Title: Historiallisia pikakuvia
Author: Strindberg, August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Historiallisia pikakuvia" ***


HISTORIALLISIA PIKKUKUVIA

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Suom. Kaapo Murros



Tampereella,
Tampereen Työväen Sanomalehti O.Y.
1911.



SISÄLLYS:

 Egyptin orjuus.
 Puoliympyrä Athenassa.
 Alkibiades.
 Sokrates.
 Leontopolis.
 Karitsa.
 Petoeläin.
 Luopio.
 Attila.



Egyptin orjuus.


Vanha puunleikkaaja ja koristeseppä Amram asui joen rannalla
palmun lehväin varjostamassa savimajassa. Siellä oli hänellä
vaimonsa ja kolme lastaan. Hän oli kasvoiltansa keltainen ja käytti
pitkää partaa. Kun hän oli taitava ammatissaan, osasi veistää
elehvantinluuta ja kovaa puuta, palveli hän Faraon talossa ja
työskenteli sentakia temppeleissäkin.

Nyt hän eräänä aamuna keskikesällä hiukkasta ennen auringon nousua
kohosi vuoteestaan, keräsi työkalunsa reppuun ja läksi majasta.
Kynnykselle hän pysähtyi äänettömänä rukoilemaan kääntyen itää kohti.
Ja sillä tavalla hän vaelluksensa alotti kalastajapirttien välissä
alati seuraten mustaa, halkeillutta jokitörmää, missä haikarat ja
kyyhkyset lepäilivät aamiaisensa jälestä.

Nepht kalastaja, naapuri, koki verkkojansa, lajitteli toutaimia,
monneja ja muita kaloja veneen erisuuruisiin lokeroihin.

Amram tervehti ja halusi sanoa muutaman sanan ystävyyden merkiksi:

-- Niili on lakannut nousemasta? hän sanoi.

-- Lakannut kymmenennellä kyynärällä! Se merkitsee varmaa katoa!

-- Tiedätkö, miksi se voi nousta vain viisitoista kyynärää, Nepht?

-- Muutenhan me hukkuisimme, tietysti, vastasi kalastaja
yksinkertaisesti.

-- Niin, kyllä niin, ja se ei saa tapahtua. Niilillä on siis herra,
joka vallitsee veden korkeutta, ja hän, joka on mitannut tähtien
holvikaarroksen ja laskenut maan perustukset, on luonut vedellekin
padon, ja tämä pato, jota me emme näe, on viisitoista kyynärää. Sillä
siinä suuressa virrassa meidän isiemme maassa, Urin maassa Kaldeassa,
nousi vesi viisitoista kyynärää, ei enemmän, ei vähemmän. -- Niin,
Nepht, sanonpa me, sillä sinä olet meidän kansaamme, vaikka puhut
toista kieltä ja vieraita jumalia palvelet. Hyvää huomenta toivotan
sinulle, sangen, sangen hyvää, Nepht!

Hän läksi edelleen häpeissään olevan kalastajan luota, ja painui
esikaupunkiin, missä alkoi porvarien Niilin tiileistä ja puusta
rakennettujen talojen sarja.

Kauppias ja vaihtaja Eleazar avasi juuri puodin akkunaa ja puotipoika
kasteli katua puodin edustalla.

-- Siunattua huomenta, Eleazar heimolaiseni, tervehti Amram.

-- En voi sanoa, vastasi kauppamies kiukkuisesi. Niili on pysähtynyt
ja alkaa laskea, se merkitsee huonoja aikoja.

-- Huonoja aikoja seuraavat hyvät ajat, niin ymmärsi isämme Abraham;
ja kun Josef Jaakobin poika ennusti ne seitsemän laihaa vuotta,
neuvoi hän faraota kokoomaan aittoihin...

-- Voi niin olla, mutta se on ollutta ja mennyttä!

-- Niin, sinähän olet unohtanut lupauksenkin, Herran lupauksen
Abraham ystävälleen...

-- Senkö siitä Kaanaan maasta? Sitähän olemme odotelleet neljäsataa
vuotta, ja sen sijaan on Abrahamin lapsista nyt tullut orjia...

-- Abraham uskoi hyvässä ja pahassa, ilossa ja hädässä, ja se hänelle
luettiin vanhurskaudeksi.

-- Minä en usko vähääkään, keskeytti Eleazar. Kyllä, kyllä uskon
kaiken käyvän takaperoiseksi ja että minä saan sulkea puotini, jos
tulee katovuosi...

Amram läksi edelleen murheellisena ja saapui torille, jossa hän osti
itselleen durrha-leivän, palasen ankeriasta ja joitakuita sipuleita.

Kun myyjätär otti kolikon, sylkäsi hän sitä, ja Amram teki samoin
saatuaan vaihtorahaa takaisin.

-- Syljitkö kolikkoa, heprealainen? ärähti kauppiatar.

-- Maan tavat tarttuvat! vastasi Amram.

-- Vastaatko, saastainen koira?

-- Puheeseen vastaan, en rivosanoihin.

Heprealainen kulki edelleen, sillä väkeä oli kasaantunut paikalle.
Hän tapasi parturi Enochin, ja he tervehtivät merkin kautta, jonka
muukalaiset olivat keksineet ja joka tarkotti: Me uskomme Abrahamin
lupaukseen, ja odotamme kärsivällisinä toivossa.

Amram saapui vihdoin temppelipalatsille, kulki kautta sfinksien
kujan ja seisoi pikku portin edustalla vasemmalla pylonilla. Hän
iski kädellään seitsemän lyöntiä, ja palvelija tuli näkyville, otti
Amramia käsipuolesta ja saattoi hänet sisälle. Nuori pappi peitti
hänen silmänsä siteellä; ja kun puunleikkaajan reppu oli tutkittu,
tartuttiin hänen käteensä ja hänet saatettiin temppeliin. Milloin
kävi kulku portaita ylös, milloin alas, joskus suoraan eteenpäin.
Pilareita väisteltiin, ja veden pauhinata kuului; kerran haiskahti
kosteus, toisen kerran suitsutussavu.

Vihdoin pysähdyttiin, ja side poistettiin Amramin silmiltä. Hän
oli pienessä huoneessa, missä seinät olivat maalatut, missä oli
muutamia penkkejä ja kaappi. Runsaasti kirjailtu ja elehvantin
luulla koristeltu ebenholtsiovi erotti huoneen isonlaisesta salista,
jonka toisella puolella leveät portaat johtivat itää kohti olevalle
terrassille.

Pappi jätti Amramin yksikseen osotettuaan hänelle että ovi oli
korjattava, ja helposti ymmärrettävällä eleellä vaadittuaan häneltä
äänettömyyttä ja vaiteliaisuutta.

Kun Amram jäi yksikseen ja ensi kerran oli pyhien muurien sisällä,
jotka eivät heprealaiseen voineet mitään kunnioitusta nostattaa,
valtasi hänet kuitenkin jonkinlainen kauhu kaiken sen salaperäisyyden
takia, jota oli nuoruudestaan asti kuullut kerrottavan, ja
välttääkseen pelkoa tietämättömyytensä tähden päätti hän tyydyttää
uteliaisuutensa sen uhalla että hänet ajettaisiin takaisin, jos
tapaisi jonkun.

Näön vuoksi hän otti hienoteräisen höylän käteensä astuessaan isoon
saliin.

Se oli varsin suuri huone, ruusun värisestä graniitista rakennettu
vesilähde keskellä permantoa ja obeliski juurrutettu vesisäiliöön.
Seiniin oli maalattu kuvaolentoja yksinkertaisin värein, enimmäkseen
punamullalla, keltasella ja mustalla. Hän pudisti sandaalit
jaloistaan ja kulki edelleen kalleriaan, missä muumioarkkuja oli
seiniä vasten kohollaan.

Sitten hän astui kupoolihuoneeseen, jonka holviin oli maalattu
pohjoisen tähtitaivaan suuria tähtisikermiä. Suoraan sen alla seisoi
pöytä, jolla oli kartan tapaisilla piirroksilla merkitty puolipallo.
Samassa huoneessa oli akkunan pielessäkin pöytä ja siinä suurimman
pyramiidin malli mittakaavoineen maanmittarilaudalle asetettuna, ja
vieressä oli kone kulmien mittaamista varten.

Täältä ei näyttänyt olevan mitään ulospääsyä, mutta hiukan etsittyään
tapasi salaisuuksiin perehtymätön akasiapuusta rakennetut portaat,
jotka kiersivät ylös johonkin puutorniin. Amram nousi nousemistaan,
mutta katsahdettuaan ulos eräästä räppänästä, havaitsi hän yhä
olevansa kupoolisalin katon tasalla. Mutta hän nousi edelleen; ja
laskettuaan taas sata askelta ylöspäin ja katsottuaan räppänästä,
havaitsi hän olevansa kupoolisalin permannon tasalla.

Samassa aukeni lautaovi, ja vanhanpuoleinen mies jonkinlaisessa
pappispuvussa seisoi Amramin edessä tervehtäen kuin tuttua,
odottamaansa esimiestä; mutta nähdessään vieraan hän säpsähti; ja
molemmat miehet katselivat toisiaan kauan ennenkuin saattoivat sanoja
vaihtaa.

Amram, joka yllätettynä oli epäedullisemmassa asemassa, ryhtyi ensin
kielitaisteluun:

-- Ruben, tunnetko minua? Lapsuutesi ystävää ja heimolaista
lupauksessa?

-- Amram, Jochebethin puoliso, Kehatin poika, kyllä, minä tunnen
sinut!

-- Ja sinä täällä! Kolmekymmentä vuotta sitten hävittyäsi
näköpiiristäni.

-- Entä sinä?

-- Minut on kutsuttu korjaamaan erästä ovea, siinä kaikki, ja kun
minut jätettiin yksikseni, tahdoin katsella ympärilleni.

-- Minä olen kirjuri korkeakoulussa...

-- Ja uhraat vieraille jumalille?

-- En, en uhraa, Amram, ja uskon lupaukseen olen säilyttänyt, Amram.
Astuin tähän taloon saadakseni tietoa viisaitten salaisuuksista
ja voidakseni sisältäpäin avata linnan, joka Israelin kahlehtii
vankeuteen.

-- Salaisuuksista? Miksi täytyy korkeimman olla salaista?

-- Siksi että kansa käsittää vain alhaista.

-- Ettehän itse usko näihin eläimiin, joita sanotte pyhiksi?

-- Emme, ne ovat vain symbooleja. Näkyväisiä merkkejä näkymättömän
osottamiseksi. Me papit ja oppineet palvelemme sitä Ainoata,
kätkettyä, sen näkyväisessä muodossa: Aurinkoa, elämän antajaa
ja ylläpitäjää. -- Muistathan lapsuutemme ajoilta, kuinka farao
Amenophis neljäs väkisin poisti vanhat jumalat ja pyhien eläinten
palveluksen. Hän muutti Thebestä kauemmas alaspäin jokea ja julisti
yksijumalaisuusopin. Tiedätkö, mistä hän sen opin sai? Israelilta,
joka Josefin mentyä avioliittoon ylhäisen On-papin tyttären Ansetin
kanssa lisääntyi ja avioliittoja solmi korkeitten farao-sukuistenkin
tyttärien kanssa. Mutta Amenophisin kuoltua kaikki palautettiin
ennalleen, hallituspaikka muutettiin takaisin Thebeen, vanhat jumalat
otettiin palveltaviksi -- kaikki kansan tähden.

-- Ja te yhä vaan palvelette sitä Ainoata, Kätkettyä, Ijankaikkista?

-- Me teemme niin!

-- Onko sitten jumalanne sama kuin Abrahamin, Isakin ja Jakobin
jumala?

-- Todennäköisesti, kun kerran muuta ei ole kuin yksi!

-- Merkillistä se on! Mutta kuinka te sitten vainootte heprealaisia?

-- Muukalaiskansoilla ei juuri ole tapana rakastaa toisiaan.
Tiedäthän että faraomme äskettäin on sotinut syrialaisia vastaan...
Chetan kansaa.

-- Kaanaan maassa ja ympäristöillä, isiemme ja lupauksen maassa!
Katsohan, Herra Zebaoth, meidän jumalamme lähettää hänet raivaamaan
tietä kansallemme.

-- Uskotko vielä lupaukseen?

-- Yhtä varmasti kuin Herra elää! Ja minulle on sanottu, että aika
pian on täytetty, jolloin me vaellamme pois orjuudesta luvattuun
maahan!

Kirjuri ei vastannut, mutta hänen kasvonsa osoittivat sekä epäilystä
Amramin tiedonannon suhteen että varmuutta jostakin muusta, joka pian
oli tapahtuva.

Amram, joka ei halunnut laskea mitään uutta valaistusta uskoansa
järkyttämään, poikkesi keskustelusta ja siirtyi välinpitämättömänä
toiseen asiaan.

-- Siinäpä merkilliset portaat.

-- Hissi se on eikä porras.

Amram katsahti ylöspäin kupoolikattoon ja keksi uuden kiinnekohdan,
millä riippua kiinni keskustelussa, josta ei hän halunnut luopua.

-- Onko tämä taivas? hän kysyi.

-- Se on taivas.

-- Entä sen salaisuudet?

-- Mitäpä niistä salaisuuksista! Ne ovat jokaisen saatavissa, joka ne
voi käsittää.

-- Sanohan ne muutamalla sanalla!

-- Tähtitieto ei ole minun alaani, ja vähän minä tiedän, mutta
samantekevä -- muutamalla sanalla. Holvi, joka riippuu, on taivas,
lauta, joka pöydällä, on maa. Nyt sanovat viisaat näin: Alussa
lepäilivät maa, Sibu, ja taivas, Nuit, toistensa rinnalla. Se on
selvennettynä: ne olivat yksi! Mutta ilman ja päivänvalon jumala Shu
nosti taivasta ja asetti sen holviksi maan yli. Kiinteät tähtikuviot,
jotka tunnemme, ovat siis aivan kuin jäljennös, vahasinetti
maasta, ja tähtiä lukemalla oppineet voivat tutkia selville maamme
tuntemattomia seutuja. Katsohan nyt sitten niitä tähtikuvioita, jotka
tunnet. Pohjoisessa Otava, etelässä eräänä vuodenaikana Metsästäjä
(Orion) neljä tähteänsä neliössä ja kolme keskellä. Näitä kolmea me
heprealaiset sanomme Jakobin sauvaksi, ja ylimmän läpi käy taivaan
tasaaja eli ekvaattori, joka vastaa maan tasaajaa, missä Niilimme
lähteitten luullaan olevan. Sitten sinähän tunnet myös meille niin
rakkaan tähtikuvion, nimeltä Joki (Niili). Katsohan, kuinka se
juoksee Metsästäjästä (Orionista), taipuu taivaalla yhtä moneen
mutkaan kuin täällä maan päälläkin. Siis: Joka haluaa tietää maan
kätkettyjä salaisuuksia, voi oppia ne taivaalta. -- Meidän oppineemme
tuntevat vain ne maat, jotka ovat päivän nousua kohti, mutta ne
seudut, jotka ovat Otavan alapuolella pohjoisessa, ovat meille
tuntemattomat, samoin kuin nekin maat, jotka ovat päivän laskun
puolella. Mutta näyttää siltä kuin Otavan seudut olisivat aiotut
suuria tehtäviä varten. Neljä ja kolme ovat sen lukuja, samoinkuin
Metsästäjänkin. Kolme on jumalaisuuden lisäominaisuuksia, neljä on
täydellisyys mahdollisuudessa, kolme ja neljä muodostavat ihmeellisen
seitsenluvun.

Jumalille uhrataan epätasaisissa luvuissa, kolmessa, ihmisille
tasaisissa luvuissa, neljässä. Tämän osapuilleen olen käsittänyt
taivaan salaisuuksista. Jos nyt tahdot jotakin tietää maan
vastaavaisuuksista, niin katselkaamme faraoittemme hautoja, joiden
näkyväisenä tarkoituksena on olla hautoja, mutta joilla on myös
salainen tehtävänsä, nimittäin se, että ne kätkevät luvuissa ja
mitoissa, mitä viisaat ovat selville tutkineet, koskeva Sibun ja
Nuitin sisäisiä suhteita. -- Ensiksi tämä: Faraohauta eli pyramiidi
käsittelee lukuja neljä ja kolme; pohjapinta neljää, sivut kolmea,
joka nyt oli taivaan salaisuuksia. Mutta ison pyramiidin pohjapinta
on 365 pyhää kyynärää leveä. Siinä on suurvuoden päivät 365. Mutta
pyramiidin kolminumeroinen sivu on 186 pitkää kyynärää eli stadio.
Siitä näet, mistä tien mitta on otettu.

Jos kerrot pohjapinnan leveyden luvulla 500, joka on osapuilleen
kaksinkertainen leveys pitkissä kyynärissä, saat pituuden, joka on
sama kuin 1/360 osaa koko siitä piiristä, minkä aurinko vaeltaa
vuodessa, kun 360 on pikku vuoden päiväin luku. Tämä pituus vastaa
neljää aikaminuuttia, joten ne asukkaat, jotka asuvat niin sanottua
astetta lännempänä meitä, saavat nähdä auringon nousevan neljää
aikaminuuttia myöhemmin kuin me... Enempää en muista luvuista ja
mitoista; jos tahdot tietää enemmän, esimerkiksi, miksi pyramiidin
sivut ovat 51 astetta kaltevia, saat kysyä tähtitaitoisilta. Laskutie
hautakammioon on kaltevuudeltaan sitävastoin 27 astetta, joka vastaa
maailman akselin ja maan akselin kaltevuuden välistä erotusta.

Amram oli seurannut erityisen tarkkaavana oppineen kirjurin
tulkintaa faraohaudoista, ja kun Ruben mainitsi lukuja, kuunteli
hänen kuulijansa silmät ummessa kuin olisi tahtonut painaa jotakin
mieleensä. Vihdoin hän ryhtyi itse käsiksi sanoihin:

-- Sinä mainitsit viimeksi 27 astetta. No niin! Tämä ei ole maailman
akselin kaltevuus, vaan linnunradan keskus, joka todennäköisesti
on varsinainen maailman akseli ja on 27 astetta päiväntasaajan
pohjoispuolella; maan akselin kaltevuus taas on 23 astetta auringon
rataa kohti. Mutta sinä unohdit kolmannen, Menkheresin pyramiidin,
jonka pohjapinnan leveys on 107 pitkää kyynärää. Tämä luku 107
esiintyy maailman kaikkeudessa kolme kertaa tai viisi. Sillä 107
aurinkoa mahtuu maan ja auringon välille; 107 on Venus kiertotähden
etäisyys auringosta; 107 on Jupiterin etäisyys auringosta,
merkittyinä kokonaisuuksina tai niiden osina.

Ruben hätkähti.

-- Mistä? Mistä olet saanut nämä? Tässä sinä annat minun seisoa
narrinasi. Mistä olet tämän oppinut?

-- Vanhimmiltamme ja viisailtamme, jotka ovat säilyttäneet muistot
kotimaasta, Urin maasta Khaldeasta. Te halveksitte Assuria, te
Egyptin miehet, jotka luulette, että Niili on maailman keskus. Mutta
äärettömyydessä on monta keskusta. Eufratin ja Tigrisin tienoilla
olevan Assurin tuolla puolen on toinen maa toisen joen varrella,
ja sen maan nimi on Seitsen-virranmaa, koska senkin joki laskee
seitsenhaaraisena, kuten Niilikin.

-- Niilillä on seitsemän haaraa. Olet oikeassa, kuten
seitsenhaarainen kynttiläjalka...

-- Mikä merkitsee maailman valoa, joka on loistava kaikista maista,
missä virta halkoutuu laskeakseen maailman mereen. Virrat, näetkös,
ovat maan verisuonia, ja kuten nämä vaihdellen kuljettavat sinistä
verta ja punasta, niin on meidän maallammekin sininen Niilinsä ja
veripunasensa. Sininen on myrkyllistä, kuten tumma veri, ja punanen
on hedelmällistä, eloa antavaa, kuten punanen veri. Siten on kaikki
luonut vastakkaisuutensa ylhäällä taivaassa ja alhaalla maan päällä,
sillä kaikkeus on yksi ja kaikkeuden herra on yksi, yksi ja ainoa!

Ruben kuunteli äänettömänä.

-- Puhu enemmän! hän sanoi vihdoin.

Amram jatkoi sentakia:

-- Faraohaudat ovat myöskin kasvaneet siitä maasta, jossa ne
seisovat. Ensimäinen eli suuri on muovailtu merisuolan esikuvan
mukaan, kun se auringon lämmössä kiteytyy; ja jos kastepisaran
lävitse näkisit suolajyvän sisässä, niin havaitsisit sen rakennetuksi
äärettömästä nelikivien röykkiöstä, samoinkuin suuren pyramiidinkin.
Mutta jos annat alunalipeän kiteytyä kiveksi, saat nähdä kokonaisen
pyramiidivainion. Aluna on saven suolaa. Siinä on sinulle maan suola
ja meren!

Mutta onpa toisellaisiakin pyramiideja, tylppäkärkisiä. Se on rikin
alkuperäinen muoto, kun se kasvaa kalkista. Siis on meillä nyt vesi,
maa ja kalkki tulikivineen. Mutta onpa vielä kolmannenlaisiakin
pyramiideja, tylppäsärmäisiä, jotka ovat kiteytyneen piikiven eli
vuorikristallin kaltaisia. Siinä on vuoriperuste. Tarkemmin nyt
tutkittaessa Niilin mutaa tavataan siitä kaikki nämä muodot ja
alkuaineet: Savi, Suola, Rikki ja Piikivi; siksi on Niili maan veri;
ja vuoret ovat liha, eivätkä luut.

Ruben, joka nyt tunnettiin nimellä Phator, oli katsellut Amramia
kauhistuneena ja ihaillen, ja vasta kun tämä oli vaiennut, avasi
Ruben uudelleen suunsa:

-- Sinä et ole puunleikkaaja etkä koristeseppä, sinä et ole Amram.

-- Olen kyllä puunleikkaaja ja puuseppä, mutta minä olen myöskin
Israelin pappissäätyä. Olen Kehatin poika ja tämä oli Levin poika,
joka oli Jakobin, Isakin pojan ja Abrahamin pojanpojan poika. Olen
leviitta ja Jochebedin puoliso. Mirjam ja Aron ovat syntyneitä
lapsiani, syntymätöntä odottelen. -- Nyt palajan työhöni, johdata
minua!

Phator läksi edellä, mutta kulki toista tietä kuin Amram oli tullut.

Heidän mennessään avoimen oven ohi, joka johti isoon kirjahyllyjä
sisältävään saliin, pysähtyi Amram uteliaana ja halusi astua sisälle
katselemaan kirjojen paljoutta. Mutta Phator pidätti häntä takin
helmasta.

-- Älä mene sinne! Siellä on pelkkiä väjymyksiä ja ansoja. Kirjain
hoitaja istuu kätkeytyneenä keskellä salia ja vartioi kateellisena
aarteita. Hän on laittauttanut lattian kuivista varvuista, jotka
kirskuvat, kun niille astuu. Hän kuulee, jos joku hiipii sisälle, ja
hän kuulee, jos joku kirjuri käy kiellettyjä kirjoja tarkastamassa --
hän on taikuri! -- Hän on kuullut meidät, ja... hän kurkotteleikse.
Eikö sinusta tunnu kuin kylmä käärmeen kieli koskettelisi poskeasi,
otsaasi ja silmäluomiasi?

-- Todellakin!

-- Hän se ojentelee sielunsa sormia, aivan kuin me käsivarsiamme;
mutta nytpä minä katkaisen hänen tuntosarvensa, joka koettaa meitä
tutkia!

Hän otti veitsen käteensä ja leikkasi sillä ilmaa heidän molempain
edessä.

Amramia hiveli lämpimän tunne, ja samassa hän näki suuren
tuhatjalkaisen kiemurtelevan kuolintuskassa lattialla.

-- Te harjoitatte loihtutemppuja täällä? hän sanoi.

-- Etkö tiennyt?

-- Toivoin kuitenkin, ettei se ollut totta!

Samassa oli kuin seinä olisi avautunut, ja märkä, Niilin mudasta
muodostunut valli olisi ilmestynyt näkyviin ja siinä krokotiilit ja
käärmeet kiertäytyneet toistensa ympärille, sekä samalla virtahepo
uhaten polkenut etujalkojaan.

Amram säikähti, mutta Phator otti esille koppakuoriaisen muotoisen
taikakalun ja tämä kilpenään hän kulki keskelle kauhuja, jotka
häipyivät savuksi, Amramin häntä seuratessa.

-- Hän vain kääntää näköaistin, se musta mies, sanoi Phator.

Ja hänen huitaistessaan kädellään hälveni koko näky olemattomiin.

Nyt he taas seisoivat ensimäisessä salissa, ja osottaen Niilin
mittaria sanoi Amram:

-- Nälänhätä!

-- Ei ole epäilystäkään; sentakia on kaikki tarpeettomat suut
tukittava...

-- Mi!...

Phator oli sanonut liikoja ja huomasi sen.

-- Tarkoitan, hän jatkoi, että faraon on pakko mietiskellä viljan
hankkimista.

-- Hän tarvitsisi nyt uuden Josefin.

-- Mitävarten? laukasi Phator kiivaammin kuin olisi tahtonutkaan.
Etkö tiedä että Josef Jakobin poika saattoi egyptiläiset faraon
maaorjuuteen? Teidän aikakirjanne, meidän aikakirjamme kertovat, että
hän otti talonpoikain maat avun pantiksi seitsemänä laihana vuonna,
ja että faraosta siten tuli Egyptin maan ainoa omistaja.

-- Sinä et ole Ruben, olet Phator, egyptiläinen mies, sillä jos
olisit Israelista, et olisi puhunut noin! -- Käyköön tiemme erilleen!
-- Nyt minä menen työhöni!

Amram alkoi käydä käsiksi oveen, ja Phator liukui pylväitten varjoon
ja katosi. Mutta Amram näki käyristyneestä selästään, että hän hautoi
pahoja aivoituksia.

       *       *       *       *       *

Amramin palatessa kotiin illalla, oli hänen vaimonsa synnyttänyt
poikalapsen. Se oli aivan kuin muutkin voimakkaat lapset, mutta ei
huutanut; ja se kapaloitiin pellavavaatteisiin kylvyn jälkeen sekä
laskettiin majan pimeimpään loukkoon.

Seuraavana aamuna ennen auringon nousua läksi Amram jälleen
työhön Auringon temppeliin, ja hänet saatettiin side silmillä
kamariin, jonka jälkeen hänet jätettiin yksikseen ilman neuvoja tai
varotuksia sen käytöksen suhteen, jota hänen tuli noudattaa. Tämä
huolettomuus tuntui hänestä välinpitämättömyydeltä ja todisti yleistä
veltostumista temppelipalveluksessa. Sentakia hän läksi pylvässaliin;
katsoi levottomana Niilin mittarista kuinka vesi oli laskenut. Ei
siis mitään toivoa niistä viidestätoista kyynärästä, jotka maa vaati
vuoden satoa varten. Hän kulki edelleen terrassille päivännousun
puolelle, saapui avonaiselle pylväskäytävälle. Mutta ennenkuin hän
läksi edemmäksi, ryhtyi hän sellaiseen varukeinoon, että kylveli
papyrusliuskoja tien viitoiksi paluumatkaa varten.

Hän kulki yli pihojen, jotka olivat ahtaita kuin kaivot, mutta
vältteli portaita eilispäivän kokemuksen varottamana.

Lopulta hän oli jonkinlaisessa pylväsmetsässä, missä puitten latvat
olivat lotuskukan nuppuja, ja hänen kuunnellessaan väreili ilmassa
hiljaista lapsiäänien laulua ylhäältä katosta päin. Kun hän painoi
korvansa erästä pylvästä vastaan, kuuli hän sen voimakkaampana, kuten
sisterin ja harpun kilahteleva soitanto. Se oli aurinko, tiesi hän,
joka jo oli lämmittänyt kattokiviä ja juuri nyt oli nousemaisillaan.

Hän astui muutaman askeleen eteenpäin, ja yhtäkkiä avautui terrassi
uhrialttareineen. Terrassilta johtivat sfinksiportaat alas joelle,
ja koko avara notko avautui nähtäville, idässä rajoittuen Punasen
meren puoleiseen vuorijonoon. Alttarin edessä seisoi pappi valkeassa
purppurasaumaisessa pellavapuvussa. Hänen kätensä olivat suoraan
koholla taivasta kohti, ja hän seisoi liikkumatta. Kädet olivat aivan
valkeat, kun veri oli laskenut käsivarsiin, ja vanhan miehen kasvoja
näytti jännittävän se voima, jota hän käsiensä kautta ylhäältä sai.
Toisinaan hänen ruumiissaan nytkähteli, aivan kuin tulivirtoja olisi
kiitänyt hänen lävitseen. Hän oli ääneti ja katseli itää kohti.

Silloin välähti auringon kehrän loistava reuna esille vuorenharjan
takaa, ja papin valkeat kädet kävivät läpinäkyvän ruusunpunasiksi,
samoinkuin hänen kasvonsakin. Ja hän avasi suunsa ja puhui:

-- Aurinkojumala, Sädekimmellyksen valtias, ole ylistetty
aamulla noustessasi ja illalla laskiessasi! Minä huudan Sinua,
ijankaikkisuuden herra, Sinä kummankin taivaanrannan aurinko, Sinä
luoja, joka olet itsesi luonut. Kaikki jumalat ääneensä riemuitsevat,
kun he Sinua katselevat, Sinä taivaan kuningas; minä nuorrun
uudelleen, nähdessäni Sinun kauneutesi. Terve Sinä, mennessäsi elämän
maahan, Sinä jumalten isä!

Hän vaikeni ja jäi seisomaan käsivarret ojennettuina eteenpäin
aurinkoa kohti, aivan kuin lämpöä imisi siitä.

Silloin kuului kauempaa pylväsmetsästä aseitten kalsketta, joka heti
taukosi, ja heti senjälkeen tuli näkyviin tukeva mies, parraton,
kultaan ja purppuraan puettu. Hänen käyntinsä oli äänetöntä kuin
pantterin, ja hän näytti liukuvan eteenpäin sileällä lattialla, johon
hänen kuvansa heijastui, seuraten häntä kuin valoisa varjo, jota
polkien hän eteni. Hänen saavuttuaan terrassille, loi aurinko hänestä
tumman jättiläisvarjon, joka levisi kuin matto hänen takanaan.

-- Jo rukoilemassa, sinä viisain viisasten seassa, tervehti farao
ylimmäistä pappia.

-- Hallitsijani on kutsunut minua, palvelijasi on totellut.
Hallitsijani on palannut maahansa pitkien ja kunniakkaitten
voittoretkien jälkeen kaukana oudoilla seuduilla; palvelijasi
tervehtii faraota kasvoillansa.

Farao istuutui eräälle valtaistuimelle kasvot kohti nousevaa
aurinkoa, ja alkoi puhumaan kuten se joka tahtoo ajatuksiaan
selventää:

-- Vaununi ovat vierineet yli Syrian punasen maan; hevoseni ovat
polkeneet Babylonian ja Niiniven sotaraitteja; minä kuljin Eufratin
ja Tigrisin yli ja näiden kahden joen välisen maan yli; minä tulin
viiden virran maahan ja näin ne seitsemän etäällä, missä Silkkimaa
alkaa ulottuakseen aina auringon nousumaille; minä käännyin
jäljilleni ja suuntasin kulkuni pohjoiseen Skythiaan ja Kolchisiin.
-- Minne läksinkin, kuulin meteliä ja näin liikettä. Kansat
olivat heränneet; temppeleissä veisattiin jumalten paluuta, sillä
ihmiset olivat olleet jätettyinä hoitamaan toimiaan ja johtamaan
kohtaloitaan, mutta he olivat huonosti niitä hoitaneet. Oikeus oli
tullut vääryydeksi ja totuus valheeksi; koko maa huokaili pelastusta.
Vihdoin ehtivät rukoukset valtaistuimen, kaiken armahtajan
valtaistuimen juurelle. Ja nyt julistavat viisaat, lempeät, pyhät
kaikilla kielillä sitä iloista sanomaa: jumalat palaavat! Palaavat
auttaakseen ihmislapsia järjestämään ja selvittämään, missä ovat
eksyneet; säätämään lakia ja käyttämään oikeutta. Tämän viestin tuon
minä kotia voittosaaliina, ja sinä viisain viisaitten seassa saat sen
ensimäisenä vastaan ottaa hallitsijaltasi!

-- Sinä kuulet, herra ja farao, mitä puhutaan kautta koko maanpiirin,
sinun silmäsi näkee kauemmas kuin taivaan tähdet, näkee kauemmas kuin
auringon silmä!

-- Mutta kuitenkin -- mitä jumalat ovat antaneet minun unessa kuulla,
on korvani käsittänyt, mutta ei minun ymmärrykseni. Selitä minulle
uni!

-- Kerro se, hallitsija!

-- Mitään en minä nähnyt, mutta kuulin äänen, kun uni oli sulkenut
silmäni valon. Ja se puhui pimeydessä ja sanoi: "Punanen maa on
levenevä yli kaiken maailman maitten, mutta musta on juokseva pois
kuin santa meressä."

-- Vaikeata ei ole selittää hallitsijani unta, mutta hyvää se ei
ennusta.

-- Selitä se!

-- No niin! -- Punanen maa on Syria, sen tiedät, herra; Syria, jossa
asuu se kurja Cheta-kansa, on heprealaisten perintömaa, Kaanaan.
Musta maa on Niilin, Egyptin maa, sinun maasi, herra!

-- Taaskin heprealaiset, aina heprealaiset. Vuosisadat ovat vierineet
siitä, kun tämä kansa meidän maahamme vaelsi. He ovat lisääntyneet
meitä häiritsemättä. Minä en rakasta heitä, en vihaakaan heitä;
mutta tästä lähtien pelkään heitä. Työtä he ovat saaneet tehdä, nyt
viimeksi raskaammin kuin ennen, mutta he eivät napise; kärsivällisiä
he ovat, kuin odottaisivat jotakin varmaa, joka tuleva on.

-- Laske heidät menemään, herra!

-- En, silloin he käyvät perustamaan oman valtakuntansa.

-- Laske heidät!

-- En, tahdon hävittää heidät!

-- Laske heidät!

-- Varmasti tahdon heidät hävittää!

-- Entä uni, herra?

-- Sen selitän varotukseksi ja kehotukseksi.

-- Et ennustukseksi välttämättömästi tulevasta?

-- En, varotukseksi ja kehotukseksi!

-- Älä koske siihen kansaan, herra, sillä heidän jumalansa on
väkevämpi kuin meidän!

-- Heidän jumalansa on kaldealaisten jumala. Taistelkoot meidän
jumalamme! -- Olen puhunut, sinä olet kuullut; en lisää mitään enkä
peruuta mitään.

-- Herra, sinä näet auringon taivaalla ja uskot että se kaikkia
kansoja valaisee; etkö usko, että Taivaan Herra on yksi ja ainoa,
joka vallitsee kaikkien kansojen kohtalot?

-- Niin sen pitäisi olla! Mutta ylitse tämän maan on Taivaan Herra
asettanut minut hallitusmieheksi, ja nyt minä hallitsen.

-- Sinä hallitset, herra, mutta etpä vallitse tuulta etkä ilmaa, et
voi kohottaa Niilin vettä tuumaakaan, etkä voi estää meitä taaskin
saamasta katovuotta tänä vuonna.

