Title: Tulella ja miekalla III - Kuvaus menneiltä ajoilta
Author: Sienkiewicz, Henryk
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tulella ja miekalla III - Kuvaus menneiltä ajoilta" ***


TULELLA JA MIEKALLA III

Kuvaus menneiltä ajoilta

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut

Maila Talvio



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1918.



ENSIMÄINEN LUKU.


Eräänä leppoisana yönä kulki pitkin Waladynkan oikeaa rantaa,
Dniesteriä kohden, saattue ratsumiehiä, toistakymmentä henkeä.

He ratsastivat aivan verkalleen, melkein käyttöä. Edellimmäisenä,
muutaman kymmenen askeleen etäisyydessä toisista, kulki kaksi
ratsastajaa, ikäänkuin etuvartiostona, vaikka heillä nähtävästi
ei ollut mitään syytä vartioimiseen ja silmälläpitoon, koska he
kaiken aikaa keskustelivat eivätkä mitenkään tarkanneet ympäristöä,
vähänpäästä pidättivät hevosiaan ja katsahtivat saattueen toisiin
jäseniin. Vihdoin eräs heistä huusi:

-- Verkalleen, verkalleen!

Ja saattue hiljensi vieläkin kulkuansa, nyt se tuskin ensinkään
liikkui eteenpäin. Vihdoin päästiin pois mäen peitosta, joka oli
varjostanut retkikuntaa, ja tultiin aukealle kentälle, jota kuutamo
kirkkaasti valaisi. Silloin saattoi huomata, minkätähden kulku kävi
niin varovasti: karavaanin keskellä kuljetti kaksi rinnakkain käyvää
hevosta satuloihin kiinnitettyjä paareja, joilla lepäsi joku ihminen.

Hopeiset säteet valaisivat hänen kalpeita kasvojaan ja suljettuja
silmiään.

Paarien jäljessä ratsasti kymmenkunta asestettua miestä. Siitä
päättäen, ettei heidän keihäisiinsä ollut kiinnitetty pieniä lippuja,
saattoi olettaa, että he olivat kasakoita. Muutamat heistä taluttivat
perässään ohjaksista kuormitettuja ratsuja, toiset ratsastivat
valtoimina, ja vaikka nuo kaksi, jotka ratsastivat etunenässä,
näyttivätkin olevan aivan välinpitämättömiä ympäristöstään, niin
katselivat he kuitenkin levottomasti joka taholle. Ja kuitenkin
tuntui seutu olevan täydellistä erämaata.

Hiljaisuutta katkaisivat vain hevoskavioiden töminä ja jommankumman
eturatsastajan huutelu, hänen vähänpäästä toistellessaan varoitustaan:

-- Verkalleen, varovasti!

Vihdoin kääntyi hän toverinsa puoleen.

-- Horpyna, onko vielä pitkältäkin? kysyi hän.

Toveri, jota puhuteltiin Horpynaksi ja joka todellisuudessa oli
kasakaksi puettu jättiläiskokoinen tyttö, katsahti tähtitaivasta
kohti ja vastasi:

-- Ei ole enään pitkältä. Tulemme perille ennen puoliyötä. Kun olemme
kulkeneet Paholaisen-Rajapyykin ja Tatarilaiskummun ohi, niin tulee
heti Pirunkuoppa. Oi, sen läpi olisikin paha ajaa puoliyön jälkeen,
ennen kukonlaulua. Minä kyllä saattaisin, mutta teille se voisi olla
paha.

Ensimäinen ratsastaja kohautti olkapäitään:

-- Tiedänhän minä, sanoi hän, -- että sinulla on paholainen veljenä,
mutta paholaista vastaan on keinoja.

-- Olipahan paholainen tai ei, niin mitään keinoja ei löydy, vastasi
Horpyna. -- Jos sinä, haukkaseni, hakisit vaikkapa koko maailmasta
piilopaikkaa ruhtinattarellesi, niin et löytäisi parempaa. Sieltä ei
kukaan kulje ulos puoliyön jälkeen paitsi minun kanssani ja siihen
rotkoon ei ole vielä yksikään elävä mies pistänyt jalkaansa. Jos
joku haluaa povausta, niin hän jää seisomaan rotkon eteen ja odottaa
kunnes minä tulen ulos. Sinun ei tarvitse pelätä, sinne eivät tule
ljahit eivätkä tatarit, eikä kukaan muukaan. Pirunkuoppa on kauhea
paikka, sen saat itse nähdä.

-- Olkoonpa kuinka kauhea tahansa, kun minä sanon että tulen, niin
tulen milloin tahdon.

-- Varsinkin päivällä.

-- Milloin vain tahdon. Jos piru asettuu poikkiteloin, niin minä otan
häntä sarvista kiinni.

-- Ohoh, Bohun, Bohun!

-- Ohoh, tyttöseni! Älä ole huolissasi minusta, se ei ole sinun
asiasi, periikö minut piru vai ei. Sen vain minä sanon sinulle: hoida
sinä asiasi pirujen kanssa niinkuin tahdot, kun vain ruhtinattarelle
ei mitään tapahdu, sillä jos hänelle jotakin tapahtuu, niin silloin
eivät sinua minun käsistäni revi pirut eivätkä vamppyyrit.

-- Kerran minut jo on upotettu veteen, kun asuin veljeni kanssa
Donin puolella, ja toisella kerralla ajoi mestari Jampolissa pääni
paljaaksi. Pelastuin kuin pelastuinkin sittenkin. Mutta se nyt on
eri asia. Ystävyydestä sinua kohtaan minä häntä suojelen, niin ettei
pahojen henkien takia yksikään hiuskarva putoa hänen päästään. Ja
ihmisiltä hän minun luonani on turvassa. Ei hän enään pääse sinulta
karkuun.

-- Sinä pöllö, jos noin puhut, niin miksikä sitten povasit minulle
onnettomuutta ja miksikä huusit minun korvaani: ljahi on hänen
luonansa, ljahi on hänen luonansa.

-- En minä sitä sanonut, vaan henget. Mutta ehkä asiat jo ovat
muuttuneet. Huomenna minä povaan sinulle myllynpyörän vedessä.
Vedessä saattaa kaikki nähdä selkeästi, täytyy vain katsella kauvan.
Saat itse nähdä. Mutta sinähän olet raivohullu koira: jos sinulle
sanoo totuuden, niin suutut ja tartut kirveeseen...

Keskustelu katkesi. Kuului vain kavioiden töminä kiviä vastaan ja
joitakin joen puolelta tulevia ääniä, jotka muistuttivat arohevosten
korskumista.

Bohun ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota noihin ääniin, jotka
kuitenkin keskellä yötä saattoivat tuntua oudoilta. Hän kohotti
kasvonsa kuuta kohden ja vaipui syviin mietteisiin.

-- Horpyna, sanoi hän hetken perästä.

-- Mikä on hätänä?

-- Sinä olet noita ja varmaan tiedät, onko sellaista ruohoa, että jos
sen sekoittaa juomaan, niin täytyy rakastua? Tarkoitan lemmenruohoa.

-- Tiedänhän minä lemmenruohon. Mutta sinun onnettomuudessasi ei auta
edes lemmenruoho. Jos ruhtinatar ei rakastaisi toista, niin silloin
voisi vain antaa hänelle juotavaksi sitä ruohoa, mutta jos hän
rakastaa, niin tiedätkö mitä silloin tapahtuu...

-- No mitä?

-- Silloin hän rakastuu vielä enemmän siihen toiseen.

-- Mene hiiteen lemmenruohoinesi. Sinä povaat huonosti etkä kykene
auttamaan minua.

-- Kuuleppa nyt. Minä tunnen erään toisen ruohon, joka kasvaa maassa.
Kun sitä juo, niin makaa kaksi päivää ja kaksi yötä kuin kanto, eikä
tiedä maailmasta mitään. Minä annan hänelle sitä ruohoa ja sitten...

Kasakka pudistelihe satulassaan ja tuijotti noitaa silmiin, jotka
pimeässä kiiluivat.

-- Mitä sinä siellä rääkyt? kysyi hän.

-- Ei enään puhuta siitä asiasta! huudahti noita ja puhkesi suureen,
tamman hirnuntaa muistuttavaan nauruun.

Hänen naurunsa hajaantui pahaaennustavan kaiun kantamana rotkon
kuoppiin.

-- Narttu, sanoi kasakka.

Sitten hänen silmiensä kiilu vähitellen sammui, hän vaipui uudestaan
mietteisiinsä ja alkoi puhua ikäänkuin itsekseen.

-- Ei, ei, kun me valloitimme Barin, juoksin minä ensimäisenä
luostariin puolustaakseni neitoa juopuneilta ja särkeäkseni kallon
jokaiselta, joka koskisi häneen. Ja hän sysäsi itseensä veitsen eikä
nyt tiedä mitään maailman menosta. Jos minä vielä kosketan häneen
kädelläni, niin sysää hän itseensä veitsen uudelleen, tai juoksee
jokeen. Eihän häntä voi vartioida.

-- Sinä olet sielultasi ljahi etkä kasakka, kun et tahdo vangita
tyttöä kasakan tapaan.

-- Jospa olisinkin ljahi! huudahti Bohun, -- jospa olisinkin ljahi!

Ja hän tarttui molemmin käsin lakkiinsa, sillä tuska iski häneen
kyntensä.

-- Kylläpä on tuo ljahitar sinut tenhonnut, murahteli Horpyna.

-- Onpa taitanut tenhota, vastasi kasakka surullisesti. -- Jospa
ensimäinen kuula sattuisikin minuun, jospa lopettaisinkin tämän
koiran-elämäni paalussa. Minä tahdon vain tuota yhtä ainoaa
maailmassa eikä tuo yksi ainoa tahdo minua.

-- Hölmö! huudahti Horpyna vihaisena, -- hänhän on sinulla.

-- Pidä suusi kiinni! huusi kasakka vimmoissaan. -- Ja jos hän surmaa
itsensä -- niin mitä teen sitten? Minä revin sinut kappaleiksi,
revin itsenikin ja lyön pääni rikki kiveä vastaan, puren ihmisiä
kuin koira. Hänen puolestansa minä antaisin henkeni, kasakkakunniani
antaisin, pakenisin tuonne kauvas Jahorlikin taa, rykmenttieni luota,
maailman taakse, levätäkseni, elääkseni hänen kanssansa ja hänen
luonansa... Ja kuinka on käynyt? Hän on syössyt itseensä veitsen,
ja kenen tähden? Minun tähteni! Hän on syössyt itseensä veitsen,
kuuletko!

-- Ei hänelle mitään tapahdu, ei hän kuole.

-- Mutta jos hän kuolisi, niin minä naulaisin sinut ovenpieleen.

-- Sinulla ei ole mitään valtaa häneen.

-- Ei ole, ei ole. Mieluummin soisin hänen iskevän minuun puukon.
Jospa hän tappaisi minut, niin olisi parempi.

-- Tyhmä ljahitar, jospa hän ymmärtäisi vapaaehtoisesti suostua
sinuun. Mistäs hän paremmankaan löytää.

-- Pane sinä se asia kuntoon, niin minä kaadan sinun patasi täyteen
dukaatteja ja toisen täyteen helmiä. Me saimme Barissa aika määrän
saalista ja ennestäänkin sitä oli.

-- Sinä olet rikas kuin ruhtinas Jarema itse ja kuuluisa olet.
Sanotaan, että itse Krywonos pelkää sinua.

Kasakka heilautti kättään.

-- Mitäs se minua auttaa, kun sydäntä särkee... Taasen hiljeni. Joen
ranta kävi yhä villimmäksi ja autiommaksi. Kuun kalpea valo antoi
puille ja kalliolle haaveelliset muodot. Vihdoin sanoi Horpyna:

-- Tässä on Paholaisen-Rajapyykki, nyt täytyy ratsastaa yhdessä.

-- Miksi niin?

-- Täällä on pahalla valta.

He pidättivät hevosensa ja hetken perästä yhtyi heihin takaapäin
tuleva saattue.

Bohun nousi varpailleen astuimissa ja katsahti paareihin.

-- Nukkuuko hän? kysyi hän.

-- Nukkuu, vastasi vanha kasakka. -- Makeasti kuin lapsi.

-- Minähän annoin hänelle unijuomaa, sanoi noita.

-- Hiljaa, varovaisesti! komensi Bohun, tähdäten nukkuvaan silmänsä,
-- ettette herättäisi häntä. Kuu paistaa suoraan hänen kasvoihinsa,
tuon sydänkäpyseni!

-- Lempeästi paistaakin eikä herätä, kuiskasi yksi kasakoista.

Saattue kulki yhä edelleen. Pian tultiin Paholaisen-Rajapyykille.
Se oli kumpu aivan joen varrella, matala ja ympyriäinen, ikäänkuin
maahan laskettu pyöreä kilpi. Kuu valoi siihen kauttaaltaan
hohdettaan, valaisten valkeat, pitkin kummun pintaa siroitetut kivet.
Paikoittain olivat kivet asetetut yksittäin, paikoittain ne taas
muodostivat ryhmiä, ikäänkuin olisivat olleet jonkun rakennuksen,
hävitetyn linnan tai kirkon jätteitä. Siellä täällä törrötti
kaakeleita, joiden päät olivat pystyssä maassa niinkuin hautakivet
kirkkomaalla. Koko kumpu oli kuin yksi ainoa suuri raunio ja ehkäpä
täällä joskus ammoin, kenties Jagellojen aikana, olikin pulpunnut
ihmiselämää. Nyt oli kumpu ja koko seutu aina Raszkiin asti autiota
erämaata, jossa piti tyyssijaansa vain villipeto ja öisin kirotut
henget, jotka silloin karkeloivat tanhujansa.

Kun saattue oli päässyt puoliväliin kumpua, muuttui tähänastinen
kevyt tuulenhenki oikeaksi vihuriksi, joka alkoi lennellä yli
kummun, synkästi ja pahaaennustavasti vihellellen. Ja silloin
tuntui kasakoista siltä kuin näiden raunioiden keskeltä olisi
kuulunut raskaita huokauksia, tullen painon alle puserretuista
rinnoista, joitakin surullisia valituksia, naurunhohotuksia, itkua
ja lasten vitinää. Koko kumpu alkoi ikäänkuin elää ja huutaa eri
äänillä. Kivien takaa kurkisteli esiin pitkiä tummia hahmoja, joiden
kummalliset varjot hiljaa kuljeskelivat kivien välitse. Kaukana
hämärässä välkkyi joitakin valoja, jotka muistuttivat suden silmiä ja
vihdoin alkoi kummun toisesta päästä, taajimman raunioläjän keskeltä
kuulua matalaa, kurkusta lähtenyttä ulvontaa, jota heti säestivät
toiset ulvovat äänet.

-- Ovatkohan ne hätääntyneitä ja nälkäisiä? kuiskasi eräs nuori
kasakka, kääntyen vanhan esaulin puoleen.

-- Ei, ne ovat vamppyyreja, vastasi esauli vieläkin hiljemmin.

-- Oi armahda, hyvä Jumala! huudahtivat pelästyneinä kaikki muut,
paljastaen päänsä ja hartaasti ristiten itsensä.

Hevoset alkoivat heristellä korviaan ja korskia. Horpyna, joka
ratsasti saattueen etunenässä, mutisi puoliääneen epäselviä sanoja,
ikäänkuin lukien jotakin paholaisen isämeitää. Vasta kun he olivat
saapuneet kummun toiselle syrjälle, kääntyi hän ja sanoi:

-- No, nyt on jo paha ohitse. Minun täytyy kuin täytyykin pitää niitä
kirouksessa, sillä ne ovat hyvin nälkäisiä.

Huojennuksen hengähdys pääsi kaikkien rinnasta. Bohun ja Horpyna
ratsastivat taasen edellä ja kasakat, jotka hetki sitten olivat
pidättäneet henkeänsä, alkoivat kuiskailla toisilleen ja keskustella.
Jokainen muistutteli, miten joskus henget tai vamppyyrit olivat
sattuneet hänen tiellensä.

-- Jos ei olisi ollut tuota Horpynaa, niin emme me olisi päässeet
tästä läpi, huomautti yksi.

-- Se on voimakas noita. Mutta meidän atamanimmepa ei pelkää
paholaistakaan. Hän ei katsellut eikä kuunnellut, vaan tähysti koko
ajan kultaseensa.

-- Jospa hänelle vain tapahtuisi sekin, mikä kerran tapahtui minulle,
niin ei hän olisi niin välinpitämätön, sanoi vanha esauli.

-- Mitäs teille sitten tapahtui, isä Owsiwuj?

-- Minä ratsastin kerran Reimentarowkasta Hulapoleen ja satuin
öiseen aikaan kulkemaan hautojen ohi. Yhtäkkiä huomaan, että joku
hypähtää takaapäin eräästä haudasta minun satulaani. Minä käännyn
katsomaan taakseni: se on lapsi, sininen, kalpea lapsi. Nähtävästi
olivat tatarit vieneet sen äitineen vangiksi ja se oli kuollut ilman
kastetta. Sen silmät palavat kuin kynttilät ja se vikisee pahasti.
Satulasta se hyppäsi kaulaani, niin että tuossa tunsi, kuinka se
puri minua korvan taakse. Oi hyvä Jumala sentään, se oli vamppyyri!
Mutta minäpä olinkin kauvan palvellut Valakiassa, jossa vamppyyreja
on enemmän kuin ihmisiä ja sielläpä on niitä vastaan keksitty keinot.
Minäpä hyppään hevosen selästä alas ja lyön puukkoni maahan: "Huku ja
häviä!" Ja se älähti ja kimmahti kiinni puukonpäähän ja juoksi sitten
terää pitkin maan alle. Mutta minä vedin maahan ristin ja ajoin
edelleen.

-- Onko siellä Valakiassa niin paljon vamppyyreja, hyvä isä?

-- Joka toisesta valakialaisesta tulee kuoleman jälkeen vamppyyri
ja valakialaiset vamppyyrit ovat pahimmat kaikista. Siellä niitä
sanotaan "brukolakeiksi".

-- Mutta kumpiko on väkevämpi, paholainen vai vamppyyri?

-- Paholainen on väkevämpi, mutta vamppyyri on vimmatumpi. Jos
tuollaista paholaista sattuu tarvitsemaan avukseen, niin se kyllä
palvelee sinua, mutta vamppyyreista ei ole mihinkään, ne vainuavat
vain verta. Mutta paholainen on aina niiden herra.

-- Mutta Horpynapa komentaa paholaisia.

-- Aivan oikein, niinkauvan kuin hän elää, niinkauvan hän niitä
komentaa. Jollei hänellä olisi valtaa niiden yli, niin ei atamani
uskoisi hänen haltuunsa käköstänsä, sillä vamppyyrit himoitsevat
kaikista enimmän juuri tytönverta.

-- Mutta minä olen kuullut, että ne eivät pääse viattoman sielun luo.

-- Niin, eivät ne sielua saakkaan valtaansa, mutta ruumiin.

-- Ja sääli olisi sellaista kaunotarta, hän kun on niin punainen ja
valkoinen. Kyllä se meidän atamani tiesi mitä Barista otti.

Owsiwuj maiskautti suutaan.

-- Se on totta se, hän on kultainen ljahitar.

-- Mutta minun on häntä sääli, sanoi nuori kasakka. -- Kun me panimme
hänet paareille, niin hän pani valkeat kätensä ristiin ja pyysi
pyytämistään. Tapa, sanoi hän, mutta älä tuhoa onnetonta!

-- Ei hänelle tapahdu mitään pahaa. Keskustelu katkesi Horpynan
lähestyessä.

-- Hei pojat, sanoi noita, -- nyt saavutaan Tatarilaisaukealle. Mutta
älkää pelätkö, täällä on vuodessa vain yksi kauhea yö ja Pirunrotko
ja minun taloni tulevat jo pian.

Todella alkoi samassa kuulua koirien haukuntaa. Saattue ajoi sisään
rotkon suusta, jonka seinä aleni pystysuorana jokea kohden. Siellä
oli niin ahdasta, että tuskin neljä ratsastajaa mahtui kulkemaan
rinnatusten. Rotkon pohjalla pulppusi lähde, välähdellen kuutamossa
kuin käärme ja vuolaasti juosten jokeen. Sitä mukaan kuin saattue
kulki eteenpäin, laajenivat kuitenkin jyrkät, pystysuorat seinät
yhä leveämmälle, muodostaen jotenkin laajan aukeaman, joka kohosi
loivasti ylöspäin, molemmilta puolen kallion sulkemana. Sen pohjaa
peittivät siellä täällä korkeat puut. Tuuli ei tuntunut tänne. Puista
laskeutui maahan pitkiä mustia varjoja ja kuutamon valamalla alalla
kiilteli joitakin valkoisia ympyriäisiä tai soikeita esineitä, jotka
kasakat kauhukseen huomasivat pääkalloiksi tai ihmisten luiksi. He
katselivat avuttomina ympärilleen, vähänpäästä tehden ristinmerkkejä
rinnalleen ja otsalleen. Samassa välähti puiden välistä jokin
valo ja kaksi suurta, kauheaa mustaa koiraa ryntäsi esiin, silmät
kiiluen, haukkuen ja ulvoen, kun näkivät miehet ja hevoset.
Kuullessaan Horpynan äänen, ne vihdoin vaikenivat ja alkoivat luikkia
ratsastajien ympärillä, nuuskien ja läähättäen.

-- Kylläpä ne ovat suuria, kuiskasivat kasakat.

-- Eivät ne koiria ole, murisi vanha Owsiwuj äänellä, joka ilmaisi
syvää vakaumusta.

Samassa ilmaantui puitten välitse näkyviin maja ja sen takana talli
ja vielä kauvempana ja korkeammalla jokin tumma rakennus. Maja oli
näöltään säädyllinen ja tilava, akkunoissa välkkyi valo.

-- Tässä on minun taloni, sanoi Horpyna Bohunille, -- ja tuolla on
mylly, joka ei jauha viljaa, vaan palvelee meidän tarvettamme: minä
povaan sen pyörässä kierivässä vedessä. Povaan minä sinullekin.
Nuori neito tulee asumaan tuvassa, mutta koska sinä ensin tahdot
koristaa seinät, niin täytyy minun siksi aikaa siirtää hänet toiselle
puolelle. Pysähtykää nyt ja astukaa alas hevosten selästä.

Saattue seisahtui ja Horpyna alkoi huutaa:

-- Tsheremis hoi-hoi!

Jokin ihmishahmo, palava pärekimppu kädessä, astui ulos majasta ja,
kohottaen tulta ylöspäin, alkoi vaieten tarkastella saapuneita.

Hän oli vanha mies, tavattoman ruma, pienikokoinen, melkein kääpiö.
Hänen kasvonsa olivat litteät, neliskulmaiset, silmät vinot ja kapeat
kuin mitkäkin raot.

-- Mikä piru sinä olet? kysyi Bohun.

-- Älä kysy häneltä, sanoi jättiläiskokoinen nainen, -- häneltä on
kieli leikattu poikki.

-- Tule tänne lähemmäksi.

-- Kuule, sanoi nainen taasen, -- ehkä me veisimme neidon myllylle.
Täällä voivat kasakat sillaikaa verhota tuvan seinät ja lyödä nauloja
seiniin, ettei hän herää.

Kasakat astuivat alas hevosen selästä ja alkoivat varovasti irroittaa
paareja. Bohun itse valvoi suurimmalla huolenpidolla työtä ja piteli
omin käsin kiinni paariin toisesta päästä, kun neito kannettiin
myllylle. Kääpiö käveli edellä, valaisten päreellä tietä. Ruhtinatar,
jolle Horpyna oli antanut nukuttavaa ruohokeitosta, ei ensinkään
herännyt, vain hänen silmälautansa rävähtelivät hiukkasen päreen
valosta. Nuo punaiset välkkeet panivat hänen kasvonsa elämään.
Ehkäpä ihanat unennäötkin tuudittelivat tyttöä, sillä hän hymähteli
suloisesti tämän hautaussaattoa muistuttavan kulun kestäessä. Bohun
katseli häneen katselemistaan ja hänen sydämensä sykki niin että se
oli halkeamaisillaan.

-- Armaani, käköseni, kuiskasi hän hiljaa ja hänen julmat ja samalla
kauniit kasvonsa kävivät leppeiksi ja niissä paloi suuri lemmentuli.
Rakkaus oli hänet vallannut ja se anasti hänet yhä enemmän haltuunsa
niinkuin kulkijan unohtama tuli ottaa haltuunsa villit arot.

Horpyna, joka astui hänen rinnallaan virkkoi:

-- Kun hän herää tuosta unesta, niin hän on terve. Haava paranee ja
hänestä tulee kuin tuleekin terve.

-- Jumalan kiitos, Jumalan kiitos, vastasi Bohun. Sillävälin olivat
kasakat alkaneet purkaa kuuden hevosen satulaan sälytettyä kuormaa ja
ottaa esiin Barissa valloitettua saalista: mattoja, verhoja ja muita
kalleuksia. Tuvan pesään sytytettiin suuri tuli ja toisten kantaessa
huoneeseen yhä uusia seinäpeittoja sovittelivat toiset niitä puisille
seinille. Bohun ei ollut ainoastaan suunnitellut turvallista häkkiä
linnulleen, vaan myöskin käskenyt koristaa sen, jotta vankeus ei
tuntuisi linnusta liian sietämättömältä. Pian hän myöskin itse palasi
myllyltä, valvoakseen työn kulkua. Yö kului ja kuu oli jo vetänyt
pois kalpean valonsa kallioiden harjalta, kun tuvassa yhä vielä
kuului vasaroiden hillittyä koputusta. Yksinkertainen tupa alkoi
yhä enemmän näyttää herrashuoneelta. Vihdoin, kun seinät jo olivat
verhotut ja permannolle oli asetettu lautoja, tuotiin sinne nukkuva
ruhtinatar. Hänet laskettiin pehmeille tyynyille.

Nyt hiljeni kaikki. Vain tallista kuului vielä jonkun aikaa keskellä
hiljaisuutta naurunpurskahduksia, jotka muistuttivat hevosen
hirnuntaa. Nuori noita siellä leikki heinissä kasakkain kanssa,
vuoroin lyöden, vuoroin suudellen heitä.



TOINEN LUKU.


Aurinko oli jo korkealla, kun ruhtinatar seuraavana päivänä aukaisi
silmänsä.

Hänen katseensa sattui ensinnä kattoon, pysähtyen sinne pitkäksi
aikaa, ennenkuin se kulki yli koko huoneen. Palaava taju taisteli
vielä unen ja unennäköjen repaleiden kanssa. Hänen kasvoillaan
kuvastui hämmästys ja levottomuus. Missä hän on? Mistä hän on tullut
tänne ja kenen vallassa hän on? Näkeekö hän vielä unta, vai onko
hän valveilla? Mitä merkitsee tämä komeus, joka häntä ympäröi?
Mitä kaikkea on hänelle tähän mennen tapahtunut? Samassa hetkessä
johtuivat hänen silmäinsä eteen ilmi-elävinä Barin valloituksen
kauheat kohtaukset. Hän muisti kaikki tyyni: tuhansien ihmisten,
aatelisten, porvarien, ruhtinasten, nunnien ja lasten murhan,
roskaväen verellä tahratut kasvot, kaulat ja päät, joiden ympäri
oli kääritty vielä höyryäviä sisälmyksiä, juopuneiden temmellyksen,
tuon juuria myöten hävittävän tuomiopäivän ja vihdoin Bohunin tulon
sekä hänen ryöstönsä. Hän muisti senkin kuinka hän epätoivon hetkenä
lankesi omin käsin asettamaansa veitseen ja kylmä hiki helmeili hänen
ohimoillaan. Nähtävästi puukko oli luiskahtanut hänen hartiansa
alta, koska hän siinä nyt tuntee vain vähän tuskaa, samalla tuntien,
että hän elää ja että hänen voimansa ja terveytensä palaavat.
Vihdoin hän muistaa, että häntä kauvan, kauvan on kuljetettu
paareilla. Ja missä hän nyt on? Onko hän jossakin linnassa? Onko
hän pelastettu, temmattu ryöstäjän käsistä, onko hän turvassa? Ja
jälleen alkavat hänen silmänsä kulkea pitkin huonetta. Akkunat
täällä ovat kuin talonpoikaismajassa, pienet ja neliskulmaiset
eikä niistä suoranaisesti näy valoa, sillä ruutujen asemasta
peittää niitä valkeat kalvot. Onko tämä todella talonpoikaismaja?
Mutta se ei ole mahdollista, sillä sitä vastaan sotii tavaton
upeus sisäpuolella. Puukaton sijasta on tytön pään päällä suuri
purppuranvärisestä silkistä tehty verho, jossa on kullattuja tähtien
ja kuun kuvia. Seinät tosin eivät ole laajat, mutta sensijaan ovat
ne kokonaan ryijyillä verhotut ja lattialla on monikuvainen matto,
siroiteltu täyteen ikäänkuin eläviä kukkia. Uunin otsalla riippuu
persialainen verho, kaikkialla näkyy kullattuja tupsuja, silkkiä,
samettia, katosta ja seinistä alkaen aina tyynyihin asti, joilla
hänen päänsä lepää. Kirkas päivänvalo, joka tunkee akkunakalvojen
läpi, valaisee huoneen sisustaa, hukkuen kaikkiin noihin samettien
purppuroihin, tummiin violetti- ja safiiriväreihin ja muodostaen
lumoavan, taivaankaaren heijastuksia muistuttavan hämärän. Ruhtinatar
ihmettelee ihmettelemistään eikä usko silmiänsä. Onko tämä jotakin
lumoa, vai eivätkö ruhtinas Jeremin sotajoukot olekaan temmanneet
häntä kasakkain käsistä ja vieneet häntä johonkin ruhtinaalliseen
linnaan?

Tyttö pani kätensä vastatusten:

-- Pyhä, pyhä, puhdas Neitsyt, suo tapahtua niin, että ensimäiset
kasvot, jotka ilmestyvät ovelle, olisivat puolustajan ja ystävän
kasvot!

Samassa rupesi raskaitten kultalankaisten uudinten läpi kaukaa
kuulumaan teorban säveliä. Jokin miehenääni alkoi sen säestyksellä
hyräillä tuttua laulua:

    Oi lemmen tuskat ovat
    kuin tauti kovat,
    voi taudistakin päästä
    ja tulla terveheksi,
    mut uskollinen lempi
    se jääpi ainaiseksi.

Ruhtinatar nousi istumaan vuoteelle ja sitä mukaan kuin hän kuunteli,
avautuivat hänen silmänsä pelästyksestä selkoisen selälleen. Vihdoin
pääsi häneltä kauhea parahdus ja hän heittäytyi kuin kuolleena
tyynyille. Hän oli tuntenut Bohunin äänen.

Mutta hänen parahduksensa oli sekin nähtävästi kuulunut tuvan seinien
ulkopuolelle, sillä hetken perästä kahahti raskas uudin ja hurjapää
itse ilmestyi kynnykselle.

Ruhtinatar peitti silmänsä käsillään ja hänen valkoiset, värisevät
huulensa toistelivat ikäänkuin huumassa:

-- Jeesus Maaria, Jeesus Maaria!

Ja kuitenkin olisi näky, joka hänet niin pelästytti, ihastuttanut
usean tytön silmät, sillä ikäänkuin tulen kajastus välähti kasakan
puvusta ja kasvoilta. Hänen viittansa timanttinapit kiilsivät kuin
tähdet taivaalla, hänen tikarinsa ja sapelinsa kipinöivät jalokiviä,
hänen hopeakuteinen ihotakkinsa ja punainen kontushinsa kohottivat
soikeiden kasvojen kauneutta kaksinkerroin. Ja niin seisoi hän tytön
edessä, sorjana, mustakulmaisena, uljaana, kauneimpana kaikista
Ukrainan kasakoista.

Kuitenkin olivat hänen silmänsä himmeät niinkuin sumun verhoamat
tähdet ja hän katseli tyttöön melkein nöyrästi. Huomatessaan ettei
kauhu poikennut hänen kasvoiltansa, alkoi hän puhua matalalla ja
surullisella äänellä.

-- Älä pelkää, ruhtinatar.

-- Missä minä olen? kysyi neito, katsellen kasakkaan sormiensa
lomitse.

-- Turvallisessa paikassa, kaukana sodasta. Älä pelkää, armas sielu,
olen tuonut sinut tänne Barista, jotta eivät ihmiset eikä sota voisi
sinua vahingoittaa. Siellä Barissa eivät kasakat jättäneet eloon
ketään, sinä yksin pelastuit.

-- Mitä te täällä teette, miksi te minua ahdistatte?

-- Minäkö ahdistan sinua? Hyvä Jumala!

Ja kasakka hajoitti kätensä ja alkoi nyökytellä päätään niinkuin
ihminen tekee, jota on kohdannut suuri vääryys.

-- Minä pelkään teitä kauheasti.

-- Ja mitä sinä pelkäät? Jos sinä käsket, niin en minä liiku tästä
ovelta. Minä olen orjasi. Minä jään istumaan tänne kynnykselle ja
vain katselen sinua silmiin. Minä en tahdo sinulle pahaa, miksi sinä
siis minua vihaat? Sinä työnsit omalla kädelläsi Barissa veitsen
ruumiiseesi, vaikka sinä jo kauvan olet tuntenut minut ja tiesit,
että minä tulen sinua puolustamaan. Enhän minä ole sinulle vieras
ihminen, vaan sydämellinen ystävä ja kuitenkin sinä työnsit veitsen
ruumiiseesi, ruhtinatar!

Ruhtinattaren kalpeat kasvot punehtuivat.

-- Minä tahdoin mieluummin valita kuoleman kuin häpeän, sanoi hän.
-- Ja minä vannon, että jollet sinä säästä minua, niin minä surmaan
itseni, vaikkapa minun samalla täytyisi hukuttaa sieluni kadotukseen.

Tytön silmistä säkenöi tuli ja Bohun huomasi, että tuon Kurcewiczien
ruhtinaallisesta verestä polveutuvan tytön kanssa ei ole leikkimistä,
sillä epätoivon hetkellä hän toteuttaa mitä uhkaa ja asettaa
puukkonsa tällä kertaa varmemmin.

Siksipä Bohun ei enään vastannut mitään, vaan astui pari askelta
akkunaa kohden, istuutui kultakankaalla verhotulle penkille ja päästi
päänsä vaipumaan.

Hiljaisuutta kesti hetken. -- Ole huoleti, sanoi nyt Bohun. --
Niinkauvan kuin minä olen selvänä ja niinkauvan kuin ei viina-kulta
sytytä päätäni palamaan, niin kauvan olet sinä minulle kuin
pyhimyskuva kirkossa. Siitä hetkestä asti kun sinut Barista löysin,
olen ollut juomatta. Sitä ennen join juomistani ja huuhtelin alas
onnettomuuttani viina-kullalla. Mitäpä minä muutakaan saatoin tehdä!
Mutta nyt en ota suuhuni makeaa viiniä, en viiniä enkä paloviinaa.

Ruhtinatar vaikeni.

-- Minä katselen sinua, ilahutan silmiäni sinun kauniilla näölläsi ja
sitten minä lähden.

-- Anna minulle takaisin vapauteni, sanoi tyttö.

-- Oletko sitten vankeudessa? Sinähän olet herratar. Ja minne sinä
tahtoisit lähteä? Kurcewiczit ovat kuolleet, tuli on niellyt kylät ja
linnat, ruhtinas ei ole Lubniessa, hän marssii Chmielnickiä vastaan
ja Chmielnicki häntä vastaan. Kaikkialla riehuu sota, veri vuotaa,
kaikkialla on vain kasakoita ja sotilaita. Kuka säästää sinua kuka
säälii sinua, kuka puolustaa sinua, paitsi minä?

Ruhtinatar kohotti silmänsä, sillä hän muisti, että maailmassa
kuitenkin on joku, joka ottaisi hänet suojaansa, säälisi häntä
ja puolustaisi. Hän ei tahtonut lausua hänen nimeänsä, jotta ei
kiihoittaisi julmaa leijonaa. Ja samalla valtasi taasen syvä suru
hänen sydämensä. Vieläkö hän elää, hän, jota hänen sielunsa on
kaihonnut? Barissa ollessaan oli hän saanut tietää hänen elävän,
sillä Zagloban lähdettyä oli hän kuullut ankaran ruhtinaan voittojen
yhteydessä lausuttavan herra Skrzetuskin nimen. Mutta kuinka monta
päivää ja yötä olikaan siitä jo kulunut, kuinka monta taistelua
olikaan saattanut senjälkeen tapahtua ja kuinka moni onnettomuus
olikaan saattanut senjälkeen kohdata Skrzetuskia! Vain Bohunilta hän
nyt olisi voinut saada hänestä tietoja, mutta hän ei tahtonut eikä
uskaltanut kysyä.

Ruhtinattaren pää vaipui tyynyille.

-- Täytyykö minun siis jäädä tänne vangiksi? kysyi hän valittaen. --
Mitä minä olen teille tehnyt, että te kuljette kintereilläni kuin
onnettomuus?

Kasakka kohotti päätänsä ja alkoi puhua niin hiljaa, että hänen
äänensä tuskin kuului.

-- Mitä sinä olet tehnyt minulle, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän,
että jos minä olen sinulle onnettomuus, niin olet sinäkin onnettomuus
minulle. Jos minä en olisi rakastunut sinuun, niin olisin vapaa
kuin aron tuuli, vapaa sydämeltä ja sielulta, olisin kunniakas
kuin itse Konasewicz Sahajdaczny. Sinun kasvosi ovat olleet minun
onnettomuuteni, sinun silmäsi ovat olleet minun onnettomuuteni.
Ei ole minulle rakas vapaus eikä kasakan kunnia. Mitä on minulle
merkinnyt naisten kauneus, senjälkeen kun sinä lapsesta olit kasvanut
neidoksi. Kerran minä valloitin galeerin, joka kuljetti sulttaanille
mitä kauneimpia tyttöjä eikä yksikään niistä voittanut minun
sydäntäni. Kasakkaveljet leikittelivät heillä ja sitten minä käskin
sitoa jokaiselle kiven kaulaan ja oikopäätä veteen! Ennen en pelännyt
ketään, en välittänyt mistään, kävin sotaa pakanoita vastaan, otin
saalista ja olin arolla kuin ruhtinas linnassaan! Ja mitä olen
tänään? Kas täällä istun nyt orjana, kerjään sinulta hyvää sanaa enkä
vain saa, enkä ole koskaan kuullut sitä huuliltasi, en edes silloin,
kun veljesi ja tätisi kosivat minun puolestani. Oi jospa sinä,
tyttö, olisit minulle toisenlainen, jos sinä olisit toisenlainen,
niin ei olisi tapahtunut, mikä on tapahtunut. En olisi surmannut
sinun omaisiasi, en olisi ottanut osaa kapinaan enkä veljeillyt
talonpoikien kanssa. Mutta sinun tähtesi olen minä kadottanut
järkeni. Sinä olisit voinut johdattaa minut minne olisit tahtonut ja
minä olisin sinun tähtesi antanut vereni ja henkeni. Mutta nyt olen
minä kokonaan tahrattu aatelisverellä, ja ennen minä surmasin vain
tatareja ja toin saalista sinulle, jotta sinä kävisit kullassa ja
jalokivissä kuin Jumalan kerubi. Miksi et sinä silloin rakastanut
minua? Oi raskas, raskas on ollakseni, sääli toki sydän-raukkaani,
sääli sydän-raukkaani! En saa elää sinun kanssasi enkä voi elää ilman
sinua, en saata olla kaukana sinusta enkä lähellä sinua, en mäellä
enkä laaksossa, sinä minun kyyhkyläiseni, sinä minun sydänkäpyseni!
Oi, anna minulle anteeksi, että tulin Rozlogiin hakemaan sinua
kasakan tapaan sapelilla ja tulella. Mutta minä olin juovuksissa
vihasta ruhtinaita kohtaan ja olin matkalla juonut viinaa, minä
onneton ryöväri! Ja kun sinä sitten pakenit minulta, niin ulvoin
sinun jälkeesi niinkuin koira, haavojani pakotti eikä ruoka maistunut
ja minä rukoilin Kuolemaa, että hän ottaisi minut luokseen. Ja nyt
sinä tahdot, että minä antaisin sinut pois ja kadottaisin sinut
jälleen, sinä kyyhkyläiseni, sydänkäpyseni!

Kasakka keskeytti, sillä hänen äänensä takertui kurkkuun ja hän
seisoi siinä melkein valittaen, mutta Helenan kasvot vuoroin
punehtuivat, vuoroin kalpenivat. Jota enemmän Bohunin sanoissa ilmeni
hänen, suunnaton rakkautensa, sitä suurempi kuilu aukeni tytön ja
hänen välilleen, kuilu pohjaton ja vailla pelastuksen toivoa.

Kasakka rauhoittui hetkeksi, tuli hiukan tajuihinsa ja puhui edelleen:

-- Pyydä mitä tahdot. Katso kuinka tämä tupa on koristettu, kaikki on
minun tavaraani, saalista Barista. Minä toin sen kuudella hevosella
sinua varten. Pyydä mitä tahdot, keltaista kultaa, loistavia pukuja,
kalleuksia, nöyriä orjia. Minä olen rikas, minulla on omaanikin
yllin kyllin, eivätkä Chmielnicki ja Krywonos kitsastele antaa
minulle lisää. Sinä saat asua kuin ruhtinatar Wisniowiecki, minä
hankin sinulle linnoja, minä lahjoitan sinulle puolen Ukrainaa,
sillä vaikka minä olenkin kasakka-atamani enkä aatelismies, niin
minun komennossani on kymmenen tuhatta sotilasta, siis enemmän
kuin ruhtinas Jeremillä on johdettavana. Pyydä mitä tahdot kunhan
vain et karkaa minun luotani, kunhan vain jäät olemaan kanssani,
kyyhkyläiseni, ja kunhan vain rakastat minua.

Ruhtinatar kohottautui vuoteellaan. Hän oli hyvin kalpea, mutta hänen
ihanat kasvonsa ilmaisivat niin murtumatonta tahtoa, ylpeyttä ja
voimaa, että tämä kyyhkyläinen tällä hetkellä paremmin oli nuoren
kotkan kaltainen.

-- Jos te odotatte minun vastaustani, sanoi hän, -- niin tietäkää,
että vaikka minun täytyisi voihkia koko ikäni teidän vankeudessanne,
niin en koskaan rakasta teitä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.

Bohun taisteli hetken itsensä kanssa.

-- Älä sano minulle sellaisia asioita, virkkoi hän käheällä äänellä.

-- Älkää puhuko minulle rakkaudestanne, sillä siitä tulee minulle
häpeä, viha ja loukkaus. Minä en ole teitä varten.

Bohun nousi.

-- Ja ketä varten sinä sitten olet, ruhtinatar Kurcewicz? Ja kenen
oma sinä olisit ollut Barissa, jollen minä...

-- Se, joka pelastaa minun henkeni antaakseen minulle häpeän ja
vankeuden, on minun viholliseni eikä ystäväni.

-- Ja luuletko sinä, että talonpojat olisivat sinut tappaneet?
Kauheaa on ajatella...

-- Puukko olisi minut tappanut, mutta sinä sen tempasit pois
käsistäni.

-- Enkä minä anna sitä takaisin, sillä sinun täytyy tulla minun
omakseni! huudahti kasakka.

-- En koskaan! Pikemmin tahdon kuolla!

-- Sinun täytyy, ja sinä tulet omakseni.

-- En koskaan.

-- No, tiedätkö, jollet sinä nyt olisi haavoitettu, niin minä
senjälkeen, mitä olet minulle sanonut, lähettäisin kiireesti,
vielä tänä päivänä, muutamia miehistäni Raszkowiin väkivallalla
noutamaan tänne munkin ja huomenna minä olisin sinun miehesi. Niin,
ja eikö ole kuin olekin niin, että on synti olla rakastamatta ja
hyväilemättä miestään... Oo, sinä olet muka jalosukuinen neito,
sinua loukkaa ja suututtaa kasakan rakkaus. Mutta mikä sinä itse
asiassa olet että minun pitäisi olla sinun talonpoikaisorjasi? Missä
ovat sinun linnasi, pajarisi ja sotamiehesi? Mitä sinä vihastut
ja mikä sinua loukkaa? Minä olen valloittanut sinut sodassa, sinä
olet minun vankini. Oo, jospa minä olisinkin talonpoika, niin
ruoskanlyönti sinun valkeille olkapäillesi opettaisi sinulle järkeä.
Minä kyllästyttäisin itseni sinun kauneudellasi ilman pappiakin, jos
olisin, talonpoika enkä ritari.

-- Taivaan enkelit, pelastakaa minut! kuiskasi ruhtinatar.

Yhä hurjemmaksi kävi raivo kasakan kasvoilla ja vimmoissaan hän
tarttui hiuksiinsa.

-- Minä tiedän, sanoi hän, -- minä tiedän, miksi minä loukkaan sinua
ja miksi sinä vastustat minua. Sinä säilytät neitseellisen kauneutesi
toista varten. Mutta se ei auta, niin totta kuin elän, niin totta
kuin olen kasakka! Mokomakin aatelismiehen retkale, kirottu
ljahiroisto, surma hänet periköön! Tuskin oli hän nähnyt sinut,
tuskin ehtinyt tanssissa kieputtaa sinua, kun jo otti sinut kokonaan
valtoihinsa, mutta kasakka, kärsiköön ja lyököön otsaansa. Vaan kyllä
minä vielä saan hänet käsiini, annan nylkeä hänet ja lyödä naulat
hänen lävitsensä. Tiedä sinä, että Chmielnicki ryntää ljaheja vastaan
ja minä lähden hänen mukaansa ja etsin sinun kyyhkysesi vaikkapa maan
alta, ja kun minä palaan, niin heitän hänen kirotun päänsä tielle
sinun jalkojesi eteen.

Helena ei kuullut atamanin viimeisiä sanoja. Tuska, viha, haavat,
mielenliikutus ja pelästys olivat riistäneet häneltä voimat ja
tavaton lamaus levisi hänen jäseniinsä. Hänen silmänsä ja ajatuksensa
sammuivat ja hän meni tainnoksiin.

Vihasta kalpeana seisoi Bohun hetken paikoillaan, vaahto huulilla.
Sitten hän äkkiä huomasi tytön, hervottomasti taaksepäin
retkahtaneen, kuolleen pään, ja hänen huuliltaan pääsi melkein
eläimellinen ulvahdus.

-- Hän on kuollut! Horpyna, Horpyna, Horpyna! Ja Bohun heittäytyi
maahan. Jättiläiskokoinen nainen juoksi kiireesti tupaan.

-- Mikä sinun on?

-- Pelasta, pelasta! huusi Bohun. -- Minä olen hänet tappanut, hänet,
sieluni, valoni!

-- Mitä sinä hourailet?

-- Tappanut, tappanut! voihki Bohun ja väänteli käsiään.

Horpyna lähestyi nopeasti ruhtinatarta ja huomasi heti, ettei hän
ollut kuollut, vaan ainoastaan tainnoksissa, ja toimitettuaan Bohunin
oven taa, alkoi hän hoidella neitoa. Ruhtinatar avasi hetken päästä
silmänsä.

-- No niin, lapseni, ei ole mitään hätää, sanoi noita. -- Sinä
pelästyit häntä ja pyörryit, mutta pyörtymys menee ohi ja terveys
palaa. Sinä olet terve kuin pähkinä, sinä saat vielä kauvan elää
maailmassa ja nauttia onnea.

-- Kuka sinä olet? kysyi ruhtinatar heikolla äänellä.

-- Minäkö? Sinun palvelijasi, sillä niin on hän käskenyt.

-- Missä minä olen?

-- Pirun-Rotkossa. Tämä on oikeaa erämaata, täällä et näe ketään
muuta kuin hänet.

-- Asutko sinäkin täällä?

-- Tämä on minun taloni. Minä olen Doncowna, minun veljeni on Bohunin
alipäällikkö ja johtaa kelpo poikia, ja minä taas istun täällä ja
hoidan sinua tässä kultaisessa huoneessa. Minun majastani on tullut
komea sali niin että välkkyy ja hohtaa. Hän on tuonut tuon kaiken
tänne sinua varten.

Helena katsahti tytön komeihin kasvoihin ja nuo kasvot näyttivät
vilpittömiltä.

-- Tuletko sinä olemaan minulle hyvä?

Nuoren noidan valkeat hampaat välähtivät hymyssä.

-- Tulen. Kuinka en olisi hyvä, sanoi hän. -- Mutta ole sinäkin hyvä
atamanille. Hän on haukka, hän on kuuluisa urho, hän sinulle...

Näin sanoessaan taipui noita Helenan korvan juureen ja alkoi kuiskia
hänelle sekä purskahti lopuksi suureen nauruun.

-- Pois! huudahti ruhtinatar.



KOLMAS LUKU.


Varhain kolmannen päivän aamuna istui Doncowna yhdessä Bohunin kanssa
raidan alla likellä myllynpyörää ja katseli kuohuvaan veteen.

-- Hoidathan häntä hyvin, pidäthän huolta hänestä etkä käännä pois
silmääsi hänestä, vartioithan, ettei hän milloinkaan pääse rotkon
ulkopuolelle?

-- Rotkostahan on joelle vain kapea ala, mutta siinä on tilaa
tarpeeksi. Anna täyttää tämä ala kivillä, silloin me olemme täällä
pohjalla kuin padassa, ja jos taas minulle tulee tarve, niin kyllä
keksin keinon päästäkseni ulos täältä.

-- Milläs te täällä elätte?

-- Czeremis istuttaa kallioiden alle maissia ja villiä viiniä ja
pyydystää ansalla lintuja. Sinähän olet sitäpaitsi tuonut niin
paljon muassasi, ettei häneltä puutu muuta kuin linnun maitoa. Älä
pelkää, ei hän pääse pois rotkosta, eikä kukaan saa tietää hänen
olinpaikastaan, jolleivät vain sinun miehesi mene ilmaisemaan, että
hän on täällä.

-- Minä olen ottanut heiltä valan. He ovat uskollisia poikia eivätkä
mene ilmaisemaan salaisuutta, vaikka heille mitä tehtäisiin. Mutta
sinähän olet itse sanonut, että tänne tulen luoksesi ihmisiä
pyytämään sinua povaamaan.

-- Tuleehan niitä välistä Raszkowista ja välistä Jumala ties mistä,
mutta he pysähtyvät aina joen luotukaan ei tule sisälle rotkoon,
sillä he pelkäävät. Sinä olet nähnyt täällä luita, ne ovat niiden
luita, jotka ovat aikoneet tulla sisäpuolelle.

-- Oletko sinä murhannut heidät?

-- Murhasi kuka murhasi. Jos joku tahtoo povausta, niin hän odottaa
rotkon suulla, minä menen pyörän luo ja käyn sitten sanomassa mitä
näen vedessä. Pian minä povaan sinullekin, mutta en vain tiedä,
näkyykö mitään, sillä ei aina näy.

-- Kun et vain näkisi mitään pahaa?

-- Jos näkyy jotakin pahaa, niin et saakaan ratsastaa pois. Ja
muutenkin sinun olisi paras olla lähtemättä.

-- Minun täytyy. Chmielnicki on lähettänyt minulle kirjeen Bariin ja
sanonut että palaisin, ja Krywonos on hänkin käskenyt tulemaan. Nyt
käyvät ljahit meitä vastaan suurella voimalla, siis täytyy meidänkin
yhtyä.

-- Ja milloin palaat?

-- En tiedä. Syntyy suuri taistelu, jollaista vielä ei ole ollut.
Jos meidän tai ljahien täytyy kuolla. Jos meidät lyödään, niin
piiloittaudun tänne ja jos me lyömme heidät, niin palaan noutamaan
käköstäni ja vien hänet Kiovaan.

-- Mutta jos saat surmasi?

-- Senhän sinä voit povata, jotta saisin sen tietää.

-- Mutta jos saat surmasi?

-- Voin saada, koska äiti kerran on synnyttänytkin.

-- No mutta mitäs minä silloin teen tytön? Väännänkö häneltä niskat
nurin, vai kuinka?

-- Koskeppas sinä häneen kädelläsikin, niin minä käsken härjillä
raastaa sinut paaluun!

Bohun vaipui synkkiin ajatuksiin. -- Jos minä saan surmani, niin sano
hänelle, että hän antaa minulle anteeksi.

Ohhoh, kiittämätön ljahitar se on, kun ei anna vastarakkautta
sellaiselle rakkaudelle. Jos minusta riippuisi, niin minä ainakaan en
panisi sinua vastaan.

Näin sanoessaan tönäisi Horpyna pari kertaa Bohunia kylkeen ja
hymyili, niin että kaikki hampaat paljastuivat.

-- Mene sinä hiiteen, sanoi kasakka.

-- No, no, tiedänhän minä, ettet sinä ole minua varten. Bohun
katsahti vaahtoavaan veteen myllynpyörässä, ikäänkuin olisi itse
tahtonut povata.

-- Horpyna, sanoi hän hetken perästä.

-- Mikäs on?

-- Kun minä lähden, niin tuleeko hän ikävöimään minua?

-- Koska et sinä tahdo häntä orjuuttaa kasakan tapaan, niin ehkä on
parempi, että lähdet tiehesi.

-- En tahdo, en voi, en rohkene. Minä tiedän, että hän kuolisi.

-- Niin ollen on ehkä parempi, että sinä lähdet. Niinkauvan kuin hän
näkee sinut, ei hän tahdo edes tuntea sinua, mutta kun hän istuu
kuukauden täällä minun ja Czeremisin kanssa, niin sinä ehkä jo käyt
hänelle rakkaammaksi.

-- Jos hän vain olisi terve, niin kyllä minä silloin tietäisin mitä
tekisin. Minä tuottaisin papin Raszkowista ja käskisin vihkiä itseni.
Mutta nyt minä pelkään, että hän kuolee, jos hän pelästyy. Olethan
itsekin nähnyt hänen tilansa.

-- Anna hänen aluksi olla rauhassa ja mitäs sinä sitten teet papilla
ja vihkimisellä? Et sinä ole oikea kasakka, et. Minä vain en tänne
tahdo pippiä enkä pappia. Raszkowissa on Dobruczan tatarilaisia.
Saisit vielä heidät sieltä niskaamme. Ja jos he tulisivat, niin
vähänpä sinä enään saisit nähdä ruhtinatarta. Mikä sinun päähäsi on
pistänytkin? Ratsasta sinä pois vain ja palaa sitten takaisin.

-- Mutta katso sinä puolestasi veteen ja sano mitä näet. Sano totuus
äläkä valehtele, vaikka siihen paikkaan kuolisin.

Doncowna läheni myllynruuhta ja nosti ylös toisen sulun, joka
pidätti koskesta tulevaa vettä. Yhtäkkiä tulvahti vuolas virta
kaksinkertaisella voimalla ruuhen läpi. Pyörä alkoi kieppua yhä
nopeammin ja nopeammin, kunnes se lopulta oli kokonaan pärskeen
peitossa. Rikkilyöty vaahto kuohui pyörän alla kuin kiehuva vesi.

Noita tuijotti mustilla silmillään kuohuun ja, tarttuen kiinni
palmikkoonsa korvan kohdalta, alkoi huutaa:

-- Huku-huku, näytä itses tammisessa pyörässä, valkeassa vaahdossa,
selvässä sumussa. Olit paha tai hyvä, niin näytä itses!

Bohun likeni häntä ja istuutui hänen läheisyyteensä. Hänen kasvonsa
ilmaisivat pelkoa ja kiihkeää uteliaisuutta.

-- Jo näen, huusi noita.

-- Mitä sinä näet?

-- Veljeni kuoleman. Kaksi härkää vetää Doniecia paaluun.

-- Mene hiiteen veljinesi, mutisi Bohun, joka tahtoi tietää aivan
toista.

Hetken perästä kuului vain pyörän kolina, se kun kieppui kuin hullu.

-- Sinisenä on veljeni pää, aivan sinisenä, korpit sitä nokkivat,
jatkoi noita.

-- Mitä sinä vielä näet?

-- En mitään -- oi kuinka sinisenä! Huku-huku, tammisessa pyörässä,
valkeassa vaahdossa, selvässä sumussa, näytä itses -- nyt näen!

-- No mitä?

-- On taistelu: ljahit pakenevat urhoollisten poikain edestä ja minä
ajan takaa... Minä näen sinutkin. Sinä kohtaat erään pienen ritarin,
hu-hur-hur-... Varo sinä pientä ritaria!

-- Entä ruhtinatar?

-- Häntä ei näy. Taas minä näen, että joku on sinun luonasi, joku
joka pettää sinut, sinun vilpillinen ystäväsi.

Bohun seurasi silmillään milloin vaahtoa, milloin Horpynaa ja samalla
oli hänen päänsä kiihkeässä työssä edistääkseen povausta.

-- Mikä ystävä?

-- En näe, en tiedä onko se vanha vai nuori.

-- Vanha, varmaan vanha.

-- Ehkäpä se on vanha.

-- Minä tiedän kuka hän on! Hän on jo kerran minut pettänyt. Vanha
aatelismies, jolla on harmaa parta ja valkea silmä. Turma hänet
periköön. Mutta ei hän ole minun ystäväni.

-- Hän hiipii sinun kimppuusi. Taas näen: odotappa, nyt näkyy jo
ruhtinatarkin. Hänellä on ruususeppele päässä, yllään valkea puku ja
hänen yläpuolellaan on haukka.

-- Se olen minä.

-- Ehkäpä sinäkin. Haukka tai jotakin sellaista... niin, haukka.

-- Se olen minä.

-- Odotappas... Nyt ei enään näy... Tammipyörässä, valkeassa
vaahdossa... Ohhoh, paljon sotaväkeä, paljon kasakoita, oi
paljon, niinkuin metsässä puita, niinkuin ohdakkeita arolla. Ja
sinä olet kaikkien yläpuolella, sinun edessäsi kannetaan kolmea
hevoshäntälippua...

-- Onko ruhtinatar minun luonani?

-- Ei ole, sinä olet leirissä.

Taas syntyi hetken vaitiolo, pyörä humisi niin että koko mylly vapisi.

-- Hohhoh, kuinka paljon täällä on verta, kuinka paljon ruumiita
ja susia niiden kimpussa. Ja korppeja. Ja rutto liikkuu niiden
yläpuolella. Pelkkiä ruumiita, pelkkiä ruumiita, yhä vain pelkkiä
ruumiita. Ei näy mitään muuta kuin verta.

Yhtäkkiä puhalsi tuulenhengähdys sumun pyörän ympärille ja samassa
ilmestyi ylemmälle paikalle myllyn taakse ruma Czeremis, puukimppu
hartioillaan.

-- Czeremis, pane kiinni sulku, huusi tyttö.

Sen sanottuaan lähti hän pesemään käsiänsä ja kasvojansa purossa.
Sillaikaa pidätti kääpiö veden ryöpyn.

Bohun jäi istumaan mietteisiinsä. Vihdoin hän heräsi Horpynan tuloon.

-- Etkö sinä nähnyt mitään muuta? kysyi hän.

-- Sen näin, mikä tuli esille, mutta en mitään muuta.

-- Ethän vain valehtele?

-- Veljeni pään kautta: minä olen puhunut totta. Hänet pannaan
paaluun ja härjillä vedetään häntä jaloista. Minun on häntä sääli,
mutta oi, ei yksin hänelle ole määrätty kuolema. Kuinka paljon
ruumiita tuli näkyviin, en ole koskaan nähnyt niin paljon. Maailmassa
syttyy suuri sota.

-- Ja sinä näit haukan hänen päänsä yläpuolella?

-- Niin näin.

-- Ja hänellä oli seppele päässä?

-- Seppele päässä ja valkea puku yllä.

-- Mutta mistä sinä tiedät, että minä olen tuo haukka? Minähän
kerroin sinulle tuosta nuoresta ljahista, aatelismiehestä. Ehkäpä se
on hän?

Tyttö rypisti kulmakarvojansa ja vaipui ajatuksiinsa.

-- Ei, sanoi hän hetken perästä, pudistaen päätänsä, -- jos, se olisi
ollut ljahi, niin se olisi ollut kotka.

-- Jumalan kiitos, Jumalan kiitos. Minä riennän nyt poikien luo ja
käsken heidän valmistaa ratsut lähtöön. Yöllä lähdemme.

-- Sinä siis todella lähdet?

-- Chmiel on käskenyt ja Krywonos on käskenyt. Varmaan sinä näit
oikein, että tulee suuri sota, sillä saman asian minä olen lukenut
Barissa Chmielin kirjeestä.

Bohun tosin ei osannut lukea, mutta hän häpesi sitä sanoa, sillä hän
ei tahtonut käydä oppimattomasta miehestä.

-- Lähde siis, sanoi noita. -- Sinä olet onnellinen, sinusta tulee
hetmani, minähän näin kolme hevoshäntälippua sinun yläpuolellasi,
näin yhtä selvästi kuin näen nuo sormeni.

-- Niin, minusta tulee hetmani ja minä otan ruhtinattaren vaimokseni
enkä naikaan mitään talonpoikaistyttöä.

-- Talonpoikaistytön kanssa sinä olisitkin puhunut toisin, mutta
tuota sinä ujostelet. Sinun pitäisi olla ljahi.

-- Enhän minä ole huonompikaan.

Sen sanottuaan meni Bohun talliin kasakoitten luo ja Horpyna lähti
keittämään ruokaa.

Illalla olivat hevoset matkavalmiina, mutta Bohunin ei ollut
helppo päästä liikkeelle. Hän istui tuvassa mattoläjällä, teorba
käsissä ja katseli ruhtinatartansa, joka jo oli noussut vuoteeltaan
ja vetäydyttyään toiseen nurkkaan, hiljaa luki rukouksiaan,
kiinnittämättä vähintäkään huomiota Bohuniin, ikäänkuin ei häntä
olisi ollut koko tuvassa. Bohun sensijaan seurasi silmillään
seinän ääreltä jokaista tytön liikettä ja kuunteli jokaista hänen
huokaustaan eikä itsekään tietänyt mitä hän tekisi. Vähänpäästä avasi
hän suunsa alkaakseen keskustelun, mutta sanat eivät päässeet hänen
kurkustaan. Nuo kalpeat, vaikenevat kasvot ja eräänlainen ankaruuden
ilme kulmilla ja huulilla veivät Bohunilta rohkeuden. Tuota ilmettä
ei hän ollut ennen nähnyt. Ja vasten tahtoansa tuli hän muistelleeksi
samanlaisia iltoja Rozlogissa, ne johtuivat nyt ilmielävinä hänen
mieleensä, hän muisti miten hän ja Kurcewiczit istuivat tammisen
pöydän ääressä: vanha ruhtinatar pureskeli auringonkukansiemeniä,
ruhtinaat pelasivat luupeliä ja hän, Bohun, katseli ihanaa
ruhtinatarta, niinkuin hän nytkin katselee häntä. Mutta silloin hän
oli onnellinen, silloin kun hän kertoi sotaretkistään sicziläisten
mukana! Tyttö kuunteli ja joskus lepäsivät hänen mustat silmänsä
Bohunin kasvoilla ja raollaan olevat, vadelmanväriset huulet
todistivat kuinka mielenkiintoisesti hän seurasi kertomusta. Nyt ei
ruhtinatar edes katsahtanut häneen. Mutta silloin, ennen, kun hän
soitti teorbaa, silloin neito sekä kuunteli että katseli, niin että
Bohunilta sydän aivan suli. Ja mikä on kaikkein ihmeellisintä: nyt
on hän, Bohun, tytön herra, onhan hän riistänyt hänet ase kädessä,
tyttö on hänen vankinsa ja orjattarensa, hän, Bohun, voi käskeä
häntä- ja kuitenkin hän silloin tunsi olleensa häntä säädyltään
likempänä. Kurcewiczit olivat hänelle kuin veljiä ja siis oli
Helenakin hänen sisarensa. Hän ei silloin ollut hänelle ainoastaan
käkönen, haukka ja rakkain mustakulma, vaan aivan kuin sukulainen.
Ja nyt istuu hänen edessänsä ylpeä, synkkä, vaikeneva, säälitön
herratar. Oh, viha kiehuu hänessä! Bohun kyllä voisi näyttää hänelle
mitä kasakan halveksiminen merkitsee, mutta hän rakastaa tuota
säälimätöntä herratarta, hän olisi valmis vuodattamaan verensä hänen
tähtensä. Ja joka kerta kun viha riuhtoo hänen rintaansa, niin
tuntuu siltä kuin jokin näkymätön käsi tarttuisi hänen tukkaansa
ja ääni komentaisi hänen korvaansa: seis! Hänhän on jo puhjennut
ilmiliekkiin, mutta senjälkeen taasen lyönyt otsansa maahan. Niin
vähän on hänellä voimaa. Siksi kasakkaparka nyt tässä vääntelee
tuskissaan, että hän tuntee olevansa tiellä täällä tuvassa. Jospa
tyttö edes hymähtäisi, sanoisi jonkin hyvän sanan, niin hän lankeaisi
hänen jalkainsa juureen ja lähtisi sitten tiehensä, upottamaan
katkeruuttaan, vihaansa ja kärsimäänsä ylenkatsetta ljahien vereen.
Mutta täällä hän viipyy kuin orja tuon ruhtinattaren edessä. Jospa
hän ei olisi tuntenut häntä ennestään, jospa tyttö olisi vain
ensimäisestä aatelistalosta ryöstetty ljahitar, niin Bohunilla olisi
enempi rohkeutta. Mutta hänen edessään on ruhtinatar Helena, jota
hän Kurcewiczeilta pyysi omakseen, jonka takiahan tahtoisi antaa
pois sekä Rozlogin että kaikki mitä hänellä on. Jota enemmän häntä
hävettää moukkana olla tässä tytön likeisyydessä, sitä vähemmän hän
tuntee rohkeutta lähestyä häntä.

Aika rientää. Majan edestä kuuluu kasakoitten puhe. He istuvat
varmaan jo satulassa odottaen atamaniansa. Mutta atamani on tuskan
vallassa. Kirkas pärevalkea lankeaa hänen kasvoilleen, hänen
upealle kontushilleen ja teorballeen, mutta neito -- kunpa hän edes
katsahtaisi häneen! Atamanin asema on katkera, suututtava, ikävä
ja nolo! Hän tahtoisi jättää hellät jäähyväiset, mutta samalla hän
pelkää koko hyvästijättöä, pelkää, ettei se tule sellaiseksi kuin hän
haluaisi. Hän pelkää lähteä pois katkeruus, viha ja tuska mielessä.

Oi, kunpa ei tuo tyttö olisi ruhtinatar Helena, puukon haavoittama
ruhtinatar Helena, hän, joka uhkaa surmata itsensä omalla kädellään,
mutta joka on rakas, ah, kuinka rakas! Ja jota julmempi ja ylpeämpi,
sitä rakkaampi...

Samassa hirnahti hevonen ikkunan alla.

Bohun rohkaisi mielensä.

-- Ruhtinatar, sanoi hän, -- nyt on minun aika lähteä Helena vaikeni.

-- Etkö sano minulle: Jumalan haltuun?

-- Lähtekää Jumalan haltuun, vastasi Helena arvokkaasti.

Kasakan sydäntä kouristi. Helena oli sanonut sen mitä Bohun tahtoi,
mutta hän olisi tahtonut sen sanotuksi toisin.

-- No niin, minä tiedän, sanoi hän, -- että sinä olet minulle
suuttunut, että sinä vihaat minua. Mutta sen sinulle sanon, että
joku toinen olisi käyttäytynyt sinua kohtaan pahemmin. Minähän kyllä
olen tuonut sinut tänne, sillä en voinut muutakaan. Mutta mitä pahaa
minä olen sinulle tehnyt? Enkö ole kohdellut sinua niinkuin tulee,
niinkuin prinsessaa? Sano itse. Olenko sitten muka sellainen rosvo,
ettet lausu minulle edes hyvää sanaa, sinä, joka kuitenkin olet minun
vallassani.

-- Jumalan vallassa minä olen, sanoi Helena samalla arvokkuudella
kuin äskenkin. -- Mutta kiitän teitä siitäkin, että hillitsette
itseänne minun läheisyydessäni.

-- Lähden siis kuultuani huuliltasi edes sellaisen sanan. Ehkäpä
lähdettyäni säälit minua, ehkäpä ikävöitkin. Helena vaikeni.

-- Sääli on jättää sinut yksin tänne, sanoi Bohun, -- sääli on lähteä
pois, mutta minun täytyy. Olisi helpompi, jos sinä hymähtäisit
ja hyvästä sydämestä siunaisit lähtöni. Mitä minun pitää tehdä
lepyttääkseni sinut?

-- Anna minulle takaisin vapauteni ja Jumala antaa sinulle kaikki
anteeksi ja minäkin suon anteeksi ja siunaan sinua.

-- No niin, sanoi kasakka, -- ehkäpä kerran vielä on mielesi paha
siitä, että olit minulle niin julma.

Bohun tahtoi lunastaa itsellensä sovinnollisen jäähyväishetken
vaikkapa puolella lupauksella, jota hän ei aikonutkaan pitää. Ja hän
onnistuikin, sillä toivon valo välähti Helenan silmissä ja ankaruus
hänen kasvoiltaan katosi. Hän paineli nyrkkiä rintaansa vastaan ja
tähtäsi kasakkaan kirkkaan katseen.

-- Jospa sinä...

-- No niin, en tiedä, sanoi kasakka hiljaa, sillä häntä ahdisti
yhtaikaa häpeän tunto ja sääli. -- Tällä hetkellä minä en voi, en
mitenkään. Horda on Villeillä Kentillä ja tatarilaisia ratsastelee
kaikkialla. Raszkowista saapuu Dobruczan tatareja, en voi, sillä
pelkään puolestasi. Mutta kun palaan... Minähän olen sinun
läheisyydessäsi kuin lapsi, saat tehdä minulle mitä tahdot. En tiedä,
en tiedä...

-- Valaiskoon Jumala sinun järkeäsi, valaiskoon pyhä Neitsyt sinua,
mene Jumalan nimeen.

Hän ojensi kätensä kasakkaa kohden. Bohun hyppäsi pystyyn ja
painoi huulensa hänen kädelleen. Samassa nosti hän päänsä, kohtasi
tytön arvokkaan katseen ja päästi käden. Sitten Bohun, peräytyen
ovea kohden, kasakan tapaan kumarsi maahan asti, teki samanlaisen
kumarruksen vielä ovensuussa ja katosi oviverhon taakse.

Pian kuului akkunan läpi vilkasta puhetta ja myöhemmin sanoja
laulusta, jota veteli noin toistakymmentä ääntä:

    Kunnia ja maine
    kasakoitten maassa
    seuraa urhon töitä
    vuosisatain taakse.

Äänet ja kavionkapse loittonivat, hiljenemistään hiljeten.



NELJÄS LUKU.


-- Herra Jumala on kuin onkin jo kerran osottanut hänelle ihmeen,
sanoi Zagloba Wolodyjowskille ja Podbipientalle, istuessaan
Skrzetuskin kortteerissa. -- Selvän ihmeen, sanon minä, sillä
sallihan hän minun temmata neidon mokomienkin koirien kynsistä ja
vartioida häntä koko matkan. Toivokaamme, että Jumala vielä armahtaa
sekä häntä että meitä. Kunhan tyttö vain olisi hengissä. Sillä nyt
kuiskaa jokin ääni korvaani, että mokomakin kasakka uudelleen on
ryöstänyt hänet. Huomatkaa, hyvät herrat, että Bohun, kuten vangit
ovat meille kertoneet, Puljanin jälkeen on tullut toiseksi johtajaksi
Krywonosin joukossa -- johtakoot hänet pirut hiiteen! -- ja varmaan
hän oli mukana Barin valloituksessa.

-- Ehkäpä ei hän löytänyt tyttöä noiden onnettomien joukosta, sillä
siellähän surmattiin kaksikymmentätuhatta ihmistä, sanoi herra
Wolodyjowski.

-- Sitä ette te tiedä, mutta minä vaikkapa vannon, että hän tiesi
tytön olevan Barissa. Muu ei ole mahdollista. Vain se on voinut
tapahtua, että hän on pelastanut tytön teurastuksesta ja vienyt hänet
jonnekin.

-- Ette kertomuksellanne anna meille paljoakaan lohdutusta, sillä
herra Skrzetuskin sijassa toivoisin minä pikemmin, että neito
olisi saanut surmansa kuin että hänen olisi pitänyt jäädä Bohunin
inhoittaviin käsiin.

-- Ei sekään olisi mikään lohdutus, sillä jos hän olisi saanut
surmansa, niin olisi hänet ensin häväisty.

-- Olen aivan epätoivoissani, sanoi Wolodyjowski.

-- Niin minäkin, lisäsi herra Longinus.

Zagloba alkoi väännellä viiksiään ja puhkesi lopulta puhumaan:

-- Kunpa kapi-tauti heidät tappaisi, koko tuon pääkoiran suvun! Kunpa
pakanat tekisivät heidän suolistansa jousia. Jumalahan on luonut
kansat yleensä, mutta nuo, senkin sodomitit, ovat perkeleen tekemät.
Kunpa kaikki heidän äitinsä tulisivatkin hedelmättömiksi!

-- Minähän en tuntenut tuota suloista neitoa, sanoi herra
Wolodyjowski surullisesta, -- mutta mieluummin olisin suonut, että
onnettomuus olisi kohdannut minua itseäni.

-- Kerran elämässäni vain olen minä hänet nähnyt, mutta kun häntä
muistelen, niin tulee paha olla pelkästä säälistä.

-- Siltä se voi tuntua teistä, mutta entä sitten minusta, joka olen
pitänyt hänestä isän rakkaudella ja joka olen johtanut hänet pois
kauheasta kuilusta -- entä sitten minusta!

-- Ja miltä mahtaakaan tuntua herra Skrzetuskista! sanoi herra
Wolodyjowski.

Niin puhelivat ritarit epätoivoissaan ja vaipuivat sitten vaitioloon.

Ensimäisenä puhkesi puhumaan herra Zagloba.

-- Eikö nyt enään ole mitään keinoa? kysyi hän.

-- Jollei ole keinoa, niin ainakin on velvollisuus kostaa, vastasi
Wolodyjowski.

-- Antaisipa Jumala tästä pian suuren yleistaistelun. Sanotaan, että
tatarit ovat lähteneet liikkeelle ja asettuneet leiriin arolle.

Siihen huomautti herra Zagloba:

-- Mutta emmehän me voi jättää tuota raukkaa tällä tavalla, edes
yrittämättä keksiä mitään hänen pelastuksekseen. Olenhan minä
puolestani jo tarpeeksi laahannut vanhoja luitani maailmalla ja
parempihan minun jo olisi saada olla levossa ja maata jollakin
lämpimällä uuninpankolla, mutta tämän tyttöraukan takia olen valmis
lähtemään vaikkapa Stambuliin, olen kuin olenkin, vaikka minun
uudestaan täytyisi käydä talonpojan sarkavaipassa ja ottaa käsiini
teorba, jota totisesti en voi katsella ilman iljetystä.

-- Te olette niin ovela ja kekseliäs mies, että keksikää nytkin pois
jotakin, sanoi herra Podbipienta.

-- Moni keino kyllä jo on välähtänyt päähäni. Jos ruhtinas
Dominikilla olisi edes puolet niitä, niin Chmielnicki jo olisi
nyljetty ja riippuisi takajaloistaan hirsipuussa. Tämän minä jo
olen sanonut Skrzetuskille, mutta eihän hänen kanssaan ole voinut
puhua mistään. Tuska polttaa ja raatelee häntä pahemmin kuin tauti.
Hoitakaa te häntä ettei hän menettäisi järkeänsä. Usein käy sillä
lailla, että ihmisen mieli suurien surujen takia alkaa tehdä samaa
kuin viini, joka loppujen lopuksi happanee.

-- Sellaista sattuu, sellaista sattuu, sanoi herra Longinus.

Herra Wolodyjowski rupesi kärsimättömänä kävelemään ja kysyi:

-- Mitä keinoja teillä sitten on?

-- Jaa minullako? Keinojako? No ensinnäkin täytyy meidän saada
tietää, onko tuo herttainen raukka -- varjelkoot häntä enkelit
kaikesta pahasta! -- vielä elossa. Ja sen me voimme saada tietää
kahdella tavalla: joko valitsemme ruhtinaan kasakoitten joukosta
uskollisia, luotettavia miehiä, jotka ovat pakenevinaan kasakkain
luo, liittyvät Bohunin väkeen ja saavat niiltä tietoja.

-- Minun rakuunojeni joukossa on rusiineja, huomautti Wolodyjowski.
-- Kyllä minä löydän sellaisia miehiä.

-- Odottakaappa vähän... tai otamme vangiksi jonkun noista
roistoista, jotka valloittivat Barin. Ehkäpä he tietävät jotakin.
Kaikki he katselevat Bohuniin kuin sateenkaareen. Hän miellyttää
heidän pirullista mielikuvitustaan: hänestä he laulavat lauluja
-- kunpa heidän kurkkunsa mätänisivätkin! -- ja kertovat
toinentoisilleen kaskuja, kertovat sekä sellaista mitä hän on tehnyt
että sellaista mitä hän ei ole tehnyt. Jos hän vain on ryöstänyt
meidän onnettoman neidon, niin ei se ole voinut jäädä heiltä salaan.

-- Voihan tehdä niinkin, että lähettää miehiä ja koettaa saada
käsiinsä jonkun vangin, huomautti herra Podbipienta.

-- Te osasitte naulanpäähän. Kun nyt vain saamme tietää, että neito
elää, niin se on pääasia. Jos siis tahdotte vilpittömällä mielellä
auttaa Skrzetuskia, niin antaudutte minun komennettavakseni, koska
minulla on enimmän kokemusta. Me pukeudumme talonpojiksi ja koetamme
sillä lailla urkkia tietoomme minnekä Bohun on hänet piiloittanut, ja
kun meillä kerran on se tieto, niin panen pääni pantiksi että saamme
käsiimme itse neidonkin. Enimmän tässä uskallamme Skrzetuski ja minä,
sillä meidät Bohun tuntee, ja jos hän saisi meidät kiinni, niin
eivät senjälkeen edes meidän omat äitimme tuntisi meitä. Mutta teitä
kumpaakaan hän ei ole nähnyt.

-- Minut hän kyllä on nähnyt, sanoi herra Podbipienta, -- mutta vähät
siitä.

-- Ehkäpä herra Jumala antaa hänet meidän käsiimme, huudahti herra
Wolodyjowski.

-- Minä vain en enään tahdo häntä nähdä, sanoi herra Zagloba. --
Hiisi häntä katselkoon. Meidän täytyy alkaa varovasti, ettemme pilaa
koko yritystä. Sehän on aivan mahdotonta, että Bohun yksin tietäisi
neidon piilopaikan ja minä takaan teille, että on varmempi kysyä
joltakulta muulta.

-- Ehkäpä meidän lähettimmekin saavat tietää jotakin. Jos vain
ruhtinas sallii, niin minä valitsen varmoja miehiä ja lähetän heidät
liikkeelle vaikkapa jo huomenna.

-- Ruhtinas kyllä sen sallii, mutta epäilen, saavatko he mitään
tietoja. Kuulkaa, hyvät herrat, mieleeni johtuu toinen keino, se
nimittäin, että me, sensijaan että lähettäisimme liikkeelle miehiä
tai koettaisimme saada vankeja, itse pukeudumme talonpojiksi ja
viipymättä lähdemme toimeen.

-- Se on mahdotonta! huudahti herra Wolodyjowski.

-- Miksikä se on mahdotonta?

-- Ettekö te tiedä sotapalveluksen sääntöjä? Lippujen alla oleminen
on pyhä asia, silloin ei tehdä poikkeusta kehenkään nähden. Vaikka
isä ja äiti kuolisivat, niin ei upseeri lähde pyytämään lomaa
päästäksensä pois, sillä taistelun edellä olisi se suurin häpeä,
minkä sotamies voi tehdä. Loma on sallittu vasta taistelun jälkeen,
silloin kun vihollinen on hajoitettu, mutta ei ennen. Ja huomatkaa:
Skrzetuskin teki mieli ensimäisenä kiiruhtaa häntä pelastamaan,
-- hän hillitsi kuitenkin halunsa. Ja hänellähän on jo mainetta,
ruhtinashan rakastaa häntä, mutta hän ei edes pyytänytkään päästä,
sillä hän tuntee velvollisuutensa. Sellaista on, nähkääs, hyvät
herrat, valtion palvelus, ja samoin on laita yksityisenkin. En tiedä
kuinka muualla on tapana, vaikka arvelen että kaikkialla vallinnee
sama sääntö. Mutta ruhtinaan palveluksessa ainakin on loma ennen
taistelua kuulumaton asia, ja vielä lisäksi upseerille Vaikka
Skrzetuskilta revittäisiin sielu ruumiista, niin ei hän lähtisi
tekemään ruhtinaalle sellaista ehdotusta.

-- Roomalainen hän on tapojen ankaruudessa, sen tiedän, sanoi herra
Zagloba, -- mutta jos joku kuiskaisi asian ruhtinaan korvaan, niin
ehkäpä hän vapaasta tahdostansa antaisi loman sekä teille että
hänelle.

-- Eihän nyt voi ajatella sellaisia. Koko valtakunnan kohtalohan
lepää ruhtinaan hartioilla. Mitä te ajattelette! Nythän on
kysymyksessä mitä tärkeimmät asiat, asiat, jotka koskevat koko
kansaa. Kuinka hän nyt voisi ottaa huomioon jonkun yksityisen
huolia. Ja jospa hän pyytämättä antaisikin loman -- mikä ei ole
todennäköistä --, niin eihän kukaan meistä nyt, niin totta kuin
Jumala on taivaassa, lähtisi pois leiristä, sillä onhan meidänkin
velvollisuus antaa ensimäinen palveluksemme onnettomalle isänmaalle
eikä itsellemme.

-- Minä tiedän sen ja tunnen myöskin entisiltä ajoilta
sotapalveluksen säännöt. Ja siksi minä sanoinkin teille, että
tuo keino vain välähti pääni läpi enkä suinkaan sanonut, että se
yhä istuu siellä. Muuten, totta puhuen, me emme kykenisi saamaan
aikaan suuriakaan niinkauvan kuin roistojen valta vielä pysyy
järkähtämättömänä. Mutta jahka he ovat lyödyt ja takaa-ajetut ja
jahka ei heillä ole jäljellä muuta kuin pelastaa oma nahkansa,
silloin voimme huoletta hyökätä heidän keskellensä ja saada heiltä
tietoja. Kunpa vain muu sotajoukko mitä pikimmin tulisi tänne. Sillä
muutenhan me ihan kuolemme ikävään täällä Czolhanski-Kamenin luona.
Jos vain meidän ruhtinas olisi komennossa, niin me jo paraikaa
marssisimmekin. Mutta ruhtinas Dominik nähtävästi pysäyttelee liian
usein, koska häntä yhä vieläkään ei näy. Kolmen päivän kuluttua hänen
toivotaan saapuvan. Suokoon Jumala, että hän tulisi mitä pikimmin.
Mutta tuleehan herra kruunun juomanlaskija tänään?

-- Tulee.

Samassa avautui ovi ja sisään astui Skrzetuski.

Hänen piirteensä olivat kuin kiveen veistetty tuska, niistä henki
kylmyys ja levollisuus. Oli kummallista katsella noita nuoria ja
samalla niin ankaria ja vakavia kasvoja, joilla ei olisi luullut
hymyn koskaan leikkineen. Näytti siltä kuin ei kuolema olisi voinut
enään niitä paljoakaan muuttaa, jos se äkkiä olisi katkaissut hänen
elämänsä langan. Herra Janin parta oli kasvanut melkein rinnalle asti
ja tuossa parrassa, joka oli musta kuin korpin sulat, näkyi siellä
täällä hopeinen haiven.

Toverit ja uskolliset ystävät huomasivat heti hänen tuskansa, vaikka
hän ei mitään näyttänytkään. Hän oli täydellisesti tajussaan,
näennäisesti tyyni, sotilaspalveluksessaan melkein vielä entistäkin
tarkempi ja eli kokonaan läheisten tapausten odotuksessa.

-- Puhumme täällä juuri teidän onnettomuudestanne, joka samalla on
meidänkin onnettomuutemme, sanoi herra Zagloba, -- sillä Jumala
on todistajamme, että olemme lohduttomat. Matta tunteemme olisi
hedelmätön, jollemme voisi auttaa teitä muuta kuin kyynelten
vuodattamisella. Siksi olemmekin päättäneet vuodattaa myöskin verta,
temmataksemme neitoraukan, jos hän vielä käy elävänä maan päällä,
hänen vankeudestaan.

-- Jumala teitä palkitkoon, sanoi herra Skrzetuski.

-- Me lähdemme teidän kanssanne vaikkapa Chmielnickin leiriin, sanoi
herra Wolodyjowski, levottomana katsellen ystäväänsä.

