Title: Ristiriitoja - Novelleja
Author: Anttila, Selma
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ristiriitoja - Novelleja" ***


RISTIRIITOJA

Novelleja

Kirj.

SELMA ANTTILA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.



SISÄLLYS:

 Virran mukana
 Hämähäkki.
 Pyörteessä.
 Kihlajaiset.
 Pintapukki.
 Kellarissa.
 Juhannuskoivu.



VIRRAN MUKANA


On kirkas sunnuntainen syyskuun päivä. Mäen laidasta katselen
alas ihmisvilinään pitkällä sillalla. Voin erottaa ihmisten
vaateparren, heidän kasvonsa ja korunsa, voin kuulla äänten soinnun
ja päätellä ulkomuodosta, mille yhteiskunnan portaalle kukin heistä
kuuluu. Vesi kimaltelee sillan alla nytteiden lomissa. Silta on
tilapäinen, notkuva, puinen rakenne, palkeista ja parruista kyhätty
väliaikaiseksi kulkuväyläksi, kunnes kaupungin uusi rautainen silta
ojentaa vahvat käsivartensa lahdenpoukaman poikki. Se on kyllä
kestävä horjumatta ja notkumatta kaikki odottamattomat kolaukset,
raskaiden raitiovaunujen kiitämisen, sotajoukon marssimisen ja
ihmisten paljouden.

Ylhäisö palaa sunnuntaiajelultaan puistosta. On siinä joskus
kaksivaljakko, rivi välkkyviä kääsejä, pärryttäviä autoja,
yksinkertaisia ajurinkärryjä, polkupyöriä ja suuren joukon
itsevaltias raitiovaunu. Kulkijat ovat kaikki sunnuntaiasussa ja
sunnuntairavissa, tasaisesti edeten kuin virta uomassaan. Se onkin
virran valtavuo, laaja, voimakas ja varma. Siinä kuljetaan hohtavin
rinnoin ja välkkyvin pinnoin. Siinä heiluu töyhdöt ja loistaa
komeat keväiset puvut. Iloiset kasvot puhuvat toiveista, voimasta
ja terveydestä. Se on elämän riemua, elämän kukkaa, houkuttelevaa,
mukaansa vievää virranjuoksua.

Sillan sivukäytävillä kulkee suunnat vastakkain. Jos mielit minne
mennä, älä käänny samalla puolella, vaihda latua, seuraa virran
mukana. Sinä astut sivukäytävällä omilla jaloillasi, pysyt pystyssä
omin voimin, et voi jäädä seisomaan joutumatta joukon tielle, et voi
käydä vastavirtaa tulematta tölmityksi.

Saat hiljentää taikka kiirehtää askeleitasi voimiesi mukaan ja
katsella valtavuota sillan keskiväylässä. Jos onni sinua auttaa ja
ystäväsi kutsuu vaunuihinsa, voit rohkealla hyppäyksellä saavuttaa
onnesi ja valtaväylässä ajaa huristaa sivutse jalankulkijajoukon.

Taikka jos rohkenet juosta kiitävien hevosten editse, jos hermosi
kestävät autojen rämistävää pärrytystä, jos luusi ovat kyllin
lujat niiden alle jäädäksesi ja jalkasi kyllin nopsat saavuttamaan
raitiovaunun vauhdissaan ja hyppäämään sen portaalle, voit sen
täyteen sullotulla penkillä jouduttaa matkaasi eteenpäin rientäessäsi.

Mutta jos väsymys ja epätoivo sinut valtaa keskellä ihmisvirtaa, voit
luuhistua maahan, heittäytyä alentuvana armoa anomaan, voit tulla
poljetuksi, voit syöksyä valtavuon vaunujen alle murskattavaksi,
mutta sinä et saa vaatia liikettä itsesi vuoksi pysähtymään, et
valtaväylässä etkä sivukäytävällä. Liike seuraa omia kovia lakejaan.
Kulje arki-illoin pitkin pitkää siltaa. Vastaasi vaeltaa taaskin
ihmisvirta. Siinä on oikein valtava tulva. Päätäsi pyörryttää ja
silmissäsi vilisee. Olet joutunut vastavirtaan. Varusta siis voimasi,
siristä itsesi, ponnahtele eteenpäin kuin lohi koskessa. Silloin
näet vastaantulevat kasvoista kasvoihin, tunnet oman avuttomuutesi
ja manaat onnettomuutta, joka heitti väärälle ladulle. Mutta jos
tyydyt osaasi ja katselet elämääsi tyynesti, voit tutkia asemaasi ja
vastaantulevia.

Siinä on miestä ja naista, lasta, neitoa ja nuorukaista, kullakin
työnsä leima kasvoissa ja vaatteissansa. Nuoren sepän mustuneet
kasvot ja säihkyvät silmät välähtävät edessäsi -- virtaan katoovat.
Hän kulkee kiihkeänä kuin kapinoiva, rauhaton ajanhenki häntä
vainoisi.

Hitaammin astuu vanha muurari katsoen kauas kuin yhä vieläkin
silmäisi korkean muurin laidalta ihmisten kiehuvaan kiireeseen
alhaalla kadulla. Silmien tyynessä kuvastuu tunne kuin arvostaisi hän
turhiksi ihmisten tuliset touhut. Hän astuu hitaammin, varmemmin ja
pitemmin askelin kuin nuori seppä. Ja hän on itselleen ostanut pienen
talon laitakaupungilla, josta pian voi tulla keskikaupunginosa.
Hän on kouluttanut lapsensa ja saattanut ne vaunuihin tuohon
valtaväylälle ajamaan. Hän on itse päässyt rannan tyyneen veteen.

Roteva nainen polkee siltaa kuin polkisi vieläkin telineportaita
nuokkuvan raskaassa tahdissa. Elämä on hänelle tiilitaakka ja sitä
hän kantaa arvokkaasti.

Neitonen sipsuttaa vikkelästi muodikkaassa hameessaan. Hattu heilaa
hiuslaitteella ja kasvoilla on ummehtuneen ompeluhuoneen painama
harmaus.

Perheenisät kantavat pientä puutaakkaa lämpimiksi lapsilleen.
Pikkutytöt kirjat kainalossaan kikattavat ja toimivat toisiaan, ja
poikien tuima joukko työntää lujan kyynärpään oikeaan ja vasempaan.

On siinä virrassa käyriä varsia, sameita katseita ja hitaita,
voimattomia askeleita. On siinä röyhkeitä silmäyksiä ja äreitä
huudahduksia, on siinä ihmiskunnan mutavesiä. Mutta on siinä uljaita
miehiä ja kauniita, kainoja naisia. On siinä hymyilyä, onnea ja iloa.

Kaikilla on sama leima. He ovat työn aateloimat. Heissä on voimaa
rääsyjen alla. Heissä on pontta ja sitkeyttä.

Valtavuossa vaunut kiitävät nyt kiivaammin kuin sunnuntaiajossa.
Johtomiehet ajavat tiukka ilme kasvoillaan ja kiireen tuli silmissään
kuin olisi matka taisteloon. Heille on työ järjen työtä. Älä kysy,
älä päättele muodosta taikka kasvojen ilmeestä. Pitäisi tuntea miestä
myöten, tutkia laajat asiat, selailla kirjat, päästellä solmut, olla
tuhat kättä ja sata päätä. Ja jos kerran selvän saisit, joutuisit
ehkä virrasta kosken kuohuun, syöksyisit sinne nurin niskoin.

Ehkä saat heiltä päännyökkäyksen, ystävällisen tervehdyksen ja
silloin he varmaan tuntevat kuuluvansa tähän virtaan ja katselevat
sivukäytävillä kulkijoita ylemmällä ymmärryksellä taikka johtajan
hallitsevalla vakavuudella.

Taikka he ovat niin kiinteissä ajatuksissa, että näkevät ulkomaailman
vain oman työnsä yhteydessä. He katsovat suoraan eteenpäin, pitävät
varmasti suuntansa, sivuuttavat juoksussa kaikki muut, vetävät vedet
mukanaan lankasuorana keskivirtana, voimallansa tukien vellovia
pyörteitä.

Näin on kulkenut ihmisvirta pitkin pitkää siltaa kesät, talvet,
vuodet, vuosikymmenet: työstä tullen, kotiin mennen, kotoa tullen,
työhön mennen. Tuolta he illoin kaikki tulevat komeamman kaupungin
puolelta. Sitä he yksin voimin rakentavat. Sieltä työn armeijaa
virtaa kaikkialta kuin puroja vuorimaalta.

Tuo heidän kuulu kaupunkinsa on heille rakas kuin kullekin on oma
luoma.

Se on kasvanut taajaan ja varmaan, se on maksanut hien ja vaivan. Nyt
se kohoaa kauniina, laajana, korkeana, sivistyksen viljamaana.

Tuo ihmisvirta sen tietää ja tuntee. Sen valtaväylä ja syrjävirrat
tajuavat sydäntensä yhteisen sykinnän. He ovat kaikki herännyttä,
noussutta kansaa.

Yhdessä kasvoi rakentajakansa rakennuksensa keralla.

    Se yhtä on muuria,
    yhtä on verta.
    Sama on sillä elämäkerta.
    Jos kaatuu muuri,
    kaatuu sen kanssa
    uskollisena rakentajansa!

Kuulet kyllä vastavirtaa astuessasi näiden sanojen tahdin ja
tunnustat samalla elämänlain, jonka tämä kulku, tämä virta itsellensä
luo. Sen elämä on järjellistä täytymystä, jota eivät maan mahdit
eikä aseelliset vahdit voi muuksi muuttaa. Rakentajakansa elää tässä
työssään, vaikka tuhat kuolemaa sen kintereillä kulkisi ja ylitse
ajaisi! Sitä ei sulut eikä vuoretkaan estä. Se poistaa sulut, se
puhkoo vuoret. Se tahtoo työhön!

       *       *       *       *       *

Virrassa on monta pyörrettä ja kullakin on oma voimamääränsä, joka
imee vesiä vauhtiinsa ja niitä vellottuaan työntää yhä suurempaan ja
suurempaan pyörteeseen -- taikka siirtää rantatyyneen.

Mikä pyörre lienee heittänyt kansanpaljouden tälle sillalle ja saanut
sen alistamaan jättiläisvoimansa tämän kaupungin rakentamiselle?

Lieneekö se uusien elämänmuotojen etsiminen, se vapautta janoova
tahto, joka kaikkialla kaihtaa orjuutta, pelkää raskasta raajoilla
raatamista aina yhtä harmaassa tavanmukaisuudessa, pyrkii ruumistaan
lepuuttamaan järjen suvannossa, etsii valoisempia asumasijoja,
iloisempia ihmisiä, vilkkaampaa liikettä. Se heittäytyy vinhaan
virtaan kysymättä osaako uida. Se ponnistelee, nousee, vaipuu,
hukkuukin. Mutta vaikka uhrit ovat monet, paisuu virran voima
valtavaksi. Ja vaikka he seuraisivat virran painoa suunnasta,
päämäärästä tietämättä, alistuen valveutuneiden johtoon, tuottavat he
niinkin hyötyä.

Kaikki mutaiset ja likaiset pohjavedetkin virta vetää syvennyksistä
eteenpäin kiitäessään, syventäen ja laajentaen latuaan. Vasta kun
uoma on puhdas ja pohja kova, virranjuoksu tasainen, selvenevät vedet
ja muta painuu pohjaan kiteytyäkseen lujaksi maaperäksi.

Ihmisvirrassa vallitsee vesien laki. Se on saanut alkunsa kaukaa,
laajasta maasta, niistä seuduista, joissa taistelu on ollut kiihkein
ja elämänhalu voimakkain. Sen on sisällisen voiman pakko kuljettanut
yhä kauemmaksi, kuumaan pyörteeseen, elämän otteluun, niinkuin maan
uumenista vesi virtana pyrkii mereen.



HÄMÄHÄKKI


He saapuivat päiväjunalla kaupunkiin, tohtori Vaski ja hänen nuori
rouvansa Silla Allenberg oltuaan kesän ulkomailla häämatkallaan.
Tohtori oli keväällä nimitetty historian lehtoriksi kaupungin
reaalilyseoon ja astui nyt syyskuun alusta virkaansa. He eivät
huomanneet kiireellisessä touhussaan pikkukaupunkilaisten ihailevia
silmäyksiä, joihin siellä täällä sekaantui kaihoista kateutta: miksi
toisille ihmisille elämä on rakkautta ja kukitettuna kulkemista
ulkomaan matkoilla ja toisille pelkkää tehtaan savussa elämistä
taikka kauppapuodeissa seisomista?

Nuori pari ajoi kaupungin suuren puiston laidasta vuokraamaansa
asuntoon.

-- Kummallista herrasväkeä he mahtavat olla, sanottiin keväällä, --
mennä nyt sellaiset hienot ihmiset asumaan yksinäiselle kulmalle.
Juopot siellä pulloinensa pelmuaa, vaan ei oikeat ihmiset.

Tohtori Vaski ja Silla olivat ihastuneet somaan oman kodin kolkkaan,
jonne ei ulottunut kaupungin tehdasten savu eikä melu. Se oli
omaan rauhaansa ja kauneuteensa unohdettu Mäntypuiston kulmake,
kaupunkilaisten mielestä kaukana, koska sinne oli neljän poikkikadun
matka liikkeen keskuksesta.

Jokin ulkoseutulainen yrittelijä oli rakentanut tälle kulmalle
kauniin talon ja myynyt sen tappiolla suuttuneena kaupunkilaisten
piintyneeseen tapaan asua ahtaasti liikekadun varrella, jättäen
tyhjäksi hänen kauniin talonsa. Ostaja oli ulkomaalainen,
verkatehtaan palveluksessa oleva värjärimestari, jota sanottiin
insinööriksi. Tohtori Vaski ja Silla rouva hämmästyivät suuresti
nähdessään kukkalaatikot akkunain alla, aivan kuin Saksan
huvilakaupungeissa, ja yhteisillä portailla komeilivat ruukkukasvit
syyskesän ihanassa rehevyydessä.

-- Tällaista emme olisi voineet unissammekaan toivoa! huudahti pikku
rouva jääden lumottuna katselemaan kukkien heleitä värejä.

Tavarat saatiin kärryiltä pian huoneisiin, jolloin heitä odotti uusi
yllätys. Sillan äiti, konsulinna Allenberg, oli Helsingissä hyvästi
jättäessään kuiskannut jotakin salaperäisistä kotitontuista Aimolle.
Junassa Silla uteli, mitä äiti oli sanonut.

-- En minä oikein ymmärtänyt, myhähti Aimo.

-- Se on niin sinun tapaistasi, pikku mies! nauroi Silla. -- Et ole
vähääkään utelias, otat asiat niinkuin ne sinulle annetaan.

-- Lieneekö tuo niin, oli Aimo sanonut. Hän ei koskaan väitellyt
Sillan kanssa. Olisihan taistelu ollut liian epätasainen. Tohtorin
puolella kymmenvuotinen vanhemmuus, laajojen opintojen kypsyys,
teoreetikon tarkkuus, hermostuneen melkein naisellisesti herkän
kirjamiehen arkatuntoisuus -- Sillan puolella kiehtova sulous ja
liikuttava itsekkäisyys, lapsekas elämänhalu, joka ei välittänyt
syistä eikä seurauksista ja kaikkein vähimmän teorioista. Vai
lieneekö siihen vaikuttanut myöskin se, että Aimo oli ollut
Sillan opettajana ja heidän välillään siis oli alun pitäen ollut
jonkinlainen juopa, joka tarvitsi pitkät ajat mennäkseen täydelleen
umpeen.

Konsulinna oli itse ollut heidän kotitonttunaan, luonut lumoavan
pesän neljästä valoisasta ja komeasta huoneesta, sijottaen esineet,
vanhat ja uudet huonekalut, verhot, matot ja muut koristeet, niin
että ne tekivät keskenään sulan sovinnon. Koti oli täydellinen
ja nuori rouva anasti sen heti juosten eteisestä saliin,
ruokahuoneeseen, makuukamariin ja miehensä huoneeseen. Keittiö oli
vain palvelijaa vailla, sillä hänen piti tulla vasta yöjunalla.

-- Tätähän mamma tarkottikin, kun puhui sinulle tontusta, huusi
Silla ja omisti kaiken luonnollisena saatavanaan niinkuin hän olisi
omistanut neulojalta saapuneen uuden puvun taikka korun ilman
erityistä hämmästystä taikka kiitollisuutta.

Tohtori oli vaiti ja katseli kaikkea hiljaisella hartaudella.
Hänen kodissaan, pienessä kappalaisen pappilassa, oli totuttu
melkein talonpoikaiseen niukkuuteen, ainoana ylellisyytenä äidin
äärimmäinen puhtaus ja komeimpana koruompeleena isän messupaita, jota
säilytettiin kansliassa, sillä sakastissa oli rottia.

Hän oli salaisella ilolla ja pelolla odottanut täydellistä
sekamelskaa, johon vähän vähällä saisi järjestyksen. Nyt tuntui kuin
olisi tultu hienoon hotelliin, ja siitä hän oli hentomielisyyteen
saakka liikutettu ja sanattomassa ihailussaan kiitollinen Sillan
äidille.

-- Sinun äitisi on paljon uhrannut ja vaivaa nähnyt meidän vuoksemme!
sanoi hän painaen Sillan hartioita rintaansa vasten. -- Minä
tahtoisin sähköttää hänelle kiitokseni.

-- Ei tarvitse, sanoi Silla, -- katsohan tuonne, eteisen seinälle!

-- Telefoni! huudahti tohtori. -- Kas, kun en sitä ennen huomannut!
Hän tarkasti luetteloa. Siinä ei ollut vielä heidän numeroaan, mutta
se oli kirjoitettu kanteen.

-- Mamma on perinpohjainen eikä minua kummastuttaisi, vaikka
löytäisimmekin fonografin salin pöydältä taikka sähkösilittimen ja
pölynimijän keittiöstä, sanoi Silla.

Aimo soitti ja sai heti puhelun. Silla seisoi vieressä ja nauroi
Aimon liikutuksesta värisevää ääntä ja hiukan kankeaa, kirjallista
ruotsinkieltä. Rouva Allenberg ei puhunut suomea. Aimo antoi pian
puhetorven Sillalle ja siirtyi omaan kamariinsa. Puhelu venyi
pitkäksi, sillä mammalla oli tuhansia asioita sanottavana, jotka
lähdön kiireessä olivat jääneet selittämättä.

-- Älä ole noin nolo, Aimo, sanoi Silla. -- Katsos, tässähän on
pitkäliina, jonka keväällä neuloin. Muistathan kuinka se usein putosi
lattialle, ja siinä on niin hirveitä virheitä. Ja tässä on meidän
yhdessä kutomamme villapeite. Sinä hasasit langat ja minä koetin
niitä keriä, mutta äiti taisi sittenkin sen kutoa. Ja tämä sinun
vanha sohvasi sieltä maalta, kotoasi, on kuitenkin kaikesta paras,
aivan kuin tätä huonetta varten tehty. Eikö täällä ole melkein yhtä
somaa kuin kotona Helsingissä? Mamma osaa sovitella.

-- Minä tahtoisin myydä sohvani ja ostaa uuden, sanoi Aimo kääntyen
pois Sillasta.

-- Elähän nyt, minä pidän siitä, se on niin leveä ja tilava, siihen
ihan hukkuu, voi loikoa poikin ja pitkin, ei pää satu eikä jalat jää
tukea vaille. Miksi sinä sen möisit? Pidäthän sinä kaikesta vanhasta
ja varsinkin kotoasi tuoduista esineistä! rupatti Silla.

-- Minä olen virunut siinä kuusi viikkoa vaarallisesti sairaana
eikä muistot siltä ajalta ole valoisia, ne ahdistavat minua vielä
vuosienkin päästä nähdessäni tuon sohvan.

-- Aimo kulta, älä sitä raukkaa myy! Se on niin hyvän ja tutun
näköinen, että oikein sääliksi käy.

-- Sinä säälit sohvaa, vaan et minua, naurahti Aimo.

-- Sohva on teistä kahdesta avuttomampi, ja minä olen ritarillinen,
puolustan heikompaa.

Tohtori kohotti hartioitaan pysyen uskollisena periaatteelleen: ei
väitellä.

-- Mikä sinua silloin vaivasi? kysyi Silla hetken kuluttua.

En ole tainnut kertoa sinulle, minulla oli umpisuolen tulehdus.

-- Leikattiinko se?

-- Ei sen pahempi, se riemu taitaa olla joskus toiste minulle suotu.

-- Kaikkea sinä nyt ennustelet. Tämä on tosiaan hassua, tavarat ovat
vielä repuissa ja mytyissä, ja me puhumme umpisuolesta. Aimo, avaahan
näitä, niin puretaan.

Silla rouva liikkui ketteränä huoneesta huoneeseen, otti hattuvasusta
suuren, keveän silkkihuivin, heitti sen päänsä päälle kannatellen
sitä käsillään kuin intialainen morsian ja kietoi sen sitten
lanteilleen itämaalaiseen tapaan mennessään makuuhuoneeseen
katsellakseen itseään peilissä. Huone oli valoisa ja tilava, vain
muutamia huonekaluja: kaksi veistoksilla koristettua sänkyä eri
seinillä ja taustassa leveä peili, joka ulottui puoliväliin seinää
kuvastaen huoneen toisin verroin suuremmaksi. Peilissä näkyi
vaalealla merinosaalilla peitetty turkkilainen sohva, vastakkaisella
oviseinällä ja sen vieressä marmorisella hyllypöydällä kreikkalainen
maljakko. Silla otti sen käteensä, nosti kevyesti päänsä päälle
kantaen sitä itämaalaisten naisten tapaan. Punaiset harsoverhot
loivat huoneeseen tarumaisen hämäryyden ja nuoren rouvan suloisiin
liikkeisiin yhtyi hiljainen hyräily. Hän katseli kuvaansa peilissä,
vaihtoi leikkinsä todelliseksi tanssiksi pitäen peilikuvaa
vastatanssijanaan.

Aimon ihastuneessa katseessa oli enemmän esteetikon kauneudeniloa
kuin rakastuneen miehen hurmiota.

-- Oletko tyytyväinen? huusi Silla hänelle. Aimo otti hänet syliin ja
suuteli kevyesti.

-- Mistä tämä hellyys on kotoisin? kysyi Silla nauraen.

-- Sinä olet hurmaava, suloinen, rakas...

-- Ja hupakko. Niin olenkin, saadaan nähdä, kuinka kauan viihdymme
täällä?

-- Minun työni on täällä.

-- Sanoinhan jo keväällä, että sinun pitää pian hakea Helsinkiin.

-- Silla kultaseni, voi mennä kymmeniä vuosia, ennenkuin tulee virka
avoimeksi.

Sillan vartalo jäykistyi ja kevyellä nykäyksellä hän irroitti itsensä
miehensä syleilystä.

-- Tiedäthän sinä, että tanssi on minun erikoisalani. Olen käynyt
senkin seitsemät opit ja kurssit. Missä minä täällä tanssisin,
mokomassa sopessa!

Aimo kääntyi akkunaan peittääkseen sitä tuskallista kiihtymystä, joka
hänet aina valtasi, kun Silla puhui tanssistaan. Olihan se viatonta,
mutta nyt hänen täytyi muuttua vakavaksi -- ei käynyt muuten päinsä,
voisihan se houkutella, ties mihin.

-- Nyt sinä taas nökötät! sanoi Silla lapsellisesti. -- Otetaan
auki mattokäärö. Se suuri persialainen tulee tähän peilin eteen
keskilattialle ja ulottuu kummankin sängyn kohdalle. Saatpa nähdä,
kuinka sen vaalea kirjavuus tekee huoneen iloiseksi.

Silla innostui tavarain purkamisesta, heitteli niitä pinottain
lattialle, pöydille, sohville, sekaisin nuotteja, kirjoja, harsoja,
pitsejä, liinoja, verhoja, porsliineja, maljakoita, joita hän oli
suurella vaivalla keräillyt maailman kaupungeista, ihania veistokuvia
pienoiskoossa, toalettiesineitä, hajuvesipulloja, hemmotellun ja
hienon naisen tuhansiin tarpeisiin varattuja suloisia, pieniä,
salaperäisiä ja kalliita esineitä.

Äkkiä hän heitti kaikki katsellen avuttomana ympärilleen.

-- Kuule, Aimo, minne nämä nyt saan kaikki mahtumaan? Mamman
järjestys ei sittenkään sovi. Täytyy saada enemmän hyllyjä ja
patsaita ja koloja ja laatikoita. Minne minä laitan kaikki pukuni ja
helyni ja toalettikapineet?

Vastausta odottamatta hän juoksi saliin ja huusi:

-- Aimo, tulehan muuttamaan huonekaluja uuteen uskoon. Eihän mamma
voinut tietää, mitä minä tuon mukanani.

Niin nosteltiin ja sommiteltiin moneen kertaan myöhään yöhön, kunnes
palvelija tuli yöjunalta tuoden uutta soviteltavaa.

Aimo nousi aikaiseen ollaksensa kahdeksalta aamulla koulussa, hiipi
hiljaa huoneesta ja pukeutui omassa kamarissaan, ettei herättäisi
Sillaa, joka vielä nukkui. Palatessaan keskipäivällä koulusta Aimo
tapasi vaimonsa rauhallisesti nukkumassa.

-- Terveisiä koulusta, sanoi Aimo nauraen.

-- Joko kello on niin paljon? Auta, hyvä mies, minua pukeutumaan!
huusi Silla.

Aimo oli siihen toimeen hyvin tottunut, ja Silla joutui pian
suuruspöytään, joka heitä odotti.

-- Nyt menemme väliajalla puistoon, ehdotti Aimo.

-- Mennään, mennään, nyökkäsi Silla, mutta väli-aika kului
rupattaessa ja järjestellessä, kunnes Aimon oli pakko mennä kouluun,
ja puisto jäi. Aika kävi Sillalle yksinäisyydessä pitkäksi, hän lähti
ilman Aimoa puistoon katsomaan, eikö löytäisi somaa paikkaa, minne
voisi viedä kahvit mukaan iltapäivällä.

Hän heitti ylleen soman kävelytakkinsa, nyökkäsi itselleen
peilissä nostaen kädet lanteilleen, otti muutamia askeleita kuvaa
kohti, poistui ja hymyili: -- Soma, hyvin soma, liian soma täällä
pikkukaupungissa, ajatteli hän, heitti lentosuukkosen itselleen ja
lähti.

Oli kirkas, aurinkoinen päivä, kimakat vihellykset halkaisivat ilmaa,
toiset toitotukset imeytyivät kuin maan sisältä ilmoille.

-- Ahaa, niin, tehtaat täällä puhuvat omaa kieltään!

Pian sen jälkeen ilmestyi puistoon kalpeita ihmisiä, jotka kiireesti
riensivät päivälliselle asuntoihinsa laitakaupungille.

-- Niin, mehän asumme heidän naapureinaan, ajatteli Silla, ja pieni
vastenmielisyys väreilytti hänen onnensa pintaa kuin tuuli tyyntä
lammen vettä. Hän astui edemmäksi metsään seuraten tietä harjun
selällä, josta näki laajalle sisäjärven ulapoille, sadottain saaria,
salmia ja lahtia, muutamia kauniita huviloita, maalaistaloja, sahoja,
tehtaita, koko kaupungin. Sillaa juovutti raitis ilma, pihkan ja maan
tuore tuoksu, lintujen liverrys, kokonainen ihanuuden ja reippaan
elämän meri hänen ympärillään. Kaupungin lapsi oli kuin todellisen
elämän maahan eksynyt prinsessa. Hänen kauneutta janoova sielunsa
joi täysin siemauksin. Mutta hän oli päiväperhonen, tarvitsi vähän
kyllääntyäkseen. Hänen katseensa irtaantui näköaloista, tarkasteli
ohikulkevia ja vastaan tulevia ihmisiä. Hetkisen häntä vaivasi
kummallinen halu katsoa taaksensa, oli aivan kuin joku olisi tahtonut
väkisin kääntää hänen päätään.

-- En kiusallakaan katso, ajatteli hän ja astui eteenpäin. Mutta
hän väsyi pian ja istui tien viereen penkille. Samassa hän kääntyi
hiukan ja katsoi taakseen. Kumma, ettei hän ollut kuullut askeleita,
sillä ihan lähellä häntä pysähtyi eräs nainen ja katsoi häneen
hiukan hymyillen. Sillakin pysähtyi katsellen outoa, kaunista
naista lapsellisella uteliaisuudella, huulet hiukan raollaan. Eihän
vieraassa naisessa mitään outoa ollut: tavanmukaisesti puettu aivan
ruskeisiin, paitsi pitsiliina, joka kaulan ympärille poimuteltuna
teki hänet kuvan kaltaiseksi, aivan kuin jokin vanha maalaus, naisen
rintakuva.

Silla hämmentyi ja käänsi katseensa pois tuntien punastuvansa.
Samassa hänelle selvisi, että kyllä hänen naapurinsa oli jollakin
tavalla erikoisempi kuin muut. Nainen istui penkin toiseen päähän.
He eivät suoraan katsoneet toisiinsa, mutta istuivat kuitenkin päin,
niin että katse sivuutti. Sanattomuus lähensi heidät vaistojen
herkällä tarkkuudella. Sillan sivuuttava katse ihaili naapurin
tuuheaa, mustaa tukkaa, loistavia ruskeita silmiä ja hänen tummaa,
merkillisen puhdasta ja lämminväristä ihoaan. Hän oli täyteläinen,
vartalo kuitenkin notkea, melkein ryhditön hänen istuessaan
lepoasennossa, toinen jalka koholla, hienon naisen puhdasmuotoisella
kädellä pidellen päivänvarjoa.

Sillasta tuntui kuin olisi pitänyt sanoa jotakin -- ei mitään
lähentelevää eikä ystävällistä, sillä nainen ei vaikuttanut häneen
sillä tavalla, pikemmin pelottavasti ja masentavasti, -- mutta
intressantti hän on! päätteli Silla.

Vieras liikahti ja katsoi nyt suoraan ja hymyillen Sillaan. Silla
sulki silmänsä tuntien vastenmielisyyttä, mutta samassa hänkin
hymyili ja katsoi vierasta suoraan silmiin.

-- Täällä on kaunista, sanoi vieras.

-- Suuremmoista, vastasi Silla saaden tasapainon. Hän oli
maailmannaisen alku ja osasi jo varsin hyvin tekeytyä miksi vain
halusi... -- Tämä on kaiketi kaupunkilaisten lempipuisto.

-- Pitäisi olla, sanoi nainen, -- mutta me rakastamme täällä omia
huoneitamme, emme tarvitse puistoa.

-- Te rakastatte luontoa, sanoi Silla.

-- Silloin kun on aikaa, sanoi vieras ja samalla leimahti hänen
suurissa ruskeissa silmissään, ja nyt hän katsoi Sillaan täydellä
katseella. -- On hauska nähdä tohtori Vasken nuoren rouvan muistavan
luonnon ihanuutta heti kaupunkiin saavuttuaan.

-- Te tunnette minut! huudahti Silla.

-- Arvaan, kaikkihan pikkukaupungissa tunnetaan, sanoi vieras
rauhallisesti.

-- Niin, tietysti, myönsi Silla.

-- Täällä viihtyy hyvin, kunhan ehtii kodistua, olla kuin yhtä
perhettä, -- jos se huvittaa. Tarvitsee vain vilkaista akkunastaan,
niin näkee heidät kaikki, tai nousta tänne harjulle. Te näette itse.

-- Täältä näkee tosiaan paljon.

-- Palasen elämää. Vaikka eihän täällä mitään kummempaa tapahdu.
Kaikki ovat onnellisia ja tyytyväisiä.

Hän sanoi sen sillä tavalla kuin ei olisi suonut heidän olevan
onnellisia ja tyytyväisiä. Sillan kävi häntä sääli. Vieraan
merkillinen katse tajusi sen, ja hän hymyili niin lumoavasti,
että Sillan täytyi ojentaa hänelle kätensä. Vieras otti sen ja
piteli hetken lujissa, lämpöisissä käsissään, nyökkäsi ja kääntyi
palatakseen kaupunkiin.

-- Hyvästi, puisto ei ole kovin suuri, voimme toistekin tavata
ja kaupunki on liian pieni, täällä täytyy törmätä yhteen. Vaikka
lieneekö meidän maailmammekaan kyllin suuri erottamaan kaksi ihmistä
toisistaan ainaiseksi.

Hän hymyili taas ja kumarsi poistuen rauhallisesti.

Silla jäi häntä katselemaan eikä oikein selvinnyt ihmettelystään.
-- Hän ei ollut iloinen, ajatteli Silla. -- Sellainen juhlallisuus!
"Maailma ei ole kyllin laaja erottamaan kahta ihmistä." Ehkä hänessä
on vanhanpiian katkeruutta, ihmisparassa. Taikka ehkä hänellä on
ollut oma tarinansa, sillä intressantti hän on, päätteli Silla ja
kiiruhti kotiin.

-- Minä tapasin tänään merkillisen naisen, kertoi hän miehelleen
päivällispöydässä, -- ruskea kiireestä kantapäähän, komea, käskevä,
sellainen, että jos sinä hänen valtaansa joutuisit, et uskaltaisi --

-- No, mitä minä en uskaltaisi?

-- Kieltää tanssimasta!

-- Onko hänkin siihen syntiin taipuvainen?

-- Annappas, minä vähän mietin, mitä silloin tapahtuisi, jos hän
tanssisi.

-- Noo?

-- Hän pitelisi lujasti ja lämpimästi käsistä ja veisi
tanssittajaltaan sielun, pistäisi sen taskuunsa...

-- Ja möisi ehkä paholaiselle, sanoi Aimo.

-- Taikka myrkyttäisi.

-- Oliko hän sen näköinen?

-- Ei, hän oli kaunis, mutta pelottava. Ruskeat silmät, ruskeat
vaatteet...

-- Ruskea epeira, ja sinä soisit minun joutuvan sellaisen hämähäkin
myrkkyleukoihin.

-- Kuka tietää, vaikka vielä joutuisitkin. Hän sanoi, ettei koko
maailma ole kyllin suuri erottamaan kahta ihmistä toisistaan.

-- Älä pelkää, minä lienen liian laiha ja hiljainen sellaisten
intressanttien naisten leukoihin joutuakseni.

-- Älä sano, minusta tuntuu kuin sinulla hyvinkin voisi olla oma
tarinasi. Sinä olet salaperäinen ja jännittävä mies, toisinaan. Älä
luule, että olisin sinusta muuten huolinutkaan.

Aimo katsahti äkkiä vaimoonsa ja kääntääkseen puheen toisaanne hän
sanoi: -- Minullakin on sinulle uutisia.

-- Menehdyn uteliaisuudesta, mitähän tässä maailman kolkassa olisi
minulle soveliasta?

-- Meitä on käsketty, oikein vaadittu tämänpäiväiseen juhlaan
kaupungintalolle.

-- Hauskaa tutustua kaupunkilaisiin, riemuitsi Silla.

-- On vielä pyydetty muutakin.

-- Sinä olet niin onnettoman näköinen, ettei se mahda olla hauska
pyyntö.

-- Sinun pitäisi siellä tanssia.

-- Sooloa! huusi Silla.

-- Niin kai, he tulevat itse vielä pyytämään.

-- Mistä he tiesivät, että minä tanssin?

-- Tohtori Allen, rehtorimme poika, joka nyt hoitaa isänsä virkaa
koulussa, on nähnyt sinun esiintyvän jossakin Helsingin arpajaisissa.

-- Niin, Aimo, on vaarallista ottaa vaimokseen tällainen julkisten
taiteitten tulkki.

Ovikello soi. Tohtori Allen oli pitänyt kiirettä. Tuttavuus
solmittiin kevyesti. Olivathan he kaikki saman piirin ihmisiä,
harrastivat samoja asioita, olivat saaneet samanlaisen kasvatuksen.
Tohtorilla oli nuotit Anitran tanssiin mukanaan, ja kun Sillan
suostumus oli saatu, avattiin flyygeli ja Allen soitti.

-- Te soitatte mainiosti, sanoi Silla. -- Soitatteko illalla juhlassa
myös minulle?

-- Soitan, jos tahdotte. Teidän tanssinne oli hurmaava silloin
seurahuoneella, puhui Allen sointuisalla matalalla äänellään. Silla
sävähti, sillä ääni hurmasi ja siveli häntä omituisella lumollaan.
Tohtori hymyili. Tuntien äänensä suuren voiman hän käytti sitä,
milloin leikki huvitti, mutta hyvin harvat naiset olivat hänestä sen
arvoisia.

-- Pitääkö sitä harjotellakin? kysyi Aimo.

-- Niin, kuinka te tahdotte, rouva Vaski?

-- Tietysti, sanoi Silla, -- minä haen vain huntuni.

Se ilta oli Sillasta hurmaava, yleisö oli haltioissaan. Olivathan
he saaneet Helsingin hienon kaunottaren kaupunkiinsa, itse sulouden
kukan, johon tohtori Allenkin oli ihastunut, piti hänelle seuraa
koko illan. Tohtori Vaski sai tanssia kaupungin neitosten kera,
sillä Silla tanssi aina muiden kanssa, ja illallispöydässä hän sai
parikseen kaupunginlääkäri Kaislan rouvan, jonka mies ei koskaan
näyttäytynyt huvitilaisuuksissa. Hänellä oli aina työtä -- tai
seikkailuja! kuiskailtiin. Tätä juhlaa seurasi toiset perhekutsut
toistensa perästä, aina tanssia, soittoa ja laulua. Huvitteluhalu oli
tarttunut kuumeena hiljaisiin kaupunkilaisiin. Tahdottiin rientää,
ennenkuin yliopistonuoriso lähtisi pääkaupunkiin, ja niin pelattiin
tennistä kaiket aamupäivät, heitettiin keilaa, oltiin kävelyillä,
souturetkillä, päivällisillä ja illallisilla, kunnes kaikki tunsivat
olevansa kuin samaa perhettä.

Silla kukoisti ja iloitsi, sai näytellä kauniita pukujansa, olla koko
kaupungin vaateparren määrääjänä, jonka jokaista liikettä ja sanaa
tarkattiin ja yritettiin jäljitellä. Kukaan ei kuitenkaan päässyt
hänen tasalleen -- tohtori Allen välitti vain Sillasta, ja hän oli
erehtymätön kauneuden ja hienouden tuntija.

Aimoa tämä elämä rasitti. Hänellä oli omassa koulussa paljon
työtä ja vielä lisäksi kauppakoulussa iltatunteja. Keskeneräiset
tieteelliset työt vaativat myöskin aikaa ja voimia. Niinpä ei päivät
riittäneetkään, piti käyttää öitäkin. Raha-asiat vaativat työtä,
uusia tuloja, sillä matka oli ostoksineen tullut hyvin kalliiksi,
vaikka koti olikin saatu myötäjäisiksi. Aimolla oli sitäpaitse
opintovelkoja, ja viransijaisuusvuosinaan hänen oli täytynyt mennä
vekseleihin. Saatuaan ensin toverien nimiä, piti sitten tehdä
vastapalveluksia, kunnes tila oli käynyt jotenkin uhkaavaksi. Nyt hän
kyllä olisi ollut säännöllisillä tuloillaan turvattu, kunhan vain
voimat kestäisivät.

Hän vältteli huveja yhä enemmän ja istui myöhään työpöytänsä ääressä
odotellen Sillaa kotiin, kävi yhä kalpeammaksi, meni kylmin jaloin
ja pää polttavana unettomalle vuoteelleen, nousi lopen uupuneena
mennäkseen päivän raskaaseen työhön.

Silla oli ensin tyytymätön, kun ei saanut häntä kyllin usein
mukaansa, mutta pikkukaupungin intiimisyys ollen hänelle aivan uutta
oli lumonnut nuoren rouvan, ja hän liiteli kuin päiväperhonen kukasta
kukkaan.

Rehtori Allen täytti seitsemänkymmentä vuotta ja koko kaupunki
otti osaa siihen juhlaan. Hän oli kaupungin johtomiehiä, kiinni
monenlaisissa uudistusriennoissa ja yhtiöissä, laajalti tunnettu
kansalainen. Kaupungintalolla oli suuret päivälliset monine puheineen
ja ohjelmanumeroineen. Ilo nousi illalla kattoon saakka, sillä
olivathan tohtori Allen ja Silla tehneet paraansa isäukon kunniaksi.
Aimo piti mestarillisen puheen, jonka sujuva muoto ja lennokkaisuus
hurmasi juhlavieraat nostaen mielialan yläpuolelle jokapäiväisyyttä.
Puhuminen olikin Aimon vahvin puoli, ja oppilaat ihailivat hänen
suurta kykyään luoda eloa historiaan, kuvata luonteita ja henkilöiden
ulkomuotoa, antaa aikakaudellinen tausta, yhdistää monet langat
yhdeksi säikeeksi ja tunti tunnilta punoa ehyt ja ymmärrettävä
kokonaisuus arvoituksentapaisista historiallisista tapahtumista.
Hän ei tosin uskonut johtaviin aatteisiin, pysyi tosiasioissa,
joissa omalla terävällä älyllään löysi rengastumista, kohtaloiden ja
tapahtumain yhteen liittymistä. Vertaillen niiden painoisuutta, hän
kyllä oman minänsä subjektiivisuudella näki, kuinka suuret tunteet ja
kansojen ja yksityisten ihmisten pyhä innostus määräsivät kohtaloita,
mutta sittenkin myönsi objektiivinen tiedemies hänessä järjen
voiman kaiken perustaksi. Hän valmisti aina ja puhui loisteliaasti,
pukeutui hienosti eikä oppilaat keksineet mitään ivan taikka
vehkeilyn aihetta. Silla oli ollut hänen oppilaansa yhteiskoulussa ja
silmittömästi rakastunut häneen niinkuin useimmat naisoppilaat. Aimo
tiesi sen varsin hyvin ja valitsi joukosta sen, joka häntä eniten
miellytti.

Päivällinen venyi myöhään iltaan ja Aimo tunsi olevansa hyvin
väsynyt, voi huonosti ja hiipi kenenkään huomaamatta pois juhlasta
rientäen kotiin, riisuutui ja nukkui, mutta hyvin levottomasti,
heräten keskellä yötä koviin tuskiin.

-- Silla, Silla! huusi hän pimeässä huoneessa, ja kamala tunne
tärisytti häntä. Kummallinen uni taikka näky, mikä lienee ollut, oli
niin elävänä hänen mielessään, että hän tuijotti lattialle, näkisikö
siinä vieläkin paarit. Niillä hänet oli kannettu ulos pimeään yöhön,
siellä paleli ja kammotti. Sitten hänet nostettiin outoon huoneeseen
ja laskettiin leposohvalle pää hyvin alhaalla. Kaksi miestä ja nainen
kumartuivat katsomaan häntä, ja märkä vaippa heitettiin hänen ylleen.
Sitten kaikki hävisi.

-- Silla! huusi Aimo ja tuska vei häneltä voimat, ja hermostuneen
pelko, ettei kukaan sattuisi tulemaan pitkiin aikoihin, kauhistutti.
Samassa vanha palvelija Karoliina tuli kiireesti keittiöstä. Hän oli
kuullut tuskaisen huudon.

-- Onko tohtori sairas?

-- Voi, Karoliina, juoskaa pian apteekkiin ja tuokaa sieltä jääpussi
ja jäitä.

Karoliina meni ja pian sen jälkeen tuli Silla kotiin. Hän kyllä
säikähti, vaan ei menettänyt malttiaan, meni heti soittamaan
lääkärille, ja Kaisla tuli juuri kun jäät oli saatu kääreeseen.