-- Katovuotta? Mitä sanoo Niilin mittari?

-- Herra, aurinko on mennyt Vaa'an merkkeihin, ja vesi laskee jo. Se
merkitsee nälänhätää!

-- Sitten tahdon minä hävittää kaikki tarpeettomat ja vieraat suut,
jotka vievät leivän maan lapsilta. Tahdon hävittää heprealaiset.

-- Päästä heidät, herra!

-- Tahdon kutsua kätilöt ja antaa hävittää joka poikalapsen, jonka
heprealainen vaimo synnyttää. Olen puhunut, nyt tahdon toimia!

Farao hypähti tuolilta ja läksi nopeammin kuin oli tullut, ja
Amram palasi jäljilleen, mutta ei löytänyt muuta kuin yhden ainoan
papyrusliuskan.

Silloin hän pysähtyi ja pelkäsi kovasti, sillä hän ei voinut tietänsä
löytää.

Aurinko oli kohonnut, eikä pylväsmetsässä enää soinut, vaan siellä
oli äänetöntä. Mutta hetken kuunneltuaan Amram alkoi tuntea sitä
pingotettua hiljaisuutta, joka kuuntelijasta kirvottuu tai lapsista,
kun he tekevät jotakin luvatonta, mutta eivät tahdo ilmaista
itseänsä. Hän tunsi että joku oli lähellä ja että tämä halusi pysyä
piilossa, mutta suuntasi kuitenkin ajatuksensa häneen.

Päästäkseen varmuuteen Amram kulki sitä kohti, missä äänettömyys
oli sakeinta. Ja katso, erään pylvään takana seisoi Phator, joka
ei näyttänyt hituistakaan hämmentyneeltä, vaan ojensi ainoastaan
eteenpäin avoimen kämmenensä, missä olivat kerättyinä kaikki Amramin
kylvelemät papyrusliuskat.

-- Et saa sirotella paperilippuja lattialle, sanoi Phator
käsittämättömästi hymyillen. Niin, älä närkästy, tahdon vain
parastasi! Sillä nyt tulee sinun seurata minua etkä saa palata
työhösi, joka oli vain ansa, sillä sinun henkeäsi väjytään. Sinun
tulee palata kotiisi ja pitää huolta vasta syntyneestä lapsestasi,
että sitä ei surmata! -- Näetkö nyt, että Ruben-Phator on oikea
israelilainen, vaikka sinä et häntä uskonut!

Ja Amram seurasi ja pääsi ulos ja tuli kotiinsa.

       *       *       *       *       *

Jochebeth kulki faraon puutarhassa ja kasteli kurpitsoja. Hän
kävi korvoineen vesiporttien välitse joelle ja kurpitsamaille
edestakaisin. Mutta toisinaan meni hän portista ulos ja oli poissa
hetken aikaa.

Mirjam, tytär, oksi viiniköynnöstä puutarhamuurin vieressä, mutta
näytti enemmän kiinnittävän huomiotansa isolle käytävälle, joka johti
prinsessain kesäpalatsiin. Hänen päänsä liikkui kuin palmupuun lehti
tuulen leyhyttäessä sinne tänne vesiportin ja ison käytävän välillä,
käsien suorittaessa työtä. Kun äiti viipyi, läksi hän muurin vierestä
alaspäin portille ja alas matalalle rannalle, missä kaisla keinuu
vienon eteläisen leyhyttämänä. Erämaan kivitasku istui rantakivellä,
keikutti pyrstöänsä, huitoi siivillänsä kuin olisi tahtonut näyttää
jotakin, minkä oli keksinyt; ja räkätti ja lörpötti jostakin
tavattomasta, mikä oli kaislikossa. Korkealla ilmassa leijaili haukka
kiertokaarissa pää väjyvässä asemassa maata kohti.

Mirjam katkasi lotusnuppuja ja nakkasi kivitaskua, joka siirtyi
kappaleen matkaa eteenpäin, mutta yhä viittoillen nokallaan
kaislikkoon.

Tyttö nosti helmojansa, astui veteen, ja papyrusmetsässä hän näki
äidin seisovan vyötäröitään myöten, ja kumartuen kaislavasun yli
imettävän pikku lasta vasemmasta rinnastaan.

-- Äiti! kuiskasi Mirjam, faraon tytär lähestyy; hän tulee kylpemään
virrassa.

-- Herra, Israelin jumala, armahda lastani!

-- Jos olet antanut poikasen juoda kyllikseen, niin riennä, tule.

Äiti kumartui lapsensa yli kuin holviksi; hänen hiuksensa riippuivat
kuin hyttysverkko, ja kaksi kyyneltä putosi hänen silmistään
pienokaisen ojennetuille kätösille. Sitten äiti nousi, pisti makean
taatelin lapsen suuhun, laski hiljaa kannen kiinni, mumisi siunauksen
ja astui ylös vedestä.

Heikko tuulen leyhkä maalta päin pani kaislan häilymään ja vesi
väreili.

-- Vasu pysyy veden pinnalla, hän sanoi, mutta virta kulkee
eteenpäin, se on punanen verestä ja sakea kuin juusto! Herra,
Israelin jumala, armahda!

-- Kyllä hän armahtaa, vastasi Mirjam, niinkuin hän on armahtanut
isäämme Abrahamia, joka sai lupauksen sentähden että hän totteli ja
uskoi: "Sinun siemenessäsi pitää kaikki kansat maanpäällä siunatuiksi
tuleman."

-- Ja nyt hän lyö kaikki esikoiset...

-- Eipähän sinun poikaasi! -- Ei vielä!

-- Rukoile ja toivo!

-- Mitä? Että virran pedot eivät häntä söisi, että virran laineet
eivät häntä nielisi, että faraon pyövelit eivät häntä surmaisi. Se on
toivo!

-- Lupaus on enemmän arvoinen ja se elää: "Sinun siemenesi on
vallitseva vihollisesi portit!"

-- Ja isäsikin, Amram, pakeni...

-- Ramsesiin ja Pithomiin, missä kansamme orjana raataa
rakennuksilla; sinne hän kävi varottamaan ja kehottamaan! Hyvin hän
teki! -- -- Hiljaa, faraon tytär tulee!

-- Eihän hän voi kylpeä lastemme veressä.

-- Hän tulee kuitenkin! Mutta hän on köyhäin heprealaisten ystävä,
älä pelkää mitään!

-- Hän on isänsä tytär!

-- Egyptiläisethän ovat serkkujamme, Hamin jälkeläisiä he ovat, Semin
me! Sem ja Ham olivat veljekset!

-- Mutta Hamin kirosi hänen isänsä Noak, ja Kanaan oli hänen poikansa.

-- Mutta Noak sanoi: Ylistetty olkoon Herra, Semin jumala, ja Kanaan
olkoon hänen orjansa. Kuulitko? Sem sai lupauksen, semiläisiä olemme
me.

-- Herra Zebaoth, auta meitä, vasu ajautuu tuulen mukana! Se ajautuu
kylpymajaa kohti, ja kotka tuolla ylhäällä ilmassa...

-- Se on haukka, äiti!

Jochebeth juoksi edestakaisin rannalla kuin hylyksi jätetty koira,
hän löi rintaansa ja itki suuria raskaita kyyneleitä.

Askeleita ja ääniä kuului.

-- Faraon tytär yllättää meidät.

-- Herra Israelin Jumala satuttaa meihin kätensä.

Molemmat naiset pistäysivät piiloon ruovostoon, ja faraon tytär
ilmestyi orjatarten kanssa vesiportille.

Hän kulki kylpyhuoneen sillalle; huone oli värjätyistä
kamelinkarvoista laitettu maja, jota joen pohjaan kiinnitetyt paalut
pitivät koossa.

Mutta vasu ajautui alaspäin siltaa kohti ja herätti prinsessan
uteliaisuuden. Hän seisahti ja odotti. Jochebeth ja Mirjam eivät
tuulen takia voineet kuulla, mitä hän sanoi, mutta hänen levollisista
liikkeistään he näkivät, että hän odotteli jonkinlaista hupia virran
harvinaisesta lahjasta.

Nyt hän lähetti orjattaren rannalle. Tämä riensi katkasemaan pitkän
putken, jonka hän ojensi valtiattarelleen. Tämä ongiskeli nyt vasua
ja sai sen sillan viereen. Hän kumartui, laskeutui polvilleen. Nyt
hän avasi kannen -- Jochebeth näki kahden pikku käsivarren ojentuvan
-- prinsessa nauroi ääneen ja kääntyi naisten puoleen; hän sanoi
jotakin, joka ilmaisi iloa, ja niin hän nosti ylös lapsen, joka heti
kähmi hänen neitsytpovelleen ja hapuili valkeata pellavaa. Silloin
prinsessa suuteli pikku lasta ja painoi sitä rintaansa vasten, nousi
ja kääntyi takaisin rantaa kohti.

Mirjam, jolta nyt kaikki pelko oli hävinnyt, tuli esille ja
heittäytyi kasvoilleen.

-- Katsohan, minä olen saanut pikku lapsen, Mirjam, sanoi prinsessa,
jonka nimi oli Temma. Olen saanut sen Niililtä, ja siksi se on
jumalaislapsi. Mutta nyt saat sinä hankkia imettäjän.

-- Mistä löydän sellaisen, korkea valtijatar?

-- Etsi! Mutta ennen iltaa sinun täytyy se löytää! Mutta älä unohda
että se on minun lapseni, koska minä olen sen vedestä ottanut. Nyt
annoin hänelle nimen, ja Mose on oleva hänen nimensä. Ja minä tahdon
hänet kasvattaa, että hänestä tulee mies meidän mielemme mukainen!
Mene rauhassa ja etsi minulle imettäjä!

Faraon tytär läksi lapsen kanssa palatsiin, mutta Mirjam etsi äitinsä
kaislikosta, missä hän oli kuullut, mitä faraon tytär oli sanonut ja
päättänyt.

-- Äiti, faraon tytär tahtoo kasvattaa Amramin ja Jochebetin pojan!
Hänen lapsensa tulevat Semin orjiksi. Ylistetty olkoon Herra, Semin
jumala!

-- Nyt uskot lupauksen, äiti!

-- Nyt uskon, ja ylistetty olkoon Jumala suuresta armostansa!



Puoliympyrä Athenassa.


Lämpimän päivän jälkeen alkoi aurinko laskeutua, ja tori oli jo
varjossa. Varjo kohosi ja nousi Akropolislinnaa ylöspäin, missä
Pallasin kilpi vielä loisti kaupungin suojelusaseena.

Kirjavan pylväskäytävän ulkopuolella näkyi joukko miehiä kokoontuneen
valkean marmorisohvan hemicykelin eli puoliympyrän edustalle jossa he
näyttivät odottavan jotakuta saadakseen istuutua. Siinä oli komeita
miehiä ja kauniita, mutta oli siinä myös muuan tavattoman ruma, jonka
ympärille toiset kuitenkin näyttivät ahtautuvan. Hänen kasvonsa
saattoivat olla orjan tai irstailuhengen, ja olipa athenalaisia,
jotka niistä kasvoista lukivat kaikki paheet ja rikokset, mihin
tämä ruma mies kuuluu vastanneen: Ajatelkaa siis, mitä Sokratesin
on täytynyt vastaan taistella, sillä ei ole enemmän paheikas kuin
rikollinenkaan!

Se oli nimittäin Sokrates, jonka koko Athenan väestö tunsi
merkillisyytenä, joka filosofeeraili kaduilla ja toreilla,
kapakoissa ja tyttötaloissa. Hän ei kammonut mitään seuraa;
seurusteli kaupungin päämiehen Periklesin kanssa yhtä läheisesti
kuin irstaan Alkibiadesinkin kanssa; hän istui pöytään kamasaksojen
ja käsityöläisten kanssa, joi merimiesten kanssa Piraeusin satamassa
ja asui itse perheineen Karameikosin esikaupungissa. Kun kysyttiin,
miksi Sokrates aina oli ulkona, vastasivat hänen ystävänsä, että
"hänen oli kotona ikävä". Ja jos hänen paremmat ystävänsä kysyivät,
kuinka hän saattoi seurustella merimiesten ja tullinuuskijain kanssa,
vastasi Sokrates itse: "Hehän ovat ihmisiä!"

Mutta filosofin rinnalla ja hänen istuessaan hänen tuolinsa takana
pysytteli nuorukainen, jonka omituisuutena oli hänen leveä otsansa.
Se oli hänen paras oppilaansa, jonka nimi oikeastaan oli Aristokles,
mutta joka juuri otsan takia oli saanut lisänimen Platon. Tämän
kanssa kilpaillen, melkein kateellisena pyrkien näyttäytymään
mestarin lähellä, seisoi kaunis, turhamainen Alkibiades. Lähinnä
seuraavana näkyi kookas, tuikea Euripides, murhenäytelmäin sepittäjä.
Selkä päin seuruetta ja piirustellen santaan, umpimielisenä
itsekseen, kuin aina työskentelisi, seisoi Fidias, hän, joka oli
"luonut jumalat" Athenalle.

Kaivon altaalla istui mies koivet riipuksissa ja suu alati liikkeessä
kuin hioisi hän kieltänsä iskuja ja vastaiskuja varten, otsa rypyssä,
kuihtunut hedelmättömissä ajatusvaivoissa, silmät kuin saalistaan
väijyvän käärmeen. Se oli sofisti, ammattiväittelijä Protagoras,
joka muutamasta viikunasta tai parista rovosta saattoi tehdä mustan
valkeaksi, mutta häntä siedettiin tässä loistavassa seurassa, koska
hän antoi sanan sanasta, ja häntä käytettiin pitämässä seurustelua
eloisana ärsyttämällä häntä Sokratesin kimppuun, joka hänet kuitenkin
aina solmi.

Vihdoin tuli odotettu. Se oli valtion päämies, joka olisi
ollut kuningas, ellei kuninkuutta olisi poistettu. Hänen
ulkomuotonsa oli kuninkaallinen, mutta hänen esiintymisensä ilman
henkivartiota oli kansalaisen. Hän hallitsikin yksinomaan vain
personallisilla ominaisuuksillaan, viisaudellaan, tahdonvoimallaan,
kohtuullisuudellaan, malttavaisuudellaan.

Tervehdysten jälkeen, jotka osottivat että oli tavattu ennenkin
päivällä, sillä yhdessä oltiin vietetty Salamisjuhlaa vapautuksen
muistoksi persialaisista, istui seurue sille marmoriselle
puoliympyrälle, jota sanottiin hemicykeliksi.

Kun kaikki olivat käyneet tottumuksen kullekin varaamalle paikalle,
syntyi hiljaisuus, tavaton tässä piirissä, jolla oli tapana tänne
kokoontua päivän laskiessa aivan kuin henkiselle aterialle, missä ei
ollut pöytää eikä maljoja, jonkinlaisiin sielujen kemuihin, missä
irstailut Alkibiadesin mukaan olivat vain sielullista laatua.

Alkibiades, lähinnä nuorin, mutta hemmoteltu ja kainostelematon,
katkasi ensin äänettömyyden.

-- Olemme viettäneet Salamista, pelastumispäivää barbarien,
persialaiskuninkaan kynsistä, ja olemme väsyneitä, näemmä.

-- Emmepä niin väsyneitä, vastasi nyt Perikles, että olisimme
unohtaneet ystävämme Euripidesin syntymäpäivän, sillä hän näki
päivänvalon, kuten tietty, auringon valaistessa Salamisin tappelua.

Hän on saapa juomauhrin, kunhan pääsemme kotosalle, pöytään ja
maljojen ääreen, tohahti Alkibiades.

Sofisti kaivon altaalla oli saanut juuri siksi paljon lankaa, että
saattoi ryhtyä kehräämään:

-- Kuinka tiedätte, hän alotti, että vapautuminen
persialaiskuninkaasta on onneksi? Kuinka tiedätte, että Salamis oli
onnen päivä Hellasille? Eikö ole Aiskylos, suuruutemme, valittanut ja
osanottavaisesti kuvannut persialaisten murhapäivää?

"Oi Salamis, voi kuin mua sun nimes inhottaa! Ja Athena, ma huokaan,
kun sua aattelen!"

-- Häpeä, sofisti, häpeä! keskeytti Alkibiades. Mutta Protagoras hioi
kieltänsä ja laski edelleen:

-- _Minähän_ en sano, että Salamisin nimi on inhottava, vaan Aiskylos
sen sanoo, enkä minä ole Aiskylos, kuten tiedetään. En liioin ole
väittänyt, että persialaiskuninkaan palveleminen olisi onni, olen
vain kysynyt, ja joka kysyy, hän ei väitä mitään. Eikö niin ole,
Sokrates?

Mestari siveli sormillaan pitkää partaansa ja vastasi:

-- Väitteitä on suoria ja epäsuoria; kysymys voi olla epäsuora ja
salakavala väite. Protagoras esitti kysymyksellään salakavalan
väitteen.

-- Hyvä, Sokrates! puoleksi kirkuen kivahti Alkibiades, joka tahtoi
kiihottaa tulta. Perikles tarttui sanaan käsiksi:

-- Protagoras on siis väittänyt, että te olisitte onnellisempia
persialais-kuninkaan vallitessa. Mitä on tehtävä sellaiselle miehelle?

-- Heitettävä hänet takaperin kaivoon! kiljui Alkibiades.

-- Minä vetoan! vastusti sofisti.

-- Roskaväkeen! sieltä sinä aina saat oikeutta! pisti Alkibiades.

-- Ei puhuta roskaväestä, kun ollaan kansanvaltaisia, Alkibiades;
eikä liioin lausuta Aiskylosta, kun Euripides on läsnä. Kun
Fidias istuu täällä, puhutaan ennemmin hänen Parthenonistaan ja
hänen Athenastaan, jonka kilpeä laskeva aurinko nyt kultailee.
Kohteliaisuus on seuraelämän maustin.

Siten koetti Perikles johtaa keskustelua uusille urille, mutta
sofisti ei hellittänyt puremaansa:

-- Jos Fidiasin, hän sanoi, jos Fidiasin Athenapatsaan täytyy lainata
kultansa auringolta, niin _voi_ se todistaa, että valtion myöntämä
kulta ei ole riittänyt ja että siis on syntynyt puute. Eikö niin
Sokrates?

Mestari vaijensi ojennetulla kädellään vastenmielisyyden mutinan ja
puhui:

-- Ensiksi olisi todistettava, että Fidiasin kuvapatsaan täytyy
lainata kultaa auringolta. Mutta kun sitä ei ole todistettu,
raukeaa koko puhe kullan puutteesta. Muuten ei voida lainata kultaa
auringolta -- se on siis pelkkää Protagorasin lörpötystä, eikä hän
vastausta ansaitse. -- Mutta tahtoisiko Fidias sitävastoin vastata:
Tehdessäsi Athenan tuonne Parthenonille, oletko tehnyt siten Athenan?

-- Olen tehnyt hänen kuvansa! vastasi Fidias.

-- Oikein! Olet tehnyt hänen kuvansa. Minkä esikuvan mukaan sitten?

-- Sisäisen esikuvani mukaan.

-- Et siis minkään ulkonaisen? -- Oletko nähnyt jumalattaren
silmilläsi?

-- En ulkonaisilla silmilläni.

-- Onko hän siis ulkopuolellasi vai sisäpuolellasi?

-- Ellei kukaan meitä kuuntele, vastaisin: häntä ei ole
ulkopuolellani, siis ei häntä ole olemassa.

Perikles keskeytti:

-- Valtion jumalat! -- Ystävät, olkaa varuillanne!

Mutta Sokrates jatkoi:

-- Sinä, Fidias, olet tehnyt Olympian Zeusinkin, hän siis ei ole
tehnyt sinua!

-- Valtion jumalat! Varokaa ystävät! kehotti Perikles.

-- Auta, Protagoras, Sokrates kuristaa minut! valitti Fidias.

-- Minun tietääkseni, vastasi sofisti, ei Zeus ole luonut ihmistä,
vaan on sen tehnyt Prometheus. Mutta Zeus antoi epätäydelliselle
ihmiselle kaksi katoamatonta lahjaa: hävyn ja oikeudentunnon.

-- Silloin ei ole Protagorasta Zeus luonut, sillä häneltä puuttuu
sekä häpy että oikeudentunne.

Alkibiades se jälleen iski, mutta nyt tarttui puheeseen äänetön
murhenäytelmäin sepittäjä Euripides.

-- Sallikaa minun puhua sekä Zeusista että Prometheusista; älkääkä
pitäkö epäkohteliaana, että mainitsen suuren opettajani Aiskylosin
käsitellessäni jumalia.

Mutta Perikles keskeytti:

-- Elleivät silmäni minua petä, näin korvaparin pistäytyvän esille
Hermes-patsaan takaa, ja nämä aasin korvat voivat kuulua ainoastaan
kuuluisalle nahkurille.

-- Kleon! suhahti Alkibiades.

Mutta Euripides tarttui uudelleen puheeseen:

-- Mitä minua nahkuri liikuttaa? Minä en säiky valtion jumalia. Näitä
jumalia, joiden turmiota Aiskylosimme jo kauan sitten on laulanut.
Eikö hänen Prometheusinsa sano, että olympialainen kukistuu poikansa
kautta, sen pojan, jonka neitsyt on synnyttävä? Eikö sano, Sokrates?

-- Aivan varmaan: "Neitseestä syntyy poika, isän voittaa voimallaan".
Mutta kuka hän on oleva ja koska hän on syntyvä, sitä hän ei sano.

-- No niin, luulenpa Zeusin jo olevan sielukulkueessa.

Taas kuului Periklesin varottava ääni:

-- Valtion jumalat! -- Hiljaa ystävät! Kleon kuuntelee!

-- Minä sitävastoin, huudahti Alkibiades, minä luulen että Athena on
kuolemaisillaan. Meidän viettäessämme Salamista, ovat spartalaiset
nousseet ja hävittäneet pohjoisessa: Magaris, Lokris, Boeotia ja
Phokis ovat jo Spartan puolella.

-- Tuttuja asioitahan sinä kerrot, huomautti Perikles, mutta tällä
hetkellä nautimme aselepoa, ja kolmesataa laivaa olemme laskeneet
mereen. -- Arveleeko Sokrates vaaraa olevan?

-- Valtion asioihin en saa sotkeutua; mutta jos Athena on vaarassa,
niin tartun kilpeen ja keihääseen, kuten ennenkin...

-- Kun pelastit henkeni Potidaean luona, lisäsi Alkibiades.

Ei, siinä ei ole vaara, selitti nyt Euripides; Spartasta ei ole
vaaraa, se on täällä kotona. Kansan kiihottajat ovat pöyhineet
tunkiota, ja siksi on meillä rutto Agoralla ja rutto Piraeusissa.

-- Rutto Piraeusissa on kai pahinta, sanoi Protagoras, eikö niin,
Alkibiades?

-- Niin, sillä siellä ovat parhaat tyttöni. Huilunsoittajattareni,
joiden tulee palvella tämän iltaisissa kesteissä, ovat sataman
vierellä, mutta, Herkules vieköön, eihän täällä kukaan pelänne
kuolemaa?

-- Kukaan ei pelkää, kukaan ei toivo, vastasi Sokrates, mutta jos
sinulla on toisia tyttöjä, niin se iloa kohottaisi.

-- Euripides ei pidä tytöistä, pisti Protagoras.

-- Sen valehtelit, selitti Euripides. Kyllä minä pidän tytöistä,
mutta en vaimoista.

-- En minäkään, paitsi toisten vaimoista, terästi Alkibiades.

-- Kun Alkibiades oli nuorempi, vei hän miehet vaimoilta, nyt hän vie
vaimot miehiltä.

Perikles nousi:

-- Lähtekäämme kesteihin ja etsikäämme seinät keskustelumme ympäri,
korvattomat seinät! -- Tue minua, Fidias, olen väsynyt!

Platon lähestyi Sokratesta.

-- Mestari, anna minun kantaa viittaasi, hän pyysi.

-- Se on minun kunniatoimeni, poika, torjui Alkibiades.

-- On ollut, selitti Sokrates, nyt se on Platonin, leveäkallon,
muistakaa se nimi. Hän polveutuu Kodrosista, viimeisestä kuninkaasta,
joka uhrasi henkensä vapauttaakseen kansansa. Platon on kuninkaasta
syntynyt!

-- Ja Alkibiades on sankarisukua, alkmeonidilainen, kuten hänen
enonsakin Perikles, jaloa seuraa!

-- Mutta Fidias on jumalaissukua, se on enemmän.

-- Minä olen luultavasti titaanisukua, lasketti Protagoras, sanoin
luultavasti, sillä sitä ei yleensä tiedä mitään, tuskin sitäkään.
Eikö totta, Sokrates?

-- Sinä et yleensä tiedä mitään, tuskin mitä lörpöttelet!

Seurue läksi liikkeelle pyhää katua myöten ja kulki ryhmässä
Dionysos-teatterille, jonka läheisyydessä Alkibiades asui.

       *       *       *       *       *

Kansan kiihottaja Kleon oli todellakin näkymättömänä kuunnellut
keskustelua, mutta olipa muuan toinenkin mies tehnyt samoin. Tällä
oli keltainen iho ja musta täysparta, ja hän näytti kuuluvan
käsityöläisluokkaan. Kun loistava seura oli poistunut, astui Kleon
esille, laski kätensä tuntemattoman olalle ja sanoi:

-- Sinähän kuulit koko keskustelun?

-- Kyllä kuulin, vastasi tämä.

-- Sittenhän voit todistaa.

-- En voi todistaa, koska olen muukalainen.

-- Mutta kuulithan joka tapauksessa, kuinka valtion jumalia
häväistiin.

-- Olen syrialainen ja tunnen vain sen ainoan tosijumalan. Teidän
jumalanne eivät ole minun.

-- Sinä olet siis hebrealainen ja nimesi on?

-- Olen israelilainen Levin sukua, ja nimeni on nyt Kartafilos.

-- Foinikialainen siis?

-- En, heprealainen. Esi-isäni tulivat Urin maasta Kaldeasta,
joutuivat sitten orjuuteen Egyptissä, mutta Moses ja Josua johtivat
heidät Kananin maahan, missä olimme mahtavia omien kuninkaittemme,
Davidin ja Salomonin hallitessa.

-- En tunne!

-- Mutta kaksisataa vuotta sitten hävitti babylonialainen
Nebukadnezar kaupunkimme Hierosolyman, ja kansamme vietiin vankeuteen
Babyloniaan. Kun sitten persialaiskuningas valloitti Babylonian
valtakunnan, jouduimme Persian vallan alle, ja me olemme huokailleet
teidän Salamispäivänne Xerxesin jälkeläisten vallan alaisuudessa,
jota Xerxestä me kutsumme nimellä Ahaschverus.

-- Teidän vihollisenne, meidän vihollisemme; siis vieras ystävä,
miten tulit tänne?

-- Kun assyrialaiset ensi kerran aikoivat viedä meidät vankeuteen,
pakenivat ne jotka voivat, ja he suuntasivat kulkunsa Rhodosiin,
Kretalle, kreikkalaisiin saariin, mutta niistä, jotka jo oli viety
pois, lähetettiin osa pohjoiseen, Mediaan. Minun esi-isäni tulivat
tänne Mediasta, ja minä olen vastatullut.

-- Se mitä sanot on minulle vain hämärätä puhetta, mutta olen kuullut
kansaanne ylistettävän uskolliseksi valtion jumalille.

-- Jumalille! On olemassa vain yksi, se Ainoa ja Tosi, joka on luonut
taivaan ja maan ja antanut kansallemme lupauksen.

-- Minkä lupauksen?

-- Että meidän sukukuntamme saavat maan periä!

-- Herkules vieköön! Mutta alku ei ole lupaava!

-- Se on meidän uskomme ja se meitä on ylläpitänyt erämaata
vaeltaessamme ja vankeudessa.

-- Tahdotko todistaa näitä jumalanpilkkaajia vastaan?

-- En, Kleon, sillä te olette epäjumalan palvelijoita, mutta Sokrates
ja hänen ystävänsä eivät usko teidän epäjumaliinne, ja se luetaan
heille vanhurskaudeksi. Niin, Sokrates näytti minusta pikemmin
palvelevan Ijankaikkista, Näkymätöntä, jonka nimeä ei saa mainita.
Sentähden en todista häntä vastaan.

-- Oletko sillä puolen? Mene sitten rauhaan, mutta ole tarkasti
varuillasi. Mene!

-- Abrahamin, Isakin ja Jakobin jumala on pitävä minusta huolen niin
kauvan kuin minä ja minun huoneeni pidämme hänen käskynsä.

Kleon oli nähnyt ystävänsä ja ammattiveljensä Anytosin
pylväskäytävässä, ja siksi hän päästi taipumattoman heprealaisen,
joka nopeasti kiirehti pois Öljytorin sykomori-käytävään, minne hän
hävisi.

Anytos, nahkuri ja valtiomies, tuli näkyville lukien ääneensä
kirjoitettua puhetta, jonka hän aikoi pitää:

-- "Athena vai Sparta; siinä koko riitakysymys..."

Kleon lähestyi uteliaana ja keskeytti:

-- Mitä luet, Anytos?

-- Puhetta.

-- Sen kuulin! Athena vai Sparta. Kansanvalta vai harvainvalta!
Kansa, se raskain, raatava, tuottava, se on alimpana, pohjalla kuten
kulta. Tyhjäntoimittajat, kuhnurit, rikkaat, ylhäiset, keveimmät
kohoavat pinnalle kuin lastu tai korkki. Athena, se on kansanvalta,
on aina ollut, on aina oleva. Sparta, se on pässinvalta!

-- Harvainvalta, tarkoitat? Kleon!

-- En, pässinvalta! Sentähden, Anytos, on Athenaa huonosti hallittu,
kun Perikles, se rikas mies, joka ylpeilee kuninkaallisilla
esi-isillään, on päässyt valtaan! Kuinka voisi hän tuntea tämän
kansan lailla, kun hän ei milloinkaan ole ollut siellä alhaalla?
Kuinka voisi hän sitä nähdä oikeassa valossa ylhäältäpäin? Hän
istuu Parthenonin päätykatolla ja näkee athenalaiset muurahaisina,
vaikka he ovat jalopeuroja, joilta kynnet ovat leikatut ja hampaat
kiskotut ulos. Me, Anytos, siellä alhaalla syntyneet, nahkuriparkin
ja koirasonnan ääressä kasvaneet, me ymmärrämme hikoilevia veljiämme,
me tunnemme heidät hajusta niin sanoaksemme. Mutta kukin kaltaistansa
etsii; sentakia on Spartaa alkanut vetää Athenaan päin, Periklestä
ja hänen kantajoukkoansa kohti. Perikles imee Spartan itseensä ja me
menehdymme...

Anytos, itse puhuja, ei pitänyt toisten huulilta tulevasta
kaunopuheisuudesta, sentakia katkasi hän äkkiä:

-- Perikles on sairas.

-- Onko hän sairas?

-- On, hänellä on kuume ruumiissaan.

-- Onko niin? Ehkäpä rutto?

-- Ehkä!

Tämä Anytosin välihuomautus oli käynyt ristiin Kleonin
pitkäviiruisten ajatussuuntain kanssa, ja uusi toivo välähti:

-- Entä Periklesin jälkeen? hän sanoi.

-- Kleon, tietysti.

-- Miksi ei? Kansan mies kansan puolesta, vaan ei mitään filosofeja
eikä juttujen tekijöitä. -- Vai niin, vai on Perikles sairas. -- Vai
niin? -- Kuulehan, Anytos, kuka on Nikias?

-- Hän on muuan ylhäinen, joka uskoo orakeliin...

-- Älä koske orakeleihin; minä en kyllä itse usko niihin, mutta
valtio vaatii koossa pysyäkseen jonkinlaista varmaa yhdenmukaisuutta
kaikessa, laeissa, tavoissa ja uskonnossa. Sentakia kannatan valtion
jumalia -- lisätarpeineen.

-- Minäkin kannatan valtion jumalia -- niin kauan kuin kansa niitä
kannattaa!

Molemmat kaunopuhujat alkoivat kyllästyä toisiinsa, ja Kleon halusi
päästä yksinäisyyteen hautomaan niitä munia, joita Anytos oli hänelle
muninut; sentakia hän heittäytyi syrjään.

-- Sanoit että Nikias...

-- Minä menen kylpemään, keskeytti Anytos, muuten en saa yöllä unta.

-- Mutta Alkibiades, kuka hän on?

-- Hän on kavaltaja Ephialtes, joka on näyttävä persialaiskuninkaan
Termopylaelle.

-- Persialaiskuningas idässä, Sparta etelässä...

-- Makedonia pohjoisessa...

-- Ja lännessä se uusi Rooma!

-- Kaikilla neljällä ilmansuunnalla vihollisia. Voi Athenaa!

-- Voi Hellasta!

       *       *       *       *       *

Vieraat olivat koossa Alkibiadesin luona, joka oli poistunut heti
perille tultua varsin kiitettävää tarkoitusta varten: tuomaan
huilunsoittajattaria. Kun ilta oli lämmin, oli pöytä katettu hoviin
eli pihalle, jota korintilaiset pylväskäytävät ympäröivät ja monet
pylvästen välillä riippuvat lamput valaisivat.

Kevyt illallinen oli nautittu, murattiseppeleet jaeltu ja maljat
asetettu esille.

Aspasia, ainoa naispuoli, istui kunniapaikalla Periklesin vieressä.
Hän oli tullut ensimäisenä orjainsa seuraamana, ja odotteli
malttamattomana puhetaistelun alkamista. Mutta Perikles oli synkeä ja
väsynyt; Sokrates loikoili äänetönnä selällään ja katseli ylöspäin
tahteja; Euripides pureskeli puutikkua ja oli happaman näköinen;
Fidias naposteli leipäpalloja, jotka hänen käsissään saivat eläinten
muotoja; Protagoras kuiskaili Platonin kanssa, joka pysyi taampana
nuorekkaan häveliäänä, mikä häntä kaunisti.

Mutta alinna pöydän ääressä istui luuranko, joka oli saanut
ruususeppeleen valkealle otsalleen. Heikentääkseen tämän
kutsumattoman vieraan läsnäolosta huokuvaa kamaluutta, oli Alkibiades
pistänyt sipulin sen etuhampaitten väliin ja sijoittanut sen toiseen
käteen asfodelos-liljan, jota luuranko näytti haistelevan.

Kun äänettömyys lopulta kävi painostavaksi, riistäytyi Perikles irti
velttoudestaan ja alotti keskustelun.

-- Kaikessa sovussa ja riitaa herättämättä, hän alkoi, tahdon
esittää usein uusiutuvan kysymyksen Euripidesin väitteenalaisesta
naisvihasta. Mitä sanoo Protagoras?

-- Ystävämme Euripides on ollut naimisissa kolme kertaa ja saanut
lapsia joka kerralla; ei hän siis voi olla naisvihaaja. Eikö totta,
Sokrates?

-- Euripides, vastasi Sokrates, Euripides rakastaa Aspasiaa, kuten me
kaikki, eikä siis voi olla naisvihaaja; hän rakastaa Aspasian sielun
kauneutta, eikä sentähden ole naisvihaaja. Aspasian ruumiista ei ole
paljon hyvää sanottavaa, eikä se meihin kuulu! Onko Aspasia kaunis,
Fidias?

-- Aspasia ei ole kaunis, mutta hänen sielunsa on kaunis ja hyvä;
eikö totta, Perikles?

