Title: Toteutuneita unelmia - Neljä kertomusta
Author: Strindberg, August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Toteutuneita unelmia - Neljä kertomusta" ***


TOTEUTUNEITA UNELMIA

Neljä kertomusta


Kirj.

AUGUST STRINDBERG


Suomentanut ["Utopier i verkligheten"]

Yrjö Sirola



Helsingissä,
Yrjö Weilin, kustantaja,
1907.



SISÄLLYS:

 August Strindberg
 Tekijän esipuhe
 Omantunnonvaivoja
 Maanpaossa
 Uutistalo
 Pilvien yllä



AUGUST STRINDBERG.


"Oli kerran kuningas, joka vuoroon voittaen, vuoroon tappioita
kärsien, mutta aina kunnialla hallitsi runovaltakuntaansa. Hänellä
oli linnoja, palatseja ja kirkkoja, katuvieriä ja kevätvihreitä
niittyjä; hänellä oli prinsessa yhtä lumoava kuin ilkeä, viisaita
filosoofeja, röyhkeitä narreja ja metelöiviä kansanjoukkoja, sanalla
sanoen kaikkea, mitä hyvin järjestettyyn runoiluvaltakuntaan
kuuluu, kun hän äkkiä eräänä juhlailtana jätti kaikki alttiiksi,
vaeltavana opiskelijana lähteäkseen hakemaan viisasten kiveä.
Turhaan lähetettiin harmaapartaisia lähettiläitä siihen hämärään
lukukammioon, jossa hän unohti vuosien vierinän Paracelsuksen
sulatinten ja sekotuspullojen keskellä. 'Herra', sanoivat nuo,
'palaja kotiin. Valtakuntasi odottaa. Kunniaportti on pystytetty.
Suihkukaivoista virtaa viiniä. Narri on saanut uuden helakan
kaistan mekkoonsa ja prinsessa seisoo auringonruusu kädessään
torninakkunassa odottamassa'. Mutta alkemisti ei heitä kuullut.
Sekotukset ja sulatukset täyttivät hänen ajatuksensa. Siellä kotona
runovaltakunnassa kasvoi ruoho käytävät umpeen. Valot sammuivat.
Prinsessa kävi niin ryppyiseksi, että ilkeys jo kaukaa paistoi hänen
kasvoistaan. Maa meni rappiolle. Entäpä viisasten kivi? Kuka on sen
löytänyt?"

Näin kuvailee Oscar Levertin nykyaikaisen Ruotsin merkittävimmän
kirjailijan luonnetta, August Strindbergin, joka yli kolmen
vuosikymmenen kuluessa on pakottanut -- ei vain kotimaansa
vaan -- koko sivistyneen Europan mielenkiinnolla seuraamaan
vaihtelevaa kehitystään. Ja vaihteleva se on totisesti ollut. Hän
alkoi "palvelijanaisen poikana", yritti, ylioppilaana, kokeili
näyttelijänä, oli opettajana, sanomalehtimiehenä, kirjastoapulaisena
ja kirjallisena köyhimyksenä, saavutti menestyksen -- ja ankaria
vastaväitteitä -- repivänä realistina, tuli kuuluksi naisvihaajana,
historiallisena kirjailijana, jopa runoilijanakin ja draamain
sepittäjänä, kunnes äkkiä jätti kaikki, kemistinä tutkiakseen
alkuaineitten salaisuuksia, päätyen lopuksi uskonnosta hakemaan
lepoa harhailevalle hengelleen. Tuskaisella kiihkolla on hän
kaikesta hakenut uusia elämänarvoja sekä tällöin tunteellisena ja
vaikutuksille herkkänä joutunut yhä uusien virtausten pyörteisiin;
rehellisenä on hän aina arvelematta alaa vaihtanut, kun ei löytänyt
mitä haki, alati saavutuksiinsa tyytymättömänä ja pitäen kiini
personallisuutensa oikeudesta. Kaikki on hän kieltänyt, kaikki on
hän uskonut. Ja yhtä rehellinen kuin oli hänen taivaita vastaan
jyrisevä uhmansa ja intohimoinen taisteluintonsa kaikkia kaiteita
ja raja-aitoja vastaan, yhtä vilpitön oli hänen katumuksensa ja
parannuksensa. Sama mies, joka hurjalla raivolla iski pirstaleiksi
kaikki, mitä isät olivat pyhänä pitäneet, sama mies voi seuraavana
hetkenä täynnä hartautta istua vanhain opettajain jalkain
juuressa; röyhkeä herjaaja löydetäänkin äkkiä sepittelemässä
hartauskirjoja, kaikki asiat parhain päin kääntäen. Mutta joskin
on syytä Georg Brandeksella huomauttaa tämän johdosta, että
kirjailija kansanopettajana on sentään velvollinen kypsyttämään
ajatuksiaan, niin ettei huomenna jo palvele sitä, minkä tänään on
iskenyt kappaleiksi, niin ei kuitenkaan toivoisi tekemättömäksi
sitä, mitä Strindberg on tehnyt. Juuri sellaisena kuin on, on
hän erittäin valaiseva kuva koko tämän murroskauden vaiheista,
tarkasti on hän kuvastellut sen eri virtauksia, ja vaikka ei voikaan
ottaa vakavasti kaikkea sitä, mitä hän tieteitten diletanttina on
tutkimusten viimeisinä tuloksina julki julistanut, niin on hän
kieltämättä taiteilijana, havaintojen tekijänä ja niiden paperille
panijana verraton, sanoisiko saavuttamaton. Tyylin vaikea taito on
hänen vallassaan, sen eri sävellajeja -- loistavia luonnonkuvia
ja riehuvan ihmissielun syvänteitä, lapsilempeitä idyllejä ja
melskeisen elämän tuskia, itsekseen kamppailevan yksinmietteitä
ja salamoivaa vuoropuhetta, sanomalehtikieltä ja tieteellistä
tekstiä, runoa ja proosaa -- soittelee hän taituruudella, joka yli
kaavojen ja sääntöjen käydessäänkin pakottaa arvostelun pikkumaiset
ammattimiehetkin alistumaan.

Ei ole tässä tarkotus lähteä seuraamaan August Strindbergin
hakevan ja kokeilevan hengen retkeilyjä sen yrittäessä ratkaista
kaikkia kysymyksiä taivaan ja maan välillä. Alkoihan hän rohkeana
reformaattorina, pöyhi pessimistien mukana elämän pettymysten
pyörryttävät syvänteet, kohosi positivismin kanssa tyyneeseen
mailmankatsomukseen, yhdisti -- juuri tähän suomennetuissa
kappaleissa -- rousseaulaisen luonnonpalveluksen sosialististen
yhteiskuntateoriain kanssa ihanaksi elämän lauluksi, nousi Nietschen
mukana yli-ihmisyyden huimaaville huipuille, tuli nurin niskoin
alas, istui Jobin kanssa helvetillisten tuskien tuhassa, kunnes
löysi Swedenborgin teosofisessa opissa sovituksen ja rauhan, eksyen
samalla niiden salaoppien sokkeloihin, joiden pimennoista hän vapaan
ajatuksen soihdulla oli koettanut muita pois ohjata. Muistettakoon
kuitenkin tällaista arvosteltaessa Heinen lausetta menneen ajan
henkisestä sairaloisuudesta, josta me emme kokonaan voi vapautua. Ja
kuvaahan Strindberg itse juuri tässä kirjassaan niitä taka-askeleita,
joita eivät voimakkaimmatkaan henget ole näkyneet jaksavan välttää.
Mutta mitä tahansa hän onkaan uskonut ja tunnustanut, aina on hän
ollut itselleen ja muille rehellinen ja siksi onkin hänen kynänsä
tuotteilla voimakkaan, luovan hengen alkuperäisyysleima. Vielä tänä
vuonna iski hän hirvittävällä voimalla maahan muutamia jalustalle
nousseita Ruotsin kirjallisuuden suuruuksia säälimättä, kuten ei
koskaan ole mitään eikä ketään säälinyt, jota on turmiollisena
pitänyt, kaikkein vähemmän on hän itseään säästellyt, milloin
on henkensä taistotuskissa pitänyt velvollisuutenaan purkaa
personallisia tunnustuksiaan kanssaihmisilleen -- usein ehkä
tarpeettomallakin avosuisuudella.

Elämäkerrallisina piirteinä mainittakoon, että Johan August
Strindberg syntyi 22 p. tammikuuta 1849 Tukholmassa. Vastarinnan
ja uskonnollisen epäilyksen henki heräsi hänessä jo kouluaikana,
yliopiston ahtaassa ilmassa ei hän viihtynyt -- v. 1867 tuli
ylioppilaaksi --, Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa
työskenteli hän vuosina 1874-82, opiskellen m.m. kiinankieltä.
Kulturihistoriallisten tutkimustensa tuloksina julkasi hän useita
teoksia "Ruotsin kansasta pyhänä ja arkena, sodassa ja rauhan
aikana". Rohkealla draamalla "Olavi-Mestari" (Mäster Olof), jossa
hän kuvasi Ruotsin uskonpuhdistuksenajan kaavussa uudistusmiesten
tinkimistä ihanteista ja periaatteista, yritti hän v. 1872
kirjallista menestystä, mutta teatteriin ei sitä huolittu, -- nyt
sitä kyllä näytellään. Sen sijaan tuli "Punanen huone" (Röda rummet)
v. 1879 heti kuuluisaksi sen raatelevan pilkan vuoksi, jolla siinä
käytiin epäkohtiin ja ennakkoluuloihin käsiksi. Samaa lajia oli "Uusi
valtakunta" (Det nya riket) v. 1882. Näiden teosten vaikutuksesta
elpyi Ruotsin kirjallinen arvostelu ja heräsi moni nuori kirjallinen
kyky tietoisuuteen ja työhön. Historiallisissa novelleissa kuvastui
kaunis luottamus naiseen ja rakkauteen, mutta v. 1884 ilmestynyt
teos "Giftas" (suomeksi: Avioelämää) sattui hirmuisena iskuna
koko naismailmaan, nostaen vastalausemyrskyn, saipa Strindberg
oikeudenkäynninkin niskaansa.

V. 1885 tulivat sitten nämät _Unelmat_, utopiat painosta kertoen
rauhottuneen hengen tyyneestä tasapainosta, joka valoi harvinaisen
sydämellisyyden verrattoman runollisille kuvauksille mailman
ihanimmilta seuduilta, Lac Lemanin (Geneve-järven) rantamilta,
sieltä, missä niin moni harhaileva henki on levon löytänyt.

Mutta August Strindberg ei ollut onnen lapseksi syntynyt, palava
tulisielu veti myrskyihin. Raikkaiden saaristokuvausten -- m.m.
"Hemsöläiset" -- jälkeen tulee kolmiosainen teos "Palvelijanaisen
poika" (Tjänstekvinnans son) v. 1886-87 ja v. 1889 jyrähtää
"Isä"-draamassa miehen karkea kirous naissukua vastaan, samaan
aikaan kuin kirjailija "Tschandalassa" lähtee puolustelemaan Intian
kastilaitosta ja "hengen aatelin" ylimysoikeutta.

1890-luvun alkuvaiheet kuluivat kemiallisiin tutkimuksiin ja
alkemistisiin kullantekokokeisiin, Strindbergin taistellessa
hirmuista hengen taistelua. Saksassa v. 1893 julaistu "Hullun
tunnustus" on S:n ensi avioliittoa kuvaava itsepuolustelu. Sitten
seurasi v. 1897 "Inferno" (Manala), kristillishenkisiä "Legendoja"
v. 1898. "Damaskon tiellä" (Till Damaskus) jo myrskyt laantuvat ja
kootuin voimin käy kirjailija draamoissa läpi Ruotsin historian,
pudistelee hiastaan novelleja ja runoja, julkaisee historialliset
pikkukuvaukset (Historiska miniatyrer), jossa esittää koko
mailman historian korkeimpain voimien suojeluksessa, päätyäkseen
lopulta, kuten on mainittu, teosofisten mietiskelyjen ja taikojen
sekasokkeloihin.

Onpa aika suomalaisenkin lukijakunnan tutustua tähän välittömästi
luovaan henkeen, joka suuren ajatusvoimansa, intohimoisen
tunne-elämänsä ja näitä esittävien suorasukaisten ja taidokkaitten,
kenenkään tuomioista välittämättömien kuvaustensa kautta on raivannut
tiensä mailman merkitsevimpäin kirjailijain joukkoon, piirtäen syvän
jäljen aikamme henkiseen elämään. Hänellä on useita ystäviä tällä
puolen Pohjanlahden. Ja enemmän hän saavuttaa tunnetuksi tullessaan.

8.10.1907. _Y.S._



TEKIJÄN ESIPUHE.


Tämä kirja on hyökkäys liikasivistystä eli rappeutumista vastaan.

Kehitysteorian kannattajat ovat luonnollisen valinnan ja perittyjen
tarkotuksenmukaisuuksien kautta kulkevassa kehityksessä vain nähneet
edistyksen parempaa kohti. Mutta kehitys ei aina käy parempaan päin.
Sillä sairaus kehittyy kohti käännekohtaansa ja kuolemaa, sairaloinen
taipumus kehittyy taudiksi. Niin voi myös huonontuminen tulla
perinnölliseksi ja epätarkotuksenmukaisuudetkin kehittyä ja mennä
perinnöksi.

Luonto astuu itsekin joskus taka-askeleita korjatakseen erehdyksiä.
Haeckel pitää simpukkaa takasinpäin kehittyneenä etanana, joka on
menettänyt päänsä. Nyt on simpukka paremmin kahden kuorensa suojaama
olemistaistelussa kuin näkinkenkä yhden kuorensa turvissa. Mutta
näkinkenkää pidetään kuitenkin kehittyneempänä, korkeampana muotona!
Mitä tarkotetaan korkeammalla ja kehittyneemmällä?

Tarkotettanee paremmin olemassa oloon varustettua. Kun nyt olemme
poistaneet personallisen hallitsevan tahdon luonnosta, voimme
myös pyyhkästä koko kehityksen mikäli sitä pidetään samana kuin
edistys. Olemisen tarkotus on oleminen ja edelleen eläminen. Siinä
tapauksessa on osteri korkealla kannalla, sillä kun on yksilölliset
puolustuskeinonsa ilmanalaa ja kilpailijoita vastaan paremmat kuin
ihmisellä ja sen ei kaksisukuinen kun on, tarvitse panna henkeään
alttiiksi taisteluun naaraasta.

Minä en voi myöskään pitää kivihiilikasvillisuuden ihania
salasiittiöitä alemmalla asteella olevina kuin meidän hennot
kaksisirkkaisemme ovat. Miksi ovat kaksisirkkaiset yksisirkkaisia ja
salasiittiöitä ylemmät?

Salasiittiöt suojelevat paremmin suvun jatkamiselimiänsä kuin
kaksisirkkaiset, jotka pitävät niitä näytteillä.

Eikö kaksineuvoisen itsesiitos ole tarkotuksenmukaisempi
kuin erineuvoisen. Eikö kaksikotisten siitos ole suorastaan
tarkotuksenvastainen? Jättää sattumalle, hyönteisille tai tuulelle,
suvun elossa pysyminen huolehdittavaksi!

Eikö mastodontti ollut paremmin varustettu kuin elefantti? Ja eikö
meidän karhumme ole huonontunut luolakarhu? Eikö plesiosauruksen
tarkotuksenmukaisuus ollut erittäin korkealle kehittynyt?

Tuntuuhan siltä kuin olisi koko elimellinen luonto taantunut. Kenties
ovatkin epätarkotuksenmukaiset ominaisuudet menneet perinnöksi
enemmän kuin Darwin luulee.

Ja ihminen, joka kuolee viluun, jos ei saa luottoa räätäliltä,
on varmastikin huonontunut siitä saakka kuin repi karvat
turkistaan, ja oli varmastikin tarkotuksenmukaisempaa juoksennella
metsissä ja kedoilla joilla ei ollut omistajaa ja päästä käsiksi
olemisvälineihin, olkoonpa vaikka taistelullakin, kuin kuten nyt
käyttää petollisuuttaan toisen orjana tai hakea takauksia lainaan.

Mutta ovathan ihmisellä tiede, taide ja keksinnöt.

Kyllä, mutta häneltä puuttuu ensi ehto: olemisvälineet.

Suurimmat keksinnöt tarkottavat vain vastineiden hankkimista
menetettyjen kykyjen sijalle.

Kansantalouden on keksittävä keinoja olemattomien tuotteiden vaihtoon
ja siirtoon oikeaan aikaan oikeille paikoille.

Filosofian on tutkittava olemattoman jumalan olemassaoloa.

Astronomian on etsittävä tähtiä, jotka eivät kuulu meille.

Oli parempi pitää hyvä näkönsä kuin keksiä linssien hionta.

Kun ihminen lähti kiertoteille hakemaan epätarkotuksenmukaista,
vieraantui hän luonnosta. Tarkotan siis luontoon palaamisella
palaamista tarkotuksenmukaisuuteen.

Yhteiskunta on elimellinen tuote, sanotaan, ja kaikki mikä on
olemassa on luontoa.

Kolerabasilli on myös elimellinen tuote, mutta ei silti
tarkotuksenmukainen meille. Yhteiskunta on meille tarkotustaan
täyttämätön tuote.

Kaikki mikä on, on luontoa. Niinpä kyllä, mutta löytyy tervettä
luontoa ja epätervettä. Löytyy luonnossa häiriöitä, jotka me
olemme muuttaneet pysyviksi. Viljelty viiniköynnös on elimellinen
tuote, joka liian ravinnon takia antaa meille viiniä, se on siis
tarkotuksenmukainen meille mutta epätarkotuksenmukainen lajilleen,
sillä se on viljelyksen, sen luontoa vastaan tehdyn väkivallan kautta
huonontunut, ja siksi on sen kimppuun vanhoissa viinimaissa hyökännyt
hävittävä hyönteinen.

Me olemme kulturin, kasvatuksen yhteiskunnallisten ennakkoluulojen
oppimisen, kautta tulleet tarkotuksenmukaisiksi yhteiskunnalle,
mutta voimme tuskin olla tarkotuksenmukaisia itsellemme. Me
olemme menettäneet terveytemme, koko joukon hienoja sielullisia
ominaisuuksia, ja koko nykyinen hävittävä työ, joka ilmenee
taisteluna yhteiskuntaa vastaan, on vain luonnollinen palajaminen
siihen tilaan, jolloin olimme paremmin varustautuneet olemassa oloa
varten.

Tämä palajaminen ei ole "taantumusta", eikä meidän tarvitse silti
tulla onnettomiksi, yhtä vähän kuin simpukka on etanaa onnettomampi.

Mitä on yhteiskunta? Riistämistä. Yläluokassa, riistäjissä, ja
alaluokassa, riistetyissä, on yhteiskunnan salaisuus.

Siinä on myös huonontumisen lähde. Nauttivat heikontuvat liian
vähästä työstä ja elättävät liian paljosta.

Alaluokka on tähän saakka halkonut päätään turhaan yrittäessään
kohota yläluokaksi. Nyt tahtoo se sen sijaan poistaa kuluttavan
yläluokan ja nyt on se oikealla tiellä.

Mutta ne, jotka luulevat liikasivistyksen elävän edelleen alaluokan
vapauduttua, ovat laskeneet väärin. Vain orjilla on voitu teettää
sellaisia hullutuksia kuin pyramiidit. Niin hyödytöntä laitosta kuin
Pietarinkirkko ei tehdä toistamiseen, eikä millään Rafaelilla ole
aikaa muodostua, kun kaikkien on suorastaan hankittava elintarpeita
eikä ketään palvella. Ei näet ole tarkotus vapauttaa vain
teollisuustyöväkeä vaan myös palvelijat, torpparit ja muonamiehet.

Onko käyvä ikäväksi mailman elanto silloin? Ei suinkaan. Ne joista
siltä tuntuu, eivät koskaan näe sitä mailmaa. Ja ainoa puhdas
ilo elämässä, joka on voimakkaassa ruumiissa ja elintarpeiden
riittäväisyyden varmuudessa, on korvaava kaikki houreet tuosta muka
"korkeammasta."

Tämä palautuminen se nyt tekee työtään ihmiskunnassa, ja se etenee
myrskynaskelin.

Uusi yhteiskunta, joka ei enää ota laskuihinsa harhakuvia eikä
ihanteita, rakentaa ainoalle tosiasiallisuudelle, jolle rakentaa voi,
itsekkyydelle. Itsekkyys on ruma nimi ihmisen ihanimmalle lahjalle:
itsesäilytysvietille. Tähän saakka eivät ihmiset ole ymmärtäneet omaa
etuaan ja osaksi on heitä johtanut harhaan yläluokan peruslause: tee
työtä lähimmäisesi hyväksi. Yhdistämällä kaikkien yksityiset edut
yhteistoimintaan pidetään yksityiseduista parempaa huolta kuin ennen
ja samalla kaikkien edusta.

Tämä on sosialismia. Kun sanoo vastustavansa sosialismia, sanoo yhtä
suuren tyhmyyden kuin tahtoisi sanoa vastustavansa politiikkaa. Se on
ihan yksinkertaisesti tyhjää.

En siis hyökkää sivistyksen kimppuun vaan liikasivistyksen. Me olemme
tulleet liian hienoiksi, siksi on raakuus terveen palautumisen
merkki. Valehteleminen on hienoa ja raakuutta on ajatuksensa
sanominen. Opetelkaamme enemmän raakuutta.

Valkea käsi ei enää kykene tuottamaan elintarpeita, mutta se on hyvin
hieno, huonontunut käpälä. Siksipä se paljoa useammin kuin kova koura
pitelee vekselinväärentäjän kynää.

Tämä kirja käsittelee työtä yhteiskunnan parantamiseksi ja jo
suoritettuja kokeita, joiden tulos on onnistunut. Ne ovat nähtävissä
ulkomailla, sillä Ruotsissa käy kehitys etanan askelin osteria kohti.
Ja kuitenkin ajattelee joku viisas, että kuljetaan aivan liian
nopeasti.



OMANTUNNONVAIVOJA


Oli kulunut neljätoista päivää Sedanin taistelusta, syyskuu oli
puolessa v. 1870. Preussin geologisen toimiston kopisti, tilapäisesti
reservin luutnantti herra von Bleichroden, istui paitahiasillaan
kirjotuspöydän ääressä Café du Cerclessä, Marlotten pienen kylän
parhaassa ravintolassa. Korkeakauluksisen virkatakin oli hän
heittänyt tuolin selustalle, ja se roikkui siinä rentona kuin ruumis,
päistikkaa menemässä tyhjät hiat ikäänkuin hapuillen tuolin jalkoja.
Selkämyksessä näkyi miekan kantimen jälki ja liepeen oli huotra
kiillottanut. Selkä oli kuin tomuinen maantie: -- herra luutnantti
-- geologi voikin illoin tutkia maaperän kerrostumia kuluneitten
housujensa suista, ja kun lähetti tuli sisään likasin jaloin, näki
hän jälistä, oliko tämä kulkenut eoceni- tai pliocenimuodostumissa.

Hän oli todellakin enemmän geologi kuin sotilas, mutta nyt oli
hän kirjeenkirjottaja. Hän oli lykännyt silmälasit otsalle ja
katseli, antaen kynän levätä, ulos akkunasta. Puutarha oli
syysloistossa, omena- ja päärynäpuut taipuivat alas hedelmäin
painosta. Appelsiinipunaset kurpitsat lojuivat auringossa takkuisten
kruunuarsokoiden rinnalla; tulipunaset tomaatit kiipeilivät
keppejä pitkin pumpulivalkeiden kukkakaalien viereltä; lautasen
suuruiset auringonkukat katsoivat länttä kohti, jonne päivä laski;
pikkumetsiköitä muodostivat Yrjönkukat, niitä oli liinavalkeita;
veriruskeita, likasenpunasia kuin veres liha, lohenvärisiä, tulikiven
karvasia, täpläisiä; -- suuri värikonsertti! Ja hiekotettua käytävää
vartioi kaksi jättiläislevkoijaa, joitten takaa näkyivät viinikentät
ruskeanvihreinä, jossa punertavat rypäleet roikkuivat puoliksi
lehvien peitossa. Ja niiden takana: viljavainioiden valkeneva
leikkaamaton olki, ylitäydet tähkät riippuen suruisina, kaunat
ulosharrottaen, ja joka tuulenhenkäyksellä maksoivat ne velkansa
maalle, nesteitten pullistamina kuin äidin rinnat, kun hän ei saa
imettää lastaan. Ja kauimpana taustalla Fontainebleaun metsän tummat
tammien latvat ja pyökkikaaret, joitten reunusten hienojen pitsien
läpi ilta-auringon säteet kultalankoja heittelivät. Vielä pistäytyivät
jotkut mehiläiset puiston hunajakätköillä; kerttu helähytti muutamia
yksinkertaisia viserryksiä omenapuissa; mutta levkoijista tulvi
voimakasta tuoksua, kuin kaupungissa hajuvesikaupan avatusta ovesta.

Luutnantti istui, kynä lepoasennossa, ja katsoi maisemaa. Kuinka
kaunis maa, ajatteli hän, ja hänen ajatuksensa siirtyi kotiseudun
hietamerille, joilta siellä täällä joku surkea mänty ojenteli
kämpyräisiä käsivarsi aan pilviä kohti kuin armoa anoen, etteivät
hietaan hukkuisi.

Mutta akkunapielten kehystämän ihanan taulun varjosti säännöllisesti
kuin heiluri vartiomiehen kivääri, jonka välkkyvä pistin halkasi
maalauksen ja käännähti päärynäpuun alla. Luutnantti ajatteli
hetkisen pyytää tämän astumaan toista polkua, muttei uskaltanut. Ja
niin käänti hän katseensa vasemmalle päin, pihalle. Siellä seisoi
keittiörakennus, jonka keltaseksi rapatussa seinässä ei ollut
akkunoita, ja sitä vasten oli äreä viiniköynnös, kuin luuranko
museossa, ilman lehtiä ja rypäleitä; se oli kuollut ja seisoi kuin
ristiinnaulittuna mädännyttä kannatintaan vasten, ojennellen pitkiä
sitkeitä käsivarsiaan, kuin tahtoisi se kaapata vartiomiehen pitkään
syleilyyn.

Luutnantti katsoi pöytäänsä. Siinä oli alettu kirje hänen nuorelle
vaimolleen, joka vasta oli tullut hänen omakseen neljä kuukautta
sitten, kaksi kuukautta ennen kuin sota alkoi. Kenttäkiikarin
ja Ranskan kenraaliesikunnan kartan vieressä oli Hartmannin
Tiedottomuuden filosofia ja Schopenhauerin Parerga ja Paralipomena.
Äkkiä nousi hän ja astui muutamia askeleita huoneessa. Se oli
paenneen taitelijaseurueen seurustelu- ja ruokasali. Seiniin oli
maalattu muistoja aurinkoisista hetkistä kauniissa, vierasvaraisessa
maassa, joka muukalaisille niin anteliaasti avasi taidekoulunsa ja
näyttelynsä. Siinä oli kuvattuna tanssivia espanjattaria, roomalaisia
munkkeja, Normandien ja Bretagnen rannikkoseutuja, hollantilaisia
tuulimyllyjä, norjalaisia kalastuspaikkoja ja Sveitsin alppeja.
Nurkkaan oli kyyristynyt maalausalusta piiloutuen uhkaavia pistimiä.
Maalarin sekotuslevy riippui vasta puoliksi kuivunein värein maksan
näkösenä. Espanjalaisia punasia miliisilakkeja, maalarien virkalakki,
riippui vaatenauloissa päivän ja sateen vaalentamina ja hien jäljet
näkyen.

Luutnantista tuntui nololle, kuin olisi tunkeutunut toisen asuntoon
ja odottaisi isännän yllättävän. Hän istahti taas kirjottamaan. Ensi
sivut olivat täynnä surun ja kaipauksen ilmauksia ja huoliakin,
kun äskettäin oli saanut tietoja, jotka vahvistivat hänen iloset
toiveensa isäksi tulemisesta. Hän kasti nyt kynänsä enemmän
puhellakseen jollekin kuin ilmottaakseen ja kyselläkseen. Ja sitten
kirjotti hän:

"Kuten esim. kun marssittuani sadan mieheni kanssa ilman ruokaa ja
vettä tulimme metsään, jossa tapasimme jätetyn ruokavaunun. Tiedätkö,
mitä tapahtui. Nälkiintyneinä, niin että silmät pullistuivat
päästä kuin vuorikristallit graniitista, hajousi joukko susina
heittäytyen ruoan kimppuun, ja kun sitä tuskin oli riittävästi 30
miehelle, syntyi käsikähmä. Komennuksiani ei kukaan kuunnellut,
ja kun kersantti sapelilla ryhtyi asiaan, lyötiin hänet maahan
pyssynperillä! Kuusitoista miestä jäi paikalle haavottuneina ja
puolikuolleina. Ne jotka ruokaan pääsivät käsiksi, söivät niin
hillittömästi, että sairaina tuupertuivat maahan, johon heti
nukkuivat. Siinä maanmiehet maanmiehiä vastaan, pedot ruoasta
taistelivat!

"Tahi kun me eräänä päivänä saimme määräyksen äkkiä luoda
kenttävalleja! Eikä ollut muuta ainesta näillä puuttomilla mailla
kuin viiniköynnöksiä ja niiden tukipuita. Järkyttävää oli nähdä
kuinka viinikentät tunnissa olivat tuhotut, kuinka seipäät lehvin,
tertuin temmattiin ylös maasta ja sidottiin kimpuiksi, jotka
olivat märkiä puserrettujen, puolikypsien rypäleitten mehusta.
Vakuutettiin, että köynnökset olivat neljäkymmentä vuotta vanhoja.
Niin monen vuoden työn me siis tunnissa turmelimme, saadaksemme itse
piilossa ampua niiden viljelijöitä! Tahi kun me retkeilimme läpi
leikkaamattoman vehnäpellon, jossa jyvät rapisivat jalkoja vasten
kuin hanki, ja olki painui mätänemään ensi sadekuurolla? Luuletko,
rakas vaimoni, että voin nukkua tyynesti sellaisten urotekojen
jälkeen? Ja kuitenkin, mitä olen tehnyt muuta kuin velvollisuuteni?
Ja uskalletaan väittää, että tunne täytettyään velvollisuutensa, on
paras päänalus!

"Mutta pahempaa on edessä! Olet kai kuullut, että Ranskan asukkaat
armeijaa kartuttaakseen ovat miehissä nousseet ja asettaneet
vapaajoukkoja, jotka franc-tireurien nimellä koettavat suojella
talojaan ja viljelyksiään! Preussin hallitus ei ole tahtonut
tunnustaa näitä sotilaiksi, vaan on uhattu ampua heidät vakoojina
tai pettureina, jos joutuvat kiini! Ja perusteeksi mainitaan, että
valtiot käyvät sotaa eikä yksilöt! -- Mutta eivätkö sotilaat ole
yksilöitä? Ja eivätkö franc-tireurit ole sotilaita? Heillä on harmaa
puku niinkuin jääkäri rykmenteillä, ja vormuhan sotilaan tekee!
Mutta heitä ei ole viety rekistereihin, väitetään! Totta, heitä ei
ole rekisteröity, koska hallituksella ei ollut aikaa tehdä sitä,
eikä liikeyhteyttäkään ole voitu ylläpitää! Minulla on juuri kolme
sellaista vankina viereisessä biljardihuoneessa ja odotan joka hetki
pääkortteerista määräystä, joka ratkasee heidän kohtalonsa."

Tässä keskeytti hän kirjottamisen ja soitti lähettiä. Tämä astui
sisään.

-- Miten voivat vangit? -- kysyi herra von Bleichroden.

-- Hyvin, herra luutnantti, he pelaavat biljardia ja ovat reippaita!

-- Anna heille muutamia pulloja valkeaa viiniä, heikompaa lajia!...
Ei mitään ole tapahtunut?

Ei mitään! Ymmärrän herra luutnantti!

Herra Bleichroden jatkoi kirjottamistaan.

"Omituista kansaa nämät ranskalaiset! Nuo kolme partiomiestä
jotka kenties (toivon vielä parasta!) kenties tuomitaan kuolemaan
muutaman päivän kuluessa, pelaavat juuri biljardia viereisessä
huoneessa, ja minä kuulen keppien ja pallojen kolinan! Kuinka hauskaa
mailmanhalveksumista! Mutta komeata on niin voida lähteä täältä! Tai
todistaa se, että elämä on sangen vähän arvoinen, kun siitä voi niin
erota. Niin, tarkotan, kun ei ole sellaisia rakkaita siteitä, kuin
minulla, jotka sitovat ihmisen olemassa oloon. Et kai ymmärrä minua
väärin ja usko, että luulen olevani sidottu... Ah, en tiedä, mitä
kirjotan, sillä en ole nukkunut moneen yöhön ja pääni on niin..."

Ovelle kolkutettiin. Luutnantti lausui: sisään! ja kylän pastori
astui huoneeseen. Hän oli viidenkymmenen ikäinen mies, jolla oli
ystävällinen ja suruinen, mutta hyvin päättävä ulkomuoto.

-- Herra luutnantti -- alkoi hän, -- pyydän teiltä lupaa saada
puhutella vankeja.

Luutnantti nousi ja puki ylleen sotilastakkinsa sekä osotti
pastorille paikan sohvalla. Mutta kun hän oli saanut kireän takin
napitetuksi ja tunsi kankean kauluksen kuristavan kurkkuaan kuin
pihdit, oli kuin olisivat jalommat elimet puristetut kokoon, ja
kuin olisi veri pysähtynyt salaisille teilleen sydämeen. Mutta käsi
Schopenhauerilla, kirjotuspöytään nojaten sanoi hän:

-- Olen käytettävänänne herra pastori, mutta luulen etteivät vangit
juuri tule osottamaan teille paljon huomiota, sillä he ovat juuri
pelaamisen touhussa!

-- Luulenpa, herra luutnantti, -- vastasi pastori, -- tuntevani
kansani paremmin kuin te! Kysymys: Aiotteko ampua nuo pojat?

-- Tietysti! -- vastasi herra von Bleichroden osaansa perehtyneenä.
Valtiot käyvät sotaa, herra pastori, eivät yksilöt.

-- Anteeksi, herra luutnantti, ettekö te ja sotilaanne ole yksilöitä?

-- Anteeksi, herra pastori, emme tällä hetkellä. Hän pani kirjeen
imupaperin alle ja jatkoi:

-- Minä olen tällä hetkellä vain Saksan liittovaltion edustaja.

-- Totta kyllä, herra luutnantti, teidän rakastettava keisarinnanne,
jota Jumala ijäti siunatkoon, oli myös Saksan liittovaltion edustaja,
antaessaan julistuksen Saksan naisille avustaa sairaita, ja tiedän
tuhansien ranskalaisten yksilöjen siunaavaan häntä Ranskan kansan
kirotessa teidän kansaanne! Herra luutnantti, Jeesuksen Vapahtajan
nimessä (pastori nousi, tarttui vihollisen käsiin ja jatkoi itku
kurkussa), ettekö voi vedota häneen...

Luutnantti oli menettää tajunsa, mutta hän ponnisti voimansa ja sanoi:

-- Meillä eivät naiset vielä ole päässeet politiikkaan käsiksi!

-- Se on vahinko -- vastasi pappi ja ojensi vartensa.

Luutnantti oli kuuntelevinaan jotain ulkoa, niin ettei hän huomannut
papin sanoja. Hän tuli levottomaksi, ja hänen kasvonsa olivat ihan
kalpeat, sillä jäykkä kaulus ei voinut pitää verta kauan ylhäällä.

-- Olkaa hyvä ja istukaa herra pastori, -- sanoi hän ylimalkaisesti.
-- Jos haluatte puhutella vankeja, saatte vapaasti tehdä sen;
mutta istukaa hetkinen! (Hän kuunteli taas, ja nyt kuului selvästi
laukkaavan hevosen kavioiden töminää.)

-- Ei älkää menkö, herra pastori, -- sanoi hän henki kurkussa. Pappi
jäi. Luutnantti ojentautui akkunasta niin kauas kuin voi. Kavioiden
kapse kuului yhä lähempää, hiljeni ja lakkasi.

Sapelien ja kannusten kalinaa, askeleita ja herra von Bleichrodenilla
oli kirje kädessään. Hän tempasi sen auki ja luki:

-- Mitä on kello? -- kysyi hän itseltään. -- Kuusi! Siis, kahden
tunnin kuluessa, herra pastori, ammutaan vangit, ilman tuomiota.

-- Mahdotonta, herra luutnantti, ei ihmisiä niin lähetetä ijäisyyteen!

-- Ijäisyyteen tai ei, käsky kuuluu, että se on tehtävä ennen
iltahuutoa, jollen itse tahdo pitää itseäni partiomiesten toverina.
Ja tässä on ankara moite, kun en vielä ole noudattanut elok. 31 p:nä
annettua ohjetta. Herra pastori, menkää sisään ja puhutelkaa heitä,
ja säästäkää minulta se ikävyys...

-- Pidätte ikävänä lausua oikeata tuomiota!

-- Olenhan toki ihminen, pastori! Uskotteko, että olen ihminen?

Hän repäsi takin auki saadakseen ilmaa, ja alkoi vaeltaa lattialla.

-- Miksi emme aina ole ihmisiä? Miksi täytyy meidän olla
kaksoisihmisiä! Oi! oi! herra pastori, puhutelkaa heitä! Ovatko he
naineita miehiä? Onko heillä vaimo ja lapsia? Kenties vanhempia!

-- He ovat naimattomia kaikki, -- vastasi pastori. Mutta tämän yön te
ainakin voitte lahjottaa heille!

-- Mahdotonta! Käsky kuuluu: ennen iltahuutoa, ja päivän koittaessa
lähdemme! Menkää!

-- Minä menen! Mutta muistakaa, herra luutnantti, ettette mene ulos
paitahiasillanne, sillä voisittehan joutua saman kohtalon esineeksi,
sillä takkihan sotilaan tekee!

Ja pappi meni.

Herra von Bleichroden kirjotti kirjeen viimeiset rivit hyvin
kiihottuneessa tilassa. Sitten lukitsi hän sen sinetillä ja soitti
lähettiä.

-- Toimita tämä kirje menemään, -- sanoi hän tälle, -- ja lähetä
kersantti sisään.

Kersantti tuli.

-- Kolme kertaa kolme on kaksikymmentä yhdeksän, ei kolme kertaa
seitsemän on... kersantti ottaa kolme kertaa... ottaa kaksikymmentä
seitsemän miestä ja toimittaa pois vangit tunnin kuluessa. Tässä on
käsky!

-- Ampua? -- kysyi kersantti viivytellen.

-- Niin! Valitkaa huonoimmat miehet, semmoisia, jotka ovat olleet
tulessa ennen. Ymmärrätte. Esim. n:o 86 Besel, n:o 11 Luoti ja
semmoisia! Määrätkää sitäpaitsi minulle kuusitoista miestä, heti.
Parhaat! Tiedustelemme Fontainebleaussa, ja kun tulemme takasin,
täytyy sen olla ohi. Ymmärrättekö?

-- Kuusitoista miestä luutnantille. Kaksikymmentä seitsemän
vangeille. Jumala varjelkoon, herra luutnantti!

Ja hän meni.

Luutnantti napitti tarkasti takkinsa, ripusti sapelin vyölleen
pisti revolverin taskuunsa. Sitten sytytti hän sikarin, mutta ei
voinut polttaa, sillä ilmaa puuttui keuhkoista. Hän pyyhkäsi tomun
pöydältään. Hän otti esille nenäliinan ja pyyhki paperisakset,
lakkatangon ja tulitikkulaatikon. Hän asetti viivottimen ja
kynänvarren yhdensuuntaisesti, kohtisuoraan imupaperia vasten. Sitten
järjesti hän huonekalut. Kun se oli tehty, kampasi hän tukkansa. Hän
otti esille värisekotuslaudan, koetteli päähänsä punasia lakkeja ja
kokeili voisiko maalausalusta pysyä pystyssä kahdella jalalla.

Kun kivärien kolinaa kuului pihalta, ei ollut huoneessa ainoatakaan
esinettä, jota hän ei olisi hypiskellyt. Hän meni ulos. Komensi
ympäri ja mars, pois kylästä. Oli kuin olisi hän paennut
vihollisylivoimaa, ja joukon oli vaikeata seurata häntä. Kun hän
tuli niitylle, käski hän miesten kulkea peräkkäin, ettei ruohoa
tallattaisi. Hän ei käännähtänytkään taakseen, mutta lähinnä kulkeva
voi nähdä, kuinka takki hänen hartioillaan tuon tuostakin vetäytyi
kokoon kuin iskua takaapäin odottaissa. Metsän rinnassa pysähdyttiin.
Hän käski miehistön olla hiljaa ja levätä, itse meni hän metsään.

Kun hän oli päässyt yksinäisyyteen ja tarkoin katsonut, ettei kukaan
voinut häntä nähdä, veti hän syvään henkeään ja kääntyi tummiin
viidakoihin. Pikkumetsä oli jo varjossa, mutta tammien ja pyökkien
latvoihin loisti vielä aurinko. Hänestä tuntui kuin loikoisi hän
pimeässä merenpohjalla ja näkisi vihreän veden läpi päivänvalon,
johon ei enää koskaan pääsisi. Suuri, ihana metsä, joka ennen oli
parantanut hänen sairaan henkensä, oli nyt niin epäsointuinen,
niin kylmä! Elämä oli hänen edessään niin sydämmettömänä, niin
täynnä vastakohtia ja hänestä näytti itse luonto onnettomalta
itsetiedottomassa, sidotussa unielämässään. Täällä taisteltiin
myös kauheaa olemassaolon taistelua, veretöntä kyllä, mutta yhtä
julmaa kuin tietoisessa mailmassakin. Hän näki kuinka pienet tammet
olivat pöyhisteleineet pensaiksi tappaakseen pyökin hennot taimet,
jotka ainaisesti taimina pysyivät, ja tuhannesta pyökistä voi vain
yksi nousta valoon, jättiläiseksi, joka vuorostaan varasti elämää
toisilta. Ja tammi, joka häikäilemättä levitteli kämpyräisiä,
raakoja käsivarsiaan, ikäänkuin tahtoisi pitää koko auringon
itsellään, se oli keksinyt maanalaisen taistelun. Se lähetti pitkät
juurensa kaikille tahoille, kaivoi miinat maahan, imi toisten
pienimmätkin ravintohiukkaset, ja jos ei voinut varjostaa kuoliaaksi
vastustajiaan, tappoi ne nälkään. Tammi oli jo murhannut kuusimetsän,
mutta pyökki tuli kostajaksi, hitaasti mutta varmasti, sillä sen
kirpeät nesteet tappavat kaikki, joitten kimppuun se pääsee. Se oli
keksinyt myrkytyskeinon; ja se oli vastustamaton, sillä ei yksikään
kasvi voinut kestää sen varjossa, vaan oli maa musta kuin hauta sen
ympärillä, ja siksi oli tulevaisuus sen.

Hän kulki, ja kulki edelleen. Hän iski sapelilla ympäriinsä
ajattelematta kuinka monta tammitoivetta hän muserti, kuinka monta
hän muutti latvattomaksi vaivaseksi. Hän tuskin ajatteli mitään enää,
sillä hänen sielunsa ilmaukset olivat kuin huhmareessa ruhjotut.
Ajatukset pyrkivät kristalloitumaan, mutta hajautuivat ja haihtuivat,
muistot, toiveet, katkeruudet, hennot tunteet ja suuri viha kaikkea
kieroa vastaan, joka selvittämättömän luonnonvoiman kautta oli
päässyt mailmaa hallitsemaan, sulivat kokoon hänen aivoissaan, kuin
olisi sisäinen tuli äkkiä kohottanut lämpömäärää ja pakottanut kaikki
kiinteät osat juoksevaan muotoon.

Hän värähti äkkiä ja pysähtyi kesken valtavaa iskua, sillä
Marlottesta tuli ääni vyöryen yli kentän ja kertautuen susivuoren
onkalossa. Rummun ääni! Ensin pitkä pärrytys trrrram! Ja -- sitten
isku iskun jälkeen, painavia, kumeita yksi, kaksi, niinkuin
ruumisarkun kantta naulataan eikä tahdottaisi häiritä surua. Trrram
-- trrram! -- Tram -- tram! Hän otti esiin kellon! Neljännestä vaille
seitsemän! Siis neljännestunnin kuluessa! Hän tahtoi päästä näkemään
sitä! Ei, mutta hänhän oli paennut! Ei mistään hinnasta hän tahtonut
sitä nähdä! Ja niin nousi hän puuhun.

Nyt näki hän kylän, niin valosana, ilosena pienine puutarhoineen, ja
kirkon torni kohosi yli katonharjojen. Enempää ei hän nähnyt. Hän
piti kelloa kädessään seuraten sekuntiosottajaa. Tik, tik, tik, tik!
Se kiiti ympäriinsä pientä taulua, kiireesti, kiireesti! Mutta pitkä
minutinosottaja nyykähti joka kerran, kun pieni oli pyörinyt ympäri,
ja vakava tuntiosottaja oli alallaan, niin hänestä tuntui, mutta
kulkihan sekin.

Nyt oli kello viittä vaille. Hän tarttui hyvin tanakasti sileään
mustaan pyökinoksaan; kello värisi kädessä, valtimot kolkuttivat
korvien vierellä, ja hiusten juuret tulistuivat. -- Krats! kuului
kuin lankun katketessa ja mustan liuskiokaton ja valkean omenapuun
yli nousi sininen sauhu, kuin kevätpilvi, mutta pilven yläpuolelle
nousi rengas, toinen, useampia ilmaan, kuin olisi ammuttu kyyhkysiä
eikä vasten seinää.

Kaikki eivät olleet niin huonoja kuin luulin, ajatteli hän itsekseen,
astuessaan alas puusta, ikäänkuin tyynempänä, kun työ oli tehty. Ja
nyt alkoi pieni kyläkello soida, sielurauhaa, rauhaa kuolleille;
jotka olivat täyttäneet velvollisuutensa, mutta ei kaikille eläville,
jotka olivat täyttäneet omansa.

Aurinko oli laskenut, ja kuu, joka kelmeänä oli koko iltapäivän
ylhäällä alkoi punertaa ja levittää valoaan kun luutnantti marssi
joukkoineen Montcourtia kohti yhä pienen kellon vainoomana. Tultiin
Nemouroin isolle viertotielle, joka poppeliriveineen tuntui olevan
erittäin sovelias marsseille. Ja niin marssittiin kunnes pimeä
laskeutui ja kuu loisti kirkkaasti. Viimeisessä rivissä alettiin
jo kuiskailla ja salasesti neuvoteltiin, kehotettaisiko korpraalia
antamaan luutnantille viittauksen, että seutu oli epävarma, ja että
tuli kiirehtiä majapaikkaan, jos mieli päivän koittaessa lähteä
liikkeelle, kun hra von Bleichroden äkkiä komensi seis.

Oli pysähdytty mäelle, josta näkyi Marlotte. Luutnantti seisoi
hiljaa, kuten lintukoira joka on tavannut poikueen. Nyt kävi rumpu
taas, ja kello löi 9 Montcourtissa, ja sitten löi se Grézissä,
Bouronissa ja Nemoursissa, ja kaikki pienet kellot alkoivat
iltasoiton, toinen toistaan heleämpinä; mutta kaikkien läpi tunkeutui
Marlotten pienen kellon ääni. Se huusi: aut--ta--kaa, aut--ta--kaa!
eikä hra von Bleichroden voinut auttaa! Nyt tuli kumahdus maata
pitkin, kuin maan alta: se oli iltalaukaus Chalonissa olevasta
pääkortteerista. Ja keveiden iltasumujen läpi, jotka suurina
akkunapumpuleina olivat asettuneet Loin-joen uomaan, tunkeutui kuin
valo valaisten virtaa, niin että se näytti laavavyöryltä, joka kaukaa
tulvaili tulivuoren lailla kohoavasta Fontainebleaun metsästä.

Ilta oli tukahduttavan kuuma, mutta miehet olivat niin kalpeat
että yököt liitelivät heidän ympärillään. Kaikki tiesivät, mitä
luutnantti ajatteli, mutta he eivät olleet häntä koskaan nähneet niin
merkillisenä, ja he pelkäsivät, ettei ollut oikein näitten turhien
tiedustelujen laita suurella maantiellä. Lopuksi rohkasi korpraali
mielensä ja raportin muodossa huomautti, että iltahuuto oli pidetty.
Herra von Bleichroden otti nöyrästi vastaan ilmotuksen, niin kuin
käskyn ja komensi kotiin.

Kun he tuntia myöhemmin astuivat Marlotten ensi katua, huomasi
korpraali, että luutnantin oikea sääri vetäytyi kokoon polvikoukusta
kuin patin vaikutuksesta. Torilla hajotettiin joukko ilman
iltahuutoa, ja luutnantti katosi.

Hän ei tahtonut mennä huoneeseensa heti. Jokin veti häntä, hän ei
tiennyt mihin! Hän juoksi ympäriinsä silmät selällään ja sieramet
levällään kuin ajokoira. Hän tutki seinivieriä ja etsi hajua, jonka
hyvin tunsi. Ei mitään näkynyt eikä kukaan tullut vastaan. Hän tahtoi
nähdä missä "se" oli tapahtunut. Mutta hän pelkäsi sitä näkyä.
Lopulta väsyi hän ja meni kotiin. Pihalla pysähtyi hän ja kulki
keittiörakennuksen ympäri. Siellä tapasi hän kersantin ja pelästyi
niin, että sai tarttua kiini seinään. Kersantti säikähti myös, mutta
tointui ja alkoi:

-- Olen etsinyt herra luutnanttia antaakseni raportin.

-- Hyvä on! Kaikki hyvin! Menkää kotiin levolle! -- vastasi herra von
Bleichroden, niinkuin pelkäisi saada kuulla yksityiskohtia.

-- Kaikki hyvin, herra luutnantti, mutta se oli...

-- Hyvä on! Menkää! menkää! --

Ja hän puhui niin nopeasti ja niin yhtäpainoa, ettei kersantilla
ollut mahdollista pistää sanaakaan lomaan, joka kerta kun hän aukasi
suunsa, sai hän vastaansa sellaisen sanatulvan, että hän lopulta
suuttui ja meni tiehensä.

Silloin hengitti luutnantti taas ja hänellä oli sama tunne kuin
pojalla, joka on päässyt selkäsaunasta.

Nyt oli hän puutarhassa. Kuu paistoi kirkkaasti keltasta keittiön
seinää vasten, ja viiniköynnös ojensi luurankokäsiään kuin pitkään
haukotellen. Mutta mitä? Pari kolme tuntia sitten oli se kuollut,
lehdetön, harmaa väänteleivä ranko, ja nyt riippuikin siinä mitä
kauneimpia rypäleitä, ja olihan lehtiäkin! Hän meni lähemmäksi
katsomaan, oliko se sama köynnös.

Kun hän tuli seinän vierelle, astui hän johonkin tahmeaan ja tunsi
nenässään teurastuskaupan ilkeää hajua. Ja nyt näki hän, että köynnös
oli sama, aivan sama, mutta seinän rappaus oli rikki ja veressä. Siis
tässä! Tässä "se" on tapahtunut!

Hän meni heti pois. Kun hän tuli eteiseen, livetti jalka, sillä
saappaiden pohjiin oli tarttunut jotain liukasta. Hän veti ne pois
ja heitti pihalle. Sitten meni hän huoneeseensa, johon iltanen oli
katettu. Hän oli hirmuisesti nälissään, mutta ei voinut syödä.
Hän pysähtyi tuijottaen katettuun pöytään. Siihen oli kaikki niin
sievästi asetettu: voipala oli niin hieno pikku retiiseineen,
pöytäliina oli valkea ja hän näki, että sen merkkikirjaimet
eivät olleet hänen vaimonsa; pyöreä kutunjuusto oli niin soma
viinilehdillään, kuin olisi tässä vaikuttanut enemmän kuin
pakkomajotuksen pelko; kaunis, valkea leipä, kuinka toisellainen kuin
ruskea ruiskakku; punanen viini hiotussa pullossa, kaikki näytti
ystävällisten käsien järjestämältä. Mutta hän häpesi tarttua ruokaan.
Hän sieppasi äkkiä kellon ja soitti. Silmänräpäyksessä saapui emäntä
ja pysähtyi ovelle sanaakaan sanomatta. Hän katsoi luutnanttia
jalkoihin ja odotti käskyä. Luutnantti ei tiennyt mitä tahtoi, eikä
muistanut miksi soitti. Mutta hänen täytyi puhua.

-- Oletteko vihoissanne minulle -- sai hän esiin.

-- En, herra, -- vastasi nöyrä vaimo. -- Tahtooko herra jotain? -- Ja
taas katsoi hän luutnanttia jalkoihin.

Tämä katsahti alas nähdäkseen mitä emäntä katsoi, ja huomasi silloin
seisovansa sukkasillaan ja että lattia oli aivan täynnä punasia
varpaan jälkiä, sillä sukkansakin puhki oli hän tänään marssinut.

-- Ojentakaa minulle kätenne, rouva, -- sanoi hän, ja ojensi omansa.

-- En, -- vastasi nainen katsoen häntä suoraan silmiin ja meni.

Herra von Bleichroden tunsi rohkaistavansa tämän häväistyksen
jälkeen, ja tarttui tuoliin aikoen istua syömään. Hän kohotti
lihavatia, mutta lihan hajun havaitessaan tunsi hän pahoinvointia,
nousi, avasi akkunan ja heitti koko vadin pihalle. Hänen koko
ruumiinsa värisi ja tuntui sairaalta! Hänen silmänsä olivat niin
herkät, että valo kiusasi niitä ja vahvat värit ärsyttivät häntä.
Hän heitti ulos viinipullon, otti pois retiisin voista, punaset
maalarilakit, värialustan, kaikki mikä vaan näytti punaselta. Ja
sitten heittäytyi hän vuoteelle. Niin loikoi hän hetkisen, kunnes
kuuli ääniä ravintolasalista! Hän ei tahtonut kuunnella, mutta
korvien täytyi kuulla ja hän kuuli, että kaksi korpraalia siellä joi
olutta. Ja he puhuivat:

-- Ne olivat kovia poikia, ne pienemmät, mutta pitkä oli heikompi.

-- Ei ole sanottu, että hän oli heikko, siksi että putosi
kokoon seinän vierelle, mutta hän pyysi, että hän sidottaisi
viininkannattimeen, sillä hän tahtoi seisoa, niin hän sanoi.

-- Mutta ne toiset, piru vieköön, seisoivat käsivarret ristissä
rinnalla, kuin olisivat valokuvaajalla.

Niin, mutta kun pappi tuli heidän luokseen biljardihuoneeseen
ja sanoi, että loppu tuli, niin olivat oksentaneet kaikki kolme
keskelle lattiaa, niin sanoi kersantti, mutta ei kukaan huutanut eikä
sanaakaan armosta!

-- Jaa'a saakelin kovia miehiä! Terve!

Herra von Bleichroden pisti päänsä patjoihin ja painoi lakanan
korviaan vasten. Mutta sitten nousi hän ylös. Kuin jokin olisi
vetänyt häntä ovea kohti, jonka takana puhujat istuivat. Hän tahtoi
kuulla enemmän, mutta miehet puhuivat nyt hiljaa, Hän hiipi siksi
esiin ja selkä kumarassa hän asetti korvansa avaimenreijän viereen
kuunnellen.

-- Mutta näitkö meidän miehiä? Harmaita olivat kasvoiltaan kuin
piipuntuhka, ja niin monet ampuivat ilmaan! Älä vaan puhu siitä!
Mutta he saivat sentään mitä pitikin! Ja painavampina lähtivät kuin
tulleet olivat. Niinkuin olisi pikkulintuja ammuttu kartesseilla.

-- No, näitkö punaset pappipojat, jotka lauloivat kuin oopperassa
kahvinpaahtimet käsissä! Kuin kynttilöitä olisi niistetty,
kun laukaus kajahti. Hernemaahan keikahtivat kuin varpuset ja
rapistelivat siivin ja valkea kiertyi silmistä näkyviin! Ja naiset
poimivat kokoon niiden palaset! oi, oi, oi! Mutta niin käy sodassa!
Terve!

