Title: Neiti de Taverney - Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista
Author: Dumas, Alexandre
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Neiti de Taverney - Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista" ***


NEITI DE TAVERNEY

Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Ranskankielestä suomentanut

Valfrid Hedman



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1917.



SISÄLLYS:

     Johdanto.
  1. Tuntemattoman sanojen vaikutus.
  2. Salaseuran kokoushuone.
  3. Selostus.
  4. Ruumis ja sielu.
  5. Sielun olemus.
  6. Marat'n ovenvartijatar.
  7. Ihminen ja hänen työnsä.
  8. Rousseaun pukeutuminen.
  9. Trianonin kulissit.
 10. Harjoitus.
 11. Lipas.
 12. Kuningas Ludvig XV:n pikku illallinen.
 13. Aavistelua.
 14. Gilbertin romaani.
 15. Isä ja tytär.
 16. Mitä Althotas tarvitsi eliksiirinsä täydentämiseen.
 17. Hra de Richelieun kaksi vesipisaraa.
 18. Pako.
 19. Toinen kaukonäkijätär.
 20. Jäykistys.
 21. Tahto.
 22. Poliisipäällikön talossa.
 23. Lipas.
 24. Valaiseva keskustelu.
 25. Herra de Sartines alkaa uskoa, että Balsamo on velho.
 26. Elämäneliksiiri.
 27. Taistelu.
 28. Rakkaus.
 29. Lemmenjuoma.
 30. Veri.
 31. Epätoivo.
 32. Tuomio.
 33. Ihminen ja Jumala.
 34. Jälleen maan päälle.
 35. Kuninkaitten muisti.
 36. Andréen pyörrytyskohtaukset.
 37. Tohtori Louis.
 38. Hra de Richelieun sanaleikit.
 39. Palaaminen.
 40. Veljen huolestus.
 41. Erehdys.
 42. Kuulustelu.
 43. Lääkärin tutkimus.
 44. Gilbertin omatunto.
 45. Kaksi kärsivää.
 46. Trianonin tiellä.
 47. Paljastus.
 48. Tohtorin pieni puutarha.
 49. Isä ja poika.
 50. Omantunnon kysymys.
 51. Gilbertin suunnitelmat.
 52. Gilbert huomaa, että rikoksen tekeminen on helpompaa kuin
     ennakkoluulon voittaminen.
 53. Päätös.
 54. Joulukuun 15. päivä.
 55. Jäähyväis-audienssi.
 56. Isätön lapsi.
 57. Lapsenryöstö.
 58. Maramontin kylä.
 59. Pitoun perhe.
 60. Lähtö.
 61. Gilbertin viimeiset jäähyväiset.
 62. Laivassa.
 63. Azorin saarilla.
     Loppulause.



JOHDANTO.


Nyt suomennettu romaani edellyttää Dumas'n aikaisemmista teoksista
tunnetuiksi muutamia seikkoja, jotka sopii tässä kerrata:

_Josef Balsamo_ on historian ihmeellisimpiä seikkailijoita, esiintyen
hyvin vaikuttavana tekijänä eräässä vallankumouksen aiheessa,
kansainvälisessä haaveiluvirtauksessa, joka uudelleen elvyttelee
uskonnollista mystiikkaa ja keskiaikaisia salais-oppeja, tahtoen
perustaa ihmiskunnan yleisen veljeyden pohjaksi kaikkiyhteisen
kansainvallan, jonka suojassa erityisesti syvennyttäisiin
henkimaailman ilmiöihin. Se liike siis suuntautuu yksinvaltiutta
ja kirkkohallintoa vastaan niinkuin toisaalla vapaamieliset
järkeilijätkin -- n.s. valistusfilosoofit, kuten _Jean Jacques
Rousseau_ ja tälle vastenmielinen pilkanhenki Voltaire -- omilla
perusteillaan muokkaavat maaperää noiden kahden mahdin kukistamiseksi.

Italialaisen Balsamon ristiriitaisessa luonteessa yhdistyy
keinottelu ja aatteellisuus. Hän on matkoillaan tutustunut itämaisen
mystiikan uskonnolliseen ajatteluun ja saanut opetusmestarikseen
lähes satavuotiaan _Althotaan_, joka luonnontieteellisissä
tutkimuksissaan ja keksinnöissään puolittain esiintyy viimeisenä
keskiaikaisena alkemistina, puolittain kuuluu nykyajan tiedemiesten
varhaisimpiin edelläkävijöihin, Althotas uskoo saavansa valmistetuksi
elämääpitentävän voimanesteen, eliksiirin, jonka aineksista muka
vain lopulta puuttuu lapsen kolme viimeistä veripisaraa, niin
että hän kammoksuvalta ja epäuskoiselta oppilaaltaan karttelee
ihmisuhria. Balsamon omana edullisena erikoisuutena on harvinaiset
hypnotisoitsijan lahjat, ja hänen on onnistunut saada täten
lumoustilaan saatettuna vaimokseen _Lorenza Feliciani_, joka
hypnoottisessa tilassaan rakastaa häntä tulisesti, mutta valheilla
pelkää "taikuria" sielunsa vaaran tähden, ollen harras katolilainen.
Lorenza on niitä harvinaisia olentoja, joihin hypnotismi tehoaa
erittäin voimakkaasti, aiheuttaen täten nukutetussa n.s.
kaukonäkemyksen. Tämä meidän päiviimme asti vain osittain selitetyksi
saatu ilmiö merkitsee sitä, että nukutettu horrostilassaan
aistii tapahtumia ihmisten sielussa yhtä hyvin kuin etäisillä
paikkakunnillakin, kyeten kertomaan havaintojansa, joista hän ei
herätessään muista mitään. Balsamo rakastaa vaimoansa ja on siinä
käsityksessä, että kaukonäkemyksen kyky vaatii neitsyyden säilymistä.

Yksinvaltaa ja kirkollista ahdasmielisyyttä vastaan on Balsamo
perustanut n.s. egyptiläisen vapaamuurari-osaston, itse ollen sen
päällikkönä eli "suurkoptina". Järjestö ryhtyy tekemään salassa
työtä yleisen vallankumouksen hyväksi, alottaen sivistysmaailman
keskuksesta Pariisista, tunnuksenaan L.P.D, jolla tarkoitetaan
lausetta: _Lilia pedibus destrue_, tallaa liljat (Ranskan
kuningassuvun vaakuna) jalkoihisi, Balsamo matkustaa Saksasta
Pariisiin, heikontaakseen kaikin keinoin kuningasvallan jo
horjuvaa asemaa. Matkalla hän menettää tärkeän tukensa: Lorenza
Feliciani pääsee karkaamaan valveillaolonsa tavanmukaisen kammon
kannustamana. Onnekseen tuo omituinen "loitsija", joka vaikuttelee
ympäristöönsä m.m. puheilla elämisestään yhä uusissa ihmismuodoissa
jo parintuhannen vuoden aikana, yöpyy Taverneyn rappeutuneeseen
herraskartanoon, missä hän saa solmituksi uuden vaikutussuhteen.

Vanha parooni _de Taverney_, joka toisen kartanonsa rippeiden mukaan
voi liittää nimeensä vielä _Maison-Rougen_ kreiviyden, on entinen
hovimies, ajattelemattomalla elämällään köyhtynyt periaatteeton
ylimys, jonka ainoana toivona nyt on, että hänen poikansa _Filip_ --
kruununprinssin santarmirykmentin luutnantti Strassburgissa -- ja
kuusitoista-vuotias tyttärensä _Andrée_ voisivat palauttaa sukuun
varallisuutta sellaisilla tempuilla kuin silloisessa turmeltuneessa
hienostopiirissä oli mahdollista. Kehno isä on kuitenkin saanut
vastuksikseen lujaluontoista kuntoa harrastavat lapset. Balsamo panee
merkille neiti Andréen ylevän henkevyyden ja tulee koetelleeksi
häneen hypnoottista kykyään sillä tuloksella, että aatelisneidillä
ilmenee taipumusta kaukonäköisyyden horrostilaan. Yöllä hän saa tytön
siten kutsutuksi huoneeseensa ja muiden tärkeiden tietojen ohella
kysellyksi tältä vaimonsa pakoretkestä, niin että hänen onnistuu
myöhemmin tavoittaa karkulainen.

Horroksesta herättyään ei Andrée tiedä mitään ilmoituksistansa,
mutta kun Balsamolle on tärkeätä saada hänet lähettyvilleen, käyttää
hän keinojansa, toimittaakseen ohimatkustavan _Marie Antoinetten_
kiintymään tyttöön; Itävallan keisarinnan nuori tytär on nimittäin
matkalla vihittäväksi Versaillesissa Ranskan kruununprinssin
kanssa, Andrée joutuukin prinsessan hovineidoksi sitä helpommin,
kun matkaseurueessa jo on hänen veljensä Filip; nuori luutnantti on
ollut ensimäinen Itävallan herkkämielistä arkkiherttuatarta vastaan
Ranskan alueella tullut ranskalainen upseeri, ja Marie Antoinette on
päättänyt tämän seikan muistoksi luoda hänelle hyvän uran. Taverneyt
muuttavat siten aluksi kaikin Coq-Héron-kadun varrelle Pariisiin.

Balsamo järjestää asuntonsa ja kemiallisen työpajansa
Saint-Claude-kadun varrelle Marais'n kaupunginosaan ja alottaa
vehkeilynsä kuningasvallan rappeuduttamiseksi; hänen ovenvartijanaan
on taattu saksalainen kamaripalvelija _Fritz_. Ranskan vanha
kuningas _Ludvig XV_ on mitätön elostelija, suopealuontoinen kyllä,
mutta läpeensä itsekäs. Hänen rakastajattarenaan on kreivitär
_Jeanne Dubarry_, alhaissyntyinen ja maineeltaan huono nainen,
jolle kuitenkin ulkonainen viehkeys ja jonkunlainen rattoisa
olemus on tuottanut siksi paljon vaikutusvaltaa, että huikenteleva
hallitsija on antanut houkutella itsensä julistamaan kreivittären
maaseutuhuvilan, Luciennesin, kuninkaalliseksi linnaksi, jonka
kuvernöörinä on kreivittären kaksitoista-vuotias neekeripalvelija
_Zamore_, jopa viimein suo hänelle virallisen hovi-esittelynkin,
jolla tavoin Jeanne saavuttaa tunnustetun aseman. Tässä tilaisuudessa
on Balsamo saapuvilla Preussin kuninkaan lähettiläänä, esiintyen
nimellä _kreivi de Fenix_: Lorenzan ja Althotaan seurassa hänellä
muuten on erityisenä itämaalaisena tutkijanimenään _Akharat_. Jeanne
Dubarry tuntee hänet erääksi mieheksi, joka on ennustanut hänen
pääsevän Ranskan kuningattareksi silloin kun hän vielä ansaitsi
elantonsa kaduilla, ja tajuten saavansa kreiviltä kannatusta hän
lupaa tehdä tälle puolestaan minkä palveluksen hyvänsä.

Balsamo liittyykin Dubarryn puolueeseen, käsittäen tätä tukemalla
rappeuduttavansa kuningasvaltaa. Pääministeri _de Choiseul_ johtaa
vastapuoluetta, joka näkee Dubarryssä arveluttavan vaikutusvallan
nousun ja pitää paremmin arvossa ulkonaista säädyllisyyttä; mutta
kuninkaan toinen läheinen mies, jokseenkin sisäministerin asemassa
oleva poliisipäällikkö de _Sartines_, katsoo omille asioilleen
turvallisemmaksi säilytellä hyviä välejä Joannen ja tämän langon,
varakreivi _Jean Dubarryn_ kanssa. Dubarryn puolueeseen siirtyy
vastapuolueesta vanha itsekäs hovimies, sotamarski ja herttua _de
Richelieu_, siten kyeten viime hetkessä pelastamaan kreivittärelle
edellämainitun esittelytilaisuuden, joka oli raukeamaisillaan
vastustajain vehkeellä. Viekas sotamarski jää toivomaan paljon hyvää
epävirallisen kuningattaren kiitollisuudesta. Mutta kun nämä kaksi
sitte Balsamon käytettävissä olevan vakoilun ja kaukonäkemyksen
antamien tietojen avulla saavat Choiseulin kukistetuksi, ei kreivitär
pidäkään tärkeänä toimittaa Richelieulle ministerinsalkkua,
koska kuningas ei ole siihen oikein taipuvainen; kreivitär
Dubarry päinvastoin alkaa erityisesti suosia enon kustannuksella
sisarenpoikaa, herttua _d'Aiguillonia_, jonka Richelieu on itse
kutsunut Pariisiin avukseen ja suojaukseen, Aiguillonin herttua ja
kreivitär Dubarry solmiutuvat ihan likeiseen suhteiseen, ja kuningas
on tyytyväinen saadessaan rakastajattarensa vaatimaan vain tämän
yhden suosikin ylenemistä, -- tietämättä ollenkaan, että d'Aiguillon
on hänen oma kilparakastelijansa kreivittären kammioissa.

Juonitteleva vanha herttua hautoo kostoa nolon pettymyksensä jälkeen.
Hän huomaa ensiksikin levittää liikkeelle sen tiedon, että hänelle
oli tarjottu ministerinsalkkua, mutta siitä hän muka kieltäysi rouva
Dubarryn arvottoman vaikutusvallan paheksujana Sitte hän toisaalta
lietsoo parlamentin kiivautta d'Aiguillonia vastaan, joka on
parlamentin puoltaman Choiseulin vanhoja vastustajia, ja toisaalta
hän pyrkii suoranaisesti syöksemään kreivitärtä syrjään. Kuningas on
nimittäin mielihyvällä huomannut neiti de Taverneyn ylvään kauneuden,
ja marski de Richelieu ryhtyy kehittelemään tätä huomaavaisuutta,
saadakseen kuninkaan vaihtamaan rakastajatarta. Parooni de Taverney
on marskin vanhoja sotakumppaneita; ensin tarjottuaan hänelle
suosiollisuuttansa on marski tylysti työntänyt hänet luotansa sitte
kun oli liittynyt kreivittäreen, joka oli koko Taverney-suvulle
yrmeä. Mutta nyt häikäilemätön vanha hovimies jälleen lähentelee
sydämetöntä paroonia, joka olisi valmis saavuttamaan rikkautta
tyttärensä lankeemuksesta.

Andrée-neiti on tällävälin jo muuttanut Marie Antoinetten
seuranaiseksi Pikku Trianoniin, Versaillesin hovialueelle
rakennettuun loistopaviljonkiin, missä nuori kruununprinsessa asustaa
erillään varsinaisesta palatsista ja vanhan kuninkaan asumasta
Isosta Trianonista. Nuori kruununperillis-pari on vihitty hirveän
rajuilman keskeyttämin juhlallisuuksin; avioliitto on alkanut
monilla onnettomilla ulkonaisilla enteillä, eikä aviopuolisoidenkaan
suhde ole kehittynyt muodollista arvonantoa pitemmälle, niin että
ujo ja tieteellisiin tutkimuksiin syventynyt kruununprinssi eli
_dauphin_ ja Ranskan uusi kruununprinsessa eli _dauphine_ yhä
jäävät vain seurustelukannalle keskenään. Herttua de Richelieu on
tullut tuntemaan Andréen kamarineidon _Nicolen_, joka on jätetty
Pariisiin: hovimies havaitsee hänessä tarpeellisen välikappaleen
mahdollisuuksia ja parooni de Taverneyn avulla toimittaa hänet
Andréen luokse Versaillesiinkin, ensin annettuaan yksityissihteerinsä
_Raflén_ muuttaa muutamilla toilettikeinoilla Nicolen ulkonäköä,
joka liiaksi muistutti Marie Antoinettesta; tämä yhdennäköisyys
kävi sitte kohtalokkaaksi sen turmiollisen, historiasta tunnetun
häväistysvehkeen yhteydessä, jota Dumas kuvailee "Kuningattaren
kaulanauhassa".

Tämä Nicole Legay on Taverneyn kartanosta tullut älykäs
maalaiskeimailijatar, jolla on ollut ensin lemmensuhde valtiattarensa
imettäjän pojan, seitsentoista-vuotiaan _Gilbertin_ kanssa. Gilbert
on elellyt kartanossa jokseenkin jouten ja laiminlyötynä. Hänellä on
luontaista ylpeyttä ja suuria pyrkimyksiä asemansa yläpuolelle; hän
on itsekseen lueskellut Rousseaun teoksia ihmisten tasa-arvoisuuden
mahdollisuuksista ja kansanvaltaisesta yhteiskunta-järjestelmästä,
ja hän on päättänyt raivata tiensä korkeammille tiedon aloille,
itsenäiseen asemaan. Nuorukaisella on tavattomasti sisua ja tarmoa,
ja ylimysmielisen isäntäväkensä halveksimana hän on paatunut yhä
yksinomaisemmin ajattelemaan vain itseänsä, edistystään: sentähden
hän onkin purkanut tuon lemmensuhteensa, kun se on alkanut tuntua
hänestä lapselliselta ja tulevaisuudenunelmilleen haitalliselta. Onpa
Gilbert rohjennut kohottaa katseensa juuri valtiattareensa, siirtäen
rakkaudenkaipuunsa ylvääseen aatelisneitiin, joka ei ole hänestä
tietääkseenkään.

Syrjäytetty Nicole on huomannut tämän salaisen kiintymyksen,
joka saa hänet väliin epäilemään neiti Andréetakin ja senvuoksi
kylmenemään tälle sekä paatumaan hyljätyn rakkautensa rauettua
seikkailijattareksi, niin että Nicole pian joutuukin suhteisiin
erään aliupseeri _Beausiren_ kanssa Pariisissa, jatkaen samoja
välejä Versaillesissa. Gilbert on tahtonut pysytellä Andrée-neidin
lähettyvillä ja saapunut omin neuvoin etsimään onneansa
pääkaupungista. Hänen on sattumalta onnistunut päästä nuottien
kopioitsijaksi itse Rousseaun luo Rue Plâtrièren varrelle ja
talon ullakkokamarista hän on saanut pidetyksi silmällä Taverneyn
kaupunkiasunnon puutarha-paviljonkia, jossa hänen rakastettunsa
on oleksinut ennen kuin muutti Trianoniin. Kaikkialla vaaniessaan
rakastamansa olennon läheisyydessä on Gilbert kerran räystästä
myöten ja köyden avulla laskeutunut puutarhaankin ja hiipinyt
Andréen huoneisiin, missä Nicole hänet yllättää; mutta kun Gilbert
on vakoillut selville hänen suhtautumisensa Beausireen, ei kumpikaan
rohkene paljastaa toistansa, ja keskinäinen vihamielisyys painostaa
heitä vain pelkona, että he ovat tavallaan toinen toisensa vallassa.
Sitten pääsee Gilbertkin Versaillesiin, puutarha-apuriksi Trianoniin,
Rousseaun tuttavan, kasvientutkija de Jussieun välityksellä.

Andrée de Taverney ei omista tälle sisukkaalle haaveksijalle mitään
huomiota eikä edes tiedä olevansa hänelle kiitollisuuden velassa
hengestään. Toukok. 30. ja 31. p:n välisenä yönä kruununprinssin
häiden kunniaksi toimeenpannussa ilotulituksessa on muuan
onnettomuudentapaus aiheuttanut pariisilaisessa katsojajoukossa
Ludvig XV:n torilla hirveän pakokauhun, jossa paljon ihmisiä
on murskautunut kuoliaaksi. Gilbert on kannatellut pyörtynyttä
Andréeta, ehtien hänen avukseen viime hetkessä, ja ojentanut hänet
tungoksesta Balsamolle erääseen ikkunaan, itse sortuen tallatuksi.
Rousseau, joka sivistymättömän ja riidanhaluisen vaimonsa _Teresian_
vastarinnasta huolimatta on hellinyt Gilbertiä kuin omaa poikaansa,
on löytänyt hänet jälkeenpäin torilta ja toimittanut hänelle
ensi avun nuorelta lääkäriltä, joka vallankumouksellisia oppeja
haastellen on rientänyt torille sitomaan yksinomaan köyhälistön
vahingoittuneita: tämä lääkäri on _Marat_, sittemmin kuuluisa
vallankumouksen melskeistä. Neiti Andréen on Balsamo vienyt
markiisitar de Savignyn luo ja sieltä Taverneyn asuntoon, hieman
herättäen huolehtivan Filip-veljen epäluuloja viipymisestä.

"Neiti de Taverney"-romaanin toiminnan alkaessa on kuningas
Dubarry-puolueen kehoituksesta viimeksi saatu panemaan toimeen
n.s. _lit de justice_, muuan valtio-oikeudellinen voimatemppu.
parlamentin alottaman jarrutuksen lopettamiseksi lainlaadinnassa ja
oikeudenkäytössä.

_V. H.-A._



1.

Tuntemattoman sanojen vaikutus.


Hallitsijan johtama parlamentinistunto [kts. Johdannon loppukappale.
Suom.] ilmeni välittömästi edulliseksi kuninkaan asialle. Mutta usein
voimakas isku vain huumaa, ja on huomattava, että huumausten jälkeen
veri kiertää virkeämpänä ja puhtaampana.

Näin ainakin mietti kuninkaan ja hänen loistavan saattueensa lähtöä
katsellessaan pikku ryhmä vaatimattomasti puettuja henkilöitä, jotka
olivat asettuneet tätä tarkkaamaan Fleursin rantakadun ja Rue de la
Barillerien kulmaan.

Näitä henkilöitä oli kolme... Sattuma oli heidät yhdyttänyt tähän
kulmaukseen, josta he näkyivät huomaavaisina pitäneen silmällä
ihmisjoukon vaikutelmia. Ja tuntematta toisiaan he olivat muutaman
sanan vaihtamalla joutuneet juttusille ja toisilleen selostaneet
istunnon merkitystä ennenkuin se vielä oli päättynytkään.

-- Siinäpä kypsyneitä intohimoja, -- virkkoi eräs heistä,
kirkassilmäinen vanhus, jolla oli lempeät ja rehelliset piirteet. --
Tuollainen _lit de justice_ on suurenmoinen temppu.

-- Kyllä, -- vastasi vieressä seisova nuori mies katkerasti
hymyillen, -- niin, jos temppu tositeossa täsmälleen vastaisi
nimitystänsä, oikeuden perustaa.

-- Monsieur, -- lausui vanhus kääntyen, -- minusta näyttää, että
tunnen teidät... Luulen teidät ennen tavanneeni?

-- Toukokuun 31. päivän yönä. Ette erehdy, hra Rousseau.

-- Ah, te olette se nuori kirurgi, maanmieheni, hra Marat?

-- Niin, monsieur, palvelukseksenne. Miehet kumarsivat toisilleen.

Kolmas mies ei vielä ollut puuttunut puheeseen. Hänkin oli nuori,
ylevämuotoinen, ja koko juhlallisen toimituksen aikana hän oli
tyytynyt vain tarkkaamaan kansanjoukon mielialaa.

Nuori kirurgi lähti pois ensimäisenä, uskaltautuen keskelle parvea,
joka vähemmän kiitollisena kuin Rousseau oli hänet jo unohtanut,
mutta jolle hän kerran aikoi itsestään muistuttaa. Toinen nuori mies
odotti kunnes edellinen oli lähtenyt ja kääntyi sitte Rousseauta
kohti.

-- Te ette lähde mukana, monsieur? -- sanoi hän.

-- Oh, olen liian vanha tunkeutuakseni tuohon ahdinkoon.

-- Siinä tapauksessa, -- virkkoi tuntematon hiljempaa, -- tänä iltana
Plâtrière-kadulle, hra Rousseau... Älkää jääkö pois!

Filosofi säpsähti kuin olisi haamu kohonnut hänen edessään. Hänen
kasvojensa tavallisesti kalpea väri muuttui lyijynharmaaksi. Hän
tahtoi vastata miehelle, mutta tämä oli jo hävinnyt.

Kuultuaan nämä tuntemattoman puhuttelijansa omituisella äänenpainolla
lausumat sanat J. J. Rousseau raivasi vapisevana ja onnettomana
itselleen tien ihmisryhmien läpi, muistamatta olevansa vanha ja
pelkäävänsä väkijoukkoa. Pian oli hän saapunut Notre-Damen sillalle;
sitten kulki hän yhä haaveillen ja tehden kysymyksiä itselleen la
Grèven kaupunginosan halki, jonka kautta hän lyhyintä tietä pääsi
kotiinsa.

"Näin", ajatteli hän, "tämä salaisuus, jota jokainen asiaan
vihitty säilyttää henkensä uhalla, on siis jokaisen vastaantulijan
omaisuutta. Se on siis hyöty siitä että salaisten seurojen hommat
joutuvat rahvaan seulottaviksi... Minut tuntee mies, joka tietää,
että olen siellä hänen liittolaisensa ja ehkä rikostoverinsa
Sellainen asiaintila on mahdoton ja sietämätön."

Näitä miettiessään Rousseau astui hyvin nopeasti, vaikka
hän tavallisesti oli niin perin varovainen, varsinkin
Ménilmontant-kadulla sattuneen tapauksen jälkeen.

"Täten", jatkoi filosofi, "olen tahtonut perin pohjin tutustua niihin
suunnitelmiin ihmiskunnan uudestaanluomiseksi, joita muutamat itseään
valistuneiksi kehuvat sielut ehdottavat. Olen ollut kyllin hupsu
uskomaan, että voi tulla joitakin hyviä aatteita Saksasta, tuosta
oluen ja usvien maasta. Olen vaarantanut nimeni muutamien hupsujen
tai juonittelijain matkaan, jotka käyttävät sitä esirippuna oman
mielettömyytensä peittelemiseksi. Oh, niin ei saa käydä; ei, salaman
välähdys on minulle osoittanut kuilun, ja sinne en mene ehdoin
tahdoin heittäytymään!"

Ja hengähtääkseen Rousseau seisoi hetkisen keppiinsä nojaten
liikkumatta keskellä katua.

"Se oli kuitenkin", mietti filosofi edelleen, "kaunis haave:
vapaus orjuudessa, kahakoitta ja melutta voitettu tulevaisuus,
salaperäisesti, maan tyrannien nukkuessa viritetty verkko... Se oli
liian kaunista, minä petyin siihen uskoessani... En siedä pelkoa,
epäluuloja, varjoja; ne eivät ole vapaan sielun ja itsenäisen ruumiin
arvoiset."

Juuri näitä sanoja mielessään lausuessaan ja ryhdyttyään jatkamaan
matkaansa näki hän muutamia hra de Sartines'n muljottelevin silmin
vaaniskelevia kätyreitä, ja siitä vapaa sielu niin peljästyi ja se
antoi itsenäiselle ruumiille sellaisen sysäyksen, että hän riensi
kätkeytymään niiden pylväiden syvimpään hämärään, joiden alla hän
käveli.

Pylväskäytävältä ei ollut pitkälti Plâtrière-kadulle. Rousseau kulki
sen matkan nopeasti, nousi asuntoonsa läähättäen kuin vainottu
peura ja heittäytyi tuolille huoneessansa, kykenemättä vastaamaan
sanallakaan kaikkiin Teresian kysymyksiin.

Lopuksi hän kuitenkin selosti tälle liikutuksensa syitä: sen oli
aiheuttanut ripeä kävely, kuumuus, uutinen kuninkaan kiukusta
parlamentinistunnossa, kauhusta järkkyneen kansan mieltenkuohu,
tapahtuman takaisinkimmahtava jälkivaikutus.

Teresia-emäntä vastasi toruen, että se ei ollut mikään syy jäähdyttää
päivällistä, ja että mies ei saisikaan olla sellainen raukka, joka
pienimmästäkin melusta säikähtyi.

Rousseaulla ei ollut mitään vastattavaa tähän viimeiseen väitteeseen,
jota hän itse oli niin monet kerrat toisin sanoin julistanut.

Hänen nyrpeä puolisonsa lisäsi, että ajattelijat, mielikuvituksen
ihmiset olivat kaikki samanlaisia... kirjoituksissaan he lakkaamatta
päristivät rumpua, eivät sanoneet pelkäävänsä mitään, Jumala ja
ihmiset eivät heille muka paljoa merkinneet; mutta vähäpätöisimmänkin
rakin haukahtaessa he huusivat apua ja lievimmässäkin
kuumekohtauksessa he voivottelivat: "Hyvä Jumala, minä kuolen!"

Tämä oli Teresian mieliaiheita, siinä sai hän kaunopuheisuutensa
parhaiten loistamaan, ja luonnostaan arka Rousseau keksi siihen
kehnoimmat vastaukset. Tämän äkeän musiikin tahtiin filosofi
tuudittelikin vain omia ajatuksiaan, jotka varmaan olivat Teresian
ajatusten arvoiset kaikesta moitteesta huolimatta, mitä tämä
sivistymätön nainen hänelle syyti.

-- Onni on kokoonpantu sulotuoksuista ja sävelistä, -- sanoi
hän; -- mutta ääni ja haju ovat sovinnaisia käsitteitä. Kuka voi
todistaa, että sipuli lemahtelee vähemmän hyvältä kuin ruusu ja että
riikinkukko ei laula yhtä kauniisti kuin satakieli?

Tämän selviön jälkeen, joka olisi voinut käydä kauniista ja
älykkäästä paradoksista, asetuttiin pöytään ja syötiin päivällinen.
Mutta päivällisen jälkeen Rousseau ei mennyt istumaan klaveerinsa
ääreen, kuten hänen tapansa oli. Hän kiersi pariinkymmeneen kertaan
huoneensa ja vilkaisi vähintään sata kertaa ikkunasta tutkiakseen,
miltä Plâtrière-kadulla näytti.

Silloin valtasi Teresian sellainen mustasukkaisuuden puuska,
joita vastustushalusta toisinaan saavat härnäilevät henkilöt,
-- ne henkilöt, jotka todellisuudessa ovat kaikkein vähimmin
mustasukkaisia. Ja jos teeskentely on vastenmielistä, on sitä
varsinkin vikojen teeskentely; hyvien ominaisuuksien uskottelua vielä
voi sietää.

Teresia, joka syvästi halveksui Rousseaun miehuuttomuutta, hänen
älyään, sielunelämäänsä ja tapojaan, -- Teresia, jonka mielestä hän
oli vanha, sairaloinen ja ruma, ei peljännyt, että kukaan häneltä
viettelisi hänen puolisonsa; hän ei aavistanut, että muut naiset
voisivat tätä katsella toisilla silmillä kuin hän itse. Mutta koska
mustasukkaisuuden tuska on naiselle herkullisimpia kidutuksia, soi
Teresiakin itselleen toisinaan tämän nautinnon.

Kun hän siis näki Rousseaun niin usein haaveillen ja kärsimättömänä
lähestyvän ikkunaa, virkkoi hän:

-- Kah, käsitän kyllä levottomuutesi... Olet juuri lähtenyt jonkun
parista.

Rousseau katsahti häneen säikähtyneenä, ja tästä hän sai
lisätodistuksen.

-- Jonkun parista, jonka haluat jälleen tavata, -- jatkoi vaimo.

-- Mitä sanot? -- virkkoi Rousseau.

-- Nähtävästi on hankkeissa kohtaus?

-- Oh, -- huudahti Rousseau, käsittäen, että hänelle puhuttiin
mustasukkaisuudesta, -- kohtaus! Hulluutta, Teresia!

-- Tiedän hyvin, että se olisi hulluutta, -- vastasi tämä; -- mutta
sinä kykenet kaikkeen. Mene, mene, pahvinaama, sydämentykytyksinesi
ja kuivine köhinesi, mene valloituksille: se on hyvä keino
päästäksesi eteenpäin.

-- Mutta, Teresia, tiedäthän hyvin, ettei siinä mitään perää ole, --
ärähti Rousseau; -- anna minun mietiskellä rauhassa.

-- Sinä olet irstailija, -- sanoi Teresia mitä vakavimpana. Rousseau
punastui kuin olisi hänelle lausuttu totuus tai joku imartelu.

Silloin Teresia luuli olevansa oikeutettu näyttämään kauheata muotoa,
kääntämään talon ylösalaisin, paiskelemaan ovia ja leikkimään
Rousseaun tyyneydellä niinkuin lapset leikkivät rasioihin suljetuilla
metallirenkailla, joita helistelemällä he aiheuttavat suurta melua.

Filosofi pakeni työhuoneeseensa. Tuo meteli oli hiukan hämmentänyt
hänen ajatuksiaan. Hän mietti, että epäilemättä olisi vaarallista
jäädä pois salaperäisestä toimituksesta, josta muukalainen oli
rantakadun kulmassa hänelle maininnut.

"Jos on säädetty rangaistuksia ilmiantajille, täytyy sellaisia olla
myöskin penseitä tai laiminlyöjiä varten", ajatteli hän. "Mutta
olen aina huomannut, että suuret vaarat eivät merkitse mitään,
enempää kuin suuret uhkauksetkaan. On perin harvinaista sellaisissa
tapauksissa, että rangaistuksia pannaan täytäntöön. Sensijaan on
varottava pikkumaisia kostotoimenpiteitä, salakavalia iskuja,
luihua narripeliä ja muuta sellaista vaihtorahaa. Jonakuna päivänä
muurariveljekset maksavat halveksumiseni pingoittamalla köyden
portaisiin, ja siihen kompastumalla taitan jalkani ja murskaan ne
kahdeksan tai kymmenen hammasta, jotka minulla vielä on jälellä...
tai myöskin on heillä kalkkikivi varattuna, jonka pudottavat päähäni
kulkiessani joskus rakennustelineitten ohitse... Vielä parempaa,
heidän vapaamuurarikunnassaan saattaa olla joku lähelläni, kenties
oman kerrokseni tasalla asuva häväistyskirjailija, joka ikkunoistaan
tähystelee huoneeseeni. Se ei ole mahdotonta, koska kokoukset
tapahtuvat juuri Plâtrière-kadun varrella... No niin, se lurjus
sepittää minusta äitelyyksiä, jotka tekevät minut naurunalaiseksi
koko Pariisissa... Eikö minulla ole vihollisia kaikkialla?".

Hetkistä myöhemmin Rousseau muutti mieltään.

"Ka", sanoi hän itsekseen, "missä on rohkeus, missä kunniantunto?
Kavahdanko jo omaa itseäni? Enkö näe kuvastimessani muuta kuin
pelkurin ja viheliäisen raukan kasvot? Ei, niin ei saa olla...
Vaikka koko maailma liittoutuisi syöstäkseen minut onnettomuuteen,
vaikka siellä kellarin holvi luhistuisi päälleni, minä menen...
Kauniita mietiskelyjä pelko synnyttääkin! Palattuani yllätän itseni
yhä typerien ajatusten piiristä, siksi että kohtasin tuon miehen.
Kah, minähän epäilen kaikkia, itseänikin! Se ei ole järkevää: minä
tunnen itseni, en ole mikään intoilija: jos olen suunnitellussa
yhdistyksessä nähnyt jotakin ihmeellistä, niin siinä on ihmeellistä.
Kuka voi väittää, ettei juuri minusta tule ihmiskunnan uudistajaa,
minusta, jota on etsitty, minusta, jolta salaperäisen, rajattoman
voiman asiamiehet ovat käyneet kyselemässä kirjoitusteni
tarkoitusta? Peräytyisinkö, kun tulee kysymykseen työni jatkaminen,
oppijärjestelmäni sovelluttaminen käytäntöön!"

Rousseau innostui.

"Mikä on kauniimpaa! Aikakaudet kuluvat... kansat kehittyvät pois
raakuuden tilasta, askel seuraa askelta pimeydessä, käsi liittyy
käteen hämärässä; suunnattoman suuri pyramiidi kohoaa, ja sen
harjalle tulevat vuosisadat asettavat kruunuksi Rousseaun, Geneven
kansalaisen muistopatsaan, koska hän seuratakseen oppiaan teossa
on vaarantanut vapautensa ja elämänsä, se on, ollut uskollinen
tunnuslauseelleen: _Vitam impendere vero_."

Tässä Rousseau haltioittuneena asettui klaveerinsa ääreen ja kohotti
lopuksi mielikuvitustaan pauhaavimmilla sävelillä, laajimmilla ja
sotaisimmilla, mitä hän kykeni soinnukkaasta soittokoneestansa
loihtimaan.

Yö saapui. Väsyneenä vankinsa turhaan kiusaamiseen Teresia nukkui
tuolillaan. Rousseau, jonka sydän löi rajusti, puki ylleen, uuden
takkinsa kuin mennäkseen lemmen etsintään; hän tarkkasi hetkisen
kuvastimesta mustien silmiensä välkettä, huomasi ne vilkkaiksi ja
puhuviksi, ja siitä hän oli mielissään.

Ruokokeppiinsä nojaten ja herättämättä Teresiaa hän hiipi huoneesta.
Mutta portaitten alipäähän saavuttuaan ja väännettyään kadulle
johtavan oven salaisen lukkojoustimen auki Rousseau alkoi katsella
ympärilleen varmentuakseen asemasta.

Ei kulkenut minkäänlaisia ajopelejä; tavallisuuden mukaan vilisi katu
vetelehtijöitä, joista jotkut katselivat toisiaan, mikä vieläkin on
tavallista, sillävälin kun monet pysähtyivät puotien ikkunain taakse
tähystelläkseen sieviä myyjättäriä.

Yksi mies enemmän ei siis ollenkaan tullut huomatuksi tässä
väenvilinässä. Rousseau syöksyi joukkoon; hänellä ei ollut pitkältä
kuljettavaa.

Kiertävä laulaja räikeä-äänisine viuluineen oli asettunut Rousseaulle
osoitetun portin edustalle. Tämä soitto, jolle jokaisen todellisen
pariisilaisen korvat ovat herkät, täytti kadun kai'uilla, mitkä
haihtuen toistelivat laulajan tai viulun kertosäkeiden viimeisiä
poljentoja. Mikään siis ei ollut liikenteelle haitallisempaa kuin
tälle kohtaa kasaantunut kuulijakehä. Oli välttämätöntä, että
jokainen ohikulkija kääntyi ryhmästä oikealle tai vasemmalle;
vasemmalle kääntyvät kulkivat kadun puolelta, ne, jotka kääntyivät
oikealle, taas mainitun talon seinustaa pitkin, ja päinvastoin.

Rousseau huomasi, että useat näistä ohikulkijoista hävisivät
tiellä ikäänkuin olisivat pudonneet johonkin satimeen. Hän arvasi
viimemainittujen tulleen samassa tarkoituksessa kuin hänkin ja päätti
matkia heidän liikkeitään, ja helppoa se olikin.

Kuljettuaan täten mainitun kuulijaryhmän taakse muka pysähtyäkseen
hänkin, filosofi vaani ensimäistä henkilöä, minkä näki astuvan
avonaiseen porttikäytävään. Pelokkaampana kuin nuo toiset, koska
hänellä kaiketi oli enemmän menetettävää, hän jäi odottamaan, kunnes
tulisi kymmenin verroin otollinen tilaisuus.

Hänen ei tarvinnut kauan vuottaa. Kadun päästä saapuvat kääsit
leikkasivat kehän kahtia, pakoittaen eri puoliskot työntymään
talojen seinustoille. Rousseau oli silloin ihan käytävän suulla;
hänen tarvitsi vain astua eteenpäin... Filosofimme huomasi kaikkien
uteliaiden kääntyvän ajopelejä kohti ja selin taloon. Hän käytti
hyväkseen tätä eristymistään ja katosi pimeän käytävän sisään.

Muutamien sekuntien päästä hän näki valon, jonka alla mies
rauhallisesti istui, kuten kauppias myyntipäivänsä jälkeen, lukien
tai ollen lukevinaan sanomalehteä.

Rousseaun askeleet kuullessaan tämä mies kohotti päätänsä ja painoi
sormellaan näkyvästi rintaansa, jota lamppu täydellisesti valaisi.
Rousseau vastasi tähän tunnusmerkkiin asettamalla sormen huulilleen.

Mies nousi heti ja työntäen oikeallaan sijaitsevaa ovea, joka oli
niin taiteellisesti leikattu seinän laudoitukseen, että se oli
näkymätön, hän näytti Rousseaulle hyvin jyrkät, maan alle johtavat
portaat.

Rousseau astui sisään; ovi sulkeutui meluttomasti, mutta nopeasti.

Tukien itseään kävelykepillään Rousseau laskeutui askelmia alas;
hänestä oli vastenmielistä, että liittolaiset ensi koetukseksi
saattoivat hänet vaaraan taittaa niskansa ja säärensä.

Mutta vaikka portaat olivat jyrkät, ne eivät olleet pitkät. Rousseau
laski seitsemäntoista askelmaa, ja sitten häntä vastaan löyhähti heti
suuri kuumuus, joka tuntui hänen silmissään ja kasvoillaan. Tämän
kostean lämmön aiheutti holviin kokoontuneen ihmisjoukon hengitys.

Rousseau huomasi, että seinät olivat verhotut punaisilla ja
valkoisilla kankailla, joille oli kuvattu erilaisia työkaluja,
kaiketikin pikemmin vertauskuvallisia kuin todellisia. Yksi ainoa
lamppu riippui holvissa heittäen kaamean heijastuksen puupenkeillä
istuvien ja hiljaisella äänellä toistensa kanssa juttelevien miesten
sentään varsin rehellisille kasvoille. Ei huoneessa ollut lattiaa
eikä mattoja, mutta maahan levitetty kaisloista punottu verho
vaimensi askeleet.

Sisälle tullessaan Rousseau ei siis herättänyt mitään erityisempää
mielenkiintoa. Kukaan ei näkynyt hänen saliin astu mistään
huomanneenkaan.

Viittä minuuttia aikaisemmin Rousseau oli ennen kaikkea toivonut
sellaista sisäänpääsyä, mutta kuitenkin hän nyt oli pahoillaan, että
oli niin hyvin onnistunut.

Hän näki tyhjän paikan eräällä viimeisistä penkeistä ja istahti
sille mahdollisimman kainosti ja vaatimattomasti kaikkien muiden
taakse. Hän laski kokouksen osanottajia olevan kolmeneljättä henkeä.
Korokkeelle asetettu pöytä odotti puheenjohtajaa.



2.

Salaseuran kokoushuone.


Rousseau huomasi, että läsnäolevien keskustelut olivat hyvin
varovaisia ja rajoitettuja. Monet eivät liikuttaneet huuliansakaan.
Tuskin kolme tai neljä pikkuryhmää vaihtoi sanoja keskenään.

Ne, jotka eivät puhuneet, koettivat kätkeä kasvonsakin, mikä nyt
puhemiestä odottavasta lavasta lankeevan varjon vuoksi ei ollutkaan
vaikeata. Nämä, nähtävästi arimmat, olivat etsineet turvapaikkansa
mainitun lavan takaa.

Mutta sensijaan pari kolme yhdistyksen jäsentä oli ahkerasti
liikkeessä tarkatakseen tovereitaan. He tulivat, menivät, juttelijat
keskenään ja usein katosivat vuorotellen punajuovaisella mustalla
verholla naamioidusta ovesta.

Pian kuului kellon soitto. Muitta mutkitta nousi mies penkin
päästä, missä hän vastikään oli kyyröttänyt muihin vapaamuurareihin
sekaantuneena, ja astui puhujalavalle.

Tehtyään kädellään ja sormillaan muutamia merkkejä, jotka kaikki
läsnäolijat toistivat, ja joihin hän lisäsi viimeisen, edellisiä
selvemmän, hän julisti kokouksen avatuksi.

Tämä mies oli Rousseaulle aivan tuntematon. Vauraan käsityöläisen
pinnan alla hän kätki paljon mielenmalttia ja omisti samalla niin
sujuvan lausuntatavan kuin puhujalta saattoi toivoa.

Hänen esityksensä oli selväsanainen ja lyhyt. Hän julisti, että
yhdistys oli kokoontunut vastaanottaakseen uuden veljen.

-- Älkää ihmetelkö, -- virkkoi hän, -- että olemme teidät
kutsuneet koolle huoneustoon, missä tavanmukaisia kokeita ei voida
toimeenpanna; kokeet ovat päälliköistä näyttäneet tarpeettomilta.
Vastaanotettava veli on nykyaikaisen filosofian soihtuja, syvä sielu,
joka uhrautuu asiallemme vakaumuksesta eikä pelosta.

-- Henkilöön, joka on tutkinut kaikki luonnon ja ihmissydämen
salaisuudet, ei voisi vaikuttaa samalla tavoin kuin tavalliseen
kuolevaiseen, jolta pyydämme käsivarsiensa, tahtonsa ja kultansa
apua. Saadaksemme tämän etevän hengen, tämän rehellisen ja tarmokkaan
luonteen myötävaikutuksen, riittää meille hänen lupauksensa, hänen
suostumuksensa.

Näin lopetti puhuja esityksensä ja katsahti ympärilleen tarkatakseen
sen tekemää vaikutusta.

Filosofiin vaikutti tämä kuin taikaisku. Geneveläinen tunsi
vapaamuurarien valmistusmysteeriot. Hän oli niitä katsellut
jonkinlaisella valistuneille hengille hyvin luonnollisella
vastenmielisyydellä. Nämä hyödyttömyytensä vuoksi aivan järjettömät
myöntymykset, joita päälliköt vaativat jäsenehdokkailta pelon
teeskentelemiseksi, vaikka tiedettiin, että ei ollut mitään
peljättävää, näyttivät hänestä äärimmäisen lapsellisilta ja joutavan
taikauskoisilta.

Sitäpaitsi arka filosofi, joka vihasi kaikkea mieskohtaista
esiintymistä, oli tuntenut itsensä onnettomaksi, jos hänen olisi
täytynyt alistua maalitauluksi outojen ihmisten katseille,
jotka ihmiset, sehän oli varmaa, hänestä enemmän tai vähemmän
hyväntahtoisesti ilvehtisivät. Tästä johtui, että hän nähdessään
säästyvänsä noilta kokeilta oli hyvin mielissään. Hän tunsi, miten
jyrkästi vapaamuurarien periaatteet vaativat yhdenvertaisuuden
noudattamista, joten hänen hyväkseen tehty poikkeus merkitsi voittoa.

Hän valmistautui nyt muutamalla sanalla vastaamaan puheenjohtajan
kohteliaaseen sanatulvaan, mutta silloin korotti joku kuulijakunnasta
äänensä.

-- Ainakin, -- virkkoi tämä terävästi värähtävä ääni, -- koska
luulette, että teidän on ruhtinaana kohdeltava miestä, joka on
ihminen kuten mekin; koska te säästätte hänet ruumiilliselta
ahdistukselta, ikäänkuin ei vapauden etsintä ruumiin kärsimysten
kautta olisi vertauskuviamme, toivomme, että ette aio lahjoittaa
kallisarvoista nimitystä tuntemattomalle toki tutkimatta häntä
veljeskuntamme menojen mukaan ja saamatta häneltä uskontunnustustaan.

Rousseau kääntyi nähdäkseen henkilön kasvot, joka niin rajusti
hyökäten iski voittajan riemuvaunuihin, tuntien silloin mitä
suurimmaksi kummastuksekseen nuoren kirurgin, jonka hän samana
aamuna oli tavannut Quai aux Fleursilla. Oman arvonsa tunto, ehkäpä
halveksimisen tunne _kallisarvoista nimitystä_ kohtaan esti hänet
vastaamasta.

-- Oletteko kuullut? -- kysyi puheenjohtaja kääntyen Rousseaun
puoleen.

-- Täydellisesti, -- vastasi ajattelija, jota oma, synkän kellarin
holvin alla kajahtava äänensä hiukan väristytti. -- Ja minua
kummastuttavat nämä välikyselyt sitäkin enemmän, kun näen, kuka
ne tekee. Mitä, mieskö, jonka virkana on taistella niin sanottuja
ruumiillisia kärsimyksiä vastaan ja rientää kanssaveljiensä avuksi,
olkootpa nämä sitten tavallisia ihmisiä tai vapaamuurareja... mitä,
sellainenko mies tulee tänne saarnaamaan ruumiillisten kärsimysten
tarpeellisuutta!... Hän käy omituista tietä viedäkseen ihmisen
onneen, hankkiakseen sairaalle terveyttä.

-- Tässä ei ole kysymys henkilöstä tai toisesta, -- vastasi nuori
mies innokkaasti. -- Minä olen pyrkijälle tuntematon niinkuin
hän on minulle. Olen johdonmukainen väitteessäni, että arvoisa
presidentti on tehnyt väärin henkilöön katsoessaan. Minä en hänessä
-- (ja hän osoitti Rousseauta) -- näe filosofia; suvaitkoon hän
minun suhteeni ummistaa silmänsä lääkärille. Täten meidän ehkä on
kuljettava vieretysten kaiken elinikämme silmäyksenkään, liikkeenkään
koskaan ilmaisematta harrasta suhdettamme, joka järjestömme siteen
solmimana kuitenkin on kaikkia jokapäiväisiä ystävyyssuhteita
kiinteämpi. Toistan siis, että jos on katsottu sopivaksi säästää
tulokkaalta koetukset, ovat ainakin kysymykset hänelle esitettävät.
Rousseau ei vastannut mitään. Puheenjohtaja luki hänen kasvoillaan
vastenmielisyyttä keskusteluun ja katumusta siitä, että oli tähän
yritykseen antautunut.

-- Veli, -- sanoi hän käskevästi nuorelle miehelle, -- teidän tulee
olla ääneti, kun mestari puhuu, ettekä saa kevytmielisesti moittia
hänen tekojaan, jotka ovat eittämättömiä.

-- Minulla on oikeus tehdä välikysymyksiä, -- vastasi nuori mies
säveämmin.

-- Oikeus välikysymyksiin kyllä, vaan ei moitiskeluun.
Yhdistykseemme astuva veli on kyllin tunnettu, jotta emme liittäisi
vapaamuurari-suhteisiimme naurettavaa ja tarpeetonta salaperäisyyttä.
Kaikki saapuvilla olevat veljet tietävät hänen nimensä, ja hänen
nimensä on takuu. Mutta koska olen varma, että hän itse rakastaa
yhdenvertaisuutta, pyydän häntä antamaan kantaansa selvittävän
vastauksen kysymykseen, jonka teen hänelle yksinomaan muodon vuoksi:

-- Mitä etsitte yhdistyksestä?

Rousseau eteni kaksi askelta ja eroittuen joukosta silmäili
kokoontuneita haaveellisesti ja surumielisesti.

-- Minä etsin sieltä, -- virkkoi hän, -- mitä en sieltä löydä.
Totuuksia, enkä saivarteluja. Miksi ympäröitsisitte minut
tikareilla, jotka eivät pistä, myrkyillä, jotka ovat kirkasta
vettä, laskuluukuilla, joiden alle on asetettu patjoja? Minä
tunnen inhimillisten voimien apuneuvot. Minä tunnen ruumiillisen
joustavuuteni tarmon. Jos sen taitatte, ei maksaisi vaivaa valita
minua veljeksenne; kuolleena en voisi teitä palvella. Siis ette tahdo
minua surmata, enempää kuin haavoittaakaan; eivätkä kaikki maailman
lääkärit voisi vakuuttaa minua vihkimisen oivallisuudesta, jos siinä
olisi minulta murskattu joku jäsen.

-- Olen suuremmassa määrässä kuin te kaikki läpikäynyt tuskien
oppiajan; olen tutkinut ruumista ja tunnustellut sieluakin. Kun olen
suostunut tulemaan luoksenne, koska minua on siihen kehoitettu, -- ja
hän korosti tätä sanaa, -- tein sen siksi, että luulin voivani olla
hyödyllinen. Minä siis annan, enkä ota.

-- Ah, ennenkuin te voisitte tehdä mitään minun puolustuksekseni,
ennenkuin omin neuvoinne antaisitte minulle vapauden, jos minut
vangitaan, leipää, jos minua näännytetään nälkään, lohdutusta, jos
minulle tuotetaan murhetta, ennenkuin, sanon, olette vielä saaneet
merkitystä, tämä veli, jonka tänään otatte yhdistykseenne, jos
monsieur sen sallii, -- lisäsi hän kääntyen Marat'n puoleen, -- tämä
veli on maksanut veronsa luonnolle, sillä edistys käy ontumalla,
valaistus on hidasta, ja paikasta, mihin hän sortuu, kukaan teistä ei
häntä pelasta...

-- Te petytte, mainehikas veli, -- virkkoi lempeä ja läpitunkeva
ääni, jonka pehmeä sävy miellytti Rousseauta; -- yhdistyksessä, johon
suvaitsette liittyä, on enemmän kuin luulette. Siinä sykähtelee
maailman koko tulevaisuus, -- tiedättehän, että tulevaisuus merkitsee
toivoa ja tietoa. Tulevaisuus on Jumala, joka on antava valonsa
maailmalle, koska hän on luvannut sen antaa. Ja Jumala ei voi
valehdella.

Tästä ylevästä kielestä kummastuneena Rousseau katsahti sinnepäin
ja tunsi puhujan samaksi, vielä nuoreksi mieheksi, joka oli hänelle
haastellut aamulla parlamentinistunnon aikana. Tämä verraten
huolehditusti ja varsinkin hyvin arvokkaasti mustiin puettu
mies seisoi lavan toista sivua vasten, ja hänen pehmeän valon
kirkastamat kasvonsa säteilivät kaikessa luontaisessa kauneudessaan,
viehättävyydessään ja ilmeikkyydessään.

-- Ah, -- sanoi Rousseau, -- tieto, pohjaton kuilu! _Te_ puhutte
minulle tiedosta, lohdusta, tulevaisuudesta, lupauksista! Joku
toinen puhuu aineesta, ankaruudesta ja väkivallasta. Ketä uskoa?
Veljeskunnassa käy siis kuin maailman ahnaassa susilaumassa,
joka liikkuu yläpuolellamme? Susia ja lampaita! Kuunnelkaa siis
uskontunnustustani, koska ette ole sitä kirjoistani lukeneet.

-- Kirjanne, -- huudahti Marat, -- ovat yleviä, sen myönnän; mutta
ne ovat haaveita. te olette hyödyllinen samassa määrässä kuin
Pythagoras, Solon ja viisastelija Cicero. Te osoitatte onnen,
mutta keinotekoisen, tavoittamattoman, saavuttamattoman hyvän; te
muistutatte sellaista henkilöä, joka tahtoisi elättää nälkiintynyttä
joukkoa auringon enemmän tai vähemmän sateenkaaren värisiksi
kirjavoittamilla saippuakuplilla.

-- Oletteko nähnyt, -- sanoi Rousseau rypistäen kulmiaan, -- suurten
luonnonmullistusten tapahtuvan valmistuksitta? Oletteko nähnyt
ihmisen syntymisen, tuon jokapäiväisen ja kuitenkin suurenmoisen
tapahtuman? Oletteko nähnyt hänen syntyvän keräämättä yhdeksän
kuukauden aikana ainetta, voimaa ja elämää äitinsä kupeista? Oh, te
tahdotte, että teoilla synnyttäisin maailman uudestaan?... Se ei
olisi uudestisyntymistä, monsieur, vaan kumousta!

-- Siis, -- vastasi nuori kirurgi kiivaasti, -- siis ette tahdo
riippumattomuutta, ette tahdo vapautta?

-- Päinvastoin, -- väitti Rousseau, -- sillä riippumattomuus on
ihanteeni, vapaus on jumalattareni. Mutta minä haluan lempeätä
ja säteilevää vapautta, mikä lämmittää ja elähyttää. Minä tahdon
yhdenvertaisuutta, mikä lähentää ihmiset ystävyydellä eikä pelolla.
Minä tahdon valistusta, jokaisen yhteiskuntaruumiin aineksen
kasvattamista, niinkuin käsityöläinen pyrkii sopusuhtaisuuteen,
niinkuin taidepuuseppä tavoittelee kokonaisuutta, se on täydellistä
yhteisvaikutusta, valmisteensa jokaisen yksityiskohdan ehdotonta
liittymistä toisiin. Minä toistan tahtovani, mitä olen kirjoittanut:
edistystä, sovintoa, uhrautuvaa uskollisuutta.

Marat antoi halveksivan hymyn värähtää huulillaan.

-- Niin, maitoa ja mettä tulvivia puroja, -- virkkoi hän, --
Vergiliuksen laulamat Elysiumin kentät, runoilijan haaveiluja, jotka
filosofia tahtoisi todellistuttaa.

Rousseau ei vastannut mitään. Hänestä tuntui liian katkeralta, että
hänen täytyi puolustaa kohtuullisuuttaan, hänen, jota koko Euroopassa
oli nimitetty rajuksi uudistajaksi.

Hän istahti uudestaan äänettömänä, sitten kun hän yksinkertaisen ja
aran sydämensä tyydytykseksi oli vastauksena kysyvään katseeseensa
saanut häntä vast'ikään puolustaneen henkilön mykän hyväksymisen.

Puheenjohtaja nousi.

-- Oletteko kuulleet? -- kysyi hän kokoontuneilta.

-- Olemme, -- vastasivat läsnäolijat.

-- Näyttääkö vastaanotettava veli teistä kelvolliselta seuraamme
yhtymään? Käsittääkö hän sen velvollisuudet?

-- Kyllä, -- myönsi kokous, mutta niin hillitysti, että vastaus ei
osoittanut suurta yksimielisyyttä.

-- Tehkää sitten vala, -- sanoi puheenjohtaja Rousseaulle.

-- Minulle olisi ikävää, -- vastasi filosoofi tavallaan ylpeästi, --
tuottaa mielipahaa eräille tämän yhdistyksen jäsenille, ja minun on
vielä toistettava äskeiset sanani; ne ovat vakaumukseni ilmaisu, jos
olisin puhuja, pukisin ne mieltäkiehtovaan asuun; mutta kieleni on
uppiniskainen ja pettää aina ajatukseni, kun vaadin siltä välitöntä
tulkintaa.

-- Tahdon lausua, että syrjässä tästä yhdistyksestä teen enemmän
maailmalle ja teille kuin tekisin uutterasti noudattamalla
teidän tapojanne. Jättäkää minut siis töihini, heikkouteeni,
yksinäisyyteeni. Olen sanonut, että kallistun hautaa kohti: huolet,
sairaus, kurjuus työntävät minua sinne tehokkaasti. Te ette voi
hidastuttaa tätä luonnon suurta työtä; jättäkää minut, minä en
sovellu kulkemaan ihmisten parissa, minä vihaan ja pakenen heitä.
Kuitenkin palvelen heitä, koska itsekin olen ihminen ja koska heitä
palvellessani kuvittelen heidät paremmiksi kuin ovat. Nyt olette
kuulleet koko ajatukseni; en enää virka sanaakaan.

-- Kieltäydytte siis valasta? -- kysyi Marat hiukan liikutettuna.

-- Kieltäydyn varmasti; en tahdo liittyä yhdistykseen, liian monet
todistukset osoittavat minulle, että olisin siinä hyödytön.

-- Veli, -- sanoi tuntematon sovittavalla äänellä, -- sallikaa
minun nimittää teitä siksi, sillä olemme todellakin veljiä kaiken
ihmishengen laskelmoimisen ulkopuolella. Veli, älkää antako
hetkellisen, joskin hyvin luonnollisen närkästyksen pidättää
itseänne; uhratkaa hiukan oikeutetusta ylpeydestänne; tehkää meidän
tähtemme, mikä teille on vastenmielistä. Teidän neuvonne, teidän
mielipiteenne, teidän läsnäolonne tietää valoa! Älkää työntäkö meitä
poissaolonne ja kieltäymyksenne kaksinkertaiseen yöhön.

-- Te erehdytte, -- virkkoi Rousseau, -- minä en riistä teiltä
mitään, koska en teille milloinkaan antaisi enempää kuin olen
antanut koko maailmalle, ensimäiselle kirjojani avaavalle lukijalle,
sanomalehtien ensimäiselle tulkinnalle. Jos tahdotte Rousseaun nimen
ja olemuksen...

-- Me tahdomme! -- huudahtivat useammat äänet kohteliaasti.

-- Ottakaa silloin kokoelma teoksiani, asettakaa ne puheenjohtajanne
pöydälle, ja kun vetoatte mielipiteisiin ja minun vuoroni tulee
lausua omani, avatkaa kirjani, niin löydätte sieltä ajatukseni,
mielipiteeni.

Rousseau astahti lähteäkseen.

-- Hetkinen! -- virkkoi kirurgi; -- tahto on vapaa, kuuluisan
ajattelijan yhtä hyvin kuin kaikkien muidenkin; mutta olisi kaiketi
säännötöntä laskea pyhäkköömme maallikko, joka minkään, edes
äänettömän lupauksen sitomatta voisi, silti olematta epärehellinen
mies, ilmaista mysteeriomme.

Rousseau maksoi takaisin hänen äskeisen säälinhymynsä.

-- Vaaditte minulta siis vaiteliaisuusvalaa? -- virkkoi hän.

-- Niin juuri.

-- Olen valmis.

-- Olkaa hyvä ja lukekaa kaava, veli esimies, -- kehoitti Marat.

Esimies lukikin seuraavan kaavan:

"Minä vannon suuren, ikuisen Jumalan, maailman kaikkeuden luojan
ja ylempieni sekä minua ympäröivän kunnioitettavan seuran edessä,
etten koskaan ilmaise, tee tunnetuksi tai kirjoita mitään siitä,
mitä silmieni nähden tapahtui, tuomiten itseni varomattomasti
menetellessäni rangaistavaksi suuren perustajan ja ylempieni lakien
mukaan sekä isieni vihan ansainneeksi."

Rousseau kohotti jo kättänsä, kun tuntematon, joka oli kuunnellut ja
seurannut väittelyä jonkinlaisella kenenkään häneltä kiistämättömällä
arvovallalla, vaikka hän itse oli ollut joukkoon sekaantuneena,
lähestyi puheenjohtajaa, kuiskaten hänen korvaansa muutaman sanan.

-- Se on totta, -- vastasi esimies.

Ja hän lisäsi;

-- Te olette ihminen ettekä veljeskunnan jäsen, olette kunniallinen
mies, joka olette saapunut seuraamme vain lähimäisenämme. Luovumme
tässä senvuoksi ominaisuudestamme pyytääksemme teitä ainoastaan
kunniasanallanne vakuuttamaan unohtavanne kaiken, mitä on välillämme
tapahtunut.

-- Niinkuin aamuhetken unelman; vannon sen kautta kunniani, --
vastasi Rousseau liikutettuna.

Tämän lausuttuaan hän lähti, ja monet jäsenistä hänen jälkeensä.



3.

Selostus.


Toisen ja kolmannen arvoluokan jäsenten poistuttua jäi looshiin
vain seitsemän veljeä. Nämä olivat seitsemän päämiestä. He tunsivat
toisensa merkkien avulla, jotka todistivat, että heidät oli vihitty
korkeimpaan luokkaan.

Heidän ensimäisenä huolenaan oli sulkea ovet; ja kun ovet olivat
suljetut, heidän puheenjohtajansa ilmaisi itsensä, näyttämällä
sormusta, johon oli kaiverrettu salaperäiset kirjaimet L.P.D.

Tämän presidentin toimena oli veljeskunnan ylin kirjeenvaihto.
Hän oli kosketuksissa kuuden muun mestarin kanssa, jotka asuivat
Sveitsissä, Venäjällä, Ameriikassa, Ruotsissa, Espanjassa ja
Italiassa.

Hän toi muutamia tärkeimpiä virkatovereiltansa saamiansa asiakirjoja
esittääkseen ne arvokkaampien vihittyjen piirille, johon kuuluvat
olivat muiden yläpuolella ja häntä itseään alempana.

Olemme tunteneet tämän päällikön Balsamoksi.

Tärkein näistä kirjeistä sisälsi uhkaavan uutisen. Se saapui
Ruotsista ja oli Svedenborgin kirjoittama.

"Valvokaa etelässä, veljet!" sanoi hän. "Sen hehkuva vaikutus on
synnyttänyt kavaltajan. Tuo kavaltaja on saattava teidät turmioon.

"Valvokaa Pariisissa, veljet! Kavaltaja oleskelee siellä;
veljeskunnan salaisuudet ovat hänen käsissään, häntä yllyttää vihan
tunne.

"Minä kuulen ilmiannon kumeasta siipien suhinasta, kuiskailevasta
äänestä. Näen kauhean koston, mutta ehkä se saapuu liian myöhään.
Sillävälin, veljet, valvokaa, valvokaa! Toisinaan riittää kavaltava
kieli, vaikka sen tiedot olisivat kuinkakin epätäydellisiä,
perinpohjaisesti rikkomaan varsin taitavasti rakennetut
suunnitelmamme."

Veljet katselivat toisiaan mykkinä kummastuksesta. Juron illuminaatin
[kts. "Lääkärin muistelmia", 33. siv. Suom.] kieli, hänen ennalta
näkemisensä, jolle monet sattuvat esimerkit antoivat mahtavan
vaikutusvoiman, synkistivät melkoisesti Balsamon johtamaa neuvostoa.

Hän itsekään, uskoen Svedenborgin selvänäköisyyteen, ei voinut
välttää vakavaa ja tuskallista vaikutusta, jonka hän kirjeen
luettuansa sai.

-- Veljet, -- lausui hän, -- tuo haltioitunut profeetta erehtyy
harvoin. Valvokaa siis, kuten hän teitä kehoittaa. Nyt tiedätte yhtä
hyvin kuin minäkin, että taistelu alkaa. Älkäämme antako noiden
naurettavien vihollisten voittaa itseämme, vihollisten, joiden vallan
perustuksia me täydessä turvassa kaivamme. Heidän käytettävinään on,
älkää unohtako sitä, rahalla ostettuja puoluelaisia. Se on voimakas
ase tässä maailmassa niiden sielujen keskuudessa, jotka eivät näe
ajallisen elämän rajoja kauemmaksi. Veljet, kavahtakaamme palkattuja,
kavaltajia.

-- Tuo pelko näyttää minusta lapselliselta, -- virkkoi eräs ääni; --
päivä päivältä kasvaa voimamme, ja meitä johtavat loistavat nerot ja
tarmokkaat kädet.

Balsamo kumarsi imartelijaa ylistyksestä.

-- Niin, mutta, kuten mainehikas presidenttimme sanoi, petos hiipii
kaikkialle, -- vastasi eräs veljistä, joka ei ollut kukaan muu kuin
haavalääkäri Marat. Nuoruudestaan huolimatta oli hänet ylennetty
korkeampaan arvoon, jonka vuoksi hän nyt ensi kertaa oli saapuvilla
neuvoskunnan istunnossa. -- Muistakaa, veljet, että laittamalla
syötin kaksinkertaiseksi voi kaapata suuremman saaliin. Jos hra de
Sartines kukkarollisella kultarahoja kykenee ostamaan salaisuuden
joltakulta vähäpätöiseltä veljeltämme, voi ministeri miljoonalla tai
arvonimen lupauksella ostaa sen joltakulta ylemmistämme. Ja eiväthän
meillä alempiarvoiset veljet mitään tiedä.

-- He tietävät korkeintaan muutamia toveriensa nimiä, ja nämä nimet
eivät mitään tähdellistä ilmaise. Perussääntömme ovat ihmeellisesti
laaditut, mutta niiden luonne on ilmeisen ylimysvaltainen; alemmat
eivät tiedä mitään, eivät voi mitään; heidät kutsutaan kuulemaan
tai puhumaan turhanpäiväisiä asioita; ja kuitenkin he aikaansa
ja rahojansa uhraamalla lujittavat rakennustamme. Ajatelkaahan,
nuo temput hankkivat meille ainoastaan kiveä ja muurisavea; mutta
voisitteko tiileittä ja laastitta rakentaa taloa? Ka, tuosta
työstä suoritetaan pieni palkka, ja kuitenkin pidän minä sen
tekijöitä samanarvoisina kuin arkkitehtiä, jonka suunnitelma luo
ja elävöittää koko homman; ja minä pidän heitä hänen arvoisinaan
siksi, että he ovat ihmisiä, ja koska ajattelijan silmissä jokainen
ihminen on toisensa vertainen, hän kun kantaa osansa kurjuudesta ja
kohtalon kohluista yhtä hyvin kuin toinenkin ja hän kun on vielä
suuremmassakin vaarassa saada surmansa putoavasta kivestä tai
murskautua särkyvien telineitten alle.

-- Minä keskeytän teidät, veli, -- virkkoi Balsamo. -- Te siirrytte
pois kysymyksestä, jonka pitäisi olla huomiomme ainoana esineenä.
Teidän vikanne on innostua liiaksi ja yleistää keskustelut. Tänään
ei ole selviteltävä, onko perussääntömme hyvä vai huono, vaan
ylläpidettävä tuon perussäännön lujuutta ja eheyttä. Jos tahtoisin
väitellä kanssanne, niin vastaisin: Ei, ohjauksen mukaan liikkuva
työkalu ei ole luovan neron vertainen; työntekijää ei voi verrata
arkkitehtiin; käsivarsi ei ole aivojen arvoinen.

-- Jos herra de Sartines vangitsee jonkun alimmista veljistämme,
-- huudahti Marat kiihtyneenä, -- eikö hän yhtä hyvin lähetä häntä
Bastiljiin nääntymään kuin teidät tai minut?

-- Sen myönnän; mutta siitä koituu vahinkoa vain yksilölle eikä
veljeskunnalle, jonka menestyksen täytyy meille olla kaikkea muuta
kallimpaa. Mutta jos ylimestarimme vangitaan, niin salaliitto
pysähtyy; sillä kenraalin puutteessa sotajoukko menettää taistelun.
Veljet, huolehtikaa siis päällikköjenne turvallisuudesta!

-- Kyllä, matta huolehtikoot he myöskin meidän turvallisuudestamme.

-- Se on heidän velvollisuutensa.

-- Ja rangaistakoon heidän virheensä kaksinkertaisesti.

-- Vielä kerran, veljeni, te siirrytte veljeskuntamme
perussäännöistä. Ettekö tiedä, että vala, joka sitoo yhdistyksemme
jäsenet, on sama, ja että kaikkiin sovellutetaan samat rangaistukset?

-- Suuret ne aina välttävät.

-- Se ei ole mestariemme mielipide, veljet; kuunnelkaa, mitä
ennustajamme Svedenborg, joka on etevimpiä joukossamme, sanoo
kirjeensä lopulla; näin hän lisää:

"Onnettomuuden aiheuttaa eräs korkea-arvoinen jäsen, jolla on
hyvin tärkeä asema veljeskunnassa, tai ellei hän täsmälleen sitä
aiheutakaan, hän ei silti ole vähemmän syypää. Muistakaa, että tuli
ja vesi voivat liittoutua: toinen antaa valon, toinen saattaa salat
ilmi. Valvokaa, veljet! Varokaa kaikkea ja kaikkia! Valvokaa!"

-- Toistakaamme siis, -- virkkoi Marat, takertuen Balsamon puheessa
ja Svedenborgin kirjeessä siihen puoleen, mitä hän tahtoi painostaa,
-- toistakaamme siis meitä sitova vala ja päättäkäämme noudattaa sitä
kaikessa ankaruudessaan, olkoon pettäjä tai petoksen aiheuttaja ken
tahansa.

Balsamo mietti hetkisen ja nousten istuimeltaan lausui sitten
hitaalla, juhlallisella ja peloittavalla äänellä sanat, jotka
lukijamme jo kerran ovat nähneet:

"Ristiinnaulitun Pojan nimessä vannon murtavani lihalliset siteet,
mitkä kiinnittävät minut isään, äitiin, veljiin, sisariin, vaimoon,
sukulaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, päälliköihin,
hyväntekijöihin ja jokaiseen, kuka se olkoonkin, jolle olen luvannut
uskollisuutta, kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelustani.

"Vannon ilmoittavani päällikölle, jonka veljeskunnan sääntöjen mukaan
tunnustan, kaiken, mitä olen nähnyt, tehnyt, havainnut, lukenut
tai kuullut, oppinut tai arvannut, vieläpä tutkivani ja urkkivani
sitäkin, mitä en ole saanut silmin nähdäkseni.

"Kunnioitan myrkkyä, rautaa ja tulta välikappaleina maapallon
puhdistamiseen kuolemalla tai hitaalla lamauksella totuuden ja
vapauden vihollisista.

"Minä alistun vaikenemisen lakiin: suostun kuolemaan kuin ukkosen
iskemänä, sinä päivänä kuin olen rangaistuksen ansainnut, ja odotan
valittamatta veitsen iskua, joka on tavoittava minut, missä maailman
kolkassa lienenkin."

Silloin nuo seitsemän miestä, jotka muodostivat tämän synkän seuran,
toistivat valan sanasta sanaan ja avopäin.

Sittekun nuo juhlalliset sanat olivat lausutut, virkkoi Balsamo;

-- Olemme siis turvatut; älkäämme enää sekoittako sivuseikkoja
keskusteluumme. Minun on selostettava komitealle vuosikauden
tärkeimmät tapaukset.

-- Asiat, joiden johto Ranskassa on ollut minun huolenani, tarjoavat
mielenkiintoa teidänlaisillenne valistuneille ja innokkaille hengille.

-- Minä alotan.

-- Ranska sijaitsee Euroopan keskellä niinkuin sydän sijaitsee
ruumiin keskessä; se elää, se elähdyttää. Sen vavahteluista on
etsittävä syy kaikkeen häiriöön ja sairauteen koko elimistössä.

-- Olen siis saapunut Ranskaan ja ryhtynyt tutkimaan Pariisia
kuten lääkäri tutkii sydäntä: olen kuunnellut, olen tunnustellut,
olen kokeillut. Kun vuosi sitten tulin tänne, oli kuningaskunta
vaipumassa; nykyisin tappavat sen paheet. Minun on täytynyt jouduttaa
tämän kuolettavan mässäilyn ja irstailun vaikutusta ja siksi olen
niitä suosinut.

-- Yksi este oli tielläni; se este oli mies, joka, vaikka hän ei
ollut ensimäinen kuninkaasta, kuitenkin oli kuninkaan jälkeen
valtakunnan mahtavin.

-- Hänellä oli muutamia niitä ominaisuuksia, jotka miellyttävät muita
ihmisiä. Tosin oli hän liian ylpeä, mutta hän käytti ylpeyttänsä
töittensä hyväksi; hän osasi lieventää kansan orjuutta uskottelemalla
sille, jopa toisinaan näyttämälläkin sille, että se oli osana
valtiosta. Ja silloin tällöin neuvottelemalla sen kanssa sen omasta
kurjuudesta hän kohotti lipun, kansallisen hengen lipun, jonka
ympärille joukot aina kerääntyvät.

-- Hän vihasi englantilaisia, Ranskan luonnollisia vihollisia; hän
vihasi hallitsijan lemmittyjä työtätekevien luokkien luontaisina
vihollisina. Ka, jos tuo mies olisi ollut vallantavoittelija, jos
hän olisi kuulunut meihin, jos hän olisi astunut meidän teitämme,
toiminut tarkoitusperäämme varten, olisin häntä säästänyt, olisin
kannattanut hänen valtaansa, olisin tukenut häntä kaikin keinoin,
jotka voin suojattejani avustaakseni luoda; sillä madonsyömän
kuningasvallan paikkailemisen asemesta olisi hän sen meidän kanssamme
määrättynä päivänä kukistanut. Mutta hän kuului ylimysluokkaan,
hänellä oli synnynnäinen kunnioitus ensimäistä arvoastetta kohtaan,
jota hän ei tahtonut tavoitella, monarkiaa kohtaan, jonka kimppuun
hän ei uskaltanut hyökätä. Kuningasta halveksiessaan hän silti
säästi kuningasvaltaa, tekipä enemmänkin, hän asettui kilveksi
tuolle kuningasvallalle, jota vastaan meidän iskumme kohdistuvat.
Parlamentti ja kansa, jotka suuresti kunnioittivat tätä elävää salpaa
kuninkaallisia etuoikeuksia laajentavan anastushalun edessä, pysyivät
itsekin kohtuullisina vastustuksessaan, ollen varmoja voimakkaasta
avusta, kun hetki tulisi.

-- Käsitin tilanteen. Ryhdyin kukistamaan hra de Choiseulia.

-- Tämän mahtavan työn, johon kymmenen vuoden aikana oli liittynyt
niin paljon vihaa ja harrastuksia, aloitin ja lopetin muutamassa
kuukaudessa keinoilla, joita on tarpeetonta teille mainita.
Salaseikalla, joka on osana voimastani, sitä suuremmasta, kun se
voima pysyy iäti kätkettynä kaikkien silmiltä ja ilmenee ainoastaan
vaikutuksissaan, olen kukistanut, karkoittanut hra de Choiseulin ja
sen seurauksena aikaansaanut pitkän sarjan mielipahaa, pettymyksiä,
voivotuksia ja suuttumusta.

-- Ja nyt kantaa työ hedelmiänsä; nyt koko Ranska vaatii Choiseulia
takaisin ja nousee palauttaakseen hänet, kuten orvot kohottavat
katseensa taivaan puoleen, kun Jumala on temmannut heiltä isän.

-- Parlamentit käyttävät ainoata oikeutta, mikä niillä on,
elottomuutta. Ne lakkaavat toimimasta. Hyvin järjestetyssä
ruumiissa, jollainen ensiluokkaisen valtion pitää pila, yhden
tärkeimmän elimen halvautuminen tietää kuolemaa; ja parlamentti on
yhteiskuntaruumiille, mitä vatsa on ihmiselle; kun säädyt eivät enää
toimi, niin kansa, valtion sisukset, ei enää tee työtä eikä siis enää
suorita maksuja; kulta, valtioruumiin veri, tyrehtyy.

-- Tahdotaan tietenkin taistella, mutta kuka voi taistella kansaa
vastaan? Sitä ei tee armeija, tämä kansakunnan tytär, joka syö
maalaisen leipää, joka juo viinitarhurin viiniä. On jälellä
vain kuninkaan talous-, etuoikeutetut osastot, henkivartijat,
sveitsiläiset, muskettisoturit, kaikkiaan tuskin viisi- tai
kuusituhatta miestä! Mitä voi tuo kourallinen kääpiöitä, kun kansa
jättiläisenä nousee?

-- Nouskoon se siis, nouskoon! -- huusivat useat äänet.

-- Niin, niin, työhön! -- innostui Marat.

-- Nuori mies, en ole vielä kysynyt teidän mielipidettänne, --
virkkoi Balsamo kylmästi.

-- Tämä joukkojen kapinallinen kiihtymys, -- jatkoi hän, -- tämä
heikkojen, mutta lukumääränsä vuoksi voimakkaaksi käyneiden kapina
eristettyä mahtajaa vastaan, voisi vähemmän perinpohjaisten,
puolikypsyneiden, vähän kokeneiden toimesta heti alottaa
vaikutuksensa ja saavuttaisi vauhtiakin niin helposti, että se
minua peloittaa. Mutta minä olen miettinyt, minä olen tutkinut.
Minä olen astunut itse kansan keskuuteen ja sen asuun puettuna,
sen kärsivällisyydellä varustettuna, sen muokkaamattoman karkeuden
itselleni lainaten olen katsellut sitä niin läheltä, että olen
sulautunut kansaan. Minä tunnen sen siis tänään. En siis enää sen
suhteen erehdy. Se on voimakas, mutta se on tietämätön; se on
ärtyisä, mutta se ei kanna kaunaa; sanalla sanoen se ei vielä ole
kypsä kapinaan, siihen, mitä minä kapinalla ymmärrän ja sellaiseen,
jota minä tahdon. Siltä puuttuu oppia, joka näyttää sille tapahtumat
esimerkin ja hyödyllisyyden kaksoisvalossa; siltä puuttuu omien
kokemustensa muisto.

-- Se muistuttaa niitä rohkeita nuorukaisia, joiden olen nähnyt
kansanjuhlissa Saksassa kilvoitellen nousevan laivan mastoon, minkä
huippuun maavouti oli ripustuttanut sianliikkiön tai hopeapikarin.
He hyökkäsivät kuumina kiihkosta ja kiipesivät ihmeteltävällä
nopeudella; mutta perille päästessään, kun enää vain oli käsivarsi
ojennettava palkintoa tavoittamaan, heidän voimansa uupuivat ja he
laskeutuivat alas kansajoukon ilkkuessa.

-- Se tapahtui heille ensi kerralla, kuten teille juuri sanoin;
toisella kertaa he säästivät voimiaan ja hengitystään, mutta
ottamalla liiaksi aikaa he tappasivat hitaudesta, niinkuin ennen
olivat tehneet liiallisen kiireen vuoksi. Kolmannella kerralla he
vihdoin valitsivat keskitien kiirehtimisen ja hitauden välillä
ja tällä kertaa he onnistuivat. Kas siinä suunnitelma, jota olen
miettinyt. Yrityksiä, yhä uusia yrityksiä, jotka lakkaamatta
lähentävät meitä päämaaliin, kunnes tulee päivä, jolloin pettämätön
menestys sallii meidän sen saavuttaa.

Balsamo lakkasi puhumasta, ja lakatessaan puhumasta hän katsahti
kuulijoihinsa, joita kuohuttivat kaikki nuoruuden ja kokemattomuuden
intohimot.

-- Puhukaa, veli, -- virkkoi hän Marat'lle, joka oli kaikkia muita
kiihkeämpi.

-- Esitän sanottavani lyhyesti, -- lausui Marat; -- yritykset
nukuttavat kansoja, milloin eivät lannista niiden rohkeutta.
Kokeileminen on Geneven kansalaisen hra Rousseaun oppia, tuon
suuren runoilijan, mutta hitaan ja arkailevan neron, hyödyttömän
kansalaisen, jonka Plato olisi karkoittanut tasavallastansa! Odottaa,
yhä odottaa! Maalaisväestön vapauttamisesta, Pariisin nuijakapinasta
asti [Kaarlo VI:n aikana, jolloin kapinaan nousseet pariisilaiset
käyttivät nuijia aseinaan, Suom.] olette te jo odottaneet neljäsataa
vuotta! Laskekaa odottaessa kuolleet sukupolvet ja rohjetkaa
vieläkin ottaa tulevaisuuden tunnuslauseeksi tuo turmiollinen sana:
_odottakaamme!_ Rousseau puhuu meille siitä vastustuksesta, jollaista
tehtiin suurella vuosisadalla, kuten vastustivat markiisien edessä
ja kuninkaan jalkojen juuressa Molière huvinäytelmissään, Boileau
satiireissaan ja la Fontaine saduissaan.

-- Vaivaista ja heikkoa vastustusta, joka ei ole vaaksan vertaa
edistänyt ihmisyyden asiaa. Pienet lapset toistelevat noita
verhottuja opinkappaleita niitä ymmärtämättä ja nukahtavat niitä
kertaillessaan. Myös Rabelais on teidän mielestänne politikoinut;
mutta sille valtioviisaudelle nauretaan, eikä kukaan siitä paranna
tapojansa. Ka, oletteko kolmeensataan vuoteen nähneet ainoatakaan
väärinkäytöstä poistettavan? Kylliksi runoilijoita, kylliksi
teoreetikkoja! Töitä, toimintaa! Olemme jo kolmen vuosisadan kuluessa
Ranskaa lääkinneet, mutta nyt on aika kirurgin vuorostaan esiintyä
leikkelyveitsi ja saha kädessä. Yhteiskunta potee kuolemanvihoja,
pysäyttäkäämme mädännys raudalla. Odottakoon ken nousee pöydästä
levähtääkseen pehmeillä nurmilla, joiden ruusunlehvät hän orjillaan
puhalluttaa pois; sillä tyydytetty vatsa synnyttää aivoissa
kutkuttavia höyryjä, jotka niitä elvyttävät ja saattavat tuntemaan
onnea. Mutta nälkä, kurjuus, epätoivo eivät tule ravituiksi eivätkä
löydä lohtua säkeistöistä, mietelauseista ja kertomarunoista. Ne
kohottavat äänekkäitä huutoja suurissa kärsimyksissään. Kuuro, ken ei
noita valituksia kuule; kirottu, ken ei niihin vastaa. Kapina, vaikka
sen täytyisi tukehtuakin, valaisee mieliä enemmän kuin kymmenen
vuosisadan ohjeet, enemmän kuin kolmen vuosisadan esimerkit; se
valaisee kuninkaat, elleipä heitä kukistakaan. Ja siinä on paljon,
siinä on kylliksi!

Imarteleva sorina purkautui muutamien huulilta.

-- Missä ovat vihollisemme? -- jatkoi Marat. -- Meidän
yläpuolellamme: he vartioivat palatsin porttia, he ympäröivät
valtaistuimen askelmia. Tällä valtaistuimella on palladiumi, jota he
suojelevat huolellisemmin ja pelokkaammin kuin troijalaiset Pallaan
kuvapatsasta. Tämä palladiumi, joka tekee heidät kaikkivaltiaiksi,
rikkaiksi ja röyhkeiksi, on kuningasvalta. Tähän kuninkuuteen
ei pääse käsiksi muuta kuin kulkemalla sen vartijain ruumiiden
yli, samaten kuin ei voi päästä koskemaan kenraaliin lyömättä
häntä suojelevia pataljoonia. No niin, paljon pataljoonia on
historian kertoman mukaan kukistettu, paljon kenraaleja on vangittu
Dareioksesta kuningas Jeaniin, Reguluksesta Duguescliniin asti.

-- Kukistakaamme henkivartijasto, niin pääsemme käsiksi epäjumalaan;
lyökäämme ensin vartijat, niin sitten lyömme päällikön. Hovilaisiin,
aatelisiin, ylimystöön kohdistettakoon ensimäinen hyökkäys,
vasta viimein kuninkaaseen. Laskekaa etuoikeutetut päät: niitä
on tuskin kahtasataatuhatta. Käyskennelkää terävä raippa kädessä
siinä puutarhassa, jota nimitetään Ranskaksi, ja katkokaa nuo
kaksisataatuhatta päätä kuten Tarquinius katkoi Latiumin unikot, niin
tekonne on tehty. Silloin teillä on ainoastaan kaksi mahtia toisiaan
vastassa: kansa ja kuninkuus. Koettakoon silloin kuninkuus, tuo
vertauskuva, taistella kansan jättiläistä vastaan, niin saatte nähdä.
Kun kääpiöt tahtovat kukistaa kolossin, ne alkavat jalustasta; kun
puunhakkaajat haluavat kaataa tammen, he käyvät sen kimppuun tyvestä.
Puunhakkaajat, puunhakkaajat, tarttukaamme kirveeseen, iskekäämme
tammen juuriin, niin vanha, ylväslatvainen puu suutelee tuotapikaa
hiekkaa!

-- Ja murskaa teidät kuin kääpiöt kaatuessaan päällenne, te
onnettomat! -- huudahti Balsamo jyrisevällä äänellä. -- Ah, te
raivoatte runoilijoita vastaan ja itse käytätte puheessanne
kuvikkaampia vertauksia kuin heidän! Veli, veli, -- jatkoi hän
kääntyen Marat'n puoleen, -- kuulkaahan, te olette lainannut nuo
lauseet jostakin ullakkokamarissanne valmistelemastanne romaanista.

Marat punehtui.

-- Tiedättekö, mitä vallankumous on? -- jatkoi Balsamo. -- Minä niitä
olen nähnyt kaksisataa, joten voin sen teille sanoa. Olen nähnyt
muinaisen Egyptin, Assyrian, Kreikan, Rooman sekä aikaisemmat että
keisarikunnan taantumisen vaiheissa tapahtuneet vallankumoukset. Olen
nähnyt vallankumoukset keskiajalla, jolloin kansakunnat vyöryivät
toistensa päälle, itämaat länsimaita, länsimaat itämaita vastaan, ja
toisiaan ymmärtämättä teurastivat toisiansa. Paimentolaiskuninkaista
meidän päiviimme saakka on tehty kenties sata vallankumousta. Ja
vielä tällä hetkellä valitatte orjuuttanne. Vallankumouksista
ei siis ole mitään hyötyä. Miksi niin? Siksi, että niitä, jotka
vallankumouksia valmistelivat, kaikkia vaivasi sama huimaus: he
kiirehtivät liiaksi.

-- Kiirehtiikö Jumala, kiirehtiikö Hän, joka johtaa maailman
kumoukset? -- lisäsi Balsamo.

-- Kaatakaa, kaatakaa tammi! -- huudatte te, -- ettekä ota
huomioon, että tammi, joka tarvitsee sekunnin kaatumiseensa,
kukistuessaan peittää niin suuren maa-alan, että täyteen laukkaan
kannustettu hevonen tarvitsee kolmekymmentä sekuntia sen poikitse
juostakseen. Ja kun niillä, jotka kaatavat tammen, ei olisi aikaa
väistää odottamatonta romahdusta, he yllättyvät, murskautuvat ja
menehtyvät sen suunnattomasti haarautuvien oksien alle. Tätäkö te
tahdotte? Minulta ette sitä saa. Jumalan tavoin olen osannut elää
kaksikymmentä, kolmekymmentä, neljäkymmentä ihmisikää. Kuin Jumala
olen ikuinen. Kuin Jumala olen osoittautuva pitkämieliseksi. Minulla
on omani, teidän, maailman kohtalo tämän käteni kämmenessä. Kukaan
ei saa minua avaamaan tätä jylisevillä totuuksilla täytettyä kouraa,
ellen suostu sitä avaamaan. Se sisältää salaman, sen tiedän; niin,
mutta salama säilyy siellä kuin Jumalan kaikkivaltiaassa oikeassa
kädessä.

-- Messieurs, messieurs, jättäkäämme nämä liian ylhät korkeudet ja
astukaamme takaisin maahan.

-- Hyvät herrat, sanon sen teille yksinkertaisesti ja vakaumuksella,
aika ei ole vielä tullut. Hallitseva kuningas on viimeinen heijastus
suuresta kuninkaasta, jota kansa yhä kunnioittaa, ja tässä
himmenevässä majesteetissa on vielä jotakin kylliksi häikäisevää
teidän pienten närkästystenne salamain vastapainoksi. Hän on
kuningas, ja hän kuolee kuninkaana; hänen sukunsa on uhmaista,
mutta puhdasta. Hänen alkuperänsä voitte lukea hänen otsastansa,
liikkeistänsä, äänestänsä. Tämä kuningas on aina pysyvä kuninkaana.
Jos hänet kukistatte, niin tapahtuu mitä tapahtui Kaarlo I:lle;
hänen pyövelinsä lankeavat kasvoilleen hänen eteensä, ja hänen
onnettomuutensa harrastajat suutelevat loordi Capelin tapaan pyövelin
kirvestä, joka on katkaissut heidän herransa pään.

-- No niin, hyvät herrat, te kaikki tiedätte, että Englanti kiirehti
liiaksi. Kuningas Kaarlo I tosin kuoli mestauslavalla; mutta Kaarlo
II, hänen poikansa, kuoli valtaistuimella.

-- Odottakaa, odottakaa, messieurs; sillä ajat alkavatkin jo käydä
otollisiksi.

-- Te tahdotte hävittää liljat. Meidän kaikkien kilpikirjoituksenamme
on _lilia pedlbus destrue_, mutta on välttämätöntä, ettei ainoakaan
juuri säily jättämään Ludvig Hurskaan kukkaselle uudelleenpuhkeamisen
toivoa. Te tahdotte hävittää kuningasvallan? Jotta kuningasvalta
iäksi kukistuisi, on välttämätöntä, että sen lumousvoima ja olemus
heikkenevät. Te tahdotte hävittää kuningasvallan? Odottakaa, kunnes
kuninkuus ei enää ole pappisvirka, vaan pelkkä maallinen toimi,
kunnes sitä ei enää harjoiteta temppelissä, vaan kauppakojussa.
Sillä se mikä kuninkuudessa on pyhintä, Jumalan ja kansojen kautta
vuosisatojen säätämä laillinen kruununperimys, on ainaiseksi
katkeava! Odottakaa, odottakaa! Tämä voittamaton, tuo ylipääsemätön
este, joka on asetettu meidän, mitättömien ihmisten, ja noiden
melkein jumalallisten olentojen välille, tuo laillisuudeksi nimitetty
raja, jonka yli kansat eivät ole uskaltaneet astua, majakan
tavoin välkkyvä sana, joka tähän asti on kuningasvallan suojellut
haaksirikolta, tuo sana on sammumassa sallimuksen salaperäisestä
henkäyksestä.

-- Niin, _dauphine_, joka on kutsuttu Ranskaan jatkamaan
keisarillisen veren sekoituksella kuningasten sukua, prinsessa, joka
jo vuosikauden on ollut naimisissa Ranskan valtaistuimen perijän
kanssa... Tulkaa lähemmäksi, messieurs, sillä minä pelkään, että
sanani kaikuisivat teidän piirinne ulkopuolelle.

-- No sitten? -- kysyivät nuo kuusi päällikköä levottomina.

-- Niin, hyvät herrat, kruununprinsessa on vielä neitsyt! Kaamea
sorina, joka olisi karkoittanut pakosalle maailman kaikki kuninkaat,
sillä niin paljon kiukkuista iloa ja kostonriemua siihen sisältyi,
purkautui kuolettavana usvana näiden kuuden melkein toisiaan
koskettavan henkilön muodostamasta ahtaasta ryhmästä, jonka yli
kumartui puhujalavallaan seisovan Balsamon pää.

-- Asiain näin ollen, -- jatkoi Balsamo, -- voimme olettaa kaksi
mahdollisuutta, jotka kumpikin ovat pyrkimyksillemme yhtä edulliset.

-- Ensimäinen on, että dauphine jää hedelmättömäksi, ja silloin suku
sammuu, eikä tulevaisuus tuota ystävillemme taisteluja, vaikeuksia
eikä huolia. Tälle kuoleman jo edeltäkäsin merkitsemälle suvulle
tapahtuu niinkuin Ranskassa aina, kun kolme saman suvun kuningasta
on seurannut toisiaan valtaistuimella. Niin tapahtui Filip Kauniin
pojille: Ludvig Toraisalle, Filip Pitkälle ja Kaarlo IV:lle, jotka
kuolivat jälkeläisittä, oltuaan kaikki kolme vallassa. Samoin
tapahtui Henrik II:n pojille: Frans II:lle, Kaarlo IX:lle ja Henrik
III:lle, jotka myöskin kuolivat jälkeläisittä, sitten kun kaikki
kolme olivat hallinneet. Heidän tavallaan nykyinen dauphin sekä
Provencen kreivi ja Artois'n kreivi hallitsevat kaikki kolme, ja
kaikki kolme kuolevat lapsettomina, kuten edellämainitut ovat
kuolleet; se on kohtalon laki.

-- Sitten, niinkuin Kaarlo IV:n, Capet suvun viimeisen edustajan
jälkeen tuli edellisten kuninkaitten syrjäsukulainen Valois'n Filip
VI, niinkuin Henrik III:n jälkeen, joka oli viimeinen Valois'n
suvusta, tuli edellisen suvun sivuhaarasta Bourbonin Henrik IV,
samaten Artois'n kreivin jälkeen, joka on kohtalon kirjaan merkitty
viimeisenä vanhemman sukuhaaran kuninkaana, seuraa ehkä joku
Cromwell tai Wilhelm Oranialainen, ollen vieras joko suvulle tai
luonnolliselle vallanperimys-järjestykselle.

-- Tätä lupaa meille ensimäinen otaksuma.

-- Toinen mahdollisuus on, että kruununprinsessa ei jää
hedelmättömäksi. Siinä juuri onkin sadin, johon vihollisemme suin
päin syöksyvät, luullen meidät siihen pyydystävänsä. Oh, jos tämä
ruhtinatar ei jää hedelmättömäksi, jos dauphine tulee äidiksi,
silloin kaikkien riemuitessa hovissa -- luullessaan Ranskan
kuningasvallan lujittuneen -- voimme mekin riemuita; sillä meidän
hallussamme on niin hirveä salaisuus, että mikään tenhovoima, mikään
mahti, mitkään ponnistukset eivät voi vaimentaa rikoksia, jotka tämä
salaisuus kätkee, eivätkä kykene lieventämään onnettomuutta, joka
tulevalle kuningattarelle tästä raskaudesta koituu. Sillä perillisen,
jonka hän lahjoittaa valtaistuimelle, todistamme me helposti
äpäräksi, tuon raskauden julistamme aviorikoksesta johtuneeksi.
Tässä onnistumme siihen määrin, että verrattuna keinotekoiseen
onneen, jonka taivas näyttää heille suoneen, hedelmättömyys olisi
ollut Jumalan lahja. Senvuoksi minä pidätyn, hyvät herrat; senvuoksi
minä odotan, arvoisat veljet; senvuoksi katson hyödyttömäksi tällä
hetkellä päästää valloilleen kansan intohimoja, joita käytän
vaikuttavasti, kun aika on tullut.

-- Nyt, hyvät herrat, tunnette tämänvuotisen työn; näette miinojen
edistymisen. Varmistukaa siis, että onnistumme vain niiden
nerolla ja rohkeudella, jotka toimivat silminä ja aivoina, niiden
uupumattomuudella ja työllä, jotka, edustavat käsivarsien voimaa,
ja vihdoin niiden uskolla ja hartaudella, joiden povessa sykkii
liikkeemme sydän.

-- Käsittäkää ennen kaikkea se sokean kuuliaisuuden välttämättömyys,
joka saa ylimestarinnekin uhraamaan henkensä veljeskunnan säännöille
niin pian kuin säännöt sitä vaativat.

-- Nyt arvoisat herrat ja rakastetut veljet, päättäisin istunnon,
ellei olisi vielä eräs viittaus lausuttavana virheen johdosta.

-- Suuri kirjailija, joka saapui tänään luoksemme ja joka olisi
yhtynyt meihin, ellei erään veljemme ajaton into olisi peloittanut
tuota arkaa sielua, se suuri kirjailija, sanon, oli oikeassa kokousta
vastaan, ja minä pahoittelen onnettomuutena, että vieras siten
ojentelee veljiemme erästä osaa, joka tuntee huonosti säädöksemme
eikä ollenkaan tunne päämääräämme.

-- Rousseau, joka kirjojensa viisasteluilla on vienyt voiton
yhdistyksemme totuuksista, osoitti erään vian, jonka raivaisin
pois tulella ja miekalla, ellen vielä toivoisi voivani sitä
vakuuttamisella parantaa. Erään veljemme itserakkaus ilmeni meille
turmiolliseen suuntaan. Hän saattoi meidät haastelussa alakynteen;
mitään sellaista ei toivoakseni enää tapahdu, muutoin minun on
ryhdyttävä kuritoimenpiteisiin.

-- Nyt, hyvät herrat, levittäkää uskoa lempeydellä ja
vakuuttamisella; kylväkää sitä vihjaamalla älkääkä tyrkyttämällä;
älkää työntäkö sitä vastahakoisiin sieluihin nuijan ja kirveen
iskuilla kuin inkvisiittorit pyövelin vaajoja. Muistakaa, että me
tulemme suuriksi vasta sitten, kun meidät on tunnustettu hyviksi,
ja että meidät tunnustetaan hyviksi vain silloin, kun osoittaudumme
kaikkea meitä ympäröivää paremmiksi. Muistakaa vielä, että meidän
keskuudessamme hyvät ja parhaat eivät ole mitään ilman tietoa, taitoa
ja uskoa, eivätkä todellakaan mitään niiden edessä, jotka Jumala on
erityisellä sinetillä leimannut ihmisten käskijöiksi ja valtakunnan
hallitsijoiksi.

-- Hyvät herrat, istunto on päättynyt.

Nämä sanat lausuttuaan Balsamo peitti päänsä ja kääriytyi viittaansa.
Jokainen vihityistä läksi silloin vuoronsa jälkeen yksinään ja
äänettömänä, jotta ei herättäisi epäluuloja.



4.

Ruumis ja sielu.


Viimeinen, joka jäi mestarin pariin, oli kirurgi Marat. Hän lähestyi
nöyrästi ja hyvin kalpeana peloittavaa puhujaa, jonka mahti oli
rajaton.

-- Mestari, -- kysyi hän, -- olenko siis todellakin tehnyt virheen?

-- Hyvin suuren, monsieur, -- vastasi Balsamo; -- ja pahinta on, että
te ette usko sellaista tehneenne.

-- Niinpä kyllä, sen tunnustan; en ainoastaan ole uskomatta, että
olen tehnyt virheen, vaan uskon puhuneeni niinkuin pitää.

-- Ylpeyttä, ylpeyttä! -- mutisi Balsamo. -- Ylpeyden paholaisen
tuhoisaa kuiskailua! Ihmiset tahtovat taistella sairaan suonissa
hehkuvaa kuumetta vastaan, ruttoa vastaan vedessä ja ilmassa; mutta
he antavat ylpeyden juurtua niin syvälle sydämeensä, että he eivät
kykene sitä kitkemään pois.

-- Oi, mestari, -- virkkoi Marat, -- teillä on minusta hyvin surkea
käsitys. Olenko siis todellakin niin vähäpätöinen, että minua ei voi
laskea minkään arvoiseksi lähimäisteni joukossa? Olenko niin huonosti
poiminut töitteni hedelmän, että en kykene lausumaan sanaakaan
saamatta osakseni syytöstä tietämättömyydestä? Olenko niin penseä
opetuslapsi, että minun vakaumustani epäillään? Ellei minulla muuta
olisikaan, riittää se toki elääkseni uskollisena kansan pyhälle
asialle.

-- Monsieur, -- vastasi Balsamo, -- siksi että hyvän periaate vielä
taistelee teissä pahan periaatetta vastaan, jonka mielestäni täytyy
jonakuna päivänä saada voitto, tahdon yrittää oikaista teidän
vikaanne. Jos siinä olen onnistuva, jos ylpeys ei teissä vielä ole
saanut voittoa kaikista muista tunteista, onnistun siinä yhdessä
tunnissa.

-- Yhdessä tunnissa? -- toisti Marat.

-- Niin. Tahdotteko suoda minulle sen tunnin?

-- Kernaasti.

-- Missä teidät tapaan?

-- Mestari, minun asiani on käydä teitä tapaamassa paikalla, jonka
palvelijallenne määräätte.

-- No, -- virkkoi Balsamo, -- minä tulen teidän kotiinne.

-- Tarkastakaahan tekemäänne sopimusta, mestari; minä asun
ullakkokamarissa Cordeliers-kadulla. Ullakkokamarissa, kuuletteko,
-- toisti Marat ylpeän vaatimattomuuden tavoittelulla, kurjuuden
kerskailulla, joka ei suinkaan jäänyt Balsamolta huomaamatta, -- kun
sitävastoin te...

-- Kun sitävastoin minä?

-- Kuulutte asuvan palatsissa.

Tämä kohautti olkapäitään, kuten tekisi kookas jättiläinen, joka
korkeudestaan katselee kääpiön äkää.

-- Vaikka niin, monsieur, -- vastasi hän; -- minä tulen luoksenne
ullakkokamariinne.

-- Milloin, monsieur?

-- Huomenna.

-- Mihin aikaan?

-- Aamulla.

-- Päivän koittaessa minä vain menen luennoilleni amfiteatteriin ja
sieltä sairaalaan.

-- Juuri sopivasti. Olisin pyytänyt teitä saattamaan minut sinne,
ellette olisi sitä itse ehdottanut.

-- Muistakaa siis, aamulla varhain. Minä nukun vähän, -- sanoi Marat.

-- Ja minä en nuku ollenkaan, -- vastasi Balsamo. -- Siis päivän
koitteessa.

-- Olen teitä odottava. Tässä he erkanivat, sillä he olivat saapuneet
ulkoportille.

Katu oli heidän lähtiessään yhtä synkkä ja yksinäinen kuin se heidän
tullessaan oli ollut väkirikas ja meluisa.

Balsamo kääntyi vasemmalle ja hävisi nopeasti. Marat seurasi hänen
esimerkkiään, astuen pitkillä ja hintelillä säärillään.

Balsamo oli täsmällinen: tarkalleen kello kuudelta aamulla hän
saapui ovelle tasanteella, joka pitkän kuusiovisen käytävän
keskuksena välitti pääsyä ylimmän kerroksen suojiin vanhassa talossa
Cordeliers-kadun varrella.

Näki hyvin, että Marat oli valmistautunut ottamaan ylhäisen
vieraansa arvokkaasti vastaan. Vaatimaton pähkinäpuinen sänky ja
lipasto puisine päälliskoristeineen kiilsivät puhtaina emännöitsijän
villarätin kosketuksesta, tämä kun jäntevin käsivarsin laahasi noita
toukansyömiä huonekaluja.

Marat itse antoi tehokasta apua naiselle, virkistelemällä kalvenneita
ja kuihtuneita kukkia pienessä sinisessä fajanssiruukussa, joka oli
ullakkokamarin pääasiallinen kaunistus. Hänellä oli käsivarrellaan
vielä palttinainen pyyhinriepu, mistä näkyi, että hän ennen kukkasiin
koskemistaan oli siistinyt huonekaluja.

Kun avain oli ovessa ja Balsamo oli astunut sisään kolkuttamatta, hän
yllätti Marat'n tässä hommassa. Mestarin nähdessään toinen punehtui
paljoa enemmän kuin oikealle stoalaiselle oli sopivaa.

-- Näette, monsieur, -- virkkoi hän, viskaten kielittelevän
pyyhinrievun salavihkaa erään verhon taakse, -- minä olen
käytännöllinen mies ja autan tätä kunnon naista. Minä pidänkin
työstä, joka ehkä oikein sopimatta kelpo plebeijille ei silti
myöskään kokonaan ole herrasmiehen tointa.

-- Se sopii köyhälle, siisteyttä harrastavalle nuorelle miehelle,
-- vastasi Balsamo kylmästi, -- siinä kaikki. Oletteko pian valmis,
monsieur? Tiedätte, että minuuttini ovat lasketut.

-- Puen takin ylleni, monsieur... Rouva Grivette, takkini!?...
Hän on ovenvartijani, monsieur, hän on myöskin kamaripalvelijani,
keittäjättäreni, taloudenhoitajattareni, ja maksan siitä vain écun
kuukaudelta.

-- Ylistän säästäväisyyttä, -- sanoi Balsamo; -- se on köyhien
rikkaus ja rikkaiden viisaus.

-- Hattuni, keppini, -- käski Marat.

-- Ojentakaa kätenne, -- neuvoi Balsamo: -- tuolla on hattunne, ja
keppi tuossa hattunne vieressä on varmaan teidän.

-- Oh, anteeksi, monsieur, olen aivan hämmentynyt.

-- Oletteko valmis?

-- Olen, monsieur. Kelloni, rouva Grivette.

Grivette hyöri edestakaisin, mutta ei vastannut mitään

-- Ette tarvitse kelloa, monsieur, oppisalissa ja sairaalassa
käydessänne; sen etsiminen voisi viedä aikaa ja hidastuttaa lähtöämme.

-- Kuitenkin, monsieur, pidän paljon kellostani, joka on oivallinen
ja suurella säästäväisyydellä hankkimani kapine.

-- Poissaollessanne rouva Grivette etsii sitä, -- vastasi Balsamo
hymyillen; -- ja jos hän uutterasti etsii, on hän palatessanne sen
löytänyt.

-- Oh, tietysti se löytyy, -- vakuutti Grivette, -- ellei herra vain
ole unohtanut sitä muualle; täällä ei mitään huku.

-- Siinä näette, -- sanoi Balsamo. -- Lähtekäämme, monsieur,
lähtekäämme.

Marat ei uskaltanut väittää vastaan ja seurasi jupisten Balsamoa.

He saapuivat portille.

-- Mihin ensin menemme? -- kysyi Balsamo.

-- Luentosaliin, jos suvaitsette, mestari; minä olen määrännyt sinne
vietäväksi potilaan, jonka tänä yönä on täytynyt kuolla akuutiseen
aivokalvon tulehdukseen; minun on tehtävä huomioita hänen aivoistaan,
enkä tahtoisi, että toverini riistäisivät hänet minulta.

-- Lähtekäämme siis amfiteatteriinne, hra Marat.

-- Sitä mieluummin, kun sinne on täältä ainoastaan pari askelta;
sitäpaitsi on se aivan sairaalan vieressä, ja meidän tarvitsee vain
astua sisälle ja ulos. Te voittekin odottaa minua portilla.

-- En suinkaan, minä haluan tulla mukaanne, niin sanotte minulle
mielipiteenne tuosta olennosta.

-- Kun hänestä tuli ruumis, niinkö, monsieur? Ei, vaan siitä asti kun
hän on raato.

-- Kah, olkaa varuillanne, -- virkkoi Marat hymyillen; -- minä
saattaisin voittaa teiltä pisteen, sillä minä tunnen tämän ammattini
alan, ja sanovat minun olevan taitavan anatomian tuntija.

-- Ylpeyttä, ylpeyttä, yhä ylpeyttä! -- mutisi Balsamo.

-- Mitä sanotte? -- kysyi Marat.

-- Sanon, että saamme nähdä, monsieur, -- vastasi Balsamo. --
Astukaamme sisään.

Marat kääntyi ensimäisenä ahtaaseen kujaan, joka vei tähän
Hautefeuille-kadun päässä sijaitsevaan oppisuojamaan. Balsamo seurasi
häntä empimättä pitkään ja kapeaan saliin asti, jossa nähtiin
marmoripöydälle ojennettuina kaksi kuollutta ruumista, toinen naisen,
toinen miehen.

Nainen oli kuollut nuorena. Mies oli vanha ja kaljupää; kurja
hikiliina verhosi heidän ruumiinsa, jättäen puolet kasvoista
paljaiksi. Molemmat lepäsivät vieretysten tällä kylmällä vuoteella,
nuo kaksi, jotka ehkä eivät koskaan olleet nähneet toisiansa tässä
maailmassa ja joiden nyt iäisyydessä vaeltavat sielut epäilemättä
hyvin kummastelivat tällaista maallisten jäännösten naapuruutta.

Yhdellä ainoalla liikkeellä Marat kohotti ja viskasi syrjään karkean
liinan noiden kahden onnettoman päältä, jotka kuolema oli tehnyt
yhdenvertaisiksi haavurin leikkausveitsen edessä.

Molemmat ruumiit olivat alasti.

-- Eikö kuolleiden näkeminen tunnu teistä vastenmieliseltä? -- kysyi
Marat tavallisella kerskailullaan.

-- Se tekee minut surulliseksi, -- vastasi Balsamo.

-- Tottumuksen puutetta, -- sanoi Marat. -- Minussa, joka
näen tällaista joka päivä, ei se herätä murheellisuutta eikä
vastenmielisyyttä. Me lääkärit, näettekös, elämme kuolleiden parissa
emmekä niiden tähden keskeytä mitään jokapäiväisistä toimistamme.

-- Se on teidän ammattinne surullinen etuoikeus, monsieur.

-- Ja sitäpaitsi, -- lisäsi Marat, -- miksi kävisin murheelliseksi
tai miksi tuntisin inhoa? Edellisessä tapauksessa minulla on
harkintakyky, toisessa tottumus.

-- Selittäkäähän minulle ajatuksenne, -- kehoitti Balsamo; -- minä
käsitän ne huonosti. Ensiksikin harkintakyky.

-- Niin, miksi säikähtyisin? Miksi pelkäisin elotonta ruumista,
kuvapatsasta, joka kiven, marmorin tai graniitin asemasta on lihaa?

-- Todellakin, eihän raadossa ole mitään?

-- Ei mitään, ei yhtään mitään.

-- Uskotteko niin?

-- Olen siitä varma.

-- Entä elävässä ruumiissa?

-- Siinä on liikuntakyky, -- sanoi Marat ylpeästi.

-- Entä sielu, siitä ette puhu mitään, monsieur.

-- En ole sitä koskaan nähnyt niissä ruumiissa, joita olen
välskärinveitselläni tutkinut.

-- Se johtuu siitä, että olette tutkinut vain raatoja.

-- Oh, monsieur, kyllä olen tehnyt paljon leikkauksia elävissäkin.

-- Ettekä ole löytänyt niissä mitään sen enempää kuin kuolleissakaan?

-- Olen kyllä, olen tavannut tuskaa. Tuskaako te nimitätte sieluksi?

-- Siis ette usko siihen?

-- Mihin?

-- Sieluun.

-- Uskon toki, sillä olenhan vanaa nimittämään liikuntoa siksi, jos
tahdon.

-- Se on oikein hyvin, te uskotte sieluun, enkä teiltä muuta
pyydäkään; minulle tekee hyvää, että siihen uskotte.

-- Hetkinen, mestarini, käsittäkäämme toisemme ja varokaamme
kaikin mokomin liioittelua, -- virkkoi Marat kyykäärmeinen hymynsä
huulillaan. -- Me lääkärit olemme hiukan materialistisia.

-- Nämä ruumiit ovat hyvin kylmät, -- virkkoi Balsamo haaveillen, --
ja tuo nainen oli hyvin kaunis.

-- Niin oli.

-- Kaunis sielu olisi varmaan asunut tässä kauniissa ruumiissa.

-- Ah, siinäpä hänen luojansa tekikin erehdyksen. Kaunis huotra, ruma
terä. Tämä ruumis, mestarini, oli porton, joka Pyhän Latsaruksen
työvankilasta päästyään kuoli aivokalvon tulehdukseen Hôtel-Dieun
köyhäinsairaalassa. Hänen elämäntarinansa on pitkä ja varsin
häpeällinen. Jos nimitätte sieluksi liikuntoa, joka aiheutti tämän
olennon toimet, niin teette suurta vääryyttä meidän sieluillemme,
joiden täytyy olla samaa ainesta.

-- Sielu, joka olisi pitänyt parantaa, -- sanoi Balsamo, -- ja
joka on joutunut turmioon ainoan välttämättömän lääkärin, sielun
lääkitsijän puutteessa.

-- Ah, ah, mestarini, tuokin on teidän opinkappaleitanne! On olemassa
ainoastaan ruumiin lääkäreitä, -- virkkoi Marat katkerasti nauraen.
-- Ja kah, mestarini, teillä on tällä hetkellä huulillanne sana, jota
Molière on usein käyttänyt huvinäytelmissään, ja se sana hymyilyttää
teitä.

-- Ei, -- vastasi Balsamo, -- te erehdytte; ette voi tietää mille
minä hymyilen. Tällä hetkellä me päättelemme, että nämä raadot ovat
tyhjät, eikö niin?

-- Ja tunnottomat, -- lisäsi Marat, kohottaen nuoren naisen päätä ja
pudottaen sen rajusti marmoria vasten ruumiin edes liikahtamatta tai
vavahtamatta.

-- Hyvä on, -- sanoi Balsamo; -- menkäämme nyt sairaalaan.

-- Hetkinen, mestarini, ei ennen, pyydän, kuin olen irroittanut
vartalosta tämän haluamani kallon, jossa on asunut hyvin merkillinen
sairaus. Sallitteko?

-- Tottahan toki, -- sanoi Balsamo.

Marat avasi haavurinlippaansa, otti sieltä operatsioniveitsen ja
sieppasi eräästä nurkasta suuren ylt'yleensä veripilkuilla tahratun
puuvasaran. Sitten hän tottuneella kädellä viilsi rengasmaisen
haavan, joka katkoi kaiken lihan ja kaikki jänteet kaulasta; luuhun
päästyään hän sujahdutti aseensa selkärangan liitosten väliin ja iski
vasaralla tarmokkaasti ja kumeasti hamaraan.

Pää vierähti pöydälle ja siitä lattialle. Marat'n täytyi jälleen
tarttua siihen kosteilla käsillään. Balsamo kääntyi poispäin, jotta
ei liiaksi riemastuttaisi pöyhkeilijää.

-- Jonakuna päivänä, -- puhui Marat, luullen yllättävänsä mestarin
heikkoudesta, -- joku ihmisystävä on käsittelevä kuolemaa,
kuten toiset käsittelevät elämää, ja keksivä koneen, joka näin
irrottaa pään yhdellä ainoalla iskulla ja silmänräpäyksessä
karkoittaa elonkipunan, mihin mikään muu kuolemanlaatu ei kykene.
Teloituspyörä, neljällä hevosella palasiksi repiminen ja hirttäminen
ovat raakalaisten eikä sivistyskansain rangaistuksia. Valistuneen
kansan, kuten Ranskan, on rangaistava eikä kostettava. Yhteiskunta,
joka teilaa pyörällä, hirttää tai revittää palasiksi, kostaa
rikoksentekijälle kärsimyksellä ennenkuin hänet kuolemalla rankaisee,
ja se on minun mielestäni liian keskinkertaista.