Kuume oli korkea eikä ottanut aletakseen. Kaisla soitti
sairashuoneelle pyytäen valmistamaan leikkausta varten ja jäi itse
sairaan luo. Aimo kesti urhoollisesti aamuun asti ja kun ei tuska
hellittänyt eikä kuume alentunut, pyysi hän itse leikkausta. Tohtori
oli samaa mieltä ja sairashuoneelta tuotiin paarit, joilla Aimo
kannettiin Alfaan. Se oli yksityisen sairaala, erään neiti Hallan,
sanottiin Aimolle ja Sillalle. -- Muuta sairaalaa ei ollut, paitsi
vaivaistalolla, ja Alfassa Kaisla oli tehnyt lukuisia leikkauksia
ja saanut pienellä paikkakunnalla hyvän lääkärin maineen. Lääkäri
vakuutti, ettei tämä ollut millään tavalla vaarallinen leikkaus eikä
poikkeuksellinen, mutta kuitenkin ajoissa tehtävä. Sillaa hirvitti,
niin että tuskin pysyi jaloillaan. Ja kun Kaisla kehotti häntä
jäämään kotiin, vaipui Silla vuoteelleen ja antoi vanhan Karoliinan
hoidella itseään.

Miehet astuivat tasaisesti kantaessaan paaria harjua kohti, jonka
rinteellä sairaala oli. Aimoa hirvitti ja vilutti, mutta tuska tuntui
helpottavan ja hän vaipui hetkeksi horroksiin. Sairaalan portaissa
hän heräsi täyteen tajuntaan virkeämpänä entistään, tuntematta mitään
kipua. Hän ilmotti siitä lääkärille ja kuume mitattiin. Se oli
tuntuvasti laskenut, mutta sairaalaan hänen piti jäädä siksi, kunnes
varmemmin nähtäisiin taudin kehitys.

Joku puuhaili hänen vuoteensa pään takana ja paksut lihavat kädet
pitelivät Aimon tyynyjä. Nuo kynnettömät, tylpät sormet inhottivat
häntä ja vaistomaisesti hän käänsi päätään nähdäkseen, kenelle ne
kuuluivat, ja näki pullean poven, lihaiset kasvot ja pienet uniset
silmät, vai lienevätkö valvomisesta turvonneet. Nainen liikkui
ihan kuin kone olisi häntä kuljettanut eikä ihmisen jalat, ja Aimo
ajatteli: -- Jos hän nyt tuohon lattialle sattuisi kaatumaan, niin
siihen hän nukkuisi, siksi uniselta hän näyttää.

Mutta ihmiskone vieri koko päivän sairaalan eteisessä ja huoneesta
huoneeseen, pysähtymättä kantaen ruokaa ja vaatteita ja toimittaen
kaikenlaisia intiimiä tehtäviä. Hänellä näytti olevan koko sairaala
lihavissa, kynnettömissä käsissään.

Illalla hän vatkasi jotakin nestettä juomalasissa lusikalla ja tuoden
sen Aimolle sanoi:

-- Neiti käski teitä juomaan.

-- Mitä se on? kysyi Aimo hermostuneesti.

-- Ei se mitään myrkkyä ole, sopii juoda vaan.

-- Pitäähän minun toki tietää, mitä juon.

-- Ei täällä ketään tapeta, sanoi hoitaja äkäisenä, kohotti äkkiä
Aimoa hartioista ja kaatoi puoliväkisin nesteen suuhun. Aimo vapisi
harmista, mutta ei jaksanut vastustella ja kuume tuntui taas yltyvän.
Unijuoma vaivutti hänet horroksiin ja vasta aamulla hän heräsi. Pää
oli kauheasti raskas ja turtunut eikä hän olisi sietänyt hoitajaa,
joka oli tullut huonetta siivoomaan.

Hän oli ollut rauhassa jonkun tunnin ja ennättänyt selvitä, kun joku
avasi oven reippaasti ja sointuisa naisääni sanoi:

-- Noo, tohtori, kuinka jaksatte?

-- Kuka puhuu! huusi Aimo hurjistunein katsein ja nousi istumaan.

-- Hermia Vahlman, nykyään Halla. Aimo tuijotti naiseen kuin
ilmestykseen.

-- Hämmästytte?

-- Hermia... sanoitko sinä Halla?

-- Sanoin.

-- Oletko sinä tämän sairaalan omistaja?

-- Olen.

-- Ooh! huudahti Aimo tuntien kipua ja vaipui voimattomana tyynylle.
-- Se on taas uudistunut.

-- Hiljaa, hiljaa, vanha ystävä, meidän pitää taas olla
kärsivällisiä. Kuolema on hirmuvaltias, jota pitää mairitella. Kas
noin, mitataan kuume ja kohennetaan jääpussia.

-- Tämä on kuin jatkoa siihen...

-- Ihmiset välttelevät toisiaan ja elämä heittää heidät kuitenkin
yhteen.

Suuret ruskeat silmät imeytyivät Aimon kasvoihin ja ivallinen hymy
pehmeillä huulilla kidutti sairasta. Aimo ummisti silmänsä kuin
ylivoimaisen vaaran lähestyessä.

-- Kohtalo on hyvin oikukas vallanpitäjä, ottaa meitä toisinaan
niskasta kuin pahoja koulupoikia ja riepottaa arestiin.

Hermia soitti ja hoitaja tuli sisään.

-- Tuokaa tohtorin tee, minä hoidan häntä itse tänään. Hermia liikkui
huoneessa kuulumattomin askelin. Sininen puku oli kuin valettu hänen
jäntevälle ja täyteläiselle vartalolleen. Valkoinen kaulus kohotti
ruskean ihon lämmintä väriä ja pieni röyhelöinen pitsimyssy melkein
hukkui mustan, tuuhean tukan aaltoihin. Hänessä oli kauneuden ja
uhkuvan voiman rikkautta, oli vaikea kääntää pois katsettaan hänestä
ja Aimo tuijotti herkeämättä Hermiaan.

Hän kääntyi äkkiä ja näki Aimon kaihoisen katseen ja sanoi hymyillen:

-- Tohtori on ottanut kaikki vanhat, huonot ominaisuutensa mukaan,
eikö olisi ollut parempi jättää ne kotiin rouvalle?

Aimo puri huultaan eikä vastannut, ja kun Hermia kehotti häntä
laskemaan käsivarret kaulalleen, pujotti omat kätensä hänen
hartiainsa alle, kohenteli tyynyjä korkeammalle selän taakse ja pesi
hänen kasvojaan kuin lapsen, ei Aimo tahtonutkaan vastustaa. Kaikki
oli hekumallista kuumehouretta, voimatonta autuutta.

-- Aimo, kuiskasi Hermia lähentäen kasvojaan. Se vihlaisi sairasta ja
hän hervahti Hermian käsistä vuoteelle.

Hermia istui yhä vuoteen reunalla ja katsoi häneen. -- Sinä et
ole tosiaankaan päässyt kuumeestasi, vaikka olet ottanutkin sen
Helsingissä kapseloidun antipyriinipulverin ja nielaissut oikein
samppanjan keralla, luulen ma. Eikö se tosiaankaan auttanut? ilkkui
Hermia ja hänen pehmeät huulensa hymyilivät tohtorin kasvojen edessä
ja silmät imeytyivät hehkuvina hänen silmiinsä.

Aimo menetti hetkeksi tajuntansa.

-- Tämähän näyttää oikein vaaralliselta, huudahti Hermia.

Tee tuotiin.

-- Laskekaa tuohon pöydälle, Ida! huusi Hermia, kun hoitaja
meni ovelle, -- tuokaa minun oma kuumemittarini kamarini
akkunanpieleisestä kaapista. Se on täysin luotettava ja sanokaa
tohtorille, että hän tultuaan käy ensimäiseksi täällä.

Hoitaja toi mittarin ja Hermia otti sillä Aimon kuumeen. Tummat
kasvot kävivät keltaisemmiksi ja silmien valkuaiset välähtivät, kun
hän painui hellästi sairaan puoleen ja sanoi hiljaa:

-- Aimo, miltä tuntuu? Olinko kova? Luulin sinua vahvemmaksi.

Aimo hapuili vapisevilla käsillään viileitä, voimakkaita sormia ja
hymyili:

-- Minun on hyvä niinkuin silloin ennen, älä jätä minua yksin.

Hermia piteli kättään sairaan otsalla, kunnes hän näytti nukkuvan
ja poistui sitten kuulumattomasti. Aimo hytkähti lukon kilauksesta,
mutta vaipui puolihorroksiin antautuen kokonaan sairauden tuoman
muistojen ja nykyisyyden risteilyyn.

-- Hermia, Hermia, hän se oli maalaispappilan salinperäisessä
kamarissa Aimon sohvan edessä, otti kädestä ja katsoi suurilla,
ruskeilla silmillään pitkään ja tutunomaisesti silmiin, oli
kunnioittavainen ja hellä, käskevä ja varma kuin sairasta lasta
kohtaan. Hän poisti tuskat, mutta painoi kiitollisuuden kiduttamaan
sairaan herkkää mieltä, niin että yhä uudestaan tuli halu nähdä
hoitaja ja kietoa käsivartensa hänen kaulalleen ja itkeä ilosta
päästyään kestämästä tuskaa pitkät vuorokaudet. Mutta hellä ja
äidillinen Hermia vetääntyi aina pois eikä ollut hyvä sanoinkaan
ilmaista mitään.

-- Hermia, Hermia, sopersi Aimo ja väänteli rauhattomana horroksissa.
-- Sinä tulit kuitenkin ja nyt katson kahteen leimuavaan silmään.
Aiot olla varovaisempi vasta... ei, ei, sinun täytyy olla minua
lähellä. Silmäsi ovat täynnä leimuavaa lempeä, hymyilet, pysyt
etäällä, hyräilet hiljaa ja liikut kuin ilmassa ja kudot hellien
huolenpitojen verkon tiiviiksi ympärilleni. Tule lähemmäksi, anna
minun vain katsoa, vain katsoa silmiisi!

-- Pitääkö minun rakastaa kapaloittua miestä?

-- Sinä rakastat minua kuitenkin! Aimo heitti peiton pois päältään ja
yritti nousta ja heräsi -- vaipui melkein ääneen nauraen vuoteelleen.
-- Se nainen on velho, en saa rauhaa. Katkerat sanat pitävät
ainaisessa jännityksessä ja ärsyttävät minut sairaammaksi kuin
olenkaan.

-- Jos minä saisin lakia laatia, en jättäisi eloon ainoatakaan
raihnaista olentoa.

-- Olisinko minäkin kuolemaan tuomittavien joukossa?

-- En oikein vielä tiedä, mutta siltä näyttää. Niin hän sanoi silloin.

Hermia tuli sisään ja Aimo sanoi:

-- Se edellinen sairastamiseni palaa aina uudestaan kummittelemaan
unessani, kun vaan vaivun horroksiin.

-- Sellaiset muistot ovat aina hyvin vastenmielisiä, sanoi Hermia
terävästi ja katsoi Aimoon sivulta.

Aimon raukeat silmät avautuivat ja katsoivat suoraan ja pelottomina
Hermiaan.

-- Riippuu siitä, mitä kuvia näkee ja missä suhteessa niihin nyt on.

-- Tohtori puhuu minulle kuin luokalla oppilailleen.

-- Parhaimmista tunteista ei ole meidän kesken koskaan puhuttu
selvillä sanoilla.

-- Eikä hyvillä teoilla, lisäsi Hermia tylysti.

-- Eipä juuri, muistatko, kuinka minä kerran pyysin sinua suutelemaan
itseäni?

-- Muistatko sinä, miten minä siihen vastasin?

-- Sinä sanoit: jos sinua suutelen, pitää sinun ratkaista eräs
arvotus; ellet ratkaise, täytyy minun tuomita ja sitten rangaista
sinua.

-- Kummallista, sinä muistat sen sanasta sanaan!

-- Muistanpa vielä muutakin. Sinä lähensit kasvojasi ja katsoit
hymyillen minuun sallien suudella huuliasi ja sanoit ivallisesti: --
Lapset lakkaavat itkemästä, kun saavat tahtonsa täytetyksi. Eikä se
ollut mikään suudelma, olit kylmä kuin kivi kinoksessa.

-- Se oli kaiketi uhri parantuvalle sairaalle. Eihän vaivaisten sovi
vaatia kultakolikolta, pitää tyytyä vaskeen.

-- Niinkö se olikin? Aavistin sitä silloinkin, vaan en voinut
ymmärrettävästi selittää arvotusta, olin liiaksi rakastunut ja kärsin
kylmyydestäsi.

-- Ja luulit rakkaudeksi voimiesi ensimäistä huumaavaa heräämistä.

-- Hermia!

-- Niin, Aimo, voit olla ylpeä, sillä sinä olet ollut ainoa
rakastuneista sairaistani, jolle olen ollut armollinen.

-- Rakastuneista sairaistasi! huusi Aimo.

-- Niitä on ollut ainakin yhtä paljon kuin sinulla ihastuneita
tyttöoppilaita. Toiset heistä ovat olleet oikein tosissaan ja
vielä terveinäkin suvainneet minua muistaa. En voi valittaa
naimatarjoustenkaan puutetta, olisin voinut tehdä ehkä edullisempia
kauppoja kuin sinä.

-- Luonnollisesti, sanoi Aimo ja oli hetken vaiti, tuijottaen
Hermiaan. -- Minä tahtoisin vain tietää, oliko se meidän
ensimmäinenkin suudelmamme vain almu sinun puoleltasi!

Hermia punastui ja astui äkkiä akkunan eteen. Syntyi kuuma
äänettömyys ja kummankin sielu oli suojaton välittömässä ja
sanattomassa tunteiden vaihtelussa rakkaiden muistojen katkerasti
vihloessa.

Hermia poistui huoneesta katsomatta Aimoon.

Aimon päivä kului rauhattomassa horrostilassa, unien mutkallisissa
käytävissä, joissa Hermia häntä vainosi. Vasta illemmalla unipulverin
vaikutus hälveni ja pää oli aivan selvä, vaikka kuume olikin
kiihtynyt. Hän kuuli Hermian äänen eteisestä.

-- Ei muuta kuin puolitoista korkeintaan; jos annatte liian paljon,
ei hän nuku ollenkaan.

-- Tohtori kielsi antamasta joka ilta, sanoi hoitaja.

-- Hän tarvitsee unta, kuului Hermian suuttunut ääni.

Hoitaja tuli samassa sisään.

-- En minä huoli tuosta, sanoi Aimo.

-- Neiti käski ottamaan.

-- Minä en ota.

Hoitaja katseli ympärilleen ja kuiskasi: -- Kyllä se on otettava,
tässä talossa ei ole hyvä vastustaa. Neiti suuttuu.

-- Viekää pois!

-- Tulee ihan mykäksi, ei puhu teille luotua sanaa, katsoo vain, niin
että teidän täytyy mennä pois, vaikka siihen paikkaan kuolisitte.

-- Aijai, sanoi Aimo ja naurahti lihavan ihmisen kauhua.

-- Eikö tohtori nyt sentään...!

Aimo viittasi kädellään pois ja hoitaja meni jättäen lääkkeen
yöpöydälle. Hän ojentihe pitkäksi kivusta vapaana ja tunsi
sairauden kammon paenneen itsestään. Samassa Hermia astui sisään
ja katsoi veitikkamaisesti häneen ollen entistä tuttavallisempi.
Viehätystä lisäsi hänelle outo seurustelupuku, joka teki Hermian
muiden naisten kaltaiseksi ja Aimolle ikäänkuin lähemmäksi. Sininen
verka oli vedetty kireästi pehmeälle vartalolle ja esteettisesti
puhdaspiirteinen kaula ja pää nousi tummasta kehyksestä hurmaavana ja
terveydestä kukoistavana.

-- Me olemme hämmästynyt!

-- Alamaisenne kapinoitsee, sanoi Aimo samaan tapaan.

-- Näytät terveemmältä, entä kuume?

-- Ei hätää.

-- Suo minulle anteeksi se, mitä eilen sanoin helsinkiläisestä
kiinakapselista. Muistatko?

-- Jonka minä nielaisin eheänä samppanjan kanssa.

-- Onko sinulla ikävä rouvaasi?

-- Ihmeellistähän se on, ettei Silla ole käynyt täällä.

-- Sinä tarvitset täydellistä lepoa, sanoi Hermia ja silitteli
pehmeillä liikkeillä Aimon peittoa ja tyynyjä. Muutamat hänen
poveensa pistetyt kielot hipaisivat Aimon poskea.

-- Olen menossa konserttiin, sanoi hän ja upotti katseensa Aimon
silmiin. Autuas lamautuminen esti sairasta liikahtamasta. -- Ja
tahtoisin olla varma, että sinun on hyvä olla, etkä ikävöi täältä
pois, nukkuisit häiriintymättä aamuun asti eikä mikään sairashuoneen
yöllinen liike sinua oudoksuttaisi. Minä pyydän sinua, ota tämä
viaton lääke!

Hän painui yhä lähemmäksi ja suloinen naisellisuuden tuoksu hämmensi
sairaan. Aimo tunsi Hermian käden hartiainsa alla ja nosti omat
kätensä hänen kaulalleen. Lasi nostettiin huulille ja Aimo joi
unijuoman.

-- Kas noin, nyt sinä nukut, hyvää yötä! Hermia hävisi ja Aimoa
ellotti oma heikkous. Hän oli nyt aivan varma siitä, että Hermia
tahtoi unijuomalla vaimentaa hänen voimiaan ja tahtoaan, siten
varmimmin voidakseen viivyttää häntä sairashuoneessaan.

Seuraavana päivänä kahlehti raukeus häntä vielä enemmän kuin
edellisenä, ei voinut syödä, ei sietänyt hoitajaa, ei tahtonut tietää
mistään mitään, oli aivan turtunut. Hermia tuli vasta illalla ja
antoi Aimolle unijuoman. Kaisla oli poissa monta päivää eikä Aimo
saanut selvää vastausta kysyessään rouvaansa. Kun lääkäri tuli, oli
hän yhtä mieltä Hermian kanssa: ei kotiin, ei millään muotoa.

-- Täytyy odottaa, sanoi Kaisla ja ravisteli päätään. -- Sinä
laihdut, vanha veikko, etkö sinä syö mitään?

Aimo katsoi Hermiaan eikä vastannut. Jos hän olisi hetkisenkin ollut
lääkärin kanssa yksin, olisi asia kyllä selvinnyt, mutta Hermia ei
jättänyt koskaan heitä kahden. Sinä iltana ei Aimon tarvinnut niellä
unipulveria ja seuraavana päivänä hän oli virkeämpi. Hermia oli
kiehtovan kaunis valkoisessa liinapuvussaan, joka välkkyi pehmeänä
kuin silkki, pysytteli Aimon huoneessa koko päivän liikkuen kevyesti
ja jaaritellen iloisesti, toi kukkia ja hedelmiä, teki kaikkensa
viihdyttääkseen sairasta.

-- Meidän keittiömme ei taida oikein kyetä kilpailemaan sinun rouvasi
uuden uutukaisten herkkujen kanssa, sanoi hän piloillaan.

-- Eikö Silla ole käynyt täällä? kysyi Aimo hämillään vaimonsa
välinpitämättömyydestä.

-- Kyllä hän kävi ensimäisinä päivinä usean kerran, mutta sinähän
olet ollut perin heikko, enkä minä voinut päästää ketään luoksesi.
Älä pahastu, koetin kyllä rauhottaa lapsi parkaa. Parempihan hänen
on kotonaan Helsingissä, kun ei kuitenkaan voi sinua auttaa täällä
olollaan.

-- Onko hän matkustanut? huudahti Aimo.

-- Lapsi parka olisi tullut sairaaksi levottomuudesta
yksinäisyydessä. Helsingissä hänellä on koti ja äiti ja...

-- Niin, niin, parempi on näin, sanoi Aimo katkerasti.

-- Hän on niin nuori, sinua paljon nuorempi! Hermia laski kätensä
Aimon kädelle ja ojensi hänelle muutamia rypäleitä. -- Sitä ei sinun
pitäisi unohtaa.

Aimo huokasi ja antoi rypäleet takaisin.

-- Milloin Silla matkusti? kysyi hän kiihtyneenä.

-- Vasta eilen illalla. Tohtori Allen meni häntä saattamaan.

-- Oliko Silla sairas?

-- Olisiko se niin kummallista? Hemmoteltu lapsi, tottumaton kaikkeen
vastoinkäymiseen, ihan varmaan hän olisi täällä sairastunutkin. Minä
puhuin siitä tohtori Allenillekin, ja hän oli samaa mieltä.

-- Miksen minä saanut siitä tietää! sanoi Aimo suuttuneena.

-- Hiljaa, hiljaa, sinä et saa kiihtyä, tautisi on enemmän
hermostumista kuin luuletkaan. Sinun pitää olla levossa tavalla millä
tahansa.

-- Tulen huonommaksi päivä päivältä, sanoi Aimo katkerasti.

-- Kaikkeahan sairas kuvittelee. Minä neuvoisin sinua otattamaan pois
umpisuolen, muuten se kiusaa sinua kaiken ikäsi.

-- Mitä tohtori Kaisla sanoo? kysyi Aimo epäilevänä.

-- Me olemme samaa mieltä.

-- Vai niin te ajattelette.

-- No, ei nyt noin surkeana, poikaseni, sehän on vähäpätöinen seikka.
Kolmessa viikossa olet ihan ennallaan ja varmasti terve.

Hermia nauroi voitonvarmana.

-- Sinulla on erinomainen voima taivuttaa minut mihin tahansa.

-- Niin, näes, minä en ole koskaan sinua pettänyt. Enkö ole aina
ollut oikeassa? lisäsi hän vakavana.

-- Tarkotatko entisiä?

-- En erittäin, tiesinhän, mitä seuraisi, kun paranisit ja heräisit
oikeaan elämääsi. Sairaan tunteet muuttuvat vastenmielisiksi
houreiksi.

-- Hermia!

-- Niin, eikö muka muuttuneet?

-- En tiedä, minä tahdoin silloin unohtaa, enkä ole voinut, nyt sen
tiedän.

-- Minun tapaiseni ihmiset ovat kaviollisia peikottaria.

-- Siltä tuntuu, sanoi Aimo uhitellen.

-- Ja muutamat rakastajat ovat taikauskoisia pelkureita.

-- Entä sinun rakkautesi, mikset pitänyt kiinni minusta silloin?

-- Tahtoisitko sinä syleillä raihnaista naista? Minä olin nähnyt
sinut vain sairaana, sanoi Hermia kiduttaen Aimoa halveksivalla
hymyllään.

-- Emme ole siis toisillemme mitään velassa?

-- En neuvoisi ketään jättämään velkaansa maksamatta minulle! sanoi
Hermia säihkyvin silmin.

-- Minusta tuntuu kuitenkin kuin kuume vaivaisi meitä kumpaakin.

-- Miksi et sitten ajoissa tullut minun luokseni ja sammuttanut
janoasi!

-- Sinun laisiasi naisia ei haeta, heidän pitää itse tulla.

-- Niin, sinun laisesi mies ei sitä tosiaankaan uskaltaisi. Sinä
et tiedä, kuinka minä janoon sellaista miestä, joka jaksaisi minut
lannistaa, jännittäisi voimani äärimmilleen ja tuottaisi minulle
kärsimyksiä, nöyryytystä ja huutaisi voitonvarmana: -- Sinä olet
minun vaikka horna meidät veisi!

Hermia nauroi hermostuneesti ja katsoi kiiluvin silmin Aimoon.

-- Ei sellaista miestä taida tulla, sinä olet diabolinen. Se kuuluu
olevan sitä oikeata, suurta kauneutta ja sinussa on sitä!

-- Minun pitää siis elää voimattomien verestä, imeä ne tyhjiksi ja
heittää sitten menemään! ilkkui Hermia.

-- Sadun seireenit tekivät niin.

-- Nykyaika taitaa kasvattaa tosiseireenejä.

-- Kuka tietää, eikö jokapäiväinen verenvuodatus ole tehnyt sinua
pedoksi, sanoi Aimo.

-- Hoo, minä en tahtoisi kärpästäkään musertaa, kuolema on minusta
kauhea! huusi Hermia.

-- Mutta kun se tulee hiljaa ja hiipien, silloin se lienee
tervetullut.

-- Silloin kuolema on pelastaja ja minä kiitän sitä sairaitteni
puolesta.

-- Suuremmoista laupeutta!

-- En milloinkaan nuku niin levollisesti kuin kuoleman käytyä
sairaalassani. Aimoa värisytti.

-- Säikytkö sinä, noo, avaahan silmäsi ja katso, miltä näyttää
täysverinen hirviö!

Hän nauroi niin herttaisesti täynnä onnekasta riemua ja elämänhalua,
että Aimon kamala tunne huuhtoontui tuntumattomiin.

-- Voi teitä, oppineita ihmisiä, ette ole miehiä ettekä naisia.
Aivotyönne kuluttaa teistä kaiken polttoaineen pitäen ruumiinne ja
sielunne orjanaan. Rakkaus on teille paperille pantavia, verettömiä
kamarihaaveita. Voitte ihailla esteettisesti kauniita muotoja,
mutta elosta sykkivä ja rakkaudesta vapiseva olento on teistä
vastenmielinen ja elämän ja kuoleman kiihkeä taistelu kauhistaa
teitä. Teidän kuumeenne ei siedä raitista vettä, se tarvitsee
kiinakapselin!

Hermia oli istunut Aimon vuoteen reunalle ja katseli häntä säälien.

-- Kukin elää niinkuin jaksaa, sanoi Aimo.

-- Miksi hyväksi sinä terotat järkeäsi, kun muovailet elämäsi
puukirveellä! huudahti Hermia kärsimättömänä.

-- Tahdon saada kotirauhan ja levon voidakseni tehdä työtä, sanoi
Aimo rehellisesti.

Hermia vihelsi pitkään.

-- Ahaa, nyt minä ymmärrän! Minä olen kun olenkin pirullinen. Sinä
unohdit vain, että paholainen on kaikkein lahjakkain ihmishengen
luomista, ja että hän voi auttaa rakkaitaan suuruuteenkin.

-- Minä en janoa suuruutta!

-- Sinä janoat kuitenkin onnea, vaikka oletkin valinnut sen varjon!

-- Syytät itseäsi, sano, kumpi meistä valitsi silloin kun kohtalomme
määrättiin?

-- Olisitko sinä silloin tarkottanut totta...?

Hermian silmissä paloi ja tummalle iholle oli levinnyt lämmin puna.
Hän nousi puristaen käsiänsä yhteen. -- Minä en usko; jos kerran
rakastaa, ei luovu taistelematta!

Äänessä oli polttavaa tuskaa ja katse paloi rukoilevana Aimon
katseessa.

Aimo nousi ja veti hänet lähemmäksi. Sanaton mahti poisti ajan
kutoman verhon ja vanha kytevä tuli leimahti silmästä silmään.
Kuumissa suuteloissa jatkui nuoruuden suloinen rakkaus kypsyneenä
katkeraksi onnen janoksi.

Äkkiä Hermia riuhtaisi itsensä irti ja katsoi huohottaen Aimoon
puhuen katkonaisesti kuin peitellen omaa heikkouttaan.

-- Sinä olet -- tosiaan tulinen -- voisi luulla oikeaksi mieheksi! --
Hän nauroi hermostuneesti ja iva välähti katseessa. -- Ellet olisi
sairas, voisin suuttua rohkeudestasi -- taikka ehkä sinä vain tahdoit
antaa almun vanhallepiialle!

Aimo veti häntä lähemmäksi.

-- Ei, ei, enhän minä tahdo olla myrkyllinen. Tahtoisin uskoa tähän
suloiseen houreeseen. Minä janoon rakkautta. Tahtoisin löytää sen
miehen... puhun tyhmyyksiä.

-- Ole kerran itsesi!

-- Itsenikö? Silloin minä olisin naisraukka. Minä ikävöin lasta, omaa
lasta!

Tunnustus tuli niin äkkiä ja intohimoisesti, että Aimo irrotti hänet
syleilystään ja katsoi häneen tutkivasti.

-- Niin, minä tahdon kerran olla oma itseni vaikka vain tämän ainoan
hetken. Minä en ole voinut tunnustaa tätä kellekään muille kuin nyt
sinulle. Tahdon omistaa yhden ihmisen täydellisesti, varmasti, yksin.

-- Rakkaus yhdistää kaksi ihmistä täydellisesti. Äiti ei koskaan
omista lastaan sillä tavalla.

-- Minä omistaisin!

-- Tyranniseeraisit!

Tunne oli loihtinut onnen soinnun Hermian ääneen ja puhtauden
valokehä ympäröi hänen kukoistavaa kauneuttansa, kun hän risti
kätensä ja kohotti katseensa. -- Ei, ei, minä palvelisin, hoitelisin,
opettaisin vain kaunista. Hän painaisi pienen nyrkkinsä minun
niskalleni ja sanoisi: -- äiti, minä tahdon! Sellainen luja
pikku nyrkki olisi minun lakini ja valtakuntani. Se olisi minun
ylösnousemukseni! Ei, ei, älä sano mitään -- anna minun uneksia
loppuun kaunis unelmani. Minä tahtoisin olla onnellinen edes yhden
päivän, kaksi, viikon, ehkä kuukauden. Silloin olisin jo rikas,
voisin rakastaa lastani punastumatta. Se olisi silloin omani, ihan
omani, sieluni lapsi!

-- Eikö isän?

-- Isän?

-- Niin, niin, isän?

-- Luuletko sinä, että toinenkin voisi omistaa minun lapseni?
Kuuletko, minun oman lapseni? Ei, tuhat kertaa ei! Hän itki
hermostuneesti.

-- Hermia raukkani, sinä et tosiaan voisi jakaa, sanoi Aimo hellästi
ja katsoi hänen ohitsensa nähden sisäisen silmänsä edessä oman
vaimonsa lapselliset, avomieliset kasvot.

Hermia seurasi hänen katsettaan ja luki hänen ajatuksensa, hypähti
ylös ja katsoi Aimoon terävästi.

-- Jos jaksaisin uskoa edes yhden päivän sinun rakkauteesi. Minusta
tuntuu kuin näkisin sinun lävitsesi. Sinä vertaat nytkin minua siihen
toiseen. Hänellä on pieni nykeröinen nyrkki ja sen hän painaa sinun
niskaasi. Se on sinun omasi ja se osaa jakaa!

-- Silla on herttainen lapsi.

-- Minä vihaan kaikkia nuoria tyttöjä. Ne ovat kuin silmättömiä
kissanpoikia, vaappuvat sinne ja tänne, avaavat suunsa ja silloin
siihen pitää tulla ruokaa. Ja armas, kun ne saavat silmät, silloin ne
heti äkkäävät -- oman häntänsä ja tavottavat sitä hurjassa pyörinässä.

-- Sinä olet hauska.

-- Ja silloin te hurmaannutte ja rakastutte! Mutta sitten...

-- Noo, entä sitten?

-- Siitä kissanpojasta voi sukeutua tiikeri -- oikein verenhimoinen
tiikeri!

-- Sinähän äsken juuri toivoit itsellesi tuollaista hauskaa olentoa.

-- Minun tyttäreni astuisikin kaikkien muiden pään tasalla.

-- Niin kai jokainen äiti uneksii omasta lapsestaan.

-- He uneksivat, mutta minä sen tekisin!

-- Voimaa ja kykyä sinulla siihen olisi, jos se auttaisi.

-- Auttaisi varmasti.

-- Ei! sanoi Aimo jyrkästi. Sinulla ei olisi rakkautta.

-- Luuletko kalan veren valuvan minun suonissani ja rakkauteni
uupuvan.

-- En suinkaan, sinä rakastat -- itseäsi!

-- Aimo!

Hermia oli kääntynyt äkkiä ja seisoi suuttuneena vuoteen ääressä,
mutta samassa vääntyi hänen suunsa ivan hymyyn.

-- Ihminen on sentään kehno kapine. Tässä olen rupattanut kuin
hupakko ja paljastanut itseni. Huh, eikö totta, sellaisen jälkeen
tuntee itsensä hyvin noloksi? On kuin mikä tyhjäksi kolistettu
kultasäkki, arvottomana pois heitettävä!

-- Sinä tahdot voittaa rakkauden jumalattaren suosion ilman uhria. Se
ei koskaan onnistu.

-- Ahaa, sinä luomakunnan herra, nöyryyttä, nöyryyttä, tyttöseni!
Minä kiitän sinua äsken antamastasi lahjasta ja teen uhrin, ehkä
rakkauden jumalatar sitten leppyy ja lähettää minulle sen -- oikean!

-- Puhut arvotuksia.

-- Sinun täytyy saada tilaisuus unohtaa minut sitten taas, kun täältä
selviät, ja muistella tätä ilkeänä horrosaikana ja minua kamalana
painajaisena!

-- Heitä tuo iva, se tappaa minut! Tiedän kyllä saavani maksaa tämän
kalliisti. Se ensimäinen suutelo sytytti tulen, joka on kuihduttanut
minua vuosikaudet, ja tämä toinen voi viedä henkeni!

-- Ja kuitenkin sinä uskalsit suudella, sinä ylväs sankari, vaikka
tiesit varmasti, että se kostetaan. Se kostetaan, ole varma siitä!

Hermian kellertävä iho muuttui vihreäksi ja silmien valkuaiset
välähtivät.

-- Olet rehellinen, sanoi Aimo katsoen häneen kylmästi.

-- Rehellisyys ennen kaikkea lemmentaistelussakin. Me voimme kyllä
kaatua hyvälläkin veneellä, mutta tahallaan ei saa mennä pohjaan,
pitää yrittää pysyä pinnalla vielä kuoleman kuilussakin. Elämä on
toki sen arvoinen!

-- Minä en ymmärrä sinua.

-- Sinä et ole rehellinen. Sinä rakastat minua etkä tahdo myöntää
sitä. Olet raukka! Sellainen raukkamaisuus on kuolemansynti. Minä en
anna sinulle sitä anteeksi. Ennen soisin...! Hyvää yötä!

-- Hermia, Hermia!

Hän kääntyi ovessa ja katsoi Aimoon.

-- Sano minulle, vertasitko sinä äsken minua siihen toiseen?

-- Miksi sinä sitä oikeastaan kysyt?

-- Eikö minulla ole oikeutta kysyä?

-- Tavallansa.

-- Vai tavallansa, mutta minä tahdon tietää varmasti, saneli Hermia
hitaasti ja puristi kätensä nyrkkiin.

-- Rakkaudessa on aina vuoksi ja luode.

-- Tiedätkö, Aimo, minä olen vannonut itselleni pyhän valan.

-- Pitääkö minun saada se tietää?

-- Pitää. Sinun täytyy olla varmasti selvillä itsestäsi, kun jätät
tämän sairaalan: minä vaiko se toinen! Hyvää yötä!

Hermia meni.

Yöllä Aimo sairastui ankarasti ja seuraavana päivänä häntä
valmisteltiin leikkausta varten. Hermiaa hän ei nähnyt sinä päivänä,
mutta kuuli hänen väsymättömien askeleittensa kopinan pitkässä
käytävässä leikkausta varten järjestäessä. Aimon korva oli tottunut
erottamaan hienoimmatkin äänen vivahdukset ja liikkeet ympärillä
ja hänen hiljaisessa huoneessaan ne nostivat kiduttavan kaiun.
Kimeä huuto, naisen ääni, vihlaisi halki hiljaisuuden ja sitä
seurasi voihkiva valitus täyttäen melullaan sairaalan. Se eteni ja
heikkeni vähitellen ja kaikki oli hiljaa. Hetken kuluttua jokin ovi
avautui ja miehen turtunutta mörinää säestivät raskaat, laahustavat
askeleet Aimon oven takana leikkaushuoneeseen. Aimoa ellotti ja
kylmä hiki nousi iholle ja jännittyneenä hän seurasi liikkeitä kuin
omaa kuolemantuomiotaan kuunnellen. Sitten kaikki vaikeni, oli
kuolonhiljaista tuntikaudet. Kukaan ei käynyt häntä katsomassa,
mitään hän ei saanut nauttia. Kolottava kipu tuntui ruumiissa ja
ammottava tyhjyys paisui muodottomaksi möhkäleeksi ja muuttui
Hermiaksi, joka painoi häntä yhä syvemmälle ja syvemmälle, kunnes hän
hätkähti ja heräsi kuin pohjaan pudonnut.

Seuraavasta päivästä hän ei paljoa tiennyt, oli kuin turtunut
kuumeesta ja kivusta. Hän hoippui kylpyyn, pukeutui pitkään paitaan
ja sukkiin. Hoitaja auttoi häntä leikkaushuoneeseen. Siellä oli
vastassa kaksi lääkäriä, Hermia ja pari muuta hoitajaa. Aimo hätkähti
ja muisti unessa näkemänsä saman nahalla päällystetyn pöydän, märän
villavaipan ja ihmiset. Hän nousi itse pöydälle, kostea huopa
heitettiin hänen päälleen ja Hermia kumartui hänen ylitsensä ja
painoi nukutuskoppaa suulle.

-- Ei niin äkkiä, sanoi Aimo ja työnsi pois ellottavaa koppaa, --
minä itse hengitän hiljaa... hiljaa...

-- Onko rihma ja neula valmiina? kuuli hän lääkärin kysyvän.

-- Valmis en, sanoi Hermia. -- Ai, minä en muistanutkaan ostaa
kummisormia!

-- Kuinka käy, kun ei ole kummisormia, mutisi sairas.

Sitten kaikki hävisi.

       *       *       *       *       *

Joku piteli häntä leuasta ja huusi: -- Herätkää, tohtori!

Häntä paleli ja janotti eikä suu tahtonut puhua.

-- Antaa nukkua vain, kyllä hän tähän kurjuuteen ennättää herätä,
sanoi lääkäri.

-- Hän voi nukkua ainaisesti, sanoi Hermian ääni aivan lähellä.

-- Antakaa hänelle joku teelusikallinen vettä suuhun, niellä ei saa
mitään, kuului lääkärin ääni.

Aimo kuunteli nyt vain omaa tuskaansa, joka oli kiihtynyt ja
muuttanut vatsan pohjaan.

-- Janottaa, sanoi hän, mutta kukaan ei kuullut, vaikka kaksi ihmistä
seisoi lattialla. Kummallista, kuinka huone oli muuttunut. Olihan
tuossa samanlainen akkuna ja hänen omat kirjansa pöydällä, kello
ja sama pesupöytä kuin ennenkin. He olivat varmaan kantaneet hänet
toiseen huoneeseen leikkauspöydältä, toiselle puolelle käytävää.
Sänkykin oli nyt toisinpäin kuin siellä entisessä huoneessa. Siellä
oli ollut ihana olla, suloinen elämän lepo ja herttainen lämpö.
Täällä oli kolkkoa ja tuskallista. Joku tuli lähelle ja hän yritti
jälleen sanoa: -- janottaa.

Nainen ymmärsi ja antoi hänelle teelusikalla vettä ja huusi:

-- Ei saa niellä, pitää sylkeä pois, kun on kastanut suuta.

-- Lieneekö tuo Hermia, ajatteli Aimo eikä jaksanut käsittää. Tuska
vatsanpohjassa piti vallassaan vieden muun tunnon.

-- Kovin on heikko, kuuli hän naisäänen sanovan toiselle.

Taas kului pitkä aika kolottavassa tuskassa, liikkumattomuudessa ja
tukehuttavassa janossa.

-- Kummallista tämä on, sanoi jokin ääni. -- Suutari on paljon
virkeämpi, vaikka hänen haavansa jätettiin auki ja tämän pitäisi olla
parempi, koska se neulottiin kiinni.

-- Minä olin mukana leikkauksessa enkä ole sen kauheammassa paikassa
vielä eläissäni ollut.

-- Kuinka niin, olethan sinä nähnyt jo satoja.

-- Tohtori kirosi ja oli äkäinen koko ajan, hän oikein kipinöitsi
vihasta, ja neiti oli kalpea kuin kuolema, väliin vaan muljautti
silmiään. Katsos, se kone, termogaattori, miksi ne sitä sanovat, ei
toiminut, pumppu oli mennyt rikki. Tohtori tahtoi polttaa jotakin
haavassa eikä saanut rautaansa kuumaksi. Silloin hän tarttui itse
koneeseen, itse, arvaas, puhtailla käsillään ja sitten hän taas
piteli haavaa. Sano minun sanoneeni, sinne voi tulla mätää. Ja kuinka
hän pumppusi! Me luulimme kaikki sen räjähtävän.

-- Kenenkä syy sitten oli, että pumppu oli rikki, mahtoi katsoa itse.

-- Tohtori luotti neitiin.

-- Eikö sitä katsottu ennen leikkausta?

-- Ei, kun ei sitä ole hiljan käytetty.

-- Se raukka valittaa, lieneekö sillä tuskia.

-- Kyllä kai, haava vedettiin liian kovasti kiinni, ja se ajaa
varmaan fisteliksi. Sen sanoi tohtori itse. Mutta älkää sanoko tästä
sairaalle, jatkoi sama ääni. -- Kun se nyt edes heräisi kunnolleen.

-- Hyvin se on Hintti-Heikki siihen karvansa lyönyt, sanoi toinen
ääni. -- Minä pelkään jäädä kahden hänen kanssaan koko yöksi.

Mikä se Hintti-Heikki oli, ei Aimo oikein jaksanut tajuta, mutta nimi
vasaroi: Hintti-Heikki, Hintti-Heikki, pitkän aikaa.

Lääkäri tuli vielä myöhään illalla ja ihmetteli sairaan huonoa tilaa.

-- Onko tuskia?

-- Särkee vatsanpohjassa taukoamatta, sanoi Aimo tuskin kuuluvalla
äänellä.

-- Se on haavan alapäässä. Kyllä leikattu haava usein särkee, ei se
mitään, ole levollinen vain.

-- Mitä kello on? kysyi Aimo, sillä aika tuntui toivottoman pitkältä.

-- Kymmenen, sanoi tohtori.

-- Minä en enää jaksa kestää tuskia, antakaa minulle jotakin
lieventävää.

-- Onko hän ollut kauan hereillä, kysyi lääkäri naisilta.

-- Ehkä kymmenen minuuttia, sanoi toinen naisista.

Tämä ijäisyys oli siis kestänyt vain kymmenen minuuttia. Kyyneleet
nousivat silmiin ja kipeällä kateudella hän ajatteli suutaria, joka
oli päivällä leikattu.

-- Onko suutarillakin tuskia? kysyi hän ääneen.

-- Ei suinkaan, sanoi nainen ja katsoi tohtoriin.

-- Onnellinen mies, huokasi Aimo.

-- Antakaa hiukan morfiinia, sanoi tohtori ja poistui. Jotakin
pistettiin Aimon reiteen ja kohta sen jälkeen tuli suloinen hetki,
makean levon huumaus, aivan kuin elämä olisi kuumana ja hekumaisena
valunut avatuista suonista lämpöiseen veteen ja hän itse noussut
keveisiin ilmakerroksiin. -- Äkkiä tuli sulku. Tuska alkoi uudestaan
tärisyttäen ylenannoiksi.

-- Ei sille morfiini sovi, sanoi nainen.

