Title: Menneiden vuosisatain vaiheita
Author: Strindberg, August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Menneiden vuosisatain vaiheita" ***


MENNEIDEN VUOSISATAIN VAIHEITA

Kirj.

Aug. Strindberg


Suomentanut Santeri Ingman [Ivalo]



Helsingissä,
Söderström ja Kumpp. Kustannusosakeyhtiö,
1895.

Victor Pettersson Ja Kumpp. Kirjapaino-Osakeyhtiö.



SISÄLTÖ:

 Sananen suomalaiselle lukijalle.
 Viljelty hedelmä.
 Ylevämpiä tarkoituksia.
 Hyvän ja pahan tiedon puu.
 Paavo ja Pekka.



Sananen suomalaiselle lukijalle.


August Strindbergin teoksia ei ole tähän syksyyn asti yhtään suomeksi
ilmestynyt ja kumminkin on tämä ruotsalainen kirjailija myönnetty
ja myönnettävä maansa viimevuosikymmenien kaunokirjallisuuden
edustajista lahjakkaimmaksi, terävimmäksi ja säkenöivimmäksi. Tämä
omituinen seikka, joka on sitä merkillisempi, kun ruotsalaista
kaunokirjallisuutta kumminkin maassamme vuosittain koko joukko
suomennetaan, riippuu epäilemättä suurimmaksi osaksi siitä
pelottavasta huudosta, minkä Strindberg on nimelleen hankkinut
muutamilla myöhemmillä teoksillaan.

Mutta hänen kirjallinen tuotantonsa on ollut siksi rikasta, että
siinä on varaa valita useammankinlaisten suuntain välillä. Onpa
Strindberg, paitsi aikansa olojen monipuolisena kuvaajana ja
kuvittajana, ehtinyt työskennellä m.m. myöskin todenperäisenä,
intohimottomana menneiden aikojen ja vaiheiden kertojana ja
osottaa tälläkin alalla tuota hänelle omituista, perinpohjaista ja
syvällistä aineensa tutkimista, joka antaa hänen historiallisille
tuokiokuvilleen sitä suuremman sivistyshistoriallisen merkityksen.
Hänen etupäässä, 14:ltä ja 15:ltä sataluvulta ottamansa kuvaukset,
jotka hän on koonnut kolmiosaiseen sarjaan nimeltä "Svenska Öden
och Äfventyr", ovat siitä omituiset, että niissä, samalla kuin ne
ovat aikansa mitä uskollisimpia kuvia, ilmestyy eteemme yhteiskunta
arkiasussaan, ihmiset ihmisinä, talonpojat, porvarit, soturit ja
munkit eläen ja toimien kulloinkin aikansa olojen vaikutuksen alla,
kärsien niistä ja käyttäen niitä hyväkseen. Ne ovat todellisia
ihmisiä, joita Strindberg luo eteemme noissa pienissä, sievissä
ja hauskoissa kertomuksissaan, ja siksi nuo kertomukset juuri
niin välittömästi ja täydelleen asettavat lukijan käsittämään ja
tuntemaan niitä oloja ja aikoja, joilta ne ovat.

Strindbergin historialliset kertomukset, joista nämä neljä tähän
kirjaan suomennettua kappaletta ovat valikoidut, ovat siis kokonaan
erillään hänen muusta myöhemmästä kirjallisesta tuotannostaan. Ja
myöskin useampain muiden historiallisten kirjailijain teoksista ne
edellämainittujen ominaisuuksiensa kautta suuressa määrin eroavat.
Kertomukset ovat otetut Ruotsin yhteiskunnallisista oloista; mutta
koska kehitys Ruotsissa ja Suomessa noihin aikoihin on käynyt ainakin
johonkin määrin käsikädessä, valaisevat nuo kuvat siis myöskin
meidän maassamme vallinneita oloja. Ja siltäkin kannalta ovat nämä
kertomukset myöskin suomalaiselle lukijakunnalle yhtä hauskoja kuin
opettavia.

_Suomentaja_.



VILJELTY HEDELMÄ


Kaksikymmenvuotias herra Sten Ulffot, viimeinen perillinen vanhaa
Ulffot sukua, joka on omistanut Uplannissa kolme suurta tilaa,
Väringen, Hofstan ja Löfsalan, herää eräänä päiväpaisteisena aamuna
1460-luvun lopulla makuuhuoneessaan Hofstan tilan kartanossa. Hän
on nukkunut moniaita tunteja syvää, rauhallista unta, ja nyt hänen
levännyt päänsä rupee tarkastelemaan eilispäivän tapahtumia, joilla
on ollut siihen määrään ratkaiseva merkitys nuoren herran vaiheisiin,
että hän vieläkin on ikäänkuin huumauksissaan, voimatta käsittää,
että tuo isku on kohdannut juuri häntä. Hän muistelee ihmetellen
noita eilisiä tapahtumia. Nimismies ja vouti olivat tulleet
taloon; he olivat kirjoittaneet kirjoihinsa koko talon ja kaikki
sen kalustot; olivat lukeneet pergamenttilevystä pitkän jutun ja
loppupäätös oli ollut, että Sten herra isäinsä ja omain velkojensa
vuoksi oli perin köyhtynyt ja koska Stenin isä ei ollut aikoinaan
ollut armelias muita kohtaan, määrättiin pitemmittä mutkitta, että
nuoren herran jo seuraavana päivänä tuli muuttaa pois talosta, joka
ei enää ollut hänen omansa. Ja Sten herra, joka ei koskaan ollut
tottunut käsittämään elämää raskaalta kannalta siitä yksinkertaisesta
syystä, että eläminen hänelle aina oli ollut kevyttä, hän ei osannut
panna tätäkään sydämmelleen. Köyhyys oli hänelle vielä ainoastaan
sana, jolta puuttui vastaavaa todellisuutta; hilpeällä mielellä
hän siis nyt hyppäsi vuoteeltaan ja riipasi päälleen ainoan komean
samettitakkinsa ja ainoat brabanttiverkaiset housunsa.

Hän laski kultarahansa ja kätki ne povelleen, sillä nyt häntä rupesi
aavistuttamaan, että niillä oli jokin merkitys. Sen jälkeen laskeusi
hän arkitupaan. Se oli aivan tyhjä; tämä ei häneen kumminkaan muulla
tavoin vaikuttanut, kuin että hän nyt mielestään hengitti siellä
keveämmin. Seinään kiinnitetyllä pöydällä näkyi pyöreitä renkaita
merkkeinä oluthaarikkaista, joista toimitusmiehet siellä edellisenä
päivänä olivat juoneet olutta. Hän ajatteli, että olisipa renkaita
voinut olla useampia, jos hän itse olisi ollut mukana, tuo nyt oli
niin itaran näköistä. Päivä kuvasi kivilaattialle ikkunain värikkäitä
kuvioita, joten laattia oli mitä ihanimman mosaiikkiteoksen
kaltainen; hänen sukuvaakunansa, sudenkäpälä [ulf = susi], loisti
kuudessa eri kuviossa punasten neliöiden keskessä ja Stenin teki
hyvää polkasta noihin punasiin neliöihin, juuri käpälän kohdalle,
tunnustellakseen eikö käpälä värähtäisi; mutta aina kun hän asetti
jalkansa kehään, kuvautui käpälä hänen keltaisen, hirvennahkaisen
kenkänsä kaudolle ja kun hän astui askeleen eteenpäin, siirtyi
se hänen rinnalleen, punaisen täplän veripilkkuna helottaessa
hänen valkoiselta samettitakiltaan; musta käpälä haarallaan
olevine kynsineen ikäänkuin raastoi veristä sydäntä. Silloin tunsi
nuorukainen sydämmensä valtavasti sykähtävän ja hän meni ulos
huoneesta. Kapeita kiviportaita myöten kapusi hän yläkertaan, jossa
hänen vanhempansa eläessään olivat asuneet. Kaikki mitä irtonaista
ja kodikasta siellä oli ollut, joka juuri kodin kodiksi tekee, se
oli poissa, kannettu, kiskottu, lakastu pois. Olipa koko asunto kuin
kallioon veistetty kokoelma hautakammioita, mutta valmistettuja
ruumiittomia sieluja varten, joilla ei enää ole ruumiillisia
tarpeitakaan.

Ainoastaan jälkiä oli elämästä jälellä. Neljästä nelikulmaisesta
harmajasta täplästä sillalla saattoi vielä nähdä, missä sänky oli
ollut, kaksi mustaa viirua merkitsi pöydän sijan ja niiden välinen
laattia oli kenkäin kuluttama ja kantanaulojen kuopille painama.
Tummahtava täplä seinässä osotti mihin vanhuksen oli ollut tapana
nojata päätään, kun hän levähtääkseen oikasi sen taaksepäin.
Liedestä oli sinkoillut hiiliä ja ne olivat polttaneet laattian
mustankirjavaksi. Äidin huoneessa oli vielä seinään kiinnitetty
kivitaulu, joka kuvasi neitsyt Maariaa lapsi sylissään; Maaria
katselee siinä toivokkailla silmillä lastaan, aavistamatta, että
hänellä on polvellaan vastainen rangaistusvanki. Sten herran valtasi
omituinen ahdistus tuota katsoessaan ja hän käveli edelleen. Salaoven
kautta nousi hän ullakolle ja sieltä katolle. Allaan näkee hän sieltä
koko tuon laajan maa-alueen, jota hän äsken on omakseen sanonut:
lehteväin kunnasten keskessä vihantina lainehtivat pellot, joissa
touko vielä äsken häntä varten kasvoi helimoidakseen ravinnoksi
kaikille niille, joiden tuli laittaa hänelle vaatteet ja ruoan,
hoitaa hänen hevosensa, hänen koiransa, hänen haukkansa, hänen
karjansa. Edellisenä syksynä hän tässä seisoi katsomassa, miten
hänen väkensä häntä varten kylvi ruista; nyt oli vennon se siitä
leikattava ja korjattava aittoihin. Äsken sai hän määrätä, milloin
tuon välkkyvän virran kalojen elinmitta oli täysi; äsken sai hän
vielä käskeä, koska petäjän tuolta aholta tuli kaatua ja koska
oli pyydettävä riista metsästä; kuuluivatpa itse tuon äärettömän
avaruuden eläjät, linnutkin, hänelle, vaikka olisivat lentäneet itse
Itävallan mahtavan keisarin alueelta. Vielä hän ei voinut käsittää,
ettei hänellä enää ollut mitään tästä kaikesta, sillä hän ei ollut
koskaan ollut mitään vailla eikä hän siis tiennyt mitä omistaminen
on; sanomatonta tyhjyyttä hän vain tunsi ja synkältä kajasti
hänelle maisema. Vasta saapuneet pääskyt liitelivät viserrellen
hänen ympärillään ja uusivat vanhoja pesiään räystään alla; toiset
löysivät pesänsä, toiset eivät; näiltä oli syksyinen sade ja talvinen
tuisku särkenyt hapraat savimajat ja pudottanut ne taloa ympäröivään
suojahautaan; mutta olipa savea pellolla, vettä virrassa ja kortta
joka mättäällä ja kodittomuuden aikana oli heillä koti joka pensaassa
ja joka ladossa katto-olkien alla; huoletta ne metsästelivät
ilmavassa alueessaan, valitsivat itselleen puolisot ja viettivät
hilpeät häänsä sinervässä kevätilmassa, jossa lemusi lehteensä
puhenneiden koivujen ja kukkivain havupuiden tuores tuoksu, tuulahdus
laihon vehmasta kasvua ja pientareen pajukon hunajaisia helpeitä. Hän
käveli kattoharjaa pitkin ja asettui seisomaan viiritangon varaan.
Ja katsellessaan siitä valkoisten keväthattarain vilkasta kulkua,
tuntui hänestä, kuin olisi hän lennellyt satujen ilmalaivassa pilvien
keskitse ja kun hän siitä taas katsoi maahan tuntui se hänestä
multaläjän ryhmäkkeeltä, joka oli viskattu alas jostakin taivaan
riinteeltä. Mutta hänessä kyti epämääräinen tunne, että hänen nyt
juuri täytyi lähteä tuonne alas kaivelemaan mullikkoon etsiäkseen
ruokaansa; hän tunsi, että hän jaloiltaan oli kiinni maassa, vaikka
hänen harhailevat katseensa valloillaan purjehtivat ylhäällä
hopeankuultavain pilvien keskessä.

Kun hän laskeutui alas ahtaita ullakon portaita myöten, tuntui
hänestä kuin hän olisi laskeutunut johonkin puristavaan
purasimenreikään, jossa hän hiertyi yhä tiukemmalle ja tiukemmalle.
Hän kävi puutarhassa ja katsoi kuinka omenapuut tekivät kukkaa.
Kuka oli poimiva hedelmän näistä puista, jotka hän oli istuttanut,
ja joiden hedelmänkantoa hän vuosikausia oli odotellut? Hän
pilkisti tyhjään talliin; kaikki hevoset olivat poissa, paitsi yhtä
pattijalkaista raudikkoa, jolla hän ei koskaan ollut viitsinyt
ratsastaa. Koiratarhassakin hän kävi, mutta näki siellä ainoastaan
kymmenen tyhjää koppia. Silloin hänen sydämmensä katkeruus kuohahti,
sillä hän tunsi, että häneltä oli riistetty ne ainoat elävät olennot,
jotka häntä olivat rakastaneet. Kaikki muut, ystävät, vanhat
palkolliset, mökkiläiset ja päiväläiset, olivat vähitellen, sitämukaa
kuin talo köyhtyi, kylmenneet, vaan nämä olivat pysyneet entisellään.
Hän ihmetteli, ettei hän ollut tuota kaipuuta tuntenut itse
päärakennuksessa, mutta hän unhotti, että hän siellä oli kaipuuseen
vähitellen tottunut.

Sten herra käveli pihalle. Siellä hän näki näyn, joka tuota
pikaa palautti hänet olevaan todellisuuteen. Nelipyöräisissä,
kahden härkäparin vetämissä vankkureissa oli vuorenkorkuinen
kasa talouskapineita ja huonekaluja; alimmaisena oli vanha,
taideleikkauksilla koristettu tammisänky, mahtavat vaate- ja
tavarakaapit, jotka olivat raudoitetut kuin linnat varkaiden
varalle, sekä työpöydät ja ruokapöydät; niiden päällä arkituvan
penkit, kukkamaalauksilla koristetut, äidin kangaspuut ja isoisän
korkeaselkäinen nojatuoli ja ylinnä hänen oma kätkyensä sekä pieni
rukousjakkara, johon polvistuneena äiti niin monaste oli rukoillut
kehdon vieressä; oli kasottain keihäitä, miekkoja ja kilpiä, joiden
avulla esi-isät kerran olivat valloittaneet ja puolustaneet koko
tätä vihannoivaa maata, josta hänen nyt oli määrä lähteä ulos
avaraan maailmaan ansaitsemaan leipänsä otsansa hiessä. Kaikki nämät
kuolleet esineet, jotka paikoillaan ollen olivat olleet osia hänestä
itsestään, makasivat nyt siinä kuin ruumiit, kuin juurineen maasta
kiskotut puut; siinä oli ääretön muistojen rovio, jonka hän olisi
tahtonut sytyttää palamaan.

Jo narahti portti, nostosilta laskettiin, ajaja iskee piiskallaan
etuparia, aisat ja hihnat risahtelevat ja tuo mahtava kuorma lähtee
raskaasti rämistämään pihamaan kivitystä pitkin ja kun se kulkee
puisen sillan yli, jymisee alusta kuin ontto hautaholvi.

-- Viimeinen kuorma? kysyy portinavaaja ajajalta.

-- Viimeinen kuorma, huutaa tämä vastaan kuorman huipulta.

Sana "viimeinen" vihlasee syvästi Sten herraa, sillä nyt tuntee hän
itse olevansa viimeinen isäinsä talossa. Mutta pitkäksi aikaa hän ei
jouda tämän mielialan haltuun antautumaan, sillä outo mies lähenee
häntä taluttaen raudikkoa, jonka hän pysäyttää siihen viereen.

-- Linna on suljettava, sanoo mies.

-- Miksi suljettava? kysyy Sten muuten vain kuullakseen oman äänensä
kaikua.

-- Siksi, että se on revittävä! Kuningas ei suvaitse niin monia
linnoja valtakunnassaan.

Sten tarttui raudikon suitsiin ja viskautui satulaan. Kepeästi
kohottautui hän jalustimille ja ajoi pää pystössä porttiholvin kautta
ulos. Siellä ottaa hän esille kultarahan, jonka hän viskaa jälkeensä
tielle; portinvartija ja tallirenki juoksevat sitä kilvan kaappaamaan.

Kun hän on ratsastanut laskusillan yli, seisottaa hän hetkeksi
hevosensa, odotellen kunnes kuorma on kääntynyt mutkauksen taa.
Sitten kääntää hän ratsunsa metsäpolulle ja häviää koivujen lomiin.

-- Ihmettelenpä, mikähän tuostakin mahtaa tulla, tuumii portinvartija.

-- Kuninkaan mies, knihti, vastaa tallirenki.

-- Ee-ei, siihen hänestä ei ole, ei ole sellaiseen opetettu, lukemaan
vain ja kirjoittamaan.

-- Sitten hänestä kai tulee kuninkaan kirjuri.

-- Ei tämän kuninkaan, sillä hänen isänsä oli kuninkaan luona
epäsuosiossa, syystä, että hän ei tahtonut taistella kansalaisiaan
vastaan.

-- No ruvetkoon sitten miksi haluaa.

-- Ee-ei, ei miksi haluaa. Hänen on ruvettava sellaiseen toimeen,
jota hän osaa, ja jos hän ei osaa mitään, niin hänestä ei tule mitään.

-- Juuri niin, juuri niin. Vaikken sentään tiedä, mitä pitäisi osata
esimerkiksi portinvartijan toimeen!

-- Ooh, siihen pitää olla malttia ja voimia, pitää jaksaa valvoa öitä
-- ei sitä tuollainen aatelispoika voi.

-- Hm, kyllä aatelispojat osaavat öitä valvoa, se on nähty, mutta
siksi juuri taitaakin olla voimien laita niin ja näin.

-- Mutta muuten, toverini, pitäköön hän huolen itsestään. Nyt suljen
minä portin ja lähtekäämme sitten yhdessä särkemään kultarahamme.

-- Tehdään se, hän tehköön mitä tahtoo.

-- Mitä osaa, toverini; hän ei saa tehdä mitä tahtoo.

-- Aivan niin, aivan niin.

Vitjat rasahtivat, laskusilta nousi ylös ja portti sulkeusi kumeasti
kolahtaen.

       *       *       *       *       *

Mutta Sten herra ratsasti tuntikausia edelleen tietämättään minne hän
ratsasti. Hän tiesi vain, että tie kävi ulos maailmaan, pois kodista
ja sen suojasta. Hän näki auringon asemasta, että päivä kääntyi
iltapuolelle ja raudikon riippuva pää kertoi hänelle, että ratsu
oli uupunut. Silloin hän laskeusi selästä, kierasi suitset höllästi
pariin kertaan hevosen etujalkain ympäri ja jätti sen polun viereen
rehevään nurmikkoon laitumelle. Itse hän laskeusi levolle lehmuksen
alle. Mutta kun maa hänestä tuntui kostealta, taittoi hän muutamia
tuoreita koivuja, teki vuoteen niiden pehmeälehtisistä lehvistä,
repipä vielä vähän tuohtakin alustakseen. Ja siihen hän nukkui.
Vaan kun hän heräsi, tunsi hän tuimaa nälkää; kitalaki oli kuiva
ja kieltä ja kurkkua kirveli. Raudikkoa ei näkynyt missään; ei hän
tiennyt missä hän oli, ihmisasuntoa ei ollut näkyvissä eikä hänellä
ollut toiveita ehtiä kievariin ennen yön tuloa. Silloin hän laskeusi
polvilleen ja rukoili apua suojelusjumalaltaan ja kun hän tätä
puhutteli nimeltään, pyhä Blasius, muistui hänelle mieleen, miten
tämä pyhimys samanlaisissa oloissa oli elättänyt itsensä juurilla
ja marjoilla. Rukouksen vahvistamana katseli hän ympärilleen, mistä
hän löytäisi jotakin syödäkseen ja juodakseen. Hänen katseensa
siirtyivät koivuun. Oli juuri se aika, jolloin koivuista mahla
juoksee. Veitsellään kuori hän tuohta rungosta, pisti tuohen päät
limittäin kiinni puupuikoilla, joten siitä syntyi vedenpitävä rove.
Sitten kaiversi hän reijän puuhun ja sen kovasta rungosta lähti nyt
juoksemaan nestettä, väriltään kirkasta kuin Reiniläinen viini.
Sillävälin kun neste juoksi ropposeen, katseli hän ympärilleen
ja näki metsistyneen omenapuun, jossa oli pieniä, talventakaisia
omenoita, mustuneita jo tosin ja paleltuneita, vaan vatsantäytteeksi
kumminkin syötäviä. Muutamia hän puuhun noustuaan niistä poimi ja
söi ja sitten puisteli hän puuta, joten hedelmiä enemmältä tipahteli
maahan. Juuri oli hän tästä keksinnöstään ihastumaisillaan, kun hän
kuuli takaansa äänen, joka tylysti hänelle huusi:

-- Kuuleppas varas, mitä teet sinä siellä?

-- Ei ole varasta täällä, vastasi Sten herra.

-- Joka varastaa, se on varas, vastasi ääni. Laskeudu heti alas
puusta taikka makaat vielä tänä yönä vainajana.

Sten herra päätti laskeutua maahan ja koettaa selittää asiansa. Hänen
edessään seisoi ankaran näköinen mies, suuri koira seurassaan.

-- Ensiksikin -- rupesi tuo virallinen mies nyt ankarasti sanelemaan
-- olette raiskanneet hedelmää kantavaa puuta: sakotettakoon
kolme markkaa ja menettäköön kirveensä, seitsemästoista luku
rakennuskaaressa.

-- Luulin, että ihmisellä on oikeus poimia yleisen metsän hedelmiä,
vastasi Sten, jota ei koskaan ennen oltu tällä tavoin puhuteltu.

-- Ei ole mitään yleisiä metsiä, niitä oli ainoastaan Aatamin ja
Eevan aikoina. Muuten olin juuri säästänyt nuo omenat hapattaakseni
niillä kaalini. Mutta toiseksi olette leikelleet ja turmelleet
kauniin aisani.

-- Aisanne?

-- Niin, koivusta tuosta olin aikonut tehdä aisan. Ja te olette
kiskoneet tuohta toisen metsästä, sakotettakoon kolme markkaa, sama
luku rakennuskaaressa Kristoffer kuninkaan maalaissa.

-- Luulin olevani Luojan vapaassa luonnossa ja arvelin oikeuteni
olevan säilyttää henkeni, vastasi Sten herra hiljaisesti.

-- Luojan vapaassa luonnossa -- missä se on? Minä en tunne muita
kuin rälssitiloja, verotiloja ja ruununtiloja. Kolmanneksi: Se on
luultavasti -- minä sanon luultavasti, sillä todistuksia puuttuu
vielä -- se on teidän hevonen, joka niitylläni käy laitumella!

-- Minun se on hevonen; eihän sen toki lie tarvinnut nälkään kuolla,
kun ympärillä kasvoi vihanta nurmi!

-- Ei kenenkään tarvitse kuolla nälkään. Jokaisella on oikeus syöttää
maantien varrella, jokainen saa poimia kahmalollisen pähkinöitä ja
jokainen matkustaja saa kaataa itselleen puun kärryn akseliksi,
jos hän on joutunut hätään. Mutta te olette joutuneet kiini
nelikertaisesta varkaudesta ja siis pidän minä hevosen.

-- Ja jätätte minut yksin yöksi metsään, jossa mulla tuskin on oikeus
tehdä tulta edes lämpimikseni!

-- Joka kaataa polttopuita toisen metsästä maksakoon sakkoa kolme
markkaa... ei, sitä oikeutta teillä ei suinkaan ole. Minä huomaan,
että te ette koskaan ole omistanut mitään.

-- Ei näin menetelty ikinä isäni talossa. Siellä ei tiettykään
moisista kaarista eikä luvuista. Minun talo-oikeuteni ei ollut
koskaan niin pikkumainen kuin sinun lakisi.

Silloin tapahtui ankarassa miehessä äkkimuutos. Varsinkin näyttää
sinuttelu mieheen mahtavasti tepsineen. Hän talutti raudikon Stenin
luo, piti jalustinta varalla ja notkisteli polvensa astuinportaaksi.

-- Anteeksi, jalosukuinen nuori herra, te olette huvimatkalla ja
teette pilaa vanhasta lainlukijasta. Mutta muutamat mustuneet omenat
eivät voine väliämme turmella.

Sten herra, joka rakasti totuutta, epäili vähän tätä uutta
ystävyyttä, vaan kun hän kernaasti halusi päästä seikkailusta
erilleen, viskausi hän satulaan.

-- Kuule, virkkoi hän virallisesti, missä on lähin kievari?

-- Puolen penikulman matka etelään päin, jos teidän armonne ajaa
Tukholmaan.

-- Hyvä. Nyt kiitän sinua kestistä ja teen sulle pienen kysymyksen.
Sano minulle: jos hädässään varastaa, niin sehän on varkautta; mutta
jos huvikseen varastaa, mitä se on?

-- Se on pilantekoa.

-- Hyvä. Mistä tietää tuomari, onko se pilaa vai totta?

-- Sen hän kyllä näkee.

Sten herra kannusti raudikkoa, nojautui eteenpäin ja virkkoi
mennessään:

-- Ei ukkoseni, sitä hän ei näe.

Ja raudikko lähti nuolena ravaamaan pois hämmästyneen lainlukijan ja
hänen aisapuunsa äärestä.

Mielessään tämä hauska juttu ja ajatellessaan pian pääsevänsä katetun
pöydän ääreen, ajeli Sten herra hilpeänä ja iloisena edelleen ja
puolentunnin kuluttua lasketti hän puomin yli kievarin pihalle, jossa
hänet herrana vastaanotettiin. Hän heittäytyi istumaan pöydän ääreen
tuvan ulkopuolelle, tilasi kanaa kastikkeen kanssa ja Travelaista
olutta, jota isäntä lupasi hankkia, vaikka hänen olisi läpi koko
kylän sitä haettava.

Kaunis oli kevätilta, Sten herra söi ja joi mitä parhaalla
ruokahalulla, vaikkei hänestä nälän kanssa tykkänään lähtenytkään
se säikähdys, jonka hän äsken oli tyhjän vatsan ahdistaessa niin
ikävässä muodossa tuntenut. Hänen ajatuksensa eivät päässeet erilleen
lainlukijan käytöksestä ja hän aavisti, että kunhan hänen kaunis
samettitakkinsa ei enää ollut häntä suojelemassa, niin täytyi hänen,
samoin kuin jokaisen aatelittoman miehen, alistua välttämättömyyden
kovan lain alle. Hän käsitti, että hänen välttämättä täytyi yhtyä
työtätekeväksi jäseneksi yhteiskuntaan ja liittyä johonkin sen
monista ammattikunnista, jos hän aikoi elää; sillä maa kaikkine
lahjoineen oli jo muiden haltuun joutunut ja sarottain jaettu, jopa
siihen määrään, että luomisen herra sai kuolla nälkään hedelmäpuun
alle, ellei hän tahtonut hirttäytyä siihen, jotavastoin taivaan
linnuilla oli oikeus samasta puusta vapaasti hankkia ravintonsa. Hän
ihmetteli, miten ihmiset antoivat oravain ja ruisrääkkäin vapaasti
verottaa pähkinäpuita ja rukiintähkiä ja säilyttää kunniansa ja
vapautensa, kun ihmiselle ainoastaan hätätilassa myönnettiin oikeus
ottaa ravinnokseen kahmalollisen pähkinöitä. Tässä oli hänestä julma
ristiriita: hän sai pelastaa henkensä, mutta ei säilyttää sitä;
olihan kumminkin jokainen uusi ateria uusi hengenpelastus. Mutta
olivathan toiselta puolen hänen omat esi-isänsä säätäneet nämä lait
ja olihan hän itse ollut mukana niitä käyttämässä. Ketä hän sitten
moitti? Eiköhän syy ollut osaksi hänen omansa ja olivathan seuraukset
varsin luonnollisia.

Näitä miettiessään keksivät hänen katseensa ihmisolennon, joka
suurelta maantieltä ohjasi kulkunsa suoraan kievaria kohden. Olento
tuli lähemmäs ja Sten näki tulijan olevan kolmenkymmenvuotisen
mustapintaisen miehen: pitkät käsivarret, käyrät polvet ja jalkaterät
kuin lapiot. Hartioilla roikkui haarapussi ja kädessä heilui
kyhmysauva. Kallistamalla olkapäätään viskasi mies pussinsa Sten
herran viereiselle pöydälle, istahti penkille ja kolkutti sauvallaan
pöytälautaan, joka paukahti kuin laukaus. Ja hän huusi sisään:

-- Hei, kapakoitsija, kanna tänne haarikallinen olutta arvokkaalle
sällille Tukholman seppäin ammattikunnasta.

Kievarin isäntä, joka luuli jonkun ylhäisen herran saapuneen, riensi
ulos, vaan kun hän näki kisällin, kääntyi hän selin ja virkkoi
halveksivalla äänellä Sten herralle:

-- Tuollaisella ei ole koskaan rahaa. Ei anneta.

-- Kuule kapakoitsija, jos et pyhän Miikaelin nimessä kanna mulle
olutta, niin lähetän korkean ruunun sinun kimppuusi, virkkoi sälli
sauvaansa kohotellen.

-- Jos uhkaat, pääset hirteen kotirauhan rikkomisesta, vastasi
kievari. Et maksanut viimeksi täällä ollessasi, kerää vain pussisi
kokoon ja ala laputtaa maantielle, lautamies istuu tuolla sisässä.

-- Minä maksan sällin oluen, virkkoi Sten, joka rupesi tuntemaan
myötätuntoisuutta tuota paljastettua isoäänistä kohtaan.

-- Nuori herra on ystävällinen mies ja näkyy käsittävän mitä
matkustaja tarvitsee. Mitä maksuun tulee, niin onhan se minusta sama
kuka maksaa. Tänään minä, huomenna sinä. En kieltäydy koskaan hyvässä
seurassa. Ja onhan lukkoseppä arvokkaasta seppäammattikunnasta yhtä
hyvä kuin toinenkin matkustaja, teidän luvallanne.

-- Oikein, sälli. Ja jos oikein tuumataan, niin olemmehan kaikki
matkustajia ja kun matkustamme, niin olemmepa kaikki samanarvoisia.
Kukin kantaa omaisuutensa mukanaan.

Sälli, joka oli saanut haarikan, pyyhkäsi lakin päästään ja lausui
juhlallisesti:

-- Pyhä Mikael ja pyhä Loyos! Sen sanottuaan taivutti hän päänsä
taaksepäin ja nielasi muutamia valtavia kulauksia, niin että
kaulalihakset aaltoilivat kuin käärmeen selkä. Sitten henkäsi hän,
kohotti haarikan toistamiseen ja virkkoi:

-- Teidän kunniaksenne, nuori herra! Ja nyt hän joi muutamain
minuuttien ajan niin että kaulajäntereet olivat kireällä kuin
silahihnat. Lopetettuaan kaatoi hän viime pisarat kynsilleen, iski
haarikan pöytään ja huusi tupaan:

-- Kaksi täyttä! Nyt minä tarjoan.

-- Ja nuori herra maksaa? kysyi kapakoitsija. Sten herra nyökäytti
päätään ja sälli jatkoi:

-- Sama se kuka maksaa. Communum bonum, kuten meidän on yhdistyksessä
tapana sanoa. Tänään minä, huomenna sinä.

-- Istu tähän sälli, virkkoi Sten, ja ruvetkaamme juttuamaan. Sinä
olet kuulemma seppä.

-- Lukkoseppä ja Tukholman arvoisan seppäkomppaniian lipunkantaja,
kunnia olkoon pyhän Mikaelin ja pyhän Loyoksen.

-- Sanoppas, onko vaikeaa tuo ammattisi?

-- Vaikeaa, niin, ei siihen joka mies kykene. Se on ammateista
vaikeinta. Se on virka maailmassa tärkeimpiä, hienoin maallikkovirka,
yhteiskunnan tuki ja turva. Eihän sepättä kukaan voi toimeen tulla.
Uskokaa minua kun sen sanon. Alkujaan se oli erään Rooman keisarin
neuvonantaja nimeltään Vulkanis, joka sepäntaidon keksi, -- ja te
kysytte, onko se vaikeaa!

-- Mutta voineehan sitä oppia, kysyi Sten herra, jota sällin puhe
enemmän huvitti kuin vakuutti.

-- Oppia? Ei nuori herra ja jalosukuinen, ei sitä voi oppia.

-- Oletpahan sinäkin sen oppinut?

-- Niin minä? Se on toinen asia, vastasi sälli syvämietteisesti ja
katseli kuin kuvia haarikan pohjasta.

-- Mutta miksi ei se voi minullekin olla toinen asia, intti Sten
herra.

-- Ojentakaapa kouranne tänne, minä pyydän, nuori herra.

Sten laski pöydälle hentoset, valkoset kätensä. Sälli nauroi:

-- Ei kelpaa. Katsokaapas näitä.

Hän ojensi esiin jättiläiskäpälänsä ja puristi sillä tinaista
haarikkaa, niin että se keskikohdalta kävi ohkaseksi kuin tuntilasi.

Sten herra ei ollut sittenkään vakuutettu.

-- Ethän liene syntynyt semmoisilla käsillä.

-- Olenpa herraseni, noine käsineni juuri olenkin syntynyt. Minä
olen syntynyt sepäksi samoin kuin te olette tyhjäntoimittajaksi, --
anteeksi. Mihin te luulette tuollaisilla eväsillä kykenevänne tässä
maailmassa? Heh! Onni teille, ettette tarvitse tehdä mitään, sillä
kaikenlaatuiseen työhön te olisitte liian köykänen.

-- Ja minä tässä juuri tuumin ruvetakseni sepäksi, virkkoi Sten
viattomasti.

-- Ei saa tehdä pilkkaa arvokkaasta ammattikunnasta, nuori herra.
Sanonpa teille muuten, että meillä on toiset ajat nyt kuin ennen;
sepästä voi tulla pormestari ja raatimies ja se herra Vulkanis,
josta äsken mainitsin, oli Itävallan keisarin neuvonantaja. Ei
pidä ylhäisenkään olla ylpeän, -- onhan tuommoista ennenkin nähty.
Lyypekkiläiset ovat kauppiaita ja ammattilaisia, vaan he hallitsevat
itsensä ja kuningas Kaarlo Knuutinpoika oli toisena päivänä kuningas,
toisena ei mitään. Jos hän olisi jotakin oppinut, olisi hän jotakin
taitanut.

-- Juuri sitähän halusin sanoa, seppä kulta. Voinpa ilmoittaa, etten
enää ole mikään aatelisherra, vaikka kuljenkin samettitakissa.

-- Kannatte pukua, hä, olematta aatelisherra?

-- Olen ollut, mutta nyt en ole mitään. Kisälli repäsi silmänsä
suuriksi, vetäytyi lähemmäs ja tarkasteli tyystin Steniä.

-- Luistaa alaspäin, niinkö? Takaperin, hä? Kovat ajat! Kun varkaat
tappelevat, saa talonpoika lampaansa takasin. Niin, niin. Ei ole
olemassa ylhäisiä sukulaisia? Eikö hienoja ystäviä edes? Siis yksin
maailmassa? Täytyy ruveta sepäksi, kun ei muuksi voi ruveta!

-- Niin, jos voin ruveta sepäksi.

-- Vai ei mitään! no se on vielä huonompi kuin sinun virkasi, Klaus.
Minun nimeni on nähkääs Klaus. No nythän voit olla ylpeä, Klaus.
Mutta minä en ole ylpeä ja suon siis mielelläni, että tarjootte mulle
haarikkaan, viimeiset olivat minun. -- Miltä tuo kana maistui? Se on
minusta sitkeän näköistä.

Klaus hiasi hiukan hampaitaan, ikäänkuin ollen purevinaan jotakin
sitkeää. Sten vastasi:

-- Hyvä kana oli, tahdotteko jotakin pureskeltavaksi?

-- Jos voisin olla varmana, että se on syötävää, muuten en siitä
välitä. Sillä kun minä jostakin rahan maksan, niin tahdonpa silloin,
että se on kelvollista ja maukasta.

Sten tilasi kananpaistia ja uusia oluvia ja jatkoi katkennutta
keskustelua:

-- Tahdotteko siis suosittaa minua ammattikunnallenne?

-- Koetanpa tehdä mitä voin, mutta helppo juttu se ei ole saavuttaa
vaikutusalaa sen isäntäin luona. Sattuipa onni teille, että tulitte
tutustuneeksi seuran lipunkantajaan, sillä hänen sanallaan on toki
merkitystä, vaikka hän kulkeekin pussi hartioilla, kun hän on
retkillään.

Sten herra, joka ei ollut tottunut niin paljoon olueeseen eikä
varsinkaan niin huonoon, kuin täällä tarjottiin, rupesi käymään
uniseksi ja nousi lähteäkseen matkustajaintupaan. Mutta Klaus ei
millään ilveellä suostunut hänen ehdotukseensa.

-- Ei, istu poikani, ja juo maljallinen viiniä minun seurassani;
onhan ilta mitä ihanin eikä ole pitkä matka vuoteellekaan. Jos sinua
rupee nukuttamaan, niin keveästi minä sinut kannankin rappusia ylös.

Mutta Sten herra ei voinut juoda enempää. Klaus suuttui ja kysyi,
kieltäytyikö Sten juomasta lipunkantajan kanssa. Sten pyysi anteeksi,
mutta hän ei voinut. Klaus piti häntä ylpeänä ja varotti häntä
siitä, se koituu omaan nilkkaan. Sten tuskin unelta enää erotti mitä
siinä puhuttiin ja kiipesi tupaan, jossa hän nousi makuulavalle;
haki siellä haparoimalla polsterin päänsä alle ja nukkui siihen
hetipaikalla. Kauan oli hän mielestään nukkunut, kokonaisen
vuorokauden, kun hän heräsi ja tunsi polton kasvoissaan, ikäänkuin
olisihan ollut keskellä säkenikköä. Hän kohottautui ja kuuli, että
koko tupa soi yhtä pirullista sääskenlaulua; sääskiä oli aivan
sakeasti huoneessa. Hieman koottuaan ajatuksiaan saattoi hän alhaalta
kuulla ihmisääniä ja kaikkien ylinnä kaikui Klaus ystävän karkea
passo:

-- Niin, sellainen perhanan sukkela poika se on. Vanhat, vanhat tutut
me muuten ollaan. On häntä hieman pilattu hienoilla vaatteilla ja
muulla sellaisella, mutta kyllä se lähtee. -- Kievari, lisää viiniä!
-- Niin, katsos, hänen isänsä oli mulle vanhastaan vähän velkaa ja
nyt minä käytin tilaisuuden sen kuittaamiseen. Juo terveydeksesi,
lukkari.

Sten hypähti pystöön ja katsoi muutamasta raosta, josta näkyi miten
Klaus istui pöydän päässä ja johti keskustelua, rinnallaan kievarin
isäntä ja toisella puolella toinen mies, nähtävästi lukkari. Pöytä
oli tuoppeja ja haarikkoja kukkurillaan eikä näkynyt vierailla olleen
jano.

Lukkari, joka arveli sällin jo kylliksi puhuneen, korotti nyt äänensä.

-- Kuules Klaus, sinä sanot että hän ei ole mitään, ei ole missään
toimessa ja on rahaton. Tiedätkö miksi sellaista kutsutaan?

-- En.

-- Se on irtolainen. Tiedätkö mitä laki säätää kiertelevistä
irtolaisista?

-- En, en. --

-- Joo, se säätää, että kuka tahansa saa tarttua sellaisen
maankulkijan kaulukseen, ja viedä hänet lääninputkaan, niin säätää
laki. Ja se on oikein. Sillä Jumala on alkujaan luonut ihmisen
tekemään työtä, tekemään jotakin hyödyllistä.

-- Taikka sitten olemaan rikas, pisti kapakoitsija väliin.

-- Vaiti, älä keskeytä minua. Tekemään jotakin hyödyllistä, tavalla
taikka toisella, millä tahansa. Pax!

Lukkari keskeytti saarnansa ja pistäysi nurkan taa.

-- Sillä miehellä on pää paikoillaan, virkkoi kievari, ja nyökäytti
päätään lukkariin päin, joka jo samassa tuli takasin ja istahti
paikoilleen.

-- Otaksutaan nyt, jatkoi tämä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät
tahdo tehdä työtä; otaksutaan, että on ihmisiä, jotka mieluummin
tahtovat elää muiden kustannuksella...

Klaus katsoi ylöspäin eikä ollut huomaavinaankaan, mitä puhuttiin.
Mutta lukkari nielasi kulauksen ja jatkoi:

-- Silloin kysyn minä: mitä on sellaisille ihmisille tehtävä? Voiko
siihen kukaan vastata?

Kievarin isäntä yritti vastaamaan siihen, vaan lukkari esti sen
viuhtasten vasemmalla kädellään.

-- Voiko siihen kukaan vastata? Ei. Meidän täytyy vastata ei, sillä
me tiedämme sen osittain ja osittain ennustamme. Mutta minä vastaan
näin: Cur tuus benevolentium! Pax!

Hän joi pikarin pohjaan ja nousi kävelemään, päästäkseen turmelemasta
puhettaan loppusanojen huonolla käännöksellä.

Sten herra viskausi uudelleen vuoteelleen ja kätki päänsä patjan
alle. Hänestä tuntui, että hän oli maannut jo toisen vuorokauden,
kun hän heräsi siitä, että joku jalka sangen tuntuvalla tavalla
liikuskeli vuoteella. Sten hypähti istualleen ja näki seinäaukosta
pilkoittavan aamusen sarastuksen valossa ystävänsä Klaun, joka
nähtävästi ei uskaltanut nojautua alaspäin, seisovan yhdellä jalalla
ja, pidellen kurkihirrestä kiini, toisella jalallaan etsivän
vuoteelta nukkuvaa ystävätään. Hakiessaan hän ähkyi ja hoki: missä
sinä! missä sinä! Ja kun hän vihdoin näki hämärikössä Stenin kasvot,
asettui hän seisomaan molemmille jaloilleen ja virkkoi:

-- Tiedätkö sinä mikä sinä olet, hä? Tiedätkö sinä, että olet
löysäläinen? Löysäläinen juuri, irtolainen, joka joudut putkaan, jos
et syö toisen leipää, koska sulla ei ole omaa, hä? Tiedä siis, että
nimismies on kintereilläsi ja jos et ennen päivän valkenemista ole
matkoissasi, niin olet putkassa. Ymmärrätkö?

