Title: Leivän haussa
Author: Sienkiewicz, Henryk
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Leivän haussa" ***


LEIVÄN HAUSSA

Kirj.

Henryk Sienkiewicz


Tekijän luvalla puolan kielestä "Za Chlebem" suomentanut Maila Talvio



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1901.



SISÄLLYS:

   I. Merellä. -- Mietteitä. -- Myrsky. -- Matkan määrä.
  II. New-Yorkissa.
 III. Uutisasukkaina.



I

Merellä. -- Mietteitä. -- Myrsky. -- Matkan määrä.


Valtameren mahtavilla aalloilla kiikkui saksalainen laiva "Blücher",
matkalla Hampurista New-Yorkiin.

Neljä päivää se jo oli ollut merellä, kaksi päivää sitte oli
purjehdittu Irlannin vihriäin rantain sivu ja päästy aukealle ulapalle.
Kannelta näkyi silmänkantamiin asti vihriähtävää, lyyjynkarvaista
tasankoa, johon laineet kyntivät syviä vakoja. Raskaasti tuo tasanko
liikkui, siellä täällä kiehauttaen vaahtoa, etäisyydessä pimetäkseen ja
sulautuakseen taivaanrantaan, jota peitti valkeat pilvet.

Tuontuostakin heijastui pilvien loisto veteenkin ja niiden
helmenvärisessä hohteessa erottautui selvästi laivan musta runko. Kokka
länttä kohti kääntyneenä, kapusi se työläästi ylös aallon harjaa ja
syöksyi sitte syvyyteen, ikäänkuin ainiaaksi hukkuakseen. Se
vuorotellen katosi näkyvistä, vuorotellen pujahti esiin aalloista ja
heilahti silloin ihan pystyyn, jotta pohja näkyi, mutta yhä kulkien
eteenpäin. Aallot sousivat sitä vastaan ja se sousi aaltoja vastaan ja
halkasi ne rinnallaan. Perässä kiemuroi jättiläiskäärmeenä valkea,
vaahtoisen veden muodostama tie ja kalalokit seurasivat ilmassa,
kierrellen, kaarrellen ja vikisten.

Kävi raikas tuuli; laiva kulki puolella höyryllä, mutta nosti sensijaan
purjeet. Ilma näytti kaunistumistaan kaunistuvan. Paikotellen saattoi
repaleisten pilvien lomitse nähdä taivaan sineä, jonka muodot
vaihtelemistaan vaihtelivat. Aina siitä asti kun "Blücher" läksi
Hampurin satamasta, oli ilma ollut tuulinen, mutta myrskytön; tuuli
puhalsi lännestä ja tyyntyi tuontuostakin kokonaan: silloin lisahtivat
purjeet hervottomiksi, mutta pullistuivat seuraavassa hetkessä
pyöreiksi kuin joutsenen rinta. Merimiehet, puettuina ruumiinmukaisiin
villaröijyihin, vetivät mastopuun nuoria, huusivat haikeasti
"ho--ho--oo!", kumartuivat, ja ojensivat vartalonsa suoraksi laulun
tahdin mukaan. Heidän huutoonsa sekaantui pillien kimakka vihellys ja
koneen kuumeentapainen läähätys. Savupiippu puuskutti milloin paksuja
mustia pilviä, milloin keveitä kiemuroita.

Matkustajat olivat nousseet kannelle nauttimaan kaunista ilmaa. Laivan
perästä näkyi ensiluokan matkustajien mustat päällystakit ja hatut,
etukannella vilisi siirtolaisten kirjava joukko. He olivat nousseet
sinne syvästä ruumastaan. Muutamat istuivat penkeillä, imeskellen
piippunysiään, toiset olivat pitkänään, toiset taas seisoivat nojaten
kaidepuihin ja tuijottivat alas veteen.

Siellä oli muutamia naisiakin, lapsi sylissä ja läkkikuppi vyöllä. Pari
nuorta miestä käveli pitkin kantta päästä päähän, vaivoin pysytellen
tasapainossa ja joka hetki horjahdellen; he vetelivät laulua: "_Wo ist
des Deutschen Vaterland_?" ja lienevät ajatelleet, etteivät ikinä enään
näe tuota "Vaterlandia", mutta eivät siltä olleet ensinkään suruissaan.
Murheellisimman näköisiltä koko tässä joukossa näytti muuan
vanhanpuoleinen mies ja nuori tyttö, jotka kaiken aikaa pysyttelivät
erossa muista. He eivät ymmärtäneet saksaa ja senkintähden heistä
tuntui yksinäiseltä keskellä muukalaisia. Keitä he olivat? -- jo ensi
silmäykseltä saattoi nähdä, että he olivat puolalaista maalaisväkeä.

Talonpojan nimi oli Wawrzon (lue: Vavshon) Toporek ja tyttö, Marysia
(lue: Mariisia), oli hänen tyttärensä. He matkustivat Amerikkaan ja nyt
vasta he ensi kertaa olivat uskaltaneet nousta kannelle. Taudin
kalvamilla kasvoilla kuvastui sekä kauhu että kummastus. Pelästynein
silmin katselivat he matkakumppaneja, merimiehiä, laivaa, savupiippua,
joka mahtavasti puuskutti, ja uhkaavia vesivalleja, jotka viskasivat
harjojensa vaahtoa aina laivan laitaan asti. He eivät puhutelleet edes
toisiaan, sillä he eivät uskaltaneet. Toisella kädellään pysytteli
Wawrzon kiinni kaidepuussa, toisella piteli hän nelikulmaista lakkiaan,
jottei tuuli sitä veisi. Marysia turvautui isäänsä ja aina kun laiva
keikahti, painui hän likemmä häntä ja huudahti pelästyksestä. Hetkisen
perästä katkasi vanhus hiljaisuuden.

-- Marysia!

-- Jaa mitä?

-- Näetkös?

-- Näen kyllä.

-- Entä ihmetteletkös?

-- Ihmettelen kyllä.

Mutta hän pelkäsi paljon enemmän kuin ihmetteli ja sama tunne liikkui
oikeastaan Toporekinkin mielessä. Onneksi alenivat aallot, tuuli
tyyntyi ja aurinko pujahti esiin pilvistä. Kun he nyt saivat nähdä
"armaan auringon", niin tuli heidän helpompi olla ja he jäivät
itsekseen miettimään, että "se se vaan on ihan samallainen kuin
Lipincessäkin" (lue: Lipintse). Kaikki oli heille uutta ja outoa,
ainoastaan tuo loistava, hehkuva auringon kehä tuntui vanhalta
ystävältä ja suojelijalta.

Sillaikaa oli meri siloamistaan silinnyt ja hetkisen perästä
lerpahtivat purjeet kokoon. Silloin kajahti korkealta sillalta
kapteenin vihellys ja merimiehet karkasivat ottamaan alas purjeita. Kun
Toporek ja Marysia näkivät nuo miehet ikäänkuin ripustettuina ilmaan,
alla ammottava syvyys, niin valtasi heidät uusi hämmästys.

-- Ei ne meidän pojat tuohon pystyisi! huudahti vanhus.

-- No aina se Jasko siihen pystyisi mihin saksalaisetkin! vastasi
Marysia.

-- Mikä Jasko? -- Sobköwin Jaskoako tarkoitat?

-- Mitä minä Sobkówista. Smolakista tietysti puhun, tallirengistä.

-- Onhan se reima poika, mutta heitä sinä hänet mielestäsi. Ei hän sovi
sinulle etkä sinä hänelle. Sinusta tulee nyt hieno neiti, mutta hän
pysyy tallirenkinä koko ikänsä.

-- Onhan hänellä maatilkku.

-- On, on, mutta Lipincessä.

Marysia ei enään puhunut mitään, mietti vaan itsekseen, että mikä on
sallittu, se on sallittu, ja huokasi raskaasti. Purjeet olivat nyt
alhaalla ja propelli alkoi pitää sellaista elämää, että koko laiva
tärisi sen tönäyksistä. Keikunta lakkasi melkein kokonaan. Etäisyydessä
näytti vesi jo aivan tyyneltä ja siniseltä. Kannelle ilmestyi yhä uusia
ihmisolentoja: työkansaa, saksalaisia talonpoikia, seikkailijoita
rannikkokaupungeista, jotka retkeilivät Amerikkaan etsimään onnea eikä
työtä. Kannella vallitsi suuri ahtaus. Jotteivät olisi tiellä,
istuutuivat Wawrzon ja Marysia laivan äärimmäiseen päähän, köysitukon
päälle.

-- Isä, kauvankos me vielä matkustetaan näin vettä myöten? kysyi
Marysia.

-- Mistä minä tiedän. Keltäs täällä sitte kysyy, eihän täällä kukaan
ymmärrä katolilaisen puhetta.

-- Mutta miten me sitte puhutaan Amerikassa?

-- Etkös tiedä, että siellä on summa meidän kansaamme.

-- Isä kulta!

-- Mitä?

-- Kyllähän täällä on paljon näkemistä, mutta Lipincessä oli sentään
parempi.

-- Älä sinä puhu turhia.

Hetkisen kuluttua Wawrzon kuitenkin virkkoi, ikäänkuin itsekseen:

-- Tapahtukoon Jumalan tahto!

Tytön silmiin nousi kyyneleitä ja molempien ajatukset lensivät
Lipinceen. Wawrzon Toporek mietti sitä, että miksi hän oikeastaan nyt
menee Amerikkaan ja kuinka hän rupesikaan sitä matkaa puuhaamaan. Niin,
kuinka? Kesällä, puoli vuotta sitte oli hänen lehmänsä saatu
kiinni toisen apilaspellosta. Isäntä, joka sen otti, vaati kolme
ruplaa vahingonkorvausta. Wawrzon ei tahtonut antaa. He menivät
käräjiin ja juttu venyi venymistään. Isäntä ei enään tyytynyt
vahingonkorvaukseen, vaan vaati maksua lehmän hoidosta ja maksu kasvoi
päivä päivältä. Wawrzon oli itsepintainen, sillä hän sääli rahojaan.
Käräjäkustannuksissakin oli yllin kyllin kärsimistä ja juttu venyi
venymistään, kustannukset nousivat nousemistaan. Vihdoin tuli päätös:
Wawrzon oli hävinnyt. Nyt meni lehmästä Jumala ties miten paljon; koska
ei hän voinut maksaa, niin vietiin hänen hevosensa. Hän itse tuomittiin
uppiniskaisuudesta vankeuteen. Toporek kierteli kuin käärme. Elonkorjuu
oli ovella, sekä käsivarret että hevonen tarpeen työssä. Häneltä
myöhästyi viljan ajo ja sitte rupesi satamaan; jyvät itivät lyhteissä.
Tuon mokoman apilasaterian tähden hän nyt menettää koko pienen
omaisuutensa; paljon rahaa hän jo on kadottanut, osan työaseistaan ja
koko vuodentulonsa -- elonkorjuun ajasta alkaen saa sekä hän että tyttö
ruveta kalvamaan kynsiään tai lähteä kerjuulle.

Koska hän tähän saakka oli elänyt varakkaan talonpojan onnellista
elämää, valtasi hänet nyt kauhea epätoivo ja hän rupesi juomaan.
Kapakassa tutustui hän saksalaiseen, joka kierteli kylällä muka
pellavia ostamassa, mutta jonka päätarkoituksena oli houkutella ihmisiä
merten taa. Saksalainen kertoi hänelle ihmeitä ja kummia Amerikasta.
Maata hän lupasi ilmaseksi enemmän kuin koko Lipincessä löytyi --
lisäksi vielä metsää ja niittyä. Vallan vesi herahti talonpojan suuhun.
Hän sekä uskoi että epäili. Mutta juutalainen maanvuokraaja vakuutti
saksalaisen sanat tosiksi ja sanoi, että hallitus siellä antaa
jokaiselle maata niin paljon kuin kukin vaan jaksaa viljellä.
Juutalainen oli sen kuullut vävypojaltaan. Saksalainen taas liikutteli
käsissään sellaisia rahaläjiä, etteivät edes tilalliset, saatikka sitte
köyhempi kansa ikinä olleet sellaisia nähneet. Houkuttelivat miestä,
kunnes saivat satimeen. Miksi hän oikeastaan jäisi tänne? Se yksi
vahinko oli tuottanut hänelle sellaisen tappion, että hän niillä
varoilla olisi voinut pitää vaikka rengin. Pitikö hänen antaa kaiken
mennä männikköön? Tai tarttuako sauvaan ja asettua kirkonovelle muitten
kerjäläisten kanssa veisaamaan virsiä? Ei se kelpaa! mietti hän ja
paiskasi saksalaisen kanssa kättä kauppojen vahvistukseksi.
Mikonpäiväksi oli hän saanut tavaransa myydyiksi, otti sitte tyttären
matkaansa ja nyt he molemmat seilasivat Amerikkaan.

Mutta ei se matka käynytkään niin hyvästi kuin hän oli toivonut.
Hampurissa ottivat heiltä paljon rahaa ja laivalla sulloivat heidät
kannen alle kaikellaisten ihmisten kanssa. Laivan keikunta ja meren
äärettömyys pelotti heitä. Kukaan ei ymmärtänyt heidän puhettaan
eivätkä he kenenkään puhetta. Heitä viskeltiin eteenpäin kuin mitäkin
elottomia kappaleita, heitä potkittiin kuin kiviä, jotka sattuvat
tielle, saksalaiset matkatoverit pilkkasivat heitä. Päivällisaikaan,
kun kaikki ruokakuppineen tunkeutuivat kokin ympärille, joka jakoi
päivällisannokset, tuupattiin heidät viimeiseen päähän, joten he
monasti olivat nälkään nääntymäisillään. Täällä laivalla tuntui olo
kurjalta, vieraalta, hyljätyltä. Ainoana turvana oli Jumala. Tytön
edessä koetti isä näyttää rohkealta, työnsi lakin toiselle korvalle,
kehoitti Marysiaa ihmettelemään ja ihmetteli itsekin kaikkea, mutta
itse asiassa oli häneltä kaikki luottamus kadonnut. Välistä valtasi
hänet pelko, että jos nuo "pakanat" -- kuten hän nimitti
matkakumppanejaan -- viskaavatkin hänet ja tytön veteen, tai käskevät
heitä kääntymään toiseen uskoon, tai panevat allekirjoittamaan jotakin
paperia -- ehkäpä lupaamaan sielunsa paholaiselle!

Jo itse laivakin, joka yötä päivää kulki eteenpäin, mitaten meren
äärettömyyttä, ähkien, puhkuen, pannen vedet vaahtoamaan, läähättäen
kuin hirviö ja yöllä raahaten perässään hehkuvaa kipunapyrstöä, tuntui
yksinkertaisen talonpojan mielestä salaperäiseltä pahan hengen
voimalta. Lapsellinen pelko painoi hänen sydäntään, vaikkei hän
tunnustanut sitä tyttärelleen. Ja mitä tuo kotipesästään karannut
puolalainen talonpoika oikeastaan muuta olikaan kuin turvaton lapsi,
jolla ei ole muuta suojelijaa kuin Jumala! Kaikki se mitä hän näki ja
mikä häntä ympäröi ei saattanut mahtua hänen päähänsä. Oliko siis
kumma, että epätietoisuuden ja huolten taakka taivutti hänen niskaansa,
hänen siinä istuessaan köysitukon päällä! Meren kohina soi hänen
korvissaan ja hän oli kuulevinaan sen kertoilevan sanaa: "Lipince!
Lipince!" Välistä taas tuuli vingahti kuin kotikylän paimenpilli.
Aurinko oli sanovinaan: "mitä kuuluu, Wawrzon kulta? Minä kävin
Lipincessä", mutta propelli pani veden kohisemaan entistä kiivaammin ja
savupiippu puuskutti entistä pahemmin. Ne tuntuivat olevan pahoja
henkiä, jotka ajoivat häntä yhä kauvemmaksi Lipincestä.

Sillaikaa liikkui Marysian mielessä muita muistelmia ja ajatuksia; ne
kohoilivat siellä levottomasti kuten vaahtopäät aallot tai kalalokit
laivan perässä. Hän muisteli syksyisiä päiviä Lipincessä ennen lähtöä,
kun hän iltamyöhällä juoksi vinttikaivolle ammentamaan vettä. Illan
ensi tähdet tuikkivat jo taivaalla ja nostaessaan vinttiä hän lauleli:
"Jasko hevosta juottaa -- Kaisa vettä ammentaa" ja hänen mielensä kävi
niin haikeaksi kuin pääskysen, joka nostaa siipensä muuttoretkelle ja
vielä siinä virittää surunvoittoisan sävelensä... Samassa kajahti
synkeästä hongikosta pitkä huuto -- Smolakin Jasko, tallirenki,
ilmoitti sillä lailla, että hän on nähnyt vintin liikkuvan ja että hän
pian saapuu puurolle. Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin hän saapui,
hyppäsi hevosen selästä ja ravisti pellavankarvaista pörröänsä. Mutta
ne sanat, mitkä hän lausui, ne jäivät tytön mieleen ihanana sävelenä.
Hän sulki silmänsä ja oli taasen kuulevinaan Smolakin värisevällä
äänellä kuiskaavan korvaansa:

-- Jos isäsi todella pysyy päätöksessään, niin minäkin annan pestirahan
takaisin hoviin, myyn mökin ja maatilkun ja lähden mukaan... Marysia
kultaseni, puheli poika, -- missä sinä olet, sinne tahdon minäkin
kurkena läpi ilman viilettää, sotkana halki vesien soutaa,
kultasormuksena poikki teiden pyöriä -- kunnes sinut löydän, sinä
ainokaiseni! Luuletko minulla olevan elämää ilman sinua? Kunne sinä
kuljet, sinne tahdon minäkin kulkea, saman kohtalon, joka sinua kohtaa
tahdon minäkin kokea, sinun kanssasi elää, sinun kanssasi kuolla. Tämän
kaivon partaalla olen sinut kihlannut ja hyljätköön minut Jumala, jos
ikinä hylkään sinut, Marysiani, ainokaiseni.

Näitä sanoja muistellessa oli Marysia näkevinään kaivon ja suuren,
punertavan kuunpuoliskon hongikon laidassa ja Jaskon ilmielävänä. Nämä
muistelmat tuottivat hänelle suurta lohtua ja helpotusta. Jasko oli
niin itsepintainen poika, että kun hän kerran jotakin päätti, niin
kyllä hän sen täytäntöönkin pani. Voi, kunhan hän vaan nytkin olisi
täällä ja he yhdessä kuuntelisivat meren pauhinaa! Silloin olisi hauska
ja hyvä olla, sillä Jasko ei koskaan pelkää, vaan tietää neuvoa
kaikissa asianhaaroissa. Mitähän hän nyt toimiikaan siellä Lipincessä?
Siellä on jo varmaan langennut ensi lumi. Ehkä hän on lähtenyt
metsälle, kirves olalla, tai ehkä hän puuhailee hevosten kanssa. Ovatko
ehkä kartanosta lähettäneet hänet reellä jonnekin? Tai missä hän onkaan
nyt, oma kulta? Tytön silmien eteen nousi koko Lipince, hän näki ihan
selvästi: tien, johon lumi oli jäätynyt kiinni, iltaruskon, joka
punersi tummien, lehdettömien puunoksien lomitse, varisparven, joka
rääkkyen lensi metsästä kylää kohti, savun nousemassa piipuista ilmaan,
vintin jäässä kaivonkannella ja etempänä metsän, joka välkkyi kuurassa
ja punertavassa ruskossa.

Ja voi häntä, missä hän itse nyt oli, minne isän tahto hänet oli
johdattanut! Ympärillä, niin kauvas kuin silmä ylettyi, oli vettä ja
taas vaan vettä, vihriähtäviä, vaahtopäitä vakoja, mutta veden
määräämättömillä aukeilla läikkymässä laiva, avuttomana kuin eksynyt
lintu: yllä taivas, alla aaltojen erämaa, suuri pauhina, vesien
voihkina, tuulen vihellys -- ja vastassa, laivan kokan edessä joko
luvattu maa tai maailman ääri.

Jasko raukka, vieläkö tyttösi tapaat, lennätkö kurkena ilmojen halki,
soudatko sotkana vesien läpi, ajatteletko häntä Lipincessä?

Hitaasti laskeusi aurinko länttä kohti ja tipahti valtamereen.
Läikkyville laineille syntyi leveä valovyö, värähtelemään
kullankarvaisena, muuttelemaan muotoa, kimmeltelemään, palamaan,
liekehtimään ja vihdoin häviämään jonnekin kaukaisuuteen. Kulkemassa
tuota tulista tietä myöten, näytti laiva tahtovan ajaa takaa pakenevaa
aurinkoa. Savu, joka tuprusi piipusta, kävi punaiseksi, purjeet ja
kosteat köydet ruusunkarvaisiksi. Merimiehet rupesivat laulamaan.
Auringon kehä suureni suurenemistaan ja aleni yhä likemmä taivaan
rantaa. Vihdoin näkyi aaltojen päällitse vain puolikas kiekkoa, sitte
vain säteitä ja viimein oli koko länsi ainoana suurena ruskona, jonka
loimuilta ei saattanut tietää, missä loppui aaltojen loisto ja alkoi
taivas, ilma ja valoon upotettu vesi, joka vähitellen sammui. Valtameri
kohisi suurta, lempeää kohinaa, ikäänkuin iltarukousta hymisten.

Tuollaisina hetkinä ihmissielu nousee ikäänkuin siivillä. Muistot
täyttävät mielesi valtavampina kuin koskaan ennen, ne joita rakastat,
rakastat tulisemmin kuin milloinkaan ja kaivattujesi luo kiitää henkesi
vastustamattomalla voimalla. Sekä Wawrzon että Marysia tunsivat, että
vaikka tuuli heitä nyt kiidättää kuin kuivaneita lehtiä, niin heidän
juurensa eivät ole siellä päin, minne he nyt rientävät, vaan siellä,
josta he lähtivät: puolalaisessa maaperässä, joka aaltoilee ainoana
viljavana vainiona, metsien ympäröimänä, siellä täällä olkikattoisia
majoja ja kultakukkaisia niittyjä, joitten päilyvissä lammikoissa
hanhet uiskentelevat. Siellä on keto kirjavanaan haikaroita, pääskysiä
ilma täynnä, tienvierillä ristejä, lehmuslehdoissa valkeita kartanoita.
Siellä laskee talonpoika kulmikkaan lakin jalkainsa juureen ja
tervehtii sanoilla "ylistetty olkoon Jeesus Kristus" -- ja hänelle
vastataan: "iankaikkisesta iankaikkiseen". Oi Puola, sinä siunattu,
sinä siveä, suloisin äiti, rakkaampi olet sinä kaikkea maan päällä!

Tunteet, jommoisia eivät ikinä olleet tunteneet, liikkuivat tällä
hetkellä Wawrzonin ja Marysian talonpoikaisissa sydämissä. Ukko
paljasti päänsä ja lännen loimu lankesi hänen harmaille hapsilleen.
Hänen ajatuksensa olivat ankarassa työssä, sillä raukka ei tietänyt,
miten hän Marysialle saisi sanotuksi sanottavansa.

-- Marysia, virkkoi hän vihdoin, -- minusta tuntuu siltä kuin meiltä
olisi jäänyt jotakin sinne merten taa.

-- Rakkaus jäi, elämä jäi, vastasi hiljaa tyttö, nostaen silmänsä
ikäänkuin rukoillakseen.

