Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I - Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista
Author: Dumas, Alexandre
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I - Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

MUSKETTISOTURIEN VIIMEISET UROTYÖT I (2)***


BRAGELONNEN VARAKREIVI

eli

MUSKETTISOTURIEN VIIMEISET UROTYÖT I

Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Suomentanut V. Hämeen-Anttila



Ilmestynyt ensimmäisen kerran Hämeenlinnassa
Arvi A. Kariston kustannuksella
vuonna 1916.



SISÄLLYS:

   1. Kirje.
   2. Sanansaattaja.
   3. Nuorten kohtaus.
   4. Isä ja poika.
   5. Puhetta Cropolista ja Cropolesta sekä maineettomaksi
      jääneestä suuresta maalarista.
   6. Tuntematon.
   7. Parry.
   8. Kuningas Ludvig XIV kahdenkolmatta ikäisenä.
   9. Médicis-ravintolan tuntematon esittelee itsensä.
  10. Mazarinin luvunlaskua.
  11. Mazarinin politiikkaa.
  12. Kuningas ja luutnantti.
  13. Marie de Mancini.
  14. Kuningas ja luutnantti osoittavat, että heillä kumpaisellakin
      on hyvä muisti.
  15. Pakolainen.
  16. Remember!
  17. Aramista etsitään ja löytyykin vain Bazin.
  18. Portosta etsitään ja löytyykin vain Mousqueton.
  19. Mitä d'Artagnan aikoi tehdä Pariisissa.
  20. Millainen yhtiö perustetaan Kultaisessa Huhmaressa Rue des
      Lombardsin varrella herra d'Artagnanin aatoksen toteuttamiseksi.
  21. Miten d'Artagnan valmistautuu matkustamaan toiminimi Planchet
      ja Kumpp:n asioilla.
  22. D'Artagnan matkustaa toiminimi Planchet ja Kumpp:n valtuutettuna.
  23. Tekijän on pakko vastoin tahtoaankin selostaa hiukan historiaa.
  24. Aarre.
  25. Nevalla.
  26. Sydän ja henki.
  27. Seuraavana päivänä.
  28. Salakuljettajat.
  29. Pelko siitä, että rahat on sijoitettu uppoavaan rahastoon.
  30. Toiminimi Planchet ja Kumpp:n osakkeet nousevat jälleen
      täyteen arvoon.
  31. Monk selittää kantansa.
  32. Atos ja d'Artagnan haastelevat vielä kerran lontoolaisessa
      majatalossaan.
  33. Kaarle-kuninkaan hovissa.
  34. Rikkauden kiusoja.
  35. Kanavalla.
  36. Miten d'Artagnan haltiattaren tavoin loihtii kuusisesta
      arkusta huvilan.
  37. Miten d'Artagnan selvittää yhtiön sitoumukset ennen kuin
      vakaannuttaa varapuolen.
  38. Ranskalaisen maustekauppiaan nähdään saavan arvonsa jo
      seisemännellätoista vuosisadalla.
  39. Herra de Mazarinin peliseurue.
  40. Valtion asioissa.
  41. Kertomus.
  42. Mazarin heittäytyy tuhlariksi.
  43. Guénaud.
  44. Colbert.
  45. Kunnon miehen rippi.
  46. Lahjoituskirja.
  47. Itävallan Anna antaa Ludvig XIV:lle neuvon ja
      herra Fouquet toisen.
  48. Tuskassa.
  49. Colbertin ensimmäinen esiintyminen.
  50. Ludvig XIV:n hallituksen ensimmäinen päivä.
  51. Intohimo.
  52. D'Artagnanin opetus.
  53. Kuningas.
  54. Rahaministerin kaksoisasunto.
  55. Rahaministerin hengellinen veli.
  56. Herra de la Fontainen viini.
  57. Saint-Mandén parvekkeella.
  58. Epikurolaiset.
  59. Neljännestunnin myöhästys.
  60. Taistelusuunnitelma.
  61. Pyhän Neitsyen kuvan krouvi.
  62. Eläköön Colbert!
  63. Miten herra d'Eymerisin timanttisormus siirtyi d'Artagnanille.
  64. D'Artagnan havaitsee herra intendentin ja hänen ylhäisyytensä
      yli-intendentin välillä suuren eron.
  65. Sydämen ja järjen todistelua.
  66. Matka.
  67. D'Artagnan tutustuu runoilijaan, joka sepitelmiensä
      ilmestymiseksi on opetellut kirjanpainajan ammatin.
  68. D'Artagnan pitkittää tutkimuksiaan.
  69. Lukija varmaan hämmästyy yhtä suuresti kuin d'Artagnankin
      tavatessaan vanhan tuttavan.
  70. D'Artagnanin ensimmältä kovin hämmentyneet käsitykset
      alkavat hieman selvitä.
  71. Juhlakulkue Vannesissa.
  72. Vannesin piispan suuruus.
  73. Portos alkaa olla pahoillaan d'Artagnanin ottamisesta mukaansa.
  74. D'Artagnan kiitää, Portos kuorsaa ja Aramis antaa neuvoja.
  75. Herra Fouquet toimii.
  76. D'Artagnan saa lopultakin kapteeninvaltuutensa.
  77. Rakastavainen pari.
  78. Kertomuksemme varsinaisen sankarittaren nähdään vihdoinkin
      jälleen esiintyvän.
  79. Malicorne ja Manicamp.
  80. Manicampin mahti.
  81. Grammont-hotellin pihalla.
  82. Prinsessan muotokuva.
  83. Havressa.
  84. Merellä.
  85. Teltat.
  86. Yö.
  87. Havresta Pariisiin.
  88. Mitä Lotringin junkkari ajatteli Madamesta.
  89. Neiti de Montalaisin yllätys.
  90. Neiti de Montalaisin yllätys.
  91. Monsieur on mustasukkainen Buckinghamin herttualle.
  92. For ever!
  93. Hänen majesteettinsa Ludvig XIV ei katso neiti de la Vallièreä
      kyllin sieväksi ja rikkaaksi Bragellonnen varakreivin arvoiselle
      aatelismiehelle.
  94. Iskuja ilmaan.
  95. Herra Baisemeaux de Montlezun.
  96. Kuninkaan peli.
  97. Herra Baisemeaux de Montiezunin pikku saamiset.
  98. Herra de Baisemeauxin aamiainen.
  99. Bertaudière n:o 2.
 100. Ystävättäret.
 101. Markiisittaren kalleudet.
 102. Myötäjäiset.
 103. Jumalan alue.
 104. Kolminaista rakkautta.
 105. Monsieur de Lorrainen mustasukkaisuus.
 106. De Guiche kruununprinssin mustasukkaisuuden aiheena.
 107. Välittäjä.
 108. Neuvonantajat.
 109. Fontainebleau.
 110. Kylpy.
 111. Perhospyynti.
 112. Mitä perhosia pyytäessään saa.
 113. Vuodenaikojen tanssikuvaelma.
 114. Fontainebleaun puiston luonnottaret.
 115. Mitä Kuninkaan tammen alla haasteltiin.
 116. Kuningas on huolissaan.
 117. Kuninkaan salaisuus.
 118. Yöllisillä retkillä.
 119. Madame vakuuttautuu siitä, että kuuntelemalla
      saa selvän puhutusta.
 120. Aramiksen kirjeenvaihtoa.
 121. Järjestykseen piintynyt virkamies.
 122. Fontainebleau toisella aamutunnilla.
 123. Sokkelo.
 124. Miten Malicorne oli pantu muuttamaan Komean Riikinkukon
      majatalosta.
 125. Mitä todella oli tapahtunut Komeassa Riikinkukossa.
 126. Yhdennentoista luokan jesuiitti.
 127. Valtiosalaisuus.
 128. Lähetystehtävä.
 129. Onnellinen prinssi.



1.

Kirje.


Toukokuun keskivaiheilla v. 1660 -- kello yhdeksältä aamulla, kun
aurinko jo kuumana kuivaili kastetta Bloisin linnan ruohikoilta --
saapui pieni kolmen miehen ja kahden paashin muodostama ratsaskulkue
joen takaa kaupungin sillalle, tekemättä laiturilla kävelijöihin muuta
vaikutusta kuin että ensiksi käsi kullakin heilahti kohottamaan hattua
tervehdykseksi ja toisekseen kieleltä kirposi puhtaimmaksi koko maassa
puhutuksi ranskaksi sovitettuna päätelmä:

"Kas, Monsieur tulee metsästämästä."

Ja siinä kaikki.

Ratsujen kavutessa ylös jyrkkää ahdetta, jokivarresta linnaa kohti,
lähestyivät kuitenkin muutamat puotipalvelijat takimmaista hevosta,
jonka satulanpukaan oli nokasta sidottuina ripustettu joitakuita
lintuja.

Kantamusta silmäillessään nämä uteliaat ihan maalaisen suorasukaisesti
ilmaisivat halveksimistaan noin laihasta saaliista, ja
keskenään vaihdettuaan yksimielisiä huomautuksia linnustuksen
kannattamattomuudesta he palasivat toimiinsa. Muuan heistä, vanttera,
pulleaposkinen ja iloisen näköinen renkipoika, kysyi sentään vielä,
minkätähden Monsieur[1] tyytyi noin vaivaiseen hyvikkeeseen, kun hän
suurten tulojensa perusteella kykeni hakemaan jos mitä hauskuutta.

"Etkö tiedä", kuului vastaus, "että Monsieurin päähuvituksena on olla
ikävissään?"

Vilkas nuorukainen kohautti hartioitaan, ja hänen kasvoistaan oli
selvästi luettavissa:

"Siinä tapauksessa pidän parempana olla tänälläni kuin prinssinä."

Sillaikaa Monsieur pitkitti kulkuansa niin raskasmielisen ja samalla
kertaa niin majesteettisen näköisenä, että hän olisi varmasti
herättänyt juhlallisia tunteita katselijoissa, jos häntä olisi
katseltu. Mutta Bloisin kaupunkilaiset eivät antaneet Monsieurille
anteeksi, että hän oli valinnut tämän rattoisan paikkakunnan saadakseen
oikein rauhassa vaalia ikäväänsä, ja joka kerta kun he huomasivat
ylhäisen haikailijan, livahtivat he haukotellen syrjään tai vetivät
päänsä ikkunastaan sisälle, suojellakseen itseänsä noiden pitkien,
valjujen kasvojen, kuoppiinsa vajonneiden silmien ja velttojen
liikkeiden unettavalta vaikutukselta. Arvoisa prinssi sai niin ollen
jokseenkin varmasti nähdä kadut autioina joka kerta kun hän kaupungille
uskaltausi.

Tämä Bloisin asukkaiden käyttäytyminen oli kyllä kovin moitittavaa
kunnioituksen puutetta, sillä Monsieur oli kuninkaan jälkeen ja kenties
ennen kuningastakin valtakunnan korkein herra. Itse asiassa oli Jumala
tosin suonut parhaillaan hallitsevalle Ludvig XIV:lle onnen syntyä
Ludvig XIII:n poikana, mutta Monsieurille hän oli antanut kunnian sanoa
suurta Henrik IV:ttä isäkseen. Ei siis ollut tai ainakaan ei olisi
pitänyt olla vähäpätöinen ylpeilyn aihe Bloisin kaupungille, että
Gaston d'Orléans oli sen ottanut asuinpaikakseen, pitäen hoviaan
ikivanhassa valtion linnassa.

Mutta tämän suuren miehen kohtalona oli herättää yleisön huomiota ja
ihailua vain keskinkertaisesti kaikkialla, missä hän liikkui. Monsieur
oli jo tottunut siihen käsitykseen.

Tästä kenties johtuikin tuo tyynen ikävystymisen sävy. Monsieurilla oli
ollut aikanaan paljon puuhaa. Tusinalta parhaalta ystävältänsä ei tule
toimittaneeksi päätä putoamaan sen homman tuottamatta yhtä ja toista
rettelöä. Mazarinin päästyä valtaan ei kukaan huomattava henkilö ollut
menettänyt päätänsä; Monsieur ei ollut enää voinut juonitella, ja
toimettomuus koski hänen henkisiin voimiinsa.

Prinssiparan elämä oli senvuoksi varsin surullista. Käytyään pikku
aamumetsästyksellä Beuvronin rannoilla tai Chivernyn metsissä Monsieur
palasi Loire-joen taakse, murkinoidakseen Chambordissa hyvällä tai
huonolla ruokahalulla, ja Bloisin kaupunki ei taas seuraavaan
metsästykseen saakka kuullut puhuttavan läänitysherrastaan.

Sellaista oli hänen ikävissäänolonsa ulkosalla; mitä kotoiseen
pitkästymiseen tulee, niin annamme lukijalle siitä käsitystä, jos hän
suvaitsee meidän kerallamme seurata ratsaskulkuetta ja nousta
valtionlinnan majesteettiselle holviportille asti.

Monsieur ratsasti pienikokoisella tasajuoksijalla, jonka iso satula oli
päällystetty punaisella nukkakankaalla ja jalustimet sommiteltu n.s.
"espanjalaisten saappaiden" kuosiin. Ratsu oli karvaltaan raudikko;
Monsieurin tummanpunaisesta sametista tehty ihokas sulausi yhteen
samanvärisen levätin ja ratsastustamineiden kanssa, ja ainoastaan tästä
punaisen suosimisesta saattoi prinssin tuntea kahden seuralaisensa
parissa, joista toinen oli pukeutunut sinipunaiseen ja toinen vihreään
asuun. Edellinen ratsasti vasemmalla puolella ja oli tallimestari;
oikealla puolella oli hovijahtimestarilla paikkansa.

Paasheista toinen piteli kahta metsästyshaukkaa nappulalla, toinen
metsästystorvea, jota hän laimeasti törähdytti kahdenkymmenen askeleen
päässä linnasta. Raukean prinssin koko ympäristö toimitti kaikki
tehtävänsä raukeasti.

Nelikulmaisella linnanpihalla käveli päivänpaisteessa kahdeksan
vartiosoturia, jotka merkkipuhalluksen kuullessaan kiirehtivät
tarttumaan tapparakeihäisiinsä, ja Monsieurin juhlallinen saapuminen
linnaan oli seuraavan hetken tapahtumana.

Hänen kadottuaan porttiholvin syvyyteen kolme tai neljä
tyhjäntoimittajaa, jotka olivat ilmestyneet linnan keilaradalta
ratsaskulkueen taakse, osoitteli toisilleen lintukimppua, lausuen
vuorostaan huomautuksiansa näkemästään; sitten heidänkin lähdettyään
paikalta viertotie, etuaukio ja piha jäivät autioiksi.

Monsieur laskeusi ratsailta sanaakaan virkkamatta ja meni huoneisiinsa,
missä kamaripalvelija vaihtoi häneltä puvun; ja kun Madame[2] ei ollut
vielä lähettänyt kysymään aamiaismääräyksiä, Monsieur ojentausi
sohvalle ja uinahti niin makeasti kuin kello olisi ollut yksitoista
illalla.

Linnanpihan kahdeksan vartiosoturia käsittivät palveluksensa päättyneen
lopuksi päivää ja kävivät makuulle päivänpaisteeseen kiviraheille;
hevosrengit katosivat ratsuineen talleihin, ja muutamia vilkkaita
varpusia lukuunottamatta, jotka kimeillä piipatuksilla peloittelivat
toisiaan neilikkapensaissa, olisi voinut sanoa, että koko linna nukkui
kuten Monsieur.

Yhtäkkiä tässä rauhaisessa hiljaisuudessa helähti voimakas, raikas
naurunpurskahdus, joka sai ettonettansa ottavista pertuskamiehistä
jonkun raottamaan toista silmäänsä.

Tämä remahdus tunkeusi eräästä linnan ikkunasta; aurinko paraikaa
paistoi siihen sulkiessaan sen tuollaiseen suureen kulmaan, joita
savupiippujen ääripiirteet muodostivat aamupäivällä pihamaalle.

Ikkunan edustalta pistäysi esiin taiteellisesti taottu pikku uloke,
jolla näkyi ruukullinen punaisia neilikoita, toinen esikkoja ja niin
aikaisin kehittynyt ruusupensas, että uhkean vihreästä lehvistöstä jo
pilkoitti punertavia umppuja.

Kamarissa, jota tämä ikkuna valaisi, näkyi vanhalla, isokukkaisella
haarlemilaisella korukudelmalla verhottu nelikulmainen pöytä, jolla
nuokkui kurjenmiekkoja ja kieloja, ja pöydän kumpaisessakin päässä
nuori tyttö.

Tyttösein asento oli omituinen; heitä olisi voinut luulla vastikään
luostarikoulusta pujahtaneiksi hoidokeiksi. Toinen oli laskenut
molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja piirteli sulkakynällä kirjaimia
hienolle hollantilaiselle paperiarkille; toinen oli asettunut tuolille
polvilleen, jotta hän sai selkänojan yli kurkoitetuksi yläruumiinsa
pöydälle, ja tarkkaili toverinsa kirjoitushommaa. Siitä johtui
loppumattomia kirahduksia, naljailua, hihitystä, jonka tavallista
kaikuvampi purkaus oli säikäyttänyt varpuset ruohikoilta ja häirinnyt
Monsieurin vartiosoturien unta.

Olemme joutuneet muotokuvien alalle, joten meidän sallittaneen vielä
piirtää tämän luvun kaksi viimeistä.

Tuolin selkämykseen nojaileva naurunhaluinen mellastajatar oli
yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäinen kaunotar,
tummaverinen, ruskeahiuksinen; hänen viehkeydelleen antoivat hurmaavaa
säihkyä silmät, jotka hohtelivat voimakkaasti kaareutuvien
kulmakarvojen alta, ja olletikin hampaat, jotka helminä välkkyivät
veripunaisten korallihuulten välitse.

Hänen jokainen liikkeensä kuvasti ilvenäytelmän kujeellisuutta; hän ei
elänyt, vaan ailahteli.

Kirjoittava neitonen katseli rauhatonta kumppaniaan sinisillä silmillä,
jotka päilyivät kirkkaina ja selkeinä kuin samaan aikaan taivas.
Erinomaisen aistikkaasti suorittu vaalea tukka valui silkinhienoina
suortuvina perlemonvärisille poskille; kynää kuljettava käsi oli
hienopiirteinen, mutta sen laihuus ilmaisi haltijattarensa vielä kovin
nuoreksi. Aina kun hänen ystävättärensä puhkesi nauramaan, hän
ikäänkuin kiusaantuneena kohautti valkoisia olkapäitänsä; näiden
runolliselta sulolta puuttui samaa elinvoiman rehevyyttä, jonka olisi
halunnut pyöristävän hänen käsivarsiaan ja käsiänsä.

"Montalais, Montalais!" virkahti hän lopulta vienolla äänellä, joka
hiveli korvaa kuin hiljainen sävel; "sinä naurat liian kovasti, naurat
kuin mies. Et ainoastaan herätä herrojen henkivartijain huomiota, vaan
et kuule Madamen kilistystäkään, kun sinua kutsutaan."

Varoitettu ei herjennyt nauramasta eikä viuhtomasta vastatessaan:

"Louise, nyt et puhu, mitä ajattelet, rakkahin! Sinä tiedät kyllä, että
herrat henkivartijat, joiksi heitä nimität, ovat päässeet unensa
alkuun, jolloin heitä ei kanuunanlaukauskaan havahduttaisi; samoin on
sinulle tunnettua, että Madamen soittokello kuuluu Bloisin sillalle,
joten minäkin sen kuulen, kun palvelustani tarvitaan Madamen luona.
Mutta sinua tuskastuttaa se, että nauran kirjoittaessasi; ja sitä sinä
pelkäät, että äitisi, madame de Saint-Remy, ilmestyy tänne niinkuin
väliin sattuu, kun nauramme liikaa. Hän saattaisi yllättää meidät ja
nähdä tuon suunnattoman paperiarkin, jolle et ole neljännestunnissa
vielä saanut muuta piirretyksi kuin sanat: _Monsieur Raoul_. Mutta
oikeassa olet, hyvä Louise, koska noiden sanojen alle voi lisätä monta
muuta niin sisältörikasta ja kiihdyttävää, että rakkaalla äidilläsi
olisi aihe kelpo nuhdesaarnaan. Hei, eikö niin olekin asia, sanohan?"

Ja Montalais hihitti ja ilkamoitsi kahta ärsyttävämmin.

Vaaleaverinen tyttö pahastui toden teolla; hän repäisi halki
paperiarkin, jolle tosiaan oli kauniilla käsialalla piirretty _Monsieur
Raoul_, ja rutisti siekaleet vapisevilla sormillaan mykkyrään, jonka
viskasi ulos ikkunasta.

"Kas, kas!" ilkkui mademoiselle[3] de Montalais; "pikku karitsamme, --
Jeesus-lapsosemme, kyyhkyläisemme julmistuu!... Älä toki ole
peloissasi, Louise; ei madame de Saint-Remy tule, ja jos tulee, niin
tiedäthän, että minulla on herkkä kuulo. Ja mikä muuten onkaan
luvallisempaa kuin kirjoittaa vanhalle ystävälle, jonka on tuntenut
kaksitoista vuotta, -- varsinkin kun kirjeen alkusanoina on: Monsieur
Raoul?"

"Olkoon; en kirjoita hänelle", kivahti nuori tyttö.

"Jopa nyt Montalais sai rangaistuksensa!" huudahti ruskeanverevä
kujeilijatar yhä nauraen. "No niin, toinen arkki paperia, ja
lopettakaamme joutuin lähetyksemme. Kas, nyt soi kello, -- parahiksi!
Voi, sen pahempi, totisesti! Madame saa odottaa tai tulla tämän
aamupäivän toimeen ilman ensimmäistä hovineitoaan!"

Kellonsoitto ilmoitti tosiaan, että Madame oli suoriutunut
pukeutumisestaan ja odotti Monsieuria, joka ojensi hänelle
seurusteluhuoneessa käsivartensa, hänen siirtyäkseen
ruokailuhuoneeseen.

Tämän muodollisuuden tultua juhlallisesti täytetyksi aviopuolisot
nauttivat aamiaista ja erosivat toisistaan päivälliseen asti, joka oli
määrätty aina tarjottavaksi tasan kello kahdelta.

Kilistys sai pihan vasemmalla puolella keittiörakennuksen oven
avautumaan, ja sieltä asteli ulos kaksi hovimestaria, kintereillään
kahdeksan keittiöapulaista, jotka kantoivat purilailla hopeakupukkain
kattamia ruokalajeja.

Ensimmäinen hovimestari kosketti äänettömänä virkasauvallaan erästä
vartiosoturia, joka kuorsasi seinusrahilla; olipa hän niinkin
hyväntahtoinen, että työnsi unen pökerryttämälle miehelle käsiin hänen
tapparakeihäänsä, joka oli pystytetty likelle muuria vasten. Herätetty
ei kysynyt asiaa, vaan saattoi ruokailuhuoneeseen asti Monsieurin
ateriakulkuetta, jota muuan paashi ja molemmat hovimestarit johtivat.

Vartiosoturit valveutuivat tekemään kunniaa kaikkialla, missä
ateriakulkue marssi ohitse.

Mademoiselle de Montalais ja hänen kumppaninsa olivat ikkunastaan
seuranneet tämän toimituksen yksityiskohtia, joihin heidän kuitenkin
täytyi olla tottuneita. He eivät silmäilleetkään sitä niin suuresti
uteliaisuuden vuoksi kuin ollakseen varmempia siitä, että heitä ei
häirittäisi. Keittiöapulaisten, vartiosoturien, paashipoikien ja
hovimestarien mentyä he asettuivatkin jälleen pöytänsä ääreen, ja
aurinko, joka oli ikkunanpielessä hetkiseksi kirkastanut noita
viehättäviä kasvoja, pääsi jälleen valaisemaan ainoastaan neilikoita,
esikoita ja ruusupensaita.

"Pyh", äännähti Montalais heittäytyessään tuolilleen, "Madame voi
murkinoida minuttakin!"

"Voi, Montalais, sinua rangaistaan poissaolostasi!" pahoitteli toinen
tyttönen, säveästi istuutuessaan omaan päähänsä pöytää.

"Rangaistaanko! No, niin, minulta toisin sanoen kielletään ajeluretki;
en parempaa rangaistusta pyydäkään! Lähteä liikkeelle kaleeseissa
nahkasuojustimen mykkyrällä istuen, kääntyä vasempaan, kiertää oikealle
pitkin uurteisia teitä, missä pääsee etenemään lieuen[4] matkan
kahdessa tunnissa, sitten palatakseen suoraan sen linnansiivekkeen
edustalle, missä on Maria Mediciläinen[5] ikkuna, ja kuullakseen
Madamen lausuvan ainaisen ihmettelynsä: 'Voiko uskoa, että
Maria-kuningatar on tuosta pelastautunut!... Neljäkymmentäseitsemän
jalkaa korkealta!... Äiti ja molemmat prinssit ja kaikki kolme
prinsessaa!' Jos tuo on huvitusta, Louise, niin haluan rangaistusta
joka päivä, etenkin kun rangaistuksenani on jäädä sinun seuraasi ja
kyhätä niin mielenkiintoisia kirjeitä kuin me lähettelemme."

"Montalais, Montalais, velvollisuuksistaan tulee pitää huolta!"

"Hyvä on sinun sanoa sillä tavoin, kultaseni, joka olet jätetty
vapaaksi tähän hoviin. Sinä olet ainoa, joka nautit sen etuja
minkäänlaisitta rasituksitta ja olet hovin neitosista suuremmassa
kunniassa kuin minä itse, kun Madame on niin mieltynyt isäpuoleesi,
että sinäkin saat osuutesi erityisestä suosiosta. Sinähän liehut tässä
synkässä rakennuksessa kuin linnut tornissamme, hengähdellen ilmaa,
nokkien kukkasia, etsien jyväsiä, olematta vähäisimmänkään palveluksen
vastuussa, joutumatta sietämään minkäänlaista ikävyyttä. Ja sinä
muistutat minulle velvollisuuksien täyttämisestä! Totta tosiaan, pikku
laiskuri, mitä onkaan sinulla muita velvollisuuksia kuin kirjoittaa
tuolle komealle Raoulille? Saammepa nähdä, että kirjeestäsi ei
tulekaan mitään, jolloin sinäkin nähdäkseni hiukan laiminlyöt
velvollisuuksiasi."

Louise kävi totiseksi, tuki leukaansa kädellään ja virkkoi
avomielisesti:

"Moiti vain mukavuuttani, jos sinulla on siihen sydäntä. Sinulla on
edessäsi tulevaisuus; sinä kuulut vakinaisesti hoviin. Jos kuningas
menee naimisiin, niin hän kutsuu Monsieurin luokseen; sinä saat nähdä
loistavia juhlia, nähdä kuninkaan, jota kiitetään niin kauniiksi ja
herttaiseksi."

"Ja näenpä vielä Raoulinkin, joka kuuluu Condén prinssin saattueeseen",
lisäsi Montalais häijysti.

"Raoul-parka!" huokasi Louise.

"Nyt onkin oikea hetki kirjoittaa hänelle, kaunoiseni; aloittakaamme
siis uudestaan tuo oivallinen _Monsieur Raoul_, joka komeili revityn
arkin yläreunassa."

Hän ojensi ystävättärelleen kynän ja rohkaisi sydämellisellä hymyllä
hänen kättänsä piirtämään nopeasti nuo kaksi alkusanaa.

"Sitten?" kysyi nuorempi tyttö.

"Sitten kirjoita, mitä ajattelet, Louise", neuvoi Montalais.

"Oletko varma siitä, että ajattelen jotakin?"

"Sinä ajattelet jotakuta, mikä merkitsee samaa tai on oikeastaan paljon
pahempi seikka."

"Niinkö luulet, Montalais?"

"Louise, Louise, sinisilmäsi ovat syvät kuin meri, jonka viime vuonna
näin Boulognessa. Ei, minä erehdyn, -- meri on kavala: sinun silmäsi
ovat syvät kuin heleä taivas, jonka näen kaareutuvan tuolla
yläpuolellamme."

"No, koska luet niin hyvin silmistäni, sanohan minulle, mitä minulla on
mielessäni."

"Ensiksikään sinulla ei ole mielessäsi _Monsieur Raoul_, vaan _Rakas
Raoul_."

"Oh!"

"Älä niin vähästä punastu. 'Rakas Raoul', sanokaamme, 'pyydät minua
kirjoittamaan sinulle Pariisiin, missä prinssin asiat pidättelevät
sinua. Koska sinun on täytynyt ikävystyä siellä, etsiäksesi huvitusta
maalaistytön muistelusta...'"

Louise suoristausi äkkiä.

"Ei, Montalais", hän keskeytti hymyillen, "en ajattele sanaakaan
tuosta. Maltahan, näin minä ajattelen."

Ja hän tarttui rivakasti kynään ja pyöräytti vakavalla kädellä
seuraavat sanat:

"Olisin ollut kovin onneton, jos olisitte vähemmän kiihkeästi pyydellyt
saada minulta jotakin muistoksenne. Kaikki täällä haastaa minulle
varhaisista vuosistamme, niin joutuin kuluneista, niin rauhaisesti
vierineistä, että mitkään muut eivät voi koskaan sydämessä korvata
niiden viehätystä."

Montalais, joka katseli käden vauhtia ja luki nurin päin kirjaimet sitä
mukaa kuin niitä herui ystävättären kynästä, keskeytti hänet
taputtamalla käsiään.

"Erinomaista!" kiitti hän. "Siinäpä vilpittömyyttä, sydämellistä sävyä,
luontevaa kirjoitustapaa! Näytäkin noille pariisilaisille, rakkahin,
että Blois on kauniista kielestä tunnettu paikkakunta."

"Hän tietää, että Blois on ollut minulle paratiisi", vastasi nuori
tyttö.

"Sitä juuri tahdoin sanoa, ja sinä puhut kuin enkeli."

"Lopetan kirjeeni, Montalais."

Ja nuori tyttö pitkitti:

"Te sanotte ajattelevanne minua, monsieur Raoul; kiitän teitä siitä,
mutta se ei voi minua ihmetyttää, kun tiedän, kuinka monta kertaa
sydämemme ovat sykkineet lähekkäin."

"Kas vain, pidähän varasi, karitsaiseni", sanoi Montalais; "tuossa sinä
karistelet villojasi, vaikka on susia liikkeellä."

Louise aikoi vastata, kun linnan holvikäytävästä kuului ratsun töminää.

"Mitä nyt?" virkkoi Montalais lähestyen ikkunaa. "Pulska ritari,
totisesti!"

"Voi, Raoul!" huudahti Louise, joka oli tehnyt saman liikkeen kuin
ystävättärensäkin, ja vaaleten hän vapisevana lysähti keskeneräisen
kirjeensä ääreen.

"Kerrassaan ketterä rakastaja!" kiusoitteli Montalais; "ja kyllä
saapuikin otollisella hetkellä!"

"Peräydy, peräydy, minä pyydän!" sopersi Louise.

"Joutavia! Hän ei tunne minua; anna minun toki nähdä, mitä hän täällä
tekee."



2.

Sanansaattaja.


Mademoiselle de Montalais oli oikeassa, nuori ritari oli komea mies.

Hän oli neljän- tai viidenkolmatta vanha, pitkä, solakka, ryhdikkäästi
pitäen hartioillaan senaikuista somaa sotilasasua. Pitkät suppilomaiset
saappaat peittivät jalkoja, joita mademoiselle de Montalaiskaan ei
olisi hävennyt, jos olisi mieheksi pukeutunut. Toisella sirolla ja
jäntevällä kädellään hän pysähdytti hevosensa keskelle pihaa ja
toisella kohotti korkeatöyhtöistä hattua, joka varjosti vakavia,
avomielisiä kasvonpiirteitä.

Kavioiden kopse oli herättänyt vartiosoturit hypähtämään jalkeille.

Nuori mies antoi erään heistä lähestyä, ja satulastaan kumartuen
tulijaan päin hän ilmoitti selvällä ja täsmällisellä äänellä, joka
aivan hyvin kuului nuorten tyttöjen ikkunaan:

"Sanoma hänen kuninkaalliselle korkeudelleen."

"Hei, hei!" huudahti henkivartija; "herra upseeri, täällä on
sanansaattaja!"

Mutta kunnon sotamies tiesi hyvin, että mitään upseeria ei ollut
tulossa, koska se ainoa, joka olisi voinut ilmestyä, oli jäänyt linnan
takaosaan, missä hän asui pienessä kamarissa puutarhan laidassa. Hän
kiirehtikin lisäämään:

"Herra aatelismies, upseerimme näkyy olevan kierroksella, mutta hänen
poissaollessaan käydään tulonne ilmoittamassa herra de Saint-Remylle,
hovimestarille."

"Herra de Saint-Remylle!" toisti ritari punehtuen.

"Tunnetteko hänet?"

"Tunnen hyvin... Antakaa hänelle tieto, minä pyydän, jotta käyntini
esitetään mahdollisimman pian hänen korkeudelleen."

"Näkyy olevan kiireellinen asia", virkkoi kaartilainen kuin itsekseen
puhuen, mutta toivoen saavansa vastauksen.

Sanansaattaja nyökäytti päätänsä.

"Siinä tapauksessa", tarjousi huovi, "lähdenkin itse hakemaan
hovimestaria."

Nuori mies laskeusi sillävälin ratsailta, ja muiden kaartilaisten
uteliaina tarkkaillessa kauniin hevosen jokaista liikettä, soturi tuli
takaisin sanomaan:

"Suokaa anteeksi, hra aatelismies, saanko tietää nimenne?

"Bragelonnen varakreivi, hänen ylhäisyytensä Condén prinssin asialla."

Henkivartija kumarsi syvään ja riensi ylös portaita etuhuoneisiin
vikkelästi kuin Rocroyn ja Lensin voittajan nimi olisi antanut hänelle
siivet.

Varakreivi ei ollut vielä ehtinyt kiinnittää ratsuansa portaiden
rautaiseen kaiteeseen, kun herra de Saint-Remy hengästyksissään juoksi
ovelle, toisella kädellään kannatellen hyllyvää vatsaansa ja toisella
viuhtoen ilmaa niinkuin soutaja halkoo aaltoja airolla.

"Ah, herra varakreivi, te Bloisissa!" huohotti hän; "jo nyt on ihme!
Hyvää päivää, herra Raoul, hyvää päivää!"

"Nöyrin kunnioitukseni, herra de Saint-Remy."

"Kylläpä mademoiselle La Vall... madame de Saint-Remy, piti sanomani,
ihastuu nähdessään teidät! Mutta tulkaahan. Hänen kuninkaallinen
korkeutensa on aamiaisella; pitääkö hänet keskeyttää? Onko asia vakavaa
laatua?"

"On ja ei, herra de Saint-Remy. Tuokion viivytys voisi äkkiäkin tuottaa
hänen kuninkaalliselle korkeudelleen ikävyyksiä."

"Jos niin on asian laita, niin poiketkaamme ohjesäännöstä, herra
varakreivi. Tulkaa. Monsieur muuten onkin tänään mainiolla tuulella. Ja
tehän luotte uutisia, vai mitä?"

"Suuria, herra de Saint-Remy."

"Ja arvattavasti hyviä?"

"Erinomaisia."

"Tulkaa siis pian, joutuin vain!" huudahti kelpo virkailija, joka
järjesteli pukuansa lyllertäessään jo eteenpäin.

Raoul seurasi häntä hattu kädessä ja hiukan säikkyen kannuksiensa
juhlallista kajahtelua avarissa suojamissa.

Heti kun hän oli kadonnut palatsin sisähuoneisiin, ilmestyivät molemmat
nuoret tytöt jälleen pihaikkunaansa, ja vilkas supatus ilmaisi heidän
kiihtymystään. He tulivat piankin tehneeksi jonkun päätöksen, sillä
ruskean verevän kaunottaren pää hävisi ikkunasta. Toinen jäi ulokkeen
taakse kukkasien suojaan, pitäen lehvien raoista tarkoin silmällä
ulkoportaita, joita myöten varakreivi oli tullut palatsiin.

Noin suuren uteliaisuuden aiheuttaja pitkitti sillaikaa kulkuansa
hovimestarin kintereillä. Kiireisten askelten sipsutus, viinin ja
ruokien tuoksu, kristallilasien ja hopealautasten helinä ilmoittivat
hänelle, että hän oli päätymässä perille.

Paashipojat, palvelijat ja talousvirkailijat, jotka olivat koolla
ruokasalin viereisessä talletushuoneessa, tervehtivät tulijaa niin
kohteliaasti kuin tässä maakunnassa oli yleisenä tapana; muutamat
tunsivat Raoulin, melkein kaikki tiesivät hänen tulevan Pariisista.
Voisi sanoa, että hänen saapumisensa lakkautti hetkiseksi
pöytäpalveluksen.

Totta on, että muuan paashipoika hänen ylhäisyydelleen viiniä
kaataessaan ja samalla kuullessaan kannuksien kilinää viereisestä
huoneesta kääntyi lapsekkaasti katsomaan, vaistomaisesti yhä valuttaen
nestettä, ei enää prinssin lasiin, vaan pöytäliinalle.

Madame, joka ei ollut syvissä mietteissä kuten hänen korkea puolisonsa,
huomasi paashin hajamielisyyden.

"Mitä nyt!" hän virkahti.

"Mitä nyt?" toisti Monsieur; "mitä on tekeillä?"

Herra de Saint-Remy, joka juuri pisti päänsä sisälle ovesta, käytti
hyväkseen tilaisuutta.

"Miksi minua häiritään?" jatkoi Gaston vetäen luokseen paksun viipaleen
isointa lohta, mitä juuri milloinkaan nousi Loireen, joutuakseen
pyydykseen Paimboeufin ja Saint-Nazairen välillä.

"On tullut sanansaattaja Pariisista. Mutta onhan aikaa sittenkin kun
monseigneur[6] on päässyt aamiaiselta."

"Pariisista!" huudahti prinssi haarukkansa pudottaen; "sanansaattaja
Pariisista, sanotte? Ja kenen lähettämänä?"

"Herra prinssin", ilmoitti hovimestari kiireesti.

Siten yleensä mainittiin herra de Condéta.

"Herra prinssin lähetti saapunut?" änkkäsi Gaston, ja hänen
levottomuutensa ei välttänyt ainoankaan läsnäolijan huomiota, joten
yleinen uteliaisuus yltyi kaksin verroin.

Monsieur kenties luuli joutuneensa takaisin onnekkaiden salaliittojen
aikaan, jolloin oven käynti vavahdutti hänen sydäntään, -- jolloin
jokainen kirje saattoi sisältää valtiosalaisuuden, jokainen sanoma
palvella pimeätä ja mutkallista vehkeilyä. Kenties myös herra prinssin
suuri nimi Bloisin holvikattojen alla kehittäysi jättiläiskokoiseksi
haamuksi.

Monsieur työnsi lautasensa edemmäksi.

"Annanko lähetin odottaa?" kysyi hra de Saint-Remy.

Madamen silmänisku rohkaisi Gastonin vastaamaan:

"Ei, tulkoon hän päin vastoin heti saapuville. Kuka hän muuten on?"

"Tämän tienoon aatelismiehiä, varakreivi de Bragelonne."

"Kas vain, hyvä on!... Tuokaa hänet tänne, Saint-Remy, tuokaa."

Ja tavanmukaisen arvokkaasti lausuttuansa nämä sanat Monsieur katseli
erityiseen tapaan palveluskuntaan, jolloin kaikki -- paashit,
keittiövirkailijat ja saattolaiset -- jättivät ruokaliinan,
veitsen, pikarin, ja peräytyivät toiseen huoneeseen hätäisessä
epäjärjestyksessä.

Tämä pikku armeija avautui sitten heti kujaksi, jota myöten Raoul de
Bragelonne herra de Saint-Remyn johtamana astui ruokasaliin.

Henkilökunnan poistumisen myöntämä lyhyt yksinäisyyden hetki oli
sallinut Monsieurin omaksua valtioviisaan sävyn. Hän ei kääntynyt
tulijoihin päin, vaan odotti, kunnes hovimestari oli tuonut
sanansaattajan vastapäätä häntä.

Raoul pysähtyi pöydän alapään kohdalle, joutuen siten Monsieurin ja
Madamen väliin. Siltä paikaltaan hän teki hyvin syvän kumarruksen
Monsieurille ja toisen peräti nöyrän Madamelle; sitten hän suoristausi
ja odotti Monsieurin puhuttelua.

Prinssi puolestaan odotti ovenpuoliskojen tiukkaa sulkemista. Hän ei
siitä varmistautuakseen tahtonut kääntyä katsomaan, sillä se ei olisi
ollut arvokasta; mutta korviansa heristäen hän kuunteli lukon ritinää,
joka hänelle lupasi ainakin näennäistä salaisuutensa säilymistä.

Oven sulkeuduttua Monsieur kohotti katseensa varakreiviin ja aloitti:

"Te kuulutte tulleen Pariisista, monsieur?"

"Vastikään, monseigneur."

"Miten kuningas jaksaa?"

"Hänen majesteettinsa on kaikin puolin terveenä, monseigneur."

"Entä kälyni?"

"Hänen majesteettinsa leskikuningatar potee yhä pistoksia povessaan.
Mutta jo kuukauden ajan on hänenkin vointinsa ollut parempi."

"Mitä sanottiinkaan minulle, -- että muka tulette herra prinssin
asialla? Se oli varmasti erehdystä."

"Ei, monseigneur: hra prinssi on antanut toimekseni tuoda teidän
kuninkaalliselle korkeudellenne tämän kirjeen, ja odotan siihen
vastausta."

Raoulia oli hiukan kuohuttanut tämä kylmäkiskoinen ja pikkumainen
vastaanotto; hänen äänensä oli huomaamattomasti alentunut tehokkaan
hiljaiseksi.

Prinssi unohti, että hän oli tämän salaperäisyyden aiheena, ja pelko
valtasi hänet jälleen.

Jäykin katsein hän vastaanotti Condén prinssin kirjeen, repi kuoren
kuin olisi avannut epäiltävää kääröä ja kääntyi toisaanne lukemaan,
jotta kukaan ei olisi voinut hänen kasvoistaan aavistaa sen vaikutusta.

Madame tunsi melkein yhtä suurta huolestusta kuin prinssikin,
jännittyneenä tarkastaen korkean puolisonsa jokaista liikettä.

Järkkymättömänä ja isäntäväen huomion siirtymisestä hiukan vapaammalle
mielelle päässeenä Raoul silmäili paikaltaan ja edessään olevasta
avonaisesta ikkunasta puutarhaa ja sen lukuisia kuvapatsaita.

"Kah, tämäpä mieluisa yllätys", huudahti äkkiä Monsieur riemastuneesti
hymyillen, "ja herttainen kirje herra prinssiltä! Tässä, madame."

Pöytä oli liian iso, jotta prinssi olisi ulottunut ojentamaan kirjettä
puolisolleen. Raoul asettui joutuisasti välittäjäksi ja suoritti
tehtävänsä niin soreasti, että Madame mielissään kiitti varakreiviä
imartelevasti.

"Tiedätte varmaankin kirjeen sisällön?" virkkoi Gaston Raoulille.

"Kyllä, monseigneur; herra prinssi antoi minulle sanoman ensin
suullisesti, mutta siten hänen korkeutensa näki paremmaksi kirjoittaa."

"Kaunista käsialaa", sanoi Madame, "mutta minä en saa sitä luetuksi."

"Lukisitteko te Madamelle, herra de Bragelonne", esitti herttua.

"Niin, lukekaahan, minä pyydän, monsieur."

Raoul alkoi lukea, Monsieurin uudestaan kohdistaessa sanomaan kaiken
huomionsa.

Kirje kuului seuraavasti:

    "Monseigneur! Kuningas lähtee rajalle; tietänette, että hänen
    majesteettinsa avioliitto on tulemassa solmituksi. Kuningas on
    suonut minulle kunnian toimia tällä matkalla majoitusmarsalkkana,
    ja kun tiedän, kuinka suuresti hänen majesteettiaan ilahduttaisi
    viettää päivä Bloisissa, rohkenen pyytää teidän kuninkaalliselta
    korkeudeltanne lupaa merkitä linnanne poikkeuspaikaksemme.
    Jos tämän pyynnön äkillisyys kuitenkin voisi tuottaa teidän
    kuninkaalliselle korkeudellenne jotakin pulaa, niin suvainnette
    antaa minulle siitä tiedon sanansaattajani myötä, joka on
    saattueeseeni kuuluva aatelismies, varakreivi de Bragelonne.
    Matkasuunnitelmani riippuu teidän kuninkaallisen korkeutenne
    päätöksestä, ja Bloisin sijasta esittäisin viivähdettäväksi
    Vendômessa tai Romorantinissa. Rohkenen toivoa, että teidän
    kuninkaallinen korkeutenne käsittää pyyntöni lausutuksi
    hyvässä mielessä, ilmauksena rajattomasta kiintymyksestäni
    teihin ja halustani olla teille mieliksi."

"Ei ole mitään mieluisampaa meille", sanoi Madame, joka lukemisen
aikana oli useaankin kertaan neuvotellut puolisonsa kanssa katseiden
välityksellä. "Kuningas täällä!" hän huudahti kenties hiukan kovemmin
kuin olisi sopinut salaisuuden varjelemisen kannalta.

"Monsieur", sai vuorostaan sanoiksi hänen korkeutensa, "kiittäkää
prinssi de Condéta ja ilmaiskaa hänelle lämmin tunnustukseni
mielihyvästä, jonka hän minulle suo."

Raoul kumarsi.

"Minä päivänä hänen majesteettinsa saapuukaan?" pitkitti Monsieur.

"Kuningas saapuu kaiken todennäköisyyden mukaan tänä iltana,
monseigneur."

"Mutta miten olisi hän siis saanut tiedon, jos vastaukseni olisi ollut
epäävä?"

"Minun tuli ohjeitteni mukaan, monseigneur, kiireimmiten palata
Beaugencyn kaupunkiin antamaan peruutusmääräys pikalähetille, joka
vuorostaan olisi peräytynyt ilmoittamaan herra prinssille."

"Hänen majesteettinsa on siis Orléansissa?"

"Lähempänä, monseigneur: hänen majesteettinsa lienee tällä hetkellä jo
saapunut Meungiin."

"Hänellä on hovi mukanaan?"

"Niin, monseigneur."

"Unohdin muuten kysyä teiltä kuulumisia herra kardinaalista."

"Hänen ylhäisyytensä näyttää olevan hyvissä voimissa, monseigneur."

"Hänen sisarentyttärensä ovat kai hänen saattueessaan?"

"Ei, monseigneur, hänen ylhäisyytensä määräyksen mukaan neidit de
Mancini ovat matkalla Brouageen. He seuraavat Loiren vasenta rantaa,
hovin tullessa oikeanpuolista rantaa myöten."

"Mitä! Jättääkö mademoiselle Marie de Mancinikin hovin?" kysäisi
Monsieur, jonka pidättelevä sävy alkoi höllentyä.

"Mademoiselle Marie de Mancini eritoten", vastasi Raoul säveästi.

Prinssin kalpeita poskia kirkasti hymyn vilahdus, huomaamattomana
jäännöksenä hänen vanhasta mieltymyksestään häiriötä nostattaviin
vehkeisiin.

"Kiitän teitä, herra de Bragelonne", virkkoi Monsieur sitten. "Te
kenties ette tahtoisi ottaa toimitettavaksenne asiaa, jonka haluaisin
teille uskoa, -- ilmoittaa prinssille, että hänen sanansaattajansa on
ollut minulle hyvin mieluisa; mutta sanonkin sen hänelle itse."

Raoul kiitti Monsieuria kumarruksella kunniasta, jota tämä hänelle
osoitti.

Monsieur teki merkin Madamelle, joka painalsi oikealle puolelleen
asetettua pöytäkelloa.

Herra de Saint-Remy astui heti sisälle, ja seuraavassa tuokiossa huone
tulvahti väkeä täyteen.

"Messieurs!" sanoi prinssi, "hänen majesteettinsa suvaitsee kunnioittaa
minua päivän vierailulla Bloisissa. Luotan siihen, että armollinen
veljenpoikani ei joudu katumaan suosiota, jota hän asunnolleni
osoittaa."

_"Vive le roi!"_ huusivat talousvirkailijat haltioituneina, ja herra de
Saint-Remy ennen kaikkia.

Gaston painoi päänsä kumaraan synkän surumielisenä. Koko ikänsä oli
hänen täytynyt kuulla tai oikeastaan kärsien alistua kuulemaan tuota
huutoa: Eläköön kuningas! joka nyt kajahti häntä vastaan. Kauan olivat
hänen korvansa saaneet viime aikoina olla siltä rauhassa, mutta nytpä
kohosi hänen eteensä nuorempi, eloisampi, loistavampi kuninkuus
ikäänkuin uutena ja tuskallisempana ärsytyksenä.

Madame oivalsi tuon pelokkaan ja kaihoksuvan sydämen koettelemukset.
Hän nousi pöydästä, Monsieur seurasi esimerkkiä koneellisesti, ja koko
palveluskunta piiritti Raoulin kuulusteltavakseen, soristen kuin
mehiläispesä.

Madame näki tämän uteliaisuuden ja kutsui luokseen herra de
Saint-Remyn.

"Nyt ei ole lörpöttelyn hetki, vaan työskentelyn", sanoi hän, sävyltään
emäntänä, joka on pahastunut palkollisilleen.

Herra de Saint-Remy kiirehti hajoittamaan talousvirkailijain kehän
Raoulin ympäriltä, jotta tämä pääsi siirtymään etuhuoneeseen.

"Tuosta aatelismiehestä toivoakseni pidetään huolta", lisäsi Madame
hovimestariin kääntyen.

Kunnon mies riensi heti Raoulin perään.

"Madame antoi toimeksemme tarjota teille virkistystä täällä", ilmoitti
hän; "linnassa on muuten asuinhuonekin teidän varallenne."

"Kiitos, herra de Saint-Remy", vastasi Bragelonne, "mutta tiedätte,
kuinka hartaasti kaipaan saada tavata kreiviä, isääni."

"Se on totta, se on totta, herra Raoul. Viekää hänelle samalla minulta
nöyrät terveiset, minä pyydän."

Raoul vapautui uudestaan vanhasta herrasta ja pitkitti kulkuansa.

Kun hän ratsuaan suitsista taluttaen astui holvikäytävään, huhusi
hänelle vieno ääni hämärän sivukujanteen perältä. "Herra Raoul!"
huudettiin sieltä.

Nuori mies kääntyi kummastuneena ja näki nuoren ruskeanverevän tytön,
joka laski sormensa huulilleen ja viittasi hänelle toisella kädellään.

Tyttö oli hänelle tuntematon.



3.

Nuorten kohtaus.


Raoul eteni askeleen tyttöä kohti, joka siten kutsui häntä.

"Mutta hevoseni, madame?" esteli hän.

"Jo on pula sekin! Astukaa eteenpäin; ensimmäisellä pihalla näette
vajan, -- sitokaa hevosenne sinne ja tulkaa pian."

"Minä tottelen, madame."

Raoulilta ei mennyt neljääkään minuuttia saamansa kehoituksen
täyttämiseen. Hän palasi pikku solaan ja näki jälleen hämyssä
salaperäisen opastajattarensa, joka odotti häntä kiertoportaitten
alimmilla askelmilla.

"Oletteko kyllin urhea seurataksenne minua, seikkailijaritari?" kysyi
nuori tyttö nauraen Raoulin ilmaisemalle hetkelliselle epäröimiselle.

Toinen vastasi hypähtämällä hänen perässään portaitten pimentoon. He
kapusivat siten kolme huonekertaa, Raoul tytön kintereillä, kaidetta
hapuillessaan väliin hipaisten hyppysillään silkkilaahusta, joka
heilahteli porraskäytävän kumpaistakin sivua pitkin. Aina kun Raoul
kompastui, huudahti ohjaajatar ankarasti: "hiljaa!" ja ojensi hänelle
pehmeän ja hajuvedellä piristellyn kätensä.

"Tätenpä nousisi linnantornin huippuun asti väsymystä tuntematta",
huomautti Raoul.

"Tuosta kuulee, monsieur, että te olette suuren uteliaisuuden,
uupumuksen ja rauhattomuuden vallassa; mutta tyyntykää, olemmekin jo
perillä."

Nuori tyttö tyrkkäsi ovea, joka heti ja ihan aavistamattomasti päästi
valovirran tulvahtamaan porrassiltamalle, näyttäen sen tasalla Raoulin
pitelemässä kiinni kaiteesta.

Tyttö läksi astumaan edelleen, aatelismies perässä; hän poikkesi
erääseen kamariin, Raoul seurasi mukana.

Tuskin oli hän joutunut ansaan, kun kuuli kimeän huudahduksen. Hän
käännähti ja näki kahden askeleen päässä -- kädet ristissä, silmät
ummessa -- sen vaaleaverisen, sinisilmäisen ja valkohartiaisen
kaunottaren, joka Raoulin tuntiessaan oli kirkaissut hänen nimensä.

Ja hän näki tytön kasvojen ilmeessä niin suurta rakkautta ja onnea,
että hän painui polvilleen keskelle huonetta, puolestaan sopertaen
Louisen nimen.

"Voi, Montalais, Montalais!" huokasi tyttö: "tällainen petos on suuri
synti."

"Minäkö olisin pettänyt sinua?"

"Niin, sanoit lähteväsi alas tiedustamaan uutisia ja toimititkin
monsieurin kiipeämään tänne."

"Hänenhän täytyi. Kuinka hän olisi muutoin saanut kirjeen, jonka
hänelle kyhäsit?"

Ja hän osoitti sormellaan kirjettä, joka oli jäänyt pöydälle.
Raoul astahti ottamaan sitä; Louise nopeampana, vaikka hän
olikin suoristautunut nähtävästi hieman epävarmana käytöksensä
sopivaisuudesta, ojensi kätensä pidättämään häntä.

Raoul sai siis vastaansa tämän lämpöisen ja vapisevan kätösen; hän otti
sen omien käsiensä väliin ja kohotti sen niin kunnioittavasti
huulilleen, että hän tuli sille pikemmin hengähtäneeksi kuin suudelman
painaneeksi.

Sillävälin mademoiselle de Montalais oli siepannut kirjeen, naisten
tavoin laskostanut sen huolellisesti kolmelle taipeelle ja sujauttanut
sen povelleen.

"Älä pelkää, Louise", takasi hän; "monsieur ei tule ottamaan sitä
täältä sen paremmin kuin edesmennyt kuningas Ludvig XIII otti
kirjelappuja mademoiselle de Hautefortin miehustasta."

Raoul punastui nähdessään nuorten tyttöjen hymyn eikä huomannut yhä
pitelevänsä Louisen kättä.

"Kas niin", haastoi Montalais, "nyt olet antanut minulle anteeksi,
Louise, että toin sinulle monsieurin, ja te, monsieur, ette ole minulle
enää pahastuksissanne vaivaamisestani, tavatessanne täällä
mademoisellen. Kun siis on rauha tehty, pakiskaamme kuin vanhat
ystävykset. Esittele minut, Louise, herra de Bragelonnelle."

"Herra varakreivi", virkkoi Louise vakavan sydämellisesti ja
avomielinen hymy huulillaan, "minulla on kunnia esitellä teille
mademoiselle Aure de Montalais, hänen kuninkaallisen korkeutensa
Madamen nuori hovineiti ja lisäksi ystävättäreni, likeinen
ystävättäreni."

Raoul tervehti tavanmukaisesti.

"Ja etkö myös esittele minua mademoisellelle, Louise?" kysäisi hän.

"Oh, hän tuntee sinut, hän tietää kaikki!"

Tämä teeskentelemätön purkaus sai Monialaisin puhkeamaan nauruun ja
Raoulin huoahtamaan onnellisena, hän kun tulkitsi lauselman
merkitsevän: Hän tietää _meidän rakkautemme_.

"Kohteliaisuuksista on suoriuduttu, herra varakreivi", sanoi Montalais.
"Tässä nojatuoli, ja ilmaiskaa meille nyt pian se uutinen, jonka toitte
tänne niin kiireellisesti."

"Mademoiselle, se ei enää ole salaisuus. Matkallaan Poitiersiin
kuningas pysähtyy vierailulle hänen kuninkaallisen korkeutensa luo."

"Kuningas tänne!" huudahti Montalais käsiään taputtaen; "me saamme
nähdä hovin! Ymmärrätkö, Louise, -- oikean hovin, pariisilaisen? Voi,
hyväinen aika! Mutta milloin hän tulee, monsieur?"

"Kenties tänä iltana, mademoiselle; muutoin varmasti huomenna."

Montalais liikahti nyreästi.

"Ei ollenkaan aikaa laittautua kuntoon, ei kerkiä saamaan valmiiksi
ainoatakaan pukua! Me olemme täällä takapajulla kuin puolalaiset! Me
muistutamme muotokuvia Henrik IV:n päiviltä!... Voi, monsieur, kylläpä
toitte meille häijyn viestin!"

"Hyvät neidit, te olette aina kauniita."

"Tyhjää!... Olemme aina kauniita, kyllä, koska luonto on tehnyt meidät
välttäviksi; mutta me joudumme naurunalaisiksi, kun emme esiinny
muodinmukaisessa asussa... Oi voi, naurunalaisiksi! Minutko katsotaan
naurettavaksi, minut!"

"Kuka katsoo?" kysyi Louise yksinkertaisesti.

"Kukako? Sinäpä olet kummallinen, kultaseni!... Mikä kysymys sekin on!
_Katsotaan_, se on sanottuna koko maailmasta -- hovilaisista,
ylimyksistä, kuninkaasta."

"Suo anteeksi, hyvä Aure, mutta kun täällä on kaikilla tapana nähdä
meidät sellaisina kuin olemme..."

"Aivan niin; mutta asema muuttuu ja me joudumme naurettaviksi
maaseutulaisinakin, kun pukujamme saadaan muka erikoisena Bloisin
muotina verrata Pariisin uutuuksiin, asettuessamme ihan niiden
rinnalle! Tämä on toivotonta!"

"Lohduttautukaa, mademoiselle!"

"Äh, joutavia! Totta tosiaan, sen pahempi niille, jotka eivät pidä
minua makunsa mukaisena!" kääntyi Montalais järkeilemään.

"Nepä olisivat kovin vaateliaita", huomautti Raoul säännölliselle
kohteliaisuusjärjestelmälleen uskollisena.

"Kiitos, herra varakreivi. Ja kuningas siis matkustaa tätä kautta?"

"Koko hovin kanssa."

"Molemmat neidit de Mancini mukana?"

"Eivät tosiaan he."

"Mutta sanotaanhan, että kuningas ei tule toimeen ilman Marie-neitiä?"

"Kuninkaan täytyy nyt, mademoiselle. Kardinaali tahtoo niin. Hän
lähettää molemmat sisarentyttärensä Brouageen maanpakoon."

"Hän! Teeskentelijä!"

"Hiljaa!" varoitti Louise painaen sormensa ruusuhuulilleen.

"Pyh, kukaan ei voi minua kuulla. Sanon, että vanha Mazarino Mazarini
on teeskentelijä, joka juonittelee sisarentyttärestään Ranskan
kuningatarta."

"Ei sentään, mademoiselle, koska kardinaali päin vastoin toimittaa
hänen majesteetilleen puolisoksi infantinna[7] Marie-Thérèsen."

Montalais katsoi Raoulia suoraan kasvoihin ja sanoi hänelle: "Uskotteko
te tuollaisia tarinoita, te pariisilaiset? Enemmän järkeä on sitten
meillä täällä Bloisissa."

"Mademoiselle, jos kuningas jättää taakseen Poitiersin ja lähtee
Espanjaan, -- jos avioliittosopimuksen pykälät on vahvistettu don Luis
de Haron ja hänen ylhäisyytensä kesken, niin käsittänette, että se ei
enää ole mitään leikintekoa."

"Vai niin! Mutta kuningas kaiketi on kuningas?"

"Epäilemättä, mademoiselle, mutta kardinaalikin on kardinaali."

"Eikö siis kuningas ole ihminen? Eikö hän rakasta Marie di Mancinia?"

"Jumaloitsee."

"No niin, hän nai Marien; me joudumme sotaan Espanjan kanssa, herra
Mazarin panee menemään muutamia niistä miljoonista, jotka hänellä on
tallessaan, aatelismiehemme kunnostautuvat urotöillä ylpeitä
kaartilaisia vastaan, ja paljon meikäläisiä palaa laakereilla
seppelöityinä, meidän seppelöidäksemme heidät myrtillä. Sillä tavoin
minä käsitän nykyhetken valtiollisen aseman."

"Montalais, sinä olet hupsu", sanoi Louise, "ja liioitteleva kuvailu
viehättää sinua niinkuin liekki lumoaa luokseen perhosia."

"Sinä, Louise, olet niin maltillinen, että sinä et milloinkaan oikein
rakastaisi."

"Oh!" virkahti Louise hellän moittivasti. "Ymmärrä toki asian laatu,
Montalais! Leskikuningatar haluaa naittaa poikansa infantinnan kanssa;
pitäisikö kuninkaan olla tottelematon äidilleen? Sopiiko hänenlaisensa
kuninkaallisen sydämen antaa huonoa esimerkkiä? Kun vanhemmat kieltävät
rakkauden, häätäkäämme rakkaus!"

Ja Louise huokasi; Raoul loi katseensa alas väkinäisesti. Montalais
helähti nauruun.

"Minullapa ei ole vanhempia", selitti hän.

"Olette varmaankin jo kuullut, miten kreivi de la Fère jaksaa", sanoi
Louise jatkoksi huokaukselleen, joka oli kaunopuheisella voimallaan
paljastanut syviä sydänsuruja.

"En, mademoiselle", vastasi Raoul yhtä muodolliseksi heränneenä, "en
ole vielä käynyt isääni tervehtimässä. Olin juuri menossa hänen
luokseen, kun mademoiselle de Montalais suvaitsi pysähdyttää minut;
toivoakseni kreivi on hyvässä voinnissa. Ettehän liene saanut mitään
ikäviä tietoja?"

"En ollenkaan, herra Raoul, en, Jumalan kiitos!"

Syntyi äänettömyys, jollaikaa kaksi samaan aatokseen yhtynyttä sielua
ymmärsi toisiaan täydellisesti ilman katseenkaan apua.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti äkkiä Montalais; "askeleita portailla!..."

"Kuka sieltä voinee tulla?" sanoi Louise rauhattomana nousten.

"Olen teille suurena kiusana, hyvät neidit; olen varmaankin ollut kovin
varomaton", sopersi Raoul kovin hämillään.

"Se on raskasta astuntaa", huomautti Louise.

"Kah, jos se on vain herra Malicorne", arveli Montalais, "niin älkäämme
häiriytykö."

Louise ja Raoul katselivat toisiansa ihmetellen, mikä herra Malicorne
oli miehiään.

"Älkää välittäkö", jatkoi Montalais, "hän ei ole mustasukkainen."

"Mutta, mademoiselle..." aloitti Raoul.

"Kyllä käsitän... No niin, hän on yhtä vaitelias tarvittaessa kuin
minäkin."

"Voi taivas!" hätääntyi Louise, joka oli kallistanut korvansa
ovenraolle; "tunnen äidin askeleet!"

"Madame de Saint-Remy! Minne piiloutuisin?" tuskaili Raoul, hartaasti
haluten jälleen opastusta Montalaisilta, joka näytti joutuneen hiukan
ymmälle.

"Niin", myönsi tämä, "minäkin tunnen paksujen anturain kopseen. Oiva
äitisemme sieltä tulee!... Herra varakreivi, onpa vahinko, että ikkuna
on viisikymmentä jalkaa korkealla ja sen alla kiveys."

Raoul silmäili neuvottomana uloketta, Louise tarttui hänen
käsivarteensa ja pidätteli häntä.

"Kas, olenko päästäni pyörällä?" älysi Montalais; "eikö minulla ole
hovipukujen säilytyskaappi? Se on tosiaan ihan kuin tähän tarpeeseen
varattu."

Aika olikin jo täpärä, sillä madame de Saint-Remy nousi portaita
nopeammin kuin tavallisesti. Hän saapui siltamalle juuri kun Montalais,
niinkuin näytelmän yllätyskohtauksissa, sulki vaatesäilyn painautumalla
sen ovea vasten.

"Ah", huusi madame de Saint-Remy, "täälläkö oletkin, Louise?

"Niin, madame", vastasi tytär kalpeampana kuin jos hänet olisi saatu
kiinni suuresta rikoksesta.

"Hyvä, että tapasin!"

"Istuutukaa, madame", pyysi Montalais tarjoten arvoisalle rouvalle
nojatuolia ja asettaen sen siten, että toinen joutuisi kääntämään
selkänsä vaatekaappiin päin.

"Kiitos, mademoiselle Aure, mutta minä en voi viipyä; tulehan pian,
tyttöseni, lähtekäämme."

"Minne siis tahdotte lähdettäväksi, äiti?"

"Kotiin tietysti; eikö sinun ole järjestettävä pukeutumistasi?"

"Miksi niin?" kysäisi Montalais kiirehtien näyttelemään kummastusta
siinä pelossa, että Louise kompastuisi johonkin tyhmyyteen.

"Ettekö siis tiedä uutista?" sanoi madame de Saint-Remy.

"Mitä uutisia kaksi tyttöä saisi tähän kyyhkyslakkaan?"

"Mitä!... Ettekö ole nähneet ketään?"

"Madame, puhutte arvoituksia ja kidutatte meitä tulisilla hiilillä!"
huudahti Montalais, joka havaitessaan Louisen vaalenevan yhä enemmän ja
enemmän ei tuskaannukseltaan ollut tiennyt, minkä pyhimyksen huomaan
olisi uskonut itsensä.

Vihdoin hän oli kohdannut ystävättärensä puhuvan silmäyksen --
tuollaisen silmäyksen, joka saisi seinänkin tajuamaan. Louise viittasi
sillä hattuun, Raoulin onnettomaan hattuun, joka komeili pöydällä.

Montalais heittäysi eteen, ja vasemmalla kädellään tarttuen siihen hän
siirsi sen taaksensa oikeaan ja kätki sen siten juuri viime sanat
virkkaessaan.

"No", ilmoitti madame se Saint-Remy, "tänne saapui pikalähetti tuomaan
tiedon, että kuningas tulee kohtsiltään linnaan. Nyt siis pitää
esiintyä somina, hyvät neidit!"

"Pian, pian!" oli Montalais innostuvinaan; "mene madamen kanssa,
Louise, ja jätä minut laittamaan kuntoon hovipukuani."

Louise nousi, äiti tarttui häntä käteen ja veti hänet porrassiltamalle.

"Tule", hän sanoi.

Ja ääntänsä hiljentäen:

"Kun olen kieltänyt sinua kulkemasta Montalaisin luona, niin miksi käyt
täällä kuitenkin?"

"Hän on ystävättäreni, äiti. Tulin muuten nyt sattumalta."

"Eikö sinun nähtesi ole piiloitettu ketään?"

"Äiti hyvä!"

"Minä näin miehen hatun, sanon sinulle: tuon veitikan, heittiön hattu
se oli!"

"Äiti!" huudahti Louise.

"Tuon tyhjäntoimittaja Malicornen! Hovineiti siten seurustelemassa...
hyi!"

Ja äänet kuoleutuivat pikku porraskäytävän syvyyksiin.

Montalais oli kuullut joka sanan, sillä kaiku lähetti ne hänen
korvaansa kuin kuulotorvea myöten.

Hän kohautti olkapäitänsä ja virkkoi nähdessään Raoulin, joka lymystään
tulleena oli hänkin kuullut sananvaihdon:

"Montalais-parka -- ystävyytensä uhri!... Malicorne-poloinen,
rakkautensa sortama!"

Hän pysähtyi huomatessaan Raoulin naurettavansurkean katsannon; nuori
mies ei ollut hyvillään näin salamyhkäiseksi kääntyneestä päivästä.

"Ah, mademoiselle", sanoi hän, "miten voinkaan palkita
hyväntahtoisuutenne?"

"Jonakuna päivänä ennätämme tehdä tilimme", vastasi tyttö. "Tällähaavaa
teidän on paras paeta, herra de Bragelonne, sillä madame de Saint-Remy
ei ole suvaitsevainen, ja puutteellisella vaitiolollaan hän voisi
toimittaa tänne kotitarkastuksen, joka olisi kaikille asianomaisille
kiusallinen. Hyvästi!"

"Mutta Louise... miten saisi tietää...?"

"Menkää, menkää! Suotta ei kuningas Ludvig XI keksinyt postia."

"Ikävää tämä on!" pahoitteli Raoul.

"Ja enkö minä ole mukana -- minä, joka vastaan valtakunnan koko
postilaitosta? Pian ratsunne selkään, jotta madame de Saint-Remy ei
enää löydä teitä täältä, jos hän tulee takaisin, pitääkseen minulle
siveyssaarnan!"

"Hän varmaan sanoisi isälleni?" jupisi Raoul.

"Ja teitä toruttaisiin! Voi, varakreivi, kyllä näkee, että tulette
hovista: olettehan arka kuin kuningas. Totta tosiaan, me täällä
Bloisissa suoriudumme paremmin isän suostumuksen puutteesta! Kysykää
Malicornelta."

Ja näin sanoen nuori huimapää työnsi Raoulin hartioista ovelle. Tämä
hiipi sitten pitkin holvikäytävää, haki hevosensa, hyppäsi satulaan ja
karautti taipaleelle kuin hänen kintereillään olisi ollut Monsieurin
kahdeksan kaartilaista takaa-ajossa.

4.

Isä ja poika.


Raoul seurasi peräti tuttua, muistissaan rakkaaksi käynyttä tietä, joka
Bloisista johti kreivi de la Fèren maataloon.

Lukija vapauttaa meidät kuvailemasta uudestaan tätä asumusta. Hän on jo
varemmin pistäytynyt sinne meidän kanssamme;[8] paikka on hänelle
tuttu. Viime käyntimme jälkeen olivat vain seinät saaneet harmaamman
vivahduksen ja kattotiilet käyneet sopusuhtaisemmin vaskenkarvaisiksi;
puut olivat tulleet vankemmiksi, ja entiseen aikaan ojenneltuaan
pitkiä, hoikkia oksiaan pensasaitojen yli ne nyt pyöristyneinä,
tuuheina ja rehevinä levittivät mäihän paisuttamien oksiensa alla
laajalti kukkasien tai hedelmien tiivistämää siimestä ohikulkijalle.

Raoul näki jo etäältä suippokaton, molemmat pikku tornit, jalavien
suojaaman kyyhkyslakan ja sen kyyhkysparven, joka kykenemättä
milloinkaan jättämään kotiansa alituiseen kierteli tiilistä rakennetun
torninhuippunsa ympärillä niinkuin herttaiset muistot väikkyvät
suruttomassa sielussa.

Lähemmäksi tullessaan hän eroitti raskaiden sankojen vipuamiseen
käytettyjen väkipyörien kitinää. Olipa hän myös kuulevinaan takaisin
kaivoon läikkyvän veden kaihoisaa lorinaa -- surullista, synkkää,
juhlallista ääntä, joka sattuu lapsen ja runoilijan korvaan;
englantilaisilla haaveksijoilla on sen nimityksenä _splash_,
arabialaisilla _gasgasho_, mutta me ranskalaiset, jotka kyllä myös
tahdomme käydä runoilijoista, saamme sen ilmaistuksi vain kiertävällä
lauselmalla: _Le bruit de l'eau tombant dans l'eau_ (veteen putoavan
veden ääni).

Runsaaseen vuoteen ei Raoul ollut käynyt tapaamassa isäänsä. Koko tämän
ajan oli hän oleskellut hänen korkeutensa prinssin saattueessa.

Kaikkien niiden frondelaisselkkausten jälkeen, joiden ensimmäistä
jaksoa olemme edellisellä kerralla yrittäneet kuvata, olikin de Condé
tehnyt hovin kanssa julkisen, juhlallisen ja suoramielisen sovinnon.
Niin kauan kun prinssi oli ollut huonoissa väleissä kuninkaan kanssa,
oli hän -- alunpitäin kiintyneenä Bragelonneen -- turhaan tarjonnut
tälle kaikkia niitä etuja, jotka voivat häikäistä nuorta miestä.
Poikansa nimessä oli kreivi de la Fère aina kieltäytynyt, uskollisena
niille aateluuden ja kuninkuuden yhteisyyttä kannattaville
periaatteille, joita hän oli eräänä päivänä selittänyt pojalleen
Saint-Denisin hautaholvissa. Ja sen sijaan, että olisi asettunut Condén
prinssin puolelle hänen kapinassaan, oli varakreivi suorastaan
liittynyt de Turenneen tämän taistellessa kuninkaan puolesta. Kun
sitten de Turenne vuorostaan näytti luopuvan kuninkaasta, oli Raoul
jättänyt hänetkin kuten aikaisemmin herra de Condén. Tästä
mutkattomasta toimintaurasta oli seurauksena, että kun Turenne ja Condé
eivät olleet koskaan saavuttaneet voittoja muutoin kuin kuninkaan
lippua puoltaessaan, Raoul oli jo noin nuorena saanut ansioluetteloonsa
kymmenen voittoa eikä ainoatakaan tappiota, joka olisi karvastuttanut
hänen uljuuttaan ja omaatuntoaan.

Raoul oli siis isänsä toivomusta noudattaen sitkeästi ja kuuliaisesti
palvellut Ludvig XlV:ttä, kaikesta koukuttelusta huolimatta, joka
siihen aikaan oli yleistä ja melkein välttämätöntä.

Jälleen suosioon päästyänsä oli herra de Condé käyttänyt kaikkia
keinoja ja ensiksikin armahdusmyönnytystänsä, hankkiakseen entisiä
etujaan suuressa määrässä takaisin, ja niinpä oli hän jälleen pyytänyt
Raouliakin saattolaisekseen. Ainiaan järkevänä miehenä oli kreivi de la
Fère silloin heti lähettänyt Raoulin jälleen prinssin luo.

Vuosi oli siis kulunut isän ja pojan viimeksi erottua toisistaan;
muutamat kirjeet olivat lieventäneet, mutteivät parantaneet poissaolon
kaihoa. Mitä Raouliin tulee, niin lukija tietää, että häntä sitoi
Bloisin seutuun muukin rakkaus kuin pojan kiintymys kasvattajaansa.

Mutta kohtuuden nimessä on huomattava, että ilman sattumaa ja
vallatonta hovineitiä -- kahta kiusanhenkeä -- Raoul olisi viestinsä
vietyään lähtenyt suoraa päätä ratsastamaan isänsä maataloon,
epäilemättä kääntyen katsomaan taaksensa, mutta hetkeksikään
pysähtymättä, jos olisi nähnyt Louisen ojentavan hänelle käsivarsiaan.

Ja alkutaipaleella olisi Raoul tuntenut mielipahaa noin pikaisesti
hälvenneestä ilmestyksestä, mutta lopun matkaa hän olisi maltittomasti
pahoitellut, että hän oli liian hitaasti lähenemässä sitä ystävää, jota
näkemään häntä kannusti toinen rakkautensa.

Raoul tapasi puutarhaveräjän avoinna ja hoputti ratsunsa eteenpäin
puistokujaan siitä välittämättä, että hänelle huitoi suuttuneesti
käsillään muuan ukko, jolla oli sinipunainen, villalangoista kudottu
nuttu yllä ja iso, nukkavieru samettilakki päässä.

Ukko oli kitkemässä rikkaruohoja lavasta, johon oli istutettu pieniä
ruusupensaita ja satakaunoja, kun hän närkästyksekseen näki hevosen
siten ryntäävän hiekoitetuille ja haravoiduille käytävilleen.

Uskalsipa hän voimallisesti murahtaakin, jolloin ratsastaja kääntyi
katsomaan. Silloin muuttui kohtaus, sillä Raoulin kasvot nähdessään
vanhus heti suoristausi ja alkoi juosta rakennusta kohti, katkonaisella
mörinällä nähtävästi ilmaisten rajatonta riemastusta. Raoul saapui
tallin edustalle, jätti hevosensa palveluspojalle ja harppoi sitten
ylös portaita niin kiihkeästi, että se into olisi suuresti ilahduttanut
isän sydäntä, jos hän olisi ollut näkemässä.

Hän astui etusuojan, ruokailuhuoneen ja vieraskamarin läpi ketään
tapaamatta; lopuksi hän kreivi de la Fèren työhuoneen ovelle tulleena
koputti siihen kärsimättömästi ja avasi sen melkein ennen kuin kuuli
sanan: _sisälle!_, jonka lausui vakava ja samalla leppeä ääni.

Kreivi istui paperien ja kirjojen peittämän pöydän ääressä. Hän oli
kyllä vielä sama ylevä ja kaunis aatelismies kuin ennenkin, mutta aika
oli antanut hänen jaloudelleen ja hienolle ulkomuodolleen vielä
juhlallisemman ja selkeämmän sävyn. Rypytön valkoinen otsa pitkän,
enemmän valkoisen kuin mustan tukan alla, terävät ja lempeät silmät
nuoren miehen kulmakarvojen suojassa, hienot ja tuskin vielä
harmahtavat viikset reunustamassa niin puhdas- ja hentopiirteisiä
huulia kuin ne eivät olisi koskaan rypistyneet kuolettavassa kiihkossa,
suora ja joustava vartalo, moitteettomat, mutta laihtuneet kädet, --
sellaisena esiintyi vielä tämä loistava aatelismies, joka Atoksen
nimellä oli saanut monet kuuluisat huulet lausumaan ylistyksiänsä. Hän
oli nyt tekemässä korjauksia vihkoon, joka oli kirjoitettu täyteen
hänen käsialallaan.

Raoul tarttui isäänsä olkapäihin, kaulaan, miten vain sattui, ja
syleili häntä niin sydämellisesti ja nopeasti, että kreivi ei jaksanut
eikä ehtinyt irroittautua tai voittaa isällistä liikutustaan.

"Sinä täällä, sinä täällä, Raoul!" ihmetteli hän. "Onko se
mahdollista?"

"Voi, monsieur, monsieur, kuinka hauskaa on nähdä teidät jälleen!"

"Et vastaa minulle, varakreivi. Oletko lomalla, vai onko Pariisissa
joku onnettomuus sattunut?"

"Jumalan kiitos, monsieur", kertoi Raoul vähitellen tyyntyen, "mitään
muuta kuin onnellisia tapauksia ei ole sattunut; kuningas menee
naimisiin, niinkuin minulla oli kunnia mainita teille viime
kirjeessäni, ja hän on nyt matkalla Espanjaan. Hänen majesteettinsa
kulkee Bloisin kautta."

"Poiketakseen Monsieurin luo?"

"Niin, kreivi. Ja peläten aavistamattoman tulon tuottavan hänelle pulaa
tai haluten osoittaa hänelle erityistä huomaavaisuutta lähetti herra
prinssi minut ennakolta valmistamaan hänen majesteettinsa
vastaanottoa."

"Oletko tavannut Monsieurin?" kysyi kreivi vilkkaasti.

"Minulla on ollut se kunnia."

"Linnassa?"

"Niin, monsieur", vastasi Raoul luoden silmänsä alas; luultavasti hän
tunsi kreivin kysymyksessä muutakin kuin uteliaisuutta.

"Niinkö tosiaan, varakreivi?... Onnittelen sinua."

Raoul kumarsi.

"Mutta näit kai jonkun muunkin Bloisissa?"

"Näin hänen kuninkaallisen korkeutensa Madamen, monsieur."

"Vai niin, mutta Madamea en tarkoittanut."

Raoul punastui korvia myöten ja oli ääneti.

"Et näy kuulevan, mitä sanon, varakreivi?" tiukkasi kreivi de la Fère
erityisesti korostamatta kysymystään, mutta hiukan tehostaen katseensa
totisuutta.

"Kyllä kuulen, monsieur", vastasi Raoul, "mutta jos punnitsen
vastaustani, en sillä tavoita mitään kieroutta, sen tiedätte."

"Minä tiedän, että sinä et milloinkaan poikkea totuudesta. Sentähden
minua ihmetyttääkin, kun tarvitset niin pitkän ajan myöntääksesi tai
kieltääksesi."

"En voi vastata teille ennen kuin olen oikein ymmärtänyt
tarkoituksenne, ja jos olen osannut oikeaan, niin olette pahoillanne
ensimmäisistä sanoistani. Teille ei varmaankaan ole mieluista, kreivi,
että olen nähnyt..."

"Mademoiselle de la Vallièren kaiketi?"

"Häntä te tarkoititte, kreivi, sen kyllä arvasin", virkkoi Raoul
sanomattoman säveästi.

"Ja kysyn sinulta, tapasitko hänet."

"Monsieur, linnaan tullessani en lainkaan tiennyt, että mademoiselle de
la Vallière oleskeli siellä; vasta kun lähetystoimeni päätyttyä olin
poistumassa, toimitti sattuma meidät yhteen. Minulla oli kunnia
tervehtiä häntä."

"Mikä on nimeltään se sattuma, joka sinut vei mademoiselle de la
Vallièren luo?"

"Mademoiselle de Montalais, monsieur."

"Kuka on mademoiselle de Montalais?"

"Nuori nainen, jota en tuntenut; en ollut häntä koskaan ennen nähnyt.
Hän on Madamen hovineiti."

"En jatka kuulusteluani pitemmälle, varakreivi; moitin itseäni jo
siitä, että sitä kesti tähänkään asti. Olin pyytänyt sinua karttamaan
mademoiselle de la Vallièrea ja pysymään käymättä hänen luonaan
luvattani. Kas, tiedänhän sinun puhuneen totta, -- et ole pyrkinyt
lähestymään häntä. Sattuma on tehnyt minulle kolttosen, sinua en voi
syyttää. Tyydyn siis siihen, mitä jo olen sinulle tästä neitosesta
sanonut. Jumala on todistajani, että minulla ei ole mitään
huomautettavana häntä vastaan; suunnitelmiini ei vain kuulu, että käyt
siinä perheessä. Pyydän sinua vielä kerran, hyvä Raoul, painamaan sen
mieleesi."

Raoulin selkeät ja kirkkaat silmät ikäänkuin samentuivat näistä
sanoista.

"Nyt, ystäväiseni", pitkitti kreivi leppeästi hymyillen ja tavallisella
äänellään, "puhukaamme muusta. Sinun kenties on palattava
palvelukseesi?"

"Ei, monsieur, minulla ei ole tänään muuta tehtävää kuin oleskella
täällä. Herra prinssi ei onneksi antanut minulle muita toimia kuin tuon
yhden, joka niin erinomaisesti soveltui toivomuksiini."

"Kuningas jaksaa hyvin?"

"Oivallisesti."

"Ja herra prinssi samoin?"

"Kuten aina, monsieur."

Kreivi unohti Mazarinin; se oli vanha tapa.

"No niin, Raoul, koska nyt kuulut yksinomaan minulle, tahdon
puolestani omistaa sinulle koko päiväni. Syleile minua... vielä
kerran... vielä... Olet nyt kotonasi, varakreivi... Kas, tuollapa on
Grimaud-vanhuksemme!... Tulehan, Grimaud, herra varakreivi tahtoo
syleillä sinuakin."

Kookas ukko ei kahta kehoitusta kaivannut; hän kiirehti esiin avosylin.
Mutta Raoul säästi uskolliselta, harvasanaiselta palvelijalta puolet
matkaa.

"Lähdemmekö puutarhaan, Raoul? Haluaisin näyttää uutta asuntoa, jonka
olen varustanut sinulle loma-aikojesi viettämiseksi, ja silmäillessämme
viimesyksyisiä istutuksia ja kahta sillaikaa ostamaani uutta ratsua
kerrot minulle kuulumisia pariisilaisista ystävistämme."

Kreivi löi käsikirjoitusvihkonsa kiinni, pisti kätensä nuoren miehen
kainaloon ja lähti hänen kanssaan puutarhaan.

Grimaud katseli kaihomielisesti Raoulin lähtöä, kun tämän pää melkein
viisti oven yläpienaa, ja valkoista pujopartaansa sivellen hän tuli
virkkaneeksi syvämielisen sanan:

"Kasvanut!"



5.

Puhetta Cropolista ja Cropolesta sekä maineettomaksi
jääneestä suuresta maalarista.


Kreivi de la Fèren tarkastaessa Raoulin keralla uusia rakennushommiaan
ja ratsujaan sallinee lukija meidän viedä hänet Bloisin kaupunkiin
katselemaan, mitä tavatonta kuhinaa siellä ilmeni.

Raoulin tuoman tiedon vaikutukset näyttäysivät etenkin ravintoloissa.

Tosiaankin, kun kuningas ja hovi saapuisivat -- sata aatelismiestä,
kymmenet kaleesit, kaksisataa hevosta, yhtä monta lakeijaa kuin herraa,
-- mihin sovitettaisiin koko tämä loistomaailma, ja mihin oli
majoitettava kaikki ne ympäristön aatelismiehet, jotka parveilivat
kaupunkiin kenties kahden tai kolmen tunnin kuluttua, niin pian kun
uutinen oli ehtinyt laventaa vaikutuspiiriänsä kuten tyyneen
järvenpintaan viskattu kivi nostattaa yhä laajenevia renkaita?

Bloisin näimme aamulla yhtä rauhaisana kuin on maailman tyvenin järvi,
mutta viesti kuninkaan tulosta täytti sen äkkiä touhulla ja sorinalla.

Kaikki linnan lakeijat läksivät talousvirkailijain valvonnan alaisina
kaupungille hankkimaan elintarpeita, ja kymmenen pikalähettiä ratsasti
toimittamaan Chambordin ajopuistoista riistaa, Beuvronin kalastamoista
kalaa ja Chavernyn kasvihuoneista kukkia ja hedelmiä.

Talousaitasta otettiin esille kallisarvoisia seinäverhoja ja pitkissä,
kullatuissa keijuissa riippuvia kynttiläkruunuja; kokonainen köyhien
armeija lakaisi pihoja ja pesi rakennusten julkipuolia, sillaikaa kun
heidän vaimonsa kiertelivät Loiren takana niityillä keräämässä
lehdeksiä ja metsäkukkia. Ottaen esimerkkiä tästä siisteyden
ylellisyydestä laittautui koko kaupunki suursiivoukseen, ollenkaan
säästelemättä harjoja, luutia ja vettä.

Kaupungin yläosassa joutuivat katuojat tulvilleen näistä
yhtämittaisista pesuista ja paisuivat alakaupungissa joiksi, ja toisin
paikoin hyvinkin likaiseksi tunnustettava mukulakiveys puhdistui
välkkymään auringon ystävällisissä säteissä.

Lopuksi varustettiin myöskin musiikkia, ja kaikki pukutarpeiden
lipastot tyhjennettiin; varastoon ostettiin ennakolta niin paljon
vahakynttilöitä, nauhoja ja miekkaruusukkeita kuin kaupungin
myymälöistä oli saatavissa; perheenemännät keräsivät leipää, lihaa ja
mausteita. Melkoinen joukko porvareita, joilla oli talonsa varustettuna
kuin piiritystä kestämään, ei enää tiennyt muuta tehtävää kuin pukeutua
juhla-asuun ja suunnata kulkunsa kaupungin portille, ollakseen
ensimmäisinä ilmoittamassa tai näkemässä kuninkaallisen kulkueen. He
tiesivät hyvin, että kuningas oli tulossa vasta yöllä, kenties
seuraavana aamuna. Mutta mitä on odotus muuta kuin eräänlaista
hulluutta, ja eikö hulluus ole vain ylenpalttista toivetta?

Alakaupungissa -- tuskin sadan askeleen päässä valtionlinnasta, sen ja
keilaradan välissä -- kohosi arvokkaan näköinen suippopäätyinen
rakennus jokseenkin siistin kadun varrella, joka oli siihen aikaan
nimeltään Vanhakatu ja arvattavasti tosiaankin hyvin vanha. Muodoltaan
tanakka ja leveä talo sai kadun puolelta valoa kolmesta ala- ja
kahdesta välikerran ikkunasta; ylinnä tuijotti pieni "häränsilmä."

Tämän kolmion sivulle oli hiljakkoin rakennettu varsin tilava
suunnikas, joka silloisten rakennustapojen mukaan kursailemattomasti
tunkeusi katurajan yli. Katu siitä kyllä soukkeni neljänneksellä, mutta
eikö ollut riittävänä korvauksena, että rakennus paisui lähes puolella?

Perintätiedon mukaan oli suippopäätyisessä talossa asunut Henrik III:n
aikaan muuan valtakunnanneuvos, jonka Katarina-kuningatar oli toisten
tietojen mukaan korottanut siellä vieraskäyntiensä kunniaan ja toisten
mukaan toimittanut päiviltä kuristamalla. Oli miten oli, ylhäinen rouva
oli kai varovasti laskenut jalkansa tämän talon kynnykselle.

Kuolipa neuvos väkivaltaisesti tai luonnollisesti, hänen mentyään
manalle oli talo myyty, sitten jätetty kylmilleen ja lopuksi
vakiintunut eristettyyn asemaan kadun muiden rakennusten joukossa.
Mutta Ludvig XIII:n hallituskauden keskivaiheilla oli muuan marski
d'Ancren keittiöstä tiehensä lähtenyt italialainen nimeltä Cropoli
ottanut asuntonsa tässä rakennuksessa. Hän oli avannut siinä pikku
ravintolan, jossa valmistettiin niin herkullisia makarooneja, että
niitä käytiin siellä ostamassa tai nauttimassa monen penikulman
piiristä.

Erityistä loistoa antoi talolle se seikka, että kuningatar Maria
Mediciläinen, joka oli valtionlinnassa vankina, kuten tiedetään, oli
kerran lähettänyt noutamaan niitä.

Se oli tapahtunut juuri samana päivänä, jona hän pakeni kuuluisasta
ikkunasta. Makaroonikulho oli jäänyt pöydälle, kuninkaallinen suu oli
vain lähestynyt sitä.

Kolmiomaisen talon osalle tulleesta kaksinaisesta suosiosta --
kuninkaallisesta kuristamisesta ja makarooniateriasta -- oli
Cropoli-parka johtunut ajattelemaan uhkeata nimeä ravintolalleen. Mutta
italialainen syntyperä ei siihen aikaan ollut mikään suositus, ja
huolellisesti kätketty pikku omaisuus pidätteli häntä toimittamasta
itseään liian huomatuksi.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän -- mikä tapahtui v. 1643, kuningas
Ludvig XIII:n kuoleman jälkeen -- hän kutsui luokseen poikansa, jolla
oli mitä lupaavimmat keittiötaiteelliset taipumukset, ja pyysi
kyynelsilmin häntä visusti varjelemaan makaroonisalaisuutta,
ranskantamaan nimensä, ottamaan vaimokseen ranskattaren ja lopuksi,
koska valtiollinen taivas oli kirkastunut sitä peittäneistä pilvistä --
jo siihen aikaan tunnettiin tämä lauseparsi, jota meidän päivinämme
paljon käytetään johtavissa kirjoituksissa ja eduskunnassa, --
leikkauttamaan naapuriston sepällä komean kyltin, jolle hänen
nimeämänsä kuuluisan maalarin piti luoda kaksi kuningattaren muotokuvaa
ja tunnussanat: _Aux Médicis_.

Näiden kehoitustensa lopuksi jaksoi kunnon Cropoli enää vain osoittaa
nuorelle jälkeläiselleen tulisijaa, jonka etupaaden alle hän oli
kaivanut tuhannen louisdoria, ja samassa hän hengähti viimeisen kerran.

Urhean miehen lailla Cropoli nuorempi otti alistuvasti vastaan häviönsä
ja ylpistymättä voittonsa. Hän aloitti totuttelemalla yleisön lausumaan
nimensä loppu-i:tä niin heikosti, että hän yleisen kohteliaisuuden
tultua avuksi oli vain hra Cropole,[9] ja sehän on aito ranskalainen
nimi.

Sitten hän meni naimisiin, hänellä kun oli lähellään pikku ranskatar,
johon hän oli rakastunut, ja tytön vanhemmilta hän sai liesipaaden
alustaa näyttämällä heltiämään kohtuulliset myötäjäiset.

Nämä kaksi ensimmäistä tehtävää täytettyään hän kävi etsimään
taiteilijaa, jonka piti maalata kyltti.

Maalari löytyi kädenkäänteessä.

Hän oli muuan iäkäs italialainen Rafaelin ja Carraccien kilpailija,
mutta kovaosainen pyrkimyksissään. Hän sanoi kuuluvansa venetsialaiseen
taidesuuntaan, varmaankin syystä että hänen ei tehnyt mielensä
säästellä väriä. Hänen taulunsa, joista ei ollut koskaan ainoakaan
mennyt kaupaksi, paistoivat silmään sadan askeleen päästä ja
miellyttivät porvareita niin tuiki huonosti, että hän oli viimein
heittänyt siveltimensä loukkoon.

Hän kehui maalanneensa marski d'Ancren puolison kylpyhuoneen ja
valitti, että tulipalo oli marskia kohdanneen tihutyön[10] tapahtuessa
tärvellyt tämän kammion.

Hänen maanmiehenään Cropoli oli suopea Pittrinoa kohtaan -- se oli
taiteilijamme nimeltään. Kenties hän oli nähnyt kylpyhuoneen mainiot
seinämaalaukset. Joka tapauksessa hän piti kuulua Pittrinoa niin
suuressa arvossa ja suosiossa, että otti taiteilijan luoksensa asumaan.

Pittrino kiitollisena ja makarooneilla ravittuna ryhtyi levittämään
tämän kansallisherkun mainetta, ja liikkeen perustajan eläessä hän oli
väsymättömällä kielellään tehnyt suuriarvoisia palveluksia Cropolin
ravintolalle.

Vanhentuessaan hän kiintyi poikaan kuten isäänkin, ja vähitellen
hänestä tuli jonkunlainen katsastusmies taloon, missä hänen taattu
rehellisyytensä, tunnettu kohtuullisuutensa, horjumaton siveytensä ja
lukuisat muut avunsa, joita katsomme tarpeettomaksi tässä luetella,
soivat hänelle ikuisen sijan pankon korvalla ja palveluskunnan
valvontaoikeuden. Hän se lisäksi maisteli makarooneja, jotta maku
säilyi puhtaana vanhan perintätiedon kannalta; on sanottava, että hän
ei suvainnut muruakaan pippuria liikaa tai parmalaisjuuston hivenenkään
vajausta tässä ruokalajissa.

Peräti suuri oli hänen ilonsa sinä päivänä, jona hän Cropole nuoremman
salaisuudesta osalliseksi kutsuttuna sai toimekseen muhkean kyltin
maalaamisen. Hänen nähtiin kiihkeästi pöyhivän vanhaa kirstua; sieltä
hän löysi siveltimiä hiukan rottien järsiminä, mutta vielä välttävässä
kunnossa, maaleja melkein kuivettuneissa häränrakoissa, pellavaöljyä
pullossa ja värilautasen, jonka oli aikoinaan omistanut Bronzino, tuo
_dieu de la pittoure_ (maalaustaiteen jumala), kuten alppientakainen
taiteilijamme ainiaan nuorekkaassa innostuksessaan sanoi murteellisella
ranskankielellä.

Pittrino oli ihan tullut päätänsä pitemmäksi siitä riemusta, että hän
nyt pääsi oikein näyttämään kuntoansa.

Hän menetteli kuten Rafael, vaihtaen tyyliä ja maalaten Albanin tapaan
pikemmin kaksi jumalatarta kuin kuningatar-parin. Nämä ylhäiset naiset
esiintyivät kyltissä sellaisina sulottarina, -- he esittivät
hämmästyneille katseille niin ylenpalttisen paljouden liljoja ja
ruusuja, tenhoavana tuloksena Pittrinon tyylin muutoksesta, ja
näyttäysivät niin kepeitä keijukaisia muistuttavissa asennoissa, että
pormestari päästessään katsomaan mestariteosta Cropolen salissa
äkkipikaa selitti näiden naisten olevan liian kauniita ja liian
elävästi lumoavia, riippuakseen kylttinä ohikulkijain näkyvissä.

"Hänen kuninkaallinen korkeutensa Monsieur", sanoi hän Pittrinolle,
"joka usein pistäytyy kaupunkiimme, ei mukautuisi näkemään kuuluisaa
äitirouvaansa noin vähissä vaatteissa, ja hän lähettäisi teidät valtion
tyrmään, sillä arvoisa prinssimme ei aina ole hempeämielinen. Pyyhkikää
siis tenhottaret pois taikka lauselma, muutoin kiellän teitä
asettamasta kylttiä näytteille. Tätä vaatii teidän etunne, isäntä
Cropole, ja teidän, mestari Pittrino."

Mitä vastata tuohon? Kiittää piti pormestaria hänen
hyväntahtoisuudestaan, ja sen teki Cropole.

Mutta Pittrino murjotti kirvelevin sydämin.

Hän tajusi hyvin, mitä oli tulossa.

Niin pian kun kaupunginpää oli astunut ulos ovesta, Cropole laski
käsivartensa ristiin rinnalle ja virkahti:

"No, mestari, mitäs teemme?"

"Otamme pois lauselman", yritti Pittrino ahdistuneesti. "Minulla on
oivallista norsunluu-mustaa, jauhan sen tuossa tuokiossa, ja Médicien
sijalle panemme _Luonnottaret_ tai _Tenhottaret_, miten vain haluatte."

"Ei", väitti Cropole, "isäni tahto ei tulisi siten täytetyksi. Isäni
piti tärkeinä..."

"Hän piti tärkeinä kuvia", tokaisi Pittrino.

"Sanoille hän antoi pääpainon", vakuutti Cropole.

"Todistuksena siitä, että hän etusijassa ajatteli muotokuvia, on hänen
vaatimuksensa, että niiden piti tulla näköisiä, ja sitä ne ovat",
muistutti Pittrino.

"Kyllä, mutta jos ne eivät olisi olleet, niin kuka olisi niitä tuntenut
ilman lauselmaa? Moniko tänä päivänäkään, kun nämä kuuluisat henkilöt
ovat jo hiukan himmentyneet paikkakuntalaisten muistissa, tuntisi
Katarina- ja Maria-kuningatarta ilman lauselmaa: _Aux Médicis_?"

"Mutta minun kuvani?" intti Pittrino epätoivoisena, sillä hän oivalsi
pikku Cropolen olevan oikeassa. "En tahdo menettää työni hedelmää."

"Minä en tahdo, että te joudutte vankilaan ja minä maanalaiseen
luolaan."

"Pyyhkikäämme Médicit", rukoili Pittrino.

"Ei", vastasi Cropole lujasti. "Mutta johtuupa mieleeni aatos, oiva
aatos... teidän maalauksenne saadaan esille ja minun lauselmani myös...
Eikö lääkäri ole italiankielellä _medici_!"

"On, monikossa."

"Käyttekin siis tilaamassa minulle sepältä uuden kylttilevyn; siihen
maalaatte kuusi lääkäriä ja alle piirrätte: _Aux Medici_,[11] siitä
sukeutuu lystikäs sanaleikki!"

"Kuusi lääkäriä! Mahdotonta. Entä taiteellinen sommittelu?" huudahti
Pittrino.

"Se on teidän asianne, mutta niin on tehtävä; se on tahtoni, muu ei
auta. Makaroonit palavat pohjaan."

Vastustus oli mahdoton; Pittrino totteli. Hän laati kyltin, jossa näkyi
kuusi lääkäriä ja useinmainittu lauselma; pormestari kiitti sitä
erinomaiseksi ja hyväksyi sen ripustettavaksi julki.

Kyltti herätti kaupunkilaisissa rajatonta mieltymystä. Siinä näkee,
että runollisuus ei koskaan kelpaa porvareille, kuten Pittrino sanoi.

Kotitaiteilijaansa hyvittääkseen Cropole naulasi makuukamariinsa
edellisen kyltin tenhottaret, jotka saivat rouva Cropolen punehtumaan
joka kerta kun hän iltaisin riisuutuessaan katseli niitä.

Sillä tavoin oli suippopäätyinen talo saanut kyltin, ja siten oli
Médicis-ravintolan täytynyt vaurastuessaan laajentua lisäneliöllä,
kuten olemme kuvanneet. Siten johtui, että Bloisissa oli tämänniminen
majatalo, omistajanaan isäntä Cropole ja vasituisena taideniekkanaan
mestari Pittrino.



6.

Tuntematon.


Sellaisen perustuksen saaneena ja kylttinsä suosittelemana isäntä
Cropolen ravintola edistyi vankan menestyksen uralla.

Mitään suunnatonta omaisuutta ei tulevaisuus pitänyt Cropolelle
tarjona, mutta hän saattoi toivoa isänsä jättämien tuhannen louisdorin
karttuvan kaksinkertaiseen määrään, saavansa tuhannen lisää talon ja
liikkeen myynnistä ja voivansa vapaaksi kansalaiseksi heittäydyttyään
elellä huolettomasti kaupunkilaisporvarina.

Cropole oli rahanhimoinen, ja hän hypähteli ilosta kuullessaan
kuninkaan saapuvan kaupunkiin.

Hän, emäntä Cropole, Pittrino ja kaksi keittiöpoikaa kävivät heti
käsiksi kaikkiin kyyhkyslakan, kanatarhan ja kaniinikoppien asujaimiin,
niin että Médicis-ravintolan pihalla piankin vallitsi yhtä surkea vaiva
ja valitus kuin muinoin Ramassa.

Cropolella oli sillähaavaa yksi ainoa matkustaja.

Tämä oli tuskin kolmenkymmenen ikäinen mies, kaunismuotoinen, kookas,
yksivakainen tai pikemmin raskasmielinen katsannoltaan ja koko
olemukseltaan.

Hänen musta samettipukunsa oli somistettu vaatimattomilla
gagaattikoristeilla; valkoinen kaulus, yksinkertainen kuin ankarimpain
puritaanien, sai nuorekkaan täyteläisessä kaulassa selvemmin
kuvastumaan hipiän hienouden ja kalpeuden; pienet, vaaleat viikset
hädin peittivät värähtelevää ja ylenkatseellista ylähuulta.

Ihmisiä puhutellessaan hän katseli heitä suoraan kasvoihin,
teeskentelemättömästi kyllä, mutta myös arastelematta, ja silloin hänen
sinisten silmiensä loiste kävi niin sietämättömäksi, että monenkin
katse painui alas hänen silmäyksensä tieltä, niinkuin heikomman säilä
kaksintaistelussa.

Tuohon aikaan, jolloin Jumalan tasa-arvoisiksi luomat ihmiset
ennakkoluulojen perusteella olivat jakaantuneina kahdeksi eri luokaksi,
vallassäädyksi ja rahvaaksi, niinkuin he todellisesti jakaantuvat
kahdeksi roduksi, valkoiseksi ja värilliseksi, -- tuohon aikaan se
henkilö, jonka olemme tässä esitelleet, ei voinut olla ilmenemättä
säätyläiseksi ja vielä luokkansa parhaimmistoon kuuluvaksi. Tarvitsi
tämän nähdäkseen vain vilkaista hänen pitkiin, kapeihin ja valkoisiin
käsiinsä, joiden jokainen jäntere ja suoni kuulsi hipiän alta
vähäisimmästäkin liikkeestä, samalla kun rystyset punehtuivat
keveimmästäkin koukistuksesta.

Tämä herrasmies oli saapunut Cropolen ravintolaan yksinään. Epäröimättä
ja edes miettimättäkään hän oli ottanut haltuunsa talon päähuoneiston,
jonka isäntä oli hänelle esittänyt voitonhimossaan -- toisten mielestä
kovin moitittavassa tarkoituksessa, mutta kenties osoittaen suurta
järkevyyttä niiden silmissä, jotka katsovat Cropolen esiintyneen hyvänä
ihmistuntijana ja kyenneen arvioimaan vieraitansa ensi silmäyksellä.

Asumukseen kuului vanhan kolmiorakennuksen koko julkipuoli: iso, kahden
ikkunan valaisema sali alakerrassa, pieni kamari sivulla ja toinen
yläpuolella.

Mutta koko aikana oli aatelismies tuskin koskenutkaan ruokaan, joka
hänelle tarjottiin kamarissaan, ja hän oli virkkanut isännälle vain
pari sanaa, ilmoittaakseen tälle, että majataloon oli tulossa
matkalainen nimeltä Parry, joka oli opastettava hänen luokseen.

Sitten hän oli asustanut talossa niin kerrassaan vaiteliaana, että
Cropole oli miltei loukkaantunut, hän kun piti hauskasta seurustelusta.

No niin, tämän kertomuksen alkupäivänä oli aatelismies noussut hyvissä
ajoin aamulla ja siirtynyt salinsa ikkunaan, istuutunut ikkunalaudalle
ja ulokkeen kaiteeseen nojaten tähystellyt alakuloisesti ja
hellittämättömästi molemmin puolin katua, arvatenkin nähdäkseen
isännälle mainitsemansa matkustajan tulon.

Hän oli ulokkeeltaan nähnyt Monsieurin pikku kulkueen palaavan
metsästämästä ja sitten uudestaan nauttinut kaupungin syvästä
rauhallisuudesta, yhä odotukseensa kiintyneenä.

Niityille kiirehtivien apumuijien touhu, pikalähettien töminä,
katukiveyksen huuhtelu, kuninkaallisen linnan tarpeidenhankkijain
hälinä ällistyneiden ja suulaiden puotipalvelijain parissa, kärryjen
ratina, kähertäjien juoksentelu asioillaan ja palveluspoikien vilinä --
kaikki tämä äkkiä vauhtiin päässyt puuha ja pauhu olivat vähän
jälkeenpäin ihmetyttäneet häntä, mutta hän ei ollut menettänyt
rahtuakaan siitä järkähtämättömästä ylemmyydestä, joka antaa kotkan ja
leijonan katseen säilyä tyynen ja halveksivan majesteettisena keskellä
metsästäjien tai uteliaitten katsojien hurrausta ja viuhtomista.

Tuokion kuluttua matkalaisen kummastus alkoi yltyä kanatarhassa
nitistettävien uhrien rääkymisestä, emäntä Cropolen hätäisistä
askelista soukassa ja kaikuvassa porraskäytävässä ja Pittrinon
päättömästä hyörinästä, kun hän vastikään oli tupakoinut portilla
hidasluontoisena kuin hollantilainen.

Tuntemattoman juuri noustessa tiedustamaan rauhattomuuden syytä avautui
huoneen ovi. Hän arveli nyt, että oltiin varmaankin ohjaamassa hänen
luokseen matkustajaa, jota hän oli niin kärsimättömästi odottanut.

Niinpä hän hiukan äkkipikaa harppasikin kolme askelta ovelle päin.

Mutta kaivatun henkilön sijasta ilmestyi sieltä isäntä Cropole, ja
hänen takanaan näyttäysivät porraskäytävän varjossa emäntä Cropolen
varsin miellyttävät, mutta nyt uteliaan jännityksen haittaamat kasvot,
jotka katosivat vasta kun olivat vaivihkaa luoneet silmäyksen
kauniiseen aatelismieheen.

Cropole läheni hymyilevänä, hattu kädessä ja pikemmin köyristyen kuin
kumartuen.

Vieraan ele oli sanaton kysymys.

"Monsieur", aloitti Cropole, "tulin kysymään, kuinka... tuleeko minun
sanoa: teidän armonne vai herra kreivi tai kenties herra markiisi?..."

"Sanokaa _monsieur_ ja puhukaa pian", vastasi tuntematon sillä
korskealla äänenpainolla, joka ei salli vastaväitteitä tai verukkeita.

"Tulin siis kuulustamaan, kuinka monsieur on viettänyt yönsä ja onko
monsieurin aikomuksena pitää tämä huoneisto."

"On."

"On sattunut semmoinen tapaus, jota emme olleet ottaneet lukuun,
monsieur."

"Mikä tapaus?"

"Hänen majesteettinsa saapuu tänään kaupunkiin ja levähtää täällä
päivän, kenties kaksikin."

Tuntemattoman kasvoissa kuvastui vilkas hämmästys.

"Kuningas tulee tänne?"

"Hän on matkalla, monsieur."

"No, sitä suurempi syy minun jäädä", sanoi tuntematon.

"Hyvä on, monsieur; mutta pitääkö monsieur hallussaan koko huoneiston?"

"En käsitä teitä. Minkätähden asuisin tänään ahtaammin kuin eilen?"

"No, katsokaas, monsieur -- teidän armonne luvalla sanoen, -- minun ei
eilen teidän valitessanne asuntonne sopinut määrätä minkäänlaista
hintaa, koska teidän armonne olisi voinut luulla minun urkiskelevan
varojanne... kun sitävastoin tänään..."

Tuntematon punastui. Hänen mieleensä juolahti heti, että häntä
epäiltiin köyhäksi ja tahdottiin loukata.

"Tänään sitävastoin urkitte", hän täydensi jäykästi, "saako minulta
maksua?"

"Monsieur, minä olen säädyllinen mies, Luojan kiitos, ja niin
ravintoloitsijalta kuin näytänkin, on minussa herrasmiehen verta; isäni
oli marski d'Ancre-vainajan palveluksessa keittiövirkailijana, Jumala
hänen sielulleen rauhan suokoon..."

"En siinä kohdassa väitä vastaan, monsieur; haluan vain tietää ja pian,
mihin kysymyksenne tähtäävät."

"Te käsitätte tietysti, monsieur että kaupunkimme on pieni -- että hovi
anastaa sen ihan haltuunsa ja talot tulevat asukkaita täyteen, ja
silloin saa huoneista hyvänlaisen maksun."

Tuntematon punastui yhä.

"Määrätkää ehtonne, monsieur", pyysi hän.

"Sen teen tunnollisesti, monsieur, sillä minä pyydän vain kunniallista
voittoa ja tahdon liikeasioissa aina päästä sopimukseen olematta
epäkohtelias tai kiskomiseen taipuisa... No niin, huoneistonne on
hyvinkin tilava, ja te olette yksin..."

"Se on minun asiani."

"Ka, niinhän tietenkin, enkä minä häätämään tullutkaan."

Veri tulvahti vieraan ohimoihin; hän iski marski d'Ancren
keittiövirkailijan jälkeläiseen katseen, joka olisi saanut
Cropole-paran pakenemaan kuuluisan liesipaatensa alle, jollei häntä
olisi voitonhimo naulinnut paikalleen.

"Tahdotteko, että poistun?" kysyi aatelismies; "selittäkää
tarkoituksenne, mutta joutuin."

"Monsieur, monsieur, te ette ole ymmärtänyt minua. Ihan
hienotuntoiselta kannalta minä asian otan, mutta sanani sattuvat hiukan
huonosti, tai kun monsieur on muukalainen, niinkuin kuulostaa..."

Tuntemattoman puheessa kuului tosiaan se keveä sorahtelu, joka on
englantilaisen ääntämisen pääomituisuutena niilläkin sen kansallisuuden
edustajilla, jotka muuten käyttävät ranskankieltä mitä puhtaimmin.

"Ette kenties niin heti oivalla puheeni täyttä sisältöä. Olen sitä
mieltä, että monsieur voisi luovuttaa pois huoneen tai kaksikin näistä
kolmesta. Se vähentäisi paljon vuokraanne ja keventäisi omaatuntoani;
tuntuuhan kovalta korottaa ylettömästi huoneiden hintaa, kun on saanut
kunnian harkita niistä ensin kohtuullisen hinnan."

"Paljonko olen maksava eilispäivästä asti?"

"Louisdorin, monsieur, siihen luettuna ruoka ja hevosen ruokko."

"Hyvä. Entä tältä päivältä?"

"Voi, siinä se vaikea paikka on. Tänäänhän tulee kuningas; jos hovi
saapuu yösijan tarpeessa, niin maksu lasketaan koko päivältä. Siitä
seuraa, että kolme huonetta kahden louisdorin mukaan kultakin tuottaa
kuusi louisdoria. Kaksi louisdoria, monsieur, ei merkitse mitään, mutta
kuusi louisdoria on jo melkoinen summa."

Vieras oli punehduksestaan vaalennut hyvin kalpeaksi.

Sankarillisen urheasti hän veti taskustaan kukkaron, johon ommellun
vaakunan hän huolellisesti kätki kouraansa. Cropolen katsetta ei
välttänyt kukkaron laihuus, sen veltto hoikkuus.

Tuntematon tyhjensi kukkaron kämmenelleen. Se sisälsi kolme
kaksois-louisdoria, mikä juuri vastasi ravintoloitsijan viime
vaatimusta.

Kaikkiaanhan hän sentään tahtoi seitsemän.

Hän katseli senvuoksi vierastaan kuin sanoakseen: entä lisää?

"Tarvitsette siis vielä louisdorin, vai mitä, herra ravintoloitsija?"

"Niin, monsieur, mutta..."

Tuntematon kaiveli polvihousujensa taskua ja tyhjensi sen; esille tuli
pieni salkku, kultainen avain ja muutamia hopearahoja.

Näistä hän sai kokoon louisdorin.

"Kiitoksia, monsieur", sanoi Cropole. "Nyt on minun vain saatava
tietää, aikooko monsieur pitää huoneistonsa huomennakin, jossa
tapauksessa varaan sen teille: muutoin, jos monsieur ei viivy täällä
pitempään, lupaan sen hänen majesteettinsa saattolaisille, jahka heitä
tulee."

"Kysymyksenne on oikeutettu", myönsi tuntematon oltuaan melkoisen tovin
ääneti. "Mutta kun minulla ei enää ole rahaa, kuten olette saanut
nähdä, ja kun kuitenkin pidän tämän asunnon, myykää kaupungilla tämä
timantti tai ottakaa se pantiksi."

Cropole silmäili timanttia niin kauan, että tuntematon kiirehti
huomauttamaan:

"On parempi, että myytte sen, monsieur, sillä se on kolmensadan
pistolin arvoinen. Joku juutalainen -- kai Bloisissa sellaisen tapaa?
-- antaa teille kaksisataa tai ainakin sataviisikymmentä; ottakaa mitä
siitä saatte, vaikka hän tarjoisi vain huoneistonne hinnan. Menkää!"

"Voi, monsieur", huudahti Cropole häpeissään äkillisestä
alemmuutensa tunnosta, jota tuntematon hänessä herätti ylevällä ja
etuansa ajattelemattomalla luovutuksellaan ja horjumattomalla
kärsivällisyydellään tällaisia verukkeita ja epäluuloja kohdatessaan,
"voi, monsieur, eihän toki Bloisissa varkaitakaan olla kuten näytte
luulevan, ja jos timantti on sen arvoinen kuin sanotte..."

Tuntemattoman siniset silmät iskivät Cropoleen taaskin musertavan
katseen.

"Minä en tällaisten kalleuksien laatua ymmärrä, monsieur, senhän
arvaatte", huudahti ravintoloitsija.

"Mutta jalokivikauppiaat ymmärtävät, kysykää heiltä", sanoi vieras.
"Nyt lienee tilintekomme päättynyt, eikö totta, herra isäntä?"

"Kyllä, monsieur, ja suureksi mielipahakseni, sillä minä pelkään
loukanneeni teitä."

"Ette ollenkaan", vastasi tuntematon kaikkivaltiaan majesteettisesti.

"Tai näyttäneeni kiristävän hienoa matkustajaa... Pankaa se
välttämättömän pakkotilan lukuun, monsieur."

"Älkäämme puhuko siitä sen enempää, sanon teille, ja suvaitkaa jättää
minut yksikseni."

Cropole kumarsi syvään ja läksi hämmentyneen näköisenä, mikä tuntui
ilmaisevan, että hänellä sentään oli sydäntä, joka nyt sai hänet
todelliselle katumapäälle.

Tuntematon kävi itse sulkemassa oven, ja rauhaan jäätyänsä hän katseli
kukkaronsa pohjaa; sieltä hän oli ottanut pieneen silkkikoteloon
talletettuna timantin, joka oli ollut hänen ainoana apukeinonaan.

Hän tunnusteli myös taskujensa tyhjyyttä, tutki salkkunsa papereita ja
varmistausi täydellisestä puutteesta, johon hän oli joutumassa.

Sitten hän kohotti silmänsä taivasta kohti ylevän tyynesti ja
toivottomasti, pyyhkäisi vapisevalla kädellä muutamia ylevälle
otsalleen kihoilleita hikipisaroita ja palautti maan päälle katseensa,
jossa vastikään oli jumalainen majesteettisuus kuvastunut.

Myrsky oli siirtynyt loitolle hänen sielustaan; hän oli kenties
rukoillut sydämensä pohjasta.

Hän lähestyi jälleen ikkunaa, asettui entiselle paikalleen ulokkeen
ääreen ja istui siellä hievahtamattomana, turtuneena, kunnes taivaan
juuri tummentuessa ensimmäiset soihdut ilmestyivät tuoksujen
täyttämälle kadulle ja antoivat valaistusmerkin kaikille kaupungin
ikkunoille.



7.

Parry


Tuntemattoman katsellessa huomaavaisesti valojen lisääntyvää tuiketta
ja herkin korvin tarkkaillessa katuelämän monenlaisia ääniä astui hänen
huoneeseensa isäntä Cropole, mukanaan kaksi palvelijaa, jotka kattoivat
pöydän.

Muukalainen ei ollut heistä millänsäkään.

Sitten Cropole lähestyi vierastaan ja supatti hyvin kunnioittavasti:

"Monsieur, timantti on arvioitu."

"Vai niin", virkahti matkustaja. "No?"

"No niin, monsieur, hänen kuninkaallisen korkeutensa kultaseppä tarjosi
siitä kaksisataakahdeksankymmentä pistolia."

"Onko summa mukananne?"

"Katsoin velvollisuudekseni ottaa sen vastaan, monsieur; panin
kuitenkin kaupan ehdoksi, että timantti annetaan takaisin, jos monsieur
haluaa pitää sitä varallaan, kunnes nostaa seuraavan saamisensa..."

"Ei tarvitse; pyysin myymään sen."

"Totellut olenkin jotakuinkin, koska lopullisetta kaupatta olen tuonut
rahat."

"Ottakaa siitä maksunne", käski tuntematon.

"Sen teen, monsieur, kun ehdottomasti vaaditte."

Aatelismiehen huulilla vilahti surumielinen hymy. "Pankaa rahat tuolle
kirstulle", hän sanoi kääntyen osoittamaan mainitsemaansa huonekalua.

Cropole laski kädestään isohkon massin, jonka sisällöstä hän nosti
ennakolta vuokransa.

"Älköön monsieur nyt pahastuttako mieltäni illallisen hylkimisellä",
pyysi hän sitten. "Päivällisen jo jätitte silleen; se loukkaa
Médicis-ravintolan kunniaa. Kas niin, monsieur, ateria on pöydässä, ja
rohkenenpa huomauttaa, että se näyttää maittavalta."

Tuntematon tilasi lasillisen viiniä, taittoi leipäpalasen eikä pikku
virkistymisensä tähden siirtynyt pois ikkunasta.

Pian kuului raikuvia torventoitotuksia; etäältä kaikui huutoja,
alakaupungin täytti sekava sorina, ja ensimmäisenä selvänä äänenä osui
sitten muukalaisen korvaan lähenevä kavioiden töminä.

"Kuningas! Kuningas!" luikkaili meluava ja eteenpäin ryntäävä
väentungos.

"Kuningas!" kiljaisi Cropole, joka uteliaisuutensa tyydyttämiseksi
hylkäsi vieraansa ja jätti sikseen käsityksensä hienotunteisuuden
vaatimuksista.

Portaissa Cropole, emäntä Cropole, Pittrino, palkolliset ja
keittiöpojat rymisivät alas yhtenä mylläkkänä.

Kuninkaallinen kulkue eteni vitkaan, kadulta ja ikkunoista
pilkoittavien tuhansien valojen hohteessa.

Muskettisoturien komppanian ja aatelismiesten tiheän kunniavartion
perässä tuli kardinaali Mazarinin kantotuoli. Sitä veti neljä mustaa
hevosta kuin vaunuja.

Takana marssivat kardinaalin paashipojat ja saattolaiset. Sitten
ilmestyivät näkyviin leskikuningattaren vaunut; hänen hovineitinsä
istuivat vaununovien ääressä, ja hänen saattueensa aatelismiehet
ratsastivat molemmin puolin vaunuja. Seuraavana ratsasti kuningas
kauniilla pitkäharjaisella saksilaisella hevosella. Tervehtiessään
muutamiin ikkunoihin päin, joista vilkkaimmat suosionhuudot kaikuivat,
nuori hallitsija ojensi paashiensa soihtujen loimuun jalot ja
miellyttävät kasvonsa.

Kuninkaan sivulla, mutta kaksi askelta jälempänä, ratsastivat prinssi
de Condé, Dangeau ja kaksikymmentä muuta hovimiestä, jotka
palveluskunnan ja kuormaston saattajina päättivät tämän todella muhkean
matkueen. Koko komeus ilmaisi sotilaallista järjestystä. Vain harvat
hovimiehet -- ja he kuuluivat vanhempiin -- käyttivät matkapukua;
melkein kaikki esiintyivät sota-asussa. Monilla näkyi kehäkaulus ja
költeri kuten Henrik IV:n ja Ludvig XIII:n aikaan.

Paremmin nähdäkseen oli tuntematon kuroittautunut ulokkeelle ja
kasvonsa kätkeäkseen nojannut leukansa käsivarteen. Kuninkaan kulkiessa
hänen ohitseen hän tunsi sydämensä paisuvan ja tulvivan karvaasta
kateudesta.

Torvien kaiku päihdytti häntä, kansan suosionhuudot huumasivat häntä;
hän antoi hetkiseksi järkensä hukkua valomereen, pauhuun ja loistoon.

"Hän on kuningas, hän!" jupisi hän, ja äänessä sointui epätoivo ja
tuska, joka varmaankin tunkeusi Kaikkivaltiaan istuimen juurelle asti.

Sitten, ennen kuin hän oli tointunut synkästä unelmoimisestaan, kaikki
tuo kohu ja loisto häipyi. Muukalaisen alapuolella kuului kadunkulmasta
enää vain epäsointuisia ja käheitä ääniä, jotka aika-ajoin vielä
hokivat: "_Vive le roi_!"

Valotulva oli kutistunut niiksi kuudeksi kynttiläksi, joita
Médicis-hotellin huonekunta piteli: Cropole kahta, Pittrino ja kukin
keittiöpoika yhtä.

Cropole kertasi ehtimiseen:

"Kylläpä kuningas on suopea, ja ihan suuren isävainajansa näköinen!"

"Valohämyssä", määritteli Pittrino.

"Ja niin ylväs katsanto!" lisäsi emäntä Cropole jo joutuneena naapurien
ja naapurittarien vilkkaaseen huomautustenvaihtoon, jossa toinen ei
toistansa paljonkaan kuunnellut.

Cropole liitti tähän laverteluun omia huomioitaan ollenkaan
havaitsematta, että muuan vanha mies, joka suitsista talutti pientä
irlantilaista hevosta, yritti raivata tietänsä ravintolan edustalle
kasautuneen ryhmän läpi.

Mutta samassa muukalaisen ääni kajahti ikkunasta:

"Toimittakaa toki pääsy taloonne, herra ravintoloitsija!"

Cropole kääntyi katsomaan, huomasi vasta nyt vanhuksen ja auttoi hänet
pääsemään esille.

Ikkuna sulkeutui.

Pittrino osoitti tien tulokkaalle, joka astui sisälle sanaakaan
virkkamatta.

Muukalainen odotti porrassiltamalla, avasi sylinsä vanhukselle ja vei
hänet istuimen luo, mutta toinen vastusteli.

"Voi, ei toki, ei, mylord", sanoi hän. "Minäkö istuutuisin teidän
edessänne, en koskaan!"

"Parry", huudahti aatelismies, "minä pyydän... tulethan Englannista...
niin kaukaa! Oi, ei sinun iälläsi saisikaan joutua sellaisiin
rasituksiin kuin minun palvelemiseni tuottaa! Levähdä."

"Minun on ennen kaikkea ilmoitettava teille vastaus, mylord."

"Älä sano mitään, Parry, rukoilen sinua... sillä jos uutisesi olisi
ollut hyvä, et aloittaisi kertomista tuolla tavoin. Sinä kiertelet, ja
sanomasi on niin ollen ikävää laatua."

"Mylord", virkkoi vanhus, "älkää tuskastuko ennenaikaisesti. Kaikki ei
toivoakseni ole hukassa. Tarvitaan tahtoa, sitkeyttä, olletikin
alistuvaisuutta."

"Parry", vastasi nuori mies, "olen tullut tänne yksin tuhansia ansoja
ja vaaroja uhmaten: uskotko, että minulla on tahtoa! Olen miettinyt
tätä matkaa kymmenen vuotta, vastoin kaikkia varoituksia ja
vaikeuksista välittämättä; onko minulla sitkeyttä? Olen tänä iltana
myynyt isäni viimeisen timantin, kun minulla ei enää ollut yösijani
hintaa ja isäntä tuli minua hätyyttämään."

Parry teki suuttuneen liikkeen, johon nuori mies vastasi
kädenpuristuksella ja hymyllä.

"Minulla on vielä kaksisataaseitsemänkymmentäneljä pistolia, ja katson
olevani rikas; en ole toivoton: myönnätkö, että olen alistuvainen?"

Vanhus kohotti vapisevat kätensä taivasta kohti.

"No nyt", jatkoi muukalainen, "älä peittele minulta mitään: miten
kävi?"

"Selvitykseni on lyhyt, mylord; mutta, taivaan tähden, älkää vapisko
noin!"

"Se on kärsimättömyyttä, Parry. No, mitä kenraali sanoi?"

"Ensiksikään kenraali ei tahtonut ottaa minua vastaan."

"Hän luuli sinua vakoojaksi."

"Niin, mylord, mutta minä kirjoitin hänelle."

"No?"

"Hän sai kirjeen ja luki sen, mylord."

"Kirje antoi selvän käsityksen asemastani, pyrkimyksistäni?"

"Oh, kyllä", vastasi Parry murheellisesti hymyillen; "se esitti
uskollisesti mielialanne."

"Sitten, Parry?..."

"Sitten kenraali palautti minulle kirjeeni adjutantin mukana, joka oli
saanut toimekseen ilmoittaa, että minut vangittaisiin, jos vielä
seuraavana päivänä oleskelisin hänen käskyvaltansa piirissä."

"Vangittaisiin!" mutisi nuori mies; "vangittaisiin sinut, uskollisin
palvelijani!"

"Niin, mylord."

"Ja kirjeesi allekirjoituksena oli kuitenkin _Parry_."

"Kaikin kirjaimin, mylord; ja adjutantti tunsi minut aikoinaan St.
Jamesin hovissa ja" -- vanhus lisäsi huoaten -- "Whitehallissa".(12]

Nuori mies kumarsi mietteisiin vaipuneena ja synkeänä.

"Sen hän teki väkensä nähden", hän virkahti koettaen pettää itseänsä;
"mutta syrjäteitse... ilman välittäjiä... miten hän menetteli? Vastaa."

"Voi, mylord, hän lähetti luokseni neljä ratsumiestä, ja nämä
lahjoittivat minulle hevosen, jolla näitte minun palaavan. Ratsumiehet
veivät minut suoraa päätä Tenbyn pieneen satamakaupunkiin ja jättivät
minut heti kun olin astunut kalastajapurteen, joka oli lähdössä
Bretagneen, ja tässä nyt olen."

"Oh!" huokasi nuori mies jäntevällä kädellään kouristuneesti puristaen
kurkkuansa, johon nousi nyyhkäys; "siinäkö kaikki, Parry, siinäkö
kaikki?"

"Niin, mylord, muuta en tiedä."

Parryn lyhyttä vastausta seurasi pitkällinen äänettömyys; kuului vain
nuoren miehen kantapään raju koputus lattiaan.

Vanhus tahtoi yrittää puheenaineen vaihtamista, saadakseen kovin synkät
aatokset häädetyksi.

"Mylord", hän virkkoi, "mitä meteliä kuulinkaan edelläni? Huudettiin
alinomaa: Eläköön kuningas!... Mistä kuninkaasta on kysymys, ja mikä
aiheutti juhlavalaistuksen?"

"Ah, Parry, etpä tiedäkään", vastasi nuori mies ivallisesti, "että
Ranskan kuningas on poikennut Bloisin uskolliseen kaupunkiin. Hänelle
ovat torvet raikuneet, kultalankaiset satulavaipat loistelleet,
aatelismiesten kupeilla säilät heiluneet. Äiti kulkee edellä uhkeissa
kullalla ja hopealla silatuissa kaleeseissa! Onnellinen äiti! Ministeri
kokoaa hänelle miljoonia ja vie hänet noutamaan rikkaan morsiamen.
Niinpä riemuitseekin koko kansa, se rakastaa kuningastaan, se tervehtii
häntä suosionosoituksilla ja huutaa: Eläköön kuningas! eläköön
kuningas!"

"Riittää, riittää, mylord!" huudahti Parry enemmän huolestuneena tästä
käänteestä kuin edellisestä keskustelusta.

"Sinä tiedät", pitkitti tuntematon, "että sillaikaa kun kaikki tämä
tapahtuu kuningas Ludvig XIV:n kunniaksi, minun äidilläni ja
sisarellani ei ole rahaa, ei leipää; tiedät, että minä olen kahden
viikon kuluttua häpeään syösty hylkiö, kun koko Eurooppa kuulee mitä
minulle vastikään kerroit... Onko ennen nähty, Parry, että minun
säätyasemaani kuuluva mies on..."

"Mylord, Luojan nimessä!"

"Olet oikeassa, Parry, minä olen saamaton, ja jollen tee mitään
puolestani, niin auttaako minua Jumala? Ei, ei, minulla on kaksi
käsivartta, Parry, minulla on miekka..."

Ja hän löi voimakkaasti käsivarteensa kädellään ja tempasi miekkansa,
joka oli ripustettu seinälle.

"Mitä aiotte tehdä, mylord?"

"Mitäkö teen, Parry? Mitä koko perheenikin: äitini elää yleisen
armeliaisuuden varassa, sisareni kerjää äidilleni, minulla on jossakin
veljiä, jotka samaten kulkevat mierolla; minä, suvun päämies, minä
tahdon menetellä kuten hekin -- menen anomaan almua!"

Ja hermostuneeseen ja kamalaan nauruun purskahtaen nuori mies sitoi
miekan kupeelleen, otti hattunsa ja kiinnitti hartioilleen mustan
viitan, jota hän oli käyttänyt koko matkustuksensa ajan. Vanhuksen
silmäillessä häntä levottomasti aatelismies puristi hänen molempia
käsiään ja sanoi:

"Hyvä Parry, toimita itsellesi tulta, juo, syö, nuku, ole hyvällä
mielellä. Olkaamme tyytyväisiä, uskollinen ystäväni, ainoa ystäväni:
olemmehan rikkaita kuin kuninkaat!"

Hän napautti nyrkillään pistolimassia, joka raskaasti kierähti
lattialle, puhkesi jälleen nauramaan siihen kaameaan tapaan, joka oli
säikäyttänyt Parrya, ja koko talon hälistessä, hoilottaessa ja
valmistautuessa vastaanottamaan ja tiloittamaan lakeijain ilmoittamia
matkalaisia hän pujahti ison salin kautta kadulle, missä vanhus
ikkunaan siirtyneenä menetti hänet näkyvistään minuutin kuluttua.



8.

Kuningas Ludvig XIV kahdenkolmatta ikäisenä.


On nähty selostuksesta, jonka olemme yrittäneet laatia, että kuningas
Ludvig XIV:n tulo Bloisin kaupunkiin oli ollut riemukas ja loistava, ja
nuori majesteetti olikin näyttänyt tyytyväiseltä vastaanottoonsa.

Valtionlinnan porttiholviin saapuessaan kuningas tapasi henkivartion ja
aatelismiesten ympäröimänä hänen kuninkaallisen korkeutensa, Orléansin
herttuan Gastonin, jonka luonnostaan jokseenkin majesteettiset kasvot
olivat tilanteen juhlallisuudesta saaneet uutta säihkyä ja arvokkuutta.

Madame puolestaan odotti komeaan juhla-asuunsa pukeutuneena eräällä
sisemmällä ulokkeella sukulaisensa tuloa. Muulloin niin aution ja
kolkon vanhan linnan kaikki ikkunat säteilivät nyt naisista ja
kynttilöistä.

Rumpujen päristessä, torvien raikuessa ja eläköön-huutojen
kajahdellessa siis nuori kuningas astui linnaan, jossa Henrik III oli
seitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten ottanut avukseen salamurhan ja
kavalluksen, säilyttääkseen päässään ja suvussaan kruunun, joka jo
alkoi luisua häneltä toiselle hallitsijahuoneelle.[13]

Kaunista, herttaista, ylevää nuorta kuningasta ihailtuaan tavoittivat
kaikki katseet Ranskan toistakin kuningasta, häntä, joka oli paljon
enemmän kuningas kuin edellinen, vaikka nyt iällinen, valju ja
köyryselkäinen, -- kardinaali Mazarinia.

Ludvig oli runsaassa määrin saanut kaikki ne luonnonlahjat, jotka
muodostavat täydellisen ylimyksen. Hänellä oli lempeät ja säihkyvät
silmät, väriltään puhtaasti taivaansiniset; mutta taitavimmatkaan
ihmistuntijat, ihmissielun tutkiskelijat, eivät olisi koskaan kyenneet
tapaamaan niiden syvyydestä pohjaa, mikäli alamaisen olisi ollut
mahdollistakaan kestää kuninkaan katsetta. Se johtui siitä, että
kuninkaan silmät muistuttivat taivaanlaen mittaamatonta kupua tai niitä
vielä peloittavampia ja melkein yhtä juhlallisia syvyyksiä, joita
kauniina kesäpäivänä avaa laivojensa emäpuun alla Välimeri,
jättiläiskuvastin, johon taivas mielellään heijastaa milloin tähtiään,
milloin myrskyjään.

Kuningas oli lyhytkasvuinen, täpärästi viisi jalkaa kaksi tuumaa
mitaltaan, mutta hänen nuoruutensa peitteli vielä tätä puutetta, jota
muutenkin korvasi hänen kaikkien liikkeittensä erikoinen arvokkuus ja
hänen luontumuksensa ruumiinharjoituksiin ylimalkaan.

Hän oli tosin jo kuningas, ja kuninkuus merkitsi paljon tänä
vuosisatojen vakaannuttaman kunnioituksen ja alamaisuuden aikakautena;
mutta häntä oli tähän asti jokseenkin harvoin ja silloinkin vain
pikimmältään näytetty kansalle, jotapaitsi hänen rinnallaan oli joka
kerta nähty hänen äitinsä, joka oli pitkäkasvuinen nainen, ja komeaksi
mieheksi tunnustettava kardinaali. Sentähden monet pitivät häntä
hyvinkin vähän kuninkaana ja sanoivat: "Kuningas ei ole niin suuri kuin
herra kardinaali." Näistä ulkonaisista havainnoista huolimatta, joita
tehtiin varsinkin pääkaupungissa, Bloisin asukkaat vastaanottivat
nuoren hallitsijan kuin jumalana, ja melkein kuin kuninkaana kohtelivat
häntä setänsäkin ja tämän puoliso, linnan Monsieur ja Madame.

Kuitenkin on sanottava, että Ludvig XIV punehtui suuttumuksesta ja
katseli ympärilleen varmistuakseen läsnäolijain kasvonilmeistä, oliko
hänelle tahallaan tarkoitettu nöyryytystä, kun hän vastaanottosalissa
näki yhtä korkeat nojatuolit varatuiksi itselleen, äidilleen,
kardinaalille ja herttuaparille; sitä järjestelyä tosin kätki
taitavasti joukon muodostama puolikehä. Mutta kun hän ei havainnut
mitään kardinaalin välinpitämättömissä kasvoissa, ei mitään
tietoisuutta äitinsä tai muiden katsannossa, istuutui hän alistuen,
halukkaana asettumaan paikalleen kaikkien edellä.

Aatelismiehet ja -naiset esiteltiin heidän majesteeteilleen ja
kardinaalille.

Kuningas huomasi, että hänen äitinsä kuten hänkin harvoin tunsi
esiteltävien nimen, kun sitävastoin kardinaali ihmeellistä muistia ja
mielenmalttia osoittaen aina huomaavaisesti puheli kunkin kanssa hänen
tiluksistaan, esi-isistään tai lapsistaan, joista hän mainitsi
joitakuita nimeltä; se hurmasi arvoisia maalaisjunkkareita ja vahvisti
heissä käsitystä, että ainoastaan se on todellinen kuningas, joka
tuntee alamaisensa, samaten kuin aurinko on vertaistaan vailla lämmön
ja valon lähteenä.

Nuori kuningas pitkitti senvuoksi opiskelua, johon hän oli kenenkään
aavistamatta ryhtynyt jo aikaa sitten, ja silmäili tarkkaavasti
kasvoja, jotka olivat hänestä ensin tuntuneet mitä vähäpätöisimmiltä ja
jokapäiväisimmiltä, yrittääkseen keksiä niiden piirteistä jotakin.

Tarjottiin illallinen. Rohkenematta pyytää sitä setänsä
vieraanvaraisuudelta oli kuningas odottanut ateriaa kärsimättömästi.
Tällä kertaa hän saikin osakseen kaiken kunnian, mikä kuului ainakin
hänen ruokahalulleen, jollei arvolleen.

Kardinaali tyytyi kuihtuneilla huulillaan koskettamaan lihalientä, joka
tarjottiin kultaisessa kulhossa. Kaikkivaltias ministeri, joka oli
leskikuningattarelta vallannut holhoushallituksen ja kuninkuuden, ei
ollut saanut luonnolta varatuksi itselleen hyvää vatsaa.

Itävallan Anna poti jo silloin syöpää, joka vuosien kuluttua vei
häneltä hengen, ja hän ei nauttinut juuri enempää ravintoa kuin
kardinaalikaan.

Mitä Monsieuriin tulee, joka oli vielä ihan kuohuksissaan
maalaiselämässään sattuneesta suuresta tapauksesta, niin hän ei
maistanut muruakaan.

Madame yksin piti aito lotrinkilaisena puoliaan hänen majesteettinsa
tasalla, niin että Ludvig XIV, jonka olisi täytynyt ilman tätä
pöytäkumppania esiintyä melkein ainoana aterioitsijana, tunsi suurta
kiitollisuutta ensiksikin emäntäänsä ja toisessa sijassa tämän
hovimestaria herra de Saint-Remyä kohtaan, joka oli tosiaan
kunnostautunut erinomaisesti.

Aterian päätyttyä kuningas Mazarinilta hyväksyvän eleen saadessaan
nousi pöydästä ja alkoi herttuattaren kehoituksesta käyskennellä
seurayleisön riveissä.

Naiset huomasivat silloin -- on asioita, joissa naiset ovat yhtä eteviä
Bloisissa kuin Pariisissa, -- että Ludvig XIV:llä oli rivakka ja rohkea
katse, joka takasi todellisille suloille kunnollisen arvostelun.
Herrasmiehet puolestaan havaitsivat, että hän oli ylväs ja ylpeä, --
että hän mielellään pani ne katseet painumaan, jotka liian kauan tai
tiukasti tähystivät häntä, ja se tuntui ennustavan hallitsijaa.

Kuningas oli edennyt noin kolmanneksen kierroksestaan, kun hänen
korviinsa sattui hätkähdyttävä sana, jonka hänen ylhäisyytensä lausui
keskustellessaan Monsieurin kanssa.

Tämä sana oli naisen nimi.

Hän ei nyt kuullut tai oikeastaan kuunnellut enää mitään muuta, ja
laiminlyöden sen kaaren piiriä, joka odotti hänen käyntiään, hän tahtoi
vain nopeasti suoriutua käänteen viimeisistä seisojista.

Monsieur oli kohteliaan hovimiehen tavoin tiedustanut kardinaalilta
hänen ylhäisyytensä sisarentyttärien vointia. Kardinaalin luo oli
nimittäin saapunut Italiasta viisi tai kuusi vuotta aikaisemmin kolme
sisarentytärtä, neidit Hortense, Olympe ja Marie de Mancini.

Näiden vointia siis Monsieur kysyi: hän sanoi pahoittelevansa, ettei
saanut vastaanottaa heitä enon keralla. He olivat varmaankin varttuneet
niissä kauneuden ja sulojen lupauksissa, joita Monsieur oli heissä
havainnut nähdessään heidät viimeksi.

Kuninkaan huomiota oli ensiksi herättänyt ilmeinen vastakohtaisuus
näiden kahden keskustelijan äänessä. Monsieur puhui tyynesti ja
luonnollisesti, kun sitävastoin Mazarin vastasi kimakasti korottaen
tavallista äänensävyään.

Olisi voinut luulla, että hän halusi toimittaa sanansa peremmälle
sellaisen kuulijan korvaan, joka oli loittonemassa liiaksi.

"Monseigneur", hän vastasi, "neideillä on vielä koko kasvatuksensa
päättämättä; heillä on velvollisuuksia hoidettavina, heidän tulee
omaksua varsinainen asemansa elämässä. Oleskelu nuorekkaassa ja
loisteliaassa hovissa herättää heissä hiukan huikentelevaisuutta."

Viime määritelmä sai kuninkaan surumielisesti hymyilemään. Hovi oli
kyllä nuorekas, mutta kardinaalin saituus oli pitänyt hyvää huolta
siitä, että se ei suinkaan ollut loistelias.

"Eihän teillä toki liene tarkoituksena", huomautti Monsieur, "panna
heitä luostariinkaan tai tehdä heistä porvarisneitosia?"

"Ei suinkaan", selitti kardinaali tehostaen italialaista ääntämistänsä,
niin että se vienosta ja pehmeästä soinnustaan kävi käreäksi ja
värähteleväksi, "ei suinkaan. Minulla on vakaa aikomus naittaa heidät,
ja niin edullisesti kuin mahdollista."

"Tilaisuuksista ei tule puutetta, herra kardinaali", virkkoi Monsieur
hyväntuulisesti kuin kauppias, joka onnittelee ammattiveljeään.

"Toivoakseni ei, monseigneur, olletikin kun Jumala on antanut heille
sekä viehkeyttä että älyä ja kauneutta."

Tämän keskustelun aikana Ludvig XIV Madamen johtamana suoritti loppuun
esittelykierrostaan, kuten sanottu.

"Mademoiselle Arnoux", lausui herttuatar esitellessään hänen
majesteetilleen kookkaan, kahdenkolmatta ikäisen, vaaleaverisen
neitosen, jota olisi maalaisjuhlassa luullut pyhäpukuiseksi
talonpoikaistytöksi, "soitonopettajattareni tytär."

Kuningas hymyili. Madame ei ollut koskaan kyennyt tapaamaan neljää
oikeata nuottia peräkkäin violalla tai klaverilla.

"Mademoiselle Aure de Montalais", pitkitti Madame, "hyvää syntyperää ja
tunnollinen palvelustoimissaan."

Tällä kertaa ei hymyillyt kuningas, vaan esitelty nuori tyttö, kun hän
ensi kerran elämässään kuuli saavansa noin kunniakkaan mainelauseen
Madamelta, joka tavallisesti ei häntä suurestikaan hemmoitellut.

Samalla Montalais, vanha tuttavamme, teki hänen majesteetilleen peräti
nöyrän kumarruksen, yhtä paljon kunnioituksesta kuin pakostakin, sillä
hänen oli salattava myhäilevien huultensa värveitä, joille kuningas ei
varmaankaan olisi voinut oivaltaa oikeata selitystä.

Juuri tänä hetkenä kuningas kuuli sanan, joka säpsähdytti häntä.

"Ja mikä on kolmannen nimi?" kysyi Monsieur.

"Marie, monseigneur", vastasi kardinaali.

Tällä sanalla näytti olevan ikäänkuin taikavoima, sillä kuningas
vavahti rajusti, kuten jo mainitsimme, ja vetäen Madamen keskemmälle
piiriä kuin tehdäkseen hänelle jonkun kahdenkeskisen kysymyksen, vaikka
hän todella vain tahtoi lähestyä kardinaalia, hän naurahtaen virkkoi
asiakseen puoliääneen:

"Tätirouvaseni, maantiedonopettajani ei saanut minulle selviämään, että
Blois oli näin kaukana Pariisista."

"Kuinka niin, hyvä sukulaiseni?" kysyi Madame.

"Näyttäähän tosiaan siltä, että muodit tarvitsevat useita vuosia
ehtiäkseen tänne saakka. Katselkaa vain näitä neitosia!"

"No niin, tunnen heidät kyllä."

"Jotkut heistä ovat sieviä."

"Älkää sanoko sitä kovin äänekkäästi, muutoin saatatte heidät päästään
pyörälle."

"Malttakaa, malttakaa, hyvä täti", pyysi kuningas hymyillen, "sillä
lauseeni jälkimmäinen osa oikaisee edellistä. No niin, hyvä täti,
toiset näyttävät vanhoilta ja toiset rumilta pelkästään kymmenen vuotta
vanhan muodin johdosta."

"Mutta, sire, Blois on kuitenkin vain viiden päivämatkan päässä
Pariisista."

"Kas, siinäpä se", virkkoi kuningas; "kahden vuoden viivykki päivää
kohti."

"Oh, niinkö tosiaan luulette? Sepä kummallista, minä en sitä ollenkaan
huomaa."

"Mutta katsokaahan, täti", pitkitti Ludvig yhä lähestyen Mazarinia muka
valitessaan näköpistettänsä, "katsokaahan tuota yksinkertaista
valkoista pukua noiden vanhentuneiden koristimien ja prameiden
päähineitten rinnalla. Siinä on kai joku äitini hovineiti, vaikka minä
en tunne häntä. Katsokaa vain, kuinka luonteva ryhti, kuinka sorea
esiintyminen! Sellaisesta minä pidän; siinäpä on nainen, kun
sitävastoin kaikki muut ovat pukumalleja."

"Hyvä sukulaiseni", vastasi Madame nauraen, "sallikaa minun sanoa, että
henkinen näkemyksenne on tällä kertaa osunut harhaan. Ylistämänne
henkilö ei ole mikään pariisitar, vaan Bloisin tyttöjä."

"Onko se mahdollista, täti?" epäili kuningas.

"Tule lähemmäksi, Louise", kehoitti Madame.

Se nuori tyttö, jonka jo tunnemme tällä nimellä, lähestyi ujona,
punastuen ja melkein kyyristyen kuninkaallisen katseen tähysteltävänä
ollessaan.

"Mademoiselle Louise Françoise de la Beaume-Leblanc, markiisi de la
Vallièren tytär", esitteli Madame ihan juhlallisesti.

Vaikka kuninkaan läheisyys kovin ujostutti tyttöä, kumarsi hän niin
perin viehättävästi, että Ludvig häntä katsellessaan menetti joitakuita
sanoja kardinaalin ja Monsieurin keskustelusta.

"Herra de Saint-Remyn tytärpuoli", jatkoi Madame, "oivallisen
hovimestarini, jonka johdolla valmistettua tryffelikalkkunaa teidän
majesteettinne piti niin maukkaana."

Mikään viehkeys, mikään kauneus tai nuorekkuus ei olisi kyennyt
vastustamaan sellaista esittelyä. Kuningas hymyili. Olipa Madame
lisännyt huomautuksensa leikillä tai tarkoituksettomasti, se häivytti
joka tapauksessa armottomasti kaikki, mitä Ludvig oli juuri havainnut
nuoressa tytössä viehättävää ja runollista.

Neiti de la Vallière oli Madamelle ja sen johdosta kuninkaallekin
sillähaavaa vain sellaisen miehen tytärpuoli, jolla oli erinomainen
kyky tryffelillä sisustetun kalkkunan laittamisessa.

Mutta sellaisia ovat ruhtinaat. Olympon jumalatkin olivat samanlaisia.
Diana ja Venus kohtelivat varmaankin säälimättömästi kaunista Alkmenea
ja Io-parkaa, milloin Jupiterin pöydässä alennuttiin hajamielisinä
nektarin ja ambrosian ääressä haastelemaan kuolevaisista kaunottarista.

Onneksi Louise oli kumartunut niin syvään, että hän ei kuullut Madamen
sanoja eikä nähnyt kuninkaan myhäilyä. Tosiaankin, jos tyttöparka,
jolla oli niin hyvä aisti, että hän yksinään kaikkien kumppaniensa
joukossa oli huomannut pukeutua valkoiseen, -- jos tämä kaikille
pistoksille herkkä kyyhkysensydän olisi kohdannut Madamen säälimättömät
sanat, kuninkaan itsekkään ja kylmäkiskoisen hymyn, niin hän olisi
kuollut siihen paikkaan.

Ja itse Montalaiskaan kekseliäine aatoksineen olisi tuskin katsonut
kannattavan yrittää hänen toinnuttamistaan, sillä naurunalaisuus tappaa
kaikki, kauneudenkin.

Mutta onneksi, kuten sanoimme, Louisen korvat humisivat ja silmät
sumenivat, joten hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, ja kuningas, jonka
tarkkaavaisuus oli yhä kiintynyt kardinaalin ja sedän haasteluun,
kiirehti palaamaan heidän lähelleen.

Hän saapui juuri kun Mazarin virkkoi loppuhuomautuksekseen:

"Marie, kuten sisarensakin, on paraikaa matkalla Brouageen. He saavat
seurata Loiren vastapäistä rantaa, ja jos antamieni ohjeiden mukaan
harkitsen heidän kulkunsa oikein, niin he ovat huomenna Bloisin
kohdalla."

Nämä sanat lausuttiin sillä harkitulla äänenpainolla, sillä sävyn ja
salaisen tarkoitusperän taitavalla sovittelulla, jonka perusteella
signor Giulio Mazarini oli maailman paras näyttelijä.

Niinpä ne sattuivatkin suoraan Ludvig XIV:n sydämeen, ja kun kardinaali
hänen majesteettinsa lähestyvät askeleet kuullessaan kääntyi päin, näki
hän holhottinsa kasvoista huomautuksensa välittömän vaikutuksen, jonka
hänen ylhäisyydelleen kavalsi lievä punehdus. Mutta mikä salaisuus se
olikaan vainuttavaksi hänelle, jonka oveluus oli jo kaksikymmentä
vuotta pitänyt kaikkia eurooppalaisia valtiomiehiä leikkinään?

Siitä hetkestä saakka näytti nuori kuningas ikäänkuin saaneen
myrkytetyn nuolen sydämeensä. Hän ei enää hoitanut asemaansa, hänen
katseensa harhaili pitkin seurayleisöä epävakaisena, turtuneena,
ilmeettömänä. Hyvinkin kahteenkymmeneen kertaan hän kysyvällä
silmäyksellä tavoitti leskikuningattaren katsetta, mutta kälynsä
haastatteluun mieltyneenä ja sitäpaitsi Mazarinin silmäniskun
pidättelemänä ei tämä näyttänyt tajuavan poikansa katseiden
yhtämittaista pyytelyä.

Soitto, kukkaset, valot ja kauneus, kaikki oli nyt vastenmielistä ja
tympäisevää Ludvig XIV:lle. Hän pureskeli huuliaan, venytteli
käsivarsiaan kuin hyvin kasvatettu lapsi, joka ei uskalla haukotella,
mutta keksii jos jonkinlaisia muita tapoja ikävystymisen
ilmaisemiseksi. Turhaan yritettyään uudestaan hellyttää äitiä ja
ministeriä hän viimein suuntasi epätoivoisen katseen ovelle, vapautta
kohti.

Oviaukossa, selkä pihtipieleen tuettuna, hänen silmäänsä pisti
erityisesti voimakkaan ulkomuotonsa johdosta mies, jonka ylpeiden ja
tummien kasvojen kyömynenä, ankarat, mutta säihkyvät silmät, harmaat ja
pitkät hiukset sekä mustat viikset edustivat todellista sotilaallisen
kauneuden perikuvaa, kehäkauluksen välkkyessä kuvastinta kirkkaammin,
taittaen kaikki pintaansa kokoontuvat valonsäteet ja heijastaen ne
takaisin salamoina. Tämä upseeri piti päässään harmaata punatöyhtöistä
hattua, mikä ilmaisi hänen olevan saapuvilla palvelustoimessa eikä
huvin vuoksi. Jälkimmäisessä tapauksessa -- jos hän olisi soturin
sijasta ollut hovimies -- hän olisi seissyt hattu kädessä, niinkuin
aina on jotakin maksettava huvituksestaan.

Että upseeri oli palvelusvuorolla ja totuttua tehtävää suorittamassa,
siitä oli vielä varmempana todistuksena se seikka, että hän tarkkaili
juhlan iloa ja ikävyyttä ilmeisen välinpitämättömästi ja järkkymättömän
tunteettomana, käsivarret rinnalla ristissä. Hän näytti järkeilijänä --
ja kaikki vanhat soturit järkeilevät -- ennen kaikkea tajuavan paljon
herkemmin ikävyyden kuin ilon, mutta maltillisesti hän osasi mukautua
edelliseen ja tulla toimeen ilman jälkimmäistä.

Siinä hän seisoi selin oven veistokoristeista pihtipieltä vasten, kun
kuninkaan suruiset ja väsyneet silmät sattumalta tapasivat hänen
katseensa.

Ensi kertaa eivät upseerin silmät nähtävästi kohdanneet niitä, ja hän
käsitti täydellisesti niiden ilmaiseman ajatuksen, sillä heti kun hän
oli tähdännyt huomionsa Ludvig XIV:n kasvoihin ja niistä lukenut, mitä
hallitsijan sydämessä liikkui -- sitä ahdistavan ikävystymisen, aran
päätöksen pyrkiä pois, -- käsitti hän velvollisuudekseen tehdä
kuninkaille palveluksen hänen sitä pyytämättänsä, palvella häntä
melkein vastoin hänen tahtoaan, ja miehuullisena kuin taistelussa
ratsuväkeä komentaen hän huusi kaikuvalla äänellä:

"Kuninkaan saattue!"

Sanoilla oli sama vaikutus kuin ukkosen jyrähdyksellä, kun ne
kajahtivat yli orkesterin pauhun, laulunsävelten, puheensorinan ja
kävelijäin töminän. Kardinaali ja leskikuningatar katselivat kuningasta
kummastuneina.

Kalpeana, mutta päättäväisenä Ludvig XIV nousi nojatuolistaan ja
astahti ovea kohti, tukenaan se oman ajatuksensa arvaus, joka
muskettisoturien upseerin sielussa havahtuneena oli ilmaantunut
vastikään annetussa käskyssä.

"Sinä lähdet, poikani?" virkahti kuningatar, Mazarinin tyytyessä
kysymään katseellansa, joka olisi voinut näyttää suopealta, jollei se
olisi ollut niin läpitunkeva.

"Niin, madame", vastasi kuningas; "tunnen itseni väsyneeksi, ja aioin
sitäpaitsi kirjoittaakin tänä iltana."

Ministerin huulilla vilahti hymy, ja hän näytti nyökkäyksellä myöntävän
kuninkaalle luvan.

Monsieur ja Madame kiiruhtivat nyt antamaan määräyksiä virkailijoille,
jotka ilmestyivät esiin.

Kuningas tervehti, astui salin poikki ja saapui ovelle.

Siellä hänen majesteettiaan odotti kahdenkymmenen muskettisoturin kuja,
jonka perimmäisessä päässä upseeri nyt seisoi hievahtamattomana ja
miekka paljastettuna kädessään.

Kuningas astui edelleen, ja koko yleisö kohottausi varpailleen,
nähdäksensä hänet vielä kerran.

Kymmenen muskettisoturia avasi kuninkaalle tien sen tungoksen läpi,
joka täytti etuhuoneet ja portaat.

Toiset kymmenen ympäröivät kuningasta ja Monsieuria, joka oli tahtonut
saattaa hänen majesteettiaan. Palveluskunta tuli perässä.

Pikku kulkue johti kuninkaan siihen huoneistoon, joka oli määrätty
hänelle. Samoissa huoneissa oli kuningas Henrik III asunut
oleskellessaan valtionlinnassa.

Monsieur oli jaellut ohjeensa. Upseerinsa johtamat muskettisoturit
astuivat pieneen käytävään, joka yhdisti linnan toisen siivekkeen
toiseen. Sen alkupäänä oli pieni, neliskulmainen ja kauneinakin päivinä
synkkä eteinen.

Monsieur pysähdytti Ludvig XIV:n.

"Nyt, sire", hän huomautti, "sivuutatte juuri sen paikan, missä Guisen
herttua sai ensimmäisen tikariniskun."

Historiallisiin seikkoihin hyvin vaillinaisesti tutustunut kuningas
tunsi tapauksen, mutta hänellä ei ollut tietoa sen paikasta tai
lähemmistä yksityiskohdista.

"Ahaa!" virkkoi hän värähtäen.

Ja hän seisahtui.

Kaikki muut pysähtyivät hänen edessään ja takanaan.

"Herttua, sire", kertoi Gaston, "oli jokseenkin tällä paikalla, missä
nyt minä; hän oli menossa samalle suunnalle kuin nyt teidän
majesteettinne. Herra de Loignes seisoi muskettiluutnanttinne paikalla;
de Sainte-Maline ja hänen majesteettinsa saattue olivat hänen takanaan
ja ympärillään. Silloin häntä iskettiin."

Kuningas kääntyi upseeriinsa päin ja näki ikäänkuin pilven synkistävän
tämän sotaisia ja urheita kasvoja.

"Niin, takaapäin", mutisi luutnantti tehden äärimmäistä halveksimista
ilmaisevan liikkeen.

Ja hän yritti lähteä jälleen eteenpäin ikäänkuin tuntien mieltänsä
painostavan näiden seinien sisällä, jotka olivat aikoinaan nähneet
kavalluksen.

Mutta kuningas ei tuntunut parempaa pyytävän kuin saada kuulla lisää;
häh näytti halukkaalta luomaan vielä silmäyksen tähän kolkkoon
paikkaan.

Gaston tajusi veljenpoikansa toivomuksen.

"Katsokaa, sire", hän sanoi ottaen herra de Saint-Remyn kädestä
kynttilän, "tähän hän sitten kaatui. Tässä oli makuusija, jonka uutimet
hän repäisi tarttuessaan niihin."