Herra von Bleichroden oli kuullut kylliksi ja verta oli noussut
päähän niin ettei hän voinut nukkua. Hän avasi oven ja käski miesten
mennä kotiinsa!

Sitten riisuutui hän, huuhtoi päänsä vedellä ja otti Schopenhauerin
lukeakseen vuoteella. Ja hän luki valtimojen tykyttäessä: "Syntymä ja
kuolema kuuluvat kummatkin elämään; ne ovat toistensa vastapainot;
toinen vaatii toista; ne ovat äärimmäisyydet, elämän ilmiön kummatkin
navat. Juuri sitä on tahtonut esittää jumalaistarustoista syvin,
hindulainen, symboolin kautta, joka on Schivan (Tuhoajan) merkki:
kaulaketju pääkalloista ja siinä Lingam, siitoksen elin ja esikuva.
Kuolo on sen solmun tuskallinen aukaisu, joka nautinnolla solmittiin
luomisen hetkellä, se on olemuksemme peruserehdyksen väkivaltainen
tuho, se on erheistä pääsy."

Hän laski kirjan, sillä hän kuuli jonkun huutavan ja heitteleivän
hänen omassa sängyssään! Kuka oli sängyssä? Hän näki ruumiin, jonka
vyötärys vetäytyi kokoon kuin kouristuksessa ja jonka rintakehä oli
pullollaan kuin nelikon vanteet, ja hän kuuli omituisen, oudon äänen,
joka kirkui lakanan alla. Sehän oli hänen oma ruumiinsa! Oliko hän
siis mennyt kahtia, koska näki ja kuuli itseään toisena personana?
Huudot jatkuivat. Ovi avautui ja tuo nöyrä vaimo astui sisään, kai
ensin naputettuaan ovelle.

-- Mitä luutnantti käskee? -- kysyi hän hehkuvin silmin ja omituinen
hymy huulilla.

-- Minä? -- vastasi sairas; -- en mitään! Mutta hän on kai hyvin
huono ja haluaa kyllä lääkäriä!

-- Täällä ei löydy lääkäriä, mutta pastori on auttanut meitä, --
vastasi vaimo -- joka ei enää hymyillyt.

-- Lähettäkää hakemaan pappia sitten! -- sanoi luutnantti. -- Hän ei
muuten pidä papeista!

-- Mutta kun hän on sairas, pitää hän niistä! -- sanoi nainen ja
katosi.

Kun pappi tuli sisään, meni hän vuoteen viereen ja tarttui sairaan
ranteeseen.

-- Mitä luulette sen olevan? -- kysyi sairas. -- Mitä luulette hänen
olevan.

-- Pahaa omaatuntoa! -- oli papin lyhyt vastaus. Silloin hypähti
herra von Bleichroden ylös!

-- Pahaa omaatuntoa velvollisuuden täyttämisestä!

-- Niin, -- sanoi pappi ja kietoi märän pyyhkeen sairaan pään ympäri.
Kuulkaa minua, jos vielä voitte. Nyt olette te tuomittu! Julmempaan
kohtaloon kuin nuo -- kolme! Kuulkaa tarkoin! Minä tunnen enteet!
Te olette mielipuolisuuden rajalla! Teidän täytyy koettaa ajatella
tämä ajatus loppuun! Ajatelkaa sitä voimakkaasti ja te saatte nähdä
aivojenne ikäänkuin järjestäyvän!

Katsokaa minua ja seuratkaa sanojani, jos voitte! Te olette mennyt
kahtia! Te pidätte toista puoltanne jonain toisena tai kolmantena
henkilönä! Kuinka tulitte siihen? Niin, katsokaas, yhteiskuntavalhe
on tehnyt meidät kaikki kaksinaisiksi. Kun te kirjotitte vaimollenne
tänään, silloin olitte ihminen, tosi, yksinkertainen, hyvä ihminen,
mutta kuin puhuitte minulle olitte toinen! Kuten näyttelijä menettää
henkilöllisyytensä ja muuttuu eri näytelmäosien sekotukseksi, niin on
yhteiskunta-ihmisessä ainakin kaksi persoonaa. Kun nyt täristyksen,
mielenliikutuksen, hengen maanjäristyksen kautta, sielu repee,
silloin ovat molemmat luonteet siinä rinnakkain ja katsovat toisiinsa.

Tässä lattialla näen kirjan, jonka tunnen. Hän oli syvämielinen
mies, kenties syvin kaikista. Hän näki tämän elämän kurjuuden ja
turhuuden, kuin olisi sen oppinut Herraltamme ja Vapahtajaltamme,
mutta hän ei silti voinut lakata olemasta kaksoisolento, sillä
elämä, syntymä, tapa, inhimillinen heikkous pakottivat hänet
taka-askeleihin! Kuulette, herra, että olen lukenut muitakin kirjoja
kuin messukirjaani! Ja minä puhun lääkärinä, en pappina, sillä me
molemmat -- seuratkaa nyt tarkoin! -- me ymmärrämme toisiamme!
Ettekö luule minun tuntevan kaksoiselämäni kirousta! En epäile pyhiä
asioita, sillä ne ovat lihaani, luihini syöpyneet, herra, mutta minä
tiedän etten puhu Jumalan nimessä kun puhun! Valhe, nähkääs, sen
saamme äidin kohdussa, äidinrinnoista, ja se joka nykyisin tahtoisi
sen totuuden sanoa kokonaan... niin, niin -- Voitteko seurata minua?

Sairas kuunteli ahnaasti, eivätkä hänen silmäluomensa olleet
laskeuneet kertaakaan koko papin esityksen aikana.

-- Teihin nyt, -- jatkoi pappi. -- On pieni petturi soihtu kädessä,
enkeli joka kulkee kopallinen ruusuja kädessä peitellen elämän
tunkioita; se on valheen enkeli ja sen nimi on kauneus! Pakanat ovat
palvelleet sitä Kreikassa, ruhtinaat ovat suosineet sitä, sillä se
on kääntänyt kansan silmät, niin ettei ole nähty asioita, niin kuin
ne ovat. Se vaeltaa pitkin elämää, ja väärentää, väärentää. Miksikä,
te soturit, miksi pukeudutte koreisiin kullalla kirjailtuihin
kaunisvärisiin pukuihin? Miksi aina olette toimessa soitoin ja
liehuvin lipuin? Ettekö siten salaa ammattinne tosi tarkotusta?
Jos rakastaisitte totuutta, pukeutuisitte valkeihin mekkoihin,
kuin teurastajat, niin että veritäplät näkyisivät hyvin, teillä
olisi veitset vyöllä kuin paloittelijoilla lihakaupoissa, ja verta
tiukkuvat rasvaset kirveet. Ja soittokuntien sijaan voisitte työntää
edellänne vaikeroivia ihmisiä, ihmisiä, jotka ovat tulleet hulluiksi
tappotannerten kauhunäyistä; lippujen sijaan voisitte kantaa
kuolinliinoja ja kuormastossa ruumisarkkuja!

Sairas joka nyt kiemurteli vetotaudissa, risti kätensä kuin
rukoukseen ja puri kynsiään. Pappi oli tullut hirmusen näköseksi;
kovan, järkähtämättömän, vihasen, ja hän jatkoi:

-- Sinä olet luonteeltasi hyvä mies, sinä, enkä minä sinun hyvää
ihmistäsi tahdokaan rangaista, ei, minä rankasen sinua edustajana,
joksi olet nimittänyt itseäsi, ja sinun rangaistuksesi on oleva
muille varotukseksi! Tahdotko nähdä noiden kolmen ruumiit? Tahdotko
nähdä ne?

-- Ei Jeesuksen nimen tähden! -- kirkui sairas, jonka paita oli märkä
tuskan hiestä ja tarttui hartioihin!...

-- Arkuutesi osottaa että olet ihminen ja semmoisena pelokas.

Kuin ruoskaniskun saaneena hyppäsi sairas ylös, hänen kasvonsa
tyyntyivät, hänen rintansa rauhottui, ja kylmällä äänellä kuin olisi
hän ollut terve, sanoi hän: -- Mene ulos, pappi perkele, muuten
narraat minut tyhmyyksiin!

-- Mutta minä en tule takasin jos kutsut, -- sanoi tämä. -- Muista
se! Muista, että jos et saa nukutuksi, niin ei se ole minun syyni,
vaan pikemmin niiden jotka makaavat tuolla biljardihuoneessa!
Biljardilla, kuuletko!

Ja samassa heitti hän oven auki, ja sairashuoneeseen lemahti
karboolihapon kauhea haju!

-- Tunne, tunnetko! Tämä ei ole ruudin savua, se ei ole samaa kuin
sähköttäisit kotiin urhotöitä: "suuri tappio, kolme kuollutta ja yksi
mielipuoli, Jumalan olkoon kiitos!" Tästä ei runoja kirjoteta, eikä
heitellä kukkia kaduille eikä itketä kirkoissa! Tämä ei ole voittoa
tämä, se on teurastusta, teurastaja!

Herra von Bleichroden oli hypännyt ylös vuoteelta ja heittäynyt ulos
akkunasta. Pihalla ottivat hänet kiini omat miehet, joita hän yritti
purra vasempaan sivuun. Sitten sidottiin hän ja vietiin pääkortterin
sairashuoneeseen täysin kehittyneenä mielipuolena vietäväksi
parantolaan.

       *       *       *       *       *

Oli aurinkoinen aamuhetki helmikuun lopulla 1871. Jyrkkää
Martheray-mäkeä myöten Lausannessa astui askel askeleelta nuori
nainen keski-ikäisen miehen käsivarteen nojaten. Hän oli pitkällä
raskaudentilassa ja miltei riippui seuralaisensa käsivarressa. Hänen
tyttökasvonsa olivat kuolonkalpeat ja hän oli mustassa puvussa. Mies
ei ollut mustissa, josta vastaantulijat päättivät, ettei hän ollut
naisen puoliso. Hän näytti hyvin huolestuneelta, kumartui silloin
tällöin pienen naisen puoleen ja sanoi jonkun sanan, vaipuen sen
jälkeen taas omiin ajatuksiinsa. Kun he tulivat vanhan tullihuoneen
luo ravintola A l'Oursin edustalle, pysähtyivät he.

-- Vieläkin mäki? -- kysyi nainen.

-- Niin, sisko rakas, -- vastasi mies. -- Istutaan hetkeksi.

Ja he istuutuivat penkille ravintolan seinivierelle. Rouvan sydän
tykytti kiivaasti ja hänen rintansa veti ahnaasti henkeä, kuin ei
ilma riistäisi.

-- Sääli sinua, veikko raukka, -- sanoi hän; -- näen että kaipaat
omaistesi luo!

-- Hyvänen aika, sisko, älä puhu semmoista, -- vastasi tämä. --
Kyllähän sydämeni väliin on kaukana, ja kyllähän minua kotona
tarvittaisi kylvöajan tullen, mutta olethan sisareni ja omaa lihaansa
ja vertansa ei voi kieltää.

-- Saa nyt nähdä, -- alkoi rouva von Bleichroden, -- voiko tämä ilma
ja uusi parannustapa häntä parantaa. Mitä luulet?

-- Kyllä varmaan, -- vastasi veli, mutta kääntyi poispäin ettei
näyttäisi epäileviä kasvojaan.

-- Millaisen talven olenkaan elänyt Frankfurtissa! Kuinka voi kohtalo
keksiä moisia julmuuksia! Tuntuu kuin hänen kuolemansa olisi ollut
helpompi kestää kuin tämä elävältä hautaus.

-- Mutta toivo elää aina, -- sanoi veli -- toivottomalla äänellä. --
Ja niin lähtivät hänen aatoksensa kotipuoleen, lasten ja peltojen
luo. Mutta samassa hän ikäänkuin katui itsekkyyttään, ettei voinut
täysin yhtyä tähän suruun, joka oikeastaan ei ollut hänen, ja jonka
hän aivan syyttään oli saanut, ja hän suuttui itseensä.

Nyt kuului kimeä, pitkäveteinen huuto mäeltä, muistuttaen veturin
vihellystä, ja toinenkin.

-- Kulkeeko juna näin korkealla mäellä? -- kysyi rouva.

-- Kyllä kai, -- sanoi veli ja kuunteli, silmät levällään.

Taas kuului kirkuna! Mutta nyt se tuntui hukkuvan hätähuudolta.

-- Mennään kotiin, -- sanoi herra Schantz kalpeana, -- et jaksa tätä
mäkeä tänään, ja huomena olemme järkevät ja otamme ajurin.

Mutta rouva tahtoi käydä, ehdottomasti. Ja niin kulkivat he pitkää
mäkeä ylös hospitaaliin. Se oli pääkallovuorelle vaellusta. Vihreissä
orapihlajissa vilahteli mustia keltanokkia rastaita; muurinvihreän
peittämillä muureilla juoksenteli kilvan harmaita sisiliskoja
rakoihin pistäytyen; oli täysi kevät, sillä talvea ei ollutkaan
ollut; tien vierillä kukki esikkoja ja muita kevätkukkia. Mutta
tähän ei kiintynyt golgathannousijain huomio. Taas uusiutuivat
salaperäiset huudot. Äkillisen aavistuksen valtaamana kääntyi rouva
von Bleichroden veljensä puoleen, katsoi särkynein katsein hänen
silmiinsä, saadakseen vahvistusta epäluulolleen, ja vaipui sitten
ääntä päästämättä tielle, jonka keltanen tomu peitti hänet pilveen.
Ja siihen hän jäi makaamaan.

Ennenkuin veli ennätti tointua, oli joku kohtelias kulkija juossut
hakemaan vaunuja, ja kun nuori nainen kannettiin niihin, oli hänen
työnsä tulevan sukupolven hyväksi alkanut, ja nyt kuului kaksi
huutoa, kahden ihmisen huudot surkeuden syvistä laaksoista, ja herra
Schantz, joka lakitta päin seisoi vaunujen astinlaudalla, katsoi ylös
sinistä kevättaivasta kohti ja ajatteli itsekseen: Jospa ne vain
voisivat kuulua tuonne ylös, mutta kai välimatka on liian pitkä!

Hospitaalissa oli herra von Bleichroden sijotettu huoneeseen, josta
oli vapaa näköala etelää kohti. Seinät olivat pehmeiksi täytetyt ja
maalatut vienon siniseen värisävyyn, jonka kautta näki maisemain
keveitä ääriviivoja. Katto oli maalattu puuristikkojen muotoon
viiniköynnöksineen. Lattia oli matoilla peitetty ja näiden alla oli
kerros olkia. Huonekalut olivat yltyleensä jouhilla ja kankaalla
päällystetyt, niin ettei mitään puukulmia ollut näkyvissä.

Ovea ei voinut sisältäpäin erottaa, niin ettei sairas voisi
ajatella uloslähtöä eikä tuntisi olevansa vangittu, joka juuri on
vaarallisinta kiihottuneessa tilassa. Akkunoissa tosin oli raudat,
mutta nämät olivat kauniisti taotut liljojen ja lehvien muotoon ja
maalatut, niin etteivät ne näyttäneet kalterilta.

Herra von Bleichrodenin mielenhäiriö oli omantunnonvaivojen muodossa.
Hän oli muka tappanut viinitarhan hoitajan salaperäisissä oloissa,
joita hän ei voinut tunnustaa, kun ei muistanut niitä. Nyt istui hän
vankilassa odottaen tuomion täytäntöönpanoa, sillä hän oli tuomittu
kuolemaan. Mutta hänellä oli valosia välihetkiä. Silloin asetti hän
seinille suuria papereita ja kirjotti ne täyteen väitelmiä. Silloin
muisti hän myös ammuttaneensa franc-tireureja; mutta hän ei muistanut
olevansa naimisissa; ja hän otti vastaan vaimonsa oppilaana, jota hän
ohjaili logiikassa. Hän oli asettanut esilauseet: että franc-tireurit
olivat pettureita, ja että käsky kuului: ammu ne! Eräänä päivänä oli
hänen vaimonsa, jonka tuli olla yhtämieltä kaikessa, varomattomasti
kyllä horjuttanut hänen uskoaan esilauseeseen, että kaikki
franc-tireurit olivat pettureita, ja silloin repi hän seiniltä alas
kaikki päätelmät ja sanoi käyttävänsä kaksikymmentä vuotta esilauseen
todistamiseen, sillä sen täytyi ensin olla tosi.

Välillä teki hän suuria suunnitelmia ihmiskunnan hyväksi. Mihin
tähtäävät kaikki pyrkimykset täällä maan päällä? kysyi hän.
Miksi hallitsee kuningas, saarnaa pappi, runoilee runoilija,
maalaa maalari? Saadakseen ruumiilleen typpeä. Typpi on kalleinta
ravintoainetta, siksi on liha kallista. Typpi merkitsi älyä, sillä
rikkaat, jotka syövät lihaa, ovat älykkäämmät kuin muut, jotka
enemmän syövät hiilihydraatteja. Nyt alkoi typpeä olla vähän
maan päällä, ja siitä syntyivät sodat, työlakot, sanomalehdet,
herännäisyys ja valtioavut. Täytyy keksiä uusi typpilähde. Herra
von Bleichroden oli keksinyt sen, ja nyt tulevat kaikki ihmiset
tasa-arvoisiksi; vapaus, yhdenvertaisuus ja veljeys tulevat
todellisuudeksi maan päälle. Tämä tyhjentymätön lähde oli: ilma.
Se sisältää 79 volymiprosenttia typpeä, ja täytyi keksiä keino
keuhkoille välittömästi ottaa vastaan ja valmistaa sitä ruumiin
ravinnoksi, ilman että sitä tarvitsi tihentää ruohoksi, viljaksi ja
vihanneksiksi, jotka taas eläinten kautta muuttuisivat lihaksi! Tämä
oli tulevaisuuden ja herra von Bleichrodenin problemi ja, kun se
ratkastaisi, tulisivat maanviljelys ja karjanhoito tarpeettomiksi, ja
kulta-aika koittaisi maan päälle. Välillä vaipui hän taas unelmiinsa
luullun murhansa johdosta, ja silloin oli hän syvästi onneton.

Samana helmikuun aamuna, jona rouva von Bleichrodenin oli täytynyt
palata hospitaalin tieltä takaisin, istui hänen miehensä uudessa
huoneessaan laitoksessa katsellen ulos akkunasta. Ensin oli hän
tarkastellut katon viiniköynnöksiä ja seinien maisemia, sitten oli
hän istuutunut mukavaan tuoliin akkunan eteen, niin että näköala
oli avoimena hänen edessään. Hän oli tyyni tänään, sillä edellisenä
iltana oli hän saanut kylmän kylvyn ja nukkunut hyvin yönsä. Hän
tiesi, että oli helmikuu, mutta hän ei tiennyt, missä oli. Ei
lunta ulkona, se oli hänen ensi ajatuksensa, ja se hämmästytti
häntä, sillä hän ei ollut koskaan ollut eteläisemmissä maissa.
Akkunan ulkopuolella oli vihreitä pensaita, toiset täynnään
valkokukkia, toiset loistaen heleänvihreine lehtineen; puksipuita;
jalava, muurinvihreän peitossa, joka sai sen näyttämään siltä kuin
olisi se täydessä lehtipuvussa; kedolla, jolla oli esikkoja kuin
tulikivikukkia, löi mies heinää ja tyttö haravoi. Hän tarttui
almanakkaan ja luki: helmikuu. Haravoidaan helmikuussa. Missä olen? --

Sitten kulki hänen katseensa yli puutarhan ja hän näki syvien
laaksojen hiljaa alenevan vihreinä kuin kesäniityt; ja hän näki
suuria vaaleanvihreitä riippapajuja. Helmikuussa, ajatteli hän
taasen. Ja kun niityt loppuivat, oli edessä järvi; tyyni kirkkaan
sininen, kuin ilma, ja sen toisella puolen sinertävä maa; sinertävän
maan yllä vuorenharjanne; mutta sen yläpuolella jotain, mikä
muistutti pilviä; niiden värisävy oli hieno kuin vastapestyn villan,
mutta niillä oli huiput; ja niiden yllä oli pieniä keveitä pilviä,
jotka väliin olivat noiden terävien huippujen kohdalla. Hän ei
tiennyt missä oli, mutta niin kauniilta kaikki näytti, ettei voinut
olla maan päällä. Oliko hän kuollut ja tullut toiseen mailmaan.
Europassa hän ei ollut! Kenties oli hän kuollut! Hän vaipui
hiljaisiin unelmiin ja koetti syventyä uuteen asemaansa.

Mutta sitten katsoi hän ylös jälleen, ja nyt näki hän koko
aurinkoisen taulun akkunaristikkojen kehystämänä ja halkomana, ja
taotut rautaliljat tuntuivat kuin häilyvän ilmassa. Hän pelästyi
ensin, mutta sitten hän rauhottui ja tarkasti taulua vielä kerran,
etenkin rusottavia pilviä. Hän tunsi ääretöntä iloa ja viileätä
tunnetta päässään; tuntui kuin aivojen kiemurat oltuaan kauan
sotkeutuneina alkaisivat järjestyä asemilleen. Ja hän tuli niin
iloseksi että hänen rintansa alkoi laulaa, kuten hän luuli mutta hän
ei ollut koskaan laulanut elämässään, ja siksi olikin se kirkunaa,
riemun kiljahduksia, jotka tielle kuuluen olivat vähällä olleet
saattaa hänen vaimonsa epätoivoon surusta. Kun hän oli siinä tunnin
laulanut muistui hänen mieleensä vanha maalaus eräällä Berliinin
keiliradalla, ja se esitti Sveitsiläismaisemaa. Ja nyt tiesi hän
olevansa Sveitsissä, ja suippenevat pilvet olivat alppeja.

Toisella kierroksellaan tapasi lääkäri herra von Bleichrodenin
istumassa rauhallisena ja itsekseen hyräillen tuolilla ikkunan
ääressä, eikä ollut mahdollista temmata häntä irti kauniista
taulusta. Mutta hän oli aivan selkeä ja tunsi asemansa täydellisesti.

-- Herra tohtori, -- sanoi hän osottaen raudoituksia, -- miksi
te noin halkasette kauniin taulun? Ettekö sallisi minun mennä
vapaaseen ilmaan? Luulen että se tekisi minulle hyvää, ja lupaan olla
karkaamatta!

Lääkäri tarttui hänen käteensä salaa etusormellaan koetellakseen
peukalon tyvellä olevaa valtimoa.

-- Valtimo lyö vain 70 kertaa, rakas tohtori, -- sanoi sairas
hymyillen, -- ja viime yönä nukuin hyvin. Teidän ei tarvitse pelätä
mitään.

-- On hauskaa, -- sanoi lääkäri, -- että parannuskeino todellakin on
vaikuttanut teihin. Teillä on vapaus käydä ulkona.

-- Tiedättekö tohtori, -- sanoi sairas vilkkaasti liikahtaen, --
tiedättekö minusta tuntuu kuin olisin ollut kuollut ja jälleen
herännyt elämään toisella taivaan kappaleella, niin kaunista on
täällä! En koskaan olisi voinut uneksia, että maa olisi niin ihana!

-- Kyllä herraseni, maa on vielä kaunis missä kulturi ei ole sitä
tuhonnut, ja täällä on luonto niin voimakas, että se on vastustanut
ihmisen yrityksiä. Luuletteko että teidän maanne on aina ollut niin
ruma kuin nyt? Ei, siellä missä nyt on autioita santaketoja, jotka
eivät vuohtakaan elätä, siellä suhisivat kerran ihanat tammi-,
pyökki- ja honkametsät, joiden varjossa riista viihtyi, ja laumottain
parhaita teuraseläimiä eleli terhoja syöden.

-- Te olette rousseaulainen, herra tohtori, -- sanoi sairas.

-- Rousseau oli Geneveläinen herra luutnantti! Tuolla kaukana järven
rannalla, tuon jalavan yli näkyvän lahden lähellä, siellä syntyi
hän, siellä kärsi hän, siellä poltettiin hänen teoksensa Emile ja
Contrat social (yhteiskuntasopimus), luonnon evankeliumit, ja tuolla
vasemmalla Valaisin alppien juurella, jossa on pieni Clarens, siellä
kirjotti hän rakkauden kirjan, "Uuden Heloisen." Edessänne on Leman
järvi!

-- Lac Leman! -- huudahti herra von Bleichroden.

-- Tässä hiljaisessa laaksossa, -- jatkoi lääkäri, -- jossa
rauhallisia ihmisiä asuu, ovat haavottuneet henget hakeneet
virvotusta! Katsokaa tuolla oikealla pienen poppeleita kasvavan
niemen takana; siellä on Ferney. Sinne pakeni Voltaire, kun hän
oli irvistellyt kyllikseen Pariisissa, ja siellä viljeli hän
maata ja rakensi korkeimmalle olennolle pyhän huoneen. Ja tuolla
tännempänä Coppet. Siellä asui Stael, Napoleonin, kansan petturin,
pahin vihollinen, nainen joka uskalsi opettaa ranskalaisille,
kansalaisilleen, ettei Saksan kansa ole Ranskan raaka vihollinen,
sillä, herra, kansat eivät vihaa toisiaan. Tänne tyynen järven
rannalle pakeni raadeltuna Byron, joka sidotun jättiläisen lailla
oli tempautunut irti niistä langoista, mihin taantumuksen aika oli
sitonut hänen voimakkaan sielunsa, ja täällä purki hän vihansa
sortajia vastaan lauluun "Chillonin vanki", Mont Grammontin juurelle
pienen kalastajakylän lähelle oli hän hukkua, mutta hänen elämänsä
ei ollut vielä täytetty. Tänne ovat paenneet kaikki, jotka eivät
voineet sietää sitä mädännyksen hajua, joka koleran tavoin peitti
Europan pyhän alianssin yritettyä tuhota vallankumouksen seuraukset,
ihmisen äsken saadut oikeudet. Tässä alhaalla 1,000 jalkaa jalkojenne
alapuolella, runoili Mendelssohn surumieliset laulunsa, täällä
kirjotti Gounod Faustinsa! Ettekö näe että hän on saanut aiheensa
Valpurin yöhönsä, tuolta Savoijin alppien kuiluista! Täältä jyrisytti
Victor Hugo raivoisat rangaistuslaulunsa joulukuun petturia Napoleon
kolmatta vastaan! Ja täällä, kohtalon omituista pilaa, täällä
kainossa Veveyssä, johon pohjatuulet eivät koskaan pääse, täällä
koetti oma keisarinne unohtaa kauhunäyt Sadovan ja Königgrätzin
taisteluista. Tänne piiloutui venäläinen Gortschakow, kun tunsi
maan keinuvan jalkainsa alla, täällä kylpi John Russel itsestään
politisen lian pois ja hengitti puhdasta väärentämätöntä ilmaa;
täällä koetti Thiers selvitellä valtiollisten myrskyjen takia usein
sekavia vastakkaisia, mutta kuten luulen rehellisiä ajatuksiaan;
jospa hän nyt ohjatessaan kokonaisen kansan vaiheita, muistaisi
viattomia hetkiä, jolloin hänen henkensä sai rauhallisesti puhua
itsensä kanssa, täällä luonnon lempeän, mutta vakavan majesteetin
edessä! Ja tuolla kaukana Genevessä, herra luutnantti! Siellä ei asu
kuningasta hoveineen, mutta siellä syntyi aatos, joka on yhtä suuri
kuin kristinusko ja sen apostolit kantavat myöskin ristiä, punasta
ristiä valkeissa lipuissaan! Ja kun mauser-kivääri tähtäsi Ranskan
kotkaa ja Chassepot suuntautui saksalaista kotkaa kohti, silloin
pitivät punasta ristiä kunniassa ne, jotka eivät kumartaneet mustaa
ristiä, ja sillä merkillä luulen tulevaisuuden voittavan.

Sairas joka tyynesti oli kuullut tätä omituista miehen puhetta,
niin tunteellista miltei suruvoittoista kuin olisi sen pitänyt joku
pappismies eikä lääkäri, oli hieman nolo.

-- Te haaveilette herra tohtori -- sanoi hän.

-- Niin tekin teette, kun olette täällä asunut kolme kuukautta,
vastasi lääkäri.

-- Te uskotte parannuskeinoon? -- kysyi sairas ei enää niin
epäilevänä.

-- Minä uskon luonnon äärettömään voimaan parantaa sivistystaudit!
-- vastasi hän. -- Oletteko kyllin voimakas ottamaan vastaan hyvän
sanoman? -- jatkoi hän tarkasti silmäillen sairasta.

-- Täydellisesti herra tohtori!

-- Hyvä, rauha on tehty!

-- Jumalani... mikä onni!

-- Niin kyllä, -- sanoi lääkäri, -- mutta älkää kysykö enempää, sillä
muuta ette saa tietää tänään! Tulkaa nyt ulos, mutta olkaa valmis
yhteen asiaan, Teidän paranemisenne ei tule käymään niin suoraan kuin
uskotte! tulee taka-askeleita! Muisto näettekö on pahin vihollisemme
ja -- -- mutta tulkaa nyt.

Lääkäri tarttui sairaan käsivarteen, johti hänet puutarhaan. Ei
mitään aitoja eikä muureja ollut tiellä, vain vihreitä pensastoja,
jotka johtivat kulkijan takasin sinne mistä hän oli tullut, mutta
pensasten takana oli syviä juoksuhautoja joitten yli oli mahdoton
päästä. Luutnantti koetti pukea vanhoihin sanoihin ihastustaan,
mutta hän huomasi että ne sopivat niin huonosti kuvaamaan sitä mitä
hän tunsi ja hän vaikeni kuunnellen ihmeellistä hermojen hiljaista
soitantoa. Oli kuin sielun kielet olisivat jälleen viritetyt ja hän
tunsi tyyneyttä jota ei ollut kokenut pitkiin, pitkiin aikoihin.

-- Vieläkö epäilette parantumistani? -- kysyi hän lääkäriltä
surumielisesti hymyillen.

-- Te olette parantumassa kuten jo sanoin, mutta ette vielä terve.

He olivat pienen kiviportin luona, jonka kautta hoitolaisia
vartioitten seuraamina kulki sisään.

-- Mihin menevät kaikki nämät ihmiset? -- kysyi sairas.

-- Seuratkaa niitä niin saatte nähdä. Minun luvallani saatte mennä.
-- Ja herra von Bleichroden meni. Mutta lääkäri viittasi vartijan
luokseen.

-- Menkää rouva von Bleichrodenin luo hotelli Fauconiin, -- sanoi hän
-- ja sanokaa että hänen miehensä on parantumassa, mutta vielä ei hän
ole kysynyt vaimoansa. Kun hän sen tekee on hän pelastettu.

Vartija meni ja lääkäri seurasi sairasta pienestä kiviportista sisään.

Herra von Bleichroden oli tullut suureen saliin, joka ei ollut
minkään ennen näkemänsä huoneen näkönen. Se ei ollut kirkko, ei
teatterisali, ei koulu, ei raatihuone, mutta vähän kaikkea. Perällä
oli kuori jonka kolmessa ikkunassa oli värilliset ruudut, mutta
lempein sopusointuisin värein, kuin olisi suuri väritaiteilija ne
sommitellut, ja valo tunkeutui sisään yhtenä suurena ilosäveleenä.
Se teki saman vaikutuksen sairaaseen, kuin ne sävelet joilla Haydn
sävellyksessään Luominen selvittää kaaoksen pimeän, ja Herra
kuorolaulun kauan selvitettyä luonnon voimien järjestymistä lopulta
huudahtaa "tulkoon valkeus", ja kerubit ja serafit yhtyvät hymniin.

Akkunan alla oli vuotokiviluola, josta pieni puro hiljaa virtaili
altaaseen, josta näkyi vehkain kukkateriä, valkeita kuin enkelin
siivet. Kuorin pilarit eivät olleet mitään tunnettua tyyliä, ja
peitti niitä ruskea pehmyt maksasammal maasta kattoon. Seinien
alaosat olivat kuusen havuilla peitetyt; ja suuret seinäpinnat olivat
koristetut ikivihreitten kasvien, laakerin, rautatammen lehvillä;
väliin pyrkivät nämät muodostamaan kirjaimia, mutta hajaantuivatkin
pehmeiksi haaveellisiksi kasvimuodoiksi. Akkunain välipaikoilla
oli suuria seppeleitä ja katon reunustaa pitkin kulki koriste,
joka ei ollut tavallisen näkönen. Herra von Bleichroden katseli
ympärilleen ja näki penkkien olevan täynnä hospitaalin hoitolaisia,
jotka istuivat hiljaisina ihmetellen. Hän istuutui penkille ja kuuli
nyyhkytyksiä viereltään. Hän näki miehen joka itki pää käsissä. Tällä
oli käyrä nenä, viikset ja pujoparta; selvästikin ranskalainen.
Täällä siis tavattiin vihollinen vihollisen vieressä kumpikin itkien,
mitä? Sitä, että olivat täyttäneet velvollisuutensa isänmaata
kohtaan. Herra von Bleichroden kävi levottomaksi kun heikkoa
soitantoa alkoi kuulua. Urut soittivat koraalia mutta duurissa; se
ei ollut luterilainen koraali, ei katolilainen, ei calvinilainen,
ei kreikkalainen, mutta se puhui, ja sairas oli kuulevinaan
lohdullisia, toivehikkaita sanoja. Ja nyt astui mies kuoriin jääden
puoliksi luolan peittoon. Pappiko? Ei, hän oli vaaleanharmaassa
puvussa ja kaulaliina oli sininen. Ei ollut hänellä myöskään
kirjaa. Mutta hän puhui. Hän puhui lempeästi ja yksinkertaisesti,
niin kuin puhellaan ystävysten kesken; hän puhui kristinuskon
yksinkertaisista opeista, rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään,
olla kärsivällinen, suvaitsevainen, anteeksi-antaa vihollisilleen;
hän puhui kuinka Kristus oli ajatellut ihmiskuntaa yhdeksi ainoaksi
kansaksi mutta kuinka ihmisen paha luonto on vastustanut tätä suurta
ajatusta, kuinka ihmiskunta on joukkoutunut kansakuntiin, lahkoihin,
kouluihin; mutta hän lausui sen varman toivon, että kristillisyyden
periaatteet pian toteutuisivat. Hän puhui neljännestunnin ja astui
alas rukoiltuaan lyhyen rukouksen kaikkivaltiaalle, mainitsematta
Jeesuksen, neitsyt Marian, Nicolauksen, Anastasiuksen tai muun
nimeä, joka voisi muistuttaa jotain julkista tunnustusta ja herättää
kiihkoja.

Herra von Bleichroden heräsi kuin unesta. Hän oli siis ollut
kirkossa. Hän joka kyllästyneenä pikkumaisiin tunnustusriitoihin,
ei ollut käynyt kirkossa viiteentoista vuoteen. Ja täällä,
hulluinhuoneessa tapasi hän vapaakirkon täydessä todellisuudessa;
täällä istui roomalaisia, katolilaisia, kreikkalaisia, luterilaisia,
calvinisteja, zvingliläisiä, anglikaaneja vieretysten omistaen
yhteisiä ajatuksia yhteiselle Jumalalle. Kuinka musertavasti
arvostelikaan tämä kirkkosali kaikkia lahkoja, jotka ihmisten
itsekkyys oli tehnyt yhtä moneksi uskonnoksi, jotka olivat toisiaan
iskeneet miekoin, polttaneet ja häväisseet! Mikä myönnytys
"uskottoman" kirkon hyökkäyksille valtiollista kristillisyyttä
vastaan!

Herra von Bleichroden antoi katseensa kiertää tuota kaunista huonetta
pitkin karkottaakseen kauhukuvat, jotka oli mieleensä johtanut. Hänen
katseensa harhaili ja harhaili; kunnes se pysähtyi kuoria vastapäätä
olevalle seinämälle. Siinä riippui suuri seppele, jonka sisällä oli
kuusenhavukirjaimista kokoonpantu sana Noël, Joulu. Mikä runoilija
oli runoillut tämän huoneen? Mikä ihmistuntija, mikä syvä henki
oli osannut herättää muistoista puhtaimman. Eivätkö sumentuneet
järjet tuntisi palavaa kaipuuta valoon ja selvyyteen, kun heidän
mieleensä johdettiin valon juhla, jolloin vuoden vaihteen pimeät
päivät lupasivat loppua! Eikö lapsuuden aate, jota eivät häirinneet
tunnustusriidat, valtiolliset vihat, kunnianhimoiset tyhjät unelmat
himmentäneet puhtaan mielen oikeudentuntoa, eikö tämä soinnuttaisi
sielussa sointuja, jotka voittaisivat kaikki petokiljunat, joita
elämässä kuuluu taistelussa leivästä, useammin kunniasta! Hän
ajatteli, ja kysyi itseltään: kuinka voi ihminen, joka lapsena on
hurskas, tulla niin pahaksi tullessaan vanhemmaksi? Kasvatusko,
kouluko, tämä sivistyksen kiitetty kukka meidät huonoiksi opettaa.
Kenties? Mitä opettavat ensimäiset oppikirjat? ajatteli hän. Ne
opettavat, että Jumala on kostaja, joka rankaisee isäin pahoista
teoista lapsia kolmanteen ja neljänteen polveen; ne opettavat,
että sankareita ovat ne, jotka ovat kiihottaneet kansoja kansoja
vastaan ja rosvonneet maita ja valtakuntia, että suuria miehiä
ovat ne, joiden on onnistunut saavuttaa kunniaa, jonka tyhjyyden
kaikki käsittävät, mutta johon kaikki pyrkivät; valtiomiehiä ne,
jotka viekkaudella voittavat suuria, ei korkeita, tarkotusperiä,
joitten koko ansio voi olla omantunnon puute, ja jotka aina
voittavat taistelussa niitä vastaan, joilla on semmoista! Ja että
lapsemme saisivat oppia kaikkea tätä, tekevät vanhemmat uhrauksia,
kieltäytyvät, kärsivät ollessaan erossa lapsista. Jollei mailma ollut
hourujenhuone, niin ei tämä paikka ollut viisain, missä koskaan oli
ollut!

Nyt näki hän jälleen ainoan kirjotetun sanan koko kirkossa, ja
tavasi sen uudelleen; silloin alkoi muiston salaisista kätköistä
kohota esiin kuva, kuin valokuvaajan levystä, kun rautavihtrilli sen
yli virtaa. Hän oli näkevinään viimeisen jouluiltansa. Viimeisen?
Ei, silloin oli hän Frankfurtissa. Siis sen edellisen. Silloin oli
hän ensi iltaa morsiamensa kodissa. Nyt näki hän kodin, vanhan
kirkkoherran, appiukkonsa kodin; hän näki matalan salin, jossa
oli valkea kaappi, klaveeri, keltasirkut häkissä, balsamikukat
akkunoissa, hyllyllä hopeakannu ja piippuja, jotkut merenvahaa,
toiset punasta savea, ja tuolla talon tytär ripustaen omenia kuuseen.
Talon tytär! Nyt iski kuin salama hänen pimeyteensä, mutta kuin
kaunis vaaraton leimahdus syksyllä, kun istutaan kuistilla ja niitä
katsellaan ilman jyrinän pelkoa. Hän oli kihlautunut, nainut, hänellä
oli vaimo, hänen vaimonsa, joka taas sitoi hänet elämään, jota hän
oli halveksinut ja vihannut. Mutta missä oli hän? Hänen täytyi
päästä hänen luokseen, nyt heti! Hänen täytyi lentää, sillä muuten
menehtyisi hän levottomuudesta.

Hän kiiruhti ulos kirkosta ja tapasi heti lääkärin, joka oli
odotellut nähdäkseen kirkossa käynnin vaikutukset. Herra von
Bleichroden tarttui lääkäriä olkapäihin, katsoi häntä suoraan silmiin
ja kysyi henki kurkussa:

-- Missä on vaimoni! Viekää minut heti hänen luokseen! Heti. Missä on
hän?

-- Hän ja tyttärenne, -- sanoi lääkäri tyynesti, -- odottavat teitä
alhaalla kaupungissa.

-- Tyttäreni? Minulla on tytär! -- huudahti sairas purskahtaen itkuun.

-- Te olette tunteellinen, hra von Bleichroden, -- sanoi lääkäri
hymyillen.

-- Niin, tohtori, sellaiseksi mahtanee tulla täällä!

-- Tulkaa nyt pukeutumaan, -- sanoi lääkäri tarttuen hänen
käsivarteensa; -- puolen tunnin kuluttua olette omaistenne luona, ja
silloin löydätte myös itsenne!

Ja he katosivat suureen eteiseen.

       *       *       *       *       *

Herra von Bleichroden oli täysin uusiaikainen tyyppi. Ranskan
vallankumouksen pojanpojan poika, pyhän allianssin pojanpoika,
vuoden 1830 kumousten poika. Ruhjoutunut kuin olisi hän vuoroon
ajanut kumousten ja taantumusten kareille. Kun hän kahdenkymmenen
vanhana heräsi itsetietoiseen elämään ja suomut putosivat hänen
silmistään, niin että hän näki mihin valheverkkoon hän oli
kietoutunut, tunnustuskristillisyydestä vallanpalvelukseen saakka,
tuntui hänestä kuin olisi hän silloin vasta herännyt, tai kuin olisi
hän yksin viisaana ollut teljetty hulluinhuoneeseen. Ja kun hän ei
voinut keksiä muurissa ainoatakaan aukkoa, josta olisi päässyt ulos
tapaamatta pistintä edessä, tuli hän epätoivoiseksi, ja heittäytyi
pessimismin opiumikapakoihin ainakin huumatakseen tuskan, kun ei
parannuksesta ollut toivoa. Schopenhauer tuli hänen ystäväkseen,
myöhemmin löysi hän von Hartmannissa karkeimman totuuden puhujan,
minkä mailma on nähnyt.

Mutta yhteiskunta kutsui häntä ja tahtoi saada hänet rekisteröidyksi
johonkin. Herra von Bleichroden heittäytyi tieteen helmaan ja
valitsi sen, jolla oli vähimmän tekemistä nykyajan suhteen:
geologian, ja siitäkin sen haaran, joka käsittää menneen ajan
eläin- ja kasvimailmaa, paleontologian. Kun hän kysyi itseltään: miksi
hyödyksi ihmiskunnalle? voi hän vain vastata: hyödyksi itselleni!
Huumaukseksi. Hän ei koskaan voinut lukea sanomalehteä tuntematta
vimman kuin itävän hourupäisyyden nousevan, ja siksi piti hän kaiken,
joka muistutti nykyaikaa, itsestään erillään; ja hän alkoi toivoa,
että saisi kalliisti hankitussa typeryydessä elää elämänsä, hitunen
järkeä tallella. Niin meni hän naimisiin; hän ei voinut välttää
luonnon järkähtämätöntä lakia suvun jatkamiseen nähden. Vaimossaan
oli hän koittanut löytää kaikkea sitä sydämellisyyttä, josta oli itse
onnistunut pääsemään, ja tästä tuli hänen vanha tunteellinen minänsä,
josta hän iloitsi hiljaa tarvitsematta lähteä varustuksistaan. Tämä
oli hänen täydentäjänsä, ja hän alkoi vähitellen tulla yhtenäiseksi,
mutta hän tunsi myös, että koko hänen tuleva elämänsä oli perustettu
kahdelle kulmakivelle; toinen oli hänen vaimonsa; jos tämä poistui,
niin hän ja hänen rakennuksensa sortuisi. Kun hän nyt parin kuukauden
avioliiton jälkeen temmattiin pois tämän luota, ei hän ollut enää
itseään. Hänestä tuntui kuin kaipaisi hän toista silmäänsä, toista
keuhkoaan, toista käsivarttaan, ja siksi voikin hän niin pian mennä
hajalle, kun isku tuli.

Nähdessään nyt tyttärensä tuntui hänessä uudelleen kohoavan jotain,
jota hän kutsui luonnonsielukseen, erotukseksi yhteiskuntasielusta,
jonka kasvatus muodostaa. Hän tunsi nyt, että oli sidottu sukuun,
ettei kuolisi, kun kerran kuolema tuli, vaan että hänen sielunsa
eläisi lapsessa; hän tunsi sanalla sanoen, että hänen sielunsa
oli kuolematon, vaikka hänen ruumiinsa tuhoutuisikin taistelussa
kemiallisten voimien kesken. Hän tunsi äkkiä täytyvänsä elää
ja toivoa. Vaikka hänet usein valtasi epätoivo, etenkin kun
kuuli kansalaistensa voiton sangen luonnollisessa hurmiossa
kiittävän voitosta muutamia olentoja, jotka vaunuistaan olivat
kiikareilla katselleet taistelukentälle; mutta silloin tuntui
hänestä pessimisminsä moitittavalta, ikäänkuin se huonolla
esimerkillään estäsi uuden syntymistä, ja hän tuli optimistiksi
velvollisuudentunnosta. Mutta hän ei uskaltanut palata kotimaahansa
peläten taasen joutuvansa toivottomuuteen, vaan pyysi eronsa, muutti
pienen omaisuutensa rahaksi ja asettui asumaan Sveitsiin.

       *       *       *       *       *

Oli kaunis, lempeä syysilta Veveyssä v. 1872. Ruokakello oli
soinut seitsemän aikaan pienessä täyshoitolassa ja suuren
pöydän ääreen kokoontuivat sen asukkaat, jotka olivat toisiinsa
läheisesti tutustuneet, niinkuin ihmisillä on tapana, kun he ovat
puolueettomalla alueella. Herra von Bleichrodenilla ja hänen
rouvallaan oli pöytätovereina tuo surullinen ranskalainen, jonka
olimme tavanneet hospitaalin kirkossa, muuan englantilainen,
kaksi venäläistä, saksalainen rouva, espanjalainen perhe ja kaksi
tyroolilaisnaista. Keskusteltiin tyynesti, rauhaisasti, melkein
tunteellisesti, väliin leikiten mitä polttavimmista kysymyksistä,
koskaan syttymättä tuleen.

-- Että luonto voikaan olla niin luonnottoman kaunis kuin täällä,
sitä en koskaan olisi uskonut -- sanoi herra von Bleichroden ja
katsoi hurmaantuneena ulos kuistin avoimista ovista.

-- Luonto on kyllä muutenkin kaunis -- sanoi saksalainen, mutta minä
luulen että meidän silmämme ovat olleet sairaat!

-- Totta, -- sanoi englantilainen, -- mutta täällä onkin kauniimpaa
kuin missään muualla! Ettekö ole kuulleet mitenkä kävi raakalaisten,
alemannejako lienevät olleet vaiko unkarilaisia, kun he tulivat
Jamanin huipulle ja saivat nähdä Leman-järven? He luulivat taivaan
pudonneen maan päälle, ja säikähtyneinä vetäytyivät takasin.

-- Minä luulen, -- sanoi toinen venäläisistä, -- että puhdas,
valheeton ilma, jota täältä hengitämme, saattaa meistä kaiken
tuntumaan kauniilta, vaikkakaan en tahdo kieltää, että sama kaunis
luonto on estänyt ihmisiä sotkeumasta meidän ennakkoluuloihimme.
Mutta odottakaahan vain, kun pyhän allianssin perilliset ovat
kuolleet, ja kun korkeimmat puunlatvat ovat poikki, niin silloin
meidän yrttimme viheriöivät taasen täydessä auringon paisteessa.

-- Teillä on oikein, -- sanoi herra von Bleichroden, -- mutta meidän
ei tarvitse katkasta latvoja, löytyy inhimillisempiä keinoja! Oli
kerran kirjailija, joka oli kirjoittanut keskinkertaisen kappaleen,
jonka menestys teatterissa riippui siitä, miten päähenkilön osa
näyteltiin. Hän meni etevimmän näyttelijän luo ja kysyi ottaisiko
tämä näytelläkseen sen. Tämä vastasi vältellen. Silloin unohtui
kirjailija sanomaan, että teatterin säännöt voivat pakottaa hänet
ottamaan osan. -- Se on totta, vastasi tämä, -- mutta minä voin
koukkuilla! -- Me voimme myös koukkuillen päästä päävalheistamme!
Englannissa on se vain rahakysymys! Parlamentti alentaa määrärahoja
-- ja ne menevät tiehensä! Se on laillisten reformien tietä! Eikö
totta, herra englantilainen?

-- Täysin, -- vastasi tämä. -- Kuningattarellamme on oikeus lyödä
palloa, mutta politiikkaan ei hän saa sekaantua.

-- Mutta sodat! Sodat! Lakkaavatko ne koskaan? -- lausui
espanjalainen.

-- Kun nainen saa äänioikeuden, niin poistetaan armeijat, -- sanoi
herra von Bleischroden. -- Eikö totta vaimoseni?

Rouva von Bleichroden nyykäytti myöntävästi päätään.

-- Sillä, -- jatkoi herra von Bleichroden, -- mikä äiti päästäisi
poikansa, mikä vaimo miehensä, mikä sisar veljensä näihin
teurastuksiin! Ja kun ei ketään ole, joka kiihottaisi ihmisiä
toisiaan vastaan, niin katoaa n.s. rotuviha. Ihminen on hyvä, mutta
ihmiset ovat pahoja, arveli ystävämme Jean Jaques ja hänellä oli
oikein! Miksi ovat ihmiset tässä kauniissa maassa rauhallisempia?
Miksi näyttävät he tyytyväisemmiltä kuin muualla? Siksi, ettei heillä
aina ole noita opastajia edessään, he tietävät itse määränneensä,
kuka heistä on ensimmäinen, heillä on ennen kaikkea niin vähän syytä
kadehtia ja loukkaantua. Ei juhlakulkueita, ei vahtiparaatia, ei
loistojuhlia, joissa heikko ihminen joutuu kiusauksiin ja kunnioittaa
sitä, mikä on koreata mutta valheellista! Sveitsi on pienoismalli,
jonka mukaan tulevaisuus rakennetaan!

-- Herraseni on optimisti? -- sanoi espanjalainen.

-- Niin olen, -- sanoi herra von Bleichroden, -- entinen pessimisti!

-- Luulette siis, -- jatkoi espanjalainen, -- että mikä käy päinsä
näin pienessä maassa kolmen miljoonan ihmisen ja kolmen kielen
kesken, käy päinsä myös koko suuressa Europassa?

Kun herra von Bleichroden epäröi, puuttui puheeseen toinen
tyrolilaisnaisista:

-- Anteeksi, herra espanjalainen, -- sanoi hän, -- te epäilette sen
menestystä Europassa, jossa puhutaan kuutta tai seitsemää kieltä.
Yritys on liian rohkea, arvelette, kun on niin monta kansallisuutta!
Mutta jos nyt osotan teille maan, jossa on kaksikymmentä
kansallisuutta: kiinalaisia, japanilaisia, neekereitä, punanahkoja ja
kaikkia Europan kansallisuuksia sekasin samassa maassa: sehän olisi
tulevaisuuden valtakunta, joka on käsittävä koko maan pallon! No
niin, minä olen sen nähnyt, sillä olen ollut -- Amerikassa.

-- Hyvä, -- sanoi englantilainen, -- herra espanjalainen on voitettu.

-- Ja te, herra ranskalainen, -- jatkoi tyrolitar. -- Te surette
Elsass-Lothrinkia! Näen sen! Te pidätte kostosotaa välttämättömänä,
sillä te ette usko, että Elsass-Lothrinki voi kauan olla saksalainen.
Te luulette olevanne ratkasemattoman arvotuksen edessä!

Ranskalainen huokasi myöntäen.

-- Mutta kun Europasta tulee, kuten herra von Bleichroden sanoo
Sveitsi, valtioliitto, silloin ei Elsass-Lothrinki ole ranskalainen
eikä saksalainen, vaan aivan yksinkertaisesti Elsass-Lothrinki! Onko
kysymys ratkaistu?

Ranskalainen kohotti kohteliaasti lasinsa ja kiitti kumartaen sekä
surumielisesti hymyillen.

-- Te hymyilette, -- sanoi rohkea tyttö, -- me olemme hymyilleet
liian kauan, epätoivon hymyä, epäilyksen, älkäämme enää tehkö
sitä! Tehän näette täällä meidät kaikki, jotka tulemme Europan
useimmista maista! Maljan ja seinän välillä, kun ei irvistelijöitä
ole kuulemassa, silloin voimme puhua, mitä sydämemme ajattelee,
mutta kansankokouksissa, sanomalehdissä, kirjoissa, niissä olemme
arat, emme uskalla asettua naurun alaisiksi, ja seuraamme virtaa!
Mitä irvistely hyödyttää ajan pitkään? Irvistely on heikkouden ase!
Ollaan pelossaan sydämen puolesta! On ilkeätä nähdä sisälmyksensä
puodin ovessa, mutta nähdä toisen sisukset taistotantereella musiikin
soidessa ja saada kotona kukkia, se käy päinsä! Voltaire irvisteli,
koska hänkin oli arka sydämensä suhteen, mutta Rousseau leikkasi
itsensä elävänä auki, tempasi sydämen rintakehästä ja piti sitä
aurinkoa vasten kuten vanhat Azteekit uhratessaan, -- oi! heillä oli
ajatusta hulluudessakin! -- Ja kuka on luonut uudesti ihmiskunnan,
kuka sanoi meille, että olemme väärällä tiellä? Rousseau! Geneve,
tuolla, poltti hänen kirjansa, mutta uusi Geneve on kohottanut
Rousseaulle muistopatsaan. Mitä me ja kaikki ajattelemme täällä
yksityisesti, sitä ajattelevat kaikki yksityisesti! Annettakoon
meille vain vapaus sanoa se ääneensä!

Venäläiset kohottivat tummat teelasinsa ja huudahtivat, kielellään,
sanoja, jotka he yksin ymmärsivät. Englantilainen täytti lasinsa ja
aikoi pitää maljapuheen, kun palvelustyttö toi hänelle sähkösanoman,
jonka hän pisti huolellisesti taiteltuna taskuunsa, ja vaipui
ajatuksiin. Ateria lähestyi loppuaan ja ulkona hämärti. Herra von
Bleichroden istui hiljaa vaipuneena katsomaan ihmeen ihanaa maisemaa.
Vuoria valaisi vinosti auringon viimeinen punerrus, joka teki
ruusunvärisiksi viinitarhat ja kastanjalehdot Savojin rannalla; alpit
kimmelsivät kosteassa ilmassa ja tuntuivat olevan samaa ilmaista
ainetta kuin valo ja varjot, ne seisoivat kuin ruumiittomat, korkeat
luonnonolennot, tummina ja kaameina päivättömällä puolellaan,
uhkaavina, synkkinä kuiluineen, mutta päivässä olivat ne valoisat,
hymyilevät ja kesäisen iloiset! Hän ajatteli tyroolittaren viimeisiä
sanoja ja hänestä tuntui kuin olisi Mont Grammont ääretön sydän kärki
taivasta kohti, kuin koko ihmiskunnan höyryävä, haavoitettu, arpinen,
verta vuotava sydän, joka yhtenä suurena uhrina kääntyi aurinkoa
kohti antaakseen kaikki, parhaansa, kalleimpansa, saadakseen kaikki.

Silloin halkasi himmeän, teräksensinisen iltataivaan valoviiru,
ja Savojin kapean rantaman yli kohosi suuri raketti; se kohosi
korkealle, näennäisesti Dent d'Ochen tasalle; se pysähtyi, kuin
katsellakseen kaunista maata, ennen kuin räjähti: viipyi hetkisen
ennen kuin se alkoi alas tulon; mutta eipä ennättänyt montaa metriä,
ennen kuin räjähti ja vähän ajan kuluttua kuului pamaus Veveyhin, ja
nyt purkautui siitä kuin suuri valkea pilvi, joka muodostui neliöksi,
tulilipuksi, ja taas pamaus, jolloin valkealle pohjalle muodostui
punanen risti.

Kaikki pöytävieraat olivat juosseet ulos kuistille.

-- Mitä merkitsee tämä? -- huudahti herra von Bleichroden
liikutettuna. Ei kukaan voinut eikä ennättänyt vastaamaan, sillä nyt
kohosi ilmaan kokonainen rakettitulva, kuin suihkulähde Voironin
huipulla ja levitti tulikimpun, joka kuvastui tyyneen Lémanin suureen
kuvastimeen.