Jo alkoi pimeys langeta maille ja matkustajat katosivat kannen alle.
Kuitenkin vallitsi laivalla harvinaisen vilkas liike. Ei seuraa
kaunista auringonlaskua aina tyyni yö. Sentähden vinkuivat
päällysmiesten pillit lakkaamatta ja merimiehet hilasivat touveja.
Tuskin oli lännen viimeinen hohde sammunut mereen, kun vedestä alkoi
nousta sumua. Tähdet syttyivät taivaalle, mutta hävisivät samassa. Sumu
paksuni paksunemistaan, peitti sekä taivaan että ilmanrannan ja laivan
läpitunkemattomaan vaippaan. Ainoastaan savupiipun ja suuren
keskimaston saattoi vielä erottaa. Merimiehet näyttivät kaukaisilta
varjoilta. Tuntia myöhemmin oli kaikki valkoisen sumun peitossa, yksin
lyhtykin, joka oli köytetty maston huippuun ja kipinät, jotka
tuprusivat savupiipusta.

Laiva ei heilunut vähääkään. Sumu näytti kahlehtineen aallon painonsa
alle.

Yö joutui äänetönnä, umpisokeana. Äkkiä alkoi taivaanrannan
äärimmäisiltä kulmilta erottautua kummallista kohinaa. Se oli kuin
läähätys jättiläisolennon rinnasta, joka likenemistään likenee.
Ajottain tuntui siltä kuin yksi ainoa ääni olisi huutanut pimeydestä,
sitte kaikui taas kuin kokonainen kuoro kaukaisia, sanomattoman
suruisia ja valittavia ääniä olisi nyyhkyttänyt. Pimeyden ja
äärettömyyden halki kumisivat nämä äänet laivalle.

Niitä kuunnellessa on merimiesten tapana sanoa, että myrsky kutsuu
tuulia hornan kuilusta.

Äänet kävivät yhä selvemmiksi. Kapteeni, puettuna gummiseen viittaan ja
päähineeseen seisoi ylhäällä komentosillalla. Upseeri meni tavalliselle
paikalleen valaistun kompassin ääreen. Kannella ei enään ollut
ainoaakaan matkustajaa. Wawrzon ja Marysiakin olivat kadonneet kannen
alle yhteiseen ruumaan. Siellä oli aivan hiljaista. Lamput,
kiinnitettyinä matalaan lakeen, paloivat kituen. Niiden valossa saattoi
nähdä siirtolaisjoukon, istumassa vuoteittensa ääressä pitkin seiniä.
Ruuma oli iso, mutta synkkä kuten kolmannen luokan tilat tavallisesti.
Katto suli miltei yhteen laivan seinien kanssa, sentähden vuoteet,
jotka kulkivat pitkin sivuja, väliseinällä erotettuina toisistaan,
enemmän muistuttivat pimeitä onkaloja kuin makuusijoja. Koko ruuma
muistutti ääretöntä olutkellaria. Ilma siellä oli kostea, paksunaan
tervatun palttinan, touvien, meriruohon ja homeen hajua. Kuinka kaukana
sieltä olikaan ensi luokan salonkien loisto! Parin viikon matka
tuollaisissa onkaloissa myrkyttää keuhkot epäterveellisellä ilmalla,
levittää kasvoille vetisen kalpeuden ja tuo monasti muassaan kerpukin.
Wawrzon ja hänen tyttärensä olivat olleet matkalla vasta neljä päivää,
mutta joka vaan oli nähnyt Marysian terveenä, punaposkisena
talonpoikaistyttönä Lipincessä, se ei ikinä olisi tuntenut tätä
meritaudin surkastamaa olentoa samaksi tytöksi. Vanha Wawrzonkin oli
käynyt aivan vahankarvaiseksi, sillä ensi päivinä eivät he olleet
nousseet kannelle laisinkaan. He olivat luulleet sitä luvattomaksi.
Mistä he yleensä olisivat tietäneet, mikä oli luvallista, mikä
luvatonta? He eivät uskaltaneet liikkua, pelkäsivät sitäpaitsi
kamssujaan. Tällä kertaa eivät he yksin olleet vartioimassa
kamppeitaan, vaan kaikki muutkin olivat paikalla, kukin omansa ääressä.
Koko ruuma oli täynnä siirtolaisten myttyjä ja kääröjä. Ne eivät
suinkaan koristaneet, päinvastoin tekivät ympäristönsä vieläkin
surullisemmaksi. Makuu- ja pitovaatteita, ruokatavaroita, työkaluja,
läkkiastioita -- kaikkinaisia tavaroita oli heitetty huiskin haiskin
suurempiin tai pienempiin läjiin, koko permanto täyteen. Niiden päällä
istuivat nyt siirtolaiset, paraasta päästä saksalaisia. Toiset
imeskentelivät tupakkamälliä, toiset polttivat piippua; savupilvet
asettuivat matalan katon rajaan, muodostivat pitkiä ryhmiä ja
kiertyivät lamppujen ympäri. Joku lapsi itki nurkassa, muuten oli
tavanmukainen melu aivan vaiennut, sillä sumun läpitunkemattomuus oli
täyttänyt kaikki mielet pelolla ja vavistuksella. Kokeneet siirtolaiset
kyllä tiesivät, että ilmassa liikkui myrskyn enteet ja kaikki
matkustajat olivat varmat siitä, että vaara, ehkäpä kuolema uhkaa.
Ainoastaan Wawrzon ja Marysia eivät aavistaneet mitään, vaikka tosin
aina kun joku ovea raotti, nuo kaukaiset, pahaa ennustavat äänet
selvästi kuuluivat kannen alle.

He istuivat ruuman äärimmäisessä päässä, ahtaalla alalla, juuri kokan
luona. Kiikunta tuntui sinne pahinten ja sentähden olivatkin
matkatoverit työntäneet heidät sinne. Vanhus vahvisti itseänsä
leipäpalasella, joka vielä oli jälellä kotikylän eväistä, tyttö,
ikävystyneenä työttömyyteen palmikoitsi hiuksiaan yöksi.

Vähitellen sentään tämä yleinen hiljaisuus, jota vain lasten itku
silloin tällöin häiritsi, rupesi hämmästyttämään heitä.

-- Miksi nuo saksalaiset tänään istuvat niin hiljaa? kysäsi tyttö.

-- Mistä minä tiedän, vastasi Wawrzon tavalliseen tapaansa. -- Ehkä
heillä on pyhä tai jokin muu...

Äkkiä tärähti pahasti, ikäänkuin laiva kauhistuksissaan olisi ruvennut
vapisemaan. Läkkiastiat, asetettuina rinnan, helähtivät kolkosti,
lamppujen liekit leimahtivat ja useat äänet kysyivät pelästyksissään:

-- Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?

Vastausta ei tullut. Tärähdys, ensimmäistä hirveämpi, kohtasi nyt
laivaa. Äkkiä hypähti sen kokka pystyyn, samassa sukeltaakseen veteen.
Kolkosti loiskivat laineet pieniä, pyöreitä akkunoita vastaan laivan
toisessa kyljessä.

-- Nousee myrsky! kuiskasi Marysia hätääntyneenä.

Samassa alkoi laivan ympärillä humista niinkuin suuressa metsässä,
jossa myrsky temmeltää. Vinkui ikäänkuin susilauma olisi ollut
liikkeellä. Myrsky hyökkäsi laivan kimppuun, viskasi sen kyljelleen,
käänsi sen ympäri, heitteli ilmaan ja pudotteli syvyyteen. Liitteet
rupesivat narisemaan, läkkiastiat, tavarakääröt, kimssut ja kamssut
lentelivät pitkin permantoa, kierrellen nurkasta toiseen. Ihmisiä
kaatui maahan, höyhentyynyjä viskautui ilmaan, lampunlasit kilisivät
surkeasti.

Kohinalla, rytinällä ja ulinalla valautui vesi laivankannen yli; haaksi
vapisi, naiset huusivat, lapset itkivät, kuka kynnelle kykeni karkasi
pelastamaan tavaroitaan ja halki tämän sekamelskan erottautui
tuontuostakin komentopillien kimakka vihellys ja merimiesten raskaat,
kiireiset askelet yläkannella.

-- Oi Czenstochowan pyhä neitsyt! kuiskasi Marysia.

Laivan kokka, jossa isä ja tytär olivat, heilui vimmatusti. Vaikka he
pitelivät kiinni vuoteittensa laidoista, niin he tuontuostakin
viskautuivat seinää vastaan. Meren mylvinä kasvoi kasvamistaan ja
laessa rytisi niin ankarasti, että minä hetkenä hyvänsä saattoi odottaa
hirsien ja liitteiden ratkeavan.

-- Pidä kiinni, Marysia! huusi Wawrzon, koettaen voittaa myrskyn äänen,
mutta pian tukahutti kauhu äänen sekä häneltä että muilta. Lapset
lakkasivat itkemästä, naiset huutamasta. Ainoastaan rinnat nousivat,
laskivat kiivaasti ja kädet pitelivät koko voimallaan kiinni jostakin
kiinteästä kappaleesta, johon olivat osuneet tarttumaan.

Myrskyn raivo yhä yltyi. Luonnon voimat olivat valloillaan, sumu
paksuni ja sekaantui pimeyteen, pilvet ja vesi, ilma ja aaltojen vaahto
-- kaikki kuohui yhtenä ryöppynä. Laineet ampuivat laivaan tykin
voimalla ja viskelivät sitä oikealle ja vasemmalle, pilvien korkeudesta
aina meren pohjaan asti. Välistä aaltojen vaahtopäät harjat
kiemurtelivat pitkin laivan pituutta. Hirveät vesimäärät kiehuivat ja
kuohuivat.

Lamppujen valo ruumassa alkoi himmetä. Pimeni pimenemistään.
Wawrzonista ja Marysiasta tuntui siltä kuin kuoleman varjot jo heitä
ympäröisivät.

-- Marysia! alkoi vanhus ja hänen äänensä katkesi vähäväliin, sillä
hänen oli vaikea hengittää. -- Lapseni, anna minulle anteeksi, että
olen sinut turmioon syössyt. Viimeinen hetkemme lähestyy. Syntiset
silmämme eivät enään tule maailmaa näkemään. Emme saa rippiä, emme
viimeistä voitelusta, emme maassa maatua, vaan veden kautta meidät,
onnettomat, viimeiselle tuomiolle viedään.

Hänen näin sanottuaan ymmärsi Marysia, ettei pelastusta enään ole.
Hänen päähänsä lensi kaikellaisia ajatuksia ja sydäntä kirveli.

-- Jasko, Jasko, kultaseni! pääsi häneltä vaikeroiden, -- kuuletko
sanani siellä Lipincessä?

Tuska kouri hänen rintaansa ja hän purskahti ääneen itkemään. Ruumassa,
jossa vallitsi haudan hiljaisuus, kuului hänen nyyhkytyksensä joka
soppeen. "Hiljaa!" huusi joku jostakin nurkasta, mutta vaikeni samassa
ikäänkuin olisi pelästynyt omaa ääntään. Äkkiä putosi lampunlasi maahan
ja lamppu sammui. Huone tuli entistä pimeämmäksi. Ihmiset kerääntyivät
samaan nurkkaan, saadakseen olla edes likellä toisiaan. Vallitsi
kiusallinen hiljaisuus. Vihdoin korotti Wawrzon äänensä:

-- Kyrie Eleison!

-- Kriste Eleison! vastasi Marysia nyyhkyttäen.

-- Kriste, kuule meitä!

-- Taivaallinen Isä, armahda meitä! He lukivat litaniaa.

Pimeässä ruumassa teki vanhuksen ääni ja tytön nyyhkyttäen lausutut
vastaukset omituisen juhlallisen vaikutuksen. Muutamat siirtolaisista
paljastivat päänsä. Vähitellen lakkasi tyttö itkemästä, äänet
tyyntyivät ja kirkastuivat, myrskyn yhä säestäessä ympärillä.

Äkkiä päästivät ne, jotka seisoivat likinnä ruuman ovea, kamalan
huudon. Aalto oli murtanut oven ja vyöryi sisään. Kohisten valautui
vesi joka haaralle. Naiset kirkasivat ja pakenivat vuoteilleen. Kaikki
olivat varmat siitä, että nyt tulee loppu.

Hetken perästä astui ruumaan upseeri, lyhty kädessä, läpimärkänä ja
hiestyneenä. Hän lohdutti naisia selittämällä, että vesi vaan
sattumalta oli päässyt tunkemaan tänne ja ettei tässä ole mitään hätää,
kun laiva on aavalla merellä. Kului pari tuntia ja myrsky yhä vaan
yltyi. Laiva rytisi, sukelsi nokka edellä syvyyteen, paneusi
kyljelleen, mutta ei mennyt kumoon. Vähitellen rauhoittuivat ihmiset;
toiset läksivät levolle. Taasen kului muutama tunti. Ristikkoikkunasta
katossa alkoi pimeään ruumaan tunkeutua valonsäteitä. Valtamerelle oli
koittanut uusi päivä, väritön, harmaa, surkea päivä, joka ikäänkuin
pelästyneenä avasi silmänsä. Sekin sentään toi lohdutusta ja toivoa.
Kun Wawrzon ja Marysia olivat lukeneet kaikki rukoukset mitä he ulkoa
muistivat, niin he hiipivät vuoteilleen ja nukkuivat sikeään uneen.

Aamiaiskello vasta heidät herätti. Mutta eivät he saattaneet syödä. Pää
oli raskas, ikäänkuin lyyjyä täynnä. Vanhus oli vielä huonommissa
voimissa kuin tyttö. Hänen kiusattu kallonsa ei saattanut käsittää
mitään asiaa. Saksalainen, joka häntä Amerikkaan oli houkutellut, oli
kyllä sanonut, että täytyy purjehtia vesien taakse, mutta eihän hän
ollut voinut kuvitella niitä vesiä näin suuriksi tai että kestää monta
päivää ja yötä kulkea niiden poikki. Hän oli ajatellut että kuljetaan
suurella lautalla, kuten hän ennenkin eläissään on kulkenut vesien
poikki. Olisipa tietänyt että meri on näin ääretön, niin jo olisi
pysynyt Lipincessä. Sitte häntä vielä huolestutti seuraava asia: eikö
hän vaan ole syössyt omaa ja lapsensa sielua kadotukseen? Eikö se
vaan ole ollut Jumalan pilkkaamista ja syntiä, kun rehelliset
katolinuskoiset Lipincestä ovat lähteneet tällaisille teille, että jo
viidettä vuorokautta haetaan vastakkaista rantaa, jota ehkei ensinkään
ole olemassakaan? Seitsemän päivää hänen pelkonsa ja epäilyksensä vielä
piti kasvaa. Neljäkymmentäkahdeksan tuntia raivosi myrsky, sitte sen
selkä taittui. Wawrzon ja Marysia uskalsivat taasen koettaa nousta
kannelle, mutta kun he näkivät aaltojen yhä vyöryvän mustina, vihaisina
vuorina ja kuohuvina kuiluina laivan ympärillä, niin he tunsivat, ettei
ihmistaito, vaan yksin Jumalan käsi tai muu taivaallinen voima voi
heidät tästä hädästä pelastaa.

Vihdoin kirkastui taivas kokonaan. Mutta päivät kuluivat eikä laivan
ympärille ilmestynyt muuta kuin vettä ja uutta vettä, milloin
vihriänkarvaista, milloin sinistä, ja aina sulautuen yhteen ilmanrannan
kanssa. Korkealla taivaalla liiteli silloin tällöin pieniä,
läpikuultavia hattaroita. Illalla muuttuivat ne punertaviksi ja
painuivat vähitellen levolle kaukaiseen länteen. Laiva näytti koettavan
veden halki saavuttaa niitä. Wawrzon oli vakuutettu siitä, ettei tämä
meri lopukaan. Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja päätti kysyä.

Eräänä päivänä paljasti hän nöyrästi päänsä ja kääntyi ohitse
rientävältä merimieheltä kysymään:

-- Armollinen herra, joko tästä pian päästään lauttavalkamaan?

Ihme ja kumma! merimies ei purskahtanutkaan nauruun vaan pysähtyi
kuuntelemaan. Hänen ahavoituneista, punakoista kasvoistaan näkyi, että
ajatus oli työssä ja että jotkut muistot heräsivät, vaikkeivät ne heti
voineet järjestyä itsetietoisiksi...

-- Mitä? kysyi hän hetken kuluttua saksaksi.

-- Päästäänkö kohta maihin, armollinen herra?

-- Kaksi päivää, kaksi päivää! vastasi merimies kankealla
puolankielellä ja nosti samassa kaksi sormea.

-- Kiitän nöyrimmästi.

-- Mistäs te?

-- Lipincestä.

-- Mitä se on Lipince?

Keskustelun aikana oli Marysia tullut isänsä luo. Hän lensi
tulipunaiseksi, nosti ujosti silmänsä merimiehen puoleen ja virkkoi
kimeällä äänellä, kuten talonpoikaistyttöjen tapa on:

-- Me ollaan Posenista, hyvä herra.

Merimies vaipui mietteisiin ja tuijotti hyvän aikaa messinkinaulaan,
joka oli lyöty laivan laitaan. Sitte katsahti hän tyttöön ja silmäili
hänen pellavankarvaista päätään. Miehen ahavoituneille kasvoille
välähti mielenliikutuksen ilme.

Hetken perästä virkkoi hän vakavasti, ja hänen puheessaan oli puolet
puolaa, puolet saksaa:

-- Olen ollut Danzigissa... ymmärrän puolaa... Olen kashubi... teidän
veljenne. Mutta siitä on kauvan! Nyt olen saksalainen.

Näin sanottuaan tarttui hän köyden päähän, jota kaiken aikaa oli
pitänyt kädessään, kääntyi ympäri, huusi merimiehen tapaan:
"ho! ho! oo!" ja rupesi vetämään...

Heti kun hän sittemmin äkkäsi Wawrzonin ja Marysian ilmestyvän
kannelle, niin hän ystävällisesti hymyili Marysialle. Isä ja tytär
iloitsivat siitä suuresti, sillä olihan nyt suurella saksalaisella
laivalla edes yksi elävä olento, joka hyväntahtoisuudella heitä
ajatteli. Eihän matkaa sitäpaitsi enään ollut pitkältä jälellä.
Seuraavana päivänä, kun he varhain aamulla tulivat kannelle, kohtasi
heidän silmiään merkillinen näkö. Kaukana edessään näkivät he esineen,
joka kiikkui aalloilla. Kun laiva sitte likeni esinettä, huomasivat he,
että se oli suuri, punainen tynnöri, jota laineet hiljaa keikuttelivat.
Etempää häämöitti toinen, kolmas, neljäs samallainen tynnöri. Ilmassa
oli hiukan auerta, samalla se kuitenkin oli läpikuultavaa ja lämmintä.
Merestä, jonka pinta tuskin väreili, näkyi yhä useampia tynnörejä
kiikkumassa. Niitä oli silmän kantamiin asti. Valkeita, mustasiipisiä
lintuja lenteli pilvenä laivan perässä, vikisten ja kirkuen. Kannella
vallitsi tavaton hälinä. Merimiehet olivat pukeutuneet uusiin
vaatteisiin. Toiset pesivät kantta, toiset puhdistivat kannen ja
ikkunoiden messinkiheloja. Mastoon nostettiin toinen lippu ja laivan
perään toinen, suurempi.

Ilo ja elämänhalu oli vallannut kaikki matkustajat. Joka vaan kynnelle
kykeni, karkasi kannelle. Toiset rupesivat jo panemaan kokoon
tavaroitaan ja kantamaan niitä ylös.

-- Taidamme kuitenkin päästä maihin, virkkoi Marysia.

Sekä isä että tytär tulivat nyt paremmalle mielelle. Tuossa
länsipuolella näkyi jo Sandy-Hokin saari, sitte toinen saari, jonka
keskellä oli suuri rakennus ja kaukaa häämöitti jotakin, joka oli kuin
sumua tai pilveä tai savua ja joka epäselvinä, muodottomina ja sameina
vöinä ulottui merelle asti. Nyt syntyi kannella tavaton riemu, kaikki
matkustajat viittoivat käsillään ja laivakin vihelsi kimakasti,
ikäänkuin iloissaan.

-- Mitä tuo on? kysyi Wawrzon.

-- New-York, vastasi kashubi, joka seisoi hänen vieressään.

Vähitellen rupesivat usvat hajoamaan ja haihtumaan. Niiden sijalle
kohoili, jota etemmä laiva kulki halki hopeankarvaisen veden, taloja,
kattoja, savupiippuja. Jo erottautui taivaanrannalta suippeita torneja
ja korkeita tehtaanpiippuja. Piipuista kohoili savupatsaita, jotka
yläilmoissa hajaantuivat hienoiksi hattaroiksi. Alhaalla kaupungin
jalkain juuressa lepäsi kokonainen mastojen metsä ja sen keskellä
tankojen nenissä liehui tuhansia kirjavia lippuja, jotka tuulessa
nuokkuivat kuin kedon kukkaset. Laiva likeni likenemistään ja ihanainen
kaupunki näytti kohoavan ikäänkuin merestä. Suuri riemu ja hämmästys
valtasi Wawrzonin mielen. Hän paljasti päänsä ja jäi suu auki
katselemaan, yhä katselemaan...

-- Marysia! virkkoi hän vihdoin tytölle.

-- Jumalan tähden!

-- Näetkös?

-- Näen kyllä.

-- Entä ihmetteletkös?

-- Ihmettelen kyllä.

Mutta Wawrzon ei ainoastaan ihmetellyt, hänessä heräsi samalla
voitonhimokin. Kun hän huomasi viheriöitä rantoja molemmin puolin
kaupunkia ja siellä täällä puistojen tummeita ääriviivoja, niin hän
innoissaan jatkoi:

-- No niin, Jumalan kiitos! Kunpa nyt antaisivat minulle maata
kaupungin likeltä, vaikkapa tuon niityn takaa, niin olisi lyhyt matka
torille. Markkinoidenkin aikana: lähdet viemään lehmää, lähdet viemään
sikaa -- tuontien saat tavarasi myydyksi. Ihmisiä täällä näkyy olevan
kuin meressä hiekkaa. Puolassa minä olin talonpoika, täällä minusta
tulee herra...

Samassa avautui komea "National-Park" koko laajuudessaan hänen
silmiensä eteen. Nähdessään sen upeat puuryhmät, puhkesi hän uudestaan
puhumaan:

-- Minäpä puhun oikein sukkelasti ja koreasti hallituksen armolliselle
herra komisariukselle että hän antaisi minulle vaikkapa vaan kaksikin
morgia tuota metsää. Ei tila ole tila eikä mikään jollei ole metsää.
Varhain aamulla saa renki lähteä kaupunkiin puita viemään. Jumalan
kiitos, nyt huomaan, ettei saksalainen ole pitänyt minua pilkkanaan...

Marysiakin hymähti ajatellessaan, että heistä nyt tulee herrasväkeä. Ei
hän itsekään tietänyt, miksi hänen mieleensä äkkiä muistui laulu, jota
nuoret tytöt Lipincessä aina häissä lauloivat pojille:

    Mikäs herra, mikäs herra
    Sinä sitte olet?
    Yllä sulla, yllä sulka
    On vain lakki, mekko.

Mahtoiko hän jo aikoa laulaa sitä Jasko-raukalle, kun tämä tulee häntä
noutamaan ja hän on tilanhaltijatar?

