöytään parasta Kilikian olutta.

Joka yö heräsi lapsi juomarien mellastukseen. Raivokasten huutojen
kaikuessa lingottiin simpukankuorilla yli pöytien otsanahkoja puhki.
Välistä näki Thais halki savuisten lamppujen lekotuksen puukkojen
välkähtävän ja veren vuotavan.

Koko lapsuutensa aikana ei Thais nähnyt inhimillistä hyvyyttä
kenessäkään muussa kuin hiljaisessa Ahmeessa, jonka läsnäolo taltutti
hänet itsensäkin nöyräksi ja sävyisäksi. Ahmes, talon orja, oli
nubialainen ja mustempi kuin se kattila, jota hän joka päivä sai
kiillottaa, ja mieleltään oli hän lempeä kuin yörauha. Usein hän otti
Thaiksen polvilleen ja kertoi hänelle vanhoja tarinoita, miten ahneet
kuninkaat rakennuttivat maan-alaisia aarreholveja ja murhauttivat
sitten muurarit ja rakennusmestarit. Toisissa saduissa kerrottiin
taasen taitavista varkaista, jotka naivat kuninkaantyttäriä, ja
ilotytöistä, jotka pystyttivät itselleen pyramiideja. Pikku Thais
rakasti Ahmesta niinkuin isää, niinkuin äitiä, niinkuin imettäjää
ja niinkuin koiraa. Hän riippui kiinni orjan vyöliinassa ja seurasi
häntä kellariin viini-ammeiden ääreen ja kanatarhaan laihojen
pörröisten kaninpoikien luo, jotka ollen vain pelkkää nokkaa, kynttä
ja höyhentä, lensivät pakoon mustan kokin veistä nopeammin kuin
kotkat. Usein istui hän yöllä ylhäällä olkivuoteellaan ja käytti
lepoon varatut hetkensä rakentaakseen Thaikselle vesimyllyjä ja
kädenkorkuisia, mastoilla ja köysillä varustettuja leikkilaivoja.

Ahmes oli aina saanut osakseen isäntiensä puolelta pahaa kohtelua,
siksi oli hänen toinen korvansa halki ja koko ruumis täynnä arpia.
Kuitenkin oli hänen kasvoillaan iloinen ja rauhallinen ilme. Eikä
kukaan hänen ympäristössään tullut kysyneeksi, mistä hänellä oli tämä
ihmeellinen sielun tyyneys ja sydämen lepo. Hän oli yksinkertainen
kuin lapsi. Tehdessään karkeaa työtään lauleli hän ohuella äänellään
virsiä, jotka värisyttivät Thaiksen sielua oudoilla unelmilla.
Vakavana ja ilomielisenä hän hyräili itsekseen:

-- Kerro meille, Maria, mitäs näit sa siellä, kustas tulet?

-- Näin hikiliinat ja paidat, ja enkelit, jotka istuivat haudalla.

Ja näin ylösnousseen Vapahtajan ihanuuden.

Thais kysyi häneltä:

-- Isä, miksi laulat sinä enkeleistä, jotka istuivat haudalla?

Ja Ahmes vastasi hänelle:

-- Sinä silmieni armas valonsäde, minä laulan enkeleistä sentähden,
että Jesus meidän Herramme on astunut ylös taivaaseen.

Ahmes oli kristitty. Hän oli myös vastaanottanut kasteen ja häntä
nimitettiin Theodorukseksi uskovaisten kokouksissa, joissa hän salaa
kävi, silloin kun hänen olisi pitänyt nukkua.

Silloin oli Kirkolla kovan koettelemuksen aika. Keisarin käskystä
revittiin basilikat alas, pyhät kirjat poltettiin, pyhät astiat
ja kynttiläjalat sulatettiin. Kadotettuaan kaikki ulkonaiset
arvo-asemansa kristityt odottivat vain kuolemaa. Kauhu vallitsi
Aleksandrian seurakunnassa; vankilat olivat täpösen täynnä uhreja.
Ja uskovaisten seassa kerrottiin hirvittäviä juttuja siitä, miten
Syyriassa, Arabiassa, Mesopotamiassa, Kappadokiassa ja kaikissa
valtakunnan osissa ruoskat, kidutuslavat, kynsiraudat, ristinpuut
ja pedot raatelivat pappeja ja neitsyeitä. Silloin Antonius, joka
jo oli kuuluisa näyistään ja erakkoelämästään, Egyptin uskovaisten
johdattaja ja profeetta, syöksyi kuin kotka jylhän vuoristonsa
yksinäisyydestä alas Aleksandrian kaupunkiin ja rientäen kirkosta
kirkkoon sytytti hän pyhällä hehkullaan koko seurakunnan tuleen.
Pysyen pakanain silmiltä piilossa hän oli läsnä yht'aikaa kaikissa
kristittyjen kokouksissa kylväen kaikkialle oman voimansa ja
varovaisuutensa henkeä. Aivan erikoisen ankarasti kohdistui vaino
orjiin. Kauhun valtaamina kielsivät heistä useat uskonsa. Toiset
ja suurin osa pakenivat erämaahan toivoen siellä saavansa elää
hurskaan hartautensa rauhassa tai paremman puutteessa rosvouksella.
Siitä huolimatta kävi Ahmes niinkuin ennenkin kokouksissa, lohdutti
vankeja, hautasi marttyyrit ja tunnusti riemulla uskonsa Kristukseen.
Tämän syvän uskoninnon nähdessään suuri Antonius lähtiessään takaisin
korpeen sulki mustan orjan syliinsä sekä antoi hänelle rauhan
suudelman.

Kun Thais oli seitsemän vuoden vanha, alkoi Ahmes puhua hänelle
Jumalasta.

-- Hyvä Herra Jumala, puhui hän, asui taivaassa niinkuin farao
haareminsa teltoissa ja puutarhojensa siimeksessä. Hän oli vanhoista
vanhin, vanhempi vielä kuin koko maailma, ja hänellä oli vain yksi
ainoa poika, prinssi Jesus, jota hän kaikesta sydämestään rakasti ja
joka oli kauniimpi kuin neitseet ja enkelit. Ja hyvä Herra Jumala
sanoi prinssi Jesukselle:

"-- Jätä minun haaremini ja minun palatsini, minun taatelilehtoni
ja suihkuavat lähteeni. Laskeudu alas maan päälle ihmisten tähden
tekemään ihmisiä onnellisiksi. Siellä saat olla niinkuin pieni lapsi
ja elää köyhänä köyhien keskellä. Kärsimys on oleva jokapäiväinen
leipäsi ja niin paljon pitää sinun itkeä, että kyyneleesi muodostavat
virtoja, joissa väsynyt orja voi kylvyllä itsensä virvoittaa. Mene,
minun poikani!"

Prinssi Jesus totteli hyvää Herraa ja tuli maan päälle erääseen
paikkaan, jota kutsuttiin Juudaan Betlehemiksi. Hän käveli
kukoistavilla kedoilla ja puheli seuralaisilleen:

-- Autuaat ovat ne, joilla on nälkä, sillä minä olen vievä heidät
isäni pöytään! Autuaat ovat joilla on jano, sillä he saavat juoda
taivaan vesilähteistä! Autuaat ovat ne, jotka itkevät, sillä minä
olen pyyhkivä heidän silmänsä hunnuilla, jotka ovat hienommat kuin
tanssijattarien harsot.

Sentähden köyhät rakastivat häntä ja uskoivat häneen, mutta rikkaat
vihasivat häntä, sillä he pelkäsivät, että hän korottaisi köyhät
heitä itseään ylemmäksi. Siihen aikaan olivat Cleopatra ja Caesar
mahtavia maan päällä. He vihasivat kumpikin Jesusta ja antoivat
tuomareille ja papeille käskyn, että hänet piti tappaa. Totellakseen
Egyptin kuningasta nostattivat syyrialaiset prinssit ristinpuun
eräälle korkealle vuorelle ja ristiinnaulitsivat siihen Jesuksen.
Mutta naiset huuhtelivat hänen ruumiinsa ja hautasivat hänet ja
prinssi Jesus, murtaen rikki hautansa kuoren, astui jälleen ylös
taivaaseen hyvän Herran ja isänsä luo.

Ja sitä lähtien pääsevät kaikki, jotka hänessä kuolevat taivaaseen.
Herra Jumala avaa sylinsä ja sanoo heille:

-- "Olkaa tervetulleet, koska te rakastatte prinssiä, minun poikaani.
Kylpekää ja sitten syökää!"

He kylpevät ihanan soiton säestyksellä ja aterioidessaan katselevat
he tanssijattarien hyppyjä ja kuuntelevat kertojia, joiden tarinoilla
ei ole loppua. Hyvä Herra Jumala pitää heitä rakkaampina kuin omain
silmiensä valoa, koska he ovat hänen vieraitaan, ja he saavat kukin
osansa hänen karavaanikartanonsa matoista ja hänen puutarhojensa
granaattiomenoista.

Näin puhui Ahmes useasti ja tällä tavoin tuli Thais tuntemaan
totuuden. Suuresti ihmetellen hän sanoi:

-- Minä tahtoisin myös mielelläni syödä noita hyvän Herran
granaattiomenoita.

Ahmes vastasi hänelle:

-- Ainoastaan ne, jotka ovat kastetut Jesuksen nimeen, saavat nauttia
taivaan hedelmiä.

Ja Thais pyysi silloin, että hänet kastettaisiin. Huomatessaan
tästä, että Thais pani toivonsa Jesukseen, päätti orja opettaa häntä
perusteellisemmin, jotta hän voisi ottaa vastaan kasteen ja päästä
Kirkon yhteyteen. Ja hän kiintyi syvästi häneen niinkuin ainakin
henkiseen tyttäreensä.

Lapsella, jota luonnottomat vanhemmat alati pahasti pitelivät, ei
ollut edes omaa vuodetta isän katon alla. Hän nukkui tallin nurkassa
yhdessä kotieläinten kanssa. Siellä kävi Ahmes joka yö häntä
salaisesti tapaamassa.

Hän lähestyi hiljaa olkimattoa, jolla lapsi makasi, ja vetäen
jalat ristiin alleen istuutui hän vartalo ojossa kantapäittensä
varaan niinkuin hänen rodullaan oli tapana. Hänen musta naamansa
ja ruumiinsa verhoutui kokonaan yön tummuuteen; ainoastaan hänen
suuret silmävalkuaisensa paistoivat pimeästä kuin aamunkoitto, joka
pilkistää oven halkeamien lomitse. Hän puhui ohuella, laulavalla
nuotilla ja hieman nenäänsä, joka antoi hänen äänelleen samallaisen
surunvoittoisen kaihomielen, joka on katulaulajien iltasävelissä.
Ikäänkuin alempien henkien kuorona säesti evankeliumia saarnaavaa
orjaa silloin tällöin aasin henkäys tai lehmän uninen ammunta. Hänen
puheensa putoili hiljaisesti yön helmaan, joka täyttyi hartauden ja
toivon pyhyydellä. Vastakäännetty opetuslapsi painoi kätensä Ahmeen
käteen ja nukkui noiden yksitoikkoisten äänten tuudittamana, hymy
huulillaan, rauhalliseen uneen, ympärillään pimeän yön ja pyhien
mysteerioiden kultaiset kuvasarjat ja päänsä päällä siemenparrujen
välistä tuikkava tähtönen.

Opetusta kesti kokonaisen vuoden aina kristittyjen pääsiäisjuhliin
asti. Mutta silloin juhlaviikolla eräänä yönä tunsi Thais, joka jo
nukkui olkitilallaan tallissa, miten hänet äkkiä nostettiin ilmaan,
ja näki vieressään orjan, jonka silmä loisti ennentuntematonta
kirkkautta. Hän oli puettu, ei niinkuin tavallisesti repaleiseen
vyöliinaan, vaan pitkään valkeaan vaippaan, jonka sisään hän kääri
lapsen kuiskaten matalalla äänellä:

-- Tule, minun sieluni ilo, tule silmieni valo, tule pieni
sydänkäpyni! Tule pukeutumaan valkeaan kastekaapuun!

Ja hän vei mukanaan lapsen puristaen häntä rintaansa vasten.
Peljästyneenä ja uteliaana kiersi Thais käsivartensa nopein askelin
kiirehtivän ystävänsä kaulaan, ainoastaan pää ulkona vaipasta.
He kulkivat pimeitä kujia läpi juutalaisten kaupungin-osan, he
sivuuttivat hautausmaan, jossa huuhkaja päästeli kolkkoja huutojaan.
Eräässä kadun kulmauksessa saivat he mennä ristien alitse, joissa
riippui kuolemaan tuomittujen ruumiita, ja niiden käsivarsilla
koikkui lukemattomia korppeja, jotka siinä kalistelivat nokkiaan.
Thais painoi päänsä orjan rintaa vasten. Hän ei uskaltanut enää
katsoa ulos koko loppumatkalla. Yht'äkkiä hänestä tuntui kuin olisi
laskeuduttu maan alle. Kun hän jälleen avasi silmänsä, huomasi hän
olevansa ahtaassa, tulisoihtujen valaisemassa kellarissa; seinillä
oli maalauksia, suuria ja jäykkiä henkilökuvia, jotka tulisoihtujen
lekotuksessa näyttivät melkein eläviltä ihmisiltä. Siellä näkyi
miehiä, jotka puettuina pitkiin vaippoihin seisoivat palmut käsissä
karitsain, kyyhkyjen ja viinipuiden ympäröiminä.

Näiden olentojen joukosta tunsi Thais heti Jesus Natsarealaisen
siitä, että vuokot kukoistivat hänen jaloissaan. Keskellä salia
suuren, reunoihinsa asti täytetyn kivisen vesi-ammeen ääressä seisoi
vanha mies, jonka päätä koristi kapea otsaripa ja joka oli puettu
kullalla kirjailtuun purppuramantteliin. Hänen laihoja kasvojaan
varjosti pitkä parta. Hän oli nöyrän ja lempeän näköinen, vaikka
olikin niin kallisarvoisesti puettu. Se oli piispa Vivantius, Kyrenen
kirkon maanpakoon ajettu päämies, joka nyt elämänsä pitimiksi
harjoitti punojan ammattia ja valmisteli vuohen karvoista karkeita
kankaita. Hänen vieressään seisoi kaksi lasta. Aivan lähellä heitä
piti vanha neekerivaimo levällään pientä valkeaa hametta. Ahmes
asetti lapsen maahan, polvistui piispan eteen ja sanoi:

-- Isäni, tässä on se pieni sielu, oman sieluni armas tytär.
Tuon hänet luoksesi, jotta lupauksesi mukaan, ja jos sinun
Korkea-arvoisuutesi katsoo sen otolliseksi, antaisit hänelle elämän
kasteen.

Nämät sanat kuullessaan levitti piispa käsivartensa ja silloin
tulivat näkyviin hänen silvotut kätensä. Häneltä oli nimittäin niinä
koetuksen päivinä, jolloin hän oli tunnustanut uskonsa, kiskottu
kynnet irti sormista. Thais pelstyi ja heittäytyi Ahmeen syliin.
Mutta pappi rauhoitti häntä lempeillä sanoilla:

-- Älä pelkää mitään, rakas pienoinen, sinulla on täällä luonasi
henkinen isäsi Ahmes, jota elävien keskuudessa nimitetään
Theodorukseksi, ja sinulla on täällä myös lempeä ja armias äiti, joka
omin käsin on valmistanut sinulle valkean puvun.

Ja kääntyen neekerivaimon puoleen hän jatkoi:

-- Hänen nimensä on Nitida, hän on orja maan päällä. Mutta Jesus on
korottava hänet taivaassaan morsiamiensa rinnalle.

Sitten hän kysyi vastakääntyneeltä lapselta:

-- Thais, uskotko Jumalaan, isään kaikkivaltiaaseen, hänen ainoaan
poikaansa, joka kuoli meidän edestämme, ja kaikkeen siihen, mitä
apostolit ovat opettaneet?

-- Uskon, vastasivat yhdellä suulla neekeri ja neekerivaimo, jotka
pitivät toisiaan kädestä kiinni.

Piispan käskystä polvistui Nitida ja riisui Thaiksen yltä pois
kaikki hänen vaatteensa. Lapsi oli aivan alasti, kaulakoriste
ainoana verhonaan. Piispa upotti hänet kolme kertaa kaste-ammeeseen.
Kirkonpalvelijat pitivät esillä öljyä, jolla Vivantius toimitti pyhän
voitelun, ja suolaa, josta hän otti murenan ja vei sen kastetun
huulille. Sitten pyyhittyään kuivaksi tämän ruumiin, joka nyt
oli vihitty koetusten kautta käymään iankaikkiseen elämään, puki
Nitida-orjatar sen siihen valkoiseen pukuun, jonka hän omin käsin oli
kutonut.

Piispa antoi kaikille heille rauhan suudelman, ja kuin toimitus oli
päättynyt, riisui hän yltään papilliset koristuksensa.

Kun he vihdoin olivat ulkona kryptasta, sanoi Ahmes:

-- Varmasti on meidän ilolla vietettävä tätä päivää, jolloin olemme
voineet antaa hyvälle Herra Jumalalle uuden sielun; käykäämme siis
sisälle siihen taloon, jossa hänen Korkea-arvoisuutensa seurakunnan
paimen Vivantius asuu ja viettäkäämme tämä loppuyö iloisesti.

-- Puhut viisaasti, Theodorus, vastasi piispa.

Ja hän vei tuon pienen joukon asuntoonsa, joka oli aivan lähellä.
Hänellä oli vain yksi ainoa huone, jonka koko kaluston muodosti kaksi
kangaspuuta, karkeatekoinen pöytä ja nukkavieruksi kulunut matto.
Heti kun he olivat päässeet sisälle, huusi nubialainen:

-- Nitida, tuo tänne paistinpannu ja öljyastia, niin valmistamme
hyvän aterian!

Näin sanoen hän veti vaippansa alta esiin pieniä kaloja, jotka
oli salaa tuonut mukanaan. Ja hän sytytti suuren valkean ja pani
ne paistumaan. Ja kaikki, piispa, lapsi, molemmat nuoret pojat ja
molemmat orjat istuutuivat ympyrään matolle, söivät paistettua kalaa
ja ylistivät Herraa. Vivantius kertoi siitä marttyyrikidutuksesta,
jonka hän oli saanut kestää, ja ennusti Kirkolle pian lähestyvää
voiton päivää. Hänen puheensa oli karua, mutta täynnä sanaleikkejä ja
vertauskuvia. Hän vertasi oikeamielisten elämää purppurakankaaseen ja
kasteen selitykseksi hän sanoi:

-- Jumalan henki liikkui vetten päällä, sentähden käyttävät kristityt
vesikastetta. Mutta myöskin pahat henget saattavat asua puroissa.
Nymfeille omistetut lähteet ovat kerrassaan peljättäviä ja onpa
nähty, että jotkut vedet tuovat mukanaan sekä sielun että ruumiin
sairauksia.

Välistä hän taas puhui arvoituksin ja se herätti lapsessa syvää
ihailua. Aterian päätyttyä hän tarjosi vähän viiniä vierailleen,
joiden kielet siitä niin irroittuivat, että he rupesivat laulamaan
sekaisin hengellisiä ja maallisia lauluja. Ahmes ja Nitida nousivat
ja tanssivat nubialaisen tanssin, jonka he olivat oppineet lapsina ja
jota heidän heimonsa epäilemättä oli tanssinut aina maailman alusta
alkaen. Se oli rakkaustanssi; heilutellen käsiään ja liikutellen
ruumistaan samassa tahdissa he olivat vuoroin pakenevinaan vuoroin
tavoittavinaan kiinni toisiaan. He pyörittelivät silmiään ja
näyttivät toisilleen hymyillen hohtavan valkeita hampaitaan.

Tällä tavoin vastaanotti Thais pyhän kasteen.

Hän piti huvituksista ja sikäli kuin hän kasvoi, heräsi hänessä myös
kaikenlaisia epämääräisiä haluja. Hän tanssi ja lauloi päivät pitkään
vanhoja kertolauluja kadulla kiertelevien lasten kanssa ja yöllä
palatessaan isänsä talolle hän vielä hyräili:

    -- Nuhjus nahjus, miksi pirtissäsi piilet?

    -- Mileton villaa kerin kuontalolle.

    -- Nuhjus nahjus, kuinka poikas kuoli?

    -- Hän mereen suistui seljäst' orhin valkeen.

Mieluummin kuin lempeän Ahmeen kanssa oli hän nyttemmin nuorten
poikain ja ja tyttöjen seurassa. Eikä hän huomannut ollenkaan,
että hänen ystävänsäkin tuli häntä tapaamaan harvemmin kuin ennen.
Vainot olivat käyneet lievemmiksi ja kristittyjen kokoukset jälleen
säännöllisemmiksi, ja numibialainen oli niissä mahdollisimman
usein. Hänen uskonnollinen intonsa yhä vain kasvoi ja salaperäisiä,
uhkaavia ennustuksia pääsi joskus esille hänen huuliltaan. Hän
ennusti, että rikkaat tulisivat kadottamaan omaisuutensa. Hän kävi
kaikilla julkisilla paikoilla, joissa halpasäätyisten kristittyjen
oli tapana kokoontua, ja siellä keräten ympärilleen kaikki vanhojen
muurien suojassa loikovat vaivaiset hän julisti orjien vapautuksen ja
pikaisen tuomiopäivän tuloa.

-- Jumalan valtakunnassa, sanoi hän, juovat orjat virvoittavaa viiniä
ja syövät suloisia hedelmiä, jota vastoin rikkaat makaavat niinkuin
koirat heidän jaloissaan nuollen niitä murusia, jotka putoavat heidän
pöydältään.

Nämä puheet eivät kauan pysyneet salassa, ne tulivat tunnetuiksi koko
esikaupungissa ja talojen isännät alkoivat pelätä, että Ahmes voisi
kiihottaa orjat kapinaan. Myös merimieskapakan isäntä kantoi siitä
syvää kaunaa, vaikka hän peitti vihansa huolellisesti.

Eräänä päivänä katosi kapakasta hopeinen, kotijumalille
pyhitetty suola-astia. Sanottiin, että Ahmes oli varastanut sen
vihamielisyydestä isäntäänsä ja valtakunnan jumalia kohtaan. Syytöstä
ei voitu todistaa ja Ahmes vakuutti parhaansa mukaan viattomuuttaan.
Siitä huolimatta raastettiin hänet oikeuden eteen. Ja koska häntä
pidettiin huonona palvelijana, tuomitsi tuomari hänet kuolemaan.

-- Sinun kätesi, sanoi hän, joita et ole osannut oikein käyttää, ovat
naulittavat paaluun.

Ahmes kuunteli aivan rauhallisesti tätä tuomiota, hyvästeli tuomaria
hyvin kunnioittavasti ja vietiin valtion vankilaan. Niinä kolmena
päivänä, jotka hän siellä vietti, ei hän lakannut saarnaamasta
evankeliumia vangeille ja kerrottiin myöhemmin, että joukko
rikollisia ja itse vanginvartiakin hänen sanojensa koskettamina oli
kääntynyt ristiinnaulitun Jesuksen uskoon.

Hänet vietiin saman tien risteykseen, josta hän toista vuotta sitten
niin iloisesti oli vaeltanut ohi kantaen valkeassa vaipassaan pikku
Thaista, lemmikkikukkastaan, sielunsa rakastettua tytärtä. Kun hänen
kätensä naulittiin kiinni ristinpuuhun, ei hän kertaakaan valittanut;
hän ainoastaan huokasi useamman kerran:

"Minun on jano!"

Hänen kuolinkamppauksensa kesti kolme päivää ja kolme yötä. Ei olisi
luullut ihmisruumiin jaksavan kestää niin pitkää kidutusta. Monesti
jo häntä pidettiin kuolleena; kärpäset istuivat hänen vetisillä
silmäluomillaan; äkkiä hän jälleen avasi veriset silmänsä. Neljännen
päivän aamuna hän lauloi kirkkaammalla äänellä kuin lapset:

-- Kerro meille, Maria, mitäs näit sa siellä, kustas tulet?

Sitten hän hymyili ja sanoi:

-- Tuolla he jo tulevat, hyvän Herran enkelit, He tuovat minulle
viiniä ja hedelmiä. Kuinka vilvas on heidän siipiensä löyhytys!

Ja hän heitti henkensä.

Hänen kasvonsa säilyttivät kuolemassakin autuaan hurmauksen
ilmeen. Sotilaihinkin, jotka vartioivat ristinpuuta, se teki syvän
vaikutuksen. Vivantius meni muutamien kristiveljien seurassa
vaatimaan pois ruumista ja he hautasivat hänet marttyyrijäännösten
joukkoon pyhän Johannes Kastajan hautakammioon. Ja Kirkko kunnioittaa
vieläkin pyhän Theodorus Nubialaisen muistoa.

Kolme vuotta myöhemmin julkaisi Maxentiuksen voittaja Konstantinus
asetuksen, joka turvasi kaikille kristityille rauhan, ja sen jälkeen
eivät uskovaisia vainonneet muut kuin harhaoppiset.

Thais oli juuri täyttänyt yhdennentoista ikävuotensa, kun hänen
ystävänsä näin surkealla tavalla temmattiin pois. Hän joutui sen
johdosta lohduttoman surun ja kauhun valtaan. Hänen sielunsa ei
ollut kyllin puhdas käsittääkseen, että Ahmes-orjaa oikeastaan hänen
elämänsä ja kuolemansa perustuksella oli pidettävä autuaana. Hänen
pieneen sieluunsa jäi itämään vain yksi ajatus, se nimittäin, että
tässä maailmassa oli mahdollista olla hyvä ainoastaan hirvittävien
kärsimysten hinnalla. Ja hän ei tahtonut olla hyvä, sillä hänen hento
ruumiinsa pelkäsi tuskaa.

Jo alaikäisenä hän antautui nuorille satamapojille ja seurasi
vanhuksiakin, jotka illoin harhailivat esikaupungissa. Ja sillä
rahalla, mitä hän heiltä sai, osti hän itselleen kakkuja ja
koristuksia.

Kun hän ei kuitenkaan tuonut kotiin mitään siitä, mitä hän oli
ansainnut, sai hän äidiltään osakseen piiskaa ja kovaa kohtelua.
Välttääkseen lyöntejä juoksi hän paljasjaloin pakoon aina kaupungin
valleille asti kätkeytyen siellä sisiliskojen kera muurin halkeamiin.
Sieltä hän katein silmin katseli kaikkia niitä naisia, jotka
kallisarvoisesti koristeltuina ja orjajoukon saattamina vaelsivat
kantotuolissa ohitse.

Eräänä päivänä kun hän oli saanut tavallista ankarammin selkäänsä
ja istua murjotti sentähden itsepäisen liikkumattomana oven edessä,
pysähtyi eräs vanha vaimo hänen eteensä; hän tarkasteli häntä jonkun
aikaa mitään virkkamatta, sitten hän huudahti:

-- Voi suloista kukkaa, voi ihanaista lasta! Onnellinen se isä, joka
sinut siitti ja äiti, joka sinut synnytti!

Thais oli vaiti katsellen vain yhä maahan. Hänen silmäluomensa olivat
punaiset ja saattoi nähdä, että hän oli itkenyt.

-- Valkoinen orvonkukkaseni, jatkoi eukko, eikö äitisi ole onnellinen
ruokittuaan maailmalle sellaisen pienen jumalattaren kuin sinä ja
eikö isäsi joka kerta, kun hän sinut näkee, täyty ylpeästä riemusta?

Silloin lapsi ikäänkuin itselleen puhuen vastasi:

-- Isäni on pullottava viinileili ja äitini ahnas iilimato.

Eukko vilkasi oikealle ja vasemmalle tullakseen vakuutetuksi siitä,
ettei ollut ketään näkijää. Sitten hän jatkoi hyväilevällä äänellä:

-- Sinä makea hyasintin terttu, kaunis valon juoja, tule minun
mukaani ja sinun ei tarvitse elääksesi tehdä muuta kuin tanssia ja
hymyillä. Minä ruokin sinut hunajaleivillä ja minun poikani, minun
oma poikani, on rakastava sinua niinkuin silmäteräistään. Hän on
kaunis tuo minun poikani, hän on nuori, hänellä on leuassa vasta ohut
parranhaiven, hänen hipiänsä on silkin hieno; hän on, kuten sanotaan,
oikea Acharneen lelliporsas.

Thais vastasi:

-- Tahdon kernaasti tulla mukaasi.

Ja hän nousi ja seurasi vanhaa eukkoa kaupungin portista ulos.

Tämän naisen nimi oli Moeroe ja hänen ammattinsa oli kuljettaa
mukanaan maasta maahan nuoria tyttöjä ja poikia, joita hän opetti
tanssimaan ja vuokrasi sitten esiintyjiksi rikkaitten henkilöitten
juhlatilaisuuksiin.

Arvaten että Thaiksesta piankin koituisi naisten kaunein, opetti hän
hänelle piiskan sivalluksilla säveltaidetta ja runojen lausuntaa ja
sutki nahkahihnoilla hänen jumalallisia jalkojaan, jos ne eivät vain
nousseet täsmälleen kitaran tahdin mukaan.

Hänen poikansa, suvuton ja ijätön epäsikiö, rääkkäsi vielä
lisäksi tätä lasta, jonka hahmossa hän vainosi koko vihaamaansa
naissukupuolta. Kilpaillen tanssijattarien kera heidän suosiostaan
ja jäljitellen heidän sulouttaan opetti hän Thaista eleillä,
kasvojen ilmeillä, liikkeillä ja asenteilla kuvaamaan kaikkia
inhimillisiä tunteita ja etenkin rakkauden intohimoja. Vasten
tahtoaankin jakeli hän Thaikselle taitavan opettajan neuvoja; mutta
ollen mustasukkainen oppilaalleen kynsi hän tämän poskia, nipisti
häntä käsivarsista tai pisti häntä pahantapaisten tyttöjen lailla
neulalla takapuoleen, etenkin senjälkeen kun hän huomasi, että
Thais oli syntynyt maailmaan miesten hekumaksi. Kiitos olkoon hänen
opetustensa, tuli Thaiksesta pian taitava soittaja, ilveilijä ja
tanssija. Opettajiensa ilkeys ei häntä laisinkaan hämmästyttänyt ja
hänestä oli vallan luonnollista tulla pahoin kohdelluksi. Vieläpä hän
tunsi jonkinlaista kunnioitustakin tuota vanhaa naista kohtaan, joka
ymmärsi säveltaidetta ja joi kreikkalaista viiniä. Asettuen joksikin
aikaa Antiokiaan alkoi Moeroe suosittaa oppilastaan tanssijattareksi
ja huilunsoittajattareksi kaupungin rikkaille kauppamiehille, jotka
panivat toimeen juhlia. Thais tanssi ja saavutti suosiota. Mahtavat
pankkiherrat ottivat hänet pöydästä noustessaan mukaansa Oronteen
lehtoihin. Hän antautui kaikille osaamatta antaa rakkaudelle mitään
arvoa. Mutta eräänä yönä, jolloin hän oli tanssinut muutamille
kaupungin ylhäisimmille nuorukaisille, lähestyi häntä varakonsulin
nuoruutta ja rakkautta hehkuva poika ja sanoi hänelle äänellä, joka
soinnahti suuteloista kostealta:

-- Miksi en ole, oi Thais, se seppele, joka kiertää kutrejasi, se
vaippa, joka sulkee syliinsä ihanan ruumiisi tai vaikkapa vain
kauniin jalkasi sandaali! Mutta minä tahdon, että tallaat minut
jalkoihisi niinkuin sandaalin, minä tahdon, että minun hyväilyni ovat
sinun vaippasi ja seppeleesi. Tule, kaunis lapsi, tule minun talooni
ja unohtakaamme muu maailma!

Hänen puhuessaan tarkasteli Thais häntä ja näki, että hän oli
kaunis. Äkkiä hän tunsi kylmän hien nousevan otsalleen; hän tuli
viheriäiseksi kuin ruoho; hän horjui ja maailma pimeni hänen
silmissään. Mies pyysi pyytämistään. Mutta Thais kieltäytyi häntä
seuraamasta. Turhaan hän heitti häneen hehkuvia silmäyksiä ja puhui
palavia sanoja, ja kun hän veti hänet syliinsä koettaen väkisin viedä
hänet mukaansa, niin työnsi Thais hänet rajusti pois. Silloin hän
kävi rukoilevaksi ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Mutta Thais,
tuntien suuren, ennen tuntemattoman voiman sydämessään, kieltäytyi.

-- Miten järjetöntä! sanoivat muut vieraat. Lollius on ylhäinen; hän
on kaunis, hän on rikas ja tuollainen huilunsoittajatar ei huoli
hänestä.

Lollius meni yksin kotiinsa, ja yöllä kasvoi hänen rakkautensa pyyde
ylenpalttiseksi. Jo aamulla varhain tuli hän kalpeana ja punaisin
silmin ripustamaan kukkia huilunsoittajattaren ovelle. Kuitenkin
Thais oudon pelon ja levottomuuden vavistamana karttoi Lolliusta,
mutta näki hänen kuvansa silti lakkaamatta sielussaan. Hän kärsi eikä
ymmärtänyt, miksi hän kärsi. Hän kyseli itseltään, miksi hän oli niin
muuttunut ja mistä johtui hänen surumielisyytensä. Hän työnsi luotaan
kaikki rakastajansa: he inhoittivat häntä. Hän ei enää tahtonut nähdä
auringon valoa, vaan jäi kokonaisiksi päiviksi virumaan vuoteelleen
nyyhkyttäen pää tyynyjen välissä. Lollius, joka sentään oli hankkinut
itselleen pääsyn Thaiksen luo, tuli usein rukoilemaan ja soimaamaan
tätä pahaa lasta. Thais oli hänen läheisyydessään arka niinkuin
neitsyt ja toisti vain:

-- Minä en tahdo, minä en tahdo!

Vihdoin kahden viikon kuluttua hän antautui hänelle ja ymmärsi
silloin, että hän rakasti häntä. Hän seurasi Lolliusta hänen taloonsa
eikä jättänyt häntä enää. Se oli ihanaa elämää. He viettivät kaiket
päivät huoneeseen sulkeutuneina katsoen toistaan silmiin ja puhuen
toisilleen asioita, joita vain lapsille sanotaan. Illoin he kävelivät
pitkin Oronteen yksinäisiä rantoja painuen syvälle laakerilehtojen
siimekseen. Välistä he nousivat jo aamun sarastaessa ja lähtivät
poimimaan hyasintteja Silpikuksen rinteelle. He joivat samasta
pikarista ja kun Thais pisti suuhunsa viinimarjan, suuteli Lollius
pois sen hänen huuliltaan.

Moeroe tuli huudolla ja melskeellä vaatimaan Lolliukselta Thaista
takaisin.

-- Te tahdotte riistää minulta minun tyttäreni, huusi hän, minun
tyttäreni, minun sulotuoksuisen kukkaseni, minun oman sydänkäpyni!

Lollius antoi hänelle suuren summan rahaa ja lähetti hänet pois.
Mutta kun hän tuli takaisin vaatien vielä enemmän kultarahoja, niin
panetti nuorukainen hänet vankeuteen, ja tuomarit huomatessaan hänet
monenlaisiin rikoksiin syypääksi tuomitsivat hänet kuolemaan: ja
Moeroe heitettiin petoeläinten raadeltavaksi.

Thais rakasti Lolliusta koko mielikuvituksensa hehkulla ja koko sillä
uutuuden viehätyksen voimalla, mikä on ensimäisellä antaumuksella.
Hän sanoi hänelle monta kertaa sydämensä syvimmästä vakaumuksesta:

-- En ole koskaan vielä ollut kenenkään muun kuin sinun.

Lollius vastasi hänelle:

-- Sinä et ole kenenkään muun naisen kaltainen.

Lumous kesti kuusi kuukautta ja särkyi sitten yhdessä päivässä. Thais
tunsi itsensä äkkiä tyhjäksi ja yksinäiseksi. Hän ei tuntenut enää
Lolliusta samaksi; hän ajatteli:

-- Kuinka on hän noin saattanut muuttua yhdessä hetkessä? Mistä
johtuu, että hän nyt muistuttaa kaikkia muita miehiä, eikä enää
itseään?

Hän jätti hänet hautoen mielessään salaista toivoa, että hän kenties
löytäisi Lolliuksen jostakin toisesta, koska häntä ei enää ollut
hänessä itsessään. Hän ajatteli niinkin, että olisi varmaan vähemmän
surullista elää jonkun kanssa, jota hän ei koskaan voisi rakastaa,
kuin sellaisen kanssa, jota hän oli lakannut rakastamasta. Hän
näyttäytyi nyt rikkaiden hekumoitsijain seurassa pyhissä juhlissa,
joissa nähtiin miten alastomat neitsytparvet tanssivat uhritansseja
temppeleissä ja miten ilotytöt uivat yli Oronteen. Hän otti osaa
kaikkiin huvituksiin, mitä tuolla komealla ja hirvittävällä
kaupungilla oli tarjottavana; etenkin kävi hän innokkaasti
teattereissa, joissa esiintyi taitavia ilveilijöitä kaikista maailman
ääristä huvinhaluisen ja ihastuksesta taputtavan yleisön edessä.

Erikoisella mielenkiinnolla tarkasteli Thais aina ilveilijöitä,
tanssijoita, näyttelijöitä ja etenkin niitä naisia, jotka
murhenäytelmissä esittivät maallisiin nuorukaisiin rakastuneita
jumalattaria tai jumalien armastamia kuolevaisia. Keksittyään mitkä
ne salaiset keinot olivat, joilla he hurmasivat joukkoja, päätteli
hän itsekseen, että koska hän oli heitä kauniimpi, voisi hän näytellä
vielä paremmin. Hän meni tapaamaan ilveilijäjoukon johtajaa ja pyysi
päästä hänen seurueeseensa. Kiitos olkoon hänen kauneutensa ja vanhan
Moeroen opetusten, hyväksyttiin hänet ja hän sai esiintyä lavalla
Circen osassa.