"Mikä syvennys tuossa on, lattiassa?" kysyi Ludvig.

"Siihen kohtaan valui veri", selitti Gaston, "ja tunkeusi niin syvälle
tammilaahkoon, että laikkaa ei saanut poistetuksi muutoin kuin
kovertamalla. Ja kuitenkin", hän lisäsi ojentaen kynttiläänsä
lähemmäksi, "punerrus on vastustanut kaikkia häivytysyrityksiä."

Ludvig XIV kohotti jälleen päänsä. Kenties hän ajatteli sitä
veritahraa, jota hänelle oli eräänä päivänä näytetty Louvre-palatsissa
ja jonka siihen oli Concinin verellä leimannut hänen kuninkaallinen
isänsä ikäänkuin Bloisin täplän pariksi.

"Menkäämme!" hän sanoi.

Kulkue lähti jälleen heti etenemään, sillä mielenliikutus oli
ilmeisesti antanut nuoren kuninkaan äänelle käskevän soinnun, jollaista
ei ollut hänen taholtaan totuttu kuulemaan.

Heidän tultuaan kuninkaalle varattuun huoneistoon, jonne pääsi sekä
tästä pikku käytävästä että isoja portaita myöten pihan puolelta,
Gaston sanoi:

"Suvaitkoon teidän majesteettinne vastaanottaa tämän asunnon, niin
arvoton kuin se siihen tarkoitukseen onkin."

"Hyvä setä", vastasi nuori hallitsija, "kiitän teitä sydämellisestä
vieraanvaraisuudestanne."

Gaston toivotti hyvää yötä veljenpojalleen, joka syleili häntä ja
poistui.

Kuningasta saattaneista kahdestakymmenestä muskettisoturista vei
kymmenen Monsieurin takaisin vastaanottohuoneisiin, jotka eivät hänen
majesteettinsa lähdöstä huolimatta olleet vielä tyhjentyneet.

Toiset kymmenen asetti upseeri vartiopaikoilleen; viidessä minuutissa
hän itse tutki joka sopen sillä kylmäkiskoisella ja varmalla katseella,
jota ei aina luo tottumus, sillä siihen vaaditaan nerokkuutta.

Kaikkien sitten sijoituttua hän valitsi päämajakseen etuhuoneen, missä
hän tapasi ison nojatuolin, lampun, viiniä, vettä ja kuivaa leipää.

Hän kiersi ylös lampun sydämen, joi puoli lasillista viiniä, veti
huulensa ilmeikkääseen hymyyn, asettui isoon nojatuoliin ja valmistausi
nukkumaan.



9.

Médicis-ravintolan tuntematon esittelee itsensä.


Siten uinahtamaan laittautuneella upseerilla oli tyynestä sävystään
huolimatta raskas vastuu.

Kuninkaan muskettisoturien luutnanttina hän johti koko Pariisista
tullutta komppaniaa, johon kuului satakaksikymmentä miestä; mutta
paitsi jo mainittuja kahtakymmentä olivat muut leskikuningattaren ja
eritoten kardinaalin vartiona.

Signor Giulio Mazarini tahtoi säästää oman henkivartionsa
matkakustannukset. Senvuoksi hän käytti hyväkseen kuninkaan vartiota,
ja runsaassa määrin, koskapa hän otti osalleen viisikymmentä; sen
seikan olisi täytynyt näyttää kovin sopimattomalta jokaisesta tämän
hovin tapoja tuntemattomasta.

Niinikään olisi muukalaisesta näyttänyt ainakin oudolta, että
kardinaalille määrätty osa linnaa oli loistavasti valaistu ja että
siellä vallitsi vilkas elämä. Muskettisoturit vartioitsivat siellä
jokaista ovea eivätkä päästäneet sisälle muita kuin niitä kuriireja,
jotka matkoillakin seurasivat kardinaalia hänen kirjeenvaihtonsa
välittäjinä.

Kaksikymmentä miestä palveli leskikuningattaren luona; kolmekymmentä
oli levolla, seuraavana päivänä asettuakseen toveriensa sijalle.

Siellä päin sitävastoin, missä kuningas asui, oli vallalla pimeys,
hiljaisuus ja yksinäisyys. Ovien sulkeuduttua ei siellä enää ilmennyt
mitään kuninkaallisuutta. Kaikki palvelussaattueen henkilöt olivat
vähitellen poistuneet. Hänen korkeutensa prinssi oli kuulustuttanut,
tarvitsiko hänen majesteettinsa hänen apuaan, ja siihen kysymykseen
tottuneelta muskettiluutnantilta oli saatu vastaukseksi tavanmukainen
_ei_, jonka jälkeen kaikki kävivät makuulle kuin kunnon porvarin
talossa.

Kuitenkin oli nuoren kuninkaan huoneistoon helppo kuulla juhlasalista
soiton pauhua, ja sen kirkkaasti valaistut ikkunat näkyivät sinne.

Kymmenen minuutin kuluttua tulostaan Ludvig XIV huomasi suuremmasta
hälinästä kuin hänen lähtönsä oli aiheuttanut, että kardinaali
vuorostaan siirtyi asuntoonsa lukuisten aatelismiesten ja -naisten
saattamana.

Tätä kulkuetta tarkatakseen tarvitsi kuninkaan vain katsella
ikkunastaan, jonka luukkuja ei ollut suljettu.

Itse Monsieur johti kynttilä kädessä hänen ylhäisyyttänsä pihan poikki;
sitten tuli leskikuningatar, jolle Madame oli tuttavallisesti tarjonnut
käsivartensa, ja kävellessään he kuiskailivat keskenään kuin vanhat
ystävykset.

Näitä kahta paria saattoivat kaikki muut, -- ylhäiset naiset, paashit
ja upseerit; soihdut valaisivat liehuvalla loimullaan koko pihaa kuin
tulipalo. Sitten askelten ja äänten kaiku kuoleutui yläkertoihin.

Nyt ei enää kukaan ajatellut kuningasta, joka seisoi kyynärpää
ikkunalautaan tuettuna ja oli surumielisesti nähnyt kaiken tämän
loiston katoavan, kuullut koko hälinän etääntyvän, -- ei kukaan muu
kuin se Médicis-ravintolan tuntematon vieras, jonka olemme nähneet
lähtevän liikkeelle mustaan viittaansa verhoutuneena.

Hän oli noussut suoraan linnan luo ja alkanut synkkänä kierrellä
palatsin lähistöllä, jota väkijoukko yhä ympäröitsi. Nähdessään sitten,
että kukaan ei vartioinut pääporttia eikä holvikäytävää, -- Monsieurin
huovit nimittäin hieroivat veljeyttä kuninkaallisten soturien kanssa
runsaiden beaugencypikarillisten välityksellä, -- tuntematon tunkeusi
yleisön läpi, astui pihan poikki ja pääsi portaille asti, jotka
johtivat kardinaalin huoneistoon.

Hänet sai nähtävästi suuntaamaan askeleensa tälle taholle
vahakynttiläin hohde sekä paashien ja virantoimittajien puuhakas sävy.

Mutta hänet pysähdytti rutosti musketin heilahdus ja etuvartijan huuto.

"Minne matka, ystävä?" kysyi vahtisotilas.

"Aion kuninkaan luo", vastasi tuntematon levollisesti ja ylpeästi.

Sotamies kutsui paikalle erään hänen ylhäisyytensä upseerin, joka
virkkoi siihen tapaan kuin virastoapulainen opastaa ministeriössä
kävijää perille:

"Toinen porraskäytävä vastapäätä."

Ja sen enempää vieraasta välittämättä upseeri palasi keskeytyneeseen
keskusteluunsa.

Vastaamatta muukalainen astui osoitettuja portaita kohti.

Sillä taholla ei näkynyt liikettä eikä valoa, -- vain hämyä, jossa
yksinäinen vartiosoturi asteli kuin varjo. Hiljaisuutta häiritsivät
siellä ainoastaan hänen askeleensa, joita säesti kannuksien kilinä
kivilaakoja vasten.

Vahtisotilas kuului kuninkaan vartioksi varattuihin kahteenkymmeneen
muskettisoturiin ja toimitti palvelusvuoroaan jäykkänä kuin patsas.

"_Qui vive_?" huusi tämä etuvartija.

"Ystävä", vastasi tuntematon.

"Mitä tahdotte?"

"Puhutella kuningasta."

"Ohoh, hyvä herra, sepä tuskin käy laatuun."

"Ja minkätähden?"

"Kuningas on makuulla."

"Jo makuulla?"

"Niin."

"No, puhuteltava minun on häntä silti."

"Mutta minä sanon teille, että se on mahdotonta."

"Kuitenkin..."

"Takaisin!"

"Onko menettelyohje niin ehdoton?"

"Minun ei tarvitse tehdä tiliä teille. Takaisin!"

Ja tällä kertaa etuvartija antoi uhkaavalla liikkeellä pontta
käskylleen, mutta tuntematon pysyi hievahtamatta kuin hänen jalkansa
olisivat juurtuneet siihen paikkaan.

"Herra muskettisoturi", hän sanoi, "olettehan aatelismies?"

"Minulla on se kunnia."

"No niin, samoin olen minäkin, ja aatelismiesten tulee osoittaa jonkun
verran huomaavaisuutta toisiansa kohtaan."

Sanoissa ilmenneen arvokkuuden voittamana etuvartija laski aseensa
alas.

"Puhukaa, monsieur", hän sanoi, "ja jos pyydätte minulta jotakin
sellaista, mikä on minun vallassani..."

"Kiitos. Onhan teillä upseeri?"

"Luutnanttimme, kyllä, monsieur."

"No niin, haluan puhutella luutnanttianne."

"Kas, se on toinen asia! Astukaa ylös, monsieur."

Tuntematon tervehti etuvartijaa ylväästi ja nousi ylös portaita,
samalla kun huuto: "Luutnantti, vierailu!" vartiosoturista toiseen
siirtyen kulki hänen edellään ja häiritsi upseerin ensimmäistä
uinahdusta.

Silmiään hieroen ja viittansa solkia kiinnittäen luutnantti laahusti
kolme askelta muukalaista kohti.

"Miten voin palvella teitä, monsieur?" hän kysyi.

"Te olette vartion upseeri, muskettiväen luutnantti?"

"Minulla on se kunnia", myönsi upseeri.

"Monsieur, minun on välttämättömästi puhuteltava kuningasta."

Luutnantti katseli tarkkaavaisesti tuntematonta, ja tällä pikaisella
silmäyksellä hän näki kaikki, mitä tahtoikin nähdä, nimittäin
tavalliseen asuun kätkeytyneen korkean arvoaseman.

"En oleta teitä mielenvikaiseksi", hän sanoi, "ja kuitenkin näytte
kuuluvan siihen yhteiskunnan luokkaan, jossa tiedetään, monsieur, että
kuninkaan luokse ei pääse hänen myönnytyksettään."

"Hän myöntää pääsyn, monsieur."

"Sallikaa minun epäillä sitä; kuningas vetäytyi huoneisiinsa
neljännestunti takaperin ja riisuutunee parhaillaan. Ohjesääntö
sitäpaitsi kieltää häiritsemästä häntä."

"Kuullessaan, kuka olen", vakuutti tuntematon suoristautuen, "hän
peruuttaa kiellon."

Upseeri tuli yhä enemmän ihmeisiinsä ja tunsi yhä suurempaa taipumusta
mukautumaan.

"Jos suostuisin ilmoittamaan teidät, niin saanko ainakin tietää, kenet
ilmoitan, monsieur?"

"Ilmoitatte hänen majesteettinsa Kaarle II:n, Englannin, Skotlannin ja
Irlannin kuninkaan."

Upseeri huudahti hämmästyneenä peräytyen, ja hänen kalpeat kasvonsa
ilmaisivat tuskallisinta mielenliikutusta, mitä tarmokas mies on
koskaan yrittänyt hillitä sydämensä syvyyteen.

"Ah, niin, sire", hän sanoi, "minun olisi tosiaan pitänyt tuntea
teidät."

"Olette nähnyt muotokuvani?"

"En, sire."

"Tai olette kenties entiseen aikaan nähnyt minut hovissa, ennen kuin
minut häädettiin Ranskasta?"

"En, sire, niinkään ei ole asian laita."

"Kuinka sitten olisitte voinut tuntea minut, jos ette ole nähnyt
muotokuvaani ettekä minua itseäni?"

"Sire, olen nähnyt hänen majesteettinsa isänne kamalana hetkenä."

"Sinä päivänä, jolloin...?"

"Niin."

Ruhtinaan otsa synkistyi; sitten hän tunnelmansa vallasta irtautuen
sanoi:

"Huomaatteko vieläkin vaikeaksi ilmoittaa minua?"

"Suokaa minulle anteeksi, sire", vastasi upseeri, "mutta noin
yksinkertaisessa asussa en osannut aavistaa kuningasta; ja kuitenkin,
kuten minulla oli kunnia mainita teidän majesteetillenne, näin kuningas
Kaarle I:n... Mutta anteeksi, riennän ilmoittamaan kuninkaalle."

Samassa hän palasi kysymään:

"Teidän majesteettinne varmaankin haluaa, että tämä kohtaus pysyy
salassa?"

"En vaadi sitä, mutta jos on mahdollista saada se tapahtumaan
hiljaisesti..."

"Mahdollista se kyllä on, sire, sillä minä voin olla käyttämättä
ylikamariherran välitystä; mutta silloin teidän majesteettinne tulee
suostua jättämään miekkanne minulle."

"Se on totta; minä unohdin, että kukaan ei pääse Ranskan kuninkaan luo
aseellisena."

"Teidän majesteettinne saa olla poikkeuksena, jos tahdotte, mutta siinä
tapauksessa minun on tehtävä ilmoitus kuninkaan palveluskunnalle,
vapautuakseni vastuusta."

"Tässä miekkani, monsieur. Suvaitsetteko nyt esittää käyntini hänen
majesteetilleen?"

"Heti, sire."

Ja upseeri riensi koputtamaan välioveen, jonka hänelle avasi
kamaripalvelija.

"Hänen majesteettinsa Englannin kuningas!" virkkoi upseeri.

"Hänen majesteettinsa Englannin kuningas!" toisti kamaripalvelija.

Nämä sanat kuullessaan muuan aatelismies aukaisi kuninkaan huoneen
molemmat ovipuoliskot selki selälleen, ja Ludvig XIV:n nähtiin astuvan
esiin ilman hattua ja miekkaa, ihokkaan napit auki, samalla kun hänen
liikkeensä ilmaisivat mitä suurinta kummastusta.

"Te, serkkuni, te Bloisissa!" huudahti hän viitaten hovijunkkaria ja
kamaripalvelijaa vetäytymään viereiseen huoneeseen.

"Sire", vastasi Kaarle II, "olin matkalla Pariisiin, toivoen tapaavani
teidän majesteettinne, mutta huhu tiesi teidän olevan tulossa tänne.
Pitkitin senvuoksi oleskeluani täällä, minulla kun on erittäin tärkeätä
ilmoitettavaa teille."

"Sopiiko tämä huone siihen tarkoitukseen, hyvä serkku?"

"Varsin hyvin, sire, sillä luullakseni ei puheluamme voida kuulla."

"Olen lähettänyt pois hovijunkkarini ja palvelijani; he ovat
viereisessä huoneessa. Tuolla väliseinä takana on tyhjä työhuone ja sen
sivulla etuhuone, jossa varmaankin näitte vain yksinäisen upseerin, vai
mitä?"

"Niin, sire."

"No niin, puhukaa siis, hyvä serkku, kuuntelen teitä."

"Sire, minä aloitan, ja sääliköön teidän majesteettinne meidän sukumme
onnettomuuksia."

Ranskan kuningas punastui ja siirsi nojatuolinsa lähemmä Englannin
kuninkaan istuinta.

"Sire", jatkoi Kaarle II, "minun ei tarvitse kysyä, tunteeko teidän
majesteettinne surkean historiani yksityiskohtia."

Ludvig XIV punastui vielä enemmän kuin edellisellä kerralla; sitten hän
ojensi arvoveljelleen kätensä.

"Hyvä serkku", hän sanoi, "minun on häveten tunnustettava, että
kardinaali harvoin puhuu politiikkaa minun läsnäollessani. Vielä
enemmän: entiseen aikaan annoin kamaripalvelijani Laporten lukea
itselleni ääneen historiallisia teoksia, mutta kardinaali lakkautti
nämä lukuhetket ja otti minulta pois Laporten. Pyydän teitä senvuoksi
vain esittämään kaikki nuo asiat niinkuin miehelle, joka ei ole niihin
lainkaan tutustunut."

"No, jos saan luoda laveamman yleissilmäyksen, sire, niin minulla on
sitä suurempi toivo teidän majesteettinne sydämen heltymisestä."

"Puhukaa, hyvä serkku, puhukaa."

"Te tiedätte, sire, että kun minut Cromwellin ollessa sotaretkellään
Irlannissa kutsuttiin Edinburghiin, kruunattiin minut Stonessa
Skotlannin kuninkaaksi. Vuotta myöhemmin Cromwell haavoittui eräässä
anastamassaan maakunnassa ja kääntyi jälleen meitä vastaan. Kohdata
hänet oli minun päämääränäni, lähteä Skotlannista oli halunani."

"Ja kuitenkin Skotlanti on melkein isänmaanne, hyvä serkku."

"Kyllähän, mutta skotlantilaiset olivat minulle julmia maanmiehiä. He
olivat pakottaneet minut kieltämään isieni uskonnon, he olivat
hirttäneet lordi Montrosen, uskollisimman palvelijani, syystä, että hän
ei ollut presbyteriläisen uskonliiton miehiä, ja kun tämä vakaumuksensa
uhri, jolle oli luvattu suosionosoitus hänen kuolinhetkenään, oli
pyytänyt, että hänen ruumiinsa paloiteltaisiin niin moneksi kappaleeksi
kuin Skotlannissa oli kaupunkeja, jotta kaikkialla tavattaisiin hänen
uskollisuutensa todisteita, en minä voinut lähteä mistään kaupungista
tai tulla toiseen, sivuuttamatta jotakuta jäännöstä tuosta ruumiista,
joka oli toiminut, taistellut ja hengittänyt minun puolestani.

"Marssin senvuoksi rohkeasti Cromwellin armeijan läpi ja tunkeusin
Englantiin. Protektori[14] alkoi ajaa minua takaa tällä omituisella
pakoretkellä, jonka päätekohdassa odotti kruunu. Jos olisin ehtinyt
Lontooseen hänen edellään, niin kilvoituksen palkinto olisi epäilemättä
joutunut minulle, mutta hän saavutti minut Worcesterissa.

"Englannin hyvä hengetär ei enää ollut meidän puolellamme, vaan hänen.
Sire, minä jouduin tappiolle syyskuun 3 p:nä 1651, Dunbarin luona
tapahtuneen toisen skotlantilaisille onnettoman taistelun vuosipäivänä.
Kaksituhatta miestä kaatui ympärilläni ennen kuin ajattelin peräytyä
askeltakaan. Lopulta minun oli paettava.

"Siitä hetkestä alkaen historiani kehittyi romaaniksi.
Hellittämättömästi vainottuna leikkautin tukkani ja pukeuduin
puunhakkaajan asuun. Muuan tammen lehvistössä vietetty päivä antoi
puulle Kuninkaantammen nimen, joka sillä on vieläkin. Seikkailujani
Straffordin kreivikunnassa, mistä pääsin etenemään ottamalla isäntäni
tyttären taakseni hevosen lautasille, kertoillaan vielä iltapuhteiden
muistoina, ja niissä on aihetta balladiin. Aikanaan kirjoitan tästä
kaikesta selostuksen, sire, kuninkaallisten arvoveljieni opiksi.
Silloin kuvaan, miten herra Nortonin luo saapuessani tapasin
hovikappalaisen, joka katseli keilanheittoa, ja vanhan palvelijan, joka
kyyneliin puhjeten mainitsi nimeni ja oli uskollisuudellaan
syöksemäisillään minut surman suuhun melkein yhtä varmasti kuin toinen
kavalluksellaan. Esitän myös kauhistukseni, -- niin, sire,
kauhistukseni, kun eversti Windhamin luona muuan ratsujamme tarkastanut
seppä vakuutti tuntevansa ne Skotlannissa kengitetyiksi."

"Omituista", mutisi Ludvig XIV, "minä olin tietämätön tästä kaikesta.
Minulle oli tunnettua ainoastaan, että _te_ pääsitte alukseen
Brighthelmstonessa ja astuitte maihin Normandiassa."

"Oi, hyvä Jumala", huudahti Kaarle, "jos sallit kuninkaitten olla niin
tietämättömiä toistensa historiasta, niin miten kykenevät he
keskinäiseen avunantoon!"

"Mutta sanokaa minulle, hyvä serkku", jatkoi Ludvig XIV, "kuinka voitte
vielä toivoa mitään tuolta onnettomalta maalta ja kapinalliselta
kansalta, kun teitä on kohdeltu noin tylysti Englannissa?"

"No, sire, se johtuu siitä, että siellä on kaikki suuresti muuttunut
Worcesterin taistelun jälkeen. Cromwell kuoli tehtyään Ranskan kanssa
sopimuksen, johon hän piirsi nimensä teidän allekirjoituksenne
yläpuolelle. Hän kuoli syyskuun 3 p:nä 1658, Worcesterin ja Dunbarin
taisteluiden vuosipäivä sekin."

"Hänen sijaansa tuli poika."

"Mutta monilla miehillä, sire, on vain perhettä eikä perijää. Oliverin
perintö oli Rikhardille liian raskas. Rikhard, joka ei ollut
tasavaltalainen eikä kuningasmielinen. -- Rikhard, joka antoi huoviensa
syödä päivällispöydässään ja kenraaliensa hallita tasavaltaa, luopui
protektoraatista huhtikuun 22 p:nä 1659. Siitä on nyt alun toista
vuotta. Senjälkeen on Englanti ollut vain peliluola, jossa kukin
yrittelee noppapeliä isäni kruunusta. Innokkaimmat pelaajat ovat
Lambert ja Monk. No niin, sire, minäkin vuorostani tahtoisin ottaa osaa
tähän peliin, jonka panos on heitetty kuningasvaipalleni. Sire,
miljoona yhden lahjomiseen noista pelaajista minun liittolaisekseni
tai kaksisataa aatelismiestänne heidän karkoittamisekseen
Whitehall-palatsistani niinkuin Jeesus hääti rahanvaihtajat
temppelistä!"

"Tulette siis", virkkoi Ludvig XIV, "pyytämään minulta..."

"Apuanne, nimittäin mihin eivät ainoastaan kuninkaat ole velvollisia
toisilleen, vaan kaikki kristityt, -- apuanne, sire, joko rahana tai
miehinä, ja kuukauden kuluessa, asettamalla joko Lambertin Monkia
vastaan tai Monkin Lambertia vastaan, olen valloittanut takaisin
isäinperintöni sen maksamatta maalleni guineaakaan rahaa tai
alamaisilleni pisaraakaan verta, sillä he ovat nyt päihdyksissä
vallankumouksesta, protektoraatista ja tasavallasta eivätkä parempaa
pyydä kuin saada hoipertaen kellahtaa pitkäkseen ja uinahtaa
kuninkuuden helmaan, -- apuanne, sire, ollakseni teidän
majesteetillenne suuremmassa velassa kuin isälleni. Isäparka, joka on
niin kalliisti maksanut sukumme aineellisen häviön! Te näette, sire,
olenko onneton, olenko epätoivoinen, sillä nythän syytän isäänikin!"

Ja veri nousi Kaarle II:n kalpeihin kasvoihin, jotka hän hetkiseksi
peitti molemmin käsin ikäänkuin huumaantuneena mielensä kuohahduksesta
satunnaista pojantunteesta poikkeamista vastaan.

Nuori kuningas ei tuntenut oloaan vähemmän onnettomaksi kuin hänen
vanhempi arvoveljensä; hän käänteli itseään levottomasti nojatuolissaan
eikä tavannut sanaakaan vastaukseksi.

Kymmentä vuotta vanhempana kykeni Kaarle II paremmin ponnistautumaan
mielenliikutuksensa valtiaaksi, ja hän lopulta aloitti jälleen puheen.

"Mikä on vastauksenne, sire?" hän kysyi. "Odotan sitä kuin
hengenasiasta pidätelty tuomiotansa. Onko minun kuoltava?"

"Hyvä serkku", vastasi ranskalainen ruhtinas Kaarlo II:lle, "te
pyydätte minulta miljoonaa, minulta, jolla ei ole koskaan ollut
neljännestäkään siitä summasta! Minulla ei ole suorastaan mitään. Minä
en ole sen enempää Ranskan kuningas kuin te Englannin. Olen pelkkä
nimi, liljoilla kirjailtuun samettiin puettu nolla, siinä kaikki. Istua
näkyvällä valtaistuimella -- se on ainoana etunani teidän
majesteettiinne verraten. Minulla ei ole mitään, en voi mitään."

"Onko se mahdollista!" huudahti Kaarle II.

"Hyvä serkku", selitti Ludvig ääntänsä alentaen, "olen kokenut
kurjuutta, jollaista köyhimmätkään aatelismieheni eivät olisi
kestäneet. Jos Laporte-parkani olisi tässä, niin hän voisi sanoa
teille, että minä olen maannut risaisten hurstien välissä, joiden läpi
sääreni sotkeusivat; hän voisi kertoa teille, miten minulle jälkeenpäin
kaleesejani pyytäessäni annettiin ajoneuvot, jotka rotat olivat
nakerrelleet pilalle vaunuvajassa -- kuinka päivällistäni tahtoessani
mentiin kardinaalin keittiöön kysymään, oliko siellä syötävää
kuninkaalle. Ja vielä tänä päivänä, -- kun olen kahdenkolmatta vanha,
kun olen sivuuttanut kuninkaiden täysikäisyyden rajan, -- tänä päivänä,
jolloin minulla pitäisi olla aarrehuoneen avain, politiikan johto,
oikeus määrätä sodasta ja rauhasta, luokaa silmäys vain ympärillenne ja
katsokaa, mikä asema minulle suodaan: katsokaa tätä hylättyä tilaa,
tätä halveksimista, hiljaisuutta, kun sitävastoin tuolla toisella
puolella... katsokaa, mitä touhua, loistoa, kunnioituksen osoittelua!
Tuolla, tuolla, hyvä serkku, on Ranskan todellinen kuningas."

"Kardinaali?"

"Niin, kardinaali."

"Silloin minä olen tuomittu, sire."

Ludvig XIV ei vastannut mitään.

"Tuomittu juuri, sillä minä en ikinä ano mitään mieheltä, joka olisi
jättänyt äitini ja sisareni -- Henrik IV:n tyttären ja tyttärentyttären
-- kuolemaan viluun ja nälkään, jollei herra de Retz ja parlamentti
olisi lähettänyt heille puita ja leipää."

"Kuolemaan!" mutisi Ludvig XIV.

"No niin", jatkoi Englannin kuningas, "köyhä Kaarle II -- tämä Henrik
IV:n lapsenlapsi kuten tekin, sire --, jolla ei ole parlamenttia eikä
kardinaali de Retziä apunaan, kuolee siis nälkään kuten oli vähällä
käydä hänen sisarelleen ja äidilleen."

Ludvig rypisti silmäkulmiaan ja kouraisi rajusti kalvosintensa
röyhelöstä.

Tämä voimattomuus, tämä hievahtamattomuus, jonka piti salata hyvin
huomattavaa liikutusta, vaikutti syvälti Kaarlo-kuninkaaseen; hän
tarttui nuoren hallitsijan käteen.

"Kiitos, hyvä serkku", hän sanoi. "Teidän tulee sääli minua; muuta en
voisikaan teiltä toivoa nykyisessä asemassanne."

"Sire", virkahti Ludvig XIV äkkiä kohottaen päänsä, "tarvitsette
miljoonan rahassa tai kaksisataa aatelismiestä, sanoitte?"

"Miljoona riittäisi minulle kyllä, sire."

"Se on hyvinkin vähän."

"Yhdelle ainoalle ihmiselle tarjottuna se on suuri summa. On usein
paljon helpommallakin ostettu vakaumuksia, ja minulla on tekemistä
ainoastaan lahjottavien ihmisten kanssa."

"Kaksisataa aatelismiestä taasen, ajatelkaa, on vain hiukan enemmän
kuin yksi komppania, siinä kaikki."

"Sire, meidän suvussamme kerrotaan muistona, että neljä miestä, neljä
isäni palvelukseen antautunutta ranskalaista aatelismiestä, oli vähällä
pelastaa isäni silloin kun häntä parlamentin tuomion jälkeen vartioitsi
armeija ja saarsi kokonainen kansa."

"Jos siis saan toimitetuksi teille miljoonan tai kaksisataa
aatelismiestä, niin te olette tyytyväinen ja katsotte minut kunnon
veljeksi?"

"Silloin pidän teitä pelastajanani, ja jos nousen jälleen isäni
valtaistuimelle, on Englanti, ainakin niin kauan kun minä hallitsen,
Ranskaa kohtaan sisarmaana, niinkuin te tulette olleeksi minulle
veljenä."

"No niin, hyvä serkku", sanoi Ludvig nousten, "mitä te epäröitte
pyytää, sen pyynnön teen minä. Teen teidän hyväksenne, mitä en koskaan
ole tahtonut yrittää omaan lukuuni. Lähden tapaamaan Ranskan
kuningasta, -- sitä toista, rikasta, mahtavaa: anon häneltä sitä
miljoonaa tai kahtasataa ritaria, ja saammehan nähdä!"

"Ah", huudahti Kaarle, "te olette jalo ystävä, sire, teillä on ylevän
miehen sydän! Te pelastatte minut, serkku, ja kun tarvitsette henkeä,
jonka minulle nyt annatte jälleen, pyytäkää sitä vain."

"Hiljaa, serkkuseni, hiljaa!" varoitti Ludvig matalalla äänellä.
"Varokaa, että teitä ei kuulla! Emme ole vielä perillä. Rahojen
hankkiminen Mazarinilta on tukalampaa kuin tunkeutua lumotun metsän
halki, jonka jokaisessa puussa väijyy paha haltia; se on vaikeampaa
kuin maan valloitus."

"Mutta kuitenkin, sire, kun te olette pyytämässä..."

"Olen jo sanonut teille, että minä en ole vielä milloinkaan pyytänyt",
keskeytti Ludvig, ja hänen sävynsä ylpeys sai Englannin kuninkaan
kalpenemaan.

Mutta kun jälkimmäinen ikäänkuin loukkaantuneena liikahti ovea kohti,
jatkoi Ludvig:

"Suokaa anteeksi, hyvä serkku. Minulla ei ole äitiä tai sisarta, jotka
kärsivät; valtaistuimeni on kova ja epämukava, mutta minä istun sillä
kuitenkin tukevasti. Suokaa anteeksi, älkääkä moittiko minua noista
sanoista, jotka itsekkyys aiheutti; minä maksankin ne uhrauksella.
Menen puhuttelemaan kardinaalia. Odottakaa täällä, olkaa hyvä; tulen
pian takaisin."



10.

Mazarinin luvunlaskua.


Juuri ennen kuin kuningas ainoastaan kamaripalvelijansa saattamana
kiireesti suuntasi kulkunsa kardinaalin asumaan linnansiivekkeeseen,
astui muskettiupseeri -- huoahtaen kuin hänen olisi ollut kauan pakko
pidätellä hengitystään -- ulos siitä pikku kammiosta, josta jo olemme
maininneet ja jonka kuningas luuli olleen tyhjänä. Kammio oli aikoinaan
ollut osana huoneesta ja sittemmin eroitettu siitä ainoastaan ohuella
laudoituksella. Siitä oli seurauksena, että tämä väliseinä oli sulkuna
vain silmälle, mutta salli vähimminkin uteliaan korvan kuulla kaikki,
mitä huoneessa tapahtui.

Ei siis ollut epäilystäkään, että muskettiluutnantti oli kuullut koko
äskeisen keskustelun.

Kuninkaan viime sanojen varoittamana hän riensi ulos, parahiksi ehtien
tervehtiä hänen majesteettiaan tämän mennessä ohi ja seurata häntä
katseellaan, kunnes hän oli kadonnut käytävään.

Kuninkaan poistuttua luutnantti pudisti päätänsä hänelle ominaiseen
tapaan ja virkkoi äänellä, josta neljänkymmenen vuoden oleskelu
Gascognen ulkopuolella ei ollut saanut gascognelaista ääntämistä
häivytetyksi:

"Surkea palveluspaikka! Surkea herra!"

Nämä sanat lausuttuaan luutnantti istuutui jälleen nojatuoliinsa,
ojensi säärensä ja ummisti silmänsä kuin nukkuakseen tai miettiäkseen.

Tämän lyhyen yksinpuhelun ja sitä seuranneen näyttämönvaihdoksen aikana
-- kuninkaan astellessa vanhan linnan pitkiä käytäviä myöten Mazarinin
huoneistoon päin -- tapahtui kardinaalin luona toisenlainen kohtaus.

Hiukan tuntien luuvalon säjöilyä oli Mazarin laskeutunut makuulle,
mutta järjestyksen miehenä, joka käytti vaivojansa hyödyllisesti, hän
pakotti valvomisensa nöyrästi palvelemaan työskentelyänsä. Niinpä hän
oli käskenyt kamaripalvelijansa Bernouinin nostaa viereensä pienoisen
matkapulpetin, voidakseen kirjoittaa vuoteellaan.

Mutta jäsensärky ei ole helposti voitettava vastustaja, ja kun jokainen
liike sai vaanivan kivun säväyttelemään häntä yhä vihlovammin, kysyi
hän Bernouinilta:

"Onko Brienne vielä saapuvilla?"

"Ei, monseigneur", vastasi kamaripalvelija. "Herra de Brienne on teidän
luvallanne käynyt levolle; mutta jos teidän ylhäisyytenne haluaa, on
hänet helppo herättää."

"Ei, ei maksa vaivaa. Koetan muutoin. Kirotut numerot!"

Ja kardinaali alkoi miettiä laskeskellen sormillaan.

"Kas, vai numerot!" sanoi Bernouin. "Jopa nyt! Jos teidän ylhäisyytenne
antautuu laskuihinsa, niin takaanpa teille huomiseksi mitä tuimimman
päänkivistyksen! Eikä edes tohtori Guénaud ole täällä."

"Olet oikeassa, Bernouin. No, sinä saatkin korvata Briennen,
ystäväiseni. Minun olisi tosiaan pitänyt ottaa mukaani herra de
Colbert. Siinä on kykenevä nuori mies, Bernouin, varsin näppärä.
Säntillinen mies!"

"Enpä tiedä", arvosteli kamaripalvelija, "mutta minä en pidä hänen
ulkomuodostaan, -- kykenevän nuoren miehenne katsannosta."

"Älä huoli, älä huoli, Bernouin! Sinun mielipidettäsi ei tässä kaivata.
Istuudu tuohon, ota kynä käteesi ja kirjoita."

"Valmis olen, monseigneur. Mitä minun on kirjoitettava?"

"Katsos, noihin kahteen riviin tulee jatkoa."

"Kyllä näen."

"Kirjoita: seitsemänsataakuusikymmentätuhatta livreä."

"Kirjoitettu on."

"Lyonin osalta..."

Kardinaali näytti empivän.

"Lyonin osalta?" toisti Bernouin.

"Kolme miljoonaa yhdeksänsataatuhatta livreä."

"Hyvä, monseigneur."

"Bordeauxin osalta seitsemän miljoonaa."

"Seitsemän", kertasi Bernouin.

"Niin juuri", vahvisti kardinaali painavasti, "seitsemän. Käsitäthän,
Bernouin", lisäsi hän, "että tämä kaikki on maksettavia rahasummia."

"En, monseigneur; vähätpä minä välitän, ovatko ne maksettavia vai
saatavia, kun nämä miljoonat eivät minua hyödytä."

"Ne ovat kuninkaan varoja; kuninkaan omaisuutta minä tässä lasken
yhteen. No, missä olimmekaan?... Aina sinä keskeytät minua!"

"Seitsemässä miljoonassa, Bordeauxin osalta."

"Ah, niin, aivan oikein. Madridin osalta neljä. Sanon sinulle
nimenomaan, kenen rahoista on kysymys, Bernouin, kun koko maailma
tyhmyyksissään luulee minun omistavan miljoonia. Sellainen
ymmärtämättömyys käy kiusakseni. Ministerillä ei muuten olekaan mitään
omaa. No, jatkahan. Verotulot seitsemän miljoonaa, kiinteimistöt
yhdeksän miljoonaa. Oletko kirjoittanut, Bernouin?"

"Kyllä, monseigneur."

"Pörssi kuusisataatuhatta livreä, arvopaperit kaksi miljoonaa. Kas,
olinpa unohtaa: erinäisten linnojen irtaimisto..."

"Kirjoitanko kruununlinnojen?" kysyi Bernouin.

"Ei, ei, se on turhaa, -- itsestään selvää. Oletko kirjoittanut,
Bernouin?"

"Kyllä, monseigneur."

"Miten ovat numerosi?"

"Rivittäin ihan alitusten."

"Laske yhteen, Bernouin."

"Kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa kaksisataakuusikymmentätuhatta livreä,
monseigneur."

"Äh!" äännähti kardinaali äreänä; "ei vielä neljääkymmentä miljoonaa!"

Bernouin tarkisti laskunsa.

"Ei, monseigneur, puuttuu seitsemänsataaneljäkymmentätuhatta livreä."

Mazarin pyysi nähdäkseen laskelman ja silmäili sitä tarkkaavasti.

"Yhdentekevää", arveli Bernouin, "kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa
kaksisataakuusikymmentätuhatta livreä on sentään sievoinen raha."

"Ah, Bernouin, senpä minä tahtoisin nähdä kuninkaalla!"

"Teidän ylhäisyytennehän sanoi, että se oli kuninkaan omaisuutta."

"Niin kyllä, mutta olisipa se selvänä käteisenä! Nämä
kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa ovat kiinnitettyjä, ja runsaasti yli
määränkin!"

Bernouin hymyili kuin mies, joka ei usko muuta kuin mitä hän tahtoo
uskoa, samalla kun hän valmisti kardinaalin yöjuoman ja pöyhensi hänen
päänalustaan.

"Oh", huoahti Mazarin kamaripalvelijansa poistuttua, "ei vielä
neljänkymmentä miljoonaa! Minun täytyy kuitenkin päästä siihen
neljänkymmenenviiden miljoonan summaan, jonka olen pannut
päämääräkseni. Mutta kuka tietää, saanko minä siihen aikaa! Olen
riutumassa, tulee vuoroni syrjäytyä, ehdin tuskin perille. Entä, entä
jos sentään löytänen pari kolme miljoonaa hyvien ystäviemme
espanjalaisten taskuista? Ne ovat keksineet Perun kultakaivokset, nuo
miekkoset, ja tottapa hitossa niille on jäänyt jotakin tähteiksi."

Hänen siten puhuessaan, kokonaan syventyneenä numeroihinsa ja enää
ajattelemattakaan luuvaloansa, jonka oli saanut torjutuksi kardinaalin
kaikista tehtävistä kaikkein mielenkiintoisin, syöksähti Bernouin
takaisin huoneeseen ihan säikähdyksissään.

"No", tiedusti kardinaali, "mikä on hätänä?"

"Kuningas, monseigneur, kuningas!"

"Mitä! Kuningasko?" äännähti Mazarin piiloittaen joutuisasti paperinsa.
"Kuningas täällä, kuningas tällä hetkellä! Luulin hänen jo aikaa olleen
makuulla. Mitä onkaan tapahtunut?"

Ludvig XIV saattoi kuulla viime sanat ja nähdä vuoteellaan kohoutuvan
kardinaalin hätääntyneen liikkeen, sillä hän astui huoneeseen juuri
samassa.

"Ei ole tapahtunut mitään, herra kardinaali", hän sanoi. "Tai ei
ainakaan mitään sellaista, mikä voisi teitä huolestuttaa; minun on vain
ilmoitettava teidän ylhäisyydellenne eräs tärkeä seikka ehdottomasti
tänä iltana, siinä kaikki."

Mazarin tuli heti ajatelleeksi, kuinka ilmeisen tarkkaavasti kuningas
oli kuunnellut hänen sanojansa mademoiselle de Mancinista, ja hän
päätti ilmoituksen koskevan sitä aihetta. Hän kirkastui senvuoksi heti
ja omaksui herttaisimman sävynsä mikä katsannon muutos tavattomasti
ilahdutti nuorta kuningasta, ja Ludvigin istuuduttua hän huomautti:

"Sire, minun pitäisi kyllä kuunnella teidän majesteettianne seisten,
mutta ankara jäsenkolotukseni..."

"Ei mitään muodollisuuksia meidän keskemme, hyvä herra kardinaali",
keskeytti Ludvig ystävällisesti. "Olen teidän oppilaanne enkä kuningas,
senhän tiedätte hyvin, ja eritoten tänä iltana, koska tulen luoksenne
anojana, pyynnön esittäjänä, vieläpä hyvin nöyrällä mielellä ja kovin
halukkaana saamaan suotuisan vastauksen."

Kuninkaan punehduksen nähdessään Mazarin varmistui äskeisessä
ajatuksessaan, että tämän kohteliaan suostuttelun vaikuttimena oli
rakkaus. Kaikesta terävyydestään huolimatta pettyi viekas valtiomies
kuitenkin tällä kertaa: punehduksen syynä ei ollut nuorekkaan intohimon
häveliäs kuohunta, vaan ainoastaan kuninkaallisen ylpeyden väkinäinen
alennustila.

Kelpo sedän tavoin Mazarin ryhtyi helpoittamaan luottamuksen antamista.

"Puhukaa, sire", hän sanoi, "ja koska teidän majesteettinne suvaitsee
hetkiseksi unohtaa, että minä olen teidän alamaisenne, jota nyt
puhuttelette herrana ja opettajana, niin minä vakuutan teidän
majesteetillenne täydestä sydämestä uskollisuuttani ja kiintymystäni."

"Kiitos, herra kardinaali", vastasi kuningas. "Se, mitä minulla on
teidän ylhäisyydeltänne pyydettävänä, onkin teille muuten pikku
seikka."

"Sepä ikävää", pahoitteli kardinaali, "kovin ikävää, sire. Olisin
suonut teidän majesteettinne pyytävän minulta jotakin tärkeätä
palvelusta ja uhraustakin... mutta pyydättepä mitä hyvänsä, valmis olen
tyydyttämään mieltänne sen myöntämisellä, sire."

"No niin", aloitti kuningas, jonka sydämen pamppailulle ainoastaan
ministerin kiihtymys saattoi vetää vertoja, "seikka on se, että luonani
kävi vastikään serkkuni, Englannin kuningas."

Mazarin hypähti vuoteellaan kuin sähkötäräyksen saaneena, samalla kun
ilmeinen hämmästys tai pikemmin pettymys loi hänen kasvoilleen niin
nyreän sävyn, että Ludvig XIV kaikessa tottumattomuudessaankin hyvin
näki ministerin toivoneen kuulevansa jotakin aivan toista.

"Kaarle II!" huudahti Mazarin käheällä äänellä ja halveksivasti
rypistäen huuliansa. "Te olette saanut vieraaksenne Kaarle II:n!"

"Kuningas Kaarlo II:n", jatkoi Ludvig XIV ponnekkaasti, suoden Henrik
IV:n tyttärenpojalle arvonimen, jonka Mazarin oli häneltä unohtanut.
"Niin, herra kardinaali, kovaonninen ruhtinas on liikuttanut sydäntäni
kertomalla minulle kärsimyksistään. Hän on suuressa hädässä, herra
kardinaali, ja minusta tuntuisi tuskalliselta jättää tuettomaksi
valtaistuimelta syösty ja pakosalle häädetty arvoveli, kun itsekin olen
kokenut onnettomuutta -- kun olen nähnyt valtaistuimestani
kiisteltävän, ja joutunut melskeisinä aikoina poistumaan
pääkaupungistani."

"Niin", huomautti kardinaali närkkäästi, "miksei hänellä ole ollut
lähellään joku Jules Mazarin kuten teillä, sire! Silloin hänellä olisi
kruunu säilynyt."

"Tiedän täydellisesti, mitä sukuni on velkaa teidän ylhäisyydellenne",
vastasi kuningas ylpeästi, "ja saatte uskoa, että minä puolestani en
sitä milloinkaan unohda, monsieur. Juuri siitä syystä, että serkullani
Englannin kuninkaalla ei ole lähellään niin mahtavaa neroa kuin minun
pelastajani on, juuri siitä syystä tahtoisin suostuttaa hänen avukseen
saman neron ja pyytää teitä ojentamaan käsivartenne hänen suojakseen,
ollen varma, herra kardinaali, että te pelkällä käden liikkeellä
kykenisitte kohottamaan hänen päähänsä takaisin kruunun, joka suistui
hänen isänsä mestauslavan juurelle."

"Sire", haastoi Mazarin, "kiitän teitä suosiollisesta mielipiteestänne,
mutta meillä ei ole mitään tekemistä tuolla rajan takana: siellä riehuu
villittyä väkeä, joka kieltää Jumalan ja katkaisee kuninkailtansa
kaulan. He ovat vaarallisia, nähkääs, sire, ja saastaisia koskettaa sen
jälkeen kun ovat tahranneet itsensä kuninkaalliseen vereen ja
kerettiläisyyden hapatukseen: Se politiikka ei ole minua milloinkaan
miellyttänyt, ja siihen en ryhdy."

"Te voittekin auttaa meitä toimittamaan sen sijalle toisen."

"Miten?"

"Juuri palauttamalla Kaarle II:n hallitukseen."

"Oh, hyvä Jumala", huudahti Mazarin, "kangasteleeko tuon köyhimyksen
mielessä semmoinen haave?"

"Kyllä", vastasi nuori kuningas nolostuneena vaikeuksista, joita hänen
ministerinsä varma silmä näkyi tässä suunnitelmassa huomaavan, "eikä
hän sitä varten pyydäkään muuta kuin miljoonan."

"Siinäkö kaikki? Pikku miljoonaanko hän vain tyytyisikin?" sanoi
kardinaali ivallisesti, tehostaen italialaista ääntämistapaansa.
"Vaivainen miljoona vain, olkaa hyvä, veliseni! Siinäpä oikea
kerjäläisperhe!"

"Kardinaali", muistutti Ludvig XIV päätänsä kohottaen, "tämä
kerjäläisperhe on minun sukuni haara."

"Oletteko kyllin rikas lahjoittaaksenne miljoonia muille, sire? Onko
teillä miljoonia?"

"Voi", vastasi Ludvig XIV tuntien ääretöntä mielenkarvautta, jonka hän
kuitenkin voimakkaalla ponnistuksella esti ilmenemästä kasvoillaan,
"voi, niin, herra kardinaali, tiedän olevani köyhä, mutta Ranskan
kruunu on lopultakin miljoonan arvoinen, ja tehdäkseni hyvän teon
panttaisin kruununi, jos on tarpeellista. Hakisin käsille juutalaisia,
jotka hyvinkin antaisivat minulle miljoonan."

"Sanotte siis tarvitsevanne miljoonan, sire?" kysyi Mazarin.

"Niin sanon, monsieur."

"Te erehdytte suuresti, sire: te tarvitsette paljon enemmänkin.
Bernouin!... Saatte nähdä, sire, kuinka paljon te toden teolla
tarvitsette... Bernouin!"

"Kuinka, kardinaali", oudoksui kuningas, "aiotteko neuvotella lakeijan
kanssa minun asioistani?"

"Bernouin!" kutsui kardinaali vieläkin, olematta huomaavinaan nuoren
hallitsijan nöyryytystä. "Tulehan tänne ja sano minulle se numero, jota
sinulta juuri äsken kysyin, ystäväiseni."

"Kardinaali, kardinaali, ettekö kuullut huomautustani?" vastusti Ludvig
vaaleten suuttumuksesta.

"Älkää pahastuko, sire; minä käsittelen teidän majesteettinne asioita
aina julkisesti. Koko Ranska tietää, että tilinpitoni on avointa. Mitä
määräsinkään sinulle äsken tehtäväksi, Bernouin?"

"Teidän ylhäisyytenne käski minun suorittaa erään yhteenlaskun."

"Ja sinä teit sen, vai mitä?"

"Niin, monseigneur."

"Todetakseni summan, jota hänen majesteettinsa tällä hetkellä
tarvitsi? Enkö sanonut sinulle sitä? Puhu suoraan, hyvä mies."

"Niin teidän ylhäisyytenne sanoi."

"No, minkä summan halusin saada kokoon?"

"Neljäkymmentäviisi miljoonaa muistaakseni."

"Ja mihin määrään pääsimme yhdistäessämme kaikki varamme?"

"Kolmeenkymmeneenyhdeksään miljoonaan
kahteensataankuuteenkymmeneentuhanteen frangiin."

"Hyvä, Bernouin, sitä vain tahdoin tietää; jätä meidät nyt", sanoi
kardinaali tähdäten säihkyvän katseensa nuoreen kuninkaaseen, joka oli
mykistynyt ällistyksestä.

"Mutta kuitenkin..." änkytti kuningas.

"Ah, te epäilette vielä, sire", sanoi kardinaali. "No, katsokaa, tässä
on todiste sanoilleni."

Ja Mazarin veti patjansa alta numeroilla täytetyn paperisuikaleensa,
ojentaen sitä kuninkaalle, joka käänsi pois katseensa -- niin katkera
oli hänen pettymyksensä.

"Kun haluatte nyt miljoonan, sire, ja sitä miljoonaa ei ole merkitty
tähän, tarvitsee teidän majesteettinne siis neljäkymmentäkuusi
miljoonaa. No, maailmassa ei ole juutalaisia, jotka antavat sellaisen
summan Ranskan kruunuakaan vastaan."

Puristaen nyrkkiänsä kalvosintensa suojassa kuningas työnsi
lepotuolinsa syrjään.

"Sille ei siis voi mitään", hän sanoi; "serkkuni Englannin kuningas
kuolee nälkään."

"Sire", vastasi Mazarin entiseen tapaansa, "muistakaa sananlaskua,
jonka teille tässä esitän mitä terveimmän politiikan ohjeena: 'Iloitse
köyhyydestäsi, milloin naapurisikin on köyhä.'"

Ludvig mietti tuokion, luodessaan uteliaan silmäyksen paperiin, jonka
toinen pää kätkeysi patjan alle.

"On siis mahdoton tyydyttää rahantarvistani, herra kardinaali?" yritti
hän vielä.

"Ehdottomasti, sire."

"Ajatelkaa, että täten saan myöhemmällä vihollisen, jos hän minun
avuttani nousee jälleen valtaistuimelle."

"Jollei teidän majesteettinne muuta pelkää, niin olkaa vain huoletta",
tyynnytti kardinaali vilkkaasti.

"Hyvä on, en kiusaa pitempään", sanoi Ludvig XIV.

"Olenko ainakin saanut teidät vakuutetuksi, sire?" kysyi kardinaali
laskien kätensä kuninkaan kädelle.

"Täydellisesti."

"Pyytäkää mitä tahansa muuta, sire, niin olen onnellinen voidessani sen
teille myöntää, evättyäni tämän toivomuksenne."

"Mitä tahansa muutako, monsieur?"

"Niin, enkö ole ruumiineni ja sieluineni teidän majesteettinne
palvelija? Hei, Bernouin, soihtuja, vartiosotureita hänen
majesteetilleen! Hänen majesteettinsa lähtee takaisin huoneistoonsa."

"Ei vielä, monsieur, ja koska tarjoatte minulle hyväntahtoisuuttanne,
aion sitä käyttää."

"Itseänne varten, sire?" kysyi kardinaali toivoen, että lopultakin
tulisi kysymys hänen sisarentyttärestään.

"En, monsieur, en itseäni varten", vastasi Ludvig, "vaan yhä
Kaarle-serkkuni hyväksi."

Mazarinin kasvot synkistyivät jälleen, ja hän murisi muutamia sanoja,
joita kuningas ei kuullut.



11.

Mazarinin politiikkaa.


Sen epäröimisen sijasta, jolla nuori kuningas oli neljännestunti
takaperin lähestynyt kardinaalia, saattoi hänen silmistään nyt nähdä
tuon sitkeän tahdon, jota vastaan voitiin taistella ja joka kenties
taittui omaan voimattomuuteensa, mutta joka ainakin säilytti tappionsa
muistoa sydämen syvyydessä kuin kirvelevänä haavana.

"Tällä kertaa, herra kardinaali, on kysymys paljon helpommin saatavasta
edusta kuin miljoonasta."

"Niinkö oletatte, sire?" virkahti Mazarin katsellen kuningasta
viekkailla silmillään, jotka näkivät syvimpiinkin sydänsopukkoihin.

"Niin oletan, ja kun saatte tietää pyyntöni sisällön..."

"Ja luuletteko siis, että minä en sitä tiedä, sire?"

"Tiedättekö muka, mitä minulla vielä on teille sanottavaa?"

"Kuulkaahan, sire, mainitsenpa teille Kaarle-kuninkaan omat sanat..."

"Oh, jopa jotakin!"

"Kuulkaahan vain: Ja jos tuo saituri, tuo halpamainen italialainen, on
hän sanonut..."

"Herra kardinaali!..."

"Se oli ajatuksena, elleivät sanat ihan siten sattuneet. No, hyvä
Jumala, en minä hänelle siitä pahastu, sire, jokainen näkee
mielenkuohujensa mukaan. Hän on siis puhellut: Ja jos tuo halpamainen
italialainen kieltää teiltä sen miljoonan, jota häneltä pyydämme, sire,
-- jos meidän on rahan puutteessa pakko luopua käyttämästä
valtiotaitoa, niin pyydämmepä häneltä viisisataa aatelismiestä..."

Kuningas hätkähti, sillä kardinaali oli erehtynyt ainoastaan numerosta.

"Eikö niin ole asia, sire?" huudahti ministeri voitokkaasti. "Sitten
hän on lisännyt kauniita sanoja, hän on haastanut: Minulla on ystäviä
salmen toisella puolella; heiltä puuttuu ainoastaan päällikköä ja
lippua. Kun he näkevät minut, kun he näkevät Ranskan lipun, he
kerääntyvät ympärilleni käsittäen, että minulla on teidän tukenne.
Ranskalaisen sotilaspuvun väreillä on minun joukossani sama teho kuin
miljoonalla, jonka Mazarin on meiltä evännyt. (Sillä hän tiesi hyvin,
että minä en sitä miljoonaa myöntäisi.) Voitan näillä viidelläsadalla
aatelismiehellä, sire, ja siitä tulee kaikki kunnia teille. Siten hän
on sanonut tai likipitäin, eikö niin? Ja sanoihinsa hän on sommitellut
loistavia vertauksia, mahtipontisia mielikuvia, sillä hänen sukunsa on
suurellista väkeä! Isä piti puheita mestauslavalle asti!"

Häpeän hiki helmeili Ludvigin otsalla. Hän tunsi, ettei ollut hänen
arvonsa mukaista kuunnella siten häväistävän serkkuansa, mutta hän ei
vielä osannut esiintyä itsenäisesti, olletikaan sitä miestä kohtaan,
jonka edessä hän oli nähnyt kaikkien taipuvan, äitinsäkin.

Vihdoin hän ponnistausi vastaamaan:

"Mutta, herra kardinaali, ei ole kysymys viidestäsadasta miehestä, vaan
kahdestasadasta."

"Siinä näette, että arvasin hänen pyyteittensä suunnan."

"En ole milloinkaan kieltänyt terävänäköisyyttänne, monsieur,
ja sentähden juuri olenkin ajatellut, että te ette epäisi
Kaarle-serkultani niin yksinkertaista ja helposti myönnettävää
avustusta kuin nyt pyydän hänen nimessään, herra kardinaali, tai
oikeastaan omassa nimessäni."

"Sire", vastasi Mazarin, "kolmekymmentä vuotta nyt olen ottanut osaa
politiikkaan. Ensin olen sitä harjoitellut herra kardinaali de
Richelieun kanssa ja sittemmin ihan yksin. Se politiikka ei ole aina
ollut kovinkaan kunniakasta, se on tunnustettava; mutta se ei ole
milloinkaan ollut kömpelöä. Mutta se, mitä nyt esitetään teidän
majesteetillenne, on sekä kunniatonta että kömpelöä."

"Kunniatonta, monsieur!"

"Sire, te olette tehnyt sopimuksen Cromwellin kanssa."

"Niin kyllä, ja siihen sopimuskirjaankin Cromwell on piirtänyt nimensä
minun allekirjoitukseni yläpuolelle."

"Miksi kirjoititte niin alas, sire? Cromwell näki hyvän sijan ja otti
sen; se oli ihan hänen tapaistaan. Palaan siis Cromwelliin. Te olette
tehnyt sopimuksen hänen kanssaan, toisin sanoen Englannin kanssa, koska
sen liiton tapahtuessa Cromwell yksinään edusti koko Englantia."

"Cromwell on kuollut."

"Niinkö luulette, sire?"

"Tottahan toki, koska hänen poikansa Rikhard on häntä seurannut ja jo
luopunut vallastakin."

"No niin, aivan oikein: Rikhard on perinyt Cromwellin kuollessa ja
Englanti Richardin erotessa. Sopimuskirja kuului perintöön, olipa se
Rikhardin käsissä tai Englannin hallussa. Sopimus pitää siis yhä
paikkansa, se on voimassa yhtä pätevästi kuin koskaan. Minkätähden
välttelisitte sitä, sire? Mitä on muuttunut? Kaarlo II tahtoo tänään
sitä, mitä me emme tahtoneet kymmenen vuotta sitten, mutta se on
ennakolta lukuunotettu tapaus. Te olette Englannin liittolainen, sire,
ettekä Kaarle II:n. On suvun katsantokannalta epäilemättä häpeällistä,
että on tullut tehneeksi sopimuksen miehen kanssa, joka on
katkaisuttanut kuninkaallisen isänne langolta kaulan, ja
lyöttäytyneeksi liittoon parlamentin kanssa, jota tuolla rajan takana
nimitetään Tynkäparlamentiksi; se on kunniatonta, sen myönnän, mutta se
ei ollut politiikan kannalta kömpelöä, koska olen sen sopimuksen
perusteella säästänyt teidän majesteetiltanne vielä alaikäisenä
ollessanne ulkomaisen sodan selkkaukset, jotka frondelaisliike --
muistanettehan fronden, sire" (nuori kuningas painoi päänsä alas) --
"olisi mullistanut aivan turmiollisiksi. Ja minä todistan teidän
majesteetillenne, että toimintasuuntamme muuttaminen nyt
liittolaisillemme ilmoittamatta olisi samalla kertaa kömpelöä ja
kunniatonta. Me nostaisimme riidan, toimittaen vääryyden omalle
puolellemme; me aloittaisimme vihollisuudet ansaiten, että meitä
vastaan noustaisiin, ja me näyttäisimme pelkäävän sotaa, samalla kun
yllyttäisimme siihen, sillä viidensadan miehen luovutus, tai
kahdensadanviidenkymmenen, kymmenenkin, olisi aina sotajalalle
asettumista. Yksi ranskalainen edustaa kansaa, sotilaspuku merkitsee
armeijaa. Olettakaa esimerkiksi, että olette sodassa Hollannin kanssa,
mikä varmasti tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, tai Espanjan kanssa,
kuten saattaa käydä, jos naimakauppanne raukeaa", -- Mazarin tähysti
kuningasta terävästi, -- "ja monetkin syyt voivat saada sen hankkeen
jäämään sikseen, -- no niin, hyväksyisittekö sen, että Englanti
lähettäisi Alankomaiden tai infantin avuksi rykmentin, komppanian tai
kourallisenkaan englantilaisia ritareita? Pysyisikö se mielestänne
kunniallisesti liittosopimuksensa rajoissa?"

Ludvig kuunteli; hänestä tuntui kummalliselta, että Mazarin vetosi
kunniallisuuteen, -- hän, niin monien valtiollisten kepposten keksijä,
että puhuttiin erityisesti mazarinadeista.

"Mutta vaikken suorastaan valtuuttaisikaan sellaista toimenpidettä",
huomautti kuningas, "en voi estää maani aatelismiehiä siirtymästä
Englantiin, jos heitä haluttaa."

"Teidän velvollisuutenanne on pakottaa heidät palaamaan, sire, tai
ainakin panna vastalauseenne sitä vastaan, että he oleskelevat
liittovaltiossa vihollisina."

"Mutta kuulkaahan, herra kardinaali, te kun olette niin nerokas mies,
esittäkääpä te keino tuon kuningasparan auttamiseksi meidän
joutumattamme siitä pulaan."

"Kas, sitä juuri en tahdo, teidän majesteettinne", vastasi Mazarin.
"Englanti toimii jo minun toiveitteni mukaisesti mitä parhaiten; jos
täältä johtelisin Englannin politiikkaa, niin en ohjaisi sitä toisin.
Nykyiseen tapaansa hallittuna Englanti on Euroopalle ikuinen rettelön
pesä. Hollanti suojelee Kaarlea; jättäkää se Hollannin tehtäväksi. Nuo
kaksi kansaa riitaantuvat keskenään, ne joutuvat taisteluun. Ne ovat
ainoat kaksi merivaltaa; antakaa niiden hävittää toistensa laivastot.
Me rakennamme oman merivoimamme heidän aluksiensa sirpaleista, ja vielä
kun meillä on rahoja sinkiläin ostamiseen."

"Voi, kuinka pikkumaista ja viheliäistä onkaan tuo kaikki, mitä minulle
nyt sanotte, herra kardinaali!"

"On kyllä, mutta kun se on totta, sire, niin tunnustakaa se oikeaksi.
Vielä enemmän: Oletanpa hetkiseksi sen mahdollisuuden, että peräydytte
sanastanne ja rikotte sopimuksen, -- sitähän nähdään useinkin, että
annetussa sanassa ei pysytä ja että tehty sopimus raukeaa, mutta
silloin on joku tärkeä etu siten hankittavissa tai sopimus aiheuttaa
liian suurta kiusaa. No niin, te menette sitoumukseen, jota teiltä
pyydetään, -- Ranska eli sen lippu, mikä merkitsee samaa, siirtyy
salmen yli ja käy taisteluun, ja Ranska joutuu tappiolle."

"Kuinka niin?"

"No, totisesti, onko hänen majesteettinsa Kaarle II muka hyväkin
kenraali? Kylläpä Worcester antaa meille siitä oivalliset takeet!"

"Hän ei enää joudu tekemisiin Cromwellin kanssa, monsieur."

"Ei kylläkään, mutta häntä vastassa on Monk, joka on vielä paljon
vaarallisempi. Tuo vanttera oluttehtailija, josta puhuimme, oli
ilmestysten näkijä. Hänellä oli loveenlankeemuksen hetkiä, innostuksen,
paisumisen välipäitä, jolloin hän rakoili kuin liian täysinäinen
tynnyri; liitoksista tiukkui silloin aina joitakuita pisaroita sisäistä
elämää, ja näytteistä saattoi oivaltaa koko ajatuskulun. Cromwell on
siten monet kerrat antanut meidän tunkeutua sieluunsa, luullessaan
sielunsa panssaroiduksi kolminkertaisella vaskella, kuten Horatius
sanoo. Mutta Monk! Ah, sire, Jumala teitä varjelkoon milloinkaan
joutumasta kilpailemaan politiikassa Monkin kanssa! Hän se on minulle
vuoden kuluessa tuottanut kaikki harmaat hiukseni! Monk ei
valitettavasti ole henkinäkijä, hän on politikko; hän ei vuoda, hän
tiivistyy yhä. Jo kymmenen vuotta ovat hänen silmänsä tähdänneet
päämäärään, josta kukaan ei ole vielä kyennyt saamaan tolkkua. Joka
aamu hän polttaa yömyssynsä, kuten Ludvig XI neuvoi. Niinpä sinä
päivänä, jolloin se hiljakseen ja yksinäisyydessä kypsytetty
suunnitelma puhkeaa julkisuuteen, se saa puolelleen kaikki menestyksen
edellytykset, jotka aina liittyvät odottamattomaan.

"Sellainen on Monk, sire, josta te ette kenties ollut koskaan kuullut
puhuttavan, jonka nimikin ehkä oli teille outo, ennenkuin sen lausui
teille serkkunne Kaarle II, joka tietää varsin hyvin, mikä hän on
miehiään, -- nimittäin ruumistettu syvällisyys ja sitkeys, ja ne kaksi
ominaisuutta ovat ainoat, joista järkevyys ja innokkuus kilpistyvät.
Sire, minulla on nuoruudessani ollut intoa, minulla on aina ollut
järkeä. Voin kerskua siitä, koska minua siitä moititaan. Olen luonut
kauniin uran näillä kahdella ominaisuudella, koska olen Piscinan
kalastajan pojasta kohonnut Ranskan kuninkaan pääministeriksi ja tässä
asemassani tehnyt joitakuita palveluksia teidän majesteettinne
valtaistuimelle, kuten teidän majesteettinne suvainnee myöntää. No,
sire, jos olisin tolallani tavannut Monkin sen sijaan että kohtasin de
Beaufortin, de Retzin tai herra prinssin, niin me olisimme olleet
hukassa. Ryhtykää kevytmieliseen keinotteluun, sire, niin te sorrutte
tuon soturivaltiomiehen kynsissä. Monkin hytyrä, sire, on rautakirstu,
jonka pohjalle hän sulkee ajatuksensa ja johon kellään ei ole avainta.
Niinpä kumarrankin hänen edessään, sire, -- minä, jolla on pelkkä
samettilakki päässä."

"Mitä siis ajattelette Monkin tahtovan?"

"Jos sen tietäisin, sire, niin en kehoittaisi teitä varomaan häntä,
sillä minä olisin häntä voimakkaampi. Mutta minua peloittaa arvailla
hänen aikeitaan, -- arvailla, käsitättehän sanani? -- sillä jos luulen
arvanneeni, pysähdyn yhteen aatokseen ja jatkan siitä väkisinkin
pitemmälle. Siitä saakka kun se mies on päässyt valtaan rajan takana
olen minä kuin ne Danten kuvaamat kadotetut, joilta pimeyden ruhtinas
on kiertänyt kaulan, niin että he taaksepäin katsellen marssivat
eteenpäin: kuljen Madridia kohti, mutta en voi heittää Lontoota
näkyvistäni. Tuon pahalaisen arvaileminen on eksytysleikkiä, ja
erehtyminen merkitsee häviötä. Jumala minua varjelkoon koskaan
yrittämästä oivaltaa, mitä hän haluaa; minä rajoitun vakoilemaan, mitä
hän tekee, ja se riittää. Mutta luulen kyllä, -- pelkkä oletushan ei
Monkin kaltaisen miehen suhteen saa sitoa minua mihinkään, -- luulen
kyllä, että hänellä on hyvä halu asettua Cromwellin sijalle. Teidän
Kaarlenne on hänelle jo tehnyt esityksiä kymmenenkin henkilön
välityksellä; hän on tyytynyt häätämään luotansa ne asioitsijat
sanomatta heille mitään muuta kuin: 'Tiehenne, tai hirtän teidät!' Ihan
se on hauta miehekseen! Tällähaavaa Monk näyttelee uskollisuutta
Tynkäparlamentille; se uskollisuus ei minua tietenkään harhaannuta:
Monk ei tahdo kaatua salamurhaajan kädestä. Salamurha pysähdyttäisi
hänet kesken työtänsä, ja hän tahtoo suorittaa sen loppuun. Luulen
myös, -- mutta älkää te uskoko, mitä minä luulen, sire, -- luulen myös,
että Monk säästelee parlamenttia vain murskatakseen sen. Teiltä
pyydetään miehiä, mutta taisteluun Monkia vastaan. Siitä rynnistyksestä
meitä varjelkoon taivas, sire, sillä Monk antaisi meille selkään, ja
Monkin löylyttämänä en enää eläissäni saisi mielenrauhaa! Sanoisin
itselleni, että Monk jo kymmenen vuoden aikana näki ennakolta tämän
voiton. Luojan nimessä, sire, jollei Kaarle II omaa hyväänsä ajatellen
tahdo pysyä alallaan, niin rauhoittukoon hän ystävyydestä teitä
kohtaan; teidän majesteettinne voi myöntää hänelle pikku apurahan,
antaa hänelle jonkun linnoistanne. Ei, ei, malttakaas, unohdinhan
sopimuksen, josta juuri puhuimme! Teidän majesteetillanne ei edes ole
oikeutta luovuttaa linnaa hänen asuttavakseen!"

"Eikö sitäkään?"

"Ei mitenkään; teidän majesteettinne on sitoutunut olemaan osoittamatta
vieraanvaraisuutta Kaarle-kuninkaalle, vieläpä toimittamaan hänet pois
Ranskasta. Sentähden olemmekin pakottaneet hänet lähtemään maasta,
vaikka hän on nyt pujahtanut takaisin. Sire, toivoakseni panette
serkkunne ymmärtämään, että hän ei voi jäädä luoksemme, -- että se on
mahdotonta, että hän saattaa meidät epäillyiksi, -- tai minä
itsekin..."

"Riittää, monsieur!" keskeytti Ludvig XIV nousten. "Te kielsitte
minulta miljoonan, ja siihen teillä oli oikeus, koska valtion rahavarat
ovat teidän hoidettavinanne. Oikeus oli teillä myöskin evätä minulta
kaksisataa aatelismiestä, sillä te olette pääministeri ja Ranskan
silmissä vastuunalainen rauhasta ja sodasta. Mutta kun pyritte estämään
minua -- kuningasta -- osoittamasta vieraanvaraisuutta Henrik IV:n
tyttärenpojalle, lihalliselle serkulleni ja lapsuuteni kumppanille,
pysähtyy siihen teidän valtanne ja saa vastaansa minun tahtoni."

"Teidän majesteettinne", vastasi Mazarin ihastuksissaan siitä, että hän
pääsi asiasta näin helpolla, sillä parempaa ei hän innokkaalla
todistelullaan ollut tavoittanutkaan, "minä taivun aina kuninkaani
tahtoon. Jos kuninkaani siis haluaa pitää Englannin kuninkaan
seurassaan tai jossakin linnassaan, niin tietäköön sen vain Mazarin,
mutta ministeri jääköön siitä tietämättömäksi."

"Hyvää yötä, monsieur", toivotti Ludvig XIV; "lähden epätoivoisena."

"Mutta selvyyden saaneena, ja muuta en minä kaipaakaan, sire",
huomautti Mazarin.

Kuningas ei vastannut, vaan poistui syvissä mietteissä. Selvillä hän
tosiaan olikin, muttei Mazarinin järkeilyn pätevyydestä, vaan seikasta,
jota hän oli varonut ministerilleen ilmaisemasta, nimittäin että hänen
oli ehdottomasti ryhdyttävä vakain mielin tutustumaan valtakuntansa ja
Euroopan asioihin, koska ne ilmenivät hänelle vaikeasti tajuttavina ja
hämärinä.

Ludvig tapasi Englannin kuninkaan istumassa samalla paikalla, mihin oli
hänet jättänyt.

Hänet nähdessään pakolaisprinssi nousi seisomaan, mutta heti ensi
silmäyksellä hän huomasi synkän masennuksen kuvastuvan serkkunsa
otsalla.

Hän aloitti puheen ensimmäisenä ikäänkuin helpoittaakseen tuskallista
tunnustusta, joka Ludvigin oli hänelle lausuttava.

"Kävi miten hyvänsä", hän sanoi, "en ikinä unohda sitä
hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä, jota olette minua kohtaan
osoittanut."

"Oi", vastasi Ludvig XIV kumeasti, "hyödytöntä hyväntahtoisuutta,
serkku!"

Kaarle II vaaleni kovin kalpeaksi, laski kylmän kätensä otsalleen ja
taisteli tovin huimausta vastaan, joka huojutti häntä.

"Minä ymmärrän", hän sanoi viimein; "ei enää mitään toivoa!"

Ludvig tarttui Kaarle II:n käteen.

"Malttakaa, hyvä serkku", tyynnytteli hän; "älkää tehkö mitään
pikaista! Kaikki saattaa vielä muuttua; epätoivoiset päätökset ne usein
turmelevat parhaitakin hankkeita. Lisätkää vielä, minä pyydän, yksi
koettelemuksen vuosi niihin moniin, jotka jo olette kärsinyt. Teillä ei
ole aihetta eikä tilaisuutta toimia tänä hetkenä mieluummin kuin
toisena. Tulkaa minun kanssani, hyvä serkku; luovutan käytettäväksenne
sen linnoistani, missä vain suvaitsette asua. Pidän teidän kanssanne
valppaasti silmällä tapausten kulkua; me valmistelemme vastaista
kehitystä yhdessä. Kas niin, serkkuni, miehuutta vain!"

Kaarle II vapautti kätensä ja astahti taaksepäin, jättääkseen
ystävälleen hyvästi muodollisempaan tapaan.

"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, sire", hän vastasi, "mutta minä
olen tuloksettomasti rukoillut maailman suurinta kuningasta ja nyt aion
anoa Jumalalta ihmettä."

Ja hän poistui tahtomatta kuulla sen enempää, -- pää pystyssä, kädet
vapisevina, tuskallinen ilme ylevillä kasvoillaan ja katseessaan se
synkkä miettiväisyys, joka ihmisten keskuudessa kaiken toivonsa
menettäneenä näyttää pyrkivän tavoittamaan apua tuntemattomista
maailmoista.

Nähdessään hänen siten astuvan ohitseen kalmankalpeana vaipui
muskettiupseeri melkein polvilleen häntä tervehtiäkseen.

Hän otti sitten soihdun, kutsui mukaansa kaksi muskettisoturia ja astui
onnettoman kuninkaan keralla alas autioita portaita, vasemmassa
kädessään pidellen hattuaan, jonka töyhtö lakaisi astuimia.

Portille tultuaan upseeri kysyi kuninkaalta, mille taholle hän oli
menossa, lähettääkseen muskettisoturit edeltä.

"Monsieur", vastasi Kaarle II hiljaa, "te, joka sanotte tunteneenne
isäni, olette kenties rukoillut hänen edestään? Jos niin on asia, niin
älkää unohtako minuakaan rukouksissanne. Lähden yksin ja pyydän teitä
jättämään minut saattueetta."

Upseeri kumarsi ja lähetti muskettisoturit takaisin palatsiin.

Mutta itse hän jäi hetkiseksi holvikäytävään, nähdäkseen Kaarle II:n
etääntyvän ja katoavan mutkaisen kadun pimentoon.

"Jos Atos olisi ollut täällä", jupisi hän, "niin hän olisi syystä
lausunut tälle kuten muinoin hänen isälleen: Kunnia kukistuneelle
majesteetille!"[15]

Sitten hän asteli verkalleen ylös portaita ja mutisi ytimekkäinä
lauselmina joka askeleella: "Huh, kuinka kurjassa palveluksessa
olenkaan! Surkea herra! Tällainen elämä käy sietämättömäksi, ja on jo
viimein aika minun tehdä päätökseni!... Ei enää mitään jalomielisyyttä,
ei tarmoa!" hän pitkitti. "Niin, mestari on onnistunut, oppilas on
ainiaaksi herpaannutettu. _Mordioux_, en kestä pitempään. No, toverit",
jatkoi hän astuessaan eteishuoneeseen, "mitä minusta noin
töllistelette? Sammuttakaa soihdut ja palatkaa vartiopaikoillenne! Ah,
te varjelette minua? Te valvotte turvallisuuttani, vai mitä, kunnon
kumppanit? Tuhmaa huolta, -- minä en ole Guisen herttua; menkää vain,
ei minua tapeta pikku käytävässäni. Sitäpaitsi", hän lisäsi ihan
hiljaa, "siihen tarvittaisiin päätöstä, ja päättäväisyys lamaantui
kardinaali de Richelieun kuollessa. Hohoi, siinä sitä toki oli miestä!
Seikka on selvä, huomenna minä heitän virkaviittani loukkoon!"

Mutta hän muutti mieltä:

"Ei, en vielä! Minulla on viimeinen yritys tehtävänä, ja sen teen;
mutta vannonpa, että siihen se päättyy, _mordioux_!"

Hän ei ollut vielä päässyt vakuutuksensa loppuun, kun kuninkaan
kamarista kuului ääni.

"Herra luutnantti!" kutsui ääni.

"Täällä", vastasi hän.

"Kuningas tahtoo puhutella teitä."

"Kas", virkahti luutnantti itsekseen, "kenties asia koskee samaa, mitä
minä ajattelen!"

Ja hän astui kuninkaan huoneistoon.



12.

Kuningas ja luutnantti.


Nähdessään upseerin saapuvan kuningas viittasi kamaripalvelijansa ja
kamarijunkkarinsa poistumaan.

"Kenellä huomenna on vartiovuoro, monsieur?" kysyi hän sitten.

Upseeri kumarsi sotilaallisen jäykästi ja vastasi:

"Minulla, sire."

"Mitä! Vielä teillä?"

"Minulla yhä."

"Mistä se johtuu, monsieur?"

"Sire, matkoilla muskettisoturit huolehtivat teidän majesteettinne
huonekunnan koko vartiopalveluksesta, -- teidän, leskikuningattaren ja
kardinaalin, joka lainaa kuninkaalta paremman osan tai oikeammin
suuremman osan kuninkaallista henkivartiota."

"Mutta väliaikoina?"

"Väliaikaa, sire, pidetään ainoastaan parille-, kolmellekymmenelle
miehelle kerrallaan, sadankahdenkymmenen ollessa vartiopaikoillaan.
Louvressa on toista, ja siellä käytän korpraalia sijaisenani
levähdyshetkiksi; mutta matkalla ei tiedä, mitä voi tapahtua, sire, ja
mieleni tekee hoitaa toimeni itse."

"Olette siis palvelusvuorolla kaiket päivät?"

"Ja yöt, niin, sire."

"Monsieur, sitä en voi sallia; minä tahdon, että käytätte lepoaikoja."

"Varsin hyvä, sire, mutta minä en tahdo."

"Miten tarkoitatte?" äännähti kuningas, joka ei heti käsittänyt tämän
vastauksen merkitystä.

"Sanon, sire, että minä en tahdo antautua alttiiksi kompastukselle. Jos
paholaisella olisi minulle paha kolttonen mielessä, nähkääs, sire, niin
hän miehensä tuntien valitsisi hetken, jolloin minä en olisi
saapuvilla. Palvelukseni ja tunnonrauhani ennen kaikkea!"

"Mutta sillä tavoinhan te kulutatte itsenne loppuun, monsieur."

"Noh, sire, viisineljättä vuotta nyt olen tätä kulutusta kestänyt, ja
Ranskassa ja Navarrassa ei ole ainoatakaan miestä paremmassa voinnissa.
Älkää muuten olko minusta huolissanne, sire, minä pyydän; se
oudostuttaisi minua liiaksi, kun en ole sellaiseen tottunut."

Kuningas käänsi keskustelun suunnan uudella kysymyksellä. "Olette siis
täällä varhain aamulla?"

"Niinkuin nytkin, sire."

Ludvig mitteli muutamaan kertaan kamarinsa lattiaa; oli helppo nähdä,
että hän kiihkeästi halusi puhua ja että joku pelko pidätteli häntä
käymästä asiaan.

Luutnantti seisoi suorana, hievahtamattomana, hattu kädessä ja toinen
käsi lanteella, katseli hallitsijansa kiertelyä ja tuumi itsekseen
viiksiänsä pureskellen:

"Hänellä ei ole rahtuakaan päättäväisyyttä, kautta kunniani! Lyönpä
vetoa, että hän ei saa sanoiksi."

Kuningas pitkitti kävelyään, tuon tuostakin luoden syrjäsilmäyksen
luutnanttiin.

"Isänsä ilmetty kuva", jatkoi toinen salaista arvosteluaan; "hän on
yhtaikaa korskea, itara ja arka. Rutto tuollaisen herran periköön!"

Ludvig seisahtui.

"Luutnantti?" hän virkkoi.

"Tässä olen, sire."

"Minkätähden te tänä iltana huusitte tuolla juhlasalissa: 'Kuninkaan
palveluskunta, hänen majesteettinsa muskettisoturit'?"

"Kun te käskitte, sire."

"Minä?"

"Te itse."

"En todella virkkanut sanaakaan siihen suuntaan, monsieur."

"Sire, käskyn voi antaa merkillä, liikkeellä, silmäniskuna yhtä
selvästi kuin sanallakin. Pelkkiin korviinsa turvautuva palvelija olisi
vain puolikuntoinen velvollisuuksiensa hoitamisessa."

"Teillä on siis hyvinkin terävät silmät, monsieur?"

"Kuinka niin, sire?"

"Koska ne näkevät olematonta."

"Silmäni ovat tosiaan välttävässä kunnossa, sire, vaikka ne ovatkin jo
paljon ja kauan palvelleet herraansa; ne eivät ole koskaan pettäneet,
milloin niiden nähtäväksi on esiintynyt jotakin. Tänä iltana ne
havaitsivat, että teidän majesteettinne punehtui haukottelun halusta ja
tähysteli kaunopuheisin toivotuksin ensin hänen ylhäisyyttään, sitten
hänen majesteettiaan leskikuningatarta ja lopuksi ulko-ovea, ja ne
seurasivat noita ilmeitä niin tarkoin, että näkivät teidän
majesteettinne huulten ääntävän: miten pääsisin tästä?"

"Monsieur!"

"Tahi ainakin: muskettisoturini! Silloin en voinut epäröidä. Se katse
koski minua, käsky kuului minulle; huusin sen siis heti julki. Eikähän
teidän majesteettinne osoittanutkaan minun olleen väärässä, vaan ihan
oikeassa, koska poistuitte samassa."

Kuningas kääntyi hymyillen; hetkisen kuluttua hän jälleen kohdisti
kirkkaat silmänsä noihin kasvoihin, joiden älykkyys, urheus ja lujuus
muistuttivat kotkan rivakkaa ja ylpeätä tähtäystä päin aurinkoa.

"Hyvä on", sanoi hän turhaan yritettyään saada upseeriansa painamaan
katsettaan alas.

Mutta kun kuningas sitten jälleen vaikeni, kiepahti toinen kannoillaan
ja astui kolme askelta ovea kohti tuumien:

"Hän ei puhu, _mordioux!_ Hän ei puhu!"

"Kiitän teitä, monsieur", virkkoi kuningas nyt.

"Totisesti", pitkitti luutnantti mietiskelyään, "se vielä olisi
puuttunut, että olisi saanut nuhteet, kun on ollut vähemmän typerä kuin
muut."

Ja karskisti helisyttäen kannuksiaan hän saapui ovelle.

Mutta kynnyksellä hän kääntyi tuntien, että kuninkaan halu veti häntä
takaisin.

"Onko teidän majesteettinne sanonut minulle kaikki?" kysyi hän aivan
erikoiseen tapaan, joka näyttämättä karttavan kuninkaallista
luottamusta ilmaisi niin suostuttelevaa suoramielisyyttä, että kuningas
heti vastasi:

"Tosiaan, monsieur, lähestykäähän vielä."

"Kas vain!" arveli upseeri itsekseen; "hän rohkaistuu viimeinkin!"

"Kuulkaa."

"En menetä sanaakaan, sire."

"Te nousette ratsaille, monsieur, kello neljä aamulla ja toimitatte
hevosen satuloiduksi minulle."

"Teidän majesteettinne tallista?"

"Ei, jonkun sotilaanne ratsun."

"Hyvä on, sire. Eikö muuta?"

"Ja te saatatte minua."

"Yksin?"

"Yksin."

"Tulenko noutamaan teidän majesteettianne vai odotanko?"

"Saatte odottaa."

"Missä siis, sire?"

"Puiston pikkuportilla."

Luutnantti kumarsi oivaltaen, että kuninkaalla ei ollut hänelle sen
enempää sanottavaa.

Kuningas viittasikin häntä ystävällisellä kädenliikkeellä peräytymään.
Upseeri poistui kuninkaan kamarista ja palasi mietteissään
lepotuoliinsa, missä hän ei suinkaan pyrkinyt unen helmaan niinkuin
olisi voinut myöhäisestä vuorokauden vaiheesta päättää, vaan ryhtyi
syvällisempään ajatteluun kuin hän oli milloinkaan katsonut maksavan
vaivaa. Näiden mietteiden tulos ei ollut ollenkaan niin murheellinen
kuin äskeisen aprikoimisen.

"No, nyt hän on aloittanut", tuumiskeli hän; "rakkaus häntä lykkii, hän
marssii, marssii eteenpäin! Kuningasta ei hänessä ole muuta kuin
nimeksi, mutta kenties hänessä mies pätee johonkin. Saammehan nähdä
aamusella... Hei, hei!" huudahti hän äkkiä suoristautuen; "jo sainkin
suurenmoisen aatoksen, _mordioux!_ Kenties se vihdoin viimeinkin luo
onneni!"

Ja upseeri nousi astelemaan edestakaisin avarassa eteishuoneessa, kädet
ihokkaansa taskuissa.

Vahakynttilä liehui rajusti, kun vinha tuulahdus oven ja ikkunan
raoista tunkeutuen pyyhälsi huoneen poikki. Sen punertava loimu heilui
säännöttömästi leimahdellen ja himmeten, ja seinää vasten kuvastui
marssimassa luutnantin iso varjo kuin Gallotin[16] leikkaamina
ääripiirteinä, säilä kainaloon pystytettynä ja hattu sen kärkeen
kallelleen ripustettuna.

"Totta tosiaan", hän jupisi, "ellen pahasti erehdy, niin Mazarin
virittää tuossa ansaa nuorelle lemmenkaihoiselle; viekas italialainen
on tänä iltana sovittanut salaisen kohtauksen ja antanut sille
osoitteen niin auliisti kuin itse Dangeau sellaisia hommia auttelee.
Olen kuullut sanat ja tiedän niiden merkityksen. Huomenna aamulla --
siten hän huomautti -- he ehtivät Bloisin kohdalle. _Mordioux_, tuohan
on ihan selvää, ja liiatenkin rakastajalle! Siitä johtui tuo hämi, tuo
epäröimisen jälkeen annettu määräys: 'Herra muskettiluutnantti,
ratsaille huomenna kello neljältä aamulla.' Se on samaa kuin hän olisi
sanonut minulle: 'Herra muskettiluutnantti, kello neljä aamulla Bloisin
sillalla, ymmärrättehän?' Siinäpä valtiosalaisuus, jonka minä vaivainen
olen juuri saanut huostaani. Ja miten olen sen saanut? Hyvien silmieni
ansiosta, kuten vastikään sanoin hänen majesteetilleen. Kerrottu onkin,
että hän on ihan hurjasti rakastunut siihen pienoiseen italialaiseen
nukkeen! Sanotaan hänen heittäytyneen polvilleen äitinsä eteen
rukoillen puolisokseen tyttöä! Ja leskikuningatar kuuluu häätyneen
tiedustamaan Roomasta, olisiko sellainen avioliitto vastoin hänen
tahtoansa solmittuna pätevä! Voi, jospa vielä olisin viidenkolmatta
vanha! Jospa minulla olisi mukanani ne kumppanit, jotka ovat minusta
vieraantuneet! Jollen kaikesta sydämestäni halveksisi maailmaa, niin
toimittaisin Mazarinin rettelöön leskikuningattaren kanssa,
riitaannuttaisin Ranskan ja Espanjan ja kohottaisin valtaistuimelle
mieleiseni kuningattaren. Mutta joutavia!"

Ja luutnantti näpäytti ylenkatseellisesti sormiaan.

"Tuo viheliäinen italialainen, tuo varasteleva visukinttu, joka
juurikään kielsi Englannin kuninkaalta miljoonan, ei minulle antaisi
kenties tuhatta pistollakaan uutisesta, jos sen hänelle ilmoittaisin.
Uh, _mordioux_, minähän olen tulemassa jälleen lapseksi! Höperöksi
kerrassaan! Mazarinko antaisi mitään lahjapalkkiota, ha, ha, ha!"

Ja upseeri purskahti kamalaan nauruun yksinäisyydessään.

"Parasta nukahtaa oikopäätä", päätti hän. "Ilta on uuvuttanut sieluani,
aamu valkenee viisaammin ajatuksin."

Sen järkeilyn perusteella hän kääriytyi viittaansa, halveksivasti
uhmaten kuninkaallista naapuriaan.

Viisi minuuttia myöhemmin hän nukkui kädet nyrkissä, ja puoliavoimet
huulet päästivät kuuluviin -- ei hänen salaisuuttansa, vaan voimallisen
kuorsauksen, joka häiriintymättömästi levitti kaikuaan eteishuoneen
majesteettisen holvikaton alla.



13.

Marie de Mancini.


Aurinko kultasi vasta ensimmäisillä säteillään puiston vankkojen puiden
latvoja ja linnan korkeita tuuliviirejä, kun nuori kuningas jo
runsaasti kaksi tuntia rakkauden unettomuudessa valveilla oltuaan itse
avasi ikkunaluukkunsa ja uteliaasti silmäsi uinuvan palatsin pihalle.

Hän näki sovitun hetken tulleen: iso torninkello oli jo neljännestä
ylikin.

Hän ei herättänyt kamaripalvelijaansa, joka makasi lähellä sikeässä
unessa; hän pukeutui itse, ja kun palvelija sitten tuli pahasti
säikähtäneenä, luullen nukkuneensa liikaa, lähetti Ludvig hänet
takaisin hänen kamariinsa ja käski hänen pysyä ehdottomasti vaiti
poissaolostaan.

Sitten hän meni alas pikku portaita, astui ulos sivuovesta ja huomasi
puistomuurin juurella ratsumiehen, joka piteli varahevosta ohjaksista.

Ratsastaja oli tuntematon viitassaan ja hattu silmille painettuna.
Hevonen taasen oli samanlaisissa tamineissa kuin varakkaan porvarin
ratsu eikä voinut antaa mitään epäluulon aihetta tottuneimmallekaan
silmälle.

Ludvig otti ohjakset; upseeri piteli hänelle jalustinta satulastaan
laskeutumatta ja kysyi hiljaa hänen majesteettinsa määräyksiä.

"Seuratkaa minua", vastasi Ludvig.

Upseeri hoputti hevosensa raviin hallitsijan perässä, ja siten he
suuntasivat kulkunsa siltaa kohti.

Heidän päästyään Loiren toiselle puolelle sanoi kuningas:

"Monsieur, suvaitkaa karauttaa edellä, kunnes näette vaunut. Tulkaa
sitten ilmoittamaan minulle; minä jään tähän."

"Antaisiko teidän majesteettinne jotakin opastusta vaunuista, jotka
minun on tavattava?"

"Näette niissä kaksi naista ja luultavasti myöskin heidän saattueensa."

"En tahtoisi erehtyä, sire; onko vielä mitään muuta tuntomerkkiä,
voidakseni olla varma vaunuista?"

"Niissä on kai kardinaalin vaakuna."

"Hyvä on, sire", vastasi upseeri kokonaan kiintyneenä vaunujen
tuntemiseen.

Hän kannusti ratsuaan ja katosi kuninkaan osoittamalle suunnalle. Mutta
hän ei ollut edennyt viittäsataa askelta, kun näki neljän muulin
vetämien kaleesien pistävän esiin erään kummun takaa.

Vaunujen takana olivat tulossa vankkurit. Hänen tarvitsi vain vilkaista
matkueeseen nähdäksensä, että hänen etsimänsä henkilöt olivat siinä.

Hän kääntyi heti ja ilmoitti lähestyessään kuningasta: "Tuolla
seurue jo tulee, sire. Edellä on kaleeseissa kaksi vallasnaista
kamarineitoineen; vankkureissa seuraa palvelijoita, ruokavaroja ja
vaatetarpelta."

"Hyvä, hyvä", vastasi kuningas järkkyneellä äänellä. "No, menkää, minä
pyydän, sanomaan noille naisille, että muuan hovin aatelismies haluaa
esittää heille tervehdyksensä yksinään."

Upseeri lähti täyttä laukkaa.

"_Mordioux_", puheli hän karauttaessaan; "tässäpä toki uusi ja
kunniakas tehtävä! Surkeilin juuri, etten ollut mitään, ja nyt olenkin
kuninkaan uskottu. Sellaisesta voisi muskettisoturi ylpeydessään
revetä!"

Hän lähestyi kaleeseja ja suoritti toimensa kohteliaan ja nokkelan
sanansaattajan tavoin.

Vaunuissa oli tosiaan kaksi vallasnaista. Toinen oli suuri kaunotar,
vaikkakin laihanläntä; toista oli luonto vähemmän suosinut, mutta hän
oli eloisa ja herttainen, samalla kun hänen otsansa keveät poimut
ilmaisivat tahdonvoimaa.

Hänen vilkkaat ja ilmeikkäät silmänsä ennen kaikkea haastoivat
kaunopuheisemmin kuin mitkään tämän keikailevan aikakauden sievistellyt
lemmenlauselmat.

Hänen puoleensa d'Artagnan erehtymättömästi kääntyi, vaikka toinen oli
kenties kauniimpi, kuten mainitsimme.

"Hyvät naiset", hän sanoi, "olen muskettisoturien luutnantti, ja tänne
on tulossa aatelismies, joka kuuluu seurapiiriinne ja haluaa esittää
teille tervehdyksensä."

Hänen lausuessaan ilmoituksensa, jonka vaikutusta hän uteliaasti
odotti, mustasilmäinen nainen huudahti ilosta, kuroittausi ulos
vaununikkunasta ja ojensi kätensä lähestyvää ratsastajaa kohti,
kirkaisten: "Oi, rakas sire!" Ja hänelle herahtivat kyyneleet silmiin.

Kuski pysähdytti kaleesit, joiden perällä kamarineidot nousivat
hämmentyneinä seisomaan, ja toinen nainen yritti kunnioittavaa
kumarrusta, joka päättyi muikeimpaan hymyilyyn, mitä kademielisyys on
milloinkaan naishuulilla muodostanut.

"Marie, rakas Marie!" huudahti kuningas ottaen molempien käsiensä
väliin mustasilmäisen naisen käden.

Ja itse avaten raskaan vaununoven Ludvig veti hänet niin kiihkeästi
ulos, että hän oli puhuttelijansa sylissä ennen kuin hänen jalkansa
koskettivat maata.

Vaunujen toiselle puolelle asettunut luutnantti näki ja kuuli tulematta
huomatuksi.

Kuningas tarjosi käsivartensa mademoiselle de Mancinille ja viittasi
ajajia ja palvelijoita pitkittämään matkaansa.

Kello läheni kuutta. Maisema oli raikas ja viehättävä. Tuuheat puut,
joiden lehtipuvut olivat vielä osittain kääriytyneitä kultanukkaisiin
silmuihin, värisyttelivät oksillaan aamukastetta rusohelminä.
Pensaitten juurilla viheriöitsi rehevä ruoho; muutamia päiviä
aikaisemmin palanneet pääskyset liihoittelivat soreilla kierroksillaan
taivaanlaen ja vedenkalvon välillä; pitkin metsätietä leyhytti
tuulenhenki kevätkukkien tuoksua. Kaikki luonnon kauneus, kasvikunnan
alkanut elämä, kaikki maan pyrkimykset taivaaseen päin huumasivat näitä
kahta rakastavaista, kun he astelivat eteenpäin rinnakkain, toisiinsa
nojautuen, silmät silmiin tähdättyinä, käsi kädessä, eivätkä yhteisen
halun viivyttäminä rohjenneet puhua, niin paljon kuin heillä olikin
toisilleen sanottavaa.

Upseeri näki, että kuninkaan hevonen valtoimeksi jääneenä kierteli
ympärillä ja häiritsi mademoiselle de Mancinia. Hän käytti hyväkseen
lähestymisen tilaisuutta ratsua kiinniottaessaan, ja jalkaisin
pidellessään molempia hevosia niiden välissä seisten hän sai tarkatuksi
nuoren parin jokaista sanaa ja liikettä.

Mademoiselle de Mancini aloitti keskustelun.

"Voi, rakas sire", hän sanoi, "ette siis hylkääkään minua?"

"En", vastasi kuningas; "näethän sen, Marie."

"Minulle oli kuitenkin vakuuteltu, että niin pian kuin eroaisimme, ette
te enää ajattelisi minua!"

"Rakas Marie, tänäänkö vasta huomaat, että ympärillämme on omissa
aikeissaan toimivia ihmisiä, jotka tahtovat eksyttää meitä?"

"Mutta entä tämä matka, tämä liitto Espanjan kanssa, sire? Teidät
naitetaan!"

Ludvig painoi päänsä alas.

Samassa upseeri näki Marie de Mancinin katseen välähtävän auringossa
kuin huotrasta lennähtävä tikari.

"Ja te ette ole tehnyt mitään rakkautemme puolesta?" kysyi neitonen
heidän oltuaan tovin vaiti.

"Voi, kuinka voitkaan siten luulla! Olen polvistunut äitini edessä;
olen rukoillut, olen suostutellut. Olen sanonut, että koko onneni
riippuu sinusta; olen uhannut..."

"No?" kysäisi Marie vilkkaasti.

"No niin, äitini on kirjoittanut Roomaan ja saanut vastauksen, että
meidän avioliitollamme ei olisi mitään pätevyyttä, se ei saisi
kirkollista pyhitystä. Lopuksi nähdessäni, että meillä ei ollut enää
mitään toivoa, olen pyytänyt ainakin viivyttämään avioliittoni
solmimista infantinnan kanssa."

"Mutta se ei estä teitä olemasta matkalla espanjalaisen prinsessan
luo."

"Mitä voinkaan! Rukouksiini, anomuksiini, kyyneliini on vastattu
valtiosyillä."

"Ja mikä on kaiken loppuna?"

"No, mikä tässä auttaa, kun niin monta tahtoa on liittoutunut minua
vastaan?"

Marien vuoro oli painaa päänsä alas.

"Minun on siis jätettävä teille ainiaaksi hyvästi", hän sanoi. "Te
tiedätte, että minut lähetetään maanpakoon, haudataan näkymättömiin;
tiedätte, että on tapahtumassa enemmänkin, -- että minutkin naitetaan!"

Ludvig vaaleni ja painoi kätensä sydämelleen.

"Jos olisi ollut kysymys ainoastaan minun elämästäni, niin olen minäkin
kokenut sellaista painostusta, että olisin mukautunut; mutta olen
luullut, että asia koski teidänkin onneanne, rakas sire, ja minä olen
taistellut vastaan teidän tähtenne."

"Oi, niin, minun onneni tähden, aarteeni!" jupisi kuningas kenties
enemmän mietiskelevästi kuin lämpimästi.

"Kardinaali olisi taipunut", puhui Marie, "jos olisitte kääntynyt hänen
puoleensa, jos olisitte hartaasti vaatinut. Olisihan kardinaali saanut
Ranskan kuninkaan sukulaisekseen, ymmärrättehän, sire! Hän olisi tehnyt
mitä hyvänsä sen kunnian puolesta, antautunut sotaankin. Kardinaali
olisi teidän keskinäisen selityksenne jälkeen raivannut tieltä kaikki
esteet, varmana vastaisesta hallitsevasta asemastaan sillä
kaksinkertaisella perusteella, että hän oli kasvattanut kuninkaan ja
antanut hänelle puolisoksi sisarentyttärensä. Voi, sire, sire, minä
takaan sen teille. Minä olen nainen ja näen selvästi kaikessa, mikä
kuuluu rakkauteen."

Näillä sanoilla oli omituinen vaikutus kuninkaaseen. Sen sijaan että ne
olisivat hänen kiihkoansa korottaneet, ne pikemmin jäähdyttivät sitä.
Hän hiljensi käyntiään ja virkahti pikaisesti:

"Mitä ajatteletkaan, Marie! Kaikki on jo rauennut."

"Teidän tahtoanne lukuunottamatta, eikö niin, rakas sire?"

"Oi", huokasi kuningas punastuen, "onko minulla omaa tahtoa!"

"Ah!" voihkasi mademoiselle de Mancini tuon huomautuksen
pahastuttamana.

"Kuninkaalla ei ole muuta tahtoa kuin mitä politiikka määrää;
valtiosyyt ovat hänen velvoituksenaan."

"Oi, teillä vain ei ole rakkautta!" tuskastui Marie; "jos te
rakastaisitte minua, sire, niin teillä olisi oma tahtonne."

Sen virkkaessaan Marie kohotti silmänsä kumppaniinsa ja näki tämän
kalpeampana ja murtuneempana kuin on pakolainen, jonka täytyy ainiaaksi
jättää synnyinmaansa.

"Moiti minua", mutisi kuningas, "mutta älä väitä, etten sinua rakasta."

Pitkällinen äänettömyys seurasi näitä sanoja, jotka nuori kuningas oli
lausunut todellisen ja syvän tunteen vallassa.

"En saa ajatelluksi, sire", jatkoi sitten Marie viimeiseksi
yrityksekseen, "että huomenna, ylihuomenna, en enää näe teitä. Minusta
tuntuu luonnottomalta, että joudun päättämään murheelliset päiväni
kaukana Pariisista, -- että jonkun vanhuksen, tuntemattoman huulet
koskettaisivat tätä kättä, jota nyt pitelette omassanne. Ei, toden
totta, jos sitä kaikkea tulen ajatelleeksi, rakas sire, niin
sydänparkani pakahtuu epätoivoon."

Ja Marie de Mancini vuodattikin kyyneliä.

Kuningas puolestaan kohotti heltyneenä nenäliinan huulilleen ja
tukahdutti nyyhkäisyn.

"Katsokaa", taivutteli neitonen, "ajoneuvot on pysähdytetty; sisareni
odottaa minua, on äärimäinen hetki: mitä nyt päätätte, se on ratkaisuna
koko elämän ajaksi! Voi, sire, te tahdotte siis, että menetän teidät?
Te tahdotte siis, Ludvig, että se, joka on tunnustanut teille
rakkautensa, joutuu muulle kuin kuninkaalleen, hallitsijalleen,
rakastajalleen? Oi, miehuutta, Ludvig! Sana, sana vain! Lausukaa:
tahdon! niin koko elämäni liittyy teihin ja minä olen kaikesta
sydämestäni ikuisesti teidän."

Kuningas ei vastannut mitään.

Silloin Marie katseli häntä kuin Dido Aineaan lähtöä, loukkaantuneena
ja ylenkatseellisena.

"Hyvästi siis", hän sanoi, "hyvästi elämä, hyvästi rakkaus, hyvästi
taivas!"

Ja hän astui askeleen etääntyäkseen. Kuningas pidätti hänet, tarttui
hänen käteensä ja painoi sen huulilleen, ja tuntien vihlovaa murhetta
päätöksestä, jonka hän näytti itsekseen tehneen, hän pudotti tälle
kauniille kädelle kirvelevän tuskan kyyneleen, joka sai Marien
säpsähtämään niinkuin se olisi tosiaan polttanut häntä.

Hän näki kuninkaan kosteat silmät, hänen verettömän otsansa ja
vavahtelevat huulensa ja huudahti äänenpainolla, jota olisi mahdoton
kuvata:

"Oh, sire, te olette kuningas ja itkette, -- minä lähden!"

Vastaukseksi kuningas vain kätki kasvonsa nenäliinaan.

Upseerilta pääsi hillitty mörähdys, joka säikytti molempia hevosia.

Suuttuneena mademoiselle de Mancini jätti kuninkaan ja nousi päätähavin
vaunuihinsa huutaen:

"Matkalle, pian matkalle!"

Ajaja totteli sivaltaen ruoskallaan, ja raskaat kaleesit vierivät
kitisevin pyörin, sillaikaa kun Ranskan kuningas hylättynä,
masentuneena ja nöyryytettynä ei enää rohjennut katsella eteensä eikä
taakseen.



14.

Kuningas ja luutnantti osoittavat, että heillä kumpaisellakin on hyvä
muisti.


Maailman kaikkien rakastavaisten tavoin kuningas katseli kauan ja
kiihkeästi, miten hänen lemmittyänsä kuljettavat vaunut katosivat
näköpiirin taa. Moneen kertaan hän kääntyi pois ja jälleen takaisin, ja
vasta kun hänen oli onnistunut hiukan tyynnyttää sydämensä ja
ajatustensa kuohua, muisti hän, että hän ei ollut yksin.

Upseeri piteli yhä ratsuja suitsista eikä ollut vielä kokonaan
menettänyt toivoa, että kuningas reipastuisi päättäväiseksi.

"Hän voisi vielä nousta ratsaille ja karauttaa vaunujen perässä;
kannattaa odottaa", tuumi hän.

Mutta muskettiluutnantin mielikuvitus oli liian kerkeä; kuningas kyllä
varoi antautumasta sellaisiin mielenmuutoksiin.

Hän tyytyi lähestymään upseeria ja huomauttamaan alakuloisesti:

"No, me olemme valmiita... ratsaille."

Upseeri matki tätä sävyä, tätä laimeata suruisuutta, ja veltosti ja
apeasti hän kapusi satulaansa. Kuningas joudutti kulkua, luutnantti
kiirehti perässä.

Sillaikaa Ludvig kääntyi viimeisen kerran. Upseeri -- pitkämielisenä
kuin jumala, jolla on ikuisuus edessään ja takanaan, -- toivoi vieläkin
tarmon paluuta. Mutta se oli turhaa, mitään ei ilmennyt. Ludvig
poikkesi kadulle, joka johti linnaan, ja päätyi perille kellon juuri
lyödessä seitsemän.

Kuninkaan mennessä huoneisiinsa kaikkinäkevä muskettisoturi huomasi
kardinaalin ikkunassa uutimen kulman kohoutuvan. Sitten hän hengähti
syvään kuin ihminen, joka on kirvoitettu mitä kireimmistä kahleista, ja
virkahti puoliääneen:

"Jo nyt taisi tulla loppu siekailustasi, luutnanttiparkaseni!"

Kuningas kutsui hetkisen kuluttua kamarijunkkarinsa.

"En ota vastaan ketään ennen kello kahta", hän sanoi, "kuulettehan,
monsieur?"

"Sire", vastasi aatelismies, "täällä juuri pyytää eräs pääsyä."

"Kuka hän on?"

"Teidän muskettiluutnanttinne."

"Joka juuri oli mukanani?"

"Niin, sire."

"Vai niin!" virkkoi kuningas. "No, hän tulkoon."

Upseeri astui huoneeseen.

Kuningas teki merkin, aatelismies ja kamaripalvelija poistuivat.

Ludvig seurasi heitä katseellaan, kunnes ovi sulkeutui heidän
jälkeensä, ja verhojen pudottua alas hän aloitti:

"Te muistutatte mieleeni läsnäolollanne, monsieur, mitä unohdin äsken
huomauttaa, nimittäin että tämän aamun asioista on noudatettava
ehdotonta vaitioloa."

"Oh, sire, että teidän majesteettinne viitsiikään huomauttaa minulle
sellaista! Kyllä näkee, että te ette minua tunne."

"Tarpeetonta se tietenkin oli, monsieur. Minä tiedän teidät
vaiteliaaksi; mutta kun en ollut antanut siitä mitään ohjetta..."

Upseeri kumarsi.

"Teidän majesteetillanne ei ole mitään muuta minulle sanottavaa?" hän
kysyi.

"Ei, monsieur, te voitte poistua."

"Saisinko luvan olla sitä tekemättä ennen kuin olen puhutellut
kuningastani, sire?"

"Mitä teillä on asiana? Selittäkää toivomuksenne, monsieur."

"Sire, asiani on ihan merkityksetön teille, mutta minulle se on peräti
tärkeä. Suokaa minulle senvuoksi anteeksi, että puhun siitä teille.
Ilman ehdotonta pakkoa en sitä olisi koskaan tehnyt, vaan olisin
kadonnut mykkänä ja vähäpätöisenä kuten olen aina ollut."

"Mitä! Kadonnutko? En ymmärrä teitä."

"Sire, lyhyeen lausuen", sanoi upseeri, "tulin pyytämään lähtölupaa
teidän majesteetiltanne."

Kuningas liikahti kummastuneena, mutta upseeri seisoi kuin kuvapatsas.

"Lähtölupaa -- teille, monsieur? Ja kuinka pitkäksi aikaa, sanokaahan?"

"Ka, iäksi, sire."

"Mitä, jättäisittekö palvelukseni, monsieur?" äännähti Ludvig, ja hänen
liikkeensä ilmaisi muutakin kuin ihmetystä.

"Sire, jätän mielipahakseni."

"Mahdotonta."

"Se on vakava pyyntöni, sire. Alan tulla vanhaksi; neljä- tai
viisineljättä vuotta olen nyt ollut varuksissa, ja tunnen väsymystä
heikontuneissa hartioissani, -- minun on jätettävä paikkani
nuoremmille. Minä en kuulu uuteen aikakauteen; minulla on vielä toinen
jalkani menneessä kehitysjaksossa. Siitä johtuu, että kun kaikki
näyttää silmissäni oudolta, minua ihmetyttää ja hämmennyttää koko
ympäristöni. Lyhyeen sanoen minulla on kunnia anoa eroani teidän
majesteetiltanne."

"Monsieur", sanoi kuningas katsellen upseeria, joka kantoi
sotilaspukuansa niin keveästi, että hänen ryhtiänsä olisi nuori mies
voinut kadehtia, "te olette voimakkaampi ja vireämpi kuin minä."

"Oh!" vastasi upseeri teennäisen vaatimattomasti hymyillen; "teidän
majesteettinne sanoo niin, koska minulla on vielä jokseenkin välttävä
silmä ja kompastelematon jalka, -- koska en istu huonostikaan satulassa
ja viikseni ovat vielä pysyneet tummina. Mutta se kaikki on pelkkää
turhuutta, sire, harhanäkyä vain, pettävää ulkonaisuutta, sire! Näytän
kyllä vielä nuorelta, mutta sisällisesti olen vanha, ja olen varma
siitä, että puolen vuoden kuluessa raihnaudun luuvaloiseksi,
murtuneeksi. Senvuoksi, sire..."

"Monsieur", keskeytti kuningas, "muistakaa toki eilisiä sanojanne.
Lausuitte minulle juuri samalla paikalla, missä nyt seisotte, että
Ranskassa ei kellään ole parempaa terveyttä, -- että uupumus on teille
tuntematonta, että teille ei ole ollenkaan raskasta viettää yöt ja
päivät vartiopalveluksessa. Ettekö puhunut siten? Koettakaa muistella,
monsieur."

Upseeri huokasi.

"Sire", hän myönsi, "vanhuus on turhamainen, ja elähtäneille on
annettava anteeksi, jos he hiukan kehuskelevatkin, sitten kun kukaan
muu ei heitä kiitä. On kyllä mahdollista, että vakuutin tuolla tavoin;
mutta varmaa kuitenkin on, sire, että tunnen suurta väsymystä, joten
tahdon vetäytyä lepoon."

"Monsieur", sanoi kuningas lähestyen upseeria, ja hänen ilmeessään
kuvastui terävyyttä ja majesteettisuutta, "te ette ilmoita minulle
todellista syytä. Tahdotte jättää palvelukseni, sen käsitän, mutta te
salaatte minulta menettelynne vaikuttimen."

"Uskokaa, sire..."

"Minä uskon, mitä näen, monsieur. Näen tarmokkaan, vireän miehen, jolla
on järkkymätön mielenmaltti, -- Ranskan kenties parhaan soturin, ja
ulkomuotonne ei millään tavoin salli minun arvella, että tarvitsette
lepoa."

"Voi, sire, kuinka ansaitsematonta ylistystä!" haastoi luutnantti
katkerasti. "Teidän majesteettinne saa minut ihan hämille. Tarmokas,
vireä, järkkymätön, armeijan paras soturi! Teidän majesteettinne
liioittelee vähäisiä ansioitani siinä määrin, etten tosiaankaan enää
tunne itseäni, niin hyvä käsitys kuin minulla itsestäni onkin. Jos
olisin kyllin turhamainen uskoakseni puoletkaan teidän majesteettinne
arvostelusta, niin pitäisin itseäni tärkeänä ja välttämättömänä
miehenä; minä sanoisin, että niin loistavista ominaisuuksista tunnettu
palvelija on verraton aarre. Mutta minun on päinvastoin sanottava,
sire, että minua on mielestäni koko ikäni arvosteltu melkoisesti alle
oikean tasoni, paitsi tänä päivänä. Toistan siis, että teidän
majesteettinne suvaitsee liioitella."

Kuningas rypisti silmäkulmiaan, sillä hän tajusi upseerin sanoihin
sisältyvän karmeata ivaa.

"Kuulkaahan, monsieur", hän sanoi, "käykäämme suoraan käsiksi asiaan.
Onko palvelukseni teille vastenmielinen? No, vastatkaa avoimesti, ilman
kiertelyä, se on tahtoni."

Upseeri, joka oli tovin jokseenkin hämillään pyöritellyt hattuansa
hyppysissään, kohotti nyt päänsä.

"Ah, sire, nyt tunnen oloni hiukan helpommaksi", hän sanoi. "Noin
suoramielisesti esitettyyn kysymykseen vastaan yhtä vilpittömästi.
Totuuden puhuminen on ihanaa sekä sydämensä keventämisestä koituvan
tyydytyksen tähden että harvinaisuutensa vuoksi. Lausun siis
kuninkaalleni totuuden, mutta pyydän samalla anteeksi vanhan soturin
suorasukaisuutta."

Ludvig silmäili upseeriansa kiihkeän levottomuuden vallassa, jota hänen
kiivaat liikkeensä ilmaisivat.

"No niin, puhukaa", hän käski, "sillä minä olen kärsimätön kuulemaan
totuuksianne."

Upseeri heitti hattunsa sivupöydälle, ja hänen aina älykkäät ja
sotilaalliset kasvonsa saivat äkkiä omituisen suuruuden ja
juhlallisuuden sävyn.

"Sire", hän aloitti, "minä jätän kuninkaan palveluksen, koska olen
tyytymätön. Palvelija voi näinä aikoina kunnioittavasti lähestyä
herraansa niinkuin minä nyt, esittää hänelle työnsä hedelmät, luovuttaa
hänelle takaisin työkalut, tehdä hänelle tilin kaikesta haltuunsa
uskotusta ja sanoa: Herra, päivätyöni on päättynyt, suvaitkaa maksaa
minulle, ja erotkaamme."

"Monsieur, monsieur!" huudahti kuningas tulistuneena.

"Voi, sire", sanoi upseeri hetkiseksi taivuttaen polvensa, "milloinkaan
ei palvelija ole ollut kunnioittavampi kuin minä olen teidän
majesteettinne edessä; mutta te käskitte minun puhua totta, sire. Ja
kun nyt kerran olen aloittanut, on sen tultava julki kokonaan, vaikka
vaatisitte minua vaikenemaankin."

Upseerin tiukentuneissa kasvonpiirteissä ilmeni sellaista
päättäväisyyttä, että Ludvig XIV:n ei tarvinnut pyytää häntä jatkamaan.
Hän pitkitti siis kuninkaan katsellessa häntä ihailun ja uteliaisuuden
vaiheilla.

"Sire, tulen jo viisineljättä vuotta palvelleeksi Ranskan
hallitsijahuonetta, kuten sanoin; harvat miehet ovat tässä
palveluksessa kuluttaneet yhtä monta miekkaa kuin minä, ja minun
käyttämäni säilät ovat olleet kelpo kapineita, sire. Olin nuorukainen,
kaikesta muusta paitsi urheudesta tietämätön, kun teidän kuninkaallinen
isänne aavisti minussa olevan miestä. Olin mies, sire, kun kardinaali
de Richelieu etevänä ihmistuntijana oivalsi minussa vihollisen. Näiden
muurahaisen ja leijonan vihamielisten välien historian olisitte voinut
lukea ensimmäisestä viimeiseen riviin saakka sukunne salaisesta
arkistosta, sire. Jos saatte joskus halua siihen, sire, niin lukekaa se
historia, sillä sanonpa teille, että se maksaa vaivan. Saatte siitä
nähdä, miten leijona väsytettynä, nääntyneenä ja huohottavana viimein
rukoili armoa, ja oikeuden nimessä on myönnettävä, että se itsekin
armahti. Oi, se oli kaunista aikaa, sire, taistelurikasta kuin Tasson
tai Arioston sankarirunoelma! Sen ajan ihmeet, joita meidän aikamme ei
uskoisikaan, olivat meille tavallisia tapauksia. Viiden vuoden mittaan
esiinnyin joka päivä sankarina, ainakin mikäli muutamat ansiokkaat
henkilöt ovat minulle huomautelleet, ja uskokaa minua, sire,
viisivuotinen sankaruus on pitkällinen koe! Kuitenkin uskon noiden
miesten vakuutusta, sillä he olivat päteviä arvostelijoita: heitä
olivat herra de Richelieu, Buckinghamin herttua, herra de Beaufort,
kardinaali de Retz, joka oli myös erinomainen katutaisteluiden
järjestäjä, kuningas Ludvig XIII ja itse kuningatar, teidän korkea
äitinne, joka näki aihetta erityisesti kiittää minua eräänä päivänä. En
satu muistamaan, mikä palvelus minulla oli ollut onni tehdä hänelle
silloin. Suokaa anteeksi, sire, että puhun näin rohkeasti; mutta
minulla on ollut jo kunnia sanoa teidän majesteetillenne, että
kertomani on historiaa."

Kuningas puraisi huultansa ja heittäysi kiivaasti istumaan nojatuoliin.

"Minä ikävystytän teidän majesteettianne", jatkoi luutnantti. "Niin,
sire, sellaista on totuus! Se on armoton seuralainen, rautapiikkinen;
se haavoittaa tapaamaansa ja toisinaan myöskin esittäjäänsä."

"Ei, monsieur", vastasi kuningas; "olen kehoittanut teitä puhumaan,
pitkittäkää siis."

"Kuninkaan ja kardinaalin palveluksen jälkeen tuli holhoushallitus,
sire; taistelin melkoisesti frondelaisuudenkin aikana, mutta vähemmän
kuitenkin kuin varemmin. Ihmiset alkoivat kutistua. Johdin sentään
teidän majesteettinne muskettisotureita muutamissa vaarallisissa
tilanteissa, jotka on merkitty komppanian päiväkäskyihin. Olipa minulla
silloin oiva asema! Olin kardinaali de Mazarinin suosikki; 'Luutnantti
tänne, luutnantti tuonne! Luutnantti oikealle, luutnantti vasemmalle!'
Silloin ei Ranskassa annettu ainoatakaan kolhaisua muutoin kuin teidän
nöyrän palvelijanne tultua määrätyksi iskemään. Mutta piankaan ei
kardinaali tyytynyt ainoastaan Ranskaan; hän lähetti minut Cromwellin
asioille Englantiin. Tämä oli herrasmies, jonka kanssa ei käynyt
leikitteleminen, sen vakuutan, sire. Minulla on ollut kunnia tutustua
häneen, ja olen pätevä arvostelemaan häntä ansioittensa mukaan. Minulle
oli luvattu paljon tästä lähetystoimesta. Tehtyäni kokonaan toista kuin
oli toimekseni annettu sainkin anteliaan palkan, sillä minut
nimitettiin vihdoinkin muskettisoturien kapteeniksi, hovin halutuimpaan
virkaan, joka antaa haltijalleen etusijan Ranskan marskien rinnalla,
mikä onkin kohtuullista, koska muskettivartion kapteeni merkitsee
ensimmäistä soturia ja urhojen kuningasta!"

"Kapteeniksi, monsieur?" oudoksui kuningas. "Te erehdytte, tahdotte
tietysti puhua luutnantista."

"Ei, sire, minä en koskaan erehdy. Teidän majesteettinne voi tässä
kohdassa luottaa minuun; herra de Mazarin antoi minulle valtakirjan."

"No?"

"Mutta kardinaali ei ole aulis antimissaan, sen tiedätte te paremmin
kuin kukaan, ja ottaapa hän joskus takaisinkin mitä on antanut. Rauhan
palattua, kun hän ei enää tarvinnut minua, hän peruutti valtakirjan. En
tosin ollut arvokas seuraaja maineikkaalle de Trévillelle; mutta paikka
oli minulle kuitenkin luvattu ja annettu, ja siihen olisi asian pitänyt
jäädä."

"Siitäkö olette tyytymätön, monsieur? No niin, minä kuulustan asiaa.
Harrastan oikeutta, ja vaatimuksenne ei minua pahastuta, niin
sotilaallisesti kuin se onkin esitetty."

"Oh, sire", sanoi upseeri, "teidän majesteettinne on ymmärtänyt minua
väärin; en enää tee mitään vaatimusta."

"Liiallista arkatuntoisuutta, monsieur! Mutta minä tahdon valvoa
asioitanne ja myöhemmällä..."

"Voi sitä sanaa, sire! Myöhemmällä! Kolmekymmentä vuotta olen saanut
tyytyä tähän suopeaan sanaan, jonka monet korkeat henkilöt ovat
lausuneet, kunnes nyt jouduin kuulemaan sen teidänkin huuliltanne.
Myöhemmällä! Sen varassa olen saanut kaksikymmentä haavaa ja päässyt
neljänkuudetta ikäiseksi tyhjin kukkaroin ja kertaakaan tapaamatta
suojelijaa taipaleellani, minä, joka olen ollut niin monien turvana!
Minä muutankin kaavaa, sire, ja kun minulle tästälähtein sanotaan:
_myöhemmällä_, vastaan minä: _nyt heti_. Anon lepoa, sire. Se voitaneen
minulle myöntää: se ei maksa mitään kellekään."

"En odottanut saavani kuulla tällaista puhetta, monsieur, liiatenkaan
mieheltä, joka on viettänyt ikänsä korkeissa piireissä. Te unohdatte
puhuttelevanne kuningasta, aatelismiestä, joka lienee yhtä hyvää
syntyperää kuin tekin, ja kun sanon _myöhemmällä_, niin se on varmaa."

"En sitä epäile, sire; mutta nyt tulee sen tukalan totuuden loppu, joka
minulla oli teille sanottavana: jos näkisin tällä pöydällä tarjona
marskinsauvan, konnetabelinmiekan, Puolan kruunun, niin vannonpa, sire,
että minä yhä sanoisin _nyt heti_ enkä _myöhemmällä_. Suokaa minulle
anteeksi, sire, olen kotoisin teidän isoisänne Henrik IV:n maakunnasta:
en puhu usein, mutta puhuessani sanon kaikki."

"Vastainen hallitukseni ei näy olevan teille kovinkaan houkutteleva,
monsieur?" huomautti Ludvig korskeasti.

"Unohdusta, kaikkialla unohdusta!" huudahti upseeri ylevästi; "herra on
unohtanut palvelijan, ja nyt käy palvelijalle pakolliseksi unohtaa
herransa. Elän onnettomana aikana, sire! Näen nuorison masentuneena ja
arkana, näen sen saamattomana ja köyhyyden painamana, kun sen pitäisi
olla voimakasta ja rikasta. Eilen illalla esimerkiksi avasin Ranskan
kuninkaan oven Englannin kuninkaalle, jonka isän minä vaivainen olisin
saanut pelastaa, jollei Jumala olisi asettanut minua vastaan
valittuansa Cromwellia! Minä avasin tämän oven, sanon, -- veljen
palatsin veljelle, ja minä näin, sire, -- oi, se kourii sydäntäni! --
minä näin kuninkaani ministerin häätävän pois maanpakolaisen ja
nöyryyttävän hallitsijaansa, tuomitsemalla kurjuuteen toisen kuninkaan,
hänen vertaisensa. Näenpä myös lopuksi ruhtinaani, joka on nuori,
kaunis, urhea, -- jolla on miehuutta sydämessä ja salamaa silmissä,
näenpä hänet vapisemassa papin edessä, joka nauraa hänelle
makuukammionsa uutimien takaa, kun hän vuoteellaan haalii koolle
kaiken kullan Ranskasta ja sitten kasailee sen tietymättömiin
aarrekirstuihinsa. Niin, kyllä ymmärrän katseenne, sire. Käyn
hullunrohkeaksi, mutta mikäs minun auttaa! Olen vanha soturi, ja sanon
nyt teille, kuninkaani, asioita, jotka sulloisin takaisin sen kurkkuun,
joka minun edessäni pyrkisi sellaista puhumaan. Te käskitte minun
tyhjentää teille sydämeni, sire, ja minä vuodatan teidän majesteettinne
jalkojen juureen kaiken sen sapen, mitä olen koonnut kolmenkymmenen
vuoden aikana, niinkuin vuodattaisin kaiken verenikin, jos teidän
majesteettinne sitä vaatisi."

Kuningas kuivasi sanattomana kylmää hikeä, joka helmeili hänen
otsallaan.

Tätä kiivasta purkausta seurannut äänettömyyden hetki muistutti sekä
puhujan että kuulijan mieleen loppumattomia kärsimyksen vuosia.

"Monsieur", aloitti viimein kuningas, "te mainitsitte unohdusta. Kuulin
vain sen sanan, ja vastaankin siis ainoastaan siihen. Toiset ovat
voineet olla unohtavaisia, mutta minä en sitä ole, ja siitä on
todisteena, että muistan metelipäivän, jolloin raivoisa rahvas meren
lailla kohisten täytti Palais-Royalin. Olin nukkuvinani vuoteellani,
kun yksinäinen mies paljastetuin miekoin ja päänaluseni taakse
kätkeytyneenä varjeli henkeäni valmiina vaarantamaan omansa minun
tähteni, niinkuin hän oli jo kaksikymmentä kertaa pannut elämänsä
alttiiksi sukuni jäsenten puolesta.[17] Eikö tämä aatelismies, jonka
nimeä silloin kysyin, ollut herra d'Artagnan, sanokaahan, monsieur?"

"Teidän majesteetillanne on hyvä muisti", vastasi upseeri
kylmäkiskoisesti.

"Katsokaahan, monsieur", pitkitti kuningas, "jos minulla on niin selviä
muistoja lapsuudestani, niin mitä muistoja voinkaan koota järjen
ikäkautena?"

"Teidän majesteettinne on saanut taivaalta runsaat lahjat", sanoi
upseeri äskeiseen tapaansa.

"Kuulkaa, herra d'Artagnan", jatkoi Ludvig kuumeellisen kiihtyneesti,
"ettekö te voi olla yhtä kärsivällinen kuin minä? Ettekö voi tehdä
samoin kuin minäkin? Sanokaa!"

"Ja mitä teette, sire?"

"Odotan."

"Se käy laatuun teidän majesteetillenne, koska olette nuori, mutta
minulla, sire, ei ole aikaa odottaa. Vanhuus vaanii ovellani, ja sen
kintereillä kuolema, pilkistellen jo majaani. Teidän majesteettinne
vasta aloittaa elämän; se on täynnä toiveita ja tulevaista onnea. Mutta
minä, sire, seison näköpiirin toisella äärellä, ja me olemme niin
etäällä toisistamme, että minulla ei mitenkään riitä aikaa odottamaan,
kunnes teidän majesteettinne ehtii minun kohdalleni."

Ludvig asteli kierroksen kamarissaan yhä pyyhkien otsaltaan runsasta
hikeä, joka olisi hätäännyttänyt lääkärit, jos he olisivat nähneet
kuninkaan sellaisessa tilassa.

"Hyvä on, monsieur", virkkoi Ludvig XIV sitten jämeästi; "te haluatte
vetäytyä rauhaan, -- sen saatte tehdä. Te esitätte minulle
eronpyyntönne muskettisoturien luutnantin arvosta?"

"Asetan sen nöyrästi teidän majesteettinne jalkojen juureen, sire."

"Se riittää. Toimitan eläkkeenne määrätyksi."

"Olen teidän majesteetillenne tuhatkertaisesti kiitollinen."

"Monsieur", huomautti kuningas vielä väkinäisesti ponnistautuen,
"luulen teidän sentään menettävän hyvän isännän."

"Ja minä olen siitä varma, sire."

"Löytänettekö koskaan samanlaista?"

"Oh, sire, tiedän hyvin, että teidän majesteetillanne ei ole maailmassa
vertaistanne. Tästälähtein en enää rupeakaan minkään kuninkaan
palvelukseen; jättäydyn omaksi herrakseni."

"Te lupaatte sen?"

"Vannon sen teidän majesteetillenne."

"Panen mieleeni vakuutuksenne, monsieur."

D'Artagnan kumarsi.

"Ja te tiedätte, että minulla on hyvä muisti", jatkoi kuningas.

"Niin, sire, ja kuitenkin toivoisin teidän majesteettinne muistin nyt
pettävän, jotta unohtaisitte kaiken sen kurjuuden, joka minun on ollut
pakko paljastaa nähtäväksenne. Teidän majesteettinne on niin kerrassaan
yläpuolella köyhien ja vähäpätöisten, että toivon..."

"Minun majesteettini, monsieur, johtuu tekemään kuten aurinko, joka
näkee kaikki, suuret, ja pienet, rikkaat ja köyhät antaen loistoa
toisille, lämpöä toisille, kaikille elämää. Hyvästi, herra d'Artagnan,
hyvästi, te olette vapaa."

Ja kuningas kiirehti viereiseen huoneeseen tukahduttaen käheän
nyyhkäisyn.

D'Artagnan otti hattunsa pöydältä, jolle oli sen heittänyt, ja läksi.



15.

Pakolainen.


D'Artagnan ei ollut vielä ehtinyt portaiden juurelle, kun kuningas
kutsui kamarijunkkarinsa.

"Minulla on teille tehtävä, monsieur", hän sanoi.

"Olen teidän majesteettinne käskettävissä."

"Odottakaa siis."

Ja nuori kuningas ryhtyi kyhäämään seuraavaa kirjettä, joka hänelle
maksoi montakin huokausta, vaikka hänen silmissään samalla hehkui
jotakin voitonriemun kaltaista:

    'Herra kardinaali!

    Teidän hyvien neuvojenne ansiosta ja etenkin lujuutenne johdosta
    olen kyennyt taltuttamaan ja voittamaan heikkouden, joka oli
    kuninkaalle sopimaton. Te olette niin taitavasti järjestänyt
    tulevaisuuteni, että kiitollisuuskin estää minua nyt tuhoamasta
    työtänne. Käsitän olleeni väärässä, kun tahdoin suunnata elämäni
    syrjään siltä tolalta, jonka te olitte sille harkinnut. Olisi
    tosiaankin ollut onnetonta Ranskalle ja suvulleni, jos minun ja
    ministerin kesken olisi päässyt huono sopu vallalle.

    Siten olisi kuitenkin tapahtunut, jos olisin ottanut
    sisarentyttärenne puolisokseni. Tajuan sen täydellisesti, ja
    tästälähtein en mitenkään vastusta suunnitelmienne toteutumista.
    Olen siis valmis menemään naimisiin infantinna Marie-Thérèsen
    kanssa. Voitte nyt lopullisesti määrätä neuvottelujen alkamisesta.

                                                 _Ludvig_.'

Kuningas tarkisti kirjeen ja sulki sen sinetillä.

"Viekää tämä kirje herra kardinaalille", hän käski.

Aatelismies poistui. Mazarinin ovella hän kohtasi Bernouinin
jännittyneenä odottamassa.

"Mitä kuuluu?" kysyi ministerin kamaripalvelija.

"Monsieur", ilmoitti aatelismies, "tässä on kirje hänen
ylhäisyydelleen."

"Kirje! Kas, sitä olemme tässä varronneetkin, aamullisen pikku retken
jälkeen."

"Ah, te tiesitte, että hänen majesteettinsa..."

"Pääministerinä on meidän velvollisuutenamme tietää kaikki. Ja hänen
majesteettinsa arvattavasti anoo, rukoilee?"

"En tiedä, mutta kovin hän kirjoittaessaan huokaili."

"Niin, niinpä niin, kyllä me tiedämme, mitä se merkitsee. Ihminen
huokailee onnesta kuten mielenkarvaudestakin, monsieur."

"Kuningas ei palatessaan kuitenkaan näyttänyt olevan hyvällä tuulella,
monsieur."

"Te ette ole katsonut tarkoin. Sitäpaitsi olette nähnyt hänen
majesteettinsa ainoastaan hänen palatessaan, koska hänellä oli mukanaan
vain vartioluutnanttinsa. Mutta minä sain käyttää hänen ylhäisyytensä
kaukoputkea silloin kun hän väsyi sitä pitelemään. Molemmat nuoret
itkivät, se on varma."

"No, onnestako se itkukin lähti?"

"Ei, vaan rakkaudesta, ja he vannoivat toisilleen tuhansia
lemmenvaloja, joiden täyttämiseksi kuningas on valmis tekemään mitä
hyvänsä. Tämä kirje tietysti on alkuna niiden toteuttamiselle."

"Ja mitä hänen ylhäisyytensä arvelee tästä rakkausjutusta, joka ei näy
olevan kellekään salaisuus?"

Bernouin tarttui Ludvigin sanansaattajan käsivarteen ja vastasi hiljaa,
noustessaan ylös portaita:

"Kaikessa luottamuksessa sanoen, hänen ylhäisyytensä toivoo sille
menestystä. Tietysti se johtaa sotaan Espanjan kanssa, mutta eipä
väliä, -- sota miellyttää aatelia. Herra kardinaali antaa sitäpaitsi
sisarentyttärelleen kuninkaalliset ja enemmänkin kuin kuninkaalliset
myötäjäiset. Liikutellaan kosolti rahoja, juhlitaan ja karkeloidaan;
kaikki saavat tyydytyksensä."

"No niin, minusta kuitenkin tuntuu", huomautti kamarijunkkari päätänsä
pudistaen, "että tämä kirje on kovin kevyt, sisältääkseen sitä
kaikkea."

"Hyvä ystävä", vakuutti Bernouin, "olen varma puheestani: herra
d'Artagnan on kertonut minulle kaikki."

"Vai niin! Ja mitä hän sanoi, antakaahan kuulla!"

"Minä lähestyin häntä tiedustaakseni uutisia kardinaalin puolesta,
tietenkään ilmaisematta aikeitamme, sillä herra d'Artagnan on nokkela
vainukoira.

"'Hyvä herra Bernouin', hän vastasi, 'kuningas on ihan hullaantunut
mademoiselle de Manciniin. Muuta en voi teille sanoa.'

"'No', tiedustin häneltä, 'lieneekö hän kiintynyt siinä määrin, että
luulette hänen voivan nousta kapinaan hänen ylhäisyytensä suunnitelmia
vastaan?'

"'Voi, älkää kysykökään; uskon kuninkaan pystyvän mihin tahansa. Hän on
itsepintainen kuin synti, ja mitä hän tahtoo, siinä hän pysyy. Jos hän
on ajanut rautaiseen päähänsä, että hän ottaa puolisokseen mademoiselle
de Mancinin, niin naimakauppa siitä tulee kuin tuleekin.'

"Ja sitten hän jätti minut mennäkseen talliin, otti sieltä ratsun,
satuloitsi sen itse, hyppäsi selkään ja karautti ulos linnan pihalta
kuin paholaisen ajamana."

"Luulette siis...?"

"Luulen, että herra kaartilaisluutnantti tiesi asiasta enemmän kuin hän
tahtoi ilmaista."

"Joten teidän käsittääksemme herra d'Artagnan..."

"Kaiken todennäköisyyden mukaan nyt rientää karkoitettujen perässä
huolehtimaan kaikista toimenpiteistä kuninkaan rakkauden
edistämiseksi."

Siten pakisten olivat molemmat uskotut saapuneet hänen ylhäisyytensä
työhuoneen ovelle. Kardinaali ei enää potenut jäsensärkyä, hän käveli
jännittyneenä huoneessaan, kuunnellen ovilla ja vilkuen ikkunoista.

Bernouin astui sisälle aatelismiehen saattamana, joka kuninkaan käskyn
mukaisesti antoi kirjeen hänen ylhäisyytensä omiin käsiin. Mazarin otti
kirjeen, mutta ennen avaamista hän sommitteli huulilleen vakaan
myhäilyn, joka oli mukava sävy kaikkinaisten tunteitten verhoamiseksi.
Täten ei hänen kasvoillaan päässyt kuvastumaan mitään jälkiä siitä
vaikutelmasta, jonka hän kirjeestä sai.

"No niin", sanoi hän luettuaan kirjeen kahteen kertaan, "tämäpä
erinomaista, monsieur. Ilmoittakaa kuninkaalle, että minä kiitän häntä
kuuliaisuudestaan leskikuningattaren toivomuksia kohtaan ja että teen
kaikkeni hänen tahtonsa täyttämiseksi."

Aatelismies läksi. Tuskin oli ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun
kardinaali, joka ei käyttänyt naamiota Bernouinilie, heitti äskeisen
sävynsä sikseen ja lausui synkästi:

"Kutsu herra de Brienne."

Kirjuri ilmestyi viiden minuutin kuluttua.

"Monsieur", virkkoi hänelle Mazarin, "olen juuri tehnyt suuren
palveluksen yksinvallalle, suurimman, mitä olen sille milloinkaan
saanut aikaan. Te viette tämän kirjeen, joka on siitä todisteena, hänen
majesteetilleen leskikuningattarelle, ja saatuanne sen häneltä takaisin
te panette sen B-salkkuun, johon palvelustani koskevat asiapaperit ja
muut selvitykset kuuluvat."

Brienne meni asialleen, ja kun tätä niin kiintoisaa kirjettä ei ollut
pantu uuteen kuoreen, ei hän jättänyt sitä lukematta matkallaan.
Sanomattakin on selvää, että Bernouin, joka oli hyvissä väleissä
kaikkien kanssa, sipsutti kyllin lähelle kirjuria, voidakseen lukea
hänen olkansa yli. Uutinen levisi linnassa niin nopeasti, että Mazarin
hetkiseksi pelkäsi sen ehtivän kuningattaren korviin ennen kuin de
Brienne saisi hänelle Ludvig XIV:n kirjettä näytetyksikään. Tuokion
kuluttua oli kaikki käskyt annettu matkallelähtöä varten, ja käytyään
tervehtimässä kuningasta hänen näennäisen vuoteeltanousunsa hetkenä
Condén prinssi merkitsi matkasuunnitelmaansa Poitiersin kaupungin
heidän majesteettiensa seuraavaksi oleskelu- ja levähdyspaikaksi.

Siten raukesi äkkipikaa juoni, joka oli kaikessa hiljaisuudessa
tuottanut paljon päänvaivaa kaikille Euroopan valtiomiehille.
Lopullisesti ei siitä kuitenkaan ollut jäänyt selväksi ja uudeksi
tulokseksi muuta kuin että köyhä muskettisoturien luutnantti menetti
paikkansa ja palkkansa. Tosin hän korvaukseksi voitti vapautensa.

Saamme pian tietää, millä tavoin herra d'Artagnan käytti sitä. Lukija
sallinee meidän hetkiseksi palata Médicis-ravintolaan, josta muuan
ikkuna avautui juuri silloin kun linnassa jaeltiin käskyjä kuninkaan
matkustuksesta.

Se ikkuna kuului Kaarle II:n asuntoon. Kovaonninen prinssi oli
viettänyt koko yön mietteissä, pää molempien käsien varassa ja
kyynärpäät pöytään tuettuina, sillaikaa kun vanha ja raihnainen Parry
oli ruumiiltaan ja sielultaan uupuneena nukahtanut loukkoon; omituinen
kohtalo muuten oli tällä uskollisella palvelijalla, joka nyt näki
edellistä sukupolvea vainonneiden vastoinkäymisten kamalan sarjan
jatkuvan seuraavaankin. Kaikin puolin harkittuaan uutta tappiotansa oli
Kaarle II tullut täydellisesti tajunneeksi, kuinka ypö yksinään hän oli
nyt tämänkin toiveensa petyttyä; hän oli tuntenut ikäänkuin pyörrytystä
ja kaatunut taaksepäin isoon nojatuoliin, jonka reunalla hän oli
istunut.

Silloin oli taivas armahtanut onnetonta ruhtinasta ja lähettänyt
hänelle unen, kuoleman viattoman veljen. Hän oli herännyt vasta puoli
seitsemältä, kun aurinko jo paistoi huoneeseen ja Parry havahduttamisen
pelosta hievahtamattomaksi jääneenä katseli tuskaisen murheellisesti
nuoren miehen silmiä, jotka valvominen oli jo punerruttanut, ja poskia,
jotka kärsimys ja puute olivat jo vaalentaneet.

Kaarle heräsi muutamien raskaiden vankkurien jymyyn, niiden vieriessä
alas Loire-virtaa kohti. Hän nousi, silmäili ympärilleen kuin kaiken
unohtaneena, huomasi Parryn, puristi tämän kättä ja käski hänen
suorittaa isäntä Cropolen laskun. Parryn kanssa tilintekoon pakotettuna
isäntä selviytyi nyt tehtävästään kunniallisen miehen tavoin, se on
sanottava; hän vain lausui tavanmukaisen pahoittelunsa, että
matkalaiset eivät olleet syöneet mitään, joten hänelle koitui siitä
kaksinkertainen ikävyys, kun nimittäin sellainen välinpitämättömyys oli
nöyryyttävä hänen keittiölleen ja hänen täytyi pyytää maksua ateriasta,
joka oli jäänyt nauttimatta, mutta silti mennyt hukkaan. Parry ei
nähnyt aihetta vastaväitteisiin, vaan maksoi.

"Toivoakseni", virkkoi kuningas, "ei hevosten laita ole ollut sama. En
voi tietää, ovatko ne käyttäneet hyväkseen apettanne, mutta hankalaa
olisi meidän lähteä pitkälle taipaleelle heikontuneilla ratsuilla."

Tämän epäilyksen kuullessaan Cropole omaksui majesteettisen sävyn ja
vastasi, että Médicis-ravintolan soimet eivät olleet vähemmän
vieraanvaraisia kuin sen ruokapöydät.

Kuningas nousi siis ratsaille, vanha palvelija teki samoin, ja
matkalaiset suuntasivat kulkunsa Pariisia kohti, tapaamatta juuri
ketään kaduilla tai kaupungin ulkopuolellakaan.

Ruhtinaalle oli viimeöinen isku sitä kovempi, kun se merkitsi uutta
maanpakoa. Onnettomat kiintyvät vähäisimpiinkin toiveisiin niinkuin
onnelliset suurimpiin siunauksiin, ja kun heidän täytyy poistua
paikalta, missä sellainen toive on hivellyt heidän sydäntään, tuntevat
he samaa vihlovaa kaipuuta, jota karkoitettu kokee astuessaan alukseen
lähdössä pois isänmaastaan. Nähtävästi jo moneen kertaan haavoittunut
sydän kärsii pienimmästäkin pistoksesta; se katsoo suureksi
huojennukseksi hetkellistäkin pahan välttymistä, joka on pelkkää tuskan
poissaoloa, ja kaikki tuo johtuu siitä, että Jumala on kamalimpiinkin
onnettomuuksiin suonut meille toivon kuten vesipisarankin, jota
syntinen rikas mies helvetissä anoi Lasarukselta.

Tovin oli Kaarlen toive ollutkin enemmän kuin hetkellistä ilahdusta,
silloin kun hän oli saanut hyvän vastaanoton Ludvig-serkultaan. Toive
oli silloin vahvistunut ja alkanut tuntua todellisuudelta, mutta sitten
oli Mazarinin epuutus äkkiä saanut näennäisen varmuuden raukeamaan
jälleen unelmaksi. Ludvig XIV:n väleen peruutunut lupaus tuntui
pelkältä pilkalta. Pilkalta kuten hänen kruununsa, valtikkansa,
ystävänsä, -- kuten kaikki, mikä oli ympäröinyt hänen kuninkaallista
lapsuuttaan ja hylännyt hänet nuoruudenaikaisessa maanpaossa. Pilkkaa!
-- kaikki oli Kaarle II:lle pilkkaa paitsi se kylmä ja musta lepo, jota
hänelle hauta tarjosi. Sellaisia olivat onnettoman ruhtinaan ajatukset,
kun hän hevosensa ohjakset höllälle heittäen taivalsi toukokuun
lämpimässä ja lempeässä päivänpaisteessa, jota pakolaisen synkeä
ihmisviha piti niinikään tuskansa ivana.



15.

Remember!


Kahta matkalaistamme vastaan tuli noin puolen tunnin matkan päässä
kaupungista vinhasti ratsastava herrasmies, joka kiireissäänkin kohotti
hattuaan heidät sivuuttaessaan. Kuningas tuskin tarkkasikaan nuorta
ratsastajaa -- tämä nimittäin oli näköjään neljän- tai viidenkolmatta
vanha, -- joka useaan kertaan kääntyi ystävällisesti viittomaan eräällä
veräjällä seisovalle vanhukselle. Veräjän takana kohosi kaunis
punakattoinen ja valkoseinäinen rakennus, vasemmalla puolella Kaarlen
suunnasta.

Pitkä ja laiha valkotukkainen ukko vastaili veräjän edustalta nuoren
miehen tervehdyksiin isällisen hellillä hyvästelyviittauksilla. Lopulta
lähtijä katosi solakkain puiden reunustaman tien ensimmäisestä
mutkasta, ja vanhus oli palaamaisillaan taloon, kun matkalaiset veräjän
kohdalle ehtineinä herättivät hänen huomiotansa.

Kuningas ratsasti yhä kumarassa, käsivarret veltosti riippuvina, antaen
hevosensa edetä käyden ja melkein kokonaan omin päin, sillaikaa kun
Parry hänen takanaan paremmin tunteakseen auringon lenseyttä oli
ottanut hatun päästään ja antoi katseittensa harhailla molemmin puolin
tietä. Ne osuivat silloin vanhuksen kasvoihin, tämän nojatessa
veräjään, ja ikäänkuin jonkun oudon ilmestyksen kohtaamana ukko
huudahti ja astui askeleen matkalaisia kohti.

Parrysta hänen silmäyksensä heti siirtyi kuninkaaseen, tähystäen tätä
tovin. Se pikainen tarkastus kuvastui heti ilmeisesti vanhuksen
kasvonpiirteissä, sillä nähtävästi tuntien nuoremman matkalaisen hän
viipymättä liitti kätensä yhteen kunnioittavan hämmästyneesti, otti
hatun päästään ja kumarsi niin syvään, että hän melkein painui
polvilleen.

Niin hajamielisellä päällä tai oikeastaan ajatuksiinsa syventyneenä
kuin kuningas olikin, käänsi tämä kunnioituksen osoitus hänen huomionsa
vanhukseen. Kaarle pysähdytti hevosensa ja sanoi Parryyn kääntyen:

"Hyvä Jumala, Parry, mikä onkaan tuo mies, joka siten tervehtii minua?
Tunteekohan hän minut?"

Kiihdyksissään ja kalpeana oli Parry jo ohjannut hevosensa veräjän luo.

"Voi, sire", vastasi hän äkkiä pysähtyen viiden tai kuuden askeleen
päähän yhä kumartavasta vanhuksesta, "olen ihan hämmästyksissäni, sillä
minä luulen tuntevani tuon kunnon miehen. Niin, hän se tosiaan on!
Salliiko teidän majesteettinne minun puhutella häntä?"

"Kernaasti."

"Tekö se olettekin, hra Grimaud?" kysyi Parry.

"Niin, minä", vastasi pitkä vanhus suoristautuen, mutta kunnioittavaa
sävyänsä muuttamatta.

"Sire", huomautti nyt Parry, "en ollut erehtynyt. Tämä mies on kreivi
de la Fèren palveluksessa, ja kreivi de la Fère, jos johdatte sen nimen
mieleenne, on jalo aatelismies, josta olen puhellut teidän
majesteetillenne niin usein, että hänen muistonsa on täytynyt jäädä
sydämeennekin."

"Hän, joka auttoi isääni viimeisellä hetkellä?" kysyi Kaarle
säpsähtäen.

"Aivan, sire."

"Ah!" huokasi Kaarle.

Sitten hän kääntyi vanhukseen, jonka vilkkaat ja älykkäät silmät
näyttivät tutkistelevan hänen ajatuksiaan.

"Ystäväiseni", kysyi hän, "asuuko isäntänne, kreivi de la Fère, kenties
tällä tienoolla?"

"Tuolla", vastasi Grimaud ojentaen käsivartensa taaksepäin veräjää
kohti.

"Onko kreivi de la Fère nyt kotona?"

"Perällä, kastanjapuiden alla."

"Parry", sanoi kuningas, "en tahdo laiminlyödä näin rakasta tilaisuutta
kiittää aatelismiestä, joka on osoittanut suvulleni niin kaunista
uskollisuuden ja jalomielisyyden esimerkkiä. Pidelkää hevostani, hyvä
mies, minä pyydän."

Ja heittäen ohjakset Grimaudin käsiin kuningas astui ihan yksinään
Atoksen luo niinkuin vertaistansa tapaamaan. Kaarlella oli riittävänä
opastuksena Grimaudin lyhyt ohje: "perällä kastanjapuiden alla"; hän
jätti senvuoksi rakennuksen vasemmalleen ja asteli suoraan osoitettua
puistokujaa kohti. Tien löytäminen oli helppoa; tuuheiden, jo lehtevien
ja kukkivien kastanjain latvat ulottuivat kaikkien muiden yläpuolelle.

Saapuessaan valoisain ja tummien vinoneliöiden joukkoon, joita aurinko
piirteli puistokujaan lehväholvin vaihtelevan tiheyden mukaan, nuori
ruhtinas näki aatelismiehen, joka käyskenteli kädet selän takana ja
näytti vaipuneen rauhallisiin mietteisiin. Kaarle II oli nähtävästi
usein antanut kuvata häntä itselleen, sillä hän astui vähääkään
epäröimättä suoraan kävelijää kohti. Askeleita kuullessaan kreivi de la
Fère kohotti päätänsä, ja havaitessaan sorearyhtisen ja ylevännäköisen
tulijan hän otti hatun päästään ja seisahtui. Lähestyttyään muutaman
askeleen päähän otti Kaarlekin hatun käteensä ja virkkoi sitten
ikäänkuin vastatakseen kreivin mykkään kysymykseen:

"Herra kreivi, tulen täyttämään velvollisuuden. Minun olisi pitänyt jo
kauan sitten ilmaista teille rajatonta kiitollisuuttani. Olen Kaarle II
Stuart, sen miehen poika, joka hallitsi Englantia ja kuoli
mestauslavalla."

Loistavan nimen kuullessaan Atos tunsi väristystä suonissaan, mutta kun
hän näki nuoren ruhtinaan seisovan avopäin ojentamassa kättään, samensi
kaksi kyyneltä hetkiseksi hänen kauniiden silmiensä kirkasta sineä.

Hän kumarsi kunnioittavasti, mutta ruhtinas tarttui hänen käteensä.

"Ajatelkaahan, kuinka onneton olen, herra kreivi", sanoi Kaarle;
"tarvittiin sattuma minun lähestyäkseni teitä. Voi, minulla pitäisi
olla ympärilläni ne miehet, joita rakastan ja kunnioitan, mutta sen
sijaan minun täytyykin vain tyytyä säilyttämään heidän palveluksensa
sydämessäni ja heidän nimensä muistissani! Niinpä olisin matkannut
porttinne ohi niinkuin muukalaisen talon sivuuttaen, jollei
palvelijanne olisi tuntenut saattajaani."

"Se on totta", sanoi Atos äänellään vastaten ruhtinaan huomautuksen
ensimmäiseen osaan ja kumarruksella jälkimmäiseen, "teidän
majesteettinne on kokenut kovin raskaita päiviä."

"Ja raskaimmat ovat kenties vasta tulossa!" huokasi Kaarle.

"Toivokaamme parasta, sire."

"Voi, kreivi", huomautti Kaarlo päätänsä pudistaen, "minä toivoin
eilis-iltaan asti, ja kunnon kristityn tavoin, sen vakuutan!"

Atos katseli kuningasta kysyvästi.

"Se kertomus on helposti esitetty", sanoi Kaarle. "Maanpakolaisena,
varattomana, halveksittuna, päätin vastahakoisestikin viimeisen kerran
yrittää onneani. Eikö olekin kirjoitettuna tuolla ylhäällä, että meidän
suvullemme tulee ainiaan kaikki onni ja onnettomuus Ranskasta! Te
tunnette sitä jossakin määrin, monsieur, ollen niitä ranskalaisia,
jotka onneton isäni kuolinpäivänään näki mestauslavansa juurella,
sitten kun he olivat taistelussa kamppailleet hänen vierellään."

"Sire", huomautti Atos vaatimattomasti, "minä en ollut yksin, ja
kumppanini ja minä täytimme silloin pelkästään velvollisuutemme
aatelismiehinä, siinä kaikki. Mutta teidän majesteettinne aikoi
kunnioittaa minua selityksellä..."

"Se on totta. Minulla oli suojelijana -- suokaa anteeksi epäröimiseni,
kreivi, mutta te ymmärrätte kyllä, että sellaiset sanat ovat Stuartille
tukalia -- niin, suojelijana sukulaiseni, Hollannin käskynhaltija;
mutta ilman Ranskan välitystä tai ainakin valtuutusta ei hän tahdo
ottaa aloitetta pyrkimysteni hyväksi. Tulin senvuoksi pyytämään tätä
valtuutusta Ranskan kuninkaalta, ja hän kieltäytyi."

"Kuningas epäsi teidän pyyntönne, sire!"

"Ei sentään hän -- minun on tehtävä oikeutta nuorelle
Ludvig-serkulleni; herra de Mazarin asettui vastaan."

Atos puri huultansa.

"Arvelette kenties, että minun olisi pitänyt olla valmistautunut siihen
epäykseen?" sanoi kuningas huomatessaan Atoksen liikkeen.

"Se oli tosiaan ajatukseni, sire", vastasi kreivi kunnioittavasti;
"tunnen tuon pitkäkyntisen italialaisen."

"Päätinkin ajaa koko asian ratkaisuun, saadakseni heti tietää kohtaloni
viimeisen vaiheen. Sanoin Ludvigille, että minä sekä Ranskaa että
Hollantia rettelöstä säästääkseni tahdon itse omakohtaisesti yrittää
onneani, kuten jo olen tehnyt, jos hän antaisi minulle kaksisataa
aatelismiestä tai lainaisi miljoonan frangia."

"Ja sitten, sire?"

"No niin, monsieur, tunnen tällä hetkellä omituista epätoivon
tyydytystä. Nähtävästi kuulun niihin ihmisiin, joiden sanotaan tuntevan
todellista huojennusta siitä varmuudesta, että kaikki on hukassa ja
että vihdoinkin on tullut sortumisen hetki."

"Oi, toivoakseni ei teidän majesteettinne ole vielä joutunut siihen
äärimmäisyyteen!" virkahti Atos.

"Sanoaksenne minulle noin, herra kreivi, koettaaksenne jälleen elvyttää
toivoa sydämessäni, ette ole voinut oikein ymmärtää, mitä teille juuri
kerroin. Tulin anomaan Ludvig-serkultani almuna miljoonaa, jolla
toivoin saavani hankkeen jälleen käyntiin, ja pyyntöni hylättiin.
Huomaattehan siis, että kaikki on menetetty."

"Salliiko teidän majesteettinne minun vakuuttaa päinvastoin?"

"Kuinka, kreivi? Otaksutteko minut niin ajattelemattomaksi, etten
kykene oivaltamaan asemaani?"

"Sire, olen aina havainnut, että onnen suuret ja äkilliset käänteet
tapahtuvat juuri epätoivoisissa tilanteissa."

"Kiitos, kreivi; on keventävää tavata tuollaisia sydämiä, jotka niin
lujasti luottavat Jumalaan ja monarkiaan, että he eivät milloinkaan
joudu toivottomiksi kuninkaitten kohtalosta, näyttäköön se kuinkakin
auttamattomalta. Valitettavasti teidän sananne, hyvä kreivi, ovat kuin
kaikkeen tehoaviksi taatut lääkkeet, jotka kuitenkin ovat voimattomia
kuolemaa vastaan, kyeten parantamaan ainoastaan sellaisia vammoja,
missä apu on mahdollinen. Kiitän horjumattomasta lohdutuksestanne,
kreivi, ja uskollisesta muististanne; mutta minä tiedän, mikä on
edessäni. Nyttemmin ei mikään voi minua pelastaa. Olinkin niin
täydellisesti selvillä siitä, hyvä ystävä, että läksin heti takaisin
maanpakooni vanhan Parryn kanssa; olen siten palaamassa kätkemään
kuolettavan tuskani siihen pikku erakkolaan, joka minulle on tarjona
Hollannissa. Siellä kaikki piankin päättyy, uskokaa minua, kreivi, ja
kuolema ilmestyy auttajakseni; sitä on jo useinkin kutsunut tämä sielun
hivuttama ruumis ja taivasta kohti pyrkivä sielu!"

"Teidän majesteetillanne on äiti, sisaria ja veljiä; teidän
majesteettinne on suvun päämies, joten teidän on rukoiltava Jumalalta
pitkää elämää eikä pikaista kuolemaa. Teidän majesteettinne on
karkoitettu, maanpakolainen, mutta teillä on oikeus puolellanne; teidän
on siis tavoiteltava taisteluita, vaaroja, toimintaa, eikä ikuista
lepoa."

"Kreivi", muistutti Kaarle II sanomattoman raskasmielisesti hymyillen,
"oletteko koskaan kuullut kerrottavan, että kuningas on valloittanut
takaisin valtakuntansa Parryn ikäisen palvelijan ja kolmensadan écun
avulla, jotka tällä palvelijalla on kukkarossaan?"

"En, sire, mutta kuullut olen, ja useankin kerran, että valtaistuimelta
syösty kuningas on palannut valtaan lujan tahdon, sitkeyden, ystävien
ja taitavasti käytetyn miljoonan avulla."

"Mutta ettekö ole käsittänyt minua? Sitä miljoonaa pyysin
Ludvig-serkultani, mutta hän ei saanut sitä minulle toimitetuksi."

"Sire", virkkoi Atos, "suvaitseeko teidän majesteettinne myöntää
minulle vielä muutamia minuutteja, tarkkaavasti kuunnellaksenne, mitä
minulla on sanottavaa?"

Kaarle II tähysti Atosta tiukasti.

"Mielelläni, monsieur", hän vastasi.

"Sallikaa minun siis osoittaa teidän majesteetillenne tie", sanoi
kreivi suunnaten askeleensa taloa kohti.

