Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Onnellisten saari - Kaksi kertomusta kokoelmasta 'Svenska öden och äfventyr'
Author: Strindberg, August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Onnellisten saari - Kaksi kertomusta kokoelmasta 'Svenska öden och äfventyr'" ***


ONNELLISTEN SAARI

Kaksi kertomusta kokoelmasta "Svenska öden och äfventyr"

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Suom. Ilmari Ahma



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1912.



SISÄLLYS.

 August Strindberg.
 Onnellisten saari.
 Suojelijoita.



August Strindberg.


August Strindberg (synt. Tukholmassa tammik. 22 p:nä 1849) on
nykyajan omituisimpia henkiä. Rajumyrskyn lailla hän ilmestyi
aikana, jolloin Ruotsissa kaikki oli unteloa poroporvarillisuutta,
esiintyen pelottomana kapinoitsijana, taisteluun vaativana
yhteiskunnan-uudistajana. Hän on kulttuurinvihollinen ja
rousseaulainen kuten Ruotsissa häntä ennen Thorild, mutta paljon
intohimoisempi ja väkivaltaisempi kuin tämä, ja hänen syvät,
persoonalliset, kammottavat itsebiografiansa "Tjänsteqvinnans son"
y.m. menevät totuudenrakkaudessa ja alastomuudessa kauas Rousseaun
"Tunnustuksien" edelle. Mutta juuri tätä suorasukaisuutta, mikä on
ominaista näille samoin kuin Strindbergin muullekin tuotannolle,
ruotsalainen yleisö vihasi ja piti kaikkea hyvää tapaa loukkaavana.
Ja viha teki yleisön sokeaksi, niin että se kokonaan jätti
näkemättä Strindbergin syvän alkuperäisyyden, hänen loistavan
todellisuudenkuvauksensa, ja pysähtyi ainoastaan yksipuolisuuksiin
ja liioitteluihin, joita kylläkin voi huomata hänessä samoin
kuin jokaisessa reformaattorissa. Eikä tämä viha ole vieläkään
sammunut, vaikka Strindberg on saavuttanut maailmanmaineen ja taajat
ihailijajoukot tunnustavat hänen suuruutensa. Tuontuostakin on se
leimahtanut ilmiliekkiin, viimeksi aivan äskettäin, ja myönnettävä
on, ettei Strindbergkään puolestaan ole sovintoa etsinyt.

Strindberg on luonut mahtavan sarjan teoksia, joista monet tulevat
elämään kauan hänen jälkeensä ja herättämään yhä uusien sukupolvien
ihastusta. Hänen nuoruuden-näytelmänsä "Mestari Olavi" on täydellinen
mestariteos, maailmankirjallisuuden merkillisimpiä näytelmiä.
Strindberg onkin Ruotsin ainoa suuri näytelmänkirjoittaja. Loistava on
myöskin hänen toinen nuoruudenteoksensa, satiirinen kuvaus "Punainen
huone". Se nostatti ilmestyessään suuttumuksen myrskyn, ja koko
sanomalehdistön arvostelu muodostui murhaavaksi parjaustulvaksi, joka
kohdistui sekä kirjaan että sen tekijään. Mutta silloin nousi
suomalainen auktoriteetti, professori Estlander, ja selitti, että
"Punainen huone" oli mestariteos, josta ruotsalaisten oli syytä
ylpeillä. Arvostelu herätti suurta huomiota Ruotsissa, ja kaikki
riensivät tutustumaan kirjaan, joka oli antanut aihetta niin
vastakkaisiin lausuntoihin. "Röda rummet" onkin Strindbergin
tunnetuimpia ja enin luettuja kirjoja.

Mullistavien suurteostensa lomassa on Strindberg kirjoittanut m.m.
sarjan eteviä historiallisia kertomuksia, joista seuraavassa pari
näytettä yhteiskuntasatiirin alalta.



ENSIMÄINEN LUKU.


Kolmimasto "Ruotsin Leijona" oli vetänyt keulapurjeet etumastoonsa
Älfsborgin linnoituksen edustalla ja oli juuri nostamaisillaan
ankkurin, kun muuan tullilaitoksen soutuveneistä erkani rannasta ja
antoi merkin, ettei laiva saanut vielä lähteä; mutta tuuli oli jo
pullistanut purjeet ja laiva riuhtoi ankkuriköyttä. Tullimiehet
soutivat minkä jaksoivat; köysi heitettiin laivasta, ja pian hinattiin
tullivene ison aluksen viereen. Veneestä kapusi ylös kaksi nuorta
miestä, jotka vedettiin tykkiaukosta laivaan; heidän jäljestään
viskattiin nahkasäkki, joka näytti olevan heidän ainoa matkatavaransa,
ja sitten läksi tullivene takaisin. Mutta "Ruotsin Leijona", joka nyt
oli saanut ankkurinsa ranapalkille, lasketti pienin keulapurjein
ulapalle oikeanpuolisen laitatykistön jyskyessä ja linnoituksen
kanuunain vastatessa ammuntaan.

"Ruotsin Leijonan" lastina oli taekaluja, kankaita ja kappaletavaraa;
sitäpaitsi oli 500 matkustajaa, enimmäkseen pahantekijöitä, jotka oli
tuotu ankkuripajoista, vankiloista ja kuritushuoneista, ja matkan
määränä oli Uuden Ruotsin siirtomaa Pohjois-Amerikassa.

Kun molemmat nuoret herrat olivat päässeet välikerroksen läpi kannelle,
kääntyivät he ikäänkuin saman ajatuksen valtaamina taaksepäin ja
pistivät kielen ulos suustaan, linnoitukselleko vai koko maalle, joka
siinti kaukaisuudessa, sitä oli vaikea sanoa. Tällä tavoin päästettyään
ilmoille isänmaalliset tunteensa he etsivät peränpuolelta kapteenin
kajuutan näyttääkseen paperinsa ja tehdäkseen selkoa itsestään.

Siitä selityksestä, jonka he tällöin antoivat, kävi ilmi, että he
olivat Upsalan akatemian ylioppilaat Dominus Lassi Hulling ja Petter
Snagg, jotka kumpikin oli todistettu syypäiksi siihen, että olivat sekä
kaupungin kapakoissa että myös eräissä osakuntakekkereissä puhuneet
solvaavasti kuninkaan professorista Serenissimus Olaus Rudbeckiuksesta
ja tämän äskettäin ilmestyneestä, "Atland eli Manhem" nimisestä
vuosisataisteoksesta, joka oli tähän asti aavistamattomalla tavalla
korottanut isänmaan kunniaa, kun näet sanottu Serenissimus siinä oli
sekä deduktsionin että induktsionin avulla päivänselvästi näyttänyt
toteen, että Svean valtakunta ei ollut vähempää kuin ihmissuvun kehto.
Tyhmän ja säädyttömän epäilyksensä tähden oli ennenmainitut Hulling ja
Snagg pantu arestiin, mutta koska he tässä ahtaassa eikä niinkään
terveellisessä paikassa olivat käyttäytyneet sopimattomasti ja
rangaistavasti, oli heidät tuomittu kujanjuoksuun ja kuritushuoneeseen.

Kuninkaallisen majesteetin erinomaisesta armosta he olivat saaneet
luvan lähteä maanpakoon ja matkustaa "Ruotsin Leijonassa" Uuteen
Ruotsiin.

Kapteeni kuunteli selitystä sävyisästi virnistellen. Ei hän ollut
kuullut tuosta Atlantica-kirjasta, mutta saatuaan tietää sen sisältävän
jotakin sellaista, että muka Svean valtakunta oli tuo syvyyteen
vajonnut Atlantis eli Onnellisten saari, asettui hän oitis
ylioppilaiden puolelle ja selitti jokaisen merimiehen tietävän, että
Atlantica oli Valtameressä, joka juuri samaisesta saaresta oli saanut
nimensä, eli Atlantinmeressä. Ja sitten hän lausui oppineet herrat
tervetulleiksi ja tuli heidän hyväksi ystäväkseen.

Matka eteni hyvillä tuulilla Pohjanmeren poikki, Kanavan läpi ja
Espanjan merelle. Koska mahdollisen haaksirikon vuoksi ei uskallettu
pitää vankeja sidottuina eikä karkaamisesta tai kapinasta ollut pelkoa,
kaikki kun olivat selittäneet olevansa tyytyväisiä saadessaan
matkustaa, kulkivat nämä vapaina ja käyttäytyivät siivosti ja
soveliaasti. Naineet olivat saanee takaisin vaimonsa ja lapsensa, joita
eivät olleet vuosikausiin nähneet, ja he olivat ylen onnellisia, ja
onni teki heidät hyviksi. Mutta eivät he vallan vaarallisia olleetkaan.
Jotkut olivat humalapäissään lyöneet puukolla, toiset karanneet
sotapalveluksesta, toiset poimineet hedelmiä muiden puista, syystä
ettei heillä ollut omia. Pimeistä, epäterveellisistä vankiloista
päästyään he nauttivat täysin siemauksin mahtavan meren näystä ja
kirkkaasta valosta. Kaikki oli uutta heille, ja he ilakoivat kannella
kuin lapset. Milloin he juoksivat katsomaan delfiiniä, joka karkeloi
aalloilla, milloin piti heidän nähdä, kuinka merimiehet pyydystivät
hain tai lentokalan.

Kun he olivat vapautetut työnteosta, oli koko matka heille yhtä ainoata
pyhäpäivää, ja leipähuolten painamatta he astuivat katettuun pöytään,
yksinkertaiselle mutta riittävälle aterialle.

Molemmat ylioppilaat, jotka oltuaan nuora kaulassa olivat päässeet
pakoon, tunsivat olevansa tavallaan rikoksentekijöitä hekin ja tekivät
tuttavuuksia irtipäästettyjen kanssa, joiden oli määrä samoin kuin
heidänkin alkaa alusta elämän taistelu uudessa maassa, uusissa oloissa.
Lassi oli luonteensa ja kasvatuksensa mukaisesti tullut siihen
maailmankatsomukseen, että kaikki mikä tapahtuu on parasta; Petter
sitävastoin piti kaikkea auttamattoman viheliäisenä. Ja monesti
joutuivat toverukset riitaan näistä maailmankatsomuksistaan, jolloin
aina kävi niin, että he kumpikin saivat puolet kuuntelijoista
kannattajikseen, mikä kerran antoi laivalääkärille aiheen ratkaista
kiistakysymyksen myöntämällä kummankin riitapuolen olevan oikeassa.
Elämässä on sekä mustaa että valkoista, hän sanoi. Ken sattuu näkemään
vain mustan puolen, luulee kaiken olevan mustaa; ken taas sattuu
näkemään ainoastaan valkoisen, luulee kaikkea valkoiseksi. Sen pituinen
se.

Niin he saapuivat Azorien saarille, joita on yhdeksän. Siellä he saivat
nousta maalle jaloittelemaan. He luulivat tulleensa paratiisiin, sillä
siellä kasvoi viinirypäleitä, maissia, oransseja, ananaksia ja meloneja
paljaan taivaan alla. Eräs puukottaja, joka oli istunut ankkuripajassa
kuusi vuotta, riemastui niin, että hänet täytyi panna köysiin, ja
sidottuna hän istui puron reunalla syöden appelsiinia, jotta naama oli
keltaisena, ja kirkui olevansa Aatami. Hän tahtoi sen vuoksi riisua
itsensä alasti ja verhota ruumiinsa vain tupakanlehdellä, mutta
laivapappi otti hänet huostaansa ja selitti, että oli synti käydä
vaatteitta, mutta mies todisti jumalansanan ja raamatunhistorian
avulla, että Aatami syntiinlankeemuksen jälkeen kävi puettuna
ainoastaan viikunanlehteen, jonka vuoksi hän katsoi olevansa oikeutettu
käymään tupakanlehteen puettuna. Mutta silloin pappi osoitti
kirkkoisien ja Flora Exotica Sacran nojalla, ettei viikunanlehti ollut
mikään tupakanlehti.

Vihdoin vietiin matkustajat laivaan; purjeet nostettiin ja matka
suunnattiin Antiguaan. Tähän asti oli kaikki käynyt rauhallisesti ja
hyvin, paitsi että oli Pohjanmerellä oltu pienessä myrskyssä. Mutta
nyt, kun he olivat tulossa pasadivyöhykkeeseen, tuli tyven. Meri lepäsi
heidän ympärillään kuin elohopeapinta, missä laiva liikkui kuin
magneettineula. Kuumuus kävi sietämättömäksi, terva tihkui kaikista
seisovista kappaleista ja laivanrungon saumoista. Aamusta iltaan
huuhdeltiin laivaa vedellä, ikäänkuin olisi pelätty sen syttyvän
tuleen. Siinä kului viikko.

Silloin, eräänä aamuna aikaisin, huomautti etumastossa oleva tähystäjä,
että pohjoisessa näkyi pilviä. Kapteeni, joka tiesi mitä tämä merkitsi,
käski heti köyttää tykit ja kaiken irtaimen, tilkitä luukut ja väen
olla valmiina vastaanottamaan pahinta.

Jonkun tunnin kuluttua, aamiaisen aikaan, näkyi musta juova
taivaanrannassa; muutamia tunteja myöhemmin kuului pauhina semmoinen
kuin aaltojen vyöryessä rantaa vasten tahi kuin rattaiden jyrinä
kaupungista, ja vetten yli ryntäsi myrsky. Ennenkuin purjeet olivat
ehtineet antamaan laivalle vauhtia, olivat raakapuut, tangot ja
latvapurjeet meressä, ja pelkin alapurjein kiiti "Ruotsin Leijona"
myötätuulessa etelää kohti, eteenpäin, eteenpäin, ilman tietoa minne.

Myrsky raivosi kolme päivää, ja joka tuokio varrottiin kölin karahtavan
pohjaan. Pappi luki ja saarnasi ja selitti, ettei muuta sopinut
odottaakaan, kun oli pahantekijöitä laivassa. Hän muistutti Joonaasta
ja esitti kapteenille, että profeetta Michan XII luvun 16:nnen ja
seuraavien värssyjen nojalla olisi heitettävä mereen kaikki rikolliset,
jotta pelastettaisiin vanhurskaat, mutta kapteeni ei suostunut. Kun
vaara oli suurimmillaan, meni Lassi Hulling papin luo ja ehdotti
yleisen rippi- ja rukouspäivän pitämistä nyt heti, sillä -- sanoi hän
-- ainoastaan katumattomat rikokset painavat vaakakupissa. Ehdotus
hyväksyttiin, ja rippi, josta pahantekijät vapautettiin, koska heillä
ei ollut tunnustamattomia rikoksia, alkoi.

Toimeenpannussa kuulustelussa ei tavattu ainoatakaan vanhurskasta.
Mutta myrsky jatkui siitä huolimatta. Silloin alkoi keulan puolelta
kuulua hiljaista mutinaa. Väki oli tuuminut puoleen ja toiseen, ja
viimein oli joku älyniekka keksinyt, että papinkin pitäisi ripittäytyä,
sillä hän oli enää ainoa, joka ei ollut tunnustanut syntejään. Ehdotus
hyväksyttiin huutoäänestyksellä, mutta rippi-isä oli vielä saatava.

Vihdoin ilmoittautui Petter Snagg, joka oli tenttinyt hepreankielen
papintutkintoa varten. Pappi pani vastalauseensa, mutta turhaan. Hänet
köytettiin suurmastoon, ja saatuaan sekä ankaria nuhteita että
ystävällisiä kehotuksia hän tunnusti viljalti kyyneliä vuodattaen, että
oli nuoruudessaan vietellyt erään rippikoulutytön.

Sitten syntyi neuvottelu, johon matkustajatkin ottivat osaa, ja koska
pappi oli vaatinut, että heidät kaikki viisisataa oli viskattava
mereen, langetettiin pian tuomio, että pappi itse jouti mereen,
profeetta Michan XII luvun 16:nnen ja seuraavien värssyjen nojalla. Ja
kun hän oli rukoillut viimeisen rukouksensa, heitettiin hänet mereen.

Mutta myrsky vain yltyi. Vihdoin seitsemäntenä päivänä koiranvahdin
aikana laiva törmäsi kivelle. Kirkaisu kajahti vastaukseksi rungon
ryskinälle, kun keula syöksyi vedenalaiselle karille ja nousi aivan
pystyyn. Tykit irtautuivat köytöksistä ja romahtivat välikansien läpi
alas. Päivänkoitteessa laiva alkoi vajota. Mutta silloin nähtiin maata
tuulen puolella.

Enimmät olivat päässeet veneisiin, mutta ehtimättä ottaa mukaansa
nimeksikään ruokavaroja, vaatteita tai työkaluja. Auringon noustessa
näkivät kaikki kuusisataa henkeä olevansa pelastetut ja nousivat maihin
hyvässä järjestyksessä, mutta laiva upposi kuin kivi, kun he laskivat
jalkansa maalle.



TOINEN LUKU.


Seitsenpäiväisen rasituksen ja unettomuuden jälkeen olivat matkustajat
niin uuvuksissa, että heti paneutuivat maahan nukkumaan rantapuiden
varjoon. Mutta Lassi Hulling ja kapteeni läksivät tiedusteluretkelle.

Eivät he olleet milloinkaan nähneet niin ihmeen ihanaa maata; se oli
ensi huomio, jonka he tekivät, sittenkuin olivat lämpimän vuoksi
vähentäneet vaatteita yltään. Eniten ihmetytti heitä se, että siksi
pohjoisella leveysasteella -- sillä he olivat vielä kaukana
päiväntasaajan pohjoispuolella -- tapasivat näin lämpimän troopillisen
ilmanalan; mutta selityksen he pian löysivät, kun näkivät tulivuoren,
joka hiljalleen kohosi kuin suojamuurina pohjatuulta vastaan ja
maanalaisella lämmöllään samalla muutti saaren ansariksi. Kaikkialla he
näkivät palmuja taateleineen ja kokospähkinöineen, leipäpuita,
banaaneja eli pisankeja, eräänlaisia oransseja, ananashedelmiä ja
viikunapuita, jättiläismansikoita, meloneja, jotka kaikki joko
paraillaan kantoivat hedelmiä tahi kohta tulivat kantamaan. Maa oli
saari, siitä ei ollut epäilystäkään. Puroja luikerteli tamarindien
varjoisain holvikatosten alla, ja punaisesta graniitista he löysivät
lähteitä, joiden vesi oli jääkylmää, mikä ihmetytti heitä, kun he
tiesivät, että pohja oli tuliperäistä.

Papukaijat, mesilinnut ja tukaanit, joilla oli punaiset, vihreät,
siniset, keltaiset ja kullanväriset höyhenet, lentelivät puissa ja
lauloivat ihanasti, eivät niinkuin ne kirkujat, joita he olivat nähneet
häkeissä, mutta ne olivatkin ainoat eläimet mitä tavattiin. He
vaelsivat puiden siimeksessä ja halki kukkaniittyjen, jotka ulottuivat
aina merenrantaan asti. Helle kävi yhä rasittavammaksi, niin että
heidän täytyi heittää vaatekappale toisensa jälkeen tielle. Puolipäivän
korvissa he nousivat tulivuorelle, joka näytti olevan sammunut, ja
illan suussa he saattoivat laskeutua levolle sen juurelle kumpikin
palmunlehtensä alle, pelkäämättä ihmisten tai petojen hyökkäyksiä,
sillä he olivat nyt saaneet vahvistuksen arveluilleen, että olivat
saarella, joka oli vailla kaikkia vaarallisia eläimiä ja ihmisiä.

Palatessaan seuraavana päivänä maihinnousupaikalle he tapasivat
matkakumppaninsa loikomassa puiden alla kylläisinä, puolialasti ja
valveillaan uneksien. Lassi, joka oli sekä taitavin että tarmokkain
heistä kaikista, valittiin puheenjohtajaksi neuvotteluun, joka nyt
pidettiin. Tosin nähtiin saari sanomattoman ihanaksi, mutta täytyi
ajatella tulevaisuutta. Ensimäinen kysymys koski asuntoja, sillä
varrottiin talvea. Lassi vastasi tähän oitis huomauttamalla, että
kaikesta päättäen oli nyt paraillaan sydäntalvi. Ne, joita miellytti
asua ummehtuneissa majoissa, saivat huvitella kaatamalla ja kuorimalla
puita kynsillään, sillä mitään työkaluja ei ollut. Ne, jotka mieluummin
halusivat lepoa ja rauhaa, saattoivat tyytyä kyhäämään katoksia puiden
alle. Toinen epäilys koski ravintoa. Lassi vakuutti, että sikäli kuin
hän oli huomannut puista ja yrteistä, ei täällä tule ruuasta puutetta
koko vuonna, sillä kun toinen puu herkesi kantamasta hedelmiä, niin
toinen alkoi. Kolmas vastaväite tuli naisten taholta, jotka kauhulla
ajattelivat sitä päivää, jolloin heidän täytyy olla ilman vaatteita.
Lassi kiinnitti heidän huomiotansa siihen, että he ensinnäkin jo nyt
keskellä talvea kävivät puolialasti, niin että heidän siis kevään
tullen oli pakko kuumuuden vuoksi kulkea aivan alasti, joko sitten
tahtoivat tai eivät.

Kun siis näin oltiin turvatut ruuan, vaatteiden, asumusten,
polttopuiden ja veden puutteelta, niin ei muuta kuin ala asettua. Ja
niin he tekivätkin. Mutta sen neuvon Lassi heille antoi, ettei heidän
pitänyt jäädä yhteen kohti, vaan että heidän tuli hajaantua ympäri
saarta. Jos sattuisi yhteistä asiaa, lupasi hän kuuluttaa heidät kokoon
torvella, jonka sanoi kyllä osaavansa hankkia. Ja niin he sillä kertaa
erosivat, kun Lassi ensin oli huudettu päämieheksi ja pitänyt puheen,
jossa hän kehotti heitä syömään, juomaan ja iloitsemaan, sillä nyt he
olivat saapuneet erääseen noista niinsanotuista Onnellisten saarista,
sitä ei ollut epäilemistäkään, ja hän vain toivoi, että saisi täällä
käsiinsä professori Rudbeckin, niin panisi hänet syömään Atlanticansa
nahkakansineen päivineen.

Yöksi majoittui jokainen muutamien lehtien alle, jotka ripustettiin
puiden oksiin.

Mutta seuraavana aamuna Lassi kutsui koolle lähimmät ystävänsä,
kapteenin, Petter Snaggin ja lääkärin. Kun he olivat hankkineet
itsellensä aamiaisen ravistelemalla muuatta taatelipalmua, esitti Lassi
eräitä tärkeitä kysymyksiä, joihin tulevaisuus oli antava varmimman
vastauksen. Ensimäisen kysymyksen hän teki lääkärille: käykö eläminen
päinsä ilman liharuokaa ja suolaa? Lääkäri arveli, kaiken sen mukaan,
mitä oli lukenut matkakertomuksista, etteivät he näin lämpimässä
ilmanalassa voisi edes sietää liharuokaa, ja mitä suolaan tuli,
sisälsivät hedelmät niin paljon suoloja, ettei muuta tarvittu.

Juuri tästä keskusteltaessa kuului lähimmästä pensaikosta kirkaisu.
Sieltä tuotiin esiin mies, joka oli kalmankalpea ja jossa näkyi
ilmeisiä myrkytyksen oireita. Toimitetussa kuulustelussa kävi selville,
että hän oli liharuuan-himossaan tappanut kivellä jonkin linnun ja
koettanut syödä sen, mutta oli kohta alkanut tuntea inhoa ja saanut
vatsanväänteitä. Lääkäri määräsi hänen olemaan vasta syömättä lihaa, ja
sillä oli tämä tärkeä kysymys ratkaistu.

Toisen kysymyksen esitti Petter Snagg, ja se koski yhteisen
jumalanpalveluksen, henkikirjoituksen ja laillisen hallinnon
järjestämistä. Hän tunsi ihmisten pahuuden, ja kun nämä monet heittiöt
olivat jonkun aikaa vetelehtineet joutilaina, saatiin aivan varmaan
nähdä, että rauhattomuudet tulivat häiritsemään heidän yhteiskuntaansa.
Hän ehdotti senvuoksi kirkkokäsikirjan ja lakikirjan tarkastamista;
kumpaakin oli hän saanut kappaleen pelastetuksi.

Lassi väitti vastaan, että nyt, kun ei ollut olemassa mitään
riidanaiheita, nimittäin ruuan, vaatteiden ja asumusten puutetta,
tulivat rikoksetkin lakkaamaan. Kuka tahtoisi varastaa, kun oli joka
päivä kaikkea yltäkyllin eikä tarvinnut koota? Kuka tahtoisi murhata,
kun ei mitään kateuden syytä ollut olemassa, kaikki kun olivat yhtä
rikkaita ja yhtä mahtavia? Kuka tahtoi murtautua toisen huoneeseen, kun
ei mitään huoneita ollut, mihin murtautua? Kuka tahtoi tehdä
lapsenmurhan, kun lapsilla oli ruokaa yltäkyllin eikä kenenkään
tarvinnut pelätä joutuvansa yhteiskunnan rasitukseksi? Koetteeksi hän
tahtoi ottaa lakikirjan ja tarkastaa joitakin kohtia, mitä eteen
sattui.

Lassi aukaisi lakikirjan ja luki:

-- Ensimäiseksi: Maakaari! Sen voimme huoleti sivuuttaa, koska ei
meillä ole mitään maanomistajia. Hyväksytäänkö?

-- Hyväksytään, vastasi kokous.

-- Toiseksi: Perintökaari! Mitä perimistä meillä muka on? Viikunanlehti
tai kokospähkinän kuori? Poisko? Häh?

-- Pois, täytyi kokouksen vastata.

-- Kolmanneksi: Rakennuskaari! "1 Luku. Miten kylän asema on määrättävä
ja tilukset jaettavat. 2 Luku. Miten talonasemalle on rakennettava."
Kun nyt ei ensinkään rakenneta eikä jaeta maita, niin heitämme kai
tämänkin kaaren, vai kuinka?

-- Niin, vastasi kokous.

-- Neljänneksi: Kirkkokaari! Koska meillä ei ole kirkkoa, saamme kai
antaa tämänkin mennä?

-- Niin, vastasi kokous.

-- Viidenneksi: Rikoskaari! Raukeaa kai itsestään sen nojalla, mitä
olen esittänyt varkaudesta, ryöstöstä ja murhasta, kun syyt ovat
poissa?

-- Niin, vastasi kokous.

-- Kuudenneksi: Naimiskaari! Tahtooko kokous lykätä kysymyksen
tuonnemmaksi, kunnes tulevaisuus on antanut jonkinlaisia kokemuksia?
Sillä naiminen kuuluu maahan, ja kun ei omaisuutta ole, ei ole
avioliittoakaan.

-- Niin, vastasi kokous.