-- Jumala teitä palkitkoon, toisti herra Jan.

-- Me tiedämme, sanoi Zagloba, -- että te olette vannonut etsivänne
hänet elävänä tai kuolleena ja siksi olemme valmiit lähtemään
vaikkapa tänään.

Skrzetuski istuutui penkille, loi silmänsä maata kohden eikä
vastannut mitään. Herra Zagloba oli suuttumaisillaan. Aikooko hän
todella jättää tytön, ajatteli hän. Jos niin on, niin armahtakoon
häntä Jumala. Maailmassa nähtävästi ei ole olemassa kiitollisuutta
eivätkä ihmiset muista hyviä tekoja. Mutta onpa sentään sellaisiakin,
jotka hänet muistavat, vaikka heidän hänen tähtensä täytyisi heittää
henkensä.

Tuvassa vallitsi täysi hiljaisuus, jonka silloin tällöin vain
herra Longinuksen huokaukset keskeyttivät. Vihdoin lähestyi pieni
Wolodyjowski Skrzetuskia ja löi häntä olkapäälle:

-- Mistä te nyt palaatte? kysyi hän.

-- Ruhtinaan luota.

-- Ja mitä aiotte nyt?

-- Lähden yöksi tiedustelulle.

-- Kauvaksiko?

-- Aina Jarmolinceen asti, jos tie on vapaana. Wolodyjowski katsahti
Zaglobaan ja he ymmärsivät heti toisensa.

-- Siis Bariin päin, mutisi Zagloba.

-- Me lähdemme teidän kanssanne.

-- Teidän täytyy mennä pyytämään lomaa ja kysyä ruhtinaalta, eikö hän
ehkä ole määrännyt teille toista työtä.

-- Lähtekäämme siis yhdessä. Minun täytyy kysyä erästä toistakin
asiaa.

-- Me tulemme teidän kanssanne, sanoi Zagloba. He nousivat ja
lähtivät. Ruhtinaan päämaja oli aika kaukana toisessa päässä
leiriä. Odotushuoneessa kohtasivat he joukon eri lippukuntiin
kuuluvia upseereja, sillä kaikkialta marssi paraikaa sotajoukkoja
Czolhanski-Kamenille ja kaikki riensivät tarjoamaan palvelustaan
ruhtinaalle. Herra Wolodyjowskin täytyi odottaa kauan ennenkuin
hän yhdessä Podbipientan kanssa pääsi ruhtinaan eteen, mutta
sensijaan ruhtinas heti suostui siihen, että he mieskohtaisesti
lähtisivät etsiskelylle sekä että he saisivat ottaa mukaansa
muutamia rusiini-rakuunoja, jotka teeskennellen pakenevansa leiristä
olivat lähtevät Bohunin kasakoitten luo ja siellä tiedustelevat
ruhtinatarta. Wolodyjowskille ruhtinas sanoi:

-- Minä kyllä itse keksin Skrzetuskille kaikenlaisia tehtäviä, sillä
näen, että tuska on sulkeutunut häneen ja kalvaa häntä. Minun on
niin sanomattomasti sääli häntä. Eikö hän ole teille mitään puhunut
ruhtinattaresta?

-- Hyvin vähän. Ensi hetkessä hän tahtoi lähteä suinpäin kasakoita
vastaan, mutta samassa hän muisti, että kaikkien nyt täytyy olla
lippujen alla ja että olemme isänmaan käskyläisiä, isänmaan, joka on
pelastettava ennen kaikkea. Siksi ei hän ole käynyt teidän armonne
luona. Yksin Jumala tietää mitä hänessä tapahtuu.

-- Tuo kaikki todistaa kuinka raskas hänen on olla. Valvokaa te
häntä, sillä näen, että olette uskollinen ystävä.

Herra Wolodyjowski kumarsi syvään ja lähti ulos. Sillä samassa tuli
ruhtinaan luo Kiovan vojevoda yhdessä Stobnikin starostan herra
Denhofin, Sokalin starosta ja muutamien muiden ylempien upseerien
kanssa.

-- Kuinka kävi? kysyi Skrzetuski Wolodyjowskilta.

-- Minä seuraan sinua, mutta ensinnä minun pitää rientää lippukuntani
luo, sillä minun on erääseen paikkaan lähetettävä muutamia miehiä.

-- Menkäämme yhdessä.

He lähtivät ja heidän mukanansa herrat Podbipienta, Zagloba ja vanha
Zacwilichowski, joka viimemainittu oli menossa lippukuntansa luo.
Jonkun matkan päässä Wolodyjowskin rakuunajoukon teltoista tapasivat
he herra Laszcz'in, joka kymmenkunnan aatelismiehen etunenässä
asteli tai pikemmin laahautui eteenpäin. Hän ja hänen toverinsa
olivat nimittäin aivan juovuksissa. Tämän nähdessään alkoi herra
Zagloba huokaella. Hän ja Laszcz olivat näet Konstantinowin luona
oppineet pitämään toisistaan, heidän luonteensa kun muutamissa
suhteissa olivat niin samanlaiset kuin kaksi vesipisaraa. Herra
Laszcz, vaikka olikin ankara ritari ja pakanoille julki julma, oli
samalla kuuluisa hurjistelija, juomari ja kortinpelaaja, mies, joka
mieluummin vietti taisteluista, jumalanpalveluksesta ja hurjailusta
vapaat hetkensä sellaisten henkilöiden seurassa kuin herra Zagloba,
tässä seurassa juodakseen hurjasti ja kuunnellakseen hulluja juttuja.
Hän oli niin suurpiirteinen mellastaja, hän oli jo saanut aikaan
niin paljon riitoja ja lainrikkomuksia, että hän jokaisessa muussa
valtiossa aikoja sitten olisi ollut pakoitettu panemaan päänsä
teloituspenkille. Hänen niskallaan kyllä jo olikin moni tuomio
ja sakko, mutta niistä ei hän välittänyt edes rauhankaan aikana,
saatikka sitten nyt sodan vallitessa. Jo Rozlowcen luona oli hän
liittynyt ruhtinaaseen ja Konstantinowin tappelussa tehnyt melkoisia
palveluksia, mutta siitä lähtien kun hän oli levännyt Zbarazissa,
oli hän käynyt suorastansa sietämättömäksi, niin paljon mellakoita
hän oli saanut aikaan. Myöskään ei kukaan olisi voinut laskea tai
kirjoittaa muistiin kuinka Paljon viiniä herra Zagloba oli aikojen
kuluessa juonut hänen luonansa ja kuinka paljon valheita ja juttuja
hän kestittäjänsä suureksi huvitukseksi oli laskettanut, josta syystä
tämä olikin joka päivä kutsunut hänet kemuihinsa.

Mutta senjälkeen kun oli tullut tieto Barin valloituksesta, oli
herra Zagloba käynyt synkäksi, menettänyt hyvän tuulensa ja sukkelan
leikinlaskunsa eikä enään käynyt herra Laszczin luona. Tämä oli jo
ajatellut, että leikkisä aatelismies varmaan oli poistunut jonnekin
sotajoukon luota, kun hän nyt yhtäkkiä näki hänet edessään.

Hän ojensi häntä kohden kätensä ja sanoi:

-- Tervetuloa. Miksi ette ole käynyt luonani? Mitä te nykyään teette?

-- Olen herra Skrzetuskin seurassa, vastasi Zagloba synkästi.

Herra Laszcz ei pitänyt Skrzetuskista tämän arvokkaisuuden takia ja
kutsui häntä kirjanoppineeksi. Kuitenkin hän hyvin tunsi Skrzetuskin
onnettomuuden, sillä olihan hän Zbarazissa ollut läsnä niissä
kemuissa, joihin tuli tieto Barin valloituksesta. Mutta luonnoltaan
hillittömänä ja lisäksi tällä hetkellä humalaisena, ei hän
kunnioittanut inhimillistä tuskaa, vaan kysyi, tarttuen Skrzetuskin
viitan nappiin:

-- No, sitä neitoakos te itkette? Se oli sievä, eikö ollutkin?

-- Antakaa minun olla rauhassa, sanoi Skrzetuski.

-- Odottakaappa!

-- Menen täyttämään velvollisuuksiani enkä joudu kuulemaan teidän
käskyjänne.

-- Odottakaa, sanoi Laszcz juopuneen itsepäisyydellä. -- Te
olette palveluksessa, mutta en minä. Minä en ole täällä kenenkään
käskettävänä.

Sitten hän alensi ääntään ja toisti kysymyksensä:

-- Olikos se sievä, häh?

Skrzetuskin kulmakarvat rypistyivät.

-- Minun täytyy sanoa teille, että olisi parempi olla koskettamatta
kipeään kohtaan.

-- Koskettamatta? Älkää pelätkö. Jos hän oli sievä, niin hän elää.

Skrzetuskin kasvot vetäytyivät kuoleman kalpeiksi, mutta hän hillitsi
itsensä ja sanoi ainoastaan:

-- Hyvä herra, jotten unohtaisi kenen kanssa puhun...

Laszcz avasi silmänsä selkosen selälleen.

-- Mitä te uhkailette? Tekö minua... jonkun tyttörääsyn takia...?

-- Menkää tiehenne, hyvä herra! ärjäisi vanha Zacwilichowski, vihasta
väristen.

-- Te olette kelvottomia jäniksiä, suosionhakijoita! karjui Laszcz.
-- Sapelit esiin, hyvät herrat!

Ja vetäen esiin sapelinsa hyökkäsi hän Skrzetuskia kohden. Samassa
silmänräpäyksessä helähti kuitenkin teräs myöskin herra Janin
kädessä, Laszczin sapeli pyrähti kuin lintu ilmaan ja hän itse
horjahti iskusta, kaatuen pitkälleen maahan.

Herra Skrzetuski ei jatkanut taistelua, hän seisoi kalpeana kuin
ruumis ja ikäänkuin tukahtuneena. Samassa nousi mellakka. Toiselta
puolelta karkasi esiin sotamiehiä Laszczin ympärille, toiselta puolen
tulvi Wolodyjowskin rakuunoita kuin mehiläisiä pesästä. Kaikui
huutoja: Lyö, lyö! Monet riensivät paikalle tietämättä mistä oli
kysymys. Sapelit alkoivat kalista ja mylläkkä saattoi minä hetkenä
hyvänsä muuttua yleiseksi taisteluksi. Onneksi Laszczin upseerit,
nähdessään että Wisniowieckin sotilaita tuli yhä enemmän paikalle,
toipuivat pelästyksestään, tempasivat Laszczin mukaansa ja veivät
hänet pois.

Varmaankin hänet olisi hakattu säpäleiksi, jos hän olisi ollut
tekemisissä jonkun toisen ja vähemmin kuriatuntevan sotajoukon
kanssa. Mutta vanha Zacwilichowski säilytti mielenmalttinsa, vain
huutaen: Seis! Ja sapelit pistettiin takaisin tuppeen.

Siitä huolimatta oli koko leiri käynyt levottomaksi ja kaiku
mylläkästä tuli ruhtinaankin korviin, varsinkin kun herra Kuszel,
joka ollen palveluksessa, kiireesti ryntäsi tupaan, jossa ruhtinas
neuvotteli Kiovan vojevodan, Stobnikin starostan ja herra Denhofin
kanssa, ja huusi:

-- Armollinen ruhtinas, sotamiehet tappelevat keskenään sapeleilla!

Samassa hetkessä tuli herra Laszcz sisään kuin pommi, kalpeana ja
vimman vallassa, ollen kuitenkin jo selvänä.

-- Oikeutta, herra ruhtinas! huusi hän. -- Tässä leirissä tuntuu
olevan aivan niinkuin Chmielnickin luona: ei välitetä syntyperästä
eikä arvosta. Sapeleilla hakataan korkeita kruunun arvomiehiä. Jos
armollinen ruhtinas ei itse mittaa oikeutta ja tuomitse rikollisia
teloitettaviksi, niin rupean minä mittaamaan.

Ruhtinas hypähti pystyyn pöydän takaa.

-- Mitä on tapahtunut? Kuka on hätyyttänyt teitä?

-- Teidän upseerinne Skrzetuski.

Todellinen hämmästys kuvastui ruhtinaan kasvoilla.

-- Skrzetuskiko?

Samassa avautui ovi ja Zacwilichowski astui sisään.

-- Herra ruhtinas, minä olin todistajana.

-- En ole tullut tänne tutkintoon, vaan vaatimaan rangaistusta, huusi
Laszcz.

Ruhtinas kääntyi häntä kohden ja tuijotti häneen.

-- Hiljaa, hiljaa, sanoi hän matalaan ja erityisellä äänenpainolla.

Hänen silmissään ja äänessään oli jotakin niin kauheaa, että Laszcz,
vaikka olikin kuuluisa röyhkeydestään, äkkiä vaikeni ikäänkuin olisi
mykistynyt, ja läsnäolevat herrat kalpenivat.

-- Puhukaa, sanoi ruhtinas Zacwilichowskille. Zacwilichowski kertoi
asian kulun, kuinka herra Laszcz epähienolla ja sekä hänen korkealle
viralleen että aateliselle syntyperälleen arvottomalla tavalla oli
alkanut tehdä pilkkaa herra Skrzetuskin tuskasta ja senjälkeen
hyökännyt hänen päällensä sapeli kädessä, ja mitä nuorelle miehelle
tavatonta malttia Skrzetuski oli osoittanut sysäämällä hyökkääjältä
aseen kädestä. Vanhus lopetti kertomuksensa sanoilla:

-- Teidän ruhtinaallinen armonne tietänee, ettei seitsemäänkymmeneen
vuoteen vale ole tahrinut huuliani eikä tahri niin kauvan kuin
elän. Vakuutan siis valallani, etten muuta ainoatakaan sanaa
tiedonannossani.

Ruhtinas tiesi, että Zacwilichowskin sana oli kullan arvoinen ja
lisäksi tunsi hän Laszczin liiankin hyvin. Aluksi ei hän kuitenkaan
vastannut mitään, otti vain kynän käteensä ja alkoi kirjoittaa.
Lopetettuaan hän katsahti herra Laszcziin.

-- Oikeus mitataan teille, sanoi hän.

Herra Lascz avasi suunsa ja aikoi sanoa jotakin, mutta sanat
takertuivat kurkkuun. Hän painoi käden kylkeensä, kumarsi ja läksi
ylpeästi tuvasta.

-- Zelenski, sanoi ruhtinas, -- anna tämä kirje herra Skrzetuskille.

Herra Wolodyjowski, joka vielä viipyi Skrzetuskin luona, tuli hiukan
surulliseksi nähdessään ruhtinaan lähettipojan astuvan sisään. Hän
oli nimittäin varma siitä, että hänen heti piti mennä ruhtinaan
eteen. Mutta poika vain jätti kirjeen ja lähti sen tiensä, mitään
sanomatta. Skrzetuski luki kirjeen ja ojensi sen ystävälleen.

-- Lue, sanoi hän.

Herra Wolodyjowski luki läpi kirjeen ja huudahti:

-- Nimitys toiseksi päälliköksi!

Hän tarttui Skrzetuskia kaulaan ja suuteli häntä molemmille poskille.

Varsinainen eli toinen päällikkö husaarilippukunnassa oli miltei
korkea sotilaallinen arvohenkilö. Siinä lippukunnassa, jossa herra
Skrzetuski palveli, oli ratsumestarina eli ensimäisenä päällikkönä
itse ruhtinas ja nimellisenä toisena päällikkönä herra Suffczynski,
jo vanha mies ja vakinaisesta palveluksesta aikoja sitten eronnut.
Herra Jan oli todellisuudessa jo kauvemman aikaa hoitanut näitä
molempia virkoja, mikä muuten tapahtui useasti tämänkaltaisissa
lippukunnissa, joissa molemmat ensimäiset upseerinvirat olivat
melkein vain nimellisiä arvoja. Kuninkaallisen lippukunnan
ratsumestarina oli itse kuningas, Puolan ensimäisen piispan eli
primaksen lippukunnassa itse primas, toisen päällikön virkaa
kummassakin lippukunnassa hoitivat korkeat hovin arvohenkilöt. Mutta
todellisuudessa johtivat lippukuntia niinsanotut luutnantit eli
päällikönsijaiset, joita sentakia tavallisessa puheessa nimitettiin
kapteeneiksi tai eversteiksi. Tällaiseksi todelliseksi toiseksi
päälliköksi oli herra Jan nyt tullut. Mutta todellisen viran
haltiuden ja tavallisessa puheessa käytetyn arvonimen välillä oli
kuitenkin suuri eroitus. Nyt tuli nimityksensä perustuksella herra
Skrzetuski olemaan ruhtinaan ja Vähävenäjän vojevodan ensimäisiä
upseereja.

Mutta kun ystävät, toivottaessaan hänelle onnea uuden
kunnianosoituksen johdosta, olivat ilosta sulaa, niin Skrzetuskin
kasvot eivät hetkeksikään muuttuneet vaan pysyivät yhtä ankaroina ja
kivisinä, sillä kunnianosoituksia ja arvoja, jotka olisivat voineet
ne kirkastaa, ei enään ollut maailmassa.

Hän nousi kuitenkin ja läksi kiittämään ruhtinasta. Mutta sillaikaa
käveli pikku Wolodyjowski hänen kortteerissaan käsiään hieroen.

-- Niin, niin, puheli hän, -- nimitetty toiseksi päälliköksi
husaarilippukuntaan. Sellainen on niin nuorena tuskin vielä tullut
kenenkään osaksi.

-- Kunpa Jumala vain antaisi hänelle takaisin hänen onnensa, sanoi
Zagloba.

-- Niin, siinäpä se on, siinäpä se on. Huomasitteko, ettei mikään
hänessä edes värähtänyt.

-- Hän olisi mieluummin luopunut koko kunniasta, sanoi herra Longinus.

-- Hyvät herrat, huokasi Zagloba, -- onko se kummaa! Minä olisin sen
tytön tähden antanut kaikki ne viisi sormeani, joilla valloitin lipun.

-- Aivan niin.

-- Mutta varmaan on herra Suffczynski kuollut, huomautti Wolodyjowski.

-- Varmaan hän on kuollut.

-- Kukas nyt saa luutnantinviran? Vänrikki on vielä nuori, hänhän on
ollut virassa vasta Konstantinowin taistelusta lähtien.

Tämä kysymys jäi ratkaisematta, mutta vastauksen siihen toi
palatessaan Skrzetuski itse.

-- Hyvä herra, sanoi hän herra Podbipientalle, -- ruhtinas on
nimittänyt teidät päällikönsijaiseksi, luutnantiksi.

-- Herra Jumala! vaikeroi herra Longinus, pannen kätensä yhteen kuin
rukousta varten.

-- Yhtä hyvin hän olisi voinut nimittää sille paikalle hänen
inflantilaisen tammansa, murisi Zagloba.

-- No entä tiedusteluretki? kysyi herra Wolodyjowski.

-- Lähdemme viipymättä, vastasi herra Skrzetuski.

-- Montako miestä ruhtinas käski ottaa mukaansa?

-- Yhden kasakka- ja yhden valakialaisen lippukunnan, yhteensä
viisisataa miestä.

-- No sehän on sotaretki eikä mikään tiedustelu. Mutta jos kerran
niin on määrätty, niin lähtekäämme matkalle.

-- Matkalle, matkalle, toisti herra Zagloba. -- Ehkäpä Jumala auttaa
meitä myöskin saamaan jostakin tietoja.

Kaksi tuntia myöhemmin, aivan auringon laskiessa, ratsastivat nuo
neljä ystävystä Czolhanski-Kamenista etelää kohden ja melkein samaan
aikaan jätti herra Laszcz'kin joukkoinensa leirin. Lähtöä katselivat
useat upseerit eri lippukunnista. Moittivia huutoja ja sättimistä
ei puuttunut. Upseerit kerääntyivät herra Kuszelin ympärille, joka
kertoi mistä syystä Laszcz oli ajettu pois ja miten kaikki oli
tapahtunut.

-- Minä vein hänelle ruhtinaan käskyn, sanoi herra Kuszel -- ja
uskotteko, hyvät herrat, että se oli aika vaarallinen tehtävä, sillä
kun hän oli lukenut kirjelmän, niin alkoi hän mylviä kuin härkä, kun
sen kylkeen raudalla poltetaan merkkiä. Hän tarttui rautanuijaansa,
muttei, kumma kyllä, lyönyt, luultavasti siksi, että hän akkunasta
näki herra Koryckin saksalaiset, jotka ympäröivät taloa, ja samoin
minun rakuunani kivääreineen. Hän alkoi vain huutaa: "Hyvä, minä
lähden, koska minut ajetaan pois, lähden ruhtinas Dominikin luo,
hän kyllä ottaa minut kiitollisuudella vastaan. En tahdo palvella
kerjäläisten kanssa, vaan kostan niin totta kuin olen Laszcz, niin
totta kuin olen Laszcz. Ja minun täytyy kuin täytyykin saada tuolta
konnalta hyvitys." Luulin hänen joutuneen ihan suunniltaan ja hän
kyllä hakkailikin suutuksissaan nuijalla pöytään. Mutta sen teille
sanon, että pelkään Skrzetuskin puolesta, sillä tuon Laszczin kanssa
ei ole leikkimistä. Hän on itsepäinen ja ylpeä mies, joka ei vielä
koskaan ole jättänyt loukkausta kostamatta, lisäksi hän on rohkea ja
korkeassa virassa.

-- Mitäs sitten Skrzetuskille voi tapahtua, kun hän on herra
ruhtinaan suojeluksessa? virkkoi eräs upseereista. -- Ja Laszcz,
vaikka onkin valmis kaikkeen, tulee kuitenkin kavahtamaan sellaista
kättä.

Sillävälin ratsasti Skrzetuski, lainkaan tietämättä mitä
kostonlupauksia Laszcz hänen varaltaan oli tehnyt, joukkonsa
etunenässä yhä kauvemma leiristä, suunnaten kulkunsa Ozygowiecin,
Bugin ja Medwiedowkan puolelle. Vaikka syyskuu jo olikin punannut
lehdet puissa, oli yö yhä leppeä ja lämmin kuin heinäkuussa, sillä
tuo vuosi oli miltei kauttaaltaan sellainen, ettei ollut talvea juuri
ollenkaan ja kaikkialla oli kevään kasvullisuus jo puhjenneena siihen
aikaan, jolloin tavallisina vuosina vielä syvä lumi peitti arot.
Sangen märkää kesää seurasivat syksyn kuivat ja kauniit kuukaudet,
jolloin päivät olivat kalpeat ja yöt kuutamoiset. Siksi olikin nyt
helppo ratsastaa, ei tarvinnut paljoakaan vartioida turvallisuuttaan,
sillä vielä oltiin liian lähellä leiriä jotta hyökkäys olisi
voinut tulla kysymykseen. Ratsastus kävi reippaasti, Skrzetuski ja
kymmenkunta sotilasta ajoi edellä ja heidän jäljessään Wolodyjowski,
Zagloba ja herra Longinus.

-- Katsokaappa, kuinka kirkkaana kuunvalo lankeaa tuolle kunnaalle,
kuiskasi herra Zagloba. -- Voisi melkein vannoa, että on päivä. Mutta
sanotaankin, että vain sota-aikoina tulee tällaisia öitä, sitä varten
etteivät ruumiista lähteneet sielut pimeässä löisi otsaansa puihin
niinkuin varpuset tallin hirsiin, vaan että ne helpommin löytäisivät
tiensä. Tänään on myöskin perjantai, Vapahtajan päivä, jolloin
myrkylliset nesteet eivät nouse maasta eivätkä pahat vallat pääse
ihmisen kimppuun. Minusta oikein tuntuu helpommalta ja toivo herää
sielussani.

-- Koska me kerran jo olemme lähteneet liikkeelle, niin kyllä me
jonkin pelastuksen keksimme, se on varma se, sanoi Wolodyjowski.

-- Pahinta on tuskissaan istua yhdellä paikalla, sanoi edelleen
Zagloba, -- mutta heti kun istut hevosen selkään, niin epätoivo
hölkytyksen vaikutuksesta laskee yhä alemmaksi, kunnes se lopuksi
hölkkyy aivan pois.

-- En minä kuitenkaan usko, kuiskasi Wolodyjowski -- että kaikkea voi
noin vain hölkyttää pois, esimerkiksi rakkautta, joka pitelee sydäntä
kuin pihdeissä.

-- Kun rakkaus on vilpitön, sanoi herra Longinus, -- niin kyllä se
vain voittaa sinut, vaikkapa taistella tepastelisit sen kanssa kuin
karhu.

Tämän sanottuaan herra Longinus huokauksella huojensi ahdasta
rintaansa, hänen huokauksensa muistutti pajanpalkeen huohotusta.
Mutta pieni Wolodyjowski kohotti silmänsä taivasta kohden, hakien
tähtien joukosta sitä, joka välkkyy ruhtinatar Barbaralle.

Hevoset alkoivat nyt kautta koko lippukunnan päristellä ja
ratsupalvelijat vastasivat niille: Terveydeksi, terveydeksi! Sitten
hiljeni, kunnes jokin surumielinen ääni alkoi laulaa takariveissä:

    Alkavi ankara retki,
    Lyönyt on hetki,
    Vaarass' on synnyinmaamme,
    Tapella kohta me saamme.

-- Vanhat sotamiehet sanovat, että hevosten korskuna aina on hyvä
enne ja sitä sanoi minulle aina isävainajanikin, virkkoi Wolodyjowski.

-- Jokin ikäänkuin kuiskaa korvaani, ettemme kulje turhaan, vastasi
Zagloba.

-- Suokoon Jumala, että Skrzetuskin sydämeen lankeaisi edes lohdun
kipinä, huoahti herra Longinus.

Zagloba alkoi nyt nyökytellä ja käännellä päätään niinkuin ihminen
tekee, joka ei mitenkään saa torjutuksi luotaan määrättyä ajatusta.
Vihdoin hän puhkesi puhumaan:

-- Aivan toinen ajatus on kuin onkin iskenyt päähäni ja minun täytyy
nyt päästää se irralleen teidän eteenne, koska se on minulle aivan
sietämätön: ette suinkaan te ole huomanneet, että Skrzetuski jo
jonkun aikaa on käyttäytynyt -- jollei hän teeskentele -- ikäänkuin
hän vähimmin meistä kaikista ajattelisi tyttöraukan pelastamista.

-- Hänen luontonsa, vastasi Wolodyjowski, -- on kuin onkin nyt kerta
kaikkiaan sellainen, ettei hän ilmaise sydämensä asiaa kenellekään.
Hän ei koskaan ole ollut toisenlainen.

-- Olkoonpa niin, mutta muistattehan, että kun me osoitimme hänelle
toivon tien, niin hän vain sanoi: Jumala teitä palkitkoon! Ja sanoi
sen sekä minulle että teille niin välinpitämättömästi, _negligenter_,
ikäänkuin olisi ollut kysymys mistä pikku asiasta hyvänsä. Tällainen
olisi, Jumala nähköön, hänen puoleltansa kiittämättömyyttä, sillä
ei edes yhdelle härännahalle mahtuisi kirjoitettuna, kuinka paljon
tuo raukka on itkenyt ja kaivannut häntä. Minä olen omin silmin sen
nähnyt.

Wolodyjowski pudisteli päätään. -- On aivan mahdotonta, ettei
Skrzetuski välittäisi hänestä. Ensi kerralla, kun tuo paholainen oli
ryöstänyt tytön Rozlogista, oli Skrzetuski niin epätoivoissaan, että
me pelkäsimme hänen järkeänsä. Tällä kertaa hän kyllä on osoittanut
suurempaa malttia. Ja hyvä onkin, että Jumala on valanut levon hänen
sieluunsa ja antanut hänelle lisää voimia. Vilpittöminä ystävinä
täytyy meidän siitä iloita.

Sen sanottuaan kannusti Wolodyjowski hevostaan ja ratsasti lähemmä
Skrzetuskia, mutta Zagloba jäi vaieten ajamaan herra Podbipientan
vieressä.

-- Ettekö tekin ole samaa mieltä kuin minä, että jollei olisi
rakkautta, niin ei maailmassa tapahtuisi mitään pahaa.

-- Ihminen nyt kerta ei pääse kohtalosta, minkä Jumala on hänelle
määrännyt, vastasi liettualainen.

-- Te ette ensinkään puhu siitä asiasta mitä minä tarkoitan. Niin, se
on eri asia ja tuo toinen on eri asia. Miksi Troija hävitettiin, häh?
Eikös sitäkin sotaa käyty vaalean hiuspalmikon takia. Chmielin teki
mieli Czaplinskin rouvaa, tai ehkä mahdollisesti Czaplinski halusi
Chmielnickin rouvaa, ja me saamme tapella heidän syntisten himojensa
takia.

-- Niin, siinä oli kysymys luvattomasta rakkaudesta, mutta on myöskin
oikeaa rakkautta, joka tulee Jumalan kunniaksi.

-- No nyt osuitte vähän paremmin asiaan. Mutta ettekö itsekin ala
pian tehdä työtä samassa viinamäessä. Olen kuullut, että sotaan
lähtiessänne saitte nauharuusun.

-- Veliseni, veliseni...

-- Mutta nuo kolme päätä ovat esteenä.

-- Ah, niin ovat.

-- No minäpä sanon teille: heilauttakaa lujasti ja lyökää ne poikki
yhdellä kertaa, nimittäin Chmielnickiltä, khanilta ja Bohunilta.

-- Kunpa he vain suvaitsisivat asettua eteeni, vastasi herra
Longinus, innostuneena nostaen silmänsä taivasta kohden.

Sillaikaa oli Wolodyjowski kauvan ratsastanut Skrzetuskin rinnalla,
vaieten katsellen kypäränsä alta tämän tuskaantuneita kasvoja.
Vihdoin kosketti hänen jaluksensa Skrzetuskin jalusta.

-- Jan, sanoi hän, -- sinä elät aivan muissa maailmoissa.

-- En, mutta minä rukoilen, vastasi Skrzetuski.

-- Rukous on pyhä ja kiitettävä asia, mutta ethän toki ole munkki,
että noin kokonaan unohtuisit rukoukseen.

Jan herra käänsi verkalleen marttyrikasvonsa Wolodyjowskia kohden
ja kysyi äänellä, joka oli kumea ja täynnä kuolettavaa alistumisen
tunnetta:

-- Sanoppa minulle, Michal, mikä minulla sitten on edessä muu kuin
munkkikaapu?

-- Sinun täytyy pelastaa morsiamesi, vastasi Wolodyjowski.

-- Sen minä teenkin, viimeiseen hengenvetoon asti. Mutta vaikkapa
minä hänet löytäisinkin elävänä, niin eiköhän se tule olemaan liian
myöhäistä. Varjele minua, Jumala, sillä minä otan lukuun kaikki
mahdollisuudet, paitsi sitä yhtä. Varjele, Jumala, minun järkeäni.
Enhän minä halua mitään muuta kuin saada hänet temmatuksi noista
kirotuista käsistä ja saattaa hänet turvapaikkaan, jonka hänelle
etsin. Mutta se nähtävästi ei ole ollut Jumalan tahto. Anna minun
rukoilla, Michal, äläkä kosketa veriseen haavaan.

Wolodyjowskin sydäntä kouristi. Hän olisi yhä tahtonut lohduttaa
Skrzetuskia ja puhua hänelle toivon sanoja, mutta sanat eivät
irtaantuneet hänen kurkustaan, ja niin he vaieten ratsastivat
eteenpäin. Ainoastaan herra Skrzetuskin huulet liikkuivat
rukouksessa, jonka avulla hän nähtävästi tahtoi karkoittaa kauheita
ajatuksiaan. Mutta pikku-ritari aivan kauhistui kuutamossa
katsellessaan hänen kasvojaan, sillä ne tuntuivat hänestä jo olevan
täydellisesti munkin kasvot, niin ankariksi ne olivat käyneet
paastosta, kieltäymyksestä ja kidutuksesta.

Samassa alkoi kuitenkin ääni takariveistä laulaa:

    Sodasta mies-parka palaa,
    kotiinsa halaa.
    Kylmä on kotiliesi,
    haavoja täynnä miesi.



VIIDES LUKU.


Herra Skrzetuskin kulku tapahtui siten, että hän
tiedusteluosastoineen päivin lepäsi metsissä ja rotkoissa joka
taholle asetettujen vartiostojen suojassa, mutta öisin, liikkui
eteenpäin. Tultuaan likelle jotakin kylää, hän tavallisesti
saarsi sen niin, ettei yksikään ihminen päässyt sieltä ulos, otti
sitten elintarpeita, rehua hevosille ja kokosi ennen kaikkea
tietoja vihollisesta. Tämän aikeen hän lähti kylästä, tekemättä
ihmisille pahaa, mutta valitsi yhtäkkiä toisen tien, jotta
vihollinen ei kylästä saisi tietää minnepäin osasto oli lähtenyt.
Retken tarkoituksena oli ottaa selko siitä, piirittääkö Krywonos
neljänkymmenen tuhannen miehensä kanssa vielä Kamienecia, vai
onko hän luopunut tuloksettomasta piirityksestä ja marssiiko hän
Chmielnickin avuksi, yhtyäkseen tämän kanssa suureen yhteiseen
toimintaan. Lisäksi oli saatava tieto siitä, mitä Dobrudzan tatarit
tekevät, ovatko he jo menneet Dniesterin yli ja yhdistyneet
Krywonosiin vai ovatko he yhä tuolla puolen jokea. Nämä olivat
puolalaiselle leirille erittäin tärkeitä tietoja ja olisi itse
kuninkaallisten ylipäällikköjen tullut hankkia ne itselleen,
vaikkeivät he kokemattomina miehinä olleet tulleet niitä edes
ajatelleeksi. Niin täytyi Vähänvenäjän ruhtinasvojevodan itsensä
ottaa hartioilleen tämä raskas tehtävä. Jos näet kävi selville,
että Krywonos ynnä Bialogrodin ja Dobrudzan ordat olivat jättäneet
sikseen valloittamattoman Kamienecin piirityksen ja että ne
marssivat Chmielnickin luo, niin täytyi mitä pikimmin lyödä tämä
viimemainittu, ennenkuin hänen voimansa olisi kasvanut suurimpaan
mittaansa. Ylipäällikkö, ruhtinas Dominik Zaslawski-Ostrogski, ei
kuitenkaan pitänyt kiirettä ja sinä hetkenä jolloin Skrzetuski lähti
liikkeelle, odotettiin mainittua ruhtinasta vasta kahden tai kolmen
päivän perästä leiriin. Nähtävästi hän tapansa mukaan matkalla
piti kemuja ja eli hyvin. Mutta sillaikaa meni otollinen hetki
Chmielnickin voittamiseen ohi ja ruhtinas Jeremi oli epätoivoissaan
kun hän ajatteli, että jos sotaa tällä tavalla jatketaan, niin eivät
ainoastaan Krywonos ja Dniesterin takaiset ordat ajoissa ehdi yhtyä
Chmielnickiin, vaan myöskin itse khani kaikkine perekopilaisine,
nogailaisine ja asovalaisine joukkoineen.

Leirissä tiedettiinkin kertoa, että khani jo olisi käynyt Dnieperin
yli ja ratsastaa nyt, mukanaan kaksi sataa tuhatta miestä, yötä
päivää länttä kohden. Ja ruhtinas Dominikia vain ei kuulu eikä näy.

Yhä todennäköisemmäksi kävi, että Czolhanski-Kamenin luona olevien
joukkojen täytyisi ryhtyä viisi kertaa lukuisamman voiman kanssa
taisteluun ja että, ylipäällikköjen jouduttua tappiolle, ei mikään
enään ehkäise vihollista tunkeumasta valtakunnan sydämeen, Krakovaan
ja Varsovaan.

Krywonos oli sitä vaarallisempi, kun hän, siinä tapauksessa että
puolalaiset ylipäälliköt etenisivät Ukrainan sisämaihin, suunnaten
kulkunsa Kamieniecin luota suoraan pohjoista kohti Konstantinowiin,
voisi uhata heidän paluumatkaansa, jolloin he joka tapauksessa
joutuisivat kahden tulen väliin. Siksipä päättikin herra Skrzetuski,
ettei hän ainoastaan tiedustele Krywonosin liikkeitä, vaan myöskin
pidättää hänet. Täysin tuntien tehtävänsä tärkeyden, koska sen
täyttämisestä osaksi riippui koko sotajoukon kohtalo, Skrzetuski
mielellään pani alttiiksi sekä oman että sotamiestensä elämän.
Luonnollisesti olisi tällainen yritys ollut katsottava hulluudeksi,
jos nuoren upseerin aikomuksena olisi ollut suoranaisessa taistelussa
viidelläsadalla miehellä pidättää Krywonosin nelikymmentuhantista
joukkoa, jonka apuna olivat Bialogrodin ja Dobrudzan ordat. Herra
Skrzetuski oli liian kokenut sotilas heittäytyäkseen sellaisiin
hullutuksiin -- hän tiesi varsin hyvin, että jos syntyy taistelu,
niin hetken perästä aalto kulkee hänen ja hänen toveriensa ruumiitten
yli -- ja siksi hän tarttui toisiin keinoihin. Hän levitti omien
sotamiestensä keskuuteen tietoa, että he kulkevat vain hirveän
ruhtinaan koko divisionan etuvartiostona, ja tätä tietoa hän levitti
kaikkialle, kaikkiin taloihin, kyliin ja kauppaloihin, joiden läpi
hän ratsasti. Tieto levisikin salaman nopeudella pitkin Zbruczia,
Smotryczia, Studzienicia, Uszkia ja Kalusikia, saapui pitkin niiden
juoksua Dniesterille ja lensi sieltä kuin tuulen ajamana edelleen,
Kamieniecistä Jahorlikiin asti. Huhua toistelivat sekä turkkilaiset
pashat Hotinissa että zaporogilaiset Jampolissa ja tatarit
Raszkowissa. Ja taasen kajahteli tuttu huuto: Jarema tulee! huuto,
joka sai kapinaan nousseen rahvaan sydämet jähmettymään ja teki sen
ikäänkuin hulluksi pelästyksestä, koska tuo epämääräinen huuto ei
tietänyt mainita mitään päivää eikä hetkeä.

Eikä kukaan epäillyt tiedon todellisuutta: ylipäälliköt hyökkäävät
Chmielin ja Jarema Krywonosin kimppuun, sehän oli aivan luonnollista.
Itse Krywonoskin uskoi huhuun ja hänen kätensä herpaantuivat. Mitä
hänen oli tekeminen? Rynnätäkö ruhtinaan kimppuun? Konstantinowin
luona oli ollut toinen rohkeus rahvaassa ja isommat joukot ja
kuitenkin ne lyötiin, tuhottiin ja vain osa pääsi hengissä
pelastumaan. Krywonos oli varma, että hänen urhoolliset poikansa
tulevat kuin hullut taistelemaan jokaista muuta Puolan sotajoukkoa ja
jokaista muuta päällikköä vastaan, mutta Jareman lähestyessä hajoavat
he niinkuin joutsenparvi kotkan edestä, niinkuin arokasvien untuvat
tuulen tieltä.

Ja vielä pahempi oli odottaa ruhtinasta Kamieniecin luona. Krywonos
päätti siis hyökätä itään, aivan Braclawia kohden, välttää pahaa
henkeänsä ja pyrkiä yhdistymään Chmielnickiin. Hän oli kyllä varma,
että hän tehdessään sellaisen mutkan, ei pääse perille ajoissa, mutta
ainakin hän saa ajoissa tietää tuloksen ja ehtii pelastaa itsensä.

Silloin alkoi tuulen mukana lentää uusia tietoja, sellaisia, että
Chmielnicki on jo lyöty. Nämä, kuten edellisetkin huhut, päästi
herra Skrzetuski tahallaan liikkeelle. Ja ne kuullessaan ei onneton
hurjapää ensi hetkessä tietänyt mitä tehdä.

Vähän myöhemmin hän kuitenkin päätti marssia itäänpäin, edetä niin
kauvas kuin suinkin aroille, ehkäpä hän siellä kohtaisi tataritkin ja
pääsisi piiloittautumaan heidän turviinsa.

Mutta ennen kaikkea hän tahtoi saada varmuutta ja siksi hän
tarkoin mietti, kuka hänen päälliköistänsä olisi valmis kaikkeen
ja samalla muutenkin luotettava. Tämän miehen hän päätti lähettää
tiedusteluosaston kanssa ottamaan vankeja. Valinta oli kuitenkin
vaikea eikä halullisia löytynyt, sillä oli löydettävä mies, joka voi
joutua vihollisen käsiin, mutta joka ei tulessakaan kärventyessään,
eikä paaluun pistettynä tai pyörään teloitettuna ilmaise retkensä
tarkoitusta.

Vihdoin keksi Krywonos oikean miehen. Eräänä yönä käsketti hän
luokseen Bohunin ja sanoi hänelle:

-- Kuuleppa, Jurko ystäväni, Jarema marssii meitä vastaan suurella
joukolla, meitä raukkoja odottaa tuho.

-- Olen minäkin kuullut, että hän on tulossa. Olemmehan, isä kulta,
siitä jo puhuneetkin keskenämme. Mutta miksikäs meitä odottaisi tuho?

-- Me emme kestä hänen edessään. Jotakin toista vastaan kyllä
pitäisimme puolemme, mutta emme häntä. Kasakat pelkäävät häntä.

-- Mutta minä en pelkää häntä. Olen hakannut maahan yhden hänen
rykmenttinsä Wasilowkassa Dnieperin takana.

-- Tiedän kyllä, ettet sinä pelkää häntä. Sinun kasakka-maineesi
ja urhoutesi ovat hänen ruhtinaallisen kunniansa vertaiset, mutta
minä en voi tarjota hänelle taistelua, sillä kasakat eivät tahdo.
Muistatko mitä he puhuivat minulle kokouksessa, kuinka he hyökkäsivät
minua vastaan sapelit ja nuijat kädessä, sanoen, että minä tahdon
viedä heidät teurastettaviksi.

-- No, lähtekäämme sitten Chmielin luo, siellä saamme verta ja
saalista.

-- Sanotaan, että ylipäälliköt jo ovat lyöneet Chmielin.

-- Sitä minä en usko, isä Maksim. Chmiel on kettu, hän ei ilman
tatareja hyökkää ljahien päälle.

-- Niin minäkin oikeastaan ajattelen, mutta täytyy tietää varmasti.
Silloinhan mekin välttäisimme tuon kirotun Jareman ja voisimme
onnellisesti yhdistyä Chmieliin. Mutta täytyy tietää varmaan. Ja
siksipä minä antaisinkin säkillisen punaisia dukaatteja sille, joka
ei pelkää Jaremaa, vaan lähtee vakoiluretkelle ja hankkii meille
vangilta tietoja.

-- Minä lähden, isä Maksim, en dukaatteja, vaan kasakanmainetta
hakemaan.

-- Tahdotko siis todella sinä, joka olet toinen atamani minun
jälkeeni, lähteä? Sinusta tulee kuin tuleekin vielä ensimäinen
kasakkain atamani, noiden uljaitten poikien päällikkö, sillä sinä
et pelkää Jaremaa. Lähde nyt, kotka, ja vaadi sitten mitä tahdot.
No niin, minä voin sanoa sinulle, että jos sinä et lähtisi, niin
lähtisin minä yksinäni, mutta minunhan ei sovi.

-- Eihän sovikkaan, sillä jos te, isä, lähtisitte, niin pojat
huutaisivat, että te tahdotte pelastaa oman nahkanne ja lentäisivät
hajalleen yli koko maailman. Mutta jos minä lähden, niin he vain
saavat lisää rohkeutta.

-- Montako miestä tarvitset mukaasi?

-- En ota monta, pienen joukon kanssa on helpompi piiloitella ja
vaania, mutta antakaa viisisataa uljasta poikaa ja minä annan pääni
pantiksi, että tuon teille vankeja, en tavallisia sotamiehiä, vaan
upseereja, joilta saatte kaikki tietää.

-- Lähde nyt heti. Kamieniecissa ammutaan jo ilolaukauksia ljahien
pelastuksen johdosta ja luvataan meille, viattomille, tuhoa.

Bohun lähti ja alkoi heti valmistautua matkaan. Hänen kasakkansa
joivat itsensä, kuten sellaisissa tapauksissa olivat tottuneet
tekemään, tajuttomiksi "ennenkuin Kuolema-emo ottaa heidät
haltuunsa", ja Bohun heidän kanssansa. Hän joi niin että viina
hyrskyi, hän raivosi, hullutteli, käski sitten noutaa tynnyrillisen
tervaa ja sukelsi sametti- ja silkkipuvussaan siihen, upottaen moneen
kertaan päänsä tervaan:

-- Nyt olen minä musta niinkuin Yö-emo, ei tällaista miestä näekään
joka silmä.

Ja piehtaroituaan persialaisilla matoilla hyppäsi hän hevosen selkään
ja lähti ratsastamaan. Ja hänen jäljessään, keskellä yön pimeyttä
kiidättivät uskolliset kasakat, joita saatettiin matkalle huudoilla:

-- Kunniaksi, onneksi olkoon!

Herra Skrzetuski oli sillaikaa jo ehtinyt Jarmolinceen. Siellä oli
hän kohdannut vastarintaa ja toimittanut asukkaille verisen kasteen
sekä vakuuttanut, että ylihuomenna tulee ruhtinas Jarema. Tämän
jälkeen hän antoi väsyneitten sotamiestensä ja ratsujensa levätä.

Koottuaan upseerit neuvottelemaan sanoi hän heille:

-- Tähän asti on Jumala antanut meille menestystä. Kauhusta, jonka
vallassa talonpojat ovat, minä huomaan, että he pitävät meitä
ruhtinaan etujoukkona ja luulevat, että pääjoukko tulee meidän
jäljessämme. Mutta meidän täytyy nyt pitää huolta siitä, että
he eivät huomaisi meidän olevan sama pieni joukko, joka kulkee
kaikkialla.

-- Ja kauvankos me sitten aiomme kuljeskella tällä tavalla? kysyi
herra Zagloba.

-- Kunnes saamme tietää, mitä herra Krywonos on päättänyt.

-- No, silloin ehkä emme ehdi leiriin ennen taistelua.

-- Saattaa olla, vastasi herra Skrzetuski.

-- Siitä en kostu paljoakaan, hyvä herra, sanoi Zagloba. --
Roistojoukko sai Konstantinowin luona vähän selkäänsä, mutta se oli
vain kärpänen koiran suuhun -- sormia syhyy.

-- Ehkäpä saatte täällä olla mukana useammassakin tappelussa kuin
itse luulette, vastasi herra Skrzetuski arvokkaasti.

-- Kuinka niin, _quo modo_? kysyi Zagloba hiukan levottomana.

-- Minä päivänä hyvänsä voimme kohdata vihollisen ja vaikka emme
olekaan täällä sulkeaksemme häneltä tietä ase kädessä, niin täytyy
kuitenkin pitää puoliaan. Palatakseni kuitenkin aineeseeni: meidän
täytyy vallata enempi alaa, jotta meistä tiedettäisiin eri paikoissa
yhtaikaa. Meidän täytyy siellä täällä tuhota vastarintaa tekevät,
jotta leviäisi kauhu, ja meidän täytyy päästää huhuja liikkeelle joka
taholle. Siksi minä luulen, että meidän täytyy hajota eri osastoiksi.

-- Niin minäkin arvelen, sanoi Wolodyjowski. -- Meidän lukumäärämme
kasvaa ihmisten silmissä ja ne jotka pakenevat Krywonosin luo,
tulevat puhumaan tuhansista.

-- Herra Skrzetuski, te olette täällä päällikkönä, teidän on
määräämisvalta, sanoi Podbipienta.

-- Minä lähden Zinkowin kautta Solodkowcea kohden ja mikäli
mahdollista vielä kauvemmaksikin, sanoi Skrzetuski, -- ja te, herra
Podbipienta, lähtekää te suoraan Tatarzyskan suuntaan, sinä taas,
Michal, lähdet Kupiniin päin ja herra Zagloba yrittää Zbruczille
Satanowin tienoilla.

-- Minäkö? sanoi herra Zagloba.

-- Juuri te, te olette kekseliäs ja ovela. Arvelin että mielellänne
ryhtyisitte tähän yritykseen, mutta jollette tahdo, niin tulee
neljättä osastoa johtamaan vahtimestari Kosmacz.

-- Niin, tulee johtamaan, mutta minun komennossani! huudahti Zagloba,
jonka turhamaisuutta heti tyydytti ajatus, että hän olisi erityisen
osaston johtajana. -- Kun minä kysyin minkätähden, niin tein sen vain
siksi, että tuntui vaikealta erota teistä!

-- Totta kai teillä on kokemusta sota-asioissa? kysyi Wolodyjowski.

-- Minullako kokemusta? Silloin kun minä jo johdin suurempia
tiedusteluosastoja kuin koko tämä joukko, silloin ei vielä yksikään
haikara ollut ajatellut teidän lahjoittamistanne isällenne ja
äidillenne. Koko elämäni olen palvellut sotaväessä ja palvelisin
vieläkin, jollei kerran homehtunut korppu olisi pysähtynyt vatsaani
kolmeksi vuodeksi. Minun piti lähteä hakemaan vastamyrkkyä
Galatasta, mutta siitä vaelluksesta kerron herroille toisen kerran
yksityiskohtaisesti.

-- Lähtekää siis ja levittäkää edellänne tietoa, että Chmielnicki
jo on lyöty ja että ruhtinas on marssinut Proskirowin ohi, sanoi
herra Skrzetuski. -- Älkää ottako mitään vankeja, mutta jos
tapaatte tiedustelujoukkoja Kamieniecistä, niin koettakaa saada
käsiinne miehiä, jotka voisivat antaa tietoja Krywonosista, sillä
ne jotka tähän asti ovat joutuneet meidän haltuumme, antavat aivan
vastakkaisia tietoja.

-- Jospa minä tapaisinkin itse Krywonosin, jos hänelle sattumalta
olisi tullut halu lähteä vakoilumatkalle, niin minä antaisin hänelle
pippuria ja inkivääriä! Älkää pelätkö, hyvät herrat, kyllä minä
opetan roistot laulamaan, niin, vieläpä tanssimaankin.

-- Kolmen päivän perästä yhdymme sitten kaikki Jarmolincessa, mutta
nyt lähtee jokainen omalle taholleen, sanoi Skrzetuksi. -- Pyydän
kuitenkin, että säästätte miehiä.

-- Kolmen päivän perästä Jarmolincessa! toistivat Zagloba,
Wolodyjowski ja Podbipienta.



KUUDES LUKU.


Kun herra Zagloba oli jäänyt yksin osastoineen, alkoi hänestä tuntua
ikävältä, vieläpä suorastaan kaamealta, ja hän olisi antanut mitä
tahansa saadakseen läheisyyteensä Skrzetuskin, Wolodyjowskin tai
herra Longinuksen, joita hän mielessään enimmin ihaili ja joiden
seurassa hän tunsi olevansa täysin turvallinen, niin sokeasti hän
uskoi heidän taitavuuteensa ja miehekkyyteensä.

Niinpä hän aluksi sangen synkkänä ratsasti osastonsa etunenässä,
epäluuloisena katsellen joka taholle ja mielessään mittaillen
vaaroja, jotka saattoivat häntä kohdata, ja mutisi:

-- Olisihan mukavampaa, jos joku heistä olisi täällä. Miksi Jumala
on kunkin edeltäpäin määrännyt, siksi hän on hänet luonut ja noiden
kolmen tuli varmaan syntyä paarmoiksi koska he niin viihtyvät
veren ääressä. Heistä tuntuu sodassa samalta kuin muista ihmisistä
juomakannun ääressä, tai kuin kaloista vedessä. Se on heidän oikea
alansa. Heillä on kevyet vatsat, mutta raskaat kädet. Minä olen
nähnyt Skrzetuskin työssä ja tiedän kuinka kokenut, _peritus_, hän
on. Niin hän vain suoriutuu ihmisistä kuin munkki rukouksista, se
on hänen mieliammattiansa. Tuo liettualainen, jolla ei ole omaa
päätä, mutta joka hakee kolmea vierasta, hänkään ei päästä lentämään
silmilleen. Vähimmin tunnen tuota pikku keikaria, mutta ei ole
hänkään mikään joutava ampiainen, sen tulin huomaamaan sekä siitä
mitä omin silmin näin hänen tekevän Konstantinowissa että siitä
mitä Skrzetuski on hänestä kertonut. Se on aikamoinen ampiainen.
Onneksi hän joukkoineen ei kulje kaukana minusta ja luullakseni teen
viisaimmin, jos yhdyn häneen, sillä en, hitto vieköön, oikeastaan
tiedä minne minun on mentävä.

Herra Zagloba tunsi todella olevansa sangen yksinäinen maailmassa,
ihan hän vaikeroi omaa yksinäisyyttään.

-- Tällaista tämä nyt on, mutisi hän. -- Jokaisella on joku, johon
hän tähtää silmänsä, mutta kehenkäs minä. Ei ole toveria, ei isää, ei
äitiä, orpo minä olen enkä mitään muuta.

Samassa läheni häntä vahtimestari Kosmacz.

-- Herra komendantti, minne me olemme menossa?

-- Minnekä olemme menossa? toisti herra Zagloba. -- Minnekö?

Hän kohottautui suoraksi satulassa ja väänteli viiksiään.

-- Kamienieciin, jos niin määrään. Ymmärrättekö, herra vahtimestari.

Vahtimestari kumarsi ja vetäytyi vaieten riveihinsä, lainkaan
ymmärtämättä miksi komendantti oli suuttunut. Mutta hera Zagloba
sinkautti vielä ympärilleen muutaman julman katseen, leppyi sitten ja
mutisi:

-- Jos minä todella saavun Kamienieciin, niin käsken antaa itselleni
sata kepinlyöntiä kantapäähän turkkilaiseen tapaan. Huh, huh,
olisipa joku noista muista nyt luonani, niin tuntuisi kaikin puolin
rohkaisevammalta. Mitä minä teen sadalla miehellä? Mieluummin olisin
aivan yksinäni, sillä silloin luottaa ihminen oveluuteensa, mutta
nyt on meitä liian monta taistellaksemme viekkaudella, ja liian
vähän puolustautuaksemme. Onneton ajatus silloin tuli Skrzetuskin
päähän, kun hän määräsi tiedustelujoukon hajoitettavaksi. Ja minne
minä oikeastaan menen? Tiedän mitä on takanani, mutta kuka sanoo
minulle, mitä on edessäni? Ja kuka minulle takaa, etteivät pirut
ole virittäneet siellä jotakin paulaa minua varten. Krywonos ja
Bohun -- hyvä pari! Nylkisivätpä heidät pirut! Varjele minua, hyvä
Jumala, varsinkin Bohunista. Skrzetuski haluaa kohdata hänet -- kuule
häntä, Herra! Minä toivon hänelle sitä mitä hän itsekin toivottaa
itsellensä, sillä olen hänen ystävänsä, amen. Kulkea rähjään tästä
nyt Zbrucille asti, palaan Jarmolinceen ja tuon heille enemmän
vankeja kuin he itsekään tahtovat. Se ei ole vaikeaa.

Kosmacz lähestyi häntä taasen.

-- Herra komendantti, mäen takana näkyy joitakin ratsastajia.

-- Ratsastakoot hiiteen! Missä, missä?

-- No tuolla vuoren takana. Näin heidän lippunsa.

-- Sotajoukkoko?

-- Luultavasti sotajoukko.

-- Purkoot heitä koirat -- onko heitä paljonkin?

-- En tiedä, sillä he ovat kaukana. Jos me piiloittaudumme näiden
kallioiden taakse, niin voimme äkkiarvaamatta hyökätä heidän
päällensä, sillä tuosta kulkee heidän tiensä. Jos heidän joukkonsa
on liian suuri, niin ei ole herra Wolodyjowskikaan kaukana. Kun hän
kuulee ammunnan, niin hän rientää avuksi.

Herra Zagloban päähän meni rohkeus yhtäkkiä kuin viini. Ehkäpä juuri
epätoivo antoi hänelle toiminnan halun, tai ehkä myöskin toivo, että
herra Wolodyjowski vielä on lähellä ja voi tulla avuksi. Hän väläytti
nyt paljastettua miekkaansa ja tuijotti julmana joukkoonsa:

-- Piiloon kallioitten taa! Hyökkäämme sitten heidän kimppuunsa
äkkiarvaamatta ja näytämme niille konnille...

Ruhtinaan lujakuriset sotamiehet käänsivät heti paikalla
ratsunsa kallioitten suojaan ja asettuivat silmänräpäyksessä
taistelurintamaan, valmiina odottamattomaan hyökkäykseen.

Kului hetkinen. Vihdoin alkoi kuulua lähenevien ihmisten
puheensorinaa, kaiku toi paikalle iloisten laulujen säveliä ja hetken
perästä kuului väijyksissä olevien korviin viulujen, säkkipillien ja
helistimien ääniä. Vahtimestari lähestyi uudelleen herra Zaglobaa ja
sanoi:

-- Herra komendantti, eivät nuo ole sotaväkeä eivätkä kasakoita, se
on hääjoukko.

-- Hääjoukkoko? sanoi Zagloba. -- No, kyllä minä olen heidän
pelimanninaan. Odottakootpa!

Sen sanottuaan hän kannusti hevostaan. Hänen jäljessään tulivat
sotamiehet ja asettuivat riviin tielle.

-- Seuratkaa! huusi Zagloba kauhealla äänellä. Rivi lähti ajamaan
ravia, sitten täyttä neliä ja, ympäröityään kallion, asettui se
yhtäkkiä hämmästyneen ja odottamattomasta näystä pelästyneen
ihmisjoukon eteen.

Siinä oli todellakin talonpoikainen hääjoukko. Edellä ratsastivat
säkkipillin-, teorban- ja viulunsoittajat sekä kaksi rumpalia, kaikki
hiukan juovuksissa ja vinguttaen kolomyjka-nimisen hyppytanssin
säveltä. Heidän jäljessänsä kulki morsian, upea tyttö tummassa
hameessa, tukka hajallaan hartioilla. Hänen ympärillään ajoivat
morsiustytöt, lauluja laulaen ja heiluttaen käsilleen pujotettuja
seppeleitä. Kaikki tytöt olivat hevosten selässä, istuen miehen
tapaan, yllä parhaimmat pukunsa ja koristettuina kedonkukkasilla.
Kaukaa näyttivät he kasakkaparvelta. Toisessa rivissä ajoi oivallisen
ratsun selässä sulhanen keskellä sulhaspoikia, jotka kuljettivat
seppeleitä pitkien, keihäännäköisten riukujen nenissä. Saattueen
jälkipäässä tulivat morsiusparin vanhemmat ja vieraat, kaikki
ratsain. Viina-, sima- ja oluttynnyrejä kuljetettiin kevyillä
rattailla, joiden pohjalle oli pantu olkia. Ne pitivät epätasaisella,
kivisellä tiellä hauskaa kolinaa.

-- Seis! huudettiin molemmin puolin. Hääsaattue joutui hämmennykseen,
tytöt päästivät kimeän huudon ja vetäytyivät taaksepäin, mutta nuoret
miehet ja vanhemmat sulhaspojat kiidättivät eteenpäin, uljaasti
suojellakseen naisväkeä odottamattomalta hyökkäykseltä.

Herra Zagloba karautti heidän eteensä, heilautti sapeliansa, tuijotti
pelästyneitä talonpoikia silmiin ja ärjyi:

-- Haa, senkin sontiaiset, koiranhännät, kapinoitsijat! Teidän tekee
mielenne nousta kapinaan, pidätte Krywonosin puolta, lurjukset,
eikö niin? Kuljette vakoilulla, suljette sotajoukolta tien ja
nostatte kätenne aatelia vastaan -- kyllä minä teille näytän, te
kunnottomat koiransielut. Minä käsken takoa teidät jalkapuuhun, annan
pistää paaluun, te lurjukset, pakanat! Nyt saatte maksaa kaikista
rikoksistanne.

Sulhasen saattomies, vanhus, joka oli valkea kuin kyyhkynen, hypähti
ratsun selästä maahan, läheni aatelismiestä ja nöyrästi tarttuen
kädellään hänen kannukseensa, alkoi syvään kumarrella ja rukoilla.

-- Armahtakaa meitä, jalosukuinen ritari, älkää tuhotko
ihmisraukkoja. Jumala on todistajamme, että olemme viattomia. Me emme
ole matkalla kapinallisten luo, me tulemme Husiatynin kirkosta, jossa
olemme vihityttäneet sukulaisemme, seppä Dimitrin tynnyrintekijän
tyttären Ksenian kanssa. Me kuljemme hääsaatossa ja menemme
hääpitoihin.

-- Ne ovat viattomia ihmisiä, kuiskasi vahtimestari.

-- Mitä vielä, konnia ne ovat, ovat tulleet Krywonosin luota pitämään
häitään! karjui Zagloba.

-- Surmatkoon hänet kuumetauti! huusi ukko. -- Me emme ole häntä
nähneetkään, olemme köyhiä ihmisiä. Armahtakaa meitä, jalosukuinen
herra, sallikaa meidän mennä, emme tee kenellekään pahaa, vaan
tiedämme oman velvollisuutemme.

-- Te lähdette niiniköysiin sidottuina Jarmolinceen...

-- Me lähdemme minne käskette, herra. Teidän asianne on käskeä,
meidän totella. Mutta osoittakaa meille armo, jalo ritari: sanokaa
herroille sotamiehille etteivät tekisi meille pahaa. Ja meille,
yksinkertaisille ihmisille, suokaa anteeksi, me pyydämme teiltä
kaikkein nöyrimmästi: tulkaa ja juokaa kanssamme äskenvihittyjen
onneksi. Juokaa, teidän armonne, yksinkertaisten ihmisten iloksi,
niinkuin jumala ja pyhät evankeliumit opettavat.

-- Älkää vain luulko, että minä silti säästän teitä, jos juonkin
kanssanne, sanoi herra Zagloba ankarasti.

-- Ei, hyvä herra, huudahti ukko iloisena, -- emme sellaista luule.
Hei soittajat, huusi hän musiikille, -- soittakaa jalosukuiselle
ritarille, sillä jalosukuinen ritari on hyvä ja te, pojat, juoskaa
noutamaan ritarille makeaa simaa. Hän ei tee vääryyttä köyhille
ihmisille. Pian, pojat, pian. Kiitoksia, hyvä herra...

Pojat riensivät minkä jaksoivat tynnyrien luo ja samalla alkoivat
rummut rämistä ja viulut vinkua. Säkkipillinsoittaja pullisti
poskensa ja puserteli pillin säkkiä kainalonsa alla. Sulhaspojat
heiluttelivat seppeleitä riukujen päissä. Tämän nähdessään alkoivat
sotajoukotkin liketä saattuetta, sotamiehet vääntelivät viiksiään,
hymyilivät ja katselivat talonpoikien olkapäiden yli nuoreen
joukkoon. Laulu viritettiin uudestaan, pelko meni menojaan, kuuluipa
sieltä täällä iloisia huutojakin -- u-haa, u-haa!

Mutta herra Zagloban kasvot eivät niinkään yhtäkkiä kirkastuneet,
vielä silloinkin, kun hänelle jo oli tarjottu tuoppi simaa, hän
itsekseen mutisi:

-- Senkin konnat ja lurjukset!

Vieläpä silloinkin, kun hän jo oli sukelluttanut viiksensä siman
tummaan pintaan, olivat hänen kulmansa rypyssä. Hän nosti tuopista
päänsä ja, siristäen silmiänsä ja maiskutellen huuliansa, alkoi
maistella juomaa. Sitten kuvastui hänen kasvoillaan sekä hämmästys
että suuttumus.

-- Mitä aikoja me elämmekään, murisi hän, -- moukat juovat tuollaista
simaa! Jumala, sinä näet sen etkä rankaise heitä.

Tämän sanottuaan hän kallisti tuoppia ja tyhjensi sen pohjaan asti.

Häävieraat olivat jo saaneet rohkeutta ja tulivat joukolla pyytämään
herra Zaglobalta, että hän ei tekisi heille pahaa, vaan päästäisi
heidät vapauteen. Muiden mukana tuli myöskin morsian, Ksenia,
ujona, vavisten, silmät kyynelissä, posket hehkuen ja ihanana kuin
aamurusko. Lähestyessään hän liitti kätensä yhteen kuin rukoukseen ja
sanoi:

-- Armahtakaa meitä, herra! sekä suuteli herra Zagloban keltaista
saapasta.

Silloin aatelismiehen sydän yhtäkkiä suli kuin vaha.

Hän pisti käden nahkaiseen vyöhönsä ja kaivoi sieltä esiin viimeiset
kultadukaatit, jotka ruhtinas hänelle oli aikoinaan antanut, sekä
sanoi Ksenialle:

-- Kas tuossa. Siunatkoon Jumala sinua samoin kuin kaikkea
viattomuutta.

Mielenliikutus ei sallinut hänen jatkaa. Sillä tuo solakka,
tummakulmainen Ksenia toi hänen mieleensä ruhtinattaren, jota herra
Zagloba rakasti omalla tavallaan. Missähän tuo raukka nyt on ja
varjelevatko häntä pyhät enkelit? ajatteli hän. Hän oli jo käynyt
aivan helläksi, ollen valmiina sulkemaan jokaisen syliinsä ja
veljeilemään hänen kanssansa.

Mutta hääväki, joka näki hänen jalon tekonsa, alkoi ilosta huutaa,
laulaa ja tunkeutua hänen likellensä suutelemaan hänen takkinsa
helmoja. "Hän on hyvä!" toistettiin joukossa, "kultainen ljahi,
antaa dukaatteja, ei tee pahaa... hyvä herra... hänen onnekseen ja
menestyksekseen!"

Viulunsoittaja aivan vapisi vinguttaessaan viuluaan, säkkipillin
puhaltaja puhalsi silmät selällään ja rummuttajien kädet kerrassaan
väsyivät. Vanha tynnyrintekijä, joka nähtävästi oli pelkuri ja joka
tähän asti oli pysytellyt selkäpuolella, astui nyt esille ja tuli
yhdessä vaimonsa ja sulhasen äidin, vanhan sepänvaimon, kanssa
kumartaen pyytämään herraa taloonsa häihin, sanoen, että heille
olisi suuri kunnia saada sellainen vieras ja nuorille se olisi hyvä
enne, sillä muuten käy heidän huonosti. Heidän jälkeensä kumarsivat
sulhanen ja mustakulmainen Ksenia, joka jälkimäinen, vaikka olikin
yksinkertainen tyttö, heti oli huomannut, että hänen pyyntönsä
auttaa enimmin. Ja nuodemiehet huusivat, että talo ei ole kaukana
eikä ritarin tarvitse tehdä kierrosta sekä että vanha tynnyrintekijä
kotona tarjoaa vielä parempaa simaa. Herra Zagloba katsahti
sotamiehiinsä. Kaikilla hypähtelivät viikset niinkuin jäniksellä
huulikarvat, he odottelivat jo tanssin ja juominkien kaikkia iloja.
Ja vaikka he eivät uskaltaneetkaan pyytää päästä häihin, niin armahti
herra Zagloba heitä ja hetken perästä hän itse, nuodemiehet, nuori
väki ja sotamiehet paraimmassa sovinnossa kulkivat taloa kohden. Talo
ei todellakaan ollut kaukana ja vanha tynnyrintekijä oli rikas mies.
Siksipä muodostuivat häätkin meluisiksi. Kaikki joivat vahvasti ja
herra Zagloba innostui niin, että oli kaikessa ensimäisenä. Vihdoin
alkoivat kummalliset menot. Vanhat eukot veivät Ksenian kamariin ja
sulkeutuivat sinne hänen kanssaan. He viipyivät siellä kauvan, sitten
he tulivat ulos ja todistivat, että nuorikko on kuin kyyhkyinen
ja lilja. Nyt valtasi ilo koko seuran, kaikki kohottivat huudon:
Onneksi, menestykseksi! Naiset taputtivat käsiään ja huusivat:
Kuinka kävi? Eivätkö sanoneet? Pojat tömistelivät jalkojansa ja
jokainen tanssi yksinään, tuoppi kädessä, josta hän kamarin oven
edessä joi "onneksi". Samalla tavalla tanssi myöskin herra Zagloba,
osoittaen syntyperänsä jaloutta vain sillä, että oven edessä joi
puolta suuremmasta astiasta. Sitten veivät tynnyrintekijä ja hänen
vaimonsa sekä sepänvaimo nuoren Dimitrin kamariin, mutta kun nuorella
Dimitrillä ei ollut isää, niin pyydettiin kumartaen herra Zaglobaa
olemaan isän sijaisena. Hän suostui ja lähti muiden mukana. Koko
tämän ajan oli tuvassa hiljaista, vain sotamiehet, jotka joivat
pihalla majan edessä, pitivät melua, huudellen ilossaan tatarilaiseen
tapaan Allahia ja ammuskellen muutamia laukauksia. Suurin ilo ja
melu alkoi kuitenkin vasta silloin, kun vanhemmat palasivat tupaan.
Vanha tynnyrintekijä syleili iloissaan sepänvaimoa, pojat tulivat
tynnyrintekijän vaimon luo, nostivat häntä ilmaan ja naiset ylistivät
häntä siitä, että hän oli varjellut tytärtään kuin silmäteräänsä,
kuin kyyhkystä ja liljaa. [Tämänaikaisista talonpoikaishäistä on
antanut kuvauksen ranskalainen Beauplan, joka oli nähnyt ne omin
silmin.] Senjälkeen lähti herra Zagloba hänen kanssansa tanssimaan.
He alkoivat vastapäätä toisiansa koputtamalla jalkojaan lattiaan ja
Zagloba taputti käsiään yhteen, istuutui kyykkysilleen, hypähti siitä
taas ylös ja löi koroillaan permantoon niin että lastut lentelivät
palkeista ja hiki virtoina valui alas hänen otsaansa. Heidän
jäljessään lähti tanssimaan jokainen joka mahtui tupaan, joka taas
ei mahtunut, tanssi pihalla, tytöt poikien ja sotamiesten kanssa.
Tynnyrintekijä avautti yhä uusia tynnyrejä. Vihdoin siirtyi koko
hääväki tuvasta pihamaalle. Siellä sytytettiin kuivista arokasveista
ja päreistä tehty rovio, oli näet jo myöhäinen yö ja kemut muuttuivat
vähitellen hurjiksi juomingeiksi. Sotamiehet ampuivat pyssyillään
kuin parhaimman taistelun aikana.

Herra Zagloba oli punaisena, hikisenä ja horjuillen kokonaan
unohtanut mitä hänelle oli tapahtunut ja missä hän oli.
Humalahöyryjen läpi näki hän puhekumppaliensa kasvot, mutta vaikka
hänet olisi pistetty paaluun, niin hän ei olisi osannut sanoa, keitä
nämä puhekumppalit olivat. Hän muisti, että hän on häissä, mutta
kenen häissä? Aa -- varmaan Skrzetuskin ja ruhtinattaren! Tämä ajatus
tuntui hänestä todenmukaisimmalta, se istui lopulta kuin naula
hänen päässään ja täytti hänet sellaisella ilolla, että hän alkoi
kuin hullu huutaa: "eläkööt herrat veljet... rakastakaamme toinen
toisiamme!" Ja yhä uudestaan hän täytti tuoppinsa: "Sinun käsiisi,
herra veli... meidän ruhtinaamme terveydeksi! Kunpa meidän kävisi
hyvin... kunpa isänmaa onnellisesti pääsisi tästä kouristuksesta...!"
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, hän kompasteli käydessänsä
tynnyrin luo, ja hän kompasteli kompastelemistaan, sillä maassa
makasi jo liikkumattomia ruumiita kuin taistelukentällä. "Hyvä
Jumala!" huudahti herra Zagloba, "ei ole enään miehuutta tässä
maassa. Herra Laszcz yksin osaa juoda ja toinen samanlainen on
Zagloba. Mutta kaikki muut -- hyvä Jumala!" Ja hän nosti surullisena
silmänsä taivasta kohden. Samassa hän huomasi, että taivaan
kappaleet eivät enään lepääkään liikkumattomina, kultaisten naulojen
kaltaisina, taivaan kannella, vaan väräjävät ikäänkuin aikoisivat
hypätä pois paikoiltaan. Toiset muodostavat piirejä, kolmannet
tanssivat kasakkaa toinen toisiansa vastaan. Tämä saattoi herra
Zagloban peräti hämilleen ja hämmästyneelle sielulleen hän sanoi:
"Minä yksinkö vain olen selvänä koko maailman kaikkeudessa?"

Mutta yhtäkkiä sekä maa että tähdet vavahtivat kauheasti pyörien ja
herra Zagloba luuhistui pitkälleen maahan. Pian näki hän hirvittäviä
unia. Hänestä tuntui, että painajaiset istahtivat hänen rinnalleen,
ahdistivat ja nujersivat häntä maata vasten, sitoivat hänen kätensä
ja jalkansa. Samalla kuului korviin rähinää ja ikäänkuin laukauksia.
Jokin räikeä valo tunki hänen suljettujen silmälautojensa läpi
ja häikäisi häntä sietämättömällä loisteella. Hän koetti herätä,
avata silmänsä, mutta ei voinut. Hän tunsi, että hänelle tapahtuu
jotakin tavatonta, että hänen päänsä hervahtaa taaksepäin ikäänkuin
häntä kuljetettaisiin käsistä ja jaloista. Sitten hänet valtasi
käsittämätön kauhu. Hänen oli paha, hyvin paha ja raskas olla.
Vihdoin pääsi hän puolittain tajuihinsa, mutta kummallista: tämä
puolinainen tajunta tuli heikkouden seurassa, jollaista ei hän vielä
koskaan ollut tuntenut. Vielä kerran koetti hän liikahtaa, mutta kun
ei se onnistunut, niin hän selvenemistään selveni horroksestaan ja
avasi silmänsä.

Silloin tapasi hänen katseensa silmäparin, joka ahneesti tuijotti
häneen. Nuo silmäterät olivat mustat kuin hiili ja niin kaameat,
että nyt jo täydelleen herännyt herra Zagloba ensi hetkessä luuli
itse pirun häntä katselevan. Hän sulki uudelleen silmänsä, samassa
taasen avatakseen ne. Yhä katselivat häneen silmät itsepintaisesti ja
hellittämättä. Kasvot näyttivät hänestä nyt tutuilta.

Yhtäkkiä vavisutti herra Zaglobaa aina ytimiin asti. Kylmä hiki alkoi
valua alas pintaa ja pitkin selkää, kiireestä kantapäihin kävivät
kauhistuksen väreet. Hän oli tuntenut Bohunin kasvot.



SEITSEMÄS LUKU.


Zagloba makasi samassa tuvassa, missä häitä oli vietetty, liekaan
sidottuna, liekapuuna oma sapelinsa, kauhea kasakka istui rahilla
jonkun matkan päässä ja katseli iloksensa vankinsa kauhua.

-- Hyvää iltaa, hyvä herra, sanoi hän huomatessaan, että hänen
uhrinsa oli avannut silmänsä.

Herra Zagloba ei vastannut mitään, mutta yhdessä silmänräpäyksessä
tuli hän niin tajuihinsa kuin jos ei hän olisi lainkaan maistanut
viiniä. Vain pelon pöyristykset, jotka vasta olivat laskeutuneet
hänen kantapäihinsä asti, nousivat jälleen päätä kohden ja ydin
hänen luissaan jähmettyi jääksi. Sanotaan hukkuvan ihmisen viime
hetkellään selvästi näkevän koko menneisyytensä, muistavan kaikki ja
samalla olevan täysin selvillä siitä mitä hänelle tapahtuu. Sellainen
näkemisen ja muiston selvyys oli tällä hetkellä herra Zagloballa
ja tämän selvyyden viimeisenä ilmaisuna oli hiljainen, huulille
pysähtynyt huudahdus:

-- Tuo se vasta antaa minulle selkäsaunan! Mutta kasakka vain toisti
tyynesti:

-- Hyvää iltaa, hyvä herra!

-- Brrrrr, ajatteli Zagloba. -- Tahtoisinpa mieluummin nähdä hänet
raivon vallassa.

-- Ettekö tunne minua, herra aatelismies? -- Nöyrin palvelijanne.
Kuinka jaksatte?

-- Meneehän tuo. Mutta mitenkä teidän terveytenne laita on? Omastani
kyllä pidän huolta.

-- En ole Jumalalta rukoillut itselleni tämänkaltaista tohtoria ja
epäilen suuresti voinko sulattaa teidän lääkkeenne. Tapahtukoon joka
tapauksessa Jumalan tahto.

-- No niin, sinä olet kerran parantanut minut, nyt osotan minä
puolestani kiitollisuuttani sinulle. Mehän olemme vanhoja ystäviä,
muistatko kuinka Rozlogissa sidoit pääni, muistatko?

Bohunin silmät alkoivat kimmeltää kuin kaksi rubiinia ja viiksien
viiva piteni hänen kaameasti hymyillessään.

-- Muistan, sanoi Zagloba, -- että minä olisin saattanut sysätä
veitsen sinun rintaasi, mutta etten sysännyt.

-- Olenkos minä sitten sysännyt veitsen sinun rintaasi, tai olenko
edes aikonutkaan sysätä? En, sinä olet päinvastoin minun pikku
lemmikkini, kullannuppuni ja minä tulen varjelemaan sinua kuin
silmäterääni.

-- Olenhan minä aina sanonut, että sinä olet kunnon ritari, sanoi
Zagloba, joka oli ottavinaan Bohunin sanat täydeksi todeksi ja jonka
pään läpi samassa välkähti ajatus: nähtävästi hän miettii minua
varten jotakin herkullista kidutustapaa, nähdäänpä vain, etten minä
tule kuolemaan tavallista kuolemaa.

-- Oikein sanoit, virkkoi Bohun, -- sinä olet sinäkin kunnon ritari!
Olemme etsineet toisiamme ja vihdoin löytäneet.

-- Minä, totta puhuen, en ole hakenut sinua, mutta kiitän hyvistä
sanoistasi.

-- Jonkun ajan päästä sinä ehkä kiität minua enemmästäkin ja minä
puolestani kiitän sinua siitä, että veit tyttökultani Rozlogista
Bariin. Sillä sieltä minä hänet löysin ja nyt minä mielelläni
kutsuisin sinut häihin. Mutta valitettavasti niitä ei voi viettää
tänään eikä huomenna, sillä nythän on sota. Ja sinä olet vanha mies
ehket enään elä siihen asti.

Huolimatta tilansa kaameudesta, heristi Zagloba korviansa.

-- Häihinkö? mutisi hän.

-- No kuinkas muuten? sanoi Bohun. -- Olenko minä talonpoika että
orjuuttaisin hänet ilman pappia enkä vaatisi häntä vihille Kiovaan.
Ethän suinkaan sinäkään moukkaa varten pelastanut häntä Bariin, vaan
atamania ja hetmania...

-- Niin kai, mietti Zagloba.

Sitten hän käänsi päänsä Bohunia kohden ja sanoi:

-- Käske päästää irti siteeni.

-- Makaa sinä vain hiukkasen ennenkuin lähdetään, sinähän olet vanha
ja tarvitset lepoa. Koska nyt kerran olet minun ystäväni, niin saatan
sinut toisen ystäväni Krywonosin luo. Sitten me yhdessä pidämme
huolta siitä, että sinun on kaikin puolin hyvä olla.

-- Kyllä minun vain tästä tulee lämmin ollakseni, mutisi Zagloba
itsekseen ja pelon pöyristykset kävivät uudelleen ja uudelleen pitkin
hänen selkäänsä. Vihdoin hän alkoi:

-- Tiedänhän minä, että sinä vihaat minua, mutta aivan suotta
syyttä, sen tietäköön Jumala. Mehän oleskelimme yhdessä Czehrynissä
ja tyhjensimme siellä yhdessä monta tuopillista, sillä minulla oli
isän rakkaus sinua kohtaan sinun ritarillisen uljuutesi takia,
jonka vertaa ei ole koko Ukrainassa. Ja entä kuinka kävi? Asetuinko
minä ehkä sinun tiellesi? Jollen silloin olisi lähtenyt kanssasi
Rozlogiin, niin me yhä vieläkin eläisimme hyvässä ystävyydessä. Ja
miksikäs minä lähdin kanssasi, jollen myötätunnosta sinua kohtaan.
Ja jollet sinä olisi tullut raivoihisi, jollet olisi murhannut
onnettomia ihmisiä, niin -- Jumala on todistajani -- minä en ikinä
olisi astunut poikkiteloin tiellesi. Mitä varten minä sekaantuisin
vieraitten asioihin? Tietysti minä olisin suonut tytön sinulle
mieluummin kuin kenellekään muulle. Mutta huolimatta tatarilaisista
avuistasi, muistutti omatunto minulle, että oltiin aatelistalossa.
Ethän sinä itsekään minun sijassani olisi menetellyt toisin. Olisin
minä puolestani voinut lähettää sinut pois tästä maailmasta, siitä
olisi ollut minulle vain etua, mutta miksikäs en tehnyt sitä? Siksi,
että olen aatelismies ja että minua hävetti. Häpeä nyt sinäkin, sillä
minä kyllä tiedän, että sinä tuossa tahdot kiusotella minua, Onhan
tyttö joka tapauksessa käsissäsi. Mitä siis tahdot minusta? Enkö ole
varjellut aarrettasi kuin silmäterääni. Koska olet jättänyt hänet
koskemattomaksi, niin osottaa se, että sinussa on ritarin kunnia
ja omatunto. Mutta kuinka sinä voit tarjota hänelle kättä, jonka
tahraat minun viattomassa veressäni? Voitko hänelle sanoa: minä
annoin miehen, joka pelasti sinut talonpoikien ja tatarien käsistä,
kidutettavaksi. Häpeä nyt ja päästä minut irti näistä kahleista ja
vankeudesta, johon petoksella sait minut! Sinä olet nuori etkä tiedä
mikä sinua saattaa kohdata, mutta minun kuolemastani voi Jumala
rangaista sinua sen kautta mikä sinulle on rakkainta.

Raivosta kalpeana nousi Bohun rahilta, läheni Zaglobaa ja alkoi
läähättäen puhua:

-- Sinä likainen sika, minä käsken tästä nylkeä sinut nöyremmäksi.
Poltatan sinut hiljaisella tulella, ruoskitan sinut, revitän
kappaleiksi.

Raivon vallassa tarttui hän vyöllään riippuvaan puukkoon ja pusersi
sitä hetken suonenvedontapaisesti kädessään. Jo välkkyi terä herra
Zagloban silmien edessä, mutta kasakka hillitsi mielensä, painoi
puukon jälleen tuppeen ja huudahti:

-- Pojat!

Kuusi zaporogilaista riensi tupaan.

-- Ottakaa tuo raato ja heittäkää navettaan, mutta varjelkaa kuin
silmäterää.

Kasakat riuhtaisivat mukaansa herra Zagloban, kaksi piti kiinni
käsistä, kaksi jaloista ja yksi takaapäin tukasta. He nostivat hänet
pois tuvasta, kantoivat pihan poikki ja heittivät vihdoin tunkiolle
navettaan. Senjälkeen pantiin ovet kiinni ja vankia ympäröitsi täysi
pimeys. Ainoastaan seinähirsien läpi ja katon rajasta tunkeutui sinne
tänne yön kalpeaa valoa. Hetken perästä herra Zagloban silmät jo
olivat tottuneet pimeyteen. Hän katseli ympärilleen ja näki, että
navetassa ei ole sikoja eikä kasakoita. Viimemainittujen puhe kuului
muuten selvästi jokaisen neljän seinän läpi. Nähtävästi oli koko
talon ympärille asetettu kiinteä vahtiketju, mutta tästä kaikesta
välittämättä vaipui herra Zagloba sikeään lepoon.

Ennen kaikkea: hän oli vielä hengissä! Kun Bohun oli väläytellyt
veistänsä hänen silmäinsä edessä, oli hän ollut varma, että hänen
viimeinen hetkensä jo on lyönyt. Hän oli uskonut henkensä Jumalan
haltuun -- tosin kyllä suurimmassa pelossa. Mutta Bohun oli
nähtävästi päättänyt säästää hänet tarkemmin harkittua kuolemaa
varten. Hän ei ainoastaan halunnut kostaa, vaan erityisesti
tyydyttää itseänsä kostamalla sille, joka oli riistänyt häneltä
hänen kaunottarensa, vahingoittanut hänen kasakkakunniaansa ja
verhonnut hänet pilkkaan aivan kuin lapsi pannaan kapaloon. Herra
Zagloban edessä oli siis hyvin surullinen tulevaisuuden näköala,
mutta vastaiseksi häntä kuitenkin lohdutti ajatus, että vielä hän
on hengissä, että hänet luultavasti viedään Krywonosin luo ja vasta
siellä pannaan piinapenkkiin -- sanalla sanoen, että hänellä siis on
muutamia, ehkäpä montakin päivää edessään. Sillävälin hän nyt makaa
itsekseen navetassa ja saattaa yön hiljaisuudessa miettiä ovelia
keinoja.