Ja hän vei kuninkaan työhuoneeseensa, pyytäen häntä istuutumaan.

"Sire", hän aloitti, "teidän majesteettinne huomautti äsken, että
Englannin nykyisissä oloissa riittäisi miljoona kuninkuutenne
palauttamiseen."

"Ainakin sen yrittämiseen, kuollakseni kuninkaan tavoin, jollen
onnistuisi."

"No niin, sire, jo antamanne lupauksen mukaisesti suvainnette kuunnella
tietoa, joka minulla on teille ilmoitettavana."

Kaarle nyökkäsi. Atos astui ovelle, jonka hän kiersi lukkoon, ensin
katsottuaan, kuunteliko kukaan lähistöllä, ja hän tuli sitten takaisin.

"Sire", hän sanoi, "teidän majesteettinne on armollisesti muistanut,
että minä olin jalon ja onnettoman Kaarlo I:n auttajia, kun pyövelit
veivät hänet Saint-Jamesin palatsista Whitehalliin."

"Luonnollisesti; se on ainiaaksi painunut mieleeni."

"Teidän majesteettinne, se tapaus on synkkä kertomus pojalle, joka
epäilemättä on sen kuullut jo moneenkin kertaan; minun täytyy kuitenkin
esittää se jälleen yksityispiirteitä myöten."

"Puhukaa, monsieur."

"Kun kuninkaallinen isänne nousi mestauslavalle tai oikeastaan astui
kamaristaan ikkunansa eteen rakennetulle telineelle, oli kaikki
valmisteltua hänen paetakseen. Pyöveli oli siepattu talteen, hänen
huoneensa lattian alle oli kaivettu käytävä, ja lopulta olin minä itse
telineen alla, äkkiä kuullessani sen natisevan hänen askelistaan."

"Parry on minulle kertonut siitä kauheudesta, monsieur."

Atos kumarsi ja pitkitti:

"Mutta jatkoa hän ei ole voinut teille kertoa, sire, sillä se tapahtui
vain Jumalan, isänne ja minun kesken, ja minä en ole sitä milloinkaan
ilmaissut, en rakkaimmille ystävillenikään. 'Vetäydy syrjään', sanoi
korkea vanki naamioidulle pyövelille; 'poistu vain hetkiseksi, --
tiedän kyllä kuuluvani sinulle, mutta muista, ettet iske ennen kuin
annan merkin. Tahdon häiriintymättömästi rukoilla.'"

"Suokaa anteeksi", keskeytti Kaarle II vaaleten, "kun te, kreivi,
tunnette tarkoin tuon hirmutyön, jonka yksityiskohtia sanotte kaikilta
salanneenne, niin tiedättekö myöskin, mikä oli nimeltään se katala
konna, joka kätki kasvonsa saadakseen rankaisematta ryhtyä pyövelinä
kuninkaansa murhaajaksi?"

Atos kalpeni hiukan.

"Hänen nimensä?" hän toisti; "kyllä, tiedän sen, mutta sitä en voi
ilmaista."

"Ja tiedättekö myös, mihin hän on joutunut? Englannissa ei kukaan ole
kuullut mitään hänen kohtalostaan."

"Hän on kuollut."

"Mutta varmaankaan ei vuoteellaan? Eihän hän liene saanut kunniallisen
ihmisen rauhallista ja hiljaista loppua?"

"Häntä kohtasi väkivaltainen kuolema eräänä kamalana yönä, ihmisten
suuttumuksen ja taivaan myrskyn raivotessa. Hänen ruumiinsa vajosi
valtameren syvyyteen tikarin lävistämänä. Jumala hänen surmaajalleen
antakoon anteeksi."

"Jatkakaamme", kehoitti Kaarle II huomatessaan, että kreivi ei tahtonut
puhua siitä enempää.

"Mainitsemaani tapaan puhuttuansa naamioidulle pyövelille lisäsi
kuningas: 'Et saa iskeä ennen kuin minä ojennan käsivarteni ja sanon:
_Remember!_'"[18]

"Se on totta", myönsi Kaarle kumeasti, "sen tiedän onnettoman isäni
viimeiseksi sanaksi. Mutta missä mielessä hän sen lausui, ja kelle?"

"Mestauslavansa alle asettuneelle ranskalaiselle aatelismiehelle."

"Siis teille, monsieur?"

"Niin, sire, ja jokainen hänen lausumansa sana, mestauslavan mustalla
kankaalla peitettyjen lautojen lomitse tunkeutuneena, kaikuu vieläkin
korvissani. Kuningas polvistui lattialle ja kysyi: 'Kreivi de la Fère,
oletko siellä?' -- 'Olen, sire', vastasin Silloin kuningas kumartui
alas."

Jännityksen kiihdyttämänä ja tuskasta vapisten kumartui
pakolaisprinssikin Atokseen päin, yksitellen tarkatakseen ensimmäisiä
sanoja, jotka kreivi oli nyt lisäämässä selostukseensa. Hänen poskensa
melkein kosketti Atoksen päätä.

"Kumartuneesta asennostaan kuningas pitkitti hiljaa: 'Kreivi de la
Fère, sinä et voinut pelastaa minua, sillä niin ei ollut sallittu. Nyt,
vaikka täten menettelisin jumalattomasti, minun on sanottava, että olen
puhutellut ihmisiä ja Jumalaa ja että viimeisenä on sinun vuorosi.
Tahtoessani puoltaa pyhänä pitämääni asiaa olen menettänyt isieni
valtaistuimen ja hukannut lasteni perinnön.'"

Kaarle II kätki kasvonsa käsillään, ja polttava kyynel tunkeusi
valkoisten ja laihtuneiden sormien lomasta.

"'Jäljellä on vielä miljoona kullassa', jatkoi kuningas. 'Olen
haudannut sen Newcastlen luostarikellariin, poistuessani siitä
kaupungista.'"

Kaarle kohotti jälleen päätänsä, ja hänen kasvonsa ilmaisivat
tuskallista iloa, kun nouseva toivo taisteli kiduttavien muistojen
synkkyyttä vastaan.

"Miljoona!" jupisi hän; "voi, kreivi!"

"'Sinä yksin tiedät nyt, missä ne rahat ovat. Käytä niitä vanhimman
poikani hyväksi, silloin kun luulet aarteen voivan tuottaa hänelle
suurinta hyötyä. Ja nyt, kreivi de la Fère, sano minulle hyvästi!' --
'Hyvästi, hyvästi, sire!' huudahdin minä."

Kaarle II nousi ja astui painamaan kuuman otsansa ikkunaruutuun.

"Silloin", lopetti Atos, "kuningas lausui sanan: _Remember!_ Se
lausuttiin minulle. Ja te näette, että minä olen muistanut."

Kuningas ei voinut vastustaa liikutustaan. Atos näki hänen molempien
olkapäittensä tempovasti kohoilevan. Hän kuuli nyyhkytykset, joita
väkivaltaisesti kohousi maanpakolaisen rinnasta. Hän vaikeni itsekin
tukahtumaisillaan katkerien muistojen vuohon, jonka hän oli juuri
saanut tulvimaan kuninkaallisen kuulijansa mielessä.

Rajusti ponnistautuen Kaarle II jätti ikkunan, nieli kyyneleensä ja
palasi istumaan Atoksen lähelle.

"Sire", aloitti tämä jälleen, "tähän asti en ole uskonut hetken vielä
tulleen viimeisen apukeinon käyttämiseen, mutta pitäen silmällä
Englannin asioita olen kyllä tuntenut sen lähestyvän. Huomenna aioin
kuulustaa, missä päin maailmaa teidän majesteettinne oleskeli, sitten
tavoittaakseni teitä. Teidän majesteettinne saapuikin minun luokseni,
ja se osoittaa, että Jumala on meidän puolellamme."

"Monsieur", vastasi Kaarle, jonka ääni vielä värisi liikutuksesta, "te
olette minulle kuin taivaan lähettämä enkeli. Te olette pelastaja,
jonka isäni itse on haudastaan minulle nostattanut. Mutta sittenkin,
kansalaissodat ovat jo kymmenen vuotta riehuneet Englannissa, turmellen
ihmiset ja myllertäen maan, -- luultavasti ei sen sisuksissa ole enää
kultaa sen paremmin kuin alamaisteni sydämiinkään on jäänyt rakkautta."

"Sire, tunnen hyvin sen paikan, johon hänen majesteettinsa kaivoi sen
summan, ja olen ihan varma siitä, että kukaan ei ole voinut sitä
keksiä. Vai onko Newcastlen luostari siis tyyten hajoitettu, -- eikö
ole jätetty kiveä kiven päälle, ja onko sen sijakin koverrettu maasta?"

"Ei, se on vielä eheänä, mutta tällähaavaa sen luokse on leiriytynyt
kenraali Monk. Näette siis, että viholliseni ovat anastaneet haltuunsa
ainoan paikan, missä minulle on apulähde tarjolla."

"Kenraali Monk, sire, ei ole voinut saada ilmi aarretta."

"Mahdollista kyllä, mutta onko minun antauduttava Monkin käsiin
tavoittaakseni sitä? Oi, te näette kai, kreivi, että minun ei sovi enää
luottaa kohtaloon, koska se paiskaa minut maahan joka kerta kun nousen.
Mitä voin tehdä, kun Parry on ainoana apurinani, -- Parry, jonka Monk
on jo kerran häätänyt luotansa? Ei, ei, kreivi, taipukaamme tähän
viimeiseen iskuun."

"Luuleeko teidän majesteettinne, että minulle voisi onnistua, mitä te
ja Parry ette voi ottaa tehtäväksenne?"

"Tekö, kreivi, tahtoisitte lähteä sinne?"

"Jos teidän majesteettinne näkee hyväksi", vastasi Atos kumartaen
kuninkaalle, "niin lähden."

"Te, joka vietätte täällä niin onnellista elämää, kreivi!"

"Minä en pääse milloinkaan onnelliseksi, sire, niin kauan kun minulla
vielä on velvollisuus täyttämättä; teidän onnenne valvominen ja
kuninkaallisen isänne rahojen paras käyttäminen on pyhä velvollisuus,
jonka hän jätti sitoumuksekseni. Antakoon teidän majesteettinne siis
vain merkin, niin seuraan teitä."

"Voi, monsieur", sanoi kuningas unohtaen kaiken hovikaavan ja
heittäytyen Atoksen kaulaan, "te todistatte minulle, että taivaassa on
Jumala, joka toisinaan lähettää valittujansa täällä maan päällä
huokaileville kovaosaisille!"

Peräti liikuttuneena nuoren kuninkaan mielenkuohusta Atos kiitti häntä
hyvin kunnioittavasti ja huusi ikkunansa ääreen astuen:

"Grimaud, hevoseni!"

"Mitä! Nyt hetikö?" hämmästyi kuningas. "Monsieur, te olette tosiaan
merkillinen mies!"

"Sire", vastasi Atos, "en tiedä mitään kiireellisempää kuin teidän
majesteettinne palvelus on. Sitäpaitsi", hän lisäsi hymyillen, "se on
minulle teidän kuninkaallisen tätinne ja isänne palveluksessa jo aikaa
sitten vakiintunut tapa. Miten voisinkaan heittää sen silleen juuri
nyt, kun on teidän majesteettinne palveleminen kysymyksessä?"

"Siinäpä mies!" mutisi kuningas.

Sitten hän virkkoi hetkisen mietittyään:

"Mutta ei, kreivi, minä en voi panna teitä alttiiksi sellaisille
kieltäymyksille. En voi millään korvata niin suurta uhraavaisuutta."

"Joutavia!" vastasi Atos myhäillen; "teidän majesteettinne laskee
leikkiä, -- onhan teillä miljoona. Olisipa minulla vain puoletkaan
siitä summasta, niin olisin jo hankkinut rykmentin! Mutta, Jumalan
kiitos, minulla on vielä muutamia kultakääryjä ja joitakuita
sukukalleuksia. Toivoakseni teidän majesteettinne suvaitsee jakaa
uskollisen palvelijan kanssa."

"Ystävän kanssa. Kyllä, kreivi, mutta sillä ehdolla, että ystävä
vuorostaan myöhemmällä jakaa minun kanssani."

"Sire", sanoi Atos avaten lippaan, josta hän otti kultaa ja jalokiviä,
"nyt olemme kylliksi varoissamme. Onneksi meitä tulee neljä,
puolustautuaksemme rosvoilta."

Riemu sai veren virtaamaan Kaarle II:n valjuihin poskiin.

Hän näki Grimaudin, joka oli jo varustautunut matkasaappailla,
taluttavan portaiden eteen kaksi Atoksen ratsua.

"Blaisois, tämä kirje tulee varakreivi de Bragelonnelle. Sanot
kaikille, että olen lähtenyt Pariisiin. Uskon talon hoitoosi,
Blaisois."

Blaisois kumarsi, syleili Grimaudia ja sulki jälleen portin.



17.

Aramista etsitään ja löytyykin vain Bazin.


Kahta tuntia ei ollut vielä kulunut siitä kun Blaisois oli nähnyt
herransa ratsastavan Pariisia kohti. Silloin pysähtyi komealla
papurikolla saapunut herrasmies ristikkoportin eteen ja kutsui
kaikuvalla luikkauksella tallirenkejä, jotka puutarhatyöläisten kanssa
vielä piirittivät Blaisoisia, kartanon palvelusväen vasituista
pakinanpitäjää. Tuo Blaisoisiille epäilemättä tuttu hoilaus sai hänet
kääntämään päänsä, ja hän huudahti: "Herra d'Artagnan!... Rientäkää
joutuin avaamaan hänelle!"

Kahdeksan silmänpalvelijan parvi säntäsi portille, joka avautui kuin
höyhenistä tehtynä, ja jokainen hyöri ympärillä mitä suurinta
kohteliaisuutta osoitellen, sillä tiedettiinhän, millä tavoin talon
isännällä oli tapana vastaanottaa tätä ystäväänsä, -- sellaisiin
havaintoihin on palvelija aina terävänäköinen.

"Ah", virkkoi d'Artagnan suopeasti hymyillen, keinuessaan jalustimella
maahan laskeutuakseen, "missä rakas kreiviseni on?"

"Ka, nähkääs nyt sitä ikävyyttä, monsieur!" pahoitteli Blaisois; "ja
kyllä siitä kreivikin tulee kovasti pahalle mielelle, kun saa kuulla
teidän käyneen täällä. Sattumalta kreivi tuli ratsastaneeksi pois
juuri pari tuntia sitten."

D'Artagnan ei ollut millänsäkään niin vähäisestä vastuksesta.

"Olipa menneeksi", hän sanoi, "huomaan sinun yhä puhuvan äidinkielemme
parasta lajia, -- saatkin antaa minulle luennon kieliopissa ja hyvissä
puheentavoissa, sillaikaa kun odotan herrasi paluuta."

"Se on mahdotonta, monsieur", väitti Blaisois; "joutuisitte odottamaan
liian kauan."

"Hän ei siis tulekaan tänään takaisin?"

"Eikä huomenna, monsieur, eikä ylihuomenna. Herra kreivi on lähtenyt
matkalle."

"Matkalle!" toisti d'Artagnan; "jo panet omiasi."

"Monsieur, se on silkkaa totta. Kreivi kunnioitti minua talonsa
uskomisella hoitooni ja lisäsi käskevällä, mutta samalla niin säveällä
äänellään, -- vaikka minullehan se on yhtä kaikki: 'Sanot minun
lähteneen Pariisiin.'"

"Kas vain!" huudahti d'Artagnan; "koska hän on matkalla Pariisiin, niin
en tahdokaan muuta tietää. Siitä sinun olisi pitänyt aloittaa,
tomppeli... Hänellä on siis kahden tunnin etumatka?"

"Niin, monsieur."

"Saavutan hänet piankin. Onko hän yksin?"

"Ei, monsieur."

"Kuka hänellä on mukanaan?"

"Eräs aatelismies, jota en tunne, muuan vanhus ja herra Grimaud."

"Sellainen seurue ei voi ratsastaa niin nopeasti kuin minä."

"Suvaitseeko monsieur kuunnella minua hetkisen?" virkkoi Blaisois
hiljaa, nykäisten hevosta ohjaksista.

"Kyllä, jos et liiaksi vikuroitse puheissasi."

"No niin, monsieur, se Pariisin mainitseminen tuntui tekaistulta."

"Vai niin!" sanoi d'Artagnan mennen totiseksi; "verukkeelta?"

"Niin, monsieur, ja voisinpa vannoa, että kreivi ei ole menossa
Pariisiin."

"Mikä sinut saa siihen uskoon?"

"No, herra Grimaud tietää aina, minne isäntämme lähtee, ja hän oli
luvannut minulle ensi kerralla Pariisiin lähdettäessä ottaa viedäkseen
minulta hiukan rahaa vaimolleni."

"Ahaa! Sinulla on vaimokin?"

"Minulla oli; hän oli täältä päin kotoisin. Mutta kreivin mielestä hän
oli liian suulas, niin että minä lähetin hänet Pariisiin. Toisinaan se
tuntuu kiusalliselta, mutta toisin ajoin se on hyvin mieluistakin."

"Kyllä ymmärrän, mutta jatkahan: et siis luule, että kreivi on menossa
Pariisiin?"

"En, monsieur, sillä silloin Grimaud olisi syönyt sanansa, heittäytynyt
valapatoksi, ja sehän on mahdotonta."

"_Sehän_ on mahdotonta", toisti d'Artagnan mietteissään, sillä hän oli
tullut täydellisesti varmaksi. "Hyvä on, kunnon Blaisois, kiitos."

Blaisois kumarsi.

"Kuulehan, sinä tiedät, että minä en ole utelias... Minulla olisi
tärkeätä asiaa herrallesi, -- etkö voisi... pikku sanasella... sinä kun
puhut niin osuvasti, -- antaa minulle hiukan vihjausta... tavukin
riittää... kyllä arvaan muun."

"Kautta kunniani, monsieur, en voi... Minulla ei ole mitään tietoa
kreivin matkan tarkoituksesta. Ovilla kuunteleminen on minulle
vastenmielistä, ja se on sitäpaitsi täällä kiellettyä."

"Hyvä ystävä", tuumi d'Artagnan, "sepä oli minulle kehno alku. No, eipä
väliä, -- tiedäthän ainakin, milloin kreivi tulee takaisin?"

"Yhtä vähän, monsieur, kuin hänen määräpaikkaansakaan."

"No no, Blaisois, ajattele tarkoin, ajattele."

"Monsieur epäilee vilpittömyyttäni! Voi, se pahoittaa mieltäni
kovasti!"

"Perhana hänen liukkaan kielensä periköön!" murisi d'Artagnan.
"Maalaiskollo on paljon parempi suorine puheineen!... Hyvästi!"

"Monsieur, minulla on kunnia lausua teille nöyrät jäähyväiseni."

"Se tolvana on sietämätön!" nurkui d'Artagnan itsekseen.

Hän loi viimeisen silmäyksen maahoviin, käänsi hevosensa ja ratsasti
pois ilmaisematta ulkonaisesti mitään närkästystä tai hämiä.

Päästyään muurin päähän ja pois näkyvistä hän hengähti kiivaasti.

"Katsotaanpa", hän alkoi järkeillä, "olikohan Atos kotona?... Ei,
kaikki laiskurit, jotka seisoskelivat pihalla käsivarret ristissä,
olisivat ahertaneet otsansa hiessä, jos heidän isäntänsä olisi voinut
heidät nähdä. Atos matkalla?... se on käsittämätöntä. Oh, hitto, tämäpä
kovin salaperäistä!... Mutta oikeastaan ei hän olekaan se mies, jota
kaipasin. Minä tarvitsen viekasta, kärsivällistä sielua. Ah, Melunissa
tapaan apurin, tietämässäni pappilassa. Neljänkymmenen viiden lieuen
taival -- puolenviidettä päivän matka! No, sää on kaunis ja minä olen
vapaa. Lähtekäämme liikkeelle vain."

Ja hän kannusti hevosensa raviin, suunnaten kulkunsa Pariisia kohti.
Neljäntenä päivänä hän ehti Meluniin.

D'Artagnan ei juuri koskaan kysellyt tietä tai muitakaan tavallisia
tietoja. Sellaisissa seikoissa, milloin ei saattanut tulla kysymykseen
aivan suuri erehdys, hän yleensä luotti terävänäköisyyteensä,
kolmenkymmenen vuoden kokemukseen ja taattuun tottumukseen, jolla hän
etsi opastustaan talojen ulkonäöstä niinkuin ihmistenkin kasvoista.

Melunissa d'Artagnan heti löysi pappilan, kodikkaan, valkoiseksi
laastitun tiilirakennuksen, jonka räystäille kiipeili villejä
viiniköynnöksiä ja päätykulmausta koristi kivestä veistetty risti.
Alakerran salista kuului melua tai oikeastaan äänten hälinää, joka
muistutti linnunpoikasten piipatusta näiden juuri untuvissaan rikottua
munankuorensa. Muuan ääni tavasi selvästi aapista. Karkea ja samalla
kimakka ääni torui mellastajia ja oikoi lukevan virheitä.

D'Artagnan tunsi tuon äänen, ja kun ikkuna oli auki, hän kumartui
satulassaan köynnösten lehvien ja punaisten varsien lomasta
karjaisemaan:

"Bazin! Hyvää päivää, kelpo Bazin!"

Lyhytkasvuinen, paksu, leveänaamainen mies, jonka päälakea koristi
tonsuurin[19] jäljittelyksi leikattu kiehkura lyhyttä, harmaata tukkaa,
osittaisena verhonaan vanha, mustasta sametista tehty patalakki, nousi
d'Artagnanin puhuttelun kuullessaan. Nousi ei ole sattuva sana, vaan
_poukkosi_. Bazin tosiaan hypähti ylös vetäen mukanaan pientä
jakkaraansa, jota lapset tahtoivat temmata häneltä rajummilla
rynnäköillä kuin kreikkalaiset pyrkiessään valtaamaan Patrokloksen
ruumista troijalaisilta. Eikä Bazin ainoastaan hypähtänyt, vaan myöskin
pudotti toisesta kädestä aapisen ja toisesta patukan.

"Te!" hän äännähti; "te, herra d'Artagnan!"

"Niin, minä juuri. Missä on Aramis... ei, chevalier d'Herblay... ei
erehdyn taaskin, -- kenraalivikaari?"

"Monsieur", vastasi Bazin arvokkaasti, "monsieur on hiippakunnassaan."

"Mitä ihmettä?" ällistyi d'Artagnan.

Bazin toisti lauseensa.

"Kas vain! Onko Aramiilla nyt hiippakunta?"

"On, monsieur. Miksikä ei?"

"Hän on siis piispa?"

"Mutta mistä tulettekaan", sanoi Bazin jokseenkin vähäistä kunnioitusta
osoittaen, "kun ette sitä tiedä?"

"Hyvä Bazin, me pakanat, me miekkamiehet olemme kyllä selvillä, milloin
joku pääsee everstiksi tai kenraaliksi taikka Ranskan marskiksi; mutta
kun jostakusta tulee piispa, arkkipiispa tai paavi, niin lempo minut
korjatkoon, jos sellainen uutinen saapuu meidän korviimme ennen kuin
kolme neljäsosaa maapallosta on ehtinyt käyttää sitä hyödykseen."

"Hiljaa, hiljaa!" varoitti Bazin kauhuissaan; "älkää turmelko näitä
pienokaisia, joiden mieleen yritän juurruttaa niin hyviä periaatteita."

Lapset olivat tosiaan piirittäneet d'Artagnanin, ihaillakseen hänen
ratsuaan, isoa miekkaansa, kannuksiaan ja sotaista ryhtiänsä. Enimmin
he kuitenkin ihailivat hänen mahtavaa ääntänsä, joten hänen
sadatuksensa kajahdettua koko koulu kertasi: "lempo minut korjatkoon!"
kamalassa naurun, riemastuksen ja tömistelyn pauhussa, joka suuresti
huvitti muskettisoturia ja sai vanhan kasvattajan ihan menettämään
malttinsa.

"Siivolla!" huusi hän; "vaietkaa toki, villityt!... Kas niin tuskin
olette täällä, herra d'Artagnan, kun jo kaikki hyvät periaatteeni
lentävät tiehensä... Teidän mukananne tulee epäjärjestys kuten
tavallista... Baabel uudistuu!... Voi, hyvä Jumala, millaisia
ryökäleitä!"

Ja arvoisa Bazin huiteli oikealle ja vasemmalle iskuja, jotka nostivat
koululaisten melun kaksinkertaiseksi, vaikka muuttaen nuottia.

"Ette ainakaan täällä viettele enää ketään", kivahti hän.

"Niinkö luulet?" sanoi d'Artagnan, ja hänen hymynsä karmi Bazinin
selkäpiitä.

"Pystyy hän siihenkin", mutisi jälkimmäinen.

"Missä herrasi hiippakunta on?"

"Monseigneur René on Vannesin piispa."

"Kuka hänelle onkaan toimittanut nimityksen?"

"Ka, herra yli-intendentti, naapurimme."

"Mitä! Herra Fouquet?"

"Niin juuri."

"Aramis on siis hyvissä väleissä häneen?"

"Monseigneur saarnasi joka sunnuntai herra yli-intendentin luona
Vauxissa, ja sitäpaitsi he metsästivät yhdessä!"

"Ahaa!"

"Ja monseigneur valmisti usein selityksensä -- saarnansa, piti
sanomani, -- herra yli-intendentin kanssa."

"Mitä kummaa! Sommitteleeko arvoisa piispa siis saarnansa
runosäkeisiin?"

"Jumalan nimessä, monsieur, älkää laskeko leikkiä pyhistä asioista!"

"Hyvä, Bazin, hyvä! Vai on Aramis Vannesissa?"

"Vannesissa, Bretagnessa."

"Sinä olet luihu, Bazin; tuo ei ole totta."

"Näettehän, monsieur, että pappilan huoneet ovat tyhjillään."

"Hän on oikeassa", myönsi d'Artagnan itsekseen, katsellessaan
rakennusta, jonka ulkopuoleltakin huomasi tyhjäksi.

"Mutta tokihan monseigneur on teille kirjoittanut ylennyksestään?"

"Milloin se tapahtui?"

"Siitä on jo kuukausi."

"Oh, eipä sitten ole mennyt aikaa hukkaan! Aramis ei ole vielä voinut
tarvita minua. Mutta kuulehan, Bazin, mikset sinä ole seurannut
sielunpaimentasi?"

"En voi, monsieur; minulla on tehtäviä."

"Aakkosoppilaasi?"

"Ja katuvaiseni."

"Mitä! Sinä ripitätkin? Oletko siis pappi?"

"Jotakuinkin. Minulla on siihen säätyyn niin suuri kutsumus!"

"Mutta ethän liene papiksi vihitty?"

"No", vastasi Bazin mahtipontisesti, "nyt monseigneurin tultua
piispaksi saan piankin vihkimisen tai ainakin erivapautuksen."

Ja hän hykersi kämmeniään.

"Selvästikin", tuumi d'Artagnan itsekseen, "on mahdoton urkkia näiltä
ihmisiltä mitään. Toimita minulle ruokaa, Bazin."

"Mitä kiireimmin, monsieur."

"Kananpoikanen, lihalientä ja pullo viiniä."

"Tänään on lauantai, paastopäivä", muistutti Bazin.

"Minulla on erivapautus", ilmoitti d'Artagnan.

Bazin tähysti häneen epäluuloisesti.

"Kuulepas, sinä tekopyhä junkkari, keneksi minua luuletkaan?" sanoi
muskettisoturi; "jos sinä, joka olet lakeija, luulet saavasi
erivapautuksen rikosten tekemiseen, niin miksei minulla, piispasi
ystävällä, olisi erivapautusta lihan syömiseen vatsani vaatimusten
mukaisesti! Ole nyt säädyllinen minua kohtaan, Bazin, muutoin minä,
kautta taivaan, teen valituksen kuninkaalle, ja silloin et enää ikinä
pääse ripittämään. Tiedäthän, että piispojen nimittäminen kuuluu
kuninkaalle, joten minä olen voimallisin."

Bazin hymyili ulkokultaisesti.

"Oh, meilläpä on yli-intendentti puolellamme", hän sanoi.

"Ja sinä et siis piittaa kuninkaasta?"

Bazin ei vastannut; hänen hymynsä haastoi kylliksi.

"Illalliseni!" määräsi d'Artagnan; "kello tulee jo seitsemän."

Bazin kääntyi käskemään vanhimman koululaisensa ilmoittaa
keittäjättärelle. Sillävälin d'Artagnan tarkasteli pappilaa.

"Pyh", virkkoi hän halveksivasti, "jokseenkin huononpa asunnon
monseigneur toimitti täällä hänen korkea-arvoisuudelleen."

"Meillä on lisäksi Vauxin linna", huomautti Bazin.

"Joka tietenkin on itse Louvren veroinen?" kiusoitteli d'Artagnan.

"Verrempi", vastasi Bazin mitä kylmäverisimmin.

"Jopa nyt!" virkahti d'Artagnan.

Luutnantti olisi kenties jatkanut väittelyä ja puolustanut Louvren
etevämmyyttä, mutta samassa hän huomasi, että hänen hevosensa seisoi
vielä sidottuna portaitten kaidepuuhun.

"Hitto!" hän sanoi; "pidä toki huolta ratsustani. Isännälläsi,
piispalla, ei ole noin komeata elukkaa tallissaan."

Bazin loi syrjäsilmäyksen hevoseen ja vastasi:

"Yli-intendentti on lahjoittanut hänelle omasta tallistaan neljä,
joista yksi ainoa vastaa neljää sellaista kuin teidän."

Veri tulvahti d'Artagnanin kasvoihin. Hänen sormensa syyhyvät, ja hän
katseli jo, mihin kohtaan Bazinin pääkalloa hän antaisi nyrkkinsä
pudota. Mutta se puuska meni ohi. Harkinta palasi, ja d'Artagnan tyytyi
sanomaan:

"Voi turkanen, olipa hyvä, että erosin kuninkaan palveluksesta!
Sanohan minulle, arvoisa Bazin", hän lisäsi, "kuinka paljon herra
yli-intendentillä on muskettisotureita?"

"Rahoillaan hän saa niin monta kuin koko valtakunnasta löytyy", vastasi
Bazin lyöden kirjansa kiinni ja lähettäen lapset kotiin tukevilla
patukan läimäyksillä.

"Voi turkanen!" sadatti d'Artagnan vielä kerran.

Ja kun hänelle samassa ilmoitettiin, että pöytä oli katettu, seurasi
hän keittäjätärtä, joka johti hänet ruokasaliin, missä illallinen
odotti.

D'Artagnan istuutui pöytään ja kävi urheasti käsiksi kananpoikaseen.

"Luulenpa tosiaan", tuumi d'Artagnan pureskellessaan kaikin leukavoimin
eteensä asetettua siivekästä, jota oli nähtävästi unohdettu lihottaa,
"luulenpa tosiaan tehneeni virheen siinä, etten heti hakenut tuolta
herralta palveluspaikkaa. Yli-intendentti näkyy olevan oikea mahtimies.
On totinen tosi, että me hoviväki emme tiedä mitään; auringon säteet
sokaisevat meidät näkemästä suuria kiintotähtiä, jotka ovat nekin
aurinkoja, hiukan etäämpänä maapallostamme vain, siinä kaikki."

Ajan kuluksi ja totutun järjestelmänkin perusteella juttelutti
d'Artagnan hyvin mielellään kaikkia ihmisiä asioista, jotka herättivät
hänen harrastustaan. Parastaan hän nyt pani mestari Bazininkin suhteen,
mutta se oli aivan hukkatyötä: Bazin oli puolestaan varuillaan, ja
paitsi väsyttävää ja ylenpalttista valtiorahaston yli-intendentin
ylistelyä hän ei suonut d'Artagnanin uteliaisuudelle muuta tyydytystä
kuin mauttomia typeryyksiä. Jokseenkin huonolle tuulelle joutuneena
d'Artagnan senvuoksi heti ateriansa päätyttyä pyysikin päästä suoraa
päätä levolle.

Bazin vei hänet varsin yksinkertaiseen huoneeseen, jossa oli jokseenkin
kehno vuode, mutta d'Artagnan ei ollut vaatelias. Hänelle sanottiin,
että Aramis oli vienyt mukanaan yksityisten huoneittensa avaimet, ja se
ei häntä ihmetyttänyt, kun hän tiesi Aramiin järjestyksenharrastajaksi,
jolla yleensä oli paljonkin kätkettävää asunnossaan. Niinpä d'Artagnan
kävikin käsiksi makuusijaan yhtä urheasti kuin äsken kananpoikaseen,
vaikka edellinen tuntui verrattain kovemmalta, ja kun hänellä oli yhtä
hyvä unensaanti kuin ruokahalukin, ei hän nukahtaakseen tarvinnut juuri
enempää aikaa kuin oli käyttänyt paistinsa viimeisen luun imemiseen.

Sitten kun hän ei enää ollut kenenkään palveluksessa, hän oli päättänyt
nukkua yhtä sikeästi kuin ennen herkästi; mutta niin lujana kuin hän
tahtoikin pysyä päätöksessään, hän heräsi kuitenkin keskellä yötä
vaunujen jyrinään ja ratsastavien lakeijain tömistelyyn. Äkillinen
loimu valaisi hänen kamarinsa seiniä; hän hyppäsi vuoteelta
paitasillaan ja juoksi ikkunaan.

"Olisikohan kuningas tulossa takaisin?" kummasteli hän silmiänsä
hieroen; "sillä tuollapa on saattue, joka voi kuulua ainoastaan
kuninkaalliselle henkilölle."

"Eläköön herra yli-intendentti!" huusi tai oikeammin kirkui alakerran
ikkunasta ääni, josta hän tunsi Bazinin; tämä huiskutti nenäliinaa ja
piteli isoa kynttilää toisessa kädessään.

D'Artagnan näki hahmon, joka näytti loistavaan asuun puetulta
henkilöltä, kumartuvan ulos etumaisten kaleesien ovesta; samoista
vaunuista helähteli naurua, varmaankin Bazinin omituisesta
käyttäytymisestä aiheutuneena, ja se iloinen häly kuului vielä, kun
nopeasti kiitävä kulkue oli jo katoamassa näkyvistä.

"Minun olisi pitänyt heti älytä", tuumi d'Artagnan, "että siinä ei
kulkenut kuningas; hänen lähellään ei naureta niin sydämellisesti. Hei,
Bazin!" hän huusi naapurilleen, joka roikkui ulkona ikkunasta
nähdäkseen vaunut mahdollisimman kauan; "kuule, mikä tuossa meni?"

"Siinä kulki herra Fouquet", vastasi Bazin armollisesti.

"Ja tuo väen paljous?"

"Se oli herra Fouquetin hovi."

"Hohoi", huokasi d'Artagnan, "mitä sanoisikaan herra de Mazarin, jos
hän kuulisi tämän?"

Hän laskeusi jälleen levolle syvissä mietteissä ja kysyi itseltään,
mistä johtui, että Aramiilla oli aina valtakunnan mahtavin
suojelijanaan.

"Olleeko hänellä parempi onni kuin minulla, vai lienenkö minä tyhmempi
kuin hän? Joutavia!"

Tällä sanalla d'Artagnan nyt viisaaksi käytyään lopetti kaikki
mietelmänsä. Varemmin hän oli sanonut: _Mordioux!_, joka oli kannuksen
isku; mutta nyt hän oli vanhentunut ja murahteli järkeilevästi:
_Joutavia!_ kaikkien mielenkuohujen pidäkkeeksi.



18.

Portosta etsitään ja löytyykin vain Mousqueton.


Tultuaan täydellisesti varmaksi kenraalivikaari d'Herblayn poissaolosta
ja siitä, että hänen ystävänsä ei oleskellut Melunin lähistölläkään,
d'Artagnan erosi Bazinista kaipuutta, loi salavihkaisen silmäyksen
Vauxin uhkeaan linnaan, jonka kasvava loisto sittemmin tuotti sille
häviön, ja puristi huulensa yhteen kuin aavistellen ja epäillen
kaikenlaista. Papurikkoaan kannustaen hän sitten virkkoi itsekseen:

"No niin, Pierrefondsissa minä sentään tapaankin parhaan miehen ja
parhaat rahavarat. Muuta en tarvitsekaan, kun minulla on omasta takaa
aatos valmiina."

Säästämme lukijoiltamme d'Artagnanin matkan arkiaikaiset tapaukset;
kolmannen päivän aamuna hän päätyi Pierrefondsiin. Hän oli ratsastanut
Nanteuil-le-Haudouinin ja Crécyn kautta. Etäältä hän näki Orléansin
Ludvigin linnan, jota nyt vanha portinvartija kaitsi kruunulle
kuuluvana kiinteimistönä. Se oli noita ihmeellisiä keskiajan
kartanoita, joissa muurit ovat kaksikymmentä jalkaa paksuja ja tornit
kohoavat sadan jalan korkeuteen.

D'Artagnan kulki pitkin muurien vierustaa, mitteli torneja katseillaan
ja laskeusi laaksoon. Kaukana kohosi nyt edessäpäin Portoksen linna
laajan lammen partaalta ja kauniin metsän suojasta. Meillä on jo ollut
kunnia kuvata sitä lukijoillemme;[20] mainitsemmekin sen nyt vain
ohimennen. Kauneista puista, toukokuun auringon kultaamista
ruohokunnaista ja etäälle Compiègneen päin ulottuvasta pitkästä
metsikköjonosta d'Artagnanin katse piankin siirtyi isoon, pyörillä
liikkuvaan laatikkoon, jota kaksi lakeijaa veti ja kaksi työnsi.
Laatikosta paistoi vihreälle ja kullalle hohtava möhkäle, jota siten
lykkien ja kiskoen kuljetettiin reheviä puistokujia pitkin. Kaukaa
katsoen se oli ihan muodoton eikä johtanut mieleen kerrassaan mitään;
lähempää se näytti viheriäiseen kankaaseen verhotulta kultavanteiselta
tynnyriltä; vielä lähempänä se osoittausi mieheksi tai oikeammin
ruhoksi, jonka alaosa laatikossa leviten täytti sen kokonaan. Ja sitten
tämä mies ilmeni Mousquetoniksi, -- Mousquetoniksi valkotukkaisena ja
punanaamaisena kuin ilvenäytelmän Pulcinello.

"Ah, _pardieu_!" huudahti d'Artagnan; "siinähän on rakas herra
Mousqueton!"

"Ai!" vastasi lihakasa; "ai, mikä onni, mikä ilo! Saada nähdä herra
d'Artagnan!... Seisahtukaa, vintiöt!"

Viime sanat lausuttiin vetäville ja työntäville lakeijoille. Laatikko
pysähtyi, ja sotilaallisen säntillisesti kaikki neljä palvelijaa
ottivat yhtaikaa kultanauhaisen hatun päästänsä ja asettuivat riviin
laatikon taakse.

"Oi, hera d'Artagnan", päivitteli Mousqueton, "en voi enää syleillä
polvianne! Minusta on tullut raajarikko, niinkuin näette."

"Lempo soikoon, hyvä Mousqueton, ikä painaa."

"Ei, monsieur, vanhuuden syytä se ei ole, vaan se tulee rasituksista ja
huolista."

"Huolista? Teilläkö olisi huolia, Mousqueton?" kummasteli d'Artagnan
ratsastaen laatikon ympäri; "mitä puhuttekaan, hyvä ystävä! Jumalan
kiitos, tehän olette vankka kuin kolmensadan vuoden vanha tammi!"

"Voi, koivet, monsieur, koivet!" valitti uskollinen palvelija.

"Mikä koipia vaivaa?"

"No, ne eivät tahdo kantaa minua."

"Sepä kiittämätöntä! Ja kuitenkin näytte ravitsevan niitä hyvin,
Mousqueton."

"Kyllähän, -- ei niillä ole puutetta ollut", myönsi Mousqueton huoaten.
"Olen aina tehnyt kaiken voitavani ruumiini hyväksi; minä en ole
itsekäs."

Ja Mousqueton huokasi taas.

"Pyrkineekö Mousquetonkin parooniksi, kun hän noin huokailee?" ajatteli
d'Artagnan.

"Hyväinen aika, monsieur", virkkoi Mousqueton tempautuen irti tukalasta
mietiskelystä, "kylläpä parooni ilahtuu kuullessaan, että olette
ajatellut häntä!"

"Kunnon Portos!" huudahti d'Artagnan; "kovin tekeekin mieleni syleillä
vanhaa kumppania!"

"Ah, sen minä varmasti mainitsen hänelle kirjoittaessani", lupasi
Mousqueton heltyneenä.

"Mitä!" hämmästyi d'Artagnan; "kirjoitatteko te sen hänelle?"

"Vielä tänään, ollenkaan viivyttelemättä."

"Hän ei siis olekaan täällä?"

"Ei suinkaan, monsieur."

"Mutta onko hän lähellä vai kaukanakin?"

"Ka, mistä minä tiedän, monsieur, mistä minä tiedän! vastasi
Mousqueton.

"Jo nyt otti lempo!" kirosi muskettisoturi jalkaa polkien; "minua ei
lykästä ollenkaan! Ja Portos kun ei juuri liikahdakaan kotoa!"

"Monsieur, ei ole kotirakkaampaa miestä kuin parooni on mutta..."

"Mutta mitä?"

"Kun ystävä kärttää..."

"Ystäväkö?"

"Niin, epäilemättä, -- arvoisa herra d'Herblay."

"Onko Aramis houkutellut Portoksen liikkeelle?"

"Se tapahtui seuraavasti, herra d'Artagnan. Herra d'Herblay kirjoitti
monseigneurille..."

"Kas vain!"

"Niin hoppuisen kirjeen, monsieur, että täällä kaikki sekosi mullin
mallin."

"Kertokaa, kertokaa, rakas ystävä", vilkastui d'Artagnan, "mutta
toimittakaa ensin nämä herrat loitommalle."

Mousqueton ärjäisi: "Pois, tolvanat!" niin voimakkain keuhkoin, että
niiden hengähdys olisi sanoittakin riittänyt peräännyttämään lakeijat.
D'Artagnan istuutui laatikon aisalle ja heristi korviaan.

"Monsieur", sanoi Mousqueton, "monseigneur siis sai kirjeen
kenraalivikaari d'Herblaylta. Siitä on nyt kahdeksan tai yhdeksän
päivää; se tapahtui maalaishuvitustemme päivänä... aivan oikein, siis
viime viikon keskiviikkona."

"Mitä kummaa!" keskeytti d'Artagnan; "maalaishuvitustenne päivänä?"

"Niin, monsieur. Tällä herttaisella tienoolla on niin monenlaista
hauskutusta tarjona, että siitä alkoi olla meillä ihan kiusaa.
Senvuoksi meidän täytyi laatia säännöllinen huvittelujako."

"Siitäpä tunnen Portoksen järjestyshalun! Ei olisi minun mieleeni
juolahtanut sellaista aatosta. Tosin ei minulla olekaan huvituksia
rasittamaan asti."

"Meillä oli", vakuutti Mousqueton.

"No, miten järjestittekään asiat?" kysyi d'Artagnan.

"Sitä käy hieman pitkäksi selittää, monsieur."

"Vähät siitä, onhan meillä aikaa, -- ja te muuten puhelettekin niin
sattuvasti, hyvä Mousqueton, että teitä kuuntelee oikein mielikseen."

"On kyllä totta", myönsi Mousqueton, ja hänen tyytyväinen ilmeensä oli
tunnustuksena hänelle tehdystä oikeudesta, "on kyllä totta, että minä
olen paljon kehittynyt paroonin seurassa."

"Olen kärsimätön kuulemaan huvittelujakoanne, Mousqueton; tahdon
tietää, olenko saapunut otollisena päivänä."

"Voi herra d'Artagnan", virkkoi Mousqueton murheellisesti,
"monseigneurin lähdettyä ovat kaikki huvituksemme rauenneet!"

"No, kertokaa sentään muistojanne, hyvä Mousqueton."

"Mistä päivästä aloittaisimmekaan?"

"No, hitto, aloittakaa sunnuntaista, -- sehän on Herran päivä."

"Sunnuntaista, monsieur?"

"Niin."

"Sunnuntaisin meillä on uskonnollisia virkistyksiä. Monseigneur
menee kuulemaan messua, käy Herran ehtoollisella ja kuuntelee
kotisaarnaajansa hengellisiä puheita ja opetuksia. Se ei kyllä ole
kovinkaan hauskaa, mutta me odotamme hänen sijalleen Pariisista
karmeliittimunkkia, jolla kuuluu olevan oivallinen ulosanti; hän kai
pitää meidät valveilla, sillä nykyinen kotisaarnaajamme vaivuttaa
meidät aina uneen. Sunnuntaisin siis uskonnollista virkistäytymistä.
Maanantai on maailmallisten huvitusten päivä."

"Kah, kah!" tokaisi d'Artagnan; "mitä tarkoitattekaan niillä,
Mousqueton? Antakaa kuulla hiukan maailmallisista huvituksista."

"Monsieur, maanantaisin antaudumme maailman yhteyteen. Me vastaanotamme
vieraita ja käymme vieraisilla; soitetaan luuttua, tanssitaan,
sepitellään loppusointuisia sutkauksia, sanalla sanoen uhrataan hiukan
suitsutusta naisten kunniaksi."

"Istu ja pala! Tuohan on kerrassaan hienoa seuraelämää", kehaisi
muskettisoturi, jonka täytyi ottaa avukseen poskilihaksiensa koko
voima, taltuttaakseen suunnattoman naurunhalunsa.

"Tiistaisin tietopuolisia huvituksia."

"Kas vain!" virkahti d'Artagnan; "ja millaisia? Kuvailkaa niitä minulle
hiukan, hyvä Mousqueton."

"Monseigneur on ostanut pallokartan, jonka näytän teille; se täyttää
ison tornin muun sisuksen, kun hän on teettänyt pallokartan yläpuolelle
lehterin, -- siellä on pikku nyörejä ja messinkilankoja, joihin aurinko
ja kuu ovat ripustetut. Tuo kaikki kieppuu, ja se on kovasti kaunista.
Monseigneur näyttää minulle kaukaisia meriä ja maita; me olemme
kuitenkin päättäneet, ettemme milloinkaan matkusta sellaisiin
paikkoihin. Se on peräti mielenkiintoista."

"No kerrassaan", vahvisti d'Artagnan. "Entä keskiviikkoisin?"

"Maalaishuvituksia, niinkuin minulla jo oli kunnia mainita teille,
herra chevalier. Tarkastelemme paroonin lampaita ja vuohia; annamme
paimenettarien tanssia ruokopillien ja paimenhuilujen säestyksellä,
niinkuin sanotaan eräässä kirjassa, joka monseigneurilla on
kirjastossaan. _Paimenlauluja_ on sen nimi. Tekijä kuoli tuskin
kuukausi sitten."

"Kenties herra Racan?" arvasi d'Artagnan.

"Aivan oikein, Racan. Mutta ei siinä kaikki. Me ongimme pikku
kanavasta, ja sitten syömme päivällistä kukkaseppele päässä. Sellainen
on keskiviikon ohjelma."

"Hiisi vieköön, eipä ole keskiviikko saanut huonoa osaa!" arveli
d'Artagnan. "Entä torstai, -- mitä voikaan jäädä torstaiparalle?"

"Ei sekään ole huonosti varattu, monsieur", sanoi Mousqueton hymyillen.
"Torstaina meillä on olympialaiset kisat. Voi, se on muhkeata,
monsieur! Me toimitamme tänne kaikki paroonin nuoret alustalaiset ja
panemme heidät heittämään kiekkoa, painimaan, juoksemaan. Monseigneur
ei enää juokse, enkä minäkään. Mutta monseigneur heittää kiekkoa
riuskemmin kuin kukaan. Ja kun hän iskee nyrkillään... voi onnetonta!"

"Miten onnetonta?"

"No, monsieur, hänen oli pakko luopua nyrkkeilykintaasta. Hän murskasi
päitä, niukahdutteli leukapieliä, ruhjoi rintakehiä. Nyrkkeily on
ihanaa urheilua, mutta kukaan ei enää tahtonut ruveta hänen
vastakumppanikseen."

"Ranne on siis..."

"Oh, monsieur, vankempi kuin koskaan. Monseigneurin alaraajat ovat
alkaneet osoittaa heikkenemisen oireita, sen myöntää hän itse; mutta
voima kerääntyy sitä enemmän käsivarsiin, niin että..."

"Niin että hän nuijii härkiä kuten ennenkin?"

"Paremminkin, monsieur, -- hän hajoittaa muureja. Viimeksikin
illastettuaan erään vuokratilallisensa luona -- te tiedätte, kuinka
kansanomainen ja suopea monseigneur on -- hän huvikseen yritti
nyrkiniskua muuriin. Muuri luhistui, katto sortui alas ja kolme miestä
ja muuan akka sai surmansa."

"Hyvä Jumala! Entä isäntänne, Mousqueton?"

"Oh, monseigneur sai vain muutamia naarmuja päähänsä. Me hautelimme
nirhamia vedellä, jota nunnat meille antavat. Mutta nyrkissä ei
jälkeäkään."

"Ei mitään?"

"Ei ollenkaan, monsieur."

"Hornaan koko olympialaiset kisat! Niiden täytyy käydä kalliiksi, sillä
lesket ja orvot joka tapauksessa..."

"Heille annetaan eläke, monsieur; kymmenesosa monseigneurin tuloista on
varattu siihen tarkoitukseen."

"Siirtykäämme perjantaihin", esitti d'Artagnan.

"Perjantai on sitten jalojen ja sotaisten huvitusten päivä. Me
metsästämme, miekkailemme, opetamme haukkoja, kesytämme hevosia.
Lauantaisin on henkisten huvitusten vuoro: silloin kehitämme
kaunoaistiamme, tutkistelemme monseigneurin tauluja ja kuvapatsaita,
vieläpä kirjoittelemme ja piirtelemme; lopuksi laukaisemme
monseigneurin kanuunat."

"Te piirtelette, ammutte kanuunoilla..."

"Niin, monsieur."

"Hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "herra du Vallonilla on tosiaan
sukkelin ja herttaisin mielenlaatu mitä tunnen, mutta yhden
huvituslajin te sentään näytte unohtaneen."

"Mikä se olisi, monsieur?" kysyi Mousqueton huolestuneena.

"Aineelliset huvitukset."

Mousqueton punastui.

"Mitä niillä tarkoitatte, monsieur?" hän sanoi luoden silmänsä alas.

"Runsasta pöytää, hyviä viinejä, pikarin vieressä vietettyjä iltoja."

"Ah, monsieur, sellaisia huvituksia ei oteta lukuun; niitä meillä on
joka päivä."

"Kunnon Mousqueton", aloitti d'Artagnan jälleen, "suokaa anteeksi, olen
siinä määrin syventynyt viehättävään selitykseenne, että olen unohtanut
keskustelumme pääkohdan, nimittäin mitä kenraalivikaari d'Herblay on
voinut kirjoitta isännällenne."

"Se on totta, monsieur", sanoi Mousqueton, "huvitukset ovat kääntäneet
mielemme pois asiasta. No niin, monsieur, näin se kävi."

"Minä kuuntelen, hyvä Mousqueton."

"Keskiviikkona..."

"Maalaishuvitusten päivänä?"

"Aivan; silloin tuli kirje, jonka monseigneur sai minun kädestäni. Olin
jo tuntenut käsialan."

"No, sitten?"

"Monseigneur luki sen ja huudahti: 'Pian, hevoseni, aseeni!'"

"Peijakas!" virkahti d'Artagnan; "kaksintaistelu taas varmaankin?"

"Ei, monsieur, kirjeessä oli ainoastaan seuraavat sanat:, 'Rakas
Portos, matkalle, jos tahdot päästä perille ennen kuin Equinoctium[21]
tulee. Odotan sinua.'"

"Saakeli!" äännähti d'Artagnan mietteissään; "näyttää olleen kova
kiire."

"Sen uskon! Ja monseigneur lähtikin heti samana päivänä kirjurinsa
kanssa, yrittääkseen ehtiä ajoissa perille."

"Ja lieneekö hän saapunut ajoissa?"

"Toivottavasti. Monseigneur, joka on korskea luonteeltaan, niinkuin
tiedätte, monsieur, hoki herkeämättä: Tuhannen pentelettä, kukahan se
Equinoctium onkaan? Mutta: pitää sillä paholaisella olla hyvä ratsu,
jos hän minun edelläni kerkiää."

"Ja sinä luulet Portoksen ehtineen ensimmäisenä?" sanoi d'Artagnan.

"Olen siitä varmakin. Olkoon tuo toinen kuinka rikas hyvänsä,
ei hänellä kuitenkaan voi olla niin ravakoita ratsuja kuin
monseigneurilla!"

D'Artagnan hillitsi naurunhalunsa, olletikin kun Aramiin kirjeen
lyhytsanaisuus antoi hänelle paljon miettimistä. Hän seurasi
Mousquetonia tai oikeastaan Mousquetonin laatikkoa linnaan; siellä hän
istuutui ylellisesti katetun pöydän ääreen, häntä palveltiin kuin
kuningasta. Mutta hän ei saanut urkituksi mitään Mousquetonilta;
uskollinen palvelija pusersi itkua kuinka paljon hyvänsä, mutta siinä
kaikki.

Nukuttuaan yönsä oivallisella vuoteella d'Artagnan aprikoitsi kauan
Aramiin kirjeen merkitystä ja vaivasi päätänsä arvatakseen, mitä
yhteyttä päiväntasauksella saattoi olla Portoksen asioiden kanssa.
Mutta kun hänen mieleensä ei juolahtanut mitään järjellistä selitystä,
jollei mahdollisesti ollut kysymyksessä joku piispan rakkausseikkailu,
johon tarvittiin vuoden valoisimpia öitä, jätti d'Artagnan
Pierrefondsin yhtä tyhjin toimin kuin Melunin ja sitä ennen kreivi
de la Fèren kartanon. Lähtö tapahtui kuitenkin jonkunlaisen
raskasmielisyyden vallassa, jota saattoi täydellä syyllä pitää
jokseenkin huonoimpana mielialana, mihin d'Artagnanin oli mahdollinen
joutua. Alla päin ja tuijottavin katsein hän antoi säärtensä riippua
hevosen kupeilla ja virkkoi itsekseen tuollaiseen epämääräiseen
unelmoimiseen antautuneena, joka usein kohoaa korkeimpaan
kaunopuheisuuteen:

"Ei enää ystäviä, ei tulevaisuutta, ei mitään! Voimani ovat murtuneet
niinkuin vanhan ystävyytemme siteet ratkenneet! Vanhuus tulee kylmänä
ja järkkymättömänä; se käärii suruharsoonsa kaikki, mikä nuoruudessani
levitti hohdetta ja tuoksua, ja sitten se heittää tämän rakkaan taakan
hartioilleen ja vie sen kantajinensa kuoleman pohjattomaan kuiluun."

Gascognelaisen sydän vavahti, niin urhea ja karaistunut kuin hän olikin
kaikkia elämän vastuksia kestämään, ja hetkisen näyttivät hänestä
pilvet mustilta ja maa liukkaalta ja saviselta kuin kirkkotarha.

"Minne menenkään?" mietti hän; "mitä voin tehdä? Yksinäni... ypö
yksinäni, ilman perhettä, vailla ystäviä... Joutavia!" hän huudahti
äkkiä.

Ja hän iski molemmat kannuksensa hevosen kupeisiin. Ratsu ei ollut
havainnut mitään apeuden syytä Pierrefondsin runsaassa appeessa, vaan
käytti lupaa virkeytensä osoittamiseen nelistyksellä, joka yhteen
menoon katkaisi kahden lieuen taipaleen.

"Pariisiin!" määräsi d'Artagnan itsekseen.

Ja seuraavana päivänä hän saapui sinne.

Hän oli ollut matkalla kymmenen päivää.



19.

Mitä d'Artagnan aikoi tehdä Pariisissa.


Luutnantti laskeusi ratsailta Rue des Lombardsin varrella myymälän
edustalla, jolla kylttinsä mukaan oli nimenä _Kultainen Huhmar_. Muuan
hyvännäköinen mies, joka valkoisella esiliinalla suojeltuna siveli
harmaita viiksiään täyteläisellä kädellä, huudahti ilosta, nähdessään
papurikon.

"Herra chevalier", hän sanoi, "voi, tekö täällä!"

"Hyvää päivää, Planchet!" vastasi d'Artagnan kumartuen astumaan
puotiin.

"Pian joku ottamaan hoitoonsa herra d'Artagnanin hevonen", huusi
Planchet, "toinen laittamaan hänelle huone kuntoon ja kolmas
toimittamaan illallista!"

"Kiitos, Planchet! Hyvää päivää, pojat!" sanoi d'Artagnan touhuaville
puotilaisille.

"Sallinette minun ensin toimittaa valmiiksi tämän lähetyksen kahvia,
siirappia ja rusinoita?" puolusteli Planchet; "ne tulevat herra
yli-intendentin keittiöön."

"Toimittele, toimittele pois vain."

"Se on tehty tuotapikaa; sitten illastamme."

"Aterioitkaamme kahden kesken", esitti d'Artagnan; "minulla on
puhuttavaa sinulle."

Planchet silmäili entistä isäntäänsä merkityksellisesti. "Rauhoitu, ei
minulla mitään ikävää ole sanottavana", lisäsi d'Artagnan.

"Sitä parempi, sitä parempi!..."

Ja Planchet hengitti jälleen, samalla kun d'Artagnan huolettomasti
istuutui myymälässä korkkiläjälle ja ryhtyi tarkastelemaan
ympäristöänsä. Puoti oli hyvin varustettu; siellä tuoksuivat inkivääri,
kaneli ja survottu pippuri, joka sai d'Artagnanin aivastamaan.

Puotipalvelijat olivat mielissään niin kuuluisan soturin läheisyydestä,
-- muskettiväen luutnantin, joka kuului kuninkaan lähimpään
seurapiiriin; he alkoivat puuhata silmittömän innokkaasti ja palvella
ostelijoita niin ylimielisen rivakasti, että monikin närkästyi.

Planchet keräsi rahoja kassaan ja keskeytti tilinpitoaan tuon tuostakin
virkkaakseen jonkun kohteliaisuuden vanhalle herralleen. Planchet
käytti yleisöänsä kohtaan sellaisen varakkaan kauppiaan lyhyttä
puheenlaatua ja ylpeätä tuttavallisuutta, joka palvelee kaikkia eikä
ole kenestäkään riippuvainen. D'Artagnanissa tämä havainto herätti
tyytyväisyyttä, jonka aihe piankin selviää. Hän näki illan vähitellen
pimenevän, ja lopulta Planchet vei hänet erääseen toisen huonekerran
kamariin, jossa oli varsin siististi katettu kahdelle hengelle pöytä
paalien ja laatikoiden keskelle.

D'Artagnan käytti lyhyttä valmisteluhetkeä silmätäkseen läheltä
Planchetin ulkomuotoa, jota hän ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen.
Älykäs Planchet oli lihonut, mutta hänen kasvonsa eivät olleet
pöhistyneet. Hänen vilkkaat silmänsä pälyivät yhä nopsina syvissä
kuopissaan, ja pyylevyys, joka yleensä tasoittaa kaikki ihmiskasvojen
luonteenomaiset piirteet, ei ollut vielä koskenut ulkoneviin
poskipäihin -- viekkauden ja voitonpyynnin tunnusmerkkeihin -- eikä
terävään leukaan, joka ilmaisi nokkeluutta ja sitkeyttä. Planchet
vallitsi yhtä majesteettisesti ruokailuhuoneessaan kuin
myymälässäänkin. Hän tarjosi herralleen yksinkertaisen, mutta
pariisilaiseen tapaan valmistetun aterian: uunipaistia vihanneksien
kera, salaattia ja omasta puodista noudettua jälkiruokaa. D'Artagnan
näki mielihyväkseen, että maustekauppias oli kaivanut esille pullon
sitä anjouviiniäkin, joka oli ollut d'Artagnanin mielijuomaa hänen koko
elämänsä ajan.

"Entiseen aikaan minä join teidän viiniänne, monsieur", virkkoi
Planchet suopeasti hymyillen; "nyt on minulla onni tarjota teille."

"Ja toivoakseni saan, Jumalan kiitos, vielä kauan maistella tätä,
Planchet, sillä nyt minä olen vapaa."

"Vapaa! Oletteko lomalla, monsieur?"

"Rajattomalla!"

"Jätättekö palveluksen?" hämmästeli Planchet.

"Mieleni tekee vetäytyä lepoon."

"Entä kuningas?" huudahti Planchet, joka ei voinut käsittää, kuinka
kuningas tulisi toimeen ilman d'Artagnanin kaltaisen miehen
palveluksia.

"Kuningas saa etsiä muulta taholta... Mutta nyt olemme syöneet hyvän
illallisen, sinä olet hyvällä tuulella, Planchet, herätät minussa halua
luottamuksiin; avaahan siis korvasi."

"Olen pelkkänä korvana."

Ja enemmän suoramielisesti kuin veitikkamaisesti hymyillen Planchet
avasi pullon valkoista viiniä.

"Annahan minun vain pitää järkeni."

"Oh, milloinkas teille pahasti humahtaisi päähän, monsieur."

"Pääni on nyt vapaasti käytettävissäni, ja minä aion säästellä sitä
enemmän kuin koskaan. Puhelkaamme ensin raha-asioista... Miten on
pääomamme laita?"

"Asiat ovat oivallisella kannalla, monsieur. Teiltä saamani
kaksikymmentätuhatta livreä ovat yhä sijoitettuina liikkeeseeni ja
tuottavat yhdeksän prosenttia. Kun maksan teille seitsemän, saan
voittoa siis teidänkin osuudestanne."

"Ja sinä olet yhä tyytyväinen?"

"Ihastuksissani. Tuotteko minulle lisää rahoja?"

"Paremminkin... Mutta tarvitsetko siis rahaa?"

"Ka, enpä erittäin. Kaikki ihmiset tahtovat nyt uskoa varojansa
hoitooni. Minä laajennankin liikettäni."

"Se oli suunnitelmanasi viimeksi."

"Toimittelen hiukan pankkiasioita... ostelen pulaan joutuneiden
ammattitoverieni varastoja, lainailen rahoja niille, jotka ovat
ahtaalla maksuistaan."

"Ilman koronkiskomistako?..."

"Voi, monsieur, viime viikolla minulla oli puistokujassa kaksi
kohtausta sen sanan johdosta, jonka tuossa lausuitte!"

"Niinkö!"

"Saattepa kuulla: asia koski erästä lainaa... Lainanottaja antoi
minulle vakuudeksi lähetyksen jauhosokeria sillä puheella, että minä
saisin sen myydä, ellei lainaa suoritettaisi takaisin määräaikana.
Lainasin hänelle tuhannen livreä. Hän ei maksanut; minä myin sokerin
kolmestatoista sadasta livrestä. Hän sai sen kuulla ja vaati minulta
sataa écua. Minä tietysti kieltäysin... väittäen saaneeni hintaa vain
yhdeksänsataa livreä. Hän sanoi minua koronkiskuriksi. Pyysin häntä
uudistamaan syytöksensä puistokujan takana. Hän oli entinen
kaartilainen, hän tuli, ja minä lävistin häneltä vasemman reiden teidän
miekallanne."

"Hitto, harjoitatpa tuottoisaa pankkiliikettä!" sanoi d'Artagnan.

"Ottaessani yli kolmentoista prosentin olen valmis tappeluun", vastasi
Planchet; "sellainen on luonteeni."

"Älä ota enempää kuin kaksitoista", neuvoi d'Artagnan, "ja sano muuta
välityspalkkioksi ja vahingonvakuutukseksi."

"Olette oikeassa, monsieur. Mutta se teidän liikehommanne?"

"Ah, Planchet, se on pitkällinen ja vaikea selittää."

"Aloittakaa kuitenkin."

D'Artagnan kierteli viiksiään kuin hämillään hankkeestansa ja epäillen
uskottuaan.

"Onko kysymys rahojen sijoittamisesta?" tiedusti Planchet.

"On kyllä."

"Hyvällä voitolla?"

"Varsin kauniilla: neljänsadan prosentin osingolla, Planchet."

Planchet iski nyrkkinsä pöytään niin voimakkaasti, että pullot
hypähtivät kuin pelästyneinä.

"Jumaliste, onko se mahdollista?"

"Luulen homman tuottavan enemmänkin", vastasi d'Artagnan
kylmäverisesti, "mutta mieluummin esitän alimman arvion."

"Tuhannen tulimmaista!" sanoi Planchet siirtyen lähemmäksi; "sepä
suurenmoista!... Voiko siihen sijoittaa paljonkin rahoja?"

"Kaksikymmentätuhatta livreä kumpainenkin, Planchet."

"Teidän koko omaisuutenne, monsieur. Kuinka pitkäksi ajaksi?"

"Kuukaudeksi."

"Ja siitä saamme?"

"Viisikymmentätuhatta livreä kumpainenkin; laske itse."

"Tavatonta!... Sellaisen kaappauksen puolesta täytyy kai tapella oikein
riivatusti?"

"Luulen tosiaan, että tappeluakin tulee melkoisesti", myönsi d'Artagnan
yhä yhtä levollisesti; "mutta tällä kertaa, Planchet, meitä on kaksi,
ja minä otan kaikki iskut omalle osalleni."

"Monsieur, en sallisi..."

"Sinä et voi olla mukana, Planchet, sillä siinä tapauksessa sinun olisi
jätettävä kauppapuotisi."

"Homma ei siis ole Pariisissa suoritettava?"

"Ei."

"Ahaa! Ulkomailla?"

"Englannissa."

"Oikea keinottelun maa tosiaan", myönsi Planchet; "tunnen sen
hyvinkin... Olematta liian utelias saanen kysyä, mitä alaa hanke
koskee, monsieur?"

"Se on korjaushomma, Planchet."

"Rakennustenko korjausta?"

"Niin, rakentelua; me palautamme entiseen asuunsa Whitehallin."

"Se on tärkeä yritys... Ja te luulette kuukauden riittävän?"

"Minä vastaan siitä."

"Se jää teidän asiaksenne, monsieur, ja kun te kerran ryhdytte
siihen..."

"Niin, se jää minun asiakseni. Olen saanut tarkat tiedot... kuitenkin
tekisi mieleni neuvotella sinun kanssasi."

"Liian suuri kunnia... minä en ymmärrä rakennustaidetta."

"Olet väärässä, Planchet; sinä olet oivallinen arkkitehti -- minun
veroiseni -- siihen tehtävään, mistä nyt on kysymys."

"Kiitän..."

"Tunnustan tunteneeni kiusausta tarjota osuuden kolmelle ystävälleni,
mutta he ovat poissa kotoa... Ikävää kyllä, minä kun en tiedä
rohkeampia ja älykkäämpiä miehiä."

"Kas, näyttää siltä kuin tässä tulisi kilpailua, kiistaa
mukaanpääsemisestä?"

"Niin kylläkin, Planchet, niin kyllä..."

"Olen kiihkeä kuulemaan yksityiskohtia, monsieur."

"Kuuntele tarkoin, Planchet, mutta lukitse ensin kaikki ovet."

"Kyllä, monsieur."

Ja Planchet toimitti heidät lukkojen taa.

"Hyvä! Tule nyt lähemmäksi."

Planchet totteli.

"Ja avaa ikkuna, jotta katuhälinä ehkäisee kaikkia mahdollisia
kuuntelijoita."

Planchet toteutti tämänkin varokeinon, ja huutojen, rätinän, haukunnan
ja tömistelyn melu tunkeusi huoneeseen niin räikeänä, että d'Artagnan
itsekin huumaantui. Hän tyhjensi sitten lasillisen valkoista viiniä ja
aloitti seuraavasti:

"Planchet, minulla on aatos."

"Voi, monsieur, ei se olekaan ensi kertaa!" vastasi maustekauppias
läähättäen jännityksestä.



20.

Millainen yhtiö perustetaan Kultaisessa Huhmaressa Rue des Lombardsin
varrella herra d'Artagnanin aatoksen toteuttamiseksi.


D'Artagnan vaikeni toviksi, jollaikaa hän ei näyttänyt johtavan
mieleensä vain yhtä aatosta, vaan koko ajatuselämänsä. Sitten hän
jatkoi:

"Voinen olettaa, hyvä Planchet, että olet kuullut puhuttavan Kaarlo
I:stä, Englannin kuninkaasta?"

"Tottahan toki, monsieur, kun te juuri läksitte Ranskasta toimittamaan
hänelle apua ja hän oli vetää teidät mukanaan tuhoon, sortuessaan
avustanne huolimatta."

"Aivan oikein; näen, että sinulla on hyvä muisti, Planchet."

"Hitto, monsieur, olisi kummallista, jos olisin sen unohtanut, vaikka
muistini olisi kuinka huono! Ei semmoisia seikkailuja unohda, kun on
kuullut Grimaudin, joka ei ole lainkaan puhelias muuten, kuvailevan,
kuinka Kaarle-kuninkaan pää putosi, -- kuinka te puoli yötä purjehditte
miinoitetussa aluksessa ja näitte kunnon herra Mordauntin pulpahtavan
vedenpinnalle kultakahvainen tikari rinnassaan."

"On kuitenkin ihmisiä, jotka unohtavat sellaistakin, Planchet."

"Voipi olla, kun eivät ole itse olleet näkemässä tai kuulleet Grimaudin
kertovan."

"No niin, sitä parempi; koska muistat tuon kaiken, niin minun tarvitsee
vain huomauttaa, että Kaarle I:llä oli poika."

"Luvallanne sanoen kaksikin, monsieur", muistutti Planchet. "Näin
täällä Pariisissa toisen, Yorkin herttuan, hänen lähtiessään eräänä
päivänä Palais-Royaliin, ja minulle vakuutettiin, että hän oli Kaarle
I:n nuorempi poika. Vanhempaa ei minulla ole ollut kunnia nähdä; tunnen
hänet vain nimeltä."

"Juuri häntä koskee nyt hankkeemme, Planchet, -- tätä vanhempaa poikaa,
jota aiemmin nimitettiin Walesin prinssiksi ja joka nyt on Kaarle II,
Englannin kuningas."

"Kuningas ilman valtakuntaa, monsieur", korjasi Pianchet viisaasti.

"Niin, Planchet, ja voit myös sanoa häntä onnettomaksi ruhtinaaksi,
onnettomammaksi kuin on viheliäisinkään Pariisin katukulkuri."

Planchet ilmaisi liikkeellään sitä jokapäiväistä sääliväisyyttä,
jota muukalaiset saavat osakseen, kun heidän kanssaan ei luulla
koskaan tultavan tekemisiin. Hän ei sitäpaitsi havainnut tässä
valtiollis-tunteellisessa johdatuksessa vähäisintäkään vihjausta
d'Artagnanin liikehommaan, ja tämä se etupäässä kiinnitti hänen
mieltänsä. Yleensä hyvin ymmärtäen asioita ja ihmisiä d'Artagnan kyllä
oivalsi Planchetin kannan.

"Tulen nyt asiaan", hän sanoi. "Tämä nuori Walesin prinssi, kuningas
ilman valtakuntaa, kuten sattuvasti sanot, on herättänyt harrastustani,
Planchet, d'Artagnanin harrastusta. Olen nähnyt hänet kerjäämässä apua
Mazarinilta, joka on halpamaisuuden perikuva, ja kannatusta
Ludvig-kuninkaalta, joka on lapsi, ja ihmistuntijana johduin siihen
käsitykseen, että sorretun kuninkaan älykäs katse, hänen koko
olemuksensa jalous, kaikkia vastuksia uhmannut ylevyys ovat
miehuullisen ihmisen ja oikean kuninkaan takeita."

Planchet nyökkäsi hyväksyvästi, mutta tuo kaikki ei ainakaan hänen
silmissään vielä ollenkaan valaissut d'Artagnanin hanketta.
Jälkimmäinen pitkitti:

"Johduinpa siitä järkeilemään näinikään -- kuuntele tarkoin, Planchet,
sillä me tulemme nyt asian ytimeen."

"Kyllä kuuntelen."

"Kuninkaita ei ole kylvetty maan päälle niin viljalti, että kansat
löytävät heitä missä vain tarvitsevat. Tämä valtakunnaton kuningas on
minun nähdäkseni talletettu jyvä, jonka täytyy heilimöidä johonkin
aikaan, kunhan taitava, varovainen ja voimakas käsi kylvää sen
ymmärtäväisesti, pitäen vaaria maaperästä, taivaasta ja vuoden
vaiheesta."

Planchet tyytyi yhä nyökäyttämään päätänsä, mikä osoitti, että hän ei
vieläkään ollut selvillä.

"'Pienoinen kuningasjyvä-parka!' sanoin itsekseni, ja minä ihan
hellyin, Planchet; siitä johduin ajattelemaan tekeväni tyhmästi, ja
sentähden tahdoin neuvotella sinun kanssasi, hyvä ystävä."

Planchet punastui mielihyvästä ja ylpeydestä.

"Pienoinen kuningasjyvä-parka! Minäpä otan sinut ja kylvän hyvään
maahan."

"Voi, hyvä Jumala!" äännähti Planchet tuijottaen entiseen herraansa
kuin epäillen, tokko tällä oli täydet järjenlahjat tallella.

"No, mikä tuli?" kysyi d'Artagnan; "sattuiko sinua?"

"Ei, ei, monsieur."

"Parkaisithan?"

"Niinkö luulette?"

"Olen varma siitä. Olisitkohan jo käsittänyt jutun?"

"Tunnustan, herra d'Artagnan, että pelkään..."

"Käsittäväsi?"

"Niin."

"Käsittäväsi, että minä tahdon kohottaa valtaistuimelle kuningas Kaarle
II:n, jolla ei enää ole valtaistuinta? Niinkö?"

Planchet hypähti rajusti tuolillaan.

"Oi, oi!" änkkäsi hän tyrmistyneenä; "sitä te siis sanotte
korjaukseksi?"

"Niin, Planchet, miksikäs muuksikaan?"

"Oikein kyllä. Mutta oletteko tarkoin harkinnut?"

"Mitä niin?"

"Mitä kaikkea siellä on edessä."

"Missä?"

"Ka, Englannissa."

"Ja mitä siellä on? Sanoppas, Planchet."

"Ensiksikin, monsieur, pyydän teiltä anteeksi, että sekaannun
tuollaisiin asioihin, jotka eivät kuulu minun alaani; mutta koska
esitätte minulle liikehommaa... sillä ehdotattehan yhteistä
keinottelua?"

"Niin ehdotan, -- erinomaista keinottelua, Planchet."

"Mutta koska esitätte minulle liikehommaa, on minulla oikeus pohtia
sitä."

"Pohdi pois, Planchet, ja puhuen asiat selvenevät."

"No niin, luvallanne sanoen, monsieur, siellä on ensinnäkin edessä
parlamentti."

"On kyllä; entä sitten?"

"Ja sitten armeija."

"Hyvä! Tiedätkö vielä muuta?"

"Ja kansa."

"Siinäkö kaikki?"

"Kansa, joka suostui edellisen kuninkaansa -- nykyisen vallanperillisen
isän -- kukistamiseen ja mestaamiseen ja joka ei tahtone toimia omaa
kantaansa vastaan."

"Planchet, hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "sinä järkeilet kuin
juusto. Kansa... kansa on kyllästynyt noihin raakalaisnimisiin
herrasmiehiin, jotka vain veisaavat sille virsiä. Veisuulla olkoon oma
arvonsa, hyvä Planchet, mutta minä olen huomannut, että kansat pitävät
enemmän lurituksista kuin kirkkolaulusta. Muista frondelaispäiviä;
silloin sitä laulettiin! Se oli virkeätä aikaa."

"Ei kovinkaan; minä olin joutua hirteen."

"Niin kyllä, mutta ethän joutunut?"

"En."

"Ja sinä sait alun varallisuudellesi juuri sen lauleskelun hälinässä?"

"Se on totta."

"Sinulla ei siis ole enää mitään sanomista?"

"On vainkin! Kuinka on armeijan ja parlamentin laita?"

"Sanoin itsekseni, että lainaan kaksikymmentätuhatta livreä hra
Planchetilta ja lisään siihen omasta puolestani toisen verran; näillä
neljälläkymmenellätuhannella livrellä panen kokoon armeijan."

Planchet liitti kätensä ristiin; hän näki d'Artagnanin olevan tosissaan
ja alkoi olla varma siitä, että hänen herransa oli joutunut
mielenvikaan.

"Armeijan!... Ah, monsieur", virkkoi hän mitä herttaisimmin hymyillen,
jottei olisi ärsyttänyt heikkomielistä raivopääksi. "Armeijan... kuinka
suuren?"

"Neljäkymmentä miestä", vastasi soturi.

"Neljäkymmentä neljääkymmentätuhatta vastaan, se ei riitä. Vastaatte
kyllä yksinänne tuhatta miestä, herra d'Artagnan, sen tiedän; mutta
mistä löytäisitte kolmekymmentäyhdeksän itsenne veroista? Tai jos
löytäisittekin, mistä saisi rahat sellaisten uroitten palkkaamiseen?"

"Eipä hullummin, Planchet... Hiisi vieköön, sinusta sukeutuu ihan
hovimies!"

"Ei, monsieur, sanon vain mitä ajattelen, ja sentähden huomautankin,
että ensimmäisessä taistelussa, johon antaudutte neljänkymmenen
miehenne kanssa, pelkään pahoin..."

"Minäpä en antaudukaan avoimeen taisteluun, hyvä Planchet", keskeytti
gascognelainen nauraen. "Meillä on muinaisilta ajoilta loistavia
esimerkkejä taitavista peräytymisretkistä ja kiertoliikkeistä, joiden
tarkoituksena oli vältellä vihollista eikä tavoittaa yhteentörmäyksiä.
Ja sinunhan täytyy sellaista taktiikkaa tunteakin, Planchet, kun olit
johtamassa pariisilaisia sinä päivänä, jolloin heidän piti joutua
otteluun muskettisoturien kanssa: sovittelit niin taitavasti kaikki
liikkeet, ettet ollenkaan syrjäytynyt Place Royalelta."

Planchetilta pääsi nauru.

"On kyllä totta", hän myönsi, "että jos neljäkymmentä miestänne pysyvät
kätkössä eivätkä menettele kömpelösti, he voivat säästyä tappiolta;
mutta tavoittanettehan jotakuta varsinaista saavutusta?"

"Epäilemättä. Kuule siis, mihin toimenpiteeseen minun on mielestäni
ryhdyttävä hänen majesteettinsa Kaarle II:n palauttamiseksi nopeasti
valtaistuimelleen."

"Hyvä!" huudahti Planchet jännittäen tarkkaavaisuuttansa; "selittäkää
se toimenpide. Mutta sitä ennen luulen meidän unohtaneen jotakin."

"Mitä niin?"

"Me olemme jättäneet silleen kansan, joka mieluummin lurittelee kuin
veisailee, ja armeijan, jota vastaan emme käy taistelemaan; mutta
jäljellä on parlamentti, joka ei veisaile."

"Eikä taistelekaan. Mitä, -- sinä, Planchet, järkevä mies, olet
huolissasi räyhääjien laumasta, jota sanotaan _tynkäläisiksi_ ja
_käppyröiksi_! Parlamentista minä en piittaa, Planchet."

"No, kun te ette siitä välitä, niin siirtykäämme muuhun."

"Niin, käykäämme siihen saavutukseen. Muistatko Cromwellia, Planchet?"

"Olen kuullut hänestä paljonkin puhuttavan, monsieur."

"Hän oli vankka soturi."

"Ja etenkin aimo syömäri."

"Kuinka niin?"

"No, hänhän nielaisi yhtenä suupalana koko Englannin."

"No niin, Planchet, entä jos joku olisi niellyt herra Cromwellin heti
seuraavana päivänä kun hän oli Englannin ahmaissut?"

"Oh, monsieur, suuretieteen ensimmäisiä selviöitä on, että sisältäjän
täytyy olla sisältöä suurempi."

"Oivallista!... Kas siinä se meidän liikehommamme, Planchet."

"Mutta herra Cromwell on kuollut, ja hänen sisältäjänään on nyt hauta."

"Hyvä Planchet, huomaan ilokseni, että sinä et ole kehittynyt
ainoastaan suuretiedettä tajuamaan, vaan viisaustiedettäkin."

"Monsieur, minä käytän maustekaupassani paljon painettua paperia; siitä
oppii yhtä ja toista."

"Mainiota! Tiedät siinä tapauksessa -- sillä suuretiedettä ja
viisaustiedettä opiskellessasi olet kai päässyt hajulle historiastakin
-- tiedät siis myöskin, että suurta Cromwellia seurasi pikkarainen."

"Kyllä, Rikhard nimeltään, ja hän teki kuten te, herra d'Artagnan, --
otti eronsa."

"Erinomaista! Suuren jälkeen, joka makaa haudassaan, pikkaraisen
perästä, joka vetäysi poikkeen, tuli kolmas. Tämän nimi on Monk; hän on
varsin etevä sotapäällikkö sikäli, että hän ei ole koskaan taistellut,
ja taitava valtiomies, koska hän ei milloinkaan lausu mielipidettään:
ennen kuin hän edes sanoo kellekään hyvää päivää, hän miettii
kaksitoista tuntia ja toivottaa lopuksi hyvää yötä, mikä tuntuu
kaikista erinomaiselta, se kun sattuu ihan paikalleen."

"Tuo on tosiaan oivallista", sanoi Planchet, "mutta tunnenpa toisen
valtiomiehen, joka suuresti muistuttaa häntä."

"Herra de Mazarinin kaiketi?"

"Juuri hänet."

"Olet oikeassa, Planchet; mutta Mazarin ei tavoittele Ranskan
valtaistuinta, ja se muuttaa koko asian, näetkös. No niin, tämä herra
Monk, jolla jo on Englanti paistina lautasellaan ja joka jo avaa
suutansa sen nielaistakseen, -- tämä herra Monk, joka sanoo Kaarle II:n
väelle ja itse Kaarle II:lle: _Nescio vos_..."

"En ymmärrä englanninkieltä", muistutti Planchet.

"Vaikket, mutta minä ymmärrän", jatkoi d'Artagnan. "_Nescio vos_
merkitsee: en tunne teitä. Tämä herra Monk, Englannin mahtavin mies,
niin pian kuin hän on ahmaissut sen..."

"No?" kysäisi Planchet.

"No niin, hyvä ystävä, minä lähden sinne, ja neljänkymmenen mieheni
avulla hänet on mukava siepata, kapuloida ja tuoda Ranskaan, missä
silmiäni häikäisee kaksi vaihtoehtoa."

"Ja minun!" huudahti Planchet haltioituneena. "Me pistämme hänet
häkkiin ja näyttelemme rahasta."

"Kas sitä, Planchet, -- siinä kolmas valittava, jota en ollut
ajatellut; sinäpä sen keksit!"

"Pidättekö sitä hyvänä?"

"Kyllä, totisesti; mutta omat aikeeni lienevät sentään parempia."

"Antakaahan kuulla."

"1. Minä määrään lunnaat."

"Paljonko?"

"Peijakas, tuollainen veitikka on hyvinkin sadantuhannen écun
arvoinen."

"Onpa kyllä."

"Näet siis: ensiksikin saattaa tulla kysymykseen sadantuhannen écun
lunastussumma..."

"Tai sitten?..."

"Taikka -- mikä on vielä parempi -- minä luovutan hänet
Kaarle-kuninkaalle. Tällä ei sitten enää ole mitään sotapäällikköä
pelättävänä eikä valtiomiestä petettävänä, joten hän tuotapikaa itse
korjaa kuntoon vallanperimyksensä ja siitä hyvästä lukee minulle
pöytään ne satatuhatta écuta. Sellainen on aatokseni; mitä sanot
siitä, Planchet?"

"Erinomainen tuuma, monsieur!" huudahti Planchet vapisten
kiihtymyksestä. "Mutta miten johduittekaan siihen?"

"Sain sen päähäni eräänä aamuna Loiren rannalla, kun Ludvig XIV, meidän
rakastettu kuninkaamme, vetisteli mademoiselle de Mancinin kädestä
hellittäessään."

"Menen takuuseen siitä, monsieur, että se on suurenmoinen. Mutta..."

"Ka, siihen tulee mutta?"

"Sallikaa minun sanoa... hankkeemme laita on hiukan kuten karhun
taljan, joka myytiin sen ollessa vielä elävän karhun selässä. Herra
Monkin sieppaaminen ei käy päinsä ilman käsirysyä."

"Ei kyllä, mutta kokoanhan armeijani..."

"Kah, _parbleu_, jo ymmärrän! Yllätys! Voi, silloin te onnistutte,
monsieur, sillä teillä ei ole vertaistanne tuollaisissa yrityksissä!"

"Minulla on tosiaan ollut onnea niissä puuhissa", myönsi d'Artagnan
luontevan ylpeästi. "Käsitäthän, että jos minulla olisi hankkeessa
mukana hyvä Atokseni, urhea Portokseni ja ovela Aramikseni, juttu olisi
ihan selvä; mutta he näkyvät olevan kadoksissa, eikä kellään ole heistä
vihiä. Minun on senvuoksi uskallettava yksinäni. No, huomaatko
keinottelun hyväksi ja rahojen sijoittamisen siihen edulliseksi?"

"Liiaksikin!"

"Kuinka niin?"

"Syystä että aivan edulliset suunnitelmat eivät juuri koskaan käy
toteen."

"Tämä on pettämätön, Planchet, ja siitä on parhaana todistuksena, että
minä ryhdyn siihen. Se tuottaa sinulle varsin sievän voiton ja on
minulle hyvin mielenkiintoinen yritys. Sanotaan sitten: 'Noin teki
d'Artagnan vanhoilla päivillään', minä saan sijani kertoelmissa ja
historiassakin, Planchet. olen kunnianhimoinen."

"Monsieur", innostui Planchet, "kun ajattelen, että tämä
jättiläissuunnitelma on kypsynyt täällä minun luonani, minun
jauhosokerini, luumujeni ja kanelini keskellä, tuntuu puotini
palatsilta!"

"Pidähän varasi, pidähän varasi, Planchet; jos tästä tulee hiventäkään
kuuluviin, niin se merkitsee Bastiljia meille molemmille. Ole
varuillasi, hyvä ystävä, sillä mehän ryhdymme salavehkeeseen: herra
Monk on Mazarinin liittolainen!"

"Monsieur, kun miehellä on ollut kunnia palvella teitä, ei hän juuri
arkaile, ja vaiti osaa kyllä olla se, jolla on onni päästä teidän
osakkaaksenne."

"Hyvä on; se koskee enemmän sinua kuin minua, koska minun on oltava
Englannissa kahdeksan päivän kuluttua."

"Lähtekää, monsieur, lähtekää, mitä pikemmin, sen parempi."

"Rahat ovat siis käsillä?"

"Huomenna ne ovat; huomenna saatte ne omasta kädestäni. Tahdotteko
kultaa vai hopeata?"

"Kulta on mukavampaa. Mutta miten järjestämme kumppanuuden? Sanohan."

"Ka, hyväinen aika, sehän käy mitä yksinkertaisimmin: te annatte
minulle vain kuitin."

"Ei, ei", vastusti d'Artagnan vilkkaasti, "järjestys pitää olla
kaikessa."

"Se on minunkin mielipiteeni; mutta teidän kanssanne, herra
d'Artagnan..."

"Jos kuolisin tuolla meren takana, -- jos kaadun musketinluotiin, jos
pakahdun liialliseen olueen?"

"Uskokaa minua, monsieur, -- siinä tapauksessa olisin niin tuskissani
kuolemastanne, etten rahoja ajattelisikaan."

"Kiitos, Planchet, mutta se ei ole mikään este. Me rupeamme yhdessä
laatimaan välipuhetta niinkuin kaksi lakimiehen kirjuria, --
asiakirjaa, jota voimme sanoa yhtiösopimukseksi."

"Kernaasti, monsieur."

"Tiedän kyllä, että sitä on vaikea panna kokoon, mutta yritämme
kuitenkin."

"Niin, koetetaanpa."

Planchet kävi hakemassa kynän, mustetta ja paperia. D'Artagnan otti
kynän, kastoi sen musteeseen ja kirjoitti: "Herra d'Artagnan, entinen
muskettisoturien luutnantti ja nykyään asuva Tiquetonne-kadun varrella
La Chevrette-hotellissa, toiselta puolen, ja herra Planchet,
maustekauppias Rue des Lombardsin varrella Kultaisessa Huhmaressa,
toiselta puolen, ovat keskinäisesti sopineet seuraavaa:

"Herra d'Artagnanin esittämän aatoksen toteuttamiseksi muodostetaan
yhtiö neljänkymmenentuhannen livren pääomalla.

"Herra Planchet, joka tuntee tämän aatoksen ja kaikin puolin hyväksyy
sen, luovuttaa kaksikymmentätuhatta livreä hra d'Artagnanin huostaan.

"Hän ei vaadi summaa takaisin eikä korkoa sille, ennen kuin herra
d'Artagnan on palannut matkalta, jonka hän tekee Englantiin.

"Herra d'Artagnan puolestaan sitoutuu panemaan yhtiöön niinikään
kaksikymmentätuhatta livreä, jotka lisätään herra Planchetin
luovuttamiin varoihin.

"Sanottua neljänkymmenentuhannen livren summaa hän saa käyttää niinkuin
hyväksi näkee, sitoutuen kuitenkin ehtoon, joka tässä alempana
mainitaan.

"Sinä päivänä, jolloin herra d'Artagnan tavalla tai toisella toimittaa
takaisin Englannin valtaistuimelle hänen majesteettinsa kuningas Kaarle
II:n, hän suorittaa herra Planchetille käteissummana..."

"Sataviisikymmentätuhatta livreä", täydensi Planchet mutkattomasti,
nähdessään d'Artagnanin pysähtyvän.

"Ei hitossa, ei", vastusti d'Artagnan; "jakoa ei voi tehdä tasan, se ei
olisi kohtuullista."

"Panemme kuitenkin peliin puolet kumpainenkin, monsieur", muistutti
Planchet arasti.

"Kyllä, mutta kuuntele nyt ensin välilausetta, hyvä Planchet, ja jollet
pidä sitä kaikin kohdin oikeudenmukaisena, sitten kun se on
kirjoitettu, pyyhimme sen pois."

Ja d'Artagnan kirjoitti:

"Jäännöksen kolmestasadastatuhannesta livrestä, otettuaan oman
osuutensa, ja siihen nähden, että herra d'Artagnan paitsi
kahdenkymmenentuhannen livren pääomaa panee yhtiöön aikansa,
aatoksensa, aherruksensa ja nahkansa, joita hän pitää suuressa arvossa,
varsinkin viimemainittua, herra d'Artagnan pidättää siten itselleen
kaksisataatuhatta livreä, joten hänen osuutenaan on kaksi kolmannesta."

"Hyvä on!" sanoi nyt Planchet.

"Onko kohtuullista?" kysyi d'Artagnan.

"Kerrassaan kohtuullista, monsieur."

"Ja sinä tyydyt sadantuhannen livren osinkoon?"

"Hitto, kelpaapa tyytyä! Satatuhatta livreä
kahdestakymmenestätuhannesta!"

"Ja kuukauden ajalta, muista se."

"Mitä! Kuukaudenko vain?"

"Niin, pyydän vain kuukauden aikaa."

"Monsieur", sanoi Planchet jalomielisesti, "myönnän mieluusti kuusi
viikkoa."

"Kiitos!" vastasi muskettisoturi kohteliaasti.

Senjälkeen yhtiökumppanukset lukivat asiakirjan vielä kertaalleen.

"Se on mitä parhaiten sommiteltu, monsieur", kehui Planchet; "herra
Coquenard-vainaja, paroonitar du Vallonin ensimmäinen mies, ei olisi
suoriutunut siitä osuvammin."

"Siltäkö tuntuu? No niin, kirjoittakaamme alle."

Ja kumpikin vahvisti yhtiösopimuksen nimellään.

"Tällä tavoin", virkkoi d'Artagnan, "en joudu kiitollisuudenvelkaan
kellekään."

"Mutta minä jään kiitollisuudenvelkaan teille", arveli Planchet.

"Et lainkaan, sillä niin visusti kuin varonkin nahkaani, Planchet, voin
kuitenkin sen menettää tuolla. Sinä siis panet alttiiksi koko osuutesi.
Toden totta, lempo soikoon, siitäpä muistankin vasta pääkohdan,
välttämättömän lisäyksen! Kirjoitan siis: 'Siinä tapauksessa, että
herra d'Artagnan sortuu yritykseen, on lopputili tehty, ja herra
Planchet kuittaa sinä hetkenä herra d'Artagnanin varjolle ne
kaksikymmentätuhatta livreä, jotka hän on sijoittanut edellämainittuun
yhtiöön.'"

Loppulisäys sai Planchetin rypistämään silmäkulmiaan mutta nähdessään
liikekumppaninsa säihkyvät silmät, hänen jäntevät kätensä ja notkean ja
vankan vartalonsa hän rohkaistui ja piirsi vielä kerran nimensä
vähääkään epäröimättä. D'Artagnan teki samaten. Ja siten laadittiin
ensimmäinen tunnettu yhtiösopimus; sittemmin on kenties jossakin määrin
käytetty väärin sekä muotoa että itse perusajatusta.

"Nyt", sanoi Planchet kaataen d'Artagnanille vielä lasillisen
anjouviiniä, "menkäähän nyt levolle, hyvä isäntäni."

"Ei", vastasi d'Artagnan, "vaikein on vielä tekemättä, ja minun on
mietittävä sitä."

"Mitäs turhia", tuumi Planchet; "minulla on niin suuri luottamus
teihin, herra d'Artagnan, että minä en luovuttaisi sadantuhannen livren
osinkoani yhdeksänkymmenentuhannen käteismaksusta huomispäivänä."

"Ja lempo minut korjatkoon", vakuutti d'Artagnan, "ellen usko, että
olet oikeassa!"

Sitten hän otti kynttilän, nousi kamariinsa ja heittäysi makuulle.



21.

Miten d'Artagnan valmistautuu matkustamaan toiminimi Planchet ja
Kumpp:n asioilla.


D'Artagnan aprikoitsi niin perusteellisesti kaiken yötä, että hänellä
oli suunnitelmansa selvillä jo aamuksi.

"Niin, sen minä teen!" hän tuumi nousten istualle vuoteellaan ja
nojaten kyynärpäätänsä polveen ja leukaansa käteen. "Etsin käsiini
neljäkymmentä taattua ja tanakkaa miestä; pestaan heidät sellaisten
joukosta, jotka ovat hiukan haaksirikkoisia, mutta kuitenkin tottuneita
sotaiseen kuriin. Lupaan heille viisisataa livreä kuukaudelta, jos he
palaavat; jos he jäävät sille tielle, niin maksua ei suoriteta tai
omaisia hyvitetään puolella. Mitä ruokaan ja asuntoon tulee, niin se
huoli kuuluu englantilaisille, joilla on härkiä laitumilla, sianlihaa
suolassa, siipikarjaa kanatarhoissa ja viljaa laareissa. Tämän osastoni
keralla esittäydyn kenraali Monkille. Hän mieltyy minuun. Saan hänen
luottamuksensa ja käytän sitä väärin niin pian kuin mahdollista."

Mutta sillä tolalla pitemmälle menemättä d'Artagnan pudisti päätänsä ja
keskeytti.

"Ei", hän arveli, "sitä en uskaltaisi kertoa Atokselle; se keino ei ole
siis oikein kunniallinen. On käytettävä väkivaltaa", hän päätti, "niin
on tehtävä, vähääkään horjahtamatta rehellisyydestä. Neljänkymmenen
miehen keralla voin kierrellä sissinä. Niin, mutta jos tapaan -- en
neljääkymmentätuhatta englantilaista, joista Planchet puhui, vaan
pelkästään neljäsataakin? Minä saan selkääni, sillä neljänkymmenen
soturini seassa on ainakin kymmenen epäkelpoa, jotka tyhmyyttään
toimittavat itsensä heti hengiltä. Ei, on tosiaan mahdoton saada
neljääkymmentä taattua miestä; sellaista määrää ei ole olemassa. Täytyy
tyytyä kolmeenkymmeneen. Kymmenen miestä vähemmälle jääden minulla on
oikeus väistellä aseellista voimaa ryhmäni pienuuden perusteella, ja
jos yhteentörmäys kuitenkin sattuu, on toimintani paljon varmempaa
kolmenkymmenen kuin neljänkymmenen johtajana. Sitäpaitsi säästän siten
viisituhatta frangia eli kahdeksanneksen pääomaani, ja se kyllä
kannattaa. Sanottu ja tehty, kolmekymmentä miestä minä palkkaan. Ja'an
heidät kolmeen parveen; me hajaannumme pitkin seutua sillä
velvoituksella, että kaikkien on tultava koolle määrättyyn aikaan.
Tällä tavoin me kymmenmiehisinä osastoina emme herätä mitään epäluuloja
ja pääsemme liikkumaan huomaamattomina. Niin, niin, kolmekymmentä on
oivallinen lukumäärä. Se on kolme kymppiä, ja kolme on pyhä luku. Ja
yhtyneenä kolmenkymmenen miehen joukko tosiaan vielä tuntuu joltakin.
Äh, minua älytöntä!" jatkoi d'Artagnan; "tarvitaanhan kolmekymmentä
hevostakin, ja se käy tuhottoman kalliiksi. Missä perhanassa minulla
olikaan järkeni, kun unohdin ratsut? Ei voi ajatellakaan sellaista
kaappausta hevositta. No, olipa menneeksi, me teemme senkin uhrauksen;
voimme silti koettaa siepata hevoset sieltä ilmaiseksi, -- ja ne eivät
olekaan huonoa rotua. Mutta unohdinpa myös, hitossa, että kolme
joukkuetta tarvitsee kolme päällikköä! Siinäpä pulma: noista kolmesta
päälliköstä minulla on kyllä jo yksi, nimittäin itseni, -- niin, mutta
ne kaksi muuta tulevat yksinään maksamaan melkein yhtä paljon kuin koko
muu väki. Ei, minun on ehdottomasti tultava toimeen yhdellä
luutnantilla. Näin ollen siis supistankin joukkoni kahteenkymmeneen
mieheen. Vähän se kyllä on, -- kaksikymmentä; mutta koska olin
kolmeakymmentä ajatellessani päättänyt olla tavoittelematta käsirysyä,
niin vältän sen vielä varmemmin kahdenkymmenen johtajana. Kaksikymmentä
on pyöreä luku; se vähentää sitäpaitsi hevosten määrää kymmenellä, mikä
on otettava huomioon; ja kun saan hyvän luutnantin... Istu ja pala,
kylläpä kärsivällisyys ja harkinta tekevät ihmeitä! Enkö ensin aikonut
marssittaa laivaan neljääkymmentä miestä, ja nyt minulle riittää
kaksikymmentä yhtä hyvin mahdollisuuksin! Kymmenentuhatta livreä siten
säästetty yhdellä kertaa, ja turvallisuutta vain parannettu, -- se on
näppärää. No, nyt on vain löydettävä se luutnantti; mietin sopivaa
miestä, ja sitten... Mutta se ei olekaan helppoa; hänen täytyy olla
urhea ja kunnollinen, toinen itseni. Niin, mutta luutnantille olisi
uskottava koko salaisuus, ja kun se on miljoonan arvoinen ja
minä maksaisin miehelleni vain tuhannen livreä, korkeintaan
viisitoistasataa, voisi hän johtua myymään salaisuuteni Monkille. Ei
mitään luutnanttia, _mordioux!_ Sitäpaitsi, vaikka se mies olisi mykkä
kuin Pytagoraan oppilas, olisi hänellä joka tapauksessa miesten
joukossa suosikki, josta hän tekisi kersantin; kersantti urkkisi sitten
luutnantin salaisuuden, jos tämä itse olisikin rehellinen eikä tahtoisi
ruveta kavaltajaksi. Silloin kersantti vähemmän kunniallisena ja
vähemmän kunnianhimoisena myisi kaikki viidestäkymmenestätuhannesta
livrestä. Ei, ei, se ei käy laatuun! Luutnantti on selvästi mahdoton.
Mutta eipä sitten enää mitään osastojakaan; minä en voi jakaa väkeäni
kahtia ja toimia kahtaalla yhtaikaa ilman toista itseäni... Mutta miksi
olisikaan toimittava kahtaalla, kun meillä on vain yksi mies
kaapattavana? Miksi heikontaisin joukkoa, asettamalla oikean sivustan
sinne ja vasemman tänne? Hitto vieköön, yksi ainoa joukko! Yksi ainoa,
ja d'Artagnanin johtama, -- mainiota! Mutta kaksikymmentä miestä
marssimassa joukkona herättää koko maailman epäluuloa; ei sovi antaa
nähdä kahtakymmentä ratsumiestä koolla, muutoin heitä vastaan
lähetetään komppania, joka kysyy tunnussanaa, ja kun vastauksesta
ollaan hiukan hämillä, ammutaan herra d'Artagnan ja hänen miehensä
maahan kuin kaniinit. Tyydynkin vain kymmeneen; tällä tavoin saan
toimituksi yksinkertaisesti ja eheästi. Minun on silloin pakko
noudattaa varovaisuutta, joka on puolena menestyksen takuuna
tämänlaatuisessa yrityksessä: suurempi lukumäärä olisi kenties
viekoitellut minut johonkin hupsuuteen. Ostaa tai ottaa kymmenen
hevosta on pikku temppu. Ah, oiva aatos! Ja mitä mielenrauhaa siitä
saankaan! Ei enää mitään epäluuloja, ei tunnussanoja, ei vaaraa!
Kymmenen miestä voi olla palvelijoita tai kirjanpitäjiä. Kymmenen
miestä, jotka kuljettavat joillakin kauppatavaroilla lastattuja
hevosia, ovat suvaittuja kaikkialla ja saavat hyvän vastaanoton.
Kymmenestä miehestä, jotka matkustavat pariisilaisen toiminimen
Planchet ja Kumpp. asioilla, ei ole mitään sanomista. Näillä
ammattilaisiksi pukeutuneilla kymmenellä miehellä on hyvä
metsästyspuukko, kelpo ratsupyssy satulanpuassa ja varma pistooli
kotelossa. Heitä ei kukaan häiritse, kun he eivät liiku pahoissa
aikeissa. Pohjaltaan he kenties ovat salakuljettajia, mutta mitäpä
sillä on väliä, -- salakuljetuksesta ei joudu hirteen kuten
moniavioisuudesta. Pahimpana mahdollisuutena on, että tavaramme otetaan
takavarikkoon. Tavarat takavarikkoon, siitä viisi! Hei, hei, se on
verraton suunnitelma! Kymmenen miestä vain, kymmenen miestä, jotka
palkkaan palvelukseeni, kymmenen miestä, jotka ovat yhtä päättäväisiä
kuin neljäkymmentä ja tulevat maksamaan minulle saman verran kuin
neljä; ja paremmaksi varmuudeksi en hiisku heille tavuakaan aikeistani.
Sanon ainoastaan: 'Hyvät ystävät, minulla on kaappaus mielessäni.'
Saapa saatana olla ylen sukkela, jos hän pääsee minulle tekemään
kolttosen. Viisitoistatuhatta livreä säästetty! Se on aimo erä
kahdestakymmenestä!"

Siten päässeenä varmuuteen uutteralla laskeskelullaan d'Artagnan pysyi
tässä suunnitelmassa ja päätti olla muuttamatta siitä rahtuakaan.
Hänellä oli erehtymättömässä muistissaan jo valmiina luettelo
kymmenestä miehestä, jotka olivat seikkailijain keskuudessa kuuluisia
onnensa vaihteluista ta rettelöistään järjestysvallan kanssa.
D'Artagnan nousi jalkeille ja aloitti heti etsintänsä, ilmoittaen
Planchetille, että häntä ei tarvinnut odottaa aamiaiselle eikä kenties
päivällisellekään. Puolentoista vuorokauden kierros erinäisissä
Pariisin pesissä riitti hänen keruuseensa, ja toimittamatta
seikkailijoitansa tekemisiin toistensa kanssa hän korjasi puolelleen
vajaassa kolmessakymmenessä tunnissa oivallisen valikoiman roikaleita,
jotka puhuivat vähemmän puhtaasti ranskaa kuin sitä englanninkieltä,
jota heidän oli piakkoin ruvettava käyttämään.

He olivat enimmäkseen kaartilaisia, joiden ansioita d'Artagnan oli
päässyt erityisissä tilaisuuksissa arvostelemaan, kunnes juoppous,
onnettomat miekanpistot, odottamattomat pelivoitot tai Mazarinin
taloudelliset uudistukset olivat pakottaneet heidät etsimään hämäryyttä
ja yksinäisyyttä, noita kahta väärinymmärrettyjen ja murjottujen
sielujen suurta lohduttajaa.

Heidän ulkomuodossaan ja vaatteissaan näkyi jälkiä sydänsuruista, joita
he olivat kokeneet. Muutamilla oli arpia kasvoissaan, kaikilla oli vain
riekaleita yllä. Viisaalla yhtiön varojen jakelulla d'Artagnan lievensi
kumppanusten kurjuuden pahinta ahdinkoa; pidettyään huolta siitä,
että nämä rahat tulivat tosiaan käytetyiksi joukon ulkonaiseen
kaunistukseen, hän määräsi väelleen kokoontumispaikan Pohjois-Ranskaan,
Berghesin ja Saint-Omerin välille. Korkeintaan kuusi päivää he saivat
viipyä taipaleella, ja d'Artagnan tunsi kyllin hyvin näiden urhojen
hyvän tahdon, reippaan luonteen ja suhteellisen rehellisyyden,
voidakseen pitää varmana, että ainoatakaan ei puuttuisi nimenhuudossa.

Nämä määräykset annettuaan ja kohtauspaikan tultua sovituksi hän meni
hyvästelemään Planchetia, joka kysyi, miten hänen armeijansa värväys
oli onnistunut. D'Artagnan ei katsonut soveliaaksi mainita hänelle
henkilökuntansa supistusta; hän pelkäsi tunnustuksellaan heikontavansa
yhtiömiehen luottamusta. Planchet ilahtui suuresti kuullessaan, että
armeija oli viimeistä miestä myöten pestattu, joten hän, Planchet, oli
jonkunlainen kuningas, joka valtaistuin-pulpettinsa äärestä piti
palkoissaan sotajoukkoa kavalan Albionin kukistamiseksi, -- tuon
kaikkien todella ranskalaisten sydänten vihollisen taltuttamiseksi.

Planchet luki siis kauneina kaksois-louisdoreina kaksikymmentätuhatta
livreä d'Artagnanille omalta osaltaan ja saman verran yhtä koreina
kolikkoina d'Artagnanin osalta. D'Artagnan sulloi kumpaisenkin summan
eri pussoseen ja sanoi punnitessaan näitä kumpaisessakin kädessään:

"Näistä rahoista tulee aika lailla kiusaa, hyvä Planchet; tiedätkö,
että nämä painavat runsaasti kolmekymmentä naulaa?"

"Pyh, hevosenne kantaa ne kuin höyhenen."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Älä puhu minulle sellaista, Planchet. Hevonen, jolla on matkalaukun ja
ratsastajan lisäksi kolmenkymmenen naulan ylipaino, ei kovinkaan
helposti kahlaa joen poikki tai hyppää muurin taikka kaivannon yli, ja
siten saattaa sekä hevonen että ratsastaja joutua hukkaan. On kyllä
totta, että sinä et voikaan ymmärtää sitä asiaa, Planchet, kun olet
palvellut ainoastaan jalkaväessä."

"Miten siis menetellä, monsieur?" sanoi Planchet tosiaan ymmällä.

"Kuulehan", älysi d'Artagnan, "minä maksankin armeijalle vasta
sen tultua kotiin. Pidä vielä halussasi minun puoliskoni,
kaksikymmentätuhatta livreä; kasvakoon se sillaikaa korkoa."

"Entä minun puoliskoni?" muistutti Planchet.

"Sen otan mukaani."

"Teidän luottamuksenne on minulle suuri kunnia", huomautti Planchet;
"mutta jos ette tulekaan takaisin?"

"Se on mahdollista, vaikkei juuri todennäköistä; siltä varalta, että
minua ei kuulu retkeltäni, Planchet, annakin minulle kynä, jotta teen
testamenttini."

D'Artagnan otti kynän ja kirjoitti tavalliselle paperiarkille:

    'Minä d'Artagnan omistan kaksikymmentätuhatta livreä, pennittään
    säästettyinä niiden kolmenneljättä vuoden aikana, jotka olen
    ollut hänen majesteettinsa Ranskan kuninkaan palveluksessa.
    Lahjoitan viisituhatta Atokselle, viisituhatta Atokselle ja
    viisituhatta Aramiille, jotta he minun puolestani ja omassa
    nimessään antavat kaikki nuorelle ystävälleni Raoulille,
    Bragelonnen varakreiville. Loput viisituhatta lahjoitan
    Planchetille, jotta hän vähemmän surkeillen jakelee muut
    viisitoistatuhatta ystävilleni.

    Vakuudeksi piirrän tähän omakätisesti

                                            _d'Artagnan_.'

Planchet näytti hyvin uteliaalta tietämään, mitä d'Artagnan oli
kirjoittanut.

"Tuossa", sanoi muskettisoturi, "lue."

Viimeiset rivit heruttivat kyyneliä toisen silmiin.

"Ettekö usko, että minä jakaisin rahat joka tapauksessa? En tahdokaan
teidän viittätuhattanne", sanoi hän.

D'Artagnan hymyili.

"Ota pois vain, Planchet, ota, ja tällä tavoin menetät
kahdenkymmenentuhannen frangin sijasta vain viisitoistatuhatta etkä
johdu kiusaukseen häväistä herrasi ja ystäväsi nimikirjoitusta
yrittämällä olla menettämättä mitään."

Kuinka hyvin tuo d'Artagnan tunsikaan ihmisten ja maustekauppiaiden
sydämet!

Ne, jotka ovat sanoneet narriksi don Quijotea, syystä että hän
pelkästään aseenkantajansa Sanchon keralla läksi valloittamaan
valtakuntaa, ja myöskin ne, jotka ovat sanoneet narriksi Sanchoa,
syystä että hän seurasi isäntäänsä edellämainitulla valloitusretkellä,
ne olisivat varmaankin lausuneet saman tuomion d'Artagnanista ja
Planchetista.

Edellistä kuitenkin pidettiin Ranskan hovin älykkäimpien miesten
joukossa peräti terävänä miehenä. Jälkimmäinen taasen oli täydellä
syyllä päässyt siihen maineeseen, että hän oli järkevimpiä
maustekauppiaita Rue des Lombardsin varrella eli siis Pariisissa ja
Ranskassakin.

Pelkästään yleiseltä katsantokannalta tarkastellen näitä kahta miestä
ja tavallisiin keinoihin verraten niitä keinoja, joiden avulla he
toivoivat saavansa vieraan maan kuninkaan asetetuksi takaisin
valtaistuimelleen, olisi tyhmimmänkin kansan lahjattomin edustaja
noussut kapinaan luutnantin pöyhkeyttä ja hänen yhtiökumppaninsa
typeryyttä vastaan.

Onneksi d'Artagnan ei ollut sellainen mies, joka kuunteli ympärillään
lörpöttelevien tyhmyyksiä tai omasta menettelystään lausuttuja
arvostelmia. Hän oli omaksunut ohjelauseekseen: _Toimi vakaumuksesi
mukaan ja anna ihmisten puhua_. Planchet puolestaan noudatti sääntöä:
_Anna ihmisten toimia äläkä puhu mitään_. Niinpä nämä kaksi miestä
kaikkien etevien nerojen tavoin sydämessään imartelivat itseään sillä
uskolla, että he olivat oikeassa kaikkien niiden uhalla, jotka
väittivät heidän olevan väärässä.

D'Artagnan läksi matkalle mitä kauneimmalla säällä; ei näkynyt
ainoatakaan pilveä taivaalla eikä myös hattaraakaan hänen otsallaan.
Hän oli iloisella ja miehuullisella mielellä, levollinen ja
päättäväinen, vakaa aikeissaan, joten hän veikin mukanaan
kymmenkertaisen annoksen sitä tehokasta väkinestettä, jota sielulliset
järkytykset heruttavat hermostosta, niin että ihmiskone saa tarmoa ja
toimintakykyä, joita tulevaiset vuosisadat varmaankin pystyvät
määrittelemään täsmällisemmin kuin me tänä päivänä kykenemme. Niinkuin
menneinäkin aikoina hän poikkesi nyt sille seikkailurikkaalle
valtatielle, joka oli johtanut hänet Boulogneen ja jota hän jo matkasi
neljännen kerran. Taivaltaessaan hän melkein tunsi jälleen hevosensa
askeleenjäljet maantieltä ja rystysiensä leimat ravintolain porteilta;
hänen aina toimelias ja erehtymätön muistinsa loihti esiin tuon
nuoruuden, jolle nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin hänen urhea
sydämensä ja jäntevä käsivartensa olivat kunniakkaana vahvistuksena.

Anteliaastipa olikin luonto varustanut tämän miehen! Hänellä oli kaikki
intohimot, kaikki viat, kaikki heikkoudet, mutta hänen järkensä
vastustushenki muutti kaikki nämä puutteet vastaaviksi avuiksi.
Herkeämättömästi toimivan mielikuvituksensa johdosta d'Artagnan pelkäsi
varjoakin, mutta häveten pelkoaan hän ryntäsi tätä kohti ja kävi
silloin silmittömän urhoolliseksi, jos vaara oli todellinen; kaikki
aiheuttikin hänessä tunteitten elähtelyä ja siis myöskin nautintoa.

Hän piti paljon muiden seurasta, muttei milloinkaan ikävystynyt omaansa,
ja jos häntä olisi saanut tarkkailluksi yksinäisyydessään, olisi
useinkin nähnyt hänen nauravan itsekseen kertomilleen sukkeluuksille
tai hullunkurisille kuvitelmilleen viisi minuuttia ennen sitä hetkeä,
jolloin kyllästyminen olisi hänet tavoittanut.

D'Artagnan ei tällä kertaa kenties ollut niin hilpeällä päällä kuin hän
olisi ollut, jos olisi voinut toivoa tapaavansa joitakuita hyviä
ystäviä Calaisissa, sen sijaan että häntä odotti siellä kymmenen
rehentelijää; mutta raskasmielisyys ei koskaan hätyyttänyt häntä
useammin kuin kerran päivässä, ja tämä synkkä ilmestys pistäysi hänen
seurakseen senvuoksi vain viitisen kertaa, ennen kuin hän näki meren
lainehtivan Boulognen edustalla, -- ja ne vierailut olivatkin aivan
lyhytaikaisia.

Mutta sinne päästyään d'Artagnan tunsi lähestyneensä toiminnan hetkeä,
ja hänen mielestään katosi nyt kerrassaan kaikki muu tunne paitsi
itseluottamus. Boulognesta hän ratsasti viimeisen taipaleen pitkin
rannikkoa.

Calais oli yhteisenä kokouspaikkana, ja siellä hän oli osoittanut
miestensä olosijaksi Grant-Monarque-ravintolan, missä elanto ei käynyt
kalliiksi; siellä kävivät matruusit syömässä, ja yksinkertaiset
sotamiehet saivat siellä asunnon, ateriat ja kaikki elämän mukavuudet
kolmenkymmenen soun hinnasta päivässä.

D'Artagnan päätti yllättää heidät aavistamattomalla harhailevan elämän
hetkellä ja ensi esiintymisestä arvostella, saattoiko hän toivoa heistä
kunnon kumppaneita.

Hän päätyi perille kello puoli viisi ehtoopäivällä.



22.

D'Artagnan matkustaa toiminimi Planchet ja Kumpp:n valtuutettuna.


Grand-Monarque-ravintola sijaitsi pienen kadun varrella, joka oli
yhdensuuntainen sataman kanssa. Tämä ei kuitenkaan näkynyt kadulle;
muutamat kujat vain olivat yhdistämässä rantakaistaleen ja kadun
kumpaistakin suoraa väylää kuin tikkaiden puolat niiden kahta
kaidepuuta. Näitä kujia myöten pääsi ihan aavistamattomasti kulkemaan
sataman ja kadun väliä. Siten d'Artagnan pujahti laiturilta äkkiä
ravintolaan.

Hetki oli hyvin valittu. Muutamat noppapelissä riitaantuneet matruusit
uhkailivat toisiansa raivoten. Isäntä, emäntä ja kaksi tarjoilijaa
silmäilivät tuskissaan näitä reuhaajia, joiden kesken näytti olevan
puhkeamaisillaan sota puukoilla ja kirveillä.

Peliä jatkui kuitenkin.

Eräällä kivirahilla istui kaksi miestä, jotka näyttivät paikaltaan
vartioitsevan ovea; tarjoilusalin perällä oli neljä pöytää kahdeksan
muun henkilön hallussa. Noista kaikista ei ainoakaan ottanut osaa
kiistaan eikä peliin. D'Artagnan tunsi nämä kylmäveriset ja
välinpitämättömät katselijat omaksi väekseen.

Rettelö yltyi. Jokaisella intohimolla on meren tavoin luoteensa ja
vuoksensa. Hurjistuksissaan muuan matruusi keikautti nurin pöydän sille
kasattuine rahoineen. Pöydän kaatuessa rahat kierivät lattialle.
Samassa kaikki ryntäsivät anastamaan panoksia, ja suuri määrä
hopealantteja joutui saaliiksi henkilöille, jotka livahtivat tiehensä
matruusien tapellessa keskenään.

Ainoastaan penkillä istuvat kaksi miestä ja sisemmälle huoneeseen
asettuneet kahdeksan näyttivät sopineen täydellisestä toimettomuudesta
tämän raivoisan mellakan ja rahojen helinän keskellä, vaikka he
näköjään osoittausivatkin vieraiksi toisilleen. Kaksi tyytyi vain
jalallaan survaisemaan takaisin rähisijöitä, jotka kierähtivät heidän
pöytänsä alle.

Kaksi muuta läksi ulos kädet taskuissa mieluummin kuin ottivat osaa
meteliin, ja kaksi taasen nousi pöydälleen niinkuin tulvan yllättämät
kapuavat ylös välttääkseen kastumista.

"Kas, kas", tuumi d'Artagnan, jolta ainoakaan näistä yksityiskohdista
ei jäänyt huomaamatta, "sehän on varsin säällinen kokoelma; varovaisia,
tyyniä, meluun ja rähinään tottuneita. Hiisi vieköön, onpa valintani
sattunut hyvin!"

Äkkiä hänen huomionsa kääntyi toiseen kohtaan huonetta.

Ne kaksi miestä, jotka olivat potkaisseet tappelijoita tieltään, saivat
nyt silmilleen haukkumistulvan näiltä matruuseilta, jotka olivat
malttuneet sovintoon keskenään. Muuan heistä, puolittain päihdyksissä
suuttumuksesta ja kokonaan oluesta, tuli uhkaavasti kysymään
pienikokoisemmalta katselijalta, millä oikeudella hän oli potkaissut
Jumalan luomia olentoja, jotka eivät olleet mitään koiria. Tämän
välikysymyksen esittäessään hän sille parempaa pontta antaakseen
heristeli vankkaa nyrkkiänsä d'Artagnanin palkkasoturin nenän alla.

Tämä kalpeni joko pelosta tai vihasta. Sen nähdessään matruusi päätti
aiheeksi edellisen ja nosti nyrkkinsä ilmeisesti kumauttaakseen sen
muukalaisen päähän. Mutta paikaltaan hievahtamatta antoi uhattu
matruusille niin voimakkaan survaisun vatsaan, että mies kamalasti
kiljahdellen kieri huoneen toiselle seinälle. Yhteistunnon heti
liittäminä koolle karkasivat kaikki voitetun toverit samassa voittajan
kimppuun.

Yhtä kylmäverisesti kuin äskenkin karttoi tämä koskemasta
varomattomasti aseisiinsa ja sieppasi tinakantisen kolpakon, jolla hän
iski lattiaan kaksi tai kolme hyökkääjää. Kun hän sitten oli
sortumaisillaan ylivoiman rynnistykseen, oivalsivat huoneeseen jääneet
seitsemän muuta äänetöntä jotka eivät olleet vielä liikahtaneetkaan,
että selkkaus koski nyt kaikkia yhteisesti, ja he ryntäsivät
kumppaniansa auttamaan.

Ovelta katselleet kaksi välinpitämätöntä kääntyivät samalla kertaa, ja
heidän rypistyneistä silmäkulmistaan näki, että he aikoivat käydä
ahdistamaan vihollista takaapäin, ellei täm herjennyt tappelusta.

Isäntä, tarjoilijat ja kaksi yövartijaa, jotka ohi mennessään olivat
uteliaisuuttaan tunkeutuneet liian kauas huoneen sisustaan, temmattiin
rymäkkään, jossa he saivat ankaran löylytyksen.

Pariisilaiset huitelivat kuin kykloopit, noudattaen yhdenmukaista
taktiikkaa, jota katseli mielikseen. Vihdoin oli heidän pakko peräytyä
suuremman miesluvun painostuksesta, jolloin he vallittivat asemansa
ison pöydän taakse; neljä heistä kohotti tämän yhteisvoimin kuin
jättiläisnuijana ja iski sillä kumoon yhdellä kertaa kahdeksan
matruusia, joiden päähän se jymähti, sillaikaa kun toiset käyttivät
aseinaan puupukkeja.

Lattialla virui jo monta haavoittunutta ja sali oli huumaavan metelin
ja sokaisevan pölyn vallassa, kun d'Artagnan kokeeseen tyytyväisenä
astui esiin miekka kädessä, hosui sen nupilla päähän kaikkia, jotka
osuivat tielle, ja karjaisi voimakkaan huikkauksen, joka heti lopetti
mylläkän. Väki hajaantui nopeasti keskuksesta sivuille, niin että
d'Artagnan tuotapikaa seisoi yksinään ja näyttämön valtiaana.

"Mistä on kysymys?" tiedusti hän läsnäolijoilta majesteettisesti kuin
Neptunus lausuessaan _quos ego_.[22]

Silmänräpäyksessä ja jo tämän äänen ensimmäisestä soinnahduksesta --
roomalaisen runoilijan kuvakielellä pitkittääksemme -- jokainen
d'Artagnanin palkkasoturi tunsi herransa ja he taltuttivat heti äkänsä,
taukosivat tömistelemästä lattiaa ja laskivat pois puiset aseensa.

Matruusit puolestaan kiirehtivät kokoamaan haavoittuneita ja
kolpakkoja, nähdessään tuon pitkän säilän paljastettuna, tuon sotaisen
ryhdin ja jäntevän käsivarren, jotka takasivat heidän vihollisilleen
tehokasta apua näköjään johtelemaan tottuneen miehen taholta.

Pariisilaiset pyyhkivät hikeä otsaltaan ja kumarsivat päällikölleen.

Grand-Monarquen isäntä lateli loppumattomia kohteliaisuuksia
d'Artagnanille. Tämä vastaanotti ne kuin mies, joka tietää
ansaitsevansa kaikkea mahdollista kunnioitusta, ja ilmoitti sitten
aikovansa illallista odottaessaan lähteä kävelylle satamaan.

Palkkasoturit ymmärsivät viittauksen; kukin otti heti hattunsa,
puhdisti tomun vaatteistaan ja seurasi d'Artagnania.

Mutta tämä varoi seisahtumasta, vaikka hän käveli verkalleen ja piti
tarkoin silmällä ympäristöään. Hän suuntasi kulkunsa hiekkaharjuja
kohti. Kaikki kymmenen saattolaista huomasivat ihmeekseen astelevansa
toistensa kintereillä; rauhattomina he näkivät oikealla, vasemmalla,
edessä ja takana äskeisiä kumppaneitaan, joita eivät olleet enää
odottaneet seuratakseen. He pysyttelivät päällikkönsä perässä, luoden
vimmastuneita silmäyksiä toisiinsa.

Vasta alimmaisen hiekkaharjun notkossa d'Artagnan kääntyi heihin päin,
hymyillen havainnostaan, että he olivat jääneet jälkeen, ja virkkoi
rauhoittavasti viitaten kädellään:

"Kas niin, kas niin, hyvät herrat, älkäämme syökö toisiamme. Te olette
luotuja elämään yhdessä, ymmärtämään toisianne kaikin puolin, ettekä
nousemaan keskinäiseen hävitystyöhön."

Kaikki epäröiminen lakkasi silmänräpäyksessä; miehet hengähtivät kuin
ruumisarkusta nostettuina ja tähystelivät joukkoaan suopeasti. Tämän
tarkastuksen jälkeen he siirsivät katseensa päällikköön, joka
vanhastaan osasi tämänlaatuisen väen puhuttelemisen vaikean taidon ja
sepitti heille nyt näin kuuluvan pikku puheen, tehostaen sitä kaikella
gascognelaisella ponnekkuudella:

"Messieurs, te tiedätte kaikki, mikä minä olen miehiäni. Olen pestannut
teidät tunteminani urhoina, joiden kanssa aion lähteä kunniakkaalle
retkelle. Teidän sopii ajatella, että minun kanssani toimiessanne
toimitte kuninkaan puolesta. Ilmoitan vain ennakolta, että jos annatte
muille mitään vihiä tästä oletuksesta, näen pakolliseksi heti rusentaa
päänne sillä tavoin kuin mukavimmaksi sattuu. Teille ei ole
tuntematonta, messieurs, että valtiosalaisuudet muistuttavat
kuolettavaa myrkkyä; niin kauan kun sitä myrkkyä säilytetään rasiassa
ja rasia on lukossa, ei se vahingoita, mutta rasiasta päästettynä se
tappaa. Astukaa nyt lähemmäksi, niin saatte siitä salaisuudesta tietää
sen verran kuin voin teille sanoa."

Kaikki keräysivät uteliaina hänen ympärilleen.

"Tulkaa likemmä", jatkoi d'Artagnan, "jotta ylitsemme lentävä lintu,
hiekassa leikkivä kaniini ja vedenkalvossa hyppäävä kala eivät voi
meitä kuulla. On tutkittava ja valtionrahaston yli-intendentille
ilmoitettava, missä määrin englantilaiset salakuljettajat
vahingoittavat Ranskan kauppaa. Minä poikkeilen eri paikkoihin ja teen
havaintoja kaikkialla. Me olemme köyhiä picardielaisia kalastajia,
jotka myrsky on heittänyt rannikolle. On sanomattakin selvää, että me
kaupittelemme tuoretta kalaa aivan kuten oikeat kalastajat. Mutta kun
meitä voitaisiin epäillä ja häiritä, on välttämätöntä, että me
kykenemme puolustautumaan. Siitä syystä olen pestannut teidät,
nokkelina ja rohkealuontoisina miehinä. Me vietämme hauskaa elämää
emmekä joudu suuriinkaan vaaroihin, olletikin kun meillä on takanamme
mahtava suojelija, joka kyllä päästäisi meidät pälkäästä. Yksi ainoa
seikka huolettaa minua, mutta toivottavasti te vapautatte minut siitä
kiusasta, jahka selitän sen lyhyesti. Minun ei nimittäin tekisi mieleni
ottaa vaivoiksemme tyhmien kalastajien miehistöä, kun sitävastoin, jos
teidän joukossanne sattuisi olemaan miehiä, jotka ovat nähneet
merielämää..."

"Ka, siitä ei ole mitään hätää!" virkahti muuan d'Artagnanin
palkkasoturi; "minä olen ollut kolme vuotta Tunisin merirosvojen
vankina ja osaan purjehdustaidon kuin amiraali."

"Hei, sepä kerrassaan onnellinen sattuma!" sanoi d'Artagnan. Hän lausui
ihastuksensa erinomaisesti teeskennellen täyttä luottamusta. Hän tiesi
kuitenkin varsin hyvin, että tämä merirosvojen uhri oli entinen
laivojen kaappaaja, ja juuri sentähden hän oli miehen valinnutkin.
Mutta d'Artagnan ei milloinkaan sanonut enempää kuin oli tarvis,
jättääkseen ihmiset epätietoisiksi. Hän tyytyi siis selitykseen ja otti
täydestä seurauksen, näköjään välittämättä syystä.

"Ja minulla", ehätti toinen huomauttamaan, "sattuu olemaan setä, joka
johtaa La Rochellen satamatöitä. Jo pikku lapsena leikittelin
aluksilla; pystyn senvuoksi käyttelemään airoa ja purjetta yhtä
osavasti kuin yksikään länsirannikon matruusi."

Tämä mies pysyi totuudessa jokseenkin saman verran kuin edellinenkin;
hän oli soutanut kuusi vuotta hänen majesteettinsa kaleerivankina La
Ciotatissa.

Kaksi muuta oli avomielisempiä. He tunnustivat suoraan palvelleensa
eräässä aluksessa rangaistusosastoon tuomittuina; se ei heitä
hävettänyt. D'Artagnan oli siten kymmenen soturin ja neljän matruusin
päällikkönä; hänellä oli käytettävissään sekä maa-armeija että
merivoima, mikä olisi kohottanut Planchetin ylpeyden yhä
huimaavammaksi, jos hän olisi vielä tämänkin seikan tiennyt.

Nyt oli vain enää yleismääräys annettava, ja sen d'Artagnan laatikin
täsmälliseksi. Hän kehoitti miehiänsä olemaan valmiina lähtemään
Haagiin; toisten piti seurata rannikkotietä Breskensiin ja toisten
matkata Antwerpenin kautta. Jokaisen päivämatkan tultua tarkoin
harkituksi määrättiin, että kaikkien oli neljäntoista päivän kuluttua
kokoonnuttava Haagin päätorilla.

D'Artagnan neuvoi väkeänsä jakautumaan oman valintansa mukaan
kaksimiehisiin ryhmiin. Säädyllisimmän näköisistä hän otti omaksi
saattueekseen kaksi entuudestaan tuntemaansa kaartilaista, joissa ei
ollut muuta vikaa kuin että he olivat pelureita ja juoppoja. Nämä kaksi
eivät olleet vielä menettäneet kaikkea sivistystään, ja siistissä
asussa olisivat heidän sydämensä alkaneet jälleen sykkiä. Toisten
kateutta välttääkseen hän antoi muun joukon poistua edellä. Sitten hän
pidätti kaksi valittuansa seurakseen, vaatetti heidät omista
pukutarpeistaan ja läksi matkalle heidän kanssaan.

Näille, joita hän oli kunnioittavinaan rajattomalla luottamuksellaan,
d'Artagnan yrityksensä menestystä turvatakseen kertoi toisen tarinan.
Hän tunnusti heille, ettei tarkoituksena ollutkaan pitää silmällä,
missä määrin englantilainen salakuljetus saattoi haitata ranskalaista
kauppaa, vaan päin vastoin mitä vahinkoa ranskalaiset salakuljettajat
tuottivat Englannin kaupalle. Miehet näyttivät uskovan, ja sillä
kannalla he tosiaan olivatkin asiasta. D'Artagnan tiesi saavansa pitää
varmana, että jompikumpi heistä ensimmäisissä kekkereissä humalluttuaan
paljastaisi tämän suuren salaisuuden koko joukkueelle. Peli näytti
hänestä pettämättömältä.

Kahden viikon kuluttua äskeisestä kohtauksesta oli koko osasto jälleen
koolla Haagissa.

D'Artagnan havaitsi silloin, että kaikki hänen miehensä olivat
sillävälin jo älynneet pukeutua matruuseiksi, joita meri oli pidellyt
enemmän tai vähemmän tylysti.

Hän antoi heidän asustaa eräässä hökkelissä Nieuwkerke-kadun varrella
ja valitsi itselleen siistin majapaikan ison kanavan laidalta.

Hän kuuli, että Englannin kuningas oli palannut liittolaisensa Nassaun
Willem II:n, Hollannin käskynhaltijan luo. Edelleen hän sai tietää,
että Ranskan hovin epäys oli jossakin määrin jäähdyttänyt sitä
myötätuntoisuutta, jolla Kaarlea oli tähän asti kohdeltu maassa, ja
että pakolaisprinssi oli tämän johdosta vetäytynyt syrjään pienoiseen
taloon Scheveningenin kylään, joka sijaitsi hiekkaharjujen keskellä
merenrannalla vajaan lieuen päässä Haagista.

Siellä sanottiin onnettoman karkoitetun lohduttautuvan maanpaostaan
katselemalla sukunsa ruhtinaille ominaisen raskasmielisyyden vallassa
Pohjanmeren avaraa ulappaa, joka eroitti hänet Englannista, niinkuin se
oli aikaisemmin eroittanut Maria Stuartin Ranskasta. Scheveningenin
kauniin metsikön takana, hienolla hietikolla, missä kanervat leviävät
hohtaviksi nummiksi, Kaarle II eli päivästä toiseen kuten nekin, mutta
paljon onnettomampana, sillä hänen mielessään liikkui ajatuksia, jotka
herättivät hänessä milloin toivoa, milloin yhä musertavampaa apeutta.

D'Artagnan läksi eräänä päivänä Scheveningeniin varmistuakseen siitä,
mitä ruhtinaasta kerrottiin. Hän näki tosiaan Kaarle II:n mietteissään
ja yksinänsä astuvan ulos pikku veräjästä, joka oli metsän puolella, ja
auringon laskiessa kävelevän rannalla herättämättä edes kalastajien
huomiota, kun he illan tullen kotiin palatessaan vetivät veneensä ylös
rantahiedalle kuten muinaiset arkipelagin merimiehet.

D'Artagnan tunsi kuninkaan. Hän näki tämän suuntaavan synkän katseensa
mittaamattomalle vedenselälle ja kääntävän valjut kasvonsa punaisiin
säteisiin, joita aurinko loi vielä ollessaan osittain peittynyt
taivaanrannan tumman viirun taakse. Sitten Kaarle kääntyi yksinäistä
kotiansa kohti, astellen sinne yhtä vitkallisesti ja alakuloisesti kuin
oli tullutkin, hupinaan hienon ja vierivän soran narskahduttelu
jalkojensa alla.

Jo samana iltana d'Artagnan sai vuokratuksi tuhannesta livrestä purren,
joka oli neljäntuhannen arvoinen. Hän suoritti vuokran käteisellä ja
talletti kolmetuhatta pormestarin haltuun vakuudeksi. Sitten hän yön
pimeydessä kenenkään näkemättä korjasi veneeseen ne kuusi miestä, jotka
olivat hänen maa-armeijanaan, ja nousuvedellä hän kello kolmelta
aamulla pistäysi ulapalle, uljaasti purjehtien neljän muun
palkkalaisensa avulla ja luottaen kaleerivankinsa tietoihin yhtä
taatusti kuin hänellä olisi ollut sataman paras luotsi oppaanaan.



23.

Tekijän on pakko vastoin tahtoaankin selostaa hiukan historiaa.


Kuninkaitten ja kansojen saadessa siten puuhaa Englannista, joka
hallitsi itseään ihan yksin, -- ja sen ylistykseksi on sanottava, että
sitä ei ollut koskaan hallittu niin huonosti, -- muuan kohtaloitten
kaitsijan välikappaleeksi tullut mies, joka oli ennakolta määrätty
piirtämään nimensä historian kirjaan loistavin kirjaimin, toteutti koko
maailman nähden hyvin salaperäistä ja uhkarohkeata työtä. Hän kävi
eteenpäin kenenkään tietämättä, mihin hän pyrki, vaikka sekä Englanti
että Ranska ja koko Eurooppakin piti silmällä, miten hän liikkui vakain
askelin ja pää pystyssä. Esitämme kaikki, mitä tästä miehestä
tiedettiin.

Monk oli äskettäin julistanut puoltavansa sen parlamentin vapautta,
jota halveksien nimitettiin _Rump Parliamentiksi_. Jäljitellen
Cromwellia, jonka luutnanttina hän oli ollut, oli kenraali Lambert
tahtoessaan pakottaa eduskunnan noudattamaan määräyksiään sulkenut sen
niin ankarasti kaikesta yhteydestä muun maailman kanssa, että yksikään
jäsen ei päässyt liikkumaan parlamenttirakennuksesta, ja ainoastaan
Peter Wentworthin sallittiin tulla sisälle.

Lambertiin ja Monkiin kohdistui koko valtiollinen elämä; edellinen
edusti sotilaallista mielivaltaa ja jälkimmäinen puhdasta
tasavaltalaisuutta. Nämä kaksi miestä olivat ainoina julkisina ilmiöinä
siitä vallankumouksesta, joka oli vienyt Kaarle I:ltä ensin kruunun ja
sitten pään.

Lambert ei aikeitansa salannutkaan; hän tahtoi perustaa kokonaan
sotilaallisen hallituksen, asettuakseen sen johtoon.

Monk, ankara tasavaltalainen, -- sanoivat toiset, -- tahtoi
säilyttää Tynkä-Parlamentin, tasavallan näkyväisen, vaikka
rappeutuneen edustuslaitoksen. Monk, taitava ja kunnianhimoinen
vehkeilijä, -- sanoivat toiset, -- tahtoi vain tästä näennäisesti
suojelemastansa parlamentista tehdä vakavan astuimen, noustakseen sille
valtaistuimelle, jonka Cromwell oli toimittanut tyhjäksi rohkenematta
itse istuutua sille.

Siten olivat Lambert parlamentin ahdistajana ja Monk sen puolustajana
julistautuneet toistensa vihollisiksi.

Monk ja Lambert olivatkin senvuoksi heti ajatelleet kumpainenkin oman
armeijansa muodostamista: Monk Skotlannissa, missä väestö oli sekä
presbyteriläistä että kuningasmielistä ja siis tyytymätöntä, ja Lambert
Lontoossa, missä nyi kuten aina ennenkin esiintyi voimakkain vastus
sitä valtaa vastaan, joka nähtiin edessä.

Monk oli palauttanut rauhan Skotlannissa, hän oli siellä nostattanut
armeijan ja varannut sieltä itselleen turvapaikan, toinen suojeli
toistansa. Hän tiesi, että sallimuksen määräämä suuren muutoksen päivä
ei ollut vielä tullut, ja hänen miekkansa näyttikin ruostuneen
huotraan. Karussa ja vuorisessa maassaan tavoittamattomana,
itsevaltiaana päällikkönä, useissa voitoissa karaisemiensa
yhdentoistatuhannen vanhan soturinsa kuninkaana, yhtä hyvin ja
paremminkin selvillä Lontoon asioista kuin Lambert, joka piti
hallussaan sen keskusta, Cityä, -- sellaisessa asemassa oli Monk, kun
hän sadan lieuen päässä Lontoosta julisti asettuvansa parlamentin
puolelle. Lambert sitävastoin asui pääkaupungissa, kuten sanottu. Se
oli hänen kaikkien hommiensa keskuksena, ja siellä hän kokosi
ympärilleen sekä kaikki ystävänsä että kaiken alhaison, joka on aina
taipuvainen suosimaan laillisen vallan vihollisia. Lontoossa siis
Lambert sai kuulla, mitä kannatusta Monk antoi parlamentille Skotlannin
rajoilta. Hän päätti, ettei ollut aikaa menetettävissä; Tweed[23] ei
hänen nähdäkseen ollut niin kaukana Thamesista, ettei armeija voinut
marssia toiselta virralta toiselle, etenkin jos sitä johdettiin hyvin.
Hän tiesi sitäpaitsi, että mikäli Monkin joukko tunkeusi Englantiin, se
kasvaisi lumivyöryn tavoin siksi onnenpyöräksi, joka kohottaisi
kunnianhimoisen kilpailijan valta-asemaan. Sentähden hän keräsi sekä
kokoonpanoltaan että lukumäärältään peloittavan armeijansa ja kiirehti
Monkia vastaan, joka karien välitse pujottelevan varovaisen purjehtijan
tavoin eteni aivan lyhyin päivämatkoin ja tarkoin kuulusteli, miten
asiat kehittyivät! Lontoon taholla.

Armeijat pääsivät toistensa näkyviin Newcastlen ylängöllä; ensimmäisenä
saapuen Lambert leiriytyi itse kaupunkiin. Ainiaan varovaisena Monk jäi
asemilleen ja sijoitti pääkortteerinsa Coldstreamin luo Tweedin
lähelle.

Lambertin näkeminen herätti riemastusta Monkin armeijassa, kun
sitävastoin Monkin ilmestyminen aiheutti sekasortoa Lambertin väessä.
Olisi voinut luulla, että nämä horjumattomat urhot, jotka olivat
pitäneet niin suurta melua Lontoon kaduilla, olivat lähteneet matkalle
toivomatta tapaavansa ketään ja että he nyt havaitessaan kohdanneensa
armeijan, jonka lippua heidän nähtensä kannatteli todellisen
periaatteen elvyttämä asia, olivat alkaneet ajatella olevansa vähemmän
hyviä tasavaltalaisia kuin Monkin soturit, koska jälkimmäiset tukivat
parlamenttia, kun sitävastoin Lambert ei tukenut mitään, ei edes
itseänsä.

Monkista ei tiedetä, oliko hänellä tällähaavaa aihetta erityiseen
mietiskelyyn, mutta jos hän mietteiden valtaan antautui, saivat ne
varmaankin ankean pohjasävyn, sillä historia kertoo -- ja tämä kaino
hengetärhän ei milloinkaan valehtele, -- että sinä päivänä, jona hän
saapui Coldstreamiin, koko kaupungista ei löytynyt ainoatakaan
lammasta.

Jos Monk olisi johtanut englantilaista armeijaa, niin se vastus olisi
saanut joka miehen karkaamaan riveistä. Mutta skotlantilaisten laita ei
ole sama kuin englantilaisten, jotka välttämättömästi tarvitsevat
liharavintoa. Skotlantilaiset ovat köyhää ja kohtuullista kansaa; he
elävät kahden kiven välissä rouhitusta ohrakourallisesta, joka
hämmennetään kaivovedessä ja kypsennetään kuumennetulla hiekkakivellä.

Skotlantilaiset olivat saaneet ohra-annoksensa eivätkä senvuoksi
vähääkään välittäneet siitä, oliko Coldstreamissa muita ruokatarpeita
vai eikö.

Jokseenkin tottumattomana ohrakyrsiin oli Monk itse nälissään, ja hänen
vähintään yhtä nälkäinen pääesikuntansa katseli huolestuneesti oikealle
ja vasemmalle saadakseen tietää, mitä oli tulossa illalliseksi.

Monk kuulusteli. Hänen tiedustajansa olivat saapuessaan avanneet koko
kaupungin autiona ja ruoka-aitat tyhjillään; teurastajiin ja
leipureihin ei käynyt turvautuminen Coldstreamissa. Kenraalin pöytää
varten ei siis ollut tiedossa leipäpalaakaan.

Sikäli kuin näitä ilmoituksia saatiin peräkkäin, kaikki yhtä
lohduttomia, vakuutti Monk kaikkien kasvoilla kauhistusta ja masennusta
nähdessään, että hänen ei ollut vähääkään nälkää; sitäpaitsi oltiin
seuraavana päivänä pääsemässä pulasta, koska Lambert oli saapunut
arvattavasti taisteluaikeissa, joten ruokavaroja saataisiin Newcastlen
valloittamisella häneltä, kun taasen Monkin soturit eivät enää
milloinkaan tuntisi edes ruokahalua, jos Lambert voittaisi.

Tämä lohdutus ei moneenkaan tehonnut, mutta siitä ei Monk juuri ollut
millänsäkään, sillä näennäisesti mitä säveimpänä esiintyen hän oli
varsin jäykkä valtias.

Kaikkien oli kuitenkin pakko tyytyä tai olla tyytyvinään. Yhtä
nälkiintyneenä kuin upseerinsakin, mutta teeskennellen täydellistä
välinpitämättömyyttä lampaan löytymättömyydestä, Monk leikkasi puolen
tuuman mittaisen pätkän saattueeseensa kuuluvan kersantin
tupakkarullasta ja alkoi pureskella sitä, samalla kun hän vakuutti
lähimmilleen, että nälkä oli kuvittelua, jonka taltuttamiseen riitti,
että oli vain jotakin pantavaa hampaisiin.

Vastakkaisten armeijain leirien välissä kohosi vanha luostari, josta
tänään on tuskin raunioitakaan jäljellä; mutta siihen aikaan se oli
vielä pystyssä ja nimeltään Newcastle Abbey. Se oli rakennettu
tilavalle sekä tasangosta että joesta riippumattomalle alueelle, sillä
tämä oli melkein rämeikköä, johon lähteet ja sadevesi muodostivat
hetteitä. Korkean ruohikon, vihviläin ja kaislojen kattamien lätäkköjen
keskellä levisi kuitenkin kiinteätä kamaraa niemekkeinä, joita oli
aikoinaan käytetty vihannestarhoiksi, puistoiksi, kävelynurmiksi ja
muihin luostarin tarpeisiin; tämä tukeva maaperä muistutti isoa
vesilukkia, jonka pyöreään ruumiiseen liittyy eri tahoille pistäytyvät
pitkät raajat.

Monk oli asettanut sinne vartion, koska se paikka oli enimmin altis
yllätysyrityksille. Viholliskenraalin leiritulet pilkoittivat ihan
selvästi luostarin takaa, mutta niiden ja luostarin välissä vieritteli
Tweed kirkkaita laineitaan muutamien korkeitten ja tuuheiden tammien
sankassa siimeksessä.

Edellämainittuna iltana nähtiin siis kenraali Monk nukkumassa
ruokotuolillaan -- kuten Napoleon uinahti Austerlitzin taistelun
aattoiltana -- sitten kun hän oli suoriutunut toimituksesta, jota hän
oli niin mahtavasti sanonut illallisekseen, eli nälkään tehokkaaksi
kiittämästänsä tupakkamällin rouhimisesta hammasriveillään. Nukkuvaa
valaisi puolittain telttalampun hohde ja puolittain kuu, joka oli
vastikään noussut taivaalle.

Äkkiä Monkin havahdutti tästä kenties vain teeskennellystä unesta ryhmä
sotamiehiä, jotka ryntäsivät esiin ilohuudoin ja tyrkkivät Monkin
telttatankoja jalallaan, samalla puhellen äänekkäästi, saadakseen hänet
hereille.

Siihen ei olisi niin suurta melua tarvittu. Kenraali avasi silmänsä.

"No, mitä on tekeillä, pojat?" hän kysyi.

"Kenraali", vastasivat monet äänet, "kenraali, te saatte illallisen."

"Olen jo illastanut", vastasi päällikkö levollisesti, "ja sulattelen
juuri rauhassa ateriaani, kuten näette. Mutta tulkaahan sisälle ja
sanokaa, mikä teidät tänne toi."

"Olemme siepanneet kalastaja-aluksen, joka oli viemässä kalaa
Newcastlen leiriin."

"Siinä teitte väärin, hyvät ystävät. Nuo lontoolaiset herrat ovat
nirsoja, he tahtovat saada ensimmäisen tarjoilun; nyt he joutuvat kovin
huonolle tuulelle, ja tänä iltana ja huomenna he ovat aivan
armottomasti kiukuissaan. Uskokaa minua, säädyllinen kohteliaisuus
vaatisi lähettämään takaisin herra Lambertille hänen kalansa ja
kalastajansa, jollei..." Kenraali mietti tovin.

"Mitä lajia kalastajia ne ovatkaan?" tiedusti hän sitten.

"Picardielaisia merimiehiä, jotka ovat pyydystelleet Ranskan tai
Hollannin rannikolla, kunnes myrsky heitti heidät meidän vesillemme."

"Puhuuko heistä kukaan meidän kieltämme?"

"Laivuri lausui meille joitakuita sanoja englanniksi."

Kenraalin epäluuloisuus vilkastui mikäli keskustelu kehittyi
pitemmälle.

"Hyvä on", hän sanoi. "Tahdon nähdä nuo miehet; tuokaa heidät tänne."

Muuan upseeri läksi heti asialle.

"Montako heitä on?" jatkoi Monk; "ja millainen heidän aluksensa on?"

"Heitä on kymmenen tai kaksitoista, herra kenraali; vene on
jonkunlainen jaala, näköjään hollantilaista rakennetta."

"Ja sanotte heidän olleen viemässä kalaa Lambertin leiriin?"

"Niin, herra kenraali. He näkyvätkin saaneen melkoisen runsaan
saaliin."

"No, tarkastammepa asiaa", virkkoi Monk.

Samassa palasikin upseeri tuoden mukanaan laivurin, joka oli
viidenkymmenen ja viidenkuudetta ikävuoden väliltä, mutta reippaan
näköinen. Hän oli keskimittainen, käytti karkeata villaihokasta ja piti
lakkiansa silmille asti painettuna; vyössä heilui tukeva väkipuukko, ja
hänen käyntinsä ilmaisi merimiesten tavallista arvelevaisuutta, kun he
aluksensa vaarumisen johdosta eivät milloinkaan tiedä, saavatko laskea
jalkansa kannelle vai joutuvatko pysyttämään sen vain koholla, joten he
suuntailevat jokaisen askeleensa niin huolellisesti kuin paalua
juntaten.

Monk tähtäsi ovelan ja terävän katseensa pitkäksi toviksi kalastajaan,
joka tervehti häntä maalaisillemme luonteenomaisella puolittain
viekkaalla ja puolittain yksinkertaisella hymyllä.

"Puhutko englanninkieltä?" kysyi Monk sujuvasti ranskaksi.

"Ka hyvin kehnosti, mylord", vastasi laivuri.

Vastauksessa kuului pikemmin se nopea ja terävä ääntyminen, joka on
vallitsevana Loire-virran takana, kuin se hiukan venyttelevä
puheenlaatu, jota käytetään Ranskan läntisillä ja pohjoisilla
tienoilla.

"Mutta kuitenkin puhut sitä?" pitkitti Monk vielä kerran koetellakseen
hänen murrettaan.

"Oh, me merenkulkijat osaamme vähän kutakin kieltä!" vastasi kalastaja.

"Olet siis ammattikalastaja?"

"Nykyään kalastelen, mylord, ja kelpo tavalla. Nytkin on minulla juuri
vähintään puolentoista naulan painoinen harjus ja runsaasti
viisikymmentä punakalaa; on minulla myös apajallinen pieniä turskia,
parhaita paistettaviksi."

"Minusta kuulostaa kuin olisit kalastellut Gascognen lahdella etkä
Kanaalissa", huomautti Monk hymyillen.

"Etelästä tosiaan olenkin kotoisin; eihän se estäne olemasta hyvä
kalamies, mylord?"

"Ei suinkaan, ja minä ostan saaliisi. Mutta sano nyt suoraan, mitä
aioit tehdä?"

"Mylord, en tahdo salata, että olin rannikkoa pitkin lähdössä
Newcastleen, kun joukko ratsumiehiä, jotka kulkivat rannikkoa myöten
päinvastaiseen suuntaan, viittasivat alukseeni, että meidän oli hyvä
kääntyä teidän ylhäisyytenne leiriä kohti, jollemme halunneet
yhteislaukausta heidän musketeistaan. Kun en ollut varustautunut
sotaan", lisäsi kalastaja hymyillen, "oli minun toteltava."

"Mutta minkätähden olit menossa Lambertin luo mieluummin kuin minun?"

"Tahdon olla vilpitön, mylord; salliiko teidän ylhäisyytenne?"

"Kyllä, vieläpä tarpeen tullen käskenkin."

"No niin, mylord, olin lähdössä herra Lambertin leiriin, koska
kaupunkilaisherrat maksavat hyvin, kun sitävastoin te skotlantilaiset
-- puritaanit, presbyteriläiset, uskonliittolaiset, miksi itseänne
tahtonettekaan nimitettävän -- syötte vähän, mutta maksatte vielä
vähemmän."

Monk kohautti olkapäitänsä, mutta hän ei voinut pidättyä samalla
hymyilemästä.

"Ja minkätähden tulet kalastelemaan meidän vesillemme, kun olet
etelästä kotoisin?"

"Syystä että tyhmyyttäni menin naimisiin Picardiessa."

"Vai niin; mutta Picardie ei ole Englannissa."

"Mylord, ihminen laskee haaksensa merelle, mutta Jumala ja tuuli
hoitavat muun, vieden aluksen, minne tahtovat."

"Tarkoituksenasi ei siis ollut pistäytyä tänne päin?"

"Ei toki."

"Ja mitä kautta siis tulit?"

"Me olimme paluumatkalla Ostendesta, missä oli jo nähty makrilleja, kun
navakka etelätuuli ajoi meidät ulohtaalle. Huomatessamme hyödyttömäksi
taistella tuulta vastaan heittäysimme ajelehtimaan. Ei kuitenkaan
tehnyt mielemme menettää hyvää saalistamme, joka siis oli myytävä
läheisimmässä englantilaisessa satamassa. Newcastle sattui olemaan
likinnä, ja kaupittelutilaisuutta kiitettiin meille erinomaiseksi,
koska sekä kaupunkiin että sen ulkopuolelle oli leiriytynyt sotaväkeä.
Kumpaisessakin leirissä oli joukko hyvin rikkaita ja hyvin nälkäisiä
aatelismiehiä, vakuutettiin meille edelleen, ja niinpä suuntasin
kulkumme Newcastlea kohti."

"Ja missä ovat kumppanisi?"

"Ka, he jäivät haakseen; he ovat pelkkiä matruuseja, ilman
minkäänlaista sivistystä."

"Kun sinä itse sitävastoin...?" sanoi Monk.

"Hoo, minä olen kierrellyt laajalti maailmaa isäni kanssa", kertoi
laivuri naurahtaen, "ja tiedän, mitä sou, écu, pistoli, louisdori ja
kaksois-louisdori ovat kaikilla Euroopan kielillä. Miehistöni
luottaakin minuun kuin oraakkeliin ja tottelee minua kuin amiraalia."

"Sinä se siis valitsit herra Lambertin edullisempana ostajana?"

"Kukapa muukaan. Ja sanokaahan suoraan, mylord, erehdyinkö?"

"Sen saat piankin nähdä."

"Joka tapauksessa, mylord, jos asiassa on vikaa, niin syy on minussa;
älköön siitä pahastuttako kumppaneilleni."

"Siinä on nokkela veitikka", ajatteli Monk.

Jälleen tovin äänettömänä tähysteltyään kalastajaa hän kysyi: "Sanoit
tulevasi Ostendesta?"

"Niin, mylord, sieltä viimeksi."

"Kuulit siis kai myöskin puhuttavan päiväntapauksista? Varmaankin sekä
Ranskassa että Hollannissa jonkun verran ajatellaan täkäläisiä oloja.
Mitä se mies hommailee, joka sanoo itseänsä Englannin kuninkaaksi?"

"Voi, mylord", huudahti kalastaja vilkastuen ja vilpittömästi
hyvillään, "sepä oli onnellinen kysymys, ja sitä ette voisi tiedustaa
soveliaammalta henkilöltä kuin minulta, sillä saan tosiaan annetuksi
siihen varman vastauksen! Ajatelkaas, mylord, kun poikkesin Ostendeen
myymään makrilleja, näin entisen kuninkaan kävelemässä hiekkasärkillä,
odotellen hevosia, joilla hän oli lähdössä Haagiin; hän oli pitkä,
kalpea mies, tummatukkainen ja katsannoltaan hieman korskea. Hän ei
näkynyt jaksavan kovinkaan hyvin, ja minä luulen, että Hollannin
ilmanala ei ole hänelle terveellinen."

Monk kuunteli tarkkaavasti kalastajan ripeätä, värikästä ja
monisanaista puhetta hänelle vieraalla kielellä; onneksi hän käytti
sitä itsekin aivan vaivattomasti, kuten mainitsimme. Laivuri puolestaan
lasketteli ranskaa ja englanninkieltä sekaisin, lisäten vielä joukkoon
moniaita sanoja, jotka eivät tuntuneet olevan mitään kieltä, syystä
että se oli gascognelaismurretta. Mutta hänen silmänsäkin haastoivat,
ja niin kaunopuheisina, että saattoi hyvinkin menettää virketyn sanan,
kun katse ilmaisi sen aivan selkeästi.

Kenraali näytti olevan yhä tyytyväisempi tutkistelunsa jatkuessa.

"Kuulit varmaankin sanottavan, että tuo entinen kuningas, joksi häntä
nimität, aikoi Haagiin jossakin nimenomaisessa tarkoituksessa?"

"Ka, kyllä", myönsi kalastaja, "oli siitä puhetta."

"Missä tarkoituksessa siis?"

"Aina vain siinä samassa", vastasi kalastaja; "eikö hänellä ole
mieleenlyöttymänä se aatos, että hänen pitää päästä takaisin
Englantiin?"

"Se on totta", virkahti Monk mietteissään.

"Siitä puhumattakaan", lisäsi laivuri, "että käskynhaltija...
tiedättehän, mylord, Willem II..."

"No?"

"Auttaa häntä siinä kyllä parhaansa mukaan."

"Ahaa, oletko kuullut sellaista?"

"En, mutta niin luulen."

"Sinä näyt perehtyneen politiikkaan?" sanoi Monk.

"Ka, me merenkulkijat, mylord, olemme niin tottuneet tutkimaan ilmaa ja
vettä, maailman kahta vaihtelevaisinta ilmiötä, että harvoin erehdymme
muustakaan."

"Kuulehan", sanoi Monk muuttaen puheenainetta, "väitetään, että sinä
toimitat meille hyviä ruokavaroja?"

"Parastani teen, mylord."

"Paljonko ensiksikin pyydät kaloistasi?"

"En ole niin tyhmä, että rupeisin määräämään hintaa, mylord."

"Kuinka niin?"

"Koska saaliini joka tapauksessa kuuluu teille."

"Millä oikeudella?"

"Väkevämmän oikeudella."

"Mutta aikomuksenani kuitenkin on maksaa."

"Olette hyvin jalomielinen, mylord."

"Ja täyden arvon mukaan."

"Niin paljon en pyydä."

"Mitä siis pyydät?"

"Saada vain poistua täältä."

"Minne? Kenraali Lambertinko luo?"

"Minäkö!" huudahti laivuri; "mitä minä Newcastlessa tekisin, kun
minulla ei enää ole kaloja?"