-- Aspasia on ystävättäreni ja lastemme äiti; Aspasia on viisas,
sillä hänellä on häpeän- ja oikeuden tuntoa ja tuntemusta ja
harkintakykyä; Aspasia on ymmärtäväinen, sillä hän on ääneti, kun
viisaat miehet puhuvat. Mutta Aspasia saa viisaat miehet puhumaan
viisaasti häntä kuunnellessaan; sillä hän auttaa heitä synnyttämään
ajatuksia, ei niinkuin kätilö Sokrates, joka vain vetää sikiön
ilmoille, vaan hän antaa lihastaan heidän sieluilleen.

Protagoras tarttui puheeseen:

-- Aspasia on kuin kaikkien meidän äitimme Kybele; hän kantaa meitä
rinnoillaan.

-- Aspasia on kitaran kumo, jota vailla kielemme eivät mitenkään soi,
lisäsi Fidias.

-- Aspasia on kaikkien meidän äitimme, toisti Sokrates, mutta hän on
myös imettäjä, joka pesee vastasyntyneet ajatuksemme ja kapaloi ne
kauniisiin huntuihin; Aspasia ottaa vastaan tahraiset lapsemme ja
antaa ne takaisin puhtaina, ei anna mitään, mutta ottamalla vastaan
hän antaa antajalle antamistilaisuutta.

Euripides nappasi syrjäytyneen kysymyksen:

-- Olin syytettynä, mutta minut vapautettiin, eikö totta, Aspasia?

-- Kun olet itse itsesi vapauttanut kanteesta, olet vapautettu,
Euripides!

-- Rakas! Rakkahin kantaja, ja minä vastaan.

-- No niin, omilla sanoillasi tahdon esittää kanteen. -- Hippolitas
samannimisessä murhenäytelmässäsi sanoo eräässä paikassa:

    "Sä kuinka naisen, hylkykuonan, tunkion,
    Oi Zeus, voit luoda päivän valon piirihin?
    Ei, ihmissuvun istuttaa kun mielit sa,
    ei siinä naista suinkaan tarvis ollut ois;
    sun pyhättöihis miehenpuolet tuoneet vain
    ois kultaa, hopeata, vaskea ja näin
    he ostaa saaneet lapsenpuolta kukin ain'
    sen mukaista kuin lahja. Kotonansa ois
    näin ollen naista vailla saanut rauhan mies.
    Niin pian kuin kotiin tuomme ilkimyksen nyt,
    niin heti tyhjentyvät varat, voimat sen.
    Se osottaa, mik' kiusankalu nainen on,
    ett' isä, jonk' on polvea ja juurta hän,
    suo myötäjäiset, nartusta kun pääsee vain."

-- No niin, Euripides, puolusta itseäsi.

-- Jos olisin sofisti, kuten Protagoras, vastaisin: Tämän on
Hippolitas sanonut, vaan en minä. Mutta minä olen runoilija ja puhun
lasteni kautta. No niin: olen sanonut sen, olen ollut sitä mieltä,
kirjoittaessani; olen samaa mieltä vieläkin! Ja kuitenkin rakastan
melkein aina jotakuta naista, vaikka vihaan hänen sukupuoltaan.
Selittää sitä en taida, sillä en ole koskaan ollut takaperoinen kuin
Alkibiades. Voiko Sokrates selittää sen?

-- Kyllä! Sitä voi rakastaa naista ja vihata häntä samalla kertaa.
Kaikki syntyy vastakohdastaan, rakkaus vihasta, viha rakkaudesta.
Puolisossani minä rakastan hyvää äidillistä, mutta vihaan ikipahaa
hänessä; siis voin rakastaa ja vihata häntä yhtaikaa. Eikö niin,
Protagoras?

-- Nyt on Sokrates sofisti! Musta ei voi olla valkeata.

-- Nyt on Protagoras yksinkertainen. Tämä suola tässä lokerossa
on valkeata; mutta sammutapa lamput, niin se on mustaa! Suola ei
siis ole ehdotonta valkeata, vaan sen valkoisuus riippuu valosta.
Luulisinpa pikemmin, että suola on mustaa itsessään, sillä valon
puute on pimeyttä, eikä pimeys ole itsessään mitään, ei anna
itsestään mitään suolalle, joka pimeässä on enemmän omaa itseänsä,
todellista luonnettansa ja siis mustaa! -- Mutta jokin voi valossa
olla sekä mustaa että valkeata. Tämä meriankerias on mustaa
päältäpäin, mutta valkeata sisältä. Samoin voi jokin olla sekä
hyvää että pahaa. Ja siis on Euripides oikeassa sanoessaan että hän
sekä rakastaa että vihaa naista. Nyt on se, joka _ainoastaan_ vihaa
naista, naisvihaaja, mutta Euripideshan rakastaakin naista. Euripides
siis ei ole naisvihaaja. Mitä arvelee Aspasia?

-- Viisas Sokrates! Sinä tunnustat, että Euripides vihaa naista, siis
hän on kai naisvihaaja.

-- Ei, rakas lapseni, minä tunnustin, että Euripides sekä rakasti
että vihasi naista, _sekä_, huomaa se tarkoin! Minä rakastan
Alkibiadesta, mutta inhoan ja vihaan hänen luonteettomuuttaan; nyt
kysyn tässä ystäviltä: Olenko Alkibiadesin vihaaja?

-- Et millään tavalla! vastasi kuoro.

Mutta Aspasia oli saanut piston ja tahtoi pistää takaisin.

-- Sinä viisas Sokrates, miten onkaan laitasi puolisoosi nähden?

-- Viisas ei puhu mielellään vaimostaan! Protagoras iski väliin:

-- Yhtä vastenmielisesti kuin heikkoudestaan.

-- Sinäpä sen sanoit. Uhrataanhan sitä maalle, mutta
vastenmielisesti; sitoudutaan, mutta ilman iloa; siedetään, mutta
ei rakasteta; suoritetaan velvollisuudet valtiota kohtaan, mutta
raskaalla mielellä. On olemassa vain yksi Aspasia, se on Periklesin.
Suurin nainen suurimmalle miehelle. Perikles on suurin valtiossa,
kuten Euripides näyttämöllä.

Protagoras keksi etsimättä:

-- Onko Euripides suurempi kuin Aiskylos ja Sofokles?

-- Varmasti, Protagoras! Hän on meitä lähimpänä; hän sanelee _meidän_
aatoksiamme eikä esi-isiemme: hän ei matele jumalan ja sallimuksen
edessä, hän taistelee niitä vastaan; hän rakastaa ihmisiä, tuntee
heidät ja säälii heitä; hänen taiteensa on taidokkaampaa, hänen
tunteensa lämpimämpiä, hänen kasvonsa elävämpiä kuin vanhain. Mutta
nyt tahdon puhua Periklesistä!

-- Malta, Sokrates! Pnyxillä ja Agoralla, mutta ei täällä! Kyllähän
kaipaisin hyvää kehotuksen sanaa, kun vääriä syytöksiä satelee. Me
olemme tulleet tänne unohtamaan, emme muistelemaan, ja Sokrates
ilahuttaa meitä eniten käsitellessään korkeimpia asioita, joihin en
lue Athenan valtiota. No noin! Nyt tulee Alkibiades seurueineen.
Sytyttäkää enemmän valoja, pojat; ja jäätä kannuihin!

Melua kuului porttikäytävästä; koira haukkui, portinvartija huusi, ja
sisälle työntyi Alkibiades seurueineen.

Hän oli komea katseltava ympäristössään, johon paitsi tyttöjä kuului
kaksi tuntematonta miestä, jotka hän oli onkinut mukaansa jostakin
viinikapakasta.

-- Heleijaa! hän tervehti. Tässä on isäntä! Ja tässä on Aristofanes,
tuleva näyttelijä. Tässä on roomalainen Lucillus, joka on lähtenyt
maanpakoon entisenä decemvirinä. Hän oli mukana Virginiajutussa,
tiedättehän, neitsyen, joka sai miehen vasten tahtoaan. Roomalaisilla
on nimittäin neitsyeitä, meillä niitä ei ole! Eikö totta, Laïs? Tämä
on muuan niistä monista Laïseista, jotka ovat istuneet malleina
Fidiasille! -- Aspasian ei sovi panna pahakseen! Ja loput ovat
huilunsoittajattaria Piraeusista. Onko heissä rutto, sitä en tiedä.
Mitä se minuun kuuluisi? Olen kahdenkymmenen vuotias, enkä mitään
toimittanut. Miksi siis elää? Nyt saa Laïs tanssia! Heleijaa!

Euripides nousi ja viittasi hiljaisuutta:

-- Tanssi jääköön tuonnemmaksi, Periklestä ei huvita, vaan hän
näyttää vakavalta.

Syntyi keskeytys. Kuumuus oli painostava ja tukala. Ei se ollut
ukkosilmaa, mutta jotakin senkaltaista, ja kaikkien mieltä näytti
kahlehtivan jokin levottomuutta luova odotus.

Silloin putosi aivan kuin sattumalta luurangon käsivarsi alas
polvelle lyhyeen naksahtaen. Kukka joka oli ollut nenän alla, solahti
lattialle.

Kaikki hätkähtivät, Alkibiadeskin, mutta suutuksissaan itseensä tämän
heikkouden takia otti hän maljan ja astui esille:

-- Luurankoa janottaa! Minä juon sen maljan; kuka käy mukaan?
Sokrates taitaa parhaiten; hän siemasee puolikannuansa yhdellä
kipauksella silmääkään räpäyttämättä.

Sokrateshan oli tunnettu siitä, että voi juoda rajattomasti, mutta
nyt hänellä ei ollut halua:

-- Ei tänään! Viini tuntuu minusta karvaalta!

Ja kääntyen Periklesin puoleen hän kuiskasi:

-- Tänne on tullut pahoja ihmisiä! Tuo Aristofanes ei ole ystäviämme;
tunnetko hänet?

-- Aivan vähän! Mutta hän näyttää siltä kuin tahtoisi murhata meidät.

Alkibiades jatkoi yhä luurangon puhuttelua:

-- Tuollaiselta näyttää Athena tällä hetkellä! Lihan on kalvanut
Sparta ja persialaiskuningas; nahan on Kleon parkinnut, liittolaiset
ovat repineet silmät, hampaat ovat kansalaiset kiskoneet esille, nämä
kansalaiset, jotka Aristofanes tuntee ja jotka hän pian on piirtävä
nähtäville. Minun maljani, luuranko! Polla metaxy pelei, kylikos kai
keileos akru!

Nyt näkymö äkkiä vaihtui. Luuranko vaipui taaksepäin kokoon kuin
humalainen mies; lamput alkoivat keinua ketjuissaan, suolalokero
kulki pöydällä. -- Oho! Oho! huusi Alkibiades. Rallallei! Ha ha ha!
Pöytä horjuu, sohva keinuu, olenko minä humalassa vai huoneko on
humalassa?

Kaikki kauhistuivat, mutta Sokrates kehotti malttamaan:

-- Joku jumala on läsnä! Hiljaa! Maa vapisee, ja kuulen... käykö
ukkonen? Ei! Maanjäristystä tämä on!

Kaikki syöksyivät ylös, mutta Sokrates jatkoi:

-- Talttukaa! Nythän se on ohi! --

Ja kun kaikki olivat palanneet paikoilleen:

-- Olin viiden vuotias, kun Spartassa oli maanjäristys, kaksikymmentä
tuhatta ihmistä tuhoontui ja vain kuusi taloa seisoi ennallaan. Se
oli Sparta! Nyt on Athena. Niin, ystävät, jokin ääni minulle sanoo:
ennenkuin mies on ikäänsä ehtinyt, olemme hajalle hävitetyt kuin
pikkulinnut!

Taaskin haukkui koira ja huusi portinvartija. Sisälle astui muuan
kutsumaton näöltään kiihottuneena:

-- Nikias! tervehti Alkibiades. Nyt minä tulen selväksi; varovainen
Nikias käy kesteihin, mitä silloin onkaan tekeillä?

-- Suokaa anteeksi kutsumattomalle vieraalle...

-- Nikias puhukoon!

-- Perikles, alkoi vastatullut epäröiden. Ystävääsi, meidän
ystäväämme, Athenan ja Hellasin ylpeyttä, Fidiasta syytetään...

-- Ole vaiti!

-- Syytetään... mikä häpeä... siitä että... en voi sanoa sitä
itkemättä...

-- Sano!

-- Fidiasta syytetään kullan kavaltamisesta Athenan patsaasta.

Sen hiljaisuuden, joka nyt syntyi, katkasi ensin Perikles:

-- Fidias peittää kasvot viittaansa, hän häpeää Athenan puolesta...
Mutta vannokaamme kuitenkin jumalain ja manalan kautta Fidias
syyttömäksi.

-- Me vannomme! huusivat kaikki yhtenä miehenä.

-- Minä vannon myös! sanoi Nikias.

-- Athenan häpeä on se, kun vannotaan, että Fidias ei ole varastanut.

Nikias oli astunut Periklesin paikalle ja kumartaen Aspasiaa, hän
kuiskasi:

-- Perikles, poikasi Paralos on sairastunut.

-- Ruttoonko? -- Seuraa minua, Aspasia.

-- Hän ei ole minun poikani, mutta hän on sinun, siksi seuraan.

-- Talo kukistuu, ystävät eroavat, kaikki kaunis katoo, ruma pysyy.

-- Ja jumalat torkkuvat!

-- Tai ovat vaeltaneet maasta pois!

-- Jumalat ovat kuolleet! Tehkäämme uusia.

Maanjysäys sammutti lamput, ja kaikki läksivät kadulle paitsi
Sokrates ja Alkibiades.

-- Fidiasta syytetään varkaudesta! Maailma kukistukoon! sanoi
Sokrates ja vaipui tavallisuuden mukaan mielentylsyyteen, joka oli
kuin unta. Mutta Alkibiades tarttui suurimpaan kaksoismaljakkoon ja
sepitteli seuraavaa:

    Näin kaikki hukkukoon nyt Pindosista Kaukasoon,
    Prometheus vapaaks' saa ja tulta antaa taas
    hän viluisille,
    ja Zeus käy Hadesiin, vaan Pallas itsensä
    hän kiimaisille myy.
    Apollo pirstoo lyyryn, kenkärajaa lyö,
    Ja Ares sotaorhiltansa paimeneksi käy.
    Mut raunioilla maailman ihanuuden
    on Alkibiades, hän yksin,
    ja kaikkivallan minuuttaan
    hän nauraa!

       *       *       *       *       *

Rutto oli puhjennut Athenassa ja maanjäristys oli tullut lisäksi.
Kun Perikles Aspasian seurassa saapui kotia, oli hänen eronneen
puolison kanssa saamansa poika kuollut. Vallitsevan tavan mukaan
ja osotukseksi että häntä ei oltu murhattu, oli ruumis asetettu
nähtäville porttikäytävään. Pieni seetripuinen arkku, maalattu
punaseksi ja mustaksi, oli paareilla, ja siinä nähtiin vainaja
valkeissa kääreliinoissaan seppele päässä, kierretty kuolinyrtistä,
vahvasti tuoksuvasta Apiumista eli Selleristä. Ropo oli hänellä
suussa, lauttausmaksu Charonille.

Perikles lausui äänettömän rukouksen osottamatta mitään syvemmän
surun merkkiä, sillä hän oli kokenut paljon ja oppinut kärsimään.

-- Kaksi poikaa ottivat jumalat minulta. Riittäneekö se
sovitusuhriksi?

-- Mitä on sinulla ollut sovitettavaa? kysyi Aspasia.

-- Toinen saa kärsiä toisen edestä! Yksilö valtion. Perikles on
kärsinyt Athenan puolesta.

-- Suo anteeksi, että minun kyyneleeni kuivuvat nopeammin kuin sinun.
Se aatos, että meidän poikamme elää, on minulle lohdutukseksi.

-- Minulle myös, mutta vähemmän.

-- Lähdenkö, ennenkuin vaimosi tulee?

-- Sinä et saa lähteä luotani, sillä olen sairas.

-- Olet puhunut siitä kauan; onko se totta?

-- Sieluni on sairas. Kun valtio kärsii, olen sairas... Täällä tulee
vainajan äiti!

Mustapukuinen nainen ilmestyi portille; hän piti huntua salatakseen
leikattua tukkaa, seppele oli hänellä kädessä, ja häntä seurasi
soihtua kantava orja.

Hän ei huomannut heti että Aspasia oli saapuvilla, tervehti katseella
entistä puolisoaan ja laski seppeleen vainajan jaloille:

-- Tuon vain kuolinseppeleen pojalleni. Mutta rahan asemasta saa hän
mukaansa suudelman äitinsä huulilta.

Hän heittäytyi eteenpäin ja suuteli vainajaa.

-- Varo kuolemata! sanoi Perikles ja tarttui hänen käsivarteensa; hän
kuoli ruttoon.

-- Elämäni on ollut vain vitkallinen kuolema; nopea on minusta
mieluisampi.

Nyt hän havaitsi Aspasian olevan läsnä ja ojentaen itsensä suoraksi
hän sanoi levollisesti ja arvokkaasti:

-- Sano ystävättärellesi että hän lähtee.

-- Hän lähtee ja minä seuraan.

-- Aivan niin! Sillä nyt, Periklesini, on irtaantunut viimeinen side,
joka on meitä toisiimme sitonut! -- Hyvästi!

-- Hyvästi, vaimoni!

Ja kääntyen Aspasian puoleen sanoi Perikles:

-- Anna minulle kätesi, puolisoni!

-- Tässä käteni!

Sureva äiti vitkasteli.

-- Me tapaamme toisemme kerran kaikki, eikö totta; ja silloin
ystävinä, sinä, hän ja poikamme, joka on käynyt edellä valmistamaan
tilaa sydämmille, elämän ahtaitten lakien erottamille.

       *       *       *       *       *

Perikles ja Sokrates kulkivat plataanikäytävässä hemicykelin
alapuolella ja keskustelivat.

-- Fidias on julistettu syyttömäksi varkauteen, mutta vangittu
valtion jumalain häpäisemisestä.

-- Vangittu? Fidias!

-- Väitetään hänen kuvanneen Athenan kilpeen minut ja itsensä.

-- Siinä on kansa, joka kaikkea suurta vihaa. Anaxagoras maanpaossa,
koska hän oli liian viisas; Aristides maanpaossa, koska hän oli liian
oikeuden mukainen, Themistokles, Pausanias... Mitä olet tehnytkään,
Perikles, kun annoit kansalle vallan?

-- Mikä oli oikein ja oikeudenmukaista! Minä kyllä kukistun omaan
miekkaani, mutta kunniallisesti. Minä vaellan ympäri ja kuolen pala
palalta kuten Athenakin. Tiesimmekö, että koristelimme patsastamme
kuolinsaattoa varten, että kudoimmekin käärinliinoja; tiesimmekö,
että hautauslauluja meidän murhenäytelmän sepittäjämme lauloivatkin?

-- Athena kuolee, no niin. Mutta miten?

-- Spartan kautta!

-- Mikä on Sparta?

-- Se on Herakles, nuija, jalopeuran vuota, raaka voima. Me
Athenalaiset olemme Theseusin poikia heraklideja vastaan, dorialaiset
jonialaisia vastaan! Athena kuolee Spartan kautta, mutta Hellas
kuolee itsemurhaan.

-- Luulenpa että jumalat ovat meidät hyljänneet.

-- Se on minunkin luuloni, mutta jumaluus elää.

-- Tuolla tulee Nikias, turmaviestin tuoja.

Nikias tuli todellakin, ja nähdessään kysymyksen kummankin kulkijan
katseessa ja silmäyksissä, vastasi hän kysymystä odottamatta:

-- Agoralta!

-- Mitä uutta Agoralta?

-- Kansankokous etsii apua makedonialaisilta.

-- Miksi ei persialaisilta? No niin, loppu on siis lähellä. Etsivätkö
he apua viholliselta? Barbareilta, makedonialaisilta, jotka väjyvät
meitä kuin jalopeura vuorella. -- Mene, Nikias, ja sano että Perikles
on kuolemaisillaan. Ja pyydä heitä valitsemaan arvokkaimman hänen
jälkeläisekseen! Ei arvottominta! Mene, Nikias, mutta mene pian!

-- Minä menen, sanoi Nikias, mutta lääkäriä hakemaan! Ja hän meni.

-- Minua ei paranna mikään lääkäri! vastasi Perikles väsyneellä
äänellä kuin puhuen sisäänpäin. Ja hän istui vanhalle paikalleen
puoliympyrässä.

Levättyään hetkisen hän teki merkin kutsuen Sokratesta lähemmäksi,
sillä hän ei tahtonut korottaa ääntänsä.

-- Sokrates, ystäväni, alkoi hän; nämä ovat kuolevan jäähyväiset.
Sinä olit viisain; mutta älä ota pahastuaksesi, älä ole _liian_
viisas; älä etsi saavuttamatonta äläkä hämmennä mieliä ongelmilla.
Älä tee yksinkertaisesta kaksinkertaista. Sinä tahdot katsella
asioita molemmin silmin; mutta hänen joka kaarella tähtää tulee
sulkea toinen silmänsä, muuten hän näkee maalin kaksinaisena. Et ole
sofisti, mutta voit helposti saada sen valon, et ole irstailija,
mutta seurustelet sellaisten kanssa; sinä vihaat kaupunkiasi ja
maatasi täydellä syyllä; mutta sinun tulee rakastaa niitä kuolemassa,
sillä se on velvollisuutesi; sinä halveksit kansaa, mutta sinun tulee
sääliä sitä. Minä en alhaisoa ihaillut, mutta annoin heille, mitä
oikeus ja oikeudenmukaisuus osotti; sentakia kuolen!

-- Hyvää yötä! Sokrates. Nyt silmiäni hämärtää. Sinä saat ne sulkea
ja antaa minulle seppeleen. Nyt nukun. Jos ja kun herään, silloin
olen toisella puolen, ja silloin lähetän sinulle tervehdyksen, jos
jumalat sallivat. Hyvää yötä!

-- Perikles on kuollut. Kuulkaa, athenalaiset, ja itkekää kuin minä!

Kansaa virtasi paikalle, mutta he eivät itkeneet. He ihmettelivät
vain, mitä nyt oli tuleva, ja melkeinpä he iloitsivat siitä uudesta.

       *       *       *       *       *

Kleon, nahkuri, seisoi puhujalavalla Pnyxillä. Tarkkaavaisimpain
kuulijain joukossa näkyi Alkibiades, Anytos ja Nikias.

Mutta Kleon puhui ja sanoi:

-- Perikles on kuollut ja Perikles on haudattu; nyt sen tiedämme!
Antakaamme hänen levätä rauhassa ansioineen ja vikoineen, sillä
vihollinen on Sphakteriossa ja me tarvitsemme sotapäällikön; sille
ei Periklesin varjo mitään voi. Täällä takana istuu kaksi kärkkyjää,
ylhäisiä herroja molemmat; toisen nimi on Nikias, siksi ettei
hän koskaan ole voittanut; toisen Alkibiades, ja hänen voittonsa
tunnetaan: malja ja tyttö. Hänen luonnettansa sitävastoin me emme
tunne, mutta te opitte sen tuntemaan, athenalaiset, kerran, ja hän on
itse näyttävä etuhampaansa. -- Täällä on ehdotettu sotapäälliköksi
sitä ja tuota ja teitä kaikkia suuria ja mahtavia, merkillistä kyllä,
mutta kaikki ylhäisiä, tietysti!

Athenan, joka on kironnut kaikki kuninkaat ja sentapaiset, on nyt
taisteltava kuninkaallista Spartaa vastaan, ja sen täytyy uskollisena
omille tavoilleen näyttäytyä sotakentällä kansan miehen johdolla,
johon te voitte luottaa. Me emme tarvitse mitään Periklestä, joka
tilailee kuvapatsaita ja rakentelee temppeleitä kunnian ja edun
vuoksi! -- Athena on saanut tarpeekseen sellaista kamaa. Mutta nyt
me tarvitsisimme miestä, joka ymmärtää sotataitoa, jolla on sydän
rinnassa ja pää hartioilla. Ketä haluatte, Athenan miehet?

Alkibiades hypähti ylös kuin nuori jalopeura ja tarttui
vitkuttelematta puheeseen:

-- Athenan miehet, minä ehdotan Kleon nahkuria, en sentakia että
hän on nahkuri, sillä sehän on vallan toista. Tosin voi sotajoukko
näyttää häränvuodalta ja Kleonia verrata veitseen, mutta Kleonilla on
toisia ominaisuuksia, jotka juuri ovat sotapäällikön. Hänen viimeinen
sotaretkensähän Periklestä ja Fidiasta vastaan päättyi Kleonin
voitoksi. Hän osotti tällöin rohkeutta, joka ei koskaan pettänyt ja
ymmärrystä, joka kävi ylitse -- kaiken inhimillisen ymmärryksen.
Hänen sotataitonsa ei kyllä ollut jalopeuran, mutta hän voitti, ja se
on pääasia. Minä ehdotan Kleonia sotaretken päälliköksi.

Nytpä tapahtui, että tämä karkea pila kuitenkin oli liian hienoa ja
että kansa käsitti sen vakavaksi. Alkibiades nautti myös jonkinlaista
arvoa sukulaisuutensa takia Periklesin kanssa, ja hänen puhettaan
kuunneltiin mieluisasti. Sentakia huusi nyt koko kansankokous
Kleonia, ja hän oli valittu.

Mutta Kleon ei ollut ikinä uneksinutkaan sotapäällikön kunniata, ja
hän oli kyllin viisas ollakseen pyrkimättä korkeammalle kuin ulottui.
Sentakia vastusti hän vaalia huutaen ja vannoen kaikkien jumalain
takia.

Mutta Alkibiades tarttui heti asiain tilaa niskaan kiinni, ja
ymmärtäen että tämä vaali merkitsi Kleonin kuolemaa, nousi hän
vapaalle puhujalavalle ja lasketteli:

-- Kleon laskee leikkiä ja Kleon kainostelee, hän ei tiedä itsekään,
minkälainen sotapäällikkö hän on, sillä hän ei ole kokeillut itseään,
mutta minä tiedän kuka hän on; minä kannatan hänen vaaliaan, minä
vaadin häntä täyttämään kansalaisvelvollisuutensa, ja haastan hänet
Areopagin eteen, jos hän väistyy syrjään, kun isänmaa on vaarassa.

-- Kleon on valittu! huusi koko kansa. Mutta Kleon vastusti yhä:

-- Minä en tunne erotusta kypärin ja kilven välillä, en voi käyttää
keihästä, en istua hevosen selässä...

Mutta Alkibiades hämäsi hänen äänensä huutaen:

-- Hän voi kaikkea: hallita valtiota ja arvostella taidetta, käydä
käräjiä ja pettää sofisteja; hän voi väitellä korkeimmista asioista
Sokratesin kanssa, hänellä on sanalla sanoen kaikki julkiset hyveet
ja kaikki salaiset paheet.

Kansa nauroi nyt, mutta Kleon istui satimessa.

-- Athenalaiset, lopetti Alkibiades kokouksen. Kansa on puhunut eikä
mitään vetoamista ole Kleon on valittu! Nyt on Sparta hukassa!

Kokous hajaantui. Mutta Kleon seisoi paikallaan Anytos ystävän
vieressä.

-- Anytos, hän sanoi, minä olen hukassa.

-- Arvattavasti! vastasi Anytos.

Mutta Alkibiades läksi pois Nikiasin viereltä.

-- Nyt on Kleon kuollut kuin koira! -- Sitten tulen minä! sanoi
Alkibiades.

       *       *       *       *       *

Sokrates kulki mietiskellen kotona pihassaan, joka oli sangen
yksinkertainen ja vailla pylväskäytäviä. Hänen vaimonsa karttasi
villoja ja näytti siltä kuin olisi tukistellut jotakuta.

Viisas oli ääneti, mutta vaimo puhui, se oli hänen luontonsa.

-- Mitä teet? hän sanoi.

-- Vanhan tuttavuuden vuoksi, vastasi mies, tahdon vastata sinulle,
vaikka en ole velvollinen vastaamaan sinulle. Minä ajattelen!

-- Onko sekin miehen tehtävää?

-- Varmasti sangen miesmäistä tointa.

-- Ei ainakaan näy, mitä sinä teet.

-- Kun kuljit raskaana, ei lasta näkynyt, mutta kun se oli syntynyt,
näkyi se, ja varsinkin kuului. Siis voivat toimet, joita alussa
ei näy, sittemmin tulla näkyväisiksi, eivätkä sentähden ole
halveksittavia, kaikkien vähimmin niiden puolelta, jotka uskovat vain
näkyväistä.

-- Sellaistako te toimiskelette Aspasian luona?

-- Sellaista ja muuta.

-- Te juotte vahvasti myös?

-- Niin, se joka puhuu käy janoiseksi kurkultaan, ja janoisen täytyy
juoda.

-- Mikä siinä Aspasiassa miehiä houkuttelee?

-- Eräät ominaisuudet, jotka muodostavat yhteiselämän kukan, ne ovat
hienotunteisuus, maku ja kohtuullisuus.

-- Se oli minulle?

-- Se oli Aspasialle.

-- Onko hän kaunis?

-- Ei.

-- Niin väittää Anytos.

-- Hän ei puhu totta. -- Tapailetko sinä Anytosia, Kleonin ystävää,
minun vihollistani?

-- Hän ei ole minun viholliseni.

-- Mutta minun! Sinä pidät aina minun vihollisistani ja vihaat
ystäviäni; ne ovat huonoja merkkiä.

-- Sinun ystäväsi ovat huonoja ihmisiä.

-- Eivät, päinvastoin. Perikles oli suurin, Fidias paras, Euripides
jaloin, Platon viisain, Alkibiades nerokkain, Protagoras terävin.

-- Entä Aristofanes?

-- Hän on viholliseni, vaikka en tiedä miksi. Otaksun että olet
kuullut puhuttavan siitä ivanäytelmästä, jonka hän on minusta
kirjoittanut.

-- Anytos on kertonut siitä minulle; oletko nähnyt sen?

-- Olin katsomassa Pilviä eilen.

-- Oliko se hauska, oliko se sukkela?

-- Mitä arveli Anytos?

-- Hän sai minun nauramaan, esittäessään muutamia kohtauksia...

-- Sitten sen täytyy olla hauska, sillä muuten et olisi nauranut.

-- Etkö sinä nauranut, Sokratesini.

-- Kyllä, luonnollisesti, muutenhan olisi minua pidetty tyhmyrinä.
Tiedät että hän on kuvannut minut lurjukseksi ja narriksi, kun minä
en ole kumpikaan, niin sehän ei ollut vakavasti tarkoitettua, siis
oli pilaa.

-- Luuletko niin? Minä luulen sen olleen vakavasti tarkoitettua.

-- Ja sinä naurat vakavuutta! Itketkö sitten pilaa? Sehän on samaa
kuin olla järjiltään.

-- Tarkoitatko että minä olen mielipuoli? Kyllä, jos luulet että minä
olen lurjus.

-- Tiedäthän että Kleon on sodassa.

-- Olen sen ihmeekseni kuullut.

-- Ihmeeksesi? Luuletko siis, että hän on kelvoton sodassa?

-- En, en luule mitään hänen kelvollisuudestaan sotapäällikkönä,
sillä en ole koskaan nähnyt häntä sodassa; mutta ihmettelin hänen
vaaliaan samoinkuin häntä itseäänkin, koska se oli odottamaton.

-- Sinä siis odotat hänen tappiotaan?

-- En, odotan päätöstä nähdäkseni, voittaako hän vai häviää.

-- Sinua ilahuttaisi, jos hän häviäisi?

-- En rakasta Kleonia, mutta syntyperäisenä athenalaisena surisin
hänen tappiotaan, enkä siis iloitsisi Kleonin häviötä.

-- Sinä vihaat Kleonia, mutta et halua hänen häviötään?

-- En, Athenan takia.

-- Mutta muuten?

-- Muuten olisi Kleonin häviö valtiolle siunaukseksi, sillä hän on
tehnyt vääryyttä Periklestä, Fidiasta ja kaikkia kohtaan, jotka ovat
toimittaneet jotakin suurta.

-- Täällä tulee vieraita.

-- Se on Alkibiades!

-- Se heittiö! Ettet häpeä seurustelussasi hänen kanssaan.

-- Hän on ihminen, suuret viat, suuret ansiot, ja hän on ystäväni.
Vihollisteni kanssa seurustelen vastenmielisesti.

Alkibiades melusi todellakin portilla ja rynkäsi sisälle:

-- Heleijaa! Puolisot filosofeeraavat yhdessä; puhuvat eilispäivän
pilanäytelmästä. Aasi tuo Aristofanes! Jos tahtoo lyödä kuoliaaksi
vihollisensa, täytyy hänen osata, mutta Aristofanes pieksee pilviä.
Osata, niin! Tiedättekö että Kleon on lyöty?

-- Mikä onnettomuus! huudahti Sokrates.

-- Onko se onnettomuus, että se verikoira tulee riisutuksi?

-- Minä luulen että Alkibiades on saanut vääriä tietoja, päätteli nyt
Xantippa.

-- En, Zeus vieköön, mutta toivoisin saaneeni!

-- Hiljaa! Anytos tulee! varotti Sokrates.

-- Nahkuri numero kaksi. Onpa merkillistä, että Athenan kohtalon
luovat nahkurit.

-- Athenan kohtalo, kuka sen tuntee?

-- Minä Alkibiades olen Athenan kohtalo!

-- Sekasikiö! Varo jumalia!

-- Kleonia seuraan minä; Kleonia ei ole enää, siis olen minä!

-- Mutta nyt on Anytos -- täällä!

Anytos tuli:

-- Etsin Alkibiadesta!

-- Tässä olen!

-- Täytyykö minun valmistaa sinua...

-- Ei ollenkaan, minä tiedän...

-- Valmistaa sinua sen kunnian varalle...

-- Olenko odottanut kylliksi?

-- Että saat kulkea etunenässä...

-- Sitävarten synnyin...

-- Johtaa...

-- Minun paikkani...

-- Johtaa voittokulkuetta...

-- Mitä kulkuetta?

-- Vai niin! Sinä et tiennyt... Kleonin voittokulkuetta satamasta...

Alkibiades sipasi kädellään kasvojansa ylöspäin ja alaspäin kuin
olisi tahtonut vaihtaa naamiota, ja se oli tehty silmänräpäyksessä!

-- Niin, tietysti, tietysti niin! Tulinhan tänne ilmoittamaan --
hänen voittoansa.

-- Hän valehtelee, selitti Xantippa --.

-- Laskin leikkiä näiden puolisojen kanssa! -- Siis voittojuhla Kleon
voittajalle. -- Ajatelkaappas, sellainen onni!

-- Sokrates, pusersi nyt Anytos, etkö iloitse?

-- Iloitsen, että vihollinen on lyöty.

-- Mutta et, että Kleon on voittanut.

-- Sehän on melkein sama asia. Xantippa käytti tilaisuutta ja iski:

-- Hän ei iloitse, eikä hän luottanut Kleoniin

-- Minä tunnen teidät, lopetti nyt Anytos, tunnen teidät filosofit ja
sanaratsurit. Mutta olkaa vain varuillanne! Ja nyt Alkibiades, tule
ottamaan vastaan halveksittua Kleonia, joka on pelastanut isänmaan!

Alkibiades puristi Sokratesin kättä ja puhui hänen suuhunsa:

-- Ajattelehan, sellainen lemmon onni! --Siis: ei vielä; mutta ensi
kerralla!