Nyt liiti karanteenista laivalle pieni alus ja neljä tai viisi miestä
nousi kannelle. Keskusteltiin, huudettiin. Hetken perästä likeni laivaa
toinenkin alus, joka tuli itse kaupungista ja kuljetti hotellien ja
matkailijakotien asiamiehiä, oppaita, rahanvaihettajia, kierteleviä
rautatieyhtiöitten asiamiehiä: kaikki nämä ihmiset kiertelivät, täyttä
kurkkua huutaen ja toisiaan tuuppien, kannella. Wawrzon ja Marysia
tunsivat olevansa kuin myllyssä eivätkä käsittäneet, mihin ryhtyä.

Kashubi kehoitti vanhusta vaihtamaan rahansa ja lupasi valvoa ettei
häntä petettäisi, Wawrzon seurasi siis hänen neuvoaan. Hän sai
rahoistaan neljäkymmentäseitsemän dollaria hopeassa. Sillaikaa oli
laiva tullut niin likelle kaupunkia, että jo saattoi eroittaa ihmiset
jotka seisoivat rannalla. Laiva sivuutti useita sekä pienempiä että
suurempia laivoja, tuli sitte veistämön kohdalle ja luikerteli vihdoin
ahtaaseen satamaan.

Matka oli lopussa.

Ihmiset karkasivat laivasta kuten mehiläiset keosta. Kapeata siltaa
myöten joka yhdisti laivankannen rantaan, kuhisivat kirjavana parvena
ensi luokan matkustajat, sitte toisen luokan matkustajat ja viimeiseksi
kolmannen luokan matkustajat kimssuineen, kamssuineen. Kun Wawrzon ja
Marysia, tuuppauduttuaan väentungoksen läpi, vihdoin likenivät
rantaportaita, niin tapasivat he kashubin. Hän tarttui Wawrzonin
käteen, pusersi sitä lujasti ja lausui sekavalla puolankielellään:

-- Veli, lykkyä tykö! ja sinä tyttö, samaten. Jumalan haltuun!

-- Jumala teitä palkitkoon! vastasivat molemmat, mutta pitempiin
puheisiin ei ollut aikaa. Ihmisjoukko sysäsi heidät kaltevalle sillalle
ja hetkisen perästä olivat he suuressa tullisalissa.

Harmaaseen takkiin puettu tullivirkamies, rinnalla hopeinen tähti,
tarkasti heidän tavaransa, huusi "All right" ja viittasi ovea kohti. He
astuivat ulos ovesta ja tulivat kadulle.

-- Mitä me nyt teemme, isä kulta? kysäsi Marysia.

-- Meidän täytyy odottaa. Saksalainen sanoi, että heti saavuttuamme
perille, hallituksen komisarius tulee kysymään meitä.

He jäivät siis tullisalin seinustalle odottamaan komisariusta ja heidän
ympärillään pauhasi tuntematon jättiläiskaupunki. Eivät he ikinä olleet
nähneet mitään sellaista. Kadut juoksivat suorina ja leveinä ja
kaduilla hyöri kansaa ikäänkuin alituisilla markkinoilla. Keveitten
ajopelien ja omnibusien joukossa kulki raskaita kuormavaunuja, joka
haaralta soi omituinen, tuntematon kieli, työmiehet ja kaupustelijat
puhelivat ja huusivat. Yhtämittaa kulki ohi kiharatukkaisia, pikimustia
ihmisiä. Heidät nähdessään tekivät Wawrzon ja Marysia hartaasti
ristinmerkin. Kummalliselta olennolta tuntui heistä tuo meluava,
kohiseva kaupunki, jonka veturit täyttivät pilliensä vihellyksillä,
rattaat räminällään ja ihmiset huudoillaan. Kaikilla oli sellainen
kiire, että luuli jokaisen ajavan toista takaa tai juoksevan pakoon
jotakin. Ja entä sitä kansan paljoutta ja heidän ihmeellisiä naamojaan!
Toiset olivat mustat, toiset olivimarjan karvaiset, toiset ruskeat.
Juuri siellä satamassa missä he seisoivat, vallitsi pahin hyörinä.
Toisista laivoista tyhjennettiin lastia, toisia vasta lastattiin,
vankkureja vieri paikalle lakkaamatta, käsikärryjä työnnettiin
rantaportaille -- siellä oli sellainen riehuna ja kiehuna, että olisi
luullut viimeisen päivän tulleen...

Kului tunti ja toinenkin -- Wawrzon ja Marysia yhä seisoivat
tullikamarin seinustalla odottamassa komisariusta.

Omituiselta näytti amerikkalaisella rannalla, New-Yorkin satamassa tuo
puolalainen talonpoika, pitkät, harmahtavat hapset valuneina
hartioille, päässä nelikulmainen lammasnahkalakki ja lipinceläinen
tyttö, sinisessä nyöritakissaan, rinnalla rukousnauha.

Mutta ihmiset riensivät heidän ohitsensa, tuskin katsahtaen heihin.
New-Yorkissa ei kiinnitetä huomiota outoihin kasvoihin ja outoon
pukuun.

Taasen kului tunti. Taivas oli peittynyt pilviin, alkoi sataa
lumiräntää. Mereltä puhalsi kylmä, läpitunkeva tuuli...

He yhä seisoivat odottamassa komisariusta. Onhan talonpoika yleensä
kärsivällinen luonteeltaan, mutta vanhuksesta alkoi jo tuntua
raskaalta. Kolkkoa oli ollut laivalla, keskellä vieraita ihmisiä, ja
veden äärettömyys oli peloittanut ja hirvittänyt. Silloin he olivat
rukoilleet Jumalaa, että hän johdattaisi eksyneet lapsensa meren
vaarojen poikki, ja ajatelleet, että kun heidän jalkojensa alla vaan on
tukeva maaperä, niin ei enään ole mitään hätää. Nyt he olivat päässeet
maalle, olivat tulleet suureen kaupunkiin -- ja äkkiä he keskellä sen
hälinää tunsivat, että täällä on vielä yksinäisempää, vielä
hirvittävämpää kuin laivalla.

Komisariusta ei kuulu. Mihin he joutuvat jollei hän ensinkään tule, jos
saksalainen onkin pettänyt heidät?

Tätä ajatellessa kouri kauhu heidän sydämiään. Mihin he joutuvat?
Heidän täytyy kuolla.

Tuuli ruhjoi heidän vaatteitansa, sade kasteli heitä.

-- Onko sinun kylmä, Marysia? kysyi Wawrzon.

-- Kylmä on, isä kulta, vastasi tyttö.

Taas löivät kaupungin tornikellot, osoittaen että tunti oli kulunut
umpeen. Hämärä lankesi maille, hälinä satamassa hiljeni. Katulyhdyt
sytytettiin ja pian oli kaupunki ainoana häikäisevänä valomerenä.
Milloin suuremmissa, milloin pienemmissä ryhmissä ja hyräellen _Yankee
Doodle'a_ kulkivat satamatyömiehet kaupunkiin. Vähitellen hävisivät
ihmiset ja tullikamari suljettiin.

He yhä vaan odottivat komisariusta.

Tuli yö, kaikki hiljeni. Silloin tällöin puuskahti laivojen mustista
savupiipuista kimppu kipinöitä, jotka sammuivat pimeyteen. Välistä
vieri aalto rantaan, särkyäkseen kivilaskokseen. Joku merimies palasi
laivalleen humalaisena, laulaa hoilottaen. Lamppujen valot himmenivät
himmenemistään sumussa. Wawrzon ja Marysia odottivat. Jolleivät he
olisi tahtoneetkaan odottaa, niin minne he olisivat voineet suunnata
askelensa, minne joutua, minne kääntyä, minne väsyneet päänsä
kallistaa? Kylmä kouri yhä vihaisemmin ja nälkä alkoi kalvaa sisua. He
olivat läpimärät. Olisivatpa saaneet edes katon päänsä päälle!
Komisariusta vaan ei kuulu eikä koskaan tule kuulumaan, sillä sellaisia
komisariuksia ei ensinkään ole olemassa. Saksalainen oli ollut jonkun
matkayhtiön asiamies, sai prosentin myymistään lipuista ja välitti viis
muusta.

Wawrzon tunsi jalkojensa vapisevan, ikäänkuin jättiläispaino olisi
litistänyt häntä maata kohti, tai ikäänkuin Jumalan viha olisi häälynyt
hänen päänsä päällä.

Hän kärsi ja odotti talonpojan koko kärsivällisyydellä. Vihdoin tytön
ääni, vilusta väristen, herätti hänet ikäänkuin unesta.

-- Isä kulta!

-- Ole hiljaa. Ei ole meille armoa.

-- Palatkaamme Lipinceen...

-- Mene hiiteen!

-- Jumala, Jumala! vaikeroi Marysia hiljaa.

Wawrzonin kävi häntä sääli.

-- Kurja, orpo tyttö!... kunhan Jumala armahtaisi edes sinua!

Tyttö ei enään kuullut hänen sanojaan. Hänen päänsä vaipui seinää
vastaan ja silmät sulkeutuivat. Hän meni raskaaseen, levottomaan,
kuumesairaan uneen ja näki unessa Lipincen ja Jaskon, tallirengin, joka
lauloi:

    Mikäs neiti, mikäs neiti
    Sinä sitte olet?
    Yllä sulla, yllä sulla
    On vaan ruuttakruunu.

       *       *       *       *       *

Päivän ensi säteet valaisevat New-Yorkin satamaa. Jo saattaa eroittaa
veden, mastot, tullikamarin.

Sieltä häämöittää myöskin kaksi ihmisolentoa, nukkumassa seinävierellä,
puoleksi lumen peitossa. Heidän kasvonsa ovat sinertävän kalpeat, he
lepäävät liikkumattomina, luulisi heitä kuolleiksi.

Mutta heidän onnettomuutensa eivät lopu tähän. Tämä on vasta alkua.



II

New-Yorkissa.


Jos New-Yorkissa kuljet leveää Broadway-katua satamaan päin
Chattam-square'a kohti ja astut muutaman kymmenen kadun poikki, niin
joudut kaupunginosaan, joka on jättiläiskaupungin köyhimpiä, autioimpia
ja kolkoimpia. Kadut siellä käyvät yhä kapeammiksi. Talot, polveutuen
ehkä hollantilaisten siirtolaisten ajoilta asti, ovat rappeutuneet ja
lahonneet aikojen kuluessa; katot ovat painuneet sisään, seinät
vajonneet niin syvälle maahan, että alakerroksen ikkunoiden ylin syrjä
tuskin kohoaa katukivityksen tasalle. Kaikki siellä kulkee ristiin
rastiin, vaikka Amerikassa muuten pidetään suorista viivoista; katot ja
seinät kiertelevät ja kaartelevat, milloin mätettyinä päällättäin,
milloin taas muodostaen mitäkin lovia ja kulmia.

Tämä kaupunginosa sijaitsee niin matalalla, ettei vesi katulätäköistä
koskaan kunnollisesti kuiva. Pienet, täyteen rakennetut alat ovat
ainoana lammikkona, jossa lakkaamatta seisoo mustaa, ummehtunutta
vettä. Rappeutuneitten rakennusten ikkunat kuvastuvat synkästi veteen,
jonka samealla pinnalla uiskentelee pahvi- ja paperipalasia,
lasisirpaleita, lastuja ja kaikkinaisia jätteitä. Tällaista roskaa ovat
kadut täynnä, tai oikeammin sanoen se lika- ja mutakerros, joka peittää
kadut. Ei missään näy muuta kuin likaa, hätää ja kurjuutta.

Tässä kaupunginosassa on "boardinghouseja" eli matkailijakoteja, jotka
kahden dollarin maksosta viikossa tarjoavat ihmiselle asunnon ja
täysihoidon; täällä on myöskin "barroomeja" eli kapakoita, joista
valaanpyytäjät värväävät kaikellaisia roistoja laivoihinsa ja joista
venezuelalaiset ja brasilialaiset nurkka-agentit houkuttelevat
siirtolaisia päiväntasaajan seuduille, jotta kuumerutolle riittäisi
tarpeellinen määrä uhreja; täällä on ruokapaikkoja, jotka syöttävät
vierailleen suolattua lihaa ja pahentuneita, rannoille ajelehtineita
kaloja ja ostereita; täällä on salaisia pelihelvettejä, kiinalaisia
pesulaitoksia ja lukemattomia merimieskonttoreja; täällä vihdoin on
rikosten, puutteen, nälän ja kaikkinaisen tuskan tyyssija.

Ja sentään on liike tässä kaupunginosassa sangen vilkas. Suuret
joukot siirtolaisia, jotka eivät pääse asumaan Castle-Gardenin
kasarmeihin, jotka eivät tahdo eivätkä saata mennä niinkutsuttuihin
"workinghouseihin" ja työkoteihin, kerääntyvät tänne, täällä elääkseen
ja kuollakseen. Jos siirtolaisia väitetään sivistyneen Euroopan
hylkyväeksi, niin näitten ahtaitten katujen asukkaita syystä saattaa
väittää siirtolaisuuden hylkyväeksi. He eivät muuta tee kuin
laiskottelevat, osaksi työn puutteesta, osaksi siitä syystä, että
sellainen elämä heistä on hauskin. Usein täällä öisin saattaa kuulla
revolverinlaukauksia, hätähuutoja, käheätä kirkunaa, juopuneitten
irlantilaisten hoilotusta tai tappelevien neekerien ulvontaa. Päivällä
kerääntyvät tyhjäntoimittajat, lakki takaraivalla ja piippu hampaissa
katselemaan nyrkkitaisteluja ja silloin lyödään vetoa, että se tai se
puhkaisee silmän siltä tai siltä, summien vaihdellessa yhdestä sentistä
viiteen senttiin. Valkeat lapset ja pienet kiharatukkaiset neekerit
eivät kuluta aikaansa koulussa vaan vetelehtivät kaduilla, pommittavat
toisiansa luukappaleilla tai etsivät likatunkioilta apelsiini-,
banaani- tai vihannesjätteitä. Niin pian kuin joku siistimmin puettu
henkilö eksyi näille seuduin, oli kuihtunut irlantilainen nainen
ojentamassa kättään hänen puoleensa.

Keskellä tätä kurjuutta tapaamme vanhat tuttavamme Wawrzon Toporekin ja
hänen tyttärensä Marysian. Kultaiset unelmat maatilojen omistamisesta
olivat olleet paljaita unelmia. Todellisuus antoi heille ahtaan,
puoleksi maahan vajonneen mökin, jossa oli yksi ainoa ikkuna ilman
ruutuja. Pitkin seiniä valui kosteus likaisina, ruosteenkarvaisina
virtoina; seinustalla seisoi rikkinäinen, ruostunut rautakamiini sekä
kolmijalkainen pöytä; nurkassa oli olkikupo vuoteena.

Siinä kaikki. Vanha Wawrzon on polvillaan kamiinin ääressä: hän koettaa
etsiä, eikö sammuneeseen tuhkaan sentään olisi jäänyt joku peruna. Tätä
turhaa etsintää hän muuten jo on jatkanut toista päivää. Marysia istuu
olkikuvon päällä liikkumattomana, kädet kytkettyinä polvien ympäri, ja
tuijottaa maahan. Tyttö on sairas ja surkastunut, entisen Marysian
varjo vain. Hänen poskensa jotka ennen olivat punaiset, ovat nyt
syvillä kuopilla, iho on käynyt kalpeaksi, sairaalloiseksi, kasvot
ikäänkuin pienentyneet ja silmät tuijottavat suurina, tylsinä. Huono
ilma, hätä ja puute ovat lyöneet leimansa hänen kasvoihinsa. Tähän asti
ovat he eläneet perunoilla, mutta kahteen päivään ei ole ollut
niitäkään. Nyt eivät he laisinkaan käsitä, mitä tehdä, miten elää.
Kolmatta kuukautta he nyt ovat olleet työttöminä tässä luolassa, rahat
ovat lopussa. Vanha Wawrzon kyllä on koettanut hankkia työtä, mutta
eiväthän ihmiset ole edes ymmärtäneet, mitä hän on sanonut. Hän oli
mennyt satamaan kantaakseen lastia ja hiiliä laivoihin, mutta siinä
työssä olisi tarvittu käsikärryjä ja niitä hänellä ei ollut. Sitäpaitsi
irlantilaiset paikalla karkasivat hänen kimppuunsa ja uhkasivat pistää
silmät puhki. Kirves olalla oli hän suunnannut askelensa laivatokkaan,
mutta sielläkin oli uhattu antaa selkään. Mikä työmies se on olevinaan,
joka ei edes ymmärrä mitä hänelle sanotaan?! Minne hän vaan kätensä
ojensi, minne kääntyi, mistä toivoi jotakin tapaavansa, niin siellä
pilkattiin, potkittiin, lyötiin. Sentähden ei hän mistään saanut irti
mitään, sentähden ei hän voinut äyriäkään ansaita. Murheen alla
valkenivat hänen hiuksensa, toivo raukeni, rahat loppuivat, nälkä oli
käsissä.

Kotimaassa, oman kansan keskuudessa olisi hän saanut kadottaa kaiken
omaisuutensa, tauti olisi saanut runnella hänet, omat lapset karkoittaa
mökiltä -- eikä hänen olisi muuta tarvinnut kuin tarttua sauvaan,
asettua tiehaaraan ristin juurelle tai jonkun kirkon ovelle veisaamaan:
"oi Herra armollinen, mun kuule huutoni!" Ohikulkeva herra olisi
silloin antanut kymmenpennisen. Hieno rouva olisi pistänyt lapsensa
pieneen valkoiseen kätöseen rahaa ja lähettänyt rattailta viemään
kerjäläisäijälle. Lapsi olisi tuonut ja katsellut suurilla, lempeillä
silmillään. Talonpoika olisi antanut leipää ja hänen vaimonsa silavaa.
Olisi tullut hyvin toimeen, olisi elänyt kuin taivaan lintu joka ei
kylvä eikä kokoa riiheen. Siinä ristin alla seisoessa olisi yllä ollut
Herran avattu syli ja sininen taivas, ympärillä viljavainiot. Maaseudun
hiljaisuudessa olisi Herra Jumala kallistanut korvansa hänen äänelleen.
Täällä suuressa kaupungissahan aina kävi niin hirveä jyry kuin suuressa
myllyssä. Jokainen koetti täällä vaan päästä eteenpäin, jokainen katsoi
vaan omaa etuaan. Lähimmäisen kohtalosta ei kukaan välittänyt. Täällä
meni pää ihan pyörälle, käsistä katosi voima, silmät eivät jaksaneet
käsittää kaikkea sitä, mitä niiden piti nähdä, ajatukset ajoivat
toisiaan takaa. Kaikki täällä oli niin outoa, peloittavaa ja
ahdistavaa. Jokaisen joka joutui tähän pyörteeseen kieppumaan, täytyi
varmaan singahtaa kehän syrjiä vastaan ja särkyä savisen astian lailla.

Toisin oli ollut ennen! Rauhaisessa Lipincessä Wawrzon oli ollut
isäntänä ja lautamiehenä, omistanut maatilkun, ihmisten kunnioituksen
ja runsaan jokapäiväisen leivän. Sunnuntaisin hän, kynttilä kädessä,
oli astunut alttarin eteen, Täällä hän oli ihmisten pilkkana, koirana
vieraan pihamaalla, arkana, nälkääntyneenä, täynnä pelkoa ja
vavistusta. Onnettomuuden ensi päivinä oli muisto monasti kuiskannut
hänen korvaansa: "Lipincessä oli parempi olla." "Miksi heitit
Lipincen?" soimasi omatunto. Niin, miksi? Siksi että Jumala oli
heittänyt hänet. Olisihan hän kärsivällisesti kantanut ristiään, jos
hän vaan olisi tietänyt, että tämä ristin tie edes joskus loppuu. Mutta
hän tiesi varsin hyvin, että kurjuus päivä päivältä kasvaa, että uuden
aamun aurinko aina vaan näkee hänen ja hänen tyttärensä hädän entistä
suurempana. Mitä tehdä? Kiertääkö valmiiksi nuora, lukea isämeitä ja
hirttäytyä? Ukko ei pelkää kuolemaa, mutta mihin joutuisi tyttö? Näitä
asioita miettiessä Wawrzon tunsi, että Jumala jo oli hänet heittänyt ja
että järki pian hänet heittää. Hän ei löytänyt ainoaa valon välähdystä
elämänsä pimeydestä eikä hän olisi suurinta kärsimystään osannut sanoin
lausua.

Hänen suurin kärsimyksensä oli koti-ikävä, joka kalvoi yöt, päivät. Se
oli vielä kamalampi sentähden, ettei hän tietänyt, mitä häneltä
puuttui, mikä hänen talonpoikaista sydäntään repi ja raastoi. Häneltä
puuttui kotikylän petäjikkö, vainiot, olkikattoiset töllit, herrat,
talonpojat, papit -- sanalla sanoen kaikki se, mitä syntymäseudun
taivaan alle mahtui, mihin hänen sydämensä oli kasvanut kiinni ja mistä
ei sitä saatu irroitetuksi ilman verenvuodatusta. Mies tunsi, että
häntä täällä ikäänkuin painaa maahan. Tuontuostakin valtasi hänet hurja
halu tarttua hiuksiinsa ja lyödä päänsä seinään, tai viskauta maahan,
ulvoa kuin koira kahleissaan ja huutaa apua. Ketä hän olisi huutanut
avukseen? .. Sitä ei hän itsekään tietänyt. Hän kyyristyy tuon
tuntemattoman painon alle, hän lyyhistyy maahan asti, mutta hänen
ympärillään kohisee jättiläiskaupunki kohisemistaan. Hän huutaa ja
rukoilee avukseen Jeesusta, mutta eihän täällä ole edes ristiä eikä
kukaan hänelle vastaa, kaupunki vaan kohisee kohinataan. Olkivuoteella
istuu tyttö, silmät tähdättyinä maahan, nälkäisenä, ääneti kärsien. Oli
se kummallista! He istuivat tytön kanssa kahden, mutta monasti he eivät
päiväkausiin vaihtaneet ainoaakaan sanaa. He elivät kuin vihamiehet.
Pahalta ja raskaalta se elämä tuntui, mutta mistä he oikeastaan
olisivat voineet puhua? Ei ole hyvä kajota kirvelevään haavaan. Tai
olisiko heidän pitänyt keskustella siitä, ettei ole rahaa kukkarossa,
ei perunoita pesässä eikä heidän elämässään minkäänlaisia toiveita.

Kukaan ei rientänyt heidän avukseen. Onhan New-Yorkissa hyvin
paljon puolalaisia, mutta kukaan jolla on vähänkin varoja, ei asu
Chattam-squaren tienoilla. Viikon päivät oltuaan New-Yorkissa he tosin
tutustuivat kahteen puolalaiseen perheeseen -- toinen oli Schlesiasta,
toinen Posenista -- mutta nekin olivat jo nälkään kuolemaisillaan.
Schlesialaisilta oli jo kuollut kaksi lasta, kolmas oli hyvin kipeänä,
mutta siitä huolimatta täytyi sen vanhempiensa kanssa viettää yöt erään
siltakaaren alla. Koko perhe eli sillä mitä kadulta löysi. Myöhemmin he
pääsivät sairashuoneeseen ja katosivat teille tuntemattomille. Toisen
perheen kävi yhtä huonosti, vieläpä huonommin, sillä isä joi. Marysia
auttoi vaimoa niin kauvan kuin jaksoi, nyt oli hän itse avun tarpeessa.

Wawrzon ja Marysia olisivat voineet lähteä puolalaiselle kirkolle
Hobokeniin. Pappi olisi tietysti silloin puhunut maamiehilleen heidän
hädästään, mutta eiväthän he tietäneet, että oli olemassa puolalainen
kirkko ja puolalainen pappi; eiväthän he voineet puhua kenenkään kanssa
eivätkä kysyä keneltäkään. Sentähden tuntui heistä aina kun heidän piti
luopua sentinrahasta siltä kuin he olisivat astuneet uuden askelen alas
portaita, jotka johtivat kurjuuden kuiluun.