Hän saavutti ainoastaan keskinkertaisen menestyksen, sillä häneltä
puuttui kokemusta eikä katsojiakaan ollut mikään edeltäpäin käynyt
ylistysten maine kiihottamassa ihailuun. Mutta muutamia kuukausia
kestäneiden huomaamattomampien alotteiden jälkeen saavutti hänen
kauneutensa voima näyttämöllä sellaisen vallan, että koko kaupunki
oli hullaantunut. Koko Antiokia tunki teatteriin. Keisarilliset
virkamiehetkään, kaikkein korkea-arvoisimmat kansalaisetkaan eivät
voineet vastustaa yleistä mielipidettä, vaan menivät katsomaan
Thaista. Kuorma-ajurit, luudanlakaisijat ja työmiehet näkivät
nälkää säästääkseen itselleen teatteripaikan hinnan. Runoilijat
sepittelivät epigrammeja hänen kunniakseen. Partaniekat filosofit
väittelivät häntä vastaan kylpylaitoksissa ja painipihoilla;
ja kun hän kantotuolissa vaelsi kadulla ohitse, niin käänsivät
kristityt papit päänsä pois. Hänen talonsa kynnys peittyi vereen
ja kukkasiin. Hän sai rakastajiltaan kultaa ei enää kappale-arvon
mukaan, vaan astiamitottain, ja kaikki aarteet, mitä kitsaat
vanhukset olivat elämänsä pitkään koonneet, vierivät nyt kuin virrat
hänen jalkoihinsa. Sentähden oli hänen sielunsa ylevä ja kirkas.
Rauhallisin ja ylpein mielin iloitsi hän tästä yleisestä suosiosta ja
jumalien hyvyydestä, ja ollen kaikkien rakastama katsoi hän voivansa
myös itse rakastaa itseään.

Nautittuaan useita vuosia antiokialaisten ihailusta ja rakkaudesta
rupesi hänen tekemään mielensä jälleen nähdä Aleksandriaa ja näyttää
kunniataan sille kaupungille, jossa hän lapsena oli harhaillut
kurjuudessa ja häpeässä, laihana ja nälkäisenä niinkuin heinäsirkka
pölyisellä maantiellä. Kultainen kaupunki otti hänet riemulla vastaan
ja lahjoitti hänelle ylenmäärin uusia rikkauksia. Kun hän esiintyi
näyttämöllä, sai hän osakseen suuremmoisen menestyksen. Hän sai
lukemattomia ihailijoita ja rakastajia. Mutta hän kohteli heitä
välinpitämättömästi, sillä hän oli jo kadottanut kaiken toivonsa
oikean Lolliuksen löytämisestä.

Monien muiden keralla kävi hänen luonaan myös filosofi Nikias, joka
himoitsi häntä, vaikkakin hänen periaatteisiinsa kuului elää ilman
pyyteitä. Rikkaudestaan huolimatta hän oli älykäs ja lempeä. Mutta
hän ei voinut hurmata Thaista, ei henkensä sivistyneisyydellä eikä
tunteittensa hienoudella. Thais ei rakastanut häntä, vaan vieläpä
suuttuikin joskus hänen kohteliaista ivapuheistaan. Hän loukkasi
häntä ainaisella epäilyllään. Sillä Nikias ei uskonut mihinkään ja
Thais uskoi kaikkeen. Hän uskoi taivaalliseen kaitselmukseen, pahojen
henkien kaikki valtaisuuteen, kohtaloon, noituuteen, iankaikkiseen
oikeuteen. Hän uskoi Jesukseen Kristukseen ja syyrialaisten hyvään
suojelusjumalattareen; hän uskoi vielä, että naaraskoirat haukkuvat
silloin, kun synkkä Hekate kiittää tiellä ohitse, ja että nainen
voi manata esiin rakkautta, jos hän kaataa lemmenjuoman verisen
karitsannahan ympäröimään maljakkoon. Hänellä oli tuntemattoman
ikävä; hän huusi avukseen nimettömiä olentoja ja eli alinomaisessa
odotuksessa. Tulevaisuus kauhistutti häntä ja hän tahtoi saada
siitä tiedon. Hän keräsi ympärilleen Isiksen pappeja, kaldealaisia
viisaita, salatietojen kaupittelijoita ja poppamiehiä, jotka pettivät
häntä aina, mutta joista hän ei koskaan saanut tarpeekseen. Hän
pelkäsi kuolemaa ja näki sen kaikkialla. Keskellä hekumallista
antautumista tuntui hänestä äkkiä, että jäinen sormi kosketti hänen
paljasta olkapäätään ja häneltä pääsi kauhun huuto rakastajansa
sylissä.

Nikias sanoi hänelle usein:

-- Olkoon, että kohtalomme on painua harmain hiuksin ja kuihtunein
poskin ikuiseen yöhön, olkoon, että vielä tämä päivä, joka nyt
paistaa äärettömän taivaan kannelta ylitsemme, on viiimeisemme, mitä
se meitä liikuttaa, oi armas Thaikseni! Nauttikaamme elämästä! Olemme
paljon eläneet, jos olemme paljon tunteneet. Ei ole muuta järkevää
kuin aistit: rakastaa ja ymmärtää. Sitä, mistä emme tiedä mitään, ei
ole olemassa. Miksi kiusata ajatuksiamme olemattomilla?

Thais vastasi suuttuen:

-- Minä halveksin kaikkia niitä, jotka niinkuin sinä eivät toivo
eivätkä pelkää mitään. Minä tahdon selvyyttä, minä tahdon selvyyttä!

Saadakseen selville elämän salaisuuden hän alkoi lukea filosofien
kirjoja, mutta ei ymmärtänyt niitä. Mitä kauemmaksi lapsuuden
vuodet jäivät hänen taakseen, sitä mieluummin muisteli hän niitä.
Häntä huvitti illoin kuljeskella valepuvussa niitä samoja kujia,
kiertoteitä ja toreja, joilla hän oli kurjan kasvin-aikansa
viettänyt. Hän suri sitä, että oli kadottanut vanhempansa ja etenkin
sitä, ettei hän ollut voinut heitä rakastaa. Kun hän kohtasi
kristittyjä pappeja, muisti hän kasteensa ja tunsi mielensä aina
levottomaksi. Eräänä yönä kun hän taas tapansa mukaan harhaili
kaupungin ulko-osissa kääriytyneenä pitkään vaippaansa ja vaaleat
hiukset tumman kaavun alla peitossa, joutui hän huomaamattaan
Pyhän Johannes Kastajan kirkon edustalle. Hän kuuli sisältä laulua
ja näki kirkkaan valon pilkoittavan oven halkeamista. Siinä ei
ollut itsessään mitään ihmeellistä, sillä jo kaksikymmentä vuotta
olivat kristityt Maxentiuksen voittajan turvissa saaneet viettää
julkisia jumalanpalveluksia. Mutta nämä laulut kaikuivat kuumasti ja
kutsuvasti. Saaden täten ikäänkuin kehoituksen saapua mysterioihin
työnsi näyttelijätär kyynäspäällään oven auki ja astui sisälle. Hän
näki siellä lukuisasti ihmisiä koolla, vaimoja, lapsia ja vanhuksia,
jotka kaikki olivat polvillaan erään seinän vieressä olevan haudan
edessä. Tämän haudan muodosti karkea kivilouhos, jonka kylkeen oli
hakattu kömpelösti veistettyjä viinipuun lehtiä ja rypäleterttuja;
kuitenkin oli se saanut osakseen suuria kunnianosoituksia: se oli
koristettu viheriäisillä palmuilla ja punaisilla ruususeppeleillä.
Ylt'ympäri tuikkaili pimeässä lukemattomia valoja ja arabiagummin
suitsutuspilvet leijailivat ilmassa niinkuin enkelien helmat ja
seiniltä häämötti taivaallisten ilmestysten kaltaisia olentoja.
Valkoisiin puetut papit polvistuivat sarkofagin jalkapuolessa.
Hymnit, joita he veisasivat seurakunnan kanssa, kertoivat kärsimyksen
suloisuudesta ja kätkivät voitokkaan kuoleman ylistykseensä niin
paljon riemua ja tuskaa, että Thais niitä kuunnellessaan tunsi
yht'aikaa sekä elämän hekuman että kuoleman kauhun värisyttävän
herkistyneitä aistejaan.

Laulun loputtua nousivat uskovaiset seisaalleen ja lähestyivät
pitkässä rivissä haudan kautta suudellakseen sitä. He olivat
kaikki yksinkertaisia ihmisiä, tottuneita ansaitsemaan elatuksensa
kättensä työllä. He etenivät raskain askelin, silmät jäykkinä,
huulet lerpallaan ja lapsen ilme kasvoillaan. He polvistuivat kukin
vuorostaan sarkofagin eteen ja koskettivat huulillaan kiveä. Naiset
nostivat syliinsä pienemmät lapset painaen keveästi heidän poskiaan
paaden kylkeen.

Hämmästyneenä ja liikutettuna Thais kysyi eräältä diakonilta, miksi
he niin tekivät.

-- Etkö sinä tiedä, vaimo, vastasi hänelle kirkonpalvelija, että
me vietämme tänään tuon autuaan pyhimyksen Theodorus Nubialaisen
muistojuhlaa, joka kärsi uskonsa puolesta keisari Diokletianuksen
aikana? Hän eli siveästi ja kuoli marttyyrina, sentähden me nyt
valkoisissa puvuissa kannamme punaisia ruusuja hänen kunniakkaalle
haudalleen.

Nämä sanat kuullessaan Thais lankesi polvilleen maahan ja puhkesi
kyyneliin. Ahmeen jo puoleksi sammunut muisto elpyi taas hänen
sielussaan. Tämän hämärän, lempeän ja tuskallisen muiston kunniaa
kuuluutti siis kaikkien noiden vahakynttilöiden valo, ruusujen
tuoksu, pyhänsavun suitsutus, virsien sulosointu ja noiden sielujen
nöyrä hartaus. Syvän liikutuksen valtaamana ajatteli Thais: Hän
oli hyvä ja nyt hän on lisäksi suuri ja kaunis! Miten on hän näin
kohonnut kaikkia muita korkeammalle? Mikä on siis tuo tuntematon
jokin, joka on rikkautta ja hekumaakin arvokkaampi?

Hän nousi hitaasti, kiinnitti vielä kerran tuon häntä rakastaneen
pyhimyksen hautaan violetti-silmänsä, jotka vahakynttilöiden valossa
välkkyivät täynnä kyyneleitä; sitten, pää painuksissa, nöyrästi,
hitaasti, kaikkein viimeisimpänä hän suuteli orjan hautakiveä noilla
samoilla huulilla, joita koko maailman nautinnonhimo tavoitteli.

Palattuaan kotiinsa tapasi hän siellä Nikiaan, joka tukka
hyvänhajuisilla vesillä voideltuna ja tunikka levälleen heitettynä
odotteli häntä lukien erästä tutkimusta moraalista. Hän tuli avoimin
sylin Thaista vastaan.

-- Paha Thais, sanoi hän kisailevalla äänellä, arvaatko mitä minä,
sillä aikaa kuin sinä viivyit poissa, näin tässä käsikirjoituksessa,
jonka on kirjoittanut vakavin kaikista stoalaisista? Kenties
hyveellisiä neuvoja ja yleviä periaatteita! Vielä mitä! Ankaran
papyruskäärön pinnalla näin minä tuhansia ja yhä uusia tuhansia
pikku Thaiksia. He olivat kaikki sormen pituisia ja kuitenkin oli
heidän sulonsa sanomaton ja kaikki he muodostivat yhteensä vain yhden
ainoan Thaiksen. Eräät heistä olivat kulta- ja purppurapuvuissa;
toiset leijuivat ilmassa läpikuultavissa harsoissa niinkuin valkeat
hattarat. Jotkut taas, paremmin herättääkseen hekumaa, seisoivat
liikkumattomina taivaallisessa alastomuudessaan ja ilman ainoatakaan
ajatusta. Vielä oli kaksi, jotka pitivät toisiaan käsistä kiinni
ja olivat niin yhden näköisiä, että oli mahdotonta erottaa heitä
toisistaan. He hymyilivät molemmat. Toinen sanoi: "Minä olen
rakkaus." Toinen: "Minä olen kuolema."

Näin puhuen piti hän Thaista käsivarsiinsa kiedottuna ja huomaamatta
ollenkaan hänen synkkää, maahan luotua katsettaan antoi hän ajatuksen
seurata toista huolimatta siitä, että ne menivät hukkaan:

-- Niin, kun näin silmieni alla rivin, jossa oli kirjoitettu: "Älköön
mikään estäkö sinua kehittämästä henkeäsi", niin minä luin: "Thaiksen
suudelmat ovat palavammat kuin liekki ja makeammat kuin hunaja."
Sinä, paha lapsi, olet syypää siihen, että filosofi tällä tavoin
ymmärtää filosofien kirjoja. Totta muuten on, että me kaikki, niin
monta kuin meitä onkin, näemme toisten ajatuksissa vain omamme ja
että me kaikki luemme kirjoja vähän samaan tapaan kuin minä äsken...

Thais ei kuunnellut häntä ja hänen sielunsa oli vielä nubialaisen
haudalla. Kun Nikias kuuli hänen huokaavan, painoi hän suudelman
hänen niskaansa:

-- Älä ole surullinen, lapsukaiseni. Maailmassa voi olla onnellinen
vain silloin, kun unohtaa maailman. Sitä varten meillä on omat
salaiset keinomme. Tule, vetäkäämme elämää nenästä: se maksaa kyllä
samalla mitalla. Tule, rakastakaamme toisiamme!

Mutta Thais työnsi hänet pois:

-- Rakastakaa toisiamme! huudahti hän katkerasti. Mutta sinähän et
ole koskaan rakastanut ketään, sinä! Ja minä en rakasta sinua! Ei,
minä en rakasta sinua! Minä vihaan sinua. Mene! Minä vihaan sinua.
Minä inhoan ja halveksin kaikkia rikkaita ja onnellisia. Mene, mene!
Ainoastaan köyhät ovat hyviä. Lapsena tunsin erään mustan orjan, joka
kuoli ristinpuussa. Hän oli hyvä; hän oli täynnä rakkautta ja hän
omisti elämän salaisuuden. Sinä et olisi kelvollinen hänen jalkojaan
huuhtomaan. Mene! Minä en tahdo enää nähdä sinua.

Hän heittäytyi vatsalleen matolle ja nyyhkytti siinä koko yön,
päättäen itsekseen, että hän vastedes eläisi niinkuin pyhä Theodorus
köyhyydessä ja yksinkertaisuudessa.

Mutta jo seuraavana päivänä heittäytyi hän uudestaan niiden ilojen
pyörteisiin, joiden papittareksi hän oli vihitty. Ja koska hän tiesi,
että hänen kauneutensa, joka vielä oli turmeltumaton, ei kestäisi
enää kauan, oli hänellä kiire saavuttaa sillä vielä mahdollisimman
paljon nautintoa ja kunniaa. Näyttämöllä, jolla hän nyt esiintyi
suuremmalla huolella kuin milloinkaan ennen, hän elävöitti
kuvanveistäjien, maalaajien, runoilijoiden mielikuvia. Tuntien
näyttelijättären muodoissa, asennoissa, liikkeissä ja ryhdissä
heijastuksen siitä jumalallisesta sopusoinnusta, joka maailmaa
johtaa, lukivat oppineet ja filosofit tämän sulouden täydellisyyden
hyveitten joukkoon ja sanoivat: "Myöskin Thais on geometrikko."
Oppimattomat, köyhät, arat ja halpasäätyiset, joille hän myös
suostui esiintymään, siunasivat häntä siitä niinkuin taivaallisesta
armolahjasta. Sentään oli hän surullinen keskellä näitä ylistyksiä
ja pelkäsi kuolemaa enemmän kuin milloinkaan. Ei mikään voinut
viihdyttää hänen levottomuuttaan, ei edes hänen talonsa eikä
puutarhansa, jotka kuitenkin olivat ihanuudestaan niin kuuluisia,
että ne olivat tulleet aivan sananparsiksi. Hän oli antanut istuttaa
sinne ulkomaan puita, jotka suurilla kustannuksilla olivat tuodut
aina Intiasta ja Persiasta asti.

Puiden välissä kierteli loriseva puro antaen tuoreutta niiden
juurille ja taitavan arkitehdin rakentamat keinotekoiset
pylväsrauniot ja villit kivilouhikot katselivat kuvaistaan järvessä,
jonka kalvoon myös rannalla seisovat veistopatsaat heijastuivat.
Keskellä puutarhaa kohosi Nymfien luola, joka oli saanut nimensä
kolmesta suuresta, värilliseen vahaan valetusta naisen kuvasta,
jotka tervehtivät tulijaa kynnyksellä. Nämä naiset irroittelivat
vaatteitaan mennäkseen kylpyyn. Levottomina kurkistelivat he
ympärilleen peläten tulevansa nähdyiksi ja vaikuttivat aivan eläviltä
ihmisiltä. Valo pääsi tähän lymy-paikkaan ainoastaan ohuiden
vedenkalvojen kautta, jotka himmensivät sen pehmeäksi, taivaankaaren
väreihin särkyväksi hämäräksi. Kaikkialla riippui seinillä niinkuin
ainakin pyhitetyissä luolissa seppeleitä, kukkakierteitä ja
omistustauluja, jotka ylistivät Thaiksen kauneutta. Siellä näkyi
myös kirkkaasti väritettyjä traagillisia ja koomillisia naamioita
sekä maalauksia, jotka esittivät kohtauksia näytelmistä, groteskeja
olentoja ja tarumaisia ihme-eläimiä. Keskellä kohosi pylväs, joka
kannatti pientä norsunluista Erosta, antiikkia, ihmeen ihanaa tekoa.
Se oli lahja Nikiaalta. Eräässä seinäkomerossa seisoi mustaan
marmoriin veistetty vuohi, jonka agaattisilmät kiiluivat katsojaa
vastaan. Kuusi alabasterikaritsaa pyöri sen nisien ympärillä, mutta
kohottaen terävän päänsä pystyyn ja kärsimättömästi nostellen
halkonaisia kavioitaan sen halu tuntui palavan vuorille. Maa oli
verhottu byzantinilaisilla matoilla, keltaisten kathayalaisten
kirjailemilla päänalaisilla ja lybialaisilla leijonannahoilla.
Kultaiset suitsutusastiat levittivät ilmaan näkymättömän kytönsä
tuoksua. Siellä täällä suurissa onyksi-maljakoissa huojui kukoistavia
persean oksia. Ja aivan perällä tummassa purppura-hämyssä kiiluivat
intialaisen jättiläis-kilpikonnan kultaiset kynnet, ja sen nurin
käännetty kuori muodosti näyttelijättären vuoteen. Siellä veden
solinan, kukkain ja tuoksujen ympäröimänä lepäili Thais, joka päivä
suloisesti pitkällään odotellen illallishetkeä joko keskustellen
ystäviensä kanssa tai tuumien yksikseen uusia näyttämö-keinoja tai
vuosien nopeaa vierimistä.

Niinpä hän eräänä päivänä lepäili näytäntöjen jälkeen tapansa mukaan
Nymfien luolassa. Hän tutki kuvastimesta kauneutensa ensimäisiä
lakastuksen merkkejä ja ajatteli kauhulla, että oli tuleva vihdoin
sekin aika, jolloin hänellä oli rypyt ja valkeat hiukset. Turhaan
koetti hän rauhoittaa mieltään vakuuttamalla itselleen, että ihon
nuorentamiseksi ei tarvittu muuta kuin polttaa eräitä ruohoja ja
lukea samalla aikaa määrättyjä loihtuja. Joku armoton ääni huusi
hänelle: "Sinä vanhenet, Thais, sinä vanhenet!" Ja kylmä kauhun
hiki nousi hänen otsalleen. Sitten katsoi hän äärettömän hellästi
kuvastimeen uudestaan ja huomasi vielä olevansa kaunis ja rakkauden
arvoinen. Hymyillen omalle kuvalleen hän kuiskasi: "Ei ole koko
Aleksandriassa ainoatakaan naista, joka voisi kilpailla kanssani
vartalon notkeudessa, liikkeiden suloudessa ja käsivarsien upeudessa,
ja käsivarret, ah kuvastimeni, ovat juuri ne oikeat lemmenkahleet!"

Näitä ajatellessaan huomasi hän äkkiä edessään laihan, tuntemattoman
miehen, jolla oli palavat silmät, hoitamaton parta ja rikkaasti
kirjailtu puku yllään. Hän pudotti kuvastimensa ja häneltä pääsi
kauhun huudahdus.

Paphnutius seisoi liikkumattomana, ja nähdessään, miten kaunis hän
oli, rukoili hän sydämessään seuraavan rukouksen:

-- Suo, oi Jumalani, että tämän naisen kasvot eivät olisi minulle
pahennukseksi, vaan päinvastoin vahvistaisivat palvelijaasi.

Sitten, pakottaen itsensä puhumaan, sanoi hän:

-- Thais, asun kaukaisessa maassa ja sinun kauneutesi maine
on johdattanut minut luoksesi. Kerrotaan, että sinä olet
näyttelijättäristä taitavin ja naisista vastustamattomin. Huhut sinun
rikkauksistasi ja rakkauksistasi ovat tarumaisia ja johtavat mieleen
vanhan ajan Rhodopiksen, jonka ihmeellisen historian kaikki Niilin
laivurit osaavat ulkoa. Sentähden valtasi minut halu oppia sinut
tuntemaan ja näen nyt, että todellisuus voittaa maineesi. Olet vielä
tuhat vertaa taitavampi ja kauniimpi, kuin mitä on kerrottu. Ja nyt
kun näen sinut, täytyy minun sanoa: "Ei kenkään voi lähestyä häntä
horjumatta kuin humalainen."

Nämä sanat olivat teeskenneltyjä; mutta munkki pyhän intonsa
valtaamana lausui ne vallan todellisella hehkulla. Tällä välin
katseli melkein mieltymyksellä tätä omituista olentoa, joka oli
häntä ensin niin pahoin pelästyttänyt. Paphnutiuksen karkea ja villi
ulkomuoto ja hänen silmiensä synkkä liekehtiminen ihmetyttivät häntä.
Ja hän oli utelias tietämään jotakin tällaisen miehen säädystä
ja elintavoista, joka niin kokonaan erosi kaikista hänen ennen
tuntemistaan henkilöistä. Hän vastasi hempeästi pilaillen:

-- Oletpa sinä kerkäs ihailemaan, muukalainen. Varo, ettei katseeni
tuli polta sinua luihin asti! Varo vaan, ettet rakastu minuun!

Paphnutius vastasi:

-- Minä rakastan sinua, oi Thais! Minä rakastan sinua enemmän kuin
elämääni ja itseäni. Sinun tähtesi olen minä jättänyt rakkaan
korpeni; sinun tähtesi ovat nämä vaikenemiseen vihityt huulet
lausuneet epäpyhiä sanoja; sinun tähtesi olen minä nähnyt sellaista,
mitä minun ei olisi pitänyt nähdä, ja kuullut sellaista, jota
minua on kielletty kuulemasta; sinun tähtesi on sieluni rauhansa
kadottanut ja suljettu sydämeni avautunut ja syössyt esiin ajatuksia,
jotka ovat niinkuin elävät vesilähteet, joista kyyhkyset juovat;
sinun tähtesi olen kulkenut yötä ja päivää hiekka-aavikoita, joita
ainoastaan aaveet ja vampyyrit kansoittavat; sinun tähtesi olen
astunut paljaalla jalallani kyykäärmeiden ja skorpionien päälle!
Niin, minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua, mutta en niinkuin
nuo muut miehet, jotka lihallisen himonsa pyyteessä tulevat luoksesi
kuin raatelevat sudet tai raivoisat härät. Olet heille rakas niinkuin
kauris jalopeuralle. Heidän ruumiillinen rakkautensa kuluttaa sinut
sieluun saakka, oi nainen! Mutta minä, minä rakastan sinua hengessä
ja totuudessa, minä rakastan sinua Jumalassa ja iankaikkisesta
iankaikkiseen; se, mikä täällä rinnassani sykkii sinulle, on oikeaa
tulta, on jumalallista rakkautta. Lupaan sinulle parempaa, kuin
mitä on hetken hurma tai lyhkäisen yön unelma. Minä lupaan sinulle
pyhiä rakkauden aterioita ja taivaallisia hääjuhlia. Se autuus,
jonka minä tuon sinulle, ei lopu milloinkaan; se on kuulumaton ja
sanoin sanomaton; se on sellainen, että jos tämän maailman onnelliset
saisivat nähdä siitä varjonkaan, niin he kuolisivat siihen paikkaan
pelkästä hämmästyksestä.

Thais naurahti vallattomasti.

-- Ystäväni, sanoi hän, näytä minulle siis tuo merkillinen rakkaus.
Joudu! Liian pitkät puheet olisivat loukkaus minun kauneudelleni,
Älkäämme kadottako hetkeäkään. Palan kärsimättömyydestä oppia
tuntemaan tuon autuuden, josta minulle kerrot; mutta totta puhuen
pelkään, etten koskaan tule tuntemaan sitä ja että kaikki, mitä
minulle lupaat, oli pelkkää sanahelinää. On helpompi luvata suurta
onnea kuin antaa sitä. Jokainen on jollakin alalla etevä. Ja minä
luulen, että sinun vahva puolesi on puhetaito. Puhut tuntemattomasta
rakkaudesta. Näin pitkä-aikaisen lemmenleikin jälkeen olisi
hyvin ihmeellistä, jos rakkaus vielä todellakin kätkisi joitakin
salaisuuksia. Näissä asioissa ovat rakastavaiset viisaammat kuin
salatieteilijät.

-- Thais, älä laske leikkiä. Minä annan sinulle ennen tuntemattoman
rakkauden.

-- Ystävä, tulet myöhään. Minä tunnen jo kaikki rakkaudet.

-- Rakkaus, jonka minä tuon sinulle, on täynnä kunniaa, jota vastoin
ne rakkaudet, jotka sinä tunnet, tuottavat ainoastaan häpeää.

Thais katsoi häneen synkällä silmäyksellä; kova ryppy uurtui hänen
pieneen otsaansa.

-- Olet hyvin rohkea, muukalainen, uskaltaessasi solvaista emäntääsi.
Katso minua ja sano minulle, olenko minä sen näköinen, että minua
häpeä painaa. Ei! en tunne mitään häpeän tunnetta, eivätkä ketkään
niistä muistakaan, jotka elävät kuten minä, tunne häpeää, vaikkakin
he ovat vähemmän kauniita ja vähemmän rikkaita kuin minä. Olen
kylvänyt nautintoa kaikkialle, mistä olen kulkenut, ja olen sen
vuoksi kuuluisa kautta koko maailman. Minun valtani on suurempi
kuin suurinten valtaherrojen. Olen nähnyt heidän jalkojeni juureen
lankeavan. Katso minua, katso näitä pieniä jalkoja: tuhannet ihmiset
olisivat valmiit antamaan verensä saadakseen suudella niitä. En ole
kovin korkea enkä ota paljon tilaa maan pinnalla. Niiden silmissä,
jotka Serapeumin huipulta näkevät minun kulkevan kadulla, olen pieni
kuin riisinjyvä; mutta tämä riisinjyvä on tuottanut ihmisille niin
paljon surua, epätoivoa, vihaa ja rikoksia, että koko Tartaros voisi
täyttyä niistä. Miten mieletön olet puhuessasi minulle häpeästä, kun
kaikki ympärilläni kuuluttaa minun kunniaani!

-- Se, mikä on kunnia ihmisten silmissä, on Jumalalle kauhistus.
Oi vaimo, olemme eläneet niin erilaisissa seuduissa, että ei ole
laisinkaan ihmeellistä, että meidän puheemme ja käsityskantamme ovat
niin erilaisia. Kuitenkin on taivas todistajani, että tahdon päästä
yksimielisyyteen kanssasi ja että en aio jättää sinua, ennenkun
tunteemme ovat samat. Ah, kuka antaisi minun puheilleni sellaisen
polton, että sinä sulaisit niinkuin vaha minun henkäyksestäni, oi
nainen, ja että minun tahtoni sormet voisivat mielin määrin sinua
muovaella! Mikä olisi se hyve, jonka voima luovuttaisi sinut minulle,
ah sinä sieluista kallein, jotta se henki, joka minua elähyttää,
voisi luoda sinut toisen kerran ja antaa sinulle uuden kauneuden,
niin että sinun täytyisi huudahtaa ilosta itkien: "Vasta tänään olen
minä syntynyt!" Kuka puhkaisisi nyt minun sydämestäni Siloen lähteen,
jossa sinä voisit kylpeä ja löytää takaisin alkuperäisen puhtautesi!
Kuka muuttaisi minut Jordaniksi, jonka aallot käyden ylitsesi
antaisivat sinulle iankaikkisen elämän!

Thaiksen viha oli jo lauhtunut.

Tämä mies, ajatteli hän, puhuu iankaikkisesta elämästä ja kaikki,
mitä hän sanoo, on nähtävästi kirjoitettu johonkin talismaaniin. Ei
ole epäilemistäkään, ettei hän olisi tietäjä, ja hänellä on varmaan
salaiset keinonsa vanhuutta ja kuolemaa vastaan.

Ja hän päätti antautua hänelle. Sentähden hän teeskennellen pelkoa
etääntyi hänestä muutamia askeleita kauemmas aina luolan perälle
saakka. Hän istuutui vuoteen reunalle, kokosi tunikkansa taitaviin
poimuihin rinnan yli ja sitten, liikkumattomana, äänettömänä, silmät
alas luotuina, hän odotti. Hänen pitkät silmäripsensä loivat pehmeän
varjostuksen hänen poskilleen. Koko hänen asentonsa ilmaisi ujoutta;
hän keinutteli hiljaa paljaita jalkojaan niinkuin lapsi, joka istuu
ja uneksii virran partaalla.

Mutta Paphnutius vain katsoi häneen eikä liikahtanut. Hänen vapisevat
polvensa eivät enää tahtoneet kantaa häntä, hänen kielensä oli äkkiä
kuivunut kitalakeen ja hirvittävä myrsky myllersi hänen päässään.
Äkkiä hänen katseensa hämärtyi ja peittyi sakeaan sumupilveen. Hän
päätti siitä, että Jesuksen käsi oli laskeutunut hänen silmilleen
kätkeäkseen häneltä tämän naisen. Saaden tästä avustuksesta
varmuutensa takaisin hän rohkaistuna ja sisällisesti vahvistettuna
sanoi vanhan erakon veroisella vakavuudella:

-- Jos antaudut minulle, niin luuletko olevasi piilossa Jumalalta?

Thais pudisti päätään.

-- Jumala! Kuka käskee hänen aina pitämään silmällä Nymfien luolaa?
Kääntyköön pois, jos loukkaamme häntä! Mutta miksi loukkaisimme
häntä? Koska hän kerran on meidät luonut, ei hän voi olla suuttunut
eikä hämmästynyt nähdessään meidät sellaisina, joiksi hän meidät
on tehnyt ja toimimassa sen luonnon mukaan, jonka hän meille on
antanut. Puhutaan liian paljon hänen puolestaan ja omistetaan hänelle
usein ajatuksia, joita hän koskaan ei ole ajatellut. Sinä itsekin,
muukalainen, tunnetko varmasti hänen oikean olemuksensa? Kuka olet
sinä puhuaksesi hänen nimessään?

Tähän kysymykseen munkki avaten lainapukunsa ja näyttäen
karvakaapunsa vastasi ja sanoi:

-- Olen Paphnutius, Antinoen apotti, ja tulen pyhästä erämaasta. Sama
käsi, joka johdatti Abrahamin pois Kaldeasta ja Lothin Sodomasta,
on minutkin maailmasta vieroittanut. En enää ollut olemassa
ihmisille. Mutta sinun kuvasi ilmestyi minulle minun hiekka-aavikkoni
Jerusalemissa ja niin sain tietää, että olit täynnä turmelusta ja
että kuolema oli sinussa. Ja nyt seison tässä edessäsi, nainen,
niinkuin hautakummun edessä ja huudan sinulle: "Thais, nouse!"

Kuullessaan nimet "Paphnutius, munkki, apotti" Thais oli kalvennut
kauhusta. Ja hiukset hajallaan, kädet ristissä, itkien ja huokaillen
hän nyt ryömi pyhimyksen jaloissa:

-- Älä tee minulle pahaa! Miksi olet tullut? Mitä tahdot minulta? Älä
tee minulle pahaa? Minä tiedän, että aavikon pyhät inhoavat naisia,
jotka kuten minä ovat luodut miellyttämään. Pelkään, että vihaat
minua ja tahdot minua vahingoittaa. Mene, en epäile valtaasi. Mutta
tiedä, Paphnutius, ettei minua saa halveksia eikä vihata. En ole
koskaan, kuten niin monet niistä miehistä, joiden kanssa seurustelen,
pilkannut tahallista köyhyyttäsi. Sinä vuorostasi, älä lue rikokseksi
minun rikkauttani! Olen kaunis ja taitava näyttelemään. En ole
valinnut ammattiani enemmän kuin luonnettanikaan. Olen luotu niitä
asioita varten, joita teen. Olen syntynyt hurmaamaan miehiä. Ja sinä
itsekin sanoit äsken, että rakastat minua. Älä käytä tietoasi minua
vastaan. Älä lausu loihtusanoja, jotka vahingoittavat kauneuttani
tai muuttavat minut suolapatsaaksi. Älä pelota minua enää, olen jo
liian kauhuissani muutenkin! Älä tuomitse minua kuolemaan! Minä niin
pelkään kuolemaa.

Paphnutius viittasi häntä nousemaan.

-- Rauhoitu, lapsi. En ole vetävä ylitsesi häpeää enkä halveksuntaa.
Tulen luoksesi Hänen puolestaan, joka istuessaan kaivon reunalla joi
samarialaisen vaimon ojentamasta ruukusta ja joka aterioidessaan
Simonin huoneessa vastaanotti Maria Magdalenan hyvänhajuiset
voiteet. En ole synnitön voidakseni heittää ensimäisen kiven. Olen
usein väärinkäyttänyt niitä armolahjoja, joita Jumala on ylleni
vuodattanut. Ei viha vaan sääli on tarttunut käteeni johdattaakseen
minut sinun luoksesi. Olen valehtelematta voinut tervehtiä sinua
rakkauden sanoilla, sillä minun sydämeni poltto ajaa minut
sinun luoksesi. Palan hyväntekeväisyyden tulta ja jos nuo sinun
liikakarkeisiin näytelmiin tottuneet silmäsi kykenisivät näkemään
asioiden salatun olemuksen, esiintyisin minä sinulle oksana siitä
palavasta pensaasta, jonka Herra muinoin näytti vuorella Mosekselle
saadakseen hänet ymmärtämään todellista rakkautta, sitä, joka
liekitsee meidät, mutta ei kuluta, ja joka jättämättä jälkeensä
mitään hiiltä tai turhaa tuhkaa puhdistaa ja balsamoi iankaikkisuutta
varten kaiken, mihin se koskee.

-- Munkki, minä uskon sinua, enkä enää pelkää puoleltasi salajuonia
enkä noituutta. Olen usein kuullut puhuttavan Thebaiksen erakoista.
Antoniuksen ja Paavalin elämästä on minulle kerrottu ihmeellisiä
asioita. Sinun nimesi ei ollut minulle tuntematon ja minulle on
sanottu, että jo nuorena olit hyveissä vanhimpain anakoreettien
vertainen. Heti kun näin sinut tietämättä kuka olit, tunsin ettet
ollut mikään tavallinen ihminen. Sano minulle, voitko tehdä hyväkseni
sen, mitä eivät ole voineet Isiksen eivätkä Hermeen eivätkä
jumalaisen Junon papit, eivät Kaldean viisaat eivätkä babylonialaiset
tietäjät? Munkki, jos minua rakastat, voitko estää minut kuolemasta?

-- Nainen, tiedä siis, joka tahtoo elää, hän elää. Pakene noita
kauhistavaisia nautintoja, joissa on iankaikkinen kadotuksesi.
Riistäydy irti pahoista hengistä, jotka kärventäisivät kamalasti tuon
ruumiin, jonka Jumala loi sylestään ja elävöitti omalla hengellään.
Väsymyksen raukaisema, tule virkistymään yksinäisyyden siunatuille
lähteille, tule juomaan erämaan kätketyistä kaivoista, jotka
pursuavat taivaaseen asti! Levoton sielu, tule ja omista vihdoin,
mitä olet toivonut! Riemua kaipaava rinta, tule nauttimaan oikeista
riemuista, jotka ovat köyhyys, kieltäymys, itsensä unhoitus ja
antautuminen Jumalan armohelmaan. Kristuksen vihollinen ja huomenna
hänen rakas morsiamensa, tule hänen luokseen! Tule, sinä joka etsit,
ja sinä olet sanova: "Olen löytänyt rakkauden."

Mutta Thais näytti ajattelevan kaukaisia asioita:

-- Munkki, kysyi hän, jos luovun iloistani ja teen katumuksen, onko
varma, että olen tuleva taivaaseen vahingoittumattomin ruumiin,
täydessä kukoistuksessani?

-- Thais, tuon sinulle iankaikkisen elämän. Usko minua, sillä se mitä
julistan on totuus.

-- Ja kuka takaa minulle, että se on totuus?

-- David ja profeetat, Sana ja ne ihmeet, joita olet näkevä.

-- Munkki, tahtoisin uskoa sinua. Sillä tunnustan sinulle, että en
ole löytänyt onnea tästä maailmasta. Osani on ollut kauniimpi kuin
kuningattaren ja kuitenkin on elämä tuonut minulle paljon surua
ja katkeruutta ja nyt olen jo niin sanomattoman väsynyt. Kaikki
naiset kadehtivat kohtaloani ja kuitenkin minä välistä kadehdin
erästä hampaatonta, vanhaa akkaa, joka minun lapsena ollessani möi
hunaja-kakkuja eräällä kaupungin portilla. Usein olenkin miettinyt,
että ainoastaan köyhät mahtavat olla hyviä, onnellisia, siunatuita,
ja että mahtaa olla hyvin suloista elää halpana ja mitättömänä.
Munkki, sinä olet liikuttanut minun sieluni syvyydet ja nostanut
pinnalle sen, mikä uinui pohjalla. Voi, ketä uskoa? Ja mitä meistä
tulee? Ja mitä on elämä?

Hänen näin puhuessaan Paphnutiuksen hahmo muuttui kokonaan ja
taivaallinen riemu säteili hänen kasvoiltaan.