Sten ymmärsi, että putkasta oli puhe; olihan hän jo yöllä siitä
jotakin kuullut. Mutta hän ei ymmärtänyt, miksei ollut lupa
kulkea maantietä työnhaussa ja turhaan koki Klaus panna parastaan
selittääkseen hänelle, että hänellä täytyi joko olla työtä taikka
omaisuutta sen ja sen verran. Sten herra, joka vankilaa kammoi kuin
kuolemaa, suostui kumminkin kohta ottamaan hevosensa tallista,
jättämään harvoista kultarahoistaan muutamia Klaulle, joka lupasi
suorittaa maksut kievarin isännälle; tämä taas ei muuta toivonutkaan,
kuin että Sten lähtisi matkoihinsa, koska on rangaistus sillekin,
joka irtolaisia pitää talossaan. Sten sanoi sepälle jäähyväiset ja
lupasi käydä hänen luonaan Tukholmassa.

Taas istui hän hevosen selässä; kesken unensa oli hänen täytynyt
lähteä, lähteä ajettuna majatalosta, paeta vankilaan joutumista. Ja
hän päätti vahvasti ajaa pysähtymättä, ennenkuin tuli pääkaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Kahta vuorokautta myöhemmin, eräänä lauvantai-iltana, pysäytti Sten
raudikkonsa Brunkebergharjun korkeimmalle kunnaalle, sillä kohdalla,
jossa sen katkasee Norrström virran pohjoinen haara. Ensi kertaa
näki hän edessään pääkaupungin, tuon merkkipaikan, jossa mahtavat
alituiseen taistelivat vallasta. Molempain virranhaarain välisillä
pienillä kalliosaarilla lepäsi tuossa tornien ja muurien ympäröimänä
se yhteiskunta, johon hänen nyt oli pyrittävä jäseneksi. Taistelu
kuningas Kaarlo Knuutinpojan ja arkkipiispa Jöns Bengtinpojan välillä
oli kuumimmillaan, mutta Stenille oli yhdentekevää, kumpi heistä
oli voitolla, sillä hänen isänsä oli ollut kuninkaan epäsuosiossa
ja arkkipiispan suvun ja hänen sukunsa välillä oli vallinnut vanha
vihainen riita. Kun nyt iltapäivän aurinko loi vaakasuoria säteitään
lippuun, joka liehui linnan korkeimmasta tornista, näki hän siinä
Bonde-suvun vaakunan, venheen, kuvastuvan valkoista pintaa vastaan ja
siitä hän älysi, kuka sillä hetkellä oli isäntänä. Rauha näytti tosin
tällä hetkellä vallitsevan, vaan vaikeaa oli siltä päästä sisään
kaupungin portista. Hänen oli kai kaikissa tapauksissa ilmaistava
nimensä kirjoihin pantavaksi, ehkä piti hänen tehdä selko matkansa
tarkoituksesta, miksi hän tuli ja mistä hän tuli.

Hän oli perin uupunut ja siksi tuntuivat vaikeudet kahta suuremmilta,
muurit ylikäymättömiltä. Hän oli kuin piirittäjä, joka siinä mietti
parhaita keinoja päästäkseen tuohon kaupunkiin, jossa hän luuli
löytävänsä ainoan paikan, missä hän saattoi ansaita leipänsä sillä,
mitä hän oli oppinut, kirjallisilla tiedoilla.

Istuessaan siellä kukkulalla vakavissa mietteissään, kuulee hän
äkkiä vuoren juurelta iloisten äänien rähinän, johon sekaantuu
rumpujen ja huilujen pärinää. Klaaran luostarista tulevan tien
mutkauksesta lainehtii esiin iloinen joukko, joka vuoroin häviää
vuoren eteläisellä rinteellä olevain vihantain puutarhain taakse,
vuoroin taas tulee näkyviin. Saattue lähenee. Etummaisena ratsastaa
nuorukainen, seppele otsallaan ja kädessä köynnöksillä kierretty
keihäs; hänen perässään huilunsoittajia ja rummunlyöjiä koristettuina
tuoreilla lehvillä ja niiden jälessä parvi naamioittuja nuorukaisia,
puettuina mitä hullunkurisimpiin roomalaiskreikkalaisiin pukimiin.
Mutta viimeisenä ajaa hevoskaakin seljässä turkkiin puettu poika,
tuuhea tekoparta leuvassaan ja valkonen tukka, -- esittäen talvea.
Se oli toukokuujuhlan kulkue, joka oli Klaaran metsikössä käynyt
kevättä tervehtimässä. Sten päättää käyttää tilaisuutta hyväkseen,
ajaa rinnettä alas ja yhtyy juhlakulkueesen sekä saapuu sen keskessä
kaupunkiin kenenkään estämättä, vaikka hän tosin olikin huomaavinaan,
että itse porttiholvissa terävä silmäpari häntä tyystiin tarkasteli.
Hän ei voinut olla ajattelematta, kuinka vahdin ymmärrettävä
johtopäätös: iloiset ihmiset eivät ole vaarallisia, oli koitunut
hänen hyödykseen, hänen, joka ei suinkaan ollut erittäin iloinen.
Saavuttuaan molempain siltojen yli ja niiden porttien läpi, tuntui
hänestä olo turvallisemmalta.

Juhlakulkue pysähtyi Suurtorin partaalle ja siellä se hajaantui,
kokoontuakseen taas illemmalla Raatihuoneen kellariin, jolla oli
erityinen lupa olla auki koko tämän yön, koska myöhäsen kevään ja
kuninkaan voiton johdosta nyt vietettiin näin myöhänen toukokuunjuhla.

Sten herra meni asumaan erääseen ravintolaan Mustainveljesten
kadun varrelle; talossa oli pyhän Laurentiuksen kuva portin päälle
maalattuna. Hevonen vietiin talliin ja mies ohjattiin makuutupaan.
Siellä oli ääretön joukko vuoteita, mutt'ei istuimia ensinkään ja
kun Sten herrasta ilta oli liian kaunis paneutuakseen heti maata,
meni hän ulos kaupunkiin hakemaan saunaa tai uimapaikkaa. Kadulle
tultuaan masentui hänen mielensä ensiksi nähdessään nuo kapeat
solat, joita kaduiksi kutsuttiin ja joita myöten kulki kalpeita
ihmisiä, verettöminä, ummehtuneen ilman heikontamina; siellä ne
astelivat likalätäköissä, joihin porttien kautta kaikki liiat vedet
juoksutettiin.

Ihmisiä virtaili edestakaisin, edestakaisin; hän ihmetteli, ettei
tuo virta koskaan päättynyt, ettei nuo ihmiset koskaan väsyneet.
Itse kadulla, joka oli pyöreistä mukulakivistä laskettu, oli raskas
kävellä eikä hän voinut käsittää, miksi ihmiset olivat vedättäneet
kokoon sellaisia kiusankappaleita ja tehneet tien kivisemmäksi kuin
se oli. Taivasta ei näkynyt kuin vaaleanharmaa viiru talorivien
lomassa ja nuo korkeat porraskäytävät tuntuivat Jaakopinportailta,
joita sielut turhaan kokevat kiipeillä ylös noista löyhkivistä,
mustista haudoista. Stenin pää kävi pyörälle, häntä häirittiin
myötään: milloin jokin kantaja töykkäsi häntä, milloin ehti hevonen
polkasemaan hänen jalkaansa, milloin jysähti hän päistikkaa jotakin
ikkunalautaa vastaan. Kaikki nämä ihmiset olivat keräytyneet tälle
pikkuiselle saarelle, rakentaneet asuntonsa päällekkäin niinkuin
mehiläiset kekonsa -- miksi? Auttaakseenko toisiaan? Sitä hän ei
uskonut.

Kun hän oli kyselemällä ehtinyt Itäisen muurin vieressä olevan
saunan luo, valtasi hänet hillitön halu kylpeä ja peseytyä puhtaaksi
kaikesta tuosta ryönästä, jota hän täällä milteipä hengitti sisäänsä.
Yhteisessä riisumishuoneessa näki hän suuren joukon ihmisiä,
kaikensäätyisiä, sillä nyt oli lauvantai-ilta. Hämärikössä hän ei
voinut erottaa, minkä näköisiä ne olivat, vaan häntä puistatti se
kitkerä hien haju, joka seuraa ruumiillista työtä. Riisuuduttuaaan
otti hän liinan vyötäreilleen ja meni saunaan. Keskellä saunaa oli
tavattoman suuri, muurattu liesi, jossa paloi mahtava lieska; tämän
ympärillä katon rajalla oli puisia lauteita, joilla istui miehiä,
toiset vitsoen toisiaan vastoilla, toiset juoden olutta. Muutamat
kookkaat, karkealuiset naiset, hameet vyötäreille käärittyinä,
viskasivat vettä kuumuneelle uunille, josta suitsusi huurupilviä,
mihin kylpevät nauraen ja kirkasten ikäänkuin kietoutuivat. Siellä
melkein kuin kiehui alastomia ruumiita, tuuheita partoja, hehkuvia
katseita. Mutta millaiset olivat nuo ruumiit! Hän oli näkevinään
metsistyneiden petojen lauman, karvaisia rintoja ja raajoja, jotka
tuskin olisivat tarvinneetkaan vaatteita peitteekseen ja kun ne,
jotka odottivat lauteille pääsöään, tanssivat tulen ympärillä,
muistui hänelle mieleen vanhat noitasadut, joissa kerrottiin
männingäisten kantavan päätään kainaloissaan ja katselevan
ympärilleen ainoalla otsassa olevalla suurella silmällään. Ei
yhtään heistä voinut hän ruveta puhuttelemaan, vaikka he olivatkin
ihmisiä niinkuin hänkin; mutta eiväthän he kumminkaan olleet hänen
kaltaisiaan, eivät puhuneet eivätkä nauranneet kuten hän eikä ollut
heillä ruumiskaan hänen ruumiinsa näköinen. Sääret olivat näillä
leipureilla käyrät kuin lehmällä, jalkaterät olivat sisäänpäin
taipuneet niin että varpaat kävivät yhteen; kasvoista oli yön
valvonta ja kuumuus riistänyt kaikki lihakset ja kaiken rasvan.
Uhrautuivatko nämä ihmiset todellakin kanssaihmistensä puolesta, kun
he rupesivat tällaisiksi vaivasiksi, vai pakottiko heitä siihen hätä?
Sepillä olivat olkapäät kuin lapion laatat, käsivarret pitkät kuin
moukarinvarret ja jalat ulospäin taipuneet, niin että heidän täytyi
vuoron päältä viskata toinen ja toinen jalka eteenpäin päästäkseen
kulkemaan; räätäreillä kapeat rintakehät, kaarenmuotoiset, puikon
levyiset sääret, selät koukussa. Tiesivätköhän nuo kaikki, että
he tekemällä itsensä näin vaivaisiksi antoivat muille tilaisuuden
pysymään kauniina? Hänen kauneusaistinsa loukkautui jo niin, että
hän tahtoi mennä tiehensä, mutta sitten hän muisti, että täytyihän
hänen itsensä myöskin alistua saman kohtalon alaiseksi täyttääkseen
velvollisuutensa tässä yhteiskunnassa, johon hän oli tuomittu
jäseneksi, maksaakseen esi-isiensä ajattelemattomuuden, he kun
olivat riistäneet häneltä sen kohtalon, jonka osallisuuteen hän oli
syntynyt, -- hän muisti sen ja jäi. Mutta, ajatteli hän tuota laumaa
katsellessaan, eivät kalastajat, maanviljelijät eikä metsästäjät
siellä kotona maalla olleet tuon näköisiä. He olivat kuin metsän
puut, suorat joskin oksaiset. Tässä kaupunkilaistyössä oli tehty
jokin virhe, mutta hän ei voinut keksiä mikä.

Sten kävi ujosti erään jättiläisnaisen luo ja kysyi, voisiko hän
saada vannaskylvyn. Akka katseli hänen valkohipiäisiä kasvojaan ja
hänen pieniä käsiään ja työnsi hänet toiseen pienempään huoneeseen,
jossa oli muutamia tyheitä kylpyammeita.

-- Oikeahan tämä on herraslapsi, virkkoi eukko ja katseli häntä kauan
tutkistellen. Varmaankin on tuo tullut väärään paikkaan, vaan sama
se, kyllä täällä puhdas tulee.

Ja kuin lapsen laski hän nuorukaisen kylpyammeeseen ja rupesi häntä
pesemään.

-- Mitäs hittoja, milt'eipä ettei hivuttaessa nahka kulu puhki. On
se ero ihmisten välillä, -- kas tätäkin. Jalka kuin neitosella,
melkein näkee miten veri suonissa virtaa. Olenpa varma, ettei näillä
hienoilla ihmisillä ole verikään samanlaista kuin meillä. Entä kädet!
Ikäänkuin tuolla pyhän Johanneksen kuvalla Neitsyt Maarian kirkossa,
-- ei ne ole työtä tekemään luodut, ei totta tosiaan.

Pestyään nuorukaisen nosti eukko hänet varovaisesti jakkaralle,
jossa hellävaroen häntä pyyhki, ikäänkuin peljäten jonkun jäsenen
taittuvan. Otti sitten kamman ja rupesi sukimaan hänen vaaleita
kiharoitaan, puhellen itsekseen.

-- Silkinhienoa ja kullankarvaista. Siitä voisi kutoa messurinnustan
itse piispalle.

Sääski lensi avatusta ikkunaluukusta sisälle ja asettui Stenin
paljaalle olkapäälle; eikä sen kauan tarvinnut hakea, ennenkuin löysi
kohdan, mihin upottaa imukärsänsä, sillä iho oli maidonvalkoinen
ja pehmyt lämpösen kylvyn jälestä. Eukko keskeytti työnsä ja
katseli melkein hämmästyen, miten tuo kutsumaton vieras imi verta
nuoresta herrasta; hän näki, miten vaalenpunerva veri täytti sääsken
läpikuultavan ruumiin ja miten tämä iloisesti kohotteli etujalkojaan
ikäänkuin pidelläkseen kiini saalistaan. Silloin tarttui pesijätär
hyppysten päillä kiini sääsken siipiin ja piti sitä valoa vastaan.

-- No mikä se on? kysyi Sten herra käännähtäen jakkaralla.

Eukko oli kovin innoissaan, joten hän ei heti ehtinyt vastaamaan.
Vihdoin hän virkkoi:

-- Sääski se on.

-- Joka on saanut sisäänsä aatelisverta, niinkö? Luuletko nyt, muija,
että se on muita sääskiä parempi?

-- Sitäpä ei tiedä, virkkoi eukko, vielä tarkastellen uhriaan. Veri
on vettä sakeampi. Paljo olen ikänäni sääskiä nähnyt, mutta tämä on
jotain erinomaista. Tekisipä mieleni antaa sen jäädä eloon.

-- Katsellaksesiko, miten se käyttäytyisi toisia sääskiä kohtaan?
Tahtoisit ehkä nähdä, miten se synnyttäisi pieniä jalosukuisia
sääskiä, aatelisherroja ja neitosia, jotka lepäisivät silkillä ja
antaisivat muitten elättää itseään! Ei, saatpa nähdä, että se on
yhtä aateliton kuin kaikki muut, että sillä on veri samanlainen
kuin toisilla ja että, se on yhtä herkkä kuolemaan kuin tavallinen
kisällisääski.

Sten herra hosasi kädellään eukon hyppysiä kohden ja jälelle jäi
ainoastaan pieni vaaleanpunainen pilkku eukon etusormelle.

-- Kas, enkö sitä juuri sanonut, se on vaaleaa kuin pellava.

-- Se on vain ohkasempaa, se on kohta kuin silkka vesi ja juuri
siksi, näetkös, tulevat aateliset kuolemaan, mutta orjat tulevat
elämään.

Siihen päättyi keskustelu. Sten herra kiitti ja meni takasin saunaan,
jossa meteli nyt, oluen ja kuumuuden vaikutuksesta, oli huumaava.
Kiireesti hän pujottelihe kylpeväin lomitse pukuhuoneeseen, jossa
vaivoin löysi vaatteensa nahkahousujen, puserojen ja paitojen
korkeiden kasojen alta.

Kadulle tultuaan ohjasi hän taas askeleensa Suurtorille. Raatihuone
oli valaistu. Suuri porttikäytävä, joka vei kellariin, oli
köynnöksillä, vaakunoilla ja lipuilla koristettu. Huilujen ja
rumpujen iloisten sävelien houkuttelemana laskeusi hän leveitä
portaita myöten alaspäin. Vaikka hänestä tuntui mahdottomalta,
että ihmiset keräytyivät huvittelemaan maan alle, kun maa oli
suuri ja kaunis, täytyi hänen kumminkin myöntää, että raatihuoneen
kellari mahtavine, köynnöksillä kierettyine pilareineen oli komean
näköinen; sinne tänne oli pistetty vihkonen vuokkoja, kieloja ja
voikukkia. Suuret viini- ja oluttynnyrit muodostivat pitkiä käytäviä
ja tiskiä koristi äärettömän suuri tynnyri, jonka seljässä Baccus
ratsasti. Hiekoitettuja sivukäytäviä varjostivat nuoret kuuset ja
katajat ja laattialle oli yltyleensä sirotettu havuja. Soittajat
istuivat korkealla jättiläistynnyrillä ja ristiholveista riippui
tynnyrinvanteita, joissa paloi öljylamppuja ja vahakynttilöitä.
Ääretön ihmisjoukko, osaksi naamiopukuisena, osaksi juhlapukuisena,
oli ryhmittynyt pöytien ympärille taikka kuljeskeli tynnyrien välisiä
käytäviä pitkin. Ilo näytti yleiseltä ja vilpittömältä, olihan siihen
luonnollinen aihe, kevään tulo, joskin toinen vähemmin luonnollinen,
kuninkaan kolmas paluu.

Sten kulki yksin iloisten ryhmien keskitse toivomattakaan tapaavansa
yhtään ystävää. Janoissaan oli hän saunan jälestä, mutta ei pyytänyt
juotavata, sillä hän ei kehdannut juoda yksin. Kävellessään siinä
tunsi hän äkkiä, että joku häntä katseli. Hän kääntyi ja näki pienen,
kellertävän, kuivuneen, kapearintaisen miehen, joka pöydän puutteessa
oli istahtanut kumotun tynnyrin ääreen ja hakenut kapanmitan
tuolikseen; miehellä oli edessään ruukullinen reiniläistä viiniä ja
vieressä kaksi viheriää lasia. Hän oli yksin ja joi toisesta lasista.
-- Ettekö suvaitse istua tähän, nuori herra? kysyi hän heikolla,
sihisevällä äänellä ja rupesi samassa rykimään. -- Näen, että te
olette yksin ja niin olen minäkin.

Sten katseli kysyvin silmäyksin tyhjää lasia; rykivä mies kaatoi
viiniä siihen ja haki tyhjän nassakan, jolle kutsui vierastaan
istumaan. Sten kiitti, istui ja joi kellertävän miehen kanssa.

-- Minua ryvittää äärettömästi, virkkoi tämä, mutta älkää olko siitä
millännäkään. Kevät on pahin aika rintatautisille. -- Niin, taas
on kevät, jatkoi hän sitten surunvoittoisesti, aivan kuin toinen
sanoisi: niin, taas on syksy!

-- Joisitte makeita viinejä happamain asemesta, virkkoi Sten, jotakin
sanoakseen.

-- Ei, rintatautini ei ole sitä laatua. -- Ja hän todisti väitteensä
uudelleen rykäsemällä. -- Olen kirjuri kaupungin vaatevarastossa
ja siellä tämmöisen yskän saa. Villasta lähtenyt pöly tunkeupi
keuhkoihin ja kasautuu sinne, -- sillä paikalla ei elä koskaan
kuuttaneljättä vuotta vanhemmaksi. Minä olen nyt viidenneljättä
ikäinen, sanoi hän katkerasti hymähtäen ja tyhjensi lasinsa.

-- Valitseisitte toisen toimen, virkkoi Sten ystävällisesti ja
lapsellisesti.

-- Valitseisin? Ei niitä valita, nuori herra. Kaupunkiyhteiskunta
on rakennus, jossa jokainen on paikalleen muurattu kivi; jos
hän liikahtaa, niin koko rakennus romahtaa. Mutta yhteiskunta
teki varomattomuuden, kun ei kieltänyt minun ammatissani olevia
ihmisiä menemästä naimisiin, sillä kun ihminen ei voi mennä
naimisiin ennenkuin kolmenkymmenen ijässä ja hänen jo täytyy kuolla
kuudenneljättä vanhana, niin joutuvat lapset tuonne alas.

Hän viittasi sormellaan laattiata kohden.

-- Katsokaas, ihmisluonteessa on pyrkimystä ylöspäin, -- ylöspäin,
sillä tarkotetaan, että hän pääsisi työtä tekemästä. Sinne me
rientoilemme ja ähertelemme. Kahdella tavalla voi päästä ylöspäin:
rehellisellä ja epärehellisellä. Jälkimmäinen keino on mukavin, vaan
se voi päättyä äkkijyrkänteesen. Minä olen aina ollut rehellinen.

Rummunsoittaja rämäytti korkealta tynnyrilavaltaan muutamia
rummunpäräyksi, joka merkitsi, että joku tahtoi puhua.

Ylös köynnöksillä koristetulle tynnyrille nousi nyt kookas olento,
puettu nahkoilla reunustettuun vaippaan, jossa oli punanen
verkavuori, ja päässään pyöreä karvalakki. Se oli kaupungin
pormestari.

-- Nyt hän esittää kuninkaan maljan, kertoi vaatekirjuri. Kolmatta
kertaa hän jo pitää tämän maljapuheen, kolme kertaa hän on kironnut
kuninkaan ja juonut arkkipiispan ja Tanskan kuninkaan kunniaksi!
Todellinen kaupungin kansalainen, nähkääs, juo aina sen kunniaksi,
jolla valta on, sillä se, jolla kulloinkin on valta, se pystyy
suojelemaan kauppaa ja kaupungin asukkaina ovat kauppiaat, -- muita
ei oteta laskuun.

Sten kuuli sanan sieltä, toisen täältä pormestarin puheesta,
sillävälin kuin keltaihoinen mies kuiskaili hänen korvaansa:

-- Kauppias istuu lämpösessä huoneessaan! Hän kirjoituttaa kirjeen
myöjälle ja kysyy mitä tavara maksaa. Sitten kirjoituttaa hän kirjeen
ostajalle ja kysyy paljoko tämä tavarasta antaa. Ja sitten ostetaan
ja sitten myödään. Se on: toinen voittaa ja toinen tappaa. Jos ostaja
ja myöjä saisivat tavata toisensa ja sopia kaupasta, ei tarvittaisi
ketään kauppiasta, mutta he eivät saa tavata toisiaan, sillä on
olemassa jotakin sellaista, jota kutsutaan privileegioiksi. Ja
privileegiot johtuvat vallasta.

Riemuhuudot katkasivat sekä pormestarin puheen että kirjurin
kuiskaukset; ja kun huudot olivat tauonneet, silloin kohottivat
kaikki lasinsa ja huusivat hurraata, kaikki, paitsi kirjuri, joka
nousi ylös ja hiivasi lasinsa sitä tynnyriä vastaan, jolla puhuja
seisoi.

Innostuneesta juhlajoukosta kuului tämän johdosta huudahdus kuin
ikään tulen irtipäästyä ja jo seuraavassa tuokiossa viskoivat
voimakkaat kädet kirjuriraukan kellarin portaita kohden, johon Sten
näki hänen häviävän yhä ryiskellen; rykivän käheä ääni kaikui miesten
huutojen ja rumpujen pärinän keskitse.

Pormestari vaati vielä kerran sananvuoroa, -- tällä kertaa teki hän
sen kaupungin torvenpuhaltajan välityksellä -- ja hän ilmoitti,
että kaupungin neuvosto oli päättänyt tarjota viiniä yleisölle
sen ilahduttavan tapahtuman johdosta, että kuningas oli palannut
pääkaupunkiinsa.

Viinitynnyri vyörytettiin esiin, nostettiin jalustalle ja ilo oli
parhaillaan. Mutta taas tuli uusi käänne. Eräästä pienemmästä
sivuhuoneesta, joka oli vuokrattavana yksityisiä pitoja, häitä y.m.
varten, tuli ulos hääsaattue, huilunsoittajat ja lipunheiluttajat
etunenässä; saattueen piti suurten salien läpi kulkea ulos,
vastanaineiden kotiin. Mutta siitäpä ei päässytkään. Mieliala
oli kellarissa liian repäsevä, tällaista tilaisuutta ei jätetty
käyttämättä.

-- Piiriin, tanssimaan morsiamen ruunusta! kaikui moniääninen
kehoitus ja seuraavassa silmänräpäyksessä olivat jo kaikki nuoret
miehet kiertäneet kehän morsiamen ympäri, joka oli kiskastu irti
sulhonsa rinnalta. Morsian oli kukoistava kaksikymmenvuotias, sulho
kuihtunut kolmikymmenvuotias, kalpea ja sairaloisen näköinen kuin tuo
äskeinen kirjuri.

Stenin huomio kääntyi hyljättyyn sulhoon eikä hän käsittänyt, miksi
hänen kävi miestä sääli, vaikka olihan nyt miehen onnellisin päivä.
Sillävälin oli kumminkin sitastu huivi morsiamen silmille, piiri
tempasi Steninkin mukaansa ja huimaavassa pyörteessä kierrettiin nyt
nuorikon ympärillä muutamia tanssin kehiä, kunnes äkkiä pysähdyttiin.
Morsian ojensi käsivartensa ja kietoi ne haparoiden Stenin kaulaan;
nuorukainen laskeusi punastuen polvilleen, suuteli nuorikon kättä
ja meni, seppeleen saatuaan, piirin sisään tanssimaan morsiamen
kanssa, joka oli vallan hurmaantunut sellaisesta kohteliaisuudesta.
Tanssittuaan meni Sten sulhon luo, lausui tälle muutamia
kohteliaisuuksia hänen morsiamestaan ja pyysi saada juoda heidän
onnekseen. Vaikkakin halaten pois räyhäävästä seurasta ei tämä voinut
olla vastaamatta maljaan ja ilmaisi ohimennen olevansa kaupungin
vaatevaraston kirjuri. Sten ei voinut pidättää tuskansekaisen
hämmästyksen huudahtusta sen kuullessaan, mutta enempiä mietteitä
hän ei siitä ehtinyt lausua, sillä samassa tempastiin sulho piirin
keskelle, hänen täytyi siinä tanssia nuorikkonsa kera. Sten kävi
raskaaksi mieleltään, hänelle palasi muistoon ennen kuvissa näkemänsä
kuolemantanssi. Mies raukka, ajatteli hän, mies raukka ja tyttö parka!

Mutta ilo oli tänä iltana rajaton. Kohta raivattiin pöydät ja penkit
syrjälle, pitihän morsiuspiikainkin saada tanssia; ehdotettiin
soihtutanssia, joka oli häissä tavallinen. Tytöt saivat tulisoihdut
käsiinsä ja heidän tuli nyt, tarjoamalla soihdut nuorukaisille,
kutsua näitä tanssimaan.

Sten oli vetäytynyt sivummas levähtämään ja seisoi siinä kylmää
seinää vastaan nojaantuneena, katsellen kaiholla, miten sulho,
poskillaan viinin kypsyttämät syysruusut, hääri rauhatonna
morsiamensa ympärillä, jonka joukko nuoria miehiä piiritti. Taas
tunsi hän itsensä niin yksinäiseksi tässä hulmuavassa joukossa;
kaikki ne vaikutukset, jotka viime vuorokaudella olivat häneen
tarttuneet, nousivat haamuina hänen muistoonsa ja järkyttivät hänen
väsynyttä mieltään. Hän sulki silmänsä ja kohta kävi kaikki pimeäksi;
hänestä tuntui, kuin laattia olisi vajonnut hänen altaan ja korvissa
humisi kuin vesi hukkuvan ympärillä. Voimakkaasti hänen täytyi
ponnistaa pysyäkseen pystössä, hän avasi silmänsä, mutta ei nähnyt
aluksi muuta, kuin tumman, epämääräisesti liikkuvan esineryhmän.
Vaan vähitellen se järjestyi ja hänestä näytti, kuin valkonen pilkku
olisi syttynyt liekkimään mustaa taustaa vastaan; se laajeni, se
läheni, sille kasvoivat muodot ja ikäänkuin vaippa äkkiä olisi
vedetty syrjään kuvan edestä, ilmeni hänen eteensä valkopukuinen
nainen. Se oli aivan valkoinen, silmät lempeät kuin Neitsyt Maarian,
hapset hopeaa ja kultaa, varmaan ei voinut sanoa kumpaako, kasvoilla
lämpönen, valkonen ja pehmyt väri kuin villan hienolla nukalla;
toisessa kädessä oli tytöllä soihtu, jonka hän ojensi Stenille;
tämä otti sen itsetiedottomasti käteensä, tarttuen samassa vapaalla
kädellään tytön kämmeneen, jonka tämä hänelle tarjosi. Se oli
kaunista nähdä. Kun Sten tarkasteli tytön pientä, pehmoista kättä,
jonka tämä niin ystävällisesti laski hänen kouraansa, oli hänestä
hänen oma kätensä sen rinnalla suuri ja karkea kuin pesijättären
saunassa.

Stenin täytyi johtaa tanssi. Tilaa aukeni ja hän lähti tyttönsä
rinnalla kävelemään aaltoilevain väkijoukkojen keskitse; milloin
he erkanivat silmänräpäykseksi toisistaan, milloin yhtyivät taas;
milloin kietoutui hänen käsivartensa tytön vyötäreille, jota se
puristi ja veti lähelleen, milloin tuli toinen poika ja vei hänet
loitommalle, mutta kuinka siinä kierreltiinkin, aina he löysivät
toisensa ja nuorukainen valaisi tytölle tien kohottamalla soihtunsa
korkealle. Mieli teki pojalla sanoa tytölle jotain kaunista aina
kuin he tapasivat toisensa, mutta hän ei saanut sanoja esille, hän
ei voinut muuta kuin vaijeta katsellessaan tytön silmiin. Sitä hän
ihmetteli, mistä oli kotosin tuo noin valkoinen käsi ja noin pieni
jalka, joka pistihe esiin hameen helman alta ja jonka sirot muodot
selvästi kuvastuivat silkkisen kengän kautta, niin että saattoi
lukea nuo somatekoiset varpaat, joita kukkaiskedoilla kasvatetun
prinsessankin olisi sopinut kadehtia.

Mutta kun tanssi taukosi ja Sten oli heittänyt tulisoihdun
kädestään, viipyi tyttö vielä hetkisen hänen rinnallaan, ikäänkuin
sanoakseen jotakin taikka odotellen, että Sten jotain virkkaisi.
Mutta nuorukaisen kieli oli kuin halvattu; vaan nopeana kuin
salama ja arvelematta mitä hän teki tarttui hän tytön kaulaan ja
suuteli hänen molempia poskiaan, niinkuin veli suutelee sisartaan.
Hälinä nousi koko hääjoukossa ja Steniä ympäröivät äkkiä uhkaavat
nyrkit ja kostoisat katseet. Mutta muitten vieraitten mielestä
nuo molemmat nuoret olivat niin kauniit ja Stenkin niin viattoman
näköinen, punastuessaan siinä rohkeata tekoaan, että he astuivat
väliin sovittamaan. Häärahvas vaati rangaistusta. Silloin astui
esille iloluontoinen vanha ukko, tunnettu kaupunginneuvoston
jäsen, ja selitti, että pahantekijä oli hetipaikalla rangaistava;
mutta katsoen siihen vapauteen, joka päivän merkityksen johdosta
oli myönnetty, sai laki jäädä unhotuksiin ja itse loukattu neito,
arvokkaan vaakamestarin tytär, olla tuomarina jos hän -- lisäsi
ukko leikillisesti, -- tunsi itsensä niin syvin loukatuksi.
Tämä hyväksyttiin yleisellä riemulla. Mutta Sten seisoi siinä
hämmästyneenä, voimatta käsittää, että hänen prinsessansa äkkiä
olikin muuttunut työmiehen tyttäreksi.

Nuori tyttö oli niin hämillään, että milteipä itku tunkeutui kurkkuun
eikä hän saanut sanaa sanotuksi; vihdoin eräs hänen nuorista
ystävättäristään tunkeusi esiin ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
Tuo hädän hetkenä annettu hyvä neuvo näytti tekevän hämilleen
joutuneen tuomarin taas iloiseksi ja tuskin kuultavalla äänellä
lausui hän tuomion:

-- Nuoren herran pitää laulaa!

-- Laulaa, niin laulaa hänen pitää, huusi hyväksyen tuo hilpeä joukko
ja Sten herra oli tuomittu.

Voimakkaat käsivarret nostivat hänet pöydälle ja sinne hänelle
ojennettiin kilpikonnan luusta tehty kitara, jonka eräs kaupungissa
oleskeleva italialainen maalari oli tuonut mukanaan. Ei ollut kukaan
kysynyt osasiko tuomittu laulaa, otaksuttiin vain, että sitähän toki
jokainen aatelisherra lie saanut oppia.

Hiljaisesti näppäili Sten ensiksi muutamia säveliä kitaralla toipuen
sillävälin hämmästyksestään; ihmisjoukko hänen ympärillään asettui
kuin meri myrskyn jälestä. Mitäpä hän laulaisi? Alhaalta nousi kuumia
huuruja häntä kohden, oluen, viinin ja palaneen vahan katkua, joten
hän meni melkein huumauksiinsa; silmäinsä edessä näki hän yhdessä
mylläkässä punaisia kasvoja, valonvälkettä, tynnyreitä, köynnöksiä
ja kukkia. Hänen sormensa hivelivät kitaran kieliä eikä hän voinut
löytää, mitä hän etsi; alhaalla laattialla vallitsi vihdoinkin täysi
äänettömyys, mutta saattoihan jo seuraavassa tuokiossa tuo monipäinen
peto pitkästyä odottamiseen, käydä kärsimättömäksi ja hyökätä hänen
kimppuunsa. Silloin sattuivat hänen katseensa noihin sinisiin
silmiin ja pehmosiin, valkosiin poskiin, joissa vielä oli punaisia
täpliä, jälkiä hänen suuteloistaan, kitaran äänet rupesivat soimaan
ja hän tunsi vastakaikua omassa rinnassaan. Soitettuaan hetkisen
helakasti rupesi hän heikolla äänellä, joka kumminkin vähitellen sai
vahvuutta, laulamaan lapsena oppimaansa romanssia, provenkalisten
lemmenlaulujen tapaan. Hän innostui omasta laulustaan ja oli ennen
pitkää täydellisesti laulunsa mielialan vallassa.

Hän kuvaili siinä muinaisajan ritaria, joka asui linnassaan
jylhän vuoren rinteellä ja sieltä ankaruudella ja säälittä
kohteli ympäristön asukkaita. Ritarilla oli poika, jota hän aikoi
samanlaiseksi jälkeisekseen. Vaan lumivyöry tuli, hautasi linnan
ja sen haltijan alleen, -- poika vain pelastui; mutta hän ei ollut
mitään, ei omistanut mitään, rakastui lopuksi mökin tyttöön ja
hänestä tuli mökin onnellinen asukas.

Vaatimaton laulu, mutta sydämmeen käypä. Kuulijat olivat liikutetut,
ja Sten sai täydellisen anteeksiannon. Toiset tytöt tosin arvelivat,
että siinä olisi voinut olla enemmänkin rakkautta, mutta Sten
vastasi, että sitä kyllä tulee jälestäkäsin. Vaan samassa astui tuo
hyvänluontoinen neuvosmies laulajan luo, kiitti laulusta, kietoi
käsivartensa hänen kaulaansa ja lähti hänen kanssaan kävelemään
erääseen sivuhuoneeseen, jossa hän istutti Stenin penkille ja
itse asettuen kädet ristissä hänen eteensä lausui teeskennellyllä
tuomarinpontevuudella:

-- Se oli laulu se, herrani, vaan nyt on luulemma puheenkin vuoro!
Teillä on suru sydämmessänne, ettekä ole oikealla retkellä.
Luikahdittehan passitta sisään kaupunkiin, niin, niin, te näette,
että täällä kyllä pidetään miehistä huoli eikä niitä niin paljo
olekaan, ettei niitä lukea jaksaisi.

Sten säikähti jo aivan pahanpäiväiseksi, vaan tuo hyväluontoinen
neuvosmies tyynnytti häntä, pyysi häntä istumaan ja kertomaan
vaiheensa, sitten heistä tulisi ystävykset.

Huomaten, että hänen tarinansa kaikissa tapauksissa täytyi tulla
kerrotuksi, suostui Sten mielellään kertomaan sen kahdenkesken
ystävälliselle henkilölle, jolta siltäkin ystävällinen mieliala
saattoi olla poissa jo huomenna, kun viini oli lakannut
vaikuttamasta. Hän kertoi senvuoksi kaikki, salaamatta mitään. Kun
hän oli lopettanut, virkkoi neuvosmies:

-- Nyt siis haette tointa, voimiinne ja kykyynne soveltuvaa; te
osaatte kirjoittaa, hyvä, kaupunki tarvitseekin juuri kirjurin, sillä
tänä iltana tuli yksi paikka aukinaiseksi.

-- Vaatevarastossako? kysyi arasti Sten, synkästi aavistaen, että
kohtalo hänelle oli juuri sen paikan valmistanut.

-- Siellä juuri.

-- Tuo miesparka erotetaan siis virastaan varomattomuutensa takia?

-- Luonnollisesti. Kaupunki on valtakunnan avain. Niiden joukossa,
jotka vartioivat avainkaappia, ei saa olla pettureita.

-- Sitä paikkaa en voi ottaa vastaan, selitti Sten muistaen sitä
ystävyyttä, jota onneton kirjuri oli häntä kohtaan osottanut.

-- Toisen kuolo, toisen leipä! Häpeättekö astua ruumiin yli? Mitäpä
on vaelluksemme täällä muuta, kuin taistelua hengestä; istumme ja
vaanimme, että toinen kuolisi ja kannettaisiin edestämme pois? Kuinka
tuli minusta neuvosmies? Joo, minä odotin, että kuusi neuvosmiestä
edestäni kuoli. Kuinka pääsen pormestariksi? Niin, minä saan odottaa
kunnes hän, joka on tuolla etuhuoneessa, kuolee edestäni. Ja sitä
saan ehkä odottaa kauan, lisäsi hän huoaten. -- Mitä tuohon eron
saaneeseen tulee, tunnen vilpitöntä sääliä häntä kohtaan, mutta
samalla olen iloinen, että te pelastutte pulasta.

-- Mutta hänellähän on vaimo ja lapsia?

-- Hyvin surullinen on heidän laitansa! Vaan kun mies nyt itse
tavallaan on luopunut toimestaan, niin on se vapaa ja jos te ette
halua ottaa sitä vastaan, niin ette suinkaan tee itsellenne ettekä
hänelle palvelusta. Meidän kesken sanoen, ajattelimmehan kyllä vähän
kukin mielessämme samoin kuin hän, mutta sellaista ei saa tuoda ilmi.
Minä olen vanha mies, herraseni, ja olen jo nähnyt elämää. Se on nyt
kyllä nurinkurista ja kieroa, mutta eihän sitä pirukaan voi auttaa.
Vielä on samettitakkinne puhdas, vaan huomenna se on jo likanen,
ylihuomenna repaleinen ja tiedättekö mikä sitä seuraavana päivänä
olette? Ette enää aatelisherra, vaan seikkailija, löysäläinen.
Totelkaa neuvoani, nuori mies! Hankkikaa leipää niinkauan kuin
sametti kestää, ja koettakaa sitten pitää puolianne. -- Miettikää nyt
päivän ehdotustani ja tulkaa maanantai aamuna raastupaan. Hyvää yötä,
olkaa ymmärtäväinen!

Sten nousi ja meni suureen saliin. Mutta siellä oli hänestä nyt
autioa ja tyhjää, kun jo häärahvas oli poistunut. Väsyneenä ja
monenlaisten mielenliikutusten masentamana, päätti hän mennä kotiinsa.

Majataloon päästyään ja makuuhuoneeseen kiivettyään rupesi hän
tarkastelemaan samettitakkiaan. Viiniä oli sen päälle kaadettu,
maantien tomu oli siihen painanut ruskean leimansa, kainalojen alta
oli sen hiki syönyt, -- se oli sangen surkean näköinen. Hän meni
maata ja nukkui ihmetellessään, missähän kaupungin rautavaaka
mahtoi siaita. Yöllä hän näki unta tanssivansa kuolemantanssia
vaatekirjurein kanssa, tappelevansa raadoista, -- heräsi, nukkui taas
rautavaakaa ajatellen, ajatellen helliä jäähyväisiä samettitakilleen
ja päättäen varmasti hankkia leipää ensiksi yhdelle suulle ja sitten
kahdelle.