-- Niin minunkin mielestäni, monsieur. Mutta millaiseksi tuon koneen
ajattelette?

-- Ajattelen sen kylmäksi ja tunteettomaksi niinkuin laki itse.
Rangaistusta toimeenpanevaan ihmiseen vaikuttaa hänen lähimäisensä
näkeminen, ja toisinaan hän iskee harhaan, kuten tapahtui Chalais'n
kreivin ja Monmouthin herttuan mestauksessa. Näin ei kävisi koneelle,
jonka kaksi tammileukaa panisivat liikkumaan esimerkiksi suuren
teurastajan puukon.

-- Ja luuletteko, monsieur, että tuo lyömäveitsi, kun se salaman
nopeudella iskeytyy takaraivon ja niskalihaksien väliin, aiheuttaa
kuoleman silmänräpäyksessä ja melkein tuskattomasti?

-- Kuolema seuraisi eittämättä silmänräpäyksessä, koska terä yhdellä
iskulla katkaisisi liikuntohermot. Tuska olisi perin lyhytaikainen,
koska veitsi eroittaisi aivot, aistimusten keskuksen, sydämestä, joka
on elämän keskus.

-- Monsieur, -- virkkoi Balsamo, -- kaulankatkaisu on rangaistuksena
Saksassa.

-- Niin, mutta se tapahtuu miekalla, ja sanoinhan teille, että
ihmisen käsi voi vavista.

-- Sellainen kone on käytännössä Italiassa; sitä liikuttaa tamminen
laite, ja sitä nimitetään _mannajaksi_.

-- No niin?

-- Niin, monsieur, olen nähnyt pyövelin teloittamien pahantekijäin
nousevan päättöminä tuolilta, jolle heidät oli asetettu istumaan, ja
kävellä hoipertelevan kymmenkunnan askeleen päähän. Olen poiminut
päitä, jotka vierähtelivät alas mannajan viereen niinkuin tämä
tukasta kannattamanne pää vastikään kierähti marmoripöydältä, ja
lausuessani pään korvaan sen kasteessa saaman nimen olen nähnyt
silmien uudestaan aukenevan ja kääntyvän kuopissaan yrittäen
nähdä, kuka niitä oli maan päältä kutsunut niiden matkalla ajasta
ijäisyyteen.

-- Hermoliikuntoa, ei muuta.

-- Eivätkö hermot ole tuntemiskyvyn elimiä?

-- Mitä siitä päätätte, monsieur?

-- Päätän, että olisi parempi rangaistukseksi surmaavan koneen
asemesta koettaa keksiä keino tappamatta rankaisemiseksi. Uskokaa
minua, yhteiskunta, joka keksii sellaisen keinon, on kaikkein
valistunein.

-- Taas haaveita! Yhä haaveita! -- virkkoi Marat.

-- Tällä kerralla olette ehkä oikeassa, -- myönsi Balsamo; -- aika
meille näyttää... Ettekö puhunut sairaalasta?... Lähtekäämme sinne!

-- Lähtekäämme!

Ja hän kääri nuoren naisen pään nenäliinaansa, sitoen huolellisesti
sen neljä kulmaa yhteen.

-- Nyt, -- virkkoi Marat lähtiessään, -- olen ainakin varma, että
toverini eivät saa muuta kuin mitä minulta on jäänyt.

Kuljettiin köyhäinsairaalaa kohti; haaveilija ja käytännön mies
astuivat vieretysten.

-- Te katkaisitte tuon pään hyvin kylmäverisesti ja taitavasti,
monsieur, -- sanoi Balsamo. -- Tunnetteko yhtä vähän liikutusta
eläviä kuin ruumiitakin käsitellessänne? Koskeeko kärsimys teihin
enemmän kuin liikkumattomuus? Onko teillä enemmän sääliä eläviä
ruumiita kuin hengettömiä raatoja kohtaan?

-- Ei, sillä se olisi virhe, samaten kuin pyövelille olisi virhe
antaa vaikuttaa itseensä. Ihmisen tappaa yhtä hyvin leikkaamalla
huonosti hänen reitensä kuin leikkaamalla huonosti hänen päänsä.
Hyvän kirurgin täytyy työskennellä kädellään eikä sydämellään,
vaikka hän sydämessänsä hyvin tietää, että hän hetken kärsimyksellä
aikaansaa vuosikausien elämän ja terveyden. Tämä on ammattimme kaunis
puoli, hyvä mestari!

-- Niin, monsieur; mutta elävissä toivoakseni tapaatte sielun?

-- Kyllä, mikäli yhdytte mielipiteeseeni, että sielu on samaa kuin
liikunto tai tunto. Niin, sen tosiaan tapaan, ja paljon kiusaa se
aiheuttaa, sillä se tappaa useampia sairaita kuin leikkelyveitsi.

Oli saavuttu Hôtel Dieun kynnykselle. He astuivat hoitolaan Marat'n
opastamana, joka ei vielä ollut luopunut kaameasta taakastaan,
Balsamo sai pian astua leikkuusaliin, missä ylikirurgi oppilaineen
työskenteli.

Sairaanhoitajat olivat tuoneet sinne nuoren miehen, joka edellisellä
viikolla oli joutunut raskaitten ajopelien alle. Pyörä oli häneltä
murskannut reiden. Tuskan turruttamassa jäsenessä kaikella kiireellä
tehty ensimäinen leikkaus oli osoittautunut riittämättömäksi; sairaus
oli nopeasti kehittynyt, ja säären poikkileikkaaminen oli käynyt
välttämättömäksi.

Tämä kärsimysvuoteellaan venyvä onneton katseli pelolla, joka olisi
tiikerejäkin hellyttänyt, tuota nälkäistä laumaa, joka vaaniskellen
odotteli hänen tuskansa, ehkä kuolinkamppailunsa hetkeä, tutkiakseen
elämän tiedettä, tuota merkillistä ilmiötä, jonka taakse kätkeytyy
kuoleman synkkä olemus.

Hän näkyi rukoilevan jokaiselta kirurgilta, oppilaalta ja
sairaanhoitajalta lohdutusta, hymyä, hyväilevää sanaa; mutta hänen
sydämensä tapasi kaikkialla vain välinpitämättömyyttä, hänen silmänsä
kohtasivat vain terästä.

Miehuuden ja ylpeyden jäännös mykisti hänet. Hän säästi kaikki
voimansa niihin huutoihin, mitkä tuska pian pakoittaisi hänen
rinnastaan. Mutta kun hän tunsi olallaan vartijan raskaasti
ystävällisen käden, kun hän tunsi apulaisten käsivarsien; kietoutuvan
ympärilleen kuin Laokoonin käärmeiden, kun hän kuuli leikkauksen
tekijän äänen sanovan: "Rohkeutta!" hän uskalsi, onneton, keskeyttää
äänettömyyden kysymällä valittavalla äänellä:

-- Saanko kärsiä paljon?

-- Oh, ette, olkaa huoletta, -- vastasi Marat valehymyllä, joka
sairaasta tuntui hyväilevältä, mutta Balsamosta ivalliselta.

Marat näki, että Balsamo oli hänet käsittänyt; hän astui lähemmäksi
ja kuiskasi:

-- Se on hirvittävä operatsioni; luu on täynnä halkeamia ja
säälittävän herkkä. Hän kuolee, ei vammasta vaan tuskasta. Se hyöty
hänellä on sielustansa.

-- Miksi sitten teette leikkauksen? Miksette anna hänen kuolla
rauhassa?

-- Siksi, että kirurgin velvollisuus on koettaa parantaa, silloinkin
kun parantaminen hänestä näyttää mahdottomalta.

-- Ja sanotte, että hän joutuu kärsimään?

-- Kauheasti.

-- Sielunsako tähden?

-- Sielunsa tähden, kun se on liian hellä hänen ruumiilleen.

-- Miksi ette sitten tee leikkausta sielussa? Sen tyyneys johtaisi
ehkä ruumiin paranemiseen.

-- Niin olen tehnytkin, -- virkkoi Marat sillävälin kun potilasta
vielä sidottiin.

-- Oletteko valmistanut hänen sieluansa?

-- Olen.

-- Millä tavoin?

-- Niinkuin sanoilla voi tehdä. Olen puhunut sielulle, järjelle,
tunnolle, sille osalle, joka sai kreikkalaiset filosofit lausumaan:
"Tuska, sinä olet paha!" Olen puhunut sille soveltuvaa kieltä.
Minä sanoin hänelle: "Te ette ole kärsivä." Nyt on vain sielun
asiana olla kärsimättä. Siinä on tähän asti tunnettu keino. Sielun
kysymyksiin taasen vastaan: valhetta! Miksi onkaan se sielun pahus
liitetty ruumiiseen? Kun vastikään katkaisin tämän pään, niin ruumis
ei hiiskunut mitään. Ja kuitenkin oli operatsioni vakava. Mutta
niinpä olikin liikuntakyky jo loppunut, tunto oli sammunut, sielu
oli poistunut, kuten te spiritualistit sanotte. Senvuoksi tämä
poikkileikkaamani pää ei virkkanut mitään, senvuoksi ruumis, josta
sen irroitin, ei ponnistellut vastaan, jotavastoin tämä ruumis,
missä sielu vielä asuu, kohta päästää hirvittäviä huutoja. Tukkikaa
tiukasti korvanne, mestari! Tukkikaa ne, te kun olette herkkä
tälle sielujen ja ruumiiden yhtenäisyydelle, joka yhä on kumoava
opinkappaleenne, kunnes se oppinne onnistuu eristämään ruumiin
sielusta.

-- Luuletteko, että koskaan ei voida sitä eristämistä toteuttaa?

-- Yrittäkää, -- virkkoi Marat, -- tilaisuus on oivallinen.

-- Niin kyllä, olette oikeassa, -- myönsi Balsamo, -- tilaisuus on
oivallinen, ja minä yritän.

-- Yritättekö?

-- Yritän.

-- Millä tavoin?

-- En tahdo, että tuo nuori mies kärsii; hän on minusta
mielenkiintoinen.

-- Te olette mainehikas päällikkö, -- sanoi Marat, -- mutta ette ole
isä Jumala, ettekä Jumalan poika, ja tuota veitikkaa ette voi estää
kärsimästä.

-- Ja uskotteko, että hän paranisi, jos hän ei kärsisi?

-- Paraneminen olisi silloin luultavampaa, vaikka ei varmaa.

Balsamo loi lääkäriin kuvaamattoman, voitonriemuisen katseen
ja asettui nuoren potilaan eteen, kohdaten katseellaan hänen
peljästyneet ja kauhun tuskan jo sumentamat silmänsä.

-- Nukkukaa, -- käski hän ei ainoastaan suullaan, vaan
katseellaankin, tahdollaan, verensä kaikella kuumuudella, ruumiinsa
sähkön koko voimalla.

Tällä hetkellä ylikirurgi alkoi tunnustella kipeätä reittä ja
osoittaa oppilaillensa vamman tavatonta vakavuutta. Mutta tästä
Balsamon käskystä horjui istualleen kohonnut nuori mies hetkisen
apulaisten käsivarsilla, pää vaipui, silmät sulkeutuivat.

-- Hän voi pahoin, -- virkkoi Marat.

-- Ei, monsieur.

-- Mutta ettekö näe, että hän menee tainnuksiin?

-- Ei, hän nukkuu.

-- Mitä, nukkuu?

-- Niin.

Jokainen kääntyi omituiseen lääkäriin päin, pitäen häntä hulluna.
Epäilyksen hymy vilahti Marat'n huulilla.

-- Onko tavallista, että ihminen puhuu tainnuksissa ollessaan? --
kysyi Balsamo.

-- Ei.

-- No, kyselkää häneltä, niin hän vastaa.

-- Hei, nuori mies! -- huusi Marat.

-- Oh, teidän ei tarvitse huutaa niin kovaa, -- virkkoi Balsamo; --
puhukaa tavallisella äänellänne.

-- Sanokaahan meille, miltä teistä tuntuu.

-- Minua on käsketty nukkumaan ja minä nukun, -- vastasi potilas.

Ääni oli aivan rauhallinen ja omituinen vastakohta äänelle, jolla
hänen oli kuultu puhuvan muutamia minuutteja aikaisemmin. Kaikki
läsnäolevat katselivat toisiansa.

-- Päästäkää hänet nyt irti, -- kehoitti Balsamo.

-- Mahdotonta, -- vastasi ylikirurgi, -- yksi ainoa liike voisi
aiheuttaa leikkauksen epäonnistumisen.

-- Hän ei liikahda.

-- Kuka sen minulle takaa?

-- Minä ja hän itsekin. Kysykääpä häneltä.

-- Voidaanko teidät päästää vapaaksi, ystäväni?

-- Voidaan.

-- Ja lupaatteko olla liikahtamatta?

-- Lupaan, jos minua siihen käskette.

-- Minä käsken.

-- Totisesti, -- virkkoi ylikirurgi, -- te puhutte niin varmana,
monsieur, että minun tekisi mieli koettaa.

-- Tehkää niin, älkää peljätkö mitään.

-- Päästäkää hänet, -- käski ylikirurgi. Apulaiset tottelivat.

Balsamo astui vuoteen pääpuolelle.

-- Tästä hetkestä alkaen, -- virkkoi hän, -- älkää liikahtako
ennenkuin teitä käsken.

Hautakummulla lepäävä muistomerkki ei olisi voinut olla
liikkumattomampi kuin potilas tämän määräyksen jälkeen.

-- Toimittakaa nyt leikkaus, monsieur, -- sanoi Balsamo; -- potilas
on siihen täydellisesti altis.

Kirurgi tarttui operatsioniveitseensä; mutta juuri kun oli
ryhtymäisillään työhönsä, hän epäröitsi.

-- Leikatkaa, sanon teille, -- käski Balsamo haltioittuneen profeetan
sävyllä.

Vaikutuksen alaisena, kuten Marat, kuten potilas; kuten kaikki muut,
tämä lähensi terästä lihaan. Se kitisi veitsen viiltäessä, mutta
sairas ei huokaissut, ei hievahtanutkaan.

-- Mistä seudusta olette, ystäväni? -- kysyi Balsamo.

-- Olen bretagnelainen, monsieur, -- vastasi sairas hymyillen.

-- Ja rakastatteko maatanne?

-- Oi, monsieur, se on kovin kaunis!

Kirurgi teki tällävälin rengasmaiset haavat, joiden avulla
leikkauksissa käydään paljastamaan luuta.

-- Oletteko lähtenyt sieltä nuorena? -- kysyi Balsamo.

-- Kymmenvuotiaana, monsieur.

Liha oli viilletty, kirurgi lähensi sahaansa luuhun.

-- Ystäväni, -- virkkoi Balsamo, -- laulakaahan minulle siis se
sävel, jota Batzin suolankeittäjät kajahduttelevat iltasilla työstä
palatessaan. Minä muistan siitä vain alkusäkeen:

    Terve, suola vaahtopää.

Saha puri luuta.

Mutta Balsamon kehoituksen kuullessaan sairas hymyili ja alkoi
laulaa soinnukkaasti, verkalleen, haltioittuneena kuin rakastaja tai
runoilija:

    Hei, terve, suola vaahtopää,
    ja lampi, taivaan kuvastin,
    ja turve, joka lämmittää
    kotoista takkaa iltasin!

    Isälle laulan, vaimollein,
    ja muistan lapsiain, --
    jo äidin armaan multaan vein,
    tuon hälle kukkiain.

    Oi terve teille! Kotihin
    on matka, päättyi työ,
    siell' olla mun on suloisin,
    kun levon hetki lyö!

Sääri putosi vuoteelle potilaan yhä laulaessa.



5.

Sielun olemus.


Jokainen katseli potilasta kummastellen, lääkäri ihaillen. Joukossa
oli niitäkin, jotka sanoivat, että molemmat olivat hulluja Marat
välitti tämän otaksuman Balsamolle kuiskaamalla hänen korvaansa.

-- Mies parka on pelosta menettänyt tajunsa, -- virkkoi hän; --
senvuoksi hän ei enää kärsi.

-- Sitä en usko, -- vastasi Balsamo, -- ja kaukana siitä, että hän ei
olisi täydessä tajussaan, olen varma, että hän kysyessäni ilmoittaisi
meille kuolinpäivänsä, jos hänen on kuoltava, tai toipumiskautensa
pituuden, jos hän jää henkiin.

Marat oli vähällä yhtyä yleiseen mielipiteeseen, -- uskoa Balsamon
yhtä vähämieliseksi kuin potilaankin.

Tällävälin kirurgi parhaillaan sitoi valtimoja, joista virtasi
tulvimalla verta.

Balsamo veti taskustaan pullon, tipahdutti liinannukka-tukkoon
muutamia pisaroita sen sisältämää nestettä ja pyysi ylikirurgia
painamaan täten kostutetun nöyhdän valtimoille. Lääkäri totteli
hiukan uteliaana.

Hän oli ammatissaan aikansa kuuluisimpia, mies, joka todella rakasti
tiedettä hylkimättä mitään sen salaisuuksia ja jolle sattuma oli vain
epäilyksen pahin muunnos.

Hän sovitti pienen tukon valtimolle, joka vavahti, kuohahti, eikä
päästänyt verta enää valumaan kuin pisaroittain. Sitten kykeni hän
sitomaan suonen mitä helpoimmin.

Tällä otteellaan Balsamo hankki itselleen todella loistavan voiton,
ja jokainen kysyi häneltä, missä hän oli opiskellut ja minkä koulun
miehiä hän oli.

-- Olen saksalainen lääkäri Göttingenin opistosta, -- vastasi
hän, -- ja olen tehnyt keksinnön, jonka näette. Toivon kuitenkin,
hyvät herrat ja rakkaat virkaveljet, että tämä keksintöni pysyy
vielä salassa, sillä pelkään suuresti polttoroviota, ja Pariisin
parlamentti ehkä vielä kerran päättäisi langettaa tuomion saadakseen
ilon polttaa noidan.

Ylikirurgi kävi haaveilevaksi. Marat haaveili ja mietti. Kuitenkin
hän ensimäisenä ryhtyi jälleen puhumaan.

-- Väititte vastikään, -- virkkoi hän, -- että jos kyselisitte
mieheltä tämän leikkauksen tulosta, hän antaisi varman vastauksen,
vaikka se tulos vielä on tulevaisuuteen kätketty?

-- Väitän sitä vieläkin, -- sanoi Balsamo.

-- No, koettakaamme sitten.

-- Mikä on tämän mies raukan nimi?

-- Hänen nimensä on Havard, -- vastasi Marat. Balsamo kääntyi
potilaaseen, jonka suu vielä hyräili valittavan loppusäkeen viime
säveliä.

-- Ka, ystäväni, -- kysyi hän sairaalta, -- mitä ennustatte tämän
Havard-poloisen tilasta?

-- Mitäkö ennustan hänen tilastansa? -- vastasi potilas. --
Odottakaahan, minun täytyy palata Bretagnesta, jossa olin, hänen
luokseen Hôtel-Dieun sairaalaan.

-- Aivan; tulkaa sinne, katselkaa häntä ja sanokaa minulle hänestä
totuus.

-- Oh, hän on sairas, hyvin sairas! Häneltä on leikattu jalka.

-- Todellako? -- virkkoi Balsamo.

-- Niin.

-- Ja onnistuiko leikkaus?

-- Erinomaisesti; mutta... Potilaan kasvot synkistyivät.

-- Mutta?... toisti Balsamo.

-- Mutta, -- jatkoi mies, -- hänellä on hirvittävä koettelemus
kestettävänä... kuume.

-- Ja milloin se häntä kohtaa?

-- Tänä iltana kello seitsemältä. Kaikki läsnäolijat katsahtivat
toisiinsa.

-- Ja tuo kuume? -- kysyi Balsamo.

-- Oi, se tekee hänet hyvin sairaaksi! Kuitenkin hän voittaa
ensimäisen puuskan.

-- Oletteko siitä varma?

-- Oh, kyllä.

-- Mutta pelastuuko hän sen ensimäinen kohtauksen jälkeen?

-- Ah, ei! -- huokasi haavoitettu.

-- Kuume siis palaa?

-- Voi, niin, entistä kauheampana.

-- Havard rukka, -- jatkoi hän, -- Havard-rukka, hänelle on vaimo ja
lapsia! -- Poloisen silmät täyttyivät kyynelillä.

-- Täytyykö hänen vaimonsa jäädä leskeksi ja hänen lastensa orvoiksi?
-- kysyi Balsamo.

-- Odottakaa, odottakaa! -- Hän pani kätensä ristiin. -- Ei, ei. --
virkkoi hän sitten. Hänen kasvonsa kirkastuivat ylevästä uskosta. --
Ei, hänen vaimonsa ja lapsensa ovat niin paljon rukoilleet, että he
ovat löytäneet armon Jumalan edessä.

-- Hän siis paranee?

-- Paranee.

-- Te kuulette, messieurs, -- sanoi Balsamo, -- hän paranee.

-- Kysykää häneltä, kuinka monessa päivässä, -- virkkoi Marat.

-- Kuinka monessa päivässä?

-- Niin, tehän sanoitte, että hän itse ilmoittaisi toipumuksensa
vaiheet ja ajan.

-- En pyydä parempaa kuin häneltä sitä kysellä.

-- Kysykää siis.

-- Ja milloin luulette Havardin paranevan? -- kysyi Balsamo.

-- Oh, toipuminen kestää kauan; odottakaas: kuukauden, kuusi viikkoa,
kaksi kuukautta; hänet tuotiin tänne viisi päivää sitten ja hän
lähtee täältä kaksi kuukautta ja viisitoista päivää saapumisensa
jälkeen.

-- Ja lähteekö hän parantuneena?

-- Kyllä.

-- Mutta, -- huomautti Marat, -- työkyvyttömänä ja siis myöskin
kykenemättömänä elättämään vaimonsa ja lapsensa.

-- Oh, Jumala on armollinen, Jumala pitää huolen heistä.

-- Ja millä tavalla Jumala pitää heistä huolen? -- kysyi Marat. --
Kun tänään nyt olen oppimassa, tahtoisin saada tietää senkin.

-- Jumala on lähettänyt hänen vuoteensa viereen armeliaan miehen,
jonka on käynyt häntä sääliksi ja joka on virkkanut hiljaa itsekseen:
"Tahdon että Havard poloiselta ei mitään puutu."

Kaikki läsnäolevat katsahtivat toisiinsa; Balsamo hymyili.

-- Olemme tosiaan merkillisen näytelmän todistajina, -- virkkoi
ylikirurgi, tarttuen samalla sairaan käteen, kuunnellen hänen
rintaansa ja tunnustellen otsaa; -- tämä mies näkee unta.

-- Niinkö luulette? -- virkkoi Balsamo, -- ja tähdäten haavoitettuun
käskevän ja tarmokkaan katseen hän sanoi: -- Herätkää, Havard!

Nuori mies avasi ponnistellen silmänsä ja katsahti raskaasti
huoahtaen läsnäoleviin, jotka olivat muuttuneet hänelle sävyisiksi ja
vaarattomiksi, oltuaan äsken niin uhkaavia.

-- Kah, -- virkkoi hän surumielisesti, -- eikö minua vielä olekaan
leikattu? Tuotetaanko minulle siis vielä tuskaa?

Balsamo puuttui vilkkaasti puheeseen. Hän pelkäsi sairaan
mielenliikutusta. Mutta hänen ei ollut tarvis kiirehtiä. Kukaan ei
olisi ennättänyt hänen edelleen; saapuvilla olevien hämmästys oli
liian suuri.

-- Ystäväni, -- sanoi hän, -- rauhoittukaa; herra ylikirurgi on
tehnyt sääressänne leikkauksen, joka tyydyttää tilanne kaikki
vaatimukset. Näytätte olevan hiukan heikkoluontoinen, poikapoloiseni,
sillä te menitte tainnuksiin heti ensi kivusta.

-- Oh, sitä parempi, -- virkkoi bretooni iloisesti, -- minä en
tuntenut mitään! Uneni oli leppoisa ja virkistäväkin. Olipa onni,
että minulta ei katkaistakaan jalkaa.

Mutta tällä hetkellä onneton katsahti itseensä; hän näki vuoteen
täynnä verta, näki silvotun reitensä. Hän parahti, ja tällä kertaa
hän todella pyörtyi.

-- Kyselkää häneltä nyt, -- sanoi Balsamo kylmästi Marat'lle, -- niin
näette, vastaako hän.

Sitten hän vei ylikirurgin huoneen nurkkaan, sillä välin kun
sairaanhoitajat nostivat onnettoman nuoren miehen takaisin
vuoteeseensa.

-- Monsieur, -- virkkoi Balsamo, -- te kuulitte, mitä
potilas-raukkanne sanoi?

-- Kyllä, monsieur, että hän tulee terveeksi.

-- Hän sanoi muutakin; hän sanoi, että Jumala säälisi häntä ja
toimittaisi hänelle, millä elättäisi vaimoaan ja lapsiaan.

-- Niin?

-- Niin, monsieur, hän puhui totta tässä niinkuin muussakin. Mutta
ryhtykää te armeliaisuuden välittäjäksi potilaanne ja Jumalan
välillä. Tässä on noin kahdenkymmenentuhannen livren arvoinen
timantti; kun näette potilaanne parantuneeksi, te myytte sen ja
annatte hänelle rahat. Mutta koska sielulla, niinkuin oppilaanne
hra Marat varsin järkevästi sanoi, on suuri vaikutus; ruumiiseen,
sanokaahan Havardille heti hänen toinnuttuaan, että hänen ja hänen
lastensa tulevaisuus on turvattu.

-- Mutta, monsieur, -- sanoi ylikirurgi epäröiden ottaa Balsamon
hänelle tarjoamaa sormusta, -- ellei hän paranekaan?

-- Hän paranee!

-- On välttämätöntä, että annan teille siitä myös kuitin.

-- Monsieur!...

-- Ainoastaan sillä ehdolla otan vastaan niin kallisarvoisen
jalokiven.

-- Tehkää niinkuin tahdotte, monsieur.

-- Nimenne, jos suvaitsette?

-- Kreivi de Fenix.

Kirurgi meni viereiseen huoneeseen, kun Marat sitävastoin lyötynä,
hämmentyneenä, mutta vielä taistellen todistusta vastaan lähestyi
Balsamoa.

Viiden minuutin kuluttua lääkäri palasi kädessään paperi, jonka hän
antoi Balsamolle. Siinä oli seuraava kirjoitus:

    Olen vastaanottanut herra kreivi de Fenixiltä timantin, jonka
    hän itse on ilmoittanut kahdenkymmenentuhannen livren arvoiseksi,
    jotta siitä saadut rahat annettaisiin Havard-nimiselle miehelle
    sinä päivänä kun hän lähtee Hôtel-Dieun sairaalasta.

                                           _Guillotin_, D.M.

    Tänä syyskuun 15. p:nä 1771.

Balsamo kumarsi tohtorille, otti kuitin ja lähti Marat'n seuraamana.

-- Unohdatte päänne, -- virkkoi Balsamo, jolle nuoren
kirurgianoppilaan hajamielisyys tuotti voitonriemua.

-- Ah, se on totta, -- sanoi tämä ja palasi ottamaan kaamean
taakkansa.

Kadulle päästyään he molemmat astelivat hyvin rivakasti, virkkamatta
toisilleen sanaakaan. Kun olivat tulleet Cordeliers-kadulle, he
nousivat yhdessä ullakkokamariin johtavia jyrkkiä Portaita.

Ovenvartijattaren majan edessä, jos loukko, missä tämä asui,
sellaista nimeä ansaitsikaan, Marat, joka ei ollut unohtanut kellonsa
katoamista, oli pysähtynyt kysymään Grivette-matamia. Seitsen- tai
kahdeksanvuotias laiha, hintelä ja näivettynyt poika oli vastannut
kirahtavalla äänellään:

-- Äiti on mennyt ulos; hän sanoi, että jos herra tulisi kotiin, niin
antaisin teille tämän kirjeen.

-- Ei, pikku ystäväni, -- vastasi Marat, -- käske häntä itseänsä se
minulle tuomaan.

-- Hyvä on, monsieur.

Marat ja Balsamo olivat astuneet edelleen.

-- Ah, -- virkkoi Marat osoittaen tuolia Balsamolle ja itse vaipuen
jakkaralle, -- näen mestarin tuntevan ihania salaisuuksia!

-- Se johtuu siitä, että lienen tutkimuksissa tunkeutunut muita
syvemmälle luonnon ja Jumalan arvoituksiin, -- vastasi Balsamo.

-- Oh, -- huudahti Marat, -- miten tiede todistaakaan ihmisen
kaikkivallan ja miten ylpeä täytyy olla ihmisyydestään!

-- Se on totta, ja siitä, että on lääkäri, olisi teidän lisättävä.

-- Myöskin olen ylpeä teistä, mestari, -- sanoi Marat.

-- Ja kuitenkin, -- vastasi Balsamo hymyillen, -- minä olen
ainoastaan sielujen lääkäri.

-- Oh, älkäämme puhuko siitä, monsieur, aineellisilla keinoillahan te
tyrehdytitte tuon haavoitetun miehen veren.

-- Luulin, että kaunein lääkitykseni oli, kun estin hänet kärsimästä;
mutta tehän vakuutittekin minulle hänen olleen hullu.

-- Hetkisen hän kyllä sitä olikin.

-- Ja mitä nimitätte hulluudeksi? Eikö se ole sielun irroittumista?

-- Tai hengen, -- oikaisi Marat.

-- Älkäämme siitä väitelkö; "sielu" soveltuu sanaksi, jota ajatukseni
ilmaisemiseksi etsin. Kun käsite on tiedossa, vähät siitä, millä
sanalla sitä nimitämme.

-- Ah, tässäpä mielipiteemme eroavat, monsieur; te väitätte
löytäneenne käsitteen ja enää etsivänne vain sanaa, minusta te taasen
etsitte yht'aikaa sekä sanaa että käsitettä.

-- Me palaamme tähän hetimiten. Sanotte siis, että mielipuolisuus oli
hetkellistä hengen irroittumista?

-- Epäilemättä.

-- Ei suinkaan tahallista?

-- Ei... Näin Bicêtressä mielipuolen, joka pureskeli
rautaristikkojaan kirkuen: "Kokki, fasaanisi ovat möyheitä, mutta
huonosti höystettyjä."

-- Mutta myönnättekö siis, että tuo mielipuolisuus häivähtää kuin
pilvi hengen päälle ja että henki pilven ohimentyä saavuttaa entisen
kirkkautensa?

-- Sellaista tuskin koskaan tapahtuu.

-- Kuitenkin näitte potilaamme, jolta jalka sahattiin, täydessä
tajunnassaan mielipuolisen unensa jälkeen.

-- Sen näin; mutta näkemääni en ollenkaan käsittänyt; tämä on
poikkeuksellinen tapaus, niitä kummallisuuksia, joita heprealaiset
nimittävät ihmeiksi.

-- Ei, monsieur, -- sanoi Balsamo; -- se on yksinomaan sielun
irroittumista, aineen ja hengen kaksinaista eristymistä: aineen,
joka elottomana, tomuna muuttuu jälleen tomuksi; sielun, ruumiiksi
nimitettyyn himmeään lyhtyyn hetkiseksi suljetun jumalaisen kipunan,
joka ruumiin rauettua taivaan tyttärenä palaa alkukotiinsa.

-- Siis olette hetkeksi irroittanut sielun ruumiista?

-- Niin, monsieur, olen käskenyt sen jättää viheliäisen
olinpaikkansa; tempasin sen kärsimyksen kuilusta, jossa tuska sitä
pidätti, lähettääkseni sen matkustamaan vapaissa ja puhtaissa
seuduissa. Mitä jäi silloin kirurgille? Vain se, mikä edellä jäi
leikkelyveitsellenne, riistäessänne kuolleelta naiselta pään, joka
teillä nyt on kädessänne; pelkkä eloton liha, aines, savi.

-- Ja kenenkä nimessä te tuolla tavoin tämän sielun sijoititte?

-- Hänen nimessään, joka yhdellä ainoalla henkäyksellä on luonut
kaikki sielut: maailmojen sielut, ihmisten sielut; Jumalan nimessä.

-- Kiellättekö siis vapaan tahdon? -- kysyi Marat.

-- Minäkö? -- sanoi Balsamo. -- Mutta mitä päinvastoin nyt tällä
hetkellä teen? Minä osoitan teille toiselta puolen vapaan tahdon,
toiselta sielun irroittumisen. Esitän teille kauneimpiin kärsimyksiin
tuomitun kuolevan miehen. Tuolla miehellä on mitä järkähtämättömin
tahto, hän alistuu leikkaukseen, uhmaa sitä, sietää sen, mutta hän
kärsii. Tämä koskien vapaata tahtoa. Mutta minä astun tuon kuolevan
luo Jumalan lähettiläänä, profeettana, apostolina, ja jos säälien
tätä miestä, tätä lähimmäistäni, Herran minulle antamalla voimalla
poistan sielun hänen kärsivästä ruumiistaan, niin tuo sokea, eloton,
tunnoton ruumis muuttuu sielulle näytelmäksi, jota se kirkkaan
ilmapiirinsä korkeudesta katselee hartaasti ja armoitellen. Itsestään
puhuessaan Havard (kuulittehan sen?) käytti sanoja: "Havard-rukka!"
Hän ei enää sanonut "minä". Se johtui siitä, että tällä sielulla,
joka jo oli puolitiessä taivaaseen, ei enää ollut mitään tekemistä
ruumiin kanssa.

-- Mutta silloinhan ihminen ei enää ole mitään, -- huomautti Marat,
-- enkä voi enää sanoa tyranneille: "Ruumiini on teidän vallassanne,
mutta ette voi mitään sielulleni."

-- Ah, nyt taas siirrytte totuudesta viisasteluun! Se on teidän
vikanne, monsieur, kuten olen teille sanonut. Jumala tosin
lainaa ruumiille sielun; mutta silti on yhtä totta, että kaiken
sen ajan kuin sielu omistaa tämän ruumiin, ne ovat yhtyneinä ja
niiden välillä tapahtuu vuorovaikutus toisiinsa, aines saa vallan
aatteen yli siinä määrin kuin Jumala meille tuntemattomissa
tarkoituksissaan on sallinut ruumiin hallita kuninkaana tai
sielun vallita kuningattarena; mutta siitä huolimatta on totta,
että henkäys, joka elähyttää kerjäläisen, on yhtä puhdas kuin se,
joka aiheuttaa hallitsijan kuoleman. Tämä on uskonkappale, jota
teidän, yhdenvertaisuuden apostolin, on saarnattava. Todistakaa
näiden kahden henkisen olemuksen yhdenvertaisuus, koska tämän
yhdenvertaisuuden voitte osoittaa kaiken sen avulla, mitä maailmassa
on pyhää: pyhien kirjojen ja perintätietojen, tieteen ja uskon
avulla. Mitäpä merkitsee teille kahden aineen yhdenvertaisuus!
Ruumiiden yhdenvertaisuudella ette voi lentää Jumalan eteen.
Vast'ikään tämä poloinen ruhjottu, tietämätön kansanlapsi, ilmaisi
teille sairaudestaan seikkoja, joita yksikään lääkäreistä ei olisi
uskaltanut sanoa. Miksikä? Siksi että hänen hetkellisesti ruumiin
siteistä vapautunut sielunsa leijaili maan yläpuolella ja sieltä
korkealta näki salaisuuden, jonka läpikuultamattomuutemme kätki
meidän silmiltämme.

Marat käänteli kuolleen päätä pöydällä, etsien vastausta, jota hän ei
löytänyt.

-- Niin, -- jupisi hän vihdoin, -- niin, siinä on jotakin
yliluonnollista.

-- Päinvastoin luonnollista, monsieur; lakatkaa nimittämästä kaikkea
sielunelämän toimintaa yliluonnolliseksi. Nämä toiminnat ovat
luonnollisia; ovatko ne tunnettuja, on toinen asia.

-- Vaikka meille tuntemattomia, mestari, ne eivät voi olla
salaisuuksia teille. Hevonen oli Perun alkuasukkaille tuntematon,
mutta espanjalaiset, jotka sen kesyttivät, tunsivat sen hyvin.

-- Minun olisi ylpeätä sanoa: "tiedän". Olen vaatimattomampi,
monsieur, tyydyn sanomaan: "uskon".

-- No, mitä te uskotte?

-- Minä uskon, että maailman laki, ensimäinen ja kaikkein voimakkain,
on edistyksen laki. Uskon, että Jumala on luonut kaikki hyvinvointia
eli siveellisyyttä varten. Mutta kun tämän maailman elämää ei ole
laskettu eikä voida laskea, on edistys hidasta. Raamatun kertomusten
mukaan planeettimme oli kuusikymmentä vuosisataa vanha, kun
kirjapainotaito suuren majakan tavoin tuli menneisyyttä heijastamaan
ja tulevaisuutta valaisemaan. Kirjapainon aikakaudella ei enää ole
pimeyttä eikä unhoitusta; kirjapaino on maailman muisti. Niin,
Gutenberg keksi kirjapainon, ja minä olen keksinyt luottamuksen.

-- Kah, -- sanoi Marat ivallisesti, -- ehkäpä te vielä opitte
lukemaan sydänten aivoituksetkin?

-- Miksikä en?

-- Teetätte siis ihmisrintaan sen pienen ikkunan, jota sinne
muinaisajalla niin haluttiin?

-- Sitä ei ole tarvis, monsieur. Minä eristän sielun ruumiista; ja
sielu, Jumalan puhdas, tahraton tytär, sanoo minulle kaikki sen
kuolevaisen kuoren riettaudet, jota se elävöittää.

-- Paljastaisiko se teille aineellisia salaisuuksia?

-- Miksikä ei?

-- Sanoisitteko minulle esimerkiksi, kuka on varastanut kelloni?

-- Te alennatte tieteen surkealle tasolle, monsieur. Mutta eipä sillä
väliä! Jumalan suuruutta todistaa yhtä hyvin hiekkajyvänen kuin
vuori, yhtä hyvin pieni itikka kuin norsu. Niin, minä sanon teille,
kuka on varastanut kellonne.

Tällä hetkellä kolkutettiin arasti ovelle. Marat'n kotiin palannut
emännöitsijä sieltä tuli, tuoden kirjeen nuoren kirurgin määräyksen
mukaan.



6.

Marat'n ovenvartijatar.


Ovi avautui ja matami Grivette astui sisään.

Tätä vaimoa kuvaamaan emme ole tuhlanneet aikaa, koska hän
ulkomuodoltaan kuului niihin, jotka maalari siirtää viimeiselle
tasolle, mikäli hän heitä tarvitsee. Tämä nainen siirtyy nyt
kertomuksemme liikkuvaan tauluun ja vaatii paikkansa äärettömässä
panoraamassa, jonka olemme ottaneet kehittääksemme lukijaimme silmien
eteen, panoraamassa, jonka puitteisiin sovittaisimme, jos neromme
vastaisi tahtoamme, kaikki kerjäläisestä kuninkaaseen, Kalibanista
Arieliin, Arielista Jumalaan saakka.

Koetamme siis piirtää varjostaan irroittuvan ja meitä kohti etenevän
emännöitsijän.

Hän oli pitkä ja kuiva, kahden- tai kolmenneljättävuotias,
kellerväpintainen olento, jonka sinisiä silmiä reunustivat mustat
juovat, ja esitti peloittavan esimerkin siitä riutumisesta, jonka
uhriksi suurkaupungin kurjuuden majoissa, alituisessa tukehduttavassa
ilmassa sekä ruumiillisessa ja siveellisessä alennustilassa
joutuvat Jumalan kauniit luomat, mitkä olisivat kasvaneet uhkeiksi,
jos olisivat saaneet puhjeta täyteen kukkaansa, niinkuin siinä
tapauksessa ovat kaikki vapaan ilman, taivaan ja kedon lapset,
milloin ihminen ei ole muuttanut heidän elämäänsä pitkäksi
kärsimykseksi, se on, milloin heidän jalkaansa ei ole väsytetty
kammitsalla ja vatsaansa kuihdutettu nälällä tai turmiollisuudeltaan
melkein täydelliseen ravinnon puutteeseen verrattavalla ruualla.

Niinpä Marat'n ovenvartijatar olisi ollut komea nainen, ellei
hän viidennestätoista ikävuodestaan asti olisi asunut kurjassa
ilmattomassa ja valottomassa hökkelissä, ja jos hänen luontaiset
vaistonsa, tämän uuninkuumuuden ärsyttämättä tai jäätävän kylmyyden
hyytämättä, olisivat aina palaneet kohtalaisessa hehkussa. Hänellä
oli pitkät ja laihat kädet, jotka ompelijattaren lanka oli uurtanut
pieniin halkeamiin, pesutuvan suopa syövyttänyt ja pehmittänyt
sekä keittiön lieska paahtanut ja parkinnut. Mutta kaikesta tästä
huolimatta näki niiden muodosta, eli jumalaisten lihasten vielä
säilyneestä hienopiirteisyydestä, että ne olivat kädet, joita olisi
nimitetty kauneiksi, jos rakot eivät olisi johtuneet luudanvarren
hankauksesta, vaan valtikan pitelemisestä.

Kaikki tämä todistaa, miten suuressa määrin poloinen ihmisruumis on
ainoastaan toimintamme kyltti.

Tässä naisessa, jonka sielu oli ruumista voimakkaampi ja senvuoksi
oli osoittautunut vastustuskykyisemmäksi, henki valvoi kuin lamppu;
se niin sanoaksemme valaisi ruumiin läpikuultavalla heijastuksella,
ja joskus välähti tylsistyneissä ja himmeissä silmissä älyn,
kauneuden, nuoruuden ja rakkauden säde, välähti jotakin kaikesta
siitä, mitä ihmisluonteessa on hienoutena.

Balsamo katseli kauan tätä vaimoa tai pikemminkin tarkkasi hänen
omituista luonnettaan, joka muuten olikin heti ensi näkemällä
kiinnittänyt hänen tutkivan silmänsä.

Ovenvartijatar astui siis huoneeseen kirje kädessä ja sanoi vanhan
naisen (sillä kurjuuteen tuomitut naiset käyvät vanhoiksi jo
kolmikymmenvuotiaina) muikealla äänellä:

-- Hra Marat, tässä on pyytämänne kirje.

-- Kirjettä en halunnut, vaan teitä minä tahdoin tavata, -- vastasi
Marat.

-- Kah, tässä olen, hra Marat, valmiina palvelukseenne. -- Matami
Grivette kumarsi. -- Mitä haluatte?

-- Tahtoisin saada tietoja kellostani, -- virkkoi Marat; -- senhän
arvaattekin.

-- Kas, en totisesti voi sanoa, mihin se on joutunut! Koko eilisen
päivän näin sen riippumassa naulassaan uunin luona.

-- Te erehdytte. Kaiken päivää kannoin sitä liivintaskussani; vasta
kello kuudelta iltasella ulos lähtiessäni laskin sen kynttilänjalan
alle, koska olin menossa suureen ihmisjoukkoon ja pelkäsin, että se
minulta varastettaisiin.

-- Jos asetitte sen kynttilänjalan alle, täytyy sen vieläkin olla
siellä.

Ja teeskennellyllä hyväntuulisuudella, jota hän ei aavistanut niin
voimakkaan paljastavaksi, ovenvartijatar meni nostamaan uuninreunaa
somistavista kynttilänjaloista juuri sitä, jonka alle Marat oli
kellonsa piiloittanut.

-- Niin, siinä on kyllä kynttilänjalka, -- sanoi nuori mies -- mutta
kello?

-- Ei, siellä ei sitä tosiaankaan ole. Ehkette ollut sitä sinne
asettanut, hra Marat?

-- No, niinhän teille juuri sanoin...

-- Etsikää tarkoin.

-- Oh, olen etsinyt, -- virkkoi Marat vihaisin katsein.

-- Sitten olette sen hukannut.

-- Mutta sanonhan teille, että eilen sen itse panin tuonne
kynttilänjalan alle.

-- Joku on sitten käynyt täällä, -- selitti nainen vain; -- te otatte
vastaan niin paljon ihmisiä, niin paljon tuntemattomia!

-- Verukkeita, verukkeita! -- huudahti Marat, kiivastuen yhä enemmän.
-- Tiedätte hyvin, että eilisestä täällä ei ole ketään käynyt. Ei,
ei, kelloni on mennyt samaa tietä kuin viimeisen keppini hopeanuppi,
samaa tietä kuin pieni hopealusikkani, tiedättehän, ja kuusiteräinen
veitseni! Minulta varastetaan, rouva Grivette, minulta varastetaan.
Olen sietänyt monta seikkaa, mutta en siedä tätä, muistakaa se!

-- Mutta, monsieur, -- kysyi matami Grivette, -- syytättekö ehkä
minua?

-- Teidän on pidettävä huolta tavaroistani.

-- Avain ei ole yksistään minun hallussani.

-- Te olette ovenvartijatar.

-- Maksatte minulle écun kuukaudelta ja tahtoisitte, että palvelisin
teitä kymmenen edestä.

-- Vähät välitän, palveletteko minua hyvin vai huonosti mutta
varastamista en mitenkään siedä.

-- Monsieur, minä olen kunniallinen nainen.

-- Kunniallinen nainen, jonka jätän poliisikomisariuksen haltuun,
ellei kelloani tästä tunnin päähän ole löytynyt.

-- Poliisikomisariuksenko haltuun?

-- Niin.

-- Minunlaiseni rehellisen naisen poliisikomisariuksen haltuun?

-- Rehellisen naisen, rehellisen naisen!...

-- Niin, ja josta hänellä ei ole mitään pahaa sanottavaa, kuuletteko!

-- Jo riittää, rouva Grivette.

-- Ah, aavistin teidän epäilevän minua jo lähtiessänne.

-- Minä olen epäillyt teitä siitä asti, kun keppini nuppi katosi.

-- Kah, minä sanon vuorostani teille erään asian, hra Marat.

-- Minkä?

-- Että teidän poissaollessanne olen neuvotellut...

-- Kenen kanssa?

-- Naapurieni kanssa.

-- Mistä asiasta?

-- Siitä, josta minua epäilitte.

-- Enhän teille siitä vielä ollut mitään virkkanut.

-- Minä näin sen hyvin.

-- Ja naapurit? Olen utelias tietämään, mitä ne teille sanoivat, ne
naapurit.

-- Ne sanoivat, että jos te minua epäilette ja onnettomuudeksenne
ilmaisisitte epäilyksenne jollekulle, niin oli kuljettava päähän asti.

-- Häh?

-- Oli nimittäin todistettava, että kello oli viety.

-- Se on viety, koska se oli tuolla eikä sitä enää siellä ole.

-- Niin, mutta että minä olisin sen ottanut, minä olisin sen ottanut,
kuuletteko! Haa, oikeuden edessä vaaditaan todistuksia; teidän omaa
sanaanne ei uskota, hra Marat; te, näettekös, ette ole meitä parempi,
hra Marat.

Yhäti tyynenä Balsamo katseli tätä näytelmää. Hän huokasi, että
vaikka Marat'n vakaumus ei suinkaan horjunut, tämä kuitenkin alensi
ääntään.

-- Vieläpä niin, -- jatkoi ovenvartijatar, -- että ellette ottamalla
sanojanne takaisin tunnusta rehellisyyttäni, näettekös, ja anna
minulle hyvitystä, niin minä menenkin komisariusta etsimään, kuten
talonisäntämme minua juuri äsken neuvoi.

Marat puri huultansa. Hän tiesi, että tässä oli todellinen vaara.
Isäntä oli vanha, liikeasioista yksityselämään vetäytynyt rikas
kauppias. Hän asui kolmannen kerroksen huoneustossa, ja korttelissa
juoruiltiin, että hän kymmenkunnan vuotta aikaisemmin oli suuresti
suosinut ovenvartijatarta, joka ennen oli ollut keittiötyttönä hänen
vaimollaan.

Nyt oli kuitenkin asianlaita se, että Marat, jonka luona kävi
salaperäisiä vierailijoita, Marat, joka ei ollut mikään vakavarainen
nuori mies, Marat, joka eli ikäänkuin hiukan piilossa ja oli hiukan
herättänyt poliisiviranomaisten epäluuloa, ei halunnut tulla
tekemisiin komisariuksen kanssa, sillä siten hän olisi joutunut
hra de Sartines'n käsiin, joka hyvin mielellään lueskeli Marat'n
kaltaisten nuorten miesten papereita ja mielellään lähetti näiden
kauniiden kirjoitelmien kyhääjät sellaisiin mietiskelykoteihin kuin
Vincennes, la Bastille, Charenton ja Bicêtre.

Hän siis alensi ääntänsä; mutta samassa suhteessa ovenvartijatar
korotti omaansa. Syytetystä hän oli muuttunut syyttäjäksi. Siitä oli
seurauksena, että tämä hermostunut ja hysteerinen nainen kiihtyi kuin
ilmavirran kohtaama lieska.

Uhkauksia, valoja, huutoja, kyyneleitä, kaikkea hän käytti. Siitä
nousi todellinen myrsky.

Silloin oli Balsamon mielestä aika tulla väliin; hän astahti vaimoa
kohti suorana ja uhkaavana keskelle huonetta ja katsahtaen häneen
kaamea kiilto silmissä hän asetti kaksi sormea rinnallensa ja lausui,
ei huulillaan, vaan silmillään, ajatuksellaan, kaiken tahtonsa
voimalla sanan, jota Marat ei voinut kuulla.

Matami Grivette vaikeni heti, horjui ja menettäen tasapainonsa kulki
takaperin silmät hirveästi laajenneina ja vaipui tämän magneettisen
kipinän mahdin musertamana sanaa sanomatta vuoteelle.

Pian hänen silmänsä sulkeutuivat ja avautuivat terien
kuitenkaan tällä kertaa näkymättä; hänen kielensä liikkui
kouristuksentapaisesti, vartalo ei hievahtanut, ja kuitenkin kädet
vapisivat kuin kuumeen puistattamina.

-- Ohoo, -- huudahti Marat, -- aivan kuin se haavoittunut sairaalassa!

-- Niin.

-- Hän siis nukkuu?

-- Hiljaa! -- varoitti Balsamo. Sitten kääntyen Marat'n puoleen:
-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- on tullut hetki, jolloin kaikki
epäuskoisuutenne loppuu, kaikki epäröimisenne häipyvät. Ottakaa ylös
tuo kirje, jonka tämä nainen toi ja jonka hän kaatuessaan pudotti.

Marat totteli.

-- No? -- kysyi hän.

-- Malttakaas.

Ja ottaen kirjeen Marat'n käsistä:

-- Tiedättekö, keltä tämä kirje on? -- kysyi Balsamo näyttäen
kirjettä magneettiseen uneen vaivutetulle.

-- En, monsieur, -- vastasi tämä.

Balsamo lähensi kirjettä aivan suljettuna vaimon kasvoja kohti.

-- Lukekaa se hra Marat'lle, joka haluaa tietää sen sisällön.

-- Hän ei osaa, -- sanoi Marat.

-- Eipä kyllä; mutta tehän osaatte lukea?

-- Tietysti.

-- No lukekaa se sitten itseksenne, niin hän lukee sen puolestaan
sitä mukaa kuin sanat piirtyvät mieleenne.

Marat ryhtyi murtamaan ja lukemaan kirjettä, samalla kun rouva
Grivette seisaaltaan ja väristen Balsamon kaikkivaltiaan tahdon
voimasta toisteli, sitä mukaa kuin Marat ne silmillään luki,
seuraavat sanat:

    'Paras Hippokrateeni.

    Apelles on saanut valmiiksi ensimäisen muotokuvansa, hän on
    myynyt sen viidestäkymmenestä frangista. Tänään syödään ne
    viisikymmentä frangia Saint-Jacques'n ravintolassa. Tuetko mukaan?

    Tietystikin osa niistä juodaan.

                                            Ystäväsi _L. David_.'

Tämä oli sananmukaisesti kirjeen sisältö.

Marat pudotti paperin.

-- Ka, -- sanoi Balsamo, -- näette, että Grivette-rouvallakin on
sielu ja että tämä sielu valvoo hänen nukkuessaan.

-- Ja omituinen sielu, -- virkkoi Marat, -- sielu, joka osaa lukea,
vaikka ruumis ei siihen kykene.

-- Se johtuu siitä, että sielu tietää kaiken, sillä sielu voi
jäljentää heijastusvaikutuksen avulla. Koettakaa luettaa hänellä tämä
kirje, kun hän on herännyt, -- kun ruumis on varjollansa verhonnut
sielun, niin näette.

Marat jäi sanattomaksi; kaikki hänen materialistinen filosofiansa
kapinoitsi hänessä, mutta ei löytänyt vastausta.

-- Nyt, -- jatkoi Balsamo, -- siirrymme siihen, mikä teille on
mielenkiintoisinta, nimittäin hankkimaan selkoa kellonne kohtalosta.
-- Rouva Grivette, -- sanoi hän sitten, -- kuka on ottanut hra
Marat'n kellon?

Haltioittunut teki hurjasti epäävän liikkeen.

-- Minä en tiedä, -- sanoi hän.

-- Te tiedätte sen varsin hyvin, -- väitti Balsamo, -- ja olette sen
sanovakin. -- Sitten vielä voimakkaammalla tahdonponnistuksella: --
Kuka on ottanut hra Marat'n kellon? Sanokaa.

-- Matami Grivette ei ole varastanut hra Marat'n kelloa. Miksi hra
Marat luulee, että matami Grivette on hänen kellonsa varastanut?

-- Ellei sitä hän ole varastanut, niin sanokaa, kuka.

-- Sitä en tiedä.

-- Näette, -- huomautti Marat, -- itsetajunta on läpitunkematon
turvapaikka.

-- Kas, koska teillä enää on vain tämä viimeinen epäilys, -- sanoi
Balsamo, -- niin pian tulette vakuutetuksi. -- Sitten kääntyen
ovenvartijaan: -- Sanokaa kuka, minä tahdon sen tietää!

-- No, no, -- hillitsi Marat, -- älkää vaatiko mahdotonta.

-- Te kuulitte, -- tivasi Balsamo; -- minä sanoin tahtovani. Silloin
onneton vaimo tämän käskevän tahdon vaikutuksesta alkoi mielipuolen
tavoin väännellä sormiaan ja käsivarsiaan Kaatuvatautia muistuttava
puistatus alkoi nytkähdytellä koko hänen ruumistaan; suu sai kamalan
peljästyksen ja heikkouden ilmeen; hän kaatui taaksepäin, jäykistyi
kuin tuskallisesta kouristuksesta ja putosi vuoteelle.

-- Ei, ei, -- sanoi hän, -- mieluummin kuolisin!

-- Niin, -- huudahti Balsamo suuttumuksella, joka sai salaman
leimahtamaan hänen silmistään, -- sinä kuolet, jos siksi tulee,
mutta puhua sinun täytyy. Vaikenemisesi ja itsepäisyytesi olisivat
meille riittäviä ilmaisijoita; mutta epäilijälle tarvitaan mitä
jääväämättömin todistus. Puhu, minä tahdon: kuka on ottanut kellon?

Hermostunut vimma oli kohonnut korkeimmilleen: turrutetun koko tarmo
ja voima nousi Balsamon tahtoa vastustamaan; epäselviä huudahduksia
kirposi hänen suustaan, punerva vaahto reunusti hänen huulensa.

-- Hän saa kaatuvataudin kohtauksen, -- virkkoi Marat.

-- Älkää peljätkö mitään, valheen henki hänessä raivoo eikä tahdo
lähteä.

Sitten kääntyi hän vaimoon päin, työntäen hänelle vasten kasvoja
kaiken magneettisen virran, minkä hänen kätensä voi sisältää.

-- Puhukaa, -- sanoi hän, -- puhukaa: kuka otti kellon?

-- Matami Grivette, -- vastasi hypnotisoitu tuskin kuuluvalla äänellä.

-- Ja milloin hän sen otti?

-- Eilen illalla.

-- Missä se oli?

-- Kynttilänjalan alla.

-- Ja mihin hän sen pani?

-- Hän vei sen Saint-Jacquesn kadulle. Ja mihin taloon sillä kadulla?

-- Numeroon 29.

-- Mihin huonekertaan?

-- Viidenteen.

-- Kenelle hän sen siellä antoi?

-- Eräälle suutarinkisällille.

-- Mikä hänen nimensä on?

-- Simon.

-- Kuka hän on?

Nukutettu oli vaiti.

-- Kuka hän on? -- toisti Balsamo.

Sama äänettömyys.

Balsamo ojensi häntä kohti magneettisella voimalla täytetyn kätensä,
ja tämän hirveän hyökkäyksen musertamana onneton kykeni ainoastaan
kuiskaamaan:

-- Hänen rakastajansa. Marat'lta pääsi kummastuksen huudahdus.

-- Hiljaa! -- viittasi Balsamo. -- Antakaa omantunnon puhua.

Sitten hän, taas kääntyen aivan vapisevaan ja hikeä valuvaan vaimoon,
kysyi:

-- Ja kuka neuvoi matami Grivetteä tähän varkauteen?

-- Ei kukaan. Hän nosti sattumalta kynttilänjalkaa ja näki kellon.
Silloin paholainen kiusasi häntä.

-- Tekikö matami Grivette sen puutteesta?

-- Ei, sillä kelloa hän ei myynyt.

-- Hän siis lahjoitti sen?

-- Niin.

-- Simonilleko?

Nukutettu ponnistausi.

-- Simonille.

Sitten hän peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja hyrähti
hillittömään itkuun.

Balsamo loi katseensa kirurgiin, joka suu ammollaan, hiukset
epäjärjestyksessä ja silmäluomet laajentuneina katseli tätä
hirvittävää näytelmää.

-- Niin, monsieur, -- virkkoi hän, -- näette vihdoin sielun taistelun
ruumista vastaan. Näettekö, miten omatunto yllätettiin ikäänkuin
umpivarustuksessa, jota se luuli valloittamattomaksi? Näettekö
nyt, että Jumala ei ole tässä maailmassa mitään unohtanut, ja että
kaikki on kaikessa? Älkää siis enää kieltäkö omaatuntoa, älkää enää
kieltäkö sielua, älkää enää kieltäkö sitä, mikä on tuntematonta,
nuori mies, ja kavahtakaa ennen kaikkea kieltämästä uskoa, joka on
valtavin voima. Ja koska teillä on yritteliäisyyttä ja kunnianhimoa,
opiskelkaa ja tutkikaa, hra Marat; puhukaa vähän, ajatelkaa paljon,
älkääkä enää antautuko kevytmielisesti arvostelemaan ylempiänne.
Hyvästi, sanani ovat teille avanneet laajan kentän; tutkikaa tätä
aarteita kätkevää kenttää. Hyvästi. Onnellinen, hyvin onnellinen
olette, jos kykenette voittamaan epäuskonne paholaisen, kuten minä
taltutin tässä naisessa asuvan valheen hengen.

Hän lähti lausuttuaan nämä sanat, jotka nostattivat häpeän punan
nuoren miehen poskille.

Marat ei edes ajatellut sanoa hänelle hyvästi. Mutta ensimäisen
hämmästyksensä jälkeen hän huomasi, että Grivette yhä nukkui.

Tämä uni näytti hänestä peloittavalta. Marat olisi mieluummin
tahtonut, että hänen vuoteellaan lepäisi ruumis, vaikkapa hra de
Sartines tulkitsisi kuoleman omalla tavallaan. Hän katseli tätä
hervottomuutta, noita nurin kääntyneitä silmiä, noita sydämen
tykytyksiä, ja hän pelkäsi.

Hänen pelkonsa lisääntyi vielä, kun elävä ruumis nousi, astui hänen
luokseen, tarttui häntä kädestä ja sanoi:

-- Tulkaa kanssani, hra Marat.

-- Mihin sitten?

-- Saint-Jacques'n kadulle.

-- Minkätähden?

-- Tulkaa, tulkaa; hän käskee minua viemään teidät sinne. Marat, joka
oli vaipunut tuolille, nousi ylös.

Silloin matami Grivette, yhä unessa, avasi oven ja astui portaita
alas kuin lintu tai kissa, sillä hänen jalkansa tuskin koskettivat
askelmia.

Marat seurasi häntä, peljäten hänen kaatuvan ja kaatuessaan
murskaavan päänsä.

Portaitten alipäähän päästyään nainen astui ulos kadulle nuoren
miehen häntä yhä seuratessa. Täten hän johdatti Marat'n mainitsemansa
talon ullakkokerrokseen asti.

Grivette kolkutti ovea; Marat tunsi sydämensä sykkivän niin rajusti,
että hän arveli sen lyöntien täytyvän kuulua. Ullakkokamarissa oleva
mies avasi oven. Tämän miehen Marat tunsi viisikolmatta, kukaties
kolmikymmenvuotiaaksi työläiseksi, jonka hän joskus oli nähnyt
ovenvartijattarensa kojussa. Huomatessaan Marat'n seuraavan matami
Grivetteä mies peräytyi.

Mutta unissakävijä astui suoraapäätä sängyn luo, ja pistäen kätensä
kuluneen poikkipieluksen alle hän veti sieltä esille kellon ja
antoi sen Marat'lle, säikähdyksestä kalpean suutarinammattilaisen
tohtimatta virkkaa sanaakaan. Viimemainittu seurasi harhailevin
silmin naisen jokaista pienintäkin liikettä, luullen tätä
mielipuoleksi.

Tuskin oli Grivette kelloa antaessaan koskettanut Marat'n kättä, kun
hän työntäen raskaan huokauksen rinnastaan jupisi: -- Hän herättää
minut, hän herättää minut! Kaikki hänen hermonsa pääsivätkin vireestä
kuin väkipyörästä kirvonnut touvi, silmät saivat takaisin elämän
kipinän, ja seisoessaan Marat'n edessä, käsi hänen kädessään ja vielä
pidellen tätä kelloa, rikoksensa epäämätöntä todistusta, nainen
kaatui pyörtyneenä ullakkohuoneen lattiapalkeille.

"Olisiko todellakin omatunto?" virkahti Marat itsekseen, lähtiessään
kamarista epäilys sydämessä ja haaveellinen ilme silmissä.



7.

Ihminen ja hänen työnsä.


Marat'n käyttäessä hetkensä näin toimeliaasti ja mietiskellessä
omaatuntoa ja kaksoiselämää toinen, Rue Plâtrièren varrella asuva
filosofi puolestaan koetti pala palalta kokoon sommitella edellisen
iltansa tapauksia ja tutkistellen kysellä itseltään, oliko hän
vai eikö ollut suuri rikollinen. Nojaten käsivarsillaan veltosti
pöytää vasten ja pää raskaasti painuneena vasemmalle olalle Rousseau
mietiskeli.

Hänellä oli edessään selkoselälleen avattuina poliittiset ja
filosofiset teoksensa _Émile_ ja _Yhteiskunnallinen sopimus_. Silloin
tällöin, kun ajatuksenjuoksu sitä vaati, hän kumartui selailemaan
näitä kirjoja, jotka hän osasi ulkoa.

"Ah hyvä Jumala!" virkkoi hän lukien _Émilestä_ omantunnon vapautta
käsittelevän kohdan, "onpa siinä kiihoittavia lauseita! Millaista
filosofiaa, vanhurskas taivas! Onko maailmassa koskaan esiintynyt
minunlaistani palon sytyttäjää!

"Mitä!" lisäsi hän kohottaen kätensä päänsä yli. "Minä olen
singahduttanut tuollaisia salamoita valtaistuinta, alttaria ja
yhteiskuntaa vastaan...

"En enää ihmettele, jos jotkut synkät ja umpimieliset intoilijat ovat
käyttäneet hyväkseen viisastelujani ja eksyneet poluille, joille
minä heidän eteensä olin siroitellut puhetaidon kukkasia. Olen ollut
yhteiskunnan villitsijä..."

Hän nousi kiihtyneenä ja teki kolme kierrosta kamarissaan.

"Olen", sanoi hän, "parjannut vallassaolijoita, jotka sortavat
kirjailijoita. Mieletön barbaari, mikä olinkin, nuo ihmiset ovat sata
kertaa oikeassa.

"Mitä minä muuta olen kuin valtiolle vaarallinen mies? Sanat, jotka
olen lingonnut muka joukkojen valistamiseksi (sehän minulla ainakin
oli verukkeena), nuo sanat, se on selvää, ovat tulisoihtu, joka
sytyttää koko maailman.

"Olen kylvänyt esitelmiä elinehtojen yhtäläisyydestä, yleisen
veljeyden suunnitelmia, ehdotelmia kasvatuksesta, ja nyt korjaan
satona niin rajuja ja ylpeitä intohimoja, että ne kääntävät
yhteiskuntajärjestyksen nurin, sisällisiä sotia, jotka voivat
tyhjentää maailman asukkaista, ja niin villiintyneitä tapoja, että ne
siirtäisivät sivistyksen kymmenen vuosisataa taaksepäin... Oh, minä
olen hyvin suuri rikoksentekijä!"

Hän luki vielä sivun _Savoijalaisesta pastoristaan_.

"Niin, tässä se on: 'Yhtykäämme onneamme valvomaan...' Minä olen sen
kirjoittanut! 'Antakaamme hyveillemme se voima, jonka muut antavat
paheillensa.' Senkin olen kirjoittanut."

Ja Rousseau kiihtyi yhä suurempaan epätoivoon.

"Minun syytäni siis on", sanoi hän, "että nuo veljet yhtyvät veljiin;
eräänä päivänä poliisit tunkeutuvat johonkuhun noista kellareista;
sieltä siepataan koko pesye, vangitaan nuo ihmiset, jotka vannovat
kavalluksen sattuessa syövänsä toisensa, ja joku muita hävyttömämpi
heidän joukossaan vetää kirjani taskustaan ja lausuu:

"'Mitä valittamisen syytä teillä on? Olemme Rousseaun opetuslapsia;
meillä on täällä filosofian kurssi.'

"Oh, kylläpä Voltaire siitä saa aihetta ilvehtimiseen! Ei tarvitse
peljätä, että se hovien liehittelijä pistäisi päätänsä mokomiin
ampiaispesiin!"

Ajatus, että Voltaire tekisi hänestä pilaa, suututti hirveästi
geneveläistä filosofia.

"Minäkö kapinanhankkija!" mutisi hän. "Kyllä minua todellakin
lapsettaa; enkö olekin kaunis kapinoitsija?"

Hän oli mietteissään ehtinyt tähän, kun Teresia hänen huomaamattaan
astui sisään tuoden aamiaista.

Hän näki Rousseaun tarkkaavasti lukevan erästä kohtaa _Yksinäisen
mietteistä_.

-- Kas nyt, -- sanoi vaimo asettaen kuuman maidon meluisasti
aivan kirjan päälle, -- siinä ylpeä herrani peilailee itseään
kuvastimessaan. Monsieur lukee kirjojansa. Hra Rousseau ihailee
itseään!

-- No, Teresia, -- virkkoi filosofi, -- kärsivällisyyttä; jätä minut,
en ole leikkituulella.

-- Oi niin, se on suurenmoista, eikö olekin? -- vastasi toinen
ivallisesti. -- Sinä haltioidut! Mitenkä kirjailijoilla on niin
paljon turhamaisuutta, niin paljon vikoja, ja kuitenkin sallivat
niitä niin vähän meille nais-paroille? Jos minä rohkenen katsahtaa
pieneen kuvastimeeni, niin monsieur toruu minua ja nimittää minua
keimailijaksi.

Hän jatkoi tähän sävyyn, tehden mies-poloisen onnettomimmaksi
ihmiseksi, ikäänkuin ei luonto siitä huolimatta olisi varustanut
Rousseauta perin rikkailla lahjoilla.

Filosofi joi maitonsa, kastamatta leipää. Hän hautoi jotakin
mielessään.

-- Kah, sinä mietiskelet! -- virkkoi Teresia. -- Sinä aiot jälleen
kyhätä jonkun kirjan, joka on täynnä häijyyksiä...

Rousseau värisi.

-- Sinä haaveilet ihannenaisistasi, -- sanoi hänelle Teresia, --
sepität taas kirjoja, joita nuoret tytöt eivät uskalla lukea... tai
ehkä herjauksia, jotka joutuvat pyövelin käden poltettaviksi.

Marttyyria puistatti. Teresia oli osannut kipeään kohtaan.

-- Ei, -- vastasi filosofi. -- Minä en enää kirjoita mitään
pahennusta herättävää... Tahdon päinvastoin laatia kirjan, jonka
kaikki kunnon ihmiset lukevat ilolla ja riemulla...

-- Ohoh, -- huudahti Teresia, vieden kupin pois. -- Se on mahdotonta;
sinun mielesi on täynnä pelkkiä rivouksia... Vielä jokunen päivä
sitten kuulin sinun lukevan jotakin kohtaa, en tiedä mitä, ja puhuit
jumaloimistasi naisista... Sinä olet satyyri, noita!

Sana _noita_ oli Teresian sanavaraston kauheimpia solvauksia. Se
aiheutti Rousseaussa aina pöyristystä.

-- No, no, hyvä ystäväni, -- tyynnytteli hän; -- saat nähdä, että
tulet tyytyväiseksi... Tahdon kirjoittaa, että olen keksinyt keinon
parantaa maailmaa siinä tapahtuvien muutosten tuottamatta kärsimystä
ainoallekaan ihmiselle. Niin, niin, rupean kypsyttämään tätä tuumaa.
Ei vallankumouksia, suuri Jumala! Ei vallankumouksia, hyvä Teresiani!

-- Sittenpähän nähdään, -- sanoi hänen emäntänsä. -- Kuule, kello soi!

Teresia palasi hetkisen päästä, seurassaan komea nuori mies, jota hän
pyysi odottamaan etuhuoneessa.

Sitten hän saapuen jälleen Rousseaun luo, joka jo teki muistiinpanoja
lyijykynällä, virkkoi:

-- Kiirehdi korjaamaan pois nuo häpeälliset tekeleesi. Täällä on
eräs, joka tahtoo sinua tavata.

-- Kuka hän on?

-- Eräs herra hovista.

-- Eikö hän ole ilmoittanut sinulle nimeänsä?

-- Heh, kyllä kai minä ottaisinkin tuntemattomia vastaan!

-- Sano se sitten.

-- Hra de Coigny.

-- Hra de Coigny! -- huudahti Rousseau; -- hra de Coigny, hänen
kuninkaallisen korkeutensa kruununprinssin hovimies?

-- Epäilemättä hän on se; viehättävä nuorukainen, hyvin herttainen
mies.

-- Minä tulen, Teresia.

Rousseau kiirehti vilkaisemaan kuvastimeen, harjasi takkiansa, Pyyhki
tohveleitaan, jotka olivat vain käyttämisestä kuluneet Pieksut, ja
astui ruokasaliin, missä herrasmies häntä odotti.

Tämä ei ollut istuutunut. Hän katseli jonkinlaisella uteliaisuudella
kuivia kasveja, jotka Rousseau oli liimannut paperille ja sovittanut
mustiin puukehyksiin. Lasioven narahtaessa hän kääntyi ja virkkoi
kohteliaasti tervehtien:

-- Onko minulla kunnia puhua hra Rousseaun kanssa?

-- Kyllä, monsieur, -- vastasi filosofi yrmeähköllä äänensävyllä,
joka silti ilmaisi ihailua puhujan erinomaisen kauneuden ja
teeskentelemättömän hienouden johdosta.

Hra de Coigny oli todellakin Ranskan herttaisimpia ja komeimpia
miehiä. Varmaan oli aikakauden vaatekuosi keksitty häntä varten. Se
esitti oivallisesti hänen moitteettoman jalkansa siromuotoisuuden,
näytti kaikessa somassa laajuudessaan leveät hartiat ja korkean
rinnan, antoi majesteetillisen ilmeen hänen pystyryhtiselle päällensä
ja häivähdytti norsunluun valkeuden hänen virheettömille käsilleen.

Tämä tarkastelu tyydytti Rousseauta, joka todellisena taiteilijana
ihaili kaunista kaikkialla, missä hän sitä tapasi.

-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- millä voin teitä palvella?

-- Teille on kaiketi ilmoitettu, monsieur, -- vastasi aatelismies,
-- että olen Coignyn kreivi. Lisään siihen, että tulen madame la
dauphinen puolesta.

Rousseau kumarsi punastuen korvia myöten; Teresia, joka seisoi
ruokasalin nurkassa kädet taskuissa, katseli mieltymyksellä Ranskan
suurimman prinsessan pulskaa lähettiä.

-- Hänen kuninkaallinen korkeutensa antaa etsiä minua... minkätähden?
-- sanoi Rousseau. -- Mutta tehkäähän toki hyvin ja istukaa, monsieur.

Rousseau istahti itse. Hra de Coigny otti korituolin ja seurasi
esimerkkiä.

-- Monsieur, asia on näin: tässä tuonnoin hänen majesteettinsa
syödessään päivällistä Trianonissa ilmaisi jotakin myötätuntoa
musiikkianne kohtaan, se kun on niin hurmaavaa. Madame la dauphine
ajatteli, että kuningasta ilahduttaisi nähdä jonkun teidän
koomillisen oopperanne esitystä Trianonin teatterissa...

Rousseau kumarsi syvään.

-- Tulen siis, monsieur, madame la dauphinen puolesta pyytämään
teitä... -- Oh, monsieur, -- keskeytti Rousseau, -- minun
suostumuksestani se ei ollenkaan riipu. Näytelmäkappaleeni ja niihin
kuuluvat pikku aariani ovat niitä esittäneen teatterin omaisuutta.
Lupa on siis pyydettävä näyttelijöiltä, ja heidän puoleltaan hänen
kuninkaallinen korkeutensa ei suinkaan kohtaa enempää esteitä kuin
minunkaan. He tulevat hyvin iloisiksi saadessaan näytellä ja laulaa
hänen majesteettinsa ja koko hovin edessä.

-- Tehtävänäni ei ole pyytää teiltä ihan sitä, monsieur, -- virkkoi
hra de Coigny. -- Hänen kuninkaallinen korkeutensa kruununprinsessa
tahtoo tarjota kuninkaalle täydellisemmän ja harvinaisemman
huvituksen. Hän osaa kaikki oopperanne, monsieur...

Rousseau kumarsi taas.

-- Ja laulaa niitä varsin hyvin. Rousseau mytisti suutansa.

-- Suuri kunnia minulle, -- sopersi hän.

-- Ja, -- jatkoi hra de Coigny, -- kun useat hovin naiset ovat
mainioita soittajia ja laulavat hurmaavasti, ja kun myöskin monet
herrasmiehistä hyvänlaisella menestyksellä harrastavat musiikkia,
niin oopperan, jonka madame la dauphine valitsisi teostenne joukosta,
esittäisi tämä herrojen ja naisten seura, ja pääosissa olisivat
heidän kuninkaalliset korkeutensa.

Rousseau ponnahti tuolillaan.

-- Vakuutan teille, monsieur, -- että se on minulle tavaton kunnia,
ja pyydän teitä tarjoamaan siitä hänen korkeudelleen nöyrimmät
kiitokseni.

-- Oh, siinä ei ole kaikki, monsieur, -- virkkoi hra de Coigny
hymyillen.

-- Ah!

-- Täten kokoonpantu näyttelijäseurue on kyllä muita loistavampi,
mutta vähemmän harjaantunut. Mestarin valvova silmä ja neuvot ovat
välttämättömiä. Esityksen tulee olla kuninkaallisessa aitiossa
istuvan ylhäisen katsojan ja myöskin kuuluisan tekijän arvoinen.

Rousseau nousi kumartaakseen; tällä kertaa oli kehuminen häntä
liikuttanut; hän kumarsi sievästi hra de Coignylle.

-- Senvuoksi, monsieur, -- sanoi aatelismies, -- hänen kuninkaallinen
korkeutensa pyytää teitä hyväntahtoisesti saapumaan Trianoniin
kappaleen yleisharjoitusta ohjaamaan.

-- Oh!... -- virkahti Rousseau. -- Hänen kuninkaallinen korkeutensa
ei ajattele... Minäkö Trianoniin?

-- Miksikä ei?... -- lausui hra de Coigny mitä luonnollisimmalla
sävyllä.

-- Oh, monsieur, teillä on hyvä maku, te olette älykäs mies;
te olette tahdikkaampi kuin monet muut; vastatkaahan nyt käsi
sydämellänne: filosofi Rousseauko, henkipatto Rousseau, ihmisvihaaja
Rousseau hovissa... eikö se saisi koko joukkiota naurusta läkähtymään?

-- En käsitä, monsieur, -- vastasi hra de Coigny kylmästi, -- miten
teitä vainoavan tuhman ryhmäkunnan nauru ja ilkkuminen voisi häiritä
kunnon miehen unta, kirjailijan, jota voidaan pitää kuningaskunnan
ensimäisenä. Jos teillä on tuollainen heikkous, hra Rousseau,
kätkekää se tarkoin; vain se voisi antaa ihmisille aihetta nauruun.
Sen suhteen mitä sanotaan täytyy, kuten myöntänette, olla varuillaan,
kun on kysymyksessä sellaisen henkilön huvi ja mielihalu kuin hänen
kuninkaallisen korkeutensa dauphinen, Ranskan kruununperijättären.

-- Tietysti, -- myönsi Rousseau, -- tietysti.

-- Johtuisiko se, -- sanoi hra de Coigny hymyillen, -- aiheettoman
häveliäisyyden jäännöksestä?... Se olisi joutavaa. Siksikö, että
olette ollut ankara kuninkaita kohtaan, varotte mukautumasta? Ah, hra
Rousseau, te olette opettanut ihmiskuntaa; mutta toivoakseni ette
sitä vihaa?... Ja tehnettehän sitäpaitsi poikkeuksen naisten suhteen,
jotka ovat kuninkaallista verta.

-- Monsieur, te pakoitatte minua hyvin herttaisesti; mutta ajatelkaa
asemaani... minä elän eristettynä, yksinäni... onnettomana.

Teresia irvisti.

"Vai onnettomana..." tuumi hän; "pitäisipä kelvata!"

-- Kasvoilleni ja käytökseeni jää aina, vaikka mitä tekisin,
kuninkaan ja prinsessojen silmille epämieluinen leima, he kun etsivät
vain iloa ja tyydytystä. Mitä siellä sanoisin?... Mitä tekisin?...

-- Luulisi teidän epäilevän itseänne; mutta eikö sillä, joka on
kirjoittanut _Uuden Heloisen_ ja _Tunnustukset_, monsieur, ole
enemmän älyä puhumaan ja toimimaan kuin meillä kaikilla yhteensä,
niin monta kuin meitä onkin?

-- Vakuutan teille, monsieur, että se on minulle mahdotonta...

-- Tuo sana, monsieur, on ruhtinaille tuntematon.

-- Juuri siksi, monsieur, jäänkin kotiin.

-- Monsieur, ettehän tahdo tuottaa minulle, uhkarohkealle
lähettiläälle, joka olen ottanut tehtäväkseni tyydyttää madame
la dauphinea, ettehän tahdo tuottaa minulle kivistelevää tuskaa,
pakoittamalla minua palaamaan Versaillesiin häpeissäni, voitettuna.
Se aiheuttaisi minulle niin suuren mielipahan, että lähtisin paikalla
maanpakoon. Katsokaahan, paras hra Rousseau, minun tähteni, jolla on
syvä myötätunto kaikkia teoksianne kohtaan, tehkää minun tähteni,
mitä teidän suuri sydämenne kieltäisi anovilta kuninkailta.

-- Monsieur, teidän tavaton herttaisuutenne voittaa sydämeni,
kaunopuheisuutenne on vastustamaton, ja teidän äänenne liikuttaa
minua enemmän kuin voin sanoa. -- Annatteko siis vaikuttaa itseenne?

-- Ei, minä en voi... en tosiaan; terveyteni ei siedä matkaa.

-- Matkaa? Oh, hra Rousseau, mitä ajattelette! Viiden neljännestunnin
ajelu.

-- Niin teille, virmoilla hevosillanne.

-- Mutta kaikki hovin hevosethan ovat käytettävissänne, hra Rousseau.
Madame la dauphine on pyytänyt minua teille sanomaan, että teille on
valmistettu asunto Trianonissa, sillä ei tahdota, että niin myöhään
palaisitte Pariisiin. Sitäpaitsi sanoi monsieur le dauphin, joka
osaa kaikki teoksenne ulkoa, hovinsa kuullen, että hän haluaisi
palatsissaan näytellä huonetta, missä hra de Rousseau on asunut.

Teresialta pääsi ihastuksen huudahdus, ei Rousseaulle, vaan
ystävälliselle prinssille.

Tätä viimeistä hyväntahtoisuuden osoitusta Rousseau ei voinut
vastustaa.

-- Täytyy siis suostua, -- virkkoi hän, -- sillä minua ei koskaan ole
näin taitavasti ahdistettu.

-- Teidät voittaa sydämeen vetoamalla, monsieur, -- vastasi hra de
Coigny; -- järjeltänne te olisitte valloittamaton.

-- Minä siis tulen, monsieur, täyttääkseni hänen kuninkaallisen
korkeutensa toivomuksen.

-- Oi, monsieur, ottakaa vastaan kaikki mieskohtaiset kiitokseni.
Sallikaa, että pidätyn kiittämästä madame la dauphinen puolesta: hän
olisi minulle pahoillaan, jos ennakolta esittäisin kiitokset, jotka
hän itse tahtoo teille lausua. Ja tiedättehän muuten, monsieur, että
miehen tuleekin kiittää nuorta ja hurmaavaa naista, joka suvaitsee
tarjota hänelle suosiotaan.

-- Se on totta, monsieur, -- vastasi Rousseau hymyillen, -- mutta
vanhuksilla on etuoikeus kauniitten naistenkin rinnalla: heitä
rukoillaan.

-- Hra Rousseau, suvaitkaa siis ilmoittaa minulle teille sopiva
aika; minä lähetän teille vaununi tai paremminkin tulen itse teitä
noutamaan opastaakseni teidät.

-- Ei, monsieur, siitä minä teidät pidätän, -- sanoi Rousseau. --
Minä saavun Trianoniin, olkoon menneeksi; mutta jättäkää minulle
vapaus tulla sinne oman mieleni mukaisesti, omalla tavallani; älkää
tästä hetkestä lähtein minusta enää huolehtiko. Minä tulen, siinä
kaikki; ilmoittakaa minulle tunti.

-- Mitä, monsieur, ettekö salli minun olla esittelijänä! Tosin
olenkin siihen arvoton, ja teidänlaisenne nimi ilmoittaa kyllä itse
itsensä.

-- Monsieur, tiedän teidän merkitsevän hovissa enemmän kuin minä
missään paikassa maailmassa... En teidän osaltanne kieltäydy
tarjouksestanne, mutta minä rakastan omaa mukavuuttani; tahdon lähteä
sinne kuin lähtisin kävelylle, ja tämä onkin... ehdoton sanani.

-- Kunnioittava kumarrukseni, monsieur, ja minä varon missään
suhteessa teitä kiusoittamasta. Harjoitus alkaa tänä iltana kello
kuusi.

-- Hyvä on; neljännestä vailla kuusi olen Trianonissa.

-- Mutta sittenkin, millä keinoin matkustatte?

-- Se on minun asiani; kas tässä kulkuneuvoni.

Hän näytti varsin joustavana säilynyttä säärtänsä, joka hänen oli
tapana pukea tavallaan vaativasti.

-- Viisi penikulmaa! [ranskal. penikulma (lieue) oli 4444 metriä.
Suom.] -- huudahti hra de Coigny hämmästyneenä. -- Mutta tehän aivan
murtuisitte; illasta tulee väsyttävä; olkaa varuillanne!

-- Sitten on minulla ajopelini ja hevosenikin, veljellinen
kansanomainen kulkuneuvo, joka kuuluu naapurilleni yhtä hyvin kuin
minullekin, niinkuin ilma, päiväpaiste ja vesi, ja ne vaunut maksavat
vain viisitoista souta.

-- Ah, Jumalani, kyytikärryt! Minua aivan hirvittää.

-- Penkit, jotka teistä ovat niin kovat, tuntuvat minusta pehmeiltä
kuin hekumoitsijan patjat. Minusta ne ovat kuin untuvilla tai
ruusunlehdillä täytetyt. Siis iltaan, monsieur, iltaan.

Nähdessään itsensä näin hyvästellyksi hra de Coigny lähti ja moneen
kertaan kiiteltyään, annettuaan enemmän tai vähemmän täsmällisiä
ohjeita ja suositeltuaan palveluksiaan hän Rousseaun saattamana
sillakkeelle ja Teresian seuraamana kerroksen puoliväliin astui
pimeitä portaita alas.

Hra de Coigny nousi vaunuihinsa ja palasi, hiljaa itsekseen
hymyillen, Versaillesiin.

Teresia tuli takaisin, sulki oven myrskyä uhkaavana, ja Rousseau
tiesi, että ukonilma oli puhkeamassa.



8.

Rousseaun pukeutuminen.


Kun hra de Coigny oli poistunut, niin Rousseau, jonka ajatuksille
tämä vierailu oli antanut uuden suunnan, istahti syvään huokaisten
pieneen nojatuoliin ja virkkoi raukealla äänellä:

-- Voi, niin tuskastuttavaa! Kylläpä ne ihmiset minua väsyttävät
ahdistelullaan!

Huoneeseen astuvan Teresian korvaan sattuivat nämä sanat, ja hän
asettui Rousseaun eteen virkkaen:

-- Olet sinä aika pöyhkeilijä!

-- Minäkö? -- kysyi Rousseau kummastuneena.

-- Niin, sinä olet turhamielinen, tekopyhä!

-- Minäkö?

-- Sama mies... Olet kovin mielissäsi, kun pääset hoviin, ja salaat
ilosi välinpitämättömyyttä teeskennellen.

-- Oi, hyvä Jumala! -- vastasi Rousseau olkapäitänsä kohauttaen ja
nöyryytettynä, kun hänen ajatuksensa oli niin hyvin arvattu.

-- Etkö aio uskotella minulle, että sinulle muka ei ole suuri
kunnia saada kuningas kuuntelemaan sävelmiä, joita kuin mikäkin
tyhjäntoimittaja täällä rimputtelet spinetilläsi?

Rousseau katsahti ärtyneesti vaimoonsa.

-- Sinä olet hupsu, -- sanoi hän; -- minunlaiselleni miehelle ei
kuninkaan edessä esiintyminen tuota kunniaa. Mistä ansiosta tuo mies
on päässyt valtaistuimelle? Luonnonoikusta, joka synnytti hänet
kuningattaresta. Mutta minä ansaitsen tulla kutsutuksi kuninkaan luo
häntä elähdyttämään. Sen olen ansainnut työlläni ja työn luomalla
nerollani.

Teresia ei ollut niitä naisia, jotka näin antoivat itsensä lyödä.

-- Toivoisinpa, että hra de Sartines kuulisi sinun moisia juttelevan.
Silloin saisit asuaksesi kopin Bicêtren hulluinhuoneessa tai komeron
Charentonissa.

-- Siksi, -- virkkoi Rousseau, -- että hra de Sartines on tyrannin
palkkaama tyranni, ja mies ei voi pelkällä nerollaan puolustautua
tyranneja vastaan; mutta jos hra de Sartines minua vainoisi...

-- Niin sitten? -- tutkaisi Teresia.

-- Ah, niin, -- huokasi Rousseau, -- tiedän, että viholliseni
olisivat kovin mielissään; niin!...

-- Miksi sinulla on vihollisia? -- tivasi Teresia. -- Siksi että
olet häijy ja että olet hyökännyt koko maailman kimppuun. Oh, hra de
Voltairella on ystäviä, sen arvaa!

-- Se on totta, -- vastasi Rousseau hymyillen enkelin ilmeellä.

-- Mutta, _dame_, Voltaire käyttäytyykin herrasmiehen lailla!
Preussin kuningas on hänellä sydämellisenä ystävänä; hänellä on
hevosia, hän on rikas, hänellä on Ferneyn linna... Ja kaiken tämän
on hän ansiollaan saavuttanut... Mutta hänpä ei ynseilekään hovissa
käydessään, vaan on siellä kuin kotonaan.

-- Luuletko, -- huomautti Rousseau, -- etten minä ole siellä kuin
kotonani? Luuletko, etten tiedä, mistä kaikki siellä tuhlatut
rahat saadaan, ja että minut petetään kunnianosoituksilla, joita
siellä valtiaalle suitsutetaan? Heh, vaimo-kulta, joka arvostelet
kaiken takaperoisin, ajattele toki, että jos minä ynseilen, johtuu
se ylenkatseestani; ajattele toki, että halveksiessani noiden
hovilaisten ylellisyyttä ja loistoa teen sen siksi, että he ovat tuon
loistonsa varastaneet.

-- Varastaneet! -- kivahti Teresia sanomattoman suuttuneena.

-- Niin, varastaneet... sinulta, minulta ja koko maailmalta! Kaikki
kulta, millä heidän vaatteensa ovat kirjaillut, olisi jaettava
onnettomille, joilta puuttuu leipää. Senvuoksi minä, joka mietiskelen
kaikkea tätä, menen hyvin vastenmielisesti hoviin.

-- En väitä, että kansa on onnellinen, -- myönsi Teresia; -- mutta
kuningas on sentään kuningas.

-- No niin, minä tottelen häntä; mitä hän muuta tahtoo?

-- Oh, sinä tottelet häntä pelosta. Älä sanokaan, että menet jonnekin
vastahakoisesti ja että silti olet rohkea mies, taikka minä vastaan,
että olet teeskentelijä ja menet sinne hyvin mielelläsi.

-- Minä en pelkää mitään, -- virkkoi Rousseau ylväästi.

-- Hyvä, käyhän sitte sanomaan kuninkaalle edes neljännes siitä, mitä
juuri olet minulle jutellut.

-- Sen varmaan teen, jos tunteeni siihen käskee.

-- Sinäkö?

-- Niin, minä; olenko koskaan perääntynyt?

-- Pyh, sinä et uskaltaisi siepata kissalta sen jyrsimää luuta,
peläten, että se sinua raapaisisi... Mitä sitten, kun vartijat
ja miekkamiehet sinut ympäröitsisivät?... Näetkös, minä tunnen
sinut kuin olisin äitisi... Sinä menet heti kohta ajamaan partasi,
voitelemaan hiuksesi, laittelemaan itsesi koreaksi; sinä ojennat
sääresi siroksi, harjoittelet mielenkiintoista silmäinsiristystäsi,
koska silmäsi ovat aivan pienet ja pyöreät ja se huomattaisiin,
jos ne luonnollisesti avaisit, jotavastoin siristykselläsi
uskottelet niiden olevan isot kuin ajoportit. Kohta pyydät minulta
silkkisukkasi, pukeudut suklaanväriseen teräsnappiseen takkiisi,
kiinnität uuden tekotukan päähäsi, otat ajurin, ja niin lähtee
filosofini kauniiden naisten ihailtavaksi... ja huomenna, ah,
huomenna sitten olet oikein haltioissasi, raukeana, olet palannut
rakastuneena, kirjoittelet huokaillen pieniä värsyjä ja höystät
kahviasi kyynelilläsi. Oi, kyllä minä sinut tunnen!...

-- Sinä erehdyt, hyvä ystävä, -- sanoi Rousseau. -- Vakuutan sinulle,
että minut pakoitetaan väkisin hoviin. Minä lähden sinne, koska
toki pelkään pahennuksen herättämistä, niinkuin jokaisen kunnon
kansalaisen on sitä peljättävä. Sitäpaitsi en kuulu niihin, jotka
kieltäytyvät tunnustamasta jonkun kansalaisen yliherruutta valtiossa;
mutta jos vaaditaan hovimiesten lailla liehittelemään, jos on
hierottava uutta nuttuani noiden odotushuoneen herrojen kiiltohelyjä
vastaan... Ei, ei! Siitä ei tule mitään, ja jos minut sellaisesta
tapaat, saat mielinmäärin minua ivailla.

-- Siis sinä et pukeudukaan? -- sanoi Teresia ivallisesti.

-- En.

-- Et ota uutta tekotukkaasi?

-- En.

-- Etkä siristä pieniä silmiäsi?

-- Sanon sinulle, että menen sinne vapaana miehenä, teeskentelyttä
ja pelotta: minä menen hoviin niin kuin menisin teatteriin; ja
esiinnynkö näyttelijäin mielestä hyvin vai huonosti puettuna, siitä
minä viisi.

-- Oh, mutta ajathan toki partasi, -- virkkoi Teresia; -- se on
puolta jalkaa pitkä.

-- Sanon sinulle, että en muuta mitään ulkoasussani. Teresia räjähti
niin äänekkääseen nauruun, että Rousseau kiusaantuneena meni toiseen
huoneeseen.

Emännän pistelyt eivät tähän loppuneet; hänellähän oli niitä varalla
kaiken laatuisia, ehtymättä. Hän otti perin huolellisesti kaapista
juhlapuvun, puhtaat liinavaatteet ja vahatut kengät, mennen sitten
levittämään kaikki nämä kauniit kapineet Rousseaun vuoteelle ja
tuoleille.

Mutta tämä ei näkynyt niihin kiinnittävän pienintäkään huomiota.

Silloin sanoi Teresia:

-- No, nyt sinun on aika ryhtyä pukeutumaan... Hoviasuun
laittautuminen ei käy niin nopeasti... Sinun ei enää auta viivytellä,
jos mielit ehtiä Versaillesiin määrätyllä tunnilla.

-- Sanoinhan sinulle, Teresia, -- vastasi Rousseau, -- että tässä
asussa menen hyvin mukiin. Tässä puvussa esiinnyn joka päivä
kansalaisteni edessä. Kuningas ei ole muuta kuin kansalainen kuten
minäkin.

-- No, no, -- virkkoi Teresia vietelläkseen häntä ja suostuttaakseen
hänet mairitteluilla tahtoonsa, -- älä ole itsepäinen, Jacques,
äläkä tee tyhmyyttä... Vaatteesi ovat tuossa... partaveitsesi on
valmiina... minä kutsutan parturin, jos olet tänään hermostunut...

-- Kiitos, hyvä ystävä, -- vastasi Rousseau, -- minä vain kerran
sukaisen harjalla ja otan kenkäni, koska tohveleissa ei voi lähteä
ulos.

"Olisikohan hänellä kerrankin omaa tahtoa?" ihmetteli Teresia.

Ja hän kiihoitti filosofia milloin keimailulla, milloin
vakuutteluilla, milloin ivansa voimalla. Mutta Rousseau tunsi hänet,
hän näki ansan; hän tiesi, että niin pian kuin hän antaisi perään,
hänen holhoojattarensa säälimättä häpäisisi ja pilkkaisi häntä. Hän
ei siis tahtonut myöntyä eikä ollut näkevinään komeita pukimia,
vaikka ne olisivat kohottaneet sitä, mitä hän nimitti luontaiseksi
hyvännäköisyydekseen.

Teresia väijyi häntä. Hänellä oli jälellä vain yksi toivo: vilkaisu
kuvastimeen, jota Rousseau ulos lähtiessään ei koskaan laiminlyönyt,
sillä filosofi oli ylenmäärin siisteyttä harrastava, mikäli
siisteyden harrastuksessa voi liiallisuuteen mennä.

Mutta Rousseau oli yhä varuillaan ja huomattuaan Teresian levottoman
katseen hän käänsi selkänsä kuvastimeen. Hetki tuli; filosofi oli
ahtanut päänsä täyteen kaikenlaista kiusallisen mahtipontista, mitä
hän saattaisi sanoa kuninkaalle.

Hän toisteli siitä muutamia otteita kenkiensä solkia kiinnittäessään,
viskasi hattunsa käsivarrelleen, otti keppinsä ja käyttäen hyväkseen
hetkeä, jolloin Teresia ei voinut häntä nähdä, vetäisi takkiaan ja
liivejään molemmin käsin, oikaistakseen niiden poimut.

Teresia astui jälleen huoneeseen tarjoten hänelle nenäliinan, jonka
Rousseau pisti laajaan taskuunsa, ja saattoi filosofin portaitten
sillakkeelle, virkkaen:

-- Kuule, Jacques, ole järkevä; tuossa asussa olet hirveä, näytät
vääränrahan-tekijältä.

-- Hyvästi, -- sanoi Rousseau.

-- Monsieur näyttää retkulta, -- toisti Teresia. -- Olehan varuillasi!

-- Varo sinä tulta, -- vastasi Rousseau; -- äläkä koske papereihini.

-- Sinä näytät aivan kynttilänniistäjältä, -- lisäsi Teresia
epätoivoissaan.

Rousseau ei vastannut mitään; hän astui hyräillen portaita alas ja
pimeyden turvin hän harjasi hihallaan hattuansa, ravisti vasemmalla
kädellänsä palttinaista röyhystään ja somisti pukunsa nopeasti koko
hauskan näköiseksi.

Alhaalla hän kulki varpaillaan välttääkseen kenkiensä tahrautumista
Plâtrière-kadun loassa ja saapui Elysée-kentille, missä odotteli
noita rehellisiä ajopelejä, joita kielenpuhdistelu-kiihkosta
tahdomme nimittää postivaunuiksi ja jotka vielä kaksitoista vuotta
sitten kuljettivat tai oikeammin tärisyttelivät säästäväisyyteen
pakoitettuja matkustajia Pariisin ja Versaillesin välillä.



9.

Trianonin kulissit.


Mitä matkalla tapahtui ei ole tähdellistä. Rousseaun täytyi ajaa
sveitsiläisen henkivartijan, apulaiskirjurin, porvarin ja apotin
seurassa.

Hän saapui puoli kuuden tienoissa illalla. Hovi oli jo kokoontunut
Trianoniin; alkusoiton säveleet kajahtelivat kuningasta odotellessa;
kirjailijaa ei kukaan ajatellut.

Muutamat henkilöt tiesivät kyllä, että geneveläinen Rousseau tulisi
harjoitusta ohjaamaan; mutta hra Rousseau ei ollut mielenkiintoisempi
nähdä kuin hra Rameau tai hra Marmontel tai kuka hyvänsä noista
omituisista otuksista, joita hovilaiset tilasivat salonkeihinsa tai
huviloihinsa.

Rousseaun otti vastaan päivystäjäupseeri, jonka tehtäväksi hra de
Coigny oli antanut heti ilmoittaa hänelle geneveläisen tulosta.

Aatelismies riensi esille tavallisella kohteliaisuudellaan ja otti
Rousseaun mitä innokkaimmalla ystävyydellä vastaan. Mutta tuskin oli
hän ehtinyt vilkaista mieheen, kun hän kummastui eikä voinut pidättyä
häntä uudelleen tarkkaamasta.

Rousseau oli pölyinen, vaatteet rutistuneina, kalpea, ja hänen
kalpeutensa kanssa räikeässä ristiriidassa oli erakon parta,
jonka moista kukaan juhlamenojen-ohjaaja ei koskaan ollut nähnyt
Versaillesin kuvastimiin heijastuvan.

Rousseau joutui kovin hämilleen hra de Coignyn katseesta ja vielä
enemmän hämilleen, kun hän lähestyessään näytössalia kohtasi
komeiden pukujen, pöyhkeiden pitsien, timanttien ja sinisten
ritarikunnan-nauhojen paljouden, joka kaikki salin kultauksia vasten
muistutti äärettömään vasuun asetettua kukkavihkoa.

Rousseau nolostui myöskin hengittäessään tätä ambralta tuoksuvaa
ilmaa, jonka hieno haju päihdytti hänen plebeijin-aistejaan. Mutta
ei auttanut muuta kuin astua rohkeasti esille. Monet katseet
tähtäytyivät häneen kuin tahrapilkkuun tässä seurassa.

Yhä käyden hänen edellään hra de Coigny johdatti hänet soittamolle,
missä orkesteri häntä odotti.

Sinne päästyään tunsi hän hiukan helpoitusta ja musiikin soidessa hän
ajatteli vakavasti, että hän nyt oli keskellä vaaraa, -- että tehty
oli tehty ja että mitkään tuumailut eivät siinä enää auttaneet.

Kruununprinsessa oli jo näyttämöllä Coletten puvussa Coliniansa
odotellen. Hra de Coigny vaihtoi pukua aitiossaan.

Äkkiä nähtiin kuninkaan astuvan sisään kumartuneitten päiden
keskellä. Ludvig XV hymyili ja näkyi olevan mitä parhaimmalla ja
hilpeimmällä tuulella.

Kruununprinssi istahti hänen oikealleen ja Provencen kreivi asettui
hänen vasemmalle puolelleen. Tämän mitä suljetuimman seurueen
muodostaneet puolisataa henkilöä kävivät kuninkaan viittauksesta
istumaan.

-- No, eikö aleta? -- kysyi Ludvig XV.

-- Sire, -- sanoi kruununprinsessa, -- paimenet ja paimentytöt eivät
vielä ole pukeutuneet; me odotamme heitä.

-- Voisihan esiintyä kävelypuvussa, -- huomautti kuningas.

-- Ei, sire, -- vastasi kruununprinsessa itse näyttämöltä, -- sillä
me tahdomme koetella pukuja ja kuoseja valossa, jotta näemme niiden
vaikutuksen.

-- Aivan oikein, madame, -- myönsi kuningas; -- jaloitelkaamme sitten
hiukan.

Ja Ludvig XV nousi kiertääkseen käytävässä ja näyttämöllä. Hän oli
muuten varsin levoton, kun ei nähnyt rouva Dubarryn saapuvan.

Kuninkaan lähdettyä aitiostaan Rousseau katseli surumielisesti ja
ahdistus sydämessä tätä tyhjää salia ja mietti omaa yksinäisyyttään.

Tämä oli omituinen vastakohta sille vastaanotolle, jota hän oli
peljännyt. Hän oli kuvitellut, että ihmisryhmät avautuisivat hänen
edessään, että hovilaisten uteliaisuus olisi vielä tungettelevampaa
ja merkitsevämpää kuin pariisilaisten; hän oli peljännyt kyselyjä ja
esittelyjä, ja nyt ei kukaan kiinnittänytkään häneen mitään huomiota.

Hän ajatteli että pitkä partansa ei vielä ollut kyllin pitkä, että
rääsytkään eivät olisi täällä sen enempää silmään pistäneet kuin
hänen vanha pukunsa. Hän lohdutteli itseään sillä, että ei ollut
narrimaisesti hienoutta tavoitellut.

Mutta kaiken tämän pohjalla tunsi hän sydämessään melkoista
nöyryytystä siitä, että häntä kohdeltiin korkeintaan orkesterin
johtajana.

Äkkiä eräs upseeri lähestyi häntä ja kysyi häneltä, eikö hän ollut
hra Rousseau.

-- Kyllä, monsieur, -- vastasi hän.

-- Madame la dauphine haluaa puhella kanssanne, monsieur, -- virkkoi
upseeri.

Rousseau nousi hyvin liikutettuna.

Kruununprinsessa odotti häntä. Hänellä oli kädessään Coletten pikku
aaria:

    "Ma kaiken onnen hukkasin".

Heti Rousseaun nähtyään hän riensi tämän luo. Filosofi tervehti hyvin
nöyrästi, itsekseen sanoen kumartavansa naiselle eikä prinsessalle.

Marie-Antoinette puolestaan oli yhtä ystävällinen jörölle
ajattelijalle kuin hän olisi ollut Euroopan hienostuneimmalle
aatelismiehelle.

Hän kysyi tältä neuvoa, millä poljennolla kolmas säe oli laulettava:

    "Colin jo hylkää mun..."

Rousseau ryhtyi selittelemään lausuntoa ja sävellysoppia, mutta
hänen epäilemättä hyvinkin viisaan teoriansa keskeytti kuninkaan ja
muutamien hovimiesten meluisa saapuminen.

Ludvig XV astui lämpiöön, missä kruununprinsessa täten nautti
filosofin opetusta.

Kuninkaan ensimäinen vaikutelma, ensimäinen ajatus hänen nähdessään
tämän muokkaamattoman olennon, oli aivan sama, minkä hra de Coigny
oli katseellaan ilmaissut. Mutta hra de Coigny tunsi Rousseaun,
jotavastoin Ludvig XV ei häntä tuntenut.

Hän katseli varsin kauan vapaata ihmistämme, samalla kun Rousseau
otti vastaan dauphinen kohteliaisuudet ja kiitokset.

Tämä kuninkaallista valtaa uhkuva katse, tämä katse, joka ei
ollut tottunut painumaan alas kenenkään edessä, teki sanomattoman
vaikutuksen filosofiin, jonka vilkas silmä kävi epävarmaksi ja araksi.

Kruununprinsessa odotti, kunnes kuningas oli päättänyt tarkastelunsa,
ja sitten hän lähestyen Rousseauta virkkoi:

-- Suvaitseeko teidän majesteettinne, että esittelen teille
kappaleemme tekijän?

-- Tekijän -- sanoi kuningas etsien muististaan.

Tämän keskustelun aikana Rousseau oli kuin tulisilla hiilillä.
Kuninkaan silmä oli vuoronsa jälkeen tarkastanut ja kuin linssin
kokoama auringonsäde polttanut tuota pitkää partaa, tuota
epäilyttävää poimukaulusta, pölyistä pukua ja huonosti järjestettyä
tekotukkaa, jotka kuuluivat valtakunnan suurimmalle kirjailijalle.

Marie-Antoinetten kävi viimemainittua sääliksi.

-- Hra Jean-Jacques Rousseau, sire, -- virkkoi hän, -- sen ihanan
oopperan tekijä, jonka aiomme teidän Majesteetillenne tulkita
huonosti.

Nyt kohotti kuningas päätänsä.

-- Ah, -- sanoi hän kylmästi, -- hra Rousseau, minä tervehdän teitä.

Ja hän jatkoi miehen katselemista tavalla, joka tälle todensi kaikki
hänen pukunsa puutteellisuudet.

Rousseau mietti mielessään, miten olisi tervehdittävä Ranskan
kuningasta liehakoivia hovimiehiä matkimatta, mutta kuitenkaan
olematta epäkohtelias, koska hän tunnusti olevansa tämän ruhtinaan
talossa.

Mutta hänen vielä näitä tuumaillessaan kuningas puhui hänelle
ruhtinaille ominaisella ylen kepeällä tavalla, kun nämä ovat
sanoneet kaiken, sanottuaan puhuteltavilleen jotakin mieluista tai
epämieluista.

Rousseau jäi sanattomaksi, kivettyneeksi. Kaikki lauseet, mitkä hän
oli tyrannin varalle valmistanut, olivat häneltä unohtuneet.

-- Hra Rousseau, -- sanoi hänelle kuningas yhä katsellen hänen
nuttuansa ja tekotukkaansa, -- te olette säveltänyt ihanaa musiikkia,
jonka parissa saan viettää hyvin suloisia hetkiä.

Ja kuningas loihe laulamaan kaikkia sävelasteikon ja soinnun
vaatimuksia loukkaavalla äänellä:

    "Jos oisin kuunnellut
    mä ääntä keikarein,
    jo oisi valjennut
    uus' aamu lemmellein."

-- Se on ihanaa! -- huudahti kuningas lopetettuansa. Rousseau kumarsi.

-- En tiedä, laulanenko minä oikein, -- virkkoi dauphine.

Rousseau kääntyi prinsessaan antaakseen hänelle tässä opastusta.

Mutta kuningas oli jälleen innostunut laulamaan, tällä kertaa Colinin
romanssia:

    "Mun pikku majassain
    ain' uudet huolet on.
    ja syksyn, talven vain
    ma tunnen, lohduton."

Hänen Majesteettinsa lauloi hirveästi musiikkimiehen korvissa.
Puolittain imarreltuna hallitsijan muistista, puolittain
loukkaantuneena inhoittavasta esityksestä Rousseaun muoto muistutti
sipulia jyrsivästä apinasta, joka toiselta puolen itkee, toiselta
nauraa.

Dauphine pysytteli vakavana sillä järkkymättömällä kylmäverisyydellä,
jota vain hovissa tavataan.

Kuningas jatkoi hämmentymättä:

    "Oi, paimentyttösein,
    jos kanssas jakaa saan
    tään majan, mielehein
    ei suru saavukaan."

Rousseau tunsi punan nousevan kasvoillensa.

-- Sanokaahan minulle, hra Rousseau, -- virkkoi kuningas, -- onko
totta, että toisinaan pukeudutte armenialaiseksi?

Rousseau punastui vielä enemmän, ja hänen kielensä takeltui
kitalakeen, niin että hän ei kuningaskunnan hinnasta olisi voinut
tällä hetkellä saada sanaa suustansa.

Vastausta odottamatta kuningas innostui yhä laulamaan:

    "Ei lemmellä ain'
    ole selvillä vain,
    min myöntäisi, min kieltäisi."

-- Asutte luullakseni Plâtrière-kadun varrella? -- kysyi kuningas.

Rousseau nyökkäsi myöntävästi, mutta tämä olikin hänen voimiensa
_ultima thule_... Koskaan hän ei ollut niitä niin ponnistanut.

Kuningas hyräili:

    "Hän lapsi on,
    hän lapsi on..."

-- Sanotaan, että te olette kovin huonoissa väleissä Voltairen
kanssa, hra Rousseau?

Tästä iskusta Rousseau menetti viimeisenkin tajuntansa. Hän joutui
aivan ymmälleen. Kuningas ei näkynyt häntä paljoa säälivän, vaan
jatkaen hurjaa musiikkikiihkoaan poistui laulaen:

    "Nyt käykää alle jalavain,
    jo tanssi alkaa, tyttöset!"

orkesterin säestäessä tavalla, joka olisi tuhonnut Apollon, kuten
viimemainittu tuhosi Marsyaan.

Rousseau jäi yksin keskelle lämpiötä. Marie-Antoinette oli lähtenyt
pukuansa viimeistelemään.

Hoiperrellen ja hapuillen Rousseau pääsi käytävään; mutta juuri sen
keskellä hän kohtasi timanteista, kukista ja pitseistä välkkyvän
parin, joka täytti käytävän, vaikka nuori mies hyvin hellästi puristi
nuoren naisen kättä.

Värisevine röyhelöineen, suunnattoman suuressa päähineessään, viuhka
kädessä ja hajuvesiltä tuoksuvana viimemainittu säteili kuin tähti.
Hän oli hipaissut Rousseauta.

Nuori mies, joka oli solakka, siro ja viehättävä ja kantoi
englantilaisen kaulusröyhyksensä yli vedettyä Pyhän Hengen
ritarikunnan sinistä nauhaa, puhkesi herttaisen vilpittömään nauruun.
Sen hän kuitenkin heti hillitsi salaperäiseksi kuiskeeksi, joka
vuorostaan sai naisen nauramaan, osoittaen heidän mitä parhaiten
ymmärtävän toisensa.

Rousseau tunsi tämän komean naisen, tämän hurmaavan olennon kreivitär
Dubarryksi; ja heti hänet nähtyään hän, tapansa mukaan kiintyen vain
yhteen katseltavaan, ei enää nähnyt hänen toveriaan.

Nuori sininauhainen mies oli Artois'n kreivi, joka ilakoitsi mitä
hilpeimmin sydämin isoisänsä rakastajattaren kanssa.

Huomatessaan Rousseaun synkät kasvot rouva Dubarry parahti:

-- Oh, ihme!

-- Mikä niin! -- virkkoi Artois'n kreivi, vilkaisten vuorostaan
filosofiin ja ojentaen jo kätensä raivatakseen hiljaa tietä
seuralaiselleen.

-- Hra Rousseau! -- huudahti rouva Dubarry.

-- Geneven Rousseau? -- kysyi Artois'n kreivi lomalla olevan
koulupojan äänellä.

-- Niin, monseigneur, -- vastasi kreivitär.

-- Ah, hyvää päivää, hra Rousseau, -- virkkoi veitikka nähdessään
Rousseaun epätoivoisesti rynnistävän kiilautuakseen ohitse, -- hyvää
päivää... Saamme kuulla teidän musiikkianne.

-- Monseigneur... -- sammalsi Rousseau huomatessaan sinisen nauhan.

-- Oi, hyvin herttaista musiikkia, -- säesti kreivitär, -- musiikkia,
joka on sopusoinnussa tekijänsä hengen ja sydämen kanssa!

Rousseau kohotti päänsä ja poltti silmänsä kreivittären katseen
tulessa.

-- Madame... -- sanoi hän nyreästi.

-- Minä esitän Colinin osaa, madame, -- huudahti Artois'n kreivi, --
ja pyydän teitä, rouva kreivitär, esittämään Colettea.

-- Sen tekisin perin mielelläni, monseigneur; mutta minä, joka en ole
taiteilija, en mitenkään uskaltaisi häväistä mestarin sävellystä.

Rousseau olisi antanut elämänsä rohjetakseen vielä katsahtaa, mutta
ääni, sävy, imartelu, kauneus olivat kukin jo heittäneet koukun hänen
sydämeensä.

Hän tahtoi paeta.

-- Hra Rousseau, -- sanoi prinssi, sulkien häneltä tien, -- tahdon,
että te opettaisitte minulle Colinin osan.

-- En suinkaan uskaltaisi pyytää monsieuria opastamaan minua Coletten
osassa, -- lausui kreivitär muka arkaillen, ja täten hän kokonaan
hämmennytti filosofin.

Tämän silmiin tuli kuitenkin kysyvä ilme.

-- Monsieur vihaa minua, -- virkkoi kreivitär prinssille tenhoavalla
äänellään.

-- Mitä vielä, -- huudahti Artois'n kreivi. -- Vihaa teitä! Kuka
voisi teitä vihata, madame?

-- Näettehän sen, -- vastasi tämä.

-- Hra Rousseau on liiaksi kunnon mies ja on sepittänyt liian paljon
kaunista, pakoillakseen niin hurmaavaa naista, -- sanoi Artois'n
kreivi.

Rousseau päästi raskaan huokauksen ikäänkuin olisi ollut heittää
henkensä ja pujahti kapeasta aukosta, jonka nuori prinssi
varomattomasti jätti itsensä ja seinän väliin.

Mutta Rousseaulla ei ollut onnea tänä iltana; tuskin hän oli astunut
neljää askelta, kun hän kohtasi uuden ryhmän.

Tällä kertaa muodosti ryhmän kaksi miestä, toinen vanha, toinen
nuori; jälkimäisellä oli sininen nauha, vanhempi oli noin
viidenkuudetta ikäinen, punaiseen puettu ja kasvoiltaan vakavan
kalpea.

Nämä kaksi miestä kuulivat hilpeän Artois'n kreivin huudahtelevan ja
nauravan kaikin voimin:

-- Ah, hra Rousseau, hra Rousseau, minä joudun sanomaan, että rouva
kreivitär on säikyttänyt teidät pakoon, ja sitä ei tosiaan kukaan
tahdo uskoa.

-- Rousseau? -- kuiskailivat molemmat miehet.

-- Pysäytähän hänet, veliseni, -- kehoitti prinssi, yhä nauraen; --
pysäyttäkää hänet, hra de Vauguyon.

Rousseau käsitti nyt, millaiselle karille hänen onneton tähtensä oli
hänen purtensa toimittanut.

Provencen kreivi ja Ranskan prinssien opettaja! Provencen kreivi
sulki siis hänkin Rousseaulta tien.

-- Hyvää päivää, monsieur, -- virkkoi hän tälle lyhyeen ja
kuivakiskoiseen tapaansa.

Hätääntynyt Rousseau kumarsi sopertaen:

-- En tästä pääse!

-- Ah, olen hyvin mielissäni teidät tavatessani, monsieur, -- sanoi
prinssi koulumestarin äänellä, joka etsii ja löytää vikaa oppilaasta.

"Yhä noita järjettömiä kohteliaisuuksia", ajatteli Rousseau. "Kyllä
ne suuret herrat ovat äiteliä!"

-- Minä olen lukenut Tacitus-käännöksenne, monsieur.

"Ah, se on totta", sanoi Rousseau itsekseen; "hän on oppinut mies,
oikein pedantti".

-- Tiedättekö, että Tacituksen kääntäminen on sangen vaikeata?

-- Olenhan, monseigneur, siitä maininnut pienessä esipuheessani.

-- Niin, sen kyllä tiedän, sen kyllä tiedän; te sanotte siinä, että
osaatte vaan keskinkertaisesti latinaa.

-- Monseigneur, se on aivan totta.

-- Miksi sitte käännätte Tacitusta, hra Rousseau?