-- Kuule minua, sanoi hän, en ole tullut yksin sinun asuntoosi.
Toinen seurasi mukana, se Toinen, joka seisoo tässä nyt rinnallani.
Häntä et sinä saata nähdä, koska silmäsi vielä ovat arvottomat
häntä katselemaan; mutta pian olet saava nähdä hänet koko hänen
ihanuudessaan ja silloin olet sanova: "Hän yksin on suloinen." Äsken
jos ei hän olisi laskenut lempeää kättään minun silmilleni, olisin
kenties langennut syntiin kanssasi, sillä itsestäni minä en ole
muuta kuin heikkoutta ja levottomuutta. Mutta hän pelasti meidät
molemmat. Hän on yhtä hyvä kuin hän on mahtava ja hänen nimensä on
Vapahtaja. David ja Sibylla ovat ennustaneet hänen maailmaan tuloaan,
paimenet ja tietäjät kunnioittaneet häntä jo kehdossa, fariseukset
ovat ristiinnaulinneet hänet ja pyhät naiset haudanneet, apostolit
ilmoittaneet hänet maailmalle ja marttyyrit todistaneet hänestä
kuolemallaan. Ja nyt hän saatuaan tietää, että pelkäät kuolemaa,
oi nainen, astuu huoneeseesi pelastaakseen sinut kuolemasta! Eikö
totta, oi minun Jesukseni, että tällä hetkellä ilmestyt minulle
niinkuin ilmestyit Galilean miehille noina ihmeellisinä päivinä,
jolloin tähdet laskeutuen kerallasi alas taivaasta olivat niin
lähellä maata, että pyhät, viattomat lapset saattoivat poimia niitä
käsiinsä leikkiessään äitiensä sylissä Betlehemin penkereillä? Eikö
totta, Jesukseni, että olemme nyt sinun seurassasi ja että näytät
minulle kalliin ruumiisi todellisuuden? Eikö totta, että tuossa ovat
kasvosi, ja että tuo kyynel, joka vierii poskeltasi on todellinen
kyynel? Niin, ikuisen oikeuden enkeli on sen siitä poimiva ja se
on oleva Thaiksen sielun lunnas. Eikö totta, sinä olet siinä itse,
minun Jesukseni? Minun Jesukseni, sinun pyhät huulesi avautuvat.
Voit puhua: puhu, minä kuuntelen. Ja sinä Thais, onnellinen Thais!
kuule, mitä Vapahtaja itse sinulle sanoo: hän puhuu enkä minä. Hän
sanoo: "Olen kauan etsinyt sinua, oi sinä minun kadonnut karitsani!
Vihdoinkin löydän sinut. Älä mene enää luotani. Salli, että otan
sinut käsivarsilleni, pikku raukka, ja kannan sinut olallani
taivaalliselle laitumelle. Tule, minun Thaikseni, tule minun
valittuni, tule itkemään kanssani!"

Ja Paphnutius lankesi polvilleen, silmät hehkuen hurmausta. Silloin
Thais näki pyhän miehen kasvoilta elävän Jesuksen heijastuksen.

-- Voi, lapsuuteni menneitä päiviä nyyhkytti hän! Oi, sinä lempeä
isäni Ahmes ja hyvä pyhä Theodorus, miksi en kuollutkin valkean
viittasi alla silloin, kun sinä aamuhämärissä kuljetit kotiin minua,
vielä kastevesistä märkää lasia!

Paphnutius syöksyi hänen luokseen huudahtaen:

-- Sinä olet kastettu!... Oi taivaallista Viisautta! Oi Kaitselmusta,
oi Jumalan hyvyyttä! Nyt tiedän, mikä se mahti oli, joka minua veti
sinua kohti. Nyt tiedän, mikä sinut teki silmilleni niin rakkaaksi
ja kauniiksi. Kastevesien voima se oli, joka sai minut jättämään
Jumalan varjeluksen, jossa elin, lähteäkseni etsimään sinua maailman
myrkytetystä ilmakehästä. Pisarainen siitä vedestä, varmasti on
pisarainen siitä vedestä, joka huuhtoi ruumiisi, pirskahtanut
minunkin otsalleni. Tule, oi minun sisareni, ja vastaanota veljeltäsi
rauhan suudelma!

Ja munkki kosketti huulillaan ilonaisen otsaa.

Sitten hän vaikeni antaen Jumalan yksin haastaa eikä Nymfien luolasta
kuulunut muuta kuin Thaiksen nyyhkytykset ja juoksevain purojen
solina.

Thais vain itki, pyyhkimättä edes kyyneleitään, kun kaksi mustaa
orjatarta astui sisälle kantaen vaatteita, hyvänhajuisia voiteita ja
seppeleitä.

-- Ei ollut ollenkaan paikallaan nyt itkeä, sanoi hän koettaen
hymyillä. Kyyneleet tekevät silmät punaisiksi ja pilaavat ihon, tänä
yönä syödään illalliset ystävien kesken ja minä tahdon olla kaunis,
sillä siellä tulee olemaan naisia, jotka vakoilevat kasvoiltani
väsymystä. Nämä orjat tulevat pukemaan minua. Vetäydy syrjään, isäni,
ja anna heidän tehdä tehtävänsä. He ovat taitavia ja tottuneita,
mutta kyllä olenkin maksanut heistä paljon. Katsopas tuota, jolla on
paksut kultasormukset ja niin valkeanhohtavat hampaat. Hänet olen
ryöstänyt prokonsulin puolisolta.

Paphnutius aikoi ensin kaikin voimin vastustaa Thaiksen menoa noille
illallisille. Mutta päättäen toimia varovasti, hän kysyi, keitä
henkilöitä hän siellä tulisi tapaamaan.

Thais vastasi, että hän tulisi näkemään siellä juhlan isännän, vanhan
laivastopäällikön Cottan, Nikiaan ja useita muita väittelynhaluisia
filosofeja, runoilija Kallikrateksen, Serapiksen ylimäisen papin
ja rikkaita nuorukaisia, jotka enimmästä päästä käyttivät aikansa
hevosten taltuttamiseen, sekä vielä lisäksi naisia, joista ei voinut
sanoa mitään ja joilla ei ollut muuta hyvettä kuin nuoruus. Silloin
saaden äkkiä yliluonnollisen mielijohteen munkki huudahti:

-- Mene heidän pariinsa, Thais! Mene! Mutta minä en jätä sinua.
Tulen kanssasi tuohon juhlaan ja pysyn koko ajan sanaakaan sanomatta
vierelläsi.

Thais purskahti nauruun. Ja molempien mustien orjattarien hyöriessä
hänen ympärillään hän huudahti:

-- Mitä tulevat he sanomaan nähdessään, että minulla on rakastajana
Thebaiksen munkki?



PIDOT.


Kun Thais Paphnutiuksen seuraamana astui juhlasaliin, olivat
useimmat vieraat jo siellä viruen kyynärpäänsä nojassa leposohvilla
hevosenkengän muotoisen, välkkyvillä astioilla katetun pöydän
ympärillä. Tämän pöydän keskellä oli hopeinen allas ja sen äärillä
neljä satyyria kallistamassa leilejä, joista virtasi kastiketta muka
uimavedeksi altaassa kelluville, keitetyille kaloille. Thaiksen
saapuessa puhkesivat suosion huudot esiin joka taholta.

-- Terve Kariittien sisarelle!

-- Terve vaikenevalle Melpomenelle, jonka taitavat katseet kaiken
tulkitsevat!

-- Terve jumalien ja ihmisten lemmikille!

-- Kaikkien tavoittamalle!

-- Hänelle, jolta tulee kärsimys ja parannus!

-- Rakotiksen helmelle!

-- Aleksandrian ruusulle!

Kärsimättömyydellä hän odotti, että ylistysten tulva lakkaisi, sitten
hän sanoi Cottalle, isännälleen:

-- Lucius, tuon luoksesi erään erämaan munkin, Antinoen apotin,
Paphnutiuksen; hän on hyvin suuri pyhimys, ja hänen sanansa polttavat
kuin tuli.

Lucius Aurelius Cotta, laivaston päällikkö vastasi nousten seisomaan:

-- Ole tervetullut, Paphnutius, sinä, joka tunnustat kristinoppia.
Minä itsekin tunnen jonkinlaista kunnioitusta tuota nyttemmin
keisarillista uskontoa kohtaan. Jumalainen Konstantinus kohotti
sinun uskonveljesi valtakunnan ensimäisiksi ystäviksi. Latinalainen
viisaus sai siis hyväksyä Kristuksesi Pantheoniimme. Esi-isiemme
periaatteitten mukaista on, että jokaisessa jumalassa on jotakin
jumalallista. Mutta se sikseen. Juokaamme ja iloitkaamme niin kauan
kuin vielä on tilaisuutta.

Näin puhui vanha Cotta hilpeästi. Hän oli juuri tutkinut erästä uutta
kaleerivenheen mallia ja lopettanut "Karthagon historian" kuudennen
kirjan. Ollen varma siitä, ettei hän ollut kuluttanut hukkaan
päiväänsä, hän oli tyytyväinen sekä itseensä että jumaliin.

Paphnutius, lisäsi hän, näet täällä useita sangen rakastettavia
henkilöitä: Hermodorus, Serapiksen ylimmäinen pappi, filosofit
Dorion, Nikias ja Zenothemis, runoilija Kallikrates, nuori Chereas ja
nuori Aristobulos, molemmat erään rakkaan nuoruuden ystäväni poikia,
ja heidän vieressään Philina ja Drose, joiden kauneus on erinomainen.

Nikias tuli syleilemään Paphnutiusta ja kuiskasi hänelle korvaan:

-- Sanoinhan sinulle, veljeni, että Venus on ylen mahtava. Hänen
lempeä väkivaltansa on tuonut sinut tänne vasten tahtoasikin. Kuule,
olet kyllä hyvin hurskas mies, mutta ellet tunnusta, että hän on
kaikkien jumalien äiti, on tappiosi varma. Tiedä, että vanhalla
matemaatikolla Melanthuksella oli tapana sanoa: "En voisi ilman
Venuksen apua määritellä edes kolmion ominaisuuksia."

Dorion, joka hetken ajan oli ääneti tarkastanut uutta tulijaa,
puhkesi äkkiä kättentaputuksiin ja ihastuksen huutoihin:

-- Hän se on, ystäväiseni! Hänen katseensa, hänen partansa, hänen
tunikkansa: hän itse ihka ilmielävänä! Tutustuin häneen teatterissa,
sill'aikaa kun meidän Thaiksemme siellä näytteli notkeita
käsivarsiaan. Hän oli tuimasti kiihdyksissä ja voinpa todistaa, että
hän puhui sangen voimakkaasti. Hän on kunnon mies, hän on tasoittava
meidän vielä maan tasalle, hänen kaunopuheisuutensa on hirmuinen. Jos
Markus on kristittyjen Plato, on Paphnutius heidän Demostheneensa.
Epikuros ei pienessä puutarhassaan varmasti koskaan kuullut mitään
senkaltaista.

Sill'aikaa Philina ja Drose aivan söivät Thaista silmillään.
Vaaleilla hiuksillaan hän kantoi kalpeita, violeteista kierrettyjä
seppeleitä, joiden jokainen kukka oli kuin hento heijastus hänen
silmiensä väristä, joten olisi saattanut luulla, että kukat olivat
sammuneita katseita ja silmät säihkyviä kukkaisteriä. Tämän naisen
erikoisuus oli juuri siinä, että kaikki hänessä eli, kaikki oli
pelkkää sielua ja sopusointua. Hänen malvan värinen, hopeakutein
ommeltu pukunsa kätki pitkiin laskoksiinsa omituisen, melkein
surullisen sulon, jota eivät mitkään rannerenkaat tai kaulanauhat
kirkastaneet; hänen ainoa häikäisevä koristuksensa olivat paljaat
käsivarret. Vasten tahtoaankin täytyi molempien ystävättärien ihailla
hänen pukuaan ja hiuslaitettaan, mutta he eivät virkkaneet siitä
hänelle mitään.

-- Kuinka sinä olet kaunis, sanoi hänelle Philina. Et voinut olla
ihanampi Aleksandriaan tullessasikaan. Ja kuitenkin sanoi äitini,
joka oli nähnyt sinut silloin, että harvat naiset saattoivat tulla
verratuiksi sinuun.

-- Mutta kuka on, kysyi Drose, tuo uusi armastelija, jonka tuot
seuraamme? Hän on oudon ja villin näköinen. Jos olisi olemassa
elefanttipaimenia, niin varmasti olisivat he juuri tuon tapaisia.
Mistä oletkaan löytänyt Thais, noin kesyttömän ystävän? Kenties
troglodyyttien joukosta, jotka elävät maan alla Hadeksen sauhujen
tuhrimina?

Mutta Philina painaen sormensa Drosen suulle sanoi:

-- Vaikene, rakkauden mysteriain täytyy jäädä salaisuuksiksi ja on
kiellettyä niitä udella. Minä kyllä puolestani sallisin mieluummin
vaikka itse hehkuvan Etnan suudella huuliani kuin tuon miehen.
Mutta lempeän Thaiksen, joka on kaunis ja rakastettava niinkuin
jumalattaret, täytyy niinkuin jumalattarienkin kuulla kaikkien
rukoukset eikä ainoastaan miellyttävien miesten kuten meidän on
tapamme.

-- Varokaa te molemmat! vastasi Thais. Hän on tietäjä ja lumooja.
Hän kuulee hiljaakin lausutut puheet ja yksinpä ajatuksetkin. Hän
voi reväistä teiltä pois teidän sydämenne, sill'aikaa kuin nukutte,
ja panna sijalle sienen ja seuraavana päivänä juodessanne vettä
tukehdutte kuoliaaksi.

Hän näki heidän kalpenevan ja käänsi heille selkänsä istuutuen
Paphnutiuksen viereen patjalle. Äkkiä kajahti Cottan käskevä ja
hyväntahtoinen ääni yli kaiken muun puheensorinan.

-- Ystävät, istuutukaa kukin paikallenne! Orjat, kaatakaa
hunajaviiniä!

Sitten sanoi isäntä kohottaen maljansa:

-- Juokaamme ensin jumalaisen Konstantinuksen ja valtakunnan
suojelushengen malja. Isänmaa on asetettava kaiken yläpuolelle,
yksinpä jumalienkin, sillä siihen sisältyvät ne kaikki.

Kaikki vieraat veivät täysinäisen maljan huulilleen. Ainoastaan
Paphnutius ei juonut mitään, siksi että Konstantinus vainosi
paraillaan Nikean oppia ja siksi että kristityn isänmaa ei ollut
tästä maailmasta.

Dorion jupisi juotuaan:

-- Mitä on isänmaa? Virta, joka vierii. Sen rannat muuttuvat ja sen
aallot vaihtuvat alituisesti.

-- Tiedän hyvin, Dorion, vastasi laivastonprefekti, ettet sinä pidä
arvossa kansalaishyveitä ja arvelet, että viisaan on oltava erillään
käytännöllisistä asioista. Minä taas päinvastoin uskon, että kunnon
miehellä ei ole mitään sen toivottavampaa päämäärää kuin korkeat
valtionvirat. Valtio on mainio juttu!

-- Hermodorus, Serapiksen ylimäinen pappi, ryhtyi nyt puheisiin ja
sanoi:

-- Dorion kysyi äsken: Mitä on isänmaa? Minä tahtoisin siihen
vastata: Isänmaan muodostavat jumalien alttarit ja esi-isien haudat.
Kansalaisveljeys muodostuu yhteisistä muistoista ja yhteisistä
tulevaisuudentoiveista.

Nuori Aristobulos keskeytti Hermodoruksen.

-- Kastorin kautta, olinpa tänään nähnyt kauniin hevosen!
Demophonoksen oriin. Sillä on hieno pää, pienet leukaluut ja korkeat
etujalat. Se kantaa kaulansa ylpeästi pystyssä niinkuin kukko ikään.

Mutta nuori Chereas pudisti päätään.

-- Se ei ole niin hyvä hevonen kuin miksi kehut. Sillä on heikot
kaviot. Nilkat viettävät maahan ja eläin on piankin rampa.

He jatkoivat siinä kinasteluaan, kun Drose äkkiä päästi kimakan
huudon.

-- Ai, ai, olin niellä kalan ruodon, joka oli pitempi ja terävämpi
kuin tikari. Kaikeksi onneksi sain sen vedetyksi pois kurkustani
ajoissa. Jumalat rakastavat minua!

-- Sanotko tosiaan, armas Droseni, että jumalat rakastavat sinua?
kysyi Nikias hymyillen. Siis he olisivat yhtä onnettomia kuin
ihmisetkin. Rakkaus edellyttää aina omistajassaan jonkinlaisen
sisäisen kurjuuden tunnon. Sen kautta pääsee ilmi olennoissa piilevä
heikkous. Rakkaus, jota jumalat tuntevat Drosea kohtaan on mahtava
todistus heidän epätäydellisyydestään.

Nämä sanat suututtivat suuresti Drosea:

-- Nikias, sinä puhut hassutuksia, joilla ei ole päätä eikä perää.
Tapasi mukaan et milloinkaan ymmärrä, mitä sanotaan, ja vastaat aina
järjettömyyksillä.

Nikias hymyili vain:

-- Puhu, puhu, armas Droseni. Mitä ikinä sanotkin, täytyy sinulle
antaa tunnustus joka kerta, kun vain avaat suusi. Hampaasi ovat niin
kauniit!

Tällä hetkellä astui saliin hitain askelin ja pystyssä päin vakavan
näköinen, huonosti puettu ukko silmäillen rauhallisin katsein
läsnäolevia. Cotta viittasi hänelle paikan vierellään omalla
leposohvallaan.

-- Eukritus, sanoi hän, ole tervetullut! Oletko tässä kuussa taas
laatinut uuden filosofisen tutkielman? Se olisi, jos oikein muistan,
jo yhdeksäskymmenestoinen kirjoitus, joka on valunut alas Niilin
kaislasta, jota käyttelet todellisen attikalaisen kädellä.

Hivellen hopeista partaansa Eukritus vastasi:

-- Satakieli on luotu laulamaan ja minä: ylistämään kuolemattomia
jumalia.

DORION.

Tervehtikäämme kunnioittaen Eukritusta, viimeistä stoalaista!
Vakavana ja valkeapäisenä kohoaa hän keskellämme niinkuin haamu. Hän
käy yksinäisenä halki kansan joukkojen ja puhuu sanoja, joita ei
kukaan ymmärrä.

EUKRITUS.

Erehdyt, Dorion. Hyveen filosofia ei ole vielä kuollut maailmasta.
Minulla on lukuisia oppilaita Aleksandriassa, Roomassa ja
Konstantinopolissa. Sekä orjissa että Cesarin jälkeläisissä on vielä
useita, jotka osaavat hallita itseään, elää vapaina ja nauttia
olioista irroittumisessa rajatonta onnea. Monet toteuttavat itsessään
Epiktetoksen ja Markus Aureliuksen oppia. Mutta jos olisikin niin,
että hyve ainaiseksi olisi kadonnut maan päältä, niin mitä sen häviö
liikuttaisi minun onneani, koska ei ollut minun vallassani määrätä,
kestikö se vai joutuiko perikatoon? Ainoastaan hullut, Dorion,
perustavat onnensa ulkopuolelle omaa voimaansa. Minä en toivo mitään,
mitä eivät myös jumalat tahdo, ja toivon kaikkea sitä, mitä he
tahtovat. Sen kautta teen itseni heidän kaltaisekseen ja jaan heidän
erehtymättömän tyytyväisyytensä. Jos hyve häviää, myönnyn tähän
häviöön, ja tämä myöntymys täyttää mieleni riemulla yhtä suurella
kuin konsanaan järkeni ja rohkeuteni korkein ponnistus. Kaikissa
asioissa jäljittelee minun viisauteni jumalallista viisautta ja
jäljennös on varmasti oleva arvokkaampi kuin esikuva, sillä se on
vaatinut enemmän huolta ja ponnistusta.

NIKIAS.

Ymmärrän. Sinä liittoudut taivaalliseen sallimukseen. Mutta jos hyve
on ainoastaan ponnistusta, Eukritus, jännitystä, jonka kautta Zenon
oppilaat väittävät tulevansa jumalien kaltaisiksi, niin sammakko,
joka pullistaa itsensä ilmalla tullakseen härän kokoiseksi, esittää
stoalaisuuden mestarinäytteen.

EUKRITUS.

Nikias, ivaat kuten tavallisesti, olet mestari pilanteossa. Mutta
jos tuo härkä, josta puhut, on todellakin jumala niinkuin Apis tai
tuo maan-alainen härkä, jonka ylimäisen papin näemme täällä, ja jos
sammakko viisaasti ponnistellen saa itsensä sen kokoiseksi, niin eikö
se todellakin ole hyveellisempi kuin härkä, ja voitko kieltäytyä
ihailemasta niin ylevätahtoista elukkaa?

Neljä palvelijaa toi nyt pöydälle villisian, jossa vielä harjakset
törröttivät. Paistetusta taikinasta tehdyt porsaat, jotka ympäröivät
eläintä ikäänkuin pyrkien sitä imemään, osoittivat, että se oli
naaras.

Zenothemis kääntyi munkkiin päin sanoen:

-- Ystävät, eräs vieras on tullut seuraamme omasta alotteestaan.
Kuuluisa Paphnutius, joka muuten yksinäisyydessä viettää ihmeteltävää
elämää, on nyt meidän odottamaton vieraamme.

COTTA.

Puhu paremmin Zenothemis! Saakoon hän ensimäisen kunniapaikan, koska
hän on tullut kutsumatta.

ZENOTHEMIS.

Sentähden on meidän otettava hänet vastaan, rakas Lucius, aivan
erikoisella ystävyydellä ja koetettava keksiä, mikä häntä eniten
miellyttää. Onpa varmaa, että sellainen mies on herkempi kauniiden
ajatusten tuoksulle kuin paistin kärylle. Tuotamme hänelle
epäilemättä ilon, jos johdamme keskustelun siihen uskoon, jota
hän tunnustaa, nim. ristiinnaulittuun Jesukseen. Minä puolestani
yhdyn siihen sitä kernaammin, kun juuri tämä oppi minua erikoisesti
huvittaa niiden moninaisten vertauskuvien tähden, joita se sisältää.
Jos vain käsittää kirjaimen alla piilevän ajatuksen, on se täynnä
totuuksia, ja minun mielestäni kristittyjen kirjat aivan tulvivat
jumalallisia ilmestyksiä. Mutta en oikein voi, Paphnutius, suoda
samaa arvoa juutalaisten kirjoille. Niitä ei kirjoittanut, kuten on
sanottu, Jumalan henki, vaan eräs paha henki. Jahve, joka ne saneli,
oli eräs niitä henkiä, jotka kansoittavat alempia ilmakerrostumia
ja ovat syypäät useimpiin niistä tuskista, joita me saamme kärsiä;
mutta tämä yksi voitti kaikki muut tietämättömyydessä ja raakuudessa.
Sitä vastoin oli se kultasiipinen käärme, joka taivaansinisin
suomuin kierteli tiedon puun ympärillä, tehty pelkästä valosta
ja rakkaudesta. Sentähden oli taistelu välttämätön näiden kahden
mahdin välillä, joista toinen oli valonkimmeltävä, toinen yönpimeä.
Se puhkesikin jo ilmi maailman ensimäisinä päivinä. Jumala oli
tuskin mennyt lepoonsa, Adam ja Eva, ensimäinen mies ja ensimäinen
nainen, elivät onnellisina ja alastomina Edenin yrttitarhassa, kun
Jahve heidän onnettomuudekseen tuli siihen päätökseen, että hän
tahtoi hallita heitä ja kaikkia niitä sukupolvia, joita Eva kantoi
mahtavissa lantioissaan. Koska hän ei omistanut sirkilää eikä lyyryä
eikä tuntenut ollenkaan tiedettä, jolla käskeä, eikä taidetta, jolla
vallata sydämiä, pelästytti hän noita lapsiparkoja muodottomilla
näyillä, oikukkailla uhkauksilla ja ukkosen jyrinällä. Adam ja Eva
tuntien hänen varjonsa yllään puristautuivat toisiinsa ja pelko
teki heidän rakkautensa kaksinkertaiseksi. Käärmeen tuli heitä
sääli ja hän päätti opettaa heitä, jotta omistaen tiedon he eivät
enää antaisi valheiden pettää itseään. Yritys vaati aivan erikoista
varovaisuutta ja tuon ensimäisen ihmisparin heikkous oli tehdä
hänet aivan toivottomaksi. Hyväntahtoinen henki päätti kuitenkin
yrittää. Jahven tietämättä, joka väitti näkevänsä kaikki, mutta jonka
näkö itse asiassa ei ollut kovinkaan terävä, hän lähestyi noita
molempia olentoja ja hurmasi heidän katseensa haarniskansa loistolla
ja siipiensä välkkeellä. Sitten hän kiinnitti heidän mieliään
muodostelemalla ruumiillaan heidän eteensä säännöllisiä kuvioita
sellaisia kuin ympyrä, ellipsi ja kiertopyörö, joiden erinomaiset
ominaisuudet kreikkalaiset myöhemmin tulivat tuntemaan. Adam jäi
enemmän kuin Eva tuumimaan näitä kuvioita. Mutta kun käärme ruveten
puhumaan ilmoitti korkeimmat totuudet, ne, joita ei voi todistaa,
huomasi hän, että Adam, joka oli maanmullasta leivottu, oli liian
raskasta ainetta käsittääkseen näitä hienoja asioita ja että taas
Eva päinvastoin ollen hellempi ja herkempi omisti ne aivan helposti.
Niinpä puheli hän siis yksin Evan kanssa, miehen poissa ollessa,
saadakseen hänet ensin vakuutetuksi...

DORION.

Salli, Zenothemis, että keskeytän sinut tässä. Ensinnäkin olen
keksinyt kertomassasi tarussa erään kohtauksen Pallas Athenen
taistelusta jättiläisiä vastaan. Jahve muistuttaa paljon Typhonia ja
Pallaan kuvaavat atenalaiset aina käärme vierellään. Mutta tuo, mitä
viimeiseksi sanoit, sai minut äkkiä epäilemään kuvaamasi käärmeen
älyä ja rehellisiä tarkoitusperiä. Jos hän todellakin olisi omistanut
viisauden, niin olisiko hän uskonut sitä pikkuisen naispään haltuun,
johon se ei kuitenkaan olisi mahtunut. Tahtoisin mieluummin luulla,
että hän oli kuten Jahvekin tietämätön ja valheellinen ja että hän
valitsi Evan vain sentähden, että oli helppoa vietellä juuri hänet ja
että hän otaksui Adamin olevan älykkäämmän ja ajattelevamman.

ZENOTHEMIS.

Tiedä, Dorion, että kaikkein korkeimpiin ja puhtaimpiin totuuksiin
ei päästä ajattelemisen eikä älyn kautta, vaan kylläkin tunteen
tietä. Sentähden kohoavatkin naiset, jotka tavallisesti ovat
vähemmän ajattelevia mutta herkkätuntoisempia kuin miehet, helpommin
jumalallisten asioiden ymmärtämiseen. Heillä on ennustamisen taito,
eikä suinkaan turhan tautta kuvata välistä Apollo Kitharoidosta
ja Jesus Natsarealaista liehuviin naishameisiin puettuina. Sano
mitä tahansa, Dorion, niin oli tietoa levittävä käärme kuitenkin
viisas valitessaan karkean Adamin asemesta valontyötään varten
tuon Evan, joka oli valkeampi kuin maito ja taivaan tähdet.
Hän kuunteli käärmettä kuuliaisesti ja antoi johdattaa itsensä
tiedon puun tykö, jonka oksat ulettuivat taivaaseen saakka ja
jota jumalallinen henki varjosti niinkuin kaste. Tämä puu oli
täynnä lehtiä, jotka puhuivat kaikkia tulevien ihmisten kieliä
ja joiden yhteis-äänet muodostivat täydellisesti sopusointuisen
yhteissäveleen. Sen täyteläisyyttä herkkyvät hedelmät ilmaisivat
valituille syöjilleen metallien, kivien ja kasvien salaisuudet, sekä
fyysilliset että moraaliset lait, mutta ne olivat tulen liekkiä
jane, jotka pelkäsivät kärsimystä ja kuolemaa, eivät uskaltaneet
viedä niitä huulilleen. Mutta Eva kuunneltuaan kuuliaisesti käärmeen
opetuksia voitti turhat pelkonsa ja halusi maistaa hedelmiä, jotka
antoivat tiedon Jumalasta. Mutta jotta ei Adam, jota hän rakasti,
jäisi huonommaksi, tarttui hän hänen käteensä ja vei hänet tuon
ihmeellisen puun luo. Siellä otti hän tulisen omenan, puraisi siitä
palasen ja ojensi sen sitten toverilleen. Onnettomuudeksi Jahve,
joka sattumalta käveli puutarhassa, äkkäsi heidät, ja nähdessään,
että he olivat tulemaisillaan viisaiksi, joutui hän hirmuisen
raivon valtaan. Mustasukkaisena oli hän juuri eniten peljättävä.
Kooten kaikki voimansa sai hän aikaan sellaisen jyryn ali-ilmoissa,
että nuo molemmat hennot ihmis-olennot jähmettyivät kauhusta.
Hedelmä putosi miehen käsistä ja nainen heittäytyen tuon onnettoman
kaulaan sanoi hänelle: "Tahdon olla tietämätön niinkuin sinäkin ja
kärsiä kanssasi." Voittava Jahve piti sitten Adamin ja Evan sekä
koko heidän siemenensä ainaisen kauhun ja pelon vallassa. Hänen
taitonsa, joka supistui karkeiden taivaankappalten takomiseen,
voitti käärmeen säveltaiteeseen ja geometriaan perustuvan voiman.
Hän opetti ihmisille vääryyttä, tietämättömyyttä ja julmuutta, ja
antoi pahalle vallan maailmassa. Hän vainosi Kainia ja hänen poikiaan
sentähden, että he olivat toimeliaita, hän hävitti sukupuuttoon
filistealaiset sentähden, että he sepittivät orfealaisia lauluja
ja tarinoita Aisopoksen tyyliin. Hän oli kaiken kauneuden ja
tieteen leppymätön vihollinen ja ihmisrotu sai pitkiä vuosisatoja
verellään ja kyynelillään maksaa siivekkään käärmeen tappiosta.
Onneksi syntyi kreikkalaisten keskuuteen eräitä henkeviä miehiä,
sellaisia kuin Pythagoras ja Plato, jotka neronsa voimalla keksivät
uudestaan samat kuviot ja ajatukset, joita Jahven vihollinen turhaan
oli koettanut opettaa ensimäiselle naiselle. Käärmeen henki eli
heissä, ja sentähden atenalaiset kunnioittivatkin käärmettä, kuten
Dorion huomautti. Vihdoin uudempana aikana ilmestyi maan päälle
ihmishahmossa kolme taivaallista henkeä: Jesus Galilealainen,
Basilides ja Valentinus, joiden oli suotu poimia hehkuvimmat hedelmät
tästä tiedon puusta, jonka juuret käyvät kautta maansydämen ja
latvat päilyvät taivaan tasalla. Tämä oli minulla vain sanottavana
kristittyjen puolustukseksi, joita liiankin usein syytetään
juutalaisten erehdyksistä.

DORION.

Jos olen sinut oikein ymmärtänyt, Zenothemis, niin ovat siis nämä
kolme erinomaista miestä Jesus, Basilides ja Valentinus saaneet
ilmi salaisuuksia, joista Pythagoras, Plato ja kaikki Kreikan
filosofit yksinpä jumalainen Epikuroskaan, joka sentään vapautti
ihmiset kaikesta turhasta pelvosta, eivät tienneet mitään. Tekisit
meille palveluksen, jos tahtoisit sanoa, millä keinoin nämä kolme
kuolevaista pääsivät osallisiksi tiedoista, joita ei näiden viisasten
ajatus ollut kyennyt selvittämään.

ZENOTHEMIS.

Täytyykö minun toistaa sinulle, Dorion, että tiede ja ajatus ovat
vasta tiedon ensimäiset asteet ja että sisällinen hurmaus ainoastaan
kohottaa ihmisen ikuisiin totuuksiin.

HERMODORUS.

Totta on, Zenothemis, että sielu elää hurmauksesta niinkuin
heinäsirkka kasteesta. Mutta tarkistakaamme paremmin tämä asia:
ainoastaan henki yksin on kykevä täydelliseen hurmaustilaan.
Sillä ihminen on kolminainen, ollen kokoonpantu aineellisesta
ruumiista, hienosyisemmästä mutta samaten aineellisesta sielusta
ja kuolemattomasta hengestä. Kun henki lähdettyään ruumiista
niinkuin palatsista, joka äkkiä jää hiljaiseksi ja yksinäiseksi,
ja lennettyään sitten sielunsa puutarhojen läpi vajoaa Jumalaan,
niin nauttii se ennenaikaisen kuoleman tai pikemmin tulevaisen
elämän onnea, sillä kuolla on elää, ja tässä tilassa, joka on osuus
taivaallisesta puhtaudesta, se omistaa samalla kertaa loputtoman
riemun ja korkeimman mahdollisen tiedon. Se sulaa kaiken yhteyteen.
Se on täydellinen.

NIKIAS.

Aivan erinomaista. Mutta totta puhuen, Hermodorus, en näe suurtakaan
eroa kaiken ja ei mitään käsitteiden välillä. Itse sanat kieltäytyvät
esittämästä tätä eroa. Äärettömyys muistuttaa hirvittävästi
tyhjyyttä: molemmat ovat järjelle käsittämättömiä. Minun mielestäni
tuo täydellisyys on kovin kalliisti ostettava: siitä on maksettava
koko olemuksellaan ja omistaakseen sen on lakattava olemasta. Se
on tuo kova kohtalo, josta ei edes itse Jumalakaan ole voinut
pelastautua, senjälkeen kun filosofit ovat saaneet päähänsä tehdä
hänet täydelliseksi. Tästä taas johtuu, että jos emme tiedä mitä on
olemattomuus, emme myöskään tiedä mitä on olevaisuus. Emme tiedä
mitään. Sanotaan, että ihmisille on mahdotonta olla yhtä mieltä. Minä
luulisin päin vastoin, huolimatta väittelyjemme pauhinasta, että
heille on mahdotonta olla lopultakin olematta yksimielisiä maatessaan
haudassa vieretysten vastaväitteittensä röykkiön alla, jonka he itse
ovat kasanneet ylleen niinkuin Pelionin ja Ossan.

COTTA.

Pidän paljon filosofiasta ja tutkin sitä lomahetkinäni. Mutta
ainoastaan Ciceron teoksia ymmärrän täydellisesti. Orjattaret,
kaatakaa hunajaviiniä!

KALLIKRATES.

Miten merkillistä! Kun olen selvä, ajattelen niitä aikoja, jolloin
traagilliset runoilijat istuivat hyvien tyrannien kesteissä, ja vesi
herahtaa minulle suuhun. Mutta nyt kun olen maistellut tätä kallista
viiniä, jota sinä, jalo Lucius, niin runsaasti meille tarjoat, niin
uneksin vain vapaussodasta ja sankarillisista taisteluista. Häpeän
elää näin kunniattomassa ajassa ja mielikuvituksessani palvelen
vapautta ja vuodatan vertani viimeisten roomalaisten kera Filippoin
tantereella.

COTTA.

Tasavallan hävitessä kaatuivat esi-isäni Brutuksen kanssa vapauden
puolesta. Mutta ei voi torjua sitä epäilystä, että eikö se, mitä he
nimittivät roomalaisen kansan vapaudeksi, itse asiassa ollut vain
halua hallita itse. En kiellä, etteikö vapaus olisi kansakunnille
korkein hyvä. Mutta mitä kauemmin minä elän, sitä enemmän tulen
vakuutetuksi siitä, että ainoastaan voimakas hallitus kykenee sen
täydellisesti takaamaan kansalaisille. Olen neljänkymmenen vuoden
ajan ollut valtion korkeimmissa viroissa ja pitkä kokemukseni on
opettanut minulle, että kansa joutuu sorron alaiseksi aina, kun
hallitus on heikko. Senpätähden kaikki ne, jotka jollakin tavoin
koettavat heikentää hallitusta kuten useimmat valtiolliset puhujat,
tekevät itsensä syypäiksi rumaan rikokseen. Joskin yhden tahto joskus
ilmenee turmiollisella tavalla, niin tekee taas kansan myöntyminen
kaiken asianratkaisun mahdottomaksi. Ennenkuin roomalaisen rauhan
majesteetti valtasi maailman, eivät kansat olleet onnellisia muulloin
kuin viisaitten tyrannien hallitessa.

HERMODORUS.

Minä puolestani, Lucius, luulen, ettei ole ollenkaan olemassa
mitään hyvää hallitusta ja ettei sitä myöskään voida keksiä, koska
kekseliäät kreikkalaisetkin, jotka kuitenkin loivat niin monta
erinomaista valtiomuotoa, ovat sitä turhaan saaneet etsiä. Tässä
suhteessa ovat meiltä kaikki tulevaisuuden haaveet kiellettyjä.
Eräistä varmoista merkeistä voi päättää, että maailma on nykyään
vaipumaisillaan tietämättömyyteen ja raakuuteen. Meille,
Lucius, oli siis sallittu olla mukana sivistyksen hirvittävässä
kuolinkamppauksessa. Kaikista niistä tyydytyksistä, joita äly, tiede
ja hyve voivat tuottaa, ei meillä ole muuta jäljellä kuin tuo julma
ilo katsella omaa kuolemaamme.

COTTA.

Varmasti ovat kansan nälänhätä ja raakalaisten rohkeus peloittavia
vitsauksia. Mutta hyvä laivasto, hyvä sotajoukko ja hyvät
raha-asiat...

HERMODORUS.

Mitä hyödyttää itse-imartelu? Kuoleva valtakunta tarjoaa
raakalaisille helposti valloitetun saaliin. Humaltuneet villit
ovat piankin hävittäneet helleenisen hengen ja latinalaisen
kärsivällisyyden rakentamat kaupungit. Maanpäällä ei tule enää
löytymään ei taidetta eikä filosofiaa. Jumalien kuvat kaatuvat
sekä temppeleissä että ihmissieluissa. On tuleva henkinen yö ja
maailman kuolema. Kuinka voisi ajatella todellakaan, että sarmaatit
koskaan antautuisivat älylliseen työhön, että germaanit viljelisivät
säveltaidetta ja filosofiaa, että quadit ja markomannit palvelisivat
kuolemattomia jumalia? Ei! Kaikki painuu kohti perikatoaan. Tämä
vanha Egypti, joka oli maailman kehto, on oleva myös sen hauta.
Serapis, kuoleman jumala, on ottava vastaan kuolevaisten viimeiset
kunnianosoitukset ja minä olen saava olla viimeisen jumalan viimeinen
pappi.