Aimo tahtoi kestää ja vetääntyi omaan itseensä valittamatta.
Kaikki poistuivat, mutta toinen naisista palasi pian tuoden suuren
turkin tullessaan. Aimo riemastui luullen saavansa sen peitokseen,
sillä huoneessa oli hyvin kylmä ja häntä paleli. Nainen kietoi sen
ympärilleen ja veti nojatuolin vuoteen viereen asettuen mukavasti
turkkiin käärittynä valvomaan. Lämmin turkki teki pian tehtävänsä ja
nainen alkoi nuokkua istuallaan ja horjahti sivulle ojentautuen Aimon
jalkojen päälle pitkäkseen.

Aimo tunsi ruumiissaan riipaisun ja sitten hirveän kolotuksen
haavassa ja koko olennossaan aivan kuin veitsellä olisi viillelty
ristiin rastiin. Hän huusi voimiensa takaa:

-- Herätkää, herätkää!

Kylmä hiki ja kauhu tuppasi tukehuttamaan, mutta hän turrutti itsensä
kestääkseen taikka kuollakseen. Yhdentekevä, jos niiksi on, päätteli
hän epätoivoisena. Nainen makasi painavana ja elottomana kuin kivi
hänen jaloillaan.

Tuskan aallot nousivat ja laskivat kohotellen pinnalle irvisteleviä
naamoja. Toisinaan hän näki väläykseltä kaksi suurta, ruskeaa silmää.
Niiden kylmä kiilto ahdisti henkeä tukehuttavasti. Mitä on kuolema?
kysyi Aimo niiltä. -- Suloista lepoa, ainaista unta! Ja nyt hän huusi
lakkaamatta: -- Hermia, anna minulle kuolema! niinkuin myrskyssä
huudetaan hengen edestä.

Hän huusi tuntikaudet, tuskallisen ijäisyyden yön, niinkuin hän luuli.

Nukkuva nainen hänen jaloillaan oli mahdoton poistaa, mahdoton kestää.

Äkkiä paino nousi jaloilta kuin temmattuna, ja huojennuksen kyyneleet
nousivat Aimon silmiin tuskan vähetessä. Hän näki hämärässä Hermian
tumman pään ja naisen tuolissaan istumassa.

Aimo osotti naista: -- Viekää pois! Tappaa minut! Painoi jalkoja,
hirveä tuska!

-- Tiedän, ystävä kulta, mutta hän tahtoi estää teitä liikkumasta.

-- Pois, pois, huohotti Aimo rukoilevalla äänellä.

-- Minä en saa jättää teitä yksin eikä minulla ole muita yöhoitajia.
Hyvää yötä, ystävä parka, rohkeutta ja kärsivällisyyttä; jos
voitetaan aikaa, voitetaan elämä, sanoi Hermia virallisesti aikoen
poistua.

Pelko ahdisti jälleen Aimoa ja hän tarttui heikoin voimin Hermian
käteen pidättääkseen häntä, mutta Hermia irrotti kätensä varmasti,
ja Aimo liukui jälleen avuttomuuden ja yksinäisyyden kammottavaan
kuiluun, missä ijäisyyden aavistus syntyi. Kello löi jossakin
yksitoista. Oli siis kestetty yksi tunti.

Yön hiljaisuus oli alkanut eikä huoneessa palava lamppu voinut
haihduttaa hämärän huntua. Se tuntui verhoavan ympäristöä ja aikaa
sulattaen entisyyden ja nykyisyyden suureksi tyhjyydeksi. Se oli
kuin usvaa, nousi ja laski, haihtui ja kerääntyi. Äkkiä hän oli
olevaisuudessa, tunsi kivun kipinän. Se paisui ja paisui tuskan
laineiksi, jotka veivät tunnon ja tajunnan, velloivat kuiluissaan
ja kukkuloillaan, missä sielun silmille häämötti ijäisyyden meri.
Unhotus kääri huntuunsa entiset ja nykyiset, siirsi ne kauas pois,
missä ne häämöttivät pieninä ja outoina. Aika lakkasi olemasta.
Tyhjyyden hämärä läheni... läheni. Tajunta sanoi: -- kuolema tarjoo
kättä. Tahdotko? Ja hämäryys kuljetti häntä kuin siivillä... Ei,
ei! Ja tuska riipaisi elämään rautaisilla pihdeillä. Se silpoi kuin
tulisilla miekoilla ja huuhteli haavat polttavilla laineilla. Ja
tajunta huusi: -- kuolema, kuolema, anna lepoa, rauhaa!

Mutta hämärästä nousi hiljainen ääni: -- elämä... Se kasvoi ja
varmeni, se voitti tuskan äänekkäät huudot ja kuiskasi tajunnalle: --
kuljit kuoleman portin sivutse.

Kärsimysten yö oli kestetty ja elämä sairaan ympärillä alkoi. Hänen
tajuntansa rautainen jänne pysyi vireissä ja kasvoi voimassa.

Lääkäri tuli aamulla ja katseli häntä mutisten: -- huono väri, huono
väri, ja sanoi ääneen: -- oletko nauttinut mitään?

-- Vettä, sanoi Aimo.

-- Miksei ole annettu marjamehua taikka lihalientä? kysyi mies
tuimasti.

-- Ei neiti ole käskenyt.

Lääkäri kävi tulipunaiseksi ja poistui huoneesta. Hetken kuluttua
tuotiin mehua. Se oli suloista ja ihmeekseen hän huomasi, että
kuoleman kynnyksellä punaisen nesteen pisara voi tehdä autuaaksi.
Juotuaan muutaman lusikallisen haihtui sumu ja hän osasi selvemmin
puhua.

Kahdeksan vuorokautta oli elämä kuitenkin hämärää, vaikka kipu
väheni tuntumattomiin. Hän luuli vaan olevansa viety johonkin
ikävään ja kolkkoon huoneeseen toiselle puolelle käytävää, ja hän
oli kovin väsynyt aina, vaikka nukkuikin toisinaan hyvin. Hoitaja
mittasi ruumiin lämmön ja kirjotti sen paperille. Tohtori katsoi
sitä käydessään ja oli levollinen. Eräänä aamuna Aimo otti itse
lasin kainalostaan ja katsoi sitä. Se näytti korkeaa kuumetta. Hän
ei uskonut, ravisti mittaria ja pisti uudestaan kainaloonsa. Se oli
jo noussut lähelle kolmeakymmentä yhdeksää, kun hoitaja äkkiä tullen
huoneeseen nykäisi sen häneltä ja huusi:

-- Ei tohtori saa koskea mittariin!

-- Käskekää neiti tänne, sanoi Aimo ankarasti.

Hoitajan täytyi totella ja Hermia tuli.

-- Minulla on kuumetta, soittakaa Kaislalle!

-- Ei suinkaan, sanoi Hermia ja mittasi itse.

Hoitaja katosi huoneesta sivulleen vilkkuen.

Hermia oli vaiti ja katsoi Aimoon tutkivasti.

Kaisla tuli, tuoden mukanaan kaksi Aimolle outoa miestä. Lienevät
olleet lääkäreitä, joita harvinainen haavan avaaminen houkutteli.
Huoneessa oli paljon väkeä ja Aimosta tuntui kamalalta päiden outojen
ihmisten läsnä ollessa kärsiä tuskia, jotka hän tiesi johtuvan
hoitajiensa rikollisesta huolimattomuudesta. Haava leikattiin auki,
sillä mätä oli voinut tunkeutua vatsaonteloon. Aimo kesti tuskat
puristaen taaskin tarmonsa kireäksi rautajänteeksi. Kylmä hiki nousi
otsalle ja suu kuivui sietämättömästi. Lääkäri vakuutti, ettei tämä
niin kovin koske, sillä eihän vatsassa ole paljon hermoja. Aimo oli
kuitenkin toista mieltä. Lääkärin selittelevät sanat leikkauksen
menosta ja kaikkien noiden vieraiden ihmisten tunnoton tapa katsella
häntä kuin persoonatonta teuraseläintä ellotti häntä. Mieli katkerana
hän kesti hyvin tietäen, että hänen tuskiansa pidennettiin ja hyvin
heikkoja voimia rasitettiin parin miehen tiedonhalun tyydyttämiseksi.

Hän kaipasi ihmistä, johon olisi voinut turvautua, sillä täällä oli
hän persoonaton olio, hoitajien ja lääkärin mielivallassa: tapahtui,
mitä tapahtui, hänen elämänsä oli höyhenkevyt heidän käsissään. Nyt
hän tiesi olevansa sidottu kuudeksi viikoksi vuoteeseensa, ehkä
kauemmaksikin.

Hänen kuulonsa herkistyi ja ulkonaisten tapahtumain seuraaminen
kävi tuskallisen tarkaksi. Hän tuli osalliseksi kaikesta sairaalan
kurjuudesta, kärsimysten terottamalla huomiollaan tajuten, kuinka
paljon siinä oli luonnon välttämättömyyttä ja kuinka paljon hoidon
lemmettömyyttä ja vaillinaisuutta. Tila oli täydellinen inferno.
Aimon aivot mittailivat unettomina öinä tätä kärsimysten pohjatonta
merta; oliko se välttämätöntä, oliko se ihmisjärjen arvoista? Eikö
se kuulunut siihen hyveettömyyden yöhön, joka pimeyteensä nielee
nykyiset suuret keksinnöt ja tieteen tulokset?

Viikot matelivat pitkinä ja katkerina. Hän mittasi minuutit, tunnit,
päivät ja viikot ja aika eteenpäin tuntui sietämättömän pitkältä.
Häneltä oli kielletty kaikki liikkuminen, heikkojen elinvoimien
käyttäminen ajatuksiinkaan. Ja estääkseen niitä itseään kiusaamasta
hän löi tahtia kellon naksutukselle äänettömästi toistaen: -- la, la,
la, la!

Mutta kielteinen elämä nosti ankaria elämänkysymyksiä, siirsi vanhan
käsityksen siitä ja sen arvosta uuteen uraan. Kysymykseen: mitä
rakkaus on? -- se vastasi tyynesti: elämän sunnuntaita, elämän pohja,
jos se on sopusointuista uhrautumista. Ja kysymykseen: mikä on elämän
päämäärä? se vastasi: työ!

Hän tunsi noutaneensa nämä vastaukset kuoleman portilta ja niiden
vanha totuus oli hänelle aivan uutta ja suurta tietoa, jonka hän nyt
tiesi muuttuvan eläväksi elämäkseen tinkimättä ja suurimpana onnenaan.

Hän näki nyt selvästi erehtyneensä uskoessaan intohimojensa sokeaan
voimaan ja kiusatessaan itseään niillä. Hänen rakkautensa Hermiaan
oli ollut vain rakkauden varjo ja sellaisena voimaton ja hedelmätön,
kykenemätön jalostamaan Hermiaa taikka häntä itseään.

Hän oli heikko, niin heikko, että kyyneleet valuivat hänen
kasvoilleen, kun tämä uusi vapautumisen tunne risteili hänessä. Ja
kuitenkin hän nyt tiesi omistavansa enemmän voimia kuin terveytensä
parhaina päivinä.

Hermia oli leikkauksen jälkeen käynyt Aimon huoneessa vain lääkärin
seurassa. Oli paljon sairaita ja leikkauksia, joissa hän aina oli
mukana, mutta sittenkin Aimo huomasi hänen välttelevän tahallaan.
Sitäpaitsi hän tuntui olevan jostakin syystä suunniltaan. Haavaa
puhdistettaessa Hermia ojensi aseita ja siteitä lääkärille ja
tekeytyi aivan kuin ei Aimoa olisi ollut ollenkaan, antoi Kaislalle
loistavia silmäyksiä ja puoliääneen lausuttuja sanoja.

Aimo nauroi sydämessänsä ja säälitteli Kaislaa, joka näytti ihan
sokeasti lentäneen hämähäkin verkkoon.

Aimo yritti kääntää Kaislan huomion muihin asioihin ja sanoi: --
Minä tahtoisin kylpeä. Olen ollut kahdeksan viikkoa pesemättä
tässä komeassa sairaalassa ja tunnen rintani, käsivarteni ja pääni
polttavan pelkästä likaisuudesta.

Kaisla katsoi häneen, katsoi Hermiaan. Hermian silmissä välähti ja
hänen leukansa paisui kaksinkertaiseksi.

-- Ei ole nostajia, sanoi hän tylysti.

-- Nostetaanhan täällä joka päivä ihmisiä huoneestaan
leikkauspöydälle ja sieltä pois.

-- Sehän on aivan toista, sanoi Kaisla parka yhä silmäillen Hermiaa.

Hermia hymyili jälleen ja näytti voivan erinomaisen hyvin. Kasvojen
tervettä, kellertävää väriä kohotti hänen pukunsa tumma puna. Aimo
ihmetteli vaatteen pohjatonta pehmeyttä. Se ikäänkuin imi katseen
itseensä ja piti sen levossa. Vaikka hän nyt katseli Hermiaa toisilla
silmillä kuin ennen, täytyi hänen myöntää ulkonaisen loistavuuden ja
sielullisen älyn tehneen lujan liiton vallottaakseen ihmisiä. Tuo
häikäisevä kauneus saattoi muuttua hurmaavaksi viehkeydeksi milloin
tahansa, kun vain ilmestyisi se oikea rosvo, joka osaisi sanoa:
sesam, sesam, aukene!

-- Tohtori Vaski on hermostunut, sanoi Hermia.

-- Olisiko se kumma? sanoi Aimo levollisesti.

-- Puhutaan tästä joskus toiste, sanoi Kaisla ja avasi oven, mutta
pysähtyi kuin olisi unohtanut jotakin ja katsoi Hermiaan. Hermia ei
ollut huomaavinaan ja jäi huoneeseen Kaislan poistuttua.

-- Noo, Aimo, kuinka nyt kuuluu?

-- Niin, miltä minä näytän?

-- Sangen pestyltä, vaikka Kaislalle kantelit. Se on turhaa vaivaa.
Minä määrään täällä. Lääkärit saavat tyytyä ja tyytyvät.

Aimo oli vähällä vastata purevasti silmäyksien voimasta, mutta Hermia
olisi voinut luulla sitä mustasukkaisuudeksi. Hän sanoi siis vain:

-- Miksi sinä rupesit sairaanhoitajaksi, et sinä siihen sovi.

-- Niin sanoi minulle kirurgissa ylihoitajatarkin, kun kerran
kaatelin konjakkia miehen suuhun, joka oli maannut kuolleena kaksi
tuntia. Konjakki valui pitkin suupieliä ja minä luulin miehen
ilkkuvan itseäni.

-- Sinulla ei ollut tälle alalle tuotavana mitään uutta eikä
sinulla ole mitään vanhan ajan naisen hyvää puolta, tarkotan työn
uskollisuutta ja alttiutta.

-- Sillä ei pitkälle pääsisi. En ole koskaan kysynyt, oliko minulla
taipumuksia. Olen hyvin terve ja sairaat ihmiset herättävät
uteliaisuuttani. Ja minä olen tyytyväinen, mitä enemmän sairautta ja
valitusta, sitä paremmin minä voin. Eiköhän se liene paras todistus
minun kelvollisuudestani sairaanhoitajana?

-- Sitä en minä mene arvostelemaan, sanoi Aimo. Niinkuin täällä, niin
lienee muuallakin, ei parempaa eikä pahempaa.

-- Näkisitpä sinä vaivaistalojen sairaalat ja yleiset sairaalat!

-- Hyvyys ja säälintunne ovat karkotetut sairaaloista, tarkotat kai?

-- Huiii, vihelteli Hermia, -- kuka jaksaisi sääliä satoja sairaita?
Ei, kiitoksia. Jos ne olisivat sympaattisia -- ehkä. Sinua voidaan
kohdella toisin...

-- Ja kuitenkin olen minä kärsinyt enemmän huolimattomuudesta ja
lemmettömyydestä kuin kukaan täällä.

-- Noin luulee jokainen sairas, he eivät vain uskalla siitä puhua,
sanoi Hermia katsoen sivulle.

-- Eivät uskalla, miksei?

-- He makaavat voimattomina vuoteillaan, täydellisesti meidän
vallassamme! sanoi Hermia ja puristi kätensä nyrkkiin. -- Minä olen
vallanhimoinen ja kostonhimoinen!

Hän nauroi ja silmät loistivat sisäisestä voimasta.

-- Minulla on sellainen valtava halu kiduttaa sinua kertomalla
itsestäni kauheuksia, purkaa kaikki pirullisuuteni.

-- Se kuuluu kai kostonhimoosi.

-- Ehkä, mutta minä tiedän, että sinä pysyt vaiti.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Sinä rakastat minua.

-- Parasta on olla siitä puhumatta.

Hermia vilkaisi Aimoon, hymyili ja jatkoi: -- Tiedätkö, kuinka olen
saanut tämän sairaalan?

-- Mahdotonta tietää sellaista.

-- Meitä oli ensin kaksi. Eräs naislääkäri pani tämän alkuun, mutta
hänen täytyi väistyä.

-- Sinun tieltäsi.

-- Niin, hän yritti kyllä hyvällä ja kovalla saada tästä
ihannesairaalaa ja torui minua joka päivä telefonissa. Minä laskin
puhetorven hiljaa koukulle ja annoin hänen torua. Hän toi sairaita.
Minä ihmettelin, miksi he olivat valinneet sellaisen lääkärin.
Sairaat menivät toiselle lääkärille. Tohtori parka väsyi ja möi
tappiolla osansa, siirtyi toiseen kaupunkiin ja siellä hän menestyy
hyvin. -- Minkä pahalle voi, parasta on olla siihen koskematta.

-- Et usko, kuinka sellainen virkistää.

-- Onpa sinulla erinomainen tapa urheilla nujertamalla ihmisparkoja.

-- Oo, ei se nyt niin aivan jokapäiväistä urheilua ole. Ainoastaan
jos se hyvin kannattaa, jos...

-- Noo...?

-- Tiedätkö sinä, miksi saat maata yhdeksän viikkoa, vaikka koko
juttu piti olla selvä kolmessa?

-- En oikein.

-- Otaksutko jotakin?

-- Minä en tahdo sitä ajatella.

-- Minä tahdon kuitenkin puhua. Minä sanoin sinulle kerran liian
paljon enkä voinut jäädä siihen, mihin silloin jäin, ennenkuin sinä
sairastuit uudestaan.

-- Ja kuitenkin oli minun tunteeni sama kuin sinun tunteesi.

-- Ehkä hetken, mutta sitten... niin, minä tunsin sen. Sinä ajattelit
sitä toista. Minä en voinut sitä kestää. Siitä täytyi tulla
täydellinen loppu taikka sitten...

-- Sinä olit oikeassa.

-- Sinä et tajua, mitä minä tarkotan. Samantekevä, saat sen kuulla
selvin sanoin. Sinun piti ostaa minut kuoleman uhalla. Vasta silloin
minä toivoin saavani uskoa sinuun!

-- Kuoleman uhalla...?

-- Kuoleman uhalla, Aimo, kuoleman uhalla! Sano, puhu, anna minun
kuulla yksi ainoa sana!

Armahda minua! Minä olen ollut hirveässä tuskassa sinun tähtesi!

Hermia heittäytyi polvilleen vuoteen viereen ja piteli Aimon kättä.

-- Hermia, sinä sanoit silloin tunteneesi, että minä ajattelin sitä
toista. Sinä olit silloin oikeassa. Ja nyt minä... Eihän minun
tarvitse sanoa sitä sinulle?

-- Sano se kuitenkin.

-- Minä en sinua rakasta.

Hermia sulki silmänsä ja kellertävä iho vihertyi. Hän nousi
vaivaloisesti ja kääntyi selin Aimoon nojaten kädellään sängyn
päähän. Syntyi äänettömyys.

-- Minä olen sen tehnyt turhaan, turhaan! vaikeroitsi hän.

-- Mitä sinä olet tehnyt?

-- Sinä et tiedä, miksi leikkaus epäonnistui, sanoi hän murtuneella
äänellä.

-- Oli kai joku kone epäkunnossa.

-- Yhdentekevä, oliko se tai tämä epäkunnossa, sen piti epäonnistua.

-- Hermia, ethän sinä -- ethän?

Hermia kääntyi uhka kasvoillaan ja sanoi katkerasti:

-- Minua sanotaan hämähäkiksi. Sinun rouvasi lienee sen keksinyt. Hän
on sanan mukaan oikeassa, minulla on myrkkyleuat.

Aimo tuskin kuuli hänen viimeisiä sanojaan. Heikkous auttoi kamalana
hetkenä ja hunnutti tietoisuuden. Kun hän jälleen heräsi, katsoi hän
suoraan Hermian kiiluviin silmiin sängyn päässä. Silmät lähenivät
häntä ja hiljennetty ääni kuiskasi säälien:

-- Sinä olet käynyt kuoleman kynnyksellä.

-- Olen, sanoi Aimo hyvin hiljaa, -- ja tulen sieltä uutena ihmisenä.
Minä rakastin sinua sinne asti. Sieltä palattuani -- en!

-- Sinne asti -- kuiskasi Hermia intohimoisesti.

-- Sinne asti! toisti Aimo.

Hermia painui tuoliin ja peitti kasvonsa. Hetken hiljaisuudessa
Hermia sai tuntea ensi kertaa elämässään itsesyytöksen hirveätä
painoa.

-- Sinä ymmärrät, etten tämän jälkeen voi jäädä sairaalaasi, sanoi
Aimo.

-- Ymmärrän, äänsi Hermia hiljaa.

-- Ole hyvä ja sano, miksi ei Silla ole kirjottanut?

-- Hän kirjotti, mutta minä palautin.

-- Ilman selityksiä...?

-- Kerroin olevasi liian heikko tietämään mitään ulkomaailmasta.

-- Olit osaksi oikeassa ja syy on minussakin. Lapsi parka lienee
hyvin onneton.

-- Hän on melkein väkisin tahtonut tulla luoksesi.

-- Onko hän kaupungissa?

-- On.

-- Tahdotko olla hyvä ja pyytää häntä tänne nyt heti.

-- Aimo, minä rukoilen, anna minulle yksi päivä, yksi ainoa päivä!

-- Ei, Hermia, me olemme nyt kuitit. Minä olen maksanut sinulle
velkani, jota sinä sanot kuolemanvelaksi. Hyvästi, Hermia!

Hermia tarttui hänen ojennettuun käteensä ja vei sen nöyränä
huulillensa, nousi hitaasti ja poistui huoneesta.



PYÖRTEESSÄ


I.

Juna oli täynnä matkustajia. Tein itseni pieneksi ja nostin
reppuni vaunun äärimmäiseen nurkkaan, oven taakse hyllylle.
Kapealla istuimella oli meitä kaksi. Ystäväni Helga Horros,
nuori pelastusarmeijan kapteeni, ja minä. Vaunu oli täyttynyt
armeijalaisista. Heillä oli pääkaupungissa ollut suuri kokous ja
nyt oli sotilaita ja päällyskuntaa matkalla maaseudulle, mikä
minnekin. Juna huristi lähempien asemien ohitse ja vaunussa kesti yhä
järjestymistä.

Armeijalaisissa hehkui vielä heidän suuren, remuavan kokouksensa
lietsoma innostus, ja he puhuivat äänekkäästi hermostuneella
vilkkaudella.

Meitä maallikoita oli vaunussa eräs itkeskelevä vaimo lapsineen,
maalainen kauppias ja minä, joka olin tullut ystäväni Helga Horroksen
vuoksi. Eihän minulla oikeastaan ollut oikeutta sanoa häntä
ystäväkseni, sillä tuttavuutemme oli vain parin viikon aikuinen,
mutta meillä oli hauska olla yhdessä ja vaihtaa ajatuksia. Mitä
toinen sanoi, siihen toinen yhtyi iloiten ja ihmetellen, että se oli
niin perin hänen ajatustensa mukaista.

Tuskin oli päästy hiukan rauhottumaan, kun vaunun nurkassa hanuri
remahti soimaan ja reipassävelinen virsi yhtyi junan kolinaan.
Armeijalaiset ottivat soittimensa koteloista, ja pian säesti kitarain
helinä hanurin räikeää riemua. Miesten ja naisten äänet pyrkivät
kuulumaan yli soittimien ja vaunu täyttyi ylenpalttisella laulun ja
soiton pauhinalla.

Ihmisiä kerääntyi vaunun ovelle ja tunkeutui käytävälle. Laulu
lakkasi äkkiä, tuli hiljaisuus. Eräs upseereista laskeutui
polvilleen ja luki ummessa silmin palavan rukouksen uskonkiihkoisen
miehen tulisuudella. Mitättömät, tavanmukaiset sanat tulivat kuin
polttavasta rinnasta, aivan kuin hän olisi ollut kaksintaistelussa
Jumalan kanssa ja oman henkensä uhalla vaatinut tulla kuulluksi.
Äkkiä hän nousi, into oli hävinnyt kuin taian kautta. Jäin kahden
vaiheille, oliko tuo rukous hyvin harjotettua näyttelemistä vai
tuliko se syvemmältä.

Itkeskelevä nainen tuuditteli itseään. Hän oli rukouksen lumoissa
unohtanut ympäristön ja polvistunut.

Kaikki nousivat seisaalleen ja joku sotilas huusi: -- Laulua,
soittoa, ääntä Herran kunniaksi, uhriveren kiitosta! Soittakaa, niin
että melu kauas kuuluu. Täällä on Herran sotilaat!

Halleluja, halleluja! kuului ääniä ja soitto remahti jälleen
vaunussa. Laulun vaiettua rukoukset taaskin suitsusivat
polvistuneiden päiden ylitse ja sitä säesti yleinen mutina: halleluja
-- aamen -- halleluja -- aamen!

Rukousta seurasi todistukset, yksitoikkoiset ja kaavamaiset
selitykset Kristuksen seuraamisen hyödyllisyydestä.

Itkeskelevä nainen nousi nurkastaan lapsi käsivarsilla ja huusi: --
Halleluja! aikoen jatkaa, mutta ei voinut liikutukselta.

Joukko vastasi kättentaputuksella ja laululla: Nainen puhui jotakin
-- mutta ääni hukkui meluun, ja hän vaipui hiljaisena lapsinensa
istumaan. Hänen kasvonsa kohosivat suljetuin silmin ja niillä oli
kärsineen sielun antaumus uskolle, ehdoton luottamus. Hänellä
oli oikeus uskoa ja toivoa, sillä hän oli itse paljon antanut,
rakastanut, oli nytkin olemassa vain toista varten, ehkä rukoilikin
vain lapselleen onnea.

Maakauppias hymyili ylimielisesti. Hän oli epäilijä. -- Eiköstä se
niin ole, että mene kammioosi ja rukoile hiljaisuudessa...

Hanuri upotti meluunsa sanat. Jostakin ilmestyi lipas ja kauppias
pisti siihen kaksimarkkasen hymyillen suojelevasti. Naiset silmäsivät
häntä lempeästi ja nuori, kaunis upseeri lauloi säestäen kitaralla.
Kauppiaan kasvoilla värähteli vilpitön ihastus. Hän innostui taas
puhumaan ja alkoi yksinäisestä kammiosta, mutta se hukutettiin
innostuksen orkesterin pauhinaan. Hellät laulut ja ehkä myöskin
upseerin kauniit silmät ajoivat kauppiaan epäilykset yön pimeyteen.
Hänen leveillä kasvoillaan kuvastui täydellinen usko ja luottamus
armeijalaisiin. Riihimäellä hän tarjosi laulajille kahvia. Hänelle
oli usko ainetta, samoin kuin armeijalaisillekin. Itkeskelevä
nainen hoiteli hiljaisuudessa lastaan ja sielunsa pelastusta. Hän
ei ollut niin kurja, että armeijalla olisi ollut kunniaa hänen
pelastamisestaan, eikä niin varakas, että rahoillaan olisi voinut
sotaveroa maksaa.

Yö oli pimeä ja kolea ja vaunu tukehuttavan kuuma. Kapteeni Helga
Horros oli istunut aivan hiljaa, väsynyt ilme kasvoillaan. Toisinaan
hän käännähti kärsimättömästi, kun remu oli hurjimmillaan. Se
ilmaisi vastoin hänen tahtoaankin, ettei tämä armeijan elämä häntä
viehättänyt. Ellei joku olisi hänelle toisinaan huudahtanut: --
halleluja! olisi voinut luulla, ettei hän seuraan kuulunutkaan.

Siitäkin olin hänelle kiitollinen ja me puristimme toisiemme kättä.

-- Sinä olet järkevä, kuiskasin hänelle.

-- Kaikkien usko ei ole remuamista, sanoi hän ja hymähti.

Hänen työn karaisema, luiseva olemuksensa herätti kunnioittavaa
hellyyttä ja mielellään jäi katselemaan viehkeitä kasvoja. Hänessä
oli paljon puoleensa vetävää kuin arvotuksessa, jonka luulee pian
ymmärtävänsä, mutta joka ei kuitenkaan selvene.

-- Minä muutan ensi viikolla Helsinkiin. Mitä sinä siihen sanot?
sanoi hän katsoen minuun.

-- Onnittelen. Luuletko kerrankin pääseväsi viihtymään.

Iloinen ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän sanoi: -- Tulen
hoitamaan seimeä.

-- Pieniä lapsia! huudahdin säikähtyneenä.

Hän nauroi heleästi: -- Sinä kauhistut!

-- Sellaiset pikku raukat hajoo käsissä. En uskaltaisi jäädä
kahdenkesken niiden kanssa samaan huoneeseen!

-- Katsos tuota naista tuolla nurkassa, sanoi Helga.

-- Olen häntä tähystellyt koko illan.

-- Minusta hän ja lapsi ovat kuin sama olento. Käärö hänen
käsivarrellaan on hänen käsivarttaan. Äsken -- rukoillessa -- näitkö
hänen kasvojaan?

-- Näin kyllä. Hän osaa unohtaa itsensä täydellisesti.

-- Se on minunkin palavin toivoni. Luulisin seimessä voivani.

Helgan sanat eivät minua vakuuttaneet. Päättelin itsekseni, että
hänellä täytyi olla joku muu syy siirtyä Helsinkiin eikä vain lapset.

Yö kului puoleen huumaavassa melussa ja pikaisen tapaamisen toivossa
sanoin hyvästit Helgalle.

Kun tulin viikon kuluttua maalta kotiin, oli Helgalta tullut kirje,
jossa hän kertoi olevansa täydessä työssä ja hyvässä toivossa
tulevaisuudesta ja mainitsi osotteensa. Olin tosiaan utelias
näkemään sitä puolta elämässä ja halukas käyttämään hyväkseni
uutta tuttavuutta. Maallikkona en jaksanut ymmärtää, kuinka Helga,
sivistynyt nainen, tyttökoulun käynyt, voi antautua sellaista
himphamppua tukemaan työllään ja elämällään ja olla siihen
innostunut. Sekavien ajatusteni vallassa astuin hänen kotiinsa ja
pujahdin avonaisesta ovesta eteiseen. Vastaani humahti lasten äänten
sohina, ja naisten hyväilysanat ja innokas puhelu. Oli iltatunnit
käsissä ja lapsia puettiin kotiin vietäviksi.

Minut saatettiin kapteenin huoneeseen ja Helga kehotti hetkisen
odottamaan, kunnes hän oli lopettanut työnsä. Istuin hänen seurakseen.

Pienokaisten huudot säestivät hänen ompelukoneensa jytinää.
Kaksikymmentä pientä suuta purki elinvoimaansa kimakasti huutaen,
sydämellisesti ja nälkäisestä itkien, herkästi nauraen tai iloisesti
soperrellen, säälimättä kenenkään korvia. He vaativat vain hellimistä
ja hoitoa itsekukin ja kaikki yhtaikaa. Eivät he kysyneet, ehtikö
kaksi upseeria ottaa syliin kahtakymmentä elävää kääröä, ja siinä
silmänräpäyksessä pestä, kuivata, kääriä ja ruokkia. Sitä he vaativat
huutamalla kuin hengen edestä.

Helga istui yhä koneensa edessä kiireisesti neuloen pehmeästä
pumpulivaatteesta pukuja noille kirkujille. Hänen kalpeilla ja
henkevillä kasvoillaan ei näkynyt mitään vastakaikua eloisille
vaatimuksille lasten huoneessa. Mutta syvällä silmissä oli sekava
ilme. Luulin siinä näkeväni yksinäisyyteen sulkeutuneen elämän tuskaa.

Ahkerat hyppyset pitelivät pientä hametta. Muodottomista kankaan
palasista syntyi tyttösen puku. Siinä oli kureet, nauhat ja napit,
reiät ja verkilöt, täydellinen nuttu, joka alastomalle luonnon
oliolle antaa ajan leiman, kertoo ihmisyydestä, puhuu työstä, jota
tuskin miksikään huomaa, kun se on tehty, mutta tekemättä jätettynä
nostaisi kurjuuden kuuluvillemme.

Puhuin hänelle tästä ja hänen hienoon hymyynsä ilmestyi jotakin
hellää ja hyvää. Pienestä vaatekappaleesta heijastui tekijän herkkään
sieluun suuri ja lämmin rakkaus ja muodosti valokehän sileän tukan
ympärille.

-- Tämä elämä on uskontoa, sanoin hänelle.

-- Eikö uskonto olekin elämää, vastasi hän lämpimästi. -- Kun minä
teen työni hyvin ja hyvällä mielellä, tunnen sen olevan Jumalasta.

Huudot lastenhuoneessa olivat hiljenneet. Helga laittoi työnsä pois
vieden ne kaappiin.

-- Teillä on täällä hyvä järjestys, sanoin.

-- Se on meidän vartijamme. Jättää tottelematta määräyksiä on samaa
kuin lakata olemasta armeijassa, sanoi hän kuin ohimennen kaappia
järjestäessään.

-- Niin, onhan se armeijan helpoin ja yleistajuisin taistelukeino,
mutta onko sillä vastaava yhtenäisyys itse hengessä, sen uskossa ja
saarnassa?

Hänen kasvonsa saivat omituisen surullisen, melkein pelon ilmeen.
Silmissä syttyi, ja hieno puna hiipi poskille ilmaisemaan salaisen
tulen kytemistä hänen sielussaan. Mutta hän oli armeijalainen.
Varovasti vedettiin verho jälleen sielun kuvastimelle ja hän vastasi
tyynenä:

-- Täytyy olla uskoa yliluonnollisiin, sillä muutenhan meidän
taistelumme olisi kuin kerjäläisen risainen vaippa; kun toisesta
kohdasta paikkaisi, niin se toisesta lohkeisi. Me uskomme Jumalaan ja
taistelemme hänen aseillaan.

Hän puhui niin levollisella varmuudella, etten voinut olla häntä
ärsyttämättä.

-- Oletko sinä aina noin yksinkertaisen varma asiastasi?

-- En, kuului hiljainen vastaus.

Katsoin häneen ja tunsin päässeeni hiukan lähemmäksi. Olin
kiitollinen enkä kiusannut häntä enää.

-- Katsohan, jatkoi hän, Jumalan tiet ovat jyrkkiä, vaativat
ylivoimaista ponnistusta, kunkin oma jumala...

-- Onko sinulla oma omituinen jumalasi?

-- On!

-- Miksikä sinä hänet käsität?

-- Vaikea nimeltä sanoa nimetöntä.

-- Eikö Kristus ole sinun Jumalasi?

-- On, sanoi hän varmasti. -- Hänessä oli sama Jumala kuin minussa,
puhui ja eli hänessä, köyhässä ihmisessä, ilmaisten siten itsensä.
Kristuksen veri tuli ihmisten päälle, sillä he lankesivat eivätkä
nousseet. Mutta toisille se tuli lunastukseksi, sillä he näkivät
lankeemuksen ja nousivat.

Hän oli kasvanut puhuessaan ja valokehä pään ympärillä selveni.

-- Teidän armeijanne saarnaa veriuhria! Hänen hyvä hymynsä ja lempeä
äänensä rauhotti minua.

-- Sanoinhan, että kullakin on oma Jumalansa. Julman ihmisen Jumala
on julma, hyvän on hyvä, rakastavaisen on rakkaus. Eihän Jumala
muuten olisi meidän lihassamme ja veressämme. Eikä Kristuksen veri
voisi meitä muuten lunastaa. Sen mukaan kuin me voitamme elämää
hävittäviä voimia lihassa ja veressä, muuttuu Jumala meissä, uudesti
synnyttäen elämämme. Sillä tavalla me kasvamme Jumalassa.

-- Sinä olet syvästi eläytynyt näihin ajatuksiin.

-- Minä tarvitsen ajatuksia, olen aina ollut yksin.

-- Olethan sinä ollut naimisissa!

-- Olen.

-- Älä sitten puhu yksinäisyydestä.

-- Hän ja minä emme koskaan saavuttaneet toisiamme.

Sana antoi sanan, ja niin hän pian avomielisesti kertoi
entisyydestään.

Läksimme puistoon kävelemään ja astuimme hitaasti hämärää kujaa.

-- Tiedätkös, Helga, minusta on hiukan omituista, että sinä,
uskonnollinen ihminen, olet miehestäsi eronnut.

-- Ehkä juuri sen vuoksi. Jos ihmisellä on oma Jumalansa, on hänellä
myös oma rakkautensa.

-- Kaikki rakastavaiset kuuluvat luulevan, että heidän rakkautensa on
erikoisempaa kuin muiden.

-- En tiedä, sanoi Helga painaen kuuman kätensä ranteelleni, ja äänen
soinnusta kuulin, että entisyys oli elävästi vallannut hänet. -- Hän
tahtoi pakottaa minua, vaatia ja ottaa. Sitäpaitsi oli välillämme
jotakin outoa. Minä en osaa sitä tarkoin selittää.

-- Ja sinä läksit.

-- Sivulta katsoen saattaa tuntua ehkä hupsulta, mutta silloin... ja
aina vieläkin se on minulle suuri tuska. Se on kuin syöpynyt minuun
ja pakkautuu mieleen herkkinä ja kuumina ajatuksina.

-- Miksi te sitten elätte erillänne? Onko se hänen tahtonsa?

-- Ei, en tiedä, ehkä hän tahtoo pysyä erillään.

-- Mutta miksi te sitten menitte ollenkaan naimisiin?

-- Se oli kaiketi sallittu. Me olimme hyvin onnelliset ensin.
Hän nosti minut toisinaan käsilleen ja kantoi ympäri huoneen
poikamaisesti vallattomana. Väliin juoksimme kilpaa ympäri aseman --
hän oli asemapäällikkö -- ja huusimme suureen ääneen, kun saavutimme
toisemme. Voin vielä itkeä ilosta muistellessani sitä. Ja kun oikein
raskaaksi käy, silloin palaan ajatuksissani pieneen huoneeseen pihan
puolelle. Kaikki on nyt ollutta ja mennyttä. Köyhän kalleudet ovat
olemattomia.

-- Ehkä hänkin sitä ajattelee ja silloinhan se olisi...

-- Hänkö? Ei, silloin hän olisi koettanut saada minut takaisin. Nyt
olemme olleet viisi vuotta erillämme. Sekin todistaa, että minun
vaistomainen pakoni oli välttämätön.

-- Minä olen pitänyt sinua hyvin järkevänä, Helga, mutta tätä minä
en ymmärrä. Kerro minulle, kuinka sinä läksit hänen luotaan; ehkä se
selvittäisi, ja minä voisin auttaa sinua aukomaan pahoja solmuja.

-- Voin kertoakin, mutta tuskin sekään asiaa selvittää, enhän sitä
itsekkään ymmärrä. Mieheni asema oli lähellä kaupunkia ja ihan
meidän asemamme vieressä oli tiilitehdas, jossa Eeli puuhaili kaiket
lomahetkensä. Minä olin toisinaan melkein varma, että se olikin
hänen tehtaansa, mutta kun ei hän sitä tunnustanut, niin täytyi
minun kaiketi uskoa, että se oli vain jonkinlaista urheilua Eelille.
Meidän ruokahuoneessamme oli kassakaappi ja siinä säilytettiin
tehtaan tilikirjoja ja papereita. Kerran kun Eeli istui pöydän
ääressä selaillen tilikirjoja, satuin ottamaan avonaisesta kaapista
kellastuneen paperin käteeni. Paperi ratisi kädessäni ja Eeli kääntyi
katsomaan minuun. Äkkiä hän syöksyi pystyyn ja kiskaisi paperin
kädestäni katsoen minuun hurjistuneena. Se oli silmänräpäyksen hetki
enkä voi koskaan sitä unohtaa. Eeli hillitsi samassa itsensä ja sanoi
sortuneella äänellä:

-- Älä välitä tästä. Minä olen kaiketi hyvin hermostunut.

Hän rutisti paperia kädessään ja teeskennellen välinpitämättömyyttä
sanoi: -- Mitä sinä luulet tässä olevan?

-- En ehtinyt sitä lukea.

Olihan tuo vain pieni, typerä kohtaus, mutta se katkeroitti mieleni
enkä voinut päästä siitä eroon viikkoihin. Olimmehan olleet kuin
yksi sielu ja yksi ajatus, siltä minusta ainakin oli tuntunut.
Kun kellastunut paperi uhkasi muuttua kohtaloksemme estäen kaiken
hellyyden ja mielenrauhan, yritin tehdä siitä lopun lähennellen
Eeliä. Silloin sattui uusi kohtaus. Eeli tuli tiiliuunilta,
kädessänsä amerikalaissuomalainen lehti.

-- Annahan minullekin tuo outo sanansaattaja! sanoin ja yritin
nykäistä lehteä käteeni.

-- Kaikkea lasten mieli tekee, sanoi hän eikä antanut.

-- Anna vain.

-- Enpä anna, sanoi hän nauraen.

Se rohkaisi minua ja minä kiskaisin lehden äkkiä hänen kädestään.
Silloin näin hänen silmissään saman ilmeen kuin sen kellastuneen
paperin päivänä, ja rautainen koura tarttui hartiaani, painoi
tuolille ja otti lehden. Samassa minäkin ponnahdin ylös. Seisoimme
silmä silmässä hetken.

-- Selitä! huusin rajusti.

-- Olet utelias kuin kaikki akat! sanoi hän pilkallisesti ja meni
huoneesta.

Minä sulkeuduin pihanpuoleiseen komeroomme, vein hänen vuoteensa
toiseen huoneeseen, emmekä kahteen päivään nähneet toisiamme.
Kolmantena yönä hän mursi lukon ja minä nousin ja pukeuduin. Menin
keittiöön ja istuin siellä aamuun asti.

-- Missä olit yöllä? kysyi hän aamulla.

-- Olin keittiössä. Sinä pakotat minut turvautumaan palvelijaan!

Hän katsoi minuun pilkallisesti ja naurahti.

-- Eeli, selitä mitä tämä oikeastaan on. Minä en voi tyyntyä enkä
elää kanssasi tällä tavalla.

-- Minun hommani ja meidän välimme ovat kaksi aivan eri asiaa.

-- Minulla ei ole ollut mitään sinulle kuulumatonta, mutta tästä
lähin pidän itseäni vapaana!

Sanat putoilivat tahtomattani. Jokin uusi ja outo ihminen puhui
minussa. En silloin olisi voinut peruuttaa sanojani, vaikka hän olisi
lyönyt minut kuoliaaksi.

-- Sinä sanot pitäväsi itseäsi vapaana. Luuletko, että minä olen
vapaa tekemään, niinkuin itse tahdon. Minä olen sinustakin vastuussa.
Se sinun pitää ymmärtää! huusi Eeli.

-- Sitä minä en taho, en -- en hetkeäkään. Minä olen -- olen minä!

Itku tukehutti puheeni ja oma kiivauteni ja selittämätön
takertumiseni tuntemattomaan voimaan itsessäni teki minut mykäksi ja
kovaksi. Eeli juoksi jäljessäni komeroomme, syleili minua ja puhui
kauan ja hellästi niinkuin lapselle.