-- Se oli tyyliharjoitusta, monseigneur.

-- Oh, hra Rousseau, olitte väärässä kääntäessänne _imperatoria
brevitate_ sanoilla "vakava ja täsmällinen puhe".

Rousseau etsi levottomana muististaan.

-- Niin, -- sanoi nuori prinssi varmasti ja arkailematta kuin iäkäs
tiedemies, joka on keksinyt virheen Salmasiuksen teoksissa, -- sillä
tavalla te olette kääntänyt. Lause esiintyy kohdassa, missä Tacitus
kertoo Pison sotamiehilleen pitämästä puheesta...

-- No, monseigneur?

-- Niin, hra Rousseau, _imperatoria brevitate_ merkitsee: päällikön
tai käskemään tottuneen miehen täsmällisyydellä. _Käskijän
täsmällisyydellä_... siinä oikea tulkinta, eikö niin, hra de Vauguyon?

-- Niin, monseigneur, -- myönsi opettaja. Rousseau ei vastannut
mitään. Sitten lisäsi prinssi:

-- Tämä oli sattuva esimerkki väärinkäsityksestä, hra Rousseau... Ja
löydänpä vielä toisenkin.

Rousseau kalpeni.

-- Niin, hra Rousseau, se on Cecinaa koskevassa kappaleessa, joka
alkaa näin: _At in superiore Germania_. Tiedätte, että siinä
kuvaillaan Cecinaa, ja Tacitus kirjoittaa: _cito sermone_.

-- Muistan täydellisesti, monseigneur.

-- Olette kääntänyt sen sanalla "kaunopuheinen"...

-- Niin juuri, monseigneur, ja luulin...

-- _Cito sermone_ merkitsee nopeasti puhuvaa, siis sellaista
henkilöä, joka puhuu sujuvasti.

-- Minä sanoin _kaunopuheinen_?

-- Siinä olisi silloin pitänyt olla _decoro_ tai _ornato_ tai
_eleganti sermone. Citus_ on kuvallinen laatusana, hra Rousseau.
Niinikään Tacitus kuvaillessaan Othon käytöksessä tapahtunutta
muutosta sanoo: _Delata voluptatate, dissimulata luxuria, cunctaque
ad imperii decorem composita_.

-- Minä käänsin sen: Siirtäen toisiin aikoihin ylellisyyden ja
nautinnon hän petti koko maailmaa, ryhtyen uudestaan luomaan
valtakunnan loistoa.

-- Väärin, hra Rousseau, väärin; ensiksikin olette tehnyt yhden
ainoan lauseen kolmesta pienestä lauselmasta; ja se on pakoittanut
teidät kääntämään huonosti sanat _dissimulata luxuria_... Sitten
olette hairahtanut tämän lauseen viimeisessä jäsenessä. Tacitus
ei ole tahtonut sanoa, että keisari Otho ryhtyi uudestaan luomaan
valtakunnan loistoa; hän tarkoittaa sanoillaan, että Otho, joka ei
enää tyydytellyt intohimojansa, vaan peitteli ylellisiä tapojaan,
sovitti kaiken, käytti kaiken, käänsi kaiken... kaiken, käsitättekö,
hra Rousseau, jopa intohimonsa ja paheensakin valtakuntansa
loiston kohottamiseksi. Se on ajatus, lauseen monijakoinen ajatus,
jotavastoin te esitätte sen rajoitettuna; eikö niin, hra de la
Vauguyon?

-- Niin, monseigneur.

Rousseau hikoili ja puhkui tässä säälimättömässä puserruksessa.

Prinssi salli hänen hetkisen hengähtää.

-- Te olette perin etevä filosofiassa, -- sanoi hän sitten. Rousseau
kumarsi.

-- Mutta _Émilenne_ on vaarallinen kirja.

-- Vaarallinenko, monseigneur?

-- Niin, niiden monien harha-ajatusten tähden, joita se antaa
pikkuporvareille.

-- Monseigneur, kun mies on tullut isäksi, joutuu hän noihin oloihin,
olkoon hän sitten kuningaskunnan suurin tai viimeisin... Isän
asema... on...

-- Sanokaahan, hra Rousseau, -- kysyi häijy prinssi äkkiä, --
eikö teidän _Tunnustuksenne_ ole varsin hupaisa kirja?... Niin,
kuulkaahan, montako lasta teillä on ollut?

Rousseau kalpeni, horjui ja jätti nuoren pyövelinsä suuttumuksen
ja ällistyksen ilme silmissään, ja se teki Provencen kreivin
ilkeämielisen huvin kaksinkertaiseksi.

Hän olikin nauttinut kyllikseen, sillä vastausta odottamatta prinssi
poistui opettajansa käsivarressa ja jatkaen huomautuksiaan sen miehen
teoksista, jonka hän niin hirmuisesti oli masentanut.

Yksikseen jääneenä Rousseau hiukan toipui hämmennyksestään, kun hän
samassa kuuli orkesterin kajahduttavan hänen alkusoittonsa ensimäiset
säveleet. Hän asteli horjuen sinne päin ja istuimelleen saavuttuaan
hän sanoi:

"Hupsu, tyhmä, pelkuri, mikä olenkin! Juuri nyt keksin vastauksen,
joka minun olisi pitänyt antaa tuolle pienelle julmalle
viisastelijalle. 'Monseigneur', olisin hänelle sanonut, 'on
säädytöntä, että nuori mies kiusaa vanhus-poloista'."

Hän oli ajatuksissaan ehtinyt tähän ja oli hyvin tyytyväinen
lauseeseensa, kun kruununprinsessa ja hra de Coigny alottivat
duettonsa. Filosofin äskeiset mietteet hälvenivät musiikkimiehen
kärsimykseen; sydämen jälkeen sai korva rangaistuksensa.



10.

Harjoitus.


Heti kun harjoitus oli alkanut ja itse näytteleminen vaati
tarkkaavaisuutta osakseen, Rousseau lakkasi olemasta huomion esineenä.

Nyt hän vuorostaan katseli ympärilleen. Hän kuuli maalaispukuisten
suurten herrojen laulavan väärin ja näki naisten veikistelevän
paimentyttöinä hovipuvuissa.

Marie-Antoinette lauloi puhtaasti, mutta hän oli huono näyttelijätär;
sitäpaitsi oli hänellä niin heikko ääni, että se tuskin kuului.
Ollakseen ketään peloittamatta kuningas oli mennyt hämärään aitioon,
jossa hän jutteli naisten kanssa.

Kruununprinssi kuiskasi oopperan sanoja, ja esitys meni
majesteetillisen huonosti.

Rousseau päätti lakata kuuntelemasta, mutta hänen oli vaikea olla
kuulematta. Hänellä oli kuitenkin yksi lohdutus: hän oli huomannut
ylhäisten sivuhenkilöiden joukossa suloisen olennon, ja se tyttö,
jolle taivas oli suonut nuo ihanat kasvot, lauloi kauneimmalla
äänellä koko joukosta.

Rousseau siis keskitti huomionsa häneen ja vaipui tämän hurmaavan
olennon katselemiseen nuottitelineensä yli, ja hän avasi molemmat
korvansa kootakseen hänen äänensä kaiken sulosoinnun.

Nähdessään tekijän tarkkaavaisena kuuntelevan kruununprinsessa tämän
hymystä ja raukeista silmistä helposti vakuuttautui, että toki
parhaiden palasten esittäminen kävi Rousseaun mielestä tyydyttävästi,
ja nainen kun oli, hän kiitosta saadakseen kumartui nuottitelinettä
kohti, lausuen:

-- Meneekö huonosti, hra Rousseau?

Unelmoiva, suu avoinna istuva Rousseau ei vastannut mitään.

-- Kas, me olemme erehtyneet, -- virkkoi Marie-Antoinette, -- eikä
Rousseau uskalla sitä sanoa. Pyydän sitä teiltä, hra Rousseau.

Rousseaun silmät eivät irtautuneet kauniista tytöstä, joka itse
puolestaan ei huomannut, millaisen tarkkaavaisuuden esineenä hän oli.

-- Ah, -- virkkoi Marie-Antoinette, seuraten filosofimme katseen
suuntaa, -- neiti de Taverney siellä on tehnyt virheen!...

Andrée punehtui, hän näki kaikkien silmäin tähtäytyvän itseensä.

-- Ei, ei! -- huudahti Rousseau. -- Ei, neiti laulaa kuin enkeli.

Rouva Dubarry singahdutti filosofiin silmäyksen, joka oli terävämpi
kuin heittokeihäs.

Parooni de Taverney sensijaan tunsi sydämensä sulavan ilosta ja
palkitsi Rousseauta herttaisimmalla hymyllään.

-- Laulaako tuo tyttö teistä hyvin? -- kysyi rouva Dubarry
kuninkaalta, johon Rousseaun sanat olivat tehneet silminnähtävän
vaikutuksen.

-- En osaa sanoa... -- virkkoi Ludvig XV; -- näyttämöllä esitettyä
laulua arvostellakseen tarvitsisi olla musiikintuntija.

Sillävälin Rousseau liikahteli soittamollaan antaakseen kajahduttaa
kuoron:

    "Luo armaan paimenettaren
    Colin jo palaa. Riemuitkaa!"

Kääntyessään ensi kokeen jälkeen hän huomasi de Jussieun, joka häntä
herttaisesti tervehti.

Geneveläiselle ei ollut mikään vähäpätöinen huvi esiintyä hovia
opettamassa miehen nähden, joka ylemmyydellään oli häntä hiukan
loukannut. Hän vastasi tervehdykseen virallisen kohteliaasti ja alkoi
uudestaan tähystellä Andréeta, joka ylistyksestä oli tullut vielä
kauniimmaksi.

Harjoitus jatkui, ja rouva Dubarry joutui kamalan pahalle tuulelle;
hän oli kahdesti yllättänyt Ludvig XV:n siihen määrin näytäntöön
kiintyneenä, että hän ei tarkannut hänen siroja sanojaan.

Mustasukkaisen silmissä näytäntö oli välttämättömästi samaa kuin
Andrée. Silti sai kruununprinsessa osakseen paljon ylistystä ja
esiintyi hurmaavan iloisena.

Richelieun herttua liehui hänen ympärillään nuoren miehen kepeydellä,
ja hänen oli onnistunut muodostaa teatterin perällä ilakoitseva
piiri, jonka keskuksena oli kruunun prinsessa ja joka hirveästi
tuskastutti Dubarryn puoluetta.

-- Neiti de Taverneyllä tuntuu olevan kaunis ääni, -- sanoi hän aivan
kuuluvasti.

-- Ihastuttava, -- myönsi dauphine; -- ja ellen olisi ollut liian
itsekäs, olisin antanut hänen esittää Colettea. Mutta kun olen
valinnut tämän osan oikein huvikseni, en luovuta sitä kellekään.

-- Oh, neiti de Taverney ei laulaisi sitä paremmin kuin teidän
kuninkaallinen korkeutenne, -- virkkoi Richelieu, -- ja...

-- Neiti on harvinaisen musikaalinen, -- huomautti Rousseau varmalla
äänellä.

-- Erinomaisen, -- vahvisti dauphine, -- ja tunnustaakseni totuuden,
hän minulle opettaakin osani. Sitäpaitsi hän tanssii ihastuttavasti,
ja minä tanssin hyvin kehnosti.

Voi arvata, minkä vaikutuksen tämä keskustelu teki kuninkaaseen,
rouva Dubarryyn ja kaikkiin noihin uteliaihin ihmisiin,
juoruilijoihin, juonittelijoihin ja kadehtijoihin. Jokainen riemuitsi
saadessaan haavoittaa tai vastaanotti iskun häpeissään ja tuskaa
tuntien. Kukaan ei ollut välinpitämätön, ellei kenties Andrée itse.

Richelieun kannustama kruununprinsessa antoi lopuksi Andréen laulaa
romanssin:

    "Ma palvelijan kadotin.
    Colin jo hylkää mun."

Nähtiin kuninkaan keinuttavan päätänsä laulun tahdissa niin
vilkasta mielihyvää osoittavin liikkein, että rouva Dubarryn
punainen poskimaali putoili pieninä hileinä niinkuin väri lohkeilee
kostuneesta taulusta.

Richelieu, joka oli naistakin häijympi, nautti kostoaan. Hän oli
lähestynyt de Taverneytä, isää, ja nämä kaksi vanhusta muodostivat
kuvaryhmän, jota olisi voinut nimittää Tekopyhyydeksi ja
Turmelukseksi toisilleen merkitsevästi silmää iskemässä.

Heidän ilonsa tuli sitä elävämmäksi, kun rouva Dubarryn otsa
vähitellen synkistyi. Tämä kohahdutti sen kukkuralleen, noustessaan
eräänlaisen vihan vimmassa; ja se oli vastoin kaikkia sääntöjä, koska
kuningas vielä istui.

Hovilaiset tunsivat muurahaisten tavoin myrskyn enteet ja kiirehtivät
etsimään suojaa vahvimmilta. Niinpä nähtiin kruununprinsessan
ystävien yhä enemmän kerääntyvän hänen ympärilleen ja rouva Dubarryn
puolueeseen kuuluvien entistä enemmän tätä mielistelevän.

Vähitellen oli harjoitukseen kohdistunut mielenkiinto poikennut
luonnolliselta uomaltaan toiseen ajatuspiiriin. Ei enää ollut kysymys
Colettesta tai Colinista, ja monet katselijoista tuumivat, että pian
ehkä rouva Dubarryn olisi laulettava:

    Ma palvelijan kadotin,
    Colin jo hylkää mun.

-- Näetkö, -- kuiskasi Richelieu Taverneylle, -- näetkö tyttäresi
hämmästyttävää menestystä?

Ja hän veti hänet käytävään, työntäen auki erään lasioven ja
pudottaen uteliaan, joka riippui ruudussa katsellakseen saliin.

-- Hiton lurjus! -- mutisi hra de Richelieu ravistaen hihaansa, jonka
oven takaisinponnahdus oli rypistänyt, ja nähdessään vielä, että
utelias oli puettu linnan työmiesten tapaan.

Niistä oli tosiaan eräs täten kukkavasu käsivarrellaan onnistunut
kiipeämään lasiruudun taakse ja kurkistamaan saliin, nähden sieltä
koko esityksen. Hänet työnnettiin käytävään, mihin hän oli vähällä
kaatua selälleen; mutta joskaan hän ei kaatunut, hänen vasunsa meni
kumoon.

-- Kah, tunnen sen vintiön, -- sanoi Taverney vihaisin katsein.

-- Kuka hän on? -- kysyi herttua.

-- Mitä täällä teet, kutale? -- kysyi Taverney.

Gilbert, sillä hän se oli, kuten lukija jo on arvannut, vastasi
ylpeästi:

-- Kuten näette, minä katselen.

-- Sensijaan että olisit työssäsi, -- virkkoi Richelieu.

-- Työni on jo tehty, -- vastasi Gilbert nöyrästi herttualle,
viitsimättä edes vilkaista Taverneyhin.

-- Tuon tyhjäntoimittajan siis tapaan kaikkialta! -- tiuskaisi
Taverney.

-- No, no, monsieur, -- keskeytti säveä ääni, -- Pikku Gilbertini on
hyvä työmies ja perin uuttera botanisti.

Taverney kääntyi ja näki hra de Jussieun silittelemässä Gilbertin
poskia. Hän punastui suuttumuksesta ja poistui.

-- Palvelijoita täällä! -- jupisi hän mennessään.

-- Hiljaa! -- varoitti Richelieu. -- Nicole on samoin täällä...
Katso... oven nurkassa tuolla ylhäällä... Se tytön veitikka, hän on
pelkkänä silmänä!

Tosiaankin kuroitti Nicole siroa päätänsä parinkymmenen muun
Trianonin palvelijan takaa, ja hänen ihmettelystä ja ihailusta
laajenneet silmänsä varmaankin näkivät kaiken kaksin kerroin.

Gilbert huomasi hänet ja kääntyi toisaanne.

-- Tule, tule, -- sanoi herttua Taverneylle, -- luulen kuninkaan
haluavan sinua puhutella... Hän etsii.

Ystävykset lähtivät kuninkaan aitioon päin.

Rouva Dubarry haasteli seisaallaan hra d'Aiguillonin kanssa, joka
myöskin seisoi. Tämä seurasi tarkkaan setänsä jokaista liikettä.

Yksikseen jääneenä Rousseau ihaili Andréeta; hän oli, jos meidän
sallitaan niin sanoa, tyttöön rakastumassa. Ylhäiset näyttelijät
menivät pukeutumaan aitioihinsa, joihin Gilbert oli asettanut uusia,
tuoreita kukkia.

Kun Taverney hra de Richeliun mentyä kuningasta tapaamaan oli
jäänyt yksikseen eteiseen, hän tunsi sydämensä odotellessa vuoroin
jähmettyvän, vuoroin palavan.

Vihdoin herttua tuli takaisin, asettaen sormen huulilleen.

Taverney kalpeni ilosta ja astui ystäväänsä vastaan, joka vei hänet
kuninkaalliseen aitioon. Täällä kuulivat he, mitä vain harvoilla oli
tilaisuus kuulla.

He kuulivat rouva Dubarryn sanovan kuninkaalle:

-- Odotanko teidän majesteettianne tänään illalliselle? Ja kuningas
vastasi siihen:

-- Tunnen itseni väsyneeksi, kreivitär; suokaa minulle anteeksi.

Samassa saapui kruununprinssi ja astuen melkein kreivittären jalalle,
näkymättä tätä huomaavan, virkkoi:

-- Sire, kunnioittaako teidän majesteettinne meitä syömällä
illallista Trianonissa?

-- En syö täällä, poikani; sanoin juuri äsken madamelle, että tunnen
väsymystä; teidän pursuava nuoruutenne huimaisi minua... Aterioitsen
yksinäni.

Dauphin kumarsi ja lähti Rouva Dubarry lyykisti vyötäisiään myöten ja
poistui suuttumuksesta väristen.

Silloin antoi kuningas merkin Richelieulle.

-- Herttua, -- sanoi hän -- minun on puhuttava teille eräästä teitä
koskevasta asiasta.

-- Sire...

-- En ole ollut tyytyväinen... Tahdon, että annatte minulle
selityksiä... Kuulkaahan... Minä aterioitsen yksinäni, te olette
minulle seurana.

Ja kuningas katsahti Taverneyhin.

-- Kaiketi tunnette tuon herrasmiehen, herttua?

-- Hra de Taverneyn? Kyllä, sire.

-- Ah, sen ihastuttavan laulajattaren isä?

-- Niin, sire.

-- Kuunnelkaa mitä sanon, herttua.

Kuningas kumartui kuiskailemaan Richelieun korvaan. Taverney iski
kyntensä ihoonsa, jotta ei ilmaisisi liikutustansa. Hetkistä
myöhemmin Richelieu kulki Taverneyn ohi ja sanoi hänelle:

-- Seuraa minua huomaamattomasti.

-- Mihin sitten? -- kysyi Taverney samaan tapaan.

-- Tulehan vain.

Herttua läksi. Taverney seurasi häntä kahdenkymmenen askeleen
välimatkalla kuninkaan huoneisiin asti. Herttua astui sisälle;
Taverney jäi etuhuoneeseen.



11.

Lipas.


Hra de Taverneyn ei tarvinnut kauan odottaa. Pyydettyään hänen
majesteettinsa kamaripalvelijalta, mitä kuningas oli jättänyt
toilettipöydälleen, Richelieu palasi pian ulos kantaen esinettä, jota
parooni ei heti voinut sitä peittävän silkkisuojuksen alta eroittaa.
Mutta marski karkoitti pian ystävänsä levottomuuden, Hän vei hänet
parvekkeelle päin.

-- Parooni, -- sanoi hän, heti kun näki olevansa hänen kanssaan
kahden kesken. -- Mielestäni olet toisinaan epäillyt ystävyyttäni?

-- En sovintomme jälkeen, -- vastasi Taverney.

-- Sitten olet epäillyt onneasi ja lastesi menestystä?

-- Oh, sitä kyllä.

-- Kah, sinä olit väärässä. Omasi ja lastesi onni on luotu niin
nopeasti, että sen pitäisi sinua huimata.

-- Pyh, -- virkkoi Taverney, joka aavisti osan totuutta, mutta
joka ei olisi jättäytynyt jumalan haltuun ja siis myöskin varoi
paholaista; -- miten lasteni onni on niin nopeasti tullut luoduksi?

-- Mutta onhan hra Filip kapteenina kuninkaan palkkaamassa
komppaniassa.

-- Oh, se on totta... ja siitä saan kiittää sinua.

-- Eikö mitä! Ja sitten neiti de Taverneystä ehkä tulee markiisitar.

-- Mitä kummaa! -- huudahti Taverney. -- Mitä, tyttärestänikö...?

-- Kuuntele, Taverney, kuninkaalla on perin hyvä maku; kauneus,
sulo ja hyve miellyttävät hänen majesteettiaan, kun niihin liittyy
lahjakkuutta... ja neiti de Taverneyssä yhtyvät nämä avut hyvin
huomattavassa määrässä... Kuningas on siis ihastunut neiti de
Taverneyhin.

-- Herttua, -- vastasi tytön isä, ottaen arvokkaan muodon, joka
marskista tuntui enemmän kuin naurettavalta, -- herttua, miten
selität tuon sanasi "ihastunut"?

Richelieu ei pitänyt pöyhkeilystä; hän vastasi kuivasti ystävälleen:

-- Parooni, kielenkäyttö ei ole vahvoja puoliani, enkä
oikeinkirjoitustakaan paljoa osaa "Ihastunut" on minulle aina
merkinnyt ylenmääräistä tyytyväisyyttä, siinä se... Jos sinä olet
ylenmäärin huolestunut nähdessäsi lastesi kauneuden, lahjakkuuden ja
ansiollisuuden tyydyttävän kuningasta, tarvitsee sinun vain sanoa
sananen... minä palaan heti hänen majesteettinsa luo.

Ja Richelieu pyörähti kantapäillään aivan nuorekkaan kepeästi.

-- Herttua, sinä et käsittänyt minua oikein, -- huudahti parooni,
pidättäen häntä. -- _Vertubleu_, oletpa sinä elävä.

-- Miksi sanot minulle, että et ole tyytyväinen?

-- Heh, enhän minä sitä sanonut.

-- Sinä vaadit minulta selityksiä kuninkaan armollisesta suosiosta...
Sellainen saakelin hupsu!

-- Vielä kerran, herttua, enhän siitä ole hiiskahtanutkaan. Ihan
varmaan minä olen tyytyväinen.

-- Ah, sinä... No, kuka sitten on tyytymätön?... Tyttäresikö?

-- Kuka tietää!

-- Rakas ystävä, sinä olet kasvattanut tyttäresi yhtä älyttömäksi
näissä asioissa kuin itsekin olet.

-- Paras ystäväni, tyttäreni on kasvattanut itsensä aivan yksinään;
käsität hyvin, että minä en ole itseäni siinä riuduttanut. Minulle
oli kylliksi rakasta homehtua Taverneyn loukossa... Hyve on hänessä
puhjennut aivan itsestään.

-- Ja kerrotaan, että maalaiset ovat taitavia rikkaruohojen
kitkennässä! Sanalla sanoen, tyttäresi on turhankaino.

-- Sinä erehdyt, hän on kyyhkynen.

Richelieu irvisti.

-- No niin, lapsi-paran on etsittävä kelpo aviomies, sillä se vika
tekee onnen sattumat hänelle harvinaisiksi.

Taverney katseli levottomasti herttuaa.

-- Onneksi hänelle, -- jatkoi tämä, -- on kuningas niin silmittömästi
rakastunut Dubarryn kreivittäreen, että hän ei koskaan kiinnittäisi
vakavaa huomiota muihin.

Taverneyn levottomuus muuttui ahdistukseksi.

-- Siis, -- jatkoi Richelieu, -- tyttäresi ja sinä voitte
rauhoittua. Minä menen esittämään hänen majesteetilleen tarpeelliset
vastaväitteet, niin ei kuningas sitä laisinkaan tyrkytä.

-- Mitä sitten, hyvä Jumala? -- huudahti Taverney aivan kalpeana,
ravistaen ystäväänsä käsivarresta.

-- Pientä lahjaa neiti Andréelle, rakas parooni.

-- Pientä lahjaa!... Mikä se on? -- kysyi Taverney täynnä ahneutta ja
toivoa.

-- Oh, eipä juuri mitään, -- virkkoi Richelieu huolettomasti; --
tämä... katso.

Ja hän paljasti lippaan silkkikääröstä.

-- Jalokivilipas?

-- Vähäpätöinen kapine... muutaman tuhannen livren kaulakoriste,
jonka hänen majesteettinsa ihastuneena kuulemastaan mielilaulustansa
tahtoi tarjota sen laulajalle; sellainen on sopivaa. Mutta koska
tyttäresi on niin arka, älkäämme siitä enää puhuko.

-- Herttua, mitä ajattelet? Kuningashan loukkaantuisi siitä.

-- Epäilemättä se loukkaisi kuningasta; mutta eikö hyveelle aina ole
ominaista loukata jotakuta tai jotakin?

-- Mutta, herttua, maltahan toki, -- sanoi Taverney, -- tyttö ei ole
niin järjetön.

-- Toisin sanoen nyt sinä olet puhumassa, eikä tyttö?

-- Oh, mutta tiedänhän minä hyvin, mitä hän sanoo ja tekee!

-- Kiinalaiset ovat perin onnellisia, -- virkkoi Richelieu.

-- Minkätähden? -- kysyi Taverney hämmästyneenä.

-- Sentähden että heillä maassaan on paljon kanavia ja virtoja.

-- Herttua, sinä vaihdat puheenaihetta; älä saata minua epätoivoon.
Puhu minulle entiselläsi.

-- Minä puhun, parooni, enkä laisinkaan muuta keskustelumme aihetta.

-- Miksi sitten haastaa kiinalaisista? Mitä yhteyttä heidän
virroillaan on tyttäreni kanssa?

-- Hyvin paljon... Sanon sinulle, että kiinalaisilla on onni
kenenkään siitä muistuttamatta hukuttaa liian siveelliset tytöt.

-- No, no, herttua, -- virkkoi Taverney, -- täytyy olla myöskin
oikeudenmukainen. Otaksukaamme, että sinulla olisi tytär.

-- Hitossa, onhan minulla... ja jos tultaisiin kertomaan, että hän on
liian hyveellinen... olisi se kovin häijyä!

-- Soisit kai sentään mieluummin hänen olevan toisin?

-- Oh, minä en enää sekaannu lasteni asioihin, kun he ovat täyttäneet
kahdeksan vuotta.

-- Kuuntelehan minua sentään. Jos kuningas antaisi tehtäväkseni
tarjota kaulanauhan tyttärellesi ja tyttäresi valittaisi sinulle?

-- Oh, ystäväiseni, ei mitään vertailuja... Minä olen aina elänyt
hovissa, jotavastoin sinä olet elänyt huronin tavoin: se on peräti
erilaista. Mikä sinulle on hyvettä, on minulle hupsuutta; mikään
ei, näetkös, opi se ohjeeksesi, ole epämiellyttävämpää kuin tulla
sanomaan ihmisille: "Mitä tekisitte siinä tai siinä tilaisuudessa?"
Ja päälle päätteeksi sinä vertailussasi erehdyt, hyvä ystävä. Ei
ole laisinkaan tarkoitus, että menisin tarjoamaan kaulakoristetta
tyttärellesi.

-- Niinhän minulle sanoit...

-- En ole sellaisesta hiiskunutkaan. Ilmoitin, että kuningas oli
käskenyt minun ottaa pöydältään lippaan neiti de Taverneytä varten,
jonka ääni oli häntä miellyttänyt; mutta en ole, kertaakaan sanonut,
että hänen majesteettinsa olisi antanut tehtäväkseni viedä se tuolle
nuorelle neidille.

-- Silloin en tosiaan enää tiedä, -- virkkoi parooni epätoivoissaan,
-- mitä tästä kaikesta ajatella. En ymmärrä sanaakaan, sinä puhut
arvoituksilla. Miksi antaa tämä kaulanauha, ellei se ole annettava?
Miksi antaa homma sinulle, ellei asiasi ole sitä hänelle viedä?

Richelieu päästi äänekkään huudahduksen ikäänkuin olisi nähnyt
hämähäkin.

-- Ah, -- virkkoi hän, -- puh, puh, huroni, ruma mörkö!

-- Kuka se on?

-- No sinä, hyvä ystäväni; sinä veikkoseni... Sinä olet kuin kuusta
pudonnut, parooni-poloiseni.

-- En enää tiedä...

-- Et ymmärrä mitään. Ystäväiseni, kun kuningas antaa lahjan naiselle
ja jättää sen asian toimittamisen hra de Richelieun huoleksi, niin
lahja on kunniakas ja tehtävä hoidetaan hyvin, muista se... Minä en
jätä lippaita, ystäväiseni; se kuuluu hra Lebelille. Tunnetko hra
Lebeliä?

-- Kenen tehtäväksi sen sitten annat?

-- Ystäväni, -- virkkoi Richelieu, lyöden Taverneytä olalle
ja lisäten tähän liikkeeseen saatanallisen hymyn, -- kun olen
tekemisissä niin ihailtavan hyveen kanssa kuin neiti Andréen, olen
yhtä siveellinen kuin kukaan. Kun lähestyn kyyhkystä, käyttääkseni
sinun sanojasi, ei minussa mikään haiskahda korpilta; kun minut on
lähetetty neidon luo, puhun hänen isälleen... Minä puhun sinulle,
Taverney, ja jätän sinulle lippaan tyttärellesi annettavaksi... No,
tahdotko?... Hän ojensi lipasta.

-- Vai etkö tahdokaan? Hän veti kätensä takaisin.

-- Oh, mutta, mutta, -- huudahti parooni, -- sanoisit sen sitte
heti; sano, että hänen majesteettinsa on antanut tämän lahjan
minun jätettäväkseni: silloin se on aivan luvallinen, tulee aivan
isälliseksi, puhdistuu...

-- Sitten sinun täytyisi epäillä hänen majesteetillaan olevan pahoja
aikomuksia, -- sanoi Richelieu vakavasti -- Mutta sitähän et toki
rohkenisi?

-- Jumala minua siitä varjelkoon! Mutta maailma... tuota noin,
tyttäreni...

Richelieu kohautti olkapäitänsä.

-- Otatko sinä vai etkö? -- kysyi hän. Taverney kuroitti nopeasti
kätensä.

-- Sinä siis olet siveellinen? -- virkkoi hän vastaten samallaisella
hymyllä, jolla Richelieu juuri oli häntä puhutellut.

-- Eikö sinun mielestäsi, parooni, -- sanoi marski, -- ole puhtainta
siveellisyyttä asettaa isä... isä, joka sanojesi mukaan kaiken
puhdistaa, hallitsijan ihailun ja tyttäresi sulojen välittäjäksi?...
Tuomitkoon meistä geneveläinen hra Rousseau, joka vastikään täällä
kierteli; hän sanoisi sinulle, että siveä Josef oli rietas minun
rinnallani.

Richelieu lausui nämä muutamat sanat perin hitaasti, ylvään
katkonaisesti ja sievistellen; ja se mykisti Taverneyn huomautukset
ja auttoi häntä uskomaan, että hänen täytyi olla vakuutettu.

Parooni tarttui siis kuulun ystävänsä käteen ja puristaen sitä lausui:

-- Hienotunteisuutesi ansiosta voi tyttäreni ottaa tämän lahjan
vastaan.

-- Sen menestyksen lähteenä ja alkuna, josta sinulle puhuin ikävään
hyveellisyyskeskusteluumme joutuessamme.

-- Kiitän, rakas herttua, kiitän sinua kaikesta sydämestäni.

-- Vielä sananen; salaa huolellisesti Dubarryn ystäviltä uutinen
tästä suosiosta. Rouva Dubarry saattaisi jättää kuninkaan ja poistua.

-- Olisiko kuningas siitä meille pahoillaan?

-- Enpä tiedä, mutta ei ainakaan kreivitär meille siitä hyvillään
olisi. Mitä minuun tulee, joutuisin hukkaan... ole varovainen.

-- Älä pelkää; mutta viehän nöyrimmät kiitokseni kuninkaalle.

-- Kyllä, ja tyttäresi kiitokset, sitä en laiminlyö... Mutta sinä et
vielä tunne suosion laajuutta... Sinä itse saat tilaisuuden kiittää
kuningasta, ystäväiseni; hänen majesteettinsa kutsuu sinut tänään
illalliselle.

-- Minutko?

-- Sinut, Taverney; pieni perheateria. Hänen majesteettinsa, sinä ja
minä; juttelemme siellä tyttäresi hyveestä. Hyvästi, Taverney, näen
rouva Dubarryn hra d'Aiguillonin kanssa; he eivät saa tavata meitä
yhdessä.

Tämän sanottuaan hän kepeänä kuin hovipoika hävisi parvekkeen päähän,
jättäen Taverneyn lippaineen riemuitsemaan kuin saksalainen lapsi,
jonka kätösiin joulupukki sen nukkuessa on pistänyt antimensa.



12.

Kuningas Ludvig XV:n pikku illallinen.


Marski tapasi hänen majesteettinsa pienessä salissa, johon muutamat
hovimiehet olivat häntä seuranneet mieluummin uhraten illallisen kuin
sallien hallitsijansa hajamielisen katseen langeta muihin kuin heihin
itseensä.

Mutta Ludvig XV:llä näkyi olevan muuta tehtävää kuin katsella
näitä herrasmiehiä. Hän sanoi hyvästi kaikille ilmoittaen, että
hän ei söisi illallista, tai jos sen tekisikin, aterioitsisi
yksinään. Silloin kaikki hänen lähtöluvan saaneet vieraansa,
peljäten pahoittavansa kruununprinssiä, elleivät saapuisi hänen
harjoitusten jälkeen toimeenpanemaansa juhlaan, lensivät pois kuin
parvi loiskyyhkysiä suunnaten matkansa sen luo, jonka seura heille
oli sallittu, valmiina vakuuttamaan, että he hänen tähtensä jättivät
hänen majesteettinsa salongin.

Ludvig XV, jonka luota he niin kiireisesti läksivät, ei heitä
edes ajatellut. Tämän liehakoitsijajoukon pikkumaisuus olisi
häntä toisessa tilaisuudessa hymyillyttänyt; mutta tällä kertaa
he eivät herättäneet mitään tunteita valtiaassa, joka muutoin oli
niin leikkisä, että hän ei säästänyt mitään heikkoutta parhaimman
ystävänsäkään sielussa tai ruumiissa, mikäli voimme otaksua Ludvig
XV:llä koskaan ystävää olleen.

Ei, tällä hetkellä Ludvig XV kiinnitti kaiken huomionsa Trianonin
talousrakennusten portilla seisoviin vaunuihin, joiden ajaja
näkyi ruoska ojolla odottavan niiden omistajaa ottamaan paikkansa
kullatussa kuomissa.

Nämä tuohuksilla valaistut vaunut olivat rouva Dubarryn. Ajajan
vieressä istuva Zamore keikutteli koipiaan edestakaisin aivan kuin
olisi nuorakiikussa keinunut.

Vihdoin rouva Dubarry, joka epäilemättä oli viivytellyt käytävissä
toivoen siellä saavansa jonkun ilmoituksen kuninkaalta, näyttäytyi
hra d'Aiguillonin käsivarressa. Hänen nopeasta käynnistään huomasi
hyvin hänen suuttumuksensa tai ainakin pettymyksensä. Hän tekeytyi
liian päättäväiseksi, siten ilmaisten joutuneensa suunniltaan.

Kovin synkkänä ja hattu käsivarren hajamielisestä puristuksesta
litistyneenä Jean tuli sisarensa perässä. Hän ei ollut nähnyt
kappaleen esitystä, sillä dauphin oli unohtanut kutsua häntä; mutta
hän oli saapunut hiukan lakeijamaisesti odotushuoneeseen, ja syvissä
mietteissä kuin Hippolytos hän antoi röyhelönsä hulmuta hopealla
kirjailluilla punakukkaisilla liiveillään, edes katsahtamatta
risaisiin kalvosimiinsa, jotka näkyivät olevan sopusoinnussa hänen
surullisten ajatustensa kanssa.

Jean oli nähnyt kälynsä kalpeana ja säikähtyneenä ja siitä päättänyt,
että vaara oli suuri. Hän ei ollut yhtä rohkea valtioviisaudessa kuin
käsikähmässä, aaveita hän ei uskaltanut uhitella.

Verhon taakse kätkeytyneenä kuningas näki ikkunastaan tämän synkän
kulkueen katoavan peräkkäin kuin pahvisotamiehet kreivittären
vaunuihin; sitten niiden ovi sulkeutui, lakeija nousi vaunujen
perään, ajaja ravisti ohjaksia, ja hevoset karahtivat täyteen
laukkaan.

"Ohoo", tuumasi kuningas, "yrittämättä minua tavata, minua puhutella?
Kreivitär on raivoissaan!"

Ja sitten hän toisti aivan ääneensä:

-- Niin, kreivitär on raivoissaan!

Richelieu, joka juuri oli hiipinyt huoneeseen kuten odotettiin,
eroitti nämä viimeiset sanat.

-- Raivoissaan, sire, -- virkkoi hän, -- ja mistä? Siitäkö että
teidän majesteettinne hetkisen huvittelee? Oh, se on häijyä
kreivittäressä!

-- Herttua, -- vastasi Ludvig XV, -- minä en huvittele: olen
päinvastoin väsynyt ja etsin lepoa. Soitto hermostuttaa minua;
jos olisin noudattanut kreivittären tahtoa, olisi täytynyt mennä
illallisille Luciennesiin, syödä ja varsinkin juoda. Kreivittären
viinit ovat kavalia; en tiedä mistä rypäleistä ne ovat valmistettuja,
mutta ne masentavat miehen. Totisesti, mieluummin lillittelen itseäni
täällä!

-- Ja teidän majesteettinne on sata kertaa oikeassa, -- virkkoi
herttua.

-- Kyllä kreivitär sitäpaitsi huvinsa löytää! Olenko minä niin
herttainen seuranpitäjä? Sanokoon hän, mitä sanoo, en minä sitä usko.

-- Ah, tällä kertaa teidän majesteettinne on väärässä, -- imarteli
marski.

-- Ei, herttua, eipä niin; minä lasken päiviäni ja harkitsen.

-- Sire, rouva Dubarry käsittää, että hän ei mistään saisi parempaa
seuraa, ja se juuri raivostuttaa häntä.

-- Totisesti, herttua, en tunne menettelyänne; te suostuttelette aina
naiset ikäänkuin olisitte kaksikymmenvuotias. Sillä iällä valitsee
mies: mutta minun iälläni, herttua...

-- Niin sire?

-- Tekee nainen meistä laskelmansa.

Marski alkoi nauraa.

-- Kah, sire, -- virkkoi hän, -- sitä suurempi syy, ja jos
teidän majesteettinne luulee, että kreivitär huvittelee, niin
lohduttautukaamme.

-- En sano, että hän huvittelee, herttua; sanon, että hän lopuksi
alkaa etsiä huvituksia.

-- Ah, en uskaltaisi teidän majesteetillenne väittää, että sellaista
ei olisi koskaan nähty.

Kuningas nousi hyvin kiihtyneenä.

-- Kuka tuolla vielä on? -- kysyi hän.

-- Koko palvelijakuntanne, sire. Kuningas mietti hetkisen.

-- Mutta, -- sanoi hän, -- onko teillä joku?

-- On Rafté.

-- Hyvä.

-- Mitä hänen pitää tehdä, sire?

-- Ka, herttua, hänen pitäisi tiedustella, palaako rouva Dubarry
todellakin Luciennesiin.

-- Kreivitär näkyy lähteneen.

-- Niin, julkisuudessa.

-- Mutta mihin teidän majesteettinne arvelisi hänen menevän?

-- Kuka tietää? Mustasukkaisuus tekee hänet hulluksi, herttua.

-- Sire, eiköhän se pikemmin ole teidän majesteettinne...?

-- Miten, mitä?

-- Jota mustasukkaisuus...

-- Herttua!

-- Todellakin, se olisi nöyryyttävää meille kaikille, sire.

-- Minäkö mustasukkainen! -- huudahti Ludvig XV väkinäisesti nauraen.
-- Puhutteko ihan tosissanne, herttua?

Richelieu ei sitä todellakaan uskonut. Vieläpä täytyy tunnustaa hänen
olleen hyvin lähellä totuutta päinvastoin ajatellessaan kuninkaan
haluavan tietää, oliko rouva Dubarry todellakin Luciennesissa, vain
ollakseen varma, että tämä ei palaisi Trianoniin.

-- Asia on siis sovittu, sire, -- virkkoi hän ääneensä, -- minä
lähetän Raftén ottamaan selvää?

-- Tehkää niin, herttua.

-- Mitä hommailee teidän majesteettinne nyt ennen illallista?

-- En mitään; käymme tuota pikaa aterialle. Oletteko ilmoittanut
asianomaiselle henkilölle?

-- Olen, hän on teidän majesteettinne odotushuoneessa.

-- Mitä hän sanoi?

-- Hän kiitteli hartaasti.

-- Entä tyttö?

-- Hänelle ei ole vielä puhuttu.

-- Herttua, rouva Dubarry on mustasukkainen ja saattaisi palatakin.

-- Ah, sire, se osoittaisi liian huonoa makua, enkä usko kreivittären
tekevän itseään syypääksi sellaiseen tyhmyyteen.

-- Herttua, tällaisilla hetkillä kykenee hän kaikkeen, varsinkin kun
viha liittyy mustasukkaisuuteen. Hän inhoo teitä; en tiedä, onko sitä
teille kerrottu.

Richelieu kumarsi.

-- Tiedän, että hän tekee minulle sen kunnian, sire.

-- Hän inhoo myöskin hra de Taverneytä.

-- Jos teidän majesteettinne suvaitsee laskea, olen varma, että hän
erästä kolmatta henkilöä inhoo vielä enemmän kuin minua, enemmän kuin
paroonia.

-- Ketä sitten?

-- Neiti Andréeta.

-- Kah, -- huudahti kuningas, -- se onkin minusta kyllin luonnollista!

-- Siis...

-- Niin, herttua, mutta silti ei ole vähemmin pidettävä huolta, että
rouva Dubarry ei aiheuta mitään häpeäjuttua tänä yönä.

-- Päinvastoin, ja se juuri todistaakin tämän toimenpiteen
välttämättömyyden.

-- Kas, tuolla on hovimestari; hiljaa! Antakaa määräyksenne Raftélle
ja saapukaa luokseni ruokasaliin henkilön kanssa, jonka tiedätte.

Ludvig XV nousi ja meni ruokasaliin, samalla kun Richelieu astui ulos
vastakkaisesta ovesta.

Viittä minuuttia myöhemmin hän saapui jälleen kuninkaan luo paroonin
seuraamana. Kuningas sanoi herttaisesti hyvää iltaa Taverneylle.
Parooni oli älykäs mies; hän vastasi siihen eräille henkilöille
ominaiseen tapaan, joka vaikuttaa, että kuninkaat ja prinssit,
tuntien kuuluvansa heidän maailmaansa, heti käyvät hilpeän
huolettomiksi seurassa.

Istuttiin pöytään ja aterioitiin. Ludvig XV oli huono kuningas, mutta
herttainen ihminen; milloin hän niin tahtoi, viehätti hänen seuransa
viinin ja ruokien suosijoita, rupattelijoita ja hekumoitsijoita.
Kuningas oli muuten paljon tutkinut elämää sen hauskoilta puolilta,
hän söi hyvällä ruokahalulla, käski juottamaan vieraitaan ja siirsi
keskustelun musiikkiin.

Richelieu otti tilaisuudesta vaarin.

-- Sire, -- virkkoi hän, -- jos musiikki saa miehet soputuulelle,
kuten balettimestarimme väittää ja kuten teidän majesteettinne näkyy
ajattelevan, sanotteko samaa naisista?

-- Oh, herttua, -- vastasi kuningas, -- älkäämme puhuko naisista!
Hamasta Troijan sodasta meidän päiviimme asti naiset ovat aina
vaikuttaneet päinvastoin kuin musiikki. Varsinkin teillä on heidän
kanssaan liian suuria laskuja järjestettävinä, halutaksenne aloittaa
tämänlaatuista keskustelua. Muiden muassa on yksi, eikä suinkaan
vaarattomin joukosta, jonka kanssa olette paljastetuin tikarein.

-- Kreivitär, sire! Olenko minä siihen syypää?

-- Epäilemättä.

-- Ah, enhän nyt toki! Teidän majesteettinne suvainnee minulle
selittää...

-- Kahdella sanalla ja hyvin mielelläni, -- virkkoi kuningas
veitikkamaisesti.

-- Kuuntelen, sire.

-- Kah, hän tarjoo teille jonkun ministerinsalkun, en tiedä minkä, ja
te kieltäydytte, koska hän sanojenne mukaan ei ole kansan suosiossa?

-- Minäkö? -- virkahti Richelieu varsin nolostuneena keskustelun
saamasta suunnasta.

-- _Dame_, niinhän huhutaan, -- sanoi kuningas sillä teeskennellyllä
hyväluontoisuudella, joka oli hänelle aivan ominaista. -- En enää
muista, keltä sen sain tietää... Sanomalehdestä kai.

-- Niin, sire, sanoi Richelieu käyttäen hyväkseen vapautta, jonka
heidän korkean isäntänsä tavallisuudesta poikkeava hilpeys vieraille
soi, -- minun täytyy myöntää, että huhu ja sanomalehdetkin tällä
kertaa ovat kertoneet tavallista pienemmän järjettömyyden.

-- Mitä, -- huudahti Ludvig XV, -- oletteko tosiaan kieltäytynyt
ministerinpaikasta, rakas herttuani?

Kuten helposti voi käsittää, joutui Richelieu arkaluontoiseen
asemaan. Kuningas tiesi paremmin kuin kukaan, että hän ei suinkaan
ollut mistään kieltäytynyt. Mutta Taverneylle oli yhä uskoteltava,
mitä Richelieu oli hänelle sanonut. Herttuan oli siis vastattava
kyllin taitavasti välttääkseen kuninkaan pilanteon, silti joutumatta
kiinni valheesta, josta hän jo luki moitetta paroonin huulilla ja
hymyssä.

-- Sire, -- virkkoi Richelieu, -- pyydän, älkäämme puuttuko
vaikutuksiin, vaan pysykäämme syyssä. Olenko vai enkö ole hyljännyt
salkkua, on valtiosalaisuus, jota teidän majesteettinne ei halunne
julaistavaksi lasien ääressä; mutta syy, miksi olen salkun hyljännyt,
jos se minulle on tarjottu, on tässä tärkeintä.

-- Hoho, herttua, ja se syy ei näy olevan valtiosalaisuus! -- nauroi
kuningas.

-- Ei, sire, eikä varsinkaan teidän majesteetillenne, joka
(sallittakoon minun sanoa) tällä hetkellä olette minulle ja
ystävälleni, parooni de Taverneylle, rakastettavin kestitsijä, mitä
maailmassa voi tavata... niin, minulla ei ole mitään salattavaa
kuninkaaltani. Minä avaan hänelle siis koko sydämeni, sillä en
tahtoisi sanottavan, että Ranskan kuninkaalla ei olisi palvelijaa,
joka hänelle sanoo suoran totuuden.

-- Antakaahan kuulla, -- virkkoi kuningas, samalla kun Taverney
melko levottomana, koska hän pelkäsi Richelieun puhuvan liikaa, puri
huuliaan ja sovitti huolellisesti kasvonsa kuninkaan ilmeeseen, --
antakaahan kuulla totuus, herttua.

-- Sire, teidän valtakunnassanne on kaksi mahtia, joita ministerin
olisi toteltava: ensimäinen on teidän tahtonne, toinen on niiden
tahto, jotka teidän majesteettinne suvaitsee valita lähimmiksi
ystäviksenne. Edellinen mahti on vastustamaton, kukaan ei saa
uneksiakaan sen sivuuttamista; jälkimäinen mahti on vieläkin
pyhempi, sillä se tuottaa sydämen velvollisuuksia jokaiselle teitä
palvelevalle. Sitä nimitetään luottamukseksenne; totellakseen sitä
ministerin on rakastettava kuninkaansa suosikkia tai lemmikkiä.

Ludvig XV purskahti nauruun.

-- Herttua, -- sanoi hän, -- siinäpä on kaunis perusohje, ja
mielelläni kuulen sen teidän suustanne; mutta ettepä tohtisi mennä
Pont-Neufille toitottamaan sitä kaksoispasuunalla.

-- Oh, tiedän hyvin, sire, -- vastasi Richelieu, -- että filosofit
siitä saisivat aseita; mutta en usko, että heidän huutonsa
merkitsisivät mitään teidän Majesteetillenne ja minulle. Pääasia
on, että nämä valtakunnan kaksi mahtavinta tahtoa tyydytetään.
No niin, erään henkilön tahtoa, sire, sanon sen rohkeasti teidän
Majesteetillenne, vaikka epäsuosioni, siis kuolemani, siitä
seuraisi... niin, rouva Dubarryn tahtoon en voisi alistua.

Ludvig XV ei virkkanut mitään.

-- On pistänyt päähäni ajatus, -- jatkoi Richelieu; -- kun tässä
tuonnoin katselin ympärilleni teidän Majesteettinne hovissa, näin
tosiaan niin paljon kauniita jalosukuisia tyttöjä, niin paljon
säteileviä naisia, että jos olisin ollut Ranskan kuningas, niin
valinta olisi näyttänyt minusta melkein mahdottomalta.

Ludvig XV kääntyi Taverneyhin päin, joka tuntien vähitellen ja
varovaisesti päästävän asiaan, värähteli pelosta ja toivosta,
samalla kun hän silmillään ja henkäyksillään autteli marskin
kaunopuheisuutta, ikäänkuin olisi sauvonut onnensa laivaa satamaan.

-- Kuulkaa, onko se teidänkin mielipiteenne, parooni? -- kysyi
kuningas.

-- Sire, -- vastasi Taverney paisuvin sydämin, -- minusta näyttää,
että herttua näiden viime minuuttien kuluessa on puhunut teidän
Majesteetillenne mainioita asioita.

-- Olette siis samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että täällä on
kauniita tyttöjä?

-- Niin, minusta näyttää Ranskan hovissa olevan todellakin oikein
kauniita tyttöjä.

-- Yhdytte siis hänen mielipiteeseensä, parooni?

-- Kyllä, sire.

-- Ja kuten hänkin kehoittaisitte minua tekemään valintani hovin
kaunotarten joukosta?

-- Rohkenisin tunnustaa, että ajattelen marskin tavoin, jos tohtisin
uskoa, että se myöskin on teidän Majesteettinne mielipide.

Seurasi hetkisen äänettömyys, jonka aikana kuningas silmäili
suopeasti Taverneytä.

-- Hyvät herrat, -- virkkoi hän, -- epäilemättä seuraisin neuvoanne,
jos olisin kolmikymmenvuotias. Minulla olisi silloin helposti
ymmärrettävä taipumus; mutta nyt tunnen itseni vähän vanhaksi
ollakseni herkkäuskoinen.

-- Herkkäuskoinen! Pyydän, selittäkäähän minulle se sana, sire.

-- Herkkäuskoisuus, rakas herttuani, merkitsee uskomista; mutta
mikään ei saisi minua uskomaan eräitä asioita.

-- Mitä asioita?

-- Sitä, että minun iälläni voisi herättää rakkautta.

-- Ah, sire, -- huudahti Richelieu, -- olin tähän hetkeen asti
luullut, että teidän Majesteettinne oli valtakuntansa kohteliain
herrasmies; mutta syväksi surukseni huomaan erehtyneeni.

-- No missä suhteessa? -- kysyi kuningas nauraen.

-- Siinä, että minä olen vanha kuin Metusalem, minä, joka olen
syntynyt vuonna 1694. Ajatelkaahan sire, olen kuuttatoista vuotta
vanhempi teidän Majesteettianne.

Tämä oli herttuan puolelta taitavaa imartelua. Ludvig XV ihaili aina
tämän miehen vanhuutta, miehen, joka oli kuluttanut niin paljon
nuorisoa loppuun palveluksessaan; sillä kun kuninkaalla oli tämä
esimerkki silmiensä edessä, voi hän itsekin toivoa elävänsä yhtä
vanhaksi.

-- Olkoon niin, -- virkkoi Ludvig XV; -- mutta ette kai enää väitä,
että teitä itsenne vuoksi rakastetaan, herttua?

-- Muussa tapauksessa, sire, hylkäisin heti kahden naisen suosion,
jotka vielä tänä aamuna vakuuttivat minulle päinvastaista.

-- No niin, herttua, -- virkkoi Ludvig XV, -- saamme nähdä; saamme
nähdä, hra de Taverney; nuoriso elvyttää, onhan se totta...

-- Niin, sire, ja jalon veren vuodattaminen suoniin on terveellistä,
lukuunottamatta, että sellainen rikas sielu kuin teidän
Majesteettinne vaihdoksesta aina hyötyy eikä koskaan häviä.

-- Kuitenkin, -- huomautti Ludvig, -- muistelen, että isoisäni isä
vanhaksi tultuaan ei enää mielistellyt naisia yhtä rohkeasti kuin
ennen.

-- No, no, sire, -- sanoi Richelieu, -- teidän Majesteettinne tuntee
suuren kunnioitukseni kuningas-vainajaa kohtaan, joka kahdesti
sulki minut Bastiljiin; mutta se ei estä minua väittämästä, että
Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n kypsyneiden ikäin välillä ei voi tehdä
mitään vertailuja. Mitä hittoa! Eihän teidän kaikkein kristillisin
majesteettinne edustaessanne Kirkon vanhimman pojan arvonimeä menne
askeettisuudessa niin pitkälle, että unohtaisi inhimillisyytensä?

-- En suinkaan, -- vastasi Ludvig XV; -- tunnustan tämän, koska ei
lääkärini eikä rippi-isäni ole saapuvilla.

-- Kah, sire, edesmennyt kuningas kummastutti usein liiallisella
uskonnollisella hartaudellaan ja lukemattomilla lihansa
kurittamisilla rouva de Maintenonia, joka kuitenkin oli häntä
vanhempi. Toistan, sire, voiko verratakaan ihmistä ihmiseen, kun on
puhe teistä kahdesta kuninkaasta?

Sinä iltana kuningas oli hyvällä tuulella; Richelieun sanat olivat
kuin nuoruuden lähteestä tipahtelevia vesipisaroita.

Richelieu ajatteli, että oikea hetki oli tullut; hän tyrkkäsi
polvellansa de Taverneyn polvea.

-- Sire, -- virkkoi tämä, -- salliiko teidän Majesteettinne minun
lausua kiitokseni suurenmoisesta lahjasta, jonka olette tyttärelleni
antanut?

-- Siitä ei minua tarvitse kiittää, parooni, -- vastasi kuningas;
-- neiti de Taverney miellyttää minua vilpittömällä ja siveällä
sulollaan. Toivoisin, että tyttärilläni vielä olisi taloutensa
järjestettävänä; varmaan neiti Andrée... sehän kai on tytön nimi?

-- Niin, sire, -- sanoi Taverney ihastuksissaan siitä, että kuningas
tiesi hänen tyttärensä ristimänimen.

-- Kaunis nimi! Varmaan neiti Andrée olisi ollut ensimäinen
luettelossa; mutta kaikki hovineidon-paikat perheessäni ovat jo
anastetut. Odottaessamme, parooni, saatte olla varma, että tämä tyttö
nauttii kaikkea suojelustani. Hänellä ei luullakseni ole rikkaita
myötäjäisiä?

-- Ah ei, sire!

-- No, minä huolehdin hänen avioliitostaan. Taverney kumarsi hyvin
syvään.

-- Silloin teidän Majesteettinne suvainnee etsiä hänelle puolison;
sillä tunnustan, että köyhyydessämme, joka melkein lähenee
kurjuutta...

-- Kyllä, kyllä, olkaa huoletta siitä asiasta, -- vakuutti Ludvig XV;
-- mutta hän näyttää minusta hyvin nuorelta, joten ei ole kiirettä.

-- Sitäkin vähemmän, sire, kun teidän suojattinne kammoo avioliittoa.

-- Kas vain! -- huudahti Ludvig XV hykertäen käsiään ja vilkaisten
herttuaan. -- No, joka tapauksessa voitte luottaa minuun, hra de
Taverney, jos joudutte pulaan.

Tämän sanottuaan Ludvig XV nousi ja kääntyen Richeliun puoleen:

-- Marski! -- kutsui hän. Herttua lähestyi kuningasta.

-- Oliko tyttönen mielissään?

-- Mistä, sire?

-- Jalokivilippaasta.

-- Suokoon teidän Majesteettinne anteeksi, että puhun teille hiljaa,
mutta isä kuuntelee eikä hänen sovi tietää, mitä teille aion sanoa.

-- Pyh!

-- Ei.

-- Sanokaa siis.

-- Sire, neitonen kammoo avioliittoa, se on totta; mutta yhdestä
asiasta olen varsin varma: teidän Majesteettianne hän ei kammo.

Sanottuaan tämän tuttavallisuudella, joka miellytti kuningasta juuri
tavattoman avomielisyytensä vuoksi, marski astua tepsutti nopeasti
Taverneyn luo, joka kunnioituksesta oli vetäytynyt parvekkeen
kynnykselle.

He läksivät molemmin puutarhan kautta.

Ilta oli hyvin ihana. Kaksi lakeijaa astui heidän edellään
tulisoihdut toisessa kädessä ja toisella nostellen kukkivien oksain
huippuja. Nähtiin yhä valot Trianonin ikkunoista kruununprinsessan
viidenkymmenen huumautuneen vieraan hengityksestä hiestyneiden
ruutujen lävitse. Hänen Majesteettinsa soittokunta elävöitti
menuettia; sillä illallisten jälkeen oli alotettu tanssit, jotka
vielä jatkuivat. Tiheässä sireeni- ja heisipuu-ryhmässä polvillaan
maassa katseli Gilbert varjojen leikkiä läpikuultavien verhojen takaa.

Vaikka taivas olisi pudonnut maahan, se ei olisi häirinnyt tätä
tähystelijää, joka kauneuden päihdyttämänä silmillään seurasi sitä
kaikissa tanssin kierroissa.

Mutta kun Richelieu ja Taverney kulkivat ohi hipaisten pensasta,
johon tämä yölintu oli kätkeytynyt, niin heidän äänensä ja varsinkin
eräs sana saivat Gilbertin nostamaan päätänsä. Sillä tämä sana oli
varsinkin hänelle tärkeä ja merkityksellinen. Nojaten ystävänsä
käsivarteen ja kallistaen suunsa tämän korvaan virkkoi marski:

-- Kaikki harkiten, kaikki punniten, parooni, on raskas
velvollisuuteni sinulle ilmoittaa, että tyttäresi täytyy nopeasti
lähettää luostariin.

-- Ja minkätähden? -- kysyi parooni.

-- Sentähden, että kuningas, siitä löisin vetoa, on rakastunut neiti
de Taverneyhin.

Nämä sanat kuullessaan Gilbert kävi vaaleammaksi kuin heisipuun
hahtuvaiset lumenväriset kukat, jotka riippuivat hänen olkapäilleen
ja otsalleen.



13.

Aavistelua.


Seuraavana päivänä Trianonin tornikellon lyötyä kaksitoista Nicole
tuli huutamaan Andréelle, joka ei vielä ollut lähtenyt huoneestaan:

-- Mademoiselle, mademoiselle, täällä on hra Filip!

Tämä huuto kaikui portaitten alipäästä.

Aivan kummastuneena, mutta samalla riemuitsevana Andrée napitti
musliinisen aamunuttunsa ja riensi nuorta miestä vastaan, joka
tosiaankin oli astunut ratsultaan Trianonin pihalla ja tiedusteli
muutamilta palvelijoilta, milloin voisi tavata sisartaan.

Andrée avasi siis itse oven ja näki heti edessään Filipin, jota nopsa
Nicole, hänet pihalta noudettuaan, johdatti pitkin porraskäytävää
ylös. Nuori tyttö heittäytyi veljensä kaulaan, ja molemmat astuivat
Nicolen seuraamina Andréen huoneeseen.

Vasta silloin Andrée huomasi, että Filip oli tavallista vakavampi,
että hänen hymyilyssäänkin oli jotain surumielistä, että hänen uhkea
univormunsa oli mitä huolellisimmin järjestetty, ja että hänellä
vasemmassa kainalossaan oli kokoon kääritty matkaviitta.

-- Mikä nyt on, Filip? -- kysyi tyttö heti sillä hellien sielujen
vaistolla, jolle yksi ainoa katse oli riittävä ilmoitus.

-- Sisareni, -- virkkoi Filip, -- sain tänä aamuna määräyksen palata
rykmenttiini.

-- Ja sinä lähdet?

-- Niin, minä lähden.

-- Oi, -- virkahti Andrée, jonka kaikki rohkeus ja osa voimista
purkautui tässä tuskallisessa huudahduksessa.

Ja vaikka tämä lähtö oli aivan luonnollinen asia, jota hänen oli
täytynyt odottaa, hän tunsi uutisen kuullessaan sellaista masennusta,
että hänen täytyi tukea itseään veljensä käsivarteen.

-- Hyvä Jumala! -- sanoi Filip. -- Murhetuttaako lähtöni sinua niin
suuresti, Andrée? Tiedäthän, että sellainen sotilaan elämässä on mitä
jokapäiväisimpiä tapauksia.

-- Niin, niin, tietysti, -- sopersi tyttö; -- minne sinä matkustat,
veljeni?

-- Osastoni majailee Reimsissä; minulla ei siis ole mikään varsin
pitkä matka tehtävänä, kuten näet. Totta on, että rykmentti hyvin
luultavasti sieltä palaa Strassburgiin.

-- Ah, -- huudahti Andrée: -- ja milloin lähdet?

-- Määräyksen mukaan on minun heti suoriuduttava matkaan.

-- Olet siis tullut sanomaan jäähyväiset?

-- Niin, sisareni.

-- Jäähyväiset!

-- Onko sinulla jotain erityistä minulle sanottavaa, Andrée? -- kysyi
Filip levottomana tytön murheellisuudesta, joka oli liian ilmeinen
aiheutuakseen pelkästään tästä lähdöstä.

Andrée käsitti, että nämä sanat olivat tarkoitetut Nicolelle,
joka Andréen suunnattoman murheen johdosta katseli tätä näytelmää
kummastuksella. Eihän Filipin lähtö, upseerin matkustaminen
osastoonsa, ollut mikään onnettomuus, jonka olisi pitänyt aiheuttaa
niin paljon kyyneleitä.

Andrée käsitti siis samalla kertaa sekä Filipin tunteet että Nicolen
kummastuksen. Heittäen pienen päällysviitan hartioilleen hän vei
veljensä portaita kohti.

-- Tule puiston ristikkoportille asti, Filip, -- sanoi hän; -- minä
johdan sinut peitettyä käytävää. Minulla on sinulle todellakin hyvin
paljon puhuttavaa, veljeni.

Nämä sanat sisälsivät lähtökäskyn Nicolelle; tyttö hiipi pois seinän
vierustaa pitkin ja palasi emäntänsä huoneeseen, sillä välin kun tämä
Filipin kanssa kulki portaita alas.

Andrée astui kappelin sivulla olevia portaita ja tuli ulos
käytävästä, joka vielä tänäpäivänä vie puutarhaan. Mutta vaikka
Filipin levottoman kysyvä katse oli herkeämättä häneen luotuna, hän
riippui kauan veljensä käsivarressa ja nojasi päätänsä hänen olkaansa
vasten, virkkamatta ainoatakaan sanaa. Sitten hänen sydämensä
yhtäkkiä murtui, hänen piirteensä saivat kalmankalpean värin, pitkä
nyyhkytys nousi hänen huulilleen asti ja kyyneltulva sumensi hänen
silmänsä.

-- Rakas sisareni, paras Andréeni, -- huudahti Filip, -- taivaan
tähden, mikä sinua oikeastaan vaivaa?

-- Ystäväni, ainoa ystäväni, -- vastasi Andrée, -- sinä jätät minut
yksikseni tähän maailmaan, johon vasta saavuin, ja kysyt, miksikä
itken! Ah, ajattelehan, Filip, syntyessäni menetin äitini; ja,
hirveätä sanoa, isää minulla ei ole koskaan ollut. Kaikki pienet
huolet, joita sydämeni on tuntenut, kaikki sen pikku salaisuudet
olen uskonut sinulle, ainoastaan sinulle. Kuka minulle hymyili, kuka
minua hyväili, kuka minua tuuditteli lapsena ollessani? Sinä. Kuka
minua suojeli isommaksi tultuani? Sinä. Kuka minut sai uskomaan,
että Jumalan luomat olennot eivät olleet sysätyt maailmaan vain
kärsiäkseen täällä? Sinä, Filip, yhäti sinä. Sillä enhän siitä asti,
kun maailmaan tulin, ole rakastanut mitään tai ketään paitsi sinua,
eikä myöskään minua ole kukaan muu rakastanut kuin sinä.

-- Oi, Filip, -- jatkoi Andrée murheellisesti, -- sinä käännät pääsi
pois, ja minä luen ajatuksesi. Sinä sanot itsellesi, että olen nuori,
että olen kaunis, ja että teen väärin, kun en usko tulevaisuuteen,
rakkauteen. Ah, näet kuitenkin hyvin, Filip, että kukaan ei minusta
välitä. "Madame la dauphine suo sinulle hyvää", sanonet, ystäväni.
Epäilemättä; hän on täydellinen, ainakin minun silmissäni, ja minä
katselen häntä melkein jumaluusolentona. Mutta juuri siksi, että
sijoitan hänet tuohon yliluonnolliseen ilmapiiriin, tunnenkin häntä
kohtaan kunnioitusta, vaan en rakkautta.

-- Ja rakkaus, Filip, on sydämelleni välttämätön tunne, joka yhäti
työnnettynä takaisin sydämeeni särkee sen.

-- Isäni... Oi, hyvä Jumala, isäni! Se mitä nyt sanon ei ole sinulle
uutta, Filip: paitsi että isäni ei ole minulle suojelija tai ystävä,
hän ei koskaan edes katsahda minuun herättämättä minussa pelkoa.
Niin, niin, minä pelkään, Filip, pelkään häntä, varsinkin sen jälkeen
kun näen sinun lähtevän. Miksi pelkään? Sitä en ollenkaan tiedä. Oi,
Jumalani, eivätkö pakenevat linnut, ammuvat karjat, eivätkö nekin
pelkää myrskyä, kun myrsky on tulossa?

-- Se on vaistoa, sanot; mutta miksi kieltäisit kuolemattomalta
sielultamme onnettomuuden vaiston? Viimeiseltä on perheemme
saavuttanut kaikkinaista menestystä. Sen hyvin tiedän. Sinäkin
olet nyt kapteeni, ja minä olen melkein joutunut kruununprinsessan
lähimpään ystäväpiiriin; isäni kuuluu eilen syöneen illallista miltei
kahden kesken kuninkaan kanssa. Niin, Filip, toistan sen sinulle,
vaikka näyttäisin sinusta miltei järjettömältä, kaikki tuo peloittaa
minua enemmän kuin leppoisa köyhyytemme eläessämme unohdettuina
Taverneyssä.

-- Ja kuitenkin, rakas sisar, -- virkkoi Filip surumielisesti,
-- olit sielläkin yksinäsi; sielläkään en ollut kanssasi sinua
lohduttamassa.

-- Totta kyllä, mutta siellä olin edes yksinäni, yksinäni
lapsuudenmuistojen! parissa. Minusta tuntui kuin täytyisi talon,
missä äitini oli elänyt, hengittänyt ja kuollut, tarjota minulle
kodikkuuden turvaa, jos niin voi sanoa; kaikki siellä oli minulle
leppeätä, hyväilevää, ystävällistä. Näin tyynenä sinun lähtevän
ja iloitsin tulostasi. Mutta joko sinä menit tai tulit, sydämeni
ei kuulunut kokonaan sinulle, se oli kiintynyt tuohon rakkaaseen
kartanoon, puutarhaani, kukkasiini, tuohon kokonaisuuteen, josta
muinoin olit vain osana. Tänään sinä olet kaikkeni, Filip, ja
jättäessäsi minut minä jään kaikesta.

-- Ja kuitenkin, Andrée, -- virkkoi Filip, -- nautit sinä nykyisin
monin verroin mahtavampaa suojelusta kuin se, minkä minä saatoin
tarjota.

-- Se on totta.

-- Sinulla on hyvä tulevaisuus.

-- Kuka tietää...?

-- Miksi siis epäilet?

-- En tiedä.

-- Se on kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, sisareni.

-- Oi, ei, minä en, taivas olkoon ylistetty, nurise Herraa vastaan,
vaan kiitän häntä aamuin, illoin. Mutta minusta tuntuu kuin, sen
sijaan että hän vastaanottaisi kiitosuhrini, polveni notkistaessani
joka kerta ääni korkeudesta sanoisi minulle: "Ole varuillasi, nuori
tyttö, ole varuillasi"!

-- Mutta mitä sinun pitäisi varoa? Vastaa. Otaksukaamme, että joku
onnettomuus sinua uhkaisi. Onko sinulla siitä mitään ennakkotunnetta?
Tiedätkö, miten menetellä käydäksesi uhmaten sitä vastaan tai
välttääksesi sitä?

En tiedä mitään, Filip, paitsi että minusta tuntuu, näetkös, kuin
riippuisi elämäni enää vain ohuesta rihmasta, ja että mikään ei enää
hymyile minulle sen hetken jälkeen, jolloin sinun lähtösi tapahtuu.
Sanalla sanoen, minusta näyttää, että nukkuessani olen vierinyt
äkkijyrkänteen partaalle ja vierinyt liian nopeassa vauhdissa
voidakseni herätessäni pysähtyä. Huomaan heränneeni, näen kuilun, ja
kuitenkin se nielee minut, ja sinun poissa ollessasi, kun et enää ole
minua pidättämässä, minä katoan sinne ja murskaudun siellä.

-- Rakas sisar, hyvä Andrée, -- sanoi Filip, tullen vastoin
tahtoaankin liikutetuksi tästä niin todellista kauhua ilmaisevasta
äänensävystä, -- sinä liioittelet hellyyttä, ja siitä sinua kiitän.
Niin, sinä menetät ystävän, mutta vain hetkellisesti. En joudu
sinusta niin kauaksi, että et tarpeen tullen voisi kutsua minua
takaisin; ja muistahan, että houreitasi lukuunottamatta mikään ei
sinua uhkaa.

Andrée pysähtyi veljensä eteen.

-- Mistä sitten johtuu, Filip, -- sanoi hän, -- että sinä, joka olet
mies, ja jolla on enemmän voimaa kuin minulla, olet tällä hetkellä
yhtä murheellinen kuin minäkin? Kah, veljeni, miten osaat sen
selittää?

-- Se on helppoa, rakas sisar, -- vastasi Filip, pysäyttäen Andréen,
joka puhumasta lakatessaan oli jälleen alkanut kävellä. -- Emme
ole veli ja sisar ainoastaan sydämeltämme ja vereltämme, vaan
myöskin sielultamme ja tunteiltamme. Ja me elimme sopusoinnussa,
joka varsinkin minulle on Pariisiin tulomme jälkeen käynyt perin
suloiseksi tottumukseksi. Minä katkaisen tämän ketjun, rakas ystävä,
tai pikemminkin se katkaistaan, ja isku tuntuu sisimpään sydämeeni.
Olen siis murheissani, mutta vain hetkellisesti, siinä kaikki.
Minä, Andrée, minä näen eromme tuolle puolen; minä en usko muuta
onnettomuutta kuin että muutamaan kuukauteen, ehkäpä vuoden aikaan
emme enää saa toisiamme nähdä; minä alistun kohtalooni, enkä sano
sinulle juhlallisia jäähyväisiä, vaan: näkemiin.

Näistä lohduttavista sanoista huolimatta vastasi Andrée vain
nyyhkytyksillä ja kyynelillä.

-- Rakas sisar, -- huudahti Filip nähdessään tämän hänelle
käsittämättömän murheen ilmaisun, -- rakas sisar, sinä et ole minulle
kaikkea sanonut, sinä kätket jotakin; puhu taivaan nimessä, puhu.

Ja hän otti tytön käsivarsiinsa ja painoi häntä rintaansa vasten
lukeakseen hänen silmistään.

-- Minäkö? -- virkkoi tämä. -- Ei, ei, Filip, vannon sinulle, että
tiedät kaiken ja että sydämeni on sinun käsissäsi.

-- No, rohkeutta siis, Andrée, taivaan tähden, äläkä murhetuta minua
näin.

-- Olet oikeassa, -- myönsi tyttö, -- minä olen hupsu. Kuule: enhän
ole koskaan ollut kovin lujasieluinen, sen sinä, Filip, tiedät
paremmin kuin kukaan muu. Aina olen peljännyt, aina uneksinut, aina
huokaillut; mutta minulla ei ole oikeutta yhdistää tuskallisiin
houreisiini hellästi rakastettua veljeä, silloin kun tämä minua
rauhoittaa ja minulle todistaa, että syyttä suotta käyn levottomaksi.
Olet oikeassa, Filip, on totta, aivan totta, että täällä ei minulta
puutu mitään. Anna minulle siis anteeksi, Filip; näethän, että
kuivaan silmäni; minä en enää itke, minä hymyilen. Filip, en enää
jätä sinua hyvästi, vaan sanon ainoastaan: näkemiin.

Ja nuori tyttö syleili hellästi veljeään, salaten häneltä viimeisen
kyyneleen, joka vielä sumensi hänen silmäänsä ja helmenä vierähti
nuoren upseerin kullatulle olkanauhalle.

Filip katseli häntä sillä äärettömällä hellyydellä, jossa samalla
kertaa yhtyy sekä veljen että isän tunteet.

-- Andrée, -- virkkoi hän, -- pidän sinusta tuollaisena. Ole reipas
ja rohkea. Minä lähden, mutta kuriiri tuo sinulle minulta kirjeen
joka viikko. Pyydän, että sinäkin joka viikko kirjoitat minulle.

-- Kyllä, Filip, -- vastasi Andrée; -- se on oleva ainoa onneni.
Mutta kaihan olet ilmoittanut isälle?

-- Mistä?

-- Lähdöstäsi.

-- Rakas sisko, parooni itse minulle tänä aamuna ministerin käskyn
toikin. Hra de Taverney ei ole sinun kaltaisesi, Andrée; hän näkyy
helposti voivan minusta luopua. Hän tuntui olevan iloinen lähdöstäni,
ja oikeassa hän olikin: täällä en ylene, kun siellä sitävastoin voi
tarjoutua tilaisuuksia.

-- Isä iloinen nähdessään sinun lähtevän! -- mutisi Andrée. -- Etkö
erehdy, Filip?

-- Sinä olet hänellä, -- vastasi Filip, väistäen kysymystä, -- ja se
lohduttaa häntä, sisareni.

-- Luuletko niin, Filip? Hän ei koskaan käy minua tapaamassa.

-- Sisareni, hän käski minun sinulle ilmoittaa, että hän vielä tänään
lähtöni jälkeen saapuisi Trianoniin. Hän rakastaa sinua, usko se; hän
vain rakastaa omalla tavallaan.

-- Mikä sinua muuten vaivaa, Filip? Näytät hämmentyneeltä

-- Rakas Andrée, se johtuu siitä, että hetki on jo lyönyt. Sanohan,
mitä kello nyt on?

-- Neljännestä vailla yksi.

-- Niin, rakas sisar, olen hämmennyksissä senvuoksi, että jo tunti
sitten olisi pitänyt olla matkalla, ja nyt juttelemme täällä
ristikkoportilla, missä hevostani pidetään valmiina. Siis...

Andrée otti levollisen muodon ja tarttuen veljensä käteen:

-- Siis, -- virkkoi hän liian varmalla äänensävyllä, jotta se ei
olisi ilmaissut teeskentelyä, -- siis, hyvästi, veljeni...

Filip syleili häntä viimeisen kerran.

-- Näkemiin, -- sanoi hän; -- muista lupaustasi.

-- Mitä lupausta?

-- Että kirjoitat ainakin kerran viikossa.

-- Oi, vielä siitä puhutkin!

Hän lausui nämä sanat äärettömällä ponnistuksella: lapsiparan ääni
oli kokonaan sortunut.

Filip tervehti häntä vielä kädenliikkeellä ja poistui. Andrée seurasi
häntä silmillään, pidättäen henkeään, hillitäkseen huokauksensa.
Filip nousi hevosensa selkään, huusi hänelle vielä kerran hyvästi
ristikon toiselta puolen ja lähti. Andrée jäi liikkumattomana
seisomaan siihen asti kun voi veljensä eroittaa.

Tämän hävittyä näkyvistä hän kääntyi ja juoksi kuin haavoitettu hirvi
puiston siimekseen, huomasi penkin, jonka hän töintuskin saavutti,
ja lysähti sille puolitainnuksissa, voimattomana, raukein katsein.
Sitten nousi hyvin syvältä hänen rinnastaan pitkä ja vihlaiseva
nyyhkytys.

-- Jumalani, Jumalani! -- huudahti hän. -- Miksi jätät minut näin
yksikseni maan päälle?

Ja hän peitti kasvot käsiinsä, antaen isojen kyynelten valua
valkoisten sormiensa välitse, yrittämättäkään niitä enää pidättää.

Tällä hetkellä kuului keveä rasahdus lehtimajan takaa; Andrée
luuli kuulleensa huokauksen. Hän kääntyi säikähtyneenä ja näki
murheellisten kasvojen kohoavan edessään.

Siinä oli Gilbert.



14.

Gilbertin romaani.


Se oli Gilbert, sanoimme, yhtä kalpeana kuin Andrée, yhtä
lohduttomana, yhtä murtuneena kuin hän.

Nähdessään miehen, nähdessään vieraan Andrée kiirehti kuivaamaan
silmiänsä, ikäänkuin ylpeätä neitosta olisi punastuttanut itkeä. Hän
suoristautui ja jäykisti marmoriposkensa, joita epätoivo vastikään
oli nytkähdytellyt.

Gilbertiltä kului paljon pitempi aika tyyntymiseensä, ja hänen
piirteissään säilyi tuskallinen ilme, jonka neiti de Taverney
kohotettuaan silmänsä ja tuntiessaan miehen heti huomasi hänen
asennossaan ja katseessaan.

-- Kas, taaskin hra Gilbert! -- huudahti Andrée siihen keveään
sävyyn, mitä hän koetti käyttää joka kerta kun sattuma, niinkuin hän
luuli, toi hänet nuoren miehen lähettyville.

Gilbert ei vastannut mitään: hän oli vielä liian kiihkeästi
liikutettu. Murhe, joka oli värisyttänyt Andréen ruumista, oli
hurjasti puistattanut myöskin häntä. Andrée siis jatkoi, tahtoen
päästä selvyyteen tämän haamun kanssa.

-- Mutta mikä teitä oikeastaan vaivaa, Gilbert? -- kysyi hän.
-- Minkätähden minua noin surumielisesti katselette? Varmaan on
jotakin, mikä tekee teidät murheelliseksi. Mikä teitä siis surettaa?
Sanokaahan toki.

-- Tahdotteko sen tietää? -- virkkoi Gilbert alakuloisesti, tuntien
tässä näennäisessä osanotossa piilevän ivan.

-- Kyllä.

-- No niin, minulle tuottaa murhetta nähdä teidän kärsivän, --
vastasi Gilbert.

-- Ja kuka teille on sanonut, että minä kärsin, monsieur?

-- Minä näen sen.

-- Minä en kärsi, te erehdytte, herraseni, -- virkkoi Andrée nostaen
nenäliinansa toistamiseen kasvoilleen.

Gilbert tunsi myrskyn nousevan; hän päätti taltuttaa sen
nöyryydellään.

-- Anteeksi, mademoiselle, -- sanoi hän, minä vain kuulin teidän
valituksenne.

-- Ah, te kuuntelitte? Se on parempaa, silloin...

-- Aivan sattumalta, mademoiselle, -- änkytti Gilbert, sillä hän
tunsi valehtelevansa.

-- Sattumalta! Olen kovin pahoillani, hra Gilbert, että sattuma oli
tuonut teidät lähelleni. Mutta sittenkin, minkä vuoksi kuulemanne
valitukset saattoivat teitä murehduttaa? Ilmoittakaa se minulle,
pyydän.

-- Minulle on mahdotonta nähdä naisen itkevän, -- vastasi Gilbert
äänellä, joka tavattomasti suututti Andréeta.

-- Olenko minä nainen hra Gilbertille, -- lausui ylpeä neito -- Minä
en kerjää osanottoa keltään ja hra Gilbertiltä kaikkein vähimmin.

-- Mademoiselle, -- virkkoi Gilbert ravistaen päätänsä, teette väärin
kohdellessanne minua noin tylysti. Olen nähnyt teidät murheellisena
ja tulin surulliseksi; kuulin teidän sanovan, että hra Filipin
lähdettyä olitte yksinänne maailmassa Mutta, kah, sitä ette ole,
mademoiselle, sillä minä olen jäänyt, minä, eikä hartaampaa ja
uskollisempaa sydäntä ole teille koskaan sykkinyt. Ei, toistan vielä,
neiti de Taverney ei koskaan ole yksinään maailmassa niin kauan
kuin aivoni kykenevät ajattelemaan, sydämeni sykkimään, käsivarteni
ojentumaan.

Gilbert oli todella kaunis uljuudessaan, ylevyydessään ja
kiintymyksessään, kun hän lausui nämä sanat, vaikka hän teki sen niin
perin yksinkertaisesti kuin todellinen kunnioitus vaati.

Mutta oli nyt kerran niin, että kaikki nuoressa miehessä pahoitti
Andréeta, närkästytti häntä ja kiihoitti hänet haavoittaviin
vastauksiin, ikäänkuin kaikki hänen kunnioituksensa olisi ollut
herjaus, jokainen hänen rukouksistaan ärsytys. Aluksi tahtoi
hän nousta löytääkseen tylymmän liikkeen ja häikäilemättömämmän
vastauksen; mutta hermostunut puistatus pidätti hänet penkillä.
Sitäpaitsi hän ajatteli, että seisaaltaan hänet nähtäisiin
kauemmaksi ja nähtäisiin juttelemassa Gilbertin kanssa. Hän jäi siis
penkillensä, sillä hän tahtoi kerran kaikkiaan musertaa jalallansa
hyönteisen, joka alkoi käydä kiusalliseksi.

Hän vastasi siis:

-- Luulin jo sanoneeni teille, hra Gilbert, että olette minulle
tavattoman epämieluinen, että äänenne ärsyttää minua ja filosofiset
elkeenne inhoittavat minua. Miksi siis, kun sen olen teille sanonut,
itsepäisesti tahdotte minua yhä puhutella?

-- Mademoiselle, -- virkkoi Gilbert kalpeana, mutta tyynenä, --
kunniallista naista ei voi loukata osoittamalla hänelle myötätuntoa.
Kunnon mies on jokaisen muun ihmisolennon vertainen, ja minä, jota te
noin itsepäisesti hyljitte, ansaitsen ehkä enemmän kuin joku muu sitä
myötätuntoa, jonka mielipahakseni näen teidän minulta kieltävän.

Kuullessaan tämän kahteen kertaan lausutun sanan "myötätunto" Andrée
avasi silmänsä suuriksi ja katsahti ivallisesti Gilbertiin.

-- Myötätuntoa! -- huudahti hän. -- Myötätuntoako teiltä minua
kohtaan, hra Gilbert? Olenko teidän suhteenne pettynyt! Pidin teitä
hävyttömänä, mutta ette sentään sitä olekaan: te olette ainoastaan
hullu.

-- En ole hävytön enkä hullu, -- vastasi Gilbert näennäisellä
levollisuudella, joka epäilemättä oli hyvin vaikeata tälle ylpeäksi
tuntemallemme sielulle. -- En, mademoiselle, sillä luonto on tehnyt
minut vertaiseksenne, ja sattuma on saattanut teidät minulle
kiitollisuuden velkaan.

-- Sattuma taaskin? -- virkkoi Andrée pilkallisesti.

-- Kaitselmus, olisi minun pitänyt sanoa. En olisi teille tästä
koskaan puhunut, elleivät loukkaavat sananne olisi palauttaneet
muistiani.

-- Teille kiitollisuuden velassa, minäkö olisin teille kiitollisuuden
velassa, mitä kuulenkaan? Miten te sen sanoittekaan, Gilbert?

-- Minua hävettäisi teidän kiittämättömyytenne, mademoiselle;
ja Jumala, joka on luonut teidät niin kauniiksi, on kauneutenne
vastapainoksi antanut teille kyllin muitakin vikoja.

Tällä kertaa Andrée nousi.

-- Kas niin, suokaa minulle anteeksi, -- virkkoi Gilbert; --
toisinaan tekin ärsytätte minua liiaksi, ja silloin unohdan kaiken
myötätunnon, jonka minussa herätätte.

Andrée puhkesi sellaiseen nauruun, että Gilbertin suuttumuksen olisi
luullut kohoavan huippuunsa; mutta hänen kummastuksekseen nuori
mies ei kiihoittunut. Tämä laski käsivartensa ristiin rinnalleen,
säilytti tulisen katseensa vihaisen ja itsepäisen ilmeen ja odotti
kärsivällisesti tytön törkeästi loukkaavan naurun loppumista.

-- Mademoiselle, -- sanoi Gilbert kylmästi Andréelle, -- suvaitkaa
vastata yhteen ainoaan kysymykseen. Kunnioitatteko isäänne?

-- Minusta näyttää todellakin, että te kuulustelette minua, hra
Gilbert! -- huudahti neitonen ylvään ylpeästi.

-- Niin, te kunnioitatte isäänne, -- jatkoi Gilbert, -- mutta ette
tee sitä hänen avujensa ja hyveittensä vuoksi. Ette, vaan yksinomaan
siksi, että hän on antanut teille elämän. Valitettavasti, ja se
teidän täytyy tietää, arvoisa neiti, isänne ansaitsee kunnioitusta
vain yhdestä syystä, mutta se on sittenkin syy. Vielä enemmänkin;
tästä ainoasta hyvästä työstä, elämän lahjasta, -- jatkoi Gilbert,
vuorostaan kiihtyen halveksivasta säälistä, -- tästä ainoasta
hyvästä työstä olette velvollinen hyväntekijää rakastamaan. No
niin, mademoiselle, jos punnitsemme asiaa periaatteellisesti, miksi
loukkaatte minua, miksi työnnätte minut luotanne, miksi vihaatte
minua, joka tosin en ole teille lahjoittanut elämää, mutta joka olen
sen pelastanut?

-- Te, -- huudahti Andrée, -- tekö olette pelastanut henkeni?

-- Oi, ette ole sitä edes ajatellut, -- sanoi Gilbert, -- tai
pikemminkin olette sen unohtanut; ja se onkin hyvin luonnollista,
koska tapauksesta jo piakkoin on kulunut vuosi. No niin,
mademoiselle, minun täytyy siis kertoa se teille eli virkistää
muistianne. Niin, minä pelastin henkenne panemalla omani alttiiksi.

-- Tahtonette toki olla niin ystävällinen, hra Gilbert, -- virkkoi
Andrée hyvin kalpeana, -- että ilmoitatte minulle missä ja milloin?

-- Sinä päivänä, mademoiselle, jolloin satatuhatta ihmistä tallaten
toisiaan, paeten raivostuneiden hevosten jaloista ja väistäen
väkijoukkoa niittäviä sapeleja jättivät Ludvig XV:n torille pitkän
jonon ruumiita ja haavoitettuja.

-- Ah, toukokuun 31. päivänä.

-- Niin, mademoiselle.

Andrée suoristausi ja palautti ivallisen hymynsä.

-- Ja sinä päivänä väitätte oman henkenne uhalla pelastaneenne minut,
hra Gilbert?

-- Niin oli minulla kunnia teille jo sanoa

-- Olette siis hra parooni de Balsamo? Pyydän teiltä anteeksi, sillä
en sitä tiennyt.

Ei, minä en ole parooni de Balsamo, -- virkkoi Gilbert säihkyvin
silmin ja väräjävin huulin. -- Minä olen vain kansan lapsi, Gilbert,
joka onnettomuudekseen oli niin hupsu, niin mieletön, että rakasti
teitä, ja koska hän rakasti teitä kuin järjetön, kuin hullu, kuin
mielenvikainen, hän seurasi teitä väkijoukossa. Minä olen Gilbert,
joka teistä hetkiseksi eroitettuna tunsin teidät hirveästä huudosta,
jonka kompastuessanne päästitte; olen Gilbert, joka kaatuen viereenne
saarsi teidät käsivarsillaan, kunnes kaksikymmentätuhatta hänen
omiaan pusertavaa käsivartta oli murtanut hänen voimansa; Gilbert,
joka paiskautui kivipilaria vasten, johon teidät uhattiin musertaa,
tarjotakseen ruumiinsa teille pehmeämmäksi tueksi. Ja minä, Gilbert,
huomatessani väkijoukossa tuon merkillisen miehen, joka näkyi muita
komentavan ja jonka nimen te vastikään mainitsitte, kokosin kaikki
voimani, kaiken vereni, kaiken sieluni ja kohotin teidät uupuvilla
käsivarsillani, jotta tuo mies teidät näkisi, teidät ottaisi, teidät
pelastaisi. Sanalla sanoen, olen Gilbert, jolle, luovutettuaan teidät
häntä itseään onnellisemmalle pelastajalle, ei jäänyt muuta kuin
liikkunen puvustanne: painoin sen huulilleni, ja olikin aika, sillä
veri syöksyi heti sydämeeni, ohimoihini ja aivoihini. Pyövelien ja
uhrien vyöryvä tulva peitti ja nielaisi minut kuin aalto, sillävälin
kun te ylösnousemuksen enkelin lailla kuilustani kohositte kohti
taivasta.

Gilbert oli näyttäytynyt omana itsenään, -- hurjana, luonnonsuorana,
ylevänä päättäväisyydessään niinkuin rakkaudessaanko. Eikä
Andréekaan halveksumisestaan huolimatta voinut olla häntä ihmetellen
katselematta. Hetkisen Gilbert uskoikin, että hänen kertomuksensa oli
ollut vastustamaton kuin totuus, kuin rakkaus. Mutta poloinen Gilbert
ei ottanut huomioon epäuskoisuutta, vihan valheellista vaistoa. Näin
ollen Andrée, joka vihasi Gilbertiä, ei ollut antanut minkään noista
halveksitun rakastajan todisteluista vaikuttaa itseensä.

Ensiksi hän ei vastannut mitään, vaan katseli Gilbertiä, ja jotakin
taistelun tapaista kuohui hänen sielussaan. Hermostuneena tästä
hyytävästä äänettömyydestä nuori mies näkikin itsensä pakoitetuksi
loppulauseena lisäämään:

-- Älkää nyt, mademoiselle, sentään inhotko minua enempiä kuin ennen,
sillä se ei olisi ainoastaan vääryyttä, vaan kiittämättömyyttäkin,
niinkuin teille äsken sanoin ja nyt toistan.

Mutta tämän kuullessaan Andrée kohotti ylpeän päänsä ja lausui mitä
välinpitämättömimmän julmalla äänellä:

-- Hra Gilbert, kauanko, jos saan kysyä, elitte hra Rousseaun
oppilaana?

-- Kolme kuukautta luullakseni, mademoiselle, -- vastasi Gilbert
yksinkertaisesti, -- lukuunottamatta niitä vuorokausia, jotka olin
sairaana tukehtumistilan jälkeen toukokuun 31. päivänä.

-- Te erehdytte, -- virkkoi tyttö, -- en pyydä teitä suinkaan
ilmoittamaan, olitteko sairaana vai ettekö... en kysele
tukehtumisia... se kaiketi taiteellisesti seppelöi kertomuksenne...
mutta se liikuttaa minua vähän. Tahdoin vain teille sanoa, että
vietettyänne ainoastaan kolme kuukautta kuuluisan kirjailijan luona,
olette oivallisesti käyttänyt tilaisuutta hyväksenne, ja että oppilas
laatii ensi otteellaan romaaneja, jotka ovat melkein hänen mestarinsa
julkaisemien teosten arvoiset.

Gilbert, joka oli tyynesti kuunnellut, luullen, että Andrée hänen
lausumiinsa intohimoisiin sanoihin vastaisi vakavasti, putosi tämän
verisen ivan iskemänä herkkäuskoisen hyväntahtoisuutensa ylväästä
korkeudesta.

-- Romaaneja, -- jupisi hän närkästyneenä, -- te pidätte romaanina,
mitä teille olen kertonut!

-- Niin, monsieur, -- sanoi Andrée, -- romaanina, toistan sanan.
Kuitenkaan ette ole pakoittanut minua sitä lukemaan, ja siitä olen
teille hyvilläni. Mutta minun täytyy syvästi valittaa, että en voi
sitä palkita arvonsa mukaan: turhaan sitä yrittäisin, romaaninne kun
ei ole maksettavissa.

-- Näinkö te siis minulle vastaatte? -- änkytti Gilbert kivistelevin
sydämin ja sammunein silmin.

-- Minä en edes vastaa teille, herraseni, -- sanoi Andrée työntäen
hänet tieltään.

Siinä saapuikin Nicole, kutsuen emäntäänsä puistokäytävän päästä,
tahtomatta liian äkkiä keskeyttää hänen keskusteluaan. Kuka toinen
puhujista oli, sitä hän ei tiennyt, sillä siimeksen välitse hän ei
ollut Gilbertiä tuntenut. Mutta lähemmäksi tullessaan hän näki nuoren
miehen, tunsi hänet ja pysähtyi hämmästyneenä, katuen, että ei ollut
saapunut kiertoteitse kuullakseen, mitä Gilbert oli saattanut neiti
de Taverneylle sanoa.

Silloin tämä, puhutellen Nicolea leppeällä äänellä ikäänkuin paremmin
ilmaistakseen Gilbertille sen ylpeän ynseyden, millä oli häntä
kohdellut, kysyi:

-- Mikä on, lapseni?

-- Herrat Taverneyn parooni ja Richelieun herttua saapuvat neitiä
tapaamaan, -- vastasi Nicole.

-- Missä he ovat?

-- Neidin luona.

-- Tule.

Andrée lähti ja Nicole seurasi häntä, luoden kuitenkin mennessään
ivallisen katseen Gilbertiin, joka pikemmin lyijynharmaana
kuin kalpeana, pikemmin mielipuolena kuin kiihtyneenä pikemmin
huimahulluna kuin vihaisena ojensi nyrkkiään käytävää kohti, jota
pitkin vihollisensa poistui, ja mutisi hammasta purren:

"Oi, sydämetön olento, sieluton ruumis, olen pelastanut henkesi, olen
sulkenut rakkauteni sydämeeni, olen mykistänyt tunteen, joka olisi
voinut loukata niin sanoakseni puhdasta viattomuuttasi; sillä minulle
sinä houreissani olit pyhä neito, kuin taivaan neitsyt Maria... Nyt
kun olen sinut nähnyt läheltä, olet enää vain nainen, ja minä olen
mies... Oh, jonakuna päivänä kostan puolestani, Andrée de Taverney;
kahdesti olet ollut käsissäni ja kahdesti olen sinut säästänyt;
Andrée de Taverney, varo kolmatta kertaa!... Näkemiin, Andrée!"

Ja hän poistui, hypäten pensasrivien yli kuin haavoitettu nuori susi,
joka kääntyy näyttäen hampaitaan ja veristävin silmäterin.



15.

Isä ja tytär.


Lehtokujan päähän ehdittyään Andrée todellakin huomasi marskin ja
isänsä, jotka kävelivät portaitten edessä häntä odotellen.

Ystävykset näkyivät olevan mitä hilpeimmällä tuulella siinä käsihakaa
astuessaan. Hovissa ei vielä ollut nähty Orestesta ja Pyladesta niin
tarkkaan esitettyinä. Andréen saapuessa molemmat vanhukset ilostuivat
vielä enemmän ja huomauttelivat toisilleen tytön säteilevää
kauneutta, jonka suuttumus ja ripeä käynti oli vielä kohottanut.

Marski tervehti Andréeta niinkuin hän olisi tervehtänyt ilmettyä
rouva de Pompadouria. Tämä vivahdus ei jäänyt Taverneyltä
huomaamatta, ja se miellytti häntä; mutta Andréeta kummastutti tuo
kunnioituksen ja vapaan kohteliaisuuden sekoitus; sillä taitava
hovimies osasi kumarrukseen sijoittaa yhtä monta erityisseikkaa
kuin Covielle osasi sovittaa ranskankielisiä lauseita yhden ainoan
turkkilaisen sanan tulkintaan.

Andrée vastasi tervehdykseen kumarruksella, joka oli yhtä virallisen
kohtelias hänen isälleen kuin marskillekin; sitten hän hurmaavan
sievästi kehoitti molempia astumaan hänen huoneeseensa.

Marski ihmetteli aistikasta siisteyttä, joka oli suojan sisustuksen
ja rakennustyylin ainoa ylellisyys. Kukilla ja pienellä määrällä
valkoista musliinia Andrée ei ollut synkästä kammiostaan tehnyt
palatsia, vaan temppelin. Hra Richelieu istahti isokukkaisella
vihreällä Persian karttuunilla päällystettyyn nojatuoliin suuren
kiinalaisen suppilon alle, josta riippui hyvänhajuisia akaasian ja
vaahteran terttuja kurjenmiekkojen ja Bengalin ruusujen keskeltä.

Taverney sai samallaisen nojatuolin; Andrée istahti telttatuolille
nojaten kyynäspäätään klaveeria vasten, joka myöskin oli isoon
saksilaiseen porsliinimaljakkoon asetetuilla kukilla koristettu.

-- Mademoiselle, -- sanoi marski, -- tulen hänen majesteettinsa
puolesta tuomaan teille vilpittömät onnittelut, joihin teidän lumoava
äänenne ja teidän täydellinen soittotaituruutenne on saanut kaikki
harjoituksen kuuntelijat puhkeamaan. Hänen majesteettinsa pelkäsi
herättävänsä teille kadehtijoita ja kadehtijattaria, jos olisi teitä
liian äänekkäästi ylistänyt. Hän on siis suvainnut antaa minun
toimekseni ilmoittaa teille, miten suuren ilon hänelle tuotitte.

Heleästi punastuessaan Andrée oli niin kaunis, että marski jatkoi
kuin olisi puhunut omassa asiassaan.

-- Kuningas, -- virkkoi hän, -- vakuutti minulle, että hän hovissaan
ei vielä ollut nähnyt ketään, jossa samassa määrässä kuin teissä,
neitiseni, yhtyivät hengen lahjat ja piirteiden sulo.

-- Unohdatte sydämen avut, -- lisäsi Taverney innostuen. -- Andrée on
tytöistä parhain.

Marski oli jo uskoa, että ystävänsä hyrähtäisi itkuun. Ihaillen tätä
isällisen tunteellisuuden ponnistusta hän huudahti:

-- Sydämen! Oi, hyvä parooni, te yksin kykenette arvostelemaan neidin
sydämen hellyyttä, jospa olisin viidenkolmatta vuotias, niin laskisin
hänen jalkojensa juureen elämäni ja omaisuuteni!

Andrée ei vielä osannut ottaa hovimiehen ylistystä keveästi Hän
vastasi Richelieun sanoihin vain merkityksettömällä hymähdyksellä.

-- Mademoiselle, -- virkkoi tämä, -- kuningas on suvainnut pyytää
teitä vastaanottamaan häneltä mielihyvänsä todistuksen, ja hän on
antanut isänne, hra paroonin, toimeksi sen teille jättää. Mitä on
minun nyt teidän puolestanne vastattava hänen majesteetillensa?

-- Monsieur, -- sanoi Andrée, näkemättä menettelyssään muuta kuin
jokaisen alamaisen puolelta kuninkaalle tulevaa luonnollista
kunnioitusta, -- olkaa hyvä ja vakuuttakaa hänen majesteetilleen
hartainta kiitollisuuttani. Sanokaa hänen majesteetilleen, että hän
tekee minut ylenmäärin onnelliseksi ajatellessaan minua ja että olen
aivan arvoton ansaitsemaan niin mahtavan hallitsijan huomiota.

Richelieu näkyi hurmaantuvan tästä vastauksesta, jonka nuori tyttö
lausui varmalla äänellä ja ilman pienintäkään epäröimistä. Hän
tarttui tämän käteen, suudellen sitä kunnioittavasti ja katsellen
sitä nautinnolla.

-- Kuninkaallinen käsi, -- huudahti hän, -- jalka kuin
haltijattarella... sielukkuutta, tahdon lujuutta, viattomuutta...
Ah, parooni, sellainen aarre!... Tyttärenne ei ole mikään tavallinen
tyttö, vaan kuningatar...

Tämän lausuttuaan hän sanoi hyvästi, jättäen Taverneyn Andréen luo.
Isän povi paisui nyt yhäti enemmän ylpeydestä ja toivosta.

Ken tahansa, joka olisi nähnyt tämän muinaisten oppien mukaisen
filosofin, tämän epäilijän, tämän halveksijan hengittävän pitkin
siemauksin suosionsa ilmaa ummehtuneimmasta rapakosta, olisi sanonut,
että Jumala oli samasta liejusta muovaillut hra de Taverneylle sekä
sielun että sydämen. Ainoastaan Taverney olisi tämän muutoksen
johdosta voinut huudahtaa:

"Minä en ole muuttunut, vaan aika."

Hän jäi siis Andréen lue, istuen hiukan hämillään; sillä nuori tyttö,
jonka kasvot kuvastivat seestä, ehtymätöntä tyyneyttä, lävisti hänet
silmillään, jotka päilyivät syvinä kuin valtameri.

-- Eikö hra de Richelieu sanonut, monsieur, että hänen majesteettinsa
oli teille jättänyt todistuksen tyytyväisyydestään? Mikä se on,
pyydän?

"Ah", ajatteli Taverney, "tytössä herää voitonpyyntiä... Kas, enpä
olisi uskonut! Sitä parempi, saatana, sitä parempi!"

Hän veti verkalleen taskustaan lippaan, jonka marski eilen oli
antanut, melkein samalla tavalla kuin hyvät isät vetävät esille
makeispussin tai leikkikalun, minkä lapsen silmät aavistavat heidän
taskustaan ennenkuin sormet ehtivät sitä koskettamaan.

-- Kas tässä, -- sanoi hän.

-- Ah, jalokiviä! -- virkahti Andrée.

-- Pidätkö niistä?

Siinä oli hyvin kallisarvoinen jalokiviryhmä. Kaksitoista isoa
timanttia yhdisti helmirivit toisiinsa; timanttisolki, korvarenkaat
ja timanteista säteilevä hiusneula antoivat lahjalle vähintäänkin
kolmenkymmenentuhannen écu'n arvon.

-- Hyvä Jumala, isä! -- huudahti Andrée.

-- No?

-- Nämä ovat liian komeita... kuningas on erehtynyt. Minä häpeäisin
noita kantaa... Olisiko minulla pukuja, jotka sopisivat tähän
timanttirikkauteen?

-- Valittele siis, pyydän! -- sanoi Taverney ivallisesti.

-- Monsieur, te käsitätte minut väärin... Olen pahoillani, etten voi
käyttää näitä jalokiviä, koska ne ovat liian muhkeita.

-- Kuningas, joka on lahjoittanut sinulle jalokivilippaan, neitiseni,
on kyllin suuri herra toimittaakseen sinulle pukuja.

-- Mutta, monsieur... tämä kuninkaan ystävällisyys...

-- Etkö usko, että olen sen palveluksillani ansainnut? -- sanoi
Taverney.

-- Ah, anteeksi, isäni: se on totta; -- vastasi Andrée luoden päänsä
alas, mutta tulematta oikein, vakuutetuksi.

Hetkisen mietittyään hän painoi lippaan kiinni.

-- Minä en käytä näitä jalokiviä, -- sanoi hän.

-- Mikset? -- huudahti Taverney levottomana.

-- Siksi, isä, että te ja veljeni olette välttämättömimmän puutteessa
ja että tämä ylellisyys loukkaa silmiäni, kun ajattelen teidän
vaikeuksianne.

Taverney puristi hymyillen hänen kättänsä.

-- Oh, älä siitä enää huolehdi, tyttäreni. Kuningas on tehnyt
enemmän minulle kuin sinulle. Me olemme suosiossa, rakas lapseni.
Kunnioittavan alamaisen enempää kuin kiitollisen naisenkaan ei sopisi
näyttäytyä hänen majesteettinsa edessä ilman niitä koristuksia, jotka
hän on suvainnut lahjoittaa.

-- Minä tottelen, monsieur.

-- Niin, mutta sinun on toteltava ilolla... Nämä koristeet eivät näy
olevan sinun makuusi?

-- Minä en tunne timantteja, monsieur.

-- Tiedä siis, että helmet yksinään ovat viidenkymmenentuhannen
livren arvoiset.

Andrée pani kätensä ristiin.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- on omituista, että hänen majesteettinsa
antaa minulle tällaisen lahjan. Ajatelkaahan toki.

-- En käsitä sinua, neitiseni, -- virkkoi Taverney kuivasti.

-- Jos käytän näitä hohtokiviä, niin olkaa varma, monsieur, että
ihmiset sitä kummastelevat.

-- Minkätähden? -- kysyi Taverney samaan sävyyn, ja hänen käskevä ja
kylmä katseensa sai tyttären luomaan silmänsä alas.

-- Minua arveluttaa.

-- Mademoiselle, on kovin omituista, sen myöntänet, että sinua
arveluttaa, kun minä en näe mitään syytä arkailuun tai pelkoon.
Kasvavatko nuoret tytöt viattomina tietääkseen ja keksiäkseen
pahan, vaikka se olisi kuinka hyvin kätkettynä, ja nähdäkseen sitä
sielläkin, missä kukaan muu ei ole sitä huomannut? Elääkö nuori tyttö
teeskentelemättömänä ja neitseellisenä punehduttaakseen minunlaiseni
vanhat krenatöörit!

Andrée kätki hämmennyksensä perlemokiiltoisiin käsiinsä.

"Oi veljeni", kuiskasi hän hiljaa, "miksi olet jo niin kaukana?"
Kuuliko Taverney nuo sanat vai arvasiko hän ne sillä merkillisellä
terävyydellä, jonka tiedämme hänellä olleen? Sitä emme osaisi sanoa;
mutta muuttaen heti äänensävyään ja tarttuen Andréen molempiin käsiin
hän virkkoi:

-- Kah, lapseni, eikö isäsi sentään ole sinun ystäväsikin?

Lempeä hymy välähti Andréen kaunista otsaa peittävien varjojen
välitse.

-- Enkö ole täällä sinua rakastamassa, sinua neuvomassa? Etkö tunne
ylpeyttä voidessasi avustaa veljesi ja minun onneani?

-- Oi kyllä, -- sanoi Andrée.

Parooni kohdisti tyttäreensä mitä hehkuvimmin hyväilevän katseen.

-- Niin, -- virkkoi hän, -- kuten hra Richelieu äsken sanoi, sinusta
tulee Taverneyn linnan kuningatar... Hänen majesteettinsa on
tehnyt sinut huomatuksi... kruununprinsessa myöskin, -- lisäsi hän
vilkkaasti. -- Näiden ylhäisten henkilöiden ystävyydessä rakennat
tulevaisuutesi, tekemällä heidän elämänsä onnelliseksi... Dauphinen
ystävätär, kuninkaan... ystävätär, sellainen kunnia!... Sinulla
on suurenmoisia lahjoja ja voittamaton kauneus; sielusi on terve,
vapaa ahneudesta ja kunnianhimosta... Oi lapseni, millaista osaa
voitkaan näytellä! Muistatko tyttöstä, joka lievensi Kaarlo VI:n
viimeiset hetket?... Ranska siunasi hänen nimeään... Muistatko
Agnes Sorelia, joka palautti Ranskan kruunun kunnian? Kaikki kunnon
ranskalaiset pitävät hänen muistoansa arvossa... Andrée, sinusta
tulee mainehikkaan hallitsijamme vanhuuden tuki... Hän on rakastava
sinua kuin tytärtään, ja sinä olet hallitseva Ranskaa kauneutesi,
rohkeutesi ja uskollisuutesi oikeudella...

Andréen silmät laajenivat kummastuksesta. Parooni jatkoi antamatta
hänelle aikaa miettimiseen.

-- Valtaistuinta häpäisevät turmeltuneet naiset on pelkkä katseesi
karkoittava; sinun läsnäolosi on puhdistava hovin. Sinun lempeätä
vaikutustasi on valtakunnan ylimystö kiittävä hyvien tapojen, siveän
ja puhtaan lemmenleikin palaamisesta. Tyttäreni, sinä voit, sinun
täytyy olla uudistuksen lähteenä tälle maalle ja kruunata nimemme
kunnia.

-- Mutta, -- virkkoi Andrée hämmästyneenä, -- mitä pitää minun sitä
varten tehdä?

-- Andrée, -- puhui parooni edelleen, -- olen sinulle usein sanonut,
että tässä maailmassa täytyy pakoittaa ihmiset hyveellisiksi
tekemällä hyve heille vain mieluisaksi ja rakkaaksi. Otsaansa
rypistelevä, synkkä ja alati siveysoppia veisaava hyve ajaa pakoon
nekin, jotka kiihkeimmin tahtoisivat sitä tavoitella. Anna omalle
hyveellesi kaikki keimailun syötit, vieläpä nekin, joita pahe
käyttää. Se on helppoa sinunlaisellesi älykkäälle ja lujaluontoiselle
tytölle. Tee itsesi niin kauniiksi, että hovissa puhutaan ainoastaan
sinusta; tee itsesi niin viehättäväksi kuninkaan silmissä, että hän
ei voi elää ilman sinua; esiinny niin salaperäisenä, niin varovaisena
kaikkia muita paitsi hänen majesteettiaan kohtaan, että sinulle
hyvin pian tunnustetaan kaikki se valta, jonka välttämättömästi olet
saavuttava.

-- En oikein ymmärrä tätä viime neuvoa, -- virkkoi Andrée.

-- Salli minun opastaa itseäsi. Ymmärtämättäsi olet vaistomaisesti
tekevä sen, mikä on parempi sellaiselle viisaalle ja jalomieliselle
olemukselle kuin sinä. Muuten, ensimäistä askeltasi varten minun on
varustettava kukkarosi. Ota nämä sata louisdoria ja varustele pukusi
vastaamaan sitä arvoa, johon olemme kutsutut senjälkeen kuin kuningas
on meitä erityisellä huomaavaisuudellaan kunnioittanut.

Taverney antoi sata louisdoria tyttärelleen, suuteli tämän kättä ja
lähti.

Hän käveli rivakasti takaisin samaa puutarhakäytävää, jota oli
tullutkin, eikä huomannut Lemmenlehdon perällä Nicolea, joka oli
hartaassa keskustelussa hänen korvaansa kuiskailevan ylhäisen
herrasmiehen kanssa.



16.

Mitä Althotas tarvitsi eliksiirinsä täydentämiseen.


Tätä keskustelua seuraavana päivänä kello neljän tienoissa
iltapuolella Balsamo oli työhuoneessaan Rue Saint-Clauden varrella,
lukien kirjettä, jonka Fritz juuri oli hänelle tuonut. Siinä ei ollut
mitään allekirjoitusta. Käännellen sitä kämmenissään hän virkkoi:

"Tunnen tuon venytetyn, säännöttömän, hiukan vapisevan käsialan
monine oikeinkirjoitus-virheineen."

Ja hän luki uudestaan:

    'Herra kreivi:

    Henkilö, joka kävi kysymässä neuvoanne jonkun aikaa ennen
    viimeisen ministeristön kukistumista ja joka jo kauan aikaisemmin
    oli kanssanne neuvotellut, saapuu tänään luoksenne uutta
    puhuttelua varten. Sallivatko monet toimenne teidän suoda
    tälle henkilölle puoli tuntia kello neljän ja viidan välillä
    iltapäivällä?'

Luettuaan kirjeen toiseen tai kolmanteen kertaan Balsamo vaipui
jälleen tutkisteluunsa.

"Ei maksa vaivaa kysellä Lorenzalta näin vähäpätöistä seikkaa;
ja enkö sitten enää itse kykene arvaamaan? Kirjoitus on pitkää,
ylimyksellinen merkki; säännötöntä ja vapisevaa, vanhuuden merkki;
vilisee oikeinkirjoitusvirheitä: siis hovimiehen kyhäämä... Ah,
olenpa minä tomppeli! Se on Richelieun herttuan kirjoittama.
Aivan varmaan suon teille puolisen tuntia, herra herttua, soisin
tunnin, kokonaisen päivänkin. Käyttäkää aikaani milloin teille
parhaiten sopii. Olettehan te, itse sitä tietämättänne, salaperäisiä
välikappaleitani, kotoisia paholaisiani! Emmekö puuhaile molemmat
samassa työssä, emmekö yhteisvoimin horjuttele monarkiaa, te
tekeytymällä sen ystäväksi ja sieluksi, minä tekemällä itsestäni sen
vihollisen? Tulkaa, herra herttua, tulkaa."

Ja Balsamo otti esille kellonsa nähdäkseen, kauanko hänen vielä
täytyi herttuaa odottaa. Tällä hetkellä kuului tiu'un helähdys
katonrajasta.

"No, mikä on?" hymähti Balsamo säpsähtäen. "Lorenza kutsuu minua,
Lorenza! Hän tahtoo minua tavata. Olisiko hänelle tapahtunut
jotakin ikävää vai olisiko se vain hänen luonteensa oikkuja, joiden
todistajaksi olen niin usein joutunut ja joskus uhriksikin? Eilen
hän oli hyvin mietiskelevä, hyvin alistuvainen, hyvin lempeä, juuri
sellainen, jollaisena haluan hänet nähdä. Lapsi-parka! Katsokaamme."

Sitten sulki hän kirjaillun paidanrintansa, kätki röyhyskauluksensa
kotinuttunsa alle, vilkaisi peiliin todetakseen, että tukkalaitteensa
ei ollut kovin epäjärjestyksessä ja astui portaita kohti, kun ensin
oli samallaisella kellonkilahduttamisella vastannut Lorenzan kutsuun.

Mutta tapansa mukaan Balsamo pysähtyi suojassa, joka oli nuoren
naisen kammion edessä, ja kääntyen ristiin lasketuin käsivarsin
sinne päin, missä otaksui tämän olevan, hän esteitä tuntemattomalla
tahdonvoimallansa määräsi hänet vaipumaan uneen.

Sitten hän melkein huomaamattomasta halkeamasta laudoituksessa,
ikäänkuin epäillen itseään tai luullen tarpeelliseksi ryhtyä
kaksinkertaisiin varokeinoihin, katsahti sisään.

Lorenza makasi nukkuneena sohvalla, mistä hän kaiketi horjuen
käskijänsä tahdon alla oli mennyt etsimään tukea. Maalari ei suinkaan
olisi keksinyt hänelle runollisempaa asentoa. Väännellen itseään ja
läähättäen Balsamon hänelle lähettämän virran vaikutuksesta Lorenza
muistutti Vanloon ihania Ariadneja, joiden povi paisuu, vartalo
nytkähtelee aaltomaisista väristyksistä ja pää riippuu raukeana
epätoivosta tai väsymyksestä.

Balsamo astui siis sisään tavallisesta käytävästään ja pysähtyi
vaimonsa eteen häntä katselemaan. Mutta samassa hän herätti hänet,
pitäen tilannetta liian vaarallisena.

Tuskin oli Lorenza avannut silmänsä, kun hän singahdutti niistä
salaman; senjälkeen hän ikäänkuin järjestääkseen vielä häilyviä
ajatuksiaan silitti molemmilla kämmenillään hiuksiansa, tiivisti
rakkaudesta kosteat huulensa ja etsien syvältä sielustaan keräsi
hajalliset muistelmansa.

