Title: Pyhän Julianuksen legenda
Author: Flaubert, Gustave
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pyhän Julianuksen legenda" ***


PYHÄN JULIANUKSEN LEGENDA

Kirj.

Gustave Flaubert


Suom. Maija Koskenniemi



WSOY, Porvoo, 1911.



I.


Julianuksen isä ja äiti asuivat linnassa, joka oli rakennettu keskelle
metsää, kukkulan rinteelle.

Lyijysuomukset peittivät kulmissa olevain neljän tornin suippoja
kattoja ja muurit nojasivat kalliopohjaan, joka laskeutui jyrkästi
vallihautaan.

Pihan kivitys oli siloinen kuin kirkon laattia. Pitkistä,
lohikäärmeenkidan muotoisista räystäskouruista syöksyi sadevesi
säiliöitä kohti, ja ikkunalaitteilla kukkivat joka kerroksessa basilika
ja heliotrooppi maalatuissa saviruukuissaan.

Seipäillä eristetyn aitauksen sisäpuolella oli ensin hedelmäpuutarha,
sitten kenttä, jossa oli erilaatuisten kuvioiden muodossa
kukka-istutuksia, lisäksi varjoisia viiniköynnosmajoja ja leikkirata
linnan poikia varten. Toisella puolella oli koirakoppi, tallit,
leipomatupa, viininpuserrushuone ja vilja-aitat. Viheriä laidunnurmi
levisi ympärillä, sekin vahvan orjantappura-aidan ympäröimänä.

Oli eletty rauhan aikoja niin kauan, että nostoristikko ei enää
laskeutunut; vallihaudat olivat täynnä vettä; pääskyset tekivät pesiään
rintasuojuksen ampumaloviin; ja jousimies, joka päivät päästään kulki
valleilla, palasi vahtitorniin niin pian kun aurinko paahtoi liian
kuumasti, ja torkahti uneen kuin luostariveli.

Sisällä kiiltelivät joka suunnalla rautakiskoitukset; seinäverhot
suojelivat huoneita kylmältä, kaapit olivat täyteen sullotut
liinavaatteita, viinitynnyreitä oli kellarissa rivi rivin päällä ja
tammiarkut rutisivat rahasäkkien painosta. Asesalissa nähtiin lippujen
ja jalojen eläinkallojen keskellä aseita eri ajoilta ja eri kansoilta,
alkaen Amalekitien lingoista ja Garamanttien heittokeihäistä
Saraseenien miekkoihin ja Norrmannien panssaripaitoihin saakka.

Keittiön vanttera emäntä sai härjän padassa kääntymään. Kappeli taas
oli komea kuin kuninkaan rukoushuone. Olipa eräässä kolkassa
roomalainen saunakin, mutta linnanherra kieltäytyi sitä käyttämästä
pitäen sitä pakanallisena tapana.

Kääriytyneenä ketunnahkaturkkiinsa hän kuljeskeli talossaan, jakoi
oikeutta vasalleilleen ja sovitteli naapuriensa riitoja. Talvella
seuraili hän lumihiutaleiden putoamista tai luetutti itselleen vanhoja
tarinoita. Ensimäisenä kauniina päivänä teki hän muulillaan pieniä
retkiä vihertäville viljavainioille ja antautui juttuun maamiesten
kanssa sekä jakoi heille neuvoja. Monen seikkailun jälkeen oli hän
ottanut vaimokseen erään ylhäissukuisen neidon.

Tämä oli hyvin vaalea, ylpeäluontoinen ja vakava. Hänen päähineensä
heltat hipoivat ovien kamanoita, hänen pukunsa laahustin viisti maata
kolme askelta hänen perässään. Palveluskuntaansa piti hän
luostarimaisessa järjestyksessä; joka aamu määräsi hän palvelijoille
heidän tehtävänsä, piti itse huolta hilloista sekä lääkkeistä ja
voiteista, kehräsi ja ompeli koruneulouksia alttariliinoihin. Hartaasti
Jumalaa rukoiltuaan sai hän pojan.

Silloin syntyi linnassa suuri ilo, ja tapahtuman johdosta pantiin
toimeen pidot, joita kesti kolme päivää ja neljä yötä ilotulien
valaistuksessa, harppujen soidessa, vihreissä lehmustoissa. Siellä
syötiin mitä harvinaisimpien maustimien ohella kanoja, jotka olivat
suuria kuin lampaat, vieraille huviksi oli kääpiö sotkettu leivokseen
ja sukelsi siitä juhlan aikana esiin; ja kun kivivadit vierasjoukon
alati kasvaessa eivät enää riittäneet, juotiin norsunluusarvista ja
kypäristä.

Nuori äiti ei ollut läsnä näissä juhlissa. Hän pysyi rauhallisena
vuoteessaan. Eräänä iltana heräsi hän ja huomasi ikkunasta sisään
katsovan kuun valossa varjon liikkuvan. Se oli munkkikaapuun puettu
vanhus, köysi vyöllä, kerjäläisreppu olalla, ulkomuodoltansa
täydellisesti erakkoa muistuttava. Hän lähestyi nuoren äidin vuoteen
pääpuolta ja sanoi hänelle liikkumattomin huulin: "Iloitse, oi äiti,
pojastasi on tuleva pyhimys!" Linnanrouva oli huutaa, mutta kuun juovaa
myöten varjo kohosi hiljaa ilmaan ja katosi. Ilolaulut pidoista
kaikuivat entistä kovemmin. Hän kuuli kuin enkelien ääniä ja hänen
päänsä vaipui päänalukselle, jonka yläpuolella riippui marttyyrin luu
kiiltokivikehyksessä.

Seuraavana päivänä kysyttiin palvelijoilta, olivatko he nähneet
erakkoa, mutta he vastasivat kaikki kieltävästi. Olipa se unta tai
todellisuutta, sen täytyi olla taivaan ilmestys; mutta rouva varoi
kertomasta siitä kenellekään, sillä hän pelkäsi, että häntä
syytettäisiin ylpeydestä. Päivän valjetessa lähtivät vieraat pois;
mutta juuri kun Julianuksen isä ulkoportin luona saatteli viimeistä
vierastaan, nousi hänen eteensä yht'äkkiä aamusumusta kerjäläinen. Se
oli mustalainen, jolla oli letitetty parta, hopeiset renkaat
käsivarsissa ja kiiluvat silmäterät. Hän sammalsi haltioituneen
näköisenä yhteen menoon seuraavat sanat:

"Ah, sinun poikaasi! ... Paljon verta! ... Paljon kunniaa!... Aina
onnellinen! Valtijaan sukua!"

Ja kumartuessaan ottamaan hänelle heitettyä almua, katosi hän
ruohistoon.

Linnanherra katseli oikealle ja vasemmalle ja huusi häntä kiihkeästi
palaamaan takaisin. Turhaan! Tuuli heräsi, aamun sumut hälvenivät.

Hän arveli tämän näyn johtuneen väsymyksestä, koska oli nukkunut liian
vähän. Jos puhun siitä muille, pilkkaavat he minua, arveli hän.

Kuitenkin hänen pojalleen ennustettu kuuluisuus häikäisi häntä,
vaikkakaan tuo lupaus ei ollut selvä, ja hänen täytyi epäillä, ettei
ollut sitä oikein ymmärtänyt.

Aviopuolisot kätkivät kumpikin toisiltaan salaisuutensa. Mutta molemmat
hoitelivat lasta samalla rakkaudella ja kunnioittaen häntä Jumalan
valittuna osottivat he rajatonta huomaavaisuutta häntä kohtaan. Hänen
vuoteensa oli hienointa untuvaa; kyyhkysen muotoinen lamppu paloi
alituisesti hänen vuoteensa yläpuolella; kolme imettäjää tuuditti häntä
käsivarsillaan, ja käärittynä kapaloihinsa punakkana ja sinisilmäisenä,
kirjailtuine peitteineen ja helmillä koristettuine myssyineen,
muistutti hän Jeesus-lasta. Hänen hampaansa puhkesivat hänen kertaakaan
itkemättä.

Kun hän oli seitsemän vuotias, opetti äiti häntä laulamaan. Jotta hän
tulisi rohkeaksi, nosti isä hänet suuren hevosen selkään. Lapsi hymyili
mielissään, ja oppi näin jo varhain käsittelemään ratsua.

Eräs vanha viisas munkki opetti hänelle Pyhää Sanaa, arabialaisen
laskutavan, latinalaiset kirjaimet ja taidon maalata pergamentille
pieniä sieviä kuvia. He työskentelivät tornihuoneessa, kaukana kaikesta
melusta.

Tunnin loputtua menivät he yhdessä puutarhaan, jossa he kuljeskelivat
edestakaisin, tutkien kasveja.