       *       *       *       *       *

Kaunis toukokuu ei pitänyt lupauksiaan. Vielä satoi lunta
omenakukkain päälle eikä aurinkoa näkynyt kahteen viikkoon.
Kaksi kamalaa viikkoa on Sten, Ulffot suvun, Väringen, Hofstan
ja Löfsalan tilusten omistajain, viimeinen jälkeläinen, seisonut
kylmässä, kosteassa vaatevarastohuoneessa merenpuoleisen sataman
varrella. Aikuisesta aamusta myöhään iltaan on hän seissyt siinä,
kynä kovettuneiden sormien lomassa, ja kirjoittanut paperille
kaikkia vaatteita ja vaatelajeja, joita äsken avautunut laivaliike
oli ruvennut tuomaan kaupunkiin. Ei hän oikeastaan ymmärrä, miksi
ne ovat muistiin kirjoitettavat, miks'ei yhtähyvin kirjoiteta
katukiviä, lumihiuteita taikka vedenpisaroita; mutta hän on
noudattanut vanhojen neuvoa ja hän puristaa huulensa kokoon aina
kun hänet valtaa kysymisen halu. Läpi sen huoneen, jossa hän
seisoo, kulkee myötään kantajia ja kauppiaita, joiden jaloissa
kulkeupi lunta ja lokaa sisään ja joiden matkassa raaka ulkoilma
vapaasti virtaa huoneeseen. Vaatemytty toisensa perästä viskataan
suunnattoman suurelle pöydälle ja niistä pölähtää ilmaan pilvellinen
tupehduttavaa tomua. Vielä häntä ei ryvitä, mutta hän tuntee, että
hengitys käy vaikeammaksi eikä se kevene siitä, että hän näkee,
miten vilu on polttanut rakoille hänen valkoset kätensä ja muuttanut
ne punasiksi pahkaroiksi. Eräänä päivänä hän meni parturiin ja sai
siellä kuvastimessa nähdä kasvonsa. Hän luuli, että siinä hänen
edessään oli toinen ihminen, sillä eipä hän tuntenut omikseen
noita laihtuneita, kellertäviä kasvoja, täynnä ihonäppylöitä ja
pörröttävää parransänkeä. Hänen jalkansa oli lumi räntä ja kosteus
niin turmellut, ettei hän voinut käyttää tavallisia kenkiä, vaan
täytyi hänen kulkea kallokkaissa. Valkosen takkinsa oli hän vaihtanut
pitkään ruskeaan kauhtanaan ja töyhtölakin asemasta oli päässä
leveälierinen hattu. Kun palkka oli huono, täytyi hänen syödä hyvin
huokeahintaisissa ruokapaikoissa ja niissä sai ainoastaan suolaista
ruokaa, johon tottumatonna hän rupesi potemaan keripukkia. Kerran hän
siitä valitti eräälle vanhemmalle toverilleen, mutta silloin tämä
nuhteli häntä, sanoi, että oli ihmisiä, jotka tekivät enemmän työtä
kuin Sten eivätkä saaneet palkkaa ollenkaan, itse hän ei ollut syönyt
tuoretta ruokaa sittenkuin jouluksi. Tämä toveri, sama mies, joka
vietti häänsä raastuvan kellarissa, kadehti Steniä siksi, että tämä
jo niin nuorella ijällä oli saanut samanlaisen paikan, jota hän itse
oli odottanut kymmenen vuotta.

-- Toiset ihmiset saavat kaikki ilmaiseksi tässä maailmassa eivätkä
kumminkaan ole tyytyväisiä.

Sten kadehti miehen verrattain lujaa terveyttä, hänen paleltumattomia
käsiään ja jalkojaan, ja hänen talttunutta maailmankatsantoaan. Hän
taas selitti, että Stenin kaikki kärsimykset johtuivat siitä, että
poikaa oli kasvatuksessa hemmoteltu eikä opetettu työtä tekemään, ja
sen vakuutuksensa uudisti hän kerran toisensa perästä.

Elämäntaistelussaan tunsi Sten ruumiinvoimainsa lopulleen riutuvan;
toveri selitti, että jos hän kaatuikin, niin kaatui hän rehellisessä
taistelussa, jota ei aatelisritarin suinkaan tarvinnut hävetä.
Stenin mielestä hänen sielunvoimansakin höltyivät tässä alituisessa,
murhaavassa numerojen kirjoittamisessa, vaan toveri väitti, että syy
ei ollut työn, vaan kasvatuksen.

Kaikki vika siis kasvatuksessa! Ja kumminkin hänellä oli ollut kaksi
hoitajatarta ja kotiopettaja, opettaja rooman ja kreikan kielissä,
opettaja tanssissa, soitannossa ja runonteossa! Tuota hän ei voinut
käsittää! Mutta onneton hän oli, siitä hän ei päässyt.

Nyt hän jo tiesi, missä rautavaaka siaitsi. Mutta mitäpä siitä apua!
Hän oli erään messun aikana tavannut tytön kirkossa, mutta tämä oli
säikähtänyt hänen muuttunutta muotoaan ja toverit vaatevarastossa
kertoivat sittemmin, että tyttö oli sanonut Stenin niin pahasti
kuihtuneen. Vielä lisäksi he kertoivat, että rautavaa'an hoitajalla
oli vähän rahaa koolla, hän antoi tyttärelleen huolellisen
kasvatuksen ja tahtoi häntä hyviin naimisiin, joten siellä ei
kirjuripojan kannattanut kenkiään kuluttaa.

Eräänä päivänä Sten lopullisesti kyllästyi numerojen kirjoittamiseen
tuossa pimeässä putkassa. Mieluummin mitä ruumiintyötä tahansa kuin
tätä loppumatonta kirjoittamista, josta ei koskaan näkynyt jälkiä
eikä tullut päätä! Hän jätti paikkansa. Se tapahtui keskellä kuuminta
kesää. Hän käveli katua ylös, toista alas, ilman päämäärää ja ilman
toivoa. Ajattelematta mitään, tarkasteli hän teloja ja kylttejä,
ikäänkuin niistä hakeakseen selvitystä hämärälle elinkysymykselleen.
Hänen katseensa kiintyivät suureen hevosenkenkään, joka riippui
tangon nenässä. Vanhat muistot heräsivät hänessä, muistot kievarista,
raudikosta ja maantiestä. Pihalta kuului vasarain kalsketta. Hän
pistäysi pajaan ja näki rotevakasvuisen miehen, joka sepitti
hevosenkenkää. Hidasta työtä se oli, mies läähätti ja hikoili vasaraa
heiluttaessaan. Mutta Stenistä oli hilpeän näköistä, kun säkeneet
räiskivät alasimen ympäri ja lämmin siinä myös näytti olevan. Mutta
sepästä ei se näyttänyt olevan hauskaa, hän keskeytti työnsä, istahti
hirren pätkälle ja katseli synkin silmin miten rauta alasimella
jäähtyi. Ja taas, ikäänkuin pahan omantuntonsa ajamana, haki hän
ahjosta tulisen raudan ja tuli takasin vielä alakuloisempana.
Hän laski raudan alasimelle ja istahti sitä katsomaan, ikäänkuin
odotellen että se itsestään siinä olisi muuttanut muotoaan. Sitä
tehdessään käännähti hän niin päin, että Sten näki hänen kasvonsa
ja samassa hän tunsi Klaun. Heti meni hän tämän luokse ja tervehti
tuttavallisesti. Klaus katseli häntä ensiksi kummastellen ja
tunnettuaan vihdoin Stenin, heittäysi hyvin kylmäksi. Vaan äkkiä
kirkastuivat hänen kasvonsa, ikäänkuin hänessä olisi syntynyt uusi
ajatus:

-- Kuules, vieläkö sinä olet vapaana? Vapaanahan Sten kylläkin oli.

-- Sinusta täytyy pyhän Ansgariuksen nimessä tulla seppä. Nyt vasta
näen sinusta, että olet sepäksi syntynyt. Ihme, miten sitä toisinaan
voi nähdä hullusti. Sullehan on kasvaneet kädet, sittenkuin viimeksi
tavattiin ja kätevyyden saavutat pian.

-- Eiköhän se ole kovin vaikea ammatti mulle, joka en ole siihen
nuoruudestani harjaantunut.

-- Vaikeaa! Mitä hittoja, ei se ole vaikeampaa kuin mikä muu ammatti
tahansa. Sille nimittäin, jolla on siihen taipumusta. Kuules, meidän
täytyy ruveta hyviksi ystäviksi. Me laitamme, että täällä tulee
oikein hauska. Mestari istuu kapakassa kaiket päivät ja me saamme
täällä työskennellä kahden.

Stenistä oli tämä tarjous niin hyvä kuin joku toinenkin ja hänestä
Klaus tuntui olevan kuin tuki. Hän suostui siis.

-- No, sitten mennään suoraa päätä sällien majataloon ja ilmoitetaan
sinut asianomaisella tavalla oppilaaksi.

He kävelivät puheenjohtajan luo, joka otti Klaun vastaan sellaisella
halveksivalla käytöksellä, että Steniltäkin rupesi kunnioitus tätä
kohtaan horjumaan. Mutta hän otettiin oppilaaksi ja sen uuden arvon
kunniaksi juotiin useampia oluthaarikkoja muutamassa kapakassa;
illalla juopunut mestari hyväksyi hänet palvelukseensa. Yön makasi
Sten pajassa.

Aamulla, kun Avemariaa soitettiin Mustainveljesten luostarissa,
herätti Klaus Stenin kovasti tutistamalla.

-- Laita tuli ahjoon ja herätä minut kun se palaa. Lepään vielä vähän.

Sten puhalteli ja lietsoi puolentunnin ajan ja kun hän vihdoin oli
saanut ahjon hehkumaan, meni hän herättämään Klauta.

-- Pane rauta tuleen ja herätä minut sitten kun se on punanen.
Vetäsen vielä tässä pienen unen, virkkoi Klaus, ja kääntyi seinään
päin.

Kun rauta oli tulipunainen, meni Sten herättämään Klauta.

-- Tao sinä rautaa, tao se sormen hienoiseksi, sillaikaa kuin minä
tästä nouseskelen, virkkoi Klaus haukotellen.

Sten meni pajaan, vaan nyt oli rauta mustaa. Hän polki palkeita ja
sai sen taas punaseksi. Sitten otti hän sen pihtien väliin ja kantoi
alasimella. Mutta ennenkuin hän ehti moukariin tarttua, oli se musta.
Tätä kävelyä Sten jatkoi, kunnes väsyi. Silloin meni hän taas Klaun
luo. Tämä kuorsasi ääneensä, pajanahan oli hän vetänyt päänsä päälle,
ettei häntä päivän valo häiritseisi. Sten valitti kyvyttömyyttään.
Klaus kävi kärsimättömäksi.

-- Voipa piru kuinka olet tuhma. Etkö voi pidellä pihtiä toisessa
kädessä ja moukaria toisessa.

Ei, sitä ei Sten voinut.

-- No, hae nyt edes kannullinen olutta, sinä perhanan poika!

Steniä hävetti lähteä kadulla olutkannua kantamaan, vaan kun Klaus
äkäsenä uhkaili, juoksi hän tottelevana asialle.

Aamu oli kaunis, päivä paistoi kadulle, jota myöten rouvat ja
neitoset kävelivät torille. Kun Sten tuli kapakasta oluthaarikko
kädessään, pysähtyi hän äkkiä kuin kivettyneenä; hän näki edessään
kasvot, jotka katselivat häntä säälillä ja hämmästyksellä. Hän
yritti palaamaan takasin, vaan ei voinut ahdingolta, hän yritti
tervehtimään, vaan kädet olivat kannussa kiini.

Tyttö jatkoi matkaansa ja Sten juoksi itkien sepän pihalle.

-- Mitä hittoja sinä itket, vetelys? virkkoi Klaus, joka oli tullut
pihalle vastaanottamaan aamuryyppyään.

Sten ei vastannut. Klaus asetti laudan istuimekseen seinän vierelle,
niin että hänellä siitä oli selkänojaa, ja istui siihen.

-- Nyt tehdään työtä, virkkoi hän, pani kädet ristiin ja nojausi mitä
mukavimpaan asentoon. -- Saat aluksi takoa kylmää rautaa, että totut
moukaria pitelemään.

Sten nosti moukarin. Se oli hänelle liian raskas. Hän löi alasimelle
ja Klaus laski:

-- Yks ja kaks -- ja yks ja kaks -- ja yks ja...

-- Niin, niin, siinä sen nyt tunnet, minkälaista on työmiehen
tehtävä. Se on toista kuin makailla höyhenpatjoilla ja syödä
vasikanpaistia!

-- Yks ja kaks -- yks ja kaks -- -- Vai luulet sinä, että voipi
tottua seisomaan päivänpaisteessa, kun ahjo hehkuu vasten silmiä ja
savu pursuaa nenään. Ei poikani, ei siihen totu. -- Ja mitä luulet
kauniin tytön sanovan, kun seppä tulee nokikourineen ja tahtoo häntä
tapailla vyötäreiltä? Älä koske minuun, ilkiö, sanoo hän. -- Saattaa
sitä mennä naimisiin jos tulee muutamia kolikkoja kerätyksi, mutta
silloin saakin tyytyä rumimpaan, josta ei kukaan muu huoli. -- Kaks
ja yks ja...

-- Kuule, muistatko, kun istuit ja söit kananpoikaa kastikkeen kanssa
kievarissa? Mulla oli suolanen silakka pussissani! Sinulla oli
hevonenkin, muistaakseni, perhana vie, ja samettinen takki! Missä
on nyt hevosesi? Hä! Vieläkö se seisoo isäsi linnantallissa ja syö
kauroja? Ja muistatko, kun minä sulle kuvailin, miten herra Vulkanis
oli neuvonantaja Rooman keisarin hovissa? Ja sinä uskoit sen todeksi!
Hahaha! Ei, se joka on seppä, se ei ole muuta kuin seppä. Siinä sen
kuulet!

Sten väsyi.

-- Laiskuttaako sinua, perhanan poika? virkkoi Klaus.

-- Herkeä kutsumasta minua perhanan pojaksi, siihen en ole tottunut.

-- Ehkä hänen armonsa on tottunut kutsuttamaan itseään enkeliksi,
ivasi Klaus.

Sitä nimeä oli Sten todella aikoinaan tottunut kuulemaan, mutta siitä
hän ei puhunut mitään. Hän takoi taas.

-- Yks ja kaks -- ja yks ja kaks ja yks ja... Ei, kyllä tätä jo
riittää, sen osaamme. Kavenna nyt rautatanko; jos se ehtii jähtyä,
on työ vaikeampaa, mutta iskettävä on sittenkin. -- Juoksen tästä
vähän asialle, ja jos ukko tulee pajaan, niin sano hänelle, että
lankomieheni on tullut maalta käymään. Mutta jos et ole kaventanut
rautatankoa siksi kuin palaan, niin minä kaventelen takajalkojasi,
niin että saat sillinä uida, muista se.

Sten oli perin väsynyt, ja vakuutti, ettei hän voinut työskennellä
yksin. Ja hän sanoi suoraan, ettei hän ollut tullut tänne Klaun
edestä työtä tekemään sillaikaa kuin tämä loikoi kapakassa.

Silloin Klaus tulistui:

-- Oletpa ukkoseni, juuri sitä varten olet tänne tullut. Juuri
sitä varten. Katsos, minä olen tehnyt työtä kolmekymmentäviisi
vuotta ja sinä et ole tehnyt mitään: nyt olen minä aatelismies ja
annan sinun tehdä edestäni työtä! Eikö se niin ole tapana suuressa
aatelismaailmassa?

Klaus ojentausi penkillään, nojasi seinää vastaan ja pani kädet
ristiin rinnalle sekä jatkoi:

-- Niin, minä olen nyt sellainen perhananmoinen aatelismies! Saatpa
nähdä, millaiset herranpäivät mulla tulee olemaan. Rikas minusta
ei tule, mutta lihava. Sinä katselet minua ikäänkuin et hyväksyisi
mielipiteitäni. Etkö ymmärrä! Herrat tämän tavan itse ovat keksineet.
Se on vallan mainio mielipide.

Sten lausui vereksimpänä mielipiteenään, että Klaus oli lurjus.

-- Käy hakemassa väkimoukari, niin saat sillä takoa rangaistukseksesi.

Stenissä veri lähti kiehumaan ja hän kohotti rautakangen Klauta
vastaan. Mutta samassa hän tunsi jotain ruumiissaan repeävän ja hän
kaatui taijotonna maahan.

       *       *       *       *       *

Kun Sten heräsi tajuihinsa, makasi hän sairaalan vuoteella ja oli
tuomittu pariksi kuukaudeksi liikahtamatta makaamaan, sillä eräs
verisäiliö oli haljennut ja parantuminen oli hyvin epätietoista.
Siinä samassa suuressa salissa oli vuode vuoteen vieressä ja kohta
kun niistä yksi tyhjeni, oli aina toinen odottamassa sille paikalle
päästäkseen. Täällä hän näki miten ruumiillisen työn tekijöillä aina
oli tapaturmia tarjolla, joista eivät ylemmät luokat tienneet mitään.
Milloin oli haava kirvesmiehen jalassa, milloin oli muurari pudonnut
telineiltä. Eräänä päivänä tuotiin sinne oluenpanijatar, joka oli
kaatanut iholleen kuumaa panosta, toisena tinavaluri, joka valaessaan
oli polttanut polvensa.

Ei ollut hän ennen koskaan käsittänyt, että ihmisellä voisi olla niin
monenlaisia kärsimyksiä ja kun hän vertasi entistä elämätään näiden
elämään, rupesi hän aavistamaan miten oli syntynyt tuo legenda, että
rikas mies oli mahdoton pääsemään taivaan valtakuntaan.

Täällä hän nyt siis makasi koko kesän näkemättä ilmaa ja luonnon
vehreyttä. Katkeralla mielellä hän ajatteli, miten vuoden kauniin
aika kului ja hän muisteli mitä milläkin ajalla ja minäkin päivänä
toimitetaan maalla. Huoneessa vilisi munkkikaapuja, risti kohotettiin
miltei joka päivä jonkun vuoteen luona kärsivän lohduttamiseksi.
Sten keskusteli usein munkkien kanssa, eikä hän voinut olla
yhtymättä heidän lausuntoon, että maailma oli viheliäisyyden laakso;
ja kun hänellä tuskat kävivät koviksi, oli helpotus tarkastella
ristiinnaulittua, joka kiemurteli tuskissaan ja nyt hän ymmärsi,
miten kristinusko oli voinut saavuttaa niin paljo kannattajia.

Eräänä päivänä kun hänen tuskansa olivat kovimmillaan, tuli Klaus
häntä tervehtimään. Tämä oli saanut kuulla, että Sten makasi
kuolemaisillaan ja tunsi tarpeen puhutella potevaa jos mahdollista
lohduttaakseen häntä. Mutta karastakseen luontonsa meni hän ensiksi
kapakkaan, joten hän saapui sairaalaan jotenkin toisella kymmenellä.

Kun hän sai nähdä Stenin, jonka hipiä taas oli käynyt valkoseksi
ja jonka kädet olivat hienot kuin ennen, heräsi hänessä vanha
kunnioituksen tunne ja hänen täytyi itsekseen myöntää, että kumminkin
oli olemassa ihmisiä parempia ja huonompia. Hän nimitti Steniä
nuoreksi herraksi, käski hänen ajatella sielunsa tilaa ja katua
syntejään; ei ollut Stenin syytä surra kuolemaansa, sillä seppäin
ammattikunta tulisi saattamaan hänet hautaan ja sitten viettämään
hautajaiset, joiden vertaisia ei ennen ole nähty. Sitten puhui hän
kautta rantain kuinka sääli olisi, jos sairashuone saisi Stenin
vaatteet hänen kuoltuaan sekä kehui ohimennen hänen takkinsa vaatetta
erinomaiseksi; housujakin voi varsin helposti vähän muuttaa. Muuten
käski hän Stenin tarkoin katsomaan, oliko taskuissa mitään. Sitten
siirtyi hän puhumaan siitä, kuinka anteeksiantamatonta on, että
vanhemmat rupeavat hankkimaan kasvatusta lapsilleen; siten tekevät he
nämä kuin vaivaisiksi. Stenistä olisi tullut hyvä seppä, jos häntä
olisi lapsuudesta opetettu vasaraa käyttämään ja siinä tapauksessa
olisi hän jo tässä ijässä voinut mennä naimisiin vaakamestarin
tyttären kanssa; tämä on nyt sen sijaan mennyt kihloihin erään
soturin kanssa, mutta siitä Stenin ei pidä välittää, eihän hänellä
kumminkaan enää ole pitkää elämisen aikaa ja hän, Klaus, tulisi
kyllä kantamaan lippua ruumissaaton edessä osottaakseen, että hän
puolestaan oli vainajalle antanut kaikki anteeksi.

Tämä viimeinen ajatus pani Klaun jalot tunteet siihen määrään
liikkeeseen, että hän purskahti itkemään ja itki niin, kuin
ainoastaan juopunut sen tehdä voi.

Mutta Klaus ei koskaan saanut kantaa lippua Stenin hautasaatossa
ensiksikään syystä, ettei hän ollutkaan lipunkantaja ja toiseksi
syystä, että Sten kostui.

Eräänä syyspäivänä laskettiin hän sairaalasta pois sillä
todistuksella, ettei hän enää ollut sairas, mutta ettei hän
myöskään koskaan voinut tulla niin terveeksi, että hän olisi saanut
tehdä työtä. Nyt hän tunsi koko sen totuuden, jonka Klaus oli
lausunut: kasvatus oli riistänyt häneltä keinot elättää henkeään.
Hän kulki turhaan ympäriinsä tässä jo valmiissa yhteiskunnassa
hakien paikkaansa; uinailijalle ei ollut paikkaa ollenkaan tässä
mehiläiskeossa. No, hyvä, eipä siis muuta kuin paeta koko tästä
keosta ja hakea toinen, jossa työmehiläiset elättävät kuhnureita. Hän
rupesi ajattelemaan luostarilaitosta, jossa ei tehty työtä, mutta
sillä elettiin hyvin hyvästi ja jossa sai käyttää aikaansa sellaisiin
yleviin rientoihin kuin taiteeseen ja kirjallisuuteen; hän ihmetteli,
ettei hän jo ennen ollut heittäytynyt luostarin helmaan.

Kepein askelin käveli hän Mustainveljesten luostariin Itäisen
Pitkänkadun varrelle ja soitti. Porttiluukku aukesi ja muuan
palveleva veli kysyi Stenin nimeä ja asiaa. Sten sanoi nimensä ja
pyysi puhutella luostarin päämiestä luostariin tulonsa johdosta.
Portti aukesi ja Sten pääsi puutarhaan, jossa hänen käskettiin
odottaa.

Priori istui parastaikaa konttorihuoneessa ja tarkasteli
taloudenhoitajan kanssa vero- ja maakirjoja; monet huolestuttavat
merkit osottivat luostarin tulojen vähentyvän. Tuumittava oli, miten
nämä taas saataisiin kohoamaan entiselleen; se oli vaikeaa, kun
alituisesti vaadittiin uusia apurahoja sotaan harhaoppisia vastaan.
Silloin ilmoitettiin hänelle Sten Ulffotin asia ja pyyntö.

-- Ulffot, Väringen, Hofstan ja Löfsala tilojen omistaja, sekö?
huudahti priori ja teki ristinmerkin. Hänhän tulee kuin itsensä
pyhän Dominikon lähettämänä. Minä tunnen Löfsalan mainiot tilukset:
tuhatkaksisataa tynnyrinalaa viljeltyä maata, paitsi niittyjä ja
metsiä, sahoja ja myllyjä ja erinomaista kalavettä. Laskekaa hänet
sisään, laskekaa kaikin mokomin! Ja sanokaa hänet tervetulleeksi
Herran nimessä!

-- Herra priori, virkkoi taloudenhoitaja, malttakaa vähän. Löfsala
on kyllä kaunis, vahinko vain, ettei sen nykyisellä omistajalla ole
halua hengelliseen säätyyn.

-- Nykyisellä?

-- Niin, Ulffotin suku on saanut väistyä kaikista tiluksistaan ja
suvun viimeinen jäsen lienee seikkailija, joka on koetellut yhtä ja
toista, pystymättä mihinkään.

-- Mitä sanot, mitä? Hm, se on toinen asia, mitä sellaisella voi
tehdä?

-- Ei siitä ei ole hyötyä eikä kunniaa; suita meillä on kyllin
syömässä eikähän tämä ole mikään ruokkimislaitos.

-- Niin juuri, virkkoi priori. -- Mutta kuka hänelle sen sanoo.
Tyytymättömänä ei saa koskaan laskea ketään luostarista, se oli pyhän
Dominikon viisain ja kauniin sääntö. Tahdotko sinä, veli Franciscus,
mennä puutarhaan puhuttelemaan tuota nuorta miestä? Selitä hänelle
vähän, varota häntä, niin, sinä ymmärrät! Mutta me jatkakaamme,
taloudenhoitaja!

Veli Franciscus oli pitkä mies, uhkaavan näköinen ja tuumiltaan
tympäsevä, jota käytettiin vierottamaan luostarista sellaisia
pyrkijöitä, jotka eivät olleet, kuten palvelevain veljesten oli
tapana sanoa, "tuottelijaita". Sillä dominikaanein munkkikunta oli
valtava valtiollinen mahti, jonka myötään täytyi olla ruhtinaiden
kanssa riidassa vallasta ja tavarasta, eikä se ollut mikään
hengellinen kasvitarha taivaan valtakuntaan valmistamista varten.

Kun Franciscus sai nähdä Stenin, vähäpätöisen, kuihtuneen miehen,
arveli hän voivansa kaikessa lyhykäisyydessä suoriutua koko
tehtävästä.

-- Mitä haette täältä luostarista? kysyi hän pitkittä valmistuksitta.

-- Haen rauhaa, jota ei maailma anna, vastasi Sten.

-- Harhaan käytte silloin. Tämä on taistelevan kirkon asesali eikä
täällä saavuteta rauhaa koskaan.

-- Mutta taistelun jälkeen tulee lepo, pisti Sten väliin, vaan tämä
ärsytti munkkia, joka tahtoi pitkittä selityksittä suoriutua tästä
palkattomasta työstä.

-- Sanokaa suoraan mitä haette ja puhukaa totta. Sanokaa näin: En
jaksa kaivaa enkä kehtaa kerjätä, siksi tahdon tulla tänne syömään.
Sanokaa siten, niin ette valehtele.

Sten tunsi munkin osuneen johonkin määrin paikoilleen ja vastasi
koristelematta:

-- Olette valitettavasti oikeassa.

Hämmästyen tästä odottamattomasta myöntymisestä ja hieman mieltyen
Stenin lapselliseen käytökseen, vei munkki Stenin peremmäs puutarhaan
ja jatkoi keskustelua:

-- Tunnen elämänvaiheenne ja ymmärrän mielialanne ja olemuksenne
salaisuuden. Kun luonto saa itsekseen vaikuttaa, syntyy siitä
loistavia tuloksia; kun ihminen sekaantuu asiaan ja tahtoo auttaa,
tulee siitä epäonnistunut tekele. Te luulette, että viljelys on
kehitystä; se on ainoastaan sairaloista kehitystä. Katsokaa tätä
päärynäpuuta. Se on vesa eräästä päärynäpuusta Santa Luciasta
Espanjasta, jossa sitä on viljelty viisisataa vuotta. Teistä on
mainiota, että se voi kasvaa kauniita hedelmiä, jotka meistä hyvältä
maistuvat. Mutta niin ei luonto ajattele; se on luonut makean
hedelmätertun siementen vuoksi, joiden tulee lisääntyä ja jatkaa
sukua. Katsokaas tätä hedelmää, kun halkasen sen! Näettekö siinä
siemeniä! Ette. Viljelys on riistänyt siltä siemenet. Ja katsokaa
tuota omenaa, joka loistaa noin punakylkisenä! Se on englantilaisen
omenapuun sekaletta. Siinä on vielä siemeniä, vaan jos niitä kylvän,
ei niistä koskaan kasva hedelmääkantavaa puuta. Ja jos tulee kylmä
talvi, paleltuu tämä arka sekakasvi, mutta kotiperäinen, happamen
hedelmän kasvava omenapuu säilyy. Ei pidä ruveta ihmisiä viljelemään,
varsinkin kun se aina tapahtuu muitten kustannuksella. Meidän maamme,
meidän karu ilmanalamme, ei se sovi sellaiseen hedelmäviljelykseen!
Olenko puhunut kylliksi selvään? Surkuttelen teitä, nuori mies, mutta
auttaa teitä en voi! Beati possidentes, onnelliset ne, jotka ovat
ehtineet pitää varansa. Vanhempanne pitivät kerran varansa, vaan
eivät kyenneet saavuttamaansa säilyttämään.

Sen jälkeen kääntyi hän puhumaan jokapäiväisistä asioista kuljettaen
Steniä porttia kohden.

-- Näkyy tulevan aikuinen talvi tänä vuonna, ainakin
pihlajanmarjoista päättäen.

Oli saavuttu portille, munkki avasi sen kohteliaasti ja virkkoi:

-- Hyvästi, herraseni!

Kun portti pamahti kiinni Stenin selän takana, tunsi hän, että
hän nyt oli ainaiseksi suljettu ulos yhteiskunnasta ja hän kokosi
sielun ja ruumiin voimansa viimeiset tähteet, tehdäkseen lopullisen
päätöksen. Mutta hänen tahtonsa oli lamaantunnt ja ajatuksensa
seisahtunut. Oli tullut hämärä. Hän jatkoi kulkuaan kaltevaa katua
alas merenpuoleiseen rantaan päin, aivan kuin jos häntä olisi
johtanut maan vetovoima, joka veti alaspäin. Hänen jalkansa osuivat
kulkemaan kapeaan solaan, joka oli aivan pimeä, likanen ja haiseva.
Mutta hän käveli edelleen, käveli ohkasta valonviirua kohden, joka
loisti solan päästä. Hän saapui vesiportille, joka oli jätetty
raolleen ja jonka läpi kuun säteitä pääsi tunkeutumaan katveikkoon.
Avattuaan portin seisoi hän laajan vedenkalvon reunalla, jota
Siklasaaren päältä nouseva kuu hopeoi. Veden loivat laineet leikkivät
tasaisesti kuutamossa ja hienonen, mereltä päin käyvä tuuli toi
raittiita lehahduksia ulapalta. Sten astui portin edustaiselle
kapealle kynnykselle ja veti portin taakseen lukkoon, ajattelematta
tarkemmin mitä hän teki. Samalla rupesivat kaikki kaupungin kellot
läppäämään iltasoittoa ja muureilla oleva vahti pärisytti rummulla
iltataptonsa, kehottaen ihmisiä käymään levolle. Sten otti lakin
päästään, lankesi polvilleen ja rukoili. Rukoiltuaan nousi hän
seisomaan, käänsi selkänsä meren puolelle, laski käsivarret ristiin
rinnalleen ja ojentaen katseensa tähtiä kohden antoi hän ruumiinsa
vaipua taaksepäin, ikäänkuin levolle laskeutuessaan.

Kimalteleva vedenkalvo avautui kuin musta hauta, joka heti taasen
sulkeutui, ja pinnassa näkyi suuri pyöreä kehä, kuin gloria
pyhimyskuvissa; se laajeni, siitä kasvoi useampia renkaita, jotka
ohentuivat ja tasoittumistaan tasoittuivat. Aavikon loivat laineet
palasivat kohta takasin ja leikkivät hyppien kuutamossa kuin eivät
äsken olisi säikähtäneetkään.



YLEVÄMPIÄ TARKOITUKSIA


Niin oli kylmä pienessä maalaiskirkossa, että hengitys huurusi
savuna papin ja laulavain kuoripoikain suusta. Olkia oli levitetty
kirkon savilaattialle, että sanankuulijat, jotka seisaaltaan
messua kuuntelivat, tarkeneisivat myöskin polvistua, jota heidän
täytyi tehdä aina kun pojat pientä tiukua soittivat. Paljo oli
kirkossa väkeä tänään, sillä odotettiinpa harvinaista tapausta
jumalanpalveluksen jälestä. Papin piti näet varottaa kahta riitaista
aviopuolisoa, jotka elivät epäsovussa, mutta jotka eivät saaneet
erota, kun eivät olleet tehneet varsinaista aviorikosta; kumpanenkaan
ei myöskään tahtonut karkurina luopua kodistaan eikä lapsistaan.
Messu-uhri oli päättynyt ja kirkuvalta kaikui "miserere" vilusta
väriseväin äänien sitä laulaessa. Punasena helotti päivänpaiste
jäisiä ikkunoita vastaan, sytytettyjen vahakynttiläin valoa ei
näkynyt ollenkaan, ne kuultivat vain keltasina täplinä, jonka
ympärillä lämmennyt ilma huurusi kuin keväinen auer.

Agnus Dei, qvi tollis peccata mundi, veisasi pappi ja pojat
lauloivat, seurakunnan yhtyessä: miserere! Siinä kuului syviä,
karkeita miesääniä ja kimeitä, hentoja naisääniä. Miserere, armahda
meidän päällemme!

Epätoivoisena hätähuutona kaikui viimeinen miserere, ja samassa
astuivat molemmat aviopuolisot katveesta esiin ja lähtivät kävelemään
suurta käytävää myöten alttaria kohden. Mies oli pitkä ja romuluinen,
ruskea parta, keinuva käynti. Nainen pieni, hentonen olento, sirot
piirteet ja pehmoset, sulavat liikkeet. Huntu peitti puolittain hänen
kasvonsa, joten näkyvissä oli ainoastaan surevannäköiset, siniset
silmät ja palanen kalpeita poskia.

Pappi rukoili hetkisen ääneti itsekseen ja kääntyi sitten seurakunnan
puoleen. Hän oli nuori mies, vielä vajaata kolmenkymmeninen, jonka
terveet, hyväntahtoiset kasvot eivät oikein näyttäneet soveltuvan
hänen papilliseen pukuunsa eikä niihin ankariin sanoihin, joita hän
lausui. Molemmat aviopuolisot olivat jo aikuisemmin ripittäneet
itsensä hänelle ja piispan erityisestä käskystä hän nyt piti
nuhdesaarnansa. Riitaiset puolisot olivat näet käyneet piispan luona
ja pyytäneet, että heidän avioliittonsa purettaisiin, mutta tämä
ei ollut voinut siihen suostua, kun kanooninen laki myönsi eron
vasta synnin tapahduttua, hedelmättömyyden perustuksella muutamissa
tapauksissa, sekä jos toinen aviopuolisoista oli karannut kodistaan
ja perheestään.

Pappi alkoi puheensa kuivalla, sisällöttömällä äänellä, ikäänkuin hän
ei olisi itsekään uskonut mitä hän sanoi.

Avioliiton, sanoi hän, on Jumala itse rakentanut, hän, joka miehen
kylkiluusta teki vaimon miestä varten, tälle avuksi. Koska siis mies
on ensiksi luotu ja vaimo myöhemmin, pitää vaimon olla miehelleen
alamaisen ja totella häntä herranaan.

(Tällä paikalla teki tuo pieni hunnutettu pää liikkeen, ikäänkuin
haluten sanoa jotakin).

Miehen puolestaan täytyy kohdella vaimoaan arvokkuudella, koska
vaimo on miehen kunnia ja mies siten kunnioittaa itseään vaimossaan.
Niinpä sanoo Paavalikin kirjeessään Korinttilaisille, seitsemännessä
luvussa, neljännessä värsyssä, johon Grationon kirkkosääntö juuri
perustuu: Vaimolla ei ole itsellään valtaa ruumiinsa yli, vaan
miehellä.

(Huntupäinen ruumis vavahti kiireestä kantapäähän saakka, vaan mies
nyökytti hyväksyvästi papin sanoihin. Pappi, joka nyt loi katseensa
vaimoon, muutti äänensä sydämmellisemmäksi.)

Kun opetuslapset tulivat Jesuksen luo ja kysyivät, saisiko mies erota
vaimostansa, vastasi hän ja sanoi: Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä
ihmiset älkööt erottako. Ja siitä syystä ei kirkko myönny avioliiton
hajoittamiseen. Kun maallinen laki nyt myöntää eroa muutamissa
tapauksissa, on se tullut tavaksi ihmisten pahuuden tähden eikä sitä
kirkko voi hyväksyä.

Elämä ei ole mikään kukkaistarha eikä meidän pidä siltä liikoja
vaatia. Hän itse, joka siinä nyt saarnasi, oli myöskin naimisissa.
(Tähän aikaan oli katoolisten pappien vielä lupa mennä naimisiin.)
Siksi hän saattoikin olla ratkaisijana tässä kysymyksessä; hän tiesi,
miten toisen aina täytyy mukautua toisen mukaan, jos mieli välttää
riitaa ja toraa. Hän oli itse vihkinyt nämä nuoret aviopuolisot ja
nähnyt heidän ensi lempensä onnen, hän oli ristinyt heidän lapsensa
ja nähnyt isyyden ja äitiyden pyhittävän heidän rakkautensa. Hän
palautti heidän muistoonsa noita haihtumattomia hetkiä, jolloin
he eheimmiten nauttivat elämästä ja tulevaisuus oli koittavana
kesäpäivänä heidän edessään. Näiden muistojen nimessä pyysi hän
heitä ojentamaan toisilleen kätensä ja unhottamaan kaiken, mikä
oli tapahtunut sittenkuin eripuraisuuden henki oli päässyt heidän
sydämmiinsä. Tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa pyysi hän
heitä uudistamaan sen liiton, jonka he itsekkäisyydessään olivat
koettaneet rikkoa.

Hetken ajan vallitsi nyt kirkossa syvä äänettömyys ja jännityksellä
odottava seurakunta siirtyi tungeskellen lähemmäs alttaria.

Aviopuolisot seisoivat liikkumattomina.

Silloin näytti pappi käyvän kärsimättömäksi ja äänellä, joka vapisi
surua ja vihaa, alkoi hän taas puhumaan.

Hän puhui vanhempain velvollisuudesta lapsiaan kohtaan, Jumalan
vihasta leppymättömiin sydämmiin, ja hän sanoi suoraan, että
avioliiton tarkoitus ei ollut ensinkään olla huvitteluna
kuumaverisille ihmisille, vaan keinona suvun lisääntymiseen ja --
tähän pani hän erittäinkin painon -- kasvatukseen. Sitten antoi hän
heille viikon miettimisaikaa ja käski heidän mennä rauhassa.

Tuskin oli hän viime sanansa lausunut ja viitannut kädellään
jäähyväisiksi, kun jo tuo nuori nainen käännähti ja lähti. Kylmänä
ja tyyneenä hän kulki väkijoukon keskitse ja katosi suuren käytävän
kautta.

Mies viivähti tuokion ja kääntyi sitten ristikäytävää kulkemaan,
josta päästiin ulos pienen portin kautta.

Kun pappi asteli kotiinsa vaimonsa rinnalla, joka oli kuunnellut
messua, kysyi häneltä hänen vaimonsa lauhkealla, mutta nuhtelevalla
äänellä:

-- Uskotko itse tuota mitä sanoit?

-- Sinä olet omatuntoni, eukko rakas, ja tunnet ajatukseni. Säästä
siis minua hiukankaan, sillä nuo lausumani sanat lyövät minua kuin
ruoskat.

-- Ota vain vastaan se kuritus. Sinä tunnet ripistä, että näiden
aviopuolisojen liitto ei ole oikea avioliitto. Sinä tiedät, että
nainen tuo on marttyyri, jonka henki voidaan pelastaa ainoastaan sen
kautta, että hän saa eron miehestään; sinä tiedät sen, ja kehotat
häntä kulkemaan turmiotaan kohden.

-- Kirkolla näetkös, on ylevämmät tarkoitukset, jotka eivät salli sen
ajatella pikkuihmisten mukavuutta ja hyvinvointia.

-- Minä luulin, että ihmisten hyvinvointi, heidän onnellisuutensa,
olisi kirkon ylevin tarkoitus. Mikä on sitten kirkon ylevämpi
tarkoitus?

-- Jumalan valtakunnan lisääntyminen maan päällä, vastasi pappi vähän
mietittyään.

-- No niin, Jumalan valtakunnan, virkkoi vaimo. Mutta Jumalan
valtakunnassahan on ainoastaan onnellisten asuinsijat -- siis pitää
kirkon tehdä ihmiset onnellisiksi?

-- Niin, korkeammalta kannalta katsoen!

-- Korkeammalta? Voiko sitä katsoa kahdelta kannalta?

-- Pikkunen hupakko voi kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta voi
vastata, virkkoi pappi, painaen vaimonsa kättä.

-- Mutta huonostihan on silloin laita viisaiden viisauden, sillä mitä
he sitten vastaavat, kun viisas kysyy, kun kaikki maailman viisaat
tulevat kysymään, intti vielä tuo pikkunen hupakko.

-- Silloin ne vastaavat, että he eivät tiedä mitään, kuiskasi pappi.

-- Olisit sanonut sen ääneen, olisit sanonut sen tänään kirkossa.
Eihän omatuntosi kumminkaan ole tyytyväinen sinuun tänään.

-- Siis täytyy minun saada omatuntoni vaikenemaan, sanoi pappi, ja
suuteli vaimoaan, joka juuri oli ehtinyt etehiseen.

-- Sitäpä et voi, väitti vaimo, et niin kauan kuin pidät minusta ja
kaikkein vähimmin tällä tavoin.

He kopistivat lumen jaloistaan ja astuivat pieneen pappilaansa, jossa
heitä vastaan juoksi kaksi pientä, tervettä poikaa suutelemaan isää
ja äitiä. Vanhemmat olivat äärettömän tervetulleet senkin vuoksi,
että maukas sunnuntaipäivällinen odotti valmiina kirkosta palaavia.

Pappi heitti päältään pitkän, ruumiinmukaisen kirkkokauhtanansa ja
pukeusi porvarilliseen arkitakkiin, jossa asussa hän ei kumminkaan
koskaan näyttäytynyt seurakuntalaistensa silmäin edessä. Pöytä
oli katettu. Laattia oli lumivalkoinen ja siihen sirotetut havut
tuoksuivat metsältä. Isä siunasi ruoan ja perhe asettui syömään, niin
iloisena ja maailman tyytyväisenä, kuin jos ei sydäntä olisi koskaan
särkynyt ylevämpiä tarkoituksia varten.

       *       *       *       *       *

Lumi oli sulanut, maa huurusi ja uhoili siittämisen halusta.
Pappila oli keskellä sitä yksitoikkoista Uplannin lakeutta, jossa
Rasbon pitäjä sijaitsee. Mihin vain silmä katsoi, näkyi ainoastaan
kivikkomaata, savikkopeltoa ja siellä täällä lomassa katajapehkoja,
jotka näyttivät maata myöten ryömivän välttääkseen alituista tuulta.
Kaukana taivaan rannassa näkyi metsänrinnan korkeimpain puiden
latvoja, ikäänkuin vajoamaisillaan olevan laivan mastoja. Tupansa
eteläiselle puolelle oli pappi istuttanut muutamia puita ja muokannut
kappaleen maata, johon hän oli kylvännyt talven yli kestäviä kukkia
ja kasviksia, joita, äkkinäiset kuin olivat kylmään ilmanalaan, oli
täytynyt talveksi peittää oljilla. Pieni puro, joka tuli pohjoisesta
päin, metsästä, oli juuri siksi suuri, että siinä saattoi ruuhella
soutaa kun pysytteli keskellä virtaa.