Minulla oli vain yksi ainoa kolottava ajatus: hän ei luota minuun!
En yrittänytkään peitellä nurjaa mieltäni ja Eeli pani kovan kovaa
vastaan. Illalla, kun aioin mennä yksin kävelylle, riensi hän ovelle
ja sulki sen.

-- Sinä et saa mennä yksin! huusi hän.

-- Jos tätä jatkuu, menen kohta kokonaan, kuiskasin.

-- Juuri sen vuoksi! sanoi hän ja nosti syliinsä kantaen sisään.
Hänen kätensä ja sylinsä poltti minua, ja sitä minä häpesin
sanomattomasti. Suljin silmäni ja olin ääneti, sillä jos Eeli sen
olisi sillä hetkellä tiennyt, olisin kuristanut hänet. Silloin se
ajatus syntyi: pois, pois.

Olin yksin. Kolottavat ajatukseni ja oman heikkouden häpeä
ajoivat minut kohtaloani seuraamaan. Eelin täytyi mennä junaa
vastaanottamaan. Se vihelsi kallioiden välillä ja viiden minuutin
kuluttua se olisi asemalla. Hain pöytälaatikosta rahani, jotka äitini
oli minulle lähettänyt, lähetin tytön eteisestä hakemaan nuttuni ja
hattuni, sulloin tavaroita laukkuun, avasin akkunan pihan puolella
ja laskeuduin alas. Sitten pujottelin varastohuoneen takaa toiselle
puolelle raidetta tavaravaunujen varjoon. Ja kun juna samassa
kolisten pysähtyi asemalle, kiipesin johteen alta vaunuun. Pysähdyin
Tampereelle ja kirjotin sieltä oman käsittämättömän uhmani vallassa:
-- Päätökseni on varma. Jos minua etsit taikka pakotat palaamaan,
lopetan itseni!

-- Olipa sinulla sisua!

-- Se oli hetken rohkeutta, sokean vaiston pakkoa, jota en jaksanut
tunnustaa kellekään. Omasta mielestäni olin koko ajan raukka, sillä
minä ikävöitsin Eeliä tuskallisesti. Toivoin Eelin kirjottavan,
odotin jännityksellä monta viikkoa hänen kutsuaan. Kun ei mitään
tullut, jouduin epätoivoon, tahdoin tehdä jotakin merkillistä.

-- Silloin sinä menit armeijaan.

-- En, siihen en ollut vielä kypsä, enkä suinkaan olisi omin neuvoin
sinne koskaan tullutkaan. Olin käynyt sairaanhoitokurssin ja tunsin
kirurgin ajoilta erään lääkärin kaupungissa. Hän antoi hoitooni
erään ihmeellisen naisen. Hän oli oikeastaan kansannainen, mutta
hengeltään kehittyneempi ja oppineempi kuin korkeasti sivistyneet.
Hän näki heti, että olin onneton. Me emme siitä koskaan puhuneet,
mutta hänellä oli erinomainen tapa katsoa minuun. Ja kerran hän
sanoi: -- Oletteko koskaan tehnyt hyvää ihmisille? Olihan se perin
yksinkertainen kysymys, mutta minä en osannut siihen vastata.

-- Tarkotan, oletteko koskaan työssä unohtanut itsenne ja ollut
onnellinen? Oletteko työllä palvellut Jumalaa?

Sellaiset asiat olivat minulle siihen aikaan aivan outoja, mutta
omassa tuskassani olin herkkä vaikutuksille. Viisas ja hyvä potilaani
sai minut vähitellen vakuutetuksi uhrautumisen onnesta ja opetti
minua rakastamaan Jumalaa.

-- Sinä tahdoit unohtaa itsesi voidaksesi unohtaa Eelin.

-- Niin, se pyrkimys on aina ollut minun ruoskani. Silloin uskoin
varmasti voivani unohtaa ja tartuin rohkeasti potilaani neuvoon
upottaa itseni työn paljouteen. Kun hän oli parantunut, kuljimme
yhdessä slummisisarina.

-- Unohditko?

-- En!

-- Entä Eeli, onko hän kirjottanut?

-- Hän kirjotti minulle ja ilmotti eronneensa virastaan ja
siirtyneensä kauppa-alalle, pyysi saada tavata minua. Minä vastasin
siihen tunnustaen olleeni lapsellinen ja lupasin myöntyä hänen
pyyntöönsä, jos hän selittäisi syyn kummalliseen käytökseensä.

-- Noo?

-- Hän kirjotti pitkän kirjeen ilman selityksiä.

-- Ettekä sen jälkeen ole kuulleet toisistanne?

-- Hän teki vararikon. Ja senhän vuoksi. En tiedä oikeastaan, minkä
vuoksi emme ole tavanneet toisiamme. Ehkei Eeli ole voinut pyytää, on
pitänyt maksaa velkoja, taistella toimeentulosta. Sehän juuri tekee
eroni nyt niin vaikeaksi. Mitä minä teen?

-- Te vieraannutte kokonaan.

-- Minä en ole voinut. Tunnen aina vain olevani maantienkulkija,
sirotan rakkauteni tuulen viedä. Minä valvon sairaiden kanssa, hoidan
lapsia, käyn heidän kurjissa kodeissaan, neulon vaatteita, puhun
heille lempeästi, kuin olisi sydän täynnä rakkautta. Minä teen sen
hädässäni ja tuskassani kurittaakseni itseäni. Minua pakottaa jokin
selittämätön ahdistus kiirehtämään -- mitä ja minne?

-- Sinä uskot Jumalaan.

-- Minä uskon Jumalaan itsessäni, mutta minä olen tolkuton ihminen.
Minä janoon toista ihmistä, tahtoisin kerran tuntea, mitä on ihmisen
usko ihmiseen!

-- Sinä vaadit paljon.

-- En voi tyytyä vähempään. Sehän on onnettomuuteni.

Ilta oli jo myöhäinen. Helga saattoi minut kotiin ja lupasi tulla
seuraavana iltana hakemaan kävelylle.

       *       *       *       *       *

Olimme kulkeneet hiljaisia katuja, joilla ei näyttänyt eloa
olevankaan ja käännyimme juuri valtakatua kohti, kun muuan mies astui
jostakin porttikäytävästä ja seurasi meitä jutellen itsekseen.

-- Tuo mies on kauan vainonnut omaatuntoani, sanoi Helga. -- Olen
päättänyt kerran puhutella häntä, ja nyt minä sen teen.

Mies tuli yhä lähemmäksi.

-- Seuraa minua, kuiskasi Helga, vetäen kädestäni ja astuen miehen
edelle kääntymättä ja taakseen katsomatta. -- Tuo mies on hyvin
vaarallinen. Me emme voi heti puhutella häntä, mutta saat nähdä, hän
seuraa meitä.

Mies lähestyi tosiaankin hitaasti. Hän haisi kuin metsässä mätänevä
sieni ja sähisi vihasta itsekseen. Minusta tuntui kuin olisimme
äkkiä joutuneet hämärään solaan, josta ei voinut sivulle poiketa ja
jossa hirviö kulki kintereillä ase valmiina iskemään millä hetkellä
tahansa. Sydämeni löi rajusti, voin pahoin, nojasin ystävääni ja
astuin koneellisesti eteenpäin.

-- Älä pelkää, kuiskasi Helga, -- tullaan pian portille. Hän seuraa
meitä, saat nähdä.

Tulimme portille ja käännyimme pelastusarmeijan talon pihaan. Mies
oli vielä katukäytävällä ja minä uskalsin vilkaista häneen. Näin
hänen silmissään vihan, sellaisen aiheettoman yhtä ja kaikkia
kohtaan, sellaisen, joka pienemmänkin seikan sattuessa sytyttää
itsensä ja yltyy kauheaan tekoon. Joudutin ystävääni, vetäen häntä
pakostakin nopeammin pihamaan poikki.

-- Joudu, herran tähden! sanoin tuskissani.

-- Mene sinä edellä, minä jään. Se pitää hänen huomionsa vireillä, ja
sitä minä tahdon.

-- Hän katsoo meihin, ole varuillasi. Minä näin puukon hänen
tupessaan!

-- Ei hän nyt sentään sillä tavalla. Helgan levollinen ääni rauhotti
minua ja me jäimme kumpikin keskelle pihaa odottamaan miestä.

Mies tuli pihaan portista ja ohjasi askeleensa puupinoa kohti, joka
oli pihan laidassa. Siellä hän tarttui kirveeseen ja alkoi halkoa
puita.

Helga lähestyi häntä ja sanoi: -- Ettekö tule ensin iltahartautta
kuulemaan?

Mies katsoi häneen ja hymyili, mutta se oli kummallinen hymyily,
niinkuin hän olisi ivannut nuorta naista siitä, että hän viitsi
puhutella hänen tapaistaan miestä. Oliko tuo nainen mieletön? Mies
nauraa hihitti ja sähisi. Sitten kasvot sinertyivät ja vimmoissaan
hän iski kirveen tukkiin, kirosi ja heilutteli käsiään kuin olisi
tahtonut niiden avulla vihaansa purkaa, kun ei kieli totellut.

-- Vai luuletteko minut pelastavanne ja nylkevänne, senkin armeijan
kerjäläiset! sai hän vaivalla sanotuksi.

Me väistyimme kokoushuoneen ovea kohti ja mies seurasi. Menimme
levollisesti sisään, jätimme oven auki ja vainoojamme tuli perässä.
Ovenvartija sanoi hänelle pari rauhottavaa sanaa.

Astuimme poikki salin yläpäähän ja istuimme uunin vieren. Sieltä
näimme koko salin ja yleisön vastassamme. Sali oli matala ja
katto holvattu. Se oli kellarikerroksen puotihuoneista yhdistetty
kokoushuoneeksi.

Soittajat, rukoilijat, todistajat ja puhujat asettuivat kaikki holvin
yläpäähän. Matalat penkit täyttyivät kaikki kuulijoista. Ja millaisia
olivat kuulijat?

Siinä oli pörröinen pää pään vieressä, syväjuovaisia, matalaotsaisia,
typeryyden ja julmuuden ruumiillistuneita olemuksia, hataria ja
luikertelevia silmäyksiä, röyhkeän pilkan ilme joka naamalla,
inhottava rääsyjen haju.

Matala katto kaartui kaikkien pään päällä. Kädellä olisi sitä
voinut koskettaa. Sähkön liekit himmenivät ja näyttivät tukehtuvan
inhottavassa löyhkässä.

Kaunis, nuori upseeri, ruotsalainen mies, oli sillalle nostanut
pöydän, jossa oli lasisoittimet. Hän kostutteli lasejaan sormin
ja soitti surunvoittoista, juhlallista säveltä. Outo soitin piti
katseet vireillä, mutta vaikka soitto olikin puhdasäänistä ja hempeän
kaunista, ei se heihin vaikuttanut. Pian katseet irtaantuivat
soittajasta ja pilkalliset ilmeet pääsivät takaisin kasvoille.

Tuli iloinen sävel ja upseerin sormet liikkuivat vilkkaassa tahdissa.
Silloin tarkkaavaisuus heräsi, juovaisissa kasvoissa nytkähteli,
silmät kiiluivat tyytyväisyyttä ja huulet suippenivat. Syvälle
sullottu harvinainen ilon tunne pilkisti kuin vihreä ruoho lumen
alta. Lasien iloinen helinä hukkui samassa torvien kovaan ääneen.
Sivalluksella siirryttiin leikittelevästä pauhaavaan räminään.
Jäykistynyt ilo muuttui raskaaksi hartaudeksi ja järeät, soinnuttomat
äänet repivät virttä. Sitä seurasi polttavat rukoukset ja ylistykset
Kristuksen vuodatetusta verestä. Kohmettuneet kasvot tulehtuivat.
Laulu alettiin uudestaan. Pää pään vieressä, yhtenä liikkuvana
massana he unohtivat paikan, lausuivat sanoja, löysivät oikean
sävelen. Matalien otsien syvät rypyt silisivät. Olka olassa, suurena
joukkona he kasvoivat. Katto tuntui nousevan ja ilma puhdistuvan.
Silmissä kuvastui ihmisen sielu. He lauloivat kaikki yhdestä
sydämestä:

    Työhön, työhön, te suuret joukot,
    täyttäkää vuoret, täyttäkää loukot!

Ja he uskoivat, mitä lauloivat. He tahtoivat sillä hetkellä työhön.

Nämä olivat sellaisia kuin se mies, jota olimme kadulla kauhistuneet.

Sali oli jo tyhjentynyt, kun mekin sieltä poistuimme pihaan, samaa
tietä kuin olimme tulleetkin. Helga nykäisi minua hihasta ja katsoi
mieheen halkotukin ääressä ja kuiskasi:

-- Hänkin oli kokouksessa.

Mies istui halkotukin päällä ja näytti torkkuvan, mutta nyrkkiin
puristetut kädet todistivat, ettei uni häntä vaimentanut. Astuimme
sivutse häneen katsomatta. Mies ryntäsi pystyyn ja huusi sopertavalla
äänellä:

-- Koira, koira, minä en ole koira, olen ihminen!

-- Jos tahdotte, niin Jumala ottaa asuntonsa teissä, sanoi Helga
häntä lähestyen.

Miehen kasvot sinertyivät ja hirveä viha puistatti häntä. Helga
perääntyi ja tarttui käteeni säikähtäen. Mies nosti nyrkkiään ja
sadatteli. Minusta tuntui kuin ilma olisi mustunut hänen sanoistaan.
Emme uskaltaneet paikaltamme liikahtaa, odotimme musertavaa iskua.
Kun viha oli purkautunut sekavissa sanoissa, alkoi onnettoman ruumis
hytkyä. Hän luuhistui kasaan ja istui tukilla hytkien.

Minä vedin Helgaa portille ja taaksemme katsomatta poistuimme.

-- Jos hänen vihansa uudestaan pääsee valloilleen, olemme hukassa!
sanoin peloissani. Helga nyökkäsi ja me astuimme vinhemmin.

-- Tällaisia minun jännittävät hetkeni ovat. Nuo ihmisparat kulkevat
omaa latuaan varmoina ja uhmaten palvellen pahaa, raivoten itseään
ja muita vastaan. Äkkiä jokin salpa heidän sisimmässään laukeaa tuon
hävittävän voiman eteen. Heidän intonsa luuhistuu ja he kaatuvat
siipirikkoina, äkkinäinen käännös tapahtuu heidän elämässään. Siihen
on tarvittu vain pieni sysäys. Ja kuitenkin he ovat rakentaneet
edellistä elämäänsä melkein syntymästään saakka ja kohonneet vähä
vähältä häijyyden huipulle. Silloin juuri pahan voima heissä on
loppuun juossut. He kaatuvat. Minkä he siitä jaksavat nousta,
nousevat hyvässä. Eikö se ole merkillistä? puhui Helga.

-- Ehkä pahuus on heissä ruumiillista. Se voi olla tautia, joka
kuluttaa ruumiista itselleen otolliset voimat ja poistuu niiden
mukana.

-- Niinkö sinä sen selität? sanoi Helga miettiväisenä.

-- Kuinka sinä olet sen käsittänyt?

-- En ole sitä ajatellut enkä luule voivani sitä koskaan selvittää
itselleni. Tuntuu vain niin tukehuttavalta ajatella, että olemme
sillä tavalla sidotut ruumiiseen ja perinnöllisiin voimiin. Ei, ei,
silloinhan oma minä, oma Jumala minussa kuolisi. Minä olisin vain
sattuman varassa, kuin helmet irrallaan ilman nauhaa. Minä uskon,
että meitä tukee yhteinen suuri voima.

-- Perinnöllisyyttä on yhtä paljon rakentavaa kuin hävittävääkin.

-- Se on kuitenkin sattumaa. Me emme ole sattuman varassa, emme, emme!

Puhuessamme olimme tulleet seimen portille. Yksin astuessani
hiljaisiksi muuttuneita katuja tuntui eletty ilta unelta, jossa olin
nähnyt uusia ja outoja ihmisiä.


II.

Olemme tulleet hyvin läheisiksi. Hän tulee illoin luokseni, kun
pääsen koulusta. Emme paljoa juttelekkaan, lepäämme toistemme
seurassa vaieten. Toisinaan yltyy Helga viisastelemaan istuessamme
uunin edessä katsellen hehkuvaan hiilokseen.

-- Mitä enempää meidän elämämme oikeastaan on kuin tuon hehkuvan
hiilen? Puu kasvaa, hakataan, heitetään uuniin. Sen solut ja nesteet
kuluvat liekeissä niinkuin mekin elämässä. Me tiedämme varmaan, että
palava puu aina lämmittää. Ja minulle on mieluista kuvitella puusta
lähtevää lämpöä sen sieluksi. Se on osa siitä suuresta voimasta, se
on täyttänyt väliaikaisen tehtävänsä ja pääsee jälleen vapauteen,
ehkä joskus lähtökohtaansa. Se on hetken elänyt yksilönä, tehnyt
meille hyvän työn, lämmittänyt. Minä pelkään, ettei minun elämäni
loppuun palaneena ole ketään lämmittänyt, sillä minä en ole koskaan
oikein palanut!

Helga nousi lieden äärestä ja meni vetoisen akkunan eteen.

-- Minä taas kiitän kohtaloa, ettei se ole minua poroksi polttanut.

-- Tuli puhdistaa. Minua ahdistaa tämä tasainen toimettomuus. Päiväni
kuluvat jälkeä jättämättä. En elä itse enkä anna muille elämisen
intoa. Minulla on ihmeesti aikaa laskea päivien ja viikkojen kulku,
noudattaa sääntöjä, totella ja alistua!

Hän sanoi hyvästi ja lähti kapinallisella mielellä. Kului viikko eikä
Helgaa kuulunut. Menin seimeen...

-- Kapteeni meni maalle, sanottiin siellä.

-- Koska hän tulee kotiin?

-- Hän ei tule tänne enää, oli vastaus.

Olin loukkaantunut ja tunsin hyvää halua torua häntä, mutta kun
sitten eräänä iltana näin hänen pyöreän lakkinsa oviruudusta, unohdin
kaikki torat ja syleilin häntä.

-- Mitä tämä nyt on?

-- Kova koetus, sanoi hän vakavasti.

-- Älä puhu arvotuksia.

-- Sinä et mitään huomaa. Etkö sinä ymmärtänyt, ettei armeijassa
siedetty meidän seurusteluamme. Sinähän voisit tehdä minusta Jumalan
kieltäjän, erottaa armeijasta. Minun piti muuttaa pois, kestää
nöyryytys. Tässä nyt olen. Minä en ole enää kapteeni, ymmärrätkös?

-- Eikö armeijassa siedetty meidän seurusteluamme?

-- Ei, se oli kielletty.

-- Vai niin. Sinä et alistunut.

-- Järjetöntä!

-- Suoraan sanoen, minä en koskaan ole ymmärtänyt, miksi sinä olit
armeijassa. Se oli hiukan -- hiukan teatterimaista.

-- Me ymmärrämme hyvin vähän omaa elämäämme. Minä olen huomaamattani
kasvanut kiinni siihen maaperään. On tukalaa -- se koskee kuitenkin
-- en olisi tahtonut -- ne jäävät nyt kaikki -- lapset, toverit,
äidit, pienet koltut, paidat ja -- housut.

Hän itki ja nauroi. -- Tulen sieltä juuri. Seppo jäi itkemään.
Muistathan meidän täyshoidokkimme, jonka äiti karkasi. Poika parka
huusi oikein sydänsurulla: -- Täti yliin! Toverit itkivät ja minä
itkin.

-- Muistan sinun valittaneesi, ettet ole lämmittänyt etkä oikein
palanut, mutta tästä päättäen lienet kuitenkin aika lailla
liekehtinyt, koska tarvittiin niin paljon vettä sitä jäähdyttämään.

-- Sitä poikaa minun on ikävä. Et tiedä, kuinka suloiselta
tuntuu, kun sellainen potkiva ja kämpyröivä pikku olento likistää
käsivartensa kaulaan ja sopertaa: -- Täti yliin, täti yliin! Tuntee
johonkin kelpaavansa.

-- Kuule, tuo se poika tänne! Minä omistan sinut ja pojan
täydellisellä tyranniudella ja iloitsen armeijan tappiosta.

-- Ei, älähän nyt. Minä olen jo vuokrannut huoneet.

-- Olet vuokrannut...

-- Niin, rupean ruokaemännäksi.

-- Siitä sinun olisi pitänyt neuvotella minun kanssani.

-- Sinä olet vanha koulukoni, tätä et ymmärrä.

-- Onko sinulla varoja?

-- Äitini muuttaa tänne. Hänellä on täydellinen kalusto ja vähän
rahoja. Minä teen työtä.

-- Aina itsepäinen, taitat vielä kerran niskasi, mutta varo vanhaa
äitiäsi!

-- Työssä niska vahvistuu ja äitimuori on kova puolestaan.

-- Helga, sinulla on vielä jotakin mielessäsi, näen sen silmistäsi.
Sinussa on jotakin uutta ja salaperäistä, olet -- olet kaunistunut.
Sinussa on kuin -- soittoa. Vähältä pitää, etten minäkin rupea
tanssimaan ja hoilaamaan. Mitä se on?

Hän vain hymyili ja järjesti tukkaansa peilin edessä. Uusi pusero
oli kuin valettu solakalle varrelle ja sen heleänruskea väri antoi
eloa kalpeille kasvoille. Armeijan sininen oli hyljätty eikä musta
verkahame ollenkaan salannut joustavia ruumiinmuotoja.

-- Mitä kummaa! Oletko sinä kähertänyt tukkasikin?

-- Hiukan ohimoilta. Se tekee kasvojen ilmeen lempeämmäksi. Samassa
hän kääntyi minuun ja syleili rajusti.

-- Minä olen aina hiukan kadehtinut sinua, puhui hän nauraen, --
Naema Auer, olethan sinä harvinainen ihminen -- oikein yli-ihminen
kaikkea hyvää sinä olet! Nyt en enää sinua kadehdi, en rahtustakaan!

-- Sinä kidutat minua.

-- Pitäisikö minun huutaa sinulle salaisuuteni?

-- Ahaa... nyt minä olen jäljillä. Vai niin...

-- Naema!

Se sanottiin hyväilevällä ja moittivalla äänellä.

-- Ja nyt sinä menet, annat kantaa itseäsi käsillä. Te rakennatte sen
pienen pihanpuoleisen komeron uudestaan. Ja sitten te riitaannutte!
Mene, mene ja taita niskasi!

Hän katseli minua rauhallisena onnellisuuden ilme kasvoillaan.

-- Eikö se ole ihmeellistä? Minä vain sanon sen, mikä tässä on
kummallista. Meidän rakkautemme on ollut koskemattomana nämä viisi
vuotta ja nyt kun se jatkuu uudestaan, jatkuu se ihan samasta
pisteestä, johon se silloin katkesi. Ymmärrätkö sinä tätä?

-- Älä puhu minulle arvotuksia, enhän minä ole koskaan syleillyt
kaksilahkeista.

-- Me olemme kiistelleet siitä hetkestä saakka, kun hän tapasi
minut, tuli sinne maalle ja oli siellä päivät. Olemme puhuneet
suumme puhtaiksi, purkaneet viiden vuoden kärsimiset. Nyt meidän on
kummankin hyvä olla. Me voimme istua tuntikausia vaieten, katsella
toisiamme ja olla sanomattoman onnelliset.

Minä en voinut olla sanomatta: -- Oletko sinä nyt varma, ettei se
vanha perisynti miehessäsi herää?

Helgan kasvojen ilme muuttui ja minä kaduin sanojani.

-- Naema kulta, älä puhu siitä nyt. Anna minun olla onnellinen niin
kauan kuin voin. Minä olen kärsinyt tästä erosta niin suunnattomasti.
Minun on nälkä, onnen nälkä. Tahdon rakastaa ja saada rakkautta,
tahdon unohtaa kaikki, kärsiä, alentuakin, jos niin tarvitaan. Hänen
vikansakin ovat minulle rakkaita, hänen pahat sanansakin minua
hyväilevät. Mutta hän ei olekkaan paha, on muuttunut.

-- Joko te asutte yhdessä?

-- Älä kysy noin jokapäiväisellä äänellä.

-- Luuletko sinä, että tämäkin rakkaus on sinun omaa erikoista
rakkauttasi?

-- Uskonko minä?

Näin hänen kasvoillaan tuskaa ja huulet tavailivat kysymystä. Viiden
vuoden henkinen taistelu oli hetkeksi kiteytynyt tähän kysymykseen,
mutta vain hetkeksi.

-- Uskonko minä, uskon, uskon. Voimani kasvavat, tiedän taistelevani
elämästä, työstä, onnestani ja hänenkin. Nyt en pakene, en hellitä
hänestä. Ja jos meidän täytyy joutua perikatoon, niin kaadumme
yhdessä. Minä olen nyt hänen vaimonsa.

       *       *       *       *       *

Helga on pitänyt ruokalaa huoneustossaan ja ottanut Sepon luoksensa
tai oikeammin äitinsä luo, sillä itse hän asuu Eelinensä viereisessä
huoneustossa. Heidän "pihanpuoleinen" komeronsa on leveälle kadulle
päin ja kulmahuoneen akkuna merelle.

-- Jos ne teidän onnenne sisälliset komerot ovat yhtä avarat ja
valoisat kuin...

-- Älä unohda, Naema, nämä ovat vuokrahuoneita ja hyvin kalliit.
En jaksa sitä oikein unohtaa, mutta olen sentään tyytyväinen. En
ole kuukauteen ennättänyt laskea päiviä, väliin en tiedä, mikä
viikonpäivä on menossa. Minulla on velkoja ja saatavia ihan korvia
myöten. Sanohan nyt, kouluhevonen, miltä täällä näyttää?

-- Täällä on oikein kodin tuoksu, hajahtaa hiukan sikaarille. Onko
hän tuolla toisessa huoneessa?

-- Eeli lähti aamulla kauppamatkoille. Hän on välittäjä.

-- Sinulla on suuri ja kaunis matto.

Helga nauroi: -- Eikö ole? Sen minä hiljan ostin ja suututin Eelin,
kun en ostanut häneltä.

-- Kummallistahan se olikin.

-- Sekö seteli sinua niin harmittaa? sanoin minä. Olisitpa silloin
nähnyt Eelin. Hän otti setelin taskustaan, repi sen palasiksi ja
sanoi murhaavasti: -- Luuletko minua itaraksi! Murut hän heitti
uuniin. Minä olisin sillä hetkellä tahtonut repiä maton palasiksi,
mutta se oli liian vahva. Kun Eeli oli mennyt, otin setelin kappaleet
uunista ja vein pankkiin. Sain ehjän rahan ja pistin sen salavihkaa
Eelin lompakkoon aamulla, ennenkuin hän matkusti.

Helga nauroi makeasti.

-- Luuletko, ettei hän arvaa?

-- Kyllä hän saa arvailla ja jauhattaa sitä ajatuksissaan aina
loppumattomiin. Se ei mahdu mihinkään tiliin, sillä se on mennyt eikä
mistään tullut.

-- Onko hän niin tarkka tilimies?

-- Ihan hiuksen päälle.

-- Sinä näytät väsyneeltä.

-- Olemme valvoneet.

-- Ja riidelleet?

-- Niin ja saaneet kumpikin voiton itsestämme -- tällä kertaa.

-- Pelkäätkö, että toiste kävisi toisin?

Helgan silmissä välähti ja hän nousi lepäävästä asennostaan. -- En,
minä uskon, että voitamme. Ja silloin on...

-- Uusia taistelun syitä.

Hän katsoi minuun pitkään ja ojensi molemmat kätensä.

-- Olkoon, tämä elämä ja Eeli on sen arvoinen. Minä rakastan häntä
juuri sen vuoksi. Nyt en tee kylmällä järjellä rakkauden töitä, teen
rakkauden pakosta ja elämänhalusta!

Hänen siniset silmänsä paloivat tummina ja pyöristyneet hartiat
nousivat voimakkaina. Hän oli kasvanut.

-- Tiedätkö, minun armeijani on tullut takaisin. He ovat kaikki tyyni
minun hoidossani jälleen. Ennen he aina valittelivat surujansa ja me
itkimme yhdessä. Nyt meillä riittää iloa tuomisiksi ja läksiäisiksi.

-- Ja vaivaisetkin ovat ruusunpunaisia.

-- Tulehan huomenna mukaan katsomaan, löydätkö sysimustia.

Kun seuraavana päivänä menin häntä noutamaan, kuulin eteiseen
kiihtynyttä sanakiistaa.

-- Sinä tulet kuin kutsuttu, sanoi Helga. -- Tässä on Eeli ja tässä
Naema.

Minulla oli ollut selvä kuva miehestä, mutta hänet nähdessäni
se hävisi ollen aivan väärä. Kättäni puristi luja ja hieno
herrasmiehen käsi ja silmiini katsoi kaksi avonaista silmää, joissa
vielä paloi kiistan kiivaus. Hän voitti minut ehdottomasti. Hänen
hienostunut käytöksensä, miellyttävä joustavuutensa ja mairitteleva
huomaavaisuutensa voitti pikku minäni. Mieltymistäni häiritsi vain
ajatus: minkä vaikutuksen teen minä häneen? Hänen sileän pintansa
takaa en saanut mitään selville.

-- Te tulette kuin kutsuttu, sanoi hänkin. -- Helga tahtoo
välttämättä mennä tervehtimään erästä kuolevaa armeijalaista.

-- Kuolevan tahto on täytettävä. Se on minulle pyhä asia.

-- Hänessä voi olla tarttuva tauti, mitä tahansa! intti Horros.

-- Senkin uhalla, sanoi Helga varmasti.

-- Mikä mies se on? kysyin Helgalta.

-- Se meidän miehemme halkopinolta, muistathan? Hän on ollut
armeijassa ja on nyt hyvin huonona sairaana. Sain juuri kutsun mennä
häntä katsomaan.

-- Kummallinen lumous ja mieliteko! sanoi Horros suuttuneena. Hänen
kiivautensa tuntui liiotellulta.

-- Niin, minä teen intohimoisesti juuri sellaista, mikä tuntuu
vaikealta ja vastuulliselta, sanoi Helga hakiessaan päällystakkiaan.

Minä näin miehen kasvoilla uhkaavan ilmeen. Helga huomasi sen myös
eikä jatkanut kiistaa.

-- Hyvästi, Eeli, vähäksi aikaa. Saat nähdä, minusta tulee oikein
kiltti vielä. Me nökötämme täällä kahden emmekä välitä koko
maailmasta.

Hän ojensi kätensä Eelille ja katsoi häneen vakavasti. Mies otti
käden ja puristi sitä. Näin Helgan kalpenevan tuskasta, vaikkei hän
valittanut. Heidän kiihkeä riitaisuutensa vihlaisi minua. Aavistin
sen pohjalla kuumien tunteiden ristiriitaa. Itse he unohtivat
olevansa sen ohjaamia.

-- Älkää jättäkö häntä yksin kuolevan kanssa, kuiskasi Eeli minulle
hyvästi jättäissäni.

-- En, olkaa huoletta.

Eelin huomaavaisuuden välitön vaikutus sai vahvistusta ja minä tunsin
olevani häntä lähellä, kuuluvani hänelle yhtä paljon kuin Helgalle.

-- Miehelläsi on merkillinen tenhovoima, sanoin kadulle tultuamme.

-- Niin kaikki sanovat ja luottavat häneen ehdottomasti.

-- Nyt kyllä ymmärrän sinun tuskasi ja onnesi.

-- Ne taitavat kuulua yhteen. Meissä on tulivuori ja sen pohjattomuus
kammottaa minua. En pääse selville Eelistä, tuskin tiedän enempää
kuin erotessamme.

Me astuimme syrjäkaupungin katuja. Talot olivat ulkoapäin siistit ja
somat. Illan rauha ja puhdas asumattomilta kallioilta virtaava ilma
karkotti raskaan mielemme.

-- Täällähän olisi ihana asua. Metsää, kallioita, rauhaa, raitista
ilmaa.

-- Nyt mennään sisään, sanoi Helga ja me käännyimme portista.
Pääsimme ahtaaseen eteiseen, josta pienet ovet johtivat eri
asuntoihin. Minun muuttohaluni hävisi näiden ovien edessä. Helga
huomasi minun pettymykseni ja sanoi:

-- Sinun laisesi voisivat tulla tänne kansan elämää tutkimaan.

Helga koputti eräälle ovelle ja katsoi minuun olan takaa. Kun ei
vastausta kuulunut, avasi hän oven ja me astuimme yksinäiseen
huoneeseen, joka oli vaateverholla jaettu kahtia. Verhon tällä
puolella asui kaiketi jokin vanha nainen, koska oli virsikirja
pöydällä ja sen päällä sangalliset lasit ja seinällä riippui naulassa
paksuja, tummia vanhanaikaisia vaatteita. Huone oli puhdas, mutta
kummallinen painostus vallitsi siellä. Istuin hiljaa ainoalle
tuolille ja Helga kohotti verhoa. Vilaukselta näin vuoteessa saman
miehen, joka oli meitä seurannut armeijan pihalle. Hän oli nyt
kutistunut kasaan ja korkea nenänvarsi käynyt teräväksi.

-- Kuinka on nyt laita? kysyi Helga. Kuulin tuolin rutisevan ja
arvasin Helgan istuneen vuoteen viereen.

-- Huonosti, sanoi mies ja yski röhistellen. -- Noussut tänne rinnan
alle turvotus. -- Matliena hieroo -- se on tänään pyykillä -- hyvä
ihminen -- hoitaa... -- Matliena sanoo, että nyt se on jo sydämessä
-- tulee loppu. Kiitos, että kapteeni tuli.

-- Kuinkas muutoin, sanoi Helga.

-- Te minua armahditte -- tahtoisin rauhassa kuolla -- olisi
sanottavaa...

Kuulin sairaan raskaan hengityksen.

-- Teillä on vaikea. Minä autan istumaan, sanoi Helga.

-- Te autoitte minua hädässä, sanoi sairas nyt selvemmin.

-- Te itse tahdoitte myöskin.

-- Tahdoinhan minä, mutta ruumiskoneeni oli päässyt pahaan vauhtiin,
ei auttanut jarrut.

Hän yski vähän ja lämpeni puheesta. Kielikin suli eikä enää
kangertanut kuin ensin.

-- Taisi olla kova höyry päällä, sanoi Helga.

-- Oli. Siitä pitäis puhua. Makasiinimies olin. Inspehtoori oli
papin poika ja minä sen torpparin. Yhdessä kasvettiin. Niin että
inspehtoori sitten toimitti sen paikankin. Oltiin kuin veljet. Olisin
mennyt vaikka kasakan takkiin sen puolesta. Kun se sitten kerran
sanoi, että tarvitsi rahaa, muuten -- voinhan sen sanoa ja täytyy --
muuten joutuisi...

Mies kaiketi selitti liikkeillä, sillä Helga huudahti:

-- Vankeuteen!

-- Niin, sanoi mies, -- oli kirjottanut vääriä papereita.

-- Entä te?

-- Minä tein, mitä hän pyysi. Malttakaa -- tää yskä -- se ahdistaa --
tyynyä ylös -- kiitos! Helpottaa. Se oli kuin veli, kuin minä itse...
Mitäs minun piti kertoa?

Tuli hetken hiljaisuus.

-- Piti ottaa rahaa, kuulin miehen sanovan käheästi -- rahaa sinä
iltana kirjeestä. Konttorissa oli nuori harjottelija. Se pani rahat
pöytälaatikkoon, ei osannut avata kassakaappia. Inspehtoorin täytyi
lähteä junalla, juuri kun rahat olivat tulleet. Ei voinutkaan jäädä
konttoriin, kun rahat piti... Se kävi helposti. Poika oli jättänyt
laatikon lukitsematta ja käveli itse sillalla.

-- Eikö saatu selville? kysyi Helga jännittyneenä.

-- Ei, ja se nuori herra menetti paikkansa eikä koskaan saanut virkaa
-- hukutti itsensä.

Mies oli vaiti ja hengitti raskaasti.

-- Se hukutti, nuori mies. Ja se kävi minun tunnolleni. Menin minäkin
hunningolle.

-- Entä se inspehtoori?

-- Sai rahat ja auttoi minua Amerikkaan. No, elämähän se on siellä
niinkuin täälläkin. Kellä on sisärustingit vialla, ei ne siellä
parane. Pahenee, pahenee. Minä siellä satamassa lastasin ja join,
join ja lastasin ja yritin unohtaa, mitä olin, vaan eihän se käynyt.
Kirjotin kerran inspehtoorille ja pyysin tikettirahaa ja sain. Tulin
pois, mutta naamarustinki ei ollut minun ystäväni. Ei kukaan tahtonut
antaa työtä, ja sitten se alkoi vasta leikki. Tein tahallani kerran
sisäänmurron ja pääsin talveksi lukkojen taakse. No sitten minä jo
kehtasin kerran yrittää tavata Horrosta siellä vanhalla asemalla.

Sävähdin -- en kuullut liikahdustakaan.

-- Oliko Horros silloin inspehtoorina? kysyi Helga omituisen ontolla
äänellä.

-- No, eihän se sillekään pahaa tekisi vaikka näkisi vanhan apurinsa
siinä... niin minä sitä silloin ajattelin, puhui sairas kuulematta
Helgan kysymystä.

-- Oliko Horros teidän inspehtoorinne? kysyi Helga uudestaan.

-- Ei se ollut enää siellä. Oli nainut, vaimo sitten karannut. Horros
heittänyt viran. Aina se etsii -- etsii!

Minua ahdisti. Hiivin hiljaa kuin varas ulos ovesta ja puikkelehdin
kadulle. Siellä tulin vasta tajuihini ja maltoin ajatella, mitä oli
tapahtunut.

Helga tuli pian sen jälkeen kadulle, omituisesti hoippuen. Hän ei
katsonut ympärilleen, ei näyttänyt muistavan minua, astui hitaasti
katua, joka päättyi kapeaan kalliopolkuun. Seurasin häntä etäämpänä
ja kun hän istui kallion lohkareelle, siirryin minäkin häntä lähelle.

-- Helga!

Hän käänsi päänsä minuun ja nyökkäsi.

-- Sinäkin sen kuulit!

-- Kuulin -- en aavistanut...

Hänen kasvoilleen nousi vähitellen tumma puna, silmät paloivat ja
kädet puristuivat nyrkkiin.

-- Sinä et saa puhua tästä, vanno se minulle!

-- Vannomattakin voit luottaa!

-- Lupaa minulle, että jätät minut nyt kahden kesken Eelin kanssa.
Kukaan ei saa tietää meistä, ei kukaan saa tuntea!

-- Helga, ethän sinä vaan tee pahaa itsellesi, olet niin kiihtynyt.

-- Älä pelkää!

-- Etkö sinä voi kirjottaa minulle? On niin raskasta näin erota.

-- Minä en lupaa mitään. Jos voin, niin kirjotan.

Hän ojensi minulle jäykän käden, ylpeä ryhti kielsi kaiken hellyyden.
Hän jäi kalliolle ja minä käännyin kotiin. En voinut istua kotona
koulusta tultuani, harhailin onnettoman, kuolevan miehen asunnon
tienoilla. Toivoin siellä sattumalta tapaavani Helgan. Heti paikalle
tultuani näinkin hänen hätäisesti astuvan taloon, pieni vasu
kädessään, rauhattomasti ympärilleen tähystellen kuin olisi tahtonut
kenenkään tietämättä kulkea.

Seisoin kadun kulmassa ja aijoin juuri mennä porttia kohti, kun
näin Horroksen tulevan vastakkaisesta kulmasta ja seuraavan Helgaa
-- nähtävästi hänen tietämättään, sillä kun minä tulin portille,
kuulin hänen kysyvän eräältä vaimolta pihassa, mistä ovesta rouva oli
mennyt -- ihan rauhallisena ja hymyilevänä. Ensi hetkessä tahdoin
estää häntä astumasta sisään ja riensin pihaan, mutta samassa luovuin
yrityksestäni. Kuinka olisin voinut estää häntä seuraamasta vaimoaan,
kun en edes tiennyt mitään tekosyytä. Epäröidessäni oli oikea hetki
livahtanut ohitse ja Horros meni sisään. Kotiin rientäessäni olin
näkevinäni heidät sairaan vuoteen ääressä.

       *       *       *       *       *

Olin odottanut kuukausia saamatta Helgasta elon merkkiä. Tiesin,
että he olivat kaupungissa ja arvelin heidän hiljalleen taipuvan
kohtaloonsa, kunnes minut herätti hätähuudon tapainen kirje.

-- Rakas Naema, tule luokseni nyt kohta, minua on kohdannut suuri
suru!

Helga Horros.

Pääni kävi aivan tyhjäksi ja koneellisesti puin ylleni ja menin
suoraan hänen asuntoonsa.

Eteisen ovi oli auki ja Helga tuli äitinsä puolelta minua
vastaan. Hän oli vanhentunut, astui väsyneesti alakuloisuuden
ja voimattomuuden painostamana, katseessa jotakin murtunutta ja
säikähtynyttä.

-- Kiitos, että tulit, sanoi hän ja vei minut huoneeseensa, sulki
ovet ja istui rinnalleni sohvaan, pujotti sormensa käteeni ja istui
vaiti tuijottaen eteensä.

-- Kaikki on lopussa, sanoi hän.

-- Miehesi seurasi sinua sairaan luo.

-- Sinä tiedät sen!

-- Minä näin teidän kummankin astuvan sisään samasta ovesta.

-- Niin kai piti tapahtua. Häneltä en minä voinut salata mitään, en
salaisia ajatuksianikaan.

-- Tunsivatko he toisensa.

-- Tunsivat. He vain katsoivat toisiinsa ja nyökkäsivät. Eeli ei
näyttänyt hämmästystään.

-- Vai sinä, Kari, ja potilaana, sanoi hän vain. Sairas ei enää
osannut puhua, mutta hän tuli levottomaksi ja viittasi meitä tulemaan
lähemmäksi. Hänen katseensa oli hyvä ja suuret kyyneleet valuivat
kasvoille ja voimattomat sormensa hapuilivat kättäni. Eeli kääntyi
pois meistä, mutta sairas viittasi häntä luokseen ja yritti puhua.
Eeli pyysi silloin minua poistumaan ja minun täytyi jättää heidät
kahden.

-- Kariko hänen nimensä oli?

-- Niinhän se oli. Etkö sinä sitä tiennyt?

-- En. Hän oli puhumaton, sanoit sinä.

-- Hän kuuli hyvin huonosti, kun me olimme siellä, eikä illemmalla
enää saanut ääntä.

-- Luuletko miehesi saaneen tietää...?

-- Kyllä hän tiesi.

-- Puhuiko hän siitä?

-- Ei, mutta minä näin sen hänestä ja hän näki minusta vaikka
yritinkin tekeytyä huolettomaksi. Ja kyllä hän sanoikin: -- Kuka
tahansa voi nähdä sinusta, että pidät itseäsi suuren roiston vaimona.

-- Helga parka!

-- Sanoisit: Eeli parka! Me tulimme kotiin. Muistan sen illan
niinkuin se olisi ollut eilen. Eeli lyyhistyi istumaan ja oli vaiti
pitkän aikaa. Minä sytytin lamput ja avasin kassakirjani katsellen
sitä pysyäkseni levollisena ja pakottaakseni Eeliäkin rauhottumaan.
Hän astui pöytäni ääreen, tuohon, ja katsoi minuun oudosti.