Joskus nähtiin laaksossa vaeltava juhtajono, jota saattoi jalkamies
puettuna itämaiseen tapaan. Linnanherra, joka tunsi hänet kauppiaaksi,
lähetti palvelijan hänen luokseen. Muukalainen poikkesi kutsun saatuaan
tieltään ja saatettuna vierastupaan hän otti arkustaan silkki- ja
samettiesineitä, jalokiviä, maustimia, omituisia kauppatavaroita,
joiden käyttöä ei tunnettu. Lopuksi kelpo kauppias poistui saatuaan
runsaan korvauksen tavaroistaan, ilman että hänelle oli tehty
minkäänmoista väkivaltaa linnassa. Toisinaan taas joukko
pyhiinvaeltajia kolkutti linnan portille.

He kuivasivat vaatteitaan lieden edessä; ja kun he olivat syöneet,
kertoivat he matkoistaan, haaksirikoista vaahtoavalla merellä,
jalkamatkoista polttavilla hiekka-aroilla, pakanoiden julmuudesta,
Syyrian luolista, Seimestä ja Pyhästä Haudasta. Sitten antoivat he
nuorelle linnanherralle näkinkenkiä kaapujensa laskoksista.

Usein pani linnanherra toimeen juhlia vanhoille asetovereilleen. Juoden
muistelivat he sotiaan, muurinmurtajilla suunnattuja rynnäkköjään
linnoituksia vastaan ja lukuisia haavojaan. Julianus kuunteli heitä
ihastuksesta huudahdellen; silloin ei hänen isänsä epäillyt, ettei
hänestä kerran tulisi valloittaja. Mutta illalla messusta tullessaan,
kun Julianus kulki köyhien anojien ohitse, tyhjensi hän heille
kukkaronsa sellaisella kainolla hienotunteisuudella, että hänen
äidissään syntyi varma toivo nähdä hänet kerran arkkipiispana.

Hänen paikkansa kappelissa oli vanhempiensa vieressä; ja olivatpa
jumalanpalvelukset kuinka pitkiä tahansa, koko ajan seisoi hän
polvillaan rukousjakkarallaan, lakki maassa ja kädet ristissä.

Eräänä päivänä huomasi hän messun aikana kohottaessaan päätään pienen
valkean hiiren, joka hiipi esiin seinässä olevasta reiästä. Se hyppäsi
alttarin ensimäiselle portaalle, ja tehtyään pari kolme kierrosta
oikealle ja vasemmalle, pakeni se samaan suuntaan, mistä oli tullutkin.
Seuraavana sunnuntaina se ajatus, että hän voisi nähdä sen uudelleen,
häiritsi häntä. Se palasi; ja joka sunnuntai odotti hän sitä, se
vaivasi häntä, hän rupesi vihaamaan sitä ja päätti tappaa sen.

Suljettuaan siis oven ja siroteltuaan leivoksenpalasia portaille
asettui hän reiän eteen, keppi kädessään.

Pitkän ajan kuluttua tuli näkyviin punainen turpa, sitten itse hiiri.

Hän löi keveästi ja hämmästyi, kun huomasi, ettei tämä pieni ruumis
enää liikkunut.

Veripisara tahrasi kiveä. Hän pyyhki sen pois nopeasti hihallaan,
heitti hiiren ulos, eikä puhunut asiasta mitään kenellekään.

Kaikellaiset linnunpojat nokkivat siemeniä puutarhassa. Hän keksi panna
herneitä onttoon ruo'onkorteen. Kun hän kuuli viserrystä eräästä
puusta, lähestyi hän sitä hiljaa, sitten kohotti hän ruo'on, pullisti
poskensa ja lintusia putoili hänen hartioilleen niin runsaasti, ettei
hän voinut olla nauramatta, onnellisena kepposestaan. Eräänä aamuna,
kun hän palasi linnanpihan kautta, näki hän vallituksen harjalla suuren
kyyhkysen, joka pöyhisteli auringossa. Julianus pysähtyi katselemaan
sitä, ja koska muuri oli tältä kohdalta rikkoutunut, sai hän käsiinsä
kiven sirpaleen. Hän heitti sen, ja se osui lintuun, joka putosi
vallilta linnanhautaan.

Hän syöksyi sinne alas repien itseään pensaikossa ja haeskellen joka
paikasta, ketterämpänä kuin nuori koira.

Kyyhkynen, murtunein siivin, värisi kuusaman oksilla.

Sen sitkeähenkisyys kiusasi lasta. Hän rupesi kuristamaan sitä, ja
linnun kouristukset saivat hänen sydämensä sykkimään, herättivät
hänessä hurjaa, raakaa nautintoa. Kun se vihdoin heitti henkensä, tunsi
poika omituista voimattomuutta.

Illallista syödessä selitti isä, että poika oli jo siinä iässä, että
hänen pitäisi oppia metsästämään, ja hän meni hakemaan vanhan vihon,
joka sisälsi kysymysten ja vastausten muodossa kaikki metsästyksen
salaisuudet. Opettaja neuvoi oppilastaan harjoittamaan koiria ja
kesyttämään haukkoja, virittämään ansoja; kuinka saattoi eroittaa
hirven sen jätteistä, ketun sen jäljistä, suden sen kuopista, keinon
löytää niiden tiet, millä tavalla niitä ahdistella, missä niiden
suojapaikat tavallisesti ovat ja mitkä ovat suotuisimmat tuulet. Vielä
hän antoi oppilaalleen luettelon eläinten huutotavoista ja osotti mikä
osa saaliista oli annettava koirille.

Kun Julianus osasi luetella ulkoa kaikki nuo asiat, lahjotti isä
hänelle koiratarhan.

Ensiksikin kuului siihen 24 berberiläistä vinttikoiraa, jotka olivat
nopsempia kuin gasellit, mutta kiivaita raivostumaan; sitten 17 paria
bretagnelaisia koiria, valkea- ja punatäpläisiä, horjumattomia
urhoollisuudessaan, vahvarintaisia ja kovia ulvomaan. Ahdistamaan
villisikoja ja etsimään eläinten vaarallisia piilopaikkoja sai hän 40
verikoiraa, karvaisia kuin kontiot.

Tartasolaisten kahlekoirien, jotka olivat aasin korkuisia, tulen
värisiä, leveäselkäisiä ja suorakoipisia, oli määrä ahdistaa
bisonihärkiä. Viiriäiskoirien mustat karvat kiilsivät kuin satiini;
sitä paitsi oli laumassa koiria, joiden haukunta muistutti laulua.
Sivupihalla ulvoi kahleita puistaen ja silmiä muljautellen kahdeksan
alanilaista verikoiraa, hirvittäviä eläimiä, jotka repivät vihamieheltä
vatsan, eivätkä peljänneet edes jalopeuroja.

Kaikki söivät komeasti juustoleipää, joivat kivipurtiloista, ja
kaikilla oli sointuvat nimet. Haukkapiha vei ehkä vielä voiton
koiratarhasta; linnanherra oli rikkauksillaan hankkinut itselleen
petolintuja Kaukasiasta, sinihaukkoja Babyloniasta, korppikotkia
Saksanmaalta ja leivohaukkoja, jotka olivat pyydystetyt kallioilta,
kylmien merten rannoilta, etäisistä maista. Ne asuivat olkipeitteisessä
vajassa, missä ne olivat kiinnitettyinä riviin orrelle; edessään oli
niillä kenttä, jonne ne päästettiin toisinaan oikomaan jäseniään.

Kaniininsatimia, onkikoukkuja, ketunloukkuja ja kaikenlaisia
pyydysneuvoja valmistettiin talossa.

Usein vietiin lintukoirat kentälle, missä ne opetettuina pysähtyivät
alalleen. Silloin metsämiehet lähestyivät niitä hiipien ja levittivät
varovaisesti niiden vankkojen ruumiiden ylitse suunnattoman suuren
verkon. Käskystä rupesivat koirat haukkumaan, viiriäiset lensivät
hajalle, ja naiset, joita oli kutsuttu lähiseuduilta puolisoineen,
lapsineen ja palvelijattarineen, kiiruhtivat esiin ja saivat linnut
helposti käsin kiinni.

Toisen kerran taas karkotettiin rummun pärinällä jänikset ulos
pesistään. Ketut putoilivat niitä varten kaivettuihin kuoppiin, ja
ansan laukeava jänne kävi kiinni suden jalkaan.

Mutta Julianus halveksi tällaisia metsästystapoja; hän metsästi
mieluimmin hevosineen ja haukkoineen kaukana ihmisasunnoista. Melkein
aina oli hänellä mukanaan suuri skyyttalainen haukka, valkea kuin lumi.
Sillä oli höyhentöyhtö päässä ja kultakulkuset helisivät sen sinisissä
jaloissa. Se istui jäykkänä herransa käsivarrella hevosen laskiessa
täyttä laukkaa ja maisemien ympärillä vaihdellessa. Julianus hellittäen
juoksunuoraa päästi sen äkkiä irti; haukka kohosi rohkeasti suoraan
ilmaan kuin nuoli ja kohta nähtiin ilmassa kahden erilaisen täplän
kaareilevan, käyvän yhteen ja katoavan sinisiin korkeuksiin.

Ei viipynyt kauvan ennenkuin haukka laskeutui alas rikkirevitty
lintu mukanaan ja palasi istumaan värisevin siivin herransa
metsästyskintaalle.