Petter Snagg pani vastalauseen.

-- Nyt, keskeytti Lassi, olemme siis hylänneet koko lakikirjan ja
jäljellä on vain kannet! Ne saa Petter Snagg muistoksi, vai miten?

-- Saa, vastasi kokous nauraen, mutta Petter ei antautunut.

-- Veto! kirkui hän. -- Miten saattaa yhteiskunta pysyä pystyssä ilman
lakeja?

-- Kuulehan, Petter, vastasi Lassi. -- Lait on laadittu yhteiskunnan
puutteiden korjaamiseksi; yhteiskunta, jossa ei mitään puutteita ole,
ei kaipaa lakeja! Onko oikein?

-- Oikein on, vastasi kokous.

-- Mutta Petter Snagg, jatkoi Lassi, -- hän tahtoo mieluummin saada
puutteellisen yhteiskunnan, jolla on lait, kuin täydellisen ilman
lakeja.

Petter otti puheenvuoron.

-- Minä jätän sikseen kysymyksen siviililaista, olkoon sen laita miten
tahansa, mutta uskonnotta ei yhteiskunta voi pysyä pystyssä!

-- Hyvä! sanoi Lassi. -- Siinä olet oikeassa! Uskonto meillä pitää
olla! Mutta katsokaamme, kelpaako vanha uskonto meidän uusiin
oloihimme! Tahtooko kokous kuulla minua hetkisen?

-- Tahtoo, vastasi kokous.

-- Alan alusta, sanoi Lassi, eli syntiinlankeemuksesta. Ihmiset kävivät
alasti paratiisissa eivätkä tehneet mitään työtä. Hyvä! Sitten he
olivat tottelemattomia ja söivät tiedon puusta ja heidät ajettiin ulos
maailmaan työtä tekemään! No niin! Me olemme jälleen löytäneet
paratiisin, mutta paratiisin, jossa ei ole mitään tiedon puuta. Me siis
emme voi tehdä syntiä, vaikka kuinka tahtoisimme. Ja vaikka me sitä
tekisimmekin, ei meitä voida ajaa pois, sillä emme täältä mihinkään
pääse, eikä meitä myöskään voida työntekoon pakottaa, kun ei ole mitään
millä tehdä työtä. Siis jää syntiinlankeemus sikseen eikä sitä
mitenkään käy sovittaminen nykyisiin oloihin. Myönnetäänkö tämä?

-- Myönnetään, vastasi kokous, ja miehet raapivat korvallistaan, mutta
kapteeni heitti paidan yltään ja läksi rantaan uimaan.

-- Niin ollen, jatkoi Lassi, koska tiedon puuta ei ole, ei myöskään ole
syntiä, ja koska ei ole syntiä, ei tarvita sovitusta, ja siihen raukeaa
koko oppi. Hyväksytäänkö?

-- Todistelu hyväksytään, sanoi Petter, mutta ihmisen synnynnäistä
uskonnontarvetta ei käy tekeminen olemattomaksi.

-- Myönnetään, vastasi Lassi, mutta jos se merkitsisi synnynnäistä
tarvetta käydä kirkossa ja soittaa urkuja, niin tämä tarve tavattaisiin
kaikilla kansoilla. Mutta eihän sitä ollut villikansoilla, ja siksi ei
kirkossa nukkumisen, urkujen soittamisen, virrennumerojen taulullepanon
ja kolehdinkokoomisen tarve ole synnynnäinen, vaan hankittu tarve.
Hyvä! Mikä on hankittua, se voidaan kadottaakin. Saapa nähdä emmekö
kadota tarvetta saada haukkumisia juopolta papilta, tarvetta antaa pois
viimeinen lehmämme, kun papin on paasattava ruumista haudattaessa, ja
niin edespäin, saapa nähdä, sanon.

Tohtori seurasi kapteenin esimerkkiä ja läksi hänkin merenrantaan.

-- Hiton viisas se teologia, sanoi hän.

-- Mutta, vastusti Petter Snagg, armonvälikappaleet, pyhäpäivät, nuo
autuaan levon ihanat hetket!

-- Armonvälikappaleita ei käy jakaminen, kun ei ole vihittyä pappia.

-- Mutta, vastasi Petter, voimmehan vihityttää jonkun.

-- Ei, sanoi Lassi, siihenhän tarvitaan piispaa, ja semmoista meillä ei
ole. Eikä meillä muuten ole viiniäkään, sillä en ole täällä nähnyt
viiniköynnöstä.

-- Mitä viimemainittuun tulee, huomautti Petter, joka jo kylpi hiessä,
sopisi viinin asemesta käyttää kokosmaitoa, ananas- tai viikunamehua.

-- Mahdotonta, sanoi Lassi; silloin pitäisi väärentää teksti. Huomaa
tarkoin: Jeesus sanoi opetuslapsillensa: Minä olen viinipuu ja te
olette oksat; ei hän sanonut: Minä olen kokospuu ja te olette pähkinät,
eikä: Minä olen ananas ja te olette piikit, eikä: Minä olen viikuna ja
te olette lehdet. Jos aletaan väärentää tekstiä yhdestä kohden, pitää
väärentää kaikki tyynni. Eikä meillä ole leipääkään. Siis saisimme
ottaa pisangin tai ananaksen ja muuttaa kaavan tällaiseksi: Ottakaa ja
syökää tämä pisanki --

-- Ei, sanoi Petter, nyt alkaa tulla liian kuuma. Nyt minä menen
uimaan; tuletko mukaan?

-- Ali right, sanoi Lassi, ja niin jätämme teologian.

Ja he läksivät uimaan.



KOLMAS LUKU.


Vuosi oli kulunut. Kaikesta, mitä oli pelätty, ei mitään ollut
tapahtunut. Talvi oli yhtä lämmin kuin kesäkin. Vuodenajat erosivat
toisistaan vain erilaisten tuotteittensa kautta, ja niiden
tuleentumisajan mukaan oli Lassi laatinut almanakan. Ruokajärjestyksen
yksitoikkoisuus tuli täten vältetyksi, ja ihmiset pysyivät erinomaisen
terveinä. Niinpä oli siis neljä vuodenaikaa, kolme kuukautta kussakin:
Pisanki, Leipäpuunhedelmä, Taateli ja Kokospähkinä. Pisankiin
(tammi--maaliskuu) kuului vielä ananas ja oranssi; Leipäpuunhedelmään
(huhti--kesäkuu) kuului jättiläismansikka ja viikuna; Taateliin
(heinä--syyskuu) kuuluivat lisäksi persikat ja kirsikat; Kokospähkinään
(loka--joulukuu) aprikoosit ja mulperinmarjat. Sitäpaitsi tuottivat
alituista vaihtelua melonit, granaattiomenat, maissi, herneet ja pavut,
niin että ruokalista oli myötäänsä uusi. Kun ei kukaan tehnyt työtä ja
lämpö oli korkea, jaksettiin syödä vain hiukan. Ja koska laivaruoka oli
ollut pääasiallisesti suolaista, oli hedelmäravinto perinpohjaisena
keripukin parannuskeinona, ja tämän johdosta tuli kasviaineiden syönti
vähitellen tavaksi. Jotkut yksityiset lihansyöntiyritykset tuottivat
rangaistukseksi vatsatauteja. Eräs vanha juoppo oli keksinyt keinon
valmistaa kokosmehusta päihdytysjuomaa panemalla sen käymään, mutta
tuli siitä niin sairaaksi, ettei tehnyt sitä toistamiseen eikä kukaan
muukaan. Tällaisia yksinkertaisia ravintoaineita käytettäessä
lievenivät intohimot, ja vain ystävällisiä sanoja puhuttiin. Kateus ei
päässyt syntymään, kun kaikilla oli hyvät olot, eikä mitään
epäjärjestyksiä sattunut. Viha ja kiukku hävisivät, ja "oli vallan
liika lämmin", jotta olisi viitsinyt riidellä, sanoi kapteeni. Kun oli
totuttu olemaan vaatteitta, jotka sitäpaitsi olivat kuluneet rikki,
tuli tavaksi käydä puolialastomina, ja lopulta oli miesten ja naisten
ainoana pukimena taidokkaasti punottu lehtiverho. Lapset kävivät
apposen alasti.

Ajan kuluksi keksittiin leikkejä, pallokisoja, huvikävelyjä, uinti- ja
souturetkiä, ja erittäinkin harrastivat lapset puissa-kiipeilemistä,
jossa urheilussa he pian saavuttivat suuren taitavuuden. Lisäksi oli
Lassi järjestänyt neljä suurta juhlaa: yhden kunkin vuodenajan
alkajaisiksi. Ja vilpittömällä riemulla ihmiset kävivät tervehtimään
jokaista uutta sadonkorjuu-aikaa, sillä ruuan vaihdoksen ilo oli
todellakin varsin luonnollinen. Silloin kokoonnuttiin ja leikittiin
koko päivä. Miehet, naiset ja lapset karkeloivat suuren, vastapoimitun
hedelmäkasan ympärillä, ja esikoishedelmät uhrattiin ikihyvälle
Antajalle, niinkuin jo Aabel ja Kain olivat uhranneet Herralle, ja tämä
tapa oli kaikkien, yksinpä Petter Snagginkin mielestä sekä kaunis että
raamatullinen.

Petter Snagg oli tehnyt yrityksen vapaakirkon muodostamiseksi ja tahtoi
lukea saarnan, mutta koko homma tuntui perin hullunkuriselta, ja kun
hän rukoili esivallan ja sotavoiman puolesta, ei se soveltunut
ensinkään. Ja synnintunnustuksessa ei yksikään saattanut olla vilpitön,
sillä kellään ei ollut mitään syntejä tunnustettavana.

Sopu, rauha ja lepo vallitsi koko yhteiskunnassa; kovia sanoja ei enää
käytetty, ja lopulta ihmiset puhuttelivat toisiaan lempinimillä. Kun
lapsi syntyi, iloittiin suuresti, ja se otettiin yhteiskunnan jäseneksi
leikein ja lauluin, luonnon suomana lahjana, joka ei saanut mitään
vanhempain käsissä olevan pääoman raakaa sivuarvoa ja jota ei myöskään
pidetty taakkana eikä rangaistuksena. Kun nuorukainen ja neito
tahtoivat saada lapsia keskenään ja tulla ystäviksi, ilmoittivat he sen
Lassille, joka oitis pani toimeen juhlan tämän iloisen tapauksen
kunniaksi, eikä nuorten nimiä kirjoitettu mihinkään kirjaan eikä heitä
pakotettu lupaamaan toisilleen tottelevaisuutta, niin että jos toinen
heistä tahtoi syödä viikunoita ja toinen banaaneja, ei mikään laki
voinut pakottaa heitä syömään samaa ruokaa. Kun ei myöskään ollut
huoneita siivottavana eikä astioita pestävänä, ei vaimon tarvinnut olla
miehellensä alamainen, ja vuode- ja asumus-ero oli pakollinen, syystä
ettei vuodetta eikä asuntoa ensinkään ollut, vaan ainoastaan lehtikasa
puun juurella.

Kaikki oli siis niin vapaata, pakotonta ja yksinkertaista kuin suinkin,
eikä äitien tarvinnut valvoa tyttäriään, koska heidän ei tarvinnut
pelätä, että vävyt naisivat tyttäriä rahojen vuoksi, eikä sitä, että
tyttäret laittaisivat lapsia, sillä lapsensaamista pidettiin suurena
siunauksena ja sitä tilaa, jossa tyttö oli lasta kantaessaan,
nimitettiinkin sentähden "siunatuksi". Yksi ainoa seikka häiritsi tämän
Onnellisten saaren rauhaa; se oli entisyyden muisto, joka etenkin
unessa heräsi eloon. Niinpä kuultiin nukkuvien usein kiljahtelevan
unissaan. Eräs vanha seppä uneksi usein ankkuripajasta ja
heräsi siihen, että vanginvartija potkaisi häntä kylkeen. Muuan
tynnyrintekijä, joka oli varastanut, koska hänellä oli liian monta
lasta, uneksi öisin, että lapset parkuivat leipää, ja kun hän havahtui
ja näki auringon paistavan noihin alati-hedelmällisiin puihin, niin hän
ilosta itki ja lankesi polvilleen kiittäen Jumalaa kaikesta hyvästä;
mutta sitten hän johtui ajattelemaan tulevaisuutta, ja silloin eivät
mitkään lohtuperusteet auttaneet. Tämä se oli tuon muuten niin
onnellisen yhteiskunnan paha henki: tulevaisuuden ajatteleminen.
Nähdessään kuinka hyvin kaikki nyt oli eivät he voineet vavistuksetta
ajatella, millaisiksi olot muuttuisivat, jos esimerkiksi jokin laiva
tulisi heitä noutamaan. Koti-ikävään ei kellään heistä ollut aihetta,
sillä kaikilla oli takanaan joko kuritushuone tai sotapalvelus, eikä
niitä kukaan ikävöinyt. Entisyyden muisto ja tulevaisuuden
ajatteleminen siis olivat ne aaveet, jotka häiritsivät heidän
autuaallista rauhaansa, ja sekä lääkäri että Lassi aprikoivat
sinne-tänne keksiäkseen apukeinon, mutta turhaan. Mutta mitä he eivät
pystyneet keksimään, sen keksi sattuma.

Eräänä päivänä oli seppä mennyt metsään virkistyäkseen unettoman yön
jälkeen. Muutamasta kivirauniosta hän löysi pensaan, jossa oli sinisiä
marjoja ja jommoista hän ei ollut ennen nähnyt. Hän poimi muutamia
marjoja ja söi ne. Erityisen hyviltä ne eivät maistuneet, mutta hän ei
kiinnittänyt siihen huomiota. Ja sitten hän meni kotiinsa, s.o. sen
pensaan luo, missä hänellä oli lehtikasansa. Siellä hän tapasi
vaimonsa. Seppä oli repäisevän hauskalla tuulella ja puhui hullutuksia.

-- Olet tainnut ottaa naukun, sanoi vaimo, jolla vielä oli entisyyden
muisto tallella.

-- Mitä se on? ihmetteli seppä.

-- Viinaa! sanoi vaimo maiskuttaen suutaan.

-- Viinaa? Siitä en ole ikinä kuullut puhuttavan. Mitä se on? sanoi
seppä kummissaan.

-- Jollet muista mitä se oli, niin muistat kai, että istuit Karlskronan
tyrmässä!

-- Karlskronan? En yhtään ymmärrä sinua, muija kulta!

-- Sitten olet hukannut muistisi, sanoi eukko.

Ja sen juuri olikin seppä tehnyt, ja nyt oli keksintö selvä. Lääkäri
keräsi kohta marjoja ja antoi koko joukolle syödä, unilääkkeeksi muka,
ja kaikki söivät, lääkärikin, mutta Lassi pudotti marjansa mäkeen,
sillä, ajatteli hän, ei tiedä mitä voi menneisyydestä oppia, ja
tulevaisuutta ei tunne kukaan.



NELJÄS LUKU.


Kolme vuotta oli kulunut maallenoususta, kun Lassi eräänä päivänä läksi
pitemmälle matkalle saaren sisäosiin vielä kerran tutkiakseen sen
tulevaisuusmahdollisuuksia ja ottaakseen selkoa, tokko se voi sietää
sitä runsasta väenlisääntymistä, mikä oli ilmennyt kahtena viime
vuotena. Hän oli ottanut pienen kanootin, jossa oli melonut puroa
ylöspäin tiheän banaaninlehtikatoksen alla ja edennyt jokusia
peninkulmia sisämaahan. Soudusta väsyneenä hän nousi veneestään ja söi
kirsikkapuun juurella aamiaisen, jonka jälkeen pani maata.

Monta minuuttia ei hän ollut nukkunut, ennenkuin havahtui kuullessaan
rapinaa ylhäältä banaanipuusta, jonka oksien alla hän makasi. Hän
tirkisti ylöspäin lehvien välitse ja näki latvassa apinan, kuten
arveli, joka oksalla istuen kuori pitkillä kynsillään banaanin hedelmiä
ja pisti niitä suuhunsa, joka oli pitkän parran peitossa. Lassi kävi
levottomaksi, sillä tässä oli odottamaton kilpailija, joka, jos sillä
oli seuraa, kuten luultavaa oli, saattoi tehdä heille paljon hallaa.
Hän päätti houkutella apinan luokseen ja joko vangita sen tai tappaa
sen kivellä. Hän meni ja haki suurimman ja kellanpunaisimman melonin
minkä saattoi löytää, ja tämä toisessa ja kivi toisessa kädessä hän
läheni puuta, jonka latvassa apina istui.

Ensin hän rupesi maiskuttamaan kieltään: apina kuuli sen ja nakkasi
Lassia banaanilla päähän.

-- Ko-ko, jatkoi Lassi näyttäen melonia.

Mutta apina ei vastannut, vaan puikahti vielä ylemmäksi latvaan, joka
sen painosta taipui kaareksi.

-- Ko-ko, pojuseni, houkutteli Lassi. -- Tule tänne, saat hyvää.

Mutta Ko-ko ei tullut, vaan käännähti äkkiä ja tekaisi hävyttömän
tempun, niin ettei Lassi ehtinyt alta pois, vaan kiljahti raivosta
kiehuen:

-- Tuhannen perkelettä! Tuhannen perkelettä!

Tämän kuultuaan Ko-ko istahti oksalle ja näytti tulevan syvästi
liikutetuksi. Hän hieroi nenäänsä puunkuorta vasten, ja kyyneleet
tippuivat hänen partaansa. Lassi kuuli hänen huokaavan, mutta pysytteli
vielä kohtalaisen loitolla.

-- Kuuletko, saakelin halvattu, etkö laittau alas maistamaan meloniani,
saakelin halvattu!

Apinan liikutus näytti kasvavan, ja Lassinkin valtasi sama tunne, kun
hän kuuli banaanipuun latvasta ihmisäänen:

-- Kotoiset sävelet, synnyinmaa ja ystävät; silmäni itkevät sinun
siemenesi tähden; ei ole koskaan ennen kotimaan kieli niin suloisena
korvissani soinut, ja sydämeni on täysi niinkuin astia, niinkuin
kalebassi, koska jälkikesän aurinko sen täyttää rieskalla ja ytimellä!

-- No hitto vieköön, eikös se ole pastori Axonius! huudahti Lassi. Ja
huutaen: "minä olen juuri se", syöksyi pappi puusta maahan, ja samassa
molemmat maanmiehet lepäsivät syleilyssä vasten toistensa karvaisia
rintoja kylpien papin kyynelissä.

-- Mitenkä Herran nimessä olette tänne joutunut? oli Lassin ensimäinen
kysymys. -- Mehän viskasimme teidät mereen, vai kuinka? Onko valaskala
niellyt teidät ja sitten oksentanut maalle?

-- En ole maalle oksennettu, sanoi pappi, vaan olen uinut maihin.

-- Kertokaa, kertokaa! sanoi Lassi.

Pappi kuivasi kyyneleensä banaaninlehdellä ja istuutui kivelle. Sitten
hän alkoi kertomuksensa:

-- Kuten unennäön muistan nyt, kun sinä -- sanon sinä, koska tapaamme
toisemme näin -- kun sinä siitä muistutat, että minut viskattiin
mereen, syytä en muista.

-- Oo, se oli kyllä riittävä, ratio sufficiens, kuten Aristoteles
sanoo.

-- Kuka Aristoteles? kysyi pappi.

-- Ahaa, ajatteli Lassi, hänkin on syönyt noita marjoja! -- Kerro
päälle vaan ja anna Aristoteleen olla, sanoi hän.

Pappi jatkoi:

-- Uiskenneltuani epämääräisen ajan muistan tunteneeni pohjan jalkaini
alla, ja sitten nousin maihin saarelle, joka oli tämän näköinen. Kun
olin syönyt marjoja ja juonut vettä, panin maata. Herätessäni tunsin
omituista tyyneyttä ja rauhaa, jommoista en ollut ennen kokenut. Luonto
oli edessäni kuin avoin kirja, ja yhteys luomakunnan ja luojan välillä
tuntui tuiki yksinkertaiselta. Tunsin, että takanani oli jokin pimeä
menneisyys, mutta en tiennyt mitä se oli. Pääni oli kevyt, ja mitkään
mietiskelyt eivät minua vaivanneet. Mieleni oli iloisempi kuin koskaan
ennen, ja niin läksin astumaan saaren sisäosaan päin. En ollut pitkälle
ehtinyt, kun näin miehen, joka oli polvillaan rukoilemassa
epäjumalankuvaa. Haa! ajattelin, olen tullut pakanamaahan -- sillä
aatokseni olivat vielä ikäänkuin vanhojen, sekavien käsitysten
hämmentämät. Mieletönnä raivosta nähdessäni tuollaista sielun
alhaisuutta, joka saattoi ryömiä ihmiskätten tekemän kuvan edessä,
sieppasin kiven ja iskin maahan jumalankuvan. Olisitpa kuullut mitä
sitten tuli! Mies parkui ja repi tukkaansa ja nimitti minua pakanaksi.
Kun hän oli tyyntynyt, kysyin minä, mitä uskontoa hän tunnusti. Hän
vastasi tunnustavansa lempeätä nikealaista oppia. Kun en tuntenut sitä,
sai hän selittää. Se oli typerin oppi mistä olen milloinkaan kuullut
puhuttavan. Se olikin vain neljän äänen enemmistöllä hyväksytty
suuressa Nikean kokouksessa. Pyysin miestä selittämään, mitä jumalaa he
palvelivat ja oliko jumalia enemmän kuin yksi. Ei, vastasi hän, he
palvelivat ainoata totista jumalaa! Hyvä, vastasin minä, sitten me
palvelemme samaa. Mutta mitä hänellä siis oli tekemistä epäjumalankuvan
kanssa, joka riippui hirressä? Niin, se oli jumalan poika, nähkääs!
Huonopa oli jumala, jonka poika antoi hirttää itsensä, tuumin minä.
Silloin hän vastasi, etten minä ymmärtänyt sitä. Myönsin sen
mielelläni, mutta hän lausui toivomuksen, että jahka pyhä henki saisi
vallan sydämessäni, niin minulle kävisi paremmin. Pyhä henki; teillä on
siis kolme jumalaa? Hän vastasi, että perkele vielä vallitsi minussa,
mutta kun vapaudun sen kynsistä, niin käy paremmin. Hahhaa! Teillä on
neljä jumalaa! Ja jos minussa vallitsee perkele, maailmanruhtinas, niin
pyydän saada pysyä hänen omanaan. Jos hän (joka minussa vallitsee) oli
luonut tämän kauniin maailman kaikkine ihanuuksineen, ja jos hän oli
maailman herra, niin minä tahdon tunnustaa häntä. Ja minä lankesin
maahan kasvoilleni ja rukoilin maailmanruhtinasta. Mutta silloin mies
päästi huudon ja kutsui paikalle joukon puoluelaisiaan. He köyttivät
minut käsistä ja jaloista. Sitten he veivät minut pienen, eriskummaisen
huoneen luo, jonka katolla oli hirsipuu. -- Kuka täällä asuu? minä
kysyin. -- Jumala täällä asuu, sillä tämä on jumalan huone, vastasi
eräs noista mustista, sillä he olivat kaikki mustiin puetut. -- Oi
jumalani, maailman valtias! minä huudahdin. Lyö salamallasi heidän
röyhkeytensä! Sinä, joka asut taivasten yläpuolella ja jolla on
aurinko, kuu ja tähdet astinlautana, sinäkö asuisit mokomassa
rottelossa! -- Silloin tuli vanhin mustista ja tahtoi puhua kanssani
ystävällisesti. Hän sanoi, että nikealainen oppi oli lempeyden oppi, ja
siksi hän tahtoi voittaa minut lempeydellä. Hän kysyi minulta,
tahdoinko rakastaa erästä juutalaista, joka oli kärsinyt ja kuollut
tämän opin tähden. Siihen minä vastasin: en, koska ensiksikään en
tuntenut ketään juutalaista ja toiseksi en tahtonut rakastaa ketään
muuta kuin jumalaa. Silloin hän suuttui ja sanoi, että minä joudun
helvettiin. Kun luulin, että helvetti hänen lempeän oppinsa mukaan oli
hyvä paikka, niin vastasin: hyvä on!

-- Mitä, huudahti hän, tahdotko mennä helvettiin?

-- Tahdon niinkin, minä sanoin. -- Sitten he veivät minut jumalan
huoneeseen sisälle. Ovella seisoi mies säästölaatikko kädessä ja tahtoi
rahaa. Minä kysyin, näyttikö hän jumalaansa rahasta. Silloin tuli joku
palvelija ja löi minua kepillä päähän. Pyysin häntä olemaan lempeä
minua kohtaan, sillä minunhan piti juuri tutustua lempeyden oppiin.
Sitten he veivät minut suuren taulun eteen. Se kuvasi helvettiä. Ylinnä
näkyi vanha, ärtyinen, parrakas mies, yläpuolellaan kyyhkynen ja
jalkainsa juuressa karitsa; yltympärillä oli joukko muita epäjumalia,
joilla oli siivet, ja heidän alapuolellaan helvetti. Ei se näyttänyt
kovin houkuttelevalta. Mustat, pihtiniekat epäjumalat siellä
nipistelivät miesten, naisten ja lasten arimpia paikkoja ja sitten
viskasivat heidät tuleen. -- Se on ilkeätä, sanoin minä, ja
minut valtasi silmitön halu käännyttää kaikki nämä poloiset
epäjumalanpalveluksestaan. -- Jos tämä on lempeätä nikealaista oppia,
sanoin minä, ja jos helvetti on tämänkaltainen, niin en tahdo olla
nikealainen! -- Ja sitten lankesin polvilleni ja rukoilin heidän
puolestaan. Oi jumala, maailman luoja ja ylläpitäjä, katso näiden
poloisten puoleen ja liikuta heidän kovat ja eksyneet mielensä... Mutta
pitemmälle en ehtinyt, ennenkuin minut sysättiin kumoon ja kannettiin
ulos.

Seuraavana päivänä minut piti poltettaman elävältä, koska en tahtonut
tunnustaa nikealaista oppia. Kysyin kohteliaasti vanhimmalta, eikö
heidän lempeällä opillaan ollut mitään lievempää rangaistusta
rikoksesta sellaisesta kuin minun. Sanottiin ettei ollut. Rovio oli
valmis, ja puettuna kaapuun, jossa oli häpeällisiä kuvia
maailmanruhtinaasta sarvet päässä ja kieli ulkona suusta -- aatteles
niitä herjaajia! -- vietiin minut halkopinolle. Lauluja laulamalla ja
pitämällä epäjumalankuvia edessäni he valmistivat minua kuolemaan. En
ollut ikinä uskonut, että semmoisia villejä ihmisiä saattoi asua meren
saarilla. No niin, hetki oli tullut, ja minä luulin, että loppuni oli
käsissä.