Rasbon pappi Dominus Pietari oli herännyt päivän noustessa, suudellut
vaimoaan ja lapsiaan ja mennyt kirkkoon, joka oli ainoastaan muutaman
kivenheiton päässä pappilasta. Hän oli lukenut aamumessun, siunannut
päivän työn ja kävellyt iloisena ja elämänhaluisena kotiinsa. Leivot,
jotka varmaankaan eivät välitä rumasta eikä kauniista, laulelivat
ilmassa kivisten peltojen yläpuolella, ikäänkuin siunatakseen laihaa
maata. Vesi porisi ojissa, joiden partailla näkyi kavioiden jälkiä.
Hän oli palannut kirkosta, juonut aamumaitonsa etehisessä ja seisoi
nyt puutarhassa kaivamassa talvipeittoa pois kukkaispengerten päältä.
Sitten haki hän kuokan ja rupesi kääntämään uinuavaa maata. Aurinko
paahtoi lämpimästi, työ, johon hän oli tottumaton, pani hänen verensä
liikkeeseen. Hän hengitti syvään täyteläistä kevätilmaa ja tunsi
olemuksensa niin onnelliseksi, kuin jos hän olisi herännyt uuteen
elämään. Vaimo avasi ikkunaluukun päivän puolella ja seisoi siinä
puoleksi puettuna katsellen miehensä työtä.

-- Tämä on toista kuin nyökkyä kirjojen ääressä, virkkoi mies.

-- Olisit ruvennut maanviljelijäksi, sanoi vaimo.

-- Enpä saanut ruveta, eukkoseni. Tämä tuntuu suloiselta selässä ja
rinnassa. Miksi olisi Jumala antanut meille kaksi pitkää käsivartta,
ellemme niitä käyttäisi.

-- Niin, ei niitä lukemiseen tarvita.

-- Ei, mutta lumen luomiseen, halon hakkuuseen, maan kuokkimiseen ja
lasten kantamiseen, siihen ne ovat tarkoitetut. Se tekee rikoksen,
joka niitä ei käytä. Ja me hengen miehet, me muka emme saa koskea
tähän syntiseen maahan!

-- Vait, virkkoi vaimo ja pani sormen suulleen. -- Lapset kuulevat!

Mies otti hatun päästään ja kuivasi hiestyneen otsansa.

-- Otsasi hiessä täytyy sinun syödä leipäsi, niin on kirjoitettu.
Kuinka ihanaa onkin tämä hikoileminen. Se on toista kuin se kylmä
tuskan hiki, joka tukan kautta nousee, kun ei voi keksiä selitystä
jollekin hämärälle ongelmalle taikka kun epäilyksen henget polttavat
verta, niin että se valuu suonissa kuin kuuma hiekka. Näetkö, kuinka
käsivarren lihakset jännittyvät halusta saada liikkua; näetkö, kuinka
sinertävät suonet paisuvat, kuin keväiset purot jään sulattua; rinta
laajenee niin suureksi, että se pingoittaa puseron ompeleita... Niin
tämä on toista...

-- Vait, sanoi vaimo taas varotellen ja lisäsi johtaakseen
keskustelun toiselle, vaarattomammalle tolalle: -- Olet vapauttanut
kukkaset pakkokahleista, vaan oletpa unhottanut elukkaraukat, jotka
ovat olleet kytkettyinä pimeään omettaan koko pitkän talven.

-- Niin, oikein, virkkoi pappi laskien kuokan kädestään, mutta nyt
lapset ulos näkemään niiden iloa!

Viipymättä meni pappi omettaan, joka oli rakennussarjan päässä.
Hän irroitti molemmat lehmät kytkyistään, avasi lammaskarsinan ja
vasikkain soimen sekä siirtyi sitten toiselle puolelle avaamaan
sikoläätin. Kellokas tuli ensiksi ulos ja asettui ometon ovelle;
valo näytti huikasevan sen silmiä, kun se ojensi päänsä eteenpäin
ja tunnusteli kuonollaan päivänpaistetta. Sitten se varovasti
laskeusi portaita alas, henkäsi syvään, jotta kylkilihakset
pullistuivat; haisteli sitten maata ja ikäänkuin heränneenä iloisiin
menneenkesäisiin muistoihinsa, heilautti se häntänsä ylös ja
laukkoi hyppien pihatantereelle, siitä mäelle kivien ja pensaiden
poikki laskien yhdellä hypyllä kaivoluukun yli. Samassa tuli jo
kirjolehmäkin ulos ja vasikat ja lampaat ja viimeksi porsaat.
Mutta niiden jälestä juoksi pappi karahka kädessä, sillä hän oli
unhottanut sulkea puutarhan veräjän; ja nyt alkoi kilpajuoksu, johon
molemmat pojatkin sydämmensä innolla ottivat osaa, ajaakseen elukat
pois aituuksesta. Mutta kun vanha palvelijatar sai nähdä Dominus
papin juoksevan puseroisillaan elukkain jälestä tanhualla, säikähti
hän, että mitähän ihmiset sanovat, ja hyppäsi ulos ikkuna-aukosta;
vaimo seisoi portailla ja nauroi koko tapaukselle, nauroi niin
herttaisesti, että koko piha kajahteli. Nuori pappi oli yhtä iloinen
kuin nuo irtilasketut elukat, hän nautti kuin lapsi nähdessään
näiden riemun talvivankilan auettua ja unhotti siinä riemussa sekä
seurakunnan että piispan, juoksi vain semmoisenaan kylätietä pitkin
estääkseen elukkoja menemästä toukopellolle.

Silloin kuuli hän vaimonsa huutavan häntä nimeltään ja näki
käännähtäessään vieraan naisen seisovan tämän rinnalla etehisen
portailla. Hämillään ja suuttuneena korjasi hän pukunsa, suki hiukset
hatun alle ja palasi kotiin päin, taivuttaen matkalla kasvonsa
juhlallisen näköisiksi.

Kun hän tuli lähemmäs, tunsi hän tuon hennon naisen samaksi, jota hän
kirkossa oli varottanut epäsovusta avioliitossa. Hän oivalsi, että
nainen tahtoi häntä puhutella, ja pyysi hänen astumaan sisään. Lupasi
itse heti tulla sinne, muutettuaan toisen takin päälleen.

Toiseen takkiin puettuna ja toisessa mielialassa astui hän tuokion
kuluttua tupaan, jossa tuo epäsopuinen aviopuoliso odotti. Hän
kysyi vaimon asiaa. Tämä kertoi sopineensa miehensä kanssa, että
hän, vaimo, lähtisi pois kotoaan, koska ei avioeroa muulla ehdolla
myönnetty. Pappi kävi kärsimättömäksi ja rupesi juuri vetämään esiin
kirkkolakia ja Korintilaisepistoloita, kun hän avonaisen ikkunan
kautta kuuli hiekan narahtelevan puutarhankäytävällä: hän tunsi niin
hyvin nuo kepeät, pehmeät askeleet ja hiekkajyväin narina tunkeutui
hänen sydämeensä saakka.

-- Teko, joka teillä on mielessänne, vaimo, on epätoivoisen rohkea,
mutta se on sittenkin rikos.

-- Ei ole rikos, te vain sanotte sitä siksi, vastasi vaimo niin
varmasti, kuin jos hän toivottomina öinä ja päivinä jo olisi sen
asian kyllin selväksi miettinyt.

Pappi suuttui ja tapaili jo joitakin ankaroita sanoja masentaakseen
niskottelijan, vaan samassa hän taas kuuli hiedikon merkitsevästi
risahtavan puutarhassa.

-- Te annatte seurakunnalle huonon esimerkin, sanoi hän siis
ainoastaan.

-- Huonomman annan, jos paikoilleni jään, vastasi vaimo.

-- Te jäätte perinnöttömäksi.

-- Sen tiedän.

-- Te turmelette maineenne.

-- Senkin tiedän, vaan kestän sen, tietäen olevani viaton.

-- Entä lapsenne?

-- Sen otan mukaani.

-- Mitä sanoo miehenne siitä? Ei teillä ole oikeutta ottaa lastanne
lähtiessänne karkuun kotoanne.

-- Eikö oikeutta ottaa omaa lastani?

-- Lapsen omistajia on aina kaksi.

-- Mutta eihän silloin Salomonin viisaus riitä riitaamme
ratkaisemaan. Vaan minä ratkaisen sen sittenkin, kunhan vain saan
tämän jutun päättymään. Tulin luoksenne pyytämään valoa, ja te
johdatte minut pimeään käytävään, jossa sammutatte tulet ja menette
tiehenne. Yhden asian minä sittenkin tiedän: missä rakkaus loppuu,
siellä on jälellä ainoastaan syntiä ja alentumista, minä en tahdo
elää synnissä, ja siksi lähden.

Ulkopuolelta kuului kiivasta hengitystä, kuin jos joku olisi hillinyt
mielenliikutuksensa. Papin sydämmessä oli ankara taistelu. Sitten hän
virkkoi:

-- Kirkon palvelijana voin vedota ainoastaan Herran sanaan ja se on
kova kuin kallio; ihmisenä voin sanoa ainoastaan sen, mihin sydämmeni
kehottaa, mutta mikä ehkä on syntiä, sillä ihmissydän on horjuva ja
heikko. Mene rauhassa äläkä hajoita, mitä Jumala on yhdistänyt.

-- En mitä Jumala on yhdistänyt, vaan mitä aviopuolisojen vanhemmat
ovat yhteen nitoneet. Eikö sanaakaan ole teillä mulle lohdutukseksi
antaa sille raskaalle tielle, jota lähden kulkemaan?

Pappi pudisti kiellellen päätään.

-- Jumala suokoon, ettei teille koskaan annettaisi kiviä, kun te
pyydätte leipää, virkkoi vaimo melkein uhaten ja lähti.

Pappi viskasi päältään virkatakin, huoahti ja koetti vapautua tuon
keskustelun jättämistä raskaista tunteista. Kun hän tuli ulos, tapasi
hän vaimonsa ja virkkoi tälle, että hän sydämmestään sääli tuota
vaimoparkaa.

-- Miks'et sitä sanonut hänelle? kysyi vaimo, joka näytti tuntevan
keskustelun.

-- On asioita, joita ei saa sanoa, vastasi mies.

-- Kenen vuoksi niitä ei saa sanoa?

-- Kenen vuoksi? -- Kirkko samoin kuin valtio ovat, ystäväni, Jumalan
säätämiä laitoksia, mutta epätäydelliset, sillä niitä hoitavat
heikot ihmiset. Ei saa siis ihmisille myöntää, että nämä laitokset
ovat epätäydelliset, sillä siten he joutuisivat epäilemään näiden
jumalallista alkuperää.

-- Mutta jos nyt ihminen, nähden niiden epätäydellisyyden, sittenkin
rupeaisi epäilemään niiden jumalallista alkuperää ja jos hän vielä
tutkimalla saisi selville, ettei sitä jumalallista alkuperää olisi
olemassakaan...

-- Minä luulen, keskeytti pappi, kaikki pyhät siitä varjelkoot, että
epäilyksen viettelijä on päässyt hallitsemaan aikakautemme ilmassa.
Etkö tiedä, että se oli ensimmäinen kysyjä, joka syöksi ihmisen
kadotukseen. -- Eipä suotta ole paavin lähettiläällä ollut syytä
viime kirkolliskokouksessa kutsua tätä maata turmeltuneeksi.

Vaimo katsoi miestään tutkiskellen, laskiko tuo leikkiä, ja mies
vastasi hymähdellen merkiksi, ettei se ollut kokonaan tottakaan.

-- Älä laske tällaista pilaa, virkkoi vaimo. Voinhan uskoa sinun
puhuvan vakavasti. Enkäkä tiedä koskaan, milloin vakavalta kannalta
puhut, milloin leikin. Sinä uskot osaksi mitä puhut, vaan osaksi
et. Sinä olet niin horjuva kuin jos itse olisit noiden epäilyksien
vallassa.

Päästäkseen vaipumasta syvemmälle tähän kysymykseen, jota hän tahtoi
välttää, ehdotti pappi, että he lähtisivät venheellä soutamaan virtaa
alas erääseen kauniiseen paikkaan, jossa oli lehtimetsää ja jossa
syötäisiin päivällinen.

Kohta istuikin pappi airoissa ja viheriä ruuhi lipui poikki veden
kalvon; lapset koettivat venheestä tapailla menneenkesäisiä rytejä,
joiden kuivissa lehdissä kevättuuli lauloi ikäänkuin heräämistään
talven unesta. Pappi oli pukenut päälleen tuon kepeän arkipuseron,
jota hän kutsui "vanhaksi ihmisekseen" ja hän souti voimakkaasti tuon
puolen penikulman matkan pienelle koivikkokunnalle, joka oli saarena
siinä kivikko-ahojen keskessä. Sillaikaa kuin vaimo laittoi esiin
ruokaa, juoksi hän lasten seurassa poimimassa vuokkoja ja voikukkia,
opetti poikia ampumaan jousipyssyllä ja teki heille pajupillejä.
Hän kiipesi puissa ja piehtaroi nurmessa niinkuin poikanen, juoksi
hevosena suitset suussaan lasten raikkaasti sille nauraessa. Hän
kävi yhä rajummaksi ja kun pojat rupesivat ampumaan pilkkaan siihen
siniseen virkatakkiin, jonka hän oli ripustanut puuhun, nauroi
hän aivan haletakseen. Vaan vaimo silmäili varovasti ympärilleen,
näkyisikö ihmisiä ketään, jotka tuota katseleisivat.

-- Ah, anna minun olla ihmisenä Luojan vapaassa luonnossa! huudahti
mies, eikä vaimollakaan ollut siihen mitään sanomista.

Päivällinen oli asetettu ruohokkoon ja papilla oli niin nälkä, että
hän unhotti lukea ruokarukouksen, josta syystä lapsetkin muistuttivat:

-- Isä ei lue pöytälukua.

-- Minä en näe mitään pöytää, vastasi pappi ja kahmasi peukalollaan
voita. Tälle nauroivat pienokaiset äärettömästi.

-- Pidä jalat pöydän alla, Pekka, sanoi isä. -- Älä nosta jalkojasi
pöydälle, Niilo, virkkoi hän toiselle. Ja pienokaiset nauroivat,
nauroivat niin että olivat syödessään läkähtyä; ei ollut koskaan
ennen ollut näin hauska, isä ei ollut koskaan ollut näin iloinen ja
hänen täytyi lausua sukkeluutensa uudelleen ja uudelleen ja aina ne
herättivät saman riemun.

Mutta ilta läheni ja täytyi lähteä kotiin päin. Tavarat kerättiin
kokoon ja mentiin veneeseen. Vielä kesti iloa hetkinen, mutta
sitten uupui nauru ja pienokaiset nukkuivat äitinsä polvelle. Isä
kävi äänettömäksi ja vakavaksi, niinkuin liian naurun jälestä aina
käydään, ja kuta lähemmäs kotia tultiin, sitä vakavampana hän istui.
Koetti hän toisinaan lausua jotain iloista, mutta se tuntuu sekin nyt
surunvoittoiselta. Aurinko loi viistoon säteensä laajojen ketojen
poikki, tuuli oli tyyntynyt, hievahtamaton hiljaisuus ja rauha
vallitsi luonnossa, silloin tällöin vain kuului karjan ammontaa tai
käen intohimoista kukuntaa.

-- Käki kuuluu pohjoisesta, ennustaa surua, virkkoi pappi, siten
ikäänkuin tulkiten tuota pitkällistä, alakuloista mielialaa.

-- Ei ole merkitystä muuta kuin sen ensi kukunnalla ja aamulla se jo
kukkui auvoa idästä, lohdutteli vaimo.

Jo näkyivät ometan katot ja niiden päällitse kirkon torni. He
laskivat valkamaan, isä otti molemmat nukkuvat pienokaiset
käsivarsilleen ja kantoi heidät tupaan. Suuteli sitten vaimoaan
ja kiitti hauskasta päivästä, -- hänen oli vielä mentävä kirkkoon
iltamessua lukemaan.

Otti kirjansa ja läksi. Tielle tultuaan soivat jo iltakellot.
Hän joudutti askeleitaan. Kirkon pihalla hän näki ihmisiä
liikkuvan. Se oli jotain harvinaista, sillä tavallisesti oli
lukkari yksin kuuntelemassa iltamessua. Pappi rupesi ajattelemaan,
oliko joku nähnyt hänet koivikossa taikka oliko kukaan kuullut
hänen keskusteluaan vaimonsa kanssa. Oikein hänet tuska valtasi
tullessaan kirkon portille, sillä siinä hän näki kaksi hevosta
komeissa satulatamineissa sekä Upsalan hiippakunnan arkkidiakoonin
palvelijoineen. Diakooni näytti odottaneen häntä ja pyysi saada
puhutella häntä messun jälestä.

Ei ollut pappi koskaan rukoillut iltarukoustaan niin palavalla
innolla ja tuska sydämmessään pyysi hän kaikkia pyhiä suojelemaan
itseään ja seurakuntaa tuntemattomia vaaroja vastaan. Tuon
tuostaankin hän silmäili ovelle, jossa diakooni seisoi kuin pyöveli
uhriaan odotellen ja lausuttuaan aamenen meni hän tyynein askelin
vastaanottamaan iskua, sillä hän oli jo varmana, että jotain
onnetonta tulisi tapahtumaan.

-- En tahtonut tulla teitä kotoanne tapaamaan, niin rupesi
arkkipiispan lähettiläs puhumaan, koska asiani on sitä laatua, että
se vaatii rauhaisen ja pyhitetyn paikan, joka vahvistaa sydämmiämme
ja mieliämme. Minun on ilmoitettava teille eräs kirkolliskokouksen
päätös, joka syvästi tulee koskemaan papiston yksityisen elämän
sisällisimpiin oloihin.

Hän keskeytti puheensa nähdessään uhrinsa tuskan ja antoi hänelle
pergamenttikäärön, jonka tämä kehitti auki ja luki:

Dilectis in Christo fratribus! -- rakkaille veljille Kristuksessa!...
Episcopus Sabiniensis, apostolicae sedis legatus -- Sabinian piispa,
paavillisen istuimen lähettiläs...

Silmät lensivät sirotekoisten kirjainten poikki kunnes ne äkkiä
pysähtyivät erääseen riviin, joka näytti olevan tulella kirjoitettu,
sillä nuoren papin kasvot muuttuivat tuhan karvaisiksi ja silmät
näyttivät sammuvan.

Diakoonin näkyi käyvän miestä sääli ja hän virkkoi:

-- Kuten näkyy, kirkon vaatimukset ovat ankaria; ennen vuoden loppua
tulee kaikkien pappien avioliitojen olla purettuja; sillä oikea
Herran palvelija ei voi elää lihallisessa liitossa naisen kanssa
saastuttamatta sitä pyhää virkaa, jota hänen on hoidettava, hänen
sydämmensä ei voi jakautua Kristuksen ja vaimon siemenen synnillisten
jälkeläisten välille.

-- Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä älkööt ihmiset erottako, huoahti
pappi, saatuaan kiini ensimmäisen selvän ajatuksen.

-- Tämä koskee ainoastaan seurakuntaa. Kun kristillisen kirkon
ylevämmät tarkoitukset sitä vaativat, muuttuu rikoskin laiksi.
Huomatkaa tarkoin tämä erotus: "älköön _ihminen_ sitä erottako". On
siis kysymys ainoastaan ihmisen esiintymisestä erottajana. Mutta
tässä on erottajana Jumala, palvelijainsa kautta, hän erottaa mitä
Jumala on yhdistänyt. Tässä tapauksessa ei siis ole sama laki kuin
kaikissa muissa tapauksissa.

-- Mutta onhan Jumala itse aviokäskyn säätänyt? väitti murtunut mies.

-- On kyllä, mutta siksi hänellä onkin oikeus purkaa se.

-- Vaan eihän Herra vaatine tätä uhria heikoilta palvelijoiltaan?

-- Herra vaati Abrahamin uhraamaan poikansa Iisakin.

-- Mutta siinä sydämmiä murtuu.

-- Niin, sydämmiä murtuu, niiden täytyy murtua, että ne olisivat
Herralle sitä palavampia.

-- Voiko tämä olla laupiaan Jumalan tarkoitus?

-- Laupias Jumala jätti ainoan poikansa ristinpuuhun naulittavaksi!
Maailma ei ole pyrintöjemme päämäärä. Turhuutta, katoovaisuutta! Ja
voitte lohduttaa itseänne lukemalla kirkkomme antamia ohjeita...

-- Ei, kaikkivaltias Jumala, älkää viitatko minua ohjeisiin. Taivaan
nimessä, herra diakooni, antakaa mulle kipene toivoa; kastakaa
sormenne pää ja sammuttakaa tämä epätoivon tuli, jonka olette
sytyttäneet. Sanokaa, että se ei ole mahdollista, sanokaa että tämä
kaikki on ehdotus, jota ei ole hyväksytty.

Diakooni osotti sinettiä ja virkkoi:

-- Presentibus consulentibus et consentientibus... se on päätetty
ja vahvistettu. Ja kirkon ohjeissa on, nuori ystäväni, sellainen
viisauden aarre, että ne kyllä voivat valaista sokaistuneen mielen;
hyvän neuvon tahdon antaa hyvälle ystävälle: lukekaa niitä aikuisin
ja myöhään ja saatte nähdä, että te tyynnytte ja tasotutte.

Nuori pappi ajatteli niitä kiviä, joita saman päivän aamuna oli
tarjonnut epätoivoiselle vaimolle ja hän notkisti päänsä kohdanneen
iskun alle.

-- Nauttikaa siis lyhyttä lupa-aikaanne, virkkoi diakooni. Kesätuuli
on taas tuntunut, maa on pukeutunut kukkasiin ja suvilinnut laulavat
maassamme. Pyhän Sylvesterin päivänä, joulukuun viimeisenä, tulee
talonne olla puhdas juurikuin itse Herraa Kristusta vastaanottamaan,
-- tämä on määrätty pannan uhalla. Voitte sillävälin tutkia tuota
sinetöittyä käskykirjettä -- älkääkä unhottako kirkon ohjeita.

Hän nousi valkosen hevosensa selkään ja ratsasti pois, ehtiäkseen
vielä ennen yön tuloa toiseen pitäjään levittämään kuin kalman
sanansaattaja surua ja kurjuutta.

Rasbon pappi, herra Pietari, oli murtunut. Hän ei uskaltanut mennä
kotiinsa, hän hyökkäsi kirkkoon ja lankesi polvilleen alttarin eteen.
Auki olivat kullatun alttarikaapin ovet ja illan punertavat säteet
valaisivat Vapahtajan kulkua Golgatalle. Tällä kertaa ei pappi
ollut uhkaavan ja rankaisevan Jumalan välikappale, vaan hän makasi
rangaistuna seurakuntana kasvoillaan ja huusi armoa. Hän kohotti
silmänsä Kristukseen, vaan hän ei löytänyt sääliväisyyttä. Vapahtaja
joi kalkin, mikä hänelle tarjottiin ja joi sen pohjaan; hän kantoi
ristin rikkirevityssä selässään ylös jyrkkää rinnettä, jossa hän
oli mestattava. Mutta ristinpuussa riippuvan yläpuolella avautui
taivas. Oli siis olemassa jotain näiden kärsimysten yläpuolella,
niiden takana. Pappi rupesi tutkimaan syitä tämän suuren ihmisuhrin,
jonka nyt piti tapahtua yli kaikkien maiden. Kirkko oli nähnyt, miten
ihmiset rupesivat epäilemään pappien oikeutta olla rankaisijoina
ja tuomareina, sillä ihmiset olivat huomanneet nämä tuomarit
inhimillisiä heikkouksia täyteläisiksi. Nyt tuli papiston osottaa,
että se saattoi Kristuksen vuoksi repiä sydämmen rinnastaan ja laskea
sen alttarille. Mutta, niin jatkoi hänen kapinoiva sydämmensä, onhan
kristinusko hävittänyt ihmisuhrit. Ajatukset kulkivat omia teitään
ja hän mietti: ehkäpä oli jokin ajatus noissa muinoisten pakanain
uhreissa. Abraham oli pakana, sillä hän ei tuntenut Kristusta, ja hän
oli valmis uhraamaan poikansa Jumalan käskystä. Kristus uhrattiin,
kaikki pyhät marttyyrit uhrattiin, miksi oli häntä siis säästettävä?
Eihän ollut siihen mitään syytä, ja hänen täytyi myöntää, että jos
mieli voida vaatia, että kansa häntä uskoi, täytyi sen myös voida
vaatia häntä uhraamaan rakkaimpansa, itsensä, sillä hän ja hänen
vaimonsa, olivathan he yhtä. Se hänen täytyi myöntää ja hän tunsi
omituisen uuden nautinnon ajatellessaan niitä kauheita kärsimyksiä,
jotka hänellä olivat odotettavissa; siihen tuli ylpeys lisäksi,
joka tarjosi marttyyrin ruunua; se kohotti hänet korkealle tämän
seurakunnan yläpuolelle, jota hän oli tottunut katselemaan ylhäältä
alttarilta, mutta joka nyt oli ruvennut kohottelemaan päätään ja
uhkaavasti lähentelemään tätä ylevätä paikkaa.

Tämän ajatuksen vahvistamana nousi hän ja meni alttarikehän
sisäpuolelle. Hän ei ollut enää muserrettu syntinen, vaan vanhurskas,
jolla oli oikeus seistä Kristuksen rinnalla, koska hän oli kärsinyt
yhtä paljo kuin tämä. Hän katseli ylpeästi noita rukousjakkaroita,
jotka pimeässä näyttivät polvistuneilta rukoilijoilta ja hän
singautti vanhurskaan rangaistustuomion heitä kohtaan, koska he
eivät tahtoneet uskoa hänen saarnaansa. Hän tempasi takkinsa
auki ja näytti heille verisen rintansa, jossa oli tyhjä paikka,
koska hän siitä oli lahjoittanut sydämmensä Jumalalle. Hän käski
epäuskoisten pistää kätensä hänen kylkeensä ja uskoa. Hän tunsi
kasvavansa kärsimyksestä ja hänen kiihoittunut mielikuvituksensa
sai hänet horrostilaan, niin että ajatus hetkeksi seisattui ja hän
luuli olevansa sama kuin Kristus. Etemmäs hän ei voinut päästä ja
hän lupsahti kokoon kuin purje, jonka tuuli on repinyt rikki ja
kiskonut irti mastosta. Samassa tuli suntio sulkemaan kirkkoa. Kotiin
kävellessään tunsi hän itsensä onnettomaksi, kun oli kadottanut tuon
rohkean mielialansa ja hän olisi palannut kirkkoon takasin, ellei
joku epäselvä velvollisuuden tunne olisi vetänyt häntä kotiin. Kuta
lähemmäs hän tuli, sitä enemmän horjui hänen äsköinen vakuutuksensa,
sitä köykäsemmäksi hän tunsi itsensä. Mutta kun hän astui tupaansa
ja vaimo avatuin sylin otti häntä vastaan ja huolestuneena kysyi,
miksi hän oli viipynyt, ja kun hän tunsi lämmön lehahtavan vastaansa
liedestä ja näki ruusuposkisten lastensa rauhaisan unen, silloin hän
tunsi minkä arvoista oli se, josta hänen tuli luopua. Ja hän avasi
selkiseljälleen sydämmensä, johon hänen nuori verensä tulvi. Ja hän
tunsi taas ensi lempensä kaikkea murtavan voiman, joka voi kestää
kaikki ja myötään virkistyä uuteen voimaan, ja hän vannoi, ettei
hän koskaan hylkäisi sydämmensä lemmittyä. Molemmat aviopuolisot
tunsivat itsensä nuortuneiksi, he istuivat rinnakkain puoleen yöhön
ja puhuivat tulevaisuudestaan luoden rohkeita tuumia, miten he
välttäisivät uhkaavan vaaran.

       *       *       *       *       *

Kesä kului onnellisilta aviopuolisoilta kuin ihana unelma, jonka
kestäessä he aivan unhottivat, että heidän oli siitä herättävä.

Sillävälin levisi seurakuntaan tieto paavin käskykirjeestä ja
jonkinlaisella vahingonilolla sitä kuunneltiin. Osaksi syystä, että
seurakuntalaiset kernaasti soivat henkisten herrainsa kerran joutuvan
pieneen kiirastuleen, osaksi taas, koska he luulivat pappien nyt
tulevan huokeammiksi, kun näiden täytyi elää ilman perhettä. Vielä
oli seurakunnassa joukko hurskaita ihmisiä, jotka pitivät kaikkea,
mikä lähti piispasta ja paavista, suoraan taivaasta lähteneenä.
He keskustelivat asiata puolelta ja toiselta ja tulivat siihen
johtopäätökseen, että papin ja naisen välisen lihallisen liiton
täytyi olla syntiä. Nämä hurskaat ihmiset, jotka heti käskykirjeen
saavuttua olivat odottaneet näkevänsä syntisten naisten poistuvan
pappiloista, rupesivat pitämään nurinaa, kun ei heidän paimenensa
ollenkaan ollut asiasta tietääkseen. Nurina kasvoi yhä yleisemmäksi
sen jälkeen kuin salama syyskesällä sattui iskemään kirkon torniin.
Syksyllä tuli kato. Silloin kuului julkihuutoja ja hurskaat
lähettivät lähetyskunnan pappilaan ilmoittamaan, että he eivät
aikoneet nauttia sellaisen papin tarjoamia sakramentteja, joka eleli
synnissä. He vaativat, että hän heti herkeäisi makaamasta vaimonsa
vieressä, jolle hän ei enää saanut tehdä lapsia, koska näitä tietysti
oli pidettävä äpärinä; ja he uhkasivat tulella puhdistaa pappilansa,
ellei se vanhan vuoden päättyessä olisi puhdas.

Osottaakseen seurakuntalaisilleen, ettei hänen avioliittonsa enää
ollut lihallista liittoa, siirrätti pappi suuren kahdenmaattavan
sänkynsä ulos tanhualle ja nukkui näistä puolin keittiössä.

Hetkeksi vaikeni napina, mutta papissa rupesi näkymään ilmeinen
muutos. Hän kävi useammin kirkossa kuin tarve vaati ja viipyi siellä
iltamyöhään asti. Vaimoaan kohtaan hän kävi kylmäksi ja suljetuksi,
hän ikäänkuin pelkäsi tavata tätä. Tuntikausia saattoi hän istua
lapset polvellaan hyväillen niitä, mutta virkkamatta sanaakaan.

Pyhäinmiesten päivän seutuvissa kävi tuomiokapitulin diakooni
uudelleen herra Pietarin luona ja he keskustelivat hyvin kauan. Yön
lepäsi Pietari sen jälkeen ullakossa ja nukkui siellä seuraavinakin
öinä. Vaimo ei sanonut mitään, hän näki kaikki muutokset, voimatta
puuttua mihinkään. Hänen sielunsa ylpeys kielsi häntä lähestymästä
miestään ja kun mies rupesi syömäänkin eri ajoin, tapasivat he
harvoin toisensa. Pietari herra kävi kasvoiltaan harmajaksi ja silmät
vajosivat syvälle päähän. Iltaruokaa hän ei syönyt koskaan ja makasi
laattialla, ainoastaan hylkeennahka alustanaan.

Joulu joutui. Pietari herra tuli muuanna iltana paria päivää ennen
jouluaattoa tupaan ja asettui lieden ääreen. Vaimo korjaili lasten
vaatteita. Kauan vallitsi huoneessa kiusallinen äänettömyys. Vihdoin
virkkoi mies:

-- Lasten pitäisi saada jotain jouluksi. Kukahan lähtenee kaupunkiin?

-- Minä lähden, vastasi vaimo, ja otan lapset mukaani. Tahdotko niin?

-- Olen rukoillut Jumalaa, että hän ottaisi tämän kalkin minulta,
mutta hän ei ole tahtonut. Ja minä olen vastannut hänelle:
tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun.

-- Tiedätkö varmasti, että se on Jumalan tahto? kysyi vaimo nöyrästi.

-- Niin varmaan kuin sieluni elää!

-- Minä matkustan huomenna isäni ja äitini luo, he odottavat minua,
sanoi vaimo sieluttomalla, mutta varmalla äänellä.

Pappi nousi ja meni äkkiä ulos, ikäänkuin kuultuaan
kuolemantuomionsa. Oli pakkasilta, tähdet liekkivät kalpeansinervällä
taivaalla ja ääretönnä levisi luminen lakeus tuon toivottoman
kulkijan eteen, jonka tie näytti kulkevan suoraan noiden alimpana
taivaan rannalla olevan tähtien luo, jotka tuntuivat nousevan ylös
valkosesta maasta. Hän käveli, käveli, pois, pois, kauas; vaan
hänessä oli tunne kuin liekoon sidotulla hevosella, joka juoksee
nuoran pituudelta ja sitten äkkiä tempautuu takasinpäin juuri kun se
luulee olevansa vapaa. Hän meni valoisten majojen ohi ja näki miten
niissä pestiin ja puhdistauttiin, keitettiin ja leivottiin lähenevän
joulun varalle. Hänessä heräsi ajatus millaiseksi hänen oma joulunsa
muodostuisi. Koti tyhjä, kylmä, valoton, poissa vaimo, poissa
lapset. Hänen jalkojaan poltteli, mutta ruumista paleli. Hän käveli,
käveli, tietämättä minne. Vihdoin hän tapasi itsensä seisomassa
erään tuvan edustalla. Ikkunaluukut olivat suljetut, mutta hieno
valonviiru tunkeusi ulos, luoden kellertävän valon lumikkoon. Hän
meni lähemmäs, katsoi sisään raosta. Hän näki huoneen, jossa pöydille
ja penkeille oli ladottu vaatteita: pieniä lapsenpaitoja, sukkia,
puseroita. Arkku oli auki ja sen kannelta riippui valkonen naisen
puku, jonka kapea mieluista herätti hänen huomiotaan: sen rinnustassa
näkyi neitseellisen poven painama pyörylä; toiseen olkapäähän oli
kiinnitetty viheriä seppele. Oliko tuo hautapuku vaiko hääpuku?
Omituista, miksi morsiamia ja vainajia puetaan samaan pukuun. Varjon
näki hän kuvastuvan seinää vasten; se oli väliin pitkä, joten se
taittui ja hävisi kattoon asti, väliin se vaipui alas aina laattiaan
saakka. Vihdoin pysähtyi varjo valkoselle puvulle. Pieni pää kuvastui
niin selvästi vaalealle taustalle. Tuon otsan, tuon nenän, suun ja
leuvan oli hän nähnyt ennen. Missä hän sitten oli? Varjo vaipui
arkkuun ja valon eteen ilmenivät kasvot, niin kalpeat, ettei ne
voineet olla elävän kasvot, niin kalpeat, niin sanomattoman kärsivän
näköiset. Kasvot kääntyivät häntä kohden ja katsoivat hänen silmiinsä
niin syvästi, että ne tuntuivat polttavan ja hän tunsi kyynelien
valuvan poskiltaan ja sulattavan lunta ikkunalaudalta. Silloin
kävivät silmät tuolla sisällä niin lauhkeiksi, niin rukoileviksi,
että hän, luuli näkevänsä pyhän Katariinan rukoilevan armoa keisari
Deciuksen vaunujen ääressä. Niin, sehän se olikin ja hän itse oli
keisari. Pitikö hänen antaa tuolle armo? Ei, antakaa keisarille
mikä keisarille tulee, sanotaan sanassa, ja taivaan ja maan pitää
hukkuman, mutta minun sanani ei koskaan huku. Ei armoa! Mutta hän
ei voinut kestää noita katseita taipumatta ja hänen täytyi olla
väkevänä; siksi oli hänen pakko poistua.

Puutarhassa, jossa lumi oli peittänyt hänen pienet
kukkaispenkereensä, niin että ne olivat pienten lastenhautojen
näköiset, kuljeskeli hän edestakaisin. Ketähän lepäsi noissa pienissä
haudoissa? Hänen lapsensa! Hänen terveet, punaposkiset lapsensa,
jotka Jumala oli käskenyt hänen uhrata, niinkuin Abraham uhrasi
Iisakin. Mutta Abrahamia Jumala vain pelotteli, hänen ei tarvinnut
uhrata poikaansa! Oliko se sama Jumala, joka opetti ihmisille
rakkautta, mutta käyttäytyi näin säälimätönnä? Hänen täytyi lähteä
hakemaan tuota Jumalata, hakemaan sitä sen omasta huoneesta ja
pyytämään siltä selitystä. Hän käveli ulos puutarhasta, käveli
tanhuan poikki tietä kohden. Siinä hän jysähti tavattoman suurta
ruumisarkkua vastaan, kahden hengen ruumisarkkua. Ei, sehän oli
sänky. Siihen oli tehty vuode hempeimmästä, äsken sataneesta lumesta,
joka oli pehmoista kuin untuvat ja lämmintä kuin elävän sydän. Sepä
oli hekkumallinen vuode, siinä olisi Cleopatran sopinut viettää häitä
Goliathin kanssa. -- Hän puri hampaillaan sängyn laitaa niinkuin
koira, jonka nuoret hampaat kutkuvat. Tummaihoinen Cleopatra tuota
valkoista lumea vastaan, sitä sopisi nähdä! Edelleen käveli hän
kinosten halki ja tapasi pienen näreen, joka oli nojallaan halkopinoa
vastaan. Se oli joulukuusi, sen ympärillä lapset olisivat tanssineet,
jos olisivat eläneet. Mutta samassa hän muisti, että hänen oli
mentävä hakemaan sitä Jumalaa, joka oli riistänyt häneltä hänen
lapsensa. Kirkko ei ollut kaukana, vaan kun hän saapui sen ovelle,
oli se lukittu. Silloin hän suuttui, potki lunta maasta, kunnes sai
käsiinsä kiven ja sillä rupesi hän jyskyttämään ovea, niin että
kirkko kumeasti kajahteli kuin ukkosen jyristessä. Ja sillävälin hän
huusi:

-- Ulos sieltä sinä Molok, joka lapsia syöt, ulos te pyhät Katariinat
ja kaikki muut pyhimykset, tulkaa esiin, niin saatte otella ottelun
Rasbon keisari Deciuksen kanssa! Hä! Tuletteko te sieltä takaapäin,
te manalan laumat!

Hän kääntyi selin kirkkoon ja asteli hautuumaalle päin, jossa hän
vimmatulla voimalla taittoi kasvavan lehmuksen! Tämä aseenaan lähti
hän taistelemaan niitä pieniä puuristejä vastaan, jotka hänestä
sotajoukkona ryntäsivät häntä vastaan. Ne eivät väistyneet ja hän
käveli kuin kuoleman viikate niiden keskessä ruhjoen niitä maahan;
eikä hän herennyt, ennenkuin hän oli kaatanut jokaikisen, niin että
maa oli hautaristien peitossa.

Vaan vielä eivät hänen voimansa olleet lopussa. Nyt hänen piti
kerätä kokoon kaatuneet ja haavoitetut -- taitetut ristit. Kuorman
toisensa perästä hän kantoi kirkon seinustaa vastaan ja pinoi sinne
erään ikkunan alle. Sitten kiipesi hän sen pinonsa päälle, löi
lasisen ikkunan rikki ja meni kirkkoon. Revontulet valaisivat kirkon
aivan kirkkaaksi, ja niiden valossa ryhtyi hän uuteen taisteluun.
Rukousjakkarat pieksi hän sälöiksi ja sitten osuivat hänen katseensa
alttarille, jonka kohokuvassa Isä Jumala istui valtaistuimellaan
pilven sakarella, kädessään lain salama. Hän pani kätensä ristiin
rinnalleen, katseli silmästä silmään tuota ankaraa miestä, joka istui
pilvien päällä:

-- Tule alas, niin taistellaan! huusi hän.

Kun ei vastausta kuulunut hänen kehoitukseensa, tarttui hän särettyyn
jakkaraan ja viskasi sen alttarikuvaa kohden. Se sattui erääseen
kipsiseen koristukseen, joka romahtaen putosi maahan, levittäen
pölypilven pudotessaan.

Hän otti toisen kalikan, viskasi sen epätoivon kiihtyvällä raivolla
ja jo putosi pilvi maahan hänen ääneensä nauraessa, salama tipahti
kaikkivaltiaan kädestä ja tuokion kuluttua jysähti itse raskas
kohokuva kamalasti kolisten alttarille, särkien siellä kynttiläjalat.

Mutta silloin säikähti itse pilkkaaja, pakeni ja juoksi ulos
ikkunasta.

       *       *       *       *       *

Aamulla jouluaaton edellisenä päivänä oli eräs pitäjäläinen nähnyt
pappilan tiellä omituisen näyn. Reki oli lähtenyt pappilasta, siinä
oli ollut nainen, kaksi lasta ja renki ja se oli ajanut länttä
kohden. Idästäpäin oli neljänneksen matkaa reen jälestä juossut
pitäjän pappi, joka kovasti huutaen oli pyytänyt rekeä pysähtymään.
Mutta tämä oli jatkanut matkaansa pitkin maantietä ja hävinnyt tien
mutkaukseen. Silloin oli pappi langennut kinokseen, vielä kaatuessaan
nyrkki pystössä taivasta kohden.

Myöhemmin saatiin tietää, että pappi oli huonona sairaana ja
kerrottiin, että paholainen, kiukussaan kun ei ollut voittanut Herran
palvelijaa lankeamaan hänen viettelyksiinsä tuossa taistelussa
avioliiton purkamisesta, oli mitä kamalimmalla tavalla raivonnut
kirkossa; mutta saadakseen valtaa Herran huoneessa, oli hän ensiksi
särkenyt ristit vainajain haudoilta. Ja tämä kaikki kohotti Pietari
herran papillista arvoa, tuottipa se hänelle melkein pyhän miehen
leiman, ja pitäjän hurskaat olivat siitä erittäin hyvillään, koska
saattoivat kehua itseään, että he olivat olleet vaikuttimena pappilan
puhdistumiseen.

       *       *       *       *       *

Kolme kuukautta makasi hän sairaana ja vasta huhtikuussa hän sai
käydä ulkoilmassa. Mies oli tällävälin vanhentunut. Kasvot olivat
ankarapiirteiset ja teräväkulmaiset, silmät olivat kiillottomat, suu
puoliauki ja selkä kumarassa. Tuvan eteläseinustalla oli hänellä
penkki, jossa hän istuskeli päiväpaisteessa vaipuneena menneisyyden
unelmiin; noilta unelmilta puuttui jo kaikkea todellisuutta,
varsinkin kun hän ei ollut koko aikana saanut sanakaan viestiksi
niiltä, joita hän kerran oli kutsunut omikseen.