Tällä tavalla saavutti Julianus lennossa haikaran, haarahaukan,
variksen ja korppikotkan. Jahtitorvella soittaen seurasi hän mielellään
koiria, jotka juoksivat pitkin kukkuloiden rinteitä, hyppivät ojien
ylitse ja tunkeutuivat metsään. Kun hirvi alkoi vaikeroida koirain
puremien tuottamista tuskista, löi hän sen reippaasti kuoliaaksi;
sitten nautti hän nähdessään sitä raivoa, millä verikoirat kävivät sen
kimppuun ja repivät sen vielä lämpimänä palasiksi.

Sumuisina päivinä lähti hän suomaille vaanimaan hanhia, saukkoja ja
sorsanpoikia.

Aamun valjetessa odotti häntä kolme asemiestä hänen porttinsa
edustalla; turhaan linnan vanha munkki nojautuen ulos ikkunastaan pyysi
häntä palaamaan; Julianusta ei mikään pidättänyt. Hän lähti polttavassa
auringon paahteessa, sateessa, myrskyssä; hän joi kädestään lähdevettä,
söi samoillessaan metsän hedelmiä, ja jos hän oli väsynyt, lepäsi hän
tammen alla. Hän palasi kotiin keskellä yötä verisenä ja likaisena,
okaita hiuksissa ja tuoden mukanaan villipetojen tuoksun. Hän tuli
niiden kaltaiseksi. Kun hänen äitinsä suuteli häntä, otti hän kylmästi
vastaan hänen syleilynsä ja näytti siltä kuin olisi hän ajatellut
syvällisiä asioita.

Hän tappoi karhuja veitsellään, härkiä kirveellään, villisikoja
heittokeihäillä, ja kerran kun hänellä ei enää ollut muuta asetta kuin
keppi, puolusti hän itseään sillä susia vastaan, jotka jyrsivät
ruumiita erään hirttopaikan luona.

Eräänä talvipäivänä lähti hän matkalle ennen päivän nousua, hyvin
varustettuna, jousi olalla ja viini satulassa.

Hänen tanskalainen ratsunsa, astuen tasaisessa tahdissa kahden
mäyräkoiran seuraamana, tömisteli maata kavioillaan.

Jääriite tarttui hänen vaippaansa, ankara pohjoistuuli puhalsi.

Osa taivaanrantaa kirkastui, ja hämärässä valossa näki hän kaniinien
hyppivän pesänsä laidalla. Mäyräkoirat hyökkäsivät heti niiden kimppuun
ja pian olivat ne repineet useita niistä. Sitten saapui hän metsään.
Kylmästä kankea teiri nukkui oksalla, pää piilossa siiven alla.
Julianus löi siltä jalat poikki miekallaan, jätti sen siihen ja jatkoi
matkaansa.

Kolme tuntia matkustettuaan saapui hän korkean vuoren huipulle. Sieltä
näytti taivas melkein mustalta. Hänen edessään oli pitkän muurin
kaltainen kalliorinne, joka vietti jyrkästi syvään rotkoon; ja kallion
äärimmäisellä kielellä kaksi villiä pukkia katseli syvyyteen.

Koska Julianuksella ei ollut nuolia mukanaan, sillä hän oli jättänyt
hevosensa, päätti hän hiipiä niiden luo; kyyryssä, avojaloin lähestyi
hän ensimäistä pukkia ja iski väkipuukkonsa sen kylkeen. Toinen hypähti
säikähtyneenä ilmaan. Julianus karkasi sen kimppuun, mutta silloin
oikea jalka luiskahti ja hän lankesi kuolleen pukin ylitse, kasvot
vasten kuilua, käsivarret levällään.

Laskeuduttuaan tasangolle, seurasi hän pajujen reunustamaa rantaa.
Kurjet lentelivät hyvin alhaalla hänen päänsä ylitse. Julianus tappoi
niitä piiskallaan eikä ollut yhtään, jota hän ei olisi satuttanut.

Sillä välin oli lämmennyt ilma sulattanut kuuran, laajat usvapilvet
hajaantuivat ja aurinko pisti esiin. Hän näki etäällä kimmeltävän
lyijynvärisen hyytyneen järven. Keskellä sitä oli eläin, jota Julianus
ei tuntenut, mustaturpainen majava. Huolimatta etäisyydestä, sattui
hänen nuolensa siihen, ja hän oli pahoillaan, ettei voinut ottaa
mukaansa sen nahkaa.

Sitten ratsasti hän eteenpäin suurien puiden välitse, joiden latvat
muodostivat ikäänkuin kunniaportin metsään tullessa. Metsäkauris
hypähti esiin pensaikosta, kuusipeura näkyi tienristeyksessä, metsäsika
tuli esiin kuopastaan, riikinkukko levitteli pyrstöään nurmella; ja kun
hän oli tappanut kaikki nämä, tuli uusia metsäkauriita esille, uusia
kuusipeuroja, uusia metsäsikoja, uusia riikinkukkoja ja rastaita,
närhiä, hillerejä, kettuja, siiliä, ilveksiä, suunnaton joukko eläimiä,
jotka lisääntyivät joka askeleella. Ne kiertelivät hänen ympärillään,
vapisten, lempeä ja rukoileva ilme katseessaan.

Mutta Julianus oli väsymätön tappamaan, vuoroin jännittäen joustaan,
paljastaen miekkaansa ja pistäen säilällään ei hän ajatellut mitään
eikä muistanut mitään. Kun hän oli metsästämässä, eivät aika ja paikka
merkinneet hänelle mitään, ja kaiken toimitti hän niin helposti kuin
unessa. Omituinen näky sai hänet pysähtymään. Laakso oli täynnä hirviä,
jotka olivat asettuneet ympyrän muotoiseen kehään, ja näin rivissä
toinen toisensa vieressä lämmittelivät ne toisiaan hengityksellään,
mikä näkyi sumussa.

Hetken ajan näin runsaan saaliin toivo herätti hänessä iloa. Sitten
laskeutui hän alas hevosen selästä, kääri ylös hihansa ja rupesi
ampumaan.

Ensimäinen nuoli singahti, ja kaikki hirvet käänsivät yhdellä kertaa
päätään. Aukkoja muodostui laumaan, valittavia ääniä kuului ja hirvien
seassa syntyi suuri liike.

Laaksoa ympäröivät kalliot olivat liian korkeat, jotta niiden yli olisi
voinut päästä. Hirvet hyppelehtivät sinne tänne tuolla ahtaalla alalla
koettaen päästä pakoon. Julianus tähtäsi, ampui, ja nuolet putoilivat
kuin rankkasade. Hirvet tappelivat raivoissaan keskenään, nousivat
takajaloilleen toinen toisensa päälle, ja niiden ruumiit sarvineen
muodostivat korkean kasan, joka liikkui ja siirtyili, kukistuen ja
kohoten taas uudelleen.

Pian makasivat ne kuolleina, hajallaan kentällä, vaahto suussa,
sisälmykset ulkona ruumiista ja niiden vatsojen aaltomainen liike
heikkeni vähitellen. Sitten oli kaikki hiljaa.

Yö saapui, ja metsän takaa oksien lomitse punoitti taivas kuin
veriliina.

Julianus nojautui puuta vasten. Hän katseli avoimin silmin tuota
veristä ruumiskasaa eikä ymmärtänyt, miten hän oli voinut sen tehdä.
Laakson toisella puolella, metsän reunassa näki hän uros- ja
naarashirven sekä hirvenvasikan.

Uroshirvellä, joka oli musta ja suunnattoman suuri kooltaan, oli
haaraiset sarvet ja valkea parta. Naarashirvi, vaalea kuin kellastunut
lehti, söi ruohoa, ja täplikäs hirvenvasikka imi äitinsä nisiä seuraten
mukana tämän kulkiessa.

Vielä kerran jousi singahti ja tappoi heti hirven vasikan. Silloin sen
äiti katsoen taivasta kohti kiljahti syvällä, sydäntä vihlovalla
äänellä.

Julianus tähtäsi kiukustuneena suoraan sen rintaan ja kaatoi sen
maahan.

Kun uroshirvi näki tämän, hypähti se ilmaan. Julianus ampui siihen
viimeisen nuolensa. Se sattui hirven otsaan ja jäi siihen.

Mutta hirvi ei näyttänyt sitä tuntevan; hyppien kuolleiden ylitse,
läheni se yhä Julianusta ja aikoi karata hänen kimppuunsa, raadella
hänet, mutta Julianus peräytyi sanomattoman kauhun vallassa. Silloin
tuo suunnaton eläin äkkiä pysähtyi ja silmät säkenöivinä, juhlallisena
kuin patriarkka tai tuomari lausui se kolmeen kertaan, kellojen
soidessa etäällä, seuraavat sanat:

"Kirottu! kirottu! kirottu! Se päivä on koittava, julma sydän, jolloin
sinä tapat isäsi ja äitisi!" Sitten horjahti se, sulki hiljaa silmänsä
ja heitti henkensä.