Silloin pimeni taivas ja pilvistä iski salama, monta salamaa, alas
jumalan huoneeseen, epäjumalankuvien sekaan. -- Näettekös, näettekös,
huusin minä, jumala lyö mäsäksi oman huoneensa! Vieläkö uskotte hänen
asuvan siinä! -- Mustat hajaantuivat, minä riistäydyin irti. Otettuani
rannalta veneen pakenin merelle, sillä parempi hukkua jumalan käden
kautta kuin näiden pakanain. Ja nyt olen täällä ja nyt tahdon kehottaa
teitä lähtemään kanssani käännyttämään noita pakanoita ainoaan oikeaan
uskoon. --

Lassi oli tarkkaavaisena kuunnellut papin eriskummaista kertomusta,
mutta loppupuolella oli hän vielä tarkkaavaisemmin katsellut
tulivuorta, joka etäisyydessään lähetti kidastansa ilmoille vähäisen
savupilven.

-- Mennään kotia ensin ja puhutaan asiasta ystävillemme, sanoi hän,
ennenkuin lähdemme käännytysretkelle.

He menivät veneeseen ja soutivat kotiin päin, kaiken aikaa keskustellen
opettavaisesti erilaisista pakanoista ja inhimillisten erehdysten
alkuperästä. Kun he saapuivat kotiin, oli taivas jo mustana savusta, ja
heikkoa jyskettä kuului etäältä. Kaikki olivat levottomia eivätkä
tienneet mitä oli tulossa. Papin paluu ei herättänyt sanottavaa
huomiota, sillä ihmisillä oli muuta ajattelemista. Koko yö valvottiin
ja varustettiin veneitä, jotka varovaisesti kyllä oli pantu talteen ja
pidetty kunnossa.

Taivas oli tulipunainen, ja ne, jotka kiipeilivät puissa matkaeväitä
keräämässä, näkivät tulivuoren loisteessa tehdä työtään. Koko seuraava
päivä jatkettiin veneitten varustamista vedellä, hedelmillä ja
lehvillä, sillä nyt saatiin pelätä sekä nälkää että vilua. Jyske yltyi
ja maa tärähteli. Kolmantena päivänä kuului ukkosenjyrähdyksiä, ja
koskena syöksyi tulivuoresta hehkuvanpunainen laava.

Kaikki hyökkäsivät veneisiin ja murhemielin, itkien ja huokaillen
lähtivät Onnellisten saaresta, jossa antelias luonto oli heitä
elättänyt ja vaatettanut kolme vuotta, jossa he olivat eläneet rauhassa
ja onnellisina, riidatta ja kiistatta, ja joka heidän nyt täytyi jättää
lähteäkseen kohden tuntemattomia kohtaloita.

Heidän päästyään merelle alkoi saari vajota. Puut vaipuivat veteen, ja
aallot huojuttivat niiden latvoja. Matalammat kukkulat katosivat
vähitellen; viimein huuhtelivat tyrskyt tulivuorenkin keilaa. Jokainen
aalto, joka loiskahti aukkoon, syöksyi ilmaan höyrypilvenä, joka oli
punainen hehkuvasta laavasta, sinertävä palavasta tulikivestä ja vihreä
vaskesta ja muista metalleista, jotka sulina läikkyivät tuon valtaisen
uunin pohjalla.

Ja niin katosi Onnellisten saari noiden poloisten näkyvistä, jotka nyt
jättäytyivät tuuliajolle kulkeakseen kuolemaa tai kenties vielä
pahempaa kohden.



VIIDES LUKU.


Kun matkamiehet viisi päivää harhailtuansa merellä vihdoin saivat
näkyviinsä maan, olivat he menehtymäisillään vilusta. Uusi maa, joka
nyt aukesi heidän silmäinsä eteen, näytti olevan manner tai ainakin
suunnattoman suuri saari. Kun he astuivat maalle, olivat heidän
ruokavaransa lopussa ja he kävivät ahnaasti käsiksi simpukkoihin, joita
aallot olivat viskanneet rannalle, ja tämä raaninen ravinto sai heidän
ruumiinlämpönsä vähitellen palautumaan. Seudun ilmanala tuntui olevan
kylmänlainen, ja Onnellisten saaren ihanista hedelmäpuista ei näkynyt
jälkeäkään. Metsässä kasvoi pyökkejä, tammia, koivuja ja ylempänä
vuorten rinteillä mäntyjä ja kuusia. Nälissään kun olivat, koettivat he
syödä pyökin ja tammen terhoja, mutta ne eivät tehneet kylläiseksi
ja sitäpaitsi maistuivat inhottavilta. Mutta puiden seassa
juoksenteli jäniksiä, metsäkauriita, villejä vuohia ja lampaita, ja
pensaikossa elostivat metsot ja teeret. He oivalsivat siis heti, että
täällä oli elettävä metsästyksellä ja kalastuksella ja että oli pakko
niin pian kuin suinkin hankkia lämpimiä vaatteita eläinten nahoista,
ellei mielitty paleltua kuoliaaksi.

Lassi kuulutti kohta suuren kokouksen ja esitti seuraavan tuuman.

Ensi päivänä sai kukin käydä rannoilla ja ravita itseään simpukoilla
sekä etsiä luolia ja onttoja puita yömajoiksi. Mutta niiden, jotka
olivat löytäneet luolan tai kolon, piti kohta sen jälkeen kerätä
simpukoita ja vettä muutamille niistä, jotka valmistivat jousia ja
nuolia eläinten ampumista varten, sillä heidän aikansa tarvittiin
tyyten. Jousen valmistuksen esitöiksi käskettiin etsimään teräviä
kiviä, joita sopi käyttää veitsinä.

Yön tullessa ei oltu vielä ehditty muuta kuin koota teräviä kiviä, ja
sitten ryömittiin nukkumaan luoliin, rotkoihin ja kumolleen kaadettujen
veneitten alle. Seuraavana aamuna alkoi jousenteko, kun ensin kuitenkin
oli kivittämällä tapettu jokusia eläimiä, joiden nahka heti nyljettiin
ja käytettiin pienten lasten vaatteiksi. Kun joku määrä jousia oli
kolmantena päivänä valmiina, läksivät miehet metsälle ja naisistakin
ne, jotka eivät olleet raskaina tai joilla ei ollut lasta kaittavana.
Tämä tapahtui äärimäisessä hädässä, sillä kaikki simpukat, jotka
viimeinen myrsky oli heittänyt maalle, oli syöty. Riistansaalis ei
ollut runsas. Pappi ja seppä, jotka olivat sattuneet tähtäämään samaa
jänistä, joutuivat riitaan siitä, kumpi sen oli tappanut, ja olisivat
ryhtyneet käsikähmään, ellei Lassi olisi astunut väliin ja ratkaissut
asiata siten, että he saivat jakaa saaliin.

-- Nyt alkaa tappelu, sanoi Lassi itsekseen, ja kohtaus teki
läsnäolijoihin ikävän vaikutuksen.

Eläinten liha täytyi syödä raakana, mikä oli inhottavaa. Mutta
aterialle, jolle nyt ruvettiin, tulivat kaikki raskaat vaimot ja ne,
jotka olivat lasten tähden saaneet jäädä kotiin, ja pyysivät hekin
syötävää. Ei kukaan tahtonut antaa omastaan. Silloin täytyi Lassin taas
astua väliin, ja hän velvoitti jokaisen miehen, joka oli syntyneiden
tai syntymättömien lasten isä, antamaan saaliistansa naisille. Mutta
oli aivan mahdotonta saada selkoa isistä, sillä noina kolmena vuotena,
jotka oli eletty Onnellisten saarella, olivat miehet ja naiset
sekaantuneet toisiinsa pitämättä lukua isyydestä. Syntyi riitaa. Lassin
täytyi jälleen mennä välittämään. Ja jaettuaan miehet ja naiset kahteen
joukkoon hän käski kunkin naisen valita itselleen miehen. Sitten täytyi
jokaisen naisen juhlallisesti luvata olla pitämättä yhteyttä muiden
miesten kanssa, niin kauan kuin oma hankki hänelle ja hänen lapsilleen
ruuan ja vaatteet. Tämän katsoivat kaikki varsin kohtuulliseksi. Mutta
Petter Snagg, jonka aina täytyi hangotella vastaan, esitti kysymyksen,
mitä miehen oli tehtävä, jos nainen oli uskoton, johon Lassi vastasi,
että mies silloin lakkasi olemasta velvollinen elättämään naista,
toisin sanoen oli oikeutettu eroamaan hänestä tai ajamaan hänet
luotaan, sillä luonto ei ollut tarkoittanut, että toisen pitäisi
työllään maksaa toisen ilot.

-- Ja niin on meillä avioliitto valmiina taas, tuumi Lassi itsekseen.

Kaikki puolikasvuiset lapset saivat tehdä syötyjen eläinten luista
ongenkoukkuja, punoa ruohoista siimoja ja ruveta kalastelemaan.

Niin eli nuori yhteiskunta jonkun aikaa varsin tukalata elämää. Talvi
oli luolissa ankara, sillä heillä ei vielä ollut tulta.

Kevään tullen he kauhukseen huomasivat, että riista alkoi vähetä.
Retket ulotettiin yhä loitommalle metsiin, mutta silloin saatiin nukkua
taivasalla ja saaliin kotia-retuuttaminen oli raskasta työtä. Riita
saaliista alkoi käydä yhä yleisemmäksi, ja rauha häiriintyi. Silloin
sattui oikeaan aikaan, kun yhteiskunta oli jo perikadon partaalla, että
pastori Axonius eräänä päivänä tuli kotia kylään tuoden muassaan kauan
kaivatun tulikiven. Se oli palanen rikkikiisua. Mutta hän oli
kateellinen löydöstään. Ja Lassi, joka yksin oli säilyttänyt muistinsa,
lyöttäysi Axoniuksen kumppaniksi aarteen hoitoon. He olivat kauan
nähneet, että kansa oli tyytymätön; he olivat huomanneet, että oli
syntynyt jonkinlainen vastenmielisyys vaivalloista metsästystä kohtaan
ja että kaikki kaipasivat niitä onnen päiviä, jolloin kenenkään ei
tarvinnut tehdä työtä. Mieltenkuohu oli yleinen, ja halu päästä
työnteosta levisi kuin synti koko yhteiskuntaan. Lassi ja Axonius,
joilla oli täysi työ koettaessaan keksiä parannuksia jousien ja
vaatteiden valmistuksen sekä riidanratkaisun alalla, eivät paljoa
ehtineet metsästellä, jonka vuoksi heidän täytyi kerjätä ruokansa
toisilta, jotka vain vastenmielisesti luopuivat omastaan. Aika oli
tullut, jolloin he pääsivät kerjäämästä, kun he yhteiskunnalle
tekemänsä suuren palveluksen vastineeksi saattoivat vaatia elatusta ja
vaatteissa-pitoa. Talvi läheni, ja tulen tarve oli tuntuvampi kuin
koskaan.

Lassi kutsui koko väen koolle. Sitten hän selitti, että oli
välttämätöntä hajaantua eri tahoille ja etsiä uusia metsästysmaita.
Tämä kävi päinsä vain siten, että kukin vei asunnon muassaan, sillä
epävarmaa oli, tokko saattoi joka ilta löytää luolia. Mutta jotta
kävisi laatuun asua teltassa, tarvittiin tulta. Se, joka voisi hankkia
tulta milloin tahansa, olisi uuden ajan suurin mies. Pastori Axonius
oli saanut luonnonjumalilta syvemmät tiedot luonnon salaisuuksista kuin
kukaan muu, ja Lassi oli käyttämällä hyväkseen pastorin tietoja yhdessä
hänen kanssaan keksinyt tulenteon taidon. Nyt hän kysyi yhteiskunnan
jäseniltä, tahtoivatko he elättää hänet ja pastorin siitä hyvästä, että
saivat tulikiviä.

Kokous vastasi raikuvalla suostumushuudolla.

Sitten Lassi laitatti rovion. Heitti näädännahan papin päähän ja
ketunnahan hänen hartioilleen. Sitten hän jupisi, kääntyneenä päin
aurinkoa, jota hän ylisti tulen lähteeksi, joitakin heprealaisia
sanoja, joihin pappi vastasi käsittämättömällä pominalla. Sen jälkeen
hän käski kansan langeta polvilleen. Sitten pappi iski tulen, ja rovio
syttyi palamaan.

-- Nyt, sanoi Lassi kaikuvalla äänellä, on uusi aikakausi alkanut.
Tulen kera voimme retkeillä ympäri maata, eikä tule metsän anti meiltä
koskaan puuttumaan. Hilivoo, hokus pokus, paraskit, parai, Mahomet!

Ja kaikki kansa hyppi kuin humalassa kauniin nuotion ympärillä. Mutta
pappi, jota tahdottiin kumartaa kuin jumalaa, palasi kiireesti luolaan
ja piiloutui sinne.

Kun Lassi oli ottanut kaikilta lupauksen, että he määräaikoina tulevat
tuomaan veronsa, jakoi hän heille tulikiviä ja käski heidän heti tehdä
telttoja, jakautua viiteen joukkioon ja mennä menojaan. Lisää tulta
tarvitessaan he saivat tulla takaisin.

Seitsemässä päivässä he saivat teltat kuntoon, ja sitten he läksivät
matkoihinsa metsiin, mutta sillä puheella, että kokoontuvat, paitsi
tuliveron tuontiin, joka vuosi määräpäivänä talvipäivänseisauksen
aikaan, jolloin päivät alkavat pidentyä, juhlimaan kokon poltolla
auringon paluuta ja tulen keksimistä. Sitäpaitsi selitti Lassi, että
pastori Axoniuksen läheinen seurustelu jumalien kanssa ei enää sallinut
hänen nähdä heitä niin usein kuin ennen; samaten antoi pastori Lassin
kautta tietää, ettei hänen nimensä enää ollut Axonius, vaan oli se
hänen tahdostaan oleva Ufka -- syvämerkityksellinen sana, jonka
varsinaista tarkoitusta Lassi ei vielä ollut keksinyt, sillä se
oli niin syvällinen, että tarvittiin kuusi miespolvea sen
selvillesaamiseen. Ja sitten he läksivät.

Mutta Lassi ja Axonius, eli, kuten häntä nyttemmin nimitettiin, Ufka,
joiden ei tarvinnut metsästää, istuivat kotona valkean paisteessa
herkutellen. Koska heillä oli ruokaa enemmän kuin jaksoivat syödä,
lahjoivat he pian muutamia miehiä ja naisia, joilla ei myöskään ollut
halua laukata pitkin metsiä, hoitamaan tultansa, paistamaan ruokaansa
ja neulomaan vaatteitansa.

-- Nyt on meillä herrat ja palvelijatkin, sanoi Lassi itsekseen. -- Saa
nähdä miten tämä päättyy.



KUUDES LUKU.


Aika laahusti eteenpäin, ja Lassi istui kaikessa rauhassa ja otti
vastaan veroa. Mutta seuraavana vuonna suuren uhrin jälkeen hän odotti
turhaan, ja nälänhätä uhkasi. Silloin hän lähetti liikkeelle Ufkan,
pitkä, korpinhöyhenistä tehty takki yllä, tiedustelemaan ja pelottamaan
vastahakoisia, jotta he toisivat veronsa. Kun Ufka palasi, oli hän
revitty ja pahoinpidelty. Kansa ei enää uskonut häneen eikä tarvinnut
Lassin tulikiviä, kun Petter Snagg oli keksinyt mistä niitä saatiin.
Mutta Lassilla oli muuta varalla, sillä hän oli viisas mies, jolla oli
muisti tallella. Heimojen kokoonkutsuminen ei enää hyödyttänyt mitään,
mutta hän lähti hakemaan Petter Snaggia ja hänen heimoaan, sillä hän
tahtoi lyödä hänet hänen omalla alueellaan ja todistajain läsnäollessa.
Saavuttuaan vihdoin raskaan päivämatkan perästä Snaggin telttakylään
hän astui esiin ja tervehti Petteriä kunnioittavasti, ja keskusteltuaan
kahdenkesken he tekivät liiton uuden keksinnön perusteella. Heimo
kutsuttiin kokoon, ja Snagg piti seuraavansisältöisen puheen.

Metsästäjäelämä ei ollut vailla vaivoja ja hankaluuksia. Välistä oli
lihaa yltäkyllin, niin että sitä jäi mätänemään, välistä taas oli
puute. Jonkun kerran oli tosin yritetty kuivaamalla säilyttää
yltäkylläisyydestä jotakin, mutta menettelytapojen puutteellisuus oli
tehnyt heidän toiveensa tyhjiksi. Nyt olivat Petter Snagg ja Lassi
Hulling löytäneet salaperäisen kiven, jolla oli kyky estää lihaa, kalaa
ja nahkoja mätänemästä. Tällä aikakauden suurimmalla keksinnöllä oli
arvaamattoman laajakantoiset seuraukset. Nyt kävi laatuun metsästää
määräaikoina ja sitten istua rauhassa, ja rauhassaistuminenhan oli
elämän suurin, puhtain ja varmin nautinto. Jos heimo nyt tahtoi maksaa
Lassille ja Petterille veroa, niin se sai heidän keksintönsä.

Jyrisevä suostumushuuto tuli vastaukseksi.

Petter jakoi sitten valkoista, rouhittua kiveä, jota nimitettiin
suolaksi, ja kehotti kansaa tulemaan kerta viikossa noutamaan
tarpeensa, jonka vastineeksi piti tuoda vero. Ja sitten Lassi palasi
kotiansa.

Mutta verotuloja ei karttunut kovinkaan paljoa, sillä kapteeni Parta
oli jo opettanut heimolleen savustamismenettelyn, joka oli tehnyt
hänestä verottajan, ja partalaiset eivät huolineet suolasta.

Suolan tultua käytäntöön saivat ihmiset parempaa aikaa ja alkoivat
pysyä aloillaan. Mutta nyt oli jo niin totuttu kovaan työhön, että
saatiin tilaisuutta uusien keksintöjen tekemiseen. Niinpä esimerkiksi
lääkäri, joka oli erään heimon verottaja, oli löytänyt punaisen
metallin, jota kävi helposti takominen ja josta oli sangen edullista
tehdä nuolia. Metalli ei ollut muuta kuin vaskea, ja sen tultua
käytäntöön kävi metsästys entistä helpommaksi, jotapaitsi siitä
valmistettiin veitsiä ja kirveitä, joilla puita kaadettiin. Mutta
sitten alkoi ankara vasken etsintä kaikkialla. Sitä ei löydetty. Toiset
heimot lähettivät sananviejiä tohtori Gaddin luo ja pyysivät tietoa
vasken löytöpaikasta. Hän kieltäytyi ilmaisemasta salaisuutta, mutta
möi veitsiä ja nuolenkärkiä suolasta ja tulikivistä, joista hänellä oli
puute, pitäen kuitenkin hinnan niin korkeana, että muut heimot
suuttuivat, ja eräänä kauniina päivänä hyökkäsi Pihtis-seppä, joka oli
erään heimon päällikkö, hänen kyläänsä ja vangitsi lääkärin ja ja hänen
heimonsa. Lääkäri ja hänen väkensä rukoilivat henkensä puolesta ja
saivatkin pitää sen sillä ehdolla, että tekivät työtä sepälle ja hänen
kansalleen eli rupesivat heidän orjikseen.

Mutta uhkaavan vaaran säikyttämänä oli Lassi, joka myös oli kateellinen
sepälle ja kapteenille, lähtenyt liikkeelle ja etsinyt uuden metallin,
joka oli terävämpää kuin vaski eikä taipunut iskuista, ja rautaisilla
piikeillään ja kirveillään hän varusti väkensä, joka nyt otti sepän ja
kapteenin joukot vangiksi. Mutta silloin Lassille tuli ajattelemista
enemmän kuin hän oli koskaan uneksinutkaan, sillä oli vaikeata elättää
ja hallita niin suurta ihmisjoukkoa yhdessä kohden, ja metsänriista oli
vähentynyt. Täytyi miettiä uusia ravintoaineita, jotka saattoi pitää
näkyvissään, ettei tarvinnut juosta metsästä hakemaan. Hän pyydystytti
senvuoksi alkuhärkiä, lampaita ja vuohia, jotka kytkettiin puihin
niityille ja joiden maitoa ja lihaa voitiin mielen mukaan käyttää, ja
niin oli hänellä paimentolaiskansa hallittavanaan. Mutta talvella piti
elukoita ruokkia, ja sitä varten oli rakennettava navetoita ja latoja
sekä koottava heinää.

Mutta pian kyllästyttiin ruuan yksitoikkoisuuteen, ja vanhat muistot
iloisesta ajasta Onnellisten saarella alkoivat tuntua mahassa. Lassi,
joka oli käyttänyt aikansa hyvin, oli löytänyt pari ruoholajia, joiden
siemenet survottuina ja maitoon sotkettuina olivat herkullista ruokaa.
Sitäpaitsi oli hän tavannut paksujuurisia kasveja, joiden juuret olivat
karvaita kasvaessaan laihassa maassa, mutta makeita kasvaessaan
lihavassa. Kun hänellä ei ollut auraa eikä kesytettyä vetojuhtaa, niin
hän kaadatti ja poltatti metsää. Tuhkaan hän kylvi ruohon- ja
nauriinsiemenensä, ja niin oli maanviljelys käynnissä. Kaikki heimot
eivät heti seuranneet esimerkkiä. Mutta muutamat tekivät sen. Mutta
kaskenpoltto karkoitti metsänriistan. Naapurit valittelivat savun
haitallisuutta; hekin alkoivat päästä viljelyskasvien makuun, mutta
eivät tahtoneet heittää metsästystä eivätkä hävittää metsiä. He tekivät
senvuoksi silloin-tällöin pieniä hyökkäyksiä Lassin alueelle eivätkä
tahtoneet tunnustaa hänen omistusoikeuttaan sikäli, että olisivat
myöntäneet hänelle oikeuden kaskeamisella hävittää maata ja
metsänriistaa. Lassin täytyi karkoittaa heidät asevoimin. Mutta väki,
joka oli sodassa, ei voinut tehdä työtä. Siksi täytyi toisten ruokkia
ja vaatettaa niitä, jotka olivat ulkona suojelemassa peltoja. Niin
määräsi Lassi yleisen suojelusveron.

Tällöin alettiin rakentaa taloja ja luovuttiin kokonaan
kiertolaiselämän ajatuksesta. Mutta paikallaanpysymisen sulous täytyi
ostaa kalliisti, eikä Lassilla nyttemmin enää koskaan ollut iloista
päivää, sillä hän sai ehtimiseen istua riitoja ratkaisemassa ja
laatimassa lakeja ja asetuksia.



SEITSEMÄS LUKU.


Tavat tulivat yhä raaemmiksi. Kulkurielämä metsissä oli vaikuttanut
jotenkuten virkistävästi mieliin, ja riistan pitempiaikaisen
säästämisen mahdottomuus teki ihmiset anteliaiksi. Nyt, kun
kävi kätkeminen, tulivat ihmiset ahneiksi ja pikkumaisiksi.
Metsästäjäheimot, jotka vielä liikuskelivat lähiseudun salomailla,
katsoivat häpeälliseksi riistää lehmiltä maitoa, jonka luonto oli
määrännyt vasikoille, ja jotkut jalomielisemmät päättivät kerran
väkisin estää tämän eläinrääkkäyksen. Metsästäjät halveksivat kauan
noita "vasikoita", kuten he sanoivat, mutta vielä enemmän he
halveksivat heitä, kun saivat nähdä teurastuksen, jossa sidotut elukat
ilman vastarinnan merkkiäkään mitä raaimmalla tavalla pistettiin
kuoliaaksi ja veri vuodatettiin kuiviin. Se oli kerrassaan inhottava
näky metsästäjille, jotka harvoin näkivät kuolinkamppausta eivätkä
milloinkaan verenvuodatusta. Petter Snagg, joka oli metsästäjien
päällikkö, ei keksinyt kyllin kuvaavia sanoja ilmaistakseen suruaan ja
ylenkatsettaan raakuuden yltymisen johdosta. Vielä pahempaa tuli, kun
ruvettiin polttamaan metsiä ja ihmiset alkoivat syödä "ruohoa kuin
elukat". Petterin mielestä tuli ensiksikin metsien hävitys turmelemaan
maan; toiseksi oli hänestä typerää viljellä ruohonsiemeniä ja pitää
suunnattomia maa-aloja kuivien korsien hallussa.

-- Mokomaakin siivotonta, viheliäistä, raaistunutta joukkoa! puhkesi
hän puhumaan nähdessään heidän kumarassa kuokkineen ja lapioineen
tonkivan maata, jota täytyi höystää lannalla, kun se oli antanut sadon.
-- Niin pitkälle on raakuus mennyt, että he syövät sontaa! Eivätkö he
vedä sitä navetasta pellolle, ja eivätkö he sitten vedä latoihinsa
viljaa, joka on siitä kasvanut. Hyi, saakeli, semmoista väkeä! Ja
sitten he rakentavat hirsistä umpinaisia tupia, joihin ei ilma pääse
sisään, ja siellä rötköttävät ja haisevat ja polttavat tulta, niin että
voivat pahoin, jos tulevat ulos raittiiseen ilmaan. Ja muuta he eivät
saa maailmasta nähdäkseen kuin nokiset halmeensa ja armaat
sontatunkionsa navetan nurkalla. Aatelkaas, kuinka älykkäiksi ja
miellyttäviksi semmoinen toimi heidät tekeekään!

Lassilla, joka vielä toisinaan sovinnossa kohtasi Petterin, oli tapana
väitellä hänen kanssaan ja aina huomauttaa, että maanviljelys teki
ihmiset rauhallisiksi, sillä se, jolla oli laihonsa taivasalla, varoi
hankkimasta itselleen vihamiehiä, jotka saattoivat hänen nukkuessaan
viedä hänen satonsa.

Mutta Petter väitti vastaan, että ihminen, jolla oli omaisuutta, ei
voinut koskaan nukkua rauhassa, vaan tuli aina elämään kadottamisen
pelossa. Ja -- jatkoi hän -- kuinka maahan kytketyksi hän tunteekaan
itsensä ja kuinka vaikea hänen on erota tästä viheliäisestä elämästä
tietäessään jättävänsä tavaransa hunningolle. Saattaahan rankkasade,
raekuuro, aidan sortuminen milloin tahansa hävittää työn hedelmät.
Pelonalainen sukukunta siitä kaikesta syntyy; orjamaisen, tyhmistyneen
kansan hän tulee saamaan näistä maantonkijoista, jotka lopuksi
piintyvät siihen käsitykseen, ettei maailmassa muuta olekaan kuin
heidän maatilkkunsa.