Tällä hetkellä kohotti oviverhoa omituinen olento ja vieraat näkivät
edessään pienen kyttyräselkäisen miehen, jonka kalju päälaki
muodosti terävän kulman. Hän oli puettu aasialaisen tavan mukaan
heleänsiniseen vaippaan ja punaisiin, tähdillä pilkuteltuihin
polvihousuihin, kuten barbaarit. Heti ensi silmäyksellä tunsi
Paphnutius hänet Markus Areiolaiseksi ja peljäten salaman sillä
hetkellä iskevän alas, peitti hän päänsä käsillään, kalveten
kauhusta. Tämän harhaoppisen pelkkä läsnäolo sai aikaan sen, mitä
ei ollut saanut näissä pahojen henkien pidoissa mikään muu, ei
pakanoiden herjaukset eikä filosofien kauhistuttavat hairahdukset:
hänen rohkeutensa petti. Hänen teki mieli paeta, mutta katsahdettuaan
Thaiksen silmään, tunsi hän itsensä taas äkkiä rauhalliseksi. Hän
oli nähnyt valittunsa sieluun ja huomannut, että hän, josta pian oli
tuleva pyhimys, suojeli häntä nyt jo. Hän tarttui hänen hameensa
liepeeseen ja rukoili hengessä Vapahtajaansa Jesusta.

Suosion sorina oli vastaanottanut henkilön, jota nimitettiin
kristittyjen Platoksi. Hermodorus puhui hänelle ensiksi:

-- Maan kuulu Markus, iloitsemme kaikki suuresti saadessamme nähdä
sinut keskuudessamme, ja sen voin sanoa sinulle, että tulet varsin
sopivalla hetkellä. Emme tunne kristinopista muuta, kuin mitä
julkisuudessa opetetaan. Mutta tietysti ei filosofi niinkuin sinä voi
ajatella samoin kuin yhteinen kansa, ja me olemme uteliaita kuulemaan
mielipiteitäsi tunnustamasi uskonnon tärkeimmistä mysterioista.
Meidän rakas Zenothemiksemme, joka kuten tiedät on heikko
vertauskuville, pyyteli äsken kuuluisalta Paphnutiukselta selitystä
juutalaisten kirjoihin. Mutta Paphnutius ei ole vastannut hänelle
mitään ja sitä älkäämme hämmästykö, koska vieraamme on vihitty
vaitioloon ja Jumala on sitonut hänen kielensä erämaassa. Mutta
sinä, Markus, joka olet pitänyt puhetta kristittyjen synodeissa ja
yksinpä jumalaisen Konstantinuksenkin neuvotteluissa, sinä voit, jos
tahdot, tyydyttää uteliaisuutemme ilmaisemalla meille ne filosofiset
totuudet, jotka ovat kätketyt kristittyjen taruihin. Eikö ensimäinen
näistä totuuksista ole yhden ainoan Jumalan olemassaolo, johon minä
puolestani vahvasti uskon?

MARKUS.

Niin, arvoisat veljet, minä uskon yhteen ainoaan Jumalaan, jota ei
kukaan ole siittänyt, joka yksin on iankaikkinen ja kaikkien olioiden
pohja!

NIKIAS.

Me tiedämme, Markus, että sinun Jumalasi loi maailman. Se oli
varmaankin suuri käännekohta hänen elämässään. Kokonaisen
iankaikkisuuden oli hän jo ollut olemassa, ennenkuin uskalsi sen
päättää. Mutta ollakseni oikeudenmukainen, niin tunnustan, että
hänen asemansa olikin niitä kaikkein vaikeimpia. Hänen piti olla
toimettomana voidakseen pysyä täydellisenä, ja hänen piti toimia
todistaakseen itselleenkin, että hän oli olemassa. Sinä vakuutat
minulle, että hän päätti toimia. Tahdon uskoa sinua, joskin se
täydellisen Jumalan puolelta oli anteeksiantamaton varomattomuus.
Mutta sano meille, Markus, miten hän menetteli luodessaan maailman.

MARKUS.

Ne, jotka olematta kristityitä kuitenkin omistavat tietämisen
perusteet kuten Hermodorus ja Zenothemis, tietävät kyllä, ettei
Jumala luonut maailmaa suoraan ja välittömästi. Hän antoi elämän
ainokaiselle pojalle, jonka kautta luotiin kaikki oliot.

HERMODORUS.

Puhut oikein, Markus, ja tätä poikaa on sitten erotuksetta palveltu
Hermeksen, Mithran, Adoniksen, Apollon ja Jesuksen nimisenä.

MARKUS.

En olisi kristitty jos kutsuisin häntä muilla nimillä kuin Jesus,
Kristus ja Vapahtaja. Hän on Jumalan todellinen poika. Mutta hän
ei ole iankaikkinen, koska hänellä on ollut alku; mitä siihen
taas tulee, että voisi ajatella hänen eläneen jo ennenkuin hänet
siitettiin, niin on se sulaa järjettömyyttä, joka on jätettävä
Nikean muuleille ja tuolle itsepäiselle aasille, joka liian kauan on
hallinnut Aleksandrian kirkkoa kirotun Athanasiuksen nimellä.

Nämä sanat kuullessaan Paphnutius kalmankalpeana teki ristinmerkin
ja tuskan hiki juoksi hänen otsaltaan, multa hän pitkitti
itsepintaisesti ylevää vaitioloaan.

Markus jatkoi:

-- On selvää, että Nikean tyhmä uskontunnustus loukkaa ainoan Jumalan
majesteettia pakottaessaan hänet jakamaan jakamattomat ominaisuutensa
oman siemenensä kanssa, joka on kaikkien luotujen olioiden luomisen
välittäjä. Lakkaa pilkkaamasta kristittyjen oikeaa Jumalaa, Nikias,
tiedä, että hän ei tee työtä eikä kehrää enempää kuin kukkaset
kedolla. Työntekijä ei ole hän, vaan hänen ainokainen poikansa,
Jesus, joka luotuaan maailman sittemmin tuli työtään parantelemaan.
Sillä luomistyö ei voinut olla täydellinen, ja välttämättömyyden
pakosta täytyi siinä pahan sekoittua hyvään.

NIKIAS.

Mikä on hyvää ja mikä on pahaa?

Syntyi hetken vaitiolo, jolloin Hermodorus ryntäillään pöytäliinan
päällä näytti pientä Korinthon metallista tehtyä aasia, joka kantoi
selässään kahta koria, toinen täynnä valkeita, toinen mustia oliiveja.

-- Katsokaa näitä oliiveja, sanoi hän. Meidän silmiämme hivelee
miellyttävästi noiden värien vastakohtaisuus ja me olemme mielissämme
siitä, että toiset ovat vaaleita ja toiset tummia. Mutta jos ne itse
olisivat ajatuksella ja tunteella lahjottuja, sanoisivat valkoiset:
on hyvä, jos oliivi on valkoinen, on paha, jos se on musta, ja
mustien oliivien kansa vihaisi valkoisten oliivien kansaa. Me voimme
arvioida oikeammin, sillä olemme yhtä paljon niitä korkeammalla
kuin jumalat ovat meitä. Ihmiselle, joka näkee olioista ainoastaan
mitättömän osan, paha on pahaa, mutta Jumalalle, joka käsittää
kaikki, paha on hyvää. Epäilemättä on rumuus rumaa eikä kaunista;
mutta jos kaikki olisi kaunista, niin ei kokonaisuus olisi kaunista.
On siis hyvä, että on olemassa pahaa, niinkuin on todistanut toinen
Platomme, joka on varmasti suurempi kuin ensimäinen.

EUKRITUS.

Puhukaamme vakavammin. Paha on pahaa, ei maailmalle, jonka
muuttumatonta sopusointua se ei voi hävittää, mutta pahalle ihmiselle
itselleen, joka sitä tekee ja joka voisi olla sitä tekemättä.

COTTA.

Jupiterin kautta! Tuo on järkevää puhetta!

EUKRITUS.

Maailma on suuremmoisen runoilijan murhenäytelmä. Jumala, joka sen
sepitti, on antanut meille jokaiselle oman roolimme näyteltäväksi.
Jos hän tahtoo, että olet kerjäläinen, prinssi tai luukkajalka, niin
koeta tehdä sinulle uskotusta osasta mahdollisimman hyvä.

NIKIAS.

Tietysti on oikein, että murhenäytelmässä ontuva ontuu niin kuin
Hefaistos; on hyvä, että mielenvikainen raivoaa niinkuin Ajax, että
sukurutsainen nainen uudistaa Phaidran rikokset, että petturi pettää,
valehtelija valehtelee, murhaaja murhaa ja että näytelmän päätyttyä
kaikki näyttelijät, sekä oikeamieliset kuninkaat että verenhimoiset
tyrannit, sekä hurskaat neitseet että riettaat aviovaimot, sekä
ylevät kansalaiset että halpamaiset murhamiehet, saavat runoilijan
puolelta yhtä suuret kiitoslauseet.

EUKRITUS.

Sinä väärennät ajatukseni, Nikias, ja muutat kauniin, nuoren tytön
iljettäväksi gorgoksi. Minä surkuttelen sinua, joka et tunne jumalien
olemusta, et oikeutta etkä ikuisia lakeja.

ZENOTHEMIS.

Minä puolestani, ystäväiseni, uskon hyvän ja pahan tosioloisuuteen.
Mutta olen vakuutettu siitä, ettei ole ainoatakaan inhimillistä
tekoa, oli se sitten vaikka Judaksen suudelma, joka ei sisältäisi
itsessään myös lunastuksen itua. Paha edistää ihmisten lopullista
hyvää, se on kotoisin hyvästä ja on osallinen niistä ansioista,
jotka tavallisesti hyvälle omistetaan. Tämän ovat kristityt
mainiosti esittäneet tarussaan tuosta punatukkaisesta miehestä, joka
pettääkseen mestarinsa antoi hänelle rauhansuudelman ja vahvisti
tällä teollaan ihmisten pelastuksen. Sentähden ei mikään mielestäni
olekaan niin väärä ja turha kuin se viha, jolla muutamat vainoavat
tätä Jesuksen onnettominta apostolia, ollenkaan ajattelematta, että
Iskariotin suudelma, jonka muuten Jesus itse oli jo edeltäpäin
ilmoittanut, oli heidän oman oppinsa mukaan välttämätön ihmisten
lunastustyölle ja että jos ei Judas olisi ottanut vastaan tuota
kolmeakymmentä hopeapenninkiä sisältävää rahapussia, niin olisi
taivaallinen viisaus ollut lyöty, itse Kaitselmus kavallettu, sen
aikeet olisivat menneet tyhjiin ja maailma joutunut pahuuden,
tietämättömyyden ja kuoleman valtaan.

MARKUS.

Taivaallinen viisaus oli kyllä edeltäpäin nähnyt, että
Judas, vaikkakin hänen vapaassa vallassaan oli olla antamatta
pettäjänsuudelmaa, antaisi sen kuitenkin. Täten on se käyttänyt
Iskariotin rikosta peruskivenä lunastuksen ihmeelliseen rakennukseen.

ZENOTHEMIS.

Puhuin sinulle äsken, Markus, ikäänkuin olisin uskonut, että ihmisten
lunastus olisi ristiinnaulitun Jesuksen työtä, koska tiedän, että
sellainen on kristittyjen usko ja koetin mukautua tähän ajatukseen
siten paremmin käsittääkseni niiden erehdyksen, jotka uskovat
Judaksen ikuisesti tuomituksi. Mutta itse asiassa ei Jesus minun
silmissäni ole muuta kuin Basilideen ja Valentinuksen edeltäjä. Mitä
taas lunastusmysteriaan tulee, niin selitän teille, rakkaat ystävät,
jos vain tahdotte kuulla, millä lailla se todellisuudessa maan päällä
on suoritettu.

Vieraat antoivat suostumuksen merkin. Cerekselle pyhitettyjä uhreja
kantavain Atenan neitseitten tavoin astui silloin sisälle kevein,
näkymättömän huilun säestämin askelin kaksitoista nuorta tyttöä,
jotka päänsä päällä kantoivat granaateilla ja omenoilla täytettyjä
koreja. He asettivat korit pöydälle; huilu vaikeni ja Zenothemis
puhui näin:

-- Kun Eunoia, Jumalan ajatus, oli luonut maailman, uskoi
hän enkeleille sen johdon. Mutta nämä eivät säilyttäneetkään
sitä ylevämmyyttä, joka sopii hallitsijoille. Nähdessään että
ihmisten tyttäret olivat kauniita, yllättivät he heidät illoin
vesilähteitten reunoilla ja sekaantuivat heihin. Näistä avioista
syntyi väkivaltainen ihmisrotu, joka täytti maailman vääryydellä
ja julmuudella, ja teiden pöly sai juoda viatonta verta. Tämän
nähdessään tuli Eunoia äärettömän murheelliseksi.

"-- Tuon olen siis minä saanut aikaan, huokasi hän kumartuen maailman
puoleen. Minun erehdykseni tähden ovat lapsiraukkani joutuneet kovan
kohtalon alaisiksi. Heidän kärsimyksensä on minun syyni ja minä
tahdon sen sovittaa. Itse Jumalakaan, joka ajattelee ainoastaan
minun kauttani, ei voisi antaa heille enää takaisin heidän entistä
puhtauttaan. Mikä on tehty, se on tehty, ja luomistyö on ainaiseksi
pilalla. Mutta ainakaan en tule jättämään luotujani. Jos en voikaan
tehdä heitä onnellisiksi niinkuin minä olen, voin ainakin tehdä
itseni onnettomaksi niinkuin he. Koska olen tehnyt sen erehdyksen,
että olen antanut heille ruumiin, joka heidät alentaa, olen ottava
itsekin samanlaisen ruumiin ja elävä heidän keskellään."

Näin puhuttuaan Eunoia laskeutui maan päälle ja ruumiillistui erään
argolilaisen naisen kohdussa. Hän syntyi sitten maailmaan pienenä
ja hentona ja sai nimekseen Helena. Ihmisten töitä toimitellen
varttui hän pian suloudessa ja kauneudessa ja tuli himotuimmaksi
kaikista naisista, niinkuin hän sen oli päättänytkin, saadakseen
kuolevaisessa ruumiissaan kokea kaikki häpeät ja tahrat. Ollen
irstaiden ja väkivaltaisten miesten tahdoton saalis mukautui hän
ryöstöön, ja aviorikokseen sovittaakseen siten kaikki aviorikokset,
kaikki väkivallan työt ja vääryydet ja aiheutti kauneudellaan
kokonaisten kansojen perikadon, jotta Jumala voisi antaa anteeksi
maailman rikokset. Eikä koskaan taivaallinen ajatus Eunoia ollut niin
ihailtava kuin näinä päivinä, jolloin hän naisen hahmossa harjoitti
haureutta sekä sankarien että paimenten kera. Runoilijat aavistivat
hänen jumaluutensa kuvatessaan hänet niin levolliseksi, niin ylvääksi
ja kohtalokkaaksi ja omistaessaan hänelle tämän huudahduksen: "Oi,
sielu, hiljainen kuin valtamerten rauha!"

Täten syöksi sääli Eunoian kurjuuteen ja kärsimykseen. Hän kuoli ja
argolilaiset näyttävät vieläkin hänen hautaansa, sillä hänen täytyi
aistihuumauksen jälkeen oppia tuntemaan myöskin kuolema ja syödä
kaikki ne katkerat hedelmät, joita hän oli kylvänyt. Mutta erottuaan
Helenan hajoavasta ruumiista pukeutui hän toiseen naishahmoon ja
antautui uudestaan tihutöille alttiiksi. Näin kulkien ruumiista
ruumiiseen ja jakaen kanssamme ajankuorman, hän ottaa päällensä
maailman synnit. Hänen uhrauksensa ei ole joutuva hukkaan. Liittyen
meihin lihan siteillä, rakastaen ja itkien yhdessä kanssamme, hän
suorittaa omaansa ja meidän lunastustyötämme ja kantaa meidät kerran
valkoisella rinnallaan jälleen voitetun taivaan rauhaan.

HERMODORUS.

Tuo taru ei minulle suinkaan ollut tuntematon. Muistan kuulleeni
kerrottavan, että tämä jumalallinen Helena erään muodonvaihdoksensa
aikana oli tietäjä Simonin luona Tiberiuksen hallituskautena. Luulin
kuitenkin, että hänen alennustilansa oi ollut tahallinen ja että
enkelit olivat hänet vietelleet omaan lankeemuksensa.

ZENOTHEMIS.

Hermodorus, totta on, että ihmiset, jotka eivät tarpeeksi asti ole
syventyneet mysterioihin, ovat luulleet, että surullinen Eunoia ei
olisi itse ehdoin tahdoin suostunut alennustilaansa. Mutta, jos
asianlaita olisi niin, kuten he väittävät, ei Eunoia olisikaan se
sovittava ilonainen, saastaan peitetty pyhä ehtoollinen, meidän
häpeämme viinillä kostutettu leipä, se laupias lahja ja ansiokas
polttouhri, jonka savu kohoaa Jumalan tykö. Jos eivät hänen syntinsä
olisi tahallisia, ei niillä olisi mitään arvoa.

KALLIKRATES.

Mutta eikö tiedetä, Zenothemis, missä maassa, minkä nimisenä ja minkä
ihanan muodon alla tämä aina uudestaan syntyvä Helena nykyään elää?

ZENOTHEMIS.

Täytyy olla hyvin viisas päästäkseen sellaisen salaisuuden perille,
ja viisaus, Kallikrates, ei ole suotu runoilijoille, jotka elävät
muotojen raa'assa maailmassa ja leikkivät niinkuin lapset tyhjällä
kilinällä ja turhilla kuvilla.

KALLIKRATES.

Varo loukkaamasta jumalia, sinä jumalaton Zenothemis; runoilijat
ovat heille rakkaita. Kuolemattomat itse sepittävät ensimäiset
lakinsa runomittaan ja jumalien oraakkelilauseet ovat runoja. Hymnien
säveleet miellyttävät taivaallisia korvia. Kuka ei tietäisi, että
runoilijat ovat tietäjiä ja että mikään ei ole heille salattua?
Koska olen itse runoilija ja Apollon laakerin kruunaama, tahdon
ilmaista kaikille Eunoian viimeisen ruumiillistumisen. Ikuinen
Helena on aivan lähellänne; hän näkee meidät ja me näemme hänet.
Katsokaa tuota leposohvalla patjoihin nojautuvaa naista, joka on niin
kaunis ja syvämietteinen ja jonka silmät uivat kyynelissä ja huulet
suudelmissa. Se on hän. Hurmaava niinkuin ennen Priamoksen ja Aasian
kukoistuksen päivinä! Eunoian nimi on nykyään Thais.

PHILINA.

Mitä sinä sanot, Kallikrates? Olisiko meidän armas Thaiksemme
tuntenut Pariksen, Menelaoksen ja nuo uljas-aseiset akaoilaiset!
Oliko se suurikin, Thais, tuo Troijan hevonen?

ARISTOBULOS.

Kuka puhuu hevosesta?

-- Olen juonut niinkuin traakialainen! huudahti Chereas.

Ja hän suistui pöydän alle.

Kallikrates kohotti maljansa:

-- Jos juomme niinkuin epätoivoiset, kuolemme kostamatta!

Vanha Cotta nukkui ja hänen kalju päänsä painui hiljalleen leveätä
olkaa vasten.

Dorion oli jonkun aikaa jo näyttänyt hyvin levottomalta
filosofimanttelissaan. Hän lähestyi horjuen Thaiksen leposohvaa:

-- Thais, minä rakastan sinua, vaikkakin minulle on arvotonta
rakastaa naista.

THAIS.

Miksi et sitten äsken rakastanut minua?

DORION.

Sentähden, että olin selvä.

THAIS.

Mutta minä, ystäväraukkani, olen juonut vain silkkaa vettä, suonet
siis anteeksi, etten voi sinua rakastaa.

Dorion ei tahtonut kuulla enempää ja hän luisui Drosen vierelle, joka
houkutteli häntä katseellaan pois ystävättären luota. Zenothemis
anasti hyljätyn paikan suudellen Thaista suulle.

THAIS.

Luulin sinua hyveellisemmäksi.

ZENOTHEMIS.

Minä olen täydellinen ja täydellisiä ei sido mikään laki.

THAIS.

Mutta etkö pelkää tahraavasi sieluasi naisen sylissä?

ZENOTHEMIS.

Ruumis voi antautua himolleen, ilman että Sielu siinä on mukana.

THAIS.

Mene pois! Minä tahdon, että minua rakastetaan sekä ruumiilla että
sielulla. Kaikki filosofit ovat pukkeja!

Lamput sammuivat yksitellen. Kelmeä aamusarastus, joka verhojen
liitoksista tunki sisälle, valaisi vieraitten kalmankalpeat kasvot
ja pöhöttyneet silmäluomet. Aristobulos, joka yhteen puristetuin
nyrkein oli kaatunut Chereaksen viereen heitti unissaan tallirenkinsä
korpeille. Zenothemis puristi käsivarsissaan viinistä tylsää
Philinaa, joka oli aivan lopussa. Dorion tiputteli Drosen paljaalle
rinnalle viinipisaroita, jotka vierivät kuin rubiinit alas pitkin
naurusta hypähtelevää rintaa ja joita filosofi huulillaan seurasi
imaistakseen ne suuhunsa luisuvalta iholta. Eukritus nousi ja laskien
kätensä Nikiaan olalle veti tämän mukanaan salin perälle.

-- Ystävä, sanoi hän hymyillen, jos vielä ajattelet jotakin, niin
mitä ajattelet?

-- Ajattelen, että naisten rakkaudet ovat Adoniksen puutarhoja.

-- Mitä tarkoitat?

-- Etkö tiedä, Eukritus, että naiset joka vuosi istuttavat
penkereilleen pieniä puutarhoja omistaen Venuksen rakastajalle myös
muutamia oksia saviruukkuun. Nämä oksat viheriöitsevät vähän aikaa ja
lakastuvat sitten.

-- Mitä siitä, Nikias? On hulluutta kiinnittää mieltään katoavaiseen.

-- Jos kauneus on vain varjo, niin pyyde on ainoastaan salama. Miksi
olisi hulluutta himoita kauneutta? Eikö päinvastoin ole järkevää,
että se, mikä katoaa, yhtyy siihen, mikä ei kestä ja että salama syö
ohikulkevan varjon?

-- Nikias, minusta olet niinkuin lapsi, joka leikkii luupalasilla.
Usko minua: ole vapaa. Vasta silloin voi olla oikea mies.

-- Kuinka voi olla vapaa, Eukritus, kun omistaa ruumiin?

-- Saat nähdä sen piankin, poikani. Pian olet sanova: Eukritus oli
vapaa.

Vanhus puhui näin nojaten porfyri-pylvääseen ja ensimäisen aamuruskon
ensi säteet valaisivat hänen otsansa. Hermodorus ja Markus olivat
myös lähestyneet ja pysähtyivät hänen eteensä Nikiaan viereen,
ja juomarien nauruista ja huudoista välittämättä nämä neljä
keskustelivat jumalallisista asioista. Eukritus puhui niin viisaasti,
että Markus sanoi hänelle:

-- Sinä olet kelvollinen tuntemaan oikean Jumalan.

Eukritus vastasi:

-- Oikea Jumala on viisaan sydämessä.

Sitten he puhuivat kuolemasta.

Minä tahdon, sanoi Eukritus, että se löytää minut itse parantamisen
kamppailusta ja kuuliaisena kaikille velvollisuuksilleni. Sen
edessä kohotan puhtaat käteni taivaalle ja sanon jumalille:
"Jumalat, minä en ole tahrannut niitä kuvianne, jotka olitte sieluni
temppeliin asettaneet, niitä olen ajatuksillani koristanut niinkuin
toiset kruunuilla, nauhoilla ja seppeleillä. Olen elänyt teidän
sallimuksenne mukaisesti. Olen tarpeeksi elänyt."

Näin sanoen hän kohotti kätensä taivasta kohti ja hänen kasvonsa
säteilivät kirkkautta. Hetken oli hän ajatuksissaan. Sitten hän
syvällä ilontunnolla jatkoi:

-- Irroita itsesi elämästä, Eukritus, niinkuin kypsä öljymarja, joka
putoaa kiittäen puuta, joka sen on kantanut, ja siunaten maata,
ravinnon-antajaansa!

Näin sanoen hän kiskaisi vaippansa laskoksista paljaan tikarin ja
syöksi sen rintaansa.

Kun ne, jotka häntä kuuntelivat, yht'aikaa tarttuivat hänen käteensä,
oli raudan kärki jo lävistänyt viisaan miehen sydämen. Eukritus oli
mennyt lepoonsa. Hermodorus ja Nikias kantoivat kalpean, verisen
ruumiin eräälle salin leposohvalle naisten ympärillä kimeästi
kirkuessa, unessaan häiriytyneiden vieraiden öristessä ja esirippujen
varjokoista tunkevain hekumanhuokausten säestäessä. Vanha Cotta
herättyään keveästä sotamiehen-unestaan oli jo vainajan vieressä, hän
tutki haavaa ja huusi.

-- Kutsuttakoon paikalle lääkärini Aristeus!

Nikias pudisti päätään:

-- Eukritusta ei ole enää, sanoi hän. Hän tahtoi kuolla, niinkuin
toiset tahtovat rakastaa. Hän on kuten mekin totellut vain
vastustamatonta mielihaluaan. Ja nyt on hän jumalien kaltainen, jotka
eivät toivo mitään.

Cotta löi otsaansa:

-- Kuolla! Haluta kuolla, kun vielä voisi palvella valtiota, mikä
mielettömyys!

Sillä aikaa seisoivat Paphnutius ja Thais liikkumattomina ja
sanattomina toistensa vieressä, sielu tulvillaan inhoa, kauhua ja
toivoa.

Äkkiä munkki tarttui näyttelijättären käteen, harppasi hänen kanssaan
ylitse maassa makaavain juomarien ja parittuvien olentojen, ja
kahlaten viinissä ja veressä hän kuljetti hänet ulos.

       *       *       *       *       *

Päivä kohosi ruusuisena ylitse kaupungin. Pitkät pylväsrivit ylenivät
kahden puolen yksinäistä tietä, jonka etäisessä päässä kohosi
Aleksanterin haudan säteilevä kupu. Katukivillä virui siellä täällä
repaleisia seppeleitä ja sammuneita soihtuja. Ilmassa tuntui meren
raikasta tuulta. Paphnutius riuhtasi inholla yltään komean pukunsa
polkien sen siekaleet jalkoihinsa.

-- Sinä kuulit, mitä he puhuivat, minun Thaikseni! huudahti hän.
He sylkivät suustaan ilmoille kaikki mahdolliset hulluudet ja
kauheudet. He alensivat kaikkien luotujen taivaallisen Luojan
helvetin perkeleitten tasalle, kielsivät hävyttömästi hyvän ja pahan,
herjasivat Jesusta ja kehuivat Judasta. Ja jumalattomin heistä
kaikista, tuo pimeyden shakaali, tuo haiseva eläin, tuo areiolainen,
joka on täynnä turmelusta ja kuolemaa, levitti suunsa leveäksi kuin
avonainen hauta. Minun Thaikseni, sinä näit, miten he matoivat
sinua kohden, nuo saastaiset limaeläimet, tahraten sinut tahmealla
hiellään; sinä näit, miten nuo iljetykset nukkuivat orjattarien
jaloissa, mitan he parittuivat omien oksennuksiensa tahraamilla
matoilla, sinä näit, miten tuo mieletön vanhus vuodatti vertaan, joka
oli vieläkin huonompaa kuin irstailussa vuotanut viini, ja miten hän
heittäytyi suoraan orgiasta kutsumattomana Kristuksen kasvojen eteen!
Ylistetty olkoon Jumala! Sinä olet nähnyt synnin ja olet huomannut,
että se on inhoittava. Thais, Thais, Thais, muistele noiden
filosofien hullutuksia ja sano, tahdotko hourailla heidän kanssaan.
Ja muistele heidän naisseuralaistensa, noiden kahden himokkaan ja
pahansuovan apinan katseita, liikkeitä ja naurua, ja sano, tahdotko
jäädä heidän kaltaisekseen!

Thais, väristen inhosta ajatellessaan edellisen yön tapahtumia
ja tuntien sydämessään syvästi miesten välinpitämättömyyden ja
raakuuden, naisten ilkeyden ja vuosien painon, huokasi:

-- Olen kuoleman väsynyt, oi isäni! Missä löytäisin levon? Minun
otsaani polttaa, pää on tyhjä ja käsivarret niin raukeat, etten
jaksaisi tarttua kiinni onneen, vaikka se olisi tuossa edessä...

Paphnutius katsoi häneen suopeasti:

-- Rohkeutta, oi sisareni: levon hetki koittaa sinulle, valkea ja
puhdas, niinkuin nuo usvat, jotka näet leijuvan puutarhojen ja vetten
yllä.

He lähestyivät Thaiksen taloa ja näkivät jo muurien takaa Nymfien
luolaa ympäröiväin plataanein ja tärpättipuiden latvat, jotka
kastehelmisinä värisivät aamutuulessa. Heidän edessään oli autio
tori, jonka ympärillä oli pilareita ja omistuspatsaita ja molemmissa
päissä puoliympyrän muotoon asetettuja fantasia-olentojen kannattamia
marmoripenkkejä. Thais vaipui eräälle näistä penkeistä. Sitten
kohottaen munkkiin tuskaisen katseen hän kysyi:

-- Mitä pitää minun tehdä?

-- Sinun pitää, vastasi munkki, seurata Häntä, joka on tullut sinua
etsimään. Hän irroittaa sinut maailmasta niinkuin elonkorjaaja
poimii rypäletertun, joka pahentuisi puussa, ja vie sen kuurnaan
muuttaakseen sen tuoksuvaksi viiniksi. Kuule minua: kahdentoista
tunnin päässä Aleksandriasta, länteen päin lähellä merta on
naisluostari, jonka säännöt, ollen viisauden mestariteos,
ansaitsisivat tulla lyyrilliseen runoasuun puetuiksi ja lauletuiksi
teorbin ja tamburinin säestyksellä. Voi todellakin sanoa siellä
elävistä naisista, että heidän jalkansa ovat maassa, mutta otsansa
koskettavat taivasta. He elävät jo tässä maailmassa enkelien elämää.
He tahtovat olla köyhiä, jotta Jesus heitä rakastaisi, kainoja, jotta
hän heitä katselisi, puhtaita, jotta hän heidät kihlaisi. Hän käy
joka päivä heitä tervehtimässä puutarhurin puvussa, paljain jaloin
ja kauniit kädet levällään, samanlaisena kuin hän ilmestyi Marialle
hänen hautamatkallaan. Ja vielä tänä päivänä olen vievä sinut tähän
luostariin, oma Thaikseni, ja pian olet kuuluva näiden pyhien naisten
yhteyteen ja ottava osaa heidän taivaallisiin keskusteluihinsa. He
odottavat sinua kuin sisartaan. Luostarin ovella heidän yhteinen
äitinsä, hurskas Albina, on antava sinulle rauhan suudelman ja
sanova: "Tyttäreni, ole tervetullut!"

Kurtisaani päästi ihastuksen huudon:

-- Albina, Cesarien tytär! keisari Caruksen veljenpojantytär!

-- Hän itse! Albina, vaikka purppurassa syntynyt, puki ylleen karkean
karvakaavun, maailman hallitsijan tytär, kohosi Jesuksen Kristuksen
palvelijattarien joukkoon. Hän on oleva äitisi.

Thais nousi ja sanoi:

-- Vie minut siis Albinan taloon.

Ja Paphnutius täydellisentäen voittonsa jatkoi:

-- Varmasti olen johdattava sinut sinne ja olen sulkeva sinut
koppiin, jossa saat itkeä syntejäsi. Sillä sinun ei sovi yhtyä
Albinan tyttäriin, ennenkuin olet puhdistautunut synneistäsi.
Olen lukitseva sinetillä ovesi ja sitten, onnellinen vanki,
saat kyynelöiden odottaa siksi, kunnes Jesus itse tulee ja
anteeksi-antamuksensa merkiksi murtaa sinetin, jonka olen ovellesi
pannut. Älä epäile, hän tulee kyllä, Thais, ja kuinka onkaan sielusi
sisin silloin värähtävä, kun tunnet valonsormien laskeutuvan
silmillesi pyyhkiäkseen pois kyyneleesi.

Thais sanoi toisen kerran:

-- Vie minut, isäni, Albinan taloon.

Riemusta paisuvin rinnoin katseli Paphnutius ympärilleen nauttien
melkein pelvotta luotujen esineiden kauneudesta, hänen silmänsä
joivat ihastuksella Jumalan valoa ja ennen tuntemattomat leyhkät
vilvoittivat hänen otsaansa. Äkkiä huomasi hän eräässä torin
kulmauksessa pienen portin, jonka kautta mentiin Thaiksen taloon,
ja muistaessaan että nuo kauniit puut, joiden latvoja hän ihaili,
varjostivat kurtisaanin puutarhoja, näki hän hengessä kaikki ne
synnit, jotka siellä olivat myrkyttäneet tuota nyt niin kevyttä ja
puhdasta ilmaa ja hänen sielunsa tuli äkkiä niin murheelliseksi, että
katkera kyynelkaste kohosi hänen silmiinsä.

-- Thais, sanoi hän, paetkaamme katsomatta taaksemme. Mutta älkäämme
jättäkö jälkeemme mitään sinun entisten rikoksiesi välikappaleita,
todistajia eikä myötärikollisia, näitä paksuja verhoja, vuoteita,
mattoja, näitä suitsutus-uurnoja ja lamppuja, jotka julistavat
häpeääsi. Tai tahdotko, että niissä asuvain perkeleitten ja
kirottujen henkien elävöittäminä nämä rikolliset huonekalut
rientävät jälkeesi erämaahan asti? On liiankin totta, että on nähty
häpeällisten pöytäin ja rikollisten istuinten olevan paholaisten
välikappaleita, on nähty, miten ne ovat liikkuneet, puhuneet,
tömistäneet maata ja lentäneet ilmassa. Hävitköön siis kaikki, mikä
on nähnyt häpeäsi! Kiiruhda, Thais, ja vielä kaupungin maatessa käske
orjiesi rakentaa tämän torin keskelle rovio, jolla poltamme kaiken
asunnossasi löytyvän häpeällisen rikkauden.

Thais suostui siihen.

-- Tee mitä tahdot, isäni, sanoi hän. Minä tiedän, että elottomat
esineet ovat välistä henkien asuinpaikkoja. Yöllä muutamat
huonekalut puhuvat, joko niin, että ne antavat kuulua naputuksen
aina säännöllisten väliaikojen päästä, tai niin, että ne heittävät
pieniä valonsäkeniä, jotka ovat merkkitulien kaltaisia. Mutta tämä
ei ole vielä mitään. Etkö huomannut, isäni, astuessasi sisälle
Nymfien luolaan, oikealla erästä patsasta, joka kuvaa alastonta
kylpyyn-laskeutuvaa naista? Eräänä päivänä näin omin silmin, miten
tämä patsas käänsi päätään kuten elävä ihminen ottaen sitten jälleen
entisen asentonsa. Olin vallan jähmettynyt kauhusta. Nikias, jolle
kerroin tästä ihmeestä, teki pilkkaa minusta, mutta joka tapauksessa
on siinä patsaassa jonkinlaista noituutta, sillä se herätti kuumia
pyyteitä eräässä dalmatialaisessa, joka oli aivan kylmä minun
kauneudelleni. Varma on, että olen elänyt lumottujen esineiden
ympäröimänä ja suurille vaaroille alttiina, sillä onpa nähty
sellaistakin, että ihmiset ovat kuolleet rautapatsaiden syleilyyn.
Kuitenkin on surku hävittää kallisarvoisia ja erinomaisella taidolla
tehtyjä kapineita ja jos kaikki mattoni ja verhoni poltetaan, niin se
on suuri vahinko. Niiden joukossa on eräitä, joiden värien kauneus
on todellakin ihmeteltävän ihana ja jotka ovat maksaneet suuria
summia niille, joilta olen ne saanut. Samoin omistan hyvin arvokkaita
maljakoita, veistoksia ja tauluja. En luule, että on tarpeellista
niitä hävittää. Mutta sinä tiedät, mikä on välttämätöntä, tee miten
tahdot, isäni.

Näin puhuen seurasi hän munkkia sille pienelle portille, jolle niin
paljon seppeleitä ja köynnöksiä oli ripustettu, ja avautettuaan
sen käski hän portinvartijan kutsumaan kokoon kaikki talon orjat.
Ensin ilmestyivät ylikokit, neljä intialaista. Kaikki neljä olivat
kelta-ihoisia ja silmäpuolia. Tämä oli tuottanut Thaikselle suurta
vaivaa ja iloa saada kootuksi nämä neljä orjaa, kaikki samaa rotua
ja saman ruumiinvamman runtelemia. Kun he palvelivat pöydässä,
herättivät he heti vieraiden uteliaisuutta, ja Thais pakotti heidät
silloin kertomaan elämäntarinansa. He jäivät odottamaan äänettöminä.
Heidän apulaisensa tulivat heidän jälkeensä. Sitten saapuivat
tallirengit, metsästäjät, tuolinkantajat, pronssipolviset juoksijat,
kaksi puutarhuria, jotka olivat karvaisia niinkuin Priapus, kuusi
julman näköistä neekeriä, kolme kreikkalaista orjaa, joista
ensimäinen oli kieliniekka, toinen runoilija ja kolmas laulaja. He
olivat kaikki jo järjestyneet riviin torille, kun neekerinaiset
riensivät saapuville uteliaina, levottomina, muljautellen pyöreitä
silmiään ja suu virnissä aina korvarenkaisiin asti. Viimeiseksi
ilmestyi kuusi kaunista, valkoista orjatarta, tyytymättömän näköisinä
asetellen harsojaan ja siirrellen väsyneesti pienillä kultakahleilla
kammitsoituja jalkojaan. Kun kaikki olivat koossa, sanoi Thais heille
osoittaen Paphnutiusta:

-- Tehkää mitä tämä mies teille määrää, sillä Jumalan henki on
hänessä ja jos ette tottele häntä, kaadutte kuoliaina paikallanne.