Julianus hämmästyi ensin, sitten valtasi hänet äkillinen raukeus, ja
kyllästymisen ja surumielisyyden tunne lamauttivat hänet. Nojaten
päätään molempiin käsiinsä itki hän kauvan aikaa.

Hän oli kadottanut hevosensa; hänen koiransa olivat jättäneet hänet;
yksinäisyys, joka ympäröi häntä, tuntui hänestä ennustavan lukemattomia
vaaroja. Kauhun takaa-ajamana suuntasi hän silloin kulkunsa kentän
halki, valitsi umpimähkää erään polun ja pian oli hän linnan portilla.

Yöllä ei hän nukkunut. Lampun lekottavassa valossa näki hän aina
uudelleen ja uudelleen tuon suuren mustan hirven. Sen ennustus kiusasi
häntä; hän koetti taistella sitä vastaan. "Ei! ei! ei! minä en voi
tappaa heitä!" sitten ajatteli hän: "Jos minä kumminkin tahtoisin sen
tehdä?"... ja hän pelkäsi, että paholainen herättäisi hänessä tuon
halun.

Kolmen kuukauden ajan äiti rukoili tuskissaan poikansa vuoteen ääressä,
ja isä kulki huoaten lakkaamatta edestakaisin käytävässä. Isä kutsui
linnaan mainioimmat lääkärit, jotka määräsivät joukon rohtoja. Syynä
Julianuksen tautiin sanoivat he olevan vaarallisen sään tai rakkauden
ikävän. Mutta nuorukainen pudisti vain päätään kaikkiin kysymyksiin.

Hänen voimansa palasivat vähitellen; vanhan munkin ja linnanherran
tukemana käveli hän pihalla.

Kun hän oli täydellisesti toipunut, kieltäytyi hän jyrkästi enää
metsästämästä.

Isä, tahtoen ilahuttaa poikaansa, lahjoitti hänelle suuren
saraseeniläisen miekan.

Se riippui pylväästä asehuoneessa. Tarvittiin tikapuut sen
alasottamista varten. Julianus nousi niille. Ylen raskas miekka putosi
hänen kädestään ja hipaisi linnanherraa niin läheltä, että hänen
takkinsa sai läven. Julianus luuli tappaneensa isänsä ja pyörtyi.

Siitä saakka pelkäsi hän aseita. Paljaan miekanterän näky sai hänet
kalpenemaan. Tämä hänen heikkoutensa tuotti suurta surua hänen
vanhemmilleen.

Vihdoin vanha munkki Jumalan kunnian ja esi-isien nimessä kehoitti
häntä ryhtymään aatelismiehelle kuuluviin aseharjoituksiin.

Joka päivä harjoittelivat aseenkantajat huvikseen keihäänheittoa.
Julianus osoittautui siinä pian taitavaksi. Hän heitti keihäänsä pullon
suihin, rikkoi tuuliviirien hampaat ja osasi sadan askeleen päästä oven
nauloihin.

Eräänä kesäiltana niin myöhään, että sumu teki esineet epäselviksi,
huomasi hän ollessaan puutarhan lehtimajassa kaukaa kaksi valkeaa
siipeä liitelevän sälehäkin korkeudella. Hän luuli varmaan tuntevansa
linnun haikaraksi ja heitti siihen keihäänsä.

Vihlova huuto kuului.

Se oli hänen äitinsä, jonka päähineen pitkät heltat jäivät
kiinninaulituiksi seinään. Julianus pakeni linnasta, eikä häntä enää
siellä näkynyt.



II.


Hän liittyi erääseen ohikulkevaan seikkailijajoukkueeseen.

Hän sai kärsiä nälkää, janoa, kuumetta ja syöpäläisiä. Hän tottui
taistelujen melskeeseen ja näkemään kuolevia. Tuuli karkaisi hänen
ihonsa. Hänen jäsenensä kovenivat alituisessa aseiden käyttämisessä, ja
koska hän oli hyvin vahva, rohkea, hillitty ja neuvokas, sai hän
helposti johtajan aseman joukkueessa.

Taistelun alkaessa tempasi hän sotilaansa mukaansa rohkeasti
heiluttamalla miekkaansa. Myrskyn heilutteleman köyden varassa kiipesi
hän öisin linnoitusten muureja pitkin, sillä aikaa kun kreikkalaisen
tulen liekit tarttuivat hänen haarniskaansa ja kiehuva pihka ja
sulatettu lyijy virtasi ampumareijistä. Usein kivi pudotessaan särki
häneltä kilven. Liian täyteen ahdetut sillat sortuivat hänen allaan.
Voimakkain miekan sivalluksin vapautti hän itsensä kahdestatoista
ritarista. Kaksintaistelussa voitti hän kaikki, jotka uskalsivat ryhtyä
siihen hänen kanssaan. Enemmän kuin kaksikymmentä kertaa luultiin häntä
kuolleeksi.

Kuin Jumalan erikoisesta armosta suoriutui hän kaikesta, sillä hän
suojeli papistoa, orpoja, leskiä ja ennen kaikkea vanhoja. Kun hän näki
vanhuksen kulkevan edessään, niin huusi hän hänelle, jotta saisi nähdä
hänen kasvonsa, ikäänkuin olisi peljännyt, että tappaisi hänet
vahingossa.

Karanneet vangit, kapinalliset talonpojat, hurjat rosvot ynnä muut
maankiertäjät kerääntyivät hänen lippunsa alle ja hän muodosti heistä
armeijan.

Se kasvoi. Julianus tuli kuuluisaksi. Hänen apuansa etsittiin.

Milloin auttoi hän Ranskan perintöruhtinasta, milloin Englannin
kuningasta, Jerusalemin temppeliherroja, Parttien valtijasta,
Abessinian negusta ja Kalikutin keisaria.

Hän taisteli voitokkaasti suomupanssareihin puettuja skandinaavialaisia
vastaan, neekereitä vastaan, joiden pyöreät kilvet olivat virtahevon
nahasta ja jotka ratsastivat punaisten aasien selässä, sekä
ruskeaihoisia intialaisia vastaan, jotka väläyttelivät otsakoristeensa
ylitse suuria peilikirkkaita sapeleitaan, Hän voitti niin hyvin
luolalaiset kuin ihmissyöjätkin. Hän kulki niin kuumien seutujen
lävitse, että auringon paahtaessa hiukset syttyivät itsestään palamaan
kuin liekit, ja niin kylmien, että käsivarret irtautuen ruumiista
putoilivat maahan, sekä seutujen, joissa oli niin paksulta sumua, että
kuljettiin kuin aaveiden ympäröiminä.

Ahdingossa olevat tasavallat kysyivät häneltä neuvoa. Valtojen lähetit
antoivat hänelle odottamattomia tehtäviä. Jos jokin hallitsija
käyttäytyi liian yksinvaltiaasti, tuli Julianus häntä varoittamaan. Hän
vapautti kansoja. Torneihin suljetut kuningattaret pääsivät vapaaksi
hänen avullaan. Hänpä tappoi Milanon jättiläisen ja Oberbirbachin
lohikäärmeenkin.

Mutta tapahtuipa, että Lännen Keisari, taisteltuaan Espanjan
mahomettilaisia vastaan, oli ottanut rakastetukseen Kordovan kalifin
sisaren; heidän tytärtään piti keisari luonaan ja kasvatti hänet
kristityksi. Mutta kalifi, tekeytyen halukkaaksi kääntymään
kristinuskoon, tuli suuren turvajoukon seuraamana hänen luokseen, löi
kuoliaaksi koko hänen linnanväkensä ja sulki hänet ahtaaseen
vankikoppiin, jossa kidutti häntä toivossa saada tietoja hänen
aarteistaan.

Julianus kiiruhti hänen avukseen, tuhosi uskottomien armeijan, piiritti
kaupungin, tappoi kalifin, leikkasi irti hänen päänsä ja heitti sen
kuin pallon vallituksen ylitse. Sitten vapautti hän keisarin vankilasta
ja nostatti hänet koko hovin läsnäollessa jälleen valtaistuimelle.

Palkinnoksi tällaisesta palveluksesta tarjosi keisari hänelle suuria
rahasummia; Julianus ei niistä välittänyt. Luullen, että hän halusi
enemmän, tarjosi keisari hänelle kolme neljäsosaa rikkauksistaan; uusi
kielto; sitten lupasi hän jakaa valtakunnan hänen kanssaan, mutta
Julianus ei suostunut siihenkään. Keisari suri tätä salaa, tietämättä
millä tavalla osoittaa hänelle kiitollisuuttaan, kunnes hän äkkiä
näytti muistavan jotain ja sanoi sanan hovimiehensä korvaan.
Seinäverhot avautuivat ja nuori tyttö tuli näkyviin.

Hänen suuret mustat silmänsä paloivat kuin kaksi tyynesti loistavaa
lamppua. Hänen huulillaan oli ihastuttava hymy. Hänen hiuskoristeensa
ja avokaulaisen pukunsa jalokivet kimaltelivat ja ohuen harson alta
saattoi aavistaa hänen ruumiinsa nuoren sulon. Hän seisoi siinä niin
suloisena, kainona ja solakkana.