Ja taas tuli toukokuu, toi mukanaan kukkia ja linnunlaulua. Pietari
herra käveli puutarhassaan ja näki miten siellä rikkaruoho rehotti.
Hänen rakkaat, paljolla työllä kasvattamansa talven yli kestävät
kukkaset olivat paleltuneet ja lakastuneet, kun ei kukaan ollut
pitänyt huolta niiden peittämisestä. Siinä roikkuivat ne nyt
maatumaisillaan vetelinä limoina. Ei hänen pälkähtänyt päähänkään
ruveta muokkaamaan multapenkereitä, kylvääkseen niihin jotakin, sillä
eihän ollut kenen edestä hän nyt olisi tehnyt työtä, eikä ollut
hoitavaa kättä, joka olisi luvannut pitää huolen kasvavista taimista.
Hän pysähtyi aidan luo ja katseli poikki maiseman. Aava tasanko kylpi
päiväpaisteessa, pieni puro porisi hilpeästi sen halki ja houkutteli
hänen silmäänsä seuraamaan lainevähäisten loiskintaa; ne ikäänkuin
vetivät puoleensa ja kutsuivat häntä seuraamaan mukana etelää kohden,
sinne, jossa ne yhtyivät pääjokeen. Hän irroitti venheensä ja
istuutui siihen sekä antoi sen, airoihin koskematta, virran mukana
vieriä alaspäin. Ja niin kului pari tuntia.

Äkkiä tunsi hän lehteä tekeväin koivujen raikasta tuoksua ja
kevätkukkain lemua. Hän kohotti alas vaipuneen katseensa; tasanko oli
loppunut ja hän oli tuon pienen koivikkokunnaan juurella. Selvinä
virkosivat hänessä menneenkesäiset muistot: ne olivat kepeitä,
valoisia kuvia, jotka pilkistivät esiin vuokkojen ja voikukkien
lomitse. Hän nousi maihin ja astui kummulle. Tässä he olivat
päivällistä syöneet. Tässä, tällä oksalla, oli virkatakki riippunut,
jota pojat pitivät pilkkanaan jousipyssyllä ampuessaan. Hän näki
puukkonsa kärjen tekemän reijän koivun kyljessä, josta hän oli
vuodattanut mahlaa, pienokaisten maatessa suut auki siinä alla. Hän
löysi puunuolen ruohokosta; tätä nuolta he silloin olivat miehissä
hakeneet, se oli paras nuoli, minkä hän oli tehnyt, lensikin yli
korkeimman koivun latvan. Innostuen käveli hän ympäriinsä ja haki
kuin lintukoira pensaissa ja ruohokossa; käänteli kiviä, siirteli
oksia, kaivoi kuivuneiden lehtien alustaa. Mitä hän haki, sitä
hän ei tiennyt, mutta hän tahtoi löytää jotakin, jotakin, joka
olisi muistuttanut tuota lempivää naista. Vihdoin pysähtyi hän
vaarainpensaan luo; muutamasta oksasta riippui pieni kaistale punasta
villavaatetta; tuuli sitä heilutti ja se lepatti siinä kuin kaunis
perhonen -- neulaan pistetty perhonen; tuli toinen tuulenpuuska,
käänteli sitä, joten se muuttui verisen sydämmen muotoiseksi, --
sydämmeksi, joka oli rinnasta irti kiskottu ja ripustettu oksalle
uhrilehtoon. Hän otti rievun käteensä, piti sitä suunsa edessä,
hengitti sitä vastaan, suuteli sitä ja kätki sen povelleen. Tällä
paikalla oli äiti juossut väkisillä poikainsa kanssa, he olivat
tuossa juuri polkasseet hänen helmalleen.

Murheellinen mies vaipui istumaan ruohokkoon ja itki. Hän huusi
nimeltään rakasta puolisoaan, heittäysi suulleen ja nyyhki siinä
siksi, kunnes vaipui puolihorroksiin.

Herättyään jäi hän vielä hetkeksi suljetuin silmin makaamaan
ruohikkoon ja kohotettuaan väsyneen päänsä osuivat hänen katseensa
pitkään, korkeaan jokiruokoryhmäkkeeseen, joiden kellertävät
tertut kuultivat kultaisilta tähkäpäiltä päiväpaisteessa. Itku oli
tyynnyttänyt häntä ja vaikuttanut ruumiissa jonkinlaista helpotuksen
tunnetta; suru ja ilo oli lakannut ja hänen sielunsa oli rauhallinen
ja välinpitämätön. Jokiruokovihkoa hän tarkasteli ainoastaan siksi,
että se juuri sattui hänen silmäinsä näköviivan kohdalle. Hienonen
tuuli heilutti vihkoa ja sen liikenne vaikutti virkistävästi
itkeneisiin silmiin. Mutta äkkiä herkesivät ruo'ot heilahtelemasta,
kuului risahdus ja käsi näkyi taivuttavan syrjälle korkeita ruokoja,
päivän valo lankesi samassa hentosille naisen kasvoille, joita
korkean ruo'on pehmeät tertut hivelivät. Paikoillaan makasi mies
ja katseli tuota viehättävää näköä, niinkuin katsellen kaunista
taulua. Silloin osuivat heidän katseensa vastakkain -- nuo katseet
sytyttivät ikäänkuin tulen hänen sammuneisiin kasvoihinsa. Hänen
ruumiinsa kohosi kuin itsestään maasta ja hänen jalkansa veivät häntä
eteenpäin; hänen käsivartensa oikenivat syleilyyn ja seuraavassa
tuokiossa tunsi hän pienen, lämpösen olennon lepäävän vasten hänen
kovaa rintaansa, jonka taas täyttivät elämän henkäykset, ja pitkä
suutelo sulatti jään, joka niin kauan oli pitänyt hänen henkeään
vankina.

       *       *       *       *       *

Viikkoa, paria myöhemmin tuli arkkidiakooni käymään Rasbon
pappilassa. Hän tapasi Pietari herran kukoistavana ja elämäänsä
tyytyväisenä. Diakoonilla oli Pietari herralle asiaa, jota hänen oli
vähän vaikea tuoda esille ja hän alkoi hiukan hämillään:

-- Seurakunnassa on liikkunut huhuja, jotka ovat ehtineet aina
piispan kuuluville saakka. Kaikkia huhuja tosin ei pitäisi uskoa,
mutta onhan puoleksi todistusta jo siinä, että huhu sellainen voi
päästä liikkeelle. Suoraan asiaan käydäkseni, -- kerrotaan, että
teillä olisi ollut yhtymys jonkun naishenkilön kanssa. Arkkipiispa on
kyllä huomannut sen myrskyn, jonka paavin antama käsky avioliittojen
purkamisesta on synnyttänyt. Pyhä isä itse on myöntänyt, että tuo
uusi laki on kova ja on hän sen vuoksi ajatellut erityisen salaisen
myönnytyksen, -- licencia occulta, -- kautta hieman lievittää pappien
elämää. Nainen on nyt kerran kodin hyvä haltija.

Tässä ääni tyrehtyi kurkkuun ja hiljaisella, tuskin kuultavalla
äänellä kuiskasi piispan lähettiläs salaisen myönnytyksensä.

Pietari herra vastasi:

-- Kirkkoko ei salli papin pitää vaimoa, vaan kyllä jalkavaimoa?

-- Ei niin raakoja sanoja. Me kutsumme sitä forsiaksi,
emännöitsijäksi.

-- No hyvä, jos minä tahtoisin ottaa vaimoni jalkavaimokseni, eikö
kirkolla olisi mitään sitä vastaan?

-- Ei niin, ei niin. Minkä muun tahansa, häntä ei. Kirkon ylevämpi
tarkoitus, muistakaa sitä!

-- Niin, niin, kirkon _ylevämpi_ tarkoitus! Siis ainoastaan
perintöoikeuden kumoamista varten ja saadakseen haltuunsa papiston
tilukset vaatii kirkko tätä avioeroa, se ei siis ollutkaan synnin
takia. Te pidätte siis ylevämpänä tarkoituksena toisen omaisuuden
väkivaltaista anastamista. Hyvä, sen kirkon kanssa en minä tahdo
olla missään tekemisissä. Pankaa minut pannaan: minä tulen pitämään
kunnianani, että minut suljetaan tämän mainion kirkon yhteydestä.
Pankaa minut viralta pois: ennenkuin olette kirjoittaneet erokirjan,
olen minä jo niin kaukana, ett'ette löydä minun jälkiäni.

Herra diakooni, viekää terveiseni pyhälle isälle, sanokaa, että
minä en suostu hänen likaseen tarjoukseensa, sanokaa, että ne
jumalat, joita esi-isämme palvelivat, olivat paljo suuremmat, kuin
nämä roomalaiset parittajat ja veronperijät; kertokaa hänelle,
että tapasitte miehen, joka tulee pyhittämään koko jälellä olevan
ikänsä käydäkseen ristiretkeä tätä paavillista kirkkoa vastaan, joka
tahtoo uhrata ihmisiä elävältä, kuin pakanatkin tyytyivät ensiksi
tappamaan uhrinsa. Ja nyt, herra diakooni, ottakaa kirkolliset
ohjeenne ja laputtakaa tiehenne. Te olette näennäisillä "ylevämmillä
tarkoituksillanne" olleet tappaa kaksi ihmistä yksin tällä
paikkakunnalla, koko valtakunta huutaa kirousta teidän päällenne.
Viekää minun kiroukseni mukananne, taittakaa niskanne matkalla,
iskeköön teihin pitkäisen salama ja raastakoot teitä maantierosvot.
Vaivatkoot teitä painajaisina pahat tekonne ja hävittäkööt ilkeät
ihmiset teidän talonne ja tavaranne. Sillä minä suljen teidät ulos
kaikkien rehellisten ihmisten yhteydestä, samoin kuin suljen itseni
pois roomalaisen kirkon yhteydestä. -- Ulos!

Diakooni ei viipynyt kauan pappilassa eikä Pietari herrakaan jäänyt
sinne moneksi hetkeksi hänen jälkeensä. Sillä häntä odottivat
hänen vaimonsa ja lapsensa koivikkokunnaalla, matkalla siihen
uudisasuntoon, jonka Pietari aikoi perustaa metsien syvyyteen
Vestmanlannin rajoille.



HYVÄN JA PAHAN TIEDON PUU


Kesäkuun aurinko paahtoi kuumasti Harmajain veljesten luostarin
suvenpuoleiseen seinään; luostari sijaitsi sillä saarella, joka
nyt kantaa Ritariholman nimen. Tuo eteläinen seinä oli rakennettu
kivijalalle, joka oli pystytetty aivan vesirajaan rannalle. Seinässä
oli ikkuna-aukko ja siinä makasi veli Franciscus ryntäillään, puoli
ruumista seinän ulkopuolella. Hän antoi päivän makeasti paistaa
ojennetuille raajoilleen ja katseli, miten piki suli lastukatolta
ja tippui alas veteen; aina kun vesipisara räiskähti vedenkalvoon,
hyökkäsi siihen salakkaparvi katsomaan, olisiko siitä syötäväksi,
mutta eihän siitä ollut; vedenkalvoon muodostui vain joukko rasvaisia
renkaita, jotka kimaltelivat kaikilta vesikaaren väreiltä. Tätä
veli Franciscus katseli mahallaan maaten, päivän paahtaessa hänen
ajettua päälakeaan. Mutta hänen selkänsä takana itse suuressa salissa
istui pitkän pöydän ääressä kaksitoista nuorta munkkia, joiden piti
kirjoittaa kaksitoista kappaletta erästä anekirjaa, sen mukaan kuin
veli Franciscus heille saneli. Mutta veli Franciscuksella ei ollut
kiirettä eikä nuorilla munkeilla myöskään, sillä olipa viljalti aikaa
luostareissa tänä rappeutumisen aikakautena, jolloin papit ja ritarit
taistelivat valtakunnasta ja voittaja aina oli valmis jättämään sen
enintarjoavalle, etupäässä ulkolaiselle.

-- Litteris, -- saneli veli Franciscus aukosta Mälarille päin, niin
kovalla äänellä, että salakat säikähtyneinä lähtivät kuin nuolet
pakoon joka taholle.

-- Emme kuulleet, vastasivat nuo kaksitoista kirjuria salista.

-- Litteris... huusi munkki uudelleen käännähtämättä paikaltaan.

Nyt kitisivät hanhenkynät vasikannahkaa vastaan ja taas oli
salissa kaikki äänetöntä sangen pitkän ajan. Mutta ulkopuolella
luostariseinää vilkastui elämä. Pieni venonen lipui hiljalleen sen
puomin reunalle, joka kierti Harmajain veljesten luostaria; venettä
meloi eräs mustaveljesmunkki, jolla oli veneessään vesikippo ja
onkivapa. Tultuaan puomin luo, sitoi hän venheensä paaluun kiini,
pujotti lieron onkeensa ja viskasi sen veteen. Tämä huvitti veli
Franciscusta suuressa määrin.

-- Nykkiikö? kysyi hän. Mustaveljes katsahti ylös.

-- Ka, päivää Frans, mitä sinä siellä teet?

-- Me kirjoittelemme tätä siunattua anekirjaa niitä varten, jotka
tulevat ilmiantamaan hussilaisia. Eikö teillekin ole laitettu tätä
kesähuvitusta?

-- On, siellä ne poikaraukat kirjoittelevat minkä ehtivät, vaan minä
luikahdin vesille. Onhan nyt niin kuuma, ettei pysy koossa.

-- Pyh, kauhean kuuma! -- Inspecturis -- huusi hän saliin päin kun
kuuli sieltä kasvavaa kohinaa.

-- Emme kuulleet! vastattiin sisältä.

-- Inspecturis -- senkin kuurokorvat! Ettekö kuule, mitä minä
sanelen. -- Et sinä siinä ahvenia saa, melo tänne lähemmäs seinää,
niin saat nähdä toisen metelin.

Mustaveli irrotti venheensä ja solautti sen puomin alitse
sisäpuolelle, jääden aivan sen ikkunan alle, jossa veli Franciscus
loikoili.

-- Onko teidän kummisetä kotona? kysäsi onkija viskattuaan taas
siimansa ulos.

-- Ukko on Uplannissa häissä, on ollut siellä jo kaksi viikkoa ja
häitä kestää kolme. Kyllä hän mahtaa olla komean näköinen, kun hän
sieltä vihdoin koteutuu.

-- Noo, oletko kuullut? Olet kai kuullut? kuiskaili musta veli.

-- Mitä, mitä? vastasi Franciscus ja pujottautui kauemmas ikkunasta.

-- Arkkipiispa...

-- Odota vähän, sanoi Franciscus ja saneli taas. Amici sincerrimi...
Mitä hän on tehnyt?

-- Ah, sehän on vallan kamalaa!

Hän pani kätensä torveksi suun eteen ja kuiskasi:

-- Incesteri, violatio!

-- Mitä, virkkoi Franciscus ja terotti korvansa. -- Ei, onko siinä
perää. Kerroppas lähemmin! -- Odotahan, tulen heti.

Hän hävisi hetkeksi huoneeseen ja jätti siellä paavillisen anekirjeen
eräälle noista kahdestatoista saneltavaksi. Palasi sitten takasin
ikkunaan ja jatkoi keskusteluaan mustanveljen kanssa, jolla lienee
ollut hyvin huvittavaa kerrottavanaan, koska Franciscus väliin nauroi
niin ääneensä, että hän hytkähteli ikkunalaudalla; mustaveli oli niin
innostunut kertomiseensa, ettei hän huomannut, miten pikeä tippui
hänen valkoselle vaipankaulustallen.

Kopioimista jatkettiin sillävälin entisellä hitaisuudella
kirjoitussalissa. Se oli suuri huone, yhdistetty yhdeksi kahdesta
eri huoneesta; vielä näki muurikaaren seinässä, joka, samoin
kuin kaksi pilaria, osotti missä väliseinä oli ollut. Eteläisen
seinämän viereisen pöydän ympärillä istuivat, kuten on mainittu, nuo
kaksitoista jäljentäjää, mutta peremmässä osastossa oli luostarin
kirjasto. Pitkillä, kapeilla pöydillä oli siellä muutamia satoja
kirjoja, vitjoilla kiinnitettyinä pöydän jalkoihin.

Siinä oli kokoelma dekretaaleja eli roomalaisen kirkon
perustuslakeja, legendoja, messukirjoja, evankelioita ja
psalttareita, toiset taiteellisemmin, toiset huonommin kirjailtuja
ja koristeltuja maalattuine ja kullattuine alkukirjaimineen. Näiden
aarteiden kohdalla oli erityinen pöytä ja sen edessä nojatuoli,
jossa eräs harmaaveli istui ja nukkui. Hän oli kirjastonhoitaja.
Levottomain aikain vaikutuksesta ja osaksi Saksassa heränneen
Hussilais- ja talonpoikaissodissa ilmenneen myrskyn takia oli
Harmajain veljesten päähallitus -- toivoen saavuttavansa kansan
suosion, jota se tulojen takia tarvitsi -- julkisesti kuuluttanut,
että luostarin kirjasto oli yleisön käytettävänä kahtena päivänä
viikossa, tunnin kumpasenakin. Tätä hengellisten lahjain kaunista
ja aulista tarjoilemista oli yleisö kumminkin pitänyt jommoisenakin
korutekona, koska harvat saattoivat käyttää kirjastoa hyväkseen, kun
se oli auki ainoastaan parhaalla työajalla, ja koska vielä harvemmat
osasivat lukea, sekä vihdoin, koska oli kovin tarkoin valikoitu, mitä
kirjoja pidettiin esillä yleisön käytettävänä.

Kirjastonhoitajan virka ei siis ollut rasittava, päinvastoin hyvin
haluttu, sillä siinä hän sai hyvän tilaisuuden levätä häiritsemättä.

Eikä veli Martin ollutkaan rasitetun näköinen, nukkuessaan siinä
istualtaan. Hänen kasvoistaan, jotka olivat valahtaneet rintaa
vastaan, saattoi lukea mitä suurinta maallista tyytyväisyyttä.
Terveellinen hiki helmeili kiiltävältä otsalta ja hänen leukansa
lihavilla laitumilla retkeilivät kärpäset rauhassa. Väliin hän
maiskautti kieltään ikäänkuin jos hän olisi nähnyt unta makeasta
ruoasta, väliin kohotti hän kätensä huiskauttaakseen pois kärpäsen,
joka kutkutti hänen suupieltään, mutta käsi ei koskaan kohonnut kuin
puoliväliin, siitä se retkahti takasin alas polvelle. Kun sitten
kärpäset jättivät hänen hetkeksi rauhaan, pannakseen pisteitään
auki oleviin suuriin pergamenttikirjoihin, vaipui hän oikein syvään
uneen; säännöllisesti ja hyvässä järjestyksessä hän hengitti, puhalsi
voimakkaasti hengen ulos ja sai siten soimaan huultensa lomassa hyvin
musikaalisen sävelasteikon.

Sillävälin oli mies, jolla ei ollut munkkiveljeskunnan pukua, tullut
saliin ja pysähtynyt ovelle. Hän oli pitkä, voimakas, keski-ikäinen
mies, tukka paksu kuin jalopeuralla ja kaunis täysiparta, joka
valahti alas rinnalle. Hän näytti varakkaalta käsityöläiseltä, joka
itse tekee työtään, sillä hänen kätensä olivat sangen karkeat, siellä
täällä mustissa pilkuissa.

Varovasti katseli hän ympärilleen ja tarkasteli terävillä
silmäyksillä nukkuvaa munkkia. Sitten hän rykäsi.

Nukkuja teki levottoman liikkeen, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin
ilkeää unta. Hänen hengityksensä hiljeni ja kotvasen kuluttua hän
aukasi lihavat silmänsä.

-- Mitä te tahdotte?

-- Anteeksi, hurskas isä, halusin ainoastaan katsella erästä kirjaa.

Veli Martin, joka jo oli saanut hierastuksi unen silmistään ja käynyt
kärtysälle tuulelle, huomasi nyt tuon tungeskelevan miehen tomuset ja
kuluneet kengät. Ahaa! ajatteli hän, siinä on taas yksi.

-- Mene ulos ja pyyhi jalkasi, huudahti hän. Mies meni oven
ulkopuolelle, pyyhkäsi lakillaan kenkiään ja tuli takasin.

Tämäpä ei ollut veli Martinin tuumain mukaista. Hän haki uutta
poisajosyytä.

-- Sinäkö tahdot katsella kirjaa, etkä ole oppinut pesemään käsiäsi.

Nuo kaksitoista puhtaaksikirjoittajaa, jotka kuulivat tuon
muistutuksen, purskahtivat nauramaan.

Vaan mies oikasi vartensa suoraksi ja virkkoi:

-- Olen oppinut sen taidon ja käyttänyt sitä myöskin; mutta työ,
herraseni, tekee käden tummaksi, eivätkä kumminkaan ole laiskan
valkoset kädet aina puhtaammat.

Martin kohotti kätensä ja pureskeli lyhyviksi leikattuja kynsiään.
Sitten kääntyi hän kirjurein puoleen ja virkkoi:

-- Hereticus ille! [Tuo on kerettiläinen.]

-- Licet inspiciat! Est homo impudicus et valdepeniculosus, qvam in
oculis habere opus est, virkkoi kirjurien esilukija. [Antaa hänen
katsella (kirjoja). Hän on häpeämätön ja vaarallinen mies, jota
täytyy pitää silmällä.]

Ovella seisova mies loi katseensa alas, -- tekikö hän sen salatakseen
ivahymynsä munkkien huonon latinan johdosta vaiko häveten, ettei hän
ymmärtänyt tuota klassillista kieltä, sitä oli vaikea päättää.

-- Astu lähemmäs vain, saat katsella mitä täällä on esillä.

-- Onko pyhä raamattu esillä? kysyi mies nöyrästi.

Martin avasi silmänsä suuriksi, sillä raamattua pidettiin
kiellettyjen ja siis kätkettyjen kirjain joukossa, mutta tätä hän ei
tahtonut myöntää ja siksi lausui hän jotakin muuta.

-- Onko? Onpa kyllä! Mitä toisintoa haluatte? Septuagintaa, vulgata,
kaldaica, graeca, syriaca, mikä niistä? Sanokaa vain.

-- Olen hyvin kiitollinen jos saan katsella kreikkalaista, virkkoi
mies.

Martin oli sen näköinen, kuin jos hän olisi saanut iskun otsaansa ja
puhtaaksi-kirjoittajat seisauttivat hetkeksi kynänsä. Johan nyt oli
luostarin, korkean opin ja valkosten käsien arvo ja kunnia vaarassa.
Martin koetti vielä erästä mutkaa pelastaakseen sen.

-- He kaine dietäke? kysyi hän.

-- Hä kainä diatäkä, vastasi mies oikasten munkin lausumistavan.

Nyt kävi oppinut munkki hämilleen, tuo mies varmaankin salaa oikean
karvansa.

-- Se on tällä kertaa lukon takana, vastasi hän, ja pyhäin kirjain
hoitaja on matkustanut pois vieden avaimet mukaansa. Mutta ettekö
suvaitse katsella niitä epistoloita, jotka täällä ovat esillä.

Mies kiitti ja lähestyi äänetönnä kirjapöytää, jonka ääressä hän pian
vaipui lukemaan.

Martin kävi raskasmieliseksi, mietti ja aprikoi ja olisi epäilemättä
taas vaipunut unetarten valtaan, ellei äkkinäinen huuto ikkunan
äärestä olisi häntä nostattanut. Veli Franciscus, joka ikkunasta oli
tarinoinut mustanveljen kanssa, hypähti näet esiin ja huusi:

-- Oletteko kuulleet, oletteko kuulleet? Oletteko kuulleet siitä
uudesta keksinnöstä, joka on tehty Saksassa?

Ei, ei kukaan ollut kuullut.

-- Joo, saksalaiset ovat tehneet sellaisen keksinnön, ettei kirjoja
enää tarvitse kopioida. Se kai teitä ilahduttaa? sanoi hän kääntyen
kirjurien puoleen, jotka laskivat kynät käsistään ja olivat
vilpittömän iloisen ja innostuneen näköisiä.

Kirjapöydän ääressä istuva mies jännitti kuulonsa, vaan oli kumminkin
lukevan näköinen.

-- Kerro veli, kerro, huusivat kirjurit ja veli Martin, jonka tämä
uutinen oli saanut liikkeelle mukavasta tuolistaan.

-- Asianlaita lienee yksinkertaisesti ainoastaan se, että leikellään
kirjaimet puuhun kuin leimasimet ja niistä ladotaan sanat kokoon.

Pettymyksen ja hämmästyksen huudahdus kuului vastauksena tähän
tiedonantoon.

-- Eikö muuta! Mutta varmaankin käy sittenkin kirjoittaminen
nopeammin.

-- Siitäpä se nyt on kysymys, väitti Franciscus. Kun kerta on
leikannut kirjaimet, niin niillä voi sitten leimata kymmenentuhatta
kertaa.

Munkit puistelivat päätään ja näyttivät sangen epäuskoisilta.

-- Sitäpä sietää ensiksi nähdä, ennenkuin uskoo. Tätänykyä on ilmassa
niin paljo kaikenlaista uutta.

-- Niin, se on kyllä totta, jatkoi veli Franciscus. Ette liene
kuulleet arkkipiispan viime urostöistä. Se on uskomatonta, mutta
totta se on. Incesteri! Ajatellappa nyt vanhaa ukonkääppänää!

Yleisellä naurulla tervehdittiin tätä uutista Ruotsin kirkon
päämiehestä ja hänen hieman vapaasta elelemisestään.

Keräyttiin veli Franciscuksen ympärille saamaan lähempiä tietoja
noista jännittävistä yksityisseikoista. Vaan samassa kuului kello
kilahtavan.

-- Nyt uimaan, huudahtivat nuo kaksitoista ja viskasivat kynät
pöydälle.

-- Ensiksi on messu luettava, muistutti isä Martin tehden
ristinmerkin, joka kumminkin tuli vatsan kohealla tehdyksi.

-- Sille me nyt -- --

Martin keskeytti ajoissa nuoren munkin lauseen, sillä samassa rykäsi
muukalainen kirjojen ääressä. Hänet oli keskustelun innossa kokonaan
unhotettu. Nyt kävi veli Franciscus levottomaksi ja hän jatkoi
toiseen suuntaan tuon katkenneen lauseen:

-- Sille me nyt, kuten ainakin, panemme suuren arvon.

Ja hän lukea lorutti siinä seisoessaan Ave Marian, joka tuli kuin
myllyn torvesta, ja jonka loppusanat "secula seculorum" kaikki
kertasivat langeten silmänräpäykseksi polvilleen.

Muukalainen ei tehnyt ristinmerkkiä eikä langennut polvilleen, vaan
poistui hiljaa ja siivosti.

-- Mikäs piru se tuo oli? kysyi Franciscus vihasesti muukalaisen
poistuttua.

-- Olipahan kirjastossa kävijä.

-- Etkö sinä voi pitää roistoväkeä loitommalla?

-- Voin kyllä, vastasi Martin hämillään, mutta tämä ei ollut
roistoväkeen kuuluva. Hän osasi kreikankieltä, arvattavasti latinaa
myöskin.

-- Mutta ei tehnyt ristinmerkkiä! Pitäkää silmällä sitä miestä, se on
varmaankin kerettiläinen!

Verkalleen laskeusi munkkiseurue uimaan Mälariin ja sitten syömään
maukkaan päivällisensä.

       *       *       *       *       *

Harmaaveljekset olivat uineet, sitten menneet viileään ruokasaliin
ja syöneet siellä tuoretta haukia sekä mansikkamaitoa. Ruoan jälkeen
oli nuoremmille annettu viittaus, että he saisivat lähteä järvelle
soutelemaan, mutta sen luvan he käyttivät siten, että menivät
puutarhaan nukkumaan. Veli Martin, Franciscus ja muutamat muut
vanhemmat jäivät istumaan ruokasaliin ja kannattivat sinne hyvää
klarettiviiniä, jonka lääketiedettä taitava veli sanoi terveelliseksi
niitä tauteja vastaan, jotka kovan kuumuuden seurauksina raivosivat
kaupungissa. Viini avasi sydämmet ja hellitti kielet. Oltiin
kohta vilkkaasti keskustelemassa menneistä muistoista, nykyisistä
oloista ja tulevista toiveista. Ei ollut asiaankuulumatonta yhtään
saapuvilla sitomassa puheen vapautta, toinen tiesi mitä toinen
ajatteli, joten seurustelu kävi sitäkin herttasemmaksi. He nauttivat
niinkuin taiteilija kappaleen päätyttyä, niinkuin naamioittu, kun
hän saa laskea pois naamarinsa, niinkuin syömäri, kun saa hellittää
suolivyötään.

-- On se sittenkin myönnettävä, että kirkko on kovin vanhentunut
laitos, virkkoi Martin.

-- Semmoisena kuin se nyt on, myönnettäköön se, vastasi Franciscus,
mutta sillä on ollut ajatus, silläkin, kerran. Sillä kuten keisarin
tuli valvoa kansojen aineellista etua tuli paavin valvoa niiden
henkistä, mutta koska maallisella vallalla on runsaampi puoli
huolehdittavanaan, tulee keisari elämään kauemmin kuin paavi.

-- No niin, paavin päivät ovat luetut ja kirkon myöskin, kun ne
kerran ovat niin pahasti paljastaneet itsensä. Rooman paavi julistaa
Avignonin paavin pannaan ja päinvastoin; maallikkojen mielestä on
hauska kuulla noita haukkumasanoja eikä kukaan nyt enää usko paavia.

-- Ihmettelenpä, ovatko ihmiset koskaan oikein uskoneet kirkkoa
ja sen oppeja. Mitähän nuo, esimerkiksi, ajattelevat niistä
epäsiisteistä kuvista, joita kuvanveistäjät huvikseen ovat
veistelleet vanhoihin kirkkoihin, tuo munkki ja nunna esim.
Linköpingissä? Ja mitä ovat he ajatelleet aasijuhlista ja
karnevaalesta, joita papisto suvaitsee, ja joissa seurakunta
tekee ivaa jumalanpalveluksesta aina alttariin saakka. Eikö
siinä jo jotenkin selvästi tunnusteta kirkon heikkouksia.
Näemmehänkin kaikkialla tuota puoleksi peitettyä epäilystä kirkon
kaikkivoipaisuutta kohtaan ja kun Jumala kerran on luonut sekä lihan
että hengen, niin onhan siinä jo myönnytys, että lihallakin on
oikeutensa.

-- Totta puhut! Pakanuus pilkistelee taas esiin sieltä ja täältä.
Sillä pakanuudessa oli myöskin ajatus, suuri ajatus, joka ei koskaan
kuole pois: se palveli luonnonvoimia ja ne ovat ikuiset. Kristinusko
palvelee ihmistä, joka on kuolevainen. Tiedämmehän miten ensimmäiset
kristityt Roomassa rakensivat uudelleen vanhat temppelit kirkoiksi
-- mitäpä kristitty kirkko onkaan muuta kuin kreikkalainen temppeli,
jonka katto on tehty kupevaksi? Tehtiinhän vanhoista Apollonkuvista
Kristuksen kuvia. Luonto ei suvaitse mitään jaksotonta kehitystä,
sanoo vanha pakanallinen filosoofi ja hän on epäilemättä oikeassa.

-- Veljethän puhuvat kuin pakanalliset filosoofit, huomautti nyt veli
Antonius, keski-ikäinen munkki, jonka piirteet olivat vilkkaat ja
tarmokkaat. Jos joku meitä kuulisi, niin eipä olisi meillä pitkälti
roviolle, se on varmaa.

-- Mutta nyt ei kukaan kuule, väitti Martin. Ja mitä me täällä
puhumme, onhan se samaa mitä kaikki ajattelevat.

-- Niinhän se melkein Huss'kin ajatteli ja siksi hän poltettiin,
vastasi Antonius.

-- Kukapa takaa ettei Huss ollut oikeassa, väitti Martin.

-- Kukapa piru sen takaa? toisti Franciscuskin ja kohotti maljansa,
johon kaikki yhtyivät äänekkäästi nauraen, jotta korkeat ristiholvit
kajahtelivat.

-- Maailma tahtoo tulla petetyksi, jatkoi hän yltyneenä suosiosta. No
hyvä, pettäkäämme sitä. Rooman paavilla on kaksikymmentä jalkavaimoa
ja Upsalan arkkipiispa on tehnyt sukurutsauksen. Mutta tämä ei estä
paavia eikä piispaa antamasta syntejä anteeksi sille, joka maksaa
niin taikka niin suuren rahasumman! Onhan tässä äärettömän selvä
ihmisyyden piirre: minä annan anteeksi itselleni, ergo annan minä
anteeksi muillekin.

-- Mutta Hussille ei annettu anteeksi, intti vielä Antonius.

-- Hän ei tahtonut anteeksi, vastasi Franciscus, eikähän lahja voi
muuttua lahjaksi, ellei ole vastaanottajaa.

-- Maailma tahtoo tulla petetyksi, sanoit äsken, jatkoi Antonius.
Eiköhän se mahda olla vanha vale! Eiköhän olisi oikeampaa sanoa
näin: Maailma on petetty, siis pitäisi meidän sitä valaista.
Sitä mieluummin, kuin maailma maksaa meille siitä, että me sitä
valaiseisimme.

-- Mutta emmekö me sitä sitten tee? väitti kirjastonhoitaja Martin.
Emmekö ole avanneet kirjastomme sille ja panneet esille kirjojamme?

-- Olemme, olemme asettaneet esille kirjat, joista ei meille vaaraa
ole, vaan vaaralliset olemme pistäneet lukkojen taa.

-- Vaan eihän saa antaa lasten leikkiä veitsillä.

-- Ei lasten! Mutta tässä on kysymys täyskasvuisista.

-- Kuka voi sanoa minulle, keskeytti Franciscus, joka pelkäsi
että keskustelu livahtaisi vaaralliselle alalle, kuka voi sanoa
mitä tarkoitetaan sillä, kun paratiisin puuta kutsutaan hyvän- ja
pahantiedonpuuksi?

-- Luulisinpa, vastasi Martin, sen merkitsevän sitä, että tieto tekee
ihmiselle hyvää sen kautta, että se tekee hänet voimakkaaksi ja pahaa
sen kautta, että se tekee hänelle -- kuinka sanoisin? -- pahaa!

-- Minä taas luulisin, väitti Antonius, hyvän- ja pahantiedonpuun
merkitsevän sitä, että tieto kantaa sekä hyviä että huonoja
hedelmiä, sillä mikä on yhdelle hyväksi, se on usein pahaksi
toiselle. Otaksutaan, että joku menisi ilmoittamaan kansoille, ettei
paavi voikaan antaa syntejä anteeksi. Se tieto tekisi kansoille
hyvää, mutta paavi ei silloin voisi valloittaa eikä ryöstää
kaunista Siciliaa, kuten hän nyt tekee, sillä hänellä ei olisi
varoja sodankäyntiin. Eikä olisi kovin lihavat päivät meilläkään,
jotka saamme osamme tuosta kannosta, mutta sicilialaisilla olisi
hyvät päivät, sillä he saisivat olla rauhassa ja saisivat korjata
ratsuhevosten tallaamattomina viinisatonsa. Kun siis nyt paavin
lähettiläs parin viikon perästä tulee tänne myömään aneita sotaa
varten Hussilaisia vastaan, olisi meidän annettava kansalle
hyväntiedonpuusta hedelmät.

-- Ei ei, nyt menet Antti liian pitkälle, nyt menet hiiteen. Eihän
tässä toki lie tarkoitus toisiaan kavaltaa. Pitää pysyä yhdessä.
Yhdessä!

-- Niin, ei se kannata karsia vitsoja oman selkänsä varalle, kannatti
Franciscuskin. Jos kirkko on mätä, niin lutistuu se itsestään kokoon,
ei meidän tarvitse sitä töykätä.

-- Olisihan epärehellistä, jos me ilmiantaisimme rikostoverimme, kun
itsekin olemme rikollisia, lisäsi Martin.

-- Vaan entäs jos muut sen tekevät, intti Antonius.

-- Se on taas toinen asia.

-- Minkä me ilmiantajalle siinä tapauksessa teemme? kyseli tuo
itsepäinen Antonius.

-- Me? Me teemme mitä meidän on käsketty. Ei meidän ole määrättävä,
mitä tehtävä on. Ja se, joka puhdas on, viskatkoon ensimmäisen kiven.

-- Silloin ei koskaan yhtään kiveä viskattaisi, jatkoi Antonius.

-- Miksikä pitäisi sitten viskellä kiviä? keskeytti Franciscus taas.
Eikö tässä voi elää kiviä viskelemättä? Minä ainakin voin. Mutta jos
veljet suostuvat ehdotukseeni, menemme puutarhaan viskelemään sen
sijaan keiloja. Ilta rupee käymään viileäksi, liikkuminen tyynnyttää
vertamme, niin että voimme hyvin nukkua. Onko kellään sitä vastaan?

Ei ollut kellään vastaan ja kohta olivat luostarin vanhimmat
puistossa keiliradalla. Pallot jyrisivät ja keilat kaatuilivat
hilpeästi.

Mutta selältä souti lehtipukuisia venheitä, jotka palasivat
huvimatkoilta luonnon helmasta. Nuoret tytöt lauloivat ja pojat
viiltelivät viulua. Vanhat miehet ja naiset kuuntelivat soittoa ja
katselivat vakavina, kuinka ilta-aurinko laskeusi taivaan rannalle.

Yksi venhe souti aivan läheltä luostarin muuria.

-- Mitähän nuo pyhät miehet tekevät siellä näin kauniina iltana,
arveli eräs emäntä.

-- Kuulostaa siltä, kuin vedättäisivät he halkoja puista siltaa
myöten, vastasi muuan vanha mies.

-- Taikka lierittäisivät pääkalloja lautakattoa pitkin, lisäsi muuan
nuorukainen.

-- Se kuuluu niin kamalalta, huomautti nuori tyttö.

-- Ei niillä raukoilla ole kovin hauska, jatkoi tuo vanha nainen ja
nyökytteli merkitsevästi päätään.

Tuokion kuluttua soivat Harmaaveljesten luostarikirkon kirkonkellot.
Airot seisattuvat, viulut vaikenevat ja venheet lipuvat ääneti
selällä. Miehet paljastavat päänsä ja naiset tekevät ristinmerkin.
Pieni kirkonkello kalkuttaa herkeämättä, ikäänkuin sillä olisi kiire,
ja toinen kello Mustainveljesten luostarista vastaa sen ääneen,
ikäänkuin ymmärtäen, mikä harmaaveljeksillä on mielessä. Ja yhtaikaa
molemmat vaikenevat ja harmaaveljesten luostarimuurin korkeiden
kivimuurien yli kuuluu iltalaulu "salve regina", terve taivaan
jumalatar, nuorten munkkien sitä laulaessa. Se kajahtaa veden yli ja
etelärannan vuoret vastaavat kumahdellen.

Vanha nainen venheessä pyyhkii silmänsä ja perässä istuva vanha mies
nostaa kasvonsa taivasta kohden, ikäänkuin nähdäkseen noita kauniita
säveleitä.

Mutta kun viimeiset säveleet ovat vaijenneet laskeutuvat airot taas
veteen ja taas rupee siellä jyrinä käymään luostarin pihalla.

-- Kummapa, kun niiden täytyy tehdä työtä näin myöhään illalla,
lausuu tuo vanha nainen.

-- En minä usko niiden työtä tekevän, arvelee nuorukainen.

-- Mitä luulet heidän sitten jyristävän? kysyy tyttö.

-- Minä luulen että ne peijakkaat heittävät keilaa, kuiskaa
nuorukainen tytön korvaan.

       *       *       *       *       *

Rautatorin varrella oli toisten rakennusten lomassa kapea, kahden
ikkunan levyinen talo, neljän kerroksen korkuinen. Alimmaisessa
kerroksessa oli kumminkin ainoastaan yksi ikkuna, sillä toisen tilan
anasti portti, joka oli hyvin kapea ja matala ja avasi tiehyeen
yhtä kapeaan ja matalaan porttikäytävään. Portin yläpuolelle oli
muurattu vuolukivestä muovailtu eläimen pää, joka yhtä paljo oli
lohikäärmeen kuin nahkasiipisen pään näköinen, mutta jonka silmät
olivat selkiseljällään ikäänkuin ne olisivat tarkastelleet kaikkia,
mitä torilla tapahtui; suu sillä oli auki juurikuin olisi aikonut
puhua, mutt'ei saanut hämmästykseltä sanaa suustaan. Eniten näytti
sen tuijottavain silmäin huomiota kiinnittävän kaakinpuu, joka
oli keskellä toria. Tämä oli nerokas keksintö, siinä oli yhdessä
häpeäpaalu, jossa pienempiä lainrikkojia piiskattiin ja hirsipuu,
jossa suurempia hirtettiin.

Alakerran ikkunana oli puotinikkuna, jonka edustaiselle lavalle oli
pantu näytteitä kirjapainotaidon tuotteita semmoisina kuin tämä taito
esiintyi ennen Gutenbergin aikoja. Sellaisia olivat aapiskirjat,
puuveistoksilla painetut raamatulliset kuvat, joiden alla oli
lyhyt teksti, almanakat, korttipakat y.m. sentapaiset. Kaikki nämä
olivat leikatut puutauluihin ja siitä oli painos kädellä vedetty
ilman mitään painoa; tätä taidetta oli Euroopassa harjoitettu sata
vuotta ennen Gutenbergia. Mutta kun tämä painotapa oli kallis ja
vaivaloinen, oli se tuskin voinut kilpailla puhtaaksikirjoittajain
teosten kanssa ja nämä pitivät sitä siis hyvin vaarattomana
kilpailijana.

Puoti-ikkunan sisäpuolella, joka oli järjestetty tiskiksi, istui
sen omistaja Hannu, ammattinimeltään "kirjemaalari" ja harjoitti
ammattiaan pienen pöydän ääressä, josta hän hyvästi näki tiskille
ja, tarvitsematta nousta paikoiltaan, saattoi tehdä kauppaakin
ostajain kanssa. Kylttinään käytti hän seivästä, jonka nokkaan hän
joka päivä ripusti uuden, tavallisesti väritetyn, painokuvan, joka
veti puoleensa oppipoikain ja piikojen huomion, uudelleen joka päivä.
Väliin siinä kuvattiin syntiinlankeemusta, väliin sitä tai tätä
pyhimystä, kädessä haarasauva, ratas tai miekka, väliin taas aivan
maallisiakin kuvia jostakin ulkomaisesta päivän tapahtumasta, joka
aina keräsi ympärilleen sakean lauman uteliaita katselijoita.

Tänä aamuna, moniaita päiviä kirjemaalarin edelläkerrotun luostarissa
käynnin jälkeen, oli hän ripustanut tankoonsa kuvan, jossa kaksi
paavia tappeli samasta tuolista ja alempana oli kansanjoukko, jonka
suista lähti suikaleita, varustettuina kirjoituksella: Anathema!
Taulu kuvasi siis molempain paavien taistelua vallasta, sekä kansaa,
joka vaati heitä pannaan.