Tällä hetkellä istui Wawrzon kamiinin ääressä, Marysia olkivuoteella.
Tunnit kulkivat tasaista kulkuaan. Mökissä alkoi hämärtää, vaikka vasta
oli puolenpäivän aika, sillä vedestä nousi paksua, raakaa sumua, kuten
keväällä tavallisesti. Ulkona oli jo lämmin, mutta huoneessa pani vilu
heidät värisemään. Vihdoin Wawrzon lakkasi toivomasta että löytäisi
jotakin tuhasta.

-- Marysia, huudahti hän, -- minä en enään kestä tätä etkä sinä liioin:
lähdenpä tästä rantaan katsomaan, eikö vedestä löytyisi puita, niin
että edes saisimme lämmittää. Ehkä löytäisin syömistäkin.

Tyttö ei vastannut mitään ja isä läksi. Hän tunsi jo tien satamaan ja
osasi vedestä onkia laudanpätkiä, joita laineet heittivät rannalle.
Sitä keinoa käyttävät kaikki joilla ei ole varaa ostaa hiiliä. Usein
tyrkkivät toverit hänet pois näiltä kalavesiltä, mutta usein sai hän
olla rauhassakin. Joskus sattui löytämään syötävää, kaikellaisia
mädäntyneitä vihannesjätteitä, joita oli heitetty laivoista. Monasti
kun ukko siten tepasteli sumussa etsiskelemässä eikö taas löytäisi
jotakin, niin tapahtui, että hän hetkeksi unohti kurjuutensa ja
kalvavan ikävänsä. Vihdoin hän nytkin saapui rantaan. Oli päivällisaika
eikä paikalla ollut kuin pieniä poikia. Tosin he heti rupesivat
viskelemään lokaa ja näkinkengänkuoria hänen päälleen, mutta ei hän
niitä pelästynyt. Laudanpätkiä oli tänään runsaasti, toisia laineet
ajoivat rantaan, toisia ulapalle päin. Pian sai Wawrzon kerätyksi
tarpeekseen.

Vihannesjätteitä ajelehti niinikään aalloilla. Mahdollisesti niissä
olisi voinut olla syötävääkin, mutta ne olivat niin keveät, ettei aalto
kantanut niitä rantaan asti eikä niitä niinmuodoin saanut käsiinsä.
Pojat viskasivat veteen nuoria ja saavuttivat siten saaliinsa, mutta
Wawrzonilla ei ollut nuoraa. Hän ei siis muuta voinut kuin himoavin
katsein seurata poikia ja odottaa kunnes he menivät pois. Silloin hän
paikalla etsimään heidän jätteistään ja syömään suuhunsa sen mikä vielä
syötävältä näytti. Ei hän tullut ajatelleeksikaan, että tyttö istuu
kotona nälissään.

Mutta tällä kertaa oli kohtalo hänelle suotuisa. Kotiin palatessa
kohtasi hän suuren perunakuorman jota ajettiin satamaan päin. Pyörä oli
tarttunut kuoppaan eivätkä hevoset saaneet rattaita liikkeelle. Wawrzon
kävi kiinni kärrynkoreihin ja alkoi tyrkätä. Raskasta se oli, ihan koko
ruumiiseen koski, mutta vihdoin hevoset saivat kuorman liikkeelle. Se
oli sentään niin kukkurallaan, että röykähtäessä vieri maahan koko
joukko perunoita. Ei kuski viitsinyt ruveta niitä keräilemään, hän
kiitti Wawrzonia avusta, huusi hevosille "Get up!" ja jatkoi matkaansa.

Wawrzon karkasi paikalla perunoiden kimppuun ja alkoi kiihkeästi,
vapisevin käsin mättää niitä povelleen. Samassa tuli hän paremmalle
mielellekin. Kun nälkäinen löytää leipäpalasen, niin tuntuu hänestä
siltä kuin hän olisi löytänyt itse onnen.

-- Kiitetty olkoon taivaallinen Isä, puheli hän hiljaa itsekseen
kotimatkalla, -- että hän armahti meitä. Nyt on puita, tyttö saa tehdä
tulta, ja potaattikultia on niin paljon että riittää pariksikin
kerraksi. Jumala on armollinen. Huonekin käy tästä hauskemmaksi. Tyttö
ei ole syönyt puoleentoista päivään. Kylläpä hänelle nyt ilo nousee.
Jumala on totisesti armollinen!

Näitä sanellen koetteli hän yhtämittaa toisella kädellään,
pysyivätkö perunat paikoillaan ja piteli toisella kädellään kiinni
laudanpalasiaan. Hänen sylissään oli suuria aarteita. Hetken perästä
hänen taas piti nostaa kiitolliset kasvonsa taivasta kohti ja puhjeta
puhumaan:

-- Minä jo ajattelin: nyt minä varastan! Mutta perunatpa putosivat
rattailta varastamattakin. Olemme nähneet nälkää, mutta nyt me syömme!
Jumala on armollinen! Kyllä Marysia nyt paikalla karkaa ylös
olkikuvoltaan, kun kuulee että minä tuon potaattia!

Marysia ei ollut liikahtanut paikaltaan isänsä poissaollessa. Kun isä
aamuisin toi kotiin puita, niin hän kyllä oli tehnyt tulta pesään,
noutanut vettä ja syönyt mitä kotona oli, mutta sitte hän tuntikausia
oli istunut pesän ääressä ja tuijottanut tuleen. Oli hänkin aikoinaan
koettanut hankkia työtä. Hän oli jo päässyt erääseen Boardinghouseen
pesemään patoja ja pyykkiä, mutta kun ei hän ymmärtänyt mitä hänelle
sanottiin ja sentähden huonosti teki tehtävänsä, niin hänet pantiin
pois parin päivän perästä. Senjälkeen ei hän enään ollut etsinyt eikä
löytänytkään työpaikkaa. Päiväkausia hän istui huoneessa, sillä häntä
pelotti mennä kadulle. Siellä ahdistelivat irlantilaiset ja juopuneet
merimiehet. Työttömyys teki hänet vieläkin onnettomammaksi. Suru ja
ikävä kulutti häntä kuin ruoste rautaa, hän kärsi vielä enemmän kuin
Wawrzon. Molemmat he olivat nähneet nälkää ja hätää, molemmat tiesivät
ettei heille löydy pelastusta eikä toivoa, molempia kalvoi kamala
koti-ikävä, mutta tämän kaiken lisäksi oli tytön rinnassa vielä haikea
ikävä Jaskoa, tallirenkiä ajatellessa. Olihan hän kihlatessaan hänet
sanonut: "minä seuraan sinua vaikka maailman ääriin asti", mutta tyttö
oli lähtenyt maailmalle päästäkseen hienoksi neidiksi ja nyt oli käynyt
ihan toisin!

Jasko on renkinä kartanossa ja saa periä isältään talon -- Marysia on
köyhä ja nälkäinen kuin rotta Lipincen kirkossa. Tuleeko hän hänen
luokseen? ja jos tulee, niin painaako rinnalleen, kuiskaako: "oma
kultaseni!" tai työntääkö luotaan sanoilla: "mene tiehesi,
kerjäläistyttö!"

Sillä muita myötäjäisiä ei hänellä nyt ole kuin rääsyjä. Lipincen
koiratkin haukkuisivat häntä ja kuitenkin hänen sielunsa ikävöi sinne,
ikävöi niin palavasti, että soisi pääskysenä voivansa lentää vesien
poikki, saadakseen siellä edes kuolla! Sillä siellähän on Jasko.
Vieläkö hän muistaa tyttöään vai joko on unohtanut -- sitä ei tiedä.
Sen vaan tietää, että Jasko on rakkain kaikesta maailmassa. Vain hänen
luonaan on rauhaa ja iloa ja onnea.

Kun pesässä paloi valkea eikä nälkä kalvanut kuten tänään, niin
loimuavat liekit pihistessään, paukkuessaan ja hyppiessään veivät tytön
ajatukset Lipinceen. Hän muisteli kuinka hän ennen muitten tyttöjen
kanssa oli istunut rukin ääressä. Äkkiä oli Jasko pistänyt päänsä
sisään ovesta ja virkkanut: "Marysia, lähdetäänpäs pappilaan, minä
rakastan sinua!" "Oletkos vaiti, senkin hurjapää!" oli Marysia
vastannut, mutta hänen mielensä oli käynyt lämpimäksi ja iloiseksi.
Sellaista se oli ollut tansseissakin, kun Jasko väkisin oli vetänyt
hänet nurkasta keskilattialle. Silloinkin hän oli peittänyt kasvot
käsillään ja kuiskannut: "mene tiehesi, minua hävettää!" mutta sydän
oli sykkinyt ilosta ja riemusta. Näitä ajatellessa loimottavien
liekkien ääressä, olivat kyynelet aina virtana valuneet alas hänen
poskiaan. Nyt ei ollut tulta pesässä eikä silmissä kyyneliä, sillä hän
oli itkenyt loppuun kaikki kyynelensä. Välistä tuntui hänestä siltä
kuin ne olisivatkin painuneet rintaan ja ahdistavat siellä. Hän oli
väsyksissä, oli lamassa, hän ei jaksanut edes ajatellakaan; mutta hän
kärsi nöyrästi ja valittamatta, tuijottaen eteensä suurilla silmillään
kuin lintu, jota kidutetaan.

Nytkin hän istui olkivuoteella, eteensä tuijottaen. Äkkiä avautui ovi,
mutta Marysia ei edes kääntänyt päätään, sillä hän luuli isänsä
tulevan.

-- Look here! virkkoi vieras ääni.

Se oli heidän asuntohökkelinsä isäntä, vanha, äreä, likainen ja
ryysyinen mulatti, posket pullollaan tupakkamälliä.

Hänet nähdessään tyttö kovasti pelästyi. Heidän olisi pitänyt maksaa
ensi viikon vuokra, yksi dollari etukäteen, eikä heillä ollut ainoaa
senttiä. Nyt ei muuta kuin turvata isännän armoihin. Tyttö likeni siis
häntä, lankesi polvilleen ja suuteli kättä.

-- Minä tulen dollariani hakemaan! huusi mies.

Tyttö ymmärsi sanan "dollari", ravisti päätään, katseli rukoilevasti
isäntään ja koetti parhaimpansa mukaan selittää, että he jo ovat
panneet likoon kaikki rahansa, että toista päivää ovat olleet
syömättöminä, että heidän on nälkä, että isännän täytyy armahtaa
heitä...

-- Jumala kyllä palkitsee teille, armollinen herra, lisäsi hän vielä
puolankielellä, kun ei enään keksinyt, mitä sanoisi ja mihin ryhtyisi.

"Armollinen herra" ei laisinkaan ymmärtänyt sitä kaunista
puhuttelutapaa, mitä tyttö käytti. Ainoastaan sen hän ymmärsi, ettei
hän saa dollaria. Hän keräsi toiseen käteensä kääröt kimssuineen,
kamssuineen, tarttui toisella tytön käsivarteen ja työnsi häntä ylös
portaita, kadulle. Siinä hän heitti tavarat hänen eteensä, avasi
tyynesti likeisen kapakan ovet ja virkkoi:

-- Hei Paddy, jo saat huoneen!

-- Ali right! vastasi ääni kapakasta, -- tulen yöksi.

Mulatti katosi samassa pimeään porttikäytävään ja tyttö jäi yksin
kadulle. Hän nosti tavarat portaille, jotteivät vierisi lokaan ja
asettui niiden viereen odottamaan, nöyränä, äänetönnä, kuten
tavallisesti.

Juopuneita irlantilaisia kulki ohi, mutta he jättivät hänet tällä
kertaa rauhaan. Huoneessa oli ollut pimeä, mutta päivän valossa kadulla
näyttivät tytön kasvot niin laihtuneilta, että olisi luullut hänen
nousseen pitkälliseltä tautivuoteelta. Vaaleat, pellavankarvaiset
hiukset vain olivat jääneet entiselleen, huulet olivat sinertävät,
silmät syvissä kuopissa, poskiluut pistivät terävinä esiin. Hän oli
kuin kuihtuva kukka tai tyttö, joka on kuolemaisillaan.

Ohikulkijat katselivat häntä miltei säälien. Muuan vanha neekerivaimo
pysähtyi häntä puhuttelemaankin, mutta jatkoi loukkaantuneena
matkaansa, kun ei saanut vastausta.

Sillaikaa riensi Wawrzon kotia kohti, sydän täynnä kiitollisuutta siitä
Jumalan erityisestä armonosoituksesta, jota vasta oli saanut kokea.
Olihan hänellä nyt perunoita. Nytpäs he syövät ja aamulla lähtevät taas
kuormille. Sen kauvemma ei hän enään ajatellut, sillä hänen oli kauhea
nälkä. Hyvän matkan päästä hän jo huomasi tytön seisomassa
katukäytävällä talon edessä. Se häntä suuresti hämmästytti ja hän
koetti astua entistä kiireemmin.

-- Mitä sinä tässä seisot?

-- Isäntä ajoi pois meidät, isä!

-- Ajoiko pois!?

Puupalaset putosivat vanhuksen käsistä. Siinä sitä taas ollaan! Nyt
olisi sekä perunoita että puita ja samassa potkitaan ulos huoneesta!
Mitä nyt tehdä, missä paistaa potaatit, missä syödä nälkäänsä, minne
askel suunnata? Wawrzon viskasi lakkinsa samaa tietä kuin puutkin,
suoraan lokaan ja kääntyi ympäri.

-- Jeesus, Jeesus!

Suu auki, harhailevin katsein tuijotti hän pitkän aikaa tyttöön ja
toisti vieläkin:

-- Ajoiko pois?!...

Hän astui pari askelta eteenpäin ikäänkuin lähteäkseen menemään, mutta
palasi samassa takaisin ja puhui ontolla, käheällä ja uhkaavalla
äänellä:

-- Mikset sinä, tomppeli, pyytänyt kauniisti?

Tyttö huokasi.

-- Kyllä minä pyysin.

-- Lankesitko polvillesi?

-- Lankesin.

Wawrzon kierteli kuin mato, jonka sisään pujotetaan onkikoukkua.
Maailma musteni hänen silmissään.

-- Mene hiiteen siitä, tyttö!

Marysia katseli häntä tuskissaan.

-- Isä kulta, mitä minä olen tehnyt?

-- Seiso tässä äläkä liiku paikalta. Minä lähden pyytämään, että hän
edes antaa paistaa potaatit.

Vanhus läksi. Hetkisen perästä kuului etehisestä ääniä, askeleita,
melua -- sitte lensi Wawrzon aika kyytiä kadulle, nähtävästi väkevän
käden voimasta.

Vähän aikaa hän seisoi kadulla ja huusi sitte lyhyesti tytölle:

-- Tule.

Tyttö kumartui ottamaan tavaroita. Raskaat ne olivat hänen
heikentyneille voimilleen, mutta isä ei auttanut häntä. Ei hän edes
huomannut, että tytön oli vaikea niitä kantaa.

He läksivät liikkeelle. Kaksi niin kurjaa olentoa kuin tämä isä ja
tytär varmaan olisivat vetäneet puoleensa ohikulkevien huomion, jollei
kurjuus tämän seudun asukkaille olisi ollut niin perin tuttu. Mihin nyt
lähteä? Onko vastassa uutta pimeyttä, uutta onnettomuutta, uusia
kärsimyksiä?

Tytölle kävivät askelet yhä raskaammiksi ja työläämmiksi. Tuontuostakin
hän vaipui maahan.

-- Isä kulta, puhkesi hän vihdoin pyytämään, -- ottakaa te tavarat,
minä en enään jaksa.

Wawrzon heräsi kuin unesta.

-- Heitä sitte tielle!

-- Mutta jos tarvitsisimme...

-- Emme tarvitse.

Kun hän huomasi tytön epäilevän, joutui hän vihan vimmoihin.

-- Heitä paikalla, taikka minä lyön sinut kuoliaaksi.

Marysia totteli peloissaan ja he astelivat eteenpäin.

-- Se on kaiketi näin sallittu, mutisi vanhus vielä tuontuostakin
itsekseen, vaikeni sitte ja katseli eteensä pahalla katseella.
Kaikellaisten likaisten katujen kautta pääsivät he satamaan, tulivat
suurelle sillalle, joka oli rakennettu paaluille, kulkivat rakennuksen
poikki, jonka seinään oli kirjoitettu "Sailors asilum" ja pysähtyivät
vihdoin ihan veden varrelle. Siellä rakennettiin uutta tokkaa. Korkeat
telineet, joita tarvittiin paaluamiseen, heiluivat ylhäällä ilmassa ja
lautojen ja paalujen välillä puuhasivat työmiehet. Marysia vaipui
paikalla lautaläjän päälle istumaan, sillä hän ei enään päässyt
eteenpäin. Wawrzon istuutui ääneti hänen rinnalleen.

Oli iltapäivä, noin neljän tienoilla. Satamassa kiehui elämä ja liike.
Sumu oli jo laskenut ja auringon herttaiset säteet valoivat
kirkkauttaan ja lämpöään molemmille onnettomille. Mereltä puhalsi
maalle raikkaita, keväisiä tuulahduksia, täynnä elämää ja iloa.
Yltympärillä oli jo ennestään niin paljon sineä ja valoa, että silmiä
häikäisi. Etäisyydessä valuivat taivas ja meri kauniisti toisiinsa.
Satamassa törröttivät vakavina savupiiput ja mastot ja viirit
leijailivat kevyesti tuulessa. Laivat, jotka taivaanrannalta tulla
viilättivät satamaa kohti, näyttivät nousevan kuin vuoren takaa tai
kohoavan ylös aalloista, purjeet pilven muotoisina, loistavina,
hohtavina ja häikäisevinä sinertävän veden päällä. Toiset laivat
purjehtivat merelle päin, jotta vesi vaan kokassa kohisi. Ne kulkivat
siihen suuntaan, jossa Lipincekin oli, siis kohti heidän kadotetun
onnensa, ilonsa ja rauhansa kotia. Tyttö rupesi miettimään syytä
siihen, miksi armollinen Jumala oli kääntänyt kasvonsa heistä ja
heittänyt heidät vieraitten ihmisten joukkoon, kauvas vieraalle maalle.
Minkähän hirveän synnin he olivatkaan tehneet Herraa Jumalaa vastaan?
Yksin Hänen kätensä saattoivat ohjata heidät takaisin onneen. Sinnepäin
lähtee paljon laivoja, mutta ei yksikään ota heitä mukaansa. Vielä
kerran liitivät Marysian väsyneet ajatukset Lipincen maille, Jaskon
luo. Vieläkö hän ajattelee tyttöään, vai joko on unohtanut? Tyttö häntä
kyllä ajattelee, sillä onnettomuus ei koskaan saata ihmistä unohtamaan,
onnettomuudessa ja yksinäisyydessä kiertyvät ajatukset rakastetun
ympärille niinkuin humala kiertää poppelin runkoa. Entä Jasko? Ehkä hän
on unohtanut entisen rakkautensa ja lähettänyt puhemiehen toiseen
taloon. Täytyyhän hänen hävetä sellaista kurjaa olentoa, joka ei omista
mitään muuta koko maailmassa kuin ruuttaseppelensä ja jonka luo ei
enään kukaan muu kuin kuolema lähetä puhemiestä.

Hän oli sairas, nälkä ei siis tällä kertaa kalvanut kovin pahasti,
mutta väsymys ja heikkous valtasi hänet painostavana unena. Hänen
silmänsä sulkeutuivat ja pää painui rintaa vastaan. Tuontuostakin hän
yritti herätä, mutta vaipui samassa taas uneen. Hänestä tuntui siltä
kuin hän olisi käynyt eksyksissä ja pudonnut johonkin syvään kuiluun,
kuten Kasian kävi laulussa "Syvästä Tonavasta". Samassa hän oli
kuulevinaan kaukaista laulua:

    Sen huomasi Jasko, rupes auttajaksi,
    Alas silkkistä köyttä luo Marjan hän laski,
    Kyllä köydestä puuttui kyynärää kolme,
    Mutta Marja se letistään lisää solmi.

Äkkiä hän heräsi ja hänestä tuntui siltä, ettei hänellä enään ole
lettiä ja että hän makaa syvässä kuilussa. Mutta uni katosi. Ei ollut
hänen rinnallaan Jaskoa -- Wawrzon siinä istui; ei näkynyt Tonavaa --
New-Yorkin satama, vahdit, mastot, telineet ja savupiiput olivat hänen
edessään. Laulu oli varmaan kuulunut noista laivoista, jotka taas
lähtivät purjehtimaan ulappaa kohti. Hiljainen, lämmin, poutainen
kevätilta alkoi jo hehkua taivaalla ja vedessä. Meren pinta kävi
peilikirkkaaksi, mastot ja paalut heijastuivat syvyyteen, ihana oli
ilta. Luonnossa vallitsi suuri, onnellinen rauha; koko maailma näytti
riemuitsevan -- ainoastaan he molemmat olivat onnettomina, hyljättyinä.
Työmiehet rupesivat tekemään lähtöä koteihinsa -- heillä molemmilla
vain ei ollut kotia.

Nyt alkoi nälkä rautakourin kalvaa Wawrzonin sisälmyksiä. Hänen
kasvonsa olivat surulliset ja synkät, niiden ilmeeseen oli tullut
jotakin kamalaa. Jos joku olisi hänet nähnyt, niin olisi täytynyt
pelästyä, sillä nälkä oli painanut häneen eläimellisyyden leiman. Ja
samalla oli noissa kasvoissa kuolleen ihmisen epätoivoisa rauha. Hän ei
moneen aikaan ollut virkkanut tytölle sanaakaan. Vasta kun satama oli
käynyt ihan tyhjäksi ja yö tuli, virkkoi hän omituisella, vieraalla
äänellä:

-- Mennään nyt, Marysia!

-- Minne? kysäsi tyttö unisesti.

-- Noille telineille tuolla vedessä. Pannaan maata laudoille ja
nukutaan.

He nousivat. Oli pilkkosen pimeä. Heidän täytyi liikkua hyvin
varovaisesti, jotteivät putoaisi veteen.

Puheenalaiset lankku- ja lautatelineet muodostivat kaikellaisia
sokkeloja. Muun muassa oli siellä puinen käytävä, joka päättyi sileään
permantoon ja sen takana oli juntta, jolla ajettiin paaluja maahan.
Permannolla, jonka suojaksi oli rakennettu katto sateen varalta,
seisoivat tavallisesti junttamiehet kiskomassa köyttä; tällä kertaa ei
siellä ollut ketään.

Heidän päästyään permannon partaalle, virkkoi Wawrzon:

-- Nyt pannaan maata.

Marysia putosi suinpäin laudoille ja vaikka sääksilauma paikalla
karkasi hänen kimppuunsa, niin hän meni syvään uneen.

Keskellä yötä Wawrzonin ääni äkkiä hänet herätti:

-- Nouse, Marysia!

Isän äänessä oli niin omituinen sointu, että hänen uneliaisuutensa
katosi kuin pyyhkäisemällä.

-- Mitä, isä?

Läpi yön pimeän hiljaisuuden kaikui vanhan talonpojan ääni kumeana,
hirvittävän tyynenä:

-- Tyttö, sinun ei enään tarvitse nähdä nälkää, sinun ei enään tarvitse
kerjätä ihmisten kynnyksillä eikä nukkua taivasalla. Ihmiset ovat sinut
hyljänneet, Jumala on hyljännyt, kova kohtalo sinut on runnellut.
Tulkoon jo kuolema sinua armahtamaan! Vesi on syvä, ei sinun kauvan
tarvitse kitua.