Julianuksessa syttyi heti rakkaus, joka oli sitä valtavampi, kun hän
tähän saakka oli viettänyt hyvin siveää elämää.

Hän sai puolisokseen keisarin tyttären; tytön äiti lahjoitti heille
linnan ja häiden päätyttyä lähtivät nuoret matkaan kohteliaiden
juhlamenojen jälkeen.

Äidin lahjoittama linna oli valkeata marmoria. Se oli maurilaiseen
tyyliin rakennettu ja sijaitsi järveen pistävällä niemellä,
oranssimetsässä. Kukkapenkereet laskeutuivat järven rantaan saakka,
jossa punaiset näkinkengät murskautuivat askelten alla.

Linnan takana levisi päivänviuhkon muotoinen metsä. Taivas oli alati
sininen ja puut taipuivat vuoroin mereltä, vuoroin vuorilta puhaltavan
tuulen alla ja etäämpänä sulkivat vuoret taivaanrannan.

Hämäriä huoneita valaisivat seinien syvennyksissä olevat soihdut.
Korkeat pylväät, hennot kuin ruo'on korret, kannattivat kupoolien
holvia, joita koristivat korkokuvat jäljitellen luolien vuotokiviä.

Saleissa oli vesisuihkuja, mosaikkeja; pihoilla koristettuja
väliseiniä, tuhansia rakennustaiteen hienouksia, ja kaikkialla vallitsi
sellainen hiljaisuus, että saattoi kuulla liinan kahinan tai huokauksen
kaiun.

Julianus ei käynyt enää sotaa. Hän lepäili rauhallisen kansan
ympäröimänä, ja joka päivä kansanjoukko kulki hänen ohitsensa osoittaen
hänelle kunniaa polvien notkistamisella ja kätten suutelemisella
itämaiseen tapaan.

Purppuraan puettuna makasi hän kyynäspäähän nojaten ikkunakomerossa
muistellen muinoisia metsästyksiään; hän olisi tahtonut ajaa takaa
gaselleja ja kamelikurkia aavikolla, kätkeytyä bamburuovostoon
vaanimaan leopardeja, kulkea metsien halki, jotka olivat täynnä
sarvikuonoja, kiivetä vaikeapääsyisimpien vuorten huipuille tähtäämään
kotkia ja pyydystämään jääkarhuja meren jäätiköillä.

Joskus unissaan näki hän itsensä kuten isämme Aatami keskellä
Paratiisia, kaikkien eläinten ympäröimänä; oikaisemalla käsivarttaan
tappoi hän ne; tai kulkivat ne hänen ohitsensa parittain suuruuden
mukaan elefanteista ja leijonista aina kärppiin ja sorsiin saakka aivan
niinkuin sinä päivänä, jolloin ne astuivat Noakin arkkiin. Pimeässä
luolassa heitti hän niitä keihäillään, jotka sattuivat maaliin; toisten
kimppuun kävi hän salaa; hänen metsästyksellään ei ollut mitään loppua
ja hän heräsi silmissä hurja intohimo.

Hänen prinssi-ystävänsä kutsuivat häntä metsästysretkille. Hän
kieltäytyi aina, luullen tällaisella katumuksenteolla voivansa välttää
onnettomuuttaan, sillä hänestä tuntui kuin eläinten tappamisesta
riippuisi hänen vanhempainsa kohtalo. Mutta hän kärsi siitä, ettei
voinut nähdä noita eläimiä, ja tämä hänen mielihalunsa kävi
sietämättömäksi.

Hänen vaimonsa kutsui laulajia ja tanssijattaria viihdyttelemään häntä.

Hän teki puolisonsa kanssa retkiä maalle avonaisessa kantotuolissa;
toisin vuoroin taas katselivat he, nojautuen purren laidan ylitse,
kalojen sukeltelua vedessä, joka oli kirkas kuin taivas. Usein hänen
vaimonsa heitti kukkia hänen kasvoilleen; maaten hänen jalkainsa
juuressa soitteli hän kolmikielisellä mandoliinillaan; sitten pannen
molemmat kätensä hänen olkapäilleen kysyi hän ujolla äänellä: -- "Mikä
teidän on, rakas herra?"

Julianus ei vastannut tai puhkesi hän nyyhkytyksiin; vihdoin uskoi hän
eräänä päivänä vaimolleen tuon hirveän ajatuksensa.

Mutta hänen vaimonsa ei voinut sitä uskoa ja selitteli asian näin:
hänen isänsä ja äitinsä olivat luultavasti kuolleet; jos hän joskus
näkisi ne jälleen, niin mikä sattuma tai mikä tarkoitus veisi hänet
tuohon hirveään tekoon? Siis ei hänen pelollaan ollut mitään syytä,
eikä mikään estänyt häntä rupeamasta uudestaan metsästämään.

Julianus hymyili tätä kuunnellessaan, mutta ei päättänyt tyydyttää
mielihaluaan.

Eräänä elokuun iltana, kun he olivat huoneessaan ja hänen vaimonsa oli
juuri mennyt levolle sekä hän itse polvistui rukoukseen, kuuli hän
ketun haukahtelua, sitten keveitä askeleita ikkunansa takaa ja hän näki
vilahdukselta varjossa ikäänkuin eläinten hahmoja. Kiusaus oli liian
suuri. Hän otti viinensä naulasta. Hänen vaimonsa hämmästyi.
"Seuratakseni sinun tahtoasi teen tämän", sanoi Julianus, "mutta
auringon noustessa palaan".

Hänen vaimonsa pelkäsi onnettomuutta tuottavaa seikkailua.

Julianus rauhoitti häntä; sitten lähti hän itsekin kummastellen
epäjohdonmukaista menettelyään.

Hetken kuluttua linnan poika tuli ilmoittamaan, että kaksi tuntematonta
tahtoi tavata linnan rouvaa, koska herra oli poissa.

Ja kohta astui huoneeseen vanha mies ja vanha vaimo, kyyryisinä,
pölyisinä, pellavapukimissa, kumpikin keppiinsä nojautuen.

He rohkaisivat itseään ja selittivät, että toivat Julianukselle tietoja
hänen vanhemmistaan.

Linnanrouva kumartui kuuntelemaan heitä.

Mutta neuvoteltuaan toistensa kanssa katseillaan, kysyivät he häneltä
rakastiko Julianus vielä vanhempiaan ja puhuiko hän heistä joskus.

"Ah, kyllä!" sanoi hän.

Silloin huudahtivat he:

"Niinpä, me olemme hänen vanhempansa!" Ja he istahtivat kovasti
uupuneina ponnistuksistaan.

Ei mikään todistanut nuorelle vaimolle, että hänen puolisonsa olisi
heidän poikansa.

He antoivat siitä todistuskappaleita selittämällä muutamia omituisia
merkkejä, joita Julianuksella oli ihossaan. Silloin hyppäsi linnanrouva
vuoteestaan, kutsui palvelijansa, ja heille tarjottiin ateria.

Vaikkakin heillä oli kova nälkä, eivät he voineet syödä, ja linnanrouva
huomasi syrjästä kuinka heidän luisevat kätensä vapisivat, kun he
tarttuivat pikariinsa.

He kyselivät lukemattomia asioita Julianuksesta. Linnanrouva vastasi
kaikkiin, mutta varoi mainitsemasta mitään siitä surullisesta asiasta,
joka koski heitä.

He olivat lähteneet linnastaan, koska heidän poikansa ei ollut
palannut; ja he olivat kulkeneet useita vuosia hämärien viittauksien
mukaan kadottamatta toivoaan. Niin paljon rahaa oli kulunut jokien
ylikulkuihin ja majataloihin, ruhtinasten veroituksiin ja vorojen
anastuksiin, että heidän kukkaronsa oli tyhjä ja että heidän nyt täytyi
kerjätä. Mutta vähät siitä, kun nyt pian saivat tilaisuuden syleillä
poikaansa. He ylistivät onnelliseksi häntä, jolla oli niin hyvä vaimo,
eivätkä lakanneet tätä katselemasta ja suutelemasta.

Huoneiston rikkaus kummastutti heitä suuresti; ja vanhus kysyi
tarkasteltuaan seiniä, minkätähden heillä oli Lännen keisarin vaakuna.
Linnanrouva vastasi: "Hän on minun isäni." Silloin säpsähti vanhus
muistaen maankiertäjän ennustuksen, ja vanha äiti ajatteli erakon
sanoja. Epäilemättä hänen poikansa kunnia ei ollut muuta kuin ikuisen
kirkkauden aamuruskoa; ja molemmat jäivät sanattomina seisomaan
pöydällä palavien kynttiläin valossa.

He olivat varmaankin olleet hyvin kauniita nuoruudessaan. Äidillä oli
vielä paksu tukka, jonka hienot suortuvat putoilivat kuin lumi
poskille; isä komeine ryhtineen ja suurine partoineen muistutti kirkon
kuvapatsasta. Julianuksen vaimo kehoitti heitä menemään levolle eikä
odottamaan poikaansa. Hän jätti heille oman vuoteensa; sitten sulki hän
ikkunaristikon; he vaipuivat uneen. Päivä alkoi jo valjeta, ja ikkunan
takana pienet linnut rupesivat laulamaan.