Alkibiades.


Kartafilos, suutari, istui puodissaan Acharnani-portin vieressä ja
laitteli korkosaappaita Dionysos teatterille, joka vielä kerran
tahtoi koettaa murhenäytelmän uudistamista, se kun jonkun aikaa oli
ollut muodista pois Aristofanesin huvinäytelmäin takia.

Roomalainen Lucillus seistä lekotteli ikkunalaudan ääressä; ja
kun filosofia Sokratesin ja sofistien mukana oli tullut muotiin,
filosoferasivat suutari ja maanpakolainen decemviri niin hyvin kuin
taisivat.

-- Sinä roomalainen, sanoi Kartafilos, kuten minäkin muukalainen
tässä kaupungissa, miltä sinusta näyttää valtio ja hallitus?

-- On hiuskarvalleen samallaista kuin Roomassa. Koko Rooman
tähänastinen historia voidaan kuvata kahdella sanalla: Patrisit ja
plebeijit!

-- Aivan kuten täälläkin.

-- Se vain erotuksena, että Roomalla on tulevaisuus, Hellasilla
ainoastaan menneisyys.

-- Mitäpä tiedetään Rooman tulevaisuudesta?

-- Cumaen sibylla on ennustanut, että Rooma on vallitseva maan.

-- Mitä sanot, Rooma? Ei, Israel sen on tekevä, Israelilla on lupaus.

-- Sitä en rohkene kieltää, mutta Roomalla on myös lupaus.

-- Vain yksi lupaus on olemassa ja yksi jumala!

-- Ehkäpä se on sama lupaus, sama jumala! Ehkäpä Israel voittaa
Rooman kautta.

-- Messiaan, luvatun, kautta on Israel voittava.

-- Milloin sitten tulee se sinun Messiaasi?

-- Kun aika on täytetty, kun Zeus on kuollut!

-- Saadaanpa nähdä! Minä odotan, minä, sillä Zeus on muuttanut
Roomaan ja sen nimi on siellä Jupiter Capitolinus.

Aristofanes, tunnettu kurjenkaulastaan ja avosuustaan, tunkeutui
esille avonaiselle ikkunalle.

-- Onko sinulla pari matalia anturakenkiä, Kartafilos? Pari
sääryksiä; saappaita sinulla kyllä on, näemmä, mutta säärykset ovat
voittaneet.

-- Palvelukseesi, herra...

-- Me tarvitsemme niitä teatterissa, ymmärräthän!... Kas Lucillus!...
Ja valmistamattomasta nahasta, ei parkitusta.

-- Mitä meille sitten tarjottanee teatterissa?

-- Niin, nyt saa Kleon esiintyä tanssimassa, ja ajatelkaas, kun
kukaan ei uskalla esittää sitä nahkurikoiraa, täytyy minun itse astua
valjaisiin. Minä näyttelen Kleonia! Ai, ai, ai!

-- Missä on se suuri sotapäällikkö Kleon nyt sitten?

-- Uudella sotaretkellä Brasidasta vastaan. Kun nimittäin
sotapäällikkö Demosthenes voitti Sphakterian taistelun, niin anasti
Kleon kunnian ja sai voittokulkueen, ja luullen olevansa uljas soturi
hän marssi Brasidasta vastaan. Savikuppi kuitenkin kesti vain niin
kauan...

-- Kunnes särkyi! kuului väliin tuleva ääni.

Se oli Alkibiades:

-- Heleijaa! Kleon on lyöty, Kleon on paennut! Nyt on minun vuoroni!
Ylös, Pnyxille!

Ja niin hän oli poissa.

-- Pnyxille siis, ja minä saan uuden huvinäytelmän, jonka nimi on
oleva Alkibiades.

-- Olet ehkä oikeassa, vastasi Lucillus. Eipä kannata koko juttua
itkeäkään. Sentähden: naurakaamme!

       *       *       *       *       *

Alkibiades seisoi taas puhujalavalla Pnyxillä. Hän oli kuin kotonaan
siellä, ja aina kansa hänelle korvansa kallisti, sillä hän ei
ollut ikävä. Kaikkien hemmottelemana vaikutti hän elähyttävästi
liijoittelevalla hävyttömyydellään.

Puhujalavan vierellä näkyi muiden mukana viisas, rikas ja ylhäinen
Nikias, joka aina oli koettanut olla välittäjänä Spartan ja Athenan
välillä, mutta epäröimisellään useimmin vahingoittanut kuin
hyödyttänyt.

Alkibiades, joka tunsi Nikiasin ja hänen politiikkansa sekä pelkäsi
hänen vastustustaan, päätti suorittaa mestarikaappauksen. Hän ei
tahtonut puhua Spartasta ja Athenasta, jota Nikias odotti, vaan
halusi tehdä kierroshyppäyksen ja puhua vallan muusta. Kansa piti
uutuuksista, ja tänään se oli saava ihan uutta.

-- Athenalaiset! hän alotti. Kleon on lyöty, lyöty kuoliaaksi, ja
minä tarjoon sentakia eittämättömän kykyni valtion käytettäväksi.
Te tunnette pikku vikani, mutta nyt saatte oppia tuntemaan minun
suuret ansioni. -- Kuulkaa, athenalaiset! Oli kerran aika, jolloin
Hellas omisti Vähän-Asian ja levitteli siipiänsä itäänpäin.
Persialaiskuningas anasti nämä uutisasutuksemme toisen toisensa
jälkeen, ja nyt hän seisoo Thraciassa. Kun me emme siis enää saa
mennä itäänpäin, täytyy meidän lähteä länttä kohti, kohti auringon
laskua. Te olette kuulleet hämärämpiä tai selvempiä puheita Rooman
valtiosta, joka kasvaa kasvamistaan. Kansalaisemme olivat varhain
ottaneet huostaansa sen osan Italian niemimaata, jonka nimi on
Tarent, ja sen kautta olemme läheisiä naapureita roomalaisten kanssa.
Ja saarista ihanin, rikas Sicilia, jäi omaksemme. Mutta vähitellenpä
roomalaiset ovat rakentaneet siirtomaamme saarroksiin ja uhkaavat
niiden itsenäisyyttä. Roomalaiset ahdistavat meitä, mutta he
ahtautuvat myös pohjoiseen Galliaa ja Germaniaa kohti, roomalaiset
ahtautuvat etelään Afrikaa kohti. Persialaiskuningas, joka ennen
on ollut vihollisemme, on melkein ystävämme, ja vaaran nimenä ei
ole enää persialaiset, vaan roomalaiset! Sentakia ja tulevaisuutta
ajatellen sanon teille, athenalaiset: Käykäämme Italiaan, käykäämme
Siciliaan; Siciliasta käsin voimme sitten kilpailla roomalaisten
kanssa Hispanian ja Herkulesin patsaitten omistuksesta. Sicilian
mukana me omistamme Egyptin lukon; Siciliasta me suojelemme
uhattua Tarentia, kun meillä on Sicilia, voimme hätätilassa jättää
hylyksi vajoavan Hellaslaivan! Maailma on suuri, miksi istuisimme
homehtumassa täällä erämaassa? Hellas on kuiviin imetty maa,
raivatkaamme uutta maata. Hellas on hylyksi purjehdittu haaksi,
rakentakaamme uusi ja tehkäämme argonautiretki uusiin Kolchisiin
noutamaan uusia kultavuotia, seuraten auringon rataa, länteen!
Athenalaiset, menkäämme Siciliaan!

Nämä uudet tienoot, joita puhuja oli avannut, miellyttivät kansaa,
joka oli väsynyt ijankaikkiseen Spartaan ja persialaiskuninkaaseen;
ja pelon kiihottamana kasvavan Rooman, naarassuden penikan tähden
tämä kevytmielinen ehdotus vastaanotettiin suostumushuudoin ja kädet
kohotettuina. Nikias pyysi puheenvuoroa ja varotti, mutta kukaan ei
kuullut. Skythialainen poliisi, joka vartioi järjestystä Pnyxillä,
ei voinut hankkia hänelle kuulijakuntaa. Ja kun Nikias havaitsi,
ettei voinut estää yritystä, tarjosi hän palveluksensa Alkibiadesin
käytettäväksi ja alkoi varustaa laivastoa.

       *       *       *       *       *

Aspasia oli leskenä Periklesin jälkeen ja suri häntä nyt pitkän ajan.
Puoliympyrää ei enää ollut, mutta jälellä olevia harvoja ystäviä hän
joskus otti vastaan. Sokrates oli uskollisin. Ja nyt hän istui eräänä
iltana hänen luonaan tiilikattoisessa pikku huvilassa Kefissosin
rannalla.

-- Ei, Aspasia, saneli Sokrates; minä neuvoin luopumaan Sicilian
retkestä, Nikias neuvoi samoin, astronomi Meton neuvoi, mutta sen
täytyi tapahtua. Alkibiades oli hankkinut itselleen suotuisan
orakelivastauksen Ammonin temppelistä.

-- Uskotko orakeleihin, Sokrates?

-- Uskon ja en usko! Minulla on oma haltijani, kuten tiedät, joka
varottaa, mutta ei milloinkaan kehota; se neuvoo, mutta ei käske. No
niin tämä sisäinen ääni on sanonut minulle: Hellas ei ole maailmaa
valloittava!

-- Onko sen Rooma tekevä?

-- On, mutta toiselle!

-- Tiedäthän, että Periklesin suuri aatos oli eheä Hellas, kaikkien
valtioitten yhteisyys...

-- Se oli Periklesin toivo, mutta jumalain tahto oli toinen.
Alkibiadesin unelma Hellasin maailmanvallasta oli myös suuri, mutta
jumalain unelmat ovat suurempia.

-- Mitä luulet Kleonin kuoleman tuottavan Athenalle?

-- Ei mitään! Kleonin jälkeen tulee Anytos. Kleon on ijankaikkinen,
sillä Kleon on aatoksen nimi!

Protagoras, hiukan raukeana ja vanhettuneena, näkyi sisäpihalla.

-- Tuolla on Protagoras!

-- Sofisti! Minä en pidä hänestä, sanoi Aspasia, hän on viila,
joka järsii rikki kaiken tahdon, hänen mietteensä tuhoaa kaiken
päättäväisyyden.

-- Sinä puhut totta ja ymmärtäväisesti, Aspasia, ja toisten aikain
vallitessa olisit istunut ennustajattaren kolmijalalla ennustamassa.
Et suinkaan papittarena tiedä, mitä sanot, mutta jokin jumala sinun
kauttasi puhuu.

-- Ei, Sokrates, puhun sinun ajatuksiasi, siinä kaikki!

Protagoras astuu esille:

-- Suru Athenassa, suru Hellasissa! Voi! -- niin hän tervehti.

-- Mitä nyt, Protagoras?

-- Fidias, unohtumaton, on kuollut vankilassa.

-- Voi, sitten on hänet surmattu.

-- Kaupunki hokee niin.

-- Fidias kuollut!

-- Arvatenkin myrkystä, sanotaan, mutta sen ei tarvitse olla totta.

-- Kaikki täällä Athenassa kuolevat ennen vanhuuttaan, milloin tulee
meidän vuoromme?

-- Milloin vuoromme tulee!

-- Python käärmeen surmaajan nuolistako kaadumme? Meitähän nypitään
pois kuin sirkkusia!

-- Me, Apollon lapset, isäköhän meitä tappaisi?

-- Saturnus on palannut syömään lapsiaan.

Sokrates vaipui ajatuksiinsa ja jäi seisomaan:

-- Me olemme suututtaneet jumalat!

Lucillus, roomalainen, astui sisälle.

-- Kas roomalaista! sanoi Sokrates, tulevaisuuden ja maailman herra.
Mitä julistaa hän?

-- Tulen varottamaan Protagorasta. Hänet ajetaan maanpakoon.

-- Minut?

-- Sinut on ajettu maanpakoon.

-- Minkä ominaisuuden tähden?

-- Pilkkaaja-ominaisuuden! Olet kieltänyt valtion jumalat!

-- Ken on ilmiantaja?

-- Matelija, nöyristelijä, se näkymätön, kaikkialla läsnäoleva.

-- Kaikki on luultavaa, mikään ei ole varmaa! päätteli Protagoras.

-- Niin, se on varmaa.

-- No niin, tämän varmuuden edessä sortuu aatosrakennukseni, kuten
kaikki muukin sortuu.

-- Panta rei! Kaikki liukuu, liukuu alta pois; mikään ei kestä,
kaikki nousee, kasvaa ja kuolee.

-- Hyvästi siis, Aspasia, Sokrates, ystävät, isänmaa! Voikaa hyvin!

Protagoras läksi, viitta pään yli.

-- Kaipaako Athena Protagorasta? kysyi Aspasia.

-- Hän on opettanut athenalaiset ajattelemaan, epäilemään; ja epäilys
on viisauden alku.

-- Aristofanes on murhannut Protagorasin, ja hän on murhaava sinutkin
kerran, Sokrates.

-- Sen hän on jo tehnyt, vaimoni on siitä iloinnut, mutta minä elän.

-- Tuossa on nuori Platon, hän näyttää synkeältä. Uusia
murhaviestejä, arvaan ma.

-- Arvaat? Minä vannon! Laula surulaulu, Platon.

-- Laulut, sillä niitä on monikossa. -- Alkibiades on joutunut
syytteeseen ja kutsuttu takaisin!

-- Mitä hän on tehnyt?

-- Ennen lähtöään kumonnut kaikki Hermes patsaat Athenassa.

-- Se on liian suuri urakka yhdelle ihmiselle, siihen hän ei ole
kyennyt.

-- Kanne on selvä: valtion jumalat!

-- Ja nyt kostavat jumalat!

-- Hellasin jumalat ovat muuttaneet Roomaan.

-- Sinäpä sen sanoit!

-- Sitten seuraa numero kaksi: Athenalaiset ovat lyödyt Siciliassa,
Alkibiades paennut Spartaan, ja numero kolme: Nikias on mestattu.

-- Ostakaamme sitten itsellemme haudat Karameikosilta!

       *       *       *       *       *

Nemesis-temppelin edustalla Agoralla seisoi Anytos nahkuri ja
puheli Thrasybulosin, tähän asti tuntemattoman, mutta nyt esille
sukeltautuvan patriotin kanssa.

Anytos melusi:

-- Alkibiades on Spartassa; Sparta hakee apua persialaiskuninkaalta,
meillä ei ole muuta keinoa kuin tehdä samalla tavalla.

-- Kääntyä vihollisen puoleen? Sehän on kavallusta.

-- Ei ole muuta keinoa.

-- Olipa ennen Termopyle ja Salamis!

-- Mutta nyt on Sparta, ja spartalaiset seisovat Dekeleian luona.
Lähettiläämme ovat jo purjehtineet persialaiskuningasta tavottamaan.

-- Sitten voimme nostaa Athenan patsaan alas Parthenonilta! Anytos!
Katsele minua selkään; kasvojani en tahdo näyttää, sillä niissä näkyy
häpeä kun nyt menen!

Anytos jäi yksikseen ja käveli hetkisen temppelin portin edustalla.
Sitten hän pysähtyi ja astui senjälkeen sisälle eteiseen.

Papitar, Teano nimeltään, näytti odottaneen häntä.

Anytos ryhtyi puheisiin:

-- Oletko täyttänyt neuvoston määräämän tehtävän?

-- Minkä tehtävän?

-- Sinunhan piti julistaa kirous isänmaan viholliselle,
Alkibiadesille.

-- Ei, minun tehtäväni on vain siunaamista.

-- Ovatko sitten Koston jumalattaret lakanneet oikeutta
harjoittamasta?

-- He eivät ole milloinkaan olleet lainattavana kuolevaisten kostoa
varten.

-- Eikö Alkibiades ole kavaltanut maataan?

-- Alkibiadesin maa on Hellas, ei Athena; Sparta on Hellasissa.

-- Onko jumalistakin tullut sofisteja?

-- Jumalista on tullut mykkiä.

-- Sitten voit sulkea temppelin milloin tahansa!

       *       *       *       *       *

Parantumaton Alkibiades oli todellakin paennut Siciliasta vihollisen
luo Spartaan, ja istui nyt aterialla Agis-kuninkaan kanssa, sillä
Sparta oli säilyttänyt kuningasvallan, kun taas Athena jo varhain oli
siitä luopunut.

-- Ystäväni, puheli kuningas, en tahtonut, että olisit aterioinnut
julkisesti yhteisessä pöydässä, sinä kun olet tottunut Athenan
loistaviin pitoihin Aspasian luona.

-- Minäkö? Oho! Mitä yksinkertaisin ateria on aina ollut sääntönäni;
nukkua auringon keralla ja nousta auringon kanssa, et tiedäkään
kuinka ankara olen itseäni kohtaan.

-- Kun niin sanot, täytyy minun se uskoa. Huhu on siis sinua
panetellut.

-- Panetellut? Niin varmaankin! Muistathan Hermes-patsaat, joita en
ole kumonnut, mutta joista tuli minun tuhoni.

-- Onko sekin valetta?

-- Se on valetta.

-- No, sanohan minulle toinen asia, luuletko jumalain tahdon nyt
olevan, että Sparta saa voiton Athenasta?

-- Aivan varmasti, yhtä varmasti kuin hyvä on saava voiton paheesta.
Sparta on kaikkien hyveitten asunto, Athena kaikkien paheitten.

-- Sanotaan kaikkien athenalaisten kääntyneen naisista miesten
puoleen. Onko se totta?

-- On, niin syvälle he ovat vaipuneet, ja siksi heidät hävitetään
maan päältä.

-- Nyt kuulen että et ole se miksi olen sinua luullut, ja nyt annan
sotajoukon päällikkyyden käsiisi. Käymmekö nyt Athenaa vastaan?

-- Olen valmis!

-- Ja empimättä synnyinkaupunkiasi vastaan?

-- Olen helleniläinen enkä athenalainen! Sparta on Hellasin
pääkaupunki.

-- Alkibiades on suuri! Nyt käyn päällikön luokse ja illalla
marssimme.

-- Mene, kuningas, Alkibiades seuraa! Kuningas läksi, mutta
Alkibiades ei seurannut heti, sillä naiskammion verhojen takana
seisoi kuningatar odottamassa. Kun paikka oli vapaa, syöksyi hän
sisälle.

-- Terve, Alkibiades, kuninkaani!

-- Kuningatar, kuinka kutsut palvelijaasi kuninkaaksi?

-- Siksi että Sparta on sinua kunnioittanut, siksi että olen
lahjoittanut sinulle suosioni, siksi että olet polveutunut
sankarisuvusta.

-- Kuningas Agis toinen elää.

-- Ei liian kauan! Voita ensi taistelusi, ja Agis on kuollut!

-- Nyt alkaa elo hymyillä ankarasti koetellulle, maanpakolaiselle.
Jospa tuntisit lapsuuteni suruineen, nuoruuteni kieltäymyksineen!
Viini ei ole kasvanut minua varten, naista ei ole minua varten
luotu; Bacchusta en ole tuntenut, Afrodite ei ole ollut minun
jumalattareni. Siveä Artemis ja viisas Pallas ovat minua johtaneet
yli nuoruuden viettelyksien päämäärääni kohti, joka on ollut tieto,
viisaus ja kunnia! Timia kuningatar, kun ensi kerran pääsin viereesi
vuoteellesi...

-- Hiljaa!

-- Silloin minulle selvisi, että kauneus on suurempi viisautta ja...

-- Hiljaa, joku kuuntelee!

-- Kuka kuuntelee?

-- Minä, Lysander, sotapäällikkö! vastasi terävä ääni, ja keskellä
lattiaa hän seisoi.

-- Nyt tunnen sinut, Alkibiades, ja pääsi on toisessa kainalossani,
mutta Spartan kunnia on toisessa. Pakene, ennenkuin kuristan sinut.

-- Sinä olet kuullut väärin, Lysander!

-- Pakene, osota meille se armo että pakenet! Tuolla ulkona on
viisikymmentä keihästä odottamassa päätäsi.

-- Montako sanoit? Viisikymmentä? -- Sitten pakenen, sillä enempää
kuin kolmekymmentä en jaksa lyödä. -- Kuningattareni, hyvästi.
Luulin Spartaa paremmaksikin. Tällaista ei koskaan olisi tapahtunut
Athenassa. Nyt lähden persialaiskuninkaan luo, jossa sopivaisuutta
ymmärretään paremmin ja jossa pääsen syömästä mustaa lientä!

       *       *       *       *       *

Ja niinpä istui Alkibiades Persian valtionhoitajan Tissafernesin
luona. Ja Alkibiades, se suulas puhuu:

-- Niin, opettajani Protagoras opetti minulle kerran, että kaikki
syntyy vastakohdastaan, sentakia, näetkös, voi mieleeni mahtua kaikki
vastakohdat. Sparta ja Athena ovat minulle yhtä rakkaat, se on, yhtä
vihattavat, toisen valtiojumalat ja toisen hyveet.

-- Sinulla on suuri sydän, muukalainen, mahtuuko sinne Persiakin?

-- Koko maailma!

-- Mitä sitten pidät meidän pääkaupungistamme?

-- Minä rakastan kaikkia pääkaupunkeja!

-- Mutta tällä hetkellä täytyy sinun pitää enimmän meidän
pääkaupungistamme.

-- Sen teenkin!

-- Ja sinun täytyy pitää meidän liittolaisistammekin.

-- Kuka, anteeksi, on liittolainen tällä hetkellä?

-- Tänään on se Sparta.

-- Hyvä, siispä pidän Spartasta.

-- Mutta jos se huomenna on Athena?

-- Sitten pidän Athenasta huomenna.

-- Kiitos! Nyt ymmärrän että Hellas on kypsä. Jos se on niin mätää,
se vanha Kreikka, niin sitten se tuskin on valloittamisen arvoinen.

-- Protagoras opetti, että ihminen on kaiken mitta, sentakia mittaan
kaikkien asiain arvon oman itseni mukaan. Millä on arvoa minulle,
sille annan arvon.

-- Sellaista opitte te profetoiltanne! Sitten on meillä parempia;
tunnetko Zarathustraa?

-- Ollakseni teille mieliksi, toivoisin tunteneeni hänet lapsesta
pitäen.

-- Silloin olisit voinut erotuksen tehdä hyvän ja pahan välillä,
valon ja pimeyden, Ormuzdin ja Ahrimanin välillä. Ja olisit elänyt
toivossa valon lopullisesta voitosta -- ja yleissovituksesta
kärsimyksen kautta.

-- Voinhan koettaa! Onko se isokin kirja?

-- Mikä on teidän pyhien kirjojenne nimi?

-- Pyhien? Mitä ne ovat?

-- Mistä saatte uskontonne, tiedon jumalistanne?

-- Homerosin teoksista, luullakseni.

-- Ettehän usko että Zeus on kaikkein korkein, maailman herra?

-- Kyllä, sen uskon varmaan.

-- Mutta hänhän on valansa rikkoja ja miehimys.

-- Niin! Minkäpä sille voi. Tissafernes nousi:

-- Kuulehan, vieraamme, hän sanoi; me emme voi mihinkään ryhtyä
yhdessä, sillä emme palvele samoja jumalia; te sanotte meitä
barbareiksi. No niin, muukalainen ensin, mutta raakalainen sitten!
En keksi kyllin häpeällistä nimeä kansasta, joka palvelee sellaisia
jumalia. -- Nyt ovat athenalaiset yhtä haisevan mädänneitä kuin
sinäkin, sillä he ovat antaneet sinulle anteeksi. Täällä ulkona on
Athenan lähettiläs, joka kerjää sinua palaamaan. Mene Athenaan,
siellä on paikkasi!

-- Athenaan? En koskaan! En luota heihin.

-- Eivätkä he sinuun, sehän sopii! Mene Athenaan ja sano
kansalaisillesi: persialaiset eivät huoli heistä! Viiniköynnös etsii
tervettä jalavaa, mutta kaalinpäätä se väistää.

Alkibiades oli alkanut kävellä lattialla. Se merkitsi että hän oli
kahden vaiheella.

-- Onko athenalainen todella tuolla ulkona? hän kysyi.

-- Hän on polvillaan tuolla ulkona rukoillakseen Alkibiades
kavaltajalta sitä armoa, että rupeaisi heidän herrakseen. Mutta
kuulehan, olet kai kansan mies?

-- Niin, tietysti.

-- Sitten täytyy sinun vaihtaa kantaasi, sillä nyt ovat ylhäiset
vallalla Athenassa.

-- Niin, vai niin, jaha, mutta minähän olen ylhäinen, kaupungin
ylhäisin.

-- Hyrrä, hae nyörisi.

Alkibiades oli pysähtynyt.

-- Luulenpa että minun täytyy kuitenkin puhua athenalaisen kanssa!

-- Tee se! Puhu athenan kieltä hänen kanssaan. Persiaa hän ei tajua.

       *       *       *       *       *

Alkibiades palasi Athenaan, kuolemantuomio peruutettiin, ja taistelun
voittaneena sotapäällikkönä sai hän juhlakulkueen Piraeusista.
Mutta suosio oli häilyvä, ja jouduttuaan epäluulon alaiseksi
kunnianhimoisista kuningaskruunun tavoittelemisaikeista, pakeni hän
jälleen, tällä kerralla persialaisen satraapin Pharnabazosin luo.
Kun hän ei voinut elää juonia punomatta, joutui hän pian satimeen,
paljastettiin ja tuomittiin surmattavaksi.

       *       *       *       *       *

Alkibiades istui ystävättärensä luona keskustellen kaikessa levossa
ja mukavuudessa:

-- Luulet siis, Timandra, että Cyrus marssii veljeänsä Artaxerxestä
vastaan vallatakseen Persian valtaistuimen?

-- Olen varma siitä ja yhtä varma että hänellä on kymmenentuhatta
athenalaista Xenofonin johdossa mukanaan.

-- Tiedätkö, onko Artaxerxestä varotettu?

-- Tiedän sen!

-- Kuka lie voinut varottaa häntä?

-- Sen sinä olet tehnyt.

-- Tietääkö Cyrus sen?

-- Kyllä, hän tietää sen.

-- Kuka on minut pettänyt?

-- Minä sen olen tehnyt.

-- Sitten olen hukassa.

-- Niin, niin olet.

-- Ajatteleppas, että minun piti naisen kautta kukistuman!

-- Saatoitko muuta odottaa, Alkibiades?

-- Enpä oikeastaan! -- Enkö voi paeta?

-- Et sinä, mutta minä kyllä.

-- Näen savua, onko talossa tuli irti?

-- On, on se. Ja jousimiehiä ulkopuolella!

-- Huvinäytelmä on lopussa! Palaamme murhenäytelmään...

-- Ja ivanäytäntö alkaa.

-- Jalkoja kuumottaa, muuten on kuoleman tapana alkaa kylmästä.

-- Kaikki syntyy vastakohdastaan, Alkibiades.

-- Anna minulla suudelma!

Hän suuteli häntä, Athenan kauneinta miestä?

-- Kiitos!

-- Menehän akkunaan, niin saat nähdä jotakin!

Alkibiades kävi akkunan ääreen:

-- Nyt näen... Samassa häneen sattui jousi:

-- Nyt en taas näe mitään! Hämärtää nimittäin, ja minä kun luulin
että alkaisi valeta!

Timandra pakeni, kun ruumis alkoi palaa.



Sokrates.


Sparta oli voittanut Athenan, ja Athena oli raunioina. Kansanvalta
oli lopussa, ja oli saatu kolmekymmentä tyrannia.

Sokrates ja Euripides kulkivat murheissaan pirstoitetulla Agoralla.
Sokrates puhui:

-- Athenan muurin raunioilla! Meistä on tullut spartalaisia; emme
huolineet yhdestä tyrannista, ja saimme kolmekymmentä.

-- Minä matkustan pohjoiseen, sanoi Euripides, menen Makedoniaan,
jonne minua on kutsuttu.

-- Siinä teet oikein, kun tyrannit ovat kieltäneet murhenäytelmäsi.

-- Se on totta.

-- Ja minua he ovat kieltäneet opettamasta.

-- Ovatko he kieltäneet Sokratesin puhumasta? Eivät! Siis voi hän
opettaa, sillä hän ei voi puhua opettamatta. Mutta he lienevät
kieltäneet orakelit puhumasta, sillä he ovat tauonneet ennustamasta.
Kaikki on tauonnut. Hellas on tauonnut! Ja miksi?

-- Niin, kysyppäs! Onko Zeus synnyttänyt sen pojan, joka on hänet
kukistava ja jota Aiskylos ennusti?

-- Ken tiennee? Kansa on tuottanut itselleen uuden jumalan, jonka
nimi on Adonai eli Adonis. Hän on Itämaalta, ja hänen nimensä
merkitsee herraa. Kuka on se uusi jumala?

-- Sanokoon joka taitaa! Hän kuuluu kuolevan ja nousevan kuolleista.
Mutta he ovat saaneet uuden jumalattarenkin. Oletko kuullut
puhuttavan Kybelestä, jumalien äidistä, neitseestä, jota Roomassa
palvellaan samoinkuin Vestaa vestalipapit?

-- Sitä on niin paljon uutta, ja epäselvää se on kuin viini
käydessään. Tuolta tulee Aristofanes. Hyvästi, ystäväni, viimeisen
kerran tässä elämässä.

-- Odota! Aristofanes viittaa! Ei, katsoppas, hän itkee! Aristofanes
itkee!

Aristofanes tuli esille.

-- Euripides! hän sanoi, älä mene, ennenkuin olen puhunut.

-- Voitko puhua? vastasi Euripides.

-- Minä itken.

-- Älä eksy osastasi! Olisiko tämä kyynelten esittämistä?

-- Sääli onnettomuustoveria, Euripides; tyrannit ovat sulkeneet
teatterini.

-- Sokrates, täytyykö minun sääliä pyöveliäni?

-- Luulenpa että Nemesisin temppeli on taas avattu! vastasi Sokrates.
Aristofanes ei koskaan ennen ole ollut yksinkertainen, nyt hän on
tahallaan. -- Minä säälin sinua siis, Aristofanes, että et voi minua
enää häväistä. Annan sinulle anteeksi, mutta enpä tahdo auttaa esille
huvinäytelmiäsi. Se on liikoja pyydetty! Nyt seuraan Euripidestä
kotia!

       *       *       *       *       *

Sokrates istui Aspasian luona, joka oli vanhentunut.

-- Euripides on mennyt Makedoniaan, sanoi Sokrates.

-- Vaimojensa luota.

-- Sinä olet käynyt katkeraksi.

-- Olen väsynyt raunioihin ja kaikkeen. Tyrannit murhaavat
kansalaisia.

-- Se on tyrannien tointa.

-- Saammeko pian rauhan?

-- Kerameikosilla seeteriarkussa.

-- Minä en halua kuolla, tahdon elää, mutta rauhallisesti!

-- Eläminen ei ole rauhallista.

-- Kyllä, jos on hyvä olla.

-- Sitä ei ole ikinä.

-- Ei, jos on onnettomasti nainut kuten sinä, Sokrates.

-- Vaimoni on kyllä niitä pahimpia, ellei hän olisi saanut minua
miehekseen, olisi hän murhattuna.

-- Xantippa kavaltaa sinut juoruillansa; ja kun hän ei ymmärrä, mitä
sinä sanot, esittää hän vääriä kuvia ajatuksistasi ja personastasi.

-- Sen tiedän, mutta en voi sitä auttaa.

-- Miksi sitten yhä pysyt alennuksessasi?

-- Miksi pakenisin? Ainoastaan ylivallan tieltä on oikeus paeta,
mutta Xantippa ei ole minun ylivaltani.

-- Sinut on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty luennoimasta; sen
saa hän aikaan ja Anytos.

-- Toimittakoon minulle kuoleman, niin on hän toimittanut minulle
vain vapautuksen... Aspasia, kuulen että ystävyytemme on alaspäin
menossa; sinä olet saanut uusia ystäviä, sinä olet muuttunut
toiseksi, salli minun sanoa jäähyväiseni, ennenkuin Lysikles tulee.

-- Tunnetko häntä?

-- Tunnen, ja koko kaupunki puhuu avioliitostasi.

-- Lysikles karjakauppiaan kanssa?

-- Se on sinun asiasi, en puhu siitä!

-- Mutta mielestäsi olisi Periklesin muistoa tullut paremmin
säilyttää?

-- Olisin mielelläni nähnyt Aspasian muiston paremmin säilytettynä,
mutta nähtyäni athenalaisten käyvän kukkaseppeleillä koristettuina
juhlien Athenan häviötä, nähtyäni Fidiasin...

-- Kuinka sitten on Sokrates päivänsä päättävä?

-- Ei ainakaan Aspasian lailla.

-- Jumalat tekevät meistä pilaa! Ole varuillasi, Sokrates!

       *       *       *       *       *

Sokrates istui lopultakin vankilassa syytettynä nuorison
viettelemisestä ja valtion jumalain pilkkaamisesta tai kieltämisestä.
Syyttäjinä mainittiin: nuori huono runoilija Melitos, nahkuri Anytos
ja puhuja Lykon.

Sokrates piti puolustuspuheensa ja selitti aina uskoneensa jumalaan
ja omantuntonsa ääneen. Hänet tuomittiin myrkkymaljan uhriksi,
pidettiin vankeudessa, missä hän kuitenkin sai tavata vaimoansa ja
harvoja jälellä olevia ystäviään.

Nyt oli vaimo sisällä itkemässä.

-- Älä itke, sanoi Sokrates, sinun syytäsihän tässä ei ole yhtään.

-- Etkö tahdo nähdä lapsia?

-- Miksi repisin rikki heidän pikku sydämmensä tarpeettomalla
jäähyväisten otolla? Mene sinä poikain luo lohduttamaan heitä; vie
heidät huviretkelle metsään.

-- Mekö iloitsisimme, kun sinä kuolet?

-- Iloitkaa, että kärsimykseni ovat loppuneet, riemuitkaa että kuolen
kunniallisesti...

-- Eikö sinulla ole mitään viimeistä toivomusta?

-- En toivo mitään, tai kyllä, rauhaa, rauhaa teidän typereiltä
kyyneleiltänne ja huokauksiltanne ja häiritsevältä valitukseltanne.
Mene, vaimo ja ajattele, että Sokrates tahtoo nukkua, sillä hän on
väsynyt ja kärtyinen; ajattele että hän herää taas ja on sitten
täysin levännyt, nuortunut, on iloinen ja rakastettava.

-- Toivon että olisit opettanut minulle kaiken tämän ennen, minulta
sinulle ei ollut mitään opittavaa.

-- Oli, sinulta opin kärsivällisyyttä ja malttia!

-- Annatko minulle anteeksi?

-- Sitä en voi! Sillä sen olen jo tehnyt. -- Sano nyt hyvästi, aivan
kuin matkalle lähtisin. Sano: tervetuloa takaisin! aivan kuin jo pian
tulisin takaisin!

-- Hyvästi sitten, Sokrates, älä ole minulle vihainen!

-- En, olen sangen hyvä!

-- Hyvästi, puolisoni, ijäksi!

-- Ei ijäksi! Haluathan nähdä minua taas. Ole iloinen mieleltäsi ja
sano: Me tapaamme taas!

-- Me tapaamme taas!

-- No niin! -- Ja tavatessamme taas, käymme yhdessä lasten kanssa
metsien helmaan!

-- Sokrates ei ollutkaan se, joksi häntä luulin...

-- Mene, tahdon nukkua!

Ja hän meni, mutta kohtasi ovessa Platonin ja Kritonin.