-- Naiset ja herrat, -- kohotti englantilainen äänensä tarjoilijan
asettaessa pöydälle tarjotinta, jolla oli täytettyjä samppanjalaseja!
-- Naiset ja herrat, tämä merkitsee, kuten äsken sain sähkösanoman
kautta tietää sitä että ensimäinen kansainvälinen tuomioistuin
Genevessä on täyttänyt tehtävänsä; se merkitsee sitä, että
sota kahden kansan kesken, tai mikä olisi ollut pahempi, sota
tulevaisuutta vastaan on ehkäisty, että satatuhatta amerikalaista ja
yhtä monta englantilaista kenties saavat kiittää tätä päivää siitä,
että vielä ovat elossa. Alabama-riita on ratkaistu, ei Amerikan
vaan oikeuden eduksi, ei Englannin vahingoksi, vaan tulevaisuuden
hyödyksi. Vieläkö luulette, herra espanjalainen, että sodat ovat
välttämättömät? Jos vielä hymyilette, herra ranskalainen, niin
hymyilkää sydämellä, älkää huulilla. Ja te, saksalainen pessimisti,
uskotteko nyt, että franc-tireur-kysymys voidaan ratkaista ilman
franc-tireureja ja ampumisia, mutta ainoastaan täten? Ja te, herrat
venäläiset, en tunne teitä mieskohtaisesti, mutta teidän uusaikainen
metsänhoitonne latvain taittoineen, luuletteko että se on ihan oikea?
Ettekö pitäisi parempana käydä käsiksi juuriin? Se on varmasti
varmempaa ja rauhallisempaa! -- Englantilaisena tulisi minun pitää
itseäni voitettuna tänään, mutta minä olen ylpeä maani puolesta, sitä
on kyllä jokainen englantilainen, kuten tiedätte, mutta tänään on
minulla oikeus olla sitä, sillä Englanti on ensimäinen europalainen
valta, joka on vedonnut kunniallisten miesten tuomioon raudan ja
veren asemasta. Ja minä toivotan teille ja kaikille monta sellaista
tappiota, jonka me tänään olemme kärsineet, sillä se on opettava
meitä voittamaan! Lasinne, herrat ja naiset, punasen ristin malja,
sillä sen merkin alla me totisesti voitamme.

       *       *       *       *       *

Herra von Bleichroden jäi Sveitsiin. Hän ei voinut irtautua tästä
luonnosta joka oli ohjannut hänet uuteen mailmaan, kauniimpaan, kuin
se, jonka hän oli jättänyt.

Väliin tuli hänen paha omatuntonsa takasin; lääkäri sanoi syyksi
hermostumisen, joka on niin tavallinen aikamme ihmisillä. Hän päätti
selvittää omatuntokysymyksen pikku kirjasessa. Suunnitelma, jonka
hän on ystävilleen lukenut, sisältää ajateltavia asioita. Hän on
näet saksalaisella syvämielisyydellä tunkeutunut asian ytimeen ja
havainnut, että löytyy kaksinaisia omiatuntoja, 1:o luonnollinen,
2:o teennäinen. Ensimäinen on luonnollinen oikeudentuntomme. Tämä
häntä painoi, kun hän antoi ampua sissejä. Tästä hän kumminkin voi
vapautua pitämällä itseään yläluokan uhrina. Teennäinen omatunto
oli näet a) tavan valta; b) yläluokan käskyt. Tavan valta oli niin
painava, että herra von Bleichroden väliin kävellessään muisti
kuin olisi hän laimiinlyönyt toimensa geologisessa toimistossa,
ja silloin tuli hän haluttomaksi ja levottomaksi kuin koulupoika,
joka on karannut koulusta. Ja hän ponnisteli kovin puolustaakseen
omaatuntoaan sillä, että oli saanut laillisen eron. Mutta silloin
sukelsi virkahuone esiin; toverit, jotka vartioivat toisiaan
havaitakseen toisessaan virheen, joka kohottaisi heidät itsensä
ylemmä; ja hänestä tuntui kuin olisi hän lähtenyt karkuun.

Silloin voi häntä myös kiusata se omatunto, jonka yläluokan käskyt
antavat ihmiselle. Ensi käsky: rakastaa kuningasta ja isänmaata,
sitä oli hänen vaikea pitää. Kuningashan oli heittänyt isänmaan
sodan kurjuuteen hankkiakseen eräälle sukulaiselle uuden isänmaan,
s.o. tehdäkseen hänet preussilaisesta espanjalaiseksi: oliko
kuningas siis rakastanut isänmaataan? Olivatko monet muuta kuninkaat
rakastaneet isänmaataan. Englantia hallitsi hannoverilainen;
Venäjää hallitsi saksalainen keisari ja oli se saava tanskalaisen
keisarinnan; Saksalla oli englantilainen kuningatar ja Ranskalla
espanjalainen keisarinna, Ruotsilla ranskalainen kuningas ja
saksalainen kuningatar. Kun näin korkeitten esikuvain mukaan vaihtoi
kansallisuutta, kuin vaihtaa takin, niin arveli herra von Bleichroden
kansainvälisyydellä oikeastaan olevan loistavan tulevaisuuden. Mutta
esivallan käskyt, jotka olivat käytäntöä vastaan, kiusasivat häntä!
Hän rakasti maataan kuin kissa kiuvastaan, mutta hän ei rakastanut
maataan järjestelmänä. Esivalta tarvitsi kansaa asevelvollisiksi,
veronmaksajiksi, vallan tukeeksi, sillä ilman kansoja ei ruhtinaita.
Siksi aika ajottaiset kiellot maasta muuttoa vastaan.

Kun herra von Bleichroden oli ollut kaksi ja puoli vuotta Sveitsissä
sai hän Berliinistä kutsun tulla kotiin, sotahuhuja liikkui. Tällä
kertaa oli Preussi vastaan Venäjää, samaa Venäjää, joka kolme vuotta
sitten oli antanut "siveellisen" kannatuksensa Preussille Ranskaa
vastaan. Herra von Bleichrodenista ei tuntunut oikealta nyt käydä
ystäviään vastaan, ja kun hän varmasti tiesi, etteivät kansat
toisilleen mitään pahaa tahtoneet, kysyi hän vaimoltaan, miten oli
meneteltävä tässä pulassa, sillä hän tiesi, että naisen omatunto on
lähempänä luonnon lakia kuin miehen. Vaimo vastasi hetken mietittyään:

Saksalaisena oleminen on enemmän kuin preussilaisena oleminen,
siksi muodostettiin Saksan valtioliitto; europalaisena oleminen on
enemmän kuin saksalaisena oleminen; ihmisenä oleminen on enemmän
kuin europalaisena oleminen. Et voi vaihtaa kansallisuutta,
sillä "kansallisuudet" ovat vihollisia, eikä kukaan mene
vihollisen puolelle, jollei ole hallitsija kuten Bernadotte tai
kenraalimarsalkka kuten kreivi Moltke. Sinulla ei ole muuta jälellä,
kuin ruveta puolueettomaksi. Tulkaamme sveitsiläisiksi! Sveitsi ei
ole kansakunta.

Herra von Bleichroden piti kysymystä niin onnellisesti ja
yksinkertaisesti ratkaistuna, että hän heti otti selville, kuinka
pääsisi puolueettomaksi. Kuvitelkaa hänen hämmästystään ja
iloaan, kun hän sai tietää jo täyttäneensä kaikki ehdot Sveitsin
kansalaiseksi pääsyä varten (siellä ei ole alamaisia!), kun oli
asunut kaksi vuotta maassa.

Herra von Bleichroden on nyt puolueeton, ja vaikka hän on hyvin
onnellinen, on hän vieläkin joskus, vaikka harvoin, taistelussa
omantuntonsa kanssa.



MAANPAOSSA


Juhannuspäivä v. 1884 oli loistavan kirkas Lac Lemanilla ja aurinko
paahtoi kuumasti Ouchyn ja Lausannen mäkiin. Paul Petrovitsch,
ruusutarhuri Ouchystä, ponnisteli ylöspäin Avenue de la Garea
vetäen ruusuilla, salaatilla ja kruunuarsokoilla lastattuja kärryjä
Lausannen torille. Hiki helmeili hänen otsallaan ja olisi tipahdellut
hänen pieniin uskollisiin silmiinsä, jolleivät tuuheat kulmakarvat
olisi olleet sulkuina edessä; mutta ohimoilta putoilivat hikipisarat
vaalean punaselle parralle, joka peitti puolta kasvojen pinta-alasta.
Ruusut alkoivat mennä luppuun auringossa ja salaatti kouristi
suonikkaat lehtensä varjeltuakseen auringon pistolta. Paul pysähtyi
ja riisui sinisen mekkonsa asettaen sen huolellisesti kuorman
yli. Pyyhkäsi otsaansa ja veti edelleen. Avenue de Théatrella oli
päivänpaahde miltei terävämpi. Täällä pysähtyi hän jälleen ja heitti
pitkän katseen yli Lac Lemanin, antoi ajatuksissaan Dent d'Ochen
viimeisten hankien vilvottaa otsaansa, hengähti syvään kun meni
hänestä aina niin tukahuttavaan kaupunkiin. Hänen siinä seisoessaan
lakki kourassa meni ohi nainen nuori herra seurassaan.

-- Kas tuossa on venäläinen, -- sanoi hän, ja herra pysähtyi Paulia
katsomaan.

-- Sepä näyttää hauskalta, -- sanoi nuori herra.

Ja Paulin kasvot olivat todellakin omituiset, kun hän huomasi itseään
katseltavan. Ne vetäytyivät kokoon niinkuin rautalehti, jonka varsi
on katkaistu ja suonista vedetään, kuten lapsilla on tapana. Ei se
ollut yksipuolinen kouristus kuten kasvojenväänteessä, vaan kaikki
hermot tuntuivat olevan yhteydessä galvanisen patterin kanssa.
Paul tunsi sen, pani lakin päähänsä ja lähti edelleen. Kulki yli
Place Saint Francoisen, alas Rue St Francoisea, jolla toripäivinä
oli ajo kielletty. Sitä reunustivat vihanneseukot, jotka istuivat
katukäytävällä. Kun nämä näkivät Paulin kärryineen kulkevan,
tahtoivat he sulkea hänen tiensä, mutta hän selitti, ettei hän ollut
juhta, vaikka siltä näytti, ja että hänellä oli oikeus kulkea. Eukot
huusivat poliisia. Tämä selitti lakia vapaasti Paulin vahingoksi,
niin että hänen täytyi vetää kärrynsä ylös mäkeä takaisin, kulkea
yli Place Saint Francoisen ja alas Desande de Petinetiä ohi Postin.
Paul ei näyttänyt alakuloiselta eikä hämmästyneeltä. Hän oli jo kauan
sitten lakannut ihmettelemästä niin luonnollista asiaa kuin sitä
että kilpailijat kaikin keinoin koettivat estää toisiaan pääsemästä
eteenpäin. Kun hän saapui Rue Centralelle, jossa hänelle oli osotettu
paikka muutamia askeleita Bendan kirjakaupasta, otti hän peitteen
kärryiltä, nykäsi kaaret pois, veti ylleen mekon joka ruskeiden
manchesterihousujen kanssa antoi hänelle schveitsiläistyömiehen näön,
ja asettui odottamaan ostajia.

Kun hän nyt seisoi yksin kansanjoukossa, sillä juhannus ei ole pyhä
Lemanilla, yksin kadehtivain kilpailijain keskellä, jotka eivät
voineet kilpailla hänen kanssaan hänen erikoisalallaan, jona olivat
ruusut, yksin katuvierellä, jonka oja kulki hänen kärryjensä alatse,
kun hän näki nämät työpukuiset, meluavat, hikiset ja tomuiset ihmiset
tunkeilevan taakkoineen ja työkaluilleen kuin arkena ainakin, silloin
tuli hän raskaalle mielelle, ja hänen ajatuksensa menivät kauas,
kauas suureen aavaan, rumaan maahan Moskovan ympärillä.

Hän ei uskonut enään kirkonkelloihin ja semmoiseen, mutta hän
kaipasi niitä nyt. Hänen kauniitten ruusujensa makea tuoksu, joka
ilkeästi sekottui naapurien purjelaukan ja sellerin hajuun, teki
hänet surumieliseksi, ja hän tunsi polttavaa ikävää valkoisten
koivujen ja yksinkertaisten metsäruusujen luo. Hän kaipasi pientä
punaseksi ja vihreäksi maalattua kirkkoa kullatuin tornein,
jossa kuitenkin niin paljon hullua puhuttiin, hän kaipasi arojen
äänettömyyttä, sunnuntaipukuisia muschikoita kirjavissa pyhäpaidoissa
ja talonpoikaisnaisia keltasissa ja punasissa sarafaaneissa, joita
he tänään pitivät pyhän Johanneksen kunniaksi, mutta etupäässä
lyhyen kesän tullessa sille tervehdykseksi. Se on heikkoutta, arveli
hän, sillä ihmiset eivät tule paremmiksi tai onnellisimmiksi kirkon
kelloista ja sarafaaneista; mutta hän ikävöi kuitenkin. Täältä, jossa
ei panna kesälle arvoa, kun on kevättä puolen vuotta, tältä kadulta,
tämän katuojan viereltä, näiden ihmisten joukosta, jotka olivat
hänen vihollisiaan; näitten vanhain ihmisten luota, joitten sydämet
ja ajatukset olivat vanhat; näitten ulkomaalaisten luota, jotka
tulivat tänne ensi luokan hotellien parvekkeilta nauttimaan luonnosta
niinkuin satunäytelmästä teatterissa. Mutta häntä häiritsi ostaja.

-- Mitä maksavat arsokat? -- sanoi tämä.

-- Kaksikymmentäviisi centimiä, madame, vastasi hän.

-- Tämä koetteli niiden suomuja ikäänkuin saadakseen selville,
olivatko ne väärennettyjä, teki happaman elkeen, joka merkitsi:
liikaa! ja meni edelleen.

-- Kuinka tuo kana tietää, mitä on liikaa kruunuarsokasta? --
ajatteli Paul itsekseen. -- Olisipa hän vuokrannut kallista maata,
ostanut kallista lantaa, ostanut siementä, kylvänyt, vaalinut taimea,
kun se oli niin hento, että tuskin uskalsi koskea siihen; jälleen
sitä hoitanut; kastellut, kitkenyt, peittänyt talveksi ja pelännyt,
ettei se virkoaisi keväällä; odottanut vuoden, kaksi vuotta, kaksi
kertaa 365 päivää ennenkuin sen nuppu puhkesi, silloin ei hän olisi
sanonut kahtakymmentäviittä penniä liiaksi, mutta nyt ei hän ollut
tehnyt sitä eikä ymmärtänyt mitään. Hän on opettajatar, sen tiedän,
ja hän ottaa kolme francia tunnilta, kun puhuu kieltään henkilölle,
joka tahtoo sitä oppia. Hän istuu mukavassa lepotuolissa, lämpimässä
huoneessa; ei ole vaarassa menettää mitään, keskustelee ilmasta ja
teatterista, nousee ylös, menee ja on ansainnut kolme francia. Mutta
hän pitää sitä vähänä onnettomalle opettajatarparalle.

Kaksi kaasutyömiestä seisoi kuopassa kaivaen. Paul sattui huomaamaan
heidät juuri lopettaessaan taloudellista mietiskelyään.

-- Noilla tuossa, -- jatkoi hän itsekseen -- on kolmekymmentä
centimiä tunnissa, kymmenes osa tuon palkasta, joka lämpimässä
huoneessa puhuu ilmasta ja teatterista. Tuntuu siltä kuin olisivat
työpalkat tässä ylösalasin käännetyssä mailmassa ylösalaisessa
suhteessa työn vaivaan! Se on hyvin valaisevaa, mutta vielä ei ole
yksikään kansantalouden tutkija asiaa valassut, ja jos joku tutkija
sen uskaltaisi valasta, hänestä selitettäisi heti, ettei hän ole
mikään taloustieteilijä.

Niin rumia ajatuksia oli Paul Petrovitschillä niin kauniina
juhannuspäivänä, mutta Paul olikin jo kauan sitten lakannut kauneutta
palvelemasta.

Tunnit kuluivat; aurinko paistoi yli kattojen ja kuumensi seinät
ja katukivet, niin että oli kuin leivinuunissa. Ihmiset alkoivat
hävitä ja Paul seisoi pian miltei yksin kilpailijoineen. Mutta mitä
enemmän päivä kuluu, sitä hienompaa väkeä. Jo tuli jokunen ylhäinen
tai rikas nainen, joka oli ennättänyt nousta ylös, kukkia ostamaan.
Palvelustytöt olivat suorittaneet vihannesostokset aikaisemmin
saadakseen päivällisen ajoissa valmiiksi. Paul oli myynyt kolme
kasvavaa ruusua neljästä francista kappaleen; nyt oli hänellä vain
keltanen teeruusu jälellä. Se oli niin kutsuttu Céline Forestier,
jonka väri muistutti keltasta Villeneuveviiniä, kun se on oikeata
ja vivahtaa hieman viheriään. Se oli viisi vuotta sitten ympätty.
Hän oli viisi vuotta hoitanut sitä kuin lasta. Vapisevalla kädellä
oli hän tehnyt arkaluontoisen leikkauksen kiinnittääkseen kalliin
oksan, jota ostamaan hän oli peninkulmia matkustanut, siemenestä
kasvattamaansa taimeen. Hän oli sitonut haavan, pessyt sitä, hoitanut
pientä vesaa kuin sairasta; varjostanut sitä, kastellut sitä; pessyt
sen lehdet homeesta; pitänyt sitä talvella huoneessaan, jossa hän
sentähden oli kieltäytynyt rakkaasta piipustaan. Hän oli hoitanut
sitä viitenä vuotena; se oli sukulainen, perheen jäsen. Hän oli
nähnyt sen ensimmäiset nuput, ja hänen lapsensa olivat huudahtaneet
ilosta, kun se oli aukaissut sametinhienot, topaasikeltaiset
lehtensä, jotka olivat pehmoset kuin lapsenposket, ja hänen vaimonsa
oli suudellut niitä. Ja nyt kauppasi hän sitä kadulla, katuojan
vierellä. Niin, hänen täytyi myydä se, sillä hänen lapsensa
tarvitsivat kenkiä päästäkseen vanhempineen ulos juhannuspäivänä.

Tuli siinä englantilainen ja kysyi, mitä se maksoi?

-- Kuusi francia, sir!

Englantilainen otti esille viisi francia ja sanoi: tässä on! -- Hän
luuli näet aina olevansa nylkemisen esineenä ja tunsi muka kansan.

-- Kuusi francia! -- toisti Paul.

-- Se ei ole oikea, -- sanoi englantilainen ja meni. Tuli sitten
amerikalainen.

-- Mitä pyydätte tuosta Malmaisonista? -- kysyi hän.

-- Viisitoista francia, -- vastasi Paul.

-- Se on hyvää lajia, -- sanoi tuo ja maksoi.

Paul tunsi rahain polttavan käsissään; mutta sitten teki hän uuden
kansantaloudellisen lauselman: Luulen, että tavaran arvo riippuu
hinnasta eikä hinta arvosta! Ja niin kulki hän muutamia askeleita
kirjakaupan akkunan luo. Hän katseli uusia kirjoja, jotka olivat
vanhoja, niin vanhoja, vaikka nimet olivat uudet. Mutta kuinka hän
katsoikaan, sattui hänen katseensa pysähtymään uuteen saksalaiseen
kirjaan, jonka oli kustantanut Saksan etevin kustantaja, Brockhaus
Leipzigissä. "Mitä tehdä? Kertomuksia uusista ihmisistä kirjottanut
Tschernyschevskij." Silmänräpäystäkään viipymättä meni hän kärryjensä
luo, pani kokoon vielä myymättömät vihanneksensa ja lähti tiehensä.
Hän vihelteli vetäessään Place Saint Francoisea ylöspäin ja kun
hän tuli suutarin edustalle, saivat hänen kasvonsa samallaisen
hermokohtauksen kuin Avenue de Théatrella. Hän osti kengät lapsille
ja meni sitten Bazar Vaudoisiin leikkikaluja hankkimaan. Ja sitten
hän kärryineen puolijuoksua tuli mäkiä alas Ouchyhyn.

       *       *       *       *       *

Veveyn tieltä poikkeaa pieni mäkinen kuja kirkkomaan ja katolisen
kappelin väliin. Mäen keskivaiheilta eroaa polku vasemmalle
riittävän leveänä vetokärryille. Siellä oli painettuna komean
Mont Vertin sisään ja sen korkeitten pähkinäpuitten ja kastanjain
suojaamana pohjoistuulia vastaan, ja näkymättä rantatielle
Beau-Rivagen mahtavain laitosten takana pieni maatilkku, jonka Paul
Petrovitsch perheineen oli muuttanut puutarhaksi ja ruusustoksi.
Kaunis näky kohtasi siellä silmää. Korkeavartisia remontantti- ja
teeruusuja oli pitkissä riveissä värien mukaan järjestettyinä.
Marechal Niel valtavin keltasin päin, joitten pohjalla vielä
oli heikko oranssinpunanen hohto kuin auringonlaskun jälkeen,
oli takarivinä; sitten Gloire de Dijonin pienet tiiviit pallot,
keltasina kuin raaka silkki, niillä oli madeiraviinin sävy ja
tuoksu kuin laulun; Safransin silmiin pistävä tulikiven keltaväri;
sitten neljännessatanen valkeita Boules de Neige, sametinvalkeita,
mutta nuppujen reunustoilla viipyi puna kuin muistona rodun
voimakkaammilta päiviltä, jolloin sen veri virtaili punasena;
sitten palkinnon saaneen Madame Pittet'n norsunluunvalkeat pikku
korit kuin ruusukaalin kuvut; ja sen jälkeen Damaskolaisruusujen
samettipurppurankarvaiset, Jules Margattin kirsikanväriset.
Noisettien mustanpuhuvat kuin laskimoveri, komea räikeä kokoelma,
joka antoi synkkiä ajatuksia, ja siltä ne näyttivät, kuin olisivat
elonsa imeneet taistelukentän limaskaisesta maasta; mutta niitten
edessä hymyilevinä kuin nuoret onnelliset tytöt, seisoivat helakat
Provinsit, muheva mutta vaalennut kaunotar La France, kuin tyttö
tanssiaisten jälkeen, ja kaikkien etumaisimpina seisoivat nuokkuen
matalat yksinkertaset kuukausiruusut kuin lastenkasvot, niille ovat
epärunolliset englantilaiset antaneet niin kauniin nimen, Maidens
Blush, neidon kukka. Oli aisteille huumaus katsella tätä ruusumetsää
ja tuntea sen tuoksua. Se synnytti kaikki aistimukset yhtaikaa:
raa'at kuin hyvin laitettu ruoka, humalluttavat kuin viini, hurmaavat
kuin lapsen läheisyys, viattomat kuin lapsen hyväily, kuin satu
enkeleistä; äskenteurastettua lihaa ja hehkuvaa madeiraa, sminkkiä
ja enkelinsiipiä, naisenrintoja ja lapsensuukkoja, tulikiveä ja
aamuruskoa, verta ja maitoa, purppuraa ja pellavaa. Mutta Paul
Petrovitsch ei niillä silmin ruusuja katsellut, sillä hän oli "uusi
ihminen" ja hänellä oli asioista toiset katsantotavat.

Puutarha oli jaettu neljään osaan: yksi leipää, toinen vihanneksia,
kolmas hedelmiä ja neljäs kukkia varten. Kukat olivat Paulin mielestä
välttämätön paha, toistaiseksi; ne olivat viimeinen vero hänen
kauneusaistilleen, ikävä perintö, josta hänen lapsensa kyllä pääsevät.

Pohjoispuolella oli rakennus. Se oli vanhanaikuinen, navetta
ja vajat olivat rakennetut yhteen asuinhuoneitten kanssa. Paul
Petrovitsch, joka muuttaessaan Sveitsiin oli koettanut panna toimeen
sen vaatimusten vähennyksen, jota paitsi tulevaisuuden ihminen on
sortuva suuressa, mutta rauhallisessa taistelussa, joka odottaa, oli
järjestänyt asiansa itseavun perustalle. Ettei hän siinä yhdellä
iskulla voinut poistaa kaikkia vaatimuksia, joihin hänen luontonsa
huonon kasvatuksen kautta oli tottunut, sitä ei hän surrut, sillä
hän näki sellaisten vaatimusten järjettömyyden, mutta hän piti
velvollisuutenaan alkaa, että hänen lapsillaan olisi jotain tehtynä,
kun he alkaisivat. Siihen päähän oli hän koettanut asettaa niin monta
elämän tarvetta kuin mahdollista ja mikä oli enemmän, koettanut
rajoittaa omiaan ja omaistensa tarpeita vähimpään. Navetassa oli
hänellä lehmä, kaksi lammasta, kaksi kiliä, kaniineja, kanoja ja pari
hanhea. Vielä oli hänellä kyyhkysiä ja mehiläisiä. Viimemainitut
tuottivat talon sokerin. Leipä tehtiin tuottavimmasta ja huokeimmasta
viljasta, maissista; se ei ollut niin hyvää kun vehnä, mutta parempaa
kuin musta ruis. Teensä, (kahvia ei hän juonut) viljeli hän itse.
Hän oli nimittäin Harkovan yliopistossa lukiessaan lääkäriksi asunut
kuusi vuotta eräässä yksinkertaisessa vuokralassa. Siellä hän oli
tottunut hyvin huonoon teehen; hän oli niin siihen tottunut, että kun
hän sai seitsemäntenä vuonna oikeata teetä, hän piti sitä huonompana
kuin vanhaa.

Kun hän sitten sai tietää, että hän oli juonut kirsikkalehti-mehua
kuusi vuotta ja pitänyt sitä hyvänä, päätti hän jatkaa sen
käyttämistä ja nyt oli hänellä monta sellaista "teepuuta"
puutarhassaan. Vaatteittensa valmistamista pitivät hän ja hänen
vaimonsa vielä liian aikasena, että se voisi kannattaa. Väkeviä
juomia ei hän enää käyttänyt. Hän oli juonut nuoruudessaan, niin kuin
oli oppinut kotonaan ja yliopistossa. Nyt piti hän sitä tyhmänä,
sillä elääkseen meidän aikanamme piti olla ajatukset selkeinä ja
voimat raikkaina. Oli ollut kumminkin pitkä ja vaikea työ totutella
väkevistä pois, sillä hänen ruumiinsa vaati niitä, kuten arseniikin
tai opiuminkäyttäjän ruumis vaatii myrkkymääräänsä. Mutta kävi se
sentään vähitellen. Ja kun hänellä nyt oli tämä mielenrauha, ruumiin
lepo, voimain sopusointu, niin ei hän voinut kyllin kirota tuota
järjetöntä tapaa käyttää aineita, jotka tekivät ihmiset hulluiksi,
syyntakeettomiksi, epäluotettaviksi ja tulevaisuuden parempaa tilaa
piti hän mahdottomana ilman raittiita ihmisiä. Ja runoilijat, jotka
olivat panneet kokoon kaikki valhemäärät, mitä olivat he muuta
kuin juoppohulluja, jotka näkivät näkyjä eivätkä voineet nähdä
todellisuutta semmoisena kuin se oli. Kaikki päätökset, jotka
olivat ratkasseet kansain kohtalot vuosisadoiksi, olivat tehdyt
juhlahumalassa. Ranskan vallankumouksen suuret ajatukset olivat
haihtuneet reformijuhlien viinihöyryihin; ei mikään komitea voinut
työskennellä syömättä ja juomatta; kaikki nämät suuret puheethan
pidettiin puolihulluuden tilassa; ja sitten valitettiin, ettei
löytynyt leipää, kun otettiin miljoonia tynnyrinaloja maasta viinille
ja poltettiin vilja viinaksi! Oliko maailma viisas? Ei suinkaan, sitä
Paul jo kauan sitten oli lakannut uskomasta. Mutta kun hän kotona
Venäjällä oli alkanut saarnata raittiutta, vastustettiin häntä tuolla
vähemmän terävällä huomautuksella: olethan itse ollut juoppo; johon
Paul vain oli voinut vastata: juuri siksi! Joka ei ole ollut juoppo,
ei voi saarnata asiasta, jota ei tunne!

Paul oli "uudenaikaisessa avioliitossa" sivistyneestä perheestä
olevan tytön kanssa. He olivat tehneet suullisen sopimuksen, mutta
he eivät olleet antaneet mitään lupauksia, koska kokemus oli
osottanut, ettei lupausten pitäminen riippunut antajan tahdosta.
Heillä oli nyt kaksi lasta. Työn olivat he jakaneet niin, että rouva
oli ottanut huolehtiakseen lapsista, koska hän sopi siihen paremmin
kuin Paul. Hän hoiti myös raha-asiat, koska hän oli siihen taitava.
Mutta ei hän siivonnut Paulin huonetta, sillä tämä teki sen itse:
se oli puolen tunnin työ. Ruoan laittoivat he yhdessä ja Paul pesi
astiat, sillä se huvitti häntä sattumalta, ja lattiat hän myös pesi,
sillä se oli painavaa vaimolle, etenkin kun tämä oli raskaana.
Palvelijaa ei heillä ollut, sillä he eivät tahtoneet nähdä orjaa
huoneessaan. Mutta Paulilla oli puutarhassa "apulainen", joka oli
ollut puutarharenki, mutta nyt oli Paulin liiketoveri ja hänellä
oli paitsi elantoa melkoinen osa voitosta. Paul puhutteli häntä
sukunimeltä Bernhardiksi ja tämä häntä Paul Petrovitschiksi. Näin
olivat he keskenään sopineet, koska ei tahdottu muistutella valhetta,
että oltiin herroja. Koska he tyytyivät kohtuulliseen voittoon
työstään, tarvitsi heidän tehdä työtä vain kuusi tuntia päivässä; ja
voittoaika kulutettiin lepoon, leikkiin, keskusteluun, lukemiseen ja
kirjottamiseen ja Paul kirjotti paljon.

Kun hän nyt tuli pihaan kärryineen, juoksivat hänen molemmat
tyttärensä häntä vastaan ja suutelivat häntä. He olivat kaksi
pientä vaaleatukkaa, puettuina avariin palttinamekkoihin, olkihatut
päässä, kuitenkin kaikki tavallista mallia, niin etteivät näyttäneet
ilmoitustauluilta. Ovessa näkyi vaimo. Pieni, vaalea olento, mustat
silmät suurin reunuksin, kasvot miellyttävän pyöreät ja ihossa
vivahdus öljynväriin. Tukka oli kuin pehmeä impiviiniköynnös ja
heitteli kiehkuroita joka puolelle korville, niskaan, otsalle. Hän
näytti tyyneltä ja toivehikkaalta, mutta synkkä harso oli ennen
niin leikkiväin piirteiden yllä. Surut menneistä, ero rakkaista
mutta haitallisista muistoista, kestettyjä taisteluita kasvatusta ja
ennakkoluuloja vastaan.

-- Päivää, isäkulta! -- tervehti hän.

-- Päivää, rakkaani, -- vastasi hän, ja suuteli äitiä ja lapsia.

-- Mene noutamaan tuoli isälle! -- sanoi äiti vanhimmalle tytölle,
joka näytti viiden vanhalta.

-- Ei, Annischka, -- sanoi Paul; -- Veerasta ei tehdä orjatarta.

-- En tahdo, -- oli jo Veera vastannut.

-- Niinkö sanotaan, -- alkoi äiti.

-- Niin, -- sanoi Paul, -- niin vastataan. Se, joka ei opi tahtomaan
ja tahtoaan lausumaan nuorena, hänestä tulee tahdoton tai valehtelija
suurena! Annischka! Miksi kasvattaisimme lapsemme orjiksemme?
Kahdeksan vuoden kuluttua lähtee Veera mailmalle. Silloin ei hän
enää ole orjamme, eikä myöskään lie tarkotuksemme kasvattaa häntä
asettamaan tuoleja toisille. Mutta jos Veera tahtoo tuoda tuolin,
niin kiitän häntä, sillä hän ei ole minulle mitään velkaa.

-- Sinulla on oikein, Paul Petrovitsch, -- sanoi äiti, -- mutta minä
en aina voi nähdä asioita uudelta näkökannalta.

-- Et, ystäväni, en minäkään aina osaa, mutta meidän tulee totutella.
_Meillä_ en tarkoita sinua, vaan todellakin meitä molempia! Mutta
sinähän olet jo kattanut pöydän! Huuda Bernhardia!

Bernhard oli pieni leveähartiainen mies, hänellä oli mustat viikset
ja musta takkuinen tukka, egyptiläiset silmät ja vankat hartiat,
joissa näkyi jäljet "la hotte'esta", vuorelaisten ikuisesta
selkäkorista. Hän istui hiljaisena pöytään ristittyään kätensä.

-- Eikö Bernhard voi päästä tuosta? -- sanoi Paul.

-- En, se istuu kiinni pahemmin kuin valkea viini, -- sanoi hän.

-- Uskonvapautta, Paul Petrovitsch, uskonvapautta! -- sanoi Anna
varoittaen.

-- Kiitos, ystävä, huomautuksesta! Asia on todellakin niin: Anteeksi
Bernhard!

-- No kuinka kävi kauppa? -- kysyi Anna.

-- Hyvin ja huonosti, -- sanoi Paul. -- Hyödyllinen on huonossa
hinnassa, mutta hyödytön hyvässä. Ateria, jona oli iso
kaniinipiirakka sekä suolattuja sieniä ja etikkakurkkuja, ja teetä
aina läsnäolevasta samovaarista, otti nyt hetkiseksi ruokailevien
huomion.

-- Nyt on juhannuspäivä, -- sanoi Paul syötyään.

-- Niin, -- sanoi vaimo huoaten.

-- Sinä huokaat, Annischka. Tuntuuko raskaalta tänään?

Vaimo kumartui ja laski päänsä hänen polvilleen.

-- Itke, kulta, niin se menee ohi! -- sanoi Paul ja selvitteli tuota
valkoviiniä, kuten hän sitä kutsui.

-- Niin, jos sinä itket myös, muuten en ilkene!

-- Olen lakannut itkemästä, -- sanoi Paul. -- Mutta ei se ole mikään
hyve. Se on muuten niin, muuten vaan!

-- Eikö ole raskasta viljellä vierasta maata? -- sanoi Anna.

-- Emämaa oli kovempaa, mutta se oli köykäsempää. Mutta sehän on
päähänpisto. Koko maahan on emomme.

-- Sano, että kaipaat maapalaa, jonka tempasit aron tappavalta
tukahuttavalta syleilyltä, sano, että haluaisit olla siellä tänään
näkemässä, kuinka omenapuusi kukkivat, ruususi ovat nupulla,
mansikkasi hyötyvät; sano niin, Paul, niin sanon minä kuinka kaipaan!

-- En kiellä, että painaessani lapioni vanhaan mustaan maahamme,
kylväessäni, istuttaissani puita ja nähdessäni ruman maan
siunaantuvan, tunsin itseni ikäänkuin sidotuksi siihen maahan.
Oli tyhmää sitoa itseään. Muistot olen sydänjuurineen repinyt
irti, hellimmät siteet olen katkassut, persoonani olen sikojen
eteen heittänyt, mutta en tunne itseäni vapaaksi. Kun ajatukseni
kulkevat kotiapäin, eivät ne mene lapsuudenkotiin, jossa opettelin
orjanpalvelusta, eivät isän ja äidin haudoille, eivät valheellisen
suuruuden julmiin muistoihin; ne menevät konnulle, jossa elantoni
kasvoi, valkoisten koivujen luo, missä ajattelin terveitä, uusia
ajatuksia, tummien kuusien luo, jotka viihdyttivät tuskani, mutta
eniten ja nykyään miltei aina tuohon pieneen maapalstaan jota
viljelin. Katsopas, niin materialistinen, niin itsekäs olen!
Muistatko syksyn sateineen, kun istutimme syreenipensasten; kuinka me
kahlasimme savessa käsissä märät pensaat, jotka olin tuonut asemalta.
Muistatko kuinka käänsin mansikkamaan ja kuinka minun täytyi
istuttaa puoleksi kuihtuneet taimet myöhään yöllä lyhdyn valossa.
Muistatko, kuinka omenapuut saapuivat, ja minun täytyi kantaa vettä
puoli virstaa, maa kun oli niin kuiva. Ja talonpojat istuivat tai
rotkottivat aidalla irvistellen ja ihmetellen, mitä se hyödyttäisi.

-- Ja sitten, -- jatkoi Anna, -- matkustimme kaupunkiin syksyllä. Ja
sinä katselit puutarhasi piirustusta; tuossa kasvoi sitä ja tuossa
sitä. Ja kun oli routahalla kaupungissa, olit sinä levoton, että tämä
tai tuo kasvi oli vahingoittunut. Eikä sinulla enää ollut levollista
päivää! Ja sitten kun tulimme maalle jälleen keväällä, oli kuusi
omenapuuta kuollut. Nikolai sanoi, että sen oli pakkanen tehnyt,
mutta Andreas sanoi, että Nikolai oli kaatanut lipeää niille. Ja
silloin itkit.

-- Todellako? Hyi häpeä!

-- Itkit kyllä, muttet puita, vaan ihmisten ilkeyttä.

-- Vallattomuutta, Anna.

-- Niin vallattomuutta! Ja sitten istutit uusia. Ja kylvit sitten
omenan-, päärynän-, luumun- ja kirsikan siemeniä sadottain, ja
sanoit talonpojille, että he saisivat taimia ja ymppäysoksia puista.
Ja sitten, Paul Petrovitsch, sitten tuli "suuri tapaus" ja meidän
täytyi matkustaa. Sen jälkeen et ole kuullut mitään siitä, mutta sinä
ajattelet sitä, sinä uneksit siitä!

-- Heikkoutta, Anna, pikkuasioita! Mutta nyt en ajattele enää sitä,
en enää! Mutta älä puhu niin surullisesti! Olen iloinen sielussani
tänään, sillä minulla on ollut suuri, suuri ilo.

-- Kerropas, kerro!

Paul kaatoi juuri uutta kuppia teetä, kun posti tuli tuoden
kirjekortin ja kirjeen. Paul luki ensin kortin.

-- Tätä ei ainakaan ole avattu -- sanoi hän ennen kuin luki. Kortilla
oli venäläinen postileima ja se kuului: "Kun aurinko, joka on jumala
voi suudella elon haaskaan, niin miksi ei se voisi suudella eloa
kirjeeseen?"

-- Hm! -- sanoi Paul. -- Mitähän tämä merkinnee?

-- Sen saat kai nähdä kirjeestä, -- vastasi Anna.

-- Siinä sinulla on oikein! Mutta kirje on luonnollisesti avattu;
tässä näkyy jäljet talituista viiksistä, jotka ovat olleet sen
rakastettavan suun yläpuolella, joka kirjeen on nuollut kiinni.

Paul luki: "Paul Petrovitsch, Tukkukauppias, Ouchy, Lausanne. K.H:n
tilauksen mukaan lähetän huomenna kuusi astiaa kaviaaria, à 2 ruplaa
hopeassa ilman astioita. Maksua odotamme ensi tilassa. Kunnioittaen
Dimitri Baranoff."

Paul istui hiljaa miettien, mutta ei voinut löytää ajatusta tästä.
Että se oli salakirjotusta, sen hän käsitti. Anna auttoi häntä mutta
tuloksetta. Silloin heitti Paul avoimen kirjeen pöydälle ja sanoi:
-- puhukaamme jostain muusta, niin sen kyllä keksin. Puhuimme siitä,
että minulla on ollut suuri ilo tänään. Suuri ilo, suurin pitkään
aikaan! -- Anna -- jatkoi Paul -- nyt on täsmälleen kaksikymmentä
vuotta kulunut siitä kuin Tschernyschewskijn kirja ilmestyi. Se
kiellettiin Venäjällä! Kiellettiin totuus kauneimmassa, puhtaimmassa
muodossaan! Hänet lähetettiin Siperiaan "katumaan" sitä että oli
puhunut totta! Oletko voimakas tänään, Anna?

-- Kyllä, -- vastasi tämä.

-- Niin että voit tyynesti kuulla minun lukevan erästä vanhaa kirjaa,
punastumatta.

-- Mitä kirjaa?

-- "Kiitettyä" kirjaa Venäjän totuuden tulkki Wallacen kirjoittamaa.

-- Paul Petrovitsch, et ole itse rauhallinen sanoessasi sanaa
totuudentulkki.

-- En mutta tahdon opetella! Tahdotko sinäkin?

-- Kyllä, mutta uskon, että nuo vanhat sanat ovat meihin niin
kidutetut, että kuulemme kaiun sisältämme tai tekevät aivomme kapinan!

-- Tunnen tänään olevani niin tyyni ja iloinen, että tahdon lukea
tohtori Mackenzie Wallacen kirjaa.

-- Sanoit sanan: tohtori halveksuvasti, joka osottaa, ettet ole tyyni.

-- Vaikka niinkin, siis lisäksi syy lukea.

Paul nousi ja kävi noutamassa kirjan. Sitten käski hän tyttöjen
mennä puutarhaan poimimaan jasmiineja. Hän selaili kirjaa, mutta
hänen sormensa värisi. Sitten hän luki lujalla, korkealla äänellä,
panematta mitään mielialaa ilmaisevia painoja.

"Monet agitaattoreista sanovat olevansa Tschernyschevskjin oppilaita,
miehen, jolla vapautumisaikana oli erityisen etevä sija Venäjän
aikakauskirjallisuudessa ja joka sittemmin karkoitettiin Siperiaan,
jossa hän vielä on; mutta en luule, että hän myöntäisi näille tätä
ominaisuutta."

Anna teki kädellään liikkeen ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Mutta
Paul jatkoi..., "ja minä olen täydellisesti vakuutettu siitä; ettei
hän osottaisi hyväksymistään niille tämänlajisille, jotka olen
tavannut."

Anna käännähti olkituolillaan, niin että sen jalat raapasivat
santaa. Mutta Paul jatkoi lukuaan yhtä painottomasti kuin ennenkin:
"Lukuunottamatta yhtä romaania, jonka hän kirjotti vankilassa,
ja jota ei kohtuudenmukaisesti (tässä takertui hän sanaan mutta
luki lauseen uudelleen tarttumatta sanaan 'kohtuudenmukaisesti')
voi pitää ilmauksena hänen todellisista mietteistään maltillisina
hetkinä, sisältävät hänen kirjansa aina sangen paljon tervettä järkeä
ja malttia. Tschernyschevskij edisti aikanaan eittämättä sangen
tehoisesti vapautuskysymyksen hyvää ratkaisua, kumosi järjestään
kaikki ehdotukset mielettömäin valtiollisten mielenosoitusten
toimeenpanemiseksi ja lienee nyt viidentoista vuoden karkotusajan
kuluessa kylliksi sovittanut nuoruutensa erehdykset." -- Onko hyvin
luettu? kysyi Paul ja henkäsi.

-- Hyvä on, -- sanoi Anna.

Paul jatkoi: "Tarkastakaamme lopuksi, missä määrin näille salaisille
seuroille voidaan antaa mitään todellista merkitystä. Ovatko ne
todellisena vaarana valtiolle? Minä luulen, ettei kukaan, joka
tuntee Venäjää hyvin, ole epäröivä vastatessaan tähän kysymykseen
kieltävästi. Vieläpä muutamat kiihottajista ovat huomanneet
yrityksensä mielettömyyden."

Paul loi katseensa kirjastaan ja huomasi vaimonsa olevan
tuhkanharmaan. Hän nousi ja vei kirjan sisään.

-- Riittää täksi päiväksi, -- sanoi hän. -- Mutta on hyvä harjotella,
Anna. Joka kerta kun luen jotain vanhaa kirjaa, tunnen kuinka olen
kasvanut. Tänään voisin hymyillä.

-- Niin kauas en vielä ole tullut, -- sanoi Anna. -- Kaikki nämät
sanat, jotka luit olen kuullut vanhan kunnianarvoisan isäni lausuvan
vakaumuksen painolla.

-- Ja sinun vanha kunnianarvoisa isäsi on kuullut ne
kunnianarvoisalta isältään. Kunnianarvoisat isät ovat vaarallisia.
Kuitenkin kaikitenkin: Tschernyschevskij, joka on kuollut, ei enää
kadu "nuoruutensa erehdyksiä." Nyt kahdenkymmenen vuoden kuluttua,
on hänen Evankeliuminsa ilmestynyt saksaksi. Saksan suurimman
ja arvokkaimman kustantajan toimesta ihan ruhtinas Bismarckin
sosialistilain edessä. Mitä sanoisimme tästä? Jos olisin kristitty,
menisin ripille sunnuntaina ja kiittäisin Jumalaa hänen armostaan.

-- Se on suuri tapaus, Paul Petrovitsch, niin suuri, ettemme me voi
arvioida seurauksia. Nyt saa mailma tietää sen.

-- Ei niin suuria sanoja, Annischka; mailma aavisti sitä ennenkin,
mutta nyt saa mailma oppia tuntemaan sen, sillä Tschernyschevskjillä
oli rakkaus ja siksi puhuvat hänen sanansa. "Kun aurinko, joka on
jumala voi suudella eloa haaskaan." Hm! Miksei se voisi suudella eloa
kirjeeseen. Nyt sen keksin!

Paul nousi ja meni pöydän ääreen, mihin oli pannut kirjeen ja kortin
aurinkoon.

-- Kas, Annischka, kas -- sanoi hän ja piti koholla kirjettä. -- Se
on Dmitriltä.

Kirje joka oli ollut auringonpaisteessa, oli nyt täpösen täynnä
pieniä keltasenpunasia kirjaimia, jotka olivat kirjotetut
sympatetisella musteella, luultavasti kehäkukan mehulla, ja jotka
auringon helle oli saanut esiin. Paul luki puolen kirjettä ääneensä.
Se käsitteli "affäärejä" kuten liittoutuneet sanovat. Sitten jatkoi
hän lukien toisen puolen hiljaa. Anna aikoi kysyä sen sisältöä, mutta
pidättyi, oli heidän sopimustaan vastaan kysellä asioita, joita
toinen puoli ei tahtonut kertoa. Paul pisti kirjeen taskuunsa.

-- Tuletko järvelle? -- sanoi hän. -- On juhannuspäivä ja voimme
levätä.

Hän nousi peittääkseen hermokohtausta, joka tuli hänen kasvoihinsa.
Anna nousi myös pukemaan lapsia.

Päivällis-aikaan nousivat he veneeseen Ouchyssä; ja Paul souti
järvelle. Aurinko paistoi säteillen ja kaikki oli vaaleaa ja sinistä.
Savoijin vuorten pyökki- ja kastanjametsät näyttivät takkuisilta
vällyiltä ja Cornettes de Bizellä oli vielä lumihankia. Vaadtlannin
alpit idässä Chillonin luona kohosivat ijän harmaannuttamana
jättiläiskatedraalina ja Mayenin ja D'Ain tornit nousivat harjujen
yläpuolelle jättiläisten rakentaman Notre Damen kaltaisina;
hymyilevinä olivat Lavauxin viinikukkulat penger penkereen
ylipuolella kuin valtaportaat Aublyn ja Follyn kalliotemppeliin;
Dent de Marcien melkein vaakasuora selänne näytti 8,000 jalkaa
korkealta mexikolaiselta porrastemppeliltä, jonka katto oli hohtavan
valkea äsken sataneesta lumesta. Länteen päin sumentui Lac Leman
autereiseen ilmaan ja näytti avoimelta, äärettömältä, sulaen yhteen
taivaanrannatta kuten meri. Mutta jos silmä hetkeksi viivähti
autereita tarkastamaan, niin häämötti silmiin sininen Jura pitkänä,
kevyenä kesäpilvenä.

-- Tämmöisenhän ihminen kuvittelee taivaan olevan, -- sanoi Anna.

-- Kaunis maa! -- vastasi Paul. Muttei sentään meidän.

-- Kas kuinka syvällä omistamishalu on meissä, Paul Petrovitsch, --
sanoi Anna. Ei ole meidän! Mutta maahan on kaikkien!

-- Sen pitäisi olla! Se on ollut, ja se voi jälleen tulla siksi!

Hän souti yli tyynen veden, joka sinipisaroina tippui airoista.
Eivät he olleet iloisia ja vaieten saapuivat he Lutryn läheisyydessä
olevalle niemelle, johon pieni ravintola kutsui viinilehtoineen ja
kantoonin valkovihrein lipuin.

-- Jos menisimme maihin vilvottelemaan puitten varjossa, -- sanoi
Paul.

Annalla ei ollut mitään sitä vastaan. He laskivat rantaan ja menivät
ylös.

Pihalla istui emäntä suuren pöydän ääressä laskotellen kirjavaa
silkkipukua. Hän oli neljänkymmenen vuotias lihava nainen, jonka
pulleat kasvot ilmasivat hyviä päiviä ja laiskuutta. Hänen vierellään
seisoi kymmenvuotias tyttö, joka heitteli rengasta koukkuun.
Emännällä oli lasi portviiniä edessään eikä hän näyttänyt halukkaalta
palvelemaan vieraita, joko hän sitten oli hemmoteltu tai leikki
itse vierasta. Pienen rakennuksen ovella näkyi nyt pitkä, tumma
nainen ijältään yli kolmenkymmenen, upo-uusaikaisessa aamupuvussa,
jonka tarkotuksena oli ilmaista muhkeita muotoja. Hänen kasvonsa
olivat vainajavalkeat mutta täyteläiset, ja suuret mustat silmät
olivat sinisten syvennysten ympäröimät kuten timantit sametilla
koteloissaan. Hänen kasvonpiirteissään oli kuin Medusan kivettynyt
hurmaus, ikuinen, jähmettynyt hekuman piirre suupielissä, joka
myös voi olla rajaton suru. Hän mittasi Annan vartaloa kiireestä
kantapäähän, tarkasti hänen hameensa, hänen kätensä ja hiuksensa,
ikäänkuin olisi tahtonut tutkia häntä tai ottaa huomioon hänen
tapansa pukeutua. Uhmailevasti hymyillen kääntyi hän Paulin puoleen
kysyen, mitä he halusivat.

-- Kaksi pulloa soodaa, -- vastasi tämä katsomatta häneen.

-- Mitä niitten kanssa? -- kysyi Medusa.

-- Laseja! -- sanoi Paul.

Medusa kävi vielä kalpeammaksi, kääntyi ylpeänä kuin
oopperakuningatar ja meni.

-- Miksi olit epäystävällinen onnetonta kohtaan, -- sanoi Anna.

-- Kenties onneton, kenties onnellinen ja rikollinen! -- sanoi Paul.

-- Aina onneton, joskus rikollinen, -- sanoi Anna.

-- Joka myy itsensä, on kokonaan erottautunut luonnosta.

-- Hätä panee rikkomaan, -- sanoi Anna.

-- Menkää leikkimään tytön kanssa, -- sanoi Paul Veeralle ja Sofialle.

Rengasta heittävä tyttö katsoi pilkallisesti lapsiin ja kuiskaili
emännän kanssa. Veera ja Sofia eivät liikahtaneet.

-- Menkää leikkimään tytön kanssa, -- sanoi Anna.

-- En tahdo! -- sanoi Veera tarttuen sisarensa käteen.

-- Miksi ei Veera tahdo? -- kysyi Anna.

-- Hän ei ole kiltti, -- sanoi Veera ja katsoi keikailevaa
kymmenvuotista suurin suruisin sinisilmin.

-- Sitten ei Veeran tarvitse, -- sanoi Anna, -- mutta kuinka tietää
Veera, että tyttö ei ole kiltti?

-- En tiedä sitä, -- sanoi lapsi ja painautui äidin puoleen.

Medusa tuli takasin ja asetti huolimattomasti vesipullot pöydälle
sanomatta sanaakaan. Sitten istuutui hän emännän pöydän ääreen ja
otti esille paidan, jonka pitsejä hän alkoi ommella kiinni. Silloin
tällöin katsahti hän Annaan ikäänkuin taisteluun vaatien.

-- Tänään on juhannuspäivä, -- sanoi Paul ja täytti lasit.

-- Olet pahoillasi, Paul Petrovitsch, -- lausui Anna.

-- Kai niin! -- vastasi Paul. -- Olin liian vanha tullakseni uudesti
ihmiseksi.

Samassa tuli portista maantietä keski-ikäinen mies, jonka Paul tunsi
erääksi Lausannen kauppiaaksi. Olkihattuaan kohottaen hän tervehti
Paulia, hymyili Veeralle ja istuutui emännän pöytään. Sitten tilasi
hän kolmanneslitran Villeneuveä ja kolme lasia portviiniä, jotka
viimemainitut hän tarjosi noille kolmelle naiselle alkaen heidän
kanssaan keskustelun seudun murteella naisten silloin tällöin
heitellessä sivusilmäyksiä viereiseen seuraan.

-- Nyt, -- sanoi Paul, -- sanoo hän, että me olemme venäläisiä
pakolaisia, karkotettuja, ja he katselevat mieltäkiinnittävää
herrasväkeä! Kuinka hauskaa olla maanpaossa; kuinka intressanttia
olla revittynä kuin puu maasta ja maata paljastetuin juurin
päivänpaisteessa, ja tuntea nesteitten kuivuvan kuoren alla; kuinka
intressanttia, ettei voi, mihin tuleekaan, päästä lailliseen asemaan,
kun ei ole passia; kuinka intressanttia nähdä postikonttorissa
valepukuisen poliisin vierellään, kun ottaa ulos rahakirjettä;
kuinka intressanttia kun ajetaan ulos kirjastosta, museosta,
koskei voi näyttää hallituksen todistusta, että on kansanpettäjä;
kuinka intressanttia, ettei vieraassa vapaassa maassa voi mennä
maanedustajan, suuren jesuittiliiton asiamiehen, konsulin luo
pyytämään suojaa, kun saa osakseen vääryyttä, häväistyksiä ja
rettelöitä. Mutta kaikkein hauskinta oli, kun lapset tulivat
kävelemästä Ouchystä ja toivat terveisiä tapaamiltaan hienoilta
venäläisiltä, ja kun he olivat oppineet kysymään, menisivätkö isä ja
äiti pian naimisiin! Katso Medusaa, joka katselee sinua, Anna! Noin
ilonen hän on, kun kauppias kertoo, ettet sinä ole minuun vihitty.
Kas kuinka hän halveksii sinua! Hän joka on niin ennakkoluuloton
itseään kohtaan, hän halveksii sinua! Kuulitko! Vihitty? Hän joka
vihittää itsensä kenen kanssa tahansa ensi tilassa, kun hän on
väsynyt elämäänsä, muuttaakseen nimensä ja saadakseen vanhuutensa
vakuutetuksi! Niin ennakkoluuloinen on tuo ennakkoluuloton nainen.

-- Kuka on hänet sellaiseksi tehnyt, Paul?

-- Kasvatus; se on totta! Tein vääryyttä häntä kohtaan! Mutta
menkäämme! Täällä olo kiusaa minua!

-- Ei, viivy Paul; tekee hyvää nähdä vanhaa elämää elävänä edessämme!
Se on karkaiseva meitä!

-- Tänään on juhannuspäivä -- jatkoi Paul ja jäi istumaan. -- Nyt
puhuu hän, että sinä olit ylhäinen nainen, joka rakastui lääketieteen
ylioppilaaseen ja matkusti hänen kanssaan avaraan mailmaan "suuren
tapauksen" jälkeen. Ja hän, kauppias, on vihitty, mutta naimisissa
ei hänen voi sanoa olevan, sillä jos hän olisi naimisissa, ei hän
istuisi täällä juomassa aamupäivällä keveiden naisten seurassa, ja
sitten hän menee kotia päivälliselle ja mutisee ruoasta vaimolle.

-- Olet heikko tänään, rakas Paul, -- sanoi Anna. -- Et voi vapautua
tuntemasta toisten tuomiota.

-- Olen todellakin heikko tänään, -- myönsi Paul. -- Mutta sillä
on syynsä, vaikkei puolustuksia. Ennakkoluulojamme hukutamme kuin
kissoja kivet kaulassa, mutta kun nyöri on mädännyt, nousevat ruumiit
ylös.

-- Sanoppas minulle, mitä Dimitri kirjotti, -- sanoi Anna, -- sillä
minä tiedän, että tämä juuri kiusaa sinua; ja sinä tulet keveämmälle
mielelle.