Julianus oli jättänyt linnan puiston ja kuljeskeli nyt metsässä kevein
askelin nauttien nurmen pehmeydestä ja ilman lauhkeudesta.

Puiden varjot laskeutuivat sammalille. Toisinaan muodosti kuu valkeita
täpliään aukeisiin paikkoihin ja hän epäröi kulkea eteenpäin luullen
näkevänsä vesilammikon tai tyynten merten pinnan sekaantuvan ruohon
väriin. Kaikkialla vallitsi suuri hiljaisuus, eikä hän nähnyt yhtään
niistä eläimistä, jotka joku hetki sitten olivat harhailleet hänen
linnansa ympärillä.

Metsä tiheni, pimeys kasvoi yhä. Lämpimät tuulenpuuskat puhaltelivat
täynnä mietoa tuoksua. Hän syventyi kuolleiden lehtien kasaan ja
nojautui tammea vasten hengäistäkseen hiukan.

Äkkiä hyppäsi hänen selkänsä takaa jotain mustaa, villisika. Julianus
ei ehtinyt tarttua jouseensa ja suri sitä kuin onnettomuutta.

Sitten huomasi hän tultuaan ulos metsästä suden, joka livahti pitkin
pensasaitaa.

Julianus ampui sitä kohti nuolen. Susi pysähtyi, käänsi päätään
katsellakseen häntä ja jatkoi matkaansa. Se kulki eteenpäin aina
samalla etäisyydellä hänestä, pysähtyi tuon tuostakin, ja niin pian
kuin hän tähtäsi, rupesi se pakenemaan.

Julianus kulki tällä tavalla loppumattomien tasankojen halki, sitten
santaröykkiöiden ylitse ja saapui vihdoin laajalle ylätasangolle.
Siellä täällä oli litteitä kiviä hautakammioiden raunioiden välissä.
Hän kompastui kuolleiden luihin; sammaltuneet ristit kallistuivat
surullisen näköisinä. Mutta hautakumpujen epäselvässä varjossa liikkui
hahmoja ja tuli esiin hyenoja kauhistuneina ja läähättävinä. Iskien
kynsillään hautakiviin tulivat ne yhä lähemmäksi häntä ja haistelivat
häntä kita auki niin että ikenet näkyivät. Hän veti miekkansa tupesta.
Ne hajaantuivat heti joka suunnalle ja katosivat taas etäälle
tomupilveen.

Tunnin kuluttua tapasi hän rotkelmassa raivostuneen härän, joka sarvet
etukumarassa kuopi maata jalallaan. Julianus tähtäsi keihäänsä sen
rintaan. Se kumahti ikäänkuin eläin olisi ollut pronssista; hän sulki
silmänsä odottaen kuolemaa. Kun hän avasi ne jälleen, oli härkä
kadonnut.

Silloin hänen sielunsa lamautui häpeästä. Jokin salaperäinen mahti
lannisti hänen voimansa, ja päästäkseen jälleen entiselleen palasi hän
metsään.

Köynnöskasvit sulkivat häneltä tien; kun hän iski niitä poikki
miekallaan, puikahti äkkiä näätä hänen jalkojensa välistä, pantteri
hypähti hänen olkansa ylitse ja käärme kiemurteli pitkin saarnipuun
oksia.

Lehdikössä oli naakka, joka katseli Julianusta, ja siellä täällä tuikki
oksien välissä säihkyviä pilkkuja, ikäänkuin taivaankansi olisi
pudotellut metsään kaikki tähtensä. Ne olivat metsäkissojen, oravien,
pöllöjen, papukaijojen ja apinain silmiä.

Julianus tähtäsi niitä kohti nuolensa, jotka sulkineen tarttuivat
oksiin kuin valkeat perhoset. Hän heitti niitä kivillä, mutta kivet
putoilivat maahan koskematta niihin. Hän sadatteli itseään, olisi
tahtonut tapella, kiroili ja oli pakahtua raivosta.

Ja kaikki eläimet, joita hän oli ahdistanut, tulivat esiin muodostaen
ahtaan piirin hänen ympärilleen. Toiset olivat istuvassa asennossa,
toiset taas seisoivat takajaloillaan. Hän jäi seisomaan niiden
keskelle, kivettyneenä kauhistuksesta, voimatta tehdä pienintäkään
liikettä. Mitä suurimmalla voiman ponnistuksella sai hän ottaneeksi
askeleen; ne, jotka istuivat puissa, avasivat siipensä; ne, jotka
olivat maassa, liikahuttivat jäseniään ja kaikki seurasivat häntä.

Hyenat kulkivat hänen edellään, susi ja villisika hänen perässään.
Härkä hänen oikealla puolellaan pyöritteli päätään, ja vasemmalla
puolella käärme kiemurteli ruohistossa, sillävälin kuin pantteri
selkäänsä käyristäen seurasi sametin-pehmein askelin ja pitkin
hyppäyksin. Hän kulki niin hitaasti kuin mahdollista, jottei ärsyttäisi
niitä, ja hän näki pensaikon syvyydestä tulevan esille piikkisikoja,
kettuja, kyykäärmeitä, sakaaleja ja karhuja.

Julianus rupesi juoksemaan; eläimet juoksivat myös. Käärme sähisi,
pahanhajuinen kuola valui eläinten kidoista. Villisika hipaisi
hänen kantapäitään torahampaillaan, ja susi hänen kämmentään
turpakarvoillaan. Apinat nipistelivät häntä irvistellen, ja näätä
pyöriskeli hänen jaloissaan. Karhu löi häneltä lakin päästä käpälällään
ja pantteri tempasi nuolen hänen viinestään.

Eläinten röyhkeä käytös oli täynnä ivaa. Koko ajan pitäen häntä
silmillä, näyttivät ne miettivän kostontuumaa, ja kuurona hyönteisten
surinasta, linnun pyrstöjen pieksemänä, hengitysten tukahuttamana kulki
hän käsivarret ojennettuina, silmäluomet suljettuina kuin sokea, eikä
hänellä ollut edes voimaa huutaa "armoa!"

Kaukaisuudesta kuului kukon laulu. Toiset vastasivat siihen; päivä oli
valjennut, ja hän huomasi oranssien takaa palatsinsa katon harjan.

Sitten näki hän pellon pientareella, aina kolmen askeleen päässä
toisistaan, punaisia peltopyitä, jotka lentelivät sänkipellossa. Hän
irroitti vaippansa ja heitti sen niiden päälle kuin verkon.

Kun hän taas otti pois vaippansa, ei hän löytänyt kuin yhden ainoan
peltopyyn ja sekin oli kuollut jo aikoja sitten ja mädännyt.

Tämä aistimien petos saattoi hänet suunniltaan. Saaliinhimo sai hänessä
uudelleen vallan ja eläinten puutteessa olisi hän tahtonut tappaa
ihmisiä.

Hän kiipesi kolmen penkereen ylitse, löi auki portin nyrkin iskulla,
mutta portaita noustessaan muisto rakkaasta puolisosta lauhdutti hänen
sydäntään. Hän nukkui varmaankin, ja Julianus tahtoi yllättää hänet.

Riisuttuaan jaloistaan sandaalinsa, väänsi hän hiljaa lukkoa ja astui
sisään.

Lyijyristikolla varustetut ikkunat lisäsivät aamuhämärää. Julianuksen
jalat tarttuivat vaatteisiin, jotka olivat maassa ja vähän etempänä
kompastui hän tarjoilupöytään, jolla oli astioita. "Hän on varmaankin
syönyt", ajatteli Julianus ja meni vuoteen luo, joka oli pimeässä
huoneen perällä. Kun hän tuli vuoteen laidalle, suudellakseen vaimoaan,
kumartui hän päänaluksen ylitse, jossa kaksi päätä lepäsi vierekkäin.
Silloin tunsi hän parran karkeuden suutaan vasten. Hän peräytyi luullen
tulleensa hulluksi; mutta hän palasi vuoteen luo ja hänen vapiseviin
käsiinsä sattuivat pitkät hiukset. Tullakseen vakuutetuksi
erehdyksestään, vei hän uudelleen hiljaa kätensä päänalukselle.
Tälläkin kertaa oli se todella parta ja mies! mies hänen vaimonsa
kanssa!

Puhjeten hillittömään raivoon, iski hän heihin tikarillaan, polki
jalkaa ja kuohuili villipedon tavoin ulvoen. Sitten lakkasi hän äkkiä.
Kuolleet, sydämet lävistettyinä, eivät olleet edes liikahtaneet. Hän
kuunteli tarkkaavaisesti heidän melkein samanlaisia kuolinkorahduksiaan
ja sitä myöten kuin ne heikkenivät, kuuli hän jonkun kaukaisuudessa
niihin yhtyvän. Tämä valittava, pitkä ääni oli ensin epäselvä, läheni
sitten, koveni ja tuli peloittavaksi ja hän tunsi kauhistuneena sen
suuren mustan hirven huudoksi.