Balsamo katseli häntä eräänlaisella levottomuudella. Hän oli jo
pitkän ajan kuluessa tottunut siihen, että lemmellinen hellyys
äkkiä vaihtui suuttumuksen ja vihan puuskaksi. Tämänpäiväinen
tunneheijastus, ilme, johon hän ei ollut tottunut, levollisuus, jolla
Lorerza tavanmukaisten vihanpuuskiensa asemesta hänet vastaanotti,
ilmaisivat hänelle tällä kertaa jotakin, mikä ehkä oli vakavampaa
kuin kaikki hänen tähän asti näkemänsä. Lorenza siis nousi, pudisti
päätänsä ja kohotti pitkän, sametinpehmeän katseensa Balsamoon,
virkkaen:

-- Istukaahan tähän viereeni, minä pyydän.

Balsamo säpsähti tätä tavatonta lempeyttä ilmaisevaa ääntä.

-- Istuisinko? -- virkkoi hän. -- Tiedät hyvin, Lorenzani, että
minulla ei ole muuta toivomusta kuin viettää elämäni sinun jalkaisi
juuressa.

-- Monsieur, -- toisti Lorenza samaan sävyyn, -- pyydän teitä
istumaan, vaikka minulla ei ole teille paljoa kerrottavaa. Mutta
mielestäni puhun sentään paremmin, jos istutte.

-- Tänään, kuten aina, rakastettu Lorenzani, -- sanoi Balsamo, --
seuraan toivomuksiasi.

Ja hän istahti nojatuoliin Lorenzan viereen, joka itse istui sohvalla.

-- Monsieur, -- sanoi hän, luoden enkelinilmeiset silmänsä Balsamoon,
-- kutsuin teitä anoakseni teiltä suosionosoitusta.

-- Oi Lorenzani, -- huudahti Balsamo yhä ihastuneempana, -- kaikki,
mitä tahdot, kaikki, sano!

-- Pyydän vain yhtä asiaa; mutta ilmoitan edeltäkäsin, että haluan
sitä kiihkeästi.

-- Puhu, Lorenza, puhu, vaikka se maksaisi minulle koko omaisuuteni,
puolet elämääni.

-- Se ei maksa teille mitään muuta, monsieur, kuin minuutin
ajastanne, -- vastasi nuori nainen.

Hyvillään keskustelun saamasta tyynestä suunnasta Balsamo vilkkaassa
mielikuvituksessaan jo hahmoitteli toivomukset, jotka Lorenza oli
saattanut muodostaa, ja varsinkin ne, jotka hän voisi tyydyttää.

"Hän aikoo minulta pyytää jotakin palvelijaa tai seuralaista", tuumi
hän. "No, tuon äärettömän uhrauksen teen hänelle silläkin uhalla,
että se saattaa salaisuuteni ja luonani käyvät vieraani vaaraan,
sillä lapsi-parka on hyvin onneton tässä eristyksessä." -- Sano pian,
Lorenzani, -- kehoitti hän ääneensä, rakastavaisen hymy huulilla.

-- Monsieur, -- virkkoi nuori nainen, -- tiedätte, että riudun
surusta ja ikävästä.

Huoahtaen kumarsi Balsamo myöntymyksen merkiksi.

-- Nuoruuteni, -- jatkoi Lorenza, -- haihtuu; päiväni ovat pelkkää
nyyhkytystä, yöni kuluvat alituisessa pelossa. Minä vanhenen
yksinäisyydessä ja ahdistuksessa.

-- Tämä elämä on sellainen, millaiseksi sen itselleni luot, Lorenza,
-- vastasi Balsamo, -- eikä ole ollut minun syyni, että elämäsi,
jonka olet täten synkistänyt, ei herätä kateutta kuningattaressakin.

-- Olkoon niin. Ja nyt näettekin, että minä palaan sovinnon tielle.

-- Kiitos, Lorenza.

-- Olette hyvä kristitty, niin olette minulle joskus sanonut,
vaikka...

-- Vaikka pidät minua kadotettuna sieluna, tarkoittanet? Minä
täydennän ajatuksesi, Lorenza.

-- Älkää ottako huomioonne muuta kuin omat sanani, monsieur, älkääkä
otaksuko mitään, pyydän.

-- Jatka siis.

-- No niin, sensijaan että annatte minun nääntyä näihin vihan ja
epätoivon puuskiin, suokaa minulle, koska en mihinkään kelpaa...

Hän pysähtyi vilkaistakseen Balsamoon; mutta tämä oli jo ottanut
takaisin valtansa hänen ylitseen, ja vaimo kohtasi vain kylmän
katseen ja rypistyneen otsan. Näiden melkein uhkaavien silmien alla
hän elostui.

-- Suokaa minulle, -- jatkoi hän, -- joskaan ei vapauttani (tiedän,
että Jumalan säännös tai pikemminkin teidän tahtonne, joka minusta
näyttää kaikkivaltiaalta, tuomitsee minut elinikäiseen vankeuteen),
suokaa minulle edes tilaisuus nähdä ihmiskasvoja, kuulla muidenkin
ääniä kuin teidän; sanalla sanoen, sallikaa minun lähteä ulos,
kävellä, olla todella olemassa.

-- Olen edeltäpäin arvannut tuon toivomuksesi, Lorenza, -- sanoi
Balsamo tarttuen hänen käteensä, -- ja tiedäthän, että se jo kauan on
ollut minunkin toivomukseni.

-- Siis...! -- huudahti Lorenza.

-- Mutta, -- vastasi Balsamo, -- olet itse minua siitä ehkäissyt.
Houkkiona, mikä olinkin, ja jokainen rakastunut mies on houkkio, olen
antanut sinun tunkeutua muutamiin tieteellisiin ja valtiollisiin
salaisuuksiini. Tiedät, että Althotas on keksinyt viisasten kiven
ja etsii elämän eliksiiriä; se tieteestä. Sinulle on tunnettua,
että minä ystävineni hankin kapinaa tämän maailman monarkiain
kukistamiseksi; se politiikasta. Edellinen näistä salaisuuksista
voi saattaa minut noitana poltettavaksi, jälkimäinen voi johtaa
siihen, että minut valtiopetoksesta pyörällä teilataan. Ja sinä olet
uhkaillut minua, Lorenza; olet sanonut minulle, että käyttäisit
kaikki mahdolliset keinot hankkiaksesi takaisin vapautesi ja että
vapautesi kerran saatuasi ensikädessä käyttäisit sitä ilmiantaaksesi
minut hra de Sartines'lle. Etkö ole niin sanonut?

-- Minkä sille voin! Joskus raivostun ja silloin... niin, silloin
tulen hulluksi.

-- Oletko tyyni, oletko järkevä tällä hetkellä, Lorenza, ja voimmeko
jutella?

-- Toivoakseni. -- Jos palautan sinulle pyytämäsi vapauden, olenko
näkevä sinussa hartaan ja alistuvaisen vaimon, luotettavan ja lempeän
sielun? Tiedät, että se on hartain toivoni, Lorenza.

Nuori nainen pysyi vaiti.

-- Toisin sanoen, rakastatko minua? -- lopetti Balsamo huokaisten.

-- En tahdo luvata muuta kuin minkä voin täyttää, -- vastasi Lorenza.
-- Rakkaus ja viha eivät riipu meistä. Toivon, että Jumala teidän
hyväntahtoisen menettelynne vastineeksi sallii vihan sammua ja
rakkauden syttyä.

-- Sellainen lupaus, Lorenza, ei valitettavasti ole riittävä
voidakseni sinuun luottaa. Minun täytyy saada ehdoton, pyhä
vala, joka sitoo sinut tässä ja tulevaisessa maailmassa ja jonka
unohtaminen aiheuttaisi kuolemasi täällä ja kadotuksesi siellä.

Lorenza oli vaiti.

-- Tahdotko vannoa sen valan?

Lorenza antoi päänsä painua käsiinsä, ja hänen povensa kuohui
vastakkaisten tunteitten puristuksesta.

-- Vanno minulle se vala, Lorenza, sellaisena kuin sen sinulle
sanelen, siinä juhlallisessa muodossa, mihin sen puen, niin olet
vapaa.

-- Mitä minun on vannottava, monsieur?

-- Vanno, että ei koskaan millään verukkeella hiiskaustakaan siitä,
mitä olet Althotaan tieteestä havainnut, lähde huuliltasi.

-- Vanno, että et koskaan ilmaise mitään siitä, jonka olet saanut
tietää valtiollisista kokouksistamme.

-- Vannon senkin.

-- Sillä valalla ja siinä muodossa kuin minä osoitan?

-- Niin; onko siinä kaikki?

-- Ei, vanno... ja se on tärkeintä, Lorenza, sillä muista valoista
riippuu vain elämäni; mutta se, jonka sinulle nyt mainitsen, koskee
autuuttani. Vanno, että et koskaan erkane minusta, Lorenza. Kun sen
vannot, niin olet vapaa.

Nuori nainen säpsähti kuin olisi jääkylmä rauta työnnetty hänen
sydämeensä.

-- Ja millä tavalla on tuo vala vannottava?

-- Menemme yhdessä kirkkoon, Lorenza; siellä nautimme Herran
ehtoollisen samasta rippileivästä. Tämän vielä murtamattoman
rippileivän kautta vannot, että et konsaan ilmaise mitään
tovereistani. Sinä vannot, että et koskaan eroa minusta. Me
leikkaamme hostian kahtia ja nautimme puoliskon kumpikin, rukoillen
Herraa Jumalaa todistajaksemme, sinä, että et minua koskaan petä, ja
minä, että teen sinut aina onnelliseksi.

-- Ei, -- virkkoi Lorenza, -- sellainen vala on jumalaton.

-- Vala on jumalaton, Lorenza, -- vastasi Balsamo surullisesti, --
ainoastaan silloin, kun se vannotaan aikomatta sitä pitää.

-- En tee sitä valaa, -- sanoi Lorenza, -- pelkäisin liiaksi, että
kadottaisin sieluni.

-- Toistan sinulle, -- virkkoi Balsamo, -- että valaa tekemällä et
sieluasi kadottaisi, vaan valasi rikkomalla.

-- Minä en vanno.

-- Ole sitten kärsivällinen, Lorenza, -- sanoi Balsamo suuttumatta,
mutta syvästi surullisena.

Lorenzan otsa synkistyi niinkuin nähdään synkistyvän kukkivan niityn,
kun pilvi häilähtää sen ja taivaan väliin.

-- Epäätte siis pyyntöni? -- virkkoi hän.

-- En suinkaan, Lorenza, sinähän sen teet. Hermostunut liike ilmaisi
kaiken kärsimättömyyden, minkä nuori nainen sanoissaan pidätti.

-- Kuuntele, Lorenza, -- lausui Balsamo, -- mitä voin sinulle tehdä,
ja usko minua, se on paljon.

-- Puhukaa, -- vastasi nuori nainen katkerasti hymyillen. --
Katsokaamme, mihin asti se jalomielisyys ulottuu, jota pidätte niin
suurena.

-- Jumala, sattuma tai sallimus, miten tahdot, Lorenza, on meidät
sitonut toisiimme päästämättömillä solmuilla. Älkäämme siis yrittäkö
niitä tässä elämässä murtaa, koska ainoastaan kuolema voi ne
katkaista.

-- Kyllähän sen tiedän, -- vastasi Lorenza kärsimättömästi.

-- No niin, kahdeksassa päivässä, Lorenza, maksakoon se minulle mitä
tahansa ja saattakoon tekoni minut mihin vaaraan hyvänsä, kahdeksassa
päivässä saat seuralaisen.

-- Minne sitten? -- kysyi hän.

-- Tänne.

-- Tänne, -- huudahti hän, -- näiden rautaristikkojen, näiden
heltymättömien ovien, naiden vaskiporttien taakse! Vankilatoverin?
Oi, mitä ajattelettekaan, monsieur! En minä teiltä sellaista pyydä.

-- Mutta, Lorenza, se on kaikki minkä voin sinulle suoda. Nuori
nainen teki vielä kärsimättömämmän liikkeen.

-- Ystäväni, ystäväni! -- jatkoi Balsamo lempeästi. -- Ajattele toki,
kaksin voitte tämän välttämättömän onnettomuuden helpommin kantaa.

-- Erehdytte, monsieur; tähän asti olen kärsinyt vain omaa tuskaani,
enkä toisen tuskaa. Tämä koettelemus vielä puuttuu, ja käsitän, miksi
tahtoisitte sen minulle tuottaa. Niin, te sijoittaisitte luokseni
toisen samallaisen uhrin, jonka näkisin laihtuvan, kalpenevan,
kuihtuvan murheesta niinkuin itsenikin. Kuulisin hänen iskevän,
niinkuin minä olen tehnyt, tähän seinään, tähän inhoittavaan oveen,
jota tarkastan tuhat kertaa päivässä saadakseni selville mihin se
aukenee teidän siitä kulkiessanne. Ja kun uhri, tuo kumppanini, on
minun laillani kuluttanut kyntensä puussa ja marmorissa työntääkseen
sen sisään tai nostaakseen sen saranoiltaan, kun hänen silmäluomensa
ovat kyynelistä tummuneet, kuten omani, kun hän on kuollut, niinkuin
minä olen kuollut, ja teillä yhden ruumiin asemasta on kaksi, olette
te pirullisessa hyväntahtoisuudessanne sanova: "Ne kaksi lapsukaista
huvittelevat, pitävät toisilleen seuraa, ovat onnelliset." Oh ei, ei,
tuhat kertaa ei!

Ja hän polki jalkaansa hurjasti lattiaan.

Balsamo koetti häntä vielä rauhoittaa.

-- Kah, -- sanoi hän, -- Lorenza, säveyttä, tyyneyttä; haastelkaamme
järkevästi, rukoilen.

-- Hän pyytää minulta tyyneyttä, hän pyytää minulta järkevyyttä!
Pyöveli kehoittaa säveyteen uhriansa, jota hän kiusaa tyyneyteen --
onnetonta, jota hän kiduttaa.

-- Niin, minä kehoitan sinua tyyneyteen ja lempeyteen; sillä vihasi
puuskat, Lorenza, eivät kohtaloamme ollenkaan muuta, ne vain tekevät
sen surullisemmaksi. Ota vastaan tarjoukseni, Lorenza; annan sinulle
toverin, sellaisen toverin, joka on rakastava orjuutta, koska se
orjuus on hänelle hankkinut sinun ystävyytesi Et näe murheellisia
kasvoja, et vetisteleviä silmiä, kuten pelkäät, vaan päinvastoin
hymyilyä ja iloisuutta, joka silittää rypyt omalta otsaltasi.
Katsohan, hyvä Lorenzani, ota tarjoukseni vastaan; sillä vannon, että
minä en voi sinulle enempää antaa.

-- Toisin sanoen, aiotte asettaa luokseni palkkanaisen, jolle olette
sanonut, että täällä on mielipuoli, sairas, kuolemaan tuomittu
vaimo rukka; te kyllä keksitte taudin. "Sulkeutukaa sen hullun
pariin, myöntykää hartaaseen kiintymykseen, niin korvaan vaivanne ja
huolenpitonne heti kun poloinen on kuollut."

-- Oi, Lorenza, Lorenza! -- kuiskasi Balsamo.

-- Ei, eihän se sitä ole, minä erehdyn, eikö niin? -- jatkoi Lorenza
ivallisesti. -- Minä olen huono arvaamaan. Mitäpä sille voipi? Minä
olen oppimaton ja tunnen perin puutteellisesti maailman ja sen
ihmisten sydämet! Niin, niin, te sanottekin sille, tuolle naiselle:
"Pitäkää häntä silmällä, hän on vaarallinen mielipuoli, suojelkaa
minua kaikilta hänen teoiltaan, kaikilta hänen ajatuksiltaan, pitäkää
silmällä hänen elämäänsä, valvokaa, kun hän nukkuu." Ja te annatte
hänelle niin paljon kultaa kuin hän tahtoo; kulta ei teille mitään
maksa, teille, joka sitä itse teette.

-- Lorenza, sinä käyt harhaan; taivaan nimessä, Lorenza, lue paremmin
sydäntäni. Seuralaisen antaminen sinulle, ystäväni, saattaa niin
suuret edut vaaraan, että vapisisit, ellet minua vihaisi... Antamalla
sinulle seuralaisen, sanon, vaarannan turvallisuuteni, vapauteni,
elämäni; ja kuitenkin uskallan sen kaiken säästääkseni sinulta
jonkunverran ikävää.

-- Ikävää! -- huudahti Lorenza nauraen hurjaa ja peloittavaa
nauruaan, joka sai Balsamon vapisemaan. -- Hän kutsuu tätä
ikävyydeksi!

-- No tuskaa sitten; niin, olet oikeassa, Lorenza, se on vihlovaa
tuskaa. Niin, Lorenza; mutta toistan sinulle, ole kärsivällinen,
kerran saapuu päivä, jolloin kaikki nämä tuskat loppuvat; tulee
päivä, jolloin olet vapaa, jolloin olet onnellinen.

-- Kuulkaahan, -- sanoi hän, -- sallitteko minun vetäytyä luostariin?
Minä tekisin siellä nunnanvalan.

-- Luostariin!

-- Minä rukoilisin; rukoilisin ensin teidän puolestanne ja sitten
omastani. Olisin ankarasti suljettuna, se on totta, mutta minulla
olisi puutarha, ilmaa, tilaa, kalmisto, missä saisin kävellä
hautojen keskellä ja etsiä jo ennakolta omani paikkaa. Minulla
olisi tovereita, jotka kärsivät omaa onnettomuuttaan eivätkä minun
puolestani. Sallikaa minun vetäytyä luostariin, niin vannon kaikki
vaatimanne valat. Luostariin, Balsamo, luostariin, rukoilen sitä
teiltä kädet ristissä!

-- Lorenza, Lorenza, me emme voi erota toisistamme. Sidotut, sidotut,
olemme sidotut tässä maailmassa, kuuletko? Mitään sellaista, joka
veisi sinut tämän talon kynnyksen ulkopuolelle, et saa minulta pyytää.

Ja Balsamo lausui nämä sanat niin selvällä ja samalla niin pidätetyn
järkähtämättömällä äänellä, että Lorenza ei enää kiistänytkään.

-- Ette siis tahdo? -- kysäisi hän lannistuneena.

-- Minä en voi.

-- Onko se peruuttamatonta?

-- Peruuttamatonta, Lorenza.

-- No sitten jotakin muuta, -- virkkoi hän hymyillen.

-- Oi, hyvä Lorenzani, hymyile vielä, vielä sillä tavalla, niin
tuolla hymyilylläsi saat minut tekemään, mitä tahdot.

-- Niin, enkö saisikin teitä tekemään kaikki, mitä tahdon, kunhan
vain itse teen kaikki, mikä teitä miellyttää? No niin, olkoon
menneeksi. Minä koetan olla mahdollisimman järkevä.

-- Puhu, Lorenza, puhu.

-- Äsken sanoitte minulle: "Kerran, Lorenza, tulee aika, jolloin et
enää kärsi; tulee päivä, jolloin olet vapaa ja onnellinen."

-- Ah, niin minä sanoin, ja vannon kautta taivaan, että odotan sitä
päivää yhtä kärsimättömästi kuin sinäkin.

-- Kah, se päivä voi saapua heti, Balsamo, -- sanoi nuori nainen
hyväilevin ilmein, jollaista hänen puolisonsa ei ollut hänellä
koskaan nähnyt muuten kuin unitilassa. -- Olen väsynyt, näettehän,
oi, hyvin väsynyt! Saatattehan sen käsittää, olen niin nuori vielä,
ja olen jo niin paljon kärsinyt! Kas niin, ystäväni, kuunnelkaa minua
siis: suokaa minulle se onnellinen päivä aivan heti.

-- Minä kuuntelen, -- vastasi Balsamo kuvaamattomassa kuohunnassa.

-- Päätän puheeni pyynnöllä, joka minun olisi pitänyt teille alussa
tehdä, Akharat.

Nuorta vaimoa pöyristytti.

-- Puhu, ystäväni.

-- No niin, tehdessänne kokeita onnettomilla eläimillä ja sanoessanne
minulle, että nuo kokeet olivat ihmiskunnalle tarpeellisia, olen
usein huomannut, että hallussanne oli kuoleman salaisuus joko
myrkkypisaran muodossa tai avaamalla suonen, ja että tuo kuolema oli
lempeä, että se tapahtui salaman nopeudella ja että onnettomat ja
viattomat eläimet, jotka minun laillani olivat tuomitut kärsimykseen
ja vankeuteen, yhtäkkiä vapautuivat kuolemalla. Ja se kuolema oli
ensimäinen hyvätyö, mikä niiden syntymän jälkeen oli niiden osaksi
tullut Siis...

Hän pysähtyi kalveten.

-- Siis, Lorenza? -- toisti Balsamo.

-- No niin, se, mitä toisinaan teette onnettomille eläimille tieteen
hyväksi, tehkää se minulle totellaksenne ihmisyyden lakeja. Tehkää
se ystävälle, joka on teitä siunaava koko sydämestään, ystävälle,
joka äärettömän kiitollisena on suuteleva käsiänne. Tehkää se,
Balsamo, minulle, joka syleilen polvianne, minulle, joka viimeisessä
hengenvedossani lupaan teille enemmän rakkautta ja iloa kuin kaiken
elämäni aikana olette minussa saanut puhkeamaan. Tehkää se minulle,
joka lupaan teille vilpittömän ja säteilevän hymyilyn hetkellä,
jolloin jätän tämän maan. Balsamo, kautta äitinne sielun, kautta
Ristiinnaulitun veren, kautta kaiken, mikä on ihanaa ja juhlallista
ja pyhää elävien ja kuolleiden maailmoissa, minä rukoilen teitä,
tappakaa minut, tappakaa minut!

-- Lorenza, -- huudahti Balsamo siepaten käsiinsä nuoren naisen,
joka nämä viimeiset sanat lausuessaan oli noussut, -- Lorenza, sinä
hourailet! Minäkö tappaisin sinut... sinut, rakkauteni, sinut,
elämäni!

Lorenza irroittausi hurjalla ponnistuksella Balsamon käsivarsista ja
lankesi polvilleen.

-- Minä en nouse, -- sanoi hän, -- ennenkuin olette suostunut
pyyntööni. Surmatkaa minut hiljaisesti, tuskattomasti, ilman
kuolonkamppailua. Suokaa minulle se armo, koska sanotte minua
rakastavanne, että nukutatte minut, niinkuin minut usein olette
nukuttanut; mutta ehkäiskää herääminen, sen tuottama epätoivo.

-- Lorenza, ystäväni, -- rukoili Balsamo. -- Hyvä Jumala, etkö näe,
että lävistät sydämeni? Mitä, oletko niin äärimäisen onneton? Kuule,
Lorenza, tyynny, älä antaudu epätoivoon. Ah, kyllä sinä minua kovin
vihannet?

-- Minä vihaan orjuutta, ahdistusta, yksinäisyyttä; ja koska te
teette minut orjaksi, onnettomaksi ja yksinäiseksi, niin, se on
totta, minä vihaan teitä.

-- Mutta minäpä rakastan sinua liiaksi voidakseni nähdä kuolevasi.
Lorenza, sinä et siis kuole, ja minä olen tekevä kaikista
tähänastisista parannuksistani vaikeimman, Lorenza: minä opetan sinut
rakastamaan elämää.

-- Ei, ei, mahdotonta; te olette tehnyt minusta kuoleman ystävän.

-- Lorenza, Jumalan tähden, Lorenzani, lupaan sinulle, että ennen
pitkää...

-- Kuolema tai elämä! -- huudahti nuori nainen, joka vähitellen
päihtyi suuttumuksestansa. -- Tänään on suuren ratkaisun päivä;
tahdotteko lahjoittaa minulle elämän, siis vapauden, vaiko kuoleman,
-- levon?

-- Elämän, rakas Lorenza, elämän.

-- Siis vapauden? Balsamo oli vaiti.

-- No, sitten kuoleman, leppoisan, taikajuoman aiheuttaman kuoleman,
kuoleman neulanpistosta, kuoleman unessa: levon, levon, levon!

-- Elämää ja kärsivällisyyttä, Lorenza.

Lorenza puhkesi hirvittävään nauruun, ja hypähtäen taaksepäin hän
veti povestaan hienotekoisen, terävän veitsen, joka salaman tavoin
välähti hänen kädessään.

Balsamo huusi; mutta se oli liian myöhään. Kun hän syöksyi estämään
ja tavoitti käden, oli ase jo sivaltanut iskunsa ja tunkenut Lorenzan
rintaan. Salamasta häikäistynyt Balsamo sokaistui veren näkemisestä.

Hän päästi vuorostaan hirveän kiljahduksen ja tarttui Lorenzaa
vyötäisiltä, samalla rientäen paljain käsin kaappaamaan ilmassa
suhahtavan aseen, joka jo oli puolitiessä uuteen iskuun.

Lorenza tempasi rajulla ponnistuksella veitsen takaisin, ja sen
pureva terä luiskahti Balsamon sormien välitse. Veri purskahti tämän
ruhjotusta kädestä.

Silloin Balsamo huolimatta jatkaa kamppailua ojensi verta vuotavan
kätensä nuoren naisen yli ja lausui vastustamattomalla äänellä:

-- Nuku, Lorenza, nuku, minä tahdon sen!

Mutta tällä kertaa oli nuoren naisen kiihtymys niin suuri, että hän
ei totellut yhtä nopeasti kuin tavallista.

-- Ei, ei, -- jupisi Lorenza horjuen ja yrittäen iskeä itseään vielä.
-- Ei, minä en nuku!

-- Nuku, sanon minä! -- huusi Balsamo toistamiseen, astahtaen
lähemmäksi. -- Nuku, minä käsken sinua siihen!

Tällä kertaa Balsamon tahdonvoima riitti kukistamaan kaiken
vastustuksen. Lorenzalta pääsi huokaus, veitsi kirposi hänen
kädestään, hän horjui ja tuupertui patjoille.

Hänen silmänsä pysyivät vielä auki, mutta vähitellen niiden kaamea
kiilto sammui ja ne sulkeutuivat. Pingoittuneet kaulalihakset
laukesivat, pää valahti olalle kuin haavoitetun linnun, hermostunut
puistatus kävi läpi koko ruumiin. Lorenza oli nukkunut.

Vasta nyt saattoi Balsamo työntää sivulle Lorenzan vaatteet ja tutkia
haavan, joka näytti lievältä. Verta tulvi siitä kuitenkin runsaasti.

Balsamo painalsi leijonansilmän muotoista nastaa, vieteri liikkui ja
laatta siirtyi; sitten hän irroitti vastapainon, jolloin Althotaan
huoneen lattialuukku laskeutui, astui tälle laskuovelle ja nousi
vanhuksen työpajaan.

-- Ah, sinäkö, Akharat? -- huudahti tämä istuen yhä nojatuolissaan.
-- Tiedät, että kahdeksan päivän päästä täytän sata vuotta. Tiedät,
että siihen mennessä minun täytyy saada lapsen tai neitsyen veri?

Mutta Balsamo ei häntä kuunnellut, hän riensi kaapille, missä vanhan
tutkijan erikoisia lääkenesteitä säilytettiin, sieppasi yhden
pienistä lasipulloista, joiden sisällön vaikutusta hän jo usein oli
koetellut, asettui sitten jälleen lattialuukulle, polki jalallaan ja
laskeutui alas.

Althotas kuljetti pyörätuolinsa laskuoven aukolle asti tarttuakseen
häntä vaatteista.

-- Kuuletko, onneton, -- sanoi hän, -- ellen kahdeksan päivän
kuluessa saa lapsen tai neitsyen verta eliksiirini valmistumiseksi,
niin kuolen.

Balsamo kääntyi; vanhuksen silmät näkyivät hehkuvan hänen
lihaksiltaan liikkumattomien kasvojensa keskellä; olisi voinut sanoa,
että ainoastaan silmät elivät.

-- Niin, niin, -- vastasi Balsamo; -- olkaa huoletta, teille
hankitaan, mitä pyydätte.

Sitten hän päästämällä pontimen kohotutti jälleen laskuoven, joka
koristuksen tapaan sovittausi kattoon.

Sen tehtyään hän syöksyi Lorenzan huoneeseen. Tuskin oli hän sinne
ehtinyt, kun Fritzin kello kilahti.

"Hra de Richelieu", mutisi Balsamo; "oh, totisesti, olkoon hän
hyvinkin herttua ja pääri, mutta nyt hän saa odottaa."



17.

Hra de Richelieun kaksi vesipisaraa.


Richelieun herttua läksi puoli viideltä Rue Saint-Clauden talosta.

Mitä varten hän saapui Balsamon luo, se käy selville aivan
luonnollisesti siitä, mitä seuraavasta saamme lukea.

Hra de Taverney oli syönyt päivällistä tyttärensä luona.
Kruununprinsessa oli koko siksi päiväksi antanut vapautta Andréelle,
jotta tämä voi ottaa vastaan isänsä. Oltiin jälkiruuissa, kun hra
de Richelieu astui sisään. Aina hyvien uutisten tuojana hän tuli
ilmoittamaan ystävälleen kuninkaan juuri samana aamuna julistaneen,
että hän ei enää aikonut antaa Filipille komppaniaa, vaan koko
rykmentin. Taverney osoitti meluavasti riemuaan, ja Andrée kiitti
marskia mitä hartaimmin.

Keskustelu kävi siihen suuntaan kuin näiden tapausten jälkeen
oli selvääkin. Richelieu puhui alati kuninkaasta, Andrée alati
veljestään, Taverney alati tyttärestään.

Siinä juteltaessa ilmoitti viimemainittu, että hän oli vapaana
kaikesta palveluksesta kruununprinsessan luona, ja että hänen
kuninkaallinen korkeutensa otti vastaan kahta saksalaista ruhtinasta
perheestään. Ja viettääkseen muutamia häiritsemättömiä hetkiä, jotka
muistuttaisivat hänelle Wienin hovia, Marie Antoinette ei ollut
halunnut pitää mitään palvelijoita luonansa, ei edes hovinaistaan;
ja tästä oli rouva de Noailles joutunut niin kauhuihinsa, että oli
mennyt heittäytymään kuninkaan jalkain juureen.

Taverney sanoi olevansa ihastuksissaan tästä Andréen lomasta,
voidakseen haastella hänen kanssaan monista heidän onneaan ja
mainettaan koskevista asioista. Kuullessaan tämän huomautuksen
Richelieu aikoi lähteä antaakseen isälle ja tyttärelle tilaisuuden
vielä tuttavallisempaan keskusteluun; mutta neiti de Taverney ei sitä
mitenkään sallinut, joten marski siis jäi heidän seuraansa.

Richelieu oli siveellisellä tuulella: hän kuvaili hyvin
kaunopuheisesti onnettomuutta, johon Ranskan aatelisto oli
joutunut saadessaan kärsiä noiden sattuman suosikkien, noiden
takaporraskuningatarten häpeällistä iestä, sensijaan että se
suitsuttaisi muinaisten aikojen lemmikeille, jotka olivat melkein
yhtä jalosukuisia kuin heidän korkeat rakastajansa, noille naisille,
jotka hallitsivat ruhtinasta kauneudellaan ja rakkaudellaan ja
alamaisia syntyperällään, nerokkuudellaan sekä lainkuuliaisella ja
puhtaalla isänmaallisuudellaan.

Andréeta ihmetytti tavata niin paljon yhdenmukaisuutta Richelieun
lauseiden ja niiden sanojen välillä, joita parooni de Taverney
oli hänelle jo muutamia päiviä aikaisemmin haastellut. Richelieu
ryhtyi sitten kehittämään niin älykästä, niin pakanallista, niin
ranskalaista hyveellisyysoppia, että neiti de Taverneyn täytyi
myöntää olevansa kaikkea muuta kuin siveellinen hra de Richelieun
oppijärjestelmän mukaan, jotavastoin oikeata hyvettä, niinkuin marski
sen käsitti, edustivat rouva de Châteauroux, neiti de la Vallière ja
neiti de Fosseuse.

Käyden johtopäätöksestä johtopäätökseen, todistelusta toiseen puhui
Richelieu lopulta niin selvästi, että Andrée ei siitä enää mitään
ymmärtänyt. Keskustelu kulki tässä uomassa noin kello seitsemän
tienoille iltasella.

Kello seitsemältä illalla marski nousi sanoen, että hänen oli
lähdettävä kunniavierailulle kuninkaan luo Versaillesiin. Astuessaan
edestakaisin huoneessa ottaakseen hattunsa hän kohtasi Nicolen, jolla
aina oli jotakin puuhailtavaa siellä, missä hra de Richelieu oli.

-- Pieni ystäväni, -- virkkoi hän taputtaen tyttöä olalle, -- sinä
saatat minua; tahdon että noudat kukkavihon, jonka madame de Noailles
on poimituttanut lavoiltaan Egmontin kreivittärelle lähetettäväksi.

Nicole niiasi kuin maalaistytöt Rousseaun koomillisissa oopperoissa.

Senjälkeen marski sanoi hyvästi isälle ja tyttärelle, vaihtoi
merkitsevän katseen Taverneyn kanssa, kumarsi aivan nuorekkaasti
Andréelle ja läksi.

Lukijan luvalla jätämme paroonin ja Andréen haastelemaan Filipin
osaksi tulleesta uudesta suosiosta ja lähdemme marskin matkaan. Täten
saamme tietää, mille asioille hän oli tullut Rue Saint-Claudelle,
jonne muistamme hänen saapuneen niin kamalalla hetkellä. Sitäpaitsi
oli paroonin siveysoppi vielä veikeämpää kuin marskin ja saattaisi
hyvinkin haavoittaa korvia, jotka eivät ole yhtä puhtaat kuin Andréen
ja siis siitä jotakin ymmärtäisivät.

Richelieu astui siis portaita alas nojaten Nicolen olkapäähän ja
ehdittyään tämän kanssa puutarhaan hän pysähtyi, katsahti tyttöön
kiinteästi ja sanoi:

-- Ahaa, pikku ystäväni, sinullakin on rakastaja? Minullako, herra
marski? -- huudahti Nicole punastuen hiusmartoa myöten. -- Hm, --
virkahti Richelieu, -- etkö sinä olekaan Nicole?

-- Olen kyllä, herra marski.

-- No niin, Nicole Legaylla on rakastaja.

-- Mitä joutavia!

-- Niin, ihan totta, eräs jokseenkin kaunismuotoinen veitikka, joka
kävi hänen luonaan Coq-Héronin kadulla ja joka nyt on seurannut häntä
Versaillesin lähettyville.

-- Herra herttua, minä vakuutan...

-- Jonkinlainen alempi upseeri, nimeltään... tahdotko, tyttöseni,
että mainitsen sinulle neiti Nicole Legayn rakastajan nimen?

Nicolen viimeinen toivo oli, että marski ei tietäisi tuon onnellisen
kuolevaisen nimeä.

-- Sanokaa tosiaankin, herra marski, -- virkkoi hän, -- koska kerran
olette vauhdissa.

-- Hänen nimensä on Beausire [sana merkitsee kaunista herraa. Suom.],
-- jatkoi marski, -- eikä hän oikeastaan nimeänsä häpäisekään.

Nicole pani kätensä ristiin, teeskennellen ujoutta, joka ei vanhaan
marskiin tehnyt pienintäkään vaikutusta.

-- Te näytte tapailevan toisianne Trianonissa. Tuhat tulimaista,
kuninkaallisen linnan nurkissa, se on vakavaa! Sellaisista
vallattomuuksista saa eropassit, lapsoseni, ja hra de Sartines
lähettää kaikki kuninkaallisista linnoista karkoitetut tytöt La
Salpêtrièren kehruuhuoneeseen.

Nicole alkoi käydä levottomaksi.

-- Monseigneur, -- sanoi hän, -- vakuutan teille, että jos hra de
Beausire kerskailee olevansa rakastajani, hän on itserakas ja paha
ihminen; sillä minä olen todellakin varsin viaton.

-- En sitä kiellä, -- virkkoi Richelieu; -- mutta oletko suostunut
hänen kanssaan kohtauksiin vai etkö?

-- Herra herttua, kohtaus ei ole mikään todistus.

-- Oletko vai etkö? Vastaa.

-- Monseigneur...

-- Sinä olet sellaisiin antautunut, hyvä on; en sinua moiti, rakas
lapseni; sitäpaitsi pidän sievistä tytöistä, jotka eivät kitsastele
kauneuttaan ja olen tätä heidän taipumustaan aina parhaani mukaan
avustellut. Mutta ystävänäsi ja suojelijanasi minä vain hyvänsuovasti
varoitan sinua.

-- Onko minut siis nähty? -- kysyi Nicole.

-- Kaiketi, koska minäkin sen tiedän.

-- Monseigneur, -- sanoi Nicole päättäväisesti, -- minua ei ole voitu
nähdä, se on mahdotonta.

-- En tiedä mitään, mutta huhu niin kertoo, ja se heittää varsin
ruman varjon emäntääsi. Ja sinä käsität, että minun, joka olen vielä
läheisempi ystävä Taverneyn kuin Legayn perheelle, velvollisuuteni on
virkkaa paroonille pari sanaa siitä, mitä tapahtuu.

-- Ah, monseigneur, -- huudahti Nicole peljästyneenä keskustelun
saamasta suunnasta, -- te teette minut onnettomaksi! Viattomanakin
ajettaisiin minut pois pelkästä epäluulosta.

-- Ka niin, lapsi-parka, sinut kyllä ajetaan pois; sillä enpä tällä
hetkellä tiedä, mikä paha henki on, keksittyään jotakin moitittavaa
näissä perin viattomissa kohtauksissa, mennyt niistä ilmoittamaan
rouva de Noailles'lle.

-- Rouva de Noilles'lle, suuri Jumala!

-- Niin, näetkös, asia käy kiireelliseksi. Nicole löi epätoivoissaan
käsiänsä yhteen.

-- Se on onnetonta, sen hyvin tiedän, -- sanoi Richelieu; -- mutta
mitä hitossa pitäisi minun mielestäsi tehdä?

-- Ja te, joka juuri äsken nimititte itseänne suojelijakseni, te,
joka olette siksi osoittautunutkin, ette voi minua enää suojella? --
kysyi Nicole niin mairittelevan viekkaasti kuin olisi ollut kokenut
kolmikymmenvuotias nainen.

-- Kyllä, lempo vie, kyllä sitä voin!

-- No, monseigneur?...

-- Kyllä, mutta minä en sitä tahdo.

-- Oi, herra herttua!

-- Niin, sinä olet miellyttävä, sen tiedän; ja kauniit silmäsi
haastavat minulle kaikenlaista; mutta alan tulla niinkuin vähän
sokeaksi, Nicole-parkani, enkä enää ymmärrä kauniiden silmien
kieltä. Muinoin olisin ehdottanut sinulle turvapaikan etsimistä
Hanovre-huvilassani; mutta mitä se nykyisin hyödyttäisi? Eihän siitä
enää edes juoruiltaisi.

-- Kuitenkin olette minut jo kerran vienyt sinne Hanovren huvilaan,
-- virkkoi Nicole närkästyneenä.

-- Ah, miten sinä käyttäydyt sopimattomasti, kun moitit minua siitä,
että vein sinut talooni, vaikka tein sen omaksi hyväksesi. Sillä
täytyyhän sinun tunnustaa, että ilman hra Raftén kauneusvettä, joka
on tehnyt sinusta viehättävän tummaverisen tytön, et olisi koskaan
päässyt Trianoniin, ja se ehkä olisikin ollut parempi kuin saada
matkapassit. Mutta miksi hiidessä tuolla tavoin järjestää kohtauksia
hra de Beausiren kanssa ja vielä aivan talliportilla!

-- Siis tiedätte senkin? -- ihmetteli Nicole, joka näki, että oli
muutettava menettelyä ja antauduttava kokonaan marskin armoille.

-- Peijakas, kuulethan, että sen tiedän, ja rouva de Noailles tietää
myös. Kas, täksikin illaksi olitte sopineet kohtauksesta...

-- Se on totta, herra herttua; mutta kautta Nicolen kunnian en sinne
mene.

-- Et suinkaan, kun sinua on varoitettu; mutta hra Beausire, joka ei
tiedä mistään, saapuu kyllä kohtauspaikalle, ja hänet otetaan kiinni.
Ja koska hän tietysti ei halua, että häntä pidetään hirtettävänä
varkaana tai ruoskittavana vakoilijana, hän paljoa pikemmin sanoo,
varsinkin kun asian tunnustaminen ei ollenkaan ole epämieluista:
"Päästäkää minut, minä olen pikku Nicolen rakastaja."

-- Herra herttua, minä annan häntä varoittaa.

-- Mahdotonta, lapsi-parka; ja ketä, kysyn, siihen käyttäisikään?
Ilmiantajaasiko?

-- Ah, se on totta, -- virkkoi Nicole muka epätoivoissaan.

-- Tunnonvaivat ovat niin herttaisen liikuttavia! -- huudahti
Richelieu.

Nicole peitti kasvonsa molemmilla käsillään, laiminlyömättä jättää
kylliksi, rakoa sormiensa väliin tarkatakseen Richelieun jokaista
liikettä, jokaista katsetta.

-- Olet sinä tosiaan viehättävä, -- innostui herttua, jolta mikään
näistä naisellisista pikkujuonista ei jäänyt huomaamatta. -- Miksi
en ole viittäkymmentä vuotta nuorempi! Mutta saman tekevä, lempo
soikoon! Nicole, minä päästän sinut tästä pälkähästä.

-- Oi, herra herttua, jos teette, mitä lupaatte, niin
kiitollisuuteni...

-- Sitä en pyydä, Nicole. Tahdon päinvastoin auttaa sinua ilman
itsekkyyttä.

-- Ah, siinä teette hyvin kauniisti, monseigneur, ja minä kiitän
teitä siitä sydämeni pohjasta.

-- Älä kiitä minua vielä. Et tiedä mitään. Odota hiidessä, kunnes
saat tietää!

-- Kaikki on hyvin, herra herttua, kunhan neiti Andrée vain ei aja
minua pois.

-- Jaha, sinä siis hartaasti haluat jäädä Trianoniin?

-- Ennen kaikkea, herra herttua.

-- Kah, Nicole, herttainen tyttöseni, sinun täytyy poistaa tämä
ensimäinen kohta ohjelmastasi.

-- Mutta kun minua ei olekaan saatu ilmi, herra herttua?

-- Ilmisaatu tai ei, sinun täytyy yhtä hyvin täältä lähteä.

-- Oi, minkätähden?

-- Sanon sen sinulle: sentähden että, jos rouva de Noailles on sinut
keksinyt, ei kenenkään vaikutusvalta, ei edes kuninkaan voi sinua
pelastaa.

-- Voi, jospa voisin tavata kuninkaan.

-- Niin, pikku ystäväni, se nyt vielä puuttuisi! Ja sitten, jos sinua
ei ole keksitty, niin minä toimitan sinut täältä.

-- Tekö?

-- Heti paikalla.

-- Tosiaan, herra marski, en käsitä tästä mitään.

-- Asia on niinkuin minulla oli ilo sinulle sanoa.

-- Ja siinäkö on suojeluksenne?

-- Ellet siitä huoli, on vielä aika kieltäytyä: sano vain sananen,
Nicole.

-- Oi kyllä, herra herttua, tietysti minä huolin.

-- Ja minä suon sen sinulle.

-- Siis...?

-- Siis teen näin: kuuntele.

-- Puhukaa, monseigneur.

-- Sensijaan, että antaisin sinut karkoittaa ja sulkea vankilaan,
teen sinut vapaaksi ja rikkaaksi.

-- Vapaaksi ja rikkaaksiko?

-- Niin.

-- Ja mitä minun on tehtävä päästäkseni vapaaksi ja rikkaaksi?
Sanokaa pian, herra marski!

-- Tuskin mitään.

-- Mutta sentään...

-- Mitä sinulle määrään.

-- Onko se hyvin vaikeata?

-- Lapsenleikkiä.

-- Siis, -- virkkoi Nicole, -- jotakin on tehtävä?

-- Oh peijakas!... Tunnethan tämän maailman tunnuslauseen, Nicole: ei
mitään ilmaiseksi.

-- Ja tuo tehtävä, tapahtuuko se minun vai teidän tähtenne? Herttua
tuijotti Nicoleen.

-- Sitä vietävän pikku veitikkaa! -- sanoi hän.

-- Puhukaa siis loppuun, herra herttua.

-- No niin, se tapahtuu sinun tähtesi, -- vastasi hän reippaasti.

-- Ahaa, -- virkkoi Nicole, joka käsittäen, että marski tarvitsi
häntä, ei enää peljännyt ja jonka nerokkaat aivot ponnistelivat
kehittääkseen esille totuuden kaikista hänen puhetoverinsa
tavanmukaisista sitä verhoavista kiertelyistä; -- mitä minun siis on
tehtävä itseni tähden, herra herttua?

-- Niin, kuule, hra de Beausirehan tulee puoli kahdeksalta.

-- Niin, hra marski, silloin hän tulee.

-- Kello on nyt kymmenen minuuttia yli seitsemän.

-- Sekin on totta.

-- Jos minä tahdon, niin hänet pidätetään.

-- Niin, mutta te ette tahdo.

-- En; sinä menet häntä tapamaan ja sanot hänelle...

-- Sanon hänelle...?

-- Mutta, ensiksikin, rakastatko sinä sitä nuorta miestä, Nicole?

-- No, koskapa hänelle myönnän kohtauksia...

-- Se ei mitään todista; sinä ehkä haluat vain hänen kanssaan
avioliittoon; naisilla on niin omituisia oikkuja!

Nicole remahti nauruun.

-- Minäkö naisin hänet? -- kikatti hän. -- Hahaha!

Richelieu hämmästyi; hovissakaan hän ei ollut tavannut monta näin
lujahermoista naista.

-- No hyvä, sinä et tahdo naimisiin, mutta sinä rakastan häntä; sitä
parempi.

-- Olkoon menneeksi. Otaksukaamme siis, että rakastan hra de
Beausirea, monseigneur, ja jutelkaamme edelleen.

-- Peijakas, kuinka sinä harppaat!

-- Tietysti. Käsitätte, että minua haluttaa...

-- No?

-- Tietää, mitä minulla vielä on tehtävänä.

-- Sanomme kaikkein ensimäiseksi, että koska sinä häntä rakastat,
niin karkaat hänen kanssaan.

-- No todellakin, jos sitä ehdottomasti tahdotte, täytyy kai sitten.

-- Ohoh, en minä tahdo mitään; maltahan, pikku ystäväni! Nicole
näki, että hän riensi liian nopeaan ja että hänellä vielä ei ollut
hallussaan jäykän vastustajansa salaisuutta enempää kuin hänen
rahojansakaan. Hän perääntyi siis lyödäkseen valttinsa myöhemmin.

-- Monseigneur, -- sanoi hän, -- odotan vain määräyksiänne.

-- No niin, sinä menet tapaamaan hra de Beausirea ja sanot
hänelle: "Meidät on paljastettu; mutta minulla on suojelija, joka
pelastaa meidät, sinut Saint Laziresta ja minut La Salpêtrièresta.
Paetkaamme"...

Nicole katsoi herttuaan.

-- Paetkaamme, -- toisti hän.

Richelieu ymmärsi tämän vilkkaan ja ilmeikkään katseen.

-- Tuhat tulimaista, -- sanoi hän, -- asia on ratkaistu: tietysti
minä pidän huolta matkakuluista.

Nicole ei pyytänyt muita selityksiä; hän kyllä saisi kaiken tietää,
koska hänelle maksettiin. Marski aavisti tämän Nicolen otaksuman ja
kiiruhti puolestaan sanomaan kaiken, mitä hänellä sanottavaa oli,
kuten pelaaja tapattuaan kiirehtii maksamaan, jotta ei enää olisi
suorituksen ikävyyttä.

-- Tiedätkö, mitä ajattelet, Nicole? -- kysyi hän.

-- En totisesti -- vastasi nuori tyttö; -- mutta panenpa vetoa, että
te, herra marski, joka tiedätte niin paljon, olette sen arvannut.

-- Nicole, -- virkkoi tämä, -- sinä ajattelet, että jos pakenet,
saattaa emäntäsi kentiesi tarvita sinua ja kutsua sinua yöllä, ja
kun et ole saapuvilla, tehdä hälytyksen, mikä voisi johtaa sinun
kiinnijoutumiseesi.

-- Ei, -- sanoi Nicole, -- sitä en ollenkaan ajatellut, koska asiaa
tarkemmin miettien, nähkääs, herra marski, jäänkin mieluummin tänne.

-- Mutta jos hra de Beausire saadaan kiinni?

-- No, otettakoon hänet sitten kiinni.

-- Entä jos hän tunnustaa?

-- Tunnustakoon.

-- Ah, -- huudahti Richelieu käyden hiukan levottomaksi, -- silloin
sinä joudut hukkaan!

-- Enkä joudu; sillä neiti Andrée on hyvänsuopa, ja koska hän
pohjaltaan minusta pitää, hän puhuu puolestani kuninkaalle. Ja jos
hra de Beausirelle jotakin tapahtuisikin, minulle ei tehdä mitään.

Marski puraisi huultansa.

-- Ja minä, Nicole, -- tivasi hän, -- sanon sinulle, että olet hupsu;
neiti Andrée ei ole hyvissä väleissä kuninkaan kanssa, ja minä annan
sinut heti paikalla viedä pois, ellet kuuntele minua sillä korvalla
kuin minä tahdon; ymmärrätkö, pieni kyykäärme?

-- Ohoh, monseigneur, pääni ei ole litteä eikä sarvikas; minä
kuuntelen, mutta asetan pieniä ehtoja.

-- Hyvä. Mene sitten heti tuumimaan pakosuunnitelmaasi hra de
Beausiren kanssa.

-- Mutta miten tahdotte, että pakenemalla antaudun vaaraan, herra
marski, kun itse sanotte, että mademoiselle voi herätä, tarvita
minua, kutsua minua ja mitä kaikkea voikaan? Noita asioita en ollut
alussa ajatellut, mutta te, monseigneur, joka olette kokenut mies,
kiinnititte niihin huomioni.

Richelieu puri toistamiseen huultansa, mutta vihaisemmin kuin ensi
kerralla.

-- No niin, jos sitä ajattelinkin, hupakko, ajattelin myöskin, miten
sellainen olisi estettävissä.

-- Ja miten voitte estää neidin kutsumasta minua?

-- Estämällä hänet heräämästä.

-- Hoh, hän herää kymmenen kertaa yössä, mahdotonta!

-- Hän potee siis samaa kuin minäkin, -- huomautti Richelieu tyynesti.

-- Kuin te? -- toisti Nicole nauraen.

-- Tietysti, koska minäkin herään kymmenen kertaa yössä. Mutta
minulla on keinoja tätä unettomuutta vastaan. Hänen on tehtävä
niinkuin minä teen; ja ellei hän sitä itse tee, teet sinä sen hänen
puolestaan.

-- Olkaa hyvä, -- sanoi Nicole, -- ja ilmoittakaa minulle, miten
siinä on meneteltävä, monseigneur.

-- Mitä emäntäsi juo iltasin ennen levolle menoansa?

-- Mitäkö hän juo?

-- Niin; nykyään on tapana siten ehkäistä janoa; jotkut nauttivat
oranssinmehu-juomaa tai sitroonavettä, jotkut mesiruoho-liuosta,
jotkut...

-- Mademoiselle ei juo iltasin nukkumaan mennessään muuta
kuin lasillisen raikasta vettä, toisinaan sokeroituna ja
pomeranssinkukilla maustettuna, jos hänellä on hermokipua.

-- Mainiota, -- huudahti Richelieu, -- aivan samoin on minun laitani;
no niin, lääkkeeni sopii hänelle erinomaisesti.

-- Kuinka niin?

-- Epäilemättä, minä kaadan juomaani pisaran erästä nestettä ja nukun
koko yön.

Nicole tuumi ja mietti, mihin marski tällä valtioviisaudellaan
oikeastaan tähtäsi.

-- Sinä et vastaa? -- sanoi Richelieu.

-- Ajattelin, että neidillä ei ole teidän tippojanne.

-- Minä annan niitä sinulle.

"Ahaa!" ajatteli Nicole, jolle vihdoinkin välähti valonkipinä tässä
hämärässä.

-- Sinä kaadat kaksi pisaraa emäntäsi lasiin, kaksi pisaraa,
kuuletko? Ei enempää eikä vähempää. Sitten hän nukkuu, nukkuu niin
sikeästi, että hän ei sinua kutsu, ja sinulla on siis aikaa paeta.

-- Oh, ellei muuta tarvita, eihän se ole ollenkaan vaikeata.

-- Sinä kaadat siis ne kaksi pisaraa?

-- Tietysti.

-- Lupaatko sen?

-- Oh, -- virkkoi Nicole, -- oma etunihan mielestäni vaatii sen
tekemään; ja sitäpaitsi telkeän neidin niin hyvin, että...

-- Älä toki, -- sanoi Richelieu pikaisesti. -- Sitä juuri sinä et
saakaan tehdä. Päinvastoin jätät huoneen oven auki.

-- Ah, -- äännähti Nicole tuntien sisäistä puistatusta. Hän oli
käsittänyt. Richelieu huomasi sen hyvin.

-- Siinäkö kaikki? -- kysyi tyttö.

-- Ihan kaikki. Nyt voit mennä sanomaan sille aliupseerillesi, että
hän järjestää matkalaukkunsa.

-- Valitettavasti, monseigneur, minun ei tarvitse pyytää häntä
ottamaan kukkaroansa.

-- Tiedäthän, että se on minun huoliani.

-- Niin, muistan, että monseigneur oli niin hyvä ja...

-- Kuinka paljon sinä tahdot, anna kuulla, Nicole?

-- Mistä sitten?

-- Niiden kahden pisaran sekoittamisesta.

-- Niiden kahden pisaran sekoittamisesta, monseigneur, ei olisi
oikein vastaanottaa teiltä mitään maksua, koska te vakuutatte
minulle, että se tapahtuu omaksi hyödykseni. Mutta neidin oven auki
jättämisestä, monseigneur, oh, siitä, uskokaa pois, minun tarvitsee
saada pyöreä summa.

-- Puhu suusi puhtaaksi, sano summasi.

-- Minä tarvitsen kaksikymmentätuhatta frangia, monseigneur.

Richelieu säpsähti.

-- Nicole, sinä menet pitkälle, -- huokasi hän.

-- Niin täytyneekin, monseigneur, sillä alan ajatella, kuten tekin,
että minua ajettaneen takaa. Mutta kahdellakymmenellä -- tuhannella
frangillanne kyllä saan jalat alleni.

-- Mene ilmoittamaan hra de Beausirelle, Nicole; sitten suoritan
sinulle rahasi.

-- Monseigneur, hra de Beausire on hyvin epäileväinen, eikä uskoisi
sanojani, ellei minulla olisi todisteita.

Richelieu veti taskustaan kourallisen kassa-obligatsioneja.

-- Kas tuossa aluksi, -- sanoi hän, -- ja tässä kukkarossa on sata
kaksois-louisdoria.

-- Monseigneur tekee sitten laskunsa ja antaa minulle lopun
saatavaani, kun olen puhunut hra de Beausirelle, niinkö?

-- Ei, jumaliste, minä teen sen heti. Sinä olet taloudellinen tyttö,
Nicole, ja se tuottaa sinulle onnea.

Ja Richelieu täytti luvatun summan osittain kassa-obligatsioneissa,
osittain koko ja puolen lousdorin kultarahoissa.

-- Kas niin, -- virkkoi hän, -- onko oikein?

-- Luullakseni, -- vastasi Nicole. -- Nyt, monseigneur, minulta vielä
puuttuu tärkein.

-- Tippojako tarkoitat?

-- Niin; monseigneurilla on kai pullo?

-- Minulla on pulloni, jota pidän aina mukanani. Nicole hymyili.

-- Ja sitten, -- sanoi hän, -- Trianon suljetaan joka ilta, eikä
minulla ole avainta.

-- Mutta minulla on, minä kun olen ensimäinen kamariherra.

-- Ah, todellako?

-- Kas tässä.

-- Kaikkipa käykin onnellisesti, -- virkkoi Nicole, -- aivan kuin
ihmeiden ketju. Mutta hyvästi nyt, herra herttua.

-- Miksikä hyvästi?

-- Tietysti; enhän enää näe monseigneuria, koska lähden heti kun
mademoiselle on ennättänyt nukkua.

-- Olet oikeassa; hyvästi, Nicole.

Ja salamyhkäisesti nauraen Nicole hävisi yhä taajenevaan pimeyteen.

-- "Onnistuin vielä", tuumi Richelieu; "mutta näyttää todella siltä
kuin onnetar alkaisi pitää minua liian vanhana ja palvelisi minua
vastahakoisesti. Tuo tytön veitikka vei minusta voiton; mutta vähät
siitä, kunhan vain annan iskun iskusta!"



18.

Pako.


Nicole oli tunnollinen tyttö; hän oli saanut hra de Richelieultä
rahat ja saanut ne etukäteen. Siis oli hänen vastattava tähän
luottamukseen ne ansaitsemalla.

Niinpä hän oli juossut ristikkoportille, saapuen sinne neljäkymmentä
minuuttia yli seitsemän sensijaan että olisi tullut puoli
kahdeksalta. Mutta sotilaskuriin tottunut hra de Beausire oli
täsmällinen mies. Hän oli jo odottanut kymmenen minuuttia.

Noin kymmenen minuuttia sitten oli myöskin hra de Taverney lähtenyt
tyttärensä luota. Suljettuaan ensin ikkunaverhot huoneessaan Andrée
oli mennyt saattamaan isäänsä jonkun matkaa.

Gilbert katseli tai oikeammin tapansa mukaan ahmi silmillään Andréeta
ullakkokamarinsa ikkunasta. Mutta olisi ollut vaikeata sanoa,
säkenöivätkö hänen nuoreen tyttöön kiinnittävänsä katseet rakkaudesta
vai vihasta.

Sittekun verhot olivat vedetyt eteen, Gilbert ei voinut enää mitään
nähdä, Sen vuoksi katsahti hän toisaalle ja havaitsi silloin hra
de Beausiren töyhdön. Hän tunsi heti aliupseerin, joka käveli
vihellellen pientä säveltä, tappaakseen aikaa odottaessansa.

Kymmenen minuutin päästä eli kahtakymmentä minuuttia vailla kahdeksan
Nicole näyttäytyi. Tyttö vaihtoi muutamia sanoja hra de Beausiren
kanssa, joka päännyökkäyksellä ilmaisi täydellisesti ymmärtävänsä ja
poistui Pieneen Trianoniin vievää syvää lehtokäytävää kohti. Nicole
puolestaan kääntyi takaisin keveänä kuin lintu.

"Ahaa", ajatteli Gilbert, "herra aliupseerilla ja kamarineidillä on
jotakin sanottavaa tai tehtävää, johon he pelkäävät todistajia. Hyvä!"

Gilbert ei sen enempää ollut utelias Nicolen suhteen; mutta
aavistaen nuoressa tytössä luonnollisen vihollisensa koetti hän
tämän siveellisyyttä vastaan kerätä joukon todistuksia kyetäkseen
voitollisesti lyömään takaisin hyökkäyksen, jos Nicole hyökkäisi. Hän
ei epäillyt, että taistelu millä hetkellä hyvänsä saattoi puhjeta, ja
varovaisena sotilaana hän kokosi sotatarpeita.

Nicolen kohtaus miehen kanssa itse Trianonissa oli ase, jonka
talteenottamista niin nerokas vastustaja kuin Gilbert ei voinut
laiminlyödä, varsinkin kun se noin harkitsematta, kuin Nicole nyt
teki, pudotettiin aivan hänen jalkojensa juureen. Gilbert tahtoi
siis saada myös korvin kuullun todistuksen lisätäkseen sen silmin
näkemäänsä ja napata jonkun hyvin raskauttavan lauseen, jonka hän
taistelun hetkellä saattaisi voitokkaasti tähdätä nuoreen tyttöön.

Hän kiirehti siis alas ullakkokamaristaan, hiipi keittiön käytävän
kautta ja saapui kappelin pikkuportaita puutarhaan. Sinne päästyään
Gilbertillä ei ollut enää mitään peljättävää, hän tunsi siellä
jokaisen loukon ja lymypaikan kuin kettu viidakkonsa. Hiipien
lehmusten alla ja sitten säleaidoituksen vieritse hän saavutti
puuryhmän, joka kohosi kahdenkymmenen askeleen päässä paikalta, missä
hän laski Nicolen tapaavansa.

Nicole oli siellä todellakin. Tuskin oli Gilbert asettunut piiloonsa,
kun omituinen helske kohtasi hänen korvansa: se oli kullankilinää
kiveä vasten, sitä metallisointua, josta vain todellisuus voi antaa
oikean käsityksen.

Gilbert pujahti kuin käärme pengermävallille, jonka yli kohosi
pensasaidan sireenit. Toukokuussa nämä levittivät tuoksuaan ja
karistelivat kukkiaan ohikulkevien päälle näiden astuessa muurin
vierustaa syvään lehtokujaan, joka eroittaa suuren Trianonin pienestä.

Gilbertin tälle kohtaa saavuttua hänen hämärään tottuneet silmänsä
eroittivat Nicolen, joka tällä puolen ristikon ja varovaisesti hra de
Beausiren käden ulottumattomissa tyhjensi kivelle hra de Richelieun
antaman kukkaron sisältöä. Isot louisdorit vierivät hyppien ja
kimallellen, sillävälin kun hra de Beausire säihkyvin silmin ja
vapisevin käsin katseli tarkoin Nicolea ja kultarahoja, käsittämättä,
miten edellinen voi omistaa jälkimäiset.

Nicole puhui.

-- Useammin kuin kerran, -- sanoi hän, -- olette minulle ehdottanut,
että ryöstäisitte pois minut, paras hra de Beausire.

-- Ja vieläpä naisinkin teidät! -- huudahti aliupseeri aivan
hurmaantuneena.

-- Oh, siitä asiasta, hyvä herraseni, -- vastasi nuori tyttö, --
ehdimme kyllä myöhemmin keskustella. Tällä hetkellä on pako pääasia.
Voimmeko karata kahdessa tunnissa?

-- Kymmenessä minuutissa, jos tahdotte.

-- Eipä sentään; minulla on sitä ennen jotakin hommailtavaa, ja se
vaatii kaksi tuntia.

-- Kahden tunnin yhtä hyvin kuin kymmenen minuutinkin päästä olen
käytettävissänne, hellästi rakastettu ystäväni.

-- Hyvä, ottakaa viisikymmentä louisdoria! -- Nuori tyttö laski
viisikymmentä kultarahaa ja pisti ne ristikon lävitse hra de
Beausirelle, joka niitä laskematta sulloi rahat nuttunsa taskuun.
-- Ja, -- jatkoi tyttö, -- varatkaa vaunut ja saapukaa tänne
puolentoista tunnin päästä.

-- Mutta... -- epäröitsi Beausire.

-- Oh, ellette tahdo, niin otaksukaamme, ettemme ole mistään
sopineet, ja antakaa minulle takaisin viisikymmentä louisdoria.

-- Minä en peräänny, rakas Nicole; mutta minä pelkään tulevaisuutta.

-- Kenen puolesta?

-- Teidän puolestanne.

-- Minunko puolestani?

-- Niin. Kun nuo viisikymmentä kultarahaa ovat loppuneet, ja
kerranhan ne loppuvat, niin saatte aihetta valitteluihin, kaipaatte
takaisin Trianoniin ja...

-- Oh, olettepa te hienotuntoinen, paras hra de Beausire! Kas niin,
kas niin, älkää peljätkö mitään, minä en ole niitä naisia, jotka
voidaan saattaa onnettomiksi. Älkää siis epäröikö. Ja sitäpaitsi, kun
nämä viisikymmentä louisdoria ovat kuluneet, saamme sitten nähdä.

Ja Nicole helisti jälellä olevia viittäkymmentä louisdoria
kukkarossaan. Beausiren silmät kiilsivät fosforihohtoisina.

-- Teidän tähtenne, -- innostui hän, -- olisin valmis syöksymään
palavaan uuniin.

-- Oh, säisysti, säisysti, teiltä ei pyydetä niin paljoa, hra de
Beausire. Asia on siis sovittu, puolentoista tunnin päästä vaunut ja
kahden tunnin päästä pako.

-- Se on sovittu, -- huudahti Beausire tarttuen Nicolen käteen ja
vetäen sitä ristikon välistä suudellakseen.

-- Hiljaa siinä! -- torui Nicole. -- Oletteko hullu?

-- En, minä olen rakastunut.

-- Hm! -- mutisi Nicole.

-- Ettekö usko minua, sydänkäpyseni?

-- Uskon, uskonhan toki. Hankkikaa hyvät hevoset ennen kaikkea.

-- Kyllä, kyllä!

He erkanivat. Mutta sekunnin perästä Beausire kääntyi säikähtyneenä
takaisin.

-- Hst, hst! -- varoitti hän.

-- No, mitä nyt? -- kysyi Nicole, joka jo oli etäällä ja asetti
kätensä torveksi suulleen, jotta hänen äänensä huutamatta kuuluisi
halutun matkan päähän.

-- Entä ristikkoportti, -- kysyi Beausire, -- aiotteko kiivetä sen
yli?

"Aika hölmö", jupisi Nicole, joka tällä hetkellä oli vain kymmenen
askeleen päässä Gilbertistä. -- Minulla on avain, -- lisäsi hän
sitten äänekkäämmin.

Beausirelta pääsi hiljainen ihailun huudahdus, ja tällä kertaa hän
todella poistui.

Nicole palasi pää alas luotuna ja ripein askelin emäntänsä luo.

Yksikseen jääneenä Gilbert teki itselleen seuraavat neljä kysymystä:

"Miksi Nicole karkaa Beausiren kanssa, jota hän ei rakasta? Miksi
Nicolella on niin iso rahasumma? Miksi Nicolella on ristikkoportin
avain? Miksi Nicole palaa Andréen luo, vaikka hän voisi heti paeta?"

Gilbert keksi kyllä vastauksen kysymykseen: "Miksi Nicolella on
rahaa?" Mutta ne toiset jäivät vastausta vaille.

Tämä hänen älynsä neuvottomuus saikin hänen luontaisen
uteliaisuutensa tai vähitellen kehittyneen epäluuloisuutensa, miten
sitä tahdomme nimittää, niin ylen voimakkaasti kiihtymään, että hän
ilman kylmyydestä huolimatta päätti viettää yönsä ulkosalla kosteiden
puiden alla odottaakseen ratkaisua näytelmään, jonka alun hän juuri
oli nähnyt.

Andrée oli saattanut isäänsä Suuren Trianonin portille asti. Hän oli
palaamassa yksinään ja mietteissään, kun Nicole juoksujalkaa pyrähti
esille käytävän päästä, matkallaan mainitulta ristikkoportilta, jonka
luona hän oli kaiken järjestänyt hra de Beausiren kanssa.

Nicole, pysähtyi nähdessään emäntänsä ja Andréen antamasta
merkistä nousi hänen perässään portaita ylös, seuraten häntä hänen
huoneeseensa.

Kello saattoi nyt olla puoli yhdeksän illalla. Pimeä oli tullut
ennemmin ja läpikuultamattomampana kuin tavallista, koska iso
musta, etelästä pohjoiseen kulkeva pilvi oli peittänyt koko
taivaan, niin että Versaillesin tuolla puolen suurten metsäin yli
silmänkantamattomiin ulottuva kaamea paarivaate näkyi pian verhoavan
kaikki tähdet, jotka hetkistä aikaisemmin vielä olivat sinilaella
tuikkineet.

Raskas tuulenhenki lakaisi maata puistellen kuumilla löyhäyksillään
janoisia kukkasia, jotka huojuttelivat päitään kuin rukoillakseen
taivaalta sateen tai kasteen almua.

Tämä ilmojen uhka ei mitenkään ollut jouduttanut Andréen käyntiä.
Päinvastoin asetti nuori tyttö surullisena ja syviin mietteisiin
vaipuneena ikäänkuin vastahakoisesti jalkansa kullekin portaitten
askelmalle, joka vei hänet lähemmäksi kammiotaan, ja hän pysähtyi
joka ikkunan luo tarkatakseen taivasta, joka oli niin hyvin
sopusoinnussa hänen oman synkän mielentilansa kanssa, ja täten
viivyttääkseen pieneen suojaansa palaamistansa.

Levottomana, kiukuissaan ja peljäten, että joku hänen emäntänsä oikku
pidättäisi hänet yli ajan, Nicole mutisi itsekseen senlaatuisia
kirouksia, joita palvelijat eivät koskaan säästele, kun heidän
isäntäväkensä kyliin varomattomasti ryhtyy tyydyttämään jonkun
oikkunsa palkollistensa oikkujen kustannuksella. Vihdoin työnsi
Andrée huoneensa oven auki ja pikemmin pudoten kuin istuutuen
nojatuoliinsa hän käski lempeällä äänellä Nicolea raoittamaan pihalle
antavan ikkunan.

Nicole totteli ja palasi sitten emäntänsä luo kasvoillaan harras
osanoton ilme, jonka se liehakoitsija niin hyvin osasi niille antaa.

-- Pelkään, että mademoiselle on tänä iltana hiukan sairas,
-- virkkoi hän: -- silmänne näyttävät niin punehtuneilta ja
turvonneilta, vaikka ne kylläkin säteilevät. Luulen, että
mademoiselle kovin kaipaisi lepoa.

-- Luuletko niin, Nicole? -- kysyi Andrée, joka ei ollut kuunnellut,
ja ojensi huolimattomasti jalkansa pienelle nelikulmaiselle matolle.

Nicole otaksui tämän asennon määräykseksi riisua emäntänsä ja
ryhtyi irroittamaan nauhoja ja kukkia hänen tukkalaitteestaan, joka
oli sellainen rakenne, jota taitavimmatkaan kädet eivät kyenneet
purkamaan vähemmässä kuin runsaassa neljännestunnissa.

Kaiken tämän työn aikana Andrée ei hiiskunut sanaakaan. Jätettynä
omaan mielivaltaansa Nicole hutiloi tehtävässä minkä kerkisi, ja
kertaakaan parahduttamatta Andréeta, sillä niin hajamielisenä tämä
istui, raastoi huolimattoman kovakouraisesti hänen hiuksiaan.

Kun yöpuku oli valmis, Andrée antoi määräyksensä huomiseksi. Aamulla
varhain oli mentävä Versaillesiin noutamaan muutamia kirjoja,
joita Filipin oli pitänyt lähettää sisarelleen, ja sitäpaitsi oli
pyydettävä pianonvirittäjää tulemaan Trianoniin laittamaan klaveeri
kuntoon.

Nicole vastasi tyynesti, että ellei häntä yöllä herätettäisi, hän
nousisi varhain, ja kaikki asiat olisivat toimitetut ennenkuin neiti
heräisi.

"Huomenna minä myöskin kirjoitan", jatkoi Andrée puhuen itsekseen,
"niin, minä kirjoitan Filipille; se keventää hiukan sydäntäni".

"En ainakaan minä", jupisi Nicole hiljaa, "mene sitä kirjettä
viemään".

Ja tätä miettiessään nuori tyttö, joka ei vielä ollut aivan
turmeltunut, alkoi surumielin ajatella, että hän oli ensi kertaa
jättämässä oivallisen emäntänsä, jonka luona hänen sekä järkensä että
sydämensä olivat kehittyneet -- valveutuneet. Hänellä liittyi Andréen
muistoon niin paljon muita muistoja, että tuon muiston rikkirepiminen
oli samaa kuin särkeä koko ketju, joka ulottui tästä päivästä hänen
lapsuutensa aikoihin asti.

Sillä välin kun nämä kaksi asemaltaan ja luonteeltaan niin erilaista
nuorta tyttöä näin miettivät toistensa vieressä, heidän ajatuksillaan
olematta mitään yhteyttä, aika kului ja Andréen pieni seinäkello,
joka aina kävi edellä Trianonin tornikellosta, löi yhdeksän.

Beausiren täytyi jo olla kohtauspaikalla, ja Nicolella oli enää vain
puoli tuntia saapuaksensa rakastajansa luo.

Hän suoritti emäntänsä riisumisen mahdollisimman nopeasti, jonka
ohella häneltä pääsi muutamia huokauksia, mutta niitä ei Andrée
edes huomannut. Hän auttoi hänen ylleen pitkän yönutun, ja kun
Andrée yhä ajatuksiinsa vaipuneena istui liikkumatonna tuijottaen
kattoon, Nicole veti povestaan Richelieun antaman pullon, viskasi
kaksi sokerinpalaa lasiin ja kaatoi siihen vettä niin paljon kuin
oli tarpeellista niiden sulamiseksi; senjälkeen hän epäröimättä ja
tahtonsa kaikkivallalla, joka hänen nuoressa sydämessänsä jo oli
niin voimakas, tipautti lasiin kaksi pisaraa pullon sisältämästä
nesteestä. Vesi siitä heti sameni, saaden opaalilta vivahtavan värin,
joka sitten vähitellen haihtui.

-- Mademoiselle, -- virkkoi silloin Nicole, -- vesilasi on valmis,
vaatteet kokoonkäärityt ja yölamppu sytytetty. Tiedätte, että minun
on noustava varhain; saanko nyt mennä nukkumaan?

-- Saat, -- vastasi Andrée hajamielisesti.

Nicole kumarsi, häneltä pääsi vielä huokaus, joka jäi huomaamatta
kuten edellisetkin, ja sitten hän sulki pienen eteiseen antavan
lasioven jälkeensä. Mutta sensijaan että olisi mennyt välikköön,
jonka tiedämme sijainneen käytävän vieressä ja saaneen valonsa
Andréen eteisestä, hiipi hän hiljaa pois jättäen oven eteiseen
hiukan raolleen, jotta Richelieun määräykset tulisivat täsmälleen
toimitetuiksi.

Jotta ei herättäisi naapurien huomiota hän sipsutti varpaillaan
puutarhaan vieviä portaita alas, hyppäsi ulkoportailta maahan ja
riensi juoksujalkaa ristikkoportin luo hra de Beausirea tapaamaan.

Gilbert ei ollut hievahtanut tähystyspaikaltaan. Hän oli kuullut
Nicolen lupauksen palata kahden tunnin päästä, ja hän odotti. Mutta
kun jo oli kulunut noin kymmenen minuuttia yli ajan, hän alkoi
peljätä, että tyttö ei saapuisikaan.

Äkkiä huomasi hän tämän juoksevan kuin takaa-ajettuna. Nicole
lähestyi ristikkoporttia ja pisti avaimen säleiden välistä
Beausirelle. Tämä avasi portin. Nicole livahti toiselle puolen, ja
portti sulkeutui kumeasti narahtaen.

Sitten viskattiin avain vallihaudan ruohoon juuri alapuolelle sitä
paikkaa, missä Gilbert odotti. Nuori mies kuuli sen putoavan pienellä
jymähdyksellä ja pani merkille kohdan, mihin se osui.

Sillävälin Nicole ja Beausire riensivät matkaansa. Gilbert kuuli
heidän etääntyvän, ja pian hän eroitti, ei vaunujen jyminää, vaikka
Nicole oli niitä pyytänyt, vaan hevosen kavioiden töminän, kun neljä
rautakenkää muutamien minuuttien päästä alkoi kajahdutella tien
kivitystä, sittekun Nicole, joka olisi tahtonut herttuattaren tavoin
lähteä vaunuissa, arvattavasti ensin oli hiukan morkkaillut.

Gilbert hengitti jälleen. Hän oli turvassa, hän oli vapautunut
Nicolesta, vihollisestaan. Andrée oli yksinään; kenties Nicole
lähtiessään oli jättänyt avaimenkin oveen; kenties hän, Gilbert,
voisi tunkeutua Andréen huoneeseen asti.

Tämä ajatus sai kuohuvan nuoren miehen hypähtämään kaikista pelon ja
epävarmuuden, uteliaisuuden ja intohimon hurjista tuskista.

Ja kulkien tietä Nicolen suunnan vastakkaiselle taholle hän riensi
sivurakennusta kohti.



19.

Toinen kaukonäkijätär.


Yksikseen jääneenä Andrée oli vähitellen herännyt siitä henkisestä
horroksesta, joka hänet oli vallannut, ja sillävälin kun Nicole
pakeni hra de Beausiren takana ratsun selässä hän oli polvistunut
ja lausunut hehkuvan rukouksen Filipin puolesta, ainoan henkilön
maailmassa, jota hän todellisella ja syvällä kiintymyksellä rakasti.

Hän rukoili hartaassa luottamuksessa Jumalaan.

Andréen rukouksia ei tavallisesti muodostanut toisiinsa kiinteästi
liittyväin sanojen ketju, vaan ne olivat jonkinlaista jumalallista
haltioittumista, jossa sielu kohosi ylös Herran luo ja sulautui
yhteen Hänen kanssaan.

Näihin aineen kahleista vapautuneen hengen intohimoisiin aneluihin
ei sekaantunut mitään itsekkyyttä. Andrée tavallaan unohti itsensä,
ikäänkuin toivonsa menettänyt haaksirikkoutunut, loka ei enää rukoile
omasta, vaan vaimonsa ja orvoiksi jäävien lastensa puolesta.

Tämä sisällinen tuska oli syntynyt Andréessa hänen veljensä lähdön
jälkeen. Ja kuitenkaan se tuska ei ollut sekoittumatonta: kuten
rukouskin, sisälsi se kaksi eri ainesta, joista toinen ei ollut
nuorelle tytölle oikein käsitettävissä.

Oli ikäänkuin aavistus, kuin lähenevän onnettomuuden ennakkoaistimus,
arvettuneen haavan pistelyä muistuttava tunne. Yhtenäinen kipu on
lakannut, mutta muisto siitä elää kauan jälkeenpäin ja huomauttelee
vammasta samalla tavalla kuin aikaisemmin haava itse.

Andrée ei edes yrittänyt selvitellä aistimuksiansa itselleen;
kokonaan syventyneenä Filipin muistoon, hän otaksui kaikkien häntä
puistattavien vaikutelmien aiheuttajaksi tämän rakastetun ja kaivatun
veljensä.

Vihdoin hän nousi, valitsi vaatimattomasta kirjastostaan erään
niteen, asetti kynttilän kätensä ulottuville ja ryhtyi lukemaan.

Hänen valitsemansa tai oikeammin sattumalta ottamansa teos oli
kasvitieteellinen sanakirja. Se ei tietenkään luontunut hänen
huomiotansa kiinnittämään, vaan päinvastoin uuvutti sitä. Pian
levisi sumupilvi, ensin läpikuultavana, mutta sitten yhä paksumpana
hänen silmiensä eteen. Nuori tyttö taisteli hetkisen unta vastaan,
palautti pari kolme kertaa häipyneen ajatuksensa, joka uudelleen
kaikkosi; sitten hän kuroittautuen sammuttamaan kynttilää huomasi
Nicolen valmistaman juoman. Hän ojensi kyynärvartensa, otti lasin
toiseen käteensä, liikutti toisella lusikkaa sekoittaakseen puoliksi
sulanutta sokeria, ja sitten hän jo unen painostamana lähensi lasia
huulilleen.

Äkkiä, samassa kun hänen huulensa olivat koskettamaisillaan nestettä,
omituinen liikutus vavistutti hänen kättään, samalla kertaa sekä
polttava että usvamaisen kostea painostus tuntui hänen aivoissaan,
ja kauhukseen havaitsi Andrée suonissaan kiitävästä magneettisesta
virrasta sen käsittämättömien aistimuksien yliluonnollisen
kuohahduksen, joka jo useampia kertoja oli uuvuttanut hänen voimansa
ja huumannut hänen järkensä.

Tuskin ehti hän asettaa lasin takaisin lautaselle, kun hän melkein
samassa, ilman muuta valitusta kuin puoliavoimesta suusta kirvonnut
huoahdus, menetti äänensä, näkönsä ja tajuntansa sekä kaatui kuin
salaman iskemänä vuoteelleen kuoleman kaltaisessa horrostilassa.

Mutta tämä raukeaminen oli vain silmänräpäyksen kestävä siirtyminen
toisesta olotilasta toiseen.

Kuolemaa muistuttavasta voipumuksesta, jossa hän makasi näennäisesti
iäksi suljetuin silmin, hän nousi äkkiä, avasi ne kauheasti
tuijottaen ja läksi vuoteestaan kuin hautakummulta astuva
marmoripatsas.

Ei enää ollut epäilystä, että Andrée nukkui sitä ihmeellistä unta,
joka jo useankin kerran oli tilapäisesti katkaissut hänen elämänsä
toiminnan.

Hän astui lattian yli, avasi lasioven ja meni eteiseen niin jäykkänä
ja varmana kuin elävä marmorikuva.

Hän saapui portaille, laskeutui niitä askelma askelmalta epäröimättä,
hätiköimättä; ja pian näyttäytyi hän ulkoportailla. Juuri kun Andrée
asetti jalkansa niiden ylimmälle askelmalle, Gilbert astui niiden
alimmalle.

Gilbert näki siis tämän valkopukuisen ja vakavan naisen lähestyvän
ikäänkuin tulossa häntä vastaan. Hän peräytyi hänen edeltään ja
kulkien yhä takaperin meni piiloutumaan lehtimajaan.

Hän muisti nyt, että hän jo kerran ennen oli nähnyt Andréen
tuollaisena Taverneyn linnassa. Tyttö kulki aivan Gilbertin
ohitse, jopa hipaisikin häntä mennessään, mutta ei nähnyt häntä.
Masentuneena, voipuneena nuori mies lysähti polvilleen maahan. Hän
pelkäsi.

Tietämättä, miten selittäisi Andréen omituisen vaelluksen, hän
seurasi häntä silmillään; mutta hänen järkensä oli hämmentynyt,
hänen verensä jyskytti hurjasti ohimoita, hän oli lähempänä
mielipuolisuutta kuin sitä kylmää, tervettä järkeä, jota huomioiden
tekijältä vaaditaan. Hän pysyi tässä kyykistyneenä lehvien välissä
ja vaaniskeli, kuten hänen tapansa oli aina siitä asti kun tämä
turmiollinen rakkaus oli vallannut hänen sydämensä.

Äkillisesti tuon vaelluksen salaisuus hänelle selvisi: Andrée ei
ollut mielipuoli eikä hairaantunut, niinkuin hän oli luullut. Tuolla
kylmällä ja aavemaisella kulullaan Andrée oli menossa kohtauspaikalle.

Salama juovitti tällä hetkellä taivaan. Ja sen sinervässä valossa
Gilbert näki pimeän lehmuskujan siimekseen kätkeytyneen miehen, ja
vaikka ukkosen tuliviirun leimahdus oli ollut kovin nopea, oli hän
tummalta pohjalta eroittanut kalpeat kasvot ja epäjärjestykseen
joutuneen puvun.

Andrée astui tuota miestä kohti, joka ojensi käsivartensa ikäänkuin
vetääkseen hänet luoksensa.

Jokin kuuman raudan kosketuksen tapainen vihlaisi Gilbertin sydäntä
ja sai hänet kohoamaan polvilleen paremmin nähdäkseen.

Toinen salama välkähti nyt yön pimeydessä.

Gilbert tunsi Balsamon, joka oli hien ja pölyn peitossa, Balsamon,
joka joillakin salaperäisillä apuneuvoilla oli tunkeutunut
Trianoniin, sanalla sanoen Balsamon, joka yhtä vastustamattomasti,
yhtä turmiollisesti veti Andréeta puoleensa kuin käärme kiehtoo lintu
rukkaa.

Kahden askeleen päässä hänestä Andrée pysähtyi. Vieras tarttui hänen
käteensä; tyttö säpsähti koko ruumiiltaan.

-- Näettekö? -- kysyi mies.

-- Kyllä, -- vastasi Andrée; -- mutta tällä kutsumisellanne olitte
vähällä minut tappaa.

-- Anteeksi, anteeksi, -- vastasi Balsamo; -- mutta syynä siihen
on se, että minulla ei enää ole järkeni tallella; olen aivan
suunniltani, tulen hulluksi, olen kuoleman kielissä.

-- Te kärsitte todellakin, -- myönsi Andrée, jolle Balsamon käden
kosketus oli ilmaissut hänen tilansa.

-- Niin, niin, minä kärsin, ja tulen etsimään lohtua teiltä.
Ainoastaan te voitte minut pelastaa.

-- Kysykää minulta.

-- Mutta vielä kerran, näettekö?

-- Oh, täydellisesti!

-- Tahdotteko seurata minua kotiini, voitteko?

-- Voin kyllä, jos johdatatte minua ajatuksellanne.

-- Tulkaa.

-- Ah, -- virkkoi Andrée, -- me saavumme Pariisiin, kuljemme
bulevardilla, poikkeamme kadulle, jota valaisee vain yksi ainoa lyhty.

-- Aivan niin; astukaamme sisään, astukaamme sisään.

-- Olemme eteisessä. Näen portaat oikealla; mutta te pakoitatte minut
seinää kohti, se aukenee, ja edessäni on askelmia.

-- Menkää ylös, menkää ylös! -- huudahti Balsamo. -- Tämä on meidän
tiemme.

-- Ah, nyt olemme huoneessa; täällä on leijonantaljoja ja aseita.
Kah, uuninlaaka aukenee.

-- Eteenpäin vain; missä olette?

-- Omituisessa ovettomassa huoneessa, jonka ikkunat ovat ristikoilla
varustetut. Voi, miten täällä kaikki on epäjärjestyksessä!

-- Mutta huone on tyhjä, aivan tyhjä, eikö ole?

-- On.

-- Voitteko nähdä henkilön, joka siinä asui?

-- Kyllä, jos minulle annetaan esine, jota hän on koskettanut, --
joka tulee häneltä tai kuuluu hänelle.

-- Kas, tässä on kihara hänen hiuksiaan.

Andrée otti kiharan, painaen sitä ruumistaan vasten.

-- Oh, minä tunnen hänet, -- virkkoi hän, -- olen tämän naisen
nähnyt; hän pakeni Pariisiin päin.

-- Aivan niin, aivan niin; voitteko sanoa minulle, mitä hän on tehnyt
viimeisten kahden tunnin kuluessa ja miten hän pakeni?

-- Odottakaa, odottakaa; kyllä, hän lepää sohvalla povi puoleksi
paljaana ja haava rinnassa.

-- Katsokaa, Andrée, katsokaa, älkää jättäkö häntä enää.

-- Hän nukkui, hän herää, hän katselee ympärilleen, hän ottaa esille
nenäliinan, hän sitoo nenäliinan ikkunansa ristikkoon. Voi, hyvä
Jumala!

-- Tahtooko hän siis todella kuolla?

-- Ah niin, hän on sen päättänyt. Mutta sellainen kuolema peloittaa
häntä. Hän jättää nenäliinan kiinni ristikkoon. Astuu alas, -- oi
nais-parka!

-- Mitä?

-- Oi, kuinka hän itkee, kuinka hän kärsii, kuinka hän vääntelee
käsiään! Hän etsii jotakin kulmaa seinässä murskatakseen siihen
otsansa.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! -- mutisi Balsamo.

-- Oi, hän syöksyy uunia vasten Se esittää kahta marmorileijonaa; hän
aikoo murskata otsansa toisen leijonan päähän.

-- Sitten... sitten? Katsokaa, Andrée, katsokaa, minä tahdon sitä!

-- Hän pysähtyy.

Balsamo hengähti huojentuneena.

-- Hän katselee.

-- Mitä hän katselee? -- kysyi Balsamo.

-- Hän on huomannut veripilkun leijonan silmässä.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! -- huudahti Balsamo.

-- Niin, se on verta, ja kuitenkaan hän ei ole survaissut itseään.
Oi, niin kummallista! Se ei ole hänen vertansa, vaan teidän.

-- Onko se minun vertani? -- huudahti Balsamo aivan huumaantuneena.

-- Niin, teidän, teidän! Te olitte leikannut veitsellä tai tikarilla
sormiinne ja sitten painanut verisellä sormellanne leijonan silmää.
Minä näen teidät.

-- Se on totta, se on totta.

-- Mutta miten hän pakeni?

-- Odottakaa, odottakaa, näen hänen tarkastavan tuota verta,
miettivän ja sitten painaltavan sormellaan samaa kohtaa, mitä te
olitte painanut. Ah, leijonan silmä myötää, vieteri alkaa toimia.
Liesi avautuu!

-- Varomaton! -- huudahti Balsamo. -- Voi minua onnetonta,
varomatonta, hullua, mikä olenkin! Olen kavaltanut itseni!... Ja
lähteekö hän, -- jatkoi Balsamo, -- pakeneeko hän?

-- Oi, hänelle täytyy antaa anteeksi, nais-paralle; hän oli hyvin
onneton.

-- Missä hän on? mihin hän menee? Seuratkaa häntä, Andrée, minä
tahdon!

-- Odottakaa, hän pysähtyy hetkiseksi huoneeseen, missä ovat aseet ja
taljat; eräs kaappi on auki; siinä kaapissa tavallisesti säilytetty
lipas on asetettu pöydälle. Hän tuntee lippaan ja ottaa sen.

-- Mitä se lipas sisältää?

-- Papereitanne, luullakseni.

-- Millainen se on?

-- Sinisellä sametilla päällystetty, hopeanaulainen, hopeahelainen ja
hopeisella lukolla varustettu.

-- Oh, -- virkkoi Balsamo polkien vihaisesti jalkaansa, -- hänkö siis
on ottanut lippaan?

-- Niin, niin, hän sen otti. Hän astuu eteiseen vieviä portaita, avaa
oven, vetää vitjoista, joilla aukaistaan kadulle vievä ovi, ja menee
ulos.

-- Onko myöhä?

-- Epäilemättä myöhä, sillä on pimeä.

-- Sitä parempi! Hän on siis lähtenyt vähää ennen kotiintuloani, ja
ehkä vielä hänet tavoitan. Seuratkaa häntä, Andrée.

-- Talosta ulos päästyään hän juoksee kuin hullu; kuin hullu saapuu
hän bulevardille... Hän juoksee... hän juoksee pysähtymättä...

-- Mihin päin?

-- Bastiljiin päin.

-- Näettekö hänet yhä?

-- Näen, hän on kuin mielipuoli; hän työkkäilee ohikulkevia. Vihdoin
hän pysähtyy, koettaa tietää, missä on... kysyy joltakulta.

-- Mitä hän sanoo? Kuunnelkaa, Andrée, kuunnelkaa, älkääkä taivaan
nimessä kadottako ainoatakaan sanaa, minkä hän lausuu. Sanoitte hänen
kysyvän?

-- Niin, eräältä mustapukuiselta mieheltä.

-- Mitä hän häneltä kysyy?

-- Hän kysyy häneltä, missä poliisipäällikkö asuu.

-- Oh, se ei siis ollutkaan turha uhkaus! Saako hän osoitteen?

-- Saa.

-- Mitä hän sitten tekee?

-- Hän kääntyy takaisin, poikkee eräälle viistoon kulkevalle kadulle;
hän suuntaa askeleensa suuren torin yli.

-- Place Royalen; siitä päästään poliisimestarin asunnolle. Voitteko
lukea hänen ajatuksensa?

-- Rientäkää, rientäkää! Hän aikoo ilmiantaa teidät. Jos hän ehtii
ennen teitä, jos hän tapaa hra de Sartines'n, niin olette hukassa!

Balsamolta pääsi hirveä kiljahdus, hän syöksyi pensaikkoon, juoksi
pienen portin läpi, jonka eräänlainen varjo hänelle avasi ja jälleen
sulki, ja hyppäsi yhdellä ainoalla ponnahduksella portilla kuopivan
ratsunsa Djeridin selkään.

Sekä isäntänsä äänen että kannusten kiihoittamana eläin karahti
nuolen nopeudella Pariisia kohti, eikä enää kuultu muuta kuin
kavioiden töminä tiellä, jota pitkin se kiiti.

Andrée taasen oli jäänyt seisomaan kylmänä, mykkänä ja kalpeana.
Mutta ikäänkuin Balsamo olisi vienyt hänen elämänsä mukanaan hän pian
lysähti kokoon. Innoissaan ajaa Lorenzaa takaa Balsamo oli todellakin
unohtanut herättää Andréen.



20.

Jäykistys.


Andrée ei lysähtänyt yhtäkkiä, kuten sanoimme, vaan asteettain, ja
sitä koetamme tässä kuvailla.

Yksinään, hyljättynä, kaikkia kiivaita hermojärkytyksiä seuraavan
sisällisen kylmyyden vallassa Andrée alkoi pian horjua ja vavista
kuin kaatuvataudin-kohtauksen alussa.

Gilbert oli yhä paikallaan jäykkänä, liikkumatonna, etukumarassa
ja ahmien häntä silmillään. Mutta Gilbert, kuten hyvin käsitämme,
Gilbert, joka ei tuntenut magneettisia ilmiöitä, ei tässä aavistanut
unitilaa eikä väkivaltaa. Hän ei ollut kuullut mitään tai juuri
mitään tytön keskustelusta Balsamon kanssa. Mutta jo toistamiseen,
nyt Trianonissa kuten aikaisemmin Taverneyssä, Andrée näkyi totelleen
tuon miehen kutsua, miehen, joka oli saanut niin hirveän ja omituisen
vaikutusvallan häneen. Lyhyesti sanoen Gilbertin mielessä kaikki
yhdistyi ajatukseksi: "Neiti Andréella on rakastaja tai ainakin mies,
jota hän lempii ja jonka kanssa hänellä on yöllisiä kohtauksia."

Andréen ja Balsamon välinen-keskustelu, vaikka he haastelivat
matalalla äänellä, oli ilmeisesti näyttänyt torailulta. Vimmoissaan,
mielipuolen tavoin pakeneva Balsamo muistutti epätoivoista
rakastajaa; yksikseen, liikkumattomaksi ja mykäksi jäänyt Andrée
näytti hyljätyltä rakastajattarelta.

Juuri tällä hetkellä näki hän nuoren tytön horjuvan, vääntelevän
käsivarsiaan ja pyörähtävän kantapäillään. Sitten häneltä pääsi
pari kolme käheätä korahdusta, jotka raatelivat hänen ahdistettua
rintaansa. Hän yritti tai oikeammin luonto yritti kirvoittautua
tuosta epätasaisesti mitatusta voimanvirrasta, joka hänen
magneettisen unensa aikana oli antanut hänelle sen kaukonäköisyyden,
minkä ilmaukset edellisessä luvussa olemme kuvailleet.

Mutta luonto joutui tappiolle, Andrée ei kyennyt ravistamaan päältään
Balsamon hänelle unohtamaa tahtonsa jäännöstä. Hän ei kyennyt
päästämään salaperäisiä selvittämättömiä siteitä, jotka olivat hänet
kokonaan kahlehtineet; ja tässä kamppailussa hän joutui sellaisiin
kouristuksiin, jollaisia ennen muinoin Apollon papittaret kokivat
istuessaan kolmijalkaisella jakkarallaan hartaitten, temppelin
pylväskäytävässä sorisevien, oraakkelin ennustuksia kyselevien
ihmisten edessä.

Andrée menetti tasapainonsa ja kaatui tuskallisesti voihkaisten
hiekalle, ikäänkuin häneen olisi iskenyt ukkonen, joka tällä hetkellä
viilsi taivaankantta.

Mutta tuskin oli hän koskettanut tannerta, kun Gilbert tiikerin
ketteryydellä ja voimalla syöksähti hänen luokseen, sieppasi hänet
käsivarsilleen ja huomaamatta, että hänellä oli taakka kannettavana,
vei nuoren tytön kammioon, jonka tämä Balsamon kutsua totellen oli
jättänyt ja jossa kynttilä vielä paloi epäjärjestyksessä olevan
vuoteen ääressä.

Gilbert tapasi kaikki ovet avoinna, niinkuin Andrée oli ne jättänyt.
Sisälle astuessaan hän survaisi jalkansa sohvaan, jolle hän
luonnollisesti asetti kylmän ja elottoman tytön. Hänen koskettaessaan
tätä tunnotonta ruumista valtasi kuume koko hänen olemuksensa; hänen
hermonsa värisivät, hänen verensä kiehui.

Hänen ensimäinen ajatuksensa oli kuitenkin siveellinen ja puhdas:
hänen täytyi ennen kaikkea elvyttää elämä tähän kauniiseen
kuvapatsaaseen. Hän etsi silmillään vesikarahvia pirskoittaakseen
muutaman pisaran Andréen kasvoille.

Mutta siinä silmänräpäyksessä ja juuri kun hän ojensi vapisevan
kätensä tarttuakseen kristallikarahvin hoikkaan kaulaan, tuntui
hänestä kuin samalla kertaa sekä varmat että kevyet askeleet
narahtaisivat Andréen huoneeseen johtavilla puusta ja tiilikivestä
raketuilla portailla.

Tulija ei voinut olla Nicole, koska Nicole oli karannut hra de
Beausiren kanssa, eikä myöskään Balsamo, joka oli täyttä laukkaa
kiitänyt pois Djeridillä. Sen täytyi siis olla joku vieras.

Jos Gilbert yllätettäisiin, niin hänet ajettaisiin pois. Andrée oli
hänelle kuin espanjalaiset kuningattaret, joihin alamainen ei saa
koskea edes pelastaakseen heidän henkeänsä.

Kaikki nämä ajatukset iskivät vinhan, tuiskuvan raesateen lailla
Gilbertin sieluun lyhyemmässä ajassa kuin turmiota uhkaavat askeleet
tarvitsivat siirtyäkseen askelmaa ylemmäksi.

Noiden askelten, noiden lähenevien askelten etäisyyttä Gilbert
ei kyennyt tarkkaan laskemaan, niin rajusti mylvi myrsky
taivaalla; mutta erinomaisella kylmäverisyydellään ja viisaalla
varovaisuudellaan nuori mies käsitti, että hänen paikkansa ei ollut
siellä ja että hänen näkymätönnä pysymisensä oli ennen kaikkea
tärkeätä.

Nopeasti puhalsi hän sammuksiin Andréen huonetta valaisevan kynttilän
ja hiipi välikköön, joka oli Nicolen kamarina. Tältä paikaltaan hän
saattoi kammion lasioven läpi nähdä samalla kertaa sekä Andréen
huoneeseen että eteiseen. Tässä eteisessä paloi yölamppu pienellä
hyllyllä. Ensin oli Gilbert aikonut sammuttaa sen kuten kynttilänkin,
mutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Askeleet narahtelivat käytävän
kivineliöillä, kuului raskaanlainen hengitys, miehen hahmo ilmestyi
kynnykselle, hiipi hiljaa eteiseen, veti oven kiinni jälkeensä ja
salpasi sen.

Töin tuskin ehti Gilbert pujahtaa Nicolen komeroon ja sulkea lasioven
jälkeensä. Henkeänsä pidättäen hän painoi kasvonsa ruutuihin ja
kuunteli mahdollisimman tarkkaavaisesti.

Ukkonen jyrisi juhlallisesti pilvissä, isot sadepisarat pieksivät
ikkunoita Andréen huoneessa ja käytävässä, jossa yksi niistä auki
unohdettuna vinkui saranoillaan ja silloin tällöin käytävään
tunkeutuneen vihurin paiskaamana lyödä rämäytti kehystään vasten.

Mutta elementtien raivo, kaikki pauhu ja tohina siellä ulkona ei
hirveässä kaameudessaan merkinnyt mitään Gilbertille. Kaikki hänen
ajatuksensa, koko hänen elämänsä, koko hänen sielunsa yhdistyivät
hänen katseessaan, ja se katse oli kuin kiinni naulattu tuohon
mieheen.

Tämä mies oli astunut eteisen halki, kulkenut kahden askeleen päästä
Gilbertin ohi ja epäröimättä mennyt sisälle makuuhuoneeseen. Gilbert
näki miehen käyvän hapuillen Andréen vuoteelle, tekevän kummastuneen
liikkeen huomatessaan sen tyhjäksi ja melkein samassa käsivarrellaan
tyrkkäävän pöydällä olevaa kynttilää. Se kaatui ja Gilbert kuuli
kristallirannikkaan särkyvän pöydän marmorilevyä vasten.

Silloin kutsui mies kahdesti, mutta hillityllä äänellä:

-- Nicole! Nicole!

"Mitä, Nicole?" ihmetteli Gilbert piilopaikassaan. "Miksi kutsuu tuo
mies Nicolea, vaikka hänen pitäisi kutsua Andréeta?"

Mutta kun mikään ääni ei ollut vastannut hänen omaansa, mies otti
kynttilän lattialta ja hiipi varpaillaan eteiseen sytyttämään sitä
yölampusta.

Tällöin Gilbert kohdisti kaiken huomionsa omituiseen yölliseen
vierailijaan; tällöin hänen silmänsä olisivat voineet lävistää
muurinkin, niin voimakkaasti ne ponnistelivat nähdäkseen.

Äkkiä Gilbert hätkähti, ja vaikka oli kätkeytyneenä, astahti
taaksepäin.

Molempain liekkien yhtyneessä valossa tunsi vapiseva ja
hämmästyksestä puolikuollut Gilbert kynttilää pitelevän miehen
kuninkaaksi.

Silloin kaikki selvisi hänelle: Nicolen pako, hänen ja Beausiren
kesken lasketut rahat, auki jätetty ovi, Richelieu ja Taverney ja
koko tämä salaperäinen ja kamala juoni, jonka esineenä nuori tyttö
oli.

Silloin Gilbert käsitti, miksi kuningas kutsui Nicolea, rikoksen
avustajatarta, palvelevaa Judasta, joka oli mennyt ja kavaltanut
emäntänsä.

Mutta Gilbertin ajatellessa, missä tarkoituksissa kuningas oli
saapunut tähän huoneeseen, hänen ajatellessaan, mitä hänen silmäinsä
edessä tapahtuisi, veri nousi hänen päähänsä ja sokaisi hänet, Hän
olisi tahtonut huutaa; mutta pelko, tuo vaistomainen, oikullinen,
vastustamaton tunne, pelko tätä silloin vielä silmiä lumoavan
tenhovoiman seppelöimää miestä kohtaan, jota nimitettiin Ranskan
kuninkaaksi, takellutti Gilbertin kielen kitalakeen.

Tällävälin oli Ludvig XV kynttilä kädessä astunut jälleen
makuuhuoneeseen. Tuskin oli hän ehtinyt sinne, kun hän huomasi
Andréen valkoisessa musliinisessa yönutussa pikemmin alastomana kuin
verhottuna viruvan pää sohvan selkänojaa vasten, toinen jalka leväten
pieluksilla, toisen jäykkänä ja paljaana riippuessa matolle.

Kuningas hymyili tämän nähdessään. Kynttilä valaisi tämän kaamean
hymyn; mutta melkein samassa miltei yhtä kaamea hymy kuin
kuninkaankin häilähti Andréen kasvoilla.

Ludvig XV mutisi muutamia sanoja, jotka Gilbert tulkitsi
lemmenkuiskeeksi, ja asettaen kynttilän pöydälle ja luoden
kääntyessään katseen salamoivalle taivaalle hän meni polvistumaan
nuoren tytön eteen, suudellen tämän kättä.

Gilbert kuivasi otsalleen tihkuvaa hikeä.

Kuningas, joka tunsi käden jäätävän kylmyyden, sulki sen omaansa
lämmittääkseen sitä, ja kietoen toisen käsivartensa kauniin ja
pehmeän vartalon ympäri hän kumartui kuiskaamaan Andréen korvaan
muutamia lemmekkäitä hyväilysanoja, jotta nukkuvien tyttösten korviin
kuiskaillaan. Tällä hetkellä kuninkaan kasvot tulivat niin lähelle
nuoren tytön kasvoja, että ne hipaisivat tämän poskia.

Gilbert tunnusteli takkinsa taskuja ja henkäisi syvään, kun hänen
käteensä osui hänen pitkän puutarhaveitsensä pää.

Andréen kasvot olivat jääkylmät niinkuin hänen kätensäkin.

Kuningas nousi; hän loi silmänsä Andréen paljaaseen jalkaan, pieneen
ja valkoiseen kuin sadun keijukaisen. Hän otti sen käsiinsä ja
säpsähti. Jalka oli kylmä kuin kuin marmorikuvan.

Gilbert, jonka silmien eteen paljastui niin paljon suloja, Gilbert,
jota kuninkaan hekumallisuus uhkasi häneen itseensä kohdistuvana
varkautena, puri hammastaan ja avasi veitsen, jonka hän tähän asti
oli pitänyt suljettuna.

Multa kuningas oli jo päästänyt irti Andréen jalan, kuten hän oli
päästänyt hänen kätensä ja kasvonsa, ja kummastellen nuoren tytön
unta, jota hän ensin oli pitänyt ujostelevana keimailuna, hän koetti
itselleen selittää tätä kalmankylmyyttä, mikä oli vallannut ihanan
ruumiin jäsenet, ja kysyi itseltään, tokko sydänkään enää sykki, kun
käsi, jalka ja kasvot olivat niin kalseat.

Hän siirsi siis syrjempään Andréen yönutun, paljasti hänen
neitseellisen povensa ja tunnusteli samalla kertaa sekä aralla että
julkealla kädellään mykkää sydäntä kylmän hipiän alla rinnassa, joka
oli yhtä tunteeton ja yhtä valkoinen ja puhtaasti kaartuva kuin jos
se olisi ollut alabasterista muovailtu.

Gilbert hiipi puolittain ulos ovesta veitsi kädessä, silmät säihkyen
ja hampaat yhteen purtuina, varmana päätöksessään, että jos kuningas
jatkaisi elkeitään, hän lävistäisi hänet ja sitten itsensä.

Yhtäkkiä hirvittävä ukkosenjyrähdys tärisytti jokaista esinettä
huoneessa ja myöskin sohvaa, jonka edessä Ludvig XV oli polvillaan;
uusi sinipunerva ja rikinvärinen salama välähdytti Andréen kasvoille
niin sinervän ja voimakkaan hohteen, että Ludvig XV peljästyneenä
tästä kalpeudesta, tästä äänettömyydestä peräytyi jupisten:

"Mutta totisesti, tyttö on kuollut!"

Samalla ajatus, että oli syleillyt ruumista, pöyristytti kuningasta
ja sai veren hyytymään hänen suonissaan. Hän meni ottamaan kynttilän,
palasi Andréen luo ja katseli häntä liekin lepattavassa valossa.
Huomatessaan hänen sinervät huulensa, tummat renkaat silmien
ympärillä, hajalliset hapset ja kaulan, jota mikään hengitys ei
kohotellut, hän kiljahti, pudotti kynttilän, horjui ja meni juopuneen
tavoin hoiperrellen eteiseen, jonka seiniä vasten hän kauhuissaan
törmäili.

Sitten kuuluivat hänen kiireiset askeleensa portailta ja myöhemmin
puutarhan somerolta; mutta ilmassa tohiseva tuuli, joka riuhtoi
runneltuja puita, hukutti pian askelten äänen myrskyiseen ja
mahtavaan kuorskuntaansa.

Silloin lähti Gilbert veitsi kädessä, mykkänä ja synkkänä
piilopaikastaan. Hän astui Andréen huoneen kynnykselle asti ja
katseli muutamien sekuntien ajan syvään uneensa vaipunutta kaunista
nuorta tyttöä.

Tällävälin paloi pudonnut kynttilä matolle kaatuneena, valaisten
suloisen, tiedottoman olennon sirotekoista jalkaterää ja
puhdasmuotoista säärtä.

Gilbert käänsi hiljaa veitsensä kokoon, samalla kun hänen
kasvonpiirteensä vähitellen saivat heltymättömän päätöksen ilmeen.
Senjälkeen meni hän kuuntelemaan ovelle, josta kuningas oli
poistunut. Kuunneltuaan runsaan minuutin hän kuninkaan esimerkkiä
noudattaen vuorostaan sulki oven ja työnsi salvan eteen. Sitten hän
sammutti eteisen yölampun. Tämän tehtyään hän yhtä verkalleen, yhtä
synkkä tuli silmissä palasi Andréen kammioon ja polkien jalallaan
liekkiä sammutti kynttilän, jonka vaha valui virtoina lattialle.

Äkillinen pimeys peitti turmaa uhkaavan hymyn, joka värähdytti hänen
huuliaan.

-- Andrée, Andrée! -- jupisi hän. -- Lupasin sinulle, että
joutuessasi kolmannen kerran käsiini, en päästäisi sinua niinkuin
kahdella ensimäisellä. Andrée, Andrée, sen kauhean romaanin, jonka
sepittämisestä minua syytit, täytyy saada myöskin kauhea loppu!

Ja käsivarret ojennettuina hän astui suoraan sohvan luo, jolla Andrée
lepäsi kylmänä, liikkumattomana ja aivan tunnotonna.



21.

Tahto.


Olemme nähneet Balsamon lähtevän.

Djerid kiidätti häntä salaman nopeudella. Kalpeana levottomuudesta
ja kauhusta ja kumartuneena hevosensa liehuvan harjan yli ratsastaja
hengitti puoliavoimin huulin ilmaa, tuota ilmaa, jota juoksija
halkaisi rinnallaan niinkuin nopeakulkuisen aluksen keula kyntää
vettä.

Hänen takanaan hävisivät puut ja rakennukset kuin aavenäyt. Tuskin
huomasi hän ohikulkiessa raskaat, akselillaan vinkuvat kärryt,
joiden viisi hidasta, kankeakoipista hevosta säikähtyi tämän elävän
meteoorin lähestyessä, voimatta otaksua sitä niiden omaan sukuun
kuuluvaksi.

Balsamo ratsasti näin penikulman verran, aivot niin kiihdyksissä,
silmät niin säihkyvinä ja hengittäen niin syvään ja kuumasti
huohottaen, että nykyajan runoilijat olisivat verranneet häntä
niihin hirvittäviin tulta ja höyryä puuskuviin hengettäriin, jotka
elähyttävät raskaita savuavia koneita ja panevat ne vierimään
suurella vauhdilla rautakiskoja pitkin.

Ratsu ja ratsastaja olivat kulkeneet Versailles'n läpi muutamissa
sekunneissa; harvat kaduilla harhailevat henkilöt olivat nähneet vain
kiitävän säkenejuovan, ei muuta.

Balsamo ratsasti vielä penikulman; Djerid oli tarvinnut näihin
kahteen penikulmaan vain neljännestunnin, mutta se neljännestunti
tuntui hänen isännästään vuosisadalta.

Äkkiä välähti ajatus Balsamon aivoissa. Hän pysähdytti heti
rautalihaksisen ratsun, pakoittaen sen hillitsemään jäntevät
polvitaipeensa. Pysähtyessään Djerid taivutti takajalkansa ja työnsi
etujalkansa syvälle hiekkaan. Ratsu ja ratsastaja hengähtivät
hetkisen. Siinä levähtäessään Balsamo kohotti päätänsä. Sitten pyyhki
hän nenäliinalla hikeä valuvia ohimoltaan ja laajentunein sieraimin
hengittäessään yön raitista ilmaa hän lausui seuraavat sanat:

"Voi sinua mieletöntä raukkaa! Ei hevosesi vauhti eikä oma palava
halusi koskaan saavuta salaman hetkellisyyttä tai sähkökipinän
nopeutta, ja kuitenkin olisi se välttämätöntä loihtiaksesi pääsi
päältä uhkaavan vaaran. Sinä tarvitset nopean vaikutuksen, välittömän
iskun, kaikkivaltiaan sysäyksen apua voidaksesi halvata ne jalat,
joiden toimintaa pelkäät, sen kielen, jonka liikkumista kammot. Sinä
tarvitset etäällä sen voittoisan unen mahtia, joka on ainoa keino
tavoittaaksesi kahleensa katkaisseen orjan. Oi, jos vielä koskaan
saisin hänet valtaani..."

Ja hammasta purren Balsamo teki epätoivoisen liikkeen.

"Oi, ponnista tahtoasi miten voimakkaasti hyvänsä, Balsamo, riennä
millä vauhdilla tahansa", huudahti hän, "niin Lorenza ehtii
kuitenkin ennen sinua! Hän on puhuva, on ehkä jo puhunut. Voi sinua
kurjaa naista! Kaikki kärsimykset olisivat liian lievät sinun
rangaistukseksesi!

"Katsokaamme", jatkoi hän rypistäen kulmiaan, tuijottaen silmillään,
leuka kämmenen varassa, "katsokaamme: tiede on sana tai teko; tiede
kykenee tai ei kykene; minä, minä tahdon!... Koettakaamme... Lorenza,
Lorenza, minä tahdon, että sinä nukut! Lorenza, ole missä paikassa
tahansa, mutta nuku, nuku, minä tahdon sen, minä uskon sen!

"Oi ei, ei", mutisi hän menettäen rohkeutensa; "ei, minä valehtelen;
en, minä en usko sitä; en, minä en uskalla siihen luottaa;
ja tahto on kuitenkin kaikki. Ah, minä tahdon sentään hyvin
lujasti, minä tahdon sieluni kaikella voimalla. Halkaise ilma, oi
korkein tahdonvoimani! kiidä kaikkien muiden, vastustavien tai
välinpitämättömien tahdonvirtojen läpi! tunkeudu kanuunankuulana
tiellesi sattuvien muurien lävitse! seuraa häntä kaikkialle, mihin
hän menee; iske, surmaa! Kuule, Lorenza, minä tahdon nukuttaa sinut!
Lorenza, minä tahdon, tahdon, että sinä mykistyt!"

Ja hän keskitti muutamien silmänräpäysten kuluessa kaiken ajatuksensa
tähän päämäärään, syövyttäen sen aivoihinsa ikäänkuin antaakseen
sille joustavampaa vauhdikkuutta sen lentäessä Pariisia kohti. Ja
tämän salaperäisen toimituksen jälkeen, jossa epäilemättä olivat
apuna kaikki jumalaiset atoomit, kaikki Jumalan, kaiken herran ja
mestarin, elähyttämät voimahiukkaset, Balsamo yhäti yhteenpurruin
hampain ja nyrkkiin puristetuin käsin hellitti taasen ohjakset, mutta
antamatta Djeridin tällä kertaa tuta polvien puristusta tai kannuksia.

Balsamo näkyi koettavan vakuuttaa itseänsä.

Isäntänsä äänettömästä suostumuksesta kulki jalo juoksija nyt varsin
säisysti eteenpäin ja rodulleen ominaisella siroudella se melkein
kuulumattomasta kosketteli jaloillaan maata, niin keveä se oli.

Kaiken tämän aikaa Balsamo, joka pintapuolisille katseille olisi
näyttänyt menneeltä mieheltä, silti puuhaili puolustussuunnitelman
laatimisessa. Hänellä oli se valmiina, kun Djeridin kaviot
koskettivat Sèvres'n katukiviä.

Päästyään puiston ristikkoportin eteen hän pysähdytti hevosensa
ja katsahti ympärilleen, ikäänkuin odottaen jotakuta. Ja tosiaan
ilmestyikin melkein samassa eräästä ajoportista mies, joka astui
hänen luokseen.

-- Sinäkö se olet, Fritz? -- kysyi Balsamo.

-- Niin, mestari.

-- Oletko tiedustellut?

-- Olen.

-- Onko rouva Dubarry Pariisissa vai Luciennesissa?

-- Hän on Pariisissa.

Balsamo loi voitonriemuisen katseen taivasta kohti.

-- Miten sinä tulit?

-- Sulttaanilla.

-- Missä se on?

-- Tämän majatalon pihalla.

-- Satuloitunako?

-- Niin.

-- Hyvä on, ole valmiina.

Fritz meni päästämään Sulttaanin. Se oli niitä reippaita,
hyväsävyisiä saksalaisia hevosia, jotka rasittavissa ponnistuksissa
kyllä hiukan nurkuvat, mutta siitä huolimatta kiitävät eteenpäin niin
kauan kuin niiden keuhkoissa riittää ilmaa ja ajajan kantapäissä
tarmoa.

Sitten palasi Fritz Balsamon luo. Tämä kirjoitti lyhdyn valossa, jota
herrat tullivartijat virkatoimituksiensa vuoksi pitivät kaiken yötä
sytytettynä.

-- Palaa Pariisiin, -- virkkoi hän, -- ja anna tämä kirjelappu
omakätisesti rouva Dubarrylle, missä tahansa hänet tapaat; sinulla
on siihen puoli tuntia käytettävänäsi. Senjälkeen menet jälleen
Saint-Clauden kadulle ja odotat siellä Signora Lorenzaa, joka
varmasti pian palaa. Sinä lasket hänet ohitsesi virkkamatta hänelle
mitään ja asettamatta hänen tielleen pienintäkään estettä. Mene, ja
muista ennen kaikkea, että tehtäväsi on täytettävä puolen tunnin
kuluessa.