Tämä oli ainoa hyvä puoli asiassa. Mutta heti kun pahat johtuivat
hänen mieleensä, alkoivat pelon pöyristykset tuhatlukuisina kierrellä
hänen selkäänsä. Ovelat keinot!...

-- Jos tässä navetassa makaisi sika, mutisi herra Zagloba, --
niin hänellä olisi käytettävänään enemmän keinoja kuin minulla,
sillä hänellä ei olisi liekakeppinä oma sapeli. Vaikkapa itse
Salomo makaisi täällä sidottuna, niin ei hän olisi viisaampi omia
roimahousujansa tai minun saappaani korkoa. Oi hyvä Jumala, mistä
sinä minua rankaiset? Niin monen monituisen ihmisen joukosta tahdoin
minä enimmin välttää juuri tuota yhtä konnaa ja sellainen on
kohtaloni, että juuri häntä en voinut välttää. Minun nahkaani tullaan
vanuttamaan niinkuin schwiebusilaista verkaa. Jos joku toinen olisi
saanut minut käsiinsä, niin olisin selittänyt liittyväni kapinaan ja
sitten paennut. Mutta jollei kukaan toinenkaan olisi sitä uskonut,
niin vielä vähemmän tämä. Minä tunnen, että sydämeni jähmettyy. Pirut
ovat tuoneet minut tänne. Hyvä Jumala, en voi liikuttaa kättä enkä
jalkaa, hyvä Jumala!

Mutta hetken perästä mietti herra Zagloba, että jos hänen kätensä ja
jalkansa olisivat vapaina, niin hän pikemmin voisi ryhtyä johonkin
ovelaan keinoon. Entä jos tästä sentään koettaisi jotakin. Jos hänen
onnistuisi temmata sapeli polviensa alta, niin kaikki muu menisi
helpommin. Mutta kuinkas sen saa sieltä temmaistuksi? Hän kääntyi
kyljelleen. Ei auttanut! Herra Zagloba vaipui mietteisiin.

Sitten alkoi hän yhä nopeammin ja nopeammin liikutella omaa selkäänsä
ja jokaisen liikkeen mukana hän solui puoli tuumaa eteenpäin. Hänen
tuli kuuma, hänen tukkansa oli hiessä pahemmin kuin tanssittua.
Vuoroin häntä väsytti niin että täytyi levätä, vuoroin hän taas
keskeytti työnsä siitä syystä, että hänestä tuntui siltä kuin joku
kasakoista olisi tullut ovelle. Sitten hän alkoi uudella innolla,
päästen vihdoin seinälle asti.

Nyt rupesi hän heiluttelemaan itseään toisella tavalla, ei
pitkinpäin, vaan kyljeltä kyljelle, niin että hän joka kerralla
hiljaa löi seinään sapelinsa päällä. Se solui näet siten polvien
alta, painuen yhä enemmän sisäänpäin kahvan puolelle.

Herra Zagloban sydän takoi kuin vasara, sillä hän huomasi, että tämä
keino tepsii.

Ja hän työskenteli edelleen, koettaen tehdä lyönnin niin hiljaa kuin
suinkin ja vain silloin, kun kasakkain keskustelu teki kevyet lyönnit
kuulumattomiksi. Vihdoin tuli hetki, jolloin tupen pää oli kyynärpään
ja polven tasalla ja jolloin vielä muutama heilutus seinää kohden ei
enään voinut työntää sitä sisäänpäin.

Sensijaan toisella puolella jo riippui melkoinen ja paljon raskaampi
osa sapelia, siihen kun kuului myöskin kahva.

Kahvassa oli risti, niinkuin käyrissä, leveissä sapeleissa
tavallisesti; herra Zagloba pani turvansa tähän ristiin. Ja hän
alkoi nyt heiluttelunsa kolmatta kertaa, mutta tällä kertaa hänen
ponnistustensa tarkoituksena oli kääntyä jaloin seinää vastaan.
Saatuansa aikaan tämän, hän alkoi liikkua pitkinpäin. Sapeli oli
vielä kinttujen ja käsivarsien välissä, mutta kahva tarttui vähän
päästä permannon epätasaisuuksiin. Vihdoin alkoi risti käydä yhä
lujemmin kiinni. Herra Zagloba heilautti: itseään viimeisen kerran ja
hetkeksi naulasi ilo hänet kiinni paikalleen.

Sapeli höltyi irralleen tupesta.

Zagloba otti silloin kätensä polvien alta ja vaikka hänen kämmenensä
vielä olivat siteissä, tarttui hän niillä sapeliin. Tuppea piteli hän
kiinni jaloin ja veti ulos terän.

Siteiden poikkileikkaaminen jaloista oli nyt vain hetken työ.

Vaikeampaa oli saada siteet leikatuiksi poikki kämmenistä. Herra
Zagloban täytyi asettaa sapeli tunkiolle, selkä alaspäin ja terä
ylöspäin ja terää vastaan sahata köysiä siksi kunnes ne menivät
poikki.

Kun hän oli saanut sen tehdyksi, ei hän ollut ainoastaan vapaa, vaan
myöskin asestettu.

Hän veti syvältä henkeään, teki ristin merkin ja kiitti Jumalaa.

Mutta päästä kahleiden katkomisesta siihen, että on vapaa Bohunin
käsistä -- siihen oli vielä pitkä matka.

-- Mitäs nyt? kysyi itseltään herra Zagloba.

Eikä hän keksinyt vastausta. Navetan ympärille oli vahdeiksi asetettu
kasakoita, niitä oli siellä yhteensä noin sata. Ei hiirikään olisi
päässyt huomaamatta pujahtamaan niiden välitse, saatikka sitten niin
paksu mies kuin herra Zagloba.

-- Minä huomaan, että alan käyttää kantapäitäni, sanoi hän itsekseen,
-- mutta kekseliäisyyteni tällä hetkellä tuskin on sen arvoinen,
että sillä voisi edes rasvata saappaat. Parempaa rasvaa totta
totisesti ostaa unkarilaisilta markkinoilla. Jollei Jumala nyt lähetä
minulle jotakin keinoa, niin minusta pian tehdään paistia korpeille.
Mutta jos hän lähettää keinon, niin olen minä valmis aina elämään
puhtaudessa niinkuin herra Longinus.

Kasakkain äänekkäämmäksi käynyt puhe seinän takana keskeytti hänen
mietiskelynsä. Hän hypähti pystyyn ja vei korvansa hirsien rakoa
vastaan.

Kuivista honkapalkeista kaikuivat äänet kuin teorban kopasta. Sanat
kuuluivat ihan selvästi.

-- Minnekkä me täältä lähdemme, isä Owsiwuj? kysyi eräs ääni.

-- En tiedä, varmaan Kamienieciin, vastasi toinen.

-- Kaikkia kanssa, hevoset jaksavat tuskin laahata jalkoja perässään.
Eivät ne jaksa sinne asti.

-- Siksipä me olemme pysähtyneetkin tänne. Aamulla ne jo ovat
levänneet.

Syntyi hetkisen vaitiolo. Sen jälkeen puhui ensimäinen ääni hiljemmin
kuin edellinen:

-- Mutta minusta tuntuu, että atamani marssii Kamieniecin luota
Jampolin taakse.

Zagloba pidätti henkeään.

-- Vaikene, jos pääsi on sinulle kallis! kuului vastaus. Taasen
syntyi hetken vaitiolo. Vain toisten seinien takaa kuului kuisketta.

-- Kaikkialla niitä on, kaikkialla vaanivat, murisi Zagloba.

Ja hän meni vastakkaista seinää kohden.

Nyt kuului rouskutusta, hevoset kun söivät rehuaan, sekä korskunaa.
Hevoset nähtävästi olivat pystyssä, mutta kasakat keskustelivat,
maaten niiden välillä, sillä äänet tulivat alhaalta päin.

-- Hohhoh, sanoi yksi, -- me ratsastimme tänne syömättä, nukkumatta
ja syöttämättä hevosiamme, vain sitä varten, että joutuisimme
pantaviksi paaluun Jareman leirissä.

-- Onko varmaa, että hän jo on täällä?

-- Ihmiset, jotka pakenivat Jarmolincesta olivat nähneet hänet aivan
niinkuin minä nyt näen sinut. Kauheita he kertovat hänestä. Hän
kuuluu olevan iso kuin honka, otsassa on kaksi palavaa hiiltä ja
lohikäärme on hevosena hänen allaan.

-- Jumala armahtakoon!

-- Meidän kai on määrä ottaa tuo ljahi ja hänen sotamiehensä ja
lähteä pakoon.

-- Kuinka pakoon? Hevosethan jo muutenkin ovat kaatumaisillaan.

-- Hullusti ovat asiat, rakkaat veljet. Jos minä olisin atamani,
niin leikkaisin tuon ljahin kaulan poikki yksintein ja palaisin
Kamienieciin vaikkapa jalkaisin.

-- Me otamme hänet mukaamme Kamienieciin. Siellä saavat atamanimme
leikkiä hänen kanssaan.

-- Pikemmin leikkivät pirut teidän kanssanne, mutisi Zagloba.

Vaikka Zagloba kauhistuksissaan ajattelikin Bohunia, tai ehkäpä juuri
siksi, vannoi hän itselleen, ettei antaudu elävänä. Hän on vapaa
kahleista, hänellä on sapeli käsissään, hän puolustaa itseään. Jos
hakkaavat hänet maahan, niin hakatkoot, elävänä ainakaan eivät saa.

Kaikesta päättäen tavattomasti uupuneiden hevosten korskuna ja
läähätys teki keskustelun kuulumattomaksi, mutta antoi sensijaan
jonkinlaista vauhtia herra Zagloban ajatuksille.

-- Jospa minä pääsisinkin tuon seinän läpi ja voisin äkkiarvaamatta
istuutua hevosen selkään! ajatteli hän. -- Onhan yö ja ennenkuin
huomaisivatkaan mitä on tapahtunut, olisin minä jo kadonnut heidän
näkyvistään. Noissa rotkoissa on päivälläkin vaikea ajaa pakenijaa
takaa, saatikka sitten pimeydessä. Jospa Jumala vain antaisi minulle
tilaisuuden.

Mutta tilaisuus ei ollut helposti saatavissa. Sitävarten olisi
täytynyt kaataa seinä, johon olisi tarvittu herra Podbipientan
voimat, tai olisi täytynyt kaivautua seinän alitse kuin kettu, mutta
silloin taas olisi se varmaan kuultu ja huomattu ja karkuri olisi
otettu niskasta kiinni ennenkuin hän olisi saanut jalkansa jalukseen.

Herra Zagloban päähän pälkähtivät tuhannet oveluudet, tuhannet
keinot, mutta juuri siksi että niitä oli tuhansia, ei yksikään
esiintynyt selvänä.

-- Ei auta enään mikään, täytyy panna nahkansa alttiiksi, ajatteli
hän.

Ja hän ryntäsi kolmatta seinää kohden. Yhtäkkiä löi hän päänsä
jotakin kovaa vastaan. Hän tunnusteli: siinä oli portaat. Hän ei
ollutkaan sikoläätissä, vaan puhvelinavetassa ja siinä oli puolet
pituudesta ullakkona, jota käytettiin olki- ja heinäsuojana!
Hetkeäkään epäilemättä herra Zagloba kiipesi ylös.

Sitten hän istuutui, hengähti ja veti verkalleen portaat ylös
perässään.

-- No nyt minä olen linnoituksessa, mutisi hän. -- Vaikkapa
löytäisivät toisetkin raput, niin eivät äkkiä saa minua käsiinsä.
Jollen minä halkaise kahtia ensimäistä kalloa, joka kohoaa tänne
ylös, niin kärvennettäköön minut paistiksi. Niin, piru vieköön,
sanoi hän samassa, -- he voivat todellakin minut sekä kärventää että
paistaa ja vieläpä sulattaa rasvaksikin. Mutta koettakootpas vain!
Silloin saavat kuin saavatkin polttaa navetan eivätkä kuitenkaan ota
minua elävänä käsiinsä. Minusta taas on yhdentekevää noukkivatko
korpit minua raakana tai paistettuna. Kunhan vain pääsen noiden
rosvojen käsistä, niin vähät muusta, ja minä toivon, että se vielä
jollakin keinoin onnistuu.

Herra Zagloba siirtyi helposti äärimmäisestä epätoivosta toivoon.
Yhtäkkiä sai hän sellaisen luottamuksen itseensä kuin jos hän olisi
ollut ruhtinas Jareman leirissä. Eikä hänen asemansa kuitenkaan ollut
paljoakaan parantunut. Hän istui navetanparvella ja sapeli kourassa
saattoi hän todella kauvan puolustaa pääsyä sinne. Mutta siinä olikin
kaikki. Navetan parvelta oli vapauteen pitkä tie, sillä alhaalla
odottivat häntä seinänvierellä vaanivien kasakkain piikit.

-- Mitähän tästä vielä tulee? mutisi herra Zagloba ja alkoi,
varovasti lähennellen kattoa, kaivella ja repiä katto-olkia
avatakseen itselleen "prospectuksen" maailmaan.

Tämä kävi jotenkin helposti, sillä tappaaksensa valvomisensa
yksitoikkoisuutta keskustelivat kasakat yhä seinämällä ja lisäksi
puhalsi kova tuuli, joka humisten läheisissä puissa vaimensi
katto-olkien liikuttelemisesta syntyneen hälyn.

Hetken perästä oli aukko valmis. Herra Zagloba pisti päänsä ulos ja
rupesi katselemaan ympärilleen.

Yö alkoi jo väistyä ja taivaan itäisellä rannalla tuntui ensimäinen
päivänsalo. Sen kalpeassa valossa näki herra Zagloba koko pihamaan
täynnään hevosia. Tuvan edessä nukkui kasakoita pitkiksi, epäselviksi
viivoiksi vetäytyneissä riveissä. Etäämpänä kohosi kaivonvintta ja
näkyi vesiruuhi, jossa välkkyi vettä. Näiden läheisyydessä taasen
oli rivi nukkuvia, sekä lisäksi kymmenkunta miestä, paljaat sapelit
käsissä. Nämä miehet kävelivät edestakaisin.

-- Siellä ovat minun mieheni niiniköysiin sidottuina, mutisi
Zagloba. -- Äh, lisäsi hän, -- jospa ne olisivatkin minun eikä
ruhtinaan miehiä. Kyllä olen heitä hyvin johtanut, olen vienyt heidät
koiran kurkkuun. Häpeä minun on näyttää silmiäni, jos Jumala antaa
minulle vapauden takaisin. Ja minkätakia tämä kaikki on tapahtunut?
Rakkauden ja juomisen. Mitäs se minuun kuuluu, että moukat menevät
naimisiin? Minulla oli yhtä vähän tekemistä heidän juhlassaan kuin
koiralla häissä. Minä luovun totta totisesti tuosta kavaltajasta,
simasta, sillä se laskeutuu jalkoihin eikä nouse päähän. Kaikki paha
maailmassa tulee juoppoudesta, sillä jos meidän päällemme olisi
hyökätty ollessamme selvinä, niin olisin minä saanut voiton ja
sulkenut Bohunin navettaan.

Herra Zagloban katse sattui uudestaan majaan, jossa Bohun nukkui ja
hän jäi tuijottamaan sen ovea kohden.

-- Nuku, varas, mutisi hän, -- nuku ja näe unta, että pirut nylkevät
sinua. Sillä niin sinun lopulta kuitenkin käy. Sinä tahdoit tehdä
minun nahastani seulan, mutta koetappa kiivetä tänne ylös, niin
saamme nähdä enkö minä hakkaa sinun vuotaasi, niin ettei se kelpaa
kengiksi koirillekaan. Kunpa täältä vain pääsisi pois, kunpa
pääsisikin! Mutta kuinka?

Tehtävä oli todellakin melkein mahdoton täyttää. Koko piha oli
ahdettu niin täyteen miehiä ja hevosia, että vaikkapa herra Zagloba
olisikin päässyt pois navetasta ja kiivennyt alas katon kautta, niin
hän olisi joutunut jonkun hevosen päälle. Niitä seisoi nimittäin
tuossa aivan navetan vieressä eikä hän olisi mitenkään voinut paeta
edes portille asti, saatikka sitten onnistunut juoksemaan portin
taakse.

Ja kuitenkin hänestä tuntui, että hän jo oli suorittanut vaikeamman
puolen tehtäväänsä: hän oli vapaa, asestettu, ja hän istui ullakolla
kuin linnoituksessa.

-- Mitä hittoa, arveli hän, -- sitävartenkos minä olen irroittanut
itseni niiniköysistä, että jäisin riipuksiin tuonne alas?

Ja uudelleen alkoivat ovelat keinot parveilla hänen päässään, mutta
niitä oli niin paljon, ettei voinut valita ainoaakaan.

Sillaikaa oli taivas hämärtymistään hämärtynyt. Majan ympäristö
alkoi tulla näkyviin varjosta ja katto kävi kuin hopean peittämäksi.
Herra Zagloba saattoi jo selvemmin eroittaa eri ryhmät pihamaalla.
Hän näki jo kaivon ympärillä makaavien miestensä punaiset värit ja
lammasnahat, joilla kasakat nukkuivat likellä majaa. Yhtäkkiä nousi
nukkuvien rivistä muuan hahmo, alkaen verkalleen astella pihan poikki
ja pysähtyen silloin tällöin miesten ja hevosten luo. Hetken puheli
hän vankeja vartioitsevien kasakoitten kanssa ja läheni vihdoin
navettaa. Herra Zagloba luuli häntä ensi hetkessä Bohuniksi, sillä
hän oli huomannut vartioiden keskustelleen hänen kanssaan kuin
alaiset esimiehensä kanssa.

-- Äh, mutisi Zagloba, -- jos minulla nyt olisi kivääri kädessä, niin
opettaisin kuinka heittäydytään pitkälleen.

Samassa hetkessä kohotti hahmo päätään ja kasvoille lankesi
aamunkoiton harmaa valo. Se ei ollutkaan Bohun, vaan sadanpäämies
Holody, jonka herra Zagloba heti tunsi. Holody oli nimittäin hänelle
tuttu jo niiltä ajoilta, jolloin Zagloba seurusteli Bohunin kanssa
Czehrynissä.

-- Pojat, sanoi Holody, -- ettehän nuku!

-- Emme, isä, vaikka nukuttaakin. Olisi kai jo aika vaihtaa vartioita.

-- Heti vaihdetaankin. Eihän tuo paholainen vain ole päässyt pakoon?

-- Eipä olekkaan, jollei vain henki ole hänestä paennut, sillä hän ei
ole liikahtanutkaan.

-- Se on viekas kettu. Pitäkää vain silmällä mitä hän tekee, sillä
hän saattaa mennä vaikkapa maan sisään.

-- Heti! vastasivat muutamat kasakat, läheten tallin ovea.

-- Pudottakaa samalla heiniä parvelta ja harjatkaa hevosenne,
auringon nousussa lähdemme liikkeelle.

-- Hyvä on, isä.

Herra Zagloba vetäytyi heti paikalla pois katon aukosta ja
piilottautui ullakon luukun viereen. Samassa kuuli hän puisen salvan
kolisevan ja olkien kahinan kasakkain jalkojen alla. Hänen sydämensä
takoi kuin vasara, hän painoi kätensä sapelin kahvaan, uudistaen
itsekseen lupauksen, että hän pikemmin antaa polttaa itsensä ja koko
navetan tai hakata itsensä kappaleiksi kuin antautuu elävänä. Hän
luuli myöskin, että kasakat minä hetkenä hyvänsä nostavat aika melun.
Mutta hän erehtyi. Hetken perästä saattoi kuulla heidän kiireisesti
kävelevän pitkin navettaa. Vihdoin virkkoi yksi heistä:

-- Missä hitossa hän on? Minä haen ja haen enkä löydä. Ja tuohon me
kuitenkin hänet heitimme.

-- Oletko tullut hulluksi, vai mitä? Iske tulta, Vasil, täällä on
pimeä kuin metsässä.

Syntyi hetken äänettömyys. Vasil haki nähtävästi taulaa ja piitä,
mutta toinen kasakka huusi hillityllä äänellä:

-- Herra aatelismies, vastatkaa!

-- Suutele koiraa korville, mutisi Zagloba. Samassa sähähti rauta
piitä vastaan. Siitä lensi parvi kipinöitä, jotka hetkeksi valaisivat
navetan pimeän sisustan sekä kasakkain päät, joiden yli oli heitetty
kukkeli. Mutta sitten syntyi entistä syvempi pimeys.

-- Ei ole, ei ole, huusivat äänet tuskaantuneina. Nyt hypähti yksi
kasakoista ovelle.

-- Isä Holody, isä Holody!

-- Mikä on? kysyi sadanpäämies, tullen ovelle.

-- Ljahi ei ole täällä.

-- Kuinka ei ole?

-- Hän on mennyt maan sisään. Häntä ei ole missään. Jumal'avita, me
iskimme tulta eikä ole.

-- Sehän on mahdotonta. Kyllä atamani teille näyttää. Paennut vai
mitä? Oletteko te torkkuneet?

-- Ei, isä, emme me ole torkkuneet. Tältä puolelta ei hän ole päässyt
navetasta.

-- Hiljaa, älkää herättäkö atamania. Jos hän ei ole lähtenyt pakoon,
niin hän varmaan on jossakin täällä. Oletteko hakeneet kaikkialta?

-- Olemme.

-- Entä ullakolta?

-- Mitenkä hän olisi voinut sinne kiivetä, kun hän oli köysissä.

-- Hölmö, jollei hän olisi päässyt köysistä irti, niin hän olisi
täällä. Hakekaa parvelta, iskekää tulta.

Jälleen säkenöivät kipinät. Sanoma levisi nopeasti kaikkien
vartioiden kesken. Kasakat juoksivat navettaa kohden kiireellä, joka
näin erinäisissä tapauksissa oli tavallinen. Kuului nopeita askelia,
nopeita kysymyksiä ja vielä nopeampia vastauksia. Neuvot risteilivät
toisiaan niinkuin miekat koskettavat toisiaan taistelussa.

-- Parvelle, parvelle!

-- Mutta vartioikaa ulkoa.

-- Älkää herättäkö atamania, sillä silloin käy hullusti.

-- Ei ole tikapuita.

-- Tuokaa sitten.

-- Ei ole missään.

-- Juoskaa tuvasta hakemaan, eiköhän siellä ole. Kirottu ljahi.

-- Kiivetkää nurkkia myöten katolle ja menkää katon kautta sisään.

-- Sinne ei pääse. Ja katto on jyrkkä ja altapäin laudoitettu.

-- Tuokaa keihäitä, menemme keihäitä myöten. Senkin koira, se on
vetänyt portaat ylös.

-- Tuokaa keihäitä! kaikui Holodyn ääni.

Kasakat juoksivat hakemaan keihäitä ja toiset kurkistelivat sillaikaa
ullakkoa kohden. Aamun ensi kajastus tunki jo avonaisesta ovesta
navettaan ja sen epämääräisessä valossa saattoi nähdä mustan,
neliskulmaisen, äänettömän ullakonaukon.

Alhaalta kuului lepytteleviä ääniä:

-- No, herra aatelismies, päästäkää alas portaat ja tulkaa itsekin.
Ettehän voi sinne noin sulkeutua. Mitä te kiusaatte ihmisiä, tulkaa
alas.

Hiljaisuus.

-- Sinä olet viisas mies. Jos se sinut pelastaisi, niin jäisit
sinne istumaan, mutta koska se ei sinua pelasta, niin tulethan alas
vapaaehtoisesti, olethan sinä hyvä mies.

Hiljaisuus.

-- Tulitpa alas tai et, niin kyllä me sinun kallosi nyljemme ja
heitämme sinut suinpäin lantakasaan.

Herra Zagloba pysyi yhtä mykkänä kuunnellessaan uhkauksia kuin
mielistelyjäkin. Hän istui pimeydessä kuin myyrä kuopassaan,
valmistautuen vimmastuneena puolustamaan itseään. Sapeliaan hän vain
yhä lujemmin pusersi käsissään, hiljalleen läähättäen ja lukien
itsekseen rukouksia.

Samassa tuotiin kolme keihästä, jotka sidottiin yhteen ja asetettiin
piikit aukkoa kohden. Herra Zagloban päähän pälkähti ajatus temmata
ne ylös, mutta samassa hän huomasi että katto saattaa olla liian
matala eikä hän kuitenkaan voi vetää niitä ylös koko pituudessaan.
Sitäpaitsi olisi heti tuotu uusia keihäitä.

Tämän kestäessä oli koko navetta tullut täyteen kasakoita. Toiset
näyttivät päreillä valoa, toiset toivat riukuja ja vankkurien aisoja,
jotka kaikki kuitenkin osottautuivat liian lyhyiksi. Ne sidottiin
hihnoilla toisiinsa, sillä keihäitä myöten oli todella mahdoton
kiivetä ylös. Halukkaita ilmaantui heti.

-- Minä lähden! huusi jokin ääni.

-- Odotetaan tikapuita, sanoi Holody.

-- Koetetaanpa, isä, ensinnä keihäitä myöten.

-- Vasil kiipee, hän on kuin kissa.

-- No, yritä sitten!

Toiset alkoivat laskea leikkiä.

-- Hei, varovaisesti! Hänellä on sapeli, saattaa panna sinulta pään
poikki, saatpa nähdä.

-- Hän ottaa sinua kallosta kiinni, vetää ylös luokseen ja
nuuhistelee sinua siellä kuin karhu.

Vasil ei pelästynyt.

-- Hän tietää, sanoi hän, -- että jos hän koskee minuun vaikkapa
sormellaan, niin atamani ja te, veljet, kyllä tulette hänelle
kostamaan.

Tämä oli varoitus herra Zagloballe, joka istui niin hiljaa ettei edes
mutissut.

Mutta kasakat olivat, niinkuin tavallisesti käy sotamiesten kesken,
äkkiä tulleet hyvälle tuulelle, sillä koko kysymys oli alkanut heitä
huvittaa ja he laskivat yhä leikkiä Vasilista.

-- Jääpähän maailma yhtä hölmöä vähemmälle.

-- Ei hän tuolla ylhäällä välitä siitä, kuinka paljon me hänelle
maksamme sinun kaulastasi. Hän on rohkea mies.

-- On kuin onkin. Hän on täysi hullu ja piru tietää mikä hänestä
siellä ylhäällä jo on tullut. Hän on noita. Etpä tiedä, Vasil,
kehenkä sinun kourasi siellä osuu.

Vasil, joka jo oli sylkenyt kämmeniinsä ja tarttunut keihäisiin,
pysähtyi äkkiä.

-- Ljahia vastaan lähden, mutta en pirua. Sillävälin oli kuitenkin jo
sidottu yhteen tikapuut ja asetettu ne aukolle. Niitä myöten oli paha
kiivetä, ne kun heti alkoivat taipua liitteistään. Ohuet poikkipuut
ritisivät jalkojen alla, heti kun niille alhaalla kokeeksi astuttiin.
Itse Holody astui nyt tikapuille, sanoen:

-- Saatpa nähdä, herra aatelismies, että tämä ei ole leikkiä. Koska
itsepäisesti tahdot istua siellä, niin istu vain, mutta älä koetakaan
puolustaa itseäsi, sillä kyllä me saamme sinut käsiimme, vaikkapa
meidän täytyisikin hajoittaa koko navetta. Ole nyt järkevä.

Vihdoin tuli hänen päänsä aukon kohdalle ja kohosi verkalleen
ylemmäksi. Samassa kuului sapelin suhahdus. Kasakka kirkaisi
kauheasti, horjahti ja kaatui miestensä väliin, pää halki.

-- Lyö, lyö! kiljuivat kasakat. Navetassa nousi kauhea melu. Kuului
huutoa ja kirkunaa, mutta läpi tämän kaiken jyrisi herra Zagloban
ääni:

-- Haa, te varkaat, ihmissyöjät ja basiliskit! Minä tuhoan
teidät, te rupikonnat. Saatte tuntea ritarin käden, kun yöllä
käytte kunniallisten ihmisten kimppuun ja telkeätte aatelismiehen
navettaan. Senkin lurjukset, tulkaa vain kaksintaisteluun kanssani,
kaksintaisteluun, vaikkapa teitä tulisi kaksi yhtaikaa, tulkaappa,
niin lennätte suinpäin lantaan, sillä minä lyön pään poikki niin
totta kuin elän.

-- Lyö, lyö! huusivat kasakat.

-- Pannaan navetta tuleen!

-- Minä sytytän sen itse, te häränhännät, ja poltan teidät yhdessä
kanssani.

-- Kiivetkää useampia yhtaikaa! huusi eräs vanha kasakka. -- Pitäkää
kiinni tikapuista ja tukekaa keihäillä. Ottakaa olkilyhde päänne
ympäri ja sitten eteenpäin. Meidän täytyy saada hänet.

Tämän sanottuaan hyökkäsi hän ylöspäin ja hänen kanssaan kaksi
toveria. Poikkipuut alkoivat luhistua, tikapuut taipuivat entistä
enemmän, mutta noin kaksikymmentä voimakasta kättä tarttui niihin,
tukien niitä keihäillä. Toiset hosuivat keihäänkärjillä aukkoon,
ehkäistäkseen sapelinlyöntejä.

Muutaman hetken perästä putosi kolme uutta ruumista, päät alaspäin,
navettaan.

Herra Zagloba, jota voitto oli innostuttanut, mylvi kuin puhvelihärkä
ja päästeli suustaan sellaisia kirouksia, ettei niiden kaltaisia
maailma vielä ollut kuullut ja että niitä kasakatkin varmaan olisivat
pelästyneet, jolleivät olisi olleet raivon vallassa. Muutamat
pistelivät keihäillään ullakon lattiaa, toiset kiipesivät ylös
tikapuita, vaikka aukossa odotti varma kuolema. Yhtäkkiä kuului
ovelta huuto ja navettaan ryntäsi itse Bohun.

Hän oli lakitta päin, yllään ainoastaan paita ja roimahousut, kädessä
paljas sapeli. Hänen silmänsä kiiluivat.

-- Menkää katon kautta, senkin lurjukset! huusi hän. -- Repikää
olkikatto ja ottakaa hänet vangiksi elävänä.

Mutta Zagloba mylvi hänet nähdessään:

-- Tule vain tänne, moukka, minä lyön sinulta pois sekä nenän että
korvat, kaulaasi en ota, sillä se kuuluu pyövelille. No, joko olet
käynyt pelkuriksi. Sitokaa köysiin tuo konna, niin saatte minulta
armon. Kuule sinä, hirtehinen, senkin juutalaissämpylä, pistäppä vain
pääsi tänne, no yritäppä, tervetuloa vain! Kyllä minä sinua kestitän
niin että muistat, sekä sinä että sinun isäsi perkele ja hänen
ystävättärensä sinun äitisi.

Samassa alkoivat kattohirret rytistä. Nähtävästi olivat kasakat
päässeet katolle ja repivät juuri pois olkipeittoa. Zagloba kuuli
sen, mutta pelko ei vähentänyt hänen voimiaan. Hän oli ikäänkuin
juopunut tappelusta ja verestä.

-- Minä siirryn nurkkaan ja kuolen siellä, ajatteli hän. Mutta
samassa alkoi pihamaalta kuulua laukauksia ja kymmenkunta kasakkaa
riensi navettaan.

-- Isä, isä, huusivat he minkä jaksoivat, -- kuule... Herra Zagloba
ei ensi hetkessä käsittänyt, mitä oli tapahtunut ja ällistyi. Hän
katsoi alas aukosta: navetassa ei enään ole ketään. Kattokaan ei
enään rytissyt.

-- Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut? huusi hän ääneensä. -- Haa, minä
ymmärrän: he aikovat sytyttää navettaa ja ampuvat sitävarten kattoon.

Ulkoa kuului yhä kauheampaa melua ja kavioiden töminää. Laukauksiin
sekaantui ulvonaa ja teräksen helinää. Hyvä Jumala, eihän siellä vain
ole taistelu? mietti herra Zagloba, kurkistaen ulos lävestä, jonka
oli tehnyt kattoon.

Hänen jalkansa nytkähtivät ilosta.

Pihamaalla kiehui taistelu, tai oikeammin sanoen sai herra Zagloba
nähdä Bohunin kasakkain kauhean tuhon. He olivat joutuneet
äkkiarvaamattoman hyökkäyksen alaisiksi, heitä ammuttiin aivan
läheltä sekä päähän että rintaan, senjälkeen kun heidät ensin oli
tungettu aitoja, rakennusta ja latoja vastaan. Heitä iskettiin
miekoilla, hevosrintojen aalto työnsi heidät maahan, kaviot
tallasivat heidät ja niin sortuivat kasakat, voimatta tehdä juuri
ensinkään vastarintaa. Punaisiin väreihin puetut sotamiesrivit
hakkasivat hurjasti eteensä ja löivät pakenevat maahan, sallimatta
heidän järjestyä, käyttää sapeliansa, hengähtää tai edes päästä
satulaan. Vain muutamat yksityiset ryhmät puolustautuivat, toiset
koettivat keskellä mellakkaa ja savua sitoa irralle päästettyjä
satulavöitä, mutta heidät tuhottiin ennenkuin he ehtivät astua
jalukseen. Toiset taas, heittäen käsistään keihäät ja sapelit,
pakenivat hirsiaitaa kohden, takertuivat pölkkyjen väliin tai
hyppelivät yli aidan, rumasti huutaen ja ulvoen. Nuo onnettomat
luulivat, että itse ruhtinas Jeremi äkkiarvaamatta oli hyökännyt
heidän päällensä kuin kotka ja että koko hänen sotavoimansa
hakkaa heidät maahan. He eivät ehtineet tointua eivätkä katsella
ympärilleen. Voittajien huudot, sapelien kalske ja laukausten pauke
ajoivat heitä edellään kuin myrsky, ratsujen kuuma hengitys tuntui
heidän niskassaan. "Miehet, pelastakaa itsenne!" kuului joka taholta.
"Lyö, hakkaa!" vastasivat hyökkääjät.

Vihdoin näki herra Zagloba pienen herra Wolodyjowskin seisovan
portilla kymmenkunnan sotamiehen etunenässä ja jakavan käskyjä
sekä äänellään että komentonuijallaan. Tuontuostakin ryntäsi hän
harmaan ratsunsa selässä keskelle mellakkaa ja minne hän vain oli
ehtinyt hevosensa kääntää siellä kaatui jo mies, ääntä päästämättä.
Mestarien mestari oli totisesti herra Wolodyjowski, sotilas vereltään
ja hengeltään. Hänen silmänsä hallitsivat kaiken aikaa taistelun
kulkua, välistä teki hän siellä täällä korjauksia, palasi entisille
jäljilleen ja tarkasti, sekä antoi samassa taasen ohjauksia, aivan
niinkuin soittokunnan johtaja välistä itse ottaa osaa soittoon,
välistä taasen lakkaa soittamasta, herkeämättä valvoakseen
kokonaisuutta ja sitä että jokainen yksityinen pitäisi huolta
osastaan.

Tämän nähdessään alkoi herra Zagloba tömistellä lautoja
navetanparvella niin että tomupilvet nousivat. Hän taputti käsiään ja
mylvi.

-- Hakkaa niitä koiria, lyö ja surmaa, nylje, huitaise pää poikki,
kaada maahan, lyö, surmaa! Ryntää eteenpäin vain, lyö niitä
sapelilla, tuhoa ne!

Näin huusi herra Zagloba ja huhtoi käsillään. Hänen silmänsä olivat
ponnistuksesta aivan veristyneet, hetkeksi tummeni maailma hänen
edessään, mutta kun hän taasen sai näkönsä takaisin, oli hänen
edessään vieläkin kauniimpi näytelmä. Tuolla, muutaman kymmenen
kasakan keskellä kiiti hevosen selässä Bohun kuin salama, lakitta
päin, paitahihoillaan ja roimahousuissa, hänen jäljessään taas
sotamiestensä etunenässä pieni herra Wolodyjowski.

-- Lyö, huusi Zagloba, -- se on Bohun!

Mutta ääni ei kantanut sinne asti. Bohun oli kasakkoineen päässyt
aitauksen tuolle puolen ja samoin herra Wolodyjowski. Muutamat
kasakat olivat jääneet jälkeen, toisten hevoset olivat ajossa
kompastuneet. Herra Zagloba näki Bohunin päässeen tasangolle ja
samoin herra Wolodyjowskin. Yhtäkkiä he menivät hajalle, kasakat
pakenivat ja sotamiehet ajoivat heitä takaa. Alkoi mieskohtainen
takaa-ajo. Zagloba pidätteli henkeänsä, hänen silmänsä olivat
pullistumaisillaan ulos kuopistaan, sillä mitä hän näkeekään? Tuolla
ajaa herra Wolodyjowski Bohunin kintereillä aivan kuin ajokoira
villisian niskassa, kasakka kääntää päätään, vetää esiin sapelinsa...
"He tappelevat!" huutaa Zagloba. Hetki vielä ja Bohun kaatuu
hevosineen, mutta herra Wolodyjowski ratsastaa hänen ylitsensä,
kiitäen toisten perässä.

Bohun on kuitenkin hengissä, sillä hän nousee maasta ja juoksee
tiheiden pensaiden peittämiä kallioita kohden.

-- Ota kiinni, ota kiinni, se on Bohun! huutaa herra Zagloba.

Samassa kiitää esiin uusi kasakkajoukko, joka tähän asti on
piiloitellut kallioiden toisella puolen ja nyt, menetettyään
suojansa, hakee uutta pakotietä. Sen jäljessä, muutaman sadan
askeleen päässä ryntäävät sotamiehet. Kasakkajoukko saavuttaa
Bohunin, ympäröi hänet ja vie muassaan. Vihdoin se katoaa näkyvistä
syvänteen mutkiin ja samaa tietä katoavat näkyvistä myöskin
sotamiehet.

Herra Zagloba laski alas tikapuut, lähti pois ullakolta ja, päästyään
navetasta pihamaalle, virkkoi:

-- Olen vapaa...

Sen sanottuan hän alkoi katsella ympärilleen. Pihalla makasi paljon
kasakoitten ruumiita ja kymmenkunta sotamiestä. Zagloba asteli
verkalleen ruumiiden välitse, tarkoin katsellen jokaista. Vihdoin
polvistui hän erään ruumiin ääreen.

Hetken perästä hän nousi, lakkinen kenttäpullo kädessä.

-- Täynnä! mutisi hän.

Ja vietyään pullon huulilleen hän taivutti päätään.

-- Ei ole hullumpaa!

Hän katsoi jälleen ympärilleen ja toisti, mutta paljon lujemmalla
äänellä:

-- Olen vapaa!

Senjälkeen meni hän majaan. Kynnyksellä hän kohtasi kasakkain
murhaaman vanhan tynnyrintekijän ruumiin. Hän katosi tupaan. Kun
hän tuli ulos, loisti hänen kupeillaan lantaan tahraantuneen viitan
ympärillä Bohunin runsaasti kullalla ommeltu vyö, vyössä riippui
puukko, jonka kahvassa välkkyi suuri rubiini.

-- Jumala on kuin onkin palkinnut miehuuden, sillä vyökukkarokin
on aika täynnä. Ah, sinä senkin likainen ryöväri! Minä toivon kuin
toivonkin, että hän ei pääse pakoon. Mutta se pieni veitikka --
kuulat hänet tappakoot! -- se on äkäinen kuin vapsahainen. Kyllähän
minä tiesin hänen olevan hyvän sotamiehen, mutta että hän sillä
lailla ahdistaisi Bohunia -- sitä minä en olisi uskonut. Siinä
pienessä ruumiissa asuu suuri rohkeus ja voima. Bohunhan olisi voinut
kantaa häntä kainalossaan kuin vuohenpoikasta. Sellainen hiton mies!
Suokoon Jumala hänelle onnea, varmaan ei hän tuntenut Bohunia, sillä
kyllä hän muuten olisi tehnyt hänestä lopun. Hyi olkoonkin, kuinka
täällä haisee ruudilta, aivan sieraimia kutittaa. Mutta totisesti
minä nyt selvisin sellaisesta pälkähästä, etten koskaan ole mokomassa
ollut. Jumalan kiitos! Mutta että hän sittenkin saattoi sillä tavalla
ahdistaa Bohunia. Minunpa täytyy kuin täytyykin lähemmin tarkastaa
tuota Wolodyjowskia, sillä siinä miehessä piilee itse piru.

Näin puhuessaan istuutui herra Zagloba navetan kynnykselle
odottamaan. Vihdoin tulivat kaukaa tasangolta näkyviin löylytyksestä
palaavat sotamiehet ja heidän etunenässään ratsasti herra
Wolodyjowski. Nähdessään Zagloban kiiruhti hän kulkua ja riensi,
hypättyään hevosen selästä maahan, häntä kohti.

-- Vieläkö minun silmäni todella näkevät teidät täällä? kysyi hän jo
kaukaa.

-- Minut omassa persoonassani, sanoi herra Zagloba. -- Jumala teitä
palkitkoon, että tulitte avukseni.

-- Jumalan kiitos että ehdin ajoissa, vastasi pieni ritari, iloissaan
painaen herra Zagloban kättä.

-- Mutta mistä te saitte tietää, että täällä olin joutunut kiipeliin?

-- Talonpojat tästä asumuksesta toivat minulle sanan.

-- Ja minä kun luulin, että he olivat minut pettäneet.

-- Mitä vielä, he ovat kunnon ihmisiä. Tuskinpa täältä jäi eloon
muita kuin sulhanen ja morsian. Miten muun hääväen on käynyt, sitä en
tiedä.

-- Jos he eivät ole pettureita, niin kasakat ovat heidät surmanneet.
Isäntä itse makaa kuolleena majansa edessä. Mutta vähät siitä,
sanokaappa onko Bohun hengissä vai pääsikö hän pakoon?

-- Olikos se Bohun?

-- Juuri sama -- lakiton mies, paitahihaisillaan ja roimahousuissa,
se jonka kaadoitte hevosineen päivineen.

-- Minä iskin häntä kämmeneen. Olipa, Jumala paratkoon, paha, etten
tuntenut häntä. Mutta te, hyvä herra Zagloba, mitäs te olette tehnyt
täällä?

-- Mitäkö minä olen tehnyt? toisti herra Zagloba. -- Käykääppä
katsomaan, herra Michal.

Sen sanottuaan otti hän Wolodyjowskia kädestä ja vei hänet navettaan.

-- Katsokaappas, sanoi hän.

Herra Wolodyjowski ei hetken aikaan nähnyt mitään, sillä hän tuli
valosta. Mutta kun hänen silmänsä olivat hiukan tottuneet pimeyteen,
niin hän huomasi ruumiit, jotka liikkumattomina makasivat lannassa.

-- Ja kuka on tappanut nuo miehet? kysyi hän hämmästyneenä.

-- Minä, sanoi Zagloba. -- Koska kysytte mitä olen tehnyt, niin
tahdoin näyttää.

-- Jopa nyt jotakin! sanoi nuori upseeri, käännellen päätään. --
Mutta miten te olettekin menetellyt?

-- Puolustin itseäni tuolla ylhäällä ja he rynnistivät minua vastaan
alhaalta ja katon kautta. En tiedä kauvanko sitä kesti, sillä
ihminen ei taistelussa laske aikaa. Bohun oli täällä, Bohun julmine
joukkoineen, kaikki valittua väkeä. Kyllä hän muistaa teidät ja kyllä
hän muistaa minutkin. Toisella kerralla saatte kuulla kuinka jouduin
vangiksi, mitä olen saanut kestää ja kuinka minä haukuin Bohunin.
Kyllä me kiistelimme myöskin kielillämme. Mutta nyt olen niin uupunut
ja _tatigatus_, että tuskin pysyn pystyssä.

-- No, toisti herra Wolodyjowski, -- täytyy tunnustaa, että olette
ollut miehuullinen. Mutta sen minä sanon, että te olette parempi
sapelinheiluttajana kuin päällikkönä.

-- Herra Michal, sanoi Zagloba, -- nyt ei ole väittelemisen aika.
Kiittäkäämme mieluummin Jumalaa siitä, että hän on tänään suonut
meille niin suuren voiton, voiton, jonka muisto ei äkkiä himmene
mielistämme.

Herra Wolodyjowski katsahti hämmästyneenä Zaglobaan. Hänestä oli näet
tähän asti tuntunut siltä kuin hän olisi saanut tuon voiton, jonka
herra Zagloba nähtävästi nyt tahtoi jakaa hänen kanssaan.

Mutta hän, kuten sanottu, vain loi katseen Zaglobaan, käänsi päätään
ja sanoi:

-- Olkoon niin.

Hetken perästä ratsastivat molemmat ystävät yhdistyneitten
osastojensa etunenässä Jarmolinceä kohden.

Zagloban miehistä oli tuskin keitään kaatunut, koska he, yllätettyinä
nukkumassa, eivät tehneet vastarintaa ja koska Bohun, joka oli
lähetetty vartavasten ottamaan vankeja, käski ottaa heidät elävinä,
murhaamatta ketään.



KAHDEKSAS LUKU.


Vaikka Bohun oli sekä miehuullinen että varovainen päällikkö, niin
ei hänellä kuitenkaan ollut onnea sillä retkellä, jolle hän oli
lähtenyt ennenmainittua, ruhtinas Jeremin divisionaksi luultua
osastoa vastaan. Hän ainoastaan tuli vakuutetuksi siinä uskossa, että
ruhtinas todella koko voimallaan oli lähtenyt liikkeelle Krywonosia
vastaan, sillä niin olivat hänelle kertoneet herra Zagloban vangiksi
otetut sotamiehet, jotka itse lujasti uskoivat ruhtinaan marssivan
heidän perässään. Onnettoman atamanin ei nyt auttanut muuta kuin
kiireesti peräytyä Krywonosin luo. Tämä yritys ei kuitenkaan ollut
helppo. Kolmanteen päivään mennessä retken alusta lukien oli hänen
ympärillään vain vähän yli kaksisataa kasakkaa. Muut olivat joko
kaatuneet taistelussa, haavoitettuina jääneet taistelukentälle,
tai harhailivat vielä rotkoissa ja kaislikoissa, tietämättä mitä
tehdä, miten palata, minne mennä. Eikä tämäkään joukkonen enään
ollut ehdottomasti varma, sillä lyötynä, demoralisoituna ja
pelästyneenä se oli valmis pakenemaan ensimäisen hälyn syntyessä. Ja
nämä olivat kuitenkin kasakkain valiojoukkoa. Parempia sotamiehiä
tuskin saattoi löytää koko Siczistä. Kasakat eivät tietäneet kuinka
pienellä joukolla Wolodyjowski oli hyökännyt heidän kimppuunsa,
eikä, että hän vain äkkiarvaamatta ryntäämällä nukkuvien ja
valmistumattomien niskaan, oli saattanut tuottaa heille niin suuren
tappion. He uskoivat lujasti, että olivat tekemisissä, jollei juuri
itse ruhtinaan, niin ainakin mahtavan, monta kertaa lukuisamman
etujoukon kanssa. Bohun sihisi kuin tuli, käsi ruhjottuna, koko
ruumis ratsun tallaamana, sairaana ja lyötynä. Hän oli päästänyt
käsistään verivihollisensa ja heikontanut omaa mainettansa, sillä
samat kasakat, jotka päivää ennen tappiota olisivat sokeasti
seuranneet häntä Krimille, vaikkapa helvettiin ja itse ruhtinasta
vastaan, olivat nyt kadottaneet uskonsa ja rohkeutensa sekä
ajattelivat vain sitä kuinka pelastaisivat nahkansa tästä tuhosta.
Ja kuitenkin oli Bohun tehnyt kaikki mitä johtajan tulee tehdä, hän
ei ollut laiminlyönyt mitään, hän oli asettanut vartioita asumuksen
ympärille ja levännyt vain sentähden, että hevoset, jotka olivat
melkein yhtämittaa tulleet Kamieniecista, eivät enään jaksaneet
kulkea eteenpäin. Mutta herra Wolodyjowski, jonka nuori elämä oli
kulunut ainaisissa väijytyksissä ja hyökkäyksissä tatareja vastaan,
oli tullut vartioston likeisyyteen kuin susi yöllä ja temmannut
esiin miehet ennenkuin he ehtivät huutaa tai ampua, sekä hyökännyt
niin taitavasti, että hän, Bohun, oli ehtinyt paeta, yllään vain
roimahousut ja paita. Kun hurjapää tätä ajatteli, niin pimeni maailma
hänen silmissänsä, hänen päätään huimasi ja epätoivo puri hänen
sydäntänsä niinkuin raivohullu koira. Hän, joka oli Mustallamerellä
hyökännyt turkkilaisten kaleerien päälle, hän joka oli ajanut takaa
tatarilaisia aina Perekopiin asti ja pitänyt khanille ilotulitusta
polttamalla hänen alamaistensa kyliä, hän joka aivan ruhtinaan käden
ulottuvilla, aivan Lubnien likeisyydessä, Wasilowkassa oli tuhonnut
yhden hänen rykmenttinsä, hän oli ollut pakoitettu pakenemaan
paitahihaisillaan ja lakitta päin -- ja vielä ilman sapelia, sillä
senkin hän oli kadottanut kahakassa ritarin kanssa. Siksipä Bohun
pysähdys- ja levähdyspaikoilla, kun kukaan ei ollut näkemässä, kävi
kiinni päähänsä ja huusi: missä on minun kasakkakunniani, missä on
minun sapeli-ystävättäreni? Ja näin huutaessa valtasi hänet villi
hulluus ja hän joi itsensä tunnottomaksi, jonka jälkeen hän tahtoi
mennä ruhtinasta vastaan, rynnätä koko hänen sotavoimansa päälle --
sekä tuhota itsensä ja iäksi kadota ihmisten ilmoilta.

Hän tahtoi tätä, mutta hänen miehensä eivät tahtoneet. "Siellä
lyödään kuoliaaksi, isä kulta, emme me lähde!" vastasivat
he hänen raivoisiin kehoituksiinsa. Synkästi ja turhaan hän
hulluudenkohtauksissaan iski heitä sapelilla ja ampui pistolillaan
tervaa heidän kasvoihinsa -- he eivät tahtoneet eivätkä lähteneet.

Oli aivan kuin maa olisi luisunut pois atamanin jalkojen alta, sillä
tähän eivät hänen onnettomuutensa vielä loppuneet. Peläten, että
häntä todennäköisesti ajetaan takaa, jos hän lähtee suoraan etelään
päin, ja luullen, että Krywonos oli jo luopunut piirityksestään,
hyökkäsi Bohun itää kohden ja törmäsi siellä herra Podbipientan
osastoa vastaan. Mutta valppaana kuin kurki ei herra Longinus
Podbipienta antanutkaan käydä kimppuunsa, vaan hyökkäsi itse ensinnä
ja löi hajalle Bohunin joukon sitä helpommin, kun kasakat eivät
olleet halukkaat taistelemaan, sekä jätti vihollisosaston herra
Skrzetuskin käsiin, joka tuhosi sen niin perinpohjin, että Bohun,
kauvan harhailtuaan aroilla, tuskin kymmenkunta ratsua matkassaan,
vihdoin vailla kunniaa, vailla entisiä kasakoitaan, saalista ja
vankeja saapui Krywonosin luo.

Mutta Krywonos, joka muuten oli niin hirveä alaisilleen, kun
vastoinkäyminen oli heitä kohdannut, ei tällä kertaa ensinkään
suuttunut. Hän tiesi omasta kokemuksesta, mitä on olla tekemisissä
Jeremin kanssa ja lohduttelikin, vieläpä rauhoitti Bohunia. Kun tämä
sai kovan kuumeen, käski hän hoitaa ja parantaa häntä sekä vaalia
kuin silmäterää.

Sillävälin olivat ruhtinaan neljä ritaria, levitettyään seuduille
pelkoa ja kauhua, onnellisesti ehtineet palata Jarmolinceen, missä
he viipyivät muutaman päivän, jotta miehet ja hevoset saisivat
levätä. Kokoontuneina samaan kortteeriin teki kukin vuorostaan herra
Skrzetuskille tiliä kaikesta mikä oli häntä kohdannut ja mitä hän
oli toimittanut. Lopuksi asettuivat he maljan ääreen, toverillisesti
juttelemalla keventääkseen sydäntään ja tyydyttääkseen toinen
toistensa uteliaisuutta.

Mutta nyt sai tuskin kukaan muu suunvuoroa herra Zaglobalta. Hän ei
tahtonut kuunnella, hän halusi vain että häntä kuunneltaisiin, sillä
hänestä tuntui, että hänellä on enimmän kerrottavaa.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, -- minä jouduin vankeuteen, se on aivan
totta, mutta onnen pyörä kieppuu. Bohun on koko elämänsä iän lyönyt
muut, mutta tällä kertaa me löimme hänet. Niin käy tavallisesti
sodassa, että tänään pehmität sinä toisen nahkaa ja huomenna
peitotaan omaa nahkaasi. Mutta Bohunia rankaisi Jumala siitä, että
hän oli hyökännyt meidän, vanhurskaan unessa sikeästi nukkuvien
päälle ja herättänyt meidät konnamaisella tavalla. Hohhoh, hän
luuli pelästyttävänsä minut inhoittavalla haukkumisellaan, mutta
minäpä sanon teille, hyvät herrat, että kun minä pusersin häntä,
niin hän heti kadotti rohkeutensa, hämmentyi ja puhui asioita,
joita ei itsekään olisi tahtonut ihmisten tietoon. Vaan mitäpäs
niistä kertoilee. Jollen minä olisi joutunut vangiksi, niin emme
olisi herra Michalin kanssa yhdessä tulleet toimittaneiksi hänelle
tappiota -- sanon yhdessä, sillä tässä jutussa on minullakin ollut
tärkeä osani, _magna pars fui_, sen minä väitän kuolemaani asti, niin
totta kuin Jumala minulle terveyttä antakoon. Minä toistan siis:
jollemme yhdessä herra Michalin kanssa olisi lyöneet häntä, niin ei
herra Podbipienta olisi saanut tilaisuutta iskeä häntä kantapäihin
eikä myöskään herra Skrzetuski, ja vihdoin: jollemme me olisi häntä
tuhonneet, niin hän olisi tuhonnut meidät ja jollei tämä kaikki olisi
tapahtunut, niin kenen syy se olisi ollut?

-- Olettepa te aika kettu, sanoi herra Longinus, -- täällä heilutatte
häntää, tuolla pujahdatte tiehenne ja aina vain pelastatte nahkanne.

-- Tyhmä ajokoira juoksee häntänsä perässä, sillä sitä ei hän saa
kiinni eikä vainullansa voita mitään ja lopulta menettää koko
vainunsa. Paljonko te kadotitte miehiä?

-- Kaikkiaan kaksitoista ja muutamia haavoittui, ei meitä pahasti
lyöty.

-- Entä te, herra Michal?

-- Noin kolmekymmentä, sillä minä tein hyökkäyksen äkkiarvaamatta.

-- Ja te, herra päällikönsijainen?

-- Yhtä monta kuin herra Longinus.

-- Ja minä kaksi. Sanokaappa itse kuka on paras johtaja. Katsokaappas
nyt: minkätähden me tulimme tänne? Tekemään ruhtinaalle palvelusta,
nimittäin sieppaamaan tietoja Krywonosista. Ja nyt minä sanon
herroille, että minä ensimäisenä sainkin hänestä tietoja, vieläpä
parhaimmasta lähteestä, nimittäin itse Bohunilta. Ja nyt minä tiedän,
että Krywonos on Kamieniecin luona, mutta aikoo jättää piirityksen,
sillä pelkuruus on mennyt hänen luihinsa. Tämä nyt yleisistä
asioista. Mutta minä tiedän vielä muutakin, josta nousee ilo teidän
sydämiinne ja josta en ole vielä tähän saakka puhunut, koska tahdoin,
että yhdessä siitä neuvottelisimme. Sitäpaitsi olen tähän saakka
ollut kipeänä, rasitukset kun olivat minut murtaneet ja sisälmykseni
kun olivat nousseet kapinaan, sentähden että nuo ryövärit olivat
sitoneet minut liekaan. Luulin jo saavani sisuksiini verenvuodon.

-- Kertokaappa Jumalan tähden! huudahti Wolodyjowski. -- Ettehän vain
ole kuullut mitään meidän onnettomasta ruhtinattarestamme?

-- Olenpa niinkin, Jumala häntä siunatkoon, sanoi Zagloba.

Herra Skrzetuski nousi seisaalleen ja istahti taasen samassa. Ja
syntyi sellainen hiljaisuus, että saattoi kuulla hyttysten yninän
akkunaa vastaan, kunnes herra Zagloba jälleen alkoi puhua.

-- Hän elää, sen tiedän varmaan, ja hän on Bohunin käsissä. Hyvät
herrat, nuo kädet ovat kauheat, mutta Jumala ei kuitenkaan ole
sallinut vääryyden tai häpeän kohdata neitoa. Hyvät herrat, sen on
itse Bohun sanonut minulle ja hän kyllä olisi ollut valmis mieluummin
kerskaamaan päinvastaisesta asiaintilasta.

-- Kuinka se on mahdollista, kuinka se on mahdollista? kysyi
kuumeisesti Skrzetuski.

-- Jos valehtelen, niin salama minut tappakoon! vastasi Zagloba
arvokkaan näköisenä. -- Onhan kysymys pyhästä asiasta. Kuulkaa nyt
mitä Bohun minulle sanoi, kun hän jo ennenkuin olin hänet löylyttänyt
tahtoi kiusoitella minua. "Luulitkos sinä", sanoi hän, "että toit
neidon Bariin talonpoikaa varten ja että minä olisin talonpoika siinä
mielessä, että hänet väkivallalla orjuuttaisin. Hänet vihitään minuun
Kiovan kirkossa ja munkit laulavat ja kolmesataa kynttilää palaa ja
kaikki tämä tapahtuu minua, atamania ja hetmania varten." Ja hän
laski jalkansa minun päälleni ja uhkasi minua veitsellä, luullen
siten peloittavansa minua. Mutta minä sanoin hänelle, että on paras
peloitella koiria.

Skrzetuski oli jo tointunut, hänen munkinkasvonsa kirkastuivat ja
niissä kuvastui vuorottain pelko, toivo, ilo ja epävarmuus.

-- Mutta missä hän sitten on, missä hän on? kysyi hän kuumeisesti. --
Jos olette saanut tietää senkin, niin olette itse taivaan lähettiläs.

-- Sitä hän ei minulle sanonut, mutta minä sen kyllä arvaan.
Huomatkaa, hyvät herrat, että hän aina teki minulle kiusaa, ennenkuin
olin ehtinyt hänet löylyttää ja tuli silloin muun muassa sanoneeksi:
"Ensinnä vien minä sinut Krywonosin luo ja sitten kutsuisin sinut
häihin, jollei nyt olisi sota, mutta nyt siirtyvät häät myöhemmäksi."
Huomatkaa, hyvät herrat: nyt ei vielä ole aika, mutta myöhemmin
asiasta tulee tosi. Toiseksi, huomatkaa myöskin: ensinnä mennään
Krywonosin luo, sitten häihin. Siis: neiti ei ole Krywonosin luona,
vaan jossakin kauvempana, minne sota ei ulotu.

-- Te olette kultainen mies, huudahti Wolodyjowski.

-- Minä ajattelin ensinnä, sanoi Zagloba, hyvillään tunnustuksesta,
-- että ehkäpä Bohun on lähettänyt hänet Kiovaan, mutta sitten
päättelin, että koska hän sanoi lähtevänsä neidon kanssa häihin
Kiovaan, niin se tietysti merkitsee, että neito ei ole siellä, ja
hän tietysti onkin liian viisas viedäkseen tytön sinne, sillä jos
Chmielnicki marssisi Punavenäjälle päin, niin voisivat liettualaiset
joukot helposti vallata Kiovan.

-- Se on aivan totta! huudahti herra Longinus. -- Niin totta kuin
Jumalan nimi on minulle kallis, vaihettaisi moni mies mielellään
järkeä teidän kanssanne.

-- Mutta minäpäs en vaihettaisikaan joka miehen kanssa,
sillä voisihan sattua, että saisin järjen asemasta pelkkiä
valkokaalinlehtiä, joita, kuten tunnettu, löytyy Liettuassa yllin
kyllin.

-- Hän alkaa jo taas entiseen tapaansa.

-- Suvaitkaa minun lopettaa. Kun siis neiti ei ole Krywonosin luona
eikä Kiovassa, niin missä hän sitten on?

-- Jokos tuli solmu?

-- Jos te sen arvaatte, niin sanokaa pian, sillä minä olen kuin
tulessa! huudahti Skrzetuski.

-- Jampolin takana, virkkoi Zagloba ja pyöräytti voitoniloisena
tervettä silmäänsä.

-- Mistäs te sen tiedätte? kysyi Wolodyjowski.

-- Mistäkö tiedän? Kuulkaa nyt: minä istuin navetassa, sillä tuo
ryöväri oli käskenyt sulkea minut navettaan -- söisivätpä hänet
senkin teon takia siat! -- ja seinän takana juttelivat kasakat
keskenään. Minä panen korvani seinää vastaan ja mitä minä kuulenkaan?
Yksi sanoo: "Nyt nähtävästi atamani lähtee Jampolin tuolle puolen."
Ja toinen lisää: "Pidä suusi kiinni, jos pääsi on sinulle rakas."
Annanpa pääni pantiksi, että tyttöä säilytetään Jampolin tuolla
puolen.

-- Toden totta, siellä hän on! huudahti Wolodyjowski.

-- Villeille Kentille Bohun varmaankaan ei ole vienyt neitoa, vaan
on hän minun järkeni mukaan piiloittanut hänet jonnekin Jampolin
ja Jahorlikin välille. Olen minäkin kerran käynyt niillä tienoin,
silloin kun kuninkaalliset ja khanin tuomarit siellä kokoontuivat.
Jahorlikissahan, hyvät herrat, niinkuin tiedätte, istutaan oikeutta
anastettuja karjoja koskevista rajariidoista, jollaisista riidoista
ei koskaan tule puutetta. Pitkin koko Dniesterin vartta on paljon
rotkoja, piilopaikkoja ja tiheikköjä, ihmiset elävät siellä
taloissaan tuntematta kenenkään yliherruutta, ympärillään aro ja
lähin naapuri jossakin näkymättömän matkan päässä. Tuollaisten
villien erakkojen luo Bohun varmaan on tytön kätkenyt, sillä sinne
hän turvallisimmin saattoi hänet jättää.

-- Hyvä, mutta mitenkä nyt pääsemme sinne, kun Krywonos sulkee meiltä
tien? sanoi herra Longinus. -- Jampolkin on, kuten juuri sain kuulla,
ryövärien pesänä.

Tähän vastasi Skrzetuski:

-- Vaikka minun pitäisi menettää kaulani kymmenen kertaa, niin minä
pelastan hänet! Lähden sinne valepuvussa ja Jumalan avulla minä
löydän hänet.

-- Minä lähden kanssasi, Jan, sanoi herra Wolodyjowski.

-- Ja minä seuraan kerjäläisukkona, teorba matkassani. Uskokaa pois,
hyvät herrat, että minulla teidän joukossanne on enimmän kokemusta,
_experientiaa_. Mutta koska teorba jo inhoittaa minua, otan ehkä
sensijaan säkkipillin.

-- Enköhän minäkin kelpaa johonkin, hyvät veljet? sanoi herra
Longinus.

-- Varmaan, vastasi herra Zagloba. -- Koska meidän täytyy kulkea
Dniesterin yli, niin te saatte kantaa meidät joen poikki, niinkuin
pyhä Christophorus.

-- Kiitän teitä sydämestäni, sanoi Skrzetuski, -- ja otan
mielihyvällä vastaan apunne. Vastoinkäymisessä ei mikään tule
parempaan tarpeeseen kuin uskolliset ystävät, joita, kuten näen,
kaitselmus ei ole minulta riistänyt. Suokoon Jumala minun palkita
teidän palveluksenne terveydelläni ja omaisuudellani.

-- Me olemme kaikki kuin yksi mies, huudahti Zagloba. --
Yksimielisyys on Jumalalle otollinen ja saatte nähdä, ettei meidän
kauvan tarvitse odottaa vaivojemme hedelmiä.

-- Minulla ei siis enään ole jäljellä muuta, virkkoi hetken perästä
Skrzetuski, -- kuin saattaa lippukuntani takaisin ruhtinaan luo
ja sitten lähteä teidän kanssanne matkalle. Me kuljemme pitkin
Dniesteriä, kauvas Jampolia kohden, aina Jahorlikiin asti, ja etsimme
kaikkialta. Mutta jos, kuten toivon, Chmielnicki jo on tuhottu -- tai
ainakin hän on sitä ennenkuin tulemme ruhtinaan luo, niin silloin ei
valtion palveluskaan enään ole meillä esteenä. Lippukunnat varmaan
lähtevät Ukrainaan tukahuttamaan kapinaa, mutta siellä ne kyllä
tulevat toimeen ilman meitäkin.

-- Odottakaappa sentään, hyvät herrat, sanoi Wolodyjowski, --
Chmielnickin jälkeen tulee varmaan Krywonosin vuoro. Ehkäpä siis
saamme lippukuntinemme lähteä Jampolia kohden.

-- Ei, meidän täytyy olla siellä aikaisemmin, virkkoi Zagloba, --
mutta kaikkein ensimäiseksi täytyy toimittaa liput takaisin, jotta
meillä olisi vapaat kädet. Minä toivon myöskin, että ruhtinas tulee
olemaan meihin tyytyväinen.

-- Varsinkin teihin.

-- Aivan niin, sillä minä tuon hänelle parhaimmat tiedot. Uskokaa
pois: minä toivon palkintoa.

-- Lähdemmekö siis matkaan?

-- Meidän täytyy levätä huomiseen asti, sanoi Wolodyjowski. --
Muuten antakoon Skrzetuski käskyt, hänhän täällä on johtaja.
Tahtoisin kuitenkin varoittaa lähtemästä tänään, sillä silloin tulee
hevosistamme kerrassaan loppu.

-- Minä tiedän, että se on mahdotonta, sanoi Skrzetuski, -- mutta
luullakseni huomenna, kun hevoset ovat saaneet hyvät appeet, voimme
lähteä liikkeelle.

Seuraavana päivänä lähdettiinkin liikkeelle. Ruhtinaan määräysten
mukaan tuli heidän palata Zbaraziin. Lähdettiin siis Kuzminia kohti
Felsztynin ohi Woloczyskaan päin ja sieltä vei Chlebanowkaan menevä
vanha maantie Zbaraziin. Tie oli alinomaisen sateen vaikutuksesta
huono, mutta rauhallinen, ja vain herra Longinuksen osalle, joka
sadan ratsumiehen kanssa kulki edellä, tuli hajoittaa muutamia
metelöitsijäparvia, jotka olivat kokoontuneet valtion sotajoukkojen
selkäpuolelle. Vasta Woloczyskassa asetuttiin yölevolle.

Tuskin oli joukko kuitenkaan pitkän matkan jälkeen ehtinyt
päästä makeaan uneen, kun miehet hälytettiin hereille ja vartiat
ilmoittivat, että jokin ratsuosasto lähenee. Pian saapui sentään
tieto, että tulijat ovatkin Wierszulin lippukuntaa, siis omaa väkeä.
Zagloba, herra Longinus ja pikku Wolodyjowski kokoontuivat heti
Skrzetuskin tupaan ja heidän jälkeensä ryntäsi tuulispäänä sisään
keveän ratsuväen upseeri aivan hengästyksissään ja kokonaan loan
peitossa. Nähdessään upseerin, huudahti herra Skrzetuski:

-- Wierszul!

-- Minä juuri, vastasi saapunut, tuskin saaden henkeään kulkemaan.

-- Ruhtinaan luotako?

-- Niin, olen aivan tukahtumaisillani.

-- Mitä tietoja? Onko Chmielnicki jo mennyttä?

-- Puola... on... mennyttä.

-- Kristuksen haavain nimessä, mitä te puhutte? Olemmeko kärsineet
tappion?

-- Tappio... häpeä... Ilman taistelua... Pakokauhu... oi, oi!

-- Vaikea on uskoa omia korviaan. Sanokaa, sanokaa, Jumalan nimessä?
Ylipäällikötkö...?

-- He ovat paenneet.

-- Missä on ruhtinas?

-- Hän poistuu... Ilman sotajoukkoa...! Minä tulen ruhtinaan
lähettinä... Hän käski... heti lähteä Lembergiin... Meitä ajetaan
takaa.

-- Kuka? Wierszul, Wierszul, tule toki järkiisi, mies. Kuka?

-- Chmielnicki -- -- tatarilaiset...

-- Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! huudahti Zagloba. -- Maa
halkeaa.

Mutta Skrzetuski käsitti jo miten oli käynyt.

-- Kysymykset tuonnemmaksi, sanoi hän. -- Nyt ratsun selkään!

-- Satulaan, satulaan!

Ratsujen kaviot Wierszulin tatarien alla kopisivat jo akkunoiden
edessä. Asukkaat, jotka olivat sotajoukon tullessa heränneet,
lähtivät ulos asunnoistaan lyhdyt ja soihdut käsissä. Tieto lensi
kuin salama yli koko kaupungin. Alettiin heti soittaa hälytyskelloja,
äsken vielä hiljainen kauppala kaikui nyt melua, kavioiden kapsetta,
komentohuutoja ja juutalaisten hälinää. Asukkaat halusivat lähteä
pakoon sotajoukon mukana, hevosia alettiin valjastaa rattaiden
eteen ja niihin kuormitettiin lapsia, naisia, patjoja. Pormestari
muutaman porvarin etunenässä tuli rukoilemaan Skrzetuskia, ettei hän
lähtisi edellä, vaan saattaisi asukkaat vaikkapa Tarnopoliin. Mutta
herra Skrzetuski ei edes kallistanut korvaansa hänen puheilleen,
sillä olihan hän saanut nimenomaisen käskyn mitä kiireimmin lähteä
Lembergin.

He lähtivät siis liikkeelle ja vasta matkalla tyynnyttyään kertoi
Wierszul mitä oli tapahtunut.

-- Niin kauvan kuin Puola on ollut pystyssä, sanoi hän, -- ei se
ole kärsinyt sellaista tappiota. Eivät Cecora, Keltaiset Vedet eikä
Korsun ole mitään tämän rinnalla.

Mutta Skrzetuski, Wolodyjowski ja herra Longinus Podbipienta
vaipuivat aivan ratsujensa kaulaa vastaan ja milloin tarttuivat
päähänsä, milloin nostelivat käsiään taivasta kohden.

-- Tämä käy yli ihmisen ymmärryksen! sanoivat he. -- Missä oli
ruhtinas?

-- Hyljättynä, kaikkien tahallisesti syrjäyttämänä. Hänellä ei ollut
vallassaan edes oma divisionansa.

-- Kenellä oli komento?

-- Ei kenelläkään ja kaikilla. Minä olen jo kauvan palvellut ja
sodassa kulunut, mutta en vielä ikinä ole nähnyt sellaisia joukkoja
ja sellaisia päällikköjä.

Zagloba, joka ei erityisesti pitänyt Wierszulista ja joka tunsi häntä
vain vähän, alkoi heilutella päätään ja maiskutella suutaan. Lopulta
hän virkkoi:

-- Hyvä herra, eiväthän vain asiat ole sekaantuneet teidän
silmissänne, tai ettehän vain lue osittaista tappiota yleiseksi
tappioksi, se mitä kerrotte, käy nimittäin yli kaiken mielikuvituksen.

-- Niin käykin, sen myönnän ja sanon teille vielä, että ilolla
antaisin leikata pääni poikki, jos jonkin ihmeen kautta osottautuisi,
että olen erehtynyt.

-- Mutta millä tavalla sitten te ensimäisenä tappion jälkeen tulitte
Woloczyskaan? En nimittäin saata olettaa että te ensimäisenä olisitte
livistänyt tiehenne. Missä ovat siis sotajoukot? Minne päin ne
pakenevat? Mitä niille on tapahtunut? Mikseivät pakenevat ehtineet
ennen teitä? Kaikkiin näihin kysymyksiin etsin turhaan vastausta.

Muissa tilaisuuksissa ei Wierszul hyvitystä vaatimatta olisi sallinut
tehdä tällaisia kysymyksiä, mutta tällä hetkellä ei hän voinut
ajatella mitään muuta kuin tappiota ja siksipä hän vain vastasi:

-- Minä tulin ensimäisenä Woloczyskaan sentähden että muut poistuivat
Ozygowceen päin. Ruhtinas lähetti minut tahallaan sivullepäin, koska
hän toivoi, että myrsky ei saavuttaisi teitä, mikä olisi tapahtunut,
jos olisitte saaneet tiedon liian myöhään. Ja toiseksi hän lähetti
minut teidän luoksenne sentähden, että ne viisisataa ratsua, jotka
ovat teidän käytettävänänne, nyt tulevat hänelle huomattavaksi
avuksi, kun hänen divisionansa suurimmaksi osaksi on kaatunut tai
lyöty hajalle.

-- Ihmeellisiä asioita, mutisi Zagloba.

-- Kauheaa on niitä ajatella, epätoivo valtaa mielen, sydäntä
vihloo, kyyneleet vuotavat, sanoi Wolodyjowski, käsiään väännellen.
-- Isänmaa on menetetty, häpeä kuoleman jälkeen. Joukot, sellaiset
joukot ovat tuhotut! Nyt varmaan seuraa maailman loppu ja viimeinen
tuomio.

-- Älkää keskeyttäkö häntä, sanoi Skrzetuski, -- antakaa hänen kertoa
kaikki.

Wierszul vaikeni ikäänkuin kootakseen voimiaan. Hetken ajan kuului
vain kavioiden läiskinä loassa, sillä ulkona satoi. Oli vielä täysi
yö ja sangen pimeä, koska oli pilvessä. Pimeydessä ja sateessa
kajahtelivat pahaaennustavina Wierszulin sanat. Hän alkoi:

-- Jollen olisi toivonut kaatuvani taistelussa, niin varmaan olisin
menettänyt järkeni. Te puhuitte viimeisestä tuomiosta ja minäkin
luulen, että se pian lähestyy, koska kaikki löyhtyy, pahuus saa
vallan ja Antikristus jo kulkee maailmassa. Te ette olleet näkemässä
mitä tapahtui, mutta jollette siedä kuulla edes kertomusta siitä,
niin kuinka luulette sitten minun kestäneen, minun, joka omin
silmin näin tappion ja tuon kuvaamattoman häpeän. Jumala antoi
meille tässä sodassa onnellisen alun. Ruhtinas, jonka oikeudentunto
Czolhanski-Kamienin luona sai hyvitystä herra Laszcziin nähden,
jätti kaiken muun unohduksiin ja sopi ruhtinas Dominikin kanssa.
Me iloitsimme kaikki tästä sovinnosta, se oli kuin mitäkin Jumalan
siunausta. Ruhtinas löi toistamiseen vihollisen Konstantinowin luona
ja otti haltuunsa itse kaupungin, jonka vihollinen oli jättänyt
ensimäisen rynnäkön jälkeen. Sitten marssimme Pilawceen, vaikka
ruhtinas varoitti sinne menemästä. Heti tällä matkalla alkoi häntä
vastaan ilmetä kaikenlaisia juonitteluja, niskoittelua, kateutta
ja suorastaan salajuonia. Hänen mielipidettään ei kuunneltu
neuvotteluissa, ei otettu huomioon mitä hän sanoi ja ennen kaikkea
yritettiin hajoittaa divisionamme, jottei ruhtinas saisi pitää sitä
eheänä käsissään. Jos hän olisi pannut tätä menettelyä vastaan,
niin olisi kyllä pidetty huolta siitä että hän joutuisi tappiolle
ja siksi hän vaikeni ja kärsi. Niin jäivät ylipäällikön käskystä
Konstantinowiin kevyet ratsujoukot ynnä Wurcel tykistöineen ja
eversti Machnicki. Myöskin Liettuan majoitusmestarin, herra Osinskin
joukot ja Koryckin rykmentti erotettiin ruhtinaan komennosta, niin
että hänelle jäi vain Zacwilichowskin husaarit, kaksi rykmenttiä
rakuunoja ja minä, jolla oli vain osa lippukuntaani. Kaikkiaan
ei ruhtinaalla ollut kahtatuhatta miestä enempää. Mutta nyt
ei häntä enään pidetty arvossa ja minä kuulin kuinka ruhtinas
Dominikin puoltajat puhuivat: "Nyt ei enään voiton saatua voida
sanoa, että se saatiin pelkästään Wisniowieckin ansiosta". Ja
ääneen mainittiin, että jos niin tavaton kunnia ja maine kuin
tähän asti seuraisi ruhtinasta, niin kuninkaanvaalissa voittaisi
hänen ehdokkaansa prinssi Kaarle. Mutta he tahtovat Kasimiria.
Heidän puoluepolitiikkansa tarttui siinä määrin koko sotajoukkoon,
että aljettiin väitellä ja keskustella ryhmittäin aivan kuin
valtiopäivillä. Lähetettiin edustajia ja ajateltiin kaikkea muuta
paitsi taistelua, aivan kuin vihollinen jo olisi ollut tuhottu. Mutta
jos minä kertoisin teille kaikista pidoista ja juomingeista, koko
siitä ylellisyydestä mikä siellä vallitsi, niin ei varmaan kukaan
teistä uskoisi sanoihini. Pyrrhuksen joukot eivät olleet mitään
verrattuina noihin kokonaan kullassa, jalokivissä ja kamelikurjen
höyhenissä välkkyviin rykmentteihin. Kaksi sataa tuhatta palvelijaa
ja äärettömät määrät vaunuja kulki meidän mukanamme. Hevoset olivat
vaipumaisillaan kultakutomusten ja silkkitelttojen painon alla,
vankkurit eivät kestäneet juomatavaroiden painoa, vaan menivät rikki.
Olisi luullut meidän olevan matkalla valloittamaan koko maailmaa.
Aatelisto, josta oli asetettu liikekannalle jokainen, joka kynnelle
kykeni, läiskähytteli yöt päivät ruoskiaan, uhkaillen: "Kas tällä me
rauhoitamme moukat, sapelia ei tarvita!" Mutta me, vanhat sotilaat,
jotka olimme tottuneet taistelemaan eikä puhumaan, me aavistimme jo,
nähdessämme tuon kuulumattoman ylellisyyden, pahan olevan tulossa.
Ensinnä alkoi napinoiminen herra Kisieliä vastaan -- hän oli muka
petturi, ja sitten oli muka paha, että hän oli kunnioitusta nauttiva
senaattori. Herrat tappelivat keskenään sapeleilla kuin juopuneet,
leirivartioita ei ollut, ei kukaan suorittanut päälliköntehtäviä,
jokainen teki mitä halutti, meni sinne missä hänen oli parempi olla,
pysähtyi missä halutti. Palvelijat panivat hekin toimeen meluisia
juominkeja. Hyvä Jumala, kaikki tyyni vaikutti kuin mitkäkin
laskiaisnaamiaiset eikä suinkaan kuin sotaretki, naamiaiset, joissa
tanssittiin hukkaan, juotiin, syötiin ja hulluteltiin turmioon
valtakunnan onni ja menestys.

-- Vielä me sentään elämme, sanoi Wolodyjowski.

-- Ja Jumala on taivaassa, lisäsi Skrzetuski.

Tuli jälleen hetken äänettömyys. Sitten jatkoi Wierszul:

-- Me hukumme, jollei Jumala tee ihmettä ja lakkaa kurittamasta meitä
meidän syntiemme tähden sekä osoita meille ansaitsematonta armoa.
Hetkittäin en itsekään usko, mitä omin silmin olen nähnyt, vaan
minusta tuntuu siltä kuin painajainen olisi minua ahdistanut...

-- Kertokaa eteenpäin, sanoi Zagloba. -- Te tulitte siis Pilawcen
luo, ja kuinka sitten?

-- Tulimme sinne ja pysähdyimme. Mistä päälliköt siellä
neuvottelivat, sitä en tiedä. Viimeisellä tuomiolla saavat he siitä
vastata, sillä jos he olisivat heti hyökänneet Chmielnickin kimppuun,
niin hän olisi voitettu ja tuhottu, niin totta kuin Jumala on
taivaassa, huolimatta meidän epäjärjestyksestämme, riitaisuudestamme,
mellakoistamme ja johtajan puutteesta. Rahvaan joukossa oli nimittäin
jo vallinnut pakokauhu ja oli pidetty neuvoa siitä, että Chmielnicki
ja muut päälliköt olisivat luovutettavat, hän itsekin suunnitteli jo
pakoa. Meidän ruhtinaamme ratsasti teltalta teltalle, pyysi, rukoili
ja uhkasi: hyökätkäämme ennenkuin tatarit saapuvat, hyökätkäämme!
Ja hän repi hiuksiaan. Mutta toinen vain katseli toistaan eikä
kukaan tehnyt mitään, juotiin vain ja pidettiin kokouksia. Levisi
sitten huhu, että tatarilaiset saapuvat -- khani ja kaksisataa
tuhatta ratsua. Herrat vain neuvottelivat ja neuvottelivat. Ruhtinas
sulkeutui telttaansa, sillä hänet oli kokonaan syrjäytetty.
Sotajoukon keskuudessa aljettiin kertoa, että kansleri oli kieltänyt
ruhtinas Dominikia ryhtymästä taisteluun ja että rauhanneuvottelut
olivat aljetut. Syntyi entistä suurempi epäjärjestys. Vihdoin
saapuivat tatarit, mutta Jumala soi meille sittenkin ensimäisenä
päivänä myötäkäymistä. Ruhtinas ja herra Osinski yhtyivät ja herra
Laszcz piti hyvin puoliansa. Orda karkoitettiin kentältä ja sai aika
lailla selkäänsä. Mutta sitten...

Tässä tukahtui herra Wierszulilta ääni.

-- Mutta sitten? kysyi herra Zagloba.

-- Seurasi käsittämättömän kauhea yö. Muistan että väkineni olin
vartioimassa joen rannalla, kun yhtäkkiä kasakkaleirissä aljetaan
villitysti ampua tykeillä ja huutaa. Nyt muistui mieleeni mitä
leirissä eilen oli puhuttu, että nimittäin ei tatarilaisvoima
kokonaisuudessaan ollut vielä saapunut, vaan ainoastaan Tuhaj-bej
osastoineen. Tein siis sen johtopäätöksen, että koska siellä
nyt on syntynyt tuollainen häly, niin on varmaan khanikin jo
saapunut. Samassa alkaa kuulua melua meidänkin leiristämme. Otin
mukaani muutaman miehen ja kiiruhdin paikalle. Mitä siellä olikaan
tapahtunut? Minulle huudetaan: päälliköt ovat paenneet! Riennän
ruhtinas Dominikin luo -- häntä ei näy eikä kuulu. Menen toisen
päällikön luo -- en tapaa häntäkään, menen kolmannen luo, enkä saa
käsiini häntäkään. Jeesus Natsarealainen! Sotamiehet kiirehtivät
pitkin kenttää... Kirkunaa, melua, hälinää! Soihdut kädessä etsitään.
"Missä ovat päälliköt, missä ovat päälliköt?" Toiset huutavat:
"Tänne ratsut, tänne ratsut!" Toiset taas: "Hyvät veljet, pelastakaa
itsenne! Petos, petos!" Ja kaikki kohottavat käsiään ylöspäin,
kasvoilla ilme kuin mielipuolilla, silmät pullollaan päässä. Ja he
tunkevat eteenpäin, tallaten toisiaan, istuutuvat hevosten selkään
ja kiitävät pois aseettomina, umpimähkään, kiinnittäen mennessään
kypäriään, panssareitaan, aseitaan, tai irroittaen telttojaan. Äkkiä
ratsastaa esiin ruhtinas husaariväkensä etunenässä, yllään hopeainen
panssari. Hänen ympärillään kannetaan kuutta soihtua, hän seisoo
jalustamissaan ja huutaa siitä: "Hyvät herrat, minä olen jäänyt
tänne, kerääntykää ympärilleni!" Mutta kukapa siitä välittäisi.
Herrat eivät kuule eivätkä näe häntä, he kiitävät husaareja
vastaan, sekoittavat rivit, kaatavat kumoon miehet ja hevoset!
Tuskinpa ruhtinas itsekään saatiin pelastetuksi. Ja sitten ryntää
koko sotajoukko villissä pakokauhussa leiristä, yli tallattujen
nuotioiden, läpi pimeän, aivan kuin äyräittensä yli paisunut joki,
hajaantuu, tuhoutuu, pakenee. Sotajoukosta ei enään voi puhua, ei ole
päällikköjä, ei Puolan valtakuntaa -- on vain kuulumaton häpeä ja
meidän niskallamme kasakan jalka...