Muuan porvari kävi myymälän ohi, näki kuvan, pysähtyi ja katsoi.
Sitten sanoi hän kirjemaalarille:

-- Mitä julkeutta tämä on?

-- Niin, kas semmoista julkeutta ne nyt harjoittavat pyhät isät
Roomassa ja Avignonissa, vastasi Hannu.

-- Minä kysyn, kuinka uskallat tehdä tällaista häväistystä, piirtää
pyhän kirkon päämiesten irvikuvia.

-- Sen selitän sitten myöhemmin, vastasi Hannu.

-- Varo vain itseäsi, uhkaili porvari. Vähää myöhemmin käveli siihen
tuo nuori mies joka oli istunut lehtiin puetussa venheessä nuoren
tytön vieressä. Hän oli nimeltään Niegels ja oli raastuvan kirjuri.

-- Päivää, Hannu, virkkoi hän, mitä ukkoja sulla on tuossa? Ahaa,
Rooman pyhät! Miks'et ota meidän omia kotoisia pyhiä?

-- Luulisin sen olevan haitaksi asialle, jos kävisi suorastaan
henkilöiden kimppuun.

-- Mutta mitäpä voit asian hyväksi tehdä, kun joka paikassa on
henkilö.

-- Etkö käy sisään, sanoi Hannu. Miksi siellä ulkona huutelet?

Niegels astui myymälään ja istui kohta jakkaralle Hannun viereen.

-- Oletko kuullut, että arkkipiispa on varastanut tuomiokirkonkin
rahaston? puhui Niegels.

-- En ole sitä kuullut, mutta kyllä muuta inhottavaa.

-- No, luuletko asian tulevan sen kautta autetuksi, että yleensä
saarnataan varkautta vastaan, luuletko siitä olevan hyötyä, että
seitsemättä käskyä julkiluetaan. Ei, tässä täytyisi osottaa
kansalle, että hänen pyhyytensä, joka tuomitsee ihmisiä kuolemaan
kirkonvarkaudesta, itse on kirkonvaras, vaikka kansa siitä huolimatta
osottaa hänelle miltei jumalallista kunnioitusta.

-- Onko hän todellakin varastanut?

-- On. Hän ei ainoastaan ole sitä tunnustanut, vaan hän kehuukin
siitä. Hän väittää, että on olemassa erityinen siveyslaki niitä
varten, jotka johtavat kansojen kohtaloita; hän väittää, että
he ovat porvarillisten lakien yläpuolella ja että näitä lakeja
voidaan "ylevämpiä tarkoituksia varten" syrjäyttää. Tiedätkö, että
harmaaveljekset ovat perustaneet keiliradan ja että luostarin abotti
on tullut kotiin ja pitänyt pääalttarilta messun juopuneessa tilassa,
tiedätkö, että mustillaveljeksillä on roomalainen saunalaitos eräässä
maanalaisessa holvissa ja että he viimeisillä pääsiäisrahoilla
ovat ostaneet viisikymmentä tynnyriä parasta Espanjanviiniä? Kerro
kaikesta tästä, niin teet kansalle palveluksen, josta se on sinua
kiittävä.

-- Joudun roviolle. Mutta siitä vähät, vaan tällaiseen toimeen
pitäisi olla suuri ja nuhteeton mies.

-- Suuria miehiä ei ensiksikään ole olemassa, sillä me olemme kaikki
pieniä, ja nuhteettomia toiseksi ei löydy, sillä me olemme kaikki
syntisiä, ja kolmanneksi olet sinä vähemmin syntinen kuin muut. Sinä
olet paennut Varhemin luostarista -- siinä teit oikein --, mutta
halpamaista tekoa et ole koskaan tehnyt.

-- En ole tehnyt, mutta en tahtoisi tuomita, ettei minuakin
tuomittaisi!

-- Ei tässä ole tarkoitus tuomita, tässä on vain tarkoitus tehdä
tuomarit polkeenalaisiksi. Sillä he ovat asettuneet tuomitsemaan, et
sinä.

-- Pitkinä öinä olen tätä asiaa ajatellut; kuulen toisinaan äänen,
joka minua kutsuu, mutta en pidä itseäni sen arvoisena, että
asettuisin profeetaksi, siihen pitäisi olla pyhä mies.

-- Ei ole olemassa pyhiä miehiä! Ja vielä sanon sulle toisen asian;
sinun pitäisi tuntea itsesi rikolliseksi, kun vaikenet, sillä se,
joka ei ilmianna rikosta, jonka hän tuntee, hän on itse syypää.

-- Miksi juuri minun pitäisi se tehdä?

-- Siksi että sinä olet saanut lahjat! Luuletko ihmisille annettavan
lahjoja hänen omaksi huvikseen? -- Vaan mikä sulla tuossa on?

Hannu oli koko keskustelun ajan sahaillut kaiverrettua puutaulua
pieniin palasiin.

-- Se on uusi keksintö, josta luultavasti tulee olemaan hyötyä meidän
asiallemme. Sanon meidän, Niegels, koska luotan sinuun! -- Näetkös
näitä pieniä puuneliöitä, joita sahailen irti. Kun ne makaavat
noinikään sekasin yhdessä läjässä, eivät ne ole vaarallisemmat kuin
epäjärjestyksellinen kansanjoukko, jonka pari tusinaa ratsumiestä
voi polkea jalkoihinsa. Mutta jos järjestän nämä riveihin ja ladon
yhteen ne, jotka yhteen kuuluvat, niin käyvät ne peljättäviksi kuin
kansallinen sotajoukko ja jos sitten panen lipunkantajan huippuun,
rientävät ne rohkeina ja halukkaina taisteluun. Ne tulevat aina
voittamaan, jos niitä hyvin johdetaan.

-- Ne ovat kirjaimia, vai miten?

-- Ne ovat kirjaimia. Kirjaimista syntyy sanoja ja sanojen kautta
lausutaan ajatuksia.

-- Niin yksinkertaista! Eikä sitä kukaan ennen ole keksinyt!

-- Olisi se kai keksitty jo ennenkin, jos sitä ennen olisi tarvittu.

-- Mistä olet tämän oppinut? kysyi Niegels, joka kävi miettiväksi ja
hypelteli punasta partaansa.

-- Olen oppinut sen paikassa, jossa muuten ollaan tiedoistaan hyvin
ahnaina. Harmajainveljesten luostarin kirjasalissa. Ja samassa
paikassa kuulin kirjurien riemastuvan.

-- Miksi riemastuvan?

-- Koska he luulevat kirjoitustyön nyt loppuvan.

-- Eikö sitten enää tarvitseisi kirjoittaa, sepä olisi mainiota?
Vieppäs tuo keksintösi kaupungin pormestarille, niin pääsen minä
kirjoittelemasta heidän julistuksiaan ja taksojaan. Siitähän koittaa
ihana aika!

-- Sen teenkin, mutta mulla on sillä toiset tarkoitukset, suuremmat
tarkoitukset!

Mustaveljesmunkki kulki myymälän ohi ja pysähtyi katsomaan paaveja
kuvaavaa taulua. Hän loi Hannuun vihaisia silmäyksiä, joita tämä ei
kumminkaan huomannut, repäsi äkkiä taulun alas ja käveli tiehensä.

-- Sinä, Niegels, jatkoi Hannu, sinä olet nuori ja uskollinen. Oletko
varma, että aina tulet pysymään yhtä herkkänä ja palavana? Etkö
pelkää, että tulet katsomaan asioita toiselta kannalta, kun joudut
naimisiin tuon rikkaan porvarin tyttären kanssa?

-- Minä? En koskaan. Sanonpa sulle vielä seikan. Siinä taistelussa,
jota olen kehottanut sinua alkamaan mädännyttä kirkkoa vastaan,
joka levittää oppeja, joita papit eivät itsekään usko, siinä ovat
sinun puolellasi kaikki valistuneet kansalaiset, niin onpa mulla
mahtavia ystäviä itse munkkienkin joukossa. Tapaan toisinaan
erään fransiskaanimunkin nimeltä Antonius; hän puhuu paljo näistä
asioista... Vaan sitä ei tarvita. Käy eteenpäin sinä ja saat nähdä,
kuinka joukot järjestyvät perässäsi, ja niiden joukossa näet
ensimmäisinä Niegelsin. Vaan minun täytyy lähteä, näen morsiameni
tulevan tuolta katua alas. Jää hyvästi!

Niegels meni, vaan kun hän tuli kadulle, huomautti hän Hannulle, että
kuva oli poissa tangon päästä. Hannu synkistyi, vaan kiinnitti heti
tankoon toisen samanlaisen taulun.

Ja sitten istui hän taas työhönsä, järjesti riveihin noita pieniä
puupulikoita erään matalan laatikon pohjalle.

Myymälästä pihalle päin vievä ovi aukesi ja sieltä astui sisälle
hänen vanha sisarensa, joka hänen vaimonsa kuoltua hoiti taloutta
hänelle ja hänen pojalleen.

-- Oliko tuo Niegels taas täällä? kysyi sisar. Kuulin hänen kavalan
äänensä.

-- Oli hän täällä. Mutta elä ole epäluuloinen häntä kohtaan.

-- Varo itseäsi, hän on kettu. Te puhelitte niin äänekkäästi,
että minä kuulin joka sanan. Hän kyllä tarkoittaa mitä hän sanoo,
mutta huomenna hän peruuttaa kaikki. Elä luota häneen. Mutta minä
tiedän, että mitä teet, se on oikein; ja jos teet oikein, voit tehdä
tehtäväsi yksin. Kärsi Kristuksen vuoksi, mutta elä kärsi toisten
koston puolesta eläkä ajattele tulevaa voittoa.

-- Ei niin, Katri kulta, elä niin puhu. Sen kärsimme, minkä tekomme
ovat ansainneet, emme enempää. -- Oletko nyt hyvä ja istut täällä
myymälässä, kunnes minä pistäyn pormestarin luona tunniksi, pariksi.
Ja pidä silmällä kylttiä, sitä tänään näkyy ihmisillä tekevän mieli.

Hän vaihtoi takkia ja meni raastupaan, jossa hän pian tapasikin
pormestarin. Tämä oli hyväntahtoinen mies, joka kernaasti olisi
tahtonut, vaan ei voinut, tehdä mitään valaistakseen kansaa
näkemään kaikkia niitä petoksia, joita papisto ja munkit totuuksina
tarjoilivat. Hän kuunteli tarkkaavasti Hannun kertomusta uudesta
keksinnöstä ja sen eduista ja lupasi heti koettaa käyttää
sitä raastuvan tarpeisiin. Sitten siirtyivät he vakavimpiin
keskusteluaineisiin.

-- On kuulunut valituksia sinun kylttikuvistasi, virkkoi pormestari.
Sinun täytyy olla varovainen.

-- En voi olla.

-- Ystäväsi sanovat, että turmelet asiasi piirustuksillasi.

-- Jos kansa osaisi lukea, kirjoittaisin sille kirjoja; minun täytyy
puhua sen kieltä, jotta se minua ymmärtäisi.

-- Aijot nyt siis kirjoja myöskin?

-- Niin aijonkin.

-- Hannu, tiedätkö mikä kohtalo sinua uhkaa?

-- Tiedän! Yhtä asiaa vain pelkään. Poikani...

-- Kuule ystäväni! Tiedäthän salaisen veljesliiton valan auttaa
toinen toistaan; etkö luota meihin?

-- Toisinaan luotan, toisinaan en. Kaikki tahtoisivat kirveen
heiluvaksi, vaan ei kukaan halua olla varressa. En minäkään halua,
mutta käyn kuitenkin varteen vastoin tahtoani. Minä tunnen kuinka
ne, jotka ovat takanani, tunkevat minua eteenpäin ja minä en vetäydy
syrjään. Sano mulle, veli, jos tapaat murhaajan, ethän tyydy
siihen, että luet hänelle asianomaiset pykälät rikoslaista. Etkö
ota murhaajaa lujille ja hirtä häntä? Tai voitko rangaista murhaa
muulla tavoin? Tapahtuuko murhaa ilman murhaajaa? En pyydä vastausta
tähän kysymykseen, sillä oikeastaan kysynkin itseltäni. Ajattelen
näin: enhän oikeastaan aijo hävittää itse laitosta, sillä kirkko
on itsessään hyödyllinen laitos, ei, miesten kimppuun minun täytyy
käydä, laitoksen kelvottomain hoitajain. Enhän tahdo sanoa, että
kaikki arkkipiispat ovat lurjuksia, sillä se ei olisi totta, vaan
minä tahdon osottaa sormellani juuri tätä erityistä arkkipiispaa,
sukurutsaajaa ja ryöväriä. En käy paavin kimppuun sen vuoksi, että
hän on kirkon päämies, sillä olkoon mielellään kirkolla, kun se on
yhteiskunta, päämies, ei, minä tarkoitan erityisesti Benedictusta,
siveetömyydessä eläjää, julmuria, jolla kumminkin on pyhyyden
arvonimi.

-- Luuletko sinä, että minä tuomarina olen iloissani tuomitessani
ketään kuolemaan; enhän minä kumminkaan tuomitse, heidän rikokset
ovat tuominneet heidät ja minä julkiluen ainoastaan tuomion. Pyöveli,
joka panee kuolemantuomion toimeen, ei ole murhaaja, mutta hän ei
siltä nuku rauhallisesti.

-- Niin, ei ole hauska olla pyövelinä.

-- Mutta jonkun siinä toimessa täytyy olla. Koko tämä yhteiskunta,
jota kutsutaan kirkoksi, on satapäinen peto: yhdeksänkymmentä
yhdeksän sen päistä kasvaa uudelleen, yksi ainoa on kuolevainen. Iske
se poikki! Se on ylinnä!

-- Minä isken. Ja nyt hyvästi. Muistele poikaani, minä muistelen
sinun neljää lastasi ja multa saavat riistää kielen suusta, ennenkuin
ketään petän.

-- Mene rauhassa, veljeni. Ainoastaan me, jotka olemme valheen
nähneet, mutta uskaltamatta sitä ilmaista, ainoastaan me tunnemme,
miten me olemme taistelleet, sen on ainoastaan taivas nähnyt, ja
mitä me olemme rikkoneet salatessamme totuuden, sen on Jumala meille
anteeksi antava. Mutta pitemmälle tämä ei saa mennä, sillä silloin
meistä tulee valehtelijoita. Alttari on rakennettu, uhri on siihen
nostettu ja kansa odottaa, että taivaan tuli on sytyttävä alttarin.
Tempaa nyt käsinesi tuli alas, niin kansa on uskova ja vapautuva.
Amen Jeesuksen nimeen.

Amen, toisti Hannu ja meni.

       *       *       *       *       *

Turhaan oli koko syyskauden odotettu paavin lähettilästä, mutta nyt
marraskuussa hän tuli. Hän tuli kuin mahtava maallinen ruhtinas,
seurassaan parisataa ratsumiestä ja suuri parvi munkkeja. Tukholma
oli pukeutunut juhlapukuun; ikkunoista riippui kirjavia vaatteita,
liput liehuivat talojen räystäiltä. Kirkot olivat auki, kellot
soivat, urut pauhasivat, messuja laulettiin ja poltettiin pyhää
savua! Tukholman suurkirkko oli puettu juhlapukuun; kynttilöitä paloi
kaikilla alttareilla, joka kappelissa pidettiin jumalanpalvelusta,
niissä kihisi pappeja kuin mehiläiskeoissa ja paksu savu nousi kuin
pirtistä, joten pyhäinkuvat tuskin hämärsivät savupilvien keskitse.
Kynttiläjalat olivat koristetut vaatekukkasilla ja havunoksilla ja
holveista näkyi riippuvan lippuja, joihin oli kuvattu pyhäinkuvia;
alttari oli peitetty punasella vaatteella. Kuninkaallinen vahti
seisoi jo kirkon portilla; sen oli estettävä kansaa tulvaamasta
kirkkoon, ennenkuin ne, joilla oli etuoikeus, olivat päässeet
paikoilleen.

Ensiksi tulivat ammattikunnat puheenjohtajineen ja lipunkantajineen;
he kävelivät avopäin ja pitivät kynttilää kädessään; sitten tuli
kirkollisia seurueita, jotka esiintyivät suurella mahtipontisuudella.
Jokainen yhdistys asettui kappelinsa edustalle. Sitten tulivat
mustatveljekset eli dominikaanit luostaristaan kantaen edessään
mustasta puusta veistettyä ja harsolla peitettyä ristiinnaulittua
Kristusta; munkit mustanvalkoisissa pukimissaan olivat yöperhosten
näköiset, jotka lepattivat siipiään kynttiläin ympärillä. Sitten
kuninkaallinen seurue juhlapuvussa, mutta kuningas itse oli
poissa sodassa. Sen jälkeen pormestari ja raati ja lopuksi taas
sotilasvahti. Kun kirkko oli täysi, rupesi koko seurakunta veisaamaan
mahtavaa misereereä, -- Herra armahda meitä!

Nyt astui arkkipiispa esiin pääalttarin eteen. Hän oli viidenkymmenen
vuotias mies, kasvot kalman kalpeat. Silmät olivat ikäänkuin
laskosten peitossa ja silmännurkista lähti leviämään tummahtavia
juovia. Suu oli kuin veitsellä viilastu ja kun ääni sen avasi,
loistivat sieltä hampaat valkosina ja terävinä kuin suden kidasta.

Laulu vaikeni ja urut yksin soittivat pauhaavaa "jubilate"-säveltä,
johon rummut, pasuunat ja puusoittimet yhtyivät ja samassa astui
suuresta portista sisälle paavillinen lähettiläs seurueineen.
Arkkipiispa astui alas alttarilta ja kävi lähettilästä vastaan ja
kun he käytävällä tulivat vastakkain, lankesivat he polvilleen ja
suutelivat toisiaan. Arkkipiispa nousi ensiksi ja huusi: Tehkäät
ovet korkeiksi ja portit laveiksi, että kunnian kuningas mahtuu
temppeliimme. Siunattu olkoon hän, kuin tulee Herran nimeen, Hosianna!

Urut vaikenivat ja arkkipiispa piti tervehdyspuheensa Kristuksen
edustajan apostolille, joka on kuunnellut Vapahtajan kehoitusta ja
käynyt kaikkeen maailmaan julistamaan totuutta ja antamaan syntejä
anteeksi. Rooman pyhä isä on vihdoinkin kuullut pienen pohjoisen
kansan huokaukset päästä osallisuuteen Kristuksen armosta ja
lähettänyt opetuslapsensa tätä armoa anniskelemaan. Sitten kuvasi
arkkipiispa niitä luuloteltuja vaivoja ja vaaroja, joita tämän Herran
palvelijan on ollut kestettävänään tällä pitkällä ja vaarallisella
matkalla ja päätti puheensa vielä laulettavaan Hosiannaan.

Paavin lähettiläs vastasi ja kutsui arkkipiispaa totuuden
todistajaksi, ei siksi, että tämä oli kutsunut häntä apostoliksi,
vaan siksi että hän, arkkipiispa, oli totuuden totuuden todistaja.
Sitten kertoi hän tulonsa syyt. Kerettiläiset, anttikristukset, jotka
eri nimellisinä ovat kohottaneet päätään Saksassa, ovat käyneet pyhän
isän ja pyhän kirkon kimppuun, vaikka jo viisikymmentä vuotta sitten
on poltettu eräs heidän päämiehistään, Huss niminen. Surulla on pyhä
isä nähnyt sen epäuskon, joka tällä aikakaudella puhaltaa kuin jäinen
tuuli hänen viinitarhansa ylitse, hän on itkenyt verikyyneleitä
kansojen puolesta; mutta nyt on hänet vallannut pyhä viha, hänellä
ei enää ole oikeutta tuota kärsivällisesti sietää, nyt täytyy hänen
kurittaa uppiniskaisia vitsoilla ja ruoskilla, hän on polkeva
jalallaan käärmeen päätä. Siksi levittää hän nyt kehoituksen koko
kristikuntaan, vaatii kaikkia nousemaan yhtenä miehenä ja uhraamaan
maallisia tavaroitaan Kristuksen jalkain juurelle, siten hankkien
itselleen katoomattomia tavaroita taivaassa.

Tämän puheen loputtua nousivat molemmat korkeat papit alttarille,
suuri käytävä tyhjeni, sen molemmille puolille asettui munkkeja ja
porvaristoa. Mustainveljesten luostarin priori meni lähettilään
luo ja julkiluki tervehdyskirjoituksen, jonka hän sitten antoi
lähettiläälle.

Kun tässä aika rupesi käymään pitkäksi, alkoi odottavissa ryhmissä
kuulua kuiskaavaa keskustelua. Mustaveljes Andreas, jota kutsuttiin
"suureksi kalastajaksi" ja johon tutustuimme hänen ollessa
onkimatkalla Harmajainveljesten luostarin edustalla, kääntyi
toverinsa puoleen ja kuiskasi:

-- Onko sinusta arkkipiispa totuuden todistajan näköinen?

-- Hän on minusta palovartijan näköinen, vastasi toinen.

-- Palovartijan?

-- Niin, hänellä on niin mustat silmäin ympärystät.

Nyt lähti Harmajain veljesten priori viemään tervehdystään. Veli
Martin, kirjastonhoitaja, loi katseen pitkin tasasta kivilaattiaa,
nojasi päänsä veli Franciscuksen puoleen ja kuiskasi:

-- Tuopa olisi mainio keilirata.

Sitten oli pormestarin vuoro tulla esiin. Hän kävi vapisevin askelin
ja katseet maahan luotuina. Koska hän ei taitanut latinan kieltä,
oli hän saksaksi kirjoituttanut puheensa. Siinä hän lausui kaupungin
tervehdyksen, selitti että kaupunki on hyvin onnellinen, kun se
on saanut nähdä apostolin, jota se on kauan odottanut, ja että
kaupunki tulee tekemään kaiken voitavansa avustaakseen totuutta sen
taistelussa valhetta vastaan.

Tällä paikalla hän kohotti silmänsä, mutta sattui katsahtamaan
syrjään ja näki muutaman pylvään takana Hannun, jonka silmistä
singahteli ikäänkuin tulisia nuolia häntä vastaan. Hetkeksi kävi
kirkossa kaikki aivan äänettömäksi, pormestari seisoi siinä mykkänä
ja vasta arkkipiispa sai kuivasti rykäsemällä hänelle hänen
puhelahjansa takasin. Pormestari jatkoi puhettaan. Porvaristo, joka
aina on ollut kuninkuuden vankin tuki, on myöskin oleva kirkon,
ainoan autuaaksi tekevän kirkon, vartija. Sitä pitemmälle hän ei
voinut lukea, sillä hänen silmiään samenti. Jättäen kirjoituksensa
kumarsi hän ja palasi paikoilleen. Taas alkoivat urut soida ja
laulajat yhtyivät niiden säveliin; mutta se tuntui laimealta ja
hengettömältä, tuo laulu, ihmiset olivat jo väsyneitä ja nälkäisiä.

-- Tiedätkö mitä meille tänään annetaan päivälliseksi? kysyi Martin
Franciscukselta.

-- Syntein anteeksi antamusta!

-- Mutta sepä osasi valehdella, tuo pormestari.

-- Tottapa sillä oli pakko.

Jubilate, recordate et earum potestate, niin kaikui laulu, jolla
aikaa kirkon palvelijat kantoivat esiin suurta arkkua, johon
seurakunnan tuli uhrata rahojaan pyhän kirkon puolustukseksi ja
saada niistä syntinsä anteeksi. Portit avattiin ja vahdit laskivat
yleisön sisään. Kirkon loistava komeus heitä häikäisi, savustushuurut
huumasivat heitä, laulu ja urkujen ääni tempasi heidät mukaansa ja
heidät valtasi pelko ja kunnioitus Kristuksen apostolia kohtaan,
joka seisoi arkkipiispan vieressä alttarin edustalla. He lankesivat
polvilleen, valittivat ja huokasivat ja ryömivät niin eteenpäin
käytävää pitkin. Se oli liikuttavaa nähdä ja nuo molemmat alttarin
edustalla seisovat Auguuritkin näyttivät hetkeksi joutuvan
haltioihinsa nähdessään tämän ihmissielujen virran, naisia, ukkoja ja
lapsia, vierivän heitä kohden, siihen missä he seisoivat Kristuksen
ristin juuressa, raha-arkku edessään. Mutta tottuneet kun olivat
toimittamaan temppelivirkaa, pääsivät he kohta taas viralliseen
mielialaansa, oikasivat vartalonsa suoriksi ikäänkuin jumalankuviksi,
joiden edessä kansan tuli polvistua uhraten alttarille, -- arkkuun.

Kolmen tunnin ajan vieri virta eteenpäin ja pääsi taas juoksemaan
ulos pienestä kuoriovesta; lähettiläs ja arkkipiispa olivat
väsymyksestä ja nälästä kalpeat kuin liina, niin että heidän
toisinaan täytyi nojautua alttarin aitaa vastaan levähtääkseen, ja
heidän täytyi myötään vaihtaa toista ja toista jalkaa, joita kansa
tuli suutelemaan.

Laulajat olivat uupumuksesta vaijenneet ja ainoastaan uruista lähti
vielä verkalleen valittavia ääniä. Munkit keskustelivat puoliääneen
ja porvaritkin olivat väsähtäneet hartauteen, sillä he istahtivat
portaille, pylväiden jalustoille, muurinreunoille ja mihin pääsivät.

Vihdoin väsyi vahtikin ja portit suljettiin. Silloin näkyi vihdoinkin
virralle pää tulevan. Taas päästiin hengittämään; arkku oli täysi,
niin täysi, että erään diakoonin täytyi lähteä kantamaan pienempään
hopea-astiaan viimeisiä antimia.

Kun urkujen ja laulajain viimeinen ääni oli haihtunut ja lähettiläs
ja arkkipiispa lankesivat polvelleen, lopettaakseen juhlan
hiljaisella rukouksella, silloin juuri, kun he olivat nostamassa
käsivaatteen peittääkseen kasvonsa siihen, rupesivat molemmat
vapisemaan, niin että he tuskin polvillaan pysyivät ja toinen katsoi
toistaan ikäänkuin epäillen omia silmiään. Heidän pukunsa liepeestä
oli rukousjakkaralle pudonnut kaksi paperilehteä, joissa oli suurilla
kirjaimilla luettavana: "Voidaanko ostaa syntejä anteeksi?" ja sen
alapuolella: "Helpompi on rikkaan tulla taivaan valtakuntaan kuin
neulan mennä kameelin silmän läpi".

Ikäänkuin saman ajatuksen valtaamana kätkivät he paperit taskuihinsa
ja kääntyivät siunaten seurakunnan puoleen. Vaan silloin kuului
yltyleensä koko kirkossa kahiseva ääni, ikäänkuin tuulen
heilutellessa kuivunutta lehdikköä; sihistiin ja kuiskattiin ja
joka toisella munkilla oli kädessään paperi jonka hän oli löytänyt
laattialla taikka tavannut poistuvan kansanjoukon jaloissa ja johon
oli painettu: "Voidaanko ostaa synnit anteeksi?" Arkkipiispa ja
lähettiläs menivät sakaristoon. Silloin vasta kohosi kirkossa kova
surina, se yltyi, paisui kohinaksi ja kohta kuului huutojakin.

Puolta tuntia myöhemmin oli kirkko tyhjä. Vaan sen laattialla oli
yltänään valkosia paperilappuja.

       *       *       *       *       *

Kun Hannu iltapäivällä tuli kotiinsa, istui hänen sisarensa pienessä
kamarissaan ja ompeli. Myymälä oli suuren anejuhlan johdosta
suljettu, luukut kiini ja takassa paloi tuli.

-- Niegels oli täällä, puhui sisar.

-- Vai niin, vastasi Hannu. No mitä hän tahtoi?

-- Hän oli hyvin pahoillaan, koska hän on menettänyt virkansa.

-- Onko hän menettänyt virkansa?

-- On. Kun julistukset nyt painetaan, on viisi raastuvan kirjureista
joutunut joutilaiksi. On lyöty arpaa, kenen pitäisi erota ja arpa
on määrännyt hänet. Mutta pahempi on, että hänen tuleva appensa on
purkanut kihlauksen.

-- Poika raukka! Ei niin hyvää, ettei se tuottaisi jotakin pahaakin.
Toisen leipä toisen kuolo.

-- Niin, sinä olet ollut aina hyvä häntä kohtaan, senhän hän itse
myönsi, kun kävi täällä lainaamassa sinun painolaatikkosi.

-- Lainaamassa? Minun painolaatikkoni?

-- Niin, hän sanoi sinun luvanneen.

-- Minun?

Hannu meni nopeasti myymälään ja haki. Sitten tuli hän taas kamariin.

-- En ole koskaan antanut hänelle lupaa. Kummaa, miten hän niin
saattoi sanoa! Onneksi otti hän pienemmän.

-- Niin, niin, minä varotin sinua luottamasta häneen. No, miltä
näytti kirkossa?

-- Loppu oli hyvä.

-- Ehkä ei ole vielä loppua nähtykään?

-- Missä on poikani?

-- Hän on naapurissa leikkimässä.

-- Haluaisin nähdä häntä.

-- Tuon hänet heti. Sinä olet niin murheellisen näköinen, rakas veli.

-- Olen murheellinen kuollakseni, sillä pelkään, että taakkani käy
liian raskaaksi.

-- Ajattele Kristusta!

-- Minä ajattelen, mutta sydämmeni tuntuu kutistuvan rinnassani, kun
ajattelen lastani ja sinua!

-- Poika kulta, jos asiasi on oikea, ei voi sinua mikään murjoa, ja
minä tiedän, että se on oikea. Jos olen nurkunut ja nuhdellut sinua,
on se tapahtunut syystä, että olen ollut peloissani sinun puolestasi.
Jos pahimminkin kävisi, olethan toki kuollut hankkiaksesi vapautusta
muiden sydämmille. Mutta Hannu, elä horju, sillä ihmiset ovat pahoja.
Elä näytä että vapiset, sillä silloin he sanoisivat, että sinä kadut.
Muista, että ehkä kohta saat tavata lapsesi äidin.

-- Mutta mitä hän mulle sanoo, kun olen menettänyt poikanikin?

Vanha nainen nousi ja vastasi säihkyvin silmin:

-- Hän on sanova sulle näin: sinä kävit katkeraan kuolemaan
pelastaaksesi poikasi ja muiden pojat valheen kahleista ja siksi saat
istua Karitsan valtaistuimen vieressä. Niin on hän sanova.

Sisar meni ulos ja palasi sieltä tuoden kahdeksanvuotiaan pojan, joka
oli leikistä punottavana ja joka vastenmielisesti oli katkaissut
leikkinsä tullakseen kotiin. Hän istui nurjamielisenä nurkkaan eikä
tahtonut tervehtiä isäänsä ja kun isä pyyhki kiharat hänen otsaltaan
ja tahtoi häntä hyväillä, nykäsi hän olkapäitään ja kääntyi poispäin.
Sanomattoman tuskan katse näkyi silloin isän silmässä ja siitä sisar
niin heltyi, että hän tahtoi torua poikaa. Mutta isä tyynnytti häntä
ja virkkoi ainoastaan:

-- Ihmisluonne! Semmoisia olemme kaikki olleet!

Hän meni pieneen myymäläänsä ja sytytti lamppunsa. Nyt sen piti
tapahtua! Täällä ahtaassa kammiossa piti noiden pienten sotajoukkojen
järjestyä ja sieltä ne olivat ohjattavat tuohon suureen taisteluun.
Hän heitti takin päältään ja rupesi latomaan ilman käsikirjoitusta,
sillä hän ajatteli lauseen samalla. Eilen oli hän käynyt laitoksen
kimppuun, nyt piti käydä laitoksen hoitajain.

Hän teki keskeyttämättä työtä koko yön. Puolenyön aikana meni hän
kamariin, jossa vanha sisar ja poika nukkuivat. Siinä makasi hänen
poikansa niin punaposkisena, uneksi kai leikeistään, koska hymyili
ja heilutti käsiään. Isä katseli häntä kauan. Julmia ajatuksia,
katkeroita nuhteita nousi hänen mielessään. Hän muisti, kuinka hän
kerran viivottimella oli lyönyt näitä hentoja pikku sormia, kun ne
olivat tuhrineet hänen työpöytänsä ja turmelleet kokonaisen yön työn.
Sitä hän nyt katui. Hän nojautui alaspäin ja suuteli tuota pientä
kättä, joka näytti pitelevän kiini joistakin näkymättömistä suitsista
ja ajavan pienten punaisten puuhevosten ilmavaa valjakkoa poikki
sinervillä tekokukilla peitetyn niityn ja läpi metsien, joissa kasvoi
omenia kantavia joulukuusia.

Sitten kääri hän peiton tarkemmin pienokaisen ympäri ja korjasi
patjan pään alle; luki hiljaisen rukouksen ja meni työhönsä taas.

       *       *       *       *       *

Samainen yön pimeys, joka peitti vaippaansa vanhan kivitalon
Rautatorin varrella, vallitsi myöskin Harmajainveljesten luostarin
ympärillä. Mälarilta tuleva kylmä lounaistuuli pieksi lumihiutaleita
pitkäin rakennusten seiniä vastaan ja heilutti vanhaa, ravistunutta
sarvi-ikkunaa pohjoisella sivustalla. Se loisti kuin yöllä
hehkuva hukansilmä, tuo punankellervä ikkuna, sillä sisällä paloi
tuli. Ja sen valossa istui tuossa pienessä, lämpösessä kamarissa
kirjuri Niegels hypistellen punasta partaansa, nojautuneena Hannu
kirjemaalarin pienen painolaatikon yli. Mutta hän ei ollut yksin,
sillä hänen rinnallaan seisoi kirjastonhoitaja Martin ja kopioitsija
Franciscus, molemmilla lasillinen punasta reininviiniä kädessään.

-- En huomaa mitään keinoa, miten hänen kimppuunsa pääsisi, sanoi
Niegels. Hän ei ole mikään pyhimys, mutta ei ole myöskään koskaan
tehnyt halpamaista tekoa.

-- Ei ole nyt siitä kysymys, väitti Martin. Hänellä on kansa
puolellaan, sillä hän on oikeassa, siitä ei ole eri mieltä. Meidän on
vain riistettävä häneltä tuo hänen arvonsa ja vaikutusvaltansa.

-- Se on totta, sanoi Niegels. Vaan ovatko kaikki keinot luvallisia?

-- Kaikki keinot ovat luvallisia.

-- Minun sydämmeni tuskin myöntyy siihen, sanoi Niegels.

-- Eihän nyt ole vielä monta tuntia kulunut anteeksiannosta, arveli
Franciscus.

-- Heretkää lörpöttelemästä! virkkoi Martin. Aika kuluu ja huomenna
hänen täytyy kukistua. Asiaan siis. Mitä on meidän kirjoitettava?
Eikö hän elä yhdessä sisarensa kanssa? Hyvä, kirjoita siis: Hän elää
yhdessä sisarensa kanssa.

-- Mutta sehän on epäilyttävää, kaksimielistä, huomautti Niegels.

-- Minusta se on kylliksi selvää. -- Jatkoa vain. Hän on poistunut
Varnhemin luostarista, siinä hän tietysti teki oikein, vaan
kirjoita: Hän on ajettu pois luostarista ja nyt hän kostaa
häväistyskirjoituksilla. Entä sitten? Eikö voi sanoa että hän on
Hussilainen?

-- Kyllä hän on Hussin kirjoituksia lukenut, vaan jos häntä sanoo
Hussilaiseksi, joutuu hän roviolle.

-- Hyvä, siis kutsumme häntä Hussilaiseksi, se on hyvä sana. Mutta
jott'ei näyttäisi siltä, kuin me tahtoisimme kostaa hänelle, on kansa
ärsytettävä häntä vastaan, niin että se itse astuu ensi askeleen.
Kirjoita että hänellä on kotonaan kerettiläiskirjoituksia ja että hän
siellä harjoittaa noituutta.

-- Mutta sehän on rumaa valetta, tuumi Niegels pureskellen kynäänsä.
Kansa hyökkää hävittämään hänen myymälänsä.

-- Juuri niin. Harjoittaa noituutta siis. Kirjoita.

-- Olettepa te kelpo väkeä, virkkoi Franciscus lämmitellen käsiään
liekin edessä.

Ja nuo punertavat vahakynttilät, joita hurskaat ihmiset olivat
luostarille lahjoittaneet, saadakseen sieluilleen rauhan, itkivät
verenpunaisia kyyneleitä valaistessaan tätä halpamaista tekoa,
valaistessaan noita Iskariothin likaisia käsiä, jotka häpäisivät
ihmishengen kauniinta, valistuksen palvelukseksi tehtyä keksintöä.
Tuon harmajan huoneen, jossa pöly pälyili lukinverkkojen lomissa,
täytti vahan ja viinin katku, vahan, jonka ahkerat mehiläiset olivat
keränneet kokoon kukkaisniityiltä, ja viinin, jonka aurinko kovasta
kallionrinteestä oli kerännyt ravitseviin rypäleihin.

       *       *       *       *       *

Marraskuun aurinko valaisi lumenpeittoisia katuja ja toreja aamulla
anejuhlan jälkeisenä päivänä. Hannu istui myymälässään kuten
tavallisesti, vaan oli väsyneen näköinen; pelottava tyyneys vallitsi
hänen kasvoillaan, kuten kuolemaan tuomitun kasvoilla, joka tietää
että hänen täytyy kuolla, mutt'ei tiedä hetkeä milloin. Kivinen
elukanpää portin yläpuolella oli kuurosta valkea ja jääpuikkoja
riippui sen suupielistä. Kaakinpuu oli kamalan näköinen niinkuin
tavallisesti. Mutta ihmiset, jotka liikkuivat kaduilla, olivat
tavallista vilkkaammat. He pysähtelivät nurkissa ja keräysivät
aina jonkun lukutaitoisen ympärille, joka ääneensä luki isosta
paperilevystä. Ryhmä rähisi ja hajaantui. Näin ei tapahtunut
ainoastaan Rautatorilla, vaan kaikilla aavemmilla paikoilla, joissa
näitä papereita löytyi milloin; keskellä katua, milloin nurkkiin
naulattuina. Että hämminki oli suuri, sen voi ymmärtää julistuksen
otsakirjoituksesta, joka oli näin kuuluva: Täydellinen todistus että:
1:ksi arkkipiispa ei ole mikään totuuden todistaja; 2:ksi, että
paavin lähettiläs ei ole mikään apostoli ja 3:ksi, että pyhä isä ei
ole pyhä.

Kun Hannu istui siinä ikkunansa ääressä, koputettiin ovelle ja talon
isäntä astui heti huoneeseen.

Huomispäivänä olet sinä Hannu kirjeenmaalari poissa tästä talosta,
sinä ja koko joukkosi.

-- Miksi niin, jos saan kysyä?

-- Tässä ovat syyt, sanoi isäntä ja antoi hänelle paperin, johon
oli painettu jotakin hyvin huonolla painolla, mutta kumminkin siksi
selvästi, että sen saattoi lukea. Hän luki: "Todenperäinen kertomus
siitä petturista ja Hussilaisesta, joka väärällä nimellä Hannu
kirjeenmaalari elää yhdessä sisarensa kanssa ja joka, kostoksi
siitä, että hän on karkotettu Varnhemin luostarista, on julaissut
vääräuskoisen häväistyskirjoituksen pyhästä kirkosta kieltäen siinä
Jumalan ja hänen pyhän sakramenttinsä".

Hannu kietoi takin tiukemmin ympärilleen ja tunsi rintaansa kylmävän.
Tätä hän toki ei ollut voinut aavistaa.

Silloin kuuli hän huudahduksen sisältä kamarista, sydäntä särkevän
huudon, juurikuin ihmisen pudotessa heikon jään läpi veteen.
Hän juoksi sinne ja näki sisarensa makaavan kankeana ja mykkänä
laattialla ja hänen vieressään oli tuo kamala paperi. Erääseen
nurkkaan oli poika lymynnyt ja katseli sieltä tuijottavin silmin,
ikäänkuin peljäten itkeäkin. Siihen jäi Hannu seisomaan, voimatta
tehdä mitään sisarensa virvoittamiseksi, ja hän kirosi sitä hetkeä,
jolloin hän oli opettanut tämän lukemaan. Vihdoin notkistui hän
alas ja kohotti hänen kättään. Se oli vielä lämmin ja pehmyt, mutta
valtimo oli lakannut tykyttämästä. Hänen seuraava ajatuksensa oli:
kuka on pitävä huolta pojastani? Useampia ajatuksia hän ei ennättänyt
ajatella, sillä nyt kuului kumea meteli torin puolelta. Hän meni
myymälään ja näki nyt suuren ihmisjoukon keräytyneen torille. Kaikki
puhuivat yhtaikaa, kaikkien kasvot olivat käännetyt myymälän ikkunaa
kohden. Se näytti tuo joukko mustalta seinältä, jossa oli valkosia
pilkkuja. Hän meni tiskin luo, mutta karjunta kuului sieltä häntä
vastaan, hän nojautui ulos ikkunasta, antaen merkin, että hän tahtoi
puhua. Hetkeksi vaikeni kansanjoukko.

-- Mitä te haette? kysyi hän vapisevalla äänellä.

Uusi huuto kuului vastaukseksi hänen kysymykseensä. Hän koetti
katsella, tunteakseen joitakuita katumetelin johtajia, vaan hänen
silmiään samensi; kaikki oli sekavaa. Äkkiä syntyi liikettä
tungoksessa ja sen keskeltä tunkeutui esiin nuoria miehiä, jotka
hän kohta tunsi ystävikseen. Mutta näiden katseista, joissa ennen
oli ollut luottamusta ja uskoa, niistä leimahteli nyt tulta, ja nuo
kädet, joita hän niin usein oli puristanut, kun yhteisiä valoja
vannottiin, ne kohosivat nyt häntä vastaan. Nuorin kaikista, jonka
posket paloivat pettymyksen vihaa, astui aivan tiskin luo ja lausui
puoliääneen:

-- Kavaltaja, sinä olet turmellut meidän pyhän asiamme likaisilla
käsilläsi! Sinä teit meidät kostosi välikappaleeksi, munkki, sinä
olet ollut väärä profeetta, sinä sukurutsaaja!