-- Hyvä, -- sanoi Fritz; -- kyllä sen toimitan.

Samalla kun hän antoi Balsamolle tämän vakuuttavan vastauksen, hän
kiihoitti sekä kannuksella että ratsupiiskalla Sulttaania, joka
ihmetellen tätä tavatonta hoppua kiiti pois tuskallisesti hirnahtaen.

Balsamo taasen, joka alkoi vähitellen rauhoittua, karautti Pariisin
tielle ja saapui kolme neljännestuntia senjälkeen pääkaupunkiin
jokseenkin virkeän näköisenä, katse tyynenä tai pikemmin
miettiväisenä.

Hän oli nimittäin oikeassa; olipa Djerid, tuo erämaan hirnuva poika,
miten nopea tahansa, ei se kuitenkaan ehtisi ajoissa, ja ainoastaan
tahto saattoi nopeudessa kilpailla vankeudestaan karanneen Lorenzan
kanssa.

Rue Saint-Claudelta nuori nainen oli saapunut bulevardille ja
kääntyen oikealle huomannut pian Bastiljin vallit. Mutta Lorenza,
joka aina oli elänyt sisään suljettuna, oli outo Pariisissa.
Sitäpaitsi oli hänen ensimäisenä päämääränään paeta sitä taloa, jota
hän katseli vankilana; hänen kostontuumansa tuli vasta toisessa
sijassa. Hän oli siis aivan hämmentyneenä ja kiireissään vast'ikään
päässyt Saint-Antoinen esikaupunkiin, kun häntä ryhtyi puhuttelemaan
nuori mies, joka muutamia minuutteja oli kummastuneena häntä
seurannut.

Lorenza, Rooman seuduilta kotoisin oleva italiatar, joka melkein
aina oli viettänyt eristettyä elämää, tietämättä mitään aikakautensa
muodeista, kuoseista ja tavoista, pukeutui todellakin pikemmin
itämaalaisen kuin eurooppalaisen naisen malliin, toisin sanoen aina
väljiin, upeisiin vaatteisiin, joten hän hyvin vähän muistutti noita
ampiaisten tapaan pitkiin nyöritettyihin liiveihin puristettuja
viehättäviä nukkia kahisevissa silkeissään ja muslimeissaan, joiden
alta oli melkein turha etsiä ruumista, sillä niin aineettomilta
pyrkivät he näyttämään.

Ranskattarien puvusta Lorenza siis oli säilyttänyt tai oikeammin
omaksunut ainoastaan kahta tuumaa korkeilla koroilla varustetut
kengät, nuo kohtuuttomat jalkineet, jotka antoivat jalkapöydille
kauniin kaarevuuden ja saivat sirot nilkat paremmin näkösälle ja
jotka tällä hiukan mytologiaan taipuvaisella vuosisadalla tekivät
Alpheioksien takaa-ajamille Arethusoille paon mahdottomaksi.

Meidän Arethusaamme ahdistava Alpheios siis tavoitti hänet
helposti. Hän oli nähnyt hänen pitsitettyjen satiinihameittensa
alta esiinpistävät jumalaiset pohkeensa, hänen puuteroimattoman
tukkansa ja hänen päänsä ja kaulansa ympäri käärityn viitan alta
omituista tulta säihkyvät silmänsä. Hän luuli Lorenzassa näkevänsä
joko naamiaisiin tai johonkin lemmenkohtaukseen aikovan valepukuisen
naisen, joka ajoneuvojen puutteessa oli jalkasin kulkemassa johonkin
etukaupungin pikkutaloon.

Mies lähestyi siis, asettui hattu kädessä Lorenzan viereen ja virkkoi:

-- Hyväinen aika, madame, ette voisi kulkea pitkälle tällä tavoin
noilla käyntiänne haittaavilla kengillä! Saanko tarjota teille
käsivarteni, kunnes kohtaamme jotkut vaunut, jolloin suonette minulle
kunnian saattaa teidät matkanne perille.

Lorenza käänsi äkkiä päänsä, katsahti mustilla ja syvillä silmillään
mieheen, jonka tekemää tarjousta monet naiset olisivat pitäneet
nenäkkäänä, pysähtyi ja vastasi:

-- Kyllä, siihen kernaasti suostun.

Nuori mies ojensi hänelle kohteliaasti käsivartensa.

-- Mihin me menemme, madame? -- kysyi hän.

-- Poliisiministerin taloon.

Nuori mies säpsähti.

-- Hra de Sartines'nko luo? -- tutkaisi hän.

-- En tiedä, onko hänen nimensä de Sartines; mutta tahdon puhutella
sitä henkilöä, joka on poliisilaitoksen päällikkö.

Nuori mies alkoi miettiä. Tämä nuori ja kaunis nainen, joka niin
vierasmallisessa puvussa kello kahdeksalta illalla juoksenteli
Pariisin katuja lipas kainalossa ja kyseli aivan päinvastaisella
suunnalla sijaitsevaa poliisiministerin asuntoa, näytti hänestä
epäilyttävältä.

-- Oh, hitto! -- virkkoi hän. -- Herra poliisiministerin asunto ei
ole täällä päin.

-- Missä se on?

-- Saint-Germainin etukaupungissa.

-- Ja minkä kautta pääsee Saint-Germainin etukaupunkiin?

-- Tätä tietä, madame, -- vastasi nuori mies kylmästi, vaikka yhä
kohteliaasti; -- ja jos tahdotte, niin ensimäisillä ajopeleillä,
jotka tapaamme...

-- Niin juuri, ajopelit, olette oikeassa.

Nuori mies vei Lorenzan takaisin bulevardille, ja kun he näkivät
vuokra-ajurin, kutsui hän tätä. Ajuri noudatti kutsua.

-- Mihin saan kyyditä teidät, madame? -- kysyi hän.

-- Hra de Sartines'n asuntoon, -- vastasi nuori mies.

Ja vieläkin kohteliaana tai pikemmin kummastuneena hän avasi vaunujen
oven, kumarsi Lorenzalle ja autettuaan hänet ajopeleihin näki hänen
poistuvan kuin haihtuvan unikuvan.

Täynnä kunnioitusta tuota peljättävää nimeä kohtaan kuski sivalsi
hevosiaan ja ajoi osoitettuun suuntaan. Tällöin Lorenza kulki Place
Royalen yli ja tällöin Andrée oli magneettisessa unessaan hänet
nähnyt ja kuullut hänen puhuvan, kuten hän Balsamolle ilmoitti.

Kahdenkymmenen minuutin päästä Lorenza oli talon portilla.

-- Pitääkö minun odottaa teitä, kaunis rouvaseni? -- kysyi ajuri.

-- Kyllä, -- vastasi Lorenza koneellisesti.

Ja keveänä riensi hän sitten uhkean talon pääovelle.



22.

Poliisipäällikön talossa.


Pihalle päästyään Lorenza näki itsensä pian poliisien ja sotilaitten
ympäröimänä.

Hän kääntyi erään ranskalaisen henkivartiostoon kuuluvan sotamiehen
puoleen, joka oli häntä lähinnä, pyytäen, että tämä veisi hänet
poliisiministerin luo. Tämä sotilas jätti hänet ovenvartijan
huostaan, joka nähdessään kauniin, perin omituisesti ja upeasti
puetun naisen kallisarvoinen lipas kainalossa otaksui, että vierailu
saattoi olla tärkeä, ja johdatti hänet leveitä portaita myöten
etusaliin, missä jokainen tulija, sitte kun tämä vartija oli häntä
tiukkaan kuulustellut, voi joka hetki yöllä tai päivällä esittää hra
de Sartines'lle jonkun tiedon, ilmiannon tai kirjallisen anomuksen.

Sanomattakin on selvää, että kahteen ensinmainittuun luokkaan
kuuluvat vierailijat olivat paljoa tervetulleemmat kuin
viimeksimainitut.

Vahtimestarin kysymykseen vastasi Lorenza ainoastaan sanoilla:

-- Oletteko te hra de Sartines?

Mies kummastui suuresti, että voitiin sekoittaa hänen musta
hännystakkinsa ja teräsketjunsa poliisimestarin kirjailtuun nuttuun
ja pilvenlaajaan tekotukkaan; mutta koska luutnantti ei milloinkaan
siitä vihastu, että häntä nimitetään kapteeniksi, ja koska hän
naisen puheessa havaitsi ulkomaalaisen vivahduksen ja koska tämän
päättäväinen ja varma katse ei ollut mielipuolen, hän vakuuttautui,
että vieraalla oli jotakin tärkeätä tuotavana tuossa lippaassa, jota
hän niin huolellisesti ja lujasti piti kainalossaan.

Mutta kun hra de Sartines oli varovainen ja perin arka herra ja kun
hänelle aikaisemmin oli viritetty ansoja yhtä viehättävillä syöteillä
kuin kaunis italiatar, vartioittiin häntä huolellisesti.

Lorenzan täytyi siis kärsiä tiedusteluja, kuulusteluja ja epäluuloja
puolentusinan kirjurin ja palvelijan puolelta. Kaikkien näiden
kysymysten ja vastausten seurauksena oli, että hra de Sartines ei
vielä ollut saapunut kotiin ja että Lorenzan täytyi odottaa.

Silloin nuori nainen vaipui synkkään äänettömyyteen ja antoi
silmiensä harhailla avaran odotushuoneen paljailla seinillä.

Vihdoin soi kello; vaunut vierivät pihalle ja eräs toinen
vahtimestari tuli ilmoittamaan Lorenzalle, että hra de Sartines
häntä odotti. Lorenza nousi ja astui kahden salin läpi, jotka olivat
täynnä epäilyttävän näköisiä ihmisiä vielä omituisemmissa puvuissa
kuin hänen omansa. Sitten hänet vietiin suureen kahdeksankulmaiseen,
monilukuisten kynttiläin valaisemaan työhuoneeseen.

Viidenkymmenen tai viidenkuudetta ikäinen mies yönutussa, runsaasti
puuteroitu ja käherretty tekotukka päässä, istui työssään korkean
huonekalun edessä, jonka yläosa oli kaapin tavoin suljettu kahdella
kuvastinovella. Niistä työskentelijä saattoi kääntymättä nähdä ne,
jotka astuivat suojaan, ja tutkia heidän kasvojaan ennenkuin tulijat
ehtivät sovittaa ilmeensä hänen omiensa mukaan.

Huonekalun alempi osa muodosti kirjoituspöydän; sen perällä oli
ruusupuisia laatikoita, joista jokainen oli suljettu kirjainlukolla.
Hra de Sartines säilytti niissä papereja, joita kukaan hänen
eläessään ei voinut lukea, koska ainoastaan hän osasi laitteen avata,
ja joita hänen kuoltuaan kukaan ei kykenisi tulkitsemaan, ellei
jostakin vieläkin huolellisemmin kätketystä laatikosta löytyisi
salakirjoituksen avainta.

Tämä kirjoituspöytä tai oikeammin kaappi sisälsi ylemmän osansa
kuvastinovien takana kaksitoista samantapaisella näkymättömällä
koneistolla suljettua laatikkoa. Sijaishallitsijan erityisestä
tilauksesta kemiallisten tai valtiollisten salaisuuksien
säilyttämistä varten valmistetun huonekalun oli prinssi lahjoittanut
Dubois'lle ja Dubois vuorostaan poliisimestari Dombrevalille.
Viimemainitulta oli se ja opastus sen avaamiseen joutunut hra
de Sartines'lle; mutta hra de Sartines oli suostunut käyttämään
sitä vasta lahjoittajan kuoleman jälkeen ja sittenkin muuttamalla
koko lukkokoneiston. Tämä pulpetti oli jokseenkin kuulu ja liian
hyvin lukittu, sanottiin, jotta hra de Sartines siinä säilyttäisi
ainoastaan tekotukkiaan.

Frondelaiset, joita siihen aikaan oli paljon, väittivät, että jos
voitaisiin lukea tuon kaapin suljettujen ovien lävitse, löydettäisiin
varmaan jostakin sen laatikosta ne paljon puhutut sopimuskirjat,
joiden avulla hänen Majesteettinsa Ludvig XV uskollisen kätyrinsä hra
de Sartines'n välityksellä keinotteli viljakaupalla.

Poliisipäällikkö näki siis viistoksi hiotusta kuvastinlasista
Lorerzan vakavat kasvot, kun tämä lipas kainalossa lähestyi häntä.
Huoneen keskellä nuori nainen pysähtyi. Tuo puku, nuo kasvot, tuo
ryhti hämmästytti poliisiministeriä.

-- Kuka olette? -- kysyi tämä kääntymättä, mutta tähystäen peiliin.
-- Mitä te tahdotte?

-- Olenko hra de Sartines'n, poliisiministerin, edessä? -- sanoi
Lorenza.

-- Olette, -- vastasi tämä lyhyesti.

-- Mutta ken takaa sen minulle? Hra de Sartines kääntyi.

-- Riittäisikö teille todistukseksi, että olen etsimänne henkilö, jos
lähettäisin teidät vankilaan?

Lorenza ei vastannut mitään. Hän vain katseli ympärilleen maansa
naisten kuvaamattomalla arvokkuudella, etsien silmillään tuolia, jota
hra de Sartines ei hänelle tarjonnut.

Tämä ainoa katse voitti hänet, sillä kreivi d'Alby de Sartines oli
saanut verrattain hyvän kasvatuksen.

-- Istukaa, -- sanoi hän tuimasti. Lorenza veti esille nojatuolin ja
istahti.

-- Puhukaa nopeasti, -- kehoitti virkamies. -- Antakaa kuulla asianne.

-- Monsieur, -- virkkoi nuori nainen, -- minä tulen jättäytymään
teidän suojelukseenne.

Hra de Sartines katseli häntä ominaisella ilkkuvalla tavallaan

-- Ahaa! -- huudahti hän.

-- Monsieur, -- jatkoi Lorenza, -- minut on ryöstetty perheestäni ja
olen valeavioliitolla joutunut miehen haltuun, joka nyt kolmen vuoden
ajan on minua kiusannut ja näännyttää minut murheeseen.

Hra de Sartines katseli noita jaloja kasvonpiirteitä ja tunsi tuon
sulosointuisen, laulua muistuttavan äänen liikuttavan itseänsä.

-- Mistä maasta olette? -- kysyi hän.

-- Roomalainen.

-- Mikä on nimenne?

-- Lorenza.

-- Lorenza, ja mitä muuta?

-- Lorenza Feliciani.

-- En tunne sitä nimeä. Oletteko _demoiselle_?

Tiedämme sanan _demoiselle_ siihen aikaan merkinneen jalosukuista
neitosta. Meidän päivinämme sensijaan nainen on kyllin aateloitu
siitä hetkestä lähtein, jolloin hän joutuu naimisiin; hän ei
tavoittele muuta arvonimeä kuin madame.

-- Olen demoiselle, -- vastasi Lorenza.

-- Ja sitten? Mitä haluatte?

-- Niin, minä anon oikeutta sitä miestä vastaan, joka on minut
vanginnut ja sulkenut sisään.

-- Sen asian kanssa ei minulla ole mitään tekemistä, -- sanoi
poliisiministeri; -- olettehan hänen vaimonsa?

-- Niin hän tosin väittää, vihkiminen

-- Mitä, väittääkö hän vain?

-- Niin; mutta minä en sitä ensinkään muista kun tapahtui nukkuessani.

-- Peijakas, olettepa sitten sikeäuninen!

-- Mitä sanotte?

-- Sanon, että asia ei ensinkään koske minua; kääntykää asianajajan
puoleen ja haastattakaa miehenne oikeuteen; minua ei haluta sekaantua
perheriitoihin.

Tämän jälkeen hra de Sartines teki kädellään liikkeen, joka merkitsi:
"Menkää tiehenne."

Lorenzo ei hievahtanut.

-- No? -- kysyi hra de Sartines kummastuneena.

-- En ole vielä lopettanut, -- virkkoi hän, -- ja ymmärtänette, etten
tule tänne turhia valittelemaan, vaan kostaakseni. Sanon teille,
mistä maasta olen; Italian naiset eivät vaikeroi, vaan kostavat.

-- Se on toinen asia, -- sanoi hra de Sartines, kiirehtikää, kaunis
rouvani; minun aikani on kallista.

-- Sanoin, että tulin teiltä pyytämään suojelusta. Saanko sitä?

-- Ketä vastaan?

-- Sitä miestä vastaan, jolle tahdon kostaa.

-- Onko hän siis mahtava?

-- Kuningasta mahtavampi.

-- Antakaa kuulla, koettakaamme ymmärtää toisemme, paras rouva...
Miksi antaisin teille suojelukseni miestä vastaan, joka mielestänne
on kuningasta mahtavampi, ja teon vuoksi, mikä ehkä on rikos? Jos
tahdotte kostaa tuolle miehelle, niin kostakaa. Minä välitän siitä
vähän; mutta jos teette rikoksen, annan teidät vangita, ja sitten
saamme nähdä; niin on asia.

-- Ei, monsieur, -- sanoi Lorenza, -- te ette vangituta minua, sillä
minun kostoni on hyvin hyödyllinen teille, kuninkaalle, Ranskalle.
Minä kostan ilmaisemalla sen miehen salaisuudet.

-- Ahaa, onko sillä miehellä salaisuuksia? -- huudahti hra de
Sartines innostuen vastoin tahtoaan.

-- Suuria salaisuuksia, monsieur.

-- Minkälaatuisia?

-- Valtiollisia.

-- Puhukaa siis.

-- Mutta lupaatteko tosiaan suojella minua?

-- Minkälaatuista suojelusta minulta pyydätte? -- kysyi virkamies
kylmästi hymyillen. -- Rahaa vai ystävyyttä?

-- Pyydän, monsieur, että saan sulkeutua luostariin elääkseni siellä
tuntemattomana ja unohdettuna. Pyydän, että siitä luostarista tulisi
hautani, mutta että sitä hautaani ei kukaan maailmassa koskaan saisi
häiritä.

-- Ooh, -- vastasi virkamies, -- se ei ole kovin suuri vaatimus. Te
pääsette luostariin; puhukaa.

-- Minulla on siis teidän sananne, monsieur?

-- Olenhan sen mielestäni teille antanut.

-- Ottakaa siis tämä lipas, -- sanoi Lorenza; -- se sisältää
salaisuuksia, jotka saavat teidät vapisemaan kuninkaan ja valtakunnan
puolesta.

-- Tunnetteko siis ne salaisuudet?

-- Pintapuolisesti; mutta minä tiedän, että ne ovat olemassa.

-- Ja että ne ovat tärkeitä?

-- Että ne ovat peloittavia.

-- Valtiollisia salaisuuksia, sanoitte?

-- Oletteko koskaan kuullut puhuttavan salaisesta seurasta?

-- Ahaa, vapaamuurarien yhdistyksestä?

-- Ei, vaan näkymättömien.

-- Kyllä; mutta en sen olemassaoloa usko

-- Avattuanne tämän lippaan, olette uskova.

-- Ah, -- huudahti hra de Sartines kiihkeästi, -- katsokaamme.

Ja hän otti lippaan Lorenzan käsistä. Mutta mietittyään laski hän sen
äkkiä kirjoituspöydälle.

-- Ei, -- sanoi hän epäillen, -- avatkaa rasianne itse.

-- Mutta minulla ei ole sen avainta.

-- Mitä, eikö teillä ole avainta? Tuotte minulle lippaan, jonka
sisällöstä riippuu valtakunnan turvallisuus, ja unohdatte avaimen!

-- Onko jonkun lukon avaaminen siis niin vaikeata?

-- Ei, jos tuntee sen koneiston. Meillä on täällä, -- jatkoi hän
hetkisen päästä, -- kaikkiin mahdollisiin lukkoihin soveltuvia
avaimia. Teille annetaan avainkimppu, -- hän katsoi terävästi
Lorenzaan, -- ja saatte itse avata.

-- Antakaa tänne, -- virkkoi Lorenza yksinkertaisesti.

Hra de Sartines ojensi nuorelle naiselle kimpun pieniä,
kaikenmuotoisia avaimia. Tämä otti sen. Hra de Sartines kosketti
hänen kättään, joka oli kylmä kuin marmori.

-- Mutta, -- sanoi hän, -- miksi ette tuonut lippaan avainta?

-- Siksi että lippaan omistaja aina pitää sitä mukanaan.

-- Ja kuka on tuo lippaan omistaja, tuo kuningasta mahtavampi mies?

-- Ken hän on, sitä ei kukaan osaa sanoa; ajan, jonka hän on elänyt,
tuntee vain ijäisyys; työt, joita hän tekee, näkee ainoastaan Jumala.

-- Mutta hänen nimensä, hänen nimensä?

-- Olen nähnyt hänen vaihtavan sitä kymmenenkin kertaa.

-- Mutta se nimi, jolla te hänet tunnette, te?

-- Akharat.

-- Ja hän asuu? -- Rue Saint-...

Yhtäkkiä Lorenza säpsähti, tunsi puistatuksen ja pudotti lippaan,
jota hän piti toisessa kädessään, ja avaimet, jotka olivat hänellä
toisessa. Hän teki ponnistuksen puhuakseen lauseen loppuun, mutta suu
vääntyi tuskallisesti, suonenvedontapaisesti; hän kosketti molemmilla
käsillään kurkkuaan ikäänkuin sanat, jotka hän oli lausumaisillaan,
olisivat takertuneet sinne. Sitten hän kohottaen vapisevat
käsivartensa taivasta kohti ja voimatta enää äännähtää tavuakaan
kaatui pitkin pituuttaan työhuoneen matolle.

"Pieni raukka!" mutisi hra de Sartines. "Mikä hitto häneen tuli?
Mutta onpa hän peräti sievä. Niin, niin, tässä kostossa piilee
rakkautta ja mustasukkaisuutta!"

Hän soitti heti kelloa ja kohotti itse nuoren naisen lattialta. Tämän
silmät tuijottivat kummastuneina, huulet olivat liikkumattomat, ja
hän näkyi jo kuolleen ja eronneen tästä maailmasta.

Kaksi palvelijaa astui sisään.

Ottakaa varovaisesti tämä nuori nainen, -- virkkoi poliisiministeri,
-- ja kantakaa hänet viereiseen huoneeseen. Koettakaa toinnuttaa
hänet ja varokaa ennen kaikkea kovakouraisuutta. Rientäkää.

Palvelijat tottelivat ja veivät Lorenzan pois.



23.

Lipas.


Yksikseen jäätyänsä hra de Sartines otti lippaan ja käänteli sitä
käsissään kuin ainakin mies, joka osaa pitää löytöä arvossa.
Sitten hän ojensi kätensä ja nosti Lorenzan pudottaman avainkimpun
lattialta. Hän koetti kaikkia avaimia, mutta mikään ei sopinut.

Nyt hän veti kolme tai neljä samallaista nippua laatikostaan. Niissä
oli kaikensuuruisia avaimia: huonekalujen, ja lippaiden avaimia
tietenkin, tavallisen kokoisista pienen pieniin. Olisi voinut sanoa,
että hra de Sartines'lla oli mallikokoelma kaikkia tunnettuja
avainlajeja.

Hän koetti kahtakymmentä, viittäkymmentä, sataakin avatakseen
lippaan, mutta mikään ei tehnyt kierrostakaan. Tästä päätteli
virkamies, että lukko oli vain näön vuoksi ja että hänen avaimensa
siis olivat tehottomia leluja.

Silloin otti hän samasta laatikosta pienen taltan ja pienen vasaran
ja väänsi mechelniläis-kalvostimen puolittain peittämällä valkoisella
kädellään auki lukon, joka oli lipasta niin uskollisesti vartioinut.
Heti keksi hän paperipinkan niiden helvetinkoneiden tai kuolettavia
huuruja eristävien myrkkyjen asemesta, joita hän oli peljännyt sieltä
löytävänsä uhkaamassa riistää Ranskalta sen tärkeimmän virkamiehen.
Ensimäiset sanat, jotka pistivät poliisiministerin silmään, olivat
seuraavat, näköjään muunnellulla käsialalla piirretyt:

"Mestari, on aika luopua Balsamon nimestä." Siinä ei ollut mitään
allekirjoitusta, vaan ainoastaan kolme kirjainta: L.P.D.

"Ahaa", hymähti hän kiertäen tekotukkansa kiharia, "ellen tunnekaan
käsialaa, luulen tuntevani nimen! Balsamo, katsokaamme, etsikäämme B
kirjaimesta."

Hän avasi nyt yhden neljästäkolmatta laatikostaan ja otti sieltä
pienen luettelon, johon oli aakkosjärjestyksessä hienolla käsialalla
ja monin lyhennyksin piirretty kolme- tai neljäsataa nimeä, ja näiden
edellä, jäljessä ja välillä oli leimuavia huomautuksia opastavine
lisineen.

-- "Ohoh", mutisi hän, "onpa siinä pitkä loru Balsamosta!"

Ja hän luki koko sivun, ilmaisten varsin selviä tyytymättömyyden
merkkejä. Sitten asetti hän luettelon takaisin laatikkoon jatkaakseen
lippaan tutkimista. Ennen pitkää teki se häneen syvän vaikutuksen.
Ja pian hän löysi paperiliuskan, joka, oli sullottu täyteen nimiä ja
salakirjoitusta. Tämä näytti hänestä tärkeältä; paperi oli syrjiltään
hyvin kulunut ja täpösen täynnä lyijykynällä piirreltyjä merkkejä.
Hra de Sartines soitti palvelijaa.

-- Kutsukaa tänne kanslisti. Antakaa hänen aikaa voittaakseen kulkea
virastosuojista yksityisasuntoni läpi.

Palvelija lähti.

Kahta minuuttia myöhemmin ilmestyi työhuoneen ovelle kirjuri kynä
kädessä, hattu toisessa kainalossa ja toisessa paksu muistikirja.
Hänellä oli mustat sarssisuojukset hihojensa päällä. Hra de Sartines
huomasi hänet pulpettinsa kuvastimesta ja ojensi hänelle paperin
olkansa yli.

-- Selittäkää minulle tämä, -- sanoi hän.

-- Kyllä, monseigneur, -- vastasi kirjuri.

Tämä merkkikirjoitusten tulkitsija oli pieni hintelä mies. Huulet
olivat kokoonpuristetut, otsa tutkimuksista rypistynyt, kasvot
kalpeat ja alaspäin suippenevat, leuka terävä, otsa pakeneva,
poskipäät ulkonevat, silmät syväkuoppaiset ja sameat, vaikka ne
kuitenkin ajoittain elostuivat. Hra de Sartines nimitti häntää
Fouineksi. [Fouine merkitsee näätää. Suom.]

-- Käykää istumaan, -- kehoitti virkamies, joka näki, että:
kirjurin liikkeitä vaikeutti hänen muistiinpanokirjansa,
sala-aakkos-kokoelmansa, paperi ja kynä.

Fouine istahti vaatimattomasti jakkaralle, puristi säärensä yhteen
ja alkoi sanakirjaansa selaillen ja muistiaan pinnistäen kirjoittaa
polvillaan, järkkymätön ilme kasvoilla.

Viiden minuutin päästä oli hän kirjoittanut:

    § 'Käsky koota kolmetuhatta veljeä Pariisissa.

    § Käsky perustaa kolme piiriä ja kuusi looshia.

    § Käsky järjestää suurkoptille henkivartiosto ja hankkia hänelle
    neljä asuntoa, joista yksi jossakin kuninkaallisessa linnassa.

    § Käsky antaa hänen käytettäväkseen viisisataatuhatta frangia
    poliisikunnan muodostamiseksi.

    § Käsky ensimäisen pariisilaispiirin jäseniksi hankkia
    kirjailijoiden ja filosofien parahisto.

    § Käsky palkata tai lahjoa virkamiehistö ja ennen kaikkea
    varmentua poliisiministeristä joko lahjuksilla, väkivallalla tai
    viekkaudella.'

Tässä Fouine pysähtyi hetkiseksi, ei siksi, että mies-parka olisi
miettinyt; sitä hän varoi tekemästä, se olisi ollut rikos; mutta kun
sivu oli täyteen kirjoitettu ja muste vielä tuoretta, täytyi hänen
odottaa työssään.

Levottomana riuhtaisi hra de Sartines häneltä lehden käsistä ja
luki. Hänen viime pykälää silmäillessään kuvastui sellainen kauhu
hänen kasvoillaan, että hän säpsähti nähdessään kuvastimesta oman
kalpeutensa.

Hän ei antanut paperia kirjurille takaisin, vaan ojensi hänelle aivan
puhtaan arkin. Tämä jatkoi kirjoitustaan, mikäli hän ehti salamerkit
tulkita; ja sen hän tekikin niin helposti, että salakirjoitusten
laatijoilla oli kyllä syytä häntä peljätä.

Tällä kertaa hra de Sartines luki hänen olkansa ylitse seuraavaa:

    § "Pariisissa on luovuttava Balsamon nimestä, joka alkaa tulla
    liian tunnetuksi, ja otettava käytäntöön nimitys kreivi de Fe..."

Nimen loppuosan peitti mustetahra.

Juuri kun hra de Sartines koetti keksiä sanasta puuttuvat kirjaimet,
kello soi ulkona, ja palvelija ilmoitti:

-- Hra kreivi de Fenix!

Poliisiministeriltä pääsi huudahdus, ja sopusuhtaisen tukkalaitteensa
hajoittamisen uhalla hän löi kätensä yhteen päänsä yli ja kiirehti
lähettämään kirjurin ulos salaovesta. Sitten hän asettuen paikalleen
työpöytänsä eteen sanoi palvelijalle:

-- Tuokaa hänet sisälle!

Muutamia minuutteja myöhemmin hra de Sartines eroitti kuvastimestaan
vakavamuotoisen kreivin, jonka hän jo oli vilahdukselta nähnyt
hovissa samana päivänä kuin rouva Dubarry esiteltiin.

Balsamo astui sisään vähääkään epäröimättä.

Hra de Sartines nousi, kumarsi kylmästi kreiville ja pannen
jalkansa ristiin istahti aivan virallisesti jälleen nojatuoliinsa.
Ensimäisellä silmäyksellä oli virkamiehelle selvinnyt tämän vierailun
syy ja tarkoitus.

Ensimäisellä silmäyksellään myöskin Balsamo oli havainnut puoliksi
tyhjennetyn lippaan poliisiministerin pöydällä. Mutta vaikka hän
oli siihen vilkaissut vain ohimennen, hänen katseensa ei jäänyt
virkamieheltä huomaamatta.

-- Mitä sattumaa saan kiittää vierailunne kunniasta, herra kreivi? --
kysyi hra de Sartines.

-- Monsieur, -- vastasi Balsamo viehkeästi hymyillen, -- minulla
on ollut onni tulla esitellyksi kaikille Euroopan hallitsijoille,
ministereille ja lähettiläille; mutta en ole tavannut ketään, joka
esittelisi minut teille. Senvuoksi olen tullut itse esittelemään
itseni.

-- Todellakin, monsieur, -- vastasi hra de Sartines, -- saavutte
juuri parahiksi; sillä luulen, että ellette olisi itse tullut, niin
olisin ottanut vapauden lähettää teitä noutamaan.

-- Kah, -- vastasi Balsamo, -- sehän sitten sattuikin mainiosti!

Hra de Sartines kumarsi ivallisesti hymyillen.

-- Olisiko minulla ehkä onni olla teille joksikin hyödyksi,
monsieur? -- jatkoi Balsamo. Ja nämä sanat lausui hän niin, että ei
pienimmänkään liikutuksen tai levottomuuden varjo langennut hänen
hymyileville kasvoilleen.

-- Olette paljon matkustellut, herra kreivi? -- kysyi
poliisiministeri.

-- Paljon, monsieur.

-- Vai niin.

-- Haluatteko ehkä jotakin maantieteellistä opastusta?
Teidänlaatuisenne teräväpäisen miehen toiminta ei rajoitu Ranskaan,
vaan käsittää koko Euroopan, koko maailman...

-- Maantieteellinen ei ole oikea sana, herra kreivi; siveellinen
olisi paremmin paikallaan.

-- Olkaa huoletta, pyydän; toisessa yhtä hyvin kuin toisessakin olen
valmis palvelukseenne.

-- No niin, herra kreivi, ajatelkaas, että etsin erästä todellakin
kovin vaarallista miestä, joka samalla kertaa on ateisti...

-- Oh!

-- Kapinanhankkija.

-- Ohoh!

-- Väärentäjä.

-- Vai niin!

-- Avionrikkoja, vääränrahantekijä, tietäjä, silmänkääntäjä,
lahkokunnan johtaja; mies, jonka elämäkerta minulla on
muistikirjoissani, lippaassa, jonka näette tuossa, kaikkialla.

-- Ah niin, ymmärrän, -- virkkoi Balsamo; -- teillä on miehen
elämäkerta, mutta teillä ei ole miestä itseänsä.

-- Ei.

-- Peijakas, se olisi mielestäni tärkeämpää!

-- Epäilemättä; mutta olette näkevä, miten pian hänet saamme
käsiimme. Tosin kyllä Proteuksella ei ole useampia muotoja, eikä
Jupiterilla useampia nimiä kuin tällä salaperäisellä matkustajalla:

Egyptissä hän on Akharat. Italiassa Balsamo, Sardiniassa Simoni,
Maltassa markiisi d'Anna, Korsikassa markiisi Pellegrini, ja vihdoin
kreivi de...

-- Kreivi de...? -- toisti Balsamo.

-- Niin, tätä viimeistä nimeä, monsieur, en ole kyennyt oikein
lukemaan; mutta te varmaankin autatte minua, sillä epäilemättä olette
tuon miehen tavannut matkoillanne kaikissa äsken luettelemissani
maissa.

-- Kuvailkaa hänet minulle hiukan tarkemmin, -- sanoi Balsamo
tyynesti.

-- Ahaa, käsitän; haluatte, että mainitsen teille jonkinlaiset
tuntomerkit, herra kreivi?

-- Niin, monsieur, jos suvaitsette.

-- No hyvä, -- sanoi hra de Sartines luoden Balsamoon katseen, jonka
hän koetti tehdä tutkivaksi, -- mies on teidän ikäisenne, teidän
kokoisenne, ryhdiltään teidänlaisenne, esiintyy milloin ylhäisenä,
kultaa siroittelevana herrana, milloin luonnon salaisuuksia tutkivana
taikurina, milloin jäsenenä jossakin salaisessa yhdistyksessä,
missä ne kaikessa hiljaisuudessa vannovat kuolemaa kuninkaille ja
valtaistuinten kukistamista.

-- Oh, -- virkkoi Balsamo, -- tuo on hyvin epämääräistä!

-- Mitä, epämääräistäkö?

-- Niin, tietäisittepä, kuinka monta miestä olen tavannut, joihin
kuvauksenne sopii!

-- Todellako?

-- Ihan varmaan; ja tekisitte hyvin antaessanne minulle vähän
tarkempia tuntomerkkejä, jos haluatte, että teitä autan. Ensiksikin,
missä maassa hän etupäässä asuu?

-- Hän asuu kaikissa maissa.

-- Mutta esimerkiksi tällä hetkellä?

-- Tällä hetkellä hän oleskelee Ranskassa.

-- Ja mitä hän Ranskassa puuhailee?

-- Hän johtaa suunnatonta salaliittoa.

-- No, tuota voi jo nimittää opastukseksi; ja jos tiedätte, mitä
salaliittoa hän ohjaa, niin, hm, teillä on kädessänne lanka, jonka
toisesta päästä hyvin luultavasti tapaatte miehenne.

-- Niin minäkin luulen.

-- No, jos sitä luulette, miksi siis minulta neuvoa kysytte:
Tarpeetontahan se on.

-- Olen nähkääs vielä hiukan neuvoton.

-- Mistä?

-- Eräästä asiasta.

-- Sanokaa suoraan.

-- Vangitutanko hänet vai enkö?

-- Vangitutatteko vai ettekö?

-- Niin, niin.

-- En käsitä, miten hänen vapaaksi jättämisensä voisi tulla
kysymykseenkään, herra poliisiministeri; sillä jos hän kerran hankkii
kapinaa...

-- Niin, mutta jos häntä tavallaan suojelee joku nimi, joku arvonimi?

-- Ah, ymmärrän. Mutta mikä nimi, mikä arvonimi? Teidän pitäisi se
minulle mainita, hyvä herra, jotta voisin teitä avustaa etsinnässänne.

-- Kah, monsieur, olen jo sanonut teille nimen, jonka suo jaan hän
kätkeytyy; mutta...

-- Mutta ette tiedä sitä, millä hän näyttäytyy?

-- Aivan niin; muutoin...

-- Muutoin antaisitte hänet vangita?

-- Heti paikalla.

-- Kah, paras hra de Sartines, mikä onni, kuten minulle vastikään
sanoitte, että saavuin luoksenne juuri nyt, sillä minä teen teille
haluamanne palveluksen.

-- Tekö?

-- Minä.

-- Te sanotte minulle hänen nimensä:

-- Niin.

-- Senkö nimen, jolla hän esiintyy?

-- Sen.

-- Tunnetteko sen siis?

-- Täydellisesti.

-- Ja mikä on se nimi? -- kysyi hra de Sartines odottaen kuulevansa
jonkun valheen.

-- Kreivi de Fenix.

-- Mitä, sama nimi, jolla te olette ilmoittautunut?

-- Niin, se nimi, jolla olen ilmoittautunut.

-- Teidän nimenne?

-- Minun nimeni.

-- Siis tuo Akharat, tuo Simoni, tuo markiisi d'Anna, tuo Pellegrinin
markiisi, tuo Josef Balsamo olette te?

-- Niin olen, -- vastasi Balsamo yksinkertaisesti, -- minä juuri.

Hra de Sartines tarvitsi hetkisen toipuakseen hämmästyksestä, jonka
tämä häikäilemätön rehellisyys aiheutti.

-- Kuten näette, olin sen jo arvannut, -- sanoi hän. -- Minä tunsin
teidät, minä tiesin, että Balsamo ja Fenixin kreivi oli sama henkilö.

-- Ah, te olette suuri ministeri, sen myönnän, -- virkkoi Balsamo.

-- Ja te olette hyvin varomaton, -- sanoi virkamies kuroittautuen
kellonnuoraa kohti.

-- Varomaton! Mitenkä niin?

-- Siksi, että minä vangitutan teidät.

-- Mitä sanotte! -- vastasi Balsamo astahtaen kelloa ja virkamiestä
kohti. -- Vangitaanko minut?

-- Jumaliste, milläpä minut siitä estätte, jos saan kysyä?

-- Te kysytte sitä?

-- Niin.

-- Paras poliisiministerin, ampumalla luodin ohimoonne.

Ja Balsamo veti taskustaan siron, kullatulla hopeaperällä varustetun
pistoolin, jota olisi luullut Benvenuto Cellinin työksi, ja sen
hän ojensi tyynesti hra de Sartines'ta kohti, joka kalveten vaipui
nojatuoliin.

-- Kas niin, -- sanoi Balsamo, vetäen itselleen toisen nojatuolin
poliisiministerin viereen; -- nyt kun olemme istumassa, voimme
hetkisen rupatella.



24.

Valaiseva keskustelu.


Hra de Sartines tarvitsi tuokion toipuakseen näin kovasta
säikähdyksestä. Hän oli niin läheltä, että olisi voinut katsahtaa sen
sisään, nähnyt pistoolin uhkaavan kidan tähdättynä itseään kohti;
vieläpä oli hän ohimollaan tuntenut aseen rautaisen suun kylmyyden.
Vihdoin hän reipastausi.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- olen menetellyt teidän suhteenne
varomattomasti; tietäen kenen kanssa olin tekemisissä en käyttänyt
niitä varokeinoja, joihin ryhdytään tavallisia pahantekijöitä vastaan.

-- Ah, monsieur, -- vastasi Balsamo, -- nyt te kiivastutte ja
käytätte suuria sanoja, ollenkaan huomaamatta, miten väärässä olette!
Minähän tulin tänne tehdäkseni teille palveluksen.

Hra de Sartines liikahti.

-- Niin, monsieur, palveluksen, -- toisti Balsamo, -- ja te käsitätte
tarkoitukseni aivan väärin. Puhutte minulle kapinan hankkijoista
juuri kun tulin teille ilmaisemaan salaliiton.

Mutta sanoipa Balsamo mitä tahansa, tällä hetkellä hra de Sartines ei
kiinnittänyt suurta huomiota vaarallisen vieraansa sanoihin. Tuskin
edes salaliitosta mainitseminen, mikä tavallisissa olosuhteissa olisi
hänet heti havahduttanut, sai hänet heristämään korviaan.

-- Käsitätte, monsieur, koska niin hyvin tiedätte, kuka olen,
käsitätte, sanon, mikä tehtävä minulla on Ranskassa. Olen hänen
majesteettinsa Fredrik Suuren lähettämä, toisin sanoen hänen
preussilaisen majesteettinsa enemmän tai vähemmän salainen
lähettiläs. Mutta lähettiläistä puhuessa puhutaan uteliaista, ja
uteliaana minä en ole tietämätön mistään tapahtumista, ja parhaiten
tuntemiani asioita on viljan ostot keinottelu tarkoituksessa.

Vaikka Balsamo oli lausunut nämä viime sanat aivan luonnollisesti,
niillä oli enemmän vaikutusta poliisiministeriin kuin kaikilla
muilla, sillä hra de Sartines kävi nyt tarkkaavaiseksi.

Hän kohotti verkalleen päätänsä.

-- Mitä tuo viljakauppa tarkoittaa? -- kysyi hän, teeskennellen yhtä
suurta varmuutta kuin Balsamo itse oli osoittanut keskustelun alussa.
-- Olkaa hyvä ja selittäkää minulle vuorostanne, monsieur.

-- Kernaasti, hra de Sartines, -- vastasi Balsamo. -- Asia on näin.

-- Minä kuuntelen.

-- Oh, sitä teidän ei ole tarvis minulle vakuuttaa... Kavalat
keinottelijat ovat uskotelleet hänen majesteetilleen Ranskan
kuninkaalle, että hänen oli rakennettava jyväaittoja kansansa viljan
säilyttämiseksi kadon ja nälänhädän varalta. On siis rakennettu
aittoja; ja kun siinä hommassa nyt kerran oltiin, ajateltiin, että
olisi parasta rakentaa ne isoja. Mitään ei siinä säästetty, ei
perus- eikä muurikiveä, ja aitoista tuli hyvin tilavat.

-- Entä sitten?

-- Sitten ne olivat täytettävät; tyhjät aitat olivat hyödyttömiä. Ne
siis täytettiin.

-- No, monsieur? -- virkkoi hra de Sartines, joka ei vielä oikein
käsittänyt, mihin Balsamo pyrki.

-- Ka, arvaattehan, että hyvin isojen aittojen täyttämiseksi
tarvittiin suuri paljous viljaa. Eikö se ole todenmukaista?

-- Epäilemättä.

-- Minä jatkan. Ison viljamäärän pidättäminen liikkeestä tietää
kansan nälistyttämistä; sillä ottakaa huomioon, että jokainen
yleisestä liikkeestä pidätetty tavara vaikuttaa samoin kuin
puutteellinen tuotanto. Tuhat jyväsäkkiä varastossa merkitsee tuhatta
jyväsäkkiä vähemmän kauppatorilla. Kertokaa nuo tuhat säkkiä vain
kymmenelläkin, niin viljanhinta kohoaa heti.

Hra de Sartines'ta alkoi ärtymyksestä yskittää. Balsamo odotti
tyynesti, kunnes köhä talttui.

-- Siis, -- jatkoi hän, kun poliisiministeri antoi hänelle
siihen tilaisuuden, -- ansaitsee aittakeinottelija viljan hinnan
kohoamisesta. Eikö se ole mielestänne selvää?

-- Aivan selvää, -- myönsi hra de Sartines; -- mutta mikäli minä
käsitän, monsieur, on tarkoituksenne ilmiantaa minulle salahanke tai
rikos, jonka aiheuttajana olisi hänen majesteettinsa.

-- Aivan, -- sanoi Balsamo, -- te ymmärrätte minut.

-- Se on rohkeata, herraseni, ja olen todella utelias tietämään,
miten kuningas ottaa syytöksenne vastaan. Pelkään pahoin, että
seuraus siitä tulee aivan samaksi, jota minä suunnittelin seuloessani
tämän lippaan sisältämiä papereita ennen tuloanne. Olkaa varuillanne,
monsieur, teidän tienne päättyy joka tapauksessa Bastiljiin.

-- Ah, nyt ette minua enää ymmärräkään!

-- Miten niin?

-- Hyväinen aika, kylläpä te tuomitsette minua huonosti ja
teette minulle vääryyttä, monsieur, kun pidätte minua sellaisena
pässinpäänä! Miten voitte kuvitellakaan, että minä, joka olen
lähettiläs, utelias, hyökkäisin kuninkaan kimppuun?... Teidän
sanojenne mukaan menetteleminen olisi houkkiomaista. Kuunnelkaa siis
loppuun asti, pyydän.

Hra de Sartines nyökäytti päätänsä.

-- Ne, jotka ovat saaneet ilmi tämän salahankkeen Ranskan kansaa
vastaan (suokaa minulle anteeksi, että kulutan kallista aikaanne,
monsieur; mutta pian näette, että se aika ei ole hukkaan mennyt),
ne, jotka ovat saaneet ilmi tämän salahankkeen Ranskan kansaa
vastaan, ovat taloustieteilijöitä. Perin uutterina ja turhantarkkoina
he ovat tutkiessaan tätä vehkeilyä suurennuslasinsa avulla
huomanneet, että kuningas ei pelannut yksinään. He tietävät, että
hänen majesteetillaan on tarkka kirjanpito viljanhinnoista eri
markkinapaikoilla; he tietävät hyvin, että hänen majesteettinsa
hieroo käsiään, kun tavaran kallistuminen on tuottanut hänelle
kahdeksan- tai kymmenentuhatta écu'tä; mutta he tietävät myöskin,
että hänen majesteetillaan on avustajana mies, jonka asema helpoittaa
sisäänostoja, mies, joka aivan luonnollisesti eräiden virkatointansa
nojalla -- käsitätte, että hän on virkamies -- valvoo ostoksia,
lähetyksiä, tilityksiä, sanalla sanoen, kuninkaalla on välittäjä.
Ja taloustieteilijät, nuo suurennuslinssin käyttäjät, kuten heitä
nimitetään, eivät hyökkää kuninkaan kimppuun, he kun eivät suinkaan
ole mitään tyhmyreitä, vaan ahdistavat sitä hiestä, paras herraseni,
virkailijaa, kätyriä, joka vehkeilee hänen majesteettinsa puolesta.

Hra de Sartines koetti laittaa tekotukkaansa järjestykseen mutta
turhaan.

-- Nyt, -- jatkoi Balsamo, -- tulen pääasiaan. Niinkuin te, jolla on
poliisikunta käytettävänänne, tiesitte minun olevan Fenixin kreivi,
samaten minä tiedän, että te olette hra de Sartines.

-- No, entä sitten? -- sanoi virkamies hämillään. -- Niin minä olen
hra de Sartines. Soma keksintö!

-- Ah, mutta käsittäkäähän toki; tämä hra de Sartines on juuri se
mies, joka hoitaa kirjanpidon, keinottelun ja tilitykset? kuninkaan
tieten tai tietämättä hän tekee kauppaa seitsemänkolmatta miljoonan
ranskalaisen vatsoilla, joita hän virkansa puolesta olisi velvollinen
ruokkimaan mahdollisimman edullisilla ehdoilla. Kuvitelkaahan vain
sellaisen paljastuksen vaikutusta! Te ette ole suuresti kansan
suosiossa, kuningas ei ole mikään perin helläluontoinen mies; niin
pian kuin nälkiintyneiden huudot vaativat teidän päätänne hänen
majesteettinsa karkoittaakseen kaiken epäluulon salavehkeilyistä
teidän kanssanne -- jos salavehkeilyä on olemassa, -- tai tehdäkseen
oikeutta, jos hän ei ole rikostoverinne, kiirehtii ripustuttamaan
teidät samallaiseen hirsipuuhun kuin se, mikä pystytettiin Enguerrand
de Marignylle; muistatteko?

-- En oikein, -- vastasi de Sartines aivan kalpeana, -- ja te
osoitatte mielestäni hyvin huonoa makua, monsieur, puhuessanne
hirsipuusta minun asemassani olevalle miehelle.

-- Oh, jos siitä teille puhun, paras herraseni, -- sanoi Balsamo, --
teen sen siksi, että olen vielä näkevinäni tuon Enguerrand-poloisen.
Vakuutan teille, että hän oli täydellinen normandialainen ylimys,
hyvin vanhaa sukua ja jaloa verta. Hän oli Ranskan kamariherra,
Louvren kuvernööri, raha-asioiden ja yleisten rakennusten
intendentti; lisäksi oli hän Longuevillen kreivi, ja se on laajempi
kreivikunta kuin teidän Albynne. No niin, monsieur, olen nähnyt
hänen riippuvan Montfauconin hirsipuussa, jonka hän itse aikoinaan
oli pystyttänyt; mutta jumalan kiitos, se ei tapahtunut siksi,
etten olisi moneenkin kertaan hänelle toistanut: "Enguerrand, paras
Enguerrand, olkaa varuillanne! Te lohotte itsellenne yleisistä
varoista niin runsaskätisesti, että Valois'n Kaarlo ei sitä anna
anteeksi." Hän ei kuunnellut sanojani, monsieur, ja sai surkean
lopun. Ah, kunpa tietäisitte, kuinka monta poliisiprefektiä olen
nähnyt hamasta Pontius Pilatuksesta, joka tuomitsi Herramme
Kristuksen, aina Belle Islen hra Bertiniin, Bourdeilles'n kreiviin,
Brantômen omistajaan, teidän edeltäjäänne, joka toimeenpani
katuvalaistuksen ja kielsi tulisoihdut!

Hra de Sartines nousi koettaen turhaan salata mielenliikutusta, jonka
uhrina hän oli.

-- No hyvä, -- virkkoi hän, -- syyttäkää minua, jos tahdotte; mitä
välitän sellaisen miehen todistuksesta kuin te, jolla ei ole mitään
merkitystä?

-- Varokaa, monsieur! -- sanoi Balsamo. -- Usein ne, jotka
näyttävät vähäpätöisimmiltä, ovat vaikutusvaltaisimmat. Ja
kun minä yksityiskohtia myöten kerron näiden viljamäärien
keinottelutarkoituksessa tehdyt ennakko-ostot kirjeenvaihtajalleni
tai Fredrikille, joka on filosofi, tiedättehän; kun Fredrik on
kiirehtinyt omin selityksinensä kirjoittamaan asiasta hra Arouet
de Voltairelle; kun tämä terävällä kynällään, jonka toivoakseni
ainakin kuulon mukaan tunnette, on siitä kyhännyt lystillisen sadun
samaan tyyliin kuin _Neljänkymmenen écu'n mies_; kun oivallinen
matemaatikko d'Alembert on laskenut, että teidän kansan vatsoilta
kavaltamanne vilja olisi kolmen, neljän vuoden ajan riittänyt
sadanmiljoonan ihmisen elatukseksi; kun Helvetius on todistanut,
että tuon viljan hinta muutettuna kuuden livren hopearahoiksi ja
pinottuna päälletysten kohoaisi kuuhun asti tai valtionrahaston
maksuosoituksina voisi muodostaa Pietariin asti ulottuvan rihman;
kun tämä laskelma on antanut hra de la Harpelle aiheen samallaiseen
häijyyn näytelmään kuin Diderot'n sepitelmä perheenisästä ja
yllyttänyt geneveläisen Jean Jacques Rousseaun, joka myöskin puree
varsin terävästi, milloin tahtoo, kyhäämään peloittavan laajasti
selittelevän esityksen yllämainitusta näytelmästä; kun hra Caron de
Beaumarchais, jonka varpaille Jumala varjelkoon meitä astumasta, on
julkaissut tutkielman, hra Grimm kyhännyt pienen kirjeen, hra Holbach
veistänyt julkean sukkeluuden ja hra de Marmontel sepittänyt sievän
siveellisen sadun, joka tuottaa teille turmion puolustaessaan teitä
tarkoituksellisen huonosti; kun asiasta puhutaan Régencen kahvilassa,
Palais Royalissa ja Audinot'n luona, kun siitä haastelevat kuninkaan
tanssitaiteilijat, tiedättehän, hra Nicolet'n suositussa teatterissa;
ah niin, herra Albyn kreivi, jahka kaikki, tuo tapahtuu, silloin
teistä tulee vielä surkuteltavampi poliisipäällikkö kuin se poloinen
Enguerrand de Marigny, josta ette tahdo kuulla puhuttavankaan, oli
hirsipuussa riippuessaan, sillä hän vannoi viattomuuttaan niin
vakuuttavasti, että minä, kautta kunniani, uskoin hänen vakuuttelunsa.

Nämä sanat kuullessaan hra de Sartines enempää sopivaisuudesta
välittämättä riisui tekotukkansa ja pyyhki hikeä valuvaa päälakeaan.

-- No, olkoon niin, -- sanoi hän; -- mutta tuo kaikki ei minua estä.
Saattakaa minut turmioon, jos voitte. Teillä on todistuksenne,
minulla on omani. Pitäkää salaisuutenne, minä pidän lippaan.

-- Ka, monsieur, -- vastasi Balsamo, -- siinä teette taasen suuren
erehdyksen, jota ihmettelen, sillä en voisi sitä uskoa niin viisaasta
miehestä kuin te; tämä lipas...

-- No niin, tämä lipas?

-- Te ette pidä sitä.

-- Oh, -- huudahti hra de Sartines pilkallisesti nauraen, -- unohdin,
että herra Fenixin kreivi on maantienrosvo, joka ase kädessä ryöstää
ihmisiä! Minä en enää nähnyt pistoolianne, kun olitte pistänyt sen
jälleen taskuunne. Suokaa minulle anteeksi, herra lähettiläs.

-- Hyvä Jumala, tässä ei ole kysymys pistooleista, hra de Sartines!
Ette toki usko, että minä väkivallalla, taistelulla aion teiltä
anastaa tuon lippaan kuullakseni sitten portaille päästyäni kellonne
soivan ja teidän huutavan väkeänne varasta kiinni ottamaan. En
suinkaan! Kun sanon, että lipas ei jää teille, tarkoitan sillä,
että te itse kohteliaasti ja aivan vapaasta tahdostanne annatte sen
minulle takaisin.

-- Minäkö? -- huudahti virkamies paiskaten nyrkkinsä niin
voimakkaasti riidanalaisen esineen päälle, että oli sen särkeä.

-- Niin, te.

-- Hyvä, pilkatkaa vain, monsieur, mutta mitä lippaan takaisin
ottamiseen tulee, vakuutan teille, että saatte sen ainoastaan henkeni
mukana. Henkeni, mitä sanoinkaan! Enkö ole tuhat kertaa pannut sitä
vaaraan? Enkö ole velvollinen uskaltamaan viimeistä veripisaraani
hänen majesteettinsa palveluksessa? Tappakaa minut, se on teidän
vallassanne; mutta hälinä toisi kostajia, ja minulla olisi vielä
kylliksi ääntä jäljellä syyttääkseni teitä kaikista rikoksistanne.
Mitä, antaa teille lipas takaisin! -- lisäsi hän katkerasti nauraen.
-- Vaikka hornan vallat sitä vaatisivat, en kapinetta luovuttaisi!

-- Enkä minä kutsukaan avukseni manalan voimia; minulle riittää sen
henkilön väliintulo, joka tällä hetkellä kolkututtaa porttianne.

Tosiaankin kuultiin kolme juhlallista jymäystä.

-- Ja jonka vaunut, -- jatkoi Balsamo, -- kuunnelkaahan, juuri
vierivät pihallenne.

-- Nähtävästi joku ystävänne, joka kunnioittaa minua käynnillään?

-- Oikein sanottu, hän on ystäväni.

-- Ja hänelle minä muka annan lippaan?

-- Niin, paras hra de Sartines, te annatte sen hänelle.
Poliisiministeri oli tuskin ennättänyt tehdä äärimmäisen
ylenkatseellisen liikkeen, kun kiirehtivä palvelija avasi oven ja
ilmoitti, että kreivitär Dubarry pyysi päästä monseigneurin puheille.

Hra de Sartines säpsähti ja katseli hämmästyneenä Balsamoa, joka
tarvitsi kaiken itsehillintänsä pidättyäkseen nauramasta arvoisalle
virkamiehelle vasten silmiä.

Samassa saapui palvelijan takana nainen, joka ei luullut
tarvitsevansa odottaa lupaa sisälle astumiseen. Hän liikkui ripeästi
ja tuoksui hajuvesiltä. Kauniin kreivittären aaltoilevat hameet
hipaisivat hauskasti kahisten työhuoneen ovea.

-- Te, madame, te! -- jupisi hra de Sartines, joka yhä peloissaan oli
molemmin käsin tarttunut vielä avoimeen lippaaseen ja painoi sitä
rintaansa vasten.

-- Hyvää päivää, Sartines, -- virkkoi kreivitär hilpeästi hymyillen.
-- Hyvää päivää, paras kreivi, -- lisäsi hän sitten kääntyen
Balsamoon.

Hän ojensi kätensä viimemainitulle, joka tuttavallisesti kumartui
painamaan huulensa valkealle kädelle samaan kohtaan, mitä niin
usein kuninkaalliset huulet olivat koskettaneet. Tässä sai Balsamo
tilaisuuden kuiskata kolme, neljä sanaa, joita hra de Sartines ei
voinut kuulla.

-- Kah, todellakin, tuossahan on lippaani, -- huudahti kreivitär.

-- Teidän lippaanne! -- änkytti hra de Sartines.

-- Juuri niin, minun lippaani. Mitä, te olette sen avannut! Kyllä te
olette häikäilemätön!

-- Mutta, madame...

-- Oh, se on somaa, kyllä sitä ajattelinkin... Minulta oli varastettu
lippaani, ja silloin tuumin: "Pitää mennä Sartines'n puheille, hän
kyllä hankkii sen minulle takaisin." Te olettekin löytänyt sen jo
edeltäpäin, kiitos.

-- Ja niinkuin näette, -- virkkoi Balsamo, -- herra poliisiministeri
on sen avannutkin.

-- Niin, tosiaan!... Kuka olisi sellaista uskonut? Sehän on
hävytöntä, Sartines.

-- Madame, kaikella kunnioituksella, jota tunnen teitä kohtaan, --
vastasi poliisiministeri, -- pelkään, että annatte pettää itseänne.

-- Pettää, monsieur! -- huudahti Balsamo. -- Tarkoitatteko ehkä sillä
sanalla minua?

-- Minä tiedän, mitä tiedän, -- tivasi hra de Sartines.

-- Ja minä en tiedä mitään, -- kuiskasi rouva Dubarry Balsamolle.
-- No, mistä on kysymys, rakas kreivi? Olette vaatinut minulta sen
lupauksen täyttämistä, jolla vakuutin teille suostuvani ensimäiseen
pyyntöönne. Minä pidän sanani yhtä varmasti kuin mies; tässä olen.
Kuulkaahan, mitä minulta tahdotte?

-- Madame, -- vastasi Balsamo ääneensä, -- muutamia päiviä sitten
uskoitte minulle tämän lippaan kaikkine sisällyksineen.

-- Se on totta, -- virkkoi rouva Dubarry, vastaten katseellaan
kreivin katseeseen.

-- Tottako! -- huudahti hra de Sartines. -- Sanotte, että se on
_totta_, madame?

-- Niin, ja kreivitär lausui nuo sanat kyllin äänekkäästi voidaksenne
ne kuulla.

-- Lipas, joka kenties sisältää kymmenen salaliittoa!

-- Voi, hra de Sartines, tiedätte hyvin, että se sana ei tuo teille
onnea; älkää sitä siis toistelko. Kreivitär pyytää teiltä lipastaan
takaisin; antakaa se hänelle, siinä kaikki.

-- Vaaditteko sitä minulta, madame? -- kysyi hra de Sartines vihasta
vavisten.

-- Kyllä, paras poliisiministeri.

-- Mutta tietäkää toki...

Balsamo katsahti kreivittäreen.

-- Minun ei ole tarvis tietää enempää kuin mitä tiedän, -- kiivastui
rouva Dubarry; -- antakaa minulle lipas takaisin; en suinkaan ole
ilman aikojani tänne vaivautunut, käsitättekö?

-- Elävän Jumalan, hänen majesteettinsa turvallisuuden nimessä,
madame...

Balsamo teki kärsimättömän liikkeen.

-- Annatteko lippaan, monsieur? -- sanoi kreivitär ärtyneesti. --
Saanko sen vai enkö? Miettikää ennenkuin kiellätte.

-- Niinkuin käskette, madame, -- taipui hra de Sartines nöyrästi.

Ja hän ojensi kreivittärelle lippaan, johon Balsamo oli jo pannut
takaisin kaikki pöydälle siroitellut paperit.

Madame Dubarry kääntyi viimemainitun puoleen viehkeästi hymyillen.

-- Kreivi, -- sanoi hän, -- tahdotteko olla niin ystävällinen ja
kantaa tämän lippaan vaunuihini ja tarjota minulle käsivartenne,
jotta minun ei tarvitse yksin kulkea kaikkien noiden etuhuoneiden
lävitse, joissa niin häijyjä naamoja väijyy? Kiitos, Sartines!

Ja Balsamo kääntyi jo ovelle päin suojelijattarensa seurassa, kun hän
huomasi hra de Sartines'n kuroittavan kätensä kellonnuoraan.

-- Rouva kreivitär, -- virkkoi Balsamo, pysähdyttäen vihollisensa
katseellaan, -- olkaahan hyvä ja sanokaa hra de Sartines'lle, joka
on minulle hirveästi suutuksissaan, kun tiukkasin häneltä lippaanne,
olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, miten pahoillanne olisitte, jos
poliisiministerin toimesta minulle jotakin onnettomuutta sattuisi, ja
miten vihainen hänelle siitä olisitte.

Kreivitär hymyili Balsamolle.

-- Kuuletteko, mitä hra kreivi sanoo, paras poliisiministerini. Niin,
se on silkkaa totta; herra kreivi on erittäin hyvä ystäväni ja minä
suuttuisin teille armottomasti jos pahoittaisitte häntä tavalla millä
tahansa. Hyvästi, Sartines!

Ja tällä kertaa rouva Dubarry, nojaten lipasta kantavaan Balsamoon,
lähti poliisiministerin työhuoneesta. Hra de Sartines katseli heidän
jälkeensä osoittamatta sitä raivoa, johon Balsamo oli odottanut hänen
puhkeavan.

-- Mene, -- jupisi nolattu virkamies; -- mene; sinulla on lipas;
mutta minulla on nainen!

Ja korvatakseen vahingon hän soitti nyt niin hurjasti että olisi
voinut särkeä kaikki kellot.



25.

Herra de Sartines alkaa uskoa, että Balsamo on velho.


Poliisiministerin kiihkeän soiton kutsumana riensi vahtimestari
huoneeseen.

-- No, miten on sen naisen laita? -- kysyi virkamies.

-- Minkä naisen, monseigneur?

-- Naisen, joka täällä pyörtyi ja jonka uskoin teidän hoivaanne.

-- Monseigneur, hän voi erinomaisesti, -- vastasi vahtimestari

-- Hyvä on; tuokaa hänet tänne.

-- Mistä on minun mentävä häntä noutamaan, monseigneur?

-- Mistäkö? Tuosta viereisestä huoneesta tietenkin!

-- Hän ei ole siellä enää, monseigneur.

-- Ei ole siellä enää! Missä hän sitten on?

-- Sitä en tiedä.

-- Onko hän siis lähtenyt täältä?

-- On.

-- Yksinäänkö?

-- Niin.

Mutta hänhän ei pysynyt pystyssä

Monseigneur, totta kyllä, että hän makasi muutamia silmänräpäyksiä
tainnuksissa; mutta viisi minuuttia senjälkeen kun hra de Fenix oli
osoitettu monseigneurin työhuoneeseen hän heräsi tuosta omituisesta
tilastaan, jossa eivät esanssit eivätkä hajusuolat mitään auttaneet.
Sitten hän avasi silmänsä, nousi meidän kaikkien nähden ja hengähti
tyytyväisesti.

-- Ja sitten?

-- Sitten hän kääntyi oveen päin; ja kun monseigneur ei ollut
käskenyt häntä pidättää, hän läksi.

-- Läksi? -- huudahti hra de Sartines. -- Voi teitä lurjuksia! Minä
lähetän teidät kaikki Bicêtreen nääntymään. Rientäkää, rientäkää,
kutsukaa tänne ensimäinen konstaapelini!

Vahtimestari riensi tottelemaan saamaansa määräystä.

-- Se roisto on velho, -- jupisi onneton virkamies. -- Minä olen
kuninkaan poliisikunnan päämies; hän on paholaisen poliisien
päällikkö.

Lukija on jo epäilemättä käsittänyt sen, mitä hra Sartines ei
voinut selittää. Heti pistoolikohtauksen jälkeen ja sillävälin kun
poliisiministeri koetti toipua, Balsamo oli käyttäen hyväkseen tätä
hengähdysaikaa selvittänyt itselleen aseman ja kääntyen vuoronsa
jälkeen kaikille neljälle ilmansuunnalle, varmana että jollakin
niistä tapaisi Lorenzan, kehoittanut nuorta naista nousemaan,
lähtemään ulos sekä palaamaan Saint Clauden kadulle samaa tietä kuin
oli tullutkin.

Heti kun Balsamo oli sielussaan hahmoittanut tahtonsa, oli
muodostunut magneettinen virta hänen ja nuoren naisen välille, ja
totellen sisällisellä havainnolla saamaansa käskyä tämä oli noussut
ja poistunut, kenenkään estämättä hänen lähtöään.

Samana iltana hra de Sartines'n täytyi laskeutua vuoteelle ja
iskettää suonta; hermojärkytys oli ollut liian voimakas, jotta hän
olisi kyennyt sen vahingotta kestämään, ja lääkäri vakuuttikin,
että neljännestunnin viivytys olisi tuottanut hänelle kuolettavan
halvauskohtauksen.

Tällävälin Balsamo oli vienyt kreivittären vaunuihin ja yrittänyt
sanoa hänelle hyvästi; mutta rouva ei ollut niitä naisia, jotka
olisivat eronneet hänestä tietämättä tai edes tiedustelematta
syytä silmiensä edessä sattuneeseen merkilliseen tapahtumaan. Hän
pyysi siis kreiviä istumaan viereensä vaunuihin tämä totteli, ja
ratsaspalvelija kuljetti Djeridiä suitsista.

-- Näette, kreivi, että olen luotettava, -- virkkoi hän, -- ja
että nimittäessäni jotakuta ystäväkseni lausun sanan sydämelläni,
enkä vain suullani. Olin palaamassa Luciennesiin, jonne kuningas
oli luvannut huomenaamulla tulla minua tapaamaan; mutta sitten
saapui teidän kirjeenne, ja minä jätin kaiken teidän tähtenne.
Monet olisivat säikähtäneet noista sanoista "salaliitot" ja
"salaliittolaiset", jotka hra de Sartines viskasi meille vasten
silmiä; mutta minä tutkin teidän kasvonilmeitänne, ennenkuin toimin,
ja menettelin toivomuksenne mukaan.

-- Madame, -- vastasi Balsamo, -- te olette runsaasti palkinnut
sen pienen palveluksen, joka minulla oli tilaisuus teille
tehdä; mutta minulle osoitettu ystävyys ei koskaan ole hukkaan
heitettyä; minä osaan olla kiitollinen, sen saatte nähdä. Älkää
sentään luulko, että olen rikollinen tai kapinoitsija, kuten hra
de Sartines sanoi. Se arvoisa virkamies oli saanut jonkun minut
kavaltaneen henkilön käsistä tämän pieniä kemiallisia salaisuuksia
sisältävän lippaan. Nämä salaisuudet, rouva kreivitär, tahdon
teille ilmaista, jotta säilyttäisitte aina tuon kuolemattoman,
loistavan kauneutenne, tuon häikäisevän nuoruutenne. Kun kunnon
hra de Sartines nyt näki kaavojeni salakirjoitukset, hän kutsui
avukseen kansliahenkilönsä, jotka tahtomatta näyttää taitamattomilta
tulkitsivat merkkikirjoitukseni omalla tavallaan. Muistelen teille
kerran sanoneeni, madame, että ammattini ei vielä ole vapautunut
kaikista vaaroista, jotka sitä keskiajalla uhkasivat; sitä suosivat
vain teidänlaisenne valistuneet ja nuorekkaat sielut. Sanalla sanoen,
madame, te olette päästänyt minut pahasta pälkäästä; siitä vakuutan
teille kiitollisuuttani, jonka myöhemmin teossa osoitan.

-- Mutta mitä hän olisi teille tehnyt, ellen olisi rientänyt
avuksenne?

-- Hän olisi tehdäkseen kepposen kuningas Fredrikille, jota hänen
majesteettinsa inhoo, sulkenut minut Vincennesiin tai Bastiljiin.
Tiedän hyvin, että olisin sieltä paennut, koska tunnen keinon,
miten sulatan kiven hengitykselläni; mutta siinä jupakassa olisin
menettänyt lippaani, ja kuten minulla oli kunnia teille mainita, se
sisältää paljon harvinaisia ja rahalla korvaamattomia kaavoja, mitkä
tiede onnellisella sattumalla on riuhtaissut ikuisen pimeyden yöstä.

-- Ah, kreivi, samalla te sekä rauhoitatte että hurmaatte minua! Te
lupaatte siis antaa minulle nuorentavan juoman?

-- Niin.

-- Ja milloin sen minulle annatte?

-- Oh, eihän ole kiirettä. Voitte pyytää sitä minulta kahdenkymmenen
vuoden päästä kaunis kreivitär. Nykyisin en luule, että tahtoisitte
tulla lapseksi jälleen.

-- Te olette todellakin herttainen mies; mutta vielä yksi kysymys, ja
minä päästän teidät, sillä teillä näkyy olevan kova kiire.

-- Puhukaa, kreivitär.

-- Sanoitte, että joku oli teidät pettänyt: onko se mies vai nainen?

-- Nainen.

-- Ahaa, kreivi: siis rakkausasia!

-- Niin, valitettavasti, ja sen yhteydessä raivoksi kiihtynyttä
mustasukkaisuutta, joka aiheuttaa sellaisia kauniita tekosia kuin
olette nähnyt. Hän on nainen, joka uskaltamatta antaa minulle
veitseniskua, koska hän tietää, että minua ei voi tappaa, on tahtonut
haudattaa minut vankilaan eli saattaa minut turmioon.

-- Mitä, saattaa teidät turmioon?

-- Niin hän ainakin luuli.

-- Kreivi, minä annan pysähdyttää vaunut, -- virkkoi kreivitär
nauraen. -- Elohopeatako suonissanne teidän on kiitettävä siitä
kuolemattomuudesta, josta aiheutuu, että surmaamisen asemesta teidät
annetaan ilmi? Tahdotteko tässä astua vaunuista vai vienkö teidät
kotiinne?

-- Ei, madame; olisi liikaa ystävällisyyttä teidän puoleltanne minun
tähteni poiketa tieltänne. Onhan minulla hevoseni Djerid.

-- Oi, se oivallinen eläin, jonka sanotaan voittavan tuulen
nopeudessa!

-- Näen, että se miellyttää teitä, madame.

-- Se on todellakin uljas ratsu.

-- Sallikaa minun tarjota se teille sillä ehdolla, että vain sillä
ratsastatte.

-- Ei, ei, kiitos! Minä en ratsasta tai ratsastan ainakin hyvin
arkaillen. Teidän tarjouksenne on minulle siis itse lahjan
arvoinen. Hyvästi, rakas kreivi, älkääkä unohtako toimittaa minulle
nuorennusjuomaani kymmenen vuoden kuluttua.

-- Minä puhuin kahdestakymmenestä vuodesta.

-- Kreivi, tunnette sananlaskun: "Parempi pyy pivosi kuin..." Ja jos
voisitte antaa sen minulle jo viidenkin vuoden päästä... Ei koskaan
tiedä, mitä tapahtuu.

-- Milloin haluatte, kreivitär. Ettekö tiedä, että olen kokonaan
käytettävissänne?

-- Vielä sana, kreivi.

-- Minä kuuntelen, madame.

-- Minulla täytyy olla hyvin suuri luottamus teihin puhuakseni siitä.

Balsamo, joka oli jo astunut maahan, hillitsi kärsimättömyytensä ja
lähestyi kreivitärtä.

-- Kerrotaan kaikkialla, -- jatkoi rouva Dubarry, -- että kuningas on
mieltynyt pikku Taverney-neitiin.

-- Oi, madame, -- sanoi Balsamo, -- onko se mahdollista?

-- On, ja hyvin hullaantunut hänen väitetään olevankin. Teidän täytyy
sanoa minulle, onko asiassa perää, kreivi. Älkää säästäkö minua,
kohdelkaa minua ystävänä, rukoilen, ja sanokaa minulle totuus.

-- Hyvä kreivitär, -- vastasi Balsamo, -- minä teen enemmänkin; minä
menen takuuseen siitä, että neiti Andréesta ei koskaan tule kuninkaan
rakastajatarta.

-- Ja miksei, kreivi? -- huudahti rouva Dubarry.

-- Siksi, että minä en sitä tahdo, -- vastasi Balsamo

-- Hm, -- virkahti rouva Dubarry epäuskoisena.

-- Te epäilette?

-- Eikö se ole sallittua?

-- Älkää koskaan epäilkö tiedettä, madame. Te uskoitte minua, kun
sanoin: kyllä. Uskokaa minua myöskin sanoessani: ei.

-- Mutta onko teillä sitten keinoja...?

Hän vaikeni hymyillen.

-- Jatkakaa.

-- Keinoja, joilla voitte tehdä tyhjäksi kuninkaan tahdon tai
vastustaa hänen oikkujaan?

Balsamo hymyili.

-- Minä luon myötätuntoja, -- sanoi hän.

-- Minä tiedän sen.

-- Te uskottekin sen.

-- Minä uskon.

-- No niin, samoin kykenen luomaan vastenmielisyyksiä ja tarvittaessa
mahdottomuuksia. Olkaa siis levollinen, kreivitär, minä valvon.

Balsamo siroitteli näitä lausepätkiään hajamielisesti ja sekavasti,
mutta rouva Dubarry, joka ei tiennyt, miten kuumeisen kiihkeästi
kreivi ikävöitsi mahdollisimman pian päästä Lorenzaa tapaamaan,
arveli sen johtuvan tietäjän haltioitumisesta.

-- Kah, -- virkkoi hän, -- toden totta, kreivi, ette ole ainoastaan
onnenprofeettani, vaan myöskin suojelusenkelini. Paras kreivi,
tarkatkaa sanojani; minä puolustan teitä, puolustakaa te minua.
Liitto, liitto!

-- Se on solmittu, madame, -- vastasi Balsamo.

Ja hän suuteli vielä kerran kreivittären kättä. Sitten hän sulki oven
vaunuihin, jotka kreivitär oli pysähdyttänyt Elysée-kentälle, nousi
ilosta hirnahtavan ratsunsa selkään ja katosi pian yön hämärään.

-- Luciennesiin! -- huudahti rouva Dubarry lohdutettuna.

Tällä kertaa Balsamo päästi hiljaisen vihellyksen, puristi polvillaan
keveästi hevosen kylkiä ja antoi Djeridin karahtaa täyteen neliin.

Viittä minuuttia myöhemmin hän oli eteisessä Saint-Claude-kadun
varrella, katsellen Fritziä.

-- No? -- kysyi hän levottomasti.

-- Kyllä, mestari, -- vastasi palvelija, joka oli tottunut lukemaan
herransa ajatukset tämän katseesta.

-- Hän on palannut?

-- Hän on tuolla ylhäällä.

-- Missä huoneessa?

-- Siinä, jossa on taljat.

-- Millaisessa tilassa?

-- Kovin väsyneenä. Hän juoksi niin nopeasti, että minä, joka
vuotellessani hänen tuloaan näin hänet etäältä, en edes ehtinyt
rientää häntä vastaan.

-- Vai niin!

-- Ihan minä säikähdin; hän tuoksahti sisälle kuin myrskytuuli,
hengähtämättä hän nousi portaat ja huoneeseen päästyänsä hän kaatui
äkkiä mustan leijonantaljan päälle. Sieltä hänet löydätte.

Balsamo riensi nopeasti ylös ja tapasi todellakin Lorenzan, joka
taisteli voimattomana hermokohtauksen ensimäisiä kouristuksia
vastaan. Magneettinen aines oli liian kauan painanut häntä ja
pakoitti häntä rajuihin purkauksiin. Hän kärsi, hän voihki; olisi
luullut vuoren lepäävän raskaana hänen rinnallaan ja hänen yrittävän
molemmin käsin työntää sitä pois.

Balsamo katseli häntä hetkisen kiukusta säihkyvin silmin ja nostaen
hänet käsivarsilleen vei hänet kammioon, jonka salaperäinen ovi
sulkeutui hänen jälkeensä.



26.

Elämäneliksiiri.


Tiedämme, missä mielentilassa Balsamo palasi Lorenzan huoneeseen.

Hän valmistausi siis herättämään hänet lausuakseen hänelle ne
moitteet, joita hän vihapäissään hautoi sielussaan, ja hän oli
lujasti päättänyt rangaista häntä kiukkunsa mielijohteiden mukaan,
mutta silloin hän kuuli kolmikertaisen kolkutuksen laipiosta. Se
ilmaisi hänelle, että Althotas oli vaaninut hänen paluutaan ja tahtoi
häntä puhutella.

Kuitenkin viipyi Balsamo vielä hetkisen; hän toivoi erehtyneensä,
otaksuen, että merkki oli vain satunnainen. Mutta kärsimätön
vanhus toisti kutsunsa yhä uudistuvilla iskuilla. Ja Balsamo,
joka epäilemättä pelkäsi, että vanhus laskeutuisi alas, kuten
joskus oli tapahtunut, tai että Lorenza heräisi jostakin hänen
omalleen vastakkaisesta vaikutuksesta ja saisi tietoonsa joitakin
uusia seikkoja, yhtä vaarallisia hänelle itselleen kuin hänen
valtiollisille salaisuuksillensa, niin sanoaksemme vuodatti Lorenzan
yli uuden magneettisen virran ja lähti huoneestaan mennäkseen
Althotaan luo.

Olikin jo aika; laskuluukku oli jo puolitiessä laesta. Althotas oli
jättänyt pyörillä kulkevan nojatuolinsa ja kyyrötti sillä liikkuvalla
lattianosalla, joka nousi ja laskeutui.

Hän näki Balsamon tulevan ulos Lorenzan huoneesta.

Näin kyykistyneenä vanhus oli samalla kertaa sekä kauhea että
inhoittava nähdä. Hänen kalpeat kasvonsa tai pikemminkin jotkut
vielä eloa ilmaisevat osat noista kasvoista olivat vihan tulen
purppuroimat; hänen kätensä, laihat ja nikamaiset kuin luurangon,
vapisivat ja nauskuivat; hänen kuoppaiset silmänsä näkyivät
pyörivän syvissä onkaloissaan, ja kielellä, joka oli tuntematon
hänen oppilaallensakin, hän syyti mitä kiihkeimpiä herjauksia häntä
vastaan. Poistuttuaan nojatuolistansa pannakseen laskuoven käymään
hän näkyi elävän ja liikkuvan vain pitkien, ohuiden ja hämähäkin
koipien tavoin käyristyneiden käsivarsiensa avulla; ja lähdettyään,
kuten sanoimme, huoneestaan, johon ainoastaan Balsamolle oli pääsy
sallittu, oli hän nyt kuljettamassa itseään alempaan suojaan.

Kun tämä heikko ja hidas vanhus oli jättänyt pyörätuolinsa, tuon
nerokkaan kojeen, joka säästi häneltä kaiken vaivan; kun hän oli
viitsinyt tehdä sellaisen muutoksen tavoissaan, oli välttämätöntä,
että joku tavaton kiihoitus oli havahduttanut hänet mietiskelevästä
elämästään ja pakoittanut siirtymään todelliseen.

Balsamo, joka ikäänkuin yllätettiin vereksestä teosta, osoitti ensin
kummastusta, sitten levottomuutta.

-- Haa, -- huudahti Althotas, -- siinäkö olet, tyhjäntoimittaja!
Kunnoton olento, joka hylkäät mestarisi!

Vanhukselle puhuessaan Balsamo tapansa mukaan kutsui kaiken
kärsivällisyytensä avukseen.

-- Mutta, -- vastasi hän aivan säyseästi, -- minusta tuntuu,
ystäväni, että juuri vasta kutsuitte minua.

-- Ystäväsi, -- huudahti Althotas, -- ystäväsikö, sinä kurja
luontokappale! Luulen, että puhut minulle kuten vertaisillesi, Sinun
ystäväsi, sen kyllä uskon! Enemmän kuin ystävä, olen isä, joka
sinut on ruokkinut, kasvattanut, opettanut, rikastuttanut. Mutta
sinäkö olisit minun ystäväni, ehei, sinä, joka olet minut hyljännyt,
näännytät minut nälkään, murhaat minut!

-- No, no, mestari; te kiihoitatte sappenne, te saatatte verenne
kuohuntaan, teette itsenne sairaaksi.

-- Sairaaksi! Julkeaa ivaa! Olenko minä koskaan sairas, paitsi
milloin sinä vastoin tahtoani pakoitat minut osalliseksi alhaisen
ihmiselämän kurjuuteen? Sairaaksi! Oletko unohtanut, että minä
parannan muita?

-- No, mestari, -- huomautti Balsamo kylmästi, -- tässähän olen;
älkäämme turhaan kuluttako aikaa.

-- Niin, siitä sinun pitääkin minua muistuttaa, sinun, joka pakoitat
minut säästelemään aikaa, vaikka tuolla jokaiselle luodulle mitaten
määrätyllä aineksella ei minuun nähden saisi olla loppua eikä rajaa.
Niin, aikani kuluu, aikani menee hukkaan, minun aikani häviää
minuutti minuutilta iäisyyteen niinkuin muidenkin, vaikka sen pitäisi
olla itse iäisyys!

-- Kuulkaa, mestari, -- sanoi Balsamo järkkymättömän kärsivällisesti,
samalla kun hän laski luukun maahan asti ja asettuen vanhuksen
viereen ja pannen pontimen liikkeeseen kohotutti tämän jälleen
huoneeseensa, -- kuulkaa, mitä teiltä puuttuu? Puhukaa. Sanotte,
että näännytän teidät nälkään; mutta eikö nyt ole teidän
nelikymmenpäiväinen ankara paastokautenne?

-- On, on kyllä; nuorentumistyö alkoi kolmekymmentäkaksi päivää
sitten.

-- No, sanokaahan siis, mistä syystä te valittelette? Näen tuossa
pari kolme sadevedellä täytettyä karahvia, ja vain sellaista vettähän
te juotte.

-- Totta kyllä; mutta luulotteletko minua silkkimadoksi, voidakseni
muka yksin toimeenpanna tämän suuren nuorentamis- ja muuntamistyön?
Luulotteletko, että nyt voimattomana kykenisin yksinäni valmistamaan
elämännesteeni? Luulotteletko, että minä kyljelläni maaten ja
heikontuneena noista virvoitusjuomista, jotka ovat ainoa ravintoni,
auttamattasi olisin kyllin selväjärkinen omin neuvoini tekemään tämän
tavatonta huomion tarkkuutta kysyvän nuorentumiseni työn, jossa
tarvitsen jonkun ystävän apua ja tukea, kuten kyllä tiedät, lurjus?

-- Olenhan saapuvilla, mestari, olenhan saapuvilla, antakaahan
kuulla, vastatkaa, -- tyynnytteli Balsamo, hoivaillessaan vanhuksen
melkein vastoin tämän tahtoa jälleen nojatuoliin kuin pahankurisen
lapsen; -- antakaahan kuulla, vastatkaa. Teiltä ei puutu suodatettua
vettä, koska näen kolme täytettyä karahvia, niinkuin jo sanoin.
Tiedätte, että se vesi on kerätty toukokuussa. Ja tuossa on ohra- ja
seesamijauhoista leivotut korppunne, ja itse olen teille antanut
määräämänne valkoiset pisarat.

-- Niin, mutta eliksiiri, eliksiiri ei ole vielä valmis! Sinä et
muista sitä, sinä et ollut saapuvilla; se oli isäsi, isäsi, muuten
paljoa uskollisempi sinua. Mutta viime viisikymmenkauteni lopulla
minä laadin eliksiirini kuukautta aikaisemmin. Olin vetäytynyt
Araratin vuorelle. Eräs juutalainen hankki minulle sen painosta
hopeaa kristityn lapsen, joka vielä imi äitinsä rintoja; minä iskin
ohjeneuvon mukaisesti sen suonta, otin viimeiset kolme pisaraa verta
sen valtimosta, ja tunnin päästä eliksiirini, josta enää puuttui tämä
aines, oli valmis. Niinpä uuden viisikymmenkauteni alkunuorennus
kävikin mainiosti; hiukseni ja hampaani putosivat tuon onneatuottavan
eliksiirin aiheuttamissa kouristuksissa, mutta ne kasvoivat
uudestaan, hampaat tosin huononlaisesti, koska olin laiminlyönyt
varokeinon vuodattaa neste kurkkuuni kultaputkella. Hiukseni ja
kynteni sensijaan kasvoivat mainiosti tässä toisessa nuoruudessani,
ja minä sain uutta elinvoimaa aivan kuin olisin ollut viidentoista
vuotias... Mutta nyt olen jälleen vanhentunut, ja kas, ellei
eliksiirini tule valmiiksi, ellei sitä suljeta tähän pulloon, ellen
omista kaikkea huomiotani tähän työhön, niin vuosisatainen tiede
häviää minun kanssani, ja ihminen, joka minussa ja minun kauttani
koskettaa jumaluutta, kadottaa ylevän salaisuuden, mikä minulla on!
Oi, jos siinä jotakin laiminlyön, jos erehdyn, jos väsyn tielle, niin
sinä, Akharat, olet siihen syypää; ja varo itseäsi, minun vihani on
oleva kauhea, kauhea!

Ja hänen lausuessaan nämä viimeiset sanat, jotka singahduttivat
ikäänkuin sinervän kipunan hänen raukeavista silmistään, vanhuksen
valtasi lievä kouristus, jota seurasi ankara yskänpuuska.

Balsamo kiirehti hoivaamaan häntä mitä huolellisimmin. Vanhus toipui;
hänen kalpeutensa oli vaihtunut kalmanväriksi. Tuo vähäinen kohtaus
oli uuvuttanut hänen voimansa siihen määrin, että olisi luullut hänen
olevan kuolemaisillaan.

-- Antakaa kuulla, mestari, -- sanoi hänelle silloin Balsamo, --
lausukaa selvästi, mitä tahdotte.

-- Mitäkö tahdon... -- virkkoi hän tuijottaen Balsamoon.

-- Niin...

-- Minä tahdon...

-- Puhukaa, minä kuuntelen ja tottelen teitä, jos toivomuksenne
tyydyttäminen on mahdollista.

-- Mahdollista... mahdollista! -- jupisi vanhus halveksivasti. --
Kaikki on mahdollista, sen hyvin tiedät.

-- Niin, epäilemättä, ajan ja tieteen avulla.

-- Tieteen omistan minä; ajan olen voittamaisillani; seokseni on
onnistunut. Voimani ovat melkein kokonaan haihtuneet, valkoiset
tipat ovat karkoittaneet vanhentuneen luonnon jäännökset. Puiden
keväisen mahlan lailla nuoruus uhkuu vanhan kuoren alla ja ikäänkuin
työntää edeltään kuivuneet säikeet. Voit huomata, Akharat, että
oireet ovat erinomaiset: ääneni on heikontunut, näköni on hämärtynyt
kolmella neljänneksellä, ajoittain huomaan järkeni harhailevan, enää
en tunne lämpimän ja kylmän vaihdetta. Minulle on siis tärkeätä
saada eliksiirini valmiiksi, jotta toisen viisikymmen-vuotiskauteni
viimeisenä päivänä heti voin siirtyä satavuotiaasta kahdenkymmenen
vuoden ikään. Ainekseni tätä elämännestettä varten ovat varatut,
putki on valmis; minulta puuttuu enää vain ne mainitsemani kolme
veripisaraa.

Balsamo teki inhoavan liikkeen.

-- Hyvä sitten, -- jatkoi Althotas, -- luopukaamme lapsesta, koska
sinä mieluummin sulkeudut rakastajattaresi pariin kuin menet
hankkimaan minulle sellaisen.

-- Tiedätte hyvin, mestari, että Lorenza ei ole rakastajattareni, --
vastasi Balsamo.

-- Ohohoo, -- äännähti Althotas, -- niin sinä sanot! Luulet voivasi
uskotella minulle samaa kuin uskottelet kansanjoukolle. Tahdot saada
minut uskomaan tahrattomaan olentoon, ja kuitenkin olet mies!

-- Vannon teille, mestari, että Lorenza on puhdas kuin Jumalan pyhä
äiti. Vannon teille, että rakkauden, lihalliset himot, maallisen
hekuman, kaiken olen uhrannut sielulleni, sillä minullakin on
uudistustyöni tehtävänä; mutta sen sijaan että kohdistaisin sen
ainoastaan itseeni, kohdistuu se koko maailmaan.

-- Mieletön, mieletön raukka! -- huudahti Althotas. -- Luulenpa,
että hän jälleen lörpöttelee minulle maan matosten tekemistä
mullistuksista, muurahaistensa vallankumouksista, minun haastaessani
hänelle ikuisesta elämästä, ikuisesta nuoruudesta.

-- Jonka voi saavuttaa ainoastaan kauhistuttavan rikoksen hinnalla,
ja kuitenkin...

-- Sinä epäilet, sinä näyt epäilevän, onneton!

-- En suinkaan, mestari; mutta koska te vihdoinkin luovutte
lapsiuhrista, niin sanokaahan, mitä haluatte.

-- Minä tarvitsen ensimäisen viattoman olennon, jonka voit saada
käsiisi, miehen tai naisen, saman tekevä. Kuitenkin olisi nainen
parempi; olen saanut sen selville tutkiessani sukupuolten keskinäisiä
suhteita. Riennä siis hankkimaan se minulle, sillä minulla on enää
vain kahdeksan päivää aikaa.

-- Hyvä on, mestari, -- sanoi Balsamo, -- minä yritän, minä etsin.

Uusi salama, edellistä peloittavampi, leimahti vanhuksen silmistä.

-- Sinä yrität, -- sinä etsit, -- huudahti hän, -- vai siinä on
vastauksesi! Sitä minä odotinkin, enkä tiedä, miksi sitä ihmettelen.
Ja mistä asti, kurja toukka, luotu puhuu tuolla tavoin luojalleen?
Haa, sinä näet minut voimatonna, näet minut maahan painuneena, kuulet
minun rukoilevan ja olet kyllin hupsu luulemaan, että olen jätettynä
sinun armoillesi! Totteletko vai etkö, Akharat? Älkööt silmäsi
ilmaisko hämmennystä tai valhetta: sillä minä näen sydämeesi ja luen
sen aivoitukset, minä tuomitsen sinut ja vainoon sinua.

-- Mestari, -- vastasi Balsamo, -- olkaa varuillanne; vihastumisenne
voi teitä vahingoittaa.

-- Vastaa, vastaa!

-- En voi sanoa mestarilleni muuta kuin mikä on totta; minä koetan
hankkia teille, mitä haluatte, jos voin tehdä sen tarvitsematta meitä
molempia vahingoittaa, kenties syöstä turmioon. Minä etsin henkilöä,
joka myy teille tarvitsemanne olennon; mutta minä en ota rikosta
päälleni. Siinä on kaikki, minkä voin teille sanoa.

Hyvin tunnontarkkaa, -- vastasi Althotas katkerasti nauraen.

-- Niin on asia, mestari, -- sanoi Balsamo.

Althotas teki niin voimakkaan ponnistuksen, että hän tukemalla
käsivarsiaan tuolinsa sivunojiin nousi aivan pystyyn.

-- Totteletko vai etkö? -- tivasi hän.

-- Kyllä, mestari, jos sellaisen tapaan; jos en, niin en.

-- Siis sinä saatat minut kuolemalle alttiiksi, kurja. Sinä säästät
kolme pisaraa sellaisen likaisen ja mitättömän eläimen verta,
jonka minä tarvitsen, syöstäksesi minunlaiseni täydellisen olennon
iäisyyden pohjattomaan kuiluun. Kuule, Akharat, minä en pyydä sinulta
enää mitään, -- virkkoi vanhus hirvittävästi hymyillen. -- Ei, minä
en pyydä sinulta yhtään mitään; minä odotan. Mutta ellet minua
tottele, toimitan asiani itse; jos sinä jätät minut, autan itse
itseäni. Olet kuullut sanani, eikö totta? Mene nyt!

Vastaamatta mitään tähän uhkaukseen Balsamo järjesti vanhukselle
kaiken, mitä hän tarvitsi, asetti hänen ulottuvilleen juomaveden ja
ruuan, sanalla sanoen huolehti kaikesta niinkuin valpas palvelija
olisi huolehtinut isäntänsä, harras poika isänsä mukavuudesta Sitten
hän syventyen toisellaiseen ajatukseen kuin se, mikä Althotasta
kiusasi, päästi laskuoven mennäkseen alas, eikä huomannut, miten
vanhuksen pilkallinen katse seurasi häntä melkein yhtä kauaksi kuin
hänen ajatuksensa ja sydämensä riensi.

Althotas hymyili yhä häijysti kuin paholainen, kun Balsamo jälleen
seisoi Lorenzan edessä, joka vielä nukkui.



27.

Taistelu.


Täällä pysähtyi Balsamo, sydän tuskallisten mietteiden täyttämänä.

Sanomme tuskallisten, emmekä enää rajujen.

Kohtaus, joka hänellä oli ollut Althotaan kanssa, oli ehkä
osoittamalla hänelle kaiken inhimillisen katoavaisuuden kokonaan
karkoittanut hänen vihansa. Hän johti tässä mieleensä sen filosofin
menettelytavan, joka itsekseen luki koko kreikkalaisen kirjaimiston
ennenkuin kuunteli synkän jumaluusolennon ääntä, joka oli ollut
Akhilleen neuvonantaja.

Seisottuaan hetkisen kylmänä ja mykkänä sohvan edessä, jolla Lorenza
lepäsi, hän virkkoi itsekseen:

"Tässä olen murheellisena, mutta päättäväisenä ja selvään katsellen
tilannetta. Lorenza vihaa minua, Lorenza on uhannut minut kavaltaa,
on minut jo kavaltanutkin; salaisuuteni ei enää kuulu minulle,
olen jättänyt sen tuon naisen käsiin, joka siroittelee sen taivaan
tuulille. Minä muistutan kettua, joka pyydyksen teräsleuoista on
pelastanut ainoastaan säärensä luunikamat, mutta jättänyt jälkeensä
lihan ja nahan, joten metsästäjä huomenna voi sanoa: 'Kettu on
tarttunut rautoihin, elävänä tai kuolleena tunnen sen jälleen.'

"Ja tähän äärettömään onnettomuuteeni, onnettomuuteen, jota Althotas
ei voi käsittää ja jota siitä syystä en ole hänelle kertonutkaan,
tähän onnettomuuteeni, joka särkee kaikki toiveeni onnesta tässä
maassa ja siis myöskin tässä maailmassa, sillä maailman sieluna on
Ranska, -- tähän onnettomuuteeni on syynä tuo nukkuva olento, tuo
kaunis kuvapatsas, joka niin hellästi hymyilee. Tätä synkkää enkeliä
saan kiittää häpeästä ja häviöstä, kunnes hän vielä aiheuttaa minulle
vankeuden, karkoituksen ja kuoleman.

"Siis", jatkoi hän kiihtyen, "pahan summa on kohonnut hyvän summaa
suuremmaksi, ja Lorenza on minulle vahingollinen.

"Oi, käärme viehättävine renkainesi, jotka tukahduttavat; sinun
kultainen kaulasi on täynnä myrkkyä! Nuku siis, sillä herättyäsi
minun täytyy sinut tappaa!"

Ja kaameasti hymyillen Balsamo lähestyi verkalleen nuorta naista,
jonka raukeat silmät kohosivat hänen puoleensa sitä mukaa kuin hän
tuli lähemmäksi, niinkuin auringonkukkasten; ja kiertojen terät
avautuvat nousevan päivän ensi säteistä.

"Oi", sanoi Balsamo, "minun täytyy kuitenkin iäksi sulkea; nuo
silmät, jotka tällä hetkellä katselevat minua niin hellästi, nuo
kauniit silmät, jotka välähtelevät vihan salamoista heti kun ne eivät
enää uhu rakkautta".

Lorenza hymyili lempeästi, näyttäen kaksi riviä siroja, valkoisia,
helmenhohtavia hampaita.

"Mutta surmatessani sen, joka minua vihaa", jatkoi Balsamo väännellen
käsiään, "surmaan myöskin sen, joka minua rakastaa!"

Ja hänen sydämensä täytti syvä suru, johon omituisesti yhdistyi
epämääräinen halu.

"Ei", mutisi hän, "ei; olen vannonut turhaan. Olen turhaan uhannut,
minulla ei koskaan olisi rohkeutta häntä tappaa; ei, hän saapi
elää, mutta hän elää enää milloinkaan heräämättä; hän elää sitä
keinotekoista elämää, joka on hänen onnensa, kun sitävastoin
todellinen elämä syöksee hänet epätoivoon. Jospa voisin tehdä hänet
onnelliseksi! Mitäpä muusta väliä... hänellä pitää tästälähin oleman
vain yksi olotila, se jonka minä hänelle luon, se jonka aikana hän
minua rakastaa, se jossa hän tällä hetkellä elää."

Ja hän vastaanotti hellin katsein Lorenzan lemmekkään silmäyksen,
samalla kun hän verkalleen laski kätensä hänen päänsä päälle.

Tällä hetkellä Lorenza, joka näkyi lukevan Balsamon ajatukset
kuin avoimesta kirjasta, huokasi pitkään, nousi hiljaa ja tuli
unen viehättävällä verkallisuudella kietomaan valkoiset, pehmeät
käsivartensa Balsamon kaulaan, niin että hänen tuoksuva hengityksensä
hipaisi kahden sormen leveyden päästä tämän huulia.

"Oi ei, ei!" huudahti Balsamo laskien kätensä polttavalle otsalleen
ja häikäistyneille silmilleen. "Ei, tämä päihdyttävä elämä tekisi
minut mielipuoleksi; minä en voisi aina vastustaa, ja tämän kiusaavan
demoonin, tämän viettelevän sireenin tähden kunnia, voima ja
kuolemattomuus pääsisivät käsistäni. Ei, ei, hän herää, minä tahdon
niin, se on välttämätöntä."

Suunniltaan hurmaantuneena työnsi Balsamo kiivaasti takaisin
Lorenzan, joka irroittui hänestä ja liehuvan hunnun lailla, kuin
varjo, kuin kevyt lumihahtuva putosi sohvalle. Taitavinkaan
keimailijatar ei olisi voinut valita hurmaavampaa asentoa
rakastajansa silmille tarjotakseen.

Balsamolla oli vielä voimaa peräytyä jokunen askel; mutta Orfeuksen
tavoin hän palasi, Orfeuksen tavoin hän oli hukassa!

"Jos hänet herätän", ajatteli hän, "kamppailu alkaa uudestaan; jos
hänet herätän, hän surmaa itsensä tai surmaa minut tai pakoittaa
minut hänet surmaamaan. Ylipääsemätön kuilu, kuilu!

"Niin, tämän naisen kohtalo on määrätty, olen lukevinani sen
tulikirjaimilla piirrettynä: kuolema, rakkaus!... -- Lorenza,
Lorenza, sinut on sallimus määrännyt rakastamaan ja kuolemaan!
Lorenza, Lorenza, minun käsissäni on elämäsi ja rakkautesi!"

Vastauksen asemesta hurmaajatar nousi, astui suoraan Balsamon
luo, lankesi hänen jalkojensa juureen ja katseli häntä unen ja
intohimoisen kaipauksen sumentamilla silmillä; hän tarttui Balsamon
käteen ja painoi sitä sydäntään vasten.

-- Kuolema, -- kuiskasi hän kostein ja hohtavin huulin, jotka
muistuttivat juuri merestä nostettua korallia, -- kuolema, mutta
rakkaus!

Balsamo peräytyi kaksi askelta, pää taaksepäin kallellaan ja käsi
silmillä.

Huohottaen seurasi Lorenza häntä polvillaan.

-- Kuolema, -- toisti hän lumoavalla äänellään, -- mutta rakkaus,
rakkaus, rakkaus!

Balsamo ei voinut kauemmin vastustaa; leimuava pilvi verhosi hänet.

-- Oi, -- virkkoi hän, -- tämä on liikaa! Olen kamppaillut, niin
kauan kuin inehmo voi kamppailla. Oletpa tulevaisuuden paholainen
tai hyvä enkeli, sinun pitää olla tyytyväinen! Olen kyllin kauan
uhrannut itsekkyydelle ja ylpeydelle kaikki sielussani kuohuvat jalot
intohimot. Ei, ei, minulla ei ole oikeutta näin kapinoida ainoata
inhimillistä tunnetta vastaan, joka sydämeni pohjalla itää. Minä
rakastan tätä naista, minä rakastan häntä, ja tämä intohimoinen
rakkaus on hänelle vaarallisempaa kuin hirvittävin viha. Tämä rakkaus
tuottaa hänelle kuoleman: voi minua kurjaa, julmaa hupsua, joka en
voi edes tinkiä haluistani! Mitä, kun valmistaudun astumaan Jumalan
eteen, minä, pettäjä, väärä profeetta, kun korkeimman tuomarin edessä
riisun vilpin ja teeskentelyn kaavun, minulle ei jää ainoatakaan
jaloa tekoa mainittavakseni, ei ainoatakaan onnen hetkeä, jonka
muisto lohduttaisi minua ikuisissa kärsimyksissä!

-- Ah ei, ei, Lorenza, tiedän hyvin, että sinua rakastaessani menetän
tulevaisuuteni; tiedän hyvin, että ilmestysenkelini nousee takaisin
taivaisiin niin pian kuin nainen vaipuu käsivarsilleni. Mutta sinähän
tahdot sitä, Lorenza, sinä tahdot sitä!

-- Sinä hellästi rakastamani! -- huokasi nuori nainen.

-- Sinä valitset siis tämän elämän todellisen elämän asemesta?

-- Minä anon sitä polvillani, minä pyydän, minä rukoilen; tämä elämä
on rakkautta, autuaallista onnea.

-- Ja onko se sinulle kylliksi, kun kerran olet tullut vaimokseni?
Sillä minä rakastan sinua kiihkeästi, näethän.

-- Oi, sen tiedän, luen sen sydämestäsi!

-- Ja etkö koskaan syytä minua, et ihmisten etkä Jumalan edessä, että
olen yllättänyt tahtosi, pettänyt sydämesi?

-- En koskaan, en koskaan, en ihmisten enkä Jumalan edessä!
Päinvastoin kiitän sinua aina siitä, että olet lahjoittanut minulle
rakkauden, tämän maailman ainoan onnen, ainoan helmen, ainoan
timantin.

-- Etkö koskaan luule kaipaavasi siipiäsi, kyyhkys-rukka? Sillä
tiedät, että tästälähin et enää koskaan leijaile loistavien
avaruuksien kautta Jehovan luota etsimään minulle sitä valonsädettä,
jolla hän muinoin seppelöi profeettainsa otsan. Kun tahdon tuntea
tulevaisuuden, kun tahdon käskeä ihmisiä, ah, sinun äänesi ei minulle
enää vastaa! Sinä olit minulle samalla kertaa rakastamani nainen
ja auttava henki; tämän jälkeen minulla on niistä vain toinen, ja
kuitenkin...

-- Voi, sinä epäröit, sinä epäröit! -- huudahti Lorenza Näen
epäilyksen mustana pilkkuna sydämessäsi.

-- Rakastatko minua aina, Lorenza?

-- Aina, aina!

Balsamo laski kätensä otsalleen.

-- Hyvä, olkoon niin! -- virkkoi hän. "Sitäpaitsi..." Hän oli
hetkisen mietteisiinsä vaipuneena.

"Sitäpaitsi, tarvitsenko ehdottomasti tätä naista?" tuumi hän. "Onko
hän ainoa maailmassa? Ei, ei; sillä aikaa kun tämä tekee minut
onnelliseksi, toinen yhä auttaa minua rikkauteen ja mahtiin. Andrée
on yhtäläisesti valittu, yhtä kaukonäköinen kuin sinä. Andrée on
nuori koskematon neitsyt, enkä minä rakasta Andréeta; mutta kuitenkin
Andrée uneen vaivutettuna on minulle yhtä alistuvainen kuin sinä.
Minulla on Andréessa valmis uhri sinua korvaamaan, ja minulle on
Andrée samaa kuin halvat kokeilueläimet lääkärille; hän lentää
yhtä kauaksi kuin sinä, ehkäpä kauemmaksi kuin sinä tuntemattomiin
pimentoihin. Andrée, Andrée, minä otan sinut kuninkuuteni
palvelijaksi! Sinä, Lorenza, tule sinä syliini; minä säilytän sinut
rakastajattarenani, puolisonani. Andrée tekee minut mahtavaksi,
Lorenzan kanssa olen onnellinen. Tästä hetkestä lähtien elämäni
on täydellinen, ja paitsi kuolemattomuutta olen pannut täytäntöön
Althotaan unelman, vain enää kuolemattomuutta vailla olen jumalien
kaltainen!"

Ja nostaen Lorenzan ylös hän paljasti huohottavan povensa, jota
vasten Lorenza painautui niin tiukasti kuin muratti kiertyy tammen
runkoon.



28.

Rakkaus.


Uusi elämä oli alkanut Balsamolle, tälle toimeliaalle, levottomalle
ja moninaiselle luonteelle näihin asti tuntematon elämä.

Kolmena viime kuluneena päivänä häntä ei enää ollut vaivannut
vihastuminen, ei pelko, ei mustasukkaisuuden puuskat; näinä kolmena
päivänä hän ei enää ollut kuullut puhuttavan politiikasta, ei
salaliitoista eikä juonittelijoista. Lorenzan vierellä, jota hän ei
ollut hetkeksikään jättänyt, hän oli unohtanut koko maailman. Tämä
kummallinen, ääretön rakkaus, joka tavallaan leijaili ihmiskunnan
yläpuolella, tämä päihdyttävä ja salaperäinen rakkaus, tämä
aavemainen rakkaus -- sillä hän ei voinut kätkeä itseltään, että
hän yhdellä ainoalla sanalla voisi muuttaa hempeän lemmikkinsä
leppymättömäksi viholliseksi, -- tämä luonnon selittämättömän oikun
tai tieteen avulla vihalta riuhtaistu rakkaus vaivutti Balsamon
onnellisuuteen, joka samalla kertaa sekä huumasi että päihdytti.

Useammin kuin kerran näinä kolmena päivänä Balsamo herätessään
rakkauden uinuttavasta horroksesta katseli alati hymyilevää, alati
haltioitunutta rakastettuaan; sillä tästälähin hän hänelle luomassaan
olotilassa antoi tämän hurmaantuneena levätä keinotekoisesta
elämästään yhtä valheellisessa unessa. Ja kun Balsamo näki hänet
tyynenä, lempeänä ja onnellisena ja kuuli hänen mainitsevan häntä
mitä hellimmillä nimillä ja ääneen unelmoivan salaperäisestä
hekumastaan, niin useammin kuin kerran hän kysyi itseltään, eikö
Jumala ollut suuttunut tähän uuden ajan jättiläiseen, joka muinaisten
titaanien tavoin oli koettanut ryöstää häneltä salaisuutensa; hän
kysyi, eikö tämä ollut lähettänyt Lorenzalle ajatusta pettää hänet
valheella, jotta voisi tuuditella hänen valppautensa uneen ja sitten
paeta palatakseen ainoastaan kostavana raivottarena.

Näinä hetkinä Balsamo epäili tiedettään, jonka hän oli saanut
muinaisaikojen taruperintönä, mutta josta hänellä oli ainoastaan
esimerkkejä todistuksina.

Pian tämä lakkaamatta leimuava rakkaus ja hyväilyjen jano hänet
kuitenkin rauhoitti.

"Jos Lorenza teeskentelisi", tuumi hän, "jos hänen tarkoituksenaan
olisi minua paeta, hän etsisi tilaisuuksia lähettää minut pois,
keksisi verukkeita jäädäkseen yksin; mutta kaukana siitä, hänen
käsivartensa kietovatkin minut alati kuin avaamaton kahle, hänen
polttava katseensa sanoo minulle aina: 'älä mene', hänen suloinen
äänensä kuiskaa minulle yhäti: 'jää!'"

Silloin Balsamo sai takaisin uskon itseensä ja tieteeseensä.

Minkätähden olisikaan tuo lumottu salaisuus, jota hän sai kiittää
kaikesta mahdistaan, niin äkkiä, ilman väliastetta muuttunut
tyhjäksi tuulen viskattavaksi harhakuvaksi kuin himmentynyt muisto,
kuin sammuneen tulen savu? Koskaan ei Lorenza hänen suhteensa
ollut osoittautunut kirkassieluisemmaksi, tarkkanäköisemmäksi:
kaikki hänen aivoissaan muodostuvat ajatukset, kaikki hänen
sydäntään sykähdyttelevät vaikutelmat Lorenza tulkitsi samassa
silmänräpäyksessä.

Vielä oli saatava selville, eikö tämä henkinen näkemys ollut pelkkää
myötätuntoa; oli saatava selville, vieläkö nuo sielun silmät, jotka
ennen tämän uuden Eevan lankeemusta olivat olleet niin selvänäköiset,
voisivat tunkeutua pimeyden läpi ulkopuolella häntä ja tuota nuorta
naista, ulkopuolella heidän rakkautensa piirtämää ja valollaan
valelemaa kehää.

Balsamo ei rohjennut tehdä ratkaisevaa koetta; hän toivoi vain, ja
toivo ympäröi hänen onnensa tähtiseppeleellä.

Joskus sanoi Lorenza hänelle vienon suruisesti:

-- Akharat, sinä ajattelet erästä toista naista, pohjoismaalaista
vaaleatukkaista, sinisilmäistä naista; Akharat, oi Akharat, se nainen
käy ajatuksissasi aina minun rinnallani!

Silloin Balsamo katsahti hellästi Lorenzaan.

-- Näetkö sen minussa? -- kysyi hän.

-- Kyllä, yhtä selvästi kuin jos katselisin kuvastimesta.

-- Sitten tiedät myöskin, etten sitä naista rakkaudesta ajattele, --
vastasi hänelle Balsamo; -- lue, lue sydämestäni, rakas Lorenza!

-- Et, -- virkkoi tämä pudistaen päätänsä, -- et, sen hyvin tiedän;
mutta sinä ja'at ajatuksesi meidän kahden kesken niinkuin siihen
aikaan, jolloin Lorenza Feliciani sinua kiusasi, tuo häijy Lorenza,
joka nukkuu ja jota sinä et enää tahdo herättää.

-- Ei, rakkaani, ei, -- huudahti Balsamo; -- minä ajattelen
ainoastaan sinua, kumminkin sydämelläni. Katsohan, enkä onnemme
jälkeen ole kaikkea unohtanut, kaikkea laiminlyönyt: opintoja,
politiikkaa, tutkimuksia.

-- Ja siinä teet väärin, -- virkkoi Lorenza, -- sillä niissä
tutkimuksissa voin minä sinua auttaa.

-- Miten?

-- Niin, etkö sinä muinoin sulkeutunut tuntikausiksi työhuoneeseesi?

-- Se on totta; mutta nyt luovun kaikista turhista yrityksistä; ne
merkitsisivät vain yhtä monta elämältäni riistettyä tuntia; sillä
silloinhan en sinua näkisi.

-- Ja miksi en minä voisi seurata sinua työssäsi yhtä hyvin kuin
rakkaudessasikin? Miksi en voisi tehdä sinua mahtavaksi niinkuin teen
sinut onnelliseksi?

-- Siksi että Lorenzani tosin on kaunis, mutta ei ole opiskellut.
Jumala antaa kauneuden ja rakkauden, mutta ainoastaan opinnoilla voi
hankkia tietoja.

-- Sielu tietää kaiken.

-- Sinä näet siis todellakin sielusi silmillä?

-- Niin.

-- Ja sanot voivasi opastaa minua viisasten kiven suurenmoisessa
keksinnössä?

-- Luulen niin.

-- Tule siis.

Ja kietoen käsivartensa nuoren naisen vyötäisille Balsamo vei hänet
työhuoneeseensa. Suunnaton uuni, jota kukaan ei ollut neljään
päivään hoitanut, oli sammunut. Sulattimet olivat jäähtyneet
hiillospannuissaan.

Lorenza katseli kaikkia näitä omituisia kojeita, häviävän alkemian
viimeisiä välineitä, osoittamatta mitään kummastusta; hän näkyi
tuntevan, mihin tarkoitukseen näitä työkaluja kutakin käytettiin.

-- Sinä koetat tehdä kultaa? -- virkkoi hän hymyillen.

-- Niin.

-- Kaikki nämä upokkaat sisältävät eri asteille kehitettyjä
valmisteita?

-- Jotka kaikki ovat pysähtyneet, kaikki joutuneet hukkaan; mutta
siitä en ole pahoillani.

-- Ja siinä olet oikeassa; sillä kullastasi ei koskaan tule muuta
kuin värjättyä elohopeaa; voit ehkä antaa sille kiinteän muodon,
mutta toiseksi muuttaa et sitä voi.

-- Mutta voidaanhan kultaa tehdä?

-- Ei voida.

-- Ja kuitenkin transsylvanialainen Daniel möi Kosmos I:lle
kahdestakymmenestätuhannesta dukaatista metallien muuttamisohjeen.

-- Transsylvanian Daniel petti Kosmos l:n.

-- Mutta ostihan saksilainen Payken, jonka Kaarlo II oli tuominnut
kuolemaan, itselleen armahduksen muuttamalla lyijyharkon
kultaharkoksi, josta lyötiin neljäkymmentä dukaattia, ja sen lisäksi
riitti harkosta kultaa taitavan alkemistin kunniaksi valmistettuun
muistorahaan.

-- Taitava alkemisti oli taitava silmänkääntäjä. Hän pisti
kultaharkon lyijyharkon tilalle, siinä kaikki. Varmin keinosi tehdä
kultaa, Akharat, on sulattaa harkoiksi, niinkuin teet, rikkaudet,
joita orjasi sinulle tuovat neljästä maanosasta.

Balsamo kävi miettiväiseksi.

-- Siis, -- sanoi hän, -- metallien toisiksi muuttaminen on
mahdotonta?

-- Mahdotonta.

-- Entä timantti sitten? -- uteli Balsamo.

-- Oh, timantin laita on aivan toinen! -- vastasi Lorenza.

-- Timantteja voi siis tehdä?

-- Kyllä, sillä timantin tekemisessä ei ole tarvis muuttaa toista
ainetta toiseksi; siinä tarvitsee vain yrittää tunnetun aineen
muuntamista.

-- Tunnetko siis sen alkuaineen, mistä timantti on kokoonpantu?

-- Tietysti; timantti on puhdasta kiteytynyttä hiiltä.

Balsamo seisoi hämmästyneenä; häikäisevä, odottamaton, ihmeellinen
valo välähti hänen silmiensä edessä; hän peitti ne käsillään,
ikäänkuin tämä liekki olisi häntä sokaissut.

-- Jumalani, -- huudahti hän, -- Jumalani, sinä teet minulle liian
paljon! Minua uhannee joku vaara. Jumalani, mikä on se kallisarvoinen
sormus, jonka voin heittää mereen sinun kateellisuuttasi
lauhduttaakseni? Riittää, riittää täksi päiväksi, Lorenza, riittää!