"Kuuntele minua kuitenkin."

"Kyllä kuulen."

"Neuvon sinua..."

"Mitä! Mylord tahtoo maksaa minulle ja vielä kaupanpäällisiksi antaa
hyvän neuvon! Mylord on ihan liian hyväntahtoinen."

Monk silmäili laivuria vielä tiukemmin kuin ennen, nähtävästi yhä
jonkun verran epäluuloisena.

"Niin, tahdon maksaa sinulle ja antaa samalla neuvon, sillä molemmat
seikat kuuluvat yhteen. Jos siis palaat Lambertin luo."

Laivuri teki päällään ja olkapäillänsä liikkeen, joka merkitsi:

"Koska hän pysyy siinä käsityksessä, niin on turha väittää vastaan."

"Niin älä kulje rämeikön poikki", jatkoi Monk. "Sinulla on rahoja
mukanasi, ja nevalla on muutamia minun asettamiani skotlantilaisia
väijytysosastoja. Se ei juuri ole taipuisaa väkeä ja ymmärtää huonosti
kieltä, jota puhut, vaikka se oikeastaan tuntuu olevan kolmeakin eri
kieltä. He voisivat helposti riistää sinulta, mitä olet minulta saanut,
ja kotimaahasi päästyäsi sanoisit: Kenraali Monkilla on toinen käsi
skotlantilainen ja toinen englantilainen, ja skotlantilaisella
kädellään hän ottaa takaisin, mitä on englantilaisella antanut."

"Oh, herra kenraali, minä lähden, minne vain haluatte, se on selvä
tosi", vakuutti kalastaja niin pelästyneesti, että hänen sävynsä täytyi
olla liioiteltu. "En pyydä muuta kuin jäädä tänne, jos tahdotte, että
jään."

"Sen kyllä uskon", vastasi Monk, ja hänen huulillaan vilahti
huomaamaton hymy; "mutta telttaani en kuitenkaan voi sinua majoittaa."

"En sitä tarkoitakaan, mylord; haluan ainoastaan, että teidän
korkea-arvoisuutenne ilmoittaa minulle, minne katsotte sopivimmaksi
minun asettua. Eikä siinä kannata olla tarkkatuntoinen, sillä yksi yö
kuluu meiltä väleen missä hyvänsä."

"Sitten käskenkin viedä sinut takaisin alukseesi."

"Miten teidän korkea-arvoisuutenne vain suvaitsee. Mutta kerrassaan
kiitollinen olisin, jos siinä tapauksessa antaisitte saattolaisekseni
jonkun kirvesmiehen."

"Mitä varten?"

"No, kun nuo teidän armeijanne herrat hinauttivat hevosiaan köydestä
jaalaani ylös virtaa, kolhiutui alus sen verran rantakallioihin, että
minulla nyt on vähintään kaksi jalkaa vettä ruumassa, mylord."

"Sitä suurempi syy sinun olla pitämässä silmällä alusta, nähdäkseni."

"Olen täydellisesti käskettävissänne, mylord", sanoi kalastaja.
"Tyhjennytän kalavasut, minne haluatte; sitten mylord voi maksaa
minulle, mikäli suvaitsette, ja lähettää minut matkoihini, jos näette
hyväksi. Kyllä minun kanssani on helppo sovitella."

"Niin, niin, sinä olet kunnon mies", virkkoi Monk, jonka tutkiva katse
ei ollut kyennyt havaitsemaan vähäisintäkään varjoa laivurin silmien
selkeydessä. "Digby, hoi!" Adjutantti saapui.

"Viekää tämä kelpo mies kumppaneineen pikku kaupustelutelttoihin nevan
laitaan; siellä he ovat aluksensa lähellä ja heidän ei kuitenkaan
tarvitse viettää yötänsä virralla. Mitä nyt, Spithead?"

Spithead oli kersantti, jolta Monk oli illallisekseen lainannut
kappaleen purutupakkaa. Kenraalin kysymyksen aiheutti nyt hänen tulonsa
telttaan kutsumattomana.

"Mylord", ilmoitti kersantti, "muuan ranskalainen aatelismies saapui
äsken etuvartiolinjalle ja pyrkii teidän armonne puheille."

Tämä tietysti lausuttiin englanniksi, mutta vaikka keskustelu tapahtui
tällä kielellä, tuli laivuri ilmaisseeksi ihmetystään liikahduksella,
jota Monk kersanttiinsa kääntyneenä ei huomannut.

"Ja kuka se aatelismies on?" kysyi kenraali.

"Kyllä hän esitteli itsensä, mylord", vastasi Spithead, "mutta nuo
pahuksen ranskalaiset nimet ovat niin vaikeasti lausuttavia
skotlantilaiselle kurkulle, että minä en saanut sitä painumaan
mieleeni. Mutta vahtisotamiesten tietämän mukaan hän on se sama, joka
eilen esittäysi levähdyshetkellä ja jota teidän armonne ei tahtonut
ottaa vastaan."

"Se on totta; pidin silloin sotaneuvottelua."

"Päättääkö mylord jotakin tuon aatelismiehen suhteen?"

"Tuotakoon hänet tänne."

"Käytämmekö mitään varokeinoja?"

"Millaisia?"

"Voisimme esimerkiksi asettaa siteen hänen silmilleen."

"Mitäpä se hyödyttäisi? Hän ei voi nähdä muuta kuin mitä haluan
näyttääkin, nimittäin että ympärilläni on yksitoistatuhatta urhoa,
jotka eivät pyydä parempaa kuin saada vuodattaa verensä parlamentin,
Skotlannin ja Englannin kunniaksi."

"Entä tämä mies, mylord?" tiedusti Spithead viitaten laivuriin, joka
oli puhelun aikana seissyt ihan hievahtamattomana kuin mies, joka näkee
ja kuulee, muttei ymmärrä.

"Kas, minä unohdin!" sanoi Monk.

Ja kalastajaan kääntyen hän virkkoi:

"Tapaamme sittemmin, hyvä mies; olen valinnut sinulle yösijan. Viekää
hänet mukananne, Digby. Älä pelkää mitään; rahat lähetetään sinulle
hetimiten."

"Kiitoksia, mylord!" sanoi laivuri, ja hän poistui kumartaen, Digbyn
saattamana.

Sadan askeleen päässä teltasta hän tapasi jälleen toverinsa, joiden
vilkas supattelu tuntui ilmaisevan levottomuutta.

Mutta hänen viittauksensa näytti rauhoittavan heitä.

"Hei, pojat, tulkaa tänne vain!" sanoi laivuri; "hänen
korkea-arvoisuutensa maksaa jalomielisesti täyden hinnan kaloistamme ja
osoittaa meille hyväntahtoisesti makuupaikankin."

Kalastajat liittyivät esimieheensä, ja Digbyn johtamana pikku joukkue
marssi kaupustelutelttoja kohti. Matkalla kalastajat hämyssä
sivuuttivat vartion, joka oli viemässä ranskalaista aatelismiestä
kenraali Moukin luo.

Aatelismies istui hevosen selässä väljään viittaan kietoutuneena, joten
laivuri ei saanut nähdyksi tulijan kasvoja, niin utelias kuin hän
näyttikin olevan. Aatelismies sitävastoin ei vastaantulevaan ryhmään
vilkaissutkaan, hän kun ei aavistanut, että siinä kulki hänen omia
maanmiehiään.

Adjutantti sijoitti vieraat jokseenkin siistiin telttaan, josta erään
irlantilaisen kenttäkaupustelijattaren käskettiin siirtyä kuuden
lapsensa kanssa etsimään muuta yösijaa. Roihuava nuotio paloi teltan
edustalla ja levitti purppurahohdettaan rämeikön ruohoisille
lammikoille, joiden pinta karehti raikkaan yötuulen henkäyksessä.
Kalastajien majoituttua adjuantti toivotti heille hyvää yötä, samalla
huomauttaen, että teltta-aukkoon näkyivät Tweedilla keinuvan jaalan
mastot, mikä oli todistuksena siitä, että se ei ollut vielä uponnut.
Tämä havainto tuntui sanomattomasti ilahduttavan laivuria.



24.

Aarre.


Ranskalainen aatelismies, jonka Spithead oli ilmoittanut Monkille, ei
vartiopaikkain ohi kulkiessaan ollenkaan silmäillyt ympärilleen, jottei
olisi näyttänyt tunkeilevalta. Käskyn mukaan hänet opastettiin
kenraalia telttaan. Aatelismies jätettiin yksikseen teltan
eteissuojaan, missä hän odotti Monkia.

Tämä ei viivytellytkään kauemmin kuin oli tarvis hänen kuullakseen
partion tiedonannon ja kankaisen väliseinän raosta tarkastaakseen
puheillepyrkijän ulkomuotoa.

Saattueen ilmoitus epäilemättä vakuutti aatelismiehen käyttäytyneen
mitä hienotuntoisimmin, sillä kenraalin suoman vastaanoton
ensimmäinenkin vaikutelma oli jo suosiollisempi kuin muukalainen
saattoi odottaa tällaisena hetkenä ja niin epäluuloisen miehen taholta.
Nähdessään vieraan edessään Monk tapansa mukaan kuitenkin suuntasi
häneen terävän tähystyksensä, jonka toinen puolestaan kesti näköjään
tuntematta hämiä tai levottomuutta. Kotvasen kuluttua kenraali antoi
kädellään ja päällänsä merkin, että hän odotti saavansa kuulla tämän
käynnin aiheen.

"Mylord", aloitti aatelismies virheettömällä englanninkielellä, "olen
tärkeällä asialla pyytänyt päästä teidän korkea-arvoisuutenne
puheille."

"Monsieur", vastasi Monk ranskaksi, "mannermaalaiseksi puhutte
kieltämme tavattoman puhtaasti. Pyydän teitä suomaan minulle anteeksi,
sillä kysymykseni on epäilemättä hieman epäkohtelias: puhutteko
ranskaakin yhtä keveästi?"

"Ei ole mikään ihme, mylord, että olen jossakin määrin tutustunut
englanninkieleen; olen nuoruudessani asunut Englannissa ja sittemmin
tehnyt tähän maahan kaksi matkaa."

Nämä sanat lausuttiin sillä puhtaalla ranskankielellä, joka ei
ainoastaan ilmaise ranskalaista syntyperää, vaan erityisesti
kotipaikkaoikeutta Toursin ympäristöllä.

"Ja missä päin Englantia olette oleskellut, monsieur?"!

"Nuoruudessani asuin Lontoossa, mylord. Sitten tein v. 1635 vaiheilla
huvimatkan Skotlantiin; lopuksi oleskelin v. 1648 jonkun aikaa
Newcastlessa ja juuri luostarissa, jonka puutarhat nyt ovat armeijanne
hallussa."

"Suokaa minulle anteeksi, monsieur, mutta käsittänettehän näiden
kysymysten tarkoituksen?"

"Minua ihmetyttäisi, mylord, jollei minulle niitä esitettäisi."

"Miten voin nyt palvella teitä, monsieur, ja mitä haluattekaan
minulta?"

"Asiani on tällainen, mylord, -- mutta sitä ennen, olemmeko kahden
kesken?"

"Täydellisesti, monsieur, lukuunottamatta vahtisotilasta, joka
vartioitsee meitä."

Tämän virkkaessaan Monk siirsi kädellään syrjään teltan ovikaistaleen
ja osoitti aatelismiehelle, että vartiosoturi oli asetettu korkeintaan
kymmenen askeleen päähän, joten hänellä oli sekunnissa saatavana
aineellista apua, jos vain huusi sitä.

"Niin ollen, mylord", sanoi aatelismies niin tyynesti kuin hän olisi jo
kauan kuulunut kenraalin ystäväpiiriin, "noudatan vakaata päätöstäni
ryhtyä keskusteluun teidän korkea-arvoisuutenne kanssa, koska tiedän
teidät kunniantuntoiseksi mieheksi. Asiani laatu muuten todistaakin,
kuinka suuressa arvossa pidän teitä."

Kummastellen tällaista puhuttelua, joka edellytti vähintään
tasa-arvoisuutta hänen ja ranskalaisen aatelismiehen kesken, Monk loi
tutkivan silmäyksen vieraaseensa ja sanoi hiukan ivallisella
äänenpainolla, vaikka hänen kasvojensa ilme ei vähääkään muuttunut:

"Kiitän teitä, monsieur, mutta ensiksikin, kuka olettekaan, sallikaa
minun tiedustaa?"

"Mainitsin kyllä nimeni kersantillenne, mylord."

"Suokaa hänelle anteeksi, monsieur; hän on skotlantilainen, ja hänen
kävi liian vaikeaksi muistaa sitä."

"Olen kreivi de la Fère, monsieur", virkkoi Atos kumartaen.

"Kreivi de la Fère?" toisti Monk muistellen. "Pyydän aneeksi, monsieur,
mutta minusta tuntuu, että kuulen nimenne ensi kertaa. Onko teillä joku
asema Ranskan hovissa?"

"Ei mitään. Olen pelkästään aatelismies."

"Onko teillä muuten mitään arvosijaa?"

"Kuningas Kaarle I teki minusta Sukkanauha-ritarin, ja kuningatar Anna
Itävaltalainen antoi minulle Pyhän Hengen tähdistön ritarimerkin. Muita
arvonimityksiä ei minulla ole."

"Sukkanauha-ritari! Pyhän Hengen tähdistön jäsen! Te olette
kumpaisenkin maan ylimmän arvoluokan edustaja, monsieur?"

"Niin."

"Millä perusteella on sellainen suosio tullut osaksenne?"

"Heidän majesteeteilleen tekemieni palvelusten johdosta."

Monk katseli hämmästyksissään miestä, joka hänestä näytti samalla
kertaa niin vaatimattomalta ja niin suurelta. Sitten hän sanoi
ikäänkuin luopuen yrittämästä tunkeutua tähän salaperäiseen
yksinkertaisuuteen ja ylhäisyyteen, josta vieras ei näkynyt olevan
halukas antamaan hänelle sen parempaa selvitystä kuin hän jo oli
saanut:

"Te kai eilen ilmoittauduitte etuvartiolle?"

"Niin, mylord, mutta minua ei laskettu esille."

"Monet upseerit, monsieur, eivät päästä ketään leiriinsä, liiatenkaan
todennäköisen taistelun aattona. Minä en ole virkaveljieni kaltainen
enkä tahdo pidättää ketään luotani. Kaikkia mielipiteitä on mielestäni
hyvä kuunnella; kaikki vaarat ovat Jumalan lähettämiä, ja niiden
punnitsemiseen on Hän suonut minulle tarmoa. Teidän esteenänne olikin
eilen vain se seikka, että pidin sotaneuvottelua. Tänään olen vapaa,
puhukaa siis."

"Mylord, teillä on sitä suurempi syy vastaanottaa minut, kun asiani ei
koske odotettavissa olevaa taisteluanne kenraali Lambertin kanssa eikä
leiriänne. Tänne tullessani pidinkin päätäni käännettynä toisaalle,
jotten olisi nähnyt miesvoimaanne, ja suljin silmäni telttain kohdalla,
jäädäkseni niiden järjestelystä tietämättömäksi. Ei, mylord, tulin
aivan yksityisellä asialla."

"Puhukaa siis, monsieur", kehoitti Monk uudestaan.

"Minulla oli vastikään kunnia mainita teidän ylhäisyydellenne", jatkoi
Atos, "että olen asustanut Newcastlessa. Se tapahtui kuningas Kaarle
I:n aikaan, silloin kun skotlantilaiset luovuttivat kuningas-vainajan
herra Cromwellille."

"Tiedän", virkahti Monk kylmäkiskoisesti.

"Minulla oli sillähaavaa mukanani suurehko summa kultaa, ja päivää
ennen taistelua -- kenties jollakin tavoin aavistellen seuraavan päivän
käännettä -- kätkin sen Newcastlen luostarin isoimpaan kellariin,
siihen torniin, jonka huipun näette täältä kuutamon hopeoimana.
Aarteeni on siis haudattuna sinne, ja nyt tulin pyytämään teidän
korkea-arvoisuutenne lupaa korjata omaisuuteni toiseen talteen,
ennenkuin kenties taistelu kääntyy tälle taholle, jolloin miina tai muu
sotatapaus saattaa hävittää rakennuksen, hajoittaen kultani tai
toimittaen sen päivänvaloon sotamiesten saaliiksi."

Monk oli ihmistuntija; hän näki kreivin kasvojen kuvastavan kaikkea
mahdollista tarmokkuutta, älyä ja ymmärtäväisyyttä. Senvuoksi hän ei
voinut ranskalaisen aatelismiehen ilmoituksessa havaita muuta kuin
ylevää luottavaisuutta, ja hän näytti tulevan siitä syvästi
liikuttuneeksi.

"Monsieur", hän sanoi, "te olette tosiaan arvostellut minua oikein.
Mutta kannattaako summa tavoittamisen vaivaa? Ja luuletteko edes, että
se on todellakin säilynyt kätkössään?"

"Se on ihan epäilemättömästi tallella, monsieur."

"Siinä vastaus toiseen kysymykseeni, mutta mitä arvelette toisesta?
Kysyin teiltä, onko summa niin suuri, että sen perimistä kannattaa
yrittääkään."

"Kyllä se on melkoinen, mylord, sillä minä kaivoin maahan kahteen
nassakkaan sullottuna miljoonan."

"Miljoonan!" huudahti Monk, jota Atos vuorostaan nyt silmäili tiukasti
ja tutkivasti.

Monk huomasi sen, ja hänen epäluuloisuutensa heräsi jälleen.

"Tämä mies virittää minulle ansaa", ajatteli hän. "Tahtoisitte siis",
hän virkkoi, "hankkia jälleen haltuunne tuon summan?"

"Jos sallitte, mylord."

"Tänäänkö?"

"Vielä tänä iltana, niiden olosuhteiden takia, jotka teille mainitsin."

"Mutta, monsieur", huomautti Monk, "kenraali Lambert on yhtä lähellä
luostaria kuin minäkin. Minkätähden ette kääntynyt hänen puoleensa?"

"Syystä että tärkeissä asioissa on toteltava vaistoaan ennen kaikkea,
mylord. No niin, kenraali Lambert ei herätä minussa samaa luottamusta
kuin te."

"Olkoon menneeksi, monsieur; toimitan teille takaisin rahanne, jos ne
vielä ovat siellä. Mutta voihan silti sattua että niitä ei enää löydy.
Vuodesta 1648 on kaksitoista vuotta kulunut, ja sillä aikaa on paljon
tapahtunut."

Monk toisti tämän muistutuksensa nähdäkseen, käyttäisikö ranskalainen
aatelismies täten avautunutta pääsytietä mutta Atos ei edes silmää
räväyttänyt.

"Vakuutan teille, mylord", sanoi hän lujalla äänellä, "että ne kaksi
nassakkaa varman uskoni mukaan eivät ole vaihtaneet paikkaa eivätkä
omistajaa."

Vastaus häivytti Monkin mielestä yhden epäluulon, mutta herätti sijalle
toisen.

Tämä ranskalainen oli varmaankin lähetetty johdattamaan parlamentin
suojelijaa johonkin harha-askeleeseen; tieto kulta-aarteesta oli
kaiketi vain veruke, jolla tahdottiin houkutella hänen voitonhimoaan.
Tuota aarretta ei voinut olla olemassa. Monkin piti vain saada itse
teossa näytetyksi toteen ranskalaisen aatelismiehen juonen
valheellisuus kääntää vihollistensa keksimä eksytysyritys voitoksi
maineelleen. Samassa olikin Monk selvillä menettelystään.

"Monsieur", hän sanoi Atokselle, "suonette minulle kunnian ottaa osaa
illalliseeni?"

"Kiitän, mylord", vastasi Atos kumartaen, "sillä te osoitatte minulle
suosiollisuutta, jonka arvoiseksi tunnen itseni, koska oma
kiintymykseni liittää minua teihin yhä enemmän."

"Epäröimätön suostumuksenne tarjoukseeni on minulle sitä suurempi
kohteliaisuus, kun keittiööni kuuluu vain pieni henkilökunta ja
muonanhankkijani ovat tänä iltana palanneet tyhjin käsin. Jollei muuan
teidän kansallisuuteenne kuuluva kalastaja olisi eksynyt leiriini,
olisi kenraali Monkin täytynyt tänään käydä levolle illallisettaan. Nyt
on minulla siis kuitenkin tuoretta kalaa, mikäli myyjä vakuutti."

"Mylord, vastaanotan tarjouksenne etupäässä vain saadakseni kunnian
viipyä seurassanne hieman pitempään."

Tämän kohteliaisuuksien vaihdon jälkeen, jollaikaa kenraali ei ollut
unohtanut rahtuakaan varovaisuudestaan, katettiin honkapöydälle
illallinen tai sen niminen ainakin. Päällikkö viittasi kreivi de la
Fèreä istumaan pöydän ääreen ja asettui itse vastapäätä. Ylhäisille
pöytäkumppanuksille tuotu ainoa ruokalaji, vadillinen keitettyä kalaa,
tuntui kelpaavan nälkäiselle vatsalle enemmän kuin hemmoitellulle
herkutteluhalulle.

Heidän siten aterioidessaan -- syöden kalaa ja kulautellen
huonoa olutta -- Monk antoi kertoilla itselleen viimeisistä
frondelaistapauksista, prinssi de Condén ja kuninkaan kesken tehdystä
sovinnosta ja hänen majesteettinsa oletetusta naimisiinmenosta
infantinna Marie Thérèsen kanssa. Mutta molemmin puolin karteltiin
ollenkaan kajoamasta niihin valtiollisiin harrastuksiin, jotka
tällähaavaa olivat Englannille, Ranskalle ja Hollannille yhteisinä tai
oikeastaan eroittivat niitä toisistaan.

Keskustelu toi Monkiin varmuuden seikasta, jonka hän oli havainnut jo
ensimmäisistä sanoista, nimittäin että hän oli tekemisissä miehen
kanssa, jolla oli korkea yhteiskunnallinen asema.

Tällainen mies ei voinut olla salamurhaaja, ja Moukista tuntui
mahdottomalta luulla häntä vakoojaksikaan; mutta Atoksessa ilmeni
samalla kertaa niin suurta oveluutta ja lujuutta, että Monk arveli
voivansa päätellä hänet salaliittolaiseksi.

Heidän noustuaan pöydästä Monk aloitti jälleen äskeisestä:

"Uskotte siis aarteenne olevan tallella, monsieur?"

"Niin, mylord."

"Ihan tosissanne?"

"Aivan ehdottomasti."

"Ja te luulette kykenevänne löytämään jälleen paikan, johon se on
haudattu?"

"Ensi näkemällä."

"No niin, monsieur", sanoi kenraali, "pelkästä uteliaisuudesta tulenkin
mukaan. Ja seurani on teille tarpeellinenkin, sillä ilman minua tai
jotakuta upseeriani teille kävisi peräti työlääksi kulkea leirini
läpi."

"En sallisi teidän vaivautua minun tähteni, kenraali, jollen todella
tarvitsisi seuraanne; mutta suostun tarjoukseenne tunnustaen, että se
ei ainoastaan ole minulle suuri kunnia vaan myöskin välttämätön."

"Haluatteko, että otamme väkeä saattueeksemme?" kysyi kenraali.

"Sitä luulen tarpeettomaksi, ellette itse näe siihen aihetta. Kaksi
miestä ja hevonen hyvin riittävät noiden kahden nassakan
kuljettamiseksi purteen, jolla tänne saavuin."

"Mutta onhan kuokittava ja kaivettava maata, kangottava ylös kiviä;
varmaankaan ette aio suoriutua siitä työstä omin käsin?"

"Ei ole tarvis kaivaa eikä kuokkia, kenraali. Aarre on kätketty
luostarin hautaholviin. Paaden alla, johon on kiinnitetty iso
rautarengas, on neljä porrasastuinta. Nassakat ovat vierekkäin
näiden juurella, peitettyinä ruumisarkun muotoon iskostetulla
kipsikerroksella. Ohjauksenani on sitä paitsi muistokirjoitus, josta
paasi on tunnettavissa, ja koska minä en näin arkaluontoisessa ja
luottamusta vaativassa asiassa tahdo salata mitään teidän
korkea-arvoisuudeltanne, mainitsen sen tässä:

"_Hic jacet venerabilis Petrus Gulielmus Scott, Canon Honorab.
conventus Novi Castelli. Obiit quarta et decima Feb. ann. Dom. MCCVIII.
Requiescat in pace."_[24]

Monk ei menettänyt sanaakaan kuuluvistaan. Häntä hämmästytti, että mies
saattoi olla joko niin harvinaisen kavala ja näytellä osaansa niin
verrattomasti tai niin avomielisen luottavainen pyytäessään saada
korjata talteen miljoonansa olosuhteissa, joissa tikarinpisto voi
helposti vaarantaa sen, -- keskellä armeijaa, joka olisi pitänyt
varkautta laillisena hyvityksenä.

"Hyvä on", hän sanoi, "tulen mukaan, ja seikkailu näyttää minusta niin
ihmeelliseltä, että kannankin itse soihtua."

Tämän lausuessaan hän sitaisi kupeelleen lyhyen miekan, pisti vyöhönsä
pistoolin ja paljasti samalla ihokkaansa avautuessa hienorenkaisen
teräspaidan, joka oli aiottu suojaksi salamurhaajan survaisulta.

Sitten hän otti vasempaan käteensä skotlantilaisen tikarin ja sanoi
Atokseen kääntyen:

"Oletteko valmis, monsieur?"

"Minä olen."

Atos valmistausi päin vastoin kuin Monk. Hän irroitti väkipuukkonsa ja
laski sen pöydälle, päästi soljesta hankkiluksensa ja asetti tikarin
viereen miekkansakin, avasi sitten teeskentelemättömästi ihokkaansa
nauhasolmut ikäänkuin ottaakseen esille nenäliinansa ja antoi paljaan
rintansa kuultaa hienon batistipaidan alta. Hänellä ei siis ollut
hyökkäys- eikä puolustusaseita.

"Kerrassaan kummallinen mies!" ajatteli Monk. "Hän lähtee ihan
aseettomana. Mutta varmaankin hänellä on väijytys sovitettuna
jonnekin."

"Kenraali", virkkoi Atos ikäänkuin arvaten hänen epäluulonsa, "te
tahdotte, että me olemme perillä yksin, ja se on hyvä. Mutta suuren
päällikön ei sovi koskaan huimapäisesti antautua alttiiksi
yllätyksille. On pimeä, nevan poikki kulkiessamme voi esiintyä vaaroja.
Ottakaa saattue."

"Olette oikeassa", myönsi Monk.

Hän huusi:

"Digby!"

Adjutantti saapui.

"Viisikymmentä miestä, miekat ja muskelit mukana", käski hän.

Ja hän vilkaisi Atokseen.

"Se on liian vähän, jos ilmenee vaaraa", sanoi Atos, "ja liian paljon,
jollei mitään satu."

"Lähden yksin", peruutti Monk. "En tarvitse ketään, Digby. Tulkaa,
monsieur."



25.

Nevalla.


Lähtiessään leiristä Tweediä kohti Atos ja Monk kulkivat maantietä,
jota myöten Digby oli tuonut leiriin kalastajat. Tämä taival esitti
katseille, mitä suuria muutoksia ihmiset saavat aikaan luonnossa, ja
sellaiset ilmiöt tehosivat erityisesti niin herkkään ja vilkkaaseen
mielikuvitukseen kuin Atoksen oli. Hän silmäili vain noita autioita
tienoita; Monk sitävastoin piti silmällä ainoastaan Atosta, joka
vuoroin taivaalle ja maan pinnalle tähystellen etsi, mietti ja
huokaili,

Digby oli alussa joutunut hiukan ymmälle kenraalin viime käskystä ja
etenkin äänenpainosta, jolla se lausuttiin, Hän oli seurannut öisiä
vaeltajia parinkymmenen askeleen matkan, mutta kenraalin kääntyessä
katsomaan ikäänkuin ihmeissään siitä, että hänen määräystään ei
täsmällisesti toteltu, adjutantti oli oivaltanut olevansa väärässä ja
palasi telttaansa.

Hän arveli kenraalin tahtovan tuntemattomana tehdä leirissä tuollaisen
yöllisen kierroksen, jota yksikään kokenut sotapäällikkö ei lyö laimin
ratkaisevan taistelun edellä. Siinä tapauksessa hän selitti Atoksen
läsnäolon siltä kannalta kuin käskyläinen tulkitsee kaikkea esimiehensä
käytöksessä ilmenevää salaperäisyyttä. Atos saattoi olla ja Digbyn
silmissä hänen täytyikin olla vakooja, jonka tiedoista kenraalilla oli
hyötyä.

He olivat samonneet noin kymmenen minuuttia telttojen ja vartiopaikkain
välitse, joita oli tiheämmässä päämajan lähistöllä, kun Monk poikkesi
kapealle tielle, joka haarautui kolmelle taholle. Vasemmanpuolinen
haara johti virralle, keskimmäinen rämeikön poikki Newcastlen
luostariin ja oikeanpuolinen Monkin leirin etuvartiolinjalle eli
lähinnä Lambertin armeijaa sijaitsevalle rintamaketjulle. Virran
vastapäisellä rannalla oli Monkin uloin vartio vakoilemassa vihollisen
liikkeitä. Siihen kuului sataviisikymmentä skotlantilaista, jotka
olivat uimalla menneet Tweedin yli; hyökkäyksen tapahtuessa heidän piti
uida takaisin ja panna toimeen hälytys. Mutta kun täällä päin ei ollut
siltaa ja Lambertin sotamiehet eivät olleet niin rivakoita viskautumaan
veteen kuin Monkin, ei jälkimmäinen näyttänyt olevan kovinkaan
huolissaan häiritsemisestä tältä taholta.

Tällä puolella virtaa, noin viidensadan askeleen päässä vanhasta
luostarista, oli kalastajilla asuntonsa keskellä pientä telttojen
ryhmää; sen olivat pystyttäneet läheisimpien heimojen sotamiehet,
joilla oli mukanaan vaimonsa ja lapsensa.

Koko kirjava sekamelska esiintyi kuutamolla mieleenpainuvana kuvana.
Puolittainen hämy kaunisti jokaista yksityiskohtaa, ja valo, tämä
imartelija, joka kiintyy yksinomaan ilmiöiden loistavaan puoleen,
tavoitti jokaisesta ruostuneesta musketista vielä kajoamatonta pintaa
ja kaikista kangastilkuista valkoisinta ja vähimmin tahriutunutta osaa.

Kävellen tämän tumman maiseman halki, jolle kuun hopeinen hohde ja
hiipuvien nuotioiden punerrus soivat kaksinaista valaistusta, Monk siis
Atoksen kanssa saapui kolmen tien yhtymäkohtaan. Hän seisahtui ja
virkkoi kumppanilleen:

"Monsieur, tunnetteko tien?"

"Ellen erehdy, kenraali, johtaa keskimmäinen tie suoraan
luostarialueelle."

"Aivan oikein; mutta me tarvitsemme valoa voidaksemme tunkeutua
holviin."

Monk kääntyi katsomaan taakseen.

"Kas, Digby näkyy lopultakin seuranneen meitä", hän sanoi. "Sen
parempi; hän toimittaa meille mitä tarvitsemme."

"Niin, kenraali, -- tuolla häämöittää tosiaan mies, joka on tuokion
aikaa tullut perässämme."

"Digby!" huusi Monk; "tulkaa tänne, Digby!"

Mutta haamu vain liikahti hämmästyneesti eikä totellut; lähenemisen
sijasta se peräytyi, kyyristyi ja katosi pitkin vasemmapuolista
piennarta, suunnaten kulkunsa kalastajien asunnolle päin.

"Ei se näykään olleen Digby", virkkoi Monk.

Kumpainenkin oli katseellaan seurannut huvennutta varjoa. Mutta mies,
joka hiipii liikkeellä kello yhdentoista tienoissa illalla leirissä,
missä makailee alun toistakymmentätuhatta soturia, ei ole mikään niin
tavaton ilmiö, että tuo katoaminen olisi herättänyt Atoksessa ja
Monkissa levottomuutta.

"Koska kuitenkin tarvitsemme pikipannua, lyhtyä tai soihtua
nähdäksemme, minne laskemme jalkamme, niin hankkikaamme sellainen",
sanoi Monk.

"Ensimmäinen sotamies, jonka tapaamme, voi valaista meille, kenraali",
huomautti Atos.

"Ei", sanoi Monk koetellakseen, oliko kreivi de la Fèrellä ja
kalastajilla mitään keskinäistä ymmärtämystä, "mieluummin otan jonkun
noista ranskalaisista merimiehistä, jotka illalla kävivät myymässä
minulle kalaa. He purjehtivan pois huomenna ja säilyttävät senvuoksi
paremmin salaisuuden. Jos sitävastoin skotlantilaisessa armeijassa
leviäisi huhu, että Newcastlen luostarista löytyy aarteita, niin
ylämaalaiseni luulisivat, että jokaisen paaden alla on miljoona
kätkettynä, ja piankaan ei olisi kiveä kiven päällä koko
rakennuksessa."

"Miten vain tahdotte, kenraali", vastasi Atos niin luonnollisella
äänellä, että hänelle oli ilmeisesti yhdentekevää, käytettiinkö apurina
sotamiestä vai kalastajaa.

Monk lähestyi tietä, jonka taakse äskeinen haamu oli kadonnut, ja
kohtasi nyt partion, joka telttojen ympäri kiertäen oli menossa
päämajan päin. Kenraali ja hänen kumppaninsa pysäytettiin, mutta he
pääsivät jatkamaan matkaansa lausuttuaan tunnussanan.

Muuan melun havahduttama sotamies kohottausi viitassaan nähdäkseen,
mitä oli tekeillä.

"Kysykää häneltä, missä kalastajat ovat", supatti Monk Atokselle; "jos
minä tiedustaisin, niin hän tuntisi minut."

Atos lähestyi sotamiestä, ja tämä osoitti hänelle teltan;
aarteenhakijat astelivat heti sen luo.

Kenraalista näytti kuin juuri hänen lähestyessään olisi äskeisen haamun
näköinen varjo vilahtanut tähän telttaan, mutta perille tullessaan hän
uskoi erehtyneensä, sillä kaikki nukkuivat sikin sokin, ja näkyi vain
sääriä ja käsivarsia kietoutuneina toisiinsa.

Atos jäi teltan ulkopuolelle, jotta hänen ei epäiltäisi olevan
salaisissa väleissä maanmiestensä kanssa.

"Hei, herätkää!" huusi Monk ranskaksi.

Pari kolme nukkujaa nousi.

"Tarvitsen miestä, joka valaisee minulle", jatkoi Monk.

Kaikki liikahtivat nyt, muutamat kohosivat istualle ja toiset suoraa
päätä jalkeille. Laivuri oli noussut ensimmäisenä.

"Teidän korkea-arvoisuutenne voi luottaa avuliaisuuteemme", hän vastasi
äänellä, joka hätkähdytti Atosta. "Minne on lähdettävä?"

"Saat nähdä. Lyhty, pian tänne lyhty!"

"Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne. Tahdotteko, että minä tulen
saattajaksi?"

"Sinä tai joku muu, sillä ei ole väliä, kunhan vain saan jonkun
valaisemaan."

"Kummallista!" ajatteli Atos; "tuon kalastajan ääni ihmetyttää minua!"

"Iskekää tulta, te toiset!" huusi laivuri; "joutuin nyt!"

Sitten hän kääntyi likinnä seisovaan kumppaniinsa ja lisäsi hiljaa:

"Mene sinä valaisemaan, Menneville, ja pysyttele valmiina kaikkeen."

Muuan kalastaja iski tuluksilla valkean taulapalaan ja sytytti siitä
rikkitikun, jolla pisti tulen lyhtynsä kynttilään.

Koko teltta kävi heti valoisaksi.

"Oletteko valmis, monsieur?" kysyi kenraali Atokselta, joka käänsi
kasvonsa pois valosta.

"Kyllä, kenraali", vastasi hän.

"Kas, se ranskalainen aatelismies!" virkkoi laivuri hiljaa. "Hitto,
olipa oiva aatos, että päätin lähettää sinut, Menneville! Se nyt olisi
puuttunut, että hän olisi tuntenut minut! Valaise pois vain!"

Tämä lausuttiin teltan perällä ja niin varovasti, että Monk ei voinut
kuulla siitä sanaakaan. Hän sitäpaitsi juttelikin Atoksen kanssa.

Menneville valmistausi sillaikaa tai oikeastaan vastaanotti
päällikkönsä ohjeita.

"No?" kysyi Monk.

"Tullaan, kenraali", vastasi kalastaja.

Monk, Atos ja opas läksivät liikkeelle.

"Se on mahdotonta!" tuumi Atos itsekseen. "Kuinka saatoin kuvitellakaan
mitään niin järjetöntä!"

"Käy edellä, seuraa keskimmäistä tietä ja jouduta askeleitasi", sanoi
Monk kalastajalle.

He eivät olleet edenneet kahtakymmentä askelta, kun sama varjo, joka
oli näyttänyt pujahtavan telttaan, ilmestyi sieltä jälleen esiin. Se
hiipi paalujen luo, joita oli lyöty ikäänkuin rintasuojaksi
tienreunaan, ja tähysti uteliaasti, minnepäin kenraali läksi.

Kaikki kolme katosivat hämyyn. He astelivat luostaria kohti, jonka
valkoiset kivet jo häämöttivät kuin hautapatsaina.

Kotvaseksi pysähdyttyään porttikäytävän edustalla he astuivat sisälle
luostariin. Ulko-ovi oli murrettu kirveellä. Nelimiehinen vartio nukkui
rauhallisesti eräässä komerossa, -- niin varmoja oltiin siitä, että
mitään hyökkäystä ei yritettäisi tältä taholta.

"Nämä miehet eivät häirinne hankettamme?" sanoi Monk Atokselle.

"Päin vastoin, kenraali, heistä on apua nassakkain vierittämisessä, jos
teidän korkea-arvoisuutenne sallii."

"Olette oikeassa."

Niin sikeästi kuin vartio nukkuikin, valveutui se kolmen vaeltajamme
tunkeutuessa vadelmapensaiden ja rikkaruohojen sekaan, jotka olivat
päässeet rehoittamaan porttiholvissa. Monk ilmoitti tunnussanan ja
eteni lyhdynkantajansa valaisemana luostarin sisäosiin. Hän käveli
takimmaaisena ja tarkkaili Atoksen kaikkia liikkeitä, pitäen
takinhihassaan paljastettua tikaria valmiina lävistämään aatelismiehen
kyljen, jos tämä yrittäisi mitään epäiltävää. Mutta Atos käveli vakavin
ja varmoin askelin läpi salien ja poikki pihojen.

Rakennuksessa ei ollut enää ainoatakaan ovea, ei ainoatakaan ikkunaa
eheänä. Ovet oli poltettu, muutamat paikoillaan, ja hiiltyneet
pihtipielet näkyivät vielä tulen pykälöittäminä, kun se oli itsekseen
sammunut, nähtävästi kykenemättömänä kokonaan ahmimaan jykeviä,
rautasinkilöillä liitettyjä tammilaahkoja. Kaikki ikkunaruudut oli
pirstattu, ja rei'istä pyrähteli pakoon lyhdynvalon säikähdyttämiä
yölintuja. Samalla kertaa alkoivat jättiläismäiset lepakot hiljaisina
liihotella laajoissa kehissä häiritsijäinsä yläpuolella, niiden varjot
heiluivat korkeilla kiviseinillä lyhdyn valon sattuessa niihin. Tämä
näky oli rauhoittava. Monk tiesi päätellä että luostarissa ei ollut
ihmisiä, koska nuo arat eläimet oleksivat siellä ja pakenivat hänen
lähestyessään.

Atos raivasi tiensä hävityksen kasaamien röykkiöiden läpi ja tempoi
edestä moniaita murattiköynnöksiä, jotka olivat asettuneet
yksinäisyyden vartijoiksi. Hän saapui siten hautaholvin eteen; se
sijaitsi ison salin alla, mutta sinne laskeuduttiin kappelista. Siellä
hän pysähtyi.

"Olemme perillä, kenraali", hän ilmoitti.

"Tuossa siis on se paasi?"

"Niin."

"Aivan oikein, -- näenkin renkaan; mutta se on ruostunut kiinni
laattaan."

"Tarvitsisimme kangen."

"Se on helppo saada."

Katsellessaan ympärilleen Atos ja Monk huomasivat kolmen tuuman
vahvuisen nuoren saarnin, joka muurin nurkkauksessa kasvaen oli
tunkenut lehvänsä pimittämään ikkunaa.

"Onko sinulla veistä?" kysyi Monk kalastajalta.

"On, monsieur."

"Katkaise sitten tuo puu."

Kalastaja totteli käskyä, tylsyttäen veitsensä terän. Kun saarni oli
saatu poikki ja kärjistetty, tunkeusivat kaikki maanalaiseen holviin.

"Pysähdy tuohon", sanoi Monk kalastajalle, viitaten kellarin soppeen.
"Kaivamme ylös ruutia, ja lyhtysi voisi käydä vaaralliseksi."

Mies peräytyi hiukan säikähtäen ja jäi uskollisesti paikalle, joka oli
hänelle osoitettu, sillävälin kun Monk ja Atos kääntyivät pilarin
taakse, jonka juurelta tunkeusi kellariluukusta kuutamon sädejuova,
osuen juuri sille kivelle, jota kreivi de la Fère oli tullut niin
pitkän matkan takaa etsimään.

"Tässä nyt olemme", sanoi Atos osoittaen kenraalille latinankielistä
muistokirjoitusta.

"Niin näkyy", myönsi toinen.

Sitten hän jatkoi ikäänkuin vieläkin tahtoen suoda ranskalaiselle
välttelykeinon:

"Ettekö huomaa, että tähän holviin on jo tunkeuduttu ja että useita
muistopatsaita on murskattu?"

"Mylord, olette luultavasti kuullut mainittavan, että teidän
skotlantilaistenne harras uskonnollisuus mielellään jättää vainajien
muistopatsaitten kaittaviksi kalleuksia, joita he ovat eläessään
voineet omistaa. Sentähden ovat sotamiehet tietenkin tulleet
ajatelleiksi, että niiden patsaiden jalustan alla, jotka koristivat
useimpia näistä haudoista, saattoi olla aarre kätkettynä, joten he ovat
murskanneet sekä jalustan että patsaan. Mutta mikään muistopatsas ei
ole kääntänyt huomiota sen kunnianarvoisen kanungin hautaan, jota
meidän asiamme koskee. Se on yksinkertainen, ja sitä on lisäksi
suojellut se taikauskoinen pelko, joka on aina saanut puritaanit
kammoamaan pyhäinryöstöä. Tämä hauta näkyy selvästi jääneen aivan
koskemattomaksi."

"Se on totta", sanoi Monk.

Atos tarttui vipusimeen.

"Voinko auttaa teitä?" kysyi Monk.

"Kiitos, mylord, mutta minä en tahdo, että teidän korkea-arvoisuutenne
käy käsiksi työhön, josta ette kenties ottaisi vastuuta, jos
tietäisitte sen todennäköiset seuraukset."

Monk kohotti päätänsä.

"Mitä tarkoitatte, monsieur?" kysyi hän.

"Tahdon huomauttaa... Mutta tuo mies..."

"Malttakaahan", sanoi Monk, "käsitän empimisenne. Teen hänen kanssaan
kokeen."

Monk kääntyi kalastajaa kohti, jonka varjokuva näkyi lyhdyn valossa.

"_Come here, friend_", virkkoi hän käskevästi.

Kalastaja ei hievahtanutkaan.

"Hyvä on", jatkoi kenraali, "hän ei ymmärrä englantia. Voitte puhua
englanninkieltä, jos suvaitsette."

"Mylord", vastasi Atos, "olen usein nähnyt ihmisillä erityisissä
tilanteissa niin paljon hillitsemiskykyä, että he eivät ole vastanneet
kysymykseen, kun se on lausuttu kielellä, jota he eivät ole olleet
ymmärtävinään. Kalastaja saattaa olla viekkaampi kuin luulemme. Minä
pyydän, että suvaitsisitte lähettää hänet loitommalle, mylord."

"Hän pyrkii jättäytymään kahden kesken minun kanssani holviin",
ajatteli Monk. "Eipä väliä, -- tahdon nähdä, miten tämä on
päättyäkseen. Olemme mies miestä vastaan, ja muita ei täällä ole...
Ystäväiseni", virkkoi hän kalastajalle, "mene takaisin ylös portaita ja
pidä huolta siitä, että kukaan ei tule meitä häiritsemään."

Kalastaja liikahti totellakseen.

"Jätä lyhtysi", jatkoi Monk; "se ilmaisisi sinut ja voisi toimittaa
sinut maalitauluksi jonkun hätäiselle musketinlaukaukselle."

Kalastaja näkyi antavan arvoa neuvolle; hän laski lyhtynsä permannolle
ja katosi porrasholvin alle.

Monk meni ottamaan lyhdyn ja siirsi sen pilarin juurelle.

"Kas niin", hän sanoi, "rahojako tähän hautaan tosiaankin on kätketty?"

"Niin, mylord, ja viiden minuutin kuluttua ette sitä epäile."

Samassa Atos iski lujasti kipsipäällystykseen, joka halkesi, niin että
vipukangen kärki mahtui säröön. Atos työnsi seipäänsä tähän rakoon, ja
pian päällystys murtui isoina lohkareina, kohoutuessaan kuperiksi
paakuiksi. Sitten kreivi de la Fère kävi vääntämään erilleen aluskiviä
voimakkain ottein, joihin ei olisi uskonut noin hienojen käsien
pystyvän.

"Mylord", sanoi hän, "tässä nyt on se muuraus, josta teidän
korkea-arvoisuudellenne mainitsin."

"Niin, mutta nassakoita en vielä näe", vastasi Monk.

"Jos minulla olisi väkipuukko", sanoi Atos silmäillen ympärilleen,
"niin saisitte nähdä ne hetimiten, mylord. Pahaksi onneksi unohdin
omani teidän korkea-arvoisuutenne telttaan."

"Minä kyllä tarjoaisin teille tikarini", sanoi Monk, "mutta sen terä
lienee liian heikko tuollaiseen käytäntöön."

Atos näytti etsivän lähistöltä jotakuta esinettä haluamansa aseen
vastikkeeksi.

Monk ei menettänyt näkyvistään ainoatakaan hänen kättensä liikettä tai
kasvojensa ilmettä.

"Miksette pyydä kalastajan veistä?" kysäisi hän. "Hänellä oli tukeva
puukko."

"Kah, se on totta", vastasi Atos; "sillähän hän katkaisi tämän kangen."
Ja hän lähestyi portaita.

"Hyvä mies", hän sanoi kalastajalle, "heitä minulle veitsesi; tarvitsen
sitä."

Ase kalahti pitkin astuimia alas.

"Ottakaa tosiaan se", virkkoi Monk; "sen olemme nähneet taatuksi
aseeksi, jota luja käsi kykenee käyttämään edullisesti."

Atos näytti antavan Monkin sanoille vain sen luonnollisen ja
yksinkertaisen merkityksen, joka niille lähinnä kuului. Hän ei myöskään
huomannut tai ainakaan ollut huomaavinaan, että Monk hänen palatessaan
siirtyi syrjään ja kouraisi vasemmalla kädellään pistoolia,
pidellessään oikeassa jo tikaria. Atos ryhtyi jälleen työhön, kääntäen
selkänsä Monkille ja siten luovuttaen hänen haltuunsa henkensä ilman
mitään puolustautumisen mahdollisuutta. Hän hakkasi tuokion
välikerrosta niin taitavasti ja tarkoin, että kipsi halkesi keskeltä
kahtia, ja Monk näki nyt kaksi nassakkaa vierekkäin iskostettuina
tikahtamattomiksi.

"Te huomaatte nyt, mylord", sanoi Atos, "että aavistukseni pitivät
paikkansa."

"Kyllä, monsieur", vastasi Monk, "ja minulla on täysi syy olettaa, että
te olette tyytyväinen, vai mitä?"

"Tietysti; näiden rahojen menetys olisi minulle ollut mitä tuntuvin
vahinko, mutta pidin varmana, että Jumala, joka suojelee hyvää asiaa,
ei olisi sallinut anastaa tätä kultaa, joka toimittaa sen voitolle."

"Olette totisesti yhtä salaperäinen sanoissa kuin toimissa, monsieur",
huomautti Monk. "Äsken tuskin ymmärsin teitä, kun sanoitte, että te
ette tahtonut tuottaa minulle vastuuta tämän illan työstä."

"Minulla oli aihetta sanoakseni niin."

"Ja nyt puhutte hyvästä asiasta. Mitä tarkoitatte hyvällä asialla? Me
puolustamme tällähaavaa Englannissa viittä tai kuutta asiaa, mutta
jokainen ei katso ainoastaan hyväksi, vaan parhaaksi sitä, jota hän
ajaa. Mikä on teidän harrastuksenne, monsieur? Puhukaa rohkeasti, jotta
näemme, olemmeko yhtä mieltä tässä kohdassa, jota näytte pitävän hyvin
tärkeänä."

Atos suuntasi Monkiin tuollaisen syvän silmäyksen, joka tuntuu
vakuuttavan katsellulle, että hän ei voi siltä kätkeä ainoatakaan
ajatustaan. Sitten hän otti hatun päästään ja alkoi puhua juhlallisella
äänellä, sillaikaa kun kenraali laski pitkän ja jäntevän kätensä
kasvoilleen ja peitti sillä viiksensä ja leukapartansa, epämääräisen
kaihoavan katseensa harhaillessa maanalaisen holvin komeroita pitkin.



26.

Sydän ja henki.


"Mylord", aloitti kreivi de la Fère, "te olette ylevä englantilainen,
kunniantuntoinen mies; te puhutte ranskalaisen aatelismiehen kanssa,
jolla on vilpitön sydän. Sanoin teille, että näiden kahden nassakan
sisältämä kulta kuului minulle. Siinä tein väärin; se oli ensimmäinen
valhe, mitä olen koko elämäni aikana virkkanut, joskin vain
hetkellisesti. Tämä kulta kuuluu kuningas Kaarle II:lle, isänmaastaan
häädetylle, palatsistaan karkoitetulle, yhtaikaa sekä isänsä että
valtaistuimensa menettäneelle, jolta on riistetty kaikki, niin että hän
ei edes saa surulliseksi tyydytyksekseen suudella polvistuneena kiveä,
johon hänen murhaajiensa käsi on piirtänyt yksinkertaisen
hautakirjoituksen huutamaan ikuista kostoa heitä vastaan:

"'Tässä lepää kuningas Kaarle I.'"

Monk kalpeni hiukan, ja melkein huomaamaton puistatus värähdytti hänen
ruumistaan, saaden hänen harmaat viiksensä pörhistymään.

"Minä kreivi de la Fère", jatkoi Atos, "tarjousin hyljätyn
prinssipoloisen viimeisenä ja ainoana uskollisena ystävänä käymään sen
miehen luona, josta Englannin kuningaskunnan kohtalo riippuu, ja minä
olen esittäytynyt tälle miehelle, luovuttaen itseni paljastettuna ja
aseettomana hänen käsiinsä ja sanoen: Mylord, tässä on viimeinen
apulähde ruhtinaalle, joka on Jumalan valitsema teidän hallitsijaksenne
ja syntyperänsä määräämä kuninkaaksenne; teistä, teistä yksin riippuu
hänen elämänsä ja tulevaisuutensa. Tahdotteko käyttää tämän kullan
keventääksenne Englannilta onnettomuuksia, joita se on joutunut
kokemaan sekasorron aikana, -- toisin sanoen, tahdotteko auttaa
Kaarle-kuningasta hänen toimissaan tai ainakin suoda hänelle
toimintavapauden? Te olette hallitsija, te olette kuningas,
kaikkivaltias, sillä sattuma tuhoaa toisinaan sekä ajan että Jumalan
työn. Olemme kahden kesken, mylord; jos teitä arveluttaa jaettu
menestys, -- jos minun osallisuuteni tuntuu teistä hankalalta, niin te
olette aseistettu, mylord, ja tässä on hauta jo kaivettuna. Mutta jos
päin vastoin innostus asiaanne huumaa mieltänne, jos olette todella se,
mikä olette näköjään, jos kätenne toimiessaan tottelee järkeänne ja
järkenne kuulee silloin sydämenne ääntä, niin teillä on tässä keino
lannistaaksenne ainiaaksi vihollisenne Kaarle Stuartin. Teidän
tarvitsee silloin vain surmata se mies, joka seisoo edessänne, -- sillä
hän ei palaja lähettäjänsä luo viemättä mukanaan mitä hänen isänsä
Kaarle I uskoi hänen huostaansa, -- ja pitäkää kulta, jota voitaisiin
käyttää kansalaissodan jatkamiseen. Voi, mylord, sellainen on
onnettoman ruhtinaan surkea asema! Hänen täytyy lahjoa tai surmata,
sillä kaikki on häntä vastassa, kaikki työntää häntä luotansa, kaikki
on häntä kohtaan vihamielisellä kannalla; ja kuitenkin hän on merkitty
jumalaisella leimalla, ja ollakseen itselleen uskollinen hänen täytyy
nousta valtaistuimelleen tai kuolla isänmaan Pyhällä kamaralla.

"Te olette ymmärtänyt minut, mylord. Jokaiselle muulle paitsi sille
kuuluisalle miehelle, joka nyt kuuntelee minua, olisin sanonut: Mylord,
te olette köyhä, kuningas tarjoo teille tämän miljoonan käsirahana,
vahvistaakseen suunnattoman kaupan, -- ottakaa se ja palvelkaa toista
Kaarlea niinkuin minä olen palvellut ensimmäistä, ja minä olen varma
siitä, että Jumala, joka kuulee ja näkee meidät sekä yksin lukee
kaikilta ihmiskatseilta suljettua sydäntänne, antaa teille onnellisen
kuoleman jälkeen iankaikkisen autuuden. Mutta kenraali Monkille,
ylevälle miehelle, jonka suuruuden luulen oivaltaneeni, minä sanon:
Mylord, teille tulee kansojen ja kuninkaitten historiassa loistava
sija, kuolematon ja himmentymätön kunnia, jos te yksin, ainoastaan
isänmaanne parasta ja oikeuden voittoa harrastaen, asetutte kuninkaanne
tueksi. Monetkin ovat olleet maineikkaita valloittajia ja anastajia.
Te, mylord, tulette tyytyneeksi olemaan miehistä jalosydämisin,
rehellisin ja kunniallisin. Te olette tullut pidelleeksi kädessänne
kruunua ja asettaneeksi sen siihen päähän, jota varten se oli
tarkoitettu, sen sijaan että olisitte sen pidättänyt oman valtanne
tunnukseksi. Oi, mylord, toimikaa niin, ja te jätätte jälkimaailmalle
enimmin kadehditun nimen, mitä yksikään ihmisolento haluaisi ylpeytensä
aiheeksi!"

Atos vaikeni. Koko sinä aikana, minkä jalo aatelismies oli puhunut,
Monk ei ollut antanut vähäisintäkään merkkiä hyväksyvästä tai
hylkäävästä kannastaan; voimakas puhe oli tuskin edes kirkastanut hänen
silmiään tajuamisen ilmeellä. Kreivi de la Fère tähysti häntä
suruisesti, ja nuo jurot kasvot nähdessään hän tunsi masennuksen
tunkeutuvan sydämeensä. Vihdoin Monk kuitenkin näytti elähtyvän ja
keskeytti äänettömyyden, lausuen suopealla ja vakavalla äänellä:

"Monsieur, vastatakseni teille käytän omia sanojanne. Jokaiselle muulle
paitsi teille vastaisin karkoituksella, vankeudella tai pahemmallakin,
sillä te viekoittelette minua ja teette minulle väkivaltaa samalla
kertaa. Mutta te olette niitä miehiä, monsieur, joilta ei voi evätä
sitä huomaavaisuutta ja arvoa, minkä he ansaitsevat; te olette kunnon
aatelismies, monsieur, sen sanon, ja minä kykenen arvostelemaan
sellaisessa asiassa. Vastikään mainitsitte huostaanne uskotusta
omaisuudesta, jonka kuningasvainaja oli jättänyt teille poikansa
hyväksi; ettekö siis olekin niitä ranskalaisia, jotka kuulemani mukaan
tahtoivat siepata kuninkaan pois Whitehallista?"

"Olen kyllä, mylord. Minä olin kuolinhetkellä mestauslavan alla ja sain
marttyyrikuninkaan vereen otsaani, kun en kyennyt häntä pelastamaan.
Minua koski Kaarle I:n viimeinen sana; minulle hän lausui: _Remember!_
-- Ja hän muistutti sillä näistä rahoista, jotka nyt ovat jalkojenne
juuressa, mylord."

"Olen kuullut paljon puhuttavan teistä, monsieur", virkkoi Monk, "mutta
minua ilahduttaa, että heti osasin oivaltaa teidät oman tajuni avulla
enkä muistojeni perusteella. Annankin teille senvuoksi selityksen, jota
en ole suonut kellekään. Ja te saatte nähdä, minkä eroituksen teen
teidän ja niiden henkilöiden kesken, joita luokseni on aiemmin
lähetetty."

Atos kumarsi ja jännitti huomiotansa tarkkaamaan yksitellen jokaista
tulossa olevaa sanaa, jotka Monkin huulten lausumina olivat harvinaisia
ja kallisarvoisia kuin kastepisarat erämaassa.

"Te puhuitte minulle kuningas Kaarle II:sta", sanoi Monk, "mutta
sanokaahan minulle, monsieur, mitä tekemistä minulla on tuon
varjokuninkaan kanssa? Olen vanhentunut sodassa ja politiikassa, jotka
kaksi alaa ovat nykyään niin kiinteästi liittyneet toisiinsa, että
jokaisen soturin täytyy oikeutensa tai kunnianhimonsa vuoksi taistella
jonkun yksilöllisen harrastuksen kannalta eikä sokeasti seuraten
upseeriansa niinkuin tavallisissa sodissa. Minä puolestani en kenties
halua mitään, mutta pelkään paljonkin. Nykyisestä sodasta riippuu
Englannin ja kenties jokaisen englantilaisen vapaus. Miksi siis
ollessani vapaana asemassa, jonka olen itselleni luonut, menisin
ojentamaan käteni vieraan kahleisiin? Muuta ei Kaarle minulle ole. Hän
on antautunut täällä taisteluihin, jotka hän on menettänyt; hän on siis
huono sotapäällikkö. Hän ei ole onnistunut missään neuvotteluissaan,
joten hän on huono valtiomies. Hän on ruikuttanut hätäänsä kaikissa
Euroopan hoveissa, ja se osoittaa heikkoa ja hempeätä sydäntä. Mitään
jaloa, mitään suurta, mitään voimakasta ei ole vielä koitunut tuosta
sielusta, joka pyrkii hallitsemaan mitä suurinta valtakuntaa. Tiedän
tästä Kaarlesta siis vain epäedullista, ja te tahdotte, että minä,
tervejärkinen mies, vapaaehtoisesti heittäytyisin orjaksi olennolle,
joka on minua alempana sotataidossa, politiikassa ja ihmisarvossa? Ei,
monsieur; jahka joku suuri ja jalo teko saa minut pitämään arvossa
Kaarlea, silloin kenties tunnustan hänen oikeutensa valtaistuimeen,
jolta syöksimme hänen isänsä, kun häneltä puuttui niitä avuja, joita
pojallakaan ei ole tähän asti ilmennyt. Mutta vielä tällä hetkellä
pidän pätevinä vain omia vaatimuksiani: vallankumous on tehnyt minusta
kenraalin, ja miekkani tekee minusta protektorin, jos tahdon.
Esiintyköön Kaarle, näyttäytyköön, alistukoon nerolle aina avoinna
olevaan kilvoitteluun ja ennen kaikkea hän muistakoon kuuluvansa
sukuun, jolta vaaditaan enemmän kuin miltään muulta. Älkäämme siis
puhuko siitä sen enempää, monsieur. Minä en hylkää enkä hyväksy; jätän
kysymyksen toistaiseksi, odotan."

Atos tiesi, että Monk oli täydellisesti selvillä kaikesta, mikä koski
pakolaiskuningasta. Ei ollut sopiva hetki eikä paikka tämän keskustelun
pitkittämiselle.

"Mylord", sanoi hän, "minun tulee siis vain kiittää teitä vielä."

"Mistä hyvästä, monsieur? Siitäkö, että olette arvostellut minua oikein
ja että olen toiminut päätelmänne mukaisesti? Ei tosiaankaan kannata.
Tämä kulta, jonka viette Kaarle-kuninkaalle, olkoon minulle hänen
koetuksenaan: kun saan nähdä, mitä hän aikoo sillä tehdä, muodostan
hänestä varmaankin mielipiteen, joka ei ole minulle vielä selvinnyt."

"Mutta ettekö pelkää joutuvanne epäillyksi, kun annatte kuljettaa pois
summan, joka on tarkoitettu tukemaan vihollisenne aseita?"

"Viholliseniko, sanotte? Oh, monsieur, minulla ei mitään vihollisia
ole. Minä palvelen parlamenttia, joka käskee minun taistella kenraali
Lambertia ja Kaarle-kuningasta vastaan, kun nämä ovat sen vihollisia;
minä siis taistelen. Jos parlamentti päin vastoin määräisi minut
toimittamaan liput liehumaan Lontoon satamassa, asettamaan sotamiehet
rannalle rintamaan kuningas Kaarlo II:n vastaanotoksi..."

"Niin te tottelisitte?" huudahti Atos ilahtuen.

"Suokaa anteeksi", peräytyi Monk hymyillen, "olinpa harmaapäisenäkin
vähällä... mikä niin veikään järkeni? Minä olin vähällä puhua
hulluuksia kuten nuori mies."

"Ette siis tottelisikaan?" tiedusti Atos.

"En sano sitäkään, monsieur. Isänmaani menestys ennen kaikkea. Jumala,
joka on antanut minulle voimaa, on epäilemättä tahtonut, että minä
käyttäisin tätä voimaa kaikkien parhaaksi, ja hän on samalla kertaa
suonut minulle arvostelukykyä. Jos saisin parlamentilta tuollaisen
määräyksen, niin miettisin ensin."

Atoksen kasvot synkistyivät.

"No niin", hän sanoi, "huomaan selvästi, että teidän
korkea-arvoisuutenne ei ole taipuvainen suosiollisuuteen
Kaarle-kuningasta kohtaan."

"Te kyselette minulta aina, kreivi; suokaa nyt minullekin vuoroni."

"Kernaasti, kenraali, ja johdattakoon taivas teidät vielä näkemään
otolliseksi vastata minulle yhtä avomielisesti kuin minä vastaan
teille!"

"Kun viette ruhtinaallenne tuon miljoonan, niin minkä neuvon aiotte
hänelle antaa?"

Atos tähtäsi Monkiin ylpeän ja päättäväisen katseen.

"Mylord", hän vastasi, "tätä miljoonaa käyttäisivät kenties muut
sovitteluihin, mutta minä aion kehoittaa kuningasta pestaamaan sillä
kaksi rykmenttiä, lähtemään takaisin valtakuntaansa Skotlannin kautta;
siellä te olette juuri palauttanut rauhan ja myöntänyt kansalle ne
vapaudet, joita vallankumous oli sille luvannut, vaan ei toden teolla
antanut, neuvon häntä itse johtamaan tätä pikku armeijaa, joka kyllä
paisuu, olkaa varma siitä, ja antamaan surmata itsensä lippu kädessä ja
miekka huotrassa sekä näin lausuen: 'Englantilaiset! Tässä kolmas
hallitsija suvustani surmattavaksenne; varokaa Jumalan tuomiota!'"

Monk painoi päänsä alas ja oli tovin ajatuksissaan.

"Jos hän onnistuisi", hän kysyi sitten, "mikä ei ole kyllä
todennäköistä eikä silti mahdotontakaan, sillä maailmassa on kaikki
mahdollista, niin mihin kehoittaisitte häntä edelleen?"

"Ajattelemaan, että hän oli Jumalan tahdosta menettänyt kruununsa,
mutta ihmisten hyvällä tahdolla voittanut sen takaisin."

Ivallinen hymy vilahti Monkin huulilla. "Valitettavasti, monsieur", hän
sanoi, "kuninkaat eivät kykene noudattamaan hyvää neuvoa."

"Voi, mylord, Kaarle II ei ole varsinainen kuningas", vastasi Atos
vuorostaan hymyillen, vaikka hänen ilmeensä oli kokonaan toisenlainen
kuin äsken Monkin.

"Lopettakaamme tämä, kreivi... sehän on toivomuksenne, eikö niin?"

Atos kumarsi.

"Annan määräyksen, että nassakat kuljetetaan minne haluatte. Missä
asuttekaan, monsieur?"

"Pienessä kylässä virran suulla, teidän korkea-arvoisuutenne."

"Kas, sen kylän tunnenkin, -- siinähän on viisi tai kuusi taloa?"

"Aivan oikein. Minä asun ensimmäisessä talossa kahden verkonkutojan
luona; heidän veneellään tulin maihin."

"Entä oma aluksenne, monsieur?"

"Haakseni odottelee minua ankkurissa neljännespenikulman päässä
merellä."

"Ette kai aio purjehtia pois suoraa päätä?"

"Mylord, yritän vielä kerran saada vaikutetuksi teidän
korkea-arvoisuuteenne."

"Siinä ette onnistu", vastasi Monk; "mutta on tärkeätä, että lähdette
Newcastlesta läsnäolonne herättämättä vähäisintäkään epäluuloa, joka
voisi vahingoittaa teitä tai minua. Upseerini arvelevat, että Lambert
hyökkää huomenna kimppuuni. Minä päin vastoin menen takuuseen siitä,
että hän ei hievahdakaan; se on minun nähdäkseni mahdotonta. Lambert
johtaa armeijaa, jolla ei ole yhdenmukaisia periaatteita, ja hajallisin
aineksin ei armeija paljoonkaan pysty. Minä taasen olen opettanut
väkeni siihen käsitykseen, että käskyvaltani on vielä ylemmän
käskyvallan alainen, ja siitä johtuu, että hekin minun jälkeeni,
ympärilläni ja alapuolellani yrittävät jotakin. Siitä on myös
seurauksena, että jos minä kuolen, kuten voi helposti sattua, armeija
ei heti joudu sekasortoon, ja jos näen hyväksi poistua, niinkuin väliin
on tarpeellista, ei leirissäni synny mitään levottomuutta tai häiriötä.
Minä olen englantilaisten magneettina, luonnollisen myötätunnon voima
vetää heitä puoleeni. Minua vastaan lähetetyt eripuraiset miekat
kääntyvät puolelleni. Lambertilla on tällähaavaa johdettavinaan
kahdeksantoistatuhatta karkulaista. Mutta käsittänette, että minä en
ole puhunut tästä upseereilleni. Mikään ei ole armeijalle
hyödyllisempää kuin taistelun läheisyyden tunne: kaikki pysyvät silloin
valveilla, kaikki ovat varuillaan. Teille sanon tämän, jotta voitte
asustaa täällä aivan rauhallisella mielellä. Älkää siis kiirehtikö
purjehtimaan merelle; viikon kuluessa täällä tapahtuu jotakin uutta,
joko taistelun tai rauhan ratkaisu. Koska olette arvostellut minut
kunnialliseksi mieheksi ja uskonut minulle salaisuutenne, joten minun
on kiitettävä teitä luottamuksestanne, niin tulenkin sitten käymään
luonanne tai kutsun teitä puheilleni. Älkää siis matkustako ennen kuin
saatte kuulla minusta, -- uudistan kehoitukseni vieläkin."

"Lupaan noudattaa sitä, kenraali!" huudahti Atos niin sydämellisen
riemastuksen elähdyttämänä, että hän kaikesta varovaisuudestaan
huolimatta ei saanut hillityksi silmiensä säihkyä.

Monkin katse kohtasi tuon kirkastuksen ja häivytti sen heti
tuollaisella mykällä hymyllään, joka aina katkaisi hänen
puhuttelijoiltaan tien, kun he jo luulivat päässeensä tunkeutumaan
hänen sieluunsa.

"Viikon ajan, siis, monsieur."

"Ja mitä teen sillaikaa?"

"Jos syntyy taistelu, niin pyydän teitä pysyttelemään siitä loitolla.
Tiedän kyllä, kuinka innokkaita ranskalaiset ovat sellaisiin
huvituksiin; teidän tekisi mielenne katsella, miten me taistelemme,
mutta teihin voisi sattua harhaan lentänyt luoti, sillä
skotlantilaisemme tähtäävät huonosti. En tahdo, että teidänlaisenne
kunnon aatelismies joutuu haavoittuneena takaisin kotimaahansa tai että
minun käy pakolliseksi itse lähettää ruhtinaallenne teidän jättämänne
miljoona, sillä sanottaisiin, eikä aivan syyttä, että minä maksan
kruununtavoittelijalle hänen käydäkseen sotaa parlamenttia vastaan.
Menkäähän siis, monsieur, ja tehkäämme niinkuin on sovittu."

"Voi, mylord", vastasi Atos, "kuinka suuri olisikaan iloni, jos
huomaisin ensimmäisenä nähneeni jaloon sydämeen, joka sykkii viittanne
alla!"

"Uskotte siis ehdottomasti, että minulla on salaisia suunnitelmia?"
virkkoi Monk muuttamatta kasvojensa puolittain leikkisää ilmettä. "Kah,
monsieur, mitä salaisuuksia olisikaan soturin tyhjässä päässä? Mutta
alkaa olla myöhä, ja lyhtymme sammuu; kutsukaamme takaisin miehemme.
Hei kalastaja, kuulehan!" huusi hän ranskaksi, lähestyen portaita.

Yökylmän kangistama kalastaja kysyi käheällä äänellä, mitä tahdottiin.

"Mene vartion luo", sanoi Monk, "ja käske kenraali Monkin nimessä
kersantin tulla heti tänne."

Tehtävä oli helppo täyttää, sillä kenraalin käynti autiossa luostarissa
oli saanut kersantin uteliaana vähitellen lähestymään, joten hän nyt
olikin vain muutaman askeleen päässä kalastajasta.

Hän kuuli senvuoksi itse kenraalin käskyn ja kiirehti esille.

"Hanki tänne hevonen ja kaksi miestä", määräsi Monk.

"Hevonen ja kaksi miestä?" toisti kersantti.

"Niin", vahvisti Monk. "Voitko toimittaa hevosen mukana kuormasatulan
tai kantovasuja?"

"Kyllä, skotlantilaisesta leiristä, sadan askeleen päästä."

"Hyvä!"

"Mitä teen hevosella, kenraali?"

"Katsohan."

Kersantti laskeusi alas ne kolme tai neljä astuinta, jotka eroittivat
hänet Monkista, ja ilmestyi holviin.

"Katso tuonne, missä aatelismies seisoo", sanoi Monk.

"Kyllä, kenraali."

"Näet nuo kaksi nassakkaa?"

"Varsin hyvin."

"Toinen niistä sisältää ruutia ja toinen luoteja. Nassakat olisi
toimitettava pikku kylään, joka sijaitsee virran suulla; aion huomenna
sijoittaa sinne kaksisataa miestä. Käsität, että tehtävä on salainen,
sillä tästä toimenpiteestä voi riippua taistelun menestys."

"Oh, kenraali!" jupisi kersantti.

"Hyvä! Sälytä siis nassakat hevosen kuormaksi, ja kaksi miestä
saattakoot niitä sinun kanssasi tämän ystäväni asunnolle. Mutta pidä
mielessäsi, että asia ei saa tulla kenenkään tietoon."

"Kulkisinkin nevan poikki, jos tuntisin tien", huomautti kersantti.

"Minä tiedän tien", puuttui puheeseen Atos. "Se on kyllä kapea, mutta
tukeva, sillä pohjaksi on isketty paaluja, ja varovaisuutta noudattaen
pääsemme turvallisesti perille."

"Totelkaa aatelismiehen määräyksiä", sanoi Monk.

"Kas vain, nassakat ovatkin raskaita!" ihmetteli kersantti yrittäessään
nostaa toista.

"Ne painavat neljäsataa naulaa kumpainenkin, jos niissä on sisältönä
mitä pitäisi olla, eikö niin, monsieur?"

"Jotakuinkin", vastasi Atos.

Kersantti meni hakemaan hevosta ja miehiä. Jäätyään yksikseen Atoksen
kanssa Monk puheli tahallaan vain jokapäiväisistä asioista,
hajamielisesti tarkastellen holvia. Sitten hän virkkoi kuullessaan
kavioiden töminää:

"Jätän teidät nyt noiden miesten seuraan, monsieur, ja palaan leiriin.
Te olette turvassa."

"Saan siis tavata teitä vielä, mylord?" sanoi Atos.

"Kuten puhuttu, monsieur, ja mitä mieluimmin."

Monk ojensi Atokselle kätensä.

"Oi, mylord, jospa tahtoisitte!" mutisi Atos.

"Hiljaa, monsieur", kielsi Monk; "onhan sovittu, että me emme enää puhu
siitä asiasta."

Ja kumartaen lähtiäisiksi hän nousi ylös portaita, kohdaten
keskiastuimilla sotamiehet tulossa alas. Hän ei ollut edennyt
kahtakymmentä askelta luostarista, kun kuului etäinen ja pitkällinen
vihellys. Monk heristi korviaan, mutta pitkitti matkaansa, kun mitään
erityistä ei enää ilmennyt. Sitten hän muisti kalastajan ja etsi tätä
katseellaan, mutta mies oli kadonnut. Jos hän kuitenkin olisi
tarkastellut tiukemmin kuin tuli tehneeksi, olisi hän nähnyt tämän
miehen kyykkysillään hiipivän kuin käärme kivien lomitse ja katoavan
usmaan, joka leijui nevalla. Ja jos hän edelleen olisi koettanut
lävistää katseellaan tätä sumukerrosta, olisi hän piankin kohdannut
näyn, jonka olisi täytynyt herättää hänen huomiotansa, nimittäin
kalastajahaaksen häämöittävät mastot, sillä alus oli siirtynyt
paikaltaan ja ilmestynyt ihan likelle joen rantaa.

Mutta Monk ei tähystänyt sen tarkemmin, ja kun hänellä mielestään ei
ollut mitään pelättävänä, poikkesi hän leiriinsä vievälle autiolle
tielle. Vasta nyt alkoi hänestä tuntua kalastajan katoaminen
kummalliselta, ja todellinen epäluulo sai sijaa hänen sielussaan. Hän
oli asettanut Atoksen käytettäväksi ainoan vartion, joka olisi voinut
häntä suojella, ja leiriin oli puolentoista virstan taival.

Sumu sakeni, niin että esineitä näki tuskin kymmenen askeleen päähän.

Nyt oli Monk kuulevinaan ikäänkuin airon kumeata loisketta oikealta
puoleltaan lammelta. "Ken siellä?" hän huusi.

Mutta kukaan ei vastannut. Hän viritti pistoolinsa, otti miekan
käteensä ja joudutti askeleitaan, tahtomatta kuitenkaan huutaa apua. Se
ei hänestä tuntunut välttämättömän hädän vaatimalta eikä siis hänen
arvolleen sopivalta.



27.

Seuraavana päivänä.


Kello oli seitsemän aamulla; päivän ensimmäiset säteet valaisivat
lammikoita, joiden kalvossa aurinko heijastui hehkuvana
kanuunankuulana. Atos havahtui ja avasi makuuhuoneensa ikkunan, joka
oli virran puolella. Silloin hän huomasi noin viidentoista askeleen
päässä sen edustalla kersantin ja sotamiehet, jotka olivat yöllä
saattaneet häntä ja tuotuaan nassakat hänen asuntoonsa lähteneet
palaamaan oikeanpuolista tietä myöten leiriin.

Minkätähden nämä miehet leiriin palattuansa olivat nyt tulleet tänne
takaisin? Se kysymys johtui heti kreivin mieleen.

Kersantti näytti pää pystyssä kurkkailevan, milloin aatelismies
ilmestyisi näkyviin, saadakseen puhutella häntä. Ihmeissään siitä, että
näki täällä taas saattueen, joka oli niin äskettäin poistunut, ei Atos
voinut olla lausumatta kummastustaan julki.

"Siinä ei ole mitään merkillistä, sir", sanoi kersantti, "sillä
kenraali antoi minulle illalla käskyn valvoa turvallisuuttanne, ja
minun on toteltava määräystä."

"Onko kenraali leirissä?" kysyi Atos.

"Epäilemättä, sir, koska hän illalla teistä erotessaan lähti sinne."

"No, odottakaahan minua; pistäydynkin hänen luonaan todistamassa,
kuinka uskollisesti olette täyttäneet tehtävänne, ja perimässä takaisin
miekkani, jonka unohdin hänen pöydälleen."

"Sepä sattuukin sopivasti", virkkoi kersantti, "sillä me aioimme pyytää
samaa teiltä."

Atos luuli kersantin kasvoilla huomaavansa omituisen kaksimielisen
ilmeen; mutta seikkailu maanalaisessa holvissa oli saattanut herättää
miehen uteliaisuutta, ja siinä tapauksessa ei ollut ihme, että hänen
katsantonsa jossakin määrin kuvasti tunteita, joita hänen mielessään
liikkui.

Kreivi sulki siis huolellisesti ovet ja luovutti avaimet Grimaudille,
joka oli asettunut pitämään vartiota nassakkain säilytyspaikaksi
valitun kellarin eteisessä. Kersantti saattoi kreivi de la Fèreä
leiriin. Siellä odotti uusi vartio, vapauttaen Atoksen saattueen.

Tätä vartiota johti adjutantti Digby, joka matkalla loi Atokseen niin
yrmeitä silmäyksiä, että ranskalainen johtui oudostelemaan, mikä
saattoikaan aiheuttaa tällaista valppautta ja ankaruutta häntä kohtaan,
kun pääsy oli edellisenä iltana myönnetty hänelle mitä suopeimmin.

Hän pitkitti kuitenkin kulkuansa päämajaa kohti eikä virkkanut
sanaakaan havainnoistaan. Kenraalin teltassa, jonne hänet oli
edellisenä iltana johdettu, hän tapasi kolme ylempää upseeria; nämä
olivat Monkin läheisin mies ja kaksi everstiä. Atos tunsi miekkansa; se
oli vielä kenraalin pöydällä samassa paikassa, mihin hän oli sen
jättänyt.

Upseereista ei ainoakaan ollut nähnyt Atosta, joten häntä ei nyt kukaan
tuntenut. Alipäällikkö kysyi senvuoksi tulijan ilmestyessä, oliko hän
sama aatelismies, jonka seurassa kenraali oli lähtenyt teltasta.

"On, teidän korkea-arvoisuutenne", vastasi kersantti, "hän on sama."

"Sitä en toki ole kieltänytkään", sanoi Atos ylpeästi, "mutta sallikaa
minunkin vuorostani tiedustaa teiltä, hyvät herrat, mitä aihetta on
tällaiseen kysymykseen ja olletikin mitä merkitsee se sävy, jolla minua
nyt kohdellaan."

"Jos teemme teille kysymyksiä, sir", vastasi upseeri, "niin meillä on
siihen oikeus, ja mitä sävyyn tulee, niin voitte olla varma siitä, että
se on tähän tilanteeseen sovelias."

"Hyvät herrat", huomautti Atos, "te ette tiedä, kuka olen, mutta minun
on sanottava teille, että tunnustan täällä ainoastaan kenraali Monkin
vertaisekseni. Missä hän on? Viekää minut hänen puheilleen, ja jos
hänellä on joku kysymys minulle esitettävänä, niin vastaan siihen ja
toivoakseni tyydyttävästi. Toistan vieläkin, hyvät herrat, -- missä
kenraali on?"

"Hitto, sen te tiedätte paremmin kuin me!" virkahti upseeri.

"Minä?"

"Te juuri."

"En ymmärrä teitä, herra kenraaliluutnantti", sanoi Atos.

"Kyllä piankin ymmärrätte, ja olkaa nyt ensiksikin vähemmän kopea,
herraseni. Mitä kenraali sanoi teille eilen?"

Atos hymyili halveksivasti.

"Nyt ei sovi hymyillä", huudahti toinen eversti kiivaasti; "vastatkaa
mutkittelematta!"

"Selitän teille vain, hyvät herrat, etten vastaa ennen kuin kenraalin
edessä."

"Mutta tiedättehän hyvin", tokaisi eversti, "että pyydätte mahdotonta."

"Jo kahdesti olen saanut tämän kummallisen vastauksen toivomukseeni",
kummeksui Atos. "Onko kenraali matkustanut pois?"

Atoksen kysymys lausuttiin niin vilpittömästi, ja hänen sanansa
ilmaisivat niin luonnollista ihmettelyä, että upseerit katsahtivat
toisiinsa. Äänettömän sopimuksen perusteella otti kenraaliluutnantti
johtaakseen kuulustelua.

"Kenraali jätti teidät eilen luostarin alueella, sir?" hän aloitti.

"Niin, sir."

"Ja minne te läksitte?"

"Siihen kysymykseen vastatkoot ne, jotka minua saattoivat. He olivat
teidän sotamiehiänne; tiedustakaa heillä."

"Mutta jos näemmekin hyväksi kuulustella teitä itseänne?"

"Silloin näen minä hyväksi vastata teille, sir, että minä en ole täällä
määräiltävissä, että tunnen täällä vain kenraalin ja aion antaa
selityksiä ainoastaan hänelle."

"Saattaa niin olla, sir, mutta kun me olemme täällä nyt herroina,
voimme muodostaa sotaoikeuden, ja tuomarien edessä teidän pitänee
vastata."

Atoksen kasvot ilmaisivat vain kummastusta ja ylenkatsetta sen
pelästyksen sijasta, jota upseerit olivat odottaneet uhkauksen
aiheuttavan.

"Skotlantilaisia tai englantilaisia tuomareita minulle, Ranskan
kuninkaan alamaiselle, -- minulle, joka olen brittiläisen kunnian
varjeluksessa! Te olette järjiltänne, hyvät herrat!" sanoi Atos
olkapäitänsä kohauttaen.

Upseerit silmäilivät toisiaan.

"Ette siis muka tiedä, missä kenraali on?"

"Siihen olen jo vastannut, sir."

"Niin, mutta sitä vastaustanne on mahdoton uskoa."

"Se on kuitenkin tosi. Minun säätyyni kuuluvat miehet eivät yleensä
valehtele. Olen aatelismies, kuten jo sanoin, ja kunhan kannan
kupeellani miekkaa, jonka liiallisesta hienotunteisuudesta jätin eilen
tuolle pöydälle, missä se on vieläkin, ei kukaan -- uskokaa minua --
sano minulle sellaisia seikkoja, joita en tahdo kuulla. Tällähaavaa
olen aseeton; jos tekeydytte tuomareikseni, niin tuomitkaa minut, --
jos olette vain pyöveleitäni, niin surmatkaa."

"Mutta, sir..." puolusteli kenraaliluutnantti kohteliaammalla äänellä,
sillä Atoksen ylevä sävy ja kylmäverisyys vaikuttivat häneen.

"Tulin kaikessa luottamuksessa puhelemaan kenraalinne kanssa tärkeistä
asioista, sir. Hän ei vastaanottanut minua tavallisena henkilönä, siitä
antavat sotamiestenne tiedot teille vahvistuksen. Osoittaessaan minua
kohtaan erityistä huomaavaisuutta kenraali tietysti oivalsi, mitä
vaatimuksia minulla oli siinä suhteessa. Toivoakseni ette nyt odottane,
että alan paljastaa teille salaisuuksiani ja vielä vähemmin kenraalin?

"Mutta sanokaa edes, mitä ne nassakat sisältävät."

"Ettekö ole kysyneet sitä sotamiehiltänne? Mitä he ovat vastanneet?"

"Että niissä on ruutia ja luoteja."

"Keltä he olivat sen tiedon saaneet? Kai he senkin sanoivat?"

"Kenraalilta; mutta meitä ei niin petetä."

"Varokaa, sir, -- nyt ette enää syytä minua vääristelystä vaan
päällikköänne."

Upseerit katsoivat jälleen toisiinsa. Atos jatkoi:

"Sotamiestenne kuullen kenraali pyysi minua odottamaan viikon ajan,
antaakseen minulle vastauksensa. Olenko paennut? En, minä odotan."

"Pyysikö hän teitä odottamaan viikon?" huudahti kenraaliluutnantti.

"Hän pyysi niin vakaasti, sir, että minä jäin, vaikka haakseni on
ankkurissa virran suulla, joten olisin yöllä ihan mukavasti voinut
soudattaa itseni sinne ja purjehtia pois. Viipymiseni johtuu yksinomaan
kenraalin toivomuksesta, kun hänen korkea-arvoisuutensa kehoitti minua
jäämään toista puhuttelua varten, jonka hän suo minulle viikon
kuluessa. Sanon teille siis vielä kerran, että minä odotan."

Kenraaliluutnantti kääntyi jälleen kahteen kumppaniinsa päin ja sanoi
ääntänsä alentaen:

"Jos tämä herrasmies puhuu totta, niin on vielä toivoa. Kenraalilla on
kai niin salaisia neuvotteluja, että hän on katsonut varomattomaksi
ilmoittaa niistä mitään, -- meillekään. Hänen poissaoloaan voisi siis
kestää tuon verran."

Sitten hän virkkoi Atoksen puoleen kääntyen:

"Selityksenne on mitä tärkeintä laatua, sir; tahdotteko vahvistaa sen
valallanne?"

"Olen aina elänyt sellaisessa maailmassa, missä pelkkää sanaani on
pidetty pyhimmän vannomisen arvoisena", vastasi ranskalainen ylimys.

"Tällä kertaa asema kuitenkin on tärkeämpi kuin teille luultavasti on
sattunut koskaan ennen. On kysymyksessä armeijan menestys. Ajatelkaa
toki, -- kenraali on kadoksissa, ja me yritämme saada selvää hänestä.
Onko tämä katoaminen luonnollinen? Onko tapahtunut rikos? Pitääkö
meidän pitkittää tiedustuksiamme äärimmäisyyteen asti? Onko meidän
kärsivällisesti odoteltava? Tällä hetkellä, sir, kaikki riippuu teidän
sanastanne."

"Kun minulta kysytään tuolla tavoin, sir, en enää epäröitse", vastasi
Atos. "Niin, tulin tänne puhelemaan kahden kesken kenraali Monkin
kanssa ja pyytämään hänen vastaustaan erinäisiin tärkeihin
harrastuksiin. Kenraali ei näkynyt voivan lausua kantaansa ennen
odotettua taistelua, vaan kehoitti minua viipymään vielä viikon verran
talossa, jossa asuin, luvaten puhutella minua toistamiseen sen ajan
kuluessa. Kaikki tämä on totta, sen vannon kautta Jumalan, joka
vallitsee meidän kaikkien henkeä."

Atos lausui nämä sanat niin painavasti ja juhlallisesti, että kaikki
kolme upseeria tulivat melkein varmoiksi. Kuitenkin toinen eversti teki
vielä viimeisen yrityksen.

"Monsieur", hän sanoi, "vaikka nyt olemmekin taipuvaisia uskomaan
sanojanne, piilee tässä kaikessa kuitenkin joku outo salaisuus.
Kenraali on liian varovainen mies, hylätäkseen siten armeijaansa
taistelun aattona, edes antamatta aikeestaan vihiä kellekään meistä.
Minä puolestani en voi sanoa käsittäväni muuta kuin että joku
kummallinen tapaus on katoamisen aiheena. Eilen tänne tuli
ulkomaalaisia kalastajia kaupantekoon. Heidät majoitettiin tuonne
skotlantilaisten luo eli saman tien varteen, jota kenraali kulki
lähtiessään teidän kanssanne luostariin, sir, ja paluumatkalle sieltä,
muuan noista kalastajista saattoi kenraalia lyhtyineen. Ja tänä aamuna
sekä alus että kalastajat olivat tipo tiessään, poistuneet yöllä
pakoveden mukana."

"Minä en siinä näe mitään luonnotonta", arveli kenraaliluutnantti,
"sillä nuo miehet eivät olleet vankejakaan."

"Eivät kyllä; mutta sanon vieläkin, että muuan heistä valaisi
kenraalille ja tälle herrasmiehelle luostariholvissa, ja Digby on
vakuuttanut meille, että kenraali epäili pahasti noita kalastajia. Kuka
takaakaan meille, että heillä ei olisi salaisia suhteita tähän
herrasmieheen ja että salahankkeen toteuduttua hän -- kieltämättä
urhoollisena miehenä -- on jäänyt toistaiseksi tänne tyynnyttämään
meitä läsnäolollaan ja harhaannuttamaan tutkimuksiamme oikealta
tolalta!"

Tämä puhe tuntui vaikuttavan molempiin toisiin upseereihin.

"Sallikaa minun huomauttaa teille, sir", vastasi Atos, "että teidän
näköjään varsin terävä päätelmänne on kuitenkin aivan perusteeton,
mikäli se koskee minua. Olen muka jäänyt johtamaan epäluulojanne
harhaan? No, minäkin päin vastoin alan käydä epäluuloiseksi ja sanon
teille: On mahdotonta, hyvät herrat, että kenraali on poistunut
taistelun aattona ilmoittamatta siitä kellekään. Niin, tähän on
kätkettynä joku kummallinen tapaus, ja sen sijaan että jäisitte
toimettomina odottamaan, on teidän tosiaankin ryhdyttävä mitä
valppaimpaan ja ripeimpään toimintaan. Olen teidän vankinne, hyvät
herrat, kunniasanani varassa tai miten määräätte. Kunniani vaatii
selvyyttä siitä, mihin kenraali Monk on joutunut, ja jos nyt käskisitte
minun matkustaa, vastaisin: Ei, minä jään. Ja jos kysyisitte
mielipidettäni, niin lisäisin: Kenraali on joutunut jonkun vehkeen
uhriksi, sillä jos hän olisi ollut lähtemässä leiristä, olisi hän
sanonut sen minulle. Toimittakaa siis tutkimuksia, etsikää kaikkialta,
mullistakaa maa ja meri; kenraali ei ole poistunut tai ainakaan ei
vapaasta tahdostaan."

Kenraaliluutnantti antoi merkin kumppaneilleen.

"Ei, sir", sanoi hän, "nyt te vuorostanne menette liian pitkälle.
Kenraali ei ole voinut olla riippuvainen tapauksista, päin vastoin hän
varmaankin on johdellut niitä. Monk on jo usein menetellyt täten.
Meidän ei siis sovi hätääntyä; hän ei luultavasti viivy pitkääkään
aikaa poissa. Varokaamme senvuoksi arkamielisyyden vallassa, jota
kenraali katsoisi rikolliseksi, antamasta ilmi hänen poissaoloaan, joka
voisi aiheuttaa häiriötä armeijassa. Kenraali osoittaa meitä kohtaan
tavatonta luottamusta, näyttäytykäämme sen arvoisiksi. Hyvät herrat,
peittäköön hisahtamaton hiljaisuus tämän selkkauksen. Me toimitamme
tämän herrasmiehen vartioitavaksi, emme epäillen häntä mistään pahasta,
vaan ainoastaan vielä tehokkaammin turvataksemme salaisuuden.
Toistaiseksi asutte siis päämajassa, sir."

"Hyvät herrat", muistutti Atos, "te unohdatte, että kenraali viime yönä
uskoi haltuuni talletuksen, josta minun tulee pitää huolta. Piirittäkää
minut kuinka vankalla vartiolla hyvänsä, kytkekää minut kahleisiin, jos
näette sen parhaaksi, mutta antakaa vankilakseni se talo, jossa asun.
Vakuutan teille aatelismiehen kunniasanalla, että kenraali palatessaan
nuhtelisi teitä, jos tässä kohden toimisitte vastoin hänen
toivomustaan."

Upseerit neuvottelivat tuokion; sitten kenraaliluutnantti ilmoitti:

"Olkoon niin, sir; palatkaa asuntoonne."

He määräsivät Atoksen vartioksi viisikymmentä miestä, jotka saarsivat
hänen asuntonsa, päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistään.

Salaisuus säilyi, mutta tunnit ja päivät kuluivat kenraalin palaamatta
ja kenenkään saamatta hänestä mitään vihiä.



28.

Salakuljettajat.


Kahden päivän kuluttua äskeisistä tapauksista, hetki hetkeltä
odoteltaessa kenraali Monkia takaisin leiriin, jonne häntä ei
kuitenkaan kuulunut, saapui pieni kymmenen miehen hoitelema
hollantilainen jaala Scheveningenin rannikolle ja laski ankkurinsa noin
kanuunankantaman päähän maalta. Oli pimeä yö ja nousuveden aika, --
oivallinen tilaisuus matkustajien ja kauppatavarain maihinsaamiselle.

Scheveningenin ulkosatama on ison puolikuun muotoinen; se ei ole
kovinkaan syvä eikä lainkaan turvallinen. Sentähden näkeekin siellä
vain jykeviä flaamilaisia kaljaaseja tai noita hollantilaisia
kuttereita, jotka teloilla kiskotaan rantahietikolle suojaan. Vuoksen
paisuessa virtaamaan maalle päin ei ole hyvä laskea alusta lähelle
rantaa, sillä jos tuuli on tuntuva, tarttuu keula piankin hiekkaan, ja
se on tällä rannikolla pohjatonta; se ottaa helposti, vaan ei hevillä
luovuta takaisin. Varmaankin tästä syystä läksi aluksesta liikkeelle
pursi heti sen laskettua ankkurinsa; kahdeksan miehen soutamana se tuli
maihin, keskikohdallaan pitkänlainen esine, jonkunlainen iso laatikko
tai arkku.

Ranta oli autio; sikäläiset harvalukuiset kalastajat olivat käyneet
levolle. Ainoa rannikkovartija -- ja sitä rannikkoa vartioidaan muuten
hyvin vaillinaisesti, kun mitään isompia laivoja ei pääse siellä päin
liikkumaan, -- ei ollut tosin voinut täydellisesti seurata kalastajien
esimerkkiä, mutta hänkin oli siinä määrin jäljitellyt heitä, että
nukkui vahtikojunsa perällä yhtä sikeästi kuin he vuoteillaan. Ainoana
meluna kuului siis yötuulen kohina kanervikossa. Mutta tulijat näkyivät
olevan epäluuloista väkeä, sillä tämä todellinen hiljaisuus ja
näennäinen yksinäisyys ei tyydyttänyt heitä. Tuskin näkyvänä tummana
pisteenä hiipikin heidän veneensä ulapalta vähäisintäkään loisketta
aiheuttamatta, kun he eivät lopputaipaleella enää uskaltaneet
soutaakaan, vaan antoivat veneen itsellään ajautua niin liki maata kuin
suinkin.

Tuskin tuli pohja vastaan, kun yksinäinen mies hyppäsi veneestä,
annettuaan lyhyen käskyn äänellä, joka ilmaisi käskemään tottumista.
Käskyn johdosta välähti heti useita musketteja meren heikossa
kumotuksessa, ja edellämainittu pitkänlainen arkku, jossa kai oli
tullaamatonta tavaraa, kannettiin tavattoman varovasti hietikolle.
Ensimmäisenä tullut mies läksi heti juoksemaan suoraan Scheveningenin
kylää kohti, suunnaten kulkunsa uloimmalle metsäniemekkeelle. Siellä
hän haki esille sen talon, jonka olemme jo kerran ennen nähneet
pilkoittavan puiden lomasta, samalla kun saimme tietää sen joutuneen
tilapäiseksi ja peräti vaatimattomaksi asunnoksi henkilölle, jota
kohteliaisuudesta sanottiin Englannin kuninkaaksi.

Kaikki nukkuivat siellä kuten muuallakin; vain iso koira sitä rotua,
jota Scheveningenin kalastajat käyttävät vetäessään kalojaan pikku
kärryillä Haagiin, alkoi raivokkaasti haukkua heti kun vieraan
askeleita kuului ikkunain edustalla. Mutta se valppaus ei
säikähdyttänyt tulijaa, vaan näytti näin vastoin suuresti ilahduttavan
häntä, sillä hänen äänensä ei kenties olisikaan saanut talon väkeä
helposti valveille, mutta nyt sitä tuskin tarvittiin näin tehokkaan
avun ilmaantuessa. Vieras odotti siis, kunnes voimakas ja pitkällinen
haukunta oli arvattavasti kerinnyt vaikuttaa, ja sitten vasta hän itse
huhusi. Koira vimmastui hänen äänestään ärhentelemään niin
hillittömästi, että sisältä kuului piankin toinen ääni yrittämässä
vaientaa sitä. Sen onnistuttua kysyi tämä heikko ja murtunut, mutta
samalla säveä ääni:

"Mitä on asiaa?"

"Kysyn hänen majesteettiaan kuningas Kaarle II:sta", vastasi vieras.

"Mitä hänestä tahdotte?"

"Tahdon puhutella häntä."

"Kuka te olette?"

"Äh, _mordioux_, kyselette minulta liikaa; en mielelläni haastele ovien
läpi!"

"Sanokaa vain nimenne."

"Yhtä vastahakoinen olen julistamaan nimeäni taivasalla. Olkaa muuten
huoletta, en minä syö hurttaanne, ja rukoilen Jumalaa, että se olisi
yhtä pidättyväinen minun suhteeni."

"Tuotte kenties tietoja, vai kuinka, monsieur?" aloitti ääni taas,
kärsivällisenä ja utelevana kuin vanhuksen.

"Sen takaan, ja ihan odottamattomia uutisia ne ovatkin! Avatkaa siis,
olkaa hyvä, -- hä?"

"Monsieur", jatkoi ukko, "kautta sielunne ja omantuntonne, uskotteko
kannattavan herättää kuningasta noiden uutistenne takia?"

"Luojan nimessä, hyvä mies, avatkaa toki jo telkenne; ette tule
pahoillenne siitä vaivasta, sen vakuutan. Kautta kunniani, tällainen
sanansaattaja vastaa painoansa kullassa!"

"En voi kuitenkaan avata, monsieur, ennen kuin esittelette itsenne."

"Se on siis tosiaan välttämätöntä?"

"Se on herrani nimenomainen määräys."

"No niin, kuulkaa siis nimeni... mutta huomautan teille ennakolta, että
te ette siitä sen enempää viisastu."

"Ei ole väliä, kunhan täytätte ehdon."

"Olkoon menneeksi, -- olen chevalier d'Artagnan."

Kuului hämmästynyt huudahdus.

"Voi, taivas!" siunasi ukko oven takaa; "herra d'Artagnan! Mikä onni!
Kyllä minusta kuulostikin äänenne tutulta!"

"Kas, ääneni on täällä tuttu?" sanoi d'Artagnan. "Sepä imartelevaa!"

"On, tuttu on", vakuutti vanhus vetäessään teljen sivulle, "ja tässä on
siitä todiste."

Niin sanoen hän päästi sisälle d'Artagnanin, joka hänen pitelemänsä
lyhdyn valossa tunsi itsepäisen pidättelijänsä.

"Kah, hitto!" huudahti hän; "siinähän on Parry! Olisi minun pitänyt se
arvatakin."

"Parry, niin, hyvä herra d'Artagnan, minä se olen. Hauskaa on nähdä
teidät jälleen!"

"Hauskaa kerrassaan, sanon minäkin!" virkkoi d'Artagnan puristaen
vanhuksen käsiä. "Nyt kai ilmoitatte minut kuninkaalle, vai mitä?"

"Mutta kuningas nukkuu, monsieur."

"_Mordioux_, herättäkää hänet! Ei hän nuhtele teitä häiritsemisestä,
sen lupaan."

"Tulette kreivin asialla, niinhän?"

"Minkä kreivin?"

"Kreivi de la Fèren."

"Atoksenko asialla? En, tulen totta tosiaan omilla asioillani. No,
pian, Parry, kuninkaan luo! Minun on heti puhuteltava kuningasta."

Parry arveli, että hänen ei sopinut vastustaa pitempään. Hän tunsi
d'Artagnanin vanhastaan ja tiesi, että hän ei gascognelaisenakaan
koskaan luvannut enempää kuin kykeni täyttämään. Hän meni pihan poikki
ja pikku puutarhan läpi, viihdytti koiraa, joka tahtoi tosissaan käydä
muskettisoturin kimppuun, ja koputti pienen huvimajan pohjakerran
ikkunaluukkuun. Sieltä vastasi heti pieni koira luskutuksellaan isolle,
joka murahteli pihalla.

"Kuningasparka!" tuumi d'Artagnan; "siinä nyt on hänen henkivartionsa!
Totta sentään on, että hän ei silti ole kehnosti vartioittu."

"Mitä tahdotaan?" kysyi kuningas kamarinsa perältä.

"Sire, chevalier d'Artagnan on tuomassa uutisia."

Huoneesta kuului heti liikettä; ovi avautui, ja kirkas valojuova
tunkeusi puutarhakäytävälle.

Kuningas työskenteli lampun valossa. Pöydällä oli hajallaan papereita,
ja hän oli aloittanut kirjeen luonnoksen, jossa lukuisat pyyhkimiset
ilmaisivat, että aihe oli vaikea käsitellä.

"Astukaa sisälle, herra chevalier", hän sanoi kääntyen.

Sitten hän lisäsi kalastajan havaitessaan: "Mitä sanoitkaan, Parry?
Missä on chevalier d'Artagnan?"

"Hän seisoo edessänne, sire", ilmoitti d'Artagnan.

"Tuossa asussa?"

"Niin. Katselkaa minua, sire; ettekö tunne minua samaksi, jonka näitte
Bloisin linnassa kuningas Ludvig XIV:n etuhuoneessa?"

"Tosiaan, monsieur, ja muistan myöskin, että minulla oli syytä
kiitollisuuteen teitä kohtaan."

D'Artagnan kumarsi.

"Velvollisuutenani oli käyttäytyä siten heti kun sain tietää, että olin
tekemisissä teidän majesteettinne kanssa."

"Sanotte tuovanne minulle uutisia?"

"Niin, sire."

"Varmaankin Ranskan kuninkaan lähettämänä?"

"En, en suinkaan, sire", vastasi d'Artagnan. "Teidän majesteettinne
olisi pitänyt huomatakin tuolla ollessanne, että Ranskan kuningas ei
ajattele muuta kuin omaa majesteettiaan."

Kaarle kohotti katseensa taivasta kohti.

"Ei, sire", jatkoi d'Artagnan, "tuomani tiedot johtuvat kokonaan
yksityisestä toiminnastani. Rohkenen kuitenkin toivoa, että teidän
majesteettinne suosiollisesti kuuntelee kertomustani."

"Puhukaa, monsieur."

"Ellen erehdy, sire, niin teidän majesteettinne puhui silloin Bloisin
linnassa sekasorrosta, johon asianne olivat joutuneet Englannissa."

Kaarle punastui.

"Monsieur", hän sanoi, "kerroin vain Ranskan kuninkaalle..."

"Oh, teidän majesteettinne käsittää väärin", keskeytti muskettisoturi
kylmäverisesti. "Osaan kyllä puhutella kuninkaita onnettomuuden
hetkellä, ja vain onnettomissa olosuhteissa hekin minua puhuttelevat,
-- onnen tullessa he eivät minuun enää vilkaisekaan. En siis ainoastaan
tunne teidän majesteettianne kohtaan mitä syvintä kunnioitusta, vaan
rajatonta kiintymystäkin, ja se merkitsee minulla jotakin, sen saatte
uskoa, sire. Kuullessani teidän majesteettinne valittavan kohtaloanne,
huomasin teidät jaloksi ja uljaaksi mieheksi, joka kestää
koettelemukset arvokkaasti."

"Toden totta", virkkoi Kaarle ihmeissään, "en tiedä, kumpaista pidän
mieluisampana, -- suoraa puhettanne vai kunnioituksenneko ilmaisua."

"Saatte tuotapikaa tehdä valintanne, sire", jatkoi d'Artagnan. "Teidän
majesteettinne siis valitti serkullenne Ludvig XIV:lle, kuinka vaikea
teidän oli päästä takaisin Englantiin ja nousta jälleen valtaistuimelle
ilman miehiä ja vailla varoja.",

Kaarle teki kärsimättömän liikkeen.

"Ja varsinaisena esteenä teidän majesteettinne tiellä", pitkitti
d'Artagnan, "oli muuan kenraali, joka johti parlamentin armeijaa ja
esitti siellä toisen Cromwellin osaa. Eikö teidän majesteettinne
sanonut niin?"

"Kyllä, mutta huomautan teille vieläkin, monsieur, että sanani olivat
tarkoitettuja vain kuninkaan kuuluviin."

"Ja te saatte nähdä, sire, kuinka onnellista oli, että ne tulivat hänen
muskettiluutnanttinsakin korviin. Tämä teidän majesteetillenne niin
kiusallinen mies oli luullakseni kenraali Monk; olenko oikein kuullut
hänen nimensä, sire?"

"Olette kyllä, monsieur; mutta vielä kerran -- mitä hyötyä on näistä
kysymyksistä?"

"Ka, minä tiedän kyllä, sire, että hovisääntö kieltää kyselemästä
kuninkaalta, mutia toivottavasti teidän majesteettinne antaa minulle
piankin anteeksi säädyttömyyteni. Teidän majesteettinne lisäsi silloin,
että jos te kuitenkin saisitte vain tavata ja puhutella häntä, nähdä
hänet kasvoista kasvoihin niin te joko väkipakolla tai suostuttelulla
suoriutuisitte tuosta esteestä, ainoasta vakavasta, ylipääsemättömästä
ja todellisesta, mitä eteenne saattoi tulla."

"Kaikki tuo on totta, monsieur; kohtaloni, tulevaisuuteni,
mitättömyyteni tai loistoni riippuu siitä miehestä. Mutta minkä
päätelmän tahdotte tehdä siitä?"

"Vain sen, että jos kenraali Monk on teille noin haitallinen, olisi
hänet joko poistettava teidän majesteettinne tieltä tai tehtävä
liittolaiseksenne."

"Monsieur, kuningas, jolla ei ole armeijaa eikä rahaa, -- kun kerran
olette kuullut keskusteluni serkkuni kanssa, -- ei voi saada mitään
aikaan sellaista miestä kuin Monkia vastaan."

"Sen kyllä tiedän olleen mielipiteenänne, sire, mutta onneksi en minä
ajatellut samoin."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Että minä olen tehnyt armeijatta ja miljoonatta, mitä teidän
majesteettinne katsoi voivansa yrittää ainoastaan niiden avulla."

"Kuinka! Mitä sanottekaan? Mitä olette tehnyt?"

"Mitäkö olen tehnyt? No, sire, minä läksin ottamaan kiinni tuota teidän
majesteettinne vastuksiksi tullutta miestä."

"Englantiin?"

"Aivan, sire."

"Te läksitte Englantiin ottamaan kiinni Monkia?"

"Teinkö siinä ehkä pahoin?"

"Te olette totisesti järjiltänne, monsieur!"

"En vähääkään, sire."

"Ja saitteko hänet muka vangiksi?"

"Sain kun sainkin, sire."

"Missä?"

"Leirissään."

Kuningas hypähti kärsimättömänä ja kohautti olkapäitään.

"Ja siepattuani hänet Newcastlen tiellä", lisäsi d'Artagnan
yksinkertaisesti, "tuon hänet nyt teidän majesteetillenne."

"Te tuotte hänet minulle!" huudahti kuningas melkein suutuksissaan
näennäisestä ilvehtimisestä.

"Niin, sire", vastasi d'Artagnan tyynesti, "tuon hänet nyt teille.
Hän on tässä ulkopuolella isossa arkussa, johon on näverretty
hengitysreikiä."

"Hyvä Jumala!"

"Oh, olkaa huoletta, sire, häntä on hoidettu visusti. Hyvässä kunnossa
hän tulee ja täydellisesti säilyneenä. Suvaitseeko teidän
majesteettinne nähdä ja puhutella häntä vai paiskaammeko hänet mereen?"

"Oi, hyvä Jumala!" hoki Kaarlo; "hyvä Jumala! Ettekö loukkaa minua
arvottomalla pilalla? Olisitteko tehnyt ennen kuulumattoman rohkean ja
nerokkaan tempun? Mahdotonta!

"Salliiko teidän majesteettinne minun avata ikkunan?" kysyi d'Artagnan
ja avasi sen samassa.

Kuningas ei edes ehtinyt myöntää. D'Artagnan vihelsi kimeästi ja
pitkään, uudistaen sitten yön hiljaisuudessa merkkinsä vielä kahdesti.

"Kas niin", hän sanoi, "nyt hänet tuodaan teidän majesteetillenne."



29.


Pelko siitä, että rahat on sijoitettu uppoavaan rahastoon.


Kuningas ei kyennyt tointumaan hämmästyksestään; hän katseli milloin
muskettisoturin myhäileviä kasvoja, milloin pimeätä ikkunaa, joka oli
avattu yöhön. Mutta ennen kun hän oli ehtinyt selvittää ajatuksiaan,
kantoi kuusi d'Artagnanin miestä -- kaksi oli jäänyt vartioimaan
venettä -- taloon sen pitkänlaisen esineen, joka tällähaavaa sisälsi
Englannin kohtalon. Parry otti sen vastaan.

D'Artagnan oli Calaisissa valmistuttanut jonkunlaisen ruumisarkun,
jossa mies mahtui juuri mukavasti kääntymään. Pohja ja kyljet oli
siististi sisustettu kylläkin pehmeäksi vuoteeksi, jotta aluksen
vaarumisen ei tarvinnut tuntua tukalalta tässä omituisessa häkissä.
Hengitysreiät, joista d'Artagnan oli maininnut kuninkaalle, oli
näverretty kypärinsilmikkoa muistuttavaan liikkuvaan laudanpalaan, joka
sijaitsi miehen kasvojen korkeudella. Vähäisimmänkin kirkaisun saattoi
sillä tukehduttaa äkkiä painamalla sulkunastaa, ja tarpeen tullen itse
kirkujankin.

Muskettisoturi tunsi niin hyvin miehistönsä ja vankinsa että hän koko
matkalla pelkäsi kahta mahdollisuutta. Ensiksikin kenraali saattoi
katsoa kuoleman mieluisammaksi kuin tämän kummallisen orjuuden ja
hiljaisuuteen alistumatta toimittaa itsensä tukehdutetuksi. Toisekseen
sopi ajatella, että vartijat lankeisivat vangin tarjousten kiusaukseen
ja työntäisivät Monkin sijalle arkkuun päällikkönsä.

Sentähden olikin d'Artagnan viettänyt kaksi vuorokautta arkun vieressä
yksinään kenraalin kaitsijana, jollaikaa hän turhaan tyrkytti tälle
viiniä ja ravintoa sekä yritti alituiseen rauhoitella vankia sen
kohtalon suhteen, joka oli tämän oudon pidätyksen jatkona. Kaksi
pöydälle asetettua pistoolia ja paljastettu miekka olivat d'Artagnanin
turvana ulkonaiselta häiritsemiseltä.

Vihdoin Scheveningeniin päästyään hän tiesi saavansa olla aivan
huoletta. Hänen miehensä eivät millään muotoa tahtoneet sotkeutua
vähäisimpäänkään rettelöön viranomaisten kanssa. Hän oli sitäpaitsi
erityisesti kiinnittänyt puoleensa sen heistä, joka tavallaan toimi
hänen luutnanttinaan ja jota olemme jo kuulleet puhuteltavan
Mennevilleksi. Tämä oli muita lahjakkaampi ja pani alttiiksi enemmän,
syystä että hän oli tunnollisempi. Hän toivoi luovansa itselleen
tulevaisuuden d'Artagnanin palveluksessa ja olisi niin ollen mieluummin
antanut hakata itsensä kappaleiksi kuin rikkonut päällikkönsä
määräyksiä. Maihin noustessaan olikin d'Artagnan hänen hoivaansa
uskonut arkun ja kenraalin hengityslaitteen. Kolme vihellystä
kuullessaan piti Mennevillen toimittaa kuusi miestä kantamaan arkkua
taloon, on jo mainittu, että luutnantti noudatti ohjetta säntilleen.
Arkun siten tultua viimeiseen määräpaikkaansa d'Artagnan ystävällisesti
hymyillen lähetti miehensä takaisin ja sanoi heille:

"Hyvät herrat, te olette tehneet suuren palveluksen hänen
majesteetilleen kuningas Kaarle II:lle, joka nousee Englannin
valtaistuimelle kuuden viikon kuluessa. Palkkionne korotetaan
kaksinkertaiseksi; palatkaa nyt veneelle odottamaan minua."

Miehet poistuivat ilmaisten iloaan niin kovalla remulla, että äkäinen
koirakin pelästyi.

D'Artagnan oli nostattanut arkun kuninkaan etuhuoneeseen. Hän sulki nyt
huolellisesti huoneen ovet, avasi arkun ja haastoi kenraalille:

"Herra kenraali, minun on pyydettävä tuhannesti anteeksi. Tiedän hyvin,
että käyttäytymiseni ei ole ollut teidän arvoistanne miestä kohtaan
soveliasta, mutta minulle oli tähdellistä, että piditte minua
laivurina. Ja Englanti muuten on kovin epämukava maa kuljetuspuuhille.
Toivon senvuoksi, että otatte huomioon kaiken tämän. Mutta nyt, herra
kenraali", jatkoi d'Artagnan, "olette vapaa nousemaan ja liikkumaan."

Samassa hän leikkasi poikki pidäkkeet, joilla kenraali oli sidottu
käsistä ja jaloista. Tämä nousi arkusta ja istuutui näköjään
maltillisena odottaen kuolemaansa.

D'Artagnan avasi Kaarlen työhuoneen oven ja ilmoitti: "Sire, tässä
näette vihollisenne, herra Monkin; tämän olin päättänyt tehdä teidän
palvelukseksenne. Se on nyt tehty, käskekää te edelleen. Herra Monk",
hän lisäsi vankiin kääntyen, "seisotte nyt hänen majesteettinsa
kuningas Kaarle II:n, Ison-Britannian hallitsijan edessä."

Monk tähtäsi kylmäkiskoisen järkkymättömän katseen nuoreen ruhtinaaseen
ja vastasi:

"Minä en tunne mitään Ison-Britannian kuningasta. En tunne täällä edes
ketään herrasmiehen nimeä ansaitsevaa, sillä kuningas Kaarle II:n
nimessä on muuan kunnialliseksi mieheksi luulemani lähetti käynyt
luonani virittämässä minulle halpamaisen ansan. Valitettavasti jouduin
siihen ansaan, mutta muistakaa vain, mitä teille sanon, -- juonen
suunnittelijalle", kuninkaaseen kääntyen, "ja toimeenpanijalle", hän
lisäsi d'Artagnanille. "Teillä on hallussanne ruumiini; voitte sen
tappaa, ja minä esitän sitä teille, sillä te ette ikinä pääse sieluani
tai tahtoani vallitsemaan. Älkääkä nyt pyytäkö minulta enää ainoatakaan
sanaa, sillä tästä alkaen en avaa suutani edes huutoon. Olen puhunut."

Näissä sanoissa kalskahti vimmaisimman puritaanikiivailijan
lannistumaton päättäväisyys. D'Artagnan katseli vankia kuin mies, joka
oivaltaa jokaisen sanan arvon ja arvioitsee sen tarkalleen
äänenpainosta.

"On selvä tosi", huomautti hän hiljaa kuninkaalle, "että kenraali on
lujatahtoinen mies; kahteen vuorokauteen ei hän ole suostunut
maistamaan leipäpalaakaan tai nielemään edes viinipisaraa. Mutta kun
teidän majesteettinne nyt määrääkin hänen kohtalostaan, pesen minä
käteni, kuten Pilatus sanoi."

Monk seisoi vaaleana ja alistuneena odottaen, katse tuimana ja
käsivarret rinnalla ristissä.

D'Artagnan kääntyi jälleen häneen päin. "Te ymmärrätte kyllä", hän
sanoi, "että vaikka tuo äsken virkkamanne oli muuten varsin kaunista
puhetta, se ei voi tyydyttää ketään, ei edes itseänne. Hänen
majesteettinsa tahtoi neuvotella kanssanne, te kieltäysitte
keskustelusta. Minkätähden nyt, jouduttuanne kuninkaan eteen vieraan
tahdon toimittamana, pakottaisitte meidät ankariin keinoihin, joita
minä pidän turhina ja järjettöminä? Puhukaa toki, lempo soikoon,
vaikkapa vain kieltäytyäksenne!"

Monk ei avannut huuliaan eikä kääntänyt syrjään katsettansa; hän siveli
viiksiään, synkän sävynsä ilmaistessa, että asiat olivat menossa
pilalle.

Kaarle II oli sillaikaa vaipunut syviin mietteisiin. Ensi kertaa hän
näki edessään Monkin, -- miehen, jota hän oli hartaasti halunnut
puhuteltavakseen, ja se erityinen silmäys, jonka Jumala on suonut
kotkille ja kuninkaille, oli jo nähnyt sotapäällikön sydämeen.

Hän havaitsi siis Monkin vakaasti päättäneen ennemmin kuolla kuin
puhua, mikä ei ollutkaan ihmeteltävää noin huomattavan miehen
menettelyksi hänen paraikaa tietenkin tuntiessaan itsensä julmasti
häväistyksi. Kaarle II teki senvuoksi hetimiten tuollaisen päätöksen,
jolla tavallinen ihminen panee alttiiksi henkensä, sotapäällikkö
maineensa ja kuningas valtakuntansa.

"Monsieur", hän virkkoi Monkille, "olette eräissä kohdin aivan
oikeassa. En siis pyydäkään teitä vastaamaan minulle, vaan ainoastaan
kuulemaan minua."

Syntyi kotvasen äänettömyys, kuninkaan katsellessa Monkia, joka seisoi
järkähtämättömänä.

"Lausuitte minulle äsken surettavan soimauksen, monsieur", jatkoi
sitten kuningas. "Sanoitte lähettini tulleen Newcastleen virittämään
teille sadinta, jollainen menettely sivumennen sanoen on aivan vierasta
herra d'Artagnanille tässä, -- ja häntä kohtaan olen ennen kaikkea
velvollinen vilpittömään kiitollisuuteen hänen jalomielisen,
sankarillisen kiintymyksensä johdosta."

D'Artagnan kumarsi kunnioittavasti. Monk ei silmää räpäyttänyt.

"Sillä herra d'Artagnan, -- ja ottakaa huomioon, herra Monk, että minä
en huomauta tästä omaksi puolustautumisekseni, -- herra d'Artagnan",
pitkitti kuningas, "läksi Englantiin omasta aloitteestaan, ilman
voitonpyyntiä, käskemättömänä, toiveitta, oikeana aatelismiehenä vain
tehdäkseen onnettomalle kuninkaalle palveluksen ja lisätäkseen uuden
urotyön siihen loistavaan kunnostautumisten sarjaan, jota hänen koko
elämänsä on ollut."

D'Artagnan punehtui hiukan ja yskäisi säilyttääkseen malttinsa. Monk ei
hievahtanutkaan.

"Te ette usko sanojani, herra Monk?" jatkoi kuningas. "Sen kyllä
käsitän: tuollaiset kiintymyksen näytteet ovat niin harvinaisia, että
niiden todellisuus voi tuntua aina epäiltävältä."

"Herra Monk hairahtuisi suuresti, jos hän ei uskoisi teitä, sire",
huudahti d'Artagnan, "sillä teidän majesteettinne esitys vastaa
täsmällistä totuutta, vieläpä niinkin, että lähtöni omin päin kenraalin
luo alkaa nyt näyttää yritykseltä, joka ei vastaa toiveitannekaan.
Totisesti joudun masennuksiin, jos olen sekaantunut vain pilaamaan
asemaa."

"Herra d'Artagnan", vastasi kuningas lämpimästi tarttuen
muskettisoturin käteen, "uskokaa minua, te olette toimittanut minut
suurempaan kiitollisuudenvelkaan kuin jos olisitte saanut asiani
onnelliseen päätökseen, sillä te olette ilmennyt minulle
tuntemattomaksi ystäväksi, jota tiedän pitää arvossa koko ikäni!"

Ja kuningas puristi sydämellisesti hänen kättään.

"Samalla olette tutustuttanut minut viholliseen, jota tästälähtein
kykenen arvostelemaan oikein", hän lisäsi tervehtien Monkia.

Puritaanin silmistä leimahti salama, mutta vain se ainoa, ja hänen
kasvonsa, jotka olivat hetkiseksi kirkastuneet tästä välähdyksestä,
saivat jälleen synkän järkkymättömyytensä.

"Voinkin senvuoksi sanoa teille, mitä on tapahtunut, herra d'Artagnan",
jatkoi Kaarle. "Kreivi de la Fère, jonka luullakseni tunnette, oli
matkustanut Newcastleen..."

"Atos!" huudahti d'Artagnan.

"Niin, se lienee hänen soturinimensä. Kreivi de la Fère oli siis
lähtenyt Newcastleen, ja hän kenties parhaillaan yritti suostuttaa
kenraalia johonkin neuvotteluun minun tai puolueeni kanssa, kun te
nähtävästi väkivaltaisella tavalla keskeytitte kaiken sovittelun."

"_Mordioux_!" ällistyi d'Artagnan; "se olikin luultavasti hän, joka
ilmestyi leiriin samana iltana kun minä saavuin kalastajineni..."

Monkin silmäkulmien keveä rypistys osoitti d'Artagnanille, että hän oli
arvannut oikein.

"Niin, niin", mutisi hän, "olin tosiaan tuntevinanikin hänet
vartalostaan, ja äänessä oli jotakin tuttua. Minua epäkelpoa! Voi,
sire, antakaa minulle anteeksi! Ja minä kun luulin ratkaisseeni aseman
mitä parhaiten!"

"Siinä ei ole mitään pahaa, monsieur", vastasi kuningas, "ellei
kenraali jää siihen uskoon, että minä toimitin hänelle ansan
viritetyksi. Ei, sellaisin asein en aikonut toimia teidän suhteenne;
siitä pääsette piankin selville. Sillävälin, vakuuttaessani sen nyt
aateliskunniani nimessä, uskokaa minua, monsieur, uskokaa. Sananen
teille, herra d'Artagnan."

"Kuuntelen polvillani, sire."

"Olettehan kiintynyt puolelleni?"

"Sen on teidän majesteettinne nähnyt. Liiaksikin!"

"Hyvä! Teidänlaiseltanne mieheltä on sana kylliksi. Lisäksi sen sanan
takuuna on nyt toiminta. Suvaitkaa seurata minua, kenraali. Tulkaa
meidän kanssamme, herra d'Artagnan."

Jokseenkin kummastuneena valmistausi d'Artagnan tottelemaan. Kaarle II
astui ulos, Monk seurasi häntä ja d'Artagnan Monkia. Kaarle meni samaa
tietä, jota muskettisoturi oli äsken tullut; pian huokui raikas
merituuli kolmen yökulkijamme kasvoille, ja edettyään viisikymmentä
askelta pikku veräjästä, jonka Kaarle avasi, he seisoivat jälleen
hiekkasärkällä vastapäätä valtamerta, joka nyt vuoksen laannuttua
lepäili rannikolla kuin uupunut hirviö. Kaarle II käveli mietteissään,
pää kumarassa ja käsi viitan alla. Monk seurasi häntä vapain käsivarsin
ja levottomin katsein. Viimeisenä tuli d'Artagnan, käsi miekannupilla.

"Missä on alus, jolla tulitte tänne, monsieur?" kysyi Kaarle
muskettisoturilta.

"Tuolla, sire, missä tuli pilkottaa, -- seitsemän miestä ja
luutnanttini odottavat minua siellä veneen luona."

"Niin, vene on vedetty hietikolle, ja näenkin sen; mutta ette kaiketi
ole tuommoisella purrella tulleet Newcastlesta?"

"Emme tosiaankaan, sire; minulla on vuokrattuna jaala, joka on
ankkurissa kanuunankantaman päässä hietikolta. Sillä me saavuimme
ulapan yli."

"Herra kenraali", virkkoi kuningas Monkille, "te olette vapaa."

Niin lujatahtoinen kuin Monk olikin, ei hän saanut pidätetyksi
huudahdusta. Kuningas nyökkäsi vahvistukseksi ja jatkoi:

"Herätämme erään täkäläisen kalastajan, joka vielä tänä yönä laskee
aluksensa merelle ja vie teidät minne käskette. Herra d'Artagnan saa
saattaa teidän korkea-arvoisuuttanne. Asetan herra d'Artagnanin teidän
oikeamielisyytenne turviin, herra Monk."

Monk murahti kummastuneena, ja d'Artagnan huokasi raskaasti. Olematta
mitään huomaavinansa kuningas koputti sisimmän kalastajamökin
honkaiseen oveen.

"Laivuri Keyser!" hän huusi; "havahdu!"

"Kuka kutsuu?" kysyi kalastaja.

"Minä, Kaarle, kuningas."

"Ah, mylord", huudahti Keyser nousten täysissä pukeissa purjeesta,
jossa hän oli maannut kuin riippumatossa, "miten voin palvella teitä?"

"Laivuri Keyser", sanoi Kaarle, "lähdet heti purjehtimaan. Tässä on
matkustaja, joka vuokraa haaksesi. Sinulle maksetaan hyvin; palvele
häntä hyvin."

Ja kuningas peräytyi muutamia askeleita, antaakseen Monkin puhella
vapaasti kalastajan kanssa.

"Tahdon lähteä Englantiin", virkkoi Monk, joka osasi hollanninkieltä
juuri sen verran, että kykeni selittämään asiansa.

"Hetikohta", vastasi laivuri; "ihan suoraa päätä, jos tahdotte."

"Mutta meneehän valmistuksiin aikaa?" kysyi Monk.

"Ei puolta tuntia, teidän armonne. Vanhin poikani on juuri
selvittelemässä purjeita, kun olimme lähdössä kalastamaan kello
kolmelta."

"No, onko asia sovittu?" tiedusti Kaarle lähestyen jälleen.

"On muun paitsi hinnan puolesta, sire", vastasi kalastaja.

"Se jää minun huolekseni", sanoi Kaarle; "tämä herra on ystäviäni."

Monk säpsähti ja katsoi Kaarleen.

"Hyvä, mylord!" vastasi Keyser.

Ja samassa kuultiin Keyserin vanhimman pojan löräyttävän häränsarvella
rannalta.

"Lähtekäähän siis, hyvät herrat", virkkoi kuningas.

"Sire", vastasi d'Artagnan, "suvaitseeko teidän majesteettinne suoda
minulle pari minuuttia aikaa? Olen palkannut miehistön; nyt lähden
matkalle ilman väkeäni, ja minun on ilmoitettava heille siitä."

"Viheltäkää heille", neuvoi Kaarle hymyillen.

D'Artagnan vihelsi tosiaankin, samalla kun laivuri Keyser vastasi
pojalleen, ja neljä Mennevillen johtamaa miestä riensi paikalle.

"Tässä toki kunnollinen suoritus tilillenne", sanoi d'Artagnan
luovuttaen heille massin, joka sisälsi puolikolmattatuhatta livreä
kullassa. "Lähtekää nyt odottamaan minua Calaisissa, missä tiedätte
paikan."

D'Artagnanilta pääsi syvä huokaus, hänen laskiessaan kukkaron
Mennevillen käteen.

"Mitä! Jätättekö meidät?" huudahtivat miehet.

"Vähäksi aikaa", vastasi d'Artagnan, "tai ken tietääkään, kuinka
pitkäksi? Mutta näillä viidelläkolmattasadalla livrellä ennen saamanne
samansuuruisen erän lisänä tulen jo maksaneeksikin teille alkuperäisen
sopimuksen mukaan. Erotkaamme siis, toverit."

"Entä alus?"

"Älkää siitä huolehtiko."

"Tavaramme ovat jaalassa."

"Käykää noutamassa ne ja laittautukaa sitten oitis taipaleelle."

"Kyllä, kapteeni."

D'Artagnan palasi Monkin luo ja sanoi hänelle:

"Odotan määräyksiänne, monsieur, sillä me lähdemme nyi liikkeelle
yhdessä, ellei seurani ole teille liian vastenmielinen."

"Päin vastoin, monsieur", virkahti Monk.

"Kas niin, hyvät herrat, haakseen!" huusi Keyserin poika.

Kaarle tervehti kenraalia ylevästi ja arvokkaasti, sanoen samalla:

"Te annatte minulle kyllä anteeksi kokemanne vastoinkäymisen ja
väkivallan, kun joudutte varmuuteen siitä, että minä en niitä
aiheuttanut."

Monk kumarsi syvään, vastaamatta mitään. Kaarle puolestaan vältti
virkkamasta ainoatakaan sanaa yksityisesti d'Artagnanille, mutta kaikkien
kuullen hän lopuksi lausui tälle:

"Kiitän teitä vielä kerran, herra chevalier, -- kiitos palveluistanne!
Ne kyllä palkitsee teille taivas, joka toivoakseni antaa minun yksin
kokea vastukset ja vaivat."

Monk seurasi kalastajaparia ja astui haakseen heidän kanssaan.

D'Artagnan asteli perässä jupisten: "Voi, Planchet-parka, pelkään
pahasti, että rupesimme kannattamattomaan keinotteluun!"



30.

Toiminimi Planchet ja Kumpp:n osakkeet nousevat jälleen täyteen arvoon.


Merellä ei Monk puhutellut d'Artagnania muutoin kuin mikäli kävi aivan
välttämättömäksi. Niinpä ranskalaisen viivähtäessä saapumasta
niukalle aterialle, joksi tarjottiin suolakalaa, laivakorppuja ja
katajanmarjaviinaa, Monk saattoi kutsua häntä vain sanoilla:

"Pöytään, monsieur!"

D'Artagnan ei tästä harvapuheisuudesta saanut mitään suotuisaa ennettä
lähetystoimensa tulokselle. Mutta kun hänellä nyt oli runsaasti aikaa,
vaivasi hän alituiseen aivojansa aprikoimalla, miten Atos oli tullut
tavanneeksi Kaarle II:n, kuinka he olivat suunnitelleet matkan
Englantiin, kuinka hän oli lopuksi tullut Monkin leiriin, ja
soturiparka nyhtäisi karvan viiksistään joka kerta kun hän ajatteli,
että Atos oli epäilemättä ollut se aatelismies, joka kulki Monkin
mukana juuri ennen kuin tämä yön turvissa siepattiin kiinni.

Purjehdusta oli kestänyt kaksi vuorokautta, kun laivuri Keyser läheni
sitä paikkaa, missä Monk, joka oli matkalla antanut kaikki määräykset,
oli käskenyt poiketa maihin. Tienoo oli juuri sen pikku joen suulla,
jonka läheisyydessä Atos asui.

Oli tulossa ilta; hehkutettuna teräskilpenä säihkyvä aurinko painoi jo
kiekkonsa alareunan meren sinijuovan alle. Haaksi oli vielä
purjehtimassa ylös virtaa, joka tällä kohdalla oli jokseenkin leveä,
kun Monk kärsimättömänä käski laskea alas veneen, jolla hänet sitten
d'Artagnanin keralla soudettiin kaislaiselle liejurannalle.

Kuuliaisuuteen alistunut d'Artagnan seurasi Monkia ihan kuin kahlittu
karhu herraansa, mutta hänkin tunsi asemansa kovin nöyryyttäväksi ja
nurkui itsekseen, että kuninkaitten palvelus oli raskasta,
parhaittenkin.

Kenraali harppaili pitkin askelin. Olisi voinut luulla, että hän ei
ollut vielä oikein varma siitä, polkiko hän kotoista maaperää. Näkyi jo
selvästi muutamia merimiesten ja kalastajien majoja hajallaan pitkin
tämän vaatimattoman sataman laitaa, kun d'Artagnan äkkiä huudahti:

"Kas Herra armahtakoon, tuollahan on rakennus tulessa!"

Monk kohotti katseensa. Edessäpäin oli tosiaan valkea päässyt
valloilleen eräässä talossa, alkaneena seinustalta pienestä vajasta ja
juuri levinneenä päärakennuksen kattoon. Raikas iltatuuli antoi vauhtia
tulipalolle.

Molemmat matkalaiset jouduttivat askeleitaan, kuulivat äänekkäitä
huutoja ja näkivät lähemmäksi päästessään sotamiesten viuhtovan
aseillaan ja puivan nyrkkiään palavaa rakennusta kohti. Tämä uhkailu
varmaankin oli saanut heidät laiminlyömään merkkien vaihdon haaksen
kanssa.

Monk pysähtyi äkkiä hetkiseksi ja lausui nyt ensi kertaa ajatuksensa
ääneen.

"Kas", hän virkahti, "eiväthän ne kenties olekaan minun sotamiehiäni,
vaan Lambertin!"

Nämä sanat ilmaisivat yhdellä kertaa tuskaa, huolestusta ja nuhdetta,
jonka d'Artagnan hyvin tajusi. Olihan Lambert kenraalin poissaollessa
tosiaan voinut ryhtyä taisteluun, lyödä hajalle parlamentin joukot ja
asettua väkineen Monkin armeijan sijalle, joka nyt oli ollut varminta
tukeaan vailla. Tämän epätietoisuuden tarttuessa Monkista
d'Artagnaniinkin järkeili jälkimmäinen itsekseen:

"Kahdesta mahdollisuudesta on jompikumpi toteutunut: jos Monk on
arvannut oikein, niin täällä päin on nyt vain lambertilaisia,
vihollisia, jotka suovat minulle erinomaisen suosiollisen vastaanoton,
kun he saavat kiittää minua voitostaan; muussa tapauksessa on kaikki
ennallaan, ja Monk tulee niin hyvilleen leirinsä löytymisestä vanhalta
paikaltaan, että hän ei voi kostaakseen kääntyä kovinkaan yrmeäksi
minua kohtaan."

Hänen siten ajatellessaan matkalaiset etenivät jälleen ja joutuivat
pian kalastajaryhmään, joka karvain mielin katseli tulipaloa, muttei
sotamiesten uhkauksien peloittamana uskaltanut virkkaa mitään. Monk
puhutteli erästä.

"Mitä onkaan tekeillä?" hän kysyi.

"Tuossa talossa asui joku muukalainen, joka tuntui sotamiehistä
epäiltävältä, sir", kertoi mies, tuntematta upseeria sen väljän viitan
alta, johon Monk oli kääriytynyt. "He tahtoivat sentähden tunkeutua
hänen asuntoonsa, muka viedäkseen hänet leiriin, mutta lukumäärästä
säikähtymättä hän uhkasi kuolemalla ensimmäistä, joka yrittäisi astua
kynnyksen yli, ja kun eräs kuitenkin teki yrityksen, kaatui hän
ranskalaisen pistoolinlaukauksesta."

"Ahaa, hän on ranskalainen?" tokaisi d'Artagnan kämmeniänsä hykertäen.
"Hyvä!"

"Hyväkö se on?" toisti kalastaja.

"Ei, tarkoitin sanoa: jatkakaa; kieleni petti."

"No, toiset raivostuivat siitä kuin jalopeurat. He ampuivat hyvinkin
sata musketinlaukausta taloon, mutta ranskalainen seisoi muurin
suojassa, ja aina kun joku tahtoi hyökätä sisälle ovesta, sai hän
vastaansa laukauksen lakeijalta, joka tähtääkin tarkkaan. Ikkunaa
uhattaessa oli taasen herran pistooli valmiina. Laskekaa itse, maassa
viruu seitsemän miestä."

"Ah, uljas maanmieheni!" huudahti d'Artagnan; "odotahan vain, minä
tulen heti luoksesi, ja kyllä me sen joukkion löylytämme!"

"Hetkinen vielä, monsieur", sanoi Monk.

"Pitkäkin?"

"Vain tehdäkseni yhden kysymyksen."

Sitten hän kääntyi jälleen kalastajaan päin.

"Ystäväiseni", hän tiedusti, kykenemättä kaikella
malttavaisuudellaankaan salaamaan liikutustansa, "sanohan, kenen
sotamiehiä nuo ovatkaan?"

"Kenenkäs muun ne voisivat olla kuin sen hirmuisen Monkin?"

"Täällä ei siis ole tapahtunut mitään taistelua?"

"Vielä mitä! Ei kannattaisi, Lambertin armeija kutistuu kokoon kuin
lumi huhtikuussa. Kaikki siirtyvät Monkin puolelle, upseerit ja
sotamiehet. Viikon kuluttua ei Lambertilla ole enää viittäkymmentä
miestä jäljellä."

Kalastajan keskeytti uusi taloon tähdättyjen muskettien yhteislaukaus
ja sen vastaukseksi pamahtanut pistooli, joka kaatoi rohkeimman
ahdistajan. Sotamiesten raivo nousi huippuunsa.

Tuli levisi yhä, ja talon harjalta hulmusi liekkejä savupilvessä.
D'Artagnan ei enää saanut hillityksi itseään. "_Mordioux_!" sanoi hän
Monkille ja antoi karsaan silmäyksen saattaa sanojaan; "te olette
kenraali ja sallitte sotamiestenne polttaa taloja ja murhata ihmisiä!
Ja te katselette sitä levollisesti, lämmitellen käsiänne murhapolton
loimussa! Hitto, te ette ole ihminen!"

"Malttia vain, monsieur, malttia!" virkkoi Monk myhäillen.

"Malttia, kunnes tuo urhoollinen aatelismies on paistunut, niinkö?"

Ja d'Artagnan syöksähti eteenpäin.

"Jääkää, monsieur!" sanoi Monk käskevästi.

Hän astui taloa kohti. Samassa sitä lähestyi upseeri ja huusi
piiritetylle:

"Talo palaa, tunnin kuluttua olet hiiltynyt! Vielä on aikaa; jos tahdot
sanoa meille, mitä tiedät kenraali Monkista, niin saat pitää henkesi.
Vastaa, tai kautta pyhän Patrikin..."

Piiritetty pysyi vaiti; varmaankin hän panosti jälleen pistooliaan.

"On menty kutsumaan lisäväkeä", jatkoi upseeri; "neljännestunnin
kuluttua tämä talo on sadan miehen saarroksessa."

"Ennen kuin vastaan on kaikkien poistuttava", ilmoitti nyt ranskalainen
ehdoksi. "Tahdon vapaasti lähteä täältä ja mennä leiriin yksin tai
muutoin saada surmani täällä."

"Tuhannen tulimaista!" karjaisi d'Artagnan; "sehän on Atoksen ääni!
Voi, teitä ruojia!"

Ja d'Artagnanin miekka välähti esille huotrasta.

Monk pidätti hänet ja seisahtui itsekin; sitten hän kysyi kaikuvalla
äänellä:

"Hei, mitä täällä tehdään, Digby? Miksi annetaan talon palaa? Mitä
siinä huudellaan?"

"Kenraali!" kirkaisi Digby laskien miekkansa alas.

"Kenraali!" hokivat sotamiehet.

"No, mitä hämmästelette?" virkahti Monk rauhallisesti.

Hiljaisuuden palattua hän aloitti jälleen:

"No niin, kuka on sytyttänyt tulipalon?"

Sotamiehet painoivat päänsä alas.

"Mitä! Minä kysyn enkä saa vastausta!" sanoi Monk. "Minä nuhtelen, ja
vikaa ei korjata! Tuli näkyy riehuvan vieläkin?"

Kaikki kaksikymmentä ryntäsivät heti noutamaan sankoja, ruukkuja ja
tynnyreitä, sammuttaen sitten tulipalon yhtä innokkaasti kuin vastikään
olivat sen sytyttäneet. Mutta ennen kaikkea oli d'Artagnan jo nostanut
tikapuut seinää vasten, huutaen:

"Atos, minä täällä olen, minä, d'Artagnan. Älä minua ammu, veikkonen!"

Ja parin minuutin kuluttua hän sulki kreivin syliinsä.

Tällävälin Grimaud ainiaan rauhallisena hajoitti pohjakerran
sulkuvarustukset, avasi oven ja astahti kynnykselle säveästi käsivarret
rinnalla ristissä. D'Artagnanin äänen kuullessaan oli hän kuitenkin
huudahtanut kummastuksesta.

Tulen sammuttua sotamiehet keräysivät hämmentyneinä päällikkönsä luo,
Digby etummaisena.

"Antakaahan anteeksi, kenraali", pyysi adjutantti. "Mitä olemme
tehneet, se johtui kiintymyksestämme teidän korkea-arvoisuuteenne,
jonka luulimme joutuneen hukkaan!

"Olette järjiltänne. Hukkaantuuko minunlaiseni mies! Eikö minulle
kenties ole sallittua harkintani mukaan poistua ilmoitusta tekemättä?
Pidättekö minua Cityn porvarin asemassa? Ja onko pelkästään epäluulon
perusteella ryhdyttävä piirittämään aatelismiestä, ystävääni ja
vierastani -- ahdistamaan häntä, uhkaamaan kuolemalla? Ja mitä
epäluuloa tässä saattoikaan syntyä? Kuolema ja kadotus! minun pitäisi
ammuttaa kaikki, jotka urhea aatelismies on jättänyt tänne henkiin!"

"Kenraali", huomautti Digby surkeasti, "meitä oli kahdeksankolmatta, ja
kahdeksan makaa maassa kylminä."

"Oikeutan kreivi de la Fèren lisäämään loput kaksikymmentä samaan
lukuun", sanoi Monk.

Ja hän ojensi kätensä Atokselle.

"Takaisin leiriin!" käski hän sitten. "Herra Digby, te saatte kuukauden
arestia."

"Kenraali..."

"Se opettaa teidät pidättymään toimimasta ilman minun määräyksiäni."

"Minulla oli alipäällikön määräys, kenraali."

"Alipäällikön valtuudet eivät ulotu sellaisten määräysten antamiseen,
ja hän meneekin teidän sijastanne arestiin, jos hän on tosiaan käskenyt
teidän polttaa asuntoonsa tämän aatelismiehen."

"Sitä hän ei käskenyt, kenraali; minulla oli vain määräyksenä tuoda
hänet leiriin, mutta herra kreivi ei suostunut tulemaan."

"En tahtonut jättää asuntoani ryöstettäväksi", huomautti Atos luoden
merkitsevän silmäyksen Monkiin.

"Siinä teitte oikein. Leiriin nyt, sanon teille!"

Sotamiehet poistuivat allapäin.

"Nyt rauhaan jäätyämme", virkkoi Monk Atokselle, "sanokaahan minulle,
monsieur, minkätähden pysyttelitte itsepintaisesti täällä, kun teillä
oli haaksenne..."

"Odotin teitä", vastasi Atos. "Teidän korkea-arvoisuutennehan vahvisti
uuden kohtauksemme tapahtuvaksi viikon kuluessa?"

D'Artagnanin kaunopuheisesta katseesta näki Monk, että näillä kahdella
niin urhoollisella ja kunniallisella miehellä ei ollut mitään salaista
yhteistoimintaa hänen vangitsemisessaan. Mutta sen hän jo tiesikin.

"Monsieur", hän sanoi d'Artagnanille, "te olitte aivan oikeassa.
Suvaitkaa nyt jättää minut hetkiseksi puhelemaan kreivi de la Fèren
kanssa."

D'Artagnan käytti lomaansa käydäkseen tervehtimässä Grimaudia.

Monk pyysi, että Atos veisi hänet asumaansa kamariin. Huone oli vielä
täynnä savua ja pirstaleita. Runsaasti viisikymmentä luotia oli
ikkunasta tulleina uponnut seiniin. Pöydällä olivat kirjoitusneuvot
säilyneet. Monk otti kynän ja kyhäsi paperille yhden ainoan rivin,
kirjoitti alle nimensä, käänsi kokoon lappusen, sulki kirjeen
kantasormuksensa sinetillä ja ojensi lähetyksen Atokselle sanoen:

"Monsieur, olkaa hyvä ja viekää tämä kirje kuningas Kaarle II:lle.
Lähtekää heti, jollei mikään pidätä teitä enää täällä."

"Mutta nassakat?" muistutti Atos.

"Kalastajat, jotka toivat minut tänne, auttakoot teitä kuljettamaan ne
alukseen. Matkustakaa jo tunnin kuluessa, jos se käy päinsä."

"Kyllä, kenraali", vastasi Atos.

"Herra d'Artagnan!" huusi Monk ikkunasta.

D'Artagnan kiirehti huoneeseen.

"Syleilkää ystäväänne ja sanokaa hänelle hyvästi, monsieur, sillä hän
palaa Hollantiin."

"Hollantiin!" huudahti d'Artagnan; "entä minä sitten?"

"Te olette vapaa saattamaan häntä, monsieur, mutta pyydän teitä
jäämään", sanoi Monk. "Kieltäydyttekö?"

"Oh, en, kenraali, -- olen käskettävissänne."

D'Artagnan syleili Atosta ja ehti lausua hänelle vain hyvästelynsä.
Monk piti silmällä ystävyksiä. Sitten hän itse huolehti
lähtövalmistuksista, nassakkain siirtämisestä alukseen ja Atoksen
pääsemisestä liikkeelle; lopuksi hän pisti kätensä hämmästelevän ja
kiihtyneen d'Artagnanin kainaloon ja vei hänet mukanaan Newcastlea
kohti. Siinä Monkin käsikynkässä kävellessään d'Artagnan tuumi
itsekseen:

"Kas, kas, hyvä! Minusta näyttää, että toiminimi Planchet ja Kumpp:n
osakkeet ovat jälleen nousemassa."



31.

Monk selittää kantansa.


Vaikka d'Artagnan päättelikin nyt päässeensä paremman menestyksen
tolalle, ei hän kuitenkaan oikein selvästi käsittänyt asemaansa.
Hänelle tuotti vakavaa miettimistä Atoksen matka Englantiin, kuninkaan
liittoutuminen Atoksen kanssa, ja kreivi de la Fèren hankkeiden
omituinen kietoutuminen hänen omiin aikeisiinsa. Parasta oli odottaa
asiain kehitystä. Oli jo tullut tehdyksi ajattelematon yritys, ja
vaikka d'Artagnan olikin onnistunut suunnitelmansa mukaan, ei hän ollut
kuitenkaan saavuttanut mitään etuja menestymisestään. Koska nyt se
kaikki oli mennyt myttyyn, ei toimettomuudesta ollut mitään
haittaakaan.

D'Artagnan saattoi Monkia leiriin. Kenraalin paluu oli tehnyt
suurenmoisen vaikutuksen, sillä hänen oli luultu jääneen
tietymättömiin. Mutta Monk näytti ankaralla katsannollaan ja jäätävällä
sävyllään tiedustavan touhuavilta upseereiltaan ja ihastuneilta
sotamiehiltään tämän innostuksen aihetta. Ja hän sanoikin
alipäällikölle, joka tuli häntä vastaan ja selitti hänelle, kuinka
suurta levottomuutta hänen poissaolonsa oli herättänyt:

"Minkätähden? Onko minun tehtävä teille tiliä toimistani?"

"Mutta, teidän korkea-arvoisuutenne, paimenettomat lampaat voivat
vapista..."

"Vapista!" vastasi Monk tyynellä ja voimakkaalla äänellään; "onpa
siinäkin sana!... Hitto, sir, jos minun lampaillani ei ole hampaita ja
kynsiä, niin heitänkin heidän paimentamisensa. Haa, te vapisitte, sir!"

"Teidän tähtenne, kenraali..."

"Huolehtikaa te vain omista asioistanne; jos minulla ei olekaan sitä
henkistä näkemystä, jonka Jumala soi Oliver Cromwellille, niin minulla
on kuitenkin sen verran älyä, että kykenen hoitamaan itseäni, ja siihen
tyydyn."

Upseeri ei vastannut, ja kun Monk oli tällä tavoin velvoittanut väkensä
olemaan puhumatta asiasta, jäivät kaikki siihen käsitykseen, että hän
oli joko suorittanut tärkeän homman tai tahtonut koetella heitä. Liian
vähän siinä tunnettiin tätä harkitsevaa ja kärsivällistä luonnetta. Jos
Monkilla olisi ollut liittolaistensa puritaanien hehkuva usko, niin hän
olisi hartaasti kiittänyt sitä suojeluspyhimystä, joka oli hänet
auttanut selviytymään d'Artagnanin arkusta.

Kaiken aikaa muskettisoturimme ehtimiseen hoki itsekseen:

"Armias taivas, kunhan Monk ei vain olisi niin itserakas kuin minä!
Sillä vakuutanpa, että jos joku olisi sulkenut minut hengitysrei'illä
varustettuun kirstuun ja siten kuljettanut minut meren yli kuin
vasikan, jäisi minulle niin karvas muisto surkeasta esiintymisestäni
arkussa ja niin kirvelevä viha sinne sulkijaani vastaan, -- minä
pelkäisin niin pahasti näkeväni sen ilkimyksen naaman vetäytymässä
härnäävään hymyyn tai hänen ryhtinsä kujeellisesti matkimassa asentoani
kirstussa, että minä -- _mordioux!_ -- survaisisin kunnon tikarin hänen
kurkkuunsa huohotusläpän palkkioksi ja naulaisin hänet todelliseen
ruumisarkkuun sen teennäisen asemesta, jossa hän olisi minua kaksi
vuorokautta homehduttanut!"

Ja d'Artagnan oli näissä ajatuksissaan ihan vilpitön, sillä
gascognelaisemme oli varsin närkäs. Monk oli onneksi muissa mietteissä.
Hän ei menneestä hiiskunut arastelevalle voittajalleen sanaakaan, vaan
tutustutti hänet läheltä työskentelyynsä ja otti hänet mukaansa
muutamille tarkastuksille, nähtävästi hyvin halukkaana saamaan
edullisemman sijan d'Artagnanin arvostelussa. Jälkimmäinen kunnostausi
nyt oikeana imartelun mestarina. Hän ihaili kaikessa Monkin taktiikkaa
ja leirin järjestelyä, samalla kun hän lasketteli hauskaa pilaa
Lambertin vallituksista: tämähän oli aivan suotta varustanut
leiripaikan kahdellekymmenelletuhannelle miehelle, kun tynnyrinala
olisi riittänyt niille korpraalin johtamille viidellekymmenelle
huoville, jotka korkeintaan jäisivät lopulta päällikkönsä armeijaksi.

Heti paluunsa jälkeen oli Monk suostunut esitykseen, jonka Lambert oli
edellisenä iltana tehnyt kenraalien keskinäisestä kohtauksesta; Monkin
upseerit olivat ensin vastanneet, että kenraali oli sairaana. Tämä
kohtaus oli lyhyt ja merkityksetön. Lambert vaati kilpailijaansa
tunnustamaan kantansa. Tämä selitti, että hänellä ei ollut muuta
mielipidettä kuin mitä enemmistö ajatteli. Lambert kysyi, eikö olisi
käytännöllisempää ratkaista kiista liitolla kuin taistelulla. Silloin
Monk pyysi viikon verran miettimisaikaa. Sitä ei Lambert voinut häneltä
evätä, vaikka hän tullessaan oli vakuuttanut nielevänsä Monkin koko
armeijan. Kun kohtaus, jota Lambertin väki oli kärsimättömästi
odottanut, ei johtanut mihinhän tulokseen, ei sovintoon eikä
taisteluun, alkoi kapinallinen armeija, kuten d'Artagnan oli
ennustanut, pitää hyvää sijaa mieluisampana kuin huonoa ja katsoa
Tynkäparlamenttiakin paremmaksi kuin kenraali Lambertin aikeitten
mahtailevaa mitättömyyttä.

Muisteltiin sitäpaitsi Lontoon hyviä aterioita, oluen ja sherryn
runsautta, kun Cityn porvaristo kestitsi ystäviään sotamiehiä;
silmäiltiin kammoten mustaa kenttäleipää ja Tweedin sameata vettä, joka
oli liian suolaista juotavaksi ja liian suolatonta höyrytettäväksi, ja
tuumittiin hiljakseen: "Eikö meidän olisi mukavampi olla toisella
puolella? Eikö Lontoossa paraikaa varustella juhlapaisteja Monkin
väelle?" Sen koommin ei Lambertin armeijasta kuultu mainittavan muuta
kuin karkaamisia. Sotamiehiä kutsui periaatteiden voima, sillä ne ovat
-- kuten kurikin -- välttämätön side jokaiselle määrätyssä
tarkoituksessa kootulle joukkokunnalle. Monk puolusti parlamenttia,
Lambert ahdisti sitä. Monkilla ei ollut parlamentin kannattamiseen sen
suurempaa halua kuin Lambertillakaan, mutta hän oli sen ottanut
lippunsa tunnuslauseeksi, joten vastapuolueelle jäi samalle sijalle
_kapina_, ja se kuulosti puritaanilaisissa korvissa pahalta. Lambertin
joukosta siirryttiin senvuoksi Monkin väkeen niinkuin syntiset
kääntyvät Baalin palvelemisesta Jumalan puoleen.

Monkin arvion mukaan piti Lambertin armeijan riittää kahdeksikymmeneksi
päiväksi, kun laski tuhannen karkuria kunkin päivän osalle. Mutta
putoamisliikkeessä ilmenee sellainen painon ja vauhdinlisäyksen suhde,
että nytkin ensimmäisenä päivänä poistui sata, toisena viisisataa ja
kolmantena tuhat, jolloin Monk luuli tulluksi keskilukuun, mutta
tuhannen karkaamismäärä nousi kahteen ja pian neljään, ja kahdeksan
päivän kuluttua Lambert käsitti selvästi mahdottomaksi ryhtyä enää
mihinkään taisteluun, jos sitä hänelle tarjottaisiin. Niinpä hän varsin
järkevästi päättikin paremmaksi lähteä leiristään yön suojassa
paluumatkalle Lontooseen, ehtiäkseen Monkin edellä jälleen
vahvistautumaan sotilaspuolueen pirstaleilla.

Mutta vapaana ja huolettomana marssi Monk pääkaupunkia kohti voittajan
tavoin, kartuttaen armeijaansa kaikilla tielleen sattuvilla
epämääräisillä puolueryhmillä. Hän leiriytyi Bernetiin, neljän
penikulman päähän Lontoosta, parlamentin rakastamana, kun eduskunta
luuli hänessä näkevänsä suojelijan, ja kansan odottamana, sillä syvät
rivit halusivat häntä selittämään kantansa, voidakseen arvostella häntä
oikein.

D'Artagnankaan ei ollut kyennyt näkemään hänen aikeitaan. Hän tarkkaili
ja ihmetteli. Monk ei voinut kansalaissotaa kohtaamatta tunkeutua
Lontooseen, jos hän määritteli toimintasuunnitelmansa. Senvuoksi hän
jonkun aikaa noudatti välttelevää politiikkaa.

Äkkiä Monk kenenkään aavistamatta toimitti sotilaspuolueen häädetyksi
Lontoosta ja asettui parlamentin käskystä keskelle Cityn porvaristoa.
Kun porvarit sitten napisivat Monkia vastaan ja itse sotamiehetkin
syyttivät päällikköään, näki hän nyt olevansa varma enemmistöstä ja
selitti parlamentille, että sen oli luovuttava valtuuksistaan,
lopetettava istuntokautensa ja jätettävä paikkansa sellaiselle
hallitukselle, jolle ei naurettaisi. Hän lausui tämän selityksensä
nojautuen viiteenkymmeneentuhanteen miekkaan, joihin samana iltana
yhtyi viisisataatuhatta hyvän Lontoon kaupungin asukasta riemastuksen
hurmiossa hurraten.

Lopuksi, juuri kun kansa voitonilonsa ja taivasalla vietettyjen
hälisevien kemujensa jälkeen haki katseillaan valtiasta, antautuakseen
hänen ohjattavakseen, kuultiin aluksen lähteneen Englantia kohti
Haagista, mukanaan Kaarle II ja hänen onnensa.

"Hyvät herrat", sanoi Monk upseereilleen, "minä lähden nyt laillista
kuningasta vastaanottamaan. Ken on minun puolellani, hän seuratkoon
minua!"

Raikuvat suosionhuudot tervehtivät näitä sanoja, joita d'Artagnan ei
voinut kuulla ilosta vavahtelematta.

"Hitto", virkkoi hän Monkille, "se on rohkeata, monsieur."

"Tulettehan mukaan, vai kuinka?" kysyi Monk.

"Totta helkkarissa, kenraali! Mutta sanokaa minulle, mitä kirjoititte
Atoksen myötä -- kreivi de la Fèren, tarkoitan... samana päivänä kun
palasimme?"

"Teille minulla ei ole salaisuuksia", vastasi Monk. "Kirjoitin vain
sanat: 'Sire, odotan teidän majesteettianne kuuden viikon kuluttua
Doverissa.'"

"Kas", virkkoi d'Artagnan, "nyt en enää sano, että se on rohkeata;
sanon, että se on hyvin pelattu. Siinäpä näpsä valttaus!"

"Te kyllä ymmärrätte sellaisia yllätyksiä", arveli Monk. Se oli ainoa
viittaus, minkä kenraali koskaan lausui Hollannin-matkastaan.



32.

Atos ja d'Artagnan haastelevat vielä kerran lontoolaisessa
majatalossaan.


Englannin kuningas saapui loistavassa kulkueessa Doveriin ja sitten
Lontooseen. Hän oli kutsunut luokseen molemmat veljensä, hänellä oli
mukanaan äitinsä ja sisarensa. Englanti oli ollut niin kauan jätettynä
itsekseen eli mielivallan, keskinkertaisuuden ja järjettömyyden
kaittavaksi, että kaikki kolme kuningaskuntaa joutuivat ihastuneelle
juhlatuulelle Kaarle II:n paluusta hallitsijaksi, jonka englantilaiset
kuitenkin tunsivat vain mestaamansa miehen pojaksi. Loppumattomat
onnittelut ja kaikkialla tervehdykseksi kajahtelevat suosionhuudot
saivatkin nuoren kuninkaan kumartumaan nuorempaan veljeensä Yorkin
Jaakko-herttuaan päin ja virkkamaan hänen korvaansa:

"Totisesti, Jaakko, minusta tuntuu, että on ollut oma vikamme, kun
olemme viipyneet niin kauan poissa maasta, missä meihin ollaan näin
kiintyneitä."