Marysia ei voinut nähdä häntä, vaikka kauhu oli levittänyt hänen
silmänsä selkosen selälleen.

-- Kurja lapsi, jatkoi vanhus, -- minä hukutan sekä sinut että itseni.
Ei meitä kukaan pelasta, ei meitä kukaan armahda. Ei sinun enään
huomenna tarvitse nähdä nälkää. Parempi sinun huomenna on kuin tänään.

Ei! Tyttö ei tahdo kuolla. Hän on kahdeksantoista vuotias, hän pelkää
kuolemaa ja riippuu kiinni elämässä nuoruuden koko voimalla. Häntä
kammottaa ajatus, että hän huomenna olisi ruumiina, kulkisi jossakin
tuntemattomassa pimeydessä, makaisi vedessä kalojen ja nilviäisten
joukossa, meren limaisella pohjalla. Ei ikinä! Sanomaton inho ja
kauhistus valtasi hänet ja oma isä, jonka ääni pimeydestä puhui
hänelle, kävi hänen silmissään pahaksi hengeksi.

Hänen kätensä lepäsivät tytön laihtuneilla olkapäillä ja ääni jatkoi
kamalaan, levolliseen tapaansa:

-- Vaikka sinä huutaisitkin apua, niin ei kukaan sinua kuulisi. Minä
vähän tönäsen, etkä kahteen kertaan ehtisi isämeitää lukea, ennenkuin
kaikki olisi ohi.

-- En tahdo, isä, en tahdo! huusi Marysia. -- Ettekö te pelkää Jumalaa,
rakas isä kulta? Armahtakaa minua! Mitä minä olen tehnyt teille?
Olenhan valittamatta kestänyt kaikki, teidän kanssanne kärsinyt nälkää
ja vilua... Isä!

Vanhus hengitti hätäisesti ja hänen kätensä pusertuivat ikäänkuin
pihdeillä pitelemään kiinni tyttöä, joka epätoivoisalla kiihkolla
rukoili henkensä edestä.

-- Armahtakaa, armahtakaa minua! Olenhan kurja, kipeä lapsiraukkanne.
En minä kuitenkaan elä kauvan. Voi minua onnetonta! Minä niin pelkään!

Näin valittaen tarttui hän isänsä vaatteisiin ja suuteli hellästi
käsiä, jotka yrittivät syöstä häntä syvyyteen. Mutta se näytti vaan
ärsyttävän isää. Hänen tyyneytensä oli muuttunut hulluudeksi: hän ähki
ja kornasteli. Välillä he molemmat vaikenivat eikä kuulunut muuta kuin
heidän läähättävä hengityksensä ja lautojen jyske. Yö oli pimeä ja
äänetön, apua ei voinut toivoa mistään päin, sillä tänne sataman
äärimmäiselle kulmalle ei päivälläkään koskaan tullut kuin työmiehiä.

-- Armoa! armoa! -- huusi läpitunkevalla äänellä Marysia.

Wawrzon työnsi hänet toisella kädellään ihan telineitten reunaan ja
rupesi toisella kädellään hakkaamaan häntä päähän, saadakseen hänet
vaikenemaan. Eihän hänen huutonsa muutenkaan herättänyt mitään
vastakaikua. Koira vaan ulvoi jossakin kaukana.

Tyttö tunsi voimiensa heikkonevan. Hänen jalkansa heiluivat jo ilmassa,
käsin hän vielä riippui kiinni isässään, mutta nekin raukenivat
raukenemistaan. Hätähuudot kävivät yhä voimattomammiksi. Kappale isän
vaatteista irtaantui hänen käsiinsä ja hän tunsi lentävänsä ilmassa.

Hän oli pudonnut telineiltä, mutta sai äkkiä kiinni jostakin
poikkipuusta ja jäi siihen riipuksiin.

Vanhus kumartui ja, voi kauheaa! rupesi irroittamaan hänen käsiään.
Kokonainen muistojen tulva lensi pelästyneen lintuparven lailla salaman
nopeudella Marysian päähän. Hänen silmiensä eteen nousi Lipince,
vinttikaivo, ero kotoa, laiva, myrsky, rukous laivalla, hätä
New-Yorkissa. Ja mikä tässä vielä lieneekään tulossa? Hän näkee
äärettömän laivan kohoavan aalloista, kansi on mustanaan ihmisiä ja
ihmisjoukosta ojentautuu kaksi kättä häntä vastaan. Jumalan tähden!
Jaskohan siellä seisoo, Jasko hänelle avaa sylinsä. Mutta laivan ja
Jaskon yläpuolella seisoo Jumalan Äiti, hymy huulilla, säteilevässä
kirkkaudessa. Tämän nähdessään karkaa Marysia ihmisjoukon halki. "Oi
Kaikkeinpyhin Neitsyt! Jasko, Jasko!" Hetkisen perästä avaa hän
silmänsä ja korottaa katseensa viimeisen kerran isän puoleen: "Isä!
katso Jumalan Äiti! katso Jumalan Äiti!"

Silloin samat kädet jotka äsken syöksivät häntä veteen, tarttuvat hänen
raukeaviin ranteisiinsa ja vetävät hänet yliluonnollisilla voimilla
takaisin telineille. Taas tuntee tyttö laudat jalkainsa alla, taas
ympäröivät häntä käsivarret, mutta tällä kertaa _isän_ käsivarret: eikä
murhamiehen -- ja hänen päänsä vaipuu isän olalle.

Tainnoksista herätessä huomasi Marysia rauhallisesti lepäävänsä isän
luona. Mutta vaikka oli pimeä, saattoi hän eroittaa, että isä oli
polvillaan ja että tuskallinen nyyhkytys ahdisti hänen rintaansa.

-- Marysia, virkkoi Wawrzon vihdoin itkun särkemällä äänellä, -- anna
minulle anteeksi, lapseni!

Tyttö löysi pimeästä hänen kätensä, painoi siihen huulensa ja kuiskasi:

-- Suokoon Herra Jeesus teille anteeksi niinkuin minä suon...

Taivaan rannalla oli jonkun aikaa viipynyt kalpea kajastus ja siitä
sukelsi nyt esiin suuri, poutainen täysikuu. Taas tapahtui ihme:
Marysia näki kuinka kultaisten mehiläisten lailla kuusta läksi lentoon
pieniä enkeliä suurissa parvissa. Pitkin säteitä ne riensivät hänen
luokseen, räpyttelivät siipiään, viittailivat ja lauloivat
lapsellisilla äänillään:

-- Rauha olkoon sinulle sinä kärsimysten lapsi! rauha sinulle sinä
lintu rukka, sinä kärsivällinen, hiljainen kedon kukkanen, rauha olkoon
sinulle!

Niin ne lauloivat, varistelivat hänen päälleen valkeita liljankukkia ja
helistelivät pieniä hopeatiukuja, jotka soivat:

-- Nuku, tyttönen, nuku! Nuku lapsonen, nuku, nuku!

Ja hänen tuli niin hyvä olla, hänen mielensä kävi niin tyyneksi ja
valoisaksi, että hän todella nukkui.

Yö kului ja aamu koitti. Saattoi jo eroittaa veden. Mastot ja
savupiiput alkoivat häämöittää pimeydestä ja ikäänkuin liketä; Wawrzon
oli polvillaan Marysian edessä, painuneena ihan likelle häntä.

Hän luuli tyttöä kuolleeksi. Hänen sorja vartalonsa oli
liikkumattomana, silmät kiinni, kasvot valkeina kuin liinavaate, siellä
täällä sininen varjo. Hänestä henki kuolleen rauha. Varovaisesti vanhus
kajosi häntä olkapäihin: ei liikahda, ei avaa silmiään. Wawrzonista
tuntui siltä että hän itsekin on kuolemaisillaan, mutta kun hän nosti
tytön käden suutansa vastaan, niin hän huomasi hänen hengittävän. Hänen
sydämensä tykytti, vaikka heikosti. Ei sentään ole epäilemistäkään,
että hän saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä. Jos aamuisesta sumusta
nousee poutainen päivä, jos aurinko saa häntä lämmittää, niin hän
herää: muutoin ei.

Kalalokit alkoivat kierrellä hänen ympärillään ikäänkuin olisivat
olleet huolissaan hänestä. Muutamia istuutui likeisten paalujen neniin.
Eteläinen tuuli hajoitti vähitellen aamun sumun. Tuuli oli lämmin,
keväinen ja täynnä suloista lemua.

Nyt nousi aurinko. Sen säteet lankesivat ensin telineihin ja alenivat
sitte kultaamaan Marysian kuolleita kasvoja. Ne näyttivät hyväilevän ja
suutelevan häntä, ikäänkuin lohduttaakseen. Hänen otsaansa ympäröi
vaalea hiusseppele, yön viileä kosteus oli virkistänyt häntä. Auringon
valon häikäiseminä olivat hänen kasvonsa kuin enkelin kasvot. Itse
asiassa vastoinkäymiset ja kärsimykset todella olivat tehneet
Marysiasta enkelin.

Ihanana, ruusunpunertavana nousi päivä vedestä, aurinko lämmitti yhä
enemmän, tuuli löyhytteli hyväilevästi tyttöä ja kalalokit kiertelivät,
kaartelivat ja kirkuivat, ikäänkuin herättääkseen häntä. Wawrzon riisui
päällystakkinsa, peitti sillä Marysian jalat ja toivo alkoi hiipiä
hänen sydämeensä.

Sinertävät varjot poistuivat tytön kasvoilta ja poskille nousi kevyt
puna. Hän hymähti pari kertaa ja avasi vihdoin silmänsä.

Silloin vanha talonpoika lankesi polvilleen sillalle, nosti silmänsä
taivasta kohti ja kahtena virtana valuivat kyynelet alas hänen
ahavoituneita kasvojaan.

Hän tunsi, että tuo olento tuossa on hänen oma lapsensa, hänen
silmäteränsä, sielu hänen sielustaan, pyhä, rakas, kalliimpi kaikkea
maailmassa.

Tyttö heräsi, jopa terveempänä ja virkeämpänä kuin eilen. Sataman
raikas ilma oli vaikuttanut häneen paremmin kuin huoneen mätä haju. Hän
palasi elämään, sillä kohotessaan istumaan laudoille, virkkoi hän ensi
työkseen:

-- Isä kulta, minun on kovin nälkä.

-- Lähdetään, rakas lapsi, rannalle, ehkä sieltä tapaamme jotakin,
huudahti vanhus.

Marysia nousi ilman suurempaa ponnistusta ja he lähtivät liikkeelle.
Mutta nähtävästi tämä oli oleva onnenpäivä keskellä heidän
kärsimyksiään, sillä kun he olivat kulkeneet muutaman askelen, niin he
huomasivat telineillä, aivan likellään, hirsien rakoon pistetyn
liinasen, johon oli kääritty leipää, keitettyä maissia ja suolalihaa.
Joku telakan työmiehistä oli yksinkertaisesti pannut talteen osan
eilisestä suuruksestaan tätä päivää varten. Sikäläisillä työmiehillä on
sellainen tapa, mutta Wawrzon ja Marysia selittivät sen vielä
yksinkertaisemmin. Kuka sinne olisi pannut ruokaa, jollei se, joka
pitää huolta jokaisesta kukkasesta ja linnusta, jokaisesta kedon
apilaasta, hyönteisestä ja muurahaisesta:

Jumala!

He lukivat isämeitän, söivät sen vähän mitä evästä oli ja kävelivät
pitkin rantaa suurempia telakoita kohti. He saivat uusia voimia.
Tultuansa tullihuoneelle kääntyivät he ylöspäin Water-streetille,
Broadwayta kohden. Siihen kului pari tuntia, sillä tie oli pitkä ja he
levähtivät vähä väliä. Tuontuostakin he istahtivat lautakasoille tai
tyhjille laatikoille. He kävelivät tietämättä minkätähden, mutta
Marysiasta tuntui siltä, että heidän pitäisi lähteä kaupunkiin. Tiellä
kohtasivat he joukon tavarakuormia, joita kuljetettiin satamaan.
Water-streetillä oli jo melkoinen liike. Talojen porteista lappasi
ihmisiä, jotka kiiruhtivat jokapäiväisiin askareihinsa. Eräästä
portista astui pitkä, harmaahapsinen, suuriviiksinen herra, rinnallaan
nuori poika. Hän katsahti heihin ja heidän pukuihinsa, väänteli
viiksiään; hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan ja hän alkoi katsella
heitä vieläkin tarkemmin. Jo hymähti.

Ihme ja kumma! heitä vastaan hymyilivät ystävällisesti ihmisen kasvot
New-Yorkissa. He hämmästyivät. Mutta harmaahapsinen herra läheni heitä
ja kysyi selvällä puolankielellä:

-- Mistäs te olette, hyvät ihmiset?

Oli kuin salama olisi iskenyt heihin. Vastauksen asemasta vaaleni
Wawrzon palttinankarvaiseksi, hänen jalkansa horjuivat, hän ei uskonut
korviansa eikä silmiänsä. Marysia tointui ensinnä hämmästyksestä,
lankesi vanhan herran jalkain juureen, kiersi käsivartensa hänen
polviensa ympäri ja huusi:

-- Posenista, jalosukuinen herra! Posenista.

-- Mitäs te täällä teette?

-- Hädässä ja nälässä ja kaikkinaisessa kurjuudessa elämme, armollinen
herra.

Marysian ääni katkesi, mutta Wawrzon heittäysi itkien armollisen herran
jalkoihin ja rupesi suutelemaan hänen takkinsa lievettä. Hän riippui
siinä sellaisella hartaudella, että olisi luullut hänen tavanneen
kiinni taivaan laidasta.

Olihan se herra ja heikäläisiä herroja! Hän auttaa, ei hän anna kuolla
nälkään eikä viluun.

Siltä nuorelta herralta, joka oli vanhan herran mukana, menivät silmät
pystyyn ja kansaa alkoi kerääntyä, suu auki katselemaan sellaista
ihmistä, joka lankeaa polvilleen toisen ihmisen eteen ja suutelee hänen
jalkojaan. Amerikassa ei sellaisia tapahdu! Mutta vanhaa herraa
suututtivat katselijat.

-- Mitä tämä teihin kuuluu, virkkoi hän heille englanninkielellä. --
Menkää te omiin toimiinne!

Sitte hän kääntyi Wawrzonin ja Marysian puoleen:

-- Ei nyt jäädä tähän kadulle seisomaan. Tulkaa minun kanssani.

Hän vei heidät likeiseen "bar-roomiin" ja sulkeutui yksityiseen
huoneeseen heidän ja nuoren herran kanssa. Wawrzon ja Marysia yrittivät
taasen langeta hänen jalkainsa juureen, mutta hän ehkäisi heidät ja
rypisti äreästi kulmakarvojaan.

-- Älkää nyt turhia siinä! Olemmehan me samalta paikkakunnalta,
saman... äidin lapsia...

Sikaarin savu nähtävästi rupesi kirvelemään hänen silmissään, koska hän
pyyhkäsi niitä kourallaan.

-- Onko teidän nälkä? kysyi hän sitte.

-- Emme kahteen päivään ole syöneet mitään, paitsi sen vähän minkä
tänään tapasimme rannasta.

-- William! huusi herra pojalleen: -- käske tuoda heille ruokaa.

Sitte hän jatkoi:

-- Missä te asutte?

-- Emme missään, jalosukuinen herra.

-- Missä te sitte olette viettäneet yöt?

-- Rannassa.

-- Karkoittivatko teidät asunnosta?

-- Karkoittivat.

-- Eikö teillä ole muita tavaroita kuin mitä päällänne on?

-- Ei ole.

-- Eikö teillä ole rahaa?

-- Ei ole.

-- No mitä te aiotte tehdä?

-- Emme tiedä.

Vanha herra oli puhunut kiireesti ja ikäänkuin äreästi. Nyt hän äkkiä
kääntyi Marysian puoleen.

-- Kuinka vanha sinä, tyttö, olet?

-- Maarianpäivästä kahdeksannellatoista.

-- Olet kai saanut kärsiä aika lailla?

Tyttö ei vastannut mitään, ainoastaan lankesi nöyrästi polvilleen
vanhan herran jalkain juureen.

Taasen näytti savu kirvelevän herran silmiä.

Samassa tuotiin pöytään kuumaa liharuokaa ja olutta. Vanha herra käski
heitä heti rupeamaan syömään, mutta kun he sanoivat, etteivät kehtaa
hänen nähtensä, niin hän sanoi heitä tyhmeliineiksi. Äreydestään
huolimatta, oli hän heidän mielestään kuin taivaan enkeli.

Heidän syömisensä häntä nähtävästi suuresti huvitti. Sitte hän tahtoi
kuulla, miten he oikeastaan olivat joutuneet tänne ja mitä kaikkia
olivat kokeneet. Wawrzon kertoi kaikki, mitään salaamatta, aivan kuin
papille rippituolissa. Vanha herra suuttui ja torui ja kun Wawrzon tuli
siihen paikkaan jolloin oli hukuttamaisillaan Marysian, niin hän
ärähti:

-- Tekisipä mieleni sinut elävänä nylkeä!

Hetkisen perästä virkkoi hän Marysialle:

-- Tule tänne, tyttö!

Marysia likeni, vanha herra tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja
painoi hänen otsalleen suudelman.

Vähän aikaa mietittyään, hän lausui:

-- Olette te saaneet kärsiä. Mutta hyvä tämä maa on, kunhan vaan osaa
elää maassa maan tavalla.

Wawrzon katseli häneen suurin silmin: tuo viisas ja mahtava herra sanoi
Amerikkaa hyväksi maaksi!

-- Niin se on, jatkoi hän nähdessään Wawrzonin hämmästyksen. -- Ei
maassa ole mitään vikaa. Kun minä tulin tänne, niin ei minulla ollut
ropoakaan ja nyt minä tulen hyvin toimeen. Mutta teidän, talonpoikien,
pitää kuokkia peltoa eikä retkeillä maailmalla. Kun te lähdette pois,
niin kuka sitte jää sinne. Turhanpäiten tänne lähdette, helppohan tänne
on tulla, mutta vaikea on kääntyä takaisin.

Hetkisen hän vaikeni ja virkkoi sitte ikäänkuin itsekseen:

-- Kun sitä noin neljäkymmentäkin vuotta on täällä, niin jo se maakin
alkaa unohtua. Mutta luuletteko, että aika koti-ikävän parantaa?
Williamin täytyy lähteä sinne ennenkuin on myöhäistä, näkemään maan,
jossa hänen isänsä elivät... Se on minun poikani, tuo! virkkoi hän,
osottaen nuorta herraa. -- William! tuothan kotoa kourallisen maata
pääni alle arkkuun.

-- Yes, father! -- vastasi englanninkielellä poika.

-- Ja rinnalleni. William! ja rinnalleni!

-- Yes, father!

Savu rupesi nyt kirvelemään vanhan herran silmiä niin hirveästi, että
silmäterän päälle valui ikäänkuin lasinen verho.

Samassa hän taas murisi:

-- Poika kyllä ymmärtää puolaa, mutta tahtoo aina puhua englantia. Ja
niinhän sen olla pitääkin. Ei sitä, joka kerran tänne on joutunut,
vanha isänmaa saa takaisin. William, lähdeppä kertomaan sisarellesi,
että meille päivälliseksi ja yöksi tulee vieraita.

Poika läksi kiireesti. Vanha herra vaipui mietteisiin ja oli kauvan
aikaa vaiti, vihdoin hän rupesi puhumaan ikäänkuin itsekseen:

-- Jos heitä koettaisikin lähettää takaisin, niin se vaan maksaisi ja
mitä he kotona tekisivät? Kaikki tavaransa he ovat myyneet, he
joutuisivat keppikerjäläisiksi. Jos tyttö menee palvelukseen, niin
Jumala ties, miten hänen käy. Koska he kerran ovat täällä, niin pitää
koettaa antaa heidän tehdä työtä. Lähetänpä heidät esimerkiksi jonnekin
maalle. Tyttö siellä varmaan piankin joutuu naimisiin. Kun nuoret sitte
saavat kokoon vähän varoja, niin voivat palata kotimaahan ja ottaa
vanhuksen mukaansa.

Seuraavat sanat puhui hän suoraan Wawrzonille:

-- Oletko kuullut puhuttavan täkäläisistä siirtoloista?

-- En ole, jalosukuinen herra.

-- Hyvät ihmiset, kuinka te sillä tavalla lähdette matkaan. Jumalan
tähden! Onko se sitte ihme, jos teidän käy hullusti! Chicagossa on
samallaista väkeä kuin te noin kaksikymmentätuhatta henkeä,
Milwaukeessa sama määrä, sekä Detroitissa että Buffalossa paljon. He
ovat työssä tehtaissa, mutta parhaitenhan talonpoika maatyössä viihtyy.
Entä jos lähettäisi teidät Radomiaan. Tai Illinoisiin... hm! mutta
siellä on jo puute maasta. Perustavat paraikaa jonkillaista uutta
Posenia Nebraskan aroille, mutta se on kaukana. Rautatiematka on
kallis. Neitsyt Maanaan Texasissa on niinikään pitkä matka. Borowinaan
olisi ehkä paras lähteä, varsinkin koska saatan hankkia teille piletin
ilmaiseksi. Se minkä pistän käteenne, on paras säästää talouteen.

Hän painui yhä syvemmälle mietteisiinsä. -- Kuuleppas nyt vanhus,
virkkoi hän äkkiä. -- Borowinaan Arkansasissa perustavat paraikaa uutta
siirtolaa. Se on kaunis, lämmin maa, mutta täydellinen erämaa. Siellä
saat 160 morgia metsäistä maata ilmaiseksi hallitukselta ja rautatietä
saat käyttää aivan vähäisestä maksosta -- ymmärrätkö! Talouteen annan
minä rahaa, samaten kuin rautatiepiletinkin, sillä sen minä voin tehdä.
Te kuljette Little-Rockin kaupunkiin ja siitä hevosella. Siellä
tapaatte muitakin, joilla on sama matkan määrä. Muutoin annan
suosituskirjeitä mukaanne. Minä tahdon teitä auttaa, sillä olen
veljenne. Mutta tyttöäsi minun käy sääli sata kertaa enemmän kuin
sinua. Ymmärrätkö? Kiittäkää te Jumalaa, että minut kohtasitte.

Nyt vanhan herran ääni heltyi aivan pehmeäksi.

-- Kuuleppa lapsi, sanoi hän Marysialle, -- tässä saat nimikorttini.
Säilytä sitä kuin silmäterääsi. Jos sinua joskus kohtaa joku
onnettomuus, jos jäät yksin maailmaan ja turvaa vaille, niin tule minun
luokseni. Sinä olet hyvä tyttö, lapsi raukka. Jos minä olisinkin
kuollut, niin William ottaa sinut turviinsa. Älä hukkaa nimikorttia. Ja
nyt mennään minun luokseni.