Minut valtasi kammottava tuska, pelkäsin enkä voinut ymmärtää, mitä
pelkäsin.

Myöhään illalla Matliena kävi ilmottamassa, että Kari oli päässyt
ikuiseen rauhaan. Kolmen päivän päästä minä hautasin hänet. Tuntui
siltä kuin minä olisin ollut loukkauskivi hänen elämänsä tiellä --
tietämättäni luonnollisesti, mutta kuitenkin -- onhan meidän ihmisten
elämä niinkuin renkaat ketjussa, toisistaan riippuvaiset.

-- Tunsiko Horros sinut siihen aikaan, kun -- se tapahtui?

-- Olimme monta vuotta tuttavia.

-- Entä Eeli, koskiko Karin kohtalo häneen? Hän ei puhunut mitään.
Jos hän olisikin puhunut! Tuskallinen kammo piiritti minua täällä
huoneissa ja minä pelkäsin, että Eeli menisi sekaisin. Hänen tapansa
oli kävellä, kävellä yöhön myöhään huoneessaan. Enkä minä koskaan
uskaltanut nukkua ennenkuin aamun valjetessa. Eräänä iltana minä
vaistomaisesti väänsin oveni lukkoon, niin hiljaa ettei hän voinut
sitä kuulla. Minä nukuin, mutta heräsin kauheaan uneen. Eeli oli
tarttunut oven ripaan ja väänsi sitä. Hyppäsin ylös vuoteeltani ja
kysyin:

-- Tuletko tänne?

-- En! sanoi hän jyrkästi. Väänsin lukon auki. Sydämeni löi rajusti,
mutta kuuloni oli terävä. Eeli liikkui hyvin hiljaa. Minä erotin
kumminkin kaapin oven narahduksen ja lasin heikon kilahduksen.
Tiesin hänen pöytänsä kaapissa säilyttävän erästä pientä pulloa,
olin sen kerran Eelillä nähnyt ja kysynyt, mitä siinä oli. Hän sanoi
sen sisältävän hyvin vaarallista ainetta. Kauhea ajatus iski minuun
ja minä syöksyin ovelle, mutta hän seisoi itse painona sen takana.
Avain oli minun puolellani. Pyysin avaamaan, rukoilin. En muista
enää mitä puhuin. Kun ovi avautui, olin niin uupunut monien öiden
levottomuudesta ja valvomisesta, etten jaksanut seistä. Eeli vei
minut vuoteelle ja jäi hoitelemaan.

-- Hävisikö pelkosi?

-- Minä häpesin sitä. Olihan Eeli niin merkillisesti lumoova ja
sydämellinen, kun hän tahtoi. Niinä päivinä elimme ja hengitimme.
Minun kammoni haihtui kuin ilkeä yön houre.

-- Ja rakkautenne?

-- Juuri rakkautemme antoi meille elämänhalua.

Helga vaikeni, suuret kyyneleet valuivat poskille ja kasvoilla
oli kaunis onnen kajastus. -- Me olimme onnelliset ja unohdimme.
Mutta päivä päivältä hiipi välillemme sanattomuus ja vanhuus. Eelin
ohimoille ilmestyi harmaa tukka, silmät painuivat kuoppiinsa, katse
oli pistävän terävä ja hän silmäili minua usein salavihkaa. Joku
nimetön pelko alkoi vähitellen painaa minua. Siitä huolimatta teimme
työtä, nyökkäsimme toisillemme hyvää yötä ja hyvää huomenta, emme
enää antaneet kättä, emme katsoneet silmiin.

Jos minä lähdin asioille kaupungille, tuli Eeli rauhattomaksi, tunsin
hänen pistävät ja arat katseensa. Minun täytyi aina selittää tarkoin,
mitä aion tehdä ja minne mennä ja sitten pysyä omassa ohjelmassani.
Kun hän oli kauppamatkalla, odottelin levottomana, milloin puhelin
tai ovikello soisi ja kuvittelin saavani sanoman onnettomuudesta.
Kaipasin häntä ja tahdoin heittäytyä hänen syliinsä ja itkeä itseni
tuskasta vapaaksi. Kun Eeli sitten tuli, seisoimme taas jäykkinä
eteisessä ja astuimme huoneeseen kylmästi puhellen kuin kaikki tuska
olisi ollut olematonta. Minä en kestänyt sitä, sairastuin. Ja Eeli,
hän oli kutistunut, käynyt kumaraksi kuin vanha mies.

Lääkäri määräsi minut sairaalaan. Eeli ei suostunut, tahtoi hoitaa
itse äitini avulla. Olin hänelle siitä kiitollinen, sillä ero olisi
kaiketi ollut ainaista eroa.

Kuvittelin, että äidit hoitavat lastaan samalla tavalla kuin Eeli
hoiteli minua. Jos kättäni heitin, oli hän heti vuoteeni vieressä,
jos silmäni avasin tai päätäni käänsin, liikahti hän heti ja katsoi
minuun. Hän jaksoi valvoa yöt ja päivät. Tiesin olevani hänelle
välttämätön ja hän minulle. Kuolleiden tekojen ja kuolleiden ihmisten
muistot olivat vain varjoja minulle. Voimani palasivat hiljalleen.
Tunsin nyt, että Eeli oli heikompi meistä kahdesta.

-- Nyt on sinun vuorosi levätä ja minun hoitaa, olet rasittunut,
vakuuttelin minä, mutta hän tulistui.

-- Lepo olisi minun loppuni. Työtä minä tarvitsen, mutta nyt ei
sitäkään ole. Huono onni on vainonnut minua koko ikäni! huusi hän. --
Sekin tiilitehtaani oli lupaava yritys, mutta sitten eräs ostajistani
lakkautti maksunsa. Kaikki olisi luhistunut muutaman tuhannen vuoksi
ja niellyt minulta monen vuoden palkkatulot. Silloin pelastin itseni,
mutta se tuli kalliiksi.

-- Oliko tehdas sinun omasi?

-- Olisinko minä, hemmetti vieköön, pannut nahkani alttiiksi toisen
vuoksi?

-- Puhunko minä typeryyksiä?

Hän katsoi minuun tutkivasti ja epäillen.

-- Luuletko sinä ymmärtäväsi, mistä nyt on kysymys? Minä olen itse
miettinyt sotkuisaa vyyhteäni puolet elämääni enkä vieläkään ole
selvillä. Meidän välillämme ei saa olla mitään arvosteluja! Joko sinä
tyydyt minuun tällaisena -- taikka et tyydy ollenkaan. Teit oikein,
kun silloin läksit.

-- Minä en silloin tiennyt mitään.

-- Et tiennyt varmaan, mutta ehkä olit saanut vihiä.

-- En mitään. Sinun kummallinen käytöksesi loukkasi minua.

-- Ja sen vuoksi! Hän vihelsi pitkään. -- Luulin sinun tienneen
jotakin, sillä laatikossani säilytin erästä kirjettä siltä
nuorukaiselta, joka... no, sinä tiedät.

-- Tiedän.

-- Olin aina aikonut hävittää sen, mutta se oli niin vasten
luontoani. Kun sinä olit mennyt, ei elämä mielestäni ollut elämisen
arvoinen. Olin jo vähällä viedä kirjeen oikeuteen, mutta sinulla oli
sama nimi. Se pelasti minut.

-- Tahtoisitko sinä nyt ilmottaa asian, ellei minua olisi?

-- En! sanoi Eeli varmasti.

-- Etkö sen nuorukaisen muiston vuoksi? Hän katsoi minuun taas
tutkivasti ja hymyili ivaten.

-- Ehkä myöskin Karin kauniin varjon vuoksi!

-- Minä vaan muistan erästä kuvaa, jossa tuomarit sitoivat totuuden
silmät ja kastoivat hänen vaatteensa vereen. Kuningas seisoi vieressä
ja nauroi. Kansa riemuitsi verhon takana. Vain lapsi ja narri itkivät.

-- Sellainen on maailman meno, sanoi Eeli tyynesti, mutta samanlainen
katse kuin silloin kuolevan luota palattuamme, iski minuun ja hän
jatkoi:

-- Luin juuri uutisen lehdestä eräästä isännästä. Tunsin miehen
ja tunnen asian. Se on sellainen pankkijuttu ja talonkauppa. Mies
vaihtoi maalaistalonsa kaupungintaloon. Naa, olihan siinä pankin
puolelta seikkoja... mutta olisihan miehen pitänyt itse ymmärtää
asioita. Hän pääsi pian molemmista taloistansa ja pankki oli yhtä
taloa rikkaampi. Ja lopuksi mies veti nuoran kaulaansa.

-- Se on kauheata! huusin minä.

-- Oliko se kauheata? sanoi hän kylmästi. -- Ei sen kauheampaa kuin
minun tekoni. Eikö totta?

Hän läheni minua tuijottaen pistävällä ja epäilevällä katseellaan.
Vaistomaisesti nostin kättäni ikäänkuin suojakseni.

-- Minun juttuni vei sen nuoren miehen, sanoi hän käheästi. --
Sellainen kauhistaa naisia ja sinä olet samanlainen kuin kaikki
muutkin naiset!

Hän katsoi minuun vielä kysyvästi kuin olisi odottanut epäävää
vastausta, mutta minä en osannut puhua.

Hän meni omaan huoneeseensa.

-- Eeli, menetkö levolle? huusin minä hänelle hiukan myöhemmin.

-- Menen, sanoi hän. -- Hyvää yötä, Helga!

Hänen äänessään oli kuin itkua ja minä nousin kiireisesti mennäkseni
hänen huoneeseensa, mutta ovi oli lukossa.

-- Älä tule, minä tahdon nyt levätä ja olla yksin. Olen hyvin
väsynyt, sanoi hän ja minusta tuntui, että ääni oli murtunut. Se
koski minuun kipeästi, mutta meidän keskustelumme jälkeen se oli
minusta luonnollista.

Minä soitin kauppiaalle ja pyysin lähettämään tavaroita seuraavana
päivänä. Silloin Eeli tuskissaan huusi huoneestaan:

-- Älä puhu huomisesta!

Minä menin levolle ja nukuin, mutta yöllä heräsin sanomattoman
levottomana. En ymmärtänyt mistä se johtui. Luulin tulen olevan irti
ja menin keittiöön, kävin äitini kamarissa, mutta Eeliä en muistanut.
Eikö se ollut kummallista?

-- Sinä puhut niin juhlallisesti tästä, oliko jotakin tapahtunut?

-- Tule, sanoi Helga, vei minut saliin ja avasi erään huoneen oven.

Eeli Horros makasi ruumiiksi puettuna matalalla korokkeella keskellä
lattiaa. Hänen kasvoillaan oli vaate eikä Helga nostanut sitä.

-- Hänen sielunelämänsä oli kuin tummalla harsolla peitetty, eikä
sinun rakkautesi voinut sitä poistaa.

-- Minun rakkauteni ajoi hänet kuolemaan, sanoi Helga hiljaa
huoneesta poistuessamme.



KIHLAJAISET


Millä sen seipään siihen kallioiseen Kuivalan mäkeen pystytti? Se ei
ollut helppo tehtävä, mutta pystytettiin se sentään.

Kuivalan mäki oli, nähkääs, pelkkää kalliota, kiveä, soraa, joku
kanervankartu, oljiksi kovettuneita heinänkorsia huutelemassa
toisiaan, kuivaa sammalta, ei puuta, ei pensasta niinkään suurta,
että jänis olisi siihen päänsä piilottanut.

No, pitihän sen ollakin sellainen, koska se oli annettu Kuppar-Lienan
tupapaikaksi.

-- Enhän minä silloin vielä kuppari ollut, kun sen tuvan itselleni
laitoin, sanoi Liena, aina kun tuvan rakentamisesta puhe tuli. --
Niin, tuvan minä olen hankkinut tähän kuusen kupeelle. Olisivat
saaneet sanoa tätä Kuuselaksi, onhan tässä rymäkässä enemmän kuusta
kuin tupaa. Vaikka mitäpä tuota köyhälle niin koreita nimiä! ivaili
Liena kupatessaan. -- Tyytyväinenhän minä olen ja saahan sitä
ollakkin. Seisoohan se kuusi niin tanakasti tupani takana kuin minkä
talollisen kamarin päässä ikään ja levittelee oksiaan kuin siunaavia
käsiä. Talvella se kerää myrskyn vihat tanakkaan turkkiinsa ja
kesällä se suojaa lahoovaa lautakattoa rankkasateelta.

Tölliä ei kauas erottanut, sillä se oli väriltään kivenharmaa
ja hukkui kuin jänis kesällä tumpurana mäen laitaan ja talvella
lumivalkoisena nietosten sekaan ollen kuin suuri kivi lunta päällä ja
nietokset puoliväliin seiniä. Aurinko oli sateen avulla koristanut
neliruutuisen akkunan merkillisillä lasimaalauksilla, ja iltasin
siitä kiilui valo kuin mörön silmästä kuusen juurelta.

Akkunan alla punotti kesällä unikkoja pienessä lautissa, johon oli
kannettu multaa kessosella samoin kuin muutamaan perunavakoonkin
pihassa. Unikot nyökkäsivät perunavarsille: -- Somia ollaan! ja
perunan kukat levittelivät terttujaan tanakoina: -- Parempaa on
juurella!

Silloin kuusi kuiskaili ja kuiva mäki hymyili ja ullakkoluukku
narahti: -- Na, naa!

Aidanseipäät seisoivat säännöllisessä etäisyydessä toisistaan ja
aidakset rasahtivat: -- Seiväs pystyyn!

-- Hyvä se on tölli tällaiselle sitkistyneelle ja kuivuneelle
kupparille, kehui Liena. -- Noin tuota -- ei sitä aina sentään
tällainen ole oltu! Olinhan minä paraillain ollessain meiän kylän
vahvin piika, kaivoin ojia, jos pahan pään otin, hakkasin halkoja,
keikuin tuota sahransarvissakin, kun miestä vailla oltiin. Aina Liena
aikaan sai, oli työ mikä tahansa. Kun tätä mökkiä rakensin, olin
miehen housuissa ja saappaissa ja toin hevosella hirret metsästä.
Niin silloin...

Liena nyökytti päätään, lepäsi ja antoi hierottavansa levätä.

-- Työ tulitte tänne muualta, sanoi Aholan emäntä lauteilta.

-- Niinhän minä olen jo kolmannessa pitäjässä.

-- Kuuluitte olleen korea ihminen nuorena.

-- Olin kai, koska tota herratkin kääntyivät kirkonmäellä
katselemaan. Se on vaarallista meikäläiselle. Minun leipäni
kääntyivät nurin päin uunissa, luulin kelpaavani vaimoksi ja
jäinkin vain hentuksi. Tyttöni syntyi vihkimättä. Enkä minä mokomaa
kurjimusta kerjännyt. Heitin miehen. Olihan tuota vähän vaikea ensin
-- pystyttää seipäitä kuivaan kallioiseen mäkeen. Mutta kun minä
sanoin kerran, että seiväs pystyyn, niin kyllä se saa seistä!

-- No, kyllähän Liena, lauhdutteli emäntä.

-- Enkä minä ole kerjännyt. Honkkaan kyllä kuin naarassusi, mutta
sitten se on kanssa tytär kuin herrasmamselli, niin että kun sitä
lasta kattelee, niin oikein sydämelle hyvää tekee.

-- Kuinkas te oikein tähän hierojan virkaan rupesitte?

-- Päivätyöt pelloilla kävi minulle liian raskaaksi. Kun sitten
kerran kuppautin rasittunutta verta pois ruumiistani ja kylän vanha
kuppari kauppasi minulle kirvestään ja sarvipussiaan ja antoi hyviä
neuvoja, niin otinhan tuon ja meinasin, että kun ihmisellä on hyvä
tahto ja huulet jälellä, niin voihan sitä vaikka kupata, ellei muuta
enää jaksa. Sen toisen vei maa omakseen ja sitten minä rupesin.

-- Mikäs häpeä tää olisi, työ kuin työ, sanoi emäntä.

-- En minä häikäilekkään. Kuppari taikka kappari, leipä se on valkea
silläi. Ensinhän minä vähän noin salavihkaa, mutta kun yhä useammin
haettiin ja hyväksi kehuttiin ja kohtuullisesti maksettiin, niin olen
ollut, saanut kupparin nimen niinkuin virankin.

Liena huokasi ja olisi mielellään purkanut sydämensä keveäksi, että
kyllä se nyt on käynyt yhä rakkaammaksi se oma tupa ja oman sängyn
lämpimyys on maittavampaa kuin makein mallassaunan löyly ja oma
sikurikahvi maistuu paremmalta kuin vieraan pelkkä kahvi, mutta eihän
sitä käynyt sanominen, oli eläminen.

-- Hyvä se on tupa, sanoi Liena vain, -- ja usein huokaan Herran
tykö, että saisin sen pitää. Sinnehän ne saa kantaa kaikki surut ja
ilot, rahat ja vaivat. Siinähän se on Miinakin kasvanut. Enkä minä
ole sitä ikinäni olemattomaksi toivonut. Sen olen vaan päättänyt,
ettei Miina saa mennä vieraan orjaksi eikä kylän selkään, kävisi
kuten minunkin on käynyt. Miinasta ei tule kupparia, sen minä sanon!

-- Eihän tarvitsekkaan. Miina on tarkka käsitöissä.

-- Kelpaahan sitä. Minä raastan kynsin hampain, hieron ja kuppaan.
Se minua aina pistättää, kun sanovat Miinaakin kupparin Miinaksi.
Saisivat sanoa Kuivalan Miinaksi, koska kerran nimikin on!

-- Se on sellainen tapa.

-- On mäenkin ristineet Kupparinmäeksi, kupparin, kupparin ja joskus
vielä Kinttulan kupparin! Kyllä minä kerran niille näytän, että kyllä
se seiväs seisoo Kinttulan kupparinkin mäellä ehkä tanakammin kuin
heidän savipelloillaan!

-- Miinasta tuleekin kai neuloja.

-- Niinhän se on aikomus, vien sen tästä pian kaupunkiin, siellä ne
on neulojat oikein herrasväkeä.

Niinpä eräänä kauniina kesäaamuna heitettiinkin kaksipuoliset pussit
olalle ja lähdettiin jalkapatikassa. Kyllähän Miina tahtoi junalla,
mutta Liena sanoi: -- He, ei, mistä ne junarahat otti ja koska sinä
nauhasi möisit? Emännille ne kelpaa ja saat niistä voileivän ja
kahvikupin.

Miina oli kutonut nauhoja ja niillä saatiin matkalla monta kuppia
kahvia ja paikoin keittoa ja maitoa.

-- Sinut minä vien oikein suuren makasiinin päälle, sanoi Liena.
Olethan sinä siepperä tyttö.

Palkkaa siellä "makasiinin päällä" annettiin kovin vähän. Lienan
täytyi mennä pyrkimään saunottajaksi. Sattumalta he tapasivat Villen,
joka oli kaupungissa "jauhomakasiinin päällä". Ville vei Miinaa
joskus Eläintarhaan ja Korkeasaarelle. Talvi tuli ja elämä kävi yhä
kalliimmaksi. Lienan täytyi jäädä saunottajaksi, vaikka koti-ikävä
kalvoi hänen kuivaa ruumistaan yhä kuivemmaksi.

Kun kevät taas tuli, ei Liena enää jäänyt Helsinkiin "herrastamaan",
varotteli vain tytärtään vaaroista ja viettelyksistä ja lähti kotiin
kaksipuolinen pussi olalla niinkuin oli ollut tullessakin. Taskussa
oli matti, sillä Miina oli saanut rahat. Kyllähän Liena toimeen tuli,
olihan taito mukana. Hän liiti tiellä kevyesti kuin kuiva nahka
tuulessa. Mikä oli liitäessä, kun oli hauskutus mukana.

Nuuskarasia asui taskussa ja nousi sieltä vähä väliä, noin salavihkaa
nenää kohti. Ojan reunalla jalkoja lepuuttaessa se oli vallan
verraton toveri. Sitä piti silitellä ja tarkastella joka puolelta,
ja kun näpäytti laitaan, nosti lähemmäksi nenää ja hyppysillä
hiukan sieramiinsa tuikahutti, niin vallan sydämeen saakka se hyvän
hiipaisu tuntui, selkä siitä suoreni ja ryppyinen naama vetääntyi
tyytyväisyyden hymyyn. Taipaleelle suoriutuessa piti monta kertaa
koettaa, oliko se rasia taskussa, voisi vielä vanhalta höperöltä
nurmelle unohtua.

Uupuneena pääsi Liena lopulta omaan kylään. Kyllä olikin ottanut
henton pois sääristä. Kun hetken aikaa istui, niin ei olleetkaan omaa
luuta eikä lihaa, kankeat kuin aidan seipäät. Aholaan hän poikkesi.
Sieltä ei koskaan kahvitta pois laskettu.

Aholassa oli vanha emäntä ja poika taloa pitämässä. Isäntä oli hiljan
kuollut. Poltetun kahvin haju levisi pellolle saakka ja houkutteli
nuoren isännän tupaan.

-- Kas, Kuivalan Liena, mitäs sinne Helsinkiin kuuluu?

-- Mitäs muuta kun hyvää hyvälle! sanoi Liena hyvillään, sillä kun
vaan Kuivalaksi sanottiin eikä pelkäksi Lienaksi taikka vallan
kuppariksi, niin Lienan sydämen voitti. -- Aina Aatu puhuu koreesti.
Vaikka kyllähän ne siellä tohtuorittareksikii mainittivat ja
paaterskaksi, kun oikein korkeita herroja hieroin. Vaikka mitäs
niistä täällä on väliä, vaikka ne siellä saunan päällä ollessain...

-- Oo, peijakas, oliko Liena saunan päällä? sanoi Aatu ja piippu
tärisi hampaissa.

-- Siellähän minä huuhtelin koko talven.

-- Mahtoi se sentää olla koko hankala paikka, nauroi Aatu.

-- Hyvä siell ol ollaksein. Kun vielä vietiin väliin kotiin
hieromaan, niin sittenkös vasta hyvänä pirettiin. Olin kerrankii
yhren rohvessyörin tykönä. Ja sielläkös sitte piti olla koreeta. Kun
oli peilin lasikin niin korkea kun toi seinä. Ja sitten siellä oli
sellattiisia ihmisen haahmoisia ja kokoisia! Näkihän sen, että ne
olivat kiveä, mutta niiren piti sitte olla justiisa niinku ihminen!

-- Taisivat olla kuvapatsaita, selitti Aatu.

-- Niin, tiesinhän minäkin, että ne kuvia oli, mutta kun se toinen
oli likka-ihminen ja toinen oli se rohvessyöri itte, niin minä
kysyin siltä rohvessyöriltä, että oliko se hänen tyttärees, mutta se
nauroi ja sanoi sen olevan Aino. Mikä Aino se sellain sitte oli, kun
ihka alastomana oli antanut ittesä kuvata, heittäis tota nyt jonkun
rievun peitteekseen. Mutta kun sitä siinä kattelin, niin oikein
teki syrämmestäin pahaa. Eihän se raukka voinut kättänsä liikuttaa.
Ihminenhän se oli, oikea ihminen, mutta henki oli poissa. Sitä ei
sentää ihminen voi antaa!

-- Eikä sielua, lisäsi emäntä.

Tämän pitkän puheen jälkeen tuli Lienalle kova nuuskaamisen halu.
Hän sieppasi rasian taskustaan esiliinan alta ja nipisti sieltä
hyppysillään vieden ne sukkelaan sieramiinsa...

Aatu näki sen ja sanoi:

-- Onhan Liena siellä kaupungissa nuuskaksikin pannut!

-- No, häi on! huudahti Liena pyörein silmin, ja veti rasian esiin,
koska se nyt kerran huomattiin. -- Niin, nähkääs kun olin siellä
rohvessyörillä, niin se antoi minulle sellaisen pullon ja sanoi siinä
olevan ootiklonkii. Sitä kun pikkasen panee nuuskan sekaan, niin se
pitää sitten haiseman vasta hyvälle. Haistappas sinäkii, Aatu!

Aatu otti hyppysiinsä ja veti nenäänsä. -- Mainiota -- hatsii --
ootiklonkkia!

-- Mitä se Miina siellä Helsingissä tekee? kysyi emäntä.

-- Se on neulomamakasiinin päällä, selitti Liena.

-- Jopas jotakin, oli Aatu ihmettelevinään, -- vai on Miinakin
kiivennyt niin korkealle!

-- Aina sinä, Aatu, niitä lumppiasi latelet. Mitäs kiipeämistä sinne
olisi, suorat, leveät portaat mennä. Ne neulojatkos vasta hienoja
olivat, hatussa kävivät ja pään piti olla niin leveä kuin heinähäkki
ja hameet sen sellattiiset suikaleet! Miina ei sellaisiin saanut
ruveta.

-- Eikös Miina luvannut kotona käydä? kysyi Aatu ja punastui.

-- Kaihan se juhannukseen tulee ja oikein junalla. Rupesi saamaan
hyvää palkkaa ja kotona vielä viraaplaa.

Aatu ei hetkeen aikaan sanonut mitään, sillä hän ei ollut selvillä,
mitä Liena tarkotti "viraaplaamisella".

-- Sattuikos Paavolan Villeä näkemään? kysyi emäntä.

-- Nähtiin monta kertaa, sanoi olevansa jauhomakasiinin päällä.

-- Kas tota pahuksen vääräsäärtä, vai vääntää säkkiä makasiinin
päällä! nauroi Aatu.

-- Älä vanhan ihmisen puheita vääntele, torui emäntä.

-- Minkäs minä sille mahran, se on Helsingin puolen puhetta,
puolusteli Liena viedessään kuppia pöydälle. Kiitoksia, se oli niin
hyvää kahvia, että oikein kävelee vattassain ja pitkin ruumistain.

Liena sai pussiinsa jauhoja ja muuta hyvää ja lähti mökkiään kohti.
Portailla tuli kylän nuori seppä vastaan.

-- Ennen virstan väärään, ennenkuin kupparin vastaan, sanoi hän ja
hyppäsi johteiden yli pihaan.

-- Voi, hylky sinuas, olisit eres sääres taittanut, niin kyllä
oppisit kupparia kunnioittamaan, senkin viirunaama!

-- Ei siihen katkismuksessakaan käsketä. Sanotaan vaan: seppäs,
pappis, paimenes pidä kunniassa. Kupparista ei puhuta.

-- Mee sinä katkismuksinesi ja leivo rautaa. Kuivukoon sormesi
moukarin varressa ja tuoreutesi ahjon ääressä. Painele vielä
palkeitasi kymmenkunnan vuotta, silloin tulet Kuivalan kupparia
hakemaan. Senkin nokinaama!

Liena meni mutisten pitkin metsäpolkua ja haihdutteli vihaansa.
Tuolta polunmutkasta tulee pian nurkkanen näkyviin. Hän astuu vinhaan
kaksipuolinen pussi olalla ja siinä kaupungin tuomiset ja emännältä
saamiset. Katse tähtää nurkkaan ja polvet notkistuvat syvään ja Liena
mainitsee ääneen Kristuksen nimen.

Olihan asumus säilynyt, ei ollut tuli polttanut, ei myrsky kattoa
repinyt. Hyvin oli Jumala suojellut, ja vielä kerran Liena notkisti
polviaan ja siunasi samalla.

Aurinko valeli runsaasti lämpöisiä säteitään katolle ja oviseinälle.
Kuusi kumarsi juhlallisesti latvallaan ja pieni akkuna iski silmää.
Ovelle oli vieritetty suuri kivi suojaksi ja siihen Liena ensin
istui. Kaikki oli ennallaan. Perunamaa oli kohdakkoin kylvettävä
ja kukat tarvitsivat uutta multaa. Aurinko lämmitti Lienan selkää,
kun hän käänsi kiveä pois ovelta ja sovitti avainta reikään. Lukko
oli ruostunut, paukahti auki ja ovi kääntyi naristen. Sydän oikein
jyskytti tupaan astuessa ja pussia olalta päästäessä ja vastaan
tupsahti kotoinen, ummehtunut haju. Hän nosti rukin nurkasta, yritti
pyörittää, oli raukka turvonnut, pyörä käynyt kieroksi. Käsi tavotti
hellästi silitellen muuria, sormi seurasi pahaa halkeamaa kuin
naarmua rakkaan poskessa: -- kyllähän korjaan! huokasi hän.

Työtä oli taas yllin kyllin. Talven poissa oltua piti kupata ja
hieroa kylä kertaalleen ja vielä uudenkin kerran. Ja kun hän nyt oli
oppinut ammatissaan vielä uusia temppuja -- sillä ei niitä suotta
rohvessyörejä ja muita korkeita herroja Helsingissä hierota -- niin
paransi hän potilaansa kuin taikatempuilla. Kupparin nimitys alkoi
joutua unohduksiin ja nyt sanottiin hierojaksi.

Juhannuksena tuli Miina kotiin ja siksi olivat kylän nuoret
puuhanneet tanssit. Juhannusiltana oltiin keinulla ja sinne oli
tullut koko kylä katsomaan Miinaa. Huhu oli kertonut, että tyttö oli
tullut hienoksi kuin ryökinät. Ja kyllä hän olikin soma sinisessä
pumpulihameessaan, jossa oli vain yksi rimpsu helmassa, mutta koko
ihminen oli niin kaunis katsella, että oikein sydäntä hemasi. Tytöt
ihmettelivät ja kadehtivat ja pojat ihailivat ja kun Miina keinuun
meni, pyrkivät he kilvan heittämään. Varsinkin Aholan Aatu ja
Seppä-Kalle pysyivät ahkerasti tangossa.

Oli siellä Paavolan Villekin, vaikkei hän viitsinyt mennä
keinuttamaan. -- Höm, oli niitä koreampiakin nähty!

Asia oli se, että Villellä oli väärät sääret ja keinulaudalla
seistessä ne joutuisivat näytteille. Piirileikissä hän sen sijaan
pyöritteli tyttöjä ja lauloi täyttä kurkkua omilla sanoilla ja
nuotilla:

    Näin sitä mennään, pyörähytellään
    ilon ja laulun kanssa vaan!

Tytöt kikattivat ja olivat laulavinaan mukana.

-- Tuleeko Miina huomenna tanssiin? kysyi Seppä-Kalle Miinalta.

-- Jos äiti päästää, sanoi Miina.

-- Sekö kup...! Seppä ihan sävähti omaa tuhmuuttaan ja Miina punastui.

Samassa Aatu veti Miinan piiriin tanssimaan ja seppä jäi itseään
sadattelemaan. Häntä sapetti oikeastaan se, että Aatu vei tytön
ihan hänen vierestään. Seppä heitti piirin ja meni keinua ympäri
heittämään. Palatessaan hikisenä ja hengästyneenä tapasi hän Aatun
ja Miinan tuttavallisessa puhelussa eivätkä he näyttäneet tietävän
mitään hänen urotyöstään. Silloin seppä teki rivakan päätöksen, että
-- eiköhän tuota kupparin tyttärelle kelpaisi! Olihan hän jo kauan
Miinaa katsellut, mutta kuka tuota nyt kupparin vävyksi... Se tyttö
oli tullut vietävän koreaksi, ja vaikka olisi seitsemän kupparia
hännillä, niin totta vieköön koetan!

Seppä raapi korvallistaan: -- Kun tuli siinä portaissakin johteen
yli loikattua... Sen saksan saaperi, mutta isäukon lähetän, lähetän
kupparin uhallakin!

Tolperi ukko, Seppä-Kallen isä, nikkari, oli pitänyt perinpohjaista
juhannusta ja oli vielä juhannusaamuna aika hiprakassa, ja silloin
hän oli mainio puhemies.

Vanha Tolperi ilmestyi Lienan mökkiin.

-- Mistäs nyt tuulee, kun nikkarikii kupparin mökkiin tulee? sanoi
Liena happamena.

-- Eihää nyt tuule, vallan on tyyni, mutta tulinhaa minä, kun se
meiän poika tahto. Se on ähkinnyt ja puhkinnut koko yön kuin paha
mulli. Mutta rehellinen sillä on aikomus ja hyvä se on mies.

-- Taittuiko jalka vai käsi siellä keinumäessä illalla? kysyi Liena
vahingosta iloiten.

-- Eihän sen jalka eikä käsi... syrämmeen taisi koskea, sanoi äijä
myhäillen.

-- Aijai, se on vaarallista! sanoi Liena tosissaan. -- Ne Helsingin
lääkärit sanovat, että kun sydänsuonta kiristää, niin ei silloin enää
hierominen auta!

-- No, no, ei nyt sentään mahra. Tolperin suu venyi leveään hymyyn ja
tihrusilmillään hän tirkisteli Miinaa.

-- Sen minä vaan sanon, että kyllähän se meirän poika muijansa
elättäisi, ja pulska se on ja vahva!

-- Kas kun ei se ole jo hakenutkin, johan sillä olisi aikakin ja hyvä
sillä on se tienistikin.

-- Niin, meillä ollaankin taironmiehiä. Poikain on seppä ja itte olen
nikkari. Tieräthän sinä sen, Liena, ja nääthän sinä minun tekemiäin
piironkia joka emännän kamarissa. Ja kun minä kerran piironkini
pitsaan, niin sen pitää oleman pitsattu, ja se on pitsattu!

-- On se pitsattu, vakuutti Liena.

-- Niin, eikös oo? Kun sinä panet kirpun sen päälle loikkaamaan, niin
ensin se loikkaa -- kyynärän, ja sitten se loikkaa -- puol kyynärää,
ja sitten se loikkaa -- korttelin, ja sitten se menee kellelleen ja
kattelee suurta kuvaistaan.

-- Aina Tolperi hulluttelee, sanoi Liena.

-- Vai hulluttelen minä! Latviikissahan ne hulluttelee. Sellaisen
piirongin kun minä laitan Miinalle kapioksi, niin kyllä kelpaa tulla
miniäksein!

-- Tolperi siinä humalassa höpertelee hulluja.

-- Olenhan minä humalassa, humalassahan minä olen, kun taas tuli
juhlan kunniaksi hiukan otettua, vaikka se meirän rovasti kovasti
siitä varottaa.

-- Sais vielä enemmänkin varottaa, terotti Liena.

-- Älä sinä Liena vaan sille kantele. Kun se sitten tulee lukusille,
niin se suuttuu ja haukkuu eikä enää kellojakaan soita, kun minä
kuolen!

Tolperilla oli vedet silmissä.

-- Mitäs minä... Tolperi menee nyt vaan kauniisti kotiin ja panee
maata.

-- Menenhän minä, mutta älä sinä vaan kantele, sitten en tee sinulle
ruumiskirstua, kun sinä kuolet! Tolperi pyyhki silmiään ja meni.

-- Mitähän sillä äijällä mahtoi olla mielessä? kysyi Miina.

-- Häi, mitä lie Seppä-Kallen juonia, häijyyttään keksii!

Miina vaan nauroi, ei suuttunut Tolperiin eikä Seppä-Kalleen. Silmät
loistivat ja posket punottivat ja lattiapalkit kolisivat, kun hän
itsekseen pisti tanssiksi ja rallatti. Liena ihan ihmeekseen katseli
sen lapsen menoa.

-- Voih, voih nyt tota iloa!

Miina pukeutui vaaleansiniseen sielikkoon, jonka oli itse ansainnut
ja neulonut "makasiinin päällä ollessaan". Siinä se lapsi oli niin
kaunis, ettei Liena saanut silmiään irti hänestä. Hän vain huokaili
hengessänsä:

-- Kuinka ihmislapsenkii pitää oleman kuin Herran enkeli. Ja minulle
syntiselle raukalle on sellainen lahja annettu!

-- No, äiti, nyt te otatte yllenne sen mustan rippihameen ja silkin
päähänne.

-- Hame on ullakolla. Mitäs minä nyt tässä rupeaisin mustiin.
Nauraisivat taas irvileuat. En minä sinne tule!

-- Minä tuon hameen ja äiti tulee!

Eihän siinä mikä auttanut. Hame oli ullakolla hiukan homehtunut,
mutta kun se silitettiin ja silkki vedettiin sängyn alta punaisesta
vakasta ja pantiin päähän, niin Lienasta tuli oikein juhlallinen ja
kepeä eukko.

-- Pää pystyyn, äiti! sanoi Miina.

Silloin hameen home hajahti ja silkki päässä kahahti että: seiväs
pystyyn! kuten Lienan oli tapa sanoa.

He lähtivät yhdessä Aholaan. Talo oli pieni ja rakennukset huonot,
mutta piha oli avara, kaunista nurmea ja siinä nuoret leikkivät
leskistä.

Miina sekaantui joukkoon ja Liena meni vanhojen kanssa portaille
istumaan.

Tänään oli Seppä-Kalle vikkelä, ennätti ennen Aatua Miinan pariksi ja
piteli koko leikin ajan.

-- Isä kävi teillä tänä aamuna. Mitä Miina on ajatellut? kysyi
Seppä-Kalle Miinalta.

Miina sävähti, vaikka tekeytyi tyyneksi. Oli se sentään liikaa, että
hän tällä tavalla uskalsi...!

-- Siitäkö piironkijutusta? sanoi Miina ivallisesti.

-- En minä jutuista mitään tierä, vakava minulla on aikomus, sanoi
seppä juhlallisesti.

-- Ei kupparin tytär tiennyt nikkarin pojalle, suurelle sepälle
kelpaavansa, siksi olenkin jo toiselle mennyt! sanoi Miina ja vaalea
pää keikahti ylpeästi.

Rivi hajosi ja ruvettiin numeroleikkiä. Seppä oli liiaksi
hajamielinen ja menetti pantiksi kaikki, mitä itsestään irti sai, oli
jo pitänyt heittää takki päältä.

-- Ruvetaan nyt pantteja lunastamaan, sanoi Paavolan Ville, -- muuten
tulee Kallesta Aatami.

Seppä-Kallen täytyi tunnustaa olevansa myyty mies ja pantteja
alettiin lunastaa.

Miinalla oli myös pantteja lunastettavana, sillä Aatu oli pidättänyt
häntä, kun huudettiin.

Villellä ei ollut yhtään panttia ja hän sai olla tuomari. Seppä
tuomittiin tekemään laulu ja Miina samoin.

-- Joo, kyllä minä laulan ja Aholan tanhuilla varsinkin! uhkasi seppä
julmana.

-- Laula, Kalle, laula! huudettiin.

-- No, Aatu, mitä sanot, laulankomas?

-- Anna kuulla!

-- Näin se on laulu, että:

    Mitä mä tuosta hyötyisin,
    jos kupparin tyttären naisin?
    Kuppari joutuis kuolemaan,
    min sarvipussin saisin

Seppä silmäili ivallisesti Aatua ja Miinaa.

-- Kenen pantti päällä palaa! huudettiin.

-- Miinan, Miinan! selittivät tytöt.

-- Laula, Miina, anna takaisin sille peijakkaalle, kehottivat pojat.
Tytöt nauraa kikattivat, sillä seppä oli heidän suosikkinsa.

Miina lauloi:

    Kaikki puut on komeita
    paitsi kataja ja leppä.
    Kaikkia poikia halata saa
    paitsi sutarii ja seppää!

-- Kas, niinhän se kävi kuin öljytty salama. Hei, minun henttuni,
noin minä sinut nostan! huusi Aatu ja hyppäytti Miinaa korkealle.
Sitten hän otti liivin taskusta sileän sormuksen ja pisti sen Miinan
vasempaaan nimettömään ja toisen omaansa.

Kaikki hämmästyivät. Mutta kun Paavolan Ville Helsingin mallin mukaan
otti lakin päästään, kumarsi, raapaisi maata jalallaan ja sanoi: --
Toivotan onnea! niin silloin kaikki ymmärsivät asian.

-- Sitäkös se Seppä-Kalle niin puuskui, olisi kai itte mielitellyt,
sanoi eräs pojista.

-- Vai oli sinulla hyvä halu kokea minun koukkujani? sanoi Aatu.

-- Kävihän se Tolperi tänä aamuna kosimassa, sanoi eräs poika.

-- Vai oikein kosimassa. Nyt minä teen laulun sepästä! huusi Aatu.

    Hei, hei, henttua sepän teki mieli,
    siksi sillä katkera ja pisteliäs kieli.
    Ota, ota omas, aja pappilahan,
    jos on puute orista, katso karsinahan.
    Kisko sieltä kiljuva emäpossu eteen,
    harjurin saat ajamaan ja ruotimuorin rekeen!

-- Älä Aatu hyvää miestä pilaa. Sopikaa pois, niin käy kaikki hyvin
kuin teatterissa. Seppä on pulska poika ja täällä on henttuja koko
sakki! sanoi Ville ja kaapaisi pitkillä käsivarsillaan koko joukon
tyttöjä syliinsä. Tytöt kirkuivat mielissään.

-- Ville luulee olevansa jauhomakasiinin päällä ja pitää tyttöjä
sylissään kuin säkkejä, sanoi Aatu ja vei Miinan tupaan sormuksia
näyttämään.

Sillä aikaa kuin nuoret pihassa peuhasivat, oli emäntä vienyt Lienan
kamariinsa, antanut kahvit ja kertonut, miten asiat olivat.

-- Kyllähän minä siitä olen haikeillani ollut. Ei sitä niin vaan
hepankeppaa köyhää taloon ottais. Olishan se rahakin ollut kovin
tarpeen. On tämä talo paha niin rähjä. Siitäkös se Aatu välitti.
Sanoi ennen vaikka Ameriikkaan lähtevänsä ennenkuin Miinasta
luopuvansa. Mitäs minä, vanha ihminen niille voin, menkööt. Otan
muonan, rehkikööt nuoret!

Huolimatta järkevästä puheestaan oli emäntä kuitenkin hyvin
suruissaan, Lienankin luonnolle se kävi. Peukalot pyörivät ja silkki
rutisi korvissa. Taisi sekin kiukutella, kun oli päähän tullut eikä
mitään tiennyt: -- Voi, voi, sentään, enhän minä tiennyt. Miina ei
ole minulle henkeääs vetänyt.

Emäntä painui tuoliinsa ja taisi itkeäkkin.

-- Olisinhan minä estänyt, jos tämän tiesin, valitteli Liena, --
olisin pitänyt vaikka aina siellä makasiinin päällä, en laskenut
tuota ollenkaan ihmisten pariin nähtäville.

Emäntä naurahti.

-- Kyllä Aatu olisi sieltä hakenut.

-- Oliskohan? kysyi Liena silmät suurena.

-- Vai sinne Aatu olisi jättänyt!

-- Eihän emäntä mahra minulle vihainen...

-- Eihän se kenenkään syy ole, onnettomuus on tullakseen.

Liena painui ovelle takaperoa ja pujahti kuin varjo kuulumattomin
liikkein kamarista kuistille ja sieltä tupaan.

Tolperi loikoi ylhäällä katonrajassa "ritsillä" ja tupa oli täynnä
jaarittelevaa väkeä. Ukko oli haistanut talossa olevan kannuolutta
ja tullut sitä kohmeloonsa kärkkymään, ja kun emäntä hyvin arvasi
asian ja antoi haarikallisen, niin oli uni tullut ja painanut taikka
nostanut Tolperin katon rajaan nukkumaan.

Kun Aatu ja Miina astuivat sormuksineen tupaan, tuli yleinen
hämmästys, sillä Tolperi oli kertonut käyneensä tyttöä pojalleen
kosimassa ja nyt odotettiin sepän kihlajaisia.

-- Hukka reisu oli Tolperin kosinta, sanoi eräs isäntä. -- Tolperi,
hoi, nouse ylös!