Paul otti esille saamansa kirjeen, levitti sen pöydälle ja luki:
"Tulin siis sattumalta matkustaneeksi Butyrkiin päin. Voit ymmärtää
liikutuksen, jolla näin jälleen tämän pienen rakkaan paikan siellä
lahden rannalla, paikan, jossa meillä on ollut niin monta hauskaa
hetkeä, sinulla, vaimollasi ja minulla. Näin tuvan, jonka vihreät
luukut maalasimme eräänä lauvantai-iltapäivänä Annan käydessä
kaupungissa. Sade oli irrottanut värin, sillä meillä oli liiaksi
tärpättiä siinä, Paul. Syreenilehto, jonka olimme kuistin eteen
istuttaneet, oli risukkona, sillä elukat olivat polkeneet maan
juurilta. Ruusupensaistasi ei näkynyt jälkiäkään, sillä tuvassa
oleva väki oli turmellut ne. Menin portista puutarhaan. Sitä ei enää
näkynyt. Se oli ohdakkeiden vallassa. Etsin mansikkamaata, mutta näin
vain ohdakkeita, suuria untuvaisia maito-ohdakkeita. Omenapuiden
paikoilla oli kuoppia maassa, ne oli viety pois. Karviaispensaissa
oli vielä vähän eloa, mutta osaksi olivat ne kuihtuneet, osaksi
huonontuneet, niin että noissa suurissa englantilaisissa olivat
marjat pieniä kuin herneet. Taimilava oli muuttunut tunkioksi. Kun
sitten löysin Nikolain heinälatoon piiloutuneena, sanoi hän että
Andreas oli tahallaan turmellut puutarhan, mutta kun sitten tapasin
Andreaksen, sanoi hän, että Nikolai oli myynyt puut ja taimet
naapurille, kun talosi oli otettu takavarikkoon.

"Kun ajattelin sitä, kuinka hyvä olit ollut tälle Nikolaille, jota
olit pitänyt ystävänäsi, ja kuinka näin" -- (ja niin edespäin!
keskeytti Paul). "Tammasi Fannyn näin vetävän auraa" (oikein, mutisi
Paul, meidän tulee tehdä työtä!) "niin..." (ja niin edespäin).
"Sitten tulin navettaan. Mikä ilkeä sattuma toi minut juuri
katsomaan teurastusta. Ja kuka makasi verissään, silmät nurin ja
suuri haava kaulassa! Tähikki, kellokas" (j.n.e.)... "Mutta kun minä
nähtyäni hävityksen kauhistuksen, kuljin kylän läpi, näin minä joka
tuvan edessä kukkivan hedelmäpuun; silloin ajattelin minä: Paul
on tehnyt työtä toisten iloksi, ja mihin hän on kylvänyt, siitä
saavat he korjata, ja siksi Paul, vaikkei otakaan tätä, tavalliselle
käsitykselle ikävää asiaa ilosesti kuitenkaan ei pidä sitä pahana,
sillä Paul on ihminen eikä tahdo tehdä työtä vain itselleen ja
omaisilleen." Hän pysähtyi ja käänsi kirjeen kokoon.

-- Onko helpompi nyt? -- kysyi Anna.

-- Kyllä on raskasta tavallansa, mutta minä olen vapaampi. Ei Jesus
Natsarealainen turhaan kieltänyt opetuslapsiaan mitään omaamasta.
Ei mikään sido henkeä niinkuin omaisuus. Kadottamisen pelko ei anna
mitään rauhaa, ansaitsemisen toivo mitään lepoa. Onko siis ihme,
että uudet ihmiset ennen kaikkia ajattelevat vapautua omaisuudesta
kuten ensi kristitytkin. Nyt olen vapaa, Anna, ja nyt tahdon käyttää
vapauttani.

-- Mutta, Nikolai, ystäväsi! Se oli surullista.

-- Menetyksenä, kyllä! Mutta älkäämme opetelko pitämään ystäviämme
ominamme, omaisuutenamme! Vilpittömästi sanoakseni tuntuu pahemmalta
ajatella Fannya; se oli niin tottunut tanssimaan tarantassin edessä
ja saamaan hyvää ruokaa ja silityksiä! Fanny parka, joka sai niin
hienon kasvatuksen! Joko lähdetään kotiin, Anna? He nousivat ja
menivät veneeseen.

       *       *       *       *       *

Paul Petrovitsch heräsi eräänä maaliskuun aamuna kello kolme. Hän
oli kuullut vaimonsa huudahtavan, mutta nyt ei kuulunut mitään.
Hiljaista oli sisällä, hiljaista ulkona. Akkunaluukkujen kautta
näki hän aamuvalon tunkeutuvan sisään, heikkona, kaislanvihreänä
luukkuliistakkeiden lomitse. Tämä oli hänen ilonsa, tämä juhlallinen
hiljaisuus, johon hän kaupunkilaisena ei ollut tottunut.
Hiljaisuudessa kuuli hän ääniä, jotka puhuivat vakavia, raittiita
sanoja tulevaisuudesta, hän kuuli menneisyyden muistojen valittavan
tuskaisina huutoina, jotka kehottivat auttamaan kärsiviä.

-- Tsrt, Tsrt, Tsrt, alkoivat pikkuvarpuset ulkona. Ne ensimäisinä
heräsivät. -- Tsrt, tsrt, tsrt, tsrt, kuului toisesta pensaasta,
jossa toinen perhe oli yönsä viettänyt. Mustarastas heläyttää
mollisäveleensä, joka on olevinaan laulu, mutta jääkin alkuun;
surunvoittoinen se on, niin kuin laulaja tuskalla tuntisi syntyneensä
halu povessa, mutta ilman kykyä. Peippo, joka on iloinen, vaikkei
osaa kuin pienen paritahtisen laulunpätkän, virittää sävelensä,
elämänhaluisena, aina valmiina, ja pelkäämättä harjottelua;
uunilintu, joka tietää olevansa ensi tenoori, alkaa aariansa, joka
ei ole mikään mestariteos, mutta jossa kuitenkin on kunnioitettavan
pitkiä vaihteluja; silloin herää kilpailuhalu, ja laakeripensaista,
kypresseistä, seetereistä, aukubaareista, mahonkipuista, pyökeistä,
kaikenlaatuisista puista ja pensaista, joissa vaan on maaliskuussa
talvivihreää, kohoaa peloittava kuoro, jonka lomitse mustarastaan
voimakkaan surulliset, epävireiset säveleet kuuluvat.

Paul nousee ylös ja avaa parvekkeen oven. Valomeri lyö sädelaineen
häntä vasten; aurinko ei ole vielä noussut, mutta sinisenä kuin
alaspudonnut taivas on järvi hänen edessään ja sen helmasta kohoavat
Savojin alpit kuvaten suurilla alueilla neljää vuodenaikaa.
Rannassa on talvivihreitä puita ja pensaita, joista Laurus Tinea
juuri nyt on valkosten kukkien vallassa kuten kesällä; puutarhassa
kasvaa salaatteja ja kaalia; ylempänä kevään alueella kukkivat
persikkapuut ruusunpunertavan lumen värisinä, siellä vivahtelevat
vaaleanvihreinä pähkinäpuut ja kukkivat esikot ja vuokot; vielä
ylempänä on pyökkimetsä ruskeana kuin syksyllä ja ylinnä on lumi,
valkeana, sinertävänä, loistavana, mutta juuri nyt vetäytyy se
ruusunpunaseksi aamuruskon ensi hohteesta. Ja nyt laulavat kaikki
linnut yhtaikaa. Ja Rochers de Nayen suoran harjan yläpuolella on
valokaari, punakeltasella reunustettu kuten appelsiinin kuori; ja
halkeamasta ampuu esille katse, säde lentää yli niittyjen ja kuivaa
kasteen, uusi säde, koko kimppu, ja niin tulee esille auringon
levyn yläkoko kimppu, ja niin tulee esille auringon levyn yläreuna,
heiluen, väristen, ikäänkuin narisisi sen vanha kulunut akseli. Ja
varjot vetäytyvät arkoina alaspäin vuorten juurille ja piiloutuvat
kuusikkoihin levähtämään vilpoisessa iltaan saakka.

Paul kulki parvekkeella vaimonsa akkunan luo. Valkeat verhot eivät
olleet tarkasti kiini. Hän ei nähnyt vaimoaan, mutta kyllä kaksi
lastaan. Veeran pää oli tyynyn reunalla ja käsivarsi avoimin kätösin
riippui ulkopuolella. Hänen kasvonsa olivat unesta täyteläiset,
ja avoimesta suusta näkyi valkosia pikkuhampaita, joissa ei ollut
tahraakaan. Koko kasvot hymyilivät ja hän oli näkevinään sinisilmien
katseen silmänluomien läpi. Paul huokasi syvään, ikäänkuin näkisi
rakkaimman toivonsa jonkun tuntemattoman uhkaamana. Nyt kuuli hän
heikkoa vaikerusta vaimonsa vuoteelta, mutta hän ei tahtonut herättää
häntä. Luultavasti uneksi hän jotain ilkeää, ehkä entisyydestä,
jota ei koskaan voitu unohtaa. Hän meni taas huoneeseensa, pukeutui
ja meni sukkajaloin puutarhaan. Hän katseli liistakkeissa kasvavia
aprikoosejaan ja persikkoja, jotka jo olivat kukkineet ja näyttivät
pieniä hedelmänalkujaan; hän tervehti mehiläisiään, jotka jo olivat
työssä; ja sitten aikoi hän mennä navettaan, kun kuuli äänekkään
valitushuudon vaimonsa huoneesta. Hän juoksi portaita ylös ja
kuunteli ovella. Nyt kuuli hän nimeään valitellen lausuttavan. Hän
kolkutti ja astui sisään. Siellä makasi Anna väännellen itseään
kasvot tuskasta punasina.

-- Mikset, Anna Ivanovna, tehnyt kuten pyysin, ja valmistanut rouvaa
ajoissa. Nyt olemme tässä: Bernhard on omaistensa luona, ja minun
täytyy jättää sinut yksin.

-- Ei nyt moitteita, Paul kulta, mutta kiirehdi.

-- Anteeksi, rakkaani, -- sanoi Paul ja siveli hänen kuumaa otsaansa.

Veera heräsi äidin uusiintuviin tuskanhuutoihin. Hän kohottautui
sängyssään, katsoi kauhistuen äitiin ja sanoi: Isä ei saa tehdä
äidille pahaa.

-- Ei kultaseni, ei isä pahaa tee, mutta äiti on sairas.

Paul suuteli vaimoaan ja juoksi ulos. Mutta kun hän tuli portille,
kuuli hän kirkunan, joka tunkeutui linnunlaulun läpi kuin hätähuuto
niille, jotka riemuiten viettivät häitään pelkäämättä, ajattelematta
syntymän tuskaa, kuoleman tuskaa.

Hän juoksi mäkeä ylös Lausanneen päin, juoksi niin, että sydän hyppi
ja veri nousi päähän. Hän pääsi pienen kirkkomaan kohdalle, kun
äkkiä hänen jalkansa pysähtyivät ja hänen koko ruumiinsa nytkähteli
niinkuin kasvonsa väliin. Hän tarttui kirkkomaan aitaan. Siihen
vaipui hän eikä päässyt mihinkään, polvet olivat koukussa ja ruumis
vetäytyi kokoon kuin galvaanisen patterin vaikutuksesta. Hän näki
ruohottuneet hautakummut ja olisi mennyt tainnuksiin, mutta poltti
samassa kätensä nokkosiin. Silloin tuli hän tajuihinsa, muisti
vaimoaan ja huusi apua. Katolisen kappelirakennuksen akkunassa
näkyivät lihavat sinimustat kasvot valkeaan yömyssyyn puettuna. Se
oli pappi. Kun hän näki Paulin vääntyneet kasvot ja kokoonmenneen
ruumiin, niin luuli hän jonkun juopuneen hoipertuneen siihen ja sulki
akkunan sanoen: juopporatti!

Mutta Paul huusi yhä apua. Hän kohotti nyrkkinsä taivasta kohti, hän
repi tukkaansa, hän kirosi niitä, jotka vankilassa olivat murtaneet
hänen voimansa saadakseen hänet tunnustamaan semmoista mitä ei
tiennyt, ja nyt katui hän sitä, että oli karannut lähestyvää kuolemaa
kuten silloin tapahtui, sillä elämä oli tällä hetkellä raskaampi kuin
hän oli osannut kuvitellakaan. Hän ajatteli kaiholla kidutusta siellä
jossa hän kärsi yksin; nyt hän kärsi toisen puolesta, ja hänen täytyi
myöntää, että huoli toisen puolesta on voimakkaampi kuin oma tuska.
Hän näki huoneen, jossa Anna makasi yksin lasten kanssa pidättäen
tuskan huutoa, ettei pelottaisi näitä.

Kun hän oli huutanut jonkun aikaa, riensi läheisestä talosta
vuokralainen hänen luokseen.

-- Mikä hätä? -- kysyi tämä osaaottavasti.

-- Olen sairas, -- vastasi Paul, -- mutta vaimoni makaa
lapsivuoteessa, juoskaa taivaan nimessä Lausanneen kätilölle ja
pyytäkää häntä heti tulemaan Ouchyn ruusuviljelijän luo. Älkää
minusta välittäkö, juoskaa, ja taivas on teitä siunaava.

Mies tahtoi auttaa Paulia ensin, mutta tämä kieltäytyi ja alkoi
kontata alamäkeä kotiansa kohti.

Väliin pysähtyi hän siirtääkseen teräviä kiviä sivuun, ja silloin
noitui hän. Joka hänet silloin olisi tavannut, olisi luullut
näkevänsä kilpikonnan yrittämässä pystyynnousua katsoakseen taivasta
päin kuten joku luomakunnan herroista. Hiki virtasi pitkin Paulin
kasvoja ja partaa, ja vaahtoa oli suupielissä. -- Katso ihmistä, --
katkeroi hän, -- katso ihmistä, mailman herrain maahan murjomaa!
Oi, Jumala, Deus optimus, maximus, katso, kuinka valtasi pitäjät
muuttavat ihmislapsia matelijoiksi ja taittavat heidän selkänsä,
kun he aikovat nostaa päänsä! Katso kuinka he ovat häväisseet
mestariteoksesi, kuinka he ovat osanneet käyttää aikakauden, neron
suurinta keksintöä, jota piti käytettämän puhetorvena kansain kesken!
He ovat varastaneet salaman taivaalta lyödäkseen meidät rammoiksi, ah
Herra kuinka kauan? -- Sitten malttoi hän mielensä ikäänkuin häveten
lausumistaan ja konttasi edelleen kujaa alas.

Hän pääsi kotipolulleen. Silloin kuuli hän uudelleen vaimonsa
valitushuudot. Hän ei päässyt matelemalla pitemmäksi, sillä huudot
tempoivat hänen selkäydintään ja hermojaan. Mutta nyt kieritteli
hän eteenpäin, sillä hänen täytyi päästä vaimonsa luo. Lähemmäksi
tultuaan kuuli hän lastenkin huutavan, niin epätoivoisasti, niin
avuttomasti. Kyyneleet virtasivat hänen poskiaan sekottuen maan
tomuun, niin että hänen kasvonsa olivat tuntemattomat, kun hän
vihdoin pääsi kaivolle, jonka kivialtaaseen hänen onnistui kämpiä.
Kylmä vesi tuntui tyynnyttävän ja hänen ruumiinsa alkoi oijeta.
Annettuaan vesisuihkun jonkun aikaa valella niskaansa ja selkäänsä
nousi hän ylös kylvystä, juoksi huoneeseensa ja sai kuivan takin
ylleen. Kohta oli hän vaimonsa vuoteen vieressä.

-- Hän tulee heti, -- kuiskasi hän kumartuen sairaan yli, -- heti.

Sitten kantoi hän ulos lapset ja sängyt ulkopuoliseen huoneeseen
ja alkoi pukea heitä heidän yhä huutaessa: mamma! mamma! Hän jätti
heidät hetkiseksi ja meni äidin luo, joka tarttui kovasti hänen
kaulaansa kiemurrellen tuskasta. Paul meni parvekkeelle katsomaan
eikö tulijaa näkyisi. Hän rukoili Jumalaa, sillä hän uskoi Jumalaan,
vaikkei uskonutkaan rukouksen voimaan muuttaa yksityiskohtia
maapallon elämän pienessä hallituksessa, hän rukoili Jumalaa niinkuin
oli lapsuudessaan oppinut, sillä nyt oli hän heikko. Ja luonto
hymyili niin epäsointuisasti hänen tuskalleen, ja linnut lauloivat
yhtä raikkaasti kuin ennenkin. Ja sitten piti hänen mennä auttamaan
Sofiaa, joka oli vetänyt sukan nurin jalkaansa, ja sitten Annan
luo, kun tuskat tulivat, ja tämä otti häntä kaulasta kohottautuen
vuoteelta, kuin tahtoisi kuolla miehensä rintaa vasten. Ja niin
hellitti myrsky taas huutoinen; niin makasi hän siinä tyynenä
ruusuisin poskin, hiukset hajallaan ja silmät hehkuvina. Paulin oli
tehtävä tulta lieteen pienokaisen tuloon. Hän juoksi Veeran ja Sofian
luo ja antoi heille kaikki kuvakirjat ja valokuvat. Ja sitten haki
hän piirongin laatikosta lapsenvaatteita ja mitä muuta Anna käski. Ja
sitten kellariin kylpyammetta noutamaan.

Kun hän toi sitä portaissa, kuuli hän kauhean kiljahduksen, entisiä
kovemman, ja hänen tullessaan makasi Anna hiljaa aurinkoinen hymy
kasvoilla, uupuneena, tyynenä ja henkeä vetäen. Peitteen alta kuului
kitinää, se kasvoi heikoksi elonhaluiseksi kirkunaksi, jonka Paul
niin hyvin tunsi. Hän tuli iloiseksi, sillä hän tiesi että pahin
oli kestetty, hän oli lääkäri ja tiesi viivytyksen vaaran, mutta
hän ei voinut saada itseään kohottamaan peitettä, ei, hänessä oli
vielä liiaksi vanhaa ihmistä. Mitä naista tahansa, muttei vaimoaan!
Hän tunsi olevansa saatanallisessa välikädessä, yhtä vaikeassa kuin
äskenkin, -- mutta hän ei voinut pakottaa itseään, ei voinut. Mutta
miksei? Sitä ei hän tiennyt, mutta niin oli asia! Silloin kuului
askeleita portailta. Hän ryntäsi ulos, odotettu rouva oli tullut.
Hän syleili tätä ja lykkäsi hänet huoneeseen. Sitten vei hän tytöt
puutarhaan.

Hän hengitti kepeämmin, mutta hänen säärensä vapisivat vielä. Hän
katsoi vuorille, ja ne olivat niin vankat ja hohtavat kuin ainakin,
ja taivas oli valoisa. Hän poimi kauneimmat tazetit ja tulpaanit
ja teki vihkon pelkistä valosista väreistä, ei veripunasia, ei
tulenkeltasia, vain vaaleita, jotka viihdyttivät silmää.

Puolen tunnin kuluttua tuli rouva yläkuistille ja viittasi häntä.
Minutissa oli hän ylhäällä ja piti poikaansa käsissään. Hänen
poikansa! Ihmeellinen, ennen tuntematon riemu; eikä hän voinut
käsittää, miksi tämä oikeastaan antoi hänelle enemmän iloa kuin
ensi tytär, omaa kuvaansako hän syleili? Oliko tämä uusi minä jossa
hän toivoi unelmansa uudesta miehestä toteutuvan, vesa vanhassa
rungossa, joka saisi kasvaa uudesti, tuoreesti, jonka ei tarvitsisi
oppia kaikkia hulluuksia, jotka hänen oli täytynyt osata ja jotka
nyt eivät yhdellä repimällä lähteneet pois, tulevan suvun edustaja,
jolla kenties oli syntymästään uudet ajatukset, uudet aivot, uusi
sydän! Kenties! Ja niin laski hän pojan äidin rinnalle, jossa hän
saisi maata ja kasvaa vanhempain tehdessä työtä tullakseen uusiksi
arvokkaiksi vanhemmiksi uuden ajan miehelle.

Pari päivää myöhemmin istui Paul Petrovitsch Annan vuoteen vieressä.
Heidän keskustelunsa oli pysähtynyt ja hiljaisuus oli niin syvä,
että kuului vain hengitys äskensyntyneen kehdolta. Mutta he kuulivat
hiljaisuuden kautta, mitä kukin tahollaan ajatteli. Paul kuuli Annan
ajattelevan: nyt olemme pitkän aikaa puhuneet joutavista asioista. --
Ja Paul ajatteli itse: mihin tahtonee hän tulla?

Vihdoin alkoi Anna äänellä, jonka koetti tehdä niin vienoksi kuin
mahdollista, niin että sanat todella kuulostaisivat rukoukselta: Paul
Petrovitsch, rukoilisin sinulta jotain.

-- Siis semmoista, joka on minun toiveitani vastaan, Anna Ivanovna,
sillä muuten ei sinun tarvitsisi rukoilla! -- vastasi Paul
levottomana.

-- Niin! -- sanoi Anna lamaantuneena.

-- Nyt siis tulee se aavistamaton! Puhu!

-- Älä suutu minuun, Paul, älä halveksi minua, mutta älä kiellä minun
rukoustani! Anna minun kastaa poikamme!

Paul istui jotakuinkin tyynenä.

-- Taka-askel! Hm! Hyvin luonnollista, mutta on luonnollisiakin
asioita, jotka voivat olla ikäviä, kuten jos ukkonen lyö sisään
uuninpiipusta tai semmoista. Tämä on ikävä kohtaus Anna Ivanovna! Me
emme alentuneet käyttämään pappia mennessämme naimisiin, ja nyt on
pyydettävä anteeksi. Kovin ikävää!

-- Miksi on se ikävää, me kun emme pyydä anteeksi. Ja sanot: me!
Sinun ei tarvitse sitä tehdä, saan kai tehdä sen yksin!

-- Lapsi ei silti lakkaa olemasta myös minun; eikä siitä asiasta
voi puheella päästä, että minun lapseni on kastettu! Se on huono
esimerkki "ystäville."

-- Asettaako Paul ystävät minun ja itsensä väliin? -- sanoi Anna
jotenkin kovalla äänenpainolla.

-- En, vastasi Paul, älköönkä Anna Ivanovna antako ystävät-sanalle
rumaa kaikua. Anna tietää, mitä ystävät ovat; he eivät ole yksi tai
kaksi henkilöä, he ovat asia itse! Mutta kysymys on vaikea! Paul
Petrovitsch pitää vääränä vihkiä lastansa vallan herroille; Anna
Ivanovna pitää rikollisena tai semmoisena jättää lapsensa kastamatta.
Mitä vastaisi Salomo siihen asiaan, viisas Salomo nimittäin; mitä
lainsäätäjä Salomo on vastannut, sen tiedämme, mutta me, Anna
Ivanovna, me emme vetoa lakiin, jota emme tunnusta!

-- Siksi _pyysinkin_, Paul Petrovitsch, saada kastattaa lapsi. Pyysin!

-- Tahdon etsiä vankkoja syitä vastaani, Anna, lemmitty, että voisin
täyttää tahtosi. Ystävät sanovat: Paul Petrovitsch, joka mennessään
naimisiin halveksi likasta pappia, hän on selkänsä takana antanut
vaimon kastaa lapsensa. Mitä vastaa Paul silloin?

-- Tein vaimolleni mieliksi, koska rakastin häntä. -- vastaa Paul.

-- Mutta silloin sanovat ystävät: hän rakasti naista enemmän kuin
totuutta; Paul ei ole se mies, jota etsimme!

-- Niinhän voi yksinkertaisesta samantekevästä asiasta saada suuren
kysymyksen.

-- Ei ole yksinkertainen asia luvata lapsensa valheelle. Ja ajattele,
Anna, kun sitten kadut, sillä se tapahtuu!

-- Koskahan hankaus lakkaa, Paul! Uskotko että yhtymys puolisojen
kesken on mahdollinen, kun me siteessä, jonka tulisi yhdistää meidät,
juuri tunnemme kulmat terävimpinä?

-- Nykyisissä oloissa en pidä mitään mahdollisena, mutta siksi
Anna, juuri siksi tahtoisin mieluimmin, että alkaisimme uudet olot
lapsistamme! En moiti sinua, sillä sama olisi voinut sattua minulle,
silloin olisi aseina sama, vain käännettynä! Mitä teemme? Sillä minä
en tee mitään sinua kuulematta! Voimmeko nyt yhdistää toivomuksemme?
Voimmeko kastaa ja olla kastamatta, samalla kertaa? Voimmeko sopia
toisen luopumatta omastatunostaan? Ja eikö toisen täydy alistua,
kuinka ratkaistaneekin? Ja kun toinen on alistunut, on liitto rikki!
Eikö totta?

-- On surullista Paul, mutta mitä teemme? En voi auttaa sitä, mutta
lepoa en saa, ennenkuin lapsi on kastettu! Se on yksinkertaista, se
on taikauskoista, mutta en voi auttaa sitä, kuuletko?

-- Uskon sen, Anna! Tiedän, että ruumiilliset järkytykset ikäänkuin
kääntävät sielun nurin, niin että pohjapuoli kääntyy ylöspäin,
tiedän, että kuolevat usein palaavat lapsuutensa uskoon, ja aina
vedetään esiin todisteena Voltairen huonosta uskosta sitä, että hän
tiedottomassa tilassa joutui semmoiseen asemaan; tiedän itse että
vielä tänäänkin tutkin teekupin kuplia ja voin pelätä pimeää siksi,
että hoitajattareni lapsuuteni aikana opetti minulle tyhmyyksiä! Sinä
kastat lapsesi, Anna, mutta minä en ole mukana asiassa! Emmekä enää
koskaan puhu siitä.

Anna tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

-- Kiitos rakastettu, rakastettu Paul; olet tehnyt minut sanomattoman
onnelliseksi.

-- Mutta koskaan emme puhu siitä, Anna. Enhän olisi voinut kieltää!
Lapsihan on sinun.

-- Sinun myös, ja laki on sinun puolellasi, Paul, sillä laki käskee
lapsen seuraamaan isän uskontoa. Mutta lain ovat säätäneet miehet
naisia vastaan.

-- Ei, Anna Ivanovna; lain ovat säätäneet miehet ja naiset, sillä
meillä on ollut keisarinnoja, jotka ovat antaneet lakeja; lain ovat
säätäneet yläluokan miehet ja naiset alaluokan miehiä ja naisia
vastaan. Oikeutta! Anna Ivanovna, ja olkaamme ystäviä, kun käymme
lakia vastaan!

Paul oli luopunut tahdostaan Annan toivomuksen hyväksi, mutta hän
ei tuntenut alistuneensa. Anna sitävastoin oli ottanut vastaan
lahjan Paulilta ja tunsi olevansa velassa. Ensi kerran, kun Paulilla
oli toivomus hänen toivettaan vastaan, täytyi hänen luopua. Hänen
rauhansa oli järkytetty. Hän näki joka päivä ja hetki velkojansa
edessään. Hän sai aina pelätä velkomusta. Hänen ajatuksensa pyörivät
kysymyksessä: mitä hän vaatinee? Hän arvaili kaikellaista, ja mihin
tahansa hän pysähtyikin, niin tuntui hänestä vastenmieliseltä antaa
sitä pois, sillä se olisi ollut anastus hänen persoonastaan; hän ei
voinut sanoa ei, sillä hän oli velkaa: ja hänen täytyi maksaa. Hänen
sielunsa ei ollut vapaa, sillä siihen oli kiinnitys. Mutta hän ei
voinut jättää lasta kastamatta, sillä epäilyt olivat voimakkaat.
Ja vaikka hän olisi jättänytkin, niin oli Paul kuitenkin antanut
lahjansa. Paul tunsi, että jotain oli tullut heidän välilleen, mutta
ei hän voinut saada sitä pois. Puhuminen siitä oli mahdoton. Se
oli tapahtunut, yksinkertaisesti, ja se pysyi. Hän pelkäsi, ettei
herättäisi epäluuloa, niin että hän kävi umpimieliseksi. Ja nythän
ei ollut mitään takeita siitä, ettei voisi tulla törmäystä muistakin
mielipiteistä, jotka Annassa pilkistivät esiin polveutuen vanhemmalta
ajalta. Anna tunsi olevansa enemmän velassa Paulin huomaavaisuuden
tähden, ja mitä hienotunteisempi tämä oli, sitä enemmän kasvoi
velka. Kun hän joka hetki näki velkamiehensä ja tiesi elävänsä hänen
armoillaan, niin heräisi hänessä kylmä tunne, joka tuli miltei
vastenmielisyydeksi Paulia kohtaan. Toiselta puolen tuntui Annasta,
että hän ikäänkuin oli saanut takasin osan itseään saadessaan takasin
vanhoja tunteitaan ja mielipiteitään. Hänestä oli miltei iloista
tuntea, että hänellä oli ajatus, jota Paul ei hyväksynyt, sillä se
oli hänen omaisuuttaan, jota hän ei ollut saanut tältä, sillä kaikki
uudet ajatukset oli hän saanut Paulilta. Se seikka, että hän oli
saanut vanhat ajatukset toisilta, kuten vanhemmilta ja opettajilta,
ei häntä painanut, sillä hän ei ollut saanut niitä _tältä yhdeltä_,
ja se tuntui olevan pääasia.

Kastepäivä oli tullut. Bernhard oli pyydetty todistajaksi.
Pienokaiselle oli laitettu kaunis kastepuku, Paul tuli puutarhasta
auttamaan tyttöjen pukeutumista, sillä näitten oli määrä seurata
mukana. Tämä jalomielisyys teki taas kiusallisen vaikutuksen
Annaan. Hän koetti siinä nähdä pilkkaa, mutta sitä ei hän voinut
parhaallakaan tahdolla. He olivat pukeutuneet ja valmiit lähtöön.
Anna sanoi hyvästi, sangen lyhyesti. Paul suuteli lapsia. Hän aikoi
sanoa, että he olisivat varovaiset pienokaisen suhteen, mutta
pidättyi. Anna kyllä ilmankin huolehtisi. Ja niin lähtivät he.

Paul jäi huoneisiin. Oli iltapäivä, kaikki kävi hiljaiseksi ja
Paulista, joka ei ollut ennen ollut yksin kotona, tuntui sangen
kummalliselta. He olivat lähteneet; kaikki, jotka kiinnittivät
häntä elämään, tähän elämään, joka ilman heitä oli hänelle kiusa.
Tulevan puolesta oli hän tehnyt kylliksi, enemmän kuin toiset,
eikä hän uskonut tulosten valmistuvan ennen kuin sukupolvien
mentyä. Kun ensi painostus oli ohi, istahti hän kuistille. Hänestä
tuntui kuin ajattelisi hän vapaammin. Hänen ei tarvinnut jakaa
ajatuksiaan väsyttävästi tarkaten itseään, sanojaan, käytöstään.
Hän ajatteli selkeämmin yksinäisyydessä, hiljaisuudessa. Ja kun
hän tunsi ajatusten kulkevan voimakkaasti edelleen, ilman että
niitä liepeistä nyittiin, törmäämättä mitään esteitä päin, kasvoi
hänen rohkeutensa ja toivonsa. Hänestä tuntui, kuin löytyisi
mahdollisuuksia ajattelemalla päästä siitä salasokkelosta, johon
kasvatus oli hänet sulkenut. Epäilyt haihtuivat pois, ja hän näki
kaikissa näissä hellissä siteissä vain siteitä. Ajatteles päivää,
jolloin Anna pyytäisi saada panna lapset kouluun, -- kouluun, jossa
he oppisivat yhtä huonoiksi kuin hän kerran oli ollut! Hänellä oli
syytä pelätä. Silloin täytyisi hänen taas pakottaa joko omaatuntoaan
tai toisen tahtoa. Mutta eikö äidillä ollut oikeutta työskennellä
sen puolesta, mitä piti lastensa parhaana? Kyllä! Täytyisi siis
tehdä väkivaltaa toisen omaatuntoa vastaan. Sitä ei Paul voisi. Hän,
joka vaati omantunnonvapautta kaikille, alkaisiko hän pakottamalla
toisen vapautta! Ei! Mutta jollei hän sitä tekisi, silloin ei
koskaan alkaisi se uusi, jonka tuleman piti. Ja jollei hän alkaisi
lapsistaan, kuka sitten alkaisi? Niin, hänen tuli työskennellä
edelleen kokonaisuuden muuttamiseksi, mielipiteitten muuttamiseksi,
niin sitten se kyllä tulisi. Ja toiveet saada alkaa omaisistaan
täytyisi hänen jättää kokonaisuuden takia. Niin oli käyvä.

Hänen oli kuljettava tietään, yksinäistä kauheata tietään, vei se
sitten mihin tahansa. Muuta neuvoa ei ollut. Niin voi hän toimittaa
jotain suurta ja hyödyllistä. Tämä oli julma uhraus, katkera
pettymys; mutta kohtalo tahtoi niin! Mutta jos hän ei jaksaisikaan,
jos hän sortuisi? Sitten kai saisivat toiset sen tehdä. Mutta, ei
mitään liikoja sanoja. Hän tahtoi kokeilla ensin.

Hän meni Annan kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti paperilapulle:
"Matkustan pois pariksi päivää. Terve niin kauaksi! Paulisi."
Sitten kokosi hän vähän vaatteita laukkuun, ja aikoi lähteä.
Ovella käännähti hän. Tuossa oli kehto tyhjänä, mutta päänalusessa
oli pieni kostea kuoppa; tuossa oli Veeran vuode, tuossa Sofian.
Kuin musta pilvi sumensi hänen silmänsä, mutta hän meni. Meni
höyryvenelaiturille odottamaan höyryä, joka kulki Evianiin Savoijin
puolelle.

Laituri ulottui kauas järvelle ja hänestä tuntui kuin vaeltaisi hän
äärettömyyttä kohti; ulkopuolella laiturin pään oli sininen järvi
ja siniset vuoret; harvain lankkujen raoista näkyi sininen vesi;
oli kuin veisi se tie tyhjyyteen, olisi polkulauta ijäisyyteen.
Hän istuutui penkille. Pää tuntui levänneeltä ja teki työtä,
hätävaraksiko muita ajatuksia vastaan, vaiko vapaushalusta, sitä ei
hän tiennyt, mutta unelmoimisen ja haaveilemisen olivat hänen aivonsa
jo kauan sitten lopettaneet.

Höyryvene tuli. Paul istuutui etukannelle niin että tuli selkä
Sveitsin rantaa kohti. Hän otti esille muistiinpanokirjansa ja alkoi
kirjottaa. Ja niin kirjotti hän siihen saakka kuin he saapuivat
Evianiin. Päivä kallistui iltaan. Hän meni maihin ja tilasi huoneen
vaatimattomasta Lion d'Orista, josta oli näköala yli Geneven järven
sveitsiläisrannalle. Peseydyttyään istuutui hän lukemaan, mitä oli
kirjottanut. Hän tuli iloiseksi, sillä hän havaitsi uusia ajatuksia,
ja hän tunsi, että hänen päänsä oli työskennellyt vapaasti ilman
mitään häiritsevää painoa. Koko hänen olemuksensa ikäänkuin paisui,
ja hän tunsi samaa suurennustunnetta, jota väliin kokee valvoessaan
pimeässä ja pää tuntuu mahdottoman suurelta. Hän tilasi kupin teetä
ja istuutui ikkunan ääreen sitä juomaan. Hän katsoi yli järven,
näki Lausannen kirkon, Ouchyn ja Beau-Rivagen tornit. Mutta hän ei
tuntenut mitään vastenmielisyyttä. Suuri sininen vesi oli hänen ja
hänen entisyytensä välillä. Hän oli kulkenut kuilun yli, repinyt
rikki sillan ja heittänyt pirstaleet syvyyteen. Ei ollut pääsyä
takasin. Hetkisen häntä huimasi, mutta hän piti itsensä kurissa.
Sitten meni hän yksinkertaiseen ruokasaliin ja asettui pienen
yksinäisen pöydän ääreen syömään.

Toisen pöydän ääressä istui kaksi ranskalaista porvaria, näköjään
kaupunkilaisia kauppiaita. Paul ryhtyi keskusteluun heidän kanssaan.
He puhuivat kaupasta, tulleista, politiikasta, ja huomaamattaan puhui
Paul aivan vanhaan tapaan. Hän katsoi asioita vanhalta kannalta eikä
hän hetkeäkään vastustanut noita toisia. Hänestä tuntui lämpöiseltä
ja hyvältä, kun kuuli äänensä sekottuvan luottavaan jutteluun toisten
ihmisten kanssa; kuin olisi tavannut vanhoja ystäviä pitkästä aikaa.
Ja pää työskenteli ponnistuksitta, ilman vartioita; kieli puhui
vapaasti, ja hän tunsi voimakasta vetoa näiden ihmisten puoleen.
Oltiin juuri puhumassa suojelustulleista, joissa hän oli havainnut
uuden, inhimillisen puolen, kun ovi avautui ja sisään astui nuori
poika papin seurassa.

Pojan ryhti oli varma, hän näytti rikkaan lapselta. Hän oli hyvin
puettu, käsissä oli Baedeckerin matkakäsikirja ja hienotekoinen
alppisauva. Pappi näytti pitkässä hameessaan vanhalta eukolta.
Hän auttoi kaksitoistavuotisen yltä päällystakin ja tahtoi valita
hänelle paikan lieden luo. Mutta poika oli jo valinnut paikkansa
eikä halunnut lieden ääreen. Pappi, joka näkyi olevan palvelijan ja
opettajan välimuoto, totteli kiltisti. Istuuduttuaan alkoi poika
lukea, mutta pappi järjesti pöydän ja toi maton hänen jalkainsa alle.
Naisellisella hellyydellä suoritti hän tehtävänsä, mutta oppilas
otti palveluksen vastaan ylpeänä ja kiittämättömänä. Kun ruoka
oli pöydässä, otti pappi esiin rukouskirjan ja mumisi puoliääneen
rukouksia oppilaan keskeytellessä häntä kysymyksillä. Pappi
vastaili luvun lomassa ja pisti kirjansa piiloon. Sitten haki hän
päällystakin, jonka hän lempeällä pakolla tahtoi pukea pojan ylle.
Mutta tämä heitti sen maahan. Pappi otti sen hymyillen ylös, pudisti
pois tomun ja asetti sen nuoren hallitsijan lähelle tuolille.

Paul, joka ei yleensä pappeja surkutellut, koska ne hänen mielestään
tekivät niin paljon pahaa, ei voinut olla paheksumatta moista
lempeyden hylkäystä. Pappi sekotti nyt salaatin ja herra katseli
viinilistaa. Vanhus, joka näytti olevan itse kieltäymys ja nöyryys,
kysyi joka hetki despootiltaan, kuinka paljon öljyä tämä tahtoi,
oliko pippuria ja suolaa riittävästi. Toinen porvareista, joka oli
vieraita hetkisen katsellut, tahtoi sanoa jotain sukkelaa, koska oli
läsnä pappi, ja hän sanoi: Luulenpa että tulee huono ilma, kun korpit
lentelevät. Pappi, joka kyllä tiesi itseään ja veljiään tarkotettavan
korpeilla vastasi: Voi myös tulla kaunis ilma, hyvät herrat. Korpit
syövät väliin viljaa pelloilta, mutta ne poimivat pois matoja myöskin!

Paul ei voinut olla myöntämättä, että papilla oli oikein. Savoiji oli
köyhä maa, ja jos papit rikkailta kerjäsivätkin, niin antoivat he
köyhille. Kun Paul nousi mennäkseen levolle tunsi hän mitä suurinta
myötätuntoa pappeja kohtaan, jotka toki ajattelivat muutakin kuin
maallista ansaitsemista. Ja hän meni levolle. Hän vaipui syvään
uneen, miltei kuin taintuneena, ja nukkui aamuun klo 4. Mutta
silloin oli hän täysin hereillä. Hän hyppäsi ylös vuoteelta. Mitä
oli tapahtunut? Hänen eilisiltaiset viime ajatuksensa tulivat
ensiksi esille. Hän oli ollut yksimielinen poroporvarien kanssa ja
tuntenut myötätuntoisuutta pappia kohtaan. Kuinka oli tämä kaikki
käynyt päinsä? Olivatko hänen ennen niin vapaat aivonsa menettäneet
kiinnikkensä ja kulkeneet takaperin? Oliko haka pettänyt? Mitä oli
tapahtunut? Hän oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa, siksi että hänen
vaimolleen oli ruumiillisen järkytyksen vaikutuksesta sattunut
käymään samoin. Häntä paleli. Hän tunsi tyhjyyttä ikäänkuin olisi
vain sisällyksetön kuori. Hän tunsi olevansa kiinnitetty kimmoisella
langalla. Se oli antanut perään niin pitkälle kuin voi, mutta se
alkoi vetää takasin. Voiko se katketa? Ei! Ei! Hän oli matkustanut
yli järven ja ottanut ison päänsä mukaan, mutta sydän oli jäänyt
toiselle rannalle. Ja nyt oli pää tyhjä, kun sydän ei antanut sille
verta. Hän luuli pään olevan vapaan eilen, mutta sehän olikin vain
tyhjä. Kuinka tyhjiä ajatuksia se olikaan yksin ajatellut. Mitä
haki hän yksinkertaisten porvarien keskuudesta eilen? Verta tyhjiin
aivoihinsa. Ja niin hän sai vanhaa, maksoittunutta, palanutta verta.

Hän pukeutui ja meni ulos. Meni rannalle. Viinimäet olivat siinä
kuivine tukipuineen aivan kuin kokonaiset metsät Golgatoita;
ja niiden kuolleiden pähkinäpuunrunkojen kanssa olivat nuoret
elonhaluiset viiniköynnökset "naimisissa", kuten roomalaiset
sanoivat. Kuukauden kuluttua verhoutuvat nuo mustat, synkät
puunrungot tuoreeseen viiniköynnökseen. Hän tunsi olevansa tuollainen
juurista irrotettu puunrunko, jolle vihreys ei vielä ollut tullut;
hän tunsi korkeintaan saavansa lainaksi vihreyttä ulkoapäin toisilta,
sillä itse ei hän voinut enää lykätä vesoja, kun hänen nuoruudessaan
oli kaadettu rikkihappoa juurille. Mutta hänestä voisi myös tulla
tuommoinen kokoonnaulattu tuki, jota pitkin köynnökset voivat kiivetä
aurinkoa kohti.

Nyt oli hän, niin kuollut kuin olikin, yrittänyt lähteä liikkeelle
yksin näytelläkseen nuormetsän osaa, mutta siihen ei hän kelvannut.
Mutta häntä tarvittiin kyllä. Jos hän kaadettiin, niin kaatuisi koko
ihana viinitarha kokoon ja mätänisi. Ja eivätkö nuo heikot köynnökset
häntäkin kannattaneet? Hän tunsi nyt, ettei voinut seistä puolestaan
yksin.

Hän meni huoneeseensa kirjottaakseen kirjeen Annalle, mutta hän ei
osannut kirjottaa. Hän alkoi puhua, kuinka avioliitto on järjetön
ja kuinka hän ei koskaan voisi olla varma siitä, etteikö tämä taas
saisi samallaista kohtausta. Mutta silloin kuuli hän hennon pehmeän
äänen kuiskaavan korvaansa: "Paul Petrovitsch, ole oikeamielinen.
Etkö itsekin ole langennut vanhoihin ajatuksiin, kun sinä, joka
tunsit että me ylimenokauden ihmiset olemme heikkoja kappaleita,
kuitenkin vaadit mahdottomia elämältä? Täydellistä avioliittoa ei
tule koskaan olemaan, ei edes uusilla ihmisillä, sillä elämä ei anna
mitään täydellistä. Eikö sinun olosi ole parempi kuin useimpain? Etkö
siis voi tyytyä? Koettakaamme siis tulla toimeen keskenämme sillä
meidän ikuinen hyvinvointimme loppumattomassa mielisuosiossa ei ole
avioliiton tarkotus, sillä avioliitto on tulevaa sukupolvea varten."

Mutta kun Paul oli kuullut vastauksen loppuun saakka sanoi hän:
"Totta, mutta jos avioliitto on tulevaa sukupolvea varten, niin
täytyy meidän yhdessä työskennellä tulevan polven puolesta eikä
sitä vastaan." Mutta ääni vastasi: "tule sitten meidän luoksemme
työtä tekemään äläkä mene yksin maailmalle puhumaan tuuleen. Sillä
sinä voit yhtä vähän tehdä mitään yksin kuin minäkään. Sillä me
rakastamme toisiamme Paul. Rakkaus on mysteerio, jota emme koskaan
voi saada selville. Se ei ole myötätuntoa, koska me tunnemme
pikemmin vastenmielisyyttä, Paul, ja kuitenkin, Paul, rakastamme
toisiamme. Sinä tunnet kuin sinua jokin vetää takaisin, kuinka olet
jättänyt jotain järven toiselle puolen. Se ei ole mielipiteitä,
sillä mielipiteet voivat muuttua, ja on se heikko pohja; se on
mitä se on, rakkautta; kaksi itsekkyyttä yhdessä, mutta me olemme
liian itsekkäät luopuaksemme itsekkyydestä, jonka me koristamme
vanhoilla personallisuuden, yksilöllisyyden nimillä. Minä olen kerran
horjahtanut, sinä kerran, yhtä vaikeasti, koska kadotit tajusi ja
pyysit liikoja elämältä. Pyydä vähemmän niin tuntuu paremmalta!"

Mutta nyt nousi Paul. Todellisuus kaikkine pikkuseikkoineen ahdisti
häntä. Puutarha oli hoidotta, rikkaruoho hyötyi, ruusujen rungot
työnsivät villivesoja, mehiläiset lensivät pois. Entä lapset! Veera,
vanhin, hän, joka tuli vaikeimpana aikana, jolloin oli tuskin leipää
talossa. Mutta hän toi uutta elämää, uusia voimia ja rohkeutta
heille. Häntä ajatellen oli Paul nostanut vuoria. Ja kun hän sitten
kasvoi ja istui isän polvella kirjotuspöydän ääressä tämän lukiessa
korehtuuria. Ja sitten hänen pikkuhuolensa, kun sisko tuli. Hän
ei yksin enää saanutkaan kaikkea hellyyttä osakseen. Se tuntui
painavalta; ensi pettymys elämässä. Kaikki täytyi hänen jakaa Sofian
kanssa, kakut, vanhempain rakkauskin. Mutta isällä oli kaksi kättä
heitä taluttaa ja kaksi polvea joille sopi istua. Mutta se ei ollut
samaa kuin yksin olo.

Entäpä Sofia, joka jo alusta tunsi, ettei ollut niin tervetullut kuin
sisar, hänen täytyi pyytää kaikkea, mitä Veera sai rukoilematta,
hänen täytyi taistella itselleen jokainen oikeutensa. Tässä oli
tilaisuus oppia, tässä voi nähdä, kuinka silloin olisi ollut
meneteltävä, kun hän itse kasvoi.

Ja sitten, kuka nyt hoiti taloa ja hankki ruokaa? Kuinka tyhmä,
romanttisen tyhmä hän oli ollutkaan eilen. Aivan kuin romaaneissa,
kun otetaan laukku vaan ja lähdetään.

Paul soitti ja pyysi palvelijaa tuomaan laskun. Hän ei tätä romaania
enää jatka eikä kirjota tyhmiä kirjeitä. Hän ei täällä enää istu
päivääkään lisää kiusaamassa itseään toisten siellä istuessa
suremassa. Ei, hän matkustaa kotiin ensi veneellä, menee Annan luo ja
sanoo: minä olen käyttäytynyt tyhmästi.

Anna ja Paul istuivat seuraavana päivänä puutarhassa jutellen
menneistä ajoista. Paul istuutui niin lähelle vaimoaan kuin voi,
ikäänkuin tahtoisi hän piiloutua tämän suojaan, lämmitellä hänen
lähellään, ja oli hän pistänyt kätensä tämän kainaloon ikäänkuin
johtoa anoen.

-- Ensi vihollisemme, Anna, on luonnollinen ihmisemme, tuo jonkun
yllä olevan kuva, joka tuntee itsensä ystäväksi jokaisen samaa lajia
olevan kanssa; se se katkaisee oikeutetulta vihaltamme kärjen,
se houkuttelee meidät säälimään vihollisiamme, se tekee meidät
veltoiksi, kun pitäisi iskeä ja panee meidät katumaan iskettyämme;
katua, ajatteles, kaunista tekoa, joka tekee vapautustyötä
vuosisatain hyödyksi! Ei mikään kaada meitä niin kuin läheistemme
suosion menettäminen. Oletko tuntenut, kuinka sydän hyytyy kuin
jäätelö koneessa, kohdatessasi entisen ystävän jäätävän katseen, kun
hän ei enää halua sinua tuntea; sinä tiedät että hän on väärässä ja
sinä oikeassa, ja kuitenkin sinä myönnät sinä hetkenä, että hänellä
on oikein.

Anna, en koskaan unhota sitä, kun puoliksi itsetiedottomana julkaisin
"Tuttuja seikkoja" Moskovassa. Ei kukaan voinut kieltää totuutta,
mutta ei kukaan uskaltanut ottaa asiaa vakavalta kannalta. Silloin
keksittiin se, että pidettiin kaikkea vain kertomuksena ja siksi
piti koko juttu muuttaa kirjalliseksi menestykseksi. Menettely oli
viisas. Ja niin kilvan kiiteltiin kuvausten taiteellisuutta --
muutettiin hyvin tähdätty laukaus raketiksi, joka ohjattiin ylös
ilmaan, jossa se sai pamahtaa ja levittää kauniin tulisateen, jota
suosionosotuksilla tervehdittiin. Mutta mentiinpä pitemmällekin.
Minut kutsuttiin tunnettuun kirjalliseen klubiin. Se oli kaikkein
viisainta. En koskaan unohda sitä iltaa. Siellä tapasin silmä silmää
vasten kaikki vihollisemme; kaikki ne, jotka ovat onnistuneet,
joilla oli suurten kykyjen ja tietojen maine. Mutta tapasin myös
sellaisia, joilla ei näitä ollut, mutta olivat kuitenkin siellä,
koska heillä oli valtaa. Siellä oli valoisaa ja lämmintä, seinillä
tauluja; lattioita peittivät pehmeät matot; katot olivat kullatut,
pöydät notkuivat ruokien ja juomien painosta. Ei vihasia katseita,
minulle nyökättiin ystävällisesti kuin tahdottaisi sanoa: "me
ymmärrämme toisiamme, sinä tulet joukkoomme emmekä enää koskaan puhu
siitä asiasta." Minusta, joka äkkiä vedettiin pimeästä kamaristani,
puutteesta ja halveksumisesta, minusta oli tullut yksi heidän
joukkoonsa. Ja nyt läheltä katsoen, kuinka inhimillisiä, kuinka
pieniä he olivatkaan. Ja nuo mahtavat, jotka tiesivät olevansa
täällä armoilla, kuinka nöyriä olivatkaan he. He kumarsivat sitä
luonnonvoimaa, jota neroksi sanotaan.

Minun kokematon mieleni huikeni, ja minä keksin heti viisauksia
heidän puolustuksekseen. He eivät olleet koossa, niin viisastelin
itsekseni, ihailemassa toisiaan, vaan nerossa palvellakseen
anteliasta luontoa siinä mihin se oli tuhlaillut neronlahjojaan,
sillä olinhan niin kasvatettu, että uskoin neroon. Mutta jos olisin
nähnyt tarkemmin, olisin huomannut, kuinka kaikki kulkivat siellä
kuin hämillään itseltään kysyen: mitä olen minä tehnyt? Olenko nero?
Ja moni voi täydellä syyllä kysyä itseltään: mitä minä täällä teen?

Sitten aterian jälkeen kun istuimme tuttavallisesti jutellen --
puhelin juuri kahden pahimman vihollisen kanssa vapautuksesta enkä
minä voinut muuta kuin ihailla heidän humaania tapaansa asian
käsittelyssä -- kohotti Starovna-Volja-lehden, verivihollisemme,
toimittaja lasinsa ja kehotti läsnäolevia lausumaan minut
tervetulleeksi heidän jaloon seuraansa. Hän puhui lämmöllä minun
nerostani -- aina nero -- eikä ollenkaan koskenut "Tunnettuihin
seikkoihin." Istuttiin kuin neuloilla, sillä odotettiin jotain ikävää
purkausta, jotain paljastusta. Mutta sitä ei tullut. Puhujan sanat
lämmittivät minua; minä iloitsin kuullessani jaloja inhimillisiä
ajatuksia vihollisen suusta, häpesin epäoikeutettua vihaani, ja --
kaduin iskujani. Kaduin, Anna.

Kun puhe oli loppunut ja kaikki olivat juoneet minun onnekseni --
ei kukaan kieltäytynyt! -- kohotin minäkin lasini liikutettuna,
vilpittömästi iloisena nähdessäni ihmisten olevan parempia kuin
olin luullutkaan, kun pöydän takana, synkkien kasvojen joukossa
näin palavan silmäparin kohdistuvan minua kohti; Ne olivat Ivanin,
maalarin, silmät. Hän hymyili halveksuen, säälivästi!

Minä hämmennyin, kiitin lyhyesti maljasta, ja olin alakuloinen!

Seuraavalla kerralla käydessäni klubissa ihastuin vielä enemmän.
Näin vihamiesten syleilevän toisiaan, vastakkaisten sanomalehtien
toimittajien istuvan rauhallisina puhumassta polttavista asioista,
taiteilijain, jotka toisiaan vihellyttivät ulos, laulavan yhdessä ja
suutelevan toisiaan. Mitä tämä oli? Oliko se luonteen velttoutta?
Ei, luonnonihminen vaan purkaantui esille, kun taistelun aineet ja
syyt pariksi tunniksi olivat pannut sivuun. Valehtelivatko he? Eivät,
näinä hetkinä olivat he tosiperäiset, sillä he uskoivat siihen, mitä
ajattelivat ja tarkoittivat sitä mitä sanoivat. He iloitsivat niin
kuin minäkin siitä, että hetken saivat olla ihmisiä, saivat olla
pieniä, yksinkertaisia, sillä tässä ei ollut tietämätöntä yleisöä,
jota olisi hölmistyttänyt.

He hymyilivät kuin tietäjät riisuttuaan munkkikaapunsa, mutta he
hymyilivät hyvin. Ja huomena olivat he taasen tietäjiä, petoja. Minä
olin myös tarttunut lasiini sanoakseni jotain, en tiedä mitä, sillä
sydämeni oli täysi, kun vankka käsi otti lasin kädestäni ja korvaani
kuului kuiskaus: "varo Paul Petrovitsch! Nauti, mutta ole varuillasi!
Kuuntele, mutta älä puhu! Sinä olet murrosajan ihminen, mutta
sinun on käytävä murroksen yli, ei takasin! Sinun täytyy kärkästä
sydäntäsi, mennä yksinäisyyteen ja vihata, sillä se joka voi rakastaa
niinkuin sinä, se voi myös vihata enemmän kuin toiset!"

Se oli Ivan, jota me kutsuimme "hirmuiseksi."

-- Miksi pitää minun vihata? -- kysyin vielä tunteitteni vallassa.

-- Sinun pitää vihata valhetta, jotta voisit totuutta rakastaa! --
vastasi hän.

-- Ovatko nämät ihmiset nyt valehtelijoita? -- kysyin.

-- Eivät nyt, Paul, nyt ovat he tosia, pieniä, rakastettavia, mutta
kun huomenna näet heidät niin ovat he valehtelijoita!

-- Huomenna, -- ajattelin, -- Mikä tekee heidät huomenna
valehtelijoiksi, Ivan?

-- Kahlitsevat siteet, jotka meidän täytyy avata. Paul, jotka sinun
täytyy avata!