-- Enkö ole sinun? Käske, määrää!

-- Niin, sinä olet minun; tule, tule.

Ja Balsamo vei Lorenzan ulos työhuoneesta, kulki taljoilla sisustetun
suojan läpi ja kiinnittämättä huomiotaan päänsä päältä kuuluvaan
rasahdukseen hän astui Lorenzan kanssa takaisin ristikkoikkunaiseen
kammioon.

-- Oletko siis tyytyväinen Lorenzaasi, suuresti rakastamani Balsamo?

-- Ah! -- huokasi tämä.

-- Mitä sitten pelkäät? Sano, puhu. Balsamo pani kätensä ristiin
ja katseli Lorenzaa kauhun ilmeellä, jota hänen sielunsa tunteita
lukemaan kykenemätön katselija tuskin olisi kyennyt selittämään.

"Oi", mutisi hän, "ja minä kun olin kuolemaisillani epätoivosta
ennenkuin voin ratkaista arvoituksen, miten saattaisin olla
onnellinen ja mahtava samalla kertaa! Minä hupsu unohdin, että
mahdollisen rajat aina ulottuvat kauemmaksi kuin tieteen kehityksen
kulloinkin avaama näköpiiri, ja että useimpia tunnustettuja totuuksia
alussa pidettiin pelkkinä houreina! Minä luulin kaiken tietäväni,
enkä tiennyt mitään!"

Nuori nainen hymyili taivaallisesti.

-- Lorenza, Lorenza, -- jatkoi Balsamo, -- on siis täyttynyt Luojan
salaperäinen suunnitelma, joka antaa naisen syntyä miehen lihasta
ja käskee, että heillä kahdella on oleva vain yksi sydän! Eeva on
uudestisyntynyt minulle, Eeva, joka ei ajattele ilman minua ja jonka
elämä riippuu kädessäni pitämästäni rihmasta. Se on liikaa, Jumalani,
inhimilliselle olennolle, ja minä näännyn sinun armosi painosta.

Ja hän lankesi polvilleen ja syleili jumaloivalla hartaudella tätä
ihanaa kaunotarta, joka hymyili hänelle niinkuin maan päällä ei
hymyillä.

-- Niin, -- sanoi hän, -- sinä et enää minua jätä; sinun pimeyden
läpi tunkevan katseesi alla minä elän täydessä turvassa; sinä autat
minua niissä vaivaloisissa tutkimuksissa, jotka, kuten sanoit, vain
sinä voit täydentää ja jotka sana sinun suustasi tekee helpoiksi ja
hedelmälliseksi. Kun en voi tehdä kultaa, koska kulta on yhtenäinen
aine, alkuaine, niin sinä ilmoitat minulle, mihin luomakuntansa
hiukkaseen Jumala on sen kätkenyt. Sinä sanot minulle, missä
valtameren syvänteissä lepäävät vuosisatojen uponneet aarteet. Sinun
silmilläsi näen helmen kehittyvän helmisimpukassa, näen ihmisen
ajatuksen kasvavan hänen lihansa epäpuhtaiden kerrosten alla. Sinun
korvillasi voin kuulla maata kaivavan matosen hiljaisen liikunnan ja
itseäni lähestyvän viholliseni askeleet. Minä tulen suureksi kuin
Jumala ja onnellisemmaksi kuin Jumala, Lorenzani; sillä Jumalalla ei
taivaassa ole vertaistaan ja toveria; Jumala on kaikkivaltias, mutta
hän on yksinään korkeassa majesteetissaan eikä ja'a kenenkään toisen
yhtä jumalaisen olennon kanssa sitä kaikkivaltaa, joka tekee Hänestä
jumalan.

Ja Lorenza hymyili yhä ja hymyillessään hän vastasi Balsamon sanoihin
tulisilla hyväilyillä.

-- Ja kuitenkin, -- kuiskasi hän ikäänkuin olisi nähnyt rakastajansa
päälaella jokaisen ajatuksen, mikä sai noiden levottomien
aivojen solut liikkeeseen, -- ja kuitenkin sinä vielä epäilet,
Akharat. Sanoit epäileväsi, voinko siirtyä rakkautemme rajapiirin
ulkopuolelle; sinä epäilet kaukonäköisyyttäni; mutta sinä
lohduttaudut ajatuksella, että ellen minä näe, niin hän näkee.

-- Kuka hän?

-- Se vaaleaverinen nainen. Tahdotko, että sanon sinulle hänen
nimensä?

-- Sano.

-- Odotas... Andrée.

-- Oikein. Niin, sinä luet ajatukseni; mutta vielä yksi pelko
minua kiusaa. Voitko aina nähdä avaruuden läpi, vaikka avaruuden
katkaisisivat aineelliset esteet?

-- Koeta.

-- Anna minulle kätesi, Lorenza. Nuori nainen tarttui intohimoisesti
Balsamon käteen.

-- Voitko seurata minua?

-- Kaikkialle.

-- Tule. Ja Balsamo lähti ajatuksissaan Saint-Clauden kadun varrelta
ja kuljetti Lorenzan ajatukset mukanaan.

-- Missä nyt olemme? -- kysyi hän Lorenzalta.

-- Olemme eräällä vuorella, -- vastasi nuori nainen.

-- Niin olemme, -- myönsi Balsamo säpsähtäen ilosta; mitä näet?

-- Edessäni, vasemmallani vai oikeallani?

-- Edessäsi.

-- Näen avaran laakson, jonka toisella puolella on metsää, toisella
kaupunki, ja virran, joka eroittaa ne ja häipyy näköpiirin taakse
juosten suuren linnan muurien vieritse.

-- Aivan niin, Lorenza. Tämä metsä on Vésinet'n metsä, kaupunki on
Saint-Germain, linna on Luciennes. Astukaamme rakennukseen, joka on
takanamme.

-- Astukaamme.

-- Mitä näet?

-- Ensiksikin eteisessä pienen kummallisesti puetun neekerin syömässä
hedelmäkonvehteja.

-- Hän on Zamore. Menkäämme eteenpäin.

-- Komeasti sisustettu sali, jossa ei ole ketään. Ovien päällystät
ovat koristetut jumalattarien ja lemmenjumalien kuvilla.

-- Eikö salissa ole ketään?

-- Ei ketään. -- Menkäämme yhä edelleen.

-- Nyt olemme herttaisessa budoaarissa, joka on verhottu
luonnonvärisillä kukilla kirjaillulla sinisellä satiinilla.

-- Onko sekin tyhjä?

-- Ei, nainen istuu sohvalla.

-- Kuka se nainen on?

-- Odotas.

-- Etkö luule häntä ennen nähneesi?

-- Kyllä, täällä; hän on kreivitär Dubarry.

-- Oikein, Lorenza, oikein; sinä saatat minut melkein hulluksi. Mitä
nainen tekee?

-- Hän ajattelee sinua, Balsamo.

-- Minuako?

-- Niin.

-- Voit siis lukea hänen ajatuksensa?

-- Kyllä, sillä minä toistan, hän ajattelee sinua.

-- Mistä syystä?

-- Sinä olet antanut hänelle lupauksen.

-- Niin; minkälaisen?

-- Olet luvannut hänelle sitä kauneusvettä, jota Venus kostaakseen
Sapfolle oli antanut hänen rakastajalleen Phaonille.

-- Oikein, aivan oikein. Ja mitä hän ajatellessaan tekee?

-- Hän tekee päätöksen.

-- Minkä?

-- Maltas; hän ojentaa kätensä soittokelloon; hänen kutsustaan astuu
huoneeseen toinen nuori nainen.

-- Tummako vai vaalea?

-- Tumma.

-- Isoko vai pieni?

-- Pieni.

-- Se on hänen kälynsä. Kuuntele, mitä hän aikoo sanoa.

-- Hän käskee valjastaa vaununsa.

-- Mihin hän aikoo?

-- Hän aikoo tulla tänne.

-- Oletko siitä varma? -- Olen, hän antaa senmukaisen käskyn. Kas,
häntä totellaan, näen hevoset ja vaunut. Kahdessa tunnissa hän on
täällä.

Balsamo vaipui polvilleen.

-- Oh, -- huudahti hän, -- jos tuo nainen todellakin kahdessa
tunnissa on täällä, niin minulla ei enää ole mitään muuta sinulta
pyydettävää, Jumalani, kuin että et katsele karsaasti onneani.

-- Ystävä-rukka, -- virkkoi Lorenza, -- pelkäsitkö siis?

-- Pelkäsin, pelkäsin.

-- Ja mitä saatoit peljätä? Rakkaus, joka tekee aineellisen
olemassaolon täydelliseksi, laajentaa myöskin henkisen. Niinkuin
kaikki jalot intohimot rakkaus lähentää Jumalaan, ja Jumalasta
säteilee kaikki valo.

-- Lorenza, Lorenza, sinä teet minut ilosta hulluksi!

Ja Balsamo antoi päänsä vaipua nuoren naisen polville. Hän odotti
uutta todistusta ollakseen täysin onnellinen. Tämä todistus oli rouva
Dubarryn tulo.

Nämä kaksi odotuksen tuntia olivat lyhyet; ajan mittasuhteet olivat
kokonaan kadonneet Balsamolta. Äkkiä nuori nainen säpsähti; hän piti
Balsamoa kädestä.

-- Sinä epäilet vielä, -- sanoi hän, -- ja tahtoisit tietää, missä
kreivitär tällä hetkellä on?

-- Niin, -- myönsi Balsamo, -- se on totta.

-- Kah, hän ajaa bulevardia pitkin niin nopeaan kuin hevoset jaksavat
juosta, tulee yhä lähemmäksi, kääntyy Saint-Clauden kadulle,
pysähdyttää portille, kolkuttaa.

Kammio, missä he molemmat olivat, sijaitsi niin etäällä ja
muiden suojien saartamana, että vaskivasaran ääni ei kuulunut
ovelle asti. Mutta toiselle polvelleen kohonnut Balsamo kuunteli
silti tarkkaavaisena. Kaksi kellonhelähdystä Fritziltä sai hänet
hypähtämään; kuten muistamme, merkitsi kaksi soittoa tärkeää
vierailua.

-- Oi, -- huudahti hän, -- se on siis totta!

-- Mene asiasta varmentumaan, Balsamo; mutta tule pian takaisin.

Balsamo riensi takkaa kohti.

-- Salli minun saattaa itsesi portaitten ovelle asti, -- pyysi
Lorenza.

-- Tule.

Molemmat astuivat jälleen takahuoneeseen.

-- Etkö lähde täältä? -- kysyi Balsamo.

-- En, sillä minä odotan sinua. Oh, ole huoletta; Lorenza, joka sinua
rakastaa, ei ole se Lorenza, jota sinä pelkäät, senhän hyvin tiedät.
Sitäpaitsi...

Hän katkaisi lauseensa hymyillen.

-- Mitä? -- kysyi Balsamo

-- Etkö näe sieluuni kuten minä näen omaasi?

-- En, ikävä kyllä!

-- Sitäpaitsi voit käskeä minut nukkumaan siihen asti kun palaat.
Käske minua pysymään liikkumatta tällä sohvalla, niin minä nukun ja
pysyn liikkumatta.

-- Olkoon niin, nuku ja odota minua, rakkahin Lorenza.

Taistellen jo unta vastaan Lorenza painoi vielä viime suudelmaksi
huulensa Balsamon huulille ja horjui sitten sohvan luo, jolle hän
kaatui puolittain makaavaan asentoon, kuiskaten:

-- Näemme toisemme pian jälleen, Balsamoni, pian, eikö totta?

Balsamo viittasi hänelle kädellään; Lorenza nukkui jo.

Hän oli niin kaunis, niin puhdas siinä levätessään pitkät hapsensa
hajalla, suu raollaan, kuumeen puna poskilla ja silmät raukeina,
mutta muistutti niin vähän tavallisesta naisesta, että Balsamo
palatessaan hänen luoksensa tarttui hänen käteensä, suuteli hänen
käsivarsiaan ja kaulaansa, vaan ei rohjennut suudella hänen huuliaan.

Kuului jälleen kaksi soittoa; joko oli nainen käynyt levottomaksi tai
Fritz pelkäsi, että hänen herransa ei ollut edellisiä huomannut.

Balsamo riensi ovelle. Sulkiessaan sen jälkeensä hän luuli kuulevansa
toisen rasahduksen, samallaisen kuin aikaisemmin; Hän avasi jälleen
oven, katsahti ympärilleen eikä nähnyt mitään. Ei mitään muuta kuin
Lorenzan, joka lepäsi huohottaen rakkautensa painon alla.

Balsamo sulki oven toistamiseen ja kiirehti saliin, tuntematta
levottomuutta, pelkoa tai pahoja aavistuksia ja paratiisi sydämessään.

Hän erehtyi. Ei se ollut vain rakkautta, joka kuohutti Lorenzan
rintaa ja teki hänen hengityksensä läähättäväksi. Nuorta naista
vaivasi jonkinlainen unelma, ja se näkyi olevan sukua sen horrostilan
kanssa, johon hänet oli vaivutettu, horrostilan, joka hyvin muistutti
kuolemaa.

Lorenza uneksui, ja kaameiden unien hirvittävässä kuvastimessa oli
hän kaikki yllättävän pimeyden keskellä näkevinään tammikattoon
muodostuvan pyöreän aukon ja jotakin ison ruusukkeen tapaista
irroittuvan siitä ja laskeutuvan alas tasaisesti, verkalleen ja
varovaisesti, kolkon vingahtelun seuraamana. Hänestä tuntui, että
ilma alkoi häneltä vähitellen puuttua, ikäänkuin hän olisi ollut
tukehtumaisillaan tuon liikkuvan ympyrän puristuksesta.

Vihdoin hän luuli näkevänsä tällä laskuoven tapaisella laitteella
liikkuvan jotakin muodotonta niinkuin rujo Caliban Shakespearen
Myrskyssä, ihmiskasvoilla varustetun hirviön -- vanhuksen, -- josta
ainoastaan silmät ja käsivarret näkyivät elävän ja joka katseli
häntä noilla kauhistavilla silmillään ja ojensi häntä kohti luisevat
käsivartensa.

Ja hän, lapsi-parka, väänteli itseään turhaan, voimatta paeta,
voimatta ollenkaan aavistaa uhkaavaa vaaraa, tuntematta mitään paitsi
kahden elävän rautakoukun puristuksen, kun niiden kärjet tarttuivat
hänen valkoiseen hameeseensa, nostivat hänet sohvaltaan ja siirsivät
laskuoven päälle, joka kohosi verkalleen, verkalleen kattoa kohti
raudan vihloen kirskuessa rautaa vasten ja kammottavan, kihisevän
naurun kuuluessa tuon ihmiskasvoisen hirviön inhoittavasta suusta. Ja
sysäyksittä, tuskaa tuntematta hän nousi tuon hirviön kuljettamana
ylös korkeuteen.



29.

Lemmenjuoma.


Niinkuin Lorenza oli ennustanut, henkilö, joka juuri oli kolkuttanut
ovelle, oli kreivitär Dubarry.

Kaunis keimailijatar oli osoitettu saliin. Täällä hän odotteli
Balsamoa selaillen omituista Mainzissa painettua kuoleman olemusta
käsittelevää kirjaa, jonka ihmeellisellä taidolla piirretyt kuvat
esittivät tuonen väijymässä ihmiselämän kaikkia puuhia, vuottamassa
tanssisalin ovella miestä, tämän juuri puristettua rakastajattarensa
kättä, vetämässä kylpijää veden syvyyksiin tai piilemässä eräretkelle
lähtevän metsästäjän pyssyssä.

Rouva Dubarry oli ehtinyt kuvaan, joka esitti kauniin naisen
kuvastimen edessä maalaamassa itseään, kun Balsamo työnsi oven auki
ja tuli häntä tervehtimään onnen hymy kasvoille levinneenä.

-- Suokaa anteeksi, madame, että olen antanut teidän odottaa, mutta
minä olin laskenut matkan väärin tai tunsin huonosti hevostenne
nopeuden. Luulin teidän vielä olevan Ludvig XV:n torilla.

-- Miten niin? -- kysyi kreivitär, -- te siis tiesitte, että minä
olin tulossa?

-- Tiesin, madame; on noin kaksi tuntia siitä, kun näin teidät
sinisellä satiinilla verhotussa budoaarissanne, antaessanne käskyn
valjastaa hevoset vaunujen eteen.

-- Ja sanotte olleeni sinisellä satiinilla verhoillussa budoaarissani?

-- Jonka satiiniverhoihin on kudottu luonnonvärisiä kukkasia. Niin,
kreivitär, lepäämässä sohvalla. Hyvin onnellinen ajatus juolahti
silloin päähänne. Te sanoitte itsellenne: "menkäämme kreivi Fenixin
luo!" Sitten te soititte.

-- Ja kuka saapui?

-- Kälynne, kreivitär. Eikö niin? Te pyysitte häntä toimittamaan
käskynne, joka heti pantiin täytäntöön.

-- Todellakin, kreivi, te olette velho! Niinkö te kurkistelette
budoaariini joka hetki vuorokaudesta? Siitä olisi minulle toki
ennakolta ilmoitettava, käsitättehän!

-- Oh, rauhoittukaa, kreivitär, minä katselen vain avoimista ovista.

-- Ja katsellessanne avoimista ovista te näitte, mitä teistä
ajattelin?

-- Tietysti; vieläpä teitte sen hyvässä aikomuksessa.

-- Olettekin oikeassa, rakas kreivi; minulla on teidän suhteenne mitä
parhaimmat aikomukset. Mutta myöntäkää, että ansaitsette enemmän kuin
pelkkiä hyviä aikomuksia, te joka olette niin hyvä, niin hyödyllinen,
te joka kaikesta päättäen olette määrätty elämässäni näyttelemään
holhoojan osaa, se on vaikeinta osaa, minkä tunnen.

-- Tosiaan, madame, te teette minut hyvin onnelliseksi! alenko siis
voinut olla teille joksikin hyödyksi?

-- Mitä!... Te olette tietäjä, ettekä sentään arvaa?

Neiti de Taverney

-- Suokaa minulle toki se ansio, että olen kaino.

-- Olkoon niin, paras kreivini. Minä tahdon siis ensiksi puhua teille
siitä, mitä olen puolestanne tehnyt.

-- En sitä salli, madame; puhukaamme päinvastoin teistä, pyydän.

-- No niin, rakas kreivi, antakaa minulle aluksi se kivi, joka tekee
näkymättömäksi; sillä matkani nopeudesta huolimatta luulen tunteneeni
tiellä erään Richelieun harmaapukuisista palvelijoista.

-- Ja se harmaa palvelija, madame...?

-- Seurasi juoksijan kanssa vaunujani.

-- Mitä ajattelette siitä asiasta ja missä tarkoituksessa olisi
herttua antanut teitä seurata?

-- Tarkoituksessa tehdä minulle jonkun hänen tapaisensa häijyn
kepposen. Olkaa miten vaatimaton tahansa, hra kreivi de Fenix, mutta
uskokaa, että Jumala on suonut teille kylliksi mieskohtaisia avuja
voidaksenne tehdä kuninkaankin mustasukkaiseksi... käynneistäni
teidän luonanne tai teidän käynneistä minun luonani.

-- Richelieun herttua, madame, -- vastasi Balsamo, -- ei voi millään
muotoa olla teille vaarallinen.

-- Mutta hän oli sitä kuitenkin, paras kreivi, hän oli ennen tuota
tapahtumaa.

Balsamo käsitti, että tässä oli salaisuus, jota Lorenza ei vielä
ollut hänelle ilmaissut. Hän ei siis uskaltautunut tuntemattomalle
maaperälle, vaan tyytyi vastaamaan ainoastaan hymyllä.

-- Hän oli sitä, -- toisti kreivitär, -- ja minä olin joutumaisillani
mitä nerokkaimman juonen uhriksi, ja siinä oli teilläkin jotakin
osaa, kreivi.

-- Minulla! Juonessako teitä vastaan? Ei koskaan, madame!

-- Ettekö te antanut hra de Richelieulle lemmenjuomaa?

-- Mitä lemmenjuomaa?

-- Lemmenjuomaa, joka herättää palavan, intohimoisen rakkauden.

-- En, madame; niitä lemmenjuomia hra de Richelieu valmistelee itse,
sillä hän on jo kauan tuntenut ohjeen. Minä annoin hänelle ainoastaan
unijuoman.

-- Todellako?

-- Kautta kunniani.

-- Ja minä päivänä, odottakaahan, minä päivänä herra herttua tuli
teiltä tuota unijuomaa pyytämään? Koettakaa muistaa tarkoin päivä,
monsieur, se on tärkeätä.

-- Viime lauantaina, kreivitär. San päivän edellisenä, jona minulla
oli kunnia lähettää teille Fritzillä se pieni kirjelappu, pyytääkseni
teitä tulemaan minua tapaamaan hra de Sartines'n taloon.

-- Sen päivän edellisenä, -- huudahti kreivitär, -- jolloin kuninkaan
nähtiin menevän Taverneyn tyttösen luo? Ah, kaikki selviää minulle
nyt!

-- No, jos kaikki on teille selvää, niin huomannette, että minulla ei
ole asiassa enempää osaa kuin että annoin sen unijuoman.

-- Niin, unijuomapa meidät pelasti.

Tällä kertaa Balsamo vuorostaan odotti selitystä; hän ei tiennyt
mitään.

-- Minua ilahduttaa, madame, -- vastasi hän, -- että voin olla teille
joksikin hyödyksi, vieläpä aikomattanikin.

-- Oi, te olette minulle aina erinomaisen hyödyllinen. Mutta voitte
tehdä hyväkseni vielä enemmän kuin mitä tähän asti olette tehnyt.
Voi, herra tohtori, olen ollut hyvin sairas, valtiollisesti puhuen,
enkä vielä tälläkään hetkellä oikein usko parantumiseeni.

-- Madame, -- vastasi Balsamo, -- tohtori... koskapa suvaitsette
minua siksi nimittää, haluaa aina tietää lääkitsemänsä taudin
yksityiskohdat. Olkaa siis hyvä ja kuvailkaa seikkaperäisesti kaikki,
mitä olette kokenut, koettaen olla unohtamatta mitään oiretta.

-- Mikään ei ole helpompaa, paras lääkäri, tai paras taikuri, miten
tahdotte. Sen päivän edellisenä iltana, jolloin tuota unijuomaa
käytettiin, oli hänen majesteettinsa kieltäytynyt seuraamasta
minua Luciennesiin. Väsymyksen verukkeella hän jäi Trianoniin, se
kuninkaallinen valehtelija, ja jäi sinne syödäkseen illallista
Richelieun herttuan ja Taverneyn paroonin kanssa, kuten myöhemmin
kuulin.

-- Ahaa!

-- Te ymmärrätte nyt vuorostanne. Tuon ilta-aterian aikana
lemmenjuoma kaadettiin hänen majesteettinsa lasiin. Hän oli jo
ennemmin osoittanut neiti Andréelle huomaavaisuutta, ja tiedettiin,
että hän huomenis ei näkisi minua. Juoma oli siis tarkoitettu
vaikuttamaan hänen tunteisiinsa tuohon tyttöön nähden.

-- No?

-- Juoma vaikutti, siinä kaikki.

-- Mitä sitten tapahtui?

-- Sitäpä on vaikea varmaan tietää. Luotettavat henkilöt olivat
nähneet hänen majesteettinsa menevän sivurakennukseen eli neiti
Andréen huoneeseen.

-- Tiedän missä hän asuu; entä sitten?

-- Sitten; varjelkoon, kuinka teillä on kiire, kreivi! Ei ole
vaaratonta seurata kuningasta, joka tahtoo lymyillä.

-- Mutta sanokaahan jo!

-- Kah, kaikki, mitä tiedän kertoa, on, että hänen majesteettinsa
eräänä kauheana myrsky-yönä palasi Trianoniin, kalpeana, vapisevana
ja melkein kuumeessa hourien.

-- Ja luuletteko, -- kysyi Balsamo hymyillen, -- että se ei ollut
pelkkä ukonilma, joka oli kuninkaan säikähdyttänyt?

-- Ei, sillä kamaripalvelija kuuli hänen huudahtelevan useampaan
kertaan: "Kuollut, kuollut, kuollut!"

-- Oh, -- äännähti Balsamo.

-- Sen oli unijuoma vaikuttanut, -- jatkoi rouva Dubarry. -- Mikään
ei peloita kuningasta niinkuin kuolleet ja kuolleiden jälkeen
valekuolleet. Hän tapasi neiti de Taverneyn omituiseen horrokseen
vaipuneena ja luuli kai, että hän oli kuollut.

-- Niin, niin, kuollut tosiaan, -- sanoi Balsamo, joka muisti
rientäneensä pois Andréeta herättämättä, -- kuollut eli ainakin
kaikista merkeistä päättäen kuollut. Aivan, aivan! Sitten, madame,
sitten?

-- Kukaan ei siis tiedä, mitä sinä yönä tai oikeammin yön alussa
tapahtui. Mutta kotiin palattuaan sai kuningas ankaran kuumeen
ja hermokohtauksia, jotka taukosivat vasta seuraavana päivänä,
kun madame la dauphinen päähän juolahti ajatus avata ikkunaverhot
kuninkaan huoneessa ja päästää hänen majesteettinsa luo ihanan,
hymyileviä kasvoja valaisevan auringon. Silloin kaikki yön
synnyttämät oudot haaveet haihtuivat. Kello kahdeltatoista kuningas
voi jo paremmin, nautti kupillisen lihalientä, söi peltopyyn kyljen
ja illalla...

-- Ja illalla? -- toisti Balsamo.

-- Niin, illalla, -- sanoi kreivitär Dubarry, -- hänen
majesteettinsa, joka eilisen peljästyksensä jälkeen arvattavasti
ei enää halunnut viipyä Trianonissa, tuli Luciennesiin minua
tervehtimään, ja siellä, paras kreivi, minä huomasin, että hra de
Richelieu totisesti on melkein yhtä suuri loihtija kuin te.

Kreivittären voitonriemuinen katse ja hänen viehkeä ja keimaileva
kädenliikkeensä täydensivät hänen ajatuksensa ja saivat Balsamon
aivan vakuutetuksi vallasta, joka suosikilla vielä oli kuninkaaseen.

-- Siis, -- virkkoi hän, -- olette minuun tyytyväinen, kreivitär?

-- Ihan hurmaantunut, sen vakuutan, kreivi; sillä mainitessanne
minulle luomistanne mahdottomuuksista te puhuitte täyttä totta.

Ja kiitollisuutensa osoitukseksi hän ojensi Balsamolle perin valkean,
pehmeän ja tuoksuvan kätensä, joka tosin ei ollut yhtä nuorekas kuin
Lorenzan, mutta jonka lämpö myöskin oli kaunopuheista.

-- Ja nyt puhumme teistä, kreivi, -- sanoi hän. Balsamo kumarsi,
valmistautuen kuuntelemaan.

-- Jos te pelastitte minut suuresta vaarasta, -- jatkoi rouva
Dubarry, -- luulen vuorostani auttaneeni teidät vaarasta, joka ei
ollut pienempi.

-- Minut! -- sanoi Balsamo salaten liikutuksensa. -- Sitä et tosiaan
ole tarvis ollakseni teille kiitollinen. Olkaahan sentään hyvä ja
kertokaa...

-- Se lipas, nähkääs...

-- Niin, kreivitär?

-- Sisälsi todella salakirjoituksia, jotka hra de Sartines
oli antanut kaikkien sihteeriensä tulkita. Kaikki olivat
allekirjoittaneet omin päinsä tekemänsä tulkinnat, ja ne antoivat
kaikki saman tuloksen. Siis hra de Sartines saapui tänä aamuna
Versaillesiin minun siellä ollessani ja toi mukanaan kaikki tulkinnat
ja valtiollisten salakirjoitusten sanakirjan.

-- Vai niin, ja mitä kuningas sanoi?

-- Kuningas näytti ensin hämmästyneeltä, sitten peljästyneeltä.
Hänen majesteettinsa saadaan helposti tarkkaavaiseksi, kun hänelle
puhutaan vaarasta. Damiensin veitsenpistosta asti on olemassa sana,
jolla kaikki voivat vaikuttaa Ludvig XV:teen, ja se sana on: "Olkaa
varuillanne!"

-- Hra de Sartines syytti siis minua salaliitosta?

-- Aluksi hra de Sartines koetti saada minut poistumaan; mutta minä
asetuin vastarintaan selittäen, että kun kukaan ei ollut kuninkaalle
hartaammin uskollinen kuin minä, niin kellään ei ollut oikeutta
ajaa minua pois hänelle vaarasta puhuttaessa. Hra de Sartines oli
itsepäinen, mutta minä olin myös, ja katsahtaen minuun ilmeellä,
jonka niin hyvin tunnen, kuningas sanoi:

"Antakaa hänen olla, Sartines, en voi häneltä tänään mitään kieltää."

-- Käsitätte nyt, kreivi, että hra de Sartines, muistaen meidän
merkitsevän hyvästijättömme, pelkäsi pahoittavansa minua, jos minun
läsnäollessani ryhtyisi teitä syyttämään, ja senvuoksi hän alkoi
puhua Preussin kuninkaan pahansuopaisuudesta Ranskaa kohtaan ja
ihmisten taipuvaisuudesta käyttämään apunaan yliluonnollisia asioita
kapinanhankkeittensa helpottamiseksi. Sanalla sanoen hän syytti
suurta joukkoa henkilöitä, salamerkit kädessä aina todistaen, että
nuo henkilöt olivat rikollisia.

-- Mistä hän heitä syytti?

-- Mistäkö?... Kreivi, sopiiko minun paljastaa valtiosalaisuus?

-- Joka on meidänkin salaisuutemme, madame. Oh, siinä ette pane
mitään alttiiksi! Oma etunihan vaatii, että en siitä juoruile.

-- Niin, kreivi, tiedän sen varsin hyvin. Hra de Sartines tahtoi siis
todistaa, että lukuisa, voimakas lahko, jonka muodostivat rohkeat,
taitavat ja päättäväiset jäsenet, hiljaisuudessa kaivoi hänen
kuninkaalliselle majesteetilleen tulevan kunnioituksen perustuksia,
levittämällä hallitsijasta eräitä huhuja.

-- Mitä huhuja?

-- Muun muassa, että hänen majesteettiaan syytettiin kansansa nälkään
näännyttämisestä.

-- Ja mitä kuningas siihen vastasi?

-- Niinkuin kuningas aina vastaa, leikinlaskulla. Balsamo hengähti.

-- Ja miten tuo hänen pilapuheensa kuului? -- kysyi hän. -- "Koska
minua syytetään kansani nälistyttämisestä", sanoi Ludvig XV, "voi
tähän syytökseen vastata vain yhdellä tavalla: ruokkikaamme sitä".

"Millä tavalla, sire?" kysyi hra de Sartines.

"Otan huolehtiakseni kaikkien niiden ravitsemisen, jotka tätä huhua
levittävät, ja lisäksi tarjoan heille asunnon Bastiljin linnassani."

Balsamo tunsi lievän väristyksen ruumiissaan, mutta hän hymyili
edelleen:

-- Sitten? -- sanoi hän.

-- Sitten kuningas hymyili minulle, nähtävästi kysyäkseen neuvoani.

-- "Sire", lausuin hänelle silloin, "minua ei koskaan saada uskomaan,
että noiden hra de Sartines'n esittämien pienien mustien koukeroiden
tarkoituksena olisi väittää kuningasta kelvottomaksi".

-- Tässä poliisiministeri huudahti ärtyneesti.

"Enempää kuin ne todistavat sitäkään", lisäsin, "että teidän
kirjurinne osaavat niitä tulkita".

-- Ja mitä sanoi kuningas, kreivitär? -- kysyi Balsamo.

-- Sanoi, että saatoin olla oikeassa, mutta että hra de Sartines ei
ollut väärässä.

-- No sitten?

-- Sitten sinetöitiin useitakin vangitsemismääräyksiä, joiden
joukkoon selvästi huomasin hra de Sartines'n yrittävän pujahduttaa
yhden teitäkin varten. Mutta minä en taipunut, vaan pidätin hänet
yhdellä ainoalla sanalla.

"Monsieur", lausuin hänelle aivan ääneeni kuninkaan kuullen,
"vangitkaa koko Pariisi, jos niin hyväksi näette, se kuuluu
virkaanne; mutta älköön rohjettako koskea ainoaankaan ystävistäni...
taikka!..."

"Ai, ai, hän suuttuu!" sanoi kuningas. "Pitäkää varanne, Sartines!"

"Mutta, sire, valtakunnan etu..."

"Hoh, te ette ole mikään Sully", kivahdin minä hehkuen
suuttumuksesta, "enkä minä ole mikään Gabrielle".

"Madame, tahdotaan murhata kuningas niinkuin murhattiin Henrik IV."

-- Tällä kertaa kuningas kalpeni, vavahti ja kosketti kädellä
otsaansa. Luulin menettäneeni pelin.

"Sire", sanoin, "antakaa tuon herran jatkaa; sillä hänen kirjurinsa
ovat epäilemättä noista merkeistä lukeneet, että minäkin kapinoin
teitä vastaan".

-- Ja minä lähdin ulos. Mutta, kah, se oli päivää jälkeen
lemmenjuoman, paras kreivi. Kuningas halusi mieluummin minun
seuraani kuin hra de Sartines'n ja juoksi perästäni.

"Herran tähden, kreivitär, älkäähän suuttuko", sanoi hän.

"Ajakaa sitten tiehensä tuo ilkimys, sire; hän haiskahtaa vankilalta."

"Kas niin, lähtekää nyt", virkkoi kuningas kohauttaen olkapäitään.

"Ja minä kiellän teitä vast'edes en ainoastaan saapumasta luokseni,
vaan vieläpä minua tervehtimästäkin", lisäsin minä.

-- Nyt joutui virkamiehemme aivan ymmälle; hän astui luokseni ja
suuteli nöyrästi kättäni.

"No, olkoon sitten", sanoi hän, "älkäämme siitä enää puhuko,
kaunis kreivitär; mutta valtakunnan te syöksette turmioon. Teidän
suojattinne, koska sitä nyt kaikin mokomin vaaditte, jää minun
apulaisiltani rauhaan."

Balsamo näkyi vaipuneen syvään mietiskelyyn.

-- No, -- virkkoi kreivitär, -- ettehän te edes kiitä minua, kun
olen säästänyt teidät tekemästä tuttavuutta Bastiljin kanssa. Ehkä
olisittekin sinne joutunut syyttömästi, mutta yhtä ikävää olisi
siellä silti ollut.

Balsamo ei vastannut mitään; hän vain veti taskustaan pienen,
veripunaista nestettä sisältävän pullon.

-- Kas niin, madame, -- sanoi hän, -- tästä minulle lahjoittamastanne
vapaudesta annan teille kaksikymmentä vuotta nuoruutta lisää.

Kreivitär pisti pullon poveensa ja lähti iloisena ja voitonriemuisena.

Balsamo jäi miettiväiseksi.

"Ilman naisen keimailuhalua", tuumi hän, "he olisivat ehkä
pelastuneet, mutta tämän hoviliehakoitsijan pikku jalka potkaisee
heidät kuilun pohjaan. Varmasti on Jumala kanssamme!"



30.

Veri.


Talon portti ei vielä ollut sulkeutunut rouva Dubarryn jälkeen, kun
Balsamo riensi salaportaita ylös taljahuoneeseen.

Keskustelu kreivittären kanssa oli kestänyt kauan, ja hänen
kiireellään oli kaksi syytä.

Ensimäinen oli halu jälleen nähdä Lorenza; toisena syynä oli pelko,
että nuori nainen väsyisi, kuten hänelle joskus sattui magneettisen
unen vaihtuessa haltioitumiseksi; sillä uudessa elämässä, johon hän
hänet äsken oli vihkinyt, ei ollut tilaa ikävystymiselle.

Mutta haltioitumista seurasi melkein aina hermokohtauksia, jotka
näännyttivät Lorenzaa, ellei virvoittavan sähköisen virran väliintulo
luonut uudestaan tarpeellista tasapainoa elimistön eri toimintain
keskinäiselle suhteelle.

Suljettuaan oven Balsamo siis loi nopean silmäyksen sohvaan, jolle
oli Lorenzan jättänyt. Tämä ei enää ollut siinä. Ainoastaan hieno
kultakukilla kirjailtu kashmirisaali, joka vyöhuivin tavoin oli
verhonnut hänen vartaloaan, näkyi pieluksilla todistamassa hänen
oleskeluaan huoneessa, hänen lepäämistään tällä sohvalla.

Balsamo jäi liikkumattomana tuijottamaan tyhjään sijaan. Ehkä
Lorenzaa oli häirinnyt omituinen haju, joka hänen huoneesta
poistuttuaan näkyi siellä levinneen. Ehkä hän oli konemaisella
liikkeellä omaksunut jotakin todellisen elämän tavoista ja
vaistomaisesti muuttanut paikkaa.

Balsamon ensimäinen ajatus oli, että Lorenza oli mennyt takaisin
työpajaan, johon hän hetkistä aikaisemmin oli häntä seurannut.

Hän astui laboratorioon. Ensi silmäyksellä se näytti tyhjältä; mutta
suunnattoman uunin varjossa, itämaalaisen verhon takana, saattoi
helposti nainen piillä.

Hän kohotti siis verhoa ja astui uunin ympäri; mistään hän ei voinut
löytää jälkeäkään Lorenzan siellä käynnistä. Oli vielä tarkastamatta
nuoren naisen oma huone, johon hän epäilemättä oli siirtynyt. Tämä
kammio oli hänelle vankihuone ainoastaan hänen valveilla ollessaan.
Balsamo riensi sinne päin ja näki uuninlaatan suljetuksi.

Tämä ei silti todistanut, ettei Lorenza ollut mennyt huoneeseensa.
Mikään ei tosiaankaan estänyt, että Lorenza, joka unessaan oli niin
selvänäköinen, olisi muistanut koneiston ja sen muiston johtamana
totellut hänen mielestään vielä haihtumattoman unelman houreita.

Balsamo painalsi joustinta. Kamari oli tyhjä niinkuin työhuonekin;
Lorenza ei näkynyt siellä edes käyneen.

Silloin tuskallinen ajatus, ajatus jonka muistamme jo aikaisemmin
ahdistaneen hänen sydäntään, karkoitti onnellisen rakastajan kaikki
otaksumat, kaikki toiveet.

Lorenza oli siis näytellyt; hän oli ollut nukkuvinaan, haihduttaen
täten kaiken epäluulon, kaiken levottomuuden, kaiken valppauden
puolisonsa sydämestä, ja ensimäisen tilaisuuden saadessaan jälleen
paennut, varmempana tehtävästään, jossa häntä oli opastamassa
ensimäisessä tai oikeammin toisessa yrityksessään saamansa kokemus.

Tämä ajatus sai Balsamon hypähtämään, ja hän soitti Fritziä.

Kun hän sitten kärsimättömyydessään ajatteli, että Fritz viivytteli,
hän hyökkäsi tätä vastaan ja tapasi hänet salaportaissa.

-- Missä Signora on? -- sanoi hän.

-- Mikä nyt on, mestari? -- kysyi Fritz, joka isäntänsä liikutuksesta
näki, että jotakin erinomaista oli tapahtumassa.

-- Oletko nähnyt häntä?

-- En, mestari.

-- Eikö hän ole lähtenyt?

-- Mistä sitten?

-- Talosta tietenkin.

-- Kukaan muu ei ole täältä lähtenyt kuin kreivitär, jonka jälkeen
juuri suljin oven.

Balsamo riensi kuin hullu jälleen portaita ylös. Sitten hän kuvitteli
mielessään, että nuori nais-hupakko, joka unitilassaan oli niin
erilainen kuin valveilla ollessaan, oli saanut päähänsä jonkun
lapsellisen kujeen; ehkäpä hän johonkin nurkkaan piiloutuneena
katseli hänen säikähdystään ja huvitteli häntä peloittamalla,
senjälkeen rauhoittaakseen hänen sydäntään.

Sitten alkoi Balsamo tarkkaan etsiä kaikkialta. Hän ei laiminlyönyt
mitään loukkoa, unohtanut ainoatakaan seinuketta paikoilleen.
Tässä etsinnässään hän ilmaisi jotakin, mikä muistutti intohimon
sokaisemaa miestä, mielipuolta, joka ei mitään näe, hoipertelevaa
juopunutta. Hänellä oli enää voimaa vain levittääkseen käsivartensa
ja huutaakseen: "Lorenza, Lorenza!" toivoen tämän jumaloidun
olennon yhtäkkiä saapuvan äänekkäällä riemuhuudolla. Mutta
ainoastaan hiljaisuus, kolkko ja itsepäinen hiljaisuus vastasi hänen
hourailevaan ajatukseensa ja mielettömään kutsuunsa.

Juoksentelemalla sinne tänne, liikuttelemalla huonekaluja, puhumalla
seinille, kutsumalla Lorenzaa, katselemalla mitään näkemättä,
kuulematta kuuntelemalla, vavahdellen mitään ajattelematta ja sydän
sykkien, vaikka elämä siitä oli miltei paennut tällä tavoin vietti
Balsamo kolme minuuttia, joihin sisältyi toimen iäisyyden tuska.

Hän valveutui näistä houreistaan melkein mielipuolena, kastoi kätensä
jääkylmällä vedellä täytettyyn maljaan ja kostutti ohimoitaan. Sitten
hän puristaen toista kättään toisella, ikäänkuin pakoittaakseen
itsensä liikkumattomaksi, karkoitti tahtonsa voimalla veren
häiritsevän jyskytyksen aivoista, tuon turmiota uhkaavan alituisen ja
yksitoikkoisen jyskytyksen, joka tasaisena ja huomaamattomana tietää
elämää, mutta rajuna ja tuntuvana on kuoleman tai mielenhäiriön enne.

"Kas niin, miettikäämme", tuumi hän; "Lorenzaa ei enää löydy; turhaa
on enää leikkiä piilosilla itseni kanssa. Lorenzaa ei enää löydy; hän
on siis lähtenyt. Niin, lähtenyt, todellakin lähtenyt!"

Ja hän katsahti vielä kerran ympärilleen, kutsui vielä kerran.

"Lähtenyt!" toisti hän. "Lähtenyt! Turhaan väittää Fritz, että ei ole
häntä nähnyt. Lorenza on poissa, aivan varmaan poissa.

"On kaksi mahdollisuutta, joko Fritz ei todellakaan ole mitään nähnyt,
ja onhan sekin ajateltavissa, sillä ihminen on erehtyväinen. Tai hän
kyllä on nähnyt, mutta Lorenza on hänet lahjonut.

"Lahjonut Fritzin?... Miksikä ei? Turhaa on hänen aikaisempaa
uskollisuuttaan asettaa vaakalaudalle tätä otaksumaa vastaan. Jos
Lorenza, jos rakkaus, jos tiede ovat tähän määrään voineet pettää ja
valehdella, miksei inhimillisen olennon hauras ja helposti harhautuva
luonto voisi vuorostaan pettää?

"Oh, saan kyllä kaiken tietää, kaiken tietää! Onhan minulla vielä
neiti de Taverney.

"Niin, Andréen avulla saan tietää Fritzin petoksen, Andréen avulla
saan tietää Lorenzan petoksen; ja tällä kertaa... oh, tällä kertaa,
koska rakkaus on valehdellut, tiede ollut erehdystä, uskollisuus
punoutunut paulaksi... niin, tällä kertaa Balsamo rankaisee armotta,
säästämättä, niinkuin kostaa voimakas mies, joka on sydämestään,
karkoittanut säälin, mutta säilyttänyt ylpeytensä.

"Kah, nyt on vain lähdettävä mahdollisimman pian, antamatta Fritzin
aavistaa mitään, ja riennettävä Trianoniin."

Ja siepaten maahan kierineen hattunsa Balsamo ryntäsi ovelle. Mutta
äkkiä hän pysähtyi.

"Ah", huudahti hän, "ennen kaikkea... Hyvä Jumala, aivanhan unohdin
sen vanhus-rukan! Ennen kaikkea minun on mentävä Althotasta
katsomaan. Tämän houreen puuskassa, tämän luonnottoman, hirveän
rakkauden hytkähdyksissä olen laiminlyönyt onnettoman vanhuksen. Olen
ollut kiittämätön, epäinhimillinen."

Ja kuumeessa, joka tällä hetkellä elähdytti kaikkia hänen
liikkeitään, Balsamo lähestyi ponninta, pannen katon laskuoven
toimintaan. Ja tuo liikkuva laite laskeutui nopeasti alas. Balsamo
asettui sille ja alkoi vastapainon avulla nousta, mutta vielä
sydämessään ja sielussaan aivan hämmentyneenä ja ajattelematta mitään
muuta kuin Lorenzaa.

Tuskin oli hän ehtinyt Althotaan huoneen tasalle, kun vanhuksen
ääni kohtasi hänen korvaansa, havahduttaen hänet tuskallisista
haaveistaan. Mutta Balsamon suureksi ihmeeksi ukon ensimäiset sanat
eivät lausuneet nuhdetta, kuten hän odotti, vaan päinvastoin tervehti
häntä luonnollinen, teeskentelemätön hilpeys.

Oppilas loi mestariinsa kummastuneen katseen. Vanhus lepäsi
taaksepäin nojautuneena vieterituolissaan; hän hengitti äänekkäästi
ja hurmaantuneena ikäänkuin hän jokaisella hengenvedolla olisi
ahmaissut uuden päivän elämää; tummaa tulta säihkyvät silmänsä,
joiden ilmettä huulille puhjennut hymy kuitenkin lievensi, hän
kiinnitti itsepäisesti tulijaan.

Balsamo keräsi voimansa ja kokosi ajatuksensa salataksensa
kaiken mielenliikutuksen mestariltansa, joka oli niin leppymätön
inhimillisiä heikkouksia kohtaan.

Tämän hetkellisen reipastautumisensa aikana Balsamo tunsi omituisen
painostuksen rinnassaan. Ilma oli epäilemättä jonkun taajan
haihtumisen turmelema; siinä tuntui jotain raskasta tympäisevää,
haaleata, inhoittavaa huurua; sama katku, jota hän jo alhaalla oli
hengittänyt, vaikka se siellä oli ollut heikompaa, ui ilmassa, ja
niitä huuruja muistuttaen, jotka syksyisin auringon noustessa ja
laskiessa kohoavat järvistä ja rämeistä, se oli hahmoittunut ja
sumentanut ikkunaruudut.

Tässä sakeassa ja kitkerässä ilmassa Balsamo tunsi ahdistusta
sydämessään, hänen ajatuksensa kävivät sekaviksi, päätä huimasi, ja
hän huomasi hengityksensä katkeavan ja voimiensa uupuvan samalla
kertaa.

-- Mestari, -- sanoi hän, etsien jotakin tukikohtaa käsilleen ja
yrittäen laajentaa keuhkojaan; -- mestari, te ette saata elää täällä;
täällähän ei voi hengittää.

-- Niinkö luulet?

-- Oh!

-- _Minä_ hengitän kuitenkin varsin helposti, -- vastasi Althotas
hilpeästi, -- ja elän täällä hyvin, kuten näet.

-- Mestari, mestari, -- sanoi Balsamo yhä huumaantuneempana, --
kuulkaa, mitä sanon, ja sallikaa minun avata ikkuna; tästä lattiasta
nousee aivan kuin veren löyhkä.

-- Veren! Ah, niinkö sinusta tuntuu... Veren! -- huudahti Althotas
räjähtäen nauruun.

-- Niin, niin, minä tunnen äsken teurastetun ruumiin huurut! Voisin
niitä punnita, niin raskaina painavat ne aivojani ja sydäntäni.

-- Juuri niin, -- myönsi vanhus nauraen ivallista nauruaan -- juuri
niin, olen sen jo huomannut; sinulla on hellä sydän ja hyvin herkät
aivot, Akharat.

-- Mestari, -- virkkoi Balsamo, osoittaen sormellaan vanhusta, --
mestari, teillä on verta käsissänne, verta on tällä pöydällä, verta
kaikkialla, vieläpä silmissännekin, jotka kiiluvat kuin kekäleet.
Mestari, tämä katku, jota täällä hengitän, tämä höyry, joka minut
huumaa, minut tukehduttaa, on veren hajua.

-- No, entä sitten? -- sanoi Althotas tyynesti. -- Ensi kertaako sinä
verta haistelet?

-- En ensi kertaa.

-- Etkö ole koskaan nähnyt minun tekevän kokeitani, etkö itse koskaan
ole niitä tehnyt?

-- Mutta ihmisverta! -- huudahti Balsamo, laskien kätensä hikeä
tihkuvalle otsalleen.

-- Haa, sinulla on hieno hajuaisti! -- sanoi Althotas. -- Enpä olisi
uskonut voivan eroittaa ihmisveren hajua minkä eläimen veren hajusta
tahansa.

-- Ihmisverta! -- jupisi Balsamo.

Ja kun hän horjuen etsi tuekseen jotakin huonekalun syrjää, hän
huomasi kauhistuen ison vaskikulhon, jonka kiiltävät laidat
kuvastivat äsken vuodatetun veren purppuranpunaista ja kimmeltelevää
väriä.

Suuri astia oli puoleksi täytetty.

Balsamo peräytyi peljästyneenä.

-- Oi, tämä veri! -- huudahti hän. -- Mistä se on tullut? Althotas
ei vastannut; mutta mitään Balsamon horjuvista liikkeistä, sekavista
lauseista ja kauhusta ei jäänyt hänen katseiltaan huomaamatta. Äkkiä
tämä päästi hirveän karjahduksen.

Sitten hän kumartui kuin hyökätäkseen saaliin kimppuun, ryntäsi
keskelle huonetta ja poimi lattialta hopealla kirjaillun
silkkinauhan, josta riippui pitkä musta hiuspalmikko.

Tämän vihlovan, haikean tuskanhuudon jälkeen vallitsi hetkisen
kuolemanhiljaisuus vanhuksen kammiossa.

Balsamo nosti verkalleen tuon nauhan ja tarkasti pöyristystä tuntien
hiuksia, jotka kultaneula huippupäästä kiinnitti nauhan toiseen
sivuun, kun ne sitävastoin jyrkästi poikkileikattuina tyvipäässään
muodostivat ikäänkuin tupsun, jonka säikeitä verivirta oli
koskettanut, sillä punaisia ja vaahtoisia pisaria helmeili tupsun
kärjessä.

Mikäli Balsamo kohotti kättänsä, sikäli se alkoi yhä enemmän vapista.
Mitä tarkemmin hän katseli verellä tahrattua nauhaa, sitä kaameamman
kalpeiksi kävivät hänen poskensa.

-- Oi, mistä tämä on kotoisin? -- mutisi hän ikäänkuin itsekseen,
mutta kuitenkin kyllin äänekkäästi, jotta hänen sanansa voivat olla
kysymyksenä muillekin kuin hänelle itselleen.

-- Sekö? -- virkkoi Althotas.

-- Niin, tämä.

-- No, sehän on hiuspalmikon ympäri sidottu silkkinauha.

-- Mutta nämä hiukset, nämä hiukset, mistä ovat ne kastuneet?

-- Verestä, kyllähän sen näet.

-- Mistä verestä?

-- Heh, tuhat tulimaista, siitä verestä, jota minä tarvitsin
eliksiiriäni varten ja joka, kun sinä kieltäydyit sitä minulle
hankkimasta, minun täytyi hankkia itse.

-- Mutta nämä hiukset, tämä palmikko, tämä nauha, mistä olette ne
saanut? Ne eivät ole lapsen päästä.

-- Ja kuka on sinulle sanonut, että teurastamani olento oli lapsi? --
kysyi Althotas tyynesti.

-- Ettekö te eliksiiriänne varten tarvinnut lapsen verta? -- huudahti
Balsamo, -- Antakaa kuulla, ettekö ole minulle niin sanonut?

-- Niin, tai neitseen, Akharat, tai neitseen.

Ja Althotas ojensi laihan kätensä tuolin kaiteelle ja otti siltä
pullon, jonka sisältöä hän hurmaantuneena maistoi. Sitten hän virkkoi
luonnollisemmalla ja ystävällisemmällä äänellä:

-- Siinä teit oikein, Akharat; olit viisas ja huomaavainen
sijoittaessasi tuon naisen lattiani alle, melkein käteni ulottuville.
Ihmiskunnalla ei ole mitään valittamisen syytä, lakikaan ei voi siitä
moittia. Hehheh, ethän sinä jättänyt käsiini tuota neitsyttä, joka
oli minulle ainoana pelastuksena kuolemasta. Et suinkaan, minä itse
hänet otin. Hehheh, kiitos, rakas oppilaani, kiitos, pieni Akharatini!

Ja hän nosti pullon vielä kerran huulilleen.

Balsamolta putosi hiussuortuva käsistään; hirveä totuus oli
välähtänyt hänen silmiensä edessä.

Siinä lähellä oli vanhuksen pöytä, tuo alati yrteillä, kirjoilla ja
pulloilla täytetty suunnattoman suuri marmoripöytä. Mutta nyt se
oli peitettynä pitkällä tummakukkaisella damastiverholla. Althotaan
lamppu loi sille punervaa hohdettansa ja toi näkyviin synkkiä
hahmopiirteitä, joita Balsamo ei tähän asti ollut huomannut.

Hän tarttui vaatteen kulmaan ja vetäisi sen rajusti pois.

Mutta silloin hänen hiuksensa nousivat pystyyn, ja hänen avoin suunsa
ei kyennyt päästämään ilmoille kauheata huudahdusta, joka tukehtui
hänen kurkkuunsa.

Hän oli tämän paariliinan alla tuntenut Lorenzan ruumiin pöydälle
ojennettuna, kasvot kalman kalpeina ja kuitenkin vielä hymyillen, ja
pää taaksepäin riipuksissa ikäänkuin pitkien hiuksien painosta.

Solisluun alla ammotti iso haava, josta ei enää ainoatakaan
veripisaraa herunut. Kädet olivat jäykistyneet ja silmät sulkeuneet
sinervien luomiensa alle.

-- Niin, verta, neitseellistä verta, kolme viimeistä pisaraa neitseen
valtimoverta. Sitä minä juuri tarvitsinkin, -- sanoi vanhus ottaen
kolmannen siemauksen pullostaan.

-- Viheliäinen! -- huudahti Balsamo, jonka epätoivon kiljahdus
vihdoin puhkesi esille kaikista hänen huokosistaan. -- Kuole sitten,
sillä jo neljä vuorokautta hän oli armaani, rakkauteni, vaimoni! Sinä
murhasit hänet hyödyttömästi... Hän ei ollut neitsyt!

Althotaan silmät vavahtivat näistä sanoista ikäänkuin sähköisku
olisi hypähdyttänyt niitä kuopissaan; hänen silmäteränsä laajenivat
hirveästi; hampaattomat ikenet nuljahtivat suussa; pullo kirposi
hänen kädestään särkyen tuhansiksi sirpaleiksi lattialle, samalla kun
hän itse mykistyneenä, menehtyneenä, tuntien iskun sekä sydämessään
että aivoissaan, lysähti hervottomasti taaksepäin nojatuolissaan.

Balsamo taasen kumartui nyyhkyttäen Lorenzan ruumiin yli ja pyörtyi
tämän verisiä hiuksia suudellessaan.



31.

Epätoivo.


Hetket, nuo omituiset sisarukset, jotka toisiaan kädestä pidellen
kulkevat niin hitaasti onnettomalla ja kiitävät niin nopeasti
onnellisella ihmisellä, hetket laskeutuivat hiljaa siivet riipallaan
tähän huokausten ja nyyhkytysten täyttämään huoneeseen.

Toisella puolen kuolema, toisella kuolonkamppailu. Niiden keskellä
epätoivo, tuskallinen kuin kuolonkamppailu, syvä kuin kuolema.

Balsamo ei ollut virkkanut sanaakaan tuon huudon jälkeen, joka oli
purkautunut hänen kurkustaan. Ukkosen tavoin murskaavan tiedonannon
jälkeen, joka oli masentanut Althotaan hurjan riemun, Balsamo ei
ollut hievahtanutkaan.

Inhoittava vanhus taas, väkivaltaisesti työnnettynä takaisin Jumalan
ihmisille asettamaan elinkauteen, näytti tässä uudessa elementissään
yhtä oudostuneelta kuin lyijyhaulin haavoittama lintu pudottuaan
korkealta pilvien partaalta järveen, jonka pinnalla se pyristelee
voimatta kohottaa siipiään.

Noiden tummansinervien ja vääntyneiden kasvojen kuvastama ällistys
todisti hänen pettymyksensä mittaamatonta laajuutta.

Althotas ei enää viitsinyt edes ajatella, sittekun hän oli nähnyt
päämäärän, johon hänen ajatuksensa olivat suuntautuneet ja johon hän
oli luottanut kuin vankkaan kallioon, haihtuvaa kuin savu ilmaan.

Hänen synkässä ja äänettömässä epätoivossaan oli tylsämielisyyden
vivahdus. Sielulle, joka ei olisi tottunut mittaamaan hänen sieluaan,
tämä vaitiolo ehkä olisi merkinnyt mietiskelyä; mutta Balsamo, joka
muuten ei edes katsonut häneen päin, tiesi sen olevan vallan, järjen
ja elämän kuolinkamppailua.

Althotas ei päästänyt silmistään särkynyttä pulloa, tyhjiin
rauvenneiden toiveittensa vertauskuvaa. Olisi luullut hänen
laskevan noita tuhansia siruja, jotka hajalleen levitessään olivat
lyhentäneet hänen elämäänsä yhtä monella päivällä; olisi luullut
hänen katseellaan imevän tuota lattialle läikähtänyttä kallisarvoista
nestettä, jonka hän hetkisen oli uskonut sisältävän kuolemattomuuden.

Joskus, kun tämän haihtuneen harhan aiheuttama tuska kävi liian
voimakkaaksi, vanhus loi sumeat silmänsä myöskin Balsamoon, ja
Balsamosta hänen katseensa siirtyi Lorenzan ruumiiseen.

Tällöin muistutti hän niitä ansaan joutuneita petoeläimiä, jotka
metsästäjä aamusella tapaa koivestaan pyydykseen tarttuneina ja joita
hän kauan potkimalla kiduttaa saamatta niitä kääntämään päätänsä,
mutta jotka metsästyspuukon tai pyssyyn kiinnitetyn painetin pistosta
ärtyneinä vinosti kohottavat veristävät silmäänsä vihaa, kostoa,
moitetta ja kummastusta ilmaisevin katsein.

"Onko mahdollista", puhui tuo raukeudessaankin vielä niin ilmeikäs
katse, "onko mahdollista, että niin monet onnettomuudet, niin monet
vastoinkäymiset kohtaavat minua niin vähäpätöisen ja alhaisen
olennon tähden kuin tuo mies, jonka näen polvillaan neljän askeleen
päässä itsestäni niin halvan esineen edessä kuin tuo kuollut nainen?
Eikö ole luonnon järjestyksen mullistamista, tieteen totuuksien
kumoamista, järjen järkyttämistä, että kehittymätön oppilas on
vetänyt ylhää mestariaan nenästä? Eikö sanalla sanoen ole tavatonta,
että hiekkajyvänen äkkiä on pysähdyttänyt uljaat ja nopeat
riemuvaunut niiden kaikkivaltiaasta, kuolemattomasta vauhdista?"

Mitä Balsamoon tulee, joka virui menehtyneenä, äärettömänä,
liikkumatta, melkein elotonna, mikään ihmisajatus ei vielä ollut
pilkistänyt hänen aivojensa veristen usvien lävitse.

Lorenza, hänen Lorenzansa, Lorenza, hänen vaimonsa, hänen
epäjumalansa, tuo enkelinä ja rakastajattarena kaksin verroin
kallis olento, Lorenza, joka oli hänen riemunsa ja kunniansa, hänen
nykyisyytensä ja tulevaisuutensa, hänen voimansa ja uskontonsa,
Lorenza, sanalla sanoen kaikki, mitä hän rakasti, kaikki, mitä hän
halusi, kaikki, mitä hän maailmassa toivoi, Lorenza oli häneltä iäksi
mennyt!

Hän ei itkenyt, hän ei vaikeroinut, hän ei edes huokaillut.

Tuskin oli hänellä aikaa ihmetellä, että niin suuri onnettomuus oli
häntä kohdannut. Hän muistutti niitä kovaosaisia, jotka vedenpaisumus
yllättää vuoteella yön pimeydessä, jotka näkevät unta huoneeseensa
syöksyvästä vedestä, jotka herätessään ja avatessaan silmänsä näkevät
päänsä päällä mylvivän aallon eivätkä ehdi edes huutaa ennenkuin ovat
siirtyneet elämästä kuolemaan.

Kolmen tunnin aikana Balsamo luuli, että hän oli vaipunut syvän
haudan pohjaan. Mittaamattomassa surussaan hän kuvitteli, että se
mitä hänelle tapahtui, oli niitä synkkiä unia, jotka ahdistelevat
vainajia hautaholvin iäisessä ja pimeässä yössä.

Hänelle ei enää ollut olemassa Althotasta, siis ei enää vihaa, ei
enää kostoa. Hänelle ei enää ollut olemassa Lorenzaa, siis ei enää
elämää, ei enää rakkautta. Unta, yötä, tyhjyyttä!

Näin kului aika synkkänä, äänettömänä, rajattomana tässä kammiossa,
jossa veri hyytyi luovutettuaan osan hedelmöittävistä hiukkasistaan
sitä vaativien atoomien elvyttämiseksi.

Äkkiä kuului yön hiljaisuudessa kolme soittoa. Fritz näkyi tietävän,
että isäntänsä oli Althotaan luona, sillä kello kilahti juuri tässä
huoneessa. Mutta turhaan hän soitti kolme soittoaan tavattoman
kiihkeästi. Ääni haihtui avaruuteen.

Balsamo ei kohottanut päätänsäkään. Muutaman minuutin kuluttua kuului
sama soitto vielä kimeämpänä toistamiseen, herättämättä Balsamoa
horroksestaan enempää kuin ensi kerrallakaan.

Sitten jonkun ajan päästä, mutta lyhemmän kuin mitä oli kulunut
kahden ensimäisen soittamisen välillä, kello ikäänkuin hermostuneena
lähetti huoneeseen kolmannella kerralla moni naisen vihlovien ja
levottomien sävelten helinän.

Hätkähtämättä kohotti Balsamo verkalleen otsansa ja katsahti
kysyvästi ylöspäin haudastaan nousevan kuolleen juhlallisuudella.
Näin katsahti arvattavasti Latsarus, kun Kristuksen ääni häntä
kolmasti kutsui.

Kello ei lakannut soimasta. Sen yhä kiihtyvä rajuus herätti vihdoin
Lorenzan rakastajan tietoisuuteen.

Hän irroitti kätensä ruumiin kädestä. Kaikki lämpö oli paennut
hänestä, silti siirtymättä Lorenzaan.

"Tärkeä uutinen tai suuri vaara", tuumi Balsamo. "Jospa se olisi
suuri vaara!..."

Hän nousi kokonaan.

"Mutta miksikä vastaisin tuohon kutsuun?" jatkoi hän huomaamatta
sanojensa kaameata vaikutusta tässä synkässä holvissa, tässä
haudanhiljaisessa kamarissa. "Voiko täst'edes mikään asia maailmassa
kiinnittää mieltäni tai minua peloittaa?"

Ikäänkuin vastaukseksi hänelle kello silloin iski pronssikylkiinsä
niin rajusti vaskiläpällään, että läppä irtaantui ja putosi lasisen
tislausastian päälle, joka metallisointuisesti helähtäen särkyi,
siroitellen palasensa lattialle.

Balsamo ei enää vastustellut. Oli sitäpaitsi tärkeätä, että ei
kukaan, ei edes Fritz tullut tapaamaan häntä täällä. Hän astui
horjumatta pontimen luo, painalsi sitä ja astui laskuovelle, joka
verkalleen kuljetti hänet alas takahuoneeseen.

Sohvan ohi mennessään hän hipaisi saalia, joka oli pudonnut
Lorenzan olkapäiltä, kuin säälimätön ukko järkkymättömänä kuin
kuolema oli siepannut hänet käsivarsilleen. Tämä kosketus, joka
vaikutti elävämmin kuin Lorenza itse, sai tuskallisen väristyksen
puistattamaan Balsamon ruumista. Hän otti saalin ja suuteli sitä,
samalla tukehduttaen siihen huutonsa.

Sitten hän meni avaamaan oven portaille. Niiden ylimmillä askelmilla
odotti Fritz kalpeana ja läähättävänä, pitäen toisessa kädessään
tuohusta ja toisessa kellonnuoraa, jota hän säikähdyksessään ja
kärsimättömyydessään yhä suonenvedontapaisesti tempoi.

Isäntänsä nähdessään huudahti hän ensin tyytyväisyydestä, mutta
sitten kummastuksesta ja säikähdyksestä.

Mutta Balsamo, joka ei tiennyt syytä tähän kaksoishuudahdukseen,
vastasi ainoastaan mykällä kysymyksellä.

Fritz ei virkkanut mitään; mutta hän, joka tavallisesti oli niin
kunnioittava, rohkeni tarttua isäntäänsä kädestä ja taluttaa hänet
ison venetsialaisen kuvastimen eteen. Tämä kuvastin oli sovitettu
yläpuolelle uunia, jonka kautta päästiin Lorenzan kammioon.

-- Katsokaa toki, teidän ylhäisyytenne, -- virkkoi hän osoittaen
kristallin heijastamaa kuvaa.

Balsamoa puistatti. Sitten häilähti hänen huulillaan hymy, sellainen
hymy, jonka synnyttää vain ääretön ja parantumaton tuska, -- kuoleman
synkkä hymy. Hän oli todellakin käsittänyt syyn Fritzin säikähdykseen.

Balsamo oli tunnissa vanhentunut kaksikymmentä vuotta. Silmissä ei
enää ollut kiiltoa, elon väri oli kadonnut poskilta, turtumisen
ja älyttömyyden ilme kuvastui piirteistä, veristä vaahtoa näkyi
suupielissä ja iso veritäplä paidan hohtavanvalkoisella batistilla.

Balsamo silmäili hetkisen kuvansa voimatta tunkea itseään. Sitten
hän päättäväisesti katsoi kuvastimesta näkyvää muukalaista suoraan
silmiin.

-- Niin, Fritz, niin, -- sanoi hän, -- olet oikeassa.

Ja huomatessaan uskollisen palvelijan levottoman muodon hän kysyi:

-- Mutta miksi kutsuit minua?

-- Ah, mestari, heidän tähtensä

-- Heidän?

-- Niin.

Keitä he sitten ovat?

-- Teidän ylhäisyytenne, -- kuiskasi Fritz lähentäen suutansa
Balsamon korvaan, -- ne viisi mestaria.

Balsamo säpsähti.

-- Kaikkiko? -- kysyi hän

-- Niin, kaikki.

-- Ja ovatko he täällä?

-- Ovat.

-- Yksinäänkö?

-- Eivät; jokaisella on mukanaan asestettu palvelija, joka odottaa
pihalla.

-- Tulivatko he kaikki yhdessä?

-- Tulivat, mestari. He alkavatkin jo käydä kärsimättömiksi, ja sen
vuoksi minä soitin niin monta kertaa ja niin kovasti.

Kätkemättä edes veritahraa kaulusröyhyksensä pitsien alle,
yrittämättä järjestää pukuaan Balsamo lähti liikkeelle, alkaen astua
portaita alas, kysyttyään ensin Fritziltä, olivatko hänen vieraansa
salissa vaiko isossa työhuoneessa.

-- Salissa, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi Fritz seuraten
isäntäänsä.

Mutta portaitten alipäässä hän rohkaistui pysähdyttämään Balsamon.

-- Onko teidän ylhäisyydellänne minulle mitään käskyä annettavana? --
virkkoi hän.

-- Ei mitään, Fritz.

-- Teidän ylhäisyytenne... -- jatkoi Fritz änkyttäen.

-- No mitä? -- kysyi Balsamo tavattoman lempeästi.

-- Meneekö teidän ylhäisyytenne heidän luokseen aseettomana?

-- Menen, aivan aseettomana.

-- Ettekö edes ota miekkaanne?

-- Ja miksi ottaisin miekkani, Fritz?

-- Enpä tiedä, -- vastasi uskollinen palvelija luoden katseensa alas;
-- minä vain ajattelin, luulin, pelkäsin...

-- Hyvä, mene nyt, Fritz.

Fritz astui muutaman askeleen totellakseen, mutta kääntyi takaisin.

-- Etkö kuullut? -- kysyi Balsamo.

-- Teidän ylhäisyytenne, tahdoin vain sanoa, että kaksipiippuiset
pistoolinne ovat ebenpuisessa laatikossa pienellä kullatulla pöydällä.

-- Mene, sanon minä, -- vastasi Balsamo. Ja hän astui saliin.



32.

Tuomio.


Fritz oli aivan oikeassa; Balsamon vieraat eivät olleet saapuneet
hänen asuntoonsa Saint-Clauden kadun varrelle rauhallisessa asussa
enempää kuin hyvänsuovan näköisinäkään.

Viisi miestä ratsain seurasi matkavaunuja, joissa mestarit olivat
tulleet; viisi kopean ja synkän näköistä, kiireestä kantapäähän
asestettua miestä oli sulkenut katuportin, ja he vartioitsivat sitä
muka herrojansa odotellen.

Ajajalla ja kahdella lakeijalla, jotka istuivat vaunujen
etuistuimella, oli viittojensa alla kätkettyinä metsästyspuukkoja
ja musketteja. Luultavammin nämä henkilöt olivat saapuneet taloon
Saint-Clauden kadun varrelle jollekin virkatoimitukselle kuin
vieraskäynnille.

Niinpä näiden Fritzin tuntemien peloittavien miesten yöllinen tulo ja
talon valtaus olikin heti sanomattomasti säikähdyttänyt saksalaista.
Hän oli yrittänyt kieltää heiltä kaikilta sisäänpääsyn, kun hän
vartioluukusta näki saattueen ja arvasi sen olevan asestettu. Mutta
kaikkivaltiaat merkit, jotka epäämättömästi todistivat tulokkaiden
oikeuden, eivät sallineet hänen kauemmin vastustella. Tuskin olivat
muukalaiset paikan herroina, kun he taitavien sotapäälliköiden
tapaan asettuivat talon jokaiselle ovelle, viitsimättä edes peitellä
vihamielisiä aikeitaan.

Palvelijoina esiintyvät miehet pihalla ja käytävissä ja vaateliaat
mestarit salissa eivät Fritzin mielestä ennustaneet mitään hyvää.
Siksi olikin hän soittanut kellon rikki.

Kummastumatta, valmistuksitta Balsamo astui saliin, jonka Fritz
jokaiselle vieraalle tulevana kunnianosoituksena oli asianmukaisesti
valaissut.

Hän näki nuo viisi vierastaan istumassa nojatuoleissa, eikä kukaan
heistä hänen tullessaan noussut. Kun hän, talon isäntä, oli ehtinyt
heihin vilkaista, hän tervehti kohteliaasti. Vasta silloin nousivat
vieraat, vastaten juhlallisesti hänen tervehdykseensä.

Hän asettui nojatuoliin heidän eteensä, huomaamatta tai olematta
huomaavinaan läsnäolevien omituista ryhmitystä. Nuo viisi
nojatuolia muodostivat todellakin muinaisajan tuomioistuimia
muistuttavan puoliympyrän puheenjohtajineen ja kaksine
lisäjäsenineen tämän kummallakin puolella. Omassa nojatuolissaan
Balsamo taas puheenjohtajaa vastapäätä oli sillä paikalla, joka
kirkolliskokouksissa tai preettorien oikeussaleissa osoitettiin
syytetylle.

Balsamo ei aloittanut ensimäisenä puhetta, kuten hän olisi tehnyt
jokaisessa muussa tilaisuudessa; hän katseli ympärilleen, tarkkaan
näkemättä, yhä sen tuskallisen puutumuksen vallassa, joka oli
äskeistä iskua seurannut.

-- Sinä näyt ymmärtäneen meidät, veli, -- lausui puheenjohtaja eli
oikeammin se, joka istui keskimäisessä nojatuolissa -- Mutta kovin
kauan sinä viivyttelit, ja me neuvottelimme ja olisiko lähetettävä
sinua noutamaan.

-- Minä en käsitä teitä, -- vastasi Balsamo koruttomasti.

-- Sitäpä minä en uskonut nähdessäni sinun meidän edessämme ottavan
syytetyn paikan ja asennon.

-- Syytetyn? -- sopersi Balsamo epämääräisesti, kohauttaen
olkapäitään. -- Minä en käsitä, -- toisti hän.

-- Aiomme opettaa sinut käsittämään, eikä se lienekään vaikeata, jos
saan uskoa kalpeata otsaasi, sammuneita silmiäsi vapisevaa ääntäsi...
Luulisi, että sinä et kuule.

-- Kyllä minä kuulen, -- vastasi Balsamo ravistaen päätään ikäänkuin
pudistaakseen siitä ajatukset, jotka häntä kiusasivat.

-- Muistatko, veli, -- jatkoi puheenjohtaja, -- että ylihallitus
viime tiedonannossaan ilmoitti sinulle erään veljeskuntamme
tukipylvään suunnittelemasta kavalluksesta?

-- Kenties... kyllä... en sitä kiellä.

-- Sinä vastaat niinkuin levottomalta ja häiriintyneeltä
omaltatunnolta saattaa odottaa. Mutta tyynny... älä menetä
rohkeuttasi; vastaa niin selvästi ja täsmällisesti kuin vaikea ja
vaarallinen asemasi vaatii. Vastaa minulle niin varmasti kuin meidän
vakuuttamiseksemme luulet tarvitsevasi, sillä me emme ole tulleet
tänne ennakkopäätöksin tai viha mielessä. Me edustamme lakia, ja se
puhuu vasta sitten, kun tuomari on syytettyä kuulustellut.

Balsamo ei vastannut mitään.

-- Toistan sinulle, Balsamo, ja kerran antamani varoitus vastaa sitä
varoitusta, jonka taistelijat antavat toisilleen ennen hyökkäystä:
minä aion hyökätä sinua vastaan laillisilla, mutta voimakkailla
aseilla; puolustaudu.

Kun läsnäolijat näkivät Balsamon kylmäverisyyden ja
liikkumattomuuden, katsahtivat he toisiinsa jokseenkin kummastuneina
ja loivat sitten silmänsä puheenjohtajaan.

-- Kuulithan, mitä sanoin, Balsamo? -- kysyi viimemainittu.

Balsamo kumarsi myöntävästi.

-- Olen siis vilpittömänä ja hyväntahtoisena veljenä varoittanut
sinua ja antanut sinun aavistaa kuulusteluni tarkoituksen. Sinua on
valmistettu, pidä puolesi, minä aloitan uudestaan.

-- Tuon ilmoituksen jälkeen, -- jatkoi puheenjohtaja, -- yhdistys
antoi viiden jäsenen toimeksi valvoa Pariisissa sen henkilön hommia,
joka meille oli ilmiannettu kavaltajana.

-- Hankkimamme tiedot eivät suinkaan ole epäilyksen alaisia; saamme
ne tavallisesti, kuten itse tiedät, joko asiallemme uskollisilta
apureilta ihmisten joukossa tai varmoista merkeistä elottomissa
esineissä tai myöskin pettämättömistä oireista ja enteistä niissä
salaperäisissä sommitelmissa, jotka luonto toistaiseksi on ainoastaan
meille paljastanut. Nyt oli eräällä meistä ollut sinua koskeva
ilmestys. Tiedämme, että hän ei koskaan ole erehtynyt; olemme siis
olleet varuillamme ja pitäneet sinua alituisesti silmällä.

Balsamo kuunteli tätä kaikkea osoittamatta mitään kärsimättömyyden
tai edes itsetietoisuuden merkkiä. Puheenjohtaja jatkoi:

-- Ei ollut helppoa vakoilla sinunlaistasi miestä; sinulla on pääsy
kaikkialle avoinna; sinun tehtävänäsi on hiipiä kaikkialle ja hankkia
itsellesi jalansijaa kaikkialla, missä vihollisillamme on asumus tai
missä he harjoittavat jonkinlaista valtaa. Sinulla on käytettävinäsi
kaikki luonnolliset apuneuvosi, jotka ovat äärettömät, sekä ne, jotka
yhdistys antaa sinulle asiamme edistämiseksi. Kauan olemme häilyneet
epävarmuudessa nähdessämme luonasi käyvän sellaisia vihollisia
kuin Richelieu, rouva Dubarry ja Rohan. Sitäpaitsi pidit viime
kokouksessamme huoneustossamme Rue Plâtrièren varrella puheen, ja se
oli täynnä taitavia käänteitä, mitkä saivat meidät uskomaan sinun
näyttelevän osaa, imarrellessasi tuota parantumatonta sukukuntaa,
etsiessäsi niiden seuraa, jotka me koetamme hävittää maan päältä.
Olemme jonkun ajan sallineet käytöksesi salaperäisyyttä onnellisen
tuloksen toivossa; mutta vihdoin on harha hälvennyt.

Balsamo säilytti liikkumattomuutensa ja kylmäverisyytensä, joten
puheenjohtaja jo alkoi käydä kärsimättömäksi.

-- On kolme päivää, -- sanoi hän, -- siitä kun lähetettiin viisi
vangitsemismääräystä. Hra de Sartines pyysi ne kuninkaalta, ja hän
antoi ne täytäntöön pantaviksi heti kun ne olivat allekirjoitetut.
Vielä samana päivänä esitettiin ne viidelle tärkeimmistä
asiamiehistämme, jotka ovat hyvin hartaita, hyvin uskollisia
Pariisissa asuvia veljiä. Kaikki viisi pidätettiin; kaksi heistä
vietiin Bastiljiin, jonka kirjoihin heidät merkittiin salaisina
vankeina, kaksi taasen syöstiin Vincennes'n tyrmään ja yksi
sijoitettiin Bicêtren epäterveellisimpään koppiin. Tunnetko sinä nämä
seikat?

-- En, -- virkkoi Balsamo.

-- Sepä on omituista, kun otamme huomioon ne suhteet, joita sinulla
on valtakunnan mahtavien kanssa. Mutta vielä omituisempaa on, että...

Balsamo kuunteli.

-- Että hra de Sartines'lla voidakseen vangituttaa nämä viisi
uskollista ystäväämme täytyi olla silmiensä edessä se ainoa
kirjelappu, jossa luettavasti on mainittu näiden viiden uhrin nimet.
Tuon kirjelapun lähetti sinulle ylineuvosto vuonna 1769, ja sinun
itsesi oli otettava vastaan uudet jäsenet ja heti osoitettava heille
ylineuvoston heille määräämä asema.

Balsamo ilmoitti kädenliikkeellä, että hän ei muistanut mitään.

-- Tahdon auttaa muistiasi. Kysymyksessä olevat viisi henkilöä olivat
osoitetut viidellä arabialaisella kirjaimella, ja nuo kirjaimet
vastasivat sinulle annetussa paperissa näiden viiden uuden veljen
nimiä ja salamerkkejä.

-- Saattaa niin olla, -- virkkoi Balsamo.

-- Sinä siis tunnustat?

-- Kaikki, mitä tahdotte.

Puheenjohtaja vilkaisi jäseniin kiinnittääkseen heidän huomionsa
tähän tunnustukseen.

-- No niin, -- jatkoi hän, -- tuossa samassa luettelossa, ainoassa,
ota huomioosi, joka olisi voinut saattaa veljet vaaraan, oli vielä
kuudes nimi. Muistatko sen?

Balsamo ei vastannut mitään.

-- Se nimi oli: kreivi de Fenix.

-- Totta, -- myönsi Balsamo.

-- Miksi siis, kun noiden viiden veljen nimet ovat joutuneet
vangitsemiskäskyihin, miksi siis vain sinun nimeäsi kunnioitetaan,
hellitään ja mielellään kuullaan lausuttavan hovissa ja ministerien
odotushuoneissa? Jos veljemme ansaitsevat vankilan, ansaitset sen
myös sinä. Mitä voit siihen vastata?

-- En mitään.

-- Ah, minä arvaan huomautuksesi. Sinä sanonet, että poliisit ovat
omilla salaisilla keinoillaan urkkineet noiden vähemmän tunnettujen
veljien nimet, mutta että heidän on täytynyt kunnioittaa omaasi,
lähettilään, mahtavan miehen nimeä. Vieläpä väittänet että ne eivät
ole edes osanneet epäillä tätä nimeä.

-- Minä en väitä yhtään mitään.

-- Sinun ylpeytesi elää kunniaasi kauemmin. Poliisi ei ole saanut
tietoonsa noita nimiä muuten kuin lukemalla ylineuvoston sinulle
lähettämän salaisen tiedonannon, ja kas tällä tavoin ne ovat saaneet
sen lukeakseen: Sinä olit sulkenut sen lippaaseen, eikö totta?

-- Eräänä päivänä lähti luotasi nainen kantaen tuota lipasta
kainalossaan. Vakoilijamme huomasivat hänet ja seurasivat häntä
poliisiministerin asunnolle Saint-Germainin esikaupunkiin. Olisimme
voineet ehkäistä onnettomuuden heti alussaan; sillä ottamalla lippaan
ja vangitsemalla naisen olisimme jälleen hankkineet itsellemme lepoa
ja varmuutta. Mutta me tottelimme perussääntöjemme määräyksiä, ne
kun käskevät kunnioittamaan niitä salaisia keinoja, joilla eräät
vihityt uskovat palvelevansa asiaamme, vaikka nuo keinot toisinaan
näyttäisivätkin kavallukselta tai varomattomuudelta.

Balsamo näkyi hyväksyvän tämän väitteen, mutta teki sen niin pienellä
eleellä, että ilman hänen aikaisempaa liikkumattomuuttaan sitä ei
olisi huomattukaan.

-- Tuon naisen onnistui päästä poliisiministerin asuntoon, -- sanoi
puheenjohtaja; -- hän antoi lippaan, ja kaikki tuli ilmi. Onko se
totta?

-- Aivan totta. Puheenjohtaja nousi.

-- Kuka oli tuo nainen? -- huudahti hän. -- Kaunis, intohimoinen,
kiintynyt sinuun ruumiltaan ja sielultaan, sinun hellästi
rakastamasi, yhtä älykäs, yhtä taitava, yhtä notkea kuin joku
pimeyden enkeleistä, jotka auttavat ihmistä menestymään pahassa.
Lorenza Feliciani on sinun vaimosi, Balsamo!

Onnettomalta pääsi epätoivon kiljahdus.

-- Olet kai todistettu syylliseksi? -- sanoi puheenjohtaja.

-- Tehkää johtopäätöksenne, -- virkkoi Balsamo.

-- En ole vielä lopettanut. Neljännestunti hänen tulostaan
poliisiministerin luo saavuit sinne itse. Hän oli kylvänyt
kavallusta; sinä tulit korjaamaan palkkion. Hän oli kuuliaisena
palvelijana ottanut rikoksen tehdäkseen; sinä tulit komeasti
päättämään häpeällisen työn. Lorenza poistui yksinään. Sinä
epäilemättä kielsit hänet etkä tahtonut antautua vaaraan seuraamalla
häntä. Sinä lähdit voitonriemuisena rouva Dubarryn kanssa, joka oli
kutsuttu sinne kuulemaan suustasi maksun edellytyksellä tekemäsi
ilmiannot... Sinä astuit tuon porton vaunuihin, kuten venemies astui
egyptiläisen syntisen Marian mukana alukseen. Sinä jätit hra de
Sartines'lle paperit, joilla hän saattoi syöstä meidät turmioon,
mutta sinä toit mukanasi lippaan, joka olisi voinut koitua omaksi
turmaksesi meidän piirissämme. Onneksi me näimme; Jumalan valo ei
puutu meiltä, kun sitä tarvitsemme...

Balsamo kumarsi mitään virkkamatta.

-- Nyt voin tehdä johtopäätökseni, -- lisäsi puheenjohtaja. --
Kaksi syyllistä ovat ilmiannetut veljeskunnalle: toinen on nainen,
rikostoverisi, joka kenties viattomana, mutta silti tosiasiallisesti
on vahingoittanut asiaamme paljastamalla salaisuuksiamme: toinen olet
sinä, mestari, suurkopti, sinä loistava säde, joka olet ollut kyllin
raukkamainen piiloutuaksesi naisen selän taakse, jotta kavallusta ei
niin selvästi huomattaisi.

Balsamo kohotti verkalleen kalpeat kasvonsa ja loi asiamiehiin
katseen, josta säkenöi kaikki se tuli, mikä kuulustelun alusta asti
oli kytenyt hänen rinnassaan.

-- Miksi syytätte tuota naista? -- sanoi hän.

-- Oh, tiedämme, että yrität häntä puolustaa; tiedämme, että rakastat
häntä epäjumaloivalla rakkaudella ja että hän on sinulle kaikki
kaikessa. Tiedämme, että hän on sinulle tieteen, onnen ja rikkauden
lähde; tiedämme, että hän on sinulle hyödyllisempi ja arvokkaampi
kuin koko maailma.

-- Te tiedätte sen? -- virkkoi Balsamo.

-- Niin, me tiedämme sen ja me rankaisemme sinua paljoa ankarammin
hänen kauttansa kuin iskemällä sinua itseäsi.

-- Jatkakaa... Puheenjohtaja nousi.

-- Tällainen on tuomiosi: Josef Balsamo on kavaltaja; hän on
rikkonut valansa; mutta hänen tietonsa ovat tavattoman laajat ja
veljeskunnalle hyödylliset. Balsamon täytyy elää sen asian puolesta,
jonka hän on pettänyt; hän kuuluu veljeskunnalle, vaikka onkin
kieltänyt toverinsa.

-- Ahaa! -- huudahti Balsamo synkkänä ja tuimana.

-- Alituinen vankeus suojelee veljeskuntaa hänen uusilta
kavalluksiltaan, samalla kun yhdistyksellä on tilaisuus saada
Balsamolta kaikki se hyöty, jota sillä on oikeus vaatia kaikilta
jäseniltään. Mitä Lorenza Felicianiin tulee, niin kauhea rangaistus...

-- Malttakaa, -- virkkoi Balsamo suurenmoisen tyynellä äänellä. --
Unohdatte, etten ole puolustautunut; syytetyn pitää saada tilaisuus
puhua asiassaan... Yksi sana riittää minulle, yksi ainoa asiakirja.
Odottakaa silmänräpäys; menen noutamaan lupaamani todistuskappaleen.

Asiamiehet neuvottelivat hetkisen keskenään.

-- Oh, te pelkäätte, että tappaisin itseni? -- virkkoi Balsamo
katkerasti hymyillen. -- Jos olisin sitä tahtonut, olisin sen jo
tehnyt Tässä sormuksessa on kyllin myrkkyä surmatakseni teidät
kaikki, jos sen avaisin. Tai pelkäättekö pakenevani? Antakaa sitten
jonkun seurata minua, jos haluatte.

-- Mene! -- sanoi puheenjohtaja.

Balsamo poistui hetkiseksi; sitten kuultiin hänen raskaasti astuvan
portaita alas jälleen. Hän tuli saliin, kantaen olallaan Lorenzan
jäykistynyttä, kylmennyttä ja kalvennutta ruumista, jonka valkoinen
käsi oli riipuksissa.

-- Tämä nainen, jota minä epäjumaloitsin, tämä nainen, joka oli
aarteeni, ainoa omaisuuteni, elämäni, tämä nainen, jonka väitätte
kavaltaneen, -- huudahti hän, -- tässä hän on, ottakaa hänet! Jumala
ei ole odottanut teitä rankaisijoiksi, hyvät herrat, -- lisäsi hän.

Ja salamannopealla liikkeellä hän antoi ruumiin lipua käsivarsilleen
ja vieriä matolle tuomarien jalkojen juureen, joita vainajan kylmät
hiukset ja hervottomat kädet heidän syvässä kauhussaan hipaisivat,
samalla kun lamppujen valossa nähtiin lumivalkeassa joutsenkaulassa
ammottava kaamean punainen haava.

-- Julistakaa nyt tuomio, -- sanoi Balsamo.

Peljästyneet tuomarit parahtivat hirveästi ja pakenivat huimaavan
kauhun vallassa ja sanomattomassa hämmingissä. Pian kuultiin hevosten
hirnuvan ja tömistelevän pihalla; portti narahti saranoillaan, ja
sitten seurasi äänettömyys, juhlallinen äänettömyys, joka jälleen
palasi kuoleman ja epätoivon seuralaiseksi.



33.

Ihminen ja Jumala.


Sillävälin kun juuri kertomamme kauhistava kohtaus oli Balsamon ja
viiden mestarin välillä, mitään ei näennäisesti ollut muuttunut
muualla talossa. Vanhus vain oli nähnyt Balsamon palaavan luokseen
ja vievän oitis pois Lorenzan ruumiin, ja tämä uusi toimenpide oli
johdattanut hänen tietoisuuteensa kaiken, mitä hänen ympärillään
tapahtui.

Nähdessään Balsamon nostavan ruumiin hartioilleen ja menevän takaisin
alikertaan hän luuli, että tämä oli viimeinen, ikuinen hyvästijättö
miehelle, jonka sydämen hän oli särkenyt, ja hänet valtasi
hylkäämisen pelko, tehden kuoleman kauhut moninkertaisiksi, eritoten
hänelle, joka oli kaikkensa ponnistanut kuolemaa välttääksensä.

Tietämättä, missä tarkoituksessa Balsamo poistui, tietämättä mihin
hän meni, hän alkoi huutaa:

-- Akharat, Akharat!

Se oli Balsamon lapsuudennimi, ja hän toivoi, että sillä yhä oli
suurin vaikutusvoima omistajaansa.

Mutta Balsamo laskeutui yhä. Alas päästyään hän ei edes muistanut
kohotuttaa laskuovea, vaan katosi kauaksi käytävään.

-- Haa, -- huudahti Althotas, -- sellainen on ihminen, sokea ja
kiittämätön eläin! Palaa, Akharat, palaa! Ah, sinulle on kalliimpi
tuo naurettava esine, jota nimitetään naiseksi, kuin minun edustamani
inhimillinen täydellisyys! Sinä annat enemmän arvoa elämän palaselle
kuin kuolemattomuudelle!

-- Mutta ei! -- huudahti hän hetkisen kuluttua. -- Se lurjus on
pettänyt mestarinsa, kuin halveksittava rosvo on hän leikkinyt
luottamuksellani. Hän pelkäsi minun jäävän henkiin, minun, joka
tieteessä olen häntä niin paljoa etevämpi. Hän on tahtonut periä
melkein jo päättämäni vaivaloisen työn hedelmät; hän on virittänyt
minulle ansan, minulle, mestarilleen, hyväntekijälleen. Voi sinua,
Akharat!...

Ja vähitellen kiihtyi vanhuksen kiukku, hänen poskensa saivat
kuumeisen hohteen; melkein sulkeutuneet silmät elostuivat jälleen
synkästä fosforihehkusta, muistuttaen niitä valoja, joita lapset
kuoleman pyhyyttä pilkaten asettelevat pääkallojen silmäkuoppiin.

Sitten hän huusi:

-- Palaa, Akharat, palaa! Varo itseäsi! Sinä tiedät, että tunnen
tultasynnyttäviä loihtuja, jotka herättävät yliluonnolliset
henget. Gadin vuorilla olen loihtinut esiin saatanan, hänet, jota
itämaalaiset tietäjät nimittivät Phegoriksi, ja pakoitettuna
nousemaan kammottavista kuiluistaan saatana näyttäytyi minulle.
Samalla vuorella, millä Mooses vastaanotti lain taulut, olen
haastellut niiden seitsemän enkelin kanssa, jotka ovat Jumalan
vihan lähettiläitä. Pelkällä tahtoni voimalla olen sytyttänyt
seitsenhaaraisen kynttilän, jonka Trajanus ryösti juutalaisilta. Varo
itseäsi, Akharat, varo itseäsi!

Mutta hän ei saanut mitään vastausta.

Silloin hämmentyivät hänen ajatuksensa yhä enemmän ja enemmän.

-- Etkö siis näe, onneton, -- sanoi hän käheällä, korisevalla
äänellä, -- että kuolema uhkaa temmata minut kuin jonkun tavallisen
luontokappaleen? Kuule, sinä voit tulla takaisin, Akharat; en tee
sinulle pahaa; tule takaisin! Minä luovun tulen esilleloihtimisesta,
sinun ei tarvitse peljätä pahoja henkiä, sinun ei tarvitse peljätä
niitä seitsemää kostonenkeliä. Minä luovun kostosta, ja kuitenkin
voisin lyödä sinut sellaisella peljästyksellä, että menettäisit
järkesi ja tulisit kylmäksi kuin marmori, sillä minä osaan
pysähdyttää verenkierron, Akharat. Palaa siis, en tee sinulle mitään
pahaa; mutta päinvastoin, näetkös, voin tehdä sinulle paljon hyvää...
Älä hylkää minua, Akharat, vaan huolehdi sensijaan elämästäni, niin
kaikki aarteeni, kaikki salaisuuteni ovat sinun. Toimita niin, että
saan elää, Akharat, hoivaa minut elämään opastaakseni ne sinulle.
Katso!... katso!...

Ja hän osoitti katseellaan ja vapisevalla sormellaan tuhansia
esineitä, papereja ja pergamenttikääröjä, joita oli hajallaan tässä
huoneessa.

Sitten hän odotteli, herkistyen kuuntelemaan, kuinka voimansa yhä
enemmän uupuivat.

-- Ah, sinä et palaa, -- jatkoi hän; ah, luuletko, että minä tällä
tavoin kuolen? Luulet kai, että kaikki jää sinulle tämän murhan
tehtyäsi, sillä sinä juuri minut tapat! Hullu, sittenkin vaikka
voisit lukea käsikirjoitukset, jotka ainoastaan minun silmäni osaavat
tulkita, vaikka henki antaisikin sinulle parin kolmen vuosisadan
pituisen elämän sekä minun tietoni, sanalla sanoen kyvyn käyttää
näitä keräämiäni aineksia, niin et, sata kertaa et, kuitenkaan tule
perillisekseni! Pysähdy, Akharat; tule takaisin, Akharat, tule
edes hetkiseksi, vaikkapa vain ollaksesi saapuvilla tämän talon
perikadossa, ollaksesi katselemassa komeata näytelmää, jonka sinulle
valmistan. Akharat, Akharat, Akharat!

Hän ei saanut mitään vastausta, sillä tällävälin Balsamo vastasi
mestarien syytökseen näyttämällä heille murhatun Lorenzan ruumiin;
ja hyljätyn vanhuksen huudot kävivät yhä vihlovammiksi, epätoivo
kahdisti hänen voimansa, ja hänen käheä ulvontansa tunki käytäviin,
levittäen kauhua kauaksi kuten kahleensa katkaisseen tai häkkinsä
rautaristikon särkeneen tiikerin karjunta.

-- Haa, sinä et tule takaisin! -- mylvi Althotas. -- Haa, sinä
halveksit minua, luotat heikkouteeni! Mutta kyllä minä sinulle
näytän. Tulta, tulta, tulta!

Hän ulvoi nämä huutonsa niin raivokkaasti, että peljästyneistä
vieraistansa vapautunut Balsamo havahtui syvästä surustaan. Hän otti
Lorenzan ruumiin jälleen käsivarsilleen, nousi portaita ylös, laski
taakkansa sohvalle, missä se kaksi tuntia aikaisemmin oli levännyt
unessa, ja asettuen laskuluukulle kohosi äkkiä Althotaan silmien
eteen.

-- Ah, vihdoinkin, -- huudahti vanhus riemuissaan, -- sinä pelkäät!
Sinä olet nähnyt, että kykenen kostamaan puolestani; sinä olet
tullut, ja oikein siinä teitkin; sillä hetkistä myöhemmin olisin
sytyttänyt tämän huoneen tuleen.

Balsamo katsahti häneen olkapäitään kohauttaen, mutta alentumatta
virkkamaan sanaakaan vastaukseksi.

-- Minulla on jano, -- huusi Althotas, -- minulla on jano! Anna
minulle juotavaa, Akharat.

Balsamo ei vastannut mitään, ei hievahtanutkaan; hän katseli kuolevaa
ikäänkuin nauttiakseen hänen kuolinkamppailunsa jokaisesta sekunnista.

-- Kuuletko, -- ulvoi Althotas, -- kuuletko sinä?

Sama äänettömyys, synkkä katselija pysyi yhä yhtä liikkumattomana.

-- Kuuletko, mitä sanon, Akharat? -- kirkui vanhus niin kovalla
äänellä, että olisi luullut hänen raatelevan rikki kurkkunsa
raivatakseen tietä tälle vihansa viimeiselle purskahdukselle. --
Veteni, anna minulle veteni!

Althotaan piirteet muuttuivat nyt nopeasti Ei enää ollut tulta
katseessa, vaan ainoastaan kamala hornan kiilto; veri oli paennut
poskilta, liikuntakyky oli lamautunut, hengitys melkein tauonnut.
Hänen pitkät jäntevät käsivartensa, joilla hän oli kantanut pois
Lorenzan kuin lapsen, nuo pitkät käsivarret kohosivat ylös, mutta
hervottomina ja kelmumaisina kuin polyypin raajat. Kiukku oli
kuluttanut ne vähät voimat, mitkä epätoivo hetkiseksi oli elvyttänyt.

-- Haa, -- virkkoi hän, -- haa, en kuole mielestäsi tarpeeksi
nopeasti! Sinä tahdot tappaa minut janoon! Haa, sinä ahmit silmilläsi
käsikirjoituksiani, aarteitani! Luulet niiden olevan käsissäsi! Mutta
malta, malta!

Ja tehden äärimmäisen ponnistuksen Althotas otti nojatuolinsa
pielusten alta pullon ja avasi korkin. Kun sen sisältö joutui ilman
kanssa kosketukseen, syöksähti pullon suusta liehuva liekki, jota
Althotas levitti ympärilleen kuin taikaolento.

Heti syttyivät vanhuksen nojatuolin ympärille pinotut
käsikirjoitukset, huoneeseen kasatut kirjat ja suurella vaivalla
Kheopsin pyramiidien kätköistä ja Herkulanumin ensimäisistä
kaivauksista haalitut pergamenttikääröt tuleen, leimahtaen nopeasti
kuin ruuti. Tulimatto levisi marmorilattialle ja esitti Balsamon
silmille jotakin niitä hornan liekehtiviä pyörteitä muistuttavaa,
joista Dante puhuu.

Althotas kaiketi oletti, että Balsamo ryntäisi liekkien keskelle
pelastaakseen tämän ensimäisen perinnön, jonka vanhus hävitti itsensä
mukana. Mutta hän erehtyi; Balsamo pysyi tyynenä ja eristäysi
liikkuvalle laskuovelle, jotta liekki ei voinut häntä saavuttaa.

Valkean loimu verhosi Althotaan, mutta sensijaan että olisi
peljästynyt vanhus näytti olevan oikeassa elementissään, ikäänkuin
liekki ei olisi häntä polttanut, vaan pikemmin hyväillyt, samaten
kuin se hyväilee vanhojen linnojemme päätykoristeihin veistettyjä
salamantereja.

Balsamo katseli häntä yhä; liekki tarttui laudoitukseen ja ympäröitsi
vanhuksen kokonaan; se kiipesi valtavan tammisen nojatuolin jalkaa
pitkin ja, ihmeellistä kyllä, vaikka se jo kärvensi siinä istujan
alaruumista, tämä ei näkynyt sitä tuntevan.

Päinvastoin tämän ikäänkuin puhdistavan tulen kosketuksesta kuolevan
lihakset kadottivat vähitellen pingoituksensa, ja tavaton, levollinen
kirkkaus laskeutui kuin naamio hänen kasvonpiirteilleen. Ruumiistaan
irtautunut iäkäs profeetta näkyi tällä viimeisellä hetkellään olevan
valmis nousemaan tulivaunuillaan taivaaseen. Tällä viimeisellä
hetkellä kaikkivaltias henki unohtaen aineen ja varmana, ettei sillä
enää ollut mitään odotettavaa, kohosi voimakkaasti niihin ylempiin
ilmapiireihin, joihin tuli näkyi sitä nostavan.

Tästä hetkestä alkaen Althotaan silmät, jotka lieskan ensi hohteesta
näkyivät saaneen eloisuutensa takaisin, suuntautuivat johonkin
epämääräiseen, etäiseen, mikä ei ollut taivasta eikä maata, vaikka
ne ikäänkuin tahtoivat puhkaista näköpiirin. Tyynenä ja kohtaloonsa
alistuvana, eritellen jokaista aistimusta, kuunnellen jokaista
tuskaa ikäänkuin viimeistä maallista ääntä, vanha tietäjä kumahdutti
jäähyväisensä elämälle ja toivolle.

-- Kas niin, -- sanoi hän, -- minä kuolen ilman kaipausta. Maan
päällä olen omistanut kaiken, tuntenut kaiken, kyennyt kaikkeen, mikä
ihmisvoimille on sallittua. Olin vähällä saavuttaa kuolemattomuuden.

Balsamo purskahti kaameaan nauruun, jonka kolkko kaiku havahdutti
vanhuksen.

Silloin singahdutti Althotas hänelle liekkien lävitse, jotka hunnun
tapaan häntä verhosivat, hurjaa majesteetillisuutta ilmaisevan
katseen.

-- Niin, olet oikeassa, -- sanoi hän; -- on jotakin, mitä en ollut
ottanut huomioon. En ollut ottanut huomioon Jumalaa.

Ja ikäänkuin tämä mahtava sana olisi juurineen riuhtaissut sielun
hänen ruumiistaan Althotas vaipui taaksepäin nojatuolissansa. Hän oli
antanut takaisin Jumalalle sen viimeisen huokauksen, jonka hän oli
toivonut voivansa Jumalalta pidättää.

Balsamo huoahti; ja koettamatta pelastaa mitään kallisarvoisesta
roviosta, jolle tämä toinen Zoroaster oli laskeutunut kuormaan, hän
palasi alas Lorenzan luo ja irroittaen pontimen antoi laskuoven
kohota takaisin kattoon, missä se asettui paikoilleen ja peitti hänen
silmiltään tuon äärettömän, tulivuorenaukon tavoin kiehuvan uunin.

Koko yön roihuivat liekit hirmumyrskyn lailla Balsamon pään päällä,
hänen tekemättänsä mitään niitä sammuttaakseen tai niitä paetakseen,
niin tunnoton oli hän kaikelle vaaralle Lorenzan jäykistyneen ruumiin
ääressä. Mutta vastoin hänen odotustaan tuli sammui kulutettuaan
kaiken, nuoleskeltuaan paljaaksi tiiliholvin, jonka arvokkaat
koristukset se oli hävittänyt, ja Balsamo kuuli viimeisen tohinan
Althotaan viimeisten ulvahdusten lailla vaimenevan valitteluksi ja
haihtuvan huokauksiin.



34.

Jälleen maan päälle.


Richelieun herttua oli makuuhuoneessaan asunnossansa Versaillesissa
juoden vaniljasuklaata hra Raftén seurassa, joka esitti hänelle
joitakin tilejä. Herttuan ajatukset kohdistuivat hänen kasvoihinsa,
joita hän tutki etäämmällä olevasta kuvastimesta, kiinnittämättä
suurta huomiota sihteeriinsä enemmän tai vähemmän tarkkoihin
laskuihin. Äkkiä ilmaisi rasahdus vastaanottohuoneesta, että joku oli
tekemässä vierailun, ja herttua kiirehti nauttimaan lopun suklaata,
samalla kun hän levottomasti katsahti ovelle. Oli aikoja, jolloin
hra de Richelieu vanhojen, keimailevien naisten tavoin oli haluton
vastaanottamaan vieraita.

Kamaripalvelija ilmoitti hra de Taverneyn. Herttua olisi epäilemättä
jollakin verukkeella siirtänyt ystävänsä käynnin toiseen päivään
tai ainakin toiseen tuntiin; mutta tuskin oli ovi avattu, kun
tungetteleva vanhus ryntäsi huoneeseen, ojensi ohimennen sormenpään
marskille ja riensi heittäytymään tavattoman isoon, mukavaan
nojatuoliin, joka tömähti pikemmin sysäyksestä kuin hänen painostaan.

Richelieu näki ystävänsä kiitävän ohi niiden satumaisten olentojen
lailla, joihin Hoffmann sittemmin on saanut meidät uskomaan. Hän
kuuli nojatuolin narskahduksen, kuuli valtavan huokauksen ja kääntyi
vieraansa puoleen sanoen:

-- No, parooni, mitä uutta? Sinä näytät synkältä kuin kuolema!

-- Synkältä, -- vastasi Taverney, -- synkältäkö?

-- Niin, peijakas, ei se mielestäni ollut mikään ilon huoahdus, jonka
äsken päästit kuuluville.

Parooni katsahti marskiin ilmeellä, joka merkitsi, että niin kauan
kuin Rafté oli saapuvilla tuota huokausta ei käynyt selittäminen.
Rafté ymmärsi, vaikkei ollut kääntänyt päätänsäkään, sillä herransa
tapaan hän vilkaisi aina välillä kuvastimeen, ja käsitettyään asian
hän siis hienotuntoisesti poistui.

Parooni seurasi häntä silmillään, ja kun ovi jälleen sulkeutui hän
virkkoi:

-- Älä sano synkkä, hyvä herttua; sano levoton, kuolettavan levoton.

-- Pyh!

-- Totisesti, -- huudahti Taverney pannen kätensä ristiin, -- älähän
tekeydy noin kummastuneeksi. Nyt olet jo melkein kuukauden ajan
tyynnytellyt minua välttelevillä vastauksilla, sellaisilla kuin:
"En ole tavannut kuningasta" tai: "Kuningas ei ole minua nähnyt"
tai myöskin: "Kuningas on minulle närkästynyt". Tuhat tulimaista,
herttua, ei sillä tavalla vanhalle ystävälle vastata! Kuukausi,
käsitähän toki, tuntuu jo iäisyydeltä!

Richelieu kohautti olkapäitään.

-- Mitä hiidessä pitäisi minun sitten sinulle sanoa, parooni? --
vastasi hän.

-- Totuus tietenkin.

-- Totuudenhan jumaliste olen sinulle sanonut; sitähän, jumaliste,
olen toitottanut korviisi! Sinä vain et tahdo sitä uskoa, siinä
kaikki.

-- Kuinka, sinäkö, joka olet herttua ja pääri, Ranskan marski
ja ylikamariherra, tahdot uskotella minulle, ettet ole tavannut
kuningasta, vaikka käyt joka aamu pukeutumis-vastaanotossa? Joutavaa
lörpötystä!

-- Olen sen sinulle sanonut ja toistan sen vielä; uskomatonta, mutta
totta, kolmen viikon aikana käyn minä, herttua ja pääri, Ranskan
marski ja ylikamariherra joka päivä aamu-vastaanotossa...

-- Eikä kuningas puhuttele sinua, -- keskeytti Taverney, -- etkä sinä
puhuttele kuningasta? Luuletko saavasi minut nielemään sellaisen
valheen?

-- Voi, paras parooni, sinä käyt nenäkkääksi; rakas ystävä, sinä
syytät minua valheesta aivan kuin olisimme neljääkymmentä vuotta
nuoremmat ja tahtoisimme haastaa riitaa.

-- Mutta tästä raivostuu, herttua.

-- Ah, se on toista! Raivostu vain, ystäväiseni, raivoissani olen
minäkin.

-- Sinäkö raivoissasi?

-- Niin, ja syystä kyllä. Sillä sanonnan sinulle, että sen päivän
jälkeen kuningas ei ole ollut minua huomaavinaankaan, sanon sinulle,
että hänen majesteettinsa on alati kääntänyt minulle selkänsä!
Ja joka kerta kun katsoin velvollisuudekseni hänelle viehkeästi
hymyillä, kuningas on vastannut hirveällä irvistyksellä! Sanalla
sanoen olen väsynyt olemaan Versaillesissa pilkattavana! Kuule, mitä
olisi minun mielestäsi tehtävä?

Taverney pureskeli epätoivoisesti kynsiään marskin näin haastaessa.

-- En käsitä tästä mitään, -- virkkoi hän vihdoin.

-- En minäkään, parooni.

-- Luulisi tosiaan, että kuningas huvittelee sinun levottomuudellasi;
sillä miten onkaan...

-- Niin, sitä minäkin ajattelen, parooni. Miten onkaan...

-- Kah, herttua, meidän on koetettava päästä tästä pulasta, on
yritettävä jotakin taitavaa keinoa, jonka avulla kaikki selviää.

-- Parooni, parooni, -- vastasi Richelieu, -- on vaarallista
kiristellä selityksiä kuninkailta.

-- Niinkö luulet?

-- Niin. Tahdotko, että sanon sinulle erään asian?

-- Puhu.

-- No niin, minä aavistelen jotakin.

-- Mitä sitten? -- kysyi parooni ylpeästi.

-- Kas nyt, sinä heti suutut.

-- Enkä mielestäni syyttä suutukaan.

-- Älkäämme siitä sitten sen enempää puhuko.

-- Päinvastoin, puhukaamme; mutta selitähän.

-- Sinut on paholainen riivannut selityksinesi! Se on jonkinlaista
monomaniaa; ole varuillasi.

-- Olet sinä hauska veitikka, herttua; näet kaikkien suunnitelmaimme
keskeytyvän, näet selittämättömän pysähdyksen asiaini kulussa, ja
neuvot minua odottamaan!

-- Minkä pysähdyksen? Anna kuulla.

-- Ensiksikin, kas tässä.

-- Kirje?

-- Niin, pojaltani.

-- Ahaa, everstiltä.

-- Kauniilta everstiltä!

-- No, onko sielläkin jotain tapahtunut?

-- On tapahtunut, että Filip myöskin on lähemmäs kuukauden Reimsissä
odottanut kuninkaan hänelle lupaamaa nimitystä, mutta sitä nimitystä
ei ole kuulunut, ja kahden päivän päästä rykmentti lähtee matkalle.

-- Oh peijakas, lähteekö rykmentti?

-- Lähtee Strassburgiin. Jos siis Filipin valtakirja vielä viipyy
kaksi päivää...

-- Niin?

-- Kahdessa päivässä Filip on täällä.

-- Ymmärrän, poika-parka on unohdettu; sellainen on tavallista tämän
uuden ministeristön järjestämissä virkatoimistoissa. Olisinpa minä
ollut ministeri, niin valtakirja olisi jo lähetetty!

-- Hm, -- jupisi Taverney.

-- Mitä sanot?

-- Sanon, etten usko siitä sanaakaan. -- Miten niin?

-- Jos sinä olisit ollut ministerinä, olisit lähettänyt Filipin
hiiden kattilaan.

-- Oh!

-- Ja hänen isänsä myös.

-- Ohoh!

-- Ja hänen sisarensa vielä kauemmaksi.

-- Sinun kanssasi on hauska jutella, Taverney; sinä olet säteilevän
nerokas; mutta lopettakaamme tähän.

-- Omasta puolestani en pyydä parempaa; mutta poikani ei voi olla
samaa mieltä! Hänen asemansa on sietämätön. Herttua, sinun on
välttämättä tavattava kuningas.

-- Mutta senhän joka päivä teenkin, kuten sinulle sanoin.

-- Ja puhuteltava häntä.

-- Heh, ystäväiseni, kuningasta ei puhutella, ellei hän itse ryhdy
puhuttelemaan.

-- Hänet on siihen pakoitettava.

-- Mutta enhän minä ole paavi.

-- Sitten, -- sanoi Taverney, -- minun täytyy tehdä päätökseni ja
puhua tyttärelleni; sillä tämän asian laita ei ole oikein, herttua.

Nämä sanat vaikuttivat taikavoimalla. Richelieu oli tunnustellut
Taverneytä; ja hän tiesi hänen olevan yhtä periaatteeton ja
turmeltunut kuin nuoruudenystävänsä herrat Lafare ja Nocé, joiden
oiva maine oli säilynyt täydellisenä. Hän pelkäsi liittoa isän ja
tyttären välillä; hän pelkäsi jotakin, mitä hän ei oikein kyennyt
itselleen selvittämään, sanalla sanoen jotakin, mikä saattaisi hänet
epäsuosioon. -- No, älä pahastu, -- tyynnytti hän; -- minä yritän
vielä kerran. Mutta minä tarvitsen verukkeen.

-- Sellainen sinulla on.

-- Minullako?

-- Epäilemättä.

-- Mikä se olisi?

-- Kuningas on antanut lupauksen.

-- Kelle?

-- Pojalleni. Ja tätä lupausta...

-- No?

-- Sopii hänelle muistuttaa.

-- Se kelpaa tosiaan tekosyyksi. Sinulla on se kirje?

-- Niin.

-- Anna se minulle.

Taverney veti kirjeen nuttunsa taskusta ja ojensi sen herttualle,
suositellen hänelle rohkeutta ja varovaisuutta samalla kertaa.

Tuli ja vesi! -- huudahti Richelieu. -- Kyllä me nähtävästi
menettelemme järjettömästi. Mutta saman tekevä, kun viini on
laskettu, täytyy se myöskin juoda.

Hän soitti kelloa.

-- Tahdon pukeutua, ja valjastuttakaa vaununi, -- käski herttua.
Sitten kääntyen Taverneyhin: -- Aiotko viipyä niin kauan kuin
pukeudun, parooni? -- kysyi hän levottomin ilmein.

Taverney ymmärsi, että hän kovin pahoittaisi ystäväänsä, jos
myöntäisi.

-- En, paras toveri, se on mahdotonta, -- sanoi hän; -- minulla on
jotakin toimitettavaa kaupungilla. Mainitse minulle kohtauspaikka
missä vain.

-- No linnassa sitten.

-- Olkoon menneeksi, linnassa.

-- On muuten välttämätöntä, että sinäkin näkisit hänen majesteettinsa.

-- Luuletko niin? -- virkkoi Taverney ihastuneena.

-- Minä vaadin sitä; tahdon, että omin silmin vakuuttaudut lupaukseni
täyttämisestä.

-- Enhän minä sitä epäile; mutta kun kerran tahdot...

-- Sopiihan se sinulle yhtä hyvin, häh?

-- Kyllä, totta puhuen.

-- No, odota minua sitten lasiparvekkeella kello yhdeltätoista
sillävälin kun käyn hänen majesteettinsa luona.

-- Olkoon niin, hyvästi!

-- Ei mitään kaunaa, paras parooni, -- sanoi Richelieu, viimeiseen
asti tahtoen välttää hankkimasta itselleen vihollista miehestä, jonka
mahti vielä oli tuntematon.

Taverney astui jälleen vaunuihinsa ja läksi yksinään ja
mietiskelevänä pitkälle ajelulle puutarhaan, sillävälin kun Richelieu
kamaripalvelijoittensa huostaan jääneenä kaikessa rauhassa nuorenteli
itseään, mikä tärkeä toimitus vei Mahonin mainehikkaalta ja
voitokkaalta sankarilta kokonaista kaksi tuntia.

Se oli kuitenkin paljoa lyhempi aika kuin mitä Taverney mielessään
oli edellyttänyt siihen kuluvan, ja täsmälleen kello yksitoista
näki tähystelevä parooni marskin vaunujen pysähtyvän Palatsin
ulkoportaitten eteen, missä vartioupseerit kumarsivat Richelieulle
lakeijain saattaessa hänet sisään.

Taverneyn sydän pamppaili rajusti; hän keskeytti ajelunsa ja asteli
hitaasti, paljoa hitaammin kuin hänen kiihtynyt mielentilansa
olisi sallinut, lasiparvekkeelle, missä hyvä joukko vähemmän
suosittuja hovimiehiä, upseereja anomuskirjeineen ja kunnianhimoisia
pikku aatelismiehiä seisoskeli kuin kuvapatsaat liukkaalla
parketilla, varsin sopivalla alustalla tämänlaatuisille onnettaren
kosiskelijoille.

Taverney sekoittausi huokaillen väkijoukkoon, mutta kuitenkin pitäen
huolta, että sai valituksi itselleen ikkunakomeron, mistä olisi
marskin tavattavissa tämän palatessa hänen majesteettinsa luota.