Lassi sai pian nähdä seuraukset. Orjat, joiden elatus kävi kalliiksi ja
vartioiminen hankalaksi, täytyi päästää vapaaksi. He läksivät oitis
metsiin ja rupesivat kaatamaan kaskea. Ja pian oli koko Lassin alue
maanviljelijäin hallussa. Riitoja syntyi metsäpalstoista ja
laidunmaista. Toisen elukat menivät toisen peltoihin tallaamaan.
Silloin kaikki alkoivat vaatia yhteisiä sopimuksia, eikä Lassilla ollut
muuta neuvoa kuin vetää taas esille lain ensimäinen kaari eli Maakaari,
jonka nojalla itsekukin sai omistusoikeuden siihen maahan, jonka oli
ottanut haltuunsa. Mutta pian tultiin huomaamaan, ettei lakia toteltu.
Täytyi siis keksiä rangaistuksia. Koska väenkarttuminen uhkasi jo käydä
liialliseksi ja vankiloista olisi tullut kohtuuton rasitus syyttömille,
ja kun lisäksi kaikki halusivat päästä vankilaan saadakseen ruuan ja
asunnon tarvitsematta tehdä työtä, niin katsottiin parhaaksi tappaa
lainrikkojat. Henki ei vielä ollut kellekään ylen kallis, sillä
verrattaessa nykyisiä oloja entiseen ihanaan Onnellisten saaren aikaan
pidettiin elämää yleensä taakkana. Kuolemanrangaistus hyväksyttiin
senvuoksi riemuiten, ja Rikoskaari tuli taas voimaan.

Mutta uusia selkkauksia uhkasi syntyä. Lassi näki, että asiat alkoivat
sotkeutua, mutta niiden selvittäminen ei ollut mahdollinen; täytyi vain
antaa kaiken mennä niinkuin meni.

Parin vuoden kuluttua, kun oli lakkaamatta riidelty ja säädetty lakeja
aitausvelvollisuuksista, vesistöistä, joita jotkut olivat sulkeneet
myllyillä, niin että toisten kalastus oli mennyt pilalle, tienteosta
toisen maalle, kun toinen ei voinut päästä omalle alueelleen ajamatta
naapurin maan kautta, ja muusta sellaisesta, sattui eräänä päivänä,
että muuan talokas eli talonpoika, kuten nyttemmin nimitettiin niitä,
jotka olivat asettuneet asumaan peltojen ja laidunmaiden laiteille,
aivan äkkiä kuoli. Hän jätti jälkeensä vaimon ja kuusi lasta, kolme
poikaa ja kolme tytärtä. Kukin näistä tahtoi talon, mutta se ei voinut
jaettuna elättää kaikkia, ja Lassi tahtoi ennemmin yhden talollisen
kuin kuusi mökkiläistä ja siksi hänen täytyi vetää esiin vanha
Perintökaari, jonka mukaan vanhin poika tuomittiin pitämään taloa ja
elättämään äitiä. Muut siskokset saivat lähteä maailmalle palvelusta
hakemaan. Tämä seikka sai toiset talonpojat varovaisemmiksi lasten
hankkimiseen nähden, ja sittemmin oli harvinaista, että talonpojalla
oli enemmän kuin kaksi lasta, sillä kukaan ei tahtonut lapsistaan
palkollisia. Mutta nyt alkoi niistä, jotka jo olivat syntyneet ja
joille ei riittänyt maata, muodostua tyytymättömien luokka. He olivat
sangen vaarallisia, sillä kun heillä ei ollut mitään menetettävää, niin
he eivät pelänneet mitään. He läksivät metsiin, koska eivät käsittäneet
miksi heidän pitäisi raataa toisten hyväksi, jotka anastivat heidän
työnsä hedelmät. Lassi sulkeutui papin kanssa moneksi päiväksi
huoneeseensa ja koetti keksiä syytä, jonka nojalla toisten pitäisi
tehdä työtä ja toisten syödä, mutta eivät he semmoista löytäneet.

Mutta kun nyt maata ei saanut lohkoa, sattui joskus hyvinä vuosina
tulemaan niin runsas sato, että syntyi ylijäämä ja talonpojalla oli
jotakin lajia enemmän kuin hän saattoi syödä. Silloin hän keksi vaihtaa
toisilta sitä, mitä heillä oli yli tarpeen, ja pian tiedettiin
tarkalleen, mihin aikoihin ja missä sai tavata niitä, joilla oli
jotakin vaihdettavaa. Markkinapaikoilla kohdattiin, ja sinne tulivat
metsästäjät turkiksineen, suoloineen, kaloineen ja riistoineen ja
vaihtoivat niitä viljaan, juustoon, voihin ja karjaan. Vaihdon
helpottamiseksi älyttiin ruveta käyttämään sinkkilevyjä, jotka
leimattiin numeroilla ja kävivät vaihtovälineenä. Mutta kun tällä
tavoin alkoi kertyä rikkauksia, tuli osatonten ja perinnötönten kateus
niin suureksi, että he ryhtyivät rosvoamaan ja ryöstämään.

Näin oli yhteiskunta joutunut suureen vaaraan, ja Lassin täytyi pestata
seisova sotajoukko noista tyytymättömistä, joten entinen sotaväki yhä
lisääntyi ja uusia veroja täytyi määrätä. Talonpojat maksoivat
mielellään veroa, kunhan olivat turvassa. Mutta nuo heittiöt, jotka
asuivat vasta-rakennetussa tornissa, söivät, joivat, soittivat ja
tanssivat. Tehtävää ei heillä ollut mitään, ja niin he saivat sen
käsityksen, että olivat parempia kuin maantonkijat. He olivat
tavoiltaan raakoja eivätkä piitanneet Lassista mitään. He kuljeksivat
teillä ja poluilla ja rosvoilivat vaihtajia, kun nämä palasivat
markkinoilta.

Kauan kuului hiljaista nurinaa talonpoikain taholta, joilla ei ollut
halua ylläpitää sortajia. Kuolemanrangaistus ei pelottanut ketään,
sillä kaikki uskoivat kuoltuaan pääsevänsä takaisin Onnellisten saareen
ja menivät kuolemaan kuin pitoihin ikään. Lassin oli siis pakko keksiä
jotakin, mikä tekisi kuoleman kammottavaksi. Eikä hänen kauan
tarvinnutkaan etsiä.

Ufka, eli entinen pastori Axonius, joka oli vaipunut jonkinlaiseen
nautamaiseen horrostilaan, herätettiin taas ja lähetettiin maailmaan
saarnaamaan valtiollista eli helvettiuskontoa. Tämän kauniin opin
pääkohdat olivat seuraavat: Kaikki ihmiset, jotka eivät ole saaneet
maata, ovat heittiöitä. Jumala on luonut heidät, mutta he olivat
tottelemattomia, ja tottelemattomuus esivaltaa kohtaan on synneistä
suurin; senvuoksi kaikki, joilla ei ollut maata ja jotka eivät
mielineet tehdä työtä toisille, tulivatkin kuoltuansa joutumaan
helvettiin, missä heitä elävältä paistetaan iankaikkisesta
iankaikkiseen. Tämä järjettömyys ei aluksi tehnyt mitään vaikutusta
ihmisten eksyttämättömiin mieliin, mutta tottumuksen voima on suuri, ja
vähitellen Ufkan onnistui maalatuilla tauluilla saada naiset
kuolemanpelon valtaan. Tämä oli ensi askel. Mutta soturit tekivät
papista pilaa ja olivat parantumattomia. Lopuksi täytyi Lassin käyttää
heitä kohtaan toista keinoa. Hän lahjoi heidät.

Maa jaettiin lääneihin, joihin kuhunkin pantiin soturi päämieheksi. Nyt
kävi jotakuinkin pitäminen talonpoikia kurissa, sillä jokaisella
lääninherralla oli torni ja linnaväki. Mutta nämä päämiehet sortivat
suunnattomasti talonpoikia ja keksivät myöskin ottaa veroa jokaiselta
kauppiaalta, joka kulki heidän alueensa kautta. Tätä veroa nimitettiin
tulliksi ja sen tarkoitukseksi ilmoitettiin kaupan suojeleminen
(nimittäin "suojelijoiden" rosvousta vastaan).

Niin kulki kehitys "eteenpäin".

Lassi oli nainut ja saanut lapsia. Hänen menonsa kasvoivat ja hänen
täytyi ottaa uusia veroja. Mutta silloin talonpojat valittivat. Heillä
oli itsellään niin monta lasta elätettävänä, sanoivat he, etteivät
tahtoneet elättää muiden omia; ja pojat ja tytöt tekivät lapsia minkä
ennättivät. Lassi katsoi olevansa pakotettu antamaan uuden säännöksen,
jossa ankaran rangaistuksen uhalla kiellettiin jokaista, jolla ei ollut
maata eikä omaisuutta, tekemästä lapsia. Ja jotta kävisi tyystin
valvominen niitä, jotka synnyttivät lapsia, velvoitettiin naimisiin
aikovat ilmoittautumaan Ufkalle, ja hänen tuli ensin muokata heitä
helvettiopilla, jonka kautta jokaisen mieskuntoisen nuorukaisen ja
naimaikäisen tytön täytyi vannoa vala. Vanhemmat valittivat ja
vaikeroivat, mutta siitä ei ollut apua, sillä sotavoima ratkaisi
nyttemmin kaikki omantunnonkysymykset ensi ja viime kädessä. Lisäksi
tuli eräs toinen seikka.

Naiset, jotka olivat lastensa vuoksi asettuneet miesten suojelukseen,
olivat siten joutuneet sellaiseen riippuvaisuuteen, joka läheni
palvelijan asemaa. Vaimo teki kotona kaikki pikku askareet, ja sisaret,
jotka olivat perinnöttömiä, palvelivat veljiä. Mutta kun jokainen
talollisenpoika, joka tahtoi naida, pelkäsi menojen lisääntymisen
tähden joutuvansa huonoihin oloihin, niin tytöt olivat jäädä
naimattomiksi. Vanhemmat keksivät silloin antaa heille huomenlahjan ja
lopuksi puolen perintöoikeutta. Ne, joilla oli suuri perintö, pääsivät
senvuoksi helpommin naimisiin kuin ne, joilla oli pieni. Näin pysyivät
maanomistajat koossa maattomia vastaan, ja siten syntyi maa-aateli
raa'an väkivallan eli varasaatelin rinnalle, mutta sen alapuolelle.

Mutta varas-aateliset olivat levottomia herroja, joissa
metsästäjäkauden iloiset muistot vielä elivät, ja saadakseen jotain
millä huvitella he anastivat itselleen ne harvat metsästysmaat, mitä
vielä oli jäljellä, ja talonpojat kiellettiin pitämästä aseita. Toinen
keksintö, jonka nämä varkaat tekivät ja joka herätti kaikkien
talonpoikain oikeutetun suuttumuksen, oli se, että he kesyttivät susia,
jotka eivät kuitenkaan tulleet kesymmiksi kuin että tottelivat
herrojaan, mutta purivat kaikkia muita. Niitä pidettiin muka
metsästyksen vuoksi, mutta itse asiassa niitä käytettiin suojelemaan
varastettua tavaraa varkaiden nukkuessa humalassa. Tämä varkaiden ja
villipetojen yhteenliittyminen suututti talonpoikia tavattomasti, mutta
nyttemmin ei heillä enää ollut toivoa saada ääntänsä kuuluviin.

Lopulta herrojen saaliinhimo alkoi kohdistua toisiin herroihin, ja he
tekivät pieniä hyökkäyksiä toistensa torneja vastaan. Talonpojat siinä
aina joutuivat kärsimään, heidän peltonsa kun tallattiin herrojen
hevosten jalkoihin, sillä herrat olivat ruvenneet liittoon näidenkin,
heitä vahvempien eläinten kanssa. Talonpojat, jotka olivat aseettomia,
eivät voineet mitään tehdä aseellisia miehiä ja villejä eläimiä
vastaan. Mutta he valittivat Lassille. Tämä, joka oli nähnyt asiain yhä
enemmän sotkeutuvan, ei keksinyt muuta keinoa kuin varustaa talonpojat
aseilla ja heidän avullaan sekä omalla sotajoukollaan kurittaa herroja.
Ja sen hän teki.

Sitten oli enää vain toinen puoli askelta jäljellä: hän huudatti
itsensä kaikkien päämiesten päämieheksi eli kuninkaaksi. Antaakseen
hankkeelle enemmän loistoa hän pani toimeen suuren kruunauksen.
Puettuna punaiseen, siilinnahalla reunustettuun susiturkkiin ja närhin
sulilla koristettu majavannahkalakki päässä hän esiintyi suurella
niityllä, missä Ufka voiteli tervalla hänen suunsa ympäryksen, jonka
jälkeen koko kansan täytyi tehdä uusi vala helvettiopin nimessä ja
vannoa, että Lassi oli Jumalan lähettämä ja että Hulling-suku polveutui
Jaafetista, Noakin pojasta, jonka vuoksi kaikkien torninpäämiesten piti
olla hänelle alamaiset ja maksaa hänelle veroa. Viimemainittu asia ei
ollut näille mikään vaikeus, sillä he vain panivat talonpojillensa
uuden veron. Ja niinmuodoin oli Lassi I Hulling-suvusta voideltu
kuninkaaksi Jumalan armosta. Mutta antaakseen kuningasnimelle suurempaa
arvokkuutta hän kirjoitutti nimekseen: Lassi I Hugo, sukua Hulling von
Japhetson.

Sitten tuli verrattain rauhallinen aika. Helvettioppi oli näet
levinnyt, ja kuolemanpelko oli niin suuri, että rikoksia harvoin
tehtiin.

Mutta uusi maattomien luokka oli syntynyt. Nämä eivät nyttemmin enää
saaneet kuljeksia vapaasti, sillä kuljeskelu oli rangaistuksen uhalla
kielletty, ja jotkut heistä olivat asettuneet asumaan lääninherrojen
tornien ympärille ja valmistivat vaatteita ja saappaita laiskalle
linnaväelle. Maksun he saivat kehnonlaisen, mutta nauttivat päämiehen
suojelusta, s.o. saivat maksaa veroa siitä hyvästä, että tekivät työtä
laiskureille. Mutta ihmisten järki oli jo niin pimitetty, etteivät
poloiset räätälit ja suutarit älynneet tätä petosta, ja helvettiopin
päästyä voimaan oli kuolemanpelko yltynyt niin suureksi, että ihmiset
ennemmin elivät mihin hintaan tahansa, minkä sorron ja nöyryytysten
alaisina hyvänsä, kuin tahtoivat uskaltaa kuolla. Mutta suutarien ja
räätälien täytyi myöskin syödä ja juoda, ja tornin ympärillä ei
kasvanut mitään.

Talonpoikien täytyi siis tuoda heille ruokaa saaden vastineeksi
vaatteita, kenkiä ja rahaa. Mutta herrat aitasivat muurilla tornin
ympäristön ja muuriin he panivat portin, portille kirjurin, sillä jo
kauan oli ollut kirjureita, jotka kantoivat talonpojalta maksun siitä,
että hän sai viedä tavaraa myytäväksi. Talonpojat eivät saattaneet
käsittää, miksi heidän piti maksaa siitä, että vaivautuivat
kuljettamaan ruokaa kaupunkiin, eikä sitä kukaan muukaan käsittänyt,
mutta "niin oli kirjoitettu".

Vihdoin menivät eräänä päivänä jotkut ovelat kauppamiehet Lassin
puheille ja saivat hänen päähänsä, että maanviljelys joutuu rappiolle,
jos talonpojat matkustelevat kaupunkeihin kaupoille; senvuoksi he
lupasivat ottaa toimekseen käydä ostelemassa tavaroita talonpojilta ja
maksaa siitä määrätyn veron "majavalakille" -- niin Lassia nyt
nimitettiin. Hän suostui ehdotukseen, mutta silloin talonpojat
kieltäytyivät myymästä. Kaupungissa syntyi nälänhätä, ja talonpojat
velvoitettiin kuolemanrangaistuksen uhalla myymään kauppiaille. Silloin
talonpojat ilkeyttään panivat tavaroilleen niin korkean hinnan, että
Lassi oitis kirjoitutti taksat, jotka määräsivät talonpoikain karjan ja
viljan hinnan. Ja nyt oli kaupungin ja varkaiden tulevaisuus taattu, ja
rauha ja onni vallitsi viisi pitkää kuukautta, josta Lassi sai
sotureiltaan nimen Lassi Läävänlukko, koska hänellä ikäänkuin oli
avain, millä saattoi avata ja sulkea talonpoikain läävät mielensä
mukaan.



KAHDEKSAS LUKU.


Rauha oli kuitenkin vain näennäinen eikä ensinkään luotettava. Vanhat
talonpojat, jotka olivat olleet mukana tätä kaikkea luomassa, eivät
tietenkään osoittaneet mitään kunnioitusta Lassille, jota olivat ennen
sinutelleet kuin veljeä ikään. Mutta nyt oli hänellä valta suojella
heitä sotavoimalla, he olivat väsyneitä rettelöihin ja mukautuivat.
Mitä tehdä? he tuumivat, ja kun ei mitään ollut tehtävissä, totuttiin
olemaan vaiti ja kärsimään.

Mutta yhtä helppo ei ollut kesyttää nuorta polvea, joka ei ottanut
totellakseen isää ei äitiä, saati sitten vieraita. Turhaan koki Ufka
heitä pelottaa helvetillä. Heidän ajatuskykynsä oli vielä terve, niin
että he oivalsivat koko valejutun mielettömyyden ja nauroivat Ufkalle.
He tulivat hurjiksi ja huimapäiksi, eivät viihtyneet epäterveellisissä,
löyhkäävissä pirteissä, vaan samoilivat maita metsiä ja etsivät
seikkailuja. Vanhemmat antoivat heille selkään, mutta pojat löivät
tuleen pirtit ja heinäsuovat ja karkasivat metsiin. Yhteiskunta oli
tällöin uhkaavassa vaarassa, ja joku ehdotti todenteolla, että joka
toinen poika olisi kuohittava, jotta saataisiin vastaisen varalle
työväkeä. Mutta Lassi ei hyväksynyt tätä luonnotonta toimenpidettä.
Hänellä oli toinen keino, jota oli säästänyt viimeiseen asti, koska hän
itse paheksi sitä sen luonnonvastaisuuden ja julmuuden takia, hän kun
oli nuoruudessaan läpikäynyt saman menettelyn, jonka muistot vieläkin
kummittelivat hänen mielessään hirvittävimpänä kaikesta, mitä hän oli
elänyt. Joka kylän tuli ylläpitää kuritushuonetta, missä lapset oli
pidettävä kuusi vuotta telkien takana ja joka päivä puolinälällä ja
selkäsaunalla totutettava orjuuteen, ja missä heidän tuli vuodesta
vuoteen kuulemalla helvettioppia ja erästä Lassin ja Ufkan keksimää
uutta moraalia vähitellen saada mieliinsä juurtumaan se kunnioitus ja
kuuliaisuus herrojansa kohtaan, johon he luonnon mukaan eivät olleet
velvollisia. Menettelytapa oli mitä suurimmassa määrin tunnoton, mutta
sillä oli sama vaikutus kuin kuohitsemisella.

Joku aika tosin kului oppikirjojen tekoon, mutta voitettavissa oli niin
paljon, ettei laiminlyöty uhrata aikaa ja huolenpitoa uuden laitoksen
hyväksi.

Kun työ oli valmis, niin tarkoitusperä havaittiinkin saavutetuksi.
Lapset teljettiin huoneeseen aikaisin aamulla, ja ensimäinen asia,
minkä he saivat oppia, oli vaikeneminen. Tämä oli tärkein kaikista,
sillä nyt ei yläluokan -- kuten se itseään nimitti, koska "Jumala" oli
sen asettanut alaluokan yläpuolelle -- tarvinnut pelätä alaluokan
arvostelua. Toinen oli kuuliaisuus: se merkitsee, että tekee toisen
tahdon ja on vailla omaa. Suuren lapsilauman sulkeminen samaan
huoneeseen tuotti loistavan menestyksen, sillä huono ilma pilasi
terveyden, ja terveyden mukana katosi voima ja tahto. Mutta
vaikenemisen eli totuuden-salaamisen tapa aiheutti haitan, jota ei oltu
arvattu ottaa lukuun. Lapset näet älysivät, että vastaamalla
myöntävästi silloin kun olisi pitänyt kieltää saattoi hankkia itselleen
etuja, kuten palkintoja tai vapautusta rangaistuksesta, ja sentähden
alkoi valhe kukoistaa. Kuuliaisuus puolestaan synnytti viekkautta.
Lasten mielestä oli väärin pidellä toveria opettajan piiskatessa häntä,
mutta he toimivat vastoin sitä, mitä oikeana pitivät, ja vähitellen
tottuivat tekemään vastoin vakaumustaan. Niitä, jotka paraiten
valehtelivat ja viekastelivat, nimitettiin kilteiksi lapsiksi, ja he
saivat piparkakkuja ja hunajaa; ne, joka puhuivat totta ja olivat
rehellisiä, saivat piiskaa ja jäivät ruuatta. Niin oli kasvatuksen
perustus laskettu. Lassia tulos välistä hämmästytti, mutta mikäpä
neuvoksi, kun kerran oli lähtenyt liukkaalle jäälle!

Lastenpieksäjien kävi kuitenkin vaikeaksi täyttää koko pitkä oppiaika
pelkällä patukalla, ja niinpä täytyi keksiä uusia oppiaineita. Koulussa
opetettiin nyttemmin, paitsi valhetta ja kavaluutta, koko joukko
perättömyyksiä, jotka yhteisellä "moraali"-nimellä ajettiin ruoskan
voimalla kalpeihin ja kivulloisiin lapsiin. Ensimäinen moraali kuului:
Jumala on luonut talonpojat ja käsityöläiset tekemään työtä niille,
jotka eivät tahdo työtä tehdä. Toinen moraali: Sinun pitää tyytymän
osaasi! (Tämän käskyn täyttäminen ei ollut vaikeata niille, joiden
kadehdittavana osana oli vapautus työnteosta, mutta niille, joilla oli
työntekijän kova osa, se oli mahdoton.) Kolmas moraali: Sinä et saa
naida, ellei sinulla ole kahtatoista tynnyrinalaa maata tai Ufkan
lupaa. (Eräs iso poika, joka huomautti, että moraalin pitäisi kuulua
näin: Jotta saisit naida, täytyy sinun olla ollut mukana anastamassa
itsellesi kaksitoista tynnyrinalaa maata! pantiin pimeään kuoppaan.)
Neljäs moraali: Sinä et saa ottaa toisen omaisuutta. (Eräs tyttö, joka
sanoi muistavansa, milloin isänsä otti omaisuutensa yhteismaasta, ja
arveli, että isää senvuoksi pitäisi rangaista, saatiin kuudella
raippaparilla vakuutetuksi siitä, että oli väärässä.) Viides moraali:
Sinä et saa tappaa ketään. (Eräs alaikäinen, joka kysyi, tarkoittiko
"sinä" myöskin Lassia ja pyöveliä, jotka surmasivat jokaisen, joka ei
tahtonut tappaa metsissä asuvaa metsästäjäkansaa, pantiin jalkapuuhun.)
Kuudes moraali: Sinä et saa edes ajatella, että se, mikä nyt on
olemassa, voi olla huonoa. (Tämä oli etevin kaikista moraaleista, sillä
se kuolettaa kaiken ajattelun ja samalla vastustuksen siemenenkin!)

Mutta ei auttanut sekään. Nuoriso teeskenteli ja valehteli, mutta
toisinaan totuus pääsi ilmoille ja silloin yhteiskuntaa jälleen uhkasi
vaara. Ihmiset kyllästyivät elämiseen niin, että jättivät hunningolle
työt ja kaikki: he näkivät nälkää, mutta silloin yläluokkakin alkoi
nähdä nälkää ja voida huonosti, eikä sellainen käynyt laatuun.
Helvetinpelko lakkasi, sillä ihmiset arvelivat, että heillä oli jo maan
päällä helvetti, jota pahempaa ei voinut tulla. Lassi ja Ufka
huomasivat pian välttämättömäksi tehdä ajan vaatimia muutoksia
helvettioppiin, ja siksi alkoivat papit puhua enemmän taivaan ilosta,
joka oli tuleva kaikille kärsiville ja raskautetuille. Jotkut
kapinoitsijat tähän kyllä huomauttivat, että niinmuodoin Lassin ja
yläluokan, joilla on ollut hyvät olot, pitäisi joutua helvettiin, mutta
se ei vaikuttanut asiaan, sillä vastustusmiehet poltettiin roviolla ja
heidän kysymyksensä jätettiin vastaamatta. Mutta taivaaseen-pääsemisen
toivo herpaisi kurin, ja täytyi keksiä uusia keinoja. Ja siksi Lassi
houkutteli muutamia laiskoja heittiöitä tekemään lauluja alaluokan
valistukseksi. Niin saatiin joukko runoilijoita. Nämä kävivät huonosti
puettuina, vaikkei tarvinnutkaan, sillä heillä oli vakinainen palkka,
mutta heidän tuli ulkoasullaan uskotella alaluokalle, että muka olivat
lähteneet "syvistä riveistä". He kulkivat ympäri maata ja lauloivat,
että elämä oli niin ihanaa; että pitäisi uskoa kaikista ihmisistä
hyvää; että kaikki Lassit, Ufkat, lääninherrat, vanhemmat, holhoojat ja
kasvattajat olivat niin hyviä ja alaluokan parasta katsovia; että
kaikki tyytymättömyys sen johdosta, että toiset tekivät työtä, toiset
söivät, oli sulaa kateutta ja halpamaisuutta; että kun kukin oman
toimensa hoitaa, niin hyvin käy jos mikä koittaa; että maatyö ja
käsityö eivät olleet mitään työtä, vaan että todellisen työn,
raskaimman työn, sen oli Jumala pannut hallituksen, sotajoukon ja
Ufkain tehtäväksi; että tulee ottaa maailma semmoisena kuin se on
(myöskin semmoisena, miksi Lassien ja Ufkain konnuudet ovat sen
tehneet). Tämä se veteli. Laulut opittiin ensin ulkoa, sitten ne jäivät
korvaan ja siitä siirtyivät ajatuksiin.