Thais uskoi niin todellakin, koska oli kuullut hänen sanovan, että
erämaan pyhät saattoivat upottaa äkisti avautuvan maan tulikitaan
jumalattomat, joita he sauvallaan koskettivat.

Paphnutius lähetti pois naiset ja heitä muistuttavat kreikkalaiset
orjat ja sanoi muille:

-- Tuokaa keskelle toria puita, sytyttäkää suuri valkea ja heittäkää
siihen nurin narin kaikki, mitä talo ja luola sisältää.

Hämmästyen he jäivät paikoilleen kysyen katseillaan neuvoa
emännältään. Ja kun tämä seisoi vaiti ja välinpitämättömänä,
tyrkkivät he toisiaan kyynärpäillään luullen, että kaikki oli vain
pilantekoa.

-- Totelkaa, sanoi munkki.

Useat orjista olivat kristityitä. Käsittäen heille annetun käskyn,
menivät he talosta hakemaan puita ja sytykkeitä. Toiset seurasivat
heidän esimerkkiään ilman vastenmielisyyttä, sillä ollen köyhiä he
vihasivat rikkauksia ja nauttivat vaistomaisesti hävittämisestä.
Heidän jo rakentaessaan roviota, sanoi Paphnutius Thaikselle:

-- Minulla oli hetken ajan mielessäni tuuma kutsuttaa tänne jonkin
aleksandrialaisen kirkon rahastonhoitaja (jos vielä yleensä täällä
on jälellä ainoatakaan, joka ansaitsee kirkon nimeä ja jota nuo
areoilaiset elukat eivät vielä ole saastuttaneet), ja antaa hänelle
tavarasi, nainen, jotta hän jakaisi ne leskille ja täten muuttaisi
synnin palkan oikeuden aarteiksi. Mutta tämä ajatus ei ollut
Jumalasta kotoisin ja minä työnsin sen pois, ja varmasti loukkaisimme
sillä syvästi Jesuksen Kristuksen valituita, jos tarjoaisimme heille
irstaan ylellisyyden jätteitä. Nielköön tuli viimeiseen asti kaikki,
mihin sinä olet koskenut, Thais. Kiitos taivaan eivät nämä vaipat,
nämä harsot, jotka ovat nähneet enemmän suuteloita kuin meressä on
laineita, tule enää tuntemaan muuta hyväilyä kuin liekkisten kielien!
Orjat, kiirehtikää! Lisää puita! Lisää soihtuja ja sytykkeitä! Ja
sinä, nainen, mene asuntoosi, riisu yltäsi häpeälliset koristeesi ja
pyydä alhaisimmalta orjattareltasi, että hän osoittaisi sinulle sen
suuren suosion, että antaisi sinulle puvun, jota hän käyttää lattian
pesussa.

Thais totteli. Sill'aikaa kuin intialaiset puhalsivat hehkua
hiiliin, heittivät neekerit roviolle avautuvia norsunluisia, eben- ja
sedripuisia arkkuja, joista valui esiin otsapauloja, seppeleitä
ja kaulanauhoja. Savu kohosi ilmaan mustana patsaana niinkuin vanhan
testamentin aikuisissa Jumalalle otollisissa uhreissa. Sitten äkkiä
loimahti kytevä tuli ilmiliekkiin mylvähtäen niinkuin hirmueläin
ja melkein näkymättömät valkeat alkoivat kuluttaa kallisarvoista
ainettaan. Silloin lisääntyi palvelijain työinto, he raahasivat
iloisesti kallis-arvoisia mattoja, hopealla kirjailtuja harsoja,
kukitettuja verhoja. Keveästi hyppelehtien he kantoivat taakkojaan,
pöytiä, nojatuolia, paksuja patjoja ja kultajalkaisia vuoteita.
Kolme rotevaa ethiopilaista riensi nyt esille kantaen sylissään
noita värillisiä nymfipatsaita, joista yhtä oli rakastettu niinkuin
kuolevaista naista; olisi voinut luulla heitä suuriksi apinoiksi,
jotka ryöstivät naisia. Ja kun pudotessaan näitten hirviöiden käsistä
nuo kauniit, alastomat muodot särkyivät katukiviin, kuului ilmasta
huokaus.

Tällä hetkellä ilmestyi Thais, pitkät hiukset irrallaan selässä
lainehtien, paljain jaloin ja puettuna rumaan, karkeaan vaippaan,
joka kuitenkin ainoastaan kosketettuaan hänen ruumistaan sai
taivaallisen sulon. Hänen jälessään tuli puutarhuri kantaen melkein
piilossa pitkän partansa sisällä norsunluista Erosta.

Thais antoi miehelle merkin pysähtyä ja lähestyen Paphnutiusta
osoitti hän pientä jumalaa:

-- Isäni, kysyi hän, pitääkö tuokin heittää tuleen? Se on erinomaisen
hienoa, vanhanaikuista työtä ja sen arvo on sata kertaa sen kullan
paino. Sen hukkuminen olisi korvaamaton vahinko. Sillä ei enää
milloinkaan ole maailma synnyttävä taiteilijaa, joka kykenisi
tekemään niin kauniin Eroksen. Ota huomioon vielä lisäksi, isäni,
että tämä lapsukainen on itse Rakkauden-jumala ja että sitä ei saa
julmasti kohdella. Usko minua: Rakkaus on hyve ja jos minä olen
tehnyt syntiä, on se tapahtunut vastoin häntä eikä hänen avullaan.
En ole koskaan katuva sitä, mitä hän on minulla teettänyt, suren
ainoastaan sitä, minkä olen tehnyt vastoin hänen kieltoaan. Hän ei
salli naisten antautua niille, jotka eivät tule hänen nimessään,
sentähden täytyy häntä kunnioittaa. Katso, Paphnutius, miten sievä
tämä pikku Eros on! Miten somasti se piilottuu puutarhurin partaan!
Sen toi minulle kerran Nikias, joka minua silloin vielä rakasti,
ja sanoi antaessaan: "Se on puhuva sinulle minusta." Mutta tuo
veitikka puhuikin minulle eräästä nuorukaisesta, jonka olin tuntenut
Antiokiassa, eikä puhunut minulle mitään Nikiaasta. Kyllin on jo
rikkauksia tuhoutunut tällä roviolla, isäni! Säilytä tämä Eros ja
aseta se johonkin luostariin. Ne, jotka sen näkevät, kääntävät
sydämensä Jumalan puoleen, sillä Rakkaus kohoaa aivan itsestään
taivaallisiin ajatuksiin.

Puutarhuri luullen jo pienen Eroksen pelastuneeksi hymyili sille
niinkuin lapselle, mutta Paphnutius temmaisten jumalan hänen
käsistään heitti sen liekkeihin huutaen:

-- Yksin se jo, että Nikias on koskenut siihen, riittää tekemään sen
kaikkien myrkkyjen levittäjäksi.

Sitten kahmaisten sylinsä täyteen välkkyviä pukuja,
purppuramantteleita, kultasandaaleja, kampoja, pesuharjoja,
peilejä, lamppuja, kitaroita, lyyryjä, hän heitti ne kaikki tuohon
hiillokseen, joka oli ylellisempi kuin konsanaan Sardanapaluksen
rovio, sill'aikaa kuin hävitysriemun huumaamat orjat tanssivat
ympärillä ulvoen ilosta kypenä- ja tuhkasateessa.

Toinen toisensa perästä heräsivät naapurit meteliin, avasivat
ikkunansa silmiään hieroen ja koettaen saada selville, mistä tuli
niin paljon savua. Puolipuettuina he tulivat alas torille ja
lähestyivät roviota.

-- Mitä tämä merkitsee? ajattelivat he.

Heidän joukossaan oli kauppiaita, joilta Thaiksen oli tapana ostaa
hajuvesiä ja kankaita, ja nämä vallan levottomina kurkoittelivat
kuivia, keltaisia naamojaan päästäkseen asiasta perille. Joukko
nuoria irstailijoita, jotka orjiensa saattamina palailivat
yöpidoista, pysähtyivät siihen kukitetuin otsin ja hulmuavin
viitoin, päästellen kovaäänisiä ihmetyksen huutoja. Tämä uteliasten
parvi, joka hetki hetkeltä kasvoi, sai pian tietää, että Thais
Antinoen apotin kiihotuksesta poltti rikkautensa ennen luostariin
vetäytymistään.

Kauppiaat tuumailivat:

-- Thais jättää tämän kaupungin; emme siis voi myydä hänelle enää
mitään. Sehän on kauhistava ajatus. Mitä meistä tulee ilman häntä?
Tämä munkki on sekoittanut hänen järkensä. Hän saattaa meidät
perikatoon. Miksi annetaan hänen se tehdä? Mitä varten ovat siis lait
olemassa? Eikö ole enää tuomareita Aleksandriassa? Tämä Thais ei
välitä mitään meidän, ei vaimojemme eikä lapsiraukkojemme kohtalosta.
Hänen käyttäytymisensä on julkinen häväistys. Täytyy pakottaa hänet
jäämään vasten tahtoaankin tähän kaupunkiin.

Nuoret miehet tuumailivat puolestaan:

-- Jos Thais luopuu näyttelemisestä ja rakkaudesta, ovat parhaimmat
huvituksemme lopussa. Hän oli teatterimme ihanin maine ja suloisin
kunnia. Hän oli niidenkin riemu, jotka eivät saaneet häntä omistaa.
Me rakastimme naisia ainoastaan hänen tähtensä. Ei ole annettu
ainoatakaan suudelmaa, josta hän olisi ollut kokonaan poissa, sillä
hän oli kaikkien hekumoiden hekuma, ja yksin ajatus, että hän oli
meidän joukossamme, kiihotti meitä jo nautintoon.

Näin ajattelivat nuorukaiset ja eräs heistä nimeltään Ceron, joka
oli levännyt hänen sylissään, huusi, että tämä oli naisen ryöstöä ja
kiroili kristittyjen jumalaa. Kaikki ryhmät tuomitsivat ankarasti
Thaiksen käytöstä:

-- Se on häpeällinen pako!

-- Alhainen hylkäys!

-- Hän vie meiltä leivän suusta!

-- Hän tuhoaa tyttäriemme myötäjäiset!

-- Ainakin täytyy hänen maksaa ne seppeleet, jotka hän on minulta
ostanut.

-- Ja ne kuusikymmentä pukua, jotka hän minulta on tilannut.

-- Hän on velkaa koko maailmalle.

-- Kuka on nyt hänen jälkeensä esittävä Iphigeneiaa, Elektraa ja
Polyxenaa? Itse kaunis Polybius ei ole onnistuva niin hyvin kuin hän.

-- Elämä käy surulliseksi, kun hän sulkee ovensa.

-- Hän oli Aleksandrian taivaan kirkas tähti, se lempeä kuu.

Kaupungin kuuluisimmat kerjäläiset, sokeat, rammat ja raajarikot
olivat jo myös kokoutuneet torille ja rikkaitten jaloissa laahustaen
he huokailivat.

-- Millä me elämme, jos Thais ei enää ole meitä elättämässä? Hänen
pöydältään putoavat murut ravitsivat joka päivä kaksi sataa vaivaista
ja hänen rakastajansa, jotka tyytyväisinä palasivat hänen luotaan,
heittivät meille ohikulkiessaan kokonaisia kourallisia hopearahoja.

Varkaat, jotka myös olivat sekaantuneet väkijoukkoon, päästelivät
korviasärkeviä huutoja ja tyrkkivät naapureitaan lisätäkseen
sekasortoa ja siten helpommin näpistääkseen jonkun kallisarvoisen
esineen.

Ainoastaan vanha Taddeus, joka möi Mileton villaa ja Tarenton liinaa
ja jolle Thais oli velkaa suuren rahasumman, pysyi tyynenä ja
hiljaisena keskellä meteliä. Korvat pitkällään ja silmät vinossa hän
vain hiveli pukinpartaansa, vihdoin hän lähestyi nuorta Ceronia, veti
häntä hiasta ja kuiskasi hänelle hiljaa:

Sinä kaunis herra, Thaiksen mielitietty, näyttäydy hänelle äläkä
salli munkin ryöstää häntä itseltäsi.

-- Nimessä Polluxen ja hänen sisarensa, hän ei ole sitä tekevä! huusi
Ceron. Tahdon puhutella Thaista ja ollenkaan itseäni kehumatta luulen
sentään, että hän kuuntelee minua mieluummin kuin tuota nokipartaista
Lapithia. Väistäkää, väistäkää, roskajoukot!

Ja hosuen nyrkillään ympärilleen, kaataen nurin vanhoja akkoja ja
sotkien jalkoihinsa pikkulapsia pääsi hän vihdoin Thaiksen luo ja
vetäen hänet syrjään hän sanoi:

-- Kaunis tyttö, katso minua, muistele autuuttamme ja sano aiotko
todellakin luopua rakkaudesta.

Mutta Paphnutius heittäytyi Thaiksen ja Ceronin väliin:

-- Jumalaton, huusi hän, olet kuoleman oma, jos vain kosket tähän
naiseen, hän on pyhä, hän kuuluu Jumalalle!

-- Pois tiehesi, koira, vastasi nuorukainen raivoissaan, ja
anna minun puhua ystävättäreni kanssa, muutoin viskaan parrasta
ruokottoman luurankosi tuleen ja paistan sinut siinä niinkuin
makkaran.

Hän ojensi kätensä tarttuakseen Thaikseen. Mutta munkki työnsi hänet
syrjään aivan odottamattomalla kiivaudella, niin että hän horjahti ja
kaatui neljän askeleen päähän hiilistöön aivan rovion juurelle.

Sillaikaa kulki vanha Taddeus miehestä mieheen nipistäen orjia
korvasta ja suudellen herroja kädelle ja kiihottaen jokaista
Paphnutiusta vastaan ja jo oli hän saanut järjestetyksi pienen
joukon, joka päättävästi lähestyi ryöväri-munkkia. Ceron nousi
pystyyn, kasvot mustina, hiukset kärventyneinä, savusta ja raivosta
tukehtumaisillaan. Herjaten jumalia hän syöksyi hyökkääjien parveen,
jonka jälessä lynkyttivät kerjäläiset heilutellen kainalosauvojaan.
Pian oli Paphnutius kierroksissa puristettujen nyrkkien, kohotettujen
keppien ja kuoleman-uhkausten piirittämänä.

-- Korpeille munkki! Korpeille!

-- Ei, heittäkää hänet tuleen! Paistakaa hänet elävältä!

Paphnutius puristi kaunista saalistaan sydäntään vasten.

-- Jumalattomat, huusi hän jyrisevällä äänellä, älkää koettako
riistää kyyhkystä Herran kotkan kynsistä. Pikemmin seuratkaa tämän
naisen esimerkkiä, ja niinkuin hänkin muuttakaa kuonanne kullaksi.
Luopukaa niinkuin hänkin siitä väärästä omaisuudesta, jonka
luulette omistavanne, mutta joka omistaakin teidät. Kiirehtikää:
aika on lähellä ja taivaallinen kärsivällisyys alkaa väsyä.
Katukaa, tunnustakaa häpeänne, itkekää ja rukoilkaa. Seuratkaa
Thaiksen jälkiä. Kauhistukaa rikoksianne, jotka ovat yhtä suuret
kuin hänenkin. Kuka teistä, olitte te sitten köyhiä tai rikkaita,
kauppiaita, sotilaita orjia tai kuuluisia kansalaisia, kuka teistä
uskaltaisi sanoa, että hän Jumalan edessä on parempi kuin joku
prostitueerattu? Te olette kaikki ainoastaan liikkuvia likaläjiä ja
taivaallisen hyvyyden ihmeteltävyyttä saatte kiittää siitä, ett'ette
heti paikalla muutu lokaviemäreiksi.

Hänen puhuessaan iskivät hänen silmänsä salamoita, tuliset hiilet
näyttivät putoilevan hänen huuliltaan ja kaikki, jotka seisoivat
hänen ympärillään, kuuntelivat häntä vasten tahtoaankin. Mutta
vanha Taddeuskaan ei pysynyt toimettomana. Hän keräili kiviä ja
raakunkuoria vaippansa alle ja kun hän ei itse uskaltanut heittää,
pisteli hän niitä kerjäläisten käsiin. Pian alkoivat kivet vinkua ja
eräs taitavasti lingottu näkinkenkä osui Paphnutiuksen otsaan. Veri,
joka valui alas noilta synkiltä marttyyrikasvoilta, pisaroi niinkuin
uusi kaste katujattaren päähän, ja Thais, rutistuksissa munkin
sylissä ja hento hipiä verillä hänen karkean kaapunsa hankauksesta,
värisi koko ruumiiltaan pelosta ja kauhistuksesta.

Tällä hetkellä tunki raivoisan väkijoukon lävitse paikalle hienosti
puettu mies, pää sorsaputkin seppelöitynä, ja huudahti:

-- Pysähtykää, pysähtykää! Tämä munkki on veljeni!

Se oli Nikias, joka suljettuaan filosofi Eukrituksen silmät ja
kulkiessaan siitä ohitse kotiinsa päin suurestikaan hämmästymättä,
(sillä hän ei hämmästynyt mistään) oli nähnyt palavan rovion,
Thaiksen orjan puvussa ja Paphnutiuksen kivityksen esineenä.

Hän toisti:

-- Pysähtykää, sanon minä teille, säästäkää vanhaa opintotoveriani,
kunnioittakaa toki Paphnutiuksen armasta päätä.

Mutta ollen tottunut vain hienoihin keskusteluihin viisasten kera
puuttui häneltä kokonaan se käskijävoima, joka hallitsee kansan
mieltä. Häntä ei kuunneltu ollenkaan. Uusi kivi- ja raakunkuori-kuuro
putosi munkin ylitse, joka varjellen Thaista ruumiillaan ylisti
Herraa, jonka hyvyys muutti haavatkin hyväilyiksi. Huomaten ettei
hän tulisi kuulluksi ja varmana siitä, ettei hän voisi pelastaa
ystäväänsä ei väkivallalla eikä ylipuhumisella, päätti Nikias jo
heittää asian jumalien turviin, joihin hän kuitenkin sangen vähän
luotti, kun hänen päähänsä pisti käyttää erästä sotajuonta, jonka
hänen ihmishalveksintansa hänelle äkkiä keksi. Hän irroitti vyöstään
kukkaron, joka ollen elämäniloisen ja hyväntekeväisen miehen kukkaro
oli pullollaan kultaa ja hopeata, sitten riensi hän kaikkien niiden
luo, jotka viskelivät kiviä ja helisteli rahoja heidän korvaansa.
Ensin he eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota, niin suuri oli
heidän raivonsa, mutta vähitellen heidän katseensa suuntautuivat
kilisevään kultaan ja pian heidän herpoutuvat käsivartensa
lakkasivat ahdistamasta uhriaan. Nähdessään että hän oli vetänyt
puoleensa heidän silmänsä ja sydämensä, avasi Nikias kukkaronsa ja
rupesi heittelemään kansan sekaan kulta- ja hopearahoja. Ahneimmat
kumartuivat heti niitä kokoamaan. Tästä ensimäisestä menestymisestään
rohkaistuna heitteli filosofi taitavasti sinne tänne drakmoja ja
denareita. Kuullessaan metallirahojen kilisevän katukivillä syöksyi
vainoava joukko maahan. Kerjäläiset, orjat ja kauppiaat myllersivät
kilpaa yhdessä läjässä, jota vastoin taas patrisit Ceronin ympärille
kokoontuneina katselivat tätä näytelmää ääneensä nauraen. Itse
Ceronkin unohti vihansa. Hänen ystävänsä rohkaisivat kumarassa
poimivia kilpailijoita, he valitsivat heistä itselleen kukin oman
taistelijan ja löivät heistä vetoa ja kahakan sattuessa kiihottivat
he näitä onnettomia niinkuin ärsytetään tappelevia koiria. Kun eräs
rampa oli onnistunut tavoittamaan drakman, nousivat riemuhuudot
pilviin asti. Ja nuorukaiset alkoivat itsekin heitellä kultarahoja
ja koko torilla ei näkynyt enää muuta kuin hirmuinen määrä selkiä,
jotka metallisateessa vyöryivät vastakkain niinkuin myrskyisen meren
laineet. Paphnutius oli unhoitettu.

Nikias riensi hänen luokseen, peitti hänet omaan vaippaansa ja vei
hänet Thaiksen kera pikku kaduille, joille vaino ei enää ulottunut.
He kiirehtivät vähän aikaa äänettöminä eteenpäin, sitten nähtyään
olevansa kaiken vaaran ulkopuolella he hiljensivät vauhtiaan ja vähän
surumielisellä ivalla Nikias virkahti:

-- Asia on siis päätetty. Pluto ryöstää Proserpinan ja Thais tahtoo
seurata jylhää ystävääni pois kauas meidän luotamme.

-- Se on totta, Nikias, vastasi Thais, minä olen väsynyt elämään
tuollaisten hymyilevien, hyväntuoksuisten, hyväntahtoisten ja
itsekkäiden ihmisten kanssa kuten sinä. Minä olen väsynyt kaikkeen,
mitä tunnen, ja menen etsimään tuntematonta. Olen kokenut, että ilo
ei ollutkaan iloa ja nyt tämä mies opettaa minulle, että todellinen
ilo on tuskassa. Minä uskon sen, sillä hän omistaa totuuden.

-- Ja minä, armas sielu, vastasi Nikias hymyillen, minä omistan
totuudet. Hänellä on ainoastaan yksi, minulla on kaikki. Olen
rikkaampi kuin hän, mutta totta puhuen en ole ylpeämpi enkä
onnellisempi häntä.

Ja nähdessään, että munkki heitti häneen leimuavia silmäyksiä:

-- Rakas Paphnutius, älä luule, että pidän sinua vallan naurettavana
tai aivan mielettömänä. Ja jos vertaan omaa elämääni sinun
elämääsi, en osaa sanoa kumpi niistä on itsessään parempi. Kohta
menen ottamaan kylvyn, jonka Krobyle ja Myrtale ovat minua varten
valmistaneet, sitten olen syövä Phasuksen fasaaninsiipeä ja lukeva
jonkun Apulejuksen tarun tai Porphyriuksen tutkielman, jonka jo
olen lukenut sata kertaa. Sinä taaskin palaat kammioosi ja siellä
sinä polvistuen niinkuin kuuliainen kameeli märehdit ties mitä
loihtulukuja, jotka jo ammoin olet lukemattomaan kertaan lukenut, ja
illoin sinä nielaiset pari naurista ilman öljyä. No niin, rakkaani,
näitä toimituksia täyttäissämme, niin erilaisilta kuin ne päältä päin
näyttävätkin, me tottelemme molemmat samaa tunnetta, sitä, mikä on
kaikkien inhimillisten tekojen ainoa vaikutin: me etsimme molemmat
itsellemme nautintoa ja pyrimme yhteiseen päämaaliin: onneen, tuohon
olemattomaan onneen! Minun ei siis sovi katsoa sinun, rakas ystävä,
olevan väärässä, jos kerta katson itse olevani oikeassa.

"Ja sinä, minun Thaikseni, mene ja ole iloinen, ole vielä
onnellisempi, jos se on mahdollista, kieltäymyksessä ja puutteessa
kuin mitä olet ollut rikkaudessa ja huvituksissa. Ja itse asiassa
olet sinä mielestäni suorastaan kadehdittava. Sillä jos Paphnutius
ja minä seuraten luontomme vaatimuksia olemme koko elämämme ijän
tavoittaneet yhtä ainoaa tyydytyksen lajia, niin sinä, rakas Thais,
saat elämässäsi maistaa aivan vastakkaisia nautintoja, joka onni
on harvoin sallittu samalle henkilölle. Todellakin, tahtoisin olla
edes hetken ajan rakkaan Paphnutiuksen tapainen pyhä mies. Mutta
se ei ole minulle sallittu. Hyvästi siis, Thais! Mene, minne sinua
johtavat olemuksesi ja kohtalosi salaiset voimat. Lähde ja vie
mukanasi Nikiaan onnentoivotukset. Tiedän niiden turhuuden, mutta
voinko minä parempaa sinulle antaa kuin hyödyttömän kaipaukseni ja
tyhjät toivotukseni palkaksi niistä suloisista harhakuvista, jotka
minut ympäröivät muinoin sinun sylissäsi ja joiden varjo minulle
jää? Hyvästi hyväntekijättäreni! Jää hyvästi hyvyys, joka et tiedä
olemassaolostasi, salaperäinen hyve, hermojen hekuma! Jää hyvästi
sinä ihanin ihmiskuva, jonka luonto vielä milloinkaan on heittänyt
tuntemattomaan kohtaloon tämän petollisen maapallon kamaralle!"

Hänen näin puhuessaan kiehui synkkä viha koko ajan munkin sydämessä.
Se puhkesi vihdoin kirouksiin.

-- Pois, sinä kirottu! Minä halveksin ja vihaan sinua! Mene pois,
sinä kadotuksen poika, sinä tuhatta kertaa pahempi kuin nuo raukat
harhaantuneet, jotka äsken sadatellen kivittivät minua. He eivät
tienneet, mitä he tekivät, ja Jumalan armo, jota minä heille
rukoilen, voi vielä kerran astua heidän sydämiinsä. Mutta sinä,
inhoittava Nikias, sinä olet ainoastaan petollinen myrkky ja katkera
sappi. Sinun suusi henkäys huokuu ilmaan epätoivoa ja kuolemaa.
Yksi ainoa sinun hymyistäsi sisältää enemmän herjauksia kuin mitä
sadassa vuodessa voi syöstä itse Saatanan savuavilta huulilta. Väisty
tieltämme, kadotettu!

Nikias katsoi häneen hellästi.

-- Hyvästi, veljeni, sanoi hän hänelle, säilyttäös aina viimeiseen
hengenvetoosi asti uskosi, vihasi ja rakkautesi aarteet! Hyvästi,
Thais, turhaan sinä unohdat minut, koska minä kuitenkin säilytän
sinun muistosi.

Jätettyään heidät hän lähti mietteissään kulkemaan mutkaisia katuja,
jotka ovat lähellä Aleksandrian suurta hautausmaata ja joiden
varsilla asuu hauta-uurnojen valajia. Heidän puotinsa olivat täynnä
noita kirkasvärisesti maalattuja savi-olentoja, jotka esittävät
jumalia, jumalattaria, ilvehtijöitä, naisia ja pieniä siivekkäitä
henkiä, jollaisia tavallisesti haudattiin kuolleiden mukaan. Hän
tuli ajatelleeksi, että kenties joku noista keveistä kuvajumalista,
jotka tuossa olivat hänen silmäinsä edessä, tulisi vielä olemaan
hänen viimeisen unensa toveri ja hänestä näytti ikäänkuin olisi eräs
pieni alaosansa paljastava Eros pilkallisesti nauranut hänelle. Hän
näki etukäteen omat hautajaisensa ja tämä mielikuva oli hänelle hyvin
kiusallinen. Poistaakseen surumielisyyttään hän koetti antaa sille
filosofisen muodon ja rakenteli tällaisen järkeilyn:

Varmaa on, että aika ei ole mitään tosioloista. Se on pelkkää
henkemme kuvittelua, siispä kuinka se, jos sitä ei kerran ole
olemassa, saattaisi tuottaa minulle kuoleman? Tahdonko sillä sanoa,
että eläisin iankaikkisesti? En suinkaan, mutta päätän siitä, että
kuolemani jo on ja on ollut olemassa aivan yhtä suuressa määrin kuin
mitä se koskaan tulee olemaan. Minä en tunne sitä vielä, kuitenkin
se on jo, enkä minä saa sitä peljätä, sillä olisi hulluus peljätä
sellaisen tuloa, joka jo on tullut. Se on olemassa niinkuin viimeinen
sivu kirjassa, jota paraillaan luen ja jota en vielä ole lopettanut.

Tämä järkeily askarrutti hänen mieltään koko matkan voimatta sitä
silti tehdä iloiseksi ja hänen sielunsa oli vielä synkkä, kun hän
saapui asuntonsa ovelle ja kuuli, miten Krobyle ja Myrtale kirkkaasti
nauroivat leikkien pallopeliä häntä odotellessaan.

       *       *       *       *       *

Paphnutius ja Thais astuivat Kuunportin kautta ulos kaupungista ja
lähtivät kulkemaan pitkin meren rantaa.

-- Nainen, sanoi munkki, koko tuo aava meri ei voisi pestä puhtaaksi
sinun tahrojasi.

Hän puhui Thaikselle vihaisesti ja halveksuen:

-- Sinä olet saastaisempi kuin nartut ja siat, sillä sinä olet
antanut pakanoiden ja epäuskoisten himoille ruumiin, jonka
Iankaikkinen oli tehnyt itselleen temppeliksi, ja sinun syntisi
ovat niin hirmuiset, että nyt kun sinä tunnet totuuden, et voi enää
koskaan yhdistää huuliasi tai ristiä käsiäsi, ilman että olet itse
inhosta pakahtumaisillasi.

Thais seurasi häntä kuuliaisesti pitkin karuja teitä paahtavan
päivän helteessä. Väsymys raukaisi hänen polviaan ja polttava jano
kirveli hänen kitalaessaan. Mutta ollen kaukana siitä väärästä
säälintunteesta, joka pehmittää jokapäiväiset sydämet, Paphnutius
vain iloitsi tämän rikoksellisen lihan sovituskärsimyksistä. Pyhästi
kiihottuneena hän olisi tahtonut piestä raipoilla tuota ruumista,
joka yhä vain säilytti kauneutensa räikeänä todistuskappaleena
häväistyksestään. Nämä mietteet ylläpitivät hänen hurskasta raivoaan
ja muistaessaan, että Thais oli päästänyt Nikiaan vuoteeseensa,
muodosti hän siitä mielessään niin inhoittavan kuvan, että kaikki
veri pakkautui sydämeen ja hänen rintansa oli vähällä haljeta.
Hänen kirouksensa takertuivat kurkkuun antaen sijaa hammasten
kiristykselle. Hän hyppi korkealle ilmaan hänen edessään ja ojensi
vartensa suoraksi kalpeana, hirmuisena, täynnä Jumalaa, katsoi häntä
syvälle sieluun ja sylki hänen kasvoihinsa.

Rauhallisena pyyhki Thais kasvonsa käyntiään pysähtämättä. Nyt
Paphnutius seurasi häntä katse uponneena häneen niinkuin syvyyteen.
Hän kulki pyhästi suuttuneena. Hän tahtoi kostaa Kristuksen puolesta,
jotta Kristus itse ei kostaisi, kun hän äkkiä huomasi veripisaran,
joka Thaiksen jalasta vuosi hiekalle. Silloin hän tunsi ikäänkuin
tuntemattoman, raikkaan tuulahduksen avoimessa sydämessään,
nyyhkytykset tulvahtivat hänen huulilleen, hän itki, lankesi maahan
hänen eteensä, kutsui häntä sisarekseen, suuteli vertavuotavia
jalkoja. Hän toisti sadat kerrat:

-- Sisareni, sisareni, äitini, sinä pyhin kaikista!

Hän rukoili:

-- Taivaan enkelit, kootkaa hellävaroin tämä veripisara ja kantakaa
se Herran valtaistuimen eteen. Ja nouskoon ennennäkemätön ihmeruusu
hiekalle siihen paikkaan, jota Thaiksen veri on kostuttanut, jotta
kaikki ne, jotka näkevät tämän kukkasen, saisivat takaisin sydämensä
ja aistiensa puhtauden! Oi, sinä pyhä, pyhä, kaikista pyhin Thais!

Kun hän näin rukoili ja ennusti, kulki siitä nuori poikanen ohitse
aasilla. Paphnutius käski hänen nousta alas, istutti Thaiksen aasin
selkään, otti ohjakset käteensä ja jatkoi niin matkaansa. Illan
seutuvissa he saapuivat kauniiden puiden varjostamalle kanavalle,
hän sitoi aasin kiinni taatelipuuhun ja istuutuen sammaleiselle
kivelle, hän mursi Thaiksen kanssa leipänsä, jonka he söivät iisopin
ja suolan höysteellä. He joivat raikasta vettä kätensä koverosta ja
keskustelivat iankaikkisuuden asioista.

Thais sanoi:

-- En vielä koskaan ole saanut niin puhdasta vettä enkä hengittänyt
näin kevyttä ilmaa ja minä tunnen, että Jumalan henki liikkuu
ohikulkevissa tuulahduksissa.

Paphnutius vastasi:

-- Katso, on ilta, sisareni. Yön siniset varjot verhoavat vuorten
kukkulat. Mutta kohta olet näkevä aamuruskossa elämän temppelien
kimmeltävän. Kohta olet näkevä iankaikkisten ruusujen purppuroivan.

He kulkivat koko yön ja nousevan kuun hopeoidessa aaltojen harjoja he
lauloivat virsiä ja ylistyshymnejä. Kun aurinko yleni, levisi erämaa
heidän eteensä niinkuin ääretön leijonan-nahka libyalaisen maan
ylitse. Hiekka-aavikon laidassa näkyi aamun autereessa valkeita majoja
palmulehtojen suojassa.

-- Isäni, kysyi Thais, ovatko nuo niitä elämän temppeleitä?

-- Sinäpä sen sanoit, tyttäreni ja sisareni. Tuolla on se autuuden
huone, johon sinut näillä käsilläni suljen.

Pian he näkivät kaikkialla naisia, jotka katumusmajojensa edustalla
touhusivat niinkuin mehiläiset pesiensä ympärillä. Toiset paistoivat
leipää, toiset valmistivat vihannesruokaa, monet kehräsivät villaa,
ja taivaan valo lankesi heidän ylleen niinkuin Jumalan hymyily.
Toiset istuivat sisällisessä mietiskelyssä tamariskien varjossa;
heidän valkeat kätensä riippuivat velttoina ja toimettomina, sillä
ollen täynnä rakkautta he olivat valinneet Maria Magdalenan osan ja
heidän ainoa työnsä oli rukous, mietiskely ja sisällinen hurmaus.
Sentähden heitä nimitettiin Marioiksi ja he olivat puettuina
valkoisiin. Niitä, jotka käsillään tekivät työtä, nimitettiin
Marthoiksi ja he kävivät sinisissä pukimissa. Kaikki olivat
hunnutettuja, mutta nuorimpien otsalle oli valahtanut hunnun alta
suortuvia ja täytyy otaksua, että he eivät itse sitä tienneet, sillä
säännöt eivät sellaista sallineet. Hyvin vanha, pitkä, valkea nainen
kulki majasta majaan nojaten jäykkään puusauvaansa. Paphnutius
lähestyi häntä, suuteli kunnioittavasti hänen huntunsa palletta ja
sanoi:

-- Herramme rauha olkoon sinun kanssasi, arvoisa Albina. Siihen
sielu-kekoon, jonka kuningatar sinä olet, tuon erään mehiläisen,
jonka olen löytänyt eksyksissä kukattomilta teiltä. Olen kantanut
häntä käteni kourussa ja lämmittänyt häntä hengitykselläni. Tässä
annan minä hänet sinulle.

Ja hän osoitti sormellaan näyttelijätärtä, joka polvistui Cesarien
tyttären edessä.

Albina kiinnitti hetkeksi Thaikseen läpitunkevan katseensa, käski
hänen nousta, suuteli häntä otsalle, sitten kääntyen munkin puoleen
hän sanoi:

-- Me asetamme hänet Marioiden joukkoon.

Paphnutius kertoi hänelle silloin, mitä teitä Thais oli joutunut
autuuden majoihin, pyytäen, että hänet ensi aluksi suljettaisiin
yksinäiseen koppiin. Abbedissa suostui siihen, vei katujattaren
eräälle majalle, joka oli ollut tyhjillään pyhittäjänsä, neitsyt
Laetan kuolemasta asti. Ahtaassa huoneessa ei ollut muuta kuin vuode,
pöytä ja ruukku ja heti astuttuaan jalallaan tämän majan kynnykselle
tunsi Thais taivaallista iloa rinnassaan.

-- Tahdon itse sulkea oven sinetillä, sanoi Paphnutius, jonka Jesus
on tuleva murtamaan omilla käsillään.

Ja hän otti lähteen reunalta kourallisen kosteaa savea sekoitti
siihen vähän sylkeä ja yhden hiuksistaan ja painoi kaiken sen
erääseen oven rakoon. Sitten lähestyen ikkunaa, jonka ääressä Thais
istui rauhallisena ja tyytyväisenä, hän lankesi polvilleen, kiitti
kolmasti Herraa ja huudahti:

-- Kuinka ihana on hän, joka elämän polkuja kulkee! Kuinka hänen
jalkansa ovat kauniit ja hänen kasvonsa loistavat!

Hän nousi, veti kaapunsa silmilleen ja lähti hitaasti käymään
poispäin.

Albina kutsui luokseen erään neitseistään.

-- Tyttäreni, sanoi hän hänelle, mene viemään Thaikselle, mitä hän
tarvitsee: leipää, vettä ja kolmireikäinen huilu.



EUPHORBIA



Paphnutius oli taas palannut pyhään erämaahan. Hän oli Athribiksen
kohdalla astunut laivaan, joka kulki Niiliä ylöspäin, kuljettaen
ruokavaroja apotti Serapionin luostarille. Kun hän astui maihin
laivasta, tulivat hänen opetuslapsensa suurilla riemun-osoituksilla
häntä vastaan. Toiset kohottivat kätensä korkeuteen; toiset
lankesivat maahan ja suutelivat apotin sandaaleja. Sillä he tiesivät
jo, mitä pyhä mies oli aikaansaanut Aleksandriassa. Munkit saivat
täten tavallisesti heti outoja, käsittämättömiä teitä myöten tiedon
asioista, jotka koskivat Kirkon turvaa tai kunniaa. Uutiset levisivät
erämaassa samum-tuulen nopeudella.

Ja Paphnutiuksen astuessa hiekka-aavikkoa kulkivat hänen
opetuslapsensa hänen jälessään ylistäen Herraa. Flavius, vanhin
veljistä, joutui äkkiä pyhän hurmion valtaan ja rupesi laulamaan
innostuksensa luomaa laulua:

    "Siunattu se päivä, jolloin olemme saaneet isämme takaisin!

    "Hän palaa luoksemme uusien ansio-töiden kaunistamana, jotka
    luetaan meidänkin hyväksemme!

    "Sillä isän hyveet ovat lasten rikkaus ja apotin pyhyys täyttää
    suitsutuksellaan kaikki kopit.