-- Hetki lähestyy, ystävät! sanoi Sokrates väsyneesti, silmät
palavina.

-- Onko sinussa rauha, mestari?

-- Totta sanoakseni, olen sangen rauhallinen; iloinen en tahdo
väittää olevani, mutta omatuntoni ei minua ahdista.

-- Milloin, Sokrates, milloin... on se tapahtuva?

-- Tarkoitat, milloin... se on tapahtuva, se viimeinen?
Platon, parkani, rakkaani... kiire on... olen äsken nauttinut
uneksimisesta... olen käynyt joen yli, toiselle puolelle;
olen silmänräpäyksen nähnyt katoomattoman kauneuden ikikuvia,
joiden hämäriä varjoja vain ovat nämä näkyvät... olen nähnyt
tulevaisuutta, ihmissuvun kohtaloita; olen puhunut mahtavien kanssa,
korkeitten, puhtaitten; opin tuntemaan sen viisaan järjestyksen,
joka vallitsee suurta näennäistä epäjärjestystä; minä vapisin
kaikkeuden tutkimatonta salaisuutta, josta aavistusta tunsin; ja
käsitin tietämättömyyteni koko laajuuden. Platon, sinä olet sen
kirjoittava. Sinä olet opettava ihmislapsia kohtuullisesti halveksien
katselemaan asioita, hartaina nostamaan katseensa ylös näkymättömiin,
kunnioittamaan kauneutta, harjoittamaan hyveitä ja toivomaan
pelastusta työn teosta, velvollisuuksista ja kieltäytymisien kautta!

Hän kävi vuoteelle ja laskeusi makuulle. Platon seurasi:

-- Oletko sairas, mestari?

-- En, olen ollut, mutta nyt parannun.

-- Oletko jo...

-- Olen jo tyhjentänyt maljan!

-- Viisain lähtee luotamme!

-- Ei ole kukaan kuolevainen viisas! Mutta minä ylistän jumalia,
jotka ovat antaneet minulle hävyn ja oikeuden tunnetta.

Sitten syntyi huoneessa äänettömyys.

-- Sokrates on kuollut!



Flaccus ja Maro.


Sokratesin kuoltua oli Athenan suuruus mennyttä. Sparta oli sitten
aikansa vallassa, ja sen jälkeen seurasi Theben vuoro. Theben jälkeen
makedonialaiset syöksyivät maahan, ja nämä vallitsivat vuoteen
196, jolloin roomalaiset valtasivat sekä Makedonian että Kreikan,
Korintti hävitettiin perin pohjin, mutta Athena, joka Sullan aikana
menetti linnoituksensa, säästyi kuitenkin suurten muistojensa takia.
Nyt Caesarin aikana oli yleistä muotia se että nuoriso lähetettiin
Athenaan opiskelemaan grammatikaa, retorikaa ja filosofiaa. Mitään
uskontoakaan ei ollut, sillä kukaan ei uskonut valtion jumaliin,
vaikka uhrijuhlia vietettiin vanhasta tottumuksesta. Athena oli
vainajana, kuten koko vanha maailma, Egypti, Syria, Vähä-Asia.
Roomassa elettiin Kreikan muinaisuudella, ja kun miehistä suurin,
Cicero, käsitteli filosofista ainetta, alotti hän aina puhumalla mitä
vanhat kreikkalaiset siitä asiasta arvelivat ja siten hän lopettikin,
sillä mitään omaa mielipidettä esimerkiksi jumalain luonteesta ei
hänellä ollut.

Eräänä varhaisena kevätpäivänä Julius Caesarin viimeisinä aikoina
istui kaksi ylioppilasta lehtimajassa Lykabettosin alapuolella,
vastapäätä Kynosargesin kimnaasia. Pöydällä oli heillä viiniä,
mutta eivät he olleet kovin persoja keltaiselle Chios-viinilleen.
He istuivat ääneti, velttoina aivan kuin odotellen. Mutta kaikki
heidän ympärillään näytti myöskin olevan saman tylsyyden vallassa.
Ravintolan isäntä nukkui istuillaan, vastapäisen kimnaasin oppilaat
seisoa vetelehtivät porttikäytävässä, vaeltajat maantiellä kulkea
tassuttelivat äänettöminä eteenpäin tervehtimättä; talonpoika
pellolla istui aurallaan ja pyyhkeili hikeä otsaltaan. Ylioppilaista
vanhempi hypisteli lasiaan ja avasi vihdoin suunsa:

-- Sano jotakin!

-- Minulla ei ole mitään sanomista, sillä en tiedä mitään.

-- Oletko jo täysin oppinut?

-- Olen.

-- Minä tulin Roomasta eilen suuret toivot mielessäni että saan
oppia uutta ja kuulla kuulumattomia asioita, mutta saan kuulla vain
äänettömyyttä.

-- Rakas Maro, minä olen makaillut täällä vuosikausia ja olenpa
kuullutkin, mutta en mitään uutta. Olen kuullut, että Thales on
väittänyt jumalia ei koskaan olleen, vaan että kaikkeus on syntynyt
jostain kosteasta. Edelleen tunnen Anaximenesin opin että kaikki
on ilmasta kotoisin, Ferekydesin eetteristä perussyynä, Heraklitin
tulesta. Anaximander on opettanut minulle että maailman kaikkeus
on syntynyt jostain alkuaineesta. Lenkippos ja Demokritos antoivat
minulle opetusta tyhjästä maailmanavaruudesta, jossa on alkuruumiita
eli atoomeja. Anaxagoras on minulle uskotellut että atoomeilla,
hiukkasilla on järki. Xenofanes tahtoi saada minut vakuutetuksi
että jumala ja maailma on sama. Empedokles, koko sakista viisain,
joutui epätoivoon ymmärryksen puutteellisuuden takia ja heittäytyi
epätoivossaan pää edellä Etnan tulta suitsuavaan vuoreen.

-- Uskotko sitä?

-- En! Se on kyllä valetta niikuin kaikki muukin. -- Sitten opin
Platolta koko joukon hyviä asioita, jotka sitten Aristoteles kumosi.
Seurauksena oli, että pysähdyin viisaista viisaimman Sokratesin
pariin, joka avomielisesti selitti, kuten tiedät, ettei hän mitään
tiennyt.

-- Sehän oli sofistin oppi: ettei sitä voi mitään tietää, tuskin
sitäkään.

-- Olet oikeassa, sentakia oli hyvä Sokratesimme sofisti
tahtomattaan! Mutta onpa yksi, yksi ainoa, joka... niin, tarkoitan
Pytagorasta. Hänhän on julistellut sinne tänne, itään ja länteen,
mutta olenpa hänen filosofiastaan löytänyt ankkurin, jonka olen
laskenut pohjaan. Kyllähän minä tuulessa keikkuilen, mutta en
ajelehdi enää sinne tänne.

-- Kerrohan!

-- Niin se kuuluu näin: Tee sitä, mitä pidät jalona, vaikkapa
maanpakolaisuuden uhallakin; joukko on jalouden tuomariksi kelvoton.
Sentakia vähäksy sen kiitosta ja halveksi sen moitetta. Hoitele
uskonveljiäsi, mutta pidä muita ihmisiä kaikkea arvoa vailla olevana
laumana. Ole alituisella sotakannalla papujen kanssa (hän tarkoittaa
demokrateja)! "Odi profanum vulgus et arceo!"

-- Sinun pitäisi asua kotona Roomassa, Flaccus, missä...

-- Niin, miten siellä Roomassa nyt on laita?

-- Caesar on Caesar, on valloittanut maailman ja hänen persoonaansa
on yhdistettynä kaikki korkeimmat virat, vieläpä papillisetkin.
Tätä vastaan ei minulla ole mitään, mutta väittävät hänen pyytävän
jumalaistuttamista.

-- Miksi ei? Kaikki jumalat ovat olleet sankareita ennen, eikä
monetkaan jumalat ole olleet niin suuria kuin Caesar. Romulushan
ei ollut mikään erinomainen poika, vaikka hän sattui joutumaan
ensimäiseksi ja jonkun kaiketi täytyy ensimäinen olla. Mutta
sittenkin on hän nyt jumala, temppelit ja uhrit on hänelle.

-- Se on kyllä valetta, kuten kaikki muukin.

-- Arvattavasti.

-- Niin, olenpa kuullut toisenkin tarun Rooman perustamisesta
Aeneasin pojan Ascaniusin toimesta, hänen, joka pakeni Trojasta, ja
sille tarinalle olen päättänyt rakentaa suuren runoelmani...

-- Onko se Aeneis, josta kerrotaan?

-- On, se se on!

-- Onko se runoileminen vaikeata?

-- Ei, sitä vain seurataan hyviä esikuvia. Tähän asti on Teokril
ollut esikuvanani, mutta nyt turvaudun itse isä Homerosiin.

-- Herkules vieköön! -- No täällä voit olla rauhassa, niin kauvan
nimittäin kuin Mecaenas lähettää sinulle säännöllisesti kolikoita!

-- Sen hän tekee mutta kuinka sinä tulet toimeen?

-- Vanha isäni, vapautettu orja, hänhän se ahertelee valtion
rahastossa, minne hän koettaa hankkia minulle paikan tulevaisuudessa.

-- Eikö sinulla ole mitään harrastuksia, mitään intohimoja, mitään
kunnianpyyntiä?

-- Ei, mitäpä minä sellaisella! Nihil admirari. Se on tunnussanani.
Kun on kerran jumalia, jotka vallitsevat ihmisten ja kansojen
kohtalot, niin miksipä ryhtyisin minä peukaloimaan asioita ja
ränsistyttämään itseäni turhassa taistelussa. Ajattelehan vain
Demosthenesta, joka kolme vuosikymmentä puhui makedonialaisia
vastaan, varoittaen kansalaisiaan, jotka eivät tahtoneet häntä
kuulla. Jumalat kävivät makedonialaisten puolelle ja tuomitsivat
Hellasin turmioon. Demosthenes joutui vankilaan -- lystillistä
kyllä syytettynä samojen makedonialaisten lahjomaksi. Se oli
valetta luonnollisesti! Tämän patriootin, joka uhrautui isänmaan
pelastamiseksi, joka luuli puhuvansa jumalain puolesta, täytyi
nauttia myrkkyä ja hän kaatui taistellen jumalia vastaan! Vestigia
terrent!

Tämän keskustelun aikana oli päivä laskenut, ja nyt hämärissä
saatiin nähdä tulia sytytettävän Aeginalla, Salamissa, Phalerosin
kupeella, Piraeuissa ja lopulta Akropolisilla. Kaupungista kuuluva
äänten sorina lisääntyi, ja nousi yhtäjaksoiseksi äärettömäksi
riemukirkunaksi. Väkeä näkyi tulevan tiellä kuljettaen mukanaan
naisia, lapsia, toiset kävellen, toiset ajaen ja ratsastaen.

Kunnon Agathon, ravintolan isäntä, oli herännyt ja käynyt maantielle
saamaan selvää hälinän aiheesta.

Molemmat ylioppilaat olivat nousseet viinikellarin katolle
tähystelemään, mutta aavistellen heidän kaltaisiaan muukalaisia
vaaran uhkaavan ja yltyväin huutojen pelottamina, he laskeusivat alas
ja kätkeytyivät puserrushuoneeseen.

Vihdoin kuului Agathonin ääni:

-- Caesar on murhattu! Surma roomalaisille! Hellas vapaaksi!

Se oli uutinen.

Viinisaksan puutarha tuli täyteen väkeä, viini virtaili ja
riemuhuutojen seassa kajahteli ivasanoja sivu kulkeville
roomalaisille, joita pakeni kaupungista pohjoista kohti Makedonian
rajalle pyrkien.

Maro ja Flaccus saivat olla ankarassa pinteessä, piilossa kun olivat
viinipuristimen ammeessa, josta tirkistellen he saivat tietää koko
uutisen sivuhaaroineen päivineen.

Cassius ja Brutus murhanneet Caesarin Capitoliumissa.

-- Brutus? kuiskasi Maro: sitten ovat kai Caesarien päivät menneet
samalla tavalla kuin vanha Brutus lopetti kuninkaitten!

-- Ja Brutus pakomatkalla Hellasiin yllyttämään helleenit roomalaisia
vastaan.

-- Eläköön Brutus! huudettiin puutarhassa.

-- Sittenpä saamme mekin elää, hoksasi nokkela Flaccus. Caesar on
kuollut, ylistäkäämme Brutusta, toistaiseksi.

       *       *       *       *       *

Monta vuotta oli kulunut, kun entinen atheenalainen ylioppilas,
Quintus Horatius Flaccus käyskenteli Sabinilaisvuoristossa olevan
huvilansa puutarhassa. Tämän huvilan hän oli saanut ystävältään
Macaenasilta, joka aivan vieressä itse Tiburissa istuskeli komeassa
maalaistalossa.

Horatius oli nyt sangen kuuluisa runoilija, mutta kuitenkin sama kuin
athenalainen ylioppilas. Kohtalo tai jumalat olivat leikitelleet
hänen elämällään, mutta runoilijapa oli pitänyt sitä taivahaisten
hauskana juhlana, johon hän oli satiirilla vastannut.

Caesarin murhan jälestä oli nimittäin Brutus paennut Kreikkaan ja
siellä saanut niin hyvän vastaanoton, että athenalaiset olivat
pystyttäneet hänen kuvapatsaansa ja pestanneet joukkoja hänelle
Antoniusta ja niitä toisia vastaan, joiden joukossa oli sairas
Octavianus (vastainen Augustus). Horatius tungettiin sotilaaksi
ja hän johtikin todella legioonaa Philippin taistelussa, jossa
Brutus kaatui. Runoilija, joka ei ollut sotilas, pakeni ylivoimaa
ja saapui Roomaan, jossa hän amnestian, sovitusjulistuksen jälkeen
pääsi kirjuriksi kaupungin laitokseen. Samaan aikaan hän oli alkanut
runoilla, Mecaenas hänet keksi, ja hän sai palkkiokseen maatalon.
Augustus keisari ihaili häntä ja tarjosi hänelle sihteerin paikan,
mutta Horatius kieltäytyi, osaksi sen tähden, ettei hän koskaan
voinut tätä imperatoria pitää muuna kuin vallan kaappaajana,
osaksi sen tähden että hän ennen kaikkea rakasti vapautta ja
riippumattomuutta.

Nyt hän käyskenteli puutarhassaan, jonka hedelmäpuut hän itse oli
ymppäillyt. Hän poimiskeli ruusuja ja hyasintteja, sillä hän odotteli
kävijää, rakasta vierasta, vanhaa Athenan aikuista ylioppilastoveria,
Publius Virgilius Maroa, joka oli yhtä mainittava maineeltaan kuin
Horatius, vaikka ei ollutkaan "julaissut" käsin kirjoitettuna
Aeneistaan.

Viiniköynnösmajassa oli pöytä katettuna; vanhaa massialaista ja
falernilaista oli jo jäissä. Ostereita ja ankeriasta oli siinä; vohla
ja muutama viiriäinen olivat varrasta odottamassa paistinhuoneessa;
puutarhan hedelmiä oli poimittuna; kahta henkilöä varten katetulta
pöydältä puuttui vain kukkia.

Vähäinen kirjoitustaitoinen orja juoksenteli puutarhaveräjän ja
kyyhkyislakan väliä tähystämässä odotettua vierasta.

Runoilija seisoi juuri käsiään pesemässä vesiammeen ääressä
lopetettuaan kukkien poimintansa, kun joku häntä taputti olalle:

-- Virgilius! Mitä tietä olet tullut?

-- Mäkien yli Tiburista, Mecaenasin luota.

-- Tervetuloa, tulitpa mitä tietä tahansa, vaeltaja, istu, raukea,
puoliympyrääni kotiviljeltyjen olivien varjoon, sillä aikaa
paistinvarras sirisee ja hakkuuraudat käyvät! Tässä näet turpeeni,
joka on edustavinaan maailmaa...

Ensi tervehdyksistä ja kysymyksistä oli päästy, ja ystävät
olivat asettuneet pöydän ääreen. Isäntä oli kyllä epikurolainen,
eli nautinnon ihailija, mutta voidakseen nauttia, täytyy pysyä
kohtuudessa, ja ateria oli roomalaistavan mukaan arvosteltuna varsin
kodikas, itsessään yksinkertainen, mutta loistokas.

Sitten tuli maljain vuoro, ja viini herätti muistot, huolimatta siitä
että sen unhotusta suovan ominaisuuden väitetään sammuttavan niitä.

-- No, sinähän olit sodassa, sinä poika? alotti Virgilius.

-- Niin, ja häpeällisesti pötkin pakoon, kuten tiedät.

-- Olen kyllä lukenut sellaista jossain runossasi, mutta totta se ei
liene, vaan olet itseäsi panetellut.

-- Olenko? Ehkä! Ainahan sitä lörpöttelee runoillessaan.

-- Sinä runoilija, muistatko että Athenassa kysyit minulta, oliko se
vaikeata? Miten sitten johduit kirjoittelemaan?

-- Tarvitsin rahoja!

-- Nyt taas panettelet itseäsi. Jos kaikki rahaa tarvitsevat
kärkkyjät osaisivat kirjoitella, niin olisipa maailma täynnä
runoilijoita.

-- Ehkäpä ei siis ollutkaan asian laita niin! Mutta puhuppa nyt
itsestäsi! Aeneisistäsi!

Virgilius synkistyi:

-- Siitä en halua puhua.

-- Onko se valmis?

-- Liiankin valmis! Se on mennyttä, lopussa!

-- Lopussa?

-- Niin! Lukeissani sen, älysin epäonnistuneeni! -- Missä siinä
ei ollut Homerusta, siinä se ei ollut mistään kotoisin! Se oli
rangaistus siitä, että tahdoin loistaa isää kirkkaammin...

-- Oletko hävittänyt sen?

-- En vielä, mutta se on sinetöitynä, määrätty hävitettäväksi
kuoltuani.

-- Nyt sinä panettelet itseäsi, et ole vuosien masentama, Maro, et
ehkä työnkään, vaan jonkun muun.

-- Niin, jonkun muun. Se mikä tuleva on, se minut saa levottomaksi.

Horatius heilautti maljaansa ja lausuili:

    Rikollista on etsiä rajaa, mi elon etehen
    taivaan laittama on, Leuconoé, Kaldean viisailta
    kohtaloos älä etsi, saavuttaaksesi vanhaa näin.

    Täys vain maljas kun on,
    sanat ne syntyä voi!
    Kadehtien elo pakenee.
    Nauttios nyt, huomenta epäile!

-- En voi, keskeytti Virgilius, en voi mitään upottaa maljaan,
nähdessäni isänmaani menehtyvän.

Onko Rooma koskaan ollut niin mahtava kuin nyt? Eikö meidän maamme
ole koko tiedossa oleva maailma, Egypti, Syria, Kreikka, Italia,
Espanja, Germania, Gallia, Britannia? Onko muuta saatavissa, ellen
mainitse Intiaa ja Persiaa? Ja kuitenkin elämme rauhan aikaa;
Janustemppeli on kiinni, maassa ilo vallitsee, taiteet kukoistavat
eikä kauppa ole koskaan ollut niin verratonta kuin nyt.

-- Niin, rauhaa sodan edellä! Sillä kaikki nämä kukistetut kansat
ovat heränneet ja viskelevät silmäyksiään Roomaa kohti, eivät välitä
Kreikasta, niinkuin ennen, sillä Kreikka on erämaa ja käy suureen
rauhaan. Tiedätkö, että Suua ja Mithridates ovat samonneet poikki
Hellasin murhaten, ryöväten, niin että kaikki tiede ja taide on
paennut Egyptin Aleksandriaan tai kasvavaan Bysanziin? Tiedätkö,
että tuntematonta heimoa, idästäpäin kotoisin olevat merirosvot
ovat hiljattain ryövänneet jokaisen Hellasin temppelin, niin että
tuskin siellä enää voidaan jumalanpalvelusta pitää? Orakelit ovat
käyneet mykiksi, runoilijat vaienneet kuin laululinnut ukkossäällä,
murhenäytelmiä, niitä suurien teoksia, ei enää esitetä, vaan käydään
katselemassa ilveilyjä ja gladiatorien näytäntöjä. Raunioina on
Hellas, ja Rooma on pian oleva samoin.

-- Aika on paha, sen tunnustan, mutta joka aika on ollut
rappeutunutta ja samalla uutta aikakautta valmistavaa. Syksyn korea
lehtipuku maatuu seuraavan kevään kukkaiskylvön pientareeksi, luonto,
elämä, historia uusiintuu aina kuolemassa. Siksi on kuolema minusta
vain uudistusta, vaihdosta, ja tavatessani ruumissaaton, päättelen
aina itsekseni: Voi, kuinka eläminen on hupaista!

-- Rakas Flaccus, sinä elät unelmissasi kulta-aikaa, kun taas me
toiset laahustamme vain tätä rauta-aikaa. Muistatko, kuinka Hesiodus
valittelee hänkin jo?

-- En, sen olen unohtanut, mutta sinun mieliksesi tahdon kuunnella.

-- Rautakansaa on tämä nykyinen, eikä se koskaan lepää työn
taakkaa kantaessaan, ei päivin, ei öin! Syntistä kansaa se on,
ja jumalat lähettävät sille vaivalloisia murheita, mutta kun he
iloakin lähettävät, tuottaa sekin sille onnettomuutta. Kerran
on Zeus juurineen sen hävittävä, tämän monikielisen kansan, kun
sen lapset syntyvät kulmat harmaina. Lapsemmehan syntyvät jo
vanhuksina, hampaattomina, ryppyisinä ja kaljupäisinä. Ei välitä isä
lapsestaan, ei lapsi isästään, ei vieras isännästään, ei palvelija
palvelijasta, ei veli veljestään. Milloin lapset häpäisevät ijäkkäitä
vanhempiaan, solvaavat heitä, puhuvat tylyjä sanoja, nämä nuoret
lurjukset, jotka eivät jumalaisesta kostosta mitään tiedä ja jotka
eivät ikinä palkitse harmaantuneita vanhempiaan lapsuusaikaisesta
hoidosta. Nyrkki on oikeutena, ja toinen kaupunki toista hävittää.
Ei rehellisyys ja uskollisuus valoja kohtaan saa koskaan palkkaansa,
yhtä vähän kuin hyvyys tai oikeuskaan. Voi ei, joka syntiä tekee
ja lakia rikkoo, häntä kunnioitetaan. Lurjukset pettävät jaloja
ihmisiä ja epäröimättä vannovat väärin, kateus vainoo ihmisiä,
näitä kovaonnisia, ääneltään ilettäviä, kasvoiltaan kauheita, jotka
riemuitsevat siitä pahasta ja vahingosta, jota voivat matkaan saattaa.

-- Niin, sillä tavalla sanoi Hesiodus tuhat vuotta sitten, ja voinhan
tunnustaa, että sen kaltaista se on, mutta mitäpä sille voi?

-- Niin, sellaista se on! Cicero murhattiin, ja minua himottaisi
seurata Caton esimerkkiä, hänen joka kuoloon kulki syntiä
välttääkseen. Minä painun, Flaccus, alaspäin valheeseen ja
teeskentelyyn, mutta minä en tahdo painua, tahdon kohota... Olen
ylistänyt Augustusta ja hänen poikaansa Marcellusta, mutta en
luota heihin enää, sillä he eivät ole tulevaisuus. Siksi on Aeneis
poltettava!

-- Sinä saat minut levottomaksi. Maro! -- Mutta mihin luotat?

-- Luotan sibyllaan, joka on ennustanut, että rauta-aika on loppuva
ja kulta-aika jälleen palaava...

-- Tuota olet laulanut neljännessä luvussa muistaakseni... Onko
sinussa kuumetta.

-- On luullakseni... Muistatko, et, isämme muistavat, kun Kapitolium
paloi ja sibylla-kirjat mukana. Mutta nyt on tullut uusia kirjoja
Aleksandriasta, ja niistä on luettu, että uusi ajanlasku on pian
alkava; että Rooma on hukkuva, mutta että se rakennetaan uudelleen,
ja että kulta-aika...

Tässä taukosi ennustaja.

-- Anteeksi, Flaccus, mutta olen sairas ja ratsastan kotiin,
ennenkuin Campagnanin usvat nousevat.

-- Eheu Jugaces Posthume, Posthume! Labuntur anni! Minä käyn
kanssasi, ystäväni, aasini selässä, sillä sinä olet sairas! Mutta:

    Jos tahto luja, oikea sydän on,
    ei älyttömäin kiihko, mi pahaan vie,
    ei tyrannien uhkakatse
    saa miestä horjumaan tai pelkoon!
    -- -- --
    Ja vaikka maailma kumoon kaatuis,
    pelotta seisois hän raunioissa!

Muutamaa päivää myöhemmin Virgilius oli vainajana Neapelissa. Hänen
testamenttinsa avattiin, ja siinä todellakin havaittiin olevan
pyyntö, että hänen Aeneisinsa poltettaisiin. Mutta hänen pyyntöänsä
ei täytetty.

Jälkimaailma on eri tavalla arvostellut tätä kuolevan viimeistä
tahtoa vastaan tehtyä rikosta; toiset arvelevat että se oli
vahingoksi, toiset että se oli eduksi.

Kristinuskon tullessa Virgilius laskettiin profeettoihin; Aeneis
otettiin talteen sibylla-kirjana ja liitettiin Liturgiaan; runoilijan
haudalle tehtiin pyhiinvaelluksia, ja sittemmin hänet Dante kohotti
pyhimystäkin korkeammalle.



Leontopolis.


Muuan karavaani oli leiriytynyt vanhan egyptiläisen Heliopolisin
itäpuolella olevalle kunnaalle. Siinä oli paljon väkeä, mutta
kaikki heprealaisia, ja he olivat kameleilla ja aaseilla vaeltaneet
Palestinasta läpi erämaan, saman erämaan, jonka halki Israelin lapset
olivat samoilleet enemmän kuin tuhat vuotta sitten.

Illan hämärissä, puolikuun himmeässä valossa näkyi leiritulia
sadottain, ja niiden ääressä istui vaimoja pikku lapsineen, miesten
kantaessa vettä. Ei ollut kai milloinkaan erämaassa nähty niin
paljon pikku lapsia; ja kun heitä nyt oli laiteltava yöasuun,
kajahteli leirissä lasten kirkuna. Se oli kuin suurena lapsikamarina.
Mutta kun pesemisistä oli päästy, ja pienokaiset soviteltu äitien
rinnoille, vaikeni kirkuna toinen toisensa jälkeen, ja maa kävi aivan
äänettömäksi.

Erään sykomorin varjossa istui vaimo ja imetti lastansa, vieressä
seisoi heprealainen mies ja laitteli rehua aasilleen. Päästyään tästä
toimesta, läksi hän kunnaan laelle ja tähysteli pohjoiseen.

Muukalainen, puvusta päättäen roomalainen, kulki ohi, tarkasti vaimoa
lapsineen kuin lukua laskeakseen.

Heprealainen kävi levottomaksi, mutta salatakseen mieltään ryhtyi hän
puheisiin roomalaisen kanssa.

-- Sanohan, vaeltaja, onko tuo auringon kaupunki, tuo tuolla lännessä?

-- Sinä näet sen! vastasi roomalainen.

-- Tämä siis on Beth Semes?

-- Heliopolis, josta kreikkalaiset ja roomalaiset ovat viisautensa
ammentaneet; itse Platon on ollut täällä...

-- Näkyykö Leontopoliskin tänne?

-- Näethän temppelin harjat kahden peninkulman päässä pohjoisessa.

-- Tämä siis on Gosenin maa, jossa Abraham isämme on käynyt ja jonka
Jakob sai osakseen, sanoi heprealainen kääntyen vaimonsa puoleen,
joka vastasi vain päätään nyökäyttäen.

Sitten roomalaiselle:

-- Israel vaelsi Egyptistä Kananin maalle, mutta Babylonian vankeuden
jälkeen palasi osa jälleen tänne ja asettui asumaan. Tämän tiedät.

-- Sen tiedän osapuilleen, ja nyt ovat israelilaiset lisääntyneet
monituhantiseksi sielujoukoksi, sitä paitsi ovat he rakentaneet oman
temppelinsä, juuri tuon, jonka kaukana näet. Oletko sen tiennyt?

-- Olen tiennyt sen osapuilleen. Mutta tämä on siis Rooman maata?

-- Se on!

-- Kaikki on nyt Rooman: Syria, Kanan, Kreikan maa, Egypti...

-- Germania, Gallia, Britannia; maailma on Rooman Cumeusin sibyllan
ennustuksen mukaan.

-- No niin! Mutta maailman on vapahtava Israel Jumalan oman lupauksen
mukaan isällemme Abrahamille.

-- Sen tarinan olen myöskin kuullut, mutta tätä nykyä on Roomalla
lupaus. -- Tuletko Jerusalemista?

-- Tulen halki erämaan, kuten toiset, ja mukanani on vaimo ja lapsi.

-- Lapsi niin! Miksi laahaatte mukananne niin paljon lapsia?

Heprealainen kävi äänettömäksi; mutta kun hän arveli roomalaisen
tietävän syyn, ja tämä muuten näytti hyväntahtoiselta mieheltä,
päätti hän sanoa totuuden.

-- Niin, hän sanoi, Herodes tetrarka sai kuulla Itämaitten
viisailta miehiltä ennustuksen, että juutalaiskuningas oli syntynyt
Betlehemissä Judanmaalla. Pelastuakseen tästä luulovaarasta,
murhautti Herodes kaikki poikalapset, jotka olivat niillä tienoilla
syntyneet lähiaikoina. Aivan samoin kuin farao juuri täällä surmautti
esikoisemme, jolloin Mooses kuitenkin pelastui vapauttaakseen
kansamme Egyptin orjuudesta.

-- Kuuleppas, tuo kuningas? Kuka sen pitäisi oleman?

-- Se on Messias, se luvattu.

-- Luuletko, että se on syntynyt?

-- En voi tietää sitä!

-- Minä tiedän, että hän on syntynyt, sanoi roomalainen, hän joka on
vallitseva maailman ja laskeva kaikki kansat valtikkansa alaiseksi.

-- Kukahan se olisi?

-- Keisari, Augustus.

-- Onko hän Abrahamin siementä tai Davidin huoneesta? Ei hän ole. Ja
onko hän tullut rauhaa tuomaan, kuten Jesajas on ennustanut: "Hänen
herrautensa on suuri oleva eikä rauhalla loppua oleva"? Keisarihan ei
suinkaan ole rauhan mies.

-- Hyvästi, Israelin lapsi; nyt olet Rooman alamainen; tyydy vain
Roomasta tulevaan vapautukseen; muusta me emme mitään tiedä.

Roomalainen läksi. Heprealainen lähestyi vaimoa:

-- Maria! hän sanoi.

-- Josef! toinen vastasi. Kulje hiljaa! Lapsi nukkuu!



Karitsa.


Herodes Antipas, tetrarka, oli tullut Jerusalemiin, koska
levottomuuden enteitä oli kansan keskuudessa. Nyt hän oli majoittunut
Pilatus maaherran luokse, ja oli viipyvä siellä pääsiäisen yli
järjestääkseen kaupungin asioita. Koska hän edellisenä iltana oli
ollut sirkuksessa katselemassa gladiatorinäytäntöä sekä sen jälkeistä
irstailua, nukkui hän aamulla pitkään, niin kauan, että hänen
isäntänsä odotellessaan kohtaavansa hänet oli käynyt talon katolle
kävelemään.

Siinä nyt oli se pyhä kaupunki, siinä Moria vuori ja temppeli, Zion
ja Davidin huone. Luoteessa ja lännessä kurottautui Saronin laakso
Välimerta kohti, joka selkeässä ilmassa sinisenä viiruna näkyi viiden
peninkulman päässä. Idässä kohoutui Öljymäki puu- ja viinitarhoineen,
kasvaen oliveja, viikunoita ja terebintejä; alapuolella lirisi
Kidronin puro, jonka rannat nyt olivat kevätpuvussaan, täynnä
kukkivia ruusukerroksia, tamariskejä ja raitoja.

Maaherran mieli ei ollut levollinen, ja hän pysähtyi usein kaidepuun
luo katsoakseen alas temppelin esikartanolle, jossa väkeä liikkui
tavattoman vilkkaasti, kerääntyen ryhmiin, jotka hajaantuivat heti
jälleen kasaantuakseen vieläkin suuremmiksi.

Vihdoinkin ilmestyi tetrarka unen pöpperössä ja silmät veristävinä.
Hän tervehti lyhyesti ja istuutui heti aivan kuin vastaanottoa
varten. Mutta hänen oli vaikeata päästä puheeseen, leuka riippui
avuttomana, eikä hän tiennyt miten alottaa, sillä hän oli unohtanut
asian yöllisessä irstailussa.

Pilatus ehätti hänen avukseen:

-- Puhu, Herodes; sydämmesi on täynnä ja mielesi levoton.

-- Mitä sanoikaan veljeni?

-- Me puhuimme eilen siitä eriskummallisesta miehestä, joka kiihottaa
kansaa.

-- Aivan! -- Minähän mestautin sen Johanneksen, hänkö se kummittelee?

-- Ei, toinen se on nyt!

-- Onko niitä kaksi?

-- On, tämä on toinen.

-- Mutta heidän historiansa on sama; ennustus, joka lausuttiin ennen
heidän syntymistään, ja tarina yliluonnollisesta syntymästä, aivan
kuin mytologian Perseus ja historian filosofi Platon. Onko tapahtunut
henkilöitten vaihdos?

-- Ei, ei suinkaan.

-- Mikä hänen nimensä on? Josua, Jesse...

-- Hänen nimensä on Jesus, ja lienee viettänyt lapsuutensa Egyptin
Heliopolisissa ja Leontopolisissa...

-- Hän on loihtija tai poppamies, eikö hän voi tulla minua
huvittamaan?

-- Häntä on vaikea tavata, sillä milloin näyttäytyy hän siellä,
milloin täällä. Mutta tiedustakaamme ylimmäiseltä papilta, olen
kutsunut häntä ja hän odottaa tuolla alhaalla.

-- Mikä meteli käy temppelin esikartanolla?

-- Keisarin kuva aiotaan asettaa temppelin pyhiin huoneisiin.

-- Aivan! Armollinen keisarimme Tiberius elää kuin mielipuoli
Caprilla, saa selkäänsä veljensä pojalta Caligulalta, jos häntä voipi
veljen pojaksi sanoa, kun pojat ovat naimisissa äitiensä kanssa, ja
nyt hänestä on tuleva jumala. Haha!

-- Antiokus Epiphanes ripustutti Zeusin juutalaisten kaikkein
pyhimpään, se oli kuitenkin jumala; mutta jos he ripustavat sinne
Tiberiusin, sen naudan, niin on kapina edessämme.

-- Mitäpä sille voi? -- Kutsu pappi tänne.

Pilatus läksi alas tuomaan Kaiphasta, ylimmäistä pappia.

Herodes sulki silmänsä ja solmi kätensä rinnalleen. Kaikkia, mikä
koski virkaa, piti hän huvitustensa häiritsemisenä, ja yleensä hän
piti asiain lyhyestä menosta.

Pilatuksen palatessa Kaiphasin kanssa tetrarka heräsi torkuksistaan,
eikä tiennyt missä oli tai mistä oli kysymys.

Pilatus astui esille ja herätti esimiehensä tietoisuuteen sekä sai
hänet tarkkaamaan nykyhetkeä.