Mutta pianpa näyttäytyi, että alaluokkakin alkoi käyttää lauluja
pauhatakseen yläluokkaa vastaan. Lassi näki kauhukseen uhkaavan pilven,
mutta ei hän suotta ollut ottanut menneisyydestä oppia. Aluksi hän
koetti sitä keinoa, että maksoi runoniekoille vuosipalkan. Se auttoi
jonkun aikaa, mutta laulajia ilmestyi tuhkatiheään palkkaa vaatimaan,
ja verot lisääntyivät. Silloin, kun muu ei auttanut, hän katsoi
välttämättömäksi perustaa nurkkakunnan. Seitsemäntoista kehnointa
runoniekkaa valittiin ja julistettiin erehtymättömiksi. Kaikki muut,
jotka tahtoivat tehdä lauluja, julistettiin kelvottomiksi. Sillä oli
asia autettu. Kansa, joka maksoi noille seitsemälletoista siitä
hyvästä, että sai heiltä haukkumisia, tottui kouluissa pian pitämään
heitä erehtymättöminä ja kaikkia muita kelvottomina. Ja niin saatiin
kaikki tyytymättömät laulajat vaikenemaan, sillä kukaan ei tietenkään
tahtonut olla saamatta kiitosta ainakin noilta seitsemältätoista, ja se
teki, että kaikki laulut sittemmin tulivat laulettavaksi samalla
nuotilla.

Kun sitten koulut avattiin ja kävi vaikeaksi saada moraalikirjoja
kaikille, täytyi Lassin vihdoin viimein, vaikka kovasti pelkäsikin
päästää ilmoille niin vaarallista keksintöä, perustaa kirjapaino. Mutta
jottei tätä vaarallista laitosta käännettäisi häntä itseään ja hänen
työtänsä vastaan, panetti hän sen kuninkaallisen valvonnan alaiseksi.

Kuninkaallisen kirjapainon ensimäinen tuote oli Painovapausasetus.
"Tyytymättömät" niminen salainen seura piti kokoustaan muutamalla
heinäparvella eräänä iltana, juuri uuden Painovapausasetuksen
ilmestyttyä. Paavali metsänkävijä oli saanut käsiinsä kappaleen sitä,
ja hänen piti arvostelun alustukseksi lukea se julki. Kuulijat
asettuivat järjestykseen.

Paavali alkoi lukea:

-- Painovapausasetus. 1 §. Jokaisella kansalaisella on täysi vapaus
esittää ajatuksensa painetussa muodossa.

-- Hyvä! huusivat Tyytymättömät. -- Eläköön vapaus!

-- 2 §, luki Paavali. -- Puhdasta evankeelista helvettioppia, koska se
Jumalasta on, älköön saatettako tarpeettoman arvostelun alaiseksi.

-- Hoo! vastasivat Tyytymättömät. -- Sitäpä juuri ennen kaikkea piti
arvosteltaman.

-- 3 §, luki Paavali. -- Jokainen kirjailija olkoon velvollinen
puhumaan kiittävästi Lasseista, Ufkoista, lääninherroista, sotilaista,
kirjureista ja lastenpieksäjistä ynnä heidän ystävistään ja
tuttavistaan.

4 §. Keskinäisen Kehumisen Seuran eli 17 erehtymättömän tehtävänä on
tukahuttaa jokainen moraalia vastaan kohdistettu kirjallinen yritys.

Tässä keskeytti Ruuto miilunpolttaja:

-- Pitäisi palauttaa muistiin mitä moraalilla tarkoitetaan!

Paavali metsänkävijä selitti:

-- Moraali, se on 1:ksi että kaikki talonpojat ja käsityöläiset ovat
syntyneet tekemään työtä Lassille, Ufkalle j.n.e.; 2:ksi ettei kukaan
saa naida ilman kahtatoista tynnyrinalaa maata tai Ufkan lupaa...

-- Riittää, riittää! huusivat Tyytymättömät. -- Muistetaan se liiankin
hyvin. Jatka!

-- 5 §. Ei kukaan, lukuunottamatta Keskinäisen Kehumisen Seuraa, saa
lausua mielipidettään kenestäkään kuolleesta Lassista.

6 §. Jokaisella kansalaisella on täysi oikeus esittää ajatuksensa
painetussa muodossa!

Tyytymättömät hajaantuivat lujasti päättäen ensi tilassa käyttää
hyväkseen uutta painovapautta.

Lastenpieksäjät ne ensinnä saivat painovapauden tuotteita, ja
Moraalikirjaa painettiin tuhansia kappaleita, naulattiin pirttien
seiniin ja levitettiin alaluokan keskuuteen, sillä yläluokka, joka oli
kirjan keksinyt, osasi sen ulkoa jo ennestään.

Mutta Lassi väsyi ja vanheni ja tunsi loppunsa lähenevän. Kutsuttuaan
koolle kaksituhatta sotilasta hän käski heidän valita vallanperijän. Ja
katso, valituksi tuli hänen poikansa, jolle oitis vannottiin
uskollisuudenvala ja annettiin nimi Lassi II Aksel. Lassi itki
liikutuksesta nähdessään näin suurenmoisen todistuksen kansan
rakkaudesta hänen huonettansa kohtaan ja sai etsimättömän aiheen
ehdottaa, että majavannahkalakki ja valtaistuin jäisi hänen suvulleen
perinnölliseksi. Kun tämän johdosta kuului tyytymättömyyttä
lääninherrojen taholta, niin Ufka esiintyi ja vetosi kansaan, joka
seisoi etäämpänä metsässä sotilaiden takana. Kansa, joka vihasi
sotureita eikä ollut muuta kuullut kuin että nämä olivat vastanneet ei,
huusi tietysti jaa, ja niin täytyi sotilaiden myöntyä. Lassi kiitti
tästä uudesta kansan rakkauden osoituksesta ja sanoi käsittävänsä tämän
"syvien rivien" huudon ikäänkuin Jumala itse olisi puhunut, sillä
Kansan ääni on Jumalan ääni, ja Lassi II riensi omaksumaan tuon yhtä
kauniin kuin valheellisen mielilauseen: Kansan rakkaus palkkani!

Lassi, jota niin monet vaihtelevat liikutukset olivat järkyttäneet,
laskeutui vuosista ja kunniasta kyllänsä saaneena kuolinvuoteelle.
Annettuaan kaikille vihamiehilleen anteeksi heidän rikoksensa ja
saatuaan Ufkalta vakuutuksen taivaaseenpääsystä hän nukkui. Kaikki 17
erehtymätöntä kirjoittivat ylistyslauluja hänen monitoimisesta
elämästään, ja Ufka piti ruumispuheen, jonka tekstinä oli: Autuaat ovat
ne, jotka Herrassa kuolleet ovat. Lassi II kuivasi kyyneleensä ja nousi
valtaistuimelle.



YHDEKSÄS LUKU.


Lassi II Aksel oli lempeä herra, joka ei rakastanut
sotia, vaan harrasti sivistystä ja tiedettä. Hänen ensimäinen
hallitustoimenpiteensä oli Lassi I:n historian kirjoituttaminen.
Erehtymättömien seura kävi työhön käsiksi ja onnistui aikaansaamaan
mestariteoksen, jolla oli pysyvä arvo. Lassia nimitettiin siinä
Suureksi, ja syystä kyllä, sillä hänhän oli luonut tämän uuden
Yhteiskuntajärjestyksen ja aina pitänyt kansan parasta korkeimpana
päämääränään. Mutta Tyytymättömien seura kirjoitti toisen historian,
jossa Lassille muitta mutkitta annettiin nimi "Tyhmä Hulling". He
selittivät, että hän se oli hommannut tämän nykyisen orjuuden, missä
toiset olivat elättäjiä, toiset elättejä ja missä raataja maksoi verot
ja laiskuri oli niistä vapaa; että hän oli tärvellyt nuorison
toimittamalla vankiloita ja lastenpieksäjiä; että hän oli aasi ja hänen
yhteiskuntansa typerä. Kirja otettiin takavarikkoon ja poltettiin
tekijöineen, jonka jälkeen Keskinäisen Kehumisen Seura määräsi
kuuden sinkkinaulan palkinnon sille, joka kirjoitti kauneimman
muistokirjoituksen Suuren Lassi I Hugon kunniaksi.

Kun Lassi II Aksel kuitenkin huomasi, ettei tyytymättömyys
yhteiskuntaan ollut kädenkäänteessä tukahutettavissa, niin hän
kirjoitutti valtakunnanhistorian, jossa isä-Lassin jälkeenjättämän
Rudbeckin Atlanticakirjan nojalla täysin sitovasti todistettiin, että
nykyinen valtakunta todella oli täydellisin kaikista valtakunnista ja
että se se juuri oli Atlantica eli Onnellisten saari. Sitä saarta,
missä heidän esi-isänsä muka olivat asuneet ja kuvitelleet olleensa
onnellisia, sitä ei ollut koskaan ollut olemassakaan. Se oli vain sekin
Tyytymättömien keksintöjä, joiden piti tehdä ihmiset tyytymättömiksi.
Ja sitten lastenpieksäjät ottivat käytäntöön uuden oppikirjan, jonka
nimi oli Nykyisyyden Ylistys eli Täydellisin Yhteiskunnista.

Mutta kirjurien ja sotilaiden lapsia oli kasvanut aika liuta. Riidan ja
hajaannuksen välttämiseksi, samoin kuin kuninkaan vaaliin nähden, oli
otettu tavaksi, että virat menivät perintönä, mutta kun kirjurit ja
sotilaat naivat esteettömästi ilman kahtatoista tynnyrinalaa maata,
sillä he tietysti olivat säätämänsä lain yläpuolella, niin maa oli
piankin täynnä virattomia yläluokan lapsia. Valtio elätti heitä
stipendeillä eli palkinnoilla, jottei heidän tarvinut varastaa eikä
murhata, ja niin monille kuin suinkin perustettiin virkoja. Mutta kun
joutilasten oli vaikea olla tekemättä mitään, keksivät he jos
jonkinlaisia puuhia, enemmän tai vähemmän idioottimaisia. Eräs ryhtyi
keräämään nappeja, eräs toinen kokosi kuusen ja männyn käpyjä, kolmas
hankki apurahan ulkomaanmatkaa varten. Viimemainittu palasi kotia
keksittyään erään kuolleen kielen joissakin puutauluissa. Kun niiden
mukana seurasi merkkien selitys, oli tulkinta helppo, ja keksijä, joka
nimitti kieltä Shosho-kieleksi, oli hyvin ylpeä siitä, että osasi
kieltä, jota kukaan muu ei osannut. Se, joka oli kerännyt nappeja, oli
saanut hirmuisen kokoelman. Kun hän lopulta ei tiennyt missä sitä
säilyttää, sai hän valtionrahastosta varoja rakentaakseen talon, mihin
kokoelma oli sijoitettava. Siellä hän sitten ryhtyi järjestämään
nappeja. Monella tavalla niitä saattoi ryhmittää: ne saattoi jakaa
alushousunnappeihin, housunnappeihin, takinnappeihin j.n.e., mutta
miekkosemme keksi konstikkaamman ja niinmuodoin vaikeamman
järjestelmän. Mutta tähän hän tarvitsi apua. Hän kirjoitti ensiksi
teoksen Nappitutkimuksen Tärkeydestä Tieteen kannalta. Sitten hän
hommasi valtionrahastoon anomuksen, jossa pyysi Nappiologian
professorin virkaa ja kahta apulaisen paikkaa. Anomukseen suostuttiin,
etupäässä siksi, että saataisiin toimettomille jotakin askartelua,
sillä itse asian tärkeyttä ei silloin vielä oivallettu. Koska miehellä,
jonka nimi oli Hylling (hänen arveltiin syntyneen jostakin Hullingista
ilman Ufkan lupaa), sattui olemaan kaksi äpäräpoikaa, joiden
pieksämiskustannuksiin hänellä ei ollut varoja, ei apulaisenpaikkoja
tarvittu julistaa haettaviksi. Hylling oli pian hämmästyttävä maailmaa
ensimäisellä täydellisellä tieteellisellä järjestelmällä. Kahdessa
vuodessa hän sen valmisti, ja se oli kerrassaan ihmeellinen
jättiläisteos, sillä sen luokkiin voitiin sovittaa kaikki maailman
napit. Järjestelmä oli seuraavan näköinen:

                     Napit:

        Sinkki- Vaski- Tina- Rauta- Luu- Puu-

      Reiälliset:  --     --    --     --   --
      I luokka: 1-reikäiset j.n.e.
     II   "     2-    "
    III   "     3-    "
     IV   "     4-    "
      liman reikiä:
      I luokka: Ilman 1 reikää j.n.e.
     II   "       "   2   "
    III   "       "   3   "
     IV   "       "   4   "
      Silmukalla varustetut:
      A) pyöreät silmukat j.n.e.
         a) uurretut
         b) uurteettomat
      B) soikeat silmukat
         a) uurretut
            1) lyhyt-uurteiset
            2) pitkä-uurteiset
         b) uurteettomat
            1) puuttuu
            2) puuttuu

Se herätti suunnatonta huomiota. Mutta se, joka oli käpyjä keräillyt,
ei tahtonut olla toista huonompi, vaan hämmästytti hänkin pian maailmaa
suurella tieteellisellä järjestelmällä, jossa kaikki kävyt olivat
jaetut 23 luokkaan, 67 lahkoon ja 1,500 heimoon.

Tähän aikaan oli jo kauan tuumailtu oppimäärien laajentamista, ja koska
oli katsottu vääräksi, että alaluokan lapset saivat oppia yhtä paljon
kuin yläluokan, päätettiin perustaa yliopisto. Kolme tiedettä oli jo
olemassa: Shosho-kieli, Nappiologia ja Käpyologia, jotka tieteet
tästedes tulivat pakollisiksi. Mutta koska myös varakkaat talonpoikien
ja käsityöläisten lapset lähettivät lapsiansa yliopistoon,
järjestettiin kollokvioita eli yksityisiä keskusteluja, joihin
ainoastaan yläluokan lapset pääsivät ja joita ilman ei tutkintoja
käynyt suorittaminen. Jos sittenkin joku alaluokan lapsista joskus
onnistui läpäisemään tutkinnoissa, ei hän silti saanut virkaa, sillä
virat olivat perittäviä.

Lassi II Aksel kuoli -- sitä ei voitu estää -- mutta sai kuoltuansa
nimen Lassi Viisas.



KYMMENES LUKU.


Hänen poikansa, joka nousi valtaistuimelle, nimitti itseään muitta
mutkitta Antti VII:ksi, mistä syystä, ei tiedetä, mutta arvattavasti
joidenkin historiallisten seikkojen takia. Hänen hallitusaikanaan
syntyivät kuvaamataiteet. Sattui näet eräänä päivänä leipuripoika
vanuttelemaan taikinaa; hänen piti leipoa kakku, mutta senpä sijaan hän
tekaisikin vuohen. Shosho-kielen professori, joka sattumalta käveli
ikkunan ohi, jonka ääressä poika työskenteli, äkkäsi hänen suuret
taipumuksensa ja pani hänet taikinan sijasta tekemään vuohen savesta ja
poltti sen sitten uunissa.

Maalaustaiteen synty oli toisenlainen. Muutamalla saaren syrjäseudulla
oli kauan huomattu, että joutilaat sysimiesten pojat piirtelivät
hiilellä tukkeihin. Ensin he piirustivat ruokottomia, mutta sitten he
tekivät kuvia kaikesta mitä näkivät. Sitä luultiin ensin joksikin
raivoksi tai tylsämielisyydeksi, joka oli puhjennut ilmi, sillä oli
tosiaankin hullua nähdä koko lauman nuorukaisia huippivan kuin harakat
ympäri ja piirtävän kuvia kaikesta mitä näkivät. He kuvasivat pöytiä,
tuolinjalkoja, taloja, puita, kiviä, porkkanoita, työntökärryjä,
koiria, kissoja, kaikkea mitä ikinä käsiinsä saivat. Turhaan vanhemmat
kokivat saada heitä jättämään nuo hullutukset ja tekemään hyötyä, se
oli mahdotonta. He itkivät ja sanoivat tahtovansa mieluummin nähdä
nälkää ja kuolla kuin luopua kuvien piirustamisesta. Se oli todella
oikea raivo.

Kun Antti sai kuulla asiasta, tuli hän ensin hyvin pahoilleen, sillä
hän rakasti kansaansa niinkuin vain ruhtinas voi tehdä. Sitten hän
käski teljetä heidät taloon, missä he saivat hillittömästi antautua
raivonsa valtaan kuninkaallisen suojeluksen alaisina. Hän pani toimeen
kokeiluja ja antoi eräänä päivänä viidenkymmenen raivopäisen piirtää
saman tuolinjalan kuvan. Mutta katso, ei ollut kahta piirustusta
samannäköistä. Filosofit, joita kutsuttiin paikalle, selittivät sen
johtuvan persoonallisesta käsityksestä. Antti, joka ei ollut luullut,
että persoonallinen käsitys tuolinjalasta saattoi olla mitään
filosofista, huomasi nyt erehdyksensä ja uskoi kuvanpiirtämisellä
olevan syvällisen merkityksen hengenelämän osana, ja hän nimitti
taitavimman kuvanpiirtäjän professoriksi. Tämä kirjoitti oitis teoksen
piirustuksen sisällyksestä ja muodosta. Lähtien hyvinvalitusta
esimerkistä, tuolinjalasta, joka oli kilpatehtävänä, hän johtamalla
selitti: Tuolinjalan sisällys, se on persoonallinen käsitys,
tuolinjalan muoto, se on piirustettu kuva. Kun sisällys ja muoto
peittävät toisensa, eli täydelleen sulautuvat toisiinsa, silloin
piirustus on täydellinen kuva eli kaunis j.n.e.

Eräänä päivänä nähtiin ruma Antti VII:n kuva piirustustalon
päätyseinässä. Ohikulkijat nauroivat. Tekijä kutsuttiin esiin ja
velvoitettiin piirtämään Antti kuninkaan kuva, mutta kauniilla tavalla.
Tekijä väitti, että kuva oli kaunis, sillä sen edellytyksenä oli hänen
persoonallinen käsityksensä Antti VII:stä. Tekijä velvoitettiin
kuolemanrangaistuksen uhalla heti paikalla muuttamaan persoonallisen
käsityksensä Antti VII:stä. Kun tekijälle luvattiin professorin arvo ja
palkka, niin hän oitis muutti persoonallisen käsityksensä Antti VII:stä
ja nimitettiin siitä hyvästä hovimaalariksi.

Antti vaipui kuolon uneen kahdeksantena hallitusvuotenaan, ja
Erehtymättömät antoivat hänelle Piirustuksen suojelijan nimen. Hänen
jälkeensä tuli hallitsijaksi Pietari Eerikki I. Tämä oli hurjapäinen
herra, joka ei voinut pysyä alallaan. Hän kävi sotaa metsämiehiä
vastaan ja itse löi heitä kuoliaaksi minkä ennätti. Mutta kansa valitti
sotaverojen raskautta eikä kyennyt älyämään näiden teurastusten hyötyä.
Heidän pimeän järkensä valistamiseksi Pietari teetti uuden oppikirjan
kouluissa käytettäväksi. Sen nimi oli Kuningasten kirja, ja se ylisti
kaikkia kuninkaita Lassi I:stä Pietari Eerikkiin saakka; erittäinkin
ylistettiin kaikkia vieraisiin maihin tehtyjä hyökkäys- ja
ryöstöretkiä.

Sotaretket jatkuivat edelleenkin Pietari Eerikin aikana, sillä sotilaat
rakastivat kunniaa ja erittäinkin toisten omaisuuden, niinkuin
pöytäkellojen, ruoka-astioiden ja rahojen valloittamista. Eräs
Tyytymättömien seuran jäsenistä kirjoitti tämän johdosta lentokirjasen
nimeltä "Vertaileva esitys varkauden eri lajeista, Yksityisestä ja
Julkisesta, eli Varastaminen Valtio-oikeuden kannalta katsottuna, ynnä
taulu, osoittava Kansainväliset Varkaudet viimeisten Hulling-sukuisten
Kuningasten aikana". Lentokirjanen poltettiin tekijöineen, kuten
tavallista. Pietari Eerikin kuoleman aiheutti juoppous, ja
(historioitsijana on meidän pidettävä kiinni tuskallisesta totuudesta)
kenties jonkun verran myöskin haureus. Häntä surivat kaikki sotilaat,
ja hän sai nimen Sankarikuningas eli Verraton.

Häneen sammui Hulling-suku, jonka alkuna olivat Suuret Lassit. Koska
oli jo saatu piiskalla ajetuksi kasvavan polven mieliin, että kuninkaat
olivat Jumalasta, kävi nyt hieman pulmalliseksi valita uusi kuningas
omista miehistä, sillä sitähän ei sentään käynyt kansalle uskottaminen,
että mies, joka eilen oli sotapäällikkö, tänään saatettiin valita
Jumalan lähettämäksi. Senvuoksi lähetettiin retkikunta vierasten
heimojen luo, ja se toi kuin toikin muassaan otuksen, joka oitis
kastettiin ja kruunattiin. Suosion saavuttamiseksi annettiin hänelle
nimeksi Lassi III ja hänen selitettiin olevan etäistä sukua
Hullingeille. Kun hän ei osannut kieltä eikä tietänyt mitään maasta,
jota hänen piti hallita, luisui valta Ufkan käsiin (joka oli
upsalalaisen pastori Axoniuksen jälkeläisiä). Tämä teki kaikkensa
helvettiopin mieleenterottamiseksi ja käski piirustusprofessorien
kuvata helvetin, joka ripustettiin joka kirkon seinälle. Lassi kuoli ja
nimitettiin kuolemansa jälkeen Lassi Pyhäksi.

Hänen seuraajansa Pietari II Eerikin aikana syttyi hirveä uskonsota
maakuntien välillä. Oli näet esiintynyt eräs hurmahenki ja selittänyt,
ettei kadotettuja helvetissä nipistelty pihdeillä, vaan pisteltiin
haarukoilla. Suuri kirkolliskokous kutsuttiin koolle ja siinä
väiteltiin kuusikymmentä päivää ja kuusikymmentä yötä pihdeistä ja
haarukoista, jonka johdosta syntyivät puoluenimet Pihdit ja Haarukat.
Kysymys ratkaistiin Pihtien eduksi. Mutta Haarukat pysyivät lujina
uskossaan eivätkä väistyneet sittenkään, vaikka polttoroviolla
uhattiin. He pääsivät eräässä maakunnassa voitolle ja alkoivat pitää
puoliaan Pihtien ylivoimaa vastaan. Pihdit joutuivat pulaan ja
lähettivät avunhakijan Pietari II Eerikin luo. Pietari Eerikki kutsutti
kansan koolle ja vannoi kyynelsilmin puoltavansa puhdasta helvettioppia
henkeen ja vereen asti. Ja sitten hän lähti sotaan. Tätä kesti
viisitoista vuotta, ja arkullinen pöytäkelloja toisensa jälkeen
lähetettiin kotiin; sotaväenottoja ja veroja määrättiin tuontuostakin.
Mutta Haarukat pitivät urheasti puoliaan. Vihdoin saapui kamala viesti,
että Pietari Eerikki oli kaatunut. Mutta suru helpotti hieman, kun
saatiin kuulla, että Pihdit olivat vallanneet kaksi maakuntaa,
kuusituhatta lippua ja rumpua, viisisataa pöytäkelloa ja kolme
miljoonaa kullassa ja hopeassa. Pietari Eerikin ruumis tuotiin kotia ja
hänen tomulleen rakennettiin kirkko, jonka seinässä luettiin sanat:
Sankarikuninkaalle, Puhtaan Helvettiopin Puoltajalle. Kuoli pihtiensä
puolesta. Henki luultavasti Jumalan luona!

Tämä oli kauniin lehti Hullingien ylistyskirjassa.

Mutta Haarukat pysyivät edelleenkin uskossaan ja saivat viimein
uskonnonharjoitusvapauden. Niin, olipa niitäkin (tyytymättömiä), jotka
väittivät, että oli tapeltu joutavista, sillä viis siitä, pistelläänkö
helvetissä haarukoilla vai pihdeilläkö nipistellään, kun tiettiin,
ettei helvettiä ollut olemassakaan.

Pietari Eerikin jälkeen tuli kuninkaaksi Jöns I Fiilip. Pani toimeen
näytelmiä pitääkseen tyytymättömiä hyvällä tuulella. Mutta kun
tyytymättömätkin tekivät näytelmiä, niin heidän näytelmänsä
julistettiin syntisiksi ja perustettiin kansallinen näyttämö, jolla
esitettiin kohtauksia ylistyskirjasta ja Pihtien sodasta uskottomia
vastaan. Siten kansa totutettiin katsomaan kunnioituksella ylös
"suuriin muistoihinsa".

Hänen seuraajansa Jöns II Petterin aikana perustettiin Valtionsanomat.
Sen aiheutti osittain kuohuva tyytymättömyys, osittain tarve saada
yläluokan mielipiteet leviämään niin nopeasti kuin suinkin.
Valtionsanomain tehtävänä oli: alinomaa selittää, että kaikki mitä
alaluokka ajatteli, puhui ja kirjoitti oli valetta, ja että kaikki
alaluokan teot johtuivat alhaisista vaikuttimista, itsekkyydestä,
kateudesta ja ilkeydestä; selittää että nykyinen yhteiskunta oli
täydellisin ja kaikkien onneen johtava; saarnata että helvettioppi oli
lempein, syvällisin ja älykkäin kaikista opeista sekä ettei sitä ikinä
voitu millään muulla opilla korvata; että kaikki muut opit olivat
typeriä ja siveettömiä, j.n.e. Tätä keksintöä tervehdittiin riemulla,
ja Valtionsanomat omaksuivat senvuoksi nimen Yleinen Mielipide eli
Siunattu Seisahdus.



YHDESTOISTA LUKU.


Yhteiskunta oli nyt saavuttanut takaperoisuuden huippukohdan eli
ihanteen. Hyödyllistä halveksittiin ja hyödytöntä pidettiin kunniassa.
Niinpä oli kunniakkaampaa piirtää omenan kuva, mistä pääsi
professoriksi tai ritariksi, kuin viljellä omenapuuta, mistä sai vain
maksaa veroa. Näytelmän esittämistä pidettiin paljon suuremmassa
arvossa ja kunniassa kuin näytelmän kirjoittamista, ja välistä nähtiin
yleisön valjastavan itsensä jonkun näyttelijättären vaunujen eteen ja
vetävän hänet teatterilta, kun oli saatu nähdä joku oikein hyvä
kappale. Kaikkia, jotka tahtoivat ehkäistä oikeutta, vastustaa
viheliäisen tilan parantamista, suurentaa hätää, rangaista viatonta,
palkittiin viroilla, eläkkeillä ja kunniamerkeillä.

Ihanteellisimmaksi muodostui elämä kuitenkin kaupungeissa.
Kuninkaankaupungissa asui kolmesataatuhatta ihmistä paikalla, joka ei
ollut kuin jonkun tynnyrinalan laajuinen. Nähdessään tämän kivihaudan,
joka oli asukkaiden ylpeys, saattoi heti laskea, montako kuormallista
törkyä sen alla oli, sillä kaupunkia ei puhdistettu joka päivä.