Minä lähdin klubista Ivanin seurassa. Me kuljimme koko yön, enkä
sen jälkeen enää sinne mennyt, sillä minä tunsin heikkouteni. Eikö
olekin sääli ihmisiä? Eivätkö he ole rakkauden arvoisia? Mutta he
eivät tahdo irroittaa siteitään! Anna, jos olisin kauemmin kulkenut
heidän seurassaan, niin olisin pian ollut yksi heistä! Ivan pelasti
minut! Sillä kertaa! Mutta minä en ole koskaan varma. Toissapäivänä,
hm, näin pappiparan, jota 12-vuotinen poika komensi. Minä säälin
vanhusta. Häntä pilkkasivat jotkut porvarit, mutta minä ilmasin
osanottoni. Eilisaamuna, hm, tapasin heidät taas höyrylaivalla. --
"Kas, -- sanoi muuan matkustaja, -- jesuiitta vartioi perintöä!"
-- Väliin, Anna, tuntuu siltä, kuin menisi kaikki työmme hukkaan
tuon luonnonihmisemme takia, joka ei voi vihata! Oi, meidän täytyy
opetella vihaamaan!

-- Mutta me emme voi katkoa siteitä kiskomatta mukana niitä piteleviä
sormia, Anna. Paha kyllä niille!

-- Isä, isä, -- huusi Veera portilla, sinua kysytään!

Paul nousi ja meni porttia kohti levottomana kuten aina, kun joku
häntä kysyi. Mutta kun hän näki vieraan kalpeat kasvot, juoksi hän
tätä vastaan ja suuteli häntä.

-- Ivan, ystävä, puhelimme juuri sinusta, -- sanoi hän, -- tule
peremmälle, Anna on täällä.

Ivaniksi nimitetty oli kalpea, laiha mies, jonka kasvot olivat
pitkät, mustapartaiset, niin pitkät, että leuka oli alhaalla liivin
aukeamassa. Kun Paul suuteli häntä, säpsähti hän ensin, mutta vastasi
sitten luonnottomalla lämmöllä tervehdykseen. Hän seurasi Paulia
epävarmoin askelin puutarhaan eikä häntä sivullinen olisi ystäväksi
ymmärtänyt.

-- Tulet Genevestä, -- jatkoi Paul.

-- Kyllä, -- vastasi Ivan synkästi. -- Päivää, Anna Ivanovna. -- Et
tunne minua enää; minulla on ollut suuri suru. Poikani, suuri vankka
poikani on mennyt pois.

-- Ivan parka, -- sanoi Anna, ja katsahti huoneeseen päin.

Ivan näytti huolestuneelta.

-- Ystävä parka, -- sanoi Paul. -- Näytät muuttuneen.

Ivan istahti penkille ja katseli maahan päin. -- Olet asettanut olosi
yksinkertaisiksi, Paul, -- alkoi Ivan.

-- Niin olen, -- sanoi Paul, sekä taipumuksesta että pakosta.
Taistelu palvelusväen kanssa tuli minulle liian raskaaksi, koska
minusta heillä oli oikein; mutta minulla oli oikeus välttää
taistelua, ja nyt minulla on rauha. Palkollisten valvominen oli
työläämpi kuin heidän työnsä tekeminen. Nyt siivoon itse huoneeni ja
korvaukseksi olen huoneessani oma haltijani.

-- Uskot siis esimerkin voimaan alhaaltapäin, -- kysyi Ivan.

-- En, esimerkin täytyy tulla ylhäältä, mutta reformien alhaalta.

Väliaika. Paulista tuntui kun hän ei saisi vastakaikua vanhalta
ystävältä. Olisiko suru vaikuttanut sen?

-- Minulla on uutinen, Ivan, -- alkoi hän taas.

Ivan säpsähti. Anna, joka oli pitänyt häntä silmällä, teki merkin
Paulille, mutta tämä ei ymmärtänyt sitä, vaan arveli sen kehotukseksi
siirtyä sisään. Hän vei siis Ivanin huoneeseen, johon oli kirje
piilotettu. Hän antoi sen Ivanille. Ivan näytti ahmivan sen
silmillään, muutamat rivit luki hän moneen kertaan. Samalla astui
Bernhard sisään ja antoi Paulille kirjeen, jonka luettuaan hän tuli
tuhkanharmaaksi. Sitten alkoi hän tutkia Ivania, joka yhä ahnaasti
luki kirjettä. Ja hän löysi uusia piirteitä tämän kasvoissa. Ei
ollut tämä entinen Ivan, joka oli estänyt puhumasta "vihollisille."
Hiljaa avasi hän pöytälaatikon, otti esille sähkösanomakaavion,
jonka täytti. Sitten heitti hän kirjeen Ivanin eteen ja sanoi
lyhyesti mutta varmasti: lue tuo! jonka jälkeen hän nousi ja laski
sähkösanoman ulos akkunasta.

Ivan käsitti yhdellä silmäyksellä kirjeen sisällön, joka oli: "Varo
Ivania, joka on santarmikapteeni."

-- Se on totta, -- sanoi hän, -- olen katunut, Paul Petrovitsch.
Miten katumus tuli, en tiedä, mutta poikani kuollessa tuntui kuin
olisi ruumiini hienonnettu jauhoksi. Kun sitten palat kokoontuivat,
oli uusi sieluni poissa ja vanha nousi. Mutta en ole koskaan sitä
uutta kaivannut. Vanha oli rakas ystävä, joka palasi. Siinä koko asia.

-- Ei koko, Ivan. -- Lapsesi kuollessa olit suuressa puutteessa.
Olit kirjeenvaihtajana manööverillä. Sinä tapasit Sen Korkean, joka
kätteli teitä sanomalehtimiehiä ja sanoi jotain kohtelijasta. Se
häikäisi sinut. Siinä koko asia.

-- Älä tuomitse minua, Paul, -- sanoi Ivan itkuisella äänellä.

-- Olet jo tuomittu.

He katselivat toisiaan kuin kaksi hyppyyn valmista tiikeriä.

-- Jos tahdot vapaasti mennä, Ivan, niin jätä kirjeenlähettäjä
rauhaan, kunnes hän pelastuu. Ajattele hänen lapsiaan.

-- Tahdon tehdä niin.

-- Epäilet siis uutta kutsumustasi?

-- Kuka ei epäilisi?

-- Pääasiasta emme saa epäillä, vain sivuseikoista. Mikset saarnaa
pahoista teoistamme, mikset näyttele uutta osaasi?

-- Olen väsynyt, niin väsynyt, ja niin onneton!

-- Uskon sinua, Ivan, sinä olet onneton, sillä sinä olet menettänyt
tulevaisuususkosi.

-- Niin, kaikki on toivotonta.

-- Ei kaikki ole toivotonta silti jos sinä olet toivosi menettänyt.
Kaksi tuhatta vuotta on tätä mutkaista rakennusta rakennettu; emme me
voi sitä viitenäkolmatta vuotena hajottaa, ja samalla rakentaa uutta.
Mooses kuljetti Israelin kansaa korvessa, jotta vanhat kuolisivat,
mutta sillävälin kasvatti hän uutta polvea, joka oli saava
Kaanaanmaan. Valjetkoot meidän luumme erämaan sannassa, se on meidän
osamme, mutta tehkäämme työtä tulevain puolesta, se on ainoa, mitä
voimme tehdä. Mutta sano minulle, mikä viisastelu sinut on saartanut,
sillä ethän liene ilman perusteita?

-- Nimitä sitä viisasteluksi, -- sanoi Ivan, -- minulle se on sitova
syy. Niin, te kohtelette näitä miehiä kuin rikollisia pitäen heitä
pettureina. Minä tiedän että heillä on hyvät tarkotukset ja että he
pahimmassa tapauksessa ovat petetyt.

Paul ajatteli hetken; sitten sanoi hän: Ivan, nyt et erota personaa
ja asiaa. Me emme kohtele heitä rikollisina, vaan asian uhreina;
me emme voi tuomita heidän perussyitään; mutta heidän tekonsa
tuomitsevat heidät, ja kun heidän personansa on asian tiellä, niin
pois ne! En ole koskaan kuullut käytettävän kuolemanrangaistusta
murhaa vaan murhaajaa vastaan. Jos panen silmukan jonkun kaulaan ja
sanon: seiso hiljaa, tai kuristut! ja jos hän ei pysy hiljaa, niin
olenko kuristanut hänet? Tai onko hän itse syypää? Jätä viisastelut,
Ivan. Älä palaa Geneveen, sillä sinne olen lähettänyt tuntomerkkisi.
Ja vanno, ei, lupaa poikasi muiston, niin muinoisen ystävyytemme
nimessä, ettet ryhdy toimiin Dmitriä vastaan.

-- Kuinka voisin sen luvata? -- sanoi Ivan. -- Virkani...

-- Minä vapautan sinut siitä huomiseen saakka, kunnes Dmitri on
saanut sähkösanomani ja päässyt yöjunaan. Olet vieraani tämän yön.

Paul nousi. Ivan aikoi myös nousta, mutta Paul sanoi: -- Sinä jäät
tänne! Ovi on auki, akkuna on auki, mutta minä sanon sinulle niinkuin
sille, jolla on paula kaulassa: seiso hiljaa, tai kuristut! Ymmärrät.
Klo 5 huomisaamuna ei kukaan estä matkaasi! Hyvästi Ivan! Älkööt
tiemme enää sattuko yhteen, ja unohtakaamme toisemme.

-- Älä halveksi minua, Paul, minulla oli vaimo ja lapsi silloin! Ja
täytyyhän elää!

-- En usko, että täytyy elää; mutta kuoltava on varmaan! Ja jos
tahdomme elää, niin luulen että voimme, myymättä sieluamme,
mutta silloin täytyy meidän muuttua yksinkertaisiksi, tai kuten
uskolliset sanovat: uhrata onnemme. En sinua halveksi, sillä tunnen
yhteiskuntalait, jotka ovat väärentäneet luonnon lain, ja tunnen
luonnonlait kehityksen ja taantumuksen kannalta. Hyvästi!

Paul meni. Puutarhassa tapasi hän Annan, jonka käsivarteen hän
tarttui.

-- Se on lähetetty?

-- On. -- Yhä painavammaksi käy. Vieläkö toivot?

-- Minun täytyy!

He kävelivät edes takasin. Aurinko laski ja punasi alppien huiput.
Lunta oli satanut äsken niin vihreille laitumille ja metsille, mutta
alhaalla kastanjalehdoissa satoi vettä.

-- Katso, Anna; äsken oli vuorilla kevät; nyt on talvi tullut ja
kevät taantunut. Ah, paljon sataa lunta.

-- Mutta huomenna, Paul, on lumi poissa ja kevät kauempana kuin
tänään, silloin vihertävät latvat taas ja aurinko paistaa uusille
kukille. Eteenpäin!

Tuli pimeä. Savoijin alppi oli musta kuin seinä, kuin kahdeksan sadan
kerroksinen talo. Tulia syttyi siellä ja vilkkuili sumun ja pimeän
läpi.

-- Näetkö valot, -- sanoi Paul; mitä paksumpi on pimeä, sitä
kirkkaammin ne loistavat; eikö olekin ihmeellinen ja kaunis voima
valossa?

-- Vuoren nousijat siellä odottavat yökauden saadakseen tervehtiä
auringon nousua huomena, -- sanoi Anna.

-- Jollei lumivyöry ole heitä vienyt!

-- Mutta kun vyöry on käynyt, silloin voimme kaikki nousta
huipuille ja poimia kalliita Jalovalkoja, auringossa, kuunvalossa,
ukkosilmalla, myrskyssä! Tulkoon lumivyöry!

-- Sen täytyy tulla, sillä muutoin ei tule kevättä koskaan, Anna.



UUTISTALO


Oli toukokuun ilta Lenan järven rannoilla. Viiniköynnökset
alkoivat versoa, satakieli lauloi koko vuorokauden Beau-Rivagen
libanonseeterissä, ruusut verhosivat muureja ja seiniä, bambu huojui
lämpimässä järvituulessa ja viikunapuut lehdittyivät. Äskenmaalatut
huvipurret keijuivat pienessä satamassa aallonmurtajan suojassa ja
niiden tangoissa liehui kaikkien kansakuntain lippuja rauhaisasti
leikiten, toisiaan läpsäyttäen kuni kylpevät pojat, kietoutuen
toisiinsa, kalpea puolikuu loistavan tähtilipun vierellä, musta
kotka kolmivärilippua hyväillen, Albionin veripunanen sinikulmineen
kuin muistona veljeskunnan vereenupotetuista sinertävistä vuorista
ja järvistä. Espanjan punakeltanen ja Kreikan sinivalkonen, kaikki
nämät oli hetkeksi julistanut Jumalan rauhaan valaliiton valkea risti
punapohjallaan, kaikkia valasi sama ilta-aurinko ja taustana olivat
rauhaisan Savojin alpit, joilla vain vuorikauriin metsästäjän pyssy
saa häiritä hiljaisuutta viimeisten kaikiksi ajoiksi karkotettujen
tykkien ja chassepotkiväärien räikinän jälkeen.

Iloisia ystävällisiä ihmisiä riensi Beau-Rivagen puistoon kukkivaa
magnoliaa katsomaan. Ihmepuu seisoi siellä tummine, taipuisine
oksineen, joilla ei näkynyt ainoatakaan lehteä vaan sen sijaan
latvasta tyveen saakka tuhatkunta valkoista sinipunervapohjaista
kelloa. Puutarhuri oli raivannut sille alaa laakereitten ja
japanilaisten tuhkapuitten keskeen, niin että tuo vieraitten
aurinkoisten maitten kuningatar saisi näyttää kauneuttaan ihaileville
ihmisille. Kunnioituksella sitä lähestyttiin, nauru lakkasi ja
muukalaiset, jotka sen ensi kerran näkivät, pysähtyivät vakavina
ja hämmästyksissään kuin olisi ilmestys heidän eteensä auennut.
Teki mieli sitä lähestyä, käsin koskea, aistimin tunnustella, mutta
tasattu ruohokenttä piti sivulliset loitolla. Kukkalavan räikeät
tulpaanit sai vaikenemaan tämä yksinkertainen kukkapuku, valkea
kuin morsiamen tai vainajan verho ja musta seeteri ojenti sormia
muistuttavilla ylöspäisillä vuosivesoilla varustetut pitkät oksansa
siunaten kauneinta kevään suurissa häissä.

Järvenrantapenkillä istui kaksi vanhaa naista, joiden komeiden
pukujen värit olivat miltei liian eloisat ja kuosit kovin muodikkaat
viisikymmenikäisille. Toisen kädessä oli Saturday-Review, jonka
sivuja hän tarkasteli kultasankaisten lasien läpi; hänen kasvonsa
olivat kuihtuneet, valkeankeltaset, ankarat, ja hänen nenänsä oli
saanut sen ylhäisen muodon, joka kuuluu ilmaisevan rikkaita vanhempia
ja jaloa mielenlaatua. Kun hän katsahti ylös kirjastaan ja tirkisteli
mailman kauneinta maisemaa, teki hän senkin nenää nyrpistäen, kuin
olisi jotain vikaa alppien ja auringon asennossa.

Toinen naisista, edellisen sisar, oli näöltään kuin hyväntahtoisuus,
anteeksiantamus ja tyytymys itse, ja hänen pyöreät, lempeät
kasvonsa nyökkäsivät hyväksyen kaikelle, mitä hän näki, ja hän
vältti kaikkia varjoja, kaikkia tahroja, ja kun hän ei voinut niitä
välttää, sulki hän silmänsä ja ajatteli jotain kaunista. Kun joku
rupesi puhumaan onnettomuudesta, rikoksesta, niin pyysi hän päästä
sitä kuulemasta; se vain pahotti hänen mieltään, eikä hän voinut
mitään auttamattomille asioille. Hän löyhytteli kokoontaitetulla
sanomalehdellä.

Näiden naisten välillä istui nuori tyttö, jonka ulkomuoto oli
Sveitsissä kauniina pidettyä tyyppiä: soikeat kasvot, matala otsa,
suora kapea nenä jommoista äidit koettavat muodostaa ahkerasti
painamalla ja puristamalla lapsen typykkäistä nenää; korkea povi
ja suorat hartiat, kapea vyötärö, kuten oli keskiajan naismuoti.
Mutta hänen tukkansa oli vaalakka. Hän istui kirja polvellaan ja
katseli levottomana ympärilleen, kaikkia ja kaikkea. Hän katseli
joutsenta, joka äsken haudottuine poikasineen uiskenteli lähellä
rantaa; hän katseli amerikalaisia poikia, jotka uimapukuineen menivät
kylpyhuoneeseen; hän katseli järvellä luovailevia pursia; hän katseli
edes takasin mielensä mukaan lenteleviä lokkeja. Vihdoin, kaikkea
katseltuaan, läjäytti hän kirjan kiini ja sanoi väsyneellä äänellä:

-- Olisinpa joutsen.

-- Joutsen? -- vastasi ankara naimaton täti. -- Mikä päähänpisto!
Saada viisi poikasta joka huhtikuussa!

-- Miten on Blancheni laita tänä iltana? -- sanoi hyväntahtoinen
täti, leski, jonka lapsi oli kuollut.

-- Oh, ei mitenkään -- vastasi Blanche punastuen. Jälleen oltiin
vaiti.

Nyt kulki ohi alppinnousijajoukko, englantilaisia poikia ja tyttöjä
alppisauvoineen ja laukkuineen. Nämät kulkivat käsikädessä ja olivat
iloisen ja onnellisen näkösiä. Miten miehekkäiltä nuo tytöt näyttävät,
ajatteli Blanche, nähdessään heidän sääryksensä, lyhyet hameensa
ja skottilaiset villalakkinsa. He saivat nukkua yön vaipoissaan ja
aamunkoitossa astua alpille; ja syödä juustoa ja leipää ja juoda
valkeata viiniä. Ilman vanhempia, tätejä ja opettajattaria. Hän tunsi
olevansa vanki, kahden alati valvovan vartijan vallassa. Jos hän
pyysi päästä kylpyyn, toivat nämät kaksi lämpömittaria; jos hän pyrki
soutelemaan, ottivat nämät kolme miestä ja kaksi virsikirjaa mukaan;
jos hän halusi tovereittensa seuraan, tulivat he sinnekin. Jos hänen
aivoissaan joskus sikisi vallaton ajatus, niin lukivat tädit sen
heti ja yllättivät hänet; jos häneen syttyi kapinallisia tunteita,
paljastivat he ne heti. Hän vihasi heitä. Hän tahtoi juosta pois
heidän luotaan, heittäytyä järveen, mutta silloin tunsi hänen hyvin
koulittu sydämensä piston. Hän oli kiittämätön; nämät kaksi ihmistä
elivät yksinomaan hänen hyväkseen ja hän oli heidän ainoa ilonsa.
Hän oli heidän ilonsa, mutta mitä iloa he antoivat hänelle? Kyllä he
kustansivat hänelle elannon ja kasvatuksen, mutta lapsi ei voi olla
kiitollinen elannosta, sillä se ei ole vielä keksinyt että täytyy
olla kiitollinen pelkästään siitä, että saa elää.

Entä kasvatus! Todellakin; hänet oli valittu kostamaan koko
sukupuolensa puolesta, hänen piti tulla ylioppilaaksi ja osottaa
mailmalle, että nainen ei ole miestä ala-arvoisempi, jota seikkaa
mailma ei ole koskaan epäillyt, mutta joka ankaralle tädille oli
täysin selvillä. Hänen piti kostaa, kostaa ankaran tädin puolesta
kaikki miessuvun tälle tekemät vääryydet, koska ei kukaan tämän
kosijoista ollut ratsuväen luutnantti. Sitä paitsi piti hänen
hyväntahtoiselle tädille korvata tämän miehen ja lapsen menetys.
Hänen piti ottaa vastaan kaikki se hellyys, joka oli näille elämässä
aiottu. Tämä oli hänen kaksinkertainen kutsumuksensa, mutta
tyytyväinen ei hän ollut. Hän oli äskettäin lukenut ihmismuotoisista
apinoista, joita piti kurissa yksi koiras, antaen koko nuoren joukon
raataa puolestaan, kunnes nuoret olivat kasvaneet, jolloin nämät
säännöllisesti kapinoivat ja vapauttivat itsensä. Luonnon järjestys
oli luonnossa erilainen.

Nyt tuli ylioppilas joukko lauluin ja rummuin rantaan, jossa
liputetut veneet odottivat valmiina veneretkelle. Heidän värikkäät
lakkinsa, kirjavat yhdistysnauhat liiveillä, rumpujen repäsevät
rämähdykset, kaikki tämä teki Blanchen yhä levottomammaksi. Täti
jolla oli aikakauskirja, katsoi näitä lasiensa läpi harmain, ilkein
silmin kuin olisi ajatellut: odottakaahan! -- Mutta Blanche ajatteli:
kolmen viikon kuluttua olen minäkin ylioppilas. Minusta ei silti tule
koskaan miestä.

Mitä on tämä naissuvun huokaus, joka kuuluu läpi ajan myrskyjen:
olisinpa mies! Onko se kapinaa miehisiä sortajia vastaan? Ei,
Blancheahan sorti kaksi naista, ja kaikki miehet olivat sortoa
vastaan! Onko tämä kultturin tuomio itseään vastaan? Typistetty,
kukistettu luontoko ennen pyrkii olemattomuuteen, sukupuolten,
luonnonlakien tuhoamiseen, kuin puoliksi olemattomaan, puoliksi
johonkin! Eikö naisen vapauskaiho ole sama kuin miehenkin? Blanche
tunsi olevansa sairas. Hän tahtoi mennä kotiin. Ilma kävi kylmäksi.
Eukot nousivat ja ankara täti, Bertha, jolla oli vaikea käydä,
tarttui vanhan tapansa mukaan Blanchen käsivarteen. Niin kulkivat
he, askel askeleelta. Blanche kuuli ylioppilasten laulun järveltä.
Ja nyt täytyi hänen kääntää selkänsä aurinkoiselle taululle ja mennä
harmaaseen kaupunkiin. Ja hänen jalkansa tahtoivat juosta, mutta
tädin käsivarsi pidätti kuni kainalosauva; hän tunsi tämän laihan
käsivarren tarttuvan omaansa; hän oli kytketty vanhuuteen, sidottu
itsekkäiseen hellyyteen, joka luuli antavansa, kun kumminkin otti.

Askel askeleelta, kuni hautaan vaellus, kävi kulku asemalle ja vähän
väliä piti pysähtyä, jotta Bertha-täti saisi hengittää. Ja niin
kiipesivät he vaunuun, istuivat tuijottaen asemaseinän ilmoituksiin,
ja tunnelien läpi laahasi juna heidät Lausannen kaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Blanche olisi saanut illallisen jälkeen mennä kadun toiselle
puolelle eräiden ystävättärien luo syntymäpäivää viettämään, mutta
palvelustytön oli määrä hakea hänet pois kello kymmenen. Mutta
pahoinvoivana ja vilustuneena jäi hän pois. Hän meni huoneeseensa,
joka oli tätien huoneen takana, ja pyysi olla yksin saadakseen lukea.
Hänellä oli suuri kaunis huone, täynnä pieniä ylellisyysesineitä.
Huonekalut olivat pehmeäpatjaiset, lattia matoilla peitetty, seinillä
tauluja. Mutta peilikaapin sijasta oli siellä hyllypöytä, kaapin
sijasta suuri mahonkipöytä laatikkoineen ja osastoineen, ja mahtavat
kirjahyllyt komeilivat akkunan kummallakin puolella. Kirjakokoelmassa
loisti siisti Revue Suisse sinisine ja Revue des deux Mondes
lihanpunasine kansilehtineen; siellä oli Tuomas Kempiläinen ja
Bunyan, Currel Bell, rva Core ja nti Kavanagh. Kirjotuspöytä oli
täynnä koulukirjoja ja vihkoja. Blanche istuutui pöydän ääreen ja
selaili niitä. Tässä siis olivat vapauttajat, joiden oli määrä tehdä
hänet miehen vertaiseksi. Kummallista, mietti hän, mutta mitään
vapautusta ei hän ollut havainnut. Hänen päänsä oli painavampi, mutta
ajatukset sidotummat. Hän ei ollut lukenut ainoatakaan vapautuksen
sanaa näistä, valtion hyväksymistä ja takaamista kirjoista. Nehän
käsittelivät vain epätodellisuuksia, sellaista, mitä oli ollut, mitä
ei enää voinut tulla; mutta nyt elävästä elämästä, tulevaisuudesta
ei niissä ollut sanaakaan. Tuohan oli vain inhimillisen hullutuksen
ihannoimista. Oli siellä suuri uskonpuhdistaja Calvin, joka itse
äsken liekeistä päässeenä, kun ei uskonut ehtoollisen salaoppiin,
poltatti Michael Servet'in, joka piti kolminaisuusoppia itsessään
ristiriitaisena. Siellä ylistettiin valapattoa ja anarkistia Wilhelm
Telliä, joka "ankarasti arvosteltuna" ei ollut kunniallinen mies, kun
rikkoi valansa ja kiihotti kansaa. Blanche ihmetteli kuinka pääsisi
metsävarpusta niin lähelle että ennättäisi laskea sen peitesulat
voidakseen erottaa sen kotivarpusesta. Hän oli varma siitä ettei
pitäisi sontiaista hietakiitäjänä, vaikka ei lukisikaan nilkan
niveliä, ja torilla erottaisi hän kyllä särjen ahvenesta tietämättä
kuinka monta suomusta toisella tai toisella oli kylkijuovassa.
Hänellä ei ollut mitään toivoa koskaan elämässä tavata suorakulmaista
kolmiota tai saada huvikseen todistaa jollekin heikkouskoiselle, että
hypotenuusan neliö on yhtä suuri kuin kateettien neliöt yhteensä.
Hän ei tiennyt mihin käyttäisi logaritmeja, kun ei aikonut ruveta
merikapteeniksi, ja Christoffer Columbus oli sitä paitsi löytänyt
Amerikan ilman logaritmeja, jotka Leibnitz vasta pari sataa vuotta
myöhemmin huvikseen keksi. Hän ei ymmärtänyt, mitä tekisi astronomian
uudemmilla otaksumilla, kun jo egyptiläiset ilman Herschelin
teleskooppia ovat panneet kokoon almanakan; ei käsittänyt mihin
tarvitsisi Archimedeen lauseita ja Mariotten lakeja, kun Edison ilman
niitä on keksinyt telefoonin. Missä oli sitten kirjojen vapaus?
Tutkintotodistuksessa vaiko kostossa, josta täti aina puhui? Mutta
kelle hän kostaisi? Ei kukaan mies ollut häntä koskaan sortanut,
vaan kaikki naiset. Hänen äiti vainajansa oli häntä vartioinut; isä
ei koskaan ollut kotona; hänen opettajattarensa olivat sulkeneet
hänet lukon taa, opettajia ei hänellä koskaan ollut, paitsi kerran
soitonopettaja, joka olisi vaikka mennyt kuolemaan hänen puolestaan
ja siksi sai eron; hänen tätinsä olivat paimentaneet häntä kuin
lammasta! Miksi? Varjellakseenko häntä putoovilta kattotiileiltä,
tulipalolta ja maanjäristyksiltä? Eihän toki! Joltain muulta?
Miltä muulta? Ilkeiltä pojilta? Pojat olivat aina ystävällisiä ja
palvelevaisia, ja hän piti enemmän näistä kuin ystävättäristä, jotka
olivat kateellisia ja ilkeitä. Miksi piti häntä nyt suojella niiltä,
ja miksi kostaa? Saisipa hän kerran sellaisen vallan että voisi
nostaa kätensä vihollisiaan vastaan, niin eipä se sattuisi miehiin.
Löytyisipä vain mies, joka haluaisi hänet vapauttaa! Tämä saisi käydä
savisin saapain, haista tupakalta ja esiintyä leuka ajelemattomana,
kaikki ominaisuuksia, joita Bertta-täti inhosi.

Hän katseli ympäri huonettaan kuin ulospääsyä hakien; ei löytynyt; se
oli säkki, rotanpyydys, ja ulkopuolella olivat kissat odottamassa.
Hän nousi ja alkoi käyskennellä matolla edestakasin kuin vanki. Hänen
päätään pakotti. Hän otti etikkapullon laatikosta, -- ylioppilaalla
ei saanut olla peilikaappia, sanoi Bertha täti. Hän kostutti
käsiliinan etikalla ja kiersi sen otsalleen. Sitten katsahti hän
peiliin; hän oli aivan punanen paitsi silmien ympäriltä. Terveyttäkö
se oli, jota kirjat eivät olleet onnistuneet kokonaan tuhoamaan,
vaiko sairautta? Miten olikaan, mutta punanen väri ei tuntunut
miellyttävän häntä ja hän nosti pullon huulilleen, joi siemauksen
irvistämättä, kuten juomaan tottunut, ja pani sitten pullon pois. Hän
avasi akkunan ja yritti hengittää syvään, mutta ilma oli kuuma ja
kuiva ja _la bize_ oli pyöryttänyt ilmaan paljon tomua, jonka takia
hän heti sulki akkunan ja laski uutimet. Hän sytytti sohvapöydän
lampun. Viereisellä hyllyllä oli hajuvesilipas. Blanchen katse sattui
siihen, hän silmäsi oveen päin, hiipi hiljaisin askelin sinne,
kuunteli, ja sulki salvan. Meni kaapille ja otti esille sinisellä
silkillä sisäpuolta verhotun vaipan; veti sen hartiolleen, kiipesi
sohvankulmaan ja nosti lippaan polvilleen.

Oli jotain epämääräistä ja sekavaa tässä näyssä, jota valaisi lampun
hillitty valo. Huone, sekasikiö tyttökammiosta, ylioppilashuoneesta
ja tukkukauppiaskonttorista. Sohvalla istuvalla omistajattarella
tytön kasvot, pojan niska, kirjurin musteiset sormet ja
tanssijattaren korkearintaiset jalat. Pystykaulus sekä merimiessolmu
naispovella. Etikan ilkeä haju sekottui nyt ympäriinsä pirskotetun
hajuveden tuoksuun. Ensin tuli sade ylang-ylangin narkissituoksua,
joka tukahuttavana täytti huoneen. Blanche levitti sieramensa ja
puoli avoimin suin hengitti hän huumaavaa ilmaa veren kihotessa
etikan kalventamien poskien ihosoluihin. Seurasi sitten tihkusade
mugueta, siveätä kuin kielon puhdas kevättuoksu. Nyt sulki hän
silmänsä kuin näkisi näkyjä, alkukesän maisemia niittämättömin
niityin ja kukkivin hedelmäpuin, leikkivin lapsin ja purjehtivin
pilvin; hän kuuli alppitorvia ja purojen kohinaa, höyrylaivan kelloja
ja nuorukaiskuoroja. Koko hänen surullinen, tasasenharmaa nuoruutensa
oli unohtunut; sen rukoukset ja koulukirjat, kataplasmit ja
kamfertti, laatikon avaimet ja kokoukset, tutkintopuheet kiitollisuus
vaatimuksineen, hellyys jankutuksia ja rakkautta jälkiläksyinä.
Unelmat alkoivat haihtua, kuvat kalpenivat ja todellisuuden muistot
nousivat esiin. Hän avasi lippaan taas ja matolle suhahti uusi
sade ja nyt nousi jälkikesä niitetyin heinin, kukista oli tullut
hyvin kuivattua rehua, joka oli valmiina muuttumaan vientivoiksi;
aurinko menee aikaisin levolle kuin vanha ihminen; linnut lakkaavat
laulamasta ja pähkinäpuut seisovat takkuisina mutta pähkinöitä
täynnään. Kesä on ohi ja syksy on tullut. Ei, ei syksyä vielä! Ja
Blanche otti uuden pullon orvokkia. Ja nyt nousi taas tomuisen
maton ruuduilta ja kiemuroista sini- ja valko-orvokkeja, kyyhkyset
kuhertelivat ja lumi suli; joutsenet hyväilivät toisiaan ja kalat
kutivat, sirkat tirskuttivat ja kastanjan pihkaiset nuput aukenivat,
jotta kukka pääsisi päivänvaloon täyttämään tarkotustaan.

Nyt sulki hän silmänsä ja povi kohoili veren liekkeinä, kohotessa
hänen poskilleen. Hän oli Fribourgin tuomiokirkossa, kesäiltana;
urut soivat puolihämärissä; ovi oli avoin pyhän haudan kappeliin;
siellä makasi vapahtaja kuolleena; vierellä seisoo surevia
naisia; urut pauhaavat ja kohisevat: dies irae, dies illa, koston
päiv' on julma suuri; ihmisääniä, enkelinääniä, jättiläisääniä
jotka haluavat kohottaa kattokaarroksen, mutta ulkona pimenee
yhä enemmän, ja maalatut akkunat kuninkaineen ja pyhimyksineen
kadottavat värinsä; pylvästen rungot lähenevät toisiaan kuin
poppelikujaksi, istuimet ja rukousjakkarat vetäytyvät yhteen kuin
ihmisjoukko; silloin kuuluu kumina kuin ajettaisi tykkikärryjä
vaskikatolla, sinipunerva salama leimahtaa läpi holvin ja valaisee
Pyhän Franciscuksen kappelin alttaritaulun; ja valo käy niin
kirkkaaksi, että voidaan lukea sanat: ristiinnaulitse lihasi! Mutta
urut, joita äänekkäämmin ukkonen pauhaa, alkavat kaksintaistelun;
näkymätön urkuri yhdistää sävelkerrat; syntyy väliaika, jonka
kestäessä huilunääni yksin soi säveltä, jota täydentävät toiset
ylemmissä ja alemmissa ääniasteissa, sitä vahvistavat tersit, se
taittuu septimoja vastaan, sitä leikkaavat kvintit; ja uusia ääniä
yhtyy, oboe ja fagotti, ihmisääni ja pasuunat; polkimet avaavat
esiin bassot, ja nyt syöksyy myrskyten ilmoille säveljoukkoja kuin
jättiläiskuoroja, kuin taisteluvaatimuksia kateellisia valtoja
vastaan, repiviä kuin kadotettujen ihmisten vaikerrus; mutta ukkonen
kiihtyy ja Fribouralppien ja Sarinen syvän vuorilaakson kaiku
kertaa sen jyrähdykset; urut matkivat sen ääntä ja läähättävät
ja kohisevat, kirkuvat ja räikyvät, mutta silloin tulee salama
räsähdyksen seuraamana, kuin kaikki mailman kankirauta olisi
pudotettu taivaasta alas riippusillalle, akkunat sälisevät ja
ovet paukkuvat. Silloin vaikenevat urut vähitellen; ne eivät voi
uhmailla, mutta ne osaavat pilkata; ja huilu matkii ihmisäänen
leikkivää värähtelyä, joka romanssista vähitellen muuttuu maalliseksi
lauluksi, laulusta vallattomaksi karkeloksi; urkujen välkkyvät torvet
luovat jättiläismäisen valovyön ja kullattujen enkelien pulleat
posket käyvät kuopille, leuka uppoutuu pukinpartaan ja hiusten alta
pistäyvät esille pienet sarvet; he puhaltavat irvistäen tinatorviin,
he puhaltavat Panin, metsänjumalan, luonnon kaikkeushedelmöittäjän
hymnejä, pylväiden päät lehdittyvät ja ilmassa laulavat onnelliset
linnut; Pyhän Franciscuksen sinervän ihon alle kasvaa ruusunpunaista
lihaa ja vaeltaa hän onnellisena nuorukaisena Maria Magdalalaisen
kanssa pääkuorin synnintunnustuskoppiin, jossa he tunnustavat
toisilleen suloisia syntejä; pyhän haudan kappelista nousee Apollo
täyteläisin säärin ja paisuvin rintakehin; hän katsoo uhmaillen ja
ilosena ympärillään itkeviin naisiin ja ojennetuin käsin, kuoleman
voitettuaan, sanoo voitonilo huulilla: Kristus on ylösnoussut. Ja
haudoista lattian alta kuuluu jyskytystä kuin pyrkisivät sinne
suljetut ulos, ja he huutavat vastaten: Sana tuli lihaksi!

Blanche heräsi huumauksestaan. Lamppu paloi vielä pöydällä; huoneen
ilma oli tukahuttava. Ovelle kolkutettiin. Hän hypähti ylös, veti
salvan auki ja horjahti tuolille itkien niin että ruumis vavahteli.
Tädit toimittivat hänet vuoteelle, tekivät kamiiniin tulen ja panivat
kamomilliteetä kiehumaan.

       *       *       *       *       *

Tutkintopäivä oli ohi ja Blanche vietti illan kotona tätien luona,
jotka olivat kutsuneet muutamia ystävättäriä teelle. Bertha-täti
säteili kuin neulatyyny. Blanche oli tyyni kuin vältetyn vaaran
jälkeen. Akkunat olivat avoimet, sillä lämmin oli tullut ja kadulta
kuului iloista sorinaa. Blanche tiesi että uudet ylioppilaat
viettivät juhlaa, ja muuan toveri oli kehottanut häntä tulemaan
mukaan, mutta hänellä ei ollut rohkeutta pyytää sitä tädeiltä eikä
ollut hänellä sydäntä lähteä heidän luotaan tällaisena iltana. Hän
oli ilonen että tämä vaikeus nyt loppui, sillä vapauden toivo oli
herännyt, vaikka hän tiesikin, että kahleet vain pitenivät mutta ne
eivät murtuneet.

-- No -- sanoi Bertha-täti -- Gazettessa on sievä pätkä Blanchesta.
"Naisen vapautuminen näyttää toteutuvan", luki hän; "vuosisatoja
vanhat ennakkoluulot, jotka olivat katsoneet naisen kutsumuksena
olevan synnyttämisen ja imettämisen, ovat loistavasti kumotut,
kun meillä tänään on ilo ilmottaa, että neiti Blanche Chappuis
on suorittanut tutkinnon Zürichin yliopistossa valmistuakseen
lääkäriksi."

-- Minua ihmetyttää -- sanoi Blanche, joka ei välittänyt
tuontapaisesta vapautuksesta -- että sitä pidetään niin merkillisenä,
kun tyttö voi suorittaa ylioppilastutkinnon, josta tyhminkin poika
selviää.

-- Blanche on oikeassa -- lausui eräs opettajatar. -- Ja La Revue
tekeekin hyvin oikean huomautuksen. "On ihmeteltävää", sanoo Revue,
"että jokaisen tytön ylioppilastutkintoa meidän vanhoilliset
toverimme tervehtivät voittona, samalla kun vaikeroidaan sitä, että
kirjallinen köyhälistö lisääntyy, ja kun ylioppilastutkinto on
tullut yläluokkaetuoikeudeksi, johon vain varakkaammilla on pääsy.
Meidän naisylioppilaidemme tulisi kiittää kunniasta saada osakseen
juhlia kuin ihmeet, sillä on häväistys heidän sukupuoltaan vastaan,
ja se seikka, että vanhoilliset ainekset ottavat heidät suojaansa,
osottaa että nämät odottavat heistä hyvää vahvistusta riveilleen. Kun
tulee se päivä, jona ylioppilastutkinto muuttuu ja on sama kaikille
luokille ja sukupolville, silloin me yhdymme riemulauluun."

-- Kas vaan, -- lausui Bertha-täti -- siinä kuullaan edistyksen
_miestä_. Tutkinto kaikille: sehän ei enää olisi mikään taito.

-- Ei meidän tarvitsekaan erikoisia taitoja näyttää -- vastasi
Blanche -- ja minusta on Revue oikeassa.

-- Vai niin, vai sellaisia opetuksia te nykymailman aikaan saattekin
-- sanoi Bertha-täti.

-- Niin, nähkääs täti, emme me niitä saa Euklideesta emmekä Julius
Caesarista, mutta kylläkin niistä huolimatta -- vastasi Blanche, joka
tunsi olevansa tavallista rohkeampi. -- Niistä huolimatta, täti,
sillä tutkintokirjoissa on vain yhdentekeviä asioita, tai tyhmyyksiä.
Ajatelkaas, kuinka kaikki köyhät ompelijattaret, pesijättäret,
työläis- ja talonpoikaisvaimot tuntevat olevansa nöyryytetyt, kun
eivät ole voineet suorittaa samaa ihmenäytettä kuin minä, kiitos
teidän anteliaisuudestanne. Vai tarkottaako täti, että _kaikkien_
naisten olisi otettava ylioppilastutkinto? Miksei kaikkien poikain,
kaikkien käsityöläisten, työmiesten, talonpoikien, konttoristien?
Sehän on vain taloudellinen kysymys, ja kun on onnistunut saamaan
jotain tietoa varakasten ystävien tai sukulaisten avulla, niin
ei sillä ole kehuskeltava sanomalehdissä, sillä se kuuluu aivan
samalta kuin ilmottaisi lehdessä, että on ollut varaa kyllin uuden
samettipuvun ostoon.

-- Pikku Blanche on käynyt niin filosoofiseksi -- vastasi Bertha-täti
-- että hänen vanha tätinsä, joka ei ole saanut niin syvää
tutkinto-oppia, tuskin voi vastata hänelle. Mutta pikku Blanche
osottaisi syvää tietoansa käyttämällä kieltä, joka ei olisi niin
täynnä rohkeutta, sanoisinko ylimielisyyttä. Sillä ihminen voi
olla hyvin tietoviisas silti olematta sivistynyt. Sivistys ei ole
kirjoissa vaan sydämessä. Sydämessä, Blanche pieni!

Blanche oli pahoillaan, kun oli loukannut, mutta häntä kiusasi
halu käydä käsiksi tädin sotkuiseen todistustapaan ja vähän sitä
selvittää. Mutta hän luopui, sillä hän ei tuntenut ansainneensa
moitteita, päinvastoin, mutta täti oli niin täynnä kaunaa ja kiihkoa,
ettei huomannut sitä milloin antoi itselleen korvapuustin.

Aterian aikana kohotti Bertha-täti lasinsa ja joi päivän voiton --
kapitalin -- kunniaksi ja hän toivoi, aivan kuin Blanche, että päivä
koittaisi, jolloin kaikki _naiset_ -- mutta ei kaikki miehet! --
suorittaisivat ylioppilastutkinnon, hän oli aivan varma siitä että
nainen kerran oli suoriutuva voittajana taistelusta -- luonnonlakeja
vastaan! --, ja silloin saivat miehet nähdä...

Avoimesta salinakkunasta tunkeutui torvisoiton säveliä. Blanche
tunsi sen hyvin. Ylioppilaat kulkivat Beau-Rivageen juhlimaan. Hän
kuuli heidän saappaittensa kopinan katukiviä vasten. Eikä hän saanut
pysytellyksi paikallaan, vaan riensi akkunan ääreen. Tuolla ne
kulkivat, koko joukko liehuvin lipuin ja loistavin nauhoin. Olisipa
hänkin saanut olla siellä muitten mukana! Puhua vapaita ajatuksia,
laulaa täydestä sydämestä, kulkea näiden käsivarressa, tanssiakin
kenties. Nyt he näkivät hänet! Liput laskeutuivat, lakit nousivat ja
soiton keskeyttivät hetkeksi valtavat eläköönhuudot. Häneen vaikutti
niin tämä tervehdys, kunnianosotuksena ei hän halunnut sitä pitää,
että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, mutta samalla tunsi hän
sydämessään odan, raudat käsissään ja jaloissa siteet. Askelten kaiku
hiljeni, mutta vielä näki hän tutun ylioppilaan kadulta heilauttavan
lakkiaan, kuin kutsuisi tämä häntä, ulos, pois, heidän mukaansa
iloon, vapauteen ja taisteluun. Kun Blanche oli jättämässä akkunan,
näki hän kadun toisella puolen olevassa porttikäytävässä oppipojan
seisovan saapaspari kädessä portin takaa katselemassa katoavaa
nuorukaisjoukkoa. Poika katsoi pitkin, pitkin silmäyksin heidän
jälkeensä, kuten tyttökin. On muitakin jotka vapautta janoovat,
ajatteli tämä, kuin me naiset. Ja köyhäpukuinen nuorukainen hiipi
esille porttikäytävästä jatkaakseen matkaansa, ilman että häntä
huomasivat ne onnen lapset, jotka saattoivat hänelle kärsimyksiä
tahtomattaan, tietämättään.

Ateria loppui ja vieraat menivät. Blanche sanoi olevansa väsynyt
päivän mielenliikutuksista ja sulkeutui huoneeseensa. Kaikkein
ensiksi siirti hän koulukirjat nurkkaan. Sitten istuutui hän
kirjotuspöydän ääreen ja ajatteli. Mikä ihme, ajatteli hän, että tuo
nyt on kestetty. Mitähän jos opettaja olisikin tehnyt kysymyksiä
Espanjan vallanperimyssodasta, Liviuksen kolmannesta kirjasta,
suhdeopista, saraheinistä, luuopista, saksan kielen prepositioneista,
otaksumaväitteistä... niin olisi tämä päivä päättynyt häpeään! Mikä
onni, että oli päässyt läpi, kuinka vähän omaa ansiota! Ja nyt
oli häntä kiitetty tästä ihmetyöstä. Kiitoksen tästä sietäisivät
kohteliaat tutkijat! Onnesta -- ei kukaan! -- Entä vapautus! Senhän
pitäisi nyt tulla! Minkä muotoisena? Kemiaa, anatomiaa, enemmän
latinaa, fysiikkaa! Mistä oli hän tähän saakka päässyt vapaaksi?
Vähemmän tietämisen kiusasta moniin verraten! Se oli tosiaankin
helpotus, mutta vähäinen, ja aivan toisellainen kuin hänen
uneksimansa. Raikkaimmat ajatuksensa oli hän lomahetkinä ajatellut
kirjain ulkopuolella. Ja yhtä lailla istui hän nyt vangittuna
vartijat ovella, ja yhtä vangittuna siksi, kunnes pitkä kuusvuotinen
kurssi oli lopussa ja hänen lääkärinä tuli lähdettäväksi toimeen,
silloin -- oli hän kai vapaa? Mutta kuusi vuotta! Siihen oli pitkä
matka, mutta toivo oli kuitenkin! Nyt tuli kesä. Tätien mukana
täyshoitolaan Interlakeniin. Siellä hän ainakin saa tavata ihmisiä,
joita hän ei ollut koskaan tavannut kirjoista, sillä ne olivat niin
varovasti kirjotetut, että elämän tosiolot tunnontarkasti salattiin.
Tämä toive sydämessä meni hän levolle; ja hän nukahti pian.

Hän ei ollut pitkää aikaan nukkunut, kenties muutamia tunteja,
kun heräsi. Kuu paistoi huoneeseen ja loi keltasia viivoja ja
ruutuja lattialle. Hän kuuli laulua; heleän ilonen miesääni
lauloi italialaista romanssia kitarin säestyksellä, ja säejakson
lopussa yhtyi kuoro. Hän kuunteli makuullaan hetken. Miksi
laulettiin näin myöhään kadulla? Ja kutkahan lauloivat? -- Hän otti
tohvelit jalkaansa ja meni uudinten luo. Tuolla kadulla seisoi
ylioppilasjoukko, jonka hän tunsi lakeista. Ja hänen akkunaansa kohti
olivat kaikkien kasvot kääntyneet. Laulajaiset! Hänelle? Epäilemättä.

Samassa tuli täti Mathilda yöpuvussa.

-- Laske uutimet, lapsi, ja sytytä kynttilät! Sinullehan lauletaan.

-- Entä Bertha-täti? -- kysyi Blanche levottomana.

-- Hän on nukkuvinaan -- kuiskasi täti. -- Joudu, he ovat jo
laulaneet hyvän aikaa! -- Uutimet laskettiin ja kynttilät sytytettiin.

Kun laulu vaikeni, makasi Blanche vuoteellaan mietiskellen. Nuo
iloset pojat olivat huvitelleet illan ja nyt tarjosivat he hänelle
jälkiruokaa, mitä heillä oli jälellä. Mihin menivät he sitten
kitareineen ja puolikäheine äänineen. Ja miksi olivat he häntä
juhlineet? Eivät he laulajaisia pitäneet muille ylioppilaille? Eivät,
mutta häntähän juhlittiin naisena! Naisena! Siinäpä se! Oli siis
jotain erikoista, jotain enempää, olla nainen? Luultavasti! Mutta,
se oli sangen ikävää! Kenties oli se etu tai voitto? Voi olla. Hän
muisti äskettäin lukeneensa uutisen aviomiehestä, jota tämän vaimo
oli piessyt; mutta se oli esitetty pilajutun muodossa otsikolla
"Kaikellaista." Miksi niin, kun hän oikeusuutisten joukossa oli
otsikolla "Luonnotonta väkivaltaa" nähnyt juttuja miehistä, jotka
olivat lyöneet vaimojaan? Eikö laki suojannut miestä, jos hän oli
heikompi; kun laki suojeli naista, katsomatta oliko hän voimakkaampi;
jonka huvittava juttu oli osottanut mahdolliseksi. Lakihan oli
epäoikeudellinen! Oli siis joissakin tapauksissa edullista naisena
olo, toisissa ei ollut. Sattuiko edullisuus tärkeämpiin tapauksiin?
Kenties! Miksi oli Bertha-täti niin raivoissaan miehille ja nimitti
heitä sortajiksi, jotka olivat kukistettavat? Niin, miksi? Ja hän
nukahti!

       *       *       *       *       *

Oli syksy jälleen, kun Blanche astui Zürichin Polyteknikon
kemialliseen laboratorioon. Hänet vei töiden ohjailija suureen
saliin, jossa hän sai haltuunsa pöydän, laatikoita, osastoja,
pulloja ja rasioita kaikenvärisine aineineen. Kaasuletku
lamppuineen ja vesiletku sekä huuhdevati. Kokoelma koeputkia,
keitinpulloja, alustoita, retortteja, suppiloita, kankia, siivilöitä,
puhallinputkia, näpittimiä. Keskellä salia oli suuri savupiippu
katoksineen, vetoluukkuineen ja kaasuliekkeineen, joiden määränä oli
poistaa vahingollisia höyryjä. Kaikki oli uutta ja salaperäistä.
Täällä oli muotoja, joita ei tapaa jokapäiväisessä elämässä.
Keitinpullon vanha muoto johti mieleen keskiajan kullantekemisen,
koeputki lääkärin pimeän huoneen ja pullojen sisältö rohtolain
salaisuudet. Kromihappoinen kali loisti kuni auringonlasku;
rikkihappoinen kuparioksidi oli sininen kuin Lac Leman, ja
arsenikkihappo kimalteli kuin huurre koivun oksilla.

Pitkään siniseen esiliinaan puettuna kävi hän tutkimaan luonnon
salaisuuksia ja katsomaan miltä luomakunta sisältäpäin näytti.
Ohjailija, jonka oli tänä päivänä auteltava häntä tolalle, tuli hänen
luokseen ja alkoi ilman muuta ohjauksensa. Hän puhui tyyneellä,
kuivalla äänellä, olematta kohtelias tai epäkohtelias. Hän tarttui
Blanchen käteen kuin pihteihin ja opetti tätä pitämään koeputkea
oikein. Kehotti pitämään kaasuhanan hyvin suljettuna, kun liekkiä ei
käytetty, ja muistutti hyvin puhdistamaan huuhdevadin, kun työtunti
päättyi. Sitten meni hän muihin saleihin.

Hän oli ensi mies, joka ei ollut kohtelias Blanchea kohtaan, ja tästä
tuntui kuin olisi häntä nöyryytetty. Mutta se kai johtui ohjaajan
tiedollisesta ylemmyydestä, ei muusta.

Ylt'ympäriinsä muiden pöytien ääressä seisoi ylioppilaita työssä.
Hänen tullessaan olivat he nauraneet, jutelleet ja laulaneet,
mutta nyt he hiljaa kuiskailivat keskenään. Mutta Blanche kuuli,
mitä he sanoivat, sillä hänen hermonsa olivat uuden aseman takia
jännityksessä.

-- Minkä näköinen se on? -- kuului kuiskaus erään pöydän takana.

-- Ruma! -- tuli toisaalta vastaus.

Blanchesta tuntui epämieluisalta. Kuka kysyi, olivatko he,
herrat, rumia vai kauniita, kemiaa opiskellessaan? Oliko hän nyt
sitten todella ruma? Hän katsoi suureen lasipalloon joka kiehui
väkiviinaliekin yllä. Hän näki soikeat kasvonsa ja voimakkaan
nenänsä, mutta niin sekavana lasin kuperan muodon takia, että ei
saanut mitään oikeata arvostelua. Mutta näitten herrojen mielestä oli
hän ruma. No, eipähän hän siitä välittänyt!

Kun hän oli suorittanut ensi kokeensa, tahtoi hän näyttää sitä
ohjailijalle saadakseen hänen hyväksymisensä. Tämä ei ollut
huoneessa. Menisikö häntä hakemaan? Ei, hän ei halunnut mennä yli
lattian näitten herrain keskitse. Oli paras odottaa. Sillä aikaa
aukoili hän kaikkia pulloja ja laseja haistellen niitä. Sitten pesi
hän pari koeputkea ja sai rikkihappoa sormilleen, jotka mustuivat.

Ohjailija tuli. Blanche otti koeputkensa ja näytti sitä kuin kiitosta
hakien. Mies katsoi häneen kuin lapseen ja sanoi: Sepä kävi sievästi.
Ottakaa nyt toinen! -- ja niin meni hän. Blanche ei ollut tyytyväinen
tuohon. Häntä kohdeltiin ylimielisesti. "Sepä kävi sievästi." Olisi
sanonut: hyvin hyvä, neitiseni! Olihan hän ylioppilas eikä mikään
koulutyttö.

Kotiin tullessaan täytyi Blanchen kertoa yksityiskohdissaan mitä
aamupäivänä oli tapahtunut. Bertha-täti purasi huultaan, mutta sanoi
vain: kateutta!

Illalla oli Aeskulapilla, lääketieteen ylioppilaitten yhdistyksellä,
kokous ja Blanche oli pitkäin keskustelujen jälkeen saanut luvan
mennä sinne, mutta kello kymmenen piti hänen olla kotona.

Kello seitsemän astui hän Brasserie Nuss ravintolaan. Hänen täytyi
mennä läpi ison salin päästäkseen yksityishuoneeseen, missä kokous
pidettiin. Sali oli täynnä tupakoivia ja juovia miehiä, lattia
kostea eikä paikka näyttänyt houkuttelevalta. Toisellaiseksi oli
hän kuvitellut sen ilosen tyyssijan, missä tiesi herrain kernaasti
iltojaan viettävän. Hän tuli kokoushuoneeseen. Ei kukaan ottanut
häntä vastaan, ei kukaan auttanut hänen vaatteitaan pois, kuten ennen
tanssiaisissa. Huone näytti ikävältä, herroja istuskeli siellä täällä
salaa poltellen sikarinpätkiä, jotka he vastenmielisesti heittivät
nurkkaan hänen astuessaan sisään. Nauru vaikeni ja keskustelu
pysähtyi. Oven takaa katseli häntä kaksi ylioppilasta kakkulain
läpi. Sama kuiskaus kuin ennen laboratoriossa, -- onko se kaunis? --
Vastaus: ruma kuin hitto! --

Puheenjohtaja ei ollut vielä tullut. Kukaan ei siis noussut häntä
vastaanottamaan eikä hän tuntenut ketään. Hän astui lopulta perälle.
Laimeita kumarruksia, istualta. Yleiseen vaiettiin. Blanche katsoi
ympärilleen ja huomasi olevansa ainoa nainen. Hän istuutui tyhjälle
tuolille, mutta kukaan ei paikkaansa jättänyt.

Vihdoin tuli puheenjohtaja. Hän tervehti todellakin, mutta sanomatta
mitään kohteliasta. Sitten tuli viisi tyttöä. Ne tarkastettiin heti
ja yksi havaittiin kauniiksi. Blanche yritti lähetä niitä, mutta
likelle ei päässyt.

Asiain käsittely alkoi. Vaaleja toimitettiin; pykäliä luettiin.
Sietämätöntä Blanchen mielestä. Sitten pidettiin esitelmä:
kehitysteoriasta. Se oli Blanchelle uutta, mutta karkeata. Puhuja
vertasi ihmisiä elukoihin, ja kuitenkin oli Jumala luonut ihmisen
erityisesti kuvakseen ja eläimet ihmisen hyödyksi. Esitelmänpitäjä
väitti, ettei hevosta oltu luotu ratsaaksi eikä vetojuhdaksi, sillä
Noak ei ratsastanut eikä ajellut. Kameli näytti syntyneen satula
selässä, mutta niin ei ollut asian laita; kyttyrä ei ollut mikään
satula, ja yksikyttyräinen kameli näytti päinvastoin olevan luotu
niin, että kaikki ratsastus kävisi mahdottomaksi. Tämä kaikki tuntui
Blanchesta "ilkeältä." Sitten loppui virallinen puoli.