-- Temppelissä metelöidään! oli hänen ensimäinen huomionsa, sillä se
häiritsi hänen untaan. -- Vai niin, siinähän on pappi. Mikä melu on
tuolla alhaalla?

-- Galilealainen siellä on ryhtynyt väkivaltaan ja ajanut vaihtajat
ulos temppelistä.

Herodes kävi uteliaaksi.

-- Katsokaamme häntä!

-- Hän on jo poissa.

-- Sanohan meille, ylimmäinen pappi, miten on tämän miehen laita,
onko hän Messias?

-- Kuinka voisin sellaista uskoa? Erään kirvesmiehen poika rukka,
joka on päästään vialla.

-- Onko hän profeetta?

-- Hän kiihottaa kansaa, hän rikkoo lakia, on ylensyömäri ja viinin
juomari, ja hän pilkkaa jumalaa; niin, hän sanoo olevansa jumala,
korkeimman poika.

-- Onko teillä todistajia?

-- On, mutta he puhuvat ristiin.

-- Hankkikaa parempia todistajia, yhteen puhuvia todistajia. --
Mutta nyt, pappi, puhumme toisesta asiasta. Tiedät, että keisari
senaatin päätöksellä on julistettu jumalaksi ja että hänen kuvansa on
ripustettava temppeliin. Mitä arvelette?

-- Me elämme keisarimme armoilla, mutta jos se häväistys tapahtuu,
niin käymme kaikki kuolemaan, kuten makkabealaiset tekivät.

-- No käykää siis kuolemaan!

Kaiphas ajatteli hetkisen, ennenkuin vastasi:

-- Tahdon kutsua kokoon korkean raadin ja ilmoittaa keisarin tahdon.

-- Tee se, ja ennen pääsiäisjuhlaa tulee sinun saattaa tämä Galilean
mies eteeni, sillä tahdon nähdä hänet.

-- Kyllä.

-- Mene rauhassa!

Kaiphas poistui.

-- Se on kovaa kansaa tämä Israel, sanoi Pilatus jotakin sanoakseen.

-- Minäkin polveudun Israelista, vastasi Herodes jotenkin jyrkästi,
sillä olen edomealainen, Esaun heimoa, ja äitini oli samaritar, sitä
halveksittua kansaa.

Pilatus huomasi iskeneensä harhaan, ja siksi löi hän virkasauvallaan
kolme kertaa lattiaan. Suuri luukku avautui, ja ylös hinattiin pöytä,
joka oli täynnä kaikkia herkkuja, mitä vain roomalainen silloin
saattoi toivoa.

Herodesin katse kirkastui.

       *       *       *       *       *

Pappien esikartanolla seisoivat Kaiphas ja Annas keskustellen.

-- Kun emme voi päästä häväistyksestä, sanoi Kaiphas, ja keisarin
kuva on ripustettava kaikkein pyhimpään, kun kansa on menehtyvä
kapinassa, on meille parempi, että saatamme Herralle uhrimme ja että
joku kuolee kansan edestä.

-- Oikein puhut, erinomainen sovitusuhri on meille välttämätön, ja
kun pääsiäinen on tulossa, niin uhratkaamme galilealainen.

-- No niin! Mutta uhrin tulee olla puhdas, onko galilealainen puhdas?

-- Puhdas kuin karitsa.

-- Ottakoon hän siis Israelin synnit kannettavikseen, jotta hänen
verensä meidät vapahtaa. Ken saattaa hänet meidän käsiimme?

Muuan hänen opetuslapsistaan, joka on tuolla ulkona.

Johannes, myöhemmin evankelistaksi sanottu, tuotiin sisälle, ja
Kaiphas alotti kuulustelun:

-- Mitä todistat opettajastasi? Onko hän noussut Mooseksen lakia
vastaan?

-- Hän on täyttänyt lain.

-- Mutta minkä uuden käskyn hän on liittänyt pyhään lakiimme?

-- Rakastakaa toisianne.

-- Onko hän sanonut olevansa juutalaisten kuningas?

-- Mestari on sanonut: Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta.

-- Onko hän yllyttänyt lapsia vanhempiansa vastaan?

-- Mestari on sanonut: Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän
kuin minua, hän ei ole minulle sovelias.

-- Onko hän sanonut, että kansalaisvelvollisuutensa saa lyödä laimin?

-- Mestari on sanonut: Etsikää _ensin_ jumalan valtakuntaa ja hänen
vanhurskauttansa.

-- Onko hän käskenyt työntekijän luopumaan toimestansa?

-- Mestari on sanonut: Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette
ja olette raskautetut.

-- Onko hän sanonut, että hän on valloittava maailman?

-- Mestari on sanonut: Tässä maailmassa teitä pakotetaan, mutta olkaa
lohdutetut, minä olen maailman voittanut.

Kaiphas vain väsyi.

-- Kaikesta mitä nyt olen kuullut ja saanut tietää: tämä mies ei ole
vastannut ainoaankaan kysymykseen.

-- Mestari vastaa hengessä ja totuudessa, mutta te kyselette lihan ja
kirjaimen mukaan. Me emme ole saman hengen lapsia.

-- Minä en ymmärrä mitään!

-- Julistamaan evankeliumia köyhille on hän lähettänyt minut,
murtuneita sydämmiä parantamaan, saarnaamaan vangituille vapautta,
sokeille näköä ja sorretuille vapautusta.

-- Se mitä olet ymmärtämättömyydessäsi puhunut, nuori mies, ei voi
tuottaa sinulle eikä opettajallesi ylistystä.

-- Voi teitä, kun ihmiset teitä ylistävät, ja joka väistää pahuutta,
hänen täytyy jokaisen ryöstettävänä olla.

Kaiphas kääntyi Annasin puoleen:

-- Ei ole hän se joka meille on galilealaisen luovuttava?

-- He ovat lähettäneet toisen! -- Kuuletko, onko nimesi Ischarioth?

-- Ei, nimeni on Johannes.

-- Mene siis rauhaan, mutta lähetä luoksemme Ischarioth sijaan.
Mutta odota! Sano meille parilla sanalla mestarisi oppi elämän
tarkotuksesta?

-- Kuolema on hurskasten voitto, vastasi Johannes empimättä.

-- Eikö elämä itse...

-- Kuoleman kautta käytte te elämään!

-- Olemme kuulleet kylliksi! Mene!

Mutta Kaiphas toisti vielä itsekseen kuin olisi paremmin tahtonut
ymmärtää omia sanojaan:

-- Kuolema on hurskasten voitto.

Nyt kuului melua torilta ja raatihuoneelta. Annas ja Kaiphas nousivat
rosoiselle muurille saadakseen selvän syystä! Siellä oli leviittoja
tähystämässä.

-- Onko hänet otettu kiinni?

-- Hänet on vangittu kiihottajana, sillä hän käski opetuslapsiaan
"myymään hameensa ja ostamaan miekan, ellei heillä ollut sellaista."
[Luuk. 22: 36-38.]

-- Tavattiinko heidät ase kädessä?

-- Tavattiin heiltä kaksi miekkaa.

-- Sitten on hän jo tuomittu.

Nyt kuului huuto kohoavan raatihuoneen torilta, ensin vaikea erottaa,
sitten yhä selvempänä. Ja kansan joukko huusi: Ristiinnaulitse!
Ristiinnaulitse!

-- Eikö sitä ole sentään liian ankarana rangaistuksena pidettävä?
sanoi Kaiphas.

-- Ei, vastasi leviitta; muuan hänen opetuslapsensa Simon eli Pietari
veti miekkansa ja iski Malkus palvelijaa, niin että haavoitti hänet.

-- Mitä me sitten muuta todistusta tarvitsemme?

-- Mutta opettaja sanoi: Pistä miekkasi tuppeen, sillä jotka miekkaan
rupeavat, ne miekkaan hukkuvat!

-- Siitäpä ei viisastu! sanoi Annas ja läksi alas.

Mutta kansa huusi: Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!



Petoeläin.


Jupiter Latiarisin temppelin edustalla Roomassa kohtasi toisensa
kaksi keskiluokan miestä. He pysähtyivät kumpikin katselemaan
uutta temppeliä, joka oli erilainen kuin kaikki muut ja näytti
siltä kuin olisi se ollut maanjäristyksen kourissa. Kivijalka oli
nimittäin rakennettu katonharjan tapaan, pylväät seisoivat ylösalasin
päät maata kohti ja katto oli laitettu perusmuurin kaltaiseksi
alustaluukkuineen.

-- Täällä sitä siis taasen tavataan, heprealainen, sanoi toinen,
joka oli roomalaisen kauppiaan näköinen. Jaffassahan viimeksi näimme
toisemme?

-- Niin, vastasi heprealainen. Roomalaisen tapaa kaikkialla, hän on
kotonaan kaikkialla tätä nykyä; heprealaisen tapaa myös kaikkialla,
mutta hän ei ole missään kotona. Mutta sanohan minulle: kenen on tämä
temppeli?

-- Se on Petoeläimen, keisarin, Caligulan, mielipuolen, murhaajan,
sukurutsarin temppeli, jonka hän on itsellensä rakentanut. Hänen
kuvansa on tuolla sisällä, ja mielipuoli käy siellä joka päivä
itseänsä palvelemassa.

Tällöin roomalainen teki merkin otsalleen, siirtäen oikean kätensä
etusormen ensin ylhäältä alaspäin, sitten vasemmalta oikealle.

Heprealainen katseli häntä ihmeissään.

-- Etkö sinä ole roomalainen?

-- Olen, olen roomalainen kristitty.

-- Missä asut?

-- Täällä Rooman alapuolella, kallion käytävissä.

Hän osotti maassa olevaa luukkua, joka oli samallainen kuin ne jotka
johtivat lokaviemäreihin.

-- Asutko tuolla alhaalla maan sisässä?

-- Siellä asumme me kristityt, siellä olemme kuin siemen maassa
itämässä.

-- Siellähän on hautaholveja siellä alhaalla.

-- Niin, me olemme Kristuksen kanssa haudatut ja odotamme
ylösnousemusta.

-- Onko teillä temppeli siellä alhaalla?

-- Me pidämme jumalanpalvelustamme siellä, ja tänä päivänä vietämme
Jesuksen syntymää.

-- Joku tulee tuolla kujalla, sanoi heprealainen.

Roomalainen avasi maassa olevan luukun laskeutuakseen alas.

Silloin kuului maan sisästä kuorolaulua:

    "Ei kaupunki vailla oo päivyttä, kuuta,
    sit' autuus valaisevi jumalainen
    on karitsa tää valo!"

-- Kuka on karitsa? kysyi heprealainen.

-- Jesus Kristus, maailman vapahtaja.

-- Onko mielestäsi maailma vapautettu, kun mielipuoli Caligula on...

-- Maailma on tuleva vapautetuksi, jos olemme hiljaiset toivossa.

-- Te olette siis ottaneet lupauksen Israelilta?

-- Emme, me olemme perineet lupauksen, sillä Kristus oli Israelin
Judan sukua.

-- Joku tulee!

-- Hyvästi siis! Me tapaamme aina toisemme, sillä maailma on meidän!

       *       *       *       *       *

Sisällä temppelissä, jota kansa sanoi ylösalasin käännetyksi
maailmaksi, näkyi peräti pelästynyt mies hiipivän seiniä pitkin kuin
olisi arastellut näyttää selkäänsä. Hänellä oli nuorukaisen kasvot,
mutta niitä reunustamassa ei ollut hiuskarvaakaan. Hänen ylähuulensa
käpristyi vasemmalle sivulle ja paljasti pitkän torahampaan samalla
kuin oikeasta silmästä välähti punainen säde kuin myrkyllinen nuoli.
Seinää pitkin hän hiipi eteenpäin alttariholvia kohti, minne oli
asetettu kuvapatsas, tämän pelästyneen miehen jäljennös, niin tarkoin
kuvattu, että yksin vaatteetkin olivat samat.

-- Onko pappi siellä? kuiskasi mielipuoli keisari, sillä hän se oli.

Ei kuulunut vastausta.

-- Pappi! Pikku pappiseni, minua niin pelottaa, etkö tule?

Nyt astui muuan uhripappi esille ja polvistuen keisarin eteen,
rukoili hän:

-- Jupiter, optimus maximus latiaris, säikäytä vihollisesi!

-- Onko minulla sitten vihollisia? On, ja sen tähdenhän minua niin
pelottaa. Uskotko että minä olen jumala?

-- Sinä olet!

-- Anna sitten isäisen jylistä, niin pelästytän viholliseni.

Pappi iski vaskirumpua ja temppeli järähteli. Keisari nauroi, niin
että kaikki hampaat näkyivät.

-- Pappi, hän huudahti, istuen valtaistuimelle, nyt saat uhrata
minulle!

Pappi sytytti tulen vähäiselle mielipuolen edessä olevalle
alttarille, ja mielipuoli haasteli:

-- Hyvältä se tuoksuu! Nyt olen mahtavin taivaassa ja maan päällä.
Minä tuomitsen eläviä ja kuolleita; minä heitän alas Tartarosiin ja
nostan ylös Elysiumiin -- ajatteles, miten olenkin mahtava! Minä
kesytän meren aallot ja käsken myrskyn asettumaan, minä vallitsen
tähtien ratoja, minä se loin Chaosin, ja ihmissuku lojuu jalkaini
juuressa Britannin aarniometsistä lähtien aina Niilin lähteille,
jotka minä yksin olen löytänyt. Olen kohottanut henkihevoseni
Incitatusin konsuliksi, ja kansa on hänen konsuliutensa tunnustanut.
Pappi, rukoile minua! Vai unohdatko, kuka olen? Ei, minunhan pitää
itseäni rukoilla kuvassani! Cajus Caesar Caligula, minä palvelen
sinua, maailman herra, niinkuin palvelen itseäni! Jupiter Latiaris
Caligula!

Hän polvistui kuvan eteen.

-- Joku tulee! varotti pappi.

-- Tapa hänet!

-- Se on tribuuni Cassius Chaeraea!

-- Pelästytä hänet!

-- Chaeraea ei pelästy.

Tribuuni astui sisään pelottomana ilman muototemppuja.

-- Cajus Caesar, vaimosi on kuollut!

-- Sitä parempi, vastasi keisari.

-- Ainoa lapsesi on murskattu seinää vasten!

-- Voi, kuinka hauskaa! nauroi mielipuoli.

-- Ja nyt olet kuoleva!

-- Sitä en voi. Olen kuolematon.

-- Odotan sinua ulkopuolella. Täällä se älköön tapahtuko!

-- Matele ulos, muurahainen, jalkani on liian suuri sinun pienuuttasi
tavottamaan.

Nyt kuului laulua temppelin alta tai maasta, lasten ääniä kuului.

Keisari pelästyi taas ja ryömi tuolinsa alle.

Chaeraea, joka oli odottanut ovelle, kävi kärsimättömäksi.

-- Tuletko, koira, taikka lyön sinut kuoliaaksi!

Ja tämä jättiläismäinen mies hakkasi tuolin syrjään, astui
mielipuolen päälle ja korollaan polki hän mäsäksi hänen kurkkunsa,
niin että kieli tunkeutui kidasta ulos, vielä kuollessaankin sylkien
häväistyksiä.

       *       *       *       *       *

Petoeläimellä oli kolme päätä; toisen nimi oli Claudius. Hän istui
pelaamassa noppaa ystävänsä Cajus Siliusin kanssa, joka oli kuulu
rikkaudestaan ja kauneudestaan.

-- Seuraa peliä, sävähti Claudius.

-- Minä seuraan! vastasi ystävä.

-- Et, sinä olet hajamielinen. Missä olit yöllä?

-- Olin Suburrassa.

-- Sinun ei ole tarvis mennä Suburraan, sinun pitää olla täällä minun
luonani. Seuraa peliä!

-- Minä seuraan; mutta mistä pelaamme.

-- Sinä pelaat hengestäsi.

-- Entä sinä, Caesar?

-- Myöskin sinun hengestäsi.

-- Entä jos sinä häviät? kysyi Silius.

-- Niin menetät sinä henkesi.

Keisari kopautti pöytään noppakotelolla. Narcissus sihteeri astui
esille.

-- Anna minulle kirjoitustamineet, Narcissus. -- Käärmeen puremaa
vastaan täytyy käyttää marjakuusen pihkaa...

-- Entä myrkkykeisoa vastaan?

-- Cicutaa? Sitä vastaan ei ole parannusta. Seuraa peliä, muuten minä
suutun.

-- Ethän sinä voi suuttua! vastasi Silius.

-- En, se on totta, en jaksa; sanoinpahan muuten vain!

Keisarin puoliso, kuuluisa Messalina, oli tullut sisälle.

-- Miksi istuu Silius täällä pelaamassa, kun hänen pitää seurata
minua teatteriin?

-- Hänen täytyy! vastasi keisari.

-- Mitäpä oikeuksia sinulla raukalla on häneen?

-- Hän on minun orjani, kaikki ovat maailman herran orjia. Sen
takia on Rooma kaikista valtioista kansanvaltaisin, sillä kaikki
kansalaiset ovat yhdenvertaiset minun ja jumalan edessä.

-- Hän on sinun orjasi, mutta hän on minun mieheni! sanoi Messalina.

-- Sinun miehesi! Minähän olen sinun kanssasi naimisissa.

-- Niin, mitäpä se tekee?

-- Menetkö sinä naimisiin pyytämättä minulta lupaa?

-- Niin, miksen?

-- Sinä olet lystikäs, Messalina, ainakin. Ja minä annan sinulle
anteeksi! -- Menkää nyt lapseni huvittelemaan. Narcissus saa pelata
kanssani.

Kun keisari jäi kahden sihteerin kanssa, muutti hän kasvonpiirteitään.

-- Mene heidän jälessään, Narcissus! sähisi hän. Ota Locusta mukaasi
ja anna heille malja. -- Sitten otan Agrippinan!

Mutta kun Silius ja keisarinna olivat päässeet oven ulkopuolelle,
kysyi Silius viattomasti:

-- Oletko itse laittanut sienet, jotka hän iltasekseen syö?

-- En ole itse niitä laittanut, mutta Locusta on sen tehnyt, ja hän
osaa asiansa hän!

       *       *       *       *       *

Petoeläimen kolmannen pään nimi oli Nero. Hän oli Agrippinan
aviollinen poika, oli myrkyttänyt velipuolensa Britannicusin,
murhannut äitinsä, potkaissut kuoliaaksi vaimonsa ja vihdoin kaikkien
tavallisten juhlamenojen mukaan nainut gladiatorin. Hän väärensi
rahaa, ryösti temppeleitä. Hän teki taidematkan Kreikkaan, missä
ensin esiintyi laulajana ja toi kotia 1,800 seppelettä, sitten
ajajana; ajoi kyllä kumoon, mutta sai sittenkin palkinnon, koska
kukaan ei tohtinut häneltä sitä kieltää.

Niin syvälle olivat Rooma ja Hellas vaipuneet, ja Claudius oli enkeli
tämän hirviön rinnalla, mutta hänetpä otettiinkin jumalien joukkoon.

Keisari oli tänään palannut kotia taideretkeltä ja tavannut
pääkaupunkinsa palavana. Kun hän humalapäissään oli niin usein
raivonnut vanhanaikaista Roomaansa, sen ahtaita katuja ja
huonoja ristikkorakennuksia vastaan sekä useissa tilaisuuksissa
toivonut tulta sen kaikkiin nurkkiin, ruvettiin häntä epäilemään
murhapoltosta. Hän istui palatsissaan Esqvilinumissa, suuressa
pilarisalissa ja nautti komeasta tulipalosta.

Se oli marmorisali, harvassa huonekaluja, koska häntä pelotti laittaa
piilopaikkoja murhaajille. Mutta salin taustalla nähtiin vahvat ja
kaksin kerroin kullatut rautakalterit, joiden takaa häämötti kaksi
kellanruskeata libyalaista leijonaa. Hän sanoi niitä kissoikseen.

Veräjän pielessä seisoi kaksi orjaa, Pallas ja Aleksander,
tähystellen hallitsijansa jokaista kasvojen värettä.

-- Hän hymyilee, kuiskasi Pallas; siis on henkemme mennyttä. --
Veli, me tapaamme jälleen! Rukoile puolestani ja anna minulle rauhan
suutelo!

-- Herra on pelastava sinut kaikesta pahasta ja vapahtava sinut
taivaalliseen valtakuntaansa. Tämän ajallisen täytyy pukea päällensä
ijankaikkinen ja kuolevaisen kuolemattomuus.

Keisarin punaset kasvot, viinin ja tulihohteen punertamat, alkoivat
jännittyä, ja korvista ja silmistä näki että hän kuunteli. Kuuliko
hän ehkä, kuinka kansanjoukko kuiskaili epäilyksiään murhapolttajasta?

-- Pallas! ärähti hän. Rooma palaa!

Orja pysyi säikähdyksestä mykkänä.

-- Pallas! Oletko kuuro?

Ei vastausta.

-- Pallas, oletko mykkä? -- Ne sanovat tuolla alhaalla, että minä
olen sytyttänyt sen, mutta sitä en ole tehnyt! Lähde juoksemaan
kaduille ja levitä tietoa, että kristityt ovat sen tehneet!

-- Sitä en tahdo! vastasi orja.

Nero luuli kuulleensa väärin.

-- Etkö tiedä, että kristityt ovat noitia ja asuvat kuin rotat
alhaalla hautakäytävissä, että koko Rooma nojautuu kristittyihin!
Olen arvellut johtaa Tiberin sinne ja hukuttaa heidät taikka avata
lokaviemärien seinät ja laskea katakombit sonnan valtaan. Heidän
sibylla-kirjansa ovat julistaneet Rooman häviötä, mutta he puhuvat
Babelista Rooman asemasta! Kas, nyt tarttuu tuli Kapitoliumiin!
Pallas juokse ulos sanomaan, että kristityt ovat sen tehneet.

-- Sitä en tahdo, vastasi Pallas ääneen ja selvästi, koska se ei ole
totta.

-- Nyt kuulin oikein! karjasi keisari ja nousi. Sinä et tahdo käydä
kaupungilla; mene sitten sisälle tästä veräjästä leikkimään kissojeni
kanssa. Hän avasi ensimäisen veräjän ja työnsi Pallasin leijonan
esihäkkiin.

-- Aleksander! sanoi Pallas äänekkäästi: Katso minä olen kutsunut
sinua, sinun tulee olla luja ja vakaa!

-- Minä tiedän että vapahtajani elää, ja hän on vihdoin minut maasta
ylös herättävä!

-- Mitä kieltä te puhutte? sanoi keisari ja veti köydestä, joka avasi
toisen veräjän leijonalle.

-- Aleksander, lähde kaupungille ja levitä tietoa, että kristityt
ovat sytyttäneet Rooman palamaan.

-- En, vastasi Aleksander, sillä minä olen kristitty.

-- Mikä on kristitty?

-- Sillä niin on jumala maailmaa rakastanut että hän antoi ainoan
poikansa, niin että kenenkään joka häneen uskoo, ei pidä hukkuman,
vaan ijankaikkisen elämän saaman.

-- Etkö sinä huku? Eikö minulla ole valta sinua tuhota?

-- Sinulla ei ole mitään valtaa minun ylitseni, jota ei ole sinulle
ylhäältä annettu.

-- Hän ei pelkää kuolemaa! Lentulus! Tuo tänne tulta, minä sytytän
vaatteesi tuleen, niin katsotaanpas, etkö osaa palaa; minä sytytän
hiuksesi, partasi, kyntesi palamaan; mutta ensiksi upottakaamme sinut
öljyyn ja naftaan; pikiin ja rikkiin minä sinut upotan, niin sittenpä
saamme nähdä, voitko elää ijankaikkista elämää. Lentulus!

Lentulus syöksähti sisälle:

-- Herra, kaupungissa on kapina, pakene!

-- Minäkö pakenen! -- Tulta ensiksi!

-- Espanja on noussut kapinaan ja huutanut Galban keisariksi!

-- Galban! Ehen Jugaces Posthume... Galba! -- No niin, paetkaamme,
mutta minne?

-- Katakombin kautta, herra.

-- Ei, siellä asuvat kristityt, ja he tappavat minut.

-- He eivät tapa ketään, sanoi Aleksander.

-- Ei edes vihollisiaan?

-- He rukoilevat vihollistensa puolesta.

-- Sitten he ovat hulluja! Sitä parempi!

       *       *       *       *       *

-- Kristityt olivat kokoontuneet erääseen katakombien kuoriin.

-- Kapitolium palaa, se on pakanain Sion, sanoi Aleksander.

-- Herra Sebaoth kostaa Jerusaleminsa hävittämisen!

-- Älä sano kostaa, sano rankaisee!

-- Joku tulee käytävässä!

-- Onko se joku veli?

-- Ei, hän ei polvistu ristin edessä.

-- Sitten se on joku pyöveli!

Keisari ilmestyi repaleisena, likaisena ja nenäliina otsalla.
Lähestyessään kristittyjä, joita hän valkeine viittoineen piti
kreikkalaisina, rauhoittui hän ja päätti neuvotella:

-- Oletteko kreikkalaisia?

-- Täällä ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei barbaria
eikä skytiläistä, ei palvelijaa eikä vapaata, vaan kaikki veljiä
Kristuksessa! Tervetuloa, veli!

-- Se on Petoeläin! sanoi Aleksander.

Keisari tunsi nyt karanneen orjansa, ja tuskissaan hän painui
polvilleen.

-- Älkää minua tappako! Olen köyhä kivenhakkaaja, eksyksissä.
Neuvokaa minulle vain tie ulos, oikealleko vai vasemmalle?

-- Tunnetko minua? kysyi Aleksander.

-- Aleksander! vastasi keisari.

-- Jonka tahdoit polttaa! Se olen!

-- Armoa! Älä minua tapa!

-- Nouse, Caesar! Henkesi on jumalan käsissä.

-- Saanko armon?

-- Saat itsellesi saattajan!

-- Sano vain, oikealleko vai vasemmalle, niin tulen kyllä omin voimin
toimeen sitten!

-- Käy vasemmalle!

-- Jos sinä valehtelet!

-- Sitä en voi; näetkös, siinä on erotus!

-- Miksi et valehtele? Niin minä tekisin.

-- Käy vasemmalle!

Keisari varmistui ja läksi. Mutta muutaman askeleen perästä hän
pysähtyi ja kääntyi:

-- Hyi teitä, orjat! Nyt tulen itse toimeen!

       *       *       *       *       *

Olipa kauhun ukkosyö, kun Nero Sporus pojan ja muutamain orjain
seurassa saapui vapautetun rakastajattarensa Phaonin maatilalle.
Phaon ei tohtinut ottaa vastaan keisariaan, vaan neuvoi häntä
piiloutumaan savikuoppaan; mutta Caesar ei halunnut mennä maan
sisään; vaan kuullessaan vainoojain tulevan, hypähti hän erääseen
lammikkoon ja jäi seisomaan veteen. Sieltä hän kuuli ohikulkijain,
jotka häntä etsivät, kertovan, että hänet oli tuomittu ruoskien
surmattavaksi. Hiukan epäröityään työnsi hän tikarin rintaansa.

Hänen imettäjänsä Acte, joka oli ollut hänen rakastajattarensakin,
hautasi hänet puutarhakunnaalle, Monte Pinciolle. Ja Rooman
kansa rakasti häntä hänen kuoltuaan ja kantoi kauan kukkia hänen
haudalleen. Mutta kristityt pitivät häntä ilmestyskirjan petoeläimenä
ja antikristuksena.



Luopio.


Runsaasti kolmensadan vuoden kuluttua Kristuksen kuolemasta
oli maailman historia siirtänyt Tespisrattaansa Välimereltä ja
idästä. Kreikka oli käynyt suureen lepoon, Rooma oli raunioina ja
valloittajan hallussa, Jerusalem hävitetty, Aleksandria Niilideltan
varrella oli painunut vähäpätöiseksi; maailman pääkaupunki oli
Mustanmeren rannalla ja puolittain itämainen siirtola, nimeltänsä
Bysanz oli Konstantin Suuren mukaan Konstantinopel. Pakanallinen
maailma oli kesannossa, ja kristinusko valtionuskontona. Mutta
kristinuskon henki ei ollut syöpynyt keisarikuntaan; oppi sillä oli,
moninaisia oppeja, mutta hovi eli pakanatakin pahemmin, ja Bysanzin
valtaistuimelle kävi tie tavallisesti säännöllistä kulkuaan murhan
välityksellä.

Mutta samalla kuin Europa oli muuttanut Itämaille, oli uusia
valloituksia suoritettu lännessä ja pohjoisessa. Roomalaisilla oli
viisikymmentä kaupunkia Rheinin varrella, ja koko Gallia oli jo
Caesarin ajoilta alkaen ollut roomalaisten aurain kynnettävänä ja
palvellut roomalaisia jumalia roomalaisissa temppeleissä.

Kun kristinusko nyt oli vietävä Galliaan, syntyi sen tielle
vaikeuksia. Maan oman uskonnon, Druidipalveluksen, oli hiljattain
keisari Claudius kieltänyt, ja roomalainen uskonto oli määrätty
tilalle. Toinen muutos heti toisen niskaan ei ollut kansan mieleen,
ja siksi oli Gallia hajaannustilassa, josta kuitenkin uusi oli
kasvamassa.

Mutta Konstantinin hallituksen aikana alkoi toisaalta vaaroja
nousta vasta muodostuneelle Gallian maakunnalle. Germanilaisia
heimoja, frankilaisia ja allemanneja houkuttelivat lihavan maan
ihanuudet, missä vuoret viiniä vuotivat ja lakeudet keltaista vehnää
aaltoilivat. Parasta maakuntaa suojatakseen, ja ehkä toisistakin
syistä, keisari lähetti sisarensa lapsen ja lankonsa, Julianusin,
sotimaan germaneja vastaan. Julianus oli kyllä kasvatettu luostarissa
ja yliopistossa, mutta näyttää ymmärtäneen sotaa, sillä hän löi
tungeksijat ja marssi sitten Lutetia Parisiorumiin.

       *       *       *       *       *

Legionat olivat samonneet ylöspäin Mons Martisia eli Martyrorumia,
kuten sitä vuorotellen kutsuttiin. Etunenässä kulki mitättömän
näköinen filosofipartainen mies Julianus, nimitetty Caesar, mutta ei
silti keisari.

Ylinnä vuoren kiireellä seisoi Marsin temppeli, mutta se oli
suljettu. Kun sotajoukko oli leiriytynyt, läksi Julianus yksin
jyrkänteelle katsomaan Lutetian kaupunkia, jota hän ei koskaan ennen
ollut nähnyt.

Saarella Seine joen kahden haaran välissä oli itse kaupunkirakenne
ynnä Jupiterin temppeli, mutta keisaripalatsi ja amfiteatteri
näkyi Parnassos vuoren rinteellä joen vasemmalla rannalla. Kolmena
vuosisatana, aina Caesarin ajoilta asti, olivat keisarit toisinaan
oleskelleet täällä, ja nyt viimeksi olivat Konstantin suuri ja
Konstantius asuneet parisilaisten Lutetiassa.

Hetken aikaa katseltuaan laaksoa ja jokea, huudahti mietiskelevä
Caesar:

-- Urbs! Tämähän on Rooma! Joki, laakso, kukkuloita, seitsemän tai
useampia, aivan kuin Roomassa. Ettekö näe, me seisomme Kapitolin
kukkulalla; toisella puolellamme on Janiculum, joka on Parnassos
vuori [Montparnasse], ja pohjoisessahan Mons Valerianus [Mont
Valérien] muodostaa meidän Vaticanusimme. Ja kaupunki saarella!
Saarihan on laivan näköinen, aivan kuin Tiberin saari, jonne obeliski
on mastoksi nostettu, niin silmiinpistävä oli samallaisuus. Caesar
oli kai liian omaperäinen tahtoakseen jäljennellä! He sanovat
Bysanzia Nova Romaksi, mutta Rooma on kuin mato; jos sen halkasee
kahdeksi palaksi, niin tulee kummastakin palasesta elävä olento. Mitä
sanot, Maximus?

-- Seitsemän kukkulan ja seitsemän kuninkaan kaupunki oli Rooma;
montako on täällä oleva, sitä ei kukaan osaa sanoa.

-- Sitäpä en ole koskaan ajatellut, vastasi Julianus, että Rooma sai
vain seitsemän kuningasta, samoin kuin kukkulaakin... merkillinen
sattuma!

Maximus, mystikko, joka ynnä sofisti Priscus aina oli Julianusin
seurassa antamassa hänelle tilaisuutta filosofoimiseen, huomautti
heti:

-- Ei ole mitään sattumia, Caesar; kaikki laskettua ja tarkotettua,
kaikki on luotu tietoisesti suunnitellen ja sovelluttaen, taivaan
laki ja maan pyöreys.

-- Tuon hän on oppinut Egyptistä, keskeytti Priscus; sillä
egyptiläisethän näkevät Niilin virran tähtikuviossa Eridanus;
huvittaisipa minua tietää, minkä kuvion alapuolella on tämä Lutetia!

-- Se on Andromedan, samoinkuin Roomakin, vastasi Maximus, mutta
Perseus vallitsee Pyhää maata, niin että Agol on Jerusalemin yllä.

-- Miksi sanot sitä kirottua maata pyhäksi? ärähti Julianus, joka ei
voinut hillitä muuten levollista mieltään niin pian kuin puhe tuli
jostakin, mikä koski kristinuskoa, jota hän vihasi.

-- Sanon sitä maata pyhäksi sen tähden että siellä on syntynyt
maailman vapahtaja. Ja tiedäthän, että hän syntyi ilman isää, kuten
Perseus! Tiedät myös, että Perseus vapahti Andromedan, samoin kuin
Jesus Kristus on vapahtava Rooman ja Lutetian.

Julianus oli ääneti, sillä uusplatonilaisena häneen vaikuttivat
samallaisuudet, joiden perspektiivi ulottui äärettömiin, ja tämä
runollinen kuva oli hänestä muuta kuin puhetaidon koru. Luostarissa
kristittyjen pappien kasvattamana hän oli aikaisin saanut käsityksen
uuden kristinuskon opeista, mutta filosofisen sivistyksensä
nojalla hän oli luullut huomanneensa, että kristinuskon siemenen
olivat kylväneet jo Sokrates ja Plato; ja kun hän sitten tutustui
uusplatonilaisiin, ei hän oikeastaan havainnut mitään muistuttamista
kristinuskon äskettäin muovailluissa opinkappaleissa. Mutta hänessä
syntyi rajaton viha näitä galilealaisia vastaan, jotka nyt tahtoivat
anastaa kaiken edellä käyneen ajan viisauden ja painaa nimensä sen
otsikkoon. He olivat hänestä varkaita! -- Hänen mielestään oli aivan
luonnollista, että Kristus oli jumalan poika: sillä panteistina
hän päätteli kaikkien ihmisten sielujen syntyneen jumalasta ja
olevan hänen osiaan. Itse hän tunnusti hiljattain hyväksytyn Nikean
uskonkappaleen, että poika oli samaa olemusta kuin isä, vaikka hän
käsitti tämän omalla tavallaan. Ihmeitä tapahtui joka päivä, ja niitä
saattoivat loihtijat näytellä. Syntiinlankeemuksen hän tunnusti,
sillä olihan Platokin selittänyt, että sielu on aineen kahleissa,
syntisen aineen, jota vastaan meidän täällä tuli taistella, ja tämän
oli Paulus vahvistanut Roomalaiskirjeissänsä sanoessaan: "Sitä hyvää,
jota haluan, en tee, mutta sitä pahaa, jota en halua, sitä minä
teen". Ja: haluni riippuu jumalani laissa sisäisen ihmisen mukaan,
mutta toisen lain näen minä jäsenissäni, joka taistelee henkeni
lakia vastaan... Minä ihmisparka, kuka on pelastava minut tästä
synnin (kuoleman) ruumiista? Se oli ajattelevan ja tuntevan ihmisen
valitusta aineen kahlehtimisesta, ihmissuvun äitelöitymistä itseensä.