Siitä nousi löyhkä, jota kaupunkilaiset eivät huomanneet, mutta
joka synnytti tauteja. Näitä edisti suuresti myös ihanteellinen
rakennustapa. Sen sijaan että talot olisi asetettu penkereittäin päivää
vasten, rakennettiin ne pitkiin riveihin, joiden välissä kulki kujat
niin kapeat, että aniharvat asukkaista saivat valoa huoneisiinsa.
Samoin kuin eräissä kansoissa, jotka asuvat laaksoissa korkeiden
vuorten välissä, syntyi täälläkin tauti nimeltä kretinismi, joka
muuttaa aivojen toiminnan ja tekee tylsämielisyyden periytyväksi.

Kaupunkilaiset tulivatkin niin tylsiksi, ettei talonpoika ymmärtänyt
heidän puhettaan. He olivat myös saaneet kaikki käsitteensä niin
hämmennyksiin, että ne, joilla oli varoja, nukkuivat päivällä ja söivät
ja joivat yöllä, mikä tietenkin synnytti vielä enemmän tauteja.

Pienelle alalle sulloutuneina he olivat alituisesti tukkanuottasilla,
mikä ei ihme, sillä olihan heidän pakko häiritä toisiaan, töykkiä
toisiaan, tallata toisiaan. Yltyvän tylsyyden keralla tuli
saamattomuus, joka läheni lapsen avuttomuutta. Monta tuhatta markkaa
kultaa oli senvuoksi maksettava vartijoille, jotka poliisin nimisinä
kulkivat kaduilla, taluttivat juopuneita kotiin, kantoivat yliajettuja
kotiin, juoksivat hakemaan vettä pyörtyneille, ottivat selvää
talonnumeroista, antoivat tietoja parturien osoitteista, ilotyttöjen
tyyssijoista, ilmoittivat missä oli tulipalo ja sen semmoista.

Näihin tylsämielisten koteihin virtasivat maaseudulta kaikki pojat ja
tytöt, joilla ei ollut perintömaata. Pojat otettiin orjiksi, tytöt
hakivat orjattarenpaikkoja tai vartoivat tilaisuutta tullakseen
raiskatuiksi. Kaupungissa näet oli nuorten miesten vaikea mennä
naimisiin, ja sentähden raiskattiin poliisin ja tyttöjen omalla
suostumuksella kaikki tytöt, joiden lapsilla ei ollut oikeutta vaatia
toimia tai virkoja.

Onnettomia kun olivat kaupungissa, etsivät he yhtämittaa huojennusta
väkijuomista, joita nautittiin yleisillä paikoilla. Suuremmissa
ryyppytilaisuuksissa, jotka olivat vain miesten keskeisiä, oli tapana
juoda erityinen lasi alkoholia kotona olevan naisen kunniaksi, joka ei
voinut poistua lasten luota, sekä myöskin malja kodille, missä vuode ja
vaimo odottivat. Oikein suuret humalajuhlat alotettiin juomalla suuri
lasillinen alkoholia kuninkaan ja isänmaan, välistä myös puhtaan
helvettiopin kunniaksi.

Koko tämä kolmensadantuhannen hengen ihanneyhteiskunta väitti
työskentelevänsä kansan hyväksi. Mutta jos kävi tulleissa tai torilla
aamusella, kun talonpojat toivat heille ruokaa, sai nähdä, kuka se
heidät elätti. Korvaukseksi talonpojat saivat hiukan rahaa, joka meni
verojen maksuun; edelleen saivat he nähdä öljyväritauluja, kuulla
luentoja ja näytelmiä, joita heillä ei koskaan ollut aikaa kuunnella,
mutta se oli heidän oma syynsä, sillä olihan heillä tilaisuus kuulla
niitä milloin tahtoivat, eri maksusta tietysti; sitäpaitsi he saivat
opettajia, jotka heille opettivat helvettioppia ja ylistyskirjaa, eri
maksusta tietysti, ja sunnuntaisin kauhallisen haukkumisia papilta,
joka pauhasi että he olivat suuria konnia ja että he tulivat
kuohituiksi, elleivät maksaneet veroja. Kaiken tämän, jota sanottiin
sivistyksen siunatuiksi hedelmiksi, he saivat (eri maksusta) siitä,
että veivät ruokaa kaupunkiin niille, jotka olisivat kuolleet nälkään,
jos talonpojat jonakin aamuna olisivat jääneet tulematta torille. Ja se
meni talonpoikiin!

Mutta kaupungissa oli aina köyhiä ja tyytymättömiä, ja näistä täytyi
lopulta ruveta pitämään huolta, sillä he kävivät vaarallisiksi.
Sentähden perustettiin yleisiä armeliaisuuslaitoksia, joita nimitettiin
vankiloiksi ja joissa kokeiltiin, kuinka vähällä ihminen voi elää. Ja
kun se oli saatu selville, tehtiin huomio, että työväki eli
ylellisesti. Kun työmiehet kieltäytyivät tekemästä työtä, sillä työ oli
vapaata, muutettiin työ pakolliseksi ja heidät ajettiin asevoimalla
työhön.

Kun vihdoin tyytymättömyys ja mieltenkuohu kävivät ylen suuriksi, verot
sietämättömiksi, ja kaikesta syytettiin hallitsijaa, niin tämä keksi
uuden hallitusmuodon, joka monien rettelöiden perästä hyväksyttiin
eduskunnallisen eli vastuujärjestelmän nimisenä. Samoin kuin monet
sanomalehdentoimittajat painovapauslain pakottamina olivat sitä
kiertääkseen panneet sijalleen niinsanottuja vastaavia, samoin valitsi
kuningas nyttemmin ministereitä, jotka ottivat vastuulleen hänen
tyhmyytensä siten turvaten kuninkaan kaikilta syytöksiltä. Mutta vastuu
ei ollut sen vaarallisempi kuin että ministeri, joka oli seissyt
syntipukkina kuninkaallisen tyhmyyden tähden, sai ottaa eron maaherrana
tai kerubiimi-ritarina. Nämä vastuunalaiset paikat olivatkin senvuoksi
hyvin miellyttäviä ja haluttuja.

Tähän liittyi läheisesti suunpieksämisjärjestelmä eli parlamentaarinen
hallintomuoto. Joukko pohatoita kokoontui kerran vuodessa koettamaan
ovelilla puheilla saada taas määrätyksi uhrin, jonka niskoille uusi
vero oli mätettävä. Milloin olivat toisilleen liian ovelia, päättivät
he sovussa olla sälyttämättä veroa toistensa niskoille tai myöskin
vaihtoivat ja tekivät kauppaa verokuormilla.

Omituinen ja laatuaan oiva esimerkki tästä hallintomuodosta oli
nahkurinammattia koskeva parlamenttiasiakirja. Kuusi nahkuria oli
viidenkoImatta vuoden ajan tehnyt huonoa nahkaa korkeaan hintaan.
Eräänä päivänä alkoivat metsästäjät, joita vielä asui naapuristossa,
tuoda maahan hyvää nahkaa halvalla. Kansa riemuitsi uutisesta, mutta
nuo kuusi nahkuria, jotka istuivat puhekamarissa eli parlamentissa,
laativat anomuksen saadakseen pannuksi metsästäjien nahalle tullin.
Kotimaista teollisuutta on suojeltava, oman maan lapsia ei saa
näännyttää j.n.e. He saivat kuin saivatkin metsästäjien nahan
tullin-alaiseksi! Näiden kuuden nahkurin takia oli kansan siis
edelleenkin ostettava huonoa nahkaa kalliista hinnasta. Tätä
nimitettiin suojelusjärjestelmäksi, koska sillä tavoin suojeltiin
yksityisten etua yleisen kustannuksella. Vastuunalainen katsoi
kuitenkin parhaaksi hakea maaherran paikkaa, oli kovin suuttunut
olevinaan ja erosi; sai paikan ja lisäksi kerubiimi-ritariston merkin,
jolla tavallisesti palkittiin vain suurmiehiä.

Mutta surkeinta oli, että tylsyys vähitellen tuli synnynnäiseksi
samoin kuin ruumiinviat. Vähämieliset, jotka nimittivät itseään
intelligenssiryhmäksi (sanasta _intelligere_, älytä, huomata), syystä
etteivät älynneet vähämielisyyttään (vrt. _non lucet_, josta _lucus_),
olivat aikojen kuluessa niin rappeutuneet, että olivat kadottaneet
tietoisuuden aivopehmennyksestään ja päinvastoin pitivät itseään
yhteiskunnan viisaimpina. Koska heillä oli sotavoima hallussaan, tuli
yhteiskunta lähimmiten muistuttamaan houruinhuonetta, missä potilaat
ovat nousseet kapinaan ja panneet lääkärinsä ja vartijansa telkien
taakse. Tämä aiheutti mitä hullunkurisimpia kohtauksia. Niinpä saattoi
puhekamarissa kuulla jonkun ihan tosissaan paukuttavan, että Atlantica
(se oli valtakunnan nimi tätä nykyä), jolla oli vain 50,000 soturia,
saattoi menestyksellä pitää puoliansa Aqviloniata vastaan tai mitä
muuta valtakuntaa hyvänsä, jolla oli 20 kertaa niin monta soturia.
Toisella kertaa esitettiin pontevasti ja menestyksellä, että
yhteiskunta menee hajalle, jollei kansa suostu maksamaan veroa eräille
komeljanteille. Ja kerran oli valtion perikato varma, ellei kansa
tahtonut myöntää palkkaa ja professorinvirkaa eräälle herrasmiehelle,
joka oli pistänyt suuren joukon itikoita sinkkineuloihin.

Kun näin saatiin vuodesta vuoteen nähdä tylsämielisyyttä vaalittavan,
palkattavan ja tavoiteltavan, seurasi siitä, että monet poloiset
halusivat päästä osallisiksi tylsyydestä, koska se tuotti kunniaa ja
rahaa. Ja sitten tuli koulujen levittää sitä, mutta äkkiä se ei käynyt,
sillä muisto pidätti vielä kansan mieliä kiinni entisyydessä, jossa oli
toki ollut järjellisyyttä, vaikka se monessa kohden olikin ollut
tukalampi. Mutta kun he aina ja alituisesti näkivät, että vain
mahtimiesten mielipiteiden omaaminen tuotti arvonantoa, täytyi heidän
vastoin tahtoaan ainakin suullaan tunnustaa hyväksytyt mielipiteet,
vaikkeivät sitten olisikaan niin ajatelleet, ja kun he ponnistuksillaan
vihdoin olivat saavuttaneet yläluokan katsantokannan, olivat nämä
ajatukset jo vanhoja.

Niin syntyi yhteiskunnassa lakkaamaton ryntääminen, ikuinen riehunta ja
levottomuus ja ehtymätön tyytymättömyys. Ja kun vähäväkiset joukolla
nousivat mahtavia vastaan ja riistivät heiltä vallan, nähtiin entisten
olojen pian uusiutuvan ja palaavan, niin että ne, jotka äsken olivat
olleet sorrettuja, kapinan jälkeen aina havaitsivat olevansa sortajia,
mitä eivät olleet koskaan edes uneksineet.

Ja silloin kaikki ajattelevat ihmiset heittäytyivät kiihkeästi
pohtimaan kysymystä yhteiskunnan parantamisesta, ja joukoittain syntyi
lahkokuntia, jotka pyhän innostuksen elähyttäminä tahtoivat mihin
hintaan hyvänsä tehdä lopun onnettomuuksista, hädästä ja riidasta.

Eräs lahko, nimeltä engelskannahkakoulu, oli sitä mieltä, että
yhteiskunnan tulisi saada kasvaa rauhassa niinkuin luonnonniitty, missä
ruoho ja rikkaruoho saivat taistella ravinnosta silläkin uhalla, että
rikkaruoho väkevämpänä ehkä vei voiton.

Toinen, nimeltä risalistit eli pikkulintukoulu, harrasti yleistä
pienten, sairasten, heikkojen, typerien, laiskojen yhteenliittymistä,
jonka nojalla heikomman oikeus vahvemman sortamiseen saavuttaisi
perustuslain pyhyyden.

Kolmas lahko, nimeltä toivottomat, ei nähnyt mitään pelastusta
selviämättömien kysymysten selvittämisessä, vaan arveli ainoaksi
tehtäväksi räjähyttää hajalle koko Tellus-planeetin, jolle tyhjästä
luotuna olisi parasta palata alkutilaansa.

Ja sillaikaa kuin nämä ja monet muut lahkot taistelivat ylivallasta,
pysyi yhteiskunta edelleenkin vanhassa kiinni, entisyydestä etsien
nykyisyyden kaikenpuolisen oivallisuuden todisteita, omaksuen
vanhempia, aikansa eläneitä muotoja, tehden päätöksiä ja säädellen
lakeja, niin ettei koskaan ennen ollut sellainen sopu vallinnut
vallanpitäjien kesken, jotka senvuoksi uskoivat ja todistuttivat, että
tämä se oli oikea onnellisten saari, kun taas vallanalaiset yhä
vahvistuivat uskossaan, että se sittenkin oli onnettomien.



SUOJELIJOITA.



-- Paavali mestari puhukoon! sanoi kannunvalaja-ammattikunnan vanhin ja
koputti pöytään.

Paavali mestari nousi, loi tutkivan katseen yli kokoontuneen
ammattikunnan, mestarien ja sällien, ja alkoi puhua:

-- Ammatinvanhin, mestarit ja sällit! Oikeuteni nojalla ja tunteeni
vaatimusta noudattaen olen päättänyt esiintuoda ehdotuksen, joka tosin
ei voi tänä vuonna saavuttaa kannatusta, tuskinpa ensi vuonnakaan,
mutta juuri siksi on sen tultava esiin nyt, jotta sillä on aikaa
levätä, koska kerran kaikkien suurten kysymysten kohtalona on
lepääminen. Hyvinarvoisa Tukholman kannunvalaja-ammattikunta on ollut
hyödyllisenä laitoksena olemassa kaksi vuosisataa, eikä sen järjestys
ole näiden vuosisatojen kuluessa välittänyt ajan hyökkäyksistä, vaan on
pysynyt alkuperäisellä kannallaan. Mutta sitävastoin eivät ole ajan
myrskyiltä säilyneet ne ulkonaiset olosuhteet, joissa ammattikunta on
elänyt. Silloin kun kuningas ja neuvosto hyväksyivät ja vahvistivat
ammattikunnan säännöt, oli Svean valtakunnan pääkaupungissa asukkaina
kahdeksansataa porvaria; nyt on väkiluku kasvanut nelinkertaiseksi.
Ammattiasetus määräsi kaksisataa vuotta takaperin mestarien luvun
ainoastaan neljäksi; tämän säännöksen aiheutti arvokas tarkoitus
suojella käsityötä hutiluksilta ja nurkkamestareilta. Mutta nyt on
suojelus olosuhteiden vaihtumisen johdosta muuttunut alkujaan
tarkoitetun vastakohdaksi; suojelus on muuttunut sorroksi.

Ammatinvanhin tarttui kelloonsa, ja tuvassa kuului matalaa sorinaa.

-- Minun vilpitön ajatukseni on, jatkoi Paavali mestari, että mestarien
lukumäärän pitäisi oikeutta myöten olla neljä kertaa niin suuri, koska
väkiluku on kasvanut nelinkertaiseksi. Täällä on meillä pari sataa
sälliä, kaikki nuoria kelpo miehiä, joiden täytyy kuluttaa koko
elämänsä odottaessaan mestariksi pääsemistä ja oman liikkeen saantia;
täällä he raatavat pienellä palkalla, ja vain neljä miestä korjaa
voiton. Minun ehdotukseni on siis, että ammattikunnan säännöt tässä
kohden muutetaan sikäli, että mestarien lukumäärä vastaiseksi määrätään
kuudeksitoista. Olen puhunut.

Sällit ääntelivät hyväksyvästi; ammatinvanhin koputti pöytään.

-- Suu kiinni, sällit, ei teillä ole tässä mitään sanomista! karjui
hän. -- Hyvinarvoisa kannunvalaja-ammattikunta! Me elämme aikaa, joka
on täynnä kuohuntaa ja tyytymättömyyttä. Ikivanhan, koetellun
järjestyksen kimppuun hyökkäävät kunniattomat unohtaen mitä hyvää itse
ovat saaneet nauttia laitoksilta, jotka esi-isämme ovat meille antaneet
iloksi ja turvaksi.

Tässä teki puheen kuulumattomaksi eriskummainen narajava ääni,
muistuttava sitä, mikä syntyy laivan hangatessa vasten puusiltaa. Tuvan
pimeimmässä sopessa, jonne talikynttilöiden himmeä valo tuskin
tunkeutui, istui perimäisellä penkillä pieni, kummallinen olento, joka
oli säihkyvin silmin kuunnellut kummankin puhujan esitystä. Hänen suuri
päänsä lepäsi välittömästi hartioilla niinkuin maalarin jauhinkivi
alustallaan; suoraan rintakehästä pisti esiin kaksi pitkää koipea kuin
airopari; mahan tilalla oli tyhjä paikka, mutta selässä, jonka piti
olla sileä, kökötti ryhmyinen kyttyrä. Kasvot olivat muuten kujeellisen
näköiset, mutta olivat tilapäisesti saaneet viattoman ja tarkkaavaisen
ilmeen. Hälventääkseen viimeisetkin epäluulot jonkinlaisesta
syyllisyydestä tuohon merkilliseen narinaan oli kyttyrämies pannut
käsivartensa ristiin rinnalle ja nostanut epäilyksenalaisemman kätensä
korvan taa, ikäänkuin olisi mitä hartaimmin nauttinut ammatinvanhimman
kultaisista sanoista. Kun tämä sitten jatkoi puhettaan, näkyi
kyttyräselkä kurottavan vasemman koipensa niin kauas, että yletti
edessään olevan vaapperan penkin jalkaan, sillä seurauksella, että
penkki raskaine sällikuormineen joutui keinuvaan liikkeeseen, joka
synnytti tuon vastenmielisen ja tuiki häiritsevän äänen.

-- Istu siivosti! sähisivät epäilyksenalaiset sällit kääntyen
kyttyräselkään päin.

-- Siivostihan minä, vastasi tämä näyttäen viattomia käsiään.

-- Kuka perhana siellä sitten ei voi pysyä alallaan?

Kysymys jäi vastauksetta, ja ammatinvanhin jatkoi:

-- Maailmassa kaikki kaipaa suojelusta. Lasta suojellaan kapalovöillä,
jottei se tulisi vinoksi, naista suojaa mies, porvaria soturi ja
soturia kuningas. Kuinka ei siis kannunvalajan ammattiakin suojeltaisi?
Lähinnä syömistä on juominen kieltämättä tärkein niistä toiminnoista,
jotka ihmisen elämää ylläpitävät. Jo Aatami ymmärsi juoda vettä, Noak
astui askeleen eteenpäin ja joi viiniä; kaikki me olemme juoneet,
nuoret ja vanhat, pienet ja suuret, köyhät ja rikkaat. Nyt tahdon
kysyä: kuinka me pääsisimme nauttimaan juomisen lahjaa, jollei meillä
olisi mistä juoda? Voisimmehan tosin laskeutua mahallemme kuten
järjettömät eläimet, mutta sitten emme olisi ihmisiä enää. (Tämä on
tärkeimpiä erotuksia ihmisen ja eläimen välillä.) Ne, jotka valmistavat
juoma-astioita, eritoten kannuja, jotka ovat täydellisimmät kaikista
juoma-astioista, ovat ihmiskunnan todellisia hyväntekijöitä, he kun
ovat ihmisen kohottaneet eläinten yläpuolelle. Kannunvalajan ammatti on
suuri, ehkäpä suurin kaikista ammateista, ja nyt se tahdotaan vetää
lokaan, tahdotaan maahan jaottaa mitä esi-isät ovat rakentaneet,
tahdotaan yhdellä kynänpyörähdyksellä tuhota mitä vuosisadat ovat
luoneet. Mitä on vastattava moiseen julkeaan hyökkäykseen?

Vaappera penkki vastasi ritinällä ja ratinalla, kuin olisi taitettu
kimppu kuivia päreitä, ja koko sällirivi huojui ja nyökytteli päitään
kuin varikset lahonneella aidalla.

-- Mitä helvetin melua se on? kirkui ammatinvanhin. -- Ajakaa pellolle
sällit viimeisen edelliseltä penkiltä!

-- Emmehän me mitään! huusivat sällit. -- Penkki se oli!

Kyttyräselkä pyyhkäisi hiukset otsaltaan molemmilla viattomilla
käsillään ja hyssitti hänkin noille häiriötä tuottaville
kumppaneilleen.

Paavali mestari käytti tilaisuutta puuttuakseen jälleen puheeseen, mikä
ei ollutkaan vaikeata, kun ammatinvanhin oli tyhjentänyt koko vanhojen
puheenparsien varastonsa. Hän vastasi ensiksi ammatinvanhimman
syytökseen hyökkäyksestä esi-isiä vastaan, kehotti sitten ammattikuntaa
häveliäisyyteen, sillä kannunvalajat eivät olleet ensimäisiä
ihmiskunnan hyväntekijöitä, koska Aatami joi pivostaan, Noak
savimaljasta ja meidän vapahtajamme sienestä. Tinakannu oli myöhäisempi
keksintö, joka aikanaan oli työntänyt syrjään ja hävittänyt esi-isäin
haarikat, jotka vuorostaan olivat syrjäyttäneet sarven. Kaikki edistys
kulki ainoastaan hyökkäyksen ja hävityksen kautta, ja se, joka koki
ehkäistä hyökkäystä, asettui niinmuodoin edistyksen esteeksi. Mitä
tuohon hyväätekevään suojelukseen tuli, ei hän saattanut yhtyä
ammatinvanhimman mielipiteeseen, että sotaväki muka suojeli porvaria.
Hän oli pikemmin ollut havaitsevinaan, että soturi varsin tuntuvasti
sorti porvaria.

Ammatinvanhin otti vapauden keskeyttää Paavali mestarin ja pyysi häntä
olemaan menemättä henkilökohtaisuuksiin.

Sitten ammatinvanhin esitti maalailevan kuvauksen siitä onnellisesta
tilasta, missä elinkeinot ja ammatit nykyään olivat, eritoten
kannunvalajan ammatti, ja hän vannotti ammattikuntaa olemaan
kiinnittämättä huomiota kirkujiin, joita oli kaikkina aikoina ollut ja
joiden ainoana tehtävänä oli olla tyytymättömiä. Hän pyysi koko
ammattikuntaa nousemaan yhtenä miehenä, nyt kun sen perustuksia
järkytettiin ja saastaiset kädet uhkasivat koskea siihen, minkä
esi-isät olivat luoneet...

Rauskis! kuului tuvan perältä, ja raihnainen penkki kuusine sälleineen
romahti lattiaan. Pikku kyttyräselkä kimposi pystyyn, kirkui ja
päivitteli meteliä ja takoi lattiata kainalosauvoillaan. Koko
sällijoukko remahti hillittömään nauruun, johon mestarien ja
ammatinvanhimmankin täytyi yhtyä. Kello soi, ammattikunnan kokous
päättyi.

Penkit sysättiin syrjään, pöytiä vedettiin esiin, ja olut vaahtosi
pikareissa ja kannuissa.

-- No, rakas veli Paavali, sanoi ammatinvanhin syleillen
vastustajaansa, -- ethän vain ole äkäinen minulle, että äsken sinua
rökitin?

-- Oo, siltäkö näyttää, sanoi Paavali mestari. -- Löylyttäähän sitä
pitää toinen toistaan näin väitellessä; mutta ei kai sinun silti olisi
tarvinnut niin juukelisti lykätä liikoja.

-- Ammatinvanhimpana on minulla aina lupa olla voitolla, näetkös, eihän
muuten voi herättää kunnioitusta.

-- Niin, on se merkillistä, ettei voi saavuttaa ihmisten kunnioitusta,
ellei valehtele, sanoi Paavali mestari.

-- Älä kiivastu, älä kiivastu, sanoi ammatinvanhin. -- Näes, kun joutuu
noin päätäpahkaa puhujalavalle, ja ympärillä tulee hiljaista, ja
edessään näkee seinänä kynttiläntulia ja silmiä, ei ole niinkään helppo
ajatella mitä sanoo, mutta sanoa pitää jotakin, ja kun ajatukset
pettävät, niin on toki sanoja, mihin turvautua. Näin meidän kesken
puhuen täytyy minun tunnustaa, että olit pääasiassa varsin oikeassa,
mutta ei semmoista käy sanominen sälleille, jotka kaikki tahtovat tulla
mestareiksi niin helpolla kuin suinkin ja vain odottavat, että me
annamme myöten.

-- Näin meidän kesken puhuen, veli hyvä, vastasi Paavali mestari,
olemme kaikki olleet sällejä, ja siksi on meidän nyt myöskin
ymmärrettävä mitä sällit tahtovat.

-- Hyvin kauniisti sanottu...

-- No mutta sanokaamme ääneen mikä on kaunista eikä vain sitä mikä
rumaa on.

-- Sinä olet kunnon mies, mestari, sanoi ammatinvanhin ja kehotti
vastustajaansa tyhjentämään kannun.

Juominkeja jatkettiin pontevasti, pakina vilkastui, kynttiläin tuike
kävi unisemmaksi ja ilma sakeni. Sitten kannettiin illallinen sisään.
Mestarit tarjosivat. Liikkiöt ja suolakalat hupenivat vadeilta yhtä
nopeaan kuin olivat tulleetkin. Sitten juotiin neitsyt Maarian malja,
suojeluspyhimysten malja, ammattikunnan, ammatinvanhimman ja mestarien
maljat. Vanhat läksivät kotia, mutta sällit saivat jäädä siistimään
tupaa ja pesemään astioita.

Silloin ilo remahti ilmoille, ja kaikki pohjatilkat koottiin isoon
maljaan, joka pantiin keskelle pöytää.

-- Bosse puhumaan, Bosse puhumaan! kiljuttiin niin että tupa tärisi.

Bosse eli Boo -- se oli kyttyräselkä -- nousi ja istuutui
ammatinvanhimman tuoliin, missä hänen päänsä tuli käsinojain tasalle.
Hän oli aika hutikassa; kasvot paistoivat yhtä ainoata suurta hymyä;
hikiset hiussuortuvat olivat liimautuneet otsaan kiinni; suuret hampaat
loistivat valkoisina, ja pienet silmät viiruilivat veitikkamaisesti.

-- Vaiti, sällipojat! hän alkoi ja kolahutti kainalosauvallansa maljan
laitaan, jonka jälkeen hän samalla kädenjatkolla hilasi luokseen
suurimman kannun minkä näki.