"Oh", mutisi hän hampaittensa välistä, "että täytyy olla karkotettuna
näiden maajunkkarien ja likaisten töyhtöniekkojen joukkoon, minun,
joka kuukausi sitten tuttavallisesti aterioitsin hänen majesteettinsa
pöydässä!"

Ja hänen rypistyneiden kulmakarvojensa alla heräsi useampi kuin yksi
häpeällinen epäluulo, joka olisi saanut Andrée-paran punastumaan.



35.

Kuninkaitten muisti.


Lupauksensa mukaan Richelieu oli rohkeasti mennyt asettumaan hänen
majesteettinsa näkyville juuri sillä hetkellä, kun Condén prinssi
ojensi hänelle paidan. Kun kuningas näki marskin, kääntyi hän niin
äkillisellä liikkeellä poispäin, että paita oli pudota lattialle ja
prinssi aivan kummastuneena hiukan peräytyi.

-- Anteeksi, serkkuni, -- sanoi Ludvig XV osoittaakseen prinssille,
että tämä tuima liike ei tarkoittanut häntä.

Richelieu puolestaan käsittikin varsin hyvin, että kiukku kohdistui
häneen. Mutta kun hän oli saapunut varmassa aikomuksessa tarpeen
tullen esille loihtiakseen kaiken tämän suuttumuksen, jotta saisi
vakavan selityksen, hän muutti rintamaa, kuten oli tehnyt Fontenoyn
luona, ja asettui paikalle, minkä kautta kuninkaan oli kuljettava
työhuoneeseensa.

Kun kuningas ei enää nähnyt marskia, hän alkoi vapaasti ja
ystävällisesti keskustella. Hän pukeutui, ehdotti metsästysretkeä
Marlyyn ja neuvotteli kauan serkkunsa kanssa; sillä Condén
prinsseillä on aina ollut suuri maine taitavina metsästäjinä.

Mutta sillä hetkellä, kun hän kaikkien muiden poistuttua oli menossa
työhuoneeseensa, hän huomasi Richelieun miellyttävässä asennossa
valmistelevan tenhoavinta kumarrusta, mikä oli nähty Lauzunin ajoista
asti, ja hän, kuten muistamme, tervehti ylen mestarillisesti. Ludvig
XV pysähtyi melkein hämillään.

-- Vielä täällä, hra de Richelieu? -- sanoi hän.

-- Niin, sire, valmiina teidän majesteettinne palvelukseen.

-- Mutta ettekö sitten lähde Versaillesista?

-- Neljänkymmenen vuoden aikana, sire, olen harvoin poistunut täältä
muuten kuin teidän majesteettinne asioissa.

Kuningas pysähtyi aivan marskin eteen.

-- Antakaahan kuulla, -- virkkoi hän, -- teillä on minulle jotakin
asiaa, eikö niin?

-- Minullako, sire? -- sanoi Richelieu hymyillen. -- Mitä se olisi?

-- Mutta, lempo soikoon, tehän ahdistelette minua, herttua! Enkö sitä
olisi huomannut?

-- Niin, sire, rakkaudellani ja kunnioituksellani; kiitos, sire.

-- Oh, te ette ole minua ymmärtävinänne; mutta te ymmärrätte minut
oivallisesti. No niin, minulla, muistakaa se, herra marski, ei ole
teille mitään sanottavaa.

-- Eikö mitään, sire?

-- Ei yhtään mitään.

Richelieu turvautui mitä täydellisimpään välinpitämättömyyteen.

-- Sire, -- virkkoi hän, -- minulla on aina ollut onni sanoa
itselleni sielussani ja omassatunnossani, että hartauteni kuningasta
kohtaan on ollut epäitsekästä; tärkeä seikka, sire, niiden
neljänkymmenen vuoden kuluessa, joista teidän majesteetillenne
mainitsin. Eivät edes kadehtijani voi väittää, että kuningas koskaan
olisi minulle mitään antanut. Siinä suhteessa maineeni onneksi on
horjumaton.

-- No, herttua, pyytäkää, jos jotakin tarvitsette, mutta pyytäkää
pian.

-- Sire, minä en tosiaan tarvitse mitään, ja tällä hetkellä rajoitun
rukoilemaan teidän majesteetiltanne...

-- Mitä?

-- Että suvaitsisitte vastaanottaa kiitokset...

-- Keltä?

-- Sire, eräältä, joka on kuninkaalle suuressa kiitollisuudenvelassa.

-- Mutta sanokaa sitten suoraan!

-- Eräältä, sire, jolle teidän majesteettinne on osoittanut
erinomaisen armon... Ah, kun on saanut kunnian istua teidän
majesteettinne pöydässä, kun on nautinnokseen kuunnellut
hienoaistista ja henkevää keskustelua, hurmaavaa iloisuutta, jotka
tekevät teidän majesteetistanne jumalaisen pöytätoverin, silloin,
sire, ei sitä koskaan unohda, vaan tottuu sitä mielihyvällä alati
muistelemaan!

-- Te olette liukaskielinen imartelija, hra de Richelieu.

-- Oh, sire...

-- Lyhyesti, kenestä te puhutte?

-- Ystävästäni Taverneystä.

-- Ystävästänne? -- huudahti kuningas.

-- Anteeksi, sire.

-- Taverneystä! -- toisti kuningas eräänlaisella kauhulla, joka kovin
kummastutti herttuaa.

-- Mitäpä sille voi, sire! Vanha toveri... Hän pysähtyi
silmänräpäykseksi.

-- Mies, joka on yhdessä minun kanssani palvellut Villarsin johdolla.

Hän pysähtyi vielä.

-- Tiedätte, sire, että tässä maailmassa on tapana nimittää
ystäviksi kaikkia niitä, jotka tuntee, kaikkia niitä, jotka eivät
ole vihollisiamme; se on kohtelias sana, johon useinkaan ei paljoa
sisälly.

-- Vaarallinen sana, herttua, -- jatkoi kuningas katkerasti: -- sitä
sanaa on säästellen käyteltävä.

-- Teidän majesteettinne neuvot ovat viisauden käskyjä. Hra de
Taverney siis...

-- Hra de Taverney on siveetön ihminen.

-- Kah, sire, -- myöntyi Richelieu, -- kautta ritarikunniani, enkö
sitä aavistellut!

-- Mies, jolta puuttuu hienotuntoisuutta, hra marski.

-- Mitä hänen hienotunteisuuteensa tulee, sire, en puhu siitä teidän
majesteetillenne; vastaan vain asioista, mitkä tiedän.

-- Mitä, ettekö mene takuuseen ystävänne, vanhan toverinne
hienotuntoisuudesta, miehen, joka on kanssanne palvellut Villarsin
johdolla, vieläpä miehen, jonka olette minulle esitellyt? Totta kai
te hänet tunnette!

-- Hänet itsensä kylläkin, sire; mutta en hänen hienotuntoisuuttaan.
Sully sanoi kantaisällenne Henrik IV:lle, että oli nähnyt hänen
kuumeensa poistuvan viheriäiseen viittaan puettuna. Minun täytyy
nöyrästi tunnustaa, sire, että en ole koskaan tiennyt, millaisessa
puvussa Taverneyn hienotunteisuus esiintyy.

-- Sitten, marski, minä sanon sen teille; hän on ilkeä ihminen, joka
on näytellyt häijyä osaa.

-- Oh, kun teidän majesteettinne sen sanoo...

-- Niin, monsieur, minä sen sanon!

-- Hyvä, -- vastasi Richelieu, -- tuolla puheella teidän
majesteettinne karkoittaa kokonaan hämmennyksen!. Ei, sen myönnän,
Taverney ei ole mikään hienotuntoisuuden esikuva, olen sen kyllä
huomannutkin. Mutta käsitättehän, sire, että niin kauan kuin teidän
majesteettinne ei ole suvainnut minulle ilmaista mielipidettänne...

-- Kuulkaa sitten, herraseni: minä inhoan häntä.

-- Ah, tuomio on julistettu, sire. Onneksi miespoloiselle, --
jatkoi Richelieu, -- on hänellä vaikutusvaltainen puoltaja teidän
majesteettinne luona.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Jos isä on onnettomuudekseen suututtanut kuningasta

-- Kovin.

-- Sitä en kiellä, sire.

-- Mitä sitte sanotte?

-- Sanon, että eräs sinisilmäinen ja vaaleakutrinen enkeli...

-- En käsitä teitä, herttua.

-- Ette tietenkään, sire.

-- Mutta kuitenkin tahtoisin teitä käsittää, sen tunnustan.

-- Minunlaistani tolvanaa, sire, vapisuttaa ajatus kohottaa
sen hunnun reunaa, jonka alle kätkeytyy niin paljon suloisia
lemmensalaisuuksia; mutta minä toistan, että sangen suuressa
kiitollisuudenvelassa Taverney on sille, joka hänen edukseen lepyttää
kuninkaallisen vihan. Ah niin, neiti Andrée on epäilemättä enkeli!

-- Neiti Ardrée on pieni hirviö ruumiiltaan niinkuin hänen isänsä on
sielultaan! -- huudahti kuningas.

-- Siunatkoon! -- virkkoi Richelieu kovin kummastuneena. -- Me siis
petyimme, ja tuo kaunis ulkomuoto...?

-- Älkää enää koskaan puhuko minulle siitä tytöstä, herttua; minua
puistattaa, kun häntä vain ajattelenkin.

Richelieu pani tekopyhästi kätensä ristiin.

-- Oi, hyvä Jumala, -- huudahti hän, -- ulkomuoto pettää... Jos
ei teidän majesteettinne, valtakunnan ensimäinen tuntija, jos ei
teidän majesteettinne, joka olette itse erehtymättömyys, sitä
minulle vakuuttaisi, miten voisin sen uskoa?... Mitä, sire, niinkö
epämuodostunut olento?

-- Vielä pahempaakin, monsieur; häntä vaivaa tauti... kauhea tauti...
siinä oli ansa, hyvä herttua. Mutta Jumalan tähden, ei sanaakaan enää
hänestä, te tappaisitte minut.

-- Oi taivas, -- huudahti Richelieu, -- en avaa enää suutanikaan,
sire. Minäkö aiheuttaisin teidän majesteettinne kuoleman! Oi, mikä
suru! Voi, millainen perhe! Kylläpä se poikaparka on onneton!

-- Mutta kenestä te minulle nyt vielä puhutte?

-- Oh, tällä kertaa eräästä teidän majesteettinne uskollisesta,
vilpittömästä, hartaasta palvelijasta. Niin, hän on todella
esimerkiksi kelpaava, ja oikeinpa olette häntä arvostellutkin. Tällä
kertaa takaan, että suosionosoituksenne eivät ole langenneet harhaan.

-- Mutta kenestä sitten on kysymys, herttua? Puhukaa suunne
puhtaaksi, minulla on kiire.

-- Minä tarkoitan, -- vastasi Richelieu sulavasti, -- edellisen
poikaa ja jälkimäisen veljeä, sire. Tarkoitan Filip de Taverneytä,
sitä urheata nuorta miestä, jolle teidän majesteettinne on antanut
rykmentin.

-- Olenko minä antanut rykmentin jollekulle?

-- Kyllä, sire, rykmentin, jota Filip de Taverney tosin vielä
odottaa, mutta jonka sittenkin olette antanut.

-- Minäkö?

-- Niin totisesti uskon, sire!

-- Te olette hullu.

-- Kah!

-- En ole antanut kerrassaan mitään, marski

-- Todellako?

-- Miksi hitossa tahdotte siihen sekaantua?

-- Mutta, sire...

-- Koskeeko se asia teitä?

-- Minuako? Ei vähääkään.

-- Te olette siis vannonut kiduttavanne minut kuoliaaksi tuohon
rätisevään orjantappurakimppuun sytyttämällänne hiljaisella tulella?

-- Mitäpä sille voin, sire! Minusta näytti (nyt kyllä huomaan
erehtyneeni), minusta näytti, että teidän majesteettinne oli
luvannut...

-- Mutta enhän minä sellaiseen puutu, herttua. Onhan minulla
sotaministerini. En minä jakele rykmenttejä... Rykmentti! Mokoman
valheen ovat teille uskottaneet! Ah, te olette tuon pesäkunnan
asianajaja? Sanoinhan teille, että teitte väärin, kun puhuitte
minulle; nyt olette saattanut vereni aivan kiehuntaan!

-- Oh, sire!

-- Niin, kiehuntaan. Hiisi periköön asianajajan; nyt on
ruuansulatukseni koko päiväksi häiritty.

Tämän lausuttuaan kuningas käänsi herttualle selkänsä ja riensi
raivoissaan työhuoneeseensa, jättäen Richelieun onnettomammaksi kuin
sanoin voi kuvailla.

"No, tällä kertaa", mutisi vanha marski, "tietää, mistä päin tuuli
käy".

Ja tomuttaen itseään nenäliinallaan, sillä taistelun kuumuudessa
hän oli aivan pölyttynyt tekotukastaan varisseesta hiusjauheesta,
Richelieu suuntasi askeleensa parvekkeelle, jonka kulmauksessa hänen
ystävänsä palavalla levottomuudella häntä odotti.

Tuskin oli marski näyttäytynyt, kun parooni saaliinsa kimppuun
hyökkäävän hämähäkin tavoin kiirehti kuulemaan vereksiä uutisia.
Vilkkain katsein, sydämellisyyttä teeskennellen ja käsivarret sirosti
puuskassa astui hän esiin.

-- No, mitä uutta? -- kysyi hän.

-- Niin, sellaisia uutisia, monsieur, -- vastasi Richelieu
suoristautuen, ivallinen hymy suupielessä ja sipaisten halveksivalla
eleellä poimukaulustaan, -- sellaisia uutisia, että pyydän teitä
olemaan minua enää puhuttelematta.

Taverney katseli herttuaa kummastuksesta laajentunein silmin.

-- Niin, te olette kovin pahoittanut kuningasta, -- jatkoi Richelieu,
-- ja ken pahoittaa kuningasta, loukkaa minua.

Taverney seisoi hämmästyksissään paikaltaan liikkumatta kuin olisivat
hänen jalkansa kasvaneet kiinni marmorilattiaan.

Richelieu taasen astui eteenpäin. Ehdittyään lasiparvekkeen ovelle,
missä hänen lakeijansa häntä odotti, hän huusi:

-- Luciennesiin!

Ja niin hän katosi.



36.

Andréen pyörrytyskohtaukset.


Kun Taverney oli toipunut ja perusteellisesti ehtinyt syventyä
siihen, mitä hän nimitti onnettomuudekseen, hän käsitti hetken
tulleen hankkia vakava selitys näiden monien ikävyyksiensä
varsinaiselta aiheuttajalta.

Kiehuen kiukusta ja närkästyksestä hän siis suuntasi kulkunsa Andréen
asunnolle.

Nuori tyttö viimeisteli juuri pukuaan, kohottaen pyöreitä
käsivarsiaan, sitoakseen korvansa taakse kaksi kapinallista
hiussuortuvaa.

Andrée kuuli isänsä askeleet eteisestä, juuri kun hän kirja
kainalossa oli astumassa kynnyksensä yli.

-- Ah, hyvää päivää, Andrée! -- virkkoi de Taverney. -- Aiot mennä
ulos?

-- Niin, isä.

-- Yksinäsikö?

-- Kuten näette

-- Olet siis vielä yksinäsi?

-- Nicolen karkaamisen jälkeen en ole ottanut uutta kamarineitoa.

-- Mutta ethän voi yksinäsi pukeutua, Andrée, se vahingoittaa
sinua; nainen, joka sillä tavoin pukeutuu, ei menesty hovissa. Olin
suositellut sinulle jotakuta toista, Andrée.

-- Anteeksi, isä, mutta madame la dauphine odottaa minua.

-- Vakuutan sinulle, Andrée, -- vastasi Taverney kuumentuen
puhuessaan, -- vakuutan sinulle, neitiseni, että tuolla
yksinkertaisuudellasi vielä teet itsesi täällä naurettavaksi.

-- Rakas isä...

-- Naurunalaiseksi joutuminen vahingoittaa kaikkialla, mutta
varsinkin hovissa.

-- Isä, tahdon miettiä asiaa. Mutta tällä hetkellä hänen
kuninkaallinen korkeutensa dauphine suo minulle anteeksi
vaatimattomamman pukuni, siksi että tahdon mahdollisimman pian ehtiä
hänen luokseen.

-- Mene sitten, mutta koetahan tulla takaisin niin pian kuin pääset
vapaaksi; sillä minun on haasteltava kanssasi vakavasta asiasta.

-- Kyllä, isä, -- vastasi Andrée, aikoen jatkaa matkaansa.

Parooni katseli häntä terävästi.

-- Odota, odota, -- huusi hän, -- ethän voi tuon näköisenä mennä.
Olet unohtanut kasvomaalisi, mademoiselle; olet peloittavan kalpea.

-- Niinkö, isä? -- sanoi Andrée pysähtyen.

-- Mutta mitä sinä itseäsi kuvastimesta katsellessasi oikeastaan
ajattelet? Poskesi ovat vahan vaaleat, ja silmiäsi saartaa suuret
siniset renkaat. Tuollaisena ei kukaan mene ulos, neitiseni, ellei
tahdo peljästyttää ihmisiä.

-- Minulla ei ole enää aikaa muuttaa mitään ulkoasussani, isä.

-- Se on kauheaa, ihan inhoittavaa! -- huudahti Taverney kohauttaen
olkapäitään. -- Mokomia naishenkilöitä on vain yksi maailmassa, ja se
ainoa on minun tyttäreni! Mikä julma kohtalo! Andrée, Andrée!

Mutta Andrée oli jo ehtinyt portaitten alipäähän. Hän kääntyi.

-- Sano edes olevasi sairas, -- huudahti Taverney; -- tee hiidessä
itsesi toki mielenkiintoiseksi, ellet tahdo laittautua kauniiksi!

-- Oh, mitä siihen tulee, isä, on se minulle helppoa. Voin
valehtelematta sanoa olevani sairas, sillä todellakin tunnen itseni
tällä hetkellä pahoinvoivaksi.

"Tjaa", mutisi parooni; "se nyt vielä puuttui... sairas!" Sitten hän
lisäsi hampaittensa välistä: "Lempo vieköön nuo siveät nuket!"

Hän astui tyttärensä kamariin ja ryhtyi siellä tarkkaan tutkimaan
kaikkea, mikä helpoittaisi hänen arveluitaan ja auttaisi hänet
saamaan asiasta jonkun määrätyn käsityksen.

Sillä välin Andrée kulki puistikon poikki pitkin kukkapengerten
reunustaa. Välillä kohotti hän päätänsä hengittääkseen raittiimpaa
ilmaa; sillä äsken puhjenneiden kukkien tuoksu nousi liian
voimakkaana hänen aivoihinsa aiheuttaen hänelle huimausta.

Rasittuneena ja horjuen päivänpaahteessa sekä etsien tukea
ympäriltään nuori tyttö saapui, taistellen outoa pahoinvointia
vastaan, Trianonin etusaliin asti, missä kruununprinsessan huoneen
kynnyksellä seisova rouva de Noailles ensi sanakseen antoi Andréen
ymmärtää, että olikin jo aika saapua ja että häntä odotettiin.

Prinsessan virallinen ääneenlukija, apotti ------ söi parhaillaan
aamiaista hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa, joka toisinaan
osoitti tällaista suosiota tuttavallisesti kohtelemilleen henkilöille.

Apotti kehui oivallisia voikakkuja, joita saksalaiset emännät niin
taitavasti pinoovat kerman kera tarjotun kahvikupin ympärille.
Lukemisen asemesta hän kertoili Marie-Antoinettelle kaikenlaisia
sanomalehtien toimistoista ja valtiomiehiltä keräämiänsä Wienin
uutisia; sillä siihen aikaan politikoitiin tosiaan yhtä paljon
taivasalla kuin virastojen salaisimmissa sokkeloissa, eikä ollut
suinkaan harvinaista, että ministeriössä saatiin kuulla uutisia,
joita Palais-Royalin herrat tai Versaillesin lehtokujien ritarit
olivat arvanneet, elleivät sepittäneet.

Apotti jutteli varsinkin viimeisistä viljan kalleudesta johtunutta
salakapinaa koskevista huhuista, jonka kapinan hra de Sartines hänen
sanojensa mukaan kuitenkin oli väleen tukahuttanut lähettämällä viisi
pahinta jyväkeinottelijaa Bastiljiin.

Andrée astui sisään. Dauphinellakin oli toisinaan päänsärkyä ja
oikkuja. Papin rupattelu oli häntä huvittanut; Andréen kirja, joka
saapui vasta keskustelun jälkeen, tuntui ikävystyttävältä. Senvuoksi
sanoi hän ylimääräiselle lukijattarelleen, että tämän olisi paremmin
otettava ajasta vaari, ja lisäsi, että itsessään hyvä asia oli
oikealla ajallaan vielä parempi.

Hämillään moitteesta, jonka aiheettomuus koski häneen kipeästi,
Andrée ei vastannut mitään, vaikka hän olisi voinut sanoa isänsä
häntä viivyttäneen sekä olleensa pakoitettu kävelemään hitaasti,
koska tunsi pahoinvointia.

Ei, hämillään ja tuskaantuneena hän painoi päänsä alas, sulki
silmänsä kuin kuolevainen ja menetti tasapainonsa. Ainoastaan rouva
de Noailles'n väliintulo ehkäisi hänet kaatumasta.

-- Miten teillä on vähän ryhtiä, mademoiselle! -- mutisi hovitapojen
vartijatar.

Andrée ei vastannut.

-- Mutta, herttuatar, hänhän on sairas! -- huudahti dauphine ja nousi
rientääkseen Andréen luo.

-- Ei, ei, -- vastasi Andrée vilkkaasti, silmät täynnä kyyneliä; --
ei, teidän korkeutenne, minä voin hyvin tai ainakin voin jo paremmin.

-- Mutta katsokaa toki, herttuatar, hän on yhtä valkoinen kuin
nenäliinansa. Muuten on kaikki minun syyni, joka häntä toruin.
Lapsi-parka, istukaa, minä tahdon sitä.

-- Madame...

-- Kas niin, minä käsken!... Luovuttakaa hänelle saranatuolinne,
herra apotti.

Andrée istuutui, ja tämän lempeän ystävällisyyden vaikutuksesta hänen
mielensä vähitellen kirkastui ja väri palasi hänen poskilleen.

-- Kas niin, mademoiselle, voitteko nyt lukea? -- kysyi
kruununprinsessa.

-- Oh, kyllä, aivan varmaan; toivon ainakin.

Ja Andrée avasi kirjansa siitä kohdasta, mihin eilen oli lopettanut
lukemisensa, ja alotti äänellä, jonka hän koetti tehdä mahdollisimman
selväksi ja miellyttäväksi.

Mutta tuskin oli hänen katseensa liidellyt pari kolme sivua, kun
hänen silmiensä edessä leijailevat pienet mustat atoomit rupesivat
pyörimään, vapisemaan ja kävivät epäselviksi.

Andrée kalpeni uudestaan, kylmä hiki nousi rinnalta hänen otsalleen
ja mustat renkaat, joista Taverney niin katkerasti oli tytärtään
moittinut, laajenivat hänen silmiensä ympärillä, niin että dauphine,
joka Andréen epäröidessä oli kohottanut päätänsä, huudahti:

-- Vielä!... Katsokaa, herttuatar, tyttö on todella sairas, hän menee
tainnuksiin.

Ja tällä kertaa kruununprinsessa itse riensi noutamaan pullon
hajusuolaa, jota hän antoi lukijattarensa hengittää. Täten toipuneena
Andrée yritti jälleen ottaa kirjansa, mutta turhaan; hänen käsiinsä
oli jäänyt hermostunut vavistus, jota muutamaan minuuttiin mikään ei
voinut tyynnyttää.

-- Aivan varmasti, herttuatar, -- virkkoi Marie-Antoinette, --
Andrée on kovin sairas, enkä tahdo, että hän tänne jäämällä pahentaa
tilaansa.

-- Sitten neidin on viipymättä palattava kotiinsa.

-- Miksi niin, madame? -- kysyi kruununprinsessa.

-- Siksi, -- vastasi hovinainen syvään kumartaen, -- että isorokko
alkaa tällä tavalla.

-- Isorokko?...

-- Niin, pyörrytyksellä, tainnuksiin menolla, vilunväreillä. Apotti
luuli rouva de Noailles'n mainitseman vaaran kovin uhkaavan itseään,
sillä hän nousi heti ylös ja käyttäen hyväkseen naishenkilön
pahoinvoinnin suomaa tilaisuutta hän muka hienotuntoisuudesta hiipi
pois varpaillaan niin taitavasti, että kukaan ei hänen katoamistaan
huomannut.

Kun Andrée näki itsensä niin sanoaksemme dauphinen käsivarsilla,
häpeä siitä, että sillä tavoin oli vaivannut niin ylhäistä
prinsessaa, antoi hänelle jälleen voimia tai pikemmin rohkeutta. Sen
vuoksi hän lähestyi ikkunaa helpommin hengittääkseen.

-- Sillä tavoin ei oteta raitista ilmaa, rakas neitiseni, -- sanoi
dauphine. -- Palatkaa kotiinne, minä lähetän jonkun teitä saattamaan.

-- Oh, vakuutan teille, madame, -- vastasi Andrée, -- että olen jo
aivan toipunut. -- Voin kyllä yksinäni mennä kotiin, koska teidän
korkeutenne suvaitsee antaa minulle luvan lähteä.

-- Niin, niin, ja olkaa levollinen, -- rauhoitti kruununprinsessa,
-- teitä ei enää toruta, koska olette niin herkkätunteinen, pieni
veitikka.

Liikutettuna tästä ystävällisyydestä, joka todisti melkein
sisarellista osanottoa, Andrée suuteli suojelijattarensa kättä ja
lähti huoneesta dauphinen seuratessa häntä levottomana silmillään.
Kun hän oli ehtinyt alas portaista, prinsessa huusi hänelle ikkunasta:

-- Älkää palatko heti asuntoonne, mademoiselle; kävelkää ensin
hiukkasen puutarhassa, tämä päiväpaiste tekee teille hyvää.

-- Ah, hyvä Jumala, teidän ylhäisyytenne on minulle niin armollinen!
-- vastasi Andrée hiljaa.

-- Ja olkaa hyvä ja lähettäkää minulle takaisin apotti, joka on
tuolla tekemässä kasvitieteellisiä tutkimuksia hollantilaisten
tulpaanien neliössä.

Tavatakseen apotin täytyi Andréen tehdä mutka; hän astui
kukkasarkojen välitse.

Hän käveli pää kumarassa, vielä hiukan näännyksissä omituisista
pyörrytyskohtauksista, joita hän oli aamusta asti kokenut,
eikä kiinnittänyt mitään huomiota kukkivien pensasaitojen ja
valkopyökki-lehtojen yli lentäviin säikähtyneihin lintuihin enempää
kuin ajuruohossa ja tuoksuvissa sireenipensaissa suriseviin
mehiläisiinkään.

Hän ei edes huomannut parinkymmenen askeleen päässä itsestään
kahta keskenään haastelevaa miestä, joista toinen seurasi häntä
hämmentynein ja levottomin katsein.

He olivat Gilbert ja hra de Jussieu.

Edellinen kuunteli lapioonsa nojaten oppinutta professoria, joka
hänelle selitteli, miten herkkiä kasveja oli kasteltava, joten vesi
vain keveästi kostuttaisi maata, siihen pysähtymättä.

Gilbert näkyi perin innokkaasti kuuntelevan opetusta, ja hra de
Jussieun mielestä tämä tulinen rakkaus tieteeseen olikin aivan
luonnollista, sillä hänen opetuksensa oli sellaista, joka yleisillä
luennoilla nostatti suosionhuutoja opiskelevien penkeiltä. Ja eikö
köyhälle puutarhurille ollut arvaamaton onni saada nauttia niin
suuren mestarin opastusta itse luonnon helmassa?

-- Näette, hyvä nuorukainen, teillä on tässä neljää maanlaatua,
-- sanoi hra de Jussieu, -- ja jos tahtoisin, voisin vielä löytää
kymmenen muuta sekoitettuna näihin neljään päälajiin. Mutta
puutarhurin oppilaalle olisi eroitus ehkä liian hieno. Kuitenkin
on niin, että kukkasten viljelijän pitää maistaa maata aivan kuin
puutarhurin on maisteltava hedelmiä. Käsittänettehän minut, Gilbert?

-- Kyllä, monsieur, -- vastasi Gilbert tuijottavin silmin ja suu
raollaan, sillä hän oli nähnyt Andréen, ja paikaltaan, missä hän
nyt seisoi, hän saattoi yhä katsella tyttöä, antamatta professorin
aavistaa, että hänen opetustaan ei täysin tarkkaavaisesti ja
ymmärryksellä kuunneltu.

-- Maistaakseen maata, -- jatkoi hra de Jussieu, jota Gilbertin
näennäisesti odottava äänettömyys yhä vietteli puhumaan, -- asetetaan
kourallinen multaa harvaan vasuun, johon ylhäältäpäin varovaisesti
pirskoitetaan muutama vesipisara, ja sitten maistetaan tätä vettä,
kun se on suotautunut mullan läpi ja tihkuu vasun pohjasta ulos.
Eräiden luonnonainesten suolaperäinen, kitkerä, äitelä tai tuoksuva
maku soveltuu erinomaisesti niiden kasvien nesteisiin, joita siinä
tahdotaan viljellä; sillä luonnossa, sanoo entinen suojelijanne hra
de Rousseau, kaikki on yhdenmukaisuutta, samallaistumiseen pyrkimistä.

-- Hyväinen aika! -- huudahti Gilbert ojentaen käsivartensa

-- Mikä nyt on?

-- Häh pyörtyy, monsieur, hän pyörtyy!

-- Kuka hän? Oletteko hullu?

-- Hän, hän!

-- Hän?

-- Niin, -- vastasi Gilbert kiihkeästi, -- eräs naishenkilö.

Sekä hänen säikähdyksensä että kalpeutensa olisivat ilmiantaneet
hänet samoin kuin sana hän, ellei hra de Jussieu olisi kääntänyt
silmiään toisaalle seuratakseen hänen kätensä suuntaa.

Tähän suuntaan katsoessaan hra de Jussieu näki todellakin Andréen,
joka oli laahustanut erään valkopyökin taakse ja sinne päästyään
lysähtänyt penkille, jääden siihen liikkumattomaksi ja ollen
menettämäisillään viimeisenkin tajuntansa.

Oli juuri se hetki, jolloin kuninkaan oli tapana käydä madame la
dauphinen luona, ja nyt hän juuri saapui hedelmäpuutarhan kautta,
joka eroitti ison Trianonin pienestä. Hänen majesteettinsa ilmaantui
siis aivan äkkiä.

Hänellä oli kädessään punainen, ihmeellisen aikaisin kypsynyt
persikka, ja oikeana itsekkäänä kuninkaana hän mietti, eikö Ranskalle
olisi paljoa onnellisempaa, että hän itse söisi tuon persikan kuin
että se annettaisiin dauphinelle.

Hra de Jussieun kiire rientää Andréen luo, jota likinäköinen kuningas
tuskin eroitti, vielä vähemmin tunsi, sekä Gilbertin tukahutetut,
suurinta kauhua ilmaisevat huudot saivat hänen majesteettinsa
astumaan ripeämmin.

-- Mikä on, mikä on? -- kysyi Ludvig XV, lähestyen
valkopyökki-ryhmää, josta hänet enää eroitti vain käytävän leveys.

-- Kuningas! -- huudahti hra de Jussieu, kannatellen nuorta tyttöä
käsivarsillaan.

-- Kuningas! -- mutisi Andrée mennen kokonaan tainnuksiin.

-- Mutta kuka siellä sitten on? -- toisti Ludvig XV. -- Nainen? Mikä
häntä vaivaa, sitä naishenkilöä?

-- Pyörtymys, sire.

-- Ah, antakaahan nähdä, -- virkkoi Ludvig XV.

-- Hän on aivan tajutonna, sire, -- lisäsi hra de Jussieu, osoittaen
penkille ojentunutta jäykkää ja liikkumatonta tyttöä, jonka hän oli
siihen laskenut.

Kuningas lähestyi, tunsi Andréen ja huudahti kauhistuen:

-- Taas!... Oih, tämähän on hirveätä! Sellaista tautia potevien olisi
pysyttävä kotonaan; on sopimatonta tuolla tavoin kaiken päivää kuolla
ihmisten nähden.

Ja Ludvig XV kääntyi äkkiä takaisin mennäkseen pikku Trianonin
paviljonkiin ja mutisi satoja epämieluisia asioita Andrée-poloisesta.

Hra de Jussieu, joka ei tuntenut aikaisempia tapahtumia, seisoi
hetkisen aivan hämillään; sitten hän kääntyi ja nähden kymmenen
askeleen päässä Gilbertin pelkoa ja levottomuutta ilmaisevassa
asennossa huusi:

-- Tule tänne, Gilbert; sinä olet voimakas, saat kantaa neiti de
Taverneyn hänen asuntoonsa.

-- Minäkö! -- sanoi Gilbert hätkähtäen. -- Minäkö kantaisin häntä,
minäkö veisin hänet vuoteeseensa? En, en; sitä hän ei minulle koskaan
antaisi anteeksi, ei koskaan!

Ja hän kiiti pois kuin hullu, huutaen apua.



37.

Tohtori Louis.


Muutaman askeleen päässä paikalta, missä Andrée oli mennyt
tainnuksiin, työskenteli kaksi puutarharenkiä, ja Gilbertin huudoista
riensivät nämä saapuville ja kantoivat hra de Jussieun käskyä
totellen Andréen hänen kammioonsa, sillä välin kun Gilbert kaukaa ja
pää kumarassa seurasi tätä tunnotonta ruumista synkkänä kuin uhrinsa
paarien jälestä kulkeva murhamies.

Heidän saavuttuaan ulkoportaille hra de Jussieu vapautti
puutarharengit taakastaan. Andrée oli nyt avannut silmänsä.

Äänten melu ja merkitsevä hoppu, jota sattuu kaikissa
onnettomuustapauksissa, vietteli hra de Taverneyn ulos huoneesta.
Tämä näki tyttärensä yhä horjuvana yrittävän nousta astuakseen hra
de Jussieun tukemana portaita ylös. Hän riensi esille ja kysyi kuten
kuningas oli kysynyt:

-- Mikä on, mikä on?

-- Ei mikään, isäni, -- vastasi Andrée heikosti, -- pahoinvointia,
hiukan päänkivistystä.

-- Neiti on siis teidän tyttärenne, monsieur? -- sanoi hra de
Jussieu, tervehtien.

-- Niin on, monsieur.

-- En siis voisi jättää häntä parempiin käsiin; mutta kysykää taivaan
nimessä lääkärin neuvoa.

-- Oh, ei se mitään ole, -- sanoi Andrée.

Ja Taverney toisti:

-- Varmaan se ei ole mitään.

-- Toivoakseni ei, -- virkkoi hra de Jussieu; -- mutta neiti oli
todellakin hyvin kalpea.

Sitten hän saatettuaan Andréen portaitten ylimmälle askelmalle sanoi
hyvästi.

Isä ja tytär jäivät kahden kesken. Taverney, joka Andréen
poissaollessa ei ollut laiminlyönyt kaikin puolin harkita asiaa,
tarttui seisaalleen jäänyttä Andréeta kädestä, vei hänet sohvalle
istumaan ja istahti itse hänen viereensä.

-- Anteeksi, monsieur, -- sanoi Andrée; -- mutta olkaahan hyvä ja
avatkaa ikkuna; minä tarvitsen ilmaa.

-- Minulla oli aikomus vakavasti puhella kanssasi, Andrée, ja tässä
häkissä, joka sinulle on annettu asunnoksi, henkäyskin kuuluu joka
puolelle; mutta saman tekevä, minä puhun hiljaa.

Ja hän avasi ikkunan, palaten sitten istumaan tyttärensä viereen, ja
virkkoi päätään pudistaen:

-- Täytyy myöntää, että kuningas, joka alussa oli osoittautunut meitä
kohtaan niin huomaavaiseksi, ei anna todistusta kohteliaisuudestaan
jättämällä sinut asumaan tällaiseen hökkeliin.

-- Rakas isä, -- vastasi Andrée, -- tiedättehän, että se on tämän
linnan suuri puutteellisuus.

-- Olkoonpa ahdasta muille, -- sanoi Taverney vihjaavalla hymyllä, --
sen voin, jos tiukka tulee, käsittää, tyttäreni; mutta kun on kysymys
sinusta, en sitä tosiaan käsitä.

-- Teillä on liian suuria ajatuksia minusta, isä, -- vastasi Andrée
hymyillen, -- mutta valitettavasti eivät kaikki ole samaa mieltä.

-- Päinvastoin, tyttäreni, kaikki, jotka sinut tuntevat, ajattelevat
kuten minä.

Andrée kumarsi niinkuin hän olisi kumartanut kiittääkseen vierasta
henkilöä, sillä nämä isän kohteliaisuudet alkoivat tehdä hänet vähän
levottomaksi.

-- Ja, -- jatkoi Taverney samaan mairittelevaan sävyyn, -- ja...
kuningas tuntee sinut luullakseni?

Puhuessaan hän heitti tyttäreensä katseen, jonka tutkiva ilme oli
sietämätön.

-- Kuningashan tuntee minua perin vähän, -- vastasi Andrée mitä
luonnollisimmalla tavalla, -- ja arvatakseni olen varsin vähäpätöinen
hänen silmissään.

Nämä sanat kuullessaan parooni hätkähti.

-- Vähäpätöinen! -- huudahti hän. -- En tosiaan ollenkaan käsitä
sanojasi, neitiseni. Vähäpätöinen! Kylläpä sinä arvostelet itsesi
kovin halvaksi!

Andrée katseli isäänsä kummastuneena.

-- Niin, niin, -- jatkoi parooni, -- minä sanon ja toistan sen, että
liiallisessa kainoudessasi aivan unohdat oman arvosi.

-- Oi, monsieur, te liioittelette kaikkea. Kuningas on tosin
heltynyt perheemme onnettomuuksista; hän on suvainnut tehdä jotakin
hyväksemme; mutta hänen majesteettinsa valtaistuinta ympäröi niin
monet onnettomat, hänen kuninkaallinen kätensä jakelee niin paljon
lahjoja, että hyväntyön jälkeen meidän ehdottomasti täytyi joutua
unhoon.

Taverney katseli tytärtään terävästi, vieläpä eräänlaisella ihailulla
hänen varovaisuutensa ja läpitunkemattoman vaiteliaisuutensa vuoksi.

-- Kas niin, -- virkkoi hän siirrähtäen lähemmäksi, -- kas niin,
rakas Andrée, isäsi on ensimäinen anoja, joka kääntyy puoleesi, ja
toivon, ettet häntä sellaisena työnnä pois.

Andrée katseli nyt vuorostaan isäänsä selitystä pyytävän naisen
tapaan.

-- Kas niin, -- jatkoi parooni, -- me kaikki rukoilemme sinua, puhu
puolestamme, tee jotakin omaistesi hyväksi...

-- Mutta miksi te tätä minulle sanotte? Mitä tahdotte minua tekemään?
-- huudahti Andrée kummastuneena lauseen sävystä ja sisällöstä.

-- Oletko halukas vai etkö anomaan jotakin minulle ja veljellesi?
Puhu.

-- Isä, -- vastasi Andrée, -- teen kaiken, mitä käskette minun tehdä;
mutta ettekö sentään pelkää, että osoittaudumme liian ahneiksi?
Kuningas on jo lahjoittanut minulle koristeen, jonka sanotte olevan
enemmän kuin sadantuhannen livren arvoinen. Hänen majesteettinsa on
sitäpaitsi luvannut veljelleni rykmentin. Me anastamme siis melkoisen
määrän hovin suosionosoituksista.

Taverney ei voinut hillitä vihlovaa ja halveksivaa naurua.

-- Neidin mielestä, -- sanoi hän, -- on siis kaikki riittävästi
maksettu?

-- Tiedän, isä, että teidän ansionne ovat suuret, -- vastasi Andrée.

-- Kuka lemmossa, -- huudahti Taverney kärsimättömästi, -- puhuu
sinulle minun ansioistani?

-- Mutta mistä te sitten puhutte?

-- Kyllä sinä totta totisesti aivan naurettavasti minulle
teeskentelet!

-- Mitäpä teeskenneltävää minulla olisi, hyvä Jumala? -- kysyi Andrée.

-- Mutta minä tiedän kaiken, tyttäreni!

-- Tiedätte...?

-- Kaiken, sanon sinulle.

-- Minkä kaiken, monsieur?

Ja tämä kömpelö hyökkäys mitä puhtainta omaatuntoa vastaan nostatti
vaistomaisen punan Andréen kasvoille.

Isän kunnioitus lastaan kohtaan hillitsi Taverneyn yhä
arkaluontoisemmiksi käyvistä kysymyksistään.

-- No, olkoon sitten, kuten tahdot, -- sanoi hän; -- sinä, huomaan,
haluat näytellä varovaista ja salaperäistä; olkoon niin! Sinä tahdot
jättää isäsi ja veljesi unohduksessa menehtymään. Hyvä on, mutta
muista sanani: ken ei heti alussa anasta itselleen valtaa, joutuu
vaaraan, ettei sitä koskaan saavuta.

Ja Taverney pyörähti kantapäillään.

-- En ymmärrä teitä, isä, -- virkkoi Andrée.

-- Hyvä, hyvä, mutta minä kyllä ymmärrän itseni, -- vastasi Taverney.

-- Kahden puhuessa se ei riitä.

-- No, minä esitän ajatukseni selvemmin: Käytä kaikkea sitä ovelaa
valtioviisautta, jolla luonto on sinut varustanut ja joka on
suku-avumme, tilaisuuden tarjoutuessa rakentaaksesi perheemme ja oman
onnesi. Kun ensi kerran näet kuninkaan, sano hänelle, että veljesi
yhä odottaa nimitystään ja että sinä hiudut ilmattomassa huoneessa,
josta puuttuu näköala. Sanalla sanoen, älä tee itseäsi naurettavaksi
liiallisella rakkaudella ja liian suurella epäitsekkyydellä.

-- Mutta, monsieur...

-- Sano se kuninkaalle vielä tänä iltana.

-- Mutta missä sitten luulette minun tapaavan kuninkaan?

-- Ja lisää, että hänen majesteetilleen ei edes sovi tulla... Juuri
kun Taverney epäilemättä selvemmillä sanoilla oli nostamaisillaan
Andréen rinnassa jo kumeana kerääntyvän myrskyn ja pakoittamaisillaan
hänet selitykseen, joka olisi valaissut salaisuuden, kuultiin
askeleita portailta.

Parooni keskeytti heti puheensa ja riensi porraskaiteelle katsomaan,
kuka tuli hänen tyttärensä luo. Kummastuksekseen Andrée näki isänsä
vetäytyvän seinämälle.

Melkein samassa astui kruununprinsessa huoneeseen musta pukuisen,
pitkään keppiin nojaavan herrasmiehen seurassa.

-- Teidän korkeutenne! -- huudahti Andrée, kooten kaikki voimansa
mennäkseen dauphinea vastaan.

-- Niin, pikku potilas, -- vastasi prinsessa, -- tuon teille
lohdutusta ja lääkärin. Tulkaa, tohtori. Ah, hra de Taverney, --
jatkoi prinsessa tuntiessaan paroonin, -- tyttärenne sairastaa,
ettekä te siitä lapsesta paljoa huolehdi.

-- Madame... -- änkytti Taverney.

-- Tulkaa lähemmäksi, tohtori, -- kehoitti dauphine hänelle
ominaisella herttaisella ystävällisyydellä; -- tulkaa, koettakaa tätä
valtimoa, katselkaa noita raukeita silmiä ja sanokaa minulle, mikä
kipu suojattiani vaivaa.

-- Oi, madame, madame, miten ystävällistä! -- mutisi nuori tyttö. --
Miten uskallan vastaanottaa teidän kuninkaallisen korkeutenne?...

-- Tässä asumuksessa, tarkoitatte, rakas lapsi; sitä pahempi minulle,
joka olen teidät niin huonosti sijoittanut; tahdon ajatella asiaa.
Kas niin, lapseni, antakaa kätenne lääkärilleni, hra Louis'lle, ja
olkaa varuillanne: hän on samalla sekä ajattelija, joka arvaa, että
oppinut, joka näkee.

Andrée ojensi hymyillen kätensä tohtorille.

Tämä, vielä nuori mies, jonka älykkäät piirteet todistivat, mitä
dauphine oli hänen puolestaan luvannut, ei ollut huoneeseen tultuaan
lakannut katselemasta ensin potilasta, sitten asuntoa ja vihdoin isän
omituista, ainoastaan nolostumista, vaan ei ollenkaan levottomuutta
ilmaisevia kasvoja.

Oppinut oli nyt näkevä, filosofi oli ehkä jo arvannut.

Tohtori Louis tutki kauan nuoren tytön valtimoa ja kyseli häneltä
taudin oireita.

-- Tunnen tavatonta inhoa kaikkeen ravintoon, -- vastasi Andrée, --
äkillisiä tempomisia, kovaa kuumuutta, joka äkkiä nousee päähän,
värähdyksiä, sydämentykytystä ja pyörrytystä.

Andréen puhuessa synkistyi lääkärin muoto yhä enemmän. Lopuksi hän
päästi tytön käden ja käänsi silmänsä poispäin.

-- No, tohtori, -- virkkoi prinsessa lääkärille, -- _quid_? Niinhän
neuvoa kysyvät sanovat. Onko lapsi vaarallisesti sairas, ja
tuomitsetteko hänet kuolemaan?

Lääkäri loi silmänsä jälleen Andréehen ja tarkkasi häntä vielä kerran
äänetönnä.

-- Madame, -- sanoi hän, -- neidin sairaus on kaikkein
luonnollisimpia.

-- Onko se vaarallista?

-- Ei, ei, ylimalkaan, -- vastasi lääkäri hymyillen.

-- No, hyvä sitten, -- sanoi prinsessa hengittäen keveämmin; -- älkää
häntä liiaksi rohdoilla kiusatko.

-- Oh, minä en kiusaa häntä laisinkaan, madame.

-- Mitä, ettekö määrää hänelle mitään lääkkeitä?

-- Neidin vaivassa eivät mitkään lääkkeet mitään tehoa.

-- Niinkö?

-- Niin, madame.

-- Eivätkö mitkään?

-- Eivät.

Ja ikäänkuin välttääkseen pitempää selitystä lääkäri sanoi hyvästi
prinsessalle sillä verukkeella, että hänen potilaansa odottivat hänen
käyntejään.

-- Tohtori, tohtori, -- ehätti dauphine, -- jos ette sanonut tuota
vain rauhoittaaksenne minua, niin olen itse paljoa sairaampi kuin
neiti de Taverney. Älkää siis unohtako iltakäynnillänne tuoda niitä
pastilleja, jotka minulle lupasitte unta saadakseni.

-- Madame, valmistan ne itse heti kotiin päästyäni. Ja hän läksi.

Dauphine jäi lukijattarensa luo.

-- Rauhoittukaa siis, rakas Andrée, -- virkkoi hän ystävällisesti
hymyillen; -- tautinne ei ole mitään peloittavampaa, koska tohtori
Louis lähti kirjoittamatta lääkkeitä.

-- Sitä parempi, madame, -- vastasi Andrée; -- sillä silloin minun ei
tarvitse keskeyttää palvelustani teidän kuninkaallisen korkeutenne
luona, jota keskeytystä minä ennen kaikkea pelkään. Mutta, suokoon
oppinut lääkäri minulle anteeksi, minä kärsin kuitenkin paljon,
madame, sen vakuutan.

-- Mitään vaikeampaa sairautta ei se sentään voi olla, koska lääkäri
sille hymyilee. Nukkukaa siis, lapseni; minä lähetän jonkun teitä
hoivaamaan, sillä näen olevanne yksin. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua,
hra de Taverney.

Hän ojensi kätensä Andréelle ja lähti lohdutettuaan häntä, kuten oli
luvannut.



38.

Hra de Richelieun sanaleikit.


Kuten olemme nähneet, oli Richelieun herttua rientänyt Luciennesiin
niin päättävän ripeästi ja sillä varmalla arvostelukyvyllä, mikä oli
Wienin lähettiläälle ja Mahonin valloittajalle ominaista.

Hilpeänä ja huolettomana ilmeeltään hän sinne saavuttuaan nousi kuin
nuori mies ulkoportaitten askelmat, nipisti Zamorea korvasta kuin
ennen heidän tuttavallisuutensa kauneimpana päivinä ja melkeinpä
mursi oven kuuluisaan siniseen satiinibudoaariin, missä Lorenza-parka
oli nähnyt rouva Dubarryn valmistautuvan matkalleen Rue Saint-Clauden
varrelle.

Sohvallaan leväten kreivitär antoi aamumääräyksiänsä hra
d'Aiguillonille. Molemmat kääntyivät melusta ja hämmästyivät marskin
huomatessaan.

-- Ah, herra herttua! -- huudahti kreivitär.

-- Kah, enoni! -- huudahti hra d'Aiguillon.

-- Niin, madame; niin, sisarenpoikani!

-- Mitä, tekö se todellakin olette?

-- Minä se olen, juuri minä.

-- Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, -- vastasi kreivitär.

-- Madame, -- sanoi marski, -- vanhemmiten ihminen käy oikulliseksi.

-- Ja se merkitsee, että teidät on jälleen ajanut Luciennesiin...

-- Kiihkeä rakkaus, joka vain oikusta oli minut jättänyt. Asia on
aivan niin, ja te täydensitte ihmeellisesti ajatukseni.

-- Joten te nyt palaatte...

-- Joten minä nyt palaan; aivan niin, -- sanoi Richelieu heittäytyen
mukavimpaan nojatuoliin, jonka hän jo ensi katseellaan oli valinnut.

-- Ohoh, -- virkkoi kreivitär, -- ehkäpä on vielä joku muukin
syy, minkä jätätte mainitsematta. Oikullisuus... sopii tuskin
teidänlaisellenne miehelle.

-- Kreivitär, tekisitte väärin syyttäessänne minua; olen mainettani
parempi, ja, nähkääs, kun tulen takaisin, niin...

-- Niin...? -- kysyi kreivitär.

-- Teen sen hyvästä sydämestä.

Hra d'Aiguillon ja kreivitär puhkesivat äänekkääseen nauruun.

-- Olemmepa onnelliset, kun meille on suotu rahtunen järkeä, -- sanoi
kreivitär, -- käsittääksemme, kuinka tavattoman paljon teillä sitä on!

-- Mitä tarkoitatte?

-- Niin, vakuutan, että typerämmät henkilöt eivät sitä käsittäisi,
vaan seisoisivat hämmästyneinä ja etsisivät palaamisellenne syytä
jostakin muusta. Niin totta kuin nimeni on Dubarry, ei ole ketään
muita kuin te, herttua, jotka osaavat yhtä hyvin saapua näyttämölle
ja jälleen poistua. Molé, itse Molékin on kehno näyttelijä teidän
rinnallanne.

-- Ette siis usko, että sydämeni halu on minut tänne tuonut? --
huudahti Richelieu. -- Kreivitär, kreivitär, olkaa varuillanne,
muuten annatte itsestänne minulle huonon käsityksen! Oh, älkää
naurako, sisarenpoikani, taikka nimitän teitä Pietariksi enkä rakenna
mitään sille kalliolle.

-- Ettekö edes pientä ministeriötä? -- kysyi kreivitär ja purskahti
toistamiseen nauruun, jonka vilpittömyyttä hän ei yrittänytkään
salata.

-- Hyvä, iskekää, iskekää, -- sanoi Richelieu köyristäen selkäänsä,
-- minä en iske takaisin; -- valitettavasti olen jo liian vanha enkä
voi enää puolustautua. Käyttäkää väärin tätä heikkouttani, kreivitär,
se on nyttemmin vaaratonta leikkiä.

-- Olkaa päinvastoin varuillanne, kreivitär, -- sanoi d'Aiguillon. --
Jos enoni vielä kerran valittelee teille heikkouttaan, niin olemme
hukassa. Ei, herra herttua, me emme taistele teidän kanssanne, sillä
kaikesta todellisesta tai teeskennellystä heikkoudestanne huolimatta
te antaisitte meille iskut korkojen kanssa takaisin. -- Ei, kah,
asian oikea laita on se, että ilolla näemme teidät jälleen täällä.

-- Niin, -- virkkoi huimapää kreivitär, -- ja teidän palaamisenne
kunniaksi ammutaan riemulaukauksia ja lasketaan raketteja; ja te
tiedätte, herttua...

-- Minä en tiedä mitään, madame, -- sanoi marski lapsen
yksinkertaisuudella.

-- No, ilotulituksissa aina moni tekotukka kärventyy kipenistä ja
rakettipuikot lävistävät jonkun hatun.

Herttua kosketti kädellään tekotukkaansa ja vilkaisi hattuunsa.

-- Niin, niin se on, -- sanoi kreivitär; -- mutta kaikkein parasta
on, että olette saapunut takaisin luoksemme. Minä puolestani olen,
kuten hra d'Aiguillon teille sanoi, ilosta ihan suunniltani;
tiedättekö miksi?

-- Kreivitär, kreivitär, te aiotte jälleen lausua minulle jonkun
häijyyden.

-- Niin, mutta se onkin viimeinen.

-- No, sanokaa sitten.

-- Olen iloinen, marski, siksi että teidän tulonne ennustaa kaunista
ilmaa.

Richelieu kumarsi.

-- Niin, -- jatkoi kreivitär, -- te muistutatte niitä runollisia
lintuja, joiden ilmestyminen tietää tyventä; miten niitä lintuja
taas nimitetäänkään, hra d'Aiguillon? Senhän tiedätte te, joka
kirjoittelette runoja.

-- Jäälinnuiksi, madame.

-- Aivan niin! Ettehän suutu, marski, että vertaan teitä lintuun,
jolla on niin kaunis nimi.

-- Suutun sitä vähemmin, madame, -- vastasi Richelieu pienellä,
tyytyväisyyttä ilmaisevalla virnistyksellä, ja Richelieun
tyytyväisyys ennusti aina jotakin suurta ilkeyttä, -- suutun sitä
vähemmin, kun vertaus on oikea.

-- Kas vain!

-- Niin, minä tuon hyviä, oivallisia uutisia.

-- Ah! -- huudahti kreivitär.

-- Minkälaisia ne ovat? -- kysyi d'Aiguillon.

-- Onpa teillä kauhea kiire, rakas herttuani! -- sanoi kreivitär. --
Antakaa marskille toki aikaa ne keksiä.

-- Ei, lempo vieköön; voin ne kyllä heti kertoa; ne ovat aivan
valmiit, ovatpa jo vanhojakin.

-- Marski, jos te meille kerrotte joitakin vanhoja juoruja...

-- Peijakas, -- virkkoi marski, -- teillä on vapaa valta, kreivitär,
niitä kuunnella tai olla kuuntelematta!

-- No, olkoon sitten, kuunnelkaamme!

-- Kreivitär, kuningas näkyy joutuneen ansaan!

-- Ansaan?

-- Täydellisesti.

-- Mihin ansaan?

-- Siihen, jonka hänelle olitte virittänyt.

-- Minäkö? -- huudahti kreivitär. -- Olisinko minä virittänyt
kuninkaalle ansan.

-- _Parbleu_, kyllähän sen tiedätte!

-- En, kautta kunniani, en tiedä.

-- Ah, kreivitär, ei ole ystävällistä minulle moista uskotella.

-- Todellakin, marski, en käsitä; selittäkää siis minulle, pyydän.

-- Niin, eno, selittäkää, -- kehoitti d'Aiguillon, joka marskin
kaksimielisessä hymyssä vainusi jotakin häijyä tuumaa; -- madame
odottaa aivan levottomana.

Vanha herttua kääntyi sisarenpoikaansa.

-- Peijakas, -- sanoi hän, -- olisipa kummallista, jos ei rouva
kreivitär olisi teille uskonut asiaa, rakas d'Aiguillon. Ah, siinä
tapauksessa se olisi vielä vakavampaa kuin luulinkaan!

-- Minulleko, enoni?

-- Hänellekö?

-- Tietysti sinulle; tietysti hänelle; kah, kreivitär, olkaa
vilpitön: oletteko ottanut hänet puolittain mukaanne pikku juoniinne
hänen majesteettiaan vastaan... tämän herttua-paran, joka niissä on
näytellyt niin suurta osaa?

Madame Dubarry punastui. Oli niin aikaista, ettei hänellä vielä ollut
ihomaalia eikä tilkkutäpliä; punastuminen oli siis mahdollista.

Mutta punastuminen oli ennen kaikkea vaarallista.

-- Te molemmat katselette minua niin kummastuneina isoilla kauneilla
silmillänne, -- sanoi Richelieu; -- minun täytynee siis opastaa teitä
omissa asioissanne?

-- Opastakaa, opastakaa, -- kehoittivat herttua ja kreivitär yhteen
ääneen.

-- Ka niin, kuningas on ihmeellisellä tarkkanäköisyydellään saanut
kaiken selville, ja peljästynyt.

-- Mitä on hän saanut selville? Antakaahan kuulla, -- pyysi
kreivitär; -- sillä te ihan tapatte minut uteliaisuuteen, marski.

-- No, teidän näennäisen tuttavallisuutenne tämän komean
sisarenpoikani kanssa...

D'Aiguillon kalpeni, ja hänen katseensa näkyivät sanovan
kreivittärelle: "Siinä näette, olinhan varma jostakin häijyydestä."

Naiset ovat sellaisissa tapauksissa rohkeita, paljoa rohkeampia kuin
miehet. Kreivitär antautui heti otteluun.

-- Herttua, -- sanoi hän, -- minä pelkään arvoituksia teidän
esittäessänne sfinksin osaa; sillä silloin minusta näyttää, että
minut ehdottomasti ennemmin tai myöhemmin niellään. Päästäkää minut
levottomuudesta, ja jos tämä on leikkiä, hm, sallikaa minun nimittää
sitä huonoksi.

-- Huonoksi, kreivitär! Mutta sehän on päinvastoin oivallista, --
huudahti Richelieu; -- ei minun, vaan teidän leikkinne, tietenkin.

-- En käsitä tästä rahtuakaan, marski, -- virkkoi rouva Dubarry
puristaen huuliaan kärsimättömyydestä, jonka hänen pieni kapinallinen
jalkansa vielä selvemmin ilmaisi.

-- Kas niin, kas niin, ei mitään itserakkautta, kreivitär, -- jatkoi
Richelieu. -- Lyhyesti, te olette peljännyt, että kuningas kiintyisi
neiti de Taverneyhin. Oh, älkää kieltäkö, minulla on siitä pätevät
todistukset.

-- Niin, se on totta, en minä sitä salaa.

-- No niin, kun te sitä pelkäsitte, tahdoitte puolestanne
mahdollisimman paljon pistellä hänen majesteettiaan.

-- En sitäkään kiellä.

-- Nyt tulemme asiaan, kreivitär, tulemme asiaan. Mutta pistääkseen
hänen majesteettiaan, jolla on sitkeä nahka, tarvitaan hyvin hieno
tutkain... [Ranskaksi _aiguillon_. Suom.] Hahaha, siinäpä minulta
tosiaan livahti häijy sanaleikki! Käsitättekö?

Ja marski alkoi nauraa hohottaa tai ainakin olla nauravinaan
voidakseen tämän hilpeyden puuskassa paremmin tarkata molempien
uhriensa levottomia kasvoja.

-- Minkä sanaleikin siinä näette, eno? -- kysyi d'Aiguillon, joka
toipui ensimäiseksi ja tekeytyi yksinkertaiseksi.

-- Etkö sinä sitä ymmärtänyt? -- virkkoi marski. -- No, sitä parempi!
Se olisikin hirveä. Niin, minä tarkoitin, että rouva kreivitär oli
tahtonut tehdä kuninkaan mustasukkaiseksi ja valinnut sitä varten
aatelismiehen, joka on kaunis ulkomuodoltaan ja älykäs, sanalla
sanoen oikea luonnon ihmelapsi.

-- Kuka sitä väittää? -- huudahti kreivitär raivostuneena, kuten
mahtavien on tapana, kun he ovat väärässä.

-- Kukako sitä väittää?... No koko maailma, madame.

-- Koko maailma ei ole kukaan, sen hyvin tiedätte, herttua.

-- Päinvastoin, kreivitär; koko maailmaan kuuluu satatuhatta sielua
jo yksistään Versaillesissa, sitten kuusisataatuhatta Pariisissa;
viisikolmatta miljoonaa Ranskassa, ja ottakaa huomioon, että en laske
Haagia, Hampuria, Rotterdamia, Lontoota ja Berliniä, missä ilmestyy
yhtä paljon sanomalehtiä kuin Pariisissa lausutaan sukkeluuksia.

-- Ja siis Versaillesissa, Pariisissa, Ranskassa, Haagissa,
Hampurissa, Rotterdamissa, Lontoossa ja Berlinissä sanotaan...?

-- Sanotaan, että olette Euroopan älykkäin ja hurmaavin nainen;
sanotaan, että sotajuonellanne, kun teeskentelitte ottaneenne
rakastajan...

-- Rakastajan! Ja mihin, jos saan kysyä, tuo typerä syytös perustuu?

-- Syytös! Mitä, sanottekaan, kreivitär! Ihailuahan se on! Tiedetään,
että asiassa todellisuudessa ei ole mitään perää, mutta sotajuontanne
ihaillaan. Mihinkö tämä ihailu, tämä haltioittava innostus perustuu?
Se perustuu teidän säteilevän nerokkaaseen menettelyynne, teidän
viisaaseen tahdikkuuteenne; se perustuu siihen, että te ihmeellisen
taitavasti uskottelitte jäävänne yksin sinä yönä, tiedättehän,
jolloin minä olin luonanne, kuningas oli luonanne ja hra d'Aiguillon
oli luonanne; sinä yönä, jolloin minä lähdin asunnostanne
ensimäisenä, kuningas toisena ja hra d'Aiguillon kolmantena...

-- Hm, jatkakaa.

-- Se perustuu siihen, että olitte jäävinänne yksiksenne
d'Aiguillonin kanssa aivan kuin hän olisi rakastajanne, antaen
hänen aamusella hiljaa ja salavihkaa lähteä Luciennesista, yhä muka
rakastajananne, ja sillä tavalla, että pari houkkiota, herkkäuskoista
narria, kuten esimerkiksi minä, huomasi hänet mennäkseen sitten
toitottamaan sitä kautta kaupungin. Näin sai kuningas sen vihdoin
tietää, säikähtyi, ja jotta ei menettäisi teitä, kiirehti hylkäämään
Taverneyn tyttösen.

Rouva Dubarry ja d'Aiguillon eivät enää tienneet, miten he suunsa
vääntäisivät.

Richelieu ei kuitenkaan häirinnyt heitä katseillaan eikä
liikkeillään, päinvastoin näkyi hänen nuuskarasiansa ja
kaularöyhelönsä kiinnittävän kaiken hänen huomionsa.

-- Sillä tosiaankin, -- jatkoi marski näpäyttäen nuuskan hiukkaset
röyhelöstään, -- kuningas on kaikesta päättäen jättänyt sen
pikkuneidin.

-- Herttua, -- vastasi rouva Dubarry, -- vakuutan teille, etten
käsitä sanaakaan kaikista noista jutuistanne; ja olen varma, että
kuningas, jos niistä hänelle kerrottaisiin, ei käsittäisi sen enempää.

-- Todellako! -- huudahti herttua.

-- Niin juuri; ja sekä te että maailma tunnustatte minulle suurempaa
kekseliäisyyttä kuin minulla on. Koskaan en ole tahtonut ärsyttää
hänen majesteettinsa mustasukkaisuutta mainitsemillanne keinoilla.

-- Kreivitär!

-- Minä vakuutan.

-- Kreivitär, täydellinen valtioviisaus -- eikä ole taitavampia
diplomaatteja kuin naiset, -- täydellinen valtioviisaus ei koskaan
tunnusta yrittäneensä viekkautta; sillä eräs politiikan perussääntö
(kyllähän minä, joka olen ollut lähettiläänä, sen tunnen) sanoo: "Älä
koskaan ilmaise muille keinoa, joka on sinulle kerran onnistunut,
sillä se voi sinulle onnistua toisenkin kerran."

-- Mutta, herttua...

-- Keino on onnistunut, siinä kaikki. Ja kuningas on kovin suuttunut
koko Taverneyn perheeseen.

-- Kyllä te, herttua, -- huudahti rouva Dubarry, -- tosiaan otaksutte
asioita tavalla, joka on teille aivan ominainen.

-- Ah, te ette siis usko, että kuningas on katkaissut välinsä noiden
taverneyläisten kanssa? -- virkkoi Richelieu välttäen riitaa.

-- En minä sitä tahtonut sanoa. Richelieu yritti tarttua kreivittären
käteen.

-- Te olette lintu, -- sanoi hän.

-- Ja te käärme.

-- Vai niin; toisella kertaa täytyy varoa tuomasta teille hyviä
uutisia, kun siitä saa tällaisen palkan.

-- Rakas eno, -- ehätti d'Aiguillon innokkaasti, hyvin käsittäen,
mitä Richelieu ovelalla juonellaan tarkoitti, -- luopukaa tuosta
harhauskostanne; kukaan ei pidä teitä niin suuressa arvossa kuin
rouva kreivitär, joka vakuutti sitä minulle juuri samalla hetkellä,
kun teidät ilmoitettiin.

-- Tosiasia on, -- virkkoi marski, -- että rakastan suuresti
ystäviäni, ja niinpä olenkin ensimäisenä kiirehtinyt vakuuttamaan
teitä voitostanne, kreivitär. Tiedättekö, että isä Taverney tahtoi
myydä tyttärensä kuninkaalle?

-- Sehän on luullakseni jo tapahtunut, -- sanoi madame Dubarry.

-- Voi, kreivitär, kuinka se mies on luihu! Hän juuri on käärme;
ajatelkaahan, että olin antanut hänen tuuditella itseäni jutuillaan
ystävyydestä ja vanhasta aseveljeydestä. Minun sydämeni on
aina herkkä vaikutuksille; ja miten saatoin uskoa, että tuo
maalais-Aristides saapuisi varta vasten Pariisiin yrittääkseen
niittää heinän Jeanne Dubarryn, mitä älykkäimmän ihmisen jalkojen
juuresta? Tarvitsin todellakin kaiken kiintymykseni teidän
etuihinne, kreivitär, voidakseni saada takaisin rahtusen järkeäni ja
kaukonäköisyyttäni. Kautta kunniani, minä olin sokea...

-- Ja nyt se on lopussa, ainakin niin väitätte? -- kysyi Dubarry.

-- Aivan lopussa, siitä menen takuuseen. Olen niin tuimasti
läksyttänyt sen arvoisan hankkijan, että hänen nyt täytyy tietää,
miten asia on; ja me olemme aseman herroina.

-- Mutta kuningas?

-- Kuningasko?

-- Niin.

-- Kolmessa suhteessa olen tunnustellut hänen majesteettiaan.

-- Ensiksi?

-- Isään nähden.

-- Toiseksi?

-- Tyttäreen nähden.

-- Ja kolmanneksi?

-- Poikaan nähden... Ja hänen majesteettinsa on suvainnut nimittää
isää... parittajaksi, hänen tytärtään nirppanenäksi, ja pojalle taas
hänen majesteettinsa ei ole antanut mitään nimeä, sillä hän ei häntä
edes muistanut.

-- Hyvä on; siis olemme päässeet koko suvusta.

-- Niin uskon.

-- Maksaneeko vaivaa lähetyttää heidät takaisin loukkoonsa?

-- En sitä luulisi; he koettavat nyt viimeiset keinonsa.

-- Ja sanotte, että poika, jolle kuningas oli luvannut rykmentin...?

-- Ah, teillä, kreivitär, on parempi muisti kuin kuninkaalla. On
kyllä totta, että nuoriherra Filip on varsin pulska poika, joka
lähetteli teille salaisia silmäyksiä, vieläpä mitä hurmaavimpia.
Tuhat tulimaista, hän ei enää ole eversti, eikä kapteeni, eikä
kuninkaan lemmityn veli; mutta sittekin jää hänelle se ansio, että te
olette osoittanut hänelle huomiotanne.

Näillä sanoilla koetti vanha herttua pistää mustasukkaisuuden okaan
sisarenpoikansa sydämeen.

Mutta hra d'Aiguillon ei tällä hetkellä ajatellut mustasukkaisuutta.
Hän koetti itselleen selvitellä vanhan marskin menettelyä ja keksiä
hänen tulonsa varsinaista syytä.

Kotvasen mietittyään hän toivoi, että vain hovisuosion tuuli oli
puhaltanut Richelieun Luciennesiin.

Hän antoi rouva Dubarrylle merkin, jonka vanha herttua huomasi
seinäkuvastimesta tekotukkaansa järjestäessään, ja heti kreivitär
pyysi Richelieutä juomaan suklaata kanssansa.

D'Aguillon sanoi hyvästi, lausuen lukemattomia imarteluja enolleen,
joihin Richelieu vastasi. Viimemainittu jäi yksin kreivittären kanssa
pienen pöydän ääreen, jonka Zamore juuri oli kattanut.

Vanha marski katseli suosikin hommia, samalla mutisten itsekseen:

"Kaksikymmentä vuotta sitten olisin katsahtanut kelloon ja sanonut:
'tunnin päästä täytyy minun olla ministeri', ja minä olisin sitä
ollut. Miten joutavaa on elämä", jatkoi hän, yhä puhuen itsekseen;
"sen ensimäisen jakson kuluessa saa ruumis palvella sielua; toisen
jakson kuluessa sielu, joka yksinään on jäänyt jälelle, muuttuu
ruumiin palvelijaksi! Se on aivan kohtuutonta."

-- Paras marski, -- virkkoi kreivitär katkaisten vieraansa
yksinpuhelun, -- nyt kun olemme hyvät ystävät ja varsinkin koska
olemme kahden kesken, sanokaahan minulle, miksi olette nähnyt
niin paljon vaivaa toimittaaksenne tuon pienen kainostelijattaren
kuninkaan vuodekomeroon.

-- Totisesti, kreivitär, -- vastasi Richelieu, nostaen suklaakuppinsa
huulilleen, -- sitä kysyin itseltäni. Minä en tiedä.



39.

Palaaminen.


Richelieun herttua tiesi, mitä hänen oli Filipin suhteen huomioon
otettava, ja hän olisi varmasti voinut ilmoittaa hänen palaamisensa;
sillä aamulla ajaessaan Versaillesista Luciennesiin hän oli kohdannut
hänet maantiellä matkalla Trianoniin päin ja oli ajanut hänen
ohitseen niin läheltä, että oli hänen kasvoillaan havainnut kaikki
surun ja levottomuuden merkit.

Filipiä, joka tosiaan oli unohdettu Reimsiin, Filipiä, joka siellä
oli läpikäynyt kaikki suosion ja sitten välinpitämättömyyden
ja unohduksen asteet, oli alussa väsyttänyt kaikkien hänen
korotustaan kadehtivien upseeritoveriensa ja sitten ylempiensäkin
ystävyydenosoitukset. Tämän ystävyyden hän sitten inhokseen oli
nähnyt muuttuvan kylmyydeksi, huomaavaisuuden vaihtuvan tylyydeksi
samassa suhteessa kuin epäsuosio oli henkäyksellään tummentanut hänen
loistavan onnensa. Ja tässä herkässä sielussa tuska oli synnyttänyt
kaihoilevan kaipauksen.

Filip kaipasi siis paljoa enemmän entistä luutnantin asemaa
Strassburgissa, jossa hän oli siihen aikaan kun dauphine saapui
Ranskaan; hän kaipasi hyviä ystäviään, vertaisiaan, tovereitaan; hän
kaipasi varsinkin tyyntä ja rauhallista elämää vanhempain kodissa,
jonka keskessä la Brie oli ylipappina. Kaikki tuska löysi lohtunsa
äänettömyydestä ja unohduksesta, tästä toimintahaluisten sielujen
levosta. Sitäpaitsi oli Taverneyn linnan yksinäisyydessä, mikä
todisti aineen ja henkilöiden riutumista, jotakin filosoofista, ja se
puhui voimakasta kieltä nuoren miehen sydämelle.

Mutta kaikkein enimmin Filip kaipasi sisarensa käsivartta ja hänen
melkein aina oikeaan osuvia neuvojaan, jotka olivat pikemmin ylpeyden
kuin kokemuksen tuote; sillä jaloilla sieluilla on silmäänpistävänä
ja ylevänä piirteenään, että he vaistomaisesti ja oman luonteensa
pakoituksesta kohoavat jokapäiväisen ja karkean yläpuolelle ja usein
myöskin tällä ylemmyydellään säästyvät niistä loukkauksista, iskuista
ja ansoista, joita alhaisempien ihmishyönteisten oveluus, vaikka he
ovatkin tottuneet luovailemaan, vehkeilemään ja liikkumaan loassa, ei
aina onnistu välttämään.

Niin pian kuin Filip oli tuntenut ikävyyttä, valtasi hänet
alakuloisuus, ja nuori mies kävi niin onnettomaksi eristetyssä ja
unohdetussa asemassaan, että hän ei tahtonut uskoa Andréenkaan, tuon
puoliskon omasta itsestään, voivan elää onnellisena Versaillesissa,
koska hän, Andréen toinen puolisko, niin julmasti kärsi Reimsissä.

Hän kirjoitti siis paroonille kirjeen, jonka tunnemme ja missä
hän ilmoitti tälle pian tapahtuvasta paluustaan. Tämä kirje ei
kummastuttanut ketään, kaikkein vähimmin paroonia, joka päinvastoin
kummasteli, että Filipillä oli ollut kärsivällisyyttä odottaa
niin kauan, sillävälin kun hän itse oli kuin kuumilla hiilillä
ja jo kahden viikon ajan aina tavatessaan rukoillut Richelieutä
kiirehtimään asiaa.

Kun Filip ei saanut valtakirjaa ajan kuluessa, jonka hän itse
oli määrännyt, jätti hän siis hyvästi upseereilleen, olematta
huomaavinaan näiden ylenkatsetta ja ivaa, varsinkaan kun niitä
sentään verhosi kohteliaisuus, joka silloin vielä oli ranskalainen
hyve, ja se luonnollinen kunnioitus, jota kelpo mies aina herättää.

Lähtöajakseen määräämänään tuntina, hetkenä, johon asti hän oli
odotellut valtakirjansa saapumista pikemmin pelolla kuin toivoen sen
saavansa, hän siis nousi hevosensa selkään matkustaakseen takaisin
Pariisiin.

Ne kolme päivää, jotka hänen oli viivyttävä matkalla, tuntuivat
hänestä murhaavan pitkiltä, ja mitä lähemmäksi päämääräänsä hän
ehti, sitä enemmän alkoi häntä huolestuttaa isän äänettömyys hänen
suhteensa ja varsinkin sisaren vaitiolo, vaikka tämä oli vakuuttaen
luvannut hänelle kirjoittaa vähintään kaksi kertaa viikossa.

Filip saapui siis, kuten sanoimme, puolenpäivän aikaan Versaillesiin,
juuri kun hra Richelieu sieltä matkusti. Filip oli ratsastanut
osan yöstä, nukkuen vain muutaman tunnin Melunissa. Hän oli niin
mietteissään, ettei huomannut hra de Richelieuta vaunuissa eikä edes
tuntenut hänen lakeijansa pukua.

Hän suuntasi matkansa suoraan puiston ristikkoportille, minkä
luona oli lähtöpäivänään sanonut hyvästi Andréelle, jolloin nuori
tyttö ilman mitään huolestumisen syytä, koska perheen onni oli
korkeimmillaan, kuitenkin tunsi mielessään syntyvän käsittämättömän
murheellisuuden ennustavat aavistukset.

Myöskin oli Filipin tuona päivänä vallannut Andréen tuskan; johdosta
taikauskoinen herkkäluuloisuus; vähitellen oli kuitenkin järki
päässyt oikeuksiinsa ja ravistanut pois ikeen, mutta omituisen
sattuman kautta hän, Filip, tällä kertaa ilman näennäistä syytä
saapui samaan paikkaan saman levottomuuden vallassa, löytämättä
edes ajatuksistaan mitään mahdollista lohtua tässä voittamattomassa
surumielisyydessä, joka aiheettomana tuntui enteeltä.

Juuri kun hänen sivukäytävälle kiitävä hevosensa kaikuvilla
kavioillaan iski kipeniä kivistä, joku astui tämän melun viettelemänä
esille tasatuista pensasaidoista.

Se oli Gilbert vesuri kädessä. Nuori puutarhuri tunsi entisen
isäntänsä, ja Filip puolestaan tunsi Gilbertin.

Jo kuukauden ajan Gilbert oli näin harhaillut ympärinsä ja levottoman
sielun lailla hän ei tiennyt, minne pysähtyisi.

Tänä päivänä hän taitavana toimeenpanemaan päähänpistojaan etsiskeli
käytäviltä itselleen sopivia tähystyspaikkoja katsellakseen Andréen
asuntoa ja ikkunaa, jotta tuo rakennus olisi alituisesti hänen
näkyvissään ainoankaan silmän huomaamatta hänen hajamielisyyttään,
väristyksiään ja huokauksiaan.

Vesuri kädessä, jotta hän näkyisi jotakin puuhaavan, hän samoili
pensasaitojen ja kukkalavakkeiden välissä, leikellen täällä kukkivia
oksia muka puhdistaakseen puita, kiskaisten tuolla muutamien nuorten
lehmusten aivan tervettä kuorta muka poistaakseen pihkaa, samalla yhä
kuunnellen, yhä tähystellen, kaivaten ja ikävöiden.

Nuori mies oli viimekuluneen kuukauden aikana suuresti kalvennut;
nuoruutta todisti hänen kasvoissaan enää vain silmien omituinen tuli
ja hipiän himmeä ja tasainen vaaleus; mutta hänen teeskentelystä
puristunut suunsa, hänen viisto katseensa ja kasvolihasten
värähtelevä liikkuvaisuus kuuluivat jo kypsyneemmän ikäkauden
vakavammille vuosille.

Kuten sanoimme, Gilbert oli tuntenut Filipin, ja tuntiessaan hänet
hän oli tehnyt liikkeen hiipiäkseen takaisin pensasryhmään.

Mutta Filip ohjasi hevosensa häntä kohti, huutaen:

-- Gilbert, Gilbert hoi!

Gilbertin ensimäinen liike oli tarkoittanut pakoa; vielä
silmänräpäys, ja pelon huimaus, selittämätön pyörrytyksen tunne,
jonka kaikkeen syytä etsiskelevät ihmiset vanhalla ajalla olettivat
Pan-jumalan aiheuttamaksi, olisi vallannut hänet ja ajanut häntä kuin
mielipuolta pitkin käytäviä, metsikköjen ja pensasaitojen lävitse,
jopa vesilammikkojenkin poikki.

Onneksi säikähtynyt lapsi kuitenkin kuuli ja ymmärsi Filipin lausumat
lempeät sanat.

-- Etkö sinä minua enää tunne, Gilbert? -- huusi tämä. Gilbert
käsitti hupsuutensa ja pysähtyi äkkiä, jonka jälkeen hän kääntyi
takaisin, mutta verkalleen ja epäluuloisena.

-- En, herra ritari, -- sanoi nuori mies vavisten, -- minä en
tuntenut teitä; luulin teitä joksikin kaitsijaksi, ja kun en ole
työssäni, pelkäsin, että minut huomattaisiin ja ilmiannettaisiin
rangaistavaksi.

Filip tyytyi selitykseen, astui ratsultaan maahan, kietaisi ohjat
käsivarteensa ja laskien toisen kätensä ilmeisesti värähtävän
Gilbertin olalle hän kysyi:

-- Mikä sinua vaivaa, ystäväni?

-- Ei mikään, monsieur, -- vastasi tämä.

Filip hymyili surumielisesti.

-- Sinä et pidä meistä, Gilbert, -- sanoi hän.

Nuori mies vavahti toistamiseen.

-- Niin, minä käsitän, -- jatkoi Filip, -- isäni on tehnyt sinulle
vääryyttä ja kohdellut sinua yrmien; mutta minä, Gilbert?

-- Oi niin, te... -- mutisi nuori mies.

-- Minä olen sinusta aina pitänyt, sinua tukenut.

-- Se on totta.

-- Unohda siis paha hyvän vuoksi; sisarenikin on aina ollut sinulle
ystävällinen.

-- Ah ei, sitä ei! -- vastasi nuorukainen vilkkaasti ja sellaisella
sävyllä, jota kukaan ei olisi voinut ymmärtää; sillä siihen sisältyi
syytös Andréeta kohtaan ja puolustelu hänelle itselleen, siinä
sähähti ylpeyttä katuvaisen huokauksen ohella.

-- Niin, niin, -- virkkoi vuorostaan Filip, -- minä käsitän; sisareni
on hiukan kopea, mutta pohjaltaan hän on hyvä.

Sitten pienen pysähdyksen jälkeen, sillä koko tämä keskustelu oli
tapahtunut vain tarkoituksessa viivyttää kohtausta, jota Filip
aavistustensa johdosta pelkäsi, hän lisäsi:

-- Tiedätkö, missä hän tällä hetkellä on, se rakas Andréeni? Sano,
Gilbert.

Tämä nimi koski tuskallisesti Gilbertin sydämeen; hän vastasi
tukehtuneella äänellä:

-- Kotonaan, monsieur, luullakseni... Mistä voisin minä tietää...?

-- Yksinään, kuten aina, ja ikävissään, sisar-parka! -- keskeytti
Filip.

-- Niin, kaikesta päättäen yksinään tällä hetkellä, monsieur; sillä
Nicole neidon karkaamisen jälkeen...

-- Mitä! Onko Nicole karannut?

-- On, monsieur, rakastajansa kanssa. -- Rakastajansa kanssa?

-- Ainakin niin otaksun, -- sanoi Gilbert, joka huomasi menneensä
liian pitkälle. -- Niin talousrakennusten puolella väitetään.

-- Mutta, tosiaan, Gilbert, -- virkkoi Filip käyden yhä
levottomammaksi, -- en käsitä tästä mitään. Sinulta täytyy lypsää
sanoja. Olehan toki vähän ystävällisempi. Sinulla on älyä, eikä
sinulta puutu luontaista hienostusta; kah, älä turmele niitä hyviä
ominaisuuksiasi teeskennellyllä vauhkoudella, jöröydellä, joka ei
sovi sinun asemassasi, eikä muuten kellekään.

-- Mutta enhän minä tiedä kaikkea, mitä te minulta kysytte, monsieur,
ja tarkemmin mietittyänne käsitätte, etten voikaan tietää. Minä
työskentelen kaiken päivää puutarhassa enkä tosiaan tunne linnan
asioita.

-- Gilbert, Gilbert, olisin sentään luullut, että sinulla on silmät.

-- Minullako?

-- Niin, ja mielenkiintoa niitä kohtaan, jotka kantavat minun
nimeäni; sillä olipa vieraanvaraisuus Taverneyssä miten kehnoa
tahansa, olet sitä kuitenkin nauttinut.

-- Niinpä tunnenkin suurta mielenkiintoa teihin, hra Filip, -- sanoi
Gilbert kiivaalla ja käheällä äänellä, sillä Filipin säyseys ja eräs
toinen tunne, jota tämä ei voinut arvata, oli pehmittänyt tämän rajun
sydämen; -- niin, teitä minä rakastan, ja siksi ilmoitankin teille,
että sisarenne on kovin sairaana.

-- Sisareni kovin sairaana! -- huudahti Filip kiihkeästi. -- Sisareni
kovin sairaana, etkä sitä minulle heti sano!

Ja vaihtaen verkalliset askeleensa rientäviksi kysyi hän

-- Mikä häntä vaivaa, taivaan nimessä?

-- Ka, sitä ei tiedetä, -- vastasi Gilbert.

-- Mutta toki?

-- Tiedän ainoastaan, että hän tänään kolme kertaa pyörtyi ulkona
puutarhassa, ja äskettäin kävi häntä tapaamassa madame la dauphinen
lääkärikin sekä herra parooni.

Filip ei kuullut enempää; hänen aavistuksensa olivat toteutuneet,
ja todellisen vaaran uhatessa hän oli saanut takaisin kaiken
rohkeutensa. Hän jätti hevosensa Gilbertille ja juoksi minkä jaksoi
talousrakennuksia kohti.

Gilbert taasen jäätyään yksikseen vei hevosen kiireisesti talliin ja
pakeni kuin villit ja saaliinhimoiset linnut, jotka eivät koskaan
tahdo viipyä ihmisen lähettyvillä.



40.

Veljen huolestus.


Filip tapasi sisarensa makaamassa pienellä sohvalla, josta meillä jo
on ollut tilaisuus mainita.

Astuessaan eteiseen nuori mies huomasi, että Andrée oli huolellisesti
poistanut kaikki kukkaset, joista hän kuitenkin hyvin paljon piti.
Siitä siitä asti, kun hänen pahoinvointinsa alkoi, oli kukkien
tuoksu tuottanut hänelle sietämättömiä tuskia, ja tämän aivokudosten
ärtymisen syyksi hän luki kaikki ne vaivat, jotka kahden viikon ajan
olivat seuranneet toisiaan.

Filipin sisään astuessa Andrée uinaili; hänen kaunis, pilviin
peittynyt otsansa oli raskaasti taaksepäin vaipunut, ja silmät
näkyivät surullisesti vavahtelevan kuopissaan. Hänen kätensä olivat
riipuksissa, ja vaikka veren tässä asennossa olisi pitänyt niihin
laskeutua, ne olivat valkoiset kuin vahakuvan.

Hän oli niin liikkumaton, että hän ei näyttänyt ollenkaan elävältä,
ja varmentuakseen siitä, että hän ei ollut kuollut, täytyi kuunnella
hänen hengitystään.

Siitä hetkestä asti, kun Filip Gilbertiltä kuuli sisarensa olevan
sairaana, hän oli kulkenut yhä ripeämmin ja saapuikin portaille aivan
hengästyneenä; mutta tässä hän tarkemmin ajateltuaan oli pysähtynyt
ja noussut askelmia pitkin tyynempänä, joten hän huoneen kynnykselle
tultuaan liikkui niin äänettömästi ja keveästi kuin olisi ollut
keijukainen.

Rakastaville sieluille ominaisella huolehtivalla hellyydellä tahtoi
hän omin silmin taudin oireista ottaa selville sen laadun. Hän tiesi,
että Andrée, joka oli niin lempeä ja hyväsydäminen, heti hänet
nähtyään tai hänen askeleensa kuultuaan hillitsisi liikkeensä ja
kasvonilmeensä, jotta ei häntä säikähdyttäisi.

Hän hiipi siis huoneeseen työntäen lasiruudulla varustettua ovea
niin hiljaa, että Andrée ei sitä kuullut, ja näin ehti hän keskelle
lattiaa ennenkuin tyttö mitään aavisti.

Filipillä oli siis aikaa katsella; hän näki tämän kalpeuden,
tämän liikkumattomuuden, tämän levottomuuden. Hän yllätti syvälle
vaipuneiden silmien omituisen ilmeen, tunsi itsensä levottomammaksi
kuin miksi olisi luullut voivansa tulla, ja hänen päähänsä juolahti
heti ajatus, että sisaren kärsimykset melkoiselta osaltaan johtuivat
sielullisista syistä.

Tämä näky kouristi Filipin sydäntä, eikä hän voinut pidättää
peljästynyttä liikettä.

Andrée avasi silmänsä ja päästäen kimeän huudon kavahti pystyyn
kuin kuolleista herännyt sekä riensi vuorostaan aivan hengästyneenä
lankeamaan veljensä kaulaan.

-- Sinä, sinäkö, Filip! -- virkkoi hän.

Mutta hänen voimansa uupuivat ennenkuin hän ehti lausua enempää. Ja
mitäpä muuta olisi hän voinut sanoakaan, koska hän ajatteli vain tätä?

-- Niin, niin, minä, -- vastasi Filip syleillen ja tukien häntä,
sillä hän tunsi tytön horjuvan hänen käsivarsillaan, -- minä, joka
tulen takaisin ja tapaan sinut sairaana! Voi, sisko-rukka, mikä sinua
oikeastaan vaivaa?

Andrée alkoi nauraa hermostunutta naurua, joka vastoin potilaan
tarkoitusta pikemmin teki Filipin yhä levottomammaksi kuin häntä
rauhoitti.

-- Mikäkö minua vaivaa, kysyt; näytänkö sitten sairaalta, Filip?

-- Oi kyllä, Andrée, olet aivan kalpea ja vapiset.

-- Mutta miten voit sellaista väittää, veli? En edes voi pahoin. Kuka
Herran nimessä on sinulle antanut niin vääriä tietoja? Kuka on ollut
kyllin hupsu peloittaakseen sinua? En tosiaan käsitä, mitä tarkoitat,
ja minä voin mainiosti, lukuun ottamatta pieniä huimauksia, jotka
kyllä itsestään menevät ohitse.

-- Mutta sinähän olet niin kalpea, Andrée...

-- Olenko sitten tavallisesti kovin verevä?

-- Et, mutta sinulla on toki elonväriä, jotavastoin tänään...

-- Ei se mitään vaarallista ole.

-- Kah, kätesi, jotka äsken olivat polttavat, ovat nyt jääkylmät.

-- Se on aivan luonnollista, Filip; nähdessäni sinun tulevan...

-- No?

-- Tunsin niin rajua riemua, että veri hyökkäsi sydämeen, siinä
kaikki.

-- Mutta sinä horjut, Andrée, sinä pidät minusta kiinni.

-- Enhän, minä vain syleilen sinua; etkö tahdo, että sinua syleilen,
Filip?

-- Oi, rakas Andrée! -- Ja hän puristi nuorta tyttöä rintaansa vasten.

Samalla hetkellä tunsi Andrée voimiensa uudestaan pettävän; turhaan
yritti hän riippua veljensä kaulassa, hänen kätensä lipui alas
jäykkänä ja melkein tunnotonna, ja hän vaipui takaisin sohvalle
valkoisempana kuin musliiniverhot, joille hänen ihastuttavat kasvonsa
varjostuivat.

-- Katso, katso, sinä petit minua! -- huudahti Filip. -- Ah, rakas
sisko, sinä kärsit, sinä olet sairas!

-- Pullo, pullo! -- kuiskasi Andrée pakoittaen kasvoilleen hymyilevän
ilmeen, joka seuraisi häntä kuolemaansa asti.

Ja raukealla silmällään, vaivaloisesti kohotetulla kädellään hän
osoitti Filipille pulloa pienellä ompelupöydällä ikkunan edessä.

Filip riensi sitä ottamaan silmät yhä kiinnitettyinä sisareensa,
jonka vierestä hän vastahakoisesti poistui. Sitten avasi hän ikkunan
ja palasi asettaakseen pullon tytön vavahtelevien sieramien alle.

-- Kas niin, -- virkkoi tämä, hengittäen pitkin siemauksin ilmaa
ja elämää, -- nyt näet, että olen jälleen herännyt kuolleista. No,
luuletko, että olen kovin sairas? Puhu.

Mutta Filip ei edes ajatellut vastaamista; hän katseli sisartaan.

Andrée toipui vähitellen, kohosi istualleen sohvalla, sulki Filipin
vapisevan käden kosteihin kämmeniinsä, ja kun hänen katseensa seestyi
ja veri uudestaan väritti posket, näytti hän kauniimmalta kuin
koskaan ennen.

-- Ah niin, -- sanoi hän, -- nythän näet, Filip, että se on jo
ohitse, ja panisinpa vetoa, että ilman hyvässä aikomuksessa minulle
tuottamaasi mieluisaa yllätystä kouristukset eivät olisi enää
esiintyneet ja että olisin ollut aivan ennallani. Mutta käsitäthän,
Filip, että tuollainen äkillinen ilmestyminen minun eteeni,
joka sinua niin suuresti rakastan... sinua, elämäni ponninta ja
keskipistettä, on samaa kuin tahtoa minut surmata, vaikka olisin
aivan tervekin.

-- Niin, tuo kaikki on sievää ja herttaista, Andrée; mutta sanohan
minulle nyt aluksi, pyydän, mistä luulet tämän pahoinvoinnin
aiheutuvan.

-- Mitäpä minä tiedän, ystäväni? Ehkä keväästä ja sen kukkasten
huumasta. Tiedät, kuinka herkkähermoinen olen. Viimeksi eilen
oli persialaisten sireenien tuoksu ulkona kukkatarhassa minut
tukehduttaa; tiedäthän, miten nuo uhkeat ensimäisissä kevättuulissa
huojuvat kukkatertut levittävät päihdyttäviä huuruja. No niin,
eilen... ah, ah, Filip, en tahdo sitä enää ajatella, sillä luulen,
että se aiheuttaisi minulle uutta huimausta.

-- Niin, olet oikeassa, ja ehkä se siitä johtuukin; kukkien tuoksu on
varsin vaarallista. Muistatko, miten minä kerran lapsena Taverneyssä
sain päähäni reunustaa vuoteeni pensasaidoista karsituilla kukkivilla
sireeninoksilla? Se oli ihana lepopaikka, aivan kuin juhla-alttari,
sanoimme molemmat; mutta huomenis en herännytkään, kuten muistat,
ja kaikki pitivät minua kuolleena paitsi sinä, joka et mitenkään
tahtonut uskoa, että olisin sinut noin hyvästiä sanomatta jättänyt.
Ja ainoastaan sinä, Andrée-kulta -- olit silloin tuskin kuusivuotias
-- virvoitit minut elämään suudelmilla ja kyynelillä.

-- Ja ilmalla, Filip, sillä sellaisissa tapauksissa tarvitsee ennen
kaikkea ilmaa. Minusta tuntuu aina, että minulta täällä puuttuu ilmaa.

-- Oi, sisar, sisar, varmaankin olit unohtanut tuon tapauksen ja
antanut tuoda kukkia huoneeseesi.

-- En, Filip, enpä niinkään; siitä on jo kaksi viikkoa, kun tänne
on tuotu edes pienoista satakaunoa. Omituista kyllä, minä, joka
niin paljon pidin kukkasista, nyt olen alkanut niitä inhota. Mutta
jättäkäämme kukkaset. Minulla on siis ollut päänkipua, neiti de
Taverneyllä on ollut päänkipua, rakas Filip; ja onpa se neiti
Taverney onnellinen henkilö!... Sillä tämän päänkivun aiheuttama
pyörtymys on saanut sekä hovin että kaupungin huolehtimaan hänen
kohtalostaan.

-- Kuinka niin?

-- Kah, hänen korkeutensa dauphine on ollut kyllin ystävällinen
tullakseen minua katsomaan... Oi, Filip, madame la dauphine on kovin
herttainen suojelijatar, perin hienotuntoinen ystävätär! Hän hoivasi
minua, lellitteli minua, toi luokseni ensimäisen henkilääkärinsä,
ja kun tuo vakava ammattimies, jonka lausunnot ovat erehtymättömiä,
tunnusteli valtimoani ja katsoi silmiäni ja kieltäni, tiedätkö, mikä
onni minulle viimeksi tapahtui?

-- En.

-- Niin, havaittiin aivan yksinkertaisesti, etten ollut rahtuakaan
sairas, eikä tohtori Louis keksinyt ainoatakaan sekoitusta,
ainoatakaan pilleriä, mitä olisi minulle määrännyt, vaikka hänen
sanotaan joka päivä katkovan käsivarsia ja sääriä niin että
pöyristää. Näet siis, Filip, että voin mainiosti. Sano nyt minulle,
kuka sinut peloitti?

-- Se pieni Gilbert-houkkio sen teki.

-- Gilbert? -- huudahti Andrée ilmeisen kärsimättömästi.

-- Niin, hän sanoi minulle, että olit kovin sairas.

-- Ja sinä uskoit sitä tyhmyriä, sitä tyhjäntoimittajaa, joka ei
kelpaa muuhun kuin pahantekoon ja valheiden levittäjäksi?

-- Andrée, Andrée!

-- No?

-- Sinä kalpenet taas.

-- Mitä vielä; se Gilbert minua vain ärsyttää. Ei riitä, että
alituisesti tapaan hänet tielläni, vaan minun täytyy kuulla hänestä
puhuttavan, kun hän ei ole saapuvillakaan.

-- Kas, nyt sinä menet jälleen tainnuksiin.

-- Ah niin, hyvä Jumala!... Mutta se onkin...

Andréen huulet kalpenivat ja hänen äänensä sammui.

-- Tuo on omituista! -- jupisi Filip.

Andrée ponnistausi.

-- Ei, ei se mitään ole, -- virkkoi hän; -- älä välitä kaikista
näistä pienistä hysteerisistä nytkähdyksistä. Kas nyt olen taas
jaloillani, Filip. Kuulehan, emmekö menisi hiukan ulos kävelemään
yhdessä? Kymmenen minuutin päästä olen sitten parantunut.

-- Pelkään, että rasitat liiaksi voimiasi, Andrée.

-- Ei, sinun palaamisesi, Filip, toisi minulle terveyden, vaikka
olisin kuoleman kielissä. Tahdotko, että menemme ulos, Filip?

-- Tuota pikaa, rakas Andrée, -- sanoi tämä hellästi hilliten
sisartansa; -- et ole minua vielä täysin rauhoittanut, levähdä vielä
hetkinen.

-- Olkoon niin.

Andrée vaipui jälleen sohvalle, vetäen mukanaan Filipin, jota hän
piti kädestä.

Ja miksi, jatkoi hän, -- tulet näin äkkiä mitään edeltäpäin
ilmoittamatta?

-- Mutta vastaa minulle, rakas Andrée, miksi itse olet lakannut
minulle kirjoittamasta?

-- Niin, se on totta; mutta siitähän on kulunut vain muutama päivä.

-- Melkein kaksi viikkoa, Andrée.

Tyttö loi silmänsä alas.

-- Sinua huolimatonta! -- sanoi Filip lempeän moittivasti.

-- Ei, minä olen sairastellut, Filip. Kuule, olet oikeassa,
pahoinvointini alkoi sinä päivänä, josta lähtein et enää ole saanut
minulta tietoja. Siitä alkaen asiat, jotka minulle olivat rakkaimpia,
väsyttävät minua ja herättävät minussa vastenmielisyyttä.

-- No, kaikesta tuosta huolimatta olen kuitenkin iloinen siitä, mitä
minulle äsken sanoit.

-- Mitä se oli?

-- Sanoit tuntevasi itsesi hyvin onnelliseksi, sitä parempi, sillä
joskin sinua täällä rakastetaan ja sinusta huolehditaan, en voi sanoa
samaa itsestäni.

-- Itsestäsi?

-- Niin, sillä minä olen siellä elänyt aivan unohdettuna;
sisarenikaan ei ole minua muistanut.

-- Oi Filip!

-- Saatatko uskoa, rakas Andrée, että lähtöni jälkeen, jota niin
kiirehdettiin, en ole kuullut mitään oletetusta rykmentistä,
jonka päälliköksi minut muka lähetettiin ja jonka kuningas hra de
Richelieun, vieläpä isänkin ilmoituksen mukaan oli minulle luvannut?

-- Oh, se ei minua kummastuta, -- sanoi Andrée.

-- Mitä, eikö se kummastuta sinua?

-- Ei. Et tiedä, Filip, miten järkkyneinä hra de Richelieu ja isäni
ovat; he muistuttavat kahta sielutonta ruumista. Minä en ollenkaan
ymmärrä kaikkien noiden ihmisten hommia. Aamusella isäni juoksee
vanhan ystävänsä perästä, niinkuin hän häntä nimittää; hän pakoittaa
hänet menemään Versaillesin Palatsiin kuninkaan puheille; sitten
hän palaa tänne häntä odottamaan, kuluttaen aikansa tekemällä
minulle käsittämättömiä kysymyksiä. Kun päivä kuluu ilman mitään
uutisia, joutuu hra de Taverney vimmoihinsa. Herttua vetää häntä
nenästä, sanoo hän, herttua pettää. Ketä herttua pettää? Kysyn sitä
sinulta; sillä minä en sitä tiedä enkä totta puhuen paljoa välitä
sitä tietääkään. Hra de Taverney elää täten kuin tuomittu sielu
kiirastulessa, yhä odottaen jotakin, mitä hän ei saa, tai jotakuta
henkilöä, joka ei koskaan tule.

-- Mutta kuningas, Andrée, kuningas?

-- Mitä, kuningasko?

-- Niin, kuningas, joka oli meille niin suosiollinen.

Andrée katsahti arasti ympärilleen.

-- Mitä tarkoitat? -- kysyi veli.

-- Kuule, kuningas... puhukaamme hiljaa... on luullakseni hyvin
oikullinen, Filip. Hänen majesteettinsa, tiedäthän, oli alussa ollut
minua kohtaan hyvin osaaottavainen, kuten sinuakin, isäämme ja koko
perhettämme kohtaan; mutta aivan äkkiä hänen harrastuksensa on
kylmennyt voimattani arvata, miten ja minkätähden. Varmaa kuitenkin
on, että hänen majesteettinsa ei minuun enää katso, jopa kääntää
minulle selkänsä, ja viimeksi hiljan, kun pyörryin puutarhassa...

-- Ah, näetkös, Gilbert oli oikeassa; sinä siis pyörryit, Andrée?

-- Täytyikö sen pienen Gilbert lurjuksen tosiaan kertoa se sinulle,
kertoa se ehkä kaikille ihmisille! Mitä se häneen kuuluu, pyörrynkö
minä vai enkö? Tiedän hyvin, rakas Filip, lisäsi Andrée hymyillen,
-- ettei ole sopivaa mennä tainnuksiin kuninkaallisessa palatsissa;
mutta eihän kukaan huvikseen pyörry enkä minäkään sitä tahallani
tehnyt.

-- Mutta kuka sinua siitä moittii, rakas sisar?

-- No kuningas.

-- Kuningasko?

-- Niin, hänen majesteettinsa oli tulossa isosta Trianonista
hedelmäpuiston kautta juuri tuolla onnettomalla hetkellä. Minä
makasin aivan typeränä ja turtuneena pitkälläni penkillä ystävällisen
hra de Jussieun käsivarsien tukemana hänen parhaansa mukaan minua
hoivaillessansa, kun kuningas minut huomasi. Tiedät, Filip, että
pyörtynyt ei menetä kokonaan tajuntaansa, kaikkea tietoisuutta
siitä mitä ympärillään tapahtuu. No niin, kun kuningas minut
huomasi, luulin näennäisessä tajuttomuudessanikin havaitsevani
hänen rypistyneet kulmansa ja vihastuneen katseensa sekä kuulevani
muutamia perin epäystävällisiä sanoja, joita kuningas mutisi
hampaittensa välistä. Sitten hänen majesteettinsa riensi pois,
luullakseni kovin närkästyneenä siitä, että olin rohjennut saada
pahoinvointi-kohtauksen hänen puutarhassaan. Mutta, Filip, se ei
tosiaan ollut minun syyni.

-- Lapsi-parka, -- sanoi Filip puristaen hellästi nuoren tytön kättä,
-- eipä suinkaan se ollut sinun syysi. Sitten, sitten?

-- Olen kertonut kaiken, ystäväni; ja hra Gilbertin olisi pitänyt
säästää minut selostuksiltaan.

-- Kah, nyt sinä taas soimaat poika-raukkaa.

-- Niin, puolusta sinä häntä; kyllä hän on soma otus!

-- Taivaan tähden, Andrée, älä ole niin kova sitä nuorukaista
kohtaan; sinä herjaat ja tiuskit häntä, olen nähnyt sinut teossa!...
Voi, hyvä Jumala, mikä sinulle, Andrée, taas tulee?

Tällä kertaa Andrée oli kaatunut takaisin sohvan pieluksille
virkkamatta sanaakaan; tällä kertaa pullo ei voinut häntä toinnuttaa;
täytyi odottaa, kunnes pyörtymys oli ohi ja veri jälleen alkoi
kiertää.

-- Aivan varmaan, -- mutisi Filip, -- on sinun sairautesi, sisareni,
niin vakavaa laatua, että se peloittaisi rohkeampiakin kuin mitä
minä olen, kun on kysymys sinun kärsimyksistäsi. Sano, mitä sanot,
mutta minusta tätä tautia ei saa käsitellä tuolla teeskentelemälläsi
välinpitämättömyydellä.

-- Mutta, Filip, kun lääkäri sanoi...

-- Lääkäri ei saa minua uskomaan, ei koskaan, ellen itse puhuttele
häntä! Missä voi tuon tohtorin tavata?

-- Hän käy joka päivä Trianonissa.

-- Mutta mihin aikaan päivästä, aamuisinko?

-- Aamuin ja illoin hänellä on palvelusvuoronsa.

-- Onko hän nyt täällä?

-- Kyllä, ystäväni; lyönnilleen kello seitsemältä illalla, sillä hän
on täsmällinen, hän nousee dauphinen asuntoon vieviä ulkoportaita.

-- Hyvä, -- sanoi Filip tyynempänä, -- minä odotan luonasi.



41.

Erehdys.


Filip pitkitti huolettomasti keskustelua, samalla kun hän salavihkaa
tarkkasi sisartaan, joka taasen puolestaan ponnisteli, jotta ei
tekisi häntä levottomaksi uusilla pyörtymyskohtauksilla. Filip
puhui paljon pettyneistä toiveistaan, kuninkaan unohduksesta, hra
de Richelieun epävakaisuudesta, ja kun hän kuuli kellon lyövän
seitsemän, hän lähti äkkiä, välittämättä, arvasiko Andrée hänen
aikeensa.

Hän suuntasi askeleensa suoraan kuningattaren paviljonkiin päin ja
seisahtui riittävän matkan päähän, jotta palvelushenkilöt eivät häntä
pysähdyttäisi, mutta kyllin lähelle, jotta kukaan ei voisi mennä
ohitse hänen, Filipin, tuntematta ohikulkijaa.

Hän ei ollut seisonut siinä viittä minuuttia ennenkuin hän näki
Andréen kuvaileman jäykän ja melkein majesteetillisen lääkärin
tulevan häntä vastaan.

Alkoi hämärtää, ja vaikka lukemisen näin ollen täytyi olla vaikeata,
arvoisa tohtori kuitenkin selaili äskettäin Kölnissä julkaistua
tutkielmaa vatsahalvausten syistä ja vaikutuksista. Vähitellen tuli
melkein pimeä hänen ympärillään ja tohtori jo pikemmin arvasi kuin
luki, kun samassa liikkuva ja läpikuultamaton esine poisti oppineelta
ammattimieheltä viimeisenkin valonkajastuksen.

Hän kohotti päänsä, näki edessään miehen, ja kysyi:

-- Mitä haluatte?

-- Anteeksi, monsieur, -- sanoi Filip; -- onko minulla kunnia
puhutella tohtori Louista?

-- Kyllä, monsieur, -- vastasi lääkäri sulkien kirjansa.

-- Suokaa minulle sitten muutama sana, -- virkkoi Filip.

-- Anteeksi, monsieur; mutta virkatoimeni kutsuu minua madame la
dauphinen luo. On jo aika, enkä voi antaa itseäni odottaa.

-- Monsieur... -- ja tässä teki Filip rukoilevan liikkeen
sulkeakseen lääkäriltä tien, -- monsieur, henkilö, jolle anon teidän
huolenpitoanne, on madame la dauphinen palveluksessa. Hän kärsii
paljon, jotavastoin prinsessa ei ole laisinkaan sairas.

-- Kenestä te siis puhutte? -- kysyi lääkäri.

-- Henkilöstä, jonka luo madame la dauphine itse teidät vei.

-- Ahaa, olisiko ehkä kysymys neiti Andrée de Taverneystä?

-- Oikein, monsieur.

-- Vai niin, -- virkahti tohtori, äkkiä vilkaisten ylös nuoreen
mieheen.

-- Te tiedätte siis, että hän kärsii paljon.

-- Hänellä on kouristuksia, eikö niin?

-- Alituisia pyörrytyskohtauksia, niin, monsieur. Tänään hän muutaman
tunnin kuluessa pyörtyi kolme, neljä kertaa käsivarsilleni.

-- Voiko nuori neiti siis huonommin?

-- Ah, enhän minä tiedä; mutta käsitätte, tohtori, että kun rakastaa
jotakuta...

-- Te rakastatte neiti Andrée de Taverneytä?

-- Oi, enemmin kuin elämääni, hra tohtori!

Filip lausui nämä sanat niin hehkuvalla veljenrakkaudella, että
tohtori Louis käsitti niiden tarkoituksen väärin.

-- Ahaa, -- virkkoi hän, -- se olette siis te...? Lääkäri pysähtyi
epäröiden.

-- Mitä aioitte sanoa, monsieur? -- kysyi Filip.

-- Te siis olette...?

-- Kuka minä olen... mitä, monsieur?

-- No, tuhat tulimaista, hänen rakastajansa, -- sanoi lääkäri
kärsimättömästi.

Filip astahti taaksepäin, laskien kätensä otsalleen ja käyden
kalmankalpeaksi.

-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- olkaa varuillanne, te herjaatte
sisartani!

-- Sisartanne! Onko neiti Andrée de Taverney teidän sisarenne?

-- On, monsieur, enkä luule sanoneeni mitään, joka olisi voinut
aiheuttaa niin omituisen erehdyksen teidän puoleltanne.

-- Anteeksi, monsieur, hetki, jonka olitte valinnut minua
tavataksenne, salaperäinen ilmeenne minua puhutellessanne... sai
minut luulemaan, otaksumaan, että vieläkin hellemmät tunteet kuin
veljenrakkaus...

-- Ah, paras tohtori, ei rakastaja eikä puoliso voisi rakasta
sisartani hartaammin kuin minä.

-- Hyvä; sitten kyllä käsitän, että otaksumani teitä loukkasi,
ja esitän teille siitä anteeksipyyntöni. Sallitteko minun nyt,
monsieur...? -- Ja lääkäri aikoi kulkea edelleen.

-- Tohtori, -- tivasi Filip, -- pyydän, älkää jättäkö minua ensin
rauhoittamatta minua sisareni tilan suhteen.

-- Mutta mikä hänen tilassaan sitten on saattanut teidät levottomaksi?

-- Hyvä Jumala, se mitä itse olen nähnyt.

-- Olette nähnyt oireita, jotka ilmaisevat pahoinvointia...

-- Vakavaako, tohtori?

-- Miltä kannalta sitä katsoo.

-- Kuulkaa, tohtori, kaikessa tässä on jotakin omituista; voisi
luulla, että te ette tahdo tai ette uskalla minulle vastata.

-- Otaksukaa ennemmin, monsieur, että kärsimättömyydessäni ehtiä
hänen korkeutensa dauphinen luo, joka minua odottaa...

-- Tohtori, tohtori, -- sanoi Filip, laskien kätensä kylmä hikeä
valuvalle otsalleen, -- te luulitte minua neiti de Taverneyn
rakastajaksi?

-- Niin, mutta te oikaisitte erehdykseni.

-- Ajatteletteko siis, että neiti de Taverneyllä on rakastaja?

-- Anteeksi, monsieur, mutta en ole velvollinen tekemään tiliä
ajatuksistani.

-- Tohtori, säälikää minua; te päästitte suustanne sanan, joka
tarttui sydämeeni kuin taittunut tikarinterä. Tohtori, älkää koettako
sekoittaa asiaa; teidän hienotunteisuutenne ja taitavat puheenne
eivät nyt hyödytä. Tohtori, mikä on se sairaus, jota olisitte
rakastajalle selostanut, mutta jonka te veljeltä tahdotte salata?
Tohtori, minä rukoilen, vastatkaa minulle.

-- Päinvastoin pyydän, että vapautatte minut teille vastaamasta,
monsieur; sillä tavasta, jolla minulta kyselette, näen, ettette enää
hallitse itseänne.

-- Ah, ettekö siis käsitä, monsieur, että jokainen lausumanne sana
ajaa minut lähemmäksi kuilua, jonka näkeminen minua peloittaa.

-- Monsieur!

-- Tohtori, -- huudahti Filip entistä kiihkeämmin, -- tämä merkitsee
siis, että teillä on minulle ilmoitettavana joku kauhea salaisuus,
jota kuullakseni tarvitsen kaiken kylmäverisyyteni, kaiken rohkeuteni?

-- Mutta enhän tiedä, missä otaksumissa te harhailette, hra de
Taverney; en ole mitään sellaista sanonut.

-- Oh, se on sata kertaa pahempaa kuin jos minulle jotakin
sanoisitte! Te annatte minun aavistaa niin paljon... Se ei ole
ihmisystävällistä, tohtori! Te näette, että sydämeni on särkyä
sanoistanne, te näette minun pyytävän, rukoilevan. Puhukaa, puhukaa
toki! Kuulkaa, minä vakuutan teille, että minulla on kylmäverisyyttä,
rohkeutta... Tämä sairaus, tämä häpeä kenties... Hyvä Jumala, te ette
keskeytä minua, tohtori, tohtori!

-- Hra de Taverney, minä en ole mitään sanonut, en madame la
dauphinelle, en isällenne, enkä teille; älkää vaatiko minulta muuta.

-- Ette, ette ole mitään sanonut... Mutta näettehän, että tulkitsen
äänettömyytenne; näette, että seuraan ajatustanne siinä synkässä ja
kohtalokkaassa uomassa, missä se liikkuu. Pysähdyttäkää minut toki,
jos olen joutunut harhaan.

-- Hyvästi, monsieur, -- vastasi tohtori liikutettuna.

-- Oi, ette saa jättää minua näin, vastaamatta myöntävästi tai
kieltävästi. Sananen vain, yksi ainoa sana, siinä kaikki, mitä teiltä
pyydän.

Lääkäri pysähtyi.

-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- vast'ikään, ja siitä johtui onneton
erehdys, josta te loukkaannuitte...

-- Älkäämme siitä enää puhuko, monsieur.

-- Päinvastoin, puhukaamme; vast'ikään, ehkä rahtusen liian
myöhään, sanoitte minulle, että neiti de Taverney on sisarenne.
Mutta aikaisemmin johditte minut harhaan lausuessanne niin perin
innokkaasti ja liikutettuna, että rakastitte neiti Andréeta enemmän
kuin elämäänne.

-- Se on totta.

-- Jos rakkautenne häntä kohtaan on niin suuri, hän epäilemättä
vastaa siihen samallaisella hellyydellä?

-- Ah, monsieur, Andrée rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta
maailmassa.

-- No, palatkaa sitten hänen luokseen, kyselkää häneltä, monsieur;
tehkää hänelle sensuuntaisia kysymyksiä, joihin minun täytyy
kieltäytyä vastaamasta; ja jos hän rakastaa teitä niinkuin te häntä
rakastatte, hän kyllä vastaa kysymyksiinne. On paljon seikkoja, jotka
kerrotaan ystävälle, vaikka ne lääkäriltä vaietaan. Silloin hän
ehkä suostuu teille sanomaan, mitä minä en millään ehdolla tahtoisi
opastaa teitä aavistamaan. Hyvästi, monsieur.

Ja tohtori astui taas askeleen paviljonkia kohti.

-- Ei, ei, se on mahdotonta! -- huudahti Filip mielettömänä tuskasta
ja keskeyttäen jokaisen sanansa nyyhkytyksellä. -- Ei, tohtori, olen
kuullut väärin; te ette ole voinut minulle tuota sanoa!

Lääkäri irroittausi hiljaa; sitten lausui hän säälivällä lempeydellä:

-- Tehkää niinkuin teitä neuvoin, hra de Taverney, ja, uskokaa minua,
se on parasta, mitä voitte tehdä.

-- Mutta ajatelkaa toki, uskoa teitä olisi luopua vakaumuksesta,
joka on ollut elämäni uskonto; se olisi enkelin syyttämistä, Jumalan
kiusaamista, tohtori! Jos vaaditte, että teitä uskon, niin todistakaa
edes, todistakaa.

-- Hyvästi, monsieur.

-- Tohtori! -- huusi Filip epätoivoissaan.

-- Olkaa varuillanne; jos puhutte noin kiivaasti, niin ilmaisette
sen, minkä minä olin päättänyt kaikilta vaieta ja minkä olisin
tahtonut salata teiltä itseltännekin.