Ja kun hän kääntyi, luuli hän näkevänsä oven aukeamassa vaimonsa
hahmon, kynttilä kädessä.

Murhan tuottama melu oli hälyyttänyt hänet sinne. Kerran silmäiltyään
ymmärsi hän kaiken ja paeten kauhuissaan pudotti hän kynttilänsä.

Julianus otti sen ylös.

Hänen isänsä ja äitinsä makasivat siinä hänen edessään seljällään
tikarin haava rinnassaan, ja heidän kasvonsa, joissa kuvastui ylevä
lempeys, näyttivät säilyttävän ikuisen salaisuuden. Lika- ja veritahrat
levisivät heidän valkealle iholleen, vuoteen lakanoille, maahan ja
pitkin norsunluista Kristuskuvaa, joka riippui vuodekomerossa.
Ikkunasta tuleva päivänvalo sai nuo punaiset täplät hehkumaan ja niitä
ilmestyi yhä useampia ja useampia. Julianus lähestyi molempia kuolleita
koettaen uskotella itselleen, ettei tämä kaikki voinut olla
mahdollista; hän oli erehtynyt, toisinaan sattuu selittämättömiä
yhdennäköisyyksiä. Sitten kumartui hän hiljaa katselemaan läheltä
vanhusta ja hän huomasi hänen puoliavoimien silmäluomiensa välitse
sammuneen silmäterän, joka poltti häntä kuin tuli. Senjälkeen meni hän
vuoteen toisella puolella olevan ruumiin luo, jonka valkeat hiukset
peittivät osan kasvoja. Julianus pisti sormensa hänen suortuviensa
alle, kohotti hänen päätään; -- ja hän katseli häntä pitäen häntä
jäykällä käsivarrellaan sillävälin kun hän toisella kädellään valaisi
kasvoja kynttilällä. Veripisarat putoilivat patjoilta yksitellen
permannolle.

Illalla astui hän vaimonsa eteen ja muuttuneella äänellä kielsi hän
vaimoaan ensiksikin vastaamasta hänelle tai lähestymästä häntä tai edes
katselemasta häneen ja määräsi, että hänen oli seurattava perikadon
uhalla kaikkia hänen käskyjään, jotka olivat peruuttamattomia.
Hautajaiset olivat pidettävät niiden määräysten mukaan, jotka hän oli
kirjoittanut rukoustuoliin, kuolleiden huoneeseen. Julianus jätti
vaimolleen palatsinsa, vasallinsa, kaiken omaisuutensa eikä ottanut
edes mukaansa vaatteitaan tai sandaalejaan, jotka löydettiin portailta.

Linnanrouva alistui Jumalan tahtoon, ja miehensä rikoksen johdosta
alkoi hän rukoilla hänen sielunsa pelastukseksi, koska linnanherraa ei
enää ollut olemassa.

Kuolleet haudattiin suurella loistolla luostarin kirkkoon, joka
sijaitsi kolmen päivämatkan päässä linnasta.

Kaapuun puettu munkki seurasi ruumissaattoa kaukana kaikista muista
ilman, että kukaan uskalsi puhutella häntä.

Messun ajan makasi hän vatsallaan kirkon pääoven edessä kädet levällään
ja otsa hiekkaa vasten.

Hautauksen jälkeen nähtiin hänen menevän vuoristoon vievää tietä
pitkin. Hän kääntyi useita kertoja ja katosi lopulta.



III.


Hän lähti kerjäämään maailmalle.

Hän ojensi kätensä ritareja kohti teiden varsilla, lähestyi polvia
notkistaen elonleikkaajia tai jäi liikkumattomana seisomaan pihojen
aitauksien taa, ja hänen kasvonsa olivat niin surulliset, ettei kukaan
voinut kieltää häneltä almua. Nöyryyden tunnosta kertoi hän heille
elämänsä tarinan; silloin kaikki pakenivat hänen luotaan tehden
ristinmerkkejä. Niin pian kuin hänet tunnettiin niissä kylissä, joissa
hän jo oli kulkenut, suljettiin ovet, huudettiin hänelle uhkauksia ja
heitettiin häntä kivillä. Armeliaimmat asettivat kivivadin ikkunansa
reunalle, sitten sulkivat he luukut, jotteivät näkisi häntä. Joka
paikasta karkoitettuna vältti hän ihmisiä, ja hän ruokki itseään
juurilla, kasveilla, puista pudonneilla hedelmillä ja näkinkengillä,
joita hän etsi pitkin rantoja.

Joskus näki hän mäkien rinteillä silmiensä edessä sekaisin ahtaaseen
sullottuja kattoja kivisine torninhuippuineen, siltoja, torneja,
pimeitä katuja ja hän kuuli tuolta alhaalta lakkaamatonta melua.

Tarve sekaantua muitten elämään sai hänet lähtemään kaupunkiin. Mutta
ihmiskasvojen eläimellinen ilme, työn melske ja puheen sorinan
mitättömyys kylmäsivät hänen sydäntään. Juhlapäivinä, kun
tuomiokirkkojen kellot saattoivat jo aamun noususta saakka koko kansan
ilon valtaan, katseli hän asukkaiden lähtöä taloistaan, sitten tanssia
torilla, suihkulähteitä katujen kulmissa, kirjosilkkisiä mattoja
ylimystön asuntojen edessä ja illoilla pohjakerrosten ikkunoista pitkiä
perhepöytiä, joiden ympärillä isovanhemmat pitelivät lapsenlapsiaan
polvillaan. Nyyhkytykset tukahuttivat hänet, ja hän palasi takaisin
metsiin.

Hän katseli rakkauden kivulla varsoja ruohikossa, lintuja pesissään,
hyönteisiä kukilla; kaikki juoksivat pois, kun hän lähestyi,
piiloutuivat kauhistuneina, lensivät pois.

Hän etsi yksinäisiä seutuja. Mutta tuuli toi hänen korviinsa ikäänkuin
ahdistuksen huutoja; kastepisarat, jotka putoilivat maahan,
muistuttivat hänelle toisia, raskaampia pisaroita. Joka ilta levitti
aurinko verta pilviin ja joka yö toimitti hän unissaan uudelleen
vanhempien murhansa.

Hän teki itselleen rautapiikkisen jouhipaidan. Hän ryömi kaikille
niille kukkuloille, joiden huipulla oli kappeli. Mutta hellittämätön
ajatus synkensi tabernaakelin loistoa ja kiusasi häntä, kun hän
lihankidutuksessa koetti tehdä parannusta.

Hän ei kapinoinut Jumalaa vastaan, joka oli sallinut hänen tehdä tämän
murhatyön, ja kuitenkin oli hän epätoivoissaan siitä, että oli voinut
sen tehdä.

Hänen oma itsensä kauhistutti häntä siihen määrin, että hän,
päästäkseen hengestään, antautui mitä vaarallisimpiin seikkailuihin.
Hän pelasti rampoja tulipaloista, lapsia kuiluista. Syvyys ei häntä
niellyt ja liekitkin säästivät häntä.

Aika ei vähentänyt hänen kärsimystään, vaan tuli se yhä
sietämättömämmäksi. Hän päätti kuolla.

Kun hän eräänä päivänä seisoessaan kaivon reunalla kumartui sen ylitse
mittaamaan veden syvyyttä, ilmestyi hänen eteensä riutunut vanhus,
valkopartainen ja niin surkean näköinen, että hänen oli mahdotonta
pidättää kyyneliään. Toinen itki myös. Tuntematta omaa kuvaansa
Julianus hämärästi muisteli nähneensä samanlaiset kasvot. Hän huudahti;
se oli hänen isänsä eikä Julianus sen koommin ajatellut tappaa itseään.

Näin kulki hän useiden maiden halki, kantaen muistonsa taakkaa, ja
saapui kerran erään joen luo, jonka ylitsekulku oli vaarallinen, koska
virta oli hyvin vuolas ja sen rannoilla oli leveälti liejua. Pitkiin
aikoihin ei kukaan ollut uskaltanut sen ylitse.

Vanha vene, perä syvälle liejuun painuneena, kohotti kaislikon seasta
keulaansa. Julianus tarkasti sitä, löysi airoparin ja hänessä heräsi
ajatus ruveta käyttämään itseään toisten palvelukseen.

Hän valmisti ensiksi rannalle tien joen uomaan saakka. Hän murskasi
kyntensä liikutellessaan suunnattomia kiviharkkoja, painoi niitä
vatsaansa vasten voidakseen niitä kuljettaa, liukui saveen, upposi
siihen ja oli monta kertaa hukkumaisillaan.

Vihdoin korjasi hän ruuhen sekä teki itselleen kojun savesta ja puiden
rungoista.