Katon rajaan ritsin reunalle ilmestyi pörröinen pää, pukin parta ja
tihrusilmät: -- Mitä, enhän minä enää ylemmäs pääsekkään!

-- Tule alas!

Tolperi ryki ja nyki housujaan, harppasi hampaita myöten ritsiltä
ja loikkasi lattialle, jotta housut uhkasivat kinttuihin valahtaa.
Silloin hän huomasi Miinan ja Aatun, kierteli paria ja katseli.

-- Taisin kosia väärin. -- Toisin minä tarkotin.

-- Älä sinä Tolperi sitä sure, enemmänhän saadaan kihlajaisia, sanoi
isäntä.

-- He, he, en, sitten sitä vasta ryypätäänkin vaarin kaljaa, kun tää
meirän poika muijan ottaa.

Tolperi istui Lienan viereen penkille.

-- No, täälläkös sinä, Liena hissuttelet nurkassa, kun kunnian
kukkosi laulaa. Hei, missä on pelimanni! Nyt mennään Hollolanpolskaa,
niin että tallukat tassaa!

Huolimatta Lienan vastaan hankaamisesta, vei hän eukkoa lattian
poikki himphamppua.

-- Kas, niin, nyt on kunniantanssi tanssittu eikä ole väärään osuttu.
Puhunhaa minä oikein, eikös niin? huusi Tolperi.

-- Oikein puhuttu! huudettiin tuvassa.

Liena hiipi ihmisten taakse, ja kun pelimanni alkoi viululla
rimputtaa polkkaa, hiipi hän kenenkään huomaamatta pihaan ja astui
mökkiään kohti. Mennessään hän kuuli lattian palkkien kolisevan
polkan tahtiin, hänen Miinansa kihlajaispolkan tahtiin! Se helisi
hänen korvissaan:

    Seiväs pystyyn, seiväs pystyyn,
    seiväs, seiväs, seiväs pystyyn!

Jaa, jaa, kyllä hän oli koko ikänsä sitä seivästä pystyttänyt ja
siihen kunniansa kukkoa odottanut ja nyt se taisi tulla.

    Laula, laula, laula, kukko!



PINTAPUKKI


    Et sä poika surra saa,
    kun henttus' on pintapukki.
    Hei sun hei, mun hevosein,
    sun henttus' on pintapukki.

    Se on sorja varreltaan
    kuin kankahan sahatukki,
    Hei, sun hei, mun hevosein,
    kuin kankahan sahatukki.

    Repsikka se sillallaan
    taas tukkia sahaan vääntää,
    hei, sun hei, mun hevosein,
    taas tukkia sahaan vääntää.

    Aina pintapukkihin
    se palavat silmät kääntää;
    hei, sun hei, mun hevosein,
    ne palavat silmät kääntää.

Laulavan tukkiajurin ääni tupsahti lumiseen metsään. Hevonen astui
jalasta jalkaa märkänä ja takkuisena. Keli oli pehmeä, tie pahaksi
ajettu ja reessä korkea röykkä komeita tukkeja. Laulajan vieressä
kuormalla istui toinenkin mies piippuaan imien ja hymähdellen.

-- On sitä siinä pintapukkia Almassa!

-- Helkutti, jos minäkin saisin sellaisen muijan, että sillä olisi
aina suu simassa, silmät hymyssä, ääni livertäisi ja laulaisi ja
pää olisi hiukan kallellaan kuin linnulla, eikä se Alma, helkutti
vieköön, silti mikään lintu ole. Mennäppä sinne kopsasemaan, niin
kyllä näpilleen saa. Heittää se hyvänkin miehen, niin että töppöset
töyssää, kehui laulaja.

-- Heittää kylläkin, vakuutti toinen ja heilahutti itsensä
mukavampaan asentoon kuormalla.

-- Mikäs on heittäissä, kun on yhtä leveät hartiat kuin sinullai.

-- Ohoh, sentään!

-- Tota, oletkos koettanut voimiasi...?

-- Käykös kateeksi?

Hevonen pysähtyi ja laulaja riipaisi ohjaksista, maiskutti suuta,
huusi ja sadatteli. Eihän siinä mikään auttanut, miesten piti ulottaa
roikkuvat koipensa hirsiltä maahan asti ja kangilla vääntää kuorma
irti vajoksista ja ohjasten perillä innostuttaa valakka nopeasti
astumaan. Metsikkö loppui ja aukealla, viettävällä rinteellä
näkyi pieni, tilapäisesti kyhätty saha. Pitkin jyrkähkön rinteen
niskaa kulki talvinen tukkitie ja sitä myöten lähti valakka nytkin
pukinhyppyä nelistämään nähtyään tien päässä lautakojun, jossa se
vainusi hyvänhajuisia heiniä ja vettä.

Toinen mies loikkasi reestä käänteessä:

-- Kiitos kyydistä!

-- Entä laulusta?

Toinen noitui.

Hirret irrotettiin köysistä ja vieritettiin yksitellen jyrkkää,
jäistä rinnettä alas, suoraan sahasillan eteen. Vieriessään kovalla
iljanteella ne kimmahtelivat, ja kun jykevältä kiveltä sattui hyppäys
jäiselle pohjalle, kumahti niiden terveestä sydämestä pahaa aavistava
ulvahdus.

Toinen mies pujottelihe hirsiläjien, lautatapulien ja pintakasojen
sivutse sahaan ja astui repsikkasillalleen. Muu väki oli myöskin
palannut päivällislomalta ja sahassa alkoi jyrisevä pörinä.

Siellä hän nyt, repsikka, seisoi sillallaan odottamassa, kun miehet
alhaalla sitoivat ketjuihin keltakuorisia, sileäpintaisia nuoria
puita. Ne lusahtivat tiiviisti toinen toistensa lomiin tarkkaan
järjestykseen kuin sotilaat riveihin. Repsikka kääntyi ja tarttui
veiviinsä. Jo nostivat soreat puut tyvensä sillalle ja kohosivat
rautaketju kaulallaan reippaasti repsikan jalkain juureen. Sahaan
hulmahti metsäinen, raikas tuoksu vastakaadettujen elonnesteistä.

Ne olivat nuoria puita.

Sahuri iski niihin puoshakansa, vieritti pyörille ja sovitti sahaan.
Niiden hetki oli lyönyt.

Taas repsikka heitti ketjut viettävään uomaan siltaa alas.

Vanhat, jykevät metsän urhot sidottiin nyt vuorostaan. Ne kääntyivät
hitaasti kankien avulla läjään ja nostivat mahtavat, ryhmyiset
tyvensä juhlallisesti sillalle. Huumaava pihkan tuoksu oli niiden
tuliaistervehdys.

Niidenkin hetki oli tullut. Maa alla jymisi, sahan ahnaat hampaat
pureutuivat terveeseen, elonnesteestä kosteaan ytimeen. Syntyi
ryske, jyminä, raskas raataminen, taistelu metsän urhojen kera.
Ihmisen nerokkailla hirmuisilla aseilla ne silvottiin, lajiteltiin ja
työnnettiin ulos maailmaan hyödyn kahlehdituiksi orjiksi.

Se oli metsän lempilasten kohtalo.

Repsikka tarttui uudestaan veiviinsä ja nostatti ketjuilla puita
sillalleen. Taipuessaan hän käänsi kasvonsa alas ja silmät sattuivat
kuin tottumuksesta nuoreen naiseen pintalavitsan ääressä.

Nainen oli pintapukki, erotti tottuneella silmällään ja varmoilla
käsien käänteillä kelvottomat laudanhylyt ja työnsi kelvolliset
ahneisiin teriin ja puretti niistä kaarnaiset syrjät.

Terien huimaava vauhti kahlehti hänet ja pakotti noudattamaan
tasaista, erehtymätöntä säännöllisyyttä liikkeissä.

Hänellä oli pieni pää, kädet ja hartiat kuin miehellä, lanteet
lujat ja kapeat, jalat jäntehikkäät kuin maahan isketyt puut. Hänen
olentonsa majesteettinen voima oli vuosien kuluessa kehittynyt
ruumistuneeksi koneeksi.

Kasvojen samea väri oli kuin huntu, jonka lävitse hymyili luontainen
hyvyys ja neitseellinen puhtaus. Uneliaat silmät tähystivät maailmaa
kuin olisi se ollut kaukana usvan peitossa.

Sielu uinaili. Hän oli vain pintapukki.

Repsikka oli iskenyt silmänsä häneen. Sen jokainen tiesi
tässä sahayhteiskunnassa, missä sahurista pinnankantajaan ja
sahajauhoinluojaan saakka kaikkien etu riippui kunkin yksityisen
kunnosta, ja jokainen tukki tarvitsi kaikkia sahalaisia, ennenkuin se
tipahutti pennin tai osan pennistä työssä rähjääntyneisiin taskuihin.

Kukaan ei olisi antanut häntä repsikalle.

Miksikäs ei? Olihan mies komea, toisinaan hiukan tuittupäinen, mutta
pohjaltaan hyväsydäminen.

Niin, miksikä ei?

Eivät he voineet sitä selvin sanoin kuvata, aavistivat vain jotain
vajautta.

-- Hakekoon repsikka jonkun muun muijakseen. Alma on meidän
pintapukkimme, ajatteli ensimäinen sahuri, vaikkei hän siitä
sahalaisille mitään sanonut.

Mutta repsikka oli ajatuksissaan pitänyt jo kauan Almaa omanaan
ja usein pitkällä, tulisella silmäyksellä herättänyt eloa hänen
uneliaille kasvoilleen. Silloin aina painui sameaihoisiin poskiin
somat kuopat, povessa hytkähti ja Alma liversi laulua hiljaa,
varovasti, upottaen sen sahan pärinään. Mutta kone surisi surkeasti
ja vaati ahnaasti ruokaa.

Ja nuo toiset, eiväthän ne suoneetkaan.

Mutta taaskin iskivät pyytelevät silmät. Sen Alma tunsi
katsomattakin. Veret pulpahtivat kasvoihin, polttivat kuumina
jäsenissä ja polvet notkahtelivat.

Keväinen tuuli huuhtaisi sahan lävitse. Se sammutti hehkun, mutta
jätti kolottavan ikävöimisen. Alma katsoi salavihkaa sillalle,
ja siellä hän seisoi, -- oli komea ja suora kuin honka. Ei muut
sellaisia olleet. Eivät olleet ja siksi kai kadehtivat. Kadehtikoot!
Taas tuli viileä, leikkisä tuulenpuuska ja tukkiajurin laulu sen
kintereillä:

    Et sä poika surra saa,
    kun henttus' on pintapukki.
    Hei, sun hei, mun hevosein,
    sun henttus' on pintapukki.

Alma vilkaisi sillalle. Hänen repsikkansa nauroi täyttä kurkkua ja
muut hymyilivät, ja sahat ne vasta rähäkkää pitivät.

Mikäs siinä auttoi. Kun sunnuntaina oli tanssit, ei Alma enää
jaksanut vastustaa. Hymykuopat leikkivät ainaisesti sameilla poskilla
ja raikas suu oli hiukan avoinna. Huimassa valssissa, hämärässä
huoneessa repsikka rohkeasti riisti viimeisenkin epäyssanan hänen
huuliltaan. Se yö oli heidän hääyönsä ja vihkiminen tuli sitte kun
ennätti.

Sahassa ei mitään muutosta tapahtunut. Repsikan ja pintapukin välit
olivat nyt selvät: ei vaihdettu tulisia silmäyksiä, eikä heidän
naurunsa herättänyt enää toverien kateutta taikka uteliaisuutta. He
olivat mies ja vaimo ja sitäpaitsi repsikka ja pintapukki.

Aikoinansa Alma sai pienen pintapukin ja jäi sahasta pois muutamiksi
päiviksi.

-- No, niin olet luto kuin tyhjäksi kolistettu jauhosäkki, sanoi
hänelle sahuri.

Alma naurahti. Hymykuopat olivat matalammat ludoissa poskissa, luut
tuntuvammat ruumiissa ja silmien sini haalea.

Lämmittäjä asui perheineen samassa rakennuksessa kuin Alma, ja hän
tuli vaimoineen lapsen kummiksi.

-- Tää pikku pintapukki on syönyt äitinsä lihavuuden eikä jaksa
sentään lihoa, sanoi konemies katsellessaan Alman heikkoa perillistä.

-- Mikäs siihen oikein on syynä, kun äiti on kuin puolet pienestä
talosta eikä isäkään huonohenkinen, sanoi eräs ristiäisvieraista.

Alma piteli kömpelösti pienokaista, hasasi kapalon ja veti suurilla
sormillaan nauhat umpisolmuun. Lämmittäjän vaimo katseli säälien
häntä ja otti vauvan hoitoonsa. Se lakkasi huutamasta kuin naulaan.

-- Kas, kas kun tietää, koska oikea mamma pitelee, naureskeli
konemies.

Alman kasvoilla asui äidillinen hellyys, ja innokkaana hän auttoi
naapurivaimoa lapsen kapaloimisessa.

Eräänä aamuna repsikka sai mennä yksin työhön.

-- Alma on huimaus taudissa, ei jaksa nousta, selitti repsikka.

-- Mistä se nyt tuli? kysyi sahuri.

-- Ei ole nukuttu siitä saakka, kun tyttö tuli. Se huutaa aina.

Miehet kynsäisivät korvallistaan ja sahassa oltiin alakuloisia. Terät
viuhuivat äreinä ja vihaisina ja väki murjotti.

-- Sanoinhan minä sitä, ajatteli sahuri ja lämmittäjä, vaikka
eiväthän ne kumpikaan mitään sanoneet nyt enempää kuin ennenkään.

Pikkunen pintapukki kuoli ja aikaa voittaen Alman hymykuopat
syventyivät, silmiin tuli jälleen hyväntahtoinen uneliaisuus ja
viehätyksen harso varjosti kasvoja. Repsikan katseet paloivat kuin
ennen kosinta-aikana.

Alma ei välittänyt.

-- Alma on viisas, ajatteli sahuri, ja koko sahan väki seurasi taas
uteliaana kahden rakastavaisen ottelua.

-- Kyllä susi lampaan syö, kun kerran pakinoille pääsee, sanoi
konemies rehevälle vaimolleen kotona, kun tuli puhe naapurien
keskinäisistä väleistä.

-- Alma ei ole oikein viisas, kuiskasi vaimo.

-- Älä höpötä, morahti mies.

-- Eihän tuo osaa hoitaa lasta, pitelee kuin puunukkea, ja sitä se
nyt suree, että se tyttö kuoli sentähden. Niin ettei hän nyt enää
uskalla toista.

-- Sinä kyllä uskallat, vai mitä? Mies pukkasi vaimoaan kylkeen ja
molemmat nauroivat.

-- En minä olekaan pintapukki, sanoi vaimo ja kietoi lapsen
pehmoisiin vaippoihin ja laski vaunuun. Siellä se jorisi pitkät
jutut, tarttui isän harallisiin sormiin: pää nousi ja suu hapuili
mahtavaa peukaloa. Isä hymähteli ja äiti vastaili loruihin.

Alma ja hänen miehensä istuivat pöydässä vastakkain, kastoivat
vuoroon leipäänsä sianlihakastikkeeseen vadissa. Alman valkoiset
hampaat purivat ahnaasti lihaa, jota hän piti hyppysissään suunsa
edessä.

Mies käytti linkkuveistä apunaan ja pureskeli yrmissään sitkeätä
lihaa. Katse lensi vähä väliä vaimoon. Syötyään hän lähti uunin luo
tupakoimaan.

Korjattuaan ruuat pois ja siistittyään hiukan huonetta, veti Alma
kuin ohimennen piirongin laatikon auki ja piteli pieniä vaatteita.
Ne olivat tyttövainaan. Hän häpesi miestään, ei tahtonut vetää
niitä näkyviin levitelläkseen ja silitelläkseen sylissään, niinkuin
mieli teki, vaan järjesteli pinosta pinoon piilossa. Vähitellen hän
vaipui muistoihin, unohti miehensä ja onnellinen ilme kasvoillaan
vaipui polvilleen laatikon eteen. Kastelakin vaaleanpunainen vuori
hohti somasti harson läpi ja valkoinen kastekolttu oli kuin pilveä.
Täytyi painaa sitä poskelle. Hän hiukan vavahti. Se oli untuinen
kuin tyttövainaan iho. Suun ympärillä värähteli ja kyynel putosi
koltunpoimuihin.

Mies tuli luo, nosti syliinsä.

-- Ainako sinä vielä...?

Alma pyyhki kyyneliään ja työnsi miehen luotaan.

-- Mikä sinua riivaa! huusi mies suuttuneena. Enkö minä muka ole
kyllin hyvä sinulle?

Alma katsoi häneen suurin silmin. Tuli sääli itseä, miestä, ja nyt
tulvivat kyyneleet, ja suuri ruumis hytkyi nyyhkytyksestä.

-- Tämä nyt on riivattua! Etkö saa sanaa suustasi?

-- En osannut sitä pidellä. Ja tahtoisin osata.

-- Sitäkö sinä jullutat kuin paha vunukka? ja mies nauroi täyttä
kurkkua.

Alma pyyhki kyyneleensä, katsoi pitkään mieheensä.

-- Niin se on, kun on elääkseen, niin elää, kun on kuollakseen, niin
kuolee, ei siinä pitelemiset auta, sanoi mies.

Alma huokasi.

Lämmittäjä oli oikeassa, kyllä susi söi lampaan, kun pakinoille
pääsi. Kun vuoden kuluttua saha muutettiin toiseen paikkaan, oli
Almalla reipas, pieni repsikka. Sitä hän hoiteli kuin silmäteräänsä,
ajatteli aina ja riensi juoksujalassa työstä kotiin, heräsi yöllä
käden käännähdykseen, iloitsi sen pienimmästäkin eleestä ja teetti
sille komeita vaatteita. Hän oikein tuhlasi ansioitaan. Työnsäkin
olisi hän tahtonut jättää, mutta silloin nosti mies äläkän.

-- Senkö vekaran nojalla sinä laiskottelisit? sanoi hän.

Se puri, eikä Alma sen koommin puhunut työn jättämisestä.

Hän laihtui ja vanheni.

Mitä siitä, kun raato kestää, sanoi hän ja ajatteli poikaansa.

Lämmittäjälle oli myöskin perhettä karttunut. Nuorin ryömi lattialla
ja kaksi isompaa kykeni jo keskenään tappelemaan, nuijimaan rikki,
mitä eteen sattui ja vahvasti syömään.

-- Kelpaisihan meidän, jos sinäkin jonkun markan kotiin toisit, sanoi
konemies vaimolleen. Mutta se hänen olisi pitänyt jättää sanomatta.

-- Vai kelpaisi, kelpaisi! Sitäkös sinä rötköttelisit ja kukkona
röystäilisit ja muijaas näyttelisit kun ulkomaan otusta! Ehkä
pintapukiksi, vai? Niinkei kotona olisi kylliksi peuhua. On kuin
sotaa joka päivä. Olkoon sotaa, eihän sitte vunukat muitten jaloissa
ryömi ja paaperra, niinkuin tuo Alman poika. Ja sano minun sanoneeni,
että vielä kerran tuonne lampeen molskahtaa, kun sen kaitsijankin
panevat pois. Vai vielä markkoja!...

Ukko tukki korvansa ja livisti pakoon.

Alman poika kehittyi jykeväksi miehen aluksi, puhui harvaan ja
painavasti, oli suuri äitiinsä ja tuima isäänsä, jupisi ja leikki
itsekseen toisten melutessa. Nyt hän oli neljän vanha ja repsikka
sanoi:

-- Tarvitaan ne rahat muuannekin kuin piikain ruokkimiseen. Matti saa
olla yksin.

Ja niin sai Matti kyllikseen jupista ja leikkiä itsekseen ja loppua
matkaa itkeä ja huutaa suljetun oven takana. Kukaan ei kuullut
eikä välittänyt kuulla. Hän oli yhteisen sopimuksen mukaan vankina
kymmenen tuntia päivässä isän ja äidin ollessa työssä.

Nyt oli kesä ja Matti istui akkunalla, litisti nenänsä lässäksi
lasiin ja hypisteli hakoja. -- Pau! -- puolisko lensi auki ja Matti
hämmästyi.

Akkuna oli matalalla ja Matin jalat tottuneet kiipeämään; hän pujahti
ulos ja tallusteli läheiseen metsään.

Vanhemmat tulivat päivälliselle kotiin ja Alma etsi poikaa.

-- Eihän poika mikään nuppineula ole, kun katsot kaikki kolot,
sängynpohjat ja seinänrakosetkin. Kai se on mennyt akkunasta ulos ja
metsään, sanoi isä suu täynnä ruokaa.

Alma juoksi ulos, kyseli naapureilta -- ei kukaan tiennyt mitään.
Hän hätääntyi ja huuteli, riensi paljain päin metsään, huhuili
ja huuteli. Kaikkialla oli hiljaista, pikku linnutkin herkesivät
laulamasta paetessaan tuskaisen äidin tieltä. Hän tavotti pakottavaa
rintaansa ja juoksi. Oksat kapsasivat tukkaa, risut raapivat paljaita
sääriä. Hän poikkesi poluilta, nousi kallioille ja huhuili: Missä
poika, Relu-Matti, äidin kulta, tule kotiin!

Kaiku vastasi: Kotiin!

Kun ei mitään kuulunut, ei näkynyt, katsoi hän joka pensaan juureen,
vilkaisi viidakkoihin, käänteli katajain latvat ja antoi havujen
vitsoa kasvojaan, aina huhuillen: tule kulta kotiin, äidin Relu-Matti!

Kaiku vastasi: Matti!

Päivä paistoi päälakea, häikäisevä valo pakotti silmiä ja kuivaa
kurkkua kirveli. Mutta hän nieli ja nieli, painoi pakottavaa sydäntä
ja juoksi metsää ristiin rastiin. -- Tuossa on somat kivet, ehkä
kulta on siinä leikkinyt! Ei ole, on kivet koloissansa. Mutta tuolla
käpyjä maassa, ehkä niitä on lehminä pitänyt! Ei ole, ovat hajalla
sammalten seassa. Tuolla on puro, ehkä on siinä jalkaa pitänyt ja
sulkua kyhännyt! Mutta puro oli syvällä ja tie vapaa.

Ehkä on minne mättäälle nukahtanut. Taas hän vilkaisi ja kaulaa
kurotti joka mättäälle ja puun juurelle, aholle ja aidan vierelle.
Aina hän huhuili: tule kotiin, äidin Relu-Matti! Ja kaiku vastasi:
Matti!

Juna vihelsi lähellä. Hän hätkähti. -- Niinkö lähellä kotia hän
oli -- ja lähellä rautatietä! Taas hän kurkkasi ja näki keltaisen
hietavallin, aivan matalan. Sydäntä hiukaisi ja silmissä pimeni.

Hän tuli tajuihinsa kuullessaan oman naurunsa.

-- Olen hupsu, poika on ehkä kotona! Samassa hän kuuli tutun äänen
huutavan:

-- Alma, tule kotiin! Se oli hänen miehensä.

Alman tuli hyvä olla ja uusin voimin hän juoksujalassa kiirehti ääntä
kohti. Oli jo hämärä.-- Olen ollut kauvan metsässä, ajatteli hän.

Mies seisoi aholla ja huuteli.

-- Onko Matti kotona? huusi Alma kaukaa.

-- On, on! vastasi mies samaan tapaan huutamalla.

-- On, on! vasaroi Alman kolottavassa päässä.

Kun hän tuli miehen luo, oli pää aivan tyhjä, ei vasaroinut: on, on.
Mutta hän näki. Mies oli kalpea ja kasvot vanhat, hartiat kasassa.

-- Onko Matti kotona? kysyi hän huohottaen.

-- On, mutta on tapahtunut onnettomuus.

-- Kuollutko? kirkaisi Alma ja tarttui lujasti miehen käsivarteen.

-- Älä hätäänny, sanoi mies masennetun tavalla.

Nyt Alma ymmärsi, ei kysynyt, eikä puhunut.

Matti makasi isän ja äidin valkopeitteisellä sängyllä. Silmät olivat
raollaan, punottavat huulet auki kuin nukkuneella, pienet nyrkit
rinnalla, paljaat palleroiset jalat hiukan savessa, puhtoisella
liivillä oli vähän verta oikealla olalla. Hän lepäsi rennosti, --
uinahtanut lapsi.

-- Relu-Matti, Relu-Matti, sopersi Alma. Äidin lastaan janoova
hellyys mahtui näihin sanoihin. Hän ei kysynyt, oliko lapsi kuollut
vai elossa. Se oli hänen Relu-Mattinsa, ja hän laittoi kylvyn, haki
hienointa, mitä löysi Matin liinavaatteista -- ne olivat hienoja.
Mutta hän ei suudellut palleroista, silitteli vaan ja katseli.

Oli tuotu pöytä ja katettu valkoliinalla ja koristettu kukilla.

Kun Alma laski siihen Relu-Mattinsa, niin hän suuteli. Silloin kävi
kylmät väreet hänen ruumiissaan ja hän vapisi niin, että mies ja muut
huoneessa sen näkivät.

Sinä kesänä ei kukaan kuullut hänen sanaa sanovan. Pään nyökkäys oli
hänen myöntymisesä ja pään ravistus hänen kieltonsa. Ei hän kysynyt,
kuinka onnettomuus oli sattunut. Se kerrottiin hänelle.

Poika oli leikkinyt radalla kiskojen lähellä hiekassa istuallaan.
Rata teki sillä kohdalla kaarroksen eikä kuljettaja nähnyt lasta
ennenkuin jo oli myöhäistä. Hän oli saanut kolauksen ohimoonsa ja
viskautunut hiukan syrjään.

Pätkiä oli Almasta päivät ja vielä pitempiä yöt. Miehen läheisyys
vaivasi häntä ja huoneen toiseen nurkkaan hän laittoi oman vuoteen.
Se oli viileä ja väljä ja unettomuuden lohdutus. Siinä viihtyi, ja
ajatukset soutivat väljempiä vesiä, ei noita ahtaita, toisinaan
katkeria ja kuumia.

Miksi pojankin piti kuolla? Oliko hän ainaisesti tuomittu olemaan
lapsetta?

Sahanterät ratisivat nyt enemmän kuin ennen ja kaappaussaha hurahutti
kolosta noustessaan nälkäisen ja ahnaan äänen. Alma sitä pelkäsi
-- hui, oliko hän noiduttu vai miten, aina tuli mieleen ajatus, --
voisihan se sekunnissa katkaista jalan, käden, -- kaulan. Tuohon
aukon päälle vain sovittaisi ja...

Hän ei uskaltanut katsoa sinne päinkään, huojui vaan oman työnsä
tahdissa, mutta ajatukset...

Syksymmällä hän toisinaan ratkesi hurjasti haastamaan konemiehen
vaimolle. Ryöppynä se juttu pärskyi kuin vesi koskessa padon auettua.

-- Sano, luuletko, etten minä saa pitää yhtään lasta? -- Hän puristi
naapurin vaimon käsivartta suurella, luisella kädellään ja outo hehku
paloi silmissä ja poskilla heleä puna. Koko laihtunut, suuri ruumis
hytki innosta saada kuulla, mitä toinen ajatteli.

-- Jestas, olisiko se niin herkkua? Kiitä Jumalaa, ettei sinulla ole
lapsia ja että ne ovat korjussa.

Alma päästi hänen kätensä ja tuijotti tyhjään.

-- Kyllä minä kerran tahdon lapsen, oikein oman, niin oman ettei
kellään ole siihen sanomista. Minä itse hoidan, ruokin ja neulon
sille vaatteet. Minä en osta paitustakaan, en lappuakaan.

Alma veti laatikosta kaikki pikkuvaatteet, somat ja siistit. Niiden
suoriksi taivutetut poimut puhuivat hellien käsien silityksestä.
Armotta hän heitti ne tuolille, josta ne lojuivat lattialle.

-- Minä neulon itse, laitan kaikki uutta, ei kukaan muu saa niihin
koskea. Saa nähdä, eikö lapseni sitten elä. Ja ensin minä säästän
joka pennin, syön puolelleen vatsani, käyn vanhoissa vaatteissa ja
illoin, aamuin, sunnuntaisin neulon.

-- Ei noita vanhoja tarvitsisi hyljätä ennenkuin näät, pystytkö
uusia tekemään, sanoi naapurin vaimo epäilevänä katsellen Alman
menoa. Hän oli ollut aina Alman neuvonantaja ja neulonut kaikki
pikkuvaatteet hänelle. Nekin, jotka lattialle heitettiin, ja nyt hän
oli loukkautunut.

Alma lusahti kasaan ja istui tuolille, josta vaatteet olivat
pudonneet, otti ne käteensä ja hypisteli, järjesteli, tarkasti
joka pistosta, käännettä ja neulosta. Tämän jälkeen oli Alma taas
viikkokausia vaiti. Jotakin hän sunnuntaisin ja iltasin touhusi
lukitun oven takana, sen naapurin vaimo huomasi, mutta hän oli Almaa
pitänyt hiukan höperönä viime aikoina ja ahkerasti sitä uskoaan
muille jakanut, joten Alma sai olla rauhassa.

Eräänä iltana Alma vei hänet huoneeseensa, avasi ylälaatikon ja
näytti pientä vaatepinoa. Siinä oli pikku nuttu Alman vanhasta
hameesta.

-- Hm! Naapurin vaimo hymähti. -- Olet sovittanut vasemman
olkaneuloksen kainalon alle ja sivuneulos on täällä olassa. Se on
vino koko nuttu, näetkös?

Alma häpeili hiukan ja otti arasti pienen nutun käteensä, laski sen
varovasti tuolille ja veti pinon alta uuden vaatekappaleen, näytti
sitä voitonvarmana hyväksymistä odottaen.

Mutta naapurin vaimo ei sanonut enää mitään, käänteli vain vaatepinoa
ja mutisti suuta, katsoi Almaan ja kysyi ihmeissään:

-- Mitäs sun miehesi sanoo, kun olet pilstonnut hyvät vaatteet ja
haaskannut kaikki? Ei nää nutut kenenkään ylle sovi.

Sen koommin ei Alma näyttänyt neulomisiaan, osti salaa halpaa
vaatetta, neuloi ja neuloi, säästeli ja raatoi.

Mitä ahkerampi hän oli, sitä lievemmin koneet sahassa kolisivat ja
rämisivät. Tuli keväät, kesät ja syksyt -- vuodet vierivät. Alman
kasvoilla asui aina vaan toivokas ilme: -- Kohta, kohta olen vapaa,
olen kyllin rikas ja silloin se tulee, ja minä saan itse vaalia sitä!

Ajatuksissaan hän laati kaikki valmiiksi monet kymmenet kerrat. Uuden
kätkyenkin hän osti ja piti ullakolla, ettei kukaan sitä näkisi.
Siinä oli korea musta- ja punakukillinen peite, liinat pikkutyynyjen
päällä ja soma olkinen patja. Pieniä vaatekappaleita tuli yhä uusia
ja kaikenlaisia. Alma ei itsekään tajunnut, kuinka hän nyt olikin
viehättynyt niitä neulomaan, mutta kerran alettuaan ei ollut helppo
luopua. Rahoja karttui myöskin säästöön ja Alman -- ikä karttui
samalla. Voimat eivät vain varttuneet eikä sitä palleroista kuulunut.



KELLARISSA


On elokuun loppupuoli, ruiskykäät häviävät sänkisiltä keltasaroilta,
illat pimenevät. Mutta aamusin hohtaa ilma kirkkaana, kuulakkana,
äänet kuuluvat kuin tyhjässä pitkien matkojen takaa järven etäisiltä
rannoilta. On helppo hengittää, kevyt astua ja pakko lauluun
hyrähtää. Ja senhän vuoksi pääskysetkin visertänevät, sipittävät
selät suorina aidanseipäillä istuessaan, ja varpuset yrittävät
matkia, mutta sinne se niiden tiukkuminen jää lepistön siimekseen.
Eiväthän pääskyset suotta liene suuren maailman laulajia.

Tänä kesänä on heillä hyvä syy laulaa. Olemme niitä suojelleet:
ei ole kissa kertaakaan uskaltanut nousta nurkalle pesää kohti
kiipeemään, eivät ole varpusetkaan tupanneet niiltä asuntoa
ryöstämään, ja nyt ovat pääskyspojat jo suuria, lentää lepattavat;
pian, pian alkaa pitkä matka etelään.

Kaipaus, kuluneen kesän kaipaus, valtaa mieleni astuessani alas
rantaan uimahuoneelle.

Ei ole minulla maailmassa niin mieluista paikkaa kuin uimahuoneeni.
Niin, sanon uimahuoneeni, sillä se on minun, ja se on vielä ainoa
rakennus, jota voin sanoa omakseni, olen sen aineet ostanut, osaksi
teettänyt ja paljon siihen itse tehnyt.

Aurinko kun paistaa sen avoimesta ovesta ja pehmoinen tuulahdus
hulmahtaa ulapalta, huuhtelee paljasta ihoa, painaa intoisat
rantalaineet hypähtämään portaille, lipomaan jalkoja, silloin on
somaa liukua hopeanheleään, viileään veteen, huuhtoa pois yön makea
uneliaisuus, saada aaltojen huoleton iloisuus!

Rannalla odottaa punavalkoinen veneeni, jolla soudan salmen poikki.
Niemen koivikossa torpan kukko laulaa, karjan kellot kalkkaa,
emäntä huhuilee, ajaa karjaansa metsään. Soudan lähemmäksi rantaa,
kallioisen mäen laitaan. Sieltä puro mutkitellen puikkelehtii, soluu
alas rannan ruohikkoon ja valuu hiljaa järveen.

Vesi lipoo veneen kylkiä ja airot mulskahtelevat. On kuin rauhan
juhla ja luonnossa kuitenkin kaikki vireässä työssä, salaperäistä
sihinää rannan heinässä, niemen puissa linnun liverrystä...

Silloin kiljahtaa selällä -- pienen laivapillin ääni halkaisee ilman
ja vihlaisee kuin kimeä epäsointu keskellä sointujen pianissimoa.
Vereni kuohahtaa, käteni puristuvat airoihin.

Aivoissani polttaa kummat ajatukset ja sieluni silmiin nousee
tuskaisia elämän kuvia.

Niinpä niin, elämä ei olekaan rauhan juhlaa selvällä selällä
punavalkoisessa veneessä. Elämä on polttavien kivipolkujen astumista
kapeilla kaduilla, elämä on Minotauruksen nälän tyydyttämistä
ihmisverellä, nuorison verellä. Elämä rakentaa tiilivuoria toinen
toistansa suurempia, jotka kilvan kätkevät auringon valon ihmisiltä
ja näännyttävät elämänhalun ja näivettävät elämänvoiman. Elämä on
yksityisen ja yleisen orjuutta, sitoo taakan hartioille ja istuttaa
kahleissa soutupenkille kuin muinoin kaleeriorjat!

Ja nuo pienet, keltaiset kullanmurut, ne vilahtavat houkuttelevina
silmissämme ja huutavat: ota kiinni! meillä yksin on taikavoimaa
päästää kahleista, keventää taakkaa!

Ja hapuillessamme tarttuu joku muru sormiin tai vierivät ne ilkkuen
tiehensä.

Kaleeriorjain kahleiden liikkuva rengas, tuo kimakkaääninen
sointujen sortaja lähenee hiljalleen rantaa ja minun täytyy heittää
punavalkoinen veneeni rannalle ja astua pieneen laivaan ja seurata
väsyneitä, haukottelevia konttorineitejä, myyjättäriä, numeroherroja,
kaupustelevia ja ostelevia ihmisiä kuumaan kaupunkiin.

Ne kullanmurut vilkkuvat vinhemmin tiilimuurien vaiheilla.

Istun siis huoneessani laitakaupungilla ja haudon mielessäni
inkvisitsioonitemppuja piinatakseni oppilasparkojani, joiden pitää
väkirynnäköllä päntätä päähänsä tietoja, jotka eivät sinne mahdu,
vaan pulpahtavat ulos kuin liiat herneet täydestä pullosta. Minä
tahdon aineessani uhrini, oppilaitteni pitää oppia minun ainettani,
sillä muutoin väistyvät kullanmurut ja... Eihän niitä liiaksi ole
minun sormiini tarttunut, kuitenkin sen verran, että toisinaan voin
laskea airot lepäämään ja oikoa jäseniäni tai niinkuin nyt venyä
leposohvalla ja lukea uusinta romaania.

Kirjani tuntuu olevan väre rakkaustarujen meressä, seuraan hymyillen
sen pehmeitä, lapsellisia haaveita ja hyräilen tyytyväisenä kuin...

Mitä se oli?

-- Äiti, et saa lyödä, et saa lyödä! kuului valittava ääni aitani
kellarikerroksesta, tai suoraan sanoen kellarista. Ääni, lapsen
valittava ääni kuului selvästi, sillä laitakaupungin holvaukset ovat
toisinaan kovin ohuita.

Kuuntelen, ei kuulu enempää. Alan taas seurata kirjan hunnutettua
tunteiden leikkiä.

Silloin jokin alhaalla kolahtaa ja kolausta seuraa innokas itku.
Heitän kirjani. On aivan sietämätöntä kuulla lapsen porua ja
valitusta. Äiti sättii, vaatii vaikenemaan ja väliin tönäsee,
antaakseen sanoilleen tehokkaamman vaikutuksen.

Itku muuttui vähitellen heikommaksi, mutta samalla kipeämmäksi; se on
jo nikkomista ja epäselvää uikutusta. Sitä säestävät äidin askareet
siellä alhaalla ja minun sydämeni levottomat lyönnit heidän päänsä
päällä. Heiltä kuuluu kaikki tuskallisen tarkasti.

Mitä hän sille lapselle tekeekään? Piinaa kuoliaaksi, lyö
sairasta lasta! Lieneekö omakaan, on kai tuollainen hoidokki,
otettu kymmenestä markasta kuussa vaalittavaksi, tai oikeammin --
piinattavaksi! Onhan sellaista nähty!

Vereni alkoi kiehua. Loukattu ihmisyystunto nosti päätään, syytin
yhteiskuntaa ja talon isäntää, joka sellaista talossaan sallii.

Lapsi itki yhä. Tukin korvani pumpulilla, kävelin, lauloin. Turhaa
vaivaa. Kirjaani en voinut innostua.

Oppilaani tulivat ja hetkeksi unohdin naapurit allani, mutta pian he
menivät, ja minä päätin ottaa selvän asiasta.

Muutama askel pihan pintaa alempana, pitkän, pimeän käytävän päässä
hapuilin ovea, löysin avaimen ja kiersin sitä, hiljaa ovelle
koputettuani vedin sen auki, astuin kynnykselle. Vastaani lemahti
ummehtunut kellari-ilma ja uunin luota iski nuorekkaan vaimon katse
minuun kummastuneena, kysyvänä.

Lattialla leikki lapsi, noin kuuden vanha. Niin hän oli kuin kuopassa
kasvanut perunan itu, pitkä, hontelo ja valkoinen. Silmät elivät
omassa taivaansinessään, suurina ja miettivinä minua tähystäen.
Näöstä päättäen nuo kaksi olivat ilmeisesti äiti ja lapsi. Kaduin
ajatuksiani heistä ja ymmärsin olevani tungetteleva. Eihän minulla
ollut oikeutta sekaantua noiden kahden väleihin.

Onko poikanne kipeä? kysyin.

Kyllä se taitaa olla, kun on niin äreä, sanoi vaimo.

Te näytätte itsekin sairaalta. Eiköhän tämä huone ole epäterveellinen?

Vaimon hienosta hymystä näin, että olin puhunut hänen mielestään
lapsellisuuksia.

Tuo poikahan se on ollut niin levoton yöt ja päivät, sanoi hän
silmäten lasta. Siinä katseessa ei ollut lempeyttä eikä äidin
silmän hyväilyä. Se oli vain tuollainen omistava silmäys, uupuvan
kärsivällisyyden viittaus kuihtuvaan lapseen. Hän huokasi ja
kasvoille ilmestyi hetkeksi pureva huoli tai harmi; hermostuneet
liikkeet ja sanat kapinoivat sallimusta vastaan.

Ettekö voisi viedä häntä maalle? kysyin.

Hän katsoi minuun suurin silmin ja hiukan niskaansa nykäisten:

Miksen voisi!

No, mutta viekää! huusin voitonvarmana.

Minulla on maalla omat huoneet, miesvainaani oli puuseppä ja hän
rakensi. Siellä asuu nyt kesällä herroja, mutta ne ovat sieltä jo kai
tulleetkin. -- Hänen ryhtinsä varmeni näistä huoneista puhuessa.

Miksi ette asu tykkänään maalla, koska teillä on siellä omat
huoneetkin?

Hän katsoi minuun ja kääntyi sitten sekottamaan pataansa, kasvoilla
jäykkä piirre ja päätä hiukan nykäisten.

Mitähän siellä asuisi, kun ei sentään tarvitse asua. On täällä veli
ja sisar, pidän niille ruokaa ja siivoon. Eihän sitä yksinäinen
vaimoihminen suuria tarvitsekaan, ja poika se syö kuin kärpänen.

Asuittehan te kaiketi miehenne kanssa maalla niissä huoneissanne?

Asuinhan minä, vaan ellei se olisi niin pian kuollut, niin olisin
tahtonut kaupunkiin muuttamaan.

Ettekö viihtynyt?

Voi, voi, jos neiti tietäisi, kuinka minun oli vaikea olla siellä,
kun lapsesta saakka olin aina asunut kaupungissa. Neiti näyttää
olevan sellainen, että teille voi puhua kuin meikäläisellekin.

Hän katsoi minuun tutunomaisesti ja minä nyökkäsin.

Meidän huoneet olivat metsänrannassa ja edessä suuri vainio,
oikein sellaista kartanon lakeaa heinäpeltoa. Siinä kartanossahan
se ukkovainaa oli nikkarina ja teki muuallekin töitä. No niin,
yksinhän siellä asuttiin, ei ollut perin lähellä naapuriakaan.
Ja minäkös pelkäsin ja tukin aina pimeän tullen akkunat ja ovet.
Sittenkin hypähdin toisinaan pelosta kiljahtaen, kun tuuli tai muu
sää jyskytti ulkona ja sysi rakennusta, ja oli niinkuin jokin olisi
pahansuopuuttaan pyrkinyt sisään ja ennustanut pahaa. Miesvainaani
kävi sitten hyvin huonoksi ja makasi pitkät ajat.

Niin, kyllähän surut voivat itkeä ilmassa ja samalla hiipiä sydämeen.

Neitikin uskoo sillä tavalla?

Uskon.

Vaimo istui hetken vaiti, katsellen minua avoimilla silmillään
epäillen, hiukan arvaillen, tarkotinko, mitä sanoin -- tuon saman
silmäyksen olen usein kohdannut puhuessani hänen luokkaansa kuuluvan
kaupunkilaisen kanssa -- ja näytti uskovan sanojani. Hän oli heikko
ruumiiltaan, ehkä sairaudesta, ahtaasta elämästä, mutta hänellä oli
eloisat piirteet, herkät ilmaisemaan hänen mielialojaan, ja olennossa
hempeyttä, tuollaista heikkouden ja kuihtuvaisuuden hempeyttä. Hän
jatkoi entistä luottavammin:

Uskooko neiti enteisiin ja sellaisiin, että sanotaan tai annetaan
jollain tavalla tietää edeltäpäin?

On sellaistakin minun tietääkseni sattunut! ja uskon minä siihenkin,
sanoin hänelle ihmetellen itsekseni, mitä hän oikeestaan tarkotti.

Niin minäkin sitä olen ajatellut, että kyllä toisinaan henget pitävät
peliään.