Matkalla hän osti heille sekä liina- että päällysvaatteita, vei heidät
sitte kotiinsa ja kestitsi heitä. Hyviä ihmisiä olivat kaikki
talonväet, sillä William ja hänen sisarensa Jennykin kohtelivat heitä
molempia omaisinaan. Herra William käyttäytyi Marysiaa kohtaan
ikäänkuin hän olisi ollut mikäkin "lady" ja Marysiaa se kovasti
hävetti. Illalla Jenny neidin luo tuli nuoria neitejä. Heidän hiuksensa
olivat otsalla kiharoina ja he olivat hyvissä, kauneissa vaatteissa. He
ottivat Marysian seuraansa ja ihmettelivät hänen kalpeuttaan,
kauneuttaan ja vaaleita hiuksiaan. Sekin oli heistä kovin merkillistä,
että hän tuontuostakin vaipui heidän jalkainsa juureen ja suuteli
heidän käsiään. Ihan täytyi nauraa. Vanha herra asteli nuorten
joukossa, puisteli valkeaa päätään, mutisi jotakin ja suuttui
tuontuostakin; hän puheli vuoroin englanninkieltä, vuoroin puolaa,
jutteli Marysian ja Wawrzonin kanssa kaukaisesta isänmaasta ja muisteli
entisiä aikoja. Vähä väliä sikaarin savu rupesi kirvelemään silmissä,
niin että salavihkaa piti niitä pyyhkiä.

Kun tuli maatapanon aika, niin ei Marysia enään voinut pidättää
kyyneleitään, sillä hän näki Jenny neidin omin käsin valmistavan
vuodettaan. Kylläpä he olivat hyviä ihmisiä! Mutta eihän se kumma
ollutkaan: olihan vanha herra kotoisin Posenista.

Kolmantena päivänä Wawrzon ja hänen tyttärensä jo läksivät matkalle
Little-Rockiin. Ukon taskussa oli sata dollaria ja siltä onneltaan ei
hän muistanut syödäkään, mutta Marysia tunsi nyt selvästi Jumalan käden
johdon ja tuli siihen lujaan uskoon, ettei se käsi salli heidän hukkua;
niinkuin se on johdattanut heidät pois onnettomuudesta, niin se
johdattaa Jaskonkin Amerikkaan, suojelee heitä, molempia ja suo heidän
palata Lipinceen.

Sillaikaa he vaunujen akkunoista näkivät maalaiskylien ja siirtoloiden
kiitävän ohitsensa. Oli täällä ihan toisellaista kuin New-Yorkissa. Oli
vainioita, suuria metsiä ja taloja, joitten ympärillä kasvoi puita.
Vainioitten sarat viheriöivät eriväristen viljojen peitossa aivan kuin
Puolassa. Ne nähdessään tunsi Wawrzon rintansa laajenevan ja hänen teki
suuresti mieli huutaa: "hei, hei, te vihriät metsät ja vainiot!"
Lehmä- ja lammaslaumat kävivät niityillä laitumella. Metsän laidassa
oli miehiä puunhakkuussa. Juna kiiti kauvemma ja kauvemma. Seutu kävi
yhä harvemmin asutuksi. Siirtolat katosivat ja maa muuttui leveäksi,
autioksi aroksi. Nurmi siinä aaltoili tuulessa ja kukkaset
nuokkuilivat. Paikoittain kiemurteli teitä, joita myöten joskus oli
ajettu rattailla. Nyt olivat ne kullankarvaisten nauhojen kaltaiset,
keltaisten kukkien peitossa. Korkeat takkiaiset, peitsiruohot ja
ohdakepensaat nyökyttelivät päitään, ikäänkuin tervehtiäkseen
matkamiehiä. Mahtavin siivin kaartelivat kotkat aron päällä, iskien
terävät silmänsä nurmeen. Juna syöksyi eteenpäin ikäänkuin sen määränä
olisi ollut päästä sinne, missä aron äärettömyydet katoavat silmistä ja
sulavat yhteen taivaan kanssa. Vaunun ikkunoista saattoi nähdä
laumoittain jäniksiä ja villiä koiria. Tuontuostakin nosti
korkeasarvinen hirvi päätään nurmesta. Ei missään näkynyt kirkkoa tai
kaupunkia, kylää tai ihmisasuntoa, paitsi asemat. Niiden välillä ei
saattanut nähdä ainoaakaan elävää sielua. Wawrzon katseli sitä
kummissaan ja ravisteli päätään. Hän ei saattanut käsittää, minkätähden
annetaan kaiken tämän maan olla tässä asumattomana. Taasen kului
vuorokausi umpeen. Aamulla saavuttiin metsään, jonka puita
kierteli käsivarren paksuiset köynnöskasvit, tehden metsän niin
läpitunkemattomaksi, että siihen olisi saanut iskeä kirveensä ihan kuin
seinään. Tuntemattomat linnut visertelivät vihriässä tiheikössä. Äkkiä
olivat sekä Wawrzon että Marysia näkevinään, kuinka köynnöskasvien ja
pensasten joukosta suikahti jonkillaisia ihmisentapaisia, höyhentöyhdöt
päässä, kasvot punaisina kuin kiilloitettu kupari. Nähdessään nuo
metsät, nuo autiot arot ja äärettömät erämaat, koko tuon vieraan
luonnon ja nuo oudot ihmiset, täytyi Wawrzonin puhjeta puhumaan:

-- Marysia!

-- Mitä, isä kulta?

-- Näetkös?

-- Näen kyllä.

-- Entä ihmetteletkös?

-- Ihmettelen kyllä.

Viimein he tulivat joelle joka oli ainakin kolme kertaa leveämpi kuin
Warthe -- myöhemmin he saivat tietää, että sitä sanottiin Missisipiksi
-- ja saapuivat synkkänä yösydännä Little-Rockiin.

Siellä heidän piti kysyä tietä Borowinaan. Ja tässä heitämme heidät
hetkeksi, sillä tähän päättyy toinen jakso heidän seikkailuistaan
"leivän haussa". Kolmas kuluu metsissä, kirvesten kumistessa,
uutisasukkaan raskaassa työssä. Pian saamme nähdä, olivatko heidän
kyynelensä, tuskansa ja kärsimyksensä nyt loppuvat.



III

Uutisasukkaina.


Mikä Borowina oli?

Uutisasutus, jonka piti syntyä.

Nähtävästi oli nimi keksitty edeltäpäin, lähtien siitä periaatteesta,
että kun kerran on olemassa nimi, niin pitää itse esineenkin olla
olemassa. Ensinnäkin julistivat puolalaiset lehdet, vieläpä
englantilaisetkin, jotka ilmestyivät New-Yorkissa, Chicagossa,
Buffalossa, Detroitissa, Milwaukeessa, Manitobassa, Denverissa ja
Calumetissa, sanalla sanoen kaikkialla, missä puolankieltä saattoi
kuulla, yleensä jokaiselle ja erittäinkin puolalaisille siirtolaisille,
että joka tahtoo elää terveenä, rikkaana, onnellisena, syödä lihavasti,
elää kauvan ja kuoleman jälkeen tulla autuaaksi, sen pitää rientää
ottamaan haltuunsa kappale maallista paratiisia eli Borowinaa.
Ilmoituksissa sanottiin, että Arkansas, josta Borowinan pitää nousta,
vielä on autio, mutta maailman terveellisin maa. Tosin Memfis-niminen
kauppala, joka on aivan rajalla, tuolla puolen Missisipiä, on
keltakuumeen pesä, mutta ilmoitusten mukaan ei kelta- eikä mikään
muukaan kuume voi uida niin leveän joen yli kuin Missisipi.
Arkansas-joen mäkisellä rannalla ei tuota kuumetta myöskään ole, sillä
likellä asuvat Choctaw-indiaanit nylkisivät sen säälittä ja kuume
vapisee nähdessään punanahkoja. Näin ollen tulevat uutisasukkaat
Borowinassa asumaan aivan neutraalisella vyöhykkeellä, kun heillä on
naapureinaan, idässä kuume ja lännessä punanahat. Sitäpaitsi odottaa
heitä suuri tulevaisuus, koska Borowinassa tuhannen vuoden perästä
epäilemättä on kaksi miljoonaa asukasta ja maasta, joka nyt maksaa
puolitoista dollaria akrelta, tarjotaan silloin vähintäinkin tuhannen
dollaria neliökyynärältä.

Tällaista kiitosta ja ylistystä oli tietysti vaikea vastustaa. Niille,
joita ei Choctaw-indiaanien naapuruus miellyttänyt, vakuuttivat
ilmoitukset, että tuota sotaista heimoa elähyttää erityinen mielisuosio
puolalaisia kohtaan, joten saattaa odottaa, että heidän välinsä tulee
olemaan erittäin sovinnollinen. Sitäpaitsi on tunnettu asia, että
niin pian kuin metsien halki kulkee rautatie ja aroille ylenee
ristimuotoisia telegraafipylväitä, nämä ristit hyvinkin pian tulevat
merkitsemään indiaanien hautoja. Kun nyt rautatieyhtiö oli lunastanut
koko Borowinaa ympäröivän maan, niin indiaanien häviäminen ei saattanut
olla kuin ajan kysymys.

Rautatieyhtiö oli todella lunastanut maan, joten sekä uutisasutusten
yhteys maailman kanssa että niiden tuotteiden menekki ja tulevaisuus
oli taattu. Mutta ilmoitukset unohtivat lisätä, että mainittu rautatie
vasta oli suunniteltu ja että juuri myymällä rautatielle maata
asumattomasta korvesta, hallitus hankki tarvittavia varoja samaisen
rautatien rakentamiseen. Helpostihan tuon unohduksen sentään soi
anteeksi kysymyksen monimutkaisuuteen nähden. Ja eihän siinä kovin
suurta eroa ollutkaan, oliko Borowina rautatielinjan varrella, tai
syvässä sydänmaassa, jonne suurella vaivalla oli kuljettava rattailla.

Saattoi tuon pienen unohduksen tähden sentään syntyä ikävyyksiä, mutta
ikävyydet olivat kun olivatkin ohimenevää laatua, sillä niin pian kuin
rautatie valmistuisi, ne tietysti lakkaisivat. Tunnettu asia muuten on,
ettei ilmoituksia tässä maassa koskaan tule ymmärtää sananmukaisesti.
Kasvikin, istutettuna Amerikan maaperään, sysää vartta juurien
kustannuksella; samoin paisuvat reklaamit amerikkalaisissa
sanomalehdissä siihen määrään, että totuuden siementä on hyvin vaikea
paljastaa korean kuoren alta. Vaikka näistä Borowinaa koskevista
ilmoituksista karsi pois kaiken sen mikä tuntui niinkutsutulta
"humbuugilta", niin saattoi sentään edellyttää, ettei tämä uutisasutus
tulisi huonommaksi tuhansia muita, joitten syntymistä oli ilmoitettu
vähemmällä liioittelulla.

Edellytykset olivat monessa suhteessa lupaavat. Sentähden suuri joukko
puolalaisia perheitä, jotka olivat asuneet hajallaan kaikissa
valtioissa, mikä pohjoisessa suurten järvien varsilla, mikä Floridan
palmumetsissä, mikä Atlantin tai Kalifornianlahden rannoilla, nyt
kirjottautui siirtolaisiksi nousevaan uutiskylään. Masuurit Preussista,
schlesialaiset, poosenilaiset, galiitsialaiset, liettualaiset
Augustowon kuvernementistä ja masuurit Varsovan ympäriltä, jotka
tekivät työtä tehtaissa ja jotka jo kauvan olivat ikävöineet talonpojan
maalaista elämää, käyttivät hyväkseen ensi tilaisuutta päästäkseen
ummehtuneista, savun ja noen mustentamista kaupungeista ja saadakseen
tarttua auraan ja kirveeseen Arkansasin laajoilla sydänmailla. Ne,
jotka pitivät "Neitsyt Maariaa" Texasissa liian kuumana, Minnesotaa
liian kylmänä, Detroitia liian kosteana ja Radomia Illinoisissa liian
köyhänä, liittyivät näihin ensimainittuihin. Useita satoja henkiä,
enimmäkseen miehiä, mutta myöskin paljon naisia ja lapsia läksi siis
liikkeelle Arkansasia kohti. Siirtolaisten tulva ei pelästynyt
nimitystä "Bloody-Arkansas", s.o. "Verinen-Arkansas". Totta puhuen
tässä maassa vielä tänäkin päivänä vilisee rosvoavia indiaaneja,
kaikellaisia henkipattoja ja ryövärejä, jotka ovat päässeet pakoon lain
rangaistusta, villejä skwatereja, jotka vastoin hallituksen kieltoa
kuljettavat puita Red-Riveriin ja kaikenkaltaisia muita seikkailijoita
ja maankiertäjöitä, jotka ovat saaneet vältetyksi hirsipuun; kun vielä
lisätään, että tämän maan läntinen osa on kuuluisa hirveistä
taisteluistaan punanahkaisten ja valkeaihoisten buffelimetsästäjien
välillä ja että juuri täällä vallitsee tuo kamala "lynch-laki",
niin lukija vähitellen alkaa olla selvillä uutisasutuksen
tulevaisuustoiveista. Kun masuuri tuntee kourassaan nuijan ja varsinkin
jos hänen ympärillään on toisia masuureja, niin ei hän pakene ketään,
ja se, joka tuppaa hänen tielleen, saa silloin kuulla: "no lurjukset,
pois nyt siitä rähisemästä, taikka minä suutun ja lyön jalat poikki!"
On huomattu sekin, että masuurit mielellään asettuvat asumaan
likettäin, jotta Matti aina tarpeen sattuessa voisi rientää auttamaan
naapurin Mattia.

Useinten kokouspaikkana oli Little-Rockin kaupunki, mutta
Little-Rockista oli Clarcsvilleen matkaa -- Clarcsville oli likeisin
asuttu paikka ja nousevan Borowinan naapuri -- vähän pitemmältä kuin
Varsovasta Krakovaan ja matka vei, sen pahempi, läpi erämaitten,
aarniometsien ja tulvavesien. Ne, jotka eivät tahtoneet odottaa koko
joukkiota, vaan läksivät matkaan yksikseen, olivat kadonneet
jäljettömiin, mutta pääjoukon oli käynyt onnellisesti ja se majaili nyt
keskellä metsiä.

Totta puhuen siirtolaiset, paikalle saavuttuaan, suuresti hämmästyivät.
He olivat toivoneet uutisasutukselle määrätyltä maalta tapaavansa
metsiä ja vainioita, mutta he tapasivat raivaamatonta korpea. Mustat
tammet, puna- ja pumpulipuut (niinkutsutut _cottomvood_), heleälehtiset
plataanit ja tummat pähkinäpuut seisoivat kylki kyljessä yhtenä
seinänä. Sen korven kanssa ei ollut leikkimistä: alla paksu sammal,
yllä köynnöskasvit, nuorina ja köysinä kierrellen puusta puuhun,
milloin muodostaen ikäänkuin siltoja, milloin esirippuja, milloin
kukillisia peitteitä. Metsä oli niin tiheä, niin läpitunkematon, ettei
silmä päässyt lävistämään sitä, kuten meidän metsiämme. Se, joka sen
syvyyteen joutui, ei löytänyt taivasta päänsä päältä, hänen täytyi
eksyä pimeyteen ja ehkä ainiaaksi hukkua. Masuurit silmäilivät vuoroin
nyrkkejään ja kirveitään, vuoroin noita jättiläistammia, joitten rungot
olivat toistakymmentä syltä ympäri mitaten. Heidän mielensä kävi
apeaksi. Kyllä ihmisestä tuntuu hyvältä omistaa polttopuita pirtin
lämmikkeeksi, mutta kun hänen pitää raivata 160 morgin ala, kiskoa
maasta juuret, korjata pois rungot ja sitte tarttua auran kurkeen, niin
siinä on työtä vuosikausiksi.

Mutta muuta neuvoa ei ollut. Jo tulon jälkeisenä päivänä miehet siis
siunasivat itsensä, sylkäsivät kämmeniinsä, tarttuivat kirveeseen,
ähkäsivät, heilauttivat asetta ja iskivät. Siitä lähtien kaikui joka
päivä kirveen iskuja Arkansasin metsistä, joskus myöskin lauluja,
joihin kaiku vastasi:

    Minä menen metsän korpeen,
    Rakennan sinne majani.
    Tule, tule tyttö kulta
    Jakamaan se mun kanssani.

Siirtolaiset olivat asettuneet joen reunalle, laajahkon, neliskulmaisen
aukean ympärille, jonka keskelle kerran aikoivat rakentaa kirkon ja
koulun. Mutta sinne oli vielä pitkä aika. Vastaiseksi siinä seisoivat
vankkurit, joissa siirtolaisten perheitä oli kuljetettu. Vankkurit
olivat asetetut kolmikulmaan, joten ne hyökkäyksen sattuessa
saattaisivat toimittaa linnoituksen virkaa. Niiden takana kävivät
muulit, hevoset, härät, lehmät ja lampaat laitumella, paimeninaan
nuoret, aseelliset miehet. Ihmiset nukkuivat vankkureissa tai
nuotiovalkeain ääressä.

Päivin oli leirissä vaan naisia ja lapsia. Miesten läsnäoloa ilmaisivat
ainoastaan kirveen iskut, joitten voimasta koko metsä kumisi. Öisin
ulvoivat pensaikoissa villit pedot, varsinkin jaguaarit, arkansilaiset
sudet ja kujotit. Hirveät harmaat karhut eivät suurestikaan pelänneet
tulta, vaan tulivat useinkin aivan likelle vankkureja. Sentähden kuului
monasti pimeyden keskeltä pyssynlaukauksia ja huutoja: "tulkaa
tappamaan petoa!" Ne miehet jotka tulivat Texasin takamailta olivat
enimmäkseen tottuneita metsästäjiä, joten he helposti hankkivat
perheilleen riistavaraston, antiloopeja, hirviä ja puhvelihärkiä;
sillä näiden eläinten muutto-aika pohjoista kohti olikin pian käsissä.
Muut siirtolaiset elivät ruokavaroilla, joita olivat ostaneet
Little-Rockista tai Clarcsvillestä, nimittäin maissijauhoilla ja
suolaisella lihalla. Sitäpaitsi teurastettiin lampaita, joita jokainen
perhe oli ostanut suuret määrät.

Illoin kun vankkurien keskellä paloi suuri tuli, ei nuoriso malttanut
lähteä nukkumaan, vaan pisti tanssiksi. Joku pelimanni oli ottanut
mukaansa viulun ja vingutti siitä korvakuulon mukaan puolalaista
tanssia "obertasta". Taivasalla sekaantui viulun ääni metsän huminaan
ja toiset miehet säestivät pelimannia amerikkalaiseen tapaan
helistelemällä läkkiastioita.

Elämä kului raskaassa työssä, humussa ja melussa, mutta hedelmiä työstä
ei paljon näkynyt. Ensi tehtävänä oli mökkien rakentaminen ja pian
seisoikin vihriällä niityntapaisella koko joukko salvoksia, mutta
raitit olivat täynnä lastuja, laudanpalasia, puunkuoria ja kaikenlaisia
muita jätteitä. Punapuu eli n.k. "redwood" soveltui kyllä
rakennusaineeksi, mutta se oli kaukaa noudettava. Toiset pystyttivät
väliaikaisiksi asunnoikseen telttoja palttinasta, jonka olivat
kiskoneet irti vankkurien kuomeista. Naimattomat miehet, jotka eivät
erittäin kaivanneet kattoa päänsä päälle ja jotka jo olivat
kyllästyneet raivaustyöhön, rupesivat kyntämään maata, missä vaan
tuntui olevan vähänkin murevampaa paikkaa ja missä ei ollut kovin
paljon tammia, pähkinäpuita ja muita kovaluontoisia puita. Silloin
kajahteli ensi kertaa Arkansasin korvissa kyntäjän huuto haralle: "hei
sinä siinä, tokko vedät!"

Yleensä painoi uutisasukasten hartioita sellainen työn taakka, etteivät
he tietäneet, mistä päästä alkaa: rakentaako asuntoja, raivatako korpea
vai lähteäkö petojen ajoon. Heti alusta alkaen tuli ilmi, että
siirtolais-asiamies oli ostanut maan rautatieyhtiöltä ikinä käymättä
paikalla. Varmaan hän vaan oli luottanut vakuutuksiin, sillä muutoin ei
hän ikinä olisi ostanut syvää korpea, kun kyllä helposti olisi ollut
saatavissa metsänsekaista aroa. Sekä hän että rautatieyhtiön asiamies
saapuivat kyllä paikalle mittaamaan maata ja jakamaan kullekin osaansa,
mutta viivyttyään siellä kaksi päivää ja vihdoin riitaannuttuaan
pahanpäiväisesti, lähtivät he Clarcsvilleen, muka mittausvehkeitä
hakemaan, eivätkä sen koommin enään näyttäytyneet uutisasutuksilla.

Pian kävi selville, että toiset siirtolaiset olivat maksaneet enemmän,
toiset vähemmän ja pahinta kaikesta oli, ettei kukaan tietänyt missä
hänen maatilkkunsa oli ja kuinka saada mitatuksi, mitä kullekin kuului.
Uutisasukkaat jäivät vaille johtajaa joka olisi järjestänyt heidän
asiansa ja ratkaissut heidän riitansa. Kukaan ei oikein tietänyt, miten
työt olivat asetettavat. Jos siirtolaiset olisivat olleet saksalaisia,
niin he varmaan olisivat yksissä voimin ensin raivanneet metsän,
senjälkeen rakentaneet asumukset ja vasta sitte mitanneet kullekin
mökille maan. Mutta masuuri tahtoi paikalla haltuunsa oman tilkkunsa.
Siihen piti heti rakentaa talo ja siitä piti heti kaataa metsä.
Sitäpaitsi jokainen tahtoi saada maansa aukean keskeltä, missä multa
oli murevinta ja vesi lähinnä. Syntyi riitoja, jotka yltyivät
yltymistään, kunnes äkkiä eräänä päivänä keskelle siirtolaa
ilmaantuivat erään herra Grünmanskin vankkurit. Cincinatissa, missä
asuu saksalaisia, samainen herra luultavasti käytti lyhyempää nimeä
"Grünmann", mutta Borowinassa hän lisäsi puolalaisen päätteen "ski",
jotta kaupat luistaisivat paremmin. Hänen vankkurejaan peitti korkea
palttinainen katos, jonka molempiin syrjiin oli suurilla mustilla
kirjaimilla kirjoitettu: "Saloon" (Salonki). Alempana seisoi
pienemmillä kirjaimilla: Paloviinaa, viskiä, katajamarjaviinaa.

Minkätähden nuo vankkurit olivat lähteneet vaaralliseen korpeen
Clarcsvillen ja Borowinan välillä, kuinka eivät erämaan rosvot olleet
niitä hävittäneet ja minkätähden eivät indiaanit, jotka tavan takaa
pienissä parvissa retkeilivät Clarcsvillen likeisyydessä, olleet
vieneet herra Grünmanskin päänahkaa -- tämä kaikki jääköön hänen
salaisuudekseen. Pääasia oli, että hän onnellisesti saapui perille,
alkaakseen heti samana päivänä tehdä loistavia kauppoja. Mutta samana
päivänä alkoi siirtolaisiltakin mennä päät vallan sekaisin. Olivathan
he tähänkin asti riidelleet maakappaleista, aseista, lampaista y.m.,
mutta nyt tuli riita turhista. Heidät valtasi jonkillainen
amerikkalainen nurkkapatriotismi. Siirtolaiset, jotka olivat tulleet
pohjoisvaltioista rupesivat kehumaan entisiä asuinsijojaan eteläisten
uutisasukkaitten ja uutisasutusten kustannuksella ja päinvastoin. He
käyttivät nyt puheessaankin pohjoisamerikkalaista, englanninsekaista
puolaa, jommoiseksi heidän kielensä oli muodostunut vieraitten
joukossa, kaukana synnyinmaasta.