Herra Wierszul alkoi valittaa ja nykiä hevostaan, sillä hänet oli
vallannut epätoivon raivo. Tämä raivo tarttui toisiinkin ja he
ratsastivat keskellä sadetta ja yötä kuin mielipuolet.

He ratsastivat kauvan. Ensimäisenä alkoi puhua herra Zagloba:

-- Ilman taistelua -- oi, noita lurjuksia! Sellaisia poikia!
Muistakaa vain kuinka oltiin mahtavia Zbarazissa, kuinka luvattiin
syödä Chmielnicki ilman pippuria ja suolaa. Oi, teitä lurjuksia!

-- Sellaisia he ovat! huudahti Wierszul. - He pakenivat saatuaan
ensimäisessä taistelussa voiton tatareista ja rahvaasta, taistelussa
jossa aatelisten nostoväkikin taisteli kuin leijonat.

-- Siinä näkyy Jumalan sormi, sanoi Skrzetuski. -- Mutta varmaan
tässä lisäksi vaikuttaa jokin salaisuuskin, joka on saatava
selville...

-- Sellaista kyllä tapahtuu maailmassa että sotajoukko pakenee, mutta
tässä jättivät päälliköt ensimäisinä leirin, ikäänkuin tahallaan
helpoittaaksensa vihollisen voittoa ja jättääkseen sotajoukon
teurastettavaksi.

-- Aivan niin, aivan niin, sanoi Wierszul. -- Kerrotaanpa juuri, että
he tekivät sen tahallaan.

-- Tahallaanko? Kristuksen haavain tähden, se ei ole mahdollista!

-- Sanotaan, että he tahallaan sen tekivät. Mutta miksi -- kuka sen
arvannee.

-- Painakoon heitä haudan multa, hukkukoon heidän jälkipolvensa ja
vain häpeä jääköön heistä jäljelle, sanoi Zagloba.

-- Amen, lausui Skrzetuski.

-- Amen, lausui Wolodyjowski.

-- Amen, toisti herra Longinus.

-- Vain yksi mies voi vielä pelastaa isänmaan, jos hänelle annetaan
päällikön nuija ja valtakunnan jäljellä olevat joukot, vain yksi
mies, sillä kenestäkään muusta eivät sotajoukko eikä aateli tahdo
kuulla puhuttavan.

-- Ruhtinas, sanoi Skrzetuski.

-- Aivan niin.

-- Hänen johtoonsa me jäämme, hänen johdossaan me kuolemme. Eläköön
Jeremi Wisniowiecki! huusi Zagloba.

-- Eläköön! toistivat muutamat kymmenet äänet. Mutta huuto vaikeni
pian, sillä hetkellä jolloin maa aukeni jalkain alla ja taivas tuntui
luuhistuvan ihmisten päitten päällä, ei ollut aikaa eläköönhuutoihin.

Aamu alkoi jo sarastaa ja etäisyydestä häämöittivät Tarnopolin muurit.



YHDEKSÄS LUKU.


Ensimäiset osastot sotajoukoista, jotka Pilawcen luona olivat
joutuneet hajaannustilaan, saapuivat Lembergiin aamun koitteessa
26 p:nä syyskuuta ja samalla kuin kaupungin portit avattiin, levisi
salaman nopeudella kauhea tieto kautta koko kaupungin, herättäen
toisissa epäilystä, toisissa pakokauhua, mutta useissa myöskin
epätoivoista halua puolustautua. Herra Skrzetuski osastoineen
saapui kahta päivää myöhemmin, kun jo koko kaupunki oli täynnä
pakenevia sotamiehiä, aatelisia ja asestettuja porvareja. Alettiin
jo ajatella puolustautumistakin, koska minä hetkenä hyvänsä voitiin
odottaa tatarien tuloa, mutta vielä ei oltu selvillä siitä kuka
asettuu puolustuksen etunenään ja miten se on järjestettävä. Siksi
vallitsi kaikkialla vastaiseksi epäjärjestys ja pelko. Toisia
pakeni kaupungista, vieden mukanaan perheensä ja omaisuutensa,
ympäristön asukkaat taas hakivat turvaa itse kaupungista. Pakenevat
ja kaupunkiin tulevat täyttivät kadut ja riitelivät ohiajaessaan
tiestä. Kaikkialla oli vankkureita, myttyjä, laatikoita, hevosia ja
mitä erilaatuisimpiin lippukuntiin kuuluvia sotamiehiä. Kaikkien
kasvoilla kuvastui epävarmuus, kuumeentapainen odotus, epätoivo
tai alistuvaisuus. Joka hetki syntyi äkkiarvaamatta pakokauhu. Oli
kuulunut huutoja: nyt ne tulevat... tulevat! Ja heti ryntäsivät
joukot pakoon, vyöryen suurena aaltona, juosten umpimähkään
eteenpäin pakokauhun vimmassa, kunnes huomattiin, että uudet tulijat
kuuluivatkin johonkin hajaantuneeseen puolalaiseen joukko-osastoon.
Näitä joukko-osastoja tuli koolle yhä enemmän ja kuinka surkealta
näyttävätkään nyt sotilaat, jotka äsken vielä olivat kulkeneet
kullassa ja riikinkukonhöyhenissä, laulu huulillaan ja ylpeys
silmissään, moukkien sotaretkeä kohti! Nyt olivat he repaleissa,
nälkäisinä, kurjina, loan peittäminä, ratsastaen vaihtuneiden
hevosten selässä, häpeä kasvoilla. Kerjäläisten näköisiä he olivat
enemmän kuin ritareiden ja saattoivat herättää vain sääliä, jos
säälimiseen olisi ollut aikaa tässä kaupungissa, jonka muureja
vastaan pian saattoi vyöryä vihollisen koko voima. Jokainen noista
häpeään joutuneista ritareista lohduttautui vain sillä, että hänellä
oli niin paljon, niin monta tuhatta häpeän jakavaa osatoveria.
Kaikki he ensi hetkenä koettivat piiloittautua, saattaakseen sitten,
tyynnyttyään panetella toisiaan, kirota ja uhkaella, vetelehtiä
kaduilla, juopotella kapakoissa ja lisätä epäjärjestystä ja
sekamelskaa.

Jokainen toisteli: tatarit ovat aivan tuossa! Muutamat näkivät jo
takanaan murhapolttoja, toiset vannoivat kaikkien pyhien nimessä,
että nyt oli tullut aika torjua vihollisen hyökkäys. Joukot, jotka
ympäröivät sotamiehiä, kuuntelivat jännityksellä näitä huhuja:
Kirkkojen katot ja tornit olivat täynnä tuhansia uteliaita ihmisiä,
kirkonkellot soittivat hälyyttäen ja naisten ja lasten parvet
tungeskelivat kirkoissa, joissa palavien kynttiläin keskellä loisti
pyhä sakramentti.

Herra Skrzetuski osastoineen ratsasti verkalleen Haliczin portilta
tiheitten ratsujoukkojen, vaunujen, jalkasotamiesten ja porvarien
ammattikuntien lomitse. Kaupungin asukkaat katselivat ihmetellen
tuota lippukuntaa, joka kulki täydellisessä sotajärjestyksessä. Alkoi
jo kuulua huutoa, että apu on tulossa ja uudestaan valtasi aivan
aiheeton ilo joukon, joka nyt alkoi tungeskella ratsuosaston lähelle,
tarttuen herra Skrzetuskin jalustimiin. Paikalle alkoi vähitellen
kokoontua jalkasotilaitakin huutaen: ne ovat Wisniowieckiläisiä,
eläköön ruhtinas Jeremi! Tungos kävi niin suureksi, että lippukunta
vain askel askeleelta saattoi liikkua eteenpäin.

Vihdoin ilmestyi Skrzetuskin osastoa vastapäätä rakuunajoukko erään
upseerin johtamana. Rakuunat hajoittivat kansan, upseeri huusi: pois
tieltä, pois tieltä! ja löi miekkansa lappeella niitä, jotka eivät
väistyneet tarpeeksi nopeasti.

Skrzetuski tunsi Kuszelin.

Nuori upseeri tervehti sydämellisesti tuttavia.

-- Mitä aikoja, mitä aikoja! sanoi hän.

-- Missä ruhtinas on? kysyi Skrzetuski.

-- Hän kuolisi surusta, jos vielä viivyttelisitte. Hän on täällä
kiihkeästi odottanut teitä ja joukkoanne. Paraikaa hän on
Bernhardilaisluostarissa. Minut lähetettiin pitämään järjestystä
kaupungissa, mutta Grosswajer onkin jo ryhtynyt siihen työhön. Lähden
teidän kanssanne kirkkoon, neuvottelu pidetään siellä.

-- Kirkossako?

-- Aivan niin. Ruhtinaalle tullaan tarjoamaan komentonuijaa, sillä
sotamiehet vakuuttavat, että he eivät tahdo puolustaa kaupunkia
kenenkään muun johdolla.

-- Lähtekäämme, myöskin minulle on tärkeää päästä ruhtinaan puheille.

Yhdistyneet osastot lähtivät liikkeelle. Matkalla kyseli Skrzetuski
kaikkea mitä Lembergissä oli tapahtunut ja oliko jo ryhdytty
järjestämään puolustusta.

-- Parastaikaa käsitellään tätä asiaa, sanoi Kuszel. -- Porvarit
tahtovat puolustautua. Mitä aikoja nämä ovatkaan! Alemmassa asemassa
olevat ihmiset osoittavat paljon suurempaa rohkeutta kuin aatelisto
ja sotamiehet.

-- Entä päälliköt -- miten on heidän käynyt? Ovatko he kaupungissa ja
tulevatko ehkä vielä tekemään esteitä ruhtinaalle?

-- Kunhan ei hän vain itse tekisi esteitä. Päällikönnuija olisi
pitänyt antaa hänelle aikaisemmin, nyt se on liian myöhäistä.
Päälliköt eivät uskalla näyttää silmiään, ruhtinas Dominik viivähti
vain hiukan aikaa arkkipiispan palatsissa, nousi heti ja oikein
tekikin, sillä ettepä saata uskoa mikä vimma sotamiesten keskuudessa
vallitsee häntä vastaan. Häntä ei ole enään näkyvissä, mutta vielä
he yhä huutavat: antakaa hänet tänne, niin me hakkaamme hänet
palasiksi! Varmaan hän ei olisi välttänyt pahoinpitelyä. Sitten
tänne saapui toinen päällikkö ja alkoi soimata ruhtinasta, mutta nyt
hän on hiljaa, sillä mieliala on häntäkin vastaan. Kaikki syyttävät
häntä vasten silmiä kaikista vastoinkäymisistä ja hän vain nielee
kyyneliänsä. Kauheaa tämä todella on. Mitä aikoja nämä ovatkaan!
Sanon teille: kiittäkää Jumalaa, ettette olleet Pilawcen luona,
ettette olleet mukana pakoretkellä, sillä ihme on, että ne meistä,
jotka olimme siellä, emme kokonaan kadottaneet järkeämme.

-- Entä meidän divisiona?

-- Sitä ei enään ole olemassa. Siitä on tuskin mitään jäljellä.
Wurcel on poissa, Machnicki on poissa, Zacwilichowski poissa.
Wurcel ja Machnicki eivät olleet Pilawcen luona, sillä he jäivät
Konstantinowiin. Sinne heidät jätti ruhtinas Dominik, senkin
belsebuubi, heikontaakseen meidän ruhtinaamme joukkoja. Tietämätöntä
on, ovatko he päässeet sieltä pois vai onko vihollinen saartanut
heidät. Vanha Zacwilichowski on hävinnyt kuin kivi veteen. Suokoon
Jumala, ettei hän olisi kuollut.

-- No, paljonko sotaväkeä tänne on kokoontunut?

-- Väkeä kyllä on tarpeeksi, mutta mitäs sillä on virkaa. Vain
ruhtinas voisi pitää miehet kurissa, jos hän suostuisi ottamaan
vastaan komentonuijan, sillä ketään muuta he eivät tottele. Ruhtinas
on ollut kauheasti teistä huolissaan, teistä ja sotamiehistä. Tämä
onkin ainoa kokonainen lippukunta. Me jo surimme teidän kuolemaanne.

-- Onnellinen tällä hetkellä se, jota itketään.

He ajoivat hetkisen vaiti ollen, katsellen joukkoja ja kuunnellen
niiden melua ja huutoja: tatarilaiset, tatarilaiset! Eräässä paikassa
näkivät he kauhean näyn: kappaleiksi revityn miehen, jonka joukko oli
tuominnut vakoilijana. Kirkonkellot yhä soivat.

-- Saapuuko orda tänne piankin? kysyi Zagloba.

-- Pahus sen tietää, ehkäpä jo tänään. Tämä kaupunki ei tule
puolustautumaan kauvan, sillä se ei pysty pitämään puoliaan.
Chmielnickillä on kaksisataa tuhatta kasakkaa, tatareja
lukuunottamatta.

-- Meidän loppumme on tullut, sanoi aatelismies. -- Parempi meidän
olisi lähteä jonnekin kauvemmaksi myymään henkeämme, miksikä
olemmekin saaneet niin monta voittoa!

-- Kenestä?

-- Krywonosista, Bohunista ja pahus ties kenestä.

-- Mutta, sanoi Kuszel ja kääntyen Skrzetuskin puoleen, kysyi
hiljaisella äänellä: -- mutta eikö Jumala ole antanut teille mitään
lohdutusta, Jan herra? Ettekö ole löytänyt sitä, mitä etsitte? Ettekö
ole edes saanut mitään tietää hänestä?

-- Nyt ei ole aikaa ajatella sitä! huudahti Skrzetuski. -- Mitä
merkitsevät minä ja minun asiani sen rinnalla mitä on tapahtunut.
Kaikki on turhuuden turhuutta ja lopuksi on edessä kuolema.

-- Siltä tuntuu minustakin, että koko maailma pian hukkuu, sanoi
Kuszel.

Näin puhuen saapuivat he bernhardinilaiskirkolle, joka sisältä
oli täynnä valoa. Äärettömät ihmisjoukot seisoivat kirkon edessä,
voimatta päästä sisälle, koska pertuskalla varustetut sotamiehet
nuoralla sulkivat käytävän, päästäen sisään vain arvohenkilöitä ja
upseereja. Skrzetuski käski väkensä jännittää eteen vielä toisenkin
nuoran.

-- Mennään sisään, sanoi Kuszel, -- puolet koko Puolaa on tuolla
kirkossa.

He astuivat sisään, Kuszel ei ollut paljoakaan liioitellut.
Kaikki arvohenkilöt sekä sotajoukosta että kaupungista olivat
todella kokoontuneet neuvotteluun: vojevodat, kastellaanit,
rykmentinpäälliköt, ratsumestarit, muukalaisten värväysjoukkojen
upseerit, papisto, aatelisia niin paljon kuin kirkkoon mahtui,
joukko alempia upseereja ja Grosswajerin johdolla toistakymmentä
kaupungin neuvosmiestä. Myöskin olivat kirkossa ruhtinas ja kruunun
juomanlaskija, yksi ylipäälliköistä ja Kiovan vojevoda, Stobnican
starosta, Wesel, Arciszewski ja Liettuan päämajoitusmestari herra
Osinski. Kaikki nämä herrat istuivat pääalttarin edessä, niin
että yleisö saattoi heidät nähdä. Neuvottelu kävi kiireellisesti,
miltei kuumeentapaisesti, kuten tällaisissa tapauksissa
tavallisesti. Puhujat nousivat penkeille ja rukoilivat upseereja,
etteivät he jättäisi kaupunkia puolustusta vailla vihollisen
käsiin. Täytyy taistella viimeiseen asti. Kaupunki voi pysäyttää
vihollisen, valtakunta tulee järkiinsä. Mitä puuttuu, ettei täällä
voisi puolustautua? Täällä on muurit, täällä on sotaväkeä, on
päättäväisyyttäkin, tarvitaan vain johtaja. Tällaisten puheiden
jälkeen syntyi läsnäolevien joukossa supina, joka kasvoi äänekkäiksi
huudoiksi. Into tarttui kaikkiin. Me menemme kuolemaan, menemme
mielellämme kuolemaan! huudettiin. Meidän täytyy pyyhkiä pois
Pilawcen taistelun häpeä. Me suojelemme isänmaata! Sapeleja aljettiin
kalistella ja paljaat terät välkkyivät kynttilöiden valossa.
Toiset huusivat: olkaa hiljaa, neuvotellaan järjestyksessä! Onko
puolustauduttava vai eikö ole? On, on! huusi joukko. Ja kaiku vastasi
holveista: on! Kuka on tuleva johtajaksi? Ruhtinas Jeremi, hän on
johtaja, hän on sankari! Puolustakoon hän kaupunkia ja valtakuntaa.
Annettakoon hänelle johtajan nuija, hän eläköön!

Silloin syöksyi tuhansista keuhkoista niin äänekäs huuto, että seinät
tärisivät ja akkunaruudut helisivät. -- Ruhtinas Jeremi, ruhtinas
Jeremi eläköön, eläköön! Vieköön hän meidät voittoon!

Tuhannet sapelit välkkyivät ilmassa, kaikkien katseet suuntautuivat
ruhtinasta kohden. Ja tämä nousi pystyyn tyynenä, kulmat rypyssä.

-- Hyvät herrat, lausui ruhtinas sointuvalla äänellä, jonka yleisen
hiljaisuuden vallitessa kaikki saattoivat kuulla, -- kun cimbrit ja
teutonit hyökkäsivät Rooman tasavallan kimppuun, ei kukaan pyrkinyt
konsuliksi, kunnes vihdoin Marius ryhtyi toimeen. Mutta Mariuksella
oli oikeus ottaa konsulin virka, sillä ei ollut senaatin määräämiä
päällikköjä. Minäkään en tahdo tässä hämmingissä vetäytyä pois
vallasta, koska rakastan isänmaatani ja elämälläni tahdon palvella
sitä. Mutta ylipäällikön nuijaa minä en voi ottaa vastaan, koska
sillä loukkaisin isänmaata, senaattia ja esivaltaa ja koska en tahdo
olla omavaltainen päällikkö. Onhan meidän joukossamme kuitenkin
mies, jolle valtakunta on jättänyt ylipäällikön nuijan, nimittäin
valtakunnan _podczaszy_... [Oikeastaan "juomanlaskija", valtakunnan
korkeimpia virkamiehiä. Suoment. muist.]

Ruhtinas ei saanut sanotuksi enempää, sillä samassa kun hän
oli maininnut podczaszyn nimen, syntyi kauhea melu ja sapelien
kalisteleminen. Joukko alkoi liikehtiä ja räjähteli kuin ruuti,
johon on pudonnut kipinöitä. "Alas! menköön hän hiiteen!" kuului.
"Hiiteen, hiiteen!" kuului yhä äänekkäämmin. Podczaszy nousi
nopeasti tuolistaan, kalpeana ja kylmä hiki valuen otsalta. Samassa
läheni julmistuneita hahmoja kohti kuoripenkkejä ja alttaria ja
pahaaennustava huuto: "antakaa hänet tänne!" kuului. Ruhtinas näki
mitä oli tulossa, nousi ja ojensi oikean kätensä.

Joukot pysähtyivät, luullen hänen aikovan puhua. Vallitsi hetken
hiljaisuus.

Mutta ruhtinas oli vain tahtonut pysäyttää melun ja myrskyn. Hän ei
saattanut sallia verenvuodatusta kirkossa. Kun hän kuitenkin huomasi,
että vaarallisin hetki oli mennyt ohi, istuutui hän jälleen. Kahta
tuolia kauvempana, Kiovan vojevodan takana istui onneton podczaszy:
hänen harmaa päänsä oli laskeutunut rinnalle, kädet riippuivat
hervottomina ja katkonaisesti nyyhkien hän lausui:

-- Hyvät herrat, minä kannan nöyrästi ristini syntieni takia.

Vanhus olisi saattanut herättää sääliä kovimmassakin sydämessä, mutta
joukko on tavallisesti armoton ja niin alkoi melu uudestaan, kunnes
Kiovan vojevoda äkkiä nousi, antaen kädellään merkin, että hän tahtoo
puhua.

Hän oli ollut osallisena Jeremin voittoihin, siksi oltiin valmiita
häntä kuuntelemaan.

Hän kääntyi nyt ruhtinaan puoleen ja pyysi mitä vakuuttavammin,
että ruhtinas ei kieltäytyisi vastaanottamasta päällikkönuijaa
eikä epäilisi ryhtyä pelastamaan isänmaata. Kun valtakunta on
sortumaisillaan, saavat muodolliset oikeudet levätä, sen pelastajana
olkoon se, joka on kykenevin sitä pelastamaan eikä muodollisesti
nimitetty päällikkö.

-- Ota sinä päällikkönuija, sinä voittamaton johtaja, ota, pelasta,
eikä vain tätä kaupunkia, vaan koko valtakunta! Isänmaan suun kautta
rukoilen minä, vanhus, sinua ja minun kanssani säädyt, kaikki miehet,
naiset ja lapset: pelasta, pelasta!

Nyt sattui tapaus, joka liikutti kaikkien sydäntä: surupukuinen
nainen lähestyi alttaria, heitti ruhtinaan jalkain juureen kultaiset
koristuksensa ja jalokivensä, polvistui hänen eteensä ja huusi
nyyhkyttäen:

-- Me tuomme sinulle omaisuutemme, henkemme annamme sinun käsiisi,
pelasta, pelasta meidät, sillä me hukumme!

Tämän nähdessään purskahtivat senaattorit, sotilaat ja koko joukko
itkuun ja kaikki kirkossa huusivat yhteen ääneen:

-- Pelasta!

Ruhtinas peitti silmänsä käsillään ja kun hän sitten nosti kasvonsa,
niin välkkyi hänen silmäkulmissaan kyynel. Hän oli kuitenkin
kahden vaiheilla. Miten käy Puolan arvovallan, jos hän ottaa tuon
päällikkönuijan?

Nyt nousi valtakunnan juomanlaskija.

-- Minä olen vanha, sanoi hän, -- onneton ja murtunut. Minulla on
oikeus luopua kantamasta taakkaa, joka käy yli voimieni ja siirtää
se nuoremmille hartioille. Ja niin minä nyt tässä ristiinnaulitun
kasvojen edessä ja kaiken ritariston nähden luovutan sinulle
päällikkönuijan: ota se vastaan!

Ja hän ojensi nuijan Wisniowieckille. Seurasi sellainen hiljaisuus,
että olisi kuullut kärpäsen lentävän. Vihdoin kajahti taasen Jeremin
juhlallinen ääni:

-- Syntieni takia... otan sen vastaan.

Hurja riemu valtasi väkijoukon. Se ryntäsi yli kuoripenkkien,
lankesi Wisniowieckin jalkain juureen, heitti hänen eteensä
kalleutensa ja rahansa. Viesti levisi salaman nopeudella pitkin
kaupunkia. Sotamiehet olivat kuin hulluina ilosta ja huusivat heti
haluavansa lähteä Chmielnickiä, tatareja ja sulttaania vastaan.
Kaupunkilaiset eivät enään ajatelleetkaan antautumista, he tahtoivat
nyt puolustautua viimeiseen veripisaraan asti. Armeenialaiset toivat
vapaaehtoisesti rahansa raatihuoneelle, ennenkuin verotuksesta
vielä oli aljettu puhuakaan, juutalaiset kohottivat synagoogassaan
kiitoshuudon, tykit valleilla ilmaisivat laukauksilla iloista
uutista, kaduilla ammuskeltiin ilolaukauksia. Eläköönhuudot kaikuivat
koko yön, joku tuntematon olisi luullut kaupungin viettävän jotakin
voitonjuhlaa.

Ja kuitenkin saattoi minä hetkenä hyvänsä kolmensadan tuhannen
suuruinen vihollisjoukko, armeija suurempi kuin minkä Saksan
keisari tai Ranskan kuningas saattoi panna pystyyn ja villimpi kuin
Tamerlanin joukot, ryhtyä piirittämään kaupunkia.



KYMMENES LUKU.


Viikkoa myöhemmin, lokakuun 6:nnen päivän aamuna levisi Lembergiin
se yhtä odottamaton kuin kauhea tieto, että ruhtinas Jeremi, ottaen
mukaansa suuren osan sotajoukkoa, oli salaa jättänyt kaupungin ja
lähtenyt teille tietämättömille.

Kansanjoukot kokoontuivat arkkipiispan palatsin eteen. Aluksi ei
kukaan ottanut uskoakseen huhuun. Sotamiehet vakuuttivat, että
jos ruhtinas on lähtenyt pois kaupungista, niin hän nähtävästi on
vahvan osaston etunenässä marssinut puhdistamaan ympäristöä. Oli
käynyt ilmi -- niin kerrottiin --, että pakolaiset levittivät vääriä
tietoja, joiden mukaan Chmielnickin ja tatarilaisten oli määrä tulla
muka minä hetkenä hyvänsä. Syyskuun 26:sta päivästä oli kuitenkin
kulunut kymmenkunta päivää eikä vihollista vielä näkynyt. Varmaan oli
ruhtinas tahtonut omin silmin nähdä, oliko vaarassa todella perää,
ja otettuaan selkoa huhun todenperäisyydestä hän epäilemättä palaa.
Olihan hän sitäpaitsi jättänyt kaupunkiin muutamia rykmenttejä ja
olihan kaikki valmiina piiritystä varten.

Niin oli todella laita. Kaikki tarpeelliset määräykset annettiin,
kullekin osotettiin paikka, tykit vietiin, valleille. Illalla saapui
ratsumestari Cichocki, tuoden mukanaan viisikymmentä rakuunaa.
Uteliaat ympäröivät hänet heti, mutta hän ei ryhtynyt puhumaan joukon
kanssa, vaan lähti suoraa päätä kenraali Arciszewskin luo. Yhdessä
kutsuivat he nyt luokseen Grosswajerin ja läksivät hänen kanssaan
raatihuoneelle neuvottelemaan. Siellä ilmoitti Cichocki pelästyneille
neuvosmiehille, että ruhtinas todella oli peruuttamattomasti lähtenyt.

Ensi hetkessä masentuivat kaikki tykkänään ja muutamista röyhkeistä
suista pääsi huudahdus: petturi! Mutta silloin Arciszewski, tuo
vanha sotapäällikkö, joka urotöillään Hollannin palveluksessa oli
saavuttanut maineensa, nousi ja puhui sotamiehille ja neuvosherroille
seuraavaan tapaan:

-- Kuulin täällä herjaavan sanan, jota ei kenenkään olisi pitänyt
lausua, sillä ei edes epätoivo anna sellaiseen oikeutta. Ruhtinas
on lähtenyt eikä palaa -- se on totta. Mutta mikä oikeus teillä on
vaatia päälliköltä, jonka hartioilla lepää koko isänmaan pelastus,
että hän puolustaisi vain teidän kaupunkianne? Mitä tapahtuisi,
jos vihollinen täällä saartaisi kaikki valtakunnan jäljellä olevat
sotavoimat? Eihän täällä ole edes ruokavaroja eikä aseita niin
suurta sotajoukkoa varten. Siksi sanon teille -- ja te voitte
luottaa minun kokemukseeni --, että jota suurempi sotajoukko olisi
tullut tänne suljetuksi sitä lyhyemmän ajan olisi puolustus voinut
kestää, sillä nälkä olisi voittanut meidät pikemmin ja nopeammin kuin
vihollinen. Chmielnickille merkitsee ruhtinaan persoona enemmän kuin
teidän kaupunkinne. Siis: kun hän, Chmielnicki, saa tietää, ettei
ruhtinas ole täällä vaan kokoaa uusia joukkoja ja saattaa saapua
teitä auttamaan, niin hän kohtelee teitä lempeämmin, jopa suostuu
keskusteluihin. Te napisette tänään, mutta minä sanon teille, että
ruhtinas on, jätettyään tämän kaupungin ja uhaten Chmielnickiä
ulkoapäin, pelastanut teidät ja lapsenne. Älkää lannistuko,
puolustautukaa ja pidättäkää joku aika vihollista, niin te voitte
pelastaa kaupunkinne ja teette ikimuistettavan palveluksen myöskin
isänmaallenne. Ruhtinas kokoaa sinä aikana joukkoja, panee kuntoon
muut linnoitukset, herättää eloon turtuneen valtakunnan ja rientää
teitä pelastamaan. Hän on valinnut ainoan pelastuksen tien, sillä jos
hän ja hänen armeijansa täällä olisivat menehtyneet nälkäkuolemaan,
niin ei kukaan enään olisi pidättänyt vihollista, vaan se olisi
rynnännyt Krakovaa ja Varsovaa kohden, se olisi vyörynyt yli koko
isänmaamme, kohtaamatta missään vastustusta. Siksi: älkää napisko,
vaan kiiruhtakaa valleille, puolustamaan itseänne, lapsianne,
kaupunkia ja koko valtakuntaa.

-- Valleille, valleille! toistivat muutamat rohkeammat äänet.

Grosswajer, joka oli tarmokas ja rohkea mies, lausui:

-- Minua ilahuttaa teidän päättäväisyytenne. Ja tietäkää, että
ruhtinas ei ole lähtenyt pitämättä huolta puolustuksesta. Jokainen
täällä tietää mitä hänen on tehtävä, ja tapahtunut on vain se minkä
täytyi tapahtua. Minulla on puolustus käsissäni ja minä tulen
puolustautumaan kuolemaan asti.

Toivo nousi uudestaan masentuneihin sydämiin. Sen nähdessään lausui
Cichocki lopuksi:

-- Hänen ruhtinaallinen armonsa lähettää teille tiedon, että
vihollinen on lähellä. Päällikönsijainen Skrzetuski on joutunut
kosketuksiin kaksituhantisen tatarilaisjoukon kanssa, jonka hän on
lyönyt. Vangit sanovat, että kauhean suuri sotavoima seuraa heidän
jäljessään.

Tämä tieto teki syvän vaikutuksen. Seurasi hetken, äänettömyys.
Kaikkien sydämet sykkivät kiivaammin.

-- Valleille! huusi Grosswajer.

-- Valleille, valleille! toistivat läsnäolevat upseerit ja porvarit.

Samassa alkoi akkunoiden takaa kuulua hälinää. Tuhannet meluavat
äänet sulivat käsittämättömäksi humuksi, joka muistutti meren
aaltojen kohinaa. Yhtäkkiä aukenivat läiskähtäen salin ovet, sisään
syöksyi toistakymmentä porvaria ja ennenkuin neuvottelijat ehtivät
kysyä, mikä heidän oli, kajahtivat huudot:

-- Taivas kumottaa, taivas kumottaa!

-- Ja sana tuli lihaksi, sanoi Grosswajer. -- Valleille!

Sali tyhjeni. Hetken perästä tärisytti kanuunanpauke kaupungin
muureja, ilmoittaen itse linnan, esikaupunkien ja ympärillä olevien
kylien asukkaille, että vihollinen oli lähellä.

Idässä hohti niin kauvas kuin silmä kantoi taivas punaisena. Näytti
siltä kuin tulimeri olisi lähestynyt kaupunkia.

Ruhtinas oli sillä välin kiiruhtanut Zamosciin ja matkalla lyötyään
joukon, josta Cichocki porvareillekin mainitsi, ryhtynyt korjaamaan
ja varustamaan tuota jo luonnon puolesta lujaa linnoitusta, jonka
hän lyhyessä ajassa teki voittamattomaksi. Skrzetuski ynnä herra
Longinus ja osa lippukuntaa jäivät linnoitukseen herra Weyherin,
starostan luo ja ruhtinas marssi Varsovaan saadakseen valtiopäiviltä
varoja uusien sotajoukkojen hankkimista varten ja samalla ottaakseen
osaa kuninkaan vaaleihin. Jos prinssi Kaarle tulisi valituksi,
niin pääsisi sotapuolue voitolle. Silloin saisi ruhtinas käsiinsä
kaikkien valtakunnan sotajoukkojen ylimmän päällikkyyden ja
Chmielnickiä vastaan tehtäisiin suuri yleinen sotaretki, jossa
taisteltaisiin elämästä ja kuolemasta. Prinssi Kasimiria pidettiin,
vaikka hän olikin kuuluisa miehuudestaan ja yleensä sotainen herra,
syystä kansleri Ossolinskin politiikan puoltajana, siis valmiina
antautumaan neuvotteluihin kasakkain kanssa ja suostumaan melkoisiin
myönnytyksiin heidän hyväksensä. Kumpikaan veljeksistä ei säästänyt
lupauksia saadakseen itselleen puoluelaisia. Katsoen kummankin
puolueen tasaväkisiin voimiin oli siis mahdoton edeltäpäin arvata
vaalin tulosta. Kanslerin puoluelaiset pelkäsivät, että Wisniowiecki
yhä kasvavan maineensa ja ritarien ja aatelin keskuudessa nauttimansa
suosion avulla saa mielet kääntymään prinssi Kaarlen puolelle.
Samoista syistä tahtoi ruhtinas itsekin olla läsnä persoonallisesti
kannattamassa ehdokastaan. Siksi kulki hän nyt pikamarssissa
Varsovaa kohden, varmana siitä, että Zamosc kauvan kykenee pitämään
puoliansa koko Chmielnickin ja Krimin sotavoimaa vastaan. Lembergiä
saattoi kaiken todennäköisyyden mukaan pitää pelastettuna, koska
Chmielnicki ei mitenkään voinut uhrata pitkää aikaa tämän kaupungin
valloitukseen. Hänen edessäänhän näet oli lujempi Zamosc, joka sulki
häneltä tien Puolan sydämeen. Nämä ajatukset rohkaisivat ruhtinaan
mieltä, jota isänmaata kohdanneet kauheat iskut olivat masentaneet.
Hän uskoi varmasti, että vaikkapa kuninkaaksi valittaisiin
Kasimiskin, niin on sota välttämätön ja kauhean kapinan täytyy hukkua
verivirtaan. Hän toivoi, että Puola vielä kerran panee pystyyn
mahtavan armeijan, sillä vasta silloin saattoivat neuvottelutkin olla
mahdolliset, kun niitä tuki mahtava armeija.

Näitä ajatuksia hautoen kulki ruhtinas muutamien lippukuntien
suojassa eteenpäin. Hänen mukanaan olivat Zagloba ja herra
Wolodyjowski, joista edellinen pyhästi vannoi, että hän ajaa
perille prinssi Kaarlen vaalin, koska tämä osaa puhua aatelille
ja voittaa sen puolelleen, ja jälkimäinen taas komensi ruhtinaan
saattojoukkoa. Siennicassa lähellä Minskiä odotti ruhtinasta
mieluisa, vaikka ei aivan yllättävä tapaaminen. Siellä hän
nimittäin kohtasi ruhtinatar Gryseldan, joka turvaa etsien oli
matkalla Brest-Litowskista Varsovaan. Ruhtinatar oli näet aivan
oikein olettanut, että ruhtinaskin pyrkii samaan määräpaikkaan. He
tervehtivät toisiaan pitkän eron jälkeen sydämellisesti. Vaikka
ruhtinatar mielenlaadultaan olikin terästä, heittäytyi hän miehensä
syliin niin haikeasti itkien, ettei hän muutamaan tuntiin päässyt
tointumaan. Sillä oi, kuinka usein olikin ollut hetkiä, jolloin hän
oli uskonut, ettei hän enään näkisi miestään ja nyt Jeremi kuitenkin
Jumalan sallimuksesta palasi mainehikkaampana kuin koskaan, palasi
kunnian sädekehän ympäröimänä, jonka vertainen ei ollut vielä koskaan
hohtanut kenellekään hänen suvussaan, palasi suurimpana päälliköistä,
ainoana Puolan toivona. Ruhtinatar, riuhtaisten itsensä vähän
päästä hänen rinnaltaan, katseli kyynelten läpi noita laihtuneita,
tummuneita kasvoja, tuota ylevää otsaa, johon huolet ja vaivat olivat
kyntäneet syvät vaot, katseli unettomien öiden mustentamiin silmiin,
ja uudestaan puhkesi hän kyyneliin ja kaikki hovinaiset säestivät
häntä tulvivien sydäntensä syvyydestä. Vasta vähitellen rauhoittui
ruhtinaspari lähteäkseen sitten majailemaan paikkakunnan isoon
pappilaan. Siellä aljettiin sitten kysellä ystävistä, hoviväestä,
ritareista, jotka melkein kuuluivat kuin perheeseen ja joihin niin
likeisesti liittyi muisto Lubniesta. Ensinnä sai ruhtinas tyydyttää
ruhtinattaren levottomuuden herra Skrzetuskin kohtalosta. Hän selitti
tämän pysähtyneen Zamosciin, koska ei hän tahtonut Jumalan hänelle
lähettämien vastoinkäymisten painamana siirtyä pääkaupungin humuun,
vaan mieluummin ankarassa sotapalveluksessa ja työssä lääkitsi
sydämensä haavoja. Sitten esitti ruhtinas puolisolleen herra Zagloban
ja kertoi hänen urotöistään.

-- Hän on _vir incomparabilis_, verraton mies, sanoi hän. -- Hän ei
ole ainoastaan temmannut neiti Kurcewiczia Bohunin käsistä, vaan
lisäksi johdattanut hänet läpi Chmielnickin ja tatarien leirin.
Sitten hän yhdessä meidän kanssamme on kunniakkaasti ja urhokkaasti
ollut mukana Konstantinovin taistelussa.

Tämän kuullessaan ei ruhtinatar säästänyt kiitosta Zagloballe. Hän
ojensi hänelle useampaan kertaan kätensä suudeltavaksi ja lupasi
sopivalla hetkellä toimittaa hänelle palkinnon. _Vir incomparabilis_
kumarsi ja verhosi sankariutensa kainouteen, kunnes hän pian taas
otti takaisin pöyhkeän muotonsa ja alkoi salavihkaa katsella
hovinaisiin. Sillä vaikka hän olikin vanha eikä enään omasta
puolestaan paljoa odottanut kauniilta sukupuolelta, niin oli hänelle
kuitenkin mieleen, että naiset hänen urotöistään saivat tietää näin
paljon. Ei kuitenkaan puuttunut suruakaan tästä muuten niin iloisesta
kohtauksesta, sillä muistellessaan isänmaalle raskaita hetkiä, sai
ruhtinas useamman kerran vastata puolisonsa kysymyksiin tutuista
upseereista: kuollut, kaatunut, surmattu. Ja kovin koski kuolonsanoma
moneen hovineitoonkin, sillä mainittujen nimien joukossa oli myöskin
useampi heille rakas.

Niin vaihtelivat ilo surun ja kyyneleet hymyn kanssa, mutta
masentunein kaikista oli pieni herra Wolodyjowski. Turhaan käänteli
hän nimittäin silmiään joka puolelle: ruhtinatar Barbaraa ei
ollut missään. Tosin tämä kavaljeeri sodan vaivojen ja alituisten
taistelujen ja sotaretkien keskellä oli hiukan ehtinyt häntä unohtaa,
koska hän luonnostaan oli yhtä altis rakastumaan kuin hän tässä
tunteessaan oli kestämätön, mutta nyt, kun hän taasen näki edessään
hovinaiset, nyt kun Lobnien elämä taasen nousi hänen silmiensä
eteen, hän ajatteli, että sentään olisi hauskempi, jos levon hetki
jo koittaisi ja hän saisi huoahtaa ja taasen rakastua. Mutta kun
sellaista mahdollisuutta kuitenkaan ei ollut, ja kun hänen tunteensa
ikäänkuin kiusaa tehden elpyi uudelleen, kävi herra Wolodyjowski
hyvin alakuloiseksi ja oli sen näköinen kuin jos rankkasade olisi
kastellut hänet läpimäräksi. Hänen päänsä vaipui alas, viikset, jotka
tavallisesti olivat käännetyt ylöspäin, ulottuen sieraimiin asti
niinkuin turilaalla, riippuivat nyt alaspäin, typpönenä oli ikäänkuin
pidentynyt, kasvoista oli kadonnut tavallinen leppeys ja hän oli
käynyt vaiteliaaksi mieheksi, joka ei edes liikahtanut, kun ruhtinas
vuorostaan kiitteli hänenkin urheuttansa ja tavatonta rohkeuttansa.
Mitä merkitsivät hänelle kaikki kiitokset, kun ei ruhtinatar Barbara
ollut kuulemassa!

Anusia Borzobohatan kävi häntä sääli ja vaikka he olivatkin
riidelleet, päätti hän lohduttaa herra Wolodyjowskia. Siinä
tarkoituksessa hän, silmät koko ajan suunnattuina ruhtinatarta
kohden, liukui huomaamatta ritarin luo ja pääsi vihdoin aivan hänen
kohdalleen.

-- Hyvää päivää, herra Wolodyjowski, sanoi hän. -- Onpa siitä pitkä
aika kun viimeksi tapasimme.

-- Oi, neiti Anna, vastasi surumielisesti herra Michal, -- paljon
vettä on senjälkeen virrannut mereen ja paha on aika, jolloin taasen
näemme toisemme, emmekä ole täällä edes kaikki.

-- Niin, todella emme ole kaikki. Niin monta ritaria on kaatunut.

Anusia huoahti, mutta hetken päästä hän sanoi:

-- Emmekä mekään ole koolla kaikki niinkuin ennen, sillä neiti
Sieniutowna on mennyt naimisiin ja ruhtinatar Barbara jäi Vilnon
vojevodan puolison luo.

-- Ja menee varmaan myöskin naimisiin.

-- Ei, sellaisia hän ei ajattele. Mutta miksi te sitä kysytte?

Sen sanottuaan siristeli Anusia mustia silmiään, niin että niistä oli
näkyvissä vain rako ja katseli vinoon, kulmiensa alatse ritariin.

-- Kohteliaisuudesta perhettä kohtaan vain, vastasi herra Michal.

Mutta Anusia virkkoi:

-- Teette aivan oikein, sillä herra Michalilla onkin ruhtinatar
Barbarassa hyvä ystävä. Useampaan kertaan hän kyseli: missä onkaan
se minun ritarini, joka turnajaisissa Lubniessa heitteli hartioilta
enimmin turkkilaisia päitä, josta urhoollisuudesta annoinkin hänelle
palkinnon? Mitä hän tekee, elääkö hän vielä ja muistaako meitä?

Herra Michal kohotti kiitollisena silmänsä Anusian puoleen. Hänen
tuli hyvä olla ja lisäksi hän huomasi, että Anusia oli tavattomasti
kaunistunut.

-- Sanoiko ruhtinatar Barbara todellakin niin? kysyi hän.

-- Sanoi totta totisesti. Ja senkin hän vielä muisti, kuinka te hänen
tähtensä syöksitte vallihaudan yli ja putositte veteen.

-- Mutta missä Vilnon vojevodan puoliso nyt on?

-- Hän oli meidän seurassamme Brestissä ja lähti viikko sitten
Bielskiin, mistä hän saapuu Varsovaan.

Herra Wolodyjowski katsahti uudelleen Anusiaan eikä enään voinut
pidättäytyä.

-- Mutta neiti Annapa on, sanoi hän, käynyt niin koreaksi, että
oikein silmiin koskee.

Tyttö hymähti kiitollisena.

-- Herra Michal puhuu tuolla lailla vain sanoaksensa jotakin minun
mielikseni.

-- Aikoinani tahdoin sitä tehdä, sanoi ritari ja kohotti olkapäitään,
-- Jumala tietää että tahdoin olla teille mieliksi, mutta en voinut.
Nyt toivon vain, että herra Podbipienta olisi onnellisempi.

-- Vaan missä herra Podbipienta on? kysyi Anusia hiljaa, painaen
silmänsä alas.

-- Zamoscissa Skrzetuskin kanssa. Hänestä on jo tullut lippukunnan
sijaispäällikkö ja hänen täytyy hoitaa virkaansa. Mutta jos hän
tietäisi kenen hän saa nähdä täällä, niin hän pyytäisi lomaa niin
totta kuin Jumala on taivaassa ja rientäisi tänne pitkin askelin. Hän
on suuri kavaljeeri ja ansaitsee kaiken mahdollisen ystävyyden.

-- Eikö hän ole saanut mitään vammaa sodassa?

-- Minusta tuntuu siltä kuin ei neiti oikeastaan tahtoisi kysyä sitä,
vaan tiedustella niitä kolmea päätä, jotka hänen piti katkaista.

-- Minä en usko, että hän todenteolla aikoo sellaista.

-- Kyllä neidin täytyy se uskoa, sillä ilman sitä ei Podbipientan
naimisista tule mitään. Ja ahkeraan hän hakeekin tilaisuutta löytää
nuo päät. Machnowkan luona kävimme katsomassa paikkaa, missä hän
tungoksen keskellä taisteli. Ja itse ruhtinas oli mukanamme, ja
vakuutan neidille, että olen nähnyt monta taistelua, mutta sellaista
ottelua en tule eläissäni näkemään. Kun hän vyöttää ympärilleen
neidin antaman nauhan, niin hän tekee ihmeitä. Kyllä hän löytää nuo
kolme päätänsä, siitä neiti saa olla varma.

-- Kunpa jokainen löytäisi sen mitä hän etsii, sanoi Anusia huoaten.

Herra Wolodyjowski huokasi yhtaikaa Anusian kanssa ja kohotti
silmiänsä kunnes yhtäkkiä hämmästyneenä tuli katsahtaneeksi tuvan
nurkkaan.

Sieltä katseli häneen vihaiset, tuliset, hänelle aivan tuntemattomat
kasvot, joissa oli jättiläisnenä ja viikset kuin kaksi vihtaa. Nämä
viikset liikkuivat ikäänkuin pidätettyä intohimoa.

Tuo nenä, nuo silmät ja viikset olivat aivan peloittavat, mutta pieni
herra Wolodyjowski ei yleensä kuulunut pelästyväisiin. Hän oli vain
hiukan hämmästynyt ja, kääntyen Anusian puoleen, hän kysyi:

-- Mikä olento tuo on tuolla nurkassa, tuo joka katselee minua aivan
niinkuin aikoisi minut niellä kaikkineni päivineni ja liikuttelee
viiksiänsä niinkuin vanha kollikissa?

-- Tuoko? sanoi Anusia ja hänen valkeat hampaansa näkyivät. -- Se on
herra Charlamp.

-- Mikä pakana hän on?

-- Hän ei ole ensinkään pakana, vaan Vilnon vojevodan lippukunnasta
Petychorin ratsumestari, joka saattaa meitä aina Varsovaan asti ja
jää sinne odottamaan vojevodaa. Herra Michalin ei vain pidä asettua
hänen tielleen, sillä hän on suuri ihmissyöjä.

-- Kyllä minä sen näen. Mutta vaikkapa hän onkin ihmissyöjä, niin
miksi hän hioo hampaitansa juuri minua vastaan eikä muita -- onhan
täällä lihavampiakin kuin minä.

-- Siitä syystä vain... sanoi Anusia ja nauraa hihitti hiljaa.

-- Mistä syystä sitten?

-- Siksi että hän on rakastunut minuun ja itse sanonut minulle, että
hän lyö kappaleiksi jokaisen, joka lähestyy minua. Uskokaa pois, hän
hillitsee itsensä vain ruhtinasparin läsnäolon takia, muuten hän heti
hakisi tilaisuutta käydä kimppuunne.

-- No, jo nyt jotakin, vastasi herra Wolodyjowski iloisesti, -- eikös
niin, neiti Anna. Emmepä me turhaan laulaneet rakkauden mahdista,
muistatteko, neiti? Ei siis neitikään voi ottaa askeltakaan ilman
että joku heti rakastuu.

-- Sellainen vastushan minulla aina on, sanoi Anusia, tähdäten
katseensa maahan.

-- Mikä farisealainen te olettekaan, neiti Anna, ja mitä siihen sanoo
herra Longinus!

-- Olenkos minä vikapää siihen, että tuo herra Charlamp minua vainoo?
Minä en siedä häntä enkä tahdo katsoa häneen.

-- No no, katsokaa vain, ettei teidän tähtenne tulisi
verenvuodatusta. Podbipientaa voi koskettaa vaikkapa haavaan, mutta
tunteen asioissa ei hän siedä leikkimistä.

-- Kunpahan hän löisi tuolta mieheltä korvat päästä, niin olisin
iloinen.

Sen sanottuaan Anusia kieppui ympäri kuin ampiainen ja pyrähti
toiselle puolelle tupaa herra Carbonin, ruhtinattaren lääkärin luo,
jolle hän alkoi kuiskutella jotakin. Italialainen tuijotti kattoon,
ikäänkuin hän olisi ollut jonkun innoituksen vallassa.

Sillä välin lähestyi Zagloba Wolodyjowskia ja alkoi veitikkamaisesti
räpytellä tervettä silmäänsä.

-- Herra Michal, mikäs leivonen tuo on?

-- Neiti Anna Borzobohata-Krasienska, rouva ruhtinattaren
kunnianarvoisa hovineiti.

-- Mukava elävä, silmät kuin kilvet ja turpa kuin maalattu, ja kaula
-- uijui!

-- Menee mukiin, menee mukiin!

-- Onnittelen teitä.

-- Jättäkää minut rauhaan, hän on herra Podbipientan kihlattu, tai
melkein kuin kihlattu.

-- Herra Podbipientan! No Jumala varjelkoon, eikös hän ollut
luvannut säilyttää elinkautisen puhtautensa? Mutta tuollaisten
mittasuhteiden vallitessa heidän välillään Podbipienta voisi kantaa
häntä kauluksensa alla. Tyttö voisi istua Podbipientan viiksillä kuin
kärpänen.

-- Mitä vielä, tyttö kyllä pitää Podbipientan kurissa. Herkules oli
väkevämpi, mutta kuitenkin sai nainen hänet pauloihinsa.

-- Kunpa tyttö vain ei pettäisi häntä. Vaikka minä kyllä siinä kohden
koetan parastani, niin totta kuin olen Zagloba.

-- Kyllä niitä yrittäjiä tulee muitakin kuin te, mutta se tyttö on
hyvästä pesästä ja kunniallinen. Hän on vain ajattelematon, sillä hän
on nuori ja sievä.

-- Te olette rehellinen kavaljeeri ja siksi häntä kiitätte. Mutta kun
hän on leivonen, niin hän on leivonen.

-- Kauneus vetää ihmisiä puoleensa. Tuo ratsumestari esimerkiksi on
kauheasti häneen rakastunut.

-- Kyllä kai. Ja katsokaappa tuotakin korppia, jonka kanssa tyttö nyt
keskustelee, mikä paholainen se on?

-- Se on italialainen Carboni, ruhtinattaren lääkäri.

-- Katsokaappa, herra Michal, kuinka lyhdyt hänen päässään palavat.
Hänhän kääntelee silmäteräänsä kuin houreissa. Huonosti ovat herra
Longinuksen asiat. Tunnenhan minäkin tällaisia hiukan, sillä olen
nuoruudessani kokenut yhtä ja toista. Jossakin toisessa tilaisuudessa
kerron teille kaikki vaiheet, missä minäkin olen ollut mukana, tai
jos teitä haluttaa, niin saattepa kuulla vaikka heti.

Herra Zagloba alkoi kuiskutella nuoren ritarin korvaan ja räpytellä
silmäänsä tavallista nopeammin. Lähdön hetki yllätti heidät
kuitenkin. Ruhtinas asettui ruhtinattaren kanssa suljettuihin
vaunuihin saadakseen pitkän eron jälkeen kerrankin keskustella
kylläkseen. Neidit asettuivat avonaisiin vaunuihin, ritarit
nousivat satulaan ja niin lähdettiin liikkeelle. Ensinnä ajoi
hovikunta, sitten jonkun matkan päässä takana sotajoukko, koska
seutu oli rauhallista ja lippukunnat täällä olivat tarpeelliset vain
mielenosoitukseksi eivätkä vaaran vuoksi. Niin kuljettiin Siennicasta
Minskiin ja sieltä Varsovaan. Hevosia syötettiin sangen usein, ajan
tavan mukaan. Tie oli täynnä kulkijoita, niin että saattoi päästä
eteenpäin vain käyttöä. Kaikki pyrkivät nimittäin kuninkaanvaaleihin,
ollen matkalla sekä lähiseuduilta että kaukaisesta Liettuasta asti.
Siellä täällä kohtasi silmä herrashoveja, jotka olivat lähteneet
liikkeelle: kokonaisia jonoja kullattuja vaunuja, joita ympäröivät
haidukit ja turkkilaiseen tapaan puetut pajukit. Näiden jäljessä
seurasivat hovikomppaniat, milloin unkarilaista, milloin saksalaista,
milloin janitshariväkeä, milloin kasakkaosastoja, milloin taas komean
näköisiä lippukuntia verratonta puolalaista ratsuväkeä. Jokainen
huomattavampi ylimys koetti näet esiintyä mahdollisimman komean
ja runsaan saattueen seuraamana. Paitsi lukuisia suurylimysten
ratsusaattueita, nähtiin kulussa myöskin piiri ja maakuntain
pienempiä arvohenkilöitä. Vähän päästä tuli tomupilvestä esiin
yksityisiä aatelisia karabonivaunuja, jotka olivat verhotut mustalla
nahalla ja joita veti pari tai neljä hevosta. Näissä vaunuissa istui
aatelismies kaulassaan silkkinen nauha, josta riippui krusifiksi tai
pyhän neitsyen kuva. Kaikki olivat he aseistetut. Toisella puolella
istuinta oli musketti, toisella sapeli ja virassa olevilla tai
entisillä lippukuntaupseereilla törrötti lisäksi istuimen takana
keihäs. Karabonien alla kulkivat ajokoirat, ei tosin siksi, että
niitä olisi tarvittu, sillä eihän nyt menty metsästämään, vaan
herrain huvitukseksi. Takana kuljettivat kuormarengit ohjaksista
valtoimia hevosia. Niiden selkä oli peitetty verhoilla, joita
tarpeen tullen käytettiin rikkaasti koristettujen istuinten
suojaamiseksi sadetta tai tomua vastaan. Kauvempana takana tulivat
vitisevät vankkurit, joiden pyörät olivat sidotut vitsoilla ja
joissa kuljetettiin telttoja ja ruokavaroja sekä palvelijoille että
herroille. Joskus, kun tuuli puhalsi pois tomun tieltä kentille päin,
paljastui koko tie ja silloin välkkyi edessä kuin satavärinen käärme
tai kuin kullasta ja silkistä mestarillisesti kudottu nauha. Siellä
täällä kajahteli italialainen tai jääkäri- tai janitsharisoittokunta,
varsinkin Puolan ja Liettuan lippukunnissa, jonon päässä. Sillä
ei puuttunut täältä niitäkään, sotajoukkojen kun täytyi kulkea
korkeiden arvohenkilöiden saattueina. Kaikkialta kuului huutoa,
melua, kirkunaa, kysymyksiä ja torumista, koska toinen tietenkään ei
tahtonut olla toistaan huonompi.

Välistä kiidätti ratsusotilaita ja palvelijoita myöskin ruhtinaan
saattueen luo, vaatien sitä tekemään tietä sille tai sille korkealle
herralle, tai kysyen kuka tässä kulkee. Mutta heti kun heidän
korviinsa tuli: Vähävenäjän vojevoda! he heti ilmoittivat sen
herroillensa, ja jättivät nämä silloin heti tien vapaaksi, tai
jos sattuivat ajamaan edellä, väistivät, nähdäkseen ohi menevän
saattueen. Syöttöpaikoissa kokoontuivat aatelisto ja sotamiehet
ruhtinaan saattueen ympärille tyydyttääkseen uteliaisuuttaan
ja saadakseen nähdä valtakunnan kuuluisimman sotilaan. Myöskin
kohotettiin silloin tällöin _vivat_ (eläköön) huutoja, joihin
ruhtinas ystävällisesti vastasi. Hän oli luonnostaan kohtelias ja
lisäksi tahtoi hän nyt kohteliaisuudella voittaa puoluelaisia prinssi
Kaarlelle. Ja todella hän pelkällä esiintymisellään voittikin monen
puolelleen.

Yhtä suurella uteliaisuudella katseltiin ruhtinaan lippukuntia,
"rusiineja", joiksi hänen sotilaitaan nimitettiin. He eivät enään
olleet niin repaleisen ja kurjan näköisiä kuin Konstantinowin
taistelun jälkeen, sillä ruhtinas oli Zamoscissa antanut heille
uudet univormut, mutta aina heitä sittenkin katseltiin kuin mitäkin
merentakaisia ihmeitä, koska he pääkaupungin läheisten seutujen
asukkaiden mielestä tulivat maailman äärestä. Kummia kerrottiin
myöskin noista salaperäisistä aroista, joilla syntyy sellaisia
sankareita ja ihmeteltiin heidän ahavoittunutta ihoansa, jonka
Mustanmeren vihurit olivat polttaneet, heidän katseensa karskeutta
ja koko heidän esiintymisensä milteipä viileyttä, jonka he olivat
saaneet villeiltä naapureiltaan.

Enimmin katseltiin kuitenkin ruhtinasta ja myöskin herra Zaglobaa,
joka huomatessaan mikä ihailu häntä ympäröi, katseli eteensä tuimasti
ja ylpeästi ja niin kauheasti tuijottaen, että joukossa silloin
tällöin kuiskailtiin: tuo varmaan on etevin ritari heistä kaikista.
Toiset sanoivat: hän varmaan on karkoittanut monta sielua ruumiista,
tuo kiukkuisen näköinen lohikäärme! Kun herra Zagloba kuuli nämä
puheet, koetti hän vielä entistä kiukkuisemman näköisenä peittää
sisällistä tyydytystään.

Milloin hän ärjyi joukolle, milloin taas haukkui sitä. Enimmäkseen
hän teki pilkkaa liettualaisista saattolippukunnista, joista
raskasaseisilla oli kultainen ja kevytaseisilla hopeinen nauha
olkapäällä. Aika retkale tuo herra Nauha! sanoi heidät nähdessään
herra Zagloba. Useat upseereista puhisivat vihasta, purivat hammasta
ja kalistelivat sapeliaan, mutta huomattuaan että röyhkeä mies oli
Vähävenäjän vojevodan lippukunnan sotilas, he lopuksi sylkäisivät
ja jättivät asian silleen. Likempänä Varsovaa kävivät joukot niin
taajoiksi, että saattoi liikkua eteenpäin vain askel askelelta.
Osanotto kuninkaanvaaleihin näytti tulevan tavallista runsaammaksi,
sillä kaukaisista vähävenäläisistä ja liettualaisista maakylistäkin
tulvi nyt aatelistoa -- joka pitkän matkan takia ei olisi tullut
pelkästään kuninkaanvaalia varten -- Varsovaan turvaa hakemaan.
Vaalipäivä, oli kyllä vielä kaukana, valtiopäivien ensi istunnot kun
tuskin vielä olivat alkaneet, mutta aateli saapui kuukautta tai kahta
aikaisemmin saadakseen asunnon kaupungissa, käydäkseen tervehtimässä
sitä ja sitä tuttavaa ja turvautuakseen mahtavien suojelukseen, sekä
syödäkseen ja juodakseen ylimyshoveissa ja vihdoin hankkiakseen
itselleen pääkaupungin nautintoja näin elonkorjuun jälkeen.

Surumielisenä katseli ruhtinas vaunujensa verhojen läpi kaikkia näitä
ritariston, sotamiesten ja aatelisten joukkoja, noita rikkauksia
ja upeita pukuja. Hän ajatteli, minkä voiman tuosta voisikaan
muodostaa kuinka suuren sotajoukon saattaisi panna pystyyn. Miksikä
on Puolan valtakunta, joka on niin voimakas, väkirikas ja varakas,
joka on täynnä uljasta ritaristoa, samalla niin heikko, ettei se voi
tulla toimeen edes Chmielnickin ja villin tatarilaisjoukon kanssa?
Chmielnickin kymmentuhansiin voisi Puola vastata kymmentuhansilla,
jos vain tuo aateli, nuo sotamiehet, nuo rikkaudet ja varat, nuo
rykmentit ja lippukunnat tahtoisivat palvella yleistä asiaa, niinkuin
ne nyt palvelevat yksityistä etuaan. Kunto katoaa Puolasta, ajatteli
ruhtinas, ja iso ruumis alkaa mädätä. Entinen miehuus katoaa ja
sotajoukko ja aatelisto rakastavat hempeää joutilaisuutta eivätkä
sodan vaivoja!

Ruhtinas oli kyllä osaltaan oikeassa, mutta hän arvosteli valtakunnan
puutteita vain soturin ja päällikön kannalta, päällikön, joka
tahtoisi tehdä kaikki miehet sotilaiksi ja johtaa heidät vihollista
vastaan. Miehuuttakin saattoi vielä löytyä ja olipa sitä löytynytkin,
kun äskettäin suuremmat sodat olivat uhanneet valtakuntaa. Puolalta
puuttui jotakin enempää, jotakin, jota ruhtinassoturi ei tällä
hetkellä huomannut, mutta jonka huomasi hänen vihamiehensä,
valtakunnan kansleri, Jeremia taitavampi valtiomies.

Tuolla sinertävässä kaukaisuudessa häämöittivät jo Varsovan
suippeat tornit ja ruhtinaan äskeiset ajatukset haihtuivat. Hän
jakeli nyt käskyjä, jotka palvelusta toimittava upseeri heti vei
Wolodyjowskille, saattojoukon päällikölle. Käskyt saatuaan kiidätti
herra Michal Anusian vaunujen luota, missä hän siihen asti oli
ratsastanut, melkoista kauempana takanapäin tulevien lippukuntien luo
pannakseen rivit järjestykseen. Tuskin hän kuitenkaan oli ehtinyt
ratsastaa kymmenkuntaa askelta, kun hän kuuli, että joku ajaa hänen
takanansa. Hän kääntyi: siellä tuli herra Charlamp, Vilnon vojevodan
kevytaseisen lippukunnan ratsumestari ja Anusian palvoja.

Wolodyjowski pysäytti hevosensa, sillä hän huomasi heti, että tästä
varmaan tulee jokin välikohtaus ja herra Michal piti sellaisista.
Herra Charlamp taas lasketti hänen kohdalleen eikä aluksi puhunut
mitään, puhisi vain ja käänteli julmasti viiksiänsä, nähtävästi
hakien sanoja. Vihdoin hän lausui:

-- Nöyrin palvelijanne, herra rakuuna.

-- Palvelijanne, herra ratsurenki.

-- Kuinka te, hyvä herra, uskallatte sanoa minua ratsurengiksi? kysyi
hampaitaan purren herra Charlamp, -- minua, joka olen upseeri ja
ratsumestari, häh?

Herra Wolodyjowski alkoi heitellä tapparaansa, joka oli hänen
kädessään ja näytti kiinnittävän koko huomionsa vain siihen, että
joka kiepahduksen jälkeen saisi sen kiinni varresta. Sitten hän
ikäänkuin vastenmielisesti sanoi:

-- Koska en nauhastanne saata tuntea arvoanne.

-- Te loukkaatte koko upseerikuntaa, jonka arvoinen te ette ole.

-- Kuinka niin? kysyi ymmällä keikari Wolodyjowski.

-- Koska te palvelette ulkonaisessa värväyksessä.

-- Olkaa huoleti, hyvä herra, vastasi herra Michal, -- vaikka minä
palvelenkin rakuunoissa, olen kuitenkin puolalainen upseeri enkä
edes kevyestä, vaan herra vojevodan ylhäisestä lippukunnasta. Te
voitte siis huoleti puhua kanssani, kuten samanarvoisen tai paremman
kanssa puhutaan. [Ylhäiseen lippukuntaan kuuluva upseeri ei voinut
mennä muukalaisen värvätyn joukon upseerin, ei edes kenraalin
komennettavaksi, päinvastoin oli tällaisen muukalaislippukunnan
kenraali usein tavallisen upseerin alainen. Välttääksensä tätä
koettivat muukalaisrykmenttien kenraalit ja upseerit olla samalla
myöskin puolalaisia upseereja. Tällainen upseeri oli herra
Wolodyjowski.]

Herra Charlamp lauhtui hiukan huomatessaan, ettei ollut tekemisissä
niin kevyen henkilön kanssa kuin hän oli luullut, mutta hän ei
sittenkään lakannut kiristelemästä hampaitaan, sillä herra Michalin
kylmäverisyys raivostutti häntä vielä enemmän. Hän sanoi:

-- Kuinka te uskallatte tulla minun tielleni?

-- Ahaa, minä huomaan että te haette riitaa.

-- Ehkäpä haenkin ja sen sanon teille (herra Charlamp taipui tässä
Michalin korvan juureen ja lopetti hiljaisella äänellä), että lyön
teiltä pois korvat, jos te suljette minulta tien neiti Annan luo!

Herra Wolodyjowski alkoi taasen hyvin taajaan heitellä tapparaansa,
ikäänkuin nyt olisi ollut erittäin sopiva aika tälle huvittelulle, ja
lausui vakuuttavalla äänellä:

-- Hyvä herra, jättäkää minut rauhaan.

-- Siitä ei tule mitään, ette pääse käsistäni, sanoi herra Charlamp,
tarttuen nuoren ritarin hihaan.

-- En minä mihinkään karkaakaan, sanoi rauhallisesti herra Michal,
-- mutta tällä hetkellä minä olen virantoimituksessa ja kuljetan
paraikaa ruhtinaan, herrani käskyjä. Päästäkää irti hihani,
päästäkää, pyydän teitä, sillä muuten täytyy minun tässä ryhtyä
johonkin: täytyy ehkä läjäyttää teitä otsaan tuolla tapparalla ja
keikauttaa teidät hevosen selästä.

Tätä sanoessa Wolodyjowskin alussa niin kohtelias ääni aivan sihisi
myrkyllisyyttä. Herra Charlampin täytyi tahtomattaankin hämmästyneenä
katsoa nuoreen ritariin ja päästää irti hiha.

-- No, sama se, Varsovassa saatte ryhtyä kanssani taisteluun, siitä
kyllä pidän huolen.

-- En mitenkään aio mennä piiloon, mutta tahtoisin mielelläni tietää,
kuinka me Varsovassa tappelemme. Olkaa hyvä ja neuvokaa minua, en
ole siellä vielä eläessäni ollut. Olen yksinkertainen sotilas,
mutta olen kuullut puhuttavan marsalkkaoikeuksista, jotka pään
menetyksellä rankaisevat, jos joku vetää esiin sapelinsa kuninkaan
tai väliaikaisen hallitsijan läheisyydessä.

-- Kyllä näkyy, että ette ole ollut Varsovassa ja että olette
yksinkertainen mies, koska pelkäätte marsalkkaoikeuksia, ettekä
tiedä, että interregnumin aikana tuomitsee väliaikainen tuomioistuin,
jonka kanssa on helpompi tulla toimeen. Olkaa varma siitä, ettei
minulta katkaista kaulaa teidän korvienne takia.

-- Kiitän opetuksesta ja tulen usein pyytämään teiltä neuvoja, koska
näen, että olette kokenut ja oppinut mies. Minä joka olen käynyt
vain alimman luokan, osaan tuskin taivuttaa adjektiivin yhdessä
substantiivin kanssa. Jos esimerkiksi tahtoisin -- josta Jumala minua
varjelkoon -- sanoa teitä tyhmäksi, niin tiedän juuri ja juuri niin
paljon, että sanoisin latinaksi _stultus_ enkä _stulta_ tai _stultum_.

Sen sanottuaan alkoi herra Wolodyjowski taasen heitellä tapparaansa
niin että herra Charlamp oli aivan ällistyksissään, mutta sitten
syöksyi veri hänen kasvoihinsa ja hän veti sapelin ulos tupesta.
Samassa silmänräpäyksessä kuitenkin oli pieni ritari pannut pois
tapparansa ja väläytti sapeliaan. Hetken he katselivat toisiaan
kuin kaksi villisikaa, sieraimet levällään ja silmät palaen, mutta
ensinnä huomasi sitten herra Charlamp, että hän joutuisi tekemisiin
itse vojevodan kanssa, jos hyökkäisi hänen upseerinsa kimppuun
tämän viedessä hänen käskyänsä. Siksi hän myöskin ensimäisenä pisti
miekkansa takaisin tuppeen.

-- Äh, kyllä minä sinut vielä löydän, senkin vietävä...

-- Löydät, löydät, kaalinpää, sanoi pieni ritari.

Ja he ajoivat kumpikin eri taholle, toinen ratsusaattueeseensa,
toinen lippukuntien luo, jotka sillävälin olivat ehtineet melkoista
lähemmäksi, niin että tomupilvien joukosta jo selvästi kuului
kavioiden kapse kovalla maantiellä. Herra Michal järjesti nyt heti
ratsuja jalkaväen säännölliseen marssiin ja asettui itse ratsastamaan
etunenässä. Hetken perästä karautti hänen luoksensa herra Zagloba.

-- Mitä tuo merihirviö tahtoi sinusta? kysyi hän Wolodyjowskilta.

-- Herra Charlampko? Ei mitään. Vaati minua vain taisteluun.

-- No siinä sitä ollaan, sanoi Zagloba. -- Lennossahan hän noukkaisee
teidät nokallansa. Katsokaa, herra Michal, kun tappelette hänen
kanssaan, ettette lyö poikki Puolan valtakunnan suurinta nenää,
sillä sitä varten täytyisi luoda erityinen kumpu. Onnellinen Vilnon
vojevoda! Toisten täytyy lähettää tiedustelujoukkoja vihollista
kohden, mutta hänelle nuuskii tuo upseeri vihollisen jo kaukaa.
Miksikä hän sitten vaati teidät taisteluun?

-- Siksi että minä ratsastin neiti Anna Borzobohatan vaunujen
kohdalla.

-- Ah, hänelle olisi pitänyt sanoa, että hän lähtisi herra
Longinuksen puheille Zamosciin. Hän kyllä olisi kestittänyt häntä
pippurilla ja inkiväärällä. Huonosti kävi tuolle kaalinpäälle, hänen
onnensa on nähtävästi pienempi kuin hänen nenänsä.

-- En puhunut hänelle mitään herra Podbipientasta, sanoi
Wolodyjowski, -- sillä tuskinpa hän silti olisi jättänyt minut
rauhaan. Nyt minä kiusallakin tulen mielittelemään Anusiaa,
mielittelemään kahdenkertaisella innolla. Täytyyhän minullakin olla
jokin lohdutus, ja onko meillä tuolla Varsovassa sitten parempaakaan
työtä.

-- Saadaan nähdä, saadaan nähdä, sanoi silmiään räpyttäen herra
Zagloba. -- Kun minä nuorella iälläni olin keräämässä veroja sitä
lippukuntaa varten, jossa palvelin, niin kuljin ympäri koko maan,
mutta sellaista elämää kuin Varsovassa en tavannut missään.

-- Se on kai toisenlaista kuin meillä Dnieperin takana?

-- Ei kannata verratakaan.

-- Olen hyvin utelias, sanoi herra Michal ja hetken perästä hän
lisäsi: -- Kyllä minä siltä hölmöltä vielä viikset katkon, sillä ne
ovat hänellä liian pitkät.



YHDESTOISTA LUKU.


Kului muutamia viikkoja. Aatelisia kokoontui yhä enemmän
kuninkaanvaaleihin. Kaupungin väkiluku nousi kymmenkertaiseksi,
sillä yhdessä aatelisjoukkojen kanssa tulvi sinne kansaa kaikilta
maailman tahoilta, alkaen kaukaisesta Persiasta aina merentakaiseen
Englantiin asti. Wolaan rakennettiin lautasuoja senaattia varten ja
sen ympärillä väikkyi tuhansia telttoja, jotka kokonaan peittivät
laajan kentän. Kukaan ei vielä voinut sanoa, kumpiko ehdokkaista,
prinssi Kasimir, kardinaali, vaiko Kaarle Ferdinand, Plockin piispa,
tulee valituksi. Molemmin puolin tehtiin suuria ponnistuksia.
Laskettiin liikkeelle tuhansia lentokirjasia, joissa kuvattiin
kilpailijain hyvät ja huonot puolet. Kummallakin oli lukuisia
ja mahtavia puoltajia. Kaarlen puolella oli, kuten tunnettu,
ruhtinas Jeremi, joka oli sitä vaarallisempi vastustajille, kun oli
todennäköistä, että hän vetäisi muassansa myöskin häntä ihailevan
aateliston, josta lopulta kaikki riippui. Mutta ei Kasimiriltakaan
puuttunut kannatusta. Hänen puolestansa puhui se, että hän oli
vanhempi poika, hänen puolellansa olivat kanslerin vaikutusvaltaiset
piirit, hänen puolelleen tuntui kallistuvan primas-piispa, häntä
kannatti suurempi osa suurylimyksiä, joista jokaisella oli lukuisia
turvatteja. Ja näiden suurylimysten joukkoon kuului myöskin ruhtinas
Dominik Zaslawski-Ostrogski, Sandomirin vojevoda, jonka maine tosin
oli kärsinyt Pilawcen tappiosta ja jota uhkasi tuomiokin, mutta
joka kuitenkin oli mahtavin ylimys koko valtakunnassa, ehkäpä
koko Europassa, mies, joka saattoi minä hetkenä hyvänsä heittää
ehdokkaansa vaakakuppiin rikkauksiensa äärettömän painon.

Kuitenkin oli Kasimirin puolueella katkeria epäilyksenkin hetkiä,
sillä kuten sanottu, riippui kaikki siitä aatelistosta, joka lokakuun
neljännestä päivästä lähtien oli leiriytynyt likelle Varsovaa
ja jota yhä saapui paikalle tuhansittain, kaikilta valtakunnan
suunnilta. Tämän aatelin suunnaton enemmistö piti ruhtinas Kaarlen
puolta, sillä sitä viehätti Wisniowieckin nimi ja prinssin yleisiin
tarkoituksiin harjoittama anteliaisuus. Prinssi, joka oli säästeliäs
ja varakas herra ei epäillyt tällä hetkellä uhrata melkoisia
summia uusiin rykmentteihin, jotka rykmentit olivat alistettavat
Wisniowieckin komennettaviksi. Kasimir olisi mielellään seurannut
hänen esimerkkiään eikä häntä varmaan pidättänyt itaruus, vaan
päinvastoin liiallinen anteliaisuus, jonka välittömänä seurauksena
oli varattomuus ja alituinen rahanpuute hänen aarreaitassansa.
Molemmat veljet pitivät vilkkaita neuvotteluja. Joka päivä kiiti
lähettejä edestakaisin Nieporentin ja Jablonnan välillä. Kasimir
pyysi, vanhemman veljen oikeuden ja veljesrakkauden nimessä hartaasti
Kaarlelta, että tämä luopuisi kuninkaanehdokkuudesta, mutta Kaarle
oli itsepintainen ja vastasi, että hänen ei sovi ylenkatsoa onnea,
joka mahdollisesti häntä kohtaa, "koska se on Puolan valtakunnan
vapaista äänestyksistä riippuva onni ja kuuluu sille, jolle Herra
Jumala on sen luvannut". Aika kului kuitenkin, kuusiviikkoinen
määräjakso läheni loppuaan ja samalla läheni myöskin kasakkain uhka.
Viestit tiesivät nimittäin, että Chmielnicki oli, jätettyään kesken
Lembergin piirityksen, koska kaupunki muutamien rynnäkköjen jälkeen
oli ostanut itsensä vapaaksi, Zamoscin edustalla ja hyökkäili yöt
päivät tätä Puolan viimeistä suojaa vastaan.

Kerrottiin myöskin, että paitsi lähettejä, jotka Chmielnicki oli
toimittanut Varsovaan tuomaan kirjeen ja vakuutuksen, että hän
puolalaisena aatelismiehenä äänestää Kasimiria, aatelismiesten
joukossa ja itse kaupungissa piileskeli paljon valepukuisia
kasakkaupseereja, joita ei kukaan saattanut tuntea, koska he
esiintyivät aivan kuin oikeutettu aatelisto eivätkä missään suhteessa
eronneet muista valitsijoista, varsinkaan vähävenäläisistä maista
tulleista, ei edes puheensa puolesta. Muutamat heistä oleskelivat
täällä pelkkää uteliaisuuttaan, katsellaksensa kuninkaanvaalia
Varsovassa, toiset olivat tulleet vakoilemaan, saadakseen selville
mitä puhutaan tulevasta sodasta, kuinka paljon sotaväkeä valtakunta
aikoo asettaa ja minkälaisia varoja aiotaan määrätä tähän
tarkoitukseen. Mahdollisesti oli näissä puheissa paljon totta, sillä
kasakkaupseerien joukossa oli paljon kasakoituneita puolalaisia
aatelismiehiä, jotka hiukan sotkivat latinaakin, mutta joiden oikeaa
karvaa ei saanut selville minkään tuntomerkin perustalla. Muuten
ei latinantaito kukoistanut kaukaisilla aroilla, eivätkä ruhtinas
Kurcewiczit ja heidän kaltaisensa osanneet sitä sen paremmin kuin
Bohun ja muutkaan atamanit.

Tuollaiset jutut, joita usein kuuli sekä vaalikentällä että
kaupungissa ynnä viestit Chmielnickin etenemisestä ja kasakkain ja
tatarien etujoukkohyökkäyksistä, jotka hyökkäykset muka ulottuivat
Veikselille asti, täyttivät ihmisten mielet levottomuudella ja
hämmingillä ja antoivat usein aihetta mellakoihin. Ei tarvittu muuta
kuin että joku kokoontuneen aatelin keskuudessa loi johonkuhun sen
epäilyksen varjon, että hän on valepukuinen zaporogilainen, niin
hän samassa hetkessä, jo ennenkuin hän ehti puhdistautua, riippui
riekaleina sapelien nenässä. Siten menehtyi monta viatonta ihmistä ja
neuvotteluista hävisi arvokkaisuus, varsinkin kun ajan tapojen mukaan
ei paljoa välitetty raittiudesta. Väliaikainen tuomioistuin, joka
oli asetettu _propter securitatem loci_, vaalipaikan turvallisuuden
vuoksi, ei voinut suoriutua alituisista riitajutuista ja tappeluista,
jotka olivat syntyneet aivan mitättömistä aiheista. Jos nuo mellakat,
tappelut ja juomingit surettivat kunnon miehiä, joita elähytti
yhteishyvän ja rauhan rakkaus sekä tunto isänmaata uhkaavasta
vaarasta, niin sensijaan kaikki hurjistelijat, kortinpelaajat ja
tappelijat olivat kuin elementissään: nyt oli heidän aikansa, tämä
oli heidän elovainiotansa, jolla he katsoivat olevansa oikeutetut
harjoittamaan mitä vallattomuuksia tahansa.

Tuskin lienee tarpeellista mainita, että johtajana tällaisten
ainesten joukossa esiintyi herra Zagloba, jolle johtavan aseman
takasi sekä hänen suuri ritarimaineensa että hänen halujensa
tyydyttämättömyys ja jolle elvykettä antoi rajaton tilaisuus
juomiseen sekä niin sujuva kielenkäyttö, ettei kukaan pystynyt siinä
kilpailemaan hänen kanssaan, ynnä niin horjuttamaton itsevarmuus,
ettei mikään pystynyt sitä horjuttamaan. Välistä hänelle kuitenkin
tuli alakuloisuuden puuskia, jolloin hän sulkeutui huoneeseen tai
telttaan eikä suostunut lähtemään sieltä ulos. Kun hän sitten
vihdoin lähti, oli hän ärtyisällä tuulella, valmis riitelemään, jopa
tappelemaankin. Sattuipa sellaistakin, että hän sillä päällä ollen
esimerkiksi pahasti löi herra Dunczewskia Rawasta vain siksi, että
tämä ohi mennessään oli koskettanut hänen sapeliaan. Sillä tuulella
sieti Zagloba vain herra Michalin läsnäoloa, valittaen tälle, että
häntä vaivaa levottomuus herra Skrzetuskin ja tuon naisparan tähden.

-- Me jätimme, herra Michal, tytön pulaan, me kavalsimme hänet
kuin mitkäkin juuttaat jumalattomien käsiin. Älkää ensinkään
puolustautukokaan aatelisarvollanne. Sanokaappa, herra Michal, miten
tytön käy?

Turhaan selitti hänelle herra Michal, että jollei Pilawcen tappiota
olisi tullut, niin tyttöparka olisi kuin olisikin etsitty. Nyt se on
mahdotonta, heidäthän erottaa hänestä koko Chmielnickin sotavoima.
Zagloba ei kuitenkaan ottanut lohduttautuakseen, vaan vaipui vieläkin
suurempaan ikävään ja kiroili kaikkea.

Nuo alakuloisuuden hetket eivät kuitenkaan kestäneet kauvan.
Tavallisesti herra Zagloba niiden jälkeen, ikäänkuin korvatakseen
menetetyn ajan, riehui ja joi entistä hurjemmin. Hän vietti aikansa
viinituvissa suurimpien juomarien tai pääkaupungin ilotyttöjen
seurassa, ja herra Michal piti hänelle uskollisesti seuraa.

Herra Michalissa, vaikka hän olikin erinomainen sotilas ja upseeri,
ei ollut sitä arvokkaisuutta, jonka onnettomuus ja kärsimykset
olivat luoneet esimerkiksi Skrzetuskiin. Velvollisuutensa valtiota
kohtaan Wolodyjowski ymmärsi niin, että hän löi sitä, jota käskettiin
lyödä, muusta hän ei välittänyt, eikä ymmärtänyt yleisiä asioita.
Sotajoukon tappiota hän aina oli valmis suremaan, mutta ei hänen
päähänsäkään pälkähtänyt ajatus, että tappeleminen ja juopottelu
ovat yleiselle asialle yhtä vahingollisia kuin tappiot sodassa. Hän
oli sanalla sanoen nuori tuulihattu, joka, jouduttuaan pääkaupungin
humuun, upposi siihen korvia myöten ja liittyi Zaglobaan kuin
takkiainen, sillä Zagloba oli vallattomuudessa hänen mestarinsa.
Hän kulki hänen kanssaan aatelisten pidoissa, joissa Zagloba maljan
ääressä kertoi olemattomiakin asioita, samalla voittaen prinssi
Kaarlelle puoltajia, hän joi hänen kanssaan, tarpeen tullen suojellen
häntä, hän oli kaikkialla hänen luopumattomana toverinaan, sekä
vaalikentällä että kaupungilla, eikä ollut sitä loukkoa, johon he
eivät olisi ryömineet. He kulkivat Nieporentissa ja Jablonnassa, he
olivat kaikissa kesteissä, ylimysten päivällisillä ja viinituvissa,
he olivat mukana kaikkialla, kaikissa mahdollisissa kemuissa. Herra
Michalin nuoria sormia syhyi, hänen teki mieli esiintyä ja samalla
osoittaa, että ukrainalainen aatelisto on parempi kuin muut sekä että
ruhtinaan sotilaat ovat muiden yläpuolella. He kulkivat tahallaan
hakemassa seikkailuja, lenczycalaisten joukossa, koska nämä olivat
taitavimmat miekan käytössä ja varsinkin ruhtinas Dominik Zaslawskin
puoluelaisten kesken, joita kohtaan molemmat tunsivat erityistä
vihaa. He härnäilivät ainoastaan kuuluisimpia tappelupukareita,
joilla oli vakiintunut maine.

-- Hakekaa te riitaa, sanoi herra Michal, -- minä astun sitten esiin.

Zagloba, joka oli taitava miekkailija eikä arkaillut ryhtyä
kaksintaisteluun aatelisveljien kanssa, ei aina suostunut olemaan
sekundanttina, varsinkin kun riideltiin zaslawskilaisten kanssa.
Mutta kun hän todella oli joutumaisillaan tekemisiin jonkun
lenczycalaisen karhun kanssa, niin herkesi hän hakemasta riitaa ja
kun sitten lenczycalainen aatelismies jo tarttui sapeliin ja vaati
häntä taisteluun, niin sanoi herra Zagloba tavallisesti:

-- Herraseni, minulla ei ole omaatuntoa panna teitä alttiiksi
varmalle kuolemalle, ruveten itse tappelemaan teidän kanssanne.
Koettakaappa pikemmin tuon minun poikani ja oppilaani kanssa, ties
pidättekö puolianne häntäkään vastaan.

Tämän kuullessaan herra Wolodyjowski tavallisesti astui esiin, tyhmän
näköisenä, viikset ja nenä pystyssä. Ja välittämättä siitä otettiinko
hänen haasteensa vastaan vai ei, hän suinpäin ryhtyi leikkiin, ja
koska hän todella oli mestarien mestari, niin hän jo muutamien
temppujen jälkeen tavallisesti voitti vastustajansa. Sellaisia
huvituksia keksivät he yhdessä Zagloban kanssa ja siinä kasvoi heidän
maineensa, varsinkin herra Zagloban, kaikkien levottomien reuhaajien
ja aatelisten keskuudessa. Sanottiin: jos oppilas on sellainen, niin
minkälainen onkaan mestari. Vain herra Charlampia ei Wolodyjowski
sattunut löytämään pitkään aikaan. Hän ajattelikin jo, että hänet
ehkä on lähetetty asialle takaisin Liettuaan.