-- Sen valehtelet! vastasi Hannu. Olen rankaissut, mutta en
kostanut; sallimalla ei ole aseita paljo valittavanaan, kun sen
täytyy hakea rangaistusvälikappaleensa heikkojen kuolevaisten
joukosta. Kysy taivaalta, miksei se käytä salamataan, tulvaansa
taikka maanjäristyksiä, kun se tahtoo herättää ihmisiä; se olisi
viisaampaa, sillä silloin te uskositte! Ja voimattomia olisivat
näitä vastaan valhe ja valheen isä, jotka nyt ovat voittaneet.
Uskoitteko te Kristukseen, kun hän astui paljastamaan fariseuksia
ja kirjanoppineita? Te ripustitte hänet ristiin, pantuanne valheen
hänen tuomarikseen! Luuletteko Hannu kirjemaalarin haluavan parempaa
kohtaloa kuin hän?

Uusi huuto rämähti ja yksinäinen ääni kuului huudon keskestä:

-- Hän vertaa itseään Kristukseen, tuo jumalanpilkkaaja! Kivittäkää
hänet!

Ja nyt notkistui tuo aaltoileva joukko maahan, niinkuin vilja
ukkossateella, hakemaan kiviä. Vaan lunta oli satanut paksusti
katukuville ja rahvas oli jaloillaan polkenut lumen kovaksi.
Mutta raivo synnytti kekseliäisyyttä, iskettiin irti jääpuikkoja
ikkunalaudoilta ja rännien alta, särettiin kyltit ja portinsalvat.

Hannu hyökkäsi kamariin, otti pojan käsivarrelleen paetakseen pihan
kautta ulos. Mutta silloin välähti hänessä äkkiä ajatus, että jos hän
pakenee, niin ei kukaan usko hänen paljastuksiaan ja hän tunnustaisi
siten itse väärin tehneensä. Hän otti pojan mukaansa ja palasi
kamariin.

Mutta silloin hänestä äkkiä tuntui kuin koko talo olisi lutistunut
hänen päälleen; jäitä ja kiviä sinkoili sisään ja tuon huumaavan
metelin keskitse kuuli hän poikansa huudon; jääpuikko oli käynyt
tämän kasvoihin. Hannu tunsi tuon heikon ruumiin värisevän ja
nytkähtelevän ja vihdoin kangistuvan ja jäykistyvän. Vieläkään
hän ei tosin tahtonut paeta, vaan hän ei tahtonut myöskään jättää
rakkaintaan maailmassa ryövärien käsiin. Hän sulki oven, nosti
poikansa, joka jo oli kankea ja raskas kuin puukuva, vuoteelle,
peitti sen patjoilla ja heittäytyi itse hänen päälleen makaamaan,
ikäänkuin suojellakseen häntä kun katto romahtaisi alas.

Siinä hän vielä makasi, kun kaupunginpalvelijat mursivat oven auki.
Ja kun nämä astuivat sisään ja Hannu näki, että he eivät olleet hänen
ystäviään, kiitti hän Jumalaa, että hän oli joutunut vihollisten
käsiin. Silmänräpäykseksi pyysi hän aikaa sanoakseen jäähyväiset
omaisilleen. Kun hän sitten oli tullut vakuutetuksi, ettei
kumpasenkaan niistä, joita hän enin oli rakastanut, enää tarvinnut
peljätä maailman pahuutta, tyyntyi hän ja jättäysi mielellään
järjestysmiesten valtaan.

       *       *       *       *       *

Linnankirjurien tuvassa istui Niegels, joka kiitettäväin ansioittensa
vuoksi oli nimitetty linnankirjuriksi, kirjoittaen puhtaaksi
kuninkaan ja hänen neuvostonsa säätämää julistusta. Julistus sisälsi
armollisen kiellon, ettei kukaan yksityinen saisi ilman kuninkaan
erityistä lupaa käyttää sitä uutta keksintöä, joka äsken oli tullut
Saksasta ja jonka hyötyä epäiltiin, koska se oli voinut antaa aihetta
sellaiseen julmaan väärinkäytökseen, kuin viime päivinä oli nähty
(tällä tarkoitettiin Hannun kirjoitusta arkkipiispaa vastaan eikä
Niegelsin kirjoitusta Hannua vastaan).

Ylikirjuri istui saman pöydän ääressä Niegelsiä vastapäätä katsellen
kuinka tämä kirjoitti ja syrjemmässä uunin luona istui ylimmäinen
kirjuri pitäen silmällä, että ylikirjuri valvoi Niegelsiä.

-- Missä aijot sinä saada paikan? kysyi ylikirjuri Niegelsiltä.

-- En tiedä saanko paikkaa ollenkaan, vastasi Niegels. Olen muuten
aikonut seistä vahtien joukossa.

-- Jos tahdot, saat minun vintinluukkuni, sanoi yläkirjuri. Sieltä
voit nähdä paremmin kuin kukaan muu -- ikkunoihin ei sovi, ne olen
luvannut muille, kuten tiedät.

Niegels kiitti ja lupasi saapua niin hyvissä ajoin kolmantena
joulupäivänä, että hän ehtisi ylikirjurin luo Rautatorin varrelle
ennenkuin vahti tuli sulkemaan portit. Sillä rautatorilla oli Hannu
kirjeenmaalari poltettava.

       *       *       *       *       *

Päivää ennen jouluaattoa käveli pormestari sillan yli pohjoiselle
rannalle ja ohjasi kulkunsa Pyhän Jaakopin kirkkoa kohden. Oli
hyvin kylmä, lumi risahteli kuin sirkka hänen astuessaan. Ihmiset
kääntyivät häntä katsomaan, ihmetellen mihinkähän pormestari meni.
Kun hän saapui Brunkebergin vuoren rinteelle, pysähtyi hän ja
silmäili varovasti ympärilleen, näkisikö kukaan hänen kulkunsa;
ja kun hän luuli olevansa turvassa, pujahti hän äkkiä kaalimaiden
lomitse kulkemaan sivupolkua myöten ja seisattui vihdoin hyvin
sievän, punaseksi maalatun, tuvan eteen, jonka ympärillä kasvoi
pieni puutarha. Veräjän edessä oli suuri häkkireki täynnä koivuisia
varpukimppuja ja kuorman huipulla joulukuusi.

Pormestari koputti ovelle ja ulos astui pieni, kuiva ukonkääppänä,
hyvin ystävällisen näköinen.

-- Kas, herra pormestari, käykää sisään, elkää seisoko ulkona
pakkasessa.

Pormestari esteli, ei tahtonut käydä sisään. Hän osotti sormellaan
kuormaa ja virkkoi:

-- Se on siis tässä?

-- Tässä on. Ja siinä onkin oikein mainioita, kuivia koivunvarpuja,
joita toimme Soimasta, -- tuon kuusen otin mukaani lapsille
joulukuuseksi, se ei kuulu asiaan. Halot ovat rannassa rautavaakan
vieressä, kuuden korttelin pituisia kuusihalkoja, kuivia kuin
lastuja, kesällä jo hakattuja.

-- Se on hyvä, virkkoi pormestari. Mutta kuulkaas nyt vielä eräs
asia. Halot ja varvut palavat kyllä hyvin, mutta tässä tapauksessa,
kun nyt sekä sattuu olemaan joulu, että paavin lähettiläs on
saapuvilla, pitäisi saada jotakin erinomaista, harvinaista toimeen.
Siitä on tehtävä oikein komea rovio, jotakin, joka silmäänkin
vaikuttaa ja jää mieleen.

-- Oikea joulunuotio, virkkoi mies, ikäänkuin tutkiskellakseen
pormestarin sisimmäisiä tarkoituksia.

-- Niin. Laita siis rovio näin: Pohjalle kaksi kuormaa olkia.

-- Rukiinolkia, vai?

-- Se on sama. Sitten viisi puutaa tulikiveä, joka on tasasesti
kylvettävä olkien väliin.

-- Ettei näykään. Jaha!

-- Sitten varvut! Halot ladot pohjustan neljään nurkkaan ja joka
pinon väliin panet kaksi tervatynnyriä. Saat ottaa kuusi miestä
avuksesi, että koko rovio syttyy yhtaikaa.

-- Komealta se tuo kuuluu, mutta minäpä en usko, että ympärillä
olevat talot sietävät sellaista kuumuutta. Kahdeksan tervatynnyriä!

-- Mutta onhan siinä kivitaloja yltympäriinsä.

-- No niin, olkoon menneeksi. Mutta hän ei ennätä sanoa sanaakaan,
ennenkuin hän on tupehtunut ja kansasta on aina hauskaa, kun ne
ensiksi vähän puhuvat.

-- Mutta hänhän on juuri kielletty puhumasta, sitävartenhan
pannaankin oljet ja tulikivi. Tee nyt niinkuin olen käskenyt, eläkä
poikkea käskyistäni. Oletko ymmärtänyt?

Hän oli ymmärtänyt.

-- Hauskaa joulua ja jää hyvästi, virkkoi pormestari mennessään.

Pyöveli kumarsi ja jäi miettiväisenä seisomaan eteisen portaille.

       *       *       *       *       *

Kova oli pakkanen ja selkeä ilma kolmantena joulupäivänä. Rautatori
oli muuttanut muotonsa. Hirsipuu oli siirretty pois ja sen sijalle
rakennettu äärettömän suuri rovio keskessä olevan paalun ympärille.
Katujen suissa oli sotilasvahdit ja kaikki torille johtavat kadut
olivat väkeä täynnä. Talojen portit olivat suljetut, mutta ikkunoissa
istuivat neuvosten ja ylimysten rouvat turkiksiin puettuina, sillä
nuo viheriästä lasista ja sarviaineista tehdyt ikkunat olivat otetut
pois, että paremmin näkisi. Katoilla istuivat porvarit vaimoineen,
lapsineen, sällineen ja palvelijoineen, heillä oli vielä eväät ja
juomapullot mukana, ettei tulisi kylmä eikä nälkä odotellessa. Torin
keskellä kulki pyöveli ynnä hänen kuusi renkiään, kaikki puetut
punaisiin vaatteisiin, tulukset ja taula kädessä.

Tori oli sangen pieni, joten toiselta puolen kuuli mitä toisella
puhuttiin.

-- Kuulkaas nyt, virkkoi eräs leipurinsälli, joka istui korkealla
katonharjalla ja puhalsi käsiinsä, jos ette kohta tee tulta, niin
menen minä tieheni, sillä täällä pian paleltuvat sormet. Ja kaikilla
katoilla sille naurettiin, mutta rouvat ikkunoissa kätkivät kasvonsa
turkinkaulustoihinsa.

Rautavaakan kello, joka oli rannan puolella toria, löi kahtatoista.
Mustainveljesten luostarista, jonka pää oli pohjoisen syrjäkadun
varrella, rupesi samalla kuulumaan urkujen soittoa, mutta rähinä
sekotti säveleet kuulumattomiin.

Nyt avautui ylikirjurin talon päädyssä ullakon luukku ja sieltä
pistihe esiin punapartainen pää; se oli linnankirjuri Niegelsin.

-- Elkää sytyttäkö ullakkokamaria, huusi eräs satulasepän sälli
vastapäiseltä katolta, viitaten siten Niegelsin punaseen partaan,
ja nyt kohtasi nauru Niegelsiä joka taholta; tuo häneen kiintynyt
huomio nähtävästi ärsytti häntä, koska hän ollen mistään välittämättä
ojensi ruumiinsa kauas ulos katsoen ylös taivaalle, kuinka selkeä
se oli. Silloin hän näki hirrenpään, joka pistihe ulos seinästä
juuri ullakonaukon yläpuolelta. Turhamaisuus sai hänessä vallan ja
herättääkseen vielä enemmän huomiota, päätti hän tehdä uhkarohkean
tempun. Hän oli taipusa ruumiiltaan, notkeasti tarttui hän hirteen
kiini ja viskausi ylöspäin, jotta hän tuli istumaan kahenreisin
hirren päähän.

Kuului hyvähuutojen humina ympäröiviltä katoilta ja rouvat
liehuttivat nenäliinojaan, joten satulaseppä kävi kateelliseksi ja
virkkoi:

-- Lähdetkö ajamaan puuhevosella tässä pakkasessa!

Vaan Niegels pani kätensä ristiin rinnalleen ja nojautui taapäin
seinää vasten.

Nyt avasivat vahdit käytävän ja harmaaveljekset marssivat sisään.
Martin ja Franciscus tervehtivät rouvien ikkunaan päin.

-- Kas piru kun on kaunis tuo voudin rouva, virkkoi Martin.

-- On, sen kyllä tiedän, ja tuo karvalakki pukee häntä vielä
mainiosti, sillä muuten hänen otsansa on ruma, huomautti Franciscus.

-- Tässä käy kylmäksi seistä, virkkoi Martin ja kätki kätensä
kauhtanan alle.

-- Arkkipiispa ei kuulu tulevankaan saapuville, sanoi Franciscus
tömistellen jalkojaan.

-- Hän kai pitää itseään muulla tavoin lämpimänä.

Rumpujen ääni rupesi kuulumaan, yhä kasvaen läntiseltä kadulta
päin. Knihtijoukko liikahti tietä tehdäkseen ja yleisö koetti
kurottaa kaulojaan nähdäkseen tulevia. Ääni läheni, rivit aukesivat
ja kuolemaan tuomittu tuli näkyviin. Hänen pukunsa päälle oli
pujotettu kellertävä liinapusero, johon oli ommeltu punasia
tulenliekkejä; hänen päässään oli korkea pergamenttihattu ja siihen
oli suurilla kirjaimilla maalattu: "Hereticus". Hänen takanaan astui
mustiaveljeksiä peitetyin kasvoin, kädessä kynttilöitä ja ristejä.
Niiden jälessä pormestari, vouti ja sotaväkeä. Heidän torille
saavuttua suljettiin katu taas, Hannu talutettiin roviolle ja
sidottiin vitjoilla paaluun kiini. Vouti astui esiin ja julkiluki
tuomion. Hannu seisoi hyvin tyyneenä ja hänen katseensa olivat
alaspäin luodut, joten hän ei näyttänyt enää ollenkaan ajattelevan
tätä näkyväistä maailmaa.

Rummut pärähtivät, pyöveli ja hänen renkinsä iskivät tulta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä rupesivat pienet, keltaset liekit
nuoleskelemaan tuomitun jalkoja. Hän rykäsi kerran, kohotti päätään
ja vaipui kokoon riippumaan vitjojen varaan, -- rikkihöyryt olivat
tukehduttaneet hänet.

Suhinana kuului pitkin katsojain joukkoja tyytymättömiä pettymyksen
huudahduksia. Raivostuneina ja kuin merkin annettua viskasivat
mustatveljekset palavat kynttilänsä roviolle. Oljet leimahtivat
ilmiliekkiin, varvut räiskivät, tervatynnyrit rupesivat palamaan ja
katoilla olevan yleisön riemuksi täytti koko torin yksi ainoa savun
ja tulen sekainen patsas. Mutta tätä riemuhuutoa seurasi kamala
tuskanhuuto, jonka päästi Niegels hirrenpäästä. Tuuli oli viskannut
liekit hänen puolelleen ja kun hän yritti pelastautumaan ullakon
luukusta sisään, olikin tämä tupsahtanut kiini. Hän ei ylettynyt
kurottamaan katon harjalle ja jäi käsivarsistaan riippumaan tuossa
paahtavassa kuumuudessa. Märkä nahka hänen saappaidensa ympärillä
paloi ja kutistui puristaen hänen varpaitaan kuin ruuvipenkki, vaipan
solki poltti hänen kaulaansa ja tuli pusersi silmät ulos hänen
nokisista kasvoistaan. Punanen parta hiiltyi juuriaan myöten ja
kynnet irtausivat sormista. Vihdoin hän tuskasta huudahtaen hellitti
hirrestä irti ja putosi maahan, kolistellen matkalla päänsä kylttien
rautatankoihin.

Mutta ei ollut siinä aikaa ajatella häntä, joka jo oli kuollut maahan
ehtiessään. Kuumuus kiihtyi äärettömäksi. Palaneen kerettiläisen
ruumis roikkui mustana möhkälennä tulipunaisista rautavitjoista,
kuusiset halot olivat syttyneet palamaan, tuuli kiihtyi ja levitti
yltympäriinsä pilvittäin säkeniä ja savua. Munkit, jotka seisoivat
lähimpinä, yrittivät pakoon, mutta talojen asukkaat olivat jo
hyökänneet pois ikkunain äärestä eikä ollut ketään, joka olisi
avannut heille portit. Nihdit seisoivat liikkumattomina, heitä tunki
toiselta puolen ahtava ihmisjoukko, joka täytti torille laskevat
kapeat kadut ja joka ei voinut päkähtää paikaltaan. Tuli kiihtyi
ja hätähuudot kaikuivat yhä korkeammalle. Läheiset talot rupesivat
hiiltymään, kyltit syttyivät palamaan ja rautavaakan kello, jonka
vitjoja kuumuus oli kutistanut, rupesi surisemaan ja lyömään tunteja
ja puolia juurikuin tuomiopäivän lähetessä ja ajan loppuun kuluessa.
Kivinen pää Hannu kirjeenmaalarin portin yläpuolella halkesi ja
paukahti alas, kattotiilet lohkeilivat ja kalkki irtausi seinistä.
Kun tuli vihdoin talttui ja knihdit keihäillään saivat väkijoukkoon
avatuksi lomaa, pelastaakseen munkit, makasi likasella lumella
yltänään kuolleita ja kuolevia, harmaita kaapuja ja mustia kaapuja.

       *       *       *       *       *

Mutta kansa, joka myöhemmin keräysi kapakoihin juttelemaan
tapahtumasta, tarinoi yhtä ja toista.

-- Olipa vahinko, ettei arkkipiispa ollut mukana!

-- Hänelle ehkä jo etukäteen haisi käry.

-- Säälipä harmaita veljeksiä, jotka paistuivat juuri päivällisajan
lähetessä.

-- Säälikö heitä? Hehän sen itse sytyttivät! Ei, enemmän sääli oli
kirjeenmalaria! Muistatteko, kuinka kauniita pelikortteja hän teki!
Saattepa nähdä, että häntä tulette kaipaamaan.



PAAVO JA PEKKA


Purevan kylmänä, kuoleman hiljaisena peittää jouluyö pääkaupungin;
kaikki elämä on kuin paleltunutta, tuulikaan ei pääse liikahtelemaan
ja tähdet tuikkivat kuin läähättäen pieninä liekkeinä ylläpitääkseen
henkeään. Yksinäinen yövahti hölkkäilee lämpimikseen kadulla, vanhat
puurakennukset paukahtelevat, kun pakkanen puristelee hirsiä kokoon.

Kauppias Paavo Hörningin talossa Draktorille vievän sivukadun
varrella on emäntä jo noussut vuoteeltaan, mutta ei uskalla
sytyttää kynttilää eikä panna takkaan tulta, sillä vielä eivät
ole soineet aamukellot; mutta hän odottaa joka hetki saadakseen
kuulla kaupungin kirkon pikkukellon läppäävän, hän tuntee näet
ruumiissaan, että kellon pitäisi käydä neljättä, joten jo kyllä
olisi aika ruveta tulen tekoon. Koko perheen on näet määrä lähteä
Spångan kirkkoon aamujumalanpalvelukseen ja sitä ennen on sille
ehdittävä saada syötäväksi jotakin lämmintä. Hän hakee pimeän päässä
esiin juhlavaatteensa, jotka hän illalla laski eräälle tuolille,
ja sonnustakse pimeässä niin hyvin kuin voi. Mutta kun odotusaika
tuntuu käyvän liian pitkäksi ja pimeys häntä kiusaa, pistää hän tulen
pieneen sarvilyhtyyn, luottaen siihen, etteivät vartijat rupea sen
vuoksi metelöimään eikä joulurauhaa rikkomaan, ja hän sipsuttelee nyt
siellä ympäriinsä pienissä matalissa huoneissa.

Isä nukkuu vielä kissanunta ja pikku Sven on vielä aivan unelmiensa
vallassa, vaikka hänellä onkin päänsä alla puuhevonen ja kädessä
höyhenpallo. Karina, joka syksyllä pääsi ripille, nukkuu myöskin
uudinten takana ja hän on ripustanut uuden samettiröijynsä ja
Böhminkristallista tehdyn helminauhansa sängyn nurkkapatsaaseen.
Joulupuu punaisine omenoineen ja Espanjan pähkinöineen heittää pitkän
repaleisen varjonsa huoneeseen, joten siellä tuntuu melkein kamalan
näköiseltä puolipimeässä. Mutta äiti menee keittiöön ja herättää
Liisan, joka nukkuu seinänviereisellä penkillä ja tämä lennähtää
tuiskuna pystyyn ja sytyttää kynttilän, hän näet ei pelkää, sillä
hän on hyvä tuttu yövahdin kanssa ja keittiö onkin sitäpaitse pihan
puolella. Vaan äiti koputtaa luudan varrella keittiön kattoon
herättääkseen Ollin, puotipojan, joka nukkuu siellä ullakkokamarissa
ja Olli vastaa jymäyttäen kolme kertaa saappaallaan laattiaan.

Sitten menee äiti takaisin perheen makuuhuoneeseen ja ompelee
napin isän kiilloitettuun pyhäpaitaan, jossa on suuri, kova ja
poimureunainen kaulusta, ottaa sen jälkeen kaapista Svenin punaset
sukat, tarkastelee niitä valoa vastaan ja pistää neuleen sinne,
toisen tänne. Herättää sitten Karinan, joka pistää pienet, sievät,
kylvyn jälestä puhtoset jalkansa olkitohveleihin ja rupee pukeutumaan
uutimen takana, -- asutaan näet hyvin ahtaalla. Ja nyt herää Sven,
jolla on poskessa puuhevosen painama punanen jälki, ja hän rupee heti
heittelemään palloaan, joka lentää uutimen yli, mutta tulee sieltä
heti takasin, vaan lennähtääkin palatessaan isän kasvoille; isäkin
siitä herää, rupee haukottelemaan, toivottaa hyvää huomenta ja hyvää
joulua suuresta sängystään, joka on tehty pienen talon malliseksi.

Pikkuveli tahtoo juosta uutimen taa katsomaan sisaren joululahjoja,
vaan sisar huudahtaa, kieltää tulemasta, hän parhaillaan peseytyy.

Nyt vasta soi kirkossa aamukello ja kaikki toivottavat toisilleen
Jumalan rauhaa. Äiti sytyttää haarakynttilät suuressa huoneessa
ja Sven tulee sinne, istuutuu paitasillaan joulukuusen alle ja
kuvittelee itselleen ja muille, että hän on metsässä; ohimennen
purasee hän erästä omenaa takapuolelta, ettei sitä muka nähtäisi,
vaan omena rupeekin pyörimään narun päässä ja silloin tulee äiti ja
sanoo että hän antaa piiskoja, ellei poika heti mene pukeutumaan.

Vaan Liisa tekee tulen takkaan, liekki humajaa piipussa ja samassa
pannaan maitopannu tulelle; äiti levittää liinan arkihuoneen
suurelle ruokapöydälle ja asettaa kuppeja esiin; mutta isän paikalle
asettaa hän kiilloitetun hopeamaljan. Hän tasottaa ja poimuttaa
voin voiastiassa, leikkaa esiin joulukakkua ja joulusilavaa, sillä
pitäähän saada palan purastuksi ennenkuin lähdetään joulukirkkoon.

Olli on jo hyvän aikaa ollut jalkeilla, käynyt tallissa, herättänyt
rengin ja sukinut raudikot. Yhdessä vetävät he reen liiteristä ja
pölyyttävät vällyt. Ennen pitkää ajavat he jo kirkkoreen kadulle
ja Olli sytyttää tulisoihdon, joka niinkuin tulipalo valaisee
huonerivit. Renki läiskäyttää piiskallaan merkiksi, että valmiita
ollaan ja raudikot, parihevoset, korskuvat ja kaappivat kavioillaan
maata, siten ilmaisten kärsimättömyytensä. Sisällä kauppiaan
tuvassa juoksevat ihmiset edestakaisin hakien päällysvaatteitaan;
pukeudutaan turkkeihin ja kallokkaihin, vyöt vyötetään vyötäreille
ja karvakintaat käteen. Karina, joka ensiksi on valmiina, saa
mennä ulos tarjoamaan miehille lämpöstä olutta. Isäkin on valmiina,
kulauttaa pikarillisen lämmitettyä ranskanviiniä ja astuu pihalle.
Äiti sulkee ja lukitsee kaikki ovet ja tulee viimeisenä ulos Svenin
ja Liisan kanssa ja niin ollaan kaikki kadulla.

Reki on mahtavan suuri, tilava kuin purjevene; kolme on
istuinlautaakin. Etummaiseen asettuvat isä ja äiti ja pikku Sven,
toiseen Karina ja Olli ja takimmaiseen, taappäin istuttavaan, renki
Juho ja Liisa, jotka pitävät tulisoihtoja käsissään. Isä istahtaa
viimeiseksi, sillä hänen on ensin tarkastettava, että rinnukset
ovat hyvin kiini ja että suitset ja mäkivyöt ovat kohallaan; kun
hän sitten istahtaa rekeen, niin reuna rasahtaa. Hän ottaa suitset
käsiinsä, kysyy vielä, onko mitään unhotettu, heilauttaa ruoskaa,
katsoo päätään nyökäyttäen vanhan puutarhansa ikkunoihin ja niin
sitä lähdetään. Ensin Suurtorille, siellä on kokouspaikka, johon on
määrä saapua Tukholman hevosia omistavain porvarien, kaikki keskenään
hyviä ystäviä. Tuollahan nuo jo istuvat reissään lihavat oluenpanijat
ja laihat leipurit; koko torin valaisevat heidän savuavat
tulisoihtonsa. Piiskat läiskivät, kulkuset kilisevät ja niin lähtee
koko saattokulkue liikkeelle katua alas ja ulos kaupungin pohjoisesta
portista.

-- Saapa nähdä, miten veli Pekka ottaa meidät vastaan tänä vuonna!
lausuu Paavo eukolleen kun on vähän tyynnytty ja tasaannuttu ajavissa
riveissä.

-- Miten niin? kysyy eukko hiukan huolissaan.

-- Eihän sillä mitään syytä ole, mutta saattaa olla, että minä otin
häneltä hyvänlaisen hinnan keväillä suoloista ja hän kuuluu siitä
olleen hiukan myrkyissään, ovat ihmiset puhuneet.

-- No, vaikka niin olisikin, niin tokko tuo tuota nyt osottanee.
Ettehän te niin usein tapaa toisianne ja olettehan aina veljeksinä
pitäneet toisianne, vaikk'ette oikeita veljeksiä olekaan.

-- Mutta Pekka on pitkämielinen ja jos hän kerran on päässyt
suuttumaan, niin tuskin siitä mitään tulee Karinan ja Matin aijotusta
liitosta. Saa nyt nähdä.

Pikku Sven istuu heiniin vaipuneena keskessä ja pitelee kiini
suitsiperistä, luulotellen että hän se siinä ajaa. Puotipoika Olli
koettaa panna vireille lämpöisiä keskusteluja Karinan kanssa, vaan
tämän ajatukset pyörivät toisaalla eikä hän vastaa paljo mitään.
Mutta Liisa antaa kursailematta rekitoverinsa pistää hänen kätensä
omaan suureen rukkaseensa ja pitelee toisin ajoin tulisoihtoa, kun
Jussin kättä rupee kylmämään.

Ajetaan Brunckebergin harjua alas, siitä järvelle ja niin eteenpäin
Upsalan tietä pitkin ja kohta rupeevat aamupimeässä männikön lomitse
vilkkumaan tulet Solnan kirkosta, kauppias Paavo eroo toisista
porvareista, hän näet lähtee ajamaan Vesteråsin tietä pitkin Spångan
kirkolle. Svenillä on kohta hyvin paljo ihmeellistä nähtävänään;
suuria joulukuusia on molemmilla puolin tietä ja niitä tulisoihtu
aina toisinaan valaisee, vaan sitten ne taas häipyvät pimeään;
hän luulee näkevänsä keijukaisia puunrunkojen takana, jossa ne
heiluttavat punasia hattujaan, vaan isä kertoo hänelle, että se on
ainoastaan soihdun punertava valo, joka siellä heijastelee, isä on
näet valistunut kaupunkilainen, joka ei enää usko keijukaisia. Mutta
Svenin mielestä nuo suuret joulukuuset juoksevat kilpaa reen rinnalla
ja tähdet tanssivat niiden latvoissa, mutta äiti kertoo, että Jumala
asuu tähdissä ja että tähdet tänään siitä syystä iloisina tanssivat,
koska Jesuslapsi on syntynyt, ja sen Sven varsin hyvin oivaltaa.

Kumina kuuluu hevosten kavioiden alla, ajetaan sillan poikki; metsä
harvenee, tasanko leviää esiin ja sen keskessä siellä täällä pieniä
koivikkokunnaita. Näkyy tuli erään tuvan ikkunasta, tulisoihtu näkyy
tuolla rientävän eteenpäin jo kaukaa aavikon yli loistaa kointähti
suurena ja kauniina. Olli kertoo Karinalle, että se oli juuri tuo
tähti, joka opasti paimenet Betlehemiin, mutta sen tietää Karina
ennestään, kauppakaupungissa tiedetään kaikki ja Olli on maalta.

Viimeisen kerran kääntyy tie ja hoikkasten, lehdettömien lehmuspuiden
lomitse näkyy kirkko loistossaan. Kirkonmäelle on yleisö heittänyt
tulisoihdut suureen rovioon, jonka ääressä ajurit lämmitteleivät
vietyään hevoset kirkontalliin. Paavo ukko huiskasee ruoskalla
kauniissa kaaressa ylös rovion ympäri, antaen raudikkojen, komeain
rotuhevosten, korskahdella ihmetellen katselevain talonpoikain edessä.

Kirkon ovella he jo tapaavat Pekan ja hänen vaimonsa ynnä heidän
pitkän poikansa. Siinä tervehditään ja syleillään, toivotetaan
hyvää joulua ja kysellään voimisia. Vähän vielä lörpötellään yhtä
ja toista, sitten soivat kellot yhteen ja silloin menevät kaikki
kirkkoon. Kylmä on, kuin jos istuisi meressä, mutta se ei tunnu,
sillä täällä palelee hyvässä seurassa; eikähän sitä jouda pakkasta
muistamaan kun kuuntelee saarnaa ja veisuuta; nuorilla sitäpaitse on
niin paljo katsomistakin, kynttilöitä ja ruunuja ja he pistäytyvät
käytävän poikki salavihkaa tuttaviaan tervehtimässä.

Kun aamujumalanpalvelus vihdoin on päättynyt ja ihmiset lappavat
ulos kirkkomäelle, ovat tähdet sammuneet, mutta itäinen taivas on
punasenkellertävä niinkuin kypsä kesäomena. Kaupunkivieraat kävelevät
reippain askelin veli Pekan kotiin.

Kivenheiton päässä kirkosta on näet verotalonpojan Pietari Matinpojan
suuri talo, jossa on leivintupa, vierastupa ja erityinen makuutapa.
Veräjänpatsaaseen on kiinnitetty puimaton ohralyhde, josta varpuset
jo ovat rientäneet saamaan jouluruokaansa. Tuvan ovella on kaksi
paksussa kuurassa olevaa kuusta. Pekka asettuu juhlallisesti
ovipieleen ja lausuu velipuolensa ynnä tämän vaimon ja perheen
tervetulleiksi ja sitten astuvat kaikki tupaan ja heittävät turkit
yltään. Emäntä on jo etukäteen juossut kotiin ja seisoo takan
ääressä lämmittämässä olutta; poika Matti auttaa Karinalta raskaat
matkaturkit ja pikku Sven vyöryy jo jouluolissa, jotka puolen
kyynärän korkuudelta peittävät luvan laattian. Isäntä vie kauppiaan
ja hänen vaimonsa kunniapaikalle pöydän päähän ja he istahtavat
siellä niiden sinipunaisten verhojen alle, joihin on kudottu
Kristuksen talo Jerusalemiin ja tietäjät itäisiltä mailta.

Komean näköinen on tuo pitkä ruokapöytä, siinä ei ole käden levyistä
täplää, jota ei jokin malja tai kuppi peittäisi. Se on katettu
siihen koko jouluksi ja kaikki talossa olevat ruokavarat ovat
siihen asetetut näkyviin. Kokonainen sianpää irvistelee punaselta
puulautaselta ja sen ympärillä on monenlaisia herkkuja, paisteja,
rintalihoja, kieliä, maksoja. On suolakalaa, on kuivaakalaa, on
voiastioita ja suola-astioita ja leipää on monenlaista, joulukakkuja
pieniä ja suuria; kuohuvaa jouluolutta on lemuavissa katajakipoissa,
joilla on luonnonkäyrät kääkät. Aamurusko punoittaa pieniä,
viheriäisiä, jääkuurassa olevia ikkunoita, tuntuu melkein siltä kuin
olisi kesä ulkona, mutta sisässä levittää suuri pystyvalkea ihanata
lämpöään. -- Isäntä ottaa puukkonsa, leikkaa viipaleita leivästä,
viiltää peukalolla voita päälle ja kehottaa vieraitaan tekemään
samoin. Ja kun on juotu tuopillinen lämpöstä olutta, silloin avaa
harvasanainen Pekka keskustelun, -- Paavo on hieman hämillään istunut
siinä miettien, mistä hän sen alkaisi.

-- Hyvä kai oli keli kaupungista vai miten?

-- Mainio, vastaa Paavo. -- Nämä minun raudikkoni juoksevatkin kuin
siivillä lentäen.

Mutta Pekka ei pidä kaupunkilaisten tavasta pitää komeita
syöttiläshevosia eikä ole koskaan tietääksenkään, kun Paavo niillä
ajaa ja niitä kehuu.

-- Onko ostettu paljo ohria jouluksi? jatkaa Pekka.

-- Hinta on huokea, nuo perhanan Liiviläiset saivat erinomaisen sadon
viime syyssä.

-- Ja sitä et soisi heille! Elä sadattele vuodentuloa, veljeni, et
tiedä vielä milloin sinäkin sitä tarvitset.

-- Mutta onhan minunkin elettävä!

-- Kynnä, karhitse ja kylvä, niin saat sinäkin sadon!

-- Joko taas jouduttiin kiistaan?

-- Siitä joudumme aina kiistaan. Pappi rukoilee kirkossa Jumalalta
hyvää vuodentuloa ja kaupunginkauppias se nurkuu, kun Jumala sadon
antaa. Hyi sellaista väkeä, joka elää toisten hädästä!

Paavo aikoi vastata, vaan silloin ehtivät molempain eukot väliin ja
rukoilivat, että miehet muistaisivat pitää joulurauhaa arvossa.

Velipuolet vaikenivat, vaan katselivat tuimin silmin toisiaan. Mutta
Matti ja Karina joivat tuopin samasta reunasta ja eukot katselivat
myhähdellen toisiaan.

-- Annappas mulle suola-astia, virkkoi Pekka ja oikasi käsivartensa.
Matti ojensi isälleen suola-astian, vaan sattui varistamaan vähän
laidalta pöydälle.

-- Elä kaatele jumalanviljaa, virkkoi Pekka, suola on tänä vuonna
kovin kallista.

Paavo tunsi pistoksen, vaan malttoi vielä mielensä. Eukot rupesivat
keskustelemaan muista asioista ja myrsky meni ohi. Kun oli heretty
syömästä, menivät Paavo ja Pekka pihalle jalottelemaan ja katselemaan
vainioita ja karjataloja. Ensiksi he pistäysivät ometassa.

-- Mitäpä tästä maksat? kysyi Pekka vetäen sonnia hännästä.

-- Jos teet siitä härän ja tuot sen keväillä kaupunkiin, niin silloin
sanon.

-- Ei se mutka vetele, minun sonniani ei viedä kaupunkiin.

-- Saadaanpa nähdä, virkkoi Paavo.

-- Saadaanko nähdä, hä? Olen kyllä kuullut teidän elkeistänne, vaan
ei ne vielä ole onnistuneet. Elä nuolase ennenkuin tipahtaa.

-- Saadaan nähdä, saadaan nähdä! Pekka ei tahtonut kysellä tarkemmin.
He jatkoivat kävelyään talliin.

-- Entä tästä, mitä tästä maksat? kysyi Pekka ja nosti mustan oriinsa
takajalkaa. -- Kymmenen korttelia lanteilta.

-- Minun oikeapuolinen raudikko on yksitoista ja vasemmanpuoleinen
puoliyhdettätoista korttelia, kehahteli Paavo.

Sitä ei Pekka kuullutkaan, hän avasi oriin suun näyttäen sen terveitä
hampaita.

-- Tuo hevonenpa on kuin lammas, virkkoi Paavo. -- Noin jos tekisit
raudikolleni, niin et kuuntelisi enää käen kukuntaa.

-- Kukin puhuttelee vertaistaan, sanoi mylläri kun puhutteli emäsikaa.

Keskustelu ei päässyt vauhtiinsa. Katseltiin lampaita, katseltiin
porsaita, mutta Paavo oli kovin arvostelevalla päällä tai siirtyi
keskustelu raudikkoihin ja se vaikutti aina häiritsevästi. Jouduttiin
vihdoin taas ulkoilmaan ja tehtiin retki pelloille. Lumi peitti
maan, ei siis voinut lausua mitään viljelysten laadusta, vaan Pekka
osotti mihin syysvilja oli kylvettynä, mihin hän aikoi touon panna ja
missä kesanto tulisi olemaan. Katsottiin sitten kuinka kuivia halot
olivat ja koetettiin olkia, olivatko nuo hapanneet. Vielä silmäiltiin
kanakoppiin ja arvosteltiin oliko hanhilla tarpeeksi lämmin vai
liiaksiko oli.

Tällävälin oli tullut aamupäivä ja kohta soitettiin
päiväjumalanpalvelukseen. Silloin mentiin taas kirkkoon ja otettiin
siellä pienet unet päivällisen alle ja taas oli ruoka-aika käsissä.
Syötiin pitkään ja vahvasti, kolme tuntia kesti ateriaa ja sen
päälle vietettiin hämärähetkeä. Ukot lepäsivät kumpanenkin eri
penkillä puolinukuksissa; eukot istuivat takan ääressä, jonka
hiilos valasi parahiksi, ei ollut liian valoisa eikä pimeä, ja
tarinoivat leipomuksistaan ja kuteistaan. Matti ja Karina istuivat
siimeksessä vierekkäin pienellä arkulla ja kuiskailivat siellä
omista asioistaan. Puotipoika Olli oli turvautunut Liisaan ja renki
Jussi talon piikaan ja he istuivat olissa laattialla ja arvuuttivat
toisilleen arvoituksia, jotka panivat pikku Svenin pään vallan
pyörälle.

Vaan takan hiilos kävi yhä unisemmaksi ja keskustelut verkkasemmiksi.
Ukkojen penkiltä kuului kuorsauksia, eukotkin nyökyttivät päätään
istualtaan ja Matti ja Karina vetäytyivät yhä lähekkäämmäs. Rengeiltä
ja piioilta olivat arvuutukset loppuneet ja koko talo lepäsi kohta
mitä suloisimmassa iltapäiväunessa.

Talon emäntä heräsi ensimmäisenä ja silloin oli jo pilkkosen pimeä.
Hän puhalsi takkaan, sytytti siitä päreen ja pani tulet kynttilöihin.
Ukot heräilivät vähitellen ja liikettä rupesi kuulumaan. Pojat,
tytöt ja eukot istuivat uudelleen sytytetyn takkavalkean ympäri
syömään pähkinöitä ja kertomaan satuja. Paavo haki esiin mukanaan
tuomansa viininassakan, josta he Pekan kanssa ottivat kulauksia
keskustellessaan ja korttia iskiessään -- sehän oli sopivin keino
pitkäin talvisten iltain viettämiseen. Täytettyään maljansa ja
kipattuaan -- Pekka huomautti ohimennen, että tämä Espanjanviini oli
hänestä liian imelää -- puuttui Paavo rohkeasti ja suoraan siihen
keskustelukysymykseen, joka olisi ollut selville saatava.

-- No, veli Pekka, jos nyt tahdot puhua itse asiallisesta asiasta,
niin elä enää ääneti istu, vaan avaa sanalippaasi.

-- Se on minusta oikea tuuma, virkkoi Pekka. Minä olen aina ollut
sitä mieltä, että kun oikea Abraham tulee, niin silloin Saara
tanssii. Hyvä! Paljoko lyöt pöytään pojasta?

-- Saman minkä sinä tytöstä.

Pekka kynsi korvallistaan.

-- Se riippuu siitä, minkälainen vuosi nyt saadaan. Häävalmistuksiin
tarvitaan rahaa ja jos ei tule hyvää vuotta, ei tule myöskään rahoja.
Ei tiedä ollenkaan miten käy, lumeni satoi syksyllä rukiinlaiholle
pellon vielä ollessa aivan sulana.

-- Aivan niinkuin tahdot, vuodentulosta riippuu mullakin rahantulo,
annetaan vain olla syksyyn, puhui Paavo. Ja silloin pannaan molemmat
sama mitta pöytään ja lyödään tuumat lukkoon, siitä se onni lähtee
nousemaan.

-- Hyvä, hyvä, nyt annetaan sen asian olla; tyttö ja poika saavat
odottaa kunnes ruis on heilimoinut.

Ja he ottivat taas ryypyn. Vaan nuoret olivat työntäneet oljet
syrjälle ja ruvenneet leikkimään laattialle.

Pekka ja Paavo istuivat hetkisen ja katselivat leikkiä, haukkasivat
ryypyn aina väliin. Viini reipastutti vähitellen Paavon mielen ja
hänessä heräsi halu saada vireille vilkkaampi keskustelu. Ja hän
tiesi kyllä mistä päästä hänen oli alotettava.

-- Noo, Pekka, alkoi hän, tuletko kaupunkiin tämän talven kuluessa?

Pekka irvisti kuin vihanen koira, luimistellen kulmain alta Paavoa,
puhuisiko tuo vakavalta kannalta, ja vastasi:

-- E-en, luultavasti en tule.

-- Olet siis vielä yhtä vihanen kaupungille kuin kymmenen vuotta
sitten. Hä? Et tahdo nähdä koko paikkaa, niinkö?

-- En tarvitse sitä, mutta se ei voi elää ilman minua.

-- Niin, eikö totta!

-- Totta se on. Lihaa ja heiniä mulla on, olutta ja leipää mulla
on, on hedelmiä, halkoja, vaatteita, huoneita. Mihin minä kaupunkia
tarvitsen? Rakennan taloni, kynnän peltoni, hakkaan halkoni; eukko
kehrää lankaa, kutoo vaatteet, leipoo ja panee olutta. Entä sinä?
Sinä verotat viljaani, tullaat metsääni, tyhjennät aittani. Sinä
asetut kalliolle, joka on paljas kuin tuo kämmeneni; et kynnä, et
kylvä, mutta siltä niität ja kokoot aittoihisi. Syöt minun leipääni,
juot oluttani, poltat halkojani, kehräät villojani, -- istut kuin
munkki laiskana ja perit kymmenyksen. Mitä annat siitä mulle takasin?