-- Mitä te siellä kehutte pohjoista kontrianne? virkkoi chicagolainen
työmies. -- Meillä Illinoisissa -- katsoppa minne tahansa -- huristaa
treinit ja joka miilalla on edessäsi kaupunki. Jos taas lähdet kontriin
ja tahdot ruveta piltaamaan farmillasi, well, ei tarvitse käydä metsää
kaatamaan, ostat valmiita lumperia ja -- ool rait! Mutta mitä teidän
puolellanne saa?

-- Meillä lähtee yhdellä pyssynlaukauksella irti enemmän dollareita
kuin kaikki sinun lautasi.

-- Mutta, bai heven, mitä sinä sinuttelet minua. Siellä olin minä sör
ja sinustakin olisi voinut tulla sör, mutta mikä sinä täällä olet,
notinkia, jees, notinkia etkä mitään muuta.

-- Suus kiinni, taikka annan korvillesi sen tramppi, kun tässä suutun.
Mitä bisnestä sinulla on kanssani?

-- Mitä sinä sitte minua insulttaat?

Nyt olivat siirtolaisten asiat todetta nurin, sillä koko joukko oli
kuin lammaslauma ilman paimenta. Riidat maakaistaleista kävivät yhä
kiihkeämmiksi. Toisten asumusten väet liittyivät tappelemaan toisia
vastaan. Kokeneemmat, vanhemmat ja viisaammat saivat tosin usein heidät
palautetuiksi järkiinsä, mutta monasti eivät he voineet mitään. Vaaran
hetkinä yhteishyvän vaisto kyllä pakotti unohtamaan riidat. Kerran
esimerkiksi, kun joukko indiaani-kulkureja oli varastanut
siirtolaisilta toistakymmentä lammasta, olivat miehet suinpäin, aivan
epäjärjestyksessä ja hetkeäkään epäilemättä, karanneet heidän
kimppuunsa. Lampaat saatiin pois, yksi punanahka haavoittui ja heitti
pian henkensä. Sinä päivänä vallitsi leirissä mitä paras tuuli, mutta
seuraavana aamuna, kun oltiin vääntämässä puunjuuria maasta, syttyi
taas riita. Illoin kun pelimanni soitti, vallitsi myöskin rauha. Hän ei
silloin soittanut tansseja, vaan muita lauluja, joita siirtolaiset
olivat kuulleet kauvan sitte, silloin, kun vielä asuivat kotoisten
olkikattojen alla. Silloin vaikeni puhekin. Miehet asettuivat suureen
piiriin pelimannin ympärille, metsän humina säesti soittoa, valkean
liekeistä räiskivät kipinät. Mutta miesten päät painuivat surullisina
rintaa vastaan ja heidän ajatuksensa lensivät merten taa. Monasti oli
kuu jo sukeltanut esiin metsän takaa, he yhä vaan kuuntelivat.
Mutta noita lyhyitä hetkiä lukuunottamatta, hajaantui siirtola
hajaantumistaan. Riidat yltyivät, viha kasvoi. Pieni yhteiskunta,
viskattuna korpien keskelle, erilleen koko muusta maailmasta, elämään
ilman mitään johtoa, ei voinut omin voimin tulla toimeen.

Siirtolaisten joukossa tapaamme tuttavamme, vanhan Wawrzon Taporekin ja
hänen tyttärensä Marysian. He olivat lähteneet Arkansasiin ja jakoivat
nyt toisten siirtolaisten kohtaloa. Tai oikeastaan heidän alussa kävi
paremmin. Olivathan he metsässä eikä New-Yorkin kadulla. Siellä eivät
he omistaneet mitään, täällä heillä oli vankkurit, hiukan tavaroita,
joita he halvalla hinnalla olivat ostaneet Clarcsvillestä ja jonkun
verran työaseita. Siellä heitä kalvoi kauhea koti-ikävä, täällä
kahlehti kova työ ajatukset päivän huoliin. Mies hakkasi aamusta iltaan
puita metsässä ja kuljetti hirsiä rakennukseensa. Tytön täytyi pestä
vaatteita joessa, tehdä tulta ja valmistaa ruokaa. Vaivalloisesta
elämästä huolimatta, liike ja raitis ilma sentään karkoittivat
viimeisetkin jäljet siitä taudista, jonka kurjuus New-Yorkissa oli
tuottanut. Texasin kuuma ilma oli ruskettanut hänen kasvonsa, joten ne
säteilivät kuin kulta. Nuoret miehet Sant-Antoniosta ja suurten järvien
ympäriltä, jotka yhtä mittaa pöllyyttivät toisiaan, olivat ainakin
siinä suhteessa yksimieliset, että Marysian silmät ovat kuin ruiskukat
tähkien keskellä ja että hän on kaunein tyttö, minkä ihmis-silmä ikinä
voi nähdä. Marysian kauneus tuotti Wawrzonillekin etuja. Hän oli
ottanut maakappaleen, jossa metsä oli harvimmillaan eikä kukaan ollut
asettunut vastaan, sillä kaikki pojat olivat olleet hänen puolellaan.
Moni häntä auttoi, milloin puunhakkuussa, milloin sahaamisessa, milloin
pirtin salvamisessa. Vanhus joka oli viisas, kyllä ymmärsi yskän.
Tuontuostakin hän virkkoikin:

-- Minun tyttöni kulkee niityllä kuin liljankukka, hän on kuin neiti ja
kuningatar. Minä annan hänet sille, jolle hyväksi näen, mutta ei häntä
kelle tahansa anneta, sillä hän on tilanomistajan tytär. Sille, joka
minua nöyrinten kumartaa ja parhaiten miellyttää, sille minä hänet
annan, mutta en millekään maankiertäjälle.

Kaikki jotka häntä auttoivat, luulivat edistävänsä omaa asiaansa.

Wawrzonilla oli paremmat päivät kuin muilla. Hänellä olisi ollut syytä
olla aivan tyytyväinen, jos Borowinan tulevaisuudesta vaan olisi ollut
toivoa. Mutta siellä kävivät asiat päivä päivältä sekavammiksi. Kului
muutamia viikkoja. Aukealla oli kyllä suuret määrät hirsiä, maa oli
lastujen peitossa ja siellä täällä kohoili jo rakennusten keltaisia
seiniä; mutta suoritettu työ oli leikintekoa sen rinnalla, mikä vielä
oli suorittamatta. Metsän vihriä seinä eteni hitaasti kirvesten tieltä.
Ne jotka reippaalla mielin olivat lähteneet syvemmälle korpeen, toivat
sieltä kummallisia tietoja. He väittivät ettei tällä metsällä ollenkaan
ole loppua, että tuolla etempänä on hirveitä soita ja rämeitä, joitten
vedet puitten alatse punoutuvat toisiinsa, että siellä asuu peikkoja,
että häijyt henget humuavat pensaissa, että käärmeet pihahtelevat:
"pois siitä!" ja että takkiaiskasvit käyvät kiinni vaatteisiin eivätkä
päästä eteenpäin. Muuan chicagolainen poika kertoi nähneensä pirun
omassa persoonassaan, kun se nosti hirveätä, pörröistä päätään suosta
ja murisi. Mutta poika oli pelästynyt niin, että tuskin löysi takaisin
leiriin. Siirtolaiset Texasista selittivät, ettei se ollut muu kuin
buffelihärkä, mutta sitä ei hän ottanut uskoakseen. Tässä onnettomassa
tilassa muuttui pelko taikauskoksi. Muutamia päiviä pirun
näyttäytymisen jälkeen läksi kaksi reimaa miestä metsään, eivätkä he
sen koommin palanneet. Muutamat saivat liiasta työstä säryn selkäänsä.
Sitte he sairastuivat kuumeeseen. Riidat maakaistaleista yltyivät
siihen määrään, että tappeluissa vuodatettiin verta. Siltä, joka ei
ollut merkinnyt karjaansa, veivät toiset siirtolaiset elukat. Leiri
hajosi, vankkurit kuljetettiin eri haaroille aukeaa, sillä jokainen
pyrki naapuristaan niin kauvas kuin suinkin. Kukaan ei ottanut
paimentaakseen karjaa. Lampaita alkoi hävitä. Se seikka vaan selveni
selvenemistään, että ennenkuin suo sulaa, niin kurki kuolee; ennenkuin
elo metsäisillä saroilla alkaa vihannoida ja kantaa satoa, loppuvat
ruokavarat ja uhkaa nälkä. Epätoivo valtasi mielet. Kirveeniskut
harvenivat harvenemistaan, sillä miehiltä puuttui kärsivällisyyttä ja
rohkeutta. Olisihan sitä vielä tehnyt työtäkin, jos joku olisi sanonut:
"tuo tuossa on sinun omaasi". Mutta kukaan ei tietänyt, mikä paikka
kullekin kuului. Oikeutettu suuttumus nousi asiamiehiä vastaan. Ihmiset
väittivät, että heitä oli houkuteltu korpeen kuolemaan. Vähitellen
kaikki, joilla vielä oli roponenkin taskussa, istuutuivat vankkureihin
ja läksivät Clarcsvilleen. Mutta useimmat olivat panneet viimeiset
varansa tähän yritykseen eivätkä enään voineet palata entisille
asuinsijoilleen. He vääntelivät käsiään ja katselivat täydellistä
perikatoa silmiin.

Kirveeniskut olivat vähitellen kokonaan vaienneet, mutta metsä humisi
ikäänkuin ivaten ihmisten voimattomuutta. "Raada täällä nyt pari vuotta
ja kuole sitte nälkään!" virkkoivat miehet toisilleen. Metsä vaan
humisi ikäänkuin pilkaten. Eräänä iltana tuli Wawrzon Marysian luo ja
lausui:

-- Kaikki täällä nyt näkyvät joutuvan perikatoon, me myöskin.

-- Tapahtukoon Jumalan tahto, vastasi tyttö, -- mutta ei Hän meitä
heitä nytkään, onhan hän tähänkin asti ollut meille armollinen.

Niin lausuen nosti tyttö siniset silmänsä tähtitaivasta kohti ja tulen
valossa oli hän kaunis katsella kuin pyhä kuva. Mutta Chicagon miehet
ja texasilaiset metsästäjäpojat iskivät häneen katseensa ja virkkoivat:

-- Me emme myöskään heitä sinua, sinä heleä aamurusko!

Tyttö ajatteli sitä yhtä ainoaa, jonka kanssa hän olisi ollut valmis
kulkemaan vaikkapa maailman ääriin asti, Jaskoa Lipincessä. Mutta
Jasko, vaikka oli luvannut sotkana läpi vesien soutaa, kurkena halki
ilman lentää, kultasormuksena maat manteret kieriä, ei ollut soutanut,
ei ollut lentänyt, vaan hyljännyt oli onnettoman tyttönsä!

Tietysti Marysia tiesi, että uutisasukkaitten asiat olivat huonolla
kannalla, mutta hän oli jo päässyt sellaiseen mielentilaan, Jumala oli
pelastanut hänet niin suurista vaaroista ja kärsimykset olivat jo niin
kirkastaneet hänen sielunsa, ettei mikään pystynyt järkyttämään hänen
luottamustaan taivaalliseen apuun.

Ja muistihan hän vielä, että vanha herra New-Yorkissa, joka oli
auttanut heitä nousemaan kurjuudesta ja lähtemään tänne, oli antanut
hänelle nimikorttinsa, sanoen, että jos häntä onnettomuus uhkaa, niin
hän saa kääntyä hänen puoleensa ja että hän aina auttaa häntä.

Päivä päivältä kävi uutisasukkaitten tila uhkaavammaksi. Moni lähti
kulkemaan yön selkään ja jäi sille tielleen. Metsä pilkkasi ja humisi
huminataan.

Vihdoin sairastui vanha Wawrzon heikkouttaan. Hätäyksissään rupesi hän
rukoilemaan. Kaksi päivää hän vielä pysyi pystyssä, mutta kolmantena ei
hän enään voinut nousta. Tyttö läksi metsään, keräsi sammaleita,
levitti ne nurmelle rakennuksen seinikolle, asetti isän sammalvuoteelle
ja valmisti hänelle lääkettä viinasta.

-- Marysia, mutisi vanhus, -- jo minä tunnen, että kuolema astuu minua
kohti metsästä; sinä jäät yksin maailmaan, orpo raukka. Jumala
rankaisee minua suurten syntieni takia, kun läksin tuomaan sinua merten
taakse kadotukseen. Vaikeaksi minulle tulee lähtö...

-- Isä kulta, vastasi tyttö, -- Jumala minua olisi rangaissut, jollen
olisi lähtenyt kanssanne.

-- Kunhan ei minun tarvitsisi jättää sinua yksin, kunhan saisin siunata
sinut miehelään, niin minun olisi helpompi kuolla. Marysia lapseni,
mene tuolle Mustalle-Kotkalle, hän on hyvä poika, hän ei hylkää sinua.

Musta-Kotka oli Texasin parhaita pyssymiehiä. Vanhuksen sanat
kuullessaan heittäysi hän polvilleen.

-- Isä, huudahti hän, -- siunatkaa meidät! Minä rakastan tyttöä kuin
silmäterääni ja suojelen häntä.

Hän loi Marysiaan kotkankatseensa, ihastuneena ikäänkuin hän edessään
olisi nähnyt taivaankaaren, mutta tyttökin lankesi polvilleen vanhuksen
eteen ja lausui:

-- Älkää panko minulle pakkoa, isä: sille minä menen, joka minut on
kihlannut, taikka en kenellekään.

-- Sille, joka sinut kihlasi et sinä mene, sillä hänet minä tapan.
Minulle sinun täytyy tulla tai et kenellekään, puhui Kotka. -- Kaikki
täällä hukkuvat ja sinä hukut myöskin, ellen minä sinua pelasta.

Musta-Kotka oli puhunut totta. Perikato oli ovella. Viikot vierivät,
ruokavarat loppuivat. Ruvettiin teurastamaan työjuhtia. Kuume vei yhä
uusia uhreja. Vuorotellen ihmiset kiroilivat korpea, vuorotellen
korottivat äänensä huutamaan pelastusta taivaasta. Eräänä sunnuntaina
heittäysivät miehet, naiset ja lapset nurmikolle veisaamaan ja sadoista
suista nousi nyt huokaus: "Pyhä Jumala, Pyhä ja voimakas ja kuolematon,
armahda meitä!" Metsä lakkasi heilumasta, lakkasi humisemastakin ja jäi
kuuntelemaan. Vasta kun veisuu vaikeni, alkoi taas kuulua huminaa,
äreää ääntä, ikäänkuin metsä olisi puhunut: minä täällä olen herra,
minä täällä olen valtias.

Mutta Musta-Kotka, joka tunsi metsän, avasi mustat silmänsä selkosen
selälleen ja loi siihen ylpeän katseen.

-- No, no, huusi hän ääneen, -- pannaan hampaankoloon.

Ihmiset katselivat kaikki Kotkaan ja jonkillainen lohdun tunne hiipi
heidän sydämiinsä. Ne, jotka hänet tunsivat Texasin ajoilta, luottivat
häneen suuresti, sillä hän oli Texasissakin kuuluisa pyssymies. Se
poika oli elänyt arojen villiä elämää, hän oli jykevä kuin tammi.
Karhunkin kanssa hän rupesi kaksintaisteluun. Sant-Antoniossa, missä
hän sittemmin oli asunut, tiedettiin, että kun hän heitti pyssyn
olalleen, saattoi hän viipyä erämaassa pari kuukautta, mutta aina hän
palasi terveenä ja reippaana. Häntä oli ruvettu sanomaan "mustaksi"
sentähden, että aurinko oli polttanut hänen ihonsa ihan tummaksi. Oli
kerrottu hänen rosvonneen Mexicon rajoilla, mutta se ei ollut totta.
Hän kävi aina puettuna eläinten nahkoihin ja oli käyttänyt
indiaanilaista päänahkaakin koristuksenaan, kunnes paikkakunnan rovasti
oli uhannut häntä pannakirouksella. Täällä Borowinassa ei hän ollut
huolehtinut eikä välittänyt mistään. Metsä hänelle antoi sekä ruuan
että juoman ja vaatteet. Mutta kun muut ihmiset rupesivat epäilemään ja
joutuivat suunniltaan, niin hän ryhtyi työhön ja toimeen ja oli kuin
kala vedessä. Texasilaiset pysyttelivät hänen ympärillään. Kun hän
sitte rukouksen aikana keskusteli metsän kanssa, ajattelivat ihmiset:
kyllä siitä nyt jotakin tulee.

Aurinko laski. Korkealla, mustien sykomorien oksien välillä paloi vielä
jonkun aikaa loistava iltarusko. Vähitellen se himmeni ja sammui. Tuuli
kääntyi etelään, pimeä lankesi maille. Kotka otti pyssynsä ja läksi
metsään.

Oli jo yö, kun ihmiset syvältä metsän sisästä äkkäsivät suuren
kultaisen tähden, ikäänkuin aamuruskon eli nousevan auringon. Se kasvoi
hirvittävällä nopeudella ja sen väri kävi veren karvaiseksi.

-- Metsä palaa! metsä palaa! nousi leirissä huuto.

Suurissa parvissa tulla liihotteli lintuja joka taholta, rääkkyen,
kirkuen ja vikisten. Karja leirissä rupesi surkeasti mylvimään, koirat
ulvoivat, ihmiset juoksivat sinne tänne, peläten että kulovalkea leviää
leiriin päin; mutta kova etelätuuli vei liekit päinvastoin pois
aukealta. Metsään syttyi jo toinen punainen tähti, syttyi kolmaskin.
Molemmat valautuivat pian ensimmäiseen ja tulipalo leveni hirvittävällä
nopeudella. Liekit juoksivat kuin vesi, karkelivat villin viinin ja
köynnöskasvien kuivaneita runkoja myöten ja ravistelivat lehtiä puista.
Tuuli tarttui palaviin lehtiin, nosti ne tulisina lintuina ilmaan ja
läksi lennättämään yhä etemmäksi.

Sykomorit kaatuivat paukkuen ja rytisten liekkien keskellä. Punaiset
tulikäärmeet kiertelivät pitkin korven povea. Rätinä ja räiskinä,
taittuvien oksien pauke, valkean kumea tohina, lintujen kirku ja
petojen karjunta täytti ilman. Taivasta tavottelevat puut, muuttuneina
tulisiksi patsaiksi ja pylväiksi, huojuivat. Syttyneet köynnöskasvit
irtaantuivat puista, vääntyivät kiemuroiksi, heiluivat edestakaisin ja
kuljettivat tulta ja kipinöitä puista puihin, ikäänkuin olisivat olleet
saatanallisia käsivarsia. Taivas kävi tulipunaiseksi, olisi luullut
tulipalon raivoavan sielläkin. Yö oli valoisa kuin päivä. Vihdoin
kaikki liekit valautuivat yhdeksi ainoaksi tulimereksi ja lensivät
metsän läpi kuin kuoleman huokaus eli Jumalan vihan myrsky.

Savu, kuumuus ja palaneen käry täytti ilman. Vaikkei leiriä uhannutkaan
vaara, niin ihmiset kuitenkin huusivat ja kirkuivat, kunnes äkkiä kulon
laidasta, liekkien ja kipinöiden joukosta astui esiin Musta-Kotka.
Hänen synkät kasvonsa olivat ihan noessa. Kun ihmiset kokoontuivat
hänen ympärilleen, nojausi hän pyssyynsä ja virkkoi:

-- Ei teidän enään tarvitse raataa. Minä olen polttanut metsän.
Huomenna tapaatte tuolta puolen peltomaata niin paljon kuin vaan
haluatte.

Sitte hän kääntyi Marysian puoleen:

-- Nyt sinun täytyy ruveta omakseni, sillä minä olen polttanut metsän.
Kuka täällä on minua väkevämpi?

Tyttö vapisi kuin haavan lehti, sillä kuu paistoi Kotkan silmiin ja hän
oli hirveä katsella...

Ensi kertaa Marysia Amerikassa kiitti Jumalaa siitä, että Jasko oli
kaukana Lipincessä.

Tohisten eteni valkea etenemistään; päivä valkeni raskaassa pilvessä.
Aamun tullessa koettivat muutamat miehet liketä kulomaata, mutta
kuumuus teki sen mahdottomaksi. Seuraavana päivänä oli ilmassa niin
paksulta sumua, ettei ihminen parin askelen päästä voinut toista
erottaa. Yöllä rupesi satamaan vettä ja pian uhkasi siirtolaisia
täydellinen vedenpaisumus. Mahdollisesti tulipalo oli saattanut ilman
väräjämään ja vaikuttanut pilvien kerääntymiseen. Sitäpaitsi on
huomattava, että oli kevät, jolloin Missisipin ja Arkansasin soisten
jokien varsilla tavallisesti sataa tavattoman runsaasti. Kun lisäksi
kaukaisilla vuorilla lumet sulavat, niin paisuvat Arkansasin suot,
pienet järvet ja joet. Maa Borowinan kentällä pehmeni ja muuttui
ainoaksi suureksi lammikoksi. Ihmiset, joitten päivät pääksytysten
täytyi pysyä märkinä, sairastuivat. Muutamat läksivät taasen liikkeelle
siirtolasta, päästäkseen Clarcsvilleen, mutta palasivat pian takaisin,
tuoden sen viestin, että joki on tulvillaan ja pääsy ulospäin mahdoton.
Nyt kävi siirtolaisten tila kamalaksi, sillä heidän tulostaan oli jo
kulunut kokonainen kuukausi, ruokavarat olivat loppumaisillaan eikä
Clarcsvilleen päässyt noutamaan uusia. Wawrzonia ja Marysiaa kalvoi
nälkä vähemmin kuin muita, sillä heitä suojeli Mustan-Kotkan käsi. Joka
aamu toi hän heille otuksen, jonka joko oli ampunut tai pyydystänyt
ansaan. Seinustalle, jossa Wawrzon makasi, pystytti hän telttansa,
suojellakseen vanhusta ja hänen tytärtään sateelta. Täytyihän heidän
kiitollisuudella käyttää hyväkseen hänen avuliaisuuttansa, sillä hän
itse tarjosi heille apuaan eikä huolinut mistään korvauksesta. Marysiaa
vain hän tahtoi.

-- Olenko minä nyt ainoa tyttö maailmassa, sanoi Marysia hänelle, --
mene ja hae toinen, tiedäthän että minä rakastan toista.

Mutta Kotka vastasi:

-- Vaikka vaeltaisin maailman ääriin asti, niin en tapaa sinun
kaltaistasi. Sinä olet ainokaiseni maan päällä ja minun täytyy saada
sinut omakseni. Miten sinä tulet toimeen, kun vanhus kuolee? Sinä tulet
minun turviini, tulet vapaasta tahdosta, ja minä otan sinut niinkuin
susi ottaa lampaan, ja kannan metsään, mutta en raatele. Olethan sinä
minun omani, ainokaiseni. Kuka minua kieltää sinua ottamasta? Ketä minä
täällä pelkäisin? Jos sinun Jaskosi tulee, niin sitä parempi!

Wawrzonin sairauteen nähden taisivat Kotkan sanat vaan osata oikeaan.
Vanhus kävi yhä huonommaksi, kuumehoureessaan puheli hän usein
synneistään, Lipincestä ja Jumalan tahdosta, joka ei salli hänen nähdä
syntymäseutuaan. Marysia itki sekä isäänsä että itseään. Kotka lupasi
kihlata hänet ja lähteä hänen kanssaan vaikkapa Lipinceen asti, mutta
se oli hänestä kauheaa eikä suinkaan hauskaa. Palata Lipinceen, missä
Jasko oli, ja toisen kanssa -- ei ikinä! Parempi panna puun alle
kuolemaan. Ja sellainen kai hänen loppunsa onkin oleva.