Näin kului lähes kuusi viikkoa, joiden aikana myöskin yleiset asia
melkoisesti edistyivät. Jännitetty taistelu veljesehdokkaitten
välillä, heidän puoluelaistensa ponnistukset ja puolueitten kiihko,
kaikki tämä meni melkein jäljettömiin. Kaikille kävi jo selväksi,
että Jan Kasimir tulee valituksi, sillä prinssi Kaarle oli vetäytynyt
syrjään ja vapaaehtoisesti luopunut ehdokkuudesta. Merkillistä
kyllä vaikutti Chmielnickin ääni tällä hetkellä ratkaisevasti,
toivottiin nimittäin yleisesti, että hän alistuu kuninkaan arvovallan
alle, varsinkin sellaisen kuninkaan, joka valittaisiin hänen
mielensä mukaan. Sensijaan oli tällainen asiain käänne uusi isku
Wisniowieckille, joka ei hetkeäkään, kuten muinoin Cato, herjennyt
muistuttamasta, että zaporogilainen Kartago on hävitettävä. Nyt
tuli pakostakin jo neuvottelujen vuoro. Ruhtinas tosin tiesi, että
neuvottelut joko eivät heti vie mihinkään tulokseen, tai että ne
pian asianhaarain pakosta katkeavat, hän näki selvästä edessään
sodan. Mutta levottomuus valtasi hänet, kun hän ajatteli minkälainen
tuon sodan kohtalo tulisi olemaan. Neuvottelujen päätyttyä, paisuu
oikeuksiinsa autettu Chmielnicki vieläkin voimakkaammaksi ja Puolan
valtakunta käy heikommaksi. Mutta kuka johtaa sen sotajoukkoja
niin mainehikasta päällikköä vastaan kuin Chmielnicki? Eikö seuraa
uusia tappioita, uusia tuhoja, jotka tyhjentävät Puolan voimat
kokonaan? Ruhtinas ei kuitenkaan elänyt kuvitteluissa, hän tiesi,
ettei hänelle, innokkaimmalle Kaarlen puoltajalle tietenkään anneta
komentonuijaa. Kasimir oli tosin veljellensä luvannut, että hän tulee
rakastamaan hänen puoluelaisiaan kuin omiansa. Kasimir oli kyllä
jalomielinen, mutta hän oli myöskin kanslerin politiikan puolella.
Kuka siis saa komentonuijan? Ei ainakaan hän, ruhtinas. Ja voi
Puolaa, jollei sen joukkoja johda Chmielnickiä etevämpi päällikkö.

Näitä ajatellessa kalvoi kaksinkertainen tuska Jeremin sielua. Häntä
kalvoi levottomuus isänmaan tulevaisuudesta ja se sietämätön tunne,
joka ihmisellä on, kun hän näkee, että hänen ansionsa sivuutetaan,
että hänelle ei tehdä oikeutta, vaan nostetaan toisia hänen päänsä
yläpuolelle. Hän ei olisi ollut Jeremi Wisniowiecki, jollei hän olisi
ollut ylpeä. Hän tunsi itsessään voimaa liikuttamaan komentonuijaa ja
hän oli sen ansainnut -- sentähden kärsi hän kaksinkertaisesti.

Puhuttiinpa upseerien joukossa sellaistakin, ettei ruhtinas
odota kuninkaanvaalin päättymistä, vaan lähtee Varsovasta. Mutta
se ei ollut totta. Ruhtinas jäi Varsovaan, vieläpä hän kävi
tervehtimässäkin prinssi Kasimiria Nieporentissa ja otettiin
hänet erittäin ystävällisesti vastaan. Käynnin jälkeen hän palasi
kaupunkiin pitemmäksi aikaa, koska sota-asiat sitä vaativat.
Piti saada varoja sotajoukkoa varten ja sitä ruhtinas kaikin
tavoin vaati. Kaarlen rahoilla muodostetuinkin uusia rakuuna- ja
jalkaväkirykmenttejä, yksi oli lähetetty Vähä-Venäjälle, toista
pantiin juuri kuntoon. Tässä tarkoituksessa lähetti ruhtinas joka
taholle sotaväen järjestämiseen tottuneita upseereja, jotta nämä
panisivat rykmentit tarpeelliseen kuntoon. Ensinnä lähetettiin
matkaan Kuszel ja Wierszul ja vihdoin tuli myöskin Wolodyjowskin
vuoro.

Eräänä päivänä sai viimemainittu kutsun saapua ruhtinaan luo, joka
antoi hänelle seuraavan käskyn:

-- Lähtekää Babicen ja Lipkowin kautta Zaborowiin, jossa teitä
odottavat rykmenttiä varten määrätyt hevoset. Tarkastakaa ne,
valitkaa parhaimmat ja maksakaa ne Trzaskowskille sekä viekää ne
sitten sotamiehille. Rahat saatte minun kuittiani vastaan täällä
Varsovassa rahavartialtani.

Herra Wolodyjowski ryhtyi reippaasti työhön, nosti rahat ja lähti
samana päivänä yhdessä Zagloban kanssa Zaborowiin, mukanaan yhdeksän
miestä ja vankkurit, joissa rahat kuljetettiin. He kulkivat
verkalleen, sillä koko seutu Varsovan tuolla puolen oli täynnä
aatelisia, heidän palvelijoitaan, ajoneuvojaan ja hevosiaan. Kylät
aina Babiceen asti olivat suorastaan ahdetut täyteen, sillä joka
mökissä asui vieraita. Helposti saattoi täällä joutua vaikeaan
asemaan noiden mitä erilaisinten ihmisten tungoksessa eivätkä
myöskään molemmat ystävykset voineet välttää vastoinkäymisiä --
kaikista ponnistuksistaan ja kohteliaisuudestaan huolimatta.

Päästyänsä Babiceen näkivät he krouvin edessä kymmenkunnan
aatelismiestä, jotka juuri nousivat hevosten selkään jatkaakseen
matkaansa. Kaksi osastoa, jotka tervehtivät toinen toistaan, olivat
jo ehtineet ohi, kun yhtäkkiä eräs ratsastajista huomasi herra
Wolodyjowskin ja kiidätti, sanaakaan sanomatta, häntä kohden. --
Siinäpä sinä olet, veliseni! huudahti hän, -- oletkin ollut piilossa,
mutta minäpä olen sinut löytänyt ja nyt et pääse käsistäni. Hei!
hyvät herrat, huudahti hän tovereilleen, -- odottakaappa hiukkasen.
Minulla on jotakin sanottavaa tälle pikku upseerille ja tahtoisin
teitä sanojeni todistajaksi.

Herra Wolodyjowski hymähti tyytyväisenä, sillä hän oli tuntenut herra
Charlampin.

-- Jumala on todistajani että en ole ollut piilossa, olenpa teitä
hakenutkin kysyäkseni teiltä, vieläkö kannatte kaunaa vastaani, mutta
mitenkä olikaan, niin emme ole saaneet tavata toisiamme.

-- Herra Michal, kuiskasi Zagloba, -- kuljette virka-asialla.

-- Muistan, mutisi Wolodyjowski.

-- Asetu oikeuden eteen, ärjyi Charlamp. -- Hyvät herrat, minä olen
luvannut tuolle nulikalle, tuolle maitoparralle, että lyön häneltä
korvat päästä. Ja minä lyönkin, niin totta kuin olen Charlamp!
Molemmat korvat, niin totta kuin olen Charlamp! Olkaa todistajinani,
hyvä herrat, ja sinä nulikka, asetu oikeuden eteen.

-- En voi, taivaan nimessä en voi, sanoi Wolodyjowski. -- Suokaa
minulle edes pari päivää.

-- Kuinka et voi? Onko pelko karannut sinuun? Jollet tottele tällä
hetkellä, niin lyön sinua miekanlappeella, niin että jäät siihen
paikkaan. Senkin koppakuoriainen, myrkyllinen paarma, kyllä sinä
osaat tulla tielleni, tehdä kiusaa ja purra kielelläsi, mutta sapelia
käyttämään et kykene.

Herra Zagloba sekaantui nyt asiaan.

-- Minä huomaan, että teillä on kiire, sanoi hän Charlampille, --
ja katsokaa ettei tuo kiiliäinen pure teitä, sillä silloin eivät
auta mitkään plaastarit. Hitto vieköön, ettekö näe, että tuo upseeri
on virkamatkalla. Katsokaa tuota rahakuormaa, jota me kuljetamme
rykmenttiin ja ymmärtäkää, piru vieköön, että tuo upseeri ollessaan
rahaston vartiana ei ole oman persoonansa herra eikä voi ryhtyä
kanssanne taisteluun. Joka ei ymmärrä sitä, on hölmö eikä sotilas.
Me olemme Vähävenäjän vojevodan palveluksessa ja olemme taistelleet
toisempienkin miesten kanssa kuin te olette, mutta tänään emme voi.
Se mikä lykkääntyy tuonnemmaksi, ei karkaa käsistä.

-- Onhan selvää, että he eivät voi taistella kuljettaessaan
rahakuormaa, sanoi eräs Charlampin tovereista.

-- Mitä heidän rahansa minuun kuuluvat! huusi herra Charlamp
hillittömästi. -- Käyköön taistelemaan kanssani, tai muuten lyön
häntä.

-- Taisteluun minä en ryhdy tänä päivänä, sanoi herra Michal, --
mutta annan ritarisanani, että saavun kolmen tai neljän päivän
perästä minne tahdotte, heti kun olen toimittanut virka-asiani.
Jollette tyydy tähän lupaukseen, niin minä käsken liikuttaa
liipasinta. Sillä nyt jo huomaan, etten olekaan tekemisissä
aatelismiesten ja sotilaiden, vaan ryöväreiden kanssa. Määrätkää
siis, piru vie, milloin minun on saapuminen.

Tämän kuullessaan käänsivät saattojoukon rakuunat heti
musketinpiippunsa hyökkääjiä kohden, ja tämä liike, samoin kuin herra
Michalin päättäväiset sanat, tekivät nähtävästi herra Charlampin
tovereihin vaikutuksen.

-- Myönny nyt, sanoivat he, -- olethan itsekin sotilas, tiedät mitä
merkitsee virkapalvelus ja varmaa on, että saat hyvityksen, sillä
tuo on rohkea veitikka, niinkuin kaikki vähävenäläisten lippukuntien
miehet. Hillitse nyt itsesi, kun pyydämme.

Herra Charlamp riuhtoi vielä hetkisen, mutta huomasi lopuksi, että
hän joko suututtaa toverinsa tai saattaa heidät epävarmaan taisteluun
rakuunain kanssa, ja kääntyi sentähden Wolodyjowskin puoleen, sanoen:

-- Annatte siis sananne, että saavutte.

-- Itse etsin teidät, koska niin tahdotte sitä minulta tietää.
Saavun neljän päivän perästä. Tänään on keskiviikko, sanokaamme siis
lauvantaina jälkeen puolenpäivän, kello kaksi. Määrätkää paikka.

-- Täällä Babicessa on niin paljon vieraita, sanoi Charlamp --
voisi sattua esteitä. Ottakaamme Lipkow, siellä on rauhallisempaa
eikä minulla ole sinne pitkä matka, siellä meidän kortteerimme ovat
Babicessa.

-- Tuleeko teitä yhtä lukuisa seura kuin tänäpäivänä? kysyi
varovainen Zagloba.

-- Ei ole tarpeen, sanoi Charlamp, -- minä saavun yksin, mukanani
herrat Sielicki, sukulaiseni. Te, hyvät herrat, saavutte
toivottavasti ilman rakuunoja.

-- Ehkä teillä on tapana mennä kaksintaisteluun sotaväen läsnäollessa
-- meillä ei ole sellaista tapaa.

-- Siis neljän päivän perästä, lauvantaina, Lipkowissa, sanoi
Charlamp, -- krouvin edustalla. Ja nyt Jumalan haltuun.

-- Hyvästi, sanoivat Wolodyjowski ja Zagloba. Riitapuolet ajoivat
tyyninä kukin taholleen. Herra Michal oli tyytyväinen huvista,
joka häntä odotti ja päätteli itsekseen tuoda herra Longinukselle
lahjaksi petyhorilaisen irti leikatut viikset. Niin ajoi hän hyvillä
mielin Zaborowiin, jossa hän tapasi prinssi Kasimirin, joka oli
tullut sinne metsästämään. Herra Michal sai kuitenkin vain kaukaa
nähdä vastaisen hallitsijan, hänellä oli nimittäin kiire. Kahdessa
päivässä hän toimittikin asiansa, tarkasti hevoset, maksoi rahat
herra Trzaskowskille, palasi Varsovaan ja saapui määräaikana, vieläpä
tunnilleen Lipkowiin yhdessä herra Zagloban ja herra Kuszelin kanssa,
jonka viimemainitun hän oli pyytänyt todistajaksi.

Tultuaan juutalaisen krouvin eteen astuivat he tupaan, hiukan
huuhtoakseen kurkkujaan simalla ja huvittelivat keskustelemalla
maljan ääressä.

-- Rupikonna, kuules, onko herra kotona? kysyi Zagloba kapakan
isännältä.

-- Herra on kaupungissa.

-- Onko teillä täällä Lipkowissa majailemassa paljonkin aatelisia?

-- Meillä on aivan tyhjää. Ainoastaan yksi herra on pysähtynyt tänne
meille, hän on tuolla sivuhuoneessa. Rikas herra, jolla on mukanaan
palvelijoita ja hevosia.

-- Miksi hän ei asettunut kartanon herran luo?

-- Nähtävästi hän ei tunne meidän herraa. Kartano on sitäpaitsi ollut
suljettuna kuukauden päivät.

-- Ehkä se on Charlamp, sanoi Zagloba.

-- Ei, sanoi Wolodyjowski.

-- Mutta, herra Michal, minusta tuntuu, että se on hän.

-- Eipä ole.

-- Minä lähden katsomaan, kuka hän on. Juutalainen, onko se herra
ollut täällä kauvankin?

-- Tuli tänään, tuskin kaksi tuntia sitten.

-- Etkö tiedä mistä hän on.

-- En tiedä, mutta varmaan hän on kaukaa, sillä hänen hevosensa
olivat käyneet huonoiksi. Ihmiset kuuluivat sanoneen hänen olevan
Veikselin takaa.

-- Miksi hän sitten pysähtyi tänne Lipkowiin?

-- Kuka hänet tietää.

-- Minä menen katsomaan, toisti Zagloba, -- ehkä hän on tuttavakin.

Ja lähestyen sivuhuoneen suljettua ovea, hän oven haalla koputti
siihen ja lausui:

-- Hyvä herra, saako astua sisään?

-- Kuka siellä on? vastasi ääni sisältä.

-- Omaa väkeä, sanoi Zagloba, raoittaen ovea. -- Teidän luvallanne...
mutta ehkä tulen sopimattomaan aikaan? lisäsi hän, pistäen päänsä
ovesta sisään.

Samassa hän vetäytyi takaisin ja paiskasi oven kiinni, ikäänkuin hän
olisi katsonut kuolemaa silmiin. Hänen kasvoillaan kuvastui pelästys
ja mitä suurin hämmästys. Hän avasi suunsa ja katseli harhailevin
silmin Wolodyjowskiin ja Kuszeliin.

-- Mikä teidän on? kysyi Wolodyjowski.

-- Kristuksen haavain nimessä hiljaa! Tuolla... on Bohun.

-- Kuka? Mitä teille on tapahtunut?

-- Siellä... on Bohun. Molemmat upseerit nousivat pystyyn.

-- Oletteko menettänyt järkenne? Sanokaa: kuka?

-- Bohun... Bohun.

-- Se ei ole mahdollista.

-- Niin totta kuin tässä seison. Minä vannon Jumalan ja kaikkien
pyhien nimessä.

-- Miksi te niin kauhistuitte? sanoi Wolodyjowski, -- jos hän on
siellä, niin on Jumala antanut hänet meidän käsiimme. Rauhoittukaa.
Oletteko varma?

-- Aivan yhtä varma kuin että puhun teidän kanssanne. Minä näin hänen
pukeutuvan.

-- Mutta näkikö hän teidät?

-- En tiedä, mutta luullakseni ei. Wolodyjowskin silmät kipinöivät
kuin kekäleet.

-- Juutalainen, sanoi hän hiljaa, viitaten kiihkeästi kädellään, --
tule tänne. Viekö ulkoa sivuhuoneeseen ovi?

-- Ei vie, täytyy käydä tämän tuvan kautta.

Kuszel akkunan alle! kuiskasi Wolodyjowski. -- Nyt ei hän pääse
meiltä pakoon.

Kuszel lähti tuvasta sanaa sanomatta.

-- Rauhoittukaa, sanoi Wolodyjowski. -- Ei teidän kaulanne, vaan
hänen on vaarassa. Mitä hän voi teille tehdä? Ei mitään.

-- Minä vain en pääse tointumaan hämmästyksestäni, vastasi Zagloba
ja mietti itsekseen: aivan totta, mitä minun tarvitsee pelätä. Onhan
herra Michal luonani. Bohun pelätköön.

Ja ottaen julman muodon, hän tarttui sapelinsa kahvaan.

-- Herra Michal, hän ei saa päästä meiltä karkuun.

-- Mutta onko se sittenkään hän? Minä en vieläkään tahdo sitä uskoa.
Mitä hänellä olisi täällä tekemistä.

-- Chmielnicki on lähettänyt hänet vakoilemaan, se on aivan varma
asia. Odottakaappa, herra Michal, me otamme hänet kiinni ja panemme
hänelle ehdon: joko hän luovuttaa ruhtinattaren, tai me uhkaamme
antaa hänet oikeuden käsiin.

-- Kun hän vain luovuttaisi ruhtinattaren, niin hän saisi mennä
vaikkapa hiiteen.

-- Mutta jos meitä on liian vähän, me kaksi ja Kuszel kolmantena.
Hän tulee puolustautumaan vimmatusti ja hänellä on myöskin muutamia
miehiä.

-- Charlamp tuo mukanaan kaksi, meitä tulee kuusi, siinä on aivan
tarpeeksi.

Samassa avautui ovi ja Bohun astui huoneeseen.

Hän ei varmaankaan ollut huomannut sivuhuoneeseen katsahtavaa
Zaglobaa, koska hän nyt hänet nähdessään äkkiä vavahti ja koska
ikäänkuin liekki lensi hänen kasvojensa yli ja käsi tarttui
salaman nopeudella sapelin kahvaan. Tuo kaikki oli kestänyt vain
silmänräpäyksen. Äkkiä sammui leimaus hänen kasvoillaan, ja ne vain
hiukan kalpenivat.

Zagloba katsoi häneen eikä puhunut mitään. Myöskin atamani seisoi
vaieten. Tuvassa olisi saattanut kuulla kärpäsen lentävän. Ja nuo
kaksi miestä, joiden kohtalot olivat niin merkillisellä tavalla
kietoutuneet yhteen, eivät olleet tällä hetkellä tuntevinaan toisiaan.

Hiljaisuutta kesti jotenkin kauvan. Herra Michalista tuntui siltä
kuin kokonaiset vuosisadat olisivat ehtineet vieriä.

-- Juutalainen, kysyi yhtäkkiä Bohun, -- onko täältä pitkäkin matka
Zaborowiin?

-- Ei ole, vastasi juutalainen. -- Lähteekö herra heti?

-- Lähden, sanoi Bohun ja kääntyi eteiseen johtavaa ovea kohden.

-- Sallikaa minun... kajahti herra Zagloban ääni. Bohun pysähtyi
äkkiä, ikäänkuin hän olisi kasvanut kiinni maahan ja kääntyen
Zaglobaa kohden, tuijotti häneen mustilla, kauheilla silmillään.

-- Mitä te tahdotte? kysyi hän lyhyesti.

-- Minusta vain tuntuu, että me olemme jossakin tutustuneet.
Emmeköhän vain nähneet toisiamme häissä siellä talonpoikaistalossa
Vähävenäjällä?

-- Aivan niin, sanoi Bohun ylpeästi, laskien uudelleen kätensä
sapelinsa kahvalle.

-- No mitenkä te jaksatte? kysyi Zagloba. -- Tehän lähditte niin
äkkiä silloin, etten ehtinyt edes sanoa teille hyvästi.

-- Ja olette kai sitä pahoitellut?

-- Tietysti olen pahoitellut. Olisimme tanssineet yhdessä Seurani
on nyt suurentunut. (Herra Zagloba osoitti Wolodyjowskia.) Juuri
tämä herra tässä on tullut lisää ja hän tahtoisi mielellään tutustua
teihin lähemmin.

-- Riittää jo, huusi herra Michal, äkkiä nousten. Petturi, minä
vangitsen teidät.

-- Ja millä oikeudella? kysyi atamani ylpeästi kohottaen päätään.

-- Sillä, että sinä olet kapinoitsija, valtakunnan vihollinen ja
saapunut tänne vakoilemaan.

-- No, mikäs mies te olette?

-- Minä en rupea sinun edessäsi tekemään tiliä oikeutuksistani, sen
sanon vain, että käsistäni et pääse.

-- Saammepa nähdä, sanoi Bohun. -- En minäkään tekisi tiliä
teille siitä kuka olen, jollette sotilaana olisi vaatinut minua
kaksintaisteluun. Mutta koska uhkaatte minua vangitsemisella, niin
osoitan mitä minulla on asiaa: kas tuossa kirje, jota vien hetmanilta
prinssi Kasimirille. Ja kun en tavannut häntä Nieporentista, lähden
häntä hakemaan Zaborowista. Vieläkö nytkin aiotte vangita minut?

Sen sanottuaan katsahti Bohun ylpeästi ja ivallisesti Wolodyjowskiin.
Mutta herra Michal tuli hämilleen kuin ajokoira, joka tuntee, että
riista menee hänen käsistään ja näin ymmällä ollen suuntasi hän
kysyvän katseen Zaglobaan. Seurasi hetken vaitiolo.

-- Jahah, sanoi Zagloba. -- Asia on mutkikas. Koska olette
lähettiläs, niin emme voi teitä vangita, mutta teidän tulee saapua
kaksintaisteluun tuon ritarin kanssa, sillä te olette kerran jo hänen
edestään paennut, niin että maa tömisi.

Bohunin kasvot kävivät purppuranpunaisiksi, sillä hän tunsi samassa
hetkessä Wolodyjowskin. Häpeä ja haavoitettu ylpeys taistelivat
pelottomassa kasakassa. Tuon paon muisto poltti häntä kuin tuli, se
oli ainoa poispyyhkimätön tahra hänen sotilaskunniassaan, jota hän
rakasti enemmän kuin elämää, enemmän kuin kaikkea muuta.

Leppymätön Zagloba touhusi kuitenkin yhä kylmäverisesti.

-- Olisit kadottanut housusi, jollei tuo ritari olisi säälinyt sinua
ja lahjoittanut sinulle henkeä. Hyi, herra kasakka, naisen kasvot
sinulla on ja myöskin naisen sydän. Kyllä olit rohkea käydessäsi
vanhaa ruhtinatarta ja lapsimaista ruhtinasta vastaan, mutta ritaria
vastaan seistessäsi olet pelkuri. Kirjeitä kuljettamaan ja tyttöjä
ryöstämään kyllä kykenet, mutta et sotaan. Niin totta kuin elän, näin
omin silmin kuinka housusi liehuivat. Hyi, hyi, hyvä on nyt puhua
sapelista, kun kuljetat kirjettä. Mitenkäs me voimme taistella sinun
kanssasi, kun suojelet itseäsi tuolla kirjeellä! Tomua silmiin, tomua
silmiin, herra kasakka. Chmiel on hyvä sotilas, Krywonos myöskin,
mutta paljon on kasakkain joukossa roistoja.

Bohun syöksähti yhtäkkiä Zaglobaa kohden, mutta herra Zagloba
vetäytyi herra Wolodyjowskin taakse niin että nuo molemmat nuoret
sotilaat seisoivat silmä silmää vastaan.

-- Minä en paennut teitä pelosta, vaan pelastaakseni toisten hengen,
sanoi Bohun.

-- En tiedä mistä syystä pakenit, sen vain tiedän, että pakenit,
sanoi herra Michal.

-- Ryhdyn kaikkialla kanssanne taisteluun, vaikkapa heti.

-- Haastatko siis minut taisteluun? kysyi kulmiaan rypistäen
Wolodyjowski.

-- Sinä ryöstit minulta kasakan kunnian, sinä olet häpäissyt minua,
minä tahdon sinun vertasi!

-- Asia on siis sovittu, vastasi Wolodyjowski.

-- _Volenti non fit iniuria_, tahtovalle ei tapahdu vääryyttä, lisäsi
Zagloba, -- mutta kuka toimittaa kirjeen prinssille?

-- Sillä ei teidän tarvitse vaivata päätänne, se on minun asiani.

-- Tapelkaa siis, jollei asiaa muuten voi ratkaista, sanoi Zagloba.
-- Jos onni suosisi teitä, herra kasakka, taistelussa tätä
kavaljeeria vastaan, niin huomatkaa, että minä tulen jatkamaan. Mutta
nyt, herra Michal, lähtekää tuonne porstuan ulkopuolelle, sillä
minulla on jotakin tärkeää teille sanottavana.

Ystävykset menivät ulos ja kutsuivat Kuszelin sivuhuoneen akkunan
alta, jonka jälkeen Zagloba sanoi:

-- Hyvät herrat, meidän asiamme on huonosti. Hänellä on todella kirje
prinssille. Jos me tapamme hänet, niin siitä tulee kriminaaliasia.
Teidän tulee muistaa, että väliaikaisella oikeudella, _propter
securitatem loci'_lla, on tuomiovalta kahden penikulman alalla
vaalikentältä lukien. Ja onhan tuo sentään jonkinlainen edusmies.
Ikävä asia. Meidän täytyy taistelun jälkeen piiloutua jonnekin,
jollei mahdollisesti ruhtinas ota meitä suojaansa. Muuten käy
hullusti. Mutta vielä pahempi on toiselta puolen päästää hänet
vapaaksi. Meillä on nyt ainokainen tilaisuus vapauttaa tuo
tyttö-raukka. Kun ei Bohunia enään ole maailmassa, etsimme helpommin
esiin neidon. Jumala itse tahtoo nähtävästi nyt antaa neitosen
Skrzetuskilie. Niin se nyt on, keksitäänpäs nyt jokin neuvo, hyvät
herrat.

-- Ehkäpä te keksitte jonkun viekkaan keinon, sanoi Kuszel.

-- Johan minä toimitin niin viekkaasti, että hän itse vaati meidät
taisteluun. Mutta me tarvitsemme todistajia, vieraitamiehiä. Minun
mielestäni meidän täytyy odottaa Charlampia. Olen varma siitä, että
hän luopuu etuoikeudestaan ja tarpeen tullen todistaa, että me olemme
saaneet haasteen taisteluun ja että meidän on täytynyt puolustaa
itseämme. Bohunilta täytyy niinikään ottaa paremmin selko, minne hän
on piiloittanut tytön. Jos hänen pitää kuolla, niin ei hän enään
pidä kiinni tytöstä, ehkäpä hän ilmaisee tytön olinpaikan, kun me
häntä vannotamme. Jollei hän taas sitä sanoisikaan, niin on joka
tapauksessa parempi, ettei hän jää eloon. Täytyy valmistaa kaikki
varovasti ja huolellisesti. Ihan päätä pakottaa, hyvät herrat.

-- Kuka ryhtyy hänen kanssaan tappelemaan?

-- Herra Michal ensimäisenä ja minä toisena, sanoi Zagloba.

-- Ja minä kolmantena.

-- Se ei käy päinsä, keskeytti herra Michal, -- minä taistelen yksin,
siitä ei pääse mihinkään. Jos hän surmaa minut, niin se on hänen
onnensa, ajakoon sitten terveenä matkaansa.

-- No, minähän jo olen sen luvannut hänelle, sanoi Zagloba, -- mutta
jos te toisin päätätte, niin minä myönnyn.

-- No, riippukoon hänestä itsestään tahtooko hän taistella teidän
kanssanne eikä kenenkään muun kanssa.

-- Menkäämme siis puhumaan hänen kanssaan.

-- Menkäämme.

He menivät ja tapasivat Bohunin suuressa tuvassa juomassa simaa. Hän
oli jo aivan tyyntynyt.

-- Kuulkaappas nyt, sanoi Zagloba, -- meillä on tärkeitä asioita,
joista tahtoisimme puhua kanssanne. Te olette haastanut tämän ritarin
taisteluun -- hyvä. Mutta teidän tulee tietää, että koska teillä on
edustajatehtävä, niin oikeus teitä suojelee. Te olette nimittäin
tullut sivistyneen kansan luo ettekä villien petojen keskelle. Me
emme siis voi taistella teidän kanssanne muuten kuin jos todistajien
läsnäollessa vakuutatte, että olette itse omasta tahdostanne
antanut taisteluhaasteen. Tänne saapuu pian muutamia aatelismiehiä,
joiden kanssa meidän oli määrä täällä ryhtyä kaksintaisteluun.
Te saatte antaa todistuksenne heidän edessään. Me puolestamme
annamme ritarisanamme, että jos teitä onnistaa taistelussa herra
Wolodyjowskia vastaan, niin te saatte kulkea vapaasti edelleen eikä
kukaan pane teille minkäänlaisia esteitä, jollette mahdollisesti
tahdo mittailla miekkaa minunkin kanssani.

-- Minä suostun, sanoi Bohun. -- Tulen ilmoittamaan asian noiden
aatelismiesten kuullen ja annan käskyn miehilleni, että he vievät
perille kirjeen, ja jos kuolen, sanovat Chmielnickille, että
minä itse haastoin teidät taisteluun. Ja jos taas minun onnistuu
taistelussa tuon kavaljeerin kanssa puolustaa kasakkakunniaani, niin
pyydän vielä teidätkin sapelitaisteluun.

Sen sanottuaan hän katsahti Zaglobaa silmiin. Zagloba hämääntyi
hiukan, yskähti, sylkäisi ja vastasi:

-- Minä suostun. Kunhan nyt ensinnä kokeilettte tuon oppilaani
kanssa, niin saatte nähdä, mikä työ minun kanssani tulee olemaan.
Mutta vähät niistä. On vielä toinen tärkeämpi pykälä, jossa vetoamme
omaantuntoonne, koska, vaikka olettekin kasakka, tahdomme kohdella
teitä ritarina. Te ryöstitte ruhtinatar Helena Kurcewiczin, meidän
toverimme ja ystävämme morsiamen ja pidätte häntä salattuna.
Tietäkää, että jos me haastaisimme teidät oikeuteen tästä teosta,
niin silloin ei ensinkään auttaisi että Chmielnicki on valinnut
teidät edustajaksensa, sillä tässä on kysymyksessä _raptus
puellae_, tytön ryöstö, kuoleman rikos, josta te heti tulisitte
tuomituksi. Mutta koska te nyt menette taisteluun ja mahdollisesti
saatte surmanne, niin miettikää omassatunnossanne, miten käy
tuon tyttöraukan, jos te kuolette. Vai tahdotteko te, joka häntä
rakastatte, hänelle pahaa ja hänen turmiotansa? Tahdotteko riistää
häneltä kaiken turvan ja jättää hänet häpeään ja onnettomuuteen?
Tahdotteko vielä kuolemannekin jälkeen olla hänen pyövelinsä?

Tätä lausuessaan kaikui herra Zagloban ääni tavattoman arvokkaana.
Bohun kalpeni ja kysyi:

-- Mitä te minulta tahdotte?

-- Osoittakaa meille hänen vankeutensa paikka, jotta me, siltä
varalta että kuolette, voisimme etsiä hänet ja antaa hänet takaisin
hänen sulhaselleen. Jumala on armahtava teidän sieluanne, jos te sen
teette.

Kasakka painoi päänsä käsiinsä ja vaipui syviin ajatuksiin. Nuo
kolme toverusta seurasivat tarkoin hänen ilmehikkäiden kasvojensa
vaihtelua. Niille valautui äkkiä niin kipeä suru ikäänkuin ei niillä
koskaan olisi leikkinyt viha, raivo tai muut julmat tunteet ja
ikäänkuin tuo mies olisi syntynyt vain rakkautta ja kaihoa varten.
Vaitioloa kesti kauvan. Vihdoin sen keskeytti Zagloban väräjävä ääni.
Hän sanoi:

-- Mutta jos te jo olette hänet häpäissyt, niin rangaiskoon teidät
Jumala ja saakoon hän suojapaikan vaikkapa jossakin luostarissa...

Bohun kohotti kosteat, kaihoisat silmänsä ja lausui:

-- Josko minä olen hänet häpäissyt... Niin, minä tosin en tiedä
kuinka teidän on tapana rakastaa, teidän herrojen aatelisien,
ritarien ja kavaljeerien, mutta minä kasakka, minä olen Barissa
suojellut hänet kuolemasta ja häpeästä ja sitten vienyt hänet
erämaahan, jossa olen varjellut häntä kuin silmäterää. Minä en ole
käyristänyt hiuskarvaakaan hänen päässään, hänen jalkojensa juureen
olen langennut, otsani olen lyönyt maahan kuin pyhimyskuvan edessä.
Jos hän on käskenyt minun mennä pois, niin olen mennyt enkä ole häntä
senjälkeen nähnyt, sillä Sota -- emo on minut siitä pidättänyt.

-- Jumala teidät oikeudessansa tuomitkoon, sanoi Zagloba syvään
hengittäen. -- Mutta onko hän siellä turvassa? Siellä on Krywonos ja
tatarit.

-- Krywonos on Kamieniecin luona, mutta minut hän lähetti
Chmielnickiltä kysymään, onko hänen mentävä Kudakia vastaan, ja hän
on jo varmaan mennytkin. Mutta siellä missä neito on, siellä ei ole
kasakoita, ei ljaheja eikä tatareja. Hän on siellä turvassa.

-- Missä hän sitten on?

-- Kuulkaa siis, herrat ljahit, tapahtukoon niinkuin tahdotte, minä
sanon teille, missä hän on ja käsken luovuttaa hänet teille, mutta
antakaa te puolestanne minulle ritarisananne, että jos Jumala suo
minulle taistelussa onnen, niin te ette enään tule häntä etsimään.
Luvatkaa te se itsenne ja herra Skrzetuskin puolesta ja minä sanon
teille missä hän on.

Ystävykset katsahtivat toisiinsa.

-- Emme voi sitä tehdä, sanoi Zagloba.

-- Emme, niin totta kuin elämme, emme voi! huudahtivat Kuszel ja
Wolodyjowski.

-- Vai niin, sanoi Bohun ja hänen kulmakarvansa vetäytyivät ryppyyn
ja silmät iskivät tulta. -- Miksette te, herrat ljahit, voi sitä
tehdä?

-- Siksi, että herra Skrzetuski ei ole saapuvilla ja sitäpaitsi tulee
teidän tietää, ettei kukaan meistä lakkaa häntä etsimästä, vaikkapa
piiloittaisitte hänet maan alle.

Te olette siis hieroneet minun kanssani vaihtokauppaa: anna sinä
kasakkasielusi tai me surmaamme sinut. Ah, sitä te ette tule
näkemään! Vai luuletteko te, ettei minun kasakkasapelini ole terästä.
Luuletteko te, että te jo rääkytte ylläni kuten korpit haaskan yllä?
Ja miksi pitäisi minun sortua eikä teidän? Te haluatte minun vertani
ja minä teidän. Katsokaammepa, kumpiko meistä osansa saa.

-- Ettekö siis sano?

-- Miksikä minä sen sanoisin? Surma teidät kaikki periköön.

-- Surma sinut periköön. Sinä ansaitset tulla hakatuksi kappaleiksi.

-- Koettakaappa! sanoi kasakka, nousten pystyyn. Kuszel ja
Wolodyjowski hypähtivät hekin penkiltä.

Uhkaavat katseet alkoivat risteillä. Vihan paisuttamat rinnat
hengittivät yhä mahtavammin ja epävarmaa oli, mitä tästä olisi
seurannut, jollei Zagloba, joka katsahti akkunasta, olisi huudahtanut:

-- Nyt Charlamp saapui todistajineen.

Hetken perästä astuikin Petyhorin ratsumestari yhdessä toveriensa,
kahden herra Sielickin kanssa tupaan. Ensinnä tervehdittyään heitä,
vei herra Zagloba heidät syrjään ja alkoi selittää asiaansa.

Ja hän selitti niin kaunopuheisesti, että hän heti sai heidät
vakuutetuiksi. Hän ilmoitti heille, että herra Wolodyjowski pyytää
vain lyhyttä lykkäystä ja että hän heti taisteltuaan kasakan
kanssa on valmis esiintymään heidän asiassaan. Herra Zagloba
kertoi heille kuinka vanha ja julma viha Bohunia kohtaan vallitsi
kaikkien ruhtinaan soturien kesken, kuinka Bohun on koko valtakunnan
vihollinen ja kauheimpia kapinoitsijoita, kuinka hän ryösti
ruhtinatar-neidon aatelisesta talosta ja kuinka neito on sellaisen
aatelismiehen morsian, joka on kaikkien ritarihyveiden kuvastin.
"Ja jos te, hyvät herrat, olette aatelia ja tunnette kuuluvanne sen
veljesyhteyteen, niin on meille yhteinen se vääryys, joka kohtaa
koko säätyä yhden persoonassa. Voitteko siis kärsiä, ettei sitä
kostettaisi?"

Herra Charlamp esteli aluksi, sanoen, että vaikkapa näin onkin ja
vaikkapa Bohun sentähden olisikin hakattava kappaleeksi, niin "on
herra Wolodyjowskin vanhan lupauksensa mukaan taisteltava minua
vastaan". Herra Zagloban täytyi uudestaan selittää miksi tämä ei ole
mahdollista sekä että ei olisi edes ritarillista selästä päin hyökätä
yhden miehen kimppuun. Onneksi auttoivat häntä herrat Sielicki,
molemmat järkeviä kunnon miehiä, ja niin myöntyi vihdoin itsepäinen
liettualainen sekä suostui lykkäykseen.

Sillä välin oli Bohun mennyt miestensä luo ja palasi esauli
Eljaszenkon seurassa. Hän ilmoitti tälle vaatineensa taisteluun kaksi
aatelismiestä. Sitten hän ääneen toisti saman asian herra Charlampin
ja herrojen Sielickien kuullen.

-- Me taas vakuutamme, sanoi Wolodyjowski -- että jos te suoriudutte
voittajana taistelusta minun kanssani, silloin riippuu teistä,
tahdotteko vielä taistella herra Zagloban kanssa, mutta missään
tapauksessa ei kukaan enään vaadi teitä taisteluun eikä myöskään
joukolla hyökätä teidän päällenne, vaan saatte te vapaasti lähteä
minne tahdotte. Tämän vakuudeksi annamme teille ritarisanamme ja
pyydämme teitä nyt saapuneita herroja omasta puolestanne niinikään
lupaamaan samaa.

-- Lupaamme, sanoivat juhlallisesti Charlamp ja molemmat Sielickit.

Silloin jätti Bohun Chmielnickin prinssille osoitetun kirjeen
Eljaszenkon käsiin ja sanoi:

-- Sinä annat tämän kirjeen prinssille ja jos minä kuolen, niin
sinä sanot hänelle ja Chmielnickille, että minä itse olin syypää
kuolemaani eikä minua surmattu petoksella.

Zagloba, joka tarkasti seurasi kaikkea, pani merkille, ettei
Eljaszenkon synkillä kasvoilla kuvastunut pienintäkään levottomuutta.
Hän oli liian varma atamanistansa.

Bohun kääntyi nyt vuorostaan ylpeästi aatelismiesten puoleen.

-- No, toiselle kuolema, toiselle elämä, saatamme lähteä.

-- Onkin aika, vastasivat kaikki, kääntäen kontushin liepeet vyön
alle ja ottaen sapelit kainaloonsa.

He lähtivät nyt krouvin eteen ja kulkivat puroa kohden, joka virtasi
orapihlajoiden, villien ruusujen, kriikunapensaiden ja mäntyjen
välissä. Lokakuu varisteli jo lehtiä pensaista, mutta viidakko
häämöitti tiheydessään kuin mikäkin musta kangaskaistale, joka
läpi autioiden kenttien on vedetty metsiä kohden. Päivä oli tosin
kalpea, mutta leppeä ja täynnä syksyn alakuloista suloa. Aurinko
paarmasi ystävällisesti kullallaan puitten paljastuneet oksat ja
valaisi keltaiset hiekkasärkät puron oikealla rannalla. Juuri noita
hiekkasärkkiä kohden astelivat taistelijat ja heidän todistajansa.

-- Tuolla pysähdymme, sanoi Zagloba.

-- Hyvä, vastasivat kaikki.

Zagloba kävi yhä levottomammaksi. Vihdoin lähestyi hän Wolodyjowskia
ja kuiskasi:

-- Herra Michal...

-- No, mikä on?

-- Jumalan tähden, herra Michal, pitäkää nyt puolianne. Teidän
käsissänne on Skrzetuskin kohtalo, ruhtinattaren vapaus, teidän oma
ja minun elämäni. Varjelkoon Jumala teitä tappiosta, sillä minä en
tule toimeen tuon murhamiehen kanssa.

-- No miksi te sitten haastoitte hänet taisteluun?

-- Sana pääsi suustani. Minä luotin teihin, herra Michal. Minähän
olen jo vanha, minulla on hengenahdistusta, minun henkeni salpautuu.
Mutta tuo maitoparta voi hyppiä kuin heinäsirkka. Senkin harjoitettu
ajokoira!

-- Minä koetan parastani, sanoi pieni ritari.

-- Jumala teitä auttakoon. Älkää menettäkö rohkeuttanne.

-- Tuolla siis.

Samassa läheni heitä toinen herroista Sielicki.

-- Aika röyhkeä mies tuo teidän kasakkanne, kuiskasi hän. -- Hänhän
esiintyy meidän seurassamme kuin samanarvoinen, milteipä kuin
parempi. Mikä kopeus! Varmaankin hänen äitinsä oli iskenyt silmänsä
johonkin aatelismieheen.

-- Äh, sanoi herra Zagloba, -- pikemmin oli joku aatelismies iskenyt
silmänsä hänen äitiinsä.

-- Niin minustakin tuntuu, sanoi Wolodyjowski.

-- Pysähtykäämme! huudahti yhtäkkiä Bohun.

-- Pysähtykäämme, pysähtykäämme.

He pysähtyivät. Aateliset asettuivat puoliympyrään, Wolodyjowski ja
Bohun vastapäätä toisiaan.

Wolodyjowski, joka, niin nuori kuin olikin, oli tällaisissa asioissa
kokenut mies, koetti ensinnä jalallaan, onko hiekka kovaa, sitten
hän silmillään tutki ympäristöänsä, tutustuakseen kaikkiin maapohjan
epätasaisuuksiin. Huomata saattoi, että hän otti asian vakavasti.
Olihan hän tekemisissä koko Ukrainan kuuluisimman ritarin kanssa,
josta rahvas lauloi lauluja ja jonka nimi oli tunnettu yli koko
laajan Etelä-Venäjän aina Krimille asti. Herra Michal, yksinkertainen
rakuunaluutnantti, odotti paljon tästä taistelusta, joko mainehikasta
kuolemaa tai yhtä mainehikasta voittoa. Siksi hän ei laiminlyönytkään
mitään ollakseen tällaisen vastustajan arvoinen ja siksi kuvastui
hänen kasvoillaan tavaton vakavuus. Sen nähdessään Zagloba aivan
pelästyi. Jos hän menettää kurssinsa, ajatteli hän, niin hän on
hukassa ja hukassa olen minäkin.

Wolodyjowski alkoi nyt, tarkasti tutkittuaan tantereen, napittaa auki
takkiaan.

-- On viileää, mutta kyllä tästä lämpiämme.

Bohun seurasi hänen esimerkkiään ja molemmat heittivät pois
päällysvaatteensa, niin että ylle jäi vain housut ja paita. Lopuksi
he käärivät ylös oikean hihan.

Kuinka mitättömältä näyttikään pieni herra Michal vastapäätä kookasta
ja väkevää atamania. Hänet tuskin näki. Todistajat katselivat
levottomina kasakan leveää rintaa ja jättiläislihaksia, jotka
näkyivät ylös käärityn hihan alta kuin mitkäkin oksan myhkyrät.
Näytti siltä kuin pieni kukko aikoisi käydä taisteluun mahtavan
arokotkan kanssa. Bohunin sieraimet laajenivat ikäänkuin jo etukäteen
vainutakseen verta. Hänen kasvonsa lyhenivät, niin että musta harja
näytti ulottuvan kulmakarvoihin asti. Sapeli värisi hänen kädessään.
Hän iski saaliinhimoiset silmänsä vastustajaan ja odotti komentosanaa.

Mutta herra Wolodyjowski katsahti vielä valoa vastaan sapelinsa
terään, väänteli keltaisia viiksiään ja asettui asentoon.

-- Näyttääpä tästä tulevan oikeat teurastajaiset, mutisi Charlamp
Sielickille.

Samassa kajahti Zagloban ääni hiukan värähtävänä:

-- Jumalan nimeen: alkakaa!



KAHDESTOISTA LUKU.


Sapelit välähtelivät ja terä viilsi terää vastaan. Yhtäkkiä siirtyi
taistelupaikka, sillä Bohun oli tehnyt, hyökkäyksensä sellaisella
vimmalla, että herra Wolodyjowskin oli täytynyt hypähtää muutamia
askelia taaksepäin. Samalla täytyi myöskin todistajien perääntyä.
Bohunin sapelin salamaniskut olivat niin nopeita, että läsnäolevien
hämmästyneet silmät tuskin saattoivat niitä seurata. Heistä tuntui
siltä kuin ne kokonaan olisivat saartaneet ja peittäneet herra
Michalin ja kuin yksin Jumalalle olisi ollut mahdollista temmata
hänet eroon tuosta ukkosmyrskystä. Iskut sulivat yhdeksi ainoaksi
lakkaamattomaksi viuhinaksi, liikkeelle joutuneen ilman virta löi
lakkaamatta kasvoja vastaan. Kasakan raivo kasvoi kasvamistaan: hänet
valtasi villi taisteluvimma ja hän työnsi Wolodyjowskia taapäin
kuin hirmumyrsky. Pieni ritari peräytyi peräytymistään ja tyytyi
vain torjumiseen: hänen ojennettu oikea kätensä ei juuri ensinkään
liikkunut, vain itse kämmen piirteli lakkaamatta ilmaan pieniä
puoliympyröitä, nopeita kuin ajatus ja torjuen Bohunin vimmakkaita
lyöntejä, milloin asettaen terän terän alle, milloin lyöden
sivulle. Uudelleen ja uudelleen hän suojeli itseään, uudelleen ja
uudelleen hän perääntyi, silmät tuijottaen kasakan silmiin. Keskellä
käärmemäisiä salamoita näytti hän tyyneltä, vain hänen poskipäilleen
kohoili punaisia täpliä.

Herra Zagloba sulki silmänsä ja kuuli lyönnin helähtävän lyönnin
perästä, kuuli hampaankiristyksen toisensa jälkeen.

Hän puolustautuu vielä, ajatteli hän. -- Hän puolustautuu vielä,
kuiskasivat herra Sielickit ja Charlamp.

-- Hän on jo tungettu hiekkasärkälle asti, lisäsi Kuszel hiljaa.

Zagloba aukaisi jälleen silmänsä, hän katsoi: Wolodyjowskin olkapäät
nojasivat todellakin melkein hiekkasärkkään, mutta nähtävästi hän
vieläkään ei ollut haavoittunut, vain punotus hänen kasvoillaan kävi
yhä heleämmäksi ja hikihelmiä pusertui hänen otsalleen.

Zagloban sydän alkoi sykkiä toivoa.

Onpas tuo herra Michal sentään pelurien peluri ja lopulta kai tuo
toinenkin väsyy.

Bohunin kasvot alkoivatkin todella kalveta, hiki helmeili hänenkin
otsallaan. Vastarinta kuitenkin vain kiihoitti hänen vimmaansa. Hänen
valkeat torahampaansa välkkyivät viiksien alta ja rinnasta kuului
vimmaisa läähätys.

Wolodyjowski ei irroittanut hänestä silmiään ja puolustautui yhä.

Yhtäkkiä hän tunsi takanansa hiekkasärkän ja nyt hän kokosi voimansa.
Katsojista tuntui siltä kuin hän olisi kaatunut, mutta hän oli vain
taipunut. Hän veti itsensä nyt kokoon ja heitti koko olentonsa
ikäänkuin kivenä kasakan rintaa vastaan.

-- Hän hyökkää! huudahti Zagloba.

-- Hän hyökkää! toistivat muut.

Niin olikin todella käynyt: kasakka perääntyi nyt vuorostaan ja
pieni ritari, joka jo tunsi vastustajansa koko voiman, rynnisti niin
kiihkeästi, että todistajat katselivat taistelua henkeä pidätellen.
Nähtävästi Wolodyjowski nyt alkoi lämmetä. Hänen pienistä silmistänsä
kirposi kipunoita, hän vuorotellen kyykistyi, vuorotellen hyökkäsi
pystyyn, hän muutteli silmänräpäyksessä asentoja, teki kaaria kasakan
ympärille ja pakotti hänet kääntelemään paikallaan.

-- Mestari, mestari! huusi Zagloba.

-- Saat surmasi! lausui äkkiä Bohun.

-- Saat surmasi! vastasi kaikuna Wolodyjowski. Silloin kasakka,
tehden tempun, jonka osaavat vain taitavimmat miekkailijat, yhtäkkiä
siirsi sapelin ojasta kädestä vasempaan ja antoi vasemmalla kädellään
niin kauhean iskun, että herra Michal ikäänkuin salaman lyömänä
kaatui maahan.

-- Jeesus Maaria! huudahti Zagloba.

Mutta herra Michal oli kaatunut tahallaan ja sentähden oli Bohunin
sapeli lyönyt vain ilmaan. Pieni ritari hypähti ylös kuin villikissa
ja iski kauhealla vimmalla melkein koko terän mitan kasakan
avonaiseen rintaan.

Bohun horjahti. Vielä hän astui askelen eteenpäin ja antoi
viimeisellä ponnistuksellaan viimeisen iskun. Herra Wolodyjowski
torjui sen helposti ja löi vielä kaksi kertaa Bohunin eteenpäin
taivutettuun pääkalloon. Sapeli solahti Bohunin herpaantuneista
käsistä ja hän kaatui kasvoilleen hiekalle, jossa suuri verilätäkkö
pian punoitti hänen allaan.

Eljaszenko, joka oli ollut läsnä taistelussa, heittäytyi atamanin
ruumiin yli. Todistajat eivät hetken aikaan voineet lausua sanaakaan,
myöskin oli herra Michal väitin Hän nojasi molemmin käsin sapeliinsa
ja hengitti raskaasti.

Ensinnä keskeytti äänettömyyden Zagloba.

-- Herra Michal, tulkaa tänne syliini, lausui hän. Kaikki ympäröivät
herra Michalin.

-- Siinä on ensimäisen luokan miekkailija, ei teihin pysty muu kuin
luoti, sanoivat herrat Sielickit.

-- Te näytätte läjäyttelevän kaikessa hiljaisuudessa, sanoi Charlamp.
-- Minä taistelen teidän kanssanne, jotta ei sanottaisi minun
pelästyneen, mutta vaikkapa minuakin läjähyttelisitte tuolla tavalla,
niin toivotan onnea, toivotan onnea.

-- Etteköhän te, hyvät herrat, voisi jäädä sovintoon, sillä
todellisuudessa teillä ei ole mitään taistelun aihetta, sanoi Zagloba.

-- Se on mahdotonta, sillä tässä on kysymys minun maineestani,
vastasi petyhorilainen, -- ja sentakia minä mielelläni panen henkeni
alttiiksi.

-- En minä halua teidän henkeänne, jättäkäämme se rauhaan, sanoi
Wolodyjowski. -- Sillä totta puhuen en minä mitenkään ole asettunut
teidän tiellenne siinä mielessä kuin te luulette. Teidän kanssanne
kilpailee eräs toinen minua parempi, mutta en minä.

-- Onko todella niin?

-- Vakuutan ritarisanallani.

-- Sopikaa siis keskenänne! huusivat Sielickit ja Kuszel.

-- Olkoon menneeksi, sanoi Charlamp, levittäen käsiänsä.

Herra Wolodyjowski lankesi hänen syliinsä ja he suutelivat toisiansa,
niin että hiekkasärkät raikuivat. Herra Charlamp sanoi:

-- Enpäs minä tosiaan olisi luullut, että te noin perinpohjin
läjähyttelisitte tuota jättiläistä, sillä kyllä hänkin osasi käytellä
sapeliaan.

-- En minäkään olisi uskonut häntä tuollaiseksi miekkailumestariksi.
Ja mistä hän on taitonsa oppinut?

Samassa kääntyi yleinen huomio maassa makaavaan kasakkaan, jonka
Eljaszenko sillä välin oli kääntänyt niin että kasvot olivat ylöspäin
ja josta hän itkien etsi elonmerkkiä. Bohunin kasvoja oli vaikea
tuntea, sillä niitä peitti päähän isketyistä haavoista vuotava veri,
pian hyytyen viileässä ilmassa. Paita hänen rinnallaan oli sekin
veren peitossa, mutta ruumiissa tuntui kuitenkin vielä elon merkkejä.
Se hytkähteli nähtävästi kuoleman kouristuksissa, jalat vielä
värähtelivät ja sormet, jotka olivat koukistuneet kuin kynsiksi,
tunkeutuivat hiekkaan. Zagloba katsahti häneen ja heilautti kättään.

-- Hän on saanut tarpeekseen, hän jättää hyvästi maailmalle.

-- Ai, huudahti samassa toinen Sielickeistä, katsahtaen hänkin
ruumiiseen, -- hän on jo kuollut. Onpa hän miltei lyöty kahtia.

-- Hän olikin aika ritari, mutisi päätään nyökyttäen Wolodyjowski.

-- Tiedän minäkin yhtä ja toista siitä miehestä, lisäsi Zagloba.

Sillävälin oli Eljaszenko koettanut nostaa ylös ja viedä pois
atamanin ruumiin, mutta ei jaksanut, koska hän oli jotenkin
hento mies eikä enään nuorikaan ja Bohun taas oli melkein
jättiläiskokoinen. Krouvi oli muutaman sadan askeleen päässä ja Bohun
saattoi heittää henkensä millä hetkellä hyvänsä. Tämän huomatessaan
kääntyi esauli aatelismiesten puoleen:

-- Herrat, huusi hän, pannen kätensä ristiin, -- auttakaa Vapahtajan
ja pyhän Neitsyen tähden. Älkää salliko hänen kuolla täällä kuin
koira. Minä olen vanha enkä jaksa ja muut ihmiset ovat kaukana...

Aatelismiehet katselivat toisiinsa. Suuttumus Bohuniin oli jo
kadonnut kaikkien sydämistä.

-- Eihän häntä voi jättää tänne kuin koiraa, ärähti ensimäisenä
Zagloba, -- koska kerran olemme ryhtyneet hänen kanssaan
kaksintaisteluun, niin ei hän ole meidän silmissämme mikään moukka,
vaan sotilas, jota tulee auttaa. Kuka kantaa minun kanssani, hyvät
herrat?

-- Minä, sanoi Wolodyjowski.

-- Kantakaa hänet sitten minun viitassani, lisäsi Charlamp.

Hetken perästä makasi Bohun jo vaipalla ja sen kulmiin tarttuivat
Zagloba, Wolodyjowski, Kuszel ja Eljaszenko. Ja koko saattojoukko
lähti Charlampin ja Sielickien seuratessa, hitain askelin majataloa
kohti.

-- Sitkeässä henki hänellä vain on, vieläkin hän liikkuu, sanoi
Zagloba. -- Hyvä Jumala, jos joku olisi minulle sanonut, että minusta
tulee hänen hoitajattarensa, ja että minä tulen häntä näin kantamaan,
niin minä olisin luullut hänen tekevän pilkkaa! Minulla on liian
hellä sydän, minä tiedän sen itsekin. Mutta vaikealta tuntuu. Vielä
minä hoidan hänen haavansakin. Toivon, ettemme enään kohtaa toisiamme
toisessa maailmassa, säilyttäköön hän siellä minut hyvässä muistossa.

-- Oletteko varma, ettei hän enään mitenkään virkoa? kysyi Charlamp.

-- Hänkö? Hänen elämästään en enään antaisi vanhaa olkitukkoa.
Niin on kuin onkin kirjoitettu eikä hän olisi voinut kohtaloaan
välttää, sillä vaikka häntä olisikin onnistanut taistelussa herra
Wolodyjowskin kanssa, niin minun käsistäni hän ei olisi päässyt.
Mutta paras olikin että näin kävi, sillä minä nyt muutenkin jo olen
sellaisessa huudossa, että olen säälimätön miestappaja -- vaan mitäs
teen, kun tungetaan tielleni! Herra Dunczewskillekin minun täytyi
maksaa viisisataa guldenia korvausta ja tiedättehän kaikki, etteivät
vähävenäläiset maatilat nykyään mitään tuota.

-- Aivan niin, teidäthän siellä ryöstettiin puti puhtaiksi, sanoi
Charlamp.

-- Uh, kylläpä tämä painaakin, puheli herra Zagloba edelleen, --
aivan tässä jo hengästyn. Ryöstettiin kuin ryöstettiin, mutta
toivon, että valtiopäivät myöntävät meille jonkun korvauksen, muuten
köyhdymme kuollaksemme. Painava tämä on, aika painava. Mutta nähkää
nyt, hyvät herrat, veri alkaa uudelleen virrata. Juoskaappas, herra
Charlamp, krouville sanomaan, että juutalainen sotkisi leipää ja
hämähäkinverkkoa. Ei kai se paljoakaan auta tuota raukkaa, mutta
kuolevan hoito on kristityn velvollisuus ja hänen on silloin helpompi
kuolla. Pitäkää kiirettä, herra Charlamp!

Herra Charlamp lähti nopeasti liikkeelle ja kun kasakka vihdoin oli
kannettu sisään, ryhtyi Zagloba heti suurella asiantuntemuksella ja
taidolla häntä hoivaamaan. Hän tyrehdytti verenvuodon, plaastaroi
haavat ja kääntyi sitten Eljaszenkon puoleen.

-- Sinua, ukkoseni, ei täällä enään tarvita, sanoi hän, -- lähde
nyt kiireen kautta Zaborowiin. Pyydä että sinut laskettaisiin
prinssin puheille ja ojenna hänelle kirje sekä kerro kaikki mitä
olet nähnyt, kaikki aivan niinkuin oli. Jos sinä valehtelet, saan
sen kyllä tietää, sillä minä olen prinssin uskottu ja silloin käsken
katkaista kaulasi. Sano myöskin Chmielnickille terveisiä minulta,
sillä hän tuntee minut ja pitää minusta. Me toimitamme atamanillesi
kunnialliset hautajaiset ja täytä sinä velvollisuutesi, älä vetelehdi
nurkissa, sillä sinut voidaan jossakin tappaa, ennenkuin ehdit
näyttää toteen kuka olet. Jää hyvästi nyt ja lähde liikkeelle.

-- Suokaa, herra, minun jäädä tänne siksi kunnes hän kylmenee.

-- Lähde liikkeelle, sanon sinulle! huusi Zagloba uhkaavasti. --
Sillä jollet lähde, niin minä käsken talonpoikien toimittaa sinut
Zaborowiin. Ja sano terveisiä Chmielnickille!

Eljaszenko kumarsi syvään ja lähti, mutta Zagloba virkkoi vielä
Charlampille ja Sielickeille:

-- Minä lähetin pois tuon kasakan, sillä mitäpä hänellä enään oli
täällä tekemistä. Ja jos hänet todella jossakin surmataan -- mikä
helposti saattaa tapahtua --, niin silloin pannaan syy meidän
niskoillemme. Zaslawskilaiset ja kanslerin rakit haukkuvat täyttä
kurkkua, että ruhtinas-vojevodan miehet ovat vasten jumalallista
oikeutta murhanneet kokonaisen kasakkalähetystön. Viisas pää keksii
kuitenkin kaikkeen keinot. Mepä emme annakaan noiden maitopartojen,
noiden lautasennuolijoiden ja hameidenpalvelijoiden tässä syödä
valmista puuroa, vaan täytyy teidän, hyvät herrat, tarpeen
tullen todistaa, kuinka kaikki tapahtui ja että hän itse haastoi
meidät taisteluun. Minun taas täytyy antaa käsky täkäläiselle
kruununvoudille, että hän toimittaisi miehen haudatuksi. Täällä ei
tiedetä kuka hän on, ajatellaan että hän on aatelismies, ja hänet
haudataan kunniallisesti. Mutta meidän on meidänkin jo lähdettävä
matkalle, herra Michal, sillä meidän tulee tehdä ruhtinas-vojevodalle
selko matkastamme.

Bohunin korahteleva hengitys keskeytti Zagloban puheen.

-- Ohhoh, sielu haeskelee jo tietänsä, sanoi aatelismies. -- Tulee
myöskin jo pimeä. Hapuillen hän menee toiseen maailmaan. Koska hän
kuitenkaan ei häpäissyt meidän onnetonta neito parkaamme, niin
antakoon hänelle Jumala ikuisen levon. Amen. Lähtekäämme, herra
Michal. Sydämestäni annan hänelle anteeksi kaikki hänen vikansa,
vaikka toiselta puolen kyllä on totta, että minä enemmän tungin
hänen tiellensä kuin hän minun; joka tapauksessa kaikki nyt on
lopussa. Jääkää terveiksi, hyvät herrat! Mieluista oli tutustua niin
rehellisiin ritareihin kuin arvoisat herrat. Muistakaa vain sitten
tarpeen tullen todistaa.



KOLMASTOISTA LUKU.


Ruhtinas Jeremi vastaanotti tiedon Bohunin kuolemasta jotenkin
välinpitämättömästi, varsinkin kun hän sai tietää, että miehet,
jotka ovat valmiit minä hetkenä hyvänsä todistamaan Wolodyjowskin
saaneen taisteluhaasteen, eivät palvelleet hänen lippunsa, alla.
Jollei tapaus olisi sattunut juuri muutamia päiviä ennen Jan
Kasimirin vaalin julistamista ja jos ehdokkaiden kilpailu vielä olisi
ollut polttava, niin Jeremin vastustajat -- ja heidän etunenässään
kansleri ja ruhtinas Dominik -- varmaan olisivat tästä tapauksesta
takoneet aseen häntä vastaan, kaikista todistajista ja todistuksista
huolimatta. Mutta Kaarlen luopumisen jälkeen olivat ajatukset muissa
asioissa ja helppo oli arvata, että koko asia painuisi unohduksiin.

Vain Chmielnicki saattoi, osottaakseen mitä vääryyttä hänelle
yhä tehdään, vielä vetää esiin asian. Ruhtinas toivoi kuitenkin
aivan oikein, että prinssi, lähettäessään hänelle vastauksen,
huomauttaisi tai käskisi puolestaan ilmoittamaan millä tavalla
hänen lähettinsä oli saanut surmansa. Eikä Chmielnicki mitenkään
rohkenisi epäillä kuninkaan sanojen todenmukaisuutta. Tärkeää oli
ruhtinaalle, ettei nostettaisi valtiollista melua hänen sotilaittensa
käytöksen johdosta. Toiselta puolen oli ruhtinas Skrzetuskin
tähden miltei tyytyväinen siitä mitä oli tapahtunut, sillä nyt oli
paljon todennäköisempää, että neiti Kurcewicz saataisiin takaisin.
Saattoihan hänet nyt löytää, taistelulla vapauttaa, tai lunnailla
ostaa vapaaksi, eikä ruhtinas varmaan olisi säästänyt suurimpiakaan
kustannuksia päästääkseen suositun ritarinsa hänen tuskistaan ja
antaakseen hänelle takaisin hänen onnensa.

Herra Wolodyjowski saapui suurella pelolla ruhtinaan luo, sillä
vaikka hän yleensä ei ollutkaan arka, niin hän pelkäsi kuitenkin
jokaista vojevodan kulmakarvain rypistystä kuin tulta. Kuinka suuri
olikaan siis hänen hämmästyksensä ja ilonsa, kun ruhtinas, kuultuaan
hänen selontekonsa ja hetkisen mietittyään tapahtumaa, otti kädestään
kallisarvoisen sormuksen ja sanoi:

-- Kiitän teidän malttianne, sitä ettette ensimäisinä hyökänneet
Bohunin kimppuun, sillä siitä olisi valtiopäivillä noussut suuri
ja vahingollinen melu. Jos nyt ruhtinatar löydetään, niin jää
Skrzetuski elinajakseen teille kiitollisuudenvelkaan. Minulle olivat
huhut kertoneet teistä, herra Wolodyjowski, että yhtä vähän osaatte
pidättää sapelin tupessa kuin muut kielen suussaan ja siitä olisi
teitä voinut kohdata rangaistus. Mutta koska te sekä esiinnyitte
ystävän asiassa että taistelussa sellaisen ammattitappelijan kanssa
ylläpiditte meidän lippujemme mainetta, niin ottakaa tämä sormus
muistoksi siitä päivästä. Olen saanut tietää, että olette hyvä
sotilas ja hurja miekkailija, mutta samalla mestarien mestari.

-- Hänkö? sanoi Zagloba. -- Hän on kuin onkin sellainen, että
hän kolmannella tempulla löisi pirulta sarvet poikki. Jos teidän
ruhtinaallinen armonne joskus käskee lyödä minun kaulani poikki, niin
pyydän ettei tätä tehtävää uskota kenellekään muulle, koska silloin
ainakin heti pääsen toiseen maailmaan. Hän löi Bohuninkin rinnan
kohdalta melkein poikki ja antoi vielä kaksi läjäystä järkikoppaan.

Ruhtinas piti ritarillisista teoista ja hyvistä sotilaista. Siksi
hymähti hän tyytyväisenä ja kysyi:

-- Oletteko tavannut ketään kanssanne tasaväkistä sapelin käytössä?

-- Vain Skrzetuski on minua kerran hiukan läjähytellyt, mutta
kyllä minäkin häntä -- silloin kun teidän ruhtinaallinen armonne
pani meidät molemmat istumaan arestiin. Muista pitäisi ehkä herra
Podbipienta puoliaan minua vastaan, sillä hänellä on yliluonnolliset
voimat, ehkä mahdollisesti myöskin Kuszel, jos hänellä olisi paremmat
silmät.

-- Uskokaa minua, teidän ruhtinaallinen armonne, sanoi Zagloba, -- ei
kukaan pystyisi kilpailemaan hänen kanssaan.

-- No, puolustautuiko Bohun kauvankin?

-- Kyllä minulla oli raskas työ, sanoi herra Michal.

-- Hän osasi heittää sapelin vasempaankin käteensä.

-- Bohun on itse minulle kertonut, keskeytti Zagloba, -- että hän
harjoituksekseen tappeli Kurcewiczien kanssa päiväkausia ja itse minä
Czehrynissä näin, että hän teki sitä muidenkin kanssa.

-- Tiedättekö mitä, herra Wolodyjowski, sanoi ruhtinas teeskennellyn
vakavana, -- lähtekää Zamoscin edustalle, vaatikaa Chmielnicki
kaksintaisteluun ja vapauttakaa yhdellä lyönnillä valtakunta kaikista
tappioista ja huolista.

-- Teidän ruhtinaallisen armonne käskystä lähden, jos vain
Chmielnicki ottaa ryhtyäkseen kanssani taisteluun, vastasi
Wolodyjowski.

Siihen sanoi ruhtinas:

-- Me laskemme leikkiä maailman ollessa hukkumaisillaan, mutta
Zamosciin täytyy teidän todellakin lähteä. Minulla on kasakkaleiristä
tietoja, että heti prinssi Kasimirin vaalin tultua julkaistuksi,
Chmielnicki luopuu piirityksestä ja perääntyy Vähävenäjälle.
Yhtä mahdollista kuin että hän tekee tämän todellisesta tai
teeskennellystä rakkaudesta hänen majesteettiaan kuningasta, kohtaan
on, että hänen voimansa Zamoscin luona helposti saattaisi murtua.
Teidän täytyy siis lähteä kertomaan Skrzetuskille mitä on tapahtunut,
jotta hän kiirehtisi etsimään ruhtinatarta. Sanokaa hänelle, että
hän valitsee minun lippujeni alta niin monta sotamiestä kuin hän
tarvitsee retkeänsä varten. Samalla lähetän hänelle teidän kauttanne
lomaluvan ja annan kirjeen häntä varten. Hänen onnensa on nimittäin
minun sydämelläni.

-- Teidän ruhtinaallinen armonne on meidän kaikkien isä, sanoi
Wolodyjowski, -- siksi tahdomme elämämme iän pysyä uskollisina
palveluksessanne.

-- En tiedä vaikka palvelus minun luonani piankin tulisi
leivättömäksi, sanoi ruhtinas, -- jos nimittäin minulta menee koko
Dnieperin takainen omaisuuteni. Mutta niin kauvan kuin varojani
riittää, on se minkä minä omistan myöskin teidän omaanne.

-- Oi, huudahti herra Michal, -- meidän omaisuuspahaisemme tulee aina
kuulumaan teidän ruhtinaalliselle armollenne.

-- Minun muiden muassa! sanoi Zagloba.

-- Vielä ei sitä tarvita, vastasi ruhtinas ystävällisesti. -- Minä
kyllä toivon, että jos menetän kaikki, niin Puolan valtakunta tulee
muistamaan ainakin lapsiani.

Ruhtinas aavisti nähtävästi näin puhuessaan oikein, sillä valtakunta
antoi todella kymmenkunta vuotta myöhemmin hänen ainoalle pojalleen
sen mitä sillä oli parasta -- Puolan kruunun. Mutta sitä ennen
Jeremin jättiläisomaisuutta kyllä todenteolla järkytettiin.

-- Me suoriuduimme hyvin, sanoi Zagloba, kun he yhdessä Wolodyjowskin
kanssa olivat lähteneet ruhtinaan luota. -- Nyt voitte olla varma
ylennyksestänne. Näyttäkääppä nyt sitä sormusta. Se on totta
tosiaan sadan dukaatin arvoinen, sillä siinä on sangen kaunis kivi.
Kysykääppä huomenna joltakin armenialaiselta basaarissa. Sillä
summalla saattaisi uida syönnissä ja juonnissa ja muissa ihanuuksissa
-- vai mitä arvelette, herra Michal? Sotamiehen elämänsääntö on:
tänään elän, huomenna lahoan. Josta seuraa, että huomista varten
ei kannata säästää. Lyhyt on ihmisen elämä, lyhyt, herra Michal.
Tärkeintä on, että ruhtinas tästä lähin pitää teitä rakkaassa
muistossa. Vaikka hän Skrzetuskille olisi antanut kymmenen kertaa
niin paljon senjohdosta, että Bohun saatiin häviämään, niin te
kuitenkin olette suorittanut päätyön! Te saatatte toivoa suuria
suosionosoituksia! Vähänkös ruhtinas on ritareilleen luovuttanut
maatiloja elinajaksi tai kokonaan lahjoittanutkin. Mitä tuosta
tuollaisesta sormuksesta! Varmaan teitä vielä odottaa jokin runsas
tulo ja lopuksi ruhtinas naittaa teidät jollekulle sukulaiselleen.

Herra Michal hypähti pystyyn.

-- Mistä te tiedätte, että...?

-- Että mitä?

-- Aioin vain sanoa: mitä te tarkoitatte? Kuinka sellainen olisi
mahdollista.

-- Miksei se olisi mahdollista? Ettekö ole aatelismies? Eivätkö
sitten kaikki aateliset ole tasa-arvoiset? Eikö jokaisella
suurylimyksellä ole etäisiä mies- ja naissukulaisia, jotka
naissukulaiset tällainen suurylimys myöhemmin naittaa arvokkaimmille
hovilaisilleen. Niinhän esimerkiksi Sienczin Suffczynskin puoliso on
joku Wisniowieckien etäinen sukulainen. Kaikki olemme veljiä, herra
Michal, kaikki olemme veljiä, vaikka toinen palvelee toistaan, koska
me kaikki polveudumme Jafetista. Koko eron tekevät omaisuus ja virat,
joihin jokainen voi päästä. Siellä täällä vallitsee kyllä huomattavia
eroavaisuuksia aatelisten välillä, mutta rupisenakin on aatelismies
sentään aatelia. Minä tarkoitan sellaisia eroavaisuuksia jommoisia
esimerkiksi on koirien välillä. Onhan ajokoiria, hienoja vinttikoria
tai äänellään ajavia vainukoiria. Huomatkaa kuitenkin, herra Michal,
ettemme ollessamme koiramaisia voi olla aatelisia, jollaista häpeää
älköön tälle säädylle Herra Jumala salliko tapahtua.

-- Te puhutte aivan oikein, sanoi Wolodyjowski, -- mutta ovathan
Wisniowieckit melkein kuninkaallista sukua.

-- No ettekö sitten te, herra Michal, voi tulla valituksi
kuninkaaksi? Minä antaisin ensimäisenä, jos sille päälle tulisin,
ääneni teille, herra Zygmunt Skarszewskin tapaan, joka vannoo, että
hän tulee äänestämään itseänsä, jollei vain unohdu luupelin ääreen.
Kaikki meillä, Jumalan kiitos, perustuu vapaaseen äänestykseen. Muuta
estettä meillä ei ole kuin köyhyytemme -- syntyperämme ei ole mikään
este.

-- Siinäpä se juuri on! huoahti herra Michal.

-- Mitä tehdä? Meidät on ryöstetty putipuhtaiksi ja me joudumme
puille paljaille, jollei valtio toimita meille joitakin tuloja.
Puille paljaille! Onko sitten kummaa, että ihminen, vaikka onkin
luonnostaan kohtuullinen, mielenmasennuksessaan juo itsensä humalaan.
Emmekös lähdekin, herra Michal, ottamaan lasin olutta, että saamme
edes hiukan lohtua suruumme.

Näin sanoen he lähtivät vanhaankaupunkiin ja kävivät viinitupaan,
jonka ulkopuolella kymmenkunta poikasta seisoi, pidellen tuvassa
juovien aatelismiesten turkkeja ja viittoja. He istuutuivat pöytään,
käskivät tuoda pullon viiniä ja alkoivat neuvotella, mitä nyt
tehtäisiin, kun Bohun on lyöty.

-- Jos nyt osoittautuu todeksi, että Chmielnicki luopuu Zamoscin
piirityksestä ja että tulee rauha, niin ruhtinatar on meidän.

-- Pitäisi kiireen kautta päästä Skrzetuskin luo. Emme me enään lähde
hänen rinnaltaan, ennenkuin hän on löytänyt tytön.

-- Aivan niin. Lähdemme yhdessä. Mutta nyt ei mitenkään pääse
Zamosciin.

-- Yhdentekevää, ehkä Jumala myöhemmin auttaa. Zagloba tyhjensi lasin.

-- Auttaa, auttaa, sanoi hän. -- Tiedättekös, herra Michal, mitä nyt
sanon teille.

-- Mitä sitten?

-- Bohun on saanut surmansa.

Wolodyjowski katsahti hämmästyneenä Zaglobaan.

-- No, kukas sen paremmin tietäisi kuin minä.

-- Olkoot kätenne siunatut, herra Michal. -- Te tiedätte ja minä
tiedän: minä katselin kuinka te taistelitte, katselen teitä nyt ja
sittenkin minun täytyy sitä yhä toistaa itselleni. Sillä minusta
tuntuu joskus, että vain olen nähnyt sellaista unta. Mikä huoli
menikään hartioiltamme, minkä solmun teidän sapelinne aukaisikaan.
Kuulat teidät tappakoot, sillä jumalavita, sitä ei voi sanoin lausua,
ei, en saata hillitä itseäni: antakaappa, kun vielä kerran painan
teidät syliini, herra Michal! Uskotteko, kun teihin tutustuin, niin
ajattelin itsekseni: mikä pojanvätkä! Kaunis pojanvätkä todella, kun
läjähytti sillä lailla Bohunia. Bohunia ei ole enään olemassa, ei
jälkeä, ei tomua hänestä, hän on lyöty kuoliaaksi, iankaikkisesta
iankaikkiseen, amen.

Zagloba alkoi halata ja suudella Wolodyjowskia ja herra Michal heltyi
aivan kuin hän olisi surrut Bohunia ja lopuksi hän, irtaantuen
Zagloban syleilyistä, sanoi:

-- Emme olleet läsnä hänen kuollessaan ja siinä miehessä on sitkeä
henki. Ajatelkaas, jos se virkoaa.

-- Herran nimessä, mitä te puhutte? sanoi Zagloba. -- Olen valmis
huomenna lähtemään Lipkowiin ja toimitan hänelle mitä kauneimmat
maahanpaniaiset, jos hän vain on kuollut.

-- Mitä varten te sinne lähtisitte? Ettehän kuitenkaan voi häntä
tappaa, jos hän on haavoitettu. Sapelitaistelussa käy useimmiten
niin, että joka ei siinä heti heitä henkeänsä, se nuolee haavansa
terveiksi. Sapeli ei ole luoti.

-- Ei, ei se ole mahdollista. Vaikka kyllähän hän meidän lähtiessämme
alkoi kuorsata. Ei, ei se ole mahdollista. Itse minä hoidin hänen
haavojansa. Hänen rintansahan oli auki kuin veräjä. Jättäkäämme hänet
rauhaan, sillä te halkaisitte hänet kuin jäniksen. Meidän täytyy niin
pian kuin suinkin päästä Skrzetuskin luo, auttaa häntä ja lohduttaa
häntä, sillä hän aivan menehtyy murheeseen.

-- Tai rupeaa munkiksi, sen hän itse sanoi minulle.

-- Onkos kumma. Sen minäkin tekisin hänen sijassaan. En tunne
rehellisempää ritaria, enkä myöskään tunne onnettomampaa. Oi, kovasti
Jumala häntä koettelee, kovasti.

-- Herjetkää nyt jo, sanoi Wolodyjowski hiukan humalaisena, -- sillä
minä en voi pidättää kyyneliäni.

-- Voinko minä sitten! vastasi Zagloba. -- Sellainen kunnon ritari,
sellainen sotilas! Ja entä sitten tyttö -- te ette tunne häntä.
Sellainen herttainen elävä.

Herra Zagloba lausui viime sanat itkien bassoäänellä, sillä hän
rakasti todella vilpittömästi ruhtinatarta. Herra Michal säesti häntä
hiukan korkeammalla äänellä. He joivat kyyneltensekaista viiniä,
sitten he, päät painuneina rinnalle, jonkun aikaa istua murjottivat,
kunnes Zagloba vihdoin löi nyrkkinsä pöytään:

-- Mitäs me itkemme, herra Michal, Bohun on saanut surmansa!

-- Se on totta, sanoi Wolodyjowski.

-- Iloita meidän pikemmin tulisi. Me olemme hölmöjä, jollemme nyt
löydä tyttöä.

-- Lähtekäämme, sanoi herra Michal nousten pystyyn.

-- Juokaamme itsemme juovuksiin! toimitti Zagloba. -- Jos Jumala suo,
niin pitelemme vielä ristiäisissä heidän lapsiansakin. Siksi että
tapoimme Bohunin.

Se oli hänelle onneksi, lisäsi Wolodyjowski, huomaamatta, että
Zagloba jo jakoi hänen kanssaan ansion Bohunin tappamisesta.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Vihdoin kaikui Varsovan tuomiokirkossa _Te deum laudamus_, ja
kuningas nousi valtaistuimelle. Tykit jyrisivät, kellot soivat
ja toivo alkoi kohota kaikkiin sydämiin. Kuninkaattomuuden ja
levottomuuksien aika oli nyt ohi, aika, joka valtiolle oli ollut
sitä kauheampi, kun se sattui yhteen yleisen vastoinkäymisen
ajan kanssa. Ne, jotka olivat vavisseet ajatellessaan uhkaavia
vaaroja, hengittivät helpommin, kun vaali lisäksi oli tapahtunut
hämmästyttävän sovinnollisesti. Monista tuntui jo, että ennen
kuulumaton kansalaissota oli ainiaaksi loppunut ja että vasta valitun
kuninkaan tehtäväksi vain jää pitää tuomiota syyllisistä. Tätä
toivoa elähytti itse Chmielnickin käytös. Ilmaisivathan kasakat,
jotka Zamoscin luona olivat vimmatusti hyökkäilleet linnaa vastaan,
selvästi olevansa Jan Kasimirin puolella. Chmielnicki lähetteli
kirkkoherra Huncel Mokrzskin välityksellä hallitukselle alamaisen
uskollisuutta uhkuvia kirjeitä ja toisten lähettien kautta kirjeitä,
joissa hän nöyrästi pyysi armoa itselleen ja zaporogilaiselle
sotajoukolle. Niinikään tiedettiin, että kuningas, kansleri
Ossolinskin politiikan mukaisesti haluaa tehdä kasakoille melkoisia
myönnytyksiä. Kuten kerran Pilawcen tappion edellä oli kaikkien
huulilla ollut _sota_, niin oli niillä nyt _rauha_. Toivottiin, että
valtakunta monien tappioidensa jälkeen vihdoin saa levähtää ja uuden
valtiaan hallituksen turvissa parantua kaikista haavoistaan.

Vihdoin lähti Sniarowski viemään Chmielnickille kuninkaan kirjettä
ja pian levisi se iloinen uutinen, että kasakat perääntyvät
Zamoscin luota, perääntyvät aina Ukrainaan asti, missä he tulevat
rauhallisesti odottamaan kuninkaan käskyjä ja komissionia, joka
saa tehtäväkseen tutkia heitä kehdanneet vääryydet. Tuntui siltä
kuin myrskyn jälkeen seitsenvärinen taivaankaari olisi rakentunut
maan ylle ennustamaan tyyntä ja lepoa. Tosin ei myöskään puuttunut
pahoja ennustuksia, mutta näin myötäkäymisen vallitessa ei niihin
kiinnitetty mitään huomiota. Kuningas matkusti Czenstochowaan
kiittääkseen vaalistansa ennen kaikkea Jumalan kaitselmusta ja
uskoakseen itsensä edeskinpäin Jumalan huomaan. Senjälkeen lähti hän
Krakowaan kruunattavaksi. Häntä seurasivat korkeat arvohenkilöt,
joten Varsova tyhjentyi. Sinne jäivät ainoastaan pakolaiset
Vähävenäjältä, jotka eivät vielä uskaltaneet palata hävitetyille
maatiloilleen, tai joilla ei ollut paikkaa minne mennä.

Ruhtinas Jeremin täytyi valtakunnan senaattorina seurata kuningasta,
mutta Wolodyjowski ja Zagloba ratsastivat kiireen kautta
rakuunalippukunnan etunenässä Zamosciin viemään Skrzetuskille iloista
uutista Bohunin kohtalosta, sitten yhdessä hänen kanssaan etsiäkseen
ruhtinatarta.

Herra Zagloba ei suinkaan kaipauksetta jättänyt Varsovaa, sillä
tuossa suunnattomassa aatelismiesten kokouksessa, kuninkaanvaalin
humussa, alituisissa juomingeissa ja mellastuksissa, joita hän
yhdessä Wolodyjowskin kanssa oli pannut toimeen, oli hän viihtynyt
kuin kala meressä. Kuitenkin lohdutti häntä ajatus, että hän nyt
palaa toimivaan elämään, että häntä odottavat etsimiset, seikkailut
ja ovelat tempunteot, joita hän jo etukäteen joukottain keksi. Muuten
hänellä oli omat mielipiteensä pääkaupungin vaaroista ja hän kuvaili
niitä Wolodyjowskille seuraavaan tapaan:

-- Totisesti, herra Michal, sanoi hän, -- me olemme Varsovassa
suorittaneet suuria. Mutta Jumala varjelkoon viipymästä siellä
kauvemmin. Me olisimme, sen sanon teille, tässä pääkaupungissa
käyneet yhtä naismaisiksi kuin tuo kuuluisa kartagolainen, jonka
ilmanalan leppeys Kapuassa kokonaan pehmensi. Kaiken pahan alku ja
juuri ovat naiset. He vievät joka miehen turmioon, sillä huomatkaa
tarkoin, ettei löydy mitään petollisempaa olentoa kuin nainen. Vaikka
mies vanheneekin, niin vetävät he häntä yhä puoleensa...

-- No, rauhoittukaa nyt, keskeytti Wolodyjowski.

-- Olen sen jo usein toistanut teille, aika olisi jo talttua, mutta
minulla on vielä liian kuuma veri. Tässä on enempi flegmaa, minä
olen itse koleerisuus. Vaan mitäs niistä, nyt alamme uutta elämää.
Tuo kaikki on jo ollutta ja mennyttä, elämä ilman sotaa on minua
jo monasti kyllästyttänyt. Meidän pieni lippukuntamme on hyvin
varustettu ja Zamoscin luona mellastelee vielä omavaltaisia joukkoja;
niiden kanssa pidetään hauskaa, kun mennään etsimään ruhtinatarta.
Samalla nähdään Skrzetuskikin ja tuo jättiläinen, tuo liettualainen
kurki ja humalariuku herra Longinus, sillä häntä emme ole nähneet
pitkiin aikoihin.