Noustiin ja käyskenneltiin lattialla. Herrat imeskelivät
sytyttämättömiä sikareita ja tilasivat olutta. Tarjoilija kuljetti
edestakasin haarikoita. Naurunremahdus kuului sieltä täältä eri
ryhmistä, mutta aina salavihkaisten silmäysten seuraamana. Nuo
viisi tyttöä istuivat kuin tanssittamatta jääneet naiset kemuissa
ja Blanchen mieli oli masentunut. Tämä oli ikävää. Hän huomasi,
että herrat olivat kiusaantuneet; tunsi olevansa vihamielisten
voimien ympäröimänä. Herrat vainusivat kilpailijoita ja naiset
vaanivat kiistatovereitaan. Herrat eivät katsoneet puolestaan
uskaltavansa mitään keveätä lähentelemistä, koska se voitaisi
selittää sievistelyksi, ja he tiesivät, että naisasianaiset eivät
tahdo tietää olevansa naisia. He olivat tulleet tänne nimenomaan
sillä ehdolla, että heitä kohdeltiin vertaisina. Niin, mutta tässä
yhdenvertaisuudessa oli jotain nöyryyttävää; Blanche tunsi että
alemmuus tuli yhdenvertaisuuden mukana; ja varmaankin oli entinen
suhde hauskempi. Sitten ihmetteli hän sitä, ettei kukaan herroista
tarjonnut naisille mitään. Mutta kukinhan tilasi olutta itse,
todellakin, ja olihan hyvin sopimatonta vieraiden herrain tarjota
vieraille naisille mitään.

Blanche, joka tunsi olonsa yhä kiusallisemmaksi, rohkasi lopulta
mielensä ja kysyi toisilta tytöiltä eivätkö nämät aikoneet juoda
mitään. Häneen kohdistui hämmästyneitä katseita ja kuului terävä
vastaus: Juoda? Olutta? Hyi! Yhä ahdistavampaa. Puheenjohtaja, joka
oli puhunut hieman kemiasta naisten kanssa, lähetti nyt esille
herran toisensa jälkeen puhumaan; fysikkaa, latinaa, kaikellaista
mikä ei lähennyt sievistelyä. Tytöt huomasivat herrain "suorittavan
palvelusta" ja kävivät yhä nyrpeämmiksi. Mutta kaunis tyttö oli
tehnyt nopean keikahduksen keskustelussa ja puhetoverinsa kanssa
siirtänyt sen inhimillisemmille aloille. Hän oli sen takia pian
kolmen herran ympäröimä ja nauraen jatkoivat he ilosta keskustelua.
Mutta silloin vetäytyivät toiset tytöt sivuun ja seurasivat
katkerin ilmein mokomaa arvotonta esiintymistä. Tuo kaunis tyttö
unohti lopulta asemansa siihen määrin, että tilasi suuren haarikan
olutta. Silloin kävi häntä ympäröivä ryhmä yhä taajemmaksi, ja
vastustus uunin luota, johon toiset tytöt olivat vetäytyneet, yhä
pistävämmäksi. Näistä tuli äkkiä hyvät ystävät ja heidän keskensä
syntyi hyvin vilkas keskustelu, joka keskeytyi joka kerran kun joku
herra läheni.

Alkoi olla ukkosta ilmassa, ja uunin luona lataantuva sähköpatteri
kävi uhkaavaksi, sillä jokainen yritys herrain taholta keskustelulla
johtaa pois sähköä sai vastaansa töytäyksen, joka heitti hänet
takasin. Tuo kaunis tyttö oli siirtänyt taistelun toiselle, juuri
pelätylle ja kielletylle alueelle, ja siksi oli hän voittanut.

Saadakseen sähkön johdetuksi pois otti puheenjohtaja haarikkansa
kolautti pöytään ja rykäsi alkaakseen humoristisen puheen.

-- Toverit -- alkoi hän. --

Syntyi hiljaisuus ja naiset höristivät korviaan kuullakseen tämän
uuden puhuttelutavan, joka ei muistuttanut entistä "hyvät naiset ja
herrat."

-- "Lapsuudessamme opetettiin meille että nainen luotiin miehen
kylkiluusta ja että mies oli siis olemassa ennen naista; siksipä
saattoikin Mooseksen kirjain tuntematon tekijä -- joka, jos nyt
eläisi, luultavasti saisi oikeusjutun niskaansa, koska kehottaa
moniavioisuuteen -- syystä käskeä naista olemaan miehelle alamainen,
sillä Aatamihan oli Eevan isä, ja Eeva siis Mooseksen lakikirjan
4:nen pykälän mukaan velvollinen kunnioittamaan isäänsä. Nyt on
tiede kumminkin osottanut meille, että nainen oli olemassa ennen
miestä. Ensi solu oli nainen, sillä se yksin piti sukua yllä. Jättäen
sivuun kauniiden kukkain epäsäännölliset elintavat käyn käsiksi
elukoihin, alkaen alimmista lopettaakseni korkeimpaan -- ihmiseen.
Nilviäisten kesken tapaamme vielä Hermeksen ja Afroditen, niin
sanoakseni, yksilöitymättöminä; eikä miestä vielä ole olemassa.
Aatami ei ensi kertaa esiinny paratiisin yrttitarhassa vaan meren
syvyydessä meille vanhastaan tuttujen kierrejalkaisten joukossa,
jossa hän elää loiselämää pienenä surkeana elukkana, sidottuna
erottamattomilla aviositeillä monta vertaa suuremman ja voimakkaamman
Eevan kylkeen, niin että hän pikemmin tuntuu olevan jonkinlainen
kylkiluu, joka pistää esiin -- anteeksi -- naaraasta, heittääkseen
kumoon koko brittiläisen pipliaseurateorian naisen luomisesta. Mutta
me jätämme alemmat eläimet kohotaksemme korkealle, korkeammalle.
Vielä hyönteisten kesken on äiti edelleen luonnollisessa korkeammassa
asemassaan: hän on muurahaisten ja mehiläisten kuningatar. Hän on
valtijatar: kanta-äiti, sillä vain hänen kauttaan on mehiläispesä
pesä ja muurahaiskeko keko, yhteiskunta yhteiskunta. Mutta työtä
tekevät jäsenet eivät ole koiraita; työnteon ja itsenäisen
yksilöelämän kunnia tulee hänen osakseen paljoa myöhemmin.
Työmuurahainen on surkastunut, hedelmätön naaras, joka hankkii
ruokaa, rakentaa kekoa, käy sotia ja kasvattaa poikaset. Nainen siis
ensin oli sotilas! Koiraat -- anteeksi sanontatapa -- eivät vielä
ole vapautuneet. He ovat epäitsenäisiä raukkoja, joiden ainoana
surullisena velvollisuutena on tulla sellaisten lasten isiksi, joita
eivät saa nähdä, -- ja kuolla! Askel ylemmäksi ja olemme kalojen
asteella. Koiras on vapautunut ja alkanut yksilöllisen elämän. Hän on
jo aateloitu lasten kasvattajaksi ja sen kautta on hän orja. Askel
ylemmä -- ihannetta kohti -- ja me olemme ylhäällä ilmassa lintujen
luona. Koiras on työläinen, sotilas ja puoliso. Naaras on vapautunut
ja kytkenyt hänet rakkauden siteillä. Työ on jaettu, ja nisäkästen
kesken jatkuu työnjako jonkun verran vaihdellen, sillä kehitys ei
käy suoraan kuni jana ei nopeasti kuin salama, mutta sen taiteviivaa
noudattaen. Ja niin olemme tulleet enkeleihin, tarkotan ihmisiin.
Raakalaiskansain kesken on miehen alistettu asema, kuten sitä
kutsutaan, vielä kukoistuksessaan. Nainen istuu kotilieden ääressä
ja hoitelee lapsia, peseskelee astioita, mikäli niitä on, ja laittaa
ruokaa, jos sitä laitetaan. Mies ajetaan metsiin tappamaan eläimiä,
hankkimaan ruokaa. Ja siihen nämät tyytyvät. Mutta muutamissa
heimoissa näkyy vielä jälkiä, taka-askeleita eli atavismeja, kuten me
oppineet niitä nimitämme, vanhemmilta aikaissukujen ajoilta. Sadut
ja historiankirjottajat kertovat entisajan amatsoni valtakunnista.
Ne ovat muurahaiskekojen johdannaisia. Naiset tulevat omillaan
toimeen, käyvät sotaa, elättävät itsensä ja lapsensa, ja miehet
kutsutaan vain kerran vuodessa. Sellaiset ovat olot afganeilla, missä
mies on naisen omaisuutta, ja dahomeilla, missä naiset hallitsevat
ja sotivat. Sivistyneitten kansain keskuudessa, tullaksemme omiin
oloihimme, on työnjako sukupuolten kesken ollut noin sangen
erilainen, enimmäkseen riippuen yhteiskunnallisista oloista. Köyhien
kesken tekevät molemmat työtä, mies kovempaa, sillä naiset eivät
vielä ole vaatineet pääsyä hiilikaivoksiin ja metsätöihin. Perhe oli
alkujaan yhteisomistuksellinen yhdyskunta. Omaisuus oli perheen,
ja kun mies yksin oli velvollinen elättämään vaimoa ja lapsia, ei
naisen tarvinnut saada perintöä, eikä saanutkaan, koska omaisuutta
perheen omana ei saatu siirtää tyttären naimisen mukana toiselle
perheelle. Tässä todistelussa on aukko, mutta sen kajautan kiini,
muutoin saisimme katsahtaa syvälle omaisuuden, pyhän omistusoikeuden
salaisuuksiin, ja sen kätken toiseksi kertaa.

"Perheeksi nimitetty yhdyskunta tarvitsi toimitsijan. Naisella oli
kotiaskaroimiset lasten kanssa, lapset olivat ymmärtämättömiä, siksi
otti mies tämän vaivaloisen toimen, ja niin tuli hän näennäisesti
peräsimeen. Mutta ylempien s.o. työtä tekemättömien luokkien
keskuudessa, missä rappeutuminen vähitellen on alkanut levitä, on
ilmennyt joitakin oireita. Nainen on pitänyt kuningatarasemaansa
alennuksena ja haluaa työmuurahaiseksi: palata muurahaiskekoon.
Siitä seuraa luonnollisesti miehen alentuminen herraksi taas. Nyt
kysyn: menemmekö tässä taapäin vaiko eteenpäin? Onko nainen oikeassa
halutessaan ottaa alkuperäisen valtansa takasin, onko mies tällöin
oikeutettu tekemään vastarintaa? Minä arvelen, että ei kukaan ole
oikeassa nykyisin. Luulen naisvapautuksen olevan ennenaikaisuutta,
tulleen liian aikaisin, sillä me olemme uuden yhteiskunnallisen
kehityskauden kynnyksellä: se ei tule muistuttamaan mehiläiskekoa
eikä dahomelaisia, ei teiriparvea eikä lammaslaumaa, mutta sisältää
kaikista näistä otettuja opetuksia. Kuinka pitkälle työnjako menee
uudessa yhteiskunnassa, sitä emme tiedä, mutta varmana voimme pitää,
että se ei tule menemään yli sukupuolten luonnollisten rajain, sillä
nyt on ihmiskunta, minusta näyttää siltä, saanut takasin terveen
järkensä, ja järki se on luontoa.

"Hyvät naiset, minä käännyn teidän puoleenne teidän
nais-ominaisuutenne takia, ja sillä kunnioituksella, jolla aina
olen katsonut ylöspäin naiseen, mitä kunnioitusta ei ole vähentänyt
teidän aikeenne kohottaa raskasta taakkaa miehen hartioilta ja jakaa
hänen kanssaan työt; te, hyvät naiset, olette astuneet ensi askeleen
miehen vapauttamiseksi, ja siitä minä sukupuoleni puolesta teitä
sydämellisesti kiitän!"

Kaunis tyttö nauroi ja herrat myös, mutta uunin luona oli hiljaista,
kiusallisen hiljaista. Ja pian noustiin sieltä päällystakkeja
ottamaan. Kuni merkin saatuaan ryntäsivät herrat esille auttaakseen
naisia, mutta nämät kiittivät selvin elkein osottaen etteivät
tarvinneet apua. Pukeuduttuaan vetivät he käsineet käsiinsä ja
loivat pitkiä silmäyksiä salin perälle, jossa tuo kaunis tyttö
istui. Mutta tämä ei ymmärtänyt mitään, joi vaan olutta ja nauroi.
Blanche, joka tunsi hänet, piti velvollisuutenaan kohteliaisuuden
vuoksi huomauttaa hänelle, että toiset tytöt menivät. Vai niin,
menkää te -- vastasi hän -- ja he menivät. He kulkivat läpi savuisen
ravintolasalin, jossa heitä röyhkein silmin katseltiin, ja pääsivät
kadulle. Siihen he pysähtyivät odottamaan raitiotietä. Sattumalta
tuli Blanche katsahtaneeksi taakseen. Hän kuuli sisältäpäin laulua ja
pianonsoittoa. Hän astui akkunan luo ja näki verhon vieritse suoraan
huoneeseen: sikareja ja tulitikkuja kaikkien käsissä, ilosia ilmeitä,
laulua ja soittoa ja keskellä muuatta ryhmää seisoi Louise (se oli
kauniin tytön nimi) ja hän poltti. Tuo pisti sydämeen. Nyt niillä oli
hauskaa! Nyt! Ja Louise oli yksin herrain keskellä. Miten siveetöntä!
Miten huono tyttö! Mutta hänellä oli hauska, hänellä, kaikissa
tapauksissa!

Kun Blanche tuli kotiin istui Bertha-täti raporttia odottaen.
-- Oliko hauskaa! -- Hauskaa! Hirveän ikävää! Ja herrat olivat
epäkohteliaita. -- Tupakoivatko? -- Eivät, mutta joivat olutta ja
pitivät epäsiveellisiä puheita. Puheenjohtaja oli verrannut naisia
soluihin, ja nilviäisiin, kaikkeen! -- Vertasiko elukoihin? --
Vertasi, ja puhui asioista joita voi lukea kirjoista, mutta joita ei
puhuta muualla kuin luennoilla.

-- Mitä oli hän puhunut? Sopimattomia? -- Niin, melkeinpä. Ja sitten
lähtivät tytöt, mutta Louise jäi.

-- Yksinkö? -- Yksin, ja sitten hän poltti! -- Poltti yksin! Tästäpä
otetaan kiini -- sanoi Bertha-täti. Ja sitten otti hän selkoa
yksityisseikoista.

Blanche meni levolle. Hänellä oli paljon mietittävää. Miksi oli
ilta ollut ikävä? Miksi olivat herrat jäykkiä, epäkohteliaita ja
vihamielisiä? Mitä se sillä puheellaan tarkotti? Se uneksittu vapaus
oli siis siinä, että sai nähdä kohtelijaat seurusteluherrat läheltä,
vartioitta! Eivät kenties olleetkaan niin kiltit kuin miltä koittivat
näyttää. Mutta Louisea olivat he kohdelleet aivan kuin tanssiaisissa
on tapana. Niin toisellainen oli tuo todellisuus kuin kuvittelut!
Niin toisellainen. Mutta sittenkin, Louisella oli hauskaa!

Seuraavana aamuna pukeutui Bertha-täti ja lähti valituksille
tiedekunnan esimiehen luo. Professori oli onnettomuudeksi karski
suorasuu, jonka ruma tapa oli sanoa mitä ajatteli, ja täti taas
onnettomuudekseen kuvitteli että professori oli sivistynyt henkilö,
jonka tuli tietää mitä puhui.

Täti ei tietenkään tullut professorin vastaanottoaikana. Mitä hän
semmoisesta välitti! Hänen täytyi, kun oli kyseessä akatemian kunnia
ja nuorison menestys. Vihdoin pääsi hän sisälle. Esitti asiansa ja
selosti tuon puheen. Professori katseli häntä kuin uutta lajia ja
vastasi vihdoin:

-- Mitä se minuun kuuluu?

-- Mitäkö se kuuluu teihin?

-- Mitä se sitten teihin kuuluu?

-- Mitä? Mitä? Nuorison siveyshän oli vaarassa?

-- Miten niin? Puhukaa! Mitä on tapahtunut? Puhuja on verrannut
naisia soluihin (se oli valhe mukamas!). Pahempi olisi, jos hän olisi
verrannut näitä enkeleihin! Uskoiko neiti Jumalan pyhään sanaan?
Tietysti. No. Tuo puhuja oli sanonut, että nainen oli valtijatar ja
mies orja. Sehän oli kohteliaasti sanottu! Tahtoiko neiti kuulla mitä
raamattu sanoi: Sinun tahtosi pitää miehesi alle annettu oleman ja
hän on oleva sinun herrasi! Eikö ollut oikein! -- Ei ollut! -- Mitä?
Neitihän on vapaa-ajattelija, kun kielsi Jumalan pyhän sanan? Eikö
muka kieltänyt!

Täti tunsi olevansa revonsaksissa. Hän puisteli niskaansa ja yritti
pyörtyä. Mutta professori jatkoi: -- Kivulla pitää sinun synnyttämän
lapsia! Oliko neiti täyttänyt tämän Jumalan käskyn? -- Ei, ei
tahtonut! -- Vai niin, hän kapinoi Jumalan pyhää lakia vastaan!
Mutta asiaan! Herrat eivät olleet tupakoineet, eivät käyttäytyneet
sopimattomasti, he olivat olleet neidin kanssa samaa mieltä raamatun
opeista, että ne olivat järjettömät, ja muuten -- mitä heitä huvitti
tehdä yhdistyksissään, se ei liikuttanut sivullisia. Mitä se
neitiin koski, jos Louise neiti piti oluesta tai tupakoi? Tupakkaa
ei kieltänyt siviililaki eikä siveyslaki. Monet eukot nuuskasivat.
Ja kaikki akat kadehtivat nuoria tyttöjä, jotka huvittelivat --
varsinkin herrasseurassa. Joka ei siellä viihdy, älköön menkö, pakkoa
ei ole, ja sen, joka kanteli mitä siellä tehtiin, saisi suoraan ajaa
ulos! Niin oli asia! Ei ollut kellään oikeutta tunkeutua suljettuihin
seuroihin! Mitä oli heillä siellä tekemistä? "Se kunnioitus,
mitä ollaan velkapäät naiselle osottamaan?" Mitä kunnioitusta
ollaan velkapäät miehille? Ei mitään? Sen kyllä näki! Muutoin ei
tunkeuduttaisi luvattomaan aikaan ihmisten kotiin eikä juostaisi
juoruilemassa! Muuten! Mikseivät tytöt perustaneet omaa yhdistystä?
Mitä! Ei ollut niin hauskaa, kai! Pyysi anteeksi mutta oli lähdettävä
luennoimaan! Oli yliopiston luennoitsija eikä poliisikonstaapeli.

Tämä kohtaus vaikutti sen, että täti perusti naisasiayhdistyksen,
eikä Blanche enää päässyt kokouksiin. Naisyhdistyksessä hän sai käydä
ja siellä vietti hän hirveitä iltoja. Zürichissä olo, jolta hän oli
niin paljon odottanut, kävi yhä sietämättömämmäksi. Keskeymätön
vartioiminen, loppumattomat läksyt: lisää Rooman keisareita,
lisää kuninkaita ja kuningattaria, lisää filosofiaa. Milloin tämä
loppuisi? Ja loppuisiko koskaan? Mitä uutta se tutkinnon suoritus
tuo? Vapautta? Ei, silloin alkaa uusi orjuus. Ajurin lailla on oltava
valmiina palvelemaan ensimäistä, joka kutsui; talosta taloon, joissa
tervehditään ihmeidentekijänä samalla kun itse tiesi kuinka vähän
tehdä voi. Entä vapaus? Uskalsiko hän seurustella miehen kanssa,
jos piti tämän seuraa parempana kuin naisen (kuten arveli tulevan
käymään)? Ei suinkaan, sillä silloin horjahtaisi hänen arvonsa;
hoidokkaat vieroisivat häntä ja hänet sysättäisi yhteiskunnan
ulkopuolelle. Eikö mitään pelastuskeinoa? Kyllä yksi! Mennä
naimisiin! Rouvilla oli oikeus asua yhdessä miehen kanssa, syödä
saman pöydän ääressä, maata samassa sängyssä, seurustella miesten
kanssa mielin määrin, kulkea yksin kaduilla! Mutta, -- mutta löytyi.

Rouvat söivät toisten leipää, valvoivat toisten taloutta, pitivät
huolta toisten liinavaatteista ja väittivät yleensä olevansa
orjattaria. Semmoiseksi ei Blanche halunnut tulla. Ei siis vapautta
sielläkään?

Hän seisoi eräänä päivänä laboratoriossa muuatta yhdistyskoetta
yrittämässä. Se oli vaikea ja vaati suurta tarkkuutta. Hän oli tätä
varten saanut siirtyä syrjäiseen keittiöön paremmin selviytyäkseen.
Hän oli ottanut naamarin silmilleen ja toimittanut voimakkaan vedon
suojukseen, jossa laitos oli, sillä kloorikaasu oli vaarallinen. Hän
taivutti lasiputken sulatuslampun liekissä, ripotti hietaa alustaksi,
sekä laitteli johtoja ja varastoja loppumattomiin.

Ohjailija, jonka kanssa ei ollut puhunut sen kuuluisan illanvieton
jälkeen, kulki huoneen läpi. Kasvot naamion peitossa tunsi Blanche
uhmaista halua puhutella tätä. Häntä oli näet kohdeltu kantelijana
tädin professorikäynnin jälkeen, eikä kukaan ollut häntä lähestynyt.

Hän tahtoi puhdistautua. Mutta ohjailija oli myös ajatellut alkaa
keskustelun.

-- Onko hauskaa seisoa keittiössä? -- kysyi tämä pistävästi.

-- Sietää tämän, mutta aviomiesten keittiössä ei liene yhtä hauskaa
-- vastasi Blanche.

-- En minäkään luule keittäjättärien pitävän tointaan hauskana
seisoessaan aviovaimojen keittiössä -- vastasi mies. -- Rouvat
taitavat olla kiperiä.

Blanche punastui naamion alla. Tädin vakiintuneen puheenparren että
rouvat ovat keittäjättäriä, oli vasta-aineen kirpeä happo liuentanut
hajalle.

-- Te ette enää tullut kokouksiin? -- alkoi taasen mies.

Blanche ei vastannut.

-- Teidän mielestänne oli siellä ikävää? -- jatkoi toinen. --
Tahdotteko tulla toiseen seuraan, jossa ei ole ikävä! Tuletteko
mukaan venäläisten luo?

Blanche oli kuullut puhuttavan venäläisistä niin paljon, että hänen
uteliaisuutensa heräsi.

-- En luule tätini sallivan, -- sanoi hän aivan lapsellisesti.

Mies hymyili.

-- Miksei täti sallisi? Olisiko siinä mitään vaarallista? Olisiko
uusien raikkaiden ajatusten kuuleminen niin vaarallista?

-- Ei -- vastasi Blanche. -- Mutta venakot kuuluvat olevan niin --
vapaita!

Mies hymyili taas ja katsoi häntä silmiin.

-- Ettekö tekin tahtoisi olla vapaa?

Blanche tunsi tuon lausuneen julki kaiken hänen kaihonsa, kaiken
hänen pyrkimyksensä. Ja sen lausuja näytti kykenevältä auttamaan
häntä kahleiden murtamiseksi.

-- Kyllä -- sanoi hän -- minä tahtoisin olla vapaa. Ah, vapaa!

-- Kas niin! Tulkaa mukaan huomena!

-- Niin, -- mutta täti!

-- Valehdelkaa!

Blanche vavahti. Tuo mies, joka näytti olevan itse kunnia ja totuus,
tuo mies kehotti häntä valehtelemaan!

-- Eikö valehteleminen ole kunniatonta?

-- Ei aina! Jos murhamies, jonka aikomukset tunnen, kysyy minulta
tietä uhrinsa luo, niin näytän väärän tien ja valehtelen ilosin
mielin.

-- Mutta eihän täti ole murhamies!

-- Ei, vaan murhaajanainen! Ettekö tunne hänen myrkkyään, joka
paraikaa syöpyy teidän vereenne! Hänen vihansa, hänen kostonsa, joka
teidän on täytäntöön pantava, virtailee teidän suonissanne, sitä
vetävät sisäänsä teidän keuhkonne, se herpasee teidän hermostonne!
Oletteko vapaa? Te syötte tämän vampyysin leipää, jota ette työllänne
ansaitse, te olette hänen palkkaamansa kostaja, te olette myyneet
sielunne kuten toiset naiset myyvät ruumiinsa. Mikä pakottaa teitä
tälle uralle? Velvollisuudenkotunne ihmisveljiänne ja sisarianne
kohtaan, halu käsitellä siivottomuuksia, henkiä sairashuoneiden
ilmaa, kuulla valitushuutoja, lähteä liikkeelle kesken uniaan,
suoraan aterialta? Ei, vaan kosto! Ketä tarkottava? Jonkun tädin
hyljättyä rakastajaa? Tarvitaanko teitä lääkärinä? Tarvitaanko
viittäkymmentä prosenttia nykyisistä? Luuletteko reseptinsepustajista
olevan puutetta? Oh, ne polkevat toisensa maahan eiväkä voi auttaa
lainkaan. Miksi rupeavat venakot lääkäreiksi? kysytte te! Niin, eivät
ne tee sitä reseptejä sepustellakseen, eivät siksi että pääsisivät
menemästä naimisiin, he rupeavat lääkäreiksi samasta syystä,
kuin kiillotustyön tekijät menevät tehdastöihin, rikkaat tytöt
palkollisiksi; siksi että ihmissuvun suurempia vaurioita päästäisi
parantelemaan, jotta lääkärit kerran tulisivat tarpeettomiksi, kun
tiedon tasanen jako tekee kaikki terveydenhoitajiksi.

Blanche oli kuin sähkökoneessa virran kokooja; hän otti vastaan
kaiken, mitä tuo kipinöivä mies heitteli ympärilleen, mutta
samalla kertaa tunsi hän täytyvänsä töytästä tätä rintaan. Hän
oli tyhjä ennestään, ja nyt tahtoi tuo täyttää hänet sielunsa
yltäkylläisyydellä. Silmät leimusivat ja miehekkään voimakkaat
kasvot olivat kuin totuus itse sanoessaan: valehtele! Blanche haki
hänestä kohtaa, johon saisi haavan pystymään ja voisi riisua hänen
aseensa, ja tuossa juuri oli se kohta. Korkeana ja kirkkaana seisoi
tuo mies hänen edessään, korkeampana kuin hän tahtoi myöntää, ja
hänen täytyi saada tämä kaadetuksi. Ja kuitenkin tahtoi Blanche nähdä
hänet suurena, voimakkaana, sinä tukena, jota etsi, vapauttajana. Hän
tunsi vaistomaisesti, että vapauttajasta voi tulla vallitsija; hän
haki tätä ja työnsi pois luotaan. Vihdoin sanoi hän: te saarnaatte
jesuiittain oppia.

Mutta mies, joka tunsi tuollaiset temput, oli heti valmis vastaamaan:

-- En, sitä en saarnaa. Jesuiitan salaisuus on vääräin johtopäätösten
vetämisessä; hän suorittaa korttitempun sanoilla ja te ällistytte.
Hän sanoo silloin: tarkotus (hyvä tai paha) pyhittää keinot. Minä
sanon: se pyhä, suuri, kaunis, johon te pyritte, se tarkotus pyhittää
keinot. Alhainen tarkotusperä tekee kaikki keinot epäpyhiksi. Te
olette kuin koralliolento, joka on tarttunut vanhaan runkoon, olkaa
varuillanne, ettette kasva siihen kiini ja kivety! Uusi siveysopin
sääntö, joka oli uusi silloin kuin Montesquien sen lausui, kuuluu:
"Jos tietäisin jotain, mikä olisi hyödyksi minulle itselleni,
mutta vahingoksi perheelleni, niin karkottaisin sen mielestäni;
jos tietäisin jotain, mikä olisi hyödyksi perheelleni, mutta
vahingoksi isänmaalleni, koettaisin unohtaa sen; jos tietäisin
jotain, mikä olisi hyödyksi isänmaalleni, mutta vahingoksi
Europalle tai ihmiskunnalle, pitäisin sitä rikoksena!" Itsekkyys,
tämä ihana lahja, joka itsesäilytysvietin nimisenä antaa kaiken
elollisen elää, on myös kehittyvä, ja se on juuri ottamassa pitkän
askeleen lähimmäisrakkautta kohti. Tämä rakkaus on ensin ilmestynyt
rakkautena lapseen, siitä perhe. Mutta perhe on aste, joka meidän
on jätettävä taaksemme, ja kehityttävä yhteiskunnaksi. Te olette
vielä sukusiteissä. Tuo oli vain taloudellinen laitos. Tempautukaa
irti suvun ahtaista mehiläiskennoista, parveilkaa, ja rakentakaa
itsellenne oma pesä; jättäkää suvut pikkuharrastuksineen ja
erillisine itsekkyyseloineen, ja eläkää koko sukupolvea varten.

Blanche näki seinäin väistyvän, ovien avautuvan määrättömiin
etäisyyksiin; tuon miehen puhe vaikutti kuni kosteus ja lämpö
vanhoihin kylmässä kauan olleisiin siemeniin. Hän tunsi olemuksensa
itävän ja pian oli kuori ponnahtava hajalle! Mutta silloin valtasi
hänet ihmeellinen halu ponnistella tätä sielua vastaan, joka tahtoi
hedelmöittää hänen sieluaan. Hän pyristeli kuin perhonen, pyrkien
pakoon, pakoon puolisoa, joka ajoi häntä takaa, ja jonka suuteloissa
hän tunsi kuoleman olevan, kuoleman hänen yksilöllisyydelleen samana
hetkenä kuin oli antava elämän suvulle.

-- Miksi puhutte minulle kaikkea tätä? Miksi tuhlaatte minulle kaikki
nämät sanat? Mitättömälle vieraalle tytölle! -- kysyi hän.

-- Sen olette jo arvannut! -- vastasi mies; -- mutta jos tahdotte
kuulla minun sanovan sen, niin tulkaa huomisiltana minun mukanani
venäläisten luo!

Hän tarttui Blanchen käteen. -- Te tulette? Eikö niin?

-- Tulen varmasti -- vastasi tämä eikä voinut muuta.

Kun Blanche istui kotona päivällispöydässä, tunsi hän salaisuutensa
olevan muurina hänen ja tätien välillä. Side oli poikki kulutettu.
Hän tunsi omaavansa jotain, mitä ei ollut saanut heiltä. Hänen
omiansa olivat hänen uudet ajatuksensa, hänen salaisuutensa.
Hän ajatteli sitä, kuinka heikko tämä side oli ollut. Se ei
ollut rakkauden side, sillä hän ei heitä rakastanut, näitä
vanginvartijoitaan, -- se oli raa'an edun side. Hän tarvitsi heitä
kuten köynnös tukeaan, kuten loiseläin elättäjäänsä. Hän odotti
kuulevansa veren puhuvan, mutta se oli vaiti. Ei omantunnon otaa,
ei varottavaa ääntäkään. Kaikki vanha luhistui alas kuni huonosti
liimatut seinäpaperit, ja hän tunsi kasvavansa. Nyt vasta tunsi hän
vapauden ensimäisten siiveniskujen löyhyttävän vilvotusta hänen
hehkuville poskilleen; ei ollut yksin ruumis ollut siteissä, henki
oli ollut!

       *       *       *       *       *

Blanche tuli aikaisin kohtauspaikalle, Bauschänzlin puistoon. Lunta
sateli kevyesti, hiljaa ja järvi oli mustana puiston edustalla.
Hän oli hyvin kiihtynyt, ja kun jalkansa sattui kuiviin lehtiin,
sävähti hän, mutta lunta tuli taajaan, taajaan, niin että hänen
askeltensa kaiku lakkasi pian kuulumasta. Hieta karahti vielä
jossain paikoin, mutta lumi vaienti pian senkin. Hän tunsi joka
askeleella astuvansa uutta rataa, tuntemattomia kohtaloita kohti,
mutta ulospäin kävi kulku. Mihin? Hän tunsi rikkovansa sopimusta!
Hän oli myynyt vapautensa näille vanhoille naisille, ja nämät
antoivat hänelle elämisen välineet tämän vapauden vastineeksi. Nyt
lakkautti hän maksunsa, voiko hän edelleen ottaa heiltä vastaan
mitään? Asia oli siis pohjaltaan taloudellinen pulma. Vain se jolla
oli olemisen välineet oli vapaa, kaikki muut olivat orjia. Salainen
viha alkoi kasvaa noita vastaan. Jos Blanchella olisi itsellään ollut
korkoja, niin olisi hän ollut vapaa. Miksi siis huusivat kansat
vapautta, kun heiltä puuttuivat korot! Vapaus ilman korkotuloja oli
mahdoton. Hän juoksi kotoa, koulun vankilasta, yliopiston vankilaan,
lääkärintoimen, yleisön suosion vankilaan. Kaikkialla vankiloita. Ja
kun vapauttaja, voimakas mies tuli katkasten hänen kahleensa, niin
avautui siten vain tie uuteen, hyvin muurattuun vankilaan, jonka
kuolo yksin voi avata. Hän ei voinut ratkaista arvotusta. Voisiko tuo
mies, jolla oli vastaus joka kysymykseen, voisiko hän ratkasta?

Lumi pölähteli voimakkaan jalkaparin polkiessa, ja kuului miehen
voimakas henkäys; tämä seisoi Blanchen rinnalla ja otti hänen kätensä
kainaloonsa.

-- Paha omatunto? -- sanoi hän. Se rauhottuu kyllä. Korsikalaisella,
joka on jättänyt murhaamatta sukunsa vihamiehen, on myös paha
omatunto. Sovinnainen omatunto syyttää murhan laimiin lyömisestä.
Pois se!

Ja hän vei Blanchen mukanaan. Tämä astui yhtä jalkaa, ja kätensä
lepäsi niin luontevasti hänen käsivarrellaan.

-- Onko sinne pitkältä matkaa? -- kysyi Blanche.

-- Kaupungin ulkopuolella -- sanoi Emile; -- venäläiset eivät pidä
kaupungeista!

Ja he kulkivat valkeitten peltojen välitse, mäkiä ylös, viinitarhojen
vieritse ja tulivat Alppikahvilaan, joka oli pienessä puutalossa
lehti- ja havukuusten keskellä. Se näytti somalta ja kodikkaalta; ei
ollut se ravintola, jossa joutilaat ihmiset tappavat aikaa, vaan tien
vierellä majatalo, jossa väsynyt matkamies saa lepoa ja virkistystä.

He nousivat ulkoseinän puuportaita yläkuistille, jota akkunan läpi
loistavat tulet valasivat. Heidän pudistellessaan lunta jaloista ja
vaatteista, tuli ulos muuan herra, joka lausui heidät tervetulleiksi
kuni vanhat ystävät. Tämä oli suuri tumma mies, kasakkapää leveillä
hartioilla. Hän puristi Blanchen kättä lämpimästi kuni sisaren, otti
hänen päällysvaatteensa ja vei hänet saliin. Se oli vanhanaikainen
huone, matalan puukaton orret näkyvissä. Korkeitten puuseinustojen
yllä oli kuvattuna alppimaisemia karhunajoineen, ja siellä täällä
seinälamppuja, joiden kiiltävät metallikilvet heijastivat valoa.
Keskellä huonetta oli pitkä pöytä, jonka ympärillä istui parikymmentä
herraa ja naista teetä juomassa ja polttelemassa paperosseja, suuren
välkkyvän teekeittiön poristessa keskellä. Suuren kaappimaisen,
penkeillä varustetun, vihreän kaakeliuunin takassa paloi komea
pyökkivalkea.

Kun Blanche tovereineen astui sisään, nousivat kaikki puristamaan
heidän käsiään. Tytöt suutelivat Blanchea poskelle ja tekivät tilaa
hänelle. Lämmin kotoinen ilma tuulahti häntä vastaan eikä se tehnyt
samaa kylmän synkkää, kapakkamaista, vaikutusta kuin Brasserie Nuss.
Ei vihamielisyyttä, ei kilpailua eikä kateutta tuntunut vallitsevan
ja Blanche oli heti kuin kotonaan. Herrat olivat naisille kohteliaita
ilman sievistelyä, ja naiset ottivat kiitollisina ja ystävällisesti
heidän kunnianosotuksensa vastaan. He polttivat paperosseja, mutta
ei heidän tukkansa ollut lyhyt eikä nenillä sinisiä silmälaseja;
he olivat miellyttäviä liikkeissään eivätkä koettaneet jyrkillä
käänteillä ja sanoilla matkia miehiä. He puhuivat vakavasti ja
ilman väärinkäsityksen pelkoa, sillä he olivat kaikki samalla
sivistysasteella, ja vaihtoivat mielipiteitä toisiaan opettamatta.
Blanchelle tarjottiin teetä ja tarjottavat olivat yhteiset. Tämä
tuntui hänestä miellyttävämmältä kuin se, että kukin itse tilasi,
jolloin huoneessa juoksentelivat tarjoilijat. Hänelle ojennettiin
myös paperosseja, mutta hän kiitti. Naisten tupakoiminen ei häntä
häirinnyt, sehän oli tapa heillä, eikä tavallinen ole loukkaavaa,
vaikka se Länsi-Europassa tavatonta olikin. -- Paul Bestuchew --
alkoi oliivinvärinen tyttö, joka tänä iltana oli puheenjohtaja --
Bestuchew on pyytänyt saada puhua tänään. Mutta ei enempää kuin puoli
tuntia, isäseni!

Bestuchewiksi nimitetty lykkäsi tuolinsa irti pöydästä, otti
taskustaan muistiinpanolipun ja ryypäten kupistaan alkoi istualtaan:

-- Aion puhua _Kaikkein Pyhimmästä_.

-- Et suinkaan uskontoa tarkota? -- kysyi muuan punaparta.

-- Eehei -- sanoi Paul. Semmoisesta ei puhuta! Ei, minä puhun siitä
mikä on pyhääkin pyhempi.


_Kaikkein pyhin_.

Yhteiskunnan lapsuusaikana, ennenkuin työnjako oli luonut ylä- ja
alaluokan, oli maa kaikkien äiti. Heimo omisti alueensa jakamattomana
tai paistatti sen arvalla pelto-osuuksiin, määräajaksi käyttöä varten
omistusoikeudestaan luopumatta. Sellainen kommunismi vallitsee vielä
venäläisessä mirissä eli kyläkunnassa, ja meidän isänmaallamme on
noin neljäkymmentä miljoonaa laillista kommunilaista. Se seikka,
ettei onni silti viihdy musikka-parkamme majassa, riippuu muusta ja
sitä yritetään nyt auttaa. Kun nyt voittava yläluokka otti haltuunsa
alkuperäisin yhteisen maan, s.o. varasti, julistettiin samalla
varkaus pyhäksi. Varastettu omaisuus tuli yläluokalle pyhäksi;
mutta alaluokka, joka ei osannut seurata esimerkkiä ottaen takasin
varkauden kautta menettämäänsä, sai maksaa uusia veroja vankiloita
varten. Pyhyyden synty ei siis ollut ihan eheä.

Kuitenkin tehtiin tuohon anastettuun omaisuuteen nähden yhä useammin
takasinmaksuvaatimuksia. Pyhyys kasvoi. Nyt saa ampua keisaria
otsaan, kieltää Jumalan hyökätä siveysopin kimppuun ja kuitenkin
pysyä valtion suojassa kuten me Sveitsissä, mutta -- jos käymme
omaisuuteen käsiksi, luovutetaan meidät kotimaan tuomioistuinten
haltuun. Omaisuus on siis tullut pyhemmäksi kuin tsaari, kuin siveys,
kuin Jumala.

Mutta aika on rientänyt edelleen ja paula on vedetty
yläluokan kaulaan. Meidän aikamme on nähnyt kolme suurta
hyökkäystä julistettavan laillisiksi; perustuslaillisen,
keisarillis-kuninkaallisen ja eduskunnallisen hyökkäyksen omaisuutta
vastaan. Yksi oli kuten tunnettua maaorjuuden lakkautus Venäjällä
(maaorjathan olivat omaisuutta), toinen, neekerien vapautus
Amerikassa (neekerit olivat omaisuutta ja siis pyhiä), kolmas, jota
joka päivä näemme silmiemme edessä, on nimeltään pakkoluovutus. Minun
isälläni oli maatila ja hyvin kaunis puutarha, jota hän rakasti. Hän
oli kasvattanut itse joka puun, joka pensas oli hänen ystävänsä. Hän
ei tahtonut myydä sitä mistään hinnasta, sillä hän rakasti sitä kuni
elävää olentoa. Muutamana päivänä tulee rautatieyhtiön insinööri ja
kaataa puut, repii pensaat juurineen pois.

Isä itki ja kirosi. Insinööri sanoi että maa oli pakkoluovutettu ja
isä saa maksun semstvolta. Isä ei halunnut myydä puutarhaansa, eikä
siis maksua pyytänyt. Silloin otettiin.

Nämät suuret esimerkit ovat järkyttäneet omaisuuden pyhyyttä. Ei niin
käsittäen kuin tulisivat tulevaisuuden ihmiset noudattamaan tämän
valtion esimerkkiä; he päinvastoin antavat. Mutta siihen pääsemme
vasta silloin kun kaikki ovat käsittäneet, mitä etua on siitä, ettei
omista mitään, jonka huomena voi menettää, ja että kaikki omistavat,
mitä eivät voi menettää.

Mutta minä tahdon nyt vain tarkastaa omaisuuden "siveellistä"
puolta, joka kenties on kaikista enimmän vaikuttanut yhteiskunnan
epäsiveelliseen tilaan.

Omistuksen käsite ja tunne on tunkenut sielunelämämme läpi on
täyttänyt itsekkyytemme. Yksinpä ajatuksemmekin ovat tulleet
ahneutemme esineiksi. Oppinut hautoo keksintöään saadakseen siitä
kunniaa eikä ihmiskunnalle hyötyä, keksijä rientää ottamaan patentin
ehkäistäkseen ihmiskuntaa saamasta hyötyä hänen työstään; pappi,
Herran palvelija, taistelee leipäpaloista ja korkeista viroista,
kulkevatpa monet lautanen kädessä kirkossa kuten kahvilain
laulajattaret, joka ei estä heitä sanomasta, että Ingersoll suorittaa
suurtyötään rahojen takia. Kansanedustaja, jonka valtiopäivillä on
sanottava totuus, epäröi kaksikin kertaa ennen kuin sanansa sanoo,
sillä taustalla irvistävät hänen velkojansa; sanomalehtimies, jonka
on iskettävä kirves lahonneen puun juureen, kiemurtelee kuin mato
ennen kuin iskee, sillä hän näkee vaimon ja lasten niskat alla.
Vaimon ja lasten takia! Kuinka monta tahtoa on murtunut, kuinka
monta sielua vuotanut verta näiden takia! Mies on perheyhdyskunnan
omaisuutta, maaorja, elättäjä, ja siksi -- miten kavalaa -- on
yläluokka antanut hänelle äänioikeuden ja näennäisen hallitusvallan,
sillä he tietävät että hänellä ovat kahleet kintuissa. Kuinka paljoa
vapaampana selviäisikään nainen julkisessa elämässä, hänellä kun on
taloudellinen tuki takanaan! Mikä on hänen voimansa, se on miehen
heikkous. Siksi on naisen asema vapaampi kuin miehen, ja siksi on
hän rohkeampi. Mieshän antaa kauppiaan petkuttaa itseään eikä viitsi
nostaa meteliä päästäkseen hankkimasta itselleen vihamiestä; mutta
nainen astuu suoraa päätä sisään ja heittää huonon tavaran lurjusta
päin silmiä.

Mutta omaisuuskäsite on hiipinyt pyhimmillekin alueillemme, pyhimmille
siksi että luonto on ne luonut. Nuorukainen luo silmänsä tyttöön; hän
miellyttää tätä, heidän sielunsa rakastavat toisiaan, mutta puuttuu
pieni seikka, joka on pääasia: onko nuorukaisella rahoja? Ei! Silloin
saa hän mennä! Lapsia, joiden tulisi olla yhteiskunnan omaisuutta,
pidetään vanhempain yksityisomaisuutena, ja on heidän tarkotuksenaan
pieninä huvittaa näitä lepertelyllään, hyväilyillään, ja tullessaan
vanhemmiksi tuottaa "kunniaa", mikseipä myös rahoja. Puolisot, jotka
ovat vannoneet "kuuluvansa" toisilleen, alkavat pitää toisiaan
omaisuutenaan.

Vielä muutamia sanoja omaisuuden huonosta, mutta siksi juuri
vaarallisesta esikuvasta, rahasta.

Raha on runoa, kaunista omistajalle, mutta näennäistä kuni kaikki
kaunis! Se on huono arvonmittari, sillä se ei mittaa arvoa. Tänään
saa tynnyrin vehnää louisdorilla, huomena vain puoli. Se ei mittaa
hyötyä eikä arvoa, sillä pullo kapviiniä, joka maksaa louisdorin, ei
arvoltaan vastaa vehnätynnyriä. Sillä nauttiessani tuota vehnää on
sieluni vapaa, vapaa elatushuolista, kenties kuukauden päivät, jonka
ajan sieluni voi työskennellä, mutta pullo kapviiniä huumaa minut
muutamiksi tunneiksi ja sitten panee minut orjuuteen.

Raha on vaarallinen arvonmittari, koska se esiintyy niin pienessä
koossa, että silmä ei huomaa siinä piilevää hyötyä. Tuhat francia
kullassa pöydällä ei anna oikeata käsitystä arvosta, mutta tuhannen
francin viljat säkeissä, ne minä näen. Siksi olikin ensi raha karjaa,
latinaksi pecus, pecuniae. Kun lapsi saa lantin, saa hän sen makeisia
ostaakseen! Se on surkea erehdys, sillä lapsi oppii siten pitämään
rahaa nautinnonvälineenä.

Pahinta rahassa on sen valheellisuus. Se sanoo olevansa jo löytyvien
hyötyaineiden edustaja. Se ei ole totta. Ei ole olemassa niin paljon
hyötyaineita kuin kultaa. Ja kulta on hyödytöntä. On nähty pankkien
menevän kumoon, kun ovat panneet liikkeeseen enemmän paperia kuin
kultaa löytyi, mutta niin kauan ne pysyivät pystyssä kuin papereihin
luotettiin. Ajatelkaas päivää, jona järkähtää usko kultaan, kun ei
enää saada hyötyaineita hyödyttömällä kullalla. Se nähtiin Pariisin
piirityksen aikana. Kaupunki oli täynnä kultaa, mutta kukaan ei sitä
halunnut, vaan kaikki tahtoivat ruokaa, mitä ei ollut, siksi oli
kulta hetkeksi arvoton. Arapialainen, joka löysi pussillisen helmiä
erämaassa, oli yhtä köyhä kuin pariisilainen piirityksen aikana.

Mutta paljon on hyötyaineita liikkeessä, vaikkakin niin harvat
niitä tuottavat. Markkinat ovat viljaa täynnään, samalla kun
puoli miljoonaa ihmistä on nälässä. Vika on tuotteiden jaossa. Ja
rahan sekä väärän rahan, paperien, on syy sekä pitkälle viedyn
työnjaon. Kun itseapu tulee periaatteeksi, kun yksityisomaisuus
muuttuu yhteisomaisuudeksi, kun käsivarsia käytetään ruoan
tuottoon teollisuusylellisyyden asemesta, silloin on puute poissa!
Työskennelkäämme siis opettaaksemme ihmisille, mitä etua on
yksityisomaisuuden poistamisesta! Nyt on kai puolituntinen kulunut,
sisko pieni!

Sitten oli keskustelua. Kun oli useita ensikertalaisia, kehotettiin
heitä tekemään vastaväitteitä.

-- Minä väittäisin -- alkoi Anna -- että jos kaikki mailman aarteet
jaettaisi, niin kukin ihminen saisi viisikymmentä centimiä, eikä
sillä kukaan autettua tulisi.

-- Tuo väite -- on numero yksi rekisteröittyjen "vanhain väitteiden"
joukossa. Sisar panee nyt muistiin vastauksen: Jos Vanderbiltin,
Stewartin ja Astorin kolme miljardia dollaria jaettaisi maan
puolelletoista miljardille asukkaalle, saisi jokainen kaksi dollaria
eli kymmenen francia. Jos nyt otaksumme, että vain Europa ja
Amerika olisivat jakamassa, niin saisivat näiden puoli miljardia
asukasta kaksitoista dollaria päätä kohti eli kuusikymmentä francia.
Kuudellakymmenellä francilla voi puuseppä hankkia työkaluja,
kalastaja verkon, soutaja veneen, kaupustelija rihkamaa, tointa
hakeva uudet vaatteet, ja niin edespäin. Se jako ei siis olisi
niinkään hullu, vaikka se kohtaisi vain kolmea omistajaa, ajatelkaa
sitten kaikkien rikkauksien jakoa. Mutta nyt minä itse, kun tunnen
vastaväitteet, jatkan, niin tulevat ne järjestyksessä. Siis: väite
numero kaksi. Jos maa jaettaisi klo 8 aamulla, olisi se viekkaimpain
ja voimakkaimpain hallussa klo 12. Vastaus: sangen todenmukaista.
Siksi ei olekaan kukaan sosialisti keksinyt sitä typeryyttä, vaan
jotkin heikot vanhoillisaivot. Ei näet ole kysymystä mistään jaosta,
sillä juuri nykyinen "jakohan" (sellainen, että parikymmentä
henkilöä jakaa keskenään Englannin maaperän) on poistettava. Valtio
on vähitellen pakkoluovuttava kaiken maan, joka onkin valtion oma,
valtio kun voi tehdä velkaa. Ja sitten ei valtio saa koskaan enää
jakaa! Onko selvä? Väite numero kolme. Darwinin kannattajiksi
tunnustautuvain sosialistien ei pitäisi hyökätä perintöoikeuden
kimppuun, sillä elintarpeitten periminenhän olisi hyvänä keinona
rodun jalostamiseksi. Seis nyt! Sellaisen omistaminen, mitä ei ole
tuottanut, saattaa rodun rappeutumaan. Katsokaa vanhoja kuningas- ja
aatelissukuja. Kaikki, jotka eivät työtä tee, kuolevat luonnollisen
kuoleman, kun yli mailman pula syntyy. Huonoin perintö, minkä voit
lapsellesi antaa, on omaisuus, silloin kun omaisuus on lakannut
olemasta työn väline ja on muuttunut nautinnon välineeksi. Väite
numero neljä (me tunnemme ne kaikki, kuten sisar kuulee!) Ihminen ei,
jos perintöoikeus lakkaa, tuota enempää kuin mitä tarvitsee. Vastaus:
se onkin tarkotus. Sen kautta lakkaakin kapitalin kokoominen yksiin
käsiin, ja liikatuotanto, joka aiheuttaa pulia. Ja, jättääksemme
loput ensi kertaan, kun jokainen joka ei saa jättää perintöä
lapsilleen, perintöä, jonka holhojat ja perijät useimmin tuhlaavat,
perintöä, joka voi menettää arvonsa, palaa, hukkua maanjäristyksessä,
silloin antaa kukin lapselleen parasta: kasvatuksen! Niin, voimakkaat
käsivarret ja terveen sielun. Silloin eivät pojan pyhiä tunteita
isän kuolinvuoteen ääressä likaa häpeälliset peruajatukset,
sellaiset kuin: miten hyödyllistä on että tuo rakastettu on hyvä
ja menee tiehensä; ja kuoleva on tunteva kuinka suloista on jättää
jälkimailmalle voimakas, hyödyllinen ja hyvä kansalainen, samalla
kuin hänen omaisuutensa menee kaikkien, siis pojankin hyödyksi, joka
sen kautta on tunteva kuuluvansa koko luomakuntaan mikä sovinnossa
nauttii jokaisen yksityisen työllään sille hankkimia hyvyyksiä. --

Asian käsittely päättyi. Teekeittiö porisi ja uusia kupillisia
tuota tuoksuvaa juomaa tyhjennettiin. Vakava ohjelmanosa oli ohi,
ja nyt piti virkistäydyttämän leikillä. Emile otti esille kitarin
ja lauloi. Sitten sysättiin pöydät nurkkiin ja tanssittiin. Jonka
jälkeen nautittiin kevyt ateria. Tunnit kuluivat sydämellisen ilon ja
hilpeyden vallitessa. Huviteltiin kuni vallattomat lapset, tietäen
että vakavia asioita oli kyllin ja ettei turhaan tarvinnut luopua
ilosta.

Kävi myöhäiseksi ja Blanchen täytyi lähteä. Emile seurasi.

Ulkona oli ilma seestynyt ja kuu loisti järven ja alppien yllä.
Blanche tarttui Emilen käsivarteen ja he kulkivat vaieten rinnakkain.

-- No oliko hauskaa tänä iltana? -- kysyi Emile.

-- Oli hauskempaa kuin koskaan ennen -- vastasi Blanche. -- Mutta
sanokaa minulle yksi seikka. Ovatko nämät nuoret ihmiset naimisissa,
salaa?

-- Miten niin?

-- Hm! Minusta ne olivat niin, kuinka nyt sanoisin, läheisiä.

-- Kyllä ne ovat naimisissa, salaa.

-- Vihityt? Väliaika.

-- Ei, eivät vihityitä -- sanoi Emile.

Blanche sävähti. --

-- Mihin seuraan olette vienyt minut?

-- Naineiden ihmisten seuraan.

-- Mutta ei vihittyjen?

-- Teidän tätinne oli naimisissa, mutta ei vihitty.

-- Tätini?

-- Niin, sillä hän oli siviiliavioliitossa. Vihkiminen on myöhäinen
keksintö, joka tuli tavaksi vasta neljännellä vuosisadalla,
pakolliseksi neljännentoista jälkeen, ja vapaaehtoiseksi
vallankumouksen aikana.

Blanche mietti.

-- He asuvat siis yhdessä?

-- Eivät -- sanoi Emile. -- Ei tarvitse rakastavain asua samoissa
huoneissa, kuluttaa samoja huonekaluja eikä syödä samoilta
lautasilta. Siviililakikaan ei sitä vaadi.

-- Te puolustatte pahetta?

-- Sitä pahetta, ystäväni, joka on tuottanut teidät, minut ja meidät
kaikki mailmaan, sitä pahetta, jolle pappi vihkimisessä pyytää
jumalan siunausta, sitä pahetta, jonka seurauksia nuorten vanhemmat
ikävöiden odottavat, ja jonka seuraukset ovat ihmisen korkein ilo,
niin sitä!

-- Te puhutte niin omituisesti! -- sanoi Blanche.

-- Mutta oikeassa olette!

He astelivat vaieten edelleen, ja olivat pian kaupungissa.

-- Mitä täti nyt sanoo? -- sanoi Blanche. -- En pääse siitä
ajatuksesta, että on kunniatonta ottaa hänen leipäänsä täyttämättä
sopimusta.

-- Hänen leipäänsä? Mistä hän on sen saanut? Onko hän sen työllään
koonnut? Ei, hän ei ole koskaan tehnyt työtä. Hän on perinyt sen
isältään, kauppiaalta, joka sai tuloja tarjonnasta ja kysynnästä s.o.
toisten puutteesta.

-- Toisten puutteesta?