Saattue oli mitä uhkein. Ihana sää suosi juhlapäivää. Kaarle oli saanut
takaisin kaiken nuorekkuutensa, kaiken hyväntuulisuutensa; hän näytti
kirkastuneelta, ja sydämet myhäilivät hänelle kuten aurinkokin.

Tässä hovilaisten ja ihailijain hälisevässä parvessa, joka ei ollenkaan
näkynyt muistavan saattaneensa uuden kuninkaan isää Whitehallin
mestauslavalle, seisoi muuan muskettisoturien luutnantin puvussa oleva
mies, jonka ohuilla ja älykkäillä huulilla leikki alituinen hymyily,
kun hän katseli milloin kansaa, joka luikkaili siunauksiaan, milloin
ruhtinasta, joka tekeysi liikuttuneeksi ja tervehti olletikin naisia
näiden heitellessä kukkavihkojaan hänen ratsunsa jalkoihin.

"Oiva ala sentään se kuninkaan virka!" tuumi tämä mies itsekseen
mietiskelevälle päälle joutuneena ja aatoksiinsa niin syventyen, että
hän pysähtyi keskelle tietä, antaen kulkueen lipua ohitseen. "Tuossa
tosiaan loistelee ruhtinas kullassa ja kalleissa kivissä kuin Salomo ja
kukitettuna kuin keväinen ruohikko; hän menee täysin käsin ammentamaan
suunnattomasta aarrekirstusta, johon hänen vastikään peräti
kapinallisina esiintyneet ja nyt aivan uskollisiksi palautuneet
alamaisensa ovat hänelle koonneet pari vankkurillista kultaharkkoja.
Hänelle viskellään kukkavihkoja niin että hän on hautautumaisillaan
niiden röykkiöön, ja vielä kaksi kuukautta takaperin häntä olisi
esiintyessään tervehditty samanlaisella luotisateella kuin nyt
kukkaisryöpyllä. Ehdottomasti on syntyperällä merkitystä, moukkien
uhalla, jotka eivät ole välittävinään moukiksi syntymisestään."

Juhlasaattue pitkitti yhä kulkuaan, ja kuninkaan mukana alkoivat
suosionhuudot loitota palatsiin päin, mikä ei estänyt upseeriamme yhäti
joutumasta alinomaa sysityksi.

"Hiisi vieköön", pitkitti järkeilijä, "tässä tunkeilee ihmispaljous,
joka tahtoo survoa minut jalkoihinsa ja katsoo minut kovin halvaksi tai
oikeastaan ihan mitättömäksi, koska he ovat englantilaisia ja minä
ranskalainen. Jos kaikilta noilla ihmisiltä kysyttäisiin: 'Kuka on
d'Artagnan?' niin he vastaisivat: _Nescio vos_. Mutta sanottakoonpa
heille vain: 'Kas, tuossa menee kuningas, tuossa menee herra Monk',
niin hepä yltyvät kiljumaan: 'Eläköön kuningas! Eläköön herra Monk!'
kunnes läkähtyvät. Kuitenkin", hän jatkoi silmäillessään joukon
tulvimista älykkäin ja toisinaan ylpeästi välähtelevin katsein,
"harkitkaa hiukan, hyvät ihmiset, mitä Kaarle-kuninkaanne on tehnyt,
mitä herra Monk on tehnyt, ja ajatelkaa sitten, mitä on saanut aikaan
tämä köyhä tuntematon nimeltä d'Artagnan. Totta sentään on, että te
ette sitä tiedä, koska hän on tuntematon, mikä tietenkin estää teitä
siitä vertailusta. Mutta joutavia, eipä väliä! Se ei estä Kaarlea
olemasta suuri kuningas, vaikka hän onkin värjötellyt kaksitoista
vuotta maanpaossa, ja herra Monkia olemasta suuri päällikkö, vaikka hän
onkin arkussa tehnyt matkan Hollantiin. Kun siis on selvä totuus, että
toinen on suuri kuningas ja toinen suuri sotapäällikkö, niin: _Hurrah
for the king Charles II! Hurrah for the captain Monk_!"

Hänen äänensä sekaantui tuhansien katselijain pauhinaan halliten sitä
hetkisen, ja vielä paremmin esiintyäkseen uskollisena intoilijana hän
kohotti hattunsa ilmaan. Joku tarttui käsivarteen sen parhaillaan
viuhtoessa rajatonta kuningasmielisyyttä.

"Atos!" huudahti d'Artagnan. "Sinä täällä?" Ja ystävykset syleilivät
toisiaan.

"Sinä täällä", jatkoi muskettisoturi, "etkä kuitenkaan esiinny kaikkien
noiden hovilaisten seurueessa, kreiviseni? Mitä! Olet juhlan sankari
etkä silti ratsasta palautetun majesteetin vasemmalla puolella niinkuin
herra Monk kyllä komeilee oikealla! En totisesti laisinkaan ymmärrä
sinun ja kuninkaan välejä, paitsi että hän on sinulle suuressa
kiitollisuudenvelassa."

"Aina naljailutuulella, hyvä d'Artagnan", sanoi Atos. "Etkö siis
milloinkaan paranna itsestäsi tuota säädytöntä vikaa?"

"Mutta ethän ole mukana juhlakulkueessa?"

"En ole mukana syystä etten tahtonut."

"Ja mikset tahtonut?"

"Minä en ole mikään Ranskan kuninkaan asiamies, lähettiläs tai muu
edustaja, ja minusta ei ole soveliasta muutoin näyttäytyä muun
kuninkaan seurassa kuin sen, jonka Jumalani on antanut valtiaakseni."

"Hitto, näyttäysitpä hyvin likeisenä isä-kuninkaan seurassa!"

"Se oli toista, veikkonen: hän oli kulkemassa kuolemaan."

"Mutta se, mitä olet tehnyt tämän hyväksi..."

"Sen tein syystä että se oli tullut velvollisuudekseni. Mutta minä
karttelen yleensä julkisuutta, senhän tiedät. Kaarle-kuningas ei enää
tarvitse minua; jättäköönkin hän minut siis nyt syrjäiseen lepooni,
muuta en häneltä pyydä."

D'Artagnan huokasi.

"Mikä sinua vaivaa?" oudoksui Atos; "voisi luulin, että kuninkaan
onnellinen paluu Lontooseen murehduttaa sinua, veikkoseni, joka olet
kuitenkin tehnyt vähintään yhtä paljon kuin minäkin hänen
majesteettinsa hyväksi."

"Eikö vainkin ole totta, että minäkin olen tehnyt hänen majesteettinsa
hyväksi yhtä ja toista, kenenkään aavistamatta?" vastasi d'Artagnan
purskahtaen gascognelaiseen ivanauruunsa.

"Kyllä kuningas sen tietää, hyvä ystävä", vakuutti Atos.

"Vai tietää?" virkahti muskettisoturi katkerasti; "sitä en totta
tosiaan olisi luullut, ja yritinkin juuri itse unohtaa osuuteni hänen
asioissaan."

"Mutta hän ei unohda, sen takaan, veikkonen."

"Tuon sanot vain lohduttaaksesi minua hiukan, Atos."

"Ja mistä?"

"_Mordioux_, kaikista kulungeistani! Olen syöksynyt häviöön, ystävä,
häviöön tuon nuoren ruhtinaan toimittamiseksi takaisin valtaistuimelle,
joka vastikään sivuutti meidät voikkoansa hypittäen."

"Kuningas ei tosin ole voinut kuulla, että sinä olet menettänyt
omaisuutesi hänen tähtensä, mutta hän tietää saavansa kiittää sinua
paljosta."

"Onko siitä minulle mitään etua, Atos, sanohan? Myönnän oikeuden ja
kohtuuden nimessä, että sinä olet toiminut ylevästi. Mutta minä, joka
näennäisesti olin aiheuttanut suunnitelmanne raukeamisen, olenkin
todella toimittanut sen onnistumaan. Kuuntelehan vain päätelmääni: te
ette kenties olisi suostuttelulla ja hyvillä sanoilla saaneet Monkia
taivutelluksi, kun sitävastoin minä pitelin kunnon kenraalia niin
kovakouraisesti, että ruhtinaasi sai tilaisuuden osoittautua
jalomieliseksi; se jalomielisyys johtui Kaarlen mieleen minun
onnellisesta erehdyksestäni, ja palkkioksi siitä näkee hän nyt Monkin
palauttaneen hänet valtaistuimelle."

"Kaikki tuo on ilmeisesti totta, hyvä ystävä", myönsi Atos.

"No, niin selkeätä kuin se onkin, ei ole vähemmin totta, veikkonen,
että nyt palaan -- herra Monkin suureen suosioon päässeenä kylläkin,
aina olen hänen puhuessaan vain _ny dear captain_, vaikken olekaan
hänen kultasensa enkä kapteeninsa, ja saaneena osakseni suurta
arvonantoa kuninkaalta, joka nyt on kyllä jo unohtanut nimeni, -- ei
ole vähemmin totta, kun sanon, että palaan kauniiseen isänmaahani
niiden sotamiesten sätittäväksi, jotka pestasin suuren palkkion
toiveisiin, kelpo Planchetin kirottavaksi, jolta hävitin tuntuvan osan
hänen omaisuuttaan."

"Kuinka niin? Mitä lemmon tekemistä Planchetilla voi olla tässä
jutussa?"

"Ka, on vain, ystäväiseni: herra Monk luulottelee kutsuneensa takaisin
tuon loistelevan, hymyilevän ja palvotun kuninkaan, sinä kuvittelet
tukeneesi häntä pääsemään näin pitkälle, minä usein uskon toimittaneeni
hänet valtaan, kansa ajattelee voittaneensa hänet uudestaan
valtiaaksensa, hän itse otaksuu toimineensa sillä tavoin, että sai
valtaistuimensa jälleen, ja tuossa kaikessa ei ole rahtuakaan perää!
Kaarle II:n, Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuninkaan, nosti
takaisin valtaistuimelle ranskalainen maustekauppias, joka asuu Rue des
Lombardsin varrella ja on nimeltään Planchet. Sellaista on maailman
komeus! 'Turhuutta!' sanoo Saarnaaja; 'turhuutta, kaikki on
turhuutta!'"

Atos ei voinut olla nauramatta ystävänsä omituiselle purkaukselle.

"Hyvä d'Artagnan", hän virkkoi sydämellisesti puristaen kumppaninsa
kättä, "etkö muka olisikaan laajamietteisempi järkeilijä? Eikö sinulle
enää tuota tyydytystä se tieto, että sait pelastetuksi henkeni,
tuodessasi niin parahiksi paikalle Monkin, kun nuo kirotut
parlamenttilaiset tahtoivat polttaa minut elävältä?"

"No, no", tuumi d'Artagnan, "sellaista paistamista olit hiukan
ansainnutkin, kreiviseni."

"Miten? Siitäkö hyvästä, että pelastin Kaarle-kuninkaan miljoonan?"

"Minkä miljoonan?"

"Kas, se on totta, sinä et ole sitä koskaan tiennyt, veikkonen;
mutta älä pahastu siitä minulle, sillä salaisuus ei ollut minun. Se
sana _Remember!_ jonka Kaarlo-kuningas viimeisekseen lausui
mestauslavalla..."

"Ja joka merkitsee: _muista_?"

"Aivan, ja laajemmin se tarkoitti: Muista, että Newcastlen
kellariholviin on haudattu miljoona, joka kuuluu pojalleni."

"Ahaa, kyllä ymmärrän! Mutta käsitän nyt myös sen ilkeän seikan, että
aina kun hänen majesteettinsa Kaarle II ajattelee minua, hän sanoo
itsekseen: 'Siinä mies, joka oli vähällä toimittaa kruununi
menetetyksi. Onneksi olin ylevä, suurijärkinen!' Siten sanoo minusta ja
itsestään se nuori herrasmies, joka nukkavieruun mustaan ihokkaaseen
pukeueena tuli Bloisin linnaan hattu kädessään pyytämään minulta
suosiollista pääsyä Ranskan kuninkaan puheille."

"D'Artagnan, d'Artagnan!" sanoi Atos laskien kätensä muskettisoturin
olalle; "nyt olet kohtuuton."

"Olen oikeassa."

"Sitä et voi väittää, sillä sinä et tiedä tulevaisuutta."

D'Artagnan tähysti ystäväänsä suoraan silmiin ja remahti nauruun.

"Toden totta, hyvä Atos", hän sanoi, "sinulla on verrattomia
korulauselmia, jollaisia olen kuullut kardinaali Mazarinin suusta!"

Atos liikahti.

"Suo anteeksi", jatkoi d'Artagnan yhä nauraen, "jos pahastutan sinua.
Mutta tulevaisuus! Hohoi, oivallisia ovat nuo lupailevat sanat; kuinka
sopivasti ne paremman puutteessa luistavatkaan kieleltä! _Mordioux_,
olen tavannut ainaisia lupaajia, mutta milloin joudunkaan tekemisiin
sellaisen kanssa, joka antaa? Mutta jättäkäämme tämä", lisäsi hän.
"Mitä sinä teet täällä, Atos-veikkonen? Oletko kuninkaan
rahastonhoitaja?"

"Kuinka niin?"

"No, kun kuninkaalla kerran on miljoona, niin tottapa hän tarvitsee
rahastonhoitajan. Onhan Ranskankin kuninkaalla, jolla ei ole
penniäkään, raha-asiain yli-intendentti, herra Fouquet. Tosin herra
Fouquetilla sensijaan onkin kelpo määrä miljoonia."

"Oh, meidän miljoonamme on jo aikapäiviä kulutettu", virkkoi Atos
vuorostaan nauraen.

"Niin aivan, se on tietenkin vaihtunut satiiniin, jalokivikoristeihin,
samettiin ja kaikenlaatuisiin hepeniin. Ruhtinaan huonekunta olikin
kipeässä vaatturin ja ompelijattaren tarpeessa... Hei, Atos, muistatko,
mitä meiltä meni asumme ja ratsumme hankkimiseen, valmistautuessamme La
Rochellen taisteluretkelle? Kaksi- tai kolmetuhatta livreä, hiisi
vieköön! Mutta kuninkaan pukineilta vaaditaan enemmän, ja kai siihen
tarkoitukseen hyvinkin saa miljoonan hupenemaan. Sanohan ainakin, Atos,
-- jos et olekaan rahastonhoitaja, niin olet kai muutoin huomattu mies
hovissa?"

"Kautta kunniani, siitä en tiedä mitään", vastasi Atos
yksinkertaisesti.

"Mitä kummaa! Et tiedä siitä mitään?"

"En, minä en ole tavannut kuningasta Doverista lähdettyämme."

"Hän on siis unohtanut sinutkin, _mordioux!_ Se sentään virkistää!"

"Hänen majesteetillaan on ollut kovin paljon puuhia!"

"Hoo!" huudahti d'Artagnan, ja hänen kasvonsa vetäysivät omituisen
ilmeikkääseen irvistykseen; "kylläpä totisesti kiinnynkin jälleen
monsignor Giulio Mazariniin! Kuningas ei siis ole sen koommin
puhutellut sinua, hyvä Atos?"

"Ei."

"Ja sinä et ole vimmoissasi?"

"Minäkö! Ja minkätähden? Luuletko, hyvä d'Artagnan, että minä olen
nykyään toiminut kuninkaan tähden? Tuskin tätä nuorta miestä
tunnenkaan. Ei, minä puolustin aikoinani isää, joka minun silmissäni
edusti pyhää periaatetta, ja saman periaatteen kannattaminen on
johtanut minut pojan asioihin. Hän muuten oli jaloluontoinen ritari ja
ylevä ihminen, tuo isä, senhän muistat."

"Se on totta, -- urhea ja sävyisä mies, joka sai murheellisen elämän,
mutta varsin kauniin kuoleman."

"No, hyvä d'Artagnan, käsitäthän toimintapohjani: tuolle kuninkaalle,
jalolle ihmiselle, jota ajatuksissani rohkenin katsoa ystäväksi,
vannoin viimeisellä hetkellä säilyttäväni uskollisesti salassa
talletuksen, jonka piti joutua pojan avuksi hänen sitä parhaiten
tarvitessaan; tämä nuori mies tuli minut tavanneeksi ja kertoi minulle
onnettoman asemansa, tietämättä minua vaiheissaan muuksi kuin isänsä
eläväksi muistoksi, ja minä täytin Kaarle II:n osalle, mitä olin Kaarle
I:lle luvannut, siinä kaikki. Mitä siis merkitseekään minulle, onko hän
kiitollinen vai eikö! Itselleni minä olen tehnyt palveluksen
vapautuessani tuosta vastuusta, enkä hänelle."

"Olen aina sanonut", huokasi d'Artagnan, "että oman voiton
pyytämättömyys on ihmisen kaunein ominaisuus."

"Mutta, hyvä ystävä", haastoi Atos, "etkö ole samassa asemassa kuin
minäkin? Jos olen sinut oikein ymmärtänyt, niin olet antanut nuoren
ruhtinaan onnettomuuden liikuttaa mieltäsi, ja se oli sinun
toiminnassasi kauniimpana piirteenä kuin minun, sillä minulla oli
aluksikin velvollisuus täytettävänä, kun sitävastoin sinua ei mikään
sitonut marttyyrikuninkaan poikaan. Sinulla ei ollut hänelle maksamatta
sen veripisaran hintaa, joka tipahti otsalleni hänen mestauslavansa
permannon alla. Sinut on saanut toimimaan pelkästään sydän, se jalo ja
avulias sydän, jonka verhona käytät näennäistä epäileväisyyttäsi ja
pistelevää ivaasi; sinä olet pannut alttiiksi palvelijan omaisuuden, --
kenties omasikin, epäilen, sinä antelias saituri! -- ja uhraus jää
huomaamattomaksi. Eipä väliä, -- tahdotko toimittaa Planchetille hänen
rahansa takaisin? Käsitän kiusaannuksesi, sillä aatelismiehen ei sovi
lainata alemmaltaan suorittamatta hänelle kaikkea korkoineen. No niin,
minä myyn La Fèren, jos on tarvis, tai jonkun pikku tiluksen, jos
vähempi riittää. Sinä maksat Planchetille, ja usko minua, aittoihini
jää vielä kylliksi viljaa meille kahdelle ja Raoulille. Tällä tavoin,
hyvä ystävä, jäät vastuuseen vain itsellesi, ja jos tunnen sinut
oikein, ei luonnollesi ole vähäisenä tyydytyksenä sanoa itsestäsi:
'Olen tehnyt kuninkaan.' Eihän?"

"Atos, Atos!" mutisi d'Artagnan mietteissään, "olen sinulle jo kerran
sanonut, että sinä päivänä, jona sinä saarnaat, minä menen kirkkoon, ja
sinä päivänä, jona vakuutat minulle helvetin olevan olemassa,
_mordioux_, minä alan pelätä riehtilää ja hankoa. Sinä olet parempi
ihminen kuin minä tai oikeastaan parempi koko muuta maailmaa, ja minä
en tunne itselläni muuta ansiota kuin että minä en ole kateellinen.
Kaikki muut viat minulla kyllä on, _God damn_, kuten englantilainen
sanoo, mutta sitä yhtä vain ei."

"Minä en tunne ketään d'Artagnanin veroista", sanoi Atos. "Mutta
tässäpä olemmekin hiljalleen tulleet asuntoni edustalle. Pistäydytkö
luokseni, hyvä ystävä?"

"Kas, tämähän näkyy olevankin 'Hirvensarven' ravintola?" ihmetteli
d'Artagnan.

"Tunnustan, että olen sen nyt vasiten valinnut. Minä kiinnyn vanhoihin
tuttavuuksiin, istuudun mielelläni samalle paikalle, mihin sorruin ihan
nääntyneenä väsymyksestä ja masentuneena epätoivoon juuri ennen kuin
sinä tulit takaisin tammikuun 30 päivän iltana."

"Keksittyäni naamioidun pyövelin asunnon? Niin, se oli kamala
päivä!"[25]

"Tulehan siis", kehoitti Atos.

He astuivat entiseen tarjoiluhuoneeseen. Koko ravintola, mukaan
luettuna tämä tarjoiluhuone, oli ollut suurten muutosten alaisena.
Muskettisoturien vanha isäntä oli ravintoloitsijaksi riittävästi
rikastuttuaan sulkenut anniskelunsa ja tehnyt mainitusta salista
siirtomaatavarain varastohuoneen. Rakennuksen muuta osaa hän vuokrasi
kalustettuina huoneina vieraille.

Hyvinkin liikuttuneena tunsi d'Artagnan toisessa huonekerrassa jälleen
kaikki heidän silloisen asuntonsa vakinaiset piirteet: alaosan
laudoituksen, seinäverhot, vieläpä sen maantieteellisen kartan, jota
Portos niin mielellään tutkiskeli joutohetkinään.

"Siitä on siis yksitoista vuotta!" huudahti d'Artagnan. "Hitto,
vuosisadalta se minusta tuntuu!"

"Ja minusta päivältä", sanoi Atos. "Kuinka keveä nyt onkaan ollakseni,
veikkonen, kun näen sinut tuossa, kun saan puristaa kättäsi, heittää
loitos miekan ja tikarin ja huolettomana kallistaa tätä sherry-pulloa.
Mutta oi, sanomatonta onnea tuntisin, jos kaksi ystäväämmekin olisivat
täällä, kumpainenkin omalla nurkallaan tämän pöydän ääressä, ja Raoul,
rakas Raoulini, seisomassa ovella katsellen meitä isoilla, kirkkailla
ja lempeillä silmillään!"

"Niin, niin", vahvisti d'Artagnan heltyneenä, "se on totta. Yhdyn
etenkin ajatuksesi ensi osaan: on suloista myhäillä siinä, missä olemme
niin täydellä syyllä vavahdelleet ajatellessamme, että herra Mordaunt
saattoi minä hetkenä hyvänsä ilmestyä tuonne porrassillakkeelle."

Samassa ovi avautui, ja niin urhoollinen kuin d'Artagnan olikin,
säpsähti hän väkisinkin hiukan säikähtyneesti. Atos käsitti hänen
kammostumisensa ja virkkoi hymyillen:

"Isäntämme tässä vain tuo minulle jonkun kirjeen."

"Niin, mylord", sanoi isäntä, "kirje minulla on teidän
jalosukuisuudellenne."

"Kiitos", sanoi Atos ottaen kirjeen, mutta katsahtamatta siihen.
"Sanokaas, hyvä isäntä, ettekö tunne tätä herrasmiestä?"

Vanhus kohotti päätänsä ja silmäili d'Artagnania tarkkaavasti.

"En", hän vastasi.

"Hän on niitä ystäviäni, joista olen teille puhunut", ilmoitti Atos,
"ja asui täällä minun kanssani yksitoista vuotta sitten."

"Oh", virkkoi vanhus, "täällä on asunut kovin paljon muukalaisia!"

"Mutta me asuimme tammikuun 30:ntenä 1649", lisäsi Atos luullen tällä
selvityksellä elvyttävänsä isännän unteloa muistia.

"Paljon mahdollista", myönsi ukko hymyillen, "mutta siitä on niin pitkä
aika!"

Hän tervehti ja poistui.

"Kiitos!" tuumi d'Artagnan. "Suorita urotöitä, pane toimeen
vallankumouksia, yritä vankalla miekalla piirtää nimeäsi kiveen tai
pronssiin, -- on olemassa kapinallisempaa ja kovempaa kuin teräs,
pronssi ja kivi, nimittäin jonkun kaupoissaan rikastuneen
ravintoloitsijan aivokoppa. Hän ei tunne minua! No, olisin minä
totisesti tuntenut hänet!"

Atos avasi kirjeen hymyhuulin.

"Kas", hän virkahti, "Parrylta."

"Vai niin!" vilkastui d'Artagnan; "luehan, veikkonen, lue, varmaan
siinä on jotakin uutta."

Atos pudisti päätänsä ja luki:

    'Herra kreivi!

    Kuningas oli kovin pahoillaan, kun ei nähnyt teitä seurueessaan
    tänään tullessaan kaupunkiin; hänen majesteettinsa jätti minun
    toimekseni ilmoittaa siitä teille ja pyytää teitä muistamaan
    häntä. Hänen majesteettinsa odottaa teidän jalosukuisuuttanne
    vielä tänä iltana Saint-Jamesin palatsissa kello yhdeksän ja
    yhdentoista välillä.

    Olen kunnioittavasti, herra kreivi, teidän jalosukuisuutenne
    nöyrä ja kuuliainen palvelija

                                                _Parry_.'

"Siinä näet, hyvä d'Artagnan", huomautti Atos; "ei sovi menettää
luottamusta, että kuninkailla on sydän paikallaan."

"Luota vain, siihen on sinulla syytä", vastasi d'Artagnan.

"Oi, veikkonen, rakkahin veikkonen", pyysi Atos tajuten d'Artagnanin
mielenkarvauden, "suo anteeksi. Olenko tahtomattani loukannut parasta
toveriani?"

"Olet hupsu, Atos, ja siitä on todisteena, että minä tulen saattamaan
sinua linnaan, -- portille asti, tietysti, -- jaloittelukseni."

"Sinä astut sisälle minun kanssani, hyvä ystävä; tahdon sanoa hänen
majesteetilleen..."

"Älä nyt toki!" keskeytti d'Artagnan teeskentelemättömän ylpeästi ja
ilman mitään sivuajatusta; "jos mikään on kehnompaa kuin kerjääminen,
niin sitä on muiden kerjäyttäminen hyväkseen. No, lähtekäämme vain,
veikkonen, -- saamme hauskan kävelyn. Ohi mennessämme tahdon näyttää
sinulle Monkin talon, -- kerrassaan kauniin rakennuksen, josta hän on
luovuttanut minullekin asunnon. Kenraalinarvo merkitseekin Englannissa
enemmän kuin marskin asema Ranskassa, tiedätkös."

Atos antausi johdettavaksi, pahoilla mielin hilpeydestä, jota
d'Artagnan teeskenteli.

Koko kaupunki oli hurmaannuksissaan; ystävykset törmäsivät ehtimiseen
intoilijoihin, jotka haltioituneina vaativat heitä huutamaan: "Eläköön
armollinen Kaarle-kuningas!" D'Artagnan vastasi murahduksella ja Atos
hymyllä. Siten he saapuivat Monkin talon edustalle, se kun
Saint-Jamesin palatsiin mentäessä olikin matkan varrella.

Atos ja d'Artagnan eivät paljonkaan puhelleet kävellessään, jotteivät
olisi tulleet lausuneeksi liikoja. Atos ajatteli, että hänen
haastelunsa tuntuisi osoittavan keveätä mieltä, joka ehkä pahastuttaa
d'Artagnania. Tämä puolestaan pelkäsi, että hän ei saisi jutelluksi
ilman jonkunlaista nurjamielisyyttä, joka kävisi kiusalliseksi
Atokselle. Se oli omituista vaitiolon kilvoittelua tyytyväisyyden ja
huonotuulisuuden kesken. D'Artagnan luonteeltaan puheliaampana huomasi
ensimmäisenä pidättelynsä liian tukalaksi.

"Sinä muistanet, Atos", hän virkkoi, "d'Aubignén muistelmista sen
kohdan, missä tuo harras palvelija, -- gascognelainen kuten minäkin,
köyhä kuten minä ja olinpa sanoa urhea kuten minä, -- kertoo Henrik
IV:n itaruudesta? Muistan isäni kyllä vakuuttaneen, että herra
d'Aubigné oli valehtelija. Mutta eivätkös vain kaikki suuren Henrikin
jälkeläiset tulekin sukuunsa!"

"Mitä nyt, d'Artagnan!" intti Atos; "Ranskan kuninkaatko saitoja? Sinä
hupsuttelet, hyvä ystävä."

"Oh, sinä et milloinkaan myönnä lähimmäistesi vikoja, kun itse olet
täydellinen. Mutta Henrik IV oli toden teolla kitupiikki, ja hänen
poikansa Ludvig XIII samaten; tokihan tiedämme siitä jotakin, me?
Gaston johti vian äärimmäisyyteen, ja siinä suhteessa hän on tehnyt
itsensä koko ympäristönsä inhoamaksi. Henriette, naisparka, oli
pakostakin saita, hän kun ei syönytkään joka päivä eikä vuosikausiin
lämmittänyt huoneitaan; ja hän on antanut esimerkkiä pojalleen Kaarle
II:lle, suuren Henrikin lapsenlapselle, joka on visukinttu äitiinsä ja
isoisäänsä. Enkö ole oikein esittänyt saiturien sukujuurta?"

"D'Artagnan, hyvä ystävä", huudahti Atos, "olet kovin äkeissäsi
Bourbonien kotkarodulle!"

"Ja koreimman edustajan unohdin... bearnelaisemme toisen lapsenlapsen,
neljännentoista Ludvigin, entisen isäntäni! Tottapa hän on itara, kun
ei tahtonut edes lainata miljoonaa Kaarle-serkulleen. No, näen sinun
tuskastuvasi. Onneksi olemmekin jo asuntoni lähellä tai oikeastaan
Monk-ystäväni talolle tulossa."

"Hyvä d'Artagnan, et tuskastuta minua, vaan murehdutat. On tosiaan
surkeata nähdä noin ansiokas mies syrjässä siitä asemasta, joka hänelle
kuuluu palvelustensa perusteella; minusta sinun nimesi, hyvä ystävä,
tuntuu yhtä loistavalta kuin sodan ja valtiotaidon mainehikkaimmat.
Luynesit, Bellegardet ja Bassompierret ovat tuskin ansainneet
menestystään ja kunniaansa niin pätevästi kuin samat edut olisivat
meidän osallemme tulevia. Olet oikeassa, satakertaisesti oikeassa,
veikkonen."

D'Artagnan huokasi, ja astuen ystävänsä edellä sen talon kuistille,
missä Monk asui Cityn laidalla, hän sanoi:

"Salli minun jättää huoneeseeni kukkaroni, sillä minä en pääsisi enää
takaisin Ranskaan, jos tungoksessa Lontoon näppärät taskuvarkaat,
joiden maine on Pariisissakin tunnettu, puhaltaisivat minulta loputkin
lanttini. Hyvillä mielin minä läksin Ranskasta, mutta hulluna ilosta
sinne palaan, kun kaikki entiset ennakkoluuloni englantilaisia vastaan
ovat tulleet takaisin ja saaneet paljon uusia lisäkseen."

Atos ei vastannut mitään.

"Odotahan siis silmänräpäys", jatkoi d'Artagnan, "niin tulen mukaasi.
Tiedän kyllä, että sinulla on kiire päästä tuonne vastaanottamaan
hyvityksiäsi; mutta usko minua, ei ole minullakaan vähemmin kiire saada
nauttia sinun ilostasi, vaikkakin etäämmältä... Malta hetkinen."

Ja d'Artagnan harppasi jo eteiseen, kun muuan talousvirkailija --
puolittain palvelija ja puolittain sotamies, joka Monkin asunnossa
täytti ovenvartijan ja vahtisotilaan tehtävät, -- pysähdytti
muskettisoturimme, virkkaen hänelle englanninkielellä:

"_Pardon, mylord_!"

"No, mitä nyt?" tuumi puhuteltu. "Antaako kenraalikin minulle
lähdön?... Ei muuta puutukaan kuin että hänkin kääntyy minua
hylkimään!"

Nämä ranskaksi lausutut sanat eivät vähääkään tehonneet virkailijaan,
joka ei osannut muuta kieltä kuin karkeata skotlantilaismurretta. Mutta
Atokseen ne koskivat syvästi, sillä alkoihan näyttää siltä, että
d'Artagnan oli oikeassa.

Englantilainen näytti d'Artagnanille kirjettä.

"_From the general_", hän ilmoitti.

"Kas niin, siinäpä se, -- hyvästelypaperini", sanoi gascognelainen.
"Tarvitseeko sitä lukeakaan, Atos?"

"Sinun täytyy erehtyä", vakuutti Atos, "tai muutoin minä et tunne
täällä enää muita kunniallisia ihmisiä kuin sinut ja itseni."

D'Artagnan kohautti olkapäitänsä ja repäisi rikki kotelon, samalla kun
englantilainen järkähtämättömänä siirsi hänen lähelleen ison lyhdyn,
jonka valossa oli helppo lukea.

"No, mitä nyt?" kysyi Atos nähdessään lukijan kasvoja sävyn muuttuvan.

"Kas, vilkaise itse", virkkoi muskettisoturi.

Atos otti paperin ja luki:

    "Herra d'Artagnan, -- kuningas on kiihkeästi pahoitellut, että te
    ette ollut saapunut Paavalin-kirkkoon hänen seurueessaan. Hänen
    majesteettinsa sanoo, että te osoitatte huonoa kohteliaisuutta,
    ja saman valituksen teen minäkin omalta osaltani, hyvä kapteeni.
    On vain yksi keino laiminlyönnin korjaamiseksi. Hänen
    majesteettinsa odottaa minua kello yhdeksältä Saint-Jamesin
    palatsissa; tahdotteko tulla sinne samalla tunnilla kuin
    minäkin? Hänen armollinen majesteettinsa määrää teille sen
    hetken audienssia varten, jonka hän haluaa teille suoda."

Allekirjoituksena oli Monk.



33.

Kaarle-kuninkaan hovissa.


"No?" huudahti Atos lempeän nuhtelevasti, kun Monkin kirje oli luettu.

"Ka", selitti d'Artagnan punehtuneena mielihyvästä ja hieman
häpeästäkin, oltuaan niin pikainen syyttämään kuningasta ja Monkia,
"tämä on kohteliaisuutta... joka ei tosin sido mihinkään... mutta
kohteliaisuutta joka tapauksessa."

"Minun olikin työläs uskoa nuorta ruhtinasta kiittämättömäksi",
huomautti Atos.

"Seikka on sellainen, että hänen nykyisyytensä on vielä kovin likellä
menneisyyttä", tuumi d'Artagnan, "mutta kyllä minulla tähän asti oli
täysi syy sanoilleni."

"Sen myönnän, hyvä ystävä, sen myönnän. Kas, jopa on katsantosi jälleen
kirkastunut! Et voi uskoa, kuinka tyytyväinen nyt olen."

"Kaarle siis vastaanottaa herra Monkin kello yhdeksältä" sanoi
d'Artagnan; "minä niin ollen pääsen esille kymmeneksi. Tilaisuus on
tuollainen suuri audienssi, jollaista me Louvressa sanomme hovin
vihkiveden pirskoitteluksi. Lähtekäämme asettumaan räystään alle,
veikkonen, lähtekäämme!"

Atos ei vastannut siihen mitään, ja askeleitansa jouduttaen ystävykset
suuntasivat kulkunsa Saint-Jamesin palatsia kohti, jonka ympärillä
väenpaljous vielä tunkeili, nähdäkseen ikkunaruuduista hovilaisten
varjot ja samanlaisia vilahduksia kuninkaasta. Kello löi kahdeksan, kun
kaksi ranskalaistamme ottivat paikkansa lehterillä, joka oli täynnä
hoviväkeä ja anojia. Kaikki silmäilivät heidän yksinkertaisten
pukujensa ulkomaista kuosia ja noita kahta ylevää päätä, jotka selvästi
ilmaisivat suurta itsenäisyyttä ja merkityksellisyyttä. Omasta
puolestaan luotuaan tarkastavan katseen koko yleisöön Atos ja
d'Artagnan alkoivat jälleen haastella keskenään.

Äkkiä kuului lehterien päästä hälinää; kenraali Monk saapui sieltä,
saattueenaan parikymmentä upseeria, jotka tavoittelivat hänen
hymyilyjään, sillä olihan hän ollut vielä edellisenä iltana Englannin
valtias, ja Stuart-suvun palauttajalle arveltiin loistokkaan huomenen
koittavan.

"Hyvät herrat", virkkoi Monk kääntyen, "pyydän teitä tästälähtein
muistamaan, että minä en enää ole mitään. Vielä vastikään johdin
tasavallan pääarmeijaa; nyt se armeija kuuluu kuninkaalle, jonka
haltuun menen hänen määräyksensä mukaan luovuttamaan eilispäiväisen
valtani."

Kaikkien kasvoilla kuvastui ilmeinen tyrmistys, ja se liehittelijäin ja
anojain piiri, joka oli sulkenut Monkin keskeensä, laajeni vähitellen
ja hupeni lopulta muun yleisön aaltoiluun. Monkin täytyi kaikkien
muiden tavoin odotella puheillepääsyä. D'Artagnan ei saanut olluksi
lausumatta siitä huomautusta kreivi de la Fèrelle, joka rypisti
silmäkulmiaan. Äkkiä kuninkaan työhuoneen ovi avautui, ja nuori
hallitsija ilmestyi esiin, edellään kaksi hovikuntansa upseeria.

"Hyvää iltaa, hyvät herrat!" sanoi hän. "Onko kenraali Monk täällä?"

"Tässä olen, sire", vastasi vanha sotapäällikkö.

Kaarle riensi hänen luokseen ja tarttui sydämellisesti hänen käsiinsä.

"Kenraali", hän lausui äänekkäästi, "olen juuri vahvistanut
valtuutuksenne. Te olette Albemarlen herttua; kukaan älköön olko teidän
vertaisenne arvovallan ja yhteiskunnallisen aseman puolesta tässä
valtakunnassa, missä jaloa Montrosea lukuunottamatta ei yksikään ole
vetänyt teille vertoja kunnossa, miehuudessa ja lahjakkuudessa. Hyvät
herrat, herttua on maa- ja merivoimiemme ylipäällikkö; saakoon hän
sillä sijalla osakseen kunnioitustanne."

Kaikkien tunkeutuessa kenraalin ympärille, joka vastaanotti
yleisen huomaavaisuuden hetkeksikään horjahtamatta tavallisesta
järkkymättömyydestään, d'Artagnan sanoi Atokselle:

"Ajatella, että tuo herttuaallisuus, tuo maa- ja merivoimien
päällikkyys, kaikki tuo mahtavuus on mahtunut kuusi jalkaa pitkään ja
kolme jalkaa leveään kirstuun!"

"Veikkoseni", muistutti Atos, "monet paljon loistokkaammatkin suuruudet
saavat sijansa vielä pienemmissä kirstuissa, ja ainiaaksi!"

Samassa Monk huomasi molemmat aatelismiehet, jotka pysyttelivät
syrjässä odotellen tungoksen loittonemista herttuan läheltä. Hän
raivasi äkkiä tiensä heidän luokseen, niin että hän yllätti heidät
kesken järkeilyn.

"Puhuitte minusta?" hän virkkoi hymyillen.

"Mylord", vastasi Atos, "puhuimme myöskin Jumalasta."

Monk meni miettiväiseksi, mutta sanoi sitten hilpeästi:

"Hyvät herrat, puhukaamme myöskin hiukan kuninkaasta, jos suvaitsette,
sillä teille kai tulee puheillepääsy hänen majesteettinsa luo."

"Kello yhdeksän", vastasi Atos.

"Kello kymmenen", vastasi d'Artagnan.

"Menkäämme jo suoraa päätä työhuoneeseen", esitti Monk ja viittasi
molempia ulkomaalaisia astumaan edellä, mutta siihen ei kumpainenkaan
tahtonut suostua.

Tämän aito ranskalaisen kohteliaisuuskiistan aikana kuningas palasi
lehterin keskikohdalle.

"Kas, siinähän ovat ranskalaiseni!" sanoi hän huolettoman keveästi,
jota sävyä mitkään pettymykset ja vastoinkäymiset eivät olleet häneltä
hälventäneet. "Ranskalaiseni, lohdutukseni onnettomuuksissa!"

Atos ja d'Artagnan kumarsivat.

"Herttua, viekää nämä herrat työhuoneeseeni. Tulen sinne heti,
messieurs", hän lisäsi ranskaksi.

ja hän suoriutui kiireesti hoviseurueestaan, palatakseen
ranskalaistensa luo, kuten hän heitä nimitti.

"Herra d'Artagnan", sanoi hän työhuoneeseensa astuessaan, "hyvillä
mielin näen teidät jälleen."

"Sire, minua ilahduttaa sanomattomasti, kun saan tervehtiä teidän
majesteettianne palatsissanne."

"Monsieur, te tahdoitte tehdä minulle hyvin suuren palveluksen, ja olen
teille siitä kiitollinen. Jollei minua arveluttaisi sekaantua
ylipäällikkömme oikeuksiin, niin tarjoisin teille arvonne mukaisen
paikan lähelläni."

"Sire", vastasi d'Artagnan, "erotessani Ranskan kuninkaan
henkivartiosta lupasin ruhtinaalleni, etten enää rupea minkään
kuninkaan palvelukseen."

"Vai niin!" sanoi Kaarle; "sepä ikävää minulle! Olisin kovin mielelläni
tehnyt paljonkin hyväksenne; te miellytätte minua."

"Sire..."

"Mutta enkö sentään voi saada teitä pyörtämään sanaanne?" jatkoi Kaarle
hymyillen. "Herttua, auttakaa te minua. Jos teille tarjottaisiin --
toisin sanoen, jos minä tarjoaisin teille muskettisoturieni
päällikkyyden?"

D'Artagnan kumarsi vielä syvempään kuin edellisellä kerralla.

"Minun olisi mielipahakseni kieltäydyttävä teidän armollisen
majesteettinne tarjouksesta", hän sanoi. "Aatelismiehellä on vain
sanansa omaa, ja sanani olen antanut Ranskan kuninkaalle, niinkuin
minulla jo oli kunnia mainita teidän majesteetillenne."

"Älkäämme siis puhuko siitä sen enempää", lopetti kuningas kääntyen
Atokseen päin.

Ja hän jätti d'Artagnanin mitä katkerimman pettymyksen valtaan.

"Ah, sanoinhan sen!" tuumi muskettisoturi; "tyhjiä sanoja, hyvää
vihkivettä! Kuninkailla on aina ihmeellinen kyky tarjota meille mitä
tietävät mahdottomaksi ottaa vastaan, jotta saavat haitatta näytellä
jalomielisyyltä. Tyhmyri, kolminkertainen tyhmyri olin, kun
hetkeksikään toivoin!"

Sillävälin Kaarle tarttui Atoksen käteen. "Kreivi", hän haastoi, "te
olette ollut minulle toinen isä: se palvelus, jonka olette minulle
tehnyt, ei ole maksettavissa. Olen kuitenkin ajatellut palkita teitä.
Isäni teki teistä Sukkanauha-ritarin; se on arvo, josta kaikki Euroopan
kuninkaatkaan eivät voi ylpeillä. Leskikuningatar nimitti teidät Pyhän
Hengen tähdistön jäseneksi, ja se on yhtä loistava kunnianosoitus. Minä
liitän niihin ritarimerkkeihin tämän Kultaisen Taljan tunnuksen, jonka
minulle lähetti Ranskan kuningas, saatuaan apeltaan Espanjan
kuninkaalta naittamisensa muistoksi kaksi tällaista arvomerkkiä; mutta
vastikkeeksi pyydän teiltä vielä erästä palvelusta."

"Sire", esteli Atos hämmentyneenä, "Kultaisen Taljan tunnusko minulle,
kun maassani on ainoastaan kuninkaalla se kunnia!"

"Minä tahdon, että te isänmaassanne ja kaikkialla olette kaikkien
niiden tasalla, joita hallitsijat ovat kunnioittaneet suosiollaan",
selitti Kaarle ottaessaan ketjun kaulastaan, "ja minä olen varma siitä,
kreivi, että isäni hymyilee minulle haudastaan."

"On kumma paikka", tuumi d'Artagnan itsekseen ystävänsä vastaanottaessa
polvillaan sen ylhäisen arvomerkin, jonka kuningas hänelle luovutti,
"on kerrassaan käsittämätöntä, että minä olen aina nähnyt onnensateen
valelevan koko ympäristöäni ainoankaan pisaran tipahtamatta minun
päälleni! Ihan tässä repisi tukan päästänsä, jos olisi kateellinen!"

Atos nousi jälleen; Kaarle syleili häntä sydämellisesti.

"Kenraali", hän virkahti Monkille.

Mutta hän oikaisi heti hymyillen:

"Suokaa anteeksi, minun piti sanoa herttua. Katsokaas, jos erehdyn,
niin se johtuu siitä, että se nimitys ei vielä oikein painu mieleeni...
Minun tulee keksiä merkitsevämpi. Tahtoisin nähdä teidät niin
likellä valtaistuintani, että voisin sanoa teitä veljekseni kuten
Ludvig-kuningasta. Mutta nytpä tiedänkin; nimitän teidät Irlannin ja
Skotlannin varakuninkaaksi, hyvä herttua; silloin en enää eksy vanhaan
puhuttelutapaani."

Herttua tarttui kuninkaan käteen, mutta ilman ihastuksen innostusta,
ainiaan vakavan sävynsä säilyttäen. Hänen sydäntään kuitenkin
paisutti tämä viimeinen suosionosoitus. Taitavasti säästellessään
anteliaisuuttaan oli Kaarle jättänyt herttualle aikaa toivotteluun,
vaikka tämä ei ollut voinut toivoa niin paljon kuin hän nyt sai.

"_Mordioux_", murisi d'Artagnan, "yhä satelee! Uh, järki tässä jo
sekoaa!"

Ja hän kääntyi pois niin nopeasti ja hullunkurisen surkean näköisenä,
että kuningas ei voinut olla hymyilemättä. Monk valmistausi
hyvästelemään hallitsijaa.

"Mitä, lähdettekö jo, luottamusmieheni?" virkkoi kuningas herttualle.

"Jos teidän majesteettinne sallii. Olen todella kovin väsynyt... Päivän
mielenliikutukset ovat uuvuttaneet minua; tarvitsen lepoa."

"Mutta ettehän voine lähteä ilman herra d'Artagnania?" sanoi kuningas.

"Kuinka niin, sire?" kysyi vanha soturi.

"Oh, kai te toki sen tiedätte?" vastasi kuningas.

Monk katseli Kaarlea ihmeissään.

"Pyydän anteeksi, teidän majesteettinne", hän sanoi, "mutta minä en
tiedä... mitä tahdotte sanoa."

"Ahaa; se on mahdollista; mutta jos te unohdattekin, muistanee herra
d'Artagnan."

Muskettisoturin kasvot ilmaisivat kummastusta.

"No, ettekö asu herra d'Artagnanin kanssa yhdessä, herttua?" pitkitti
kuningas.

"Kyllä, sire, minulla on ollut kunnia tarjota herra d'Artagnanille
asunto."

"Johtuiko se aivan vapaaehtoisesti teistä itsestänne?"

"Se tuntui minusta luonnolliselta, sire."

"Niin, mutta toisin ei voinut ollakaan... vanki oleskelee aina
voittajansa luona."

Monk punastui nyt vuorostaan. "Olen tosiaan herra d'Artagnanin vanki",
hän myönsi.

"Epäilemättä, Monk, koska ette ole vielä lunastanut itseänne vapaaksi.
Mutta älkää olko siitä huolissanne; minä sieppasin teidät herra
d'Artagnanilta, joten maksankin lunnaanne."

D'Artagnanin silmät saivat jälleen vilkkaan loisteensa, gascognelainen
alkoi ymmärtää. Kaarle lähestyi häntä.

"Kenraali ei ole rikas eikä voisi maksaa arvonsa mukaisia lunnaita",
hän sanoi. "Minä olen kyllä paljon paremmissa varoissa, mutta nyt, kun
hän on herttua ja melkein kuningaskin, vastaa hän niin suurta summaa,
että minäkään en kenties kykenisi täyttä korvausta suorittamaan. No
niin, herra d'Artagnan, olkaa kohtuullinen määrätessänne, paljonko olen
teille velkaa."

Ihastuksissaan asian käänteestä, mutta täydellisesti malttaen mielensä
vastasi d'Artagnan:

"Sire, teidän majesteetillanne ei ole syytä levottomuuteen. Silloin kun
minulla oli onni ottaa vangiksi hänen ylhäisyytensä, oli herra Monk
vain kenraali; minulle on siis tuleva ainoastaan kenraalin lunnaat.
Mutta suvaitkoon kenraali luovuttaa minulle miekkansa, niin katson
saaneeni kunnollisen hyvityksen, sillä kenraalin arvoisena voin koko
maailmassa pitää vain hänen miekkaansa."

"_Odds fish_, kuten isäni sanoi!" huudahti Kaarle II; "siinäpä
ritarillinen lausuma ja aito ritarin suusta, vai mitä, herttua?"

"Totisesti, kautta kunniani, sire!" vastasi herttua.

Ja hän veti miekkansa.

"Monsieur", hän sanoi d'Artagnanille, "tässä pyytämänne. Monellakin on
ollut parempi säilä, mutta niin koruton kuin onkin aseeni, en ole
milloinkaan luovuttanut sitä kellekään."

D'Artagnan otti ylpeästi säilän, joka oli vastikään luonut kuninkaan.

"Ohoh!" huudahti Kaarle; "mitä! Kalpako, joka on toimittanut minulle
takaisin valtaistuimeni, joutuisi pois kuningaskunnastani eikä
myöhemmällä kuuluisi kruununi kalleuksiin? Ei, kautta sieluni, niin ei
saa käydä! Kapteeni d'Artagnan, annan kaksisataatuhatta livreä siitä
säilästä; jos se on liian vähän, niin sanokaa!"

"Liian vähän se on, sire", vastasi d'Artagnan tavattoman vakavasti. "En
tahtoisi sitä ollenkaan myydä, mutta teidän majesteettinne toivomus on
minulle käsky. Tottelen siis, mutta se kunnioitus, johon olen
velvollinen läsnäolevaa maineikasta urhoa kohtaan, vaatii minua
arvioimaan voittoni vakuuden kolmannesta korkeampaan hintaan. Pyydän
siis kolmesataatuhatta livreä miekasta tai lahjoitan sen teidän
majesteetillenne sinänsä."

Ja pidellen miekkaa kärjestä hän ojensi sen kuninkaalle.

Kaarle II purskahti iloiseen nauruun.

"Ritarillinen mies ja hauska toveri! _Odds fish_, eikö totta, herttua?
Eikö totta, kreivi? Hän miellyttää minua totisesti, ja kiinnyn häneen
yhä enemmän. Kas tässä, chevalier d'Artagnan", hän sanoi, "ottakaa
tämä."

Astuen pöydän ääreen hän otti kynän ja kirjoitti kolmensadantuhannen
livren maksumääräyksen rahastonhoitajalleen.

D'Artagnan otti osoituksen ja virkkoi totisen näköisenä kääntyen
Monkiin päin:

"Tiedän kyllä pyytäneeni vieläkin liian vähän, mutta olkaa varma siitä,
herttua, että minä olisin mieluummin kuollut kuin antanut ahneuden
ohjata toimintaani."

Kuningas alkoi jälleen hohottaa kuin valtakuntansa huolettomin nuori
mies.

"Käykää vielä tapaamassa minua ennen kuin matkustatte, chevalier",
pyysi hän; "tahdon oikein kunnollisesti päästä hyvälle tuulelle ennen
ranskalaisten poistumista läheltäni."

"Kah, sire, hyväntuulisuuden laita ei ole sama kuin herttuan miekan, ja
sitä saa teidän majesteettinne pyytää minulta ilmaiseksi", vastasi
d'Artagnan, jonka jalat tuskin enää koskettivat lattiaa.

"Ja te, kreivi", lisäsi Kaarle Atokseen kääntyen, "tulkaa tekin vielä;
minulla on tärkeä tehtävä toimitettavaksenne. Kätenne, herttua!"

Monk puristi kuninkaan kättä.

"Hyvästi, hyvät herrat", sanoi Kaarle ojentaen kumpaisenkin kätensä
ranskalaisille, jotka koskettivat kädenselkää huulillaan.

"No, oletko nyt tyytyväinen?" kysyi Atos heidän tultuaan ulos.

"Hiljaa!" vastasi d'Artagnan ilosta vapisten; "en ole vielä palannut
rahastonhoitajan luota... räystäs voi pudota päähäni."



34.

Rikkauden kiusoja.


D'Artagnan ei hukannut aikaa; niin pian kun hän katsoi soveliaaksi,
pistäysi hän kuninkaan rahastonhoitajan luo.

Suureksi tyytyväisyydekseen hän silloin vaihtoi varsin
rumalla käsialalla kirjoitetun paperilapun suunnattomaksi
kasaksi kultakolikoita, jotka oli vastikään leimattu hänen
kaikkeinarmollisimman majesteettinsa Kaarle II:n rintakuvalla.

D'Artagnan kykeni harvinaisessa määrin hillitsemään itseänsä; tällä
kertaa hän ei kuitenkaan voinut pidätellä riemastustaan, kuten lukija
kenties helpostikin käsittää, jos hän suvaitsee tuntea hiukan
myötämielisyyttä miestä kohtaan, joka syntymästään saakka ei ollut
koskaan nähnyt niin kosolti kultarahoja ladottuina vierekkäisiksi
pinoiksi mitä hauskimman näköiseen järjestykseen.

Rahastonhoitaja sulloi kaikki pinot sitten pussosiin, jotka hän sulki
kunkin erikseen pienellä valtion vaakunasinetillä; sellaista suosiota
eivät rahastonhoitajat kaikille osoitakaan.

Aivan välinpitämättömänä, mutta tarkoin niin kohteliaana kuin pitikin
esiintyä henkilöä kohtaan, jota kuningas kunnioitti ystävyydellään, hän
lopuksi virkkoi d'Artagnanille:

"Ottakaa rahanne, sir."

Rahanne! Se sana värähdytti d'Artagnanin sydämessä jänteitä, joista hän
ei ollut tiennytkään.

Hän sälytti pussoset pikku kärryille ja palasi asuntoonsa peräti
syvissä mietteissä. Miehellä, joka omistaa kolmesataatuhatta livreä, ei
otsa hevin säily sileänä: kurttu kutakin sataatuhatta livreä kohti ei
ole liikaa.

D'Artagnan sulkeutui huoneeseensa, ei käynyt päivällisellä, päästänyt
ketään luoksensa, ja palavan lampun ääressä ja pistooli vieressä
pöydällä hän valvoi kaiken yötä pohtien keinoja, miten saisi estetyksi
kuninkaan kassakirstusta hänen talteensa siirtyneet kauniit
kultakolikot siirtymästä jonkun veijarin huostaan. Parhaaksi katsoi
gascognelainen viimein sijoittaa aarteensa ensi hätään niin vankkojen
lukkojen taa, että ne eivät olleet millään käsivoimilla murrettavia, ja
niin mutkallisesti sommiteltujen, että niihin ei mikään tavallinen
avain tepsinyt.

Hän muisti, että englantilaiset ovat mestareita koneellisten
keksintöjen alalla ja olletikin turvallisten kassakaappien
valmistajina, ja hän päätti jo huomenelta etsiä taituria, jolta saisi
kelvollisen rahakirstun.

Kauas ei hänen tarvinnutkaan mennä. Mestari Will Jobson, Piccadillyn
varrella, kuunteli hänen toivomuksiaan, oivalsi muukalaisen huolet ja
lupasi valmistaa hänelle varmuuslukon, joka vapauttaisi hänet kaikesta
pelosta.

"Saatte minulta ihan uuden laitteen", takasi hän. "Vähäisinkin lukon
murtoyritys avaa näkymättömän laatan, ja pienoinen, niinikään näkymätön
tykki tuiskauttaa silloin sievän vaskikuulan, naulan painoisen, jotta
häiritsijä mätkähtää kellelleen. Mitä sanotte siitä?"

"Se on tosiaankin nerokasta", huudahti d'Artagnan; "se pienoinen
vaskikuula miellyttää minua erinomaisesti. No, herra mestari, entä
ehdot?"

"Viisitoista päivää valmistusaikaa ja viisitoistatuhatta livreä
maksettava koneiston tullessa", vastasi taituri.

D'Artagnan rypisti kulmiansa. Kahdessa viikossa ehtisivät kaikki
Lontoon huijarit vapauttaa hänet kassakirstun tarpeesta. Ja
viisitoistatuhatta livreä tuntui hänestä ylettömältä maksulta siitä,
mitä rahtunen valppautta kykeni toimittamaan hänelle ilmaiseksi.

"Mietin asiaa", hän virkkoi; "kiitoksia, sir."

Ja hän palasi asuntoonsa juoksujalkaa; vielä ei kukaan ollut
lähennellyt aarretta.

Samana päivänä Atos poikkesi vierailulle ystävänsä luo ja tapasi tämän
niin huolestuneena, että hänen täytyi ilmaista ihmettelyään.

"Mitä! Nyt olet rikas", hän sanoi, "etkä kuitenkaan iloitse. Sinä, joka
niin hartaasti toivoit varallisuutta...?"

"Voi, hyvä ystävä, nautinnot, joihin ei ole tottunut, ovat tukalampia
kuin tavanmukaiset kiusat. Selitä minulle hiukan erästä seikkaa. Voin
pyytää sitä sinulta, kun olet aina ollut varoissasi. Kun on rahoja,
niin miten menetellään?"

"Se riippuu asianhaaroista..."

"Mitä sinä teit omillasi, kun ne eivät saaneet sinusta saituria eivätkä
tuhlaria? Sillä saituus kuivettaa sydämen ja tuhlaus hukuttaa sen...
eikö niin?"

"Itse Fabricius ei olisi sanonut sattuvammin. Mutta rahoistani ei
minulla tosiaan ole koskaan ollut pulaa."

"Lainaatko niitä korolla?"

"En; tiedäthän, että minulla on jokseenkin kaunis kartano, joka edustaa
omaisuuteni isompaa osaa."

"Niin, sen tiedän."

"Samalla tavoin voit sinä olla yhtä rikas kuin minäkin, ja
rikkaampikin, kun vain haluat."

"Mutta keräätkö talteesi tuottoa?"

"En."

"Mitä sanot paksuun muuriin koverretusta kätköstä?"

"Sellaista en ole koskaan käyttänyt."

"Siinä tapauksessa sinulla varmaankin on joku uskottu, joku taattu
liikemies, joka suorittaa sinulle kunniallista osinkoa?"

"Ei suinkaan."

"Hyväinen aika, miten siis menetteletkään?"

"Minä kulutan kaikki mitä saan, ja saan juuri sen verran kuin kulutan,
hyvä d'Artagnan."

"Ahaa, vai sillä tavoin? Mutta sinä elelet kuin pikku ruhtinas, ja
viiden- tai kuudentoistatuhannen vuositulot kyllä hupenevatkin
hyppysissäsi; sitäpaitsi sinulla on velvollisuuksia täytettävinä, sinun
on edustettava säätyasemaasi."

"Mutta minä en voi havaita, että sinä olisit vähemmän suuri herra kuin
minä, ystäväiseni, ja rahasi riittävät menoihisi juuri parahiksi."

"Kolmesataatuhatta livreä! Siinähän on kaksi kolmannesta liikaa."

"Suo anteeksi, mutta minusta tuntui kuin olisit sanonut... olin
kuulevinani... jäin ainakin siihen käsitykseen, että sinulla on
yhtiökumppani..."

"Ah, hitto, se on totta!" huudahti d'Artagnan punastuen; "onhan
Planchet! Turkanen, enkös unohtanutkin häntä!... No niin, siihen
lohkeaa satatuhatta... Vahinko vain, summa oli niin pyöreä, niin
sointuva... Se on totta, Atos, nyt en ole enää ollenkaan rikas.
Sinullapa on muisti!"

"Välttävä, Jumalan kiitos!"

"Kunnon Planchet", murisi d'Artagnan, "hän ei tehnytkään vähäistä
kaappausta! Mainio keinottelu, lempo soikoon! Mutta mikä on puhuttu, se
on puhuttu."

"Paljonko annat hänelle kaikkiaan?"

"Ka", virkkoi d'Artagnan, "hän ei ole mikään pahaluontoinen mies, kyllä
minä saan hänen kanssaan sovituksi. Olen kokenut kovaa, katsos, ja
joutunut suuriin kuluihin; se kaikki on otettava lukuun tilissä."

"Hyvä ystävä, olen varma sinusta", sanoi Atos tyynesti, "ja minulla ei
ole mitään pelkoa kelpo Planchetin puolesta; hänen etunsa ovat
paremmalla kannalla sinun käsissäsi kuin hänen omissaan. Mutta nyt, kun
sinulla ei ole täällä enää mitään tekemistä, lähdemmekin matkalle, jos
noudatat neuvoani. Käyt kiittämässä hänen majesteettiaan ja tiedustat,
onko hänellä mitään käskyjä annettavina, ja kuuden päivän kuluttua
voimme jälleen nähdä Notre-Damen tornit."

"Veikkoseni, matkalle tosiaan tekeekin mieleni, ja minä menen heti
tervehtimään kuningasta."

"Minä puolestani käyn vielä hyvästelemässä muutamia kaupunkilaisia",
ilmoitti Atos, "ja sitten pidän sinulle seuraa."

"Lainaisitko minulle Grimaudia?"

"Kernaasti. Mihin aiot häntä käyttää?"

"Hyvin yksinkertaiseen tehtävään, joka ei väsytä häntä; Pyydän häntä
vartioitsemaan pistoolejani, jotka ovat tuossa pöydällä noiden pussien
vieressä."

"Hyvä on", vastasi Atos levollisesti.

"Ja hän ei kai poistu paikalta, vai mitä luulet?"

"Ei sen enempää kuin pistoolitkaan."

"Lähden siis hänen majesteettinsa luo. Näkemiin!"

D'Artagnan esittäysikin piammiten Saint-Jamesin palatsissa; Kaarle II
hoiti parhaillaan kirjeenvaihtoaan ja antoi hänen odottaa etuhuoneessa
runsaan tunnin.

Kävellessään edes takaisin lehterillä ovien ja ikkunain välissä oli
d'Artagnan näkevinään Atoksen viitan häilähtävän ulkoeteisestä, mutta
juuri kun hän aikoi ottaa asiasta selon, kutsui vahtimestari hänet
kuninkaan luo.

Kaarle II hykersi kämmeniään, vastaanottaessaan ystävämme kiitokset.

"Chevalier", hän sanoi, "te ette ole missään kiitollisuudenvelassa
minulle; nelin verroin suuremman palkinnon olisi kannattanut tuo
oivallinen juttu kirstusta, johon työnsitte urhean kenraalimme... hänen
ylhäisyytensä Albemarlen herttuan, tahdoin sanoa."

Ja kuningas remahti suureen nauruun. D'Artagnan ei katsonut soveliaaksi
keskeyttää hänen majesteettiaan ja vain kumarsi kainosti.

"Johtuupa mieleeni kysyä", jatkoi Kaarle, "onko rakas Monkimme
todellakin antanut teille anteeksi sen kolttosen?"

"Anteeksiko? Tottahan toki, sire."

"Niin, mutta se matka oli hänelle kovin julma koettelemus... _Odds
fish_, vallankumouksen päämies pantuna säilyyn kuin silli tynnyriin!
Teidän sijassanne en luottaisi siihen, chevalier."

"Mutta, sire..."

"Tiedän kyllä, että Monk sanoo teitä ystäväkseen... Mutta hänellä on
niin terävät silmät, että hänellä täytyy olla hyvä muistikin, ja
kulmakarvojen korkea kaarevuus ilmaisee hänellä olevan suurta
itsetuntoa, -- _grande supercilium_, tiedättehän."

"Latinaa minä vielä varmasti opettelen", päätti d'Artagnan itsekseen.

"Malttakaas", huudahti kuningas samassa ilahtuneesti, "minun pitääkin
saada syntymään sovinto välillänne; osaan kyllä järjestää..."

D'Artagnan pureskeli viiksiään.

"Salliiko teidän majesteettinne minun lausua toden?"

"Puhukaa suoraan, chevalier, puhukaa."

"No niin, sire, te saatte minut kamalasti pelkäämään... Jos teidän
majesteettinne ottaa hoitaaksenne tämän asiani, niinkuin näytte olevan
halukas tekemään, niin minä olen mennyttä miestä, sillä herttua
surmauttaa minut."

Kuningas purskahti uuteen naurunhohotukseen, joka sai d'Artagnanin
pelon muuttumaan ahdistavaksi tuskaksi.

"Sire, luvatkaa minulle armollisesti, että annatte minun itse pitää
huolta siitä sopimisesta; ja sitten, jos ette enää tarvitse
palveluksiani..."

"En, chevalier. Tahdotte jo lähteä?" vastasi Kaarle, jonka hilpeys kävi
yhä arveluttavammaksi.

"Jos teidän majesteetillanne ei ole mitään käskettävänä."

Kaarle pääsi jälleen melkein vakavaksi.

"Vain yksi seikka. Käykää tapaamassa sisartani, lady Henrietteä.
Tunteeko hän teitä?"

"Ei, sire; mutta... tällainen vanha soturi ei ole mieluisa näky
nuorelle ja elämänhaluiselle prinsessalle."

"Minä tahdon, että sisareni tulee tuntemaan teidät, voidakseen tarpeen
sattuessa turvautua teihin."

"Sire, kaikki teidän majesteetillenne rakas on minulle pyhää."

"Hyvä!... Parry! Tulehan, hyvä Parry!"

Sivuovi avautui, ja Parry astui huoneeseen; hänen kasvonsa alkoivat
säteillä, kun hän näki ranskalaisen.

"Mitä Rochester tekee?" kysyi kuningas.

"Hän on kanavalla naisten kanssa", vastasi Parry.

"Entä Buckingham?"

"Samoin."

"Sepä sattuukin sopivasti. Sinä viet chevalierin lordi Villiersin luo
-- hän on Buckinghamin herttua, chevalier -- ja pyydät herttuaa
esittelemään herra d'Artagnanin lady Henriettelle."

Parry kumarsi ja hymyili d'Artagnanille.

"Chevalier", jatkoi kuningas, "tämä on teidän hyvästelyaudienssinne;
saatte sitten matkustaa milloin haluatte."

"Kiitän, sire."

"Mutta solmikaakin rauha Monkin kanssa."

"Oh, sire..."

"Te tiedätte, että muuan laivani on käytettävissänne?"

"Te osoitatte minulle aivan ylenpalttista hyväntahtoisuutta, sire, mutta
minä en voi sallia, että teidän majesteettinne upseerit vaivautuvat
minun tähteni."

Kuningas löi d'Artagnania olalle.

"Teidän vuoksenne he eivät vaivaudukaan, chevalier, vaan lähettilääni
tähden, joka matkustaa valtuuttamanani Ranskaan. Luullaksenne liitytte
mielellänne hänen seuraansa, sillä te tunnette hänet."

D'Artagnan katseli kuningasta ihmeissään.

"Hän on muuan kreivi de la Fère... sama, jota te puhuttelette
Atokseksi", lisäsi kuningas lopettaen keskustelun iloisella
naurunhelähdyksellä kuten oli sen aloittanutkin. "Hyvästi, chevalier,
hyvästi! Pitäkää minua mielessänne niinkuin minä teitä."

Senjälkeen hän viittasi Parrylle kysyäkseen, eikö häntä odottanut
viereisessä huoneessa joku, ja poistui sinne, jättäen chevalierin
seisomaan ihan ällistyksissään tästä omituisesta audienssista.

Vanhus tarttui ystävällisesti hänen käsivarteensa ja vei hänet
puutarhaan.



35.

Kanavalla.


Läpinäkymättömän vihreänä läikkyvällä kanavalla, jonka
marmorireunuksiin aika oli jo siroitellut tummia laikkuja ja
sammaltukkojaan, solui majesteettisesti pitkä, litteäpohjainen
huvipursi, jonka kunniakatos kohotti uljaasti ilmaan kuninkaallisen
viirin ja laahasi damastiseinämiensä upeita ripsuja vedenkalvossa.
Kahdeksan soutumiestä nojaili keveästi airoihinsa, saaden saiman
lipumaan pitkin kanavaa sorean tasaisesti kuin joutsenet, jotka
häiriintyneinä aluksen ilmestymisestä ikivanhoille asuinsijoilleen
tarkkasivat etäältä tätä loistoa ja hälinää, sillä purressa oli neljä
kitaran- ja luutunsoittajaa, kaksi laulajaa ja useita kullassa ja
jalokivissä välkkyviä hovilaisia, jotka kilvan näyttelivät
valkoisia hampaitaan hauskuuttaessansa lady Stuartia, Henrik IV:n
tyttärentytärtä, Kaarle I:n tytärtä ja Kaarle II:n sisarta, jolla oli
kunniasija saiman verhotaivaan alla.

Me tunnemme nuoren prinsessan, olemme hänet nähneet Louvressa äitinsä
mukana polttopuiden ja leivän puutteessa, koadjutorin ja parlamentin
auttelemana.[26] Hänellä oli siten ollut kolkko nuoruus kuten
veljilläänkin; sitten hän oli vastikään yhtäkkiä havahtunut tästä
pitkällisestä ja kamalasta unesta, huomaten istuvansa valtaistuimen
askelmilla hoviloiston ja mielistelijäin ympäröimänä. Niinkuin Maria
Stuart vankilasta päästessään hengitti siis hänkin nyt täysin vedoin
elämää ja vapautta sekä lisäksi valta-aseman ja rikkauden huumetta.

Lady Henriettestä oli varttuessaan kehittynyt huomattava kaunotar, ja
nyt kuningasvallan palattua hänen suloutensa oli käynyt kuuluisaksi.
Onnettomuus oli vienyt siltä ylpeyden loisteen, mutta menestys oli
tuonut sen heti takaisin. Hän säihkyi huolettomassa viihtymyksessään
kuin kasvihuoneen kukkaset, jotka yhdeksi yöksi syyskylmän ensimmäiseen
uhoon unohtuneina ovat painuneet nuokkumaan, mutta seuraavana päivänä
kohottautuvat entistään hehkeämpinä, tuntiessaan jälleen sen ilmakehän
lämpöä, jossa ovat kasvun alkuun päässeet.

Lordi Villiers -- Buckinghamin herttua, jonka isä esitti huomattavaa
osaa näiden muistelmien alkuluvuissa,[27] -- komea nuori ritari,
raskasmielinen naisten seurassa ja leikinlaskija miesten parissa, ja
lordi Wilmot, Rochesterin herttua, joka nauratteli kumpaakin
sukupuolta, seisoivat tällähaavaa lady Henrietten edessä ja kilpailivat
siitä, kumpaisen etuutena olisi saada häneltä hymyily osakseen.

Nuori ja kaunis prinsessa nojaili kultaompeleiseen samettipielukseen ja
antoi sormiensa veltosti riippua veteen asti; hän oli huolettomasti
kuuntelevinaan laulua ja soittoa, niitä kuulematta, ja seurasi noiden
kahden hovimiehen haastelua olematta sitä tarkkaavinansa.

Seikka oli nimittäin sellainen, että lady Henriette, tämä Ranskan ja
Englannin sulojen viehkeän yhtymän edustaja, ei ollut vielä rakastunut,
joten hän oli julma keimailussaan. Niinpä ei myhäily, tuo nuorten
tyttöjen luonteva suosionosoitus, kirkastanutkaan hänen kasvojaan, ja
jos hän toisinaan kohotti katseensa, suuntasi hän sen niin tiukasti
jompaan kumpaan keikariin, että heidän kyllä rohkeaksi karaistunut
mielistelynsä hämmentyi ja arastui.

Huvipursi pitkitti yhä kulkuaan, soittajat panivat parastaan, ja
hovimiehet alkoivat hengästyä kuten hekin. Mutta huviretki kävi
nähtävästi yksitoikkoiseksi prinsessalle, sillä äkkiä hän ravisti
kärsimättömästi päätänsä ja sanoi: "No, riittää jo; palatkaamme, hyvät
herrat."

"Voi, madame", pahoitteli Buckingham, "olemme kovin onnettomia, kun
meidän ei ole onnistunut tehdä retkeilyä mieluisaksi teidän
korkeudellenne."

"Äitini odottaa minua", vastasi lady Henriette. "Ja tunnustan teille
suoraan, messieurs, että minua ikävystyttääkin."

Tämän julman sanan virkkaessaan prinsessa yritti katseellaan lohduttaa
kumpaistakin nuorta herrasmiestä, joita tuollainen suorapuheisuus
näytti tyrmistyttäneen. Silmäys teki tehonsa, molempien kasvot
kirkastuivat; mutta ikäänkuin kuninkaallinen keimailijatar olisi
arvellut osoittaneensa liiallista suosiollisuutta halpoja kuolevaisia
kohtaan, hän heti liikahti syrjään, kääntyi selin kahteen
puhuttelijaansa ja näytti vaipuvan unelmoimiseen, jossa heillä
ilmeisesti ei ollut mitään osaa.

Buckingham puri huultansa pahastuneesti, sillä hän oli todella
rakastunut lady Henrietteen ja otti senvuoksi prinsessan esiintymisen
aina vakavalta kannalta. Rochester puri niinikään huultansa, mutta kun
hänen järkensä aina vallitsi sydäntä, pidätteli hän siten vain häijyä
naurunpurkausta. Prinsessa oli nuorista ylimyksistä kääntänyt katseensa
harhailemaan pitkin rantarinteen heleänvihreää kukkanurmikkoa, ja
huomasi silloin etäällä Parryn ja d'Artagnanin.

"Kuka tuolla tulee?" hän kysyi.

Aatelismiehet pyöräyttivät päänsä sille suunnalle nopeasti kuin salama.

"Parry", vastasi Buckingham, "pelkkä Parry vain."

"Anteeksi", huomautti Rochester, "mutta minä olen näkevinäni hänellä
kumppanin."

"Niin, siltä näyttää", vahvisti prinsessa raukeasti. "Mutta sanokaahan,
mylord, mitä merkitseekään tuo 'pelkkä Parry vain'?"

"Minun nähdäkseni, madame", vastasi Buckingham nyreästi, "tuo
uskollinen Parry, harhaileva Parry, iänikuinen Parry ei ole kovinkaan
tärkeä henkilö."

"Te erehdytte, herttua: Parry, harhaileva Parry, kuten te sanotte, on
aina harhaillut sukuni palvelukseksi, ja tuon vanhuksen näkeminen on
minulle aina hauskaa."

Lady Henrietten mielentila kehittyi sievien ja olletikin keimailevien
naisten tavalliseen tapaan: oikullisesta hän kävi vastustushaluiseksi,
ja pantuaan teikarin kokemaan oikullisuutta hän nyt tahtoi nöyryyttää
hovimiestäkin vastaväitteillään. Buckingham kumarsi mitään vastaamatta.

"On totta, madame", myönsi Rochester kumartaen vuorostaan, "että Parry
on palvelijain esikuva; mutta hän ei enää ole nuori, ja me voimme
mieltyä ainoastaan hauskoihin näkyihin. Mitä huvittavaa on vanhassa
ukossa?"

"Riittää, mylord", lausui lady Henriette kuivasti, "tämä puheenaine
loukkaa minua."

Sitten hän lisäsi kuin itsekseen puhuen:

"On tosiaan ihan kummallista, kuinka vähän veljeni ystävät välittävät
hänen palvelijoistaan!"

"Voi, madame", huudahti Buckingham, "teidän korkeutenne lävistää
sydämeni omien käsienne muovaamalla tikarilla!"

"Mitä merkitseekään tuollainen ranskalaisen madrigaalin kuosiin
sommiteltu lauselma? En käsitä sitä, herttua."

"Tarkoitin lausua, madame, että te itse, niin suopea, herttainen ja
hienotuntoinen kuin olettekin, olette usein nauranut -- pyydän
anteeksi, piti sanomani myhäillyt -- tuon kelpo Parryn joutaville
jaarituksille, vaikka teidän armonne tänään onkin ihmeteltävän herkkä
hänen puolestaan."

"No niin, mylord", vastasi lady Henriette, "jos olen tässä kohden
joskus horjahtanut, on kuitenkin sopimatonta muistuttaa minua siitä."

Ja hän käännähti kärsimättömästi.

"Kunnon Parry luullakseni tahtoo puhutella minua. Lord Rochester,
tahdon poiketa maihin."

Rochester kiirehti toistamaan prinsessan käskyn. Minuutin kuluttua
saima pysähtyi rantaan.

"Lähtekäämme, messieurs", lausui lady Henriette astuen ottamaan vastaan
Rochesterin tarjoaman käsivarren, vaikka Buckingham paljon likempänä
osoitti samaa kohteliaisuutta. Rochesterin huonosti salattu ylpeys
vihlaisi kovaonnisen Buckinghamin sydäntä tuskallisena survaisuna, kun
loordi vei prinsessan pikku sillalle, jonka palveluskunta oli työntänyt
kuninkaallisesta huvipurresta kanavan kaltaalle.

"Minne teidän armonne menee?" kysyi Rochester.

"Näettehän sen, mylord, -- kunnon Parrya kohti, joka harhailee, kuten
mylord Buckingham sanoo, etsiessään minua meidän onnettomuuksissamme
vuodatettujen kyynelten himmentämillä silmillään."

"Voi, hyvä Jumala", virkahti Rochester, "kuinka surkealla päällä teidän
korkeutenne tänään onkaan! Tuntuu tosiaan siltä kuin me teidän
silmissänne näyttäisimme naurettavilta hupsuilta."

"Puhukaa omalta osaltanne, mylord", keskeytti Buckingham närkkäästi;
"minulle hänen korkeutensa on niin karsas, etten näy hänelle olevan
yhtään mitään."

Kumpainenkaan ei vastannut, lady Henriette vain näytti vetävän
kumppaniansa joutuisampaan käyntiin. Buckingham jäi taammaksi ja käytti
tätä eristäytymistä äkänsä purkamiseksi nenäliinaan, jota hän pureskeli
niin raivokkaasti, että hieno batisti jo kolmannesta hampaiden
hyökkäyksestä oli siekaleina.

"Parry, hyvä Parry", huusi prinsessa hennolla äänellään, "tule tätä
kautta; näen sinun etsivän minua ja odotan."

"Kah, madame", sanoi Rochester armeliaasti auttaakseen toveriansa,
jonka mainitsimme jääneen jäljemmäksi, "jollei Parry näe teidän
korkeuttanne, niin sokeallekin kelpaisi päteväksi oppaaksi hänen
seuralaisensa, jonka silmät leimuavat tänne asti kuin johtelevana
kaksoismajakkana."

"Valaisten kerrassaan komeata ja sotaista olemusta", virkkoi prinsessa
yhäti kiusanhaluisena kaikessa, lausuttiinpa hänelle mitä hyvänsä.

Rochester kumarsi.

"Siinä on sellainen voimallisen soturin ilmestys, jollaisia
ei näe muualla kuin Ranskassa", lisäsi prinsessa osoittaen
rankaisemattomuudestaan varman naisen itsepintaisuutta.

Rochester ja Buckingham katselivat toisiaan kuin sanoaksensa: -- Mutta
mikä häntä vaivaakaan?

"Kuulustakaahan, herttua, mitä Parry tahtoo", käski lady Henriette nyt
Buckinghamia; "menkää."

Nuori mies katsoi tätä määräystä suosiollisemman mielialan ilmaukseksi;
reipastuen hän juoksi Parryn luo, joka d'Artagnanin yhä saattamana
hitaasti lähestyi ylvään kumppaninsa rinnalla. Parry käveli verkkaan
iällisyytensä painostamana. D'Artagnan asteli hiljalleen ja ylevästi
niinkuin tulikin esiintyä sellaisen d'Artagnanin, joka nojausi
kolmannesmiljoonan varallisuuteen, -- ilman pöyhkeilyä, mutta myös
vähääkään arastelematta. Prinsessa oli pysähtynyt marmorirahille
istumaan ikäänkuin uupuneena muutamista askelistaan, ja suurella
kiireellä toteuttaessaan hänen määräyksensä oli Buckingham enää vain
jonkun askeleen päässä Parrysta, ennen kuin tämä tunsi hänet.

"Ah, mylord", huohotti palvelija hengästyksissään, "suvaitseeko teidän
armonne noudattaa kuninkaan tahtoa?"

"Millä tavoin, herra Parry?" kysyi nuori mies, jonka kylmäkiskoisuutta
lievensi halu olla prinsessan mieliksi.

"No, hänen majesteettinsa pyytää teidän armoanne esittelemään herran
lady Henriette Stuartille."

"Herra kenet, ensiksikin?" tiedusti herttua korskeasti.

D'Artagnania oli helppo pahastuttaa, kuten tunnettua; herttuan sävy
närkästytti häntä. Hän tähysti hovimiestä tiukasti, ja kuroutuneiden
silmäkulmien alta välähti kaksi salamaa. Mutta hilliten mielensä hän
samassa vastasi rauhallisesti:

"Herra chevalier d'Artagnanin, mylord."

"Suokaa anteeksi, monsieur, mutta tuosta en saa selville muuta kuin
nimenne."

"Tarkoitatte?"

"En toisin sanoen tunne teitä."

"Minä olen teitä onnellisempi, monsieur", vastasi d'Artagnan, "sillä
minulla on ollut kunnia tuntea paljonkin teidän sukuanne ja eritoten
kuuluisa herttua-isänne."

"Isäni?" sanoi Buckingham. "Tosiaan, monsieur, nyt olenkin
muistelevinani... Herra chevalier d'Artagnan, sanoitte?"

D'Artagnan kumarsi.

"Omassa persoonassaan", hän vahvisti.

"Suokaa anteeksi, ettekö te olekin niitä ranskalaisia, joilla oli
joitakin salaisia välejä isäni kanssa?"

"Aivan, herra herttua, niitä ranskalaisia minä olen."

"Sallikaa minun siis lausua teille ihmetykseni siitä, monsieur, että
isäni ei eläissään kuullut puhuttavan teistä."

"Ei kylläkään, monsieur, mutta hän kuuli kuolemansa hetkellä; minä
hänelle toimitin Anna-kuningattaren kamaripalvelijan välityksellä
varoituksen vaarasta, joka häntä uhkasi, -- valitettavasti viesti
saapui liian myöhään."

"Eipä väliä, monsieur", sanoi Buckingham, "käsitän nyi että kun kerran
aloitte tehdä palveluksen isälleni, katsotte voivanne pyytää pojan
suojelusta."

"Ensiksikään, mylord", vastasi d'Artagnan tyynesti, "en pyydä kenenkään
suojelusta. Hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II, jolle minulla on
ollut kunnia tehdä muutamia palveluksia (minun sietänee sanoa teille,
monsieur, että elämäni onkin kulunut sellaisessa), kuningas Kaarle II
tahtoo kunnioittaa minua erityisellä suopeudella ja on lausunut
haluavansa, että minut esitellään hänen sisarelleen lady Henriettelle,
koska muka saattaa koitua onnekseni osoittautua hänellekin vastedes
hyödylliseksi. Mutta tietäessään teidän olevan tällähaavaa hänen
korkeutensa seurassa, kehoitti hän minua Parryn opastuksella kääntymään
asiassa teidän puoleenne. Ei siinä ole sen ihmeellisempää. En pyydä
teiltä yhtään mitään, ja jos te ette suvaitse esitellä minua hänen
korkeudelleen, täytyy minun mielipahaksenne sivuuttaa teidät ja rohjeta
esittäytyä itsekseni."

"Ainakaan, monsieur", huomautti Buckingham, joka ei hevillä jättänyt
viimeistä sanaa toiselle, "ette perääntyne antamasta selvitystä
kysymykseen, jonka olette omilla sanoillanne aiheuttanut."

"En milloinkaan peräänny, monsieur", vastasi d'Artagnan.

"Kun siis olette ollut salaisissa väleissä isäni kanssa, niin kyennette
mainitsemaan jonkun erityisen yksityiskohdan?"

"Ne välit ovat jo kaukana meistä, monsieur, sillä te ette ollut vielä
syntynytkään, eikä tosiaankaan maksa vaivaa herättää niitä muistoja
joidenkuiden vaivaisten timanttikoristeiden takia, jotka sain häneltä
viedäkseni Ranskaan."

"Ah, monsieur", huudahti Buckingham vilkkaasti lähestyen d'Artagnania
ja ojentaen hänelle kätensä, "te se siis olitte, te, jota isäni niin
hartaasti etsi ja jolla oli niin paljon odotettavana meiltä!"

"Odotettavana, monsieur! Sepä tosiaan onkin minun alani, ja odotellut
olen kaiken ikäni."

Sillävälin oli prinsessa kyllästynyt muukalaisen pysähdykseen ja
lähtenyt lähestymään seuruetta.

"Ette toki jää odottamaan esittelyä, jota minulta pyydätte, monsieur",
virkkoi Buckingham.

Sitten hän kääntyi kumartamaan lady Henriettelle ja lausui:

"Madame, kuningasveljenne toivomuksen mukaisesti on minulla kunnia
esitellä teidän korkeudellenne herra chevalier d'Artagnan."

"Jotta teidän korkeudellanne olisi tarpeen tullen vankka tuki ja taattu
ystävä", lisäsi Parry.

D'Artagnan kumarsi.

"Teillä on vielä jotakin sanottavaa, Parry?" kysyi lady Henriette
hymyillen d'Artagnanille, vaikka osoittikin sanansa vanhalle
palvelijalle.

"Niin, madame, kuningas haluaa, että teidän korkeutenne säilyttää
tarkoin muistissanne herra d'Artagnanin nimen ja ansiot, joita
hänen majesteettinsa sanoo saavansa kiittää kuningaskuntansa
takaisinperimisestä."

Buckingham, prinsessa ja Rochester katselivat toisiansa
hämmästyksissään.

"Tuo", virkkoi d'Artagnan, "on toinen pikku salaisuus, josta minä
kaiken todennäköisyyden mukaan en kersku hänen majesteettinsa kuningas
Kaarle II:n pojalle niinkuin tässä äsken timanttikoristeista teille."

"Madame", lausui Buckingham, "monsieur on jo toistamiseen johdattanut
mieleeni tapauksen, joka niin suuresti kiihdyttää uteliaisuuttani, että
rohkenisin pyytää teiltä lupaa viedä hänet hetkiseksi syrjään
seurastanne, puhutellakseni häntä erikseen."

"Tehkää se, mylord", myöntyi prinsessa, "mutta toimittakaa hyvin pian
takaisin sisarelle tämä veljen paras ystävä! Ja hän tarttui jälleen
Rochesterin käsivarteen, samalla kun Buckingham pisti kätensä
d'Artagnanin kainaloon.

"Voi, kertokaa minulle siis, chevalier", kärtti herttua, "koko tuo
timanttiseikkailu, jota Englannissa ei lähemmin tunne kukaan, ei edes
sen miehen poika, joka siinä oli päähenkilönä."

"Mylord, yhdellä ainoalla henkilöllä oli oikeus kertoa koko se
seikkailu, joksi sitä nimitätte, ja hän oli teidän isänne; hän on
harkinnut oikeaksi pysyä vaiti, minä pyydän saada noudattaa hänen
esimerkkiään."

Ja d'Artagnan kumarsi sävyltään miehenä, johon oli ilmeisesti mahdoton
saada vaikutetuksi.

"Koska asian laita on sellainen, monsieur", sanoi Buckingham, "niin
suokaa minulle anteeksi tungetteluni, ja jos minäkin jonakuna päivänä
matkaisin Ranskaan..."

Hän kääntyi luomaan viimeisen silmäyksen prinsessaan, joka ei näkynyt
olevan hänestä millänsäkään, vaan tuntui kokonaan syventyneen
keskusteluunsa Rochesterin kanssa. Buckingham huokasi.

"Jos mitä?" tiedusti d'Artagnan.

"Niin, jos minäkin jonakuna päivänä matkaisin Ranskaan..."

"Sinne te lähdette, mylord", tokaisi d'Artagnan hymyillen, "sen
takaan."

"Miksi niin?"

"Hoo, minulla on ihmeellistä ennustusvaistoa, ja tulevaisuutta
aavistellessani petyn harvoin. No, jos siis tulette Ranskaan..."

"Niin, monsieur, kuninkaat tavoittelevat kallisarvoista ystävyyttänne,
joka toimittaa heille kruununsa, mutta minäkin rohkenisin pyytää teiltä
rahtusen siitä suuresta harrastuksesta, jota olette osoittanut isääni
kohtaan."

"Mylord", vastasi d'Artagnan, "uskokaa, että katson liialliseksi
kunniakseni, jos te siellä suvaitsette vielä muistaa tämän
tapaamisemme. Ja nyt, sallikaa..."

Palaten sitten lady Henrietteä kohti hän lausui:

"Madame, teidän korkeutenne on Ranskan tytär, ja siinä
ominaisuudessanne toivon näkeväni teidät jälleen Pariisissa. Onnekas on
minulle se päivä, jolloin teidän korkeutenne jonkun käskyn antamisella
minulle osoittaisi, että te ette ole kokonaan unohtanut korkean
veljenne suosituksia."

Ja hän kumarsi nuorelle prinsessalle, joka kuninkaallisen armollisesti
ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.

"Ah, madame", sanoi Buckingham hiljaa, "mitä pitäisikään tehdä
saadakseen teidän korkeudeltanne tuollaisen suosionosoituksen?"

"Totisesti, mylord", vastasi lady Henriette, "kysykää herra
d'Artagnanilta, -- hän selittää teille."



36.

Miten d'Artagnan haltiattaren tavoin loihtii kuusisesta
arkusta huvilan.


Kuninkaan huomauttelu Monkin itserakkaudesta oli hyvinkin pahasti
huolestuttanut d'Artagnania. Luutnantti oli koko ikänsä osannut mitä
varovaisimmin valita vihollisensa, ja leppymättömien ja voittamattomien
suuruuksien kanssa hän oli käynyt kilpasille ainoastaan milloin hän ei
ollut millään verukkeella voinut sitä välttää. Mutta näkökannat
muuttuvat paljon elämässä. Se on taikalyhty, johon ihmissilmä
vuosittain vaihtaa kuvat. Siitä johtuu, että sen vuoden viimeisen
päivän, jonka kuluessa kaikki on kuvastunut ruusunhohteessa, eroittaa
vain yksi yö seuraavasta vuodesta, joka jo ensimmäisenä päivänään saa
maailman näyttämään mustalta.

Kun d'Artagnan lähti kymmenen rehentelijänsä kanssa Calaisin satamasta,
oli hän yhtä huolettomasti valmis käymään jotakuta Goliatia,
Nebukadnesaria tai Holofernestä vastaan kuin mittelemään miekkoja
ensikertalaisen kanssa tai kuuntelemaan majatalonsa emännän suukopua.
Hän muistutti silloin varpushaukkaa, joka nälkiinnyksissään hyökkää
oinaan kimppuun. Nälkä sokaisee. Mutta kylläisellä, rikkaalla,
voitollisella ja vaikean pulman selvittämisestä ylpeällä d'Artagnanilla
oli liian paljon menetettävänä, hänen ollakseen visusti harkitsematta
vastoinkäymisen mahdollisuuksia.

Esittelystänsä palatessaan hän senvuoksi vain kaiken aikaa pohti, miten
kohditella sellaista mahtimiestä kuin Monkia, jonka edessä itse Kaarle
kursaili, niin kuningas kuin olikin -- sillä vastikään valtaistuimelle
nousseena saattoi äskeinen suojatti vielä kerran tarvita suojaajaa,
joten Kaarle ei siis suinkaan asettuisi jyrkästi kieltävälle kannalle,
jos tulisi kysymykseen sotapäällikön pikku tyydytykseksi karkoittaa
d'Artagnan rangaistussiirtolaan tai sulkea hänet johonkin Middlesexin
torniin tai hukuttaa hänet matkalla Doverista Boulogneen. Sellaisia
tyytyväisyytensä todistuksia kuninkaat kyllä mutkattomasti antavat
varakuninkailleen.

Kuninkaan ei edes tarvinnut toimivasti esiintyä tällaisessa
jälkinäytöksessä, jossa Monk saisi kostonsa. Kuninkaan osa voisi
yksinkertaisesti supistua siihen, että hän antaisi anteeksi Irlannin
varakuninkaalle sen kaiken, mihin tämä ryhtyisi d'Artagnania vastaan.
Albemarlen herttuan omantunnon rauhoittamiseen ei tarvittaisi muuta
kuin hymyillen lausutut _te absolvo_, tai pergamentin alareunaan
piirretyt harakanvarpaat: _Charles the king_, ja näillä kahdella
lausutulla tai kolmella kirjoitetulla sanalla olisi d'Artagnan-poloinen
ainiaaksi haudattu kekseliäisyytensä raunioihin.

Ja sitten oli toinen seikka kylläkin huolestuttava niin
eteensäkatsovalle miehelle kuin muskettisoturimme oli: hän tunsi
olevansa yksin, eikä Atoksen ystävyys riittänyt rauhoittamaan häntä.
Jos olisi ollut kysymys kunnollisista miekaniskuista, olisi
muskettisoturi luonnollisesti luottanut ystävänsä apuun, mutta
arkaluontoisissa tekemisissä kuninkaan kanssa, kun onneton sattuma
kenties kelpaisi Monkin tai Kaarle II:n puhdistautumiseen, tunsi
d'Artagnan Atoksen kyllin hyvin, ollakseen varma siitä, että tämä
uskoisi jälkeenjääneen vilpittömyyteen ja tyytyisi vuodattamaan
runsaita kyyneliä vainajan haudalla, jos vainajaksi nimittäin joutuisi
hänen ystävänsä, sekä kuittaisi asian sitten sepittämällä
hautakirjoitukseksi mitä komeimpia korusanoja.

-- Ehdottomasti, -- ajatteli gascognelainen edellä selostamamme
hiljaisen mietiskelyn tuloksena, -- ehdottomasti minun täytyy sopia
herra Monkin kanssa ja hankkia varma todistus siitä, että hän on
täydellisesti välinpitämätön menneisyyden suhteen. Jos -- mistä Jumala
varjelkoon -- hän on vielä yrmeä ja umpimielinen, silloin jätän rahani
Atoksen huostaan ja jään itse Englantiin ottamaan lopullisen selon
hänen todellisesta mielentilastaan; tarkkasilmäisenä ja nopsajalkaisena
livahdan tieheni ensimmäisen vihamielisyyden oireen ilmetessä ja
kätkeydyn Buckinghamin herttuan luo, joka tuntuu olevan pohjaltaan hyvä
ihminen; vieraanvaraisuuden palkkioksi kerron hänelle silloin koko
timanttijutun, kun asia voi nyt enää haitata vain vanhan kuningattaren
mainetta ja sopiikin otaksua hänen olleen muinoin niin komean ylimyksen
kuin Buckinghamin herttuan rakastajatar, koska hän nykyään on Mazarinin
kaltaisen raihnaan saiturin puoliso. _Mordioux_, se on päätetty asia!
Monkia en päästä voittajakseni. Kas, nytpä johtuikin mieleeni vielä
aatos!

Aatoksiahan d'Artagnanilta ei yleensä puuttunutkaan, kuten tiettyä. Se
johtui siitä, että hän äänettömissä yksinpuheluissaan napitti takkinsa
leukaan asti, eikä mikään niin elvyttänyt hänen mielikuvituksensa
lentoa kuin tämä valmistautuminen jonkunlaiseen taisteluun, muistuttaen
toimitusta, jolla oli roomalaisten keskuudessa nimenä _accinctio_. Hän
saapui hyvin kiihtyneenä Albemarlen herttuan asuntoon. Hänet johdettiin
varakuninkaan luo niin joutuisasti, että häntä selvästi pidettiin
huonekuntaan kuuluvana henkilönä. Monk oli työhuoneessaan.

"Mylord", aloitti d'Artagnan, ja hänessä kuvastui se avomielisyys, jota
gascognelainen niin hyvin osasi esittää viekkailla kasvoillaan,
"mylord, tulen pyytämään neuvoa teidän armoltanne."

Sisällisesti yhtä umpinaiseksi sonnustautuneena kuin puhuttelija
ulkonaisesti vastasi Monk:

"Lausukaa pyyntönne, hyvä ystävä."

Ja hänen kasvojensa ilme ei ollut vähemmän avomielinen kuin
d'Artagnaninkaan.

"Ensiksi, mylord, luvatkaa minulle vaitiolonne ja suopeutenne."

"Lupaan teille mitä pyydätte. Mistä on kysymys, sanokaa!"

"No niin, mylord, minä en ole oikein tyytyväinen kuninkaaseen."

"Kas, niinkö? Ja miksi, jos suvaitsette selittää, hyvä luutnantti?"

"No, hänen majesteettinsa toisinaan laskettelee pilaa, joka tuottaa
pahoja vaurioita meille miekkamiehille."

Monk ponnisti kaikkensa ollakseen kavaltamatta ajatustansa, mutta
d'Artagnan väijyi häntä niin hellittämättömän tarkkaavasti, että hänen
silmäänsä ei välttänyt melkein huomaamaton punehdus herttuan poskilla.

"Mutta minä puolestani", sanoi Monk mitä luonnollisimmin, "en ole pilan
vihaaja, hyvä herra d'Artagnan; sotamieheni voisivat kertoa teille,
että minä monta kertaa leirissä aivan välinpitämättömänä ja
tavallaan nautinnoksenikin kuuntelin ivalauluja, joita Lambertin
armeijasta kaikui meille ja jotka varmaan olisivat kuumentaneet
herkkäluontoisemman sotapäällikön korvia."

"Niin kyllä, mylord", lausui d'Artagnan, "minä tiedän, että te olette
täydellinen, -- että te jo kauan olette ollut inhimillisten
heikkouksien yläpuolella; mutta kaikki pila ei ole samanlaista, ja mitä
minuun tulee, vimmastun totisesti ihan silmittömäksi eräänlaisesta
pilasta."

"Saisiko tietää, millaista se onkaan, _my dear_?"

"Sellaista, joka kohdistuu ystäviini tai kunnioittamiini henkilöihin,
mylord."

Monk liikahti huomaamattomasti, mutta sen huomasi kuitenkin d'Artagnan.

"Ja missä kohden", kysyi Monk, "missä kohden voi neulanpisto, joka
raapaisee lähimmäistänne, syyhyttää teidänkin nahkaanne? Sanokaa
minulle se."

"Mylord, minä selitän asian yhdellä lauseella: oli kysymys teistä."

Monk astahti d'Artagnania kohti.

"Minusta?" hän sanoi.

"Niin, ja juuri sitä minä en voi käsittää; mutta kenties en tunnekaan
kuninkaan luonnetta. Kuinka voi kuninkaalla olla sydäntä naljailuun
miehestä, joka on tehnyt hänelle niin monta suurta palvelusta? Miten
voi selittää sen, että hänestä on hupaista usuttaa yhteen sellainen
jalopeura kuin te ja minunlaiseni hyttynen?"

"En minäkään voi käsittää, että hän tekisi niin", sanoi Monk.

"Kuitenkin se on totta! Lyhyeen sanoen, kun kuningas oli minulle velkaa
palkkion, olisi hän voinut palkita minut soturina, keksimättä mokomaa
lunnasjuttua, joka loukkaa teitä, mylord."

"Ei", vastasi Monk nauraen, "se ei vähääkään loukkaa minua, sen
vannon."

"Ei minun osaltani, sen kyllä huomaan; te tunnette minut, mylord, minä
olen niin vaitelias, että hautaa voisi pitää juorukellona minuun
verraten. Mutta... ymmärrättekö minua, mylord?"

"En", väitti Monk itsepintaisesti.

"Jos joku toinen tietäisi sen salaisuuden, jonka minä tiedän..."

"Minkä salaisuuden?"

"Voi, mylord, sen onnettoman Newcastlen salaisuuden."

"Ahaa, kreivi de la Fèren miljoonasta?"

"Ei, mylord, ei; tarkoitan teidän ylhäisyyttänne vastaan tapahtunutta
salahanketta."

"Se oli hyvin harkittu kepponen, chevalier, siinä kaikki, Ja siitä ei
ole sen enempää sanomista. Te olette soturi, sadalla kertaa sekä
urhoollinen että älykäs, niin että teissä yhdistyy Fabiuksen ja
Hannibalin kunto. Niinpä olettekin käyttänyt keinojanne, voimaa ja
viekkautta; siihen ei ole mitään sanomista, ja minun asiani olisi ollut
pysyä varuillani."

"Ah, minä tiedän sen, mylord, en odottanutkaan vähempää teidän
tasapuolisuudeltanne; ja jos olisikin kysymyksessä ainoastaan
kiinnijoutumisenne, _mordioux_, se ei merkitsisi mitään, -- mutta..."

"Mitä sitten?"

"Poisviemisenne olosuhteet."

"Mitkä olosuhteet?"

"Te tiedätte kyllä, mitä tarkoitan, mylord!"

"En, toden totta!"

"Kiusana on... mutta siitä on perin vaikea puhua."

"Kiusana on?"

"No, ka, se lemmon laatikko!"

Monk punastui huomattavasti.

"Se viheliäinen kirstu", jatkoi d'Artagnan, "kuusinen arkku,
muistattehan?"

"Oh, sen olin unohtanut!"

"Tuo honkalipas", pitkitti d'Artagnan, "hengitysreikineen. Totisesti,
mylord, kaikki muu menettelisi, mutta kirstu, kirstu! Se kuitenkin oli
aivan liian ilkeätä pilaa."

Monk vääntelehti joka puolelle.

"Ja kuitenkaan ei siinä ole mitään", jatkoi d'Artagnan, "että minä
käytin sellaista keinoa, -- minä seikkailijain päällikkö, sillä aseman
suuri merkitys lieventää hiukan kevytmieliseltä näyttänyttä
menettelytapaani, ja olenhan sitäpaitsi ymmärtäväinen ja vaitelias
mies."

"Oh", sanoi Monk, "olkaa varma siitä, että minä tunnen teidät hyvin,
herra d'Artagnan, ja että pidän teitä arvossa."

D'Artagnan ei päästänyt Monkia näkyvistään, urkkien häneltä kaikkea,
mitä kenraalin sielussa liikkui hänen puhuessaan.

"Mutta minusta ei olekaan kysymys", lisäsi hän.

"Kenestä sitten on kysymys?" kysyi Monk, joka alkoi käydä
kärsimättömäksi.

"On kysymys kuninkaasta, joka ei voi pitää suutansa kiinni."

"No, entä jos hän todella puhuisikin?" sanoi Monk sopertaen.

"Mylord", haastoi d'Artagnan, "minä pyydän, älkää teeskennelkö
miehelle, joka puhuu niin suoraan kuin minä. Teillä on oikeus lausua
suuttumuksenne niin säästävässä muodossa kuin tahdotte. Lempo soikoon,
olittehan suljettuna kirstuun kuin mikäkin harvinainen luonnonesine, ja
se ei voinut olla oiva sija teidänlaisellenne mahtimiehelle, joka
leikkii kruunuilla ja valtikoilla kuin mustalainen viskelee palloja;
tiedätte toki että kaikki vihollisenne nauraisivat sille pakahtuakseen,
ja te olette niin suuri, niin ylväs ja jalomielinen, että teillä täytyy
olla niitä paljon. Se salaisuus saisi puolet ihmiskuntaa kieriskelemään
hohotuksensa väänteissä, jos teidät esitettäisiin tuohon arkkuun
sullottuna. Ja soveliasta ei ole, että sillä tavoin naurettaisiin
valtakunnan toiselle arvohenkilölle."

Ajatellessaan saavansa nähdä itsensä kuvattuna kirstussa Monk ei enää
ollenkaan kyennyt peittämään mielialaansa.

Kuten d'Artagnan oli viisaasti oivaltanut, naurunalaiseksi joutuminen
teki häneen sellaisen vaikutuksen, jota sodan vaarat, kunnianhimoiset
pyrkimykset tai kuoleman kammo eivät olleet voineet saada aikaan.

-- Hyvä! -- tuumi gascognelainen, -- hän pelkää; olen pelastunut.

"No, mitä kuninkaaseen tulee", sanoi Monk, "niin olkaa vain huoletta
hänen suhteensa, hyvä d'Artagnan; minä vannon, ettei kuningas
leikittele Monkilla!"

Hänen silmiensä välähdys ei välttänyt d'Artagnanin huomiota. Monk
lievensi kuitenkin heti sävyään.

"Kuninkaalla", hän jatkoi, "on liian jalo luonne, kuninkaalla on liian
ylevä sydän, hänen suodakseen pahaa kenellekään, joka on tehnyt hänelle
hyvää."

"Niin kylläkin", huudahti d'Artagnan. "Olen aivan samaa mieltä teidän
kanssanne kuninkaan tunteista, mutta en hänen maltistaan; hän on
hyväsydäminen, mutta kevytmielinen sukkeluuksissaan."

"Kuningas ei ole kevytmielinen Monkia kohtaan; saatte luottaa siihen."

"Te olette siis huoletta, te, mylord?"

"Ainakin siltä taholta, kyllä, täydellisesti."

"Ahaa, minä ymmärrän, te olette huoletta kuninkaan osalle?"

"Kuten sanoin."

"Mutta te ette ole yhtä rauhallinen minun suhteeni?"

"Luulin vakuuttaneeni teille, että luotan teidän ystävällisyyteenne ja
vaiteliaisuuteenne."

"Kaiketikin, kaiketikin; mutta kenties ajattelette erästä seikkaa..."

"Mitä niin?"

"Että minä en ole yksin, -- että minulla on tovereita, ja millaisia
tovereita ne ovatkaan!"

"Oh, niin, minä tunnen heidät!"

"Valitettavasti, mylord, ja hekin tuntevat teidät."

"No!"

"No, ka, he ovat Boulognessa ja odottavat minua."

"Ja te pelkäätte...?"

"Niin, pelkään todellakin, että he minun poissaollessani... Turkanen,
jos vain olisin heidän luonansa, voisin kyllä vastata heidän
vaitiolostaan!"

"Enkö ollut oikeassa, kun sanoin, että jos vaaraa todella on olemassa,
se ei tulisi hänen majesteettinsa taholta, joskin hän on hiukan
taipuisa naljailuun, vaan pikemminkin toverienne piiristä, joiksi niitä
sanotte!... Joutua kuninkaan kiusoiteltavaksi, se vielä on siedettävää,
mutta armeijan renttujen... _God damn_!"

"Niin, minä käsitän, se on sietämätöntä, ja juuri sentähden nyt
tulinkin kysymään, ettekö pidä parhaana, että minä lähden Ranskaan niin
pian kuin mahdollista."

"Kyllä, jos luulette, että teidän läsnäolonne..."

"Tepsii kaikkiin noihin veijareihin? Aivan varmasti, mylord."

"Läsnäolonne ei kuitenkaan voi estää huhua leviämästä, jos se on jo
päässyt liikkeelle."

"Eikä ole, ei se vielä ole puheena, mylord, siitä menen takuuseen. Joka
tapauksessa olen vakaasti päättänyt erään seikan."

"Minkä sitten?"

"Että murskaan kallon ensimmäiseltä, joka on levittänyt sellaista
juttua, ja vielä hänen ensimmäiseltä kuuntelijaltaankin. Sitten tulen
takaisin Englantiin hakemaan suojaa ja kenties tointakin teidän
armoltanne."

"Niin, tulkaa vain takaisin, tulkaa!"

"Valitettavasti, mylord, tunnen täällä ainoastaan teidät, ja voisi
sattua, etten teitä enää tapaisikaan tai että unohdatte minut
suuruudessanne."

"Kuulkaa, herra d'Artagnan", vastasi Monk, "te olette peräti
miellyttävä aatelismies, teillä on paljon järkeä ja rohkeutta. Te
ansaitsette mahdollisimman suurta menestystä: tulkaa minun kanssani
Skotlantiin, ja minä vannon toimittavani teille hallintoalueellani
uran, jota ken hyvänsä voisi kadehtia."

"Oi mylord, tällä hetkellä se on mahdotonta. Minulla on nykyään pyhä
velvollisuus täytettävänä: teidän kunnianne vartioiminen; minun tulee
huolehtia, ettei yksikään koiranleuka pääse sumentamaan nimenne loistoa
aikalaistenne ja kenties jälkimaailmankin silmissä."

"Jälkimaailman, herra d'Artagnan?"

"Niin, epäilemättä! Koko jutun pitää kaikissa kohdissaan pysyä salassa
tulevaisilta sukupolvilta, sillä myönnättehän, että jos tuo viheliäinen
tarina kuusisesta kirstusta pääsee leviämään, niin silloin
sanottaisiin, että te ette alamaisvelvollisuudesta ja vapaasta tahdosta
asettanut kuningasta takaisin valtaan, vaan kaupan hieromisella, johon
teidät kovisteltiin Scheveningenissä? Turhaan saisin minä silloin
selitellä asiain todellista menoa ainoana mukanaolleena todistajana;
minuakaan ei uskottaisi, vaan sanottaisiin, että minäkin olen saanut
osani saaliista ja pitänyt hyvänäni."

Monk rypisti kulmiaan.

"Maine, kunnia, rehellisyys", sanoi hän, "te olette vain tyhjiä
sanoja!"

"Sumua", vahvisti d'Artagnan, "sumua, jonka läpi ei milloinkaan näe
oikein selvästi."

"No niin, matkustakaahan sitten Ranskaan, hyvä herra d'Artagnan",
virkkoi Monk; "menkää sinne, ja tehdäkseni Englannin teille paremmin
asuttavaksi ja mieluisammaksi pyydän teitä vastaanottamaan minulta
muistolahjan."

"No, jo nyt jotakin!" ajatteli d'Artagnan.

"Minulla on Clyde-virran rannalla", jatkoi Monk, "pieni maatalo, puiden
ympäröimä _cottage_, joksi sellaista täällä nimitetään. Taloon kuuluu
noin sata tynnyrinalaa maata. Annan sen teille."

"Oi, mylord..."

"Hitto, siellä olette kotonanne, ja sieltä saatte turvapaikan, josta
äsken puhuitte."

"Minä... minäkö joutuisin niin suureen kiitollisuudenvelkaan teille,
mylord! Minua todella hävettää!"

"Ei, ei, monsieur", tokaisi Monk viekkaasti hymyillen, "minähän jään
ainiaan kiitolliseksi teille."

Ja puristaen muskettisoturin kättä hän lisäsi:

"Lähden heti laadittamaan lahjoituskirjan."

Samassa hän meni ulos.

D'Artagnan katseli hänen jälkeensä mietteissään ja liikuttuneenakin.

"Siinäpä on kuitenkin kunnon mies", tuumi hän. "On vain ikävä tietää,
että hän toimii siten pelkästään pelosta eikä kiintymyksestä minua
kohtaan. No, vielä minä hänessä herätän ystävyydenkin!"

Sitten hän tuokion mietittyänsä virkahti:

"Pyh! Mitä se hyödyttää? Hän on englantilainen!"

Ja hänkin poistui nyt, hiukan hämmentyneenä tästä sisällisestä
taistelusta.

"Minä olen siis tilanomistaja", ajatteli hän. "Mutta miten lemmossa
voin jakaa huvilani Planchetin kanssa? Pitäisikö luovuttaa hänelle
tilukset ja itse ottaa rakennukset, tai saisiko hän linnan ja minä...
Hyi olkoon! Herra Monk ei suvaitsisi, että minä maustekauppiaan kanssa
jakaisin talon, jossa hän itse on asunut! Siihen hän on liian ylpeä.
Sitäpaitsi, miksi puhua hänelle siitä? En ole yhtiön rahoilla hankkinut
tuota kiinteimistöä, vaan yksinomaan älylläni; se siis kuuluu
oikeudenmukaisesti minulle. Ja nyt tavoittamaan Atosta."

Hän suuntasi askeleensa kreivi de la Fèren asunnolle.



37.

Miten d'Artagnan selvittää yhtiön sitoumukset ennen kuin
vakaannuttaa varapuolen.


"Ehdottomasti", tuumi d'Artagnan, "minä olen nyt vauhdissa. Se
onnentähti, joka kerran loistaa kaikkien ihmisten elämässä, -- joka
loisti Jobille ja Irikselle, juutalaisista onnettomimmalle ja
kreikkalaisten köyhimmälle, on vihdoin noussut valaisemaan minullekin.
Minä en tee mitään tyhmyyksiä, minä käytän sitä hyödykseni; kyllin
myöhään jo maltun järkeväksi."

Hän aterioitsi sinä iltana peräti hyvällä tuulella ystävänsä Atoksen
seurassa; hän ei puhunut tälle odottamastansa lahjoituskirjasta, mutta
ei syödessään kuitenkaan voinut olla kyselemättä toveriltaan maatalon
tuloista, siemenviljasta ja istutuksista. Toinen vastaili sävyisästi,
kuten aina. Hän otaksui, että d'Artagnan aikoi lyöttäytyä
tilanomistajaksi; kuitenkin hän aina väliin kaipasi ennen niin hilpeän
veikkosensa vilkkautta ja hupaisia sutkauksia. D'Artagnan todella
käyttikin lautaselle hyytynyttä rasvaa numeroiden piirtämiseen, laskien
niistä suurenmoisia summia.

Määräys tai oikeammin lupa saapua laivaan ilmoitettiin heille
illemmalla. Kreivin saadessa siitä kirjelmän ojensi toinen
sanansaattaja d'Artagnanille pienen pergamenttitukon, joka oli
somistettu kaikilla englantilaisten kiinteimistöpaperien
virkasineteillä. Atos yllätti hänet selailemassa noita eri asiakirjoja,
jotka yhdessä vahvistivat hänet skotlantilaisen herrastilan
omistajaksi. Ymmärtäväinen -- toiset olisivat sanoneet jalomielinen --
Monk oli muuttanut lahjoituksen kaupaksi ja tunnusti vastaanottaneensa
viisitoistatuhatta livreä tilan hintana.

Sanansaattaja oli jo poistunut. D'Artagnan luki lukemistaan, Atos
katseli häntä hymyillen. Olkansa yli vilkaistessaan d'Artagnan näki
tuollaisen hymyn ja pani koko pinkan takaisin koteloon.

"Suo anteeksi", sanoi Atos.

"No, sinä et lavertele, veikkonen", vastasi luutnantti; "aioinkin..."

"Ei, älä kerro minulle mitään, minä pyydän: luottamustehtävät ovat niin
pyhiä, että niiden saajan ei sovi hiiskua niistä sanaakaan edes
veljelleen tai isälleen. Niinpä minäkin, joka nyt puhun kanssasi ja
rakastan sinua hellemmin kuin veljeä, isää ja koko maailmaa..."

"Paitsi Raouliasi?"

"Rakastan kyllä vielä enemmän Raoulia, jahka hänestä tulee täysi mies
ja näen hänen kehittävän kaikin puolin luonnettaan ja toimintaansa...
niinkuin olen nähnyt sinun sukeutuvan parhaalle tasollesi, hyvä
ystävä."

"Tarkoitat siis, että sinullakin on luottamustehtävä, jota et ilmaise
minulle?"

"Niin, hyvä d'Artagnan."

Gascognelainen huokasi.

"Oli aika", pahoitteli hän, "jolloin sinä olisit laskenut valtuutesi
avoimena tuohon pöydälle ja sanonut: 'D'Artagnan, lue tuo töherrys
Portokselle, Aramiille ja minulle'."

"Se on totta... Oi, se oli nuoruuden, luottamuksen ja jalomielisyyden
aikaa, jolloin veri sääsi lämmetessään intohimosta!"

"No niin, Atos, tahdotko, että sanon sinulle erään seikan?"

"Puhu pois, veikkonen."

"Se oli kyllä ihanaa aikaa, tuo jalomielisyyden ja kuohuvan veren
valtakausi; eittämättömästi se jätti kauniita muistoja. Mutta silti en
ollenkaan kaipaa sitä. Sen laita on ihan kuten koulupäivien... Olen
useinkin siellä täällä tavannut jonkun tyhmyrin, joka on ylistellyt
noita läksyjen, patukan ja kuivien leipäkannikkain aikoja... Minä
puolestani en totisesti ole milloinkaan pitänyt siitä kehitysjaksosta,
ja niin toimelias ja kohtuullinen kuin olinkin (sinä tiedät, Atos, enkö
todella ollut), ja niin vaatimattomassa asussa kuin aina esiinnyinkin,
pidin kuitenkin Portoksen kirjailtuja pukineita parempina kuin omaa
risaista levättiäni, joka talvella läpäisi ahavan ja kesällä auringon.
Näetkös, ystäväiseni, minä aina epäilen henkilöä, joka on mieluummin
valitsevinaan työlään elämän kuin hyvät päivät. Menneenä aikana on
elämäni ollut vaivalloista; jokainen kuukausi näki minulla läven lisää
nahassani ja asetakissani, kultakolikon kerrallaan vähentyneeksi
viheliäisestä kukkarostani. Siitä onnettomasta vaappumisesta kohtalon
kiikkulaudalla en kaipaa mitään, en ikinä mitään muuta kuin
ystävyyttämme, sillä minulla sykkii sydän, ja on ihmeellistä, että tätä
sydäntä ei ole kuivettanut köyhyyden tuuli, joka puhalsi kauhtanani
reikien läpi, tai puhkaissut yksikään niistä jos minkin asepajan
miekoista, jotka rihnustelivat vaivaista kettäni."

"Ystävyyttämme sinun ei tarvitse kaivata", huomautti Atos, "se ei kuole
ennen meitä itseämme. Ystävyys nojautuu muistojen ja tapojen
yhteisyyteen, ja jos äsken hiukan ivasitkin minun vanhaa tottumustani,
joka sai minut epäröimään Ranskan-matkani tarkoituksen kertomisessa..."

"Minäkö?... Voi taivas, jospa tietäisit, hyvä, rakas veikkonen, kuinka
turhanaikaisiksi kaikki tämän maailman lähetystoimet ovat minulle
tästälähtein käyneet!"

Ja hän sulloi asiakirjat avaraan taskuunsa.

Atos nousi pöydästä ja kutsui isännän maksaakseen aterian.

"En siitä asti kun tulin ystäväksesi", virkkoi d'Artagnan, "ole koskaan
maksanut osuuttani. Usein avasi Portos, toisinaan Aramis ja melkein
aina sinä kukkaronne jälkiruokaan päästyä. Nyt olen rikas ja tahdon
koettaa, onko tällainen maksaminen todellakin sankarillista."

"Tee niin", mukausi Atos pistäen kukkaron takaisin taskuunsa.

Ystävykset läksivät sitten satamaan, d'Artagnanin malttamatta pidättyä
vilkumasta taakseen, pitääkseen silmällä rakkaitten rahojensa
kuljetusta. Yö oli juuri levittänyt paksun huntunsa Thamesin
kellahtavan veden yli; purjehduksen valmisteluna kuului sitä tynnyrien
kolinaa ja väkipyörien kitkettä, joka niin usein oli saanut
muskettisoturien sydämen sykkimään voimakkaammin, silloin kun meren
vaarat kuitenkin olivat vähäisimpiä, mitä he retkillään uhmasivat.
Tällä kertaa heidän piti mennä suureen laivaan, joka odotti heitä
Gravesendissä, ja Kaarle II, joka aina oli huomaavainen pikku
seikoissa, oli lähettänyt huvipurrella kaksitoista skotlantilaisen
kaartinsa miestä kunniavartioksi lähettiläälle, jonka hän toimitti
Ranskaan. Puolenyön aikana toi pursi matkustajat laivaan, ja kello
kahdeksan aamulla astuivat lähettiläs ja hänen ystävänsä laivasta
Boulognen laiturille. Sillä välin kun kreivi hommasi Grimaudin kanssa
hevosia, lähteäkseen suoraa päätä Pariisiin, riensi d'Artagnan
majataloon, missä hänen pikku armeijansa piti määräyksen mukaan olla
odottamassa. Nämä herrat olivat juuri aamiaisekseen nauttimassa
ostereita, kalaa ja mausteviinaa, kun d'Artagnan ilmestyi. He olivat
hyvin iloisella päällä, mutta kukaan ei ollut vielä ehtinyt järjen
rajojen ulkopuolelle. Ihastuneella hurrauksella he tervehtivät
kenraaliansa.

"Tässä nyt olen", sanoi d'Artagnan; "sotaretki on loppunut. Tulin
suorittamaan jokaiselle sen palkanlisäyksen, joka oli luvassa."

Miesten silmät säihkyivät.

"Lyönpä vetoa, ettei rikkaimmallakaan teistä ole enää sataa livreä
taskussaan?"

"Se on totta!" kajahti yhteen suuhun.

"Hyvät herrat", jatkoi d'Artagnan, "kuunnelkaa nyt viimeistä ohjetta.
Kauppasopimuksemme on päättynyt sen kaappauksen ansiosta, jolla saimme
haltuumme Englannin pätevimmän rahamiehen, -- sillä nyt minun pitänee
ilmaista teille, että sieppaamamme mies oli kenraali Monkin
rahastonhoitaja."

Sana rahastonhoitaja teki hyvän vaikutuksen hänen joukkoonsa.
D'Artagnan huomasi, että ainoastaan Mennevillen silmät eivät ilmaisseet
täydellistä luottavaisuutta.

"Tämän rahastonhoitajan", pitkitti d'Artagnan, "minä vein
puolueettomalle alueelle Hollantiin. Sain hänet allekirjoittamaan
sopimuskirjan, toimitin hänet takaisin Newcastleen, ja kun hänen täytyi
olla tyytyväinen menettelyymme hänen suhteensa, koska honkakirstuakin
kannettiin aina täräyttelemättä ja se sitäpaitsi oli sisustettu
pehmeäksi, niin pyysin häneltä teille lahjapalkkiota. Tässä se on."

Hän heitti jokseenkin pullean rahamassin pöytäliinalla. Kaikki
kurkoittivat vaistomaisesti kätensä.

"Malttakaas hetkinen, kiltit karitsaiseni", sanoi d'Artagnan; "jos
asialla on hyvä puolensa, niin kuuluupa siihen hankaluutensakin."

"No, ka!" mutisi seurue.

"Me olemme nyt sellaisessa asemassa, veikkoset, jossa ihminen tarvitsee
kaikkea älyänsä. Suoraan sanoen me häilymme hirsipuun ja Bastiljin
välillä."

"Jo nyt!" kuului joukosta.

"Se on helposti käsitettävissä. Kävi pakolliseksi selittää kenraali
Monkille hänen rahastonhoitajansa häviämisen aihe; sitä varten odotin
kuningas Kaarle II:n aavistamattoman valtaannousun virallista hetkeä,
hän kun on ystäviäni..."

Armeija vaihtoi tyytyväisiä silmäyksiä d'Artagnanin ylpeän katseen
kanssa.

"Ja heti kuninkaan noustua valtaistuimelleen minä luovutin Monkille
takaisin hänen toimitsijansa, tosin hiukan kynittynä, mutta palautinpa
hänet kuitenkin. Mutta antaessaan minulle anteeksi, kuten todellakin
kävi, ei kenraali Monk voinut olla virkkamatta minulle seuraavia
sanoja, jotka minä neuvon jokaisen teistä kaivertamaan syvälle
silmiensä väliin pääkallon holvin alle: 'Hyvä herra, leikki sijansa
saa, mutta minä en ole luonteeltani pilanteon suosija; jos
kepposestanne (te ymmärrätte, herra Menneville) kirpoaa sanaakaan
teidän tai toverienne huulilta, on hallintoni alueella Skotlannissa ja
Irlannissa seitsemänsataaneljäkymmentäyksi tammipalkeista rakennettua
hirttolavaa, jotka on niitattu rautapulteilla ja voidellaan joka
viikko. Minä lahjoittaisin yhden näistä hirttolavoista kullekin teistä,
ja painakaa mieleenne, herra d'Artagnan', lisäsi hän (painakaa
tekin se mieleenne, hyvä Menneville), 'että minulle jäisi vielä
seitsemänsataakolmekymmentä pikku huvituksiini. Sitäpaitsi'..."

"Uhuh", huudahtivat apurit, "vieläkö lisää?"

"Pahin on jäljellä: 'Herra d'Artagnan, minä lähetän Ranskan kuninkaalle
kysymyksessäolevan sopimuksen ja pyydän häntä ensiksikin kuljetuttamaan
Bastiljiin ja sitten lähettämään minulle kaikki ne, jotka ovat ottaneet
osaa retkeen; sen pyynnön kuningas varmasti ottaa täyttääkseen.'"

Kauhistuksen huudahduksia kaikui joka puolelta pöytää. "No, no!"
viihdytti d'Artagnan; "tuo kunnon mies on unohtanut erään seikan,
nimittäin että hän ei tiedä ketään teistä nimeltä, ja te uskonette
toki, etten minä teitä kavalla. Miksi sen tekisin? Mitä teihin
itseenne tulee, niin ette kai ikinä ole niin typeriä, että itse
paljastaisitte osallisuutenne, sillä silloin kuningas täyshoitonne
kustannuksia säästääkseen lähettäisi teidät Skotlantiin, missä
seitsemänsataaneljäkymmentäyksi hirsipuuta törröttää. Siinä kaikki,
hyvät herrat. Minulla ei ole enää sanaakaan lisättävänä siihen, mitä
minulla on ollut kunnia heille lausua. Olen varma siitä, että minua on
täydellisesti ymmärretty; eikö totta, herra Menneville?"

"Täydellisesti", vakuutti tämä.

"Ja nyt rahoihin käsiksi!" sanoi d'Artagnan. "Sulkekaa ovet."

Hän tyhjensi massin pöydälle, mistä monet uudet, kauniit kultakolikot
kierivät alas. Jokainen kumartui lattiaan.

"Kauniisti, kauniisti!" varoitti d'Artagnan; "älköön kukaan vilkaisko
alas, jotta minä saan tilin menemään tasan."

Hän onnistuikin siinä, lukien kullekin viisikymmentä koreata kultarahaa
kouraan ja vastaanottaen yhtä monta siunausta.

"Kuulkaahan nyt", sanoi hän, "jos teille olisi mahdollista hiukan
kohentaa elämänlaatuanne, -- jos teistä tulisi nyt kunnon
kansalaisia..."

"Se on varsin vaikeata", virkahti muuan.

"Mutta miksi sitten niin, kapteeni?" kysyi toinen.

"No, silloin etsisin teidät taas käsille ja kenties tuolloin tällöin
virkistäisin teitä tuottoisilla pikku puuhilla..."

Hän nyökkäsi Mennevillelle, joka oli kuunnellut häntä miettivän
näköisenä.

"Tulkaa minun kanssani, Menneville", sanoi hän. "Hyvästi, urhoolliset
veikot; minun ei tarvitse enää suositella teille vaiteliaisuutta."

Menneville seurasi häntä, toverien hyvästelytoivotusten sekaantuessa
heidän taskuihinsa soluvien kultarahojen leppoiseen kilinään.

"Menneville", haastoi d'Artagnan heidän tultuansa kadulle, "te ette ole
antanut eksyttää itseänne; olkaa varuillanne, ettei sitä milloinkaan
tapahtuisi. Te ette minusta näytä pelkäävän Monkin hirttolavoja sen
paremmin kuin hänen majesteettinsa kuningas Ludvig XIV:n Bastiljiakaan,
mutta kaiketikin suvaitsette pelätä minua. No niin, kuulkaapas:
pienimmästäkin luvattomasta sanasta nitistäisin teidät kuin kananpojan.
Minulla on pyhän isän paavillinen synninpäästö taskussani."

"Vakuutan teille, että minä en tiedä mitään, hyvä herra d'Artagnan, ja
että kaikki sananne ovat minulle uskonkappaleita."

"Olinkin kyllä varma siitä, että te olette ymmärtäväinen mies", sanoi
muskettisoturi; "olen voinut arvostella ominaisuuksianne jo
viisikolmatta vuotta. Nämä viisikymmentä kultarahaa, jotka annan teille
entisten lisäksi, ovat osoituksena siitä, missä arvossa pidän teitä.
Käyttäkää ne hyväksenne."

"Kiitos, herra d'Artagnan!" sanoi Menneville.

"Tämän avulla voitte toden teolla tasaantua rehelliseksi
kansalaiseksi", jatkoi d'Artagnan hyvin vakavasti. "Olisi sääli, jos
tuollainen kyky ja se nimi, jota ette enää kehtaa käyttää, iäksi
hukkuisivat renttuilevan elämän lokaan. Reipastautukaa rehdiksi
mieheksi, Menneville, ja eläkää vuosi näillä sadalla kultarahalla; se
on sievoinen erä, korkean upseerin palkka kaksin verroin. Vuoden
kuluttua tulkaa tervehtimään minua, ja _mordioux_, minä teen teistä
silloin jotakin!"

Menneville vannoi kuten äsken toveritkin pysyvänsä mykkänä kuin hauta.
Kuitenkin on jonkun täytynyt juoruta, ja kun se ei mitenkään ole voinut
olla kukaan noista yhdeksästä apurista eikä kai Mennevillekään, niin
tuskinpa tarina voi olla muualta lähtöisin kuin d'Artagnanista, jolla
gascognelaisena kieli hipoi huulia. Sillä ellei se ollut hän, niin ken
se sitten olisi voinut lavertaa? Ja kuinka voitaisiin silloin selittää,
että hengitysrei'illä varustetun kuusisen kirstun salaisuus on tullut
meidän tietoomme, -- ja niin täydellisessä muodossa, kuten lukija on
havainnut, että olemme voineet kertoa seikkailun ihan yksityiskohtia
myöten? Ne piirteetpä muuten luovat sekä uutta että odottamatonta
valaistusta koko tähän osaan Englannin historiaa, jonka meidän arvoisat
historioitsijakumppanimme ovat nykyhetkeen asti jättäneet varjoon.



38.

Ranskalaisen maustekauppiaan nähdään saavan arvonsa jo
seisemännellätoista vuosisadalla.


Tilit järjestettyään ja hyödylliset ohjeensa lausuttuaan ei d'Artagnan
ajatellut muuta kuin mahdollisimman pikaista pääsyä Pariisiin.
Atoksella puolestaan oli kiire kotiin hiukan levähtämään. Jos matkamies
on retken vaivoissa kuinkakin hyvin säilyttänyt ruumiin ja sielun
voimat, näkee hän silti kauniinkin päivän ehtoopuolella mielihyväkseen
yön tuovan hänelle pian uinahduksen. Boulognesta Pariisiin rinnakkain
ratsastaessaan ystävykset olivatkin jonkun verran syventyneinä omiin
ajatuksiinsa eivätkä haastelleet mistään siksi mielenkiintoisista
asioista, että meidän tarvitsisi esittää niitä lukijalle. Yksityisiin
mietteisiinsä antautuen ja kumpainenkin omalla tavallaan tehden
tulevaisuuden suunnitelmia he ennen kaikkea harrastivat välimatkan
lyhentämistä mahdollisimman joutuisasti. Neljännen päivän iltana
saapuivat he Pariisin kaupunginportille.

"Mihin aiot mennä, hyvä ystävä?" kysyi Atos. "Minä ratsastan suoraan
hotelliini."

"Ja minä oikopäätä yhtiökumppanini luo."

"Planchetin vieraaksi?"

"Niinpä tietenkin: _Kultaiseen Huhmareeseen_."

"On kai itsestään selvää, että tapaamme toisemme vielä?"

"Kyllä, jos jäät Pariisiin, sillä minä puolestani en täältä nyt
hievahda."

"Ei, syleiltyäni Raoulia, jonka kanssa olen sopinut tapaamisesta
hotellissani, matkustan viipymättä la Fèreen."

"No niin, hyvästi sitten, rakas, kunnon ystävä!"

"Näkemiin pikemmin, sillä mikä oikeastaan estäisi sinua tulemasta
asumaan luokseni Bloisin seudulle? Olethan nyt vapaa, olet rikas; jos
haluat, niin ostan sinulle kauniin tilan Chevernyn tai Bracieuxin
ympäristöltä. Toisella puolellasi ovat maailman kauneimmat metsät,
jotka ulottuvat Chambordin linnaan asti, toisella puolen ihanat
suoseudut. Sinä, joka pidät metsästämisestä ja tahtoen tai tahtomattasi
olet runoilija, veikkoseni, löydät sieltä fasaaneja, ruisrääkkiä ja
villihanhia puhumattakaan loistavista päivänlaskuista ja venematkoista,
jotka herättäisivät kateutta itse Nimrodissa ja Apollossa. Kaupantekoa
valmisteltaessa sinä asut minun luonani, ja me ammumme harakoita
viinitarhoissa kuten Ludvig XIII:lla oli tapana. Se on viisasta
huviketta meille vanhoille."

D'Artagnan tarttui Atoksen käsiin.

"Hyvä kreivi", sanoi hän, "en esitystäsi hyväksy enkä epää! Annahan kun
olen Pariisissa niin kauan kuin tarvitsen asioitteni järjestämiseen ja
hiukan totuttautuakseni siihen peräti raskaaseen, mutta samalla
valoisaan ajatuselämään, joka huikaisevana hyörii aivoissani. Olen
rikas, näetkös, ja ennen kuin totun äveriäisyyteen, tulee minusta
aluksi sietämätön olento -- tunnenhan kyllä itseni. Vielä en kuitenkaan
ole niin tyhmistynyt, että käyttäytyisin naurettavasti sellaisen
ystävän edessä kuin sinä olet, Atos. Takki on kaunis, se on rikkaasti
somisteltu kultarihmoilla, mutta se on uusi ja ahdistaa minua
saumoista."

Atos hymyili.

"Kuten tahdot", sanoi hän. "Mutta tuosta takista puhuen, tahdotko, että
annan sinulle neuvon, hyvä d'Artagnan?"

"Oh, hyvin mielelläni."

"Etkä loukkaannu?"

"Jopa nyt!"

"Kuulehan: kun joku myöhään ja äkkiä tulee rikkaaksi, täytyy hänen
muuttumattomana säilyäkseen ruveta itaraksi, eli pidättäytyä
kuluttamasta paljonkaan enempää rahoja kuin hän ennen käytteli, tai
sitten heittäytyä tuhlariksi ja niin velkaantua, että hänestä tulee
jälleen köyhä."

"Hm, nyt virkkamasi vivahtaa suuresti viisasteluun,
järkeilijäveikkoseni."

"Sitä en usko. Tahdotko ruveta saituriksi?"

"En, hitto vieköön! Sitä jo olin, kun minulla ei ollut mitään. Toista
laatua elämää minä haluan."

"Lyöttäydy siis tuhlariksi."

"Vielä vähemmän, helkkarissa! Pelkään pahasti velkoja. Saamamiehet
tuntuvat kuvitteluissani paholaisilta, jotka kääntävät kadotettuja
riehtilällä, ja kun kärsivällisyys ei ole suurin hyveeni, tunnen
alituista kiusausta noiden lempolaisten löylyttämiseen."

"Sinä olet järkevin mies, mitä tunnen; sinua ei tarvitse kenenkään
neuvoa. Tyhmiä ovat ne, jotka uskovat voivansa opettaa sinulle jotakin.
Mutta emmekö jo olekin Saint-Honoré-kadulla?"

"Olemme tosiaan, hyvä Atos."

"Kas näetkö tuota matalaa ja pitkää valkoista taloa tuolla vasemmalla?
Se on hotelli, jossa asun. Huomaat, että se on ainoastaan
kaksikerroksinen. Minulla on hallussani alakerta; toinen on vuokrattu
upseerille, joka toimensa vuoksi on poissa kahdeksan tai yhdeksän
kuukautta vuodessa, niin että minä olen talossa kuin kotonani muun
paitsi vuokran suhteen."

"Kylläpä sinä järjestätkin kaikki mukavasti, Atos! Käytännöllisesti ja
kitsastelemattomasti! Nepä kaksi etua minäkin tahtoisin yhdistää. Mutta
mikäs auttaa, sellainen tasapuolisuus on synnynnäistä, sitä ei voi
hankkia."

"Imartelua! No niin, hyvästi nyt, veikkoseni! Viehän muuten terveiseni
Planchetille; hän on kai aina yhtä ymmärtäväinen mies, vai miten?"

"Niin on, ja kuitenkin mies, jolla on sydäntä. Hyvästi, Atos!"

He erosivat. Koko tämän keskustelun aikana ei d'Artagnan ollut
silmänräpäykseksikään päästänyt näkyvistänsä kuormahevosta, jonka
vankkureissa rahasäkit ja matkareppu kellettivät heinien alla. Kello
löi yhdeksän illalla Saint-Merrin tornissa; Planchetin puotipojat
olivat sulkemassa myymälää. D'Artagnan pysähdytti kyytimiehensä Rue des
Lombardsin kulmaan erään katoksen luo, kutsui luokseen Planchetin
puotipalvelijan ja pyysi häntä pitämään silmällä sekä molempia hevosia
että kuormamiestäkin. Sitten hän meni maustekauppiaan puheille. Tämä
oli juuri lopettanut illallisensa ja välikerrassa nyt hieman
huolestuneesti tutki almanakkaa, josta hän päivittäin pyyhki pois
kunkin kuluneen vuorokauden. Juuri kun hän tapansa mukaan siinä kynänsä
selkäpuolella huoaten pyyhkäisi pois nyt kuluneen päivän, kolautti
d'Artagnan jalkansa kynnykseen, niin että kannukset helähtivät.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti Planchet.

Arvoisa maustekauppias ei kyennyt virkkamaan enempää; hän oli tuntenut
yhtiökumppaninsa. D'Artagnan astui sisään kumarassa ja synkin katsein.
Gascognelaisella oli aatoksensa Planchetin varalle.

-- Armias taivas! -- ajatteli maustekauppias katsellessaan matkamiestä;
-- hän on murheissaan!

Muskettisoturi istuutui.

"Rakas herra d'Artagnan", sopersi Planchet hirveästi pamppailevin
sydämin, "olette siis täällä! Ja miten jaksatte?"

"Varsin hyvin, Planchet, varsin hyvin", vastasi d'Artagnan syvään
huokaisten.

"Ette toivoakseni ole haavoittunut?"

"Pyh!"

"Ah, minä huomaan", jatkoi Planchet yhä enemmän hätäännyksissään, "että
retki on ollut vastuksellinen?"

"Niin", äännähti d'Artagnan.

Planchetin koko ruumista puistatti.

"Joisin jotakin", sanoi muskettisoturi surkean näköisenä nostaen
päätänsä.

Planchet kiirehti itse kaapille ja kaatoi suuren lasillisen viiniä
d'Artagnanille. Tämä katsoi pulloa.

"Mitä viiniä tämä on?" hän kysyi.

"Voi, sitä lajia, jota te mieluimmin juotte, monsieur", vastasi
Planchet, "sitä hyvää vanhaa anjoulaista, joka eräänä päivänä oli
meille kaikille käydä kovin kalliiksi."

"Haa!" virkkoi d'Artagnan raskasmielisesti hymyillen; "voi,
Planchet-parka, sopiiko minun vielä juoda hyvää viiniä!"

"Kuulkaahan, rakas herrani", sanoi Planchet tehden yli-inhimillisen
ponnistuksen, ja hänen pingoittuneet lihaksensa, kalpeutensa ja
vavistuksensa ilmaisivat järkyttävää tuskaa. "Kuulkaahan, olen ollut
sotilas, ja minulla siis on miehuutta; älkää antako minun kiusaantua
pitempään, hyvä herra d'Artagnan: rahamme ovat mennyttä, niinhän?"

D'Artagnan viivytti vastaustansa kotvasen, joka onnettomasta
maustekauppiaasta tuntui vuosisadalta. Kuitenkin oli toinen vain
käännähtänyt tuolillaan.

"Ja jos niin olisi", virkkoi hän harvakseen ja päätänsä nyökytellen,
"mitä silloin sanoisit, ystäväparka?"

Planchetin kalpeus sai kellertävän vivahduksen. Olisi voinut luulla
hänen aikovan niellä kielensä, -- niin paisui hänen kurkkunsa, silmien
veristyessä.

"Kaksikymmentätuhatta livreä!" mutisi hän; "kaksikymmentätuhatta livreä
sentään!..."

D'Artagnan -- pää riipuksissa, jalat ojolla ja kädet hervottomina
sylissä -- oli ilmetty masennuksen kuva. Planchet henkäisi tuskallisen
huokauksen rintansa sisimmästä syvyydestä.

"No niin", aloitti hän, "minä huomaan, miten asiat ovat. Olkaamme
miehiä. Jääköön se silleen. Pääasia on, että te pelastuitte hengissä,
monsieur."

"Niin kyllä, niin kyllä; elämä on sittenkin rakas. Mutta joka
tapauksessa olen joutunut häviön partaalle, minä."

"_Cordieu_, monsieur", huudahti Planchet, "jos asemanne on sillä
kannalla, niin teidän ei kuitenkaan tarvitse masentua: ruvetkaa minun
kanssani maustekauppiaaksi, minä otan teidät liikekumppanikseni! Me
ja'amme voiton, ja ellei se riitä, niin pistämmekin sitten yhdessä
menemään mantelit, rusinat ja luumut, ja jyrsimmepä lopulta yhdessä
viimeisen hollantilaisjuustomme neljänneksen."

D'Artagnan ei voinut enää pidättäytyä.

"_Mordioux_!" äännähti hän hyvin liikutettuna; "kautta kunniani, sinä
olet kunnon veikko, Planchet! Sano minulle, ethän vain ole esittänyt
ilvenäytelmää minulle? Et suinkaan liene huomannut vajan luona tuolla
kadunkulmassa hevosta pussosinensa?"

"Mitä hevosta? Mitä pussosia?" kysyi Planchet, jonka sydäntä kouristi
ajatus, että d'Artagnan oli menettämässä järkensä.

"No, niitä englantilaisia rahasäkkejä, _mordioux_!" selitti d'Artagnan
säihkyvin kasvoin ja ihan muuttuneena miehenä.

"Voi, hyvä Jumala!" änkkäsi Planchet väistyen taaksepäin d'Artagnanin
leimuavien katseitten tieltä.

"Tyhmyyksiä!" huudahti d'Artagnan; "sinä luulet minua pöpiksi. Lempo
soikoon, minulla päinvastoin ei ole milloinhan ollut järkeni
selkeämpänä ja sydämeni riemukkaampana! Nyt rahasäkeille, Planchet,
rahasäkeille!"

"Mutta, taivasten tekijä, mille rahasäkeille?"

D'Artagnan työnsi Planchetin ikkunan ääreen.

"Näetkö tuolla alhaalla vajan edustalla hevosta?" kysyi hän.

"Kyllä."

"Näetkö, kuinka sen selkä taipuu taakan alla?"

"Kyllä, kyllä!"

"Näetkö puotipalvelijasi juttelevan tuolla kyytimiehen kanssa?"

"Kyllä, kyllä, kyllä!"

"No, sinä kai tiedät miekkosen nimen, kun hän kerran on
palveluksessasi. Huuda häntä."

"Abdon! Abdon!" kiljui Planchet ikkunasta.

"Tuo tänne hevonen", kuiskasi d'Artagnan.

"Tuo tänne hevonen!" luikkasi Planchet.

"Nyt kymmenen livreä kyytimiehelle", määräili d'Artagnan sellaiseen
sävyyn kuin hänet olisi pantu johtamaan manöövereitä, "kaksi
puotipoikaa kantamaan ylös kaksi ensimmäistä säkkiä, toiset kaksi
tuomaan molemmat muut, -- ja joutuin, _mordioux_, pane toimeksi!"

Planchet syöksyi alas portaita kuin paholaista pakoon. Jonkun
silmänräpäyksen kuluttua tulla tömistelivät puotipalvelijat portaissa
taakkojensa köyristäminä. D'Artagnan lähetti heidät sitten takaisin
ullakkokamareihin, sulki huolellisesti oven ja sanoi kääntyen
maustekauppiaaseen, joka nyt vuorostaan näytti olevan menettämässä
järkensä.

"Nyt olemme tuokion kaksistamme."

Hän levitti lattialle suuren huopapeitteen ja tyhjensi sen päälle
ensimmäisen rahasäkin. Planchet ravisti sisällön toisesta; sitten
d'Artagnan kiihtymyksestä vapisten veti puukollaan puhki kolmannen. Kun
Planchet kuuli hopean ja kullan himartelevan kilinän, kun hän näki
välkkyvien kolikkojen huppelehtavan säkeistä niinkuin kalat nuotasta
päästettyinä, -- kun hän tunsi pohkeita myöten kahlaavansa kulta- ja
hopearahain yhä tulvivassa vuolteessa, silloin hänet tapasi
pyörrytyskohtaus, hän kiepahti kuin salaman iskemänä ja tuupertui
raskaasti korkealle rahakukkuralle, joka huumaavalla helinällä sortui
hänen painostaan. Tukehtumaisillaan ilosta oli Planchet mennyt
tainnuksiin. D'Artagnan viskasi hänen kasvoilleen lasillisen valkoista
viiniä, joka heti toinnutti hänet.

"Oi, hyvä Jumala! Oi, hyvä Jumala! Oi, hyvä Jumala!" soperteli Planchet
pyyhkien viiksiään ja partaansa.

Siihen aikaan maustekauppiaat käyttivät jo ritarin viiksiä ja huovin
leukapartaa, kuten nytkin; hopeakylvyt olivat vain jo siihen aikaan
hyvin harvinaisia, ja nykyään ne ovat melkein tuntemattomia.

"Hiisi vieköön!" sanoi d'Artagnan, "tuossa on satatuhatta livreä teidän
omaanne, herra yhtiökumppanini. Olkaa hyvä ja ottakaa roposenne; minä
korjaan kasasta omani."

"Voi, mikä ihana summa, herra d'Artagnan, mikä ihana summa!"

"Puoli tuntia takaperin olin hiukan pahoillanikin sinun osuutesi
lohkaisemisesta", tunnusti d'Artagnan, "mutta nyt en sitä enää sure;
sinä olet kerrassaan kunniallinen maustekauppias, Planchet. Tehkäämme
nyt tilit selviksi, sillä selvistä väleistä tulee hyvä ystävyys,
sanotaan."

"Oi, kertokaa minulle ensin koko historia", pyysi Planchet; "sen täytyy
olla vielä ihanampi kuin rahatkaan."

"Kautta sieluni, sitä en kiellä", vastasi d'Artagnan kierrellen
viiksiään, "ja jos jolloinkin joku historioitsija huomaisi pyytää
minulta tietoja, niin hän voisi sanoa, ettei hän ole ammentanut
huonosta lähteestä. Kuuntelehan siis, Planchet, minäpä kerron."

"Ja minä kokoan pinoja", sanoi Planchet. "Aloittakaa, hyvä isäntä."

"Kas niin", sanoi d'Artagnan vetäen henkeään.

"Kas näin", sanoi Planchet kaapaisten ensimmäisen pivollisen kolikoita.



39.

Herra de Mazarinin peliseurue.


Suuressa Palais-Royalin eli kuninkaallisen palatsin suojanassa, jonka
seinillä lukuisain oivallisten taulujen kullatut puitteet tehostivat
samettiverhojen tummuutta, nähtiin koko hovi koolla samana iltana,
jolloin molemmat ranskalaisemme saapuivat Pariisiin. Ylhäinen yleisö
liikehti kardinaali Mazarinin makuukomeron edustalla; sairastava
valtiomies oli saanut vuoteensa ääreen peliseuraksi kuninkaan ja
kuningattaren.

Matalalla kaihtimella oli eristetty kolme makuusuojaan asetettua
pöytää. Näistä oli yksi varattu kuninkaalle ja molemmille
kuningattarille. Ludvig XIV istui vastapäätä nuorta puolisoansa ja
myhäili tälle varsin todellisen onnen ilmein. Itävallan Anna piteli
kortteja kardinaalin vastakumppanina, ja miniä autteli häntä pelissä,
milloin ei hymyillyt vastaukseksi kuninkaan ilmeille. Kardinaali makasi
kovin laihtuneena ja riutuneena, antaen Soissonsin kreivittären pidellä
korttejaan, joihin hän herkeämättömästi tähtäsi suurta mielenkiintoa ja
ahneutta haastavan katseensa.

Kardinaali oli antanut Bernouinin käyttää huolittelussaan ihomaalia;
mutta pelkästään poskipäillä hohtava puna sai kasvojen muun kalpeuden
ja otsan kelmeyden vain esiintymään yhä selvemmin. Ainoastaan silmät
saivat siitä eloisampaa hohtoa, ja noihin sairaan silmiin suuntausivat
tuon tuostakin kuninkaan, kuningattaren ja hovilaisten levottomat
katseet.

Signor Mazarinin silmäthän olivat ne enemmän tai vähemmän kirkkaat
tähdet, joista 17. vuosisadan Ranska illoin ja aamuin luki kohtalonsa.

Hänen ylhäisyytensä ei voittanut eikä hävinnyt; sentähden hän ei ollut
hilpeällä eikä murheellisella mielellä. Säälivä leskikuningatar ei
olisi tahtonut jättää häntä tuollaiseen turtumukseen, mutta potilaan
mielentilan elvyttämiseksi jollakulla käänteellä olisi hänen pitänyt
huomattavammin voittaa tai menettää tärkeä erä. Häviäminen olisi
herättänyt kardinaalin välinpitämättömyydestään kuitenkin vain
karvaasti irvistämään, ja paha oli antaa hänen vasiten voittaakaan,
sillä siihen olisi tarvittu pikku juonta, jolloin ilmeni vaaraksi se,
että infantinna anoppinsa peliä tarkatessaan olisi havainnut aihetta
surkeiluun hänen erikoisesta suosiollisuudestaan Mazarinia kohtaan.

Hovilaiset käyttivät tätä tyyntä väliaikaa rupatteluun. Silloin kun
herra de Mazarin ei ollut erityisen pahalla päällä oli hän kylläkin
suopea valtias; hän ei estänyt ketään laulamasta, jos sai siitä maksun,
joten hän ei myöskään mahtikäskyllä kieltänyt puhelua peliseurassaan,
kunhan tämä kokoontui valmiina häviämään hänelle.

Juteltiin siis. Ensimmäisen pöydän ääressä kuninkaan nuori veli, Anjoun
Filip-herttua, ihasteli kauniita kasvojaan korulippaan kiiltopinnasta.
Hänen suosikkinsa Lotringin aatelisjunkkari -- chevalier de Lorraine --
nojaili prinssin istuinta vasten ja kuunteli salaisen kateellisena
kreivi de Guichea, Filipin toista suosikkia, joka sievästi sovitellen
sanojaan kertoili seikkailijakuningas Kaarle II:n moninaisia vaiheita.
Hän mainitsi ikäänkuin satumaisina seikkailuina pakolaisprinssin retket
Skotlannissa ja alituiset hälytykset vihollisjoukkojen osumisesta hänen
kintereilleen, kuvaili puunlatvassa vietettyjä öitä ja nälän ja
taistelun raskauttamia päiviä. Vähitellen oli kovaonnisen kuninkaan
kohtalo siinä määrin vallannut kuulijain harrastuksen, että peli
taukosi kuninkaallisessakin pöydässä, ja näköjään omistamatta mitään
huomiota tälle kreivi de Guichen peräti eloisin värein esittämälle
odysseialle tarkkasi nuori kuningas sitä miettiväisenä, silmää
räpäyttämättä, ainoatakaan yksityispiirrettä menettämättä.

Soissonsin kreivitär keskeytti kertojan.

"Tunnustakaa, kreivi", hän virkahti, "että te koristelette."

"Madame, ihan papukaijan tavoin minä toistan erinäisiltä
englantilaisilta kuulemiani kuvauksia. Voinpa häpeäksenikin vakuuttaa,
että selostukseni on niin sanantarkka kuin jäljennös."

"Kaarle II olisi menehtynyt, jos hän olisi joutunut kokemaan tuota
kaikkea."

Ludvig XIV kohotti älykkään ja ylpeän päänsä.

"Madame", hän sanoi säveällä äänellä, jossa vielä tuntui lapsekasta
arastusta, "herra kardinaali voi teille kertoa, että Ranskan asiat
minun alaikäisyyteni aikana ovat olleet epävakaisella kannalla... ja
että jos minä olisin ollut varttuneempi ja nähnyt pakolliseksi paljastaa
miekkani, olisi se toisinaan tapahtunut illallisen hankkimiseksi."

"Teidän majesteettinne liioittelee, Jumalan kiitos", huomautti
kardinaali, joka nyt ensi kertaa sai sanoiksi; "teidän illallisenne on
aina ollut valmis yhtaikaa palvelijainne aterian kanssa."

Kuningas punehtui.

"Oh", huudahti Filip pikaisesti paikaltaan ja kääntymättä ihailemasta
piirteitään, "muistan minä sentään, että kerran Melunissa ei katettu
illallispöytää kenellekään, ja kuningas sai tyytyä leipäpalaan, josta
luovutti minulle kolmanneksen."

Koko seurue puhkesi nauruun, nähdessään Mazarinin hymyilevän.
Kuninkaita imarrellaan menneen hädän muistolla kuin tulevaisen
omaisuuden toiveella.

"Se vain on varmaa, että Ranskan kruunu on aina ollut lujasti
kuninkaittensa päässä", kiirehti Itävallan Anna lisäämään, "ja että
Englannissa kruunu on valtiaan päästä pudonnut, ja silloin kun
edellinen on sattumalta hiukan huojunut, koska valtaistuimen
järkkymyksiä tapahtuu toisinaan kuten maanjäristyksiäkin, silloin on
uhkaava kapina aina kääntynyt onnellisen voiton palauttamaksi
rauhallisuudeksi."

"Tuottaen kruunuun joitakuita koristeita lisää", täydensi Mazarin.

Kreivi de Guiche pysyi vaiti; kuningas sovitti katsantonsa oikeaan
sävyyn, ja Mazarin vaihtoi Itävallan Annan kanssa katseen ikäänkuin
kiittääkseen häntä väliintulosta.

"Yhdentekevää", virkkoi nyt Filip hiuksiansa silittäen;
"Kaarle-serkkuni ei ole mikään pulska mies, mutta hän on hyvin
urhoollinen, hän on tapellut kuin huovi, ja sillä tavalla jatkaen hän
epäilemättä vielä lopuksi voittaa suurenkin taistelun -- Rocroyn
kaltaisen!"

"Hänellä ei ole sotaväkeä", tokaisi chevalier de Lorraine.

"Hollannin kuningas kyllä antaa väkeä, hänen liittolaisenaan. Kyllä
vain olisin minäkin antanut, jos olisin ollut Ranskan kuningas."

Ludvig XIV karahti tulipunaiseksi. Mazarin oli katselevinaan peliänsä
vielä tarkkaavaisemmin kuin koskaan.

"Tällähaavaa on kovaonnisen prinssin kohtalo kuitenkin ratkaistu",
huomautti kreivi de Guiche. "Jos Monkilla on ollut petos mielessä, niin
Kaarle on hukassa: vankila, kenties kuolema lopettaa maanpaon,
taisteluiden ja puutteen aloittaman työn."

Mazarin rypisti kulmiaan.

"Onko ihan varmaa", kysyi kreivitär, "että hänen majesteettinsa Kaarle
II on lähtenyt Haagista?"

"Varsin varmaa, teidän majesteettinne", vastasi nuori mies. "Isäni on
saanut kirjeen, jossa mainitaan matkasta yksityiskohtaisesti;
tiedetäänpä sekin, että kuningas on astunut maihin Doverissa, --
kalastajat ovat nähneet hänen saapuvan satamaan, muu on vielä salassa."

"Hartaasti haluaisin tietää jatkonkin", virkahti Filip kiihkeästi.
"Tiedättekö te, veljeni?"

Ludvig punastui jo kolmannen kerran viime tunnin mittaani

"Kysykää herra kardinaalilta", vastasi hän, ja äänensävy sai Mazarinin,
Itävallan Annan ja kaikkikin kuulijat katsahtamaan ylös.

"Se merkitsee, poikani", sanoi Itävallan Anna hymyillen, "että kuningas
ei mielellään haastele valtioasioista neuvoston ulkopuolella."

Filip vastaanotti ojennuksen pahastumattomasti ja hymyhuulin kumarsi
juhlallisesti ensin veljelleen ja sitten äidilleen. Mutta Mazarin näki
silmänurkastaan, että kamarin soppeen oli muodostumassa ryhmä, jossa
Anjoun herttua kreivi de Guichen ja Lotringin junkkarin kanssa
äänekkäästä selittelystä estettyinä kenties supattelisivat enemmän kuin
oli suotavaa. Hän alkoi senvuoksi luoda heihin epäluuloisia ja
rauhattomia silmäyksiä, jotka vaativat Itävallan Annaa toimittamaan
jotakin häiriöitä heidän haasteluunsa. Silloin Bernouin äkkiä astui
esiin vuodekomeron uudinten takaa ja kuiskasi isäntänsä korvaan:

"Monseigneur, lähettiläs hänen majesteettinsa Englannin kuninkaan
hovista!"

Mazarin ei kyennyt pidättämään hätkähdystä, jonka kuningas tuli
huomanneeksi. Välttääkseen tuntumasta tunkeilevalta tai säästyäkseen
havaitsemasta olevansa tiellä Ludvig XIV nousi heti seisaalle, lähestyi
hänen ylhäisyyttänsä ja toivotti tälle hyvää yötä. Koko seurue nousi
myös samassa, suurella melulla työntäen syrjään tuolit ja pöydät.

"Antakaa heidän kaikkien vain lähteä vähitellen", sanoi Mazarin hiljaa
Ludvigille, "ja suokaa minulle muutaman minuutin aika, toimittaakseni
asian, josta vielä tänä iltana haluaisin puhella teidän majesteettinne
kanssa."

"Ja kuningatarten?" kysyi Ludvig XIV.

"Ja Anjoun herttuan", lisäsi hänen ylhäisyytensä.

Samalla hän kääntyi seinän ja makuusijan väliseen lokeroon päin, ja
uutimet putosivat alas vuoteen takana. Kardinaali ei kuitenkaan
kadottanut näkyvistään äskenmainittuja supattelijoita. "Herra kreivi de
Guiche!" sanoi hän vapisevalla äänellä, kaihtimen takana pukeutuessaan
iltakauhtanaansa, jonka Bernouin hänelle ojensi.

"Tässä olen, monseigneur", vastasi nuori mies lähestyen.

"Ottakaa minun korttini, teillä on yleensä onnea... Voittakaa minulle
hiukan rahaa näiltä herroilta."

"Kyllä, monseigneur."

Nuori mies istuutui pöytään, josta kuningas loittoni puhellakseen
kuningattaren kanssa. Kreivin ja muutamien rikkaiden hovilaisten kesken
alkoi vakava peli. Filip sillaikaa haasteli Lotringin junkkarin kanssa
pukuasioista, ja vuodekomeron uudinten takaa oli lakannut kuulumasta
kardinaalin silkkikauhtanan kahinaa. Hänen ylhäisyytensä oli seurannut
Bernouinia makuukammion viereiseen pikku työhuoneeseen.