-- Teidän taitaa olla häntä ikävä. Mutta kun näette hänet, niin ette
anna hänelle rauhaa.

-- Sentähden että kun hän vain jotakin lausuu, niin muistuu mieleeni
teidän hevosenne, kun se liikuttelee häntäänsä. Hän venyttelee joka
sanaa niinkuin suutari nahkaa. Kaikki on hänessä tullut voimaksi,
järjelle ei ole jäänyt sijaa. Kun hän käy jotakuta kiinni olkapäähän,
niin hän pusertaa hänestä ulos kylkiluut. Ja toiselta puolen ei ole
koko Puolan valtakunnassa lasta, joka ei voisi panna häntä pulaan.
Onko nyt kuultu, että niin varakas mies olisi niin hölmö!

-- Onko hän todellakin niin varakas?

-- Hänkö? Kun minä tutustuin häneen, niin oli hänellä niin täyteen
sullottu kukkaro, ettei hän voinut pitää sitä pistettynä vyöhönsä,
vaan kantoi sitä killumassa kuin savustettua makkaraa. Sitä saattoi
vaikkapa kepillä lyödä eikä se taipunut ensinkään. Itse hän minulle
on kertonut kuinka monta maakartanoa hänellä on: Myszykiszki,
Psikiszki, Pigwiszki, Syruciany, Ciapuciany, Kapusciany, Baltupie
-- kuka ne kaikki muistaakaan nuo pakanalliset nimet. Puoli
piirikuntaahan hänelle kuuluu. Mahdoton hölmökunta vain on tuo
Podbipientojen suku.

-- Ettehän nyt pane omianne mitä noihin maatiloihin tulee?

-- En pane omiani, minä vain toistan mitä olen kuullut häneltä
itseltään eikä hän ole elämässään valehdellut, sillä siihen hän on
liian tyhmä.

-- No, Anusiasta paisuu sitten aika rouva. Mutta siihen
väitteeseenne, että hän olisi tyhmä, minä en voi mitenkään yhtyä. Hän
on uljas mies ja niin viisas, ettei hädässä esimerkiksi kukaan voi
antaa parempaa neuvoa. Veitikkaa hänessä kyllä ei ole vähääkään. Ei
Jumala toki jokaiselle ole antanut niin liukasta kieltä kuin teille.
Varmaa on, että hän on oikea ritari ja kunnon mies. Sitäpä todistaa
sekin, että te hänestä pidätte ja mielellänne näette häntä.

-- Jumalan rangaistus hän meille on, mutisi Zagloba. -- Siksi minä
hänen kanssaan seurustelen, että saan tehdä hänelle kiusaa neiti
Annasta.

-- Neuvoisin, ettette tekisi sitä, sillä se on vaarallista. Häneen
saa vaikkapa iskeä haavan, mutta tässä kysymyksessä hän varmaan
menettäisi kärsivällisyytensä.

-- Menettäköön vain, minä olisin valmis leikkaamaan häneltä korvat,
niinkuin herra Dunczewskilta.

-- Jättäkää te hänet rauhaan. Minä en mitenkään soisi teidän tulevan
hänen vihamiehekseen.

-- No, no, kunhan minä nyt ensin hänet näenkin. Tämä herra Zagloban
toivomus täyttyi pikemmin kuin hän oli uskonutkaan. Oli tultu
Konskowolaan, Wolodyjowski päätti, että levähdettäisiin, koska
hevoset jo olivat sangen väsyneet. Kuka saattaakaan kuvata molempien
ystävien hämmästystä, kun he astuessaan majatalon pimeään porstuaan,
tunsivat ensimäisen vastaantulevan aatelismiehen herra Podbipientaksi.

-- Mitä kuuluu? -- Siitä onkin jo pitkä aika kun tavattiin! huudahti
Zagloba. -- Eivätpä kasakat vielä ole Zamoscissa lyöneet teitä
kuoliaaksi.

Herra Podbipienta syleili vuoronperään molempia sekä suuteli heitä
poskille.

-- Olipa hauskaa, että tapasimme, toisteli hän iloisena.

-- Minne olette matkalla? kysyi Wolodyjowski.

-- Varsovaan herra ruhtinaan luo.

-- Ruhtinas ei ole Varsovassa. Hän on kuninkaan seurassa lähtenyt
Krakovaan, hänen tulee kruunajaisissa kantaa omenaa hänen edessään.

-- Ja minut lähetti herra Weyher Varsovaan viemään kirjettä ja
kysymään, minne ruhtinaan rykmenttien on mentävä, niitä kun ei enään,
Jumalan kiitos, tarvita Zamoscissa.

-- Teidän ei tarvitse mennä mihinkään, sillä me olemme mekin juuri
kuljettamassa käskykirjeitä.

Herra Longinus synkistyi, sillähän halusi sydämensä pohjasta päästä
ruhtinaan luo nähdäkseen hovin ja erittäinkin erään pienen neitosen
samaisessa hovissa.

Zagloba alkoi iskeä silmää Wolodyjowskille.

-- Niin ollen lähden minä Krakovaan, sanoi liettualainen hetken
mietittyään. -- Minä olen saanut käskyn viedä perille kirjeen ja minä
vien sen.

-- Käykäämme tupaan, niin käskemme lämmittää itsellemme olutta.

-- Mutta minne te sitten olettekaan matkalla? kysyi Longinus.

-- Zamosciin Skrzetuskin luo.

-- Hän ei ole Zamoscissa.

-- Se nyt vielä puuttui. Missä hän sitten on?

-- Jossakin Choroszczynin tienoilla kukistamassa kapinallisia
joukkoja. Chmielnicki on kyllä perääntynyt, mutta mennessään hänen
päällikkönsä polttavat, ryöstävät ja murhaavat. Heitä vastaan on
Walekin starosta komentanut herra Jakob Regowskin, tuhoamaan heidät...

-- Ja Skrzetuski siis on hänen mukanaan?

-- Aivan oikein, mutta he toimivat itsenäisesti, sillä heidän
välillään vallitsee suuri kilpailu, josta myöhemmin kerron teille.

He olivat tulleet tupaan ja Zagloba käski lämmittää kolme tuopillista
olutta, senjälkeen läheni hän pöytää, jonka ääreen herrat
Wolodyjowski ja Longinus jo olivat istuutuneet. Hän lausui:

-- Te, herra Podbipienta, ette tiedä suurinta ja onnellisinta
uutista, sitä nimittäin, että me yhdessä herra Michalin kanssa olemme
lyöneet kuoliaaksi Bohunin.

Liettualainen hypähti seisoalleen penkiltä. -- Oi, lihalliset
veljekset, onko se mahdollista?

-- Niin totta kuin näette meidät tässä edessänne.

-- Ja te löitte hänet kahtia?

-- Aivan niin.

-- Mikä uutinen, sepä vasta uutinen, hyvä Jumala! puheli
liettualainen, lyöden käsiänsä yhteen. -- Sanoitteko kahtia? Oikeinko
kahtia?

-- Kas, minä sain hänet ensinnä oveluudellani haastamaan meidät
taisteluun -- ymmärrättekö -- ja senjälkeen taisteli Michal
ensimäisenä häntä vastaan niin että vain -- sen sanon teille, hyvät
herrat... Hän leikkeli häntä kuin jouluporsasta, paloitteli kuin
paistettua kukkoa, ymmärrättekö?

-- Ja te taistelitte toisena?

-- No katsokaas, sanoi Zagloba, -- varmaan on suontanne isketty ja
päätänne huimaa verenvuodon jälkeen. Luuletteko että minä rupean
taistelemaan ruumiin kanssa tai että minä leikkelen miestä, joka jo
makaa maassa?

-- Sanoittehan te lyöneenne hänet kahtia. Herra Zagloba kohautti
olkapäitään.

-- Pyhää kärsivällisyyttä kysytään tuon miehen seurassa. Herra
Michal, eikö Bohun haastanut meitä molempia?

-- Haastoi, sanoi Wolodyjowski.

-- Käsitittekö nyt?

-- Olkoon niin kuin sanotte, vastasi Longinus -- mutta herra
Skrzetuski on hakenut Bohunia Zamoscin luota. Eikä hän kuitenkaan
ollut siellä enään.

-- Kuinka sitten Skrzetuski haki häntä?

-- Minun täytyy, näen mä, kertoa teille kaikki tyyni alusta asti,
aivan niinkuin asia oli, sanoi herra Longinus. -- Me jäimme siis
silloin, kuten tiedätte, Zamosciin ja te lähditte Varsovaan.
Kasakoita ei meidän tarvinnut kauvan odottaa. Suurina pilvinä tuli
heitä Lembergin luota, heitä tuli niin paljon ettei silmä, muurilta
katsoen, ulottunut näkemään heidän ylitseen, mutta ruhtinas oli niin
varustanut Zamoscin, että he olisivat saaneet piirittää sitä kaksi
vuotta. Me luulimme, etteivät he ollenkaan hyökkäisi linnaa vastaan
ja olimme sen johdosta jo surullisiakin, sillä jokainen oli heidän
tappiostaan odottanut mieskohtaista nautintoa. Kun heidän joukossaan
myöskin oli tatareja, niin elähytti minua puolestani toivo, että
Jumala armossaan nyt antaa minulle nuo kolme päätä, jotka tarvitsen...

-- Pyytäkää häneltä yhtä, pyytäkää vain yhtä, mutta hyvää, keskeytti
Zagloba.

-- Te olette aina samanlainen, sanoi liettualainen, huono te
olette kuuntelemaan. -- Me luulimme siis, etteivät he ryhtyisi
ryntäämään, mutta hepäs yhtäkkiä kuin hullut itsepäisesti rakentamaan
ryntäyskoneita ja sitten oikopäätä hyökkäämään meidän päällemme.
Myöhemmin kävi selville, ettei Chmielnicki itse ollut tahtonut
sitä, vaan oli Czarnota, heidän leiripäällikkönsä, ahdistanut häntä
ja sanonut pelon menneen häneen sekä että hän jo aikoo ruveta
veljeilemään ljahien kanssa. Ja niin suostui Chmielnicki vihdoin ja
lähetti Czarnotan ensimäisenä ryntäämään. Mitä kaikkea tapahtuikaan,
veliseni, on mahdoton kuvata. Maailmaa ei enään saattanut tulelta ja
savulta eroittaa. Alussa he liikkuivat rohkeasti, loivat kaivoksen
täyteen maata, kiipeilivät muureille. Mutta sitten me heidät
löylytimme niin, että he lähtivät tiehensä sekä muureilta että omien
koneittensa luota. Vasta sitten me neljän lippukunnan voimalla
ryntäsimme heidän perässään ja teurastimme heitä kuin karjaa.

Wolodyjowski hieroi käsiään.

-- Hui, vahinko, etten minä saanut olla mukana siinä juhlassa! huusi
hän ihastuneena.

-- Minäkin olisin mielelläni ollut siellä mukana, sanoi Zagloba
tyynellä varmuudella.

-- Ja silloin kunnostautuivat huomattavammin herrat Skrzetuski
ja Jakob Regowski, jatkoi liettualainen. -- Molemmat oivallisia
ritareita, mutta aina riidassa keskenään. Erittäinkin oli herra
Regowski suutuksissaan Skrzetuskiin. Varmaan olisi hän hakenut
riitaa, jollei herra Weyher kuolemanuhalla olisi kieltänyt
kaksintaisteluja. Me emme alussa ymmärtäneet herra Regowskin
tarkoitusta, mutta sitten kävi selville, että hän on sukua
herra Laszczille, jonka ruhtinas kerran, kuten muistatte, herra
Skrzetuskin tähden oli karkoittanut leiristä. Tästä syystä vihasi
Regowski ruhtinasta, meitä kaikkia ja erittäinkin Skrzetuskia.
Siitä johtui myöskin kateus ja kilpailu heidän välillään, koska
molemmat piirityksen aikana olivat saavuttaneet suurta kunniaa ja
toinen tahtoi olla toista etevämpi. Molemmat olivat he ensimäisinä
sekä muureilla että hyökkäyksissä, kunnes Chmielnicki vihdoin,
kyllästyneenä rynnistyksiin, alkoi säännöllisen piirityksen. Tämän
aikana käytti hän kaikenlaisia ovelia temppuja, koettaen niiden
avulla saada käsiinsä kaupungin.

-- Hänelläpä onkin suurin luottamus viekkauteen, sanoi Zagloba.

-- Hullu mies ja lisäksi luonteeltaan alhainen, jatkoi Podbipienta.
-- Hän luuli herra Weyheriä saksalaiseksi -- nähtävästi ei hän
ollut kuullut sennimisistä Pommerin herttuoista, ja kirjoitti
hänelle kirjeen, jossa kehoitti starostaa muka ulkomaalaisena ja
palkkasoturina petokseen. Mutta nytpä kirjoitti herra Weyher hänelle
vastauksen, missä esitti mitä miehiä hän on ja kuinka katalasti
Chmielnicki oli koettanut johtaa häntä kiusaukseen. Osoittaakseen
arvoaan mielenosoituksellisemmin tahtoi starosta lähettää tämän
kirjeen jonkun huomattavamman henkilön kuin torvensoittajan kautta,
ja kun lähteminen sellaisten villien petojen joukkoon on samaa
kuin syöksyminen surman suuhun, niin ei upseerien joukossa ollut
läheteiksi halukkaita, toiset pitivät itseään myöskin liian hyvinä.
Mutta minäpä lähdin ja kuulkaa nyt: vasta nyt alkaa mielenkiintoisin
osa.

-- Mehän olemme yhtenä korvana, sanoivat molemmat ystävät.

-- Minä siis lähdin ja tapasin hetmanin juovuksissa. Hän otti minut
vastaan ivallisesti, varsinkin oli tämä tunne huomattavissa, kun
hän oli lukenut kirjeen. Hän uhkasi minua silloin nuijallaan. Mutta
minäpä nöyrästi uskoin sieluni Jumalan huomaan ja aattelin itsekseni:
jos hän koskee minuun, niin lyön häntä nyrkillä päähän -- mitä siinä
muutakaan olisi voinut, rakkaat veljet.

-- Miehekkäästi ajateltu, sanoi hiukan innostuneena Zagloba.

-- Hänen alipäällikkönsä hillitsivät häntä kuitenkin ja asettuivat
meidän väliimme, jatkoi herra Longinus. -- Varsinkin oli eräs nuori
mies niin rohkea, että tarttui häntä liepeeseen ja veti hänet pois,
sanoen: et sinä nyt mene mihinkään, isä, sinä olet juovuksissa.
Minä katselemaan, kuka tuo mies on, joka minua niin puolustaa
ja kummastelen hänen rohkeuttaan, kun hän on niin tutunomainen
Chmielnickiä kohtaan. Mutta sehän oli Bohun!

-- Bohunko? huudahtivat Wolodyjowski ja Zagloba.

-- Aivan niin. Minä tunsin hänet, sillä olinhan Rozlogissa
nähnyt hänet ja myöskin hän tunsi minut. Kuulen hänen sanovan
Chmielnickille: hän on minun tuttavani. Mutta Chmielnicki tekee,
juopuneiden tapaan, pikaisen päätöksen ja vastaa: koska hän on
sinun tuttavasi, poikaseni, niin täytyy hänelle antaa viisikymmentä
taalaria -- minä kyllä annan vastauksen. Ja hän antoi minulle
vastauksen, mutta mitä taalareihin tulee, niin sanoin -- en tahtonut
ärsyttää petoa --, että säästän ne palvelijoitani varten, sillä
eihän upseerien tapoihin kuulu ottaa vastaan juomarahoja. Minut
päästettiin nyt sangen kohteliaasti menemään teltasta, mutta tuskin
olin päässyt ulkopuolelle, kun luokseni astuu Bohun, sanoen: mehän
näimme toisemme Rozlogissa. Niin näimme, vastaan minä, mutta
veliseni, silloin en olisi uskonut näkeväni sinua tässä leirissä.
Tähän vastaa hän: onnettomuus on minut ajanut tänne, eikä oma tahto.
Keskustelussa huomautin hänelle, kuinka me Jarmolincen tuolla puolen
löylytimme häntä. Minä en tietänyt kenen kanssa olin tekemisissä,
vastasi hän siihen. Olin lisäksi saanut iskun käteeni. Mieheni taas
eivät kyenneet mihinkään, sillä he luulivat itse ruhtinas Jareman
taistelevan heitä vastaan. Emme mekään tienneet, kenen kanssa olimme
tekemisissä, sanoin minä, sillä jos herra Skrzetuski olisi aavistanut
sinun olevan siellä, niin jompikumpi teistä ei nyt enään olisi elossa.

-- Varmaan niin olisi käynytkin, mutta mitäs Bohun siihen sanoi?
kysyi Wolodyjowski.

-- Suuttui kovasti ja käänsi puheen toisaalle. Hän kertoi Krywonosin
lähettäneen hänet viemään kirjettä Chmielnickille Lembergin luo,
jotta hän saisi hiukan levätä, mutta Chmielnickipä ei tahtonutkaan
päästää, häntä takaisin, vaan aikoi käyttää häntä muihin
lähettitoimiin, koska hän ymmärsi säilyttää mielenmalttinsa. Vihdoin
hän kysyy, missä herra Skrzetuski on ja kun minä sanon: Zamoscissa,
niin hän virkkaa: silloin ehkä tapaamme. Senjälkeen jätin hänet
hyvästi.

-- Minä arvaan jo, että Chmielnicki heti senjälkeen lähetti hänet
Varsovaan, sanoi Zagloba.

-- Niin lähetti, mutta odottakaappa vielä hiukan. Minä palasin
nyt linnoitukseen tekemään herra Weyherille tiliä toimeni
suorituksesta. Oli jo myöhäinen yö. Seuraavana päivänä hyökättiin
uudelleen, vielä kiivaammin kuin ensi kerralla. En ehtinyt tavata
herra Skrzetuskia. Vasta kolmantena päivänä saatoin sanoa hänelle,
että olin nähnyt Bohunin ja puhunut hänen kanssaan. Mutta silloin
oli läsnä paljon upseereja, niiden joukossa herra Regowski. Tämä
kuultuaan kertomukseni sanoo pisteliäästi: kyllä minä tiedän,
että on kysymys eräästä tytöstä. Jos te todella olette sellainen
ritari kuin maine tietää, niin kyllä saatte Bohunin käsiinne:
haastakaa hänet taisteluun ja minä olen varma, ettei se tappelija
kieltäydy. Saammehan muureilta katsella kaunista näkyä! Teistä
wisniowieckiläisistä puhutaan, jatkaa hän, enemmän kuin te
ansaitsette. Silloin katsahtaa herra Skrzetuski täynnä hämmästystä
herra Regowskiin. Niinkö siis neuvotte? kysyy hän. Hyvä. Mutta
rohkenetteko te, hyvä herra, joka ivailette meidän miehuuttamme,
mennä roskajoukon sekaan puolestani haastamaan Bohunia taistelemaan.
Regowski vastaa: rohkenen kyllä, mutta en ole teidän puhemiehenne
enkä liioin veljenne, enkä lähde. Nyt rehahtavat muut nauramaan
herra Regowskille. Ohoh, sanovat he, kylläpä nyt olette pieni, mutta
kun oli kysymys toisen miehen nahasta, silloin olitte suurellinen.
Silloinpas Regowski, kunniastaan arkana, sydämystyy ja nousee.
Seuraavana päivänä lähti hän viemään haastetta, mutta ei enään
tavannut Bohunia. Me emme aluksi uskoneet hänen tietoonsa; nyt,
kuultuani teidän kertomuksenne, kuitenkin huomaan sen todeksi.
Varmaan oli Chmielnicki lähettänyt Bohunin matkalle ja sillä tiellä
te hänet löitte kuoliaaksi.

-- Aivan niin, sanoi Wolodyjowski.

-- Sanokaappa meille, sanoi Zagloba, -- mistä me nyt löydämme
Skrzetuskin. Meidän täytyy hänet löytää voidaksemme heti lähteä hänen
kanssaan hakemaan neitosta.

-- Tuolla puolen Zamoscin saatte helposti hänestä tiedon, sillä
siellä tuntevat hänet kaikki. Kasakkapäällikkö Kalinan hän yhdessä
Regowskin kanssa kokonaan tuhosi. Myöhemmin Skrzetuski yksinänsä löi
kaksi kertaa tatarilaisjoukot, tuhosi Burlazn sekä hajoitti muutamia
parvia.

-- Mutta että Chmielnicki salli sellaista!

-- Chmielnicki väittää, ettei se ole hänen syynsä ja että ne
ryöstävät vasten hänen käskyjänsä. Ilman tätä vakuutusta ei
kukaan luottaisi hänen uskollisuuteensa ja kuuliaisuuteensa hänen
majesteettiaan kuningasta kohtaan.

-- Onpa täällä Konskowolassa huonoa olutta, huomautti herra Zagloba.

-- Lublinin tuolla puolen te jo kuljette hävitettyjen seutujen läpi,
jatkoi liettualainen, -- sillä etujoukot tulivat aina sinne asti
ja tatarit ottivat kaikkialla vankeja. Ja kuinka paljon Zamoscin
ja Hrubieszowin tienoilla onkaan ryöstetty, sen voi yksin Jumala
arvioida. Muutamia tuhansia vapautettuja vankeja Skrzetuski jo on
lähettänyt linnoitukseen. Hän tekee siellä työtä voimiensa takaa,
terveyteensä katsomatta.

Herra Longinus huokasi välillä, painoi miettiväisenä päänsä alas ja
jatkoi hetken päästä:

-- Minä luulen, että Jumala korkeimmassa armossansa on lohduttava
herra Skrzetuskia ja antava hänelle sen, jonka hän on katsonut
itsellensä onneksi, sillä tämän ritarin ansiot ovat todella suuret.
Näinä turmeluksen ja itsekkyyden aikoina, jolloin jokainen ajattelee
vain itseänsä, on hän kokonaan unohtanut itsensä. Hän olisi, veljet,
jo kauvan sitten voinut saada ruhtinaalta lomaa, lähteäkseen hakemaan
morsiantaan, mutta nähdessään tuhon uhkaavan isänmaataan, ei hän
hetkeksikään ole jättänyt palvelustaan. Herkeämättä on hän pysynyt
työssä, vaikka tuska onkin kalvanut sydäntä.

-- Hän on sielultaan roomalainen, sitä ei voi kieltää, sanoi Zagloba.

-- Meidän tulisi pitää häntä esikuvanamme.

-- Erittäinkin teidän, herra Podbipienta, joka ette käy sotaa
isänmaan takia, vaan haette kolmea päätä.

-- Jumala näkee minun sieluuni, sanoi herra Longinus, kohottaen
silmänsä taivasta kohden.

-- Skrzetuskille on herra Jumala jo Bohunin kuolemalla suonut
palkinnon, sanoi Zagloba, -- sekä myöskin sillä, että hän
valtakunnalle on suonut levon hetken, jotta se saisi aikaa miettiä
pelastuksen keinoa.

-- Lähdettekö te, hyvät herrat, Skrzetuskin mukaan? kysyi
liettualainen.

-- Entä ettekö sitten te?

-- Hyvin mielelläni, mutta kuinka käy kirjeiden? Toinen on Walekin
starostalta hänen majesteetilleen kuninkaalle, toinen ruhtinaalle ja
kolmas on juuri herra Skrzetuskilta niinikään ruhtinaalle. Hän pyytää
siinä lomaa.

-- Me viemme hänelle juuri lomaa.

-- Olkoonpa niinkin, mutta kuinka minä voisin jättää kirjeet viemättä?

-- Teidän täytyy lähteä Krakovaan, muu ei voi tulla kysymykseen.

-- Muuten sanon teille suoraan, että vaikka mielelläni tahtoisinkin
retkellämme etsiessämme ruhtinatarta pitää selkämme takana varalla
sellaiset nyrkit kuin teidän, niin ette te muussa suhteessa olekaan
omianne sille matkalle. Siellä täytyy näet teeskennellä, varmaan
pukeutua kasakan viittaankin ja näytellä talonpoikaa, mutta teidän
kokonne pistää niin silmään, että jokainen heti kysyisi: mikä
hongankolistaja tuo on, mistä sellainen kasakka on saatu? Sitäpaitsi
te ette sujuvasti puhu heidän kieltänsä. Ei, ei, lähtekää te
Krakovaan, kyllä me itse keksimme keinot.

-- Niin minäkin luulen, sanoi Wolodyjowski.

-- Varmaan asia on niinkuin sanotte, vastasi herra Podbipienta. --
Siunatkoon ja auttakoon teitä armollinen Jumala. Mutta tiedättekö,
missä häntä pidetään piiloitettuna?

-- Bohun ei suostunut sanomaan sitä. Tiedämme vain sen, mitä minä
salaa kuulin, kun Bohun oli kytkenyt minut vangiksi läävään, mutta se
riittääkin.

-- Kuinka te saatatte hänet löytää?

-- Sitä vartenhan minulla on pää, sanoi Zagloba. -- Olen minä toki
ollut vaikeammissakin tiloissa. Nyt täytyy vain mitä pikemmin päästä
Skrzetuskin luo.

-- Tiedustelkaa häntä Zamoscissa. Herra Weyher varmaan tietää
missä hän on, sillä hän on kirjevaihdossa hänen kanssaan ja herra
Skrzetuski lähettelee hänelle vankeja. Jumala teitä siunatkoon.

-- Samoin teitä, vastasi Zagloba. -- Kun tulette Krakovaan ruhtinaan
luo, niin sanokaa meiltä terveisiä herra Charlampille.

-- Kuka se on?

-- Se on muuan erinomaisen korea liettualainen, joka pani kaikkien
ruhtinattaren hovineitien päät pyörälle.

Herra Longinus vavahti.

-- Onhan tämä pilaa, hyvä ystävä?

-- Jääkää hyvästi. Kauhean huonoa on olut täällä Konskowolassa,
virkkoi herra Zagloba, räpytellen silmiään herra Wolodyjowskille.



VIIDESTOISTA LUKU.


Herra Longinus lähti sydän nuolen lävistämänä Krakovaan, julma herra
Zagloba taas yhdessä Wolodyjowskin kanssa Zamosciin, missä he eivät
viipyneet, kuin päivän, koska komendantti ilmoitti, ettei hän enään
pitkään aikaan ole saanut tietoja Skrzetuskista ja arveli, että ne
rykmentit, jotka Skrzetuskin johdolla olivat lähteneet liikkeelle,
asettuvat linnaväeksi Zbaraziin omavaltaisilta joukoilta suojelemaan
sikäläisiä seutuja. Se tuntuikin sitä todennäköisemmältä, kun Zbaraz
Wisniowieckien omaisuutena oli ruhtinaan verivihollisten hyökkäyksien
sattuessa erityisesti vaaralle alttiina. Herra Wolodyjowskin ja
Zagloban eteen avautui näin ollen pitkä ja sangen vaikea tie. Kun
heidän ruhtinatarta hakiessaan sentään olisi muutenkin täytynyt
kulkea tuo matka, oli heistä yhdentekevää, tapahtuuko se varhemmin
vai myöhemmin. He lähtivät siis viipymättä matkalle, pysähtyen vain
niin paljon kuin oli välttämätöntä lepoa varten tai hajoittaaksensa
ryövärijoukot, joita vielä liikkui siellä täällä.

He kulkivat niin hävitettyjä seutuja, etteivät usein päiväkausiin
kohdanneet ainoaa elävää olentoa. Kauppalat olivat tuhkaläjinä,
kylät poltettuina ja autioina, kansa oli hakattu maahan, tai viety
vangiksi. Ruumiita makaili pitkin tietä, silmä kohtasi vain talojen
ja kirkkojen törröttäviä raunioita, kylien puoleksi palaneita mökkejä
ja tuhkaläjillä ulvovia koiria. Ken oli jäänyt eloon tatarien ja
kasakkalaumojen kulkiessa, se piiloitteli metsän korvissa, värjötti
pakkasessa tai näki nälkää, uskaltamatta tulla esiin metsistä, koska
ei uskonut onnettomuuden vielä menneen ohi. Lippukuntansa hevosille
täytyi Wolodyjowskin syöttää puunkuorta tai puoleksi palanutta
viljaa, jota löydettiin entisten aittojen tuhkaläjistä. He kulkivat
kuitenkin nopeasti eteenpäin, elättäen itseään pääasiallisesti niillä
ruokavaroilla, mitä he riistivät rosvojoukoilta. Oli jo marraskuun
loppupuoli, ja jos viime talvi ihmisten hämmästykseksi oli ollut
melkein lumeton ja siinä määrin vailla pakkasta ja jäätä, että koko
luonnon järjestys näytti muuttuneen, niin uhkasi edessä oleva talvi
käydä tavallistakin ankarammaksi. Maa oli roudassa, lumi lepäsi
kentillä ja aamuisin päärmäsi jokien rantoja läpikuultava jääkuori.
Ilma oli kuiva, kalpeat auringonsäteet lämmittivät vain heikosti
keskipäivän hetkinä. Sensijaan hehkui taivaalla aamuin ja illoin
punainen ruso, aikaisen ja ankaran talven varma merkki.

Sodan ja nälän jäljissä seurasi kolmas kurjuutta tuottava vihollinen:
pakkanen. Mutta ihmiset odottivat sitä tällä kertaa ilolla,
sillä varmemmin kuin kaikki neuvottelut oli se ehkäisevä sodan.
Kokeneena miehenä ja perinpohjaisena Ukrainan tuntijana toivoi
herra Wolodyjowski varmasti, että ruhtinattaren etsintäretki veisi
toivottuun päämäärään, koska pahin este, sota, oli poissa tieltä.

-- En usko Chmielnickin vilpittömyyteen, sanoi hän, -- hän ei
kiintymyksestä kuninkaaseen ole vetäytynyt Ukrainaan. Se on viekas
kettu. Hän tietää, että jolleivät kasakat saa kaivautua maahan, niin
ei heistä ole mihinkään, sillä avonaisella kentällä eivät he pysty
taistelemaan meidän lippukuntiamme vastaan, vaikka olisivat viisi
kertaa lukuisammat. He menevät nyt talvimajoihinsa ja lähettävät
karjalaumansa lumen keskelle. Tatarienkin täytyy viedä pois ryöstetyt
vankinsa. Jos tulee kova talvi, niin meillä riittää rauhaa ensimäisen
ruohon kasvuun asti.

-- Ehkäpä kauvemminkin, sillä he kuitenkin pelkäävät kuningasta.
Mutta me emme tarvitse niinkään paljon aikaa. Jos Jumala suo, niin
vietämme laskiaisena Skrzetuskin häitä.

-- Kunhan tässä vain emme menisi hänen ohitsensa, ettei tulisi uutta
ajanhukkaa.

-- Onhan hänen mukanansa kolme lippukuntaa, eihän häntä tarvitse
etsiä kuin neulaa. Ehkä saavutamme hänet jo Zbarazin luona, jollei
hän rosvojen takia sattuisi viipymään jossakin muualla.

-- Me tosin emme saavuta häntä itseään, mutta meidän täytyy matkan
varrella saada hänestä tietoja, sanoi Wolodyjowski.

Tietoja oli kuitenkin vaikea saada. Talonpojat olivat kyllä
siellä täällä nähneet ohikulkevia lippukuntia ja kuulleet niiden
taisteluista rosvojen kanssa, mutta he eivät osanneet sanoa,
keiden lippukuntia ne olivat olleet -- ne saattoivat yhtä hyvin
olla Regowskin kuin Skrzetuskinkin väkeä ja niin eivät molemmat
ystävykset saaneet mitään varmuutta. Sensijaan tuli heidän korviinsa
toinen huhu, se nimittäin, että kasakoilla oli ollut suuria
vastoinkäymisiä taisteluissa liettualaisia joukkoja vastaan. Tämä
huhu oli kyllä jo päivää ennen Wolodyjowskin lähtöä kierrellyt
Varsovassakin, mutta siihen ei silloin uskottu. Nyt se kuitenkin
kulki pitkin maata, tietäen mainita kaikki yksityiskohtia myöten,
kulki epäämättömänä varmuutena. Liettuan joukot olivat nyt kostaneet
Chmielnickin puolalaisille tuottamat tappiot. Surmansa oli saanut
Polkzienzyc, vanha, kokenut päällikkö, samoin villi Nebaba sekä
näitä molempia mahtavampi Krzeczowski, jonka osalle ei niinmuodoin
tullut starostakuntia eikä vojevodakuntia, ei arvoja eikä virkoja,
vaan paalukuolema kapinallisten riveissä. Näytti siltä kuin jokin
ihmeellinen Nemesis olisi hänessä tahtonut kostaa sen saksalaisen
veren, joka kerran vuodatettiin Dnieperin kaislikossa, Flickin
ja Wernerin veren. Sillä Krzeczowski joutui juuri Radziwillin
saksalaisen rykmentin käsiin ja vaikka luoti olikin hänet vaikeasti
haavoittanut, pantiin hänet heti paikalla paaluun, jossa onneton
värjötti vielä kokonaisen päivän, ennenkuin heitti synkän henkensä.
Sellaisen lopun sai mies, joka miehuutensa ja sotilaskykynsä nojalla
olisi voinut tulla toiseksi Stefan Chmieleckiksi, mutta jonka
rikkauden- ja arvonhimo ajoi petosten, valapattoisuuden ja kauheiden
murhien tielle, murhien, jotka olisivat olleet itse Krywonosin
arvoiset.

Yhdessä hänen, Polkzienzycin ja Nebaban kanssa kaatui
taistelutanterella lähes kaksikymmentä tuhatta kasakkaa tai hukkui
Pripetin soihin. Kauhu kulki kuin vihurituuli yli hurjan Ukrainan
maan, kaikista tuntui, että suurten kasakkavoittojen, Keltaisen
Veden, Korsunin ja Pilawcen jälkeen nyt on tullut tuhojen hetki,
hetki jollaisia ei edellisten kapinain aikana ollut edes Solonican
ja Kumeikinkaan yhteydessä. Itse Chmielnickikin, vaikka hän oli
maineensa kukkulalla ja mahtavampi kuin koskaan ennen, pelästyi
saadessaan tiedon ystävänsä, Krzeczowskin, kuolemasta ja alkoi
jälleen noita-akoilta tiedustella tulevaisuutta. He ennustivat eri
lailla, toiset ennustivat uusia suuria sotia ja voittoja, toiset
tappioita, kuitenkaan osaamatta hetmanille sanoa, miten hänen itsensä
tulisi käymään.

Mutta juuri Krzeczowskin kuolema samoin kuin kova talvi tekivät, että
pitkä rauha näytti entistä varmemmalta. Maa alkoi tyyntyä, tyhjiin
kyliin palasi väkeä ja lepo siirtyi vähitellen kaikkiin epäileviin ja
pelästyneihin sydämiin.

Lepo mielissä saapuivat myöskin molemmat ystävämme pitkän ja
vaivaloisen matkan jälkeen Zbaraziin. Ilmoitettuaan tulostansa
linnaan lähtivät he heti komendantin luo, jona heidän suureksi
hämmästyksekseen toimi Wierszul.

-- Mutta missä on Skrzetuski? kysyi Zagloba, kun ensimäiset
tervehdykset olivat vaihdetut.

-- Hän ei ole täällä, vastasi Wierszul.

-- Te siis olette linnaväen päällikkönä?

-- Niin olen. Ennen minua oli Skrzetuski, mutta hän lähti pois ja
jätti väen minun komentooni kunnes palaa.

-- Mutta milloin hän sitten lupasi palata?

-- Hän ei sanonut mitään, sillä hän ei itsekään tietänyt, virkkoi
vain lähtiessään: jos joku tulisi minua tapaamaan, niin sanokaa, että
hän täällä odottaisi minua.

Zagloba ja Wolodyjowski katselivat toisiinsa.

-- Kauvanko siitä on kun hän lähti? kysyi herra Michal.

-- Kymmenen päivää.

-- Herra Michal, sanoi Zagloba, -- emmekö pyytäisi että herra
Wierszul olisi hyvä ja antaisi meille illallista, sillä nälkäisenä ei
ihminen keksi mitään keinoa. Keskustelemme sitten illallisen aikana.

-- Mielelläni teen teille tuon palveluksen, sillä aioin juuri itsekin
istua pöytään. Muuten ottaa kai herra Wolodyjowski vanhempana
upseerina nyt käsiinsä komennon ja niin ollen olen minä hänen
vieraanansa eikä hän minun.

-- Jääkää te päälliköksi, herra Kristofer, sanoi Wolodyjowski, --
sillä olettehan te iältänne vanhempi ja sitäpaitsi täytyy minun joka
tapauksessa lähteä.

Hetken perästä oli illallinen pöydässä ja upseerit istuutuivat
syömään. Mutta kun herra Zagloba kahdella lautasellisella lientä oli
saanut ensimäisen nälkänsä tyydytetyksi, virkkoi hän Wierszulille:

-- Ettekö voi edes otaksua, minne herra Skrzetuski on lähtenyt?

Wierszul käski pöydässä palvelevien poikien poistua ja vastasi hetken
mietittyään:

-- Minulla on kyllä omat arveluni, mutta Skrzetuskille on tärkeää
pitää asia salassa ja siksi en tahtonut puhua palvelusväen
läsnäollessa. Hän käytti hyväkseen hiljaista aikaa, sillä varmaan
saamme täällä viettää rauhaa kevääseen asti. Minun arvelujeni mukaan
hän lähti hakemaan ruhtinatarta, joka on Bohunin käsissä.

-- Bohunia ei enään ole maailmassa, sanoi Zagloba.

-- Kuinka niin?

Herra Zagloba kertoi asiain kulun kolmanteen tai neljänteen kertaan,
sillä hän kertoi sen aina mielihyvällä uudestaan. Wierszul samoin
kuin herra Longinuskin eivät kyllin voineet ihmetellä tapausta.
Vihdoin virkkoi Wierszul:

-- Se helpoittaa Skrzetuskin tehtävää.

-- Kysymyksenalaista on sittenkin löytääkö hän hänet. Minkälaisia
miehiä hän otti mukaansa?

-- Hän ei ottanut ketään. Hän lähti yhden rusiinilaispojan kanssa ja
heillä oli kolme hevosta.

-- Siinä hän menetteli varsin viisaasti, sillä tällaisessa
tapauksessa auttaa vain oveluus. Kamienieciin asti ehkä vielä voisi
päästä lippukunnan kanssa, mutta jo Uszycassa ja Mohilowissa tavataan
varmaan kasakoita, sillä siellä on hyviä talvimajoja ja Jampolia
he pitävät pesäpaikkanaan. Sinne täytyy mennä joko mukanaan koko
divisiona tai aivan yksin.

-- Mutta mistäs te tiedätte, että hän lähti juuri sinne? kysyi
Wierszul.

-- Ruhtinatarta pidetään piiloitettuna Jampolin takana ja sen hän
on saanut tietää. Mutta siellä on niin paljon rotkoja, luolia ja
kaislikkoja, että sellaisenkin on vaikea löytää, joka tuntee paikat,
saatikka sitten sen, joka ei tunne niitä. Minä olen ratsastanut
Jahorlikiin sekä hevosia noutamaan että käräjille -- minä kyllä
tiedän. Jos olisimme yhdessä, niin menestyisi asia ehkä paremmin.
Epäillä saattaa, onnistaako häntä yksinään, jollei mahdollisesti
jokin sattuma osoita hänelle tietä, sillä hän ei saata edes kysyä.

-- Tahtoisitteko te sitten lähteä hänen kanssansa?

-- Tahtoisimme. Mutta mitäs me nyt teemme, herra Michal, lähdemmekö
hänen jälkeensä vai emmekö lähde?

-- Jätän sen teidän harkintanne nojaan.

-- Hm. Koska siitä jo on kymmenen päivää kun hän lähti matkaan, niin
emme häntä saavuta ja lisäksi hän on käskenyt meidän odottaa itseään.
Vain Jumala tietää, mitä teitä Skrzetuski kulkee. Hän on voinut mennä
Ploskirowin ja Barin suunnalle, vanhaa maantietä pitkin, ja hän on
myöskin voinut mennä Kamieniec-Podolskin suunnalle. Kysymys on vaikea
ratkaista.

-- Muistakaa sitäpaitsi, sanoi Wierszul, -- että olemme tehneet vain
arveluja, varmaanhan me emme tiedä, että hän edes olisi lähtenyt
etsimään ruhtinatarta.

-- Siinäpä se on, sanoi Zagloba. -- Ehkäpä hän on lähtenyt vain
sieppaamaan vankeja saadakseen niiltä tietoja ja palaa senjälkeen
Zbaraziin, sillä hän kyllä tiesi, että meidän piti lähteä yhdessä
ja hän kyllä saattoi odottaa meitä nyt, jolloin meillä on sopivinta
aikaa. Asia on vaikeasti ratkaistava.

-- Minä neuvoisin odottamaan kymmenkunnan päivää, sanoi Wierszul.

-- Kymmenen päivää turhaan -- niin, joko täytyy odottaa tai lähteä
heti.

-- Minä puolestani, sanoi Wolodyjowski, -- olen sitä mieltä, ettemme
odottaisi, sillä mitä me menetämme vaikka heti huomenna lähdemmekin
liikkeelle. Jollei herra Skrzetuski löydä ruhtinatarta, niin ehkä
Jumala antaa meille paremman onnen.

-- Nähkääs, herra Michal, vastasi Zagloba, -- asiaa täytyy punnita
kaikin puolin. Te olette nuori ja haluatte seikkailuja, mutta siinä
piilee se vaara, että jos Skrzetuski omalla tahollaan ja me omalla
tahollamme etsimme tyttöä, niin rahvaassa helposti voi herätä
epäluulo. Kasakat ovat viekkaita ja pelkäävät aina, että joku saisi
ilmi heidän aikomuksensa. Hehän ovat saattaneet tehdä joitakin
salaisia sopimuksia Hotinin tienoilla olevan rajapashan tai Dnieperin
takaisten tatarien kanssa ensi sodasta, -- kuka heidät tietää.
Näin ollen he valppaasti seuraavat vieraiden ihmisten liikkeitä,
varsinkin, jos he kyselevät tietä. Kyllä minä heidät tunnen. Voimme
helposti antaa itsemme ilmi ja miten sitten käy?

-- Meidän pikainen lähtömme on sitä välttämättömämpi, kun Skrzetuski
saattaa joutua niin vaaralliseen tilaan, että hän tarvitsee apua.

-- Se on sekin totta. Zagloba vaipui ajatuksiinsa ja hänen ohimonsa
värähtelivät.

Vihdoin hän havahtui ajatuksistaan ja sanoi:

-- Punnittuani kaikkia seikkoja huomaan, että meidän sittenkin täytyy
lähteä.

Wolodyjowskilta pääsi helpoituksen huokaus.

-- Ja milloin?

-- Kunhan olemme levänneet täällä kolme päivää, jotta sielumme ja
ruumiimme olisivat virkeät.

Seuraavana päivänä alkoivat ystävykset tehdä valmistuksia matkaa
varten ja heidän lähtönsä aattona saapui odottamatta Skrzetuskin
palvelijapoika, nuori kasakka Cyga tuoden kirjeen Wierszulille ja
viestejä. Kuullessaan lähetin saapuneen kiiruhtivat Wolodyjowski
ja Zagloba heti komendantin kortteeriin. Siellä he saivat lukea
seuraavan kirjeen:

"Olen Kamieniecissä, jonne asti Satanowiin johtava tie on vaaraton
kulkea. Lähden Jahorlikiin armeenialaisten kauppiasten kanssa,
jotka herra Bukowski on minulle osottanut. Heillä on tatarien ja
kasakkain antamat turvakirjat, jotka oikeuttavat matkustamaan aina
Akermaniin saakka. Matkustamme nyt Uszycaa, Mohilowia ja Jampolia
kohti. Kauppaamme sinistä silkkikangasta, pysähtyen tien varrella
missä vain tapaamme eläviä ihmisiä. Ehkäpä Jumalan avulla löydämme
mitä etsimme. Tovereilleni Wolodyjowskille ja herra Zagloballe
pyydän teitä sanomaan, että he odottaisivat minua Zbarazissa, jos
heidän ei välttämättä tarvitse menetellä toisin. Sille tielle, jota
minä kuljin, on mahdoton lähteä suurempana joukkona. Kasakat, jotka
talvehtivat Jampolissa ja Dniesterin varrella aina Jahorlikia myöten,
pitäen hevosiaan lumessa, ovat erittäin epäluuloiset. Jollen minä
suoriudu täällä yksinäni, niin vielä vähemmin suoriutuu täällä kolme.
Minulla on puolellani se etu, että minua pidetään armeenialaisena.
Kiittäkää ystäviäni, herra Kristofer, minun puolestani sydämen
pohjasta heidän päätöksestään, jonka ikäni tulen muistamaan. En
kuitenkaan voinut heitä odottaa, koska jokainen päivä oli minulle
liian tuskallinen enkä tietänyt tulevatko he edes. Lisäksi oli paras
aika lähteä, koska kauppiaat juuri nyt lähtevät hakemaan makeisia ja
sinisiä silkkikankaita. Lähetän luoksenne uskollisen palvelijani ja
pyydän teitä ottamaan hänet suojaanne, pelkään nimittäin että hän
nuorena ja ajattelemattomana voisi puhua liikoja. Herra Bukowski
takaa, että mainitut kauppiaat ovat rehellisiä, jota minäkin heistä
luulen. Uskon että kaikki on korkeimman Jumalan kädessä. Jos Hän
tahtoo, niin Hän osottaa meille armonsa ja lyhentää tuskani. Amen."

Herra Zagloba luki loppuun kirjeen ja katsahti tovereihinsa. Nämä
kuitenkin vaikenivat. Vihdoin sanoi herra Wierszul:

-- Tiesin että hän lähti sinne.

-- Mutta mitä meidän nyt on tehtävä? kysyi Wolodyjowski.

-- Niin, mitä? huudahti Zagloba, levittäen kätensä. -- Meillähän
ei nyt ole mitään päämäärää. Hänen on hyvä kulkea kauppiaitten
mukana, sillä hän voi siten kenenkään ihmettelemättä kurkistella
joka paikkaan, loka talonpoikaismajassa ja mökissä on nykyään
ostohaluisia, koska puolet valtakuntaa on ollut ryöstön alaisena.
Meidän, herra Michal, olisi vaikeaa päästä Jampolin taa. Skrzetuski
on musta kuin valakialainen ja voi helposti käydä armeenialaisesta.
Teidät sensijaan heti tunnettaisiin kauranvärisistä viiksistänne.
Yhtä vaikeaa olisi liikkua talonpojan puvussa... Siunatkoon Jumala
Skrzetuskia. Me emme siellä saa aikaan mitään, se minun täytyy
tunnustaa, vaikka minua harmittaakin, ettemme voi edes kättämme
nostaa neito raukan vapauttamiseksi. Suuren palveluksen teimme
kuitenkin Skrzetuskille, kun löimme Bohunin kuoliaaksi, sillä jos hän
olisi elävien joukossa, en takaisi Jan herran terveyttä.

Wolodyjowski kävi hyvin tyytymättömäksi. Hän oli toivonut
seikkailurikasta matkaa ja nyt oli edessä pitkä ja ikävä odotus
Zbarazissa.

-- Jospa lähtisimme edes Kamienieciin asti, sanoi hän.

-- Mitäs me siellä teemme ja millä siellä elämme? vastasi Zagloba.
-- Yhdentekeväähän on mihin muureihin me tässä sienetymme. Meidän
täytyy odottaa odottamistamme, sillä tuollainen matka saattaa
Skrzetuskilta viedä paljon aikaa. Niin kauvan kuin ihminen puuhaa ja
häärää, pysyy hän nuorena -- herra Zagloba laski tässä surumielisenä
pään rinnalleen --, mutta toimettomuudessa hän vanhenee. Tämä on
kyllä vaikeaa, mutta tulkoon hän nyt siellä toimeen ilman meitä.
Huomiseksi tilaamme juhlallisen messun, jotta Jumala siunaisi hänen
ponnistuksensa. Me olemme tappaneet Bohunin, onhan syytä kiittää
siitäkin. Päästäkää irti satulanne, herra Michal, meidän täytyy
odottaa.

Huomisesta alkoivat ystävillemme pitkät yksitoikkoiset odotuksen
päivät, päivät, joihin eivät juomingit eikä luupelikään voineet
tuottaa vaihtelua. Näitä päiviä jatkui loppumattomiin. Sillävälin
läheni ankara talvi. Lumi verhosi kyynäränpaksuisella peitteellään
Zbarazin vallit ja koko maan. Metsän eläimet ja linnut lähentelivät
ihmisasumuksia. Päivät pääksytyksin kuului lukemattomien varis- ja
korppilaumojen rääkynää. Kului koko joulukuu, kului tammikuu ja
helmikuukin, mutta Skrzetuskista vain ei kuulunut mitään.

Herra Wolodyjowski ratsasti Tarnopoliin hakemaan seikkailuja. Zagloba
murjotti paikallaan synkän näköisenä ja väitti vanhenevansa.



KUUDESTOISTA LUKU.


Komisaarit, jotka Puolan hallitus oli lähettänyt neuvottelemaan
rauhasta Chmielnickin kanssa, saapuivat vihdoin, koettuaan mitä
suurimpia vaikeuksia, Nowosiolkiin ja pysähtyivät sinne odottamaan
silloin Czehrynissä oleskelevan voitollisen hetmanin vastausta.
He olivat alakuloisia ja rasittuneita, sillä matkalla oli heitä
alituisesti uhannut kuolema ja vaikeudet olivat joka askeleella
lisääntyneet. Yöt päivät ympäröivät heitä roskaväen joukot,
murhaamisesta ja sodasta äärimmilleen villeytyneinä ja ulvoen
vaatien komisarien kuolemaa. Vähän päästä kohtasivat he omin päin
toimivia joukkueita, joissa oli ryöväreitä ja villejä härkäpaimenia,
olioita, joilla ei ollut vähintäkään käsitystä kansojen oikeudesta.
He himosivat vain verta ja saalista. Komisaareilla oli tosin
suojajoukkona sata ratsua, joita herra Bryszowski johti ja sitäpaitsi
oli itse Chmielnicki, hyvin arvaten mikä heitä saattoi kohdata,
lähettänyt heidän turvakseen eversti Doniecin ynnä neljäsataa
kasakkaa. Mutta tämä saattojoukko tuntui käyvän riittämättömäksi,
villit laumat kun kasvoivat joka hetki, tullen yhä uhkaavammiksi.
Jos joku komisaarien seurueesta tai palvelijoista hetkeksikään
loittoni pääjoukosta, hävisi hän heti jäljettömiin. He olivat kuin
kourallinen matkustajia susilauman keskellä. Ja niin kului päivä- ja
viikkokausia, kunnes yösijalla Nowosiolkissa kaikkien mielestä
tuntui, että viimeinen hetki oli tullut. Rakuunasaattojoukko ja
Doniecin kasakat olivat jo illasta lähtien käyneet täydellistä
taistelua puolustaakseen komisaarien henkeä. Nämä rukoilivat
jo kuolevien rukouksia ja uskoivat henkensä Jumalan huomaan.
Karmeliittamunkki Lentowski jakeli heille kullekin vuoronperään
synninpäästön. Sillaikaa kuului akkunain takaa tuulen mukana kauheaa
kirkunaa, laukauksia, helvetillistä naurua, viikatteiden helinää
ja huutoja: surma heille! sekä uhkauksia vojevoda Kisielin henkeä
vastaan, hän kun pääasiassa oli heidän raivonsa esineenä.

Se oli kauhun yö, pitkä talvinen yö. Vojevoda Kisiel nojasi päätään
käsiinsä, istuen tuntikausia liikkumattomana. Hän ei pelännyt
kuolemaa, sillä siitä asti, kun Huszczasta lähdettiin, oli hän
ollut niin uupunut, rasittunut ja uneton, että hän mieluummin
olisi toivottanut kuoleman tervetulleeksi. Hänen sieluansa kalvoi
näet pohjaton epätoivo. Hänhän synnynnäisenä rusiinina oli ensinnä
ryhtynyt rauhoittajan tehtävään tässä kuulumattomassa sodassa.
Kaikkialla, senaatissa ja valtiopäivillä oli hän esiintynyt
sovittelujen innokkaimpana puoltajana, hän oli kannattanut kanslerin
ja primaksen politiikkaa, hän oli mitä voimakkaimmin tuominnut
Jeremin menettelyn ja hän oli kaiken aikaa toiminut siinä hyvässä
uskossa, että hän ajaa sekä kasakkain että valtakunnan onnen
asiaa. Koko palavalla sielullaan oli hän uskonut, että sovittelut
ja myönnytykset lepyttävät, rauhoittavat ja lähentävät kaikki
valtakunnan jäsenet toisiinsa. Mutta juuri nyt, samalla hetkellä
jolloin hän oli viemässä hetmanin nuijaa Chmielnickille ja
myönnytyksiä kasakoille, täytyi hänen epätoivoisasti katsella asemaa,
selvästi nähden ponnistustensa hyödyttömyyden. Hän näki jalkojensa
alla tyhjyyden kuilun.

-- Eivätkö he tahdokaan mitään muuta kuin verta? Eivätkö he pyrikään
muuhun vapauteen kuin ryöväämisen ja murhapolton? ajatteli vojevoda
epätoivoissaan ja katkera valitus pääsi hänen jalosukuisesta
rinnastaan.

-- Kisielin pää! Kisielin pää! Kuolema hänelle! vastasivat hänelle
joukot.

Vojevoda olisi mielellään antanut uhriksi valkean rasittuneen päänsä,
jollei hänellä vielä olisi ollut hiukkanen uskoa, että heidät,
komisaarit ja valtakunta voidaan pelastaa antamalla kasakkakunnalle
jotakin muuta. Tulevaisuus oli näyttävä mitä. Ja kun hän tätä
ajatteli, lankesi jokin toivon ja lohdun säde hetkeksi niihin
pimeihin varjoihin, jotka epätoivo oli koonnut hänen sieluunsa ja
onneton vanhus koetti uskotella itsellensä, että se mikä nyt riehuu
on vain roskaväki eikä koko kasakkakunta, ei Chmielnicki ja hänen
päällikkönsä, ja että näiden kanssa voidaan ryhtyä sovitteluihin.

Mutta voiko sovitteluista koitua pysyvää tulosta niin kauvan kuin
puoli miljoonaa talonpoikaa on aseissa? Eivätkö sovittelut sula
olemattomiin ensimäisen kevättuulahduksen mukana, aivan niinkuin
lumet, jotka tällä hetkellä peittävät aron...?

Silloin johtuivat hänen mieleensä Jeremin sanat: armoa voi antaa vain
voitetuille, ja jälleen liiteli hänen ajatuksensa pimeyteen ja hänen
jalkainsa alla avautui kuilu.

Puoliyö oli jo mennyt, melu ja ammunta olivat hiukan hiljentyneet.
Sensijaan yltyi tuulen vinkuna. Ulkona oli lumipyry, väsyneet joukot
alkoivat nähtävästi hajota koteihinsa. Toivo palasi komisaarien
sydämiin. Lembergin rajatuomari Wojciech Miaskowski kohousi
istuimeltaan, kuunteli lumettuneen akkunan ääressä ja sanoi:

-- Minusta tuntuu, että me jo huomenna saamme kokea Jumalan armoa.

-- Ehkäpä Chmielnickikin lähettää suuremman suojajoukon, sillä tämän
turvissa me emme pääse perille, sanoi herra Sniarowski.

Herra Zielenski, kuninkaan juomanlaskija Braclawista, hymyili
katkerasti.

-- Kukapa uskoisi, että me olemme rauhanteon valtuutettuja!

-- Olen useamman kerran ollut lähettiläänä tatarilaisten luo, sanoi
kuninkaallinen lipunkantaja Nowogrodista, -- mutta tällaisessa
lähettilääntoimessa en ikinä ole ollut. Meidän persoonassamme joutuu
valtakunta nyt suuremman ylenkatseen alaiseksi kuin se joutui
Korsunin ja Pilawcen tappelujen takia. Sanon teille, hyvät herrat:
palatkaamme takaisin, sillä rauhanneuvotteluja ei voi ajatellakaan.

-- Palatkaamme, toisti kaikuna Kiovan kastellaani herra Brzosowski.
-- Rauhasta ei tule mitään, tulkoon sota.

Kisiel nosti silmäluomensa ja loi lasittuneet silmänsä kastellaaniin.

-- Keltaiset Vedet, Korsun, Pilawce, sanoi hän kumeasti.

Samassa hän vaikeni ja hänen mukanansa kaikki muutkin. Ainoastaan
Kiovan veronkantaja herra Kulczynski luki ääneen rukousnauhaansa
ja herra jahtimestari Krzetowski piteli molemmin käsin päätänsä ja
toisteli:

-- Mitä aikoja, mitä aikoja, Jumala armahda meitä. Samassa avautui
ovi ja huoneeseen astui Posenin piispan rakuunoiden kapteeni
Bryszowski, joka johti saattojoukkoa.

-- Jaloarvoinen herra vojevoda, sanoi hän, -- eräs kasakka tahtoo
päästä herrain komisaarien puheille.

-- Hyvä on, vastasi Kisiel. -- Onko roskaväki jo hajonnut?

-- On, mutta lupasi huomenna palata.

-- Ovatko ne tänään pahastikin ahdistaneet?

-- Kauheasti, mutta Doniecin kasakat ovat tappaneet niitä
kymmenkunnan. Ne ovat luvanneet huomenna polttaa meidät elävinä.

-- Hyvä on, antakaa kasakan tulla.

Hetken perästä avautui ovi ja pitkävartaloinen, mustapartainen mies
seisahtui tuvan kynnykselle.

-- Kuka olet? kysyi Kisiel.

-- Jan Skrzetuski, Punavenäjän vojevodaruhtinaan husaariupseeri.

Kastellaani Brzozowski, herra Kulczynski ja jahtimestari Krzetowski
hypähtivät ylös istuimiltaan. Kaikki olivat he edellisenä vuonna
palvelleet ruhtinaan väessä Machnowkan ja Konstantinowin luona ja
tunsivat herra Janin varsin hyvin. Krzetowski oli lisäksi hänen
sukulaisiaan.

-- Totta totisesti, sehän on herra Skrzetuski, toistivat he.

-- Mitä te täällä teette ja kuinka olette tullut tänne? kysyi
Krzetowski, vetäen hänet syleilyynsä.

-- Talonpojan puvussa, kuten herrat näkevät, sanoi Skrzetuski.

-- Herra vojevoda, huudahti kastellaani Brzozowski, -- tämä on uljain
ritari ruhtinasvojevodan lippukunnasta, kuuluisa koko sotajoukossa.

-- Toivotan hänet kiitollisin sydämin tervetulleeksi, sanoi Kisiel,
-- ja varmaan hän on rohkea mies, kun on uskaltanut tulla meidän
luoksemme.

Sitten hän sanoi Skrzetuskilie: -- Mitä te meiltä haluatte?

-- Että sallisitte minun lähteä mukaanne.

-- Te ryömitte suoraan lohikäärmeen kitaan, mutta, koska sitä
tahdotte, niin emme pane vastaankaan.

Skrzetuski kumarsi vaieten. Kisiel katseli häneen ihmetellen. Tuskan
ilme nuoren ritarin ankarilla kasvoilla hämmästytti häntä.

-- Sanokaa minulle, virkkoi hän, -- mikä ajaa teitä tähän hornaan,
jonne ei kukaan mene vapaaehtoisesti.

-- Onnettomuus, jaloarvoinen vojevoda.

-- Turhaanhan sitä kysyin, sanoi Kisiel, -- varmaan olette kadottanut
jonkun läheisen ja etsitte häntä.

-- Aivan niin.

-- Onko siitä kauvankin, kun se tapahtui?

-- Viime kevännä.

-- Kuinka? Ja nyt vasta te olette lähtenyt etsimään. Siitähän on
likemmä vuosi, mitä te olette tehnyt tähän asti?

-- Olen taistellut ruhtinasvojevodan johdolla.

-- Eikö niin jalomielinen herra ole suonut teille lomaa?

-- En ole itse tahtonut.

Kisiel katsahti taasen nuoreen ritariin. Seurasi äänettömyys, jonka
vihdoin katkaisi Kiovan kastellaani.

-- Mehän kaikki, jotka olemme palvelleet yhdessä ruhtinaan kanssa,
tunnemme tämän kavaljeerin onnettomuuden -- olemmehan sen johdosta
vuodattaneet monta kyyneltä. Mutta se, että hän koko sodan ajan
on tahtonut palvella isänmaataan omaa parastansa katsomatta, se
on sitä kiitettävämpää. Se tarjoaa harvinaisen esimerkin meidän
turmeltuneella ajallamme.

-- Jos minun sanani merkitsee Chmielnickille jotakin, niin uskokaa,
etten jätä sitä käyttämättä teidän hyväksenne, sanoi Kisiel.
Skrzetuski kumarsi uudelleen.

-- Lähtekää nyt lepäämään, sanoi vojevoda ystävällisesti, -- sillä
varmaan te olette sangen uupunut niinkuin me kaikkikin, joilla ei ole
ollut hetken lepoa.

-- Minä otan hänet huoneeseeni, hän on minun sukulaiseni, sanoi
jahtimestari Krzetowski.

-- Lähtekäämme mekin kaikki levolle, kuka tietää saammeko seuraavana
yönä nukkua, sanoi Brzozowski.

-- Ehkäpä ikuista unta, jatkoi vojevoda.

Sen sanottuaan lähti hän makuuhuoneeseen, jonka ovella jo odotti
palvelija. Hänen mentyään hajaantuivat toisetkin. Jahtimestari
Krzetowski saattoi Skrzetuskin kortteeriinsa, joka oli muutamaa taloa
kauvempana. Palvelijapoika kävi lyhty kädessä heidän edellään.

-- Mikä pimeä yö, ja yhä kiihtyy tuuli, sanoi jahtimestari. -- Ohhoh,
herra Jan, mitä tänään olemmekaan saaneet kokea! Luulin jo viimeisen
tuomion tulleen. Roskaväki piteli miltei jo puukkoa kurkullamme.
Bryszowskin kädet olivat jo aivan uuvuksissa, me aloimme jo siunata
itseämme.

-- Minä olin roskaväen joukossa, vastasi Skrzetuski. -- Huomenillaksi
ne odottavat uusia ryövärijoukkoja, ne ovat ilmoittaneet näille
teidän olevan täällä. Huomenna täytyy välttämättömästi lähteä.
Ratsastattehan Kiovaan?

-- Se riippuu Chmielnickin vastauksesta, ruhtinas Czetwertynski on
lähtenyt hänen luoksensa. Kas tässä kortteerini. Käykää sisään,
herra Jan, minä olen käskenyt lämmittää viiniä, jotta saamme vähän
vahvistaa itseämme ennen maatapanoa.

He astuivat huoneeseen, jonka uunissa paloi mahtava tuli. Höyryävä
viini oli jo pöydällä. -- Skrzetuski -- tarttui ahnaasti lasiin.

-- Eilisestä asti en ole syönyt mitään, sanoi hän.

-- Kovin olettekin laihtunut. Nähtävästi ovat tuska ja vaivat teitä
kuluttaneet. Mutta sanokaa minulle -- sillä minähän hyvin tunnen
asianne -- aiotteko etsiä ruhtinatarta noiden joukosta?

-- Joko hänet tai kuoleman, vastasi ritari.

-- Helpommin löydätte kuoleman. Minkä johdosta te arvelette
ruhtinattaren olevan täällä? kysyi jahtimestari.

-- Olen jo hakenut häntä kaikkialta muualta.

-- Mistä sitten?

-- Dniesterin varrelta aina Jahorlikiin asti. Olen kulkenut
armeenialaisten kauppiasten kanssa, sillä olin saanut viittauksia
siihen suuntaan, että häntä pidettäisiin piiloitettuna siellä. Olen
ollut kaikkialla ja nyt menen Kiovaan, koska Bohun sen mukaan mitä
kerrotaan on vienyt hänet sinne.

Tuskin oli Skrzetuski saanut lausutuksi Bohunin nimen, kun
jahtimestari kävi kiinni päähänsä.

-- Hyvä Jumala, huudahti hän, -- minähän en ole kertonut teille
tärkeintä asiaa: kuulin, että Bohun on saanut surmansa.

Skrzetuski kalpeni.

-- Kuinka? Kuka sen on sanonut?

-- Sama aatelismies, joka kerran jo pelasti ruhtinattaren. Se joka
oli niin urhoollinen Konstantinowin luona. Hän on minulle sen
sanonut. Minä tapasin hänet hänen ollessaan matkalla Zamosciin. Me
sivuutimme toisemme tiellä. Tuskin olin ehtinyt häneltä kysyä mitä
kuuluu, kun hän vastasi, että Bohun on saanut surmansa. Kysyn kuka
hänet surmasi ja hän vastaa: Minä! Senjälkeen me erosimme.

Tuli, joka oli palanut Skrzetuskin kasvoilla, sammui äkkiä.

-- Se aatelismies, virkkoi hän, -- panee mielellään omiaan. Häntä ei
kannata uskoa. Ei, ei, hän ei olisi kyennyt tappamaan Bohunia.

-- Mutta tehän ette ole nähnyt häntä, herra Jan. -- Muistan hänen
myöskin sanoneen, että hän on matkalla teidän luoksenne Zamosciin.

-- En voinut Zamoscissa odottaa hänen tuloansa. Varmaan hän on
Zbarazissa, mutta minulle oli tärkeää saavuttaa komisaarit ja niin
ollen en palannut Kamieniecistä Zbaraziin enkä nähnyt häntä. Jumala
yksin tietää, onko sekään totta, mitähän aikoinaan kertoi minulle
ruhtinattaresta. Hän oli muka ollessaan Bohunin vankina salaa
kuunnellut ja siten saanut tietää Bohunin piiloittaneen ruhtinattaren
Jampolin taakse ja myöhemmin aikovan viedä hänet Kiovaan. Ehkäpä se
ei ollut totta enempää kuin muukaan mitä Zagloba on sanonut.

-- Miksi sitten lähdette Kiovaan?

Skrzetuski vaikeni. Ei kuulunut muuta kuin tuulen vihellys ja ulvonta.

-- Kysyn sitä siksi, jatkoi jahtimestari ja pani sormen otsalleen,
-- että jos Bohun ei ole surmattu, niin voitte helposti joutua hänen
käsiinsä.

-- Siksipä minä lähdenkin häntä hakemaan, vastasi Skrzetuski synkästi.

-- Miten niin?

-- Meidän välillämme tulkoon Jumalan tuomio.

-- Mutta hän ei ryhdy teidän kanssanne taisteluun, -- vaan antaa
yksinkertaisesti panna teidät köysiin ja surmauttaa teidät tai myy
tatareille.

-- Minä olen komisaarien mukana, heidän suojajoukossaan.

-- Suokoon Jumala, että pelastamme edes omat kaulamme, suojajoukosta
ei kannata puhuakaan.

-- Sille, jolle elämä on raskas, on maa kevyt.

-- Olkaa varoillanne, herra Jan, tässä ei ole kysymys kuolemasta,
sillä sitä ei kukaan vältä, mutta he voivat myydä teidät
turkkilaisiin galeereihin.

-- Luuletteko, herra jahtimestari, että minun tulee pahempi olla kuin
nyt on.

-- Näen että olette epätoivoissanne, ette luota Jumalan armoon.

-- Erehdytte, herra jahtimestari. Minä sanon, että minun on
maailmassa paha olla, sillä se on totta. Mutta minä olen jo kauvan
sitten mukautunut Jumalan tahtoon. Minä en pyydä, en valita, en
kiroa, en hakkaa päätäni seinään, tahdon vain täyttää velvollisuuteni
niin kauvan kuin minulla on voimia ja elän.

-- Teitäpä kalvaa tuska, joka on kuin myrkky.

-- Jumala antaa tuskan sitä varten, että se kalvaisi, mutta hän
lähettää myöskin lääkkeen, kun hyväksi näkee.

-- Sitä todistelua vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa, virkkoi
jahtimestari. -- Jumalassa on ainoa pelastus, Jumalassa toivo, meille
ja koko valtakunnalle. Kuningas on lähtenyt Czenstochowaan, ehkäpä
hän siellä pyhältä Neitsyeltä saa tietää pelastuksen tien. Muuten me
kaikki hukumme.

Seurasi hiljaisuus. Vain akkunan takaa kuului rakuunain pitkäveteiset
huudot: kuka siellä?

-- Niin, niin, sanoi hetken perästä jahtimestari, -- Kaikki
me pikemmin kuulumme kuolleisiin kuin eläviin. Ihmiset tässä
valtakunnassa ovat jo unohtaneet hymyilemisen. He vain valittavat
niin kuin tuuli tuolla takassa. Minäkin uskoin parempiin aikoihin,
kunnes näiden muiden kanssa tulin tänne. Nyt olen nähnyt, että se
toivo oli turha. Raunioita, sotaa, nälkää, murhaa, ei ole mitään
muuta -- ei mitään muuta.

Skrzetuski vaikeni. Uunissa palavan tulen liekki valaisi hänen
laihoja, vakavia kasvojaan.

Vihdoin hän nosti päänsä ja lausui synkällä äänellä:

-- Tämä ajallinen meno loppuu eikä siitä jää jäljelle mitään.

-- Niinhän te puhutte kuin munkki, sanoi herra jahtimestari.

Skrzetuski ei vastannut. Vain tuuli valitteli liedessä entistä
surullisemmin.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Seuraavana päivänä varhain jättivät komisaarit, sekä heidän mukanaan
herra Skrzetuski, Nowosiolkin, mutta surkeaksi muodostui heidän
matkansa. Joka pysäyspaikalla, joka kauppalassa uhkasi heitä
kuolema ja kaikkialla tuli heidän osaksensa pilkallinen kohtelu,
kuolemaakin pahempi, sillä edustivathan komisaarit valtakunnan arvoa
ja majesteettia. Herra Kisiel sairastui niin pahasti, että hänet
kaikissa yöpaikoissa täytyi kelkalla saattaa huoneeseen. Lembergin
rajatuomari vuodatti kyyneliä katsellessaan tätä omaa ja isänmaansa
häpeää. Kapteeni Bryszowski sairastui hänkin unettomuudesta ja
työstä. Hänen paikalleen astui silloin herra Skrzetuski ja niin johti
hän nyt tuota onnetonta saattuetta läpi väkijoukon tungeskelun,
solvausten ja uhkausten, rosvoilun ja taistelun!

Bialogrodissa näytti jälleen siltä kuin viimeinen hetki olisi
lyönyt. Joukko hakkasi sairasta Bryszowskia, murhasi herra
Gniazdowskin ja vain metropoliitta, joka saapui keskustelemaan
vojevodan kanssa, sai ehkäistyksi uhkaavan teurastuksen. Kiovan
kaupungissa ei komisaareja tahdottu päästää sisään porteista,
ruhtinas Czetwertynski palasi yhdentenätoista päivänä helmikuuta
ilman vastausta Chmielnickin luota. Komisaarit eivät tietäneet
mitä heidän tämän jälkeen olisi tehtävä ja minnepäin käännyttävä.
Paluumatkan sulkivat suunnattomat väkilaumat, jotka vain odottivat
neuvottelujen katkeamista saadakseen murhata lähettiläät. Roskaväki
kävi hetki hetkeltä julkeammaksi. Tartuttiin rakuunaratsuja
suitsiin ja heidät pidätettiin. Vojevodan rekeen heitettiin kiviä,
jääkappaleita ja kovia lumipalloja. Gwozdowassa täytyi Skrzetuskin
ja Doniecin ryhtyä veriseen taisteluun, jonka avulla he karkoittivat
muutamia satoja rosvoja. Kuninkaan lipunkantaja Nowogrodista ja
Sniarowski lähtivät nyt uudestaan Chmielnickin luo kehoittaakseen
häntä saapumaan Kiovaan komisaarien puheille, mutta vojevodalla ei
ollut paljonkaan toiveita siitä että he elävinä palaisivat hänen
luokseen. Sillaikaa täytyi komisaarien Chwastowissa ristissä käsin
katsella, kuinka joukot murhasivat vankejaan, sukupuoleen ja ikään
katsomatta, upottamalla heitä avantoihin, valamalla pakkasessa vettä
heidän yllensä, pistelemällä heitä talikoilla tai nylkemällä heidät
elävinä. Näin kului kahdeksantoista päivää, silloin Chmielnickiltä
vihdoin saapui se vastaus, että hän ei tule Kiovaan, vaan haluaa
Perejaslawissa kohdata vojevodan ja komisaarit. Lähettiläs raukat
päästivät helpoituksen huokauksen, luullen että heidän kärsimyksensä
nyt olivat loppuneet. Päästyään Trypolessa Dnieperin yli saapuivat
he nimittäin yöksi Woronkowoon, josta oli vain kuusi puolalaista
penikulmaa Perejaslawiin. Puolen penikulmaa täältä ajoi heitä vastaan
Chmielnicki, ikäänkuin hän olisi tahtonut osoittaa kunnioitusta
kuninkaalliselle lähetystölle. Kuinka muuttunut hän kuitenkin olikaan
verraten niihin aikoihin, jolloin hän näytteli vääryyttä kärsinyttä
miestä -- _quantum mutatus ab illo!_ -- niinkuin vojevoda Kisiel
aivan oikein hänestä kirjoitti.

Hän saapui muutamien kymmenien ratsujen, päällikköjen, esaulien ja
sotilasmusiikin saattamana ja hänen yläpuolellaan kannettiin hänen
arvomerkkiään: hevosenhäntää ja punaista lippua, aivan kuin hän olisi
ollut mikäkin hallitseva ruhtinas. Komisaarien kulkue pysähtyi heti.
Chmielnicki karautti ratsunsa ensimäisen reen luoksi, jossa vojevoda
ajoi, katseli hetken hänen harmaisiin kasvoihinsa, kohotti sitten
hiukan hattuaan ja sanoi:

-- Nöyrin palvelijanne, herrat komisaarit ja vojevoda. Parempi olisi
teidän ollut aikaisemmin ryhtyä kanssani neuvotteluihin, silloin kun
minä olin heikompi enkä tuntenut omaa voimaani. Mutta koska kerran
kuningas on lähettänyt teidät luokseni, otan teidät kiitollisin
mielin vastaan täällä omassa maassani.

-- Tervetuloa, herra hetmani, vastasi Kisiel. -- Hänen majesteettinsa
kuningas on lähettänyt meidät tarjoamaan sinulle suosiotaan ja
toimittamaan oikeutta.

-- Suosiosta minä kiitän, mutta oikeutta minä jo itse olen
toimittanut teidän kaulanne kaupalla -- näin sanoessaan hän löi
sapeliinsa -- ja toimitan vastedeskin, jollette tyydytä minua.

-- Etpä tervehdi meitä erittäin ystävällisesti, zaporogien hetmani,
meitä, kuninkaan lähettiläitä.

-- En rupea puhumaan täällä pakkasessa, siihen tulee sopivampikin
aika, vastasi Chmielnicki karkeasti. -- Päästä, Kisiel, minut
rekeesi, niin osoitan teille sen kunnian, että ajan kanssanne.

Tämän sanottuaan astui hän ratsun selästä ja läheni rekeä, mutta
Kisiel siirtyi oikealle puolelle, jättäen vapaaksi vasemman puolen.

Kun Chmielnicki tämän huomasi, vetäytyivät hänen kulmansa ryppyyn ja
hän huudahti:

-- Päästä minut oikealle puolelle.

-- Minä olen valtakunnan senaattori.

-- Mitä minä senaattoreista Herra Potocki on ensimäinen senaattori ja
kruunun hetmani, mutta minä pidän häntä niiniköysissä muiden joukossa
ja käsken, jos tahdon, huomenna lyödä hänet paaluun.

Puna kohosi Kisielin kalpeille kasvoille.

-- Minä edustan täällä kuninkaan persoonaa. Chmielnickin kulmat
vetäytyivät ryppyyn entistä enemmän, mutta hän hillitsi itsensä,
istuutui vasemmalle puolelle ja mutisi:

-- Olkoon kuningas Varsovassa, minä olen Ukrainassa. Huomaan etten
vieläkään ole tarpeeksi nujertanut teidän niskojanne.

Kisiel ei enään vastannut, kohotti vain silmänsä taivasta kohden.
Hän tunsi jo esimakua siitä mikä häntä odotti. Tällä hetkellä hän
ajatteli, että jos matka Chmielnickin luo oli ollut Golgata, niin
lähettiläänä-oleminen hänen luonansa oli itse helvetti.

Hevoset kiitivät kaupunkia kohti, josta jyrisi vastaan kaksikymmentä
tykkiä ja kaikki kellot soivat. Ikäänkuin peläten että komisaarit
pitäisivät tätä pauhua kunnianosoituksena yksinomaan heitä varten,
sanoi Chmielnicki vojevodalle:

-- Minä olen tällä tavalla ottanut vastaan muitakin lähettiläitä kuin
teitä.

Ja Chmielnicki puhui totta, sillä hänen luoksensa oli todella jo
saapunut lähettiläitä niinkuin hallitsevan ruhtinaan luo ikään.
Palatessa Zamoscin luota, kun kuninkaanvaalin ja liettualaisten
joukkojen tuottamien tappioiden vaikutus vielä oli tuore, ei hetmanin
sydämessä ollut puoltakaan tästä ylpeydestä. Mutta kun Kiova oli
käynyt häntä vastaan kynttilät ja liput käsissä, kun Kiovan akatemia
oli tervehtinyt häntä Mooseksena ja kansan vapauttajana ljahien
orjuudesta, häntä jonka nimikin "Bohdan" (Jumalan lahja) jo oli hyvä
enne, _tamquam Moysem, servatorem, salvatorem, liberatorem populi
de servitute lechica, et bono omine Bohdan_; kun häntä oli kutsuttu
yksinpä kuuluisaksi ruhtinaaksikin, _illustrissimus princeps_,
silloin hänessä -- aikalaisten sanojen mukaan -- peto oli nostanut
päänsä. Hän tunsi todellakin voimansa ja jalkojensa alla sen pohjan,
joka häneltä tähän asti oli puuttunut.

Ulkomaat olivat toimittamalla lähetystöjä Chmielnickin luo vaieten
tunnustaneet sekä hänen mahtinsa että riippumattomuutensa.
Pysyvä ystävyys tatarilaisten kanssa, joka maksettiin etupäässä
sallimalla heidän ryöstää ja viedä maahansa orjia Ukrainasta,
takasi Chmielnickille turvan jokaista vihollista vastaan. Siksipä
hän, joka vielä Zamoscin luona tunnusti kuninkaan yliherruuden ja
kuunteli hänen tahtoaan, nyt ylpeyden paisuttamana ja vakuutettuna
omasta voimastaan, valtakunnan epäjärjestyksestä ja sen päälliköiden
kykenemättömyydestä, oli valmis nostamaan kätensä itse kuningasta
vastaan. Hänen synkkä sielunsa ei enään uneksinut kasakkain
vapauksista eikä zaporogimaan vanhojen etuoikeuksien palauttamisesta,
ei edes hänelle itselleen tapahtuvasta oikeudesta -- hän näki unta
eri valtakunnasta, ruhtinaan kruunusta ja valtikasta. Hän tunsi
olevansa Ukrainan herra. Zaporogilaismaa oli hänen puolellaan, sillä
yhdenkään hetmanin aikana ei se ollut siinä määrin uinut veren
ja saaliin yltäkylläisyydessä. Luonnostaan villi rahvas kiintyi
häneen, sillä samaan aikaan kuin Masovian tai Suurpuolan talonpoika
napisematta kantoi taakkaa, joka siihen aikaan Keski-Europassa
painoi Chamin jälkeläisten hartioita, hengitti ukrainalainen
arotuulien mukana rintaansa niin rajatonta, villiä ja hillitöntä
vapaudenrakkautta, että se oli kuin itse arot. Saattoiko hänellä
olla halua kävellä ylimyksen auran kurjessa, kun hänen katseensa
alati upposi aroon, joka ei kuulunut ylimykselle vaan Jumalalle, kun
koskien takainen Sicz huusi hänelle: jätä herrasi ja käy vapauteen!
kun julma tatarilainen lakkaamatta opetti hänelle sodankäyntiä ja
totutti hänen silmiänsä murhapolttoon ja murhaan ja hänen kätensä
aseidenkäyttöön. Eikö ollut hauskempaa hurjastella Chmielin luona ja
tappaa herroja kuin taivuttaa ylpeä niskansa voutien edessä...

Ja muutenkin liittyi rahvas Chmieliin, sillä joka ei sitä tehnyt,
joutui tatarien orjuuteen. Stambulissa myytiin orja kymmenestä
nuolesta, kolme orjaa yhdestä tulessa paahdetusta jousesta -- niin
runsaasti niitä oli. Vain muuan omituinen laulu, jota jälkeenpäin
sukupolvet lauloivat talonpoikien majoissa, jäi jäljelle noilta
ajoilta, omituinen laulu eräästä Moizesz nimisestä päälliköstä: oi
jospa luoti ensimäinen tappaisi tuon häijyn Chmielin.

Kaupungit, kauppalat ja kylät hävisivät, maa muuttui erämaaksi ja
raunioiksi, yhdeksi ainoaksi haavaksi, jota eivät vuosisadat voineet
parantaa. Päällikkö ja hetmani ei huomannut sitä, tai ei tahtonut
huomata, sillä hän ei koskaan nähnyt mitään itseään ulompana. Hän
ui veressä ja tulessa. Järjettömässä itserakkaudessa hän oli vienyt
turmioon oman kansansa, oman maansa ja nyt hän tykkien jyristessä
ja kellojen soidessa toi komisaarit Perejaslaviin, kuten maansa
hallitsija, isäntä ja ruhtinas sen tekee.

Allapäin saapuivat komisaarit jalopeuran luolaan ja siellä heidän
viimeinenkin toivonsa sammui. Mutta Skrzetuski, joka ratsasti toisen
rekirivin takana, katseli tarkkaan Chmielnickin mukana saapuneiden
päällikköjen kasvoja, nähdäkseen, onko Bohun heidän joukossaan.
Turhaan etsittyään Dniesterin rannoilta aina Jahorlikiin asti,
oli herra Jan huomannut viimeiseksi ja ainoaksi keinoksi hakea
esiin Bohunin ja vaatia hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta.
Onneton ritari kyllä tiesi, että Bohun tällaisessa uhkaleikissä
voi tuhota hänet taistelutta tai jättää tatarien haltuun. Tuntien
Bohunin miehuuden ja hurjan rohkeuden otaksui hän kuitenkin, että
tämä joutuessaan valitsemaan, ryhtyy taistelemaan ruhtinattaren
omistamisesta. Siksi teki hänen raadeltu sielunsa seuraavan
suunnitelman: hän koettaa sitoa Bohunin sellaisella valalla, että jos
hän, Bohun, kuolee, niin Helena pääsee vapaaksi. Itsestään ei herra
Skrzetuski välittänyt vähääkään. Olettaen että Bohun sanoisi: jos
minä sorrun, niin ei hän kuulu minulle eikä sinulle, hän oli valmis
suostumaan siihenkin, valmis vannomaan hänkin puolestansa saman
valan, kunhan Helena vain pääsisi pois vihollisen käsistä. Etsiköön
Helena loppuiäkseen rauhaa luostarista. Hän, Skrzetuski, etsi hänkin
ensinnä rauhaa sodasta ja sitten, jollei hän saa surmaansa, samalla
tavalla luostarista. Sillä laillahan tuskaa tuntevat sielut niihin
aikoihin sitä etsivät. Tämä tie tuntui Skrzetuskista yksinkertaiselta
ja selvältä, ja kun hän kerran Zamoscin luona oli saanut päähänsä,
että hänen on taisteltava Bohunin kanssa sekä kun kaikki etsiminen
Dniesterin kaislikoissa oli ollut turhaa, näytti tämä keino todella
ainoalta. Ja niin kiirehti hän nyt Dniesterin varrelta yhtämittaa,
levähtämättä, komisaarien luo, toivoen tapaavansa Bohunin joko
Chmielnickin ympäristössä tai Kiovassa. Luulonsa perusti hän siihen,
mitä Zagloba Jarmolincessa oli kertonut, nimittäin, että Bohun aikoo
lähteä Kiovaan viettämään vihkiäisiä kolmensadan kynttilän palaessa.

Turhaan Skrzetuski kuitenkin nyt haki häntä päälliköiden joukosta.
Sensijaan hän tapasi monta tuttavaa entisiltä ajoilta, kuten
Dziedzialan, jonka hän oli nähnyt Czehrynissä, Jaszewskin, joka oli
lähettiläänä tullut Siczistä ruhtinaan luo, Jaroszin, ruhtinaan
entisen sadanpäällikön, Naokolopalecin ja Hruszan, sekä monta muuta.
Hän päätti kysyä heiltä.

-- Mehän olemme vanhoja tuttuja, sanoi hän, lähestyen Jaszewskia.