Julianus, sielultaan syvästi tuntevana ja korkealle pyrkivänä,
oli kokenut tätä painostusta, ja hän oli rehellisesti taistellut
lihan himoja vastaan voitollisesti. Murhaajain ja hekumoitsijain
parissa kun oli kasvanut, Bysanzin hovin ennen kuulumattomassa
ylellisyydessä, missä hänellä aluksi oli esim. 1,000 parturia ja
1,000 kokkia, oli hän heti poistanut ylellisyyden, eli itse kuin
kristillinen askeetti, toimien oikein, ajatellen jalosti. Aineen eli
synnin kahleissa olon hän oli täysin käsittänyt, mutta pelastuksesta
Kristuksessa hän ei hituistakaan tajunnut. Kolmesataa kuusikymmentä
vuotta oli kulunut Kristuksen syntymisestä, mutta maailma oli käynyt
yhä viheliäisemmäksi. Kristittyjen, varsinkin setänsä, Konstantin
suuren, oli hän nähnyt elävän pakanoitakin pahemmin; ja nuorena
hän oli tutkiskellut uutta oppia sieluntaisteluissaan; hän oli
rukoillut Kristusta kuin jumalaa, mutta ei ollut tullut kuuloon.
Vaihtaessaan sitten uskovalle Eusebiusille, oli tämä vastannut: olkaa
kärsivälliset toivossa! Rukoilkaa yhä!

Mutta nuorukainen oli vastannut: "En voi olla kärsivällinen:" johon
Eusebius: "Pelastus on tuleva, mutta ei meidän aikanamme. Tuhannen
vuotta on kuin yksi päivä Herran Jumalan edessä! Odota viisi päivää,
niin saat nähdä." -- "En tahdo odottaa!" raivosi nuorukainen. --
"Niin sanovat kadotetutkin. Mutta näetkö kärsimättömyys on helvetin
vaivoja, ja sinä luot itse helvettisi kärsimättömyydelläsi!"

Julianusista tuli Kristuksen vihaaja oikeastaan tietämättä miksi.
Filosofit eivät sitä hänelle opettaneet, sillä he omaksuivat
kristinuskon ja filosofoivat sitä. Celsusin yksinkertainen
kristinuskon vastustaminen ei liioin ollut johtanut harhaan
Julianusin kypsää ja valistunutta ymmärrystä. Eusebius selitti
oppilaansa kristusvihan näin: "Hänellä on pakanaverta ruumiissaan,
sillä hän on illyrialaista syntyperää; hän ei kai kuulune tähän
lammashuoneeseen. Taikka on hänen ylpeytensä niin rajaton, ehkä hänen
kateutensa niin suuri, että hän ei siedä ketään yksinvaltiasta hengen
valtakunnassa. Hänhän elää itse kuin kristitty ja opettaa samaa kuin
Kristus, mutta on sittenkin Kristusvihaaja".

       *       *       *       *       *

Mutta salatakseen vihaansa oli Caesar lähestynyt vähäistä kunnaalla
olevaa Mars temppeliä. Rakennus oli rappeutunut, ovet viety pois ja
pylväät säröissä.

Tultuaan sisälle hän näki hyvän, kreikkalaisen Aresmallin mukaisen
Marsin kuvapatsaan alttariholvissa; mutta nenä oli lyöty mäsäksi,
sormet poissa ja koko patsas tahrittu likaan!

-- Sen ovat galilealaiset tehneet! sanoi Julianus, mutta sen he
saavat maksaa.

-- He ovat sen jo hengellänsä maksaneet! vastasi Maximus. Dionysius
[Pyhä Denis] mestattiin tällä kukkulalla, ja hänen kappelinsa näkyy
tuolla alhaalla rinteellä.

-- Oletko sinäkin galilealainen?

-- En, mutta rakastan oikeutta!

-- Oikeus ja sen jumalatar Astraea muutti maan päältä rautakauden
alkaessa, ja nyt hän on tähtenä taivaalla.

-- Eläinradalla, tokasi Priscus, luulenpa myös, että me kaikki elämme
eläinradoilla, eikä siellä juuri ole oikeudella tilaa!

Leiristä kuului hälinää. Julianus nousi eräälle töyrylle nähdäkseen,
mitä oli tekeillä.

Mars vuoren koko koillisrinne oli täynnä sotilaita, ja alhaalla
laaksossa näkyi telttejä ja leiritulia. Nämä tuhannet olivat kaiken
maailman kansaa. Siellä oli roomalaisia, kreikkalaisia, egyptiläisiä,
neekereitä, heprealaisia, persialaisia, afganilaisia, skytiläisiä,
germaneja, brittiläisiä, gallialaisia; mutta he olivat liikkeellä, ja
se hyörinä näytti kuin sääskien tanssilta.

-- Mikä on levottomuuden aiheena? kysyi Julianus.

Pieni Denis kappelin kello kuului soivan Angelusta, ja kristityt
olivat polvistuneet, kun taas pakanat jäivät seisomaan tai jatkoivat
toimiansa. Kristityt mielestänsä kärsivät häiriötä ja pakanat samoin.

-- Tämä uskonto, sanoi Julianus, jonka pitäisi koota kaikki, se vain
särkee. Jos kirkolliskokoukset, sen sijaan että ovat sorvailleet
uusia tunnustuksia, olisivat tahtoneet murskata kaikki muodot
ja julistaneet vapaan jumalanpalveluksen ylistyslauluineen ja
rukouksineen kaikkein korkeimmalle, silloin kaikki kansat olisivat
polvistuneet tämän nimettömän nimeen. Katsokaa nyt kristittyjä! He
ovat ylivoimaiset ja laki puolellaan, ja siksi he pakottavat pakanat
palvelemaan heidän galilealaistaan! -- En minä heitä auta! -- Kansoja
voin pitää koossa, mutta tunnustajille en voi mitään! -- Käykäämme
alas kaupunkiin; tähän en tahdo sekaantua.

Muutamia kristittyjä tribuneja lähestyi Caesaria nähtävästi aikoen
valittaa, mutta hän viittasi heitä pyörtämään takaisin, osottaen
ettei halunnut puhutella heitä.

       *       *       *       *       *

Julianus oli jalkasin ja filosofiensa kanssa kulkenut Lutetiaan.
Kenraaleja, enemmän kuin muutakaan päällystöä hän ei ollut ottanut
mukaan, koska ei luottanut heihin.

Hän havaitsi tämän uuden kaupungin Caesarien Rooman pienoiskuvaksi.
Olkikattoiset majat olivat kyllä päätekijöitä; mutta olipa siellä
myös useita temppeleitä ja kappeleita, prefekturi, forum ja
amfiteatteri. Forumia eli toria ympäröivät pylväskäytävät, jonne
kauppamiehet ja vaihtajat olivat pystyttäneet puotinsa, ja sen
toisella päätysivustalla oli prefekturi, jossa myöskin aedili ja
kvestori asuivat.

Kansan huomaamatta ja tuntematta Caesar kulki prefekturiin. Eteisessä
hän näki kristillisiä symboleja. Risti, kala, hyvä paimen ja muuta
sellaista. Kristinusko oli kyllä valtiouskonto, mutta Caesarin viha
kaikkea kristillistä kohtaan oli niin suuri, että hän ei voinut
katsella kuvia; hän läksi sen takia jälleen ulos, kutsui prefektin
alas, ja käski hänen osottamaan tien joen vasemmalla rannalla olevaan
keisaripalatsiin.

Ja sinne hänet nyt majoitettiin, itselleen hän otti yksinkertaisen
munkkikammiota muistuttavan huoneen.

Kun hän Bysanzista lähdettyään oli kulkenut monia koukkuja ja kun
frankkien ja allemannien kurittaminen oli vienyt aikaa, oli kirjeitä
ehtinyt saapua. Niiden joukossa oli yksi keisariltakin, ja se saattoi
Julianusille paljon huolta.

Keisarin suhde Julianus serkkuun oli aina ollut epämääräinen,
melkeinpä vihamielinen; ja nyt saavutettujen voittojen jälkeen oli
kateus ja pelko vallannut bysanzilaisen despotin mielen. Kirjeessä
oli käsky Julianusille heti palauttamaan legionat kotiin, kun sota
oli lopussa.

Julianus älysi, miten vaarallista oli jättää vasta takaisin
valloitettu maa tyhjäksi puolustusväestä, mutta hänen
velvollisuudentuntonsa ja suorasukaisuutensa käskivät häntä
tottelemaan, ja epäröimättä hän lähetti keisarin julistuksen leiriin.

Tämä tapahtui ensimäisen päivän illalla.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna oli Julianus oppineen seurueensa kanssa
lähtenyt vaellukselle. He nousivat hiljalleen Parnassos vuoren
yli ja samoilivat pohjoispuolella olevan tammimetsän läpi luopuen
raivatuilta teiltä. Tanakasti siinä filosofoitiin ja väiteltiin, ja
unohtaen ajan ja paikan seura uppoutui yhä syvemmälle metsään.

Vihdoin he olivat saapuneet avoimelle paikalle, mistä laitumella
olevat metsäkauriit pakenivat, ja sinne he asettuivat omituisiksi
muodostuneille kiville, jotka olivat piirissä. Heidän yläpuolellaan
olevissa tammissa näkyi suuria vihreitä tukkoja, toisen värisiä kuin
puitten lehdet, ja he pitivät niitä linnunpesinä.

-- Enpä ole milloinkaan nähnyt noin monta variksen pesää yhtaikaa,
sanoi Caesar.

-- Eivät ne ole variksen pesiä, korkea armo, vastasi kirjuri Eleazar,
joka palveli sihteerinä; se on pyhää misteliä, joka kasvaa tammessa
ja kosmillisten voimain yhteisvaikutuksesta muodostuu tuollaiseksi
pyöriöksi, jota pidetään maan sekä muittenkin taivaankappaleitten
muotona.

-- Onko tämä...

-- On, ja me näymme joutuneen pyhään uhrilehtoon, missä maan
alkujumalia vielä druidit palvelevat, vaikka heidän palvelemisensa on
kielletty.

-- Kielletty, huolimatta siitä että keisarin Milano-julistus säätää
uskonnon vapauden, tokasi sofisti Priscus.

Julianus ei mielellään kuullut mainittavan tätä vapautta,
kristinuskon kautta saavutettua, toisten tunnustusten
sortamisvapautta. Hän nousi, ja seura hänen kerallaan, jatkamaan
vaeltamista.

Hetken kuluttua he olivat saapuneet Suresnesiin ja sen
viinikunnaille, missä viikuna- ja persikkapuut muureja reunustivat.
Noustuaan eräälle mäen töyrylle, he näkivät koko Seine laakson
alhaalla peltoineen, puutarhoineen ja huviloineen.

-- Sehän on Kananin siunattua maata! huudahti Julianus kauniin
maiseman ihastuttamana.

Joen toisella puolen näkyi Mars vuori kohoavan temppeleineen ja
kappeleineen; ja missä vuoren seinämä oli paljasta, loisti kalkki
valkeina pilvinä, muistuttaen ääretöntä, kunnaille pystytettyä
telttien paljoutta.

Filosofit seisoivat kauan katselemassa näköalaa, kun kuului pauhu
aivan kuin lähenevän raemyrskyn pauhu. Mutta pilveäkään ei näkynyt,
ja seurue seisoi ihmeissään kuunnellen.

Pauhinan voima lisääntyi ja muuttui huudoksi, kirkunaksi ja
asemelskeeksi.

Nyt näytti Mars vuori rupeavan liikkumaan; sen kiireellä kiehui, ja
kirkkaita salamoita sinkoili sieltä. Virran kaltaisena alkoi liikkuva
ja hohtava vyöryä vuoren rinnettä alaspäin kaupungin puolta kohti.

Silloin ymmärrettiin.

-- Legionathan ne ovat kapinassa! otaksui Maximus.

-- Julistus on vaikuttanut!

-- He etsivät Caesariaan!

-- Sitten on vain palattava kotiin.

Seura läksi nyt joen rannalla olevaa tietä myöten ylöspäin,
voidakseen tarkata legionain hommia.

Yhä valtavampana syöksyi tumma virta alaspäin aseet ja kypärit
välkähdellen.

Vaeltajat kiirehtivät askeleitaan ja saapuivat palatsiin, missä
vallitsi suuri hyörinä.

Julianus oli luonnoltaan urhokas mies, mutta ajattelijan kainous
sai hänet usein araksi julkisessa esiintymisessä. Hän kulki sen
tähden kylpyhuoneen kautta sisälle ja pyrki yksinäiseen kamariinsa,
odotellen mitä nyt oli tapahtuva. Hän käveli kamarin lattialla
kovin levottomana, aivan kuin hänen kohtalonsa juuri nyt oli koko
elinajaksi ratkaistavana.

Sitten tuli se, minkä hän melkein tiesi.

Pihan puolelta kuului huuto:

-- Ave Caesar Julianus Imperator!

-- Me valitsemme Julianusin keisariksi!

-- Diademi Julianusille!

-- Kuolkoon Konstantius, murhaaja ja raukka!

Ei ollut enää epäilemistä! Legionat olivat julistaneet Julianusin
keisariksi, sillä he eivät halunneet lähteä tästä luvatusta maasta,
jonka valloittaminen oli tapahtunut heidän verensä hinnalla.

Julianus, joka ei ollut tavottanut valtaa, koska pelkäsi
vastuunalaisuutta, tahtoi vastustaa, mutta sotajoukon lähettiläät
häntä varottivat:

-- Ellet hyväksy vaalia, isketään sinut kuoliaaksi!

-- Joka ei uskalla vallita, hänet orjuutetaan! Siten oli Julianus sen
suuren valtakunnan keisari, joka ulottui Mustastamerestä Atlannin
valtamereen.

       *       *       *       *       *

Sen yön, joka tätä päivää seurasi, vietti keisari mietiskellen; ja
kun hän aamulla kylvettyään näyttäytyi ystävilleen, oli hän käynyt
melkein tuntemattomaksi. Hän oli kirjaimellisesti heittänyt naamion
pois ja näytti toiset kasvonsa, uusine ilmeineen, melkeinpä uusine
piirteineen. Huolimatta suorasukaisesta luonteestaan, oli Julianusin
täytynyt, samoin kuin Konstantinin, elää alituisesti teeskennellen,
suosia ja harjoittaa tätä kristillistä oppia, jota hän ei uskonut.
Olipa hänen täytynyt tunnustaa Nikean kokouksen kolminaisuuskin ja
Kristuksen jumaluus, käydä jumalanpalveluksissa, noudattaa paastoja.
Nyt, kun valta oli jätetty hänen käsiinsä, oli hänen ensimäinen
toimenpiteensä vapautensa käyttäminen, ja olla se mikä hän oli.

Ensi työkseen hän erotti lampaat vuohista, seuloi erilleen kaikki
galilealaiset ja antoi heidän muodostaa omat legionansa sen
tekosyyn nojalla, että kristityt siten saivat paremman tilaisuuden
uskonnollisten tapojensa harjoittamiseen. Mutta samalla hän kokosi
oman personansa ympärille vain vanhan kansan pakanoita, heprealaisia,
syrialaisia, persialaisia ja skytiläisiä, kaikellaista kansaa, paitsi
kristittyjä.

Sen lisäksi hän pukeutui imperatorin loistavaan purppuraan ja
diademiin, ja leikkasi ja kultasi partansa, näyttäytyi ulkona
ainoastaan ratsain ja suuri seurue mukanaan.

Kun tämä oli tapahtunut, ryhtyi hän ottamaan vastaan kansan
kunnianosotuksia, ja siihen tarkotukseen hän päätti käyttää
teatteria. Siellä hän tahtoi esityttää Aiskylosin Prometheus
trilogian, joka silloin vielä oli täydellisenä olemassa.
Näyttelijöitä oli hänellä mukanaan, ja teatteri oli valmis. Huhu
tästä oli pian liikkeellä, ja pakanat sen riemuiten kuulivat, mutta
kristityt kävivät alakuloisiksi; alempi kansa oli kyllä odottanut
gladiatorinäytäntöjä ja eläintaisteluita, mutta olihan "ilveily" aina
tervetullut.

Päivä oli käsissä ja kaupunki juhlallisesti koristettu. Näytäntö oli
kestävä aamusta iltaan asti ilman väliaikaa aterioita varten, ja kun
kevät oli ollut kylmää ja epävakaista, kehotettiin ottamaan mukaan
_cucullus_ niminen vaate, lyhyt roomalainen huppukauluksinen viitta,
joka oli varsin tarpeellinen senkin takia, että teatterin kattona oli
avonainen taivas.

Caesar, nyttemmin Augustus, saapui teatteriin lailliseen aikaan
filosofiensa seurassa, jotka saivat paikkansa hiukan etäämpänä, sillä
Caesar istui valtion aitiossa, jonne hän odotti prefektiä, aediliä ja
kvestoria.

Häntä hiukan hämmästytti, kun ei tavannut näitä kaupungin
hallintomiehiä täällä, ja kun aedili oli näytännön päämies, ei
uskallettu alottaa, ennenkuin hän oli saapunut.

Kansa oli noussut seisaalleen Caesarin astuessa sisään, ja monet
tribunit olivat huutaneet eläköön, mutta sitten syntyi kiusallinen
hiljaisuus, jonka kuluessa keisaria tarkasteltiin kylmämielisen
uteliaasti.

Vihdoin kyllästyttyään odottamiseen, hän kutsui sihteerinsä,
heprealaisen Eleazarin ja käski hänen mennä prefekturiin tiedustamaan
syytä pois jäämiseen, mutta samalla hän antoi merkin näytännön
alkamiseen.

Näyttelijät astuivat esille, ja alttarilla he ryhtyivät ikivanhaan
uhriin, jolla murhenäytelmä alkoi. Kun nyt kaikki uskonnot olivat
luopuneet verisistä uhreista, juutalaisetkin temppelin hävittämisen
jälkeen Titusin aikana vuonna 70 j.Kr., niin tämä tavaton toiminta
herätti suurta uteliaisuutta. Legionalaisethan kyllä olivat tottuneet
näkemään verta, mutta kaupungin porvarit rouvineen kääntyivät
poispäin, kun pukki teurastettiin Dionysosille.

Miksi Julianus oli uudelleen tahtonut saattaa käytäntöön tämän tavan,
sen luultiin aiheutuvan hänen kiitettävästä pyrkimyksestään sulattaa
kaikki uskonnot yhteen etsimällä kaikkien juhlamenoista syvemmän
tarkoituksen. Uhrihan oli lahja, anti ja osotti kiitollisuutta;
mutta Maximus mystikko oli vielä saanut keisarin vakuutetuksi
siitä, että itse veressä, elämän lähteessä, oli salaisia voimia,
jotka vetivät puoleensa alempiarvoisia henkisiä mahteja. Ihmislapsi
saattoi syntyessään äitinsä veren vuotamaan, ja ympärileikkauksen
pyhä toimitus muistutti synnyttämisen veristä ja tuskallista
suoritusta. Päämiesten haudoilla teurastettiin orjia, ja vielä
Julius Caesarin aikana roomalaiset olivat uhranneet 300 vankia
eräässä erikoistilaisuudessa. Näiden ja saman kaltaisten filosofisten
aatossuuntien elähyttämänä Julianus viehättyi kulkemaan tietä, joka
oli saattava hänet turmioon.

Uhraamisen jälkeen, jota sotilaat olivat nauraneet ja naiset
itkeneet, alkoi näytelmä runoilijan omalla kielellä. Kreikkaahan
puhuivat kaikki sivistyneet Palestinasta Galliaan asti; mutta
sivistymättömät eivät sitä osanneet, ja sen takia porvarit eivät sitä
tarkkaavaisina seuranneet.

Köörin esiintyessä toista kertaa, palasi Eleazar asialtaan:

-- Näin on tapahtunut, hän viestinsä ilmoitti. Sensin piispa, Gallian
kirkon esimies, on saapunut kaupunkiin ja pitää nyt messua kirkossa.
Korkeat virkamiehet ovat siellä saapuvilla, ja pyytävät anteeksi
keisarilta; he arvelivat hänen tienneen, että kristityt eivät koskaan
käy teattereissa, ja vetosivat uskonnon vapauteen.

Caesar kävi kasvoiltaan kalpeaksi.

-- Hyvä on! Siitä he saavat maksun! Nyt, Eleazar juutalainen, sinä
saat istua viereeni puhelemaan. Näyttelijät ovat kurjia, enkä voi
sietää heidän kreikkalaista lausuntoaan.

Eleazar esteli, mutta keisarin tahto ei sitä suvainnut.

Aamupäivä kulua laahusti loppuun, ja kun trilogian ensimäinen osa
oli loppunut, näytti osa yleisöstä haluavan hiipiä tiehensä, mutta
ulko-ovet olivat lukitut, sillä ei tahdottu näytellä tyhjille
seinille eikä liioin osottaa vähäksymistä keisarille.

Mutta yleisön kyllästys lisääntyi, sillä sitä väsytti ja oli
nälkä. Juutalaisen laskeminen keisarin aitioon oli myös herättänyt
kiusallista huomiota, ei sen tähden että hän oli juutalainen, sillä
juutalaisviha syntyi paljoa myöhemmin, ristiretkien jälkeen. Ensi
vuosisatoina juutalaiset ja kristityt sekoitettiin toisiinsa, koska
uutta oppia pidettiin juutalaismaasta lähteneenä ja Mooseksen opin
jatkona. Sen tähden ei Eleazaria karsaasti katseltu, vaan pikemmin
hänen mitättömän ulkonäkönsä ja vähäpätöisen asemansa vuoksi. Se
oli uhmaa, mutta eniten kristittyjä kohtaan, sillä juutalainen oli
kuitenkin vain muukalainen ja pakana.

Kun nyt toisessa osassa Prometheus naulattiin kiinni kallioon, oli
näyttelijän täytynyt ajatella ristiinnaulittua esikuvanaan, ja
hän asettui todellakin sellaiseen asemaan kädet levällään ja pää
taipuneena rinnalle. Kansa alkoi myös käydä tarkkaavaiseksi, ja
kun he eivät ymmärtäneet kieltä eivätkä olleet koskaan tunteneet
mytologiaa, luulivat he näyteltävän Kristuksen kärsimistä. Kun
tämän esitystä ei vielä ollut tapahtunut teatterissa, herätti se
epämieluista huomiota, niin että alettiin puoliääneen keskustella.

Keisari oli kiukkuinen, mutta ei liikuttanut lihastakaan; vaan kun
tämä levollinen mies kiukustui, menetti hän kaiken ymmärryksensä. Hän
istui äänetönnä ja harkitsi suunnitelmia näitä barbaareja vastaan,
jotka olivat unohtaneet esi-isäin viisauden. Päivällisaika oli
käsissä, ja kärsimättömyys kävi yhä selvemmäksi.

Silloin alkoi taivas vetäytyä pilveen, ja muutamia lumihiutaleita
putoili alas hiljaa kuin höyhenet. Ne joilla oli viitta vetivät sen
päänsä yli. Näyttelijät katsoivat keisarin aitioon, mutta hän ei
liikahtanut, vaikka hänellä ei ollut kattoa yllään. Hän oli sotilas
eikä saanut osottaa pelkoa sellaisen vähäpätöisyyden johdosta kuin
oli tyly ilma.

Juuri nyt alkoi Prometheus ennustaa Iolle siitä pojasta, joka oli
syntyvä ja kukistava Zeusin ja vapauttava Prometheusin. Sivistyneet,
kristityt ja pakanat katselivat merkitsevästi toisiaan kun Io
lausuili:

-- Mitä sanot? Minun poikani on sinut pelastava?

Kun Prometheus vastasi:

-- Kolmas kymmenen ihmissuku-sarjan perästä, niin syntyi sorina
teatterissa.

Kymmenen ihmissukua oli suunnilleen 700 vuotta eli täsmälleen
Kristuksen syntymään asti, koska kreikkalaisten ajanlasku alkoi 763,
taruperäisen aikakauden päätyttyä, jota aikaa kertomakappale esitti.

Julianus huomasi heittäneensä puita tuleen ja antanut kristityille
tahtomattaan valtin käteen. Aiskylos oli ennustanut Kristuksen tulon
aivan vuoden tarkkaan ja että hän oli kukistava Zeusin, enempää eivät
oikeauskoiset athanasialaiset tarvinneet musertaakseen arialaiset,
jotka kielsivät hänen jumaluutensa.

Mutta lumisade lisääntyi ja muuttui tuiskuksi. Caesar istui valkeana
kuin ruumisvaatteissa, mutta ei liikahtanut, sillä hän oli raivosta
aivan suunniltaan, raivosta itseänsä ja demoneita vastaan, jotka
olivat peijanneet hänet valitsemaan tämän kappaleen, taivasta
vastaan, joka häntä pilkkasi.

Koko yleisö oli lumen peittämä ja väitteli Kristuksen jumaluudesta;
pikku väki nauroi ja riiteli.

Ainoat, jotka olivat suojassa ilman oikulta, olivat näyttelijät
telttikaton alla. Mutta märkä lumi oli raskasta, kangas painui
lengolle ja repesi.

Silloin nousi koko yleisö nauraa hohottaen; näyttelijät sätkyttelivät
itsensä esille lumen alta; ovet avattiin, ja kaikki pakenivat paitsi
Caesar filosofeineen.

       *       *       *       *       *

Julianus oli heti julistamisen jälkeen lähettänyt viestin keisarille
Bysanziin ja istui nyt alallaan vastausta odottaen.

Mutta aika kului kohti talvipäivän tasausta ja vuoden vaihdetta.
Kristityt olivat silloin alkaneet viettää Kristuksen syntymää ja
tällöin lainailleet roomalaisia Saturnalimenoja, Saturnusin kunniaksi
vietetystä juhlasta. Julianus, natsarealaisten nakkaaman hansikkaan
ärsyttämänä, alkoi varustautua vastustukseen ja hyökkäykseen; ja nyt
hän tahtoi käyttää mahtiaan, palauttaa pakanuudelle, mitä sen omaa
oli, sekä osottaa kristityille, mistä he olivat ammentaneet tietonsa
korkeimmista asioista. Ja samalla hän tahtoi kristityttää pakanuuden,
jotta tämä uudelleen palautuessaan saisi kaikki puolelleen.

Vanha Jupiterin temppeli joen saarella, joka oli ollut suljettuna
pitkät ajat, havaittiin eräänä yönä avatuksi ja sisällä oli tulta.
Kuultiin vasarain kalketta ja sahan sähinää, pikkain tirskettä ja
muurilaastain sohinaa.

Tätä oli kestänyt jonkun aikaa, ja kaupungilla lörpöteltiin.

Eräänä yönä keskitalvella istui Julianus Maximusin, Priscusin ja
Eleazarin kanssa opisthodomusissa eli pappien huoneessa alttarin
takana Jupiterin temppelissä. Koko temppeli oli valaistuna, ja heti
saattoi huomata korjaustöiden tarkoituksen. Vasemman pylväsrivin
vierustalla näkyi olevan ambo eli saarnatuoli ja sen alapuolella
rippituoli; edelleen seitsenhaarainen kynttiläjalka, kastemalja,
pöytä näkyleipineen ja suitsutusalttari.

Tämä oli Julianusin yritystä liittää uusi oppi vanhaan, pakanuuden,
kristinuskon ja juutalaisuuden yhteensovittamista. Heliogobalus
oli kyllä yrittänyt samaa raa'alla tavallaan, pannessaan toimeen
syrialaisen auringon palveluksen Roomassa, mutta samalla pysyttäen
myös kaiken maailman jumalat, yksinpä Egyptinkin. Mutta kristityt
eivät halunneet liittyä mukaan eivätkä liioin juutalaiset.

Julianus ei pitänyt juutalaisista, mutta hän vihasi kristinuskoa
niin suuresti, että hän otti auttaakseen tätä uppiniskaista
kansaa Palestinassa saadakseen sen nousemaan Kristusta vastaan.
Sitä tarkoittaen hän oli käskenyt rakentaa uudelleen Jerusalemin
temppelin, ja tätä asiata hän nyt ensin tahtoi harkita filosofiensa
kanssa, Eleazarkin niihin luettuina.

-- Miltä teistä siis tuntuu? lopetti Julianus pitkän esityksensä
Hierosolymasin uudelleen rakentamisesta. Maximus puhukoon ensin.

-- Caesar Augustus, vastasi Maximus, mystikko. Jerusalem on juurineen
hävitetty maan päältä, eikä sen temppeliä voida rakentaa.

-- Ei voida? Se rakennetaan!

-- Sitä ei voida! Konstantinin äiti on kyllä rakentanut kirkon
Kristuksen haudalle, mutta temppeli ei voi enää nousta. Eikö tämän
kaupungin historia ole aina Salomon ajoilta alkaen Jerusalemin
hävityshistoriaa? Sisak, filistealaiset, arapialaiset, syrialaiset,
Joas, egyptiläiset ja kaldealaiset ovat hävittäneet sen ensiksi.
Sitten tuli Aleksander, Ptolemeus ja vihdoin Antiokus Epiphanes,
joka repi muurit alas ja asetti Jupiterin kuvan temppeliin. Mutta
huomaappas 63 vuotta ennen Kristusta valloitti Pompejus Jerusalemin.
Mitä tapahtui samana vuosilukuna Kristuksen syntymän jälkeen Rooman
valtakunnassa. Ajatteleppas! -- Niin, Pompejin, Neapelin vieressä
olevan kaupungin, saman nimisen kuin oli valloittaja, hävitti
maanjäristys vuonna 63. Se oli kuin vastinetta puheeseen, ja Herra
Zebaoth kävi sotaa Jupiter-Zeusia vastaan.

-- Kuulehan nyt, keskeytti Julianus, noita pythagoralaisia
puhekäänteitäsi en hyväksy. Jos kumpikin tapaus olisi sattunut 63
ennen Kristusta, olisin ollut melkein vakuutettu.

-- Odota vain, Caesar, niin olet oleva! Pompejusin valloitettua ja
Cassiusin ryöstettyä tämän kaupungin, Herodes suuri rakennutti sen
uudelleen, sen ja temppelin. Mutta heti sen jälkeen eli vuonna 70
jälkeen Kristuksen hävitti Titus Jerusalemin kokonaan. Vain yhdeksän
vuotta sen jälkeen alkoi Monte Somma vuori nakkaamaan tulta, jota se
ei koskaan ennen ollut tehnyt, ja silloin Pompeji (ja Herkulaneum)
perusteitaan myöten tuhoutui. Pompeji ja Herkulaneum olivat Sodoma
ja Gomorrha, ja Vespasianusilla, joka ennen Titusta oli hävittänyt
Jerusalemin, oli jumalaistuttamistemppeli Pompejissa; se kumoutui
maan pinnalta. Luuletko ehkä, että kristityt sytyttivät Vesuviusin,
samoin kuin Nero luuli, että he sytyttivät Rooman 64 vuotta jälkeen
Kristuksen?

Julianus kävi miettiväiseksi.

-- Oli siinä yhdeksän vuotta väliä... mutta omituiselta se näyttää.

-- Niin, alkoi Maximus uudelleen, mutta täsmälleen samana vuonna 70,
jolloin Titus hävitti Jerusalemin temppelin, paloi Kapitoliumi!

-- Sitten käyvätkin jumalat sotaa, ja me olemme vain sotilaita!
huudahti Julianus.

Priscus, sofisti, joka piti sanasodasta, päätti puhaltaa liekkiä, kun
se oli sammumaisillaan:

-- Mutta Kristus on sanonut, että ei pidä kiveä jäämän kiven päälle
ja että temppeli ei koskaan nouse.

-- Onko Kristus sanonut niin? No, sitten hän saa osottaa, oliko hän
jumala, sillä nyt tahdon minä rakentaa Salomonin temppelin!

Ja kääntyen Eleazarin puoleen:

-- Uskooko Eleazar ennuksiin?

-- Yhtä varmasti kuin Herra elää, yhtä varmasti kuin Abrahamin jumala
on johtanut meidät Egyptin orjuudesta ja antanut meille Kananin, yhtä
varmasti on hän täyttävä lupauksen ja lahjoittava meille takaisin
maan, kaupungin ja temppelin!

-- Tapahtukoon sinulle, niinkuin uskot! Temppeli on nouseva, ellei
ehkä kolmessa päivässä, kuten galilealainen tarkoitti.

       *       *       *       *       *

Talvipäivän tasaus oli käsissä, ja Saturnalia alkoi Lutetiassa.
Pakanat olivat aina viettäneet tätä juhlaa kultaisen satuajan
muistoksi, joka oli vallinnut hyvän Saturnusin hallitessa. Silloin
oli ollut rauha maan päällä, leijona leikkinyt karitsan kanssa,
pellot antaneet sadon viljelemättä, ei oltu aseita taottu, sillä
ihmiset olivat olleet hyviä ja oikeamielisiä. Tämän kauniin juhlan,
jonka roomalaiset olivat hyljänneet, olivat kristityt ottaneet
käytäntöön, he kun Kristuksen tullessa odottivat uutta kulta-aikaa
eli tuhatvuotista valtakuntaa. Mutta nyt Julianus tahtoi palauttaa
etuoikeuden pakanoille, ja samalla osottaa natsarealaisille, mistä he
olivat saaneet uskonnolliset menonsa.

Pakanat alkoivat vanhalla tavalla julistaa juhlapäivää. Puodit
olivat suljetut ja kaupunki juhlapuvussa, kun aamulla juhlakulkue
näkyi lähtevän basilikasta torille. Etunenässä kulki kuningas
Saturnus, runsauden sarvi, viljalyhteitä ja kyyhkysiä mukanaan, ja
hyveitten, Onnettaren, Rikkauden, Rauhan ja Oikeuden seuraamana.
Sitten tuli Caesariksi puettu näyttelijä, ja tämä talutti kädestä
rangaistusvankia, joka päivän kunniaksi oli vapautettu kahleistaan.
Heidän perässään seurasi herroja orjansa kainalossaan, sitten naisia
ja lapsia, jotka lyhteistä karistelivat jyviä kaduilla oleville
varpusille.

Kulkue kävi ympäri katuja ja herätti ensin mieluisaa huomiota.

Sitten käytiin temppeliin, missä Jupiter eli Zeus istui
alttariholvissa. Hänet oli veistetty niin viekkaasti, että hän
saattoi isä jumala luojan tai Mooseksen näköinen, sellaisena
kuin tätä nyt alettiin esittää. Tämän vieressä ja alapuolella
seisoi Orfeus hyvänä paimenena karitsa hartioillaan, ja reliefinä
kivijalassa näkyi hänen astumisensa Hadesiin, josta hän palasi Dike
eli Oikeus mukanaan, Eurydikes puolison nimen ivailu. Tämä oli
suorastaan kristityille.

Jumalan kuvan edessä seisoi juutalainen näkyleipäpöytä ja siinä
leipä ja viini; muistutus siitä, mitä kristityt olivat lainanneet
Eukaristiasta eli messu-uhrista. Aivan kuin sattumalta tuotiin esille
vasta syntynyt pakanalapsi ja valeltiin vedellä ammeessa. Erään
osansa harjoitelleen kysymykseen, olivatko pakanat kastetut, vastasi
toinen harjoitellut, että esi-isillä aina oli ollut tapana pestä
vasta syntyneet lapsensa.