Onko teille jotakin sellaista sattunut?

On. Se oli silloin, kun mieheni kuoli. Sen vainaan viimeisinä aikoina
en paljoa nukkunut, mutta kerran sitten vaivuin syvään uneen -- se
oli kevättalvea -- ja heräsin äkkiä siihen, että ovelle lyötiin
kovasti. Nousin istualleni, kuuntelin -- hetkeen ei kuulunut mitään,
mutta sitten tuuli parahti akkunan alla ja inui kuin valittava eläin.
Panin maata uudestaan, rauhottuneena, sillä ukkokin näytti nukkuvan.
Silloin taas jysäytti ovelle kuin nuijanlyönti. Makasin hiljaa,
pelkäsin ja odotin jotakin tapahtuvan ja että taas löisi, vaan ei
lyönyt enää, sen sijaan kopisi ja tassutteli ympäri huoneitamme
pellon puolella ja metsänrannassa. Nousin ylös ja otin tulta, oli
niin tukala ollakseni, että täytyi. Katsoin sitten ukkoa -- se oli
kuollut!

Vaimo istui pöydän päähän -- minä istuin toisessa päässä -- ja pyyhki
hihallaan leivänmuruja lattialle. Poika piteli äidin toista kättä ja
kysyi jännitettynä:

Löikö se isää?

Äiti pyyhkieli silmiänsä eikä vastannut.

Niin että kaihan te, neiti, ymmärrätte, etten minä enää menisi maalle
asumaan enkä niihin huoneisiin, sanoi hän aivan muuttuneella äänellä
ja katsoi minuun.

Kyllähän sen ymmärrän, mutta eikö ihana, valoisa kesä haihduttaisi
kaikkia kauhuja?

Hm, hymähti hän, en minä siellä voisi kuitenkaan elää.

Eläväthän siellä muutkin ihmiset.

Niin, sellaiset, jotka ovat lapsesta saakka tottuneet. Ei minun
ruumiini kestänyt ulkotyötä. Ja sitten se yksinäisyys!

Onhan kylissä ihmisiä.

Olihan niitä, vaan ei aivan lähellä. Sehän se juuri oli, ettei asunut
ketään saman katon alla, piti mennä ulos ilman ja pimeän käsiin
hakemaan ihmisiä. Eihän sitä heikko sillä tavalla uskalla asua.
Pelottaa, niin että voisi tulla hulluksi.

Poika yski ja äiti auttoi häntä vuoteelle, peitteli vanhalla takilla
ja varotti olemaan alallaan.

Kellari-ilma painosti minua, ohimoissani takoi, käsivarteni
painoivat, tunsin pahoinvointia kuin olisin saanut häkää.

Tämä huone on hyvin epäterveellinen, poikanne on varmaan sairas
senvuoksi, sanoin astuessani ovelle.

Äidin kasvoilla välähti säikähdys ja hätäinen katse iski poikaan,
mutta rauhottuneena hän jälleen hoiteli tulta hellassa, sillä ei hän
voinut mitään erityistä pojassa huomata, hiipivä tauti oli vähitellen
uhriaan kuluttanut.

Poika tuli vuoteelta, tarttui äitinsä hameeseen ja nojasi siihen
luottavaisena, ja äiti silitteli pitkää, vaaleaa tukkaa vedellen sitä
sormiensa lomitse.

Minä hätkähdin pojan muotoa, siinä oli jotakin luurankomaista:
leveällä otsalla nahka tiukkana paljastaen pienimmätkin syvennykset,
nenä terävä ja suora, posket ontot ja pitkät, vaaleat silmäripset.
Äidin suun ympärillä oli hienot kärsivällisyysviivat ja hyvä, hellä
hymy, kun hän nyt katsoi poikaansa.

Kysyin itseltäni ihmeissäni, miten tuo hempeä, heikkouden sulostama
nainen voi lyödä lastaan.

Astuessani auringon valoon kellarista, riipaisi valo silmiäni, ja kun
hengitin syvään, vihloi rinnassani, olin huumaantunut ja heikotti.
Hetken kuluttua olin kuitenkin entiselläni ja itsekkään tyytyväisyys
hiveli tuntoani, ettei minun tarvinnut menehtyä kaupungin
Minotauruksen kidassa. Pian riepotin sentään itsekkäisyyttäni ja
suunnittelin keinoa, millä saisin vaimon ja lapsen maalle. En
päässyt siitä oikein selville, sillä ajatukset kieppuivat yhä vielä
kysymyksessä: mitenkä tuo äiti, sellainen lempeä ihminen, lyö lastaan?

Sinä iltana tulin myöhään kotiin ja olin pitkästä kävelystä hyvin
väsynyt ja heittäysin vaatteineni sohvalle huokaamaan.

Samassa remahti kellarissa reima hanuri soimaan kitkattavaa valssia
ja tanssivien askeleita kuului, akkunani helähtivät ponnekkaimmissa
tahdeissa, lattiani johti kaikki äänet korviini ja koko huoneeni
noudatti valssin tahtia kuin rumpu orkesteria. Valssia seurasi
perhospolkka eikä sen pyöräyksistä eikä sipsuttavasta tahdista tullut
loppua ollenkaan.

Hermoni kapinoitsivat ja sisuani kirveli, kun en huoneessani saanut
rauhaa yöllä enkä päivällä. Nousin melkein raivoissani sohvalta.

Tarvitseeko tätä kärsiä, menen alas, annan niille kyytiä, haen talon
isännän tai poliisin!

Nyt siellä soitettiin valssia ja sen huimaavassa tahdissa juoksin
pihalle, hapuilin pimeässä käytävässä ja avasin oven, kukaan ei
huomannut tuloani, kaikkien silmät seurasivat tanssivia lattialla.

Huone ei ollut aivan pieni eikä liioin monilla kaluilla täytetty.
Lesken ja pojan sänky oli kasattu nurkkaan ja sen korkealla
vaateröykkiöllä istui soittaja, äiti pidellen poikaa sylissään ja
pari tyttöä. Näin oli tanssiville saatu koko hyvä tila. Tasaisesti
keinuen he kiitivät kaikki yhtäänne päät yhdessä, poski poskessa,
silmät ummessa yhä ympäri taukoamatta, sieramet ammollaan ja suut
auki, kalpeina, kiihkeän koneellisesti. Hanuri valitteli kuin itkevä
lapsi, parahti kuin ruoskalla isketty koira, väliin yhtyivät äänet
ärsyttäväksi soinnuksi, ja jostakin sen uumenista tuli houkutteleva
tai naurava ääni kuin ilkkuvain kiusaajain, kun niiden ilkityö on
onnistunut.

Sumuisessa huoneessa tuoksui kellarin home, ihmishiki ja nuorison
veri. Suljin hiljaa oven ja hiivin pimeää käytävää, ja hanuri parkui
ja nauroi, itki ja houkutteli.

Astuin viileässä yössä kadulle ja tunsin sanomatonta avuttomuutta.
Yön kaamea salaperäisyys uhkasi käytävillä ja tavotti pitkin, ahnain
käsivarsin pimeään syliinsä kivimuurien yhtyneissä rajoissa ja sadat
pimeät akkunat murjottivat synkkinä ja sokeina.

Silloin nousi uhka mielessäni, puristin nyrkkiä kuin voimaton
vihassaan ja nauroin itsekseni katkerasti: -- Houkkio olet, säälit
ihmisiä, jotka elämästä riemuitsevat. Kellari on heille riemun
paikka. Täytyy olla kellareita, eihän muuten voisi olla yläkertoja.
Sinä olet liian lähellä kellareita, muuta yläkerroksiin!

Sokeain yläkerrosten akkunat tuijottivat minuun kaameina ja kylminä.
Juosten riensin kotiin ja päätin kestää uhritanssien melun.

Kun hanuri vaikeni, alkoi äänien sekava hälinä ja kaikkein ylinnä
kuului sairaan pojan ilokirkunaa. Hän tavaili hullunkurisia sanoja,
riehui henkensä edestä, kunnes tuli tukehuttava yskä ja itku. Nuoret
nauroivat ja rupattivat kilvan, keksivät yhä uutta viekotusta
pojalle, uusia sanoja, uusia temppuja. Poika kirkui ja nauroi, kunnes
yskä ja itku hänet nujersivat. Tätä menoa jatkui yhä uudestaan ja
uudestaan. Vieraat poistuivat vasta myöhään yöllä, mutta poika itki
yhä. Äiti lohdutti, hyväili, viekotteli nukkumaan, torui, muuttui
häijyksi ja -- löi, hyväili uudestaan, itki itsekin.

Nukuin myöhään, aina keskipäivään saakka; kun heräsin, oli pääni
raskas ja jäsenet kolottivat. Kellarista ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Vaimo seisoi pihassa akkunani alla sukkaa kutoen ja poika istui
seinustalla hiekkaläjässä.

Poikanne oli levoton koko yön, sanoin hänelle avattuani akkunan.

Sellainenhan se on ollut keväästä saakka, sanoi vaimo silmiään
irrottamatta kutimesta.

Nyt aloin ymmärtää, miksi tuo äiti löi lastaan. He olivat valvoneet
koko kesän!

Teillä oli vieraita myöhään. Lapsi riehaantuu ja väsyy liiaksi.

Ne olivat sisareni ja veljeni tovereita. Kyllä tuo ilman niitäkin
valvoo.

Eikö pojan tule kylmä? Tuo hiekka ei ole kuivaa.

Tohtori käskee pitämään ulkona ja istumaan hiekassa.

Kyllähän niin, mutta hiekan pitäisi olla auringossa ja tämä piha on
aivan varjossa.

Vaimo huokasi syvään ja silmäluomet värähtelivät. Minun kävi häntä
sääli ja päätin koettaa, eikö häntä saisi houkutelluksi maalle
"huoneisiinsa". Menin heidän luokseen ulos ja vein pallin mennessäni
ja istutin pikku pojan sille.

Kas nyt pikku mies, sinä istut kuin ajuri noin korkealla. Koska te
nyt lähdette maalle?

Olisiko siitä apua? Pimeät illat pelottavat, ja eihän siellä saa
ruokaakaan, sanoi vaimo katsoen taas epäillen minua, enkö enää
muistanut eilistä keskustelua.

No, mutta metsästä saatte marjoja, sieniä, taloista maitoa, jauhoja,
kaloja... En ollut tietävinäni eilisestä puheesta.

Voi, vai metsään, sinne en yksin menisi, vaikka tuohon paikkaan
katkeaisin. Siellä on aina jokin tavottamassa -- takaapäin
kaappaamassa, vaikka kuinka itseänsä kääntäisi, niin että ihan
juoksujalassa pitää sitä paeta.

Mitä te luulette sen olevan?

Mikä sen tietää, voihan ne olla haltioita, puhutaan niistä
kirjoissakin ja nykyajan ihmisetkin niihin uskovat, nyt kun kaikki
tulevat uudestaan pakanoiksi.

Eikö kaupungissakin ole haltioita?

Ehei, missä ne olisivat, kun ihmisiä on joka puolella, niin ettei
tyhjää soppea juuri ole eikä yön päivän yksinäisyyttä.

Ei yön päivän rauhaa, lisäsin katsoen vaimoon, mutta hän ei näyttänyt
käsittävän.

Istuin portaille pojan viereen ja silitin hänen hienoa, pitkää
tukkaansa.

Oletko sinä, pikkumies, koskaan ollut metsässä? Poika katsoi ensin
minuun, sitten äitiinsä suurin silmin.

Tahtoisitko kuulla, millaista metsässä on?

Siellä on susia! sanoi poika katsellen minua kuin olisin ollut suden
liittolainen.

Ei, poikaseni, siellä ei ole ainoatakaan elukkaa, joka tekisi
kenellekkään pahaa. Metsässä on pelkkiä ystäviä. Oletko sinä käynyt
puistossa?

Onhan se, sanoi äiti, sillä poika mietti sitä, ettei metsässä ollut
susia.

Puisto on niin köyhä siellä ei ole kiviä, ei käpyjä, ei puroja, ei
kantoja, ei marjoja, voi voi, puisto on tyhjä kuin kerjäläinen,
paljas ja alaston, ei se voi mitään antaa. Sitten se on vielä niin
ylpeä, ei salli kenenkään koskea kukkiinsa, jos sillä niitä on,
ei edes hyväillä tai tunnustaa niiden tuoksua, ei saa astua sen
nurmelle, ei puun siimekseen laskeutua lepäämään!

Se on paha puisto! sanoi poika surullisella äänellä.

Arvaas, millainen on metsä? Hän katsoi minuun odottava, melkein
janoinen ilme kasvoillaan.

Metsä on suuri, et jaksaisi juosta sitä päästä päähän. Ja siellä
on ihmeellisiä olentoja, korkeita puita sikin sokin toistensa
rinnalla, edessä, takana, ja niiden juurella pikkupuita ja pensaita.
Ja ne suuret puut laulavat korkealla latvassaan niille pikkupuille
ja nyökkäävät ystävällisesti päätään ja sanovat: kasvakaa lapset
suuriksi kuin me, niin saatte nähdä maailmaa, puhua pilville ja pitää
tuulia vierainanne. Ja tiedätkö, mitä siellä pikkupuiden ja pensaiden
juurella on?

En, sanoi hän hiljaa, jännittyneenä.

Siellä on sammalta, vihreätä, pehmoista kuin tyyny tai matto. Kun
sille painaa päänsä ja on hiljaa, niin kuulee, kuinka linnut laulavat
puitten latvoissa ja pensaissa pitkin metsää.

Mitä ne laulaa?

Ne laulavat näin: Tule pikku poika metsään leikkimään! Täällä aurinko
sinua lämpimästi syleilee, tuuli hyväilee silkinhienoa tukkaasi,
huuhtelee ja jäähdyttelee poskiasi; nurmi on täynnä kukkia, joita
saat poimia, ja marjoja, joita saat maistella. Ja katsos, tuossa on
pieniä kiviä, laitetaan niistä tarha ja tuolla on käpyjä, niistä
saatkin lehmiä, lampaita. Ja kuulehan, kun jalkasi väsyy, niin istu
puron reunalle. Purossa on vettä, kirkasta vettä ja se hyppelee
kivenkolosta kivenkoloon, töyttää lokerosta lokeroon ja huutaa
iloisesti: ota kiinni, ota kiinni, jos saat! Sitten se pujahtaa
kannon tai puun tai kiven taakse ja vilkaisee sieltä: tui, tui! ja
juoksee taas tiehensä. Sellainen veitikka on puro. Ja kun siinä
huuhdot jalkasi, yrität sitä kiinni ottaa ja sen kanssa kilpaa
juosta, tulet sinä, pieni poika, yhtä iloiseksi ja reippaaksi kuin se
puro.

Mennään metsään! huudahti poika ojentaen hentoja käsiään äidille.
Äidin oli vedet silmissä, kun hän katsoi minuun.

Ettekö voisi viedä häntä maalle? pyysin minäkin.

Kyllä, hyvä neiti, kyllä minä vien! sanoi äiti liikutettuna ja itki
vaalien lasta hellällä innolla.

Kaupunkiin he jäivät.

Jonkun ajan kuluttua tuli äiti luokseni ja pyysi katsomaan poikaansa.

Tauti on nyt hiukan hellittänyt. Se poika parka on nukahtanut vähä
väliä ja söikin tänään hiukan, mutta puhuu aina siitä suuresta
metsästä ja purosta ja pyytää teitä tulemaan.

Kyllä minä tulen.

Eihän siinä enää toivoa ollut.

Sanoin sen hänelle.

Auttaisikohan, jos nyt vielä lähtisimme maalle? kysyi äiti
hätääntyneenä.

En osannut siihen mitään sanoa, sillä en ollut koskaan nähnyt
kuoleman majesteettia kasvoista kasvoihin, mutta jokin hämärä
aavistus ja pojan hapuileva katse, hänen läpikuultava, veretön
olemuksensa ja peitteellä lepäävät pikku luusormet herättivät minussa
etäisyyden aavistuksen.

Hän on matkalla, suureen, ihanaan metsään, sanoin.

Vaimo katsoi minuun, hiljalleen tajuten sanani väsyneissä aivoissaan.
Sitten hän lysähti istualleen pojan vuoteen viereen ja katseli lasta,
joka ei enää hengittänyt.

Kuollut, kuollut! Hän tuuditteli itseään ja nyyhki kyyneletöntä
itkua, sairaan, voimattoman äidin tuskaa.

Miksen minä vienyt maalle, voi miksen vienyt? Ehkä se olisi auttanut
ja olisihan se auttanut!

Hänen sairaloinen hempeytensä murtui surussa ja hän muuttui
teräväluiseksi, jonka kaikki elo oli suurissa, sinisissä silmissä.

Eihän sekään niin varmaa olisi ollut, sanoin lohduttaakseni häntä.

Voi, neiti, eikö se olisi auttanut? kysyi hän kuin helpotusta janoova.

Eihän sitä voi tietää, eihän se olisi tainnut auttaa, sanoin
varmemmin.

Tapahtukoon Jumalan tahto, sanoi hän rauhottuen ja heitti valkoisen
liinan lapsen kasvoille, meni vanhaa tottumusta totellen hellan luo,
teki tulen ja laittoi pataa liedelle, haki hyllyltä ruoka-aineksia,
jotka oli aamulla käynyt ostamassa, ja kädet pitelivät kaikkea
hapuillen ja silitellen kuin olin hänen nähnyt pitelevän poikaansa.
Vähitellen muuttui ilme kasvoissa, elo siirtyi piirteisiin, niissä
oli hetkellinen värähtely, ja sitten kyynelhelmet putoilivat suurina
ja raskaina kuumalle hellalle. Pian itku yltyi ja puistatti laihaa
ruumista. Hän istui pöydän ääreen. Itkekää, se lieventää.

Hautajaisten jälkeen sanoin hänelle: tekisi teille hyvää päästä pois
täältä vähäksi aikaa.

En voi mennä, kuka laittaisi ruokaa sisarelleni ja veljelleni, sanoi
hän tyynellä tavallaan.

Talven hän laittoi uskollisesti ruokaa, ja keväällä hän tyynesti,
kuihtuneena kuin syksyllä lehdet, putosi elämän puusta ja haudattiin
maan poveen kaupungin laitaan.

Siellä ei tarvinnut peikkoja pelätä, sillä hänen hiekkaiseen majaansa
kuului kaupungin humu, sen kiihkeän sydämen sykkeet. Hän ei ollut
siellä yksinkään, hän lepäsi yhteisen, laajan katon alla.



JUHANNUSKOIVU


I.

Tänään olen viidentoista vanha, siis iso ihminen. Ja kun vertaan
itseäni siihen Mailiin, joka neljä vuotta sitten vietiin kaupunkiin
kouluun, niin täytyy nauraa sellaista hupsua raukkaa.

Kaikilla tytöillä on ystäviä, vaan minulla ei ole. En tiedä, onko
muilla tytöillä salaisuuksia, sillä kukaan ei ole minulle mitään
kertonut, mutta minulla on. Yritin kerran jutella eräälle tytölle
-- en sano nimeä, se on salaisuus -- ajatuksiani, mutta hän kertoi
toisille, ja he nauroivat. Tiedän ystävän, jonka suu pysyy kiinni,
kun sen vain muistan lukita, ja se ystävä on tämä kirja. Sen
valkoisille lehdille tahdon uskoa kaikki, mitä teen, ajattelen ja
aion.

Aletaan alusta, minun lukemisestani. Äiti istui rukin edessä, veti
aivintutasta suikaleita vähä vähältä, kastoi silloin tällöin hiukan
kielellään ja polki rukkia. Pyörä kiersi vallan vimmatusti ja rulla
nieli lankaa ahnaasti.

Kuka vieressä istui pienellä jakkaralla? Maili tietysti kirja kädessä.

-- Kuule äiti, anna rukin seistä, minä sanon sitten "k"!

Rukki seisoi kuin naulaan. -- Kyllähän sinä nyt koosta ylpeilet,
mutta paneppas sanoja kasaan, sanoi äiti.

Silloin kaikki kirjaimet hyppäsivät äidin rukin pyörään ja huristivat
siinä ympäri yhtenä vilinänä. -- Ota selvä meistä!

-- Äiti, vienkö kirjan laudan alle?

-- Lyhyeenpä se lukeminen päättyi, sanoi äiti. Kirja pistettiin
laudan alle, astiakaapin hyllylle, jonka syrjälle on saranoilla
ripustettu lauta.

-- Arvaa, äiti, onko kukko muninut?

-- Empä tiedä, sanoi äiti salaperäisesti hymyillen. Lautaa nostettiin
varovasti. -- On se muninut sokeria! Kirja pistettiin sille paikalle,
mihin kukko oli muninut, lankakerien, sukkakääröjen, tilkkujen,
rullien ja niisinippujen joukkoon laudan alle.

Leivinuunissa loimusi tuli ja leivät nousivat laudoilla. Äiti koli
uunia ja meni sitten hakemaan mäestä uuninluutahavuja. Sillä aikaa
Maili juoksi alas rantaan. Liivihame pois ja paita yli pään, vaatteet
kauniisti kasaan nurmelle. Tietysti Arvo oli nähnyt pihasta Mailin
juoksevan rantaan ja ennättänyt ennen ja pyöritti hurjasti käsiään
propellina vedessä. Arvo on oleminaan mies, vaikkei ole yhtään
vanhempi minua.

-- Susi tulee! pelotti hän.

-- Uhuhuu!

Susi oli lammas, joka pisti päänsä lepiköstä ja huusi: mää!

-- Älä syö minun koivuani!

Minun koivuni kasvaa uimarannassa ja silloin se oli yhtä korkea kuin
minäkin. Vaatteet kainalossa me juoksimme lammaslauman kintereillä,
vasta lähempänä kotia puettiin. Äiti seisoi keskellä pihaa varjostaen
kädellä silmiään ja huuteli: -- Mailii, tantti on tullut!

-- Mikä se sellainen on? kyseli Arvo.

-- Voi, voi, kuinka sinä olet mölö. Tietysti se on tantti, kun sanoo
olevansa tantti!

-- Ai, niin, se ison veljesi rouva. Äiti sanoi, että ne vievät sinut
kaupunkiin kouluun.

Sitä en ollut kuullut ja peukaloni kutisi niin kummallisesti. Se
tahtoi suuhun.

Äiti oli mennyt sisään ja me jäimme aitan eteen leikkimään ja
istuimme pitkälle hirrelle, joka sojottaa kuin mahtava käsivarsi
aitan nurkasta ruohostoon. Se oli hyvä hevonen, juna, vene, laiva,
isä, äiti, mitä tahansa.

-- Ei siellä kaupungissa kuulu olevan oikeata pihaakaan, sanoi Arvo.

-- Eikös aittaakaan?

-- Eikä aitan portaita.

-- Eikä rinteliä.

-- Eikä järveä. Äiti sanoi, että ihmiset asuvat kaupungissa toinen
toisensa niskassa.

-- Nyt narraat.

-- Älä viitsi mennä kaupungin kouluun, pyysi Arvo.

-- Mailii! huusi äiti.

Tantti istui salissa ja hänellä oli korkea tukka ja kiiltävä
silkkipusero ja hän tuoksui hyvältä.

-- Sinä haiset hyvältä ja sinulla on silkkiset kädet, sanoin minä.

-- O, du lilla sötunge, sanoi tantti.

-- Sinä sopotat! Ja siitä hetkestä minä vihasin häntä. Kun toisena
päivänä piti lähdettämän, ei siitä mitään tullut, sillä minä osasin
huutaa ja harata vastaan.

-- Antaa olla vielä kotona, sanoi äiti ja oli tyytyväinen. Pääsin
kylän kouluun ja siellä oli kaikki päivät hauskoja.

Kului aikoja, kunnes tantti taas tuli hakemaan, ja silloin täytyi
mennä. Olin jo kappaleen toisella kymmenellä. Lähtöpäivänä hiivin
yksin rannalle ja istuin koivuni alla. Sen kuori oli jo valkoinen ja
oksat niin korkealla, etten niihin oikein ulottunut kädellä. Minun
oli niin tukala, tuppasi melkein itkettämään. Kiedoin käteni puun
ympärille. Se huojui ja me keinuimme tahdissa. Aallot lipattivat
rannassa ja tuuli puhalsi meihin selältä. Linnut visersivät kilvan
metsässä. Tietysti he kaikki tiesivät, että minä nyt lähtisin, ja
lauloivat juuri minulle. Minä vastasin heille ajatuksissani: -- Kyllä
minä tulen takaisin ja silloin olen jo suuri, saan pitkän hameen.
Katsos, koivu, näin minä sitten kävelen, olen kuin kuningatar, astun
juhlallisesti. Ja kuulehan, kun kuiskaan: -- sitten tulee "hän"
ja silloin sinun pitää olla komea, vaaleanvihreä kuin keväällä ja
silloin sinulla on ihana tuoksu. Tiedätkö, kuka on "hän"? Se on
prinssi, se niin, kai sinä tiedät?

Koivun latva heilahti, kyllä se ymmärsi.

-- Nyt meidän pitää erota, hyvästi, koivu! Älä kerro kellekään, mitä
olet kuullut!

Koivu ravisti latvaansa.

Naurattaa, kun ajattelen senaikuisia ajatuksia ja kuvitteluja.


II.

Viidentoista vanha. Olen jo aikoja sitten oppinut sopottamaan
ruotsia, lakannut kaipaamasta naurismaita, hernepeltoja,
vattupensaita ja mansikkapientareita koulun läheisyydessä. Mutta
valoisaa, vanhaa kansakoulua kotona en voi unohtaa. Siellä oli
sentään niin ihanaa, että sydäntä hiipaisi. Toisinaan olen unissani
siellä, liidän tuolien ja pöytien päällä kujeillen. Kerran olin
piirtävinäni taululle suden. Opettaja huusi: -- Makkarahan se on!
Heräsin omaan nauruuni.

Kotiin! Tien varrella luen muististani kaikki pysäkit rautatiellä
ja laivareitillä, tunnen siellä kaikki maisemat ja asunnot. Lennän
ajatuksissani kotiin. Onkohan Putte paljon kasvanut ja vieläköhän
Kyttä koiramme ontuu, ja Sinkka kissa, onkohan sillä vielä ikävä
sukuaan, joka tykkänään upotettiin. Ja Arvo, voi sitä Arvoa, kuinka
se oli ennen mölö poika!

Laivassa kerään kaikki kapineeni, että pääsen sukkelaan astumaan
sillalle, kun pysähdytään. Kotirantaa ei vielä näy. Laiva viiltää
tyyntä vettä, saa pinnan hiljaa aaltoilemaan ja heiluttaa rannassa
metsän kuvastusta ja laittaa kumossa roikkuvat puut, valkoiset
koivunrungot, kevään punalehtiset haavat ja lepät kummallisesti
kiemurtelemaan. Kivetkin hyppivät ja veteen ulottuva aidanjatko, se
vasta lystikäs on. Sen aidaksen päät aukovat suitaan ja nauravat
rannan kujeita ja hyppivät pakosta itsekin.

-- Tuo ranta on niin soma! sanon lämmittäjälle, joka mättää suuria
halkoja pieneen uuniin.

-- Höm, sanoo hän, kohauttaa öljyistä lakkiaan, ottaa liinan
taskustaan -- se lienee joskus ollut punainen, nyt se on tumpura --
pyyhkii otsaansa ja kysyy: -- Mistä neiti on tulossa?

Pitäisi tuon nyt hölmönkin tietää, että minä tulen koulusta.

Kas, tuolla jo välähti kerran kodin päätyseinä saarien välissä, ja
taas! Nyt se näkyy kokonaan -- niemen liepeellä kellertävä rakennus,
valkoiset akkunalaudat, ympärillä koivuja, haapoja, pari lehmusta ja
ison veljen istuttama lehtikuusi. Laivasillan korvassa on valkoinen
vene ja sen kokassa nimi Joutsen. Sen kaula kaartuu kuin oikealla
joutsenella. Isä sen on veistänyt, sillä isä osaa vaikka mitä, on
tehnyt kaikki minun huonekaluni.

Olemme jo kotisalmessa. Tuossa on reimari ja sen lähellä minun
koivuni.

-- Näettekös tuota kaunista koivua? sanon lämmittäjälle osottaen
puuta.

-- Tuoko yksinäinen koivu tuolla rannalla?

-- Niin.

-- Onhan se valkoinen ja vihreä, sanoi hän nauraen.

Tuolla tulee äiti rantaan, äiti raasu. Kiusallinen vesihelmi pujahtaa
silmiini. Puuttuisi vielä, että tuo lämmittäjä sen näkisi ja taas
ivaisi.

Äiti seisoo sillalla liina päässä, harmahtava arkipuku yllä, toinen
käsi varjostaa silmiä, sillä auringon huikaisevat kimmellykset
ponnahtavat järven hopeaisesta pinnasta ja iskevät kuin neulasilla
tähystäjän silmiin.

Tulee hyvä olla, on turvallista ja lämpöistä kuin pehmoisissa
vaipoissa. Kaikki on äidissä peräti tuttua, joka piirre kasvoissa,
joka ryppy suun ja silmäin ympärillä. Ei vainenkaan joka ryppy, niitä
on tullut uusia. Ja nuo ruskeat kädet, ne liikkuvat aina, pitelevät,
hoitelevat, eivät osaa levätä. Ja kun ne tarttuvat minun käteeni, on
kosketus lämmin ja luja.

On kuin eilen olisin täältä lähtenyt ja nähnyt unta olleeni taas koko
talven kaupungissa koulussa.

-- Missä on Kyttä, Putte, Liisa ja isä?

-- Isä jäi valjastamaan Liisaa, sanoi äiti, ja me kannamme tavaroita
sillalta.

-- Älä nyt, äiti, roikota, kyllähän minä itsekkin. Kas, tuolla Kyttä
ja Putte. Sekös vasta meteliä! Tuoko on Putte? Sinähän olet iso
hevonen. Kas, kas Kyttä, nyt ei Putte enää olekkaan pikku Putte.

-- Hau, hau!

Putte seisoo ja muljottaa, lähenee varovasti, arvellen.

-- Voi, Putte raukka, muistisi on kovin lyhyt. Tuosta saat sokeria,
täytyy kai tehdä uudestaan liitto, vai mitä, sinä lempeäsilmäinen
pitkänaama.

Isä tulee Liisalla ja nyt mennään joukolla kotiin. Juoksen edellä
pihaan, kuistille, tupaan, isän ja äidin kamariin, saliin, omaan
kamariin. Kuljen paikasta paikkaan, tutkin joka vesan, puun, kolon ja
kivetkin, en kykene istumaan ennenkuin olen kaikki nähnyt. Kamarini
akkuna on auki. Annan koivun lehtien kutittaa niskaani ja taivutan
pääni ulos akkunasta. Pienet, pihkaiset lehdet sivelevät leikillisen
hellästi ja minua naurattaa, on kuin joku toveri kujeilisi kanssani.
Sipaisen oksia käteeni, painan kasvoilleni ja hengitän niiden
suloista tuoksua.

Kuistin ylimmälle portaalle nousee pyöreä, karvainen pää: -- Miau!

-- Sinkka, Sinkka, kissaseni, mirri, mirri, kis, kis. Tule tänne
vaaleanharmaani, valkoturpa Miau!

Sinkka astuu arvokkaasti, hiljalleen ja vakavana, vaikka pääskyset
kilvan sätättävät sen ympärillä, lentää suhauttavat melkein kissa
paran selkää sipaisten. Sinkka pysähtyy, istuu, sirittää silmänsä
soikeiksi ja nostelee etukäpäliään ja suvaitsee sanoa: -- Miau!

-- Voi Sinkka kulta, ajetaan pois nuo hupakot. Tule, tule!

Sinkka hyppää polvelleni, kyyristyy kyljelleen, vetää hännän
käpälilleen, pujottaa pään sivulle ja kehrää, sitten se lepää
täydellisesti, kiskoen pois kaiken tarmon joka hivenestään.

-- Sinkkaseni, onko sinun vielä ikävä veikkojasi ja siskojasi, jotka
upotettiin?

Sinkka loikkaa portaalle, vilkaisee minuun, ummistaa silmänsä ja
sanoo: -- miau, kannattaako tuota, ette te ihmiset siitä kuitenkaan
välitä.

-- Kyttä vallaton, putiit, nyt Sinkka lähti. Ja sinä kieputat
häntääsi ja kärkyt sanaa: ot'kii!

Kyttä haukahtaa ja häärää palaten aina takaisin pää kallellaan.

-- No, mitä, mitä, olet sinä hyvä! Mennäänkös metsään?

-- Hau, hau, koska tahansa!

-- Juostaan kilpaa, kas niin! Äiti, minä menen Kytän kanssa
katselemaan, onko mansikan kukkia paljon!

Tiet ovat kaikki nurmisia, aluksi tasaisia ja raivatuita. Kyttä
juoksee edellä korvat hörössä, nuuskii ja haukkuu. Alavilla paikoilla
on valkeanaan mansikankukkia. Asettelen askeleeni, etten polkisi, ja
ajattelen ahnaasti mansikka-aikaa; vasta kolmen, neljän viikon päästä
saa. Kyttä haukkuu vimmatusti puun juurella, katsoo väliin minuun ja
yltyy uudelleen haukkumaan kuin hengen edestä. En ole tietävinäni. Se
katsoo minuun moittivasti: -- Tyhmyri, kun et ammu, vaikka otus on
puussa!

Kyttä juoksee kieli pitkällä kotiin isää hakemaan. Seuraan tietä
yhä syvemmälle metsään, alavaa, puoleksi soista tiheikköä, missä
polut haaraantuvat sadalle suunnalle, kiertävät jokaisen tumman
kuusen, harmaan haavan ja sammaleisen kiven, työntävät jalkoihin
ryhmyisiä juuria, kosteita koloja. Oksa singahtaa ja kapsaisee
kasvojani, lehdet hyväilevät poskea. Tuhansissa seiteissä kimaltelee
kastehelmiä, ängerväin tuoksu huutaa äänekkäästi ja kainot kukat
odottavat siivellistä hedelmöittäjää. Makeat nesteet virtaavat
miljoonissa soluissa ja elämän hehku huumaa minuakin. Poveani
pakottaa ja minun täytyy huutaa: -- Metsä, mitä sinä tahdot minulta,
mitä vaadit?

Samassa seison auringossa. Edessäni nousee honkainen rinne, silmäni
soutavat sammaleisia kiviä, kellertäviä puunrunkoja. Valo siirtyy
puusta puuhun, varjot vaeltavat toisiaan tavotellen kuin leikkivät
lapset. Mäen rinne on kuin kirkko, laaja, korkea, yllä ääretön
avaruus, jossa aatos vapaana hapuilee ijäisyyttä.

Ummistan silmäni, kuuntelen sointuja ympärilläni ja tunnen oman
kaipuuni sulavan niihin. Ja kun jälleen katson rinnettä, hymyilee
se minulle kuin vanha ystävä, pyytää astumaan ylemmäksi pehmeille
mättäille ja kuiskii korvaani liikuttavia juttuja lemmestä.

Hän on hupainen, tuo vanha mäki, luulottelee minun olevan häneen
rakastunut ja sanoo viettävänsä kihlajaisiamme. Nauran tuolle
vanhalle hupakolle, mutta oudoksun omaa ääntäni, sillä nauruni on
kuin kyyhkysen kujerrusta. Voimani herpaantuvat, on kuin olisin
juonut huumaavaa viiniä!

       *       *       *       *       *

Sunnuntaina Arvo tuli meille, istui tuvan penkillä käsiensä päällä
kiikutellen itseään ja katseli uusia saappaitaan. Hän ei huomannut
ensin minua, kun tulin kamarista. Rykäisin.

Taivas, hänen naamaansa! Hän töllöttää suu ammollaan ja silmät
pystyssä kuin kysymysmerkit, niinkuin olisin ollut kummitus.
Sunnuntaipuvussaan hän on sentään koko soma. Ei ainakaan mölhömpi
kuin kaupungin pojat ja aika kiltti. Hän seurasi minua aitan eteen,
missä aina ennen leikimme.

-- Muistatko, kuinka tuo rinteli oli ennen meidän mielestämme
korkealla? sanoin.

-- Kyllähän tuosta vaikka loikkaisi, sanoi hän kääntyen minuun
syrjin, kädet housuntaskuissa.

-- Eikä loikkaisikaan, on se sentään niin korkealla.

Hän ei vastannut, hiipi vain kuin muina miehinä aitan portaille ja
ylös rintelille.

-- Älä, Arvo, älä rupeakkaan hyppäämään alas. Herran tähden, et saa,
et saa! Sinä hurja poika, mieletön...!

Samassa hän ponnahti maasta kyykkysiltään ja suistui nenälleen
ruohoon, nousi hitaasti ja astui ontuen, huumaantuneena.

-- Sinuun sattui.

-- Vielä mitä.

-- Se oli uhkarohkeata.

-- Pyh, voisin loikata korkeammaltakin.

Minua harmitti hänen kopeutensa.

-- Juostaan kilpaa! huusin uhillani ja käännyin häneen selin
riisuakseni kengät jalastani, mutta Arvo asettui eteeni ja katseli.

-- Et saa katsella jalkojani, kun riisun.

-- Mitä minä niistä! sanoi hän halveksuen.

-- Mitä sinä sitten?

Seurasin hänen katsettaan ja se ahmi minun kiiltonahkaisia kenkiäni.
Hän oli kai koko ajan hölmistyneenä ihmetellyt kaupunkilaispukuani.
Eikö hän ole mölö poika?

Juoksimme laivarantaan, missä Joutsen kelluu. Olin läkähtymäisilläni
enkä kuitenkaan päässyt Arvon kintereille. Hän nelistää kuin Putte.

Joutsenen leveällä kokkalaudalla oli hyvä levätä. -- Laitetaan tälle
purjeet, sanoi Arvo.

-- Mistä?

-- He, lehvistä!

Hän löysi rannalta kätköistä nuottaköyttä, sitoi toisen pään perään,
johti siitä hankaimeen ja keulaan molemmin puolin venettä. Sitten
hän haki tuuheita koivun lehviä ja sulloi köyden ja veneen laitojen
väliin.

-- Olet sinä kekseliäs poika, sanoin.

-- Höh, pidä sinä perää, minä hoidan näitä purjeita ja autan melalla.

Minua nauratti. Olipa tuo poika olevinaan, yritin olla vakava, sillä
tuollaiset poikaviikarit yltyvät temppuilemaan, kun niille nauraa.
Soma hän on, tukantupsu otsalla ihan kuin Putella. Arvon on sentään
kihara.

-- Sinulle sopisi ylioppilaslakki vallan mainiosti, sanoin.

Arvo vihelsi.

-- Miksei sinua olekkin pantu kouluun?

-- Herroja on jo liiaksikin ja isä sanoo, että maamiehen koulu on
pellolla, eikä maan kamaraan kynnet pysty, ellei niitä lapsesta
saakka hio!

Arvon äänessä oli oikein rautaa enkä minä uskaltanut sanoa mitään,
sillä arvasin joutuvani tappiolle. Vene kulki pitkin rantaa ja
kiikurit parkuivat poikasineen kaislistossa. Joku emä kuljetti
nokallaan korsista kyhättyä pesäänsä kuin mitäkin laivaa.

-- Senkin kalanahmijat, tarvitsette kalloonne! sanoi Arvo.

-- Sinä olet julma.

-- Kiikuri on julmempi, syö kalat keittämättä ja paistamatta ihka
elävänä.

Hän katseli veteen ja tarkasteli molskivia kaloja.

-- Sanohan isällesi, että tulevat nuotalle tälle kohtaa ja vielä tänä
iltana, niin saavat hyvän apajan lahnoja.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Näyttävät nousseen tähän ruohoa syömään, tonkivat mudassa nenineen
kuin porsaat.

-- Mikset sinä sano isällesi?

-- Tämähän on teidän kalavettä.

-- Kiitoksia, herra peltomies, kalamies...! Mennään kotiin.

Arvo souti minut rannalle ja lähti viemään venettä laivasillalle.

Koivuni oli siellä lähellä ja minä läksin sitä katsomaan. Sen kuori
oli kuin valkoista samettia. Mitä ihmeitä! Sen kuoreen oli piirretty
kruunu ja sen alle kirjotettu "hän". Kuka ihme... oletkohan sinä,
koivu, juorunnut? Minä taidan olla hupsu, mitä nyt puu kertoisi
kellekään! Olisikohan Arvo aavistanut...? Olkoon, en välitä!
Hauskempi on haaveilla.

Minä asun suuressa kartanossa. Pitkin leveää lehtikujaa karauttavat
mustat korskuvat oriit vetäen kiiltäviä vaunuja. Niissä istuu kalpea,
mustasilmäinen, kiivas "hän".

Hupsu minä kai kuitenkin olen. Ei ensinkään, ei sinne päinkään --
kalpea, mustasilmäinen, kiivas -- mokomakin maitonaama, hiilisilmä!

Tuolta "hän" tulee omalla laivalla taikka moottorilla, on
huvittelemassa, laskee rantaan, näkee koivuni, astuu maihin, huomaa
minut, juoksen pois. Hän tähystää, vaanii, odottaa, kuulee askeleita,
risahdus, vastaan tulee -- Putte!

Oi, voi, kun naurattaa. Mutta mitä minä sitten tahdon? Tämä on niin
peräti hupsua. Ja kuitenkin hän tulee, ihan varmaan.

Ehkä hän tuleekin salaa, seuraa kaukaa, väijyy, iskee silmänsä,
katsoo läpi -- huu! Minua pelottaa ja itkettää.

       *       *       *       *       *

Autan äitiä askareissa. Kannan ruokia aitasta pöytään, kirnuan voita,
keitän munajuustoa ja painelen sitä isän veistämään siroon kehään.

Kun tupa on siistitty ja aurinko pilkistää akkunoista, kurkistaa
joka soppeen ja vallattomana pistelee mustan tukan läpi päätäni,
silloin kello lyö hartaasti kaksitoista. Viimeinen heläys väräjää
piiloutuen seinän rakosiin. Vanha ystävä kunnian-arvoisa ajanmittari,
sinä ilmaisit minulle ensiksi lukujen salaisuuden. Sydämeeni hiipii
aina hellä kunnioitus sinun lyödessäsi. Toisinaan kerroit pienelle,
sairaalle ja utelevalle tytölle kirjavia, tolkuttomia satuja
hiljaisessa tuvassa.

Tässä edessäni on äidin rukki. Kuinka monta kertaa olen leikkinyt sen
suristessa, supattanut nukelleni, touhunnut pikku äitinä. Lieneekö
maailmassa toista niin viisasta rukkia kuin on äidin rukki. Se osaa
kaikki kirjaimet ja surahuttaa ulkoa pitkiä runoja, kunhan ei vain
"latinaa" vaadita.

Huh, aurinko on tungetteleva, polttaa päätäni. Ulkona on viileämpää.
Kiikkuni on kahden niinipuun alla. Siinä on aina vilpoisa istua ja
katsella selälle, jossa vähä väliä näkee pienen, valkoisen laivan.
Nytkin se lähenee, viiltää eheän veden pintaan pitkän juovan ja
painaa pieniä laineita rantaan. Tuo laiva on meidän ja maailman
liikkuva välittäjä. Jos meillä on viesti lähetettävä, kutsumme sen
rantaan. Muuten se viilettää huhuilematta ohitsemme, ei häiritse
rauhaamme.