-- Tietysti. Kun viljaa on kyllin s.o. puutetta ei ole, laskee hinta;
kun puute tulee s.o. kun kysyntä on suuri, nousee hinta. Itsestäänkö?
Ei, vaan kauppias kohottaa hintaa ja käyttää hyväkseen ihmisten
hätää. Tämä on kaunis laki, taloudellinen laki! Tukkukauppias
määrää 1,200 fr. apulaisen palkkaamiseen. Hän ilmottaa paikan
haettavaksi. Jos siihen on vain yksi hakija, maksaa hän 1,200 fr.,
sillä hän pelkää muuten jäävänsä ilman. Jos on kaksikymmentä hakijaa,
niin tarjoo hän 1,000 fr., jos taas hakijoita on viisikymmentä,
antaa hän 500 fr. Hän yksinkertaisesti käyttää hyväkseen toisten
puutteenalaista asemaa. Kuka on säätänyt sen lain? Juuri sen lain
perustalla on teidän tätinne sattunut saamaan korkoja! Kuinka monen
puute onkaan ollut kokoamassa näitä korkoja, kuinka monen nälkä
ja kärsimykset! Nyt on teidän hyvitettävä nämät isäin pahat teot
palvelemalla kärsivää ihmiskuntaa -- korvausta vastaan tietysti.
Te määräätte gentianaa vatsatautiin, jonka ovat aiheuttaneet
epäsäännölliset ateriat, ja otatte 4 fr. sairaalta, ja apteekkari,
teidän liittolaisenne, ottaa francin kasvista, jota ilmaseksi kasvaa
mäillä, ja puoli fr. pullosta, sillä lasitehtaan on myös pysyttävä
pystyssä. Kaunis elintehtävä on siis edessänne! Sen sijaan että
antaisitte 6 fr. köyhälle lihan ostoon, otatte 6 fr. siitä, että
hänen on ostettava apteekkarin etuoikeutettua gentianaa, joka ei
ravitse, ja jota sairas voisi itse poimia, jos hiukankin tuntisi
sairaanhoitoa! Mikä jalo elintehtävä -- harjottaa laillista humpuukia!

-- Mutta tehän revitte tulevaisuuteni hajalle! Sanokaa toki, miksi
venakot sitten rupeavat lääkäreiksi?

-- Paljastaakseen sen surkeuden; saadakseen nähdä nuo väärät kortit,
ottaakseen selville eivätkö sairauksien syyt ole köyhyydessä
tai ylellisyydessä, hyveessä tai paheessa, tutkiakseen mitä
mahdollisuuksia on tautien ehkäisemiseksi niiden parantamisen sijaan!
Määrätkää lihaa ja voimakasta olutta verettömille gentianan asemesta,
niin saatte kuulla, mitä he sanovat. -- Mutta nyt olemme kotona!
Tapaamme huomena Schäzlissä? Jatkaaksemme tätä pakinaa?

-- Kyllä -- sanoi Blanche. -- Miksette te voi tulla mukaan seisoa
vierelläni ja puhua puolestani, kun minä nyt valehtelen tädille?

-- Niin, miksen? -- sanoi Emile ja meni.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltana kävelivät Blanche ja Emile Bauschäzlissä taas ja
kuu loisti yli järven.

-- Mitä on rakkaus? -- kysyi Blanche ja nojautui Emilen käsivarteen.

-- Se on salaisuus, jonka proosallista ratkaisua te ette vielä
siedä kuulla! Me olemme niin valhetta täynnä, että totuus on meille
vastenmielinen.

-- Mutta sanokaa nyt, sanokaa kumminkin, puhumatta soluista!

-- En osaa! -- Sanokaa kuitenkin! Sanokaa mitä se ei ole.

-- Se ei ole kauneutta, sillä te ette ole kaunis; se ei ole neroa,
sillä te olette tuskin terävä; se ei ole hyvettä, sillä käsitykset
siitä asiasta ovat niin epävakaiset; se ei ole tahdon lujuutta, sillä
te olette heikko; se ei ole joukko hyviä ominaisuuksia; se on ilmiö,
ei muuta. Minä rakastan teitä, vaikka ette ole kaunis, ette sukkela,
ette voimakas. Minä rakastan teitä, vaikka järkeni varottaa minua
teistä, minä rakastan teitä, vaikka en ihaile teitä. Minä voin joskus
kuvituksissani antaa teille joukon ominaisuuksia joita teillä ei ole,
mutta -- mutta sitten tulee terävä järkeni ja vetää viivan kaiken
yli, mutta tosiasia pysyy kuitenkin yhtä hyvin -- minä rakastan
sinua, siksi että -- rakastan sinua! Kuvasi on valokuvattuna silmäni
pohjaan, niin etten voi nähdä mitään esinettä näkemättä sitä sinun
kuvasi kautta; kun minä katselen koesiiviläni saosta, näen sinut; kun
katson kelloa, näen sinut osottajain lomassa; kun näen naisen kadulla
muuttuu hän sinuksi! Kun näen sinut itsesi, näen täydellisimmän,
sinun piirteesi muuttuvat säveliksi ja saattavat hermoni (sieluni
kielet, anteeksi!) sopusointuun; sinun käyntisi katseleminen tekee
minut onnelliseksi, ja katseesi juovuttaa minut! Olen miltei varma
siitä, että jos minut nyt lyötäisi kuoliaaksi ja heti suoritettaisi
ruumiinavaus, näkyisi mikroskoopin kautta kuvasi verkkokalvolla,
joka keuhkosolussa, sydämen joka kudoksessa, selkäytimessä; joka
verihiukkanen kuvastelisi sinua ja joka aivo- (anteeksi) solu
toistaisi mikrofoonina sinun ääntäsi, sinä lemmitty!

Hän syleili Blanchea ja puristi häntä lujasti rintaansa vastaan.
Tämän turkiskaulus hipasi pehmeästi hänen suutansa ja hän suuteli
Blanchea otsalle.

-- Meidän on mentävä kihloihin -- sanoi Blanche äkkiä ja työnsi häntä
luotaan.

-- Me olemme kihloissa -- sanoi Emile.

-- Niin, mutta täti...

-- Mitä se häneen kuuluu? Hän ei ole sinun naittajasi.

-- Mutta hän antaa minulle leivän.

-- Se on totta! Ja siksi! Rakkaudelle on muuten kätkeytyminen
ominaista. Tätä nimitetään kainoudeksi. Minusta tuntuu julkealta
näyttää sellaista mitä ei ole nähtävä ja mikä ei koske muita kuin
meitä kahta! Rakastatko minua, Blanche?

-- Minä rakastan sinua! Mutta siksi, että olet minua voimakkaampi,
että annat minulle uusia ajatuksia, siksi että voit minua kantaa
kun väsyn, siksi että sinulla ovat ne ominaisuudet, jotka minulta
puuttuvat.

-- Sinähän olet itsekäs, Blanche! Panettelet itseäsi! Sinä rakastat
minua omanvoiton pyynnöstä. Siksi että saat jotain minulta, että
sinulla on hyötyä, tukea minusta. Onneksi olen köyhä, muutoin
luulisin sinun rakastavan minua rahojen takia.

Blanche oli pahoillaan.

-- Hyi millaista leikkiä sinä lasket -- sanoi hän.

Ja niin he erosivat.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltana kävelivät he Schäzlissä jälleen. Ja kuu oli
vähenemään päin.

-- Oletko kuullut että edustajakamari on juuri säätämässä lakia
aviottomain lasten perintöoikeudesta? -- alkoi Emile.

-- En, mutta eipä se tule liian aikasin.

-- Liian aikasin ja liian myöhään, kuten kaikkinaiset
puolparannukset. Ajatteles kuinka monta valtaistuimen perijää on
kämpivä esiin, niin monta kruununprinssiä ja prinsessaa! Muuten on
tuo kauniimmin tarkotettua kuin nerokasta. Isyyttä ei voida koskaan
todistaa; äiteydestä vain voi olla varma. Mutta nainen ei ole saanut
ansaitsemisvälineitä käsiinsä, siksi täytyy hänen saada joku mies
orjakseen. Niin on hän tehnyt ikimuistoisista ajoista saakka; mutta
orjuus on aina turmellut orjanomistajaa, siksi on nainen turmeltunut,
itsekäs, ja lähipitäin mahdoton yhteiskuntaan. Hän on pysähtynyt
perheasteelle. Koettamalla nyt vapauttaa miestä itse työtä tekemällä
esiintyy nainen kilpailijana, ja liikatäydet työmarkkinat tulevat
veriseksi leipätaistelun kentäksi, jossa sukupuolet esiintyvät
vihollisina. Tämä hajottaa yhteiskunnan ja kenties edistää kenties
viivyttää uuden yhteiskuntajärjestyksen syntymistä. Uusien
perintölakien säätäminen, kun perintö tulee poistettavaksi, ei ole
mikään edistysaskel. Aviottomain ja aviolasten erotuksen voi vain
uusi yhteiskunta poistaa, kun valtio ottaa kaikki haltuunsa.

Blanche kävi hajamieliseksi ja tahtoi puhuttavaksi muusta. Lumi oli
sulanut, ilma oli märkä ja kävely tuntui ilkeältä; järveltä puhalsi
raaka, kostea tuuli.

-- Ei tämä ole hauskaa, -- sanoi Blanche.

-- Ei, hauskempaa olisi istua lämpimässä huoneessa, jossa olisi matot
lattialla -- sanoi Emile. -- Miten pääsemme siihen saakka?

-- Meidän täytyy mennä kihloihin -- sanoi Blanche.

-- Ja istua sisällä tädin luona puhumassa pahaa miehistä. Emme
koskaan enää saisi puhua mitä ajattelemme, keskenämme, vaan
kohteliaisuudesta olisi keskusteltava hänen kanssaan.

-- Sitten on kai mentävä naimisiin! Emile oli vaiti.

-- Niin, kylläkin -- sanoi hän. -- Meidän on mentävä naimisiin. Emme
me elämänikäämme voi kulkea pimeässä kadulla. Mutta sinun urasi?

-- Se kai ei silti häiriinny?

-- Ehkei. Tai häiritsee se meitä. Herra lähtee ulos aamulla.
Palaa päivällä. Onko rouva kotona? Ei, hän on kaupungilla. Rouva
tulee kotiin iltapäivällä. Onko herra kotona? Herra on toimessa.
Sitten tapaavat he ehkä jonain iltana. Takkavalkea leiskaa, lamppu
luo valoa. Nyt tarinoidaan. Kello soi, rouvan on lähdettävä
sairaskäynnille. Ja sitten ei taas tavata sillä herra nukkuu, kun
rouva tulee kotiin. Siitä tulee piilosilla oloa eikä koskaan oikein
saa tavata toisiaan.

-- Mutta jos minä jätän tämän uran? Ei minulla, suoraan sanoen, ole
mitään halua sille!

-- Niin, sitten saat istua kotona, ja minut tapaat ateriain aikana!
Miten sitten järjestämme asiat?

-- Miksi sinä kysyt? Sinunhan piti vastata, kun minä kysyin.

-- Tulevaisuus vain voi vastata! Tulevaisuus yksin voi antaa
vapautta; nyt olemme kaikki orjia, ja aina yrittäessämme kihnuttaa
kahleitamme poikki saamme rangaistukseksi kovennusta vankeuteemme.
Hyvästi. Kello lyö! Vanginvartijat odottavat.

       *       *       *       *       *

Zürichissä oli suuri meteli. Polyteknikon edustalla ylioppilasryhmiä
puhelemassa. Kaduilla ja ravintoloissa joukottain ylioppilaita,
kaikki keskustelivat. Venäjän hallitukselta oli yliopiston rehtorille
tullut kirjelmä, jossa käskettiin ilmottamaan ylioppilaille kumpaakin
sukupuolta jotka säännöttömällä elämällään olivat tuottaneet häpeää
kansalleen, mutta tahtoivat pysyä Venäjän kansalaisina, että heidän
oli heti palattava kotimaahan. Sen johdosta oli toimeenpantu tutkimus
ja monta ei-venäläistä ylioppilasta sekotettu juttuun sekä erotettu.

Erotettujen joukossa oli Emile Suchard, töiden opastelija
kemiallisessa laboratoriossa. Tämä teki sitä kiusallisemman
vaikutuksen, kun miehestä yleensä pidettiin ja tiedettiin sekin, että
hän harjotti opintojaan eläen toimensa tuottamalla pikku palkkiolla.
Emile istui aamulla huoneessaan kirjeitä kirjottelemassa. Ei
omaisilleen, sillä semmoisia ei hänellä ollut.

Hänen purtensa oli tuhoutunut. Uusi oli rakennettava. Kun tutkinnot
vielä olivat kesken, oli ainoana keinona hakea paikka jostain
teknillisestä tehtaasta. Mutta mistä?

Ovelta kuului koputus. Sisään astui Blanche. Punasena, itkussa.

-- Tästä saat minut! Täti tietää kaikki! -- sanoi hän ja heittäytyi
itkien sohvalle.

-- Mitä tietää täti? -- vastasi Emile.

-- Kaikki.

-- Että olet ollut venäläisten luona?

-- Niin!

-- Että olemme tavanneet toisiamme puistossa?

-- Niin!

-- Enempää ei hän voi tietää, sillä enempää ei ole tapahtunut. Mitä
teemme?

-- Matkustamme!

-- Mihin?

-- Mihin tahansa.

-- Entä sitten?

-- Menemme naimisiin! Emile oli hetken vaiti.

-- Kuten muutkin -- sanoi hän vihdoin.

-- Ei kuten muut -- vastasi Blanche -- vaan kuten me.

-- Kuten me! Kuinka, kuten me? Kolme mahdollisuutta on: saamme lapsia
ja sinusta tulee lasten piika; emme saa lapsia, ja sinusta tulee
minun piikani.

-- Me emme saa lapsia emmekä pidä kotitaloutta; minä luen lääkäriksi.

-- Millä rahoilla?

Blanche loi katseensa maahan.

-- Totta kyllä -- jatkoi hän -- minun varani ovat lopussa.

-- Minun myös -- sanoi Emile.

Blanchelle, joka ei ollut tuntenut Emilen taloudellista asemaa, oli
tämä ikävä yllätys. Hän oli aina edellyttänyt tällä olevan varoja.
Oli kiusallista kajota talousasioihin nyt. Mutta koko olemassa olohan
riippui tänä hetkenä taloudesta. Hän katsoi Emileen silmin rukoillen
tätä ratkaisemaan kysymyksen. Mutta mies tuijotti lattiaa kohti.
Juuri nyt kun esteet olivat poistuneet, kahleet katkenneet ja heidän
piti heittäytyä toistensa syliin, astui kutsumaton vieras väliin.

Blanche oli tullut tänne jalona, ylevänä mielessään, näyttämään,
mitä oli uhrannut, ja nyt kun heidän sielujensa piti yhtyä taivasta
uhmaavin yhteisin ajatuksin, nyt istuivat he vastatusten, noloina,
häpeissään. Blanche oli masentunut kuin kieltävän vastauksen saanut
lainanpyytäjä.

Ja Emile, hänen ajatuksensa oivaltaen, kärsi hänen puolestaan, oli
hänen puolestaan nöyryytetty, mutta ei nähnyt mitään pelastusta.
Mutta hänen täytyi pelastaa tuo tyttönen siitä hirmuisesta
vaitiolosta, joka puhui enemmän kuin sanat.

-- Joka tapauksessa -- sanoi hän -- vaikka olisimmekin päässeet
tiemme päähän, en luule avioliiton kahden lääkärin välillä voivan
onnistua yhtä vähän kuin kahden puusepän tai suutarin kesken. Mitä
on tapahtunut, on tapahtunut ilman meidän syytämme. Blanche, meidän
tiemme eroavat; mene takasin omaistesi luo. Kulje urasi päähän saakka.

-- Takasin! Mahdotonta! Vankeutta se on!

-- Mutta vapaus taustalla! Mutta minun kanssani astut elinkaudeksi
ikeeseen!

-- Mitä olet minusta tahtonut? Olet houkutellut minut jyrkänteen
laidalle, ja nyt sanot palaa.

-- Näen ettet uskalla hypätä.

-- Mihin?

-- Ohi vanhain ajatusten! Mene työhön; sinä voit ruveta
opettajattareksi, osaat ommella, voisit kaupata...

-- Pitääkö minun ommella?

-- Mistä minä tiedän? Minä saan keittää suopaa tai jauhaa luita!
Meidän täytyy elää! Mitä teetkin, tee itsesi vapaaksi, vapaaksi
minusta, sillä vain vapaaseen naiseen voi kunnioituksella katsoa;
vaimona polkisin sinua.

-- Minusta siis tulisi sinun rakastajattaresi.

-- Ja minusta sinun rakastajasi! Se on toista kuin miehenä ja vaimona
oleminen!

-- Etkö häpeä moisia ehdotuksiasi! Minusta ompelijatar ja sinun
rakastajattaresi! Onko se vakava tarkotuksesi? Emile, Emile!

-- Yhtä vakava kuin sekin, että minusta tulee suovankeittäjä ja sinun
rakastajasi! Eikö ole tasapeli?

-- En ymmärrä sinua.

-- Alan huomata sen! Siksi pyysinkin sinua menemään kotiin tätisi luo!

-- Vielä pilkkaatkin minua!

-- En, itseäni. Voi noita vanhoja valhe-ihanteita, noita vanhoja
aivokuumeita, jotka kääntävät katseemme ja tylsyttävät hyvän
järkemme! Sinä olet hyljännyt minun ehdotukseni; sinulla on siis
muita. Mitä ajattelit tänne tullessasi?

Blanche oli noussut ja napitti käsineitään.

-- Sanon teille, herraseni -- sanoi hän väräjävällä äänellä -- että
mies, joka houkuttelee naisen luokseen, on vastuuseen velkapää...

-- Niin on! Tiedän sen. Vahingonkorvausta... Ei, ei Blanche, ei
tällaista tilinpäätöstä meidän kesken. Esitätkö sinäkin laskun
rakkaudestasi! kaksi rypistynyttä kaulusta ja kalvosinparia, hyi.
Ei, lopetetaan pois! Mitä tahdot? Ettäkö, menisimme naimisiin!
Kaksi vuodetta, ruokapöytä, kuusi rottinkituolia. Riisuutua samassa
huoneessa, riidellä saman pöydän ääressä, sukia tukkaansa samalla
kammalla! Oh! Tahtosin olla kuollut!

Blanche seisoi ovella, käsi rivassa:

-- Et siis katso minun tekemäini uhrausten sinua mihinkään
velvottavan.

-- Uhrausten? Sinä olet uhrannut rakkautesi ja minä myös! Jos meillä
olisi lapsi, olisi minun velvollisuuteni huolehtia siitä ja sinusta,
sillä naisella ei ole mitään velvollisuutta lapsiaan kohtaan,
eikä hänellä voikaan olla, kun ei hänellä ole täyttä vapautta
ansaitsemisen markkinoilla, tai kun ei hän ole sitä halunnut! Mutta
nyt! Eihän sinun urasi ole katkennut; käänny! Tarjoan sinulle
vapautta ja sinä pyydät vankeutta.

-- Minä palaan! -- sanoi Blanche varmalla äänellä. -- Eikä ole mies
minua houkutteleva. Hyvästi!

Hän meni.

Emile kuuli hänen pienten kenkäinsä kapseen portaita vasten; alas,
alas, pitkin pitkiä portaita, kunnes ääntä ei enää kuulunut. Sitten
kajahti portti kiini, kumeasti, painavasti kuin huokaus.

Hän juoksi akkunaan, aukasi sen ja nojautui ulos. Tuolla kulki
Blanche, mutta korkealta katsoen näytti hän lyhyeltä. Näkökulma
turmeli vartalon ja hän näytti niin naurettavalta kuin kuva puutarhan
peilipallolla. Kaikki piirteet olivat turmellut ja koko kuva
väännelty.

Tuolla siis meni menojaan hänen ihana unelmansa muuttuen
kummitukseksi ja jättäen jälkeensä vain jonkin ruman muiston.

       *       *       *       *       *

-- Onko tohtori kotona? -- kysyi lääkärinhakija, joka oli koputtanut
ovelle, minkä nimikilvellä seisoi: Docteur Medecin Blanche Chappuis.

-- Tohtori on sairas -- vastasi Bertha-täti -- mutta minä kysyn
ottaako hän vastaan.

Bertha-neiti, joka oli tuntuvasti vanhennut niinä huolekkaina
vuosina, jotka seurasivat hänen omaisuutensa menetystä, meni Blachen
huoneeseen kysymään, voiko tämä ottaa vastaan. Siellä oli ihan pimeä,
ja sohvalla makasi Blanche kääreitä päässä. Tavallisuuden mukaan
oli hän maannut kaksi päivää voimatta syödä mitään, polttavassa
päänkivussa, kykenemättä liikkumaan, puhumaan. "Hän oli ruumiina",
kuten itse sitä nimitti, kerran kuussa; eikä parannuskeinoa löytynyt.

-- Siellä on hakija -- sanoi täti niin lempeästi kuin voi.

-- Antakaa minun olla rauhassa -- kähisi naisparka ja väänteleikse
sohvalla.

-- Mutta rakas Blanche, sinähän tiedät, kuinka vaikeata on.

-- Tiedän, tiedän! Kauppiasko vai teurastaja? Tämä vie hengen minulta.

-- Mutta rakas lapsi, täytyyhän meidän elää, etkä sinä saa antaa
kävijäin palata pois. Laskehan vain!

-- Ihmissuvun hyväntekijän on elettävä ihmissuvun kurjuudesta, --
huohotti Blanche. -- Mitä vastakohtia, kuinka valheellinen asema!

-- No mutta lapsi kulta, kaikkien syntyneittenhän täytyy elää, ja jos
et sinä olisi niin äkkipäinen ja pelottaisi sairaitasi pois, niin
voisi sinulla olla koko hyvät tulot.

-- Niin, jollen olisi sanonut sille rikkaalle rouvalle, että
hänen hermostuksensa oli teennäistä, olisi minulla koko joukko
naishoidokkaita. Mutta minähän paransin hänet pullollisella
kylmää vettä, ja hänen miehensä on kyllä ikuisesti kiitollinen
minulle, vaikkei rouva olisikaan! Äh! -- Tuotko muistikirjani.
Katso millä kannalla ovat asiani, en voi lukea tänään. Hermokuume
Mont-Blanc-kadun varrella, kymmenen käyntiä a kolme francia: maksaa
kai. Tulirokko porttivahdin perheessä Carouge torin varrella:
ei maksa. Ooh! Ei, tämän saat sinä, täti, hoitaa, se on liian
nöyryyttävää. Mitä se ihminen siellä tahtoo? Sano hänelle, etten voi
ottaa vastaan tänään! Mahdotonta, kuuletko! Ja mene nyt! Minun täytyy
olla yksin!

Bertha-täti meni ja lähetti hakijan pois.

Blanchen päivät olivat olleet katkerat ja monta unelmaa oli rauennut
tuon Zürichin kolauksen jälkeen. Kaksi viimeistä opiskeluvuottaan
oli hän viettänyt täydellisen vartioimisen alaisena ja kovia
taisteluita kestäen. Hän ahersi ja ahkeroi kihnuttaakseen poikki
sitä rautakahletta, jolla talousasia sitoi hänet noihin vanhuksiin;
ja kun hän vihdoin sai tutkintonsa valmiiksi ja vapauden oli määrä
tulla, niin istuikin, hän siinä kuten ennenkin vanhuksineen, jotka
nyt vuorostaan olivat hänen kuormanaan, he kun olivat kantaneet häntä
niin kauan, ja he korkonsa menetettyään eivät enää voineet itseään
elättää.

Genevessä, johon hän asettui tointaan harjoittamaan, oli ennestään
useita naislääkäreitä, niin ettei alkamiskunnia enää ollut hänen.
Eikä hän sitäpaitsi voinut odottaa apua, neuvoa eikä ystävyyttä
enemmän nais- kuin miespuolisten tovereitten puolelta. Olemistaistelu
oli kova ja kaikkialla kohtasi häntä käsky: auta itseäsi!
Miespuoliset lääkärit eivät enää olleet hänelle naisena kohteliaita,
vaan kylmäkiskoisia kuin kilpailijalle ainakin.

Varmasti oli hän odottanut naissairaita. Mutta se oli erehdys, sillä
naiset luottivat enemmän mieslääkäreihin tai olivat mieltyneet noihin
läheisiin, tosin häveliäisyyttä ahdistaviin, mutta kuitenkin niin
sydäntä vahvistaviin kohtauksiin. Ei jäänyt aikaa ajatella tiedettä,
sillä olemassa olo otti kaiken ajan, ja lääkärintoimen kaksivuotisen
harjottamisen jälkeen keskeymättä taisteltuaan hienotunteisuuttaan
vastaan, hyväntekijän ja liikemiehen tehtävän välillä heittelehtien,
oli Blanche vihdoin painunut tavalliseksi ammattilaiseksi, joka sai
käydä käsiksi mihin tahansa. Hänellä oli monta köyhää sairasta ja
haettiin hänet usein auttamaan kätilöitä vaikeammissa tapauksissa.
Hän tuskin tunsi sitä mielihyvää, minkä oman leivän syönti tuottaa
ja ohi oli vapauden unelma, unelma joskuskaan saada jokunen hetki
itseään varten, nukkua yönsä rauhassa. Olisipa hänellä edes ollut
vapaus aina seurata omaatuntoaan, sanoa sairaalle koko totuus, mutta
puutteen kova käsi pakotti hänet pian luopumaan taistelusta. Hän oli
huonosti alkanut naisten kanssa määrätessään kureliivit ja korkeat
kengänkorot poistettaviksi, mutta sellaisia määräyksiä arveltiin
itsekin voitavan itselleen antaa, ja lääkärinhän piti "kirjottaa"
jotain, jos mieli nauttia luottamusta ja saada maksua. Sitten tuli
taistelu omaa lihaa vastaan. Hän oli ikänsä kukoistuksessa, jolloin
olisi ollut elettävä sukuelämääkin, mutta välien rikkouduttua ensiksi
lempimänsä miehen kanssa ei hän enää katsonut toiseen sukupuoleen ja
tämä taas väistyi häntä. Tämä oli surullista elämää ja kalvoi sitä
elannon huoli. Nämät ajatukset, joita hän ei saanut karkotetuiksi,
saastuttivat kaikki hänen ihmisystävälliset tunteensa.

Olisiko naimisissa ollut parempaa kysyi hän väliin itseltään, mutta
oli nyt saatuaan heittää silmäyksiä perhe-elämään varma siitä,
että yhtä surkeata se olisi ollut. Hän oli näin nähnyt naisen
vapauttamiseksi aljettujen puolparannusten johtaneen umpiperään.
Aivan toisia uudistuksia tarvittiin, jos mieli saada kaikki
kohdalleen. Mutta mitä?

Muutamana päivänä tuli hän erään kätilön luo, joka oli naimisissa
ja joka autteli häntä tarvittaessa. Ei isä eikä äiti ollut kotona;
isä oli jalkineseppä. Keittiön takaisessa huoneessa kirkui neljä
lasta yksin. Vanhin oli seitsenvuotinen tyttö, jonka piti paimentaa
sisaruksiaan. Hänen piti lämmittää maitoa ja pitää imupullot
täynnä; kanneksia ja soutaa kehdossa pikkusisaruksia, ja hän oli jo
köyryselkä ja riippuvatsainen painavain takkain kantamisen takia. Hän
sai kantaa koko elämän ja äiteyden kuormaa ennenkuin oli tuntenut
äidiksi tulemisen aatostakaan.

-- Mutta, rouva hyvä kuinka saatatte mennä naimisiin -- sanoi Blanche
moittien, kun äiti vihdoin tuli kotiin.

-- Pitäähän sitä olla mies, tiedän mä -- vastasi kätilö, joka oli
hyvä ja kunnon äiti kotona ollessaan.

Blanche ei pitänyt miestä välttämättömänä. Mutta kätilö ilmotti,
ettei hänen lastensa olo ollut huonompi kuin muunkaan köyhän väen,
missä vanhempain täytyi olla työssä.

Ja tämä, ajatteli Blanche on sitten se ihanteelliseksi uudistettu
avioliitto, jossa molemmat puolisot tekevät työtä, ja nainen on
vapautettu miehen orjuudesta! Tässähän oli äidin oletettu vapaus
ostettu seitsenvuotisen orjuudella! Orjuutta kauttaaltaan! Ja jos
vanhempain suurempien tulojen kautta tuo seitsenvuotinen voitaisi
vuorostaan vapauttaa, niin tapahtuisi se uuden orjan -- palvelustytön
-- työn kustannuksella!

Naislääkäreistä oli vain yksi mennyt naimisiin. Avioliitto oli
lapseton ja loppui tappeluun ja eroon. Muuan venakko, joka ei mennyt
naimisiin, vaan oli suhteissa erääseen mieheen, menetti "maineensa",
ja täytyi hänen lähteä kaupungista.

Jos Blanche olisi ollut yksin elämässä, olisi hän ehkä uskaltanut
kulkea omia teitään, mutta nyt oli hänellä kaksi vanhusta
raahustettavana. Hän tunsi väliin olevansa hyvin epäkiitollinen
heille. Hehän olivat, niin hänestä tuntui, jo ottaneet saatavansa
perinpohjaisesti kiitollisuutena, kuuliaisuutena ja hänen heille
tuottamanaan huvina; ja nyt vaativat he rahamaksua lisäksi. Ja
nyt täytyi hänen uhrata elämänsä, toiveensa saada olla rehellinen
ammatissaan, näiden kahden tuottamattoman olennon takia, joita ilman
mailma olisi tullut yhtä hyvin toimeen.

Sitten tuli vielä kolakampia päiviä. Blanche oli sattunut
epäonnistumaan suorittaessaan erästä leikkausta. Yhtä valmiita
kuin oltiin yksissä puolustamaan lääkärien ammattikunnan, tämän
uuden pappissäädyn, opinkappaleita ja etuja, yhtä kärkkäitä he
olivat tappamaan kilpailijan. Blanchen ammattimenestys oli pilalla
ja puute astui sisään. Luotto oli vioittunut ja hän huomasi ensi
kerran, että ilman varmoja korkotuloja oli eläminen itse asiassa
hengenvaarallista. Nälkäsen silmissä näyttäytyi ihminen alastonna,
vailla hänen ylleen ripustetuita henkiolentokoruja, ja seisoi hän
katsellen silmästä silmään itseään kaikkiruokaisena eläimenä,
joka ruokaa ja juomaa vailla pian lakkaisi tekemästä vastarintaa
kemiallisia voimia vastaan, ja kulkisi kohti maan tomuksi
muuttumistaan. Levottomana elannostaan ei Blanche saanut nukuttua
öillä. Köyhyys käsissä aivan yksinkertaisesti! Ilman ruokaa vain
kärsimystä ja kuolemaa, ilman ruokaa ei sielua, ei "korkeita"
ajatuksia, ei "ihanteita." Ja kuitenkin saarnasivat ihanteen ihmiset
aina "raakaa hyötyä", aineellisia pyrintöjä vastaan, arvatenkin
siksi, ettei heidän tarvinnut pyrkiä hankkimaan sitä, minkä olivat
ottaneet haltuunsa.

Bertha-täti, joka oli elänyt hyviä ja ylväitä päiviä, oli ihan
poissa suunniltaan. Hän kirosi kapitalisteja ja alkoi saarnata
sosialismia, tietysti tuntematta sitä. Olihan olemiseen syntymä,
kun olemisvälineet eivät olleet kaikkien saatavilla (nyttemmin luki
hän itsensäkin onnettomiin "kaikkiin"), kauhea asiain tila, joka
mitä pikemmin oli muutettava. Tulipa hän kerran sillekin päälle,
että yritti tehdä työtä, mutta haettuaan ompelua havaitsi hän
työmarkkinain olevan ompelijattaria niin täynnään, ettei hänelle
paikkaa löytynyt. Tässä asiassa ei hän parhaallakaan tahdolla voinut
syyttää miesten ottaneen markkinat haltuunsa.

Hätä huuti yhä kovemmin ja sielut olivat ruoan puutteessa menemässä
ikuiseen lepoon, ja nyt täytyi heidän kaikkien myöntää, ettei
sielua ilman ruokaa, kun Blanche vihdoinkin, kuukauden talosta
taloon juoksemisen jälkeen onnistui saamaan tehtaan lääkärin paikan
pohjoisessa Ranskassa.

       *       *       *       *       *

Kauniina kevät aamuna saapui tri Blanche Chappuis Aisnen läänissä
olevaan pieneen Guisen kaupunkiin, josta heti matkusti uuteen
paikkaansa, edusmies Godinin suureen rautavalimoon. Saatuaan asunnon
haltuunsa ja matkan jälkeen pukunsa reilaan meni hän konttoriin
esimiestään tervehtimään. Valimojen läheistöllä olevassa pienessä
rakennuksessa oli Ranskan jaloimman joskaan ei kuuluisimman miehen
työhuone, ja siinä seisoi nyt Blanche hieman levottomana, kun oli
kohdattava isäntää, jonka hyväntahtoisuudesta hänen olemassa olonsa
riippui. Mutta vanhuksen hyväntahtoinen ulkomuoto ja yksinkertainen
ystävällisyys rauhottivat hänet heti.

-- Tohtori Chappuis -- alkoi hän -- minä tunnen teidät, mutta
te ette kai tunne minua ettekä sitä paikkaa, jossa nyt aiotte
alkaa toimintanne. Jos siis aluksi perehdyttäisi tähän pieneen
yhteiskuntaan, ennenkuin sitoudutte mihinkään.

-- Kernaasti, esimieheni -- vastasi Blanche.

-- En ole teidän esimiehenne enkä isäntänne -- vastasi vanhus --
sillä täällä olemme me kaikki isäntiä ja tekin tulette sellaiseksi,
mutta me olemme työtä tekeviä isäntiä.

Hän otti hattunsa ja keppinsä ja tuli vieraansa mukana pihalle.

-- Silmäilkäähän nyt pikaisesti kaikkea -- sanoi hän -- ulkopuolelta.
Tässä oikealla on kaiken keskus, valimot; tuolla taustalla
yhteiskunnan palatsi eli familisteri: kolme suorakaiteen mukaista
rakennusta lasikattoisin pihoin, niissä kahden tuhannen henkilön
asuinhuoneet.

-- Fourierin ja Owenin unelma -- sanoi Blanche.

-- Toteutuneena! Onhan yksi niitä monia toteutuneita utopioja, joiden
olemassa olon vanhat ihmiset kieltävät. Samoin kuin he kieltävät
kansainvälisten tuomioistuinten voivan astua sotien tilalle, vaikka
ovat nähneet Alabama-kysymyksen ratkaisun. Parantumattomain esteitä,
pahain tahtojen väärää logiikkaa. Edelleen: lastenkoti, jossa
kaikki yhteiskunnan lapset saavat hoitoa ja kasvatusta; koulusalit,
näyttämö, ravintola, kahvila, biljardi, kirjasto, kylpylä, tallit,
navetat ja puutarhat. Tämä on kuten näette kokonainen yhteiskunta.
Tämä yhteiskunta perustuu: työlle. Eikö ole oikein?

-- Kyllä -- vastasi Blanche -- mutta perustuuko se työlle kapitalia
vailla?

-- Perustuu! Työ ilman kapitalia voi luoda kapitalia, sillä niin
on kaikki kapitali syntynyt, mutta kapitali työtä vailla ei ole
mitään. Tämän sain minä oppia, mutta sangen myöhään. Isäni perusti
tämän valimon ja pääsi varoihin, jotka minä perin. Jatkoin liikettä
ja rikastuin. Olin antautunut suuriin hankintayrityksiin ja oli
minun kuusikymmenluvun alussa hankittava rautatieaineksia valtion
rautatielle. Työmiehet tekivät lakon ja koko omaisuus oli menemässä
hukkaan, sillä muuan kilpailija houkutteli työväkeäni pois. Silloin
havaitsin kapitalin voimattomuuden ja tunnustin työn käytevoimaksi,
joka antoi kapitalille sen vallan. Niinä huolekkaina päivinä, jotka
silloin elin, avautuivat silmäni näkemään totuuden; nyt kun itse
olin tulemassa köyhemmäksi kuin kukaan työmiehistäni, huomasin
minä olevani varas. Olivathan näiden työläisten isät rakentaneet
minun isälleni nämät koneet ja rakennukset; mikä oli luonnollisempi
kuin heidän perintö- ja osuusoikeutensa luomaansa kapitaliin. Minä
tunnustin sen; kutsuin työväen kokoon ja selitin heidän olevan
osakkaita luomassaan valimossa ja kaikessa sen kiinteistössä ja
irtaimistossa. Me olimme toteuttaneet yhteisomistusaatteen ja olemme
nyt menestyneet kaksikymmentä vuotta.

-- Kun te nyt sen minulle sanotte -- vastasi Elanche -- on se minusta
aivan paikallaan, aivan kuin sen vastakohta ennen oli minusta oikea.

-- Asian laita -- sanoi tehtailija -- on niin ja te huomaatte, kuinka
hyvin totuus on erehdyksiin kapaloitu, sen kun on niin vaikea päästä
esiin. Mutta tehkäähän vastaväitteitä, niin että voin vastata niihin.

-- Niin, minua oudostuttaa jonkun verran se seikka, että nämät
ihmiset tahtovat asua kasarmissa, kun muutoin kukin etsii omaansa.

-- Me vanhat ihmiset etsimme omaamme, kunnes havaitsimme, kuinka
epävarma se omamme on, kuinka vihamielisenä "minun" omani on
"toisten" omaa vastaan ja kuinka lopulta meidän "yhteinen" omamme on
varmin.

-- Pakollako -- väitti Blanche.

-- Pakkoa ei ole! Täällä on kuusi sataa huonekuntaa. Ajatelkaas kuusi
sataa keittiötä, kuusi sataa vaimoparkaa lieden ääressä; niin paljon
tuhlattua voimaa. Nyt on niillä yksi yhteinen keittiö, ja niillä,
jotka seurasta pitävät ruokasali; ne jotka haluavat olla yksin,
syövät huoneissaan. Siinä on teille keittiöstä vapautunut nainen.
Nyt syövät kuitenkin kaikki mieluummin seurassa, sillä kahdenkesken
olo käy aikaa myöten ikäväksi puolisoittenkin kesken. On havaittu
naineiden pyrkivän ruokasaliin naimattomien edellä!

-- Entä lapset!

-- Niin, lapset! Tämän pähkinöistä kovimman olemme me onnistuneet
murtamaan. Meillä on lastenkoti.

-- Oho, mitkä äidit nyt antaisivat lapsensa sellaiseen?

-- Kaikki! Niin juuri! Kaikki. Kuulkaahan! Kun puhumme lastenkodista,
ei teidän pidä ajatella kuntain kustantamia lastenkoteja, joissa
vanhemmat eivät enää saa omaisiansa nähdä. Täällä on asia sellainen,
että kuuden sadan lapsikamarin sijasta on vain yksi, aina avoin, aina
valvonnan alainen. Miten oli asian laita ennen? Ennen, sanon minä,
niin kuin vanha yhteiskunta olisi mennyt! Miten on tämän asian laita
köyhien kesken kapitaliyhteiskunnassa? Lapset suljetaan yksin pieneen
huoneeseen vanhempain ollessa työssä.

-- Niin, mutta saahan äiti pitää heidät edes yöllä.

-- Niinkuin täälläkin, sillä joka lapsella on kaksi kehtoa tai
vuodetta; toinen lastenkodossa, toinen äidin huoneessa. Mutta minä
ilmotan teille havainnon: äidinrakkaus näyttää hyvin paljon riippuvan
lapsen hyvinvoinnin huolehtimisesta. Täällä, missä ei tätä pelkoa
ole, näyttää tuo rakkaus olevan vähenemässä, jos se nyt koskaan on
ollut kovin liikanainen. Vain pieni joukko naisia pitää lapsensa
huoneessaan öisin. Te näette näin kysymyksistä vaikeimman ratkaistuna.

-- Entä perhe-elämä?

-- Ennen, -- tuota, siellä vanhassa mailmassa, miten on siellä
perhe-elämän laita? Kodin ilma on ummehtunut monien ihmisten yhdessä
asumisen ja lasten siivottomuuden takia. Mies pakenee ensin,
kapakkaan. Mikä on kapakka? Onko se paheen koti? Ei suinkaan! Se
on seurusteluhuone, jossa yhteiskuntavaistolle maksetaan sille
oikeudella kuuluva vero. Mutta mies ei istu siellä koskaan oikein
iloisena. Hän tietää jonkun ikävissään odottavan kotona. No, jos hän
sitten tekee kuten monet jo tekevät, ottaa vaimon mukaansa, niin
ovat he molemmat levottomat lasten takia, ja molemmilla on ikävä.
Miten on täällä? Illalla menevät mies ja vaimo luennolle, teatteriin,
kahvilaan. Jos ovat levottomat, kysyvät vaan puhelimella miten
pienokainen voi, ja saavat sitten olla rauhassa. Usein juoksee äiti
hetkeksi pois katsomaan, kun lasta vaalitaan tai pannaan nukkumaan.

-- Mutta aukko tässä on -- väitti Blanche.

-- Avatkaa se, että minäkin sen näkisin -- sanoi tehtailija.

-- Äidit heittävät taakkansa toisten hartioille.

-- Myönnän, se on aukko! Eikä täällä täydellisyyteen ole päästykään,
vaan entistä parempaan. Mutta kuitenkin, tuota taakkaa ei ota kukaan
niskoilleen, jollei hänellä ole siihen halua, ja kun löytyy ihmisiä,
joilla on silminnähtävä taipumus lasten kasvatukseen, niin ei näille
taakka käy liian painavaksi.

-- Kenellä on halua hoidella toisten lapsia? -- kysyi Blanche.

-- Joilla ei ole omia. Ne jotka eivät saa omia lapsia kohdistavat
rakkautensa muiden lapsiin! Joka taas saa tyydyttää haluaan, ei
tunne työn taakkaa niin painavaksi. Mutta tullaksemme nyt teihin;
luuletteko voivanne viihtyä tässä yhteiskunnassa? Meidän päivinämme
löytyy voimakkaita yksilöitä, jotka eivät siedä hankausta muiden
yksilöllisyyden kanssa, ylen hermostuneita, jotka kärsivät
tuntiessaan toisten sähköä lähellään; jos olette näitä, tuntuu
teistä aluksi olo vaikealta, mutta ei teidän siitä tarvitse päättää
ainaisesti niin olevan. Meidän mukautumiskykymme on ääretön.

-- Tuota nyt en vielä voi ratkasta -- vastasi Blanche -- mutta
oltuani koko ikäni kahlittuna kahteen henkilöön, joitten kanssa en
mielipiteistä ole voinut sopia, toivon ettei vapaa seurustelu samoin
ajattelevain kanssa ole käyvä minulle kiusalliseksi. Eihän tämä ole
kasarmi, ei muureja, ei rummutuksia eikä käytösohjesääntöjä.

-- Yritetään sitten -- sanoi tehtailija. Mitä ehtoihinne tulee, ovat
ne vain tilapäiset, kunnes olette päättänyt ruveta yhteiskuntamme
jäseneksi. Te ette saa mitään palkkaa, mutta yhteiskunnalta saatte
mitä tarvitsette; syödä mitä tahdotte, missä tahdotte, juoda mitä
tahdotte, pukeutua makunne ja tuntonne mukaan, huvitella mielin
määrin ja hankkia kirjoja ja koneita meidän laskuumme. Sitäpaitsi
olette vakuutuksessa onnettomuuden, sairauden ja vanhuuden varalta.
Olemassa olonne on siis taattu, mikäli tässä mailmassa voi taattua
olla, mutta rahaa ette saa käsiinne: sillä me olemme poistaneet
rahan, koska se on väärä arvonmittari ja sitä on vaikea hoitaa.

-- Tähän asemaan olen uneksinut pääseväni -- vastasi Blanche -- ja
raha, niin tärkeä kuin se nykyoloissa vielä onkin, on aina minusta
tuntunut epävarmalta ja likaselta. Minä otan siis kiitollisuudella
teidän tarjouksenne vastaan.

-- Ei mitään kiitollisuutta, sillä jos olette te puutteessa, niin on
meidänkin lääkäripuutteemme yhtä suuri. Teidän velvollisuuksistanne
en tahdo puhua: teidän on, kuten ymmärrätte, hoidettava sairaita
ja mahdollisimmassa määrin ehkäistävä terveitten sairastumista. Ei
tarkastuksia eikä määräaikaisia kiertoja. Sanalla sanoen: teillä on
täysi vapaus toimia omantuntonne mukaan. Ja nyt jätän teidät rauhaan.
Minua tapaatte vain silloin kuin itse haluatte. Jääkää hyvästi.

Ja herra Godin jätti Blanchen palatsin käytävän edustalle.

       *       *       *       *       *

Nyt alkoi Blanchelle uusi elämä. Vapaana tulo- ja meno-ajatuksista,
turvassa huomispäivän pelosta, sai hän uhrata voimansa kokonaan
ammatilleen tarvitsematta ottaa huomioon hoidokkaittensa oikkuja ja
turhamaisuutta. Hän eli muitten hyväksi, mutta säilytti ajatuksensa
ja tahtonsa ja omantuntonsa vapauden. Ei koskaan tarvinnut hänen
arkaillen jättää mielipidettään lausumatta, ja hoidokkaitaan sai hän
yksinomaan pitää kärsivinä, tarvitsematta ajatella saiko maksua. Ei
kilpailijoita eikä oppineita selostuksia tiedekunnalle.

Tyyntä oli täällä elämä kauttaaltaan, rauhallisia ihmiset. Heidän
kasvoillaan oli rauhan leima, jota Blanche ei ollut nähnyt
tuolla ulkona mailmassa, ja he liikkuivat ilman tuota ulkopuolla
niin tavallista kuumeista levottomuutta. He nukkuivat yönsä
näkemättä pahoja unia ruoan puutteesta, työttömyydestä, hädästä
ja nöyryytyksissä vietettävästä vanhuudesta. Palatsissa vallitsi
järjestys ilman kurinpitosääntöjä; nukuttiin avoimin ovin, sillä
varkaita ei pelätty; joka varasti, itseltäänhän varasti. Ei
kinastelua eikä kateutta, sillä kaikilla oli mitä korkeinta voi
saada: kaikki mitä tarvitsivat. Suuressa neuvostossa, joka ratkasi
yhteiskunnan raha-asiat, istuivat kaikki, miehet ja naiset,
palvelijat ja herrat. Ja palvelijat olivat myös yhteiskunnan jäseniä,
jotka taipumuksesta olivat valinneet kotoisen elämän, ja keittiössä
löytyi myös miehiä, samoin pesutuvassa ja lastenkodissa.

Juopunutta ei koskaan nähty, vaikka väkijuomia oli ravintolasta
saatavana. Tosin ne olivat ensin kymmenen vuotta olleet kiellettyinä,
mutta sitä pidettiin ylimenokauden vaatimana toimenpiteenä, joka pian
jäi pois; ja kun tavaraa oli saatavilla menetti se viehätyksensä,
etenkään kun sitä ei nyt tarvittu lohtuna epätoivoa vastaan, kun ei
enää oltu epätoivoisia.

Kaunotaiteilla oli myös sijansa, mutta joutohetkien vapaana
leikkinä. Esitettiin yhteiskunnan jäsenten sepittämiä näytelmiä,
jotka käsittelivät aiheita uuden yhteiskunnan aloilta. Ruokasalin ja
huoneitten seinät koristeltiin maalauksilla, jotta niissä olo kävisi
miellyttäväksi kaikille.

Kirkkoa ei ollut. Uskonto, joka ennen oli sekasotkuinen kokoelma
kaikkea, mitä elämä ei ollut antanut, ja väliin niitä vastaan
kohdistettu pelotuskeino, joilla oli syytä tyytymättömyyteensä,
oli tunkeutunut elämään, kullakin oli uskontonsa ja kukin rukoili
huoneessaan.

Avioliitot olivat ylipäänsä pysyviä. Useimmat riitaisuuksien
syyt olivat poistuneet. Joka miehellä ja naisella oli oma
huoneensa. Vaimo ei enää ollut riippuva miehestä eikä mies enää
vaimon juhta. Niihin harvoihin epäsovun ilmauksiin, joita sattui
puolisojen kesken, oli aiheuttajana välien kylmeneminen tai toisen
puolison pysähtyminen vanhemmalle kehityskaudelle. Ero oli näissä
oloissa helppo toimeenpanna ja kävi päinsä katkeruudetta; hyvin
yksinkertaisesti lakattiin elämästä aviopuolisoina, ja lasten olot
jäivät muuttumattomiksi, yhteiskunta kun piti niistä huolen. Eipä
perintöoikeuskaan rettelöitä aiheuttanut, sillä yhteiskunta oli ainoa
perijä.

Blanchen ainoa huoli koski tätejä. Hän oli saanut luvan tarjota
heille paikan vaatteiden silityslaitoksen johtajattariksi, mutta
velvollisuudella ottaa osaa työhön, sillä mitään kuhnureita ei
suvaittu. Bertha-täti raivostui, kun hänet täten aiottiin pistää
"pakkotyölaitokseen", mutta puute pakotti taipumaan. He tottuivat
vähitellen toimiinsa, mutta eivät voineet viihtyä. He olivat liian
vanhoja myöntääkseen ruumiillisen työn tekijän vertaisekseen, mutta
muuta neuvoa ei heillä ollut. Bertha-täti piti vanhaa parempana,
kun vaan olisi saanut pitää korkonsa, jotka hänen isänsä oli
"kunniallisesti" ansainnut -- toisten hädällä.

Palatsissa huviteltiin paljon, sillä taas oli siihen aihetta ja
uskallettiin olla iloisia. Luentoja pidettiin tosin, mutta ei liian
usein, sillä koulussa saatiin nykyelämää varten välttämättömät
tiedot eikä välitetty menneistä, jotka olisikin paras unohtaa.
Ei myöskään kulutettu aikaa tyhjiin tulevaisuusarveluihin, sillä
siitä oltiin yhtä mieltä -- maallisella elämällä oli kyllä huolta
itsestään, ja tulevan elämän epävarmuus kehotti käyttämään nykyistä
niin hyödyllisesti ja miellyttävästi kuin suinkin. Järjestys pysyi,
kun sen edullisuus käsitettiin. Ei kukaan yön aikaan metelöinyt
huoneessaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siten antaisi
naapurilleen aihetta meluamiseen.

Kun koko laitos oli puutarhojen ja puistojen ympäröimä, ja niissä oli
tilaisuuksia pallopeliin, voimisteluun, keinumiseen ja sen semmoseen,
niin huviteltiin enimmäkseen ulkona, mutta palatsin katetulla pihalla
vietettiin usein juhlia. Näitä vietettiin huvin vuoksi eikä minkään
suuren miehen tai naisen kunniaksi, sillä ihmisiä ei jumaloitu
eikä teoriojakaan; ei edes uusia luonnontieteellisiä, jotka ovat
muuttumassa yhtä vaarallisiksi uskonkappaleiksi kuin ne vanhat
uskonnolliset olivat. Ei myöskään mitään tunnustusta määritelty,
sillä jokainen tämänpäiväinen tunnustus oli kehityksen lain mukaan
huomena hyljättävä, ja silloin olisi vaivaa vanhan hävittämisestä.

       *       *       *       *       *

Taas oli kevät. Blanche lähti illalla puistoon kävelylle. Paikan
asujamet olivat havainneet, että ainainen yhdessä olo voisi helposti
aiheuttaa seurustelupakon, ja siksi oli ihan itsestään syntynyt
sellainen tapa, ettei puhuteltu ketään ennen kuin havaittiin toisen
myös olevan seurusteluun halukkaan. Blanche sai siis käyskennellä
puistokäytävällä kulkevain keskellä, tarvitsematta tervehtiä ketään
tai kohteliaisuudesta ryhtyä keskusteluun, kun halusi olla yksin
ajatuksineen.

Suuret kastanjat olivat juuri alkaneet pukea tummia puunrunkojaan
mitä kauneimpaan vihreään; maa oli kuiva ja ilma hyväili ihoa kuin
haalea vesi; mutta keuhkoihin ja vereen vaikutti se voimakkaasti kuin
jalo viini. Hänen mieleensä tulivat Lac Lemanin rannoilla vietetyt
keväät, unelmat, jotka hän oli perinyt edelliseltä kuumesairaalta
todellisuutta toiseksi runoilevalta suvulta, jonka aivojen korkea
lämpömäärä muutti kaikki kiinteät aineet kaasumuotoon, jommoisina ne
olivat aistien saavuttamattomissa. Todellisuutta lähellä olevana ja
elintoimintaoppia eli biologiaa tutkimalla oli Blanche ajatuksineen
astunut maan kamaralle ja tuntui täällä hänestä tyynemmältä kuin
ylhäällä ilmassa. Mutta nuo unelmat? Millä aloilla ne olivat
liikkuneet? Todellisuuksissa, joita hän ei ollut saavuttanut. Miestä
koskeva unelma oli ollut toteutumassa, mutta pelosta oli hän sen
heittänyt.

Hän meni puistokäytävältä puutarhaan. Siellä kukkivat kirsikkapuut,
valkeina ja vihreinä kuni morsiot, mutta tapansa mukaan katseli hän
maata vasten eikä niitä huomannut.

Hän istuutui penkille ja katseli, kuinka puutarhuri käänteli multaa
lapiollaan, jotta se paremmin joutuisi ilman hajottavan vaikutuksen
alaiseksi ja menettäen kivennäisluonteensa antaisi eloa ylemmille
kasviolioille.

Puutarhurilla oli mukanaan lantakärryt, joista hän otti lapiollisen
silloin tällöin sekottaakseen sen maahan. Hänen pikku poikansa leikki
läheistöllä ja pysähtyi tuon tuostakin työtä katselemaan.

-- Kuules, isä -- sanoi poika -- mitä tuossa sinun kärrykopassasi on?

-- Katsos, Jonne -- vastasi isä tästä tulee hyötymansikoita.

-- Likaahan tuo on tiemmä -- sanoi Jonne. -- Siitäkö niitä
hyötymansikoita tehdään?

-- Niin, ystäväni, niin tehdään. Liasta tehdään vehnää ja vehnästä
leipää ja leivästä ihmisiä. Älä puhu väheksyen liasta, sillä
kuoltuasi tulet sinäkin maahan ja muutut liaksi. Ymmärtämättömät
ihmiset ovat alentaneet Jumalan luomia ja ruvenneet halveksimaan
multatöitä, jotta he työtä tekemättä saisivat suurempaa kunniaa.

-- Mutta entäs sielu, vehnästäkö sekin tehdään?

-- Kyllä ystäväni. Sillä vehnällä on myös sielu. Vehnänjyvän täytyy
ajatella paljon ennenkuin se osaa valita juurilleen parhaan paikan,
välttää maan happoja ja hakea käsiinsä lihavimmat palat; paljon sen
etelämaalaisen vehnän piti myös ajatella ennen kuin se vähitellen
verhojaan parantelemalla oppi suojelemaan itseään meidän pakkastamme
vastaan; paljon piti tähkän ajatella ennenkuin se sai selville että
kevät oli paras kukkimisaika.

-- Hm -- sanoi poika, joka ei ollut saanut mitään uskonnonopetusta.
-- Mutta kuoleeko sielu, kun vehnäkin kuolee?

-- Ei, ei kuole, ei mikään kuole. Siltä vain näyttää!

-- Vai niin! Entäs kun me kuolemme?

-- Niin, silloin meidän oma minämme lakkaa olemasta, mutta me annamme
elon uusille eloille, katsos! Meidän ylpeytemme on keksinyt sen,
että me elämme edelleen itsekästä elämää; mutta uusi yhteiskunta
on opettanut meidät elämään muissa ja muiden hyväksi samalla kun
elämme omaksi hyväksemme, ja se onkin ainoa ehto voidaksemme elää
siedettävää elämää! Niin! nyt minä teen melooneja tästä, ja tästä
kukkia, liasta, kuten sitä nimität!

Blanche lähti penkiltä. Hän oli kuullut, mitä hedelmiä oli ollut
hänen luennoistaan elimellisen kemian alalta, joita puutarhuri kävi
kuuntelemassa! Tämä oli uskaltanut vetää johtopäätökset, jota hän
ei itse ollut rohjennut! -- Mies on oikeassa -- ajatteli hän --
mutta, mutta... ne unelmat, ne unelmat olivat hänessä jäljellä.
Toteutumattomia unelmia! Siitä se pistos johtui! Hän tunsi ainoan
elämänsä olevan vuotamassa tyhjiin hänen saamattaan täyttää
kutsumuksensa tärkeintä, ihaninta kohtaa, ja tämä kiusa pakotti hänen
heittämään ulos hätäankkurin: toisen elämän uskon.