    "Paphnutius, meidän isämme, on antanut Jesukselle Kristukselle
    uuden morsiamen.

    "Hän on ihmeellisellä taidollaan muuttanut mustan karitsan
    valkoiseksi.

    "Ja nyt palaa hän luoksemme uusilla ansioilla kuormattuna.

    "Niinkuin Arsinoen mehiläinen kukkien mesitaakat hartioillaan.

    "Nubian karitsan kaltaisena, tuskin jaksaen kantaa runsaan
    villansa painoa.

    "Juhlikaamme tätä päivää höystämällä ruokamme öljyllä."

Saavuttuaan apotin kopin ovelle lankesivat he kaikki polvilleen
sanoen:

-- Siunaa meitä, isämme, ja anna jokaiselle se öljymäärä, mikä
hänelle tulee, jotta viettäisimme palaamisesi juhlaa.

Ainoastaan Paulus Yksinkertainen jäi seisaalleen ja kysyi: "Mikä on
tämä mies?" Eikä hän tuntenut ollenkaan Paphnutiusta. Mutta kenkään
ei kiinnittänyt huomiota siihen, mitä hän sanoi, sillä tiedettiin
hänen olevan älyltään heikon, joskin täynnä hurskautta.

Antinoen apotti sulkeutui koppiinsa ja ajatteli: -- Vihdoinkin
olen siis päässyt takaisin rauhan ja onnen turvapaikkaan. Olen
siis astunut tyydytykseni linnaan. Mistä johtuu, että tämä rakas
kaislakatto ei ota minua vastaan ystävällisesti ja että seinät eivät
sano minulle: ole tervetullut! Ei mitään sitten lähtöni ole muuttunut
tässä valittujen asuinmajassa. Tuossa on pöytäni ja vuoteeni. Tuossa
muumion pää, joka monasti johti mieleeni terveellisiä ajatuksia ja
tuossa kirja, josta niin usein olen etsinyt Jumalan ilmestyksiä. Ja
kuitenkaan en löydä mitään siitä, minkä jätin. Esineet näyttävät
surullisesti riisuneen yltään tavalliset sulonsa, ja minusta tuntuu,
kuin näkisin ne tänään vasta ensimäisen kerran. Katsellessani tätä
pöytää ja tätä vuodetta, jotka olen omin käsin veistänyt, tätä mustaa
kuivettunutta päätä, noita papyrus-kääröjä, jotka ovat täynnä Jumalan
sanaa, luulen katselevani jonkun vainajan huonekaluja. Minä, joka
tunsin ne niin hyvin, en tunne niitä enää. Koska todellisuus ei
ole muuttunut ympärilläni, olen siis valitettavasti itse muuttunut
erilaiseksi entisestäni. Olen toinen. Minä olen tuo vainaja. Mitä on
hänestä tullut, Jumalani? Mitä on hän vienyt mukanaan? Mitä jättänyt
minulle? Ja kuka olen minä?

Etenkin vaivasi häntä se, että tahtomattaankin hänestä koppi tuntui
pieneltä, jota vastoin uskon silmillä katsottuna sitä olisi täytynyt
pitää äärettömänä, koska siitä alkoi Jumalan äärettömyys.

Hän painoi otsansa maahan ja rupesi rukoilemaan ja se tuotti hänelle
hieman iloa. Tuskin tuntiakaan oli hän siten saarnannut, kun Thaiksen
kuva liukui hänen silmiensä ohitse. Hän kiitti siitä Jumalaa.

-- Jesus, sinä lähetät hänet minulle. Siitä tunnen sinun rajattoman
hyvyytesi, sinä tahdot, että hänen näkönsä, jonka olen sinulle
antanut, minua iloittaisi, rauhoittaisi ja turvaisi. Sinä näytät
silmilleni hänen nyttemmin aseettoman hymynsä, hänen tästä lähin niin
viattoman sulonsa, hänen kauneutensa, josta olen piikit riistänyt.
Minua hyvittääksesi, oi Jumalani, näytät hänet minulle sellaisena,
jollaiseksi olen hänet koristanut ja puhdistanut sinun tahtoasi
silmällä pitäen, kuten ystävä ystävälleen hymyillen muistuttaa
siitä miellyttävästä lahjasta, minkä on toiselta saanut. Sentähden
katsonkin tätä naisen ilmestystä mielihyvällä ollen vakuutettu,
että se tulee sinulta. En tahdo hetkeksikään unohtaa, että olen
antanut hänet sinulle, minun Jesukseni. Pidä hänet, koska hän sinua
miellyttää, äläkä ainakaan salli, että hänen sulonsa loistavat muille
kuin sinulle.

Koko yönä hän ei saanut unta silmiinsä ja hän näki Thaiksen
selvemmin, kuin mitä hän oli nähnyt hänet Nymfien luolassa. Hän teki
siitä tiliä itselleen seuraavilla sanoilla:

-- Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt Jumalan kunniaksi.

Kuitenkin suureksi hämmästyksekseen hänen sydämellään ei ollut
rauhaa. Hän huokasi:

-- Minkätähden olet sieluni surullinen, ja miksi teet minut niin
levottomaksi?

Ja hänen sielunsa pysyi rauhattomana. Kolmekymmentä päivää vietti
hän tällaisessa surumielisyyden tilassa, joka erakolle ennustaa
hirvittäviä koettelemuksia. Thaiksen kuva ei jättänyt häntä yöllä
eikä päivällä. Hän ei karkoittanut sitä pois sentähden, että hän
luuli vielä, että se tuli Jumalalta ja oli pyhän naisen kuva. Mutta
eräänä aamuna Thais ilmestyi hänelle unessa, hiukset violettivantein
kiedottuina niin hirvittävänä kaikessa suloisuudessaan, että
Paphnutius huudahti kauhusta ja heräsi kylmän hien peitossa. Hänen
silmänsä olivat vielä unen pöpperössä, mutta hän tunsi kostean ja
kuuman henkäyksen kasvoillaan: pieni shakaali istuen etukäpälät
sängyn laidalla puhalsi hänen nenäänsä pahanhajuista henkäystään
nauraen täyttä kurkkua.

Paphnutius oli äärettömästi hämmästynyt ja hänestä tuntui kuin olisi
korkea torni romahtanut rikki hänen jalkojensa alla ja itse asiassa
hän syöksyikin alas murtuneen itseluottamuksensa korkeuksista.
Jonkun aikaa hän oli kykenemätön ajattelemaan mitään, sitten
jälleen koottuaan hengenvoimansa lisäsi ajatteleminen vain hänen
levottomuuttaan.

-- Kaksi mahdollisuutta on, sanoi hän itselleen, joko että tämä
ilmestys niinkuin edellisetkin tuli Jumalalta; se oli hyvä ja
ainoastaan minun luontainen synnillisyyteni turmeli sen, niinkuin
viini happanee epäpuhtaassa astiassa. Minä itse arvottomuudessani
muutin ylhäisen häpeälliseksi, jota tapausta pirullinen shakaali
heti käytti hyväkseen. Tai sitten tuli tämä ilmestys, ei Jumalalta,
vaan päinvastoin paholaiselta ja oli jo alkuaan rikollinen. Tässä
tapauksessa on minulla syytä epäillä suuresti, olivatko edellisetkään
näyt, kuten olen uskonut, taivaasta kotoisin. Olen siis aivan
kykenemätön erottamaan hyvää pahasta, joka askeetille on aivan
välttämätöntä. Joka tapauksessa Jumala tahtoo etääntyä minusta ja
minä tunnen sen seuraukset voimatta selittää syytä.

Täten hän mietiskeli kysyen suurella tuskalla:

-- Oikeamielinen Jumala, millä koettelemuksilla aiotkaan rangaista
palvelijoitasi, jos pyhiesi ilmestyksetkin ovat heille vaarallisia?
Ilmaise jollakin ymmärrettävällä merkillä, mikä tulee sinulta ja mikä
Toiselta!

Mutta kun Jumala, jonka aivoitukset ovat tutkimattomat, ei katsonut
soveliaaksi valaista palvelijataan, niin päätti epäilyksen kera
kamppaileva Paphnutius olla ajattelematta enää Thaista. Mutta
tämä päätös raukesi tyhjiin. Poissa-oleva ei antanut hänelle
hetkenkään rauhaa. Thais katseli häntä aina, kun hän luki, mietti,
rukoili tai tahtoi vajota hartauteen. Aina hänen henkiolentonsa
lähestyessä kuului kevyt kahina, sellainen, joka syntyy naisen
vaatteiden liikehtimisestä hänen kävellessään, ja nämä näyt olivat
selvemmät kuin itse todellisuus, joka on läikehtivä ja hämärä, jota
vastoin yksinäisyydessä syntyvät kuvitelmat paljastavat olioiden
syvimmän luonteen musertavan muuttumattomuuden. Thais tuli hänen
luokseen eri hahmoissa, milloin ajatuksissaan, otsalla viimeksi
kantamansa kuihtuva seppele, puettuna niinkuin Aleksandrian
pidoissa malvanväriseen, hopeakukilla kirjailtuun pukuun; milloin
hekumallisesti keinuen ohuessa harsopilvessään Nymfien luolan
lempeiden varjojen valossa; milloin hurskaana karkeassa kaavussaan
hohtaen taivaallista iloa, milloin traagillisena, silmissä tyhjyyden
ja kuoleman kauhu, näyttäen avatun sydämensä verellä tahratun paljaan
povensa. Mikä eniten levottuutti Paphnutiusta näissä näyissä oli
se, että ne seppeleet, viitat, harsot, jotka hän omin käsin oli
polttanut, saattoivat täten palata takaisin. Hänelle kävi selväksi,
että näillä esineilläkin oli katoamaton sielu ja hän huudahti:

-- Thaiksen syntien lukemattomat sielut tulevat nyt minun ylitseni!

Kun hän käänsi päätään, tunsi hän Thaiksen seisovan takanaan ja
se teki hänet vain rauhattomammaksi. Hänen kärsimyksensä olivat
hirmuiset. Mutta koska hänen sielunsa ja ruumiinsa pysyivät puhtaina
kiusausten keskellä, pani hän toivonsa Jumalaan lähettäen hänelle
lempeitä soimauksia:

-- Jumalani, kun menin häntä etsimään niin kaukaa pakanoiden seasta,
niin tapahtui se sinun tähtesi eikä minun. Ei olisi oikein, jos minun
pitäisi kärsiä siitä, mitä olen tehnyt sinun hyväksesi. Suojele
minua, armas Jesukseni, minun Vapahtajani, pelasta minut! Älä salli
haavekuvan tehdä sellaista, mitä ei edes ruumis saanut aikaan. Kun
minä kerran voitin lihani, niin älä salli varjon minua langettaa.
Tunnen, että olen tällä hetkellä alttiina paljon suuremmille
vaaroille, kuin missä vielä milloinkaan olen ollut. Minä tunnen
ja tiedän, että unelmalla on suurempi valta kuin todellisuudella.
Ja kuinka voisi ollakaan toisin, koska se itsessään on korkein
todellisuus? Se on olioiden sielu. Itse Platokin, vaikka hän
olikin vain pakana, on tunnustanut ajatusten itsenäisen olemisen.
Noissa paholaisten pidoissa, joihin sinä minua seurasit, Herra,
kuulin miten miehet, jotka totta kyllä olivat rikosten tahraamia,
mutta eivät varmastikaan aina älyn puolesta puutteellisia, olivat
yksimielisiä siitä, että tajuamme yksinäisyydessä, miettimisen ja
haltioitumisen tietä tosi-olioita, ja sinun sanasi, oi Jumalani,
vahvistaa todellakin monet kerrat unien suuren merkityksen ja näkyjen
voiman, olivat ne sitten sinun lähettämiäsi, loistava Jumala, tai
vastustajasi.

Uusi ihminen oli hänessä, ja hän keskusteli nyttemmin lakkaamatta
Jumalan kanssa eikä jumala pitänyt kiirettä valkaista häntä. Hänen
yönsä olivat enää vain yksi ainoa pitkä unelma ja hänen päivänsä
eivät enää erottuneet öistä. Eräänä aamuna herätessään päästi
hän huokauksia semmoisia, joita vain muuten kuuluu kuutamo-öinä
rikoksellisten vainajien haudoilla. Thais oli taas tullut näyttäen
vertavuotavia jalkojaan ja kun Paphnutius itki, pujahti hän hänen
vuoteeseensa. Ei ollut enää epäilystäkään. Thaiksen kuva oli syntinen
ilmestys.

Sydän inhoa tulvillaan syöksyi hän pystyyn saastutetulta vuoteeltaan
kätkien kasvonsa käsillään, jotta ei näkisi enää päivää. Tunnit
vierivät voimatta poistaa hänen häpeäntunnettaan. Kaikki oli hiljaa
kopissa. Ensimäisen kerran pitkästä aikaa oli Paphnutius yksin.
Haamu oli hänet vihdoinkin jättänyt ja hänen poissaolonsakin oli
kauhistavaa. Ei ollut mitään, joka olisi lakaissut pois unen muiston.
Hän ajatteli kauhistuneena:

-- Kuinka en työntänyt häntä pois? Kuinka en riistäytynyt irti hänen
viileistä käsivarsistaan ja polttavan kuumista polvistaan?

Hän ei uskaltanut enää lausua Jumalan nimeä tämän inhoittavan vuoteen
ääressä ja hän pelkäsi, että nyt, kun hänen koppinsa kerta oli
häväisty, tulisivat paholaiset sinne vapaasti kaikkina aikoina. Eikä
hän pettynytkään aavisteluissaan. Ne seitsemän pientä shakaalia,
jotka aina ennen olivat pysähtyneet kynnykselle, astuivat jonossa
sisälle ja kyyristyivät vuoteen alle. Iltarukouksen hetkellä hän näki
kahdeksannen, jonka haju oli aivan ruttoinen. Seuraavana päivänä
liittyi vielä yhdeksäs edellisiin ja pian oli niitä kolmekymmentä,
sitten kuusikymmentä, sitten kahdeksankymmentä. Ne tulivat
pienemmiksi sitä myöten kuin niiden luku lisääntyi ja ollen enää vain
rotan kokoisia ne täyttivät lattian, vuoteen ja jakkaran. Eräs niistä
hypähti puulavitsalle, joka oli asetettu vuoteen pääpuoleen, istahti
neljän käpälänsä varaan pääkallon päälle ja katseli munkkia palavin
silmin. Ja joka päivä tuli vain uusia shakaaleja.

Sovittaakseen kamalan unensa ja päästäkseen irti epäpuhtaista
ajatuksistaan Paphnutius päätti jättää tuon nyttemmin niin
saastaisen koppinsa ja rangaista itseään erämaan perimmäisessä
kolkassa ennenkuulumattomalla ankaruudella, toimittaa aivan outoja
katumusharjoituksia, tehdä aivan uusia tekoja. Mutta ennen aikeensa
täytäntöön panoa lähti hän Palemon vanhuksen luo kysymään tältäkin
neuvoa.

Hän tapasi hänet puutarhassa kaaleja kastelemassa. Päivä oli
painumassa iltaan. Niili virtasi sinisenä sinipunervain kukkuloiden
lomitse. Ukkopahanen asteli hiljaa, jotta ei säikyttäisi pois
kyyhkystä, joka oli istahtanut hänen olkapäälleen.

-- Herra olkoon sinun kanssasi, veli Paphnutius, sanoi hän! Ihaile
hänen hyvyyttään: hän lähettää luokseni luontokappaleet, jotka hän
on luonut, jotta saisin keskustella heidän kanssaan hänen teoistaan
ja kunnioittaa hänen viisauttaan taivaan linnuissa. Katso tätä
kyyhkystä, katsopa sen kaulan vaihtelevia värivivahduksia ja sano,
eikö se ole ihana Luojan työ. Mutta tahdotko kenties keskustella
kanssani jostakin hurskaasta asiasta? Jos niin on, niin laskenpa
maahan ruiskukannun ja kuuntelen sinua.

Paphnutius kertoi vanhukselle matkansa, paluunsa, päiviensä näyt ja
öittensä haaveet, salaamatta edes rikollista untaan tai shakaaleja.

-- Etkö ole sitä mieltä, isäni, lisäsi hän, että minun on paras
painua erämaan pohjukkaan ja siellä toimittamalla aivan erinomaisia
sovitustöitä hämmästyttää perkele pois ruumiin kuritusten
ankaruudella?

-- Minä olen ainoastaan vaivainen syntinen ihminen, vastasi Palemon,
ja tunnen sangen vähän ihmisluontoa vietettyäni koko elämäni tässä
puutarhassa gasellien, pikku jänöjen ja kyyhkyjen parissa. Mutta
minusta näyttää, veljeni, niinkuin johtuisi tautisi etupäässä siitä,
että ilman mitään sovittavaa ylimenoa olet siirtynyt maailman
melskeestä yksinäisyyden rauhaan. Tällaiset äkilliset muutokset
eivät voi muuta tehdä kuin vahingoittaa sielun terveyttä. Sinä
olet, veljeni, niinkuin mies, joka melkein yht'aikaa antautuu
suureen kuumuuteen ja suureen kylmyyteen. Yskä vaivaa häntä ja
kuume ahdistaa. Sinun sijassasi, veli Paphnutius, en ollenkaan heti
vetäytyisi johonkin hirvittävään erämaahan, vaan päinvastoin hakisin
huvituksia, jotka sopivat munkille ja pyhälle apotille. Kävisin
naapuriseutujen luostareita tervehtimässä. Mikäli olen kuullut, ovat
eräät niistä aivan erinomaisia. Apotti Serapionin luostarissa on,
niin on minulle kerrottu, tuhat neljäsataa kolmekymmentäkaksi koppia,
ja munkit ovat jaetut yhtä moneen legionaan kuin kreikkalaisessa
kirjaimistossa on kirjaimia. Vakuutetaanpa vielä, että munkkien ja
heidän osasto-kirjaimiensa muodon välillä on huomattavissa eräitä
yhtäläisyyksiäkin, siten että esim. ne, jotka kulkevat Z kirjaimen
nimissä, ovat luonteeltaan mutkistelevia, jota vastoin I:n legionaan
kuuluvat ovat mielenlaadultaan mallikelpoisen suorasukaisia. Jos
olisin sinun sijassasi, veljeni, niin menisinpä omin silmin ottamaan
selvää tuosta eikä minulla olisi rauhaa, ennenkuin olisin tuon ihmeen
nähnyt. Ja sitten vielä tutkisin Niilin varsille perustettujen
erilaisten seurakuntien järjestyssääntöjä voidakseni verrata niitä
toisiinsa. Kas se olisi sopivaa tointa sinun arvoisellesi pyhälle
miehelle. Varmasti olet myös kuullut kerrottavan, että apotti Ephrem
on koonnut yhteen erinomaisen kauniita hengellisiä sääntöjä. Hänen
suostumuksellaan voisit tehdä niistä jäljennöksiä, sinä, joka olet
taitava kirjoittaja. Minä en kykenisi sellaiseen, ja minun käteni,
jotka ikänsä ovat tottuneet käyttämään kuokkaa, eivät taipuisi
koskaan kuljettamaan kirjailijan hentoa ruokoa papyruksen pinnalla.
Mutta sinä, minun veljeni, sinä omaat kirjoituksen jalon taidon, ja
siitä kiittäkäämme Jumalaa, sillä kaunista kirjoituksen lahjaa ei
koskaan voi kyllin ihailla. Jäljentäjän ja lukijan toimi suojelee
suuresti huonoilta ajatuksilta. Veli Paphnutius, miksi et kirjoita
muistiin isiemme Paavalin ja Antoniuksen opetuksia? Vähitellen
saavutat takaisin tässä pyhässä työssä sielusi ja aistiesi rauhan,
yksinäisyys tulee taas sydämellesi rakkaaksi ja pian olet taas
siinä kunnossa, että voit ryhtyä niihin katumusharjoituksiin, joita
ennenkin harjoitit ja jotka matkasi keskeytti. Mutta liikanaisista
katumusharjoituksista ei ole suurtakaan siunausta odotettavissa.
Siihen aikaan, kun isämme Antonius vielä eli keskuudessamme, oli
hänellä tapana sanoa: "Liiallinen paastoaminen tekee heikoksi, ja
heikkous siittää velttouden. On munkkeja, jotka turmelevat ruumiinsa
mielettömyyteen asti pingoitetulla kieltäymyksellään. Näistä voi
sanoa, että he syöksevät tikarin omaan rintaansa ja antautuvat
puolikuolleina perkeleen valtaan." Näin puhui pyhä Antonius; minä
olen ainoastaan oppimaton mies, mutta Jumalan avulla olen säilyttänyt
muistissani isämme puheet.

Paphnutius kiitti Palemonia ja lupasi miettiä hänen neuvojaan.
Päästyään pientä puutarhaa ympäröivän kaisla-aidan toiselle puolen
hän katsahti taakseen ja näki, miten tuo hyvä puutarhuri taas kasteli
salaattejaan kyyhkysen keinuessa hänen kumartuneen selkänsä harjalla.
Tämän nähdessään hänen teki mieli itkeä.

Astuessaan takaisin koppiinsa näki hän silmissään oudon
kihelmöimisen. Oli niinkuin raju tuuli olisi puhaltanut ilmaan
hiekkameren jyväsiä. Ja hän huomasi että ne olivat myriaadeja pieniä
shakaaleja. Sinä yönä näki hän unessa korkean kivipylvään, jonka
päällä seisoi ihmishahmon kaltainen olento ja hän kuuli äänen sanovan:

-- Nouse tämän pylvään päähän!

Herättyään ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että tämä uni oli
hänelle taivaasta lähetetty, kokosi hän oppilaansa ja puhui heille
seuraavalla tavalla:

-- Rakkaat poikani, minä jätän teidät nyt mennäkseni sinne, minne
Jumala minut lähettää. Poissaoloni aikana totelkaa Flaviusta niinkuin
hän olisi minä itse ja pitäkää huolta veljestämme Pauluksesta. Olkaa
siunatut! Jääkää hyvästi!

Hänen lähtiessään olivat kaikki opetuslapset polvillaan maassa ja
kun he vihdoin kohottivat päänsä, näkivät he jo hänen korkean mustan
varjonsa kuultavan aavikon rantamalla.

Hän kulki yötä ja päivää, kunnes oli päässyt sen temppelin
raunioille, jonka epäjumalanpalvelijat muinoin olivat rakentaneet
ja jonka turvissa hän tuolla ihmeellisellä matkallaan oli nukkunut
skorpionien ja seireenien keskellä. Maagillisilla merkeillä peitetyt
seinät olivat vielä pystyssä, kolmekymmentä jättiläispilaria, jotka
ylhäällä päättyivät ihmispäihin tai lotuskukka-kapiteeleihin,
kannattivat vielä suunnattoman suuria kivipalkkeja. Ainoastaan
eräässä temppelinkulmauksessa oli yksi pylväs luonut hartioiltaan
ikivanhan taakkansa ja seisoi nyt irrallisena. Sen kapiteelin
muodosti naisen pää, jolla oli pitkulaisen vinot silmät, pyöreät,
hymyilevät posket ja otsassa lehmän sarvet.

Nähdessään sen tunsi Paphnutius sen samaksi pylvääksi, joka
hänelle oli näytetty unissa, ja hän arvioi sen korkeuden noin
kolmeksikymmeneksikahdeksi kyynärämitaksi. Hän meni läheiseen kylään,
teetti sen korkuiset tikapuut ja kun ne olivat asetetut pylvästä
vasten seisomaan, kapusi hän niitä pitkin ylös, polvistui kapiteelin
harjalle ja sanoi Herralle:

-- Tässä on siis, minun Jumalani, se asuinsija, jonka olet minulle
valinnut. Salli minun jäädä tähän armosi paisteeseen kuolemani
hetkeen asti.

Hän ei ollut ottanut mukaansa mitään ruokavaroja, sillä hän tahtoi
kokonaan antautua taivaallisen Kaitselmuksen turviin. Ja hän arvasi
myös, että armeliaat talonpojat antaisivat hänelle sen, mitä hän
tarvitsi pysyäkseen hengissä. Ja todellakin seuraavana päivänä
nona-hetkellä saapui pilarin luo vaimoja ja lapsia tuoden leipiä,
taateleita ja raitista vettä, joita nuoret poikaset lennättivät
pylvään harjalle.

Kapiteeli ei ollut niin leveä, että munkki olisi voinut siihen
oikaista itsensä koko pituudelleen, joten hän nukkui jalat ristissä,
pää rintaa vasten painuneena, ja nukkuminen tuotti hänelle vielä
julmempaa väsymystä kuin valvominen. Aamun koitossa riipoivat
varpushaukat häntä siivillään ja hän heräsi kauhun ja pelon vallassa.

Sattuipa niin, että puuseppä, joka oli tikapuut tehnyt, oli Jumalaa
pelkääväinen mies. Liikutettuna ajatuksesta, että pyhimys saisi olla
auringon ja sateen syövytettävänä, ja peläten hänen putoavan unissaan
tämä hurskas mies rakensi pylvään päälle katon ja ympärille kaidepuut.

Sill'aikaa maine tästä ihmeellisestä elintavasta levisi kylästä
kylään, ja laaksossa asuvat maanviljelijät tulivat sunnuntaina
vaimoineen ja lapsineen katsomaan pylväspyhimystä. Paphnutiuksen
opetuslapset olivat myöskin ihailulla vastaan ottaneet sanoman hänen
ylhäisestä lymypaikastaan ja he lähtivät hänen luokseen ja saivat
häneltä suosiollisen luvan rakentaa majansa pylvään juurelle. Joka
aamu he kokoontuivat piiriin mestarinsa ympärille, joka saneli heille
mieltäylentäviä sanoja.

-- Poikani, sanoi hän heille, pysykää niiden pienten lasten
kaltaisina, joita Jesus rakasti. Siinä on autuus. Lihan himo on
kaikkien syntien lähde ja perisyy, muut sikiävät siitä niinkuin
isästä. Ylpeys, ahneus, laiskuus, viha ja kateus ovat sen suosittuja
jälkeläisiä. Katsokaa, mitä olen nähnyt Aleksandriassa: kaikki
rikkaat olivat vaipuneet ylellisyyden paheeseen, joka niinkuin
liejuinen virta veti heidät mukanaan kammottavaan kuiluunsa.

Kun apotit Ephrem ja Serapion kuulivat tästä uudesta keksinnöstä,
tahtoivat he nähdä sen omilla silmillään. Erottaen jo kaukaa virran
kalvossa kolmikulmaisen purjeen, joka heitä kuljetti häntä kohden,
ei Paphnutius voinut kieltää itseltään iloa ajatella, että Jumala
oli tehnyt hänestä kaikkien erakkojen esikuvan. Hänet nähtyään eivät
molemmat pyhät miehet ollenkaan salanneet hämmästystään. Mutta
keskusteltuaan hetkisen keskenään tulivat he yksimielisiksi siitä,
että noin oudontapainen katumuksenharjoitus oli hyljättävä, ja he
kehoittivat Paphnutiusta tulemaan alas.

-- Tuollainen elämisen muoto on vastoin tapoja, sanoivat he, se on
eriskummallinen ja kaikkien sääntöjen ulkopuolella.

Mutta Paphnutius vastasi:

-- Mitä muuta on siis munkkielämä kuin ihmeissä elämistä? Ja eikö
munkin töidenkin tule olla eriskummallisia kuten hän itsekin? Jumalan
merkin johdosta olen noussut tänne, ainoastaan Jumalan merkki saa
minut astumaan alas.

Joka päivä tuli joukottain uusia munkkeja, jotka liittyivät
Paphnutiuksen oppilaihin ja rakensivat itselleen suojat tuon ilmassa
olevan munkkikopin ympärille. Useat heistä jäljitelläkseen pyhimystä
hinasivat itsensä temppelin raunioille, mutta veljiensä soimaamina ja
väsymyksen voittamina he pian luopuivat näistä kokeiluista.

Pyhiinvaeltajia tuli tulvimalla. Heidän joukossaan oli sellaisia,
jotka tulivat hyvin kaukaa ja heillä oli sekä nälkä että jano.
Erään köyhän lesken päähän pälkähti ruveta myymään raikasta vettä
ja melooneja. Pylvästä vasten nojaten hän sini- ja valkoraitaisessa
teltassaan, punaisten saviruukkujensa, kuppiensa ja hedelmiensä
takaa huusi: Kuka tahtoo juoda? Tämän lesken esimerkkiä seuraten
eräs leipuri rakensi aivan viereen uunin toivoen saavansa
kaupaksi leivoksia ja kakkuja muukalaisille. Kun matkustajien
parvet lakkaamatta kasvoivat ja suurista Egyptin kaupungeistakin
alkoi saapua matkustajia, niin rakensi eräs ansionhimoinen mies
karavaanikatoksen voidakseen antaa yösijaa rikkaille herroille
ja heidän palvelijoilleen, kameeleilleen ja muuleilleen. Pian
oli pylvään ympärille muodostunut markkinapaikka, jonne Niilin
kalastajat toivat kaupan kalojaan ja puutarhurit vihanneksiaan.
Eräs parranajaja, joka ajoi partoja taivasalla, huvitti väkijoukkoa
hullunkurisilla puheilla. Vanha temppeli, joka niin kauan oli ollut
rauhan ja hiljaisuuden ympäröimä, täyttyi täten elämän lukemattomien
ilmaisumuotojen metelillä. Kapakanisännät muuttivat sen maan-alaiset
salit kellareiksi ja naulasivat antiikkisiin pilareihin kylttejä,
joissa oli pyhimys Paphnutiuksen kuva ja seuraava kirjoitus kreikan
ja egyptin kielillä: _Täällä myydään granaattiviiniä, viikunaviiniä
ja Kilikian olutta._ Hienoilla ja puhdasviivaisilla veistoksilla
koristetuille seinille ripustivat kauppiaat sipulinauhojaan ja
savustettuja kaloja, kuolleita jäniksiä ja päättömiä lampaanraatoja.
Iltaisin raunioitten vanhat asukkaat, rotat, pakenivat pitkässä
rivissä virtaa kohden ja ibislinnut ojentelivat levottomasti
kaulojaan nousten epävarmoin askelin temppelin reunuskivelle, jonne
tunki keittiöiden savu ja juomarien kaskut ja huudot. Ympäristöllä
maanmittarit ajoivat uusia katuja, muurarit rakensivat luostareja,
kappeleita ja kirkkoja. Puolen vuoden kuluttua oli perustettu
kaupunki, jolla oli oma vartioväki, tuomio-istuin, vankila ja koulu,
jota johti eräs sokea kirjuri.

Pyhiinvaeltajien luku oli suunnaton. Piispat ja kuoropapit saapuivat
ihaillen ihmettelemään. Antiokian patriarkka, joka silloin oli
Egyptissä, tuli koko papistonsa seuraamana. Kiittävin sanoin lausui
hän ilmi hyväksymisensä pylväspyhimyksen omituisesta käyttäytymisestä
ja Lybian kirkkojen päämiehet yhtyivät Athanasiuksen poissa ollessa
patriarkan mielipiteeseen. Saatuaan tietää tämän, kävivät apotit
Ephrem ja Serapion Paphnutiuksen jalkain juuressa ensimäistä
epäilyään anteeksi pyytämässä. Paphnutius vastasi heille:

-- Tietäkää, veljeni, että katumusrangaistus, jota kärsin, ei vielä
vedä vertoja ankaruudessa niille kiusauksille, jotka lähetettiin
päälleni ja joiden luku ja voima minua hämmästyttävät. Ihminen on
ulkoapäin katsottuna pieni ja tämän jalustan päästä, jonne Jumala on
minut pannut, ovat ihmisolennot vain muurahaisia. Mutta sisällisesti
nähtynä on ihminen ääretön, hän on suuri kuin maailma, sillä hän
sisältää sen itsessään. Kaikki, mikä leviää eteeni, nämä luostarit,
majatalot, virran kalvossa lipuvat laivat, nämä kylät ja kaikki
mitä silmin voin erottaa, kaukaiset kedot, kanavat, hiekka-aavikot
ja vuoret, kaikki se ei ole mitään siihen verrattuna, mikä minussa
itsessäni on. Minä kannan sydämessäni lukemattomia kaupunkeja ja
rajattomia erämaita. Ja synti ja kuolema, jotka lepäävät tämän
äärettömyyden yllä, peittävät sen niinkuin yö peittää maan. Minä olen
itsessäni kokonainen maailma pahoja ajatuksia...

Mutta hän puhui näin sentähden, että himo naiseen asui hänessä.

Seitsemäntenä kuukautena saapui Aleksandriasta, Bubastesta ja
Saiksesta naisia, jotka ollen jo kauan hedelmättömiä toivoivat
saavansa lapsia pyhän miehen välityksen ja pylvään ihmevoiman
avulla. He kihnasivat kiveä vastaan hedelmättömiä kupeitaan.
Kaikkialla oli silmän kantamattomiin asti vaunuja, kantotuoleja
ja paareja, jotka pysähtyivät, työntyivät, tunkeilivat Jumalan
miehen jalkojen juuressa. Niistä astui esiin sairaita, jotka olivat
kauhistavia nähdä. Äidit ojensivat Paphnutiukselle poikiaan,
joiden jäsenet olivat vääntyneet, silmät pullistuneet ulos, suu
vaahdossa ja ääni käheä. Ja hän laski kätensä heidän päälleen.
Sokeat lähestyivät ojennetuin käsivarsin ja kohottivat umpimähkään
häntä kohti kahden verisen reiän lävistämät kasvonsa. Halvaantuneet
toivat hänen nähtäviinsä raskaan liikkumattomuutensa, jäseniensä
kuolettavan laihuuden ja inhoittavan typpeyden, ontuvat osoittivat
hänelle lynkkäjalkaansa, syöpääpotevaiset repivät auki rintansa
ja paljastivat hänelle tuon näkymättömän korppikotkan raateleman
povensa. Vesitautiset naiset antoivat laskea itsensä maahan,
ja näytti siltä kuin olisi purettu kuormasta viinileilejä. Hän
siunasi heitä. Elefanttitaudin saastuttamat nubialaiset lähestyivät
painavin askelin ja katsoivat häneen elottomin kasvoin, mutta silmät
kyynelissä. Hän teki heidän ylitseen ristinmerkin. Hänen luokseen
tuotiin myös kantovuoteella Aphroditopoliksesta eräs nuori tyttö,
joka verisyöksyn jälkeen nukkui jo kolmatta päivää. Hän oli niinkuin
vahakuva ja hänen vanhempansa, jotka luulivat häntä kuolleeksi,
olivat panneet palmunoksan hänen rinnalleen. Paphnutius rukoili
Jumalaa, ja tyttö kohotti päänsä ja avasi silmänsä.

Kun kansa kaikkialla puhui pyhimyksen tekemistä ihmetöistä, niin
syöksyivät hänen luokseen myöskin lukemattomissa laumoissa kaikista
Egyptin osista ne onnettomat, joilla oli se taudinlaji, jota
kreikkalaiset nimittävät jumalalliseksi sairaudeksi. Heti kun he
näkivät pylvään, saivat he hermokohtauksensa, he vyöryttelivät
itseään maassa, kimmahtivat pystyyn ja lysähtivät taas maahan
käppyrään.

Ja kuuluu vieläkin uskomattomammalta, että muutkin läsnäolijat saivat
saman ankaran hulluuden puuskan, ja he jäljittelivät kaatuvatautisten
kiemurtelemisia. Munkit, pyhiinvaeltajat, miehet ja naiset
kiertelivät ja heittelehtivät sikin sokin maassa vääntynein jäsenin,
suu vaahdossa, niellen kahmalokaupalla multaa ja ennustaen tulevaisia
asioita. Ja Paphnutius pylväänsä päässä tunsi myös väristystä
jäsenissään ja hän huusi Jumalan puoleen:

-- Minä olen maailman syntipukki ja otan päälleni kaikki tämän kansan
saastaisuudet ja sentähden, Herra, on ruumiini täynnä pahoja henkiä.

Joka kerta kun joku sairas meni pois parantuneena, tervehtivät
läsnäolijat häntä hyvähuudoilla ja kantoivat häntä riemusaatossa
alati toistaen:

-- Olemme löytäneet uuden Siloen lähteen.

Jo riippui sadottain kainalosauvoja ihmeitä tekevän pylvään kyljessä.
Kiitolliset naiset ripustivat siihen seppeleitä ja omistuskuvia.
Kreikkalaiset kaivertivat siihen kekseliäitä distikoneja. Ja kun
lisäksi vielä jokainen pyhiinvaeltaja piirsi siihen nimensä, niin
oli kivi piankin miehen korkeudelle asti kokonaan latinalaisten,
kreikkalaisten, koptilaisten, puunilaisten, hebrealaisten,
syrialaisten ja salatieteellisten kirjainmerkkien peitossa.

Pääsiäisjuhlien aikaan oli kansantulva tähän ihmepaikkaan sellainen,
että vanhat ihmiset uskoivat pakanallisten mysteerioiden ajan
palanneen. Siinä viihtyivät vieretysten egyptiläisten kirjava hame,
arabialaisten burnus, nubialaisten valkoinen vyöliina, kreikkalaisten
lyhkäinen viitta, roomalaisten pitkälaskoksinen tooga, barbaarin
sotalakki ja punaiset housut ja kurtisaanien kullalla kirjaillut
tunikat. Hunnutettuja naisia kulki ohitse aasilla ja heidän
edellään kulkevat mustat eunukit raivasivat heille tietä kepin
sivalluksilla. Ilveilijät olivat levittäneet mattonsa maahan ja
tekivät temppujaan ja hyppyjään tarkkaavaiselle katsojajoukolle.
Käärmeiden lumoojat kerivät vyyhdelle jännitetyin käsivarsin eläviä
vyönauhojaan. Koko tämä ääretön lauma loisteli, välkähteli, tuprutti
pölyä ilmaan, kilisteli, huusi ja riiteli. Eläimiään suomivien
kameelin-ajajien kiroukset, spitaalia parantavia noitakaluja myyväin
kauppiasten huudot, raamatunlauseita messuavien munkkien laulu,
profeetalliseen haltioitumisen tilaan langenneiden naisten nauru,
vanhoja haaremilauluja jankuttavien kerjäläisten luskutus, lampaiden
määkinä, aasien mylvintä, myöhästyneitä matkustajia kutsuvien
merimiesten huudot, kaikki nämä sekavat äänet saivat yhdessä aikaan
korvia särkevän metelin, josta ylinnä kaikui pienten, paljaiden
neekerilasten kimakka kirkuna, jolla he koettivat tarjota kaupaksi
tuoreita taateleita.