Putte hirnahtaa pellolla ja samassa kuulen sen tömistävän
nelistyksen. Pistäydyn hakemaan leipää ja riennän kiikkuun takaisin.
En ole tietävinäni, leipä on esiliinassani. Se pitkäkoipinen
hevosnuorukainen tönäisee nenällään olkaani ja heittelee
vallattomasti päätään. Pienin palasin pistelen leipää sen suuhun,
hyväilen pitkää naamaa. Putte räpyttelee silmiään ja katsoo minuun.

-- Kuule Putte, meidän on hyvä olla. Katsos kuinka koko talon väki ja
sinun Liisa-emäsi hääräävät tuolla niityllä. Tiedätkö, minkä vuoksi?
Sinä mykkä ystäväni, tiedäthän sinä. Me olemme kaksi lasta, sinä ja
minä ja meidän vuoksi...

-- Mailii!

-- Kuules Putte, joku huutaa. Se on isä.

-- Maili, älä kiiku, nytteet hytkyvät. Kiilat ovat nousseet maasta ja
tammen tapit voivat päästä höltymään. Katselin sitä jo eilen, mutta
en joutunut korjaamaan. Nyt lyönkin siihen kiilat.

Isän leveät hartiat, työn ja ijän köyristämä selkä painuu ja nousee
nuijan mukana. Paidan viilekkeestä paistaa leveä, auringon punertama
rinta ja silmissä välkkyy leikillinen hellyys.

On hyvä olla, turvallinen ja kevyt, aivan kuin kulkisi suuressa
laivassa, tyynellä merellä ja kaikki aluksessa olisivat hyviä ja
helliä ihmisiä.

-- Kiitos, isä!

-- Kiiku hiljaa, oksat voisivat raapia kasvojasi.

-- Kyllä varon, isä.

Pellolta kuuluu intohimoisen äidillinen hirnunta. Putte katsoo vielä
minuun, onko mitään keskusteltavaa. Minä nyökkään, ettei ole, ja se
vastaa emänsä hirnuntaan ja laukkaa niitylle.


III.

Voi sinua kirjaräiväni, unohduit moneksi ajaksi.

"Hän" tuli ja nosti minut tänne korkealle kaupungin muurien varjoon,
löi entisen elämäni poikki kuin juhannuskoivun tyven ja pystytti
oman elämänsä puuksi, antoi parhaimman majansa, pyhimmän soppensa
kaunistettavakseni.

Kaikki on ollut kuin unta ja kuitenkin niin totta kuin se, että
hengitän, näen, kuulen, liikun. Hän tuli!

Kerran kaupungissa ollessani ison veljeni luona jatkamassa
opinnoitani, koulusta päästyäni, tapasin hänet portaissa. Muistelen
ennen nähneeni hänet -- ääni, katse, tervehdys oli tutunomaista.
Tiesin kuitenkin, etten koskaan ollut häntä tavannut.

Hän haki asuntoa, oli vasta muuttanut kaupunkiin ja tuli nyt
sanomalehti-ilmotuksen mukaan meille. Veljelläni oli huone
vuokrattavana. Tantti ei ollut kotona eikä veljenikään. Minä näytin
huoneen, juttelin ja vein saliin, aivan kuin olisin ollut hyvin
tottunut seuranpitoon. En laisinkaan kainostellut. Hän oli niin hyvä
ja kohtelias. Minä ymmärsin kaikki, mitä hän puhui, ja osasin vastata
kysymyksiin. Meillä olisi riittänyt juttua vaikka kuinka kauaksi.

Tietysti hän sai huoneen ja otettiin vielä täyshoitoon, vaikkei se
alunpitäin ollut tarkotus. Tantti piti oikein kunnianaan hoitaa häntä
hyvin.

Minusta koko kaupunki oli muuttunut. Hän saattoi minua toisinaan
käsityökouluun ja tiemme kulki erään kallion poikki ja siellä me
usein istuimme. Kotona oli kaikki kuin unta ja juhlaa. Pelkäsin
herääväni todellisuuteen, jolloin hän olisi hävinnyt.

Kerran hän kysyi minulta, miksi minua sanottiin Mailiksi.

-- Joku täti lienee ollut Maija Liena ja hänen mukaansa olen saanut
nimeni. Mikä teidän nimenne on?

-- Erland, sanoi hän ja katsoi minuun.

-- Runollinen.

-- Ajattelette kaiketi Rydbergin Singoallaa.

-- Ajattelin.

-- Äitini lienee ajatellut samaa antaessaan minulle nimen. Hän ei
silloin aavistanut, että minusta tulisi suomenkielinen ja nimestäni
Lanni.

-- Runous ja mustalaiset taitavat hävitä maailmasta.

Hän katsoi minuun ja nyökkäsi.

-- Oliko äitinne ruotsalainen? kysyin.

-- Umpiruotsalainen. Onko se teistä outoa? lisäsi hän äkkiä.

-- Ei ensinkään. Minä tahtoisin joskus nähdä hänet.

-- Hän on kuollut.

Katsoimme toisiimme vakavina enkä oikein tiedä -- kätemme puristuivat
yhteen.

Sen jälkeen "hän" oli varmasti tullut -- ei ollut unta, oli täyttä
totta.

Kerran olimme kahden teatterissa, näyteltiin Sakuntalaa. Minä elin
mukana pyhässä näytelmässä, unohdin kaiken ympärilläni, en muistanut
Lannia, en istunut tuolillani teatterissa, en katsellut näytelmää,
vaan elin intialaisen tytön elämää, rakastin ja kärsin hänen
kanssaan. Kesken huumaustani käänsin jonkin oudon voiman pakotuksesta
päätäni. Samassa näyttämö katosi ja kuuma laine Lannin silmistä
upotti minut, ja näytelmä jatkui minussa itsessäni. Minä olin
Sakuntala ja "hän" oli minun kuninkaani. Lumousta kestää yhä vielä.

Veljeni sanoi minua liian nuoreksi naimisiin menemään, mutta Lanni
tahtoi ja minä tahdoin olla, missä hän oli. Ja kun hänen piti muuttaa
tänne suureen kaupunkiin, otti hän minut mukaansa.

Nyt istun täällä kuin lintu häkissä. Yhdessä laadimme pesää, ostamme
tuoleja, pöytiä, verhoja, kaikkea somaa. Meidän on hyvä olla enkä voi
ymmärtää, miksi eivät kaikki ihmiset mene naimisiin...

Lannin äidin kuva on ripustettu seinälle, sohvan kohdalle
arkihuoneeseen. Hän katselee meitä hyvin tyytyväisenä.

Tuntuu tosiaan siltä, kuin olisimme täällä neljännen kerroksen
huoneissa lintuhäkissä ja häkki korkealla puun oksalla, josta me
katselemme toiselle puolelle katua samanlaisiin häkkeihin.

Kaikki on pikkuista, suppeata, somaa. Paljon pikkuisempaa kuin
kotona maalla -- eihän ilmassa voi elää samojen lakien mukaan kuin
maaperässä.

Lanni oikein suuttuu, kun minä sanon, että tämä on nukke-elämää,
hauskaa unta. Illalla istumme takan edessä tai ainoastaan minä, sillä
Lanni piirtää -- hän on arkkitehti ja kuuluu olevan hyvin etevä -- ja
hyräilee.

Kerran yritin mennä kaupungille yksin, kun Lanni oli kotona.
Portaille saakka pääsin ja aioin juuri astua kadulle, mutta siihen
se meidän välisen nauhan venyväisyys loppui ja minä ponnahdin
juoksujalassa Lannin luo.

Toisinaan kuvittelen istuessamme iltalampun valossa näkeväni Lannin
äidin kehräävän kuvassa ja kuulevani rukin hyrinän kuin ennen kotona
illoin. Häkkiasunto unohtuu, ajatuksissani istun kotona tuvassa.
Takassa tuli loimuaa, rukki hyrrää, isä vuolee puuta ja -- hyppään
ylös säikähtäen. Telefooni soi. Minä olenkin prinssin luona. Ellei
Lannia olisi, en hetkeäkään asuisi tässä kaupungissa, vierisin kuin
kivi alas laaksoon, menisin kotiin maalle ja löytäisin maaperän,
tietäisin työni. Vanha kello sanoisi lempeästi: -- Nyt sinä laitat
päivällistä! Äiti nyökkäisi minulle ja menisi aittaan, toisi sieltä
voita, juustoa, maitoa ja muuta hyvää. Hellan ääressä alkaisi hauska
puuha. Ei olisi ketään outoa kaupunkilaisihmistä. Sinkka ja Kyttä
makaisivat muurin vieressä ja katselisivat meidän puuhiamme. Voi, ei,
ei!

Viime aikoina on äidin kuva tullut hyvin totiseksi. Hän katselee
minua moittien. Niin, minä en pidä tästä pesästä, mutta minkä minä
sille voin? Kun nousen tuolille, ulotun kädelläni kattoon, kun astun
pari harppausta, olen ovelta ovella, ja ne ovat kuin kaapin ovia. Ne
ovat aina suljetut, sillä kaikkia ihmisiä pitää pelätä ja epäillä.
Kotona maalla... sitä en saa ajatella!

Lanni istuttaa minut polvelleen ja kertoo maailmasta. Hän onkin minun
ainoa akkunani sinne ulospäin. Äidin kuva hymyilee.

-- Noo, prinssi, mitä sinä olet tänään tehnyt? Lannin silmien väliin
painuu juova ja hän mutisee: -- Tulee se vielä minunkin vuoroni!

Hän työntää minut polveltaan ja astuu kiivaasti lattialla. Minua
naurattaa.

-- Sinä olet kuin käenpoika varpusen pesässä.

-- Minä lähden pitkälle matkalle piakkoin.

Se sykähytti oudosti, tunsin kummallista ahdistusta. Ajatuksissani
näin aavan meren ja siellä pienen veneen.

-- Lanni, sinun olisi pitänyt saada rohkea ja uljas vaimo. Minä olen
kiinni kotiturpeessa.

-- Pikku Maili, sanoo Lanni ja silittää tukkaani, -- missä sinä olet,
siellä on minun kotini.

Lanni piirustaa ahkeraan, mutta vähä väliin tunnen tutkistelevan
katseen kasvoillani. Hän tuo minulle kukkia.

Äidin kuva on hyvin salaperäinen. Katselen sitä joka aamu ja kyselen
merkillisiä asioita. Lanni on sen huomannut ja sanoi: -- Minä olen
äitini näköinen, sitäkö sinä katselet?

-- Empä tiedä, minusta vain tuntuu kuin kuva eläisi.

-- Joutavia, pikku Maili, sinulla näyttää olevan pää täynnä eläviä
kuvia. Tämä talo on kuin lintuhäkki ja me lentäviä lintuja. Nyt
äidinkin kuva elää!

-- Ethän sinä voi ymmärtää minun tunteitani, mutta voisit kumminkin
uskoa, mitä kerron.

-- Se on liian hullunkurista, Mailiseni. Kuva on ollut yhä vain
salaperäinen ja tänä aamuna, kun Lanni oli mennyt, se vilkaisi
minuun suuttuneena. Luulin ensin, että se oli kuvittelua ja katsoin
kauhuissani uudestaan, silloin näin pään liikahtavan ja katse seurasi
kaikkialle, minne huoneessa menin. Piilouduin toiseen huoneeseen.
Jalkani painoivat ja kurkkuani kirveli, en voinut liikkua. Muistin
silloin kotikaivon veden ja koivun mahlan, jota isäni minulle
keväisin toi. Polttava jano kiusasi minua. Yritin nousta, mutta en
jaksanut. Olin jo ennättänyt rauhottua, kun Lanni tuli kotiin, mutta
kotimme ahdisti minua ja äidin kuva pelotti.

-- Lupaatko, Lanni, ettet hämmästy etkä suutu, niin kerron sinulle
hyvin kummallisen asian.

-- Lupaan.

-- Otetaan äidin kuva pois seinältä -- vain joksikin aikaa!

-- No mutta...

-- Ethän suutu!

-- Maili, annappas kun katson sinua. Sano nyt, mitä mielessäsi
liikkuu!

-- Äidin kuva on minuun suuttunut.

-- Leikkisi ei ole oikein onnistunutta.

-- Sinä et ymmärrä tätä. Se on totta!

Lanni työnsi minut polveltaan ja tarttui kovakouraisesti hartioihini.

Silmänräpäyksessä olimme kuin vieraat toisillemme. Hänellä oli ankara
ryhti, kylmä ja arvosteleva katse, hiukan vaaniva. Hän muistutti
Kyttää, sen katsellessa Sinkkaa, kun ne ovat tappelupäällä.

-- Tätä minä en tosiaan ymmärrä. Kuvan me otamme pois, mutta sinun
merkilliset ajatuksesi...

-- Minä en niille mitään mahda.

-- Onko sinulle tapahtunut muuta outoa?

Lanni sanoi sen sellaisella äänellä, että sydämeni pysähtyi ja minun
teki mieli juosta ovelle, piiloutua jonnekin, ettei hänen tutkiva
katseensa olisi nähnyt kauhuani. Pidätin henkeäni ja suljin silmäni.

En koskaan, en milloinkaan sano hänelle sisimpiä ajatuksiani.

Äidin kuva otettiin pois, mutta tänne on tullut joku -- minä en
osaa nimittää häntä, sillä se ei ole mikään eikä kukaan, mutta se
on kuitenkin "joku". Hän juttelee kanssani, en häntä näe, en kuule,
tunnen vain, että hän on läsnä, tietää, mitä ajattelen ja teen. Eilen
hän sanoi: -- Etkö tiedä, että on jo täysi kesä?

-- Taivas, kesä! Minne joutuivat talvi ja kevät? Heitin akkunat auki
ja annoin lämpimän tuulen huuhdella huonetta. Se huumasi minua.
Lienenkö nukahtanut, en tiedä, mutta elävästi näin kotini maalla
kevätauringossa ja väen kevättöissä. Kun heräsin, oli pettymys niin
suuri, että täytyi itkeä.

-- Sinun täytyy nyt lähteä maalle! sanoo joku.

-- En voi Lannista erota, tiedäthän sinä, ettei se meidän välinen
nauha ulotu pitemmälle kuin tuonne alaovelle, sanon minä.

-- Sinun täytyy! Ja minä tunnen, että "joku" on suuttunut.

-- Minä en tahdo! huusin uhallakin.

On tosiaan kummallista, mitä sitten tapahtui. Joku tarttui
minuun, en osaa sanoa miten, mutta hän tarttui ja piti vallassaan
hetkisen. Painuin vuoteelle. Silmäluomeni eivät totelleet,
räpyttivät ja takertuivat johonkin kiinni. Yritin koettaa sormella
-- käsi ei noussut -- enkä minä tuntenut omaa ruumistani. Äkkiä
katselin itseäni, olin silmät raollaan sängyssä kuin pyörtynyt --
silmänräpäyksen vain -- ja samassa sormeni koskettivat luomia ja minä
kuulin naurua keittiöstä. Se paisui ja paisui vyöryen kuin ukkonen ja
se tukehutti minua. Taistelin, pääsin painostuksesta ja heräsin.

Lanni pitää minua sairaana ja suostui viemään maalle. -- Minä jään
juhannusillaksi sinne, mutta sitten täytyy heti palata, on paljon
työtä, sanoi Lanni.

-- Mitähän joku nyt sanoo? huudahdin minä. -- Kuka? kysyi Lanni
ihmeissään.

Minä säikähdin, olin tosiaankin vähällä ilmottaa salaisen ystäväni.

-- Minä olen hyvin kiitollinen tulostasi! sanoin hänelle viattomasti.


IV.

Täällä nyt olemme. Istun huoneessani. On niin hiljaista, että kuulen
ilmassa soittoa, salaperäisessä jännityksessä imeytyy kuumuus
kaikkeen eloisaan ja kilpistyy hyppivinä kipeninä elottomasta.
Kurkkuni on kuiva ja ihossa pistelee, mutta sittenkin on suloista
olla. Näen itseni sellaisena kuin olin viisi vuotta sitten tuossa
akkunassa istuessani koivunoksia hyväillen, silloin -- sinä kesänä
heräsin elämään ja tuntemaan! Viisi vuotta, se on toisinaan pitkä
aika. Isä on käynyt vanhaksi ja kumaraksi. Ijänkö vaikutusta? Eihän
ikä vielä. Surutko? Eihän niitä ole ollut. Minä kyllä arvaan ja saan
isän vielä puhumaan. Niin, isä, kerran sinun pitää avata sydämesi,
tuntea olevasi minun isäni, saada heikolta oman voimasi ja elämäsi
työn tunnustus! Ja sitten minä lupaan kasvaa ja -- työtäsi jatkaa!

Olen kuin uusi ihminen. Olen nukkunut kolme yötä ja päivää
pääksytysten. Männikön pihkainen tuoksu tunkee keuhkoihini, laajentaa
rintaani. Hämärät seitit silmistäni häviävät ja minä katselen suoraan
kimaltelevaan kotiulappaan. Täällä on laajaa, korkeaa -- täällä on
koti!

       *       *       *       *       *

Tänään isäukko oli hyvällä tuulella ja minä houkuttelin hänet
juttelemaan. Hän on oikeastaan leikillinen, ja veitikka asuu
silmäkulmissa, vaikka vanhemmiten onkin muuttunut hiukan arkailevaksi
ja epäileväksi. Ei ollut aivan helppo saada häntä puhumaan. Äiti oli
laittanut juhannusolutta ja leiponut rieviä ja vehnästä. Uunista
otettiin lampaanjalka ja kermajuusto. Kaikki isän herkkuja. Tupa
tuoksui puhtautta, katajaa ja kuusenhavuja. Isä istui pöydän päässä,
harmaa tukka sileäksi kammattuna, jakaus keskellä päätä, ruskeahko
takki yllään ja piippunysä hampaissa. Hänen suuret kätensä pitelevät
varovaisesti esineitä ja leveät hartiat ovat rennosti kasassa. Isän
koko olemus on minulle sanovinaan: -- Kyllähän näissä jäsenissä olisi
vielä ihmevoimaa, mutta koska ei sitä enää tarvita -- niin olkoon!

-- Mitähän jos isä laittaisi tänne mäntymäelle minulle oikean hovin?

-- Ethän sinä ole mies sitä pitämään, tulee Lanni ja myy enkä minä
rupea kaupantyötä tekemään.

-- Ettehän te kysynyt, silloin kun tähän saareen nousitte, mitä
täältä irti saisi ja minne kaikki sitten joutuisi. Vieraan maata
muokkasitte ja siihen rakennukset kyhäsitte.

-- Se oli silloin, veljesi oli pieni poika, sinä et vielä
syntynytkään. Minun oli pakko lähteä tyhjästä kodistani. Äitisi
hoputti lähtemään maailmalle. Minä tahdoin tarttua kotikamaraan.
Silloin sanoi Suurhuovilan isäntä minulle: -- Muokkaa se Saarmaa,
niin saat sen torpanpaikaksi sadalla vuodessa. Voithan kalastaa.

-- Ja silloin te nousitte saarelle. Kertokaa siitä, isä! Olette vähän
siitä ennenkin puhunut.

-- Eihän sitä olisi miksikään luullut koko saarta. Hullulta tuntui
yritys. Nousimme sitten rannalle. Äidilläsi oli vesuri, minulla
kirves. Kalle poika, veljesi, leikki veneessä koiran kanssa. Ranta
oli niin laakea ja kostea, ettei voinut astua muuten kuin kaatuneiden
puiden päälle. Eikä siinä ollut jalansijaa astuakkaan, oli sitten
niin täynnä puuta, pensasta ja röhnää, ettei pää väliin mahtunut.
Maa oli, nääs, pitkin rantoja vesijättöä ja se tyrkkäsi kasvavaa.
Siinä oli kuusainta, pajua, leppää, tuomea, pihlajaa, vatunvartta,
nokkosta, taikinamarja- ja viinimarjapensasta, kaislaa, ruohoa ja
kortta jos jonkinlaista. Ylempänä kasvoi mahtavia haapoja, koivuja
ja lehmuksia. Tuolla mäntymäen puolella oli oikein vaarihonkia,
sellaisia, ettei niitä pieni mies kaatamaan kyennyt ja kalupuukoivuja
jos jonkinlaisia.

-- Te hakkasitte itsellenne aukon saaren seinään.

-- Minä katkoin kirveelläni paksuja puunjuuria rannassa, kaadoin
suuria ja pieniä puita, panin maata myöten kaikki mitä eteen sattui,
nyljin puhtaaksi rannan kuin teurastaja raavaan. Äitisi oksi
vesurilla puita ja laittoi lehviä ja kantoi risut rovioksi.

-- Siten te pääsitte ensimmäiselle rantatörmälle.

-- Se oli vain kaita väylä ja törmällä juuri kääntymisen tila.
Kyhäsimme siihen häthätää saunan. Siinä sitten tuherrettiin se kesä.
Syksyllä sinä synnyit.

-- Entä sitten?

-- Minä nyljin maata ja sousin vesiä, kalastin, hakkasin halkoja.
Sain sitten irti hevosen ja äitisi kasvatti vasikasta lehmän. Tuli
ensimmäinen talvi ja sen varalle olin kyhännyt elikoille navetan.
Elämä alkoi maistua omalle, vaikka tuherrettiinkin saunassa.

-- Laitoitte sitten tuvan.

-- Niin, sehän se likistettiin, vaikka pienenlainen. Se oli niinkuin
puolet tuosta peräkamarista. Minä olen kahdessakymmenessä vuodessa
rakentanut kolmeen kertaan asuinhuoneeni ja sitten aina vielä
parannellut ja jatkanut tarpeen mukaan.

-- Jos nyt taas vähän jatkettaisiin meitä varten!

-- Kai se nyt minulta jää, ja tuskin te tänne tulette sen kummemmin.
Mitä näistä meikäläisten maista ja majoista teidän ylhäisten asua.
Siellähän te maailmalla. Kalle veikkosi on vieraantunut ja sinun
Lannisi on toista rotua.

-- Minä en ole, enkä koskaan näistä maista luovu!

Isän kasvoille nousi punaa ja silmät sädehtivät.

-- Oikeinkos sinä tyttöseni tosissasi?

-- En luovu!

-- Sietäisihän se, sietäisi totisesti, sanoi isä ja jättiläisvartalo
ojentui hiukan.

-- Minä vain muistelen, kuinka te, isä, kuokitte, kuinka kiiltävä
kuokanterä säännöllisesti kohosi ja sitten vauhdilla suhahti maahan
ja nykäisi sieltä tumman turpeen, kokkareen kokkareelta ja niin on
kaikki pellot täällä sinun kuokkasi jälkiä.

-- Niinhän sitä viljelystä tehdään, kuinkas sitten! Olenhan minä
vähin kuokittanutkin. Nyt on mielestäni kylliksi, omiksi tarpeiksi.

-- Riittäähän se!

-- Niin, minulle ja muorille ja vähän muillekin, ellei...! isä katsoi
taas epäilevästi minuun.

-- Minä en täältä lähde, en pahallakaan!

-- Älä tyttöseni lähdekkään, äitisikin sinua täällä tarvitsee.

Isä vilkaisi hellästi äitiin muurin luona.

-- Minnekäs sinä, muori, ne havaslangat laitoit?

-- Minäkös ne laitoin minnekään. Unohdit kai ostamatta taikka jätit
laivaan kaupungista tullessasi.

Oli somaa nähdä, kuinka isä oli joutuvinaan hämille.

-- Taisin tosiaan jättää sinne kahvilaan. Join siellä lasin keltaista
ja se hylky meni päähäni. No, muori, älä nyt tuosta. Menen hakemaan
sieltä pian takaisin ne kalat, jotka sinne keväällä vein.

Isä vilkaisi minuun veitikkamaisesti ja äiti myhähti hellan ääressä.

-- Saatkin tuoda suolasilakoita väelle, kun on nuottakin rikki, ja ne
parsinlangat unohdit.

-- Katsoppas, muori, tuonne rannalle päin, sanoi isä.

-- Rupeatkos sinä nuottaa paikkaamaan juhannusaattona, kun sen tuonne
olet levittänyt?

-- Emme taida toista kertaa tarvita mennä nuotalle tänään.

-- Jokos te kävitte? kysyi äiti.

-- Menehän katsomaan aitan eteen. Laitoin tytöt perkaamaan.

Minä juoksin ulos. Jotakin merkillistä on tietysti tapahtunut,
muuten ei isä olisi viitsinyt siitä puhua. Tosiaan -- kaksi suurta
saavillista suuria, lihavia lahnoja.

-- Aitassa niitä on jo osa valumassa ja katsokaa, rouva, tuolla on
iso kopallinen, kehuivat tytöt.

-- Mainio apaja!

Isä oli tullut myöskin ulos. -- Omista kalavesistä, sanoi hän
kohottaen harmaata päätään. -- Olen niitä hoitanut ja nää naapurit
täällä sanovat taikoneeni, hymähti hän. -- Ei ne kalat niin vaan
köpelön kouraan tule. Ilmankos tää saari nyt olisi oma ja vanhuuden
päivä varma. Ei niitä tarvita Kallen apuja, ja se sinun suuri herrasi
taitaisi kiittää kunniasta, ellei vallan halveksu!

-- Isä kulta, älkää nyt!

Kiikku lehmuksien alla on lahonnut. Joutsen rannalla on vuosia
torkkunut suullaan ja aurinko tirkistelee sen rakosista. Koivu
akkunani alla on nostanut oksansa niin korkealle, ettei yksikään
lehti pilkistä akkunastani sisään.

Äiti tuvassa puuhaillessaan astuu lyhyin ja tihein askelin, niin että
tohvulat sihahtelevat ja käyrä vartalo nytkähtelee.

Kyttä aina vain lojuu.

-- Taitaa olla vanhuuttaan veltto, ei viitsi haukkuakkaan enää, sanoo
äiti.

Kyttä kuulee itsestään puhuttavan, haukahtaa pari kertaa meille
mieliksi ja vaappuu ovelle, mutta palaa samassa ja painuu muurin
viereen.

-- Velvollisuus vanhan veressä panee pyörimään, vaikkei tässä aina
pyörimisen arvoista olisikaan, sanoo äiti.

Kello ystäväni harppii harvakseen ja narahtaa joka heilahduksella: --
Onhan aika mitattava, vaikkei aikaa tarvitakkaan!

Sattumalta vilkaisen akkunasta. Näen Lannin rantatörmällä. Hän
heiluttaa hattuaan ohi kiitävälle laivalle. Aava ulappa on hänen
taustanaan -- pitkä, hoikka vartalo, ylpeä pää, esteettiset piirteet,
prinssi meidän maalla, perintöprinssi vastoin tahtoaan.

Katson kotitupaani ja sydäntäni kolottaa. Minun prinssini on täällä
kuin korkea lilja saunan matalalla akkunalla.

Lanni tulee sisään, kumartuu hiukan ovesta astuessaan.

-- Ilmaa, ilmaa, huohottaa hän. -- Akkunat auki, täällä tukehtuu.

Hän heittää molemmat avattavat puoliskot selkiselälleen ja istuu isän
viereen pöydän päähän.

-- Tämä talo paha olisi myytävä ja ostettava kaupungissa hyvä tontti
ja sitten rakennettava talo! sanoo hän suoralla tavallaan isälle.

Isä katsoo minuun ivallisella hymyllä, laskee raskaan kätensä
olalleni ja nousee mennäkseen toiseen huoneeseen.

-- Täällä sisällä on tosiaan kuuma, minua huimaa, mennään ulos,
Lanni! ehdotan tuskissani.

-- Minä menen metsään hakemaan juhannuskoivuja, selittää Lanni ja
lähtee.

Minut valtaa samanlainen olo kuin kaupungissa, pienessä kodissamme,
silloin kun "joku" puhui minulle. Hän ei kuitenkaan voi puhutella
minua täällä. Olenhan minä kotona, ei mitään outoa eikä merkillistä
voi tapahtua. Se olisi kauheata, silloin en enää viihtyisi täälläkään.

Pakenen vanhan kaivon kannelle varjoon. Se on rakennuksen päässä,
ruohon ympäröimä, yksinäisenä ja unhotettuna. Ennen oli sen kansi
täynnä astioita: saaveja, soikkoja, kippoja, kiuluja, lusikoita,
kauhoja ja härkkimiä. Ne viruivat auringossa kuivamassa pesun
jälkeen, kilvan hohdellen puunvalkeuttaan. Nyt ovat kaivon
kansilaudat koloiset ja lahonneet Tämä oli ennen äidin kaivo. Nyt
ovat vieraat kädet ottaneet työt ja astiat haltuunsa ja muuttaneet ne
uudelle kaivolle.

Minun on sääli vanhaa kaivoa, johon usein huutelin sen kansiaukosta
haukkumasanoja omalle naamalleni tummassa veden pinnassa. Kaivo
vastasi hiljaisella mutinalla. Yritän katsoa nytkin kuvaani.

-- Taivas, en enää milloinkaan etsi kuvaani sinun pahansuovalta
pinnaltasi! Sinä vetelet tummia varjoja ohimoilleni ja kuvaat
poskeni ludoiksi. Olisithan sinä voinut minua sääliä ja näyttää
pyöreäposkisen tyttösen kasvot.

Minua ei enää janota. Vanhassa kotikaivossa on ummehtunutta vettä.

Aidan takana, pellon puolella hirnahtaa hevonen. Lieneekö Liisa, on
sen näköinen.

-- Tsee, tsee, Liisa!

Se kääntää päänsä ja hirnahtaa, astuu kömpelönä aidan viereen.

-- Puttehan sinä oletkin, pieni valkea merkki otsassasi sanoo sen.
Vai on sinusta tullut tuollainen ronkkaluinen ja takkukarvainen.
Terve, terve, vanha lapsuudentoveri!

Katselemme taas silmästä silmään ja kaipaamme niitä aikoja, jolloin
me kaksi leikimme, jolloin isä ja äiti, Liisa-emä ja koko väki hääri
pellolla -- niin, niin, silloin kun me olimme lapsia. Kuule, Putte,
sitten piti tulla meidän vuoromme astua täällä aisoihin. Sinä olit
uskollinen, olet täyttänyt velvollisuutesi. Minä olen pettänyt teidät
kaikki.

Putte räpyttää silmiään. Menen aittaan, tuon sieltä leipää Putelle.

Näin kerran erään päiväläisen syövän. Hän oli ollut metsätöissä.
Hartaana ja hiljaisena hän istui pöydän ääreen, kumarsi päänsä ja
otti leivän kuin pyhän esineen, söi tarkkaan ja hitaasti joka murun.
Hän ei kenestäkään huoneessa välittänyt, oli yksin kuin ollaan
kirkossa.

-- Hyvää päivää, terve tuloa! sanoo siellä joku.

-- Kas, Arvo, en ollut tunteakaan sinua.

Edessäni seisoo pitkä, nuori mies. Leveä ja lämmin käsi pitelee
sormiani ja minun pitää nostaa päätäni katsoakseni tummanharmaisiin
silmiin.

-- Sinusta on tullut suuri mies.

Arvo punastuu ja hänen kasvoillaan on niin hyvänsuopa hymy, että
tahtoisin taputtaa poskelle, mutta pelkään sen loukkaavan hänen
miehuullisuuttaan. Oma tuskani läikähtää minussa ja tahtoo päästä
valloilleen.

-- Täällä on kaikki muuttunut, tunnen olevani liikaa. Te ette enää
omista minua. Lanni puhui isälle talon myymisestä.

-- Eiköhän se olisi lopulta viisainta? Isäsi ei enää kauaa jaksa eikä
teistä kukaan välitä maanhoidosta.

-- Se on sittenkin paha aikomus.

-- Jos myytte, niin minä ostan.

-- Silloin minun täytyisi vihata sinua!

Arvo hiukan hätkähti.

-- Etkö sinäkään, Arvo, ymmärrä, että tämä on minun kotini ja että
sen myyminen olisi häpeä meille kaikille.

-- Rakentakaa komea huvila ja asukaa kesäisin täällä.

-- Sinä et taida ymmärtää minun koti-ikävääni, ethän ole koskaan
ollut pitkiä aikoja kaupungissa etkä ihan oudossa seudussa
milloinkaan. Minä olen ikävöinyt ja nyt tiedän olevani kadotettu,
jos menetän tämän sopen täällä. Rakentaa uusi huvila! Silloin minä
kulkisin täällä ja itkisin kaikkien vanhojen ja rakkaiden esineiden
häviämistä kuin Sinkkakissa sukunsa upotusta.

-- Muuta ne huvilaan.

-- Sinä olet soma. Ei meidän vanha kello viitsisi käydä siellä
eikä äidin rukki jaksaisi surista. Laittaakko leivinuuni siellä
asuinhuoneeseen loimuamaan ja pitkä ruokapöytä tarinoimaan kaikkea,
mitä se on väen kuullut juttelevan? Se olisi minun tupani herjaamista
Ja sitäpaitse, meidän asuinrakennus on erittäin hyvässä kunnossa...

-- Mitä se kaupunkilaisille on?

-- Minä en ole kaupunkilainen enkä koskaan siksi tule!

-- Isäsi ei tahtoisi jättää taloansa vieraille.

-- Ei tarvitsekkaan. Ole sinä minun puolellani, jos tästä vielä
vaikeuksia syntyy. Olen saanut jälleen rohkeutta ja koti tuntuu taas
kodilta.

Olimme hetken vaiti. -- Mennään katsomaan minun koivuani uimarantaan,
ehdotin minä.

-- Se on ennallaan, paitsi että se on kasvanut. Siihen ei täällä
kukaan koske ja kuori on säilynyt eheänä. Ne minun vanhat
kaiverrukseni...

-- Ahaa, tiedän, tiedän! Kas, tästä on viety juhannuskoivuja, tuossa
on jäljet.

-- Näin tullessani arkkitehdin ja pari renkipoikaa kirveet kädessä.
He menivät veneellä ja kiersivät niemen. Kas, tuolta on kaadettu
koivu ja oikein suuri. Tarpeetonta haaskausta ja tuolla toinen oikea
vaari! Ovatko he...!

Arvo malttoi samassa mielensä ja punastui maamiesverensä
kuohahtamista.

-- Mieheni hakee kalupuita. Minulla on paha aavistus -- minun
koivuni, onnen koivuni...! Juokse katsomaan, minä odotan. Kuinka minä
voinkin olla niin muistamaton, etten varottanut Lannia!

Arvo palasi pian ja ilmotti, että se oli kaadettu ja viety veneellä
kotiin.

-- Kaikki, kaikki täällä nyhdetään irti. Isä menee pian, äiti seuraa
häntä.

-- Sinä jäät ja alat uudestaan, sanoi Arvo lohduttaakseen minua.

-- Minähän se juuri olen hakattu tyvestäni poikki ja juureni ovat
täällä aivan kuin koivunikin.

-- Sinusta tulee hyvä kalupuu niinkuin koivustasikin.

-- Sinäkin ivaat minua. Hyvästi, Arvo, en olisi luullut sinua noin
kovaksi.

Arvo oli onneton ja tahtoi peruuttaa sanansa. Mitä se auttaisi? Onhan
asia kuitenkin totta, ja kirveet silpovat minut lastu lastulta, mutta
ei vielä!

Istumme kolmisin pöydässä, isä, Lanni ja minä. Äiti tassuttelee
pöydän ja muurin väliä, ei malta istua.

-- Pelkäättekö, äiti, että sisärattaisiin tulisi vika kuin vanhaan
kelloomme, jos hetken pysähtyisitte?

-- Taitavat olla ruosteessa.

-- Löysin metsästä mainioita puita, sanoo Lanni.

-- Kaadoitte minun koivuni uimarannasta. Isä ja äiti katsoivat minuun.

-- Se oli komea ja kaunis puu. Sen latvasta saa hyvän juhannuskoivun.

-- Kyllä kai.

Isän leuka tutisee.

-- Tuodaan se tänne tupaan, ehdottaa Lanni.

-- Ei, Lanni, pystytä se tuonne pihaan. Se viihtyy siellä paremmin.

-- Voitko sinä pahoin? kysyy Lanni äkkiä.

-- On hiukan paha mieli koivustani.

-- Pikku hupakko, metsä on puita täynnä!

Lanni viheltää ja puuhaa koivujen pystyttämisessä. Voi, maailman
prinssejä, he luulevat, että koivu on vain pelkkä sieluton
puu, maahan hakattava milloin tahansa. Heillä ei ole missään
nimelliskoivua, joka osaisi puhua.

       *       *       *       *       *

Lanni on lähtenyt kaupunkiin ja minä ihmettelen, että se meidän
välinen nauhamme nyt voi venyä vaikka kuinka pitkälle. Lanni oli
kuitenkin hyvin levoton ja lupasi pian tulla katsomaan ja tuoda
minulle seuranaisen. Minä en muka saa olla yksin nyt. Se on totta,
en ole vielä kirjalleni puhunut siitä ihmeellisestä, jota odotan. Se
täyttää mieleni uudella rohkeudella.

Suuri hiljaisuus ja rauha soi minussa ja ympäristössäni. Elämä ja
sen tarkotus selviää minulle hitaasti, on kuin harmaa verho kohoaisi
vähä vähältä. Vielä hiljan tänne tultuani kaipasin täällä entistä
lapsuusmaailmaani. Nyt en sitä enää tahtoisi takaisin. Onhan nyt
minun aikani astua elämän aisoihin, alkaa siitä, mihin isä ja äiti
lopettavat.

Päätän itsekseni, etten muuta täältä pois ja se rauhottaa minua ja
tekee elämäni täällä arvokkaaksi. Minun pitää luoda koti hänelle,
joka minun kauttani maailmaan tulee. Minä tahdon, että hän aina voisi
muistaa synnyinkotinsa, aina voisi palata tänne avarasta maailmasta
ja löytää täällä tyyssijan. Nämä polut täällä todistakoot hänen
ensi askeleensa ja tanhuat hänen riemuisan leikkinsä. Tämä ranta
täällä olkoon hänen uintipaikkansa ja soutuvalkamansa. Näitä peltoja
hän kylväköön, ja kasvattakoot ne hänen leipänsä. Tämän talon väen
seurassa hän oppikoon tuntemaan oman kansansa ja säätynsä elämän.
Minä tahdon niin, ja minulla lienee oikeus siihen, sillä hän on
minun lapseni. Me kuljemme yhdessä kenties kuoleman portin ohitse
ja voi sattua, että jompikumpi meistä, kenties molemmat astumme
siitä sisälle. Jos meille elämä lahjotetaan, alotamme sen yhdessä,
erottamattomina. Hän lapsuuden ihanan ajan ja minä elämän ja työn
keskipäivän.

Jos Lannilla olisi isän taikka äidin koti, jossa hänen vanhempansa
olisivat elämänsä viettäneet, tahtoisin mennä sinne. Muistan kuinka
kihlausaikanamme olisin halusta puhunut hänen vanhemmistaan,
tahtonut nähdä heidät, puhutella heitä isäksi ja äidiksi, oppia
heidän tapojaan ja rakastaa heitä. Lannin äiti oli ollut muukalainen
ja isä kulkenut kaupungista kaupunkiin. Heillä ei ollut mitään
kotiseutua. Lanni oli syntynyt Ruotsissa, eräässä sairaalassa.
Kasvavana poikana hän siirtyi vanhempiensa kera paikasta paikkaan.
Isä oli rakennusurakoitsija. Lanni puhuu monta kieltä, tuntee paljon
ihmisiä ja viihtyy kaikkialla. Häneltä puuttuu kokonaan tahto kiintyä
johonkin paikkaan, mutta sen sijaan hän osaa erinomaisen hyvin valita
tuttavansa ja arvostella, mihin mikin kelpaa. Minä oikein pelkään
hänen silmiään. Ne saavat minut taipumaan vaikka mihin. Jos hän
tarmokkaasti tahtoo minut täältä pois, en tiedä miten käy. Täällä on
minun turpeeni, ja jos erota pitää, kuihdun minä kuin juhannuskoivu.

       *       *       *       *       *

En ole kuukausiin mitään kirjottanut. Elämä on ottanut minut olalleen
ja kantanut vinhaa vauhtia tapahtumasta toiseen.

Minun poikani on syntynyt ja me olemme kaikki eläneet nämä kuukaudet
vain häntä varten. Huumauksesta herätti meidät isäni sairaus ja
kuolema.

En ollut koskaan nähnyt kuolemaa silmästä silmään. En ensin
käsittänyt, mitä tapahtui. Se oli kuin jatkoa sairauteen, mutta kun
tuttu ja rakas silmä pysyi suljettuna, jouduin tuskan valtaan, olin
hetken kuin hengenhädässä. Sitten rauhotuin ja katselin isää kuin
elossa olevaa. Kolmantena päivänä hän oli aivan muuttunut. Kalma
oli kuvannut hänet muotoisekseen. Oli aivan kuin rautainen käsi
ojennettuna erottamaan hänet minusta -- outo tuskallinen kammo kielsi
koskettamasta omaa isää. Silloin suru ensi kerran kouristi minua, ja
isä siirtyi kauas -- jonnekin saavuttamattomiin. Hän oli kuollut. Nyt
hän on haudattu.

Sylissäni hymyilee pieni poikani. Sen jokainen jäsen on suloinen kuin
kukka ja minä unohdan riemuisena koko maailman tämän pienen käärön
vuoksi. Tässä on työni ja elämäni, juuri tässä polvellani. Vaikka
minulta otettaisiin kaikki: isä, äiti, koti, maa ja kansa, niin elän
kuitenkin, sillä tässä sylissäni on niiden korvaus, uusi elämä, joka
minua tarvitsee.

Lanni on ylpeä pojasta ja antaa meidän jäädä tänne. Toivon
äitivanhani elävän kauan, kauan! Hyvin itsekkäistä syistä. Lanni
on puolittain luvannut antaa meidän olla täällä niinkauan kuin
äiti minua tarvitsee. Sillä aikaa vanha kotini ehtii hiipiä Lannin
sydämeen...

Kävimme uimarannassa katsomassa entisen koivuni kantoa. Keväisen maan
uhkuvasta povesta oli noussut nesteitä kannon päähän. Juuret olivat
imeneet maaemoa ja varanneet eineitä suurelle, ihanalle puulle.
Nesteet olivat alttiisti ja riemuiten valuneet juurien imusoluissa
kuvitellen pääsevänsä muuttumaan lehtivihreäksi, kuoren valkeudeksi,
koivun sulotuoksuksi ja rungon rakentajaksi, makeaksi mahlaksi.
Ne olivat kuvitelleet nostavansa puuhun elämän tenhon, niin että
se huminoiden riemuaan laulaisi kuin linnut, jotka lemmen suloa
livertävät. Mutta noustuaan kantoon, olikin tullut tyhjyys vastaan
ja solut ammottivat kellertävinä. Nesteet pulppusivat oman voimansa
ja riemunsa pakottamina kuohuen ja vaahdoten, valuivat maahan kuin
hurme haavasta ja muuttuivat näljäiseksi homeeksi ja kellertäväksi
kääväksi. Se puu oli kuollut ja kanto alkoi mädätä.

Kannon juuresta tuikkivat päitään silkkilehtiset vesat ja tuossa
lähellä oli jo kaunis puunalku.

-- Katsos, Lanni, tässä on Pojun onnen koivu. Sitä et sinä saa
koskaan kaataa.

-- Enkä myydä, lisäsi Lanni.

-- Etkä myydä. Maa on isän perkaama, ja nyt se on meidän.

-- Ja sinä olet piintynyt patriootti.

-- Kotiturpeeseen kiintynyt. Minun juureni ovat täällä. Ei ole hyvä
katkaista runkoa, silloin kuihtuisin kuin juhannuskoivuni!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ristiriitoja - Novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.