Hän meni karppilammen luo ja istuutui -- unelmoimaan. Elämä oli nyt
tyyni ja selkeä. Hän sai pitää ajatuksensa ja omantuntonsa. Hän oli
havainnut ammattinsa verrattaisen arvon; hätätoimi se oli, joka
tulee tarpeettomaksi, kun sairauden syyt poistuvat. Tämä seikka oli
pyyhkinyt pois kunnianhimon hänen sielustaan; ja elämä, eläminenhän
oli itsessään jotain, kenties ainoa, -- mutta hänhän eli vain puolta
elämää. Hän eli sitä elämänpuolikasta, joka muilla oli oikeus saada
häneltä, mutta se puoli, joka oli hänen omansa ja jonka eläminen oli
hänen velvollisuutensa, se puuttui.

Aurinko laski ja sytytti summattoman suuren, punasen nuotiotulen
puiden latvojen ylle; mustarastaat lauloivat ja pajukertut
tirskuttivat viime kerran ennen yötä. Iloisten laulujen ääntä kuului
puistosta, ja juhlasalin akkunoista virtaili irtaimia säveliä
soitannollisen seuran harjotuksista. Wilhelm Tellin alkusoitto.
Sellojen säveleet, tenoripasuna, kaikuivat sekavina ja keijuilivat
hiljalleen esiin kautta lämpimän, höyryävän ilman. Blanche ei
kuunnellut soittoa, mutta hän tunsi pientä kuohua veressään, joka
alkoi pakata rintaan ja pani mielen oudon levottomaksi, taistellen
ajatusten kulkua vastaan niiden alkamalla tiellä. Mutta sitten
tunkeutui huilun heleä ääni esiin alppitorven sävelin, ja äkkiä
irtautuivat jarrut aatoksen rattaista ja Blanche kuunteli. Rakkaita
tuttuja säveleitä Ylämailta, todellakin, Alpeilta, valkeilta
tuntureilta, jotka näkyivät Lausannesta ja Zürichistä käsin.
Tuntureilta, joille nuoriso kulki tuona kevätiltana Lac Lemanin
rannoilla, tuona iltana Zürich-järven rannoilla, mutta joille hän ei
koskaan päässyt. Blanche olisi päässyt, jos hän, tuo mies, vaan olisi
tahtonut, mutta tämähän hylkäsi hänet. Hylkäsikö? Ei, hehän erosivat,
heidät erotti väkevä käsi, jota he eivät voineet iskeä tieltä pois,
mutta joka nyt enää ei heitä erottanut. Missä oli hän? Kun ei ollut
Blanchen luona? Kuinka hennoikaan hän mennä? Olihan se samaa kuin
veisi puolet hänen olemuksestaan pois! Siihen ei hänellä ollut
oikeutta! Oi, Blanche oli niin onneton, onneton.

Ja hän hyrähti itkuun kuin istuisi rakkaimpansa ruumiin ääressä;
kyyneleet virtasivat niin että hänen pukunsa rinnus kostui. Äkkiä
nousi hän kuin olisi varmasti päättänyt hakea käsiinsä tuon kaihotun,
astua häntä vastaan, etsiä hänet ja heittäytyä hänen syliinsä, kuten
tietäisi hänen olevan aivan lähellä.

Samassa soi ruokakello. Blanche kostutti nenäliinansa lammikossa,
valeli sillä kasvojaan ja lähti palatsia kohti.

Blanche istuutui suuren ravintolan ruokapöytään, sillä hän oli nyt
niin tottunut näkemään ihmisiä ympärillään, ettei voinut olla yksin,
eikä hän halunnut pitää seuraa tädeillekään päästäkseen kuulemasta
heidän huokauksiaan kun he "kostuttivat leipäänsä (lihaa, vihanneksia
ja jälkiruokaa) nöyryytyksen kyyneleillä." Hän oli asettunut
vanhalle paikalleen suuren lieden lähelle, josta käsin näki yli
valosan salin, viiniköynnösmajaa kuvaavan katon ja isoja aurinkoisia
maisemia esittävät seinäkuvat. Hänen ympärillään kuului miesten ja
naisten rauhallisen keskustelun sorina. Missä mies ja vaimo istuivat
yhdessä, ei toinen riidellyt ruoasta eikä toinen vääryytensä tunnossa
pistellyt takasin. Ei ollut siellä riidan aiheita eivätkä lapset
turmelleet kenenkään ruokarauhaa kirkunallaan, jota niillä oli täysi
vapaus harjottaa saleissaan.

Blanche istui itsekseen eikä ollut hänellä suurtakaan ruokahalua.
Hänen ajatuksensa kulkivat edelleen tietään tyyneinä, tasasina,
ikäänkuin tietoisina tapaavansa sen, mitä tahtoivat. Äkkiä kohotti
hän silmänsä lautasesta, katsoi saliin, näki kasvoja kasvojen
vieressä vastassaan liikkuvana tummana joukkona; mutta hänen
katseensa tunkeutui tarkkana tuonne, viivähti täällä, kunnes se
pysähtyi aivan lähelle kuin olisi löytänyt mitä haki. Tyyneydellä,
jommoista ei pitkään aikaan ollut tuntenut, tarkasteli hän kasvoja,
jotka olivat kohdistuneet hänen kasvojaan kohti ja joiden silmät
katsoivat kiinteästi hänen silmiinsä. Hänen kurkkunsa kouristui
ja pysähtyi hengitys. Hänkö vaiko joku aivan samanmuotoinen? Sama
tukan asento, sama syväin silmäin ilme; parta oli hänen ja kätki se
pehmosiin aaltoihin kasvojen hieman karheat piirteet. Kun Blanchen
kasvot äkillisen mielenliikutuksen vaikutuksesta muuttuivat,
muuttuivat nuo toisetkin kasvot kuvastaen hänen ilmettään: tuo ei
voinut olla kukaan muu.

Silloin nousi mies, läheni kunnioittavasti Blanchen pöytää, ja
pysähtyi muutaman askeleen päähän katsein kysyen saiko häiritä.
Arvattavasti vastasi katse myöntävästi, sillä seuraavana hetkenä oli
hän siinä ja tarttui Blanchen käteen.

-- Te tunnette minut ja ihmettelette miksi olen täällä? -- sanoi
hän. -- Minä olen ollut poissa, liikematkalla ja olen muuten täällä
kemiallisena insinöörinä. Miten voitte?

-- Kiitos, voin hyvin -- vastasi Blanche, -- mutta jos olisin tiennyt
teidän olevan täällä, en olisi ollut niin epähieno, että olisin tänne
asettunut. -- Ja samassa lisäsi hän, sovittaakseen Emileä, joka
näytti loukkaantuneen: -- Ette kai te pakene minua, en kai teitä
karkota?

-- Ei, ette suinkaan. Mutta häiritsenkö minä teitä, jos satun
kävelemään puistossa, missä te aterian jälkeen käyskentelette?

-- Te ette koskaan ole minua häirinnyt -- vastasi Blanche -- ja
täällähän nainen saa kävellä miehen kanssa kuutamossa. Odotan teitä
ovella.

Emile meni jälleen pöytänsä ääreen.

       *       *       *       *       *

-- Mitä nyt on esteenä välillämme? -- sanoi Emile, kun he
seuraavana iltana kahdeksannen kerran käännähtivät kävellessään
isolla puistokäytävällä. -- Viime kerrallahan olivat tulot, kuusi
rottinkituolia...

-- Ruokapöytä ja keittiökalut -- jatkoi Blanche. -- Nyt ei meidän
edes tarvitse ajatella asuntoa.

-- Ja lapset pistämme lastenkotiin kuten Rousseau -- sanoi Emile.

-- Niin, mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä siellähän he aina ovat
silmissäni paremmin kuin huoneessani, -- vastasi Blanche.

-- Mikä hirveä äiti, joka panee lapsensa lastenkotiin!

-- Niin, vanhoissa oloissa! Tai oikeammin, mikä onneton äiti, jonka
täytyy luopua lapsistaan! Eikö ollut kauheata matkustaa vanhassa
mailmassa? Minä en ole ollut koko vuoteen palatsin ulkopuolella!

-- Niin oli kuin olisi kävellyt Pompejissa ja Herculanumissa. Oi,
en tahdo sitä ajatella. Kärsiviä sairaita, nälkiintyneitä lapsia
katuvierillä; verettömiä, maalatuita rikkaan miehen ruumiita
vaunuissa kaduilla. Kaikkien kasvot olivat vääntyneet, köyhäin
vihasta ja huolista, rikasten menettämisen pelosta! Sitä emme itse
havainneet silloin kuin kuljimme niiden keskuudessa, mutta nyt sen
näin.

-- Ja kuitenkin olemme me vielä kaukana täydellisyydestä -- sanoi
Blanche.

-- Niin, kaukana! Sillä meidän uljas rakennuksemme nojautuu
epävarmasti vanhalle. Muista että me tuotamme ylellisyysesineitä:
meidän sateenvarjotelineemme, sylkilaatikkomme, suihkukaivokuvamme,
kookkaat kynttiläjalkamme ja muut koruesineemme ovat sellaisia, että
suuren pulan tultua ne jäävät kysymättä kaupassa --, ja silloin
olemme puilla paljailla!

-- Mitä silloin teemme?

-- Silloin alamme elää uutta kovaa elämää, mutta elää saamme
kuitenkin, sillä meillä on suuria maaalueita, ja maasta olemme me
tulleet ja maasta on meidän elettävä. Mutta pula tulee vaikeaksi
sittenkin. Tämän huomioon ottaen saavat kaikki lapset opetella
maanviljelystä, sillä me emme ehkä saa olla suuressa ratkaisussa
mukana! Eläkäämme Blanche, niin kauan kuin elämme! Me elämme
varmuudella tämän elämän vain yhden kerran! Tahdotko elää minun
kanssani vaiko ilman minua?

-- Sinun kanssasi, Emile, sillä muutoin en elä ollenkaan!

-- Vaimonani, vapaana, ihmisenä vapaana, omaa leipääsi syöden,
tässähän on unelmamme, utopiamme toteutuneena, ja ilkeät ihmiset kun
sanoivat, ettei sitä koskaan voida toteuttaa.

-- Sanoivat siksi etteivät sitä tahtoneet!

-- Tai kenties eivät tienneet!



PILVIEN YLLÄ


Hotel Rothista Clarensissa lähtivät eräänä kauniina huhtikuun
aamupäivänä ajurinvaunut Chaillya kohti.

Vaunuissa istui neljänkymmenen ikäinen mies, jonka mustapartaset
kasvot olivat kalman kalpeat, kuopikkaat. Hänen rinnallaan nuori
nainen, pariisilainen näöltään: kaarevat silmäkulmat, haukannenä
ja pieni suu kapein leuvoin sekä hyvä ilme kasvoilla. He istuivat
vaieten, ja mies, joka näytti puolkuoliaalta, tuijotti yli
puutarhojen, joissa mantelipuut kukkivat; viikunat alkoivat pistellä
esiin suuria käsiään ja näytti niiden tarkotuksena olevan siitoksen
salaisuuden suojaus enemmän kuin kätkeminen; kastanjat ja pähkinät
kukkivat ja mustat viiniköynnökset alkoivat viheriöidä kuni Mooseksen
sauvat. Oli lämmin, miltei kuuma ilma, mutta väliin tuli jäätiköillä
vilvotellut tuulen puuska, ja silloin kietoi rouva vaipan sairaan
miehen ympärille. Laitumet ja lehtikuuset vihertivät vuorten
rinteillä, mutta ylhäällä Dent de Jamanin terävällä harjalla ja
Rochers de Nayesillä, joka muistutti vuorelle jäänyttä arkkia, oli
vielä äskensataneita luminietoksia ihan mustansinisen kuusimetsän
vieressä, ja siellä päin purjehti hopeanvalkeita kevätpilviä,
väliin kätkien kuusenlatvukset harsoihinsa, taasen repaleisina
ajelehtiakseen edelleen jättäen jälkeensä riekaleita kuusten teräviin
oksiin, samalla kuin ne heittelivät tummia varjoja laitumille.

Sairas kohotti hitaasti päätään ja pilviä osottaen sanoi hän: --
Tuonne ylöshän me ajamme?

-- Niin, ystäväni -- vastasi vaimo huoaten -- sinne ylös.

-- Kuten Elias -- sanoi mies -- tulisissa vaunuissa; on niin kuuma!

Hänen päänsä painui taas rintaa vasten eikä mitään kuulunut muutoin
kuin lyhyen onton yskän pudistaessa hänen ohutta ruumistaan. Tie
kohosi viiniköynnösten lomitse ja kulki Chaillyn läpi. Pian loppuivat
viinitarhat ja kastanjat; pähkinäpuita oli vielä tienvierillä;
hetkisen kuluttua, tien käänteestä, alkoivat vehnäpellot ja
hedelmäpuut; vihreitten kukkaisten ruohostojen yli oikoivat omena- ja
kirsikkapuut valkoisia oksiaan; keltasia kevät esikkoja ja valkeita
lumikukkia paistatteli päivässä. Vaunut pysähtyivät ja hevoset saivat
hengähtää. Sairas kohotti jälleen päätään ja katseli yli sinisen
järven, joka levisi syvällä alapuolla; yli vuorten, jotka kosteuttaan
höyrysivät lämpimässä, yli viljavain kenttien. Hän hengitti
sieramiensa kautta kuni olisi hänen vaikea avata suutaan.

-- Kaunista -- sanoi hän. -- Luuletko että on yhtä kaunista tuolla
ylhäällä?

-- Kyllä varmasti -- vastasi vaimo, eikä ollut ymmärtävinään
"ylhäällä"-sanan kaksinaista merkitystä.

Käki kukkui jossain pähkinäpuussa alhaalla päin.

-- Etelän käki -- sanoi mies -- kuolon käki. Terve sinulle, kaunis
luonto, kuoloon käyvä tervehtii sinua! Ja kääntyen ajajaan jatkoi
hän: Excelsior, se on: ylemmä, ajetaan edelleen!

Vaunut nousivat yhä järven ja maisemain painuessa alaspäin. Nyt
alkoivat lehtikuuset, ja he näkivät kuusimetsän päittensä yllä, mutta
yli sen kohosi pystypäisenä häikäisevän valkea Jaman. Tie kaivautui
liuska- ja kalkkikiviseinäin väliin ja pian alkoi pyökinsekainen
kuusimetsä heitellä vilpoisia varjoja yli tien. Ilma kävi kirpeäksi;
jokunen hankipöykky oli vielä sulamatta ja peippo yksin liverteli
metsän siimeksessä. Tie koukahti taas ja nyt oli edessä Rhonelaakso
taustallaan Mont-Blanc'in vuorijono. Komein kaikista: Dent du Midi,
muistutti suunnattoman suurta hyökyaaltoa, joka oli jähmettynyt
juuri sinä hetkenä kuin sen piti syöksähtää muiden aaltojen niskaan.
Kahtena tuntina olivat he matkustaneet etelän kesästä pohjolan
talveen. Nyt kierteli tie äkkijyrkänteiden rinteitä ja heidän
allaan oli Mont de Cauxin ja Cublyn ihana laakso. Jättiläislokkeina
leijailivat pilvet heidän ympärillään, yllään, allaan. Milloin
olivat hevoset ja vaunut valkean harson sisällä, niin ettei mitään
näkynyt, milloin repesi reikä huntuun ja kuni kurkistusaukon läpi
näkyi palanen vihreätä maisemaa, järven kaistale, lumihuippu, kaikki
lämpimän kevätauringon valasemina.

-- Jos taivaassa on yhtä kaunista, Amelie, niin ei ole vaikeata
täältä lähteä -- sanoi sairas, jonka kostea pilvi sai yskimään.

-- Älä puhu noin -- rukoili vaimo valittavalla äänellä. -- Nyt on
pahin kuu ohi, ja nyt sinä piristyt; mutta tälle matkalle ei sinun
olisi pitänyt lähteä.

-- Oi kuinka hyvä on nousta maan yläpuolelle näkemään koko sitä
surkeutta niin pienenä kuin se täältä käsin näkyy. Ajatteles, tuo
harmaa kohta, joka näyttää maantiesoralta, käsittää kolme kaupunkia,
joissa asuu useita tuhansia ihmisiä, houkkoja orjia, jotka luulevat
olevansa niin suuria ja tärkeitä, ettei mailma kulkisi kulkuaan ilman
heitä; ja he kiusaavat toisiaan ja itseään tullakseen toistensa
kadehtimiksi.

Vaunut käännähtivät viime kerran, ja laakson perällä näkyi nyt Les
Avantsin iso ravintola.

Tuntia myöhemmin istui herra Aristide M. kirjailija Pariisista, kuten
oli ravintolan kirjaan nimensä merkinnyt, penkereellä hyvästi huopiin
käärittynä ja pukinnahka jalkain alla. Suihkulähde lorisi niin
nukuttavasti, lumen sulaminen kylmensi ilmaa ja kuusikko henkäili
pihkasia höyryjä, jotka henkeä vedettäissä palssamina vaikuttivat
keuhkojen haavoihin. Hän vaipui tylsiin puolunelmiin katsellessaan
luonnon tarjoamaa erinomaista näytelmää. Hetken istuttuaan kuuli hän
pyörätuolin kitisevän sitä lykättäessä sannalla. Se pysähtyi hänen
lähelleen laakeripensaan luo. Ääni kuului sitten kysyvän, saisiko
mennä, ja heikko ääni vastasi myöntäen.

Aristide, jonka kaulaa ympäröi huivi suojaksi pohjatuulta vastaan,
ei voinut nähdä, kuka hänen takanaan istui. Mutta hänessä tuntui
sellaisia magneettisia virtoja, joita hermostuneet henkilöt tuntevat,
kun lähellä on henkilö, jonka suhteen ei ole välinpitämätön. Sitten
kuuli hän lyhyen, onton yskän, jota seurasi ähkinä. Osaaottavasti
käännähti hän huivinsa pudottaen. Kuten marjannoukkija vavahtaa,
kun hän oksaa kohottaessaan näkee mustan kyykärmeen, niin vetäytyi
Aristide taapäin nähdessään sen ihmisraunion, joka istui tuossa
poskillaan persikan raatoväri, missä ruusujen elävä on muuttunut
kuivuneen veren ruskoksi. Mutta pääkallon yläosasta loisti musta
silmäpari, jonka hehku oli enemmän lahoomisen fosforiloistetta kuin
elon tulta. Aristide tunsi hyvin tämän vanhan vihollisensa katseen.
He istuivat hetken toisiaan katsoen, voimatta ratkasta tuliko
tervehtiä; he koettivat sitten yhtaikaa nousta ja paeta; mutta
eivät voineet; he olivat voimattomuuden ja taudin vallassa. Kun he
havaitsivat pakenemisen mahdottomaksi rauhottuivat he.

Henri, tämä oli Aristiden vihollisen nimi, voitti ensin itsensä, ja
itse-ivaa tavottelevalla hymyllä alkoi hän: -- Oletko nyt asemaasi
tyytyväinen, Aristide? Pilvien kautta tähtiin. Me olemme jo pilvien
yllä; eikä enää ole pitkä matka tähtiin.

-- Tähdet olivat aina päämääränäsi, mikäli muistan, ja sinä
saavutitkin ne! Kuinka monta sinulla onkaan? -- vastasi Aristide
takinrinnusta osottaen.

-- Aina katkera! No vieläkö minua vihaat, vaikka olenkin näin
vaaraton nyt?

-- En luule enää kykeneväni niin voimakkaasti tuntemaan, ja minä
arvelen, mikäli olen viimeksi oppinut, että oletkin verraten viaton.
Enkä kuitenkaan sinut nähdessäni voi olla ajattelematta, että olet
tappanut minut.

-- Sinä purit minua ja minä tapoin sinut.

-- Sinä polkasit minun rintaani ja minä purasin sinua kantapäähän.

-- Sinä asetuit tielle, jota minun täytyi kulkea.

-- Täytyi kulkea! Kas siinä se on elomme salaisuus. Meidän minämme,
ei mikään muu. Me ajoimme takaa onnea, kunniaa; pensaat repelivät
meitä, kiviin jalkamme veristyivät, ja puolkuolleina pääsimme mihin
pyrimme uupuneina kaatuaksemme ja kuollaksemme, veren loputtua
suonista, ilman keuhkoista. Muistatko kuinka toistemme takaa-ajo
alkoi? Sinä olit edellä. Olit syntyisin suvusta, joka jo oli
osansa koonnut. Sinun ensimäisen yksinkertaisen kokeesi teatteria
varten kantoi voimakas isäsi kasteelle. Sen esitti Le Cerclessä
etevä näyttelijä, ja siten tulit tunnetuksi. Itse istuit jossain
sanomalehdessä ja suojelit selkääsi. Silloin toin minä esille
tekeleeni. Sinä arvostelit sitä, ja panit lehdet arvostelemaan. Tämä,
jota muissa oloissa olisi pidetty häpeämättömänä ja epäkunniallisena,
kävi sinun puoleltasi päinsä, kuten kaikki muukin. Sinulle oli
tuttu suosiossa olemisen salaisuus; sait tehdä mitä mielit. Toit
taasen ilmoille jotain. Minun kustannuksellani ylistettiin sinua
pilviin. Joka kerran kun esiinnyit, iskettiin minut maahan. "Noin
piti kirjottaa, eikä niin kuin Aristide M." Sinusta tuli hukkuvan
keisariuden suosikki, sillä sinä tunsit imartelun taidon; sinä osasit
loppusointuja sepittää, sillä sinä osasit kaikkea. Silloin minä
vetäysin sivuun. Kappaleeni kierteli kaikkia Pariisin teattereita
viisi vuotta, mutta turhaan, sillä se oli sinun julistamaasi
taidelakia vastaan. Minä vetäysin epäonnistuneena pois, ja astuin
sanomalehdistön palvelukseen. Kirjotinko sanaakaan sinua vastaan?
Kostinko? Sinun täytyy vastata: et. Kun minä silloin kävin
vaarattomaksi, niin rupesit sinä merkillisesti minua suosimaan. Pyrit
minun seuraani, paimensit minua; me söimme päivällisiä yhdessä,
ajelimme "Metsässä" ja puhelimme aina sinusta ja sinun teoksistasi,
emme koskaan minusta. Minä kiitin aina sinua lehdissä. Mutta sillä
aikaa tein työtä. Tein työtä uskomattoman paljon, sillä minä tunsin,
että minun aikani oli tuleva. Mutta miltä tuntui olla "myönnetty
epäonnistuneeksi?" Se oli pahempaa kuin tuntemattomana oleminen.
Miltä tuntuikaan, kun tuli kotiin vanhempain ja sisarusten luo ja
kuuli heidän lukevan sinulle, Henri, viritettyjä ylistyksiä: "noin
piti kirjottaa!" Ja näitten omaisten kanssa olin välini rikkonut kun
jätin tutkintoni suorittamatta ja yritin "kirjailijaksi." Kuinka
painavina putoilivatkaan pilkkasanat, kun köyhänä maineettomana
sanomalehtimiehenä, vieläpä katuen kotiin palasin. Kuinka olinkaan
veressä, haavoja täynnä. Ja aina olit esikuvaksi asetettuna sinä,
sinä: "noin piti kirjottaa."

Yskäkohtaus pudisteli Henriä ja hän yritti taas lähteä, mutta
retkahti takasin. Aristide jatkoi:

-- Paljon antaisin, jos voisin unohtaa sen päivän, viimeisen
riemujuhlasi jälkeisen päivän, jona tulin luoksesi. Aamulehdet
kaikuivat kilvan ylistystä. Minä tulin kysymään selitystä joihinkin
hämäriin kohtiin. Soitin. Äitisi avasi kuten tavallisestikin, mutta
hänestä ei näkynyt muuta kuin harmaa terävä silmä, joka vaani
vihollisia. Hän tunsi minut ja pyysi astumaan sisään. Odotin kunnes
sait yllesi yönutun. Riemuvoittajana otit minut vastaan. Kasvosi
olivat punaset ja pöhöttyneet näyttelijöille pitämäisi illallisten
johdosta. Kirjotuspöytäsi oli laakeriseppeleitä ja kukkavihkoja
täynnään. Minua ilahuttaaksesi kerroit illan tapaukset yksityiskohtia
myöten. Esillehuudot, suosionosotukset. Miten lopuksi sinä itse,
kahden sankarittaresi esille vetämänä ja runoilijaksi julistamana,
avoimen esiripun alla otit vastaan yleisön kunnioituksen, ystäväisi
kukat ja äitisi laakeriseppeleen. Minä olin kateellinen! Oliko
ihme? Minä, joka tunsin sinun irvistelevän mailmankatsomuksesi,
joka tunsin sinun kyynillisyytesi, sillä siinä olit mestari
ja sillä alalla aina koetit minut voittaa; minä, joka tiesin,
kuinka sinä kylmin verin sommittelit kaihoisia kohtauksia täysin
tietoisesti hetken vaikutusta, suosiota, akatemiaa ajatellen,
minä olin pakotettu ihailemaan sinua painetun sanan kautta. Sinä
lopetit laskemalla laakeriseppeleen minun pääni päälle, ja kehotit
minun jatkamaan teatterialalla. Minä olin kyllin yksinkertainen
uskoakseni sinua, ja tunnustin muodostaneeni kappaleeni uudelleen
ja toivolla odottavani sen esitystä Odeon-teatterissa, johon olin
sen jättänyt. Sinä naurahdit suojelevasti ja minä menin. Illalla
ilmestyi soraääni muutamaan lehteen, puhuttiin jäljittelystä,
fraaseista ja sen semmosesta. Seuraavana päivänä sain kirjeen
äidiltäsi ja sen mukana epäkohteliasta arvostelijaa vastaan
hyökkäyksen, joka minun piti julaista. Anteeksi pyytäen kieltäysin,
koska se oli minun mielipidettäni vastaan. Lauantaina näin tuon
artikkelin erään lehden kirjallisessa osastossa, mutta koskaan en
ilmaissut kirjottajaa, sillä minä kunnioitin silloin äitiäsi. Mutta
maanantaina menin Odeonin kansliaan kuulemaan vastausta. Johtaja otti
minut isällisesti vastaan, puheli minulle kohteliaisuuksia, olipa
ystävällinenkin, mutta hän ei uskaltanut esittää kappaletta. Miksei?
Sitä en saanut selville, mutta ymmärsin, ettei hän ollut teostani
lukenut. Minä menin painavin askelin ulos enkä edes yrittänyt kätkeä
käsikirjotusta takkini alle. Portailla tapaan Mauricen, alajohtajan:
-- "Käsikirjotus", sanoi hän, ja otti teoksen käsiinsä. -- "Niin",
vastasin minä, "hylätty." -- "Onko johtaja lukenut sen?" -- "En
tiedä", vastasin, "mutta en luule." -- "Niin, mutta minä tiedän kuka
hänelle lukemiset suorittaa." -- "Kuka?" -- "Teidän ystävänne Henri!"

En olisi häntä uskonut, mutta hän vakuutti ja lisäsi: "varokaa
sellaisia ystäviä!"

Tapasin sinut päivällä, kerroin kaikki ja sinä pääsit asiasta
sanomalla, että "Maurice oli lurjus." Yöllä tapasitte te toisenne Le
Cerclessä ja olitte yhtä mieltä siitä, että minä olin lörpöttelijä
ja hölmö, sillä te tarvitsitte toisianne. Mutta minä olin murtunut.
Minä taivuin mutta lähdin uudelle tielle. Julkasin runokokoelman.
Nyt oli yleisö niin tottunut pitämään minua epäonnistuneena, ettei
se tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta murtautumisesta
rauhotetulle alueelle; sanomalehdetkin olivat vuosikausia kunniansa
kautta vakuuttaneet, että minä olin epäkelpo; ne vaikenivat siis
ja yleensä vaiettiin, missä ei annettu salakavalaa tunnustusta tai
käsketty olemaan hiljaa. Minusta tuntui kuin puskisin päin seinää.
Mutta sinä et minua hellittänyt. Tuntui kuin olisit pelännyt minun
pääsevän käsistäsi. Ystävämme Fernande oli saanut suuren palkinnon
salongissa. Sinä kutsuit minua hänen mukaansa Bas-Meudonin matkalle.
Aina piti minun olla mukana vetää valjaissa toisten riemuvaunuja.
Illalla sinä päihtyneenä nöyryytit minua. Te poljitte minua, ja
kun minä uskalsin arvostella teidän suuruuttanne, häpäsit minua;
nimitit minua epäonnistuneeksi ja sanoit minun purjehtivan toisten
vanavedessä; selitit vihaavasi minua, et sanonut luottaneesi minuun
muuta kuin siteiksi, ja arvelit tuntevasi, että olin vihollisesi.
Kuinka oikein tunsitkaan. Muistatko, kuinka minä silloin päihtymyksen
voimalla ennustin omankin aikani tulevan; olin tosin jäljessä, mutta
kyllä minä, vuoroni tullen lupasin lyödä korttini pöytään. Ja niin
erosivat tiemme. Kun sitten yöllä kuljin jalkasin kotiin metsän läpi,
olin murskaantunut, tomuksi jauhettu, mutta sieluni oli vapaa, ja
minä tiesin että työlläni kyllä olin voittava. Se oli ainoa ja pahin
tapa, mitä voin ja halusin käyttää kostaakseni sinulle. --

Tähän pysähtyi Aristide puheessaan. Heikko puna oli kohonnut hänen
kalpeille poskilleen ja asettunut mustan parran juurille; hän yski
heikosti ja vaaleanpunasta vaahtoa näkyi suupielissä. Ohuella,
miltei kuiskaavalla äänellä jatkoi hän katsomatta viholliseensa.
-- Sitten tuli myrsky; sinun äänesi hukkui sodan meteliin; sinun
tuulimyllysi menetti siipensä ensi tuulenpuuskan tullen ja sinä
vaikenit. Niin tuli minun aikani. Minun kappaleeni esitettiin,
kymmenen pitkän vuoden kuluttua. Ja se menestyi. Heti! Sinun ja
ystäviesi ulvonta vaiennettiin. Minun aikani oli tullut. Mutta
nyt, kun olin keskellä tuota uneksittua onnea ja huomasin sen
olevan tyhjän nautinnosta, mutta täynnä raskasta velvollisuutta,
niin häpesin itsekseni. Jokin tarkotus kai minulla oli ollut sen
onnistumispyrkimyksen rinnalla, mutta tämä kai se pääasia oli
ollut, sillä olimmehan kasvatetut menestystä palvelemaan, kunnes
tappiomme herätti meidät. Ilmassa alkoi kuulua ääniä, jotka huutivat
uudistusta, valheesta, kehuskelusta vapautusta. Minä kuulin niitä
ja tahdoin puhua. Mutta minä olin liian kiihtynyt voidakseni puhua
tyynesti, ja minä huusin. Huusin entisyyttäni vastaan, itseäni,
meidän turmelijoitamme vastaan; huusin sitä myrkytysjärjestelmää
vastaan, jota meidän kasvatuksessamme oli käytetty, ja minä huusin
rangaistusta rikollisille. Silloin sait sinä tilaisuuden: ja kostit!
Kostit siten että toitotutit kaiken minun puuhani tarkottavan kostoa.
Mutta et myöskään voinut panna itseäsi ja asemaasi alttiiksi itse
kirjottamalla, sinä ostit salamurhaajia. Kaikki sanomalehdistön
suosikit, jotka olivat sinulle velassa, kaikki koirasi usutit sinä
minua vastaan. Kun minä kirjotin romaanin, toimitit seuraavana
päivänä julkisuuteen tiedon, kutka kaikki henkilöt olivat voineet
olla minun malleinani ja kun totuus ei riittänyt -- niin tartuit
valheeseen. Sinä muutit epäpuhtaalla hengelläsi kaikki, mitä minä
tein, skandaaliksi. Niin sinä teit. Toitotutit, että minä olin
sinun kätyrisi, joka rahasta olin sinua kiittänyt, että olit ollut
minun suojelijani, sinä, minun suojelijani; puhuit hyvistä töistä,
kiittämättömyydestä. Eikä sinua itseäsi koskaan näkynyt taustalla.
Mutta sinä kirjotit valitusveisujasi, helposti läpikuultavia
likarunoja, kuvakielelläsi. Mutta sinä tunsit, että aikasi oli ohi,
ja tunsit minun hampaani kantapäissäsi, kuten tapasi on sanoa. Minun
ei koskaan tarvinnut kohottaa kättäni sinua vastaan, sillä sinä
upposit itsestäsi. Ja minä, joka nyt velvollisuudella ja vakavuudella
halusin vetää miekkani, minä olin tuomittu toimiskelemaaan
kaunokirjallisuuden alalla saadakseni sanani kuulluksi. Minun täytyi
alentua kirjottelemaan näytelmiä menestyksen vastustamattomalla
voimalla iskeäkseni vihollisteni suut tukkoon. Ja aina kun kävi
hiljaiseksi, kiirehdin heittämään uuden sanan, uuden tunnussanan,
uuden määräyksen. Minä näännytin sieluni siinä taistelussa, sillä
semmoinen työskentely, mitä ei kunnioita, se kuluttaa. Ja mitä
sotaa siinä käydään! Kun minä lausuin puhtaan, vakavan sanan,
silloin huudettiin: "ei, sinun pitää kirjottaa näytelmiä!" Ja
minä kirjotin näytelmiä! Silloin osotettiin suosiota kappaleille,
koristeille, näyttelijättärille, mutta totuus, joka minun juuri piti
kuulijoille syöttää, se sivuutettiin vaieten! Keisarikauden toinen
synti oli se, että kauneudenpalvelus tuli käytäntöön. Sitä keinoa
on sortovaltius aina käyttänyt johtaakseen huomion todellisuudesta
harhaan. Taidenäyttelyn "vernissaus" oli elämässämme tärkeämpi
kuin kamarien vaalit, uusi näytelmäkappale oli todellisempi kuin
vuosisataisrikos, joka järkytti yhteiskunnan perusteita. Sedanin
päivää olemme itkeneet, mutta vernissauspäivä sen korvaa; me kävimme
vakaviksi sodan jälkeen, mutta meidän Théàtre Françaisesta oleville
kyyneleillemme naurettiin ja pyydettiin meidän tekemään hyvin ja
nauramaan. Silloin päätin minä nauraa irvistelijöille. Ja minä
nauroin, mutta nauruni ei ollut hauska, se oli katkera, ja se toi
minulle kuoleman! Henri, nyt olemme molemmat kuolleet! Minä olen
pitänyt meidän ruumissaarnamme! tietysti omaksi puolustuksekseni,
sillä minua ei kukaan ole puolustanut. Viiden vuoden kuluttua ei
meidän nimiämme enää muisteta! Hyötyä emme tuottaneet. Me palvelimme
ulkokuorta, kauneutta ja itseämme! Minä aloin liian myöhään
yritykseni tulla uudeksi ihmiseksi: kenties saa tulevassa elämässä,
jos semmoista on, käyttää kallista kokemustaan. Tahdotko puhutella
minua kuni kuollutta? Ojenna minulle kätesi! Vai niin! Et tahdo! Etkö
nyt huomaa, kuinka houkkoja olemme olleet! Etkö usko tulevaisuuden
viisastuvan?

Henri yritti puhua, mutta ei saanut ilmaa keuhkoihinsa. Hänen
päänsä oli painunut rinnalle. Aristide huuti ravintolaan päin
niin kovaa kuin voi. Palvelija näkyi kuistilla ja hänen takanaan
Henrin äiti, joka huudon kuullessaan oli aavistanut pahaa. Hän
oli silmänräpäyksessä poikansa rinnalla ja mittaili harmailla
silmillään tuota odottamatonta vihollista, jonka läsnä oloa hän
kaikkein vähimmin oli toivonut. Hän oli pitkä, jäykkävartaloinen,
tukka harmaa, taapäin suittu suoran, korkean otsan yllä. Aristideen,
joka ei koskaan ollut nähnyt häntä muuta kuin oven raosta, teki
hän valtavan vaikutuksen, ja nyt käsitti tämä, mikä mahtava apu
oli ollut tuolla pienellä heikolla ihmisellä polkiessaan häntä
jalkoihinsa ja pitäessään edukseen mielialaa yllä, mutta hän näki
tuossa naisessa myös äidin ja naisen, joka ei ollut saanut tahtoaan
toteuttaa omana henkilönään vaan poikansa kautta. Hän tunsi tämän
voiman tukahuttavan; hän oli yksin näitä kahta vastaan. Levottomana
katseli hän ympäriinsä odottaen apua tietämättään missä muodossa.
Henrin äiti touhusi herättääkseen lapsensa eloon, sillä tämän henki
tuntui ihan sammuneen, ja Aristide tunsi olevansa miltei syyllinen
tähän käänteeseen, kun kuului keveitä ja nopeita askeleita sannalla
ja Aristiden kaulalle laskeutui suojaavana pehmeä käsivarsi. Se oli
hänen vaimonsa. Molemmat naiset mittailivat toisiaan pitkin katsein.
Pienempi näistä tummine, lämpöisine, mutta nyt leimuavine silmineen
katsoi päin tuota toista, suurikasvuista, tiikerikasvoista äitiä.
Miehet olivat nyt poissa laskuista, ja kaksintaistelu tuntui nyt
vasta alkaneen, kun todelliset viholliset olivat astuneet esiin
linnavarusteistaan ja kohdanneet toisensa avoimella kentällä.
Kumpikaan ei osottanut tervehtimisen merkkiään eivätkä he olleet
koskaan toistaan tavanneet.

Henri oli sillä välin tullut tajuihinsa. Äänellä, jossa ei ollut
mitään katkeruutta, esitti hän: äitini, herra ja rouva M. -- Ei
kukaan tervehtinyt.

-- Työnnä tuolini Aristideen luo, äiti -- sanoi Henri.

Äiti ei liikahtanut.

-- Työnnä tuolini Aristideen luo, äiti -- kertasi Henri käskemään
tottuneella äänellä.

Äiti tarttui tuolin selkämykseen ja työnsi sitä hiljaa Aristiden
tuolia kohti, jota tämän vaimo puolestaan lähensi.

-- Anna kätesi, Aristide -- sanoi Henri -- ja ollaan yksin!

Hän viittasi naisille, jotka vaanivat toisiaan odotellen, kuka ensin
lähtisi.

-- Ollaan yksin -- kertasi Henri.

Äiti liikahti lähteäkseen; rouva M. lähti myös ja naiset kulkivat
kumpikin puolellaan pensastoa.

-- Aristide -- alkoi Henri nähdessään että olivat yksin; -- maa on
kaunis, paikoin, luuletko taivaan olevan yhtä kauniin?

-- En tiedä mitä taivaalla tarkotat; jotain määräpaikkaako?

-- Sitä mihin tulemme!

-- Minun tietääkseni ei ole varmaa, tulemmeko mihinkään. Muuten,
jos johonkin tulemme, niin tulemme kai jollekin toiselle
taivaankappaleelle. Jos nyt taivas on kaikkien taivaankappalten
kokonaisuus, niin on maakin osa taivasta. Jos nyt maa ei vastaa
käsityksiämme taivaasta, niin on siihen kai syynä osaksi se, että me
olemme turmelleet maan, osaksi se että olemme liian epäsointuisia
voidaksemme nähdä sopusointua.

-- Mikä sinua sitten lohduttaa nyt kun teet lähtöä täältä, sillä et
kai voi tautia kestää?

-- Mikäkö minua lohduttaa? Se -- että täältä pääsen. Totta on,
että rakkaitani jää jälkeen; mutta elämähän kestää korkeintaan
seitsemänkymmentä vuotta. Ja pelotta jätän minä heidät, koska uskon
heille koittavan parempain olojen kuin mitä minulla oli. Sillä,
Henri, ukkosilma on käynyt, ilma on puhdas ja ihmiset saavat taas
hengittää; me emme saaneet.

-- Mutta sinähän et saa olla mukana, kun kuolet!

-- Kyllä, saan minä, sillä minä en kuole kuollessani, joskin minun
itsekäs, vanhanakuinen minuuteni kuolisi, sillä minä elän tulevassa
sukupolvessa, lapsissani.

-- Sinulla on lapsia! Se on totta -- sanoi Henri -- sen unohdin.
Mutta eikö ole itsekästä sekin elämä lapsissaan ja lastensa hyväksi?

-- On, tosin, mutta se on ensi liikahduksemme altruismia,
lähimäisrakkautta kohti. Silmäilehän nuorta miestä, joka on tullut
isäksi. Hän ei huolehdi puvustaan yhtä tarkasti kuin ennen, hänen
housunpolvensa pussittuvat, hänen hattunsa ei ole niin kiiltävä.
Niin putoavat kukan lehdet, kun se on hedelmöittynyt, sillä ei enää
tarvita koruja, jotka kukalle olivat suojuksenakin, mutta miehelle ne
olivat vain liimatanko, jolla naaraita pyydetään.

-- Nuo ovat seikkoja, joita minä en ole tuntenut -- sanoi Henri.
-- Mahtaa niissä lapsissa sentään olla jotain, jotain jalostavaa,
kohottavaa, koskapa kaikki vanhemmat aina vetävät esille lapsensa,
kuinka onneton avioliitto onkin.

-- Mutta äitisi on sen tuntenut. Salli minun tehdä ehkä epähieno
kysymys. Äitisihän kirjotteli nuoruudessaan?

-- Kuten kaikki tytöt.

-- Näeppäs! Hänellä olivat siemenet, mutta maaperä puuttui; hänen
siemenensä ovat kasvaneet sinussa! Kuinka nöyryyttävää yksilölle!
Kuinka itserakkauttamme loukkaavaa! Poimi hajalle meidän teoksemme.
Ota erilleen ajatukset ja laske kuinka monta niistä olemme itse
ajatelleet. Tiedemies merkitsee lähteensä, sanomalehtimies selostelee
toisten käsityksiä, mutta kirjailija ottaa, ottaa itsekkäästi mitä
käsiinsä saa; sieppaa jutun, jonka joku kertoi lasin ääressä, ottaa
piirteen toisten elämästä, ottaa ajatukset filosoofeilta, selostukset
sanomalehdistä, tunteet kuvittelee hän, ja sitten pistää hän pienen
nimensä kaiken tämän ylle ja tulee suureksi, ja -- se käy päinsä!
Runoilija tekee kuin boakärme: hän valaa limansa saaliin yli ja tämä
on siten hänen. -- Hän punoo kauniita verkkoja, itsestään sanotaan,
mutta ei kukaan nähnyt kuinka monta kärpästä hän sitä ennen imi
kuiviin.

-- Voiko tähän tulla muutosta?

-- Voi, kun tulee! Muutos on jo alkanut. Katsohan vain itseäsi ja
minua; kuka meitä enää tuntee, kuka teoksiamme vielä lukee, ja
me olimme kuitenkin leijonia. Kas kuinka taisto käy. Kun Daudet
kirjottaa romaanin kreivi Morasta, niin ilmottaa Le Bartolo huomena,
että se esittää Mornyn herttuaa. Hauskaa herra Daudet'ille, mutta
oikein. Näetkö siinä ajan vaatimuksen saada kuulla selvää kieltä, ja
epäuskon taistelun oikeaoppisten sekasotkuja vastaan. Kun Daudet on
väsynyt korkeampaan taikaoppiin, silloin on aika tullut.

-- Mutta silloin kuolee runous.

-- Se saa kuolla, sillä se oli joko leikkiä tai valhetta. Tuomittu
olemaan yleisön imartelija tai -- kuolemaan! Nyt ei se enää halua
imarrella -- nyt se kuolee. Ja me sen mukana! Mutta se nousee
kuolleista. Vapaitten ihmisten vapaana leikkinä, kun taistojen aika
on ohi! Oi, Henri, ajat tulevat! Taistot tulevat! Mutta suuret
taistot, joissa sukupolvet antavat henkensä, eikä sellaiset pienet,
joissa hankitaan keuhkotauti, jotta päästäisi akatemiaan. Me emme saa
tätä uutta nähdä, eivät meidän lapsemmekaan, sillä he saavat vaeltaa
kautta korven ja oppia tulemaan uusiksi isiksi ja uusiksi äideiksi,
he saavat oppia ajattelemaan uusia raikkaita ajatuksia, ja sitten
saavat he kuolla korpeen valjenneitten luiden, kaatuneitten patsasten
ja sorakasain keskeen, mutta heidän lapsensa saavat kenties nähdä
Kaanaan maan, jossa rieska ja hunaja kaikille vuotavat.

-- Mutta silloin, tänä raa'an hyödyn aikana, tulee kauneudellekin
loppu.

-- Päinvastoin! Luonnon kauneus pysyy aina ja silloin, enemmän
kuin nyt, saavat siitä kaikki nauttia. Rumat ja typerät
jäljentelyt kenties tarpeettomina katoavat, luulen ma. Ja sanoilla
leikittely tulee varmastikin häviämään ei vain tarpeettomana vaan
arvottomanakin. Katsohan nyt tuota lumista alppiharjannetta,
jonka tyvi on hopeisten pilvien peitossa. Voiko sitä nyt kuvailla
sellaiselle, joka ei sitä ole nähnyt, niin että hän saa siitä
elävän kuvan? Ei! Korkeintaan voimme herättää sen nähneeseen
muiston. Tehkäämme siitä runo! Minä vertaan sitä, sillä runo on aina
vertauksellinen, vertaan sitä esimerkiksi himmeästä hopeasta tehtyyn
pyhimyslippaaseen, jota kantaa maan yli leijaileva enkelilegiona.

-- Vertauksesi on oikea ja kaunis, sillä Dent du Midin harjanne on
todellakin pyhimyslippaan taitteisen kannen kaltainen, ja pilviseppel
vuoren vyötäröllä on hyvin enkelikulkueeseen verrattavissa. Mitä
sillä tahtoisit sanoa?

-- En mitään! Sanoisin vaan jotain kaunista! Mutta kuinka alentava
onkaan yritys vetää kymmentuhatjalkasta, lumipäistä tunturia
ihmiskäden tuotteen rinnalle. Ja tehdä pilviharsosta enkeleitä,
epätodellisuutta, johon ei kukaan usko! Se kutkuttaa mielikuvitusta,
mutta ei anna mitään selkeätä käsitystä, se tuudittaa käsitteet
huumaustilaan, jossa todellisuus ja unelmat sekottuvat; runoutemme
laita on siis sama kuin päihtymykseksi nimitetyn paheen.

-- Hyvä! Mutta miten arvelet tulevaisuuden ihmisen sepittävän runoa
alpista? Kenties näin: "Dent du Midi sinun sekundääriaikainen,
dolomiitin sekainen kalkkikerroksesi on tänään lumen peitossa; sillä
yöllä satoi kolme millimetriä ja la Bise puhalsi kahdeksan naulan
voimalla; kun lumi sulaa, saamme nähdä maissin, ja toistamiseen
perkaamme viinitarhamme." Niinkö tarkotat?

-- En, minä tarkotan sitä että tulevaisuuden ihmiset eivät leikittele
ajatuksilla ja sanoilla, sillä heillä on muuta ajateltavaa.
Minä luulen heidän luonnon kauneuden edessä vaipuvan hiljaiseen
katselemiseen ja aina yhtä uuvuttamattomaan ihailuun, sillä he saavat
takasin tuon kyvyn, jonka taide on meiltä miltei riistänyt!

Keskustelun keskeytti täyden orkesterin heläyttämä sävel, joka
tulvahti ravintolan avoimista akkunoista. Molemmat sairaat istuivat
hetken mykkinä hämmästyksestä, sillä he eivät tienneet, mistä äänet
tulivat, eivätkä äkkiä ennättäneet erottamaan, mitä ääntä tuo oli;
mutta sitten selvenivät säveleet, ja nyt kohahti Boccaciomarssi
esiin. Henri kohotti päätään kuni metsästäjän pillin kuullut
metsäkoira; hänen silmänsä loistivat ja kasvot hymyä säteillen sanoi
hän: Boccacio! Mikä juhla nyt on?

-- Kuulin tarjoilijalta -- sanoi Aristide -- että berniläinen mailman
posti- ja sähkösanomatoimisto pitää täällä päivällisiä.

-- Mikä toimisto se on?

-- Hm! Katsos kuinka me olemme leikkineet unielämäämme, viisasten
ihmisten hyödyllisin toimin työskennellessä tulevaisuuden hyväksi!
Me emme lehdistämme lukeneet muuta kuin teatteri-, musiikki- ja
taideuutisia. Meille esiintyi elonleikki lamppujen valaisemissa
liimavärimaisemissa, ja kun meitä ulkopuolelta kuuluva meteli
häiritsi, niin suutuimme ja haukuimme porukurkkuja tai heittelimme
ivasanoja heitä vastaan. Ja me kuljimme siellä, suurina,
paperikruunut päässämme ja luulimme olevamme kuninkaita hengen
valtakunnassa. Pariisi oli mailmankaikkeus ja teatteri mailmamme.

Soitto oli vaiennut ja kuului irtonaisia sanoja jostain puheesta.
-- "Rauhallinen yhteistyö kansain kesken... sotien poistaminen...
aatteiden nopea vaihto..."

Henri kävi levottomaksi: -- Minä luulin ainakin täällä ylhäällä
säästyvän tuollaiselta.

-- Ei, ystäväni, me emme ole sääliä ansainneet. Hyödyllinen työ,
jota me olemme likasena välttäneet, menee nykyisin pitkälle; se
työskentelee maassa, mutta se kohottaa meidät pilvien ylle; me
työskentelimme pilvien yläpuolella ja jouduimme kuitenkin maahan.

Kättentaputusta kuului salista puheen lopuksi.

-- Kuule, millaiset ovat ajat! Postiherrat vievät meiltä suosion!
Etkö tunne ääntä? Haha! Kun seisoin kulissien lomassa ensi kerran
ja minun runoani sammallettiin yleisölle, ja kun vastaukseksi
tuli käsien räiskinä; silloin luulin ensin sadekuuron herahtaneen
teatterin katolle, sillä en ollut koskaan kuullut sitä ääntä sieltä
käsin. Mutta kun minä näin näyttelijän kumartavan ja räiskinä kasvoi,
niin ymmärsin. Huumasiko se? Hetken! Sitten ajattelin: oh, sisaret
ja tädithän siellä. Ja niin olikin, sillä seuraavana päivänä sain
osakseni arvostelua, arvostelua niin... Sen jälkeen en kulissien
lomassa ole seisonut. Enkä kylläkään enää sinne tule.

Henri oli kumartainut Aristidea kohti kuin puhuakseen. Askeleita
kuului heidän takanaan ja rouva M. läheni hiljaa yskästen
ilmaistuaan olevansa lähellä.

-- Anteeksi, Aristide -- sanoi hän -- mutta lapset ovat tulleet ja me
odotamme sinua.

-- Mihin, mihin menet? Etkö jää tänne? -- kysyi Henri äänellä, joka
soi siltä kuin pyytäisi hän teatterinjohtajalta vastausta tälle
jättämänsä kappaleen johdosta.

-- Ylemmäksi -- vastasi Aristide -- les Bains d l'Alliaziin.

-- Mikset voi jäädä tänne? Etkö aikonut niin? Missä kesän vietät?

-- Kesän? Entä sinä?

-- Hm! En tiedä! -- vastasi Henri ja tarttui Aristiden käteen.

-- Tiedän ettei meidän sovi olla täällä, Henri, sillä kun lumi sulaa,
käy ilma liian voimakkaaksi.

-- No, tapaamme toisemme syksyllä? Missä olet silloin?

-- Luullakseni siellä missä kesälläkin.

-- Oi, älä puhu niin. Me elämme kauan, rakkaani. Minun hengitykseni
on niin kevyt, niin kevyt...

-- Vai niin, alkaako hengitys helpottaa. Hyvästi sitten, Henri parka.

Samassa kuului reipasta naurua ja kilpaa juoksevain pikku kenkäin
kopinaa. Seuraavana hetkenä oli Aristiden kummallakin polvella
mustakutrinen poikanen. Henri oli nolo ja kiusaantunut. Aristide
tahtoi auttaa häntä, muttei tiennyt mitä sanoisi. Vihdoin sanoi
hän pojille: "Tervehtikää setää." Pojat katsahtivat Henriin ja
tervehtivät lyhyesti.

-- Matkustammeko, Amelie? -- kysyi Aristide.

-- Jos tahdot.

-- Älkää vielä matkustako! -- pyysi Henri rukoilevasti katsahtaen
nuoreen naiseen.

-- Me emme voi teidän huvinne takia jäädä, hyvä herra -- vastasi tämä.

-- Minun huvini? -- kertoi Henri.

-- Niin. Te olette kustantaneet itsellenne kalliita huvituksia, te,
toisten kustannuksella, näiden lasten ja minun.

-- Hiljaa, ystäväni, ei nyt tuomita; hyvästi Henri, ilman
katkeruutta, tuomiota; me olimme yhtä tyhmät molemmat, ja sille emme
mitään voineet. Näkemiin.

-- Missä nähdään? -- kysyi Henri, kuten tuomiotaan odottaen.

-- Missä? Veneyssä, Clarensissa, taivaassa, jos semmoista on.

-- Et pelkää kuolemaa, sinä -- sanoi Henri, joka ei millään ehdolla
tahtonut hellittää keskustelua.

-- En, mutta kiusallista on että se nyt juuri sattuu. En tiedä miksi
kuolemaa pitäisi pelätä enemmän kuin syntymää. Ne ovat seikkoja,
joille ei mitään voi. Terve, nyt täytyy minun lähteä. --

Henrillä näytti olleen huulilla sana, jota ei saanut sanotuksi.
Samassa kuin Aristiden pyörätuoli kääntyi, astui äiti Henrin luo.
Tämä oli taskustaan ottanut kirjan, Livre d'Heures, jonka kannet
olivat mustat kullatuin pronssihakasin; hän aukasi sen, ja nyt
alkoivat hänen huulensa liikkua kiivaasti, mutta ääntä ei kuulunut.

Rattaiden ääni haihtui tien käänteessä. Kun Henri katsahti ylös
kirjastaan, kulki hänen katseensa yli maiseman ja pysähtyi kauas
taustalle Dent du Midihin. Aurinko oli sieltä täältä sulattanut lumen
ja vuoren tummat sivut olivat miltei mustat lumen rinnalla; nyt
oli se suunnattoman mustan ruumisarkun kannen kaltainen, täynnään
valkeita kukkia, yhä leijuen ilmassa loistavain pilvien päällä.
Vaikea on tietää tekikö Henri vertailuja, mutta vuori tuntui painavan
häntä ja hän tarttui äidin käteen pitäytyäkseen kiinni.

-- En pelkää taivasta -- sanoi hän -- mutta tuo musta kuoppa on
minulle niin vastenmielinen, niin nöyryyttävä: joutua maahan kuni
itsestään kuollut elukka...

-- Tahi -- sanoi äiti -- kuni aarre, joka jälleen esille kaivetaan...

-- Tai unohtua koskaan löytymättä...

-- Ennen kuin satojen vuosien kuluttua... ja joutua museoon.

-- Silloin kun ei museoita enää ole, jos saa uskoa Aristidea...

-- Älä usko vihollistasi.

-- Ei hän ole viholliseni enää. Kun sota on päättynyt, ei vihollisia
enää ole.

Nyt kuului rattaiden kolinaa heidän päittensä yläpuolelta. Kuusten
lomitse näkyivät vilaukselta vaunut. Henri katsahti ylöspäin ja
tunsi ne. Vaivalla sai hän nenäliinansa esille ja huiskutti sitä
ponnistellen. Mutta vaunut vierivät edelleen ylös, ylöspäin. Henri
yritti nousta vetääkseen huomiota puoleensa. Suuri pilvi leijaili
paperileijana hevosen pään edessä ja seuraavana hetkenä uhkasivat
ajopelit ihmisineen kadota näkyvistä. Hän näki sen; aukasi suunsa
huutaakseen, mutta ei saanut sanaakaan esille. Silloin näkyi jotain
valkeata liikkuvan vaunuissa, ja pian huiskui neljä nenäliinaa,
huiskui kuin matkustavain ystäväin käsissä laivan lähtiessä merelle,
ja niin katosivat ajopelit pilveen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Toteutuneita unelmia - Neljä kertomusta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.