Kun ylimenopaikka tuli tunnetuksi, ilmestyi matkustavia. Kun he
kutsuivat häntä toiselta rannalta heiluttamalla liinojaan, niin hyppäsi
Julianus heti ruuheensa. Se oli hyvin raskas ja siihen ahdettiin
kaikenlaisia matkatavaroita ja taakkoja, vieläpä vetojuhtiakin, jotka
ulvoen pelosta, lisäsivät ahdinkoa. Hän ei pyytänyt mitään vaivoistaan;
toiset antoivat hänelle ruuan tähteitä laukuistaan, toiset taas
jättivät hänelle kuluneet vaatteensa, joita eivät enää voineet käyttää.
Raa'at ihmiset heittivät hänelle herjaussanoja. Julianus otti ne
lempeästi vastaan ja heidän herjaustulvansa kasvoi yhä. Julianus
puolestaan heitä vain siunasi.

Pieni pöytä, jakkara, vuode kuolleista lehdistä ja kolme savikuppia,
siinä koko hänen huonekalustonsa. Kaksi reikää seinässä oli ikkunoina.
Toisella puolella ulottuivat silmänkantamattomiin hedelmättömät
tasangot, joissa näkyi siellä täällä vaaleita lammikoita, ja suuri joki
hänen edessään vyöritteli vihertäviä laineitaan. Keväällä oli kostealla
maalla mädänneen haju. Toisinaan taas raju tuuli kohotti ilmaan
tomupilven. Pöly tunkeutui joka paikkaan, sekoitti veden, ratisi
ikenissä. Myöhemmin taas tuli pilvi sääskiä, joiden surina ja pistokset
eivät lakanneet yöllä eikä päivällä. Vihdoin tuli äkkiarvaamatta kovia
pakkasia, jotka tekivät esineet koviksi kuin kivi ja herättivät hänessä
hurjan himon syödä lihaa.

Kului kuukausia, jolloin Julianus ei nähnyt ketään. Usein sulki hän
silmänsä koettaen muistissa palata takaisin nuoruuteensa; ja hänen
eteensä tuli linnan piha portailla loikovine vinttikoirineen,
palvelijoineen, asesaleineen, ja hän näki viinilehdossa vaaleatukkaisen
nuorukaisen, nahkoihin puetun vanhuksen ja naisen pitkine
laahustimineen. Yhtäkkiä sukelsivat esiin hänen mielikuvituksessaan
molemmat ruumiit. Hän heittäytyi vatsalleen vuoteelle ja toisti itkien:

"Oi! isä parka! äiti parka! äiti parka!" ja vaipui horrostilaan, jossa
kauheat unet jatkuivat.

Eräänä yönä, kun hän nukkui, luuli hän kuulevansa, että joku kutsui
häntä. Hän teroitti korvaansa, mutta ei eroittanut muuta kuin aaltojen
loiskinaa.

Mutta sama ääni toisti:

"Julianus!"

Se tuli toiselta rannalta, mikä seikka tuntui hänestä omituiselta
katsoen virran leveyteen.

Kolmas kerta kuului:

"Julianus!"

Ja tällä äänellä oli kirkon kellojen kaiku.

Sytytettyään kynttilänsä lähti hän ulos kojustaan. Raivoisa myrsky
puhalsi yössä. Syvää pimeyttä rikkoi siellä täällä kuohuvien aaltojen
valkea vaahto.

Hetkisen epäröityään Julianus irroitti veneen köyden. Vesi rauhoittui
heti, vene liukui joen ylitse ja saapui toiseen rantaan, jossa mies
odotti.

Hän oli kietoutunut repaleisiin; kasvot olivat kuin kipsinaamio ja
silmät punaisemmat kuin hiilet. Läheten häntä lyhtyineen Julianus
huomasi, että inhoittava spitaalitauti peitti hänet; mutta koko hänen
olennossaan oli ikäänkuin kuninkaallinen majesteettisuus.

Heti kun hän astui veneeseen, painui se syvään hänen painostaan;
tuulenpuuska nosti sen taas ylös, ja Julianus rupesi soutamaan.

Joka airon vedolta kohottivat aallot veneen keulaa. Vesi, tummempaa
kuin muste, virtasi kuohuten laitojen molemmin puolin. Se muodosti
syvänteitä ja harjoja, ja pursi nousi ja laski kääntyen, ajelehtien
tuulessa.

Julianus jännitti vartalonsa, koukisti käsivarsiaan ja vastaten
jaloillaan ponnisteli hän koko ruumiillaan saadakseen enemmän voimaa.
Rakeet pieksivät hänen käsiään, sade virtasi hänen selkäänsä, tuulen
voima oli hänet tukahuttaa; hän pysähtyi. Silloin vene ajelehti virran
mukana. Mutta ymmärtäen, että oli kysymyksessä tärkeä asia, käsky, jota
täytyi totella, tarttui hän uudelleen airoihinsa; ja hankasien vingunta
kuului myrskyn ulvonnan välistä.

Pieni lyhty paloi hänen edessään. Linnut peittivät sen lentäessään
vähän väliä. Mutta aina näki Julianus miehen silmäterät,
spitaalitautisen, joka seisoi veneen perässä liikkumattomana kuin
pylväs. Ja tätä kesti kauvan, kauvan aikaa! Kun he olivat saapuneet
kojuun, sulki Julianus oven ja hän näki kuinka mies istuutui
jakkaralle. Eräänlainen käärinliina, joka peitti hänet, oli valunut
alas lanteille saakka ja hänen olkapäitään, rintaansa ja laihoja
käsivarsiaan peittivät hilseiset rakkulapinnat. Hänen otsansa oli
täynnä syviä ryppyjä. Kuten luurangolla oli hänellä reikä nenän
paikalla, ja hengitys, joka kulki hänen sinertävien huultensa kautta,
oli paksu ja ilettävä. "Minun on nälkä!" sanoi hän. Julianus antoi
hänelle mitä hänellä oli, palasen vanhaa sianlihaa ja mustan leivän
kannikoita. Kun hän oli ne ahmien syönyt, oli pöydässä, kupissa ja
veitsen varressa samanlaisia täpliä kuin hänen ruumiissaan. Sitten
sanoi hän: "Minun on jano!" Julianus meni hakemaan ruukkunsa, ja kun
hän otti sen, tunsi hän tuoksun, joka sai hänen sydämensä ja sieramensa
laajenemaan. Se oli viiniä; mikä löytö! mutta spitaalinen ojensi
käsivartensa ja tyhjensi yhdellä kulauksella koko ruukun. Sitten sanoi
hän: "Minun on kylmä!" Julianus sytytti kynttilällään kimpun
sanajalkoja keskelle kojua.

Spitaalinen tuli lämmittelemään, kyyristyi kantapäilleen, alkoi vapista
kaikissa jäsenissään sekä kävi hyvin voimattomaksi. Hänen silmänsä
paloivat kiihkeämmin, hänen mätähaavansa valuivat ja melkein
sammuneella äänellä kuiskasi hän: "Vuoteesi!"

Julianus auttoi häntä varovaisesti laahautumaan sinne ja levitti vielä
hänen ylitsensä venekankaan.

Spitaalinen vaikeroi. Hänen suupielensä paljastivat hänen hampaansa,
äkillinen korahdus puistatti hänen rintaansa ja hänen vatsansa painui
joka kerta hänen hengittäessään selkärankaa vasten.

Sitten sulki hän silmäluomensa.

"On kuin olisi jäätä minun luissani! Tule minun vierelleni!"

Ja Julianus pani maata kuolleille lehdille aivan hänen viereensä.

Spitaalinen käänsi päätään.

"Riisuudu, jotta saisin lämpöä sinun ruumiistasi!"

Julianus riisui vaatteensa; sitten alastomana kuin syntyessään asettui
hän uudelleen vuoteeseen ja hän tunsi reittään vasten spitaalisen ihon,
joka oli kylmempi kuin käärme ja karkeampi kuin viila.

Julianus koetti lohduttaa häntä, mutta tämä vastasi huokaisten:

"Oi! minä kuolen!... Tule lähemmäksi, lämmitä minua! Ei käsilläsi! ei!
koko olennollasi." Julianus heittäytyi kokonaan hänen päälleen, suu
suuta ja rinta rintaa vasten.

Silloin spitaalinen sulki hänet syliinsä ja hänen silmänsä saivat äkkiä
tähtien kirkkauden; hänen hiuksensa levittäytyivät kuin auringon
säteet; hänen sieraintensa henkäyksellä oli ruusujen tuoksu;
suitsutuspilvi kohosi liedestä; laineet lauloivat. Mutta nautinnon
runsaus, yli-inhimillinen ilo laskeutui kuin tulva tainnoksissa olevan
Julianuksen sieluun; ja hän, jonka käsivarsilla Julianus lepäsi, kasvoi
ja kasvoi, koskettaen päällään ja jaloillaan kojun molempia seiniä.

Katto kohosi, taivaanlaki aukeni; -- ja Julianus nousi kohti sinisiä
avaruuksia Meidän Herramme Jeesuksen sylissä, joka vei hänet
taivaisiin.

Tämä on kertomus pyhästä Julianuksesta, sellaisena kuin se tavataan
kirkon ikkunassa minun kotiseudullani.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pyhän Julianuksen legenda" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.