-- Kuules nyt veli, alkoi Paavo. Etkö saa multa suoloja, sokuria...

-- Suoloja! Sinä et valmista suoloja ja ellet olisi vääryydellä
vikuroinut, niin ettemme sinun välitystäsi tarvitseisi, et saisi
niilläkään meitä nylkeä. Entä sokurisi? En tarvitse sokuriasi, mulla
on mehiläisiä!

-- Etkö saa multa rautaa?

-- Rautaa! Mistä otat sinä rautasi, katuojista, vai?

-- Etkö saa multa viiniä?

-- Missä on sinun viinitarhasi, hä? Katoilla, hä?

-- Etkö saa multa hopeaa, kultaa?

-- Mitäs sillä tekisin jos sitä sulla olisikin? Voinko tehdä siitä
veistä, sahranterää, lapiota, hevosenkenkää -- hopeasta tai kullasta?
Höpsistä! En huoli siitä. Se on tarpeetonta kaikki tuo ja ellei olisi
niin monta hullua, jotka ostavat romujasi, niin nälkään kuolisit.
Ajatteleppas, jos kaikki maalaiset yhtäkkiä palaisivat järkiinsä
eivätkä näkisi vaivaa vaihtamalla viljaansa sinun rihkamiisi, mitäpä
silloin söisit? Hä?

-- Söisin! Eihän sitä syömistä varten eletä.

-- Mutta syödään elämistä varten. Vaan se, joka syö toisen leipää,
sillä on myös varoja pitää kilparatoja ja kapakoita, sillä on varoja
painattaa kirjoja, joissa opetetaan, että kaikki, minkä laiska
tekee, on hyvää ja että on kunniallista varastaa, kunhan vaan ottaa
viikatteen käteensä, sitoo rievun riuvun nenään, kulkee vieraaseen
maahan ja huutaa: nyt on sota!

-- Aina sinä mainitset tuon kilparadan! Maksammehan siitä itse
kuninkaalle, saanemme siis pitää sen rauhassa!

-- Vai itse maksatte! Kuinkas se olikaan? Kun se ensiksi oli
rakennettava, oli kaupungin se määrä maksaa; mutta te valititte
aikoja huonoiksi, talonpoika ei tahtonut ostaa rihkamaanne. Mitäs
silloin teitte? Joo, silloin korotitte suolan hinnan -- elä
kieltelekään, minä muistan sen, muistan sen peto soi vielä kerran!
Siten sai talonpoika maksaa kilparadan ja muut huvituksenne, sillä
teidän täytyy huvitella, kun nyt kerran asutte siellä kuin mehiläiset
keossaan näkemättä aurinkoa tai kuuta.

Viini rupesi nousemaan päähän ja Pekan silmissä nuo
vihattavat roturaudikot rupesivat häämöittämään jonkinlaisina
kaupunkilaiskomeilun sormiintuntuvina esimerkkeinä.

-- Ja vaikkei sulla ruohoa ole sen vertaa, mitä voisi leuvallasi
kasvaa, on sulla siltä varoja pitää kahta rotuhevosta. Mitähän nuo
mahtanevat syödä? Sokuriako vai suoloja? Rusinoitako vai manteleita?
Ja mitä tekevät nuo hevosesi? Vetävätkö auraa, vedättävätkö hirsiä?
Kuljettavatko kuormia? Ei, siihen ne eivät kelpaakaan. Tiedän
kyllä, mitä ne vedättävät, vaikken sano, mutta tiedän myös, että
katunne eivät ole minun naurismaitani pitemmät. Ka niin, laiskojen
se kannattaa! Minunkin tekisi, hitto soi, mieli heittäytyä
laiskaksi. Kuule muori, haluttaako sinunkin ruveta laiskaksi, niin
saadaan rotuhevoset, joilla on lankkinahkaiset silat ja längissä
hopeanappulat? Hei, muori, ruvetaan laiskoiksi, niin saamme ajaa
sinisessä saanireessä piikoinemme, renkeinemme ja pistää jalkamme
saukonnahkaisiin pusseihin, saamme nukahtaa aamupäivillä samettilakit
päässä ja juoda Espanjanviiniä sokurin kanssa. Se sopii, muori, me
ruvetaan laiskoiksi!

Paavoa suututti.

-- Minä luulen, että espanjanviini maistuu ja vaikuttaa, vaikket ole
sitä istuttanut etkä puristanut, virkkoi hän.

Pekka tunsi, että tuossa tuli jotakin hävitöntä, mutta oli liiaksi
innostuneella päällä keksiäkseen heti, mitä se oli.

-- Viini, sanot sinä. Kuule, minä luulen sinä lenkoilet tässä.
Muistappas poika, että sulla on selkänahkaa! Jos toinen niistää
räkänsä silkkihuiviin, toinen kankaalle, niin voivat he siltä samasta
kupista syödä. Ja vaikka muutamalla onkin poimukaulusta hartioilla,
niin saa sitä siltä puhua ihmisiksikin. On tässä kummempia nähty,
saattaisi tuota herrastella vähän pienemmällä kepillä kuin
korennolla! Olenko minä sinun suuhusi katsonut? Etkö luule, että
mulla on juomista itsellänikin. Vie viinisi ja viruta! Ja tule ulos
pihalle niin koetellaan!

Pekka viskasi maahan tähteen pikaristaan ja nousi ulos mennäkseen.
Eukot pitelivät Paavoa kiinni ja rukoilivat, että hän Herran tähden
pysyisi erillään. Pian Pekka leppyy, joulurauhaa ei saa häiritä.
Pekka on kateellinen, siinä koko syy. Paavo aikoi heti palata
kotiinsa kaupunkiin, vaan taipui vähitellen jäämään ja otti osaa
nuorten leikkiin sillaikaa kuin Pekka oli ulkona vilvoittelemassa.

Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin ikkunalle kopautettiin ja
hetken kuluttua myöskin ovelle ja kun avattiin ovi, tuli Pekka
sisään, puettuna nurin käännettyyn lammasnahkaturkkiin ja hyppeli
joulupukkina tasakäpälin tuvassa, niin että olet pärisivät
yltympäriinsä. Sisässä olijat pakenivat muka tuoleille ja penkeille
ja ilo oli kohta taas ylimmillään, syötiin ja juotiin kaikessa
sovussa yöhön asti. Ja sitten mentiin maata.

Kun joulupäivät olivat kuluneet, matkusti Paavo perheineen takasin
kotiinsa ja Matti ja Karina olivat silloin kihloissa. Häät olivat
pidettävät ensi syksynä, jos saatiin runsas sato ja kauppa kävi
hyvin. Ja siten alkoi uusi vuosi toivorikkaana nuorukaisille,
vanhoille se alkoi tuoden uusia ponnistuksia.

       *       *       *       *       *

Kun marraskuussa satoi ensimmäisen lumen, valjasti Pekka mustan
oriinsa saanireen eteen ja lähti Matin kanssa ajamaan kaupunkiin,
kuulustellakseen miten häitten laita oli. Sato oli saatu verrattain
hyvä, joten Pekka saattoi nuorten myötäjäisiksi uhrata aika sievän
summan. Keli oli mainio, Pekka oli hyvällä tuulella, vaikkei
voinutkaan salata vähäistä levottomuutta, kun taas kymmenen vuoden
perästä piti ajaa tuonne kaupunkiin, jossa hänellä viimeksi oli
ollut kaikenlaisia pieniä ikävyyksiä, jotka olivat tehneet koko
kaupungin hänelle vastenmieliseksi. Siitä syystä ei Mattikaan ollut
saanut koskaan käydä kaupungissa, vaan oli nyt ensikertaa näkemässä
niitä kaikenmoisia ihmeellisiä asioita, joita kaupungista palaavat
maalaiset olivat lisäellen ja koristellen hänelle kertoneet ja jotka
olivat tuntuneet saduilta.

Matka kului nopeasti, musta oli hyvä juoksijahevonen eikä kulunut
aikaakaan, ennenkuin he kuulivat Norrbro-sillan jymisevän hevosen
kavioiden alla. Matti oli vallan huumauksissaan kaikesta minkä näki.
Millaisia taloja, vuorein korkuisia, ja noin aivan toinen toisensa
vieressä!

-- Kumma, miten ne voivat olla hyviä naapureita, me maalla tuskin
neljänneksen matkan päässä pysymme riitelemättä! Ja kuinka paljo
kirkkoja, jo nämä ihmiset mahtavat olla hurskaita! Ja raatihuoneko
tuo keskellä kylää; siellähän saa oikeutta joka päivä!

Mutta Pekka vain virnisteli eikä vastannut.

He tulivat tulliportille, joka kohteliaasti avattiin ja suljettiin
ilman että reestä tarvitsi nousta. Matista se oli kaunis tapa, hän
tiesi kuinka vaivaloista on aina nousta veräjiä aukomaan. Pekka löi
ruoskalla hevosta, jotta se lähti juoksemaan, sillä pitihän komeasti
kaupunkiin. Mutta silloinkos remahti huuto heidän takanaan ja heidän
eteensä työntyi kaksi sotilasta keihäät ojossa, kolmas tarttui mustan
kuolaimiin ja pysäytti reen.

-- Aijotko paeta, kirotun talonpojan lurjus! huusi portinvartija,
joka nyt oli ehtinyt perille.

-- Paeta? kysyi Pekka nöyrästi, muistaen muinaisia tapaturmiaan.

-- Suus kiini ja seuraa mukana! Ja niin talutettiin musta, takasin
portinpieleisen talon eteen, jossa matkustajat saivat odottaa puolen
tuntia, ennenkuin reki oli tarkoin tutkittu ja heidän nimensä
kirjoihin pantu. Heitä varotettiin ajamaan käyden ja niin saivat he
vihdoin lähteä.

Kun he saapuivat kaduille, rupesivat jalakset piirtämään kiviin,
sillä lumi oli kulunut pois. Musta veti ja ponnisti, mutta askel
askeleelta vain päästiin eteenpäin eivätkä he käsittäneet, miten
se saattoi olla niin raskasta. Pekka löi mustaa selkään, mutta
tämä veti minkä jaksoi, reidet olivat pingoitetut ja tulta iski
jalasten alla. Matti istui ja katseli korkeita talorivejä ja
ihmetteli niitä merkillisyyksiä, joita seinissä näkyi; tuossa
hevosenkenkä, tässä vaununpyörä, viulu tai pasuuna, täällä vaatteita,
haarniskoita, pyssyjä, tässä leipurin rinkilä, tässä puusepän pöytä,
tässä teurastajan lammas! -- Niillä kai mahtaa olla niin ahdasta
taloissaan, virkkoi Matti isälleen. Vaan samassa kävi lumipallo hänen
lakkiinsa, joka lensi reestä, ja ennen pitkää olivat reen kannakset
täynnä huutavia poikia.

-- Menettekö vai... virkkoi Pekka.

Pojat vain härnäsivät näyttämällä kieliään. Silloin huiskasi
Pekka ruoskallaan, vaan huiskasi niin onnettomasti, että ruoskan
letka kävi erään leipurioppilaan kasvoihin, jolla oli vehnäsvakka
käsivarrellaan; tämä pudotti vakan ja rämähti kamalasti ulvomaan.
Ihmisiä hyökkäsi siihen ja muuan julmistunut seppä nousi rekeen, löi
Pekkaa vasten kuonoa ja nenää, niin että tulta iski silmissä.

-- Lyötkö sinä poikaa, sinä tolvanan maamoukka, huusi hän.

Matti yritti menemään väliin häätääkseen sepän pois isänsä kimpusta,
vaan silloin asettui ihmisjoukko tämän puolelle ja siitä syntyivät
yleiset pieksäjäiset Matti ja Pekka olivat jo saaneet aimo
selkäsaunan kun kaupunginpalvelijat vihdoin ehtivät hätään, panivat
kirjoihinsa maalaisten nimet ja kutsuivat heidät raastupaan.

-- Täällähän on surkeampi olo kuin vihollisen maassa, sanoi Pekka,
täällähän ei edes saa puolustautua.

-- Mitä sinä sitten täällä teet, lannanvetäjä, rähisi seppä.

-- Minäkö. Minunhan sitä täytyy tuoda teille ruokaa, sillä muuten
kuolisitte nälkään, vastasi Pekka.

-- Kuulkaapa sitä toukkaa, ihmetteli seppä. Ei ne tiedä hävystä
mitään, nuo tunkionnuolijat, kun tulevat ihmisiin. Mutta kyllä
minä...!

Musta pääsi taas jatkamaan matkaansa ja vaikka reki oli poikia
mustanaan, täytyi sen vetää kitkutta katua ylös.

-- On se merkillistä, virkkoi Matti, että poikaviikarit täällä saavat
ilmaiseksi ajella.

-- Kas, se on semmoinen tämä kaupungin laki.

-- Mutta ei maalaki semmoista suvaitse.

-- Maalakipa ei olekaan voimassa täällä.

Niin ehtivät he vihdoin Suurtorille. Tähän Pekka pysäytti mustan ja
nousi reestä. Pojat olivat tyytymättömät, kun eivät saaneet kauemmas
ajaa, mutta Pekka pyysi nöyrimmästi anteeksi. Hän haki jotakin, johon
hän sitoisi hevosensa siksi aikaa, kun hän tiedusteli veljensä Paavon
asuntoa, jota hän ei enää muistanut. Silloin näki hän keskellä toria
paalun, jossa oli rengas ja se hänestä oli mainio keksintö, siihen
sitoi hän katselijain nauraessa mustan kiini, ollen välittämättä
noitten joutilaitten pilkkapuheista. Sitten kääntyi hän sen puoleen,
joka vähimmin nauroi ja kysyi kauppias Paavoa. Mutta kaupungissa oli
viisikymmentä Paavo nimistä kauppiasta, joten siitä oli mahdoton
saada selvää. Pekalla ja Matilla oli nälkä ja he lähtivät ensi hätään
hakemaan kapakkaa syödäkseen, ainahan sen Paavon sitten löytää, onhan
se siksi suuri kauppamies.

Kävellessään siinä tulivat he rautatorille. Siellä oli hevosmarkkinat
ja paljo nähtävätä.

-- Mutta katso isä, sanoi Matti, eivätkö olekin tuossa sedän
roturaudikot?

Pekka katseli suurin silmin. Olivat kuin olivatkin ne veli
Paavon roturaudikot, jotka niin usein olivat hänen silmissään
kummitelleet. Hänessä heräsi syntinen halu ostaa elukat ja hän
kysyi hintoja. Hinta oli sangen korkea. Mutta miten riemastuisikaan
hänen sydämmensä, jos hän saisi ajaa näillä veljensä portille ja
huutaa rengille: riisu roturaudikot valjaista, vie roturaudikot
talliin, anna roturaudikoille kauroja! Olisipa myöskin soma nähdä
talonpoikain hämmästystä, kun hän niillä ajaisi kotiinsa ja musta
juoksisi irtaaltaan perästä. Hän antoi myöjälle käsirahaa, lupasi
illemmalla tulla perimään hevoset. Kaupan vahvikkeeksi syötiin
vähän ruokaa ja juotiin hiukan olutta Rautatorin varrella olevassa
kapakassa ja myöjältä sai Pekka senkin tietää, missä Paavo asui:
seitsemäs poikkikatu vasemmalla kädellä. Pekka ja Matti rupesivat
laskemaan poikkikatuja Pitkänkadun varrella, vaan he eivät ehtineet
koskaan puoliväliinkään, sillä heidän täytyi myötään pysähtyä
katsomaan sisään myymälöihin, joissa näkyi niin paljo outoa tavaraa.
Kadulla oli sitäpaitse hyvin ahdas ja vaikea päästä eteenpäin, he
töksähtelivät sekä jalka- että hevosmiehiin ja usein heitä töykittiin
kylkeen tai selkään, niin että he joutuivat laskuissaan sekasin ja
saivat palata Rautatorille alkamaan alusta. Kun he sitä väliä olivat
muutamia kertoja kävelleet, rupesi heitä väsyttämään ja janottamaan
ja he pistäysivät kapakkaan. Vaan kun he tulivat sieltä ulos, eivät
he tienneet missä oli oikea, missä vasen, oli näet jo ruvennut
hämärtämäänkin. Silloin muisti Pekka mustan, joka ei ollut saanut
mitään syödäkseen eikä juodakseen ja kauan kyseltyään osasivat he
vihdoin Suurtorille. Mutta hevosen ja reen sijalla odotti siellä
kaksi kaupunginpalvelijaa, jotka, kirjoitettuaan kirjoihinsa Pekan
ja Matin nimet, veivät heidät putkaan talteen yöksi. Pekka tahtoi
puolustaa vapauttaan väkivaltaa vastaan, vaan silloin hän viskattiin
kumoon ja kädet sidottiin selän taa. Hän pyysi selitystä, vaan se
luvattiin hänelle seuraavana päivänä, luvattiinpa niin että tuntui.

Vangittuina vietiin molemmat erääseen raastuvan alla olevaan pitkään
holvikattoiseen huoneeseen, jossa oli ihmistä kaikenikäistä ja
näköistä. Sarvilyhdystä heijasti heikko valo putkassa oleviin, jotka
istuivat taikka loikoivat penkeillä pitkin seiniä. Talonpojat eivät
koskaan ennen olleet nähneet tämänkaltaisia ihmisiä eikä tämmöisessä
tilassa olevia, repaleiset vaatteet, revityt kasvot, hurjat liikkeet.
Mutta kuinka kurjia ja masennettuja nuo ihmiset lienevät olleetkin,
yhdessä seikassa he olivat kuitenkin yksimielisiä, nimittäin
halveksiessaan ja sättiessään viimeksi saapuneita. He puhuttelivat
heitä haukkumalla ja remahtivat pilkalliseen nauruun, aina kun Pekka
avasi suunsa, vaikka he juuri itse puhuivat huonoa, turmeltunutta
kieltä.

-- Ottakaa tuoli ja istukaa, huusi muuan puolijuopunut jätkä heille
heidän tullessaan.

Pahaa aavistamatta kiitteli Matti ja rupesi katselemaan missä tuolia
olisi, vaan silloin kaikki pärskähtivät nauramaan.

Jätkä, joka nähtävästi suurten ruumiinvoimiensa ja liikkuvan kielensä
perustuksella oli valinnut itsensä puheenjohtajaksi, rupesi nyt
tulokkaita tutkimaan.

-- Mitä olette tehneet, talonpojat, koska teille on suotu kunnia
astua tähän jalosukuiseen seuraan?

-- Emme ole mitään tehneet, vastasi Matti, vaikka isä viittaili häntä
olemaan vaiti.

-- Aivan samasta syystä siis kuin mekin, virkkoi jätkä. Mutta
jos me emme tee mitään, niin se on meidän oikeutemme, mutta te,
talonpojat, te olette luodut työtä tekemään! Vaan te ette tee
työtä, ette viitsi. Pengotte hiukan maata kevätpuoleen, viskaatte
sinne muutamia kourallisia ohria ja kuljeskelette sitten joutilaina
katsellen miten se kasvaa. Onko se työtä? Tulee sitten kesä: silloin
pidätte talkoita, tuotte tanssimalla heinän latoihin ja panette
toimeen juomingit! Syksy kun tulee niin te menette maata, ja makaatte
siinä koko pitkän talven! Onko tämä työtä? Kunpa teidät vietäisiin
Elfsborgin vankilaan kiviä louhomaan, silloin saisitte tuntea työtä.

-- Jos kateeksesi käy, niin rupea talonpojaksi, virkkoi Pekka.

-- Minä talonpojaksi? Hyi hittoja, rupeaisinpa sitten mieluummin
pyöveliksi. Kateeksi --, sanotko kateeksi? Käykö minun kateeksi?
Tulkoonpa joku sitä väittämään! Tiedättekö miksi täällä istun? Jos
sen sanoisin, niin saisitte nähdä käykö minun talonpoikaa kateeksi!

-- No sano, sano, kehotti Pekka.

-- Sanonko, hä, sinä sen ruissäkki! Se on sinun vikasi, juuri
sinun! Tunnetko kauppias Paavo Hörningin, et, häntä et tietysti
tunne. No hyvä, hänellä on viljakauppa ja viime kevännä antoi hän
erään talonpojan petkuttaa itseään ja uskoi täydellä todella, että
nyt tulisi katovuosi, osti viljaa minkä vain ostaa sai, niin että
hänellä on aitat täpösen täydet. Mutta sitten tuli talonpoika taas
ja valehteli, että siitä tulikin hyvä satovuosi; viljan hinta
laskeusi niin, että kauppias Paavo joutui ahtaalle, hänen täytyi
myödä hevosensa ja laskea pois työväkensä. Ja siten minä jäin
työttä, olin irtolaisena ja jouduin tänne. Kas, ne ovat kaikki
talonpoikaislurjusten juonia!

Matin silmät olivat suurina ja Pekka kävi alakuloiseksi.

-- Ikävätä on kuulla mitä sanot, mutta eihän se minun vikani ole,
että Jumala antaa hyvän vuodentulon, puhui Pekka.

-- Pidä suusi aivan lukossa. Eikö ole sinun vikasi, että sinä kylvät
niin tuhottoman paljo viljaa, että kauppiaat menevät nurin. Ole
tyytyväinen siihen, mitä sulla on, niin saavat muutkin elää. Tekisipä
hieman mieleni sinua löylyyttää, kun tuota kaikkea ajattelen.
Löylyytänkö häntä, hä?

Seurakunnassa olivat mielipiteet eroavia. Muuan suutarinsälli
vastusti ehdotusta, koska oli huomannut, että leipä huoistui
kun talonpojat saivat runsaasti viljaa. Muuan rihkamakauppiaan
palveluksessa oleva saksalainen puotipoika oli hyviin vuosiin
tyytyväinen, sillä silloin ostivat talonpojat niin mielellään hänen
rihkamiaan. Muuan huilunsoittaja, joka liikkui ympäriinsä apina
selässään, ei kyllä vastustanut talonpojan pieksämistä, mutta
hyviä vuosia hän suosi, koska silloin oli mainiot markkinat. Eräs
teurastaja tarjousi auttamaan talonpojan pieksämistä, sillä kun
nämä saavat hyvän sadon, nousee härkäin hinta korkeaksi. Muuan
halkokauppias ei tahtonut lyödä ketään, mutta sen hän oli huomannut,
että kun talonpoika saa hyvän sadon, käy hän ylpeäksi eikä tahdo
myödä halkoja; toisin katovuosina, silloin saa syödä lihaa joka päivä
ja halkoja saa miltei ilmaseksi. Suutari tahtoi nyt korjata äskeistä
lausuntoaan siihen nähden, että hän nyt halkokauppiaan huomautuksen
johdosta muisti nahan hinnan aina huoistuneen, kun talonpojan täytyi
teurastaa karjansa. Rihkamakauppias korjasi myöskin edellisen
lausuntonsa, sillä kaupunkilaiset, hänen varsinaiset ostajansa,
ostavat saman verran olipa hyvä vuosi tai kato, sillä aina he jollain
mutkalla korjaavat kärsimänsä tappion.

Jätkä, joka ristiin käyvistä lausunnoista ei päässyt mihinkään
johtopäätökseen, arveli omasta puolestaan, että talonpoika kaikissa
tapauksissa tarvitsi rökkiinsä, periaatteen kannalta, eihän
selkäsauna ainakaan haitaksi ole. Mutta kun hän horjuvin askelin
läheni Pekkaa, löi Matti, joka oli astunut väliin, yhdellä iskulla
kurittajan maahan. Ja tämä, joka ei tarvinnut muuta kuin päästä
pitkäkseen levätäkseen sameaa päätään, hän käytti nyt tilaisuutta
ja jäi siihen makaamaan ja kun muiden ei tehnyt mieli kulkea samaa
tietä, vallitsi kohta holvissa äänetön rauha.

Pekka ja Matti riisuivat turkit yltään ja tekivät vuoteen,
levätäkseen yönsä.

-- Tämähän on aivan kuin olisi joutunut tanskalaisten käsiin, tuumasi
Pekka turkkiin kääriytyessään, ja kumminkin täällä ollaan olevinaan
omain maamiesten joukossa. Mutta saatanee kai oikeutta huomenna.

Matti oli siitä hyvin epätoivoisena, ei hän uskonut, että kaupungin
laki voisi antaa heille oikeutta ja hän pysyi siis hyvin nolona.
Tavallisuuden mukaan luki hän iltarukouksensa ääneensä. Rukoili
äidin ja morsiamen puolesta, pyysi Jumalaa suojelemaan heitä tulelta
ja muilta vaaroilta, rukoili hyvää vuodentuloa ja hyvää esivaltaa
ja lopuksi pyysi hän Jumalaa varjelemaan kaikkia ihmisiä, hyviä ja
pahoja.

Tämä harvinainen tapaus herätti taas vireille läsnäolevan
seurakunnan eroavat mielipiteet. Teurastaja sanoi ulkokultaisuudeksi
rukoilla vihollistensa puolesta, sillä vihollista vastaanhan
täytyy puolustautua, sehän on jokaisen velvollisuus. Suutari teki
myrkyllisiä huomautuksia rukouksen johdosta hyvän sadon puolesta,
sehän oli yhtä kuin rukoilla kanssaihmistensä häviötä, sanoi hän,
viitaten äskeiseen kertomukseen kauppias Paavosta. Huilunsoittaja
arveli, että esivallan puolesta ei pitäisi rukoilla, sillä sehän
se rakentaa vankilat, jotka ovat kalliit ja tarpeettomat. Hän ei
käsittänyt, mitä vankiloilla tehdään, kun ihmisellä on luonnollinen
oikeus nauttia vapauttaan korkeimpana onnenaan. Hänellä ja hänen
apinallaan ei ole koskaan ollut kotia, vaan he voivat hyvin,
kunhan vain saavat olla vapaina. Halkokauppiaan mielestä ei ollut
oikein rukoilla Jumalaa puuttumaan tulipaloasioihin; maksetaanhan
palovartioille palkka, -- talonpojat ovat kai sitä mieltä, ettei
kenenkään pitäisi uskaltaa polttaa tulta takassaan, josta taas
halonkauppias piti. Esivalta hänestä oli aivan tarpeeton, sillä
jos eivät ihmiset tahdo pitää huolta itsestään ja omaisuudestaan,
niin olkoot pitämättä, esivalta vain joutavastaan sotkeutuu muitten
asioihin.

Pekka ja Matti, jotka olivat väsyneitä ponnistuksistaan ja
huolistaan, nukkuivat näiden käsittelyjen vielä kestäessä ja
kohta nukkui koko seurakunta. Kuului vain nukkujain huokauksia ja
kuorsauksia. Multa apina ei voinut nukkua. Se juoksi ympäriinsä ja
haki kaikista mahdollisista taskuista leipäpalaa, mutta ei löytänyt
mistään. Se haki olkien alta ja tukisti muuatta nukkujaa, joka kirosi
unimielissään ja nukkui taas. Se kiipesi ylös ja sammutti lyhdyn.
Mutta silloin se säikähti pimeätä, haki kopeloimalla huilunsoittajan
ja rupesi puhaltamaan hänen pilliinsä, mutta sai sutkauksen isäntänsä
kädestä. Nyt sen päähän näkyi pälkähtäneen uusi ajatus. Se haki
juopuneen jätkän, puri tämän takista kaikki napit irti ja viskeli
niitä ilmaan, niin että ne sataa rapisivat nukkujain päälle. Hetkeksi
syntyi siitä levottomuutta ja liikettä, vaan kun tämä oli tyyntynyt,
rupesi apina repimään jätkän takkia pieniksi rievuiksi, jotka se
sitten kehritti kokoon keräksi. Sen tehtyään lankesi se polvilleen
ja pani kätensä ristiin, niinkuin oli nähnyt isäntänsä tekevän, kun
ansio oli ollut huono. Sitten pani se kerän päänsä alle ja nukkui
siihen.

Kun Pekka ja Matti aamulla heräsivät, seisoi vanginvartija vieressä,
viedäkseen heidät oikeuden eteen. Pekka luotti vielä oikeuteen, mutta
Matti epäili sitä suurimmassa määrin. Kun he tulivat tuomarin eteen
oli tällä kova kiire eikä hän muuta kuin luki tuomion, jonka mukaan
talollinen Pekka Spångan pitäjästä oli syytetty: 1:ksi siitä, että
hän oli koettanut välttää tullitarkastusta kaupungin portilla, 2:ksi
siitä, että hän oli ruoskalla lyönyt erästä poikaa ja 3:ksi siitä,
että hän oli sitonut hevosensa torille kaakinpuuhun. Hän tuomittiin
näistä rikoksista maksamaan sakkoja. Pekka pyysi saada selittää
asiansa. Tuomari käski hänen vaikenemaan, ei ole lupa puhua omassa
asiassaan. Pekka kysyi, kuka sitten saisi puhua, mutta hän vietiin
ulos ja sai maksaa sakot.

-- Se on kaupunginlakia tämä! sanoi hän Matille, kun he olivat
tulleet ulos ja saaneet hevosensa ja rekensä. Mutta nyt me istumme
rekeen ja ajamme kotiin. Roturaudikot lähetämme noutamaan toisella
kertaa ja veli Paavo saa odottaa ja sinä myös, Mattiseni. Pian yksi
vuosi kuluu kun mies on nuori.

Matti napisi ja pyysi, että hän edes saisi käydä tervehtimässä
morsiantaan, mutta Pekka oli taipumaton. He ajoivat kotiin päin.
Mutta kun he olivat ehtineet kaupunginportin ulkopuolelle, kääntyi
Pekka selin reessä ja ojensi kieltään:

-- Ähäs, sinä vietävä! Mutta jos vielä kerran jalallani tuon portin
sisäpuolelle astun, niin vieköön minut paholainen. Jos teillä on
minulle asiaa niin tulkaa luokseni maalle.

Kun he ehtivät ulkopuolelle kaupunkia, Solnan tielle rupesi Pekka
äkkiä tirkistelemään hyvin tyystin eteensä hevosen korvien lomitse.

-- No vie sun vietävä, jos minä keskellä päivää näkyjä näen. Kuules
Matti, vilkkuuko sinusta jotakin punasta tuolla edelläpäin?

Vilkkui Matistakin siellä jotakin punasta. He läiskäsivät Mustaa
ruoskalla ja pian he olivatkin tavanneet hevoskauppiaan, joka
kaupungissa turhaan oli odottanut raudikkojen ostajaa.

Siinä maantiellä tehtiin kaupat ja ylpeänä kuin kauppias Paavo
konsanaankin valjasti Pekka raudikot rekensä eteen, sitoi Mustan
taakse ja lähti tuhannen viuhkaa ajamaan kotiinsa. Ja kun he ajoivat
pihalle, seisoi eukko tuvan ovella ja luuli että sieltä vävy
ajoi, mutta kun hän sai kuulla miten asianlaita oli, virkkoi hän
mielipahoissaan:

-- Enkö sitä sanonut! Kunhan ihmiset pääsevät kaupunkiin, niin ne
kohta ylpistyvät.

Mutta ukko oli iloissaan, enin iloissaan siitä, että hän taas oli
kotonaan ja raudikot tekivät hänet vielä sitäkin iloisemmaksi. Ja
ajatellessaan, että Paavolle oli käynyt vähän ohraisesti, hykerteli
hän hyppystään ja taluttaessaan rotuhevosia talliinsa, puheli hän
itsekseen: sen sait veli lenkoudestasi!

Mutta Matti ei ollut iloinen. Vuosi on odottavalle pitkä aika ja hän
kyllä tiesi, että kun maito kerran rupee myrtymään, niin on se ennen
pitkää aivan hapan.

       *       *       *       *       *

Tänä jouluna ei Paavo tullut Spångaan viettämään joulupyhiä, vaikka
Pekka oli tarjoutunut hakemaan hänet roturaudikoilla; kauppiailla on
nyt niin paljo työtä, sanoi hän.

Tuli kevät ja vilja kasvoi kauniina niityllä. Vaan syksyllä,
heinänteon aikana, rupesi satamaan, satoi yöt päivät yhtenään, niin
että vilja märkäni ja heinät happanivat, -- siitä tuli täydellinen
kato.

Pekan täytyi lähettää rotuhevoset kaupunkiin myötäviksi. Vaan
ei ollut apua siitäkään; kun oli rehun puute, täytyi myödä
nautaeläimiäkin. Renki vei härät kaupunkiin, vaan toi ne takaisin,
hinta oli näet kovin huono kun kaikki ihmiset toivat sinne elukkansa
myötäviksi. Silloin kävi Pekka levottomaksi, sillä hän odotti Paavon
tulevan Mikonpäivän tienoissa. Hän ajatti siitä syystä härkänsä
Dannemooraan, jossa hinta vielä oli parempi.

Mikon päivä, syyskuun 29:s, oli käsissä. Emäntä seisoi takan ääressä
keittäen makkaroita. Matti muutti ullakossa juhlavaatteet päälleen.
Mutta Pekka juoksi levottomana edestakaisin, pistäysi aina väliin
tien mutkaan katsomaan, eikö renkiä jo näkyisi palaavan rahojen
kanssa, sillä tänään oli Paavo luvannut tulla ja tänään siis olisi
rahojen pitänyt olla pöydällä. Pieniä vastoinkäymisiä oli Pekalla
ollut pitkin vuotta ja hänessä kyti aavistus, ettei tästäkään tulisi
aivan iloinen päivä.

Päivä paistoi kauniisti, mutta syksyinen pohjoistuuli puhalteli
vinhana, joten lämmin oli yhdellä puolella tupaa ja kylmä toisella;
ja niin tuntui Pekasta sisällisestikin olevan. Olihan hän aivan varma
siitä, että renki oli saanut härät kaupaksi, mutta tämä viipyminen
häntä kumminkin huoletti. Hän odotti Paavon tuloa, että kerrankin
päästäisiin naimiskaupoista selvilleen, vaan hän pelkäsi sitä myös.
Ja niissä tunteissa hän käveli maantietä edestakaisin, silmäili
pohjoiseen päin, eikö renkiä näkyisi ja silmäili etelään päin, joko
velipuoli sieltä ajaisi; toisen vuoron puhalsi pohjoistuuli rintaan,
toisen selkään, toisen vuoron paahtoi päivä selkään, toisen rintaan.
Vihdoin hän etelästäpäin kuuli vaununpyörien sillalla kumajavan ja
hetkisen oli kaikki äänetöntä. Hän seisoi liikkumatonna ja katseli
kaupunkiin päin, varjosti silmiään kämmenellään ja katseli. Se tuli,
jota hän pelkäsi, täytyihän sen tulla. Hän näki kaksi punertavaa
hevosenpäätä lehdikon lomassa ja niiden takaa näkyi kuin talon katto
liikkuvan. Se oli Paavo, joka tuli ajaen roturaudikkojen vetämissä
vaunuissa. Hänellä oli siis vaunut! Ne hän oli ansainnut katosyksynä;
nälänhätä oli lahjoittanut hänelle takaisin hänen roturaudikkonsa.

Pekan teki mieli juosta kotiin ja mennä uunin taa maata, mutta Paavo
ja hänen naisväkensä olivat jo huomanneet hänet ja liehuttivat
jo liinojaan hänelle. Pekka nosti lakkiaan ja oli arastelevinaan
päivän säteitä. Matti juoksi ulos ja avasi vaununovet. Emäntä
seisoi niinkuin tavallisesti eteisen portailla ja rupesi nöyrästi
tervehtimään, kun näki vaunut. Tultiin niin tupaan, jossa muori
oli vieraiden varalle leiponut ja laittanut herkkuja monenlaisia.
Paavo kertoi kelistä ja tuoreimmista sotauutisista, Pekka
lausui mielipiteensä kirkon kymmenyksistä, muori piti huolta
makkarankeitosta ja Matilla ja Karinalla oli niin paljo keskenäistä
tarinaa, ettei jouduttu puhumaankaan kadosta, ei raudikoista eikä
muista rauhalle aroista asioista.

Syötyään menivät ukot ulos. Mutta Pekan ei tehnyt mieli näytellä
karjaansa eikä aittojaan ja Paavo vältti tarkasti koskettelemasta
rotuhevosiin. Vaan vihdoin tuli itse pääasia puheeksi, jota Pekka
juuri enin pelkäsi. Paavo näet alkoi puhumaan:

-- No Pekka, oletko valmis nyt kauppoihin? Lapset kulkevat täällä ja
lakastuvat ja aika kuluu hukkaan.

Pekka silmäili tietä pitkin pohjoiseen päin ikäänkuin odotellen
sieltä vastausta.

-- Viipynet kai täällä iltapäivään, saadaan sitten puhella tarkemmin.

-- Ehkä et saa summaa kokoon. Se olisi vahinko, sillä moni muu on
kysellyt tyttöä.

-- Minäkö kokoon! Sepäs nyt! Ei minun tavarani niin valeen ruostu
ja vaikken rikastukaan katovuosista, niin enpä juuri köyhdykkään.
Ainahan niitä tuloja on.

-- No, koska niin on, niin ole hyvä ja lyö lautaan, minun pitäisi
ehtiä kotiin päivälliselle.

Pekka kävi levottomaksi.

-- Iltapuoleen, vastasi hän tyyneesti. Kun kerran on näin kauan
odotettu, niin voidaan vielä hetkeksi tyyntyä, eihän sullakaan toki
hengen hätä liene.

Samassa kuului kavioiden kopsetta pohjoisesta päin. Sieltä ratsasti
renki ilman härkiä, siis rahat ovat tuossa. Pekalla mieli riemastui
ja hän virkkoi:

-- Vaan jos olet pulassa, veli, niin voinhan antaa vaikka paikalla.

Renki tuli lähemmäs, vaan hän ei ollut yksin. Hänen rinnallaan
ratsasti aseellinen mies, joka piti kädessään köyden toista päätä,
jonka toinen pää oli sidottu rengin kalvosten ympäri.

Hevoset saapuivat veräjälle ja pysähtyivät. Pekka seisoi äänettömänä.

-- Hoi, kuulkaapa miehet! huusi aseellinen voutirenki. Verotalonpoika
Pekka on vastoin lakia lähettänyt renkinsä kulkukaupalle maaseudulle.
Mitä hän siihen vastaa?

-- Missä ovat härkäni? kysyi Pekka.

-- Ne ovat menetetyt! vastasi voutirenki. Toiselta kerralta menee 400
markkaa sakkoja, kolmannelta kerralta kuolemanrangaistus.

-- Kuka sen lain on säätänyt?

-- Sen on säätänyt kuningas!

-- Ennenmuinoin me itse laadimme lakimme. Koska olemme siitä
oikeudesta luopuneet?

-- Silloin kun neuvosto ja herrat luopuivat.

-- Heille ei ole koskaan annettu valtuutta luvata kuninkaan varastaa
härkämme.

-- Punnitse sanasi, Pekka, punnitse Herran tähden, varoitti Paavo.

-- Suus kiini, Paavo. Se olet juuri sinä ja sinun kumppanisi,
jotka vehkeilette siellä kaupungissa ja kirjoittelette lakeja
omaksi eduksenne. Näin siellä hommataan: kuningas tarvitsee rahaa
kilparatoihin ja kunniaportteihin; silloin hän ottaa kauppiaalta ja
kauppias ottaa talonpojalta. Kuka voi estää minua myömästä missä
tahdon?

-- Laki, vastasi nihti. Mutta älä rähise siinä äläkä nalkuta, vaan
päästä renkisi irti ja anna hevosilleni ruokaa.

Pekka suuttui silmittömäksi. Hän juoksi tupaan ja raivosi. Hän otti
leipilaipion ja pyyhkäsi sillä kaikki pois pöydältä, niin että kupit
ja kipot kirpoilivat maahan. Hän särki ikkunat, ajoi tuvassa olijat
pellolle ja ruhjoi murusiksi pöydät ja penkit. Vuoroin oli hän
orsilla, vuoroin uunilla. Ja koko ajan hän sadatteli ja ulvoi, niin
että vaahto tirskui suusta. Hän pureskeli lasia, taittoi tinalautasia
kappaleiksi ja potki voipyttyjä pitkin laattiaa. Ja sitten asettui
hän ovelle huutamaan:

-- Ulos, pois, te helvetin varkaat! Ennen maailmassa oli lakina
oikeus, nyt on vääryys lakina. Varkaat laativat lakia rehellisille
ihmisille ja varastavat sitten lain turvissa! Sinäkin rihkamasaksa,
joka et tee työtä et hölynpölähdystä, mutta syöt minun leipääni,
tiedätkö, että sinä siis olet minun leivässäni? Mulla olisi oikeus
pieksää sinut, kun olet huonekurini alainen. Ja sinä, varkaiden
kätyri, kuninkaan virkamies! Mitä teet _sinä_ leipäsi edestä? Sinä
perit veroja, juuri niin. Minä teen työtä ja sinä perit! Ja niin
te teette kaikki! Te peritte, te viette kaikki. Jos ajan tiellä,
jos pysähdyn lepäämään, jos sidon hevoseni, jos puolustan itseäni,
jos kuritan poikavekaraa, niin te kirjoitatte sen kirjoihinne ja
peritte multa maksun. Pyhä isä, neitsyt Maaria ja kaikki pyhimykset,
varjelkaa järkeäni! Vie sinä Paavo, vie rotuhevosesi ja naaraksesi,
vie pois ja vie pian! Ja jos rohkenette näyttäytyä minun taloni
seutuvilla, niin muistakaa missä minä olen! Osta sinä itsellesi
vävy kaupungista, jossa saat kaikesta hyvän hinnan, voit ehkä siinä
kaupassa petkuttaa jonkun hyvistä ystävistäsi! Jos minut olette
saaneetkin vaivaseksi kerjäläiseksi, niin en minä tähän happane. Sen
minä sanon ja sitten sanon amen, kiitän Jumalaa hyvästä ja pahasta,
amen!

Mutta Paavo ja hänen naisväkensä olivat jo tuon kamalan saarnan
kestäessä valjastaneet raudikot, kiivenneet vaunuihin ja ajoivat
veräjän kautta maantielle. Sinne päästyään, virkkoi Paavo:

-- Pekka raukka, josta tuli hullu!

Sen koommin eivät Pekka ja Paavo tavanneet toisiaan. Eikä Matti
koskaan saanut Karinaa, sitä ei voitu auttaa, hän ei saanut. Sillä
asiat olivat nyt kerran sillä kannalla eikä niitä kukaan voinut
muuttaa. Eikä niitä ole muutettu vieläkään.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Menneiden vuosisatain vaiheita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.