Ja kaikki nämä erilaiset olennot olivat keskellä kirkasta päivää
vähällä tukahtua huonoon ja paksuun ilmaan, joka oli kyllästetty
naisten hajuvedellä, neekerien löyhkällä, paistin käryllä ja
kummipalasten katkulla, jota uskovaiset ostivat paimenilta
suitsuttaakseen pyhimykselle.

Kun yö tuli, syttyi joka taholla tulia, soihtuja ja lyhtyjä eikä
näkynyt enää muuta kuin punaisia varjoja ja mustia muotoja. Kokoon
kyyristyneiden kuulijoiden keskessä seisoi eräs vanha mies savuisen
lampun valossa tarinoiden, miten ennen muinoin Bition lumosi oman
sydämensä, riisti sen irti rinnastaan, istutti sen akasiapuuhun
ja muutti sitten itsensäkin puuksi. Hän teki käsillään mahtavia
eleitä, joita hänen varjonsa toisti naurettavissa muunteluissa, ja
ihmettelevä kuulijakunta päästeli vähän väliä ihastuksenhuutoja.
Kapakoissa nukkuivat juomarit leposohvilla ja pyydellen tavan takaa
olutta ja viiniä. Silmät maalattuina ja vatsa paljaana esittivät
tanssijattaret heille vuoroin uskonnollisia, vuoroin irstaita
kuvaelmia. Vähän syrjemmässä pelasivat nuoret miehet arpanoppaa
ja sormipeliä ja vanhukset hapuilivat pimeässä prostitueerattujen
jälkiä. Kaikkien niitten liikehtivien muotojen yläpuolella kohosi
yksinäisenä ja liikkumattomana tuo korkea pylväs lehmänsarvineen,
pää katseli itsekseen pimeässä ja sen päällä valvoi Paphnutius
taivaan ja maan välillä. Äkkiä kohoaa kuu yli Niilin virran ikäänkuin
jumalattaren paljas olkapää. Vuoren kukkulat kimmeltävät öisessä
sini-autereessa ja Paphnutius luulee näkevänsä Thaiksen hipiän
kuultavan virran kalvossa, safiirinsinisessä yökuutamossa.

Täten kuluivat päivät, ja pyhimys istui yhä pylväänsä nenässä.
Kun sadeaika saapui, tunki sade katon halkeamien lomitse liottaen
läpimäräksi hänen ruumiinsa; hänen jäsenensä kangistuivat
liikkumattomiksi. Auringon polttamana, kasteen sierittämänä, hänen
ihonsa halkeili, ja ammottavat haavat puhkeilivat hänen käsivarsiinsa
ja jalkoihinsa. Mutta himo Thaikseen paloi hänessä yhä ja hän huusi:

-- Tämä ei ole vielä kylliksi, kaikkivaltias Jumala! Enemmän
kiusauksia! Enemmän vain saastaisia ajatuksia! Enemmän vain
luonnottomia pyyteitä! Herra, salli koko ihmiskunnan hekuman vieriä
minun lävitseni, jotta minä kaikki sovittaisin! Jos onkin valhetta
se, että tuo Argoksen narttu otti päälleen maailman synnit, niinkuin
olen kuullut eräiden vääryyden julistajain sanovan, niin on tässä
tarussa kuitenkin jonkunlainen salainen totuus, jonka vasta nyt
ymmärrän. Sillä totta on, että kansojen pahattyöt siirtyvät lopulta
pyhimysten sieluihin hukkuakseen sinne niinkuin lähteen silmään. Ja
sentähden onkin oikeamielisten sieluissa paljon enemmän lokaa kuin
koskaan voisi mahtua tavallisen syntisen sieluun. Ja sentähden minä
sinua ylistän ja kunnioitan, minun Jumalani, että olet tehnyt minusta
koko maailman lokaviemärin.

Mutta eräänä päivänä levisi pyhässä kaupungissa tärkeä huhu, jonka
hälinä ylti yksin askeetinkin korviin. Eräs hyvin korkea-arvoinen
henkilö, maan kuuluisimpia miehiä, Aleksandrian laivaston päällikkö
Lucius Aurelius Cotta on tulossa, hän saapuu, lähestyy!

Uutinen oli tosi. Vanha Cotta, joka oli lähtenyt Niilin kanavoita
ja laivankulkua tarkastamaan, oli jo pitkät ajat tuntenut halua
nähdä pylväspyhimystä ja uutta kaupunkia, jolle oli annettu nimeksi
Stylopolis. Eräänä aamuna huomasivat Stylopoliksen asukkaat koko
rannan olevan purjeiden peitossa. Kullatussa ja purppuralla
verhotussa kaleerivenheessä laivastonsa etunenässä seisoi Cotta. Hän
astui maihin seurassaan sihteeri, joka kantoi hänen muistitaulujaan
ja lääkäri Aristeus, jonka kanssa hän kernaasti keskusteli.

Monilukuinen saattue kulki hänen jäljessään ja koko rannikko välkkyi
virkapukuja ja sotilas-sinellejä. Muutaman askeleen päässä pylväästä
hän pysähtyi, kiinnitti katseensa pylväspyhimykseen ja pyyhkäisi
hikeä otsaltaan toogansa liepeellä. Ollen luonteeltaan tietopirteä
mies hän oli tehnyt moninaisia huomioita pitkillä matkoillaan. Hän
muisteli näkemiään mielellään jälestäpäin ja hautoi päässään aietta
kirjoittaa puunilais-historian valmistuttua myös kirjan niistä
ihmeellisistä asioista, mitä hän oli nähnyt. Hän tuntui olevan hyvin
huvitettu tästä näystä.

-- Onpa tuo ihmeellistä, sanoi hän, hikoillen ja vetäen henkeään.
Ja muistiin pantava seikka on lisäksi se, että tämä mies on
kestivieraani. Niinpä niin, sama munkki tuli viime vuonna luokseni
illallispitoihin ja ryösti senjälkeen erään näyttelijättären.

Ja kääntyen kirjurinsa puoleen:

-- Merkitsepäs tämä muistiin, poikaseni, tauluihin, samoin myös
pylvään mittasuhteet, äläkä unohda kapiteelin muotoa.

Sitten pyyhkien taas otsaansa hän jatkoi:

-- Sangen luotettavat henkilöt ovat minulle vakuuttaneet, että
munkkimme ei ole hetkeksikään astunut alas pylväältään siitä asti,
kun hän vuosi takaperin kiipesi sinne. Aristeus, onko sellainen
mahdollista?

-- Se on mahdollista hullulle ja sairaalle, vastasi Aristeus, ja se
olisi mahdotonta ihmiselle, joka on terve ruumiiltaan ja sielultaan.
Etkö tiedä, Lucius, että joskus ruumiin ja sielun sairaudet antavat
uhreilleen sellaisia kykyjä, joita eivät terveet ihmiset ollenkaan
omista? Ja totta puhuakseni, todellisuudessa ei ole olemassakaan
hyvää tai huonoa terveyttä. On vain olemassa elimien erilaisia
tiloja. Tutkittuani niin kauan sitä, mitä sanotaan sairaudeksi, olen
tullut siihen lopputulokseen, että pidän niitä vain eräinä elämän
välttämättöminä muotoina. On olemassa tauteja, joita ei voi tarkata
ilman ihastusta ja jotka näennäisen epäjärjestyksensä alla kätkevät
syvän sopusointuisuuden, ja esimerkiksi nelipäiväinen kuumetauti
on jotakin hyvin kaunista! Välistä eräät ruumiinvammat vaikuttavat
hengenvoimien äkillisen lisääntymisen. Tunnethan Kreonin. Lapsena
hän oli sammalkieli ja typerä. Mutta kun hän halkaisi kallonsa
pudotessaan alas portailta, tuli hän siksi taitavaksi asianajajaksi,
jonka nyt tunnet. Tällä munkilla on varmaan joissakin salaisissa
elimissä vika. Sitäpaitsi ei hänen elintapansa ole ollenkaan niin
ihmeellinen, kuin miltä sinusta näyttää, Lucius. Muistelepas
esimerkiksi intialaisia gymnosofisteja, jotka saattavat olla
yhtään liikahtamatta, ei ainoastaan vuoden, vaan kaksikymmentä,
kolmekymmentä, neljäkymmentäkin vuotta.

-- Kautta Jupiterin, huudahti Cotta, se on suuri harhateko! Sillä
ihminen on luotu toimintaan ja laiskuus on anteeksiantamaton rikos,
koska se tapahtuu valtion kustannuksella. En ymmärrä oikein, mistä
uskonnosta voisi johtaa tämän turmiota tuottavan tavan. Todennäköistä
on, että se liittyy johonkin aasialaiseen jumalanpalvelukseen. Siihen
aikaan, jolloin olin maaherrana Syriassa, olin tilaisuudessa näkemään
Heran kaupungin pylväsportille pystytettyjä phalluspatsaita. Kaksi
kertaa vuodessa nousee joku mies sellaisen nenään ja viipyy siellä
seitsemän päivää. Ja kansa on siinä luulossa, että tämä mies on
kanssakäymisessä jumalien kanssa ja lepyttää kohtalon suotuisaksi
Syrialle. Tämä tapa oli minusta peräti järjetön, kuitenkaan en tehnyt
mitään hävittääkseni sitä. Sillä minun mielestäni ei virkamiehen
tule hävittää kansantapoja, vaan päinvastoin pitää huolta niiden
noudattamisesta. Hallituksen tehtävä ei ole perustaa uskontoja, sen
velvollisuus on olla mieliksi niille, jotka ovat olemassa ja jotka,
olivat ne sitten hyviä tai huonoja, ovat muodostuneet ajan, paikan ja
rotuhengen vaatimuksista. Jos se ryhtyy niitä vastaan taistelemaan,
osoittautuu se hengeltään vallankumoukselliseksi ja toimenpiteiltään
hirmuvaltaiseksi ja saavuttaa silloin yleisön oikeudenmukaisen
vihan. Ja sitäpaitsi millä muullakaan lailla voisi kohota rahvaan
taikauskojen yläpuolelle kuin ymmärtämällä ja sietämällä niitä.
Aristeus, olen sitä mieltä, että tämä ilmoissa-istuja on jätettävä
paikoilleen avaruuteen vain lintujen häväistyksille alttiiksi.
Pakkokeinot eivät tässä hyödytä mitään, mutta kenties ei ole pahaksi
panna muistiin hänen ajatuksensa ja uskonsa.

Hän veti henkeä, yskäisi, laski kätensä kirjurinsa olalle sanoen:

-- Lapsi, kirjoita muistiin, että eräät kristityt lahkokunnat pitävät
sopivana ryöstää ilonaisia ja elää pylväitten nenissä. Voit lisätä,
että nämä tavat nähtävästi johtuvat siittävän voiman jumalien
palveluksesta. Mutta tätä kohtaahan voimme kysyä häneltä itseltään.

Sitten kohottaen päänsä ylös ja varjostaen kädellä silmiään
sokaisevalta auringonpaisteelta hän korotti äänensä:

-- Hoi, Paphnutius, jos muistat, että olet ollut kestivieraani,
niin vastaa minulle! Mitä sinä teet siellä ylhäällä? Minkätähden
olet sinne kavunnut ja miksi et tule alas? Pidätkö hengessäsi tätä
pylvästä siitosvoiman vertauskuvana?

Paphnutius, joka Cottassa näki epäjumalanpalvelijan, ei suvainnut
vastata. Mutta Flavius, hänen oppilaansa, lähestyi ja sanoi:

-- Korkeasti kunnioitettava Herra, tämä pyhä mies ottaa päälleen
maailman synnit ja parantaa taudit.

-- Jupiterin kautta! siinä kuulet, Aristeus, huudahti Cotta. Pilvissä
keikkuja harjoittaa lääkärin ammattia niinkuin sinäkin. Mitä sanot
niin ylhäisestä ammattiveljestä?

Aristeus pudisti päätään:

-- Mahdollista on, että hän parantaa paremmin kuin minä eräitä
tauteja, sellaisia esimerkiksi kuin kaatuvatauti, jota rahvas
nimittää jumalalliseksi sairaudeksi, vaikka kaikki sairaudet ovat
yhtä suuressa määrin jumalallisia, sillä kaikki tulevat ne jumalilta.
Mutta tämän taudin syy on osaksi kuvittelussa ja täytyyhän sinun
myöntää, Lucius, että tämä jumalattaren pään päällä istuva munkki
vaikuttaa sairaiden mielikuvitukseen paljon voimakkaammin kuin minä
huhmareitteni ja lääkepullojeni yli kumartuneena. On voimia, Lucius,
äärettömän paljon mahtavampia kuin järki ja tiede.

-- Mitkä ne olisivat? kysyi Cotta.

-- Tietämättömyys ja hulluus, vastasi Aristeus.

-- Harvoin olen nähnyt mitään tämän omituisempaa kuin nyt, jatkoi
Cotta, ja minä toivon, että kerran joku etevä kirjailija kertoo
Stylopolis kaupungin perustamishistorian. Mutta harvinaisimmatkaan
näyt eivät saa liiaksi pidättää vakavaa ja toimeliasta miestä.
Menkäämme tarkastamaan kanavia. Hyvästi, hyvä Paphnutius, tai
pikemmin: näkemiin! Jos koskaan vielä astut maan päälle ja palaat
Aleksandriaan, niin älä unohda, minä pyydän, tulla illalliselle
luokseni.

Nämä sanat, jotka läsnäolijatkin kuulivat, kulkivat suusta suuhun,
ja uskovaisten tulkitsemina heittivät ne aivan verrattoman loiston
Paphnutiuksen maineeseen. Hurskaat mielikuvitukset koristivat ja
muuttelivat sanoja ja kerrottiin pian, että pyhimys pylväänsä
korkeuksista oli käännyttänyt laivaston päällikön apostolien ja
Nikean kirkkoisien uskoon. Uskovaiset antoivat Aurelius Cottan
viimeisille sanoille kuvaannollisen merkityksen; heidän suussaan
se illallinen, jolle tämä henkilö oli pyytänyt askeettia, muuttui
pyhäksi ehtoolliseksi, henkiseksi rakkauden-ateriaksi, taivaalliseksi
juhlaksi. Kertomusta tästä kohtauksesta koristettiin ihmeellisillä
lisäkuvauksilla, joihin ne, jotka niitä keksivät, itse ensimäiseksi
uskoivat. Kerrottiin, että sinä hetkenä, jolloin Cotta pitkän
väittelyn jälkeen vihdoin oli tunnustanut totuuden, oli enkeli
taivaasta tullut ja pyyhkinyt hien hänen otsaltaan. Lisäksi
tiedettiin vielä, että laivaston päällikön kirjuri ja lääkäri olivat
seuranneet häntä kääntymyksen tielle. Ja kun ihmetyö oli yleisesti
tunnettu tosiseikka, niin liittivät Lybian pääkirkkojen diakonit
sen oikeaperäisiin todistuskappaleihin. Silloin voi liioittelematta
sanoa, että koko maailma tahtoi nähdä Paphnutiusta ja että sekä
Länsi- että Itämailla kaikki kristityt käänsivät häntä kohden
häikäistyneet silmänsä. Italian kuuluisimmat kaupungit lähettivät
hänen luokseen lähettiläänsä ja Rooman Cesar, jumalainen Constans,
joka kannatti kristillistä oikeaoppisuutta, kirjoitti hänelle
kirjeen, jonka legaatit hänelle ojensivat suurella juhlallisuudella.
Mutta eräänä yönä, kun hänen jalkojensa juurelle puhjennut kaupunki
vielä nukkui kastehunnussaan, kuuli hän äänen, joka sanoi:

-- Paphnutius, sinä olet kuuluisa tekojesi kautta ja mahtava sanasi
voimasta. Jumala on tehnyt sinut kunniansa julistajaksi. Hän on
valinnut sinut tekemään ihmetöitä, parantamaan sairaita, kääntämään
pakanoita, valaisemaan syntisiä sieluja, hävittämään maan päältä
areiolaiset ja vahvistamaan Kirkon rauhan.

Paphnutius vastasi:

-- Tapahtukoon Jumalan tahto!

Ääni jatkoi:

-- Nouse Paphnutius, mene etsimään palatsistaan jumalatonta
Constantiusta, joka sensijaan, että seuraisi veljensä Constansin
viisautta, suosii Ariuksen ja Markuksen harhaoppia. Mene! Ja
rautaportit avautuvat sinulle ja sinun sandaaliesi askeleet
kajahtavat basilikojen kultalattioilla ja Cesarin valtaistuimen
edessä ja sinun peljättävä äänesi on kääntävä Constantinuksen pojan
sydämen. Ja sinä olet hallitseva rauhoitettua ja mahtavaa Kirkkoa.
Ja samoin kuin sielu johtaa ruumista, on Kirkko johtava valtakuntaa.
Sinun paikkasi on senaattorien, kreivien ja patrisien yläpuolella.
Sinä olet lopettava kansan nälänhädän ja barbaarin rohkeuden. Ja
vanha Cotta saadessaan tietää, että sinä olet hallituksen ensimäinen,
on pyytävä kunniaa saada pestä sinun jalkasi. Ja kuoltuasi viedään
sinun munkinkaapusi Aleksandrian patriarkoille ja tuo kunniassa
harmennut, suuri Athanasius on suuteleva sitä niinkuin pyhimyksen
jäännöstä. Lähde!

Paphnutius vastasi:

-- Tapahtukoon Herran tahto!

Ja ponnistautuen seisaalleen hän valmistautui laskeutumaan alas.
Mutta ääni, arvaten hänen aikeensa, sanoi hänelle:

-- Mutta älä suinkaan laskeudu alas tuota porraspuuta myöten. Se
olisi tuiki tavallisen ihmisen teko ja suurten ominaisuuksiesi
halveksumista. Arvioi korkeammaksi voimasi, enkelinkaltainen
Paphnutius. Sinunlaisesi suuren pyhimyksen on lennettävä ilmassa.
Hyppää alas, enkelit kannattavat sinua. Hyppää siis!

Paphnutius vastasi:

-- Tapahtukoon Jumalan tahto niin maassa kuin taivaassa.

Heilutellen pitkiä käsivarsiaan, jotka olivat ojolla niinkuin suuren,
sairaan linnun kynityt siivet, hän oli juuri hyppäämäisillään, kun
yhtäkkiä iljettävä naurunräkätys tunki hänen korviinsa.

Kauhistuneena hän kysyi:

-- Kuka noin nauraa?

-- Ha-ha-ha, luskutti ääni, olemme vasta ystävyytemme alkupäässä,
vielä olet kerran tekevä lähempää tuttavuutta kanssani. Rakkahin,
minä se olen, joka olen nostattanut sinut tänne, ja täytyypä minun
suoda sinulle täysi tunnustus siitä kuuliaisuudesta, millä olet
toivomukseni täyttänyt, Paphnutius. Minä olen tyytyväinen sinuun!

Pelon tukahduttamalla äänellä Paphnutius sammalsi:

-- Väisty, väisty! Minä tunnen sinut: sinä olet sama, joka veit
Jesuksen temppelin harjalle ja näytit hänelle kaikki maailman
valtakunnat.

Hän putosi puolipyörtyneenä kivelleen takaisin.

-- Kuinka en tuntenut häntä ennemmin? ajatteli hän. Olen
viheliäisempi kuin kaikki ne sokeat, kuurot, halvatut, jotka ovat
panneet toivonsa minuun, sillä siihen määrin olen kadottanut kaiken
kyvyn käsittää yliluonnollisia asioita, olen turmeltuneempi kuin nuo
mielipuolet, jotka syövät multaa ja lähentelevät ruumiita, sillä en
erota enää helvetin huutoja taivaan äänestä. Olen kadottanut sen
ensimäisen arvostelukyvyn, joka on yksin vastasyntyneelläkin, kun
se itkee, jos se vieroitetaan imettäjänsä rinnalta, ja koiralla,
joka vainuaa herransa jäljet, kasvilla, joka vaistomaisesti
kumartuu aurinkoa kohti. Minä olen perkeleitten leikkikalu. Siis
se on Saatana, joka minut on johdattanut tänne. Kun hän hinasi
minut tälle harjalle, niin nousivat kanssani rinnan myös hekuma
ja ylpeys. Kiusausteni suuruus ei minua kauhistuta. Antonius
kärsi vuorellaan yhtä suuria. Ja tahdon kyllä että niiden säilät
pistävät puhki lihani enkelien katseitten alla. Olen aivan ruvennut
rakastamaan kärsimyksiäni. Mutta Jumala vaikenee ja hänen vaitiolonsa
kummastuttaa minua. Hän jättää minut, jolla ei ollut muuta kuin hän;
hän jättää minut yksin poissaolonsa kauhistavaan autiuteen. Hän
pakenee minua. Tahdon rientää hänen jälessään. Tämä kivi polttaa
jalkojani. Pian, pian matkaan, kohti Jumalaa!

Heti tarttui hän tikapuihin, jotka olivat pylvästä vasten pystyssä,
asetti niille jalkansa ja laskeuduttuaan yhden portaan oli hän
aivan eläimen pään tasalla. Se hymyili omituisesti. Silloin hänelle
selveni, että paikka, jota hän oli pitänyt levonsijana, olikin vain
hänen levottomuutensa ja tuomionsa pirullinen välikappale. Hän
laskeutui kiireesti kaikki portaat ja pääsi maahan. Hänen jalkansa
olivat unohtaneet maanpinnan, ne horjuivat. Mutta tuntien yllään
tuon kirotun pylvään varjon pakotti hän ne juoksemaan. Kaikki oli
unessa vielä. Kenenkään näkemättä kulki hän poikki suuren torin,
jota reunustivat kapakat, hotellit ja karavaani-majatalot, siitä hän
syöksähti pienelle kujalle, joka hiljalleen kohosi Libyan kukkuloita
kohti. Eräs koira, joka haukkuen ajoi takaa häntä, luopui hänestä
vasta aro-aavikon laidassa. Ja Paphnutius lähti astumaan asumattoman
seudun halki, jossa ei ollut muuta tietä kuin petoeläinten polkemat
jäljet. Jättäen taakseen vääränrahantekijäin autioituneet majat
jatkoi hän koko yön ja seuraavan päivän epätoivoista pakoonjuoksuaan.

Vihdoin puolikuolleena nälästä, janosta ja väsymyksestä ja tietämättä
ollenkaan, oliko Jumala vielä kaukanakin, keksi hän taivaan rannan
ruskotuksessa uivan äänettömän kaupungin, joka levisi oikealla ja
vasemmalla hänen edessään. Asunnot, jotka olivat pitkän matkan päässä
toisistaan ja toinen toisensa kaltaisia, muistuttivat keskeltä
katkaistuja pyramiideja. Ne olivat hautoja. Niiden ovipaadet olivat
rikkimurretut, holvien pimennoista välkkyi pentujaan ruokkivien
hyenojen ja susien silmiä, ja rosvojen ryöstämät, petojen kalvamat
raadot viruivat kynnyksellä. Kuljettuaan laidasta laitaan tämän
kuolleitten kaupungin vaipui Paphnutius vihdoin voipuneena erään
haudan eteen, joka oli vähän syrjässä, palmupuiden varjostaman
lähteen juurella. Tämä hauta oli erittäin kauniisti koristeltu ja
kun ei siinä enää ollut ovea, saattoi ulkoapäin nähdä maalatun
sisäkammion, jossa nyt käärmeet pesivät.

-- Tuossa, huokasi hän, on minun valiopaikkani, minun katumukseni ja
sovitusuhrini tabernaakkeli.

Hän vetäytyi sinne sisälle, karkoitti jalallaan pois matelijat ja
makasi polvillaan lattialla rukouksessa kahdeksantoista tuntia,
jonka ajan kuluttua, hän meni ammentamaan lähteestä vettä kämmenensä
kourulla. Sitten poimi hän taateleita sekä muutamia lotuksen varsia,
joiden jyviä hän pureskeli. Tuumien että tämänlaatuinen elämäntapa
oli hyvä otti hän sen säännökseen. Aamusta iltaan ei hän nostanut
otsaansa kivilaatalta.

Mutta eräänä päivänä, kun hän näin siinä makasi polvillaan, kuuli hän
äänen, joka sanoi:

-- Katsele näitä kuvia tullaksesi viisaaksi.

Silloin hän kohotti päänsä ja näki huoneen seinillä maalauksia,
jotka esittivät iloisia ja arkipäiväisiä elämäntapahtumia. Se oli
hyvin vanhaa ja ihmeteltävän tarkkaa työtä. Siinä saattoi nähdä
miten kokit puhalsivat tuleen, niin että posket pullistuivat, toiset
kynivät hanhia tai keittivät kattiloissa lampaan neljänneksiä.
Kauempana metsästäjä kantoi olallaan nuolien lävistämää kaurista.
Tuolla joukko talonpoikia askaroitsi kylväen, leikaten ja korjaten
eloa. Toisessa paikassa taas naiset tanssivat viulujen, huilujen ja
harpun säestyksellä. Eräs nuori tyttö soitti teorbia. Lotuskukka
kimmelsi hänen mustissa, taidokkaasti palmikoiduissa hiuksissaan.
Hänen läpihohtoinen pukunsa näytti hänen ruumiinsa puhtaat muodot.
Hänen rintansa ja suunsa olivat kuin kukkasten nuput. Hänen suloinen
silmänsä osui suoraan katsojaan, mutta muuten näkyi kasvoista vain
äärikuva. Ja tämä olento oli vallan viehkeä. Katseltuaan hetken
painoi Paphnutius alas silmänsä ja vastasi äänelle:

-- Miksi käsket minun katsella näitä kuvia? Epäilemättä ne esittävät
sen epäjumalanpalvelijan maanpäällisiä päiviä, jonka ruumis lepää
tässä jalkojeni alla, lähteen pohjalla, mustassa basaltti-arkussa.
Ne kertovat kuolleen miehen elämästä ja ovat kirkkaista väreistään
huolimatta vain enään varjon varjoja. Kuolleen miehen elämää! Oi
turhuutta!

-- Hän on kuollut, mutta hän on elänyt, vastasi ääni ja sinä, sinä
olet kuoleva, ilman että olet elänyt.

Tästä päivästä lähtien ei Paphnutiuksella ollut enää hetkenkään
rauhaa. Ääni puhui hänelle lakkaamatta. Kitaransoittajatar katseli
häntä lakkaamatta pitkien ripsiensä alta. Ja hän puhui taas
vuorostaan:

-- Katso: minä olen salaperäinen ja kaunis. Rakasta minua, vuodata
minun syliini rakkaus, joka sinua vaivaa. Mitä hyödyttää pelätä
minua? Et pääse minua pakoon, minä olen nimeltäni naiskauneus. Minne
luulet voivasi paeta minua, sinä mieletön? Sinä näet minun kuvani
kukkien loistossa ja palmupuiden soreudessa, kyyhkysten lennossa,
gasellien hypyissä, purojen poimuttelevassa juoksussa, kuun pehmeässä
hämärässä, ja jos ummistat silmäsi, näet sen omassa itsessäsikin.
Tuhat vuotta on kulunut siitä, kun se mies, joka nyt nukkuu tässä
mustassa kivivuoteessa käärinliinain sisällä, on puristanut minua
sydäntään vastaan. Tuhat vuotta on kulunut siitä, kun hän sai
huuliltani viimeisen suudelman, ja hänen unessaan tuntuu yhä vielä
sen suloinen tuoksu. Tunnet minut kyllä, Paphnutius. Kuinka et heti
tuntenut minua? Minä olen eräs Thaiksen lukemattomista hahmoista.
Sinä olet oppinut munkki ja sinulla on jo suuri asioiden tuntemus.
Sinä olet matkustellut ja matkoilla oppii eniten. Useinkin yksi
ulkona vietetty päivä tuo enemmän uutta kuin kymmenen vuotta, jotka
ihminen viettää kotonaan. Ja olet varmasti kuullut kerrottavan, että
Thais ennen muinoin on elänyt Helenan nimisenä. Sataporttisessa
Thebassa eli hän toisen elämän. Ja Theban Thais, se olin minä. Kuinka
et arvannut sitä? Eläissäni otin itselleni valtavan osan maailman
synneistä ja nyt vieläkin varjotilaan vaipuneena voin ottaa omakseni
sinun syntisi, armahin munkki. Miksi hämmästyt? Olihan päivän selvää,
että minne ikinä menisit, löytäisit aina Thaiksen.

Paphnutius löi otsansa kivilattiaan ja kirkaisi kauhusta. Ja joka yö
jätti kitaransoittajatar seinänsä, lähestyi häntä, puhuen kirkkaalla,
raikkaiden tuulahdusten tuudittamalla äänellä. Ja kun pyhä mies yhä
voitti hänen kiusauksensa, sanoi hän hänelle näin:

-- Rakasta minua, antaudu, ystäväni. Niin kauan kuin vastustelet,
olen sinua kiusaava. Et tiedä millainen on kuolleen kärsivällisyys.
Olen odottava, jos niin on tarvis, vaikka siksi kunnes kuolet. Ollen
lumoojatar olen osaava loihtia elottomaan ruumiiseesi hengen, joka
sen herättää uudestaan ja joka ei ole kieltävä minulta enää sitä,
mitä sinulta nyt olen turhaan pyytänyt. Ja ajattele, Paphnutius,
omituista asemaasi silloin, kun autuas sielusi korkealta taivaasta
saa nähdä oman ruumiinsa antautuvan syntiin. Itse Jumalakin, joka
on luvannut antaa sinulle taas tämän ruumiin takaisin viimeisen
tuomion ja ajan kulutuksen jälkeen, on joutuva varmaan sangen pahaan
pulaan. Kuinka voi hän johdattaa taivaalliseen ilosaliin ihmishahmon,
jossa asuu perkele ja jota hallitsee noitanainen? Et ole ajatellut
tätä pulmaa. Ei Jumalakaan kenties. Meidän kesken sanottuna, hän ei
ole erittäin hyväpäinen. Yksinkertainenkin lumoojatar pettää hänet
helposti, ja jos hän ei omistaisi ukkosta ja taivaan vesisyöksyjä,
niin vetäisivät kyläraitin nulikat häntä parrasta. Varma on, että
hänellä ei ole yhtä paljon etuja kuin vanhalla käärmeellä, hänen
vastustajallaan. Hän on suuremmoinen taiteilija. Olen näin kaunis
ainoastaan siksi, että hän on tehnyt minun koristukseni. Hän se on,
joka on opettanut minua palmikoimaan hiukseni ja hoitamaan sormeni
ruusunpunaisiksi ja kynteni agaatin kaltaisiksi. Olet liian halvaksi
arvioinut hänet. Kun asetuit asumaan tähän hautaan, karkoitit
jalallasi pois käärmeet, jotka siellä asuivat, tiedustelematta
olivatko ne kenties hänen perhettään, ja sinä murjosit heidän
munansa. Pelkään, ystävä parkani, että olet hypännyt hulluun
pyttyyn. Olihan sinulle sentään sanottu, että hän oli säveltaiteen
ja rakkauden suosija. Mitä olet tehnytkään? Rikkonut välisi tieteen
ja kauneuden kanssa. Olet kokonaan kurja ja Jahve ei tule avuksesi.
Ei ole ainakaan luultavaa, että hän tulee. Ollen yhtä suuri kuin
kaikkeus, ei hän voi yhtään liikahtaa tilan puutteessa, ja jos hän,
niin mahdotonta kuin se onkin, tekisi pienimmänkin liikkeen, joutuisi
koko luomakunta epäjärjestykseen. Kaunis erakkoni, anna minulle
suudelma.

Paphnutius ei suinkaan ollut tietämätön salataiteiden
ihmeitätekevästä voimasta. Hän ajatteli suurella levottomuudella:

-- Kenties se vainaja, joka on haudattu jalkojeni alle, tietää
mitä on kirjoitettu siihen salaperäiseen kirjaan, joka on kätketty
kuninkaalliseen hautaan täällä lähellä. Tämä kirja antaa kuolleille
voiman pukeutua maanpäälliseen hahmoonsa, niin että he taas voivat
nähdä auringon valon ja naisen hymyilyn.

Hän pelkäsi, että kitaransoittajatar ja kuollut voisivat yhtyä taas
kuten eläissäänkin ja että hän näkisi heidän rakkautensa. Välistä hän
luuli kuulevansa suutelojen keveää maiskutusta.

Kaikki oli hänelle hämärää, ja nyt Jumalan ollessa etäällä pelkäsi
hän ajatuksiaan yhtä paljon kuin tunteitaankin. Eräänä iltana,
jolloin hän tapansa mukaan makasi polvillaan maassa, puhui hänelle
tuntematon ääni:

-- Paphnutius, maan päällä on enemmän kansoja kuin luuletkaan ja
jos näyttäisin sinulle kaikki, mitä minä olen nähnyt, niin kuolisit
kauhusta. On ihmisiä, joilla on keskellä otsaa vain yksi ainoa silmä.
On ihmisiä, joilla on vain yksi jalka ja jotka liikkuvat hyppimällä.
On ihmisiä, jotka muuttavat sukupuolta, ja naisia, jotka puhkeavat
miehiksi. On puu-ihmisiä, jotka työntävät juurensa maahan. Ja on
ihmisiä, joilla ei ole edes päätä ja joiden silmät, nenä ja suu ovat
rinnan kohdalla. Uskotko sinä toden perästä, että Jesus Kristus on
kuollut kaikkien noiden ihmisten hyväksi?

Toisen kerran näki hän näyn. Suuren valoautereen keskessä hän näki
lavean tien, puroja ja puutarhoja. Tietä pitkin karauttivat täyttä
neliä Aristobulos ja Chereas syrialaisten hevosten selässä ja iloisen
ratsastuksen into hehkui molempien nuorukaisten poskilla. Eräässä
pilariholvikossa Kallikrates lausui runoja. Tyytyväinen ylpeys
värähteli hänen äänestään ja loisti hänen silmistään. Puutarhassa
Zenothemis poimi kultaisia omenoita ja hyväili taivaan sinisiipistä
käärmettä. Valkoisiin puettuna ja säkenöivä otsaripa kulmillaan
Hermodorus istui mietteissään pyhän persean alla, joka kantoi
oksillaan kukkien asemesta pieniä puhdaspiirteisiä päitä, kaikki
koristetut niinkuin Egyptin jumalattaret korppikotkin, varpushaukoin
tai kuun välkkyvin sirpein, jota vastoin syrjemmässä lähteen reunalla
Nikias taivaan pallosta tutki tähtien sopusointuista liikuntaa.

Sitten hunnutettu nainen lähestyi munkkia kädessään myrtin oksa. Ja
hän sanoi:

-- Katso, toiset etsivät iankaikkista kauneutta ja johtavat siten
ikuisuuden jo lyhkäiseen elämäänsä. Toiset elävät suuriakaan
ajattelematta. Mutta jo sen vuoksi, että he antautuvat kauniin
luonnon johdettaviksi, he ovat onnellisia ja kauniita, ja pelkällä
elämällään he jo kunnioittavat olioiden ylintä mestaria, sillä
ihminen on kaunis hymni Jumalalle. Ja kaikista heistä on onni
viatonta ja ilo sallittua. Paphnutius, jos he sentään olisivatkin
oikeassa, mikä tyhmyri silloin olisit?

Ja näky hävisi.

Tällaisissa ruumiin ja sielun kiusauksissa eli Paphnutius
lakkaamatta. Saatana ei sallinut hänelle hetkenkään rauhaa. Haudan
yksinäisyys oli kansoitetumpi kuin suuren kaupungin markkinatori.
Perkeleet päästelivät siellä kauheita naurunrämäköitä ja tuhannet
madot, nilviäiset ja sala-saivertajat hoitelivat ympärillä elämän
jokapäiväisiä toimituksia. Ja kun hän iltaisin meni kaivolle,
tanssivat satyyrit ja satyyrittaret hänen ympärillään houkutellen
häntä mukaansa irstaihin hyppyihinsä. Pahat henget eivät peljänneet
häntä enää. He ahdistivat häntä pilkkapuheilla, sikamaisilla
haukkumasanoilla ja iskuilla. Eräänä päivänä muuan piru, joka oli
vain käsivarren korkuinen, varasti häneltä köyden vyötäisiltä. Hän
ajatteli:

-- Ajatus, minne oletkaan minut johdattanut?

Ja hän päätti ruveta tekemään työtä käsillään hankkiakseen sielulleen
rauhan, jota hän tarvitsi. Lähteen ääressä kasvoi palmujen varjossa
leveä-lehtisiä banaanipuita. Hän leikkasi niistä oksia ja kantoi ne
hautaan. Siellä hän ruhjoi ne kivellä murskaksi eritellen ne sitten
hienoiksi kuiduiksi, niinkuin oli nähnyt köydenpunojain tekevän.
Sillä hän tahtoi tehdä itselleen uuden köyden sen sijaan, jonka
piru oli häneltä varastanut. Tästä paholaiset vähän perettyivät;
he lopettivat metelinsä ja itse kitaransoittajatyttökin luopui
lumoamistempuistaan ja pysyi paikallaan maalatulla seinällä.
Muserrellessaan banaaninvarsia kasvoi taas Paphnutiuksen rohkeus ja
usko.

-- Taivaan avulla, sanoi hän itselleen, olen pitävä kurissa lihani.
Mitä sieluun tulee, niin on se säilyttänyt sentään toivon. Turhaan
pirut ja tuo kirottu nainen koettavat herättää minussa epäilystä
Jumalan olemusta vastaan. Olen vastaava heille apostoli Johanneksen
sanoilla: "Alussa oli sana ja se sana oli Jumala." Siihen minä
vakaasti uskon ja jos se, mitä uskon, on mieletöntä, uskon vielä
lujemmasti. Ja totta puhuakseni, sen pitää ollakin mieletöntä. Muuten
en uskoisi siihen, vaan tietäisin sen. Mutta se, minkä tietää, ei
anna elämää, usko yksin voi pelastaa.