-- Kaikista inhimillisistä tarpeista, lähinnä erästä, jonka nimeä en
tohdi mainita näin hienossa seurassa, on epäilemättä puheiden pitäminen
omiansa todellisimmin ja parhaiten päästämään ilmoille sisäisen
tunteen. Kaikki me olemme puhuneet jonkun kerran elämässämme. Eeva piti
puheen, ennenkuin narrasi Aatamin syömään omenan. Saara puhui pitkään
ja hyvästi, ennenkuin synnytti Abrahamille pojan, ja pyhä Hieronymus ei
olisi ikinä lopettanut, elleivät jalopeurat olisi tulleet ja syöneet
häntä suuhunsa. Niin on laita tässä maailmassa! Kaikki me olemme
puhuneet, suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat...

-- Ja kuurot ja mykät... sutkautti Nigels veli, joka kilpaili Bossen
kanssa sukkelimman kunniasta.

Bosse irvisti pahasti ja hämmenteli kainalosauvallaan maljan
sisällystä. Sitten hän lausui:

-- Sokeat näkevät, kuurot kuulevat ja mykät puhuvat, niin sanotaan
sanassa, ja jos se ei ole totta, niin onko se minun syyni!

Nigels oli nolattu, ja Bosse jatkoi:

-- En tiedä mitään niin ihanaa kuin kuulla itseni puhuvan; ovatko muut
samaa mieltä, siitä en ole ehtinyt ottamaan selkoa. Vai mitä arvelet,
Kort?

Kainalosauva, joka näytti olevan tarkoituksenmukaisin vaivaisen
kaikista ulottimista, pistäysi tällöin haukottelevan Kortin suuhun,
mikä lystikäs temppu saavutti koko seuran äänekkään hyväksymisen.

-- Kuulkaa nyt, junkkarit, mitä sanon teille! Te tiedätte, että
pormestari ja korkeat herrat eivät anna sällien kokoontua puhumaan
mitään järkevätä asioistaan, mutta jos he tahtovat kokoontua juomaan ja
pelaamaan, niin sitä ei kielletä. Käpälät pöydälle siis, ottakaa
likaisiin näppeihinne nämä kortit ja antakaa niiden läiskyä, sillaikaa
kuin minä haastan järkevän sanan. Vainuan näet jonkun mestarin
äkkiarvaamatonta tuloa, sillä ne eivät liiaksi luota meihin. Peli
käymään, niin minä juttelen.

Kortit läiskyivät, ja Bosse puhui:

-- Vanhan testamentin äijillä oli kaunis tapa viskata joku miehistä
mereen, kun milloin joutuivat laivoineen myrskyyn. En tahdo suosittaa
tätä tapaa siksi, että se on vanha, vaan siksi, että se on hyvä. --
Meidän sällipurtemme on merihädässä, ja yksi on heitettävä mereen.
Olette valinneet minut. Se on hyvä valinta. Ei ole minulla isää, joka
jäisi itkeä tillittämään, eikä mainetta pilattavana, sillä kahdesti
olen istunut tyrmässä juopumuksesta. Ei ole tyttöjä kintereilläni
juoksemassa eikä lapsimukuloita liioin, sillä laki ei salli tällaisten
krokotiilien lisätä sukuaan, ja siinä se tekee oikein, sillä muuten
saisi pian hakata kaikki metsät noiden suloisten sikiöiden
kainalosauvoiksi ja puujaloiksi; ja sitten voin sanoa teille, että se,
jolla on keuhkot selässä ja sydän alhaalla suolien seassa, ei elä niin
hemmetin kauan. Ei siis sääli miestä! Bosse menee mereen! Mutta yhtä
asiaa hän pyytää, yhtä ainoata! Teidän tulee osoittaa uskovanne, että
hän tekee oikein, ja ettei hän tee sitä ainoastaan itsensä tähden,
sillä hänellähän ei ole paljoa kadotettavana. -- Huomenna hän alottaa
mestarinäytteensä suorittamisen, sillä sitä ei kukaan voi häneltä
kieltää. Mitä sitten tapahtuu, saatte nähdä, ja sitä hän ei vielä tiedä
itsekään, se riippuu onnesta. -- Ja nyt, vannokaa tämän pitkän
käsivarteni kautta, ettette petä minua ettekä ryömi nurkkien taa
piiloon, kun alkaa paukkua! Vannokaa!

-- Kautta kaikkien pyhien ja perkeleitten, jupisivat sällit pannen
sormensa sauvalle.

-- Amen! sanoi Boo. -- Ja nyt antakaa läiskyä taas, sillä kuulen
mestarin kompuroivan portaita ylös, ja meidän on näytettävä hänelle,
että olemme luvallisissa ja kunnioitettavissa puuhissa.

Kohta sen jälkeen mestari astui tupaan askelin, joiden piti esittää
hiipimistä, mutta jotka runsaan oluenjuonnin johdosta pikemmin
muistuttivat pilttuussaan meiskaavan äksyn hevosen kaviontöminää.
Sällit tervehtivät häntä riemuhuudoin, ja Boo piti hänelle puheen, joka
päättyi niin, että mestaria pyydettiin mukaan pelaamaan viatonta
keihäsmiestä, ja seuraus oli, että mestari pian istui pöydän päässä
koura täynnä korttilehtiä. Mutta kun tuli Boon lyöntivuoro, oli hän
kadonnut, sillä hän tiesi mitä huomispäivä hänelle merkitsi.

       *       *       *       *       *

Ammatin vanhimman talossa, vanhassa ränstyneessä keittiössä oli
Boo seuraavan päivän aamupäivällä lukon takana valmistamassa
mestarinäytettään, jota häntä ei voitu kieltää tekemästä, mutta joka ei
kuitenkaan voinut hankkia hänelle oikeutta harjoittaa kannunvalajan
ammattia kaupungissa, koska, kuten edellä on mainittu, mestarien
lukumäärä sai olla ainoastaan neljä eikä kukaan näistä ollut yöllä
kuollut, huolimatta niistä rajuista rynnäköistä, joita he itse olivat
tehneet henkeänsä vastaan. Tutkittavan oli valettava pullo, vati ja
kannu, mutta kahden ensinmainitun esineen teosta oli Boo saanut
vapautuksen, koska hänen taitonsa niiden valmistamisessa oli tunnettu.

Liedellä palavan hyvän sysivalkean ääressä seisoi Boo ja piti
sulatintaan sopivassa lämmössä. Valumuotti, jonka hän oli tehnyt
savesta, oli kääritty märkiin riepuihin; huonolla puntarilla hän
punnitsi lyijyä ja tinaa, jotka pani sulattimeen. Aine suli pian yhteen
ja muodosti tasaisen pinnan; muotti täytettiin sulalla metallilla, ja
jonkun hetken kuluttua oli kannu valettu. Sorvissa hän sitten silitti
saumat, ja hohkakivellä tehtiin metalli kiiltäväksi kuin hopea. Kannu
oli valmis ja antoi kirkkaasti kilahtavan äänen.

Kaksi tuntia oli vielä jäljellä, ennenkuin hänet piti laskettaman ulos
ja hänen työnsä otettaman arvosteltavaksi. Hän istahti jakkaralle
levähtämään ja rupesi tarkastelemaan teostaan. Tässä oli pantu alulle
uutta vanhassa ammatissa. Ammoisista ajoista olivat kannut olleet
korkeita ja suupuolestaan hyvin kapeita, mistä oli johtunut se haitta,
ettei niitä käynyt pyyhkiminen sisäpuolelta tai että se saattoi tapahtua
vain suurella vaivalla, kun käsi ei mahtunut sisälle pyyhkeen mukana.
Seuraus olikin, että kannut eivät koskaan olleet puhtaita. Ainoa
parannustoimenpide, mihin oli aikojen kuluessa ryhdytty, oli lyijyn
käyttämisen kielto. Mutta tämä oli vain aiheuttanut sen haitan, että
astiat olivat käyneet kalliimmiksi, parantamatta itse asiaa
sanottavasti.

Nyt oli Boo ratkaissut pulman sangen yksinkertaisella tavalla. Jotta
kannua kävisi peseminen sisäpuolelta, oli hän muuttanut sen muotoa ja
tehnyt sen laajempisuiseksi, niin että käsi mahtui sisään; saadakseen
astian halvemmaksi oli hän pannut lyijyä tinan sekaan; mutta saadakseen
sen kirkasääniseksi oli hän käyttänyt uutta, kylmävalannaksi nimitettyä
työtapaa, joka perustui siihen, että valumuotti pidettiin märillä
rievuilla kylmänä, ja joka poisti sen ainoan haitan, minkä lyijyn
käyttäminen saattoi tuoda mukanaan.

Boolla oli niinmuodoin syytä olla tyytyväinen uutuuteensa, vaikkei
hänellä ollutkaan suuria toiveita, että saisi vanhat sen hyväksymään.

Kun aika oli kulunut, kuului joku työntävän avaimen lukkoon ja ovi
aukesi. Ammatinvanhin astui sisään, seurassaan sällienvanhin, jonka
tuli kantaa mestarinäyte raastupaan, missä se oli tarkastettava.
Ammatinvanhin ei ollut iloinen; ainakin oli hänen kasvoillaan
hirveitten mielenliikutusten ja pahojen unien jälkiä, mahdollisesti
yövalvonnan ja humalan vaikutuksia. Mestarinäyte peitettiin liinalla,
ja sitten alettiin astua raastupaan, ammatinvanhin edellä,
sällienvanhin perässä ja viimeisenä Bosse hyppien kuin harakka
kainalosauvojensa varassa.

Katupojat seisoksivat kulmissa ja näyttelivät kieltään Bosselle, joka
vastasi ainoastaan roiskauttamalla kainalosauvallaan katuojasta
semmoisen ryöpyn, että ilvehtivä parvi katosi porttikäytäviin.

Raastupaan tultua sai Bosse viittauksen jäädä etehiseen, missä
ovenvartija istui. Pormestari ja kannunvalaja-ammattikunnan kolme
mestaria olivat ammatinvanhinta vastassa. Kun ovi jätettiin
puoliavoimeksi, saattoi Bosse kuulla mitä puhuttiin sen takana suuressa
salissa. Pormestari alotti:

-- Mitä peevelin peliä tämä on! Tulla muka suorittamaan
mestarinäytettä, vaikkei ole avointa paikkaakaan! Vaivaamaan ihmisiä
joutavalla! Pitänee näpsäyttää nenälle niitä, etteivät täällä
juoksentele milloin vaan. Esille mestariteos, niin katsotaan sitä jotta
saatana vieköön! Vedä pois rääsy!

Sällienvanhin nosti liinan, ja siinä nyt oli pöydällä Bossen
mestarinäyte.

-- Mitä Jeesuksen nimessä tämä on? Pilkkanaanko mies meitä pitää?
räjähti pormestari ja päästi ivallisen naurun.

-- Minusta tuntuu, sanoi ammatinvanhin, kuin tämä astia olisi tehty
vallan muihin tarkoituksiin kuin juomakannuksi; siihenhän sopii pistää
koko päänsä.

-- Minä, joka olen niin pikkuinen, sanoi pormestari, voisin varmastikin
ottaa istumakylpyjä tässä ruukussa.

Kaikki nauroivat paitsi Paavali mestari.

-- Käske lurjus sisään! sanoi pormestari.

Bosse astui sisään.

-- Kuules, poikaseni, alkoi pormestari, -- parturiksiko aiot?

-- Mene tiedä, vastasi Bosse; on niitä nähty tinanvalajia, joista on
tullut raatimiehiä.

-- Jos olisit yhtä sukkela sormistasi kuin olet suustasi, sanoi
pormestari, niin voisi ehkä sinustakin tulla tinanvalaja. -- Miksikä
tahdot nimittää tätä astiaa?

-- Nimestä viisi, mutta kyllä minä siksi vähän join olutta viime yönä,
että saatan nähdä sen kannuksi, vastasi Bosse.

-- On sitä sinulla suuta, mutt'en toki luullut, että sulle oli
istumapottua tarvis saadaksesi jumalanviljan nahkaasi.

Paavali mestari, joka oli tähän asti vaiennut, puuttui nyt puheeseen.

-- Pojalla on kyllä ollut tarkoituksensa laittaessaan kannun suun noin
laajaksi, sanoi hän.

-- Mikä tarkoitus se semmoinen? Anna kuulua! sanoi pormestari pannen
kätensä korvan taa.

-- Tarkoitus oli, että kädet mahtuisivat kannuun, vastasi Bosse.

-- Kuulkaas miestä! Hän juo käsillään, hän.

-- Ei, hän tarkoittaa, että voisi pistää kätensä kannun sisään silloin
kun tahtoo puhdistaa sitä, avusti Paavali mestari.

-- Mitä joutavia! keskeytti pormestari. -- Käyhän päinsä huuhtoa kannut
vastedes niinkuin tähänkin asti. Sitäpaitsi on hän pannut hopeata tinan
sekaan, koska se on noin kovaa ja kiiltävää.

-- Ei, olen pannut lyijyä, sanoi Bosse.

-- Lyijyä? Se on vale, puuttui ammatinvanhin puheeseen. -- Tina käy
harmaaksi lyijystä ja pehmeäksi kuin vaha.

-- Niin, tavallisissa tapauksissa, mutta ei kylmävalantaa käytettäessä,
sanoi Paavali mestari.

-- Kylmävalantaa? Kylmää valantaa! -- Pidelkää minusta kiinni! kirkui
ammatinvanhin. -- Kaatakaa päähäni sangollinen vettä, iskekää suonta
korvan takaa; olenko menettänyt järkeni, vai onko Paavali tullut
hulluksi? Joko nyt käy valaminen kylmää tinaa? Sitä kai hän kävikin
viime kesänä Saksassa oppimassa?

-- Kylmää tinaa ei valeta, vastasi Paavali mestari, mutta valetaan
kylmiin muotteihin.

-- Vieköön piru teidän muottinne ja uutuutenne! Ja minua kummastuttaa,
että sinä, Paavali, vanha järkimies, voit puuttua mokomiin metkuihin.
Ota sinä Bossesi pyttyineen ja mene kotia ja opeta hänet tekemään
kunnollista työtä ja tule sitten takaisin, kun voit saada kunniata
hänestä, mutta älä enää toiste laske nulikoita esille, lopetti
ammatinvanhin kokouksen.

Paavali mestari koki vielä tehdä vastaväitteitä, mutta turhaan. Uutuus
hylättiin, koska se oli uusi ja tarpeeton. Kun ei käynyt epääminen
eräitä sen hyviä puolia, selitti toinen vaiti-olleista mestareista
tavaran kelvottomaksi, koska se oli väärennetty lyijyllä, ja niin oli
asia päätetty.

Paavali mestari, jonka palveluksessa Bosse oli ja joka oli suotta
vaivannut ammattikuntaa ja pormestaria, tuomittiin tarjoamaan aamiaisen
raastuvankellarissa, mutta Bosse sai mennä kotiin.

Hänen olisi oikeastaan pitänyt olla pahoillaan, mutta hänen luonteensa
ei ollut lainkaan siihen taipuvainen, ja hän oli niin monta vuotta
taistellut typeryyttä vastaan, ettei hänellä ollut suuria toiveita sen
paranemisesta, kun lähti koetta suorittamaan.

Tullessaan raastuvanportille hän näki suuren väenpaljouden, joka huhun
johdosta oli odottanut saadakseen tervehtiä uutta mestaria. Mutta kun
ihmiset näkivät sällin tulevan yksinään, kannu kädessään ja ilman
mitään uuden arvon merkkejä, niin he vimmastuivat, että olivat
turhanpäiten seisoksineet odottamassa. Jotkut vihelsivät, toiset
hyssittivät, mutta Boo, joka ei ollut tottunut suosionosoituksiin,
selviytyi hyvin; hän pani kannun päähänsä, pisti kielen ulos suustaan,
pyöritti silmiään ja astua köpitti väkijoukkoon, joka oitis huomasi
kohtauksen hullunkurisuuden ja rupesi nauramaan. Remuavan joukon
seuraamana Boo vetäytyi muutamaan olutkapakkaan. Sisälle päästyään hän
pani kannun eräälle pöydälle ja istuutui viereiselle penkille.

-- Olutta tänne! hän huusi piialle.

-- Kas, miten mainio kannu, sanoi Metta.

-- Aatteles, että sinä sen hoksaat, vaikket ole kuin kapakanpiika.

-- Tuon voi ainakin pyyhkiä kädenkäänteessä!

-- Ihan kuin minun sanani.

-- Se mahtaa olla kovasti tyyris?

-- Maksaa kolmannesta vähemmän kuin muut.

-- Oi herra jumala ja pyhä Nikolaus, tehkää sitten kaikin mokomin
tuollaisia!

-- Sitä juuri tahtoisin, näes, mutta kaikkea ei saa mitä tahtoo, ja
meidän korkeat suojelijamme eivät salli elinkeinon menevän alaspäin,
mikä merkitsee samaa kuin että kannut menevät ylöspäin.

Muuan viljankantaja tuli sisään ja istahti Boon viereen.

-- Siinäpä helkkarin sievä kannu; mistä noita tuollaisia saa ostaa?
kysyi hän.

-- Helvetistä niitä saat ostaa semmoisia, ärähti Boo vihaisesti.

-- Jollei se matka olisi niin pitkä, kävisin pian hakemassa mokoman,
kun ei vaan olisi pahan kallis.

-- On tuiki käsittämätöntä, että mitä oppineemmaksi ihminen tulee, sitä
tyhmemmäksi hän käy. Uskooko kukaan, että neljästä mestarista vain yksi
ainoa ymmärsi, kuinka oivallinen tämä kannu on? ärjyi Boo.

-- Hoo, kyllä ne ymmärsivät, arveli viljankantaja, vaan juuri siksi
eivät tahtoneet tunnustaa sitä. Mutta sen minä sanon, että joka
tuommoisia kannuja pitäisi kaupan, olisi ihan paikalla pohatta.

Boo istui siellä iltaan asti ja ihailutti kannuaan. Kun kapakka
suljettiin kello yhdeksältä, meni hän kotia puolihumalassa ja pani
tyytyväisenä maata, rakas kannunsa päänaluksen vieressä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä tapahtui pitkänlainen keskustelu Boon ja Paavali
mestarin välillä, ja sen vaikutus oli, että Boo, joka oli
säntillisyydellä ja säästäväisyydellä koonnut jonkun leiviskän tinaa,
sai luvan tehdä työtä omaan laskuunsa vanhassa keittiössä, sillä
Paavali mestari oli semmoinen harvinainen mies, joka tahtoi, että
muutkin saisivat elää, kun kohtalo oli hänelle itselleenkin suonut niin
hyvät päivät.

Bossea ei näkynyt kaupungilla kahteen viikkoon, ja hänen kannu-asiansa
unohtui, sillä ihmisillä oli niin paljon muuta puheen ainetta.

Mutta eräänä aamuna päivänkoitteessa saivat kaupungin piiat nähdä
jotakin. Keskellä Suurtoria, aivan raastuvan edustalla, oli Bosse
kyhäämässä pöytää muutamista laudoista, jotka hän asetti parin
pakkalaatikon varaan. Kun pöytä oli valmis, veti hän esille kannun
toisensa perästä ja pani ne laudoille riviin; ja katso, kaikki kannut
olivat samanmuotoisia kuin se, jonka hän oli esittänyt raastuvassa ja
jonka korkea ammattikunta oli hylännyt.

Kello yhdeksältä oli Boo myynyt puolet varastostaan. Hyvillään ja
tyytyväisenä hän istui pöydällä jalat ristissä allaan ja huuteli:
"Kannuja, kannuja, ostakaa kannuja!" Toistettuaan tätä muutamia satoja
kertoja hän alkoi sovittaa noita sanoja nuottiin, jonka itse tekaisi.

Yhdeksän aikaan, kun aurinko oli korkealla taivaanlaella ja kaikilla
sälleillä oli lomahetkensä, nähtiin kannunvalajansällien keräytyvän
ryhmiin Bossen pöydän ympärille. Jotkut varovaisemmista lausuivat
huolestuttavia arveluja ammattikuntajärjestyksen ja erioikeuksien
loukkaamisen vaarallisuudesta; toiset nyökkäsivät hyväksyvästi ja
virkkoivat puoliääneen: pidä puolesi, Bosse.

Mutta kannunvalajain ammatinvanhin oli käyttänyt aamuhetkeä
pistäytyäkseen raastuvassa. Hän tuli astuen raskain askelin törmää ylös
ja loi kaihoisia katseita mäen yläpäähän, laahustaessaan kepin varassa
eteenpäin. Torille päästyään hän seisahti ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Hänen katseensa tähysti nopeasti torilla hyöriviä väkijoukkoja, mutta
ei huomannut mitään tavatonta eikä epäilyttävää. Hän painoi keppinsä
maahan ja oli juuri jatkamaisillaan vaellustaan, kun hänen korvaansa
sattui kummallinen ääni, joka kuulosti etäältä kukon kiekunalta, mutta
joka varmaan oli olevinaan laulua.

-- Kannuja, kannuja, ostakaa kannuja! Isoja kuin ammatinvanhimman
mylly, leveitä ja laveita kuin pormestarin mylly! Kannuja hei, kannuja
hoi!

Ammatinvanhin hyökkäsi keppi ojona väkijoukkoon, joka ympäröi Bossen
pöytää ja vaivoin antoi perään, likistääkseen kohta sitä lujempaan
pinteeseen lihavan ammatinvanhimman, joka nyt oli kuin puristimessa ja
pakotettuna joukon riemuitessa kuulemaan Bossen pilkkalaulua, jonka
tämä viritti uudestaan asianmukaisin muutoksin, väkijoukon yhtämittaa
säestäessä: ss! ss! ss!

Ammatinvanhin alkoi kirkua:

-- Senkin pääroisto, joka uskallat rikkoa lakeja ja asetuksia!

-- En minä mitään asetuksia ole rikkonut, sanoi Bosse.

-- Sinä olet avannut puodin, senkin petturi!

-- Ei tämä mikään puoti ole, vastasi Bosse.

-- Mutta se on pöytä.

-- Ei, ei se mikään pöytä ole, pari lautaa vain, ja sitäpaitsi
sanotaankin arnmattiasetuksessa, ettei saa varustaa ikkunaa. Ei täällä
mitään semmoista näy, ellei ammatinvanhin näe taivaan akkunoita --
tuolla ylhäällä!

-- Sinä myyt kannuja, senkin tuhannen...

-- Ihmiset kun ostavat, nähkääs ammatinvanhin!

-- Ja laulat herjauslauluja, lurjus!

-- Minä laulan ammatin vanhimman myllystä.

-- Vielä mitä, ruokottomia sinä lauloit, variksenpelätti. Tännepäin,
pormestari ja soturit! Tännepäin!

Pormestari ilmestyi ikkunaan ja älysi tuokiossa ystävänsä tukalan
aseman. Hän antoi viittauksen sisällepäin huoneeseen, ja pian näkyi
kaupungin rumpali toisessa ikkunassa. Rumpu antoi lyhyen merkin.

-- Pysykää nyt lujina! sanoi Bosse sälleille.

Mutta rumpu alkoi päristä, ja silloin joukko ikäänkuin vavahti
kauhusta. Se vaikeni ja hajosi kuin pilvi.

-- Pysykää lujina, huusi Bosse, nyt sitä kysytään!

Mutta he eivät pysyneet. Väistyivät, väistyivät häpeällisesti. Mutta
silloin Bosse suuttui. Hän karkasi pystyyn, nousi pöydälle ja karjui:

-- Valapatot, kyttyräselät! Juoksetteko vasikannahan tautta!
Muistatteko miten vannoitte kautta pyhien ja perkeleitten, että pysytte
lujina, yöllä kun olitte korttia pelaavinanne? Näyttäkää, hirtehiset,
naamannekin minulle älkääkä vain selkäpuolta, tai muuten keppini lankee
kiusaukseen ja tulee tehneeksi syntiä!

Mutta kaikki he juoksivat pakoon nähdessään pormestarin ja kaupungin
asemiehet, jotka tulivat ja piirittivät Boon ja hänen myymälänsä.

Silloin Bossen ääni vaikeni; vastustamatta hän antoi ottaa kiinni
itsensä ja viedä kaupungin vankilaan, jonka jälkeen hänen myymätön
varastonsa pantiin takavarikkoon.

Portista vietäessä hän katsoi taakseen hyvän tuulen puuskassa ja
virkkoi ammatinvanhimmalle:

-- Toivottavasti kannunvalaja-ammattikunta, joka suojelee elinkeinoa,
myöskin suojelee sen harjoittajia. Siksi tahdon sivumennen mainita,
että mieluummin nukun naudankarvoilla kuin muurikivillä ja että pidän
tuoreesta lihasta enemmän kuin homeisesta leivästä; hyvä olut on aina
ollut heikkouteni, ja toivon, että korkeat suojelijani muistavat pitää
huolta huoneeni lämmityksestä ja siivoamisesta.

Ja hän loikkasi tyrmään, rohkein mielin, mutta vähäisin toivein.

       *       *       *       *       *

Kuusi päivää Boo istui tyrmässä. Ei kukaan saanut tavata häntä
vankilassa, mutta oven läpi sai puhua hänen kanssaan. Nämä puhelut ne
harmittivat häntä enemmän kuin kylmyys ja kosteus. Tuli hyviä neuvoja
jälkeenpäin, tiedonantoja, kehotuksia, ehdotuksia.

-- Mitä se kannattaa? -- Miksi rettelöidä? -- Mitä sinä siitä hyödyt?
-- Onko se oikein?

Mutta pahinta oli, kun äitimuori tuli Etelävuorilta, missä hänellä oli
lehmä ja tölli. Eukko oli vanhuuttaan raihnas ja kuuro ja oli vain
hämärästi tajunnut syyn poikansa vangitsemiseen. Hänkään ei päässyt
tyrmään sisälle, vaan sai keskustella oven takaa, mikä sai aikaan
vallan hirveitä sekaannuksia.

-- Mitä olet tehnyt, onneton poika? huusi ämmä oven takaa?

-- Olen tehnyt kannuja, vastasi Bosse.

-- Olet saanut pamppua? Sen kyllä uskon. Mutta minä kysyn mitä sinä
olet tehnyt?

-- Kannun! kiljaisi Bosse ikäänkuin halkaistakseen paksun oven.

-- Jaa, jaa, tiesin minä sen, että niin tuli lopulta käymään. Aina sitä
sanoin, kun olit kotona tottelematon. Mutta on ne tytötkin hulluja.
Semmoinen rumilas kuin sinä! Hyi!

Nyt ei Bosse ymmärtänyt tuon taivaallista, ja siksi hän oli ääneti.

-- Vai niin, vai Annu sen nimi on, jatkoi ämmä omin päin. -- Saman
niminen oli sekin, joka narrasi kelkkaansa Puluniemen mustan Antin.

-- Mistä Antista se muori horisee?