40.

Valtion asioissa.


Työhuoneessaan kardinaali tapasi kreivi de la Fèren odottamassa,
vaipuneena ihailemaan hyvin kaunista Rafaelin taulua, joka oli
ripustettu kaikenlaisilla kultakapineilla sälytetyn lipaston
yläpuolelle.

Hänen ylhäisyytensä ilmestyi hiljaa ja keveästi kuin varjo tapansa
mukaan yllättääkseen kävijän kasvojen ilmeen, hän kun uskoi
puhuttelijan ensimmäisen katsannon pelkästä tarkkaamisesta
oivaltavansa, millaiseksi keskustelu muodostuisi. Tällä kertaa
Mazarinin oletus kuitenkin petti; hän ei kyennyt lukemaan Atoksen
kasvoista suorastaan mitään, ei edes sitä kunnioitusta, jota oli
tottunut näkemään kaikkien katsannossa.

Atoksella oli yllään musta puku, jota koristi vain yksinkertainen
hopeanauha takin liepeessä. Mutta hän käytti rintamuksessaan kolmea
kunniamerkkiänsä, Pyhän Hengen tähdistön, Sukkanauha-ritariston ja
Kultaisen Taljan arvoluokan tunnuksia, jotka kaikki olivat niin
harvinaisia, että ainoastaan kuninkaalla tai näyttelijällä saattoi
nähdä ne yhtaikaa. Mazarin penkoi melkoisen tovin hieman hämmentynyttä
muistiaan, johtaakseen mieleensä tuon kylmäpintaisen miehen nimen,
mutta siinä hän ei onnistunut.

"Kuulen sanoman saapuneen minulle Englannista", virkkoi hän viimein
istuutuen ja antoi Bernouinille ja Briennelle merkin poistua,
jälkimmäisen jo valmistuessa käsikirjurina pitelemään kynää.

"Hänen majesteetiltaan Englannin kuninkaalta, niin, teidän
ylhäisyytenne."

"Puhuttepa englantilaiseksi peräti puhtaasti ranskankieltä, monsieur",
lausui Mazarin armollisesti, yhä silmäillen sanansaattajan kasvoja ja
uhkeita arvomerkkejä.

"En olekaan englantilainen, vaan ranskalainen, herra kardinaali",
vastasi Atos.

"Onpa merkillistä, että Englannin kuningas valitsee ranskalaisia
lähettiläikseen; se on oiva enne... Nimenne, monsieur, pyydän?"

"Kreivi de la Fère", ilmoitti Atos kumartaen keveämmin kuin hovisääntö
ja kaikkivaltiaan ministerin korskeus vaativat.

Mazarin veti olkapäänsä kokoon kuin ilmaistakseen: "Sitä nimeä en
tunne." Atos ei silmäänsä räpäyttänyt.

"Ja te tulette, monsieur", pitkitti Mazarin, "sanomaan minulle...?"

"Tulen hänen majesteettinsa Ison-Britannian kuninkaan puolesta
ilmoittamaan Ranskan kuninkaalle..."

Mazarin rypisti otsaansa.

"Ilmoittamaan Ranskan kuninkaalle", jatkoi Atos järkkymättömänä, "hänen
majesteettinsa Kaarle II:n onnellisen paluun isiensä valtaistuimelle."

Tämä puheentavan vivahdus ei välttänyt ovelan valtiomiehen huomiota.
Hän oli kyllin tottunut seurustelemaan ihmisten kanssa, havaitakseen
Atoksen kylmäkiskoisessa ja melkein kopeassa kohteliaisuudessa oireen
vihamielisyyteen; se ei ollut tämän hoviksi sanotun hiostavan
kasvihuoneen tavallista lämpömäärää.

"Teillä varmaankin on valtuus?" kysyi Mazarin lyhyeen ja närkkäästi.

"Kyllä... monseigneur."

Tämä arvonimi heltisi Atoksen huulilta työläästi, ikäänkuin raappien
niitä.

"Näyttäkäähän siis."

Atos otti ihokkaansa alla kantamastaan kirjaillusta samettisalkkusesta
asiakirjan. Kardinaali ojensi kätensä.

"Suokaa anteeksi, monseigneur", huomautti Atos, "mutta kirjelmäni on
osoitettu kuninkaalle."

"Koska olette ranskalainen, monsieur, niin teidän pitää tietää, mitä
pääministeri merkitsee Ranskan hovissa."

"Oli aika", vastasi Atos, "jolloin tosiaan harrastin kysymystä mikä
asema pääministereille kuuluu; mutta jo useita vuosia takaperin olen
päättänyt olla keskusteluissa ainoastaan kuninkaan kanssa."

"Siinä tapauksessa ette saa tavataksenne ministeriä ettekä kuningasta,
monsieur", virkkoi Mazarin ärtyneenä ja nousi seisaalle.

Atos pani asiakirjan takaisin salkkuun, kumarsi vakavasti ja siirtyi
muutaman askeleen ovelle päin. Tämä kylmäverisyys katkeroitti Mazarinin
huudahtamaan:

"Tämä on outoa diplomaatin esiintymistä! Olemmeko vielä siinä ajassa,
jolloin Cromwell toimitti lähettiläinä luoksemme öykkärihuovejansa?
Teiltä, monsieur, ei puutu muuta kuin teräskypärä päästä ja raamattu
vyöstä."

"Monsieur", vastasi Atos kuivakiskoisesti, "minulla ei ole koskaan
ollut sitä etua, että olisin ollut keskusteluissa herra Cromwellin
kanssa kuten te, ja hänen lähettiläitänsä olen nähnyt ainoastaan miekka
kädessä; niin ollen en tiedä, millä tavoin hän hoiteli asioitansa
pääministerien kanssa. Mutta mitä Englannin kuninkaaseen tulee, niin
tiedän, että Kaarle II kirjoittaessaan hänen majesteetilleen kuningas
Ludvig XIV:lle ei tarkoita hänen ylhäisyyttänsä kardinaali Mazarinia;
tässä erossa en näe mitään jäävän valtiotaidon asiaksi."

"Ah!" huudahti Mazarin kohottaen laihtuneen päänsä ja lyöden otsaansa;
"nyt minä muistan!"

Atos katsoi häneen ihmeissään.

"Niin, hän se on!" puheli kardinaali yhä silmäillen lähettilästä;
"niin, ihan varmasti... Minä tunnen teidät, monsieur. Ah, _diavolo_, en
enää ihmettelekään."

"Minua taasen ihmetyttikin", vastasi Atos hymyillen, "että teidän
ylhäisyytenne erinomainen muisti ei ollut vielä johtanut minua
mieleenne."

"Aina vain vastaanhangoitteleva ja napiseva... herra... herra... mikä
nyt olikaan nimenne? Malttakaas... joen nimi... Potamos... ei... saaren
nimi... Naksos... ei, _per Jove_, vuoren[28] nimi se oli... Atos! kas
niin! Minua ilahuttaa nähdä teidät jälleen, kun emme ole Rueilissa,
missä te apulaishirtehistenne kanssa kiristitte minulta lunnaat.[29]
Fronde, aina sama frondelaisuus, kirottu niskuroimisen hapatus! Mutta
miksi teidän vastakohtaisuutenne on säilynyt pitempään kuin minun,
monsieur? Jos kellään oli valittamisen syytä, niin ei kai kuitenkaan
teillä, joka ette siitä liikkeestä suoriutunut ainoastaan komein
olkalapuin, vaan saitte kerrassaan Pyhän Hengen ritariketjut
kaulaanne!"

"Sallikaa minun olla puuttumatta näihin mietteisiin, herra kardinaali",
vastasi Atos. "Minulla on luottamustehtävä toimitettavana -- olisitteko
välittäjänäni sen suorittamisessa?"

"Minua hämmästyttää", sanoi Mazarin mielissään muistinsa elpymisestä ja
halukkaana häijyyn härnäämiseen, "minua hämmästyttää, herra... Atos...
että teidänlaisenne frondelainen on vastaanottanut lähetystoimen 'tuon
Mazarinin' luokse, kuten vanhaan hyvään aikaan sanottiin..."

Ja hän puhkesi nauramaan, vaikka tuskallinen yskä katkoi jokaista
lausetta ikäänkuin nyyhkäyksiksi.

"Olen lähtenyt lähettilääksi vain Ranskan kuninkaan luo, herra
kardinaali", muistutti kreivi, -- kuitenkin vähemmän purevasti, sillä
hän arveli maltilla pääsevänsä paremmin perille.

"On silti välttämätöntä, herra frondelainen", virkkoi Mazarin
hilpeästi, "että kuninkaalta, jonka asian olette hankkinut
toimeksenne..."

"Asia on annettu toimekseni, monseigneur, -- minä en tavoittele
valtiollista uraa."

"Olkoon niinkin, -- välttämätöntä on, että tämä lähetystehtävä
pikimmältään käy minunkin käsieni läpi... Älkäämme hukatko kallista
aikaa... lausukaa minulle ehtonne."

"Minulla on ollut kunnia vakuuttaa teidän ylhäisyydellenne, että hänen
majesteettinsa kuningas Kaarle II:n ainoa kirjelmä sisältää ilmoituksen
siitä, mitä hän haluaa."

"Kuulkaahan, itsepintaisuutenne käy naurettavaksi, herra Atos! Kyllä
näkee teidän olleen likeisissä väleissä puritaaneihin tuolla salmen
takana. Salaisuutenne tiedän paremmin kuin te, ja te olette kenties
ollut väärässä, kun ette ole esiintymisessänne ollenkaan kohditellut
sairauden murtamaa vanhusta, joka on paljon uurastanut elämässään ja
urheasti taistellut mielipiteittensä puolesta niinkuin tekin olette
omaa kantaanne puolustanut... Ette siis tahdo sanoa mitään? Hyvä! Ette
tahdo ilmaista minulle kirjeenne laatua?... No, se sopii; tulkaa
kanssani kamariini, puhutellaksenne kuningasta... ja kuninkaan edessä.
Vain sana vielä: kuka teille on antanut Kultaisen Taljan tunnuksen?
Muistelen kyllä, että teillä piti olla Sukkanauha-ritarikunnan
jäsenyys; mutta Kultaista Taljaa en tiennyt..."

"Hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n naimisiinmenon johdosta lähetti
Espanja välillisesti kuningas Kaarle II:lle tämän arvoluokan
valtuutuksen avonaisena, monseigneur; Kaarle II siirsi sen heti
minulle, täydentäen sen nimelläni."

Mazarin nousi ja käveli Bernouinin käsivarren varassa takaisin
makuukomeroonsa juuri kun siellä ilmoitettiin;: "Herra prinssi!"
Samassa ilmestyikin kardinaalin vieraaksi valtakunnan ensimmäinen
täysverinen kuningassuvun sivujäsen, Condén prinssi, Rocroyn, Lensin ja
Nördlingenin taisteluiden sankari aatelismiestensä saattamana; hän
tervehti jo kuningasta, kun pääministeri kohotti vuodekaihtimensa.

Atos ehti huomata Raoulin puristamassa kreivi de Guichen kättä ja
hymyllä vastata nuoren miehen kunnioittavaan kumarrukseen. Hänellä oli
myöskin aikaa tarkata kardinaalin säihkyviä kasvoja, kun tämä näki
edessään pöydällä ylettömän kultapinon, jonka kreivi de Guiche oli
hyväonnisena voittanut sillaikaa kun hänen ylhäisyytensä oli antanut
hänen hoidella pelivuoroaan. Vanhuksen ensimmäisenä ajatuksena olikin
kultarahojen rykelmä, lähettilään, lähetystoimen ja prinssin
unohtuessa.

"Mitä!" huudahti vanhus; "tämä kaikki... voittoako?"

"Viidenkymmenentuhannen écun vaiheille, -- niin, monseigneur", vastasi
kreivi de Guiche nousten seisaalle. "Luovutanko paikkani teidän
ylhäisyydellenne vai jatkanko vielä?"

"Heittäkää silleen, heittäkää! Hupsuko olette? Menettäisitte koko
summan, _peste_!"

"Monseigneur", virkkoi prinssi de Condé tervehtien.

"Hyvää iltaa, herra prinssi", sanoi ministeri keveästi; "onpa
herttaista, että pistäysitte katsomaan sairasta ystävää."

"Ystävää!..." tuumi kreivi de la Fère hämmästellen tätä sanan solmimaa
luonnotonta liittoa; "ystävää, kun on kysymyksessä Mazarin ja Condén
prinssi!"

Mazarin arvasi frondelaisen ajatuksen, sillä hän myhäili kreiville
voitokkaasti ja lausui sitten kuninkaalle:

"Sire, minulla on kunnia esitellä teidän majesteetillenne herra kreivi
de la Fère, hänen brittiläisen majesteettinsa lähettiläs... Valtion
asioissa, messieurs!" lisäsi hän lähettäen kädenliikkeellään pois
kamarista kaiken ylhäisen yleisön, joka täten väistyi pelkästä
viittauksesta, prinssi de Condé etummaisena. Prinssiä seurasi Raoul,
luotuaan vielä silmäyksen isäänsä.

Anjoun Filip ja leskikuningatar näyttivät kysyvin katsein keskenään
neuvottelevan, pitikö heidänkin vetäytyä syrjään.

"Perhe-asia", kiirehti Mazarin silloin lisäämään, viitaten heitä
pysymään paikoillaan. "Tämä herrasmies tuo kuninkaalle kirjeen, jossa
Kaarle II turvallisesti päässeenä takaisin valtaistuimelleen esittää
liittoa Monsieurin -- kuninkaamme veljen -- ja mademoiselle Henrietten,
Henrik IV:n tyttärentyttären kesken... Suvaitkaa ojentaa kuninkaalle
valtuutenne, herra kreivi."

Atos seisoi kotvasen ällistyneenä. Miten saattoi ministeri tuntea
kirjeen sisällön, kun hän ei ollut hetkeksikään luovuttanut sitä
hallustaan? Aina kuitenkin kyeten hallitsemaan sävynsä hän ojensi
sanomansa nuorelle kuninkaalle, joka punastuen otti sen vastaan.
Juhlallinen hiljaisuus vallitsi kardinaalin kamarissa. Sitä häiritsi
ainoastaan kullan helinä, kun Mazarin keltaisella ja kuivettuneella
kädellään kasasi pöydältä kolikoita rahalippaaseen kuninkaan lukiessa.



41.

Kertomus.


Kardinaalin häijyys ei ollut jättänyt lähettiläälle paljonkaan
sanottavaa. Sanat "päässeenä takaisin valtaistuimelle" olivat kuitenkin
herättäneet kuninkaan erityistä huomiota, ja hän virkkoi kreiville,
jota oli pitänyt silmällä tämän esittäytymisestä asti:

"Suvaitsisitteko antaa meille muutamia lähempiä tietoja asiain tilasta
Englannissa, monsieur? Tehän tulette siitä maasta, olette ranskalainen,
ja arvomerkeistänne näen teidät sekä ansiokkaaksi että korkeaan
säätyluokkaan kuuluvaksi henkilöksi."

"Kreivi de la Fère onkin teidän majesteettinne entisiä palvelijoita",
huomautti kardinaali leskikuningattareen kääntyen.

Itävallan Anna oli unohtavainen, -- kuningattarena, jonka elämässä
myrskyt olivat vuorotelleet kauniiden päivien kanssa. Hän katsoi
Mazariniin, jonka vahingoniloinen hymy lupasi hänelle jotakin ilkeyttä;
sitten hän toisella silmäyksellä pyysi Atokselta selitystä.

"Monsieur", jatkoi kardinaali, "oli muskettisoturina edesmenneen
kuninkaan palveluksessa ja nimeltään Tréville.[30] Monsieur tuntee
hyvin Englannin, hän kun on eri aikoina tehnyt sinne useita matkoja;
hän on peräti ansiokas alamainen."

Nämä sanat vihjaisivat vanhoihin muistoihin, joiden herättäminen aina
vapisutti Itävallan Annaa. Englannin mainitseminen elvytti hänen
mielessään niitä päiviä, jolloin hän sammumattomasti vihasi Richelieuta
ja kiihkeästi rakasti Buckinghamia; muskettisoturit kelpasivat nimeksi
sankarirunoelmalle, jonka voitot olivat paisuttaneet nuoren naisen
sydäntä ja jonka vaarat olivat tutisuttaneet nuoren kuningattaren
valtaistuinta. Kardinaalin sanoilla oli paljonkin tehoa, sillä se
huomautus sai mykiksi ja tarkkaavaisiksi kaikki kuninkaalliset
henkilöt, ja hyvin erilaisin tuntein nämä yhtaikaa alkoivat ajatella
noita salaperäisiä vuosia, joita nuoret tunsivat vain kuulopuheelta ja
vanhat olivat katsoneet pysyväisesti unohtuneiksi.

"Puhukaa, monsieur", virkkoi Ludvig XIV, ensimmäisenä irtautuen
epäilysten ja muistojen häiriöstä.

"Niin, puhukaa", kehoitti kardinaalikin, jonka tarmo ja virkeys olivat
palanneet leskikuningattarelle annetusta pikku letkautuksesta.

"Sire", aloitti kreivi, "kuningas Kaarle II:n kohtalo on kerrassaan
muuttunut kuin ihmetyöllä. Mitä ihmiset eivät olleet tähän asti saaneet
aikaan, sen on Jumala päättänyt panna täytäntöön."

Mazarin alkoi yskiä, vetäytyen vuoteelleen.

"Kuningas Kaarle II", jatkoi Atos, "on lähtenyt Haagista, ei enää
pakomatkalle tai valloitusretkelle, vaan itsenäisenä hallitsijana, joka
kaukana kuningaskunnastaan matkailtuansa saapui takaisin yleisen riemun
tervehtimänä."

"Suuri ihmetyö tosiaankin", sanoi Mazarin, "sillä jos on kerrottu
totta, niin tämä riemun hälinään palaava kuningas oli lähtiessään
saanut hyvästelykseen musketinlaukauksia."

Kuningas istui järkkymättömänä. Nuorempana ja keveäluontoisempana ei
Filip kyennyt pidättämään hymyä, joka imarteli Mazarinia ikäänkuin
taputuksena hänen leikkipuheelleen.

"Toden totta, ihme se on ollut", sanoi kuningas; "mutta niin paljon
kuin Jumala tekeekin kuninkaitten hyväksi, herra kreivi, Hän käyttää
kuitenkin ihmisiä välikappaleina aivoitustensa toimeenpanemiseen. Mitä
miehiä saa Kaarle II etusijassa kiittää valtaanpääsystänsä?"

"Mutta", tokaisi kardinaali vähääkään välittämättä kuninkaan itsetunnon
pahastuttamisesta, "eikö teidän majesteettinne tiedä, että hänelle
luovutti valtaistuimen kenraali Monk?..."

"Sen toki tiedän", vastasi Ludvig XIV lujasti; "kysyn herra
lähettiläältä kuitenkin tuon kenraalin mielenmuutoksen perusteita."

"Ja teidän majesteettinne kajoaakin juuri asian ytimeen", vastasi Atos,
"sillä ilman sitä ihmettä, josta minulla on ollut kunnia mainita, olisi
herra Monk todennäköisesti jäänyt kuninkaan voittamattomaksi
viholliseksi. Mutta Jumala tahtoi, että muuan mies sai eriskummaisen,
uhkarohkean ja nerokkaan aatoksen, samalla kun eräs toinen teki
uhrautuvaisen ja miehuullisen päätöksen. Näiden kahden suunnitelman
yhtymä tuotti herra Monkin ajatuskantaan sellaisen käänteen, että hän
kiivaasta vihollisesta asettui karkoitetun kuninkaan ystäväksi."

"Tällaisia yksityiskohtia juuri halusinkin tietää", virkkoi kuningas.
"Keitä nuo mainitsemanne kaksi miestä ovat?"

"He ovat ranskalaisia, sire."

"Sepä todella hauska tieto!"

"Entä ne kaksi aatosta?" kysäisi Mazarin. "Ne minussa herättävät
suurempaa uteliaisuutta kuin henkilöt."

"Niin", jupisi kuningas.

"Jälkimmäisenä mainitsemani uhrautuvainen ja järkevä aatos oli niistä
kahdesta vähäpätöisempi, sire: piti mennä kaivamaan esille
kultamiljoona, jonka kuningas Kaarle I oli haudannut Newcastleen, ja
ostaa tällä summalla Monkin kannatus."

"Ho, hoo!" äännähti Mazarin elpyen miljoonan maininnasta. "Mutta
samainen Monk oli juuri miehittänyt Newcastlen?"

"Niin, herra kardinaali, ja siitä syystä olen rohjennut sanoa sitä
aatosta miehuulliseksi samoin kuin uhrautuvaiseksikin. Oli siis
aikeena, jos herra Monk kieltäytyisi välittäjän tarjouksista, saattaa
voimaan kuningas Kaarle II:n omistusoikeus tuohon miljoonaan, joka
silloin piti korjata talteen kenraalin kunniantunnon välityksellä eikä
alamaisvelvollisuuden varassa... Tämä onnistui muutamista vastuksista
huolimatta; kenraali osoittausi ritarilliseksi ja salli siirtää pois
kullan."

"Minusta tuntuu", huomautti kuningas varovasti ja mietteissään, "kuin
Kaarle II Pariisissa oleskellessaan ei olisi tiennyt tästä
miljoonasta."

"Minun nähdäkseni", sanoi kardinaali häijysti, "hänen majesteettinsa
Ison-Britannian kuningas varsin hyvin tiesi sen miljoonan olemassaolon,
mutta piti mieluisampana kahta."

"Sire", vastasi Atos vakavasti, "hänen majesteettinsa kuningas Kaarle
II oleskeli Ranskassa niin köyhänä, että hänellä kerrankaan ei ollut
rahaa kyytihevoseen, -- niin vailla kaikkia apulähteitä, että hän
useasti ajatteli kuolemaa. Hän oli niin tietämätön Newcastleen
kätketystä miljoonasta, että hän vieläkin viettäisi synkkää elämää mitä
säälittömimmässä unohduksessa, ellei muuan aatelismies -- teidän
majesteettinne alamaisia -- olisi hänelle ilmaissut salaisuutta, jonka
edesmennyt kuningas oli erityisesti uskonut hänen kaittavakseen."

"Siirtykäämme siihen nerokkaaseen aatokseen, eriskummaiseen ja
uhkarohkeaan", näki Mazarin hyväksi keskeyttää. "Millainen se oli?"

"Kun herra Monk oli ainoana varsinaisena esteenä vallastasyöstyn
kuninkaan paluulle, johtui erään ranskalaisen mieleen toimittaa pois
tieltä se este."

"Ohoh, mutta sepä sentään oli konna ranskalaiseksi", huomautti Mazarin,
"ja se aatos ei ole niin nerokas, että keksijä säästyisi joutumasta
teilatuksi tai pyörällä ruhjotuksi parlamentin tuomion nojalla."

"Teidän ylhäisyytenne erehtyy", vastasi Atos kuivakiskoisesti; "en
sanonut, että se ranskalainen oli päättänyt murhata Monkin, vaan
toimittaa tieltä. Ranskan kielen sanoilla on nimenomainen merkitys,
josta ranskalaiset aatelismiehet ovat aina selvillä.[31] Se kuului
sitäpaitsi sodan toimiin, ja palvellessaan kuninkaita heidän
vihollisiansa vastaan ei saa tuomarikseen parlamenttia, vaan Jumalan.
Se ranskalainen aatelismies siis sai päähänsä ottaa kiinni herra
Monkin, ja hän pani suunnitelmansa toimeen."

Kuningas elähtyi aina urotöiden kuulemisesta. Hänen majesteettinsa
nuori veli ihan löi nyrkkiään pöytään ja huudahti:

"Hei, mainiota!"

"Hän sieppasi haltuunsa Monkin?" ihmetteli kuningas. "Mutta Monk oli
leirissään..."

"Ja aatelismies toimi yksinään, sire."

"Merkillistä!" kummasteli Filip.

"Hämmästyttävää todellakin!" huudahti kuningas.

"Kas vain, siinä nyt kaksi jalopeuran pentua on päässyt kahleistaan",
tuumi kardinaali itsekseen. Ja sävynsä nyreyttä salaamatta hän kysyi
ääneen:

"Näistä seikoista en ole tiennyt; takaatteko tietonne varmasta
lähteestä saaduiksi, monsieur?"

"Sitäkin helpommin, herra kardinaali, kun olen nähnyt ne tapaukset."

"Te!"

"Niin, monseigneur."

Kuningas oli väkisinkin työntynyt likemmäksi kreiviä; Anjoun herttua oli
kääntynyt päin ja lähenteli tätä toiselta puolelta.

"Sitten, monsieur, sitten?" huudahti kumpainenkin yhtaikaa.

"Sire, kaapattuaan haltuunsa herra Monkin vei ranskalainen hänet
kuningas Kaarle II:n luo Hollantiin. Kuningas päästi herra Monkin heti
vapaaksi, ja kenraali kiitollisuudessaan palautti Kaarle II:lle
Ison-Britannian valtaistuimen, jonka puolesta niin monet urhot olivat
turhaan taistelleet."

Filip ihastuksissaan taputti käsiänsä. Malttavaisempana Ludvig XIV
kääntyi kysymään kreiviltä:

"Onko tämä kaikissa kohdissaan totta?"

"Ehdottoman tarkalleen, sire."

"Joku aatelismieheni tunsi tuon miljoonan salaisuuden ja säilytti sen?"

"Niin, sire."

"Hänen nimensä?"

"Teidän nöyrin palvelijanne", vastasi Atos säveästi.

Ihaileva sorina paisutti Atoksen sydäntä. Hänen toki kannattikin tuntea
ylpeyttä. Itse kardinaalikin kohotti kätensä ilmaan.

"Monsieur", sanoi kuningas, "toivoakseni keksin keinon palkitakseni
teitä." Atos liikahti.

"Oh, en rehellisyydestänne -- sen hyvittäminen nöyryyttäisi teitä;
mutta minun on palkittava teitä siitä, että olette auttanut veljeni
Kaarle II:n pääsyä valtaistuimelle."

"Tietenkin", mukasi Mazarin.

"Hyvän asian voittoa, joka tuottaa ylenpalttista riemastusta Ranskan
koko kuningassuvulle", lisäsi Itävallan Anna.

"Mutta jatkaakseni: onko myös totta", tiedusti Ludvig XIV, "että joku
mies on yksinään tunkeutunut Monkin luo hänen leirissään ja anastanut
hänet haltuunsa?"

"Sillä miehellä oli kymmenen alempisäätyistä apuria."

"Ei sen enempää tukea?"

"Ei muuta."

"Ja kuka hän olikaan?"

"Herra d'Artagnan, teidän majesteettinne muskettisoturien entinen
luutnantti."

Itävallan Anna punehtui. Mazarin näytti nolostuen käyvän yhä
kellastuneemmaksi; Ludvig XIV:n sävy synkkeni, ja hänen kalpealla
otsallaan helmeili hikipisara.

"Millaisia miehiä!" jupisi hän ja loi tahtomattaankin ministeriin
silmäyksen, joka olisi tätä värähdyttänyt, jollei sairas olisi juuri
silloin kätkenyt päätänsä pielukseen.

"Monsieur", huudahti nuori Anjoun herttua laskien naisellisenvalkoisen
ja siron kätensä Atoksen käsivarrelle, "pyydän teitä sanomaan sille
urholle, että kuninkaan veli huomenna juo hänen maljansa sadan parhaan
aatelismiehemme läsnäollessa!"

Ja kun nuori mies sen lausuttuaan huomasi toisen kalvosinröyhelönsä
joutuneen siinä innostuksen purkauksessa epäjärjestykseen, ryhtyi hän
mitä huolellisemmin laittamaan sitä kuntoon.

"Puhukaamme asioista, sire", virkkoi Mazarin, joka ei haltioitunut eikä
käyttänyt kalvosinröyhelöitä.

"Niin, monsieur", vastasi kuningas. "Esittäkää toimeksenne annettu
ilmoitus, herra kreivi", lisäsi hän kääntyen Atokseen.

Atos aloitti asiansa ja tarjosi juhlallisesti lady Henriette Stuartin
kättä kuninkaan nuorelle veljelle. Neuvottelua kesti tunnin ajan;
sitten avattiin kamarin ovet hovilaisille, jotka asettuivat jälleen
paikoilleen niinkuin illanviettoon ei olisi sattunut mitään
keskeytystä. Atos pääsi taas lähestymään Raoulia, joten isä ja poika
saivat puristaa toistensa kättä.



42.

Mazarin heittäytyy tuhlariksi.


Mazarinin yrittäessä toipua kuumeellisesta vaivaannuksestaan Atos ja
Raoul vaihtoivat muutamia sanoja kamarin sopessa.

"Olet siis Pariisissa, Raoul?" virkkoi kreivi.

"Niin, monsieur, herra prinssin palattua."

"En voi keskustella kanssasi tässä paikassa, missä meitä tarkkaillaan,
mutta lähden piankin asuntooni ja odotan sinun saapuvan sinne heti kun
palveluksesi sallii."

Raoul kumarsi. Condén prinssi astui samassa suoraan heidän luokseen.
Prinssillä oli se kirkas ja syvälletunkeva katse, joka on ominainen
jalolaatuisille saalistajalinnuille; hänen kasvoissaankin oli useita
tähän yhdennäköisyyteen viittaavia piirteitä. Tiedetään, että prinssin
kyömynenä terävänä ulkoni vain hiukan kuperasta otsasta, joka oli
pikemmin matala kuin korkea; hovin naljailijat, jotka olivat nerollekin
armottomia, väittivätkin Condén maineikkaan prinssisuvun nykyisen
päämiehen saaneen siten oikeastaan kotkan nokan eikä inhimillistä
nenää.

Tämä terävä katse ja koko ulkomuodon hallitsevainen sävy tavallisesti
hämmensivät prinssin puhuttelemia henkilöitä enemmän kuin Rocroyn
sankari olisi voinut vaikuttaa suoranaisella majesteettisuudella tai
säännöllisellä kauneudella. Sitäpaitsi hänen ulkonevat silmänsä
leimahtelivat niin herkästi, että prinssillä kaikki elostuminen näytti
kiivaudelta. Hänen säätyarvonsakin johdosta koko hovimaailma kunnioitti
herra prinssiä, ja monetkin kehittivät kunnioitustansa pelokkuudeksi,
nähden vain hänet ratkaisevana tekijänä urallaan. Ludvig de Condé siis
lähestyi kreivi de la Fèreä ja Raoulia, ilmeisesti aikoen saada
tervehdyksen toiselta ja puhutella toista.

Kukaan ei kyennyt kumartamaan arvokkaamman pidättyvästi kuin kreivi de
la Fère. Hän halveksi sovittaa kunnioittavaan tervehtimiseen kaikkia
niitä vivahduksia, joihin hovilaista tavallisesti kannustaa ainoastaan
liehittelyn halu. Atos tunsi omakohtaisen arvonsa ja kumarsi prinssille
kuin kunnon ihmiselle, parantaen jollakin epämääräisellä myötätunnon
herättämisellä sitä jäykkyyttä, joka olisi voinut loukata ylimmän arvon
korskeutta.

Prinssi aikoi lausua jotakin Raoulille. Atos ehätti edelle.

"Jos herra varakreivi de Bragelonne", virkkoi hän, "ei olisi teidän
korkeutenne vähäpätöisimpiä palvelijoita, niin pyytäisin häntä
ilmoittamaan teille nimeni, prinssi."

"Minulla on kunnia puhutella kreivi de la Fèreä", sanoi Condén prinssi
heti.

"Suojelijaani", lisäsi Raoul punehtuen.

"Valtakunnan kunniakkaimpia miehiä", jatkoi prinssi, "Ranskan
ensimmäisiä ylimyksiä, josta olen kuullut puhuttavan niin paljon hyvää,
että mieleni on usein tehnyt lukea teidät ystäviini."

"En ole sen kunnian arvoinen, monseigneur, muutoin kuin teidän
korkeuttanne kohtaan tuntemani kunnioituksen ja ihailun perusteella",
vastasi Atos.

"Herra de Bragelonne", virkkoi prinssi, "on kunnon upseeri, jonka näkee
olleen hyvässä koulussa. Voi, herra kreivi, teidän aikananne oli
päälliköillä vasta sotureita..."

"Totta kyllä, monseigneur, mutta nytpä sotureilla on vasta
päälliköitä."

Tämä kohteliaisuus, joka ei ollenkaan tuntunut imartelulta, sävähdytti
ilahduksella miestä, jota koko Eurooppa piti sankarina ja joka jo
saattoi tuntea kylläännystä ylistyksiin.

"Mieltäni pahoittaa", huomautti prinssi, "että te olette vetäytynyt
syrjään palveluksesta, herra kreivi, sillä kuningas joutuu alinomaa
sotaan Hollannin tai Englannin kanssa, ja silloin ei puutu tilaisuuksia
teidänlaiseltanne mieheltä, joka tuntee Ison-Britannian niinkuin
Ranskan."

"Luulen voivani vakuuttaa teidän korkeudellenne, että tein viisaasti
vetäytyessäni yksityiselämään", sanoi Atos hymyillen. "Ranska ja
Iso-Britannia elävät tästälähtein sisaruksina, jos uskon
aavistuksiani."

"Aavistuksianne?"

"Malttakaahan, monseigneur, mitä puhutaankaan tuolla herra kardinaalin
pöydässä?"

"Peliseurassa?"

"Niin, monseigneur, siellä on tekeillä jotakin erityistä."

Kardinaali oli tosiaan kohoutunut kyynärpäänsä varaan ja tehnyt merkin
Anjoun herttualle, joka lähestyi häntä.

"Monseigneur", sanoi kardinaali, "suvaitkaa, pyydän, koota haltuunne
kaikki nuo kultarahat."

Hän osoitti suunnatonta keltaisten ja välkkyvien kolikkojen röykkiötä,
jonka kreivi de Guiche oli vähitellen kasannut hänen eteensä yhä
ihmeellisen onnen suosimana.

"Minulleko?" huudahti nuori prinssi.

"Nämä viitisenkymmentätuhatta écua, niin, monseigneur, ovat teidän."

"Te lahjoitatte tuon summan minulle?"

"Olen pelannut teidän lukuunne, monseigneur", vastasi kardinaali
riutuneemmin, niinkuin lahjoituksen työläys olisi näännyttänyt hänen
kaikki ruumiilliset voimansa tai sielunkykynsä.

"Voi, hyvä Jumala", jupisi Filip melkein huumaantuneena ilosta, "ihana
päivä!"

Ja kouristaen sormensa haravaksi hän sulloi kaikki taskunsa täyteen
kultaa. Runsas kolmannes kuitenkin vielä jäi pöydälle.

"Chevalier", Filip kutsui suosikkiansa Lotringin junkkarisi "tule
tänne."

Suosikki riensi saapuville.

"Pistä sinä loput taskuusi", sanoi nuori prinssi.

Seurueesta ei kukaan pitänyt tätä omituista kohtausta muuna kuin
liikuttavana perheilmiönä. Kardinaali tekeysi isäksi Ranskan pojille,
jotka olivat pikku prinsseistä alkaen varttuneet hänen siipiensä
suojassa. Kukaan ei senvuoksi katsonut tätä pääministerin
anteliaisuutta korskeudeksi tai häpeämättömyydeksi, niinkuin sellaista
meidän päivinämme arvosteltaisiin.

Hovilaiset tunsivat vain kateutta. Kuningas käänsi pois päänsä.

"Minulla ei ole ikinä ollut näin suurta rahasummaa", haastoi nuori
prinssi iloissaan, astuessaan suosikkinsa kanssa lattian poikki,
mennäkseen ulkopuolella oleviin vaunuihinsa. "Ei milloinkaan... Jopa se
painaa, -- sataviisikymmentätuhatta livreä!"

"Mutta mikä oikku saikaan herra kardinaalin lahjoittamaan pois noin
uhkean pelivoiton?" kummasteli Condén prinssi hiljaisessa puhelussa
kreivi de ja Fèren kanssa. "Hän on siis pahoin sairaana, meidän rakas
kardinaalimme?"

"On kyllä, monseigneur, epäilemättä hyvinkin huonovointisena, kuten jo
päältäkinpäin näkee."

"Kuihtunut hän on... Mutta tästä hän kuolee! Sataviisikymmentätuhatta
livreä!... Se on ihan uskomatonta. Mitähän siinä piilee, kreivi?
Keksikääpä joku järjellinen syy."

"Monseigneur, malttakaa hiukan, -- Anjoun herttua tulee tänne päin
puhellen chevalier de Lorrainen kanssa; en ollenkaan kummastuisi, jos
he säästäisivät minulta juoruamisen kiusan. Kuunnelkaa heitä."

Samassa lausuikin Lotringin junkkari puoliääneen Filipille:

"Monseigneur, ei ole luonnonmukaista, että herra Mazarin lahjoittaa
teille näin suuren summan... Varokaa, teiltä tippuu rahoja,
monseigneur... Mitä kardinaali tahtookaan teistä, ollakseen näin
antelias?"

"Kuten arvelin", supatti Atos prinssin korvaan, "tästä kenties tulee
vastaus kysymykseenne."

"Sanokaa toki, monseigneur!" tiukkasi chevalier kärsimättömästi,
samalla kun hän taskujansa punniten arvioitsi, mikä määrä hänen
osalleen oli summasta pirahtanut.

"Huomenlahja, chevalier!"

"Mitä! Huomenlahja!"

"Niin vainkin: minä menen naimisiin!" vastasi Anjoun herttua
huomaamatta, että hän juuri sivuutti Condén prinssin ja Atoksen, jotka
kumpainenkin kumarsivat syvään.

Chevalier loi nuoreen herttuaan niin kummallisen katseen, niin
vimmaisen, että kreivi de la Fère hätkähti.

"Te... te naimisiin?" hän tankkasi. "Oh, mahdotonta! Tekisittekö sen
hupsuuden!"

"Kah, minä vain teen mitä teetetään", vastasi Anjoun herttua. "Mutta
tule pian, mennään sijoittamaan rahat säilyyn."

Nauraen ja rupatellen hän kumppaninsa kanssa katosi kumartelevaa
ihmiskujaa pitkin.

"Siinä siis se salaisuus?" virkkoi Condén prinssi hiljaa Atokselle.

"Minä en sitä ole teille sanonut, monseigneur."

"Hän ottaa puolisokseen Kaarle II:n sisaren?"

"Niin luulen."

Prinssi mietti tuokion, ja hänen silmissään välähti salama.

"Kas niin", virkkoi hän hitaasti kuin itsekseen, "taaskin säilät
seinälle... pitkäksi aikaa!" Ja hän huokasi.

Ainoana kuulijana yksistään Atos käsitti, mitä kaikkea sisältyi siihen
äkillisesti murskautuneiden pyrkimysten, sammuneiden mielikuvien,
pettyneiden toiveiden hiljaiseen purkaukseen.

Heti kun prinssi de Condé kumarsi seurueelle hyvästelyksi, läksi
kuningaskin. Atos uudisti merkillä Bragelonnelle äskeisen kehoituksensa
kahdenkeskiseen kohtaukseen. Vähitellen kamari tyhjentyi, ja Mazarin
jäi yksikseen tuskiin, joita hän ei enää yrittänytkään salata.

"Bernouin! Bernouin!" huusi hän särkyneellä äänellä.

"Mitä monseigneur tahtoo?"

"Guénaud... kutsuttakoon Guénaud", ähkäisi hänen ylhäisyytensä;
"minusta tuntuu kuin olisin kuolemaisillani."

Kauhistunut kamaripalvelija juoksi työhuoneeseen antamaan määräyksen,
ja lääkäriä noutamaan rientänyt ratsumies karautti kuninkaan vaunujen
editse Saint-Honoré-kadulle.



43.

Guénaud.


Kardinaalin kutsu oli kiireellinen, eikä tohtori Guénaud siekaillutkaan.

Hän tapasi potilaansa makaamassa pöhistynein säärin, sinertävän
kalpeana ja vatsan painostusta valittavana. Mazarinilla oli ollut julma
nivelsäryn kohtaus, ja hän kärsi kamalia kipuja, maltittomana kuten
ainakin mies, joka ei ole tottunut koettelemuksiin.

"Ah, nyt olen pelastettu!" huudahti hän lääkärinsä ilmestyessä.

Guénaud oli hyvin oppinut ja ymmärtäväinen tieteensä edustaja, jonka
maine ei kaivannut Boileaun arvosteluja. Sairaudentapauksissa hän
kohteli potilaita kuin turkkilainen, vaikka hänen edessään olisi
kuningas vääntelehtinyt. Niinpä hän ei vastannutkaan Mazarinille kuten
ministeri odotti: "Niin, tässä lääkäri, paetkoon tauti!" Päin vastoin,
hän silmäili sairasta hyvin totisen näköisenä.

"Hohoi", mutisi hän.

"Mitä nyt, Guénaud!... Noin vakavana?"

"Sävyni on tautinne mukainen, monseigneur, -- teidän tilanne on
vakava."

"Nivelsärkyä... niin, niin, nivelsärky se vain repii."

"Kehittyneenä muiksikin vioiksi, monseigneur."

Mazarin ponnistausi kyynärpäänsä varaan ja katsoi häneen kysyvästi,
virkahtaen:

"Mitä sanottekaan? Olenko pahemmin sairas kuin itse uskonkaan?"

"Monseigneur", aloitti Guénaud istuutuen vuoteen vierelle, "teidän
ylhäisyytenne on raskaasti uurastanut kaiken ikänne, olette kokenut
paljon rasitusta."

"Mutta minä en mielestäni vielä ole kovinkaan vanha... Herra de
Richelieu-vainaja oli kuollessaan vain seitsemäntoista kuukautta
nuorempi minua, ja hänen loppunaan oli satunnainen kuolettava tauti.
Minä olen vielä nuori, Guénaud, ajatelkaa toki: vasta täyttänyt
viisikymmentäkaksi vuotta."

"Hoo, enemmän teillä on ikää, monseigneur... Kuinka kauan kestikään
frondelaisliikettä?"

"Miksi sitä kysytte, Guénaud?"

"Lääketieteellistä laskelmaa varten, monseigneur."

"No, siinä suunnilleen kymmenen vuotta... roihuten tai kytevänä."

"No niin, suvaitkaa laskea jokainen frondelaisvuosi kolmeksi
tavalliseksi... saamme kolmekymmentä; lisäten kaksikymmentä
viiteenkymmeneenkahteen tulette kahdenkahdeksatta ikäiseksi,
monseigneur... ja se on jo korkea ikä."

Puhuessaan hän koetti potilaansa valtimoa. Tämä osoitti niin
huolestuttavia oireita, että lääkäri keskeytyksistä huolimatta heti
jatkoi:

"Laskemmekin frondelaisvuodet nelinkertaisiksi, ja te olette niin ollen
jo kahdeksankymmenenkahden vuoden vanha!"

Mazarin vaaleni vielä entisestään ja virkkoi heikosti:

"Puhutteko tosissanne, Guénaud?"

"Voi, niin vakavasti, monseigneur!"

"Kautta rantain ilmoitatte siis minulle, että olen arveluttavasti
sairaana."

"Niin, totisesti, monseigneur, -- saatanhan suoraankin lausua sen
teidän ylhäisyytenne kaltaiselle järkevälle ja rohkealle miehelle."

Kardinaali hengitti niin työläästi, että armottoman lääkärinkin tuli
surku.

"Tauteja on monenlaisia", yritti Mazarin. "Toisista läpäisee."

"Niin kyllä, monseigneur."

"Eikö tosiaankin?" huudahti Mazarin miltei ilahtuneena! "sillä mitä
merkitystä muutoin olisikaan tarmolla, tahdonvoimalla? Mitä auttaisi
nero, teidän neronne, Guénaud? Ja mihin kelpaisi tiede ja sen tuottama
taito, ellei pelastamaan vaarasta potilaita, jolla on kaikki apukeinot
käytettävissään?"

Guénaud yritti avata suutansa, mutta kardinaali pitkitti: "Ottakaa
huomioon, että minä olen hoidokeistanne luottavaisin; tottelen teitä
sokeasti, ja niinpä..."

"Sen kyllä tiedän", myönsi Guénaud.

"Paranenhan siis?"

"Monseigneur, ei lujinkaan tahdonvoima, ei karaistuneinkaan tarmo, ei
suurin nero eikä korkein tiede kykene vastustamaan tautia, johon Jumala
on asettanut ehdottoman tuhon. Kun tauti on kuolettava, niin se tappaa,
eikä siinä auta mikään..."

"Onko tautini... siis... kuolemaksi?" kysyi Mazarin.

"On, monseigneur."

Kardinaali vaipui hetkiseksi kokoon kuin musertavan iskun saaneena.
Mutta Mazarinin luonto ei toki niin luhistunut.

"Guénaud", hän sanoi jälleen kohoutuen, "sallikaa minun vielä vedota
tuomiostanne. Tahdon saada koolle Euroopan viisaimmat tiedemiehet, ja
kysyä heiltä neuvoa... tahdon elää vaikka millä keinoin."

"Älköön teidän ylhäisyytenne luulko", vastasi Guénaud, "että minä
olen vain omalla vastuullani rohjennut lausua ratkaisun noin
kallisarvoisesta kohtalosta; olen jo kuulustanut sekä Ranskan että
ulkomaiden kokeneimpien lääkärien ja paranteenvalmistajain mieltä...
hankkinut kaksitoista pätevintä lausuntoa."

"Ja mitä ne sanovat?"

"Että teidän ylhäisyytenne on kuoleman oma; asiaa koskeva mietintö
allekirjoituksineen on salkussani. Jos teidän ylhäisyytenne tahtoo
tutustua siihen, näette siinä nimettyinä, mitä kaikkia parantumattomia
tauteja olemme havainneet. Ensiksikin..."

"Ei, ei, Guénaud", huudahti Mazarin työntäen paperin luotansa, "minä
antaudun, minä antaudun!"

Kiihtymyksen kohtausta seurasi syvä hiljaisuus, jollaikaa kardinaali
keräsi ajatuksiaan ja voimiansa.

"Toinen asia", aloitti hän sitten: "onhan luonnonparantajia,
puoskareita. Kotimaassani on lääkärien hylkäämillä tapana turvautua
johonkuhun orvietaanikaupustelijaan,[32] jonka lääke kymmenen
tappaessaan pelastaa sata."

"Eikö teidän ylhäisyytenne ole huomannut, että minä olen kuukauden
kuluessa vaihtanut lääkkeitänne kymmenen kertaa? Olen kuluttanut
viisikymmentätuhatta livreä kaikkien noiden heittiöiden salaisuuksien
ostamiseen: luettelo on koeteltu loppuun, kukkaroni samaten. Te ette
ole parantunut, ja ilman minun taitojani olisitte ja haudassa."

"Mennyttä siis", jupisi kardinaali, "kaikki lopussa!"

Hän silmäili synkästi ympäristönsä ylellisyyttä.

"Tämä kaikki täytyy jättää!" huokasi hän. "Olen kuollut, Guénaud, olen
kuollut!"

"No, ette vielä, monseigneur", rauhoitti lääkäri.

Mazarin tarttui hänen käteensä.

"Paljonko on aikaa?" hän kysyi tähdäten suuret silmänsä tiukasti
lääkärin levollisiin kasvoihin.

"Monseigneur, sellaista ei koskaan sanota."

"Tavallisille ihmisille, ei kai; mutta minulle... minulle, jonka
jokainen minuutti vastaa aarretta, sanokaa minulle, Guénaud, sanokaa!"

"Ei, ei, monseigneur."

"Minä tahdon, kuuletko! Oi, anna minulle kuukausi, niin maksan sinulle
satatuhatta livreä päivässä!"

"Monseigneur", vastasi Guénaud lujalla äänellä, "Jumala teille antaa
armopäivät enkä minä. Eikä Jumala myönnä teille kahta viikkoa enempää!"

Kardinaali päästi tuskallisen huokauksen ja vaipui pielukselleen
kuiskaten:

"Kiitos, Guénaud, kiitos!"

Lääkäri teki lähtöä, mutta kuoleva kohottausi vielä ja varoitti
leimuavin katsein:

"Vaiteliaisuutta, muistakaa olla vaiti!"

"Monseigneur, kaksi kuukautta on tämä salaisuus ollut tiedossani; te
näette, että olen tarkoin säilyttänyt sen."

"Menkää, Guénaud, pidän huolta palkinnostanne; menkää, ja sanokaa
Briennelle, että hänen tulee lähettää luokseni joku apulainen --
kutsuttakoon herra Colbert. Hyvästi!"



44.

Colbert.


Colbert ei ollut kaukanakaan. Kaiken iltaa hän oli oleskellut eräässä
käytävässä, haastellen Bernouinin tai Briennen kanssa ja hovimiehen
tavallisella nokkeluudella pohtien uutisia, jotka kuvastuivat jokaisen
tapauksen pinnalle niinkuin ilmarakkuloita nousee veden kalvoon. On
epäilemättä paikallaan piirtää tässä moniain sanoin muuan sen
vuosisadan mielenkiintoisimpia muotokuvia ja esittää se kenties yhtä
todellisena kuin hän esiintyy aikalaisten maalauksissa. Colbert oli
mies, jonka käsittelemiseen historioitsijalla ja sielutieteilijällä on
yhtä suuri aihe.

Hän oli kolmetoista vuotta vanhempi Ludvig-kuningasta, tulevaista
herraansa, varreltaan keskimittainen, pikemmin laiha kuin tanakka;
silmät olivat syvällä ja kasvonpiirteet jokapäiväiset, mustat hiukset
pitkät ja harvat, niin että hän jo varhain alkoikin käyttää patalakkia.
Katse oli ankara ja kovakin; jäykkä sävy käsitettiin hänen alempiensa
keskuudessa kopeudeksi ja esiintyi ylempien silmissä teennäisenä
siveellisenä arvokkuutena, mutta tämä ylväys ei vain muuttunut missään
olosuhteissa, ei edes hänen ollessaan yksinään kuvastimen edessä. Siinä
mies ulkonaisesti määriteltynä.

Mitä hänen sisäiseen olemukseensa tulee, niin häntä kiitettiin yleiseen
erinomaisista tilimiehen lahjoista ja käytännöllisestä keinokkuudesta,
jolla hän kykeni keksimään valtiolle tulolähteitä ikäänkuin tyhjästä.
Hän oli älynnyt pakottaa rajalinnoitusten päälliköt elättämään
varusmiehistöjä palkatta, pelkästään niiden suoranaisella osuudella
vanhoista veroista. Noin kallisarvoinen ominaisuus oli saanut
kardinaali Mazarinin nimittämään hänet intendentikseen[33] herra
Joubertin kuoltua, toivoen Colbertin osaavan edelleenkin mukavasti
murennella valtion menoeriä vähäisemmiksi.

Colbert sai vähitellen asemaa hovissa porvarillisesta syntyperästään
huolimatta -- isä oli nimittäin jatkanut isänsä liikettä
viinikauppiaana ja sittemmin perustanut verkamyymälän, joka lopulta
kehittyi silkkikaupaksi. Tälle alalle oli poikakin aiottu, ja hän oli
jo ollut erään lyonilaisen kauppiaan palveluksessa, mutta sittemmin
tullut Pariisiin harjoittelijaksi asianajokonttoriin. Siellä hän oli
oppinut tilinpitoa ja vielä tärkeämpää tilien sekoittamisen taitoa.
Jäykkyys oli tuottanut Colbertille kuitenkin suurinta hyötyä, --
Onnetar oikutellessaan todella suuresti muistuttaa noita vanhan ajan
naisia, joiden mieltymystä ei työntänyt luotansa mikään ulkonainen tai
sielullinen piirre, kun he kerran elähtyivät huomaavaisiksi jollekulle
henkilölle. Sattui nimittäin erityinen käänne kirjurin uralla.

Ollessaan v. 1648 valtiosihteeri Michel Letellierin palveluksessa,
johon hän oli siirtynyt serkkunsa Saint-Penangen herran suositusten
avulla, sai hän eräänä päivänä ministeriltä kiperän asian
toimitettavakseen kardinaali Mazarinin luona. Hänen ylhäisyytensä oli
silloin mitä parhaassa voinnissa, ilkeät frondelaisvuodet eivät olleet
vielä käyneet hänelle kolmin- ja nelinkertaisiksi. Kardinaali oleskeli
Sedanissa ja oli joutunut pahaan pulaan eräästä hovivehkeilystä, jossa
Itävallan Anna näytti tahtovan luopua hänen puoleltaan. Tuon juonen
lankoja piteli Letellier. Hän oli juuri saanut leskikuningattarelta
kirjeen, joka oli hänelle hyvin kallisarvoinen ja Mazarinille
varsin vaarallinen. Jo siihen aikaan! Letellier näytteli sitä
kaksinaamaisuutta, joka erinomaisesti edistikin hänen menestystään, kun
hän aina asettausi kumpaisenkin vastapuolen kannattajaksi, hyötymällä
molemmista joko sekaannuttamalla heidän välinsä yhä pahemmiksi tai
toimittamalla heidät sovintoon keskenänsä. Nyt Letellier halusi
lähettää Itävallan Annan kirjeen Mazarinille, jotta tämä ilmiannosta
hyvillään tuntisi kiitollisuutta näin kauniista hyväntahtoisuudesta.
Kirjeen lähettäminen oli helppoa, mutta pulmallista oli saada se
takaisin kardinaalilta, jonka piti vain lukea se. Letellier silmäili
miettivästi ympärilleen, ja nähdessään tummapintaisen ja laihan
kirjurin, joka otsa rypyssä laski tilisarekkeita hänen pulpettinsa
ääressä, arveli hän tämän miehen soveliaammaksi hankkeensa
toteuttamiseen kuin paraskaan aatelissoturi olisi saattanut olla.

Colbertin piti lähteä Sedaniin ilmoittamaan Mazarinille kirjeen sisältö
ja tuoda kirje sitten takaisin Letellierille.

Hän kuunteli saamaansa ohjetta tunnollisen tarkkaavasti, antoi toistaa
määräyksen ja pyysi sitten nimenomaista selvyyttä siitä, oliko kirjeen
takaisintuominen yhtä tärkeätä kuin sen näyttäminen kardinaalille.

"Se onkin ihan välttämätöntä", sanoi Letellier.

Colbert lähti päätähavin matkalle ja riensi kuin pikalähetti, jonka ei
auta ajatella vaivojaan. Hän ojensi Mazarinille ensin Letellierin
kirjelmän, jossa kardinaalille ilmoitettiin tuon kallisarvoisen kirjeen
lähettämisestä, ja sitten tämän tähdellisen paperin.

Mazarin punastui rajusti lukiessaan Itävallan Annan kirjeen, hymyili
armollisesti Colbertille ja viittasi puhuttelun päättyneen.

"Milloin saan vastauksen, monseigneur?" kysyi kuriiri nöyrästi.

"Huomenna."

"Huomisaamuna?"

"Niin, monsieur."

Asiamies kääntyi ovelle, koetettuaan ylväintä kumarrustansa. Seuraavana
päivänä hän oli odottamassa kello seitsemästä.

Mazarin ei ollut hänestä millänsäkään. Colbert istui järkkymättömänä
odotushuoneessa ja vuoronsa tullessa astui kardinaalin luo kello
kymmeneltä.

Mazarin antoi hänelle silloin sinetillä suljetun käärön, jonka koteloon
oli kirjoitettu valtiosihteeri Michel Letellierin osoite. Colbert
silmäili kääröä huolellisesti; kardinaali omaksui hyvin herttaisen
ilmeen työntäessään häntä ovelle päin.

"Ja leskikuningattaren kirje, monseigneur?" tiedusti Colbert.

"Se on muiden paperien mukana, käärössä", vastasi Mazarin.

"Ah, hyvä on", sanoi Colbert, -- ja asettaen hattunsa polvien väliin
hän alkoi irroittaa sinettiä. Mazarinilta pääsi huudahdus.

"Mitä teettekään?" hän virkahti tuimasti.

"Avaan käärön, monseigneur."

"Epäilettekö minua, mokomakin musteentuhrija! Onko moista röyhkeyttä
vielä kuultukaan!"

"Voi, monseigneur, älkää minulle pahastuko! En suinkaan tee
kysymyksenalaiseksi teidän ylhäisyytenne sanaa, Jumala varjelkoon!"

"Missä sitten on vika?"

"En voi ehdottomasti luottaa teidän kanslianne täsmällisyyteen,
monseigneur. Mitä onkaan joku kirje? Paperilappunen. Pikku lappusen voi
unohtaa... Ja, kas vain, monseigneur, katsokaa, olinko väärässä! Teidän
kirjurinne on tosiaankin unohtanut sen lappusen: kirjettä ei näy
käärössä."

"Te olette häpeämätön ettekä edes näe oikein!" kivahti Mazarin
kiukustuneena; "menkää tiehenne, ja saatte odottaa, ennenkuin minua
toiste puhuttelette!"

Ja niin sanoessaan hän aito italialaiseen viekkauteen turvautuen
tempasi Colbertin käsistä käärön ja vetäysi yksityishuoneisiinsa. Mutta
tämä äkäännys ei voinut iskeytyä niin lujaan, ettei järkevyys olisi
aikanaan päässyt voitolle.

Joka aamu Mazarin työhuoneensa oven avatessaan näki Colbertin hahmon
seisovan vartiona väliaidakkeen takana, ja nöyrästi, mutta
itsepintaisesti tämä vastenmielinen olento kyseli häneltä
leskikuningattaren kirjettä. Mazarin ei viimein kyennyt enää sietämään
tätä näkyä, vaan luovutti kirjeen. Taipuessaan hän purki sisuaan
ankaraan läksytykseen, jollaikaa kiusaaja tyynesti tutki kirjettä,
tarkasteli sisältöä ja allekirjoitusta sekä ihan haisteli paperiakin,
niinkuin se olisi hellinnyt valtakunnan ovelimman väärentäjän kädestä.
Mazarin tulistui hänelle yhä enemmän, mutta järkkymätön Colbert
läksi matkaansa kuin kuurona kaikelle, varmistuttuaan kirjeen
alkuperäisyydestä.

Se käyttäytyminen myöhemmällä toimitti hänelle Joubertin paikan, sillä
Mazarin ei hautonut enää suuttumustaan, vaan ihaili miehen lujuutta ja
halusi kiinnittää puolelleen noin uskollisen luonteen.

Tämä ainoakin kasku antaa silmäyksen Colbertin sieluun. Tapausten
kehitys sitten vähitellen toimitti hänen kaikille sielunkyvyilleen
vapaamman toimintatilaisuuden. Piankin hän osasi siinä määrin
laittautua kardinaalin suosioon, että hän kävi tälle välttämättömäksi.
Valtiorahaston sihteeri tunsi kaikki pääministerin tilit, joista tämä
ei ollut hänelle koskaan puhunut, ja kun tämä kahdenkeskinen salaisuus
oli lujana siteenä, ei olekaan ihme, että Mazarin ennen maailmasta
lähtöänsä halusi kuulustaa asiantuntijain neuvoa sen omaisuuden
käyttämisestä, joka hänen oli pakko jättää haudan tälle puolen.

Guénaudin poistuessa hän siis kutsutti Colbertin, kehoitti häntä
istuutumaan ja aloitti:

"Puhelkaamme hiukan, herra Colbert, ja vakavasti, sillä minä olen
sairaana ja voin kukaties kuolla."

"Ihminen on kuolevainen", vastasi Colbert.

"Sitä olen aina pitänyt muistissani, herra Colbert, ja sitä ajatellen
olen uurastanut... Te tiedätte, että olen koonnut hiukan omaisuutta..."

"Kyllä tiedän, monseigneur."

"Paljoksiko suunnilleen arvioitsette sen omaisuuden, herra Colbert?"

"Neljäksikymmeneksi miljoonaksi
viideksisadaksikuudeksikymmeneksituhanneksikahdeksisadaksi livreksi ja
yhdeksäksi souksi kahdeksaksi denieriksi", vastasi Colbert.

Kardinaali huoahti raskaasti ja katseli Colbertia ihaillen, mutta
sitten hän suvaitsi hymyillä.

"Tiettyjä rahoja", lisäsi Colbert vastaukseksi tähän hymyyn.

Kardinaali hätkähti vuoteellaan.

"Mitä sillä tarkoitatte?" hän kysyi.

"Tarkoitan", selitti Colbert, "että paitsi noita neljääkymmentä
miljoonaa viittäsataakuuttakymmentätuhattakahtasataa livreä ja yhdeksää
souta kahdeksaa denieriä on erikseen kolmetoista miljoonaa, joista ei
tiedetä."

"Huh!" huokasi Mazarin; "sitä miestä!"

Samassa Bernouin pisti päänsä sisälle ovesta.

"Mitä nyt!" ärähti Mazarin; "miksi minua häiritään?"

"Teatiinimunkki, teidän ylhäisyytenne rippi-isä, oli kutsuttu täksi
illaksi; hän ei voisi tulla uudestaan ennen kuin ylihuomenna."

Mazarin katseli Colbertia, joka otti heti hattunsa ja sanoi:

"Tulen sitten myöhemmällä, monseigneur."

Mazarin epäröitsi.

"Ei, ei", vastasi hän, "minulla on yhtä paljon tekemistä teidän
kanssanne kuin hänen. Te sitäpaitsi olette toinen ripittäjäni... ja
mitä lausun toiselle, sen saa toinenkin kuulla. Jääkää vain, Colbert."

"Mutta, monseigneur, suostuneeko hengellinen isä poikkeamaan
katumuksenteon kahdenkeskisyydestä?"

"Älkää siitä välittäkö, siirtykää seinäkomeroon."

"Voisin odottaa ulkopuolella, monseigneur."

"Ei, ei, on parempi, että kuulette kunnon miehen ripin."

Colbert kumarsi ja siirtyi makuusijan ja seinän väliseen solaan.

"Tulkoon teatiini-isä vain tänne", määräsi Mazarin vetäessään
vuodeuutimet kiinni.



45.

Kunnon miehen rippi.


Munkki astui huoneeseen tyynesti, olematta kovinkaan hämmästynyt siitä
melusta ja kuhinasta, jota huolestuminen kardinaalin terveydentilasta
oli aiheuttanut koko talossa.

"Tulkaa, teidän kunnianarvoisuutenne", sanoi Mazarin luotuaan vielä
silmäyksen seinäsolaan päin, "tulkaa ja lohduttakaa minua."

"Se on velvollisuuteni, monseigneur", vastasi hengenmies.

"Istukaa nyt ensin mukavasti, sillä minä aloitan yleisellä
tunnustuksella; te voitte siten heti antaa minulle kunnollisen
synninpäästön, ja silloin luulen saavani rauhallisemman mielen."

"Monseigneur", huomautti rippi-isä, "te ette ole niin sairas, että
yleinen rippi olisi pakollinen... Ja se olisi hyvin väsyttävääkin,
säästäkää voimianne!"

"Otaksutte siis, että siitä tulee pitkäkin, teidän
kunnianarvoisuutenne?"

"Miten voisi uskoa muutakaan, kun ihminen on viettänyt niin täyteläistä
elämää kuin teidän ylhäisyytenne?"

"Oi, se on totta... Niin, kertomusta voisi kestää pitkälle."

"Jumalan laupeus on suuri", vakuutti munkki nenäänsä puhuen.

"No", lausui Mazarin, "alanpa jo itse pelkäillä sietäneeni kovin paljon
sellaista, mitä Herra saattaa pitää tuomittavana."

"Niin, eikö totta?" sanoi munkki yksinkertaisesti, vetäen viekkaat ja
suipot myyränkasvonsa syrjään lampun hohteesta. "Sellaisia
synnintekijät ovat: unohtavaisia ensimmältä, sitten arvelevaisia, kun
on myöhäistä."

"Synnintekijät?" kertasi Mazarin. "Minusta tuo ihan kuulosti
synnyntekijöiltä, ikäänkuin olisitte ivallisesti tahtonut nuhteeksi
viitata niihin sukuluetteloihin, joita olen antanut laatia syntyni
ylentämiseksi... minä, joka todella olen kalastajan poika?"

"Hm!" äännähti munkki.

"Siinä on ensimmäinen syntini, teidän kunnianarvoisuutenne, --
hylättävä myötämielisyys, sillä olenhan suvainnut, että minut on pantu
polveutuvaksi Rooman vanhoista konsuleista, T. Geganius Macerinus
I:stä, Macerinus II:ta ja Proculus Macerinus III:sta, joista
Haolanderin kronikka kertoo... Macerinuksesta Mazariniin oli päätelmä
houkutteleva. Macerinus vähennysmuotona merkitsee laihanläntää. Voi,
teidän kunnianarvoisuutenne, Mazarini kelpaa nyt varsin hyvin
vahvistusmuotona merkitsemään laihaa kuin Latsarus. Katsokaa!" Ja hän
näytti näivettyneitä käsivarsiaan ja kuumeen kuihduttamia raajojansa.

"Jos olettekin syntyisin kalastajaperheestä", virkkoi teatiinimunkki,
"niin en näe siinä teille mitään kiusallista... sillä olihan Pyhä
Pietarikin kalastaja, ja vaikka te olette kirkkoruhtinas, monseigneur,
on hän ollut kirkon ylimmäinen. Siirtykäämme edelleen, jos
suvaitsette."

"Niin, no, olenhan toki uhannut Bastiljilla erästä Bounetia,
avignonilaista pappia, joka tahtoi julkaista _Casa Mazarinista_ aivan
liian ihmeellisen sukuselvityksen."

"Jotta se olisi ollut todennäköinen?" huomautti munkki.

"Oi, minua kyllä houkutteli silloin ylpeyden pahe, teidän
kunnianarvoisuutenne... toinen synti."

"Se oli mielen ailahdusta, eikä sellaisista erheistä voi ketään
nuhdella. Edelleen, edelleen."

"Olin siis ylpeydessä... Nähkääs, teidän kunnianarvoisuutenne, minä
koetan jakaa tunnustukseni pääsyntien mukaan."

"Hyvin tehty, jako on kyllä minullekin mieleen."

"Se ilahduttaa minua. Teidän tulee nyt tietää, että vuonna 1630... voi,
siitäkin on jo yksineljättä vuotta!"

"Te olitte silloin yhdeksänkolmatta vanha, monseigneur."

"Kuohuvassa iässä. Minä näyttelin soturia, heittäytyen Casalin luona
muskettituleen, osoittaakseni kykeneväni istumaan ratsailla yhtä hyvin
kuin yksikään upseeri. On kyllä totta, että sain silloin rauhan
solmituksi Espanjan ja Ranskan kesken. Se hiukan lieventänee syntiäni."

"En näe mitään syntiä siinä, että mies näyttää osaavansa ratsastaa",
huomautti ripittäjä; "se on aivan soveliasta esiintymistä ja tuottaa
kunniaa papinkauhtanalle. Kristittynä minun täytyy hyväksyä, että te
olette ehkäissyt verenvuodatuksen; munkkina olen hyvilläni säätyveljen
osoittamasta urheudesta."

Mazarin taivutti nöyrästi päätänsä.

"Niin", sanoi hän, "mutta seuraukset!"

"Mitkä seuraukset?"

"No, tuolla kirotulla ylpeyden synnillä on syvät juuret... Sitten kun
olin siten heittäytynyt kahden armeijan väliin, -- kun olin haistanut
ruutia ja hyörinyt rintamalla, -- sitten minä hiukan väheksyin
kenraaleja."

"Ahaa!"

"Siinä paha... enkä ole sen koommin havainnut ainoatakaan siedettävää
sotapäällikköä."

"On tosiasia", virkkoi teatiinimunkki, "että meikäläiset kenraalit
eivät ole paljonkaan kunnostautuneet."

"Oh, onhan herra prinssi!" huudahti Mazarin; "häntä olen pahoin
kiusannut, olen tosiaan!"

"Häntä ei tarvitse surkutella, hän on koonnut kylliksi kultaa ja
kunniaa."

"Vaikka nyt niinkin... mutta esimerkiksi herra de Beaufort, jolle
toimitin niin paljon kärsimyksiä Vincennesin tyrmässä?"

"Kah, hänhän oli kapinallinen, ja valtion turvallisuus vaati sitä
uhrausta... Siirtykäämme seuraavaan kohtaan.

"Lienenkin jo esittänyt loppuun ylpeyden. Tulee toinen synti, jonka
määrittelemistä arastelen..."

"Kyllä minä sen määrittelen... puhukaa vain asia."

"Se on hyvin suuri synti, teidän kunnianarvoisuutenne."

"Saa nähdä, monseigneur."

"Teidän on täytynyt kuulla erityisistä väleistä, joita minulla on
ollut... hänen majesteettiinsa leskikuningattareen... Pahansuopaiset
ihmiset..."

"He ovat tyhmiä, monseigneur! Eikö ollut valtion edun ja nuoren
kuninkaan menestyksen kannalta välttämätöntä, että te olitte hyvän
ymmärtämyksen kannalla kuningattaren kanssa? Siirtykäämme vain
edelleen."

"Voin vakuuttaa teille", sanoi Mazarin, "että te kevennätte sielultani
raskaan taakan."

"Vähäpätöisyyksiä kaikki!... Ryhtykäämme vakaviin seikkoihin."

"Onhan niitä kunnianhimo, teidän kunnianarvoisuutenne .."

"Se raivaa tietä suuriin saavutuksiin, monseigneur."

"Tiarankin tavoittelu?..."

"Paavius on kristillisyyden etummainen sija -- miksette olisi sitä
asemaa saanut haluta?"

"On julkisuudessa väitetty, että minä siinä pyrkimyksessä myin Cambrain
espanjalaisille."

"Te olette kenties itse sallinut painattaa sellaisia lentolehtisiä,
hätyyttelemättä niiden kirjoittajia?"

"Niin, teidän kunnianarvoisuutenne, sikäli on sydämeni tosiaan puhdas.
Nyt en enää tiedäkään muuta kuin pikku hairahduksia tunnollani."

"Ilmaiskaa."

"Pelaaminen."

"Se kyllä on maallista, mutta oikeastaan teitä on asemannekin
velvoittanut järjestämään seuraelämää kotiinne."

"Pidin voittamisesta..."

"Ei ole pelaajaa, joka tahtoo hävitä."

"Puijasinkin hiukan..."

"Käytitte tavallista tilaisuutta. Siirtykäämme seuraavaan."

"No, ei nyt enää mikään raskauta tuntoani, teidän kunnianarvoisuutenne.
Antakaa minulle synninpäästö, jotta sieluni Jumalan kutsuessa voi
esteettömästi nousta Hänen valtaistuimensa juurelle asti."

Rippi-isä ei liikuttanut käsivarsiansa eikä huuliaan.

"Mitä odotatte, teidän kunnianarvoisuutenne?" kysyi Mazarin.

"Odotan ripityksen loppua, monseigneur."

"Mutta minä olen jo valmis."

"Oh, ei! Teidän ylhäisyytenne erehtyy."

"En tietääkseni."

"Miettikää tarkoin."

"Olen miettinyt mahdollisimman perusteellisesti."

"Sitten minä autan muistianne."

"Katsotaan."

Munkki köhi muutaman kerran.

"Ette ole puhunut minulle ahneudesta, joka on pääsyntejä sekin, ettekä
miljoonistanne", huomautti hän sitten.

"Miljoonistaniko? Hyvä isä, minkätähden ottaisin puheeksi omaisuuteni?"

"Olemme siinä kohden eri mieltä, katsokaas. Te sanotte sitä summaa
omaksenne, mutta minä luulen, että rahat ovat oikeammiten muille
kuuluvia."

Mazarin siirsi kylmän kätensä hiestyvälle otsalleen.

"Kuinka niin?" hän änkkäsi.

"No, teidän ylhäisyytenne on koonnut suuret varat kuninkaan
palveluksessa..."

"Hm, suuretko... ei liikaa."

"Se sikseen, mutta mistä se varallisuus on lähtöisin?"

"Valtiolta."

"Valtio merkitsee kuningasta."

"Ja mikä siitä tulee päätelmäksenne?" kysyi Mazarin alkaen vapista.

"En voi sitä harkita ilman omaisuusluetteloanne. Laskekaamme hiukan,
jos sallitte: Teillä on Metzin hiippakunta?"

"Niin."

"Saint-Clementin, Saint-Arnoudin ja Saint-Vincentin apottikunnat siihen
liitettyinä?"

"Niin."

"Ranskassa teillä on Saint-Denisin apottikunta, tuottoisa lääni."

"Kyllä, teidän kunnianarvoisuutenne."

"Teillä on myös Clunyn apottikunta, hyvin runsastuloinen!"

"On vielä sekin."

"Ja Saint-Médardin luostarikunta Soissonsin piirissä, -- sadantuhannen
livren vuositulot sieltä!"

"En sitä kiellä."

"Samoin Saint-Victorin luostarikunta Marseillen piirissä, etelän
parhaita!"

"Niin, hyvä isä."

"Hyvinkin miljoona vuotuista tuottoa kaikkiaan. Kardinaalin ja
ministerin tulot mukaan luettuina pääsemme kenties kahteen miljoonaan
vuodessa. Kymmenessä vuodessa kaksikymmentä miljoonaa, jotka
viidentoista korolla asteittain tuottavat toiset kaksikymmentä
miljoonaa kymmenessä vuodessa kasvua."

"Onpa teissä laskumiestä pyhäksi isäksi!"

"Sen jälkeen kun teidän ylhäisyytenne on sijoittanut
teatiiniveljeskuntamme siihen luostariin, joka meillä on
Saint-Germain-des-Presin lähellä, olen nyt jo kuusitoista vuotta
laatinut järjestön tilit."

"Ja nähdäkseni minunkin, teidän kunnianarvoisuutenne."

"Pitää tietää hiukan kaikkea, monseigneur."

"No, mikä tästä tulee päätökseksi?"

"Että kuorma on liian iso teidän mahtuaksenne paratiisin portista."

"Olisinko kadotettu?"

"Varmasti, ellette luovuta takaisin."

Mazarin parahti surkeasti.

"Luovuta takaisin! Mutta kelle, hyvä Jumala?"

"Rahojen oikealle isännälle, kuninkaalle!"

"Mutta kuninkaaltahan olen kaikki saanut!..."

"Suokaa anteeksi, kuningas ei kirjoittele sellaisia maksumääräyksiä!"

Mazarinin huokaukset voimistuivat voihkinaksi. "Synninpäästö!" ähkäisi
hän.

"Mahdotonta, monseigneur... Palauttakaa, palauttakaa", vastasi munkki.

"Mutta olettehan ollut suopea kaikille synneilleni, -- miksette
tällekin?"

"Syystä että sen jättäminen silleen olisi kuningasta vastaan rikkomus,
jota hän ei koskaan antaisi anteeksi minulle, monseigneur", vastasi
ripittäjä.

Sitten hän poistui katuvaisen luota syvää sääliä ilmaisevin kasvoin,
astuen kuitenkin ulos ovesta yhtä jäntevänä ryhdiltään kuin oli
tullutkin.

"Hohoi! armias taivas!" valitti kardinaali. "Tulkaa tänne, Colbert;
tunnen itseni kovin sairaaksi, hyvä ystävä!"



46.

Lahjoituskirja.


Colbert ilmestyi jälleen uudinten takaa.

"Oletteko kuullut?" kysyi Mazarin.

"Valitettavasti, monseigneur!"

"Onko hän oikeassa? Ovatko kaikki nuo rahat väärin hankittua
omaisuutta?"

"Teatiinimunkki on huono tuomari raha-asioissa, monseigneur", vastasi
Colbert kylmäkiskoisesti. "Mahdollisesti teidän ylhäisyytenne kuitenkin
on joissakin kohdin väärässä hänen jumaluusopillisten käsitystensä
mukaan. Niitä heikkouksiahan aina ilmenee... kuoleman lähetessä."

"Pahin heikkous on itse kuoleminen, Colbert."

"Totta kyllä, monseigneur. Mutta ketä kohtaan nyt munkki havaitseekaan
tehdyksi vääryyttä? Kuningasta kohtaan!"

Mazarin kohautti olkapäitänsä.

"Niinkuin minä en olisi pelastanut hänen valtakuntaansa ja
taloudellista asemaansa!"

"Sitä ei käy kumoaminen, monseigneur."

"Eikö totta? Olen siis täysin laillisesti ansainnut palkkaa, rippi-isän
kannasta huolimatta?"

"Aivan epäilemättä."

"Ja voisin siis puutteenalaisille omaisilleni varata kunnollisen
osan... tai kaikkikin, mitä olen saanut kokoon."

"En näe mitään estettä, monseigneur."

"Olinkin varma siitä, Colbert, että teidän käsitystänne kuulustaessani
saisin viisaan neuvon", kiitti Mazarin ilahtuneena.

Colbert suipisti huuliaan totisena ja huomautti:

"Olisi kuitenkin hyvä tietää, monseigneur, eikö munkki sanoillaan vain
virittänyt ansaa."

"Mitä ihmettä! Ansaa... miksi? Hän on vakaa hengenmies!"

"Hän uskoi teidän ylhäisyytenne olevan kuolemanajatuksissa, koska
kutsuitte hänet ripittämään. Sanoistaan päättäen hän tahtoi saada
teidät eroittamaan kuninkaan antamat varat niistä, jotka olitte itse
hankkinut, määrätäkseen sitten palautettavaksi kuninkaalle ainakin sen
verran kuin lopulta itse katsoisitte kohtuulliseksi. Mutta sellaisella
puolinaisella mukautumisella voisi olla omat vaaransa, monseigneur.
Tältä kannalta katsoen saattaisi olla parasta..."

"Luovuttaa kaikkiko?" huudahti Mazarin kiihtyneenä. "Ettehän toki
ajattele sitä... Nyt puhutte kuten munkki."

"Hän tahtoi johtaa teidän ylhäisyyttänne etevänä valtiomiehenä
huomaamaan jakamisenkin hankalaksi. Te tiedätte, että kuninkaalla ei
nykyhetkellä ole sataaviittäkymmentätuhattakaan livreä kirstuissaan."

"Se ei ole minun asiani", sanoi Mazarin voitokkaasti; "siitä vastaa
yli-intendentti Fouquet, jonka kaikki tilit olen viime kuukausina
jättänyt tarkastettaviksenne."

Colbert puristi huulensa yhteen pelkästä Fouquetin nimen
mainitsemisesta.

"Hänen majesteetillaan", hän virkkoi hampaittensa välitse, "ei ole
muita varoja kuin mitä herra Fouquet saa kokoon; teidän aarteenne,
monseigneur, tuntunee hänestä viekoittelevalta."

"En missään tapauksessa ole kuninkaan raha-asiain isännöitsijä; minulla
on oma kukkaroni... Mutta miksen voisi hänen majesteettinsa
menestykseksi määrätä... joitakin jälkisäädöksiä... mahdotontahan minun
vain on syrjäyttää omaisiani..."

"Osittainen testamenttaus häpäisisi teitä ja loukkaisi kuningasta.
Jonkun erän osoittaminen hänen majesteetilleen käsitettäisiin
tunnustukseksi, että tämä on herättänyt teissä epäilyksiä saantinne
laillisuudesta."

"Herra Colbert!..."

"Käsitin teidän ylhäisyytenne kunnioittaneen minua neuvon kysymisellä."

"Niin, mutta te ette tiedä kysymyksen tärkeimpiä yksityiskohtia."

"En ole tietämätön ainoastakaan tähän kuuluvasta seikasta, monseigneur.
Jo kymmenen vuotta olen yleissummina tarkkaillut kaikkea Ranskassa
syntyvää tilastoa, ja jos olen vaivalla opetellut ulkoa sarekkeiden
tulemat, ovat ne nyt juuttuneet päähäni niin hyvin, että säästeliään
herran Letellierin virkatoimista tuhlaavaisen herra Fouquetin salaisiin
pikku maksumääräyksiin saakka voisin numero numerolta kerrata kaikki
Marseillesta Cherbourgiin asti käytetyt viralliset tulot."

"Te siis tahtoisitte, että minä syytäisin kaikki rahani kuninkaan
kirstuihin!" huudahti Mazarin ivallisesti, samalla kun nivelsärky
kuitenkin kiristi häneltä tuskallisia ähkäyksiä. "Eipä sitä kuningas
tosiaan panisi pahakseen, mutta kuluttaessaan miljooniani hän
laskettelisi minusta pilkkapuheita, ja syystä kyllä."

"Teidän ylhäisyytenne ei ole käsittänyt minua. En ole ollenkaan
tarkoittanut, että kuningas saisi käytellä teidän rahojanne."

"Minusta tuntuu, että sanotte sen selvästi, neuvoessanne minua
lahjoittamaan ne hänelle."

"Ah, teidän ylhäisyytenne ei taudin rasittamana ota huomioon hänen
majesteettinsa luonnetta", vastasi Colbert.

"Kuinka niin?"

"Hänen luonteensa, jos rohkenen niin lausua, luullakseni muistuttaa
samaa mielenlaatua kuin teidän ylhäisyytenne äsken tunnusti viakseen
ripissä..."

"Puhukaa vain suoraan; mitä siitä on mainittavaa?"

"Ylpeys, -- ei, pyydän anteeksi, monseigneur, piti sanomani ylväys.
Kuninkaissa ei ole ylpeyttä: se on inhimillinen intohimo."

"Ylpeys, niin, sitä hänessä tosiaan on. No?"

"No niin, monseigneur, jos olen osannut oikeaan, niin teidän
ylhäisyytenne tulee vain heti lahjoittaa kaikki omaisuutenne
kuninkaalle, sillä kuningas ei ota sitä vastaan."

"Oh, nuori mies, joka on vailla varoja ja kunnianhimon jäytämä, -- joka
haluaa kuolemaani..."

"Monseigneur..."

"Periäkseen, niin, Colbert; niin, hän haluaa kuolemaani perinnön takia.
Minua kolminkertaista tyhmyriä! -- sitenhän minä ehättäisin edelle!"

"Juuri niin. Jos lahjoitus tapahtuu erityisessä muodossa, niin hän
kieltäytyy siitä."

"Näinköhän sentään!"

"Varmasti. Nuori mies, joka ei ole mitään tehnyt, -- joka hehkuvasti
kaipaa mainetta ja itsenäisyyttä, ei ota valmiiksi rakennettua, vaan
tahtoo itse luoda valtansa perustan. Tämä ruhtinas, monseigneur, ei
tyydy Palais-Royaliin, jonka herra de Richelieu hänelle testamenttasi,
eikä Mazarin-palatsiin, jonka te olette niin uhkeaksi rakennuttanut, ei
Louvreen, jossa hänen esi-isänsä ovat asuneet, eikä Saint-Germainiin,
missä hän on syntynyt. Hän ei välitä mistään, mikä ei ole hänestä
itsestään lähtöisin, sen ennustan."

"Ja te takaatte, että jos lahjoitan kuninkaalle neljäkymmentä
miljoonaa..."

"Lausuen samalla eräitä seikkoja, niin hän kieltäytyy."

"Mihin tapaan lausuisin, mielestänne?"

"Olen valmis sommittelemaan kirjelmän, jos monseigneur johtelee
sanelua."

"Mutta mitä etua siitä lopultakaan on minulle?"

"Varsin suurta. Kukaan ei sitten enää voi syyttää teidän ylhäisyyttänne
siitä kohtuuttomasta ahneudesta, josta lentolehtisten kyhääjät ovat
herjanneet vuosisadan loistavinta neroa."

"Olette oikeassa, Colbert, olette oikeassa; käykää tapaamassa
kuningasta minun puolestani ja viekää hänelle testamenttini."

"Lahjoituskirja, monseigneur."

"Mutta jos hän ottaakin vastaan! Jos hän vain kiittää?"

"Silloin teidän suvullenne kuitenkin jäivät haitattomasti ne
kolmetoista miljoonaa, ja se on aimo summa."

"Mutta teidän laskelmanne olisi silloin ollut petosta tai tyhmyyttä!"

"Se ei osoittaudu kumpaiseksikaan, monseigneur... Minun mielestäni te
liiaksi pelkäätte, että kuningas ottaa vastaan, -- teidän sijassanne
katsoisin hankalaksi totuudeksi, että hän kieltäytyy."

"Jos hän tosiaan kieltäytyy, niin silloinpa testamenttaan hänelle ne
erikseen varatut kolmetoista miljoonaa... niin, sen teen... muistakaa
tahtoni... Mutta nyt tulee taas tuskankohtaus, -- käyn heikoksi... olen
kovin sairas, Colbert, loppuni on ehdottomasti lähellä..."

Colbert hätkähti. Kardinaalin tila oli tosiaan arveluttava: tuskanhiki
helmeili hänen kalmankalpeilla kasvoillaan suurina karpaloina ja esitti
potilaan niin surkeana, että karaistuneinkaan lääkäri ei olisi voinut
olla säälittelemättä näkyä. Colbert oli epäilemättä hyvin järkkynyt,
sillä hän poistui huoneesta kutsuen Bernouinin kuolevan luokse ja
siirtyen käytävään.

Siellä kävellessään edes takaisin -- kasvoillaan mietiskelevä ilme,
joka antoi melkein ylevyyttä hänen karkeille piirteilleen, olkapäät
kumarassa, kaula ojolla, huulet raollaan äännellen katkonaisten
ajatustensa murenia, -- hän rohkaisi mielensä menettelyyn, jota aikoi
yrittää, sillaikaa kun seinän takana kymmenen askeleen päässä hänen
herransa kiemurteli ja voivotteli kovissa tuskissa, ajattelematta enää
maallisia aarteita tai taivaallisia riemuja, mutta kylläkin kaikkia
kadotuksen kauhuja.

Sillaikaa kun kuumat kääreet, huumausaineet, lievikkeet ja kardinaalin
luokse hälytetty Guénaud toimivat yhä suuremmalla kiireellä, Colbert
paineli käsillään isoa päätänsä hillitäkseen aivoissaan pyörivien
suunnitelmien kuumetta ja pohti sen lahjoituskirjan sanamuotoa, jonka
aikoi kirjoituttaa Mazarinilla heti kun sairaus soisi tälle ensimmäisen
lepotovin. Kardinaalin voihkaukset ja kuoleman lähestymiseen oireet
menneisyyden edustajan ympärillä tuntuivat elähdyttävän nerokasta
ajattelua tässä miehessä, joka tuuheita kulmakarvojansa rypistellen jo
kääntyi uudestisyntyvän yhteiskunnan uutta päivännousua kohti.

Colbert palasi Mazarinin luo sairaan kylliksi toinnuttua ja sai hänet
sanelemaan näin kuuluvan lahjoituskirjan:

    'Ennen kuin joudun Korkeimman eteen, pyydän kuningasta, herraani
    maan päällä, ottamaan takaisin sen omaisuuden, jonka hänen
    hyvyytensä on minulle suonut; ilomielin näkee sukuni sen
    siirtyvän niin maineikkaihin käsiin. Kaikesta omistamastani
    laadittu tarkka luettelo toimitetaan hänen majesteetilleen heti
    kun hän sitä haluaa tai hänen uskollisen palvelijansa huokaistua
    viimeisen henkäyksensä.

                               _Jules_, kardinaali _de Mazarin_.'

Kardinaali piirsi huoaten allekirjoituksensa; Colbert sinetöitsi
kirjeen ja vei sen heti Louvreen, jonne kuningas oli juuri saapunut.
Sitten hän palasi asuntoonsa hykerrellen kämmeniään kuten ainakin mies,
joka on käyttänyt päivänsä hyvin.



47.

Itävallan Anna antaa Ludvig XIV:lle neuvon ja herra Fouquet toisen.

Tieto kardinaalin tilan äkillisestä huonontumisesta oli jo levinnyt ja
keräsi Louvreen ainakin yhtä runsaasti väkeä kuin samaan aikaan
julkaistu virallinen vahvistus kuninkaan veljen päätetystä
avioliitosta.

Tuskin oli Ludvig XIV astunut huoneisiinsa, vielä mietteissään kaikesta
illan mittaan näkemästänsä ja kuulemastaan, kun palatsinvartija ilmoitti
saman hovilaisjoukon, joka oli aamulla kiirehtinyt saapuville hänen
heräämishetkekseen, nyt uudestaan esittäytyneen makuullemenon
toimituksessa mukanaolevaksi. Tämä huomaavaisuus oli erityistä
suosiollisuutta, jota mielistelyssään hyvinkin huoleton hovi oli
kardinaalin valtaanpääsystä saakka osoittanut pääministerille,
suurestikaan pelkäämättä kuninkaan pahastuvan.

Mutta nyt oli ministeri saanut arveluttavan taudinkohtauksen, ja
liehittelyn hyöky tulvi valtaistuinta kohti. Hovimiehet osaavat
ihmeellisesti vainuta ennakolta kaikkia tapauksia; heillä on ylimmäinen
tietämys: he ovat valtiomiehiä vaikeiden selkkausten lopullisen
ratkaisun oivaltamiseen, heissä on sotapäällikköä taisteluiden
tuloksien arvaamiseen, lääketieteellisellä aprikoimisellaan he
päättävät sairaitten kohtalosta. Ludvig XIV, jolle hänen äitinsä oli
valaissut tätä tosiasiaa monien muiden opetusten ohella, käsitti siis,
että hänen ylhäisyytensä kardinaali Mazarin oli pahasti sairaana.

Itävallan Anna oli juuri vienyt nuoren kuningattaren hänen huoneisiinsa
ja keventänyt hänen otsaltaan hovisäännön määräämän hiuslaitteen
painon, kun hän sitten palatessaan tapasi poikansa vetäytyneenä
työhuoneeseen. Siellä tämä yksinään, apeana ja karvain sydämin purki
itseänsä vasta ikäänkuin tahtonsa harjaannuttamiseksi tuollaista yrmeän
ja peloittavan vimmastuksen kohtausta, jotka kuninkailla puhjetessaan
luovat muistettavia tapauksia. Ludvig kykenikin niin voimakkaasti
hillitsemään luontoansa, että hänen kiukustumisestaan syntyi vain
lieviä myrskyjä; niinpä hänen rajuin esiintymisensä, jota Saint-Simon
mainitsee kuninkaan ainoana ja hämmästyttävänä raivostuksena, oli se
kuuluisa kuohahdus, joka viisikymmentä vuotta myöhemmin johtui Mainen
herttuan lymyilystä ja purkausi kelpo kepitykseksi eräälle lakeija
paralle leivoksen näpistämisestä.

No niin, nuori kuningas oli nyt joutunut tuskallisen ärtymyksen valtaan
ja jupisi katsellen itseänsä kuvastimesta: "Oi kuningas!... nimivaltias
ilman valtaa... varjokuva!... tarmoton patsas, jolla ei ole muuta
mahtia kuin hoviväen kumarteluttaminen, -- milloin kykenetkään
kohottamaan samettisen käsivartesi, puristamaan nyrkkiin silkkikätesi?
Milloin pystyt muuhunkin kuin huokailemaan tai myhäilemään huulillasi,
jotka ovat tuomitut salaamaan ajatuksiasi kuin taidegalleriasi
marmoriveistokset sieluttomassa järkkymättömyydessään?"

Pyyhkäisten otsaansa ja tavoittaen ilmaa hän lähestyi ikkunaa ja näki
alhaalla muutamia keskenään juttelevia ratsumiehiä ja moniaita aran
uteliaita katselijoita. Ratsumiehet olivat pikku osa vartiota, utelias
ryhmä edusti niitä kansan tyhjänpäiväisimpiä yksilöitä, joille kuningas
on aina ihmeellinen ilmiö niinkuin virtahepo, krokotiili tai
jättiläiskäärme. Hän löi otsaansa kämmenellään ja huudahti: "Ranskan
kuningas! on sekin arvo! Ranskan kansa! mikä luontokappaleiden lauma!
Näin minä palaan Louvreen, -- vasta päästettyinä valjaista hevoseni
vielä höyryävät, ja minä olen tämän aikaa herättänyt sen verran
harrastusta, että juuri kaksikymmentä ihmistä töllistelee kulkuani...
Kaksikymmentä... mitä sanonkaan! ei, ei ole kahtakymmentäkään henkilöä,
jotka välittäisivät mitään Ranskan kuninkaasta, eikä edes kymmentä
jousimiestä ole taloani vartioimassa: jousimiehet, kansan,
kaartilaiset, kaikki vetää Palais-Royal puoleensa. Minkätähden, hyvä
Jumala? Eikö minulla, kuninkaalla, ole oikeutta kysyä tätä?"

"Syystä että Palais-Royalissa on kaikki kulta, hallitusvallan väline",
vastasi ääni työhuoneen oviverhon takaa.

Ludvig käännähti päin, hätkähti nähdessään äitinsä ja sanoi lähestyen:

"Toivoakseni ei teidän majesteettinne anna mitään merkitystä joutavalle
lausunnalle, jollaista kuninkaille tuttu kyllästyminen ja yksinäisyys
johtaa onnellisimmankin osan saaneita luonteita keksimään
ajankulukseen?"

"En kiinnittänyt huomiota muuhun kuin että te napisette, poikani."

"Minäkö? En suinkaan", vakuutti Ludvig XIV; "en millään muotoa, -- te
erehdytte, madame."

"Mitä siis puhelittekaan itseksenne, sire?"

"Olin olevinani professorini kovistuksella kehittämässä laajenteluksi
sanottua puhetaidon muotoa."

"Poikani", sanoi Itävallan Anna päätänsä pudistaen, "teette väärin
siinä, ettette suo minulle luottamustanne ettekä usko sanaani. Tulee
päivä, kenties piankin, jolloin teidän tarvitsee muistaa se totuus,
että kulta on kaikkivaltius ja että todellisia kuninkaita ovat
ainoastaan ne, jotka ovat kaikkivaltiaita."

"Tarkoituksenanne ei kuitenkaan liene moittia vuosisatamme rikkaita?"
virkkoi kuningas.

"Ei", vastasi Itävallan Anna vilkkaasti, "ei, sire; ne, jotka meidän
aikanamme -- teidän hallituskautenanne -- ovat rikkaita, heillä on
varallisuutensa syystä että te olette niin suvainnut, ja minä en tunne
heitä kohtaan pahastusta tai kateutta; he ovat epäilemättä palvelleet
teidän majesteettianne niin hyvin, että teidän majesteettinne on
pätevillä pesteillä sallinut heidän hankkia hyvityksensä. Tätä minä
tarkoitan huomautuksella, josta tunnutte nuhtelevan minua."

"Jumala varjelkoon, madame, että minä mistään nuhtelisin äitiäni!"

"Sitäpaitsi", pitkitti Itävallan Anna, "Luoja antaa maallista hyvyyttä
vain joksikin aikaa; kunnian ja kullan vastapainoksi on Luoja asettanut
kärsimykset, sairauden, kuoleman, ja yksikään", lisäsi leskikuningatar
surumielisesti hymyillen, mikä osoitti hänen tässä ajattelevan omaakin
kohtaansa, "ei vie varallisuuttaan tai suuruuttansa mukanaan hautaan.
Niinpä nuoret korjaavat vanhuksien valmistamasta runsaasta sadosta
hedelmät."

Ludvig kuunteli yhä tarkkaavaisemmin näitä sanoja, joihin Itävallan
Anna ilmeisesti sovitti rohkaisevaa sävyä.

"Madame", sanoi hän katsellen äitiänsä kiinteästi, "teillä tosiaan
luulisi olevan jotakin erityistä ilmoitettavaa minulle?"

"Ei mitään suoranaista, poikani; olettehan vain huomannut tänä iltana,
että herra kardinaali on kovin sairaana?"

Ludvig tähysti äitiänsä, tavoittaen hänen äänestään liikutuksen
sointua, kasvoistaan murheen ilmettä. Itävallan Annan ulkomuodossa
näkyikin lievä muutos, mutta se saattoi johtua siitä, että hän itse jo
poti alkavaa syöpää.

"Niin, madame", myönsi kuningas, "herra de Mazarinin vointi on huono."

"Ja olisi suuri vahinko valtakunnalle, jos Herra nyt kutsuisi täältä
hänen ylhäisyytensä. Eikö se ole teidän mielipiteenne kuten minunkin,
poikani?" kysyi Itävallan Anna.

"Kyllä, madame, kyllä tietysti, -- se olisi suuri tappio maalle",
myönsi Ludvig punehtuen; "mutta vaara ei minusta tunnu varsin
uhkaavalta, ja kardinaali on vielä parhaassa iässäkin."

Samassa palatsinvartija kohotti oviverhoa ja seisoi suorana
paperilappunen kädessä, odottaen kuninkaan kysymystä.

"Mikä asiana?" tiedusti kuningas.

"Sanoma herra de Mazarinilta", vastasi palatsinvartija.

"Antakaa tänne", sanoi kuningas, ja hän otti kirjelmän. Mutta juuri kun
hän aikoi avata sen, kuului suurta hälinää yhtaikaa lehteriltä,
eteishuoneista ja pihalta.

"Ah, ah", virkahti Ludvig XIV nähtävästi tuntien tämän kolminaisen
hälinän, "väärinpä äsken sanoin, että Ranskassa toinen mies on
todellinen kuningas: niitä onkin kaksi!"

Ovi avautui, ja raha-asiain yli-intendentti Fouquet ilmestyi Ludvigin
eteen. Hän se seurueineen oli aiheuttanut hälinän lehterillä; hänen
palveluskuntansa kuhisi odotussuojissa; hänen saattueensa ratsut
tömistelivät pihalla. Ulkopuolelta kuului yleisön sorinaa vielä kauan
sen jälkeen kun hän oli saapunut palatsiin, -- sitä sorinaa, jota
Ludvig XIV niin kiihkeästi kaipasi oman esiintymisensä säestykseksi.

"Tuo ei ole mikään kuningas siinä mielessä kuin te luulette", huomautti
Itävallan Anna pojalleen; "hän on ylettömän rikas mies, siinä kaikki."

Kuningattaren sitä sanoessa nostatti katkeramielisyys hänen kasvoilleen
kiivaan pahastuksen ilmeen; mutta Ludvigin otsa pysyi selkeänä,
itsehillinnän estäessä ainoatakaan rypistystä ilmaantumasta
silmäkulmiin. Hän nyökkäsi huolettomasti Fouquetille ja käänsi auki
kirjettä, jonka oli palatsinvartijalta saanut. Fouquet huomasi
hallitsijallaan olevan tehtävää ja lähestyi leskikuningatarta sekä
luontevan ryhdikkäästi että kunnioittavana sävyltään, antaakseen
kuninkaan olla häiriintymättömänä.

Ludvig oli levittänyt auki kirjeen, mutta hän ei kuitenkaan lukenut,
vaan kuunteli rahaministerin siroja mielistelylauseita Itävallan Annan
hienosta kätösestä ja sievistä käsivarsista. Leskikuningattaren kasvot
silisivät ja melkein jo myhäilivätkin. Fouquet havaitsi, että kuningas
ei ryhtynytkään lukemaan, vaan katseli ja kuunteli häntä; hän kääntyi
puolittain, ja Itävallan Annalle tavallaan yhä seuraakin pitäen hän
palautti huomaavaisuutensa kuninkaaseen.

"Kai tiedätte, herra Fouquet", virkkoi kuningas silloin, "että hänen
ylhäisyytensä on pahasti sairaana?"

"Kyllä, sire, sen kuulin", vastasi Fouquet; "olin maatilallani
Vauxissa, kun sain sanoman niin huolestuttavana, että jätin kaikki
silleen."

"Tänäkö iltanako läksitte Vauxista, monsieur?"

"Niin, puolitoista tuntia sitten, teidän majesteettinne", vastasi
Fouquet silmäten timanteilla koristettua kelloaan.

"Puolitoista tuntiako!" huudahti kuningas kykenemättä hallitsemaan
kummastustaan yhtä hyvin kuin äkäännystänsä.

"Käsitän hyvin, sire, että teidän majesteetillanne on aihetta epäillä
sanaani; ihme onkin, että tulin sellaisella vauhdilla. Seikka on se,
että minulle oli lähetetty Englannista kolme parivaljakkoa, joita
vakuutettiin erinomaisiksi juoksijoiksi; olin asetuttanut ne neljän
lieuen välimatkojen päähän, ja tänä iltana sitten koettelin niitä.
Suositus todella piti paikkansa"

Leskikuningatar hymyili salaisen kateellisesti. Fouquet kuitenkin
tajusi hänen ajatuksensa ja kiirehti lisäämään:

"Sellaiset ratsut, madame, eivät olekaan alamaisia varten, vaan
kuninkaille kuuluvia, sillä hallitsijain ei sovi koskaan jäädä missään
jäljellepäin kenestäkään. Ne hevoset odottavat vain hänen
majesteettinsa merkkiä, siirtyäkseen Louvren talleihin; rohkenin
ensimmäisenä koetella niitä ainoastaan pelosta, että tarjoisin
kuninkaalle jotakin, mikä ei ollut aivan verratonta."

Kuningas oli rajusti punastunut.

"Teidän täytyy tietää, herra Fouquet", sanoi kuningatar, "ettei Ranskan
hovitapa salli alamaisen tarjota lahjoja kuninkaalle."

Ludvig liikahti kärsimättömästi.

"Minä toivoin, madame", lausui Fouquet kiihtyneesti, "että hänen
majesteettiansa kohtaan tuntemani rakkaus ja ainainen haluni olla
hänelle mieliksi kelpaisi syrjäyttämään tuon etikettiperusteen. En
sitäpaitsi ottanutkaan vapaudekseni tarjota lahjaa, vaan tahdoin
suorittaa veroani."

"Kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, herra Fouquet", virkkoi
kuningas kohteliaasti, "ja minä tosiaan pidänkin uljaista ratsuista.
Mutta te tiedätte, että minulla on hyvin niukasti varoja;
raha-asioitteni ylivalvojana te tiedätte sen paremmin kuin kukaan. En
senvuoksi voisi ostaakaan noin kallista valjakkoa, jos tahtoisinkin."

Fouquet loi ylpeän silmäyksen leskikuningattareen, joka näytti
riemuitsevan ministerin kierosta asemasta, ja vastasi: "Ylellisyys on
kuninkaitten avu, sire; ylellisyys heidät ulkonaisesti kohottaa muiden
ihmisten yläpuolelle. Ylellisyydellä kuningas elättää alamaisiaan ja
osoittaa heille kunniaa. Kuninkaitten ylellisyyden loisteisessa
lämmössä elpyy yksityisten avokätisyys, joka tuottaa vaurautta
kansalle. Vastaanottamalla lahjaksi kuusi verratonta ratsua olisi
teidän majesteettinne kiihoittanut meidän maamme hevosmiesten
itsetuntoa; Limousinin, Perchen ja Normandian virkistyvä hevosjalostus
olisi aiheuttanut kaikille hyödyllistä kilvoittelua... Mutta kuningas
vaikenee, ja niin ollen puhun turhaan."

Sillaikaa oli Ludvig XIV hypistellyt Mazarinin kirjettä käsissään,
mutta tuli viimein luoneeksi silmäyksen sen sisältöönkin. Ensimmäiset
rivit saivat hänet äännähtämään hämmästyksestä.

"Mitä nyt, poikani?" kysyi Itävallan Anna astuen nopeasti kuninkaan
luo. "Onko kardinaalin tila vielä huonontunut?"

"Lukekaa", sai kuningas sanotuksi, ojentaen paperin äidilleen ikäänkuin
arvellen, että tämä ainoastaan omilla silmillään voisi vakuuttua niin
ihmeellisestä seikasta kuin kirjeen viestinä oli.

Itävallan Anna luki vuorostaan. Hänen silmänsä säihkyivät
riemastuksesta, jota hän turhaan koetti salata Fouquetin katseilta.

"Voi, todellinen lahjoituskirja!" virkahti hän.

"Lahjoitus?" kertasi Fouquet.

"Niin", selitti kuningas rahaministeriin kääntyen, "aavistellen
kuolemaansa on herra kardinaali siirtänyt minulle kaiken omaisuutensa."

"Neljäkymmentä miljoonaa!" ihasteli kuningatar. "Voi, poikani, siinäpä
ilmenee herra kardinaalista kaunis piirre, joka suuresti vähentää
ilkimielisten puheiden vaikutusta; neljäkymmentä aikojen kuluessa
koottua miljoonaa yhdellä kertaa palautettuina kuninkaalliseen
rahastoon -- siinä on uskollisen alamaisen ja totisen kristityn teko!"

Ja tarkastettuaan asiakirjaa vielä kerran hän antoi sen takaisin
pojalleen, jonka sydän oli alkanut pamppailla noin tavattoman summan
maininnasta. Fouquet oli vetäytynyt muutaman askeleen taaksepäin ja
seisoi ääneti. Kuningas katsoi ministeriinsä ja ojensi asiakirjan
hänellekin. Yli-intendentti vain pikimmältään vilkaisi siihen ylväästi
ja virkkoi kumartaen:

"Niin, sire, lahjoituskirja se näkyy olevan."

"Siihen pitää vastata, poikani", huudahti Itävallan Anni "siihen pitää
heti vastata."

"Ja millä tavoin, madame?"

"Käynnillä kardinaalin luona."

"Mutta vasta äskenhän läksinkin hänen ylhäisyytensä seurasta", esteli
kuningas.

"Kirjoittakaa siis, sire."

"Kirjoittaisinko!" virkahti nuori kuningas vastahakoisena.

"Minun nähdäkseni", sanoi Itävallan Anna, "tällaisen lahjoituksen
tekijällä on toki oikeus odottaa, että häntä kiitetään jokseenkin
kiireisesti." Ja yli-intendenttiin kääntyen hän lisäsi: "Eikö se ole
teidänkin mielipiteenne, herra Fouquet?"

"Lahja on kyllä kiitoksen arvoinen, madame", vastasi yli-intendentti,
mutta hänen kasvoillaan oli ylevä ilme, joka ei välttänyt kuninkaan
huomiota.

"Ilmoittakaa siis ottaneenne sen kiitollisesti vastaan", kehoitteli
Itävallan Anna.

"Mitä herra Fouquet sanoo?" kysyi Ludvig XIV.

"Teidän majesteettinne tahtoo kuulla ajatukseni?"

"Niin."

"Kiittäkää, sire..."

"Oikein!" tokaisi kuningatar.

"Kieltäytyen", täydensi Fouquet.

"Mutta minkätähden?" oudoksui Itävallan Anna.

"Senhän olette jo itse sanonut, madame", vastasi Fouquet, "koska
kuninkaiden ei sovi ottaa vastaan lahjoja alamaisiltaan."

Kuningas kuunteli vastakkaisia mielipiteitä äänettömänä.

"Mutta neljäkymmentä miljoonaa!" sanoi Itävallan Anna samalla
äänenpainolla kuin kovaonninen Maria Antoinette sittemmin: "Te puhutte
minulle siitä niin paljon!"

"Niin", huomautti Fouquet, "kyllähän neljäkymmentä miljoonaa on kaunis
summa, joka voisi houkutella kuninkaallistakin omaatuntoa."

"Mutta, monsieur", haastoi kuningatar kiusaantuneena, "sen sijaan että
käännätte kuninkaan mieltä hylkimään tätä lahjoitusta, huomauttakaa
siis hänen majesteetilleen virka-asemanne mukaisesti, että nämä
miljoonat tuovat hänelle kokonaisen omaisuuden."

"Juuri tästä syystä sanon kuninkaalle: 'Sire, ellei ole soveliasta,
että kuningas vastaanottaa alamaiselta kahdenkymmenentuhannen livren
arvoisen kuusivaljakon, niin on alentavaa, että hän saisi kokonaisesta
omaisuudesta kiittää toista alamaista, jonka menettelystä tämän summan
kokoamisessa ei ole tiedossa täysin kunnioitettavia takeita.'"

"Teidän tuskin sopii lausua tuollaista ojennusta kuninkaalle,
monsieur", sanoi Itävallan Anna; "hankkikaa hänelle mieluummin
neljäkymmentä miljoonaa hyvitykseksi niistä, jotka tahdotte saada hänet
menettämään."

"Kuningas saa ne milloin vain haluaa", vastasi rahaministeri kumartaen.

"Niin, pusertamalla kansalta", pisti leskikuningatar.

"Eikö noita tuon asiakirjan tarjoamia miljoonia ole saatu samalla
tavoin?" vastasi Fouquet. "Hänen majesteettinsa muuten kysyi
mielipidettäni, ja olen vain lausunut sen; pyytäköön hänen
majesteettinsa myötävaikutustani, niin tietysti katson kunniakseni
ryhtyä järjestämään asiaa."

"No, ilmoittakaa nyt toki, että otatte vastaan tämän suurenmoisen
lahjoituksen, poikani", suostutteli Itävallan Anna; "te olette kaikkien
puheiden ja väärien selitysten yläpuolella."

"Kieltäytykää, sire", kehoitti Fouquet. "Kuninkaalla ei elämänsä aikana
ole mitään muuta ojennusnuoraa kuin omatuntonsa eikä muuta tuomaria
kuin harkintansa; mutta kuoltuaan hän saa jälkimaailman kiittäjäkseen
tai syyttäjäkseen."

"Kiitän, äitini", sanoi kuningas kunnioittavasti kumartaen
leskikuningattarelle. "Kiitän, herra Fouquet", hän virkkoi
yli-intendentille, suopealla viittauksella ilmaisten puhuttelun
päättyneeksi.

"Otatteko vastaan?" kysyi vielä Itävallan Anna.

"Mietin asiaa", vastasi kuningas katsoen rahaministeriin.



48.

Tuskassa.


Heti lahjoituskirjan teetettyään oli kardinaali siirrättänyt itsensä
Vincennesiin, jonne kuningas ja hovi sitten seurasivat häntä. Tuon
soihdun viimeiset liehahdukset loivat vielä kylliksi loistetta
ympäristöön, yhdistääkseen sen kaikki muut valot piiriinsä. Nuori
Ludvig XIV sitäpaitsi -- alun pitäin ministerinsä kiertotähtenä -- vain
kulki painolain määräämää rataansa viimeiseen hetkeen asti.

Tauti oli pahentunut, niinkuin Guénaud oli ennustanut; se ei enää ollut
nivelsäryn kohtausta, vaan kuoleman kovaa kouraisua, ja potilaan tilan
teki yhä arveluttavammaksi se mielentuska, jota hänessä herätti
lahjoituskirjansa lähettäminen kuninkaalle, kun tämä ei kieltäytyen
palauttanutkaan sitä kardinaalille, kuten Colbert oli taannut.
Kardinaali oli lopulta lujasti luottanut rahastonhoitajan käsitykseen,
mutta summa oli suuri, ja Colbertin älykkyydenkin myöntäen kardinaali
nyt ehtimiseen ajatteli itsekseen, että kenties teatiinimunkkikin
erehtyi, joten hänellä oli ollut ainakin yhtä suuri mahdollisuus
pelastua kadotuksesta kuin nyt saada miljooniansa takaisin kuninkaalta.
Ja mitä pitempään lahjoituksen palautus viipyi, sitä selvemmin Mazarin
tunsi, että neljänkymmenen miljoonan vuoksi olisi kannattanut vaarantaa
jotakin ja erityisesti niin epämääräistä kuin sielunsa, -- sillä
kardinaalina ja pääministerinä oli Mazarin kehittynyt uskon asioissa
horjuvalle kannalle, taipuen aineelliseen maailmankatsomukseen.

Joka kerta kun ovi avautui hän siis kiihkeästi kääntyi päin, odottaen
onnettoman lahjoituskirjansa ilmestyvän jälleen esille; toiveessaan
pettyneenä hän sitten huoaten ojentausi makuulle ja tunsi kipunsa sitä
tuimemmaksi, kun oli ne hetkiseksi unohtanut.

Leskikuningatarkin oli saattanut kardinaalia, ja vaikka ikä oli
juurruttanut hänen sydämeensä itsekkyyttä, ei hän voinut kieltäytyä
osoittamasta kuolevalle murhetta, johon toiset arvelivat hänet
velvolliseksi naisena ja toiset hallitsijattarena.

Hän oli jotenkuten omaksunut suruasun ennakolta kasvoilleen, koko hovi
otti sen käytäntöön hänen esimerkkinsä mukaan. Estääkseen kasvojansa
ilmaisemasta, mitä hänen sielussaan liikkui, pysytteli Ludvig
itsepintaisesti huoneissaan, seuranaan ainoastaan vanha imettäjänsä;
mitä enemmän hän luuli lähenevänsä vapautumista kaikesta holhouksesta,
sitä nöyremmäksi ja kärsivällisemmäksi hän tyynnytti mieltänsä,
vetäytyen itseensä kuten kaikki voimakkaat luonteet erityistä
suunnitelmaa valmistellessaan, saadaksensa parempaa pontta toiminnan
hetkeksi.

Viimeinen voitelu oli jo salaa annettu kardinaalille, joka
teeskentelytapoihinsa piintyneenä taisteli todennäköisyyden ja
todellisuudenkin peittelemiseksi, vuoteensa ääreen vastaanottaen
puhuttelijoita niinkuin häntä olisi vain ohimenevä pahoinvointi
vaivannut. Guénaud niinikään sulkeutui visusti kuoreensa; tavoitteluun
ja uteluun kyllästyessään hän joko ei vastannut mitään kysymyksiin tai
selitteli: "Hänen ylhäisyydellään on vielä nuorekkuutta ja voimaa;
mutta me emme tiedä Jumalan tahtoa, ja milloin Hän tahtoo ihmisen
lannistaa, silloin ei inhimillinen vastustus auta."

Näitä sanoja, joita hän siroitteli harkintansa mukaan soveliaissa
tilaisuuksissa, pohti erityisellä mielenkiinnolla kaksi henkilöä:
kuningas ja kardinaali itse.

Guénaudin ennustuksesta huolimatta Mazarin yhä antausi toivomaan tai
oikeastaan näytteli osaansa niin hyvin, että tarkkanäköisimmät hänen
todellista tilaansa aavistellessaan sanoivat hänen pettävän itseään ja
siten itse tulivat uskotelluiksi. Ludvig oli ollut jo kaksi päivää
poissa kardinaalin luota, katse alituiseen tähdättynä lahjoituskirjaan,
joka tuotti sairaalle niin suurta ahdistusta; hän ei oikein tiennyt,
mitä ajatella Mazarinin tilasta. Ludvig XIII:n poika oli isänsä tavoin
ollut tähän asti niin vähäisessä määrin kuningas, että hän kiihkeästi
kaivatessaankin kuninkuutta tunsi samalla tietymättömyyden herättämää
pelkoa. Tehtyään päätöksensä, jota hän ei ilmaissut kellekään, hän
pyysi saada puhutella kardinaalia. Ministerin lähettyvillä alituiseen
oleskeleva leskikuningatar sai ensimmäisenä kuulla kuninkaan aikeen ja
ilmoitti hätkähdyttävän sanoman kuolevalle.

Missä tarkoituksessa Ludvig XIV pyysi puhutteluansa? Luovuttaakseenko
lahjoituskirjan takaisin, kuten Colbert oli ennustanut, vai
ilmoittaakseenko ottavansa sen kiitollisena vastaan, kuten Mazarin
pelkäsi? Kun kuoleva kuitenkin tunsi epätietoisuuden yhäti pahentavan
tilaansa, ei hän hetkeäkään epäröinyt kuulla ratkaisua.

"Hänen majesteettinsa on tervetullut, niin, sydämellisesti
tervetullut", huudahti hän, tehden jalkopäässä istuvalle Colbertille
merkin, jonka tämä täydellisesti oivalsi. "Madame", jatkoi hän,
"suvaitsisiko teidän majesteettinne itse vakuuttaa kuninkaalle, kuinka
ilomielin minä olen valmis heti vastaanottamaan hänet?"

Itävallan Anna nousi seisaalle; hänkin oli kiihkeä saamaan selvyyden
noihin neljäänkymmeneen miljooonaan, jotka jo olivat koko hovin
pohdittavina. Leskikuningattaren mentyä Mazarin suurella ponnistuksella
kohoutui Colbertiin päin ja virkkoi: "No niin, Colbert, nämä kaksi
päivää ovat olleet raskasta aikaa, kuolettavan pitkiä, tuottamatta
mitään takaisin siltä taholta, kuten näette."

"Kärsivällisyyttä, monseigneur", tyynnytti Colbert.

"Oletteko hupsu, te härkäpääl Te hoette yhä kärsivällisyyttä!
Totisesti, Colbert, te teette minusta pilaa: olen kuolemaisillani, ja
te neuvotte minua odottamaan."

"Monseigneur", vakuutti Colbert ainiaan kylmäverisenä, "on mahdotonta,
että asia ei kehity siten kuin olen teille taannut. Tullessaan teitä
tapaamaan on hänen majesteettinsa tahtonut omin käsin tuoda teille
lahjoituskirjan takaisin."

"Niinkö uskotte? Mutta minä päin vastoin olen varma siitä, että kuningas
tulee vain kiittämään."

Samassa Itävallan Anna ilmestyi jälleen huoneeseen. Poikansa luokse
mennessään hän oli eteishuoneessa tavannut uuden lääkäröitsijän,
vanhuksen, joka suositti jauhettaan taattuna paranteena kardinaalille.
Leskikuningatar toi siitä koeannoksen. Mutta sitä ei Mazarin nyt
ajatellut; hän ei tahtonut siihen vilkaistakaan, vakuuttaen vain, että
elämä ei ollut sen vaivan arvoinen, jota nähtiin sen säilyttämiseksi.
Mutta tämän viisaustieteellisen päätelmän jatkoksi kirposi lopultakin
se salaisuus, jota hän oli niin kauan peitellyt.

"Tässä asemassa, madame, ei tuollainen kiinnitä mieltä", hän sanoi. "Jo
kohta kaksi vuorokautta sitten minä tein kuninkaan hyväksi pikku
lahjoituksen. Tähän asti ei hänen majesteettinsa ole tahtonut
huomauttaa siitä mitään, arvatenkin hienotunteisuudesta; mutta nyt on
selitysten hetki käsissä, ja pyydän teidän majesteettianne sanomaan
minulle, onko kuninkaalla mitään muistutettavaa tästä asiasta,
valmistuakseni kuulemaan hänen esityksiään."

Itävallan Anna liikahti vastatakseen, mutta Mazarin pidätti hänet.

"Totuus, madame", sanoi hän, "taivaan nimessä totuus! Älkää imarrelko
kuolevaa miestä turhalla toiveella."

Samassa hän huomasi Colbertin katseesta, että hätäännys oli johtanut
hänet harhaan.

"Minä tiedän", vastasi Itävallan Anna tarttuen kardinaalin käteen,
"että te ette jalomielisyydessänne ole tehnyt kuninkaalle pikku
lahjoitusta, kuten kovin vaatimattomasti sanotte, vaan tarjonnut
hänelle suurenmoisen omaisuuden; tiedän myös, kuinka kiusalliselta
teistä tuntuisi, jos kuningas..."

Kuolevanakin Mazarin jännitti tarkkaavaisuutensa herkemmäksi kuin
kymmenen elinvoimaista olisi yhteisesti kyennyt. "Jos kuningas?" toisti
hän suotta keskeyttäen.

"Jos kuningas", pitkitti Itävallan Anna, "ei hyvästä sydämestä
vastaanottaisi, mitä te niin ylevästi tarjoatte."

Mazarin vaipui takaisin pielukselle hervottomana kuin murhenäytelmässä
haaksirikkoinen, joka heittäytyy pitkäkseen viimeisen toivonkipinän
sammuessa; mutta hänellä oli vielä sen verran voimia ja malttia, että
sai luoduksi Colbertiin silmäyksen, joka haastoi enemmän kuin pitkäkään
mielenpurkaus lausuttuna.

"Eikö totta", lisäsi leskikuningatar, "että te olisitte pitänyt
kuninkaan kieltäytymistä jonkunlaisena loukkauksena?"

Mazarin kieritteli päätänsä pieluksella hiiskumatta halaistua sanaa.
Kuningatar käsitti väärin tämän eleen tai oli erehtyvinänsä.

"Sentähden olenkin autellut asiaa hyvillä neuvoilla", selitti hän
edelleen, "ja kun eräät henkilöt -- nähtävästi kadehtien
jalomielisyytenne ansaitsemaa kunniaa -- yrittivät todistella
kuninkaalle, että hänen muka piti evätä tämä lahjoitus, olen minä
taistellut teidän hyväksenne ja niin innokkaasti, että te toivoakseni
ette joudu kokemaan sitä pettymystä."

"Ah", jupisi Mazarin riutuvin silmin, "ah, sitä palvelusta en unohda
ainoaksikaan minuutiksi näinä lyhyinä hetkinä, mitä minulla vielä on
eloni ajasta jäljellä!"

"Totuuden nimessä minun täytyykin tunnustaa", jatkoi Itävallan Anna,
"että minun ei ole ollut helppo tehdä sitä palvelusta teidän
ylhäisyydellenne."

"Ooh, kuolema ja kirous!... sen uskon... ooh!"

"Hyvä Jumala, miten on laitanne?"

"Minä palan!"

"Tunnetteko kovia tuskia?"

"Kuin kadotuksen vaivassa!"

Colbert toivotteli vajoavansa maan sisään.

"Teidän majesteettinne siis luulee", aloitti Mazarin samassa uudestaan,
"että kuningas" (hän pysähtyi hetkiseksi) "että kuningas tulee tänne
virkkamaan minulle pikku sanasen kiitokseksi?"

"En nyt näe muuta mahdolliseksi", vahvisti kuningatar.

Mazarin murskasi Colbertin viimeisellä katseellaan. Samassa
palatsinvartijat alkoivat ilmoitella kuninkaan tuloa eteishuoneissa,
joissa kuhisi hoviväkeä, ja täten syntynyttä tuoksinaa käytti Colbert
livahtaakseen tiehensä seinäkomeron ovesta. Itävallan Anna nousi
seisaalle odottamaan poikansa saapumista. Kuningas ilmestyi kamarin
kynnykselle ja tähtäsi katseensa kuolevaan, tämän enää huolimatta
hievahtaakaan hallitsijan takia, jolta hänellä mielestään ei ollut enää
mitään odotettavana. Ovenvartija vieritti vuoteen lähelle nojatuolin.
Ludvig tervehti äitiänsä ja sitten kardinaalia; hänen istuutuessaan
kuningatarkin asettui paikalleen. Kuningas loi taaksensa silmäyksen,
josta ovenvartija oivalsi viitata, että oviverhojen sisäpuolelle asti
edenneen osan saattuetta tuli poistua.

Samettikaihtimien pudotessa alas laskeusi huoneeseen jälleen
hisahtamaton hiljaisuus. Kuningas tunsi itsensä vielä kovin nuoreksi ja
arastelevaksi sen miehen edessä, joka hänen syntymästään saakka
opetusmestarina oltuaan nyt kuoleman vihaisen majesteettisuuden
ympäröimänä herätti hänessä yhä suurempaa kunnioitusta. Hän ei
senvuoksi rohjennut aloittaa keskustelua tajuten, että lausutut sanat
eivät saisi merkitystä ainoastaan tämän maailman asioissa, vaan
tuntuisivat haudan taaksekin.

Kardinaalilla sitävastoin oli lahjoituskirja ainoana ajatuksenaan. Kipu
ei hänelle tuottanut noin masentunutta sävyä ja apeata katsetta, vaan
sen kiitoksen odotus, jolla kuningas hetimiten häätäisi viimeisenkin
mahdollisuuden miljoonien takaisinsaamisesta.

Mazarin ensimmäisenä keskeytti vaitiolon.

"Teidän majesteettinne on muuttanut Vincennesiin?" hän virkkoi.

Ludvig vain nyökkäsi.

"Se on armollinen suosionosoitus kuolevalle ja viihdyttää viimeisiä
ajatuksiani", jatkoi Mazarin.

"Toivottavasti en ole tullut tervehtimään kuolevaa", vastasi kuningas,
"vaan sairasta, jonka toipumista meidän on odotettava."

Mazarin pudisti päätänsä ikäänkuin sanoakseen: "Teidän majesteettinne
haastaa hyvin ystävällisesti, mutta minä tiedän sen asian paremmin."
Ääneen hän lausui: "Viimeinen käynti, sire, viimeinen."

"Jos niin olisi, herra kardinaali", virkkoi Ludvig XIV, "niin tulisin
vielä viimeisen kerran pyytämään neuvoja opastajalta, jota minun on
kiitettävä kaikesta."

Leskikuningatar oli nainen; hän ei kyennyt pidättämään kyyneliään.
Kuningaskin näytti hyvin liikuttuneelta, ja Mazarin oli vielä enemmän
järkkynyt kuin hänen kaksi vierastaan, mutta toisesta syystä. Syntyi
jälleen hiljaisuus. Itävallan Anna kuivasi poskipäänsä, ja kuningas
pakottausi tyyneksi.

"Minä sanoin", aloitti Ludvig uudestaan, "että teidän ylhäisyytenne on
jättänyt minut suureen kiitollisuudenvelkaan."

Kardinaalin silmät tähysivät ahnaasti kuninkaaseen, sillä hän tajusi
ratkaisevan hetken tulleen.

"Ja käyntini varsinaisena määränä", pitkitti kuningas, "oli lausua
teille sydämen pohjasta vilpitön kiitokseni siitä viimeisestä
ystävyytenne osoituksesta, jonka olette minulle hyväntahtoisesti
antanut."

Kardinaalin posket painuivat kuopalle, hänen huulensa avautuivat
raolleen, ja surkein huokaus, mitä hän oli milloinkaan hengähtänyt,
alkoi väkisinkin raivata pääsyä hänen rinnastaan.

"Sire", sanoi hän, "minua voidaan soimata siitä, että olen syössyt
omaiseni köyhyyteen ja antanut heidän kaikkien toiveittensa raueta
surulliseen pettymykseen; mutta ainakaan ei voida sanoa, että olen
kieltäytynyt uhraamasta kaikkeani kuninkaalle."

Itävallan Anna heltyi taas kyyneliin.

"Rakas kardinaali", lausui kuningas totisemmin kuin hänen nuoruudestaan
olisi voinut luulla, "huomaan teidän käsittäneen minut väärin."

Mazarin kohottausi kyynärpäänsä varaan.

"Ei ole puhettakaan rakkaan perheenne köyhdyttämisestä tai
palvelijainne jättämisestä osattomiksi; ei, ei ollenkaan!"

-- Kas, hän aikoo luovuttaa takaisin murusen, -- ajatteli Mazarin; --
pitää koettaa lohkaista se mahdollisimman isoksi.

-- No nyt kuningas pehmiää ja heittäytyy jalomieliseksi, -- ajatteli
kuningatar; -- mutta hänen ei sovi antaa luopua varallisuudesta,
tällaista omaisuutta ei enää koskaan ilmene saatavaksi.

"Sire", virkkoi kardinaali ääneen, "sukuni on laaja, ja
sisarentyttärilläni ei ole mitään taloudellista tukea minun mentyäni."

"Oh", kiirehti kuningatar keskeyttämään, "älkää lainkaan olko
huolissanne omaisistanne, rakas herra Mazarin. Teidän ystävänne jäävät
meidän kalleimmiksi ystäviksemme; sisarentyttäristänne tulee omia
lapsiani, hänen majesteettinsa sisaria, ja mitä hyvänsä
suosionosoituksia Ranskassa jaellaan, teidän rakastamanne henkilöt
saavat etusijan."

-- Savua! -- ajatteli Mazarin, joka paremmin kuin kukaan tiesi, minkä
verran kannatti perustaa kuninkaallisten lupauksiin.

Kuningas luki ajatuksen hänen kasvoistaan.

"Rauhoittukaa, rakas herra de Mazarin", sanoi hän hymyillen puolittain
raskasmielisesti, puolittain ivallisesti, "neidit de Mancini kyllä
menettävät teissä kalleimpansa, mutta he jäävät kuitenkin Ranskan
rikkaimmiksi perijättäriksi, ja koska te olette ystävällisyydessänne
tahtonut lahjoittaa minulle heidän myötäjäisensä..."

Kardinaalin hengitys salpautui.

"Luovutan sen heille", jatkoi Ludvig ottaen povestaan pergamentin,
jonka kohtalokas teksti oli kahden vuorokauden mittaan myrskynä
myllertänyt Mazarinin sielussa. Hän kääri asiakirjan auki kardinaalin
vuoteeseen päin.

"Mitä minä sanoin, monseigneur!" supatti ääni seinäkomerosta.

"Teidän majesteettinne antaa takaisin lahjoituskirjani!" huudahti
Mazarin niin hämmennyksissään ilosta, että hän unohti näytellä
hyväntekijän osaa.

"Teidän majesteettinne hylkää neljänkymmenen miljoonan omaisuuden!"
huudahti Itävallan Anna niin tyrmistyneenä, että hän haipui
leskeksijäämisen murheesta.

"Niin, herra kardinaali, -- niin, madame", vastasi kuningas repäisten
siekaleiksi pergamentin, johon Mazarin ei ollut vielä rohjennut kajota.
"Niin, minä teen mitättömäksi tämän asiakirjan, joka riisti paljaaksi
kokonaisen suvun. Mitä omaisuutta hänen ylhäisyytensä on hankkinut
minun palveluksessani, se kuuluu hänelle eikä minulle."

"Mutta, sire", päivitteli Itävallan Anna, "eikö teidän majesteettinne
ollenkaan ajattele, että teillä ei ole edes kymmentätuhatta écua
käteisinä varoinanne?"

"Madame, olen nyt suorittanut ensimmäisen omintakeisen toimenpiteeni
kuninkaana, ja toivoakseni se arvokkaasti aloitta hallitukseni."

"Ah, sire, te olette oikeassa!" huudahti Mazarin, "tuo on todella
suurta, todella korkeinta jaloutta." Ja hän silmäili yksitellen
asiakirjan palasia, jotka olivat levinneet vuoteelle, varmistuakseen
siitä, että alkuperäisen sijasta ei ollut siten tuhottu jäljennöstä.
Viimein hänen katseensa osui siihen sipaleeseen, jossa oli hänen
allekirjoituksensa, ja sen todennettuaan hän hervahti päänaluselleen.

Itävallan Anna ei kyennyt salaamaan pahoitteluansa; hän kohotti kätensä
ja silmänsä taivasta kohti.

"Voi, sire", virkosi Mazarin kiittelemään, "oi, sire, taivas teitä
siunatkoon! Hyvä Jumala, kuinka rakastetuksi te tulettekaan koko
suvussani!... _Per Baccho_, jos teille milloinkaan koituu mitään
tyytymättömyyden aihetta omaisteni taholta, sire, niin rypistäkää vain
kulmianne, jotta heti ilmestyn haudastani."

Tällä ilveilyllä ei oikein ollut Mazarinin tavoittamaa vaikutusta.
Ludvig oli jo joutunut ylevämpiin mietteisiin, ja Itävallan Anna taasen
tunsi, että hänen oli mahdoton sietää poikansa jalomielisyyttä ja
kardinaalin teeskentelyä sisällisen kiukkunsa viimein väkisinkin
purkautumatta, joten hän nousikin paikaltaan ja poistui huoneesta,
koska hänen ei tehnyt mielensä pahemmin paljastaa katkeroittumistansa.

Mazarin oivalsi kaikki, ja peläten kuninkaan mahdollisesti vielä
peräytyvän päätöksestään hän alkoi voihkia, kääntääkseen huomion
toiselle tolalle. Vaikerrus heikkeni kuitenkin vähitellen, ja Itävallan
Annan mentyä se taukosi.

"Herra kardinaali", virkkoi nyt kuningas, "onko teillä muuten mitään
erityistä ohjausta nyt annettavaksi minulle?"

"Sire", vastasi Mazarin, "te olette jo itse viisaus, ymmärtäväisyys
ruumistuneena; mitä jalomielisyyteen tulee, en siitä puhukaan, sillä
äskeiseen tekoonne ei voi edes verrata historian ylevimpiäkään
esimerkkejä."

Ylistys jätti kuninkaan kylmäkiskoiseksi. "Te siis vain kiitätte minua,
monsieur", sanoi hän, "ja teidän kokemuksenne, joka on paljon paremmin
tunnettu kuin minun viisauteni, ymmärtäväisyyteni ja jalomielisyyteni,
ei nyt johda mieleenne ystävällistä neuvoa, joka vastaisuudessa
hyödyttäisi minua?"

Mazarin mietti tovin.

"Te olette juuri tehnyt minun hyväkseni paljon, sire, -- omaisteni
eduksi, tarkoitan", aloitti hän sitten.

"Älkäämme enää puhuko siitä", sanoi kuningas.

"No niin", jatkoi Mazarin, "tahdonpa antaa teille jotakin korvausta
näistä neljästäkymmenestä miljoonasta, joista niin kuninkaallisesti
luovutte."

Ludvig XIV ilmaisi liikkeellään, että tämä imartelu kiusasi häntä.

"Tahdon antaa teille neuvon", pitkitti kardinaali, "niin, vieläpä
enemmänkin arvoisen kuin nuo miljoonat."

"Herra kardinaali!" keskeytti jo kuningas.

"Sire, kuulkaa neuvoani; suvaitkaa tulla lähemmäksi, sillä voimani
ehtyvät."

Kuningas kumartui sairaan vuodetta kohti.

"Sire", kuiskasi Mazarin niin hiljaa, että sanat tapasivat hallitsijan
tarkkaavaisen korvan vain ikäänkuin hengähdyksenä haudasta, "sire,
älkää milloinkaan ottako itsellenne pääministeriä!"

Ludvig suoristausi hämmästyneenä. Se neuvo oli jonkunlainen ripitys,
todellinen aarre Mazarinin vilpittömänä tunnustuksena. Kardinaalin
jälkisäädöksenä nuorelle kuninkaalle oli vain kuusi sanaa, mutta kuten
Mazarin oli sanonut, ne vastasivat ruhtinaallista omaisuutta.

Kuningas seisoi kotvasen kuin huumaantuneena. Kardinaali näytti
mielestään vain virkkaneen mitä luonnollisimman opastuksen.

"Onko teillä muuten, omaisianne lukuunottamatta", kysyi sitten Ludvig,
"ketään suositeltavana minulle, herra kardinaali?"

Hiljainen kahina kulki seinäkomeron puolista uudinta pitkin. Mazarin
ymmärsi yskän.

"On kyllä!" tokaisi hän vilkkaasti; "se on totta, voin puoltaa teidän
majesteettinne huomioon erästä älykästä ja rehellistä kykymiestä."

"Sanokaa hänen nimensä, herra kardinaali."

"Hänen nimensä saattaa olla teille vielä melkein tuntematon, sire: hän
on herra Colbert, rahastonhoitajani. Koetelkaa häntä vain", jatkoi
Mazarin pontevasti; "kaikki, mitä hän on puheissamme päätellyt
ennakolta, on käynyt toteen, -- hänellä on terävä silmä, joka ei
koskaan erehdy asioista eikä ihmisistäkään, mikä on vielä
ihmeellisempää. Minun on paljosta kiittäminen teitä, sire, mutta luulen
velkani tulevan maksetuksi, kun toimitan teille herra Colbertin."

"Olkoon niin", virkkoi Ludvig XIV laimeasti, sillä Colbertin nimi oli
hänelle tosiaan jotenkin tuntematon, kuten kardinaali oli sanonut, ja
toisen innostus tuntui hänestä kuolevan vanhuksen herkältä
elähtymiseltä.

"Hyvästi täksi kertaa, sire... hyvästi", sopersi sairas; "olen uupunut,
ja minulla on vielä työläs taival edessäni, ennenkuin joudun uuden
herrani eteen... Hyvästi, sire."

Nuoren kuninkaan silmät kyyneltyivät. Hän kumartui kuolevan yli, joka
jo puolittain oli ruumiina, ja poistui sitten nopeasti.



49.

Colbertin ensimmäinen esiintyminen.


Koko yö oli tuskallinen sekä kuolevalle että kuninkaalle; kardinaali
odotti vapahdustaan, Ludvig XIV vapauttaan. Kuningas ei lainkaan käynyt
levolle. Tunnin kuluttua äskeisestä kohtauksesta hän sai tietää, että
Mazarin oli hiukan toipunut; hän oli antanut pukea ylleen, punata
poskensa ja järjestää hiuksensa, sitten ottaen vastaan ulkomaiset
lähettiläät. Keisari Augustuksen tavoin hän varmaankin ajatteli
maailmaa suureksi teatteriksi, jossa tahtoi kunnolleen esittää
näytelmänsä viimeisen kohtauksen.

Itävallan Anna ei enää näyttäytynyt kardinaalin luona, hänellä ei nyt
ollut siellä mitään tekemistä. Sovinnaisuus kelpasi aiheeksi hänen
poissaoloonsa. Kardinaali ei häntä tiedustanutkaan; hänen sydämeensä
oli syöpynyt se neuvo, jonka leskikuningatar oli antanut pojalleen.

Puoliyön hetkellä Mazarin yhä ihomaalissaan joutui kuolinkamppaukseen.
Hän oli tarkistanut testamenttinsa, ja koska se täsmälleen ilmaisi
hänen tahtonsa, oli hän pelännyt jonkun itsekkään vaikutuksen voivan
käyttää hänen heikkouttansa jälkisäädösten muuttamiseen, jonkavuoksi
hän oli käskenyt Colbertin pitää valpasta vartiota makuuhuoneen
eteiskäytävässä.

Omaan huoneeseensa sulkeutuneena kuningas lähetti imettäjättärensä joka
tunti kuulustamaan tarkkaa tietoa kardinaalin voinnista. Lähettiläiden
vastaanoton jälkeen hän kuuli, että kardinaalin puolesta oltiin
toimittamassa esirukousta. Kello yhdeltä aamulla oli Guénaud yrittänyt
viimeistä keinoa, jota sanottiin voimaparanteeksi. Tuon valistuneempien
aikojen tieltä väistyneen miekkailevan aikakauden käsityksiä oli vielä
jossakin määrin se usko, että kuolemaa voitiin välttää jollakulla
näppärällä salaisella tempulla. Väkinesteen nautittuansa Mazarin
hengitti huokeammin lähes kymmenen minuuttia. Hän antoi heti käskyn
levittää kiireimmiten kaikkialle tiedoksi, että hän oli onnellisesti
suoriutunut ratkaisevasta käänteestä. Se uutinen melkein sai kylmää
hikeä kihoamaan kuninkaan otsalle; hänelle oli vapauden päivä
kajastanut, joten orjuus nyt tuntui hänestä ahdistavammalta kuin
koskaan. Mutta seuraava tiedonanto muutti aseman kerrassaan:
Mazarin oli henkitoreissaan ja kykeni tuskin enää tajuamaan
Saint-Nicolas-des-Champsin kirkkoherran kuolinrukouksia.

Kuningas alkoi jälleen kiihtyneenä mitellä huoneensa lattiaa,
kävellessään lukien muutamia paperiliuskoja; hän oli ottanut ne
lippaasta, johon ainoastaan hänellä oli avaimet. Taaskin imettäjätär
palasi: herra de Mazarin oli sutkauttanut sattuvan sanaleikin ja
lausunut, että Tizianin "Flora"-taulu piti piakkoin vernissata
uudestaan. Kellon käydessä kolmea ei kuningas viimein enää voinut
taistella väsymystä vastaan; hänen iässään on uni voimakas, se vaivutti
hänet nukahtamaan istualle nojatuoliin. Kellon lähetessä neljää
imettäjätär tuli herättämään hänet.

"Kuinka on?" kysyi kuningas.

"Niin, rakas sire", vastasi imettäjätär liittäen surkuttelevasti
kätensä ristiin, "hän on nyt kuollut."

Kuningas hypähti jalkeille kuin joustimen ponnahduttamana.

"Kuollutko!" hän huudahti.

"Voi, niin."

"Onko se ihan varma?"

"On."

"Virallisesti?"

"Niin."

"Onko siitä siis tieto julkaistu?"

"Ei vielä."

"Mutta keltä sinä kuulit, että kardinaali on kuollut?"

"Herra Colbertilta."

"Herra Colbertilta? Oliko hän sitten varma asiasta?"

"Hän tuli kardinaalin kamarista ja oli jonkun minuutin ajan pidellyt
kuvastinta vainajan suun edessä."

"Vai niin!" äännähti kuningas. "Minne herra Colbert meni?"

"Hän saattoi minua tänne, rakas sire, ja odottaa nyt oven takana siltä
varalta, että suvaitsette ottaa hänet vastaan."

Ludvig riensi ovelle, avasi itse ja näki eteiskäytävässä Colbertin
suorana odottamassa. Häntä hiukan säpsähdytti tämä mustaan verhottu
patsas. Colbert kumarsi juhlallisen kunnioittavasti ja astui pari
askelta lähemmäksi. Ludvig vetäytyi huoneeseensa, viitaten odottajaa
sisälle. Colbert totteli, kuningas lähetti imettäjättären pois, ja oven
sulkeutuessa tämän takana jäi Mazarinin rahastonhoitaja vaatimattomana
pihtipieleen.

"Mitä teillä on ilmoitettavana minulle, monsieur?" kysyi Ludvig pahoin
kiusaantuneena siitä, että hän ei näin äkkiyllätyksessä kyennyt
täydellisesti kätkemään, mitä hänen sisimmässään liikkui.

"Herra kardinaali on jättänyt tämän maailman, sire, ja minä tuon teille
hänen viimeisen tervehdyksensä."

Kuningas jäi hetkeksi mietteisiinsä, tarkaten Colbertia; hänen
mieleensä johtui kardinaalin viimeinen kehoitus.

"Tehän olitte hänen ylhäisyytensä uskollinen palvelija, mikäli häneltä
itseltään kuulin?" hän sitten virkkoi.

"Niin, sire."

"Osittain hänen uskottunsa?"

"Täydellisesti."

"Edesmenneen kardinaalin ystävät ja palvelijat ovat minulle rakkaita,
monsieur, ja pidän huolta siitä, että teille varataan sovelias sija
virastoissani."

Colbert kumarsi.

"Te kuulunette finanssilaitokseen, monsieur?"

"Niin, sire."

"Ja herra kardinaali käytti teitä omassa toimistossaan?"

"Hän osoitti minulle sen kunnian, sire."

"Ette liene koskaan ottanut osaa minun hovini talousasioihin?"

"Anteeksi, sire, minulla oli onni ehdottaa herra kardinaalille säästöä,
joka vuotuisesti merkitsee kolmensadantuhannen frangin hyötyä teidän
majesteettinne käyttövaroissa."

"Mikä säästö se oli?" kysyi kuningas.

"Esitin sveitsiläiskaartin hopeanauhat vaihdettavaksi hopeoituihin;
eroitusta ei ollenkaan huomaa, ja sadallatuhannella éculla, jotka
vuosittain käytettiin turhaan komeuteen, voidaan paremminkin hankkia
rykmentille puolen vuoden elanto tai ostaa kymmenentuhatta
uudenaikaista muskettia tai rakennuttaa kymmenkanuunainen varastolaiva
merikelpoiseksi."

"Se on totta", myönsi Ludvig XIV silmäillen puhujaa huomaavaisemmin.
"Todellakin järkevää säästäväisyyttä; naurettavaakin oli antaa
sotamiesten kulkea yhtä kalleissa nauhoissa kuin aatelismiehet
käyttävät."

"Teidän majesteettinne hyväksyminen ilahduttaa minua", sanoi Colbert.

"Mutta mitä varsinaisesti toimititte kardinaalin asioissa?" kysyi
kuningas.

"Hänen ylhäisyytensä oli antanut tehtäväkseni tarkastaa
yli-intendenttiviraston tilejä, sire."

"Ahaa!" äännähti kuningas, joka oli juuri ajatellut antaa Colbertin
poistua, mutta nyt päättikin kuulustaa lisää; "teidän siis tuli pitää
silmällä herra Fouquetia! No, mitä valvontanne on saanut ilmi?"

"Että on syntynyt vajausta, sire; mutta jos teidän majesteettinne
suvaitsee sallia minun..."

"Puhukaa vapaasti, herra Colbert."

"Minun tulee antaa teidän majesteetillenne joitakuita selityksiä."

"Ei ole ollenkaan tarvis, monsieur; te olette virkanne puolesta
tarkastanut noita tilejä, lausukaa yleistulos."

"Se on helppoa, sire... Tyhjää kaikkialla, ei missään rahaa."

"Varokaa, monsieur; te hyökkäätte pahasti herra Fouquetin varainhoitoa
vastaan, ja olen kuitenkin kuullut häntä mainittavan kykymieheksi."

Colbert punastui ja sitten kalpeni, sillä hän käsitti tästä hetkestä
alkaen ryhtyvänsä taisteluun miehen kanssa, jonka mahtavuus melkein
veti vertoja vastikään manalle menneen suurmiehen asemalle.

"Niin, sire, hän on hyvin kyvykäs mies", toisti Colbert kumartaen.

"Mutta jos hän kerran on pätevä alallaan ja rahoista kuitenkin on
puute, niin kenessä on vika?"

"En syytä ketään, sire, totean vain asian."

"Hyvä on, tehkää valmiit laskelmat ja näyttäkää ne minulle. On syntynyt
vajausta, sanotte? Vajaus saattaa olla tilapäinen; luotto elpyy, varoja
kertyy jälleen."

"Ei näissä oloissa, sire."

"Ehkei enää tämän vuoden osalle, sen käsitän, mutta ensi vuonna?"

"Ensivuotiset tulot on syöty yhtä puhtaiksi kuin tämänvuotisetkin,
sire."

"No, seuraavan vuoden saatavat korvannevat jotakin?"

"Niiden laita on samaten."

"Mitä kummaa nyt kerrottekaan minulle, herra Colbert?"

"Sanon neljän vuoden tulojen joutuneen ennakolta kiinnitetyiksi."

"On siis otettava laina."

"Tarvitaan jo kolme valtionlainaa, sire."

"Voin perustaa runsaammin uusia virkoja, jotta valtakirjain
lunastusmaksut kartuttavat valtionrahastoa ylimääräisillä tuloilla."

"Mahdotonta, sire, sillä virkoja on perusteltu perustelemastakin
päästyä, ja viimeksi on suurin määrin annettu yksityisten vain
lunastella itselleen virka-arvoja, joiden valtakirjoissa ei ole
määrätty mitään hoidettavaa. Se keino on nyt lopulleen käytetty, niin
että herra yli-intendentti jo onkin työntänyt kolmanneksen alennusta
jokaisesta virkavahvistuksesta. Kansaa siis sorretaan lisääntyvillä
virkamiesten palkkauksilla, teidän majesteettinne hyötymättä siitä
mitenkään."

Kuningas liikahti ymmällä.

"Selittäkää minulle tätä ongelmaa, herra Colbert", hän sanoi. "Jos
esimerkiksi tänään, kun herra kardinaali on kuollut, minä hallitsen
itsenäisesti, ja jos tänään tahtoisin saada rahoja?"

"Niin valtionrahastosta ei saisi."

"Oh, tämä nyt on ihme, monsieur! Mitä, eikö yli-intendenttini
toimittaisi minulle varoja?"

Colbert pudisti isoa päätänsä.

"Ovatko valtion tulot muka jo siinä määrin pantattuja, että niistä ei
enää lähde mitään?"

"Kyllä ne ovat jo täydelleen kiinnitetyt, sire."

Silmäkulmiansa rypistellen Ludvig käveli pitkin askelin edes takaisin
hyvin kiihtyneenä.

"Mutta jos asema olisi sellainen kuin te sanotte, herra Colbert",
virkkoi hän äkkiä seisahtuen, "niin minähän olisin häviön partaalla jo
ennen kuin pääsen hallitsemaankaan?"

"Valtio on todella vararikkoinen, sire", vastasi järkkymätön
numeromies.

"Mutta jossakinhan täytyy olla rahaa, monsieur?"

"Niin kyllä, sire, ja ensi alkuun toinkin jo teidän majesteetillenne
selvitykseksi luettelon eräistä varoista, joita herra kardinaali de
Mazarin ei ole tahtonut mainita testamentissaan eikä missään muussakaan
asiakirjassa; hän oli ne uskonut minulle."

"Teille?"

"Niin, sire, sillä määräyksellä, että luovutan ne teidän
majesteetillenne."

"Mitä! Hänellä oli muitakin varoja kuin testamentin mainitseman
luettelon neljäkymmentä miljoonaa?" Colbert kumarsi.

"Mutta siinäpä oikea kuilu mieheksi!" jupisi kuningas. "Mazarin
toisella puolen ja Fouquet toisella, kenties enemmän kuin sata
miljoonaa heillä kaksistaan, -- en enää ihmettele, että kuninkaallinen
rahasto on tyhjä."

Colbert seisoi hievahtamattomana.

"Ja onko minulle tuleva summa perimisen arvoinen?" kysäisi kuningas.

"Kyllä, sire, jokseenkin -- se nousee kolmeentoista miljoonaan
livreen."

"Kolmetoista miljoonaa!" huudahti Ludvig värähtäen ilosta; "kolmetoista
miljoonaa sanotte, Colbert?"

"Kolmetoista, niin, teidän majesteettinne."

"Joista kukaan ei tiedä mitään?"

"Ne olivat herra kardinaalin salattuna vararahastona."

"Ja onko summa teidän huostassanne?"

"On tällähaavaa, sire."

"Ja minä saan sen?"

"Kahdessa tunnissa."

"Mutta missä se siis on?"

"Erään herra kardinaalille kuuluneen kaupunkitalon kellarissa, jonka
hän on hyväntahtoisesti määrännyt minulle erityisessä testamenttinsa
lisäyksessä."

"Tunnette siis kardinaalin testamentin?"

"Minulla on hänen allekirjoittamansa kaksoiskappale; se on tässä."

Colbert veti asiakirjan luonnollisin ilmein taskustaan ja näytti sitä
kuninkaalle, joka silmäsi rakennuksen lahjoittamista koskevaa kohtaa.

"Mutta tässä puhutaan vain rakennuksesta", huomautti hän, "eikä mainita
mitään rahoista."

"Suokaa anteeksi, sire, ne merkittiin omaantuntooni."

"Ja herra de Mazarin nojausi siinä määrin teihin, -- hän,
epäluuloisempi kaikkia muita?"

"Hän ei ollut epäluuloinen minua kohtaan, sire, kuten teidän
majesteettinne näkee."

Ludvigin katse kiintyi ihaillen noihin mitättömiin, mutta nyt
ilmeikkäisiin kasvoihin.

"Te olette rehellinen mies, herra Colbert", sanoi hän.

"Se ei ole ansioni, sire, vaan velvollisuuteni", vastasi Colbert
kylmäkiskoisesti.

"Mutta", lisäsi Ludvig, "eivätkö nuo rahat kuulu suvulle?"

"Ne olisi siinä tapauksessa otettu kardinaalin testamenttiin kuten
hänen muukin omaisuutensa. Jos nämä rahat kuuluisivat suvulle, niin
minä, joka sommittelin teidän majesteettinne hyväksi laaditun
lahjoituskirjan sanamuodon, olisin lisännyt kolmetoista miljoonaa
siihen luetteloon, jonka tarjotuksi loppusummaksi jäi neljäkymmentä
miljoonaa."

"Mitä!" huudahti Ludvig; "tekö sen lahjoituskirjan sommittelitte, herra
Colbert?"

"Niin, sire, sen toimenpiteen esittäjänä."

"Ja kardinaali piti teistä?" ihmetteli kuningas yksinkertaisesti.

"Minä takasin hänen ylhäisyydelleen, että teidän majesteettinne ei
ottaisi vastaan sellaista lahjoitusta", selitti Colbert ainiaan
rauhalliseen tapaansa, joka arkiasioissakin sai jonkunlaista
juhlallista sävyä.

Ludvig pyyhkäisi kädellään otsaansa.

"Oh, kuinka nuori minä olen ihmisten valtiaaksi!" mutisi hän itsekseen.

"Mihin aikaan lähetän rahat teidän majesteetillenne?" kysyi Colbert
nähdessään kuninkaan kohottavan päänsä.

"Illalla kello yksitoista. En halua, että kukaan saa niistä tietää."

Colbert ei vastannut, ikäänkuin hänelle ei olisi kieltoa annettukaan.

"Onko summa harkkoina vai rahaksilyötynä kultana?"

"Leimattuina rahoina, sire."

"Hyvä."

"Minne lähetän sen?"

"Louvreen. Kiitän teitä, herra Colbert."

Colbert kumarsi ja poistui.

"Kolmetoista miljoonaa!" huudahti Ludvig XIV jäätyänsä yksikseen;
"mutta minä näen unta!"

Sitten hän antoi otsansa vaipua käsien varaan ikäänkuin olisi
todellakin nukkunut. Tuokion kuluttua hän kuitenkin nosti päätänsä,
pudisti kauniita kiharoitaan ja avasi rajusti ikkunan, viillyttääkseen
polttavaa otsaansa raittiissa aamun hengessä, joka toi mukanaan puiden
ja kukkasien puhdasta tuoksua. Taivaanranta heloitti loistavassa
aamuruskossa, ja auringon ensimmäiset säteet valelivat hohteellaan
nuoren kuninkaan otsaa.

"Tämä kajastus on hallitukseni aamukoite", jupisi Ludvig XIV. "Enteenkö
minulle lähetät, kaikkivaltias Jumala?..."



50.

Ludvig XIV:n hallituksen ensimmäinen päivä.


Aamulla tieto kardinaalin kuolemasta levisi linnassa ja sieltä
kaupunkiin.

Ministerit Fouquet, Lyonne ja Letellier kokoontuivat istuntosaliin
pitämään neuvottelua. Kuningas kutsutti heidät heti luokseen.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "kardinaali on kuollut. Minä annoin hänen
hoitaa loppuun asti asioitani, mutta nyt aion itse hallita. Te lausutte
minulle mielipiteitänne, milloin kysyn teiltä neuvoa. Menkää!"

Ministerit katselivat toisiaan hämmästyneinä, ja heidän oli työläs
pidättyä hymyilemästä, sillä he tiesivät ruhtinaan kasvatetuksi
täydellisesti tietämättömänä valtioasioista, joten hän nyt
turhamaisuudesta otti vastuulleen ylivoimaisen taakan.

Fouquet erosi virkatovereistaan portaissa sanoen heille: "Hyvät herrat,
sitä vähemmänpä nyt on meillä huolehdittavaa." Ja hän nousi hilpeänä
vaunuihinsa. Toiset, hiukan levottomina tapausten alkavasta käänteestä,
palasivat yhdessä Pariisiin.

Kymmenen ajoissa kuningas meni äitinsä luo, jonka kanssa hänellä oli
yksityinen keskustelu; puolisen jälkeen hän nousi kuomuvaunuihin ja
läksi suoraa päätä Louvreen. Siellä hän otti vastaan paljon väkeä ja
tunsi jonkunlaista tyytyväisyyttä siitä, että huomasi kaikkien olevan
epäröiviä ja uteliaita.

Illalla hän käski sulkea kaikki Louvren portit, Seine-joen laiturin
puolella olevaa lukuunottamatta. Sinne hän asetti vartioksi kaksisataa
sveitsiläistä, jotka eivät osanneet sanaakaan ranskaa; heillä oli
määräyksenä myöntää pääsy kaikille tavaralähetyksille, mutta muuta ei
saanut ottaa vastaan, eikä mitään ollut laskettava ulos.

Täsmälleen kello yksitoista hän kuuli jyhkeiden vankkurien vierivän
porttiholviin, sitten toisen ja myöhemmin vielä kolmannen jyrinän.
Lopuksi ristikkoportti kääntyi raskaasti saranoillaan umpeen.

Pian sen jälkeen joku koputti työhuoneen ovelle. Kuningas meni itse
avaamaan ja näki Colbertin, joka ensi sanoikseen virkkoi:

"Rahat ovat teidän majesteettinne kellarissa."

Ludvig laskeutui alas portaita ja meni itse tarkastamaan kulta- ja
hopearahoilla täytettyjä nassakoita, jotka neljä Colbertin toimittamaa
miestä oli juuri kierittänyt kellariin, sen avaimen oli kuningas samana
aamuna lähettänyt Colbertille. Katselmuksen suoritettuaan kuningas
palasi huoneeseensa, kintereillään Colbert, jonka järkkymätön
kylmäverisyys ei ollut lämmennyt pienimmälläkään omakohtaisen
tyytyväisyyden säteellä.

"Monsieur", virkkoi hänelle kuningas, "mitä tahtoisitte palkinnoksenne
tästä uskollisuudesta ja tunnollisuudesta?"

"En mitään, sire."

"Kuinka! Ette mitään? Ettekö edes tilaisuutta palvella minua?"

"Vaikkei teidän majesteettinne toimittaisikaan minulle sitä
tilaisuutta, niin palvelisin teitä kuitenkin. Minun on mahdoton olla
olematta kuninkaani uskollisin palvelija."

"Mazarinin rahastonhoitajasta saatte siirtyä kuninkaan intendentiksi,
herra Colbert."

"Mutta valtionrahastolla on yli-intendentti, sire."

"Rahaministerini, niin."

"Sire, yli-intendentti on valtakunnan mahtavin mies."

"Ah, niinkö luulette?" huudahti Ludvig punastuen.

"Hän murskaa minut viikossa, sire, sillä teidän majesteettinne
antaa minulle valvonnan, jossa tarvitaan voimaa. Intendentti on
yli-intendentin alaisena toisarvoisessa asemassa."

"Te kaipaatte tukea... ette luota minuun?"

"Minulla on ollut kunnia huomauttaa teidän majesteetillenne, että herra
Fouquet oli herra Mazarinin eläessä valtakunnan toinen mies; nyt on
herra Mazarin kuollut, ja herra Fouquetista on tullut ensimmäinen."

"Monsieur, suostun siihen, että tänään vielä puhutte minulle melkein
mitä hyvänsä, mutta huomenna, painakaa se mieleenne, en enää siedä
liikaa."

"Käyn siis tarpeettomaksi teidän majesteetillenne."

"Sitä jo olette, kun pelkäätte joutuvanne ikävyyksiin minua
palvellessanne."

"Minä pelkään ainoastaan joutuvani asemaan, jossa en voi teitä
palvella."

"Mitä siis tahdotte?"

"Toivoisin teidän majesteettinne antavan minulle apulaisia intendentin
virkaan."