-- Minä tutustuin sinuun Lubniessa, sinä olet ruhtinas Jareman
ritari, vastasi päällikkö. -- Mehän Lubniessa joimme yhdessä ja
pidimme hauskaa. Mitä sinun ruhtinaasi tekee?

-- Hän voi hyvin.

-- Keväällä hän ei enään tule voimaan hyvin. Hän ja Chmielnicki eivät
vielä ole tavanneet toisiaan, mutta he tulevat tapaamaan ja silloin
täytyy jommankumman sortua.

-- Sen, jolle Jumala niin määrää.

251

251

-- No, Jumala kyllä on armollinen meidän isällemme Chmielille. Sinun
ruhtinaasi ei enään palaa Dnieperin taakse tatarilaiselle rannalleen.
Chmielnickillä on paljon kasakoita, mutta mitä ruhtinaalla on? Hän on
oivallinen sotamies. Ethän sinä enään ole ruhtinaan lippukunnassa?

-- Minä kuljen komisaarien mukana.

-- No, mukavaa, että olet vanha tuttava.

-- Jos se sinusta on mukavaa, niin tee minulle palvelus ja minä olen
siitä sinulle aina kiitollinen.

-- Millainen palvelus?

-- Sano minulle missä on nykyään Bohun, tuo kuuluisa atamani, joka
ennen oli Perejaslawin rykmentissä, mutta jolla nykyään varmaan on
rykmentissämme mitä korkein arvo.

-- Vaikene, vastasi uhkaavasti Jaszewski. -- Onnesi on, että olemme
vanhoja tuttavia ja että olen juonut sinun kanssasi, sillä muuten
olisin tällä nuijalla lyönyt sinut kuoliaaksi tuonne lumelle.

Skrzetuski katsahti häneen hämmästyneenä ja pusersi, päättäväinen
mies kun oli, nuijaa kädessään.

-- Oletko tullut hulluksi?

-- En ole tullut hulluksi enkä tahdo sinua uhata, mutta Chmielin
käsky on, että jos joku teistä, vaikkapa komisaarikin, kysyisi
jotakin, niin hänet heti paikalla on tapettava. Jollen minä sitä
tee, niin tekee sen joku muu ja siksi minä hyväntahtoisuuttani nyt
varoitan sinua.

-- Minähän kysyn sitä aivan yksityisessä asiassa.

-- Se on sama. Chmiel on päälliköille sanonut ja käskenyt toistaa
toisillekin: jos joku tiedustelee vaikkapa puita uuniin tai potaskaa,
niin hänet on tapettava. Toista sinä nyt tämä puolalaisille.

-- Kiitän sinua hyvästä neuvosta, sanoi SkrzetuskL

-- Sinua yksin olen varoittanut, mutta jonkun toisen ljahin olisin
heti kaatanut maahan.

He vaikenivat. Saattojoukko läheni jo kaupungin portteja. Tien
syrjät molemmin puolin ja kaikki kadut olivat mustanaan rahvasta ja
aseellisia kasakoita, jotka nyt, Chmielnickin läsnäolon takia eivät
uskaltaneet singautella rekeen kirouksia ja jäänpalasia. He vain
katselivat synkästi komisaareihin ja pusertelivat nyrkkejään tai
sapeliensa kahvaa.

Skrzetuski muodosti rakuunansa neliöön, nosti päänsä ja ajoi ylpeänä
ja levollisena leveän kadun poikki, kiinnittämättä vähintäkään
huomiota joukkojen uhkaaviin katseihin. Sielussaan hän kuitenkin
ajatteli: kuinka paljon ihmisiltä vaaditaankaan kylmäverisyyttä,
itsehillitsemistä ja kristillistä suvaitsevaisuutta, jotta hän voisi
viedä perille aikomuksensa, hukkumatta heti ensi askeleella tähän
vihan mereen!



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Seuraavana päivänä neuvottelivat komisaarit kauvan keskenään,
olivatko kuninkaan lahjat heti annettavat Chmielnickille vai
oliko odotettava, kunnes hän osoittaisi nöyrempää mieltä ja edes
jonkinlaista katumusta. Päätettiin koettaa vaikuttaa häneen
kohteliaisuudella ja vetoamalla kuninkaalliseen suosioon ja niin
ollen jäivät lahjat juhlallisesti ojennettaviksi huomenis. Aamusta
aikain soivat kellot ja jyrisivät tykit. Chmielnicki odotti talonsa
edustalla päälliköittensä, kaikenarvoisten upseerien ja lukemattoman
kasakka- ja roskaväen keskellä, sillä hän tahtoi, että koko kansa
tietäisi millaista kunniaa itse kuningas hänelle osoittaa. Hän oli
asettunut korokkeelle arvomerkkiensä ja hevoshäntälipun alle, hänellä
oli yllään punaisesta silkistä tehty, kullalla ja soopelinnahalla
koristettu viitta, hänen rinnallaan olivat naapurimaista saapuneet
lähettiläät, hän istui kädet kupeilla, jalkojen alla samettinen tyyny
kultatupsuineen. Näin hän odotti komisaareja. Kokoontuneen roskaväen
keskeltä kuului vähänpäästä ihailun ja ilon huutoja. Johtajassaan
näkivät nuo laumat, joiden silmissä voima oli kaikista arvoista
arvokkain, tuon voiman ruumistuneen ilmestyksen. Juuri tuollaiselta
täytyi rahvaan mielikuvituksessa näyttää sen voittamattoman sankarin,
hetmanien, herttuoiden, aatelin ja kaikkien ljahien kukistajan,
samojen ljahien, joita tähän asti oli verhonnut voittamattomuuden
lumous. Chmielnicki oli tänä taistelujen vuonna hiukan vanhentunut,
mutta ei mitenkään kyyristynyt. Hänen jättiläishartiansa ilmaisivat
yhä voimaa, joka kykenee kaatamaan valtakunnat ja luomaan uusia.
Mahtavilta kasvoilta, jotka punoittivat liiallisesta juomisesta,
kuvastui järkkymätön tahto, hillitön ylpeys ja voittojen antama
röyhkeä varmuus. Uhka ja viha uinuivat rypyissä noilla kasvoilla ja
helppoa oli huomata, että kun nuo kasvot heräävät, niin kumartuu
kansa niiden kauhean hengityksen alla niinkuin metsä myrskyssä.
Punaisen renkaan ympäröimistä silmistä salamoi jo kärsimättömyys,
kun komisaarit lahjoineen eivät saapuneet kyllin nopeaan. Hetmanin
sieraimista nousi pakkasessa kaksi höyrypylvästä, aivan niinkuin
lohikäärmeen sieraimista nousee savu, ja tässä omien keuhkojensa
sumussa hän purppurassaan istui synkkänä ja kopeana, kahden puolen
lähettiläät ja päälliköt ja ympärillään kokonainen meri roskaväkeä.

Vihdoin saapui komisaarien saattue. Sen etunenässä kävivät rumpalit
sekä torvensoittajat, posket puhaltamisesta pullistuneina. He
loihtivat messingistä esiin pitkiä surullisia säveliä, ikäänkuin
olisi oltu saattamassa hautaan Puolan valtakunnan mainetta ja arvoa.
Soittokunnan jäljessä kantoi jahtimestari Krzetowski samettisella
tyynyllä hetmanin nuijaa. Kiovan aarrevartia Kulczynski toi punaista
lippua, jossa oli kotkankuva ja kirjoitus ja taempana astui yksinään
pitkä, laiha Kisiel. Hänen valkea partansa valui rinnalle, hänen
ylimyksellisillä kasvoillaan kuvastui kärsimys ja hänen sielussaan
kyti pohjaton tuska. Muutamien askelien päässä vojevodan takana
kulkivat muut komisaarit ja saattueen loppupään muodostivat
Bryszowskin rakuunat Skrzetuskin johdolla.

Kisiel käveli verkalleen, sillä hän näki tällä hetkellä selvään
totuuden -- totuuden niin alastomana ja kauheana, että sokeidenkin
täytyi se nähdä ja kuurojen kuulla -- tuijottavan sen neuvottelujen
vaipan takaa, jonka kuninkaallisen suosion ja anteeksiannon tarjousta
seurannut ylenkatse oli repinyt rikki. Tämä totuus huutaa: sinä,
Kisiel, sinä et käy tarjoamaan armoa, vaan sinä käyt sitä anomaan,
tuolla nuijalla ja lipulla sinä käyt sitä ostamaan ja sinä astut
jalkaisin moukkainpäällikön jalkain juureen, koko valtakunnan
nimessä, sinä, senaattori ja vojevoda! Vojevodan sielu olikin
pakahtumaisillaan. Hän tunsi olevansa pienoinen kuin mato ja matala
kuin tomu ja hänen korvissansa soivat Jeremian sanat: parempi
olisi meidän olla elämättä kuin elää pakanain ja orjain vallassa.
Mitä olikaan hän, Kisiel, verrattuna Lubnien ruhtinaaseen, joka
ei kapinoitsijoiden edessä esiintynyt muuta kuin ryppykulmaisena
Jupiterina, keskellä tulikiven hajua, sodan liekkejä ja ruudinsavuja
-- mitä hän olikaan! Vojevodan sydän murtui näiden ajatusten taakan
alla, hymy pakeni ainiaaksi hänen kasvoiltaan: ilo ainiaaksi hänen
sydämestään. Hän olisi sata kertaa mieluummin kuollut kuin astunut
yhdenkään askeleen eteenpäin. Mutta hän astui yhä, sillä häntä
ajoi eteenpäin koko hänen menneisyytensä, kaikki hänen työnsä
ja ponnistuksensa, koko hänen edellisten tekojensa leppymätön
johdonmukaisuus...

Chmielnicki odotti häntä kädet kupeilla, huulet pullollaan ja kulmat
rypyssä.

Vihdoinkin tuli saattue kohdalle. Kisiel oli laahautunut eteenpäin,
hän otti vielä muutamia askelia, aina korokkeelle asti, rumpalit
lakkasivat rummuttamasta, torvensoittajat toitottamasta ja väkijoukko
hiljeni kokonaan. Vain kylmä tuulenhenki hulmutteli punaista lippua
herra Kulczynskin käsissä. Yhtäkkiä katkaisi hiljaisuuden lyhyt
sointuva ja käskevä ääni, joka kajahti kuvaamattomalla epätoivon
voimalla, ikäänkuin välittämättä mistään ja kestään:

-- Rakuunat selkäpuolelle, minun taakseni. Se oli herra Skrzetuskin
ääni.

Kaikki päät kääntyivät häntä kohden. Itse Chmielnickikin kohottautui
hiukan istuimeltaan, nähdäkseen mitä tapahtuu. Komisaarit kalpenivat.
Skrzetuski istui hevosen selässä suorana, kalpeana, silmät säihkyen
ja kädessä paljas sapeli. Puoleksi kääntyneenä rakuunoita kohden hän
vielä kerran toisti kajahtelevan käskynsä:

-- Taakse...

Keskellä hiljaisuutta tömähtelivät ratsujen kaviot rautaista tannerta
vastaan. Harjaantuneet rakuunat käänsivät hevosensa heti paikalla,
Skrzetuski ratsasti heidän etunenässään. Hän antoi miekallaan
merkin ja koko osasto ratsasti nyt verkalleen poispäin, komisaarien
majapaikkoja kohden.

Hämmästys ja epävarmuus kuvastuivat kaikkien kasvoilla, kaikkien,
yksinpä Chmielnickinkin. Sillä komentajan äänessä ja liikkeissä oli
ollut jotakin epätavallista, kukaan ei kuitenkaan tarkoin tietänyt,
kuuluiko saattojoukon äkillinen poistuminen ehkä juhlamenoihin.
Vain Kisiel oli ymmärtänyt kaikki. Hän oli ymmärtänyt senkin, että
neuvottelut ja komisaarien sekä saattojoukon henki tällä hetkellä
riippuivat hiuskarvasta. Siksi hän astui nyt nopeasti korokkeelle,
ja ennenkuin Chmielnicki ehti miettiä mitä oli tapahtunut, alkoi hän
puheensa.

Hän alkoi tarjoamalla Chmielnickille ja koko zaporogilaismaalle
kuninkaan armoa. Yhtäkkiä katkaisi hänen puheensa kuitenkin uusi
välikohtaus, jolla oli vain se hyvä puoli, että se kokonaan käänsi
huomion pois edellisestä. Chmielnickin vieressä seisova vanha
päällikkö Dziedziala alkoi nimittäin ravistella nuijaansa, sillä
uhaten vojevodaa, ja huutaa:

-- Mitä sinä siellä puhut, Kisiel! Kuningas kun kuningas, mutta te
olette pikkukuninkaita, ruhtinaita, aatelia, te olette tehneet paljon
pahaa ja sinä, Kisiel, liha meidän lihastamme, olet luopunut meistä
ja liittynyt ljaheihin. Me olemme saaneet kylläksemme lörpöttelystä
ja hankimme sapelilla mitä tarvitsemme!

Vojevoda katsahti loukkaantuneena Chmielnickiin.

-- Tällaisessa kurissako sinä, hetmani, pidät päällikkösi!

-- Suu kiinni, Dziedziala, huusi hetmani.

-- Suu kiinni! Hän on jo juonut itsensä juovuksiin, vaikka on näin
aikaista, toistivat muut päälliköt. -- Mene tiehesi, taikka iskemme
kalloosi.

Dziedziala olisi yhä tahtonut räyhätä, mutta hänet otettiin niskasta
kiinni ja heitettiin ulos.

Kauniin ja valituin sanoin puhui vojevoda edelleen, osoittaen
Chmielnickille kuinka suuria lahjoja hän nyt saa. Ne ovat todellisen
vallan puolelta armon osoitus, vallan, jota hän, Chmielnicki on
tähän asti omin luvin pitänyt käsissään. Kuningas, vaikka hän
voisikin rangaista, tahtoo mieluummin antaa anteeksi ja hän tekee
sen siihen kuuliaisuuteen nähden, jota Chmielnicki osoitti Zamoscin
luona. Ja siksi, että edelliset ylitsekäymiset eivät tapahtuneet
nykyisen kuninkaan hallitessa. On siis oikein ja kohtuullista, että
Chmielnicki, joka tähän asti on niin paljon rikkonut, tästä puoleen
osoittautuu kiitolliseksi hänelle suodusta armosta ja laupeudesta,
lakkaa vuodattamasta verta, rauhoittaa rahvasta ja ryhtyy
neuvotteluihin komisaarien kanssa.

Chmielnicki otti vaieten vastaan hetmani-nuijan ja lipun, jonka
viimemainitun hän heti käski levittää taaksensa. Sen nähdessään
päästi rahvas sellaisen ilon ulvonnan, ettei hetken aikaan saattanut
kuulla mitään.

Tyytyväisyys kuvastui hetmanin kasvoilla ja vähän odotettuaan hän
virkkoi:

-- Suuresta armosta, jonka hänen majesteettinsa kuningas on teidän
kauttanne osoittanut minulle, suomalla minulle vallan sotajoukkojen
yli ja antamalla minulle anteeksi edelliset rikokseni, kiitän
nöyrästi. Olen aina sanonut, että kuningas on minun kanssani teitä,
vilpillisiä herroja ja pikkukuninkaita vastaan. Parhaana todistuksena
siitä on, että hän tässä lähettää minulle tyytyväisyytensä merkin
siitä, että olen katkonut teidän kaulojanne. Niin tulen minä
edeskinpäin niitä katkomaan, jollette kaikessa tottele minua ja
kuningasta.

Viimeiset sanat Chmielnicki lausui ääntään korottaen ja kulmakarvat
rypyssä, aivan kuin viha nyt olisi alkanut hänessä kiehua. Komisaarit
jähmettyivät kuullessaan hänen vastauksensa odottamattoman käänteen.
Kisiel sanoi:

-- Kuningas käskee sinun, herra hetmani, lakata vuodattamasta verta
ja ryhtyä meidän kanssamme neuvotteluihin.

-- En minä vuodata verta, vaan Liettuan sotajoukko, vastasi hetmani
jyrkästi, -- sillä olen saanut tiedon, että Radziwill on minulta
vallannut Mozyrin ja Turowin. Jos tämä tieto osoittautuu todeksi,
niin olen minä totisesti saanut tarpeekseni teikäläisistä vangeista.
Silloin käsken heti paikalla lyödä heiltä päät poikki. Neuvotteluihin
minä en tällä kertaa ryhdy. Komisaarienhan on vaikea nyt alkaa
tehtävänsä, sillä eihän sotajoukko ole koolla, täällä minun luonani
on vain kourallinen päälliköitä, muut ovat talvimajoissa. Ilman
heitä en voi alkaa. Sitäpaitsi on turhaa kauvemmin jutella täällä
pakkasessa. Mikä teidän oli minulle ojennettava, sen te olette
ojentaneet. Kaikki olette myöskin nähneet, että minä olen hetmani,
jolla on kuninkaallinen valta. Tulkaa nyt minun luokseni juomaan
ryyppy viinaa ja syömään päivällistä, sillä minun on nälkä.

Tämän sanottuaan lähti Chmielnicki palatsiinsa ja häntä seurasivat
komisaarit ja päälliköt. Suureen keskimäiseen tupaan oli katettu
pöytä, joka notkui saaliina ryöstettyä hopeaa, hopeaa, jonka joukossa
vojevoda Kisiel ehkä olisi saattanut löytää omat viime vuonna
Huszczassa ryöstetyt pöytähopeansa. Pöydälle oli pinottu sian- ja
häränlihaa ja tatarilaista pilafia. Koko tupa lemusi hirssiviinalta,
jota oli kaadettu hopeisiin kannuihin. Chmielnicki istuutui, asettaen
oikealle puolelleen Kisielin ja vasemmalleen kastellaani Brzozowskin.
Hän viittasi viinakannua kohti ja sanoi:

-- Varsovassa kerrotaan, että minä juon verta, mutta pidän enemmän
viinasta ja jätän veren koirille.

Päälliköt purskahtivat nauruun, niin että seinät tärisivät.

Ennen päivällistä tarjosi hetmani komisaareille jotakin esipalaa,
jonka nämä ääneti nielaisivat, jotteivät, kuten Lembergin rajatuomari
kirjoitti, härnäisi petoa. Kisielin kalpeilla kasvoilla helmeili
runsas hiki.

Varsinainen ateria alkoi. Päälliköt ottivat käsin vadeista
lihanpalasia. Kisielille ja Brzozowskille pani itse hetmani
lautasille heidän annoksensa. Päivällisten alkupuoli kului
hiljaisuudessa, sillä jokainen tyydytti nälkäänsä. Hiljaisuudesta
kuului vain narskunaa ja kaluamista, kun vieraat pienensivät luita
hampaissaan, tai juomien särpiminen. Silloin tällöin lausui joku
sanasen, mutta se jäi vaille vastakaikua. Vasta kun Chmielnicki oli
syönyt kylläkseen ja tyhjentänyt muutamia laseja hirssiviinaa, hän
äkkiä kääntyi vojevodan puoleen ja kysyi:

-- Kuka oli komentamassa teidän saattojoukkoanne?

Levottomuus kuvastui Kisielin kasvoilla.

-- Skrzetuski, tunnettu ritari.

-- Minä kyllä tunnen hänet, virkkoi Chmielnicki. -- Mutta miksi hän
ei tahtonut olla läsnä teidän ojentaessanne minulle lahjoja?

-- Sentähden, ettei hän ollut komennettu meidän kunniavahdiksemme,
vaan ainoastaan suojaksemme. Sellainen oli hänellä nimenomainen käsky.

-- Kuka oli hänelle antanut sellaisen käskyn?

-- Minä, vastasi vojevda, -- sillä minä en katsonut sopivaksi,
että rakuunat lahjoja ojennettaessa olisivat meidän ja teidän
kintereillämme.

-- Minulla oli aivan toinen luulo, sillä minä tiedän, että sillä
soturilla on luja niska.

Nyt sekaantui keskusteluun Jaszewski.

-- Me emme enään pelkää rakuunoita, sanoi hän. -- Ljahit olivat
kerran voimakkaita, mutta Pilawcen luona me tulimme huomaamaan, että
he eivät enään ole samoja ljaheja, jotka kerran löivät turkkilaiset,
tatarilaiset ja saksalaiset...

-- He eivät ole Zamojskeja, Zolkiewskeja, Chodkiewiczejä,
Chmieleckeja ja Koniecpolskeja, keskeytti Chmielnicki, -- pelkureita
ja jäniksiä, rautaan puettuja lapsia. He menehtyivät kauhusta heti
kun näkivätkin meidät ja juoksivat pakoon, vaikkei tatareja aluksi
ollut kuin kolme tuhatta...

Komisaarit vaikenivat, ruoka ja juoma kävivät heidän suussaan yhä
katkeramman makuisiksi.

-- Pyydän nöyrimmästi: syökää ja juokaa, sanoi Chmielnicki, -- vaikka
pelkään, että meidän yksinkertainen kasakkaruokamme ehkei tahdo mennä
alas teidän herraskurkuistanne.

-- Jos vain löytyy makeaa jälkiruokaa, niin ehkä käskemme tarjota
sitä heille! huudahti Dziedziala.

Hillittömiksi käyneet päälliköt purskahtivat nauruun, mutta
Chmielnicki katsoi heihin uhkaavasti ja niin kaikki jälleen
vaikenivat.

Kisiel, joka oli ollut sairaana muutamia päiviä sitten, oli vaalea
kuin palttina. Brzozowski taas oli niin punainen, että näytti siltä
kuin veri olisi ollut purskahtamaisillaan esiin hänen kasvoistaan.

Vihdoin hän ei enään voinut pidättäytyä, vaan tiuskasi:

-- Olemmeko me tulleet tänne päivällisille vaiko pilkattaviksi?

Siihen virkkoi Chmielnicki:

-- Te olette tulleet neuvotteluihin, mutta samaan aikaan polttavat
ja tappavat Liettuan sotajoukot. Ne ovat vieneet minulta Mozyrin ja
Turowin ja jos se on totta, niin annan minä tässä teidän silmienne
edessä katkaista kaulan neljältä sadalta vangilta.

Brzozowskin veri kiehui, mutta hän hillitsi itsensä. Vankien
elämä riippui hetmanin tuulesta, yhdestä ainoasta silmäkulman
rypistyksestä, siksi täytyi sietää kaikki, vieläpä hillitä hänen
pahantuulisuutensa puhkeamista ja koettaa saattaa häntä lempeämmäksi
ja järkiinsä -- _ad mitiorem et saniorem mentem_.

Samassa lausui luonnoltaan lempeä ja arka karmeliittamunkki Lentowski
hiljaisella äänellä:

-- Ehkäpä armollinen Jumala vielä suo Liettuasta saapuneiden Turowia
ja Mozyria koskevien uutisten muuttua.

Tuskin hän kuitenkaan oli lausunut nämä sanat, kun Czerkasin
päällikkö, Fedor Wiesniak, kumartui eteenpäin ja heilautti nuijaansa
iskeäkseen karmeliittamunkkia niskaan. Onneksi ei hän ulottunut
maaliinsa, sillä heidän välillään istui neljä muuta aterioitsevaa.
Sensijaan hän huusi:

-- Pidä suusi kiinni, pappi, sinun asiasi ei ole nuhdella minua.
Mene pihalle, kyllä minä opetan sinut kunnioittamaan zaporogilaisia
päällikköjä.

Toiset kiirehtivät pidättämään häntä, mutta kun eivät onnistuneet
hillitsemään raivostunutta, heittivät he hänet suinpäin ulos tuvasta.

-- Milloin haluat, herra hetmani, että komissiooni kokoontuisi? kysyi
Kisiel, koettaen antaa keskustelulle toisen käänteen.

Onnettomuudeksi ei Chmielnickikään enään ollut selvänä ja antoi
sentähden jyrkän, nopean vastauksen:

-- Huomenna tehdään suoraa sekä asioista että ihmisistä. Nyt minä
olen juovuksissa. Mitä te täällä lörpöttelette komissioonista ettekä
anna minun syödä ja juoda. Minä olen jo kyllästynyt siihen asiaan.
Nyt täytyy olla sota.

Ja samassa hän läjäytti nyrkillään pöytään, niin että lautaset ja
kannut hypähtivät:

-- Näinä neljänä viikkona käännän minä teidät ylösalaisin, kintut
taivasta kohden, tallaan teidät jalkojeni alle sekä myyn riekaleet
Turkin keisarille. Kuningas on kuninkaana sitä varten, että hän
tuhoaisi aatelin, herttuat ja ruhtinaat. Jos ruhtinas tekee
rikoksen, niin on häneltä pantava kaula poikki. Jos kasakka tekee
rikoksen, niin on häneltä pantava kaula poikki. Te uhkaatte minua
ruotsalaisilla, mutta eivät hekään minuun pysty! Tuhaj-bej on
pesässään minun likeisyydessäni, veliseni Tuhaj-bej, ainoa haukka
maailmassa, joka on valmis heti tekemään kaikki mitä minä tahdon.

Samassa Chmielnicki juopuneille ominaisella nopeudella muuttui
vihanvimmaisesta niin hellämieliseksi, että kyyneleet tulivat hänen
silmiinsä ja ääni värisi hänen muistellessaan Tuhaj-bejta.

-- Te tahdotte, että minä nostaisin miekkani turkkilaisia ja
tatarilaisia vastaan, mutta siitä ei tule mitään. Teitä vastaan minä
hyvien ystävieni kanssa kyllä lähden. Olen jo lähettänyt kokonaisia
rykmenttejä kasakoita ruokkimaan ratsuja. He olivat valmiit
lähtemään sotaan ilman vankkureja ja tykkejäkin, sillä ne kaikkihan
minä kyllä saan ljaheilta. Jos joku kasakoista ottaisi mukaansa
vaunut, niin minä käskisin panna poikki hänen kaulansa, enkä minä
itsekään ota vaunuja, vaan ainoastaan puusatulan ja säkin ja sillä
lailla minä tulen aina Veikselille asti ja sanon siellä: pitäkää te
suunne kiinni, ljahit. Jos te haukutte minua Veikselin takaa, niin
löydän minä teidät sieltäkin. Minä olen saanut kylläkseni teidän
hallituksestanne ja rakuunistanne. Te olette kirotuita käärmeitä,
jotka elätte pelkässä valheessa.

Samassa hypähti hän paikaltaan, ryntäsi ylös penkiltä, tarttui kiinni
tukkaansa, polki jalkaa maahan ja huusi, että sotaa täytyy jatkaa.
Sillä hän on jo sitä varten saanut synninpäästön ja siunauksen eikä
hän ollenkaan välitä komissiooneista ja komisaareista eikä suostu
edes välirauhaan. Vihdoin hän huomasi komisaarien hämmästyksen ja
älysi, että jos he nyt heti paikalla lähtevät tiehensä, niin alkaa
sota talvella, siis vuodenaikana, jolloin kasakat eivät voi pitää
puoliaan, koska he eivät silloin voi kaivautua maahan ja koska he
pystyvät huonosti taistelemaan avonaisella kentällä. Hän rauhoittui
siis hiukan ja istuutui uudelleen penkille. Hän laski päänsä
rinnalle, tuki käsiään polvia vastaan ja hengitti läähättäen. Vihdoin
hän jälleen sieppasi käteensä viinalasin.

-- Hänen majesteettinsa kuninkaan terveydeksi! huudahti hän.

-- Kunniaksi ja terveydeksi! säestivät päälliköt.

-- No, sinä Kisiel, älä nyt pane mieleesi turhia äläkä pahastu siitä
mitä minä tässä puhuin, sillä olen juovuksissa. Noita-akat ovat
minulle sanoneet, että sotaa on käytävä, mutta ensimäisen ruohon
kasvuun asti minä odotan ja tulkoon sitten vaikkapa komissioonikin,
päästän sen alkajaisiksi vangit vapaiksi. Olen kuullut sinun olevan
kipeän, niin että olkoon sinunkin terveydeksesi!

-- Minä kiitän sinua, zaporogilaisten hetmani, lausui Kisiel.

-- Sinä olet minun vieraani, minä muistan sen. Tämän sanottuaan
Chmielnicki uudestaan heltyi ja, painaen kätensä vojevodan hartioita
vastaan, vei hän isot punaiset kasvonsa lähelle hänen kalpeita,
laihoja poskiansa.

Nyt rupesivat toisetkin päälliköt tuttavallisesti lähestymään
komisaareja, pusertelemaan heidän käsiänsä, taputtelemaan heitä
olkapäille. Hetmanin mukana he toistelivat:

-- Ensi ruohoon asti.

Komisaarit olivat kuin piinapenkissä. Moukkien viinanlemulla
kyllästytetty hengitys valui korkeasukuisen aateliston kasvoille,
ylimysten, joille hikisten käsien puserrukset olivat yhtä
sietämättömät kuin niiden omistajien ivallinen pilkka. Myöskin
uhkauksia kuului kesken karkean sydämellisyyden ilmaisujen. Toiset
huusivat vojevodalle: me tapamme ljahit, mutta sinä olet meidän
miehiä! Toiset sanoivat: mitä te, herrat, oikeastaan tahdotte? Ennen
te ruoskitte meitä ja nyt te rukoilette armoa. Menkää hirteen, senkin
valkokourat! Atamani Wowk, entinen mylläri Nestewarista, kirkui:
Minä olen surmannut ruhtinas Czetwertynskin, oman herrani... Antakaa
meidän käsiimme Jarema! huusi, eteenpäin laahautuen, Jaszewski, ja me
annamme teidän pitää henkenne!

Huoneessa kävi ilma pilaantuneeksi ja sietämättömän lämpimäksi.
Pöytä, jolla virui liharuokien jätteitä, leivänpalasia, viina- ja
simalätäkköjä, oli innoittavan näköinen. Lopuksi saapuivat
noitanaiset, ennustajattaret, joiden kanssa hetmanin oli tapana
juoda myöhään yöhön ja kuunnella heidän ennustuksiaan. Toiset heidän
joukossansa olivat vanhoja, kyyristyneitä ja keltaisia, toiset nuoria
ja voimakkaita. He ennustivat vahasta, vehnänjyvistä, tulesta, veden
vaahdosta, pullon pohjasta tai ihmisen ihrasta. Yhtäkkiä alkoivat
päälliköt ja nuorimmat noidat kisailla ja naureskella keskenään.
Kisiel oli pyörtymäisillään.

-- Kiitämme sinua, hetmani, kestityksestä ja jätämme hyvästi, sanoi
hän heikolla äänellä.

-- Minä tulen huomenna sinun luoksesi, Kisiel, päivälliselle, vastasi
Chmielnicki, -- mutta nyt menkää asuntoonne. Doniec kasakoineen
saattaa teidät sinne, jottei rahvaan puolelta tapahtuisi mitään
loukkausta.

Komisaarit kumarsivat ja lähtivät. Doniec kasakoineen odotti todella
ulkona.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuiskasi Kisiel hiljaa, peittäen kasvot
käsillään.

Saattue kulki vaieten komisaarien asuntoa kohti.

Mutta nyt kävi selville, että he eivät tulisikaan asumaan lähellä
toisiaan. Chmielnicki oli tahallaan määrännyt heille majapaikat eri
osissa kaupunkia, jotta he eivät aivan helposti voisi kokoontua
neuvottelemaan.

Vaivaantunut ja uupunut vojevoda Kisiel, joka tuskin pysyi pystyssä,
heittäytyi heti vuoteeseen eikä ennen aamua halunnut nähdä ketään.
Aamulla käski hän kutsua luokseen Skrzetuskin.

-- Mitä te olette tehnyt, hyvä herra? sanoi hän Skrzetuskille, --
mitä te olette tehnyt? Te olitte vähällä syöstä turmioon sekä oman
henkenne että meidän henkemme.

-- Herra vojevoda, olen syypää, vastasi ritari, -- mutta minut
valtasi äkillinen mielenhäiriö ja minä olisin sata kertaa mieluummin
kuollut kuin katsellut sellaista menoa.

-- Chmielnicki tunsi itseään loukattavan. Vaivoin sain selitetyksi
menettelynne ja raivostuneen pedon leppymään. Hän tulee kuitenkin
tänään tänne ja kysyy varmaan teitä. Sanokaa hänelle silloin, että
minä olin käskenyt teidän komentaa pois sotamiehet.

-- Tästä päivästä alkaen saa Bryszowski ottaa käsiinsä komennon,
sillä hän on paremmissa voimissa.

-- Se onkin hyvä. Te olette liian itsepintainen tällaista aikaa
varten. En moiti teitä muuta kuin varomattomuudesta, te olette nuori
ettekä jaksa kestää tuskaa.

-- Tuskaan minä olen tottunut, herra vojevoda, mutta häpeää en jaksa
kestää.

Kisiel sähähti hiljaa aivan kuin sairas, jonka kipeään kohtaan
kosketaan, mutta sitten hän surumielisesti alistuen hymähti ja
virkkoi:

-- Jokapäiväistä leipää ovat minulle jo tuollaiset sanat. Ennen
nielin ne katkerin kyynelin, nyt ei minulla enään ole kyyneliäkään.

Skrzetuskin kävi sääli vanhusta marttyrikasvoineen, joka viime
päivinä oli elänyt kaksinkertaisessa sekä sielun että ruumiin
kärsimyksessä.

-- Herra vojevoda, virkkoi hän, -- Jumala on todistajani: mielessäni
ajattelin vain näitä kauheita aikoja, jolloin senaattorien ja kruunun
arvohenkilöiden täytyy kumarrella roskaväkeä, roskaväkeä, joka
ainoana palkkana käytöksestään ansaitsisi paalun.

-- Jumala teitä siunatkoon, sillä te olette nuori ja rehellinen
ja minä tiedän, ettette tarkoittanut pahaa. Mutta saman mitä
te sanotte, sanoo myöskin teidän ruhtinaanne ja hänen mukanaan
sotaväki, aatelisto, valtiopäivät, puoli valtakuntaa. Ja koko heidän
ylenkatseensa ja vihansa taakka lankeaa minun hartioilleni.

-- Jokainen palvelee isänmaataan ymmärryksensä mukaan. Tuomitkoon
Jumala meidän tarkoituksemme. Mitä taas tulee ruhtinas Jeremiin, niin
palvelee hän isänmaataan sekä hengellään että omaisuudellaan.

-- Ja kunnia häntä ympäröi ja sen paisteessa hän käy kuin auringossa,
vastasi vojevoda. -- Mutta mikä on minun osani? Oi, oikein te
sanotte: Jumala tuomitsee meidän tarkoituksemme. Suokoon Hän edes
haudan levon niille, jotka elämässä ovat kärsineet yli voimiensa.

Skrzetuski vaikeni ja Kisiel nosti mykässä rukouksessa silmänsä
taivasta kohti. Hetken perästä hän sanoi:

-- Minä olen rusiini, verta heidän verestään ja lihaa heidän
lihastaan. Swiatoldista polveutuvien ruhtinaiden haudat ovat tässä
maassa, siksi minä sitä rakastan, rakastan maata ja rakastan kansaa,
jota se ravitsee rinnoillaan. Minä olen nähnyt harjoitettavan
vääryyttä molemmin puolin, minä olen nähnyt zaporogilaismaan villin
omavaltaisuuden, mutta myöskin sietämättömän kopeuden niiden
puolelta, jotka tahtoivat orjuuttaa tämän sotaisen kansan. Mitä oli
minun siis tehtävä, minun, rusiinin ja samalla Puolan valtakunnan
uskollisen pojan ja senaattorin? Minä liityin niihin, jotka sanoivat:
_pax vobiscum_, rauha olkoon teidän kanssanne. Sillä niin käskivät
minussa veri ja sydän. Samaa mieltä oli myöskin kuningas vainaja,
meidän isämme, samaa mieltä kansleri, primas ja monet muut. Minähän
näin, että jos kummallakin puolella vallitsee eripuraisuus ja viha,
niin siitä seuraa turmio. Koko elämäni iän, viimeiseen hengenvetoon
asti olen koettanut tehdä työtä sovinnon aikaansaamiseksi ja kun
sitten veri jo vuosi, ajattelin itsekseni: minä rupean sovinnon
enkeliksi! Minä lähdin liikkeelle, tein työtä ja teen työtä vieläkin,
vaikkakin tuskassa ja vaivassa, häpeässä ja mitä kauheimmassa
epäilyksessä. Laupias Jumala, en todella tiedä, tuliko teidän
ruhtinaanne miekkoineen liian aikaiseen, vaiko minä öljypuunoksineni
liian myöhään. Sen vain tiedän, että työni nyt katkeaa, ettei minulla
enään riitä voimia. Turhaan lyön muuria vastaan harmaata päätäni.
Laskeutuessani hautaan näen edessäni vain pimeyttä ja tuhoa, oi suuri
Jumala, yleistä tuhoa!

-- Jumala voi lähettää pelastuksen.

-- Oi, kunpa Hän lähettäisikin, lähettäisi ennen kuolemaani
valonsäteen, ettei minun tarvitsisi kuolla epätoivossa. Joka
tapauksessa kiitän Häntä, kiitän kaikista tuskista, kiitän rististä,
jota olen kantanut elämäni ajan, kiitän siitä, että rahvas vaatii
minun päätäni ja siitä, että minua valtiopäivillä kutsutaan
kavaltajaksi, kiitän siitä että omaisuuteni on ryöstetty, kiitän
häpeästä, jossa elän, kaikesta siitä karvaasta palkinnosta, jonka
olen saanut osakseni molemmilta puolin.

Tämän sanottuaan ojensi vojevoda laihat kätensä taivasta kohden ja
kaksi suurta kyyneltä, ehkäpä todella viimeiset hänen elämässään,
valui hänen silmistään.

Skrzetuski ei enään voinut pidättäytyä. Hän heittäytyi polvilleen
vojevodan eteen, tarttui hänen käteensä ja lausui suuren liikutuksen
keskeyttämällä äänellä:

-- Minä olen sotilas ja käyn toista tietä, mutta minä annan kunnian
ansiolle ja kärsimyksille.

Ja sen sanottuaan painoi aatelismies ja ritari Wisniowieckin
lippukunnasta huulilleen sen rusiinin käden, jota hän muutama
kuukausi sitten yhdessä muiden kanssa oli nimittänyt petturiksi.

Kisiel laski molemmat kätensä hänen päänsä päälle.

-- Poikani, sanoi hän hiljaa, -- lohduttakoon, johtakoon ja
siunatkoon sinua Jumala, niinkuin minä sinua nyt siunaan.

Neuvottelujen virheellinen kehä alkoi vielä samana päivänä.
Chmielnicki saapui sangen myöhään päivällisille vojevodan luo ja
mitä huonoimmalla tuulella. Hän totesi seuraavan asian: hän oli
eilen puhunut välirauhasta ja helluntain aikaan asetettavasta
komissioonista sekä vankien vapauttamisesta sitä ennen -- ja
tämän kaiken hän oli puhunut juovuksissa ja nyt hän huomaa, että
häntä on tahdottu vetää nenästä. Kisiel lepytteli häntä jälleen,
rauhoitteli, selitteli ja todisteli, mutta Lembergin rajatuomarin
sanojen mukaan oli tämä kaikki _surdo tyranno fabula dicta_, mykälle
tyrannille kerrottu satu -- hetmani alkoi käyttäytyä niin raa'asti,
että komisaarit suorastaan ikävöivät eilistä Chmielnickiä. Hän löi
herra Pozowskia nuijalla sentähden, ettei tämä tullut tilaisuuteen
aikoinaan, mutta Pozowski oli vaarallisesti sairaana, miltei lähellä
kuolemaa.

Vojevodan kohteliaisuus, kehoitukset ja vakuutukset eivät auttaneet.
Vasta kun hetmani oli viinasta ja Huszczan erinomaisesta simasta
saanut pienen humalan, tuli hän paremmalle tuulelle. Silloin hän
ei kuitenkaan enään tahtonut kuulla puhuttavankaan valtiollisista
asioista, hän sanoi vain: kun on juomisen aika, niin juodaan ja asiat
ja niiden suorittamiset jätetään huomiseksi. Jollei taas, niin lähden
matkoihini. Kello kolme yöllä hän itsepäisesti alkoi vaatia, että
hänet päästettäisiin vojevodan makuuhuoneeseen, mutta tämä vastusteli
sitä kaikenlaisilla tekosyillä, sillä hän oli tahallaan sulkenut
sinne Skrzetuskin. Hän pelkäsi nimittäin, että tämä taipumaton
sotilas kohdatessaan Chmielnickin voisi saada aikaan jonkin itselleen
tuhoisan kohtauksen.

Mutta Chmielnicki pysyi itsepäisesti vaatimuksessaan ja meni
huoneeseen eikä Kisielin auttanut muuta kuin seurata häntä. Suuri oli
vojevodan hämmästys, kun hetmani nähdessään ritarin nyökäytti päätään
ja huudahti:

-- Skrzetuski, mikset sinä ole juomassa meidän kanssamme?

Samassa hän ystävällisesti ojensi hänelle kätensä.

-- Siksi että olen sairas, vastasi Skrzetuski kumartaen.

-- Sinä ratsastit eilen tiehesi. Minulla ei ollut ensinkään hauskaa
ilman sinua.

-- Hän oli saanut sellaisen käskyn, huomautti Kisiel.

-- Älä sinä puhu minulle pötyä, vojevoda. Kyllä minä hänet tunnen ja
tiedän, että hän ei tahtonut katsella, kuinka te osoititte minulle
kunnioitusta. Oi, hän on sellainen lintu! Mutta rangaistuksen, mitä
joku muu ei olisi välttänyt, hän välttää, sillä minä rakastan häntä,
hän on minun sydämellinen ystäväni.

Kisielin silmät olivat pystyssä hämmästyksestä, hetmani kääntyi
yhtäkkiä Skrzetuskin puoleen, sanoen:

-- Tiedätkö miksi sinusta pidän? Skrzetuski pudisti päätään.

-- Luulet kai siksi, että katkaisit köyteni siellä Omelnikin takana,
silloin kun minä olin vähäpätöinen mies ja kun minua ajettiin takaa
kuin petoa. Ei, en siksi. Minä annoin sinulle silloin sormuksen,
jossa oli tomua Kristuksen haudasta, mutta sinä, sarvipää sielu, et
näyttänyt minulle sormusta, kun jouduit minun käsiini -- no niin,
minä päästin sinut menemään ilmankin, eikä siitä sen enempää. Syy
siihen että nyt pidän sinusta ei ole se, vaan sinä olet tehnyt
minulle erään palveluksen, jonka takia olet sydämeni ystävä ja josta
olen sinulle kiitollinen.

Skrzetuski katsahti hämmästyneenä Chmielnickiin.

-- Näetkö kuinka he ovat ihmeissään, sanoi hetmani ikäänkuin jollekin
neljännelle henkilölle. -- Minä johdatan muistoosi mitä minulle
kerrottiin Czehrynissä, kun Bazawlukista tulin sinne Tuhaj-bejn
kanssa. Tiedustelin siellä kaikkialla vihamiestäni Czaplinskia
enkä löytänyt häntä. Silloin minulle kerrottiin mitä sinä meidän
ensimäisen tapaamisemme jälkeen olit hänelle tehnyt, että nimittäin
olit käynyt häntä kiinni kalloon ja housuihin ja iskenyt itse
miehellä auki oven sekä lyönyt hänet veriin kuin koiran -- häh?

-- Sen todella tein, sanoi Skrzetuski.

-- Oi, mainiosti teitkin, oikein menettelit. No, kyllä minä vielä
saan hänet käsiini, muuten ei sopimuksista ja komissiooneista tule
mitään. Kyllä minä hänet vielä saan käsiini ja leikittelen hänen
kanssaan omalla erikoisella tavallani. Mutta annoit sinäkin hänelle
pippuria!

Sen sanottuaan kääntyi hetmani Kisielin puoleen ja alkoi uudelleen
kertoa.

-- Tuo otti häntä kiinni kallosta ja roimahousuista, nosti hänet
ilmaan kuin ketunpojan, löi hänellä oven auki ja heitti kadulle.

Samassa alkoi hetmani nauraa niin että kuului viereiseen huoneeseen
asti.

-- Herra vojevoda, käske tarjota simaa, minun täytyy juoda tuon
ritarin, ystäväni, terveydeksi.

Kisiel raoitti ovea ja kutsui palvelijapoikaa, joka heti toi kolme
tuoppia huszczalaista olutta.

Chmielnicki laski nyt pilaa vojevodan ja Skrzetuskin kanssa, joi niin
että tukka höyrysi ja nauroi niin, että suu levisi korviin asti.
Suuri mielihyvä valtasi hänet ja kääntyen Skrzetuskin puoleen hän
huudahti:

-- Pyydä minulta mitä tahdot!

Puna kohosi Skrzetuskin kalpeille kasvoille. Oli hetken hiljaisuus.

-- Älä pelkää, sanoi Chmielnicki, -- minun sanani ei ole savua. Pyydä
mitä tahdot, kun et vain pyydä sellaisia asioita, jotka ovat Kisielin
omia.

Chmielnicki oli juopuneenakin aina oma itsensä.

-- Koska minulla on lupa käyttää hyväkseni sitä suopeutta, jota
tunnet minua kohtaan, herra hetmani, niin pyydän sinulta oikeutta.
Eräs sinun päälliköistäsi on tehnyt minulle vääryyttä...

-- Pää poikki häneltä! sanoi Chmielnicki, katkaisten Skrzetuskin
puheen.

-- Siitä ei ole kysymys, vaan käske hänen antautua kaksintaisteluun
kanssani.

-- Pää häneltä poikki! toisti hetmani. -- Kuka hän sitten on?

-- Bohun.

Chmielnicki alkoi räpytellä silmiään, sitten hän iski nyrkin otsaansa.

-- Bohunko? sanoi hän. -- Bohunhan on surmattu. Kuningas kirjoitti
minulle, että hän on saanut surmansa kaksintaistelussa.

Skrzetuski kävi ymmälle: Zagloba oli puhunut totta.

-- Mutta mitä Bohun on sinulle tehnyt? kysyi Chmielnicki.

Vielä voimakkaampana nousi puna Skrzetuskin kasvoille. Hän pelkäsi
puhua ruhtinattaresta puolijuopuneen hetmanin läsnäollessa.
Hän pelkäsi, että hänen ehkä täytyisi kuulla herjaavia sanoja
Chmielnickin huulilta. Kisiel pelasti hänet pulasta.

-- Se on vakava asia, sanoi hän, -- kastellaani Brzozowski on
siitä minulle kertonut. Bohun on, herra hetmani, ryöstänyt tältä
kavaljeerilta morsiamen ja piiloittanut hänet jonnekin.

-- Etsi hänet siis, sanoi Chmielnicki.

-- Minä olen jo hakenut Dniesterin varrelta, sillä sinne hän kuuluu
piiloittaneen ruhtinattaren, mutta en ole löytänyt. Olen kuitenkin
saanut kuulla, että Bohunilla oli aikomus viedä ruhtinatar Kiovaan,
ja että hän itsekin pyrki sinne vihittäväksi. Anna minulle, herra
hetmani, oikeus lähteä Kiovaan hakemaan morsiantani sieltä. Muuta en
pyydä.

-- Sinä olet minun ystäväni, sinä olet antanut Czaplinskia
selkään. Minä en anna sinulle ainoastaan oikeutta kulkea häntä
hakemassa kaikkialla missä vain tahdot, vaan annan myöskin käskyn,
että sen, jonka luona neito on, täytyy luovuttaa hänet sinun
käsiisi. Turvanuijan minä annan sinulle matkaa varten ja kirjeen
metropoliitalle, että morsiantasi haettaisiin luostareista nunnien
joukosta. Minun sanani ei ole savua.

Sen sanottuaan hän raoitti ovea ja kutsui Wychowskin kirjoittamaan
käskyä ja kirjettä. Czarnotan täytyi, vaikka jo oli kello neljä
yöllä, lähteä hakemaan sinettiä. Dziedziala toi turvanuijan ja Doniec
sai käskyn kahdensadan ratsun suojassa saattaa Skrzetuski Kiovaan
sekä sieltä edelleen aina puolalaisten etuvartioiden luo.

Seuraavana päivänä jätti Skrzetuski Perejaslawin.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Jos herra Zagloban oli ikävä Zbarazissa, niin ei ollut vähemmän
ikävä Wolodyjowskinkaan, joka aina kaipasi sotaa ja seikkailuja.
Silloin tällöin lähti kyllä Zbarazista lippukuntia ajamaan takaa
mellastajajoukkoja, jotka polttivat ja murhasivat Zbruczin varrella,
mutta se oli vain sissisotaa, etupäässä tiedustelua, joka talven
ja pakkasten vallitessa kävi sangen vaivaloiseksi eikä tuottanut
mainettakaan. Tämän tähden vaati herra Michal joka päivä, että
Zaglobaa lähtisi auttamaan Skrzetuskia, josta ei pitkään aikaan ollut
kuulunut mitään.

-- Varmaan hän siellä on joutunut joihinkin vaarallisiin
seikkailuihin, ehkäpä jo on menettänyt henkensäkin. Meidän täytyy
välttämättä lähteä liikkeelle, vaikkapa menettäisimme henkemme
yhdessä hänen kanssaan.

Herra Zagloba ei pannut juuri nimeksikään vastaan, sillä täällä
Zbarazissa hän, kuten hän väitti, ihan mädäntyy siihen paikkaan ja
ihmettelee, ettei hänen päässään jo kasva sieniä. Kuitenkin hän
viivytteli lähtöä siinä toivossa, että Skrzetuskilta minä hetkenä
hyvänsä voi tulla viestejä.

-- Miehuullinen hän on ja myöskin varovainen, vastasi hän
Wolodyjowskin kehoituksiin. -- Odottakaamme vielä pari päivää, sillä
pian häneltä voi tulla kirje ja silloin käy koko meidän retkemme
tarpeettomaksi.

Herra Wolodyjowski myönsi tämän todistelun oikeaksi ja varusti
itselleen kärsivällisyyttä, vaikka odotuksen aika hänelle kävikin
yhä sietämättömämmäksi. Joulukuun lopulla tekivät pakkaset lopun
ryöstöretkistäkin. Ympäristö kävi rauhalliseksi. Ainoana huvina
yksitoikkoisuudessa olivat nyt julkiset ilmoitukset, joita usein
kiinnitettiin Zbarazin harmaihin muureihin.

Keskustelun aiheen muodostivat kruunaus, valtiopäivät ja kysymys
siitä, annetaanko ruhtinas Jeremille hetmanin nuija, joka kuului
hänelle ennen kaikkia muita sotilaita. Harmiteltiin niitä, jotka
väittivät, että keskusteluissa Chmielnickin kanssa vain Kisiel voi
saada aikaan suotuisan käänteen. Wolodyjowski taisteli tästä syystä
muutaman kaksintaistelunkin ja herra Zagloba suoritti muutamia niin
perinpohjaisia juominkeja, että oli syytä pelätä hänen hukkuvan
juopottelemiseen. Hän ei ollut mukana ainoastaan upseerien ja
aatelisten pidoissa, vaan meni häikäilemättä myöskin porvarien
ristiäisiin ja häihin ja kiitteli heidän simaansa, josta: juomasta
Zbaraz olikin kuuluisa.

Wolodyjowski nuhteli häntä, sanoen, ettei aatelismiehen sovi
tuttavallisesti seurustella alempisäätyisten kanssa, koska se
vähentää kunnioitusta koko säätyä kohtaan. Zagloba vain vastasi,
että kaikkeen ovat vikapäänä lait, jotka sallivat porvarissäädyn
kasvaa ulkonaisessa komeudessa ja kohota varallisuuteen, jonka
tuli kuulua vain aatelistolle. Hän ennusti, että ylellisyyttä
edistävistä etuoikeuksista alempiarvoisten ihmisten hyväksi ei voi
koitua mitään onnea ja jatkoi entistä elämäänsä. Vaikea olikin häntä
siitä moittia keskellä synkkiä talvipäiviä, keskellä epävarmuutta,
yksitoikkoisuutta ja odotuksen harmautta.

Verkalleen alkoi kuitenkin ruhtinaallisia lippukuntia yhä lukuisammin
kokoontua Zbaraziin, minkä johdosta arveltiin sodan keväällä
alkavan. Elämä vilkastut hiukkasen. Muiden muassa saapui Skrzetuskin
husaarilippukunnan mukana Zbaraziin herra Podbipienta. Hän toi
tiedon, että ruhtinas oli hovissa joutunut epäsuosioon sekä että
Kiovan vojevoda Janusz Tyszkiewicz oli kuollut ja että yleisen
mielipiteen mukaan hänen seuraajakseen oli tuleva Kisiel. Niinikään
hän kertoi herra Laszczin Krakovassa sairastuneen ankaraan tautiin.
Mitä sotaan tulee, oli herra Podbipienta itse ruhtinaalta kuullut,
että se tuskin tulee kysymykseen, koska komisaarit jo olivat
lähteneet matkalle, mukanaan ohjeet, että kasakoille on tehtävä
kaikki mahdolliset myönnytykset. Tämän herra Podbipientan tiedon
ottivat Wisniowieckin upseerit vastaan suuttumuksella ja herra
Zagloba ehdotti, että siihen oli pantava vastalause ja muodostettava
konfederatsioni, koska, kuten hän sanoi, hän ei tahtonut antaa työnsä
Konstantinowin luona mennä hukkaan.

Näitä uutisia seuloessa ja epävarmuuden yhä vallitessa kului koko
helmikuu. Maaliskuu läheni jo puoliväliään, mutta Skrzetuskista vain
ei kuulunut mitään.

Wolodyjowski alkoi yhä pontevammin vaatia, että lähdettäisiin matkaan.

-- Meidän täytyy tästä jo vähitellen alkaa hakea Skrzetuskia eikä
enään ruhtinatarta, sanoi hän.

Osottautui kuitenkin, että herra Zagloba oli ollut oikeassa
lykätessään lähtöpäivää tuonnemmaksi, sillä maaliskuun lopulla saapui
kasakka Zachar, tuoden Wolodyjowskille kirjeen Kiovasta. Herra
Michal kutsui heti luokseen Zagloban ja kun he lähetin kanssa olivat
sulkeutuneet eri huoneeseen, mursi hän sinetin ja luki.

    "Dniesterin varsilta aina Jahorlikiin asti en ole löytänyt mitään
    jälkiä. Otaksuen, että hän varmaan on piiloitettuna Kiovassa,
    liityin komisaareihin, joiden kanssa lähdin Perejaslawiin.
    Saatuani siellä vasten kaikkea luuloa Chmielnickiltä luvan,
    saavuin Kiovaan ja olen etsinyt kaikkialta, jossa työssä minua
    auttaa metropoliitta. Paljon täällä on meikäläisiä piilossa
    porvarien luona ja luostareissa. Mutta roskaväkeä peläten eivät
    he anna itsestään mitään tietoa, jonka tähden etsintä on vaikea.
    Jumala on johtanut minua eikä ainoastaan suojellut, vaan vieläpä
    saattanut Chmielnickinkin minulle suopeaksi. Sentähden toivon,
    että Hän auttaa ja armahtaa minua edelleenkin. Kirkkoherra
    Muchowieckiltä pyydän juhlallista messua, jonka aikana tekin
    rukoilkaa minun tarkoitusteni puolesta.

                                               Skrzetuski."

-- Jumalan kaikkivaltiaan kiitos! huudahti Wolodyjowski.

-- Siellä on vielä jälkikirjoitus, virkkoi Zagloba, kurkistaen herra
Michalin olkapään yli.

-- Aivan oikein, sanoi pikku ritari ja luki edelleen.

"Tämän kirjeen tuoja, Mirhorodin tupakunnan esauli on rehellisesti
pitänyt minusta huolta ollessani vankeudessa Siczissä ja nyt Kiovassa
käydessäni on hän minua auttanut. Henkensä uhalla hän on ottanut
tuodakseen teille tämän kirjeen. Pidä huolta, Michal, ettei häneltä
mitään puutu."

-- Kas kunnon kasakkaa, kas että on edes yksi sellainen! sanoi
Zagloba, antaen Zacharille kättä.

Tämä painoi toverillisesti herra Zagloban kättä. -- Voit olla varma
palkinnosta, huomautti pikku ritari.

-- Hän on miesten mies, vastasi kasakka. -- Minä pidän hänestä enkä
ole tullut tänne rahan tähden.

-- Eikä sinulta, huomaan minä, myöskään ole puuttunut rohkeutta, moni
aatelismies olisi sellaisesta rohkeudesta ylpeä, sanoi Zagloba. --
Ei näy teidän joukossanne olevan pelkkiä petoja, ei pelkkiä petoja.
Mutta mitäs niistä. Herra Skrzetuski on siis Kiovassa?

-- Kyllä.

-- Ja turvassa, sillä siellä, kuulemma, mellastaa roskaväki.

-- Hän asuu kasakkapäällikkö Doniecin luona. Häntä ei kukaan ahdista,
sillä meidän isämme Chmielnicki on käskenyt Doniecin kuoleman uhalla
vartioida häntä kuin silmäteräänsä.

-- Oikeita ihmeitäpä tapahtuu. Mistä Chmielnicki on saanut sellaisen
rakkauden Skrzetuskiin?

-- Hän on jo kauvan pitänyt hänestä.

-- Sanoiko herra Skrzetuski sinulle, mitä hän hakee Kiovasta?

-- Kuinka ei olisi sanonut, kun hän tietää, että minä olen hänen
ystävänsä. Minä olen hakenut hänen kanssaan yhdessä ja myöskin
erikseen. Täytyihän hänen silloin sanoa minulle mitä minun on
haettava.

-- Ette ole tähän asti löytäneet?

-- Emme. Ne puolalaiset, jotka vielä oleskelevat Kiovassa,
piileilevät. Toinen ei tiedä toisestaan, niin että siellä on vaikea
löytää. Te olette kuulleet, että roskaväki siellä murhaa, mutta
minä olen sen omin silmin nähnyt. Siellä ei murhata ainoastaan
ljaheja, vaan myöskin niitä, jotka heitä suojelevat luonaan, vieläpä
munkkeja ja nunniakin. Hyvän Nikolain luostarissa oli nunnien luona
kaksitoista ljahitarta. Kammiossa heidät yhdessä nunnien kanssa
tukahutettiin savuun ja melkein joka toinen päivä kuuluu kaduilta
huutoa, kun ihmisiä otetaan kiinni ja viedään Dnieper-jokeen. Oi,
kuinka monta sinne onkaan upotettu!

-- Ehkäpä ruhtinatarkin jo on murhattu?

-- Ehkäpä hänkin...

-- Eipäs, keskeytti Wolodyjowski. -- Jos Bohun jo on tuonut hänet
sinne, niin hän varmaan on toimittanut hänet turvaan.

-- Missä nyt on turvallisempaa kuin luostarissa, mutta sieltäkin
heidät löydetään.

-- Uh, sanoi Zagloba. -- Luuletteko siis, Zachar, että hän on
saattanut saada surmansa?

-- En tiedä.

-- Nähtävästi Skrzetuski kuitenkin on hyvällä mielellä, sanoi
Zagloba. -- Jumala on häntä koetellut, mutta lohduttaa häntä myöskin.
Onko siitä kauvankin, kun lähditte Kiovasta, Zachar?

-- Ah, kauvanhan siitä on. Minä lähdin silloin, kun komisaarit
palasivat Kiovan ohi. Oli paljon ljaheja, jotka tahtoivat paeta
heidän kanssansa ja ne raukat pakenivatkin minkä suinkin voivat
hankia ja metsäteitä pitkin Bialogrodekiin, mutta kasakat ajoivat
heitä takaa ja tappoivat. Paljon heitä pääsi pakoon, paljon
tapettiin. Mutta muutamat osti herra Kisiel vapaiksi kaikilla
rahoilla, mitä hänellä oli muassaan.

-- Senkin koiranheimolaiset! Te kuljitte siis komisaarien kanssa?

-- Niin, aina Huszczaan asti ja sieltä Ostrogiin. Siitä kuljin
yksinäni.

-- Oletteko Skrzetuskin kanssa vanhojakin tuttuja?

-- Siczissä minä tulin tuntemaan hänet ja hoidin häntä, kun hän oli
haavoitettuna. Siinä rupesin pitämään hänestä kuin omasta lapsestani.
Minä olen vanha eikä minulla ole ketään, jota rakastaisin.

Zagloba kutsui palvelijapojan ja käski hänen tuoda pöytään simaa ja
lihaa. Sitten istuttiin illalliselle. Zachar söi mielihyvällä, sillä
hän oli nälkäinen ja väsynyt. Sitten hän ahnaasti upotti harmaat
viiksensä tummaan juomaan, ryyppäsi, maistoi ja sanoi:

-- Mainiota simaa.

-- Parempaa kuin veri, jota te juotte, sanoi Zagloba. -- Mutta
minäpä uskon, että te, joka olette kunnon mies ja pidätte herra
Skrzetuskista, ette enään palaakaan kapinallisten luo, vaan jäätte
tänne meidän joukkoomme. Täällä teidän tulee olemaan hyvä.

Zachar nosti päätään.

-- Minä olen antanut kirjeen ja lähden. Minä olen kasakka ja minun
tulee veljeillä kasakoitten eikä ljahien kanssa.

-- Tuletteko taistelemaan meitä vastaan?

-- Kyllä. Minä olen Siczin kasakka. Me olemme valinneet isä
Chmielnickin hetmaniksi ja nyt on kuningas lähettänyt hänelle nuijan
ja lipun.

-- Siinä nyt näette, herra Michal, sanoi Zagloba, -- enkös minä
sanonut, että täytyy panna vastalause.

-- Mistä kasakkayhdyskunnasta te olette?

-- Mirhorodin, mutta sitä ei enään ole olemassa.

-- Mitenkä sen sitten on käynyt?

-- Herra Czarnieckin husaarit tuhosivat sen Keltaisen Veden luona.
Minä ja ne jotka säilyivät, olemme nyt Doniecin komennossa. Herra
Czarniecki on oivallinen sotilas, hän on meillä vankina. Häntä
pyysivät komisaarit vapaaksi.

-- Meilläkin on teikäläisiä vankeja.

-- Niin varmaan onkin. Kiovassa sanottiin, että paras kasakka on
ljahien vankina, vaikka toiset väittivät hänen saaneen surmansa.

-- Kuka hän sitten on?

-- Oi, kuuluisa atamani Bohun.

-- Bohun on surmattu kaksintaistelussa.

-- Kuka hänet surmasi?

-- Tuo kavaljeeri tuossa, vastasi Zagloba, osottaen Wolodyjowskia.

Zachar tyhjensi parhaillaan toista neljännestä simaa, mutta kun hän
tämän kuuli, jäivät hänen silmänsä tuijottamaan ja kasvot kävivät
punaisiksi. Vihdoin pärskähti sima hänen sieraimistaan ja hän
purskahti nauruun. --

-- Tuo ritariko tuossa on tappanut Bohunin? kysyi hän ja nauroi niin,
että meni kaksin kerroin.

-- Mitä hittoa tämä on? huudahti kulmiaan rypistäen Wolodyjowski. --
Tuo lähetti ottaa itselleen totisesti liian suuria vapauksia.

-- Älkää suuttuko, herra Michal, keskeytti Zagloba. -- Hän on
nähtävästi kunnon mies, mutta kasakkana hän ei ymmärrä politiikkaa.
Toiselta puolen on teille tietysti sitä suurempi kunnia, että
eläessänne olette suorittanut niin suuria tekoja, vaikka olettekin
noin heikon näköinen. Teillä on mitätön ruumis, mutta suuri sielu.
Muistatteko kuinka minäkin tuijotin teihin taistelun jälkeen, vaikka
olin nähnyt taistelunne omin silmin. Sillä minä en mitenkään tahtonut
uskoa, että te olette sellainen mato.

-- Jättäkää minut rauhaan, ärähti Wolodyjowski.

-- Enhän minä ole teidän isänne, älkää siis minuun suuttuko, mutta
sen sanon, että mielelläni omistaisin sellaisen pojan ja jos
tahdotte, niin julistan teidät ottopojakseni ja testamenttaan teille
koko omaisuuteni. Ei ole häpeä olla suuri, vaikka omistaa pienen
ruumiin. Ei ruhtinaskaan ole teitä paljon isompi, mutta silti ei
Aleksanteri Makedonialainen olisi kelvollinen edes hänen asepojakseen.

-- Se mikä minua suututtaa, sanoi jo hiukan leppyneenä Wolodyjowski
on, että Skrzetuskilla tuosta kirjeestä päättäen ei ole ollut
menestystä. Kiitän Jumalaa, ettei hän siellä Dniesterin varrella ole
menettänyt päätään. Ruhtinatarta hän kuitenkaan ei ole löytänyt ja
kuka takaa, että hän löytää hänet.

-- Se on totta, mutta kun Jumala meidän kättemme kautta on
vapauttanut hänet Bohunista, johdattanut häntä niin monista vaaroista
ja pauloista ja kun Hän on liikuttanut Chmielnickin kivettyneen
sydämen ihmeelliseen myötätuntoon häntä kohtaan, niin eihän tämä
ole voinut tapahtua vain sitä varten, että Skrzetuski tuskasta
ja kaihosta laihtuisi luurangoksi. Jollette, herra Michal, tässä
kaikessa näe Kaitselmuksen kättä, niin on teillä tylsempi järki kuin
sapeli, vaikka tietysti muuten onkin kohtuudenmukaista, ettei ihminen
yhtaikaa omista kaikkia hyveitä.

-- Sen minä ainakin huomaan, virkkoi viiksiään väännellen
Wolodyjowski, -- ettei meillä ole siellä mitään tekemistä ja että
meidän pitää istua täällä kunnes aivan nahistumme.

-- Pikemmin minä nahistun kuin te, sillä minä olen vanha ja
tiedättehän, että vanhuuttaan nauriskin nahistuu ja silava eltaantuu.
Kiittäkäämme pikemmin Jumalaa siitä, että hän lupaa kaikille meidän
vastuksillemme onnellisen lopun. Vähänkös minäkin olen nähnyt vaivaa
ruhtinattaresta, enemmän totta tosiaan kuin te ja tuskin vähemmän
kuin Skrzetuski. Sillä se neito on kuin oma tyttäreni ja tuskin
voisin omaista rakastaa niin suuresti. Sanotaan, että me olemme
toistemme näköisetkin niinkuin kaksi marjaa. Mutta rakastaisin minä
häntä muutenkin ettekä te minua näe iloisena ettekä tyytyväisenä
ennenkuin saan varmuuden, että tyttö raukan kova kohtalo pian loppuu.
Huomisesta lähtien rupean sepittämään häärunoa. Minä kirjoitan näet
sangen kauniita säkeitä, vaikka viime aikoina olen Marsin takia
hiukan laiminlyönyt Apollon.

-- Kannattaako täällä nyt Marsista edes puhuakaan, virkkoi
Wolodyjowski. -- Piru vieköön Kisielin, senkin petturin, kaikki
komisaarit ja heidän sopimuksensa. Kevääksi he tekevät rauhan, se on
yhtä varma kuin että kaksi ja kaksi on neljä. Herra Podbipienta, joka
on tavannut ruhtinaan, sanoo samaa.

-- Herra Podbipienta tietää valtiollisista asioista yhtä vähän kuin
pukki pippurista. Ollessaan ruhtinaan hovissa välitti hän eräästä
tyttö-mokomasta enemmän kuin kaikesta muusta ja kierteli häntä kuin
koira peltokanaa. Suokoon Jumala, että joku muu ampuisi häneltä
peltokanan. Mutta vähät niistä. En kiellä, että Kisiel on petturi,
sen tietää koko valtakunta, mutta sopimuksen aikaansaamisesta on
vielä liian aikaista ruveta ennustelemaan.

Zagloba kääntyi kasakan puoleen.

-- Vai mitä siellä teidän keskuudessanne sanotaan, Zachar, tuleeko
rauha vaiko sota?

-- Ensi ruohoon asti on rauha, mutta keväällä olemme surman suussa,
joko me tai ljahit.

-- Olkaa huoleti, herra Michal, minäkin olen kuullut, että rahvas
kaikkialla aseistautuu.

-- Tulee sellainen sota, ettei sellaista ole ollut, sanoi Zachar.
-- Meillä kerrotaan, että Turkin sulttaani ja khani kaikkine
ordineen liittyvät meihin, ja meidän ystävämme Tuhaj-bej on aivan
läheisyydessä leirillä eikä ole ensinkään lähtenyt kotiin.

-- Ole huoleti, herra Michal, toisti Zagloba. -- Uudesta kuninkaasta
on muun muassa ennustettu, että koko hänen hallituksensa aika kuluu
aseissa. Todennäköistä on, ettemme vielä pitkään aikaan saa panna
miekkaa tuppeen. Ihminen kuluu alituisesta sodasta niinkuin luuta
alituisesta lakaisemisesta, mutta se nyt kerta kaikkiaan on meidän
sotilaiden kohtalo. Ja kun nyt kerran pitää tapella, niin pysykää
minun lähelläni, herra Michal, niin saatte nähdä kauniita asioita ja
tulette huomaamaan kuinka entisinä hyvinä aikoina taisteltiin. Hyvä
Jumala, ei nyt enään ole sellaisia miehiä kuin entisinä aikoina,
ettekä tekään, herra Michal, enään ole sellainen, vaikka olettekin
kiukkuinen sotilas ja vaikka tapoittekin Bohunin.

-- Oikein puhutte, herra, sanoi Zachar, -- ei ole enään sellaisia
miehiä kuin oli ennen...

Sitten katseli hän Wolodyjowskiin ja pudisteli päätänsä.

-- Mutta että tuo ritari olisi tappanut Bohunin... no, no!



KAHDESKYMMENES LUKU.


Vanha Zachar lähti, levättyään muutamia päiviä takaisin Kiovaan ja
pian tuli tieto, että komisaarit olivat palanneet ilman suurtakaan
rauhan toivoa, vieläpä täydellisessä epätoivossa. He olivat saaneet
aikaan vain aselevon venäläiseen helluntaihin asti, senjälkeen oli
uuden komissioonin määrä alkaa rauhanneuvottelut. Chmielnickin
vaatimukset ja ehdot olivat kuitenkin niin kovat, ettei kukaan
uskonut valtakunnan voivan niihin suostua. Kummaltakin puolelta
alkoi sentähden kiireellinen varustautuminen. Chmielnicki lähetti
sananviejän toisensa perästä khanin luo, pyytäen, että hän kaikkia
sotavoimiensa etunenässä rientäisi kasakkain avuksi. Myöskin lähetti
hän sanan Stambuliin, jossa kuninkaan valtuuttamana jo pitemmän
aikaa oli ollut herra Bieczynski. Puolassa odotettiin joka hetki
merkkiä yleiseen kutsuntaan. Kerrottiin, että oli nimitetty uudet
päälliköt, nimittäin kuninkaan juomanlaskija Ostrorog, Lanckoronski
ja Firlej. Mainittiin, että Jeremi Wisniowiecki nyt oli täydellisesti
syrjäytetty sota-asioista, vain omien joukkojensa johtajana saattoi
hän tämän jälkeen suojella isänmaata. Eivät ainoastaan ruhtinaan
sotilaat ja vähävenäläinen aateli olleet suutuksissaan tästä
vaalista, vaan vieläpä entisten ylipäällikköjenkin puoltajat. Hekin
huomauttivat, että jos vielä oli mahdollista uhrata Wisniowiecki
niin kauvan kuin oli toivoa sovinnosta, niin hänen syrjäyttämisensä
sodan syttyessä oli suuri, anteeksiantamaton virhe, koska hän
yksin saattoi mitellä voimiaan Chmielnickin kanssa ja voittaa
tuon kuuluisan kapinallisten päällikön. Vihdoin saapui Zbaraziin
itse ruhtinaskin, kokoamaan niin paljon väkeä kuin mahdollista
ja ollakseen valmiina heti sodan syttyessä. Aselepohan kyllä oli
solmittu, mutta se osottautui joka hetki mitättömäksi. Chmielnicki
oli tosin käskenyt kuolemalla rangaista muutamia päällikköjään, jotka
omin luvin ja vasten sopimusta olivat hyökkäelleet linnoja ja eri
tahoille leireihin hajoitettuja lippukuntia vastaan. Mutta hänen oli
mahdoton pitää ohjissa rahvaanjoukkoja ja niitä lukuisia irrallisia
parvia, jotka eivät tietäneet aselevosta tai välittäneet siitä, tai
jotka eivät edes ymmärtäneet tämän sanan merkitystä. Nämä joukot
ryntäilivät yhtämittaa sopimuksen kautta turvatuille rajapaikoille,
tehden samalla tyhjäksi kaikki Chmielnickin lupaukset. Toiselta
puolen myöskin sekä yksityisten ylimysten joukot että värvätyt,
ajaessaan takaa rosvoja, usein Kiovan maassa menivät Pripetin ja
Horynin yli, tunkeutuen aina Braclawin vojevodakuntaan asti. Ja kun
kasakat siellä hyökkäsivät heidän päälleen, ryhtyivät he näiden
kanssa taisteluihin, jotka usein olivat sangen verisiä ja kiivaita.
Tästä johtui sekä puolalaisten että kasakkain puolelta alituisia
valituksia sopimuksen rikkomisesta, sopimuksen, jota todellisuudessa
ei kukaan kyennyt pitämään voimassa. Aselepo oli siis olemassa sikäli
kuin Chmielnicki toiselta puolen tai kuningas ja hetmanit toiselta
puolen eivät ryhtyneet taisteluun. Sota oli siis jo itse asiassa
syttynyt, ennenkuin päävoimat lähtivät taisteluun ja ennenkuin kevään
ensimäiset lämpimät säteet, niinkuin ennenkin, valaisivat palavia
kyliä, kaupunkeja ja linnoja, joukkomurhia ja ihmisten onnettomuutta.

Murhaten, ryöstäen ja polttaen tuli Barista, Chmielnickistä
ja Machnowkasta rosvolaumoja Zbarazia kohti. Jeremi antoi
päälliköittensä tuhota ne, sillä itse ei hän ottanut osaa
sissisotaan. Hän aikoi koko divisionineen lähteä liikkeelle vasta,
kun jo hetmanitkin marssivat sotaan.

Sentähden hän lähetti eri tahoille pienempiä osastoja, antaen
niille käskyn, että maksavat veren verellä ja rankaisevat paalulla
ryöstön ja murhan. Muiden mukana oli herra Longinus Podbipienta
mukana tässä työssä. Hän puhdisti Czarny-Ostrowin tienoot, mutta
oikeastaan hän oli peloittava ritari vain taistelussa, sillä ase
kädessä otettuja vankeja hän kohteli liian lempeästi. Siksi ei häntä
enään lähetettykään muualle. Erityisesti kunnostautui näillä retkillä
herra Wolodyjowski, jonka kanssa sissipäällikkönä saattoi kilpailla
vain Wierszul. Ei kukaan suorittanut niin salamannopeita marsseja,
ei kukaan voinut niin äkkiarvaamatta käydä vihollisen päälle, lyödä
häntä hurjalla hyökkäyksellä, hajoittaa kaikkiin ilmansuuntiin,
hakata maahan ja tuhota. Pian ympäröikin Wolodyjowskin nimeä kauhu.
Hän oli myöskin erikoisesti ruhtinaan suosiossa. Maaliskuun lopusta
toukokuun puoliväliin tuhosi herra Wolodyjowski seitsemän irrallista
joukkuetta, joista jokainen oli kolme kertaa voimakkaampi hänen
osastoaan. Hän ei väsynyt tässä työssä ja osoitti yhä kasvavaa
toimintahalua, ikäänkuin hän vuodatetusta verestä olisi ammentanut
voimaa.

Pieni ritari -- tai pikemmin "pieni paholainen" -- koetti innostuttaa
Zaglobaa tulemaan toverikseen näille retkille, hän kun piti hänen
seurastaan. Mutta kookas aatelismies ei välittänyt kehoituksista ja
selitti toimettomuutensa seuraavalla tavalla.

-- Minulla on liian suuri vatsa, herra Michal, -- kestämään sellaisia
täristyksiä ja järkytyksiä. Ja sitäpaitsi sopii joku muu siihen
yhtä hyvin. Se tehtävä, johon Jumala on minut luonut ja kyvyillä
varustanut, on hyökkääminen. Minä hyökkään keskellä selvää päivää
husaarien etunenässä taajimpaan vihollisjoukkoon, hävitän heidän
vankkurileirinsä ja valloitan lippuja. Mutta roistoväen takaa-ajo
yöllä pensaissa -- sen jätän teille, joka olette laiha kuin neula ja
helpommin mahdutte joka loveen. Minä olen vanhanajan ritari ja haluan
mieluummin leijonan tapaan repiä kuin ajokoirana vaania tiheikössä.
Sitäpaitsi täytyy minun iltalypsyn jälkeen päästä maata, sillä se on
minun paras aikani.

Herra Wolodyjowski sai siis lähteä yksin ja yksin taistella, kunnes
hän eräältä retkeltään, jolle hän oli lähtenyt huhtikuun lopulla,
palasi toukokuun puolivälissä niin uupuneena ja surullisena,
että olisi luullut hänen kärsineen tappion ja turhaan hukanneen
miehiä. Siltä tuntui kaikista, mutta se oli väärä luulo. Herra
Wolodyjowski oli pitkällä ja rasittavalla retkellään tunkeutunut
aina Ostrogin taakse Holowian luo ja tiellä tuhonnut erään
joukkueen, jossa ei ollutkaan tavallista roskaväkeä, vaan muutama
sata zaporogilaiskasakkaa. Nämä hän oli osaksi hakannut maahan,
osaksi ottanut vangiksi. Sitä hämmästyttävämpi oli nyt hänen
alakuloisuutensa, joka ikäänkuin sumuna peitti hänen luonnostaan
iloiset kasvonsa. Monet olisivat heti tahtoneet tietää syyn tähän
alakuloisuuteen, mutta Wolodyjowski ei virkkanut kenellekään
sanaakaan. Heti astuttuaan satulasta, meni hän kahden tuntemattoman
ritarin seurassa ruhtinaan luo, ja keskusteli hänen kanssaan
pitkältä. Senjälkeen hän ritarien seurassa lähti herra Zagloban
luo, antamatta uteliaiden, jotka tiellä tarttuivat hänen hihaansa,
pidättää itseään.

Herra Zagloba katseli jonkinlaisella hämmästyksellä noita kahta
jättiläiskokoista miestä, joita hän ei ollut eläissään nähnyt ja
joiden univormu kultaisine olkanauhoineen osotti, että he palvelevat
Liettuan sotajoukossa. Wolodyjowski sanoi:

-- Sulkekaa ovi älkääkä päästäkö ketään sisään, sillä meidän täytyy
puhua tärkeistä asioista.

Zagloba antoi palvelijasotamiehelle käskyn, jonka jälkeen hän
levottomana alkoi katsoa vieraita, huomaten heidän kasvoistaan, ettei
heillä ole mitään hyvää kerrottavana.

-- He ovat, sanoi Wolodyjowski, osoittaen nuorukaisia, -- ruhtinaat
Bylich-Kurcewicz, Jur ja Andrzej.

-- Helenan serkkuja! huudahti Zagloba. Ruhtinaat kumarsivat ja
vastasivat yhtaikaa:

-- Helena vainajan serkkuja.

Zagloban punaiset kasvot kävivät hetkessä vaaleansinisiksi. Hän
alkoi käsillään huitoa ilmaa ikäänkuin hän olisi saanut nuolen
ruumiiseensa. Hän avasi suunsa, eikä saanut henkeään vedetyksi,
silmät olivat selällään ja hän sanoi tai pikemmin huoahti:

-- Kuinka?

-- Kerrotaan, vastasi Wolodyjowski synkkänä, -- että ruhtinatar on
Hyvän Nikolain luostarissa murhattu.

-- Roskaväki tukahutti kammiossa savuun kaksitoista neitoa ja
kymmenkunnan nunnaa, heidän joukossaan oli myöskin meidän sisaremme,
lisäsi ruhtinas Jur.

Zagloba ei tällä kertaa vastannut mitään, vain hänen kasvonsa, jotka
tähän asti olivat olleet siniset, kävivät nyt niin punaisiksi, että
läsnäolevat pelästyivät luullen hänen saaneen verenvuodon. Verkalleen
putosivat hänen silmälautansa alas, sitten hän käsillään peitti
silmänsä ja huulilta pääsi uusi valitus.

-- Hyvä Jumala!

Hän vaikeni, oli aivan hiljaista.

Vihdoin alkoivat ruhtinaat ja Wolodyjowskikin vuorostaan valitella.

-- Me sukulaiset ja ystävät, jotka tahdoimme lähteä pelastamaan
sinua, jalo neito, olimme tulleet koolle, sanoi nuori ritari,
tuontuostakin päästäen huokauksen, mutta nähtävästi ehti apumme
liian myöhään. Meidän intomme, miekkamme ja rohkeutemme eivät enään
auttaneet, sillä sinä asut jo toisessa paremmassa maailmassa taivaan
kuningattaren hovissa.

-- Sisko, huudahti jättiläiskokoinen Jur, jonka kaipaus uudelleen
oli riistänyt valtoihinsa, -- anna meille anteeksi meidän vikamme,
kostoksi jokaisesta sinun veripisarastasi vuodatamme me ämpärillisen
verta.

-- Niin totta kuin Jumala meitä auttakoon, lisäsi Andrzej.

Ja molemmat miehet ojensivat taivasta kohden kätensä. Zagloba nousi
nyt penkiltä, astui muutaman askelen puusohvaa kohden, pyörittelihe
siinä kuin juopunut ja lankesi vihdoin polvilleen pyhimyskuvan eteen.
Hetken perästä löi linnan kello, ilmoittaen puolenpäivän hetkeä. Sen
lyönti kaikui synkkänä kuin hautakello.

-- Häntä ei enään ole, toisti Wolodyjowski, -- enkelit ovat ottaneet
hänet taivaaseen, jättäen meille kyyneleet ja huokaukset.

Nyyhkytys puistatutti herra Zagloban paksua ruumista. Toiset
valittivat hekin. Kellot soivat.

Vihdoin rauhoittui Zagloba. Olisi saattanut luulla, että hän tuskasta
väsyneenä ehkä oli nukahtanut siihen polvilleen. Mutta hän nousi
hetken perästä ja istuutui puusohvalle. Hän oli nyt kuitenkin kuin
toinen ihminen, silmät olivat punaiset ja verettyneet, pää oli
painunut rinnalle ja alahuuli riippui. Kasvot olivat hervottomat ja
ikäänkuin homehtuneet, näytti todellakin siltä kuin entinen kopea,
joviaalinen mielikuvituksen mies, Zagloba, olisi kuollut ja jäljelle
jäänyt vain iän kokoonpainama, uupunut vanhus.

Samassa tunkeutui ovea vartioivan palvelijan vastalauseista
huolimatta huoneeseen herra Podbipienta ja valittelut alkoivat
uudestaan. Liettualainen muisteli Rozlogia ja ensimäistä kohtausta
ruhtinattaren kanssa, hänen suloaan, nuoruuttaan ja ihanuuttaan.
Myöskin hän muisti, että on eräs heitä kaikkia onnettomampi,
nimittäin sulhanen, Skrzetuski, ja hän alkoi pieneltä ritarilta
kysellä häntä.

-- Skrzetuski jäi ruhtinas Koreckin luo Koreciin, sieltä hän läksi
Kiovaan ja makaa siellä sairaana, tajuttomassa tilassa, kertoi herra
Wolodyjowski.

-- Eikö meidän pitäisi mennä hänen luoksensa kysyi liettualainen.

-- Sinne ei tarvitse mennä, vastasi Wolodyjowski. -- Ruhtinaan
lääkäri kyllä takaa, että hän paranee. Herra Suchodolski, ruhtinas
Dominikin eversti ja Skrzetuskin hyvä ystävä on siellä, siellä on
myöskin meidän vanha Zacwilichowski. Molemmat he hoitavat häntä.
Häneltä ei puutu mitään, hän kyllä alituisesti hourailee, mutta
tajuttomuus ehkä onkin hänelle parempi.

-- Suuri Jumala, sanoi liettualainen, -- oletteko omin silmin nähnyt
Skrzetuskin?

-- Olen. Mutta en olisi häntä tuntenut, jollei minulle olisi sanottu,
että hän se on, niin ovat tuska ja tauti hänet runnelleet.

-- Tunsiko hän teidät?

-- Varmaan, vaikkei hän mitään sanonut, sillä hän hymyili ja
nyökäytti päätään. Minut valtasi sellainen sääli, etten voinut siellä
viipyä. Ruhtinas Korecki aikoo lippukuntineen tulla tänne Zbaraziin
ja Zacwilichowski hänen kanssaan, mutta herra Suchodolski kiroilee
tätä lähtöä, sillä hän on ruhtinas Dominikilta saanut päinvastaiset
käskyt. Nämä herrat juuri tuovat tänne Skrzetuskin, jollei nyt
sairaus käy ylivoimaiseksi.