Hän levitti auringonpaisteeseen ja kasteeseen varsista irroitetut
kuidut, ja joka aamu käänsi hän ne estääkseen niitä mätänemästä,
ja hän iloitsi suuresti tuntiessaan itsessään jälleen lapsen
yksinkertaisuuden heräävän. Kun hän oli punonut köytensä, leikkasi
hän kaisloja tehdäkseen niistä mattoja ja koreja. Hautakammio oli nyt
korinpunojan työpajan kaltainen ja Paphnutiuksen oli helppo siirtyä
työstä rukoukseen. Kuitenkaan ei Jumala ollut hänelle leppeä, sillä
eräänä yönä heräsi hän ääneen, joka sai hänet kauhusta kivettymään:
hän oli arvannut sen vainajan ääneksi. Ääni oli nopea ja kutsuva
niinkuin hiljainen huohotus:

-- Helena, Helena, tule kylpemään kanssani pian, pian!

Ja nainen, jonka huulet hipoivat munkin korvaa, vastasi:

-- Ystävä, en voi nousta: mies makaa minun päälläni.

Äkkiä Paphnutius huomasi, että hänen poskensa lepäsi naisen povella.
Hän tunsi kitaransoittajattaren, joka puoleksi vapautuen hänen
painostaan kohotti rintaansa. Mutta silloin hän epätoivon vimmalla
pusersi syliinsä tämän lämpimän, sulotuoksuisen, kukoistavan ruumiin
ja kadotuksen himon palaessa hänen veressään hän huusi:

-- Jää luokseni, jää, minun taivaani!

Mutta nainen oli jo seisaallaan kynnyksellä. Hän nauroi ja kuun
säteet hopeoivat hänen hymyään.

-- Miksi jäisin? hän sanoi. Varjon varjo jo riittää rakastajalle,
jolla on noin vilkas mielikuvitus. Sitä paitsi olethan jo tehnyt
syntiä. Mitä tahdot vielä?

Paphnutius itki yön pimeydessä ja kun aurinko nousi, työntyi hänen
rinnastaan esille rukous, liikuttavampi kuin valituksen huokaus:

-- Jesus, minun Jesukseni, miksi minut hylkäät? Sinä näet vaaran,
joka minua uhkaa. Tule minun avukseni, lempeä Vapahtaja. Koska sinun
isäsi ei enää rakasta minua, kosk'ei hän enää kuule minua, niin
tiedä, ettei minulla ole enää muuta kuin sinä. Hänen ja minun välini
ovat mahdottomat, en voi häntä ymmärtää eikä hän sääli tuskaani.
Mutta sinä, sinä olet vaimosta syntynyt ja siksi panen toivoni
sinuun. Muista, että olet ollut ihminen. Minä rukoilen ja huudan
sinua, en siksi, että olet Jumala Jumalasta syntynyt, valo valosta,
oikea Jumala oikeasta Jumalasta kotoisin, vaan siksi, että elit
köyhänä ja heikkona tämän saman maan päällä, jossa minä nyt kärsin,
siksi että Saatana tahtoi kiusata lihaasi, siksi että kuolemantuskien
kylmä hiki nousi sinunkin otsallesi. Sinun inhimillisyyttäsi minä
rukoilen, minun Jesukseni, minun veljeni Jesus!

Kun hän näin oli rukoillut väännellen käsiään tuskasta, vyörähti
kammottava naurunremahdus haudan seinillä ja sama ääni, joka oli
kuulunut pylvään harjalle sanoi ilvehtien:

-- Se oli todellakin Markus Vääräuskoisen messun arvoinen puhe.
Paphnutius on areiolainen. Paphnutius on areiolainen!

Kuin salaman satuttamana kaatui munkki tiedottomana kivilattialle.

       *       *       *       *       *

Kun hän avasi silmänsä, näki hän ympärillään mustiin kaapuihin
puettuja munkkeja, jotka valelivat vedellä hänen ohimoitaan ja
lausuivat manauslukuja. Toiset seisoivat ulkona palmunlehviä käsissä.

-- Kun me kuljimme erämaan poikki, sanoi eräs heistä, niin kuulimme
huutoa tästä haudasta ja astuessamme sisälle, näimme sinut makaavan
tiedottomana lattialla. Varmaankin perkeleet paiskasivat sinut maahan
ja pakenivat meidän lähestyessämme.

Paphnutius kohotti päätään ja kysyi heikolla äänellä:

-- Veljeni, keitä olette? Ja minkätähden on teillä palmunlehviä
käsissänne? Tuletteko kenties minua hautaamaan? Hänelle vastattiin:

-- Veli, etkö sinä tiedä, että isämme Antonius, joka on sadan ja
viiden ajastajan vanha ja on saanut Jumalalta ilmoituksen läheisestä
lopustaan, laskeutuu nyt alas Colzinus-vuorelta, jonne hän oli
maailmaa paennut ja tulee siunaamaan henkensä lukemattomia lapsia.
Palmut käsissä menemme siis vastaanottamaan henkistä isäämme. Mutta
kuinka sinä, veli, et tiedä mitään niin suuresta tapahtumasta? Kuinka
on mahdollista, että enkeli ei ole tuonut sinulle siitä ilmoitusta
tähän hautaan?

-- Voi minua, vastasi Paphnutius, minä en ansaitse sellaista
armon-osoitusta, ja ainoat tässä paikassa käyvät vieraat ovat
perkeleet ja vampyyrit. Rukoilkaa minun puolestani. Minä olen
Paphnutius, Antinoen apotti, viheliäisin kaikista Herran
palvelijoista.

Paphnutiuksen nimen kuullessaan, kaikki leyhyttivät palmun-oksia
sopottaen ylistyslauseita. Ja hän, joka jo oli puhunut, huudahti
ihaillen:

-- Onko mahdollista, että sinä olet se pyhä Paphnutius, joka on
kuuluisa sellaisista töistä, että luullaan hänen vielä vetävän
vertoja itse suurelle Antoniuksellekin! Sinä suuresti kunnioitettava,
sinä olet siis se, joka on kääntänyt Jumalan puoleen kurtisaani
Thaiksen ja jonka vihdoin serafit korjasivat korkealta pylväältä.
Ne, jotka yöllä valvoivat patsaan juurella, näkivät autuaan
ylösnousemuksesi. Enkelien siivet ympäröivät sinut valkealla
utupilvellä ja oikea kätesi laskeutui siunaten ihmis-asuntojen ylle.
Seuraavana päivänä, kun kansa ei enää nähnyt sinua, kohosi kaikkialta
syvät huokaukset pilarin puoleen, jonka kruunu oli poissa. Mutta
Flavius, sinun opetuslapsesi, julisti ihmeen kansalle tiettäväksi
ja otti sinun jälkeesi käsiinsä munkkien johdon. Ainoastaan eräs
vähämielinen mies, nimeltä Paulus, tahtoi panna vastaan yhteistä
tunnetta. Hän vakuutti nähneensä unessa, miten paholaiset sinua
lennättivät. Kansa tahtoi kivittää hänet, ja ihmeeksi on katsottava,
että hän pelasti nahkansa. Minä olen Zozimus, näitten munkkien
apotti, jotka näet polvillaan edessäsi. Samoin kuin he notkistan
minäkin polveni edessäsi, jotta siunaisit isää lapsien mukana.
Sitten voit meille kertoa niistä ihmetöistä, jotka Jumala sinun
välitykselläsi on suvainnut tehdä.

-- Kaukana siitä että Herra olisi osoittanut minulle armoaan,
kuten luulet, sanoi Paphnutius, hän päinvastoin on koetellut minua
hirvittävillä kiusauksilla. Enkelit eivät minua noutaneet. Mutta
pilvipatsas nousi silmäini eteen ja kulki minun edessäni. Olen
elänyt unessa. Ilman Jumalaa on kaikki pelkkää unta. Aleksandrian
matkallani kuulin muutaman tunnin ajan kaikenlaisia puheita ja minä
huomasin, että erehdysten sotajoukko on ääretön. Se ajaa minua takaa
ja paljastetut miekat ympäröivät minua.

Zozimus vastasi.

-- Arvoisa isä, ota huomioon, että pyhät miehet ja etenkin pyhät
erakot ovat aina saaneet kestää hirmuisia koettelemuksia. Jos eivät
serafien käsivarret kantaneetkaan sinua taivaaseen, niin on sentään
varma, että Herra on suonut tämän armon sinun kuvallesi, koska
Flavius, munkit ja kansa ovat ylösnousemuksesi todistajia.

Kuitenkin päätti Paphnutius lähteä vastaanottamaan Antoniuksen
siunausta.

-- Veli Zozimus, sanoi hän, anna minulle yksi noista palmunlehvistä
ja menkäämme isämme eteen.

-- Menkäämme, vastasi Zozimus, sotainen järjestys sopii munkeille,
jotka ovat juuri etupäässä sotilaita. Sinä ja minä, jotka olemme
apotteja, marssimme etunenässä. Ja nuo muut saavat seurata laulaen
psalmeja.

He lähtivät matkaan ja Paphnutius sanoi: -- Jumala on yksi, sillä
hän on totuus, joka on yksi. Maailma on moninainen, sentähden että
se on erhettä. Kaikista luonnon näytelmistä on käännyttävä pois,
yksin näennäisesti viattomimmistakin. Niiden moninainen kirjavuus,
joka tekee ne viehättäviksi, on merkki siitä, että ne ovat pahoja.
Sentähden en voi nähdä edes papyrus-kaislikkoa uinuvan lammen
rannalla, ilman että sieluni tulee murheelliseksi. Kaikki, minkä
aistit voivat havaita, on inhoittavaa. Pienin hiekkajyvänen uhkaa
vaaroilla. Jokainen kappale on meille kiusaus. Ja naisessa on kaikki
kiusaukset, mitä voi olla keveässä ilmassa, kukkivassa maassa ja
kirkkaiden vesien silmissä. Onnellinen se, jonka sielu on suljettu
astia! Onnellinen se, joka voi tehdä itsensä mykäksi, kuuroksi ja
sokeaksi ja joka ei ymmärrä mitään maailmasta voidakseen ymmärtää
Jumalan!

Mietittyään näitä sanoja vastasi Zozimus seuraavasti:

-- Arvoisa isä, on soveliasta, että minäkin tunnustan sinulle
syntini, koska sinäkin olet näyttänyt minulle sielusi. Siten me
ripitämme itsemme toisillemme apostolisen tavan mukaan. Ennenkuin
minusta tuli munkki, vietin maailmassa kauhistavaista elämää.
Madauran kaupungissa, joka on kuuluisa ilonaisistaan, hain
kaikenlaatuista rakkautta. Joka yö aterioitsin nuorten irstailijoiden
ja huilunsoittajattarien parissa ja vein sitten kotiini heistä sen,
joka oli minua eniten miellyttänyt. Sellaisen pyhän miehen kuin
sinä olet on mahdotonta kuvitella, mihin saakka nautinnonhimon
raivo saattoi viedä minut. Sanonpa vain sen, että se ei säästänyt
edes naituja vaimoja eikä nunnia, vaan purkautui aviorikkomuksiin
ja pyhäinhäväistyksiin. Kiihotin viinillä aistieni pyyteitä ja
minut mainittiin, syystä kyllä, Madauran suurimmaksi juomariksi.
Kuitenkin olin minä kristitty ja säilytin erehdyksissänikin
uskon ristiinnaulittuun Jesukseen. Olin jo hukannut omaisuuteni
irstailuissa ja köyhyys odotti ovella, kun näin voimakkaimman
iloveikkoni äkkiä kuihtuvan pois hirmuisen taudin kalvamana. Hänen
polvensa eivät enää kantaneet häntä, hänen vapisevat kätensä
kieltäytyivät häntä palvelemasta, hänen lasittuneet silmänsä
painuivat umpeen. Ja hän sai kurkustaan esille ainoastaan kamalia
mölähdyksiä. Hänen henkensä rampautui vielä enemmän kuin ruumis ja
nukkui tylsään uneen. Sillä kurittaakseen häntä siitä, että hän oli
elänyt kuin eläin, oli Jumala muuttanut hänet eläimeksi. Omaisuuteni
kadottaminen oli jo herättänyt minussa terveellisiä mietteitä, mutta
ystäväni esimerkki oli vielä kallisarvoisempi. Se teki sellaisen
vaikutuksen sydämeeni, että jätin maailman ja vetäydyin erämaahan,
jossa jo kaksikymmentä vuotta olen nauttinut häiriytymätöntä rauhaa.
Harjoitan munkkien kera köydenpunojan, arkkitehdin, puusepän ja
kirjurinkin ammatteja, vaikka totta puhuakseni, minulla on sangen
vähän halua kirjoitustyöhön, koska olen luonteeltani toiminnan
enkä ajatuksen mies. Päiväni ovat täynnä iloa ja yöni vailla unia.
Ja minä uskon Herran armon paistavan ylleni, siksi että keskellä
kauhistavimpia syntejäkin aina säilytin toivon.

Kuullessaan nämä sanat kohotti Paphnutius silmänsä taivasta kohden ja
mumisi:

-- Herra, tätä miestä siis, joka on niin monella rikoksella itsensä
tahrannut, tätä avionrikkojaa, pyhäinhäväisijää sinä katsot
lempeydellä ja käännät itsesi pois minusta, joka aina olen pitänyt
käskysi! Kuinka sinun oikeutesi on hämärä, oi minun Jumalani, ja
kuinka sinun tiesi ovat tutkimattomat!

Zozimus levitti käsivartensa:

-- Katso, arvoisa isä: miten taivaanranta joka puolella mustottaa,
niinkuin muurahaislaumoja vaeltaa ihmisiä. Ne ovat veljemme, jotka
tulevat kuten mekin Antoniuksen eteen.

Kun he saapuivat kokouspaikalle, kohtasi heidän silmiään valtava
näky. Munkkien armeija muodosti kolmessa rivissä seisten äärettömän
puoliympyrän. Ensimäisessä rivissä seisoivat erämaan vanhimmat
paimensauva kädessä, ja heidän partansa ulottui maahan saakka.
Apotti Ephremin ja Serapionin johtamat munkkikunnat ja kaikki Niilin
luostariveljet muodostivat toisen rivin. Heidän takanansa seisoivat
vihdoin kaukaisilta kallioiltaan saapuneet askeetit. Toisien mustia
ja kuivuneita ruumiita peittivät kurjat repaleet, toisilla oli pukuna
köynnöskasvien varsilla yhteennidottuja kaisloja. Useimmat olivat
alasti, mutta Jumala oli verhonnut heidät karvaisella villalla, joka
oli paksua kuin lammasten turkki. He kantoivat kaikki kädessään
viheriäisiä palmunoksia ja muodostivat ikäänkuin smaragdisen
taivaankaaren, jota saattoi verrata valittujen kuoroon, Jumalan
kaupungin elävään muuriin.

Kokoontuneiden joukossa vallitsi niin täydellinen järjestys,
että Paphnutius vaivatta löysi munkit, jotka kuuluivat hänen
yliherruutensa alle. Hän asettui heidän viereensä, varovaisuuden
vuoksi ensin verhottuaan kasvonsa kaapupussillaan pysyäkseen
tuntemattomana ja ollakseen häiritsemättä heidän hurskasta
odotustaan. Äkkiä nousi äänekäs meteli.

-- Pyhimys! huudettiin joka taholta. Pyhimys, tuolla on se suuri
pyhimys, tuolla on hän, jota ei helvetti ole voinut voittaa, Jumalan
valittu! Isämme Antonius!

Sitten syntyi suuri hiljaisuus ja kaikkien otsat painuivat hiekkaan.

Vuoren harjalta äärettömän erämaan keskeltä näkyi Antonius astuvan
alas rakkaimpien opetuslastensa Makariuksen ja Amathaksen tukemana.
Hän kulki hitain askelin, mutta hänen vartensa oli vielä pysty ja
hänen hahmonsa todisti, että hänen yli-inhimillinen voimansa ei vielä
ollut aivan lopussa. Hänen valkea partansa valui tuuheana hänen
leveälle rinnalleen ja hänen paljas päälakensa säteili valoa niinkuin
Moseksen otsa. Hänen silmissään oli kotkan katse. Mutta lapsen hymy
leikki hänen pyöreillä poskillaan. Siunatakseen kansaa hän kohotti
ilmaan käsivartensa, joita kokonaisen vuosisadan kestänyt äärettömän
työn paljous painosti ja vielä viimeinen kajastus menneistä voiman
päivistä väreili hänen äänessään, kun hän sen korotti näihin
rakkauden sanoihin:

-- Kuinka sinun majasi ovat ihanat, oi Jakob! Kuinka sinun
asuinsijasi ovat suloiset, oi Israel!

Heti kajahti vastaan elävän muurin valleilta sulosointuisena ukkosen
jyrinänä psalmi: _Autuas on se, joka Herraa pelkää!_

Sillä aikaa Antonius, Makariuksen ja Amathakson saattamana, kulki
vanhimpien, anakoreettien ja zenobiittien rivien ohitse. Tämä henkien
näkijä, joka oli nähnyt taivaan ja helvetin, tämä erakko, joka vuoren
onkalosta oli hallinnut koko kristittyä Kirkkoa, tämä pyhimys,
joka oli pysynyt marttyyri-uskossaan pahimpien vainojen aikana,
tämä jumaluusoppinut, joka kaunopuheisuudellaan oli musertanut
harhaoppisuuden, puheli nyt lempeästi jokaiselle lapsistaan ja jätti
heille isälliset jäähyväiset ennen autuasta kuolemaansa, jonka
rakastava Jumala oli hänelle vihdoin armossaan luvannut.

Hän sanoi apotti Ephremille ja Serapionille:

-- Te johdatte lukuisia sotajoukkoja ja olette molemmat
taitavia sotapäälliköitä. Niinpä teidät taivaassa myös puetaan
kultavarustuksiin ja arkkienkeli Mikael on antava teille Kiliarkin
arvon sotajoukossaan.

Huomatessaan Palemon-vanhuksen, syleili hän häntä ja sanoi:

-- Tämä on lempein ja parhain minun lapsistani. Hänen sielunsa
levittää ympärilleen tuoksua, joka on yhtä makea kuin ne hernekukat,
joita hän joka vuosi kylvää.

Ja apotti Zozimukselle puhui hän näin:

-- Et ole epäillyt taivaallista hyvyyttä, sen tähden on Herran
rauha sinun päälläsi. Hyveitten lilja on puhjennut kukoistukseen
turmeluksesi tunkiolta.

Kaikille lausui hän ikipäteviä viisauden sanoja.

Vanhimmille hän sanoi:

-- Apostoli on nähnyt Jumalan valtaistuimen ympärillä
kaksikymmentäneljä vanhusta, jotka istuvat valkoisissa vaatteissa ja
kruunu päässä.

Ja nuorille:

-- Olkaa iloisia; jättäkää surullisuus tämän maailman onnellisille.

Täten hän kulkien pitkin uskollisten poikainsa armeijarintamaa
kylvi kehoituksia. Paphnutius, nähdessään hänen lähestyvän, lankesi
polvilleen pelon ja toivon raatelemana.

-- Minun isäni, minun isäni, huusi hän tuskissaan, minun isäni!
Tule minun avukseni, sillä olen kadotuksen partaalla. Olen antanut
Jumalalle Thaiksen sielun, olen asunut pylvään päässä ja haudan
kolossa. Minun otsani, joka lakkaamatta on maata matanut, on tullut
käsnäiseksi kuin kameelin polvi. Ja kuitenkin on Jumala luopunut
minusta. Siunaa minua, isäni, ja minä olen pelastettu, viittaa
iisoppisauvallasi, ja minä olen puhdas ja valkoinen niinkuin lumi.

Antonius ei vastannut. Hän upotti vain Antinoen munkkiparveen
katseensa, jonka läpitunkevaa luistoa ei kenkään kestänyt. Vihdoin
pysähtyivät hänen silmänsä Paulukseen, joka myös kutsuttiin
Yksinkertaiseksi, hän katsoi häneen kauan, sitten antoi hän hänelle
merkin lähestyä. Kun kaikki hämmästelivät sitä, että pyhimys näin
kääntyi puhuttelemaan mielipuolta, sanoi Antonius:

-- Jumala on antanut tälle enemmän armoa kuin kenellekään teistä.
Nosta silmäsi ylös, poikani Paulus, ja sano mitä näet taivaassa
tapahtuvan.

Paulus Yksinkertainen kohotti silmänsä, hänen kasvonsa säteilivät ja
hänen kielensä paulat irroittuivat.

-- Minä näen, sanoi hän, taivaassa purppuralla ja kullalla koristetun
vuoteen. Ympärillä kolme neitsyttä pitää valpasta vahtia, ettei
sitä kukaan muu sielu saa lähestyä kuin se valittu, jolle vuode on
määrätty.

Luullen, että tämä vuode oli hänen autuutensa vertauskuva, Paphnutius
jo alkoi ylistää Jumalaa. Mutta Antonius antoi hänelle merkin vaieta
ja kuunnella Yksinkertaista, joka haltioituneena sopotti:

-- Nuo kolme neitsyttä puhuvat minulle, he sanovat minulle: "Pyhä
nainen on jättämäisillään maailman. Thais Aleksandrialainen kuolee.
Ja me olemme valmistaneet hänen kunniakseen tämän leposijan, sillä me
olemme hänen hyveensä: 'Usko, Pelko ja Rakkaus'."

Antonius kysyi:

-- Armas lapsi, mitä sinä vielä näet?

Paulus kuletti katseensa turhaan zenithistä nadiriin ja lännestä
itään, kunnes yhtäkkiä hänen silmänsä kohtasivat Antinoen apotin.
Pyhä kauhistus kalvensi hänen kasvonsa ja hänen silmänsä syöksivät
näkymättömiä salamoita.

-- Minä näen, mutisi hän, kolme perkelettä, jotka jo iloisina
lähestyvät kaapatakseen tuon miehen. He ovat näöltään niinkuin torni,
nainen ja noita. Kaikissa kolmessa näkyy poltinraudalla painettu
nimi; ensimäisellä se on otsassa, toisella vatsassa, kolmannella
rinnassa, ja ne nimet ovat: Ylpeys, Irstaus ja Epäilys. Minä olen
nähnyt.

Näin puhuttuaan Paulus taas harhailevin katsein ja huuli lerpallaan
palasi entiseen yksinkertaisuuteensa.

Ja kun Antinoen munkit katsoivat levottomina Antoniukseen, sanoi
pyhimys ainoastaan nämä sanat:

-- Jumala on ilmoittanut oikean tuomionsa. Meidän tulee ylistää häntä
ja vaieta.

Hän meni eteenpäin siunaten kaikkia mennessään. Taivaan rannalle
painuva aurinko ympäröi hänet sädekehällä ja hänen varjonsa, jolle
taivas armossaan antoi yliluonnollisen pituuden, jäi hänen jälkeensä
niinkuin loputon matto merkiksi siitä pitkästä muistosta, jonka tämä
suuri pyhimys oli jättävä itsestään ihmisille.

Seisten paikallaan muserrettuna Paphnutius ei nähnyt, ei kuullut
enään mitään. Nämä ainoat sanat kaikuivat vain hänen korvissaan:
"Thais kuolee!" Sellainen ajatus ei ollut koskaan edes juolahtanut
hänen mieleensä. Kaksikymmentä vuotta oli hän tuijottanut muumion
päähän ja nyt tuo ajatus, että kuolema sammuttaisi Thaiksen silmien
valon, löi hänen mielensä hämmästyksellä ja epätoivolla.

"Thais kuolee!" Käsittämätön lause! "Thais kuolee!" Miksi siis on
olemassa aurinko, kukkaset, purot ja koko luomakunta! "Thais kuolee!"
Mitä hyödyttää sitten koko maailma? Äkkiä hän hypähti paikaltaan.
Ah nähdä, nähdä hänet vielä kerran! Hän alkoi juosta. Hän ei
tiennyt, missä hän oli, ei minne hän meni, mutta vaisto johti häntä
erehtymättömällä varmuudella; hän suuntasi kulkunsa suoraan Niiliä
kohti. Lukemattomat purjeveneet liukuivat Niilin tulvavesiä myöten.
Hän hyppäsi erääseen nubialaisten miehittämään laivaan ja heittäytyi
pitkäkseen keulapuoleen. Siinä hän silmät avaruutta syleillen huusi
ääneensä tuskasta ja raivosta:

-- Minä hullu, hullu, kun en ottanut Thaista silloin, kun vielä
olisi ollut aikaa! Minä hullu, joka uskoin, että mailmassa olisi
jotakin muuta kuin hän! Oi mielettömyyttä! Olen ajatellut Jumalaa,
sieluni pelastusta, iankaikkista elämää, ikäänkuin se muka olisi
jonkin arvoista sen jälkeen, kun on nähnyt Thaiksen. Kuinka en heti
huomannut, että yksi ainoa tämän naisen suudelmista sisälsi jo
iankaikkisen autuuden ja että ilman häntä ei elämällä ole mitään
tarkoitusta, vaan on se ainoastaan paha uni! Voi sinua tyhmyriä, sinä
näit hänet ja tavoitit kuitenkin toisen maailman hyvyyttä! Oi sinua
kurjaa, sinä näit hänet ja pelkäsit Jumalaa! Jumala, taivas, mitä se
on? Mitä olisi näillä sinulle tarjottavana, joka olisi edes puoleksi
sen arvoista, mitä hän olisi sinulle antanut? Voi sinua viheliäistä
raukkaa, joka etsit jumalallista hyvyyttä muualta kuin Thaiksen
huulilta! Kenenkä käsi pimittikään silmäsi? Kirottu olkoon hän, joka
sinut silloin sokaisi! Kadotuksen hinnalla olisit sinä voinut ostaa
yhden hetken hänen rakkauttaan, etkä sinä sitä tehnyt! Hän levitti
käsivartensa, joiden hipiä oli kuin silkkiä ja kukkasten tuoksua,
etkä sinä antautunut hänen paljastetun povensa sanomattomalle
lumoukselle. Sinä kuuntelit kateellista ääntä, joka sanoi sinulle:
"Kieltäydy!" Hölmö, hölmö, surkea hölmö! Voi surun suuruutta! Voi
katumuksen katkeruutta, voi epätoivon ylenpalttisuutta, kun ei voi
viedä mukanaan helvettiin edes yhden ainoan unohtumattoman hetken
muiston eikä huutaa Jumalalle: "Polta lihani, kuivaa kaikki suonteni
veri, ruhjo luuni, et kuitenkaan voi ottaa minulta pois sitä muistoa,
joka on henkeni hurmio ja virkistys iankaikkisesta iankaikkiseen!
Thais kuolee! Naurettava jumala, jos sinä tietäisit kuinka vähän minä
pelkään sinun helvettiäsi! Thais kuolee eikä hän ole koskaan oleva
omani, ei koskaan, koskaan!"

Ja venhe vieri eteenpäin vuolaan virran mukana, mutta Paphnutius
makasi päivät pitkään purren pohjalla toistaen itsekseen: Ei
koskaan, koskaan, koskaan! Sitten ajatellessaan sitä, että Thais oli
antautunut muille eikä hänelle ja että hänen rakkautensa laineet
olivat vyöryneet yli maailman, ilman että hän kertaakaan oli saanut
kostuttaa niillä huuliaan, hän hypähti pystyyn hurjana, tuskasta
mielettömänä ulvoen. Hän raateli kynsillään rintaansa ja iski
hampaansa oman käsivartensa lihaan. Ja hän toivoi:

-- Jospa voisin tappaa kaikki ne, joita hän on rakastanut.

Näiden murhien ajatus täytti hänen mielensä ihanalla vimmalla.
Hän kuvitteli, kuinka hän kuristaisi Nikiaan hitaasti, kyllältään
nauttien, katsoen häntä koko ajan silmiin. Sitten hänen raivonsa
äkkiä lauhtui. Hän itki ja nyyhkytti, hän tuli heikoksi ja
hentomieliseksi. Outo hellyys valtasi hänen sielunsa. Hänen teki
mieli heittäytyä lapsuutensa toverin kaulaan ja sanoa hänelle:
"Nikias, minä rakastan sinua sen tähden, että sinä rakastit häntä.
Puhu minulle hänestä! Kerro minulle, mitä hän sinulle sanoi." Ja
niinkuin tulinen rauta raatelivat hänen sydäntään lakkaamatta nämä
sanat: "Thais kuolee!"

Päivän valkeus, yön hopeiset varjot, tähdet, taivaat, huojuvain
puiden latvat, petoeläimet, kotieläimet, tuskanankeat ihmissielut,
ettekö kuule: "Thais kuolee!" Haihtukaa pois valot, tuulet ja
tuoksut! Hävitkää olemattomiin maailman muodot ja ajatukset! "Thais
kuolee!" Hän oli maailman kauneus ja kaikki, mikä häntä lähestyi,
tuli kauniiksi hänen suloutensa heijastuksesta. Tuo vanhus ja
nuo viisaat miehet, jotka Aleksandrian pidoissa istuivat hänen
vierellään, miten he olivatkaan miellyttäviä ja miten heidän puheensa
oli sopusointuista! Hilpeät kuvat leijailivat heidän huulillaan ja
hekuma siivitti heidän ajatuksensa. Ja koska Thaiksen henki varjosti
heidät, niin kaikki, mitä he sanoivat, oli pelkkää rakkautta,
kauneutta ja totuutta. Huumaava jumalattomuus henkevöitti heidän
puheitaan. Inhimillinen äly loisti heidän keveästä keskustelustaan.
Voi, kaikki tämä on enää vain unelmaa! "Thais kuolee!" Oi kuinka
mielelläni kuolisin hänen edestään! Mutta voitko sinä edes kuolla,
sinä kuivettunut itiö, sinä katkeruudessa ja itkemättömissä
kyynelissä kidutettu elämänalku? Kurja epäsikiö, luuletko saavasi
kuoleman nautinnon, sinä, joka et tuntenut elämää? Jos Jumala on
olemassa, niin tuomitkoon hän minut! Sitä toivon, sitä tahdon, sinä
Jumala, jota minä vihaan, kuule minua! Syökse minut kadotukseen.
Pakottaakseni sinut siihen syljen sinua vasten kasvoja. Minun täytyy
saada iankaikkinen helvetti voidakseni purkaa sen iankaikkisen
raivon, joka minut pakahduttaa.

       *       *       *       *       *

Aamun koittaessa otti Albina vastaan Antinoen apotin luostarinsa
kynnyksellä.

-- Olet tervetullut rauhan majoihimme, kunnioitettava isä, sillä
varmaankin tulet siunaamaan pyhimystä, jonka olet haltuumme uskonut.
Sinä tiedät, että Jumala lempeydessään kutsuu hänet luokseen, ja
kuinka et tietäisi tätä uutista, jonka enkelit ovat kuljettaneet
erämaasta erämaahan. Se on totta: Thais on lähellä autuasta loppuaan.
Hänen työnsä ovat täytetyt ja minä tahdon sinulle muutamin sanoin
kertoa hänen olostaan meidän keskuudessamme. Kun hän lähdettyäsi oli
suljettuna sinun leimallasi merkittyyn kammioon, lähetin hänelle
ravinnon mukana samanlaisen huilun, jota hänen tapaistensa naisten
on tapana soittaa juhlissa. Tein sen sentähden, ettei hän vajoaisi
surumielisyyteen ja että hän ei näyttäisi vähemmän suloutta ja
lahjakkuutta Jumalalle, kuin mitä hän oli näyttänyt ihmisille.
Olin toiminut viisaasti. Thais julisti joka päivä huilullaan
Herran kiitosta ja neitseet, joita tämän näkymättömän huilun
äänet viehättivät, sanoivat: "Me kuulemme taivaallisten lehtojen
satakielen, ristiinnaulitun Jesuksen joutsenenlaulun." Näin suoritti
Thais sovitustyötään, kun kuudenkymmenen päivän perästä, ovi, jonka
olit sinetillä sulkenut, avautui itsestään ja savisinetti murtui,
ilman että mikään ihmiskäsi siihen koski. Tästä merkistä huomasin
minä, että koetus, jonka olit määrännyt hänelle, oli lopussa ja että
Jumala antoi anteeksi huilunsoittajattaren synnit. Siitä alkaen
otti hän osaa tyttärieni elämään työskennellen ja rukoillen samoin
kuin hekin. Hän tuki heitä käytöksensä ja puheensa nöyryydellä ja
seisoi heidän keskellään niinkuin puhtauden patsas. Välistä oli hän
surullinen; mutta nämä pilvet menivät ohitse. Kun näin, että hän oli
kiintynyt Jumalaan uskon, toivon ja rakkauden siteillä, en peljännyt
käyttää hänen taitoaan ja kauneuttaan sisarien mielten ylennykseksi.
Pyysin häntä tulkitsemaan meille Raamatun mukaan voimakkaiden naisten
ja viisaiden neitseitten tekoja. Hän esitti meille Estheriä, Deboraa,
Judithia, Mariaa, Lazaruksen sisarta, ja Mariaa, Jesuksen äitiä.
Minä tiedän kunnioitettava isä, että sinun ankarat mielipiteesi
eivät hyväksy noita näytelmiä. Mutta olisit itse ollut liikutettu,
jos olisit nähnyt hänet noissa hurskaissa kohtauksissa vuodattavan
todellisia kyyneleitä ja ojentavan kätensä taivasta kohden kuin
palmun oksat. Jo kauan aikaa olen johtanut naisia ja tapani on olla
vastustamatta heidän luonnettaan. Kaikki jyvät eivät anna samanlaisia
kukkia. Kaikki sielut eivät pyhity samaa tietä. Täytyy vielä ottaa
huomioon, että Thais antautuu Jumalalle vielä ollessaan kaunis, ja
että sellainen uhraus, ellei se olekaan ainoa laatuaan, on ainakin
hyvin harvinainen... Tämä kauneus, hänen luonnollinen vaatetuksensa,
ei ole häneltä kadonnut, vaikka hän jo on maannut kolme kuukautta
kuumeessa, johon hän nyt kuolee. Kun hän sairautensa aikana on alati
pyytänyt saada nähdä taivasta, annan viedä hänet joka aamu pihalle
kaivon viereen, vanhan viikunapuun alle, jonka varjossa tämän
luostarin abbedissain on tapana pitää kokouksiaan. Sinä tapaat hänet
siellä, kunnioitettava isä, mutta riennä, sillä Jumala kutsuu häntä
ja vielä tänään peittää käärinliina nämä kasvot, jotka Jumala loi
maailman pahennukseksi ja parannukseksi.

Paphnutius seurasi Albinaa aamu-auringon valaisemalle pihalle.
Tiilikatoilla istuivat kyyhkyset niinkuin helmirivit. Vuoteellaan
viikunapuun alla Thais lepäsi aivan valkeana, kädet ristissä.
Hänen vieressään seisoi hunnutettuja naisia, jotka lukivat ääneen
kuolinrukouksia.

-- _Ole minulle armollinen, minun Jumalani, sinun suuren hyvyytesi
tähden, pyyhi pois minun vääryyteni sinun suuren laupeutesi tähden!_

Paphnutius huudahti:

-- Thais!

Hän aukaisi silmäluomensa kääntäen ääntä kohden valkeat silmäteränsä.

Albina antoi merkin hunnutetuille naisille vetäytyä jonkun askeleen
taaksepäin.

-- Thais! toisti munkki.

Hän nosti päätään, heikko henkäys huohotti hänen kelmeiltä huuliltaan:

-- Sinäkö se olet, isäni? Muistatko vielä lähdevettä ja taateleita,
joita yhdessä poimimme? Sinä päivänä, isäni, heräsin rakkauteen...
elämään...

Hän vaikeni antaen päänsä taas vaipua.

Kuolema teki hänessä työtään ja kalmanhiki helmeili hänen otsallaan.
Keskeyttäen juhlallisen hiljaisuuden kyyhkykin päästi valittavan
äänen. Sitten munkin nyyhkytykset sekautuivat neitseitten virteen.

-- _Pese minut saastastani ja puhdista minut synneistäni. Sillä minä
tunnen minun vääryyteni ja minun rikokseni kauhistavat minua._

Äkkiä Thais nousi pystyyn vuoteellaan. Hänen violetti-silmänsä
avautuivat ammolleen ja katse, kädet suunnattuina kaukaisia
kukkuloita kohden, hän sanoi selkeällä, heleällä äänellä:

-- Tuolla ovat ikuisen aamun ruusut!

Hänen silmänsä loistivat ja keveä puna helotti hänen ohimoillaan. Hän
oli suloisempi ja kauniimpi kuin milloinkaan. Paphnutius, joka oli
vaipunut polvilleen, sulki hänet mustiin käsivarsiinsa.

-- Älä kuole, huusi hän vieraalla äänellä, jota hän ei itsekään
tuntenut. Minä rakastan sinua, älä kuole! Kuule Thaikseni! Olen
pettänyt sinut, olin ainoastaan kurja mielipuoli. Jumala, taivas,
kaikki se ei ole mitään. Ei ole muuta todellista kuin maanpäällinen
elämä ja elävien olentojen rakkaus. Minä rakastan sinua, älä kuole,
se olisi mahdotonta, olet liian kallisarvoinen. Tule, tule minun
kanssani! Paetkaamme! Kannan sinut kauas, kauas käsivarsillani. Tule,
rakastakaamme toisiamme. Kuule toki minua, minun oma armaani ja sano:
"Minä elän, minä tahdon elää." Thais, Thais, nouse!

Hän ei kuullut enää mitään. Hänen silmänsä uivat jo äärettömyyksien
hämärissä.

Hän kuiskasi:

-- Taivas avautuu. Minä näen enkelit, profeetat ja pyhät.
Hyvä Theodorus on heidän joukossaan, kädet täynnä kukkia; hän
hymyilee minulle ja kutsuu luokseen... Kaikki serafit tulevat, ne
lähestyvät... miten ne ovat kauniit... Minä näen Jumalan.

Hän henkäisi ilonhuokauksen ja hänen päänsä putosi hervottomana
päänalaiselle. Thais oli kuollut. Paphnutius puristi häntä
epätoivoisessa syleilyssä, himoiten, raivoten ja rakastaen.

Albina huusi:

-- Pois siitä, kirottu!

Ja hän laski lempeästi sormensa kuolleen silmäluomille.

Paphnutius peräytyi horjuen, silmät lieskana päässä ja tuntien maan
avautuvan jalkojensa alla.

Neitseet virittivät Zacharian virren:

-- _Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala._

Äkkiä laulu takertui heidän kurkkuunsa. He olivat nähneet munkin
kasvot ja pakenivat kauhun valtaamina parkuen:

-- Vampyyri, vampyyri!

Hän oli tullut niin iljettäväksi, että viedessään kätensä kasvoilleen
hän tunsi oman rumuutensa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Thais" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.