"Silloin virkanne menettää arvoaan."

"Mutta se voittaa turvallisuutta."

"Valitkaa sitten kumppaninne."

"Herrat Breteuil, Marin, Hervard."

"Hyvä, huomenna annetaan siitä määräys."

"Kiitän, sire."

"Siinäkö kaikki, mitä pyydätte?"

"Ei, sire; vielä yksi seikka... sallikaa minun muodostaa tilikomitea,
jolla on tuomiovalta."

"Mitä siitä tuomioistuimesta olisi hyötyä?"

"Se toimittaisi rangaistukseen ne veronkantajat ja heidän
puoluelaisensa, jotka ovat kymmenen viime vuoden aikana tehneet
kavalluksia."

"Mutta... miten heidän suhteensa menetellään?"

"Hirtetään kolme, ja siten saadaan toiset luovuttamaan takaisin, mitä
ovat anastaneet."

"En kuitenkaan voi aloittaa hallitustani mestauksilla, herra Colbert."

"Päin vastoin, sire, muutoin joudutte lopettamaan sen aivan verisesti."

Kuningas ei vastannut.

"Suostuuko teidän majesteettinne?" kysyi Colbert.

"Mietin asiaa, monsieur."

"Kun teidän majesteettinne on miettinyt, on se jo myöhäistä."

"Miksi niin?"

"Olemme tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka ovat meitä etevämpiä, jos
heitä varoitetaan ennakolta."

"Asettakaa sitten se tuomiovaltuusto, monsieur."

"Kuulustan siihen heti jäsenet, sire."

"Onko siinä kaikki?"

"Ei, sire; on vielä yksi tärkeä seikka. Mitä oikeuksia teidän
majesteettinne myöntää tälle intendenttivirastolle?"

"Oh... en oikein tiedä... tulee noudattaa tapoja..."

"Sire, on välttämätöntä, että tähän virkaan kuuluu oikeus tutustua
kaikkeen kirjeenvaihtoon Englannin kanssa."

"Mahdotonta, monsieur, sillä ne kirjeet avataan nyt neuvostossa; herra
kardinaali hoiti ulkomaisen kirjeenvaihdon yksinään."

"Luulin teidän majesteettinne aamulla ilmoittaneen, että te ette enää
käytä vakinaista neuvostoa."

"Niin, se kyllä on totta."

"Niinpä teidän majesteettinne suvainneekin itse ja ihan yksin lukea
kirjeensä, etenkin Englannista saapuvat; pidän kiinni erikoisesti juuri
tästä kohdasta."

"No, te saatte hoitaaksenne sen kirjeenvaihdon, monsieur, tehden siitä
selkoa minulle."

"Nyt, sire, mitä saan tehtäväkseni raha-asioissa?"

"Saatte huolehtia kaikesta, mitä herra Fouquet ei tee."

"Sitä juuri halusin teidän majesteetiltanne. Kiitos, sire, nyt lähden
levollisena."

Tämän sanottuansa hän läksikin. Ludvig katsoi hänen jälkeensä. Colbert
ei ollut vielä edennyt sataa askelta Louvresta, kun kuninkaan luo
saapui pikalähetti Englannista. Tarkastettuaan sidettä Ludvig päätti
murtaa sinetin ja näki ensimmäiseksi kirjeen kuningas Kaarle II:lta.
Englantilainen valtias kirjoitti kuninkaalliselle serkulleen
seuraavasti:

    'Teidän majesteettinne on varmaankin hyvin levoton herra
    kardinaali Mazarinin sairauden johdosta, mutta vaaran liioittelu
    on parempikin teidän majesteetillenne, kun kardinaalin
    henkilääkärinkin jo ilmoitetaan katsoneen hänen tilansa
    toivottomaksi. Kiitän teitä suosiollisesta vastauksestanne
    esitykseeni lady Henriette Stuartin suhteen, ja viikon kuluttua
    prinsessa matkustaa hovinsa kanssa Pariisiin.

    Hyvillä mielin tunnustan kiitollisuuteni ystävyydestä, jota olette
    osoittanut minua kohtaan, joten saan yhä suuremmalla syyllä sanoa
    teitä veljekseni. Ja erityisesti ilahduttaa mieltäni se, että voin
    teidän majesteetillenne todistaa, kuinka suuressa arvossa pidän
    suopeuttanne: sanon senvuoksi avoimesti, että kun te kaikessa
    hiljaisuudessa linnoitutatte Belle-Isle-en-Meriä, se surettaa
    mieltäni. Teette siinä väärin. Me emme milloinkaan joudu sotaan
    keskenämme. Tuo toimenpide ei tee minua levottomaksi, se ainoastaan
    pahoittaa mieltäni... Te tuhlaatte siihen hyödyttömästi miljoonia,
    sen voitte sanoa ministereillenne, -- ja olkaa varma siitä, että
    minun poliisini ovat hyvin selvillä asiasta. Osoittakaa te,
    veljeni, minulle tilaisuuden sattuessa samanlainen palvelus.'

Kuningas soitti kiivaasti, ja kamaripalvelija astui sisälle.

"Herra Colbert lähti täältä vastikään eikä voi olla vielä kaukana.
Kutsuttakoon hänet takaisin!" huusi hän.

Kamaripalvelija oli lähdössä toteuttamaan käskyä, mutta kuningas
pidättikin hänet.

"Ei", sanoi hän itsekseen, "ei... nyt käsitän, mistä se juttu johtuu.
Belle-Isle on herra Fouquetille kuuluva saari; sen linnoittaminen on
salahanke hänen taholtaan... tämän vehkeen ilmitulo on yli-intendentin
lankeemus, ja paljastus aiheutuu Englannin kirjeenvaihdosta; sentähden
siis Colbert tahtoi saada sen huostaansa... Oh, minä en kuitenkaan voi
nojautua yksinomaan siihen mieheen; hänellä on ainoastaan pää, minä
tarvitsen myöskin käsivarren!"

Äkkiä hän huudahti ilahtuneesti.

"Minulla oli eräs muskettiluutnantti", sanoi hän kamaripalvelijalleen.

"Niin, sire, herra d'Artagnan."

"Hän on tilapäisesti jättänyt palvelukseni. Etsittäköön hänet käsille,
ja hän olkoon täällä huomenna aamupuhutteluni alkaessa."

Kamaripalvelija kumarsi ja meni ulos.

-- Kolmetoista miljoonaa kellarissani, -- ajatteli kuningas -- Colbert
pitelemässä kukkaroani ja d'Artagnan miekkaani minä olen kuningas!



51.

Intohimo.


Kun Atos Pariisiin tultuaan oli vielä samana päivänä toimittanut
lähetystehtävänsä Palais-Royalissa, palasi hän suoraan hotelliinsa Rue
Saint-Honorén varrelle. Siellä hän tapaa varakreivi de Bragelonnen,
joka odotteli hänen huoneessaan puhellen Grimaudin kanssa.

Ei ollut helppo keskustella tämän vanhan palvelijan kumppanina;
ainoastaan kaksi miestä pystyi siihen kunnollisesti; Atos ja
d'Artagnan. Edelliselle se onnistui siten, että Grimaud itse koetti
saada häntä puhumaan; d'Artagnan taasen osasi panna Grimaudin kielen
käyntiin.

Raoul oli ottanut työkseen haastatella vanhusta Englannin matkasta, ja
Grimaud olikin kertonut sen hänelle kaikkia yksityiskohtia myöten
epälukuisilla merkeillä ja kahdeksalla sanalla, ei enemmällä eikä
vähemmällä puheella. Aaltoilevalla kädenliikkeellä hän ensin ilmaisi,
että hän oli herransa kanssa matkustanut meren yli.

"Jotakin erityistä tehtävää suorittamaan?" kysyi Raoul.

Grimaud vastasi nyökkäyksellä.

"Jossa kreivi kohtasi vaaroja?" tiedusti Raoul.

Grimaud kohautti hiukan olkapäitänsä kuin sanoakseen: "Ei liikaa eikä
vähän."

"Mutta millaisia vaaroja?" tivasi Raoul.

Grimaud osoitti miekkaa, tulennosta ja seinällä riippuvaa muskettia.

"Herra kreivillä oli siellä siis vihollinen?" huudahti Raoul.

"Monk", vastasi Grimaud.

"On merkillistä", jatkoi Raoul, "että herra kreivi yhä pitää minua
alokkaana eikä ota minua osalliseksi hankkeittensa kunniaan ja
vaaroihin!"

Grimaud hymyili. Juuri silloin Atos tuli kotiin. Isäntä valaisi hänelle
portaissa, ja herransa askeleet tuntien Grimaud riensi häntä vastaan,
jolloin keskustelu äkkiä katkesi.

Mutta Raoul oli päässyt vauhtiin; hän ei voinut enää hillitä
uteluhaluaan, vaan sanoi tarttuessaan vilkkaasti, mutta kunnioittavan
hellästi kreivin molempiin käsiin:

"Mistä johtuu, kreivi, että te läksitte niin vaaralliselle retkelle
sanomatta minulle jäähyväisiä, pyytämättä miekkani apua, vaikka minun
pitäisi olla teidän tukenanne, kun minulla nyt on voimaa ja te olette
kasvattanut minusta miehen? Voi, tahdotteko siis panna minut alttiiksi
niin julmalle koettelemukselle, etten enää milloinkaan saa teitä
nähdä?"

"Kuka sinulle on sanonut, että matkani oli vaarallinen, Raoul?" vastasi
kreivi jättäessään viittansa ja hattunsa Grimaudille, joka oli juuri
päästänyt hänen miekkansa hankkiluksesta.

"Minä", ilmaisi Grimaud.

"Ja miksi?" kysyi Atos ankarasti.

Grimaud joutui hämilleen; Raoul ehättäysi vastaamaan hänen puolestaan:

"On luonnollista, kreivi, että hyvä Grimaud sanoo minulle totuuden
kaikessa, mikä koskee teitä. Ken sitten rakastaisi ja tukisi teitä,
ellen minä?"

Atos ei vastannut. Hän teki ystävällisen liikkeen, joka sai Grimaudin
poistumaan, ja istuutui sitten nojatuoliin, Raoulin jäädessä seisomaan
hänen eteensä.

"Varmaa vain on", jatkoi Raoul, "että matkanne oli erityisessä
tehtävässä suunniteltu ja että teräs ja tuli uhkasivat teitä."

"Älkäämme puhuko siitä enää, varakreivi", sanoi Atos lempeästi; "on
totta, että läksin äkillisesti, mutta kuningas Kaarle II:n palveleminen
vaati silloin kiireellisyyttä. Kiitän sinua huolehtimisestasi ja tiedän
voivani luottaa sinuun... Eihän sinulta liene puuttunut mitään
poissaollessani, varakreivi?"

"Ei, kiitos."

"Annoin Blaisoisille määräyksen luetuttaa sinulle sata pistolia heti
kun tarvitsisit rahaa."

"En ole käynyt tapaamassa Blaisoisia, kreivi."

"Olet siis tullut toimeen rahoista?"

"Minulle jäi kolmekymmentä pistolia hevosten ostosta, jotka vein viime
sotaretkelleni, ja herra prinssi pani suosiollisuudessaan minut kolme
kuukautta sitten voittamaan kaksisataa pistolia pelipöydässään."

"Sinä pelaat? Siitä minä en pidä, Raoul."

"En milloinkaan pelaa, mutta herra prinssi käski minun hoidella
korttejansa Chantillyssa eräänä iltana, kun kuninkaalta saapui
kuriiri... minä tottelin, ja herra prinssi määräsi minulle sen pelierän
voiton."

"Onko se talon tapana, Raoul?" kysyi Atos rypistäen kulmiaan.

"On, monsieur; joka viikko antaa herra prinssi jollekulle
aatelismiehelleen jollakin syyllä samanlaisen tilaisuuden. Hänen
korkeutensa saattueena on viisikymmentä aatelismiestä; minun vuoroni
sattui siksi kerraksi."

"Hyvä! Sinä siis läksit Espanjaan?"

"Niin, monsieur; minulla oli hyvin hauska ja mielenkiintoinen matka."

"Ja nyt olet ollut kuukauden päivät kotimaassa?"

"Niin, monsieur."

"Ja mitä olet tehnyt tällaikaa?"

"Palvelustoimiani hoitanut, monsieur."

"Et siis ole käynyt kotona la Fèressä?"

Raoul punastui. Atos silmäili häntä kiinteällä ja tyynellä katseellaan.

"Teette väärin minua kohtaan, kun epäilette minua", sanoi Raoul;
"tunnen punastuvani, mutta se tapahtuu vastoin tahtoani. Tuo
kysymyksenne herättää minussa luonnollista mielenliikutusta, ja siitä
punastun, vaan en sen vuoksi, etten olisi avomielinen."

"Minä tiedän, Raoul, että sinä et milloinkaan poikkea totuudesta.
Aioinkin muuten oikeastaan tiedustaa..."

"Käsitän kyllä, monsieur, että te tahdoitte kysyä, enkö ole ollut
Bloisissa."

"Aivan."

"En ole käynyt siellä enkä muutenkaan nähnyt sitä henkilöä, jota
tarkoitatte."

Raoulin ääni vapisi hänen lausuessaan nuo sanat. Kaiken
hienotuntoisuuden herkkänä oivaltajana Atos virkkoi heti:

"Sinä vastaat tuskallisella mielellä, Raoul; sinä kärsit."

"Paljon, monsieur; te olette kieltänyt minua käymästä Bloisissa ja
tapaamasta neiti de la Vallièreä."

Nuori mies vaikeni. Tuo suloinen nimi, niin rakas lausua, raateli hänen
sydäntään, samalla kun se hyväili huulia.

"Ja siinä olen tehnyt oikein, Raoul", ehätti Atos sanomaan. "En ole
raakamainen enkä kohtuuton isä; minä kunnioitan totista rakkautta,
mutta minä ajattelen sinulle tulevaisuutta... mittaamatonta
tulevaisuutta. Uusi hallitus kajastaa aamuruskon tavoin; sota kutsuu
nuorta kuningasta, jota elähyttää ritarillinen henki. Tämä urhon
innostus tarvitsee joukon nuoria ja vapaita upseereja, jotka
haltioituneina ryntäävät tuleen ja kaatuvat huutaen: _Eläköön
kuningas!_ sen sijaan että huokaisivat: _Hyvästi, puolisoni!_...
Käsitäthän tämän, Raoul. Niin kovalta kuin ajatussuuntani tuntuukin,
pyydän sinua siis uskomaan minua ja kääntämään katseesi pois
ensimmäisistä nuoruuden päivistä, jolloin totuttausit rakastamaan, --
noista hempeän huolettomuuden päivistä, jotka pehmentävät sydämen ja
tekevät sen kykenemättömäksi täyttämään kunnian ja vastoinkäymisen
vaatimuksia. Senvuoksi, sanon sen vielä kerran, Raoul, näe neuvossani
ainoastaan haluani hyödyttää sinua: ainoana kunnianhimonani on nähdä
sinun menestyvän. Uskon sinun kykenevän kehittymään huomattavaksi
mieheksi. Astu polkuasi yksin, niin edistyt paremmin ja nopeammin."

"Te olette käskenyt, monsieur", vastasi Raoul; "minä tottelen."

"Käskenyt!" huudahti Atos; "niinkö minulle vastaat? Olenko käskenyt
sinua! Oi, sinä väännät sanojani, niinkuin käsität väärin
tarkoitukseni! En ole käskenyt, olen vain pyytänyt."

"Ei, monsieur, te olette käskenyt", väitti Raoul itsepintaisesti,
"mutta vaikka olisitte vain pyytänytkin, olisi pyyntönne vielä
tehokkaampi kuin määräys. Minä en ole tavannut neiti de la Vallièreä."

"Mutta sinä kärsit, sinä kärsit?" sanoi Atos.

Raoul ei vastannut.

"Huomaan sinut kalpeaksi, alakuloiseksi... Se tunne on siis hyvin
voimakas?"

"Se on intohimo", vastasi Raoul.

"Ei toki... ainoastaan tottumus."

"Monsieur, te tiedätte, että olen matkustanut paljon, että olen
viettänyt kaksi vuotta loitolla hänestä. Kaikki tottumus luullakseni
laimenee kahdessa vuodessa. Mutta kotiin palattuani rakastin -- en
enemmän, sillä se oli mahdotonta, vaani yhtä paljon. Neiti de la
Vallière on minulle rakkain seuralainen, mutta te olette minulle Jumala
täällä maan päällä, teille uhraan kaikki."

"Se olisi väärin", sanoi Atos; "minulla ei ole sinuun enää mitään
oikeuksia. Olet jo täysi-ikäinen, et enää tarvitse minua suostumustani.
En sitäpaitsi kiellä myönnytystäni sen jälkeen, mitä nyt olet minulle
sanonut. Mene naimisiin neiti de la Vallièren kanssa, jos haluat."

Raoul värähti, mutta vastasi äkkiä: "Te olette peräti hyvä, monsieur,
ja teidän myöntymyksenne täyttää mieleni kiitollisuudella; mutta minä
en voi sitä käyttää hyväkseni."

"Kas, nyt kieltäydyt?"

"Niin, monsieur."

"Minä en enää tee muistutuksia tunteittesi johdosta, Raoul."

"Mutta sydämenne vastustaa edelleenkin tätä liittoa, te ette ole itse
tehnyt tätä valintaa."

"Se on totta."

"Se riittää pidättämään minua: voin odottaa."

"Ajattele tarkoin, Raoul; tämä on vakava askel."

"Sen kyllä tiedän, monsieur; päätökseni on kuitenkin valmis: minä
odotan."

"Mitä? Kuolemaaniko?" lausui Atos hyvin järkkyneenä.

"Voi, monsieur!" huudahti Raoul kyynelsilmin; "kuinka voittekaan noin
raadella sydäntäni, kun en ole milloinkaan antanut teille valittamisen
aihetta?"

"Se on totta, rakas lapsoseni", mutisi Atos, kiivaasti puristaen
huulensa yhteen, hillitäkseen ylivoimaiseksi pyrkivää liikutusta. "Ei,
en tahdo saattaa sinua murheelliseksi; en vain ymmärrä, mitä sinä
odottaisit... Tahdotko odottaa siinä mielessä, että kenties pääset
rakkaudestasi?"

"En monsieur; tahdon odottaa teidän mielipiteenne muuttumista."

"Teenpä kokeen, Raoul: tahdon nähdä, onko neiti de la Vallière
taipuvainen odottamaan kuten sinä."

"Niin toivon, monsieur."

"Mutta ole varuillasi, Raoul: jos hän ei odottaisikaan? Oi, sinä olet
vielä niin nuori, niin luottavainen, niin vilpitön... Naiset ovat
häilyväisiä."

"Te ette ole milloinkaan puhunut minulle pahaa naisista, monsieur;
teillä ei ole koskaan ollut heistä valittamista. Miksi siis puhuisitte
toisin juuri neiti de la Vallièren yhteydessä?"

"Olet oikeassa", myönsi Atos luoden silmänsä alas, "en ole milloinkaan
puhunut sinulle epäedullisesti naisista; minulla ei ole koskaan ollut
heistä valittamista, eikä neiti de la Vallière ole ikinä antanut
aihetta epäluuloon. Mutta ennakkolaskelmissa tulee mennä
äärimmäisyyksiin, mahdottomuuksien rajalle asti. Jos, sanon, neiti de
la Vallière ei odottaisikaan sinua?"

"Miten tarkoitatte, monsieur?"

"Jos hän kääntäisi katseensa toisaanne?"

"Toiseen mieheen, tahdotte sanoa?" virkahti Raoul kalpeana tuskasta.

"Niin kyllä."

"No, monsieur, silloin minä surmaisin sen miehen", sanoi Raoul
avomielisesti, "ja kaikki miehet, joita neiti de la Vallière pitäisi
parempina, aina siihen asti kunnes joko itse saisin surmani tai neiti
de la Vallière antaisi minulle sydämensä."

Atos hätkähti.

"Minä luulin", huomautti hän kumealla äänellä, "että vastikään sanoit
minua maalliseksi jumalaksesi, laiksesi?"

"Oh", sanoi Raoul vapisten, "te kieltäisitte minulta kaksintaistelun?"

"Jos kieltäisin, Raoul?"

"Silloin kieltäisitte minulta toivon, monsieur, ja niin ollen ette
varmaankaan kieltäisi minulta kuolemaa."

Atos kohotti katseensa varakreiviin, joka oli lausunut nämä sanat
synkällä äänenpainolla ja nyt seisoi hänen edessään apein ilmein.

"Kylliksi", sanoi kreivi pitkän vaitiolon jälkeen, "jo kylliksi tästä
surullisesta puheenaineesta, joka saa meidät kumpaisenkin
liioittelemaan. Elä päivästä toiseen, Raoul; hoida palvelustehtäviäsi,
rakasta neiti de la Vallièrea, sanalla sanoen toimi kuten mies, kun
kerran olet tullut miehen ikään. Älä vain unohda, että minä rakastan
sinua hellästi ja että sinä vakuutat rakastavasi minua."

"Ah, kreivi!" huudahti Raoul, painaen Atoksen käden sydämelleen.

"Hyvä on, rakas lapsi; jätä minut, tarvitsen lepoa. Herra d'Artagnan
muuten palasi minun kanssani Englannista; sinun pitää käydä häntä
tervehtimässä."

"Sen teen, mitä suurimmaksi mielihyväkseni; pidän herra d'Artagnanista
peräti paljon!"

"Se on oikein, hän on kunnon mies ja urhoollinen ritari."

"Ja hän rakastaa teitä", sanoi Raoul.

"Siitä olen varma... Tiedätkö hänen osoitettaan?"

"Tokihan hänet tapaan Louvressa, Palais-Royalissa, yleensä missä vain
kuningas on. Eikö hän johda muskettisotureita?"

"Ei tällähaavaa; herra d'Artagnan on levähtääkseen ottanut lomaa... Älä
siis tavoittele häntä vartiopaikoilta; hänestä antaa kyllä tietoja
muuan herra Planchet."

"Hänen entinen lakeijansa?"

"Aivan oikein, mutta nykyään maustekauppias."

"Kyllä tiedän, Rue des Lombardsin varrella?"

"Niin taitaa olla... ellei se ollut Rue des Arcis."

"Minä kyllä otan hänestä selon, monsieur, sen teen."

"Vie hänelle sydämellisimmät terveiseni ja tuo hänet mukanasi tänne
päivälliselle, ennen kuin matkustan la Fèreen."

"Kyllä, monsieur."

"Hyvää yötä, Raoul!"

"Monsieur, näen teillä arvomerkin, josta en ole tiennyt; ottakaa
vastaan onnitteluni."

"Kultaisen Taljan?... totta kyllä... Lelu, poikani, joka ei enää huvita
niin vanhaa lasta kuin minä olen... Hyvää yötä, Raoul!"

Seuraavana päivänä Raoul ei tavannutkaan d'Artagnania, kuten oli
toivonut, vaan ainoastaan Planchetin; maustekauppiaan ilo oli suuri
hänen nähdessään jälleen nuoren aatelismiehen, ja hän osasi lausua
tälle muutamia soturimaisia kohteliaisuuksia, jotka eivät ollenkaan
johdattaneet mieleen liikemiestä.

Päivää myöhemmin palatessaan Vincennesistä viidenkymmenen rakuunan
etunenässä, jotka prinssi oli hänelle uskonut, Raoul näki
Baudoyer-aukiolla miehen, joka seisoi nenä pystyssä tarkastellen
erästä taloa niinkuin katsellaan ostettavaa hevosta.

Mies oli porvarillisessa puvussa, mutta takki oli napitettu soturin
nutun kuosiin; päässä oli ihan pieni hattu, ja kupeella riippui pitkä
säilä. Ratsujen töminää kuullessaan hän heti käänsi päänsä, siirtäen
katseensa rakennuksesta rakuunoihin. Ja siinähän olikin herra
d'Artagnan, d'Artagnan jalkaisin, d'Artagnan kädet selän takana
toimittamassa pientä ratsuväen tarkastusta, sitten kun oli esiintynyt
rakennustarkastajana. Ei yksikään mies, ei ainoakaan nauhus tai
hevosenkavio välttänyt hänen katselmustaan.

Raoul ratsasti joukkonsa sivulla, ja d'Artagnan huomasi hänet kaikkein
viimeiseksi.

"Kah", virkahti hän, "kah, _mordioux_!"

"En suinkaan erehdy?" huudahti Raoul kannustaen hevostaan.

"Ei, et erehdy. Hyvää päivää!" vasta entinen muskettisoturi.

Raoul puristi sydämellisesti vanhan ystävänsä kättä.

"Pidä varasi, Raoul", sanoi d'Artagnan, "viidennen rivin toinen hevonen
pudottaa kenkänsä ennen kuin tulette Mariansillalle; sillä on enää
kaksi naulaa oikean etukavion kengässä."

"Odottakaa minua", pyysi Raoul, "tulen takaisin."

"Jätätkö osastosi?"

"Kornetti voi asettua sijaani."

"Syötkö päivällistä kanssani?"

"Hyvin mielelläni, herra d'Artagnan."

"Pidä siis kiirettä, laskeudu ratsailta tai toimita minullekin
hevonen."

"Tulen mieluummin jalkaisin."

Raoul kiirehti ilmoittamaan kornetille, joka asettui hänen paikalleen.
Sitten hän hyppäsi maahan, jätti hevosensa eräälle rakuunalle ja
tarttui iloissaan d'Artagnanin käsivarteen. Toinen oli katsellut hänen
kaikkia liikkeitään tyytyväisenä asiantuntijana.

"Ja sinä tulet Vincennesistä?" aloitti hän.

"Niin, herra chevalier."

"Kardinaali...?"

"On kovin sairaana; sanotaanpa hänen jo kuolleenkin."

"Oletko hyvissä väleissä herra Fouquetiin?" kysyi d'Artagnan,
halveksivalla olkapäiden kohautuksella ilmaisten, että Mazarinin
kohtalo ei häntä suurestikaan liikuttanut.

"Herra Fouquetiin?" toisti Raoul. "En tunnekaan häntä."

"Sen pahempi, sen pahempi, sillä uusi kuningas koettaa aina hankkia
itselleen puoluelaisia."

"No, kuningas on minulle kyllä suosiollinen", vastasi nuori mies.

"En puhu kruunusta", selitti d'Artagnan, "vaan kuninkaasta...
Kardinaalin muuttaessa toiseen elämään on Fouquet kuningas. Sinun pitää
laittautua hyviin kirjoihin Fouquetin seurueessa, ellet tahdo homehtua
koko ikääsi niinkuin minä olen homehtunut... Tosin sinulla onneksi on
muita suojelijoita."

"Ensiksikin herra prinssi."

"Hän ei kelpaa enää, ystäväiseni."

"Ja kreivi de la Fère."

"Atos! Niin, se on toista; Atos kyllä... jos tahdot luoda itsellesi
hyvän uran Englannissa, niin et voi kääntyä pätevämmän suosittajan
puoleen. Voinpa ilman liikanaista turhamaisuutta sanoa sinulle, että
minullakin on jonkun verran vaikutusvaltaa Kaarle II:n hovissa. Siinä
sitä on kuningas kerrakseen!"

"Ah!" huoahti Raoul teeskentelemättömän uteliaasti kuten jalosukuinen
nuorukainen ainakin, joka kuulee itse kokemuksen ja urhoollisuuden
haastavan.

"Niin, kuningas, joka tosin huvittelee, mutta kuitenkin on osannut
ottaa miekan käteensä ja oppinut pitämään hyödyllisiä miehiä arvossa.
Atos on Kaarle II:n suosiossa. Siirry sinne palvelukseen ja anna
palttua näille viheliäisille veronkantajille, jotka varastavat yhtä
hyvin ranskalaisilla käsillä kuin italialaisillakin hyppysillä; heitä
hiiteen haikaileva pikku kuningas, jonka hallitus tulee samanlaiseksi
kuin Frans II:n. Tunnetko historiaa, Raoul?"

"Kyllä, herra chevalier."

"Niin ollen tietänet, että Frans II:lla oli aina korvasärky."

"Ei, sitä minä en tiennyt."

"Että Kaarlo IV:llä oli aina päänkivistys?"

"Vai niin!"

"Ja Henrik III:lla aina vatsanpuruja."

Raoul alkoi nauraa.

"No niin, hyvä ystävä, Ludvig IV:llä on aina sydämentykytys; on surkeaa
katsella kuningasta, joka huokailee aamusta iltaan eikä kertaakaan
päivän mittaan karjaise: _Ventre-saint-gris!_ tai: _Corboeuf!_ -- ei
lausahda mitään herättävää!"

"Siitäkö syystä te heititte palveluksen, herra chevalier?" kysyi Raoul.

"Siitä."

"Mutta te itse, herra d'Artagnan, siis jätättekin kaikki silleen; te
ette tavoita menestystä!"

"Hoo, minä olin jo vankalla pohjalla", vastasi d'Artagnan keveästi.
"Minulla oli jonkun verran sukuomaisuutta."

Raoul katseli häntä. D'Artagnanin köyhyys oli tullut puheenparreksi.
Gascognelaisena hän oli voittanut kaikki sekä Ranskan että Navarran
aina erikoisiksi tunnetut gascognelaiset kohtalonsa hellittämättömällä
nurjuudella, ja Raoul oli satoja kertoja kuullut mainittavan Jobia ja
d'Artagnania niinkuin kaksoisveljekset Romulus ja Remus nimetään
yhdessä.

D'Artagnan huomasi hänen hämmästyksensä.

"Ja sitten, kai isäsi on kertonut sinulle, että käväisin Englannissa?"

"Kyllä, herra chevalier."

"Ja että siellä minua kohtasi onnellinen sattuma?"

"Ei, monsieur, siitä en ole tiennyt."

"Niin, muuan hyvä ystävä, hyvin ylhäinen mies, Skotlannin ja Irlannin
varakuningas, auttoi minua perinnölle."

"Perinnölle?"

"Pyöreähkölle."

"Niin että te olette nyt rikas?"

"Hm..."

"Kaikesta sydämestäni onnittelen teitä."

"Kiitos... Katsohan, tuossa taloni."

"Grève-torin[34] laidassa."

"Niin; sinä et pidä tästä seudusta?"

"Päin vastoin; täältä on kaunis näköala virralle... Sepä on todellakin
sievä vanhanaikainen talo!"

"_Pyhän Neitsyen kuva_ nimeltään, vanha krouvi, jonka olen kahdessa
päivässä muuttanut asuinrakennukseksi."

"Mutta krouvihan on vielä auki?"

"Tottahan toki!"

"Ja missä te asutte?"

"Minä asun Planchetin luona."

"Tehän sanoitte juuri äsken: Kas tuossa taloni."

"Niin sanoinkin, sillä se on todella minun... olen ostanut sen."

"Ahaa!" äännähti Raoul.

"Se tuottaa kymmenen prosenttia, hyvä Raoul; lyö leiville!... Ostin
talon kolmestakymmenestätuhannesta livrestä: siinä on puutarha
Mortellerie-kadun puolella; krouvihuoneistosta, johon kuuluu alakerta,
maksetaan vuokraa tuhannen livreä; yläkerran ullakosta saan viisisataa
livreä."

"Älkää nyt!"

"Aivan totta."

"Ullakosta viisisataa livreä vuokraa? Mutta eihän siellä voi asua?"

"Ei siellä asutakaan; mutta näethän, että kaksi ullakon ikkunaa on
Grève-torin puolella?"

"Niin kyllä, monsieur."

"No niin, joka kerta kun teilataan, hirtetään, ruhjotaan pyörällä
tai poltetaan, nuo molemmat ikkunat saavat vuokraajansa
kahdestakymmenestäkin pistolista."

"Uh!" sanoi Raoul inhoten.

"Se on tympäisevää, eikö totta?" virkkoi d'Artagnan.

"Uh!" toisti Raoul.

"Se on tympäisevää, mutta niin on asia... Meidän töllistelevät
pariisilaisemme ovat toisinaan ihan ihmissyöjiä. Minä en voi käsittää,
että ihmiset, kristityt ihmiset antautuvat sellaisiin keinotteluihin."

"Olette oikeassa."

"Minä puolestani", jatkoi d'Artagnan, "jos asuisin tuossa talossa,
tukkisin mestauspäivinä avaimenreiätkin; mutta minäpä en asu siinä."

"Ja te olette todella saanut ullakon vuokratuksi viidestäsadasta
livrestä?"

"Niin, kapakoitsijan raakimukselle, joka sitten puolestaan vuokraa sitä
tuollaisiin tilaisuuksiin... Sanoin siis viisitoistasataa livreä."

"Se on luonnollinen rahan korko, viiden prosentin mukaan."

"Aivan oikein. Mutta on vielä piharakennus: varastoaittoja, pari
ulkohuonetta ja kellareita, joita talvisin tosin haittaa tulvavesi, --
kaksisataa livreä; lopuksi puutarha, joka on hyvin kaunis, kun sen
istutukset saavat oivallista siimestä, ulottuessaan Saint-Gervaisin
ja Saint-Protaisin kirkon muureihin ja pääportaille asti, --
kolmetoistasataa livreä."

"Kolmetoistasataa livreä! Sehän on ruhtinaallista!"

"Sen jutun laita on seuraava: Epäilen pahoin, että muuan seurakunnan
kanunki (ne kun ovat aina rikkaita kuin Kroisos) on vuokrannut lymyisen
puutarhan huvituksiaan varten. Vuokralainen on ilmoittanut olevansa
joku Godard. Nimi on joko tekaistu tai todellinen; jälkimmäisessä
tapauksessa hän on kanunki, edellisessä taasen tuntematon henkilö,
josta minun ei tarvitse tietää sen enempää. Hän maksaa vuokran aina
etukäteen. Juuri sinut tavatessani oli muuten johtunut mieleeni, että
pitäisi vielä ostaa muuan Baudoyer-aukion puolella sijaitseva talo,
jonka takaosa liittyy minun puutarhaani; siitä tulisi yhteensä uhkea
kiinteistö. Sinun rakuunasi häiritsivät minua niissä mietteissäni. No,
poiketkaamme nyt Vannerie-kadulle, lähteäksemme suoraa päätä Planchetin
luo."



52.

D'Artagnanin opetus.


D'Artagnan joudutti askeleitaan ja vei Raoulin kamariin, jonka
maustekauppias oli luovuttanut entiselle isännälleen. Planchet oli
ulkosalla, mutta päivällispöytä oli katettu kuntoon. Kunnon liikemiehen
oloissa ilmeni erityistä säännöllisyyttä sotilaallisen täsmällisyyden
jäljiltä.

D'Artagnan johti puheen takaisin Raoulin tulevaisuuteen.

"Isäsi pitää sinua lujilla?" aloitti hän.

"Oikeudenmukaisesti, herra chevalier."

"Tiedän kyllä, että Atos on oikeudentuntoinen, mutta hän saattaa olla
hiukan umpikourainen rahoista?"

"Hän antaa minulle kuninkaallisella kädellä, herra d'Artagnan."

"Älä yhtään arastele, poikaseni; jos jolloinkin satut moniaan pistolin
puutteeseen, niin onhan vanha muskettisoturi käsillä."

"Hyvä herra d'Artagnan..."

"Sinä kai pelaat hiukan?"

"En milloinkaan."

"Sitten sinulla on onnea naisten parissa... Sinä punastut... Kas nyt
pikku Aramista!... Hyvä junkkarini, sellainen käy vielä kalliimmaksi
kuin pelaaminen. Hävittyään tosin saa tapellakin, se on korvausta.
Niin, mutta -- uh! pikku vetistelijäkuningashan on määrännyt sakkoa
niille, jotka paljastavat miekkansa! On sitä siinäkin hallitus,
Raoul-parka, onpa tosiaankin! Ajatella, että minun aikanani
piiritettiin muskettisotureita niinkuin Hektoria ja Priamosta Troijan
kaupungissa, ja silloin naiset itkivät ja muurit nauroivat ja sadat
retkut taputtivat käsiään karjuen: 'surmatkaa, surmatkaa' -- mutta eipä
vain napattu kiinni ainoatakaan muskettisoturia! _Mordioux_, sellaista
ei nykyinen sukupolvi enää saa nähdäkseen."

"Te arvostelette ankarasti kuningasta, hyvä herra d'Artagnan, ja
tuskin kuitenkaan tunnette häntä."

"Minäkö! Kuulehan, Raoul, -- paina tarkoin mieleesi, mitä sanon:
ennustan sinulle päivä päivältä, tunti tunnilta, mitä hän nyt tekee.
Kardinaalin kuoltua hän itkee; no, se on vähimmin ääliömäistä, mitä hän
voi tehdä, olletikin jos hän ei murehdi sielussaan."

"Edelleen?"

"Sitten hän antaa herra Fouquetin määrätä hänen vuosirahansa ja lähtee
Fountainebleaun huvilinnaan sepittämään runoja jollekulle Mancinille,
jolta kuningatar repii silmät päästä. Onhan hän espanjatar, näetkös, ja
hänellähän on Itävallan Anna-rouva anoppina. Kyllä tunnen nuo
habsburgilaiset espanjattaret,[35] minä."

"Edelleen?"

"Edelleen, sitten kun hän on revityttänyt pois hopeanauhukset
sveitsiläisiltään, koska korukudokset maksavat liian paljon, muuttaa
hän kaikki muskettisoturinsa jalkaväeksi, sillä kunkin ratsun ruokkoon
menee hyvinkin viisi souta päivässä."

"Voi, älkää puhuko noin!"

"Mitä minä siitä välitän! Enhän minä ole enää muskettisoturi. Ratsain
tai jalkaisin, kupeella makkaratikku, äimä, säilä taikka ei mitään,
mitä se minuun kuuluu?"

"Hyvä herra d'Artagnan, minä pyydän, älkää puhuko enää pahaa
kuninkaasta... Olen melkein hänen palveluksessaan, ja isäni olisi kovin
pahoillaan minulle, jos vaikkapa teidänkään suustanne kuuntelisin
loukkaavia sanoja hänen majesteetistaan.

"Isäsi! Hoh, hän on kaiken madonsyömän ritari! _Pardieu_, isäsi on
kyllä urho, uuden ajan Caesar, mutta hänen katseensa ei tunkeudu
syvälle."

"Jo nyt jotakin, chevalier!" sanoi Raoul nauraen; "nyt alatte morkata
isäänikin, häntä, jota olette sanonut suureksi Atokseksi. Te olette
tänään huonolla tuulella, ja rikkaus tekee teidät yrmeäksi niinkuin
muut köyhyys!"

"Oletpa oikeassa, hiisi vieköön! Olen epäkelpo ja puhun puuta heinää;
olen vanhentunut kituuttelija, hivunut telttaköysi, puhkaistu
haarniska, anturasta irtautunut kenkärahja, kiekoton kannus. Mutta
teeppäs nyt minulle mieliksi siinä, että lausut kuullakseni erään
totuuden."

"Minkä niin, hyvä herra d'Artagnan?"

"Sano minun perässäni: 'Mazarin oli kelmi'."

"Hän on nyt kenties juuri kuollut."

"Sitä suurempi syy; minä sanonkin: _oli_; jos en toivoisi hänen olevan
vainajana, niin pyytäisin sinua lausumaan: 'Mazarin on kelmi.' No, sano
se nyt ystävyydestä minua kohtaan."

"Eipä minulla ole mitään sitä vastaan."

"Sano siis!"

"Mazarin oli kelmi", lausui Raoul hymyillen muskettisoturille, jonka
kasvot kirkastuivat aivan kuin hänen onnellisina päivinään.

"Maltas hiukan", pyysi viimemainittu. "Olet virkkanut esilauseen, mutta
nyt tulee päätelmä. Sano minun perässäni, Raoul, sano minun perässäni:
'Mutta minä johdun kaipaamaan Mazarinia.'"

"Chevalier!"

"Et tahdo sanoa sitä; no, niinpä kertaankin sinulle: mutta sinä johdut
kaipaamaan Mazarinia."

Nauraen he väittelivät vielä tämän periaatteellisen ohjelmatunnustuksen
sanamuodosta, kun muuan puotipalvelija astui sisään.

"Kirje herra d'Artagnanille", ilmoitti hän.

"Kiitos... Kah!" huudahti muskettisoturi.

"Kreivin käsialaa", sanoi Raoul.

"Niin, totisesti."

D'Artagnan avasi kirjeen.

"Rakas ystävä", kirjoitti Atos, "minua on pyydetty kuninkaan käskystä
tavoittamaan sinua..."

"Minua!" äännähti d'Artagnan, kirjeen pudotessa hänen kädestään
pöydälle.

Raoul otti kirjeen ja luki ääneen jatkon:

"Kiirehdi. Hänen majesteetillaan on hyvin tärkeätä asiaa, ja hän
odottaa sinua Louvressa."

"Minua!" kertasi muskettisoturi toistamiseen.

"Hei hei", sanoi Raoul.

"Ho hoo", vastasi d'Artagnan. "Mitä tämä merkitsee?"

Ensimmäisestä ällistyksestä selvittyään hän luki kirjelapun vielä
kerran.

"On merkillistä, että kuningas kutsuttaa minut luokseen", tuumi hän.

"Miksi niin", kysyi Raoul; "tokihan kuninkaan täytyy kaivata sellaista
palvelijaa kuin te olette?"

"Hohoi!" huudahti upseeri väkinäisesti; "jopa teet pilaa minusta,
Raoul-herraseni! Jos kuningas kaipaisi minua, ei hän olisi laskenut
minua luotansa. Ei, ei, minä näen takana jotakin parempaa tai pahempaa,
miten sitä sanoisikaan."

"Pahempaa! Mitä sitten, herra chevalier?"

"Sinä olet nuori, olet luottavainen, ihailtavan viaton... Kuinka
mielelläni soisinkaan olevani vielä sinun tasollasi! Ollapa
neljänkolmatta iässä, sileäotsainen ja ajatukset levossa muusta paitsi
mikäli tytöt, rakkaus tai kauniit aikomukset niitä askarruttavat... Oi,
Raoul, niin kauan kun et ole vastaanottanut kuninkaitten hymyilyjä ja
kuningattarien luottamuksia, -- niin kauan kuin et ole nähnyt kahden
kardinaalin kuolemaa, joista toinen oli tiikeri ja toinen kettu, niin
kauan kun et... Mutta mitä hyödyttää tämä lepertely? Meidän täytyy
erota, Raoul."

"Miten tuon sanottekaan minulle! Noin totinen sävy!"

"Ka, sen tämä asia sietääkin... Kuulehan, minulla on tärkeä asia
sinulle."

"Sanokaa vain, herra d'Artagnan."

"Muista heti ilmoittaa isällesi, että olen matkustanut."

"Mitä! Poisko matkustatte?"

"Tietysti, pahus vieköön!... Sanot minun lähteneen päätähavin
Englantiin, asuakseni pikku maatalossani."

"Englantiin! Te!... Mutta kuninkaan käsky?"

"Huomaanpa sinut yhä vain yksinkertaisemmaksi: luuletko aivan
tosissasi, että minä ihan tieten tahtoen laittaudun tästä Louvreen ja
antaudun tuon kruunatun sudenpennun kynsiin?"

"Sudenpentu! kuningas? Oletteko järjiltänne, herra chevalier?"

"Päinvastoin, en ole koskaan ollut paremmin järjilläni kuin juuri nyt.
Sinä et oivalla, mitä hän tahtoo minusta, tuo Ludvig Hurskaan arvoisa
poika! Mutta, _mordioux_, se onkin politiikkaa... hän ihan
yksinkertaisesti aikoo toimittaa minut Bastiljiin."

"Minkätähden?" huudahti Raoul aivan kauhuissaan kuulemastansa.

"Sen johdosta, mitä hänelle eräänä päivänä haastoin Bloisissa...
kiivailin silloin, ja hän muistaa sen."

"Mitä hänelle sanoitte?"

"Että hän oli pelkuri, vetelys, nauta."

"Voi, hyvä Jumala!..." hirmustui Raoul; "onko mahdollista, että
sellaisia sanoja kirposi kieleltänne?"

"En kenties puhunut juuri kirjaimellisesti siten, mutta ajatus oli
sama."

"Mutta kuningas olisi vangituttanut teidät heti?"

"Kellä? Minullahan oli muskettisoturien päällikkyys; hänen olisi ollut
pakko käskeä minun retuuttaa vankilaan itseni, siihen en olisi
mitenkään suostunut, olisin noussut vastarintaan jommassakummassa
ominaisuudessa... Ja sitten siirryin Englantiin... ei näkynyt enää
d'Artagnania... Nyt on kardinaali kuollut tai kuolemaisillaan, on
kuultu minun tulleen Pariisiin, minut tahdotaan siepata kiinni."

"Kardinaali oli siis teidän suojelijanne?"

"Kardinaali tunsi minut; hän tiesi minusta erityisiä yksityispiirteitä
ja minä samaten hänestä: me pidimme toisiamme molemminpuolisesti
arvossa... Ja luovuttaessaan sitten sielunsa paholaiselle hän tietenkin
on kehoittanut Itävallan Annaa toimittamaan minut hyvään säilyyn.
Menehän siis kertomaan isällesi, mitä on tapahtunut; hyvästi!"

"Rakas herra d'Artagnan", sanoi Raoul ihan järkkyneenä, vilkaistuaan
ulos ikkunasta, "te ette voi edes paeta."

"Kuinka niin?"

"Tuolla alhaalla näkyy joku sveitsiläisupseeri odottavan teitä."

"Entä sitten?"

"Hän tietysti vangitsee teidät."

D'Artagnan purskahti raikuvaan nauruun.

"Oh, tiedän kyllä, että jos asetutte vastarintaan ja antaudutte
taisteluunkin, te suoriudutte voittajana. Mutta se on kapinaa, ja te
olette itse upseeri, joten tiedätte, mitä sotakuri merkitsee."

"Peijakkaan poika! Sitä kasvatusta, sitä todistelukykyä!" murisi
d'Artagnan.

"Hyväksyttehän käsitykseni?"

"Tietenkin. En menekään kadulle, missä tuo taulapää odottelee, vaan
livahdan koreasti takaportaista. Minulla on onneksi hyvä hevonen
tallissa; ratsastan sen ensin pakahduksiin, siihen minulla on varoja,
ja ratsun toisensa jälkeen revähdyttäen pääsen yhdessätoista tunnissa
Boulogneen; tie on tuttu... Älä sano isällesi muuta kuin yksi seikka."

"Mitä niin?"

"Että... se minkä hän hyvin tietää on Planchetin tallessa yhtä
viidennestä vailla, ja että..."

"Mutta, rakas herra d'Artagnan, ajatelkaa sentään vielä: jos pakenette,
niin teitä vastaan tehdään kaksikin hankalaa väitettä."

"Mitä muka sanotaan, ystäväiseni?"

"Ensiksikin, että olette pelännyt."

"Hoo, kuka niin sanoo?"

"Kuningas ensimmäisenä."

"No niin, mutta... hän puhuu silloin totta. Minua peloittaa."

"Toiseksi väitetään, että tunnette itsenne syylliseksi."

"Syylliseksi! Mihinkä?"

"Niihin rikkomuksiin, joita viaksenne luetaan."

"Sekin on totta... Ja sinä siis neuvot minua lähtemään teljettäväksi
Bastiljiin?"

"Kreivi de la Fère neuvoisi teille samaa kuin minäkin."

"Perhana, sen kyllä tiedän", virkkoi d'Artagnan miettivästi; "sinä olet
oikeassa, minä en pääse tästä. Mutta jos minut todella pistetään suoraa
päätä tyrmään?"

"Me vapauttaisimme teidät sieltä", sanoi Raoul säveän levollisesti.

"_Mordioux_!" huudahti d'Artagnan tarttuen hänen käteensä, "sinäpä
lausuit sen urheaan tapaan; tuo on ilmettyä Atosta! No niin, minä
menen. Älä unohda viimeistä ohjettani."

"Yhtä viidennestä vailla", sanoi Raoul.

"Niin. Sinä olet kunnon poika, ja tahdonkin, että lisäät vielä yhden
seikan tuohon viimeiseen."

"Sanokaa vain!"

"Se on se, että jos teidän ei onnistu nykäistä minua Bastiljista ja
minä kuolen sinne -- sellaista on nähty --, jos minusta siis tulee
ilkeä vanki, tähän asti toki oltuani siedettävä ihminen, lahjoitan
siinä tapauksessa kolme viidennestä sinulle ja neljännen isällesi."

"Chevalier!"

"_Mordioux_, jos haluatte sitä käyttää messujen luetuttamiseen
sieluparkani hyväksi, niin sehän on teidän vallassanne."

Sen sanottuaan d'Artagnan otti seinältä hankkiluksensa, kiinnitti
miekan kupeelleen, sieppasi hatun, jonka sulka oli ihan uutukainen, ja
ojensi kätensä Raoulille, joka syöksähti hänen syliinsä.

Myymälään päästyänsä hän loi silmäyksen puotipalvelijoihin, joissa
kohtaus herätti jonkunlaisen levottomuuden häiritsemää ylpeyttä, ja
pisti kätensä rusinalaatikkoon, ennen kuin astui upseeria kohti, joka
järkkymättömänä odotteli oven edustalla.

"Ahaa, tuttua väkeä!... Tehän siinä olettekin, herra von Friedisch!"
huudahti muskettisoturi iloisesti. "Kas, kas, ystäviä siis vangitaan?"

"Vangitaan!" äännähtivät kauppa-apulaiset keskenään.

"Se olemas minä", lausui sveitsiläinen. "Hyvä päivä, monsir
d'Artagnan!"

"Pitääkö minun luovuttaa miekkani? Sanonpa teille, että se on pitkä ja
raskas: jättäkää se minulle Louvreen asti, -- tunnen oloni kovin
kömpelöksi kaduilla ilman säilää, ja vielä kohelommaksi joutuisitte te
kahden kantajana."

"Kuningas ei sanomas", vastasi sveitsiläinen; "bitägä deitän miekka."

"No, hyvä; siinä kuningas osoitti mieluista kohteliaisuutta.
Lähtekäämmekin siis vain kiireesti."

Hra von Friedisch ei ollut luonnostaan puhelias, ja d'Artagnanilla oli
niin paljon ajattelemista, että hän haipui puheluluonnostaan.
Planchetilta ei ollut pitkä matka Louvreen; kymmenessä minuutissa
tultiin perille. Alkoi jo olla pimeä.

Herra von Friedisch tahtoi mennä sisään vahtiportista.

"Ei", esteli d'Artagnan, "siten menetämme aikaa; menkäämme pikku
portaista."

Sveitsiläinen noudatti d'Artagnanin neuvoa ja johti hänet Ludvig XIV:n
työhuoneen eteiseen.

Siellä hän kumarsi vangilleen ja sanaakaan virkkamatta palasi
vartiopaikalleen.



53.

Kuningas.


D'Artagnan ei ollut ehtinyt ihmetellä, miksi häneltä ei ollut otettu
pois miekkaa, kun jo työhuoneen ovi avautui ja kamaripalvelija huusi:

"Herra d'Artagnan!"

Muskettisoturi suoristausi paraatiasentoon ja astui sisään uljas ilme
silmissään, otsa tyynenä ja viikset kierrettyinä jäykiksi.

Kuningas istui pöytänsä ääressä kirjoittamassa. Hän ei ollut
millänsäkään muskettisoturin astunnan kajahdellessa permantokuutioista,
ei edes kääntänyt päätänsä. D'Artagnan eteni ihan keskilattialle, ja
huomatessaan, ettei kuningas ollut hänestä tietääkseen, hän varsin
hyvin oivalsi sen olevan teeskentelyä, jonkunlaista hankalaa johdantoa
selitykselle, jota valmisteltiin. Niinpä hän käänsi selkänsä
ruhtinaalle ja alkoi hyvin harrastavasti tarkastaa kattoreunuksen
freskomaalauksia ja laen halkeimia.

Tätä kenttäliikettä säesti lyhyt ja äänetön tuuminta:

-- Vai niin, tahdot nöyryyttää minua, -- sinä, jonka olen nähnyt
kapalossa, sinä, jonka olen pelastanut kuin oman lapseni, -- sinä, jota
olen palvellut kuin Jumalaa, eli palkattomana. Maltas, maltas, kyllä
saat nähdä, mihin pätee mies, joka on viheltänyt hugenottien sotalaulua
kardinaalille päin silmiä, todelliselle kardinaalille!

Samassa Ludvig XIV kääntyi häneen päin.

"Te siis olette saapunut, herra d'Artagnan", hän sanoi.

D'Artagnan näki liikkeen ja jäljitteli sitä.

"Niin, sire", vastasi hän.

"Hyvä on; olkaa hyvä ja odottakaa, kunnes olen laskenut yhteen."

D'Artagnan vain kumarsi vastaukseksi.

-- Tämä on jotensakin kohteliasta, -- ajatteli hän, -- ja siihen ei
minulla ole mitään sanomista.

Ludvig piirrälsi rajusti kynällään ja viskasi sen vihaisesti kädestään.

-- Oikein, laittaudu nyt suutuksiin, jotta pääset vauhtiin, -- ajatteli
muskettisoturi; -- paremminhan sitten osaan minäkin sovittaa sävyäni:
ensimmäisellä kerralla Bloisissa en vielä tyhjentänytkään sydäntäni.

Ludvig nousi ja pyyhkäisi kädellä otsaansa; sitten hän pysähtyi
d'Artagnanin eteen ja katseli tätä sekä käskevästi että
hyväntahtoisesti.

-- Mitä hän tahtoneekaan minusta? No, anna tulla vain! hän ajatteli
muskettisoturi.

"Monsieur", aloitti kuningas, "te kai tiedätte, että herra kardinaali
on kuollut?"

"Olen sitä arvellut, sire."

"Niinmuodoin tiedätte myös, että nyt olen oma herrani"

"Se ei suinkaan johdu kardinaalin kuolemasta, sire; mies on itsenäinen,
kun vain tahtoo."

"Niin kyllä; mutta muistanette vielä kaikki, mitä sanoitte minulle
Bloisissa?"

-- Kas, siinä sitä nyt ollaan, -- ajatteli d'Artagnan, minä en siis
erehtynyt. No, sitä parempi; siinä on todistus, että minulla vieläkin
on varsin hyvä vainu.

"Ette vastaa?" virkahti Ludvig.

"Sire, luulen muistavani..."

"Luulette vain?"

"Siitä on pitkä aika."

"Ellette te muista, niin minä kyllä muistan. Te sanoitte minulle
seuraavasti, -- kuunnelkaa minua tarkoin."

"Minä olen pelkkänä korvana, sire, sillä keskustelu todennäköisesti
kääntyy minulle mielenkiintoiseksi."

Ludvig tähysti muskettisoturia vielä kerran; tämä siveli hattunsa
sulkaa, sitten viiksiään, ja odotti pelottomasti.

Ludvig XIV jatkoi:

"Te lähditte palveluksestani, monsieur, lausuttuanne koko totuuden?"

"Niin, sire."

"Toisin sanoen, selitettyänne minulle mitä luulitte todeksi minun
ajatus- ja toimintatapani suhteen. Hyvä niinkin. Aloititte
huomautuksella, että olitte palvellut sukuani neljäneljättä vuotta ja
tunsitte väsymystä."

"Niin, sen kyllä sanoin, sire."

"Ja sitten tunnustitte, että väsymys oli vain veruke, -- että
todellisena syynä olikin tyytymättömyys."

"Olin tosiaan tyytymätön, mutta se mieliala ei tietääkseni ole missään
tullut ilmi; jos rohkeana miehenä puhuinkin avonaisesti teidän
majesteetillenne, en ole kenenkään muun seurassa edes ajatellut silloin
lausumaani suuntaan."

"Älkää suotta puolustelko, herra d'Artagnan, vaan kuunnelkaa edelleen.
Lausuttuanne minulle sen moitteen, että olitte tyytymätön, saitte
vastaukseksi lupauksen; minä sanoin teille: 'Odottakaa'. Onko se
totta?"

"Kyllä, sire, totta niinkuin se, mitä minä siihen sanoin."

"Te vastasitte minulle: 'Myöhemmällä? Ei, vaan nyt heti, tähän
tarpeeseeni...' Älkää puolustelko, minä pyydän... Se oli aivan
luonnollista; mutta te ette säästellyt ruhtinastanne, herra
d'Artagnan."

"Sire... säästellyt!... mitätön sotilas kuningasta!"

"Te kyllä ymmärrätte minua hyvin; te tiedätte, että olin myötätunnon
tarpeessa; tiedätte, etten minä ollut valtias, että perustin toivoni
tulevaisuuteen. Mutta tulevaisuudesta puhuessani te vastasitte minulle:
'Eroni... heti paikalla!'"

D'Artagnan puri viiksiään.

"Se on totta", hän mutisi.

"Te ette imarrellut minua ahdinkoni aikana", lisäsi Ludvig XIV.

"Mutta", sanoi d'Artagnan kohottaen ylevästi päätänsä, "jos en
imarrellut teidän majesteettianne silloin kun olitte köyhä, en myöskään
pettänyt teitä. Vuodatin vertani ilmaiseksi, vartioitsin kuin koira
ovenne edessä, -- hyvin tietäen, ettei minulle heitettäisi leipää eikä
luuta. Minä, joka niinikään olin köyhä, en pyytänyt mitään muuta kuin
eroa, josta teidän majesteettinne puhuu."

"Minä tiedän, että te olette kunnon mies; mutta olin nuori; teidän
olisi tullut kohditella minua... Mitä näittekään moitittavaa
kuninkaassa? Että hän ei antanut apuansa Kaarle II:lle?... Tai
sanokaamme pikemmin... että hän ei ottanut puolisokseen neiti de
Mancinia?"

Tämän sanan virkkaessaan kuningas tähtäsi muskettisoturiin terävän
katseen.

-- Kah, kah! -- ajatteli jälkimmäinen; -- eipä hän ole ainoastaan
muistavainen, vaan huomiokykyinen toisen ajatustenkin osalle! Lempo!

"Teidän tuomionne", jatkoi Ludvig XIV, "kohtasi sekä kuningasta että
ihmistä... Mutta, herra d'Artagnan... se heikkous... sillä tehän
katsoitte sitä heikkoudeksi?"

D'Artagnan ei vastannut.

"Se oli mielestänne minussa vikana kardinaalivainajaakin kohtaan. Mutta
eikö kardinaali kohottanut ja tukenut minua, -- kohottaessaan ja
tukiessaan itseänsä, kuten kyllä hyvin tiedän? Tämä seikka ei tehnyt
ansiota olemattomaksi. Jos minä olisin ollut kiittämätön ja itsekäs,
niin olisitteko siis enemmän kiintynyt minuun ja paremmin palvellut
minua?"

"Sire..."

"Älkäämme enää puhuko siitä, monsieur: se tuottaisi teille liiaksi
pahoittelua ja minulle liiaksi kiusaannusta."

D'Artagnan ei ollut vakuuttunut. Omaksuessaan häntä kohtaan ylvään
sävyn ei nuori kuningas edistänyt pyrkimystään.

"Lienette sittemmin harkinnut?" aloitti Ludvig XIV jälleen.

"Mitä niin, sire?" kysyi d'Artagnan kohteliaasti.

"Kaikkea nyt puheena ollutta, monsieur."

"Kyllä, sire, tietysti..."

"Ja olette kaiketi vain odottanut tilaisuutta, ottaaksenne sananne
takaisin?"

"Sire!"

"Minusta tuntuu kuin epäröitsisitte."

"En oikein ymmärrä sitä, minkä sanomisella teidän majesteettinne minua
kunnioittaa."

Ludvig rypisti kulmiaan.

"Suokaa minulle anteeksi, sire; minulla on hyvin hidas käsityskyky...
oivallan kaikkea vaivalloisesti, -- joskin kerran selville päästyäni
säilytän hyvin mielessäni."

"Niin, teillä on nähdäkseni hyvä muisti."

"Melkein yhtä hyvä kuin teidän majesteetillanne."

"Antakaakin minulle siis pian selvyys... aikani on kallista. Mitä
olette tehnyt sen jälkeen kun saitte eronne?"

"Olen menestynyt, sire."

"Se on kova sana, herra d'Artagnan."

"Teidän majesteettinne näkyy antavan sille ikävän merkityksen. Tunnen
kuningasta kohtaan syvää kunnioitusta, ja jos pitkällinen tottumukseni
leiri- ja kasarmielämään saattaakin aiheuttaa esiintymiseeni
säädyttömyyttä, on teidän majesteettinne liian korkealla yläpuolellani,
loukkaantuaksenne sanasta, joka viattomasti luiskahtaa soturin suusta."

"Tiedänkin tosiaan, että te olette suorittanut loistavan urotyön
Englannissa, monsieur. Pahoittelen vain, että te olette rikkonut
lupauksenne."

"Minäkö?" huudahti d'Artagnan.

"Epäilemättä... Te vakuutitte pidättyvänne palvelemasta ketään muuta
ruhtinasta, kun otitte eron väestäni. Kuitenkin työskentelitte kuningas
Kaarle II:n lukuun, ihmeellisellä tavalla siepatessanne kenraali
Monkin."

"Suokaa anteeksi, sire, minä työskentelin omaan lukuuni."

"Onnistiko?"

"Niinkuin viidennentoista vuosisadan seikkailijaa."

"Mitä sanotte onnistamiseksi? menestykseksi?"

"Sataatuhatta écua, sire, jotka nyt omistan palkkiona viikon puuhasta,
-- kolmin verroin suurempana summana kuin olen kaikkiaan pidellyt
viidenkymmenen vuoden mittaan."

"Kaunis erä... mutta teillähän lienee kunnianhimoa?"

"Minulla, sire? Jo neljännestä pidin aarteena, ja vakuutan teille,
etten ajattele pääomani lisäämistä."

"Mitä! Aiotte olla jouten?"

"Niin, sire."

"Hylätä miekkanne?"

"Se on jo tehty."

"Mahdotonta, herra d'Artagnan", sanoi Ludvig päättävästi.

"Mutta, sire..."

"Minä en tahdo sitä", selitti nuori ruhtinas niin vakavalla ja
käskevällä äänellä, että d'Artagnan liikahti hämmästyneenä ja
rauhattomanakin.

"Salliiko taidan majesteettinne minun virkkaa sanasen vastaukseksi?"
kysyi hän.

"Puhukaa."

"Tämän päätöksen tein ollessani köyhä ja puilla paljailla."

"Vaikka niinkin. No!"

"Ja nyt tänä päivänä, kun toimellisuudella olen saanut huolettoman
aseman, teidän majesteettinne riistäisi minulta vapauteni, tuomitsisi
minut kokemaan kovaa, kun voin elää mukavasti?"

"Sopiiko teidän, monsieur, tutkistella minun tarkoituksiani ja vetää
minua tilille?" sanoi Ludvig melkein vihaisesti; "kuka on teille
sanonut, mitä minä teen ja miten teidän käy?"

"Sire", vastasi muskettisoturi rauhallisesti, "suorapuheisuus ei
nähtävästi enää olekaan keskustelumme ohjeena niinkuin sinä päivänä,
jolloin selitimme kantaamme Bloisissa."

"Ei, monsieur, kaikki on muuttunut."

"Onnittelen teidän majesteettianne siitä vilpittömästi, mutta..."

"Mutta te ette usko sitä?"

"Minä en ole mikään suuri valtiomies, mutta minulla on silmää
liikeasioissa; se on niissä jokseenkin taattu, ja minä en näe asemaa
ihan siinä valossa kuin teidän majesteettinne. Mazarinin hallituskausi
on päättynyt, mutta nyt alkaa finanssimiesten valtakausi. Heillä on
rahat: teidän majesteettinne ei useinkaan saane niitä nähdäkseen.
Noiden nälkäisten susien kynsissä eläminen on nuivaa miehelle, joka on
suunnitellut itselleen riippumatonta tulevaisuutta."

Samassa joku koputti työhuoneen oveen; kuningas kohotti ylpeästi
päätänsä.

"Suokaa anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi hän; "herra Colbert tuo
minulle raportin. Astukaa sisään, herra Colbert!"

D'Artagnan siirtyi syrjään. Colbert ilmestyi, kädessään papereita ja
tuli kuninkaan eteen. On sanomattakin selvää, että gascognelainen
käytti tilaisuutta tarkastaakseen ovelalla ja terävällä katseellaan
näin esiintyneitä uusia kasvoja.

"Tutkinto on siis toimitettu?" kysyi kuningas Colbertilta.

"Niin, sire."

"Ja tuomarien lausunto...?"

"Se kuuluu, että syytetyt ovat ansainneet omaisuutensa ja henkensä
menetyksen."

"Vai niini" sanoi kuningas silmää räpäyttämättä, samalla luoden
syrjäkatseen d'Artagnaniin. "Entä teidän mielipiteenne, herra Colbert?"

Colbert vuorostaan silmäsi d'Artagnania. Tämä kiusallinen tarkkaaja
pidätti sanat hänen huulilleen. Ludvig XIV oivalsi pulan.

"Olkaa huoletta", sanoi hän, "tässä on herra d'Artagnan; ettekö tunne
herra d'Artagnania?"

Molemmat miehet tähystivät nyt toisiansa, -- d'Artagnan avoimin ja
säihkyvin katsein, Colbertilla silmät puoliummessa ja sumeina. Toisen
suora rohkeus vaikutti toiseen epämieluisasti; virkamiehen viekas
tirkistys oli soturille vastenmielinen.

"Kas, siinä on monsieur, joka teki kauniin kaappauksen Englannissa",
virkkoi Colbert keveästi kumartaen d'Artagnanille.

"Ahaa", sanoi gascognelainen, "tehän nappasitte hopean sveitsiläisten
nauhuksista, monsieur... Kiitettävää säästäväisyyttä!"

Virkamies oli luullut saavansa muskettisoturin hämilleen, mutta tämä
näki hänen lävitseen.

"Herra d'Artagnan", selitti kuningas, huomaamatta näitä sävyjä, joista
ainoakaan ei olisi välttänyt Mazarinin silmää, "tässä on kysymys
veronkantajista, jotka ovat kavaltaneet minulta; minä vangitutan heidät
ja vahvistan nyt heidän kuolemantuomionsa."

D'Artagnan hätkähti. "Ohoh!" äännähti hän.

"Mitä sanotte?"

"En mitään, sire; sellaiset asiat eivät kuulu minun piiriini."

Kuningas piteli jo kynää, ja hänen kätensä läheni paperia.

"Sire", lausui Colbert puoliääneen, "minun tulee huomauttaa teidän
majesteetillenne, että jos esimerkki onkin välttämätön, voi sen
täytäntöönpano sentään kohdata vaikeuksia."

"Mitä nyt?" virkahti Ludvig XIV.

"On otettava huomioon", jatkoi Colbert tyynesti, "että veronkantajiin
kajoaminen on samaa kuin yli-intendentin viraston hätyyttäminen. Nuo
kaksi onnetonta, nuo nyt syyhyn saatetut rikolliset ovat mahtavan
miehen erityisiä ystäviä, ja mestauksen tapahtuessa, jonka muuten voisi
kaikessa hiljaisuudessa toimittaa Châtelet-vankilassa, epäilemättä
syntyy levottomuuksia."

Ludvig punastui ja kääntyi d'Artagnaniin, joka hiljakseen pureskeli
viiksiään, säälivästi hymyillen virkamiehelle ja samalla
kuninkaallekin, joka niin kauan kuunteli häntä.

Sitten Ludvig XIV tarttui kynään, ja niin nopealla liikkeellä, että
käsi vapisi, piirsi hän nimensä molempien Colbertin ojentamien paperien
alle. Terävästi katsoen jälkimmäistä kasvoihin hän sitten lausui:

"Herra Colbert, puhuessanne minulle asioista jättäkää niin usein kuin
mahdollista sana 'vaikeuksia' pois esityksistänne ja mielipiteistänne,
ja mitään älkää sanoko mahdottomaksi."

Colbert kumarsi hyvin nöyryytettynä siitä, että sai muskettisoturin
läsnäollessa tällaisen ojennuksen; hän teki lähtöä, mutta halukkaana
korvaamaan nolaustansa hän vielä virkkoi:

"Unohdin ilmoittaa teidän majesteetillenne, että takavarikkoon tuomittu
omaisuus nousee viiteen miljoonaan livreen."

-- Sievoinen summa, -- ajatteli d'Artagnan.

"Joten kassatilini nyt päättyy...?"

"Kahdeksaantoista miljoonaan livreen, sire", vastasi Colbert kumartaen.

-- Lempo soikoon! -- jupisi d'Artagnan, -- onpa se jo komeata!

"Herra Colbert", lisäsi kuningas, "menkäähän parvekkeen kautta, missä
herra de Lyonne odottaa, ja käskekää hänen tuoda se kirjelmä, jonka hän
on määräyksestäni laatinut."

"Heti paikalla, sire; teidän majesteettinne ei tarvitse minua enää tänä
iltana?"

"En, monsieur; hyvästi!"

Colbert poistui.

"Palatkaamme asiaamme, herra d'Artagnan", aloitti Ludvig XIV jälleen
niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. "Te näette, että rahakysymyksessä
toki on jo huomattava muutos tapahtunut."

"On, nollasta kahdeksaantoista", vastasi muskettisoturi reippaasti.
"Kas tätä teidän majesteettinne olisi tarvinnut sinä päivänä, jolloin
hänen majesteettinsa Kaarle II tuli Bloisiin! Eivät olisi nämä kaksi
valtakuntaa nyt epäsovussa, sillä minun täytyy mainita, että siinäkin
näen kompastuskiven."

"Ja minä ensiksikin sanon teille, monsieur, että olette kohtuuton",
muistutti Ludvig, "sillä jos Kaitselmus olisi sallinut minun sinä
päivänä antaa veljelleni miljoonan, niin te ette olisi lähtenyt
palveluksestani ettekä siis myöskään menestynyt, kuten äsken
sanoitte... Mutta paitsi tätä tyydytystä on minulla toinenkin, ja minun
epäsopuni Ison-Britannian kanssa älköön tuottako teille huolta."

Kamaripalvelija ilmoitti samassa herra de Lyonnen.

"Astukaa sisään, monsieur", sanoi kuningas; "te olette säntillinen,
kuten kunnon palvelijan tuleekin. Katsokaamme veljelleni Kaarle II:lle
menevää kirjettä."

D'Artagnan heristi korviaan.

"Vain hetkinen, monsieur", sanoi Ludvig huolettomasti gascognelaiselle;
"minun on lähetettävä virallinen suostumukseni veljeni Anjoun herttuan
ja lady Henrietten Stuartin avioliittoon."

-- Hänpä tuntuu jakelevan minulle puusteja, -- tuumi d'Artagnan
kuninkaan vahvistaessa kirjeen allekirjoituksellaan ja lähettäessä pois
herra de Lyonnen; -- mutta totisesti tunnustan, että mitä useamman
läimäyksen saan, sitä tyytyväisempi olen.

Kuningas saattoi katseellaan herra de Lyonnea, kunnes ovi sulkeutui
hänen jälkeensä; siirrähtipä hänkin kolme askelta ikäänkuin aikoen
seurata ministeriänsä. Mutta sen verhot edettyään hän pysähtyi, seisoi
tovin alallaan ja palasi muskettisoturin luo.

"Nyt, monsieur", hän sanoi, "jouduttakaamme asia päätökseen. Sanoitte
minulle Bloisissa, että te ette ollut rikas."

"Nyt olen, sire."

"Niin, mutta se ei kuulu minuun; teillä on omat varanne, minun
rahojani, -- minulla ei ole ollut osuutta vaurastumiseenne."

"En kuitenkaan ymmärrä, mitä teidän majesteettinne suvaitsee sanoa."

"No, pitemmittä puheitta vastatkaa suoraan: tyydyttekö vakinaiseen
kahdenkymmenentuhannen livren vuosirahaan?"

"Mutta, sire..." aloitti d'Artagnan silmät suurina.

"Tyydyttekö neljään ratsuun tamineinensa ja tarpeinensa sekä sellaisiin
lisävaroihin kuin harkitsette satunnaisten tilaisuuksien ja tehtävien
erityisiin menoihin tarvitsevanne? Vai pidättekö parempana, että
kaikki määrätään kiinteäksi vuotuiseksi summaksi, -- sanokaamme
neljäksikymmeneksituhanneksi livreksi? Vastatkaa!"

"Sire, teidän majesteettinne..."

"Te hämmästytte, se on aivan luonnollista, ja sitä odotinkin; mutta
vastatkaa, antakaa kuulua, -- muutoin ei teillä nähdäkseni enää ole
sitä nopeata päättäväisyyttä, jota olen aina pitänyt arvossa
ominaisuutenanne."

"On varma tosi, sire, että kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa on
varsin komea palkka; mutta..."

"Ei mitään muttaa. Kyllä tai ei: onko se kunnollinen hyvitys?"

"Oh, totisesti."

"Siis tyydytte siihen? Sepä hyvä! Onkin parempi, että pidätte eri tiliä
ylimääräisistä kuluista; ne saatte järjestää Colbertin kanssa.
Siirtykäämme tärkeämpiin asioihin."

"Mutta, sire, sanoinhan teidän majesteetillenne..."

"Että tahdoitte levätä, sen kyllä tiedän; mutta siihen vastasin minä,
että se aikomus ei sovellu minun tahtooni,... Minä lienen määrääjä?"

"Niin, sire."

"No hyvä! Teistähän oli taannoin tulossa muskettisoturien kapteeni?"

"Niin, sire."

"Kas tässä valtakirjanne allekirjoitettuna. Panen sen pöytälaatikkooni.
Kun tulette takaisin eräältä toimitettavaksenne ajattelemaltani
retkeltä, saatte samana päivänä itse ottaa valtakirjan laatikosta."

D'Artagnan epäröitsi vielä ja piti päätänsä kumarassa.

"No, no, monsieur", haastoi kuningas, "teidät nähdessään teitä voisi
luulla tietämättömäksi siitä, että hänen kaikkein kristillisimmän
majesteettinsa[36] hovissa muskettisoturien päällikkö saa arvosijansa
Ranskan marskien yläpuolella?"

"Sen tiedän, sire."

"Pitääkö siis uskoa, että te ette luota sanaani?"

"Oh, sire, älkää toki uskoko mitään sellaista!"

"Olen tahtonut näyttää teille, että te, niin hyvä palvelija, olitte
menettänyt hyvän isännän; olenko missään määrin vaatimustenne mukainen
herraksenne?"

"Se alkaa olla vakaumukseni, sire."

"Ryhdytte siis jälleen palvelustoimiin, monsieur. Teidän komppanianne
on ollut hajoamistilassa lähdöstänne saakka, ja miehistö kuljeskelee
kaduilla ja mellastelee kapakoissa, joissa tapahtuu kaksintaisteluita
minun ja isäni kielloista huolimatta. Te järjestätte komppanian kuntoon
mitä pikimmin."

"Kyllä, sire."

"Te ette enää erkane seurueestani."

"Hyvä!"

"Ja te lähdette mukanani armeijaan, pysytellen telttani välittömässä
läheisyydessä."

"Sire", huomautti d'Artagnan, "jos palvelukseni muodostuu tuollaiseksi,
ei teidän majesteettinne tarvitse maksaa minulle kahtakymmentätuhatta
livreä, sillä minä en tuon ohjelman mukaan tule sitä palkkaa
ansainneeksi."

"Minä tahdon, että te voitte esiintyä hoviarvonne mukaisesti;
tahdon että saatte pidetyksi hyvää seuraa pöydässänne, -- että
muskettikapteeni on huomattava henkilö."

"Ja minä", sanoi d'Artagnan kiivaasti, "en pidä lahjarahoista, minä
tahdon ansaita varani! Teidän majesteettinne antaa minulle
joutiotoimen, jonka ken hyvänsä hoitaa neljästätuhannesta livrestä."

Ludvig XIV puhkesi nauramaan.

"Olette ovela gascognelainen, herra d'Artagnan; houkuttelette esiin
sydämeni salaisuuden."

"Ahaa, teidän majesteetillanne on siis salaisuus?"

"Niin, monsieur."

"No hyvä, silloin otan vastaan tarjoamanne kaksikymmentä tuhatta
livreä, sillä minä säilytän sen salaisuuden, ja vaiteliaisuus on näinä
aikoina määrättömän kallisarvoista. Suvaitseeko teidän majesteettinne
jatkaa nyt?"

"Teidän tulee vetää saappaat jalkaan, herra d'Artagnan ja nousta
ratsaille."

"Hetikohta?"

"Kahden päivän kuluessa."

"Sitä parempi, sire, sillä minulla on muutamia asioita järjestettävinä
ennen lähtöäni, etenkin jos joudun alttiiksi iskuille."

"Sitä saattaa sattua."

"Siihen on tyytyminen. Mutta, sire, te olette puhunut d'Artagnanin
ahneudelle ja kunnianhimolle sekä lopuksi sydämellekin; olette
kuitenkin unohtanut erään seikan."

"Minkä siis?"

"Te ette ole puhunut turhamaisuudelle: milloin minusta tulee
kuninkaallisen tähdistön ritari?"

"Sellaisesta te välitätte?"

"Jo toki. Ystäväni Atos himmentää minut tähtiloisteellaan."

"Teistä tulee tähdistön jäsen kuukautta myöhemmin kuin olette ottanut
kapteenin valtakirjan."

"Ka, ka", virkkoi upseeri unelmoivin silmin, "siis retkeltä
suoriuduttuani?"

"Aivan niin."

"Minne teidän majesteettinne siis lähettää minut?"

"Tunnetteko Bretagnen seutuja?"

"En, sire."

"Onko teillä siellä ystäviä?"

"Bretagnessa? Ei tietääkseni."

"Sitä parempi! Kykenettekö arvostelemaan linnoitustöitä?"

D'Artagnan hymyili.

"Luulenpa kykeneväni, sire."

"Toisin sanoen, osaatte varmasti eroittaa linnoituksen tavallisista
vallituksista, jollaisten rakennuttaminen on sallittua linnanherroille,
vasalleillemme?"

"Minä tunnen linnakkeen erilleen vallinsarvesta niinkuin toinen
rintahaarniskan piirakasta, sire. Riittääkö se?"

"Kyllä, monsieur. Te siis lähdette matkalle."

"Bretagneen?"

"Niin."

"Yksin?"

"Ihan yksin, edes palvelijaa mukaanne ottamatta."

"Saanko kysyä teidän majesteetiltanne, mistä syystä?"

"Sentähden, että teidänkin olisi hyvä toisinaan pukeutua hienon perheen
lakeijaksi, monsieur. Teidän ulkomuotonne on hyvin tunnettu Ranskassa,
herra d'Artagnan."

"Ja sitten, sire?"

"Sitten kuljeskelette ympäri Bretagnea ja tutkitte maakunnan
linnoituksia huolellisesti."

"Rannikolla?"

"Ja saarillakin."

"Vai niin?"

"Te aloitatte Belle-Isle-en-meristä."

"Joka kuuluu herra Fouquetille?" sanoi d'Artagnan mennen totiseksi
sävyltään ja kohottaen terävän katseensa kuninkaaseen.

"Lienette oikeassa, monsieur; Belle-Islen omistanee tosiaan herra
Fouquet."

"Teidän majesteettiinne tahtoo siis tietää, onko Belle-Isle vankka
paikka?"

"Niin."

"Ovatko sikäläiset varustukset uusia vai vanhoja?"

"Aivan niin."

"Ja sattuvatko yli-intendentin aseistetut alustalaiset olemaan niin
lukuisia, että voivat vastata linnoitusmiehistöä?"

"Juuri sitä selvitystä pyydän teiltä, monsieur; osasitte asian
ytimeen."

"Ja ellei paikkaa linnoiteta, sire?"

"Silloin samoatte Bretagnea kuulostellen ja arvostellen."

D'Artagnan kiersi viiksiään.

"Olen kuninkaan vakooja?" sanoi hän suorasukaisesti.

"Ette vakooja, monsieur!"

"Suokaa anteeksi, sire, onhan minun urkittava teidän majesteettinne
lukuun."

"Te menette tiedusteluretkelle, monsieur. Jos muskettisoturieni
etunenässä ratsastatte miekka kädessä tarkastamaan jotakuta seutua tai
vihollisen asemaa..."

Sen sanan kuullessaan d'Artagnan hätkähti huomaamattomasti.

"Pitäisittekö itseänne silloin vakoojana?" jatkoi kuningas.

"En, en", vastasi d'Artagnan miettiväisenä; "asia saa kokonaan toisen
leiman, kun tiedustellaan vihollisen piirissä; silloin ollaan vain
sotureita... Ja jos Belle-Isleä linnoitetaan?" hän lisäsi heti.

"Silloin laaditte tarkan asemakaavan linnoituksesta."

"Mutta lasketaanko minua varustusalueelle?"

"Se ei kuulu minuun, se on teidän asianne. Ettekö kuullut, että myönsin
erityisiin kuluihinne kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa, mikäli
tarvitsette?"

"Totta kyllä, sire; mutta jos siellä ei olekaan linnoittamispuuhia?"

"Silloin palaatte rauhallisesti, ratsuanne rasittamatta."

"Olen valmis, sire."

"Ensi työksenne menette huomenna nostamaan herra yli-intendentiltä
ensimmäisen neljänneksen nyt myöntämästäni vuosirahasta. Tunnetteko
herra Fouquetia?"

"Hyvin vähän, sire, mutta teidän majesteettinne ei pitäne kovin
tarpeellisenakaan, että häneen tutustuisin paremmin."

"Kyllä sentään, monsieur; hän kieltäytyy maksamasta teille rahoja, ja
juuri sitä kieltäytymistä tavoitan."

"Vai niin!" vastasi d'Artagnan. "Edelleen, sire?"

"Hänen evättyään te menette nostamaan neljänneksen herra Colbertilta.
Onko teillä hyvä hevonen?"

"Erinomainen, sire."

"Paljonko olette maksanut siitä?"

"Sataviisikymmentä pistolia."

"Minä ostan sen. Tässä on osoitus kahdellesadalle pistolille."

"Mutta minä tarvitsen ratsun matkalleni, sire, ja te otatte sen
minulta?"

"En suinkaan, vaan lahjoitan sen teille. Mutta kun se on minun eikä
enää teidän, olen varma siitä, että te ette säästele sitä."

"Asialla on siis kiire?"

"On peräti."

"Mikä niin ollen pakottaa minut odottamaan kaksi päivää?"

"Kaksi minulle tiettyä seikkaa."

"Se on toista. Hevonen voi kahdeksan päivän taivalluksessa korvata nuo
kaksi, ja onhan postihevosiakin varana."

"Ei, ei, kyytilaitoksen käyttäminen voisi pahoin edistää epäluuloja,
herra d'Artagnan. Menkää, älkääkä unohtako, että olette minun
miehiäni."

"Sire, minä en sitä ole milloinkaan unohtanut! Mihin aikaan ylihuomenna
saan lausua teidän majesteetillenne hyvästi?"

"Missä asutte?"

"Tästälähtein tietenkin Louvressa."

"Sitä en tahdo; te pidätte asuntonne kaupungissa, minä maksan siitä.
Lähtö tapahtukoon yöllä, sillä teidän tulee poistua kenenkään näkemättä
tai ainakaan tietämättä, että liikutte minun asioillani. Ei sanaakaan
tästä sivullisille, monsieur."

"Teidän majesteettinne pilaa varoituksellanne kaiken edelläpuhutun."

"Kysyin asuntoanne, sillä minä en aina voi kutsuttaa teitä kreivi de la
Fèren välityksellä."

"Asun maustekauppias Planchetin luona Rue des Lombardsin varrella
_Kultaisessa Huhmaressa_."

"Älkää olko paljon liikkeellä, näyttäytykää vielä vähemmän ja odottakaa
ohjeitani."

"Minun on kuitenkin mentävä nostamaan rahani, sire!"

"Se on totta; mutta yli-intendentin virastossa käy paljon väkeä, niin
että voittekin häivyttäytyä jonoon."

"Minulta puuttuu maksuosoitus palkannostoon, sire."

"Tässä se on."

Kuningas kirjoitti alle. D'Artagnan vilkaisi paperiin varmistuaksensa
siitä, että se oli asianmukaisesti laadittu. "Ne ovat rahoja", sanoi
hän, "ja ne minä luetutan eteeni."

"Hyvästi, herra d'Artagnan", lisäsi kuningas; "kaiketi olette oikein
ymmärtänyt minut?"

"Käsitykseni mukaan teidän majesteettinne lähettää minut
Belle-Isle-en-meriin ottamaan selville, miten herra Fouquetin
työt edistyvät, siinä kaikki."

"Hyvä; myönnän ennakolta, että voitte joutua vangiksi."

"Enkä joudu", vastasi gascognelainen terhakasti.

"Tai että teidät surmataan", jatkoi kuningas.

"Vaikeata uskoa, sire."

"Edellisessä tapauksessa te ette puhu, jälkimmäisessä ei mikään
paperinne kieli."

D'Artagnan kohautti kursailemattomasti olkapäitänsä ja kumarsi
hyvästiksi kuninkaalle, itsekseen tuumien:

-- Englantilaista sadetta jatkuu, jääkäämme räystään alle!



54.

Rahaministerin kaksoisasunto.


D'Artagnanin palatessa Planchetin luo, pää pyörällä illan tuottamasta
käänteestä, tapahtui Pariisin ulkopuolella kokonaan toisenlaatuinen
kohtaus, jolla kuitenkin oli yhteyttä kuninkaan ja muskettisoturimme
keskustelun kanssa.

Yli-intendentti Fouquet oli juuri saapunut Saint-Mandén kylässä
omistamaansa huvilaan yksityissihteerinsä saattamana; tämä kantoi
kookasta salkkua, joka oli sullottu täyteen papereita rahaministerin
tarkastettaviksi tai allekirjoitettaviksi. Kello kävi jo kuutta
ehtoopäivällä, ja talossa valmisteltiin illallista viidellekymmenelle
puoluelaisvieraalle. Yli-intendentti ei kuitenkaan pysähtynyt
seurusteluun, vaan hypähti suoraan vaunuista ulko-oven kynnykselle ja
kiirehti eri suojien läpi työhuoneeseensa, selittäen sulkeutuvansa
sinne työskentelemään ja kieltäen häiritsemästä rauhaansa millään
perusteella, paitsi jos ilmenisi asiaa kuninkaalta. Fouquet kiersikin
ovensa lukkoon, ja kaksi kamaripalvelijaa asetettiin vartioksi
ulkopuolelle. Sitten hän työnsi nastaa, joka siirsi oviaukon eteen
paneelilevyn ehkäisemään ulkopuolelle näkymästä tai kuulumasta, mitä
huoneessa tapahtui. Mutta vastoin kaikkea todennäköisyyttä Fouquet
tosiaankin sulkeutui yksinäisyyteen, sillä hän meni suoraan
kirjoituspöytänsä ääreen, istuutui, avasi salkun ja ryhtyi toimittamaan
valintaa sen sisältämästä paperipaljoudesta.

Ei ollut vielä kulunut kymmentä minuuttia tästä varovaisesta työhön
telkeytymisestä, kun keveiden kilautusten tasainen uudistuminen
Fouquetin korvaan sattuneena näkyi valtaavan hänen koko huomionsa. Hän
nosti päätänsä ja kuunteli. Helähdysten jatkuessa hän nousi hieman
kärsimättömästi ja astui kuvastimen luo, jonka takana näkymätön käsi
tai koneisto näppäili. Tämä iso, paneelilevyyn vajotettu kuvastin ei
missään suhteessa näyttänyt erilaiselta kuin ne kolme muuta, jotka
täydensivät huoneen sisustuksen sopusuhtaisuutta.

Kevyt kilinä oli epäilemättä merkkinä, sillä Fouquetin lähestyessä
kuvastinta se uudistui entisenlaisena helähdyssarjana.

"Kah, kah", mutisi yli-intendentti kummeksuen; "kuka tuolla voinee
olla? En tänään odottanut ketään."

Ja varmaankin vastatakseen merkkiin yli-intendentti kolmasti nykäisi
kuvastimen kehyksessä olevaa kullattua nappulaa, joka liikkui
kiertäessä. "Totisesti, hän saa varrota!" hän virkahti istuutuessaan
jälleen pöytänsä ääreen.

Hautautuen taas eteensä levitettyjen paperien pinoihin hän ei näkynyt
ajattelevan muuta kuin työtä. Uskomattoman nopeasti ja ihmeellisen
selkeä-älyisesti Fouquet tulkitsikin mitä pisimpiä salakirjoituksia ja
tarkisti mutkikkaita asiakirjoja, kuumeisesti kiitävällä kynällä tehden
niihin korjauksia ja muistutuksia, jotta viimeisteltyjä ja
nimikirjoituksella vahvistettuja kirjelmiä ja lausuntoja kertyi sivulle
niinkuin kymmenen kirjuria olisi siinä ahertanut. Tähän uurastukseensa
syventyneenäkin hän silti tuolloin tällöin kohotti päätänsä, pikaisesti
vilkaistakseen edessään tikittävään pöytäkelloon.

Fouquetilla oli tapana järjestää erityiset työskentelytovinsa, jolloin
hän yhden tunnin pinnistyksellä suoritti enemmän kuin toinen olisi
kyennyt saamaan valmiiksi päivässä; häiriytymiseltä säästyessään hän
siten aina tiesi selviytyvänsä tehtävistään siinä lyhyessä ajassa,
jonka hänen erikoinen toimekkuutensa oli niihin varannut. Mutta kesken
uurastuksen helähteli pikku tiuku kuvastimen takaa vielä kerran, nyt
nopeammin ja siis kiirehdyttävänä kutsuna.

-- Kas, naikkonen tuntuu käyvän kärsimättömäksi, -- ajatteli Fouquet.
-- No, no, pitää malttua, -- kreivitär siellä varmaankin on. Mutta
ei, kreivitärhän oleskelee nyt kolme päivää Rambouilletissa.
Presidentinrouva siis. Oh, ei hänkään: presidentinrouva ei tekeytyisi
noin suurelliseksi, vaan soittaisi nöyrästi kerran ja jäisi odottamaan,
kunnes minulla olisi aikaa. Selvää vain on, etten voi tietää, kuka
siellä nyt on, mutta että hyvin tiedän, kuka hän ei ole. Ja koska
siellä ei mitenkään saata olla markiisitar, niin vähätpä toisista!

Ja soittokellon uudistuvista kutsuista huolimatta hän pitkitti
hommaansa. Neljännestunnin kuluttua tavoitti kärsimättömyys silti
hänetkin vuorostaan; työn suorittaminen loppuun kävi hänelle piankin
mahdottomaksi, hän sulloi paperit takaisin salkkuun ja virkkoi
vilkaistessaan kuvastimeensa, kun kilinä kuului vielä hoppuisempana
kuin ennen:

"Ohoh sitä intoa! Mikä nyt on hätänä? Ja kuka onkaan se Ariadne, joka
noin kiihkeästi kaipaa minua? Katsotaanpa."

Hän painoi nappulaa, joka oli kuvastimen toisessa pielessä, äsken
pideltyä vastapäätä. Kuvastin kääntyi heti kuin avautuva ovi ja
paljasti syvän seinälokeron, johon yli-intendentti katosi kuin
jättiläiskaappiin. Siellä hän painoi toista joustinta, joka ei avannut
laudoitusta, vaan muuripaaden, ja tästä aukosta hän läksi etenemään,
antaen oven itsestään sulkeutua takanansa.

Fouquet laskeusi alas parikymmentä porrasaskelmaa, jotka kiertyen
painuivat maanpinnan alapuolelle ja johtivat hänet pitkään holviin;
tämän seinät oli katettu liuskakivillä, permanto oli verhottu matoilla,
ja valoa tuli huomaamattomista ilmarei'istä siltä kohdalta, missä
maanalainen käytävä kulki kadun alitse, joka eroitti Fouquetin huvilan
Vincennesin puistosta.

Holvi päättyi jälleen kiertoportaisiin ja joustimella viritettyyn
salaoveen, jonka takaisesta lokerosta Fouquet astui mitä hienoimmin
kalustettuun kamariin. Huolellisesti tarkattuaan, että sikäläinen
kuvastin tiukasti sulkeutui hänen jälkeensä, hän pienellä, hopeoidulla
avaimella käänsi auki vastapäisen oven lukon. Siten hän päätyi
ylellisesti sisustettuun kammioon, jonka sohvapieluksilta harvinaisen
viehkeä nainen nousi syöksähtämään tulijaa kohti, heti kun kuuli lukon
rapinan.

"Ah, hyväinen aika!" huudahti Fouquet hämmästyksestä peräytyen; "tekö,
-- te täällä, markiisitar de Bellières!"

"Niin", vastasi markiisitar hiljaa, "niin, minä, monsieur."

"Markiisitar, rakas markiisitar!" pahoitteli Fouquet
heittäytymäisillään hänen jalkoihinsa; "voi, miten olette tänne
tullut? Ja minä kun annoin teidän odottaa!"

"Kovin kauan, monsieur; oi, kovin kauan!"

"Olen toki sangen onnellinen, kun jaksoitte odottaa!"

"Ikuisuuden, monsieur; oh, soitin ainakin kaksikymmentä kertaa, --
ettekö kuullut?"

"Te olette kalpea, markiisitar, te vapisette!"

"Ettekö kuullut kutsuani?"

"Kyllä, kuulin kyllä, madame; mutta minä en voinut tulla. Miten
olisinkaan saattanut aavistaa, että te olitte täällä kaiken sen
ankaruuden jälkeen, jolla olette torjunut lähentelyni? Jos olisin
tiennyt, mikä onni minua odotti, markiisitar, olisin heti jättänyt
kaikki sikseen, tullakseni polvistumaan eteenne kuten nyt teen."

Markiisitar silmäili ympärilleen.

"Olemmeko ihan yksin, monsieur?" hän kysyi.

"Siitä menen takuuseen, madame!"

"Niin, tosiaan", virkahti markiisitar surumielisesti.

"Te huokaatte?"

"Mitä salamyhkäisyyttä ja varokeinoja täällä näkeekään!" sanoi
markiisitar hieman katkerasti. "Kyllä huomaa, että te olette arka
lempijutuistanne!"

"Pitäisittekö parempana, että julistelisin niitä?"

"Oh, en, -- te olette hienotuntoinen mies", vastasi markiisitar
hymyillen.

"No, no, markiisitar, jättäkää silleen moitteet, rukoilen teitä!"

"Moitteet! Onko minulla mitään oikeutta moittia teitä."

"Ei, valitettavasti ei; mutta sanokaa minulle, -- te, jota vuoden ajan
olen rakastanut ilman vastatunnetta ja toivottomasti..."

"Te erehdytte; toivottomasti kyllä, mutta ette ilman vastatunnetta."

"Oi, minä en rakkaudessa tunnusta muuta kuin yhden todisteen, ja sitä
todistetta odotan yhä."

"Tulin antamaan sen teille, monsieur."

Fouquet tahtoi sulkea markiisittaren syliinsä, mutta tämä vapautui
kieltävällä liikkeellä.

"Erehdytte siis yhä, monsieur; ettekö tyydy ainoaan, mitä voin teille
suoda, -- alttiiseen kiintymykseeni?"

"Voi, te ette siis rakasta minua; kiintymys on vain avu, rakkaus on
vallitseva intohimo."

"Kuunnelkaa minua, monsieur, pyydän teitä; en olisi tullut tänne ilman
vakavaa aihetta, senhän käsittänette."

"Mitä välitän aiheesta, kun vain olette täällä, -- kun saan teitä
katsella ja puhutella!"

"Niin, olette oikeassa, pääasia on, että olen täällä kaikkea huomiota
välttäneenä ja että saan puhua kanssanne."

Fouquet vaipui polvilleen.

"Puhukaa, puhukaa, madame", hän pyysi, "minä kuuntelen."

Markiisitar silmäili rahaministeriä jalkainsa juuressa, ja hänen
katseessaan kuvastui omituinen rakkauden ja raskasmielisyyden ilme.

"Ooh", mutisi hän sitten, "kuinka hartaasti haluaisinkaan olla se,
jolla on oikeus nähdä ja puhutella teitä joka hetki! Kaikesta
sydämestäni soisin olevani se, joka valvoo teidän onneanne, hänen
tarvitsemattaan turvautua salamyhkäisiin keinoihin, saadakseen
ilmestymään esille miehen, jota hän rakastaa, -- katsella häntä tunnin
ja sitten nähdä hänen katoavan vielä eriskummaisemmin kuin hän on
saapunut! Oi, siinä on ylen onnellinen nainen!"

"Puhutteko kenties vaimostani, markiisitar?" virkahti Fouquet
hymyillen.

"Hänestä luonnollisesti."

"No älkää kadehtiko hänen osaansa, markiisitar; kaikista naisista,
joihin minulla on suhteita, madame Fouquet on se, joka näkee minua
vähimmin, puhuttelee minua pisimmin väliajoin ja on vähimmässä määrin
uskottuni."

"Hänen ei ainakaan ole pakko tavoittaa puhutteluansa kuvastimen
koristeen näppäilyllä, monsieur, niinkuin minun täytyi; hänelle ette
ainakaan vastaa näkymättömän tiu'un salaperäisen peloittavana
kilinällä, ja häntä ette toki ole koskaan kieltänyt yrittämästä
tunkeutua näiden yhdysteitten salaisuuteen sillä uhalla, että kaikki
välit hänen kanssaan katkaistaan, niinkuin epäätte sen niiltä, jotka
ovat tulleet tänne ennen minua ja tulevat minun jälkeeni?"

"Voi, rakas markiisitar, kuinka kohtuuton nyt olette ja kuinka väärin
moitittekaan salaperäisyyttä! Ainoastaan salaperäisyyttä säilyttäen voi
rakastaa häiriintymättömästi, ja se on onnen edellytys. Mutta
palatkaamme lempeämpään mielialaan, -- mainitsemaanne kiintymykseen,
tai mieluummin pettäkää minua, markiisitar, ja sallikaa minun uskoa,
että se kiintymys on todellista rakkautta."

"Vastikään olin valmis puhumaan", sanoi markiisitar pyyhkäisten
silmiään kädellä, jonka hienot piirteet muistuttivat antiikkisten
veistoksien pehmeitä ääriviivoja; "aatokseni olivat rohkeasti selviä.
Nyt olen ihan seonnut ja vapisen hämmentyneenä; pelkäänkin tuovani
teille hyvin ikävän tiedon."

"Se on tervetullut sanoma, jos saan sitä kiittää teidän
täälläolostanne, markiisitar, -- tai pikemmin, koska nyt näen teidät
luonani ja te tunnustatte, etten ole jättänyt teitä tyyten
tunteettomaksi, heittäkäämmekin se huono uutinen sikseen ja
haastakaamme ainoastaan teistä."

"Ei, ei, päin vastoin, tiedustelkaa minulta, vaatikaa minua
selvittämään asia heti, jotten anna minkään tunteen kääntää mieltäni
muuhun, -- Fouquet, hyvä ystävä, sanomallani on ääretön merkitys!"

"Te hämmästytätte minua, markiisitar; sanoisinpa melkein, että
peloitattekin, kun tottuneena maailmannaisena nyt olette niin totinen
ja miettiväinen. Asia on siis vakavaa laatua?"

"Voi, hyvin vakavaa; kuulkaahan..."

"Ensiksi, miten tulitte tänne?"

"Sen saatte tietää tuotapikaa; aloitan tärkeimmästä: tiedättekö, että
herra Colbert on nimitetty kuninkaan intendentiksi?"

"Pyh! Colbert, pikku Colbert? Kardinaalivainajan toimitsija?"

"Niin juuri."

"No, mitä peloittavaa te siinä näette, rakas markiisitar? Pikku Colbert
intendenttinä, -- se on kummallista, sen myönnän, mutta mitään
hätäännyttävää ei siinä ole."

"Luuletteko, että kuningas on ilman erityisiä vaikuttimia antanut
tuollaisen arvoaseman syrjäiselle kansliasielulle?"

"Onko ensiksikään ihan varmaa, että kuningas on sen hänelle antanut?"

"Niin sanotaan."

"Kuka sitä sanoo?"

"Koko maailma."

"Koko maailma ei merkitse mitään; mainitkaa yksi henkilö, joka voi
saada päteviä tietoja ja kertoo nimityksen tapahtuneen."

"Madame Vanel."

"Ah, jo tosiaan alatte säikyttää minua", virkkoi Fouquet nauraen;
"hänellä on tai pitäisi olla tästä seikasta selvyys, jos kellään."

"Älkää puhuko pahaa Marguerite-poloisesta, herra Fouquet, sillä hän
rakastaa teitä yhä."

"Joutavia, -- se on uskomatonta. Eikö pikku Colbert ole päässyt siitä
rakkaudesta voitolle ja painanut sitä peittoon mustetahralla taikka
likapilkulla?"

"Fouquet, Fouquet, tuollainenko siis olette hylkäämiänne kohtaan?"

"Kas, pidättekö rouva Vanelin puolta, markiisitar?"

"Pidänpä kyllä, sillä sanon vieläkin, että hän rakastaa teitä, ja siitä
on todisteena se, että hän pelastaa teidät."

"Teidän välityksellänne, markiisitar; siinä hän menettelee taitavasti.
Mikään enkeli ei voisi olla minulle mieluisampi ja varmemmin ohjata
minua pelastukseen. Mutta ensiksikin, tunnetteko Margueritea lähemmin?"

"Hän tuli ystävättärekseni luostarikoulussa."

"Ja sanotte siis hänen ilmoittaneen teille, että kuningas on ottanut
Colbertin intendentiksi?"

"Niin."

"No, olkoon menneeksi, että Colbert on nyt intendentti, -- mutta
selittäkää minulle, markiisitar, millä tavoin tuollainen minun alaiseni
virkamies, joka on katsottava apulaisekseni, saattaa haitata minua,
vaikka sillä sijalla onkin Colbert?"

"Te ette näy ottavan huomioon, että herra Colbert vihaa teitä", vastasi
markiisitar.

"Minua!" huudahti Fouquet. "Oh, hyvä Jumala, senkö verran tunnettekin
asemaa, markiisitar? Minuahan vihaa kokonainen liuta, hän kuten
muutkin."

"Hän muita enemmän."

"Vaikka niinkin."

"Hän on kunnianhimoinen."

"Kukapa ei olisi, markiisitar?"

"Mutta hänen kunnianhimollaan ei ole rajoja."

"Sen kyllä käsitän, koska hän on pyrkinyt seuraajakseni rouva Vanelin
suosiossa."

"Ja onnistunut siinä; olkaa varuillanne."

"Tarkoitatteko, että hän myös yrittää yletä intendentistä
yli-intendentiksi?"

"Ettekö jo ole sitä pelännyt?"

"Ohoh", virkahti Fouquet, "päästä sijaisekseni rouva Vanelin luona on
toki vielä toista kuin syrjäyttää minut asemastani kuninkaan lähimpänä
miehenä. Ranska ei ole niin helposti otettavissa kuin osastopäällikön
vaimo."

"Voi, monsieur, kaikki on ostettavaa, -- jollei kullalla, niin
juonilla."

"Tiedätte päinvastaisen totuuden omasta kohdastanne, madame, -- te,
jolle minä olen tarjonnut miljoonia."

"Minulle olisi niiden sijasta tullut tarjota oikeata rakkautta,
Fouquet, -- ainoata, ehdotonta: olisin suostunut. Näettehän, että
kaikki on hankittavissa tavalla tai toisella."

"Colbert siis teidän käsityksenne mukaan valmistelee kauppaa minun
paikastani yli-intendenttinä? No, no, markiisitar, rauhoittukaa, -- ei
hän ole vielä kyllin rikas siihen ostokseen.

"Mutta jos hän varastaa sen teiltä?"

"Kas, se on toista! Valitettavasti hän ei kuitenkaan pääse käsiksi
minuun eli päävarustukseen, ennenkuin on raivannut aukon
ulkovallituksiin, ja minä olen hiton vankasti linnoitettu,
markiisitar."

"Ulkovallituksiksi tietenkin sanotte apureitanne, ystäviänne?"

"Aivan."

"Onko herra d'Eymeris apureitanne?"

"On kyllä."

"Onko herra Lyodot ystäviänne?"

"Taatusti."

"Herra de Vanin?"

"Äh, käyköön hänelle miten hyvänsä, mutta toisiin ei ole hyvä kajota."

"No, jos tahdotte heitä suojella, niin on aika ryhtyä toimiin juuri
d'Eymeriin ja Lyodotin puolesta."

"Kuka heitä uhkaa?"

"Selitän koko asian. Tänä aamuna Marguerite lähetti kutsumaan minua."

"Kah! Ja mitä hän teistä tahtoi?"

"'En uskalla itse käydä tapaamassa herra Fouquetia', hän sanoi
minulle."

"Joutavia! Miksi? Ajatteleeko hän, että olisin lausunut hänelle
soimauksia? Naisparka, hän totisesti erehtyy kerrassaan!"

"'Puhutelkaa te häntä ja kehoittakaa varomaan herra Colbertia.'"

"Mitä! Hän toimittaa minulle varoituksen rakastajansa aikeista?"

"Sanoinhan jo, että hän yhä rakastaa teitä. 'Herra Colbert'", hän
sanoi, 'kävi eilen pikimmältään ilmoittamassa minulla että hän on nyt
intendentti'."

"Minä jo huomautin, markiisitar, että hän siten on vain paremmin
vallassani."

"Niin, mutta siinä ei ole vielä kaikki: Marguerite on läheisissä
väleissä rouvain d'Eymerisin ja Lyodotin kanssa, kuten tiedätte."

"Kyllä."

"No, herra Colbert oli innokkaasti udellut häneltä näiden kahden
herrasmiehen varallisuussuhteita ja kuinka läheisiä kannattajia he
olivat teille."

"Heistä vastaan kumpaisestakin; heidät pitäisi surmata, tahdottaisiin
saada minut menettämään heidän tukensa."

"Kun sitten rouva Vanelin piti hetkiseksi poistua herra Colbertin
seurasta erään vieraan vastaanottamiseksi, ja kun Colbert on työteliäs
mies, oli uusi intendentti tuskin jäänyt yksikseen, kun hän veti
taskustaan piirtimen ja alkoi kyhätä muistiinpanoja paperille, joka oli
pöydällä."

"Huomautuksia d'Eymerisista ja Lyodotista?"

"Juuri heistä."

"Olisinpa utelias tietämään, mitä hän heistä suunnitteli."

"Sitä tietoa tuomaan tulinkin luoksenne."

"Ottiko rouva Vanel Colbertin muistiinpanot, lähettääkseen ne minulle!"

"Ei, mutta niistä syntyi ihmeellisellä tavalla kaksoiskappale.
Lyijykynä oli siksi kova, että musta jälki painoi toiseen lehteen
valkoisen jäljennöksen. Colbert repi päällimmäisen lehden sitten
siekaleiksi, havaitsematta näitä toisia piirtoja, jotka rouva Vanel
tuli pian huomanneeksi; hän otti niistä selvän ja lähetti minulle
sanan."

"Kas vain!"

"Varmistauduttuaan sitten siitä, että minä olen harras ystävänne, hän
antoi minulle sen paperin ja ilmaisi tämän talon salaisuuden."

"Missä se paperi on?" virkahti Fouquet hiukan huolestuneena.

"Tässä, monsieur; lukekaa se", sanoi markiisitar.

"'Rahasto-oikeuden tuomittaviksi toimitetaan veronkantajista:
d'Eymeris, F:n ystävä; Lyodot, samoin; de Vanin, yhdentekevä.'
D'Eymeris! Lyodot!" huudahti Fouquet lukien uudestaan.

"Teidän ystäviänne", huomautti markiisitar.

"Mutta 'rahasto-oikeuden tuomittaviksi' -- mitä kummaa se
merkitsee?"...

"Sen voi jokseenkin arvata!" sanoi markiisitar. "Ette sitäpaitsi ole
vielä lukenut loppuun."

Fouquet jatkoi:

"'Molemmat edelliset kuolemaan, kolmas eroitettavaksi; d'Hautemontilta
ja de la Valettelta omaisuus määrättävä takavarikkoon.' Suuri Jumala!"
huudahti Fouquet; "kuolemaan -- kuolemaan, Lyodot ja d'Eymeris! Mutta
jos joku erityisesti asetettu tuomioistuin langettaisikin sellaisen
päätöksen, ei kuningas sitä vahvistaisi, ja ilman hänen majesteettinsa
allekirjoitusta ei kuolemantuomioita pantaisi täytäntöön."

"Kuningas on tehnyt Colbertista intendentin."

"Haa!" huudahti Fouquet ikäänkuin olisi tullut vilkaisseeksi edessään
avautuvaan kuiluun: "mahdotonta, mahdotonta! Mutta kuka on piirtimellä
selventänyt Colbertin kirjoituksen jättämät uurrot?"

"Minä ne mustasin pelätessäni alkuperäisten jälkien häviävän. Älkää nyt
toki enää halveksiko vihollistanne liiaksi!"

"Suokaa minulle anteeksi, rakas markiisitar; teidän käsityksissänne on
todella perää, -- herra Colbert ei ainoastaan näy ryhtyneen
suoranaisiin vihollisuuksiin, vaan tunnustan häntä kannattavan
pelätäkin vastustajana. Mutta minulla on kylliksi aikaa, ja kun nyt
olette täällä, -- kun olette minulle vakuuttanut kiintymystänne ja
antanut minun vilahdukselta nähdä rakkautennekin, ja me olemme kahden
kesken..."

"Tulin pelastamaan teitä, herra Fouquet, enkä tuhoamaan itseäni",
keskeytti markiisitar nousten seisaalle. "Olkaa siis vain
varuillanne..."

"Te totisesti säikytte liiaksi, markiisitar, ja jollei hätäännyksenne
ole veruke..."

"Tuolla Colbertilla on syvä sielu! Varjelkaa asemaanne..."

Fouquet nousi vuorostaan.

"Entä minulla?" hän kysäisi.

"Oh, teillä -- teillä on vain ylväs sielu. Varokaa!"

"Siis?"

"Olen tehnyt, mitä minun piti tehdä, hyvä ystävä, maineeni menettämisen
uhalla. Hyvästi!"

"Eihän hyvästi, vaan näkemiin!"

"Kenties", virkkoi markiisitar hiljaa. Ja ojennettuaan kätensä
Fouquetin suudeltavaksi hän astui niin päättäväisesti ovelle että
Fouquet ei rohjennut pidättää häntä.

Pää kumarassa ja pilvi otsallaan rahaministeri sitten laskeusi
maanalaiseen käytävään, missä metallilangat yhdistivät hänen kaksi
asuntoansa ja kuvastimien takapintaan kiinnitettyjen tiukujen avulla
välittivät hänen kaksinaista elämäänsä.



55.

Rahaministerin hengellinen veli.


Fouquet kiirehti pääsemään pikaisesti työhuoneeseensa ja kääntämään
kuvastimen jälleen paikoilleen. Tuskin hän oli ehtinyt perille, kun
kuuli koputusta ovelta, ja samalla huusi tuttu ääni:

"Avatkaa, monseigneur, minä pyydän, avatkaa."

Joutuisasti Fouquet järjesteli hiukan kaikkea, mikä olisi voinut
ilmaista hänen kiihtymyksensä ja poissaolonsa; hän hajoitti paperit
kirjoituspöydälleen, otti kynän käteensä ja aikaa voittaakseen huusi
oven läpi:

"Kuka siellä nyt on?"

"Mitä! Eikö teidän ylhäisyytenne minua tunne?" vastasi ääni.

"Kyllähän", jupisi Fouquet itsekseen, "kyllä minä tunnen sinut
ihmeellisen hyvin, ystäväiseni!" Ja ääneen hän lisäsi: "Gourvilleko?"

"No tietysti, monseigneur!"

Fouquet nousi, vilkaisi vielä kerran tärkeimpään kuvastimeensa, astui
ovelle, työnsi peitelevyn syrjään ja avasi.

"Voi, monseigneur, monseigneur", päivitteli Gourville tullessaan
sisälle, "sitä kovuutta!"

"Kuinka niin?"

"No, johan olen neljännestunnin ajan rukoillut teitä avaamaan, edes
vastausta saamatta."

"Tiedäthän kertakaikkiaan, että minä en anna häiritä itseäni työssä.
Sinä olisit luonnollisesti poikkeuksena, Gourville, mutta muiden vuoksi
tahdon, että ohjettani pidetään aivan ehdottomana."

"Monseigneur, tällä hetkellä eivät minua olisi pidättäneet mitkään
ohjeet, eivät salvat eivätkä seinät. Pian olisin rikkonut kiellot ja
ovet!"

"Ahaa, on siis jotakin merkillistä tapahtunut?" virkkoi Fouquet.

"On ihan ihmeitä, monseigneur!"

"Mikä on hätänä?" kysyi Fouquet hiukan järkkyneenä läheisimmän
uskottunsa mielenkuohusta.

"On perustettu salainen tuomioistuin, monseigneur."

"Sen kyllä tiedän; mutta kokoontuuko se, Gourville?"

"Se on jo istunut, monseigneur, ja julistanut tuomion."

"Tuomion!" äännähti Fouquet kykenemättä salaamaan värähdystään ja
kasvojensa vaalenemista. "Tuomion! Ketä vastaan?"

"Se on tuominnut kaksi ystäväänne..."

"Lyodotin ja d'Eymerisin, vai mitä?"

"Niin, monseigneur... kuolemaan!"

"Syyhyn langetettuina! Oh, sinä erehdyt, Gourville, -- se on
mahdotonta."

"Tässä on jäljennös päätöksestä, jonka kuningas kuuluu vahvistavan
tänään, ellei hän jo ole nimeänsä kirjoittanutkin."

Fouquet sieppasi kiihkeästi paperin, luki sen ja antoi takaisin
Gourvillelle. "Ei sille saada kuninkaan allekirjoitusta", hän vakuutti.

Gourville pudisti päätänsä.

"Monseigneur, Colbert on rivakka kehoittaja; älkää pitäkö hänen
nykyistä vaikutustaan vähäpätöisenä."

"Taas Colbert!" kivahti Fouquet; "lempo, sillä nimellä on ihan kiusattu
korviani parin kolmen päivän aikana! Liian tärkeäksi tehdään noin
mitätön mies, Gourville. Ilmestyköön Colbert esiin, niin katselenpa
häntä; kohottakoon päänsä, niin painan sen tomuun; mutta ymmärräthän,
että minun täytyy saada edes jonkunlainen suoranainen aihe
esiintyäkseni mokomaa varjokuvaa vastaan."

"Malttakaa mielenne, monseigneur, sillä te ette tiedä, että Colbert on
jo pitkällä... Ryhtykää joutuin tutkimaan hänen toimintaansa; tuo juro
finanssimies muistuttaa meteoria, jota silmä ei koskaan täydellisesti
havaitse ennen kuin sen väistäminen on myöhäistä."

"Ohoh, Gourville, jopa nyt jotakin!" sanoi Fouquet hymyillen. "Salli
minun olla säikkymättä noin helposti, ystäväiseni. Meteori -- Colbert!
_Corbleu_, kyllä sellainen tähdenlento takerrutetaan... No, kaipaan
kuulla toimista enkä voi ottaa huomioon pelkkiä kuvitelmia. Mitä hän on
nimenomaan tehnyt?"

"Hän on tilannut kaksi hirsipuuta Pariisin pyöveliltä", sanoi Gourville
yksinkertaisesti.

Fouquet suoristausi, ja hänen silmänsä leimahtivat.

"Oletko varma sanoistasi?" hän huudahti.

"Tässä on todiste, monseigneur."

Gourville ojensi yli-intendentille tiedonannon, joka oli saapunut
eräältä rahaministerin kannattajiin kuuluvalta kaupungintalon
kirjurilta.

"Niin, se näkyy olevan totta", mutisi ministeri; "mestauslava
rakennetaan... mutta kuningas ei ole vahvistanut, tuomiota, Gourville,
hän ei kirjoita nimeään."

"Siitä saan kohtsiltään tiedon", virkkoi Gourville.

"Millä tavoin?"

"Jos kuningas on vahvistanut tuomion, niin hirsipuut lähetetään tänä
iltana kaupungintalolle, ollakseen valmiina pystyssä huomisaamuna."

"Mutta, ei, ei!" ryhtyi Fouquet jälleen vastustamaan; "te erehdytte
kaikin ja eksytätte minuakin vuorostani. Toissa-aamunahan Lyodot vielä
kävi luonani, ja kolme päivää sitten sain d'Eymeris-paralta lähetyksen
syrakusalaista viiniä."

"Mitä se todistaa", huomautti Gourville vastaan, "muuta kuin että
tuomioistuin on kokoontunut salassa, tutkinut asiaa syytettyjen
poissaollessa ja saattanut päätökseen koko jutun ennen kuin heidät
pidätettiin?"

"Mutta onko heidät siis vangittu?"

"On toki."

"Mutta missä, milloin ja miten?"

"Lyodot eilen keskipäivällä, d'Eymeris tois-iltana palatessaan
rakastajattarensa luota. Heidän katoamisensa ei ollut ketään
huolestuttanut, mutta sitten Colbert äkkiä riisui naamionsa ja julkaisi
asian; sitä huudellaan nyt rumpujen säestyksellä Pariisin kaduilla, ja
todellakaan, monseigneur, ei ole enää juuri muita kuin te
tietämättömänä tästä suuresta tapauksesta."

Fouquet alkoi yhä tuskallisemmaksi yltyvän levottomuuden vallassa
astella edes takaisin huoneessaan.

"Mitä päätätte, monseigneur?" sanoi Gourville.

"Jos asiat olisivat sillä kannalla, niin lähtisin kuninkaan luo!"
huudahti Fouquet. "Mutta minä käyn kaupungintalon edustalla: jos tuomio
on vahvistettu, niin saamme nähdä!"

Gourville kohautti hartioitaan.

"Epäuskoisuus", hän huoahti, "sinä olet kaikkien suurten sielujen
vitsaus!"

"Gourville!"

"Niin", jatkoi toinen, "ja sinä syökset heidät häviöön niinkuin
tarttuva tauti äkillisesti tuhoaa voimakkaimmankin terveyden."

"Lähtekäämme!" huudahti Fouquet; "avaa ovi, Gourville."

"Olkaa varuillanne", sanoi Gourville; "abbé[37] Fouquet tuli äsken."

"Kah! Veljeni täällä?" virkahti Fouquet kiusaantuneesti. "Hän siis
tietää jonkun ikävän uutisen, jonka hän tapansa mukaan heti ilomielin
kiidättää minulle? _Diable_, kun veljeni on tullut, ovat asiani tosiaan
hankalalla kannalla, Gourville; mikset sanonut sitä minulle aiemmin,
niin olisin helpommin varmistunut!"

"Olette nyt kohtuuton", virkkoi Gourville naurahtaen; "ei hänellä liene
pahaa mielessä."

"Ei kannata häntä puolustella", kivahti Fouquet; "siinä on mies ilman
sydäntä, tyhjäpäinen, pohjaton hurvittelija."

"Hän tietää teidät rikkaaksi."

"Ja tahtoo saattaa minut häviöön."

"Ei, hän haluaa vain rahaa, siinä kaikki."

"Se ajaa saraan asian! Satatuhatta écuta kuukausittain kahden vuoden
aikana! _Corbleu_, minä hänen hupinsa maksan, Gourville, ja tunnen
tilini." Gourville puhkesi viekkaaseen naurun hykähtelyyn. "Niin, sinä
tahdot sanoa, että hänet kustantaa kuningas", lausui yli-intendentti.
"Voi, Gourville, se on viheliäistä pilaa, nyt ei sovi sellainen!"

"Älkää pahastuko, monseigneur."

"Lähtekäämme jo! Abbé Fouquet menköön vain matkoihinsa, minulta ei
liikene kolikkoakaan."

Gourville astahti ovelle päin.

"Hän on nyt pysynyt kuukauden poissa", jatkoi Fouquet; "miksei yksin
tein kahta!"

"Hän pahoittelee huonoa seuraansa", arveli Gourville, "ja huomaa teidät
paremmaksi kuin kaikki heittiönsä."

"Ei kestä kiittää. Olet tänään ruvennut omituiseksi puoltajaksi,
Gourville... abbé Fouquetin puhdistajaksi!"

"No, kaikilla asioilla ja ihmisillä on hyvä puolensa, hyödyllinen
piirteensä, monseigneur."

"Abbén elättämillä ja juottamilla retkuillako on hyödyllinen
piirteensä? Todista se minulle."

"Voi hyvinkin sattua sellainen tilanne, että te tyydytykseksenne näette
noiden lurjusten olevan käytettävissänne, mon seigneur."

"Neuvot minua siis sovintoon arvoisan abbén kanssa?" virkkoi Fouquet
ivallisesti.

"Neuvon teitä, monseigneur, pidättymään riidasta sadan tai
sadankahdenkymmenen hirtehisen kanssa, jotka päittäin ojentaessaan
yhteen lyömämiekkansa muodostaisivat kolmekintuhatta ihmistä saartavan
teräsketjun."

Fouquet loi Gourvilleen läpitunkevan silmäyksen, astui hänen ohitseen
ja ilmoitti lakeijoille:

"Hyvä on, abbé Fouquet tulkoon tänne. Olet oikeassa, Gourville", hän
myönsi palatessaan.

Tovin kuluttua pastori ilmestyi kynnykselle moneen kertaan kumarrellen.

Hän oli neljänkymmenen ja viidenviidettä ikävuoden väliltä, puolittain
kirkonmieheksi ja puolittain soturiksi pukeutunut, näöltään pastorin
hahmoon istutettu tappelupukari; näki kyllä, että hänellä ei ollut
säilää kupeellaan, mutta samalla tunsi, että hän ei liikuskellut vailla
taskupistooleja. Fouquet tervehti häntä vähemmin vanhemman veljen kuin
ministerin tapaan.

"Mitä voin tehdä palvelukseksesi, abbé?" hän tiedusti.

"Huh, kuinka kuivakiskoisesti sitä kysyt, veliseni!"

"Kysyn kesken kiireiden."

Abbé silmäili yrmeästi Gourvillea ja huolestuneesti rahaministeriä,
sitten aloittaen:

"Minun on tänä iltana maksettava kolmesataa pistolla herra de
Bregille... Pelivelka, pyhä velka."

"Edelleen?" virkkoi Fouquet ripeästi, sillä hän käsitti, että abbé
Fouquet ei olisi häntä häirinnyt tuon rahtusen takia.

"Tuhannen teurastajalle, joka ei tahdo enää suorittaa tilauksia."

"Sitten?"

"Kaksitoistasataa vaatturille", pitkitti abbé; "se juutas on pakottanut
minut korjauttamaan seitsemän saattueeni pukua, niin että huonekuntani
livreijat alkavat jo ränstyä ja rakastajattareni uhkaa ottaa sijalleni
erään veronkantajan, mikä olisi nöyryyttävää kirkon arvolle."

"Onko vielä lisää?" kysyi Fouquet.

"Sinä huomaat", sanoi abbé nöyrästi, "että minä en ole pyytänyt mitään
itselleni."

"Se on hienotuntoista", vastasi vanhempi veli; "omaa osuuttasi
kuitenkin odotan kuullakseni."

"Mutta minä en pyydä -- en totisesti tällä kertaa... vaikka tosin
olenkin ahtaalla, sen saat uskoa."

Ministeri mietti tovin.

"Kaksitoistasataa pistolia vaatturille", hän sanoi; "pukuihinko muka?"

"Pidän sata miestä kunnossa!" vastasi abbé ylväästi; "on sitä siinä
rasitusta."

"Miksi noin monta?" vastasi Fouquet; "oletko joku Richelieu tai
Mazarin, käyttääksesi sadan miehen henkivartiota? Mitä voit tehdä
tuommoisella joukolla? Sanohan, selitä!"

"Sinäkö pyydät selitystä!" huudahti abbé; "oh, kuinka voitkaan kysyä,
minkätähden pidän sellaista joukkoa? Hohoi!"

"Mutta kysyn vainkin. Mihin tarvitset sataa miestä? Vastaa toki!"

"Kiittämätön!" morkkasi abbé yhä kiihtyneemmin.

"Kerro asia."

"No, ymmärrät kai, etten minä tarvitse muuta kuin yhden
kamaripalvelijan, vieläpä palvelisin itse itseäni, jos olisin yksin.
Mutta sinä, jolla on niin paljon vihamiehiä... sata miestä ei riitäkään
minulle sinun puolustamiseesi. Sata urhoa!... niitä pitäisi olla
kymmenentuhatta. Elätän tuollaista seuruetta vain estääkseni ketään
korottamasta ääntänsä sinua vastaan julkisilla paikoilla ja
kokoustilaisuuksissa, ja ilman tätä tukea sinä olisit niin yleiseen
sadateltuna ja kaikkien hampaissa, että yltyvä sättiminen syöksisi
sinut kunniattomana alas viikossa, -- ei, ei viikkoakaan säilyisi
asemasi, kuuletko?"

"Hei, en tiennytkään, että olen sinusta saanut sellaisen
esitaistelijan, abbé."

"Sinä epäilet!" kivahti abbé. "Kuulehan vain, mitä juuri eilenkin
tapahtui Rue de la Hachettella. Muuan mies kaupitsi siellä
kananpoikaa."

"Noh, mitä haittaa siitä minulle oli, abbé?"

"Sen kuulet. Kananpoika ei ollut lihava. Muuan ostelija kieltäysi
maksamasta siitä kahdeksaatoista souta, sanoen järjettömäksi vaatia
sellaista hintaa nahasta ja luista, joista Fouquet oli korjannut lihan
ja rasvan."

"Vai niin."

"Huomautus herätti naurua", jatkoi abbé, "naurua sinun
kustannuksellasi, _mort de tous les diables!_ Roskaväkeä kertyi
ympärille, ja ilvehtijä lisäsi: 'Antakaa minulle Colbertin hoidattama
kananpoikanen, niin hitto vieköön maksankin mitä tahdotte.' Sille oitis
taputettiin käsiä. Ruma häväistys, käsitäthän, -- häväistys sellainen,
joka pakottaa veljen peittämään kasvonsa!"

Fouquet punehtui.

"Ja sinä peitit?" hän tokaisi.

"En", kertoi abbé, "sillä laumassa oli parahiksi eräs mieheni, -- äsken
maalta saapunut tulokas, herra de Menneville, johon olen suuresti
mieltynyt. Hän raivasi tiensä tungoksen läpi ja sanoi viisastelijalle:
'Tuhat tulimmaista, herra ilveilijä, miekanisku Colbertin kukistamisen
puolesta!' 'Isku ja pisto Fouquetin häviölle!' vastasi toinen. He
paljastivat säilänsä ruokatavaramyymälän edustalla, liuta uteliaita
ympärillään ja ikkunat täynnä kurkistelijoita."

"Miten kävi?" kysyi Fouquet hiukan elähtyen.

"No, minun Mennevilleni varrasti naurajan läsnäolijain suureksi
tyrmistykseksi ja sanoi ruokatavarakauppiaalle: 'Ottakaa tämä kalkkuna,
hyvä mies, se on lihavampi kuin kananpoikanne.' Siinä näet", lopetti
abbé voitokkaasti, "mihin minä käytän tuloni; minä kannattelen suvun
kunniaa."

Fouquet painoi alas päänsä.

"Ja minulla on sata tuollaista", lisäsi abbé vielä vahvistukseksi.

"No niin", sanoi Fouquet; "esitä laskelmasi Gourvillelle ja jää tänne
illaksi."

"Tuleeko täällä illalliskestit?"

"Tulee."

"Mutta kassa on kiinni?"

"Gourville avaa sinulle. Menehän vain, abbé."

Abbé kumarsi.

"Olemme siis sopuisina?" hän sanoi.

"Varsin. Tule, Gourville."

"Lähdetkö liikkeelle? Entä kemut?"

"Tulen tunnin kuluttua takaisin, ole huoletta." Ja Gourvillelle
yli-intendentti lausui hiljaa: "Toimita valjaisiin englantilaiset
ratsuni; ajetaan ensin Pariisin kaupungintalon luo."



56.

Herra de la Fontainen viini.


Vaunut olivat jo tuomassa Fouquetin vieraita Saint-Mandéhen; koko talo
oli jo lämpenemässä illallisen valmisteluissa, kun yli-intendentti
suuntasi nopsat hevosensa Pariisin teille. Ajoneuvot kääntyivät
loppumatkalla Seinen laiturikaduille, missä liikkui vähimmin väkeä, ja
päätyivät kaupungintalon luokse neljännestä vailla kahdeksan. Fouquet
astui alas Rue du Long-Pontin kulmassa ja suuntasi askeleensa jalkaisin
Grève-torille Gourvillen saattamana.

Torin senpuolisessa käänteessä he näkivät mustaan ja sinipunaiseen
pukeutuneen miehen raahaavan _Pyhän Neitsyen kuvan_ krouvista isoa
viinipulloilla täytettyä vasua ja vievän sen vuokravaunuihin; hän oli
juuri nousemaisillaan itsekin niihin, ilmoittaen määräpaikakseen
Vincennesin, kun Fouquet virkahti rahastonhoitajalleen:

"Kas, mutta siinähän on Vatel, hovimestarini!"

"Niin tosiaankin, monseigneur", myönsi Gourville.

"Mitä tekemistä hänellä on ollut tuollaisessa krouvissa?"

"Sieltä hän epäilemättä on ostanut tuon viinilähetyksen."

"Mitä kummaa! Ostetaanko minulle viiniä kapakasta?" sanoi Fouquet.
"Kellarini on siis kovin viheliäisesti varustettu!" Hän lähestyi
keittiöpäällikköänsä, joka peräti huolellisesti järjesteli
viiniostostansa vaunuissa. "Vatel, hoi!" kutsui hän käskevällä äänellä.

"Varokaa, monseigneur", muistutti Gourville, "joudutte huomatuksi."

"Vaikka!... mitä siitä? Vatel!"

Korea-asuinen mies käänsi heihin säyseät ja ilmeettömät kasvonsa; hänen
silmissään näkyi kyllä jotakin säihkyä, ja huulilla väikkyi hyvin lievä
myhäily, mutta tarkkaaja olisi hyvin pian havainnut, että se hohde ja
hymy eivät kohdistuneet mihinkään eivätkä ilmaisseet mitään. Vatel joko
muhoili kuin hupakko tai hommasi sävyisästi kuin lapsi.

"Hoo, -- monseigneur?" virkkoi hän nyt huomatessaan puhuttelijansa.

"Niin, minä. Mitä hittoa te teette, Vatel?... Ostatteko viiniä
Grève-torin krouvista! _Männynkäpyyn_ tai _Vihreihin Raitoihin_ se
kenties vielä kelpaisi."

"Mutta, monseigneur", sanoi Vatel tyynesti, luotuaan karsaan silmäyksen
Gourvilleen, "mikäs tässä sitten on hätänä?... Pidänkö kellariani
kehnossa kunnossa?"

"Ette tosiaan, Vatel, ette; mutta..."

"Mitä! Onko sentään vikaa?" tokaisi Vatel.

Gourville kosketti varoittavasti yli-intendenttiä kyynäspäähän.

"Älkää pahastuko, Vatel; minä vain luulin kellarini -- teidän
kellarinne kyllin hyvin varustetuksi, jotta sen täydentämiseen ei
tarvittaisi _Pyhän Neitsyen kuvan_ apua."

"Ka, monsieur", vastasi Vatel hieman halveksivasti vaihtaen
puhuttelusanaansa, "teidän kellarinne on niin hyvin varustettu, että
muutamat seuralaisenne joutuvat pitopöydässänne juotavan puutteeseen."

Fouquet katsahti kummastuneena Gourvilleen ja sitten Vateliin.

"Mitä sanottekaan?"

"Minä sanon, että teidän juomanlaskijallanne ei ollut kaikkien makuun
soveltuvia viinejä. Herrat de la Fontaine, Pélisson ja Conrart ovat
istuneet kuivin suin. He eivät pidä hienoista lajeista: mikäs auttoi?"

"Ja te siis..."

"Minulla on tässä nyt joignylaista, johon he ovat mieltyneet. Tiedän
heidän pistäytyvän _Pyhän Neitsyen kuvaan_ kerran viikossa maistelemaan
sitä. Siksipä päätin varata heille samaa."

Fouquetilla ei ollut enää mitään sanottavaa... hän oli melkein
liikuttunut. Vatelilla sitävastoin näkyi olevan vielä paljonkin
sydämellään, kun hän oli päässyt lämpenemään. "Yhtä hyvin te
voisitte moittia minua siitä, monseigneur, että itse noudan Rue
Planche-Mibraylta sitä omenaviiniä, jota herra Loret käyttää ollessaan
päivällisillänne."

"Juoko Loret minun luonani omenaviiniä?" huudahti Fouquet nauraen.

"Ka, juopi, monsieur, niin juuri, -- ja siksi hän mielellään tuleekin
vieraaksenne."

"Vatel, sinä olet kunnon mies!" huudahti Fouquet puristaen
hovimestarinsa kättä. "Kiitän sinua, Vatel, kun olet oivaltanut, että
minun luonani herrat de la Fontaine, Conrart ja Loret merkitsevät yhtä
paljon kuin herttuat ja päärit, yhtä paljon kuin prinssit, ja ovat
minun yläpuolellani. Sinä olet hyvä palvelija Vatel, ja minä nostan
palkkasi kaksinkertaiseksi."

Vatel ei edes kiittänyt; hän kohautti hiukan olkapäitänsä, jupisten
oivan lauselman:

"Nöyryyttävää on saada kiitosta velvollisuutensa täyttämisestä."

"Hän on oikeassa", virkkoi Gourville, yhdellä ainoalla liikkeellä
kääntäen Fouquetin huomion toisaanne. Hän nimittäin viittasi mataliin
kahden hevosen vetämiin vankkureihin, joissa keikkui kaksi
rautarenkailla lujitettua hirsipuuta selällään päälletysten kytkettyinä
yhteen vitjoilla; kaksinkertaisella poikkipienain korokkeella istuva
kaupunginpalvelija yritti hiukan nolostuneen näköisenä parhaansa mukaan
sietää sen satahenkisen tyhjäntoimittajaparven sutkauksia, joka
hirsipuiden tarkoituksen vainuten saatteli kuormaa kaupungintalolle
asti. Fouquet hätkähti.

"Päätös on tehty, näettehän", sanoi Gourville.

"Mutta se ei ole valmiissa kunnossa", vastusti Fouquet.

"Voi, älkää eksyttäkö itseänne, monseigneur! Kun kerran teidän
ystävyyttänne on niin nukutettu, epäluulojenne heräämistä karteltu ja
nuo telineet nyt ovat tuossa, niin te ette mahda mitään tuomion
muuttamiseksi."

"Mutta minä en ole sitä varmentanut."

"Herra de Lyonne kaiketi on sen tehnyt teidän sijastanne."

"Minä lähden Louvreen."

"Ettekä lähde."

"Neuvotko minulle sellaista raukkamaisuutta!" huudahti Fouquet.
"Kehoitat hylkäämään ystäväni, suostuttelet minua taistelukuntoisena
heittämään maahan aseet, jotka minulla on kädessäni?"

"En esitä teille mitään sellaista, monseigneur. Voitteko tällä hetkellä
jättää virkanne?"

"En."

"No niin, entä jos kuningas katsoo tarpeelliseksi päästä meistä eroon?"

"Hän voi antaa minulle eroni etäältä kuten läheltäkin."

"Tuskin, ellette vasiten lähde loukkaamaan hänen itsetuntoaan."

"Mutta minä en voi heittäytyä halpamaiseksikaan enkä alistu siihen,
että ystäväni kuolevat, -- heidät on pelastettava."

"Onko välttämätöntä teidän mennä sitä varten Louvreen?"

"Gourville!"

"Pitäkää varanne... kerran Louvreen mentyänne teidän täytyisi kaikella
pontevuudella puolustaa ystäviänne, avoimesti julistaa kantanne, --
äärimmäisyyteen asti vastustaa kuningasta, kun hän kaiketi kuitenkin
pysyisi lujana, -- täytyy heittää yrityksenne ajoissa kesken ja
sitoutua auttamattomasi hylkäämään heidät kohtalonsa varaan, hyväksyen
heidän tuomionsa."

"En ikinä!"

"Suokaa anteeksi... kuningas ehdottomasti vaatisi teitä muussa
tapauksessa ottamaan eronne, tai te varmaankin itse ilmoittaisitte
eroavanne."

"Sen tekisin."

"Sentähden on todennäköisesti turmiollista ristiriitaa vältettävä...
Palatkaamme Saint-Mandéhen, monseigneur."

"En hievahda tältä paikalta, missä aiotaan panna toimeen se rikos ja
syöstä minut häpeään, ennen kuin keksin keinon vihollisteni häviöksi,
Gourville!"

"Monseigneur", vastasi Gourville, "minä säälittelisin teitä, ellen
tietäisi teidän tästä neuvottomuudestanne huolimatta olevan meidän
vuosisatamme neroja. Te omistatte sataviisikymmentä miljoonaa,
asemaltanne vastaatte kuningasta, varallisuudeltanne olette
sataviisikymmenkertaisesti häntä vahvempi. Colbert ei edes älynnyt
suostuttaa häntä vastaanottamaan Mazarinin lahjoitusta. Mutta kun on
valtakunnan rikkain mies ja vain viitsii käytellä rahojaan, ei miehestä
ole mihinkään, ellei hän kykene saamaan mitä tahtoo. Palatkaamme
Saint-Mandéhen, sanon minä."

"Neuvotellaksemme Pélissonin kanssa? Ehkä on parempi."

"Ei, monseigneur, vaan lukemaan rahojanne likoon!"

"Lähdetään!" sanoi Fouquet säihkyvin silmin; "niin, niin,
Saint-Mandéhen!"

Hän nousi jälleen vaunuihinsa, Gourville kintereillään. Taipaleella he
Saint-Antoinen esikaupungin päässä saavuttivat Vatelin pikku ajoneuvot,
hovimestarin rauhallisesti kuljettaessa niissä joignylaisviiniään.
Höllin ohjaksin ohitse nelistäessään mustat ratsut säikähdyttivät aran
vuokrahevosen, ja säikähtyneenä hovimestari pisti päänsä esille
vaununovesta parkaisten: "Varokaa pullojani!"



57.

Saint-Mandén parvekkeella.


Viisikymmentä henkilöä odotti yli-intendenttiä. Hän ei edes antautunut
pikimmältään kamaripalvelijan huoliteltavaksi, vaan meni ulkoportailta
suoraan etusalonkiin, missä ystävät pakinoitsivat kokoontuneina.
Isännöitsijä oli juuri toimittanut illallispöydän kuntoon, sillä
veljensä poissaollessa oli abbé Fouquet katsonut olevansa velvollinen
vastaamaan vieraitten viihtymyksestä ja omaksunut määräysvallan tässä
suhteessa.

Yli-intendentin saapumista tervehdittiin iloisella ja sydämellisellä
sorinalla: herttaisena, hyväntuulisena ja kitsastelemattomana
maailmanmiehenä Fouquet oli likeisesti kiinnittänyt itseensä ne
runoilijat, taiteilijat ja toimihenkilöt, jotka olivat päässeet hänen
yksityiseen seurapiiriinsä. Hänen otsansa -- josta pikku hovi oli
tottunut oman esiintymisensä ohjeeksi lukemaan rahaministerin
mielialoja, vaikka se ei koskaan mennyt ryppyiseksi suuristakaan
pulmista, -- oli tänä iltana tavallista kalpeampi, ja useakin
ystävällinen silmä pani merkille tuon vaaleuden. Fouquet istuutui
pöydän keskikohdalle ja kävi hilpeästi johtelemaan ateriaa. Hän kertoi
la Fontainelle Vatelin huomaavaisesta retkestä ja selosti sitten jutun
Mennevillestä ja laihasta kananpojasta Pélissonille sellaiseen tapaan,
että koko seurue alkoi kuunnella. Se aiheutti myrskyisää naurua ja
naljailua, joka taukosi vasta Pélissonin vakavasta ja murheellisesta
viittauksesta.

Abbé Fouquet ei käsittänyt, missä mielessä hänen veljensä oli kääntänyt
puheen tälle alalle; hän kuunteli tarkkaavasti ja etsi milloin
Gourvillen, milloin rahaministerin kasvoista selitystä, johon ei
kuitenkaan ilmennyt vihjaustakaan.

Pélisson otti sananvuoron. "Herra Colbertista siis puhutaan?" hän
virkkoi.

"Miksei", vastasi Fouquet, "jos kerran on totta, että kuningas on
nimittänyt hänet intendentikseen?"

Tuskin oli Fouquet sen lausunut, sovittaen ilmeisesti sanoihinsa
erityistä sävyä, kun seurueessa kuohahti kiihtymys.

"Saituri!" huudahti yksi.

"Tuhrus!" arvosteli toinen.

"Teeskentelijä!" kiljaisi kolmas.

Pélisson vaihtoi Fouquetin kanssa terävän silmäyksen.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "nyt sätimme miestä, jota kukaan meistä ei
tunne; se ei ole ihmisellistä eikä järjellistä, ja olen varma siitä,
että herra yli-intendentti on samaa mieltä minun kanssani."

"Täydellisesti", yhtyi Fouquet. "Jättäkäämme herra Colbertin lihavat
kananpojat, nyt on kysymys vain herra Vatelin tryffelifasaaneista."

Se lisäys häivytti pilven, joka oli äkkiä alkanut levitä koko
seurueeseen. Gourville elvytteli sitten runoilijoita niin hyvin Joignyn
viinillä, ja abbé -- älykkäänä kuten lähimmäisensä rahoja tarvitseva
mies ainakin -- hauskutteli niin onnistuneesti raha- ja miekkamiehiä,
että äskeisen painostuksen aihe kokonaan hälveni tässä humussa.

Kardinaali Mazarinin testamentti oli yleisempänä keskusteltavana
aterian jälkipuolella; sitten Fouquet käski kantaa makeis- ja
hedelmävasut ja liköörimaljat parvekkeen viereiseen salonkiin. Hän
siirtyi sinne edellä, tarjoten käsivartensa eräälle naiselle, joka
tästä suosiosta sai illan kuningattaren sijan. Soittokunta sai
sittemmin illastaa, ja pitoseurue alkoi käyskennellä pikku ryhminä
parvekkeella ja puutarhassa, lenseässä ja tuoksuisessa kevätilmassa.

Pélisson astui silloin yli-intendentin luo ja virkkoi: "Monseigneur on
saanut mielipahaa?"

"Suurta", myönsi ministeri; "antakaa Gourvillen kertoa siitä teille."

Kääntyessään Pélisson törmäsi la Fontaineen, joka tuli tallanneeksi
häntä kumpaisellekin jalalle. Hänen piti kuulla, millaisen
latinankielisen säkeistön runoilija oli tällävälin sepittänyt Vatelista
jo tunnin ajan oli la Fontaine lausuillut näitä säkeitään joka sopessa,
tavoittaen niille palkitsevaa suosijaa. Hän luuli saavansa Pélissonin
pidätetyksi, mutta tämä osasi sievästi luiskahtaa erilleen. Runoilija
palasi kumppaninsa Loretin luo, mutta huomasi tämänkin innostuneen
luomistuulelle ja sommitelleen neljä juhlallista säettä illallisen ja
isännän kunniaksi. La Fontaine oli turhaan yrittänyt sijoittaa
säkeitään; Loret oli heti tavannut sepitelmälleen lunastajan. Samaa
tietä aikoi nyt edellinenkin koettaa, mutta hänen oli peräydyttävä
kreivi de Charostin tieltä, jonka käsivarteen Fouquet oli juuri
tarttunut.

Abbé Fouquet huomasi, että runoilija ainaisessa hajamielisyydessään
aikoi seuratapoja loukaten saatella noita kahta puhelijaa. Hän
ehättäysi väliin. La Fontaine heti tarrasi häneen ja alkoi lausua
säkeitään. Abbé ei enää muistanut latinasta rahtuakaan, mutta
ymmärtäväisen näköisenä hän huojutteli päätänsä niin tahdikkaasti kuin
lausujakin antoi ruumiinsa liikkeillä pontta daktylien ja spondeitten
vaihtelevalle poljennolle. Sillävälin Fouquet makeisvasujen takana
kertoi suuren tapahtuman de Charostille, vävylleen.

"Pitää lähettää tyhjäntoimittajat ihailemaan ilotulitusta meidän
haastellessamme täällä", huomautti Pélisson Gourvillelle.

"Parempi on", vastasi Gourville virkkaen muutaman sanan Vatelille.
Tämän nähtiin sitten ohjailevan puutarhaan loputkin teikarit, naiset ja
muut rupattelijat, niin että kolmensadan vahakynttilän valaisemalle
parvekkeelle jäivät ainoastaan politikot käyskentelemään kaikkien
puutarhassa hyörivien ilotulituksen katselijain näkyvissä.

Gourville lähestyi yli-intendenttiä sanoen:

"Monsieur, olemme kaikin täällä."

Fouquet loi tarkastavan silmäyksen pitkin parveketta. Heitä oli
kaikkiaan kahdeksan. Pélisson ja Gourville kävelivät käsihakaa
ikäänkuin pakisten kaikenlaisista keveistä asioista.

Fouquet oli haastelevinaan omista hommistaan kahden upseerin kanssa.
Abbé Fouquet teiskaroitsi yksin, ja Fouquet näytti syventyneen
keskusteluun vävynsä kanssa, astellen edes takaisin kreivin rinnalla.

"Hyvät herrat", lausui hän kuitenkin, "älköön yksikään teistä kohottako
päätänsä älköönkä olko tarkkaavinaan sanoja, kävelkää vain hiljakseen
ja kuunnelkaa minua samalla."

Syntyi syvä hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan huvittelijain etäinen
häly, kun he tavoittivat istutuslehdoissa parhaita sijoja rakettien
tähystelyyn.

Tuo oli omituinen kohtaus -- miehet astuskelemassa ikäänkuin erillisinä
ryhminä jutellen minkä mitäkin ja toisista piittaamatta, samalla kun he
silti omistivat kaiken huomionsa yhdelle ainoalle puhujalle, joka
asennostaan päättäen vain virkkoi joitakuita pikku huomautuksia
vieruskumppanilleen.

"Hyvät herrat", haastoi Fouquet, "olette epäilemättä huomanneet, että
keskiviikko-kokouksestamme nyt puuttuu kaksi ystäväämme... Taivaan
nimessä, abbé, älä pysähdy, -- ei ole välttämätöntä kuuntelemiseen;
kävele toki ja säilytä pääsi asento mitä luonnollisimpana, ja koska
sinulla on tarkka silmä, vilkaise avoimesta ikkunasta tuolloin tällöin,
varoittaaksesi meitä yskähdyksellä, jos joku kääntyy takaisin
parvekkeelle päin."

Abbé totteli.

"Minä en ole tullut ketään kaivanneeksi", sanoi Pélisson, joka samassa
käänsi selkänsä Fouquetille ja eteni vastakkaiseen suuntaan.

"Minäpä en näe herra Lyodotia, jolta saan apurahani", huomautti Loret.

"Ja minä", virkkoi abbé ikkunan äärestä, "olen hiukan odotellut kelpo
d'Eymerisia, joka viime brelan-pelissä jäi minulle yksitoistasataa
livreä velkaa."

"Loret", sanoi Fouquet kävellen vakavana ja kumarassa, "sinä et enää
pääse nostamaan apurahaasi Lyodotilta, ja sinä, abbé, et voi periä
saatavaasi d'Eymerisilta, sillä kumpainenkin on kuoleman partaalla."

"Kuoleman?" huudahti seurue, joka kamalasta sanasta väkisinkin
seisahtui varovaisessa näyttelemisessään.

"Muistakaa asema, hyvät herrat", sanoi Fouquet, "sillä meitä
mahdollisesti vakoillaan... Niin, he ovat kuoleman omia."

"Kuoleman omia!" toisti Pélisson; "nuo miehet, jotka tuskin kuusi
päivää sitten tapasin terveyttä uhkuvina ja reippaina! Epävakaista
tosiaan on ihmisparan elämä; ei sitä tiedä, kenet äkkitauti kaataa."

"Viimeiseen asti voi toivoa paranemista", arveli Loret.

"He eivät sairasta", sanoi Fouquet. "Heidät hirtetään!" Ja hänen kolkko
äänensä kajahti kuin turmanläppäys tällä ylellisellä parvekkeella, joka
hohteli taulujen, kukkasien, samettiverhojen ja kultaompeluksien
loistossa. Jokainen pysähtyi ehdottomasti, tyrmistyneenä; mutta samassa
sähähtivät ensimmäiset raketit puunlatvojen yläpuolelle, ja voimakas
hurraus sai yli-intendentin vilkaisemaan sille taholle. Hän lähestyi
ikkunaa, ja ystävät asettuivat hänen taakseen odottamaan lisätietoja.

"Hyvät herrat", jatkoi Fouquet, "Colbert on vangituttanut ja
tuomituttanut kuolemaan kaksi ystävääni, aikoen heti toimittaa tuomion
täytäntöön. Mitä minun pitäisi tehdä?"

"Jumaliste, Colbertilta tulee vihlaista maha halki!" kivahti abbé
ensimmäisenä.

"Monseigneur", sanoi Pélisson, "tulee vedota hänen majesteettiinsa."

"Kuningas on jo vahvistanut tuomion, hyvä Pélisson."

"Mitäpä siinä siis muuta kuin ehkäistä täytäntöönpanon mahdollisuus",
sanoi kreivi de Charost. "On lahjottava vanginvartijat."

"Tai paremmin vankilanpäällikkö", arveli Fouquet.

"Niin, vielä tänä yönä on vangit autettava pakenemaan!" yhtyivät
toiset.

"Kuka teistä ottaa homman huolekseen?"

"Kyllä minä käyttelen rahoja", tarjousi abbé.

"Ja minä käyttelen puheenlahjaa", lupautui Pélisson.

"Sekä puheenlahjaa että rahoja", päätti Fouquet; "viisisataatuhatta
livreä kyllä riittää Conciergerie-vankilan päällikölle, mutta tarpeen
tullen heltiää miljoonakin."

"Miljoona!" huudahti abbé; "mutta puolta halvemmalla minä toimittaisin
tuhotuksi puolet Pariisia."

"Ei mitään melskeitä nyt", sanoi Pélisson. "Vankilanpäällikön tultua
suostutelluksi vangit livahtavat tiehensä, ja vapaalla jalalla
ollessaan he ovat pätevimpiä nostattamaan Colbertin viholliset
liikkeelle ja osoittamaan kuninkaalle, että hänen nuoruutensa hairahtuu
liioitteluihin, oikeudenkäyttö kuten uudistusinto muulloinkin alkaa
suhdattomuuksilla.

"Lähtekää siis Pariisiin, Pélisson", päätti Fouquet, "ja ottakaa
kumpikin uhri talteen; huomenna sitten harkitsemme asemaa. --
Gourville, toimita ne viisisataatuhatta Pélissonille."

"Varokaa, ettei tuuli sieppaa teitä mukaansa", sanoi abbé. "Hitto, onpa
siinä vastuu! Sallikaa minun olla hiukan apunanne."

"Hiljaa!" käski Fouquet; "ihmisiä lähestyy. Ah, ilotulitus on ihan
tenhoava!"

Säihkyvä kipinäsade sinkoili korkeudesta likeisen metsän lehvistöön.

Pëlisson ja Gourville poistuivat yhdessä parvekkeen sisäovesta;
Fouquet laskeusi viiden viimeisen salaliittolaisen kanssa puutarhaan.



58.

Epikurolaiset.


Moniväriset lyhdyt loivat loistoa puutarhalehtoihin, viulut ja oboet
hivelivät korvia riuduttavilla lurituksillaan, räiskyvät tulituslyhteet
leimauttelivat huikaisevia kajastuksia taivaalle ja saivat puiden
takana säihkynsä taustaksi Vincennesin vankilan jylhät varjopiirteet,
ja kun Fouquet nyt omisti tai näytti omistavan kaiken huomionsa tälle
näyttämölle, myhäillen naisille ja runoilijoille, ei illatsu ollut
vähemmän rattoisa kuin tavallisestikaan, joten Vatel sen järjestäjänä
ei osoittautunut tyytymättömäksi vaivannäkönsä vastaanotosta, sitten
kun hän ensin oli levottomin katsein tarkannut, minkä sävyn hänen
isäntänsä saisi illanvieton loppuhetkiksi.

Tulitusten ehdyttyä seurue hajaantui puistikkoihin ja pilarikäytäviin
sellaisella luontevalla vapaudella, joka ilmaisee talon isännän osaavan
mitä parhaiten karttaa suurellisuutta, sovitella vieraanvaraisuuttansa
kohteliaaksi ja esiintyä uhkeudessaan huolettomasti. Runoilijat
liittyivät pikku ryhmiksi toistensa käsikoukkuun ja kuljeskelivat
pitkin lehtoja tai ojentausivat mättäille ollenkaan surkeilematta
samettipukujaan ja käherrettyjä hiuksiaan, joihin tarttui kuivia lehtiä
ja ruohonkorsia. Naisista jotkut kuuntelivat taiteilijain hyräilyjä
ja runoniekkain säkeitä, mutta useammat havaitsivat kaikkein
mieluisimmaksi sen erityisen suorasanaisen kaunopuheisuuden, jota
muutamat runoilijoihin ja taiteilijoihin lukeutumattomat miehet saivat
nuoruudelta ja yksinäisyydeltä, niin että he esittivätkin sitä varsin
luontevasti.

"Minkätähden ei meidän mestarimme Epikuros liittynyt tähän piiriin?"
virkkoi la Fontaine runoilijain kulmalla. "Muinaisuuden Epikuros ei
milloinkaan hylännyt oppilastensa seuraa, -- meidän mestarimme
menettelee väärin."

"Monsieur", vastasi hänelle Conrart, "ihan aiheetta te itsepintaisesti
nimittäydytte epikurolaiseksi; täällä ei totisesti mikään muistuta
vanhanajan ajattelijan opetuksista."

"Mitä!" väitti la Fontaine; "eikö ole kirjoitettu, että Epikuros osti
ison puutarhan ja eleli siellä rauhallisesti ystäviensä parissa? Ja
eikö herra Fouquet ole samaten ostanut suurta puistoaluetta
Saint-Mandéssa, ja emmekö me elele varsin rauhallisesti hänen ja
ystäviemme keskuudessa?"

"Kyllähän, mutta valitettavasti eivät puutarha ja ystävät riitä tässä
tapauksessa tuottamaan erityistä yhtäläisyyttä. Mitä yhteyttä on herra
Fouquetin ja Epikuroksen ohjelmalla?"

"No, mehän juuri toteutamme sitä Epikuroksen peruslauselmaa, että
nautinto tuottaa onnen. Me emme luullakseni tunne itseämme
onnettomiksi, minä kaikkein vähimmin. Hyvä ateria, Joignyn viiniä, jota
hienotuntoisesti on vasiten haettu minulle kodikkaimmasta krouvista, --
ei ainoatakaan kommellusta koko illanvietossa siitä huolimatta, että
seurueena on kymmenen miljoonamiestä ja kaksikymmentä runoilijaa."

"Pysähdytänpä teidät tuohon. Puhuitte Joignyn viinistä ja hyvästä
ateriasta, mutta suuri Epikuros eli ja pani oppilaansa elämään
leivällä, herneillä ja puhtaalla vedellä. Yksinkertaisuus ja ylellisyys
siis vastakkaisina onnen edellytyksinä."

"Se ei ole varmaa", arveli la Fontaine; "te saatatte vaihtaa
Epikuroksen ja Pytagoraan, hyvä Conrart."

"Muistanette myös, että muinainen viisaustieteilijä oli hyvin nurjalla
kannalla jumaliin ja esivaltaan nähden. Älkää senkään vuoksi verratko
häntä herra yli-intendenttiin, sillä meistä jo puhutaan, että olemme
huonoja ranskalaisia, penseitä yksinvallan aatteelle, kuuroja laeille.
Uudenaikaisiksi epikurolaisiksi tekeytyvistä henkilöistä uskottaisiin
yhä helpommin, että he ovat omavaltaista väkeä."

"Oh", huudahti la Fontaine, "eihän Epikurosta toki niin ole
käsitettävä, -- ei entiseltä eikä nykyiseltä ajalta. Mestarin opetukset
eivät meistä tee niskuroitsijoita. Kuulkaahan erästäkin hänen
päämietelmäänsä: 'Toivokaa kansalle hyviä johtajia.' Ja mitä sanookaan
herra Fouquet meille alinomaa: 'Milloin meitä viimeinkin kunnolleen
hallittaisiin?' Eikö ole totta?"

"Jos siinä onkin yhteistä epikurolaisuutta", myönsi Conrart, "niin se
on samalla hiukan kapinallistakin."

"Kapinallistako on toivotella kansalle hyvää hallitusta"

"Niinpä tietysti, kun hallitusmiehet ovat huonoja."

"Malttakaa, minulla on vastaus siihenkin. Epikuros lausuu nimittäin
myös: 'Huonoonkin hallitukseen tulee alistua' Ei hän väkivaltaa
tahtonut edistää arvosteluillaan. Entä herra Fouquet! Kuinka usein
olemmekaan kuulleet hänen lausuvan: 'Mazarin on viheliäinen myyrä --
iilimato! Sitä hylkyä on kuitenkin toteltavat'... Onko hän sanonut niin
vai eikö ole, Conrart?"

"Myönnän hänen kyllä puhuneen sitä, ja kenties hiukan liiaksikin."

"Selvää epikurolaisuutta, hyvä ystävä; me olemme ilmettyjä
epikurolaisia, vakuutan vieläkin, ja se on hauska huomioi"

"Ei kovinkaan hauska, jos meitäkin vastaan nousee sellainen puolue kuin
Epiktetoksen: muistattehan Hieropoliin järkeilijän, joka väitti leipää
ylellisyydeksi, herneitä herkuttelijain ruuaksi ja lähdevettä
mässääjäin juomaksi, -- joka isäntänsä rusikoimana sanoi tälle hiukan
nurkuen kylläkin, mutta muutoin pahastuttamatta häntä: 'Lyönpä vetoa,
että nyt katkaisitte koipeni!'"