Siirtolaa odotti vielä uusi onnettomuus.

Sadetta tuli kuin kaatamalla. Eräänä synkkänä yönä, kun Kotka, kuten
tavallisesti läksi metsälle, alkoi leiristä kuulua hirveitä
hätähuutoja: "vettä, vettä!" Kun ihmiset heräsivät unestaan, saattoivat
he erottaa suuren, kiiltävän pinnan, joka ulottui silmänkantamiin asti,
aaltoillen tuulessa ja loiskien sateen alla. Yön väräjävä, himmeä
kajastus valaisi kiitäviä laineita. Rannalta, missä seisoi puunrunkoja,
ja palaneesta metsästä, kuului uusien laineiden tohina ja kohina. Ne
tulla viilättivät ikäänkuin suuren voiman takaa-ajamina. Leirissä nousi
hirveä huuto. Naiset ja lapset rupesivat kiipeämään vankkureihin,
miehet juoksivat minkä jaksoivat aukean eteläsyrjälle, missä kasvoi
puita. Vesi ei vielä ulottunut polviinkaan asti, mutta se nousi
nopeasti. Tohina metsästä päin yhä kasvoi. Sen seasta erottautui
hätähuutoja, ihmiset huutelivat omaisiaan ja rukoilivat taivaalta apua.
Pian pienemmät eläimet rupesivat juoksemaan edestakaisin, paetakseen
aaltojen voimaa, joka kasvamistaan kasvoi. Lampaat uiskentelivat,
surkeasti määkien, vedessä, kunnes katosivat metsän puolelle. Vettä
tuli kaatamalla, hetki hetkeltä kasvoi hätä. Aaltojen kaukainen kohina
paisui mahtavaksi ryskeeksi. Jo alkoivat vankkurit huojua. Tämä ei
ollut tavallista kevätsadetta: Arkansas-joki kaikkine sivuhaaroineen
oli paisunut yli äyräittensä. Tulva riisti puut juurineen maasta,
kaatoi metsät, vei ihmisasunnot, levitti kaikkialle pimeyttä,
hävitystä, kuolemaa.

Eräät vankkurit, jotka sattuivat olemaan likinnä palanutta metsää,
kaatuivat. Kun naiset, jotka olivat paenneet sinne, rupesivat huutamaan
apua, viskautui useita miehiä alas puista. He eivät sentään päässeet
auttamaan huutavia, sillä aallot tarttuivat heihin ja veivät pois
metsään hukkumaan. Muutamien vankkurikuormien palttinaisille
katoillekin oli paennut ihmisiä. Sadetta yhä tuli kuin saavista
kaatamalla, pimeys kasvoi kasvamistaan, peittäen vaippaansa surullisen
vesimaiseman. Tuontuostakin purjehti näkyviin puunrunko, jolle
ihmisolento oli päässyt pelastumaan, milloin pulpahti vedestä esiin
joku eläin tai ihminen, milloin vain käsi, samassa painuakseen veteen
-- ainiaaksi.

Veden yhä kasvava pauhu voitti hukkuvien eläinten mylvinän ja ihmisten
äänet, jotka huusivat: "Jeesu, Jeesu, Maaria!"

Entä Wawrzon ja Marysia? Puinen seinä, jolla vanhus lepäsi Kotkan
teltan alla, pelasti heidät ainakin hetkellisesti, sillä se pysyi
lastuna veden pinnalla. Aallot kuljettivat sitä yli koko aukean ja
veivät metsään. Pari kertaa se tarttui kiinni puuhun, irrottui sitte ja
läksi purjehtimaan pimeyttä kohti. Tyttö oli polvillaan isän vieressä.
Hän nosti kätensä taivasta kohti ja rukoili pelastusta, mutta vain
aaltojen pauhu ja tuulen ulvonta vastasivat hänen rukouksiansa...
Teltta repesi... lauttakin saattoi hajota minä hetkenä hyvänsä, sillä
sekä edessä että takana uiskenteli pölkkyjä, jotka uhkasivat sekä
särkeä että kaataa sen...

Vihdoin se tarttui johonkin puuhun, jonka latva vain näkyi vedestä ja
samassa kuului samaisesta latvasta ihmisen ääni:

-- Ottakaa tämä pyssy ja lähtekää toiselle laidalle, ettei lautta
kaadu, kun minä hyppään...

Tuskin olivat Wawrzon ja Marysia ehtineet noudattaa kehotusta, kun joku
olento oksien välitse pujahti lautalle.

Se oli Kotka.

-- Marysia, puhui hän, -- sinä näet, etten heitä sinua. Kautta Jumalan!
Pelastan minä teidät tästäkin hädästä.

Hänellä oli kirves matkassaan, sillä hän silmänräpäyksessä hakkasi
oksat nuoresta puusta ja rupesi melomaan ja ohjaamaan lauttaa.

Heidän päästyään joelle, alkoi lautta kulkea tavattoman nopeasti.
Mihin? Sitä eivät he tietäneet. He vaan kiitivät eteenpäin. Välistä
Kotka tyrkkäsi syrjään kantoa tai oksaa tai käänsi lauttaa, jotta se
pääsisi puun ohitse. Hänen jättiläisvoimansa näyttivät vaan kasvavan.
Hänen silmänsä äkkäsi pimeästäkin kaikki vaarat. Tunnit kuluivat.
Toinen ihminen olisi jo nääntynyt, hän vaan ei näyttänyt tietävän
rasituksesta mitään. Aamulla huomasivat he päässeensä pois metsästä,
sillä kaikki puunlatvat katosivat näkyvistä. Koko seutu oli ainoana
merenä, jonka pinnalla liankarvaiset, vaahtoavat vedet mylvien
vyöryivät. Päivä valkeni. Kun Kotka huomasi, ettei puunkannoista tällä
haavaa ole vaaraa, lakkasi hän hetkeksi melomasta ja kääntyi Marysian
puoleen:

-- Nyt sinä olet minun, sillä minä olen riistänyt sinut kuoleman
kidasta.

Hän oli paljain päin, kasvot hiestyneinä ja ahavoituneina
ponnistuksesta. Hänessä asui sellainen voima, ettei Marysia uskaltanut
vastata olevansa toisen morsian.

-- Marysia! huudahti nuori mies hellästi, -- oma kultaseni!

-- Minne me kuljemme? kysyi Marysia, joka tahtoi vaihtaa puheainetta.

-- Sama se minne! Olethan sinä luonani, rakastettu!

-- Melo, muuten paha meidät perii.

Kotka rupesi melomaan. Wawrzon oli sillaikaa käynyt yhä huonommaksi.
Toisinaan hänessä oli kuumetta, toisinaan se hänet heitti, mutta yhä
hänen voimansa heikkenivät. Hänen vanha, vaivattu ruumiinsa oli saanut
kestää liiaksi rasitusta. Loppu likeni, ikuinen lepo teki tuloaan.
Päivällisaikaan hän heräsi ja lausui tyttärelleen:

-- Marysia, en minä enään näe huomista päivää. Voi lapseni, lapseni,
kunhan en olisi lähtenyt Lipincestä, kunhan en olisi sinua sieltä
kuljettanut! Mutta Jumala on armollinen! Minä olen paljon kärsinyt,
ehkä hän antaa anteeksi syntini. Haudatkaa minut, jos suinkin voitte ja
saata sinä, Kotka, tyttö vanhan herran luokse New-Yorkiin, Hän on hyvä
herra, hän kyllä säälii sinua ja antaa sinulle rahaa, niin että pääset
matkustamaan Lipinceen. Minä en enään sinne palaa. Oi armollinen
Jumala, anna edes minun sieluni saada lintuna lentää Lipinceen, jotta
minä edes kerran vielä sen näkisin.

Siinä kuume taas ennätti hänet ja hän rupesi puhumaan: "sinun turviisi
minä pakenen, pyhä Jumalan Äiti!" Hetkisen kuluttua hän äkkiä kirkasi:
"älkää heittäkö minua veteen, en ole mikään koira!" mutta sitte hänen
mieleensä mahtoi muistua, että hän kerran hädissään oli ollut
hukuttamaisillaan Marysian, sillä hän alkoi rukoilla: "lapsi, anna
anteeksi, anna anteeksi!"

Tyttö raukka oli polvillaan hänen päänsä pohjassa ja itkeä nyyhkytti
ääneensä. Kotka meloi ja kyynelet kirvelivät hänen kurkussaan.

Illemmalla kirkastui taivas. Ennen laskuaan näyttäytyi aurinkokin.
Hetkisen loisti se täydeltä terältään tulvan tuhoamaan maisemaan,
luoden veteen pitkän, kullankarvaisen vyön. Vanhukselle tuli lähdön
hetki. Jumala armahti häntä todella ja soi hänelle hyvän lopun. Ensin
hän surullisella äänellä tuontuostakin virkkoi: "voi minua, että läksin
Puolasta, omasta maastani!" mutta kuumehoureessa alkoi hänestä sitte
tuntua siltä, että hän on paluumatkalla Puolaan. Kas, vanha herra
New-Yorkissa antoi heille matkarahat ja osti uutispaikan, ja nyt he
molemmat, hän ja Marysia, ovat kotimatkalla. He ovat laivalla, laiva
kulkee yöt, päivät, merimiehet laulavat. Sitte tullaan samaan Hampurin
satamaan, josta lähdettiinkin, kaupungit vaan kiitävät silmien ohitse,
saksankieli soi korvissa ja juna lentää eteenpäin. Wawrzon tuntee, että
koti likenemistään likenee, sanomaton riemu täyttää hänen rintansa,
toinen, tuttu, rakas ilma löyhyttelee häntä vastaan kotoisilta
seuduilta. Entä mikäs tämä on? Ka, raja! Talonpojan sydän-raukka alkaa
takoa kuin vasara. Matka joutuu. Jumala, Jumala! Tuossahan jo ovat
Matin pellot, ja päärynäpuut... tuossa harmaat mökit ja kirkko. Tuossa
astuu mies, lammasnahkalakki päässä, auran takana. Wawrzon ojentaa
vaunun ikkunasta käsivartensa häntä vastaan. Vaari, vaari!... eikä
enään löydä sanojakaan. Kuljetaan eteenpäin. Entä mikä se tuolla on? Ka
Przyremblen kaupunki. Ja Przyremblen takana on Lipince. Itkien he
astelevat tietä pitkin. On kevät. Ruis kukkii... hyönteiset surisevat
ilmassa... Przyremblen kirkossa soitetaan iltakelloja... Oi Jeesu,
Jeesu, että sinä annat syntiselle näin paljon onnea! Tuon mäen takaa
tulee näkyviin risti ja tienviitta ja Lipincen raja. Eivät he enään
kävele... he lentävät ikäänkuin siivillä, pääsevät mäelle, ristin luo,
tienviitalle asti. Vanhus heittäytyy maahan, huutaa ilosta ja suutelee
maata. Hän konttaa ristin juurelle ja kietoo molemmat käsivartensa sen
ympärille: nyt hän on Lipincessä! Niin kyllä. Hän on Lipincessä, sillä
vain hänen kuollut ruumiinsa lepää ajelehtivalla lautalla. Sielu on
liitänyt sinne, missä sen on hyvä ja rauhaisa olla...

Turhaan tyttö huutelee: "isä, isä!" Marysia raukka, ei hän enään palaa
luoksesi! Hänen on niin hyvä Lipincessä.

Tuli yö. Kotkan käsistä rupesi jo melapuu vaipumaan ja nälkä ahdisti
kovasti. Marysia luki itkunsekaisella äänellä rukouksia isänsä ruumiin
ääressä. Ympärillä ei näkynyt mitään muuta kuin vettä, sitä ulottui
taivaan äärimmäisiin rantoihin asti.

He olivat mahtaneet joutua jonkun suuremman joen väylään, sillä virta
kuljetti taas suurella nopeudella lauttaa. Sitä oli mahdoton ohjata.
Ehkä he mahdollisesti olivat joutuneet pyörteisiin, jotka liikkuivat
kuoppapaikkojen päällä, sillä lautta pyöri ympyrässä. Kotka tunsi
voimiensa alkavan loppua. Äkkiä hän hypähti pystyyn ja huusi:

-- Totta totisesti! tuolla on tulta!

Marysia seurasi hänen kätensä liikettä ja huomasi todella kaukaa tulen,
joka välkkyi ja heijastui veteen.

-- Se on vene Clarcsvillesta, puhui Kotka nopeasti. -- Yankeet ovat
lähettäneet sen pelastamaan hädänalaisia. Kunhan eivät soutaisi
ohitsemme... Marysia, minä pelastan sinut. Hohooi!

Hän rupesi melomaan voimiensa takaa. Tuli suureni heidän silmissään ja
sen punaisessa valossa olivat he erottavinaan suuren veneen. Se oli
vielä kaukana, mutta se likeni. Äkkiä huomasi Kotka, ettei vene enään
likennytkään.

He olivat joutuneet leveään virtaan, joka vei heitä ihan vastakkaiseen
suuntaan.

Äkkiä katkesi Kotkan kädestä seiväs.

Nyt he kulkivat ihan umpimähkää. Virta vei heitä yhä etemmäksi, valkea
pieneni pienenemistään. Onneksi lautta jonkun ajan perästä kävi kiinni
puuhun, joka yksinään seisoi arolla.

Molemmat rupesivat nyt huutamaan apua, mutta virran kohina voitti
heidän äänensä.

-- Minä ammun, sanoi Kotka, -- niin he näkevät tulen ja kuulevat
laukauksen.

Hän tähtäsi jo ilmaan pyssyn piipun. Mutta laukauksen asemasta kuului
vain kumea läppäys. Ruuti oli päässyt kastumaan.

Kotka heittäytyi pitkäkseen lautalle. Nyt he olivat hukassa. Hetkisen
hän siinä makasi kuin kuollut; mutta sitte hän nousi ja puhkesi
puhumaan:

-- Marysia... Toisen tytön minä jo aikoja sitte olisin ottanut ja
vienyt metsään, sama se hyvällä vaiko pahalla. Niin aioin sinutkin
ottaa, mutta en ole uskaltanut, sillä minä rakastan sinua. Sutena olen
kulkenut ihmisten joukossa ja ihmiset ovat pelänneet minua. Sinä vaan
sait sen aikaan, että minä miltei... pelkäsin sinua... Mutta jollet
sinä minua rakasta, niin on paras, että kuolen. Minä pelastan sinut tai
hukun, ja jos hukun, niin muista minua ja rukoile edestäni. Millä
lailla minä olen rikkonut sinua vastaan?... Enhän ole tehnyt sinulle
mitään pahaa. Marysia, Marysia, hyvästi rakastettuni, sinä elämäni
aurinko...

Ennenkuin Marysia edes käsitti hänen aikomuksensa, oli hän jo
heittäytynyt veteen ja ruvennut uimaan. Hetkisen hän pimeästä saattoi
erottaa hänen päänsä ja käsivartensa, kun hän voimakkaasti halkasi
virtaavaa vettä, sillä hän oli erinomainen uimari. Mutta pian hän
katosi näkyvistä. Hän ponnisti venettä kohti, hakemaan pelastusta
tytölle. Veden vuolas juoksu ehkäsi hänen liikkeitänsä, oli kuin häntä
olisi vedetty niskasta tai työnnetty taaksepäin. Mutta hän riuhtoi ja
pyrki eteenpäin. Kunpa pääsisi tuosta virrasta edes toiseen, niin
varmaan pääsisi perille! Mutta huolimatta yli-inhimillisistä
ponnistuksistaan, pääsi hän vaan hitaasti eteenpäin! Samea, kellertävä
vesi viskasi vähäväliä vaahtoa hänen silmiinsä, mutta hän nosti
päätänsä, veti henkeään ja iski katseensa pimeyteen, nähdäkseen missä
vene ja valo olivat. Välistä joku voimakkaampi aalto veti häntä
taaksepäin, välistä se taas kohotti häntä pinnalle. Hengitys kävi yhä
raskaammaksi, hän tunsi polviensa kangistuvan. "En pääse perille",
ajatteli hän, mutta silloin oli hän kuulevinaan Marysian rakkaan äänen
kuiskaavan: "pelasta minut!" Ja uudestaan alkoi hän epätoivoisilla
voimilla halkoa vettä käsillään. Hänen poskensa pullistuivat, hän sylki
vettä suustaan ja silmät pinnistyivät... Jos hän nyt kääntyisi
takaisin, niin hän vielä jaksaisi myötävirtaa uida lautalle, mutta sitä
ei hän ajatellutkaan, sillä vene ja valo tulivat yhä likemmäksi. Vene
todella soluikin häntä kohti, sillä sitä toi sama virta, jota vastaan
hän taisteli. Äkkiä hän tunsi, että hänen polvensa ja jalkansa
täydellisesti kangistuivat. Vielä muutamia vimmatuita ponnistuksia...
Vene yhä likenee. "Auttakaa, auttakaa!" Viime sanan tukehutti vesi,
joka tunkeutui hänen kurkkuunsa. Hän upposi, aalto valautui hänen
päänsä yli, mutta hän pääsi uudelleen pinnalle... Vene on jo tuossa
vieressä. Hän kuulee jo veden loiskuvan ja airojen vikisevän laitoja
vastaan. Hän ponnistaa vielä viimeisen kerran ääntänsä ja huutaa apua.
Nyt ovat kuulleet, sillä aironloiske kiihtyy. Mutta Kotka painuu
veteen, hänet tempaa väkevä pyörre. Hetken perästä hän vielä häämöttää
aallon harjalla, vielä nousee käsi, vielä toinenkin... Sitte hän katoaa
syvyyteen...

Sillaikaa istui Marysia yksin lautalla isänsä ruumiin ääressä, silmät
taukoamatta käännettyinä valoa kohti.

Virta toi sitä yhä likemmäksi. Pian näkyi vene ja airot olivat tulen
valossa kuin suuren hyönteisen punaiset raajat. Marysia alkoi
vimmatusti huutaa apua.

-- Hei, Smith! virkkoi englanninkielellä joku ääni, -- hitto minut
vieköön, jollen kuule hätähuutoja. Taas!

Hetken perästä nostivat väkevät käsivarret Marysian veneeseen, mutta
Kotkaa ei siinä veneessä ollut.

Kaksi kuukautta myöhemmin pääsi Marysia Little-Rockin sairashuoneesta.
Hyvät ihmiset keräsivät hänelle matkarahaa, niin että hän saattoi lähteä
New-Yorkiin.

Mutta rahat eivät riittäneet. Osa tietä oli kuljettava jalkaisin. Koska
hän sentään jo osasi vähän englanninkieltä, saattoi hän rukoilla
konduktöörejä, että he veisivät häntä ilmaiseksi. Ihmisten kävi sääli
kalpeaa, sairasta tyttö-raukkaa, jonka silmät olivat niin suuret ja
siniset ja niin täynnä kyyneliä, kun hän anoi almua. Hän oli niinkuin
haamu eikä niinkuin elävä ihminen. Eikä hänen onnettomuutensa ollut
ihmisten syy, eivät _he_ olleet liittoutuneet häntä vastaan, vaan elämä
ja maailman meno. Mitä tuolla kalpealla kukkasella Lipincen kedoilta
olikaan tekemistä Amerikan hyörinässä ja pyörinässä? Miten se siellä
olisi voinut elää? Hänen hennon ruumiinsa täytyi mennä murskaksi uuden
maailman jättiläisvaunujen alla, niinkuin aina vaunun pyörät litistävät
kukkasen, joka sattuu niiden tielle...

Laiha, heikko käsi tarttui soittokelloon Water-streetin varrella
New-Yorkissa: Marysia oli päässyt perille ja tuli nyt etsimään turvaa
vanhan herran luota, joka oli kotoisin Posenista.

Vieras mies avasi hänelle oven.

-- Onko herra Zlotopolski kotona?

-- Kuka se on?

-- Vanha herra.

Tyttö näytti nimikorttia.

-- Hän on kuollut.

-- Kuoliko? Entä hänen poikansa... herra William?

-- Matkusti pois.

-- Entä neiti Jenny?

-- Matkusti myöskin.

Ovi sulkeutui. Tyttö istuutui kynnykselle ja rupesi pyyhkimään
kasvojaan. Taasen hän oli New-Yorkissa, yksinään, avutonna, neuvotonna,
ilman rahoja, ainoastaan Jumala turvanaan.

Tännekö hän jää? Ei ikinä! Hän lähtee satamaan, menee saksalaisille
laivoille, heittäytyy kapteenien jalkoihin ja rukoilee heitä ottamaan
mukaansa. Jos armahtavat, niin hän kerjää ja kulkee sillä lailla Saksan
läpi Lipinceen asti. Siellä on Jasko. Hän on hänen ainoa ystävänsä koko
avarassa maailmassa. Jollei hän tunnusta omakseen, jos hän on unohtanut
ja hylännyt, niin saahan edes kuolla hänen likeisyydessään...

Marysia läksi satamaan ja heittäysi saksalaisten kapteenien jalkoihin.
Olisivathan he ottaneet hänet, onhan se sievä tyttö, kunhan tuosta
hiukan voimistuisi. Kyllähän he mielellään, mutta... asetukset
kieltävät, siitä voisi syntyä rettelöjä... Paras lähteä pois vaan...

Tyttö vietti yön saman sillan alla, jossa olivat nukkuneet isän kanssa
sinä unohtumattomana yönä, jolloin isä oli aikonut hukuttaa hänet. Hän
eli sillä ruualla, minkä meri heitti rannalle, kuten ennen isänkin
kanssa. Onneksi oli lämmin kesä.

Varhain joka aamu tuli hän saksalaisille laivoille rukoilemaan
kapteeneja -- turhaan. Hän oli itsepintainen kuten kaikki talonpojat.
Mutta hänen voimansa heikkenivät ja hän tunsi, että jollei hän pian
pääse lähtemään, niin hän kuolee kuten kaikki hänen omaisensa ja
ystävänsä.

Eräänä aamuna pani hän liikkeelle kaikki voimansa, sillä hän tunsi,
että se on viimeinen kerta, huomenna ei hän enään jaksa. Hän ei enään
rukoillut, vaan päätti hiljaa piiloutua jonnekin Eurooppaan menevään
laivaan. Kun sitte ollaan matkalla ja he löytävät hänet, niin eivät
toki veteen viskaa ja entä jos viskaisivatkin! Samahan se on miten
kuolee, koska kerran kuoleman pitää. Mutta laivaan johtavaa siltaa
vartioitiin tarkasti, hän saatiin paikalla kiinni ja ajettiin pois.
Silloin hän istuutui pölkylle veden varrelle ja tunsi kuinka kuume kävi
hänen päähänsä. Hän rupesi nauramaan ja mutisi hiljaa itsekseen...

-- Minä olen talollisen tytär, Jasko. Mutta minä olen pysynyt sinulle
uskollisena. Etkö tunne minua?

Tyttö raukka luuli sairastuneensa kuumeeseen, mutta hän oli tullut
mielipuoleksi. Senjälkeen hän joka päivä läksi satamaan tervehtiäkseen
Jaskoa. Ihmiset tottuivat näkemään hänet ja antoivat hänelle
tuontuostakin almuja. Hän kiitti nöyrästi ja hymyili kuin lapsi. Niin
kului kaksi kuukautta. Eräänä aamuna ei häntä kuulunut satamaan ja
senjälkeen ei kukaan nähnyt häntä. Seuraavan päivän poliisilehti vaan
tiesi kertoa, että sataman perältä oli löydetty tuntemattoman naisen
ruumis.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Leivän haussa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.