Tämä kaikki oli Julianusin näyttämölle asettamaa ilveilyä. Nyt nousi
Maximus saarnatuoliin ja selitteli uusplatonisessa filosofisessa
luennossa kaikki kuvat, symbolit ja käytäntötavat. Hän todisti
myös, että pakanat eivät koskaan olleet palvelleet useampaa
kuin yhtä jumalaa, jonka monet ominaisuudet olivat ilmaistut
eri personoimisissa. Sitten hän oli puolustavinaan Kristuksen
jumaluutta, ihmeellistä syntymistä ja ihmetöitä. Mehän olimme kaikki
jumalaista polventoa, koska Jumala oli meidät luonut ja olimmehan
hänen lapsiaan. Kristuksen syntyminen ilman isää ei ollut mitään
ihmeellistä, koska filosofi Platokin oli ilman isää neitseestä
syntynyt. Saarnaansa hän liitti seuraavan syrjähuudahduksen:

-- Ihmetyöt! Miksi emme uskoisi ihmetöihin, kun kerran uskomme
kaikkivaltiaaseen jumalaan. Kun hän on kaikkivaltias, niin sehän
merkitsee että hän voi lakkauttaa itse laatimansa luonnon lait. Joka
ei usko ihmetöihin, hän on siis aasi!

Saarnaa kuuntelivat pakanat ja kristityt. Viimemainitut eivät
luulleet koskaan kuulleensa niin selvää näiden vaikeatajuisten oppien
todistamista; ja pakanat saivat sen käsityksen että he olivat yhtä
mieltä kristittyjen kanssa.

-- Mitä siis on meidän välillämme? huudahti Maximus, innostuneena
temppelissä vallitsevasta sovusta ja yhteistunnosta. Eikö meillä
kaikilla ole sama isä, eikö sama jumala sittenkin ole meitä luonut?
Kuinkasta siis kiistelette te, toinen toistanne vastaan? Emmekö
me tänäpäivänä ole viettäneet niiden parempain aikain muistoa,
jotka menneet ovat, mutta jotka varmasti takaisin tulevat, samoin
kuin valo nyt kääntyy takaisin palaavan auringon keralla, aikana,
jolloin sopu ja rauha maan päällä vallitsee, eikä kukaan herra ole
oleva eikä kukaan orja. Täällä ei kukaan ole juutalainen, ei kukaan
kreikkalainen eikä barbaari, vaan me kaikki veljiä ja sisaria olemme
samassa uskossa; sen tähden, rakastakaa toisianne, sovinto rakentakaa
jumalanne ja toistenne kanssa, antakaa rauhan suudelma, iloitkaa,
tulkaa täydellisiksi, olkaa yksimieliset, ja rakkauden ja rauhan
jumala on teidän kanssanne oleva.

Seurakunta oli liikutettu, ja vesissä silmin he toisiansa syleilivät,
toistensa käsiä puristivat ja poskelle toisiansa suutelivat.

Silloin yhtäkkiä syttyi valorivi alttarin ympärille; se kuului
Saturnalian juhlamenoihin ja merkitsi auringon palaamista, jonka
tavan kristityt olivat ottaneet käytäntöön Kristuksen syntymistä eli
joulujuhlaa viettäessään.

Sitten talutettiin esille kerjäläisiä, ja herrat pesivät heidän
jalkansa. Sen jälkeen asetettiin kaksitoista orjaa katettuun pöytään,
jolloin heidän isäntänsä palvelivat heitä.

Julianus, joka, kätkössä opisthodomissa, oli katsellut juhlamenoja,
riemuitsi sydämmessään; sillä tällä ikivanhalla pakanallisella
juhlalla hän oli musertanut kristityt. Tässäkin oli ihmisrakkautta ja
armeliaisuutta, ja sitä oli ollut kaikkina aikoina! Sen hän tahtoi
saada sanotuksi, käyttämättä sanoja siihen.

Lopulta tulivat lapset esille ja saivat lahjoja, osaksi vahaisia,
osaksi savesta muovailtuja nukkeja.

Kuvitelma oli täydellinen, ja kristityt olivat kuin lumotut.

-- Pakanathan ovat kristittyjä! he huudahtelivat. Miksi riidellä ja
torailla, koska olemme yksimielisiä!

Tunteet kuohuivat, ja menestys oli täydellinen. Se oli ensimäisen
päivän voitto. Ja kun kristittyjen seuraavana päivänä oli määrä
viettää joulujuhlaansa, täytyi sen tuntua vain pakanain juhlan
jäljittelyltä.

Seitsemän päivää kesti Saturnalia, ja Julianus menestyksen
huumaamana päätti nyt uudistaa tämän vanhan jumalanpalveluksen koko
hirvittävässä majesteetillisuudessaan.

Hänen filosofinsa varottivat häntä, mutta eipä hän heitä enää
kuullut; hänen täytyi saada esille hekatombinsa, sata koristettua
härkää oli teurastettava Jupiterin temppelin aukealla uhriksi
vanhoille jumalille.

-- Hän on hullu! valitteli Eleazar.

-- Jonka jumalat hukuttaa tahtovat, sen he lyövät sokeudella!

-- Nyt hän repii sen, minkä on rakentanut.

Olisi vaikeata selittää, mistä perin sivistynyt, nerokas ja kauneutta
rakastava Julianus sai sen järjettömän aatoksen, että veriset uhrit
olivat palautettavat käytäntöön. Sehän oli lahtia eli mestausta,
eikä teurastajalla, enemmän kuin pyövelilläkään ollut mitään arvoa
yhteiskunnassa. Täytyy kai uskoa, että hänen Kristusvihansa oli
tyrehdyttänyt hänen ymmärryksensä, kun hän uhripapiksi pukeutuneena
talutti esille ensimäisen härän kullattuine sarvineen ja valkeine
siteineen.

Sytytettyään suitsutuksen alttarilla hän valoi viinin maljasta härän
päähän, pisti veitsen kurkkuun ja kierti sitä.

Kauhu valtasi joukon, joka kuitenkin jäi kuin naulittuna paikalleen.

Mutta kun verta pirskoutui joka taholle ja keisari avasi värähtelevän
eläimen ruumiin tutkiakseen sen sisälmyksistä salattuja asioita,
silloin syntyi huuto ulvonnaksi paisuen, ja kaikki pakenivat.

-- Apostata! Luopio! kuului nyt ensi kerran. Se oli tappio, ja kun
vartijat laskivat eläimet valloilleen, läksivät ne pakoon pitkin
kaupungin katuja.

Keisari sai verisessä valkeassa puvussaan käydä yksin palatsiin sekä
kristittyjen että pakanain osottaessa hänelle inhoansa.

-- Katsokaa lahtaria! huudeltiin.

-- Apostata! Luopio!

-- Hullu!

Kotia päästyään Julianus oli kuin kivettynyt, mutta ennenkuin
vielä vaatteitakaan vaihtoi, hän istui pöytänsä ääreen ja
kirjoitti julistuksen kristittyjä vastaan. Siinä hän kielsi heiltä
opiskelemisen ja valtion virkojen saannin.

Se oli ensi askel.

Saman päivän illalla hän sai kirjeen: se oli Konstantius keisarilta
Bysanzista, joka ei tunnustanut hänen keisariksi julistamistaan, vaan
uhkasi sotajoukko mukanaan kohdata hänet Galliassa.

Tämä oli aivan odottamatonta, ja Julianus läksi Lutetiasta ase
kädessä kohtaamaan sukulaistaan. Marssiessaan nyt itää kohti hänestä
tuntui kuin olisi käynyt kohti kuolemaa. Mutta onni nakkasi ensin
edullisen noppaheiton. Konstantius kuoli matkalla, ja Julianus tuli
yksin keisariksi.

Tämän hän piti sen merkkinä, että jumalat olivat hänelle
suosiollisia, ja tuntien että hänellä oli tukea ylhäisissä, hän läksi
sotaretkelle.

Mutta se oli vain hänen jumalainsa viimeistä leikittelyä. Kerrotaan
hänen, ennen kuin samosi persialaisia vastaan, tahtoneen saada
selville kohtalonsa ja sitä varten leikelleen naisruumiin nähdäkseen
ennustuksen sisälmyksistä. Se voi olla perätöntä, samoin kuin eri
kertomukset hänen kohta sen jälkeen tapahtuneesta kuolemastaankin.
Mutta se on varmaa, että galilealainen voitti Zeusin, joka ei koskaan
enää noussut.

Varmaa on myöskin, kristittyjen, juutalaisten ja pakanallisten
kirjailijain varmentamaa, että Jerusalemin temppeliä ei milloinkaan
rakennettu, sillä perustusta kaivettaessa puhkesi tuli maasta
maanjäristyksen yhteydessä. Sama maanjäristys hävitti myös Delphin,
"maailman keskuksen" ja Hellasin uskonnollisen ja valtiollisen elämän
navan.



Attila.


Konstantin suuren mukana olivat Hellas, Rooma ja Palestina lakanneet
olemasta ja sivistys oli muuttanut Itämaille, sillä Konstantinopol
oli Europan pääkaupunki. Ja Itämailla hallitsivat eri nimiset
satrapit Roomaa, Espanjaa, Galliaa, Germaniaa. Näytti siltä kuin
Europan kukoistus olisi lakastunut, kuin Rooma olisi vaipunut
hautaansa, mutta se vain näytti siltä. Historia ei kulkenut eteenpäin
suorassa viivassa, vaan käytti kiertoteitä, ja siksi näytti kehitys
sotkeutuneen, käyneen eksyksiin, mutta niin ei ollut laita.
Kristinuskohan, joka nyt oli leviävä länteen, oli Itämailta kotoisin,
ja siksi oli vanha Bysanz väliasemana. Roomassa, joka oli jätetty
omille oloilleen, kun satrapit istuivat Milanossa ja Ravennassa,
alkoi uusi maailmanvalta versoa, hengellinen laadultaan, ja se
kaikessa hiljaisuudessa takoi uutta keisarikruunua ajan täyttyessä
annettavaksi arvoisimmalle. Ja perillistä oli Tacitus ennustanut,
uutta pohjoista kansaa, tervettä, rehellistä, hyväsydämmistä.
Ne olivat germaneja, jotka tuhat vuotta pitivät keisarikruunua
hallussaan, vuodesta 800 aina vuoteen 1815. Jo 400-luvun alkaessa
olivat kyllä länsigotit vallanneet Rooman, mutta vetäytyneet
takaisin. Toisia germaneja oli tulvinut Galliaan, Espanjaan,
Britanniaan, mutta kukaan ei ollut asumaan juurtunut Italiaan.

Silloin ilmestyy näkymölle vieläkin uudempi kansa, tunnettua
syntyperää vailla; ja näiden ilmestyessä tuntui kuin germaneille
annettu Kananlupaus olisi peruutettu, sillä hunnit oleilivat vihdoin
Unkarissa ja kiskoivat veroa kaikilta Europan kansoilta; muutamien
majapahojen ympäröimään puulinnaan Theiss virran varrella kokoontui
kreikkalaisia, roomalaisia, bysanzilaisia ja kaikellaisia germaneja
valtaistuimen juureen, jolla istui villi, lihamöhkäleen kaltainen.

Vuonna 453 oli tämän monivaiheisen kuninkaan määrä viettää häitään,
yksiä monista, ja hän oli käskenyt (sillä ruhtinas ei kutsu) niihin
suurmiehiä koko Europasta. Ratsain heitä tuli pohjoisesta, etelästä,
idästä ja lännestä.

Mutta lännestä tullen pitkin Tonavan rantaa, heti nykyisen Granin
kohdalla olevan polvekkeen alapuolella, ratsasti kaksi miestä
karavanin etunenässä. Useita päiviä he olivat kulkeneet tämän
vihreän joen suloisia rantoja pitkin, sen kaislojen ja leppien
huminassa, sen sorsa- ja haikaraparvia säikytellen. Nyt heidän oli
lähdettävä lehväalueen viileistä siimeksistä ja käännyttävä itäänpäin
suola-aroja kohti, jotka ulottuivat aina keltaiseen Theissiin asti.

Toinen joukon johtaja oli roomalainen, nimeltänsä Orestes, tunnettu
ja kuuluisa; toinen oli rugialainen Itämeren rannikolta ja tunnettiin
nimellä Edeko, oli ruhtinas, mutta pakosta seurasi Attilaa.

Vähän olivat nämä molemmat suurmiehet puhuneet, sillä he epäilivät
toisiansa, mutta saavuttuaan laajalle arolle, joka avautui kirkkaana
ja valoisana kuin meren pinta, he tuntuivat itsekin kirkastuvan ja
luopuvan kaikesta epäluulostaan:

-- Miksi sinä matkustat häihin? kysyi Orestes.

-- Sen tähden, etten uskalla olla poissa! vastasi Edeko.

-- Aivan kuin minäkin.

-- Entä morsian! Burgundilaisneito ei tohtinut antaa rukkasia.

-- Hän? Kyllä hän olisi tohtinut.

-- Siis rakastaa hän tätä villiä?

-- Sitä en ole sanonut.

-- Ehkä hän vihaa häntä sitten? Uusi Judith tämän Holofernesin
varalle.

-- Ken tiennee? Burgundilaiset eivät ole rakastuneita hunneihin hänen
viimeisen ryöstöretkensä jälestä Burgundiin, jolloin hän hävitti
Wormsin.

-- Käsittämätöntä joka tapauksessa, että hän on voimistunut
Katalaunisten kentän tappion jälkeen.

-- Käsittämätöntä on kaikki, mikä tätä ihmistä koskee, jos häntä
voidaan ihmiseksi sanoa.

-- Sinäpä sen sanoit! Hän kuuluu seuranneen setäänsä Ruaa, josta emme
tiedä mitään; hän on murhannut veljensä Bledan. Kaksikymmentä vuotta
on hän ollut rautaruoskana niskoillamme, mutta kun hän äskettäin oli
Rooman edustalla, pyörti hän takaisin.

-- Mutta hänen on täytynyt luvata sotilailleen, että hän kerran antaa
Roomankin heidän käsiinsä.

-- Miksi säästi hän Rooman?

-- Sitä ei tiedä! Tästä miehestä ei tiedetä mitään, ja itse hän
tuntuu olevan tiedoton omasta olemuksestaan. Hän tulee idästä päin,
hän sanoo; siinä kaikki. Kansa kertoo hunnien olevan erämaan noitien
ja haltijain synnyntää. Jos kysyy Attilalta, mitä hän tahtoo ja
kuka hän on, hän vastaa: Jumalan vitsa. Hän ei perusta valtiota, ei
rakenna kaupunkia, mutta vallitsee kaikki valtiot ja hävittää kaikki
kaupungit.

-- Palatakseni morsiameen, hänen nimensähän on Ildico, niin hänhän on
kristitty?

-- Niin, mitäpä se Attilan liikuttaa, jolla ei ole mitään uskontoa?

-- Lie kai hänellä jonkinlainen, koska hän sanoo olevansa jumalan
vitsa ja väittää löytäneensä sotajumalan miekan.

-- Mutta muodoista hän ei piittaa mitään. Hänen ensimäinen
ministerinsä on kreikkalainen ja kristitty...

-- Saanemmekohan nähdä tätä ihmeellistä miestä, joka sen sijaan että
istuisi Bysanzissa tai Roomassa, on asettunut suola-arolle asumaan.

-- Se johtunee siitä, että tämä maa on samallainen kuin hänen
lakeutensa idässä. Sama maa, samat yrtit ja linnut; hän tuntee
olevansa kotona täällä!

He vaikenivat sitä mukaa kuin aurinko nousi ja kuumuus lisääntyi.
Matalakasvuisista tamariskeista, koiruohoista, soodakasvista ei
lähtenyt mitään siimestä. Arokanat ja -leivoset olivat ainoat elävät
olennot erämaata vilkastuttamassa. Nautakarjat, vuohi- ja sikolaumat
olivat kadonneet, sillä Attilan puolimiljonainen sotajoukko oli ne
syönyt, ja hänen hevosensa olivat jyrsineet jokaisen syötävän ruohon
korren.

Päivällisaikaan karavani pysähtyi aivan äkkiä, sillä itäisellä
taivaanrannalla näkyi kaupunki tornineen ja harjoineen sinisen järven
toisella puolen.

-- Olemmeko perillä? kysyi Edeko.

-- Mahdotonta, jälellähän on 20 peninkulmaa eli kolmen päivän matka.

Mutta kaupunki sieltä näkyi, ja karavani kiirehti kulkuaan.

Puoli tuntia kuljettuaan eivät he olleet päässeet lähemmäksi
kaupunkia, vaan päinvastoin tuntui välimatka pitenneen, kaupunki
pienentyneen ja vaipuneen näköpiirin alapuolelle.

Uuden puolituntisen perästä oli kaupunki kadonnut ja samoin sininen
järvikin.

-- Loihtia he osaavat, sanoi roomalainen, mutta kyllä tämä jo kaiken
voittaa.

-- Se on fata morgana eli kangastus, selitti opas.

Karavaani pysähtyi illan suussa yön ajan levähtääkseen.

       *       *       *       *       *

Maasuikaleella, jonka ohi Bodrog laskee Theissiin, oli Attilalla
vakinainen leirinsä, sillä kaupungiksi sitä ei voinut sanoa.
Palatsi oli lakeerattua puuta räikeän värinen, tavattoman suuren
teltin muotoinen, jonka tyyli arvatenkin oli kotoisin Sinasta eli
Silkkimaasta. Naistupa, joka oli rakennettu heti viereen, oli hiukan
erilainen muodoltaan, ja se oli voinut kulkeutua pohjoisesta gotien
mukana tai myös Bysanzista, sillä talo oli puisten pyöreitten kaarien
koristama.

Sisustus näytti olevan kaikilta kansoilta ja kaikista maista
varastettua; paljon kultaa ja hopeaa, silkki- ja samettipukuja;
roomalaisia huonekaluja ja kreikkalaisia astioita, gallialaisia
aseita, gotilaisia kudoksia. Se oli kuin rosvon asunto, ja sehän se
olikin. Palatsin aitauksen ulkopuolelta alkoi leiri savuttuneine
telttineen. Hevosvaihturien ja -varkaitten ryhmiä vilisi kaduilla,
ja siellä oli yhtä paljon hevosia kuin ihmisiäkin. Ulkopuolella oli
siko-, lammas-, vuohi- ja nautalaumoja laitumella, elävää muonaa
tälle äärettömälle joukolle, joka saattoi vain kuluttaa ja hävittää,
mutta sangen vähän tuottaa.

Nyt hääpäivän aamuna liikuskeli tässä leirissä tuhansia pikku
ihmisiä, vääräsäärisiä ja leveäharteisia, puettuina rotannahkoihin
ja pohkeet rääsyihin kiedottuina. Uteliaina he tirkistelivät
telteistänsä muukalaisia, jotka juhlaan kutsuttuina tulivat
ratsastaen arolta.

Ensimäisellä telttikadulla tuli perintöruhtinas, Attilan poika
Ellak, ylhäisiä vieraita vastaan; tulkin avulla hän lausui heidät
tervetulleiksi ja saattoi heidät vierastupaan.

-- Onko tämä ruhtinas? Ja ovatko nämä ihmisiä? sanoi Orestes Edekolle.

-- Hän on hevosvaihturi, ja nämä ovat rottia, vastasi Edeko.

-- Toukkia he ovat, vampyrejä, jotka ovat syntyneet unessa humalaisen
mielikuvituksessa! Hehän ovat vailla kasvoja, silmät ovat koloja ja
suu päristysreikä; nenä pääkallon ja korvat ruukkukannikkeet.

-- Todellakin! Ja näitä puolialastomia, haarniskattomia, kilvettömiä
ovat roomalaiset legionat paenneet. He ovat noitia, jotka voivat
saada itsensä koviksi.

-- Eivät nuo maailmaa valloita;

-- Eivät ainakaan tänä vuonna!

Ja niin he seurasivat Ellak ruhtinasta, joka oli kuullut ja
ymmärtänyt joka sanan, vaikka hän ei ollut osaavinaan kieltä.

       *       *       *       *       *

Ylhäällä naistuvassa istui suosikki Cercas ja neuloi morsiushuntua.

Ildico, kaunis burgundilaistyttö, seisoi ikkunakorokkeella,
mietteissään ja hajamielisenä. Hän oli Wormsissa nähnyt sankarin,
jota maailma vapisi, ja oli todellakin huumaantunut tämän pienen
miehen majesteetillisesta olennosta. Häntä, vallanhimoista ja
itsepäistä, oli houkutellut se toivo, että oli saapa jakaa
valta-aseman miehen kanssa, joka sai kaikki ja kaiken taipumaan
edessään, ja siksi hän oli hyväksynyt hänen kosintansa. Mutta hänen
käsityksensä tämän vieraan kansan tavoista ja perimyslaeista ei ollut
selvä, siksi oli hän kuvitellut asemansa puolisona ja kuningattarena
aivan toisellaiseksi. Ja vasta tänä aamuna hän oli saanut
tietää, ettei hän saakaan tulla näkyville hääjuhlassa, ei päästä
valtaistuimesta osalliseksi, vaan että hänet aivan yksinkertaisesti
suljetaan naistupaan muiden vaimojen kanssa.

Cercas, suosikki, oli vahingon iloisena kertonut kilpailijalleen
kaiken tämän, ja ylpeä Ildico ajatteli paraillaan, minkä päätöksen
hänen tuli tehdä. Ystäviä hänellä ei ollut yhtään tässä palatsissa,
ja vieraitten ruhtinaitten lähestyminen oli mahdotonta.

Cercas ompeli ja lauloi samalla surumielistä, kaukana idässä olevan
kotiseudun säveltä:

    Tiikeri se seuraa leijonaa
               Dalai-Nor,
               Dalai-Nor;
    miss' on kotini tuo aromaa
    Urgan, Khalgan, Kosso-gol
    teräskynsi, hammas vaskea.
               Siddi-Khur,
               Siddi-Khur;
    Jos sä joudut kynsihinsä vaan,
    etpä pääse niistä milloinkaan.
               Siddi-Khur!

Ildico näytti saaneen aatoksensa selville.

-- Saanko lainata neulaa, hän sanoi; tahdon ommella.

Hän sai neulan, mutta se oli liian pieni; siksi pyysi hän suuremman,
ja valitsi kaikkein suurimman. Sen hän pisti poveensa, mutta ei
ommellut.

Nyt ilmestyi ovelle olento, niin inhottavan ruma ja niin ilkeän
näköinen, että Ildico luuli sitä pahaksi hengeksi. Hän oli
pikimusta kuin kuuman Afrikan libyalainen, ja hänen päänsä oli
kasvanut suorastaan vatsasta, sillä rinta puuttui. Se oli kääpiö ja
kyssyselkä, nimeltänsä Hamilcar, Attilan hovinarri. Narri ei niinä
aikoina ollut mikään liukasjärkinen veitikka, vaan yksinkertainen
tyhmyri, joka uskoi kaikki mitä sanottiin, ja sen takia oli pilanteon
esineenä.

Hän pisti vain kirjeen Cercasin käteen ja hävisi.

Kun Cercas luki kirjettä, muuttuivat hänen kasvonsa ja hänestä tuli
toisenlainen. Raivon valtaamana hän ei ensin voinut puhua, vaan
lauloi:

    Tiikeri se seuraa leijonaa...

-- Ildico, oletpa saanut ystävän! pusertui hänestä ilmoille. Sinulla
on ystävä tässä huoneessa, tässä akkunan luona, rinnoillasi!

Ja hän heittäysi burgundilaistytön rinnoille, itki ja nauroi
vuorotellen.

-- Annahan nyt minulle neulasi, iso kaunis neulasi, niin minäpä
pujotan siihen langan, ei, minä hion sen teräksessäni, ei, minä
pistän sen neulatuppuuni, ei, minä kastan sen hajupullooni,
erikoiseen pikku hajupullooni, ja sitten me yhdessä ompelemme
tiikerin suun kiinni, niin ettei se ikinä enää pure! Siddi Khur!
Siddi Khur!

-- Annahan minun lukea kirjeesi, keskeytti Ildico.

-- Sinä et osaa! Minä kerron sen sinulle! -- Hän, valtiaamme,
kosiskelee taas Valens keisarin tytärtä, Honoriaa, ja tällä kerralla
hän lupaa polttaa meidät kaikki, polttaa meidät, ja sitä hän sanoo
meidän kunnialliseksi hautaamiseksemme.

Ildico ojensi kätensä vastaukseksi.

Tänä yönä siis! Ja yksi ainoa neulan pistos vain -- maailma on oleva
valtiasta vailla.

       *       *       *       *       *

Edeko ja Orestes olivat istuneet vierashuoneessa ja lepäilleet matkan
jälkeen. Päivällisaikaan, kun he aikoivat lähteä ulos, havaitsivat he
oven olevan lukossa.

-- Olemmeko vankeina? Olemmeko joutuneet sota-ansaan? kysyi
roomalainen.

-- Emmekä ole edes ruokaa saaneet, vastasi Edeko.

Silloin kuului ulkopuolelta kaksi ääntä:

-- Saamme kai kuristaa heidät, se on luullakseni yksinkertaisinta.

-- Minusta on parasta pistää talo tuleen! Se pitkä on vahva...

-- Ja he kun eivät luulleet meidän ymmärtävän heidän puhettaan.

Molemmat lukon taakse teljetyt, joiden omatunto ei ollut puhdas,
hämmästyivät ja luulivat loppunsa olevan käsissä.

Silloin aukeni luukku seinässä, ja Hamilcar narrin hirveä pää tuli
näkyviin.

-- Oletpa piru tai et, mutta vastaa muutamiin kysymyksiimme! säväytti
roomalainen.

-- Puhukaa, herrat! vastasi neekeri.

-- Olemmeko vankeja, vai miksi emme saa nähdä kuningastanne!

Ellak ruhtinaan pää näkyi nyt samassa luukussa.

-- Kuningas on nähtävissä vasta illalla pidoissa, sanoi ruhtinas
pahanenteisesti irvistäen.

-- Täytyykö meidän sitten nääntyä nälkään siihen mennessä?

-- Me sanomme sitä paastoamiseksi, ja niin teemme aina hankkiessamme
pitoihin, voidaksemme sitten syödä sitä enemmän.

-- Pääsemmekö edes ulos?

-- Ette! vastasi ruhtinas hevosvaihturin tavallaan. Maan tapoihin
pitää tyytyä!

Ja niin luukku suljettiin.

-- Luuletko, että hengissä selkiämme tästä? kysyi Edeko.

-- Kukapa tietää! Attila on petoksesta luotu. Et kai tiedä, kuinka
hän kerran kirjoitti kaksi kirjettä; toisen länsi-gotein kuninkaalle
Diterichille ja kehotti häntä liittoon roomalaisia, muka yhteistä
vihollista, vastaan; samana päivänä hän kirjoitti samallaisen
kirjeen roomalaisille tarjoten liittoa länsi-goteja vastaan. Petos
huomattiin, ja Attila joutui kiikkiin.

-- Hän näyttää olevan kuolematon, muutenhan hän kai joskus olisi
haavoittunut taistelussa, hän kun aina kulkee etunenässä.

Aina iltaan asti saivat matkatoverit olla lukkojen takana. Silloin
avattiin vihdoin ovi, ja heidät saattoi muuan juhlamenojen ohjaaja
suureen pitosaliin.

Tässä suuressa salissa oli lukemattomia penkkejä ja pöytiä,
mitä kalliimpain kudosten verhoamia ja hopeisten ja kultaisten
juoma-astiain peittämiä. Vieraat olivat koossa, mutta matkustajamme
eivät nähneet tuttuja kasvoja, ja turhaan he tähystelivät sulhasta ja
morsianta.

Kun heidät oli saatettu paikalleen, alkoi vieraiden kesken käydä
hiljainen hälinä. Puhuttiin puoliääneen ja arvailtiin, mistä
suurkuningas oli ilmestyvä!

Orestes ja Edeko tarkastelivat katseillansa seiniä ja kattoa voimatta
havaita, missä se ihme saattoi tapahtua, sillä nämä lapselliset ja
salaviekkaat ihmiset pitivät tapanaan huvittaa vierasta yllätyksillä
ja lystillisillä menoilla.

Äkkiä koko seura nousi seisoalleen. Peräseinän verho oli vedetty
syrjään, ja korokkeella istui pieni mitätön mies yksinään, pöytä
edessään ja loikoilusohva vieressään. Pöydällä oli puumalja.

Hän istui aivan liikkumattomana, silmiäänkään räpäyttämättä.

Vieressä, mutta alempana seisoi hänen ministerinsä, kreikkalainen
Onegesius, joka taukoamatta katseli valtiasta, hän kun näytti voivan
puhua hänelle silmillään.

Ministeri antoi merkin, ja vieraat istuivat.

Attila pysyi alallaan, sääret ristissä ja oikea käsi pöydällä. Hän ei
tervehtinyt, ei vastannut tervehdyksiin.

-- Hän ei näe meitä! Hän vain näyttäytyy! kuiskasi Orestes.

-- Kyllä hän näkee!

Onegesius sai käskyn valtiaan silmästä; nosti sauvaansa; runoilija
astui esiin, yhtä paljon harppua kuin rumpua muistuttava soittokone
käsissään. Lyötyään kieliä ja rumpukalvoa hän alkoi lausuilla. Se oli
laulua Attilan kaikista urotöistä vahvasti väritettyinä, ja se olisi
tuntunut loppumattomalta, ellei seura olisi yhtynyt loppuloilotukseen
ja säestänyt huutoja iskemällä pöytään lyhyillä miekoillaan.
Runoilija kuvaili Katalaunisten kentän tappiota kunniakkaaksi, mutta
ratkaisemattomaksi tappeluksi.

Kun vierailla nyt oli ollut aikaa katsella tätä mitättömän näköistä
sankaria yksinkertaisessa ruskeassa nahkapuvussaan, tarttui heihin
sama vastustamaton kunnioittamistunne, kuin kaikkiin, jotka olivat
hänet nähneet.

Tuossa itsetietoisessa levollisuudessa oli enemmän kuin
turhamaisuutta; se oli ilmeistä kaiken ja kaikkien halveksimista. Hän
istui yhä sivuttain vieraisiin, eikä kukaan, paitsi ministeri, saanut
häneltä silmäystäkään.

Ylistyslaulun loputtua Attila nosti maljaansa, ja juomatta kenenkään
onneksi hän maisteli siitä.

Tämä oli juominkien alkamisen merkki; ja viini helmeili kulta- ja
hopeamaljoissa, jotka oli tyhjennettävä joka kerta kun niihin
koskettiin, sillä herraa huvitti itse selvänä ollen katsella
ympäristöään juopuneena.

Hetken juopottelun jälkeen Hamilcar neekeri esiintyi hulluttelemaan.

Silloin nousi suurkuningas, käänsi ensin selkänsä seuralle, jonka
jälkeen hän laskeutui loikoilusohvalle. Mutta hänen joka liikkeestään
pilkisti majesteetti esiin; ja kun hän polvet koholla ja kädet
niskassa loikoili siinä, mietiskellen, silmät suunnattuina kattoon,
oli hän yhä valtavasti vaikuttava.

-- Mutta entä morsian ja häät? kysyi Orestes eräältä
hunnilaisvieraalta.

-- Meillä ei puhuta naisistamme, miksi heitä siis näytettäisi?
vastasi hunni.

Juontia jatkui, mutta mitään ruokaa ei näkynyt. Toisinaan koko seura
revähti laulamaan ja pöytiä takomaan. Kesken kaiken humalan ja melun
oli koko sali äkkiä täynnä savua, ja rakennus oli tulimeressä. Kaikki
syöksyivät kirkuen pystyyn ja pyrkivät pakoon, mutta ministeri iski
sauvallaan pöytään, ja seura rähähti nauramaan.

Se oli hääpilaa, ulkona oli vain sytytetty muutamia olkikuormia
tuleen.

Rauhan jälleen palattua ei Attilaa enää salissa ollut, sillä hän oli
lähtenyt sivuovesta ulos.

Ja nyt alkoivat pidot, joita kesti aamuun asti.

       *       *       *       *       *

Päivän noustessa Orestes istui vielä erään avarialaisen ruhtinaan
kanssa maljan ääressä. Ei voi kuvailla, miltä sali näytti, ja
useimmat vieraat olivat ulkona tanssimassa tulien ympärillä!

-- Olivatpa nämäkin häät! sanoi Orestes. Niitä emme niinkään pian
unohda, mutta mielelläni olisin halunnut puhella tuon merkillisen
miehen kanssa; eikö se käy päinsä?

-- Ei, sanoi avarialainen, hän ei puhu tarpeettomasti. Mitäpä
hyödyttää, hän sanoo, seisoksia ja valehdella toinen toisensa
täyteen? -- Hän on viisas mies, eikä hänestä puutu hyväntahtoisuuden
eikä inhimillisyyden piirrettäkään. Hän ei siedä tarpeetonta veren
vuodatusta, ei kosta voitetulle, antaa mielellään anteeksi.

-- Onko hänellä uskontoa, pelkääkö hän kuolemaa?

-- Hän luottaa miekkaansa ja kutsumukseensa, ja kuolo on vain
todellisen kotimaan veräjä. Siksi hän elää täällä alhaalla vain kuin
vieras, kuin matkustaja.

-- Aivan kuin kristitytkin siis!

-- Omituista on, että paavi Leo siellä Roomassa herätti hänessä
kunnioitusta... Mikä nyt on hätänä?

Ulkoa kuului ulvonta, joka ensin tuntui tulevan palatsista, mutta
sitten levisi kautta koko leirin ja arolle asti. Puoli miljonaa
ihmistä ulvoi ja se kuului itkulta.

Juopottelevat vieraat juoksivat ulos ja näkivät kaikkien
hunnien tanssivan riipien itseään puukolla kasvoihin ja ulvoen
käsittämättömiä sanoja.

Edeko tuli saapuville ja tempasi Orestesin mukaansa joukkojen läpi.

-- Attila on kuollut! Ylistetty olkoon Jesus Kristus!

-- Kuollut? Se oli Ildico!

-- Ei, hän istui hunnutettuna ruumiin vieressä itkien.

-- Hän se oli!

-- Niin, mutta nämä villit ovat siksi ylpeitä, etteivät usko ihmisen
voineen Attilaa surmata!

-- Mikä onni meille!

-- Nopeasti viemään viestiä Roomaan! Ensiksi saapuvan onni on taattu!

       *       *       *       *       *

Orestes ja Edeko läksivät matkaan samana aamuna; eivätkä he koskaan
unohtaneet näitä häitä, joissa he olivat ensi kerran toisensa
tavanneet.

Myöhemmin he uudistivat tuttavuuden, mutta toisissa ja suuremmissa
olosuhteissa. Sillä Edekon pojasta tuli Odovaker, joka kukisti
Orestesin pojan, mikä taas ei ollut kukaan muu kuin viimeinen keisari
Romulus Augustus. Hänen nimensä oli kumma kyllä Romulus, kuten Rooman
ensimäisen kuninkaankin, ja Augustus, kuten ensimäisen keisarin. Ja
hän kuoli 6,000 kultakolikon eläkettä nauttivana Campaniassa eräässä
huvilassa, joka ennen oli kuulunut Lucullusille.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Historiallisia pikakuvia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.