"Siinä oli jäärä mieheksi."

"Mutta hän voisi hyvinkin saada opetuksensa jälleen muotiin, muuttaen
vain nimensä Colbertiksi."

Syrjästä lähestyneenä Fouquet ehti parahiksi kuulemaan, että tämä nimi
jo väkisin sotkeutui kaunosielujenkin joutohetken viisasteluun; hän
myhäili silti hilpeästi suojateilleen, mutta samassa ilmestyi toisaalta
esiin Gourville, ehdottomasti kääntäen puoleensa hänen katseensa ja
saaden hänet eriämään ryhmästä. Yli-intendentti säilytti huolettoman
sävynsä niin kauan kuin oli muiden näkyvissä, mutta riisui naamionsa
heti kun pääsi kahden kesken rahastonhoitajansa kanssa. "No?" kysyi hän
kiivaasti; "kuuluuko jo mitään Pëlissonista?"

"Hän tuli juuri Pariisista..."

"Toiko hän vangit?"

"Hän ei edes päässyt kuvernöörin puheille."

"Mitä! Eikö hän sanonut tulevansa minun puolestani?"

"Sitä hän vakuutti, mutta vankilanpäällikkö ilmoitti vastaukseksi, että
jos herra Fouquet on jonkun lähettänyt, on tällä tietenkin kirjelmä
valtuutena."

"Oh", huudahti Fouquet, "sitä en ajatellut! Sen kyhään heti..."

"Älkää kirjoittako sellaisessa asiassa, monseigneur", varoitti
Pélisson ilmestyen pikku puistikon takaa. "Lähtekää itse ja esiintykää
suullisesti."

"Niin", vastasi Fouquet miettivästi, "se lienee sittenkin viisainta.
Menen huoneisiini ikäänkuin työhön; pitäkää te hevoset sillävälin
valjaissa, Pélisson, ja Gourville huolehtikoon vieraistani."

"Lausun vielä viimeisen neuvon, monseigneur", vastasi Gourville. "Älkää
menkö itse taivuttelemaan vankilanpäällikköä, jos voitte järjestää
toisin. Teidän esiintymisenne sellaisella asialla olisi miehuullista,
mutta ei viisasta. Suokaa minulle anteeksi, herra Pélisson, jos olen
eri mieltä teidän kanssanne; mutta uskokaa minua, monseigneur, parempi
on vielä yrittää saada kuvernööri vastaanottamaan teidän sijastanne
joku välittäjä, -- hän on kyllä kohtelias mies, mutta kuitenkaan ei
teidän ole hyvä esiintyä itse vankilassa."

"Tuumin asiaa", lupasi Fouquet, "onhan meillä muuten aikaa koko yö."

"Älkää ottako liiaksi lukuun aikaa, vaikka sitä olisi minkä verroin",
muistutti puolestaan Pélisson; "ei ole koskaan virhe ehtiä liian
pian."

"Hyvästi, Gourville", virkkoi yli-intendentti; "pidä hyvää huolta
hauskuudesta. Tulkaa mukaani, Pélisson."

Tuokion kuluttua hän oli taipaleella, epikurolaisten huomaamattakaan,
että heidän isäntänsä oli kadonnut näyttämöltä, viulut olivat äänessä
kaiken yötä.



59.

Neljännestunnin myöhästys.


Toistamiseen sen illan kuluessa lähdettyään liikkeelle
maaseutuasunnostaan Fouquet tunsi itsensä vähemmän ahdistuneeksi ja
rasittuneeksi kuin olisi voinut luulla. Hän kääntyi Pélissoniin, joka
kuomuvaunujen toisessa nurkassa mietiskeli kaikenlaisia todisteluita
Colbertin houkutuksia vastaan.

"Onpa vahinko, hyvä Pélisson", sanoi hän keveästi, "että te ette ole
nainen."

"Onnekseni sen päin vastoin katson", vastasi Pélisson, "sillä suoraan
sanoen minä olen hirmuisen ruma, monseigneur."

"Pélisson, Pélisson!" naurahti yli-intendentti: "sitä te huomautatte
niin usein, että ympäristönne johtuukin luulemaan sitä araksi
kohdaksenne."

"Se todella kaiveleekin mieltäni, monseigneur. Olin nimittäin pulska
nuorukainen ennen kuin rokko minut runtoi. Ajattelitte kai, että joku
tenhotar parhaiten tehoisi välittäjäksi, kun vankilanpäällikkö on
tunnettu siinä kohden taipuisaksi ja ottaisi kaiketi vastaan?"

"Se johtui mieleeni", myönsi Fouquet; "mutta toivoakseni minulla on
itsellänikin melkoisesti suostutteluvoimaa."

"On varmasti, monseigneur. Silti -- Gourville huomautti oikein, että
vaarannatte siinä paljon."

"Oh!" huudahti Fouquet äkkiä innostuen; "minä tunnen naisen, joka
kelpaisi tarvitsemaksemme henkilöksi Conciergerien kuvernöörin
puheille!"

"Minä tunnen viisikymmentä, monseigneur, -- viisikymmentä
toitottajatarta, jotka ovat valmiita koko maailmalle tulkitsemaan
teidän anteliaisuuttanne ja kiintymystänne ystäviinne, liudan
kaunottaria, jotka suupaltteina sitten syöksyisivät turmioon ja
vetäisivät teidät mukanaan."

"En puhu sellaisista naisista, Pélisson, vaan jalosta ja viehkeästä
olennosta, jossa naiselliseen älykkyyteen yhtyy miehinen uljuus ja
kylmäverisyys. Puhun naisesta, jonka kauneudelle vankilankin muurit
kumartavat ja joka kykenee taatusti tallettamaan luottamustehtävän
salaisuuden."

"Siinähän sitä onkin aarre", sanoi Pélisson; "sen kun lahjoitatte
Conciergerien arvoisalle kuvernöörille, niin hiisi vieköön kannattaakin
hänen panna päänsä paulaan. Ei ole moista loihtijatarta vain ennen
nähty."

"Kuvernööri ei joudu panemaan mitään alttiiksi", vastasi Fouquet,
"sillä hän saa minulta hevoset pelastuakseen ja puoli miljoonaa
mukavasti elelläkseen Englannissa, -- ja ystävättäreni taasen ei
annakaan hänelle muuta kuin ratsut ja rahat. Käykäämme tavoittamassa
tätä sulotarta, Pélisson."

Samassa hän nykäisi silkkinarusta, joka vaunujen sisäpuolelta johti
etuistuimelle. Ajoneuvot pysähtyivät.

"Monseigneur", ryhtyi Pélisson vakavasti estelemään, "sellaisen naisen
löytämiseen teiltä menisi yhtä paljon aikaa kuin Kolumbus käytti uuden
maanosan etsimiseen. Meillä on tuskin kahta tuntia käytettävänämme;
vankilanpäällikön mentyä kerran levolle on mahdoton tunkeutua hänen
puheilleen hälinää herättämättä, ja aamun valjetessa meille käy
vaikeaksi salata liikkeitämme. Menkää, menkää itse, monseigneur,
älkääkä tänä yönä tavoitelko mitään enkelinaista."

"Mutta me olemme jo hänen portillaan, hyvä Pélisson."

"Madame de Bellièren talon edustalla!"


"Sh!"

"Voi, hyväinen aika!" huudahti Pélisson.

"Mitä teillä on sanottavana häntä vastaan?" kysyi Fouquet.

"Ei mitään, valitettavasti, ja se tekee minut toivottomaksi. Ei
suorastaan ikinä mitään... Kunpa voisinkin sanoa hänestä kylliksi
pahaa, estääkseni teitä menemästä hänen luokseen!"

"Estääksenne minua!" sanoi Fouquet. "Mikään maan mahti ei nyt
estäisi minua pistäytymästä kohteliaisuusvierailulle madame du
Plessis-Bellièren luo, kun hänen mahdollinen myötävaikutuksensa voi
saada hankkeemme turvallisesti onnistumaan. Tuletteko kanssani?"

"En, monseigneur, en."

"Mutta ikävähän minun on jättää teitä odottamaan, Pélisson",
pahoitteli yli-intendentti vilpittömän kohteliaasti.

"Sitä parempi on minun pysytellä ulkopuolella, monseigneur, jotta sen
muistaessanne viivytte vähemmän aikaa... olkaa varuillanne, tuolla
pihallahan näkyykin vaunut; hänellä on joku luonansa!"

"Käväisen vain viideksi minuutiksi", virkkoi Fouquet hieman
levottomasti, hypähtäen vaunujen astinlaudalta ulkoportaille.

Pélisson jäi rypistynein silmäkulmin istumaan vaunujen nurkkaan.

Fouquet nousi asuinkertaan ja lausui nimensä lakeijalle siten
aiheuttaen koko palveluskunnassa sellaista tuoksinaa ja harrasta
kumartelua, että saattoi nähdä heidän valtiattarellaan olleen
tapana puhua talossaan suosiollisesti ja kunnioittavasti maan
rahaministeristä.

"Herra yli-intendentti!" huudahti markiisitar kovin kalpeana tullessaan
etuhuoneeseen. "Käyntinne on minulle suuri kunnia. -- Varokaa", hän
lisäsi ihan hiljaa, "Marguerite Vanel oi luonani."

"Madame", vastasi Fouquet hämmentyneenä, "tulin asioissa... Vain
sananen pikimmiten."

Hän eteni markiisittaren mukana avoimesta ovesta salonkiin. Madame
Vanel oli noussut seisomaan vihertävän valjuna kuin itse kateus,
kuullessaan Fouquetin saapuvan myöhäisellä iltahetkellä hänen äskeisen
välittäjänsä luokse. Valtiomies astui turhaan tervehtimään häntä mitä
herttaisimmin ja sovittavimmin sanoin; hän vastasi niihin vain
raivostuneella silmäyksellä, joka naisen mustasukkaisuuden ja pettyneen
turhamaisuuden voimalla tunkeusi vihlaisuksi sekä markiisittaren että
Fouquetin sydämeen. Marguerite Vanel taivutti jäykästi päätänsä
menetetylle ystävättärelle, kumarsi syvempään rahaministerille ja jätti
siten hyvästi, sanoen lähtevänsä käymään vielä toisaalla; hän katosi
huoneesta ennen kuin tyrmistynyt markiisitar tai selittämätöntä
rauhattomuutta tunteva valtiomies tuli ajatelleeksikaan pidätellä
häntä.

Tuskin oli hän mennyt, kun Fouquet kahdenkeskiseen kohtaukseen jääneenä
polvistui markiisittaren eteen sanaakaan virkkamatta.

"Minä odotin teitä", sanoi tämä armaasti hymyillen.

"Ettehän toki", vastasi toinen, "sillä siinä tapauksessa olisitte
toimittanut tuon naisen menemään."

"Hän saapui vasta neljännestunti sitten ihan arvaamatta."

"Te siis hiukan rakastatte minua, markiisitar?"

"Siitä ei ole kysymys, monsieur, vaan teidän vaaroistanne; millä
kannalla asianne ovat?"

"Tänä yönä sieppaan molemmat ystäväni kaupunginvankilasta."

"Millä tavoin?"

"Ostamalla, lahjomalla puolelleni kuvernöörin."

"Hän on ystäviäni; voinko auttaa hankkeessa, vahingoittamatta teitä?"

"Voi, markiisitar, se olisi peräti suuri palvelus, mutta miten saisin
välitystänne käytetyksi maineenne joutumatta alttiiksi? Mieluummin
menköön mahtini, vapauteni ja henkenikin, jos turman välttäminen
vaatisi teiltä ainoankaan kyyneleen tai hetkeksikään pilvistyttäisi
otsaanne."

"Monseigneur, älkää haastako minulle sanoja, jotka huumaavat mieleni;
tunnen jo ahdistusta siitä, että olen tahtonut teitä palvella
ajattelematta menettelyni täyttä merkitystä. Rakastan teitä todella
kuin hellä ystävätär, ja ystävättärenä olen teille kiitollinen
kiintymyksestänne, mutta voi -- milloinkaan ette saa minua
rakastajattareksenne!"

"Säälimätön!" huudahti Fouquet tuskastuneesti.

"Minä rakastan teitä liiaksikin", sanoi nuori nainen hiljaa. "Kunnian
ja rikkauden loiste loukkaa silmiäni, mutta uljaasti kestetyt vastukset
vetävät minua puoleensa; mahtinne uhkeudessa jätitte minut
kylmäkiskoiseksi, mutta nähdessäni onnettomuuden uhkaavan teitä olen
päättömästi jo miltei heittäytynyt syliinne... Nyt ymmärrätte minut,
monseigneur... teidän tulee saavuttaa jälleen turvallinen asemanne,
jotta minun sydämeeni ja ajatuksiini voi puhtaus palata: vastukset
syöksisivät minut hukkaan."

"Oi, madame", sanoi Fouquet tuntien liikutusta, jollaista hän ei ollut
koskaan ennen kokenut, "vaikka suistuisinkin inhimillisen kurjuuden
alimmalle asteelle ja kuulisin teidän suustanne sen sanan, jonka
minulta nyt epäätte, niin erehtyisittepä kuitenkin sinä päivänä
ylevässä itsekkyydessänne: te luulisitte onnettominta ihmistä
lohduttaaksenne silloin lausuneenne: 'minä olen sinun', ja ne sanat
kohtaisivatkin maailman iloisinta, voitollisinta ja onnellisinta
miestä!"

Hän oli vielä polvillaan markiisittaren jalkojen juuressa tämän kättä
suudellen, kun Pélisson äkkiä tunkeusi salonkiin ja kiivaasti
huudahti:

"Monseigneur, -- madame, -- suvaitkaa armollisesti suoda minulle
anteeksi, madame... Monseigneur, jo puoli tuntia olette viipynyt... Oh,
älkää toki molemmin katsoko minuun noin moittivasti... Madame, sallikaa
minun kysyä, kuka se nainen oli, joka täältä lähti heti monseigneurin
tultua?"

"Madame Vanel", vastasi Fouquet.

"Hän!" huudahti Pélisson. "Minä aavistelinkin pahaa, ja viimein en
enää mitenkään voinut hillitä levottomuuttani!"

"Mikä on hätänä?"

"Hän astui hyvin kuohuksissaan vaunuihinsa ja käski ajaa täyttä vauhtia
Colbertin luo!" ilmoitti Pélisson sortuneella äänellä.

"Hyvä Jumala, hän kostaa! Lähtekää, lähtekää, monseigneur!" hätääntyi
markiisitar työntäen rahaministeriä salongista, Pélissonin vetäessä
häntä kädestä. "Ainoastaan oma esiintymisenne voi jouduttaa pelastuksen
ajoissa!"

"Toden totta", sanoi yli-intendentti, "olenko lapsi, säikkyäkseni
varjoa?"

"Te olette jättiläinen, jota kyy pyrkii pistämään kantapäähän", vastasi
markiisitar.

Pélisson yhä veti valtiomiestä mukanaan, vaunuihin asti.
"Kaupunginvankilaan!" hän huusi; "kuin lentäen!"

Hevoset läksivät liitämään kuin salama; mitään estettä ei sattunut
viivytykseksi matkalla. Vasta Saint-Jeanin holvikäytävässä, heidän
juuri aikoessaan sitä kautta kääntyä Grève-torille ilmestyi vastaan
pitkä ratsaskulkue, sulkien kapean pääsytien yli-intendentin vaunuilta.
Oli mahdoton sivuuttaa tätä joukkoa käytävään tunkeutumalla; Fouquetin
täytyi odottaa, kunnes ratsastavat kaupunginpalvelijat -- jota väkeä he
olivat, ehtivät nopeassa vauhdissaan poiketa holvikäytävän suulta
Baudoyer-aukiolle päin, keskessään jyhkeät umpivaunut, joita he olivat
saattamassa.

Fouquet ja Pélisson eivät omistaneet tälle välikohtaukselle muuta
huomiota kuin että he tuskittelivat minuutinkin viivytyksestä. Viisi
minuuttia myöhemmin he pääsivät perille. Vankilanpäällikkö käveli vielä
etupihalla ja Fouquetin nimen kuullessaan kiirehti touhukkaana vaunujen
luo, hattu kädessä kumarrellen syvään rahaministerille.

"Määrätön kunnia minulle, monseigneur!" hän sanoi.

"Minulla on pari sanaa puhuttavana, herra kuvernööri. Suvaitsetteko
asettua vaunuihini hetkiseksi?"

Vankilanpäällikkö kiipesi hyvillä mielin istumaan vastapäätä
puhuttelijaansa.

"Monsieur", alotti Fouquet, "pyydän teiltä erästä palvelusta."

"Olkaa hyvä, monseigneur."

"Se voi panna asemanne vaaraan, monsieur, mutta samalla se ainiaaksi
takaa teille minun suojelukseni ja ystävyyteni."

"Vaikka minun olisi syöksyttävä tuleen teidän hyväksenne, monseigneur,
niin en arvelisi!"

"Hyvä, en ollut varma tunteistanne", sanoi Fouquet huojentuneesti;
"helpompaa teiltä sentään pyydän."

"Sitten se on kuin tehty, monseigneur; mistä on kysymys?"

"Pyydän teitä viemään minut herrain Lyodotin ja d'Eymerisin luo.
Selitän teille lähemmin asiani heidän kuultensa monsieur, samalla kun
annan teille kaikki keinot..."

"Mutta eikö teidän ylhäisyytenne siis tiedä..."

"Mitä niin?"

"Että he eivät enää ole täällä!"

"Mistä saakka?" huudahti Fouquet vapisten.

"Neljännestunti sitten heidät noudettiin siirrettäviksi Vincennesin
torniin."

"Millä perusteella?"

"Kuninkaan käskystä."

"Onnetonta!" huudahti Fouquet lyöden otsaansa; "onnetonta" ja
virkkamatta enää sanaakaan kuvernöörille, joka ymmällä laskeusi
katukäytävälle, hän tuokion tuijotti eteensä pohjattoman epätoivon
vallassa ja kalmankalpeana kasvoiltaan. "Ystävämme ovat hukassa!" hän
sitten jupisi Pélissoniin kääntyen "Colbert on hälytettynä katsonut
tarpeelliseksi siirrättää heidät linnaan. Heidän vaununsa ne tulivat
vastaamme tuolla holvikäytävässä!"

Pélisson istui kuin salaman iskemänä. Hän ei olisi hennonutkaan tällä
hetkellä virkkaa suojelijalleen sitä moitteen sanaa, jonka aihe kyllä
oli lähellä.

"Minne monseigneur lähtee?" kysyi lakeija vaunujen jo vieriessä
liikkeelle.

"Kaupunkiasuntooni; palatkaa te, Pélisson, Saint-Mandéhen ja tuokaa
sieltä tunnissa abbé Fouquet luokseni. Nyt on kiire käsissä!"



60.

Taistelusuunnitelma.


Yö oli kulunut jo pitkälle, kun abbé Fouquet saapui veljensä puheille.
Gourville oli lähtenyt hänen saattajakseen. Tärkeän käänteen
jännityksessä nämä kolme kokoontunutta miestä esiintyivät pikemmin
saman väkivaltaisen ajatuksen yhdistäminä salaliittolaisina kuin
mahtavan valtiomiehen kotiseurueena.

Fouquet asteli pitkän aikaa edes takaisin, katse tähdättynä lattiaan ja
kädet nyrkkiin puristuvina. Viimein hän huokaisten reipastausi
kysymään:

"Kuulehan, abbé, mitä väkeä se onkaan, jota sinä illalla puhuit
elätteleväsi?"

Sotaisa hengenmies näytti epäröivän.

"Älä suotta arkaile, minä en nyt paheksu tapojasi; mutta puhun
vakavasti, niin että sinun ei sovi laisinkaan kierrellä, ja joutavan
kerskailun saat tällä kertaa tyyten jättää silleen."

"No, suora totuus on se, että minulla on satakaksikymmentä ystävää tai
huvikumppania, jotka ovat vannoutuneet minulle kuin varkaat
hirsipuulle."

"Voitko luottaa heihin?"

"Kaikessa."

"Eivätkö he saata sinua epäillyksi kolttosistaan?"

"Minä en esiinny omassa nimessäni."

"Ja he ovat päättäväisiä miehiä?"

"He polttavat Pariisin, jos takaan heille, että he eivät siitä joudu
roviolle."

"Pyydän sinulta sellaista palvelusta, abbé", sanoi Fouquet pyyhkien
hikeä kasvoiltaan, "että toimitat tuon joukkosi niitä miehiä vastaan,
jotka sinulle osoitan, määrähetkellä... Käykö se laatuun?"

"Ensi kertaa eivät he ole käymässä tappeluun."

"Mutta ovatko tuollaiset rosvot valmiita karkaamaan aseistetun
vartionkin kimppuun?"

"Se on heidän tapojaan."

"Hanki siis parvesi kokoon Vincennesin tielle kello kahdeksi huomenna."

"Sieppaamaan huostaansa Lyodotin ja d'Eymerisin... Kiperä homma!"

"Saattaa hiukan olla. Pelkäätkö?"

"En omasta puolestani, vaan sinun. On hyvin lähellä se arvaus, että
ministeri siinä on noussut kapinaan kuningasta vastaan."

"Mitäpä siitä välität, jos maksan... Varmemmin menetät tukeni, jollet
kykene tuottamaan tätä käännettä asemaan."

"Minusta olisikin viisaampaa sallia kuninkaalle tuo pikku tyydytys
ilman mellakkaa."

"Et oivalla seurauksia, abbé. Lyodotin ja d'Eymerisin vangitseminen oli
tähdätty iskuksi minua vastaan; jos se toimenpide kehittyy vihollisteni
aikeitten mukaisesti, niin vaikutusvaltaani väheksytään yhä enemmän,
pian pannaan minut syytteeseen, ja silloin sinua kohtaa mutkaton
karkoituskäsky."

"Olen käskettävänäsi. Miten siis menettelen?"

"Sanoin jo, että nuo kaksi rahamiestä, jotka nyt tahdotaan tehdä
järjestelmän uhreiksi, vaikka rikollisia vilisee rankaisemattomina, on
huomenna vapautettava vihamiesteni raivolta. Sinä saat itse järjestää
toimenpiteesi. Pidätkö onnistumista mahdollisena?"

"Ka, mikäpä siinä."

"Mihin suuntaan aiot toimia?"

"Asia tuntuu ihan yksinkertaiselta sinänsä. Tavallisena
mestaussaattueena on kaksitoista kaupunginvartion miestä."

"Huomenna ehkä satakin."

"Sen otan lukuun, ja enemmänkin, -- sanokaamme kaksi sataa."

"Mutta silloin sinun joukkosi ei riitä?"

"Älähän huoli. Sadantuhannen katsojan seassa on hyvinkin
kymmenentuhatta sellaista heittiötä, taskuvarasta ja tappelupukaria,
jotka eivät rohkene ottaa aloitetta umpimähkäiseen mellakkaan, mutta
minun miesteni hälyttäminä pian puhdistavat koko paikan. Minä nimittäin
ajattelen, että toiminnan näyttämöksi on valittava itse Grève-tori."

"Se voi olla parempi... Mutta miten siellä menetellään vankien
suhteen?"

"Heidät kiidätetään johonkin torin varrella olevaan taloon, mistä voi
tehdä vastarintaa uudelle kiinniotolle... Niin, yhä parempaa:
muutamissa sikäläisissä taloissa on kaksi ulospääsyä, -- toinen torin
puolelle, ja toinen johtaa Rue de la Mortellerielle, Vannerielle tai
Tixeranderielle. Vangit voivat heti pujahtaa tiehensä takaovesta."

"Mutta siitä kohdasta on nimenomaan päätettävä haitallisten sattumain
välttämiseksi."

"Mikä niistä nyt olisi sopivin..."

"Minäpä tiedän", huudahti Fouquet ja teki Gourvillelle merkin, jonka
tämä näkyi oivaltavan. "Eräältä ystävältäni olen toisinaan saanut
lainaksi avaimen taloon, jonka hän on vuokrannut Baudoyer-kadun
varrelta. Sen tilava puutarha ulottuu erään Grève-torin rakennuksen
takarajaan."

"Siinä meidän suojamme", sanoi abbé. "Minkä rakennuksen?"

"Vilkasliikkeisen krouvin, jonka kyltti esittää Pyhää Neitsyttä."

"Se ei ole minulle outo", ilmoitti abbé.

"Ikkunat torin puolella. Takaovi johtaa pihalle, jonka aidassa minun
ystäväni puutarhan puolella on muistaakseni veräjä."

"Oivallista", sanoi abbé.

"Vangit toimitetaan krouviin ja sieltä takatietä pois Baudoyer-kadun
puutarhan kautta, sillaikaa kun krouvin etuovea puolustetaan ensi
hätään. Hyvinpä tunnetkin kaikki asiat!"

"Sen pitäisi onnistua äkillisenä temppuna. Paljonko tarvitset
räyhääjiesi juomahimon ja rahanahneuden tyydyttämiseen?

"Sitä puhetapaa! Kuulisivatpa tuon! Muutamat heistä ovat ylen
herkkäluontoisia."

"Tarkoitan vain olevan välttämätöntä saattaa heidät sellaiselle päälle,
että he uhmaavat maailmaa ja taivasta, sillä huomenna taistelen
kuningasta vastaan, ja minun _täytyy_ voittaa, ymmärrätkö?"

"Tahtosi täytetään. Anna loput ohjeesi."

"Muu on sinun asiasi."

"Anna siis vain massisi."

"Lue abbélle satatuhatta livreä, Gourville."

"Mainiota... älkäämme säästäkö mitään kuluja, niinhän?"

"Oikein."

"Mutta varovaisuutta sentään tarvitaan, monseigneur", muistutti
Gourville. "Jos tämä tulee tietoon, niin menetämme päämme."

"Vastako sinua nyt jänistää, Gourville?" virkkoi Fouquet punehtuen
pahastuksesta.

"Ei, minun on voitettavana säälini eikä sinunkaan tarvitse olla
huolissasi. No niin, abbé, onko asia selvä?"

"Selvä on. Kello kahdeltatoista tulee joukkoni krouviin valmistautumaan
käsikähmää varten. En säästä viima enkä taloa: minulla on
suunnitelmani; kyllähän näet, kun käyn työhön."

"Missä sinä oleskelet?"

"Kaikkialla enkä missään."

"Miten saan tietoja?"

"Pikalähetin välityksellä, jonka ratsu pysytelköön juuri ystäväsi
puutarhassa. Mikä hänen nimensä onkaan?"

Fouquet katsahti Gourvilleen, joka kiirehti vastaamaan isäntänsä
puolesta:

"Talon kyllä tuntee. _Pyhän Neitsyen kuvan_ kapakka edessä, korttelin
ainoa puutarha takana."

"Saattakaa häntä, Gourville", lopetti Fouquet, "ja lukekaa hänelle
rahat. Niin, mutta malttakaahan vielä... eikö tälle hankkeelle tosiaan
voi antaa erityistä uskottavalta tuntuvaa tekosyytä?"

"Se on varsin luonnollisesti katumellakka", sanoi abbé.

"Katumellakka millä perusteella? Sillä onhan asema sellainen, että jos
Pariisin väestö milloinkaan on tyytyväinen kuninkaan toimiin, niin
ainakin rahamiehiä hirtettäessä."

"Kyllä minä sen kohdan järjestän", lupasi abbé.

"Järjestät huonosti, ja silloin voi Gourvillellä olla syytä
huolestukseensa."

"En toki, en toki... aatos jo kypsyy aivoissani."

"Sano se."

"Mieheni huutakoot: 'Eläköön Colbert!' ja karatkoot käsiksi vankeihin
muka repiäkseen heidät kappaleiksi, koska hirsipuu on verenimijöille
liian lievä rangaistus."

"Hei, siinäpä tosiaan aatos!" ilahtui Gourville. "Lempo soikoon, herra
abbé, on teillä mielikuvitusta! Jotakin tällaista minä kaipasin."

"Monsieur, olen sukuni arvoinen", vastasi abbé ylpeästi.

"Narri!" jupisi Fouquet, lisäten ääneen: "Se on nerokasta! Toteuttakaa
homma vuodattamatta verta."

Gourville ja abbé läksivät yhdessä hyvin puuhakkaina.

Yli-intendentti heittäysi levolle, mutta pysyi vielä kauan valveilla,
puolittain hautoen huomispäivän kohtalokkaita toimenpiteitä ja
puolittain unelmoiden rakkaudesta.



61

Pyhän Neitsyen kuvan krouvi.


Seuraavana päivänä kellon lähetessä kahta oli Grève-torille kokoontunut
viisikymmentätuhatta katselijaa kahden hirsipuun ympärille, jotka oli
pystytetty Pelletierin rantalaiturin puoliselle reunalle rintasuojusta
vasten. Aamulla olivatkin kaikki Pariisin viralliset julkihuutajat
kiireesti kierrelleet sekä keskikortteleissa että etenkin hallialueilla
ja esikaupungeissa julistaen väsymättömillä, käheillä äänillään sitä
suurta oikeudentekoa, että kuningas oli tuomituttanut kaksi petollista
virkamiestä, kaksi kruunun varasta ja kansan köyhdyttäjää. Ja tämä
kansa, jonka parasta nyt näin lämpimästi harrastettiin, ei tahtonut
olla osoittamatta kunnioitustansa kuninkaalle, vaan oli lähtenyt
myymälöistään, pajoistaan ja työhuoneistaan, hiukan todistaakseen
kiitollisuuttansa Ludvig XIV:lle, aivan kuin vieraat, jotka pelkäävät
käyttäytyvänsä epäkohteliaasti, elleivät noudata kutsua.

Kuuluttajain kovaäänisen, mutta kompastelevan lukemisen mukaan sisälsi
tuomio, että Grève-torilla saatettaisiin kuolemanrangaistukseen kaksi
veronkantajaa valtion varojen anastamisesta ja hävittämisestä,
laittomien verojen kiristämisestä ja asiakirjain väärentämisestä,
"nimitaulu yläpuolelleen naulattuna", kuten sanat kuuluivat. Mutta
näitä nimiä ei ilmaistu tuomiossa. Pariisilaisten uteliaisuus oli
senvuoksi äärimmäisilleen jännittynyt, ja kuten jo mainitsimme, odotti
tavaton ihmispaljous kuumeellisen kärsimättömästi mestaushetkeä. Oli jo
levinnyt tieto, että vangit oli siirretty Vincennesin linnaan, sieltä
tuotaviksi Grève-torille. Sentähden kuhisi Saint-Antoinen esikaupunki
ja sieltä johtava samanniminen katu täynnä väkeä, sillä Pariisin
asujaimisto jakautuu suurina mestauspäivinä kahteen luokkaan: toiset
tahtovat katsella tuomittujen ohimenoa -- säveinä ja arkasydämisinä,
mutta elämän kulkua tarkkailevina luonteina, -- ja toiset taasen
tunkeutuvat katsomaan itse kuolemaa, kaivaten voimakkaita
mielenliikutuksia.

D'Artagnan oli aamupäivällä saanut kuninkaalta viimeiset ohjeet ja
hyvästellyt ystävänsä, joita tällähaavaa ei ollutkaan tavattavissa
muita kuin Planchet. Hän suunnitteli nyt päiväjärjestyksensä kuten
jokaisen monipuuhaisen henkilön tulee tehdä, jotta hän osaisi käyttää
kalliit hetket oikealla vuorolla niiden parhaaksi tehoksi.

"Lähtö on määrätty kello kolmeksi aamulla", hän alkoi puoleltapäivin
laskeskella; "minulla on siis viisitoista tuntia käytettävissäni.
Vähentäkäämme siitä nukkumiseen kuusi tuntia, kun en mukavasti tule
toimeen lyhyemmällä unella; siis yksi tunti aterioimiseen; saamme
seitsemän. Tunti käyntiin Atoksen luona; tullaan kahdeksaan. Kaksi
tuntia sekalaiseen ajanhukkaan; pääsemme kymmeneen. Jäljellä on siis
viisi tuntia.

"Tunti rahain nostamiseen tai oikeastaan epäyksen saamiseen herra
Fouquetilta; toinen samaisten rahojen perimiseen herra Colbertilta sekä
hänen kysymystensä ja irvistystensä vastaanottamiseen; kolmas aseitteni
ja vaatekertaani katsastukseen ja saappaitteni rasvauttamiseen.
Vieläkin jää kaksi tuntia _Mordioux_, kuinka rikas olenkaan!"

Ja sitä sanoessaan d'Artagnan tunsi outoa ilahdusta, nuoruuden
hurmaa, joka menneisyyden ihanain ja onnellisten vuosien
tuulahduksena nousi hänelle huumaavana päähän. "Näiksi kahdeksi
tunniksi", jatkoi muskettisoturi, "menenkin nostamaan ensimmäisen
neljännesvuokrani _Pyhän neitsyen kuvasta_. Se virkistää.
Kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreä! Voi pahus, onpa se
hämmästyttävää! Jos köyhä saisi ainoasta livrestään kaksitoista
denieriä kasvuksi, niin se olisi oikeutta, oivallista; mutta hänen
täytyy pitää se hedelmättömänä taskussaan. Rikas sitävastoin korjaa
satoa rahoistaan, joita hänen ei tarvitse käyttää... Tässäkin nyt saan
kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreä kuin taivaasta pudonneina. Minä
siis menen _Pyhän Neitsyen kuvaan_ ja tyhjennän vuokralaiseni kanssa
lasillisen espanjalaista viiniä, jota hän ei voi olla minulle
tarjoamatta. Mutta järjestys kaikessa, d'Artagnan, järjestys olla
pitää! Järjestetäänpä nyt aika täsmällisiin vuoroihin: 1. Atos.
2. _Pyhän Neitsyen kuva_. 3. Herra Fouquet. 4. Herra Colbert.
5. Illallinen. 6. Vaatteet, saappaat, hevoset, matkareppu. 7. Ja
viimeiseksi. Uni."

Tämän järjestelyn mukaisesti d'Artagnan lähti suoraa päätä kreivi de la
Fèren luo, jolle hän vaatimattomasti ja teeskentelemättömästi kertoi
osan uudesta myötäkäymisestään.

Atos oli eilispäivästä asti ollut väkisinkin jonkun verran levoton
d'Artagnanin käynnistä kuninkaan luona, mutta pari sanaa riitti
selittämään kaikki. Hän neuvoi ystäväänsä säästämään itseään ja
varovasti tarjoutui saattamaan häntä siinä tapauksessa, että se kävi
päinsä.

"Mutta, rakas ystävä", virkkoi d'Artagnan, "enhän minä mihinkään
matkusta."

"Mitä! Tulet sanomaan jäähyväisiä etkä lähde minnekään?"

"Ka, kyllähän, kyllähän", vastasi d'Artagnan hiukan punastuen,
"pistäydyn katsomassa maatilaa ostaakseni."

"Se muuttaa asian. Siinä tapauksessa sovitan neuvoni toisin. Sen
sijaan, että sanoisin: 'älä anna surmata itseäsi', sanonkin: 'älä anna
puijata itseäsi'."

"Minä ilmoitan sinulle, veikkonen, jos joku tila on erityisesti
mieleiseni; silloin saanen käyttää hyväkseni sinun asiantuntemustasi."

"Kyllä, kyllä", suostui Atos hienotuntoisena ehkäisten hymyänsä
pääsemästä näkyviin.

Raoul noudatti isänsä pidättyväisyyttä. D'Artagnan oivalsi olevan liian
salamyhkäistä poistua ystäviensä parista tekosyyllä, ellei edes
ilmaissut matkan suuntaa.

"Olen valinnut Mansin piirin", hän sanoi Atokselle. "Eiköhän siellä ole
hyvät maat?"

"Mainiot, ystäväiseni", vastasi kreivi huolimatta muistuttaa hänelle,
että Mans oli samalla taholla kuin Tourainen maakunta, joten hän
korkeintaan kaksi päivää odottamalla voisi saada ystävästään
seuralaisen.

Mutta d'Artagnan oli enemmän hämillään kuin kreivi ja sotkeusi
jokaisella huomautuksellaan yhä pahemmin.

"Lähden huomenna aamun valjetessa", sanoi hän lopuksi. "Suotko minulle
seurasi siihen asti, Raoul?"

"Kyllä, herra chevalier", vastasi nuorukainen, "jollei herra kreivi
tarvitse minua."

"En, Raoul; minulla on tänään puhelu Monsieurin, kuninkaan veljen,
luona."

Raoul pyysi Grimaudilta miekkaansa, jonka tämä heti toi.

"Hyvästi sitten, rakas ystävä!" lisäsi d'Artagnan avaten sylinsä
Atokselle.

Atos syleili häntä kauan, ja muskettisoturi, joka hyvin käsitti hänen
hienotuntoisuutensa, kuiskasi hänen korvaansa:

"Valtion asia!"

Atos vastasi ainoastaan merkitsevällä kädenpuristuksella, ja he
erosivat. Raoul pisti kätensä vanhan ystävänsä kainaloon, ja d'Artagnan
vei hänet Saint-Honoré-kadulle.

"Minä johdan sinut nyt Pluto-jumalan[38] luokse", sanoi d'Artagnan
nuorelle miehelle; "valmistaudu nyt koko päiväksi katselemaan
kultakolikkojen pinoamista. Taivasten tekijä, olenpa minä muuttunut!"

"Mutta katsokaahan, kuinka ihmisiä tungeksii kaduilla", huomautti
Raoul.

"Onko tänään joku juhlakulkue liikkeellä?" kysyi d'Artagnan eräältä
kuljeksijalta.

"Ei, nyt hirtetään, monsieur", vastasi ohikulkija.

"Mitä! Hirtetään?" kertasi d'Artagnan; "Grèvelläkö?"

"Niin, monsieur."

"Lempo sellaisen vintiön periköön, joka laittautuu hirteen juuri
silloin kun minun pitää nostaa vuokraneljännekseni!" huudahti
d'Artagnan. "Oletko nähnyt ketään hirtettävän, Raoul?"

"En, monsieur... Jumalan kiitos!"

"Sellainen on nuoruus... Jos olisit ollut vartiopäällikön vuorolla
juoksuhaudassa, niinkuin minä monasti, ja joku vakooja... mutta suo
anteeksi, Raoul, minä höpöttelen. Sinä olet oikeassa, hirttäminen on
inhoittava näky... Mihin aikaan se tapahtuu, monsieur, jos saan luvan
kysyä?"

"Monsieur", vastasi kuljeksija kunnioittavasti, ihastuksissaan siitä,
että sai keskustella kahden sotilashenkilön kanssa, "se lienee määrätty
kello kolmeksi."

"Hoo, kello on vasta puoli kaksi; lisätkäämme vauhtia, niin ehdimme
ajoissa nostamaan kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreäni ja poistua
ennen kuin tuomittu tuodaan."

"Tuomitut, monsieur", oikaisi porvari, "sillä niitä on kaksi."

"Kiitän tuhannesti, monsieur", sanoi d'Artagnan, joka vanhemmalle
puolelle ikäänsä päästyään oli suennut erittäin kohteliaaksi sävyltään.
Vetäen Raoulia mukanaan hän riensi Grève-torille päin. Muskettisoturi
oli peräti tottunut väentungoksiin, ja hänen vastustamatonta nyrkkiään
tehosti hartiain harvinainen notkeus, muutoin eivät kumppanukset
olisikaan pitkään aikaan päässeet perille. He seurasivat rantalaituria,
jolle olivat poikenneet Saint-Honoré-kadulta. D'Artagnan tunkeusi
edellä; hänen kyynärpäänsä, nyrkkinsä ja hartiansa raivasivat
taitavasti tietä kolmena kiilana, jotka puhkoivat ja hajoittivat
ryhmiä kuin kapulakasoja. Vahvikkeena hän usein käytti rautaista
miekankahvaansa, jonka survaisi itsepintaisimpien tungeksijain kylkien
lomitse, ja pidellen sitä joko vipukankena tai sorkkarautana hän
eroitti mielensä mukaan miehen vaimosta, sedän veljenpojasta tai veljen
veljestä. Kaikki tämä tapahtui niin luonnollisesti ja niin herttaisesti
hymyillen, että vain pronssikylkinen patsas olisi hetkisen vastustanut
kahvan kutittelua ja ainoastaan kivinen sydän jäänyt ihastumattomaksi
myhäilystä, joka leikki muskettisoturin huulilla. Ystäväänsä seuraten
Raoul säästi naisia, jotka ihailivat hänen kauneuttaan, ja hallitsi
miehiä, jotka tunsivat hänen lihaksiensa jäntevyyden, ja tällä tavoin
nuo kaksi halkoivat aaltoilevaa ihmismerta.

He pääsivät molempien hirsipuiden näkösälle, ja Raoul käänsi
tympeytyneenä katseensa niistä. D'Artagnan ei edes nähnyt niitä; hänen
talonsa hammaslaitainen pääty ikkunoineen, jotka olivat täpösen täynnä
uteliaita kasvoja, kiinnitti kokonaan hänen huomionsa. Torilla ja
talonsa ympärillä hän havaitsi melkoisen joukon lomalle laskettuja
muskettisotureita, jotka vaimoineen tai ystävineen odottivat
juhlallisen toimituksen hetkeä.

Enimmin ilahdutti häntä se huomio, että hänen vuokralaisellaan
kapakoitsijalla näkyi olevan enemmän vieraita kuin hän kykeni
palvelemaankaan. Kolme viinuria ei riittänyt tyydyttämään kaikkia
janoisia, joita kuhisi krouvisalissa, pikku huoneissa ja pihallakin.

D'Artagnan käänsi Raoulin huomion tähän vilkkaaseen liikenteeseen ja
virkkoi hänelle:

"Sillä veijarilla ei ole mitään veruketta vuokranmaksunsa lykkäämiseen.
Katsohan tuota ryyppääjien liutaa, Raoul, -- ihan niitä voisi luulla
paremmiksi ihmisiksi. _Mordioux_, mutta täällähän ei ole ollenkaan
tilaa!"

D'Artagnanin onnistui kuitenkin siepata isäntä kiinni esiliinan
nurkasta ja tehdä itsensä tunnetuksi.

"Voi, herra chevalier", parpatti kapakoitsija päästään pyörällä, "minä
tulen minuutin kuluttua; minulla on täällä sata virmapäätä, jotka
mullistavat kellarini ylösalaisin."

"Kellarinne ehkä, mutta eivät rahalipastanne."

"Oh, monsieur, teidän kolmekymmentäseitsemän ja puoli pistolianne
ovat huoneessani valmiiksi laskettuina, mutta siellä on kolmekymmentä
huimapäätä, jotka ovat avauttaneet itselleen kokonaisen
portviini-nassakan ja tuskin jättävät siitä kimpejäkään jäljelle.
Suokaa minulle minuutti aikaa, vain minuutti."

"Olkoon menneeksi sitten!"

"Minä lähden täältä", sanoi Raoul hiljaa d'Artagnanille; "tämä iloisuus
on alhaista."

"Nuori mies", vastasi d'Artagnan vakavasti, "sinä jäät minun luokseni
tänne. Sotilaan tulee tottua kaikenlaisiin näytelmiin. Nuorissa
silmissä on karaistavia hermoja, ja ihminen ei ole todellisesti ylevä
ja hyvä, ennen kuin silmä on paatunut ja sydän silti jäänyt pehmeäksi.
Tahtoisitko sitäpaitsi jättää minut yksikseni, pikku Raoulini? Siinä
tekisit pahasti. Maltas, tuollahan on pihalla puu; tule sen siimekseen,
-- siellä voimme hengittää vapaammin kuin täällä viininhöyryjen
kuumentamassa ilmassa."

Uuteen paikkaansa he kuulivat väkijoukkojen yhä yltyvää pauhua, samalla
kun heidän huomiotaan ei välttänyt ainoakaan huudahdus tai liike niiden
vieraiden keskuudessa, jotka istuivat pöytien ympärillä krouvisalissa
tai pikku huoneisiin hajaantuneina.

Jos d'Artagnan olisi tahtonut asettua etuvartioksi jotakin asetyötä
valmisteltaessa, ei hän olisi voinut valita edullisempaa sijaa. Puuta,
jonka alla Raoul ja hän istuivat, verhosi jo sankka lehvistö. Se oli
jykevärunkoinen riippakastanja, joka loi varjonsa niin ränstyneelle
pöydälle, etteivät vieraat olleet voineet käyttää sitä hyväkseen.

Tältä paikalta d'Artagnan saattoi pitää silmällä kaikkea, kuten
sanottu. Hän tarkkailikin viinurien juoksentelua edes takaisin, uusien
janoisten saapumista ja milloin ystävällistä, milloin ynseätä
vastaanottoa, jota tulokkaat kokivat entisten istujain taholta. Hän
yritti siten saada aikaansa kulumaan, sillä ikävöityjä rahoja ei
vieläkään kuulunut. Raoul jo muistuttikin siitä viivytyksestä.

"Monsieur", hän sanoi, "te ette hoputa vuokralaistanne, ja tuomitut
saapuvat kohtsiltään. Silloin syntyy sellainen tungos, ettemme pääse
täältä enää pois."

"Sinä olet oikeassa", myönsi muskettisoturi. "Haloo! Hei! Tänne joku,
_mordioux_!"

Mutta turhaan hän huusi ja takoi rikkinäistä pöytää, joka murtui
siruiksi hänen lujan nyrkkinsä iskuista; ketään ei tullut. D'Artagnan
aikoi itse lähteä tavoittamaan isäntää, kovistaakseen häneltä varman
selvyyden, kun takana olevaan puutarhaan johtava veräjä kirskahti
ruostuneilla saranoillaan ja ritariksi pukeutunut mies ilmestyi
puutarhasta, veräjää sulkematta astuen poikki pihan. Luotuaan
syrjäsilmäyksen d'Artagnaniin ja hänen seuralaiseensa suuntasi tulija
askeleensa krouviin, kävellessään tähdäten joka suunnalle katseita,
jotka tuntuivat kykenevän lävistämään sekä muureja että sieluja.

"Kas vain", sanoi d'Artagnan itsekseen, "vuokralaiseni pitävät yhteyttä
keskenään... No, hänkin varmaan on joku hirttämistä harrastava
utelija."

Samassa vieraitten melu ja rähinä taukosi krouvin huoneissa.
Tuollaisissa tilaisuuksissa on hiljaisuus yhtä huomattava kuin yltyvä
metelikin. D'Artagnan kurkoittausi tähyämään, mistä näin äkillinen
muutos johtui.

Hän näki ritariasuisen miehen ilmestyneen krouvin päähuoneeseen ja
pitävän siellä puhetta vieraille, jotka kaikin kuuntelivat häntä
tarkkaavasti. D'Artagnankin olisi kenties voinut kuulla, mitä hän
haastoi, ellei väenpaljouden huumaava sorina ulkopuolelta olisi
kaameasti säestänyt puhujan lauseita. Mutta hän lopetti pian, ja kaikki
läksivät kapakasta pikku ryhminä perätysten; vain kuusi miestä jäi
huoneeseen. Johtajaksi ilmaantunut vei nyt kapakoitsijan syrjään ja
pidätteli tätä enemmän tai vähemmän tärkeässä haastelussa, sillaikaa
kun toiset sytyttivät lieteen suuren tulen, vaikka ilma oli keväinen ja
aurinko paistoi.

"Merkillistä", virkahti d'Artagnan Raoulille, "minusta miehet tuntuvat
jotenkuten tutuilta!"

"Eikö täällä ole savun hajua?" sanoi Raoul.

"Pikemmin salaliiton", vastasi d'Artagnan.

Juuri silloin saapui miehistä neljä pihalle; näköjään ilman mitään
pahoja aikeita he asettuivat vartioksi puutarhan veräjän lähelle,
silloin tällöin luoden d'Artagnaniin paljonpuhuvia silmäyksiä.

"Hiisi vieköön", huomautti d'Artagnan hyvin hiljaa Raoulille, "täällä
on jotakin tekeillä. Oletko luonnostasi utelias, Raoul?"

"Miten sattuu, herra chevalier."

"Minä olen utelias kuin vanha akka. Tule hetkiseksi kadun puolelle,
niin vilkaisemme torille. Lyönpä vetoa, että tästä tulee erikoisempi
näky."

"Mutta tiedättehän, herra chevalier, etten tahdo olla toimettomana ja
välinpitämättömänä katselemassa kahden onnettoman kuolemaa."

"Entä minä sitten! Luuletko minua sellaiseksi raakalaiseksi? Me
käännymme takaisin, kun se aika tulee. Mennään!"

He siirtyivät päärakennukseen ja asettuivat ikkunan luo, jonka eteen ei
ollut jäänyt ketään, -- mikä oli vielä merkillisempää kuin kaikki muu.
Kaksi viimeisiksi jäänyttä ryyppääjää hoiteli vain tulta, ollenkaan
tarkkailematta torille. Nähdessään d'Artagnanin ja hänen ystävänsä
astuvan sisälle he mutisivat: "Ahaa, apuvoimia!"

D'Artagnan töykkäsi Raoulia kyynärpäällään.

"Niin, veikkoset, apuvoimia", sanoi hän. "_Cordieu_, siinäpä aimo
roihu. Kenet aiotte siinä korventaa?"

Miehet purskahtivat iloiseen nauruun ja lisäsivät yhä puita tuleen,
mitään vastaamatta. D'Artagnan ei voinut pidättyä heitä katselemasta.
Tovin kuluttua toinen lämmittäjä virkkoi:

"Teidät kai lähetettiin tänne sanomaan meille, kun tulee oikea hetki?"

"Niin juuri", vastasi d'Artagnan, joka olisi mielellään tahtonut
tietää, mitä ajatella asiasta. "Mitäs muutakaan varten täällä olisin?"

"Olkaa siis hyvä ja asettukaa ikkunaan, pitääksenne tarkoin tilannetta
silmällä." D'Artagnan hymyili partaansa, antoi Raoulille merkin ja
sijoittui sävyisästi ikkunan ääreen.



62.

Eläköön Colbert!


Kamalan näytelmän esitti Grève-tori katselijalle tänä hetkenä.
Kymmenettuhannet tältä matkalta yhteensulautuvat ihmispäät kuvastuivat
ikäänkuin laajana vainiotasankona, jonka tähkäpäitä tuuli huojuttelee.
Tuon tuostakin kuului etäältä jotakin käsittämätöntä kohua, joka sai
väkimeren aaltoilemaan entistä rajummin ja tuhannet silmät siinä
väläyttelemään salamoita, ja toisinaan tungettiin ulkoreunoilta niin
voimakkaasti keskelle päin, että lainehtiva ahdinko valtameren hyökyjen
tavoin hyrskehti kaupunginvartion rivejä vasten, jotka olivat
asettuneet hirsipuiden ympärille. Silloin tapparakeihäiden varret
mätkähtelivät etumaisten tungeksijain päähän ja hartioihin, ja joskus
käytettiin kärkiäkin, jolloin vartion ympäri avautui laaja tyhjä kehä.
Se ala vallattiin reunimmaisten kustannuksella, jolloin nämä vuorostaan
saivat kokea äkillistä puristusta Seine-virran rintasuojuksia vasten.
Ylhäältä ikkunastaan d'Artagnan näki yli koko torin, ja hän havaitsi
sisäiseksi tyytyväisyydekseen, että ne muskettisoturit ja henkivartion
miehet, jotka olivat tulleet vedetyiksi tungokseen, kykenivät
nyrkeillään ja miekankahvoillaan raivaamaan itselleen tilaa. Huomasipa
hän myöskin, että heidän onnistui kaksinkertaisia voimia antavan
yhteishengen avulla liittyä koolle lähes viisikymmentä miestä
käsittäväksi ryhmäksi, joten joukon ydin oli saapuvilla ja hänen
äänensä ulottuvilla, ja ainoastaan kymmenisen eksynyttä näkyi enää
lentelehtivän edestakaisin tungosmainingeissa. Mutta eivät ainoastaan
muskettisoturit ja kaartilaiset kääntäneet puoleensa d'Artagnanin
huomiota. Hirsipuiden ja etenkin Saint-Jeanin holvikäytävän lähistöllä
liikehti rähisevä ja rauhaton pyörre, jossa vilahteli rohkeita
kasvoja ja päättäväisiä ilmeitä; yksinkertaisten piirteiden ja
välinpitämättömän ällistelyn keskeltä merkkejä vaihdettiin ja toistensa
käsiä puristeltiin. D'Artagnan keksi juuri vilkkaimmissa ryhmissä
liikuskelemassa sen ritarin, jonka oli nähnyt tulevan puutarhansa
veräjästä ja sitten pitävän puhetta krouvissa. Hän jakoi nyt miehiä
osastoiksi ja antoi heille määräyksiä.

"_Mordioux_!" jupisi d'Artagnan äkkiä; "minä en erehtynyt, tunnen
hänet, -- siinä on Menneville. Mitä hittoa hän täällä tekee?"

Asteittain paisuva kumea hälinä keskeytti d'Artagnanin mietteet ja veti
hänen katseensa toisaalle. Sen kohun nostatti tuomittujen saapuminen;
runsaslukuinen osasto kaupunginvartiota marssi edellä ja näkyi jo
holvikäytävän kulmauksessa. Koko väenpaljous alkoi päästellä äänekkäitä
huutoja, josta syntyi hirvittävä rääkynä. D'Artagnan näki Raoulin
kalpenevan; hän löi nuorta miestä tukevasti olalle. Pauhinan
kuullessaan lämmittäjät kääntyivät kysymään, kuinka pitkällä oltiin.

"Tuomitut ovat saapumassa", vastasi d'Artagnan.

"Hyvä", tuumivat miehet lisäten puita pesään.

D'Artagnan katseli heitä rauhattomana; ilmeisesti tarkoitettiin tällä
käsittämättömällä lämmittämisellä jotakin eriskummaista.

Kuolemaan määrätyt ilmestyivät torille. He kävelivät pyövelin takana;
viisikymmentä vartiomiestä kulki kujana heidän kummallakin puolellaan.
Molemmat olivat mustissa puvuissa; kasvot olivat kalpeat, mutta
päättäväiset. He kurkoittausivat kärsimättöminä katselemaan ihmismeren
yli, joka askeleella kohoten varpailleen.

D'Artagnan huomasi tuon liikkeen.

"Hitto vieköön!" sanoi hän; "ihan he ovat kiihkeitä näkemään
hirsipuunsa."

Raoul kavahti taaksepäin, silti kykenemättä kerrassaan poistumaan
ikkunasta. Kauhullakin on vetovoimansa.

"Kuolemaan! Kuolemaan!" kiljui viisikymmentätuhatta kurkkua.

"Niin, kuolemaan!" karjui satakunta raivopäätä ikäänkuin väenpaljous
olisi heiltä odottanut vastausta.

"Hirteen, hirteen!" mylvi suuri lauma; "eläköön kuningas!"

"Kah sepä omituista!" mutisi d'Artagnan; "minä luulin, että hirttäminen
on herra Colbertin ansiota."

Samassa syntyi tukalampi tungos, joka hetkeksi pysähdytti tuomittujen
kulun. Ne rohkeat ja päättäväiset miehet, joita d'Artagnan oli pitänyt
silmällä, olivat voimakkaasti raivaten tietä ja ihmisten ylikin kavuten
lähteneet vartiokujaa kohti. Vasta heidän päästyään lähelle kykeni
kulkue jälleen etenemään.

Mutta äkkiä nuo samaiset miehet alkoivat luikkailla "eläköön Colbert!"
ja tekivät vartiota vastaan hyökkäyksen, jota kaupunginpalvelijat
turhaan yrittivät vastustaa. Ahdistajain takana työntyi rahvas päälle.
Syntyi hirmuinen melu ja sekamelska. Nyt eivät huudot enää ilmaisseet
kärsimättömyyttä ja riemastusta, vaan kajahtelivat tuskan parahduksina,
sillä tapparakeihäät ja miekat tekivät työtänsä, ja musketeillakin
alettiin ampua.

Tästä kummallisesta myllerryksestä ei d'Artagnan ensin voinut eroittaa
mitään, mutta sitten sekasorrosta äkkiä selkisi ikäänkuin näkyväinen
tarkoitus, nimenomainen tahto.

Tuomitut oli riistetty vartijainsa käsistä, ja noita onnettomia
laahattiin nyt _Pyhän Neitsyen kuvan_ krouviin päin. Heihin käsiksi
hyökänneet huusivat: "Eläköön Colbert!" Kansa epäröi; se ei tiennyt,
pitikö estellä kaupunginvartiota vai tämän ahdistajia, kunnes Colbertin
karjujat alkoivat selittää kantaansa toisilla huudoilla: "Ei tarvita
nuoraa! Alas hirsipuu! tuleen, tuleen! Polttakaamme varkaat! roviolle
kiristäjät!"

Tämä vankkojen kurkkujen julistama ohjelma herätti valtavaa
mieltymystä. Väestö oli tullut vain katsomaan tuomion täytäntöönpanoa,
mutta nyt sille tarjoutuikin tilaisuus olla itse siinä osallisena, ja
parempaa ei katurahvas pyytänytkään. Se lyöttäysikin heti vartion
hätyyttäjien puolelle ja kiljui vähemmistön mukana, josta täten tuli
koko yleisön suuri enemmistö: "Niin, niin, roviolle varkaat! Eläköön
Colbert!"

"_Mordioux_!" huudahti d'Artagnan; "tästä näkyy tulevan vakava juttu!"

Toinen lieden luona hyörineistä miehistä lähestyi ikkunaa, palava
kekäle kädessään.

"Kas, kas", virkahti hän, "tulee jo kiire!" Sitten hän kääntyi
toveriinsa ja sanoi: "Tuo on merkki!"

Ja hän asetti roihuavan kekäleensä äkkiä seinälaudoitusta vasten.
_Pyhän Neitsyen kuvan_ krouvirakennus oli vanhuuttaan kuiva, ja tuli
pääsi heti vauhtiin.

Sekunnissa alkavat ohuet sisustuslaudat rätistä, ja räiskyvä liekki
kohoaa korkealle. Murhapolttajien huutoihin vastaa mieletön ulvonta
ulkoa.

D'Artagnan on katsellut torille eikä tiedä kolttosesta mitään,
ennenkuin tuntee yhtaikaa savun ja kuumuuden.

"Hohhoi!" huudahtaa hän kääntyen; "onko tuli irti? Mitä hornaa!
Oletteko te järjiltänne vai raivopäitä, hyvät ihmiset?"

Miehet katselevat häntä hämmästyneinä.

"Mitä kummaa!" sanovat he; "sehän on sovittua!"

"Sovittuako, että te poltatte taloni!" ärjäisee d'Artagnan temmaten
murhapolttajalta kekäleen ja sohaisten sen hänen kasvoihinsa. Toinen
aikoo tulla toverinsa avuksi, mutta Raoul tarttuu häneen, nostaa ilmaan
ja heittää ulos ikkunasta, d'Artagnanin paiskatessa toisen alas
portaita.

Ensimmäiseksi vapautuneena vastustajastaan Raoul kiskaisee laudoituksen
irti ja heittää pirstaleet savuavina pitkin lattiaa. Yhdellä
silmäyksellä näkee d'Artagnan, että tulipalosta ei ole enää vaaraa, ja
hän juoksee ikkunaan.

Sekasorto on yltynyt äärimmäisilleen. Kiljutaan hellittämättömästi:
"Ampukaa! murhaa! hirteen! roviolle! Eläköön Colbert ja eläköön
kuningas!"

Ryhmä, joka on siepannut tuomitut kaupunginvartiolta, on lähestynyt
taloa, joka näyttää olevan heidän aikeittensa määräpaikkana. Menneville
on joukkueen etunenässä ja karjuu kaikuvammin kuin yksikään:

"Polttakaa ne! Polttakaa ne! Eläköön Colbert!"

D'Artagnan alkaa käsittää. Tahdotaan polttaa tuomitut, ja hänen talonsa
on suunniteltu heidän roviokseen.

"Seis!" kiljaisee hän miekka kädessä ja toinen jalka ikkunalaudalla.
"Mitä tahdotte, Menneville?"

"Herra d'Artagnan!" huutaa tämä; "tilaa, tilaa!"

"Tuleen ne! Polttakaa varkaat! Eläköön Colbert!" luikkailee joukko.

Nämä huudot sisuttavat d'Artagnania.

"Lempo soikoon sitä alhaisuutta!" sanoo hän; "korvennettaviksiko nuo
viheliäiset raukat, jotka on tuomittu ainoastaan hirsipuuhun!"

Portin edustalla seinää vasten tungettu uteliasten joukko sulloutuu
sillävälin niin sankaksi parveksi, että se sulkee tien. Menneville ja
hänen miehensä, jotka laahaavat tuomittuja, ovat ainoastaan kymmenen
askeleen päässä portista. Menneville tekee äärimmäisen ponnistuksen.

"Tilaa! Tilaa!" huutaa hän pistooli kädessä.

"Polttakaamme! Polttakaamme!" kertaa joukko. "Kapakkatalo on tulessa.
Polttakaamme varkaat! Polttakaamme kiristäjät _Pyhän Neitsyen
kuvassa_!"

Ei enää epäilystäkään; d'Artagnanin talo tosiaankin tahdotaan tuhota.

D'Artagnan muistaa sen huudon, jolla aina ennen on ollut suurta
menestystä hänen seikkailuissaan.

"Tänne, muskettisoturit!..." hän karjaisee jylisevällä äänellä,
joka pauhaa kovemmin kuin kanuuna, meri tai myrsky; "tänne
muskettisoturit!..."

Ja laskeutuen käsivarsiensa varaan riipuksiin ulokkeelta hän
pudottautuu ihmisjoukkoon; tämä alkaa loitota talosta, josta sataa
ihmisiä. Raoul on maassa yhtä nopeasti. Kumpaisellakin on paljastettu
miekka kädessään. Kaikki lähistön muskettisoturit ovat kuulleet kutsun,
kääntyneet katsomaan ja tunteneet d'Artagnanin.

"Kapteenin luo! Kapteenin luo!" he luikkailevat, ja tungos avautuu
heidän edessään niinkuin laivan keula halkoo vedenpintaa. Samassa
d'Artagnan ja Menneville joutuvat vastatusten. "Tie auki!" huutaa
Menneville nähdessään, että hänen tarvitsee vain ojentaa kätensä
koskettaakseen ulko-ovea.

"Tästä ei pääse kukaan!" vastaa d'Artagnan.

"Vai niin", äännähtää Menneville laskien pistoolin d'Artagnanin rintaa
vasten. Mutta ennen kuin hän ehtii painaa liipasinta on d'Artagnan
miekkansa kahvalla iskenyt Menneville käden ylöspäin ja survaissut
terän hänen lävitseen.

"Sanoinhan sinulle, että sinun piti pysyä alallasi", hän lausuu
Mennevillen kierähtäessä jalkoihinsa.

"Antakaa tilaa! Raivatkaa pääsy!" huutavat Mennevillen toverit, jotka
aluksi ovat säikkyneet, mutta hetimiten taas tyyntyvät huomatessaan,
että heillä on vastassaan vain kaksi miestä. Mutta nämä kaksi miestä
ovat satakätisiä jättiläisiä; kalpa heiluu heillä kuin arkkienkelin
tulinen miekka. Se sohii kärjellä läimäyttelee lappeella, iskee
terällä. Jokainen heilautus kellistää miehensä. "Kuninkaan puolesta!"
huutaa d'Artagnan jokaisella surman viuhtaisullaan. "Kuninkaan
puolesta!" kertaa Raoul.

Se huuto on tunnussanana muskettisotureille, jotka sen opastamina
rientävät d'Artagnanin luo.

Kaupunginvartion miehet sillävälin tointuvat säikähdyksestään; he
karkaavat hätyyttäjäinsä niskaan, he ruhjovat ja lyövät maahan
järjestelmällisesti kuin muurinmurtaja kaikki tieltänsä. Nähdessään
miekkain välähtelevän ja veren roiskuvan väkijoukko hajaantuu
pakosalle, tallaten toisiansa ensi tungeksimisessa. Kuuluu viimeksi
epätoivoisia kirahduksia ja huudetaan armoa; se on voitettujen
esiintymisen loppuna.

Molemmat tuomitut ovat joutuneet takaisin vartiomiesten huostaan.
D'Artagnan lähestyy heitä ja sanoo nähdessään heidät kalpeina ja
kuolemantuskassa:

"Reipastautukaa, ihmisparat; te olette säästyneet siitä hirmusta, jolla
nuo kurjat teitä uhkasivat. Kuningas on tuominnut teidät hirsipuuhun.
Teidät hirtetään vain. No, viekää nyt heidät, ja sillä hyvä."

_Pyhän Neitsyen kuvalla_ ei ole enää mitään hätää. Tuli on veden
puutteessa sammutettu kahdella viinitynnyrillä. Eloonjääneet
salaliittolaiset ovat paenneet puutarhan kautta. Vartiomiehet laahaavat
tuomittuja hirsipuiden luo. Tuossa tuokiossa nyt lopetetaankin koko
homma. Pyöveli välittää hyvin vähän taiteensa muodollisuuksista ja
suoriutuu noista kahdesta onnettomasta yhdessä minuutissa.

Sillävälin tungeksitaan d'Artagnanin ympärillä; häntä onnitellaan ja
ylistellään. Hän pyyhkii hikistä otsaansa ja hurmeista miekkaansa ja
kohauttaa hartioitaan, kun näkee jaloissaan Mennevillen, joka
vääntelehtii kuolonkamppauksen viimeisissä kouristuksissa. Ja
säälittelevän Raoulin kääntäessä katseensa toisaanne d'Artagnan
osoittaa muskettisotureille hirsipuiden kolkkoa taakkaa.

"Ihmispoloiset", hän sanoo; "toivoakseni he sentään siunasivat minua
kuolinhetkenään, kun pelastuivat julmista kärsimyksistä."

Nämä sanat sattuvat Mennevillen korvaan hänen juuri itse vetäessään
viimeisen henkäyksensä. Synkeä ivahymy väikkyy hänen huulillaan; hän
tahtoo vastata, mutta siihen ponnistukseen ehtyy elinvoima. Hän heittää
henkensä.

"Voi, tämä on ollut hirvittävä näytelmä!" jupisi Raoul; "lähtekäämme,
chevalier."

"Ethän liene haavoittunut?" kysyi d'Artagnan.

"En, Jumalan kiitos."

"Hyvä juttu! Hiisi vieköön, oletpa reipas urho! Sinulla on isäsi pää ja
Portoksen käsivarsi. Ah, olisipa Portos ollutkin täällä, niin olisi
vasta saatu nähdä ihmeitä!"

Ja ikäänkuin jotakin muistaen hän mutisi sitten:

"Mutta missähän hiidessä kunnon Portos voineekaan oleilla?"

"Tulkaa, chevalier, tulkaa!" pyyteli Raoul.

"Maltas nyt vielä vain minuutti, ystäväiseni, jotta ehdin periä
kolmekymmentäseitsemän ja puoli pistoliani; tulen heti takaisin. --
Talo tuottaa hyvin", tuumi d'Artagnan mennessään takaisin _Pyhän
Neitsyen kuvaan_, "mutta nyt silti mieluummin soisin sen olevan
jossakin toisessa osassa kaupunkia, vaikkapa saisin hiukan vähemmänkin
vuokraa."



63.

Miten herra d'Eymerisin timanttisormus siirtyi d'Artagnanille.


Edelläkuvatun verisen melskeen kehittyessä loppuun Grève-torilla
pistivät viimeiset puutarhaveräjän vartioksi jääneet miehet miekkansa
jälleen huotraan ja auttoivat erään joukostaan ratsun selkään, joka
valmiiksi satuloittuna odotti veräjän takana. Sitten he pakenivat joka
suunnalle kuin lentoon säikytetty lintuparvi, toiset kavuten muurien
yli ja toiset ilmeisesti hädissään syöksähtäen etäisemmille porteille.
Ratsaille noussut kannusti hevostaan niin rajusti, että elukkaparka oli
loikata yli muurin, ja karautti Baudoyer-aukion poikki lähikaduille
kuin salama, ihmisvilinässä kaataen ja ruhjoen mitä tielle sattui,
kunnes hän kymmenen minuutin kuluttua pujahti sisälle yli-intendentin
kaupunkitalon portista vielä enemmän hengästyneenä kuin hevosensa.

Kavioiden kopseen kaikuessa katukiveykseltä ilmestyi abbé Fouquet
erääseen pihanpuoliseen ikkunaan, ja ratsastaja ei ehtinyt hypätä
maahankaan, kun hän puolittain ojentuen ulos ikkunasta tiedusti:

"Miten ovat asiat, Danicamp?"

"Kaikki on päättynyt", vastasi ratsastaja.

"Päättynyt?" huusi abbé; "he ovat pelastuneet?"

"Ei, monsieur", vastasi ratsastaja, "heidät hirtettiin."

"Hirtettiin!" toisti abbé vaaleten.

Samassa avautui sivuovi, ja Fouquet astui huoneeseen kalpeana,
vääntynein kasvonpiirtein, huulet raollaan pidätellen tuskan ja
kiukustuksen huudahdusta. Hän pysähtyi kynnykselle kuuntelemaan, mitä
pihalta puhuttiin ikkunaan.

"Teitä kurjia!" ärjäisi abbé; "ette siis taistelleet?"

"Niinkuin jalopeurat."

"Pikemmin kuin jänishousut!"

"Monsieur!"

"Sata päättäväistä miekkamiestä vastaa yllätyksessä kymmentätuhatta
kaupunginpalkkalaista. Missä Menneville on, se pöyhkeä kerskuri, joka
ylvästeli palaavansa joko kuolleena tai voittajana?"

"Hän on pitänyt sanansa, monsieur. Hän on hengetön."

"Hengetön! Kuka hänet on surmannut?"

"Hornanhenki ihmisen hahmossa, -- kymmenellä tulisella säilällä
aseistautunut jättiläinen, joka yhdellä tempaisulla sammutti tulipalon,
taltutti mylläkän ja polkaisi Grève-torin kiveyksestä esille sata
muskettisoturia."

Fouquet kohotti otsaansa, jolla helmeili kylmä hiki.

"Oi, Lyodot ja d'Eymeris kuolleet, kuolleet, kuolleet!" mutisi hän; "ja
minä olen häväisty!"

Abbé kääntyi päin ja sanoi nähdessään veljensä murtuneena ja
kalmankalpeana:

"No, no, se on kohtalon isku; meidän ei sovi vaikerrella. Kun yritys ei
onnistunut, niin Jumalan tahto..."

"Vaikene, abbé, vaikene!" huusi Fouquet; "sinun puolustelusi ovat
herjausta. Tulkoon tuo mies sisälle kertomaan, millä tavoin se kamaluus
oikein tapahtui."

"Mutta, hyvä veli..."

"Tottele!"

Abbé antoi merkin, ja puolen minuutin kuluttua kuuluivat miehen
askeleet portaissa.

Samalla oli Gourville ilmestynyt yli-intendentin takaa kuin isäntänsä
suojelusenkelinä; hän nosti sormen huulilleen muistutukseksi
rahaministerille, että hänen tuli tuskansakin kiihtymyksessä esiintyä
varovasti. Fouquet jännittikin toimintaan kaiken hillitsemistarmonsa,
pakottautuen niin levolliseksi kuin ihminen ikinä voi sydämensä ollessa
pakahtumaisillaan mielenahdistuksesta.

"Lausukaa tietonne", sanoi Gourville Danicampin tullessa huoneeseen.

"Monsieur", aloitti sanansaattaja, "olimme saaneet määräyksen siepata
vangit ja huutaa: 'eläköön Colbert!' viedessämme heidät pois."

"Elävältä poltettaviksi, eikö niin, abbé?" keskeytti Gourville.

"Niin, niin, sellaisen käskyn oli Menneville saanut. Menneville tiesi
mitä piti tehdä, mutta hän on nyt kuollut."

Tämä tieto näytti tyynnyttävän Gourvilleä sen sijaan että se olisi
häntä masentanut.

"Elävältä poltettaviksi?" toisti sanansaattaja ikäänkuin epäillen,
tokko tämä hänelle ja hänen kumppaneilleen ilmoitettu ainoa ohje oli
tarkoitettu toimeenpantavaksi.

"Niin, teidän piti laahata heidät suoraa päätä roviolle", uudisti abbé
raakaluontoisesti.

"Aivan oikein, monsieur, aivan oikein", myönteli mies koettaen saada
kahden puhuttelijansa kasvoista selville, olisiko hänen hyvä vai paha
selostaa tapauksia täysin totuudenmukaisesti.

"Kertokaahan siis", sanoi Gourville.

"Vankeja oltiin tuomassa Grève-torille", jatkoi Danicamp, "raivostunut
kansa tahtoi, että heidät pitikin polttaa eikä hirttää."

"Kansalla oli omat syynsä", huomautti abbé; "edelleen?"

"Mutta juuri kun kaupunginvartio oli hajoitettu ja rovioksi aiottu talo
torin varrella sytytetty, heitti äsken mainitsemani raivohenkinen
jättiläinen -- jonka sanotaan olleen sen talon omistaja -- erään nuoren
miehen avustamana ulos ikkunasta tulen hoitelijat, huusi puolelleen
ihmisjoukossa olleet muskettisoturit, hyppäsi itse alas torille
ensimmäisestä huonekerrasta ja huiteli niin hurjasti miekallaan, että
kaupunginvartio pääsi jälleen voitolle, vangit siepattiin takaisin ja
Menneville monen muun mukana surmattiin. Uudestaan kiinni jouduttuaan
tuomitut saivat kuolemansa kolmessa minuutissa."

Kaikesta itsehillinnästään huolimatta ei Fouquet voinut olla kumeasti
voihkaisematta.

"Ja tuo talonomistaja", kysyi abbé, "mikä hän oli nimeltään?"

"Sitä en osaa sanoa, kun en häntä nähnytkään; minulle oli määrätty
puutarhassa vartiopaikka, jonne ilmoiteltiin aseman kehityksestä.
Ohjeenani oli kaiken päätyttyä rientää kiireimmän kautta tuomaan teille
tieto tuloksesta. Käskyn mukaan karautin täyttä vauhtia liikkeelle, ja
nyt olen tässä."

"Oikein tehty, monsieur; meillä ei ole enää muuta kysyttävää teiltä",
sanoi abbé yhä ahdistuneemmalla mielellä nähden sen hetken lähenevän,
jolloin hän joutuisi haastelemaan veljensä kanssa kahden kesken.

"Oletteko saanut maksunne?" kysyi Gourville.

"Osasuorituksen, monsieur", vastasi Danicamp.

"Tässä on kaksikymmentä pistolia; menkää, monsieur, älkääkä unohtako
puoltaa aina kuninkaan todellisia etuja kuten tänäänkin."

"Kyllä muistan, monsieur", vastasi mies kumartaen ja pistäen rahat
taskuunsa. Hän poistui.

Fouquet oli tähän asti seisonut liikkumattomana, mutta nyt hän nopeasti
astahti abbén ja Gourvillen väliin. Kumpainenkin avasi yhtaikaa suunsa
puhuakseen.

"Ei mitään puolusteluja", kielsi rahaministeri, "eikä soimauksen
sanaakaan ketään vastaan! Jos minä en olisi ollut huono ystävä, niin en
olisi uskonut Lyodotin ja d'Eymerisin vapautusta kellekään toiselle.
Minä yksin olen syypää; vain minua siis kohtaavat moitteet ja
pahoittelut. Jätä minut, abbé."

"Et kuitenkaan", vastasi viimemainittu, "estäne minua etsityttämästä
sitä riiviötä, joka Colbertin puolesta sekaantui hyvinsuunniteltuun
hankkeeseemme, -- sillä jos harras kiintymys ystäviinsä on hyvää
valtioviisautta, en luule huonoksi sitäkään menettelyä, että
hellittämättömästi ahdistaa vihollisiaan."

"Heitä sinä silleen valtioviisaus, abbé; mene nyt vain äläkä toimita
minulle kuulumisia itsestäsi ennen kuin määrään toisin, -- minusta
tuntuu, että meidän on nyt asetuttava hyvin hiljaisiksi ja
varovaisiksi. Sinulla on kamala esimerkki edessäsi. Ei mitään
kostotoimia sinun ja väkesi taholta; sen kiellän jyrkästi."

"Ei mikään käsky", murisi abbé, "voi pidättää minua hyvittämästä sukuni
kärsimää rikollista häväistystä."

"Kuules nyt", huudahti Fouquet äänellä, jonka jyrkkä sävy ei enää
sallinut mitään vastaväitteitä, "jos haudot ainoatakaan ajatusta
pienimmäksikään poikkeukseksi minun tahdostani, niin heitätän sinut
Bastiljiin kahden tunnin kuluessa sen ilmenemisestä. Toimi sen mukaan,
abbé!"

Abbé kumarsi punastuen.

Fouquet viittasi Gourvilleä mukaansa ja suuntasi jo askeleensa
työhuonettaan kohti, kun kamaripalvelija korkealla äänellä ilmoitti:

"Chevalier d'Artagnan."

"Kuka se on?" kysyi Fouquet välinpitämättömästi Gourvilleltä.

"Muuan hänen majesteettinsa muskettisoturien entinen luutnantti",
vastasi tämä samaan tapaan.

Fouquet ei viitsinyt edes ajatella ilmoitetun käynnin tarkoitusta, vaan
astui vain edelleen.

"Suokaa anteeksi, monseigneur", sanoi Gourville, "mutta mieleeni
johtuu, että kun tuo urho on eronnut kuninkaan palveluksesta, hän nyt
luultavasti tuleekin nostamaan neljännesvuoden osuutta eläkkeestä, joka
hänelle lienee myönnetty."

"Menköön hiiteen!" huudahti Fouquet; "miksi valitseekin näin pahan
ajan!"

"Sallikaa minun siis lausua hänelle epäys sievässä muodossa, sillä minä
tiedän hänet mieheksi, joka nykyisissä olosuhteissamme on parempi saada
ystäväksi kuin vihamieheksi."

"Vastatkaa hänelle miten haluatte", sanoi Fouquet.

"Äh, _mon Dieu_", puuttui puheeseen abbé mielensä karvautta
nurkuakseen, "vastatkaa mutkattomasti, ettei ole rahoja, olletikaan
muskettisotureille."

Mutta abbé oli tuskin ehtinyt virkkaa varomattomia sanojaan, kun
raolleen jäänyt ovi ammahti selälleen ja d'Artagnan ilmestyi esiin.

"Niin, herra Fouquet", sanoi hän, "kyllä minä tiesinkin, ettei täällä
ole rahoja muskettisotureille. En tänne tullutkaan saamaan rahoja, vaan
ainoastaan kieltävän vastauksen. Se on nyt annettu; kiitos! Sanon vain
hyvästi ja menen nostamaan herra Colbertilta, mitä muodon vuoksi pyysin
teiltä."

Ja hän astui ulos kumarrettuaan jotensakin keveästi.

"Gourville", virkahti Fouquet, "riennä tuon miehen perässä ja tuo hänet
takaisin luokseni."

Gourville totteli, tavoittaen d'Artagnanin portaissa. Askeleita
kuullessaan tämä kääntyi ja huomasi Gourvillen.

"_Mordioux_, hyvä herraseni", hän sanoi, "teillä rahamiehillä on ikävät
tavat! Saavun herra Fouquetin luo nostamaan hänen majesteettinsa
myöntämää rahaerää ja minut otetaan vastaan kuin almua ruinaava
kerjäläinen tai hopeakaluja vaaniva veijari."

"Te mainitsitte herra Colbertia, hyvä herra d'Artagnan? Sanoitte
lähtevänne herra Colbertin luo?"

"Tietysti menen sinne, vaikkapa vain vaatimaan häneltä selvyyttä
miehistä, jotka tahtovat polttaa taloja huutaen: 'Eläköön Colbert!'"

Gourville heristi korviaan.

"Ohoo", hän huudahti, "te tarkoitatte Grève-torin mellakkaa!"

"Mitäs muutakaan."

"Mutta miten se teitä erityisemmin liikuttaa?"

"Hitto! Eikö muka minuun kuulu mitään se, että herra Colbert tahtoo
käyttää taloani roviona?"

"Taloanne!... teidän talonneko siis tahdottiin polttaa?"

"_Pardieu!_, niin oli."

"_Pyhän Neitsyen kuvan_ krouvirakennus kuuluukin teille?"

"Ostin sen viikko sitten."

"Ja te olitte se urhoollinen soturi, se voimallinen miekkamies, joka
hajoititte väkijoukon, kun se aikoi polttaa tuomitut?"

"Hyvä herra Gourville, asettukaa minun asemaani: minä olen esivallan
väline ja yksityinen talonomistaja; sotilaana on velvollisuuteni
puoltaa kuninkaan käskyjen toteuttamista, talonomistajana on etuni
mukaista varjella kiinteimistöäni joutumasta tuhaksi. Niinpä noudatin
sekä omakohtaisen hyödyn vaatimuksia että velvollisuuden ääntä, kun
toimitin herrat Lyodotin ja Eymerisin takaisin kaupunginvartion
huostaan."

"Tekö siis heitittekin erään miehen ulos ikkunasta?"

"Sen taisi tehdä toverini", vastasi d'Artagnan vaatimattomasti.

"Te surmasitte Mennevillen?"

"Kovasti pahoitellen", vastasi d'Artagnan kumartaen kuin onnittelusta
kiittääkseen.

"Ja teidän ansiotanne on, että molemmat tuomitut hirtettiin?"

"Sen sijaan että heidät olisi elävältä poltettu, niin, monsieur, ja sen
katson kunniakseni. Pelastin nuo poloiset julmasta kidutuksesta.
Ajatella, hyvä herra Gourville, että heidät tahdottiin korventaa
elävältä! Sellainen raakamaisuus on ihan käsittämätöntä."

"Menkää, hyvä herra d'Artagnan, menkää", sanoi Gourville tahtoen
säästää Fouquetin näkemästä sitä miestä, joka oli tuottanut hänelle
niin ankaran iskun.

"Ei", puuttui puheeseen Fouquet, joka oli eteisen ovelta kuullut koko
keskustelun, "ei, herra d'Artagnan, tulkaa päin vastoin takaisin
sisälle."

D'Artagnan pyyhki miekkansa kahvasta viimeisen veripisaran, joka oli
välttänyt aikaisemman tarkastuksen, ja astui sitten huoneeseen.
Jälleenkin hän seisoi vastapäätä noita kolmea miestä, joiden kasvoilla
oli mitä erilaisin ilme: abbé näytti kiukkuiselta, Gourville
tyrmistyneeltä, Fouquet apealta.

"Suokaa anteeksi, herra ministeri", virkkoi d'Artagnan, "mutta aikani
on kallista; minun on mentävä intendentin luo vaatimaan selitystä ja
noutamaan neljännekseni."

"Mutta te saatte rahat täältä, monsieur", ilmoitti Fouquet.

D'Artagnan katseli yli-intendenttiä hämmästyneesti.

"Tiedän kyllä, että teille vastattiin aivan ajattelemattomasti,
monsieur, -- kuulin sen itse", jatkoi ministeri; "noin ansiokkaan
miehen pitäisi olla jokaiselle tunnettu."

D'Artagnan kumarsi.

"Teillä on siis maksuosoitus?" lisäsi Fouquet.

"On, monsieur."

"Antakaa se minulle, niin suoritan sen itse; tulkaa."

Hän viittasi Gourvilleä ja veljeänsä pysymään alallaan ja vei
d'Artagnanin työhuoneeseensa.

"Paljonko teille on tuleva?" hän kysyi heidän päästyään sinne.

"Viisituhatta livreä vain, monsieur."

"Nostettavaa palkkaa?"

"Palkan neljännes."

"Viisituhatta livreä neljännekseltä!" virkahti Fouquet tähdäten
tutkivan silmäyksen muskettisoturiin; "kuningas maksaa teille siis
kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa?"

"Niin, monseigneur, kaksikymmentätuhatta kyllä; tuntuuko se teistä
liialliselta?"

"Minustako!" lausui Fouquet ja hymyili katkerasti. "Jos minä olisin
osannut arvioida ihmisiä, jos minulla kevytmielisen, epävakaisen ja
turhamaisen luonnonlaatuni sijasta olisi ollut ymmärtäväisyyttä ja
harkintakykyä, -- jos sanalla sanoen olisin älynnyt järjestää elämäni
kuten jotkut muut, niin te ette saisi vuodessa kahtakymmentätuhatta
livreä, vaan satatuhatta, ettekä kuuluisi kuninkaan saattueeseen, vaan
minun lähimpään piiriini."

D'Artagnan punastui hieman. Ylistyksen sanamuodossa sekä kiittäjän
sävyssä ja hivelevässä äänenpainossa saattaa olla niin hienoa myrkkyä,
että se toisinaan huumaa väkevimmänkin.

Yli-intendentti veti puheensa lopuksi auki kaapinlaatikon ja otti
sieltä neljä rahakääryä, jotka laski pöydälle d'Artagnanin eteen.
Gascognelainen repäisi yhdestä kulman auki.

"Kultaa!" sanoi hän.

"Siitä on teille vähemmän vaivaa, monsieur."

"Mutta tätenhän summa nousee kahteenkymmeneentuhanteen livreen, ja
minulla on vain viisituhatta saatavaa."

"Säästän teitä vaivautumasta neljään kertaan perimästä vuosirahaanne."

"Teidän hyväntahtoisuutenne on ylenpalttinen, monseigneur.

"Teen mitä minun tulee tehdä, herra chevalier, ja toivoakseni ette nyt
kanna kaunaa veljeni vastaanoton vuoksi. Hän on äkkipikainen ja
oikullinen esiintymisessään."

"Monsieur", vastasi d'Artagnan, "uskokaa minua, pahoittelen ainoastaan
sitä, että tulollani aiheutin tämän puolustautumisenne."

"Jätänkin sen jo silleen ja pyydän teiltä vain vielä suosionosoitusta."

"Voi, monsieur..."

Fouquet otti sormestaan noin tuhannen pistolin arvoisen
timanttisormuksen.

"Monsieur", hän sanoi, "tämän jalokiven olen saanut eräältä
lapsuudenystävältäni, mieheltä, jolle te olette tehnyt suuren
palveluksen."

Fouquetin äänensävy muuttui huomattavasti.

"Palveluksen! Minä!" ihmetteli muskettisoturi; "olenko tehnyt
palveluksen jollekulle ystävällenne?"

"Te ette ole voinut unohtaa sitä, monsieur, sillä se tapahtui juuri
tänään."

"Ja ystävänne nimi?"

"D'Eymeris."

"Toinen kuolemaantuomituista?"

"Niin, toinen noista uhreista... No niin, herra d'Artagnan, palkkioksi
siitä, että pelastitte hänet hirveistä kärsimyksistä, pyydän teitä
vastaanottamaan tämän timantin. Tehkää se minun tähteni."

"Mutta, monsieur..."

"Ottakaa vain vastaan. Minulla on tänään murheen päivä, kuten teille
kenties myöhemmin selviää. Olen tänään menettänyt ystävän -- ja koetan
saada sijalle toisen."

"Mutta sentäänkin..."

"Hyvästi, herra d'Artagnan, hyvästi!" huudahti Fouquet sydän
tulvillaan; "tai oikeammin, näkemiin!" Ja ministeri poistui
työhuoneestaan, jättäen muskettisoturin haltuun sekä sormuksen että
kultakääryt.

"Hm hm", tuumi d'Artagnan tuokion ymmällä aprikoituaan, "ymmärränköhän
tätä oikein? _Mordioux_, ellen erehdy, niin siinäpä vasta ritarillinen
mies... Lähdenpä saamaan tähän selvitystä herra Colbertilta."



64.

D'Artagnan havaitsee herra intendentin ja hänen ylhäisyytensä
yli-intendentin välillä suuren eron.


Colbert asui Rue Neuve-des-Petits-Champsin varrella talossa, joka oli
varemmin kuulunut Beautrulle. D'Artagnanin vireät sääret patikoitsivat
matkan neljännestunnissa.

Hänen saapuessaan uuden suosikin luo piha kuhisi täynnänsä kaupungin
vartion ja poliisilaitoksen miehiä, jotka tulivat joko onnittelemaan
intendenttiä tai puolustelemaan itseänsä sen mukaan, mille tuulelle hän
sattuisi. Imarteluhenki on riippuvaiseen asemaan tyytyvillä henkilöillä
vaistomaista; heillä on siihen erityinen vainu niinkuin metsänelävällä
tavallista tarkempi kuulo tai hajuaisti. Nämä miehet ja heidän
päällikkönsä olivat niin ollen ajatelleet, että Colbert hyvillä mielin
kuulisi kerrottavan, millä tavoin hänen nimeään oli huudeltu mellakan
aikana.

D'Artagnan ilmestyi esiin juuri kun vartion päällikkö selosti
kohtausta. Hän jäi ovisuuhun kaupungin aseellisten palvelusmiesten
taakse. Upseeri otti Colbertin sivummalle erityisesti puhuteltavakseen
tämän ilmeisestä vastahakoisuudesta huolimatta, joka ilmeni tuuheitten
kulmakarvojen rypistyksenä, ja huomautti:

"Siinä tapauksessa, monsieur, että todellakin halusitte luovuttaa
kansan huostaan nuo kaksi kavaltajaa, olisi ollut viisasta antaa meille
siitä tieto, sillä meidänhän piti nyt panna täytäntöön ohjeemme, niin
tukalaa kuin meidän olikin ajatella, että saatoimme siten tuottaa
teille mielipahaa tai häiritä aikeitanne."

"Kolminkertainen pölkkypää!" ärähti Colbert raivoissaan ravistaen
mustien suortuvainsa harjaa; "mitä järjettömyyttä siinä
lavertelettekaan? Mitä! Minullako olisi ollut osuutta kapinassa?
Oletteko hullu vai humalassa?"

"Mutta, monsieur, metelin tunnuslauseenahan oli: eläköön Colbert!"
vastasi vartion päällikkö hölmistyneenä.

"Kourallinen salaliittolaisia..."

"Ei, ei, sitä huusi suuri yleisö!"

"Ohoo, niinkö?" äännähti Colbert paremmin mieltyen kertomukseen; "suuri
yleisökö sitä huusi? Oletteko varma väitteestänne, monsieur?..."

"Eihän siinä tarvinnut muuta kuin avata korvansa, tai oikeastaan
ummistaa, sillä hurraus oli niin huumaavan voimakasta."

"Ja huutajat olivat yleisöä, todellista kansaa?"

"Ehdottomasti, monsieur, -- mutta se todellinen kansa antoi meille
aluksi selkään."

"Vai niin oli asia", jatkoi Colbert mietteissään. "Te siis oletatte,
että kansa siinä vain tahtoi laahata tuomitut roviolle?"

"No, se on selväkin seikka, monsieur."

"Se muuttaa asian... Teitte siis lujaa vastarintaa?"

"Menetimme kolme kunnon miestä, monsieur."

"Te ette ainakaan surmannut ketään?"

"Kyllä aukiolle jäi muutamia metelöitsijöitä, joista yksi ei ollutkaan
ihan tavallinen henkilö."

"Mikä hän oli miehiään?"

"Muuan Menneville, jota poliisi on jo ennen etsiskellyt."

"Menneville!" huudahti Colbert; "se konna, joka Rue de la Huchettella
surmasi siivon kansalaisen, tämän pyytäessä lihavaa kananpoikaa?"

"Sama pukari kyllä, monsieur."

"Ja huusiko muka hänkin: eläköön Colbert?"

"Kaikkia muita kaikuvammin, -- kuin villitty."

Colbertin otsa meni pilveen ja rypistyi. Hänen kasvojaan oli
kirkastanut jonkunlainen hyväillyn kunnianhimon sädekehä, mutta se
sammui nyt kuin ruohikossa polkaistun kiiltomadon hohde.

"Miksi sitten sanoittekaan, että mellakka oli kansan aloite?" huomautti
intendentti pettyneenä. "Menneville oli vihamiehiäni; olisin
hirtättänyt hänet, ja hän tiesi sen hyvin. Hän oli abbé Fouquetin
seurakumppaneita... koko juttu on lähtöisin Fouquetista -- olivathan
tuomitut hänen lapsuudenystäviään!"

--- Kas niin, -- ajatteli d'Artagnan, -- nythän olenkin selvinnyt
kaikista epäilyksistäni! Sanonpa vain vieläkin, että olkoon herra
Fouquet mitä muuta hyvänsä, hän on joka tapauksessa ritarillinen mies.

"Ja onko sitten aivan varmaa, että tuo Menneville on kuollut?" jatkoi
Colbert.

D'Artagnan katsoi hetken tulleen esiintyä keskustelussa.

"Ehdottomasti, monsieur", hän vakuutti astahtaen esille.

"Kas, tekö täällä, monsieur?" virkkoi Colbert.

"Minä itse", vastasi muskettisoturi jämeästi. "Vai oli Menneville
teille pikku vihamiehen tapainen?"

"Ei minulla ollut mitään vihamiestä, monsieur", vastasi Colbert, "vaan
kuninkaalla kunnoton alamainen."

-- Kaksinainen nauta! -- ajatteli d'Artagnan; -- näyttelet minulle sekä
kopeutta että ulkokultaisuutta... "No niin", hän pitkitti, "olenpa
kovin hyvilläni niin sopivan palveluksen tekemisestä kuninkaalle, --
suvaitsetteko lausua sen hänen majesteetilleen, herra intendentti?"

"Minkä toimen te minulle annatte, ja mitä saan lausuakseni, monsieur?
Selittäkää tarkemmin, pyydän", vastasi Colbert ynseästi ja yltyvää
vihamielisyyttä ennustavalla äänellä.

"En anna teille mitään luottamustehtävää", sanoi siihen d'Artagnan
säilyttäen tyyneytensä kuten sukkelat luonteet väittelyssä
yleensä. "Arvelin teidän voivan vähällä vaivalla ilmoittaa hänen
majesteetilleen, että minä se sattumalta paikalle osuneena toimitin
Mennevillelle rangaistuksensa ja palautin järjestyksen."

Colbertin silmät revähtivät suuriksi, ja hän loi kysyvän katseen
vartiopäällikköön.

"Niin, se on totta", vahvisti tämä, "monsieur oli pelastajamme."

"Miksette heti sanonut tulleenne kertomaan sitä, monsieur?" virkahti
Colbert kateellisesti; "nythän kaikki selvisi ja edullisemmin teille
kuin kellekään muulle."

"Te erehdytte, herra intendentti; minä en ollenkaan tullut tänne siitä
kertomaan."

"Suuresta urotyöstänne?"

"Hoh, tottumus turruttaa mielen semmoisille tempuille" selitti
muskettisoturi huolettomasti.

"Minkä johdosta siis kunnioitatte minua käynnillänne?"

"Kuningas vain käski minun pistäytyä."

"Ahaa!" sanoi Colbert saaden jälleen jäykän ryhtinsä, kun näki
d'Artagnanin vetävän taskustaan paperin; "teille on maksuosoitus?"

"Juuri niin, monsieur."

"Olkaa hyvä ja odottakaa, monsieur; suoriudun ensin vartion
raportista."

D'Artagnan kiepahti jokseenkin röyhkeästi kannoillaan, ja ensimmäisen
kierroksensa jälkeen joutuessaan Colbertin kanssa vastakkain hän
kumarsi tälle ylen juhlallisesti kuin ilveilijä, mutta käännähti sitten
jälleen ovelle päin ja marssi suoraan sitä kohti.

Colbert ähmistyi tästä karskiudesta, jollaiseen hän ei ollut tottunut.
Tavallisesti soturit hänen luoksensa tullessaan olivat niin kovassa
rahan tarpeessa, että heiltä olisivat pikemmin jalat juurtuneet
lattiaan kuin kärsivällisyys ehtynyt. Oliko d'Artagnan menossa niine
hyvineen kuninkaan puheille -- ja valittamaanko huonosta kohtelusta vai
kunnostautumisestaanko kertomaan? Sitä asiaa sieti vakavasti
miettiä. Joka tapauksessa hetki oli huonosti valittu d'Artagnanin
palauttamiseksi tyhjin toimin, tulipa hän juuri nyt kuninkaan tahdosta
tai omin päin. Muskettisoturi oli tehnyt niin suuren palveluksen ja
niin äskettäin, ettei sitä sopinut heti palkita kylmäkiskoisuudella.
Colbert katsoikin paremmaksi luopua kaikesta korskeudesta ja kutsua
d'Artagnanin takaisin.

"Hei, herra d'Artagnan!" huusi hän. "Mitä! Lähdettekö noin pois?"

D'Artagnan kääntyi takaisin.

"Miksen lähtisi?" hän vastasi levollisesti; "eihän meillä liene sen
enempää puhuttavaa?"

"Teillä on ainakin rahoja nostettavana?"

"Minullako? Ei suinkaan, hyvä herra Colbert."

"Onhan teillä maksumääräys, monsieur! Ja samoin kuin te annatte
kuninkaan puolesta miekaniskun silloin kun vaaditaan, samaten minä
maksan, kun minulle esitetään hänen vahvistamansa määräys. Näyttäkää
tänne."

"Ei hyödytä, hyvä herra Colbert", selitti d'Artagnan salaisesti
mielissään siitä hämmingistä, jota hänen käyntinsä tuotti Colbertin
mielessä; "tällä määräyksellä olen jo saanut rahat."

"Saanutko rahat! Keltä?"

"Yli-intendentiltä tietysti."

Colbert kalpeni.

"Selittäkää siis", sanoi hän tukahtuneella äänellä; "jos olette perinyt
rahanne, niin miksi näytättekään minulle paperianne?"

"Ohjeeni mukaan osoittaakseni sitä tottelevaisuutta, josta juuri
puhuitte niin kauniisti, hyvä herra Colbert: kuningas sanoi minulle,
että minun piti nostaa hänen myöntämänsä vuosirahan neljännes..."

"Minulta?..." keskeytti Colbert.

"Ei aivan niinkään. Kuningas sanoi: 'Menkää herra Fouquetin luo;
yli-intendentillä ei kenties ole rahoja, ja sitten käytte herra
Colbertin luona.'"

Colbertin kasvot kirkastuivat hetkiseksi; mutta hänen katsantonsa oli
kuin myrskytaivas, jota vuoroin salama valaisee, vuoroin pilvi
pimittää.

"Ja... yli-intendentillä oli rahoja?" hän kysyi.

"Oli toki aikalailla", vastasi d'Artagnan. "Näkyi olevan liiemmältikin,
koska tahtoessani nostaa vain neljännesmaksuna viisituhatta livreä..."

"Neljännesmaksuna viisituhatta livreä!" huudahti Colbert hämmästyen
kuten äsken yli-intendenttikin näin runsaasta soturin palkasta;
"vuosirahaksenne on siis määrätty kaksikymmentätuhatta?"

"Ihan oikein, herra Colbert; _peste_, te laskette kuin edesmennyt
Pytagoras! Kaksikymmentätuhatta livreä, niin."

"Kymmenkertaisesti raha-asiain intendentin palkka. Minä onnittelen
teitä", sanoi Colbert sapekkaasti hymyillen.

"Oh, kuningas pahoittelikin vuosirahani vähäisyyttä", vastasi
d'Artagnan, "ja lupasi korjata asian päästyänsä parempiin varoihin...
Mutta puhun loppuun, kun minulla on kiire."

"Niin, vastoin kuninkaan oletusta yli-intendentti maksoi teille?"

"Niinkuin te vastoin kuninkaan oletusta kieltäysitte maksamasta."

"Enhän minä kieltäytynyt, monsieur, vaan pyysin odottamaan. Herra
Fouquet siis heti suoritti teille viisituhatta livreänne?"

"Sen olisitte te parhaassa tapauksessa tehnyt... mutta hän menetteli
paremminkin, hyvä herra Colbert."

"Mitenkä niin?"

"Hän laski kohteliaasti eteeni koko vuotuissumman sanoen, että
kuninkaan asioissa ovat kassat aina täynnä."

"Koko vuotuissumman! Suorittiko herra Fouquet teille
kaksikymmentätuhatta livreä viidentuhannen sijasta?"

"Täsmälleen, monsieur."

"Ja minkätähden?"

"Säästääkseen minulta kolme uutta käyntiä yli-intendentin virastossa,
ja niinpä minulla nyt on taskuissani koko se komeus varsin koreina
uutukaisina kultarahoina. Näette siis, että voin lähteä matkoihini,
minä kun en lainkaan tarvitse teitä, vaan poikkesin ainoastaan muodon
vuoksi."

Ja d'Artagnan napautti taskujaan leveästi hymyillen, mikä paljasti
Colbertille kolmekymmentäkaksi yhtä virheetöntä ja valkoista hammasta
kuin saattaa nähdä viidenkolmatta ikäisellä, ja ne näyttivät omalla
tavallaan haastavan: "Tarjotkaa meille kaksineljättä pikku Colbertia,
niin kyllä me ne näpsästi jauhamme."

Käärme on yhtä urhea kuin jalopeura, varpushaukka niin miehuullinen
kuin kotkakin, sitä ei voi kieltää. Vasiten aroiksi sanottuja eläviä
myöten saavat elolliset olennot rohkeutta puolustautumiseen. Colbert ei
säikkynyt soturin uhkeita hampaita; hän suoristausi ja virkkoi äkkiä:

"Herra yli-intendentillä ei ollut oikeutta menetellä siten, monsieur!"

"Mitä sanottekaan?" kummeksui d'Artagnan.

"Sanon, että teidän kaavakkeenne... suvaitsetteko näyttää sen minulle,
valtuutuksenne?"

"Mielelläni, -- tuossa."

Muskettisoturi huomasi hiukan rauhattomasti, kuinka innokkaasti Colbert
sieppasi paperin, ja häntä alkoi heti kaduttaa, että oli sen antanut.

"Kas niin, monsieur", muistutti Colbert, "kuninkaan määräys kuuluu:
'Näytettäessä maksettakoon herra d'Artagnanille viisituhatta livreä
neljänneksenä vuosirahasta, jonka olen hänelle myöntänyt.' Sen summan
oli siis kuningas teille antamassa, -- minkätähden teille on suoritettu
enemmän?"

"Sentähden että rahoja liikeni enemmän ja että minulle tahdottiin
maksaa enemmän; se ei kuulu kehenkään."

"On kyllä luonnollista", sanoi Colbert huoletonta ylemmyyttä
ilmaisevaan tapaan, "että te ette tunne tililaitoksen sääntöjä; mutta
kun teillä on tuhannen livreä maksettavaa, monsieur, niin mitä teette?"

"Ei minulle koskaan sellaisia velkoja synny", vastasi d'Artagnan.

"No... no", huudahti Colbert tuohtuneena, "kun teillä on joku maksu
suoritettavana, niin maksatte kaiketi ainoastaan sen määrän, mikä
teiltä vaaditaan?"

"Tuo ei todista mitään muuta kuin että teillä on omat erityiset tapanne
tilinpidossa ja herra Fouquetilla omansa", tuumi d'Artagnan.

"Minun tilitysjärjestelmäni on oikea, monsieur."

"Sitä en mene kieltämään."

"Ja te olette ottanut vastaan mitä ette ollut saamassa."

D'Artagnanin silmistä leimahti salama. "Mitä en ollut vielä saamassa,
tahdotte sanoa, herra Colbert, sillä jos olisin ottanut vastaan mitä en
ollut laisinkaan saamassa, jos olisin syypää varkauteen."

Colbert ei vastannut tähän sattuvaan päätelmään, vaan sanoi kateellisen
kiihtymyksensä kannustamana:

"Olette siis viisitoistatuhatta livreä velkaa valtionrahastoon."

"Merkitkää se tililleni luotoksi", vastasi d'Artagnan hieman
ivallisesti.

"En suinkaan, monsieur!"

"Ka, kuinka niin?... Otatteko muka minulta takaisin kolme
kultakääryäni?"

"Tietysti luovutatte ne minun hoitamaani rahastoon."

"Minäkö! Älkää luulkokaan, herra Colbert!"

"Kuningas tarvitsee rahojaan, monsieur."

"Ja minä kuninkaan rahoja, monsieur."

"Vaikka, mutta palautus on tehtävä."

"Ei tule kysymykseenkään. Olen sitäpaitsi aina kuullut mainittavan
tilitysjärjestelmästä, joksi sitä sanotte, että hyvä rahastonhoitaja ei
annettua ota koskaan takaisin."

"Saammepa siis nähdä, mitä kuningas sanoo, kun näytän hänelle tämän
määräyksen, joka todistaa, että herra Fouquet ei ainoastaan maksa mitä
valtio ei ole maksamassa, vaan vieläpä ei huoli pitää kuittiakaan
maksuistaan."

"Ahaa, nyt käsitän", huudahti d'Artagnan, "mitä varten otitte minulta
tuon paperin, herra Colbert!"

Colbert ei ollenkaan oivaltanut uhkaa siinä erityisessä äänensävyssä,
jolla hänen nimensä nyt lausuttiin.

"Huomaatte sen hyödyllisyyden myöhemmin", hän vastasi kohottaen
paperisuikaletta hyppysissään.

"No, ei minun sitä odottaa tarvitse, kun olen asiasta jo ihan selvillä,
herra Colbert", tokaisi d'Artagnan, nopealla liikkeellä siepaten
maksumääräyksen, jonka pisti vikkelästi taskuunsa.

"Monsieur, monsieur!" huudahti Colbert; "tämä väkivalta..."

"Joutavia! Kannattaako ottaa huomioon sotilaan käytöstapoja!" vastasi
muskettisoturi. "Vastaanottakaa sormisuukkoseni, hyvä herra Colbert!"
ja nauraen tulevaiselle ministerille päin silmiä hän poistui huoneesta.

-- Tuo mies mieltyy minuun ikihyväksi, -- ajatteli hän; onpa vahinko,
etten voinut pitempään viipyä hänen seuranaan.



65.

Sydämen ja järjen todistelua.


Epälukuisten vaarojen karkaisemalle miehelle d'Artagnanin
asema Colbertiin nähden oli vain hullunkurinen. Tyytyväisin
mielin muskettisoturi myhäilikin intendentin nolostukselle Rue
Neuve-des-Petits-Champsilta aina Rue des Lombardsille asti. Se oli
pitkä taival, joten d'Artagnanilla oli kauan hupinsa. Hän hymyili
vielä, kun Planchet niinikään naurusuin ilmestyi talonsa ulko-ovelle
häntä vastaan. Entisen isäntänsä paluusta ja englantilaisten guineain
ensimmäisestä helskeestä asti Planchet nimittäin oli enimmän aikaansa
juuri siinä mielentilassa kuin d'Artagnan oli ollut nyt kävelynsä
viimeisellä taipaleella.

"Saanpa siis vieläkin ilahtua seurastanne, rakas herrani!" virkkoi
Planchet vilpittömästi hyvillään.

"Ei, ystäväiseni", vastasi muskettisoturi, "minä erkanen sinusta ihan
hetimiten: illastan vain ja sitten käyn suoraa päätä makuulle, nukun
viisi tuntia ja aamun valjetessa hyppään satulaan... Onko ratsuni nyt
saanut puolitoista annosta?"

"Kah, rakas herrani", vastasi Planchet, "tiedätte hyvin, että teidän
hevosenne on taloni silmäterä, -- että puotipojat hyväilevät sitä
kaiken päivää ja syöttävät sille sokerini, pähkinäni ja korppuni.
Kysytte, onko se saanut kaura-annoksensa runsaampana? Tiedustakaa
pikemmin, eikö se ole jo kymmenesti ollut vaarassa revetä
kylläisyyteensä."

"Hyvä, hyvä, Planchet. Siirryn siis omaan kohtaani: illallinen?"

"Valmis: höyryävä paisti, valkoista viiniä, krapuja, vereksiä
kirsikoita. Se on uutta, isäntä."

"Olet oiva mies, Planchet; aterioitkaamme siis, jotta pääsen yöpuulle."

Illallispöydässä d'Artagnan huomasi Planchetin tuon tuostakin hierovan
otsaansa ikäänkuin hellitelläkseen lähtöön aistiinsa ahtautunutta
aatosta. Hän silmäili sydämellisesti entisten koettelemustensa
ansiokasta kumppania ja kilahuttaen lasiaan hänen pikarinsa syrjään,
sanoen:

"No, Planchet veikkonen, mitäs nyt onkaan sinulla niin kiusallista
ilmoitettavaa minulle? _Mordioux_, puhu suoraan, niin selviydyt
joutuin."

"Seikka on semmoinen", aloitti Planchet, "että te näytte minusta olevan
lähdössä johonkin erityiseen yritykseen."

"En väitä vastaankaan."

"Olette niin ollen saanut jonkun uuden aatoksen."

"Paljon mahdollista, Planchet."

"Sitten siihen saakin jälleen sijoitetuksi pääomaa? Panen likoon
viisikymmentätuhatta livreä sen hankkeen hyväksi, jota lähdette
kehittelemään."

Ja sen sanoessaan Planchet hykerteli riemastuneesti kämmeniään.

"Siinä on vain yksi paha puoli, Planchet", vastasi d'Artagnan. "Se
nimittäin ei ole minun aatokseni... en saa ottaa siihen osakkaita."

Planchetin sydämestä puhkesi raskas huokaus. Ahneus on voimallinen
kannustin; se nostaa miehensä vuorelle niinkuin kiusaaja Vapahtajan, ja
kerran näytettyään onnettomalle kaikki maailman aarteet se saattaa
huoletta jättää silleen, hyvin tietäen kumppaninsa -- tyytymättömyyden
-- nyt pysyvän hänen sydäntään jäytämässä.

Planchet oli saanut esimakua rikkauden mukavuuksista, hänen oli nyt
tukala pidättyä ajattelemasta nopeimpia keinoja varallisuutensa
kartuttamiseksi yhä laajemmassa mitassa. Mutta kun hän ahneudestaan
huolimatta oli kunnon mies ja hartaasti kiintynyt ihailtuun isäntäänsä,
ei hän myöskään voinut olla nyt lausumatta tälle alituisia neuvoja,
jotka osoittivat hänen hyvää harrastustaan. Hän ei olisi ollut
pahoillaan, jos olisi samalla saanut napatuksi pikku murusen siitä
salaisuudesta, jota soturi niin visusti säilytti, mutta mitkään
viekkaat vihjaukset, paulaan päättyvät kehoitukset, salakuopat ja
näpsästi osutetut kompastuskivet eivät häilähdyttäneet d'Artagnania
luottavaiseksi yli alkuperäisen selityksensä. Siten kului ilta. Aterian
jälkeen antoi matkareppu d'Artagnanille puuhaa; sitten hän käväisi
tallissa, silitteli ratsuaan ja tutki sen kenkiä ja vuohisia; luettuaan
lopuksi uudestaan rahansa hän meni makuulle ja ummisti silmänsä viiden
minuutin kuluttua lampun sammuttamisesta, nukkuen rauhallisesti kuin
kaksikymmenvuotias, hänellä kun ei ollut mitään huolta mielessään eikä
katumusta tunnollaan.

Monetkin tapaukset olisivat silti voineet pitää häntä valveilla.
Muuttunut yleinen asema, johon hänkin oli joutunut likeisesti
osalliseksi, antoi tilaisuutta kaikenlaisille arveluille, ja d'Artagnan
oli mestari laskeskelemaan tulevaisuutta; mutta siinä järkkymättömässä
tyynimielisyydessä, joka toiminnan miehille on hyödyllisempi kuin
nerokkuus, hän jätti mietiskelynsä huomiseen, arvellen olevansa
tällaisen päivän lopulla kenties hiukan väsynyt näkemään selvästi
eteensä.

Päivä valkeni. Rue des Lombards sai osuutensa ruusunpunaisen aamuruskon
hyväilystä, ja d'Artagnan nousi niinkuin aurinkokin.

Hän ei herättänyt ketään, vaan otti matkarepun kainaloonsa ja laskeusi
alas portaita, kertaakaan narahduttamatta askelmaa ja häiritsemättä
ainoatakaan kuorsausta siinä kaikuvassa sarjassa, joka hyvästeli
häntä ullakolta kellarin tasalle asti. Satuloituaan hevosensa
sekä suljettuaan tallin ja myymälän hän käymäjalkaa läksi
Bretagnen-retkelleen.

Parempi olikin ollut hänen heittää mielestään edellisenä iltana kaikki
huomioonsa tunkeutuneet valtiolliset ja diplomaattiset seikat, sillä
raikkaassa aamuilmassa hän tunsi ajatustensa kehittyvän vapaasti ja
hedelmällisinä. Ja ensi työkseen hän pistäysi ohimennen Fouquetin talon
edustalle, työntäen yli-intendentin portinpielessä irvistävään isoon
laatikkoon sen siunatun paperisuikaleen, jonka oli edellisenä päivänä
niin täpärästi saanut pelastetuksi intendentin halukkaista hyppysistä.
Sekaantumatta mihinkään kohtaukseen, joka olisi kenties hänen
asemassaan ollut hankala, d'Artagnan siten niukavasti toimitti oikeaan
paikkaan kuitin, niin että hänen ei tarvinnut vastedes moittia itseään
tässä kohden.

-- Nyt, -- tuumi hän itsekseen, -- hengittäkäämme täysin vedoin
aamuilmaa huolettomuuden ja terveyden lähteeksi, antakaamme Zephyrenkin
rauhassa tepastella itsensä vapaaksi savupöhöstä, ja olkaamme varsin
näppäriä pikku harkitsemuksissamme. -- On aika, -- pitkitti d'Artagnan,
-- laatia taistelusuunnitelma. Herra de Turennella[39] on suuri pää
täynnä kaikenkaltaisia hyviä ohjeita, ja hänen menetelmänsä mukaan on
taistelusuunnitelman pohjaksi muodostettava ensin yleispiirteinen kuva
niistä vihollispäälliköistä, joiden kanssa olemme tekemisissä.

-- Ensimmäisenä esiintyy herra Fouquet. Mikä onkaan herra Fouquet
miehiänsä? -- Herra Fouquet, -- vastasi d'Artagnan itselleen, -- on
pulska mies ja naisten suosikki; ritarillinen mies, johon runoilijat
kiintyvät; lahjakas mies ja epattojen silmätikku. -- Minä en ole
nainen, en runoilija enkä epatto. Minä en niin ollen rakasta enkä vihaa
herra yli-intendenttiä. Olen siis täydellisesti samassa asemassa kuin
herra de Turenne Flandrian sotaretkellä. Hän ei vihannut espanjalaisia,
mutta hän löylytti heidät perinpohjaisesti. -- Ei, minä saan
paremmankin esimerkin, _mordioux_: olen juuri sillä kannalla kuin
samainen herra de Turenne silloin kun hänellä oli vastassaan Condén
prinssi Jargeaussa, Gienissä ja Saint-Antoinen esikaupungissa. Hän ei
ollut prinssille karsas, mutta hän totteli kuningasta. Herra prinssi
oli ihailtava mies, mutta kuningas on kuningas; Turenne huokasi
raskaasti, puhutteli Condéta serkukseen ja riisti häneltä armeijan.
-- Mitä nyt kuningas tahtoo? Se ei kuulu minuun. -- Mitä herra Colbert
tahtoo? Hoo, se on toista. Herra Colbert tahtoo kaikkea mitä herra
Fouquet ei tahdo. -- Mitä siis herra Fouquet tahtoo? Hohoi, se on
varsin vakava kysymys. Hän tahtoo täsmälleen kaikkea mitä kuningaskin
itselleen.

D'Artagnan puhkesi naurahdukseen, viuhauttaen raippaansa. Hän oli jo
saapunut valtatielle, säikytellen lintuja pensasaidoissa ja kuunnellen
jokaisella tärähdyksellä kultakolikkojen kilinää nahkatakkinsa
taskusta, -- ja tunnustakaamme pois, että d'Artagnan tuollaisissa
olosuhteissa ei koskaan ollut pahoin hentomielinen.

-- No, -- mietti hän, -- eipä tämä ole kovinkaan vaarallinen homma, ja
matkani kehittynee kuten se näytelmä, jota katsomaan herra Monk vei
minut Lontoossa ja jonka nimi oli muistaakseni: _Paljon melua
tyhjästä_.[40]



66.

Matka.


Oli jo kenties viidettäkymmenettä kertaa, kun tämä pronssisydäminen ja
teräslihaksinen mies nyt jätti kotinsa ja ystävänsä, sanalla sanoen
kaikki, tavoittaakseen menestystä tai kuolemaa. Jälkimmäinen oli aina
kuin peläten väistynyt hänen tieltään; menestys taasen oli vasta
kuukausi sitten varsinaisesti asettunut hänen liittolaisekseen.

Vaikkakaan hän ei ollut mikään suuri ajattelija Epikurokseen tai
Sokrateeseen verraten, oli hänellä kuitenkin harvinaista järkevyyttä,
kun laaja elämänkokemus oli kypsyttänyt hänen harkintaansa. Ihminen ei
voi olla niin miehuullinen, uskalias ja ovela kuin d'Artagnan, ellei
tuollaiseen ominaisuuksien yhtymään kuulu myöskin jonkunlaista
luontumusta mietiskelyyn.

Hän oli sieltä täältä poiminut herra de la Rochefoucauldin[41]
elämänohjeista murusia, jotka olisivat kelvanneet Port-Royalin herrain
kääntää latinaksi, ja Atoksen ja Aramiin seurassa hän oli tallettanut
mieleensä paljonkin hyviä katkelmia Senecasta ja Cicerosta, kun ystävät
olivat omalla kielellään sovelluttaneet niitä arkielämän käytäntöön.

Sitä rikkauden halveksumista, jota gascognelaisemme oli
kolmekymmentäviisi ensimmäistä toimintavuottansa noudattanut
uskonkappaleenaan, oli hän jo pitkän aikaa pitänyt urheuden lakikirjan
ensimmäisenä pykälänä.

1. §, -- sanoi hän: Mies on urhoollinen sentähden, että hän ei omista
mitään; mies ei omista mitään sentähden, että hän halveksii rikkautta.

Näitä peruslauseita ojennusnuoranaan noin kauan pidettyänsä hän
senvuoksi rikastuneena nyt näkikin tarpeelliseksi kysyä itseltään,
vieläkö hän rikkaudestaan huolimatta yhä oli urhoollinen.

Jokaiselle muulle paitsi d'Artagnanille olisi Grève-torin seikkailu
voinut kelvata vastaukseksi. Moni omatunto olisi tyytynyt siihen, mutta
d'Artagnan oli kyllin miehuullinen tiedustaakseen itseltään suoraan ja
tunnontarkasti, oliko hän todella miehuullinen. Itsetunto sanoi:

-- Mutta minusta nähden paljastin miekkani varsin reippaasti ja
heiluttelin sitä hyvinkin kunnollisesti Grève-torilla, jotta voin olla
varma urhoollisuudestani.

Siihen muistutti rehellisyys:

-- Maltas nyt, hyvä kapteeni, tuo ei ole mikään vastaus. Sinä päivänä
olin urhoollinen sentähden, että taloni pistettiin tuleen, ja voisi
veikata sata ja tuhannenkin yhtä vastaan, että jos noille
metelöitsijöille ei olisi sattunut sitä onnetonta päähänpistoa, heidän
hyökkäyssuunnitelmansa olisi onnistunut tai ainakaan en minä olisi
puuttunut mylläkkään.

-- Mitä nyt voidaan yrittää minua vastaan? Minulla ei ole taloa
poltettavana Bretagnessa, eikä aarretta, joka voitaisiin ryöstää.

-- Ei, mutta minulla on nahkani, d'Artagnanin kallis nahka, joka
merkitsee minulle enemmän kuin kaikki maailman talot ja aarteet, --
tämä nahka, johon olen kiintynyt yli kaiken, koska se kaiken kaikkiaan
on kääreenä ruumiille, jossa lämmin sydämeni on hyvinkin tyytyväinen
sykkimään ja siis elämään.

-- Haluan siis elää, ja toden teolla elän paljon paremmin, paljon
täyteläisemmin rikastumisestani asti. Kuka lempo väittikään, että rahat
tärvelevät elämän? Kautta sieluni, siinä ei ole perää! Minusta päin
vastoin tuntuu, että nyt imen itseeni kaksin verroin ilmaa ja aurinkoa.
_Mordioux_, millaista sitten tulleekaan, jos vielä saan varallisuuteni
kaksinkertaiseksi ja tämän raipan sijasta, jota nyt pidän kädessäni,
jonakuna päivänä saan kouraista marskin sauvaa?

-- Tokko minulle sitten enää onkaan riittämiin asti ilmaa ja aurinkoa.

-- Se ei totisesti ole mikään haave; kuka pentele voisi sitä estää,
että kuningas tekee minusta herttuan ja marskin niinkuin hänen isänsä
Ludvig XIII korotti Albert de Luynesin herttuaksi ja konnetabeliksi?
Enkö minä ole yhtä urhoollinen ja toki toisen mokoman älykkäämpi kuin
tuo de Vitryn tomppeli? Kas siinäpä juuri onkin vastus ylenemiselleni:
minulla on liiaksi järkeä! -- Onneksi, jos maailmassa on oikeutta, on
minulla erityisiä vastaedellytyksiä: Onnetar on totisesti minulle
velkaa palkkion kaikesta, mitä olen tehnyt Itävallan Annan hyväksi, ja
korvauksen kaikesta, mitä hän ei ole tehnyt minun hyväkseni. -- Tälläpä
hetkellä nyt olen kuninkaan suosiossa, ja sellaisen kuninkaan, joka
näkyy tahtovan hallita. Kannatelkoon Jumala häntä pysymään tällä
loistavalla polulla! Sillä jos hän tahtoo hallita, hän tarvitsee minua,
ja jos hän tarvitsee minua, täytyy hänen luonnollisesti antaa minulle
mitä on luvannut. Lämpöä ja valoa! Suhteellisesti arvostellen samoan
siis tänä päivänä aivan kuten entiseenkin aikaan tyhjästä kaikkeen.
-- Vain se on eroa, että nykyinen tyhjä oli entisen kaikki; ainoastaan
tämä pikku muutos ilmenee elämässäni. -- Ja nyt, katsotaanpa myös
sydämen laitaa, kun kerran äsken puhuin siitä. Mutta totisesti
puhuinkin siitä ainoastaan kuin entisen ajan muistona.

Gascognelaisemme laski käden rinnalleen ikäänkuin vasiten
tunnustellakseen sydämen paikkaa.

"Voi sinua onnetonta!" jupisi hän karvaasti hymyillen. "Voi poloista!
Olit hetkisen siinä toivossa, ettei sinulla sydäntä olekaan, ja onpa se
sinulla vainkin, sinä epäkelpo hovimies, vieläpä se on mitä
kapinallisinta lajia."

-- Sinulla on sydän, joka puhuu herra Fouquetin puolesta, -- hän
ajatteli edelleen. -- Mitä kuitenkaan herra Fouquet on kuninkaaseen
verraten? Juonittelija, todellinen salavehkeilijä, joka ei edes
välittänyt salata sinulta, että hänellä on luvattomia hankkeita. Mikä
ase sinulla olisikaan häntä vastaan, ellei hänen kohtelias käytöksensä
ja nerokkuutensa olisi tehnyt huotraa sille aseelle! -- Aseellinen
kapina!... sellaiseen on herra Fouquet tehnyt itsensä syypääksi!

-- Kun siis kuningas aivan epämääräisesti aavistelee herra Fouqetin
suunnittelevan salahankkeita, tiedän minä sitävastoin ja voin todistaa,
että herra Fouquet on aiheuttanut verenvuodatusta kuninkaan alamaisten
kesken.

-- Katsokaammepa nyt: jos tämän kaiken tietäessäni olen vaiti, niin
mitä enempää voikaan tämä sydän vaatia, niin pehminnyt kuin se onkin
herra Fouquetin miehevästä menettelystä, viidentoistatuhannen livren
etumaksusta, tuhannen pistolin arvoisesta timanttisormuksesta,
hymyilystä, jossa oli yhtä paljon katkeruutta kuin
hyväntahtoisuuttakin? Minä pelastan hänen henkensä.

-- Toivoakseni, -- jatkoi muskettisoturi, -- tämä typerä sydän nyt
vaikenee ja katsoo kaikki välit selvitetyiksi herra Fouquetin kanssa.

-- Kuningas on nyt siis aurinkoni, ja koska sydämeni on selviytynyt
vapaaksi herra Fouquetista, niin varokoon kukaan asettumasta aurinkoni
eteen! Eteenpäin hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n puolesta, eteenpäin!

Nämä mietteet olivat ainoina pidäkkeinä, jotka saattoivat hidastuttaa
d'Artagnanin kulkua. Niistä suoriuduttuaan hän hoputti hevosensa
vauhtia.

Mutta niin verraton kuin Zephyre olikin, ei se kuitenkaan jaksanut
juosta herkeämättä. Toisena päivänä se jätettiin Chartresiin erään
vanhan ystävän luo, jonka d'Artagnan oli saanut kaupungin
majatalonisännistä.

Sieltä lähtein muskettisoturi matkasi kyytihevosella pysähtymättömästi
Chateaubriandiin saakka. Tämä oli vielä kyllin kaukana rannikosta,
jotta kukaan ei voinut arvata d'Artagnanin pyrkivän merelle, ja niin
etäällä Pariisista, että hänen ei voitu epäillä nimenomaan juuri sieltä
tulevan. Ja Chateaubriandissa hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n
lähetti, joka oli sanonut lähettäjäänsä auringokseen ollenkaan
aavistamatta, että tämä vielä varsin vähäpätöinen tähti kuninkuuden
taivaalla aikanaan omaksuisi tuon taivaankappaleen vertauskuvakseen, --
lakkasi käyttämästä kyytilaitosta ja osti kerrassaan kehnonnäköisen
hevosen, jollaisen selkään ratsuväen upseeri ei olisi häväistyksen
pelosta milloinkaan rohjennut nousta.

Mutta oikeastaan ei d'Artagnankaan lähtenyt tällä uudella ratsulla
taipaleelle, vaan raudanharmaaseen ihokkaaseen ja kastanjanruskeihin
housuihin pukeutunut kansalainen papin ja maallikon väliltä;
kirkonmiestä muistutti varsinkin se, että d'Artagnan oli pannut
päähänsä nukkavierun samettikalotin ja tämän päälle suuren, mustan
hatun. Hän ei käyttänyt enää miekkaa, vaan ainoastaan sauvaa, joka oli
nauhalla sidottu kyynärvarteen riippumaan, -- mutta tarpeen tullen
lupausi sille odottamattomaksi liittolaiseksi hyvä kuuden tuuman
mittainen tikari, joka lymyili viitan alla.

Chateaubriandissa ostettu juoksija täydensi muodonvaihdoksen. Sen nimi
oli -- tai oikeastaan sille oli d'Artagnanilta tullut nimeksi --
Furet.[42]

"Jos olen Zephyrestä tehnyt Furetin", sanoi d'Artagnan, "niin pitääpä
minun muodostaa omastakin nimestäni joku typistysmuoto. D'Artagnanin
sijasta minun sopiikin olla lyhyesti Agnan; se on luonnollinen
myönnytys harmaalle ihokkaalleni, kupuhatulleni ja hivuneelle
patalakilleni."

Herra Agnan siis ratsasti paljonkaan tärskymättä Furetilla, joka
taivalsi tasaisesti kuin todellinen taiturihevonen ja hienoisella
hölkällään silti vaivattomasti vähensi matkaa kahdentoista lieuen
verran päivässä, ollenkaan uupumatta neljällä kuivalla koivellaan,
jotka olivat hoikat kuin puikot, mutta d'Artagnanin tottunut silmä oli
paksun takkukarvan alta heti keksinyt niiden vakaan jäntevyyden.

Taipaleella matkailija teki huomioitaan; hän tutki karua ja
autiota seutua, miettiessään soveliainta veruketta lähteäkseen
Belle-Isle-en-meriin ja siellä tarkastellakseen kaikkea epäluulojen
heräämättä.

Tällä tavoin hän pääsi näkemään, että hänen asiansa sai suurempaa
merkitystä, mikäli päämäärä läheni. Tässä syrjäisessä maakunnassa,
muinaisessa Bretagnen herttuakunnassa, joka ei vielä ollut mikään
ranskalainen seutu ja tuskin on sitä tänä päivänäkään, ei kansa
tunnustanut Ranskan kuningasta varsinaiseksi valtiaakseen, ei ollut
hänestä tietääkseenkään. Yksi ainoa valtiollinen suhde oli sille
selvillä. Sen entiset herttuat eivät enää hallinneet, -- mutta se oli
vain täyttämätön paikka eikä merkinnyt muuta. Herttuain yksinvallan
sijalle oli siirtynyt läänitysherrain valtius, ja näiden yläpuolella
oli vain Jumala, jota ei ole milloinkaan unohdettu Bretagnessa, Noiden
linnan- ja pitäjänvaltiaitten joukossa oli Fouquet Belle-Islen herrana
rikkain ja enimmin suosittu.

Itse maakunnassakin, vieläpä tuon salaperäisen saaren näkösällä,
ihannoitsivat sen ihmeitä monenmoiset tarinat ja muistotiedot. Sinne ei
sallittu kenen hyvänsä tulla; tuo kuuden lieuen pituinen ja yhtä leveä
saari oli linnoitettu läänitystila, jota kansa oli pitkät ajat pitänyt
kunniassa, etenkin kun sen muistoihin liittyi paikkakunnalla niin
pelätty nimi kuin de Retz. Vähän aikaa sen jälkeen kun Kaarle IX
korotti tämän läänitystilan markiisikunnaksi, oli Belle-Isle joutunut
herra Fouquetin haltuun.

Saaren kuuluisuus oli jo hyvin vanhaa juurta; sen nimi tai oikeammin
nykyisen nimen merkitys ulottui taaksepäin vanhimpaan muinaisuuteen,
jolloin se tunnettiin Kalonesoksena.[43] Tämä yli-intendentin
maaomaisuus oli siis sellaisenaankin erikoinen, puhumattakaan sen
asemasta kuuden lieuen päässä Ranskan rannikosta yksinäisenä meren
valtiaana kuin majesteettinen laiva, joka sataman suojaa halveksien
laskee ylpeästi ankkurinsa keskelle valtamerta.

D'Artagnan tutustui vähitellen Fouquetin poikkeukselliseen mahtiin
tällä valtakunnan kolkalla, näyttämättä vähääkään hämmästyneeltä
monesta merkillisestä kuulemastansa; hän sai myös selville, että paras
keino lähempien tietojen saamiseksi oli pistäytyä La Roche-Bernardiin,
Vilaine-joen suulla sijaitsevaan melkoisen isoon kaupunkiin.

Sieltä hän kenties saattoi poiketa laivamatkalle. Muussa tapauksessa
hän aikoi taivaltaa suolarämeikön halki Guérandeen tai Croisiciin,
siellä odottaakseen soveliasta tilaisuutta pujahtaa Belle-Islelle. Hän
oli muuten Chateaubriandista lähdettyään huomannut, ettei mikään ollut
Furetille mahdotonta herra Agnanin kannustamana ja että Furetin avulla
ei mikään ollut mahdotonta herra Agnanille. Niinpä hän ennen pitkää
valmistautuikin eräässä La Roche-Bernardin majatalossa syömään
illallisekseen sorsaa ja öljykakkua, ja noiden kahden bretagnelaisen
herkun huuhtelemiseksi alas kurkustaan hän tilasi kellarista
omenaviiniä, jonka heti huulilleen laskiessansa havaitsi vielä
äärettömästi enemmän bretagnelaiseksi.



67.

D'Artagnan tutustuu runoilijaan, joka sepitelmiensä ilmestymiseksi on
opetellut kirjanpainajan ammatin.


Ennen kuin istuutui pöytään d'Artagnan tapansa mukaan hankki tietoja
olosuhteista; mutta uteliaisuuden selviönä on, että ken tahtoo
toimittaa kyselynsä hyvin ja hedelmällisesti, hänen tulee ensin itse
tarjoutua kuulusteltavaksi. Ainaisen taidokkaasti etsi matkamiehemme
senvuoksi hyödyllistä utelijaa La Roche-Bernardin majatalosta.

Ensimmäisessä huonekerrassa osui parhaillaan kaksi matkustajaa olemaan
niinikään illastamispuuhissa. D'Artagnan oli tallissa nähnyt heidän
hevosensa ja yleisönhuoneessa palvelijansa. Toinen matkusti nimittäin
lakeijan keralla kuten jonkun verran huomattavana henkilönä; tällä
parilla oli ratsuinaan kaksi komeata ja lihavaa percheläistä tammaa.
Toinen matkalainen oli vähäpätöisemmältä näyttävä pikku mies
pölyttyneessä päällystakissaan, kuluneissa liinavaatteissaan ja enemmän
katukiveyksen kuin jalustimien hivuttamissa saappaissaan. Hän oli
tullut Nantesista kärryillä, joiden edessä oli niin Furetin näköinen
hevonen karvaltaan, että d'Artagnan olisi saanut etsiä sadan lieuen
piiristä parempaa täydennystä parivaljakoksi. Kärryissä oli useita
isoja, vanhoihin vaatekaistaleihin käärittyjä myttyjä.

-- Tämä matkamies on minun lajiani, -- ajatteli d'Artagnan. -- Hän
kelpaa ja soveltuu minulle, ja minä kaiketi myös hänelle. Herra Agnan
harmaassa ihokkaassa ja hivuneessa patalakissa ei ole arvoton
illastamaan känttyräsaappaisen ja takkuluuskaisen herrasmiehen kanssa.

Hän kutsui luokseen isännän ja käski tämän toimittaa sorsansa,
öljykakkunsa ja omenaviininsä vaatimattomalta näyttävän herrasmiehen
huoneeseen. Hän itse kapusi lautanen kädessään ylös puuportaita ja
kolkutti kamarin ovelle. "Sisään!" huusi tuntematon.

D'Artagnan astui sisään hymy huulilla, lautanen kainalossa, hattu
toisessa kädessään ja kynttilä toisessa.

"Suokaa anteeksi, monsieur", hän haastoi, "olen matkustavainen kuten
tekin, en tunne majatalossa ketään, ja pahana tapanani on ikävystyä
aterioidessani yksin, niin että ruoka ei minulle maistu enkä siitä
kostu. Te teitte minuun erittäin miellyttävän vaikutuksen, kun äsken
kävitte alhaalla avauttamassa ostereita. Huomasin lisäksi, että teillä
on ihan samanlainen hevonen kuin minulla ja että isäntä -- epäilemättä
tämän yhdennäköisyyden perusteella -- on asettanut ne vierekkäin
talliin näköjään peräti sopuisiksi kumppanuksiksi. Miksipä siis herrat
olisivat erossa, monsieur, kun hevoset pitävät seuraa toisilleen?
Sentähden tulin pyytämään teiltä sitä suosiota, että sallisitte minun
istua pöydässänne. Nimeni on Agnan, Agnan teidän palvelukseksenne,
monsieur, -- olen ansiottomasti isännöitsijänä rikkaalla ylimyksellä,
joka haluaa näillä tienoin ostaa suolakuivattamoita ja lähetti minut
tarkastelemaan sopivia alueita. Soisin tosiaan hartaasti, monsieur,
että minun olemukseni miellyttäisi teitä yhtä paljon kuin te herätätte
minun mieltymystäni; se olisi minulle suuri kunnia."

Vieraalla -- jonka d'Artagnan näki vasta ensi kertaa kunnollisesti,
sillä hän oli varemmin päässyt silmäämään tätä vain vilahdukselta, --
oli kirkkaat, mustat silmät, kellahtava hipiä ja viidenkymmenen
ikävuoden painosta hiukan rypistynyt otsa; kasvonpiirteet kuvastivat
vaatimatonta säyseyttä, mutta hänen katseissaan oli ilmeistä
älykkyyttä.

-- Voisipa sanoa, -- ajatteli d'Artagnan, -- että tämä veitikka on
kaiken ikänsä työskennellyt vain päänsä yläosalla: silmillään ja
aivoillaan. Hän lienee tiedemies; suu, nenä ja leuka eivät hänellä
ilmaise yhtään mitään.

"Monsieur", vastasi täten tutkisteltu, "tulonne on minulle kunniaksi.
Minä en kylläkään ole ikävissäni", hän lisäsi hymyillen, "minulla on
seuraa, joka voi aina kiinnittää mieltäni. Mutta hyvillä mielin
kuitenkin otan vastaan käyntinne."

Niin sanoessaan känttyräsaappainen mies silti loi levottoman katseen
pöydälleen, jolta osterit olivat kadonneet, -- jäljellä oli vain
viipale suolaista sianlihaa.

"Isäntäni toimittaa minulle tänne sievän siivekäspaistin ja oivallisen
öljykakun, monsieur", kiirehti d'Artagnan ilmoittamaan, uuden
kumppaninsa pikaisestakin silmäyksestä luettuaan kuokkavieraan
hyökkäyksen pelkoa. Toisen kasvot ilmaisivat selvästi huojennusta, ja
samassa saapuikin isäntä mainittuine herkkuineen. Öljykakun ja sorsan
lisäännyttyä käristetyn läskinviipaleen vierelle d'Artagnan ja toinen
kumppanus kumarsivat, istuutuivat vastatusten ja jakoivat veljellisesti
kaiken syötävän.

"Myöntänette, monsieur, että yhteenliittyminen on oiva ajatus", virkkoi
d'Artagnan.

"Kuinka niin?" kysyi suu täynnä vieras.

"No, senpä minä selitän", sanoi d'Artagnan. Vieraan leukapielet tekivät
välirauhan, hänen kuullakseen paremmin. "Ensiksikin meillä on nyt
kahden kynttilän herttainen valo, sen sijaan että meillä erikseen oli
kumpaisellakin vain yksi."

"Se on totta", myönsi vieras, johon huomautuksen pätevyys tehosi
ilmeisesti.

"Toisekseen huomaan teidän pitävän parhaiten minun öljykakustani, kun
taasen minulle tämä läskinviipaleenne maistuu mainiosti."

"Hauska sattuma tosiaan!"

"Ja paremman valaistuksen ja makuni mukaisen aterioimien yläpuolelle
vielä asetan seurustelun tuottaman mielihyvän."

"Te olettekin tosiaan hilpeä haastelija", kiitti tuntematon hyvillään.

"Ka, niin kai, -- hilpeä kuten kaikki tyhjäpäiset ihmiset. Hoo, samaten
ei ole teidän laitanne; näen silmissänne kaikenlaatuista neroa."

"Oh, monsieur..."

"No, myöntäkää pois, että te olette tiedemies."

"Toden totta, melkein kyllä... henkisen työn tekijä olen, sanoi
kirjailija."

"Kas niin!" huudahti d'Artagnan ihastuneesti lyöden kätensä yhteen;
"enpäs vainkaan erehtynyt! Jo on ihme, että minulla siis on onni
viettää iltani kirjailijan parissa, -- kenties kuuluisankin?"

"Ei", vastasi tuntematon punastuen, "sitä sanaa ei minä oikein voi
käyttää."

"Vaatimaton!" huudahti d'Artagnan hurmaantuneena; "hän on vaatimaton!"
Ja suorasukaisen sydämellisesti hän jälleen kääntyi virkkamaan
vieraalle: "Mutta nimetkää minulle edes teoksenne, monsieur, sillä
ettehän ole maininnut vielä omaa nimeänne, joka minulle selvittäisi
kaikki."

"Nimeni on Jupenet, monsieur", ilmoitti kirjailija.

"Kaunis nimi!" kehui d'Artagnan; "kaunis nimi, kautta kunniani, ja ties
kuinka minusta -- suokaa anteeksi erehdykseni, jos hairahdun -- ties
miten minusta tuntuukaan kuin olisin kuullut sitä jossakin
mainittavan."

"Olenhan sepittänyt runoutta", huomautti nero säveästi.

"Ah, niin, minulle tietenkin on lausuiltu runojanne."

"Sitä en luule, sillä säkeitäni ei ole julkaistu", selitti runoilija
punehtuen. "Sain sitten valmiiksi murhenäytelmän..."

"Sen minä olenkin nähnyt näyttämöllä!"

Runoilija punastui entistä enemmän. "Erehdytte siinäkin, sillä
Bourgogne-hotellin teatteriseurue ei ottanut sitä esittääkseen",
tunnusti hän, huulillaan hymy, joka kaihossaan kuitenkin ilmaisi
jotakin sisäistä ylpeyttä.

D'Artagnan puri huultansa.

"Huomaatte siis, monsieur", jatkoi runoilija, "että olette hairahtunut
minusta: kun olen vielä yleisölle tuntematon, ette tekään ole voinut
kuulla puhuttavan minusta."

"Ihan minä olen ymmällä. Nimi Jupenet on kuitenkin niin soinnukas ja
aivan kuin luonnostaan kuuluva herrain Corneillen, Rotroun ja Garnierin
rinnalle. Toivoakseni suvaitsette ystävällisesti lausua minulle
muutamia otteita murhenäytelmästänne, monsieur, myöhemmällä,
jälkiruuaksi. Siitä tulee oikea sokerileivos paistimme päällisiksi,
_mordioux!_ Ah, pyydän anteeksi, monsieur, kun kieleltäni livahti
herrani ja isäntäni lempisadatus, jonka tulen toisinaan lainanneeksi,
koska se tuntuu niin säädylliseltä. Sen vapauden otan luonnollisesti
vain hänen poissaollessaan, sillä käsitättehän, että kun hän saapuvilla
-- mutta tämä omenaviini on totisesti viheliäistä, monsieur, eikö
teistäkin? Ja tuo peijakkaan ruukkukin on epämuotoinen, että se pyrkii
keikahtelemaan kumoon."

"Jos kiilaisimme hiukan?"

"Panisimme alle tuen? Niin, mutta minkä?"

"Tuohon syrjän täytteeksi voisi asettaa veitsen."

"Ja millä leikkaisimme sorsaa? Aiotteko sen jo heittää silleen?"

"Sitä en ajatellut. Mutta malttakaas..."

Runoilija penkoi taskuaan ja sai hyppysiinsä pienen, nelitahkoisen
metallipuikon, lähes puolentoista tuuman mittaisen. Mutta samassa hän
nähtävästi katsoi olleensa varomaton ja aikoi pistää sen takaisin;
silloin d'Artagnan ojensi kätensä sitä kohti, muskettisoturin huomiota
kun ei mikään välttänyt.

"Kas, siinäpä näpsä kapine", hän sanoi; "saako sitä katsella?"

"Kyllä vain", mukausi runoilija, joka ilmeisesti katui äskeistä
päähänpistoaan, "katsella sitä sopii, mutta se katseleminen ei teitä
hyödytä", hän lisäsi hieman turhamaisena, "sillä ellen teille sano,
mitä sillä tehdään, ette voi aavistaakaan sen käyttöä."

D'Artagnan oli runoilijan hämmennyksestä heti johtunut arvelemaan, että
tässä piili jotakin, ja huomionsa kerran käännyttyä tähän kohtaan hän
sulkeusi itse mitä suurimpaan varovaisuuteen, joka hänelle kaikissa
tilaisuuksissa turvasikin ylemmyyden. Herra Jupenetin kehaisusta
huolimatta hän muuten oli esinettä silmätessään tuntenut sen ihan
hyvin. Se oli kirjapainon kirjake.

"Arvaatteko, mikä se on?" jatkoi runoilija.

"En kuolemaksenikaan!" ällisteli d'Artagnan.

"No, tämä pienoinen valettu tanko, monsieur", elähtyi mestari
selittämään, "on painokirjain."

"No kaikkea!"

"Versaali."

"Jopa nyt!" ja herra Agnanin suurenneet silmät ilmaisivat mitä
yksinkertaisinta hämmästelyä.

"Niin, monsieur, versaali eli iso J, nimeni ensimmäinen kirjain."

"Että tämäkö on kirjain?"

"Niin, monsieur."

"Taidan puhua kovin tyhmästi, mutta minä en vain käsitä, kuinka sana
syntyy, jos tämä on kirjain."

"Sanako?"

"Painettavaksi, niin."

"Se käy helposti. Voin sen kyllä selittää, jos asia herättää
harrastustanne."

"Ihan ihmeesti se saattaa minut uteliaaksi."

"No, katsokaa nyt tarkoin."

Jupenet otti taskustaan seitsemän tai kahdeksan tuollaista
metallipuikkoa lisää, d'Artagnanin tähystäessä niitä peräti
tarkkaavaisena.

"Ahaa!" huudahti d'Artagnan, "teillä siis onkin kokonainen kirjapaino
taskussanne! _Peste_, onpas tämä ihmeellistä -- kaikkea sitä
matkustellessaan oppii, _mon Dieu_!"

"Terveydeksenne", toivotti Jupenet tyytyväisenä.

"Teidän terveydeksenne, _mordioux_, teidän! Mutta odottakaas, älkäämme
kilistäkö tällä omenaviinillä. Tämä on kurjaa juomaa ja arvotonta
miehelle, joka on tottunut ammentamaan elvykkeensä Hippokreneesta --
niinhän te runoilijat nimittänette lähdettänne?"

"Niin, monsieur, se on kylläkin alkulähteemme nimenä, joka johtuu
kahdesta kreikkalaisesta sanasta: _hippos_ on hevonen, ja..."

"Monsieur", keskeytti d'Artagnan, "toimitanpa eteenne nestettä, joka
johtuu yhdestä ainoasta ranskalaisesta sanasta eikä sen takia ole
huonompaa -- se sana on rypäle. Tämä omenaviini sekä ellottaa että
paisuttaa sisuksiani. Sallikaa minun tiedustaa isännältämme, eikö
hänellä jossakin kellarinsa sopessa ole joitakuita kunnon pulloja
Beaugencyn tai Ceranin mehua."

Huudettu isäntä säntäsi heti ylös portaita.

"Älkää huoliko, monsieur", esteli runoilija, "meillä ei ole enää aikaa
juoda viiniä, ellemme tahdo erityisesti kiirehtiä, sillä minun on
käytettävä korkeanveden hetkeä, lähteäkseni alukseen."

"Mihin alukseen?"

"Belle-Islen laivaan."

"Vai niin, te lähdette Belle-Islelle?" virkkoi muskettisoturi.

"Joutavia, -- aikaa teillä on yltäkyllin, monsieur", viihdytti isäntä;
"laiva lähtee vasta tunnin kuluttua, ja kun kuulette naapurinne
lähtevän, silloin kerkiätte vielä hyvin tekin."

"Lähteekö siis hänkin Belle-Islelle?"

"Niin kuuluu."

"Se herrasmies, jolla on lakeija mukanaan?" kysyi d'Artagnan. "Varmaan
joku aatelinen?"

"En ollenkaan tiedä", vastasi isäntä, "mutta hän juo samaa viiniä kuin
te nyt tilasitte."

"Lempo, sehän on meille suuri kunnia", virkkoi d'Artagnan isännän
noutaessa pyydetyn pullon.

"Ette siis ole koskaan nähnyt mitään tekstiä painettavan?" aloitti
runoilija sitten uuden viinilasillisen ääressä palaten vallitseviin
ajatuksiinsa.

"En ikänäni."

"Katsokaas, sanaan kuuluvat kirjakkeet pannaan vierekkäin, tällä
tavoin: Ly, tuosta otan h:n ja e:n, kaksi nn:ää, loput kirjakkeet ovat
y ja s", puheli runoilija pistäen kirjakkeet hyvin tottuneesti kokoon.
"_Lyhennys_", hän lausui lopuksi.

"Mainiota!" tuumi d'Artagnan. "Siinä kirjaimet tosiaan ovat koolla,
mutta mitenkä niitä voi pidellä?" ja hän kaatoi vieraalleen toisen
lasillisen viiniä.

Jupenet hymyili tietävästi ja veti taskustaan nyt esiin pienen
metalliviivoittimen, jossa sisäsyrjä ja oikeanpuolinen päätylaita
kohosivat suorassa kulmassa ylöspäin ja keskikohdalla oli väliseinän
näköinen kaide. Täten muodostuvan lokeron sisäpuolelle hän latoi
kirjakkeita riviksi, pidätellen niitä koossa vasemmalla peukalollaan.

"Ja mikä tuommoinenkin kummallinen viivoitin lienee nimeltään?"
ihmetteli d'Artagnan. "Arvattavasti silläkin on nimensä."

"Tämä on latomishaka", selitti Jupenet. "Tällaisen avulla muodostetaan
rivit."

"Latomishaka!" tuumi muskettisoturi. "Sanonpa totisesti vieläkin, että
ihan teillä on täysi kirjapaino taskuissanne", ihasteli d'Artagnan
puhjeten sellaiseen naurunhörötykseen, että runoilija ei voinut
ollenkaan aavistaa olevansa urkittavana.

"Ei", vastasi tämä kuitenkin pidättyvästi, "olen vain laiska
kirjoittamaan, ja kun olen päässäni sepittänyt säkeen, ladon sen heti
valmiiksi kirjapainoa varten. Tällä tavoin nyt aion saada tuotteeni
helpommin painatetuiksi."

-- Niin kai! -- tuumi d'Artagnan itsekseen. -- _Mordioux!_ tästä pitää
ottaa selko.

Ja nopsasti keksien soveliaan verukkeen muskettisoturimme poistui
tuokioksi pöydästä, riensi alas portaita ja juoksi vajaan, missä kärryt
olivat. Tikarinsa kärjellä tunnustellen yhden vaatepäällyksisen mytyn
sisältöä hän varmistausi siitä, että koko kuorma oli latomotarpeita.

-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan. -- En vielä tiedä, linnoittaako herra
Fouquet Belle-Isleä tuntuvasti; mutta tässä ainakin on henkisiä
ampumatarpeita linnaan.

Tyytyväisenä havainnostaan hän palasi seuraansa. D'Artagnan tiesi nyt
mitä tahtoikin tietää, mutta pysyi kuitenkin näyttelijäkumppaninsa
parissa, kunnes viereisestä huoneesta kuului lähtöhälinää. Samassa
kirjanpainajakin kiirehti jalkeille, jo aikaisemmin annettuaan käskyn
hevosensa valjastamisesta. Ajoneuvot odottivat ulko-oven edustalla.
Toinen matkustavainen nousi ratsaille lakeijansa kanssa pihalla.

D'Artagnan saattoi Jupenetia satamaan asti, missä tämä
siirrätti kärrynsä ja hevosensa alukseen. Samaten otti varakas
matkustavainen mukaan lakeijansa ja molemmat ratsunsa. Mutta kaikella
oveluudellaankaan ei d'Artagnan saanut vihiä miehen nimestä;
kasvonpiirteet hän kuitenkin painoi ainiaaksi mieleensä.

Muskettisoturillamme oli hyvä halu mennä laivaan noiden kahden
matkustavaisen kanssa, mutta hänet peräytti rannalta takaisin
majataloon tärkeämpi harrastus kuin uteliaisuus, nimittäin taatun
menestyksen tavoittaminen. Hän astui huoaten huoneeseensa ja heittäysi
heti vuoteelle, ollakseen hyvissä ajoin aamulla valmis käyttämään yön
levon antamia vereksiä aatteita ja neuvoja.



68.

D'Artagnan pitkittää tutkimuksiaan.


Päivän valjetessa d'Artagnan itse satuloitsi Furetin, joka oli
mässännyt kaiken yötä, yksinään ahmien kahden kumppaninsa
apejäännökset.

Muskettisoturi otti täyden selvyyden isännästä, jonka huomasi ovelaksi
ja epäluuloiseksi sekä kaikesta sydämestään ja sielustaan kiintyneeksi
herra yli-intendenttiin. Ollakseen herättämättä hänen epäilyksiään
pysyi d'Artagnan senvuoksi jutussaan, että hänen tehtävänään oli
tarkastella muutamia suolakuivattamoita ostohankkeissa.

Lähteä La Roche-Bernardista laivassa Belle-Islelle olisi aiheuttanut
huomaavaista tulkintaa, johon kenties jo muutenkin oltiin johtumassa,
niin että hänestä milloin tahansa saatettiin ilmoittaa linnaan. Olihan
sekin omituista, että tuo matkustavainen ja hänen lakeijansa olivat
jääneet salaperäisiksi d'Artagnanille, vaikka hän kyllä oli koettanut
urkkia heistä tietoja isännältä, joka näkyi hyvin tuntevan heidät.

Muskettisoturi kuulusteli siis lähitienoon suolapatoja ja lähti
taivaltamaan rämeille, jättäen meren oikealleen ja tunkeutuen tuolle
laajalle ja autiolle tasangolle, joka muistuttaa lieju-ulappaa, kun sen
hopeisina aaltoina kohoilee siellä täällä muutamia suolaharjanteita.

Furetin pienet jäntevät koivet patikoitsivat vinhasti jalan levyisinä
maavalleilla, joilla suolapadot jakausivat erilleen. Nähdessään
ainoastaan kylmän kylvyn olevan seurauksena mahdollisesta
kompastuksesta d'Artagnan huoletta antoi hevosen tepastaa tasaista
menoaan ja tyytyi katselemaan taivaanrannan kolmea suippoa kellotornia,
jotka tyyten kohottoman lakeuden helmasta pistäysivät ylöspäin kuin
pystyyn isketyt peitset.

Piriac, Batzin kauppala ja Croisic, kaikki aivan toistensa näköisiä,
etupäässä kiinnittivät hänen huomiotaan, mutta toisinaan kääntyessään
silmäilemään muutakin näköpiiriä hän havaitsi toisella puolella
taivaanrannan rajassa kolme muuta kellotornia, -- Guéranden,
Pouliguenin ja Saint-Joachimin. Koko näköpiiri tuntui siten
keilaradalta, jolla Furet ja hän olivat palloina kierimässä.

Piriac oli ensimmäinen satama oikealla. D'Artagnan poikkesi sinne,
huomattavimpien suolankeittäjäin nimet huulillaan. Juuri kun hän
käväisi katsomassa pikku satamaa, läksi sieltä merelle viisi isoa
lotjaa kivillä lastattuina.

D'Artagnanista tuntui kummalliselta, että kiviä vietiin seudulta, missä
niitä ei ollut louhittavissa. Hän turvautui herra Agnanin kaikkeen
herttaisuuteen, kysyessään satamassa näkemiltään miehiltä selitystä
näin outoon ilmiöön. Muuan vanha kalastaja vastasi matkustavaiselle,
että kivet eivät olleet Piriacista saatuja eivätkä tietysti myöskään
ympäristön suolarämeiltä.

"Mistä niitä sitten saadaan?" tiedusti muskettisoturi.

"Ne tuodaan Nantesista ja Paimboeufistä, monsieur."

"Ja minne niitä viedään?"

"Belle-Islelle, monsieur."

"Vai niin", virkkoi d'Artagnan samaan tapaan kuin oli ilmaissut
harrastustaan kirjanpainajan kapistuksia kohtaan. "Belle-Islellä on
siis rakennustöitä?"

"Niinhän tietenkin, monsieur. Joka vuosi herra Fouquet korjauttaa
linnan muureja."

"Onko linna rapistumassa?"

"Se on hyvin vanha."

"Niinpä niin."

-- Oikeastaan, -- ajatteli d'Artagnan, -- mikään ei ole
luonnollisempaa, ja jokaisellahan on oikeus korjauttaa kiinteimistöään.
Joutavanpäiväisesti voitaisiin tulla minulle sanomaan, että linnoitan
_Pyhän Neitsyen kuvaa_, kun minun täytyy sitä paikkauttaa jossakin
kohden. Totisesti luulenkin, että hänen majesteetilleen on annettu
eksyttäviä tietoja, joten kuningas voi hyvinkin olla ihan väärässä.

"Eikö muuten teistäkin", hän jatkoi ääneen kalastajalle, sillä hänen
retkensä päämääräänhän kuului epäluuloisen näytteleminen, "eikö
teistäkin, hyvä mies, tunnu sentään merkilliseltä, että näitä kiviä
kuljetetaan juuri tätä kautta?"

"Kuinka niin?" kysyi kalastaja.

"Nehän tulevat Nantesista ja Paimboeufistä Loire-virran varrelta, eikö
niin?"

"Kyllä. -- ne lautataan alas virtaa."

"Se on mukavaa, sen myönnän; mutta miksei niitä viedä suoraan
Saint-Nazairesta Belle-Islelle?"

"Ka lotjat ovat huonoja aluksia ja kestävät kehnosti merenkäyntiä",
vastasi kalastaja.

"Eihän se ole mikään syy."

"Suokaa anteeksi, monsieur, kyllä kuulee, että te ette ole milloinkaan
ohjaillut purjealusta", huomautti kalastaja, ja hänen äänessään oli
jonkunlainen halveksimisen väre.

"Selittäkää minulle tuo seikka, minä pyydän, ystäväiseni. Tulla
Paimboeufistä Piriaciin, lähteäkseen Piriacista Belle-Islelle -- se on
minusta nähden samaa kuin matkustaisin La Roche-Bernardista Nantesin
kautta tänne."

"Vesitse se olisi lyhempi tie", vastasi kalastaja järkähtämättömästi.

"Mutta onhan siinä hitonmoinen mutka?"

Kalastaja pudisti päätänsä.

"Lyhin tie paikasta toiseen on suora viiva", intti d'Artagnan.

"Te unohdatte vuoroveden, monsieur."

"No, vaikka otetaankin lukuun luode ja vuoksi."

"Ja tuulen."

"Joutavia! Eihän se ole vakinainen."

"Se ei ole vastuksena tällä reitillä: Loiren vuolle työntelee aluksia
melkein Croisiciin asti. Jos niissä on jotakin paikattavaa tai miehistö
haluaa levähtää, ne tulevat sitten rantaa pitkin Piriaciin. Täältä
lähtee merivirta vastakkaiseen suunaan, vieden alukset puolenkolmatta
lieuen päähän Dumet-saarelle."

"Vaikka niinkin."

"Sieltä Vilainen virranpaine työntää ne toiselle saarelle, Hoedicille."

"Se on selvä."

"No niin, monsieur, siltä saarelta Belle-Isleen on ihan suora matka.
Bellekirkin molemmin puolin hyrskehtivä meri soluu kuin peilinä
kanavana noiden kahden saaren välissä; jaalat lipuvat sen pinn