-- Niinkö sinä poika sanot vanhalle äidillesi? Ettes yhtään häpeä! Oi
oi oi, sellaista lasta! Sellaista lasta!

Bossen ymmärrys pimeni, ja hän tunki päänsä vuodepahnoihin päästäkseen
jatkamasta keskustelua.

Vankilasta päästyään ei hän palannut Paavali mestarin luo, vaan
retkeili kaupungin kapakoissa, missä istuskeli aamusta iltaan kuluttaen
myynnin tuottamia rahoja, joita ei oltu muistettu ottaa häneltä pois
tyrmään pantaessa. Hänet oli erotettu kannunvalajien ammattikunnasta;
häneltä oli riistetty oikeus työskennellä omaan laskuunsa, ja mitään
muuta ammattia hän ei osannut. Hän oli lakannut olemasta yhteiskunnan
suuressa koneistossa sinä rattaana, miksi kasvatus oli hänet tehnyt, ja
hän olisi piankin liittynyt irtolaisten ja tyytymättömien laumaan,
ellei olisi sattunut asioita, jotka tekivät hänet jälleen
hyödylliseksi, vaikka toisella tapaa.

Saman päivän aamuna, jolloin Bossen suurisuuntainen yritys raivata
uutta uraa kannunvalannan ohdakkeisella alueella oli mennyt myttyyn,
tuli lyypekkiläinen kauppias Algut kotia, Itäisen Yhteismaakadun
varrella merisatamassa sijaitsevaan konttoriin, ja laski Bossen tekemän
kannun liikekumppaninsa kirjoituspöydälle.

-- Na, Josef! Katso teme kannu!

Josef katseli kannua tuntijan tavoin:

-- Na, Algut, mi te sitte?

-- Mite sine tahto antta minule teste kannusta?

Josef kirjoitti hiukan paperilleen ja vastasi:

-- Mine antta kaksi eeri.

-- Anttako kaksi eeri? Na!

-- Ah, sine! Ei sine saa kun poolitoista eeri.

-- Na, anttako poolitoista eeri?

Josef kirjoitti paperilleen hiukan lisää ja vastasi sitten:

-- Onkko se prifaatigeschäft vai kumppanigeschäft?

-- Se ole prifaati.

-- Na, sitte mine antta poolitoista.

Kun kauppa oli tehty, läksi Algut kaupungille etsimään Bossea. Tämä oli
silloin vankilassa eikä tavattavana. Algut otti sitten kannunsa ja meni
erääseen kauppalaivaan, joka oli valmiina lähtemään Lyypekkiin.
Laivassa hän teki sopimuksen, että saksan oli tilattava Lyypekistä
tuhat kannua myötäseuraavan mallin mukaan ja oitis lähetettävä ne
tänne, mutta antoi lisäksi määräyksen, että valajan tuli sekoittaa
tinaan hiukan enemmän "liiji". Laiva lähti ja viipyi kuukauden päivät.

Tämä kaikki tapahtui saksalaisen kuninkaan Kristoffer Baijerilaisen
hallitessa, joka ruotsalaisten tavanmukaisen keskinäisen kateuden
johdosta oli sattunut pääsemään valtaistuimelle, koska mieluummin
otettiin kuninkaaksi ulkomaalainen mies kuin suostuttiin valitsemaan
kotimainen, aivan kuin sammakot, kun saivat haikaran kuninkaakseen.
Tämä kuningas, joka tietenkin oli vailla kaikkia isänmaallisia tunteita
uutta maatansa kohtaan, hallitsi sitä kuin suurta kuninkaankartanoa,
pitäen maanomistajia arentilaisina ja jaellen kruunun omaisuutta
maanmiehilleen, saksalaisille. Mutta saksalaiset saivat myöskin
erioikeuksia melkein kaikkeen, etenkin vapaaseen kaupantekoon maassa.
Nämä erioikeudet loukkasivat useinkin aikaisempia, Ruotsin miehille
kalliista myytyjä oikeuksia, ja koko kauppa ja liike joutui pian
saksalaisten käsiin. Nämä saksalaiset taas, jotka näkivät sekä
kummastellen että mielikseen, miten nöyrästi siivot ruotsalaiset
käyttäytyivät muukalaisten sorron alaisina, kohtelivat maan asukkaita
kuin tyhmiä barbaareja, jotka eivät pystyneet hoitamaan omia asioitaan;
kävivätpä nämä muukalaiset pian niin kopeiksi, että pitivät itseään
maan todellisina hyväntekijöinä. Eivätkä he koskaan väsyneet
kerskaamaan "hyvistätöistään", joita muka olivat tehneet köyhälle
maalle, ja vaativat usein röyhkeästi kiitollisuutta.

No niin; Bosse maleksi eräänä aamuna kaupungilla. Hänen rahansa olivat
lopussa, eikä hän ollut ihan yhtä hilpeä kuin tavallisesti. Miten
olikaan, joutui hän saksalaisten puotien tienoille merenrantaan. Siellä
oli aika melu: rautakanget kalisivat, vitjat rämisivät, koirat
haukkuivat, kantajat kirkuivat; mutta kaiken tämän pauhinan keskeltä
hän erotti laulun, joka kummastutti häntä tavattomasti ja sai hänet
heristämään korviaan.

-- Kannuja, kannuja, kuka osta kannuja?

Bosse ei uskonut kuulleensa oikein ja läksi harppailemaan läpi
väkijoukon, joka tungeksi katupuodin ympärillä. Lähemmä tultuaan hän
näki myymäkojusta pistävän esille riu'un, jossa riippui viisi kiiltävää
tinakannua, hänen oman mallinsa mukaisia. Hän pujottelihe vähitellen
likemmäksi, kunnes pääsi myymäpöydän luo. Sen ääreen hän jäi seisomaan
nojaten kyynärpäähänsä ja katseli tarkoin ja hellittämättä kauppiaan
silmiä. Saksalaisella oli koko koju täynnä kannuja, ja hän möi aika
vauhtia.

-- Mi te sine vahta? sanoi saksalainen, jota Bossen katseet alkoivat
kiusata.

-- Sinua kai! vastasi Bosse.

-- Tahto sine osta kannu?

-- Ei mine tahto mi te osta, vastasi Bosse.

-- Mene pois sitte!

Bosse jäi koko aamupäiväksi katselemaan saksalaista.

-- Mitä sinä odotat? kysyi Bosselta muuan raudankantaja.

-- Rumpalia, hän vastasi.

Ei kuulunut mitään rumpalia, mutta raastuvassa oli sentään ollut aika
vilkasta. Kannunvalajain ammatinvanhin oli rientänyt pormestarin luo
kiukusta puhisten ja vaatinut rumpalin väliintuloa, jotta luvaton
ammattikunnan oikeuksien loukkaaminen estyisi. Pormestari oli
hänkin raivonnut, mutta selittänyt, ettei mahtanut asialle mitään,
kun saksalaisilla oli omat erikoiset, kuninkaan vahvistamat
kaupankäyntioikeutensa; hän saattoi ainoastaan neuvoa olemaan vaiti ja
ilmaisematta tyytymättömyyttä, koska se vain antaisi saksalaisille
yhden hauskuuden lisää.

Kun myymälä illalla suljettiin, meni Bosse kotia äitinsä luo
Etelävuorille ja mietiskeli näkemiään ja kuulemiaan; ja yöllä uneen
mennessään hän tuumi itsekseen: "Piru vieköön, kuinka ne olivat minun
kannujeni näköisiä!"

Bossen oli määrä yösijan ja ruoka vähän korvaukseksi paimentaa lehmää
sillaikaa kuin muori oli pyykkirannassa. Sen vaivan helpottamiseksi hän
oli keksinyt, että elukan sopi sitoa johonkin kiveen kiinni; mutta kun
tämä oli vastoin eukon periaatteita ja vastoin kaikkea järkiperäistä
karjanhoitoa, koska luontokappaleen siten kävi mahdottomaksi valita
parhaita paloja kehnolta mäkilaitumelta, niin näki Bosse kohta olevansa
siinä asemassa, että täytyi loikkia pitkin mäkiä, mikä oli hänelle
varsin hankalaa. Mutta nyt tänä aamuna, se oli kaunis syysaamu,
oli tuo siunattu eläin syönyt makonsa oikein täyteen ja laskeutui
sammalelle märehtimään mitä oli kiireissään ahtanut sisäänsä.
Bosse käytti hyväkseen iloista tilaisuutta, heittäytyi maahan ja
vaipui mietiskelyyn. Hän ajatteli ensin miten onnellista olisi
kyttyräselkäiselle tässä matoisessa maailmassa, jos lehmät voisivat
syödä maatessaan; nehän saattaisivat hiljalleen ryömiä eteenpäin,
sikäli kuin olivat syöneet maan puhtaaksi, eikä niiden tarvitsisi
nousta jaloilleen ja kulkea kaula ojona; eikä hän käsittänyt, miten
nämä eläimet sietivät, että veri oli myötäänsä päässä, kun ne kulkivat
laitumella syöden. Sitten hän ihmetteli, miksi Jumala antoi
saksalaisten myydä tinakannuja, vaikkei hän, joka oli kyttyräselkäinen,
saanut sitä tehdä. Sitten hän katseli yli merenlahden ja laivarannan,
missä oli monta laivaa, mastoissa Saksan ja Lyypekin liput,
ja hän kysyi itseltään, tokko saksalainen oli varastanut hänen
kannunvalimensa. Tähän kysymykseen hän vastasi empimättä myöntävästi;
mutta kärsityn vääryyden tuottama tuska lieveni melkoisesti,
kun hän ajatteli sitä vahinkoa, mikä koitui hyvinarvoisalle
kannunvalaja-ammattikunnalle.

Hän oli kiertänyt nuoran lujasti oikean kätensä ympäri ja lojui
mukavasti selkä vasten kiveä. Lehmä märehti niin yksitoikkoisesti,
aurinko paistoi niin lämpimästi, kivi osui olemaan paksun
sammalpeitteen vuoksi niin pehmeä, ja Bosse oli niin väsynyt,
seisottuaan koko edellisen päivän kojupöydän kupeessa, että hän vaipui
hyväätekevään uneen. Ja hän näki ihmeen kaunista unta lehmästä, joka
makasi vuoteessa lakanain välissä ja söi puna-apilaa ja ryyppäsi
välillä renskaa tinakannusta, jossa oli viisikolmatta prosenttia
lyijyä, ja sitten tuli käärme ja mateli päänaluksen poikki, mutta kun
Bossen piti ottaa se kiinni, niin se luikersi sormien välistä ja katosi
Lyypekin lippuun, ja meni sen tien, ja kuului kuin olisi päästetty
kokonainen pyykki neljännestä kerroksesta maahan, ja sitä seurasi
hirmuinen kirvely selässä, niin että Bosse heräsi.

-- Missä lehmä on? kirkui ämmä, joka seisoi kainalosauva kohotettuna
lyöntiin.

-- Tuolla se makaa, sanoi Bosse vetäen nuorasta, mutta nuora oli
poissa.

-- Missä se on? sähisi vanhus.

Niin, nyt Bosse tiesi, missä se oli. Voi surkeutta; tuskin kolmen sylen
päässä oli jyrkänne, ja siellä se virui. Bosse konttasi nelinryömin
reunalle ja katsoi äkkisyvänteeseen.

-- Onko se siellä? kuiskasi eukko.

-- Siellä on, vastasi Bosse allapäin.

-- No?

-- Ei taida olla hengissä. Näyttää siltä kuin olisi haljennut.

Suuri oli suru Etelävuorilla, melkein yhtä suuri kuin hänen isänsä
kuollessa. Ei teurastajakaan huolinut ostaa elukkaa, joka oli niin
kurjassa tilassa. Ämmä itki ja tappeli kaksi päivää. Sitten hän kuivasi
kyyneleensä ja alkoi suolata lihaa, täyttää makkaroita ja survoa
keuhkohakkelusta. Ja lihaa siellä syötiin jok'ikinen päivä, ja murhe
oli raskas; ei olisi luullut, että lihapäivien pito kävi niin
raskaaksi. Väliin täytyi ämmän nousta rusikoimaan Bossea purkaakseen
surunsa ilmoille, ja poika otti vastaan vaieten, koska tiesi sen
tyynnyttävän muoria. Eräänä päivänä, kun liha oli lopussa ja maito
niinikään, istuivat Bosse ja hänen äitinsä töllin edustalla katsellen
alhaalla syvänteessä pauhaavaa kaupunkia. Ja he olivat hyvin pahoilla
mielin. Silloin he näkivät miehen tulla kapuavan mäkeä ylös. Se oli
siististi puettu mies, jolla oli ymmärtäväiset silmät ja punainen
parta. Bossen nähtyään hän tuli hyvin iloiseksi.

-- Mine ole niin iloinen ette nehde teme kiselli! Mine ole juossut
kaikki paikkat ja hakenut hentte! Ah, herra Jeesus, kuinkka raskas on
kulkke teele! No, Bosse, minula on yksi geschäft josta puhua. Teme on
kai teiden eitti, na, hen saa kuula.

Bosse pyysi kauppiasta istumaan ja valmistihe kuuntelemaan.

-- Kas niin: mine ole kauppamees Algut ja kauppita kannuja, jotka mine
ole ottanut Lübekiste!

-- Vai niin, sieltäkö ne ovat kotoisin? keskeytti Bosse.

-- Niin, mine osta ne sieltte! Mutta ne tule minule liikka kallis!
Sanoka pois, miste hinnasta te tahto tehde minule semmone kannu?

-- Kuulkaas, kuka se on sanonut, että minä tahdon tehdä mitään kannuja?
sanoi Bosse.

-- Minä olen, puuttui äiti puheeseen ja päästi syvän huokauksen, joka
tuntui nousevan äskettäin manalle menneen syvästä haudasta.

-- Na, kas niin! Ja mite teme mees tahto kannusta?

-- Pooli eeri, vastasi Bosse.

-- Ah, herr mein gott, siitte hinnasta mine saa se kannu Lübekiste.

-- Vähemmällä sitä ei käy tekeminen, sanoi Bosse päättävästi.

-- Silloin pitte panna enempi liiji siihen!

-- Kuulkaa nyt, kauppias, sanoi Bosse, näettekö tuota jyrkännettä?

-- Jaa, na!

-- Meillä oli lehmä, joka meni siitä alas. Sinne on vain viisi syltä.
Uskokaa minua, pääsee siitä härkäkin alas.

-- Bosse, Bosse, keskeytti äiti, ajattele vanhaa, köyhää äitiäsi!

-- Sen teenkin! Tahdon, että hänellä on kunniallinen poika, vaikka tämä
muuten olisikin raukka.

-- Kunniallinen! Hm! Jahka tulet rikkaaksi, on sinulla varaa olla
kunniallinen!

-- Se oli rumasti sanottu!

-- Yhtä rumaa on, että aikamies antaa äitinsä nääntyä työssä.

-- Kuulkaahan, kauppias, sanoi Bosse. -- Te saatte myydä ulkomaalaisia
kannuja, mutta ette saa tässä maassa valmistaa niitä!

-- Na, niin; mine ei meina tehde mite kannuja, ja jos mine antta tehde
niitte, niin ei ne tule rootsalaissia kannuja.

-- No jopa on ovela. Hän panee minut tekemään ulkomaalaisia kannuja
Ruotsissa. Mutta sanokaas yksi asia: miksi käännytte juuri minun
puoleeni?

-- Jaa, na, miksi? Mine tikke teste kiselliste!

-- Mutta minulla ei ole verstasta eikä saa olla.

-- Na, ei minulakan ole, mutta minula on iksi oikken hive isteve, joka
laina meile hoone kaupunginmuurista.

-- Minä jätän tämän asian huomiseen, sanoi Bosse.

-- Na, tehden niin! Hoomena mine odotta teitte. Kauppamees Algut ja
Josef ranttakatu varrela! Te hake kauppamees Algut, ei Josef! Hivesti!

Keskustelu oli päättynyt, mutta Bossen rauhaisa oleskelu Etelävuorilla
oli sekin päättynyt. Ämmä ahdisti häntä vedoten hänen sydämeensä ja
kunniantuntoonsa. Mutta kun tuli kunniasta puhe, oli Bosse voiton
puolella, sillä hänhän juuri taisteli sen säilyttämiseksi. Mutta eukko
väitti edelleenkin, että kunnia oli rikkaita varten ja että köyhien oli
täytettävä ensimäinen velvollisuutensa ja pysyttävä hengissä. Jos
rikastui, niin sai kunniaa ja arvonantoa.

Lorun lopuksi tuli, että Bosse hölkytti rantaan Algutin ja Josefin luo,
vieläpä varsin hyvissä ajoin. Hänet vietiin takatietä konttorista
aittaan ja sieltä edelleen kellariin, missä hän näki täydellisen
tinanvalajan-verstaan sekä sällin, jonka oli määrä avustaa.

Siellä Bosse sitten ryhtyi toimeensa ja valmisti lyypekkiläisiä
kannuja, kuten niitä nimitettiin, ja ne menivät aivan erinomaisesti
kaupaksi.

Sälli, nimeltä Klaus, oli näöltään semmoinen, joka herättää enemmän
mieltymystä kuin luottamusta. Hän oli hyvin opinhaluinen ja koki päästä
kaikkien ammattisalaisuuksien perille, otti selkoa vähäpätöisimmistäkin
pikkuseikoista ja kyseli samaa asiaa moneen kertaan.

Eräänä päivänä Klaus oli kadonnut. Algut kauppias ei osannut sanoa
missä hän oli, eikä hän sitä tiennytkään. Samoihin aikoihin sattui
pieni erimielisyys toiminimen Algut & Josefin omistajain välillä. Josef
ei tahtonut enää ostaa Algutin kannuja, syystä että ne olivat liian
kalliita; hän ei tahtonut maksaa enempää kuin äyrin kannusta. Algut
väitti vastaan ja vaati puoltatoista. Silloin Josef peruutti kaupan ja
selitti, ettei enää tarvinnut Algutin kannuja. Algut ei sittenkään
antanut myöten, vaikkei hänellä ollut mitään kauppa-erioikeuksia, vaan
nämä kaikki oli luovutettu Josefille. Viikon päästä Josef avasi
lyypekkiläisen kannumyymälän, kun entinen varasto oli loppunut; ja nyt
hän saattoi myydä kannuja yleisölle puoleentoista äyriin.

-- Ah, sine kavala kettu, sanoi Algut. -- Tesse mine neke se Klaus
pirun sormen jelkki. Onkko sinula se roisto teele also?

-- Minula on, sanoi Josef.

Bosse oli jälleen työtönnä.

Mutta vähitellen alkoi kuulua äänekkäitä valituksia hyvinarvoisan
kannunvalaja-ammattikunnan taholta. Moniin kuukausiin ei oltu myyty
ainoatakaan kannua, elinkeino oli lamassa, sällejä täytyi erottaa,
verstaissa vallitsi levottomuus. Ja tämä kaikki johtui siitä
yksinkertaisesta syystä, että ihmiset mieluummin ostivat saksalaisten
halvempia ja parempia kannuja kuin ammattikunnan kalliimpia ja
huonompia.

Ammatinvanhin ja mestarit sättivät ihmisten huonoa makua, sadattelivat
vapaata kauppaa ja toimittivat kuninkaalle anomuksen, jossa pyysivät
panemaan maahantuoduille kannuille tullin, jotta ne tulisivat
kalliimmiksi ja mahdottomiksi ihmisten ostaa. Mutta kuningas vastasi
ainoastaan: tehkää yhtä halpoja ja hyviä kannuja, niin saatte myydä
tekin.

Silloin parkaistiin taas. Pitäisikö Tukholman ikivanhan ja taatun
kannunvalaja-ammattikunnan luopua traditsioneistaan noudattaakseen
päivän oikkuja! Ei ikinä, ennen he kaatuvat kunnian miehinä, kuin
vaihtavat työtapaa. Eivätkö esi-isät ole juoneet heidän kannuistaan?
Ovat, ja tämä on painava syy! Ja ennen kaikkea, mikä on vielä enemmän,
eivätkö nämä kannut ole ruotsalaisia? Ovat! Pitäisikö ne siis
vaihdettaman ulkomaiseen rihkamaan. (Kun tähän joku huomautti, että
vanhatkin kannut olivat saksalaista mallia ja että Tukholman ensimäinen
kannunvalaja oli ollut saksalainen, nimeltä Albrecht Zinn, niin hänet
viskattiin kokoushuoneesta ulos.)

Asema kävi yhä tukalammaksi, työttömiä sällejä kuljeksi kaduilla pitäen
rähinää. Verstaiden ikkunat lyötiin säpäleiksi. Eräänä yönä tehtiin
hyökkäys saksalaisten puoteihin, mutta metelöitsijät vangittiin ja
pantiin tyrmään. Koko kaupunki oli kapinassa.

Vihdoin, eräänä aamuna, herätti kaupunkilaisten huomiota uusi ja
odottamaton näky. Paavali mestari, Bossen entinen isäntä, oli pistänyt
ikkunastaan ulos pitkän seipään, jossa riippui kuusi uutta
"lyypekinmallista" kannua, ja koko hänen ikkunalautansa oli täynnä
samanmoisia. Itse hän seisoi myymäpöydän ääressä huutaen kaupaksi
"Lyypekin kannuja, puhtaasta tinasta tehtyjä, hinta äyri ja neljännes".

Saksalaiset olivat nujerretut. Kaikki ostajat ryntäsivät Paavali
mestarin puotiin, mistä sai puhtaasta tinasta tehtyjä Lyypekin kannuja.

Mitä ahneus, ylpeys ja isänmaallisuus eivät olleet ennen saaneet
aikaan, sen teki nyt kaikkivoipa kateus.

Seuraavassa vuosineljänneskokouksessa ammatinvanhin piti puheen, jota
asiakirjat tosin eivät ole jälkimaailmalle säilyttäneet, mutta joka
siitä huolimatta ansaitsee tulla kerrotuksi.

Ei ollut ensi kerta -- hän lausui -- kun ihmiskunta, oli joutunut
surullisen näytelmän todistajana näkemään, miten vuosisatoja kestänyt
ja koeteltu sai väistyä uudistuspuuhien ja keinottelun tieltä. Tuskan
tuntein sanoi puhuja tänä päivänä laskevansa isänmaan alttarille
uhrinsa kieltäessään itseltään ja ammattikunnaltaan oikeuden valmistaa
sellaisia tinakannuja, joita ei käynyt peseminen (näin ei hän sanonut,
mutta se oli ajatus); murhemielin, mutta ilman katkeruutta hän nyt
heitti maahan aseensa tukalassa taistelussa, mutta teki sen lujasti
luottaen siihen, että tulevaisuus oli antava hänelle tunnustuksen siitä
itsepintaisuudesta, millä hän oli vastustanut päälletunkevaa tulvaa,
joka uhkasi niellä yhteiskunnan ja hukuttaa sen jaloimmat harrastukset,
puhtaimmat pyrinnöt ja parhaat toiveet. Hän ei voinut lopettaa muuten
kuin lausumalla toivomuksen, että tulevaisuus osoittaisi vanhojen
olleen oikeassa, sillä rimpuiltiinpa täällä miten tahansa ja
vääristeltiin asioita, pysyy kuitenkin ikuisesti totena, että vanha on
vanhin.

Paavali mestari tunsi tarvetta vastata muutamin sanoin siihen
erinomaisen asialliseen ja tyystin harkittuun puheeseen, jonka
ammatinvanhin äsken oli aikaansaanut.

Hän lausui palavimman toivonsa olevan, että ihmiskunta saisi alati
nähdä ikivanhan -- mikä, kuten tunnettua, on ylen taipuvainen
muuttumaan mädännykseksi -- väistyvän paremman tieltä, joka
tilapäisesti usein sattuu olemaan uusi. Nähtiinhän miten ruoho mätäni
joka vuosi, miten ihmiset ja eläimet mätänivät vuosisadassa; tosin
nähtiin satavuotisia puita, mutta niissä olikin sisus mätä, jos
tarkkaan katsoi. No niin, surrako piti? Ei suinkaan! Mätäneminen loi
uutta elämää; mätäneminen oli vain ylösnousemuksen toinen muoto.
Jos nyt, ennenkuin mentiin ottamaan vastaan sitä, mikä oli
välttämätöntä, tahdottiin verhoutua ylpeyden ja valheellisen
omanvoitonpyytämättömyyden ryysyihin -- niin olkoon menneeksi, se
tehtiin häpeän peitteeksi, ja siihen ei Paavali mestari tahtonut monta
sanaa tuhlata. Siirtyäkseen sitten asiaan tahtoi Paavali mestari sanoa
toden sanan, vaikka se kirvelisikin ylpeyttä. Eivät joutuneet
ammatinvanhin ja ammattikunta keinottelijain eikä isänmaankavaltajien
uhreiksi, vaan kukistuivat ihan yksinkertaisesti omaan kateuteensa.
Kaikki läsnäolijat tiesivät, että kannut, joita nyt myytiin
"lyypekkiläisten" nimisinä, olivat tukholmalaisen Boo sällin keksimiä.
Eikö totta?

Ammatinvanhin väänsi naamansa suunnattomaan irvistykseen ja sai
suustaan vain hyvin paljon sanovan sanan: "Äss!"

Nigels mestari haukotteli ylenkatseellisesti: "Vai Bossesta puhumaan!"
Ja sällit hihittivät: "Meidän Bosse."

Paavali mestari jatkoi ja lupasi olla puhumatta Bossesta, mutta sanoi
antavansa tyttärensä hänelle vaimoksi, joten Bosse saa periä liikkeen.
Saa kuin saakin! Ja jos ammattikunta vanhimpineen halusi ottaa oppia
siitä, mitä oli tapahtunut, niin oli summa se, että jos ihmiset
malttaisivat olla suojelematta toisiaan niin perhanasti, niin meillä
kaikilla olisi paremmat päivät, sillä nähty on, että mikä joillekuille
on erinomainen suojelus, saattaa enimmille olla vihoviimeistä sortoa,
ja jos tahdomme elämisen oikeutta itsellemme, on meidän pakko täyttää
suuri, ikuinen velvollisuus antaa toistenkin elää.

Ja tähän päättyi suuri kannunvalajataistelu Tukholmassa, taistelu,
joka oli maksanut niin monta ikkunaruutua, niin monta vangitsemista,
niin paljon ylpeyttä, puhumattakaan toiminimen Algut & Josefin
lakkaamisesta, ainoan lehmän suistumisesta Etelävuorten jyrkänteeltä
alas ja Klaus sällin ilmaantumisesta Visbyhyn, mihin hän toi "uuden
keksintönsä" ja missä kuljeksi panetellen muuatta Bossea, joka oli
hänen työllään rikastunut Tukholmassa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Onnellisten saari - Kaksi kertomusta kokoelmasta 'Svenska öden och äfventyr'" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home