-- Mutta mistä te olette saaneet tiedot ruhtinattaren kuolemasta?
jatkoi herra Longinus. -- Eiväthän nuo kavaljeerit ole niitä tuoneet,
lisäsi hän, osoittaen ruhtinaita.

-- Eivät, nämä ruhtinaat saivat sattumalta tietää kaikki Korecissa,
jonne Vilnon vojevoda oli lähettänyt heidät tuomaan apujoukkoja.
Tänne he taas tulivat yhdessä minun kanssani, sillä heillä oli
kirjeitä, myöskin meidän ruhtinaalle vojevodalta. Sota on varma asia
eikä komissioonista enään tule mitään.

-- Sen me jo tiedämme, mutta sanokaa, kuka teille on kertonut
ruhtinattaren kuolemasta.

-- Minulle sen kertoi Zacwilichowski ja hän oli saanut tiedon
Skrzetuskilta. Skrzetuskille oli Chmielnicki antanut luvan hakea
ruhtinatarta Kiovasta ja itse metropoliitan oli avustettava häntä. He
hakivat siis pääasiassa luostareista, sillä eloon jääneet meikäläiset
piiloittelivat niissä. He arvelivat, että Bohun varmaan oli
sijoittanut ruhtinattaren johonkin luostariin. Niin he siis hakivat
ja hakivat ja toivoivat parasta, vaikka he saivatkin tietää, että
rahvas Hyvän Nikolain luostarissa oli tukahuttanut savuun kaksitoista
neitoa. Itse metropoliitta vakuutti, ettei Bohunin morsiamelle toki
ole voitu tehdä mitään pahaa, kunnes huomattiin, että oli aivan
päinvastoin.

-- Oliko hän sitten Hyvän Nikolain luostarissa?

-- Oli.

-- Skrzetuski tapasi herra Joachim Jerliczin piiloutuneena
erääseen luostariin ja niinkuin hän yleensä oli kaikilta kysellyt
ruhtinatarta, niin kyseli hän häneltäkin. Herra Jerlicz kertoi
hänelle silloin, että oli ollut joitakin neitoja, jotka kasakat
olivat ryöstäneet ja joista kaksitoista oli jäänyt Hyvän Nikolan
luostariin. Nämä olivat myöhemmin tukahutetut savuun ja heidän
joukossaan oli ollut myöskin ruhtinatar Kurcewicz. Kun herra Jerlicz
kuitenkin on luulosairas ja alituisesta pelosta puolihullu, niin
ei Skrzetuski uskonut häntä ja käski vielä uudestaan ottaa asiasta
selkoa Hyvän Nikolain luostarissa. Onnettomuudeksi eivät nunnat,
joista heistäkin oli kolme tukahutettu samaan kammioon, muistaneet
nimiä, mutta kuullessaan Skrzetuskin kuvauksen ruhtinattaresta, he
sanoivat, että siellä oli ollut juuri sellainen. Silloin matkusti
Skrzetuski pois Kiovasta ja sairastui heti senjälkeen.

-- Ihme, että hän vielä elää.

-- Hän olisikin varmaan kuollut, jollei se vanha kasakka, joka oli
hoitanut häntä vankeuden aikana Siczissä ja sittemmin toi häneltä
tänne kirjeen, palattuaan olisi jälleen auttanut häntä etsimistyössä.
Kasakka vei Skrzetuskin Koreciin ja jätti hänet Zacwilichowskin
huostaan.

-- Suojelkoon häntä Jumala, sillä hänelle varmaan ei missään enään
ole lohdutusta, sanoi Longinus.

Herra Wolodyjowski vaikeni ja huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus.
Ruhtinaat istuivat liikkumattomina, kyynärpäihinsä nojaten,
kulmakarvat rypyssä. Podbipienta kohotti silmänsä taivasta kohden
ja herra Zagloba tuijotti jähmettynein katsein seinään vastapäätä,
ikäänkuin olisi vaipunut syvimpiin ajatuksiin.

-- Herätkää, hyvä herra, sanoi hänelle vihdoin herra Wolodyjowski,
ravistaen häntä olkapäistä. -- Mitä te nyt siinä mietitte, ette
kuitenkaan voi keksiä mitään, koko oveluudestanne ei ole mitään apua.

-- Minä tiedän sen, vastasi Zagloba murtuneella äänellä, -- mietin
vain sitä, että olen vanha ja ettei minulla enään ole mitään
tekemistä tässä maailmassa.



KAHDESKYMMENES ENSIMÄINEN LUKU.


-- Ajatelkaappa, sanoi herra Wolodyjowski muutamia päiviä myöhemmin
Longinukselle, -- että se mies on yhdessä tunnissa muuttunut
ikäänkuin hän olisi vanhentunut kaksikymmentä vuotta. Hän, joka oli
niin iloinen, niin puhelias, kekseliäs ja ovela, että siinä suhteessa
vei voiton itse Odysseuksesta, ei enään päästä suustaan ainoaa
ääntä, vaan uinailee kaiket päivät, valittaa vanhuuttaan ja puhuu
kuin unissaan. Tiesinhän minä, että hän piti tytöstä, mutta en olisi
uskonut, että hän piti hänestä siinä määrin.

-- Mitäs ihmeellistä se on, vastasi liettualainen huoaten. -- Hän
kiintyi häneen, koska hän oli temmannut hänet Bohunin käsistä
ja hänen tähtensä kokenut niin paljon vaaroja ja seikkailuja
pakoretkellään hänen kanssaan. Niin kauvan kuin oli toivoa,
niinkauvan sai hänen järkensä ponnistella keksiäkseen keinoja.
Silloin hän itsekin pysyi pystyssä. Mutta nyt ei hänellä ole mitään
tekemistä maailmassa, kun hän on yksinään eikä voi kiinnittää
mieltään mihinkään.

-- Minä koetin hänen kanssansa jo juodakin, toivoin, että ryyppy
antaisi hänelle takaisin hänen vanhan tuulensa, mutta sekään ei
auttanut. Hän kyllä juo, mutta ei ajattele entiseen tapaansa, ei puhu
omista urotöistään, vaan heltyy, antaa päänsä painua ja nukkuu. En
enään tiedä elääkö herra Skrzetuskikaan sen suuremmassa epätoivossa.

-- Se on tavaton vahinko, sillä hän oli sentään suuri ritari.
Lähtekäämme hänen luokseen, herra Michal. Hänen oli tapana tehdä
minusta pilaa ja aina kiusoitella minua. Ehkäpä hän nytkin saisi
halun siihen. Hyvä Jumala, kuinka ihmiset sentään muuttuvat! Hän oli
niin iloinen mies.

-- Lähtekäämme, sanoi herra Wolodyjowski. -- Nyt on jo myöhäistä,
mutta illat ovatkin hänelle vaikeimmat, sillä koko päivän
uinailtuaan, ei hän saa unta yöllä.

Näin keskustellen he yhdessä lähtivät herra Zagloban kortteeriin.
He tapasivat hänet istumassa avonaisen ikkunan ääressä, pää käsien
varassa. Oli jo myöhäinen ilta. Linnassa oli liike laannut, vain
vartiat huutelivat pitkäveteisin äänin ja pensaikossa, joka eroitti
linnan kaupungista, vetelivät satakielet kilpaa öisiä liverryksiään,
vihellellen, maiskutellen ja raksutellen, nopeaan ja tiheään niinkuin
keväinen sade putoaa. Avonaisesta akkunasta tulvi huoneeseen lämmin
toukokuunilma ja kuun kirkkaat säteet, jotka valaisivat herra
Zagloban tuskan vääntämiä kasvoja ja rinnalle painunutta kaljua päätä.

-- Hyvää iltaa, herra Zagloba, lausuivat molemmat ritarit.

-- Hyvää iltaa, vastasi Zagloba.

-- Mitä te siinä akkunan ääressä mietiskelette ettekä mene maata.

Zagloba huoahti.

-- Minua ei nukuta, vastasi hän verkalleen. -- Vuosi sitten olin
Kahamlikin tienoilla pakoretkellä hänen kanssaan, pois Bohunin
kynsistä, ja aivan samalla tavalla livertelivät nuo linnut. Mutta
missä hän nyt on?

-- Jumala on sen niin määrännyt, sanoi Wolodyjowski.

-- Kyyneleet ja suru ovat meidän osamme, herra Michal, -- minulle ei
enään ole lohdutusta.

He vaikenivat, mutta avonaisesta akkunasta tulvivat satakielen
liverrykset yhä voimakkaampina. Koko kirkas yö oli niitä täynnä.

-- Oi, hyvä Jumala, huokasi Zagloba, -- aivan niinkin Kahamlikin
varrella.

Herra Longinus pyyhkäisi kyyneleen vaaleista viiksistään ja pieni
ritari sanoi hetken perästä:

-- Hoi, kuulkaas, suru sikseen, juokaa meidän kanssamme simaa, sillä
se on paras keino murhetta vastaan. Muistelkaamme maljan ääressä
parempia aikoja.

-- Minä juon itseni juovuksiin, sanoi Zagloba alistuen. Wolodyjowski
käski palvelijan tuoda kynttilän ja pullon. He istuutuivat ja pieni
ritari, tietäen että muistot paremmin kuin mikään muu saattavat herra
Zagloban virkoamaan, kysyi:

-- Vai on siitä jo vuosi, kun te Rozlogista lähditte vainajan kanssa
Bohunia pakoon.

-- Toukokuussa se oli, toukokuussa, vastasi Zagloba. -- Me menimme
Kahamlikin yli Zolotonoszaan päin. Oi, raskasta on elää tässä
maailmassa!

-- Ja tyttö oli valepuvussa?

-- Hän oli puettu kasakkapojaksi. Minun täytyi siltä raukalta
sapelillani leikata hiukset, ettei häntä tunnettaisi. Minä muistan
sen paikankin, minne kätkin hiukset ja sapelin puun alle.

-- Hän oli suloinen neito, lisäsi huoaten Longinus.

-- Sen minä herroille sanon, että ensi päivästä asti rakastuin
häneen ikäänkuin pienestä pitäen olisin häntä holhonnut. Ja hän pani
silmäini edessä kätösensä ristiin ja kiitti ja kiitti pelastuksesta
ja turvasta. Jospa minut olisikin hakattu kappaleiksi, ettei minun
olisi tarvinnut nähdä tätä päivää. Kun Jumala olisikin antama minun
kuolla!

Taasen tuli hiljaisuus ja nuo kolme ritaria joivat kyynelillä
sekoitettua simaa. Sitten alkoi Zagloba taasen puhella.

-- Minä ajattelin, että heidän luonaan saisin viettää tyyniä
vanhuuden päiviä ja nyt...

Hänen kätensä vaipuivat hervottomina.

-- Ei ole missään lohtua, ei missään lohtua, paitsi haudassa...

Ennenkuin herra Zagloba ehti lausua loppuun viime sanansa, kuului
eteisestä melua. Joku pyrki sisään, mutta palvelija ei päästänyt
häntä. Syntyi äänekäs riita, jossa herra Wolodyjowski oli
eroittavinaan jonkun tutun äänen. Hän huusi nyt palvelijalle, ettei
tämä enään estäisi vierasta pääsemästä sisään.

Ovi avautui ja näkyviin tulivat Rzendzianin paksut pulleat kasvot.
Hän loi läsnäoleviin pitkän katseen, kumarsi ja sanoi:

-- Ylistetty olkoon Jeesus Kristus...

-- Iankaikkisesta iankaikkiseen, vastasi Wolodyjowski, -- sehän on
Rzendzian.

-- Minähän se olen, sanoi poika. -- Kumarran herroja. Mutta missä
minun herrani on?

-- Sinun herrasi on Korecissa sairaana.

-- Jumalan tähden, mitä te sanotte! Onko hän pahastikin sairaana?
Jumala varjelkoon!

-- Hän on ollut vaikeasti sairaana, nyt hän on parempi. Lääkäri
sanoo, että hän paranee.

-- Sillä minä olen tullut tuomaan herralleni tietoja neidistä.

Pieni ritari alkoi alakuloisesti nyökytellä päätään.

-- Turhaan kiiruhdit, sillä herra Skrzetuski tietää jo hänen
kuolemansa ja mekin täällä vuodatamme katkeria kyyneliä.

Rzendzianin silmät menivät pystyyn.

-- Auttakaa, mitä minä kuulenkaan, onko neiti kuollut?

-- Ei kuollut, vaan Kiovassa murhattu.

-- Missä Kiovassa, mitä herra nyt puhuu?

-- Missäkö Kiovassa -- etkö sinä tiedä Kiovaa.

-- Jumalan tähden, eihän herra laske leikkiä. Mitä neidillä oli
tekemistä Kiovassa? Kun hän on piiloitettuna Waladynkan varrella
olevassa rotkossa likellä Raszkowia. Ja noita-akka oli saanut
käskyn, ettei hän liikkuisi sieltä askeltakaan ennen Bohunin tuloa.
Jumal'avita, täytyykö tässä tulla hulluksi!

-- Mikä noita-akka se on? Mitä sinä puhut?

-- No, Horpyna, kyllä minä sen paasiviulun tunnen.

Herra Zagloba nousi äkkiä penkiltä ja alkoi heilutella käsiään
aivan kuin ihminen, joka on pudonnut syvyyteen ja koettaa pelastua
hukkumasta.

-- Jumalan nimessä, pitäkää suunne kiinni, sanoi hän Wolodyjowskille,
-- antakaa minun kysyä.

Läsnäolevat aivan vavahtivat, niin kalpea oli Zagloba ja hiki kihosi
hänen kaljulle päälaelleen. Hän hyppäsi kuitenkin tasajalkaa penkin
yli Rzendzianin luo ja tarttuen poikaa olkapäähän, kysyi hän käheällä
äänellä:

-- Kuka sinulle on sen sanonut, että neiti on piiloitettuna Raszkowin
tienoilla?

-- Kukako sen on sanonut? Bohun.

-- Poika, oletko tullut hulluksi, ärjäisi herra Zagloba, ravistaen
poikaa kuin päärynäpuuta, -- mikä Bohun?

-- Jumalan tähden, huusi Rzendzian, -- miksi minua noin ravistatte?
Antakaa minun olla rauhassa, että voin koota ajatukseni, sillä olen
aivan hämmennyksissä. Tehän panette minun pääni sekaisin. Mikäkö
Bohun, ettekö te sitten häntä tunne?

-- Älä siinä lörpöttele, taikka minä isken sinuun puukon! ärjyi
Zagloba. -- Missä sinä olet nähnyt Bohunin?

-- Wlodawassa. Mitä te minusta tahdotte? huusi poika pelästyneenä. --
Olenko minä mikä ryöväri?

Zagloban ajatukset menivät sekaisin. Hänen henkeään ahdisti ja hän
putosi läähättäen penkille istumaan. Herra Michal riensi hänen
avukseen.

-- Milloin sinä näit Bohunin? kysyi hän Rzendzianilta.

-- Kolme viikkoa sitten.

-- Elääkö hän sitten?

-- Kuinkas ei eläisi. Itse hän minulle kertoi kuinka te häntä
peittositte, mutta hän nuoleskeli itsensä terveeksi.

-- Ja hänkö sinulle sanoi, että neiti on Raszkowin luona?

-- Kukas sitten.

-- Kuule, Rzendzian, tässä on kysymys sinun herrasi ja neidin
hengestä. Sanoiko itse Bohun sinulle, ettei neiti ollut Kiovassa?

-- Hyvä herra, kuinka neiti olisi voinut olla Kiovassa, kun Bohun
piiloitti hänet Raszkowin luo ja kielsi Horpynaa kuoleman uhalla
päästämästä häntä pois. Nyt hän on antanut minulle turvanuijan ja
sormuksensa, jotta minä menisin neidin luo. Sillä hänen haavansa ovat
auenneet ja hänen täytyy maata, ties kuinka kauvan.

Rzendzian ei ehtinyt puhua pitemmältä, sillä herra Zagloba hypähti
nyt uudelleen penkiltä ja, molemmin käsin tarttuen hiustensa
rippeihin päälaella, alkoi hän huutaa kuin hullu:

-- Minun tyttöseni elää, Jumalan nimessä, elää! Häntä ei olekaan
Kiovassa surmattu, vaan hän elää, elää, rakkaimpani!

Ja vanhus tömisteli siinä jalkojaan, nauroi, nyyhki ja tarttui
lopuksi Rzendzianin päähän, painaen sitä rintaansa vastaan. Sitten
hän alkoi suudella poikaa niin että tämä lopulta oli aivan sekaisin.

-- Jättäkää minut nyt vähänkin rauhaan, sillä minä tukahdun. Neitihän
on elossa! Jos Jumala suo, niin lähdemme yhdessä häntä noutamaan. No,
herra!

-- Päästäkää hänet nyt irti. Antakaa hänen kertoa, sillä emmehän
vielä ymmärrä mitään, sanoi Wolodyjowski.

-- Puhu, puhu! huusi Zagloba.

-- Kerro alusta asti, veliseni, sanoi herra Longinus, jonka
viiksillekin oli istahtanut suuri kastehelmi.

-- Suokaa, hyvät herrat, minun niistää nenäni, sanoi Rzendzian, --
ja sulkea akkuna. Sillä nuo juuttaan satakielethän pitävät pensaissa
sellaista melua, ettei saa suunvuoroa.

-- Simaa! huusi Wolodyjowski palvelijalle. Rzendzian sulki
tavallisella hitaudellaan akkunan.

Sitten hän kääntyi läsnäolevien puoleen ja sanoi:

-- Suokaa, hyvät herrat, minun istua, sillä minä olen väsyksissä.

-- Istu, sanoi Wolodyjowski, kaataen hänelle kannusta simaa. -- Juo
meidän kanssamme, sinä olet sen ansainnut, kun kerroit uutisen niin
pian.

-- Hyvää simaa, vastasi poika, nostaen lasin valoa vastaan.

-- Me hakkautamme sinut, Jumal'avita palasiksi, jollet jo kerro,
ärjyi Zagloba.

-- Mitä herra nyt taas kiukuttelee. Kerronhan minä, kun herrat
tahtovat, sillä teidän asianne on käskeä ja minun totella, koska olen
palvelija. Mutta huomaan, että minun täytyy kertoa kaikki perinpohjin.

-- Kerro vain alusta asti.

-- Herrat muistavat, että kun tuli tieto Barin valloituksesta,
niin me luulimme että nyt on neiti hukassa. Minä palasin silloin
Rzendzianiin vanhempieni ja isoisän luo, joka jo on yhdeksänkymmentä
vuotta vanha, ei -- nyt muistan: yhdeksänkymmentä yksi vuotta!

-- Olkoonpa vaikka yhdeksänsataa, murahti Zagloba.

-- Suokoon Herra Jumala hänelle ikää niin pitkältä kuin mahdollista,
kiitän teitä hyvästä sanastanne, sanoi Rzendzian. -- Niin, minä
palasin siis silloin kotia viedäkseni vanhemmilleni sen vähän, minkä
Jumalan avulla olin ryövärien joukossa koonnut. Sillä niinkuin herrat
tietävät, ottivat kasakat minut viime vuonna Czehrynissä kiinni ja
pitivät minua omanaan. Minä hoidin siellä haavoitettua Bohunia ja
saavutin hänen suuren luottamuksensa. Siinä sivussa minä sitten
noilta varkailta ostelin hiukan hopeaa ja aarteita...

-- Tiedämme, tiedämme, sanoi Wolodyjowski.

-- Kas niin minä sitten tulin vanhempieni luo. He iloitsivat
suuresti, kun näkivät minut eivätkä tahtoneet uskoa silmiään, kun
näytin heille kaiken minkä olin koonnut. Minun täytyi vaarille
vannoa, että olin rehellisillä keinoilla hankkinut tavarat. Vasta
sitten he tulivat oikein iloisiksi. Teidän tulee nimittäin tietää,
että he käyvät Jaworskien kanssa käräjiä eräästä päärynäpuusta,
joka kasvaa juuri maiden rajalla. Se kasvaa puoleksi jaworskien
tiluksilla, mutta oksat ovat meidän puolella. Ja nyt kun Jaworskit
sitä ravistavat, niin meidänkin päärynät putoavat ja paljon
menee rajalle. He sanovat silloin, että ne päärynät jotka ovat
rajalinjalla, kuuluvat heille, mutta me...

-- Poika, älä saata minua vihaan äläkä puhu asiaankuulumattomia.

-- Ensinnä, teidän luvallanne, minä en ole mikään poika, vaan
aatelinen. Vaikka olenkin köyhä, niin minulla on vaakuna, kuten
herra Wolodyjowski ja herra Podbipienta herra Skrzetuskin tuttavina
tietävät. Ja -- toiseksi on tuo juttu kestänyt jo viisikymmentä
vuotta.

Zagloba puri hampaansa yhteen ja vannoi itsekseen, ettei hän enään
virka mitään.

-- Hyvä on, senkin pikkuinen kala, sanoi herra Longinus makeasti, --
mutta kerroppa meille Bohunista äläkä päärynäpuista.

-- Bohunistako? sanoi Rzendzian. -- Olkoon menneeksi Bohunista. No
niin, Bohun luulee, ettei hänellä ole uskollisempaa palvelijaa ja
ystävää kuin minä, vaikka hän siellä Chzehrynissä aika lailla kyni
minua. Sillä minähän, totta puhuen, minähän häntä hoidin silloin
kun ruhtinas Kurcewiczit olivat häntä löylyttäneet. Valehtelin
hänelle silloin, etten enään mene herrojen palvelukseen, vaan liityn
kasakoihin, heistä muka hyödyn enemmän. Ja hän uskoi. Kuinkas ei
hän olisi uskonut, kun olin auttanut hänet terveeksi. Sentähden
hän myöskin kauheasti mielistyi minuun ja, totta puhuen, palkitsi
minut runsaasti. Hän ei tietänyt, että minä mielessäni olin vannonut
kovasti kostavani hänelle sen vääryyden, jonka hän Czehrynissä oli
minulle tehnyt. Ja jollen vielä ole pistänyt häntä kuoliaaksi, niin
on syynä siihen vain se, ettei aatelismiehen sovi pistää vuoteessa
makaavaa vihollista veitsellä kylkeen, niinkuin mitäkin sikaa.

-- Hyvä, hyvä, sanoi Wolodyjowski. -- Sen me myöskin tiedämme. Mutta
millä lailla sinä nyt sitten löysit Bohunin?

-- No nähkääs, se kävi tällä tapaa: kun me jo olimme voittaneet
Jaworskit -- he tulevat vielä kerran kulkemaan kerjäläisreppu
selässä, se on ihan varma! -- niin minä ajattelin itsekseni: nyt
lienee kai minunkin aikani jo vähitellen hakea Bohun ja kostaa
hänelle hänen tekemänsä vääryys. Ilmaisin nyt salaisuuteni
vanhemmille ja isoisälle ja kun isoisä on rohkeutta rakastava mies,
niin hän sanoo: koska kerran olet vannonut, niin mene, sillä muuten
sinusta tulee lurjus. Lähden siis, sillä olin vielä ajatellut
sitäkin, että jos löydän Bohunin, niin ehkä saan tietää jotakin
neidistä, jos hän vielä on hengissä, ja kun olen ampunut hänet ja
tuon uutisen herralleni, niin varmaan en jää vaille palkintoa.

-- Varmaan et jääkään ja mekin palkitsemme sinut, sanoi Wolodyjowski.

-- Minun luonanihan sinulla, veliseni, jo on hevonen
ratsastustamineineen, lisäsi Longinus.

-- Kiitän nöyrimmästi herroja, sanoi poika iloissaan. Onhan oikein,
että hyvästä viestistä annetaan lahja eikä tarvitse pelätä minun
juovan mitä saan...

-- Hiisi minut vieköön, mutisi Zagloba.

-- Sinä siis lähdit kotoa, auttoi Wolodyjowski taasen juttua kulkuun.

-- Minä lähdin siis kotoa, jatkoi Rzendzian -- ja mietin, minne mennä
-- ehkäpä Zbaraziin, sillä sieltä ei ole pitkältä Bohunin luo ja
siten saan herrastani pikemmin tietoja. Lähden Bialaa ja Wlodawaa
kohden. Wlodawassa -- hevoset olivat jo hyvin väsyksissä -- pysähdyn
syöttämään. Mutta siellä oli markkinat ja kaikki majapaikat täynnä
aatelisia. Yritän porvarien luo, mutta sielläkin on aatelisia.
Vihdoin sanoo minulle eräs juutalainen: minulla oli tässä huone,
mutta eräs haavoittunut aatelismies vuokrasi sen. Siihen sanon minä:
sepä sattui hyvin, sillä minä ymmärrän haavain hoitoa ja teidän
haavalääkärinne tuskin näin markkina-aikana ehtii hoitaa ketään.
Juutalainen väitti yhä, että tuo aatelismies itse hoitaa itsensä
eikä tahdo nähdä ketään vierasta, mutta meni kuitenkin kysymään.
Haavoitetun tila oli nähtävästi huonontunut, sillä hän käski päästää
minut sisään. Astun huoneeseen -- ja kukas makaa vuoteessa? Bohun.

-- Siinä sitä ollaan! huudahti Zagloba.

-- Minä siunasin itseni Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, sillä
aivan minä olin pelästyksissäni. Mutta hän tunsi minut heti
paikalla, tuli kovin iloiseksi, koska hän pitää minua ystävänään,
ja sanoo: Jumala lähetti sinut luokseni, en minä nyt enään kuole.
Minä sanon: mitäs te täällä teette? Mutta hän laski sormen suulleen
ja kertoi minulle vasta myöhemmin seikkailunsa, kuinka Chmielnicki
oli lähettänyt hänet Zamoscin luota hänen majesteettinsa kuninkaan
tai silloisen prinssin puheille, sekä kuinka herra Wolodyjowski
Lipkowissa oli hänet lyönyt.

-- Muisteliko hän minua kiitollisuudella? kysyi pieni ritari.

-- Ei juuri voi muuta sanoa, hyvä herra, kuin että jotenkin
kiitollisena. Minä ajattelin, sanoi hän, että tuo ritari olisi jokin
lastu tai rakki vain, mutta hänpä onkin, sanoo hän, ensiluokkainen
taistelija: hän oli vähällä lyödä minut kahtia. Mutta kun hän sitten
mainitsee teitä, herra Zagloba, niin hän entistä pahemmin kiristää
hampaitaan ja sanoo, että te hänet usutitte taisteluun.

-- Hitto hänet vieköön, minä en enään häntä pelkää, vastasi Zagloba.

-- Me tulimme heti ystäviksi, kuten ennenkin, jatkoi Rzendzian, --
vieläpä paljoa paremmiksikin, ja hän kertoi minulle kaikki tyyni:
kuinka hän oli ollut kuolemaisillaan, kuinka hänet otettiin Lipkowin
herraskartanoon, koska häntä pidettiin aatelismiehenä ja hän sanoi
olevansa herra Hulewicz Podoliasta, kuinka häntä sitten lääkittiin
ja kohdeltiin suurella ystävällisyydellä, josta kaikesta hän sanoi
olevansa heille kiitollinen kuolemaansa saakka.

-- Entä mitä hän teki Wlodawassa?

-- Hän oli matkalla Wolyniaan, mutta Parczewissa aukenivat hänen
haavansa, sillä hänen vaununsa olivat kaatuneet. Hänen täytyi silloin
pysähtyä, vaikka suurimmassa pelossa, koska hänet tietysti olisi
saatettu tappaa. Sen hän itse sanoi minulle. Minuthan oli lähetetty,
sanoi hän, viemään kirjettä, mutta minulla ei ollut minkäänlaista
muuta todistusta kuin turvanuija, ja jos olisi saatu tietää, kuka
minä olin, niin eivät ainoastaan aateliset olisi hakanneet minua
kappaleiksi, vaan olisi ensimäinen komendantti hirttänyt minut, lupaa
kysymättä. Minä muistan, että kun hän oli minulle tämän sanonut, niin
minä virkoin hänelle: onpa hyvä tietää, että ensimäinen komendantti
olisi hirttänyt teidät. Hän kysyy nyt: kuinka niin? Niin, sanon minä,
siksi vain, että täytyy olla varovainen eikä hiiskua kenellekään
mitään. Kyllä minä siinä kohden olen teille avullinen. Silloin hän
alkoi minua kiitellä ja vakuuttamistaan vakuuttaa kiitollisuuttaan
sekä toistaa, etten jää ilman palkintoa. Nyt sanoo hän, ei minulla
ole rahaa, mutta arvoesineet mitä sattuu olemaan, annan sinulle ja
myöhemmin verhoan sinut kultaan, kunhan vielä teet minulle yhden
palveluksen.

-- Ahah, se koskee tietysti ruhtinatarta, sanoi Wolodyjowski.

-- Niin koskeekin, hyvä herra. Mutta minun täytyy kertoa kaikki
juurta jaksain. Kun hän minulle silloin sanoi, ettei hänellä nyt ole
rahoja, niin minulta lopullisesti meni kaikki sääli häntä kohtaan.
Ajattelin itsekseni: odotappas, kyllä minä teen sinulle palveluksen.
Mutta hän sanoo: minä olen kipeä, minulla ei ole voimia lähteä
matkaan ja tie sinne on pitkä ja vaarallinen. Jos minä, sanoo hän,
pääsen Wolyniaan -- ja täältä ei enään ole sinne pitkältä --, niin
olen jo meikäläisten joukossa. Mutta sinne Dniesterin varrelle en
voi lähteä, sillä voimat eivät riitä ja siellä, sanoo hän, täytyy
kulkea läpi vihollisen maan, linnojen ja sotajoukkojen ohi. Lähde
sinä minun puolestani. Minä kysyn: minne? Ja hän vastaa: aina likelle
Raszkowia, sillä hän on siellä, kätkössä Doniecin sisaren, noita-akka
Horpynan luona. Minä kysyn nyt: ruhtinatarko? Aivan niin, vastaan
hän. Minä piiloitin hänet sellaiseen paikkaan, ettei sinne ihmissilmä
näe, mutta hänen on siellä hyvä olla ja hän nukkuu kuin ruhtinatar
Wisniowiecki kultaompeleisilla tyynyillä.

-- No, kerro nyt Jumalan tähden nopeammin! huudahti Zagloba.

-- Liika kiire on kotoisin paholaisesta, vastasi Rzendzian. -- Kun
minä sen kuulin, niin tulin hyvin iloiseksi, mutta en sitä näyttänyt,
vaan sanoin: onko hän varmaan siellä? Siitä on varmaan jo pitkä aika,
kuinkas te hänet sinne veitte? Hän alkoi nyt vannoa, että Horpyna on
hänen uskollinen koiransa, hän pitää neidin siellä vaikkapa kymmenen
vuotta, kunnes hän, Bohun, palaa, ja että ruhtinatar on siellä niin
totta kuin Jumala taivaassa, sillä sinne eivät tule ljahit eivätkä
tatarit eivätkä kasakat. Eikä Horpyna tee hänen käskyänsä vastaan.

Rzendzianin näitä kertoessa värisi herra Zagloba kuin kuumesairas,
mutta pieni ritari nyökytteli iloisesti päätään. Podbipienta istui
silmät kohotettuina taivasta kohden.

-- Että neiti on siellä, se on aivan varma, jatkoi poika. -- Paras
todistus siitähän on se, että hän lähetti minut neidin luo. Minä
estelin aluksi, jotta en näyttäisi mitä ajattelin, ja sanoin: mitäs
minä siellä teen? Hän vastaa: sinun täytyy lähteä, kun en minä
voi mennä sinne. Jos minä, sanoo hän, hengissä pääsen Wladawasta
Wolyniaan, niin annan kantaa itseni Kiovaan, sillä siellä on jo
kaikkialla meikäläisiä, on kasakoita joka paikassa. Mutta lähde sinä,
sanoo hän, viemään Horpynalle käskyä, että hän toimittaa neidin
Kiovaan Pyhän Neitsyen luostariin.

-- Kas vain, ei siis Hyvän Nikolain luostariin! puhkesi Zagloba
puhumaan. -- Minähän heti sanoin, että Jerlicz on luulosairas tai
että hän on valehdellut.

-- Pyhän Neitsyen luo, jatkoi Rzendzian. -- Sormuksen, sanoo hän,
minä annan sinulle, turvanuijan ja puukon saat myöskin ja Horpyna
kyllä ymmärtää mitä ne merkitsevät, sillä sellainen oli meillä
sopimus. Sinä tulet, sanoo hän, sitä enemmän Jumalan lähettämänä, kun
neiti tuntee sinut ja tietää, että olet paras ystäväni. Ratsastakaa
sitten yhdessä, älkääkä pelätkö kasakoita, mutta varokaa tatareja,
jos heitä sattuisi olemaan likettyvillä, ja välttäkää heitä, sillä he
eivät kunnioita turvanuijaa. Rahoja, sanoo hän, dukaatteja on siellä
rotkossa kaivettuina maahan, ota ne pois sieltä hukkaan joutumasta.
Sanokaa matkallanne vain, että Bohunin vaimo tässä kulkee eikä teiltä
tule mitään puuttumaan. Muuten, sanoo hän, antaa noita sinulle
tarpeelliset neuvot, mutta lähde sinä matkaan minun puolestani.
Kenenkäs minä, onneton, nyt muuten lähetän, kehen voin luottaa täällä
vieraassa maassa vihollisten keskellä? Niinkuin näette, hyvät herrat,
rukoili hän minua niin hartaasti, että melkein kyyneliä vuodatti.
Lopuksi käski tuo peto minun vannoa, että lähden matkaan ja minä
vannoinkin, mutta lisäsin hengessäni: oman herrani kanssa. Silloin
tuli hän kovin iloiseksi ja antoi minulle turvanuijan, sormuksen ja
puukon sekä mitä arvoesineitä hänellä vain oli. Ja minä myöskin otin
ne, sillä ajattelin: olkoot pikemmin minun hallussani kuin ryövärien.
Lopuksi sanoi hän minulle vielä, missä tuo rotko Waladynkan varrella
sijaitsee, kuinka sinne mennään ja mistä sinne käännytään. Hän
selitti kaikki niin perinpohjaisesti, että minä osaisin sinne
vaikkapa silmät sidottuina, kuten itse, hyvät herrat, tulette
huomaamaan, koska kai lähdemme sinne yhdessä.

-- Heti huomenna, sanoi Wolodyjowski.

-- Miksi huomenna? -- jo tänään käsken satuloida ratsut, jotta aamun
koitossa voimme lähteä.

Ilo valtasi kaikkien sydämet, kuului vain kiitollisia huudahduksia,
milloin iloista kättenhykerrystä, milloin uusia Rzendzianille tehtyjä
kysymyksiä, joihin poikanen vastasi tavallisella hitaudellaan.

-- Hitto sinut vieköön, huudahti Zagloba, -- millaisen palvelijan
Skrzetuski onkaan sinusta saanut.

-- Kuinka niin? kysyi Rzendzian.

-- Kai hän kauttaaltaan kultaa sinut.

-- Niin arvelen minäkin, etten jää ilman palkintoa, vaikka tietysti
en palvele herraani yksin rahan tähden, vaan myöskin uskollisuudesta.

-- Mitäs sinä teit Bohunille? kysyi Wolodyjowski.

-- Sattui, hyvä herra, taasen niin harmillisesti, että hän makasi
kipeänä eikä minun sopinut pistää häntä kuoliaaksi, sillä sitähän
ei minun herranikaan olisi sallinut. Sellainen on kohtaloni. Mitäpä
siis saatoin tehdä? Kas, kun hän oli minulle kaikki ilmaissut ja
antanut mitä piti, niin minä miettimään, mitä minun nyt on tehtävä.
Miksikäs maailmassa saakin kulkea vapaana tuollainen pahantekijä,
joka pitää neitiä vankina ja joka piteli minua pahasti Czehrynissä?
Onhan parempi, ettei häntä ole olemassa ja että piru hänet korjaa.
Tulin itsekseni ajatelleeksi, että hän ehkä paranee ja vielä hyökkää
kasakoinensa meidän kimppuumme. Lähdin siis pitemmittä mutkitta herra
komendantti Regowskin luo, joka lippukuntineen majailee Lodawassa ja
ilmoitin, että Bohun on siellä ja siellä, pahin kapinoitsijoista:
Bohun. Nyt ne jo varmaan ovat ehtineet hänet hirttää.

Sen sanottuaan hymyili Rzendzian typerän näköisenä ja katseli
läsnäolevia ikäänkuin odottaen, että häntä kehuttaisiin. Mutta hänen
hämmästyksekseen olivat kaikki vaiti. Vasta hetken kuluttua murahti
Zagloba: no niin, vähät siitä! Wolodyjowski sensijaan istui ääneti.
Herra Longinus maiskutteli kieltään, pudisti päätään ja sanoi vihdoin:

-- Siinä et menetellyt kauniisti, veliseni. Sitä kohtelua ei voi
sanoa kauniiksi.

-- Kuinka niin, hyvä herra? kysyi Rzendzian hämmästyneenä. -- Olisiko
minun ehkä pitänyt pistää hänet kuoliaaksi?

-- Niin toinen kuin toinenkin menettely olisi ollut paha -- en tiedä
onko parempi olla ryöväri vaiko Juudas.

-- Mitä herra nyt puhuu? Ilmiantoiko Juudas jonkin kapinoitsijan?
Eikö Bohun ole hänen majesteettinsa kuninkaan ja koko valtakunnan
vihollinen?

-- Se on totta, mutta sittenkin teit pahasti. Mitä kuitenkaan
sanoitkaan, mikä sen komendantin nimi oli?

-- Herra Regowski, sanoivat hänen etunimensä olevan Jakob.

-- Sama mies, mutisi liettualainen, -- herra Laszczin sukulainen ja
herra Skrzetuskin vihamies.

Tätä huomautusta ei kuitenkaan kukaan kuullut, sillä herra Zagloba
virkkoi:

-- Hyvät herrat, tässä ei ole aikaa viivyttelemiseen. Jumala on tämän
pojan kautta auttanut meitä ja johtanut asiat niin, että me voimme
alkaa etsiä neitiä onnellisempien mahdollisuuksien vallitessa kuin
tähän asti. Jumala olkoon kiitetty. Meidän täytyy huomenna lähteä.
Ruhtinas on tosin poissa, mutta me lähdemme matkaan ilman hänen
lupaansakin, sillä meidän täytyy kiirehtiä. Mukaan tulevat herra
Wolodyjowski, minä ja Rzendzian. Te, herra Podbipienta, jäätte tänne,
sillä teidän kokonne ja yksinkertaisuutenne voisivat meidät ilmaista.

-- Ei, veliseni, minä lähden myöskin, sanoi liettualainen.

-- Neidin turvallisuuden takia teidän täytyy jäädä pois. Joka
teidät kerran on nähnyt, se ei koko elämänsä aikana teitä unohda.
Meillä tosin on turvanuija, mutta teihin ei sellaisenkaan suojassa
uskottaisi. Tehän kuristitte Puljanin koko Krywonosin roskaväen
nähden ja kyllä he sen kahakan muistavat. Te ette saa lähteä meidän
kanssamme. Kolmea päätä ette kuitenkaan siltä matkalta löydä ja
teidän oma ainoanne ei paljoa auta. Voitte turmella koko yrityksemme,
jääkää mieluummin tänne.

-- Se on harmillista, sanoi liettualainen.

-- Harmillista tai ei, mutta teidän täytyy jäädä. Jahka lähdemme
ottamaan linnunpesiä alas puista, niin otamme mukaan teidätkin, mutta
ei nyt.

-- Ikävä kuulla.

-- Antakaas, niin suutelen teitä, sillä olen sydämestäni iloinen.
Mutta jäättehän tänne. Vielä sentään yksi asia, hyvät herrat, ja se
on hyvin tärkeä. Katsokaamme, ettei salaisuutemme leviä sotamiesten
keskuuteen ja heiltä talonpoikain joukkoon. Kenellekään ei sanaakaan!

-- No, entäs ruhtinaalle?

-- Ruhtinas on poissa.

-- Mutta herra Skrzetuskille, jos hän palaa?

-- Juuri hänelle ei sanaakaan! Sillä hän rientäisi heti meidän
perässämme. Hän kyllä vielä ehtii iloita ja Jumala varjelkoon häntä
uudesta pettymyksestä. Se voisi maksaa hänen järkensä. Ritarin sana,
hyvät herrat, ettei sanaakaan!

-- Kunniasana, virkkoi Podbipienta.

-- Kunniasana, kunniasana!

-- Ja nyt kiittäkäämme Jumalaa.

Sen sanottuaan lankesi Zagloba ensimäisenä polvilleen ja hänen
esimerkkiään seurasivat muut. He rukoilivat kauvan ja palavasti.



KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.


Ruhtinas oli todellakin muutamia päiviä sitten lähtenyt Zamosciin,
sieltä käsin kootakseen uusia joukkoja, eikä siis ollut syytä olettaa
hänen pian palaavan. Sentähden saattoivat Wolodyjowski, Zagloba
ja Rzenzian lähteä retkelleen kenenkään tietämättä ja syvimmässä
salaisuudessa. Zbaraziin jääneistä pääsi tästä salaisuudesta
osalliseksi vain herra Longinus, mutta hänkin oli sidottu
kunniasanalla ja vaikeni kuin lumottu.

Wierszul ja ne muut upseerit, jotka tiesivät ruhtinattaren
kuolemasta, eivät ymmärtäneet pienen ritarin ja Zagloban retken
olevan missään yhteydessä onnettoman Skrzetuskin morsiamen kanssa,
vaan arvelivat molempien ystävien pikemmin lähteneen Skrzetuskin luo,
varsinkin kun heidän mukanaan oli Rzendzian, jonka tiedettiin olevan
Skrzetuskin palvelijan. He ratsastivat suoraan Chlebanowkaan ja
tekivät siellä valmistukset retkeänsä varten.

Ennen kaikkea osti Zagloba Longinukselta lainaamillaan rahoilla
viisi rotevaa podolialaista hevosta, jotka jaksoivat kestää pitkää
ratsastusta ja jommoisia mielellään käytti puolalainen ratsuväki
ja kasakkaupseerit. Sellainen hevonen saattoi kokonaisen päivän
kiidättää tatarilaisratsun jäljestä ja sen juoksu oli nopeampi kuin
turkkilaistenkin hevosten, jotapaitsi se paremmin kesti kaikkia
säänmuutoksia, kylmiä öitä ja sateita. Viisi sellaista ratsua
hankki siis herra Zagloba ja lisäksi itselleen, tovereilleen sekä
myöskin ruhtinatarta varten kasakkaviitat. Rzendzian piti huolta
kuormahevosista. Kun sitten kaikki oli huolellisesti valmistettua,
lähdettiin matkaan ja uskottiin yritys Jumalan ja neitosten
suojelijan, pyhän Nikolauksen huostaan.

Uusissa puvuissaan saattoi matkamiehiämme helposti pitää joinakin
kasakka-atamaneina ja usein tapahtuikin, että puolalaisten
linnaväkien miehet tai sinne tänne aina Kamieneciin asti siroteltujen
vartiostojen sotilaat sieppasivat heidät kiinni. Helppoa oli
kuitenkin herra Zagloballe osoittaa heille, että he olivat oikeilla
matkoilla. Kauvan kulkivat he turvallisilla seuduilla, seuduilla,
joita ylipäällikkö Lanckoronskin lippukunnat pitivät hallussaan.
Lanckoronski läheni näet verkalleen Baria, pitääkseen silmällä
sinne kokoontuvia kasakkajoukkoja. Yleisesti jo tiedettiin, että
neuvottelut raukeavat ja sentähden tuntui sota ilmassa, vaikka
pääjoukot eivät vielä olleet liikkeellä. Perejaslawin aselepo loppui
helluntaiksi, sissisota tosin ei milloinkaan ollut lakannut, mutta
nyt se oli kiihtymään päin ja molemmilta puolin odotettiin vain
taistelumerkkiä. Sillävälin saapui kevät riemuiten aroille. Kavioiden
tallaaman maan verhosi kaatuneiden ritarien ruumiista esiin kasvanut
ruoho ja kukkaset. Taistelukenttien yläpuolella liitelivät taivaan
sinessä leivoset, korkeuksissa kulkivat huutaen ja kirkuen mitä
erilaisinten lintujen parvet, tulvivien vesien kiiltävä pinta väreili
lämpimän tuulenhengen liikuttamana ja lämpimässä aallossa pitivät
illoin sammakot iloista pakinaa aina myöhäiseen yöhön asti.

Tuntui siltä kuin itse luonto olisi tahtonut arpeuttaa haavat,
vaimentaa tuskat ja peittää haudat kukkiin. Taivas ja maa oli kirkas,
raikas, ilmava ja iloinen ja koko aro värikäs ja välkkyilevä niinkuin
kultaommel. Se vivahteli kuin sateenkaan tai puolalainen vyö, johon
taitava kutojatar on taidokkaasti, ikäänkuin yhteen naittaen,
sulatuttanut kaikki mahdolliset värit. Arot vilisivät lintuja ja
niiden yli kävi voimakas tuuli, kuivaten vedet ja ahavoittaen
ihmisten kasvot.

Sellaisena aikana iloitsee jokainen sydän, suuri onnentunne täyttää
jokaisen mielen. Niinpä olivat meidänkin ritariemme mielet täynnä
onnellisuutta. Herra Wolodyjowski lauleli lakkaamatta ja herra
Zagloba siirteli itseään satulassa, kääntäen hartioitaan aurinkoon
päin. Kerran kun aurinko oikein oli häntä lämmittänyt, sanoi hän
pienelle ritarille:

-- Suloista tämä on, sillä totta puhuen ei mikään -- simaa ja
unkarilaista viiniä lukuunottamatta -- tee vanhoille luille niin
hyvää kuin aurinko.

-- Kaikille se tekee hyvää, vastasi herra Wolodyjowski, -- koska
eläimetkin mielellään asettuvat aurinkoon.

-- Onni, että tällaisena vuodenaikana saamme käydä noutamaan
ruhtinatarta. Talvella pakkasessa olisi vaikeaa paeta tytön kanssa.

-- Kunpa hänet nyt ensin saisimme käsiimme. Mutta konna olen, jos
joku hänet meiltä vielä sieppaa.

-- Sanon teille, herra Michal, huomautti Zagloba, -- että minulla
on yksi pelko, se nimittäin, että sodan syttyessä tatarilaiset
hyökkäävät niille seuduille ja ottavat meidät vangiksi. Kasakoitten
kanssa kyllä tulemme toimeen, talonpojille emme ensinkään näytä
lupatodistuksiamme, sillä olettehan huomannut, että he pitävät meitä
kasakkaupseereina. Zaporogilaiset taas kunnioittavat turvanuijaa ja
onhan Bohunin nimi meidän kilpenämme.

-- Kyllä minä tunnen tatarit, sillä Lubnien alueella me alituiseen
olimme tekemisissä heidän kanssansa eikä minulla ja Wierszulilla
silloin ollut koskaan lepoa.

-- Tunnen minäkin heidät, sanoi Zagloba. -- Olenhan kertonut teille
kuinka vietin monta vuotta heidän joukossaan ja pääsin siellä
korkeaan arvoon. Kun en kuitenkaan tahtonut ruveta musulmaniksi, oli
minun vihdoin jätettävä kaikki ja vielä he olivat toimittamaisillaan
minulle marttyrikuoleman siitä hyvästä, että olin houkutellut heidän
vanhimman pappinsa oikeaan uskoon.

-- Mutta tehän joskus olette kertonut tämän tapahtuneen Galatassa.

-- Galatassa oli omat seikkailunsa ja Krimissä omansa. Mutta jos te
luulette maailman loppuvan Galatassa, niin ette ehkä tiedä, missä
pippuri kasvaa. Belialin poikia on tässä maailmassa enemmän kuin
kristittyjä.

Nyt puuttui puheeseen Rzendzian:

-- Eivät yksin tatarit saata olla meille haittana, virkkoi hän, --
sillä minä en ole vielä sanonutkaan minkä Bohun minulle ilmaisi,
nimittäin, että sitä rotkoa vartioivat pahat voimat. Jo se nainenkin,
joka hoitaa ruhtinatarta, on jättiläinen, luultavasti hän lisäksi
on noita ja pitää yhteyttä pahojen henkien kanssa. Ne varoittavat
häntä vaaran tullen ja niinmuodoin meistäkin. Minulla kyllä on hänen
varaltaan luoti, jonka itse olen valanut -- siunattuun vehnään. Muu
ei häneen pysty. Sitäpaitsi siellä varmaan on vamppyyreja kokonaiset
rykmentit puolustamassa sisäänkäytävää. Mutta herrat saavat varoa
päätänsä, jos siellä minulle jotakin tapahtuu, sillä silloinhan
menettäisin palkintoni.

-- Senkin kuhnuri, sanoi herra Zagloba, -- meidän päämmekö pitäisi
miettiä jäätkö sinä, mokomakin, henkiin! Piru ei väännä sinulta nurin
niskoja ja vaikkapa vääntäisikin, niin yhdentekevää, sillä ahneutesi
takia joudut sinä joka tapauksessa kadotukseen. Minä olen hänelle
liian vanha varpunen, mutta pane mieleesi, että jos Horpyna onkin
mahtava noita, niin olen minä vielä mahtavampi velho, sillä olen
Persiassa oppinut mustan taidon. Hän palvelee pahoja henkiä, mutta
pahat henget palvelevat minua. Minä voisin niillä kyntää niinkuin
härillä, mutta minä en tahdo, sillä minä otan huomioon sieluni
autuuden.

-- Mainio asia. Mutta kyllä teidän kuitenkin pitäisi käyttää
mahtianne, sillä on aina parempi turvata itsensä kaiken varalta.

-- Minä luotan hyvään asiaamme ja Jumalan kaitselmukseen, sanoi
Wolodyjowski. -- Varjelkoot vain paholaiset Horpynaa ja Bohunia,
meidän kanssamme ovat taivaan enkelit ja heitä vastaan eivät kestä
parhaatkaan helvetin varustukset. Kaikkien tapausten varalta uhraan
minä pyhälle arkkienkeli Mikaelille seitsemän valkeasta vahasta
tehtyä kynttilää.

-- Kyllä minäkin kustannan yhden kynttilän, sanoi Rzendzian, -- ettei
herra Zagloba aina saisi uhata minua kadotuksella.

-- Lähetän sinut heti paikalla helvettiin, sanoi Zagloba, -- jos
näemme, ettet sinä hyvin tunne ruhtinattaren piilopaikkaa.

-- Kuinka en tuntisi? Kun vain olemme päässeet Waladynkalle, niin
minä jo osaan tien vaikkapa sidotuin silmin. Me ajamme rantaa
myöten Dniesteriä pitkin ja rotko tulee sitten vasemmalla kädellä.
Me tunnemme sen siitä, että sisäänkäytävän edessä on kallio. Ensi
silmäykseltä näyttää siltä kuin ei rotkoon ensinkään pääsisi mutta
kalliossa onkin repeämä, jonka läpi voi kulkea vaikkapa kaksi hevosta
rinnakkain. Ja kun kerran olemme siellä, niin ei enään kukaan
pääse käsistämme sillä tuosta repeämästä käy ainoa pääsy rotkoon.
Ympärillä taas on joka taholla niin korkeat kallioseinät että tuskin
lintukaan lentää niiden yli. Noitanainen murhaa jokikisen ihmisen,
joka luvatta yrittää sinne, siellä onkin näkyvissä paljon luurankoja,
mutta Bohun sanoi, että siitä ei tarvitse välittää, pitää vain
ratsastaa eteenpäin ja huutaa: Bohun, Bohun... Vasta silloin noita
ystävällisesti ottaa meidät vastaan. Paitsi Horpynaa on siellä vielä
Czeremys, joka julman taitavasti ampuu pistolilla. Molemmat meidän
täytyy tappaa.

-- Tuota Czeremysiä en sääli, mutta riittää jos akka pannaan köysiin.

-- Luuletteko saavanne hänet köysiin? Hän on niin väkevä, että
repii panssarin kuin paidan ja hevosenkenkä vain ritisee, kun hän
sen murskaa käsissään. Herra Podbipienta ehkä kykenisi taistelemaan
hänen kanssaan, mutta emme me. Odottakaappa vain, minä ammun häneen
siunatun luotini, niin koittaa kerrankin tuon paholaisnaisen
viimeinen hetki. Muuten se varmaan juoksisi perässämme kuin
naarassusi ja ulvoisi kasakoita avukseen. Ja varmaan emme saisi
sieltä eheänä neitiä enempää kuin omia päitämme.

Näin keskustellen ja neuvotellen kului heiltä matkalla aika.
He ratsastivat nopeaan, vältellen kauppaloja, kyliä, taloja ja
kukkuloita. Jarmolincen kautta ajettiin Baria kohden, josta oli määrä
kääntyä vinoon Jampolin ja Dniesterin suunnalle. He kulkivat siitä,
missä Wolodyjowski kerran oli lyönyt Bohunin ja pelastanut Zagloban
hänen käsistään -- he osuivat tulemaan samaan talonpoikaismajaankin
ja pysähtyivät sinne yöksi. Välistä heidän kuitenkin täytyi viettää
yö taivasalla, arolla, ja silloin huvitti herra Zagloba heitä
kertomalla entisiä seikkailujaan, sekä sellaisia, jotka hän todella
oli kokenut että sellaisia, jotka hän oli kuvitellut. Enimmäkseen
he kuitenkin keskustelivat ruhtinattaresta ja siitä, miten he
vapauttavat hänet noidan vankeudesta. Vihdoin jätettyään selkänsä
taa seudut, joita linnaväki ja Lanckoronskin lippukunnat pitivät
kurissa, saapuivat he kasakkamaahan, jossa ei enään ollut ljaheja.
Ne, jotka eivät olleet päässeet pakoon, olivat nimittäin tuhotut
tulella ja miekalla. Toukokuu loppui, alkoi jo helteinen kesäkuu,
mutta he olivat tuskin suorittaneet kolmannen osan matkaansa, tie
oli niin pitkä ja vaivaloinen. Onneksi ei heitä enään kasakkain
puolelta uhannut mikään vaara. Talonpoikaisjoukoille he yleensä
eivät näyttäneet todistuksiaan, sillä useimmiten ne pitivät heitä
zaporogilaisupseereina. Silloin tällöin heiltä kuitenkin kysyttiin,
keitä he olivat ja jos kysyjä oli suistolainen, niin näytti herra
Zagloba Bohunin turvanuijaa. Jos taas tiedustelija oli tavallinen
murhamies roskaväen joukosta, niin Zagloba, astumatta alas hevosen
selästä, potkaisi häntä jalallaan rintaan ja kaatoi hänet maahan.
Tämän nähdessään toiset heti avasivat tien, arvellen, että ratsastaja
ei ollut ainoastaan heikäläinen, vaan lisäksi hyvin arvokas herra,
koska kerran hän lyö. "Se on ehkä Krywonos, Burlaj tai itse isä
Chmielnicki." Bohunin maine harmitti Zaglobaa suuresti, suistolaiset
kiusasivat häntä todella liiaksi kyselemällä Bohunista. Siitä
syntyi matkalla usein viivytystä. Välistä ei kysymyksistä tahtonut
tulla loppuakaan: onko hän terve, onko hän hengissä? Huhu hänen
kuolemastaan oli näet levinnyt aina Jahorlikille ja Dnieperin
koskille asti. Mutta kun matkalaiset vain kertoivat, että hän on
terve ja vapaa ja että he juuri ovat hänen lähettämiään, niin heitä
suudeltiin ja kestitettiin. Kaikkien sydämet, vieläpä kukkarotkin,
avautuivat heille -- jota asianhaaraa ei herra Skrzetuskin viekas
palvelijapoika malttanut olla käyttämättä hyväkseen.

Jampolissa heidät otti vastaan vanha kuuluisa päällikkö Burlaj, joka
siellä suistolaissotaväen ja rahvaanjoukon kanssa odotti Budziakin
tatareja. Burlaj oli ollut Bohunin opettaja sotilaanammatissa. Hän
oli kulkenut hänen muassaan Mustanmeren retkillä, kerran olivat he
yhdessä ryöstäneet puhtaaksi Sinopen. Siksipä Burlaj rakastikin
Bohunia kuin poikaansa ja otti hänen lähettinsä ystävällisesti
vastaan, osottaen heille täydellistä luottamusta, varsinkin kun hän
viime vuonna oli Bohunin luona nähnyt Rzendzianin. Saatuaan tietää,
että Bohun on hengissä ja että hän pyrkii Wolyniaan, pani hän
iloissaan toimeen pidot läheteille ja joi itsensä juovuksiin.

Herra Zagloba pelkäsi, että Rzendzian hiukan juotuaan lörpöttelisi
tarpeettomia, mutta poika, joka oli viekas kuin kettu, osasi puhua
totta vain silloin, kun sitä vaaratta saattoi puhua.

Puhumalla tätä vaaratonta määrää totta, hän myöskin hankki itselleen
luottamusta. Kummalliselta ritareistamme kuitenkin tuntui kuunnella
kauhealla avomielisyydellä pidettyjä keskusteluja, joissa heidän
nimiään yhtämittaa toistettiin.

-- Me olemme kuulleet, sanoi Burlaj, -- että Bohun on saanut surmansa
kaksintaistelussa. Ettekö tiedä kuka hänet surmasi?

-- Wolodyjowski, ruhtinas Jeremin upseeri, vastasi Rzendzian tyynesti.

-- Ai, jospa minä saisin hänet käsiini, niin kostaisin hänelle
haukkamme surman. Minä nylkisin hänet.

Herra Wolodyjowski väänteli kauranvärisiä viiksiään ja loi Burlajhiin
samanlaisen katseen kuin koira suteen, jota se ei saa tarttua
kurkkuun. Mutta Rzendzian sanoi:

-- Siksipä minä, herra päällikkö, juuri sanonkin teille hänen nimensä.

-- Paholainen saattaa todella iloita tuosta pojasta, ajatteli herra
Zagloba.

-- Mutta, jatkoi Rzendzian, -- hän ei kuitenkaan ole aivan suuresti
syypää, sillä Bohun itse vaati hänet taisteluun, tietämättä miten
taitavan taistelijan hän haastaa. Todistajana tilaisuudessa oli
Bohunin pahin vihollinen, eräs aatelismies, joka kerran oli temmannut
ruhtinattaren hänen käsistään.

-- Kuka hän sitten on?

-- Vanha juoppo, joka aikoinaan alituisesti kulki Czehrynissä
atamanimme kintereillä ja oli olevinaan hänen hyvä ystävänsä.

-- Hän tulee vielä riippumaan hirressä! huudahti Burlaj.

-- Hölmö minä olen, jollen hakkaa poikki tuon koiran korvia! mutisi
Zagloba.

-- Hän oli niin silvottu, jutteli Rzendzian, -- että jos siinä
olisi ollut joku toinen kuin hän, niin korpit sitä jo aikoja sitten
olisivat nokkineet. Mutta meidän atamanissa on sitkeä henki ja hän
parantui, vaikka hän tuskin jaksoi laahautua Wlodawaan. Varmaan ei
hänestä olisikaan tullut kalua, jollemme me olisi olleet siellä
apuna. Me lähetimme hänet Wolyniaan, missä meikäläisillä on valta ja
hän puolestaan lähetti meidät hakemaan tyttöä.

-- Ne mustakulmat ne hänet tuhoavat, mutisi Burlaj, -- minä olen
sanonut sen hänelle aikoja sitten. Eiköhän hänen vain olisi ollut
parasta leikitellä tytöllä kasakan tapaan ja sitten panna kivi
kaulaan ja heittää veteen, niinkuin me teimme Mustallamerellä.

Herra Wolodyjowskin oli vaikea hillitä itseään, niin oli hänen
tunnettaan kaunista sukupuolta kohtaan loukattu. Mutta Zagloba
hymähti ja sanoi:

-- Varmaan se olisi ollut parempi.

-- Te olette hyviä ystäviä, sanoi Burlaj, -- te ette hädässä
jättäneet häntä, ja sinä, pikkuinen, olet paras kaikista, sillä
sinut minä näin jo Czehrynissä, kun hoidit ja vaalit haukkaamme. No,
minäkin olen teidän ystävänne. Sanokaa mitä tarvitsette, kasakoita
vaiko hevosia, kyllä minä annan, ettei teille palatessanne tulisi
viivytystä.

-- Kasakoita emme tarvitse, herra päällikkö, vastasi Zagloba, --
sillä omalla väellä tulemme toimeen kulkiessamme täällä omassa maassa
ja jos sattuisi jokin paha kohtaus -- josta Jumala varjelkoon --,
niin isomman joukon kanssa on vaikeampi suoriutua kuin pienen. Hyvät
hevoset sensijaan olisivat erinomaiset olemassa.

-- Minä annan teille niitä, annan hevosia, jotka vievät voiton
khaninkin ratsuista.

Silloin virkkoi Rzendzian, käyttäen tilaisuutta hyväkseen:

-- Rahaa atamani antoi vähänpuoleisesti, sillä hänellä ei siellä
sattunut olemaan, mutta Braclawin takana hänellä on taalareita
kapottain.

-- Tule tänne kamariin, sanoi Burlaj.

Tätä ei Rzendzianille tarvinnut sanoa kahta kertaa. Hän katosi vanhan
päällikön kanssa oven taakse ja kun hän hetken perästä palasi, loisti
ilo hänen pulleilla kasvoillaan ja sininen mekko hänen vatsallansa
oli ikäänkuin paisunut.

-- No, menkää Jumalan nimeen, lausui vanha kasakka, -- ja kun sitten
tuotte tyttöä, niin poiketkaa minun luokseni, että minäkin saan nähdä
Bohunin käkösen.

-- Se ei ole mahdollista, herra päällikkö, vastasi poika rohkeasti,
-- sillä tuo ljahitar pelkää kauheasti ja on kerran jo syössyt
veitsen ruumiiseensa. Me pelkäämme, että hänelle voisi tapahtua
jotakin. Hoitakoon hänet atamani yksinään.

-- Hoitakoon vain. Häntä tyttö ei tule pelkäämään. Valkokätinen
ljahitar -- kasakka on hänelle tietysti kauhistus! Menkää Jumalan
nimeen, teillä ei enään olekaan pitkältä.

Jampolista ei todella enään ollut pitkältä Waladynkaan, mutta tie
oli pahaa, tai pikemmin oli ritarien edessä täydellinen tiettömyys.
Sillä niihin aikoihin olivat sikäläiset seudut vielä erämaata, vain
siellä täällä jokin harva asumus. He lähtivät siis Jampolista länteen
päin, loitoten Dniesteristä ja kulkivat sitten pitkin Waladynkan
juoksua Raszkowia kohden. Vain tätä tietä saattoi päästä rotkolle.
Taivaalla vaaleni jo aamun koi, koska Burlajn kemut olivat kestäneet
myöhään yöhön. Herra Zagloban laskujen mukaan eivät he ennen auringon
maillemenoa voineet ehtiä rotkolle. Mutta ilta tuli herra Zagloballe
juuri kuin tilauksesta, sillä hän tahtoi Helenan vapautuksen jälkeen
käyttää yötä hyväkseen. Ratsastaessaan keskustelivat he siitä, kuinka
onni tähän asti oli ollut heille suotuisa. Muistellen Burlajn kemuja
herra Zagloba sanoi:

-- Eikö ole ihmeellistä, kuinka nuo kasakat, jotka elävät veljeydessä
keskenään, kaikissa yrityksissä tukevat toisiaan. En puhukaan
rahvaasta, jota he ylenkatsovat ja jota he, jos vain piru auttaa
heitä ravistamaan hartioiltaan meidän yliherruutemme, tulevat
kohtelemaan vieläkin pahempina herroina. Mutta kasakkaveljeskunnassa
on jokainen valmis toisen puolesta menemään vaikkapa tuleen eikä
niinkuin meidän aatelimme kesken.

-- Mitä vielä, hyvä herra, huomautti Rzendzian, -- minä olen kauvan
ollut heidän joukossaan ja nähnyt kuinka he syövät toinen toisiaan
kuin sudet. Jollei Chmielnickiä olisi, joka on heidän voimansa ja
taidollaan pitää heitä kurissa, niin he pian tuhoaisivat toinen
toisensa sukupuuttoon. Mutta tuo Burlaj, se on suun sotilas ja itse
Chmielnickikin kunnioittaa häntä.

-- Mutta sinä varmaan häntä halveksit, kun suvaitsit häntä sillä
tavalla nylkeä. Aijai, Rzendzian, Rzendzian, et sinä kuole
luonnollisella kuolemalla.

-- Kullekin on määrätty oma kohtalonsa hyvä herra, mutta onhan
vihollisen petkuttaminen kiitettävä ja Jumalalle otollinen asia.

-- Ei sitä luetakaan sinulle moitteeksi, mutta ahneutesi luetaan.
Sinulla on aatelismiehelle sopimaton talonpojan vaisto ja siitä sinä
varmaan-joudut kadotukseen.

-- En surkeile uhrata kynttilää kirkkoon, jos minun on niihin
aikoihin onnistunut ansaita. Pitäähän Jumalallakin olla minusta
hyötyä ja siunaahan hän sitten minua eteenpäin. Mutta minä autan
vanhempiani ja se kumminkaan ei ole synti.

-- Käänsi tuota veitikkaa kuinka tahansa, niin ei se mene nurin
enempää kuin pelinoppa! huudahti, Wolodyjowskiin vedoten, herra
Zagloba. -- Minä tässä jo pelkäsin, että oveluuteni menee minun
mukanani hautaan, mutta näen, että tuo mokoma tuossa on paljon
suurempi veitikka kuin minä. Tuon pojan viekkauden avulla vapautamme
me ruhtinattaremme Bohunin vankeudesta Bohunin suostumuksella ja
Burlajn ratsujen avulla. Onko mokomaa ennen nähty! Mutta päältäpäin
katsellen ei siitä pojasta antaisi kolmea ropoa.

Rzendzian hymähti tyytyväisenä ja vastasi:

-- Onkos se sitten meille pahaksi, hyvä herra?

-- Sinä miellytät minua ja jollet olisi niin ahne, niin ottaisin
sinut palvelukseeni. Mutta koska kerran olet petkuttanut Burlajn,
niin annan minä sinulle anteeksi senkin, että kutsuit minua juopoksi.

-- Enhän minä teitä nimittänyt siksi, vaan Bohun.

-- Jumala onkin häntä siitä rangaissut, sanoi Zagloba.

Heidän näin keskustellessaan kului aikainen aamun hetki, mutta
kun aurinko oli ennättänyt korkeammalle taivaan laella, valtasi
heidät vakavuus, sillä muutaman tunnin päästä he jo olivat näkevät
Waladynkan. Pitkän matkan jälkeen he siis vihdoin olivat saavuttavat
päämääränsä, eipä siis ihme, jos eräänlainen levottomuus hiipi heidän
sydämiinsä. Elääkö Helena vielä ja jos hän elää, niin tapaavatko he
hänet rotkosta? Horpyna on saattanut viedä hänet pois, tai ehkä viime
hetkessä kätkeä hänet jonnekin rotkon tuntemattomista luolista, tai
surmata hänet. Vaikeudet eivät vielä lainkaan olleet voitetut, vaarat
eivät lainkaan vielä olleet ohitse. Heillä oli tosin kaikki merkit,
joista Horpynan piti tuntea heidät Bohunin läheteiksi, miehiksi,
jotka täyttävät hänen tahtonsa. Mutta entä jos paholaiset ovat häntä
varoittaneet? Enimmin pelkäsi sitä Rzendzian. Ja myöskin Zagloba,
vaikka hän pitikin itseänsä mustan taidon tuntijana, ajatteli sitä
levottomuudella. Siinä tapauksessa he näet varmaan löytäisivät rotkon
tyhjänä ja -- mikä pahempi -- tapaisivat väijytyksessä Raszkowista
tulleita kasakkoja. Heidän sydämensä sykkivät yhä kiivaammin ja kun
he vihdoin, muutaman tunnin ratsastuksen jälkeen rotkon harjalta
näkivät välkkyvän vedenjuovan, kalpenivat Rzendzianin pulleat posket.

-- Se on Waladynka, sanoi hän ääntään hilliten.

-- Joko nyt? kysyi yhtä hiljaa Zagloba. -- Kuinka me jo olemme niin
likellä...

-- Kunhan Jumala meitä nyt vain varjelisi, virkkoi Rzendzian. --
Ryhtykää nyt noitumaan, sillä minua peloittaa kauheasti.

-- Tyhmyyksiä kaikki noituudet. Me siunaamme joen ja rotkon suun. Se
auttaa paremmin.

Herra Wolodyjowski pysyi kaikista tyynimpänä ja vaikeni. Hän
ainoastaan tarkasteli huolellisesti pistolejaan ja kaatoi niihin
ruutia. Sitten hän koetti, lähteekö sapeli helposti tupesta.

-- Minulla on siunattu luoti tässä pistolissa, sanoi Rzendzian. --
Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen eteenpäin!

-- Eteenpäin!

Vähän ajan kuluttua olivat he puron rannalla ja käänsivät hevosensa
sen juoksun mukaan. Äkkiä pysäytti heidät herra Wolodyjowski ja sanoi:

-- Ottakoon Rzendzian turvanuijan, sillä hänet tuntee noita, ja
ryhtyköön hän ensinnä keskusteluihin hänen kanssaan, jotta ei noita
pelästyisi meitä eikä pakenisi ruhtinattaren kanssa johonkin luolaan.

-- Minä en lähde ensimäisenä, tehkää mitä tahdotte.

-- Ratsasta, kuhnuri, sitten viimeisenä.

Sen sanottuaan karautti herra Wolodyjowski ensimäiseksi. Hänen
jäljessään ajoi herra Zagloba ja viimeisenä raahusti valtoimien
hevosten kanssa Rzendzian, levottomana vilkuillen joka taholle.
Hevosten kaviot tömisivät kiviä vastaan, ympärillä vallitsi erämaan
hiljaisuus, vain kallionraoissa piileilevät heinä- ja arosirkat
sirittivät ääneensä, sillä päivä oli yhä helteinen, vaikka aurinko jo
oli paljoa alentunut puolenpäivän korkeudesta. Ratsastajat saapuivat
vihdoin kummulle, joka oli kupera kuin kumoon käännetty ritarikilpi
ja jonka yläpuolelle haljeskelleet ja auringossa rapistuneet kalliot
muodostivat talojen raunioiden ja kirkontornin tapaisia röykkiöitä.
Ne muistuttivat linnaa tai kaupunkia, jonka vihollinen hiljan on
hävittänyt. Rzendzian nykäisi herra Zaglobaa.

-- Se on Paholaisen Rajapyykki, minä tunnen sen Bohunin
kertomuksesta. Tästä ei kukaan öiseen aikaan hengissä käy lävitse.

-- Jollei käy lävitse, niin ehkäpä ratsastaa, huomautti Zagloba. --
Hyi, mikä kirottu paikka. Ainakin näytämme olevan oikealla tiellä.

-- Sinne ei enään ole pitkältä, sanoi Rzendzian.

-- Jumalan kiitos, vastasi herra Zagloba ja hänen ajatuksensa kiiti
ruhtinattaren luo.

Hänestä tuntui niin kummalliselta, kun hän näki nämä Waladynkan
villit rannat, tämän erämaan ja koko tämän synkkyyden. Hänen oli
vaikea uskoa, että ruhtinatar saattoi olla niin likellä. Hän, jonka
tähden hän oli ollut niin monissa vaaroissa ja seikkailuissa ja jota
hän rakasti niin, että kun oli tullut viesti hänen kuolemastaan,
niin ei hän ollut voinut käsittää miten suoriutua elämästä ja
vanhuudesta. Yleensähän ihminen tottuu kaikkeen, onnettomuuteenkin,
mutta herra Zagloba oli jo liian pitkän ajan kuluessa eläytynyt
ajatukseen, että ruhtinatar on ryöstetty ja että hän on kaukana
Bohunin vallassa: hän ei enään rohjennut uskoa kaipauksen ja
etsinnän vihdoinkin loppuneen ja toivon täyttymisen ja levon hetken
vihdoin koittaneen. Hänen mieleensä johtui muitakin kysymyksiä:
mitähän ruhtinatar sanoo, kun näkee hänet? Puhkeaako hän itkemään
-- sillä pelastus pitkästä ja raskaasta vankeudesta yllättää hänet
tietysti kuin salama. Ihmeelliset ovat Jumalan tiet, mietiskeli
Zagloba. Jumala sovittaa kaikki asiat niin ihmeellisesti, että hyve
lopullisesti kuitenkin voittaa ja vääryys joutuu häpeään. Jumalahan
ensinnä antoi Rzendzianin Bohunin käsiin ja teki sitten heistä
ystävät. Jumala johdatti sillä tavalla, että sota, tuo julma äiti,
kutsui pois villin atamanin niistä erämaista, jonne hän kuin susi
oli vienyt saaliinsa. Jumala antoi hänet sitten Wolodyjowskin käsiin
ja pani hänet uudestaan kohtaamaan Rzendzianin. Ja niin ovat kaikki
asiat liittyneet toisiinsa, että nyt juuri, kun Helena ehkä jo on
kadottanut viimeisen toivonsa eikä enään odota mistään apua, apu
onkin läsnä. "Sinun itkusi lakkaa, tyttöseni", mietiskeli Zagloba,
"ja pian kohtaa sinua ääretön ilo. Voi, kuinka kiitolliseksi hän
tuleekaan! Hän panee kätösensä ristiin ja kiittää!"

Ja herra Zagloba näki tytön ilmi elävänä silmiensä edessä. Hän
heltyi nyt kokonaan ja vaipui miettimään, mitä hetken perästä tulee
tapahtumaan.

Samassa nykäisi Rzendzian häntä takaapäin hihasta:

-- Herra...

-- No mitä? kysyi Zagloba, tyytymättömänä siitä että hänen
ajatustensa kulku oli katkaistu.

-- Näittekö, susi pujahti tuolta editsemme.

-- Ja entä sitten.

-- Mutta olikohan se vain susi?

-- Mene ja suutele sitä kuonoon.

Samassa pysäytti Wolodyjowski hevosensa.

-- Emmehän vain ole eksyneet tieltä? kysyi hän. -- Sillä meidän
pitäisi jo tulla perille.

-- Ei, sanoi Rzendzian, -- me ratsastamme aivan niinkuin Bohun neuvoi.

-- Kunpa tämä kaikki Jumalan avulla jo olisi ohitse.

-- Rotko tulee siis pian, jos ratsastamme tätä vauhtia?

-- Pyytäisin vielä teitä pitämään vaaria siitä Czeremysistä
sillaikaa, kun puhelen noidan kanssa. Se kuuluu olevan aika roisto ja
ampuvan hyvin.

-- Älä pelkää, annetaan mennä nyt.

Tuskin olivat he ehtineet ajaa muutamia kymmeniä askelia, kun hevoset
alkoivat heristää korviaan ja kuorskahdella. Rzendzianilta meni
pinta kananlihalle, sillä hän pelkäsi, että minä hetkenä hyvänsä
kallionrotkosta kuuluisi vamppyyrin ulvonta tai ryömisi esille
jokin inhoittava tuntematon haamu. Pian kävi kuitenkin selville,
että hevoset olivat korskuneet vain siksi, että kulkivat juuri sen
sudenpesän ohi, jonka asukas vasta oli peloittanut poikaa. Ympärillä
vallitsi täysi hiljaisuus. Heinäsirkatkin herkesivät sirittämästä
ja aurinko aleni toiselle puolen taivaanlakea. Rzendzian teki
ristinmerkin ja rauhoittui.

Yhtäkkiä pysäytti Wolodyjowski hevosensa. -- Minä näen jo, sanoi hän,
rotkon, jonka suuta tukkii kallio, ja kalliossa halkeaman.

-- Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kuiskasi Rzendzian, -- siinä
se on.

-- Tulkaa perässäni! komensi herra Michal, kääntäen hevosensa.

Hetken perästä olivat he halkeaman kohdalla ja ajoivat sen läpi
ikäänkuin kivisen holvin alitse. Heidän eteensä avautui syvä
rotko, jonka molemmilla sivuilla kasvoi tiheää pensaikkoa, ja joka
kauvempana muuttui leveäksi, kuperaksi tasangoksi. Jättiläismuurit
ympäröivät joka taholla.

Rzendzian alkoi nyt huutaa minkä jaksoi:

-- Bo-hun, Bo-hun... Terve, noita, terve... Bo-hun, Bo-hun...

Ratsastajat pysäyttivät hevosensa ja pidättivät niitä, hetkisen
vaieten. Sitten alkoi poika uudelleen huutaa:

-- Bo-hun, Bo-hun...

Kaukaa kuului nyt koirien haukuntaa.

-- Bo-hun, Bo-hun...

Metsän vasemmalla reunalla, johon auringon punaiset ja kultaiset
säteet lankesivat, alkoivat taajat orapihlaja- ja villit luumupensaat
kahista ja hetken perästä ilmestyi röykkiön korkeimmalle kohdalle
jokin ihmishahmo, joka alaspäin kyyristyen ja varjostaen kädellä
silmiään, tähysteli tulijoihin.

-- Se on Horpyna, sanoi Rzendzian, ja pannen kämmenensä torveksi suun
ympärille alkoi hän huutaa: -- Bohun, Bohun...

Horpyna asteli nyt alas röykkiöltä ja taivutti itseään kävellessään
taaksepäin, pysyäkseen tasapainossa. Hän liikkui sangen nopeasti ja
hänen jäljessään kömpi jokin pieni paksu mies, pitkä turkkilainen
pyssy kädessä. Risut katkeilivat noidan voimakkaiden askelten alla,
kivet vierivät rapisten rotkon pohjalle. Kulkien etukumarassa
auringon punertavassa hohteessa näytti hän todella joltakin
jättiläiskokoiselta, yliluonnolliselta olennolta.

-- Keitä te olette? kysyi hän kovalla äänellä päästessään rotkon
pohjalle.

-- Mitä sinulle kuuluu, paasiviulu? sanoi Rzendzian, joka, nähdessään
että olennot hänen edessään olivat ihmisiä eivätkä henkiä, sai
takaisin tavallisen tyyneytensä.

-- Sinäkö siellä olet -- Bohunin palvelija? Vai sinä. Kyllä minä
sinut tunnen, pikku-mies.

-- Bohunin ystäviä.

-- Sievä noita, mutisi viiksiensä lomitse herra Michal.

-- Mitä varten te olette tulleet tänne?

-- Tässä on turvanuija, puukko ja sormus. Tiedäthän mitä ne
merkitsevät.

Jättiläisnainen otti merkit käteensä, katseli niitä tarkkaan ja sanoi
sitten:

-- Oikeita ovat. Oletteko te hakemassa ruhtinatarta?

-- Olemme. Onko hän terveenä?

-- On. Mutta miksei Bohun itse tullut?

-- Bohun on haavoitettu.

-- Haavoitettuko? Minä olenkin nähnyt sen myllyssä.

-- Jos kerran olet nähnyt, niin mitä sitten kysyt. Valehtelet, senkin
jahtitorvi, sanoi Rzendzian tutunomaisesti.

Noidan nauraessa näkyivät hänen hampaansa, jotka olivat valkoiset
kuin sudella. Hän painoi kämmenensä nyrkiksi ja tönäisi Rzendziania
kylkeen.

-- Sinä veitikka siinä, sinä...!

-- Mene tiehesi!

-- Älä joutavia. Suutele pois! Mutta milloin sitten otatte
ruhtinattaren?

-- Heti kun hevoset vain ovat levänneet.

-- Ottakaa pois vain. Minä lähden teidän mukaanne.

-- Mitäs varten sinä lähtisit?

-- Minun veljeäni uhkaa kuolema. Ljahit panevat hänet paaluun. Minä
lähden teidän kanssanne.

Rzendzian kumartui satulassa eteenpäin, ikäänkuin keskustellakseen
noidan kanssa, mutta hänen kätensä lepäsi, noidan sitä huomaamatta,
likellä pistolin liipaisinta.

-- Czeremys, Czeremys, sanoi hän, tahtoen kääntää toveriensa huomion
kääpiöön.

-- Mitä sinä häntä huudat? Häneltähän on katkaistu kieli.

-- En minä häntä huuda, ihmettelen vain hänen pientä kokoansa. Ethän
sinä lähde hänen luotaan -- hänhän on sinun miehesi.

-- Hän on minun koirani.

-- Oletteko te kahden rotkossa?

-- Olemme kahden -- ruhtinatar kolmantena.

-- Se on hyvä. Ethän sinä lähde hänen luotaan.

-- Lähden teidän kanssanne, johan sinulle sanoin.

-- Mutta minäpä sanon sinulle, että jäät tänne. Pojan äänessä oli
jotakin, joka teki jättiläisnaisen levottomaksi ja hän kääntyi
paikallaan, sillä epäilys oli yhtäkkiä vallannut hänet.

-- Mitä sinä nyt? sanoi hän.

-- Kas tätä vain, vastasi Rzendzian ja pamautti pistolistaan niin
likeltä, että noita hetkeksi joutui kokonaan savun peittoon.

Horpyna taipui taaksepäin, kädet hajallaan. Hänen silmänsä menivät
nurin, luonnoton korina pääsi hänen kurkustaan, hän horjahti ja
kaatui pitkin pituuttaan selälleen.

Samassa hetkessä löi herra Zagloba sapelillaan Czeremysiä päähän
niin että luut rusahtivat terän alla. Ruma kääpiö ei päästänyt
valitustakaan, hän lysähti keräksi niinkuin mato ja alkoi sitten
täristä. Sormet hänen käsissään vuoroin avautuivat, vuoroin
sulkeutuivat, ikäänkuin kuolevan ilveksen kynnet.

Zagloba pyyhki vaippansa liepeeseen höyryävän sapelinsa, Rzendzian
hypähti hevosen selästä, otti kiven maasta ja heitti sen Horpynan
leveille rinnoille sekä alkoi sitten hakea jotakin hänen poveltaan.

Jalat noidan jättiläisruumiissa ponnistivat vielä maata vastaan.
Kouristus rumensi kauheasti hänen kasvojaan ja hänen ulkonevalla
hampaillansa näkyi verinen vaahto. Kurkusta kuului kumeaa korinaa.

Poika otti nyt poveltaan kappaleen vihittyä liitua, piirsi sillä
kiveen ristin ja sanoi:

-- Nyt ei hän enään nouse. Sitten hän astui satulaan.

-- Hevosen selkään! komensi herra Wolodyjowski. He kiidättivät kuin
vihuri pitkin rotkon keskellä juoksevaa puroa, ratsastivat ohi siellä
täällä tien varrella kasvavien tammien. Vihdoin oli heidän silmiensä
edessä maja. Kauvempana näkyi korkea mylly, jonka kostea pyörä
välkkyi kuin punainen tähti auringon paisteessa. Majan luona oli
kaksi mustaa, tavattoman suurta koiraa. Ne olivat köysillä sidotut
nurkkiin, tempoivat siinä köysiään ja koettivat vimmatusti haukkuen
ja ulvoen päästä tulevien kimppuun. Herra Wolodyjowski ratsasti
edellä ja saapui ensimäisenä paikalle. Hän hyppäsi hevosen selästä,
juoksi ovelle, potkaisi sen auki ja tuli, sapeli helisten, eteiseen.

Porstuan oikealla puolella näkyi avonaisesta ovesta iso tupa, joka
oli täynnä lastuja. Keskellä lattiaa oli liesi. Tupa oli täynnä
savua. Vasemmalle johtava ovi oli suljettu. Siellä hän varmaan on,
ajatteli herra Wolodyjowski ja hyökkäsi ovelle.

Hän kopeloi, avasi oven, tuli kynnykselle ja pysähtyi siihen kuin
naulittuna.

Tuvan perällä, käsi nojaten vuoteen laitaa vastaan, istui Helena
Kurcewicz kalpeana, hiukset hajallaan olkapäillä. Hänen pelästyneet,
Wolodyjowskiin tähdätyt silmänsä kysyivät: kuka sinä olet? Mitä
sinä tahdot? Sillä hän ei milloinkaan ollut nähnyt pikku ritaria.
Mutta tämä hämmästyi nähdessään Helenan kauneuden sekä sametilla
ja kultakankailla verhotun huoneen. Vihdoin hän sai auki suunsa ja
virkkoi hätäisesti:

-- Älkää pelästykö, neiti, me olemme Skrzetuskin ystäviä.

Silloin heittäytyi ruhtinatar polvilleen.

-- Pelastakaa minut! huusi hän, liittäen kätensä yhteen.

Samassa hetkessä ryntäsi sisään herra Zagloba, vavisten,
tulipunaisena ja hengästyneenä.

-- Me olemme täällä! huusi hän. -- Me tuomme apua! Kuullessaan nämä
sanat ja nähdessään tutut kasvot, taipui ruhtinatar kuin kukka,
joka leikataan poikki, hänen kätensä vaipuivat alas, hänen silmänsä
painuivat ripsien peittoon ja hän menetti tajuntansa...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tulella ja miekalla III - Kuvaus menneiltä ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.