-- Niin, niin, olette oikeassa, tohtori, -- virkkoi Filip niin
matalalla äänellä, että sanat kuolivat hänen huulilleen; -- mutta
voihan tiedekin erehtyä, ja tunnustanette, että itsekin olette joskus
erehtynyt.

-- Harvoin, monsieur, -- vastasi lääkäri; -- minä olen syvällisiä
opintoja harjoittanut mies, eikä suuni koskaan myönnä ennenkuin
silmäni ja järkeni ovat sanoneet: "olen nähnyt... tiedän... olen
varma". Tosin olette oikeassa siinä, monsieur, että toisinaan olen
saattanut erehtyä, niinkuin jokainen ihminen on erehtyväinen;
mutta tällä kertaa sitä kaikesta päättäen en ole tehnyt. Kas niin,
tyyntykää, ja erotkaamme.

Mutta Filip ei voinut näin alistua. Hän laski kätensä lääkärin
käsivarrelle niin hartaasti rukoilevin ilmein, että tämä pysähtyi.

-- Vielä yksi, viimeinen suosionosoitus, herra tohtori! -- sanoi
Filip. -- Näette, miten kiihdyksissä mieleni on; tunnen jotakin,
mikä lähenee mielipuolisuutta; tietääkseni, onko minun elettävä
vai kuoltava, tarvitsen varmennuksen tähän minua uhkaavaan
todellisuuteen. Minä palaan sisareni luo, mutta en puhu hänelle
ennenkuin te olette vielä käynyt häntä katsomassa. Miettikää.

-- Teidän asianne on miettiä, monsieur; sillä minulla puolestani ei
ole sanaakaan lisättävänä siihen, mitä olen lausunut.

-- Monsieur, luvatkaa minulle... ah, tämä on armo, jota pyövelikään
ei uhriltaan kieltäisi!... luvatkaa minulle palata sisareni luo,
käytyänne hänen korkeutensa dauphinen luona. Taivaan nimessä,
tohtori, luvatkaa se minulle!

-- Se on hyödytöntä, monsieur; mutta koska sitä välttämättömästi
tahdotte, on velvollisuuteni täyttää toivomuksenne. Lähdettyäni
madame la dauphinen asunnosta tulen sisarenne luo.

-- Oi, kiitos, kiitos! Niin, tulkaa, ja sitten te itse tunnustatte
erehtyneenne.

-- Toivon sitä kaikesta sydämestäni, monsieur, ja jos olen erehtynyt,
myönnän sen ilomielin.

Ja Filipistä vapautunut lääkäri lähti, jättäen nuoren miehen
puistokäytävälle. Filip vapisi kuumeesta, kylpi kylmässä hiessä, eikä
huumauksessaan enää tuntenut paikkaa, missä oli, ei miestä, jonka
kanssa oli haastellut, eikä salaisuutta, jonka oli saanut tietää.

Muutamien minuuttien ajan hän katseli itsetiedottomasti taivasta,
joka vähitellen kirkastui tähdistä, ja rakennusta, josta valot
alkoivat välkkyä.



42.

Kuulustelu.


Niin pian kuin Filip oli toipunut ja järki jälleen päässyt valtaansa,
hän suuntasi askeleensa Andréen asuntoon.

Mutta mikäli hän lähestyi paviljonkia, sikäli hänen onnettomuutensa
peikko vähitellen kaikkosi; hänestä tuntui, että oli nähnyt unta
ja hetkisen taistellut jotakin epätodellista vastaan. Mitä enemmin
hän loittoni lääkäristä, sitä vähemmin hän uskoi tämän peloittavia
sanoja. Aivan varmaan oli tiede erehtynyt, eikä hyve langennut.

Eikö tohtori ollut myöntänyt hänen olevan täysin oikeassa lupaamalla
palata hänen sisarensa luo?

Mutta kun Filip jälleen seisoi Andréen kasvojen edessä, hän oli niin
muuttunut, niin kalpea, niin menehtynyt, että nyt oli tytön vuoro
käydä levottomaksi veljensä tähden ja kysyä häneltä, miten sellainen
hirveä muutos niin vähässä ajassa oli voinut hänessä tapahtua.

Vain yksi seikka oli voinut tehdä Filipiin sellaisen vaikutuksen.

-- Ah, veli, -- sanoi Andrée, -- olenko siis kovin sairas?

-- Miksi sitä kysyt? -- virkkoi Filip.

-- Siksi, että neuvottelu tohtori Louis'n kanssa on sinut noin
peljästyttänyt.

-- Ei, sisareni, -- virkkoi Filip; -- tohtori ei ole levoton, sinä
puhuit minulle totta. Ainoastaan suurella vaivalla olen saanut hänet
edes suostumaan käymään täällä uudestaan.

-- Ah, tuleeko hän uudestaan? -- äännähti Andrée.

-- Kyllä hän tulee; eihän sinulla, Andrée, liene mitään sitä vastaan?

Ja Filip loi näitä sanoja lausuessaan läpitunkevan katseen nuoreen
tyttöön.

-- Ei, -- vastasi tämä luontevasti, -- ja jos hänen käyntinsä sinua
hiukan rauhoittaa, en muuta pyydä. Mutta sanohan sillävälin, mistä
aiheutuu tuo kauhea kalpeutesi, joka minua niin järkyttää?

-- Oletko siitä levoton, Andrée?

-- Vielä kysyt!

-- Sinä rakastat minua siis hyvin hellästi, Andrée?

-- Kuinka niin? -- sanoi nuori tyttö.

-- Kysyn sinulta, Andrée, rakastatko minua yhä yhtä paljon kuin ennen
lapsina ollessamme?

-- Oi, Filip, Filip!

-- Olen siis sinulle kalleimpia olentoja maan päällä?

-- Kaikkein kallein, ainoa! -- huudahti Andrée. -- Sitten lisäsi hän
punastuen ja hämillään: -- Anteeksi, Filip, minä unohdin...

-- Isämme, niinkö, Andrée?

-- Niin.

Filip tarttui sisarensa käteen ja katseli häntä hellästi.

-- Andrée, -- sanoi hän, -- älä suinkaan usko, että koskaan moittisin
sinua, jos sydämeesi sisältyisi hellyyttä, mikä ei olisi rakkautta
isäämme eikä rakkautta minuun...

Sitten hän istahti sisarensa viereen ja jatkoi:

-- Olet siinä iässä, Andrée, jolloin nuorten tyttöjen sydän
puhuu heille voimakkaammin kuin he itse tahtovat, ja sinä tiedät
jumalallisen käskyn säätävän, että naisten on jätettävä vanhempansa
ja sukulaisensa seuratakseen puolisoaan.

Andrée katseli hetkisen Filipiä ikäänkuin hänelle olisi puhuttu
vierasta, käsittämätöntä kieltä.

Sitten alkoi hän nauraa kuvailemattoman viattomasti ja lausui:

-- Puolisoani! Etkö puhunut minulle puolisosta, Filip? Kah, hän on
vielä syntymättä, tai ainakaan en häntä tunne!

Liikutettuna tästä Andréen teeskentelemättömästä huudahduksesta Filip
siirtyi lähemmäksi ja sulkien hänen kätensä omiinsa vastasi:

-- Ennen puolisoa, hyvä Andrée, on neidolla kihlattu, rakastaja.

Andrée katseli Filipiä aivan kummastuneena, sallien nuoren miehen
tutkivan silmän pohjata hänen kirkasta neitseenkatsettaan, missä
hänen koko sielunsa päilyi.

-- Sisareni, -- sanoi Filip, -- syntymästäsi asti olet pitänyt minua
parhaana ystävänäsi; minä puolestani olen katsellut sinua ainoana
ystävättärenäni. Kuten tiedät, en koskaan jättänyt sinua ottaakseni
osaa toverieni leikkeihin. Yhdessä olemme kasvaneet, eikä mikään ole
järkyttänyt sokeata luottamustamme toisiimme. Mistä siis johtuu, että
sinä, Andrée, viime aikoina olet niin aiheettomasti ja ensimäisenä
muuttunut minun suhteeni?

-- Minäkö muuttunut! Muuttunut sinun suhteesi, Filip? Selitähän. En
tosiaan ymmärrä rahtuakaan kaikesta siitä, mitä tänne palattuasi olet
puhunut.

-- Niin, Andrée, -- sanoi nuori mies puristaen häntä rintaansa
vasten; -- niin, hellä sisareni, nuoruuden intohimot ovat seuranneet
lapsuuden kiintymystä, ja sinä et enää ole pitänyt minua kyllin
hyvänä tai kyllin luotettavana paljastaaksesi minulle rakkauden
täyttämää sydäntäsi.

-- Veljeni, ystäväni, -- virkkoi Andrée yhä enemmin kummastuneena, --
mitä sinä tällä oikeastaan tarkoitat? Miksi puhut minulle rakkaudesta?

-- Andrée, minä puutun rohkeasti kysymykseen, joka sinulle on täynnä
vaaroja ja minulle itselleni tuottaa levottomuutta ja tuskaa.
Tiedän hyvin, että kun tällä hetkellä pyydän tai pikemmin vaadin
luottamustasi, menetän arvoani silmissäsi. Mutta mieluummin tahdon,
ja voit uskoa, että sen sanominen tuottaa minulle kärsimystä,
mieluummin tahdon tuntea rakkautesi minuun pienemmäksi kuin jättää
sinut itseäsi uhkaavien onnettomuuksien, hirvittävien onnettomuuksien
uhriksi, Andrée, jos itsepäisesti yhä vaikenet, jota vaikenemistasi
valitan ja johon en olisi luullut sinun kykenevän veljeä, ystävää
kohtaan.

-- Veljeni, ystäväni, -- vastasi Andrée, -- vakuutan sinulle etten
näistä moitteistasi ymmärrä mitään.

-- Andrée, tahdotko, että puhun sinulle selvemmin?

-- Kyllä... kyllä tietysti.

-- Mutta jos rohkaisemanasi puhunkin liian suoraan, jos nostatan
punan otsallesi ja saan häpeän painamaan sydäntäsi, syytä sitten
ainoastaan itseäsi, joka aiheettomalla epäluottamuksellasi olet
pakoittanut minut tunkeutumaan sielusi pohjaan riuhtaistakseni sieltä
salaisuutesi.

-- Tee niin, Filip, ja minä vannon sinulle, että en siitä voisi
suuttua.

Filip katseli sisartaan, nousi aivan kiihtyneenä ja käveli pitkin
askelin edestakaisin huoneessa. Hänen itsekseen tekemänsä syytöksen
ja tämän nuoren tytön osoittaman tyyneyden välillä oli niin
merkillinen ristiriita, että hän ei tiennyt, mitä ajatella.

Andrée puolestaan katseli veljeänsä hämmästyksessä ja kylmeni
vähitellen tästä juhlallisuudesta, joka niin suuresti poikkesi
lempeän käskevästä veljellisestä sävystä. Ja ennenkuin Filip oli
jälleen alkanut puhua Andrée nousikin vuorostaan ja meni asettamaan
kätensä veljensä kainaloon.

-- Kuule, Filip, -- virkkoi hän sitten, katsellen nuorta miestä
sanomattoman hellästi, -- katso minua niin kuin minä sinua katson!

-- Oi, en parempaa pyydä, -- vastasi Filip luoden häneen palavan
silmäyksen; -- mitä tahdot minulle sanoa?

-- Tahdon sinulle sanoa, Filip, että aina olet ollut hiukan
mustasukkainen ystävyydestäni, mikä onkin luonnollista, koska
minä puolestani mustasukkaisella kiintymyksellä halusin sinun
huolenpitoasi ja hellyyttäsi. No niin, katso minuun, kuten pyysin.

Nuori tyttö hymyili.

-- Näetkö jonkun salaisuuden silmistäni? -- jatkoi hän.

-- Näen, minä näen niistä yhden, -- virkkoi Filip. -- Andrée, sinä
rakastat jotakuta.

-- Minäkö? -- huudahti tyttö niin luonnollisella kummastuksella, että
taitavinkaan näyttelijätär ei koskaan olisi voinut matkia äänensävyä,
millä hän tämän ainoan sanan lausui. -- Sitten hän naurahti: --
Minäkö rakastaisin jotakuta? -- sanoi hän.

-- No sitten joku rakastaa sinua?

-- Sitä pahempi hänelle tosiaankin; sillä kun tuo tuntematon henkilö
ei koskaan ole minulle näyttäytynyt eikä siis koskaan ole tunnustanut
tunteitaan, on se aivan hukkaan heitettyä rakkautta.

Kun Filip näki sisarensa näin avomielisesti nauravan ja laskevan
leikkiä tästä asiasta, kun hän näki hänen silmiensä kirkkaan
taivaansinen ja hänen olemuksensa puhtaan vilpittömyyden, kun hän
tunsi Andréen sydämen tasaisesti sykkivän omaansa vasten, hän
sanoi itsekseen, että kuukauden poissaolo ei voinut aiheuttaa
sellaista muutosta nuhteettoman tytön luonteessa. Hän päätti, että
Andrée-parkaa arvottomasti epäiltiin ja että tiede valehteli.
Hän myönsi tohtori Louis'n puolustukseksi, että tämä ei tuntenut
Andréen siveellisyyttä ja yleviä vaistoja, vaan saattoi otaksua
hänet kaikkien noiden ylhäisön tyttöjen kaltaiseksi, jotka huonojen
esimerkkien viehättäminä tai turmeltuneen veren ennenaikaisessa
kiihkeydessä uhrasivat neitsyytensä kaipauksetta, jopa
kunnianhimottakin.

Vielä yksi katse Andréelta, ja Filip varmistui lääkärin erehdyksestä.
Ja tässä vakaumuksessaan hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, että
syleili sisartaan niiden marttyyrien tapaan, jotka julkisesti
tunnustivat neitsyt Marian koskemattoman puhtauden, samalla kun he
tunnustivat uskovansa hänen jumalalliseen poikaansa.

Hänen mielipiteittensä täten horjuessa Filip kuuli portailta tohtori
Louis'n askeleet, sillä tämä oli ollut uskollinen tekemälleen
lupaukselle.

Andrée säpsähti; kaikki tuntui hänelle yllättävältä hänen ase massaan
tällä hetkellä.

-- Kuka sieltä tulee? -- kysyi hän.

-- Tietenkin tohtori Louis, -- vastasi Filip. Samassa aukeni ovi
ja Filipin niin levottomasti odottama lääkäri astui todellakin
huoneeseen.

Hän oli, kuten jo sanoimme, niitä vakavia ja rehellisiä miehiä,
joille tiede on papinvirka ja jotka hartaasti tutkivat sen
salaisuuksia.

Tällä aivan aineellisella aikakaudella tohtori Louis harvinaisena
poikkeuksena koetti ruumiin sairauden pohjalta etsiä sielunkin
vammoja. Avomielisesti ja rohkeasti kulki hän tätä tietään, vähän
välittäen nurisemisista ja vastuksista ja säästäen aikaansa, tuota
työteliäiden ihmisten perintöä, sellaisella kitsaudella, että se teki
hänet tylyksi joutilaita ja lörpöttelijöitä kohtaan.

Tämän vuoksi hän oli keskustelun alussa hyvin ynseästi kohdellut
Filipiä. Hän oli luullut hänen olevan joku hovin keikareista, jotka
tulevat mairittelemaan lääkäriä, jotta tämä ylistelisi heidän
sankarillisia lemmenseikkailujaan, ja jotka tuntevat itsensä
ylpeiksi, kun heidän tarvitsee ostaa lääkärin vaitiolo. Mutta
nähtyään mitalin toisen puolen, huomatessaan enemmän tai vähemmän
narrimaisen rakastelijan asemesta edessään veljen synkät ja
uhkaavat kasvot, nähdessään ikävän häiritsemisen sijasta uhkaavan
onnettomuuden, käytännöllinen filosofi, hyväsydäminen mies heti
heltyi ja Filipin viime sanojen jälkeen tohtori oli tuuminut:

"En ole ainoastaan voinut erehtyä, vaan vieläpä tahtoisinkin, että
olisin erehtynyt."

Senpä vuoksi hän ilman Filipin harrasta pyyntöäkin olisi saapunut
Andréen luo ratkaisevammalla tutkimuksella ottaakseen selvän
kaikesta, mikä hänen ensimäisellä käynnillään oli hänestä näyttänyt
niin luultavalta.

Hän astui siis sisään, ja hänen ensimäinen silmäyksensä, lääkärin
ja huomioidentekijän läpitunkeva katse, kiinnittyi heti eteisestä
Andréehen eikä hänestä enää irroittunut.

Juuri silloin, joko tohtorin vierailun aiheuttamasta
mielenliikutuksesta tai aivan luonnollisista syistä, Andrée sai yhden
noita kohtauksia, jotka olivat Filipiä peljästyttäneet, ja horjuvana
nosti hän nenäliinansa tuskallisesti huulilleen.

Lääkäriä vastaanottamaan rientävä Filip ei ollut mitään huomannut.

-- Tervetuloa, tohtori, -- sanoi hän, -- ja suokaa minulle anteeksi
hiukan jyrkkä käytökseni. Teitä tunti sitten puhutellessani olin yhtä
kiihtynyt kuin nyt olen levollinen.

Lääkäri lakkasi hetkiseksi katselemasta Andréeta ja käänsi huomionsa
nuoreen mieheen, jonka hymyilevää ja hilpeätä ilmettä hän koetti
itselleen selittää.

-- Olette siis jutellut sisarenne kanssa, kuten teitä neuvoin? --
kysyi hän.

-- Olen, tohtori, olen.

-- Ja olette rauhoittunut?

-- Minulla on nyt taivas helvetin asemesta sydämessäni. Tohtori
tarttui Andréen käteen ja tunnusteli kauan nuoren tytön valtimoa.
Filip katseli häntä ja näkyi miettivän:

"Niin, tutkikaa, tohtori; nyt en enää pelkää lääkärin lausuntoja." --
No, monsieur? -- virkkoi hän voitonriemuisena.

-- Herra ritari, -- vastasi tohtori Louis, -- olkaa hyvä ja jättäkää
minut kahden kesken sisarenne kanssa.

Nämä koruttomasti lausutut sanat masensivat nuoren miehen rohkeuden.

-- Mitä! Vielä? -- sanoi hän.

Tohtori viittasi.

-- Hyvä, minä jätän teidät, monsieur, -- vastasi Filip synkkänä.
Sitten jatkoi hän kääntyen sisareensa: -- Andrée, ole rehellinen ja
avomielinen tohtorille.

Nuori tyttö kohautti olkapäitään ikäänkuin ei edes olisi voinut
käsittää, mitä tällä tarkoitettiin.

-- Mutta, -- jatkoi Filip, -- sillävälin kun hän kyselee sinulta
terveytesi tilaa, minä menen puistoon kävelemään. Tunti, joksi käskin
tuomaan hevoseni, ei ole vielä tullut, joten voin ennen lähtöäni
vielä tavata sinut ja hetkisen jutella kanssasi.

Hän puristi Andréen kättä, yrittäen hymyillä. Mutta nuori tyttö
tunsi tässä puristuksessa ja tässä hymyssä jotakin väkinäistä ja
kouristuksellista.

Lääkäri saattoi Filipin juhlallisesti eteisen ovelle, jonka hän
sulki. Sitten hän palasi asettumaan samalle sohvalle, millä Andrée
istui.



43.

Lääkärin tutkimus.


Ulkona vallitsi mitä syvin hiljaisuus. Ei tuulen henkäystäkään
suhissut ilmassa, mitään ihmisääntä ei kuulunut; luonto oli tyyni.
Sitäpaitsi olivat kaikki palvelustoimet Trianonissa päättyneet;
tallimiehet olivat poistuneet hevostensa luota ja vaunuvajoista omiin
suojiinsa, ja pieni piha oli tyhjä.

Andrée tunsi kyllä sydämensä syvyydessä jotakin levottomuutta siitä
omituisesta huomiosta, minkä Filip ja lääkäri tälle sairaudelle
omistivat. Hän kyllä hiukan kummasteli, että tohtori Louis näin oli
tullut takaisin, vaikka hän samana aamuna oli selittänyt taudin
vähäpätöiseksi ja lääkkeet tarpeettomiksi; mutta hänen täydellisesti
puhtaan vilpittömyytensä ansiosta nämä epäluulot eivät olleet hänen
sielunsa kirkasta kuvastinta edes henkäyksellään sumentaneet.

Suunnattuaan häneen lampun valon tohtori tarttui äkkiä hänen käteensä
kuin ystävä tai rippi-isä eikä enää lääkärin tavoin tunnustellut
valtimoa.

Tämä odottamaton liike kummastutti suuresti herkkätuntoista Andréeta,
ja tyttö oli jo vetää kätensä pois.

-- Mademoiselle, -- kysyi tohtori, -- tekö minua halusitte tavata,
vai olenko takaisin tullessani noudattanut ainoastaan veljenne
toivomusta?

-- Monsieur, -- vastasi Andrée, -- veljeni palasi ilmoittaen, että
tulisitte minua toistamiseen katsomaan; mutta senjälkeen kun minulla
tänä aamuna oli kunnia teiltä itseltänne kuulla, että tautini ei
ollut mitään vakavaa, en olisi rohjennut teitä uudestaan vaivata.

Lääkäri kumarsi.

-- Veljenne, -- sanoi hän, -- näkyy olevan kovin kiihdyksissä,
arka kunniastaan ja taipumaton eräissä kysymyksissä. Senvuoksi
kieltäydyitte hänelle avaamasta sydäntänne?

Andrée katseli lääkäriä, kuten oli katsellut Filipiä.

-- Tekin, monsieur? -- virkkoi hän hyvin ylväästi.

-- Anteeksi, mademoiselle, sallikaa minun jatkaa. Andrée teki
liikkeen, joka ilmaisi kärsivällisyyttä tai pikemmin alistumista.

-- On siis luonnollista, -- jatkoi lääkäri, -- että nähdessänne
tuon nuoren miehen surun ja aavistaessanne hänen suuttumuksensa
itsepäisesti säilytitte salaisuutenne. Mutta minulla, mademoiselle,
joka -- uskokaa minua -- olen yhtä paljon sielun kuin ruumiin
lääkäri, minulla, joka näen ja tiedän ja siis tulen puolitiehen teitä
vastaan tuskallisissa paljastuksissanne, minulla on oikeus odottaa
teiltä suurempaa avomielisyyttä.

-- Herra tohtori, -- vastasi Andrée, -- ellen olisi nähnyt veljeni
kasvojen synkistyvän ja saavan todellisen murheen leiman, ellen
ottaisi huomioon teidän arvokasta ulkomuotoanne ja tunnettua
vakavuuttanne, luulisin, että te molemmat yhdessä juonessa
näyttelette minulle komediaa saadaksenne minut neuvottelun johdosta
ja minulle aiheuttamallanne pelolla nauttimaan jotakin perin
inhoittavaa ja katkeraa lääkettä.

Lääkäri rypisti kulmiaan.

-- Mademoiselle, -- sanoi hän, -- pyydän, pysähtykää jo tuossa
teeskentelyssänne.

-- Teeskentelyssä! -- huudahti Andrée.

-- Tahtoisitteko mieluummin, että nimittäisin sitä tekopyhyydeksi?

-- Mutta, monsieur, -- huudahti nuori tyttö, -- te loukkaatte minua.'

-- Sanokaa, että olen tutkinut teidät ja arvaan ajatuksenne.

-- Monsieur!

Andrée nousi; mutta lääkäri pakoitti hänet lempeästi jälleen istumaan.

-- Ei, -- jatkoi hän, -- ei, lapseni, minä en loukkaa teitä; ja jos
saan teidät vakuutetuksi, pelastan teidät!... Siis ei vihastunut
katseenne eikä teeskennelty suuttumuksenne, joka näkyy teitä
kiihoittavan, voi muuttaa päätöstäni.

-- Mutta mitä Jumalan nimessä tahdotte, mitä minulta vaaditte?

-- Tunnustakaa, muutoin totisesti annatte minulle kovin huonon
käsityksen itsestänne.

-- Vielä kerran, monsieur, veljeni ei ole täällä minua puolustamassa,
ja minä sanon teille, että loukkaatte minua, että en teitä käsitä ja
että vaadin teitä suoraan ja selvästi lausumaan ajatuksenne tästä
oletetusta sairaudesta.

-- Viimeisen kerran, mademoiselle, -- jatkoi lääkäri kummastuneena,
-- tahdotteko säästää minulta tuskan punehduttaa teidät?

-- Minä en käsitä teitä, en käsitä teitä, en käsitä teitä! -- toisti
Andrée kolmeen kertaan, katsellen lääkäriä kysyvästi ja säihkyvin
silmin, jotka kuvastivat uhmaa, melkeinpä näyttivät uhkaavan.

-- No niin, minä puolestani käsitän teidät, neitiseni; te epäilette
tiedettä, toivotte voivanne salata tilanne maailmalta. Mutta luopukaa
siitä harhaluulosta, yhdellä ainoalla sanalla masennan kaiken
ylpeytenne: te olette raskaana...

Andrée päästi kauhean kiljahduksen ja kaatui selälleen sohvalle.

Tämän huudon kajahdettua ovi työnnettiin rajusti auki, ja Filip
syöksyi keskelle huonetta paljastetuin miekoin, veristävin silmin ja
vapisevin huulin.

-- Te valehtelette, lurjus! -- sanoi hän lääkärille. Tohtori kääntyi
verkalleen nuoreen mieheen päin, yhä painellen puolikuolleena
huohottavan Andréen valtimoa.

-- Se mitä sanoin, on sanottu, monsieur, -- vastasi oppinut
ylenkatseellisesti, -- eikä miekkanne, olkoon se paljastettuna tai
huotrassa, saa minua sanojani peruuttamaan.

-- Tohtori! -- mutisi Filip pudottaen aseensa.

-- Te tahdoitte, että tulisin uudestaan tarkistaakseni edellisen
tutkimukseni. Sen olen tehnyt, nyt olen saavuttanut täyden
varmuuden, josta mikään ei voi minua järkyttää. Olen siitä kovin
pahoillani, nuori mies; te olette herättänyt minussa yhtä paljon
myötätuntoa kuin tämä nuori tyttö herättää minussa inhoa itsepäisellä
valheellisuudellaan.

Andrée pysyi hievahtamatta; mutta Filip teki kiivaan liikkeen.

-- Olen perheenisä, monsieur, -- jatkoi lääkäri, -- ja käsitän
kaiken, mitä saatatte, mitä teidän täytyy kärsiä. Minä tarjoan teille
siis palvelukseni, samoin kuin lupaan hienotuntoisesti vaieta. Sanani
on pyhä, monsieur, ja kaikki voivat teille vakuuttaa, että lupaukseni
on minulle kalliimpi kuin henkeni.

-- Mutta, monsieur, tämä on mahdotonta!

-- En tiedä, onko se mahdotonta, mutta totta se on. Hyvästi, hra de
Taverney.

Ja lääkäri poistui yhtä tyynesti ja verkalleen, ensin luotuaan
osaaottavan katseen nuoreen mieheen, joka väänteli käsiään tuskasta
ja joka oven sulkeutuessa vaipui murheesta masentuneena nojatuoliin
kahden askeleen päähän Andréesta.

Lääkärin mentyä Filip nousi, kävi sulkemassa käytävään avautuvan
oven, sulki kamarin oven ja ikkunat ja lähestyen Andréeta, joka
kummastellen katseli näitä kamalia valmistuksia, laski käsivartensa
ristiin ja sanoi:

-- Olet halpamielisesti ja typerästi pettänyt minua; halpamielisesti,
koska olen veljesi, koska olen ollut kyllin heikko sinua rakastamaan,
pitämään sinua kaikkia parempana, kunnioittamaan sinua yli kaiken, ja
koska tämän luottamukseni olisi pitänyt herättää sinunkin puoleltasi
edes luottamusta, ellei se voinutkaan herättää hellyyttä; typerästi,
koska meitä häpäisevä, kamala salaisuus nyt on joutunut kolmannen
tietoon, koska se varovaisuudestasi huolimatta ehkä jo on paljastunut
muidenkin silmille, ja vihdoin koska heti tunnustamalla minulle
nykyisen tilasi olisit saattanut minut pelastamaan itsesi häpeästä;
minä olisin tehnyt sen itsekkyydestä, ellen rakkaudestakaan, sinut
pelastaessani kun olisin itseänikin säästänyt. Tästä näet, miten
ja missä suhteessa olet erityisesti rikkonut. Niin kauan kuin olet
naimaton kuuluu kunniasi yhteisesti kaikille niille, joiden nimeä
kannat -- joiden nimen tahraat. Mutta nyt en enää ole veljesi, koska
itse olet minulta sen nimityksen kieltänyt; nyt olen mies, jonka etu
vaatii kaikilla mahdollisilla keinoilla kiristämään sinulta koko
salaisuuden voidakseni tämän tunnustuksen johdosta hankkia itselleni
jonkinlaista hyvitystä. Tulen siis luoksesi hyvin kiihtyneenä
ja päättäväisenä ja sanon: Koska olet ollut kyllin halpamainen
turvautuaksesi valheeseen, niin saat pelkurin palkan. Tunnusta siis
rikoksesi minulle, taikka...

-- Uhkauksia, -- huudahti ylpeä Andrée, -- uhkauksia naiselle!

Ja hän nousi kalpeana ja näytti itse uhkaavalta.

-- Niin, uhkauksia, mutta ei naiselle, vaan vilpilliselle,
kunniattomalle olennolle.

-- Uhkauksia, -- toisti Andrée, joka vähitellen kiihtyi, -- uhkauksia
minua vastaan, joka en mitään käsitä ja jota te kaikki katselette
kuin verenhimoiset hullut liittoutuneina tappamaan minut suruun,
ellette häpeään!

-- No, -- huudahti Filip, -- kuole siis, kuole siis, ellet tunnusta;
kuole silmänräpäyksessä. Jumala tuomitsee sinut, ja tuomion
toimeenpanijana minä isken.

Nuori mies otti suonenvedontapaisella liikkeellä miekkansa lattialta
ja suuntasi sen terän salaman nopeudella sisarensa rintaa kohti.

-- Hyvä, hyvä, surmaa minut! -- huudahti tämä säikähtymättä säilän
välähdystä ja yrittämättä välttää piston tuottamaa kipua.

Tyttö syöksyi tuskasta mielipuolena pari askelta eteenpäin, ja
hänen liikkeensä oli niin nopea, että miekka olisi lävistänyt hänen
rintansa, ellei Filip olisi äkkiä peljästynyt nähdessään muutamien
veripisarain tahraavan musliinia sisarensa kaulan ympärillä.

Nuoren miehen voimat olivat uupuneet ja viha lauhtunut; hän peräytyi,
pudotti miekan käsistään ja vaipuen nyyhkyttävänä polvilleen sulki
tytön syliinsä.

-- Andrée, Andrée, -- huudahti hän, -- ei, ei! Minun onkin kuoltava.
Sinä et minua enää rakasta, et minua enää tunne, minulla ei enää ole
mitään tehtävää tässä maailmassa. Oi, Andrée, sinä rakastat jotakuta
toista niin suuresti, että mieluummin kuolet kuin tunnustat asian
minulle? Oi, Andrée, sinun ei ole kuoltava, vaan minun!

Ja hän aikoi rientää pois; mutta Andrée oli jo hätääntyneenä kietonut
molemmat käsivartensa hänen kaulaansa, peitti hänet suudelmillaan ja
valeli häntä kyynelillä.

-- Ei, ei, -- sanoi hän, -- alussa olit oikeassa. Surmaa minut,
Filip; sillä minun sanotaan olevan syyllinen. Mutta sinä, niin jalo,
niin puhdas, niin hyvä, sinä, jota kukaan ei syytä, elä sinä ja
surkuttele vain minua sensijaan että kiroaisit.

-- Kuule, sisar, -- jatkoi nuori mies, -- puhu taivaan nimessä,
entisen ystävyytemme nimessä, äläkä pelkää mitään itsesi enempää
kuin hänenkään tähtensä, jota rakastat, olkoon hän ken tahansa. Hän
on oleva minulle pyhä, vaikka hän olisi pahin vihamieheni, vaikka
hän olisi viheliäisin ihminen. Mutta minulla ei ole vihollisia,
Andrée, ja sinä olet sydämeltäsi ja ajatuksiltasi niin jalo, että
sinä varmaan olet valinnut arvoisesi rakastajan. No niin, minä
menen tapaamaan tuota valittuasi ja nimittämään häntä veljekseni.
Sinä et sano mitään; onko avioliitto sinun ja hänen välillään siis
mahdoton? Sitäkö siis tarkoitat? No, olkoon niin! Minä alistun, minä
säilytän kaiken murheeni itselleni, tukahutan kunnian käskevän äänen,
joka vaatii verta. Minä en enää pyydä sinulta mitään, en edes tuon
miehen nimeä. Olkoon niin, hän on sinua miellyttänyt, hän on minulle
rakas... Mutta me lähdemme yhdessä Ranskasta, pakenemme yhdessä.
Kuningas on kuulemani mukaan lahjoittanut sinulle kallisarvoisen
koristeen; sen myymme, puolet siitä saaduista rahoista lähetämme
isällemme, toisella puoliskolla sitten elämme tuntemattomina. Minä
tulen kaikeksi sinulle, Andrée; sinä olet oleva kaikki minulle.
Minä, minä en rakasta ketään; näethän, että olen sinuun hartaasti
kiintynyt. Andrée, sinä näet, mitä edestäsi teen; sinä näet, että
voit luottaa ystävyyteeni. Kuule, vieläkö nytkin, kaiken sen jälkeen,
mitä olen sinulle sanonut, kiellät minulta luottamuksesi? Sano, sano,
etkö enää nimitä minua veljeksesi?

Andrée oli ääneti kuullut kaiken, mitä kiihtynyt nuori mies oli
puhunut.

Ainoastaan hänen sydämensä sykintä ilmaisi elämää; ainoastaan hänen
katseensa todisti järkeä.

-- Filip, -- virkkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, -- sinä ajattelit,
etten enää sinua rakasta, veli rukka! Sinä otaksuit rakastaneeni
jotakuta toista miestä; luulit unohtaneeni kunnian käskyt, minun,
joka olen jalosukuinen tyttö ja ymmärrän kaikki ne velvollisuudet,
mitkä se sana minulle asettaa!... Ystäväni, minä annan sen sinulle
anteeksi; niin, niin, syyttä olet minua luullut halpamaiseksi,
syyttä olet minua nimittänyt pelkuriksi. Niin, niin, minä annan
sinulle anteeksi; mutta en antaisi anteeksi, jos pidät minua niin
jumalattomana, niin kurjana, että tahtoisin tehdä väärän valan. Minä
vannon sinulle, Filip, kautta Jumalan, joka minut kuulee, kautta
äitini sielun, joka valitettavasti ei näy minua kylliksi suojelleen,
vannon sinulle niin totta kuin sinua palavasti rakastan, että
lemmenajatus ei koskaan ole hairahduttanut järkeäni, että kukaan
mies ei ole minulle sanonut: "minä rakastan sinua", että kenenkään
huulet eivät ole edes kättäni suudelleet, ja että olen sydämeltäni
ja haluiltani neitseellinen ja puhdas, yhtä puhdas kuin syntymiseni
päivänä. -- Nyt, Filip, ottakoon Jumala sieluni; ruumiini on sinun
käsissäsi.

-- Hyvä on, -- sanoi Filip pitkän vaitiolon jälkeen, -- hyvä on,
Andrée, minä kiitän sinua. Nyt näen selvästi sydämesi pohjaan. Niin,
sinä olet puhdas, viaton, rakas uhri. Mutta on olemassa taikatippoja,
myrkytettyjä lemmenjuomia; joku on virittänyt sinulle halpamaisen
ansan. Se, mitä kukaan tietesi ei olisi sinulta voinut elämäsi
uhallakaan riistää, on sinulta ryöstetty nukkuessasi. Sinä olet
joutunut johonkin ansaan, Andrée; mutta nyt olemme yhtyneet ja nyt
siis olemme vahvat. Sinä uskot minulle kunniasi huolehtimisen, eikö
totta, ja sallit minun kostaa puolestasi?

-- Oi kyllä, kyllä, -- vastasi Andrée synkällä kiivaudella, -- sillä
kostaessasi puolestani rankaiset rikoksen.

-- No, -- jatkoi Filip, -- autahan minua, helpoita etsiskelyäni.
Koettakaamme yhdessä, tarkastakaamme tunti tunnilta taaksepäin
kulkien kaikki kuluneet päivät; seuratkaamme muistin avustavaa
johtolankaa, ja tämän hämärän vyyhdin ensimäisessä sykkyrässä...

-- Niin, sitä tahdon, sitä tahdon! -- virkkoi Andrée. -- Etsikäämme!

-- Oletko huomannut kenenkään sinua seuraavan, sinua vaaniskelevan?

-- En.

-- Eikö kukaan ole sinulle kirjoittanut?

-- Ei kukaan.

-- Eikö kukaan ole sinulle tunnustanut rakkauttaan?

-- Ei yksikään.

-- Naisilla on tässä suhteessa ihmeteltävä vaisto; kun ei mitään
kirjeitä, ei mitään tunnustuksia ole ollut, niin oletko koskaan
huomannut, että joku olisi sinua... halunnut?

-- En ole koskaan huomannut mitään sellaista.

-- Rakas sisar, etsi elämäsi kaikista tiloista, pienimmistäkin
yksityiskohdista.

-- Opasta minua.

-- Oletko ollut yksinäsi kävelyillä?

-- En muistaakseni koskaan, paitsi ehkä madame la dauphinen luo
mennessäni.

-- Mutta kävellessäsi etäämmällä puistossa, metsässä?

-- Nicole oli aina seurassani.

-- Hm, tosiaan, Nicole, hän on jättänyt sinut?

-- Niin on.

-- Minä päivänä se tapahtui?

-- Samana päivänä kuin lähdit, luullakseni.

-- Hän oli tavoiltaan epäilyttävä tyttö. Oletko saanut tietää; hänen
karkaamisensa lähempiä syitä? Koeta muistella.

-- En, tiedän ainoastaan, että hän lähti miehen kanssa, jota hän
rakasti.

-- Missä tilaisuudessa tytön viimeksi näit?

-- Ah, hyvä Jumala, kello yhdeksän tienoissa hän tuli tavallisuuden
mukaan huoneeseeni, riisui minut ja valmisti sokeriveteni.

-- Etkö huomannut hänen sekoittavan siihen mitään nestettä?

-- En, eikä sillä seikalla olisi mitään merkitystä ollutkaan, sillä
juuri kun nostin lasin huulilleni muistan omituisen tunteen minut
vallanneen.

-- Minkälaisen?

-- Samallaisen kuin kerran Taverneyssä.

-- Taverneyssäkö?

-- Niin, silloin kun se muukalainen oli luonamme.

-- Mikä muukalainen?

-- Kreivi de Balsamo.

-- Kreivi de Balsamo? Ja millainen tuo aistimuksesi oli?

-- Jotakin pyörrytyksen tapaista; silmiäni alkoi hämärtää ja sitten
menetin kaiken tajuntani.

-- Ja sanot tunteneesi tuon aistimuksen Taverneyssä?

-- Niin.

-- Missä tilaisuudessa?

-- Istuin pianoni ääressä, tunsin huimausta ja katsahtaessani eteeni
huomasin kreivin kuvastimesta. Tästä hetkestä lähtein en enää muista
mitään, paitsi että heräsin pianoni ääressä voimatta mitata aikaa,
jonka olin nukkunut.

-- Se oli siis ainoa kerta, jolloin tunsit saman omituisen
aistimuksen?

-- Vieläkin kerran; sinä päivänä tai oikeammin yönä, jolloin
poltettiin ilotulitukset. Minut oli väkijoukko temmannut mukaansa,
olin joutumassa murskatuksi, tuhotuksi; kokosin kaikki voimani
taistellakseni vastaan, mutta äkkiä herpaantuivat ojennetut
käsivarteni ja pilvi peitti silmäni. Sen pilven läpi ehdin kuitenkin
nähdä saman miehen.

-- Kreivi Balsamon?

-- Niin.

-- Ja sinä vaivuit uneen?

-- Nukuin tai pyörryin, en osaa sanoa. Sinä tiedät, miten hän kantoi
minut pois ja vei kotiin isän luo.

-- Niin, niin; ja tuona yönä, Nicolen pakoyönä, sinä näit hänet
jälleen?

-- En, mutta tunsin kaikki oireet, jotka ilmaisivat hänen
läsnäoloansa, saman omituisen aistimuksen, saman hermostuneen
pyörrytyksen, saman turtumuksen, saman unen.

-- Saman unenko?

-- Niin, pyörtymyksen sekaisen unen, jonka salaperäisen vaikutuksen
minä sitä vastaan taistellessani tunsin ja johon minä uuvuin.

-- Suuri Jumala, -- huudahti Filip, -- jatka, jatka!

-- Minä vaivuin uneen.

-- Missä?

-- Vuoteessani, siitä olen aivan varma, ja herätessäni huomasin
olevani lattialla matolla, yksinäni, kärsivänä ja jäykistyneenä
kuin kuolleista herännyt. Kutsuin Nicolea, mutta turhaan; tyttö oli
hävinnyt.

-- Ja oliko tuo uni samanlaatuista kuin edelliset?

-- Oli.

-- Samanlaista kuin Taverneyssä, samanlaista kuin juhlapäivänä?

-- Oli, oli.

-- Mutta molemmilla edellisillä kerroilla sinä ennen nukkumistasi
olit nähnyt tuon Josef Balsamon, tuon Fenixin kreivin?

-- Aivan selvästi.

-- Ja kolmannella kerralla et häntä enää nähnyt?

-- En, -- virkkoi Andrée kauhistuen, sillä hän alkoi käsittää, -- en,
mutta minä aavistin hänen läsnäolonsa.

-- Hyvä! -- huudahti Filip. -- Rauhoitu nyt, ole levollinen, ole
ylpeä, Andrée; minä tiedän salaisuuden. Kiitos, rakas sisar, kiitos!
Ah, nyt olemme pelastetut!

Filip sulki Andréen syliinsä, puristi häntä hellästi rintaansa,
vasten ja syöksyi sitten innostuksensa haltioittamana ja
päättäväisenä ulos huoneesta, tahtomatta enää odottaa tai kuulla.

Hän riensi talliin, satuloitsi itse hevosensa, hyppäsi sen selkään ja
ratsasti kaikella kiireellä Pariisia kohti.



44.

Gilbertin omatunto.


Kaikki yllä kuvailemamme tapaukset olivat tehneet kauhean
vastavaikutuksen Gilbertiin.

Nuoren miehen kovin epävakainen herkkyys oli joutunut liian kovalle
koetukselle, kun hän piilopaikoista, joita hän osasi itselleen valita
milloin missäkin puutarhan sopukassa, päivittäin näki edistyvän
sairauden merkit Andréen kasvoilla ja ryhdissä ja kun kalpeus,
joka hänet edellisenä päivänä oli tehnyt levottomaksi, huomenis
osoittautui hänelle vielä selvempänä, syyttävämpänä neiti de
Taverneyn asettuessa ikkunaansa, aamuauringon luodessa siihen ensi
säteensä. Jos ken silloin olisi tarkannut Gilbertin ilmettä, hän
ei olisi voinut olla hänen kasvoillaan huomaamatta tunnonvaivojen
ominaista leimaa, jonka vanhanajan maalarit ovat klassillisesti
esittäneet.

Gilbert rakasti Andréen kauneutta, samalla kun hän sitä inhosi. Tuo
loistava kauneus niin moniin muihin etuihin yhtyneenä muodosti sekin
osaltaan rajaviivan hänen ja nuoren tytön välille; mutta tämä kauneus
näytti aarteelta, joka hänen mielestään kohotti valloituksen arvoa.
Tällaiset olivat hänen rakkautensa ja vihansa, hänen halunsa ja
halveksumisensa syyt.

Mutta siitä päivästä, jona tämä kauneus alkoi himmetä, jona Andréen
piirteet alkoivat ilmaista kärsimystä tai häpeää, sanalla sanoen
siitä päivästä, jolloin Andrée oli vaarassa ja Gilbert itse oli
vaarassa, tilanne muuttui kokonaan, ja erittäin oikeudentuntoinen
Gilbert muutti myös näkökantaansa.

Sanokaamme, että hänen ensimäinen tunteensa oli syvää murhetta.
Tuskatta hän ei nähnyt rakastettunsa kauneuden kuihtuvan ja terveyden
riutuvan, ja kuitenkin tunsi hän suloista ylpeyttä voidessaan
surkutella tätä kopeata nuorta naista, joka oli ollut häntä kohtaan
niin ylimielinen, ja säälillään kostaa hänelle kaikki osakseen
tulleet loukkaukset.

Tämä ei kuitenkaan silmissämme lievennä Gilbertin syyllisyyttä.
Ylpeys ei kelpaa puolustukseksi. Mutta ylpeys valtasikin hänet vain
silloin, kun hän ryhtyi asemaansa miettimään Joka kerta, kun neiti de
Taverney kalpeana, kärsivänä ja kumartuneena aaveen tapaan näyttäytyi
Gilbertille, tämän sydän löi rajusti, veri nousi hänen silmiinsä
niinkuin kyyneleet nousevat, ja hän painoi suonenvedontapaisesti
kouristuneen vapisevan kätensä rintaansa vasten yrittäen hillitä
omantuntonsa kapinaa.

"Minä olen hänen tuhonsa aiheuttanut", mutisi hän.

Ja ahmittuaan häntä hurjilla, intohimoisilla katseillaan Gilbert
pakeni, luullen yhä näkevänsä hänet ja kuulevansa hänen valituksensa.

Silloin koski hänen sydäntään, ja hän tunsi kivistävimpiä tuskia,
mitä ihminen koskaan on saanut kokea. Hänen hurjan rakkautensa
poltto kaipasi lievitystä, ja toisinaan hän olisi uhrannut henkensä
oikeudesta langeta polvilleen Andréen eteen, tarttua häntä kädestä,
lohduttaa häntä, virvoitella hänet eloon, kun hän pyörtyi. Hänen
voimattomuutensa näissä tilaisuuksissa oli rangaistus, jonka
tuottamaa kidutusta ei mitenkään voisi kuvailla.

Kolmen päivän ajan kärsi Gilbert näitä tuskia.

Hän oli ensimäinen, joka huomasi Andréessa tapahtuvan muutoksen,
verkallisen riutumisen. Kun kukaan muu ei vielä mitään nähnyt, hän,
syyllinen, arvasi ja selitti kaiken. Vielä enemmänkin, tutkittuaan
taudin edistymistä hän laski täsmälleen ajan, milloin ratkaiseva
hetki saapuisi.

Pyörrytyskohtausten päivän hän vietti suuressa kauhussa, hiestä
märkänä ja hoiperrellen sinne tänne -- kaikki ahdistelun omantunnon
varmoja ilmauksia. Tämä alituinen edestakaisin juokseminen, nämä
välinpitämättömät tai levottomat kasvonilmeet, nämä myötätunnon ja
ivallisuuden ponnahdukset, joita Gilbert itse piti teeskentelyn ja
taidon mestarinäytteinä, olisi Saint Lazaren halvin vanginvartija
selittänyt ja tulkinnut yhtä täydellisesti kuin hra de Sartines'n
kanslia-apulainen Fouine luki ja tulkitsi salakirjoitukset.

Kun näkee miehen juoksevan henki kurkussa, sitten äkkiä pysähtyvän,
päästävän sanattomia huudahduksia ja samassa vaipuvan syvimpään
äänettömyyteen; kun näkee hänen kuuntelevan vähäpätöisimpiäkin
suhahduksia ilmassa, raapivan maata; tai jonkinlaisella raivolla
oksivan puita, niin pysähtyy ja ajattelee: "Tuo on hullu, ellei hän
ole pahantekijä."

Ensimäisten tunnonpistosten jälkeen Gilbertin sääli oli vaihtunut
itsekkyydeksi. Hän käsitti, että Andréeta tuon tuostakin kohtaavat
pyörtymiset eivät kaikista näyttäisi luonnolliselta sairaudelta, vaan
että alettaisiin etsiä niiden syytä.

Gilbert muisti silloin väijyvän oikeuden häikäilemättömät ja nopeat
keinot, kuulustelut, tutkimiset ja muulle maailmalle tuntemattomat
johteet, mitkä kaikissa ihmistä häpäisevissä varkauksissa saattavat
poliiseiksi nimitetyt verikoirat rikollisen jäljille.

Ja se varkaus, jonka Gilbert oli tehnyt, näytti hänestä siveellisesti
kaikkein inhoittavimmalta ja rangaistavimmalta. Hän alkoi siis
täydellä todella vavista; sillä hän pelkäsi, että Andréen kärsimykset
johtaisivat tiedusteluun.

Tästä hetkestä alkain Gilbert kuuluisassa taulussa esitetyn
rikollisen tapaan, jota tunnonvaivojen enkeli ahdistaa tulisoihtunsa
kalpean liekin valossa, ei herennyt säikähtyneenä silmäilemästä
kaikkea, mikä häntä ympäröitsi. Jokaista melua, jokaista kuiskausta
hän epäili. Hän kuunteli jokaista korvaansa sattuvaa sanaa, ja olipa
se miten merkityksetön tahansa, hänestä tuntui se kohdistuvan joko
neiti de Taverneyhin tai häneen itseensä.

Hän oli nähnyt hra de Richelieun menevän kuninkaan luo, hra de
Taverneyn käyvän tyttärensä luona. Talo tuntui sinä päivänä saaneen
hänen mielestään salakähmäisen ja epäluuloisen leiman, jota sillä
tavallisesti ei ollut.

Vielä paljoa pahemmaksi kävi asia, kun hän näki dauphinen lääkärin
menevän Andréen asuntoon.

Gilbert oli niitä skeptikkoja, jotka eivät mitään usko; vähän
hän välitti ihmisistä ja Jumalasta, mutta tieteen hän tunnusti
jumalakseen ja julisti sen kaikkivaltaa. Oli hetkiä, jolloin Gilbert
olisi kieltänyt korkeimman olennon kaikkinäkeväisyyden, mutta hän
ei koskaan olisi epäillyt lääkärin pätevyyttä. Tohtori Louis'n
saapuminen Andréen luo oli isku, josta Gilbertillä ei ollut miehuutta
nousta.

Hän riensi kammioonsa, keskeyttäen kaiken työn ja kuurona kuin
kuvapatsas esimiestensä käskyille. Siellä hän verho-pahasen takana,
jonka hän tilapäisesti oli ripustanut ikkunaansa peittääkseen
vakoiluaan, teroitti kaikki aistinsa kuullakseen jonkun sanan,
nähdäkseen jonkun liikkeen, joka ilmaisisi hänelle lääkärintutkinnon
tuloksen.

Mutta hän ei saanut mitään selville. Hän huomasi vain kerran
dauphinen kasvot tämän lähestyessä ikkunaa katsahtaakseen ruutujen
lävitse pihaan, jota hän ehkä ei ollut koskaan ennen nähnyt. Myöskin
saattoi hän eroittaa tohtori Louis'n, joka tuli avaamaan tämän
ikkunan laskeakseen hiukan ilmaa huoneeseen. Mutta keskustelusta
Gilbert ei kuullut mitään, kasvojen väreitä hän ei nähnyt; paksu
sälekaihdin oli laskettu alas, ja se peitti ikkunan ja esti hänet
näkemästä, mitä sisällä tapahtui.

Voimme kuvitella nuoren miehen tuskan. Lääkäri oli terävillä
ilveksensilmillään keksinyt salaisuuden. Myrskyn täytyi puhjeta, ei
kylläkään heti, sillä Gilbert otaksui syystä, että dauphinen läsnäolo
olisi esteenä, mutta se puhkeaisi heti isän ja tyttären välillä,
sitte kun molemmat vieraat henkilöt olivat poistuneet.

Huumaantuneena tuskasta ja levottomuudesta Gilbert survaisi usean
kerran päänsä ullakkokamarinsa seiniin.

Hän näki hra de Taverneyn tulevan ulos kruununprinsessan seurassa;
lääkäri oli jo aikaisemmin lähtenyt.

"Selittely tapahtuu hra de Taverneyn ja dauphinen välillä", ajatteli
hän.

Parooni ei palannut tyttärensä luo. Andrée jäi yksikseen huoneeseensa
ja vietti aikansa sohvalla, milloin lukemalla, mutta kouristukset
ja päänkipu pakoittivat hänet keskeyttämään, milloin niin syvissä
mietteissä ja niin omituisen turtuneena, että Gilbert otaksui sitä
haltioitumiseksi, kun hän vilahdukselta sai kurkistetuksi kaihtimen
taakse, jota tuuli toisinaan kohautteli.

Väsyneenä kärsimyksistä ja mielenliikutuksesta Andrée nukahti.
Gilbert käytti hyväkseen tätä väliaikaa mennäkseen ulos kuuntelemaan
huhuja ja tekemään havaintoja.

Tämä aika oli hänelle kallisarvoinen niiden mietiskelyjen vuoksi,
joita hän nyt ehti tehdä. Vaara oli niin uhkaava, että sitä oli
vastustettava nopealla, sankarillisella päätöksellä. Tämä oli
ensimäinen tukikohta, josta hänen juuri terävyytensä vuoksi epävakaa
henkensä jälleen sai joustavuutta ja lepoa.

Mutta mikä päätös oli tehtävä? Sellaisissa olosuhteissa muutos
saattaa asian ilmi. Paetako? Ah, niin, paeta nuoruuden tarmolla,
epätoivon ja pelon pontevuudella, joka tekee miehen voimat
moninkertaisiksi, yhtä suuriksi kuin kokonaisen armeijan. Piileskellä
päivät, kulkea yöt ja vihdoin saapua...

Mihin?

Mihin saattaisi hän lymytä niin, että kuninkaallisen oikeuden kostava
käsivarsi ei häntä tavoittaisi?

Gilbert tunsi maaseudun tavat. Mitä ajatellaan melkein
villiintyneillä, melkein autioilla tienoilla (sillä kaupunkeja hänen
oli kaikin mokomin vältettävä), mitä ajatellaan pikkukauppalassa,
etäisessä metsäkylässä muukalaisesta, joka saapuu sinne jonakin
päivänä kerjäämään leipäänsä tai jota epäillään sen varastamisesta?
Sitäpaitsi tunsi Gilbert varsin hyvin ulkomuotonsa: mielenkiintoiset
kasvot ja lisäksi kasvot, joilla nyttemmin oli hirveän salaisuuden
poistamaton leima, herättäisivät ensimäisen tarkastelijan huomiota.
Pakeneminen oli vaarallista; mutta ilmituleminen oli suuri häpeä.

Pako saisi epäluulot kohdistumaan Gilbertiin. Hän hylkäsi tämän
suunnitelman, ja ikäänkuin hänen sielullaan olisi ollut kykyä enää
vain yhden ajatuksen keksimiseen juolahti pakotuumasta luopuneen
onnettoman päähän ajatus kuolemasta.

Tämä ei ollut ennemmin hänen mieleensä johtunut. Hänen
esiinloihtimansa kaamea peikko ei herättänyt hänessä mitään pelkoa.

"Kyllähän kuolemaa aina ehtii ajatella", sanoi hän itsekseen, "sitte
kun kaikki muut neuvot ovat loppuneet. Sitäpaitsi on hra Rousseau
sanonut, että itsensä tappaminen on raukkamaista; kärsiminen on
jalompaa."

Tämän paradoksin jälkeen Gilbert kohotti päätänsä Ja alkoi jälleen
harhailla puutarhassa.

Hän oli juuri nähnyt turvallisuuden välähdyksen, kun Filip, kuten
tiedämme, yht'äkkiä saapui, järkytti kaikki hänen suunnitelmansa ja
syöksi hänet uuteen huolten sarjaan.

Veli -- veli kutsuttu kotiin! Asia oli siis tullut ilmi! Perhe oli
päättänyt pitää sen salassa; niin, mutta samalla ryhtyen kaikkiin
etsiskelyihin, kaikkiin ovelasti keksittyihin toimenpiteisiin, jotka
Gilbertistä näyttivät yhtä kamalilta kuin Conciergerien, Châtelet'n
ja Tournellen kidutusvehkeet. Näin hänet laahattaisiin Andréen eteen,
pakoitettaisiin polvillaan raukkamaisesti tunnustamaan rikoksensa ja
tapettaisiin kuin koira kepillä tai veitsellä. Laillinen kosto, jonka
edeltäpäin oikeutti joukko esimerkkejä senlaatuisista seikkailuista.

Kuningas Ludvig XV oli näissä tapauksissa varsin myötämielinen
aatelistolle.

Ja sitäpaitsi oli Filip peloittavin kostaja, minkä neiti de Taverney
voisi kutsua avukseen. Filip, ainoa perheen jäsen, joka oli kohdellut
Gilbertiä ihmisenä ja melkein vertaisenaan, surmaisikin rikollisen
melkein yhtä varmasti sanalla kuin miekalla, jos tämä sana olisi:
"Gilbert, sinä olet syönyt meidän leipäämme ja sinä häpäiset meidät!"

Näimme myöskin, miten Gilbert tahtoi alussa kätkeytyä Filipin
katseilta ja palatessaankin totteli vain vaistoansa olla syyttämättä
itseään. Ja tästä hetkestä asti hän keskitti kaikki voimansa yhteen
ainoaan päämäärään: itsepuolustukseen.

Hän seurasi Filipiä, näki hänen menevän Andréen luo ja juttelevan
tohtori Louis'n kanssa. Hän vakoili kaikkea, teki johtopäätöksensä
kaikesta, käsitti Filipin epätoivon. Hän näki tämän tuskan syntyvän
ja karttuvan; hirvittävän kohtauksen Andréen kanssa hän arvasi
kaihtimella häilyvistä varjoista.

"Olen hukassa", ajatteli hän.

Ja heti tarttui hän sekamielisenä veitseen surmatakseen Filipin,
jonka hän odotti ilmestyvän ovellensa... tai tappaakseen itsensä, jos
niin tarvittiin.

Mutta vastoin hänen otaksumaansa Filip sopi sisarensa kanssa; Gilbert
näki hänet polvillaan maassa suudellen Andréen käsiä. Tämä oli uusi
toivon tuike, uusi ovi pelastukseen, Se että Filip ei vielä ollut
kiivennyt hänen luokseen kostoa huutaen, todisti rikoksentekijän
nimen olevan Andréelle aivan tuntemattomana. Jos tyttö, ainoa
todistaja, ainoa syyttäjä, ei mitään tiennyt, niin ei kukaan
tiennyt mitään. Jos Andrée... mieletön toivo!... tiesi eikä ollut
mitään sanonut, olisi siinä enemmän kuin pelastus: se olisi onnea,
voitonriemua.

Tästä hetkestä alkaen Gilbert kohosi päättäväisesti aseman tasalle.
Mikään ei enää ehkäissyt häntä kulussaan niin pian kuin hänen
katseensa oli jälleen terittynyt.

"Mistä löydetään jäljet", tuumi hän, "jos neiti de Taverney ei minua
syytä? Ja, hupsu, mikä olenkin, syyttäisikö hän minua seurauksesta
eikä itse rikoksesta? Hän ei ole minua nuhdellut rikoksesta; ei
mikään viimekuluneina kolmena viikkona ole minulle osoittanut, että
hän inhoaa tai välttää minua enemmän kuin ennen.

"Jos hän siis ei tunne syytä, niin seurauksessa ei nähdä mitään,
joka olisi raskauttavampaa minulle kuin jollekulle muulle. Minä
olen nähnyt itsensä kuninkaan neiti Andréen huoneessa. Tarvittaessa
voin siitä todistaa veljelle, ja kaikista hänen majesteettinsa
vastaväitteistä huolimatta minua uskottaisiin... Niin, mutta se olisi
hyvin vaarallista peliä... Minä olen vaiti; kuninkaalla on liian
paljon keinoja osoittaakseen viattomuutensa ja tehdäkseen tyhjäksi
minun todistukseni. Mutta eikö minulla, paitsi kuningasta, jonka
nimeä en elinkautisen vankeuden tai kuoleman uhalla saa kaikkeen
tähän sekoittaa, ole vielä tuo tuntematon, joka samana yönä sai neiti
de Taverneyn tulemaan alas puutarhaan?... Miten voi hän puolustautua?
Miten voitaisiin häntä epäillä? Miten hänet tavoitettaisiin, jos
häntä epäiltäisiin? Hän on vain tavallinen ihminen, olen yhtä hyvä
kuin hänkin, ja häntä vastaan kyllä aina puolustaudun. Sitäpaitsi ei
minun rikollisuuttani edes aavisteta.

"Ainoastaan Jumala minut näki", lisäsi hän katkerasti nauraen...
"Mutta miksi Jumala, joka mitään hiiskumatta on niin usein nähnyt
kyyneleeni ja tuskani, tekisi sen vääryyden, että ilmiantaisi tuon
tilaisuuden, ensimäisen onnen hetken, jonka Hän on minulle suonut?...
Sitäpaitsi, jos rikos on olemassa, on se Hänen asiansa, eikä minun,
ja hra de Voltaire todistaa aivan riittävästi, että ihmeitä ei enää
tapahdu. Olen pelastettu, olen rauhallinen, salaisuuteni kuuluu
minulle. Tulevaisuus on minun!"

Näin mietittyään tai oikeammin tingittyään omantuntonsa kanssa
Gilbert kokosi puutarha-työkalunsa ja seurasi työtovereitaan
illalliselle. Hän oli iloinen, huoleton, jopa uhmailevakin.
Hänellä oli ollut tunnonpistoksia, hän oli peljännyt; sellainen
kaksinkertainen heikkous oli miehen, filosofin, kiirehdittävä
karkoittamaan.

Mutta hän teki laskelmansa ilman omaatuntoaan. Sinä yönä Gilbert ei
voinut nukkua. --



45.

Kaksi kärsivää.


Gilbert oli aivan oikein arvostellut aseman, kun hän ajatellessaan
mainittuna iltana puutarhassa yllättämäänsä tuntematonta miestä, joka
oli tullut niin turmiolliseksi neiti de Taverneylle, sanoi itsekseen:
"Mistä hänet tapaa?"

Myöskään Filip ei ollenkaan tiennyt Josef Balsamon, Fenixin
kreivin asuntoa. Mutta hän muisti sen ylhäisen naisen, markiisitar
de Saverneyn, jonka luo Andrée toukokuun 31. päivänä oli viety
hoivattavaksi.

Vielä ei ollut niin myöhä illalla, ettei olisi voinut käydä tämän
rouvashenkilön luona, joka asui Rue Saint-Honorén varrella. Filip
hillitsi siis kaiken mielenliikutuksensa ja meni markiisittaren luo,
jonka kamarineito heti epäröimättä antoi hänelle Balsamon osoitteen
Saint-Clauden kadulle Marais'n kaupunginosassa.

Filip suuntasi heti matkansa mainitulle kadulle.

Mutta syvää kuohumusta tuntematta hän ei voinut koskettaa tämän
epäiltävän talon portinkolkuttimeen, hän kun otaksui Andrée-rukan
levon ja kunnian sinne ikipäiviksi haudatuksi. Mutta tahdonvoimallaan
hän pian hillitsi suuttumuksensa ja herkkätuntoisuutensa,
säilyttääkseen järkkymättömänä kaiken tarmon, mitä hän luuli
tarvitsevansa.

Hän kolkutti siis porttia jokseenkin varmalla kädellä, ja talon
tapojen mukaan portti avautui.

Filip astui pihaan taluttaen hevostaan suitsista. Mutta hän ei ollut
astunut neljää askelta, kun Fritz saapui eteisestä, näyttäytyi ylinnä
portailla ja pysähdytti hänet kysymällä:

-- Mitä herra tahtoo?

Filip säpsähti kuin odottamattomasta esteestä. Hän katseli
saksalaista rypistäen kulmiaan, ikäänkuin Fritz ei olisi täyttänyt
vain palvelijan velvollisuutta.

-- Tahdon puhutella talon isäntää, Fenixin kreiviä, -- vastasi Filip,
sitoen hevosensa kiviseinässä olevaan renkaaseen ja astuen rakennusta
kohti, johon hän kävi sisälle.

-- Monsieur ei ole kotona, -- sanoi Fritz, sallien kuitenkin hyvin
opetetun palvelijan kohteliaisuudella Filipin astua sisään.

Kummallista! Filip näkyi ottaneen kaiken edeltäpäin huomioon paitsi
tämän yksinkertaisen vastauksen. Hän seisoi hetkisen neuvotonna.

-- Mistä hänet tapaan? -- kysyi hän sitten.

-- Sitä en tiedä, monsieur.

-- Täytyneehän teidän sentään tietää?

-- Pyydän anteeksi, mutta isäntäni ei tee minulle tiliä
liikkumisistaan.

-- Ystäväni, -- sanoi Filip, -- minun täytyy kuitenkin puhutella
isäntäänne tänä iltana.

-- Pelkään, että se on mahdotonta.

-- Se on välttämätöntä; asia on mitä tärkeintä laatua. Fritz kumarsi
vastaamatta.

-- Onko hän siis lähtenyt kotoa? -- kysyi Filip.

-- On, monsieur.

-- Kaipa hän tulee takaisin?

-- En sitä luule, monsieur.

-- Ah, te ette luule?

-- En.

-- Hyvä on, -- sanoi Filip alkaen kuumentua; -- menkää nyt kuitenkin
sanomaan isännällenne...

-- Mutta minulla oli jo kunnia ilmoittaa teille, -- vastasi Fritz
hätääntymättä, -- että monsieur ei ole kotona.

-- Tiedän kyllä, ystäväiseni, mitä toimintaohjeet merkitsevät, --
virkkoi Filip, -- ja teidän ohjeenne on kunnioitettava; mutta sitä
ei voi todellakaan sovittaa minuun, jonka käyntiä isäntänne ei ole
voinut aavistaa ja joka tulen tänne aivan poikkeuksellisesti.

-- Määräys koskee kaikkia, monsieur, -- vastasi Fritz kömpelösti.

-- Siis, koska on olemassa määräys, -- sanoi Filip, -- niin Fenixin
kreivi on kotona?

-- No, entä sitten? -- tokaisi vuorostaan Fritz, jota sellainen
itsepäisyys alkoi tuskastuttaa.

-- No, sitten minä odotan häntä.

-- Isäntäni ei ole täällä, sanon teille, -- vastasi palvelija; --
joku aika sitten pääsi tuli irti talossa, ja tuon tulipalon jälkeen
se ei kelpaa asuttavaksi.

-- Mutta asuthan siinä sinä, -- sanoi Filip vuorostaan kömpelösti.

-- Minä asun täällä vartijana.

Filip kohautti olkapäitään kuin mies, joka ei usko sanaakaan siitä,
mitä hänelle puhutaan. Fritziä alkoi suututtaa.

-- Sitäpaitsi, -- sanoi hän, -- olkoon herra kreivi kotona tai ei,
niin yhtä vähän hänen kotona kuin poissa ollessaan on tapana väkisin
tunkeutua hänen asuntoonsa; ja ellette mukaudu talon tapoihin, niin
minun on pakko...

Fritz pysähtyi.

-- Mitä? -- kysyi Filip unohtaen itsensä.

-- Heittää teidät ulos, -- vastasi Fritz rauhallisesti.

-- Sinäkö? -- huudahti Filip säihkyvin silmin.

-- Minä juuri, -- vastasi Fritz, jälleen muuttuen kansalleen
ominaisella tavalla sitä kylmäverisemmän näköiseksi, mitä enemmän
hänen kiukkunsa yltyi.

Ja hän katsahti nuorta miestä kohti, joka vihan vimmassa tempasi
miekkansa huotrasta.

Hätkähtämättä säilän välkkeestä, huutamatta apua (ehkä hän
olikin yksinään) Fritz sieppasi huoneen seinälle järjestellystä
asevarustelusta eräänlaisen lyhyellä, mutta terävällä rautakärjellä
varustetun keihään, ja hyökäten Filipiä vastaan pikemmin taitavana
kepinheiluttajana kuin miekkailijana hän pirstasi ensi iskulla terän
tämän pienestä miekasta.

Nuori mies kiljahti vihaisesti ja ryntäsi vuorostaan etsimään
kokoelmasta uutta asetta. Tällä hetkellä käytävän salaovi aukeni ja
sen hämäriin puitteisiin ilmestyi kreivi.

-- Mikä on, Fritz? -- kysyi hän.

-- Ei mitään, herra kreivi, -- vastasi palvelija, laskien
keihäänsä alas, mutta asettuen kuin suojaksi isäntänsä eteen, joka
salaportaitten askelmalla ylitti hänet puolella ruumiillaan.

-- Herra kreivi de Fenix, -- virkkoi Filip, -- onko teidän maassanne
tapana, että palvelijat vastaanottavat aatelismiehiä ase kädessä,
vai onko se erityinen toimintaohje, joka on käytännössä vain teidän
arvoisassa talossanne?

Fritz laski keihään kädestänsä asettaen sen isäntänsä antamasta
merkistä eteisen nurkkaan.

-- Kuka te olette, monsieur? -- kysyi kreivi, joka eroitti Filipin
huonosti eteisessä palavan lampun valossa.

-- Mies, joka ehdottomasti tahtoo teitä puhutella.

-- Joka tahtoo?

-- Niin.

-- Siinä on sana, joka hyvin riittää Fritzin puolustukseksi; sillä
minä en tahdo päästää ketään puheilleni ja kotona ollessani en
tunnusta kellekään oikeutta tulla minua puhuttelemaan. Te olette siis
tehnyt itsenne syylliseksi loukkaukseen minua kohtaan; mutta, --
lisäsi Balsamo huoahtaen, -- minä annan sen teille anteeksi, pannen
kuitenkin ehdoksi, että poistutte täältä kauemmin häiritsemättä
lepoani.

-- Teille sopii tosiaan hyvin, -- huudahti Filip, -- pyytää lepoa, --
teille, joka olette ryöstänyt minun leponi!

-- Minäkö ryöstänyt leponne? -- kysyi kreivi.

-- Olen Filip de Taverney! -- huudahti nuori mies, luullen, että
kreivin omalletunnolle tämä ainoa sana olisi riittävä vastaus.

-- Filip de Taverney?... Monsieur, -- sanoi kreivi, -- minut otettiin
hyvin vastaan isänne kartanossa; olkaa tervetullut luokseni.

-- Oh, sepä onnellista! -- jupisi Filip.

-- Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, monsieur.

Balsamo sulki salakäytävän oven ja astuen Filipin edellä vei hänet
saliin, mikä jo on ollut muutamien kertomuksessamme esitettyjen
tapahtumien näyttämönä, niiden joukossa viimeksi mainitsemamme viiden
mestarin vierailun.

Sali oli valaistu ikäänkuin olisi jotakuta odotettu; mutta se
nähtävästi kuului talon upeihin tapoihin.

-- Hyvää iltaa, hra de Taverney, -- tervehti Balsamo lempeällä ja
sortuneella äänellä, joka sai Filipin kohottamaan silmänsä häneen.

Mutta Balsamon nähdessään hän astahti taaksepäin.

Kreivi oli todellakin enää vain varjo entisestään; hänen kuopikkaissa
silmissään ei ollut loistoa, posket olivat laihtuessaan muodostaneet
kaksi uurretta suun ympärille, ja terävät, luisevat kasvot tekivät
koko pään kulmikkaaksi ja kuolleenkallon kaltaiseksi.

Filip seisoi aivan säikähtyneenä. Balsamo katseli hänen
kummastustaan, ja tavattoman surullinen hymy värähti hänen kalpeilla
huulillaan.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- pyydän anteeksi palvelijani käytöstä;
mutta hän toimii todellakin ohjeittensa mukaan, ja sallikaa minun
sanoa, että te itse teitte väärin yrittäessänne niistä huolimatta
tänne tunkeutua.

-- Monsieur, -- virkkoi Filip, -- kuten tiedätte, on elämässä
äärimäisiä tilanteita, ja minä olen nyt sellaisessa.

Balsamo ei vastannut mitään.

-- Minä tahdoin tavata teidät, -- jatkoi Filip, -- minä tahdoin puhua
kanssanne; luoksenne päästäkseni olisin uhmannut kuolemaakin.

Balsamo pysyi yhä vaiti ja näkyi odottavan selitystä nuoren miehen
sanoihin, vaikka häneltä puuttui voimaa tai uteliaisuutta sitä
pyytääkseen.

-- Olen tavoittanut teidät, -- jatkoi Filip, -- olen vihdoin
tavoittanut teidät, ja nyt me käymme asiaa selvittämään, jos
suvaitsette; mutta olkaa hyvä ja lähettäkää ensin pois tuo mies,
Filip osoitti sormellaan Fritziä, joka juuri oli kohottanut oviverhoa
ikäänkuin pyytääkseen isäntänsä viimeisiä määräyksiä tungettelevan
vieraan suhteen.

Balsamo loi Filipiin katseen, jonka tarkoituksena oli tutkia hänen
aikomuksiaan; mutta ollessaan nyt miehen edessä, joka arvoltaan
ja yhteiskunnalliselta asemaltaan oli hänen vertaisensa, Filip
oli ottanut takaisin tyyneytensä ja mielenmalttinsa; hän oli
läpitunkematon.

Silloin Balsamo pienellä päänliikkeellä tai oikeammin vain
kulmakarvojaan väräyttämällä antoi Fritzille merkin poistua, ja
molemmat miehet istuutuivat vastapäätä toisiaan, Filip selin uuniin
ja Balsamo nojaten kyynäspäällään pientä pöytää vasten.

-- Puhukaa nopeasti ja selvään, olkaa hyvä, monsieur, -- kehoitti
Balsamo; -- sillä minä kuuntelen teitä ainoastaan hyväntahtoisuudesta
ja huomautan, että saatan pian väsyä.

-- Minä puhun niinkuin minun on puhuttava, monsieur, ja niin kauan
kuin katson tarpeelliseksi, -- sanoi Filip; -- ja välittämättä,
miellyttääkö se teitä vai ei, aloitan kuulustelulla.

Hänen lausuessaan tämän sanan leimahti sähkökipinä Balsamon hirveästi
rypistyneiden kulmakarvojen alta. Sillä tämä sana herätti kreivissä
muistoja, jotka olisivat puistattaneet Filipiä, jos hän olisi
tiennyt, mitä haavoja hän miehen sydämen pohjalla veresti.

Mutta hetkisen kuluttua, jonka hän käytti palauttaakseen valtansa
itsensä ylitse, Balsamo virkkoi:

-- Kysykää.

-- Monsieur, -- vastasi Filip, -- ette ole minulle koskaan oikein
selittänyt, miten käytitte aikanne tuona surullisen kuuluisana
toukokuun 31. päivän yönä siitä hetkestä asti, kun kannoitte sisareni
Ludvig XV:n torilla viruvien haavoittuneiden ja ruumisröykkiöiden
joukosta.

-- Mitä sillä tarkoitatte? -- kysyi Balsamo.

-- Tarkoitan, herra kreivi, että teidän käytöksenne mainittuna yönä
on minusta näyttänyt epäiltävältä, ja nyt entistä enemmän.

-- Epäiltävältä?

-- Niin, ja kaikesta päättäen se ei ole ollut kunnon miehen käytöstä.

-- Monsieur, --? sanoi Balsamo, -- en käsitä teitä; teidän tulee
huomata, että pääni on väsynyt ja heikontunut, ja että tämä heikkous
tietenkin saattaa minut kärsimättömäksi.

-- Monsieur! -- huudahti Filip vuorostaan ärtyneenä ylpeästä ja
tyynestä äänensävystä, millä Balsamo hänelle yhä vastasi.

-- Monsieur, -- jatkoi Balsamo samaan sävyyn, -- sen jälkeen kun
minulla viimeksi oli kunnia teidät tavata, on minua kohdannut suuri
onnettomuus; taloni on osittain palanut ja erinäisiä arvokkaita,
huomatkaa, hyvin kallisarvoisia esineitä on minulta joutunut hukkaan.
Suru siitä on sumentanut mieleni. Puhukaa siis selvästi, pyydän, tai
muutoin sanon teille heti hyvästi.

-- Ette suinkaan, monsieur, -- ehätti Filip, -- ette suinkaan; ette
sano minulle hyvästi niin helposti kuin luulette. Minä pidän arvossa
suruanne, jos te osoitatte sääliä omalleni; sillä minuakin, monsieur,
on kohdannut hyvin suuri onnettomuus, paljoa suurempi kuin teitä,
siitä olen varma.

Balsamo hymyili sitä epätoivoista hymyä, jonka Filip jo aikaisemmin
oli nähnyt hänen huulillaan.

-- Minä, monsieur, -- jatkoi Filip, -- olen menettänyt perheeni
kunnian.

-- No, hyvä herra, -- vastasi Balsamo, -- mitä voin minä siinä
onnettomuudessa tehdä?

-- Mitäkö voitte tehdä? -- huudahti Filip säkenöivin silmin.

-- Niin juuri.

-- Te voitte antaa minulle takaisin sen, minkä olen kadottanut,
monsieur!

-- Haa, te olette järjiltänne! -- huudahti Balsamo, ojentaen kättänsä
kellonnuoraan.

Mutta hän teki tämän liikkeen niin veltosti ja niin tyynesti, että
Filipin käsivarsi ehti sen ehkäisemään.

-- Minäkö järjiltäni? -- huudahti Filip käheällä äänellä -- Mutta
ettekö sitte käsitä, että on kysymys sisarestani, hänestä, jota
pitelitte pyörtyneenä sylissänne toukokuun 31. päivänä; sisarestani,
jonka veitte taloon, teidän sanomananne kunnialliseen mutta minun
käsitykseni mukaan huonomaineiseen; sanalla sanoen sisarestani, jonka
kunniaa minä teiltä miekka kädessä vaadin?

Balsamo kohautti olkapäitään.

-- Voi, hyvä Jumala, -- jupisi hän, -- niin pitkiä kiertoteitä
yksinkertaiseen asiaan pääsemiseksi!

-- Onneton! -- huudahti Filip.

-- Miten kamalan kimeällä äänellä te puhutte, monsieur! -- sanoi
Balsamo samalla surullisella kärsimättömyydellä. -- Melkein teette
minut kuuroksi. -- No, ettekö äsken sanonut, että olin loukannut
sisartanne?

-- Niin, lurjus!

-- Taaskin kiljahdus ja tarpeeton herjaus, monsieur. Kuka hitto on
teille siis sanonut, että loukkasin sisartanne?

Filip epäröitsi; äänensävy, millä Balsamo oli nämä sanat lausunut,
löi hänet hämmästyksellä. Joko oli se hävyttömyyden huippu tai
puhtaan omantunnon ilmaus.

-- Kuka sen minulle on sanonut? -- toisti nuori mies.

-- Niin, sitä minä kysyn.

-- Sisareni itse, herraseni.

-- Vai niin, monsieur, sisarenne...

-- Mitä aiotte sanoa? -- huudahti Filip, tehden uhkaavan, liikkeen.

-- Aion sanoa, monsieur, että todellakin annatte minulle kovin huonon
käsityksen itsestänne ja sisarestanne. Halpamaisinta keinottelua
maailmassa, tiedättekö, on se, mitä eräät naiset harjoittavat
menetetyllä kunniallansa. Nyt olette tullut suu täynnä uhkaavia
sanoja kuin parrakkaat veljet italialaisissa huvinäytelmissä, miekka
kädessä pakoittamaan minut joko naimaan sisarenne, mikä todistaa,
että hän on suuressa miehen puutteessa, tai antamaan teille rahaa,
koska tiedätte minun tekevän kultaa. Kah, monsieur, olette pettynyt
molemmissa suhteissa: rahaa ette saa, ja sisarenne jää tytöksi.

-- Sitten, -- huusi Filip, -- minun täytyy saada suonissanne virtaava
veri, jos suonissanne nimittäin verta on.

-- Ette saa sitäkään, monsieur.

-- Kuinka?

-- Veren, joka minulla on, tahdon säilyttää, ja jos olisin halunnut
sen vuodattaa, olisi minulla ollut siihen vakavampi syy kuin tämä
teidän tarjoamanne. Siis, monsieur, tehkää niin hyvin ja kääntykää
rauhallisesti takaisin, mutta jos aiheutatte melua, niin, koska
se tuottaisi minulle päänkipua, kutsun Fritzin, joka tultuaan ja
annettuani hänelle merkin taittaa teidät kuin ruo'on. Menkää!

Tällä kertaa Balsamo soitti, ja kun Filip yritti sitä estää,
hän avasi pöydälle asetetun mustapuisen lippaan, otti sieltä
kaksiputkisen pistoolin ja viritti hanan.

-- Kas niin, siitä pidän enemmän, -- huudahti Filip, -- surmatkaa
minut!

-- Miksi teidät surmaisin?

-- Siksi, että olette minut häväissyt.

Nuori mies lausui nämä sanat sellaisella totuuden sävyllä, että
Balsamo loi häneen lempeän silmäyksen.

-- Olisiko mahdollista, -- sanoi hän, -- että olette ihan tosissanne?

-- Epäilettekö sitä? Epäilettekö aatelismiehen sanaa?

-- Ja, -- jatkoi Balsamo, -- olisiko neiti de Taverney yksinään
keksinyt tuon halpamielisen tuuman ja pakoittanut teidät sen
toimeenpanijaksi?... Tahdon otaksua niin; tahdon siinä tapauksessa
antaa teille tyydytyksen. Vannon teille kautta kunniani, että
käytökseni sisartanne kohtaan mainittuna toukokuun viimeisenä
yönä oli nuhteeton, vannon ettei kunniantunto, ei inhimillinen
tuomioistuin eikä jumalallinen oikeus voisi löytää siinä mitään, joka
ei olisi sopusoinnussa ankarimpain siveellisyyskäsitteiden kanssa.
Uskotteko minua nyt?

-- Monsieur! -- virkahti nuori mies kummastuneena.

-- Tiedätte, etten pelkää kaksintaistelua, sen näkee ihmisen
silmistä, eikö totta? Mitä heikkouteeni tulee, älkää antako sen
pettää itseänne, se on vain näennäistä. Kasvoni eivät tosin ole
verevät, mutta lihasvoimastani en ole mitään kadottanut. Tahdotteko
siitä todistuksen? Katsokaa... Ja Balsamo kohotti ponnistuksetta
yhdellä kädellään tavattoman ison pronssimaljakon Boulen [André
Charles Boule, tunnettu pariisilainen taidepuuseppä, Suom.]
valmistaman huonekalun päältä.

-- Olkoon menneeksi, monsieur, -- sanoi Filip, -- minä uskon teitä,
mitä toukokuun 31. päivään tulee; mutta se on veruke, jota käytätte
taataksenne sananne virheellisellä päivämäärällä. Sittemmin olette
nähnyt sisareni uudestaan.

Balsamo epäröitsi vuorostaan.

-- Se on totta, -- myönsi hän, -- olen hänet nähnyt.

Ja hänen hetkeksi seestynyt otsansa synkistyi jälleen peloittavasti.

-- Ahaa, nyt näemme! -- huudahti Filip.

-- No, mitä todistaa se minua vastaan, että olen nähnyt sisarenne
uudestaan?

-- Se todistaa, että olette vaivuttanut hänet selittämättömään uneen,
jonka hän teidän lähestyessänne jo kolmasti on tuntenut valtaavan
itsensä, ja että olette käyttänyt tätä taintumusta rikoksenne
salaamiseksi.

-- Vielä kerran, kuka sellaista väittää? -- huudahti Balsamo
vuorostaan.

-- Sisareni!

-- Miten hän sen tietää, koska hän nukkui?

-- Ah, tunnustatte siis, että hän nukkui?

-- Vielä enemmänkin, monsieur. Tunnustan itse nukuttaneeni hänet.

-- Nukuttaneenne?

-- Niin.

-- Ja missä tarkoituksessa, ellette tehnyt sitä häväistäksenne hänet?

-- Missäkö tarkoituksessa? Ah! -- sanoi Balsamo, ja hänen päänsä
painui povea vasten.

-- Sanokaa, sanokaa toki!

-- Siinä tarkoituksessa, monsieur, että hän ilmaisisi minulle
salaisuuden, joka oli minulle elämääni kalliimpi.

-- Vain teeskentelyä ja verukkeita!

-- Ja sinäkö yönä, -- jatkoi Balsamo pikemmin seuraten omaa
ajatusjuoksuaan kuin vastaten Filipin loukkaavaan väitteeseen, --
sinäkö yönä sisarenne...?

-- Häväistiin, niin, monsieur.

-- Häväistiin?

-- Sisareni tulee äidiksi!

Balsamo parahti.

-- Oh, se on totta, se on totta, -- sanoi hän, -- nyt muistan; minä
lähdin häntä herättämättä.

-- Te tunnustatte, te tunnustatte! -- huusi Filip.

-- Niin, ja joku lurjus on tuona kauheana yönä... ah, kauhea yö
meille kaikille, monsieur!... käyttänyt hyväkseen hänen nukkumistaan.

-- Haa, te tahdotte ilvehtiä kanssani, monsieur?

-- En suinkaan, minä tahdon saattaa teidät vakuutetuksi.

-- Se käynee vaikeaksi.

-- Missä sisarenne tätä nykyä on?

-- Siellä, mistä niin hyvin osasitte hänet etsiä.

-- Trianonissako?

-- Niin.

Minä lähden kanssanne Trianoniin, monsieur.

Filip seisot mykkänä hämmästyksestä.

-- Olen tehnyt virheen, monsieur, -- sanoi Balsamo; -- mutta
rikoksessa minulla ei ole mitään osaa. Minä unohdin tytön
magneettiseen uneen. No niin, sovittaakseni tuon virheeni, joka on
minulle annettava anteeksi, minä ilmaisen teille syyllisen nimen.

-- Sanokaa se sitte, sanokaa!

-- Minä en sitä itse tiedä, -- virkkoi Balsamo.

-- Kuka sen sitte tietää?

-- Sisarenne.

-- Mutta hän on kieltäytynyt sitä minulle sanomasta.

-- Ehkä kyllä; mutta minulle hän sen sanoo.

-- Sisareniko?

-- Jos sisarenne syyttää jotakuta, uskotteko häntä?

-- Uskon, sillä sisareni on puhdas kuin enkeli.

Balsamo soitti.

-- Vaunut, Fritz! -- sanoi hän, kun saksalainen astui huoneeseen.

Filip harppaili salissa kuin hullu.

-- Rikollisen, -- virkkoi hän, -- te lupaatte osoittaa minulle
rikollisen?

-- Monsieur, -- sanoi Balsamo, -- miekkanne taittui ottelussa;
sallitteko minun tarjota teille toisen?

Ja hän otti eräältä nojatuolilta kallisarvoisen, kullatulla
hopeakahvalla varustetun miekan, jonka hän pisti Filipin vyöhön.

-- Entä te itse? -- kysyi nuori mies.

-- Minä, monsieur, en tarvitse aseita, -- vastasi Balsamo; -- minun
puolustajakseni tulette te itse, kun sisarenne on ehtinyt puhua.

Neljännestuntia myöhemmin he astuivat vaunuihin, ja Fritz: kyyditsi
heitä täyttä laukkaa oivallisella kaksivaljakolla Versaillesia kohti.



46.

Trianonin tiellä.


Kaikki nämä matkat edestakaisin ja tämä selitys olivat vieneet aikaa,
niin että kello läheni kahta aamulla heidän lähtiessään Saint-Clauden
kadun varrelta.

Kului viisi neljännestuntia taipaleella Versaillesiin ja kymmenen
minuuttia ajettaessa Trianoniin, joten nämä molemmat miehet
ennättivät määräpaikkaansa vasta puoli neljältä.

Matkan jälkimäisellä puoliskolla aamurusko jo kirjaili punervalla
hohteellaan tuoreet metsät ja Sèvres'n kukkulat. Ikäänkuin huntu
olisi verkalleen kohotettu matkustajain silmiltä he näkivät Ville
d'Avrayn lammikkojen ja etäämpänä Bucin pikkujärvien kimaltelevan
kirkkaina kuin kuvastimet.

Vihdoin olivat heidän katseilleen ilmestyneet Versaillesin katot ja
pylväsrivit, joita vielä näkymättömän auringon säteet purppuroivat.
Tuon tuostakin ikkunaruutu, johon heijastui hohtava valonsäde,
lävisti loistavana viiruna aamuisen usvan sinipunervan värityksen.

Heidän päästyään Versaillesista Trianoniin johtavan puistokadun
päähän Filip oli pysäyttänyt vaunut ja kääntyen kumppaninsa puoleen,
joka koko matkan ajan oli synkkänä ollut vaiti, hän oli tälle
virkkanut:

-- Monsieur, pelkään, että meidän on tässä jokunen aika odotettava.
Trianonin portit avataan vasta kello viideltä aamulla, ja
poikkeamalla virallisesta järjestyksestä saattaisimme tehdä tulomme
epäiltäväksi kaitsijain ja vartiosotilasten silmissä.

Balsamo ei vastannut mitään, mutta ilmaisi päännyökkäyksellä, että
suostui ehdotukseen.

-- Sitäpaitsi, monsieur, -- jatkoi Filip, -- antaa tämä
viivytys minulle tilaisuuden ilmoittaa teille muutamia matkalla
mietiskelemiäni seikkoja.

Balsamo loi Filipiin epämääräisen, ikävystymistä ja
välinpitämättömyyttä ilmaisevan katseen.

-- Niinkuin tahdotte, monsieur, -- sanoi hän; -- puhukaa, minä
kuuntelen.

-- Te sanoitte minulle, herra kreivi, -- jatkoi Filip, -- että
toukokuun 31. päivää seuraavana yönä veitte sisareni markiisitar de
Savernyn luo?

-- Siitä olette itse tullut vakuutetuksi, monsieur, -- sanoi Balsamo,
-- koska kävitte markiisitarta kiittämässä.

-- Ja lisäsitte vielä, että koska eräs kuninkaallisista
tallipalvelijoista saattoi teitä markiisittaren talosta meidän
asuntoomme, nimittäin Rue Coq-Héronin varrelle, niin ette laisinkaan
ollut yksinänne sisareni kanssa. Minä uskoin teidän kunniasanaanne.

-- Ja siinä teitte oikein, monsieur.

-- Mutta palatessani ajatuksissani myöhempiin tapahtumiin
täytyi minun sanoa itselleni, että teidän noin kuukausi sitten
puhutellaksenne häntä yöllä, jolloin olitte saanut tilaisuuden hiipiä
puutarhaan, oli täytynyt tunkeutua sisareni huoneeseen.

-- En ole koskaan ollut sisällä sisarenne huoneessa Trianonissa,
monsieur.

-- Kuulkaahan sentään!... Käsitättehän, että ennenkuin menemme
Andréen luo täytyy kaikki seikat olla selvillä.

-- Selvittäkää ne, herra ritari, en parempaa pyydä, sitävartenhan
olemme tulleet.

-- No niin, tuona iltana -- ajatelkaa tarkoin vastaustanne, sillä
se, mitä aion teille sanoa, on varmaa, ja olen kuullut sen sisareni
omasta suusta, -- tuona iltana, sanon, sisareni oli mennyt aikaisin
levolle. Te yllätitte hänet siis vuoteesta? Balsamo ravisti päätänsä.

-- Te kiellätte; olkaa varuillanne! -- virkkoi Filip.

-- Minä en kiellä, monsieur; te kyselette ja minä vastaan.

-- No hyvä, minä jatkan kysymyksiäni; vastatkaa siis edelleen.

Balsamo ei ärtynyt, vaan päinvastoin antoi Filipille merkin, että hän
odotti.

-- Kun astuitte sisareni kamariin, -- jatkoi Filip kiihtyen
yhä enemmän, -- kun yllätitte hänet ja nukutitte pirullisella
mahdillanne, Andrée lueskeli makuullaan. Hän tunsi vaipuvansa siihen
horrokseen, jonka läsnäolonne hänessä aina aiheuttaa, ja menetti
tajuntansa. Te sanoitte minulle äsken, että vain teitte hänelle
muutamia kysymyksiä, lisäten sentään, että lähitiessänne unohditte
hänet herättää. Mutta kuitenkaan, -- puhui Filip edelleen, tarttuen
Balsamon ranteeseen ja puristaen sitä kouristuneesti, -- mutta
kuitenkaan tyttö aamulla toinnuttuaan ei enää ollut vuoteessansa,
vaan virui puolialastomana matolla sohvansa vieressä... Vastatkaa
tähän syytökseen, monsieur, älkääkä pakoilko totuutta.

Välikysymyksen aikana Balsamo unestaan herätetyn ihmisen lailla
karkoitti toisen toisensa perästä mielestään ne synkät ajatukset,
jotka hänen sieluaan ahdistivat.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- teidän ei todellakaan olisi pitänyt
palata tähän asiaan ja täten lakkaamatta haastaa riitaa kanssani.
Tulin tänne myöntyväisyydestä ja osanotosta teitä kohtaan; sen te
näytätte unohtavan. Te olette nuori, olette upseeri, olette tottunut
puhumaan käskevästi käsi miekan ponnessa; kaikki tuo johdattaa teidät
vääriin päätelmiin vakavissa tiloissa. Tein siellä kotonani enemmän
kuin minun olisi pitänyt tehdä vakuuttaakseni teitä ja saadakseni
teiltä hiukan lepoa. Te aloitatte uudestaan; olkaa varuillanne, sillä
jos te väsytätte minut, minä vaivun omien surujeni syvänteeseen,
surujen, joiden rinnalla teidän, sen vannon, ovat vain lapsenleikkiä.
Ja kun minä niihin siten uinun, voi sitä, joka minut herättää. -- En
ole käynyt sisarenne huoneessa, siinä kaikki, mitä voin teille sanoa.
Sisarenne itse omasta alotteestaan, jossa, sen myönnän, minun tahtoni
näytteli suurta osaa, tuli puutarhaan minua tapaamaan.

Filip teki liikkeen, mutta Balsamo hillitsi hänet.

-- Lupasin teille todistuksen, -- jatkoi hän, -- sen teille annan.
Nytkö heti? Olkoon niin! Menkäämme Trianoniin mieluummin kuin
hukkaamme aikaa joutaviin. Vai tahdotteko odottaa? Odottakaamme
sitten, mutta äänettöminä ja kiistelemättä, jos suvaitsette.

Sanottuaan tämän ilmeellä, jonka lukijamme hänessä tuntevat, Balsamo
sammutti silmiensä hetkellisen tulen ja vaipui jälleen mietteisiinsä.
Filip murahti kuin puremaan aikova peto, mutta sitten hän äkkiä
muutti asentoa ja ajatuksiaan.

"Tuo mies", tuumi hän, "on saatava vakuutetuksi tai taltutettava
jonkinlaisella etevämmyydellä. Mutta tällä hetkellä minulla ei ole
mitään keinoa hänen hillitsemisekseen tai vakuuttamisekseen; olkaamme
kärsivällisiä."

Kun hänelle kuitenkin kävi mahdottomaksi pysyä kärsivällisenä
Balsamon vieressä, hän hyppäsi alas vaunuista ja alkoi harppailla
viheriöitsevällä lehtokujalla, jolle vaunut olivat pysähtyneet.

Kymmenen minuutin päästä Filip tunsi, että hänelle oli mahdotonta
kauemmin odottaa. Hän piti siis parempana avauttaa ristikkoportin
ennen määräaikaa epäluulojen herättämisen uhallakin.

"Sitäpaitsi", mutisi Filip, viihtyen ajatuksesta, joka jo useamman
kerran oli juolahtanut hänen mieleensä, "mitäpä epäluuloja voi
portinvartijassa syntyä, jos sanon hänelle sisareni terveydentilan
minua siinä määrin huolestuttaneen, että kävin Pariisissa lääkäriä
noutamassa, tuodakseni hänet tänne heti päivän valjettua?"

Hyväksyttyään tämän ajatuksen, jonka hänen halunsa sen toteuttamiseen
pian sai näyttämään aivan vaarattomalta, hän riensi vaunujen luo.

-- Niin, monsieur, -- sanoi hän, -- olette oikeassa, on turhaa
odottaa kauemmin. Tulkaa, tulkaa...

Mutta hänen täytyi toistaa tämä kehoitus; vasta toisella kerralla
Balsamo riisui viittansa, johon hän oli kääriytynyt, sulki tumman,
kiilloitetuilla teräsnapeilla varustetun viittansa ja astui alas
vaunuista.

Filip valitsi polun, joka johti kohtisuoraan ristikkoportille.

-- Käykäämme nopeasti, -- sanoi hän Balsamolle.

Ja hän alkoi todellakin astua niin ripeästi, että Balsamo vaivoin
kykeni häntä seuraamaan. Portti avattiin, Filip antoi selityksensä
vartijalle, ja molemmat herrat pääsivät sisälle. Kun puomi oli
laskettu heidän jälkeensä, Filip pysähtyi vielä kerran.

-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- vielä yksi sana... Nyt olemme
perillä. En tiedä, mitä aiotte kysellä sisareltani; mutta säästäkää
häntä edes niiltä yksityiskohdilta, mitä tuossa kauheassa
tilaisuudessa hänen nukkuessaan on saattanut tapahtua. Säästäkää edes
sielun puhtautta, koska ruumiin neitseellisyys on mennyttä.

-- Hyvä herra, -- vastasi Balsamo, -- kuulkaa, mitä sanon. En ole
koskaan käynyt puistossa noita karkearunkoisia puita kauempana, jotka
näette tuolla sisarenne asumaa rakennusta vastapäätä. En siis ole
koskaan tunkeutunut neiti de Taverneyn kammioon, kuten minulla jo oli
kunnia teille mainita. Mitä taas kohtaukseen tulee, jonka sisarenne
sieluun tekemää vaikutusta pelkäätte, niin sen vaikutuksen alaiseksi
joudutte ainoastaan te ja nukkunut henkilö, sillä tästä hetkestä,
tästä nyt astumastani askeleesta asti käsken arvoisan neidin vaipua
magneettiseen uneen.

Balsamo pysähtyi, laski käsivartensa ristiin rinnalle, kääntyi
paviljonkia kohti, jossa Andrée asui, ja pysyi hetkisen liikahtamatta
rypistynein kulmin ja kaikkivaltiaan tahdon ilme kasvoille levinneenä.

-- Kas niin, -- sanoi hän, antaen käsivartensa vaipua alas, -- neiti
Andréen pitäisi nyt olla nukkunut.

Filipin muoto osoitti epäilyä.

-- Ah, te ette usko minua? -- jatkoi Balsamo. -- No, odottakaa.
Todistaakseni teille selvästi, että minun ei ollut tarvis mennä hänen
luokseen, tahdon käskeä hänen, vaikka hän on aivan nukkuneena, tulla
portaita alas meitä vastaan samalle paikalle, jossa viimeksi hänelle
puhuin.

-- Tehkää niin, -- sanoi Filip; -- kun sen näen, niin uskon.

-- Menkäämme tuolle käytävälle asti ja odottakaamme
valkopyökki-ryhmän takana.

Filip ja Balsamo menivät osoitetulle paikalle. Balsamo ojensi kätensä
Andréen asuntoa kohti. Mutta tuskin hän oli ottanut tämän asennon,
kun heikko rasahdus kuului viereisestä pensas aidasta.

-- Mies! -- virkkoi Balsamo. -- Olkaamme varuillamme.

-- Missä sitten? -- kysyi Filip etsien silmillään kreivin
huomautuksen esinettä.

-- Tuolla, pensasryhmässä vasemmalla, -- virkkoi tämä.

-- Niin oikein, -- sanoi Filip, -- hän on Gilbert, entisiä
palvelijoitamme.

-- Onko teillä mitään syytä peljätä tuota nuorukaista?

-- Ei, luullakseni ei. Mutta malttakaa kuitenkin, monsieur: sillä jos
Gilbert jo on noussut, saattaa muitakin olla liikkeellä.

Sillävälin Gilbert poistui säikähtyneenä; sillä nähdessään Filipin ja
Balsamon yhdessä hän vaistomaisesti käsitti olevansa hukassa.

-- No, monsieur, -- kysyi Balsamo, -- mitä te päätätte?

-- Herra kreivi, -- virkkoi Filip, tuntien vastoin tahtoaan tämän
miehen ympärilleen levittämää magneettista lumoa, -- jos voimanne
todella on riittävän suuri tuottaaksenne neiti de Taverneyn tänne
luoksemme, niin ilmaiskaa se voimanne millä merkillä tahansa, mutta
älkää tuoko häntä tällaiseen avonaiseen paikkaan, missä jokainen
ohikulkija voi kuulla kysymyksenne ja hänen vastauksensa.

-- Olikin jo aika, -- vastasi Balsamo tarttuen nuoren miehen käteen
ja osoittaen rakennuksen käytävässä olevaa ikkunaa, josta he näkivät,
miten Andrée valkopukuisena ja vakavana Balsamon käskyä noudattaen
valmistautui astumaan portaita alas.

-- Pysähdyttäkää hänet, pysähdyttäkää hänet, -- sanoi Filip
hätääntyneenä ja kummastuneena samalla kertaa.

-- Olkoon niin, -- vastasi Balsamo.

Kreivi ojensi kätensä neiti de Taverneytä kohti, joka heti seisahtui.
Sitten hän ikäänkuin kivijuhlaan kulkeva patsas silmänräpäykseksi
pysähdyttyään kääntyi ja palasi huoneeseensa.

Filip ryntäsi hänen jälkeensä; Balsamo seurasi häntä. Filip astui
huoneeseen melkein samaan aikaan kuin Andrée, ja siepaten nuoren
tytön syliinsä vei hänet istumaan.

Hetkistä myöhemmin kuin Filip, Balsamo astui sisään ja sulki oven
jälkeensä.

Mutta vaikka väliaika oli ollut perin lyhyt, eräs kolmas henkilö
oli ehtinyt hiipiä näiden kahden miehen väliin ja pujahtaa Nicolen
vaatekomeroon, jonne hän piiloutui tietäen, että elämänsä riippuisi
tästä keskustelusta.

Tämä kolmas henkilö oli Gilbert.



47.

Paljastus.


Balsamo sulki oven jälkeensä ja ilmestyen kynnykselle, juuri kun
Filip katseli sisartaan kauhunsekaisella uteliaisuudella, kysyi:

-- Oletteko valmis, monsieur?

-- Kyllä, kreivi, kyllä, -- änkytti Filip vavisten.

-- Voimme siis alkaa kysellä sisareltanne?

-- Jos suvaitsette, -- sanoi Filip, koettaen syvällä hengähdyksellä
vierittää pois rintaansa puristavan painon.

-- Mutta ennen kaikkea, -- virkkoi Balsamo, -- katsokaa sisartanne.

-- Minä näen hänet, monsieur.

-- Luulette hänen nukkuvan, eikö niin?

-- Kyllä.

-- Ja luulette, että hän siis ei ole tietoinen siitä, mitä täällä
tapahtuu?

Filip ei vastannut, vaan teki ainoastaan epäilevän liikkeen Silloin
Balsamo meni uunin luo ja sytytti kynttilän, jota hän kuljetti
Andréen silmien edessä lieskan saamatta tätä sulkemaan luomiansa.

-- Niin, hän nukkuu, sen näkee, -- virkkoi Filip; -- mutta mitä
kummallista unta, hyvä Jumala!

-- Ka niin, minä tahdon kysellä häneltä, -- jatkoi Balsamo; -- tai
koska pelkäsitte minun tekevän sisarellenne joitakin sopimattomia
kysymyksiä, niin kyselkäähän häneltä itse, herra ritari.

-- Mutta äsken minä hänelle puhuin ja koskin häneen, eikä hän näkynyt
kuulevan sanojani eikä tuntevan kosketustani.

-- Se johtuu siitä, että te ette ollut magneettisessa yhteydessä
hänen kanssaan; mutta minä tahdon teidät siihen asettaa.

Ja Balsamo tarttui Filipin käteen ja asetti sen Andréen kouraan.

Heti hymyili nuori tyttö ja kuiskasi:

-- Ah, sinäkö se olet, rakas veli?

-- Nyt näette, -- sanoi Balsamo, -- hän tuntee teidät jo.

-- Niin, se on omituista.

-- Kysykää, niin hän vastaa.

-- Mutta ellei hän hereillään mitään muista, kuinka voi hän
nukuksissa muistaa?

-- Se on tieteen salaisuuksia.

Ja päästäen huokauksen Balsamo meni istumaan nojatuoliin huoneen
nurkkaan.

Filip pysyi liikkumattomana, käsi Andréen kädessä. Miten aloittaisi
hän kuulustelun, josta hänelle seuraisi häpeänsä varmuus ja joka
ilmaisisi hänelle rikollisen? Ja tuo rikollinen ehkä ei olisi hänen
kostavan kätensä ulottuvissa?

Andrée taasen oli vaipunut haltioitumista muistuttavaan
rauhallisuuteen, ja hänen kasvonsa ilmaisivat pikemmin tyyneyttä
kuin mitään muita tunteita. Aivan vapisevana Filip kuitenkin totteli
Balsamon ilmeikästä katsetta, joka käski häntä ryhtymään toimeen.
Mutta mikäli hän ajatteli onnettomuuttaan, mikäli hänen muotonsa
synkistyi, sikäli Andréenkin kasvot peittyivät pilveen, ja hän
aloittikin ensimäisenä virkkamalla veljellensä:

-- Niin, olet oikeassa, Filip, se on suuri onnettomuus perheelle.
Täten tulkitsi Andrée veljensä sielussa lukemansa ajatuksen.

Filip, joka ei odottanut tätä johdantoa, säpsähti.

-- Mikä onnettomuus? -- kysyi hän, oikein tajuamatta, mitä sanoi.

-- Ah, kyllähän sen tiedät, rakas veli!

-- Pakoittakaa hänet puhumaan, monsieur, niin hän puhuu, -- sanoi
Balsamo.

-- Miten voin hänet siihen pakoittaa?

-- Tahtokaa, että hän puhuu; muuta ei tarvita.

Filip katsoi sisareensa muodostaen mielessään määrätyn toivomuksen.

Andrée punastui.

-- Voi, -- virkahti nuori tyttö, -- teet kovin pahoin, Filip,
uskoessasi, että Andrée on sinua pettänyt.

-- Etkö siis rakasta ketään? -- kysyi Filip.

-- En ketään.

-- Minun rangaistavani ei siis ole rikostoveri, vaan pahantekijä?

-- En käsitä sinua, veli.

Filip katsahti kreiviin ikäänkuin kysyäkseen häneltä neuvoa.

-- Pakoittakaa häntä, -- kehoitti Balsamo.

-- Pakoittaisinko häntä?

-- Niin, kyselkää kursailematta.

-- Välittämättä tytön kainoudentunteista?

-- Oh, olkaa huoletta; herätessään hän ei muista mitään.

-- Mutta voiko hän vastata kysymyksiini?

-- Näettekö selvään? -- kysyi Balsamo Andréelta.

Tyttö säpsähti tätä ääntä; hän käänsi elottoman katseensa Balsamoon.

-- En niin selvästi kuin näkisin teidän kysellessänne, virkkoi hän;
-- mutta näen sentään.

-- No, koska näet, sisareni, kerro minulle seikkaperäisesti sen yön
tapahtumat, jolloin olit tainnuksissa.

-- Ettekö aloita toukokuun 31. päivän yöstä, monsieur? Epäilyksenne
ulottuvat mielestäni siihen yöhön asti. Hetki on tullut valaista
kaikki samalla kertaa.

-- En, monsieur, -- vastasi Filip, -- se on tarpeetonta, sillä
olen jo tovin uskonut sanaanne. Se, jolla on hallussaan sellainen
mahti kuin teillä, ei käytä sitä halpamielisiin tarkoitusperiin.
Sisareni, -- toisti Filip, -- kerro minulle kaikki, mitä tapahtui
pyörtymisyönäsi.

-- Minä en muista, -- sanoi Andrée.

-- Kuuletteko, herra kreivi?

-- Hänen täytyy muistaa, hänen täytyy puhua; käskekää häntä.

-- Mutta jos hän silloin nukkui?...

-- Sielu valvoi.

Sitten Balsamo nousi, ojensi kätensä Andréeta kohti ja rypistäen
kulmiaan, joka liike ilmaisi tahdon ja tarmon lisääntymistä, hän
sanoi:

-- Koettakaa muistaa, minä tahdon sitä.

-- Minä muistan jo, -- virkkoi Andrée.

-- Oih! -- huoahti Filip kuivaten otsaansa.

-- Mitä tahdot tietää?

-- Kaiken!

-- Mistä hetkestä alkaen?

-- Siitä hetkestä, jolloin menit levolle, -- Näettekö itsenne? --
kysyi Balsamo.

-- Kyllä, minä näen itseni; pidän kädessäni Nicolen täyttämää
lasia... Oi, hyvä Jumala!

-- Kuinka? Mikä on?

-- Voi sitä kurjaa!

-- Puhu, sisareni, puhu.

-- Se lasi sisältää unijuomaa; jos nautin sen, olen hukassa.

-- Unijuomaa! -- huudahti Filip -- Missä tarkoituksessa?

-- Odota, odota!

-- Puhu ensiksi juomasta.

-- Olin viemässä sen huulilleni; mutta... sillä hetkellä...

-- No?

-- Kreivi kutsui minua.

-- Kuka kreivi?

-- Hän, -- virkkoi Andrée viitaten kädellään Balsamoon päin.

-- Ja sitten?

-- Sitten asetin lasin takaisin ja nukuin. -- Sitten, sitten? --
kysyi Filip.

-- Minä nousin ja menin häntä tapaamaan.

-- Missä kreivi oli?

-- Lehmusten alla vastapäätä ikkunaani.

-- Ja eikö kreivi ole koskaan käynyt sisällä huoneessasi, sisareni?

-- Ei koskaan.

Balsamon Filipiin luoma katse näkyi sanovan selvästi: "Kah, petinkö
teitä, monsieur?"

-- Ja sinä sanot menneesi kreiviä tapaamaan?

-- Niin, minä tottelen, kun hän minua kutsuu.

-- Mitä kreivi sinusta tahtoi?

Andrée epäröitsi.

-- Sanokaa, sanokaa, -- huudahti Balsamo; -- minä en kuuntele.

Ja hän vaipui takaisin nojatuoliinsa upottaen päänsä käsiinsä
ikäänkuin estääkseen Andréen sanoja kuulumasta korviinsa.

-- Sano, mitä kreivi sinusta tahtoi? -- toisti Filip.

-- Hän tahtoi tiedustella minulta...

Tyttö pysähtyi uudestaan, -- olisi luullut, että hän pelkäsi
musertavansa kreivin sydämen.

-- Jatka, sisar, jatka, -- sanoi Filip.

-- Tahtoi tiedustella erästä hänen talostaan paennutta henkilöä, joka
-- Andrée hiljensi ääntään -- joka sittemmin on kuollut.

Vaikka Andrée olikin nämä sanat lausunut perin hiljaa, Balsamo kuuli
tai arvasi ne, sillä häneltä pääsi raskas huokaus. Filip pysähtyi;
tuli hetkisen äänettömyys.

-- Jatkakaa, jatkakaa, -- sanoi Balsamo; -- veljenne tahtoo tietää
kaiken, mademoiselle; hänen on saatava kaikki tietää. Mitä teki tuo
mies annettuanne hänelle halutut tiedot?

-- Hän kiirehti pois, -- sanoi Andrée.

-- Jättäen sinut puutarhaan? -- kysyi Filip.

-- Niin.

-- Mitä sinä sitten teit?

-- Kun hän poistui luotani, minua ylläpitävä voima poistui hänen
kanssaan, ja minä kaaduin.

-- Pyörtyneenäkö?

-- Ei, yhä nukkuneena, mutta lyijynraskaassa unessa.

-- Voitko muistaa, mitä sinulle siinä unessa tapahtui?

-- Minä yritän.

-- No, mitä tapahtui, sano?

-- Eräs mies tuli esille pensaasta, otti minut käsivarsilleen ja
kantoi...

-- Mihin?

-- Tänne huoneeseeni.

-- Ah... ja näetkö tuon miehen?

-- Odota... kyllä... kyllä... Oh, -- jatkoi Andrée inhon ja
pahoinvoinnin tunteella, -- se on taaskin se poika!

-- Gilbert?

-- Niin.

-- Mitä hän teki?

-- Hän laski minut sohvalle.

-- Ja sitten?

-- Odota...

-- Kas niin, -- sanoi Balsamo, -- minä tahdon, että näette.

-- Hän kuuntelee... menee eteiseen... perääntyy kuin säikähtyneenä...
astuu Nicolen komeroon... Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

-- Mitä?

-- Eräs mies tulee hänen jäljestään sisään; minä en voi nousta,
puolustautua, huutaa, minä olen nukuksissa!

-- Kuka se mies on?

-- Voi veljeni, veljeni!

Andréen kasvot ilmaisivat mitä syvintä tuskaa.

-- Sanokaa, kuka se mies on, -- käski Balsamo, -- minä tahdon!

-- Kuningas, -- kuiskasi Andrée, -- se on kuningas. Filipiä
pöyristytti.

-- Ah, -- jupisi Balsamo, -- sitä aavistinkin!

-- Hän lähestyy minua, -- jatkoi Andrée, -- puhuu minulle, sulkee
minut syliinsä, suutelee minua. Oi, veljeni, veljeni!

Isoja kyyneleitä vierähti Filipin poskille, samalla kun hän kädellään
puristi Balsamon antaman miekan kahvaa.

-- Puhukaa, puhukaa! -- jatkoi kreivi yhä käskevämmällä äänellä.

-- Oi, mikä onni! Hän hätääntyy... pysähtyy... katselee minua...
säikähtyy... rientää pois... Andrée on pelastettu!

Henkeään pidätellen Filip kuunteli jokaista sanaa sisarensa huulilta.

-- Pelastettu! Andrée pelastettu! -- toisti hän koneellisesti.

-- Odota, veljeni, odota!

Ja ikäänkuin tukeakseen itseään nuori tyttö etsi Filipin käsivartta.

-- Sitten, sitten? -- kysyi Filip.

-- Olin unohtanut.

-- Mitä?

-- Siellä, siellä, Nicolen vaatekomerossa, veitsi kädessä...

-- Veitsi kädessä?

-- Minä näen hänet; hän on kalpea kuin kuolema.

-- Kuka?

-- Gilbert.

Filip pidätti hengitystään.

-- Hän seuraa kuningasta, -- jatkoi Andrée, -- sulkee oven hänen
jälkeensä, sammuttaa jalallaan mattoa polttavan kynttilän, lähestyy
minua. Voi!...

Nuori tyttö kohottausi veljensä sylissä. Jokainen lihas hänen
ruumiissaan pingoittui kuin olisi ollut katkeamaisillaan.

-- Voi sitä lurjusta! -- sanoi hän vihdoin, vaipuen voimattomana
takaisin.

-- Hyvä Jumala! -- äännähti Filip, tohtimatta keskeyttää.

-- Se on hän, se on hän! -- mutisi nuori tyttö.

Sitten hän kurottautuen veljensä korvaan kuiskasi säihkyvin silmin ja
vihasta vapisevalla äänellä:

-- Sinä tapat hänet, eikö totta, Filip?

-- Kyllä, kyllä, -- huudahti nuori mies ponnahtaen. Tässä sattui hän
törmäämään pientä posliineilla täytettyä pöytää takanaan, työkäten
sen kumoon, jolloin posliinit särkyivät. Tähän helinään sekaantui
kumea rytinä, äkillinen väliseinän tärähdys ja ylinnä kaiken Andréen
parkaisu.

-- Mitä se on? -- sanoi Balsamo. -- Joku ovi avattiin.

-- Kuunneltiinko meitä? -- huusi Filip tarttuen miekkaansa.

-- Se oli hän, -- virkkoi Andrée, -- taaskin hän.

-- Mutta kuka hän?

-- Gilbert, alati Gilbert. Ah, sinä tapat hänet, eikö totta, Filip,
sinä tapat hänet?

-- Kyllä, kyllä, kyllä! -- vakuutti nuori mies.

Ja hän syöksähti miekka kädessä eteiseen Andréen vaipuessa sohvalle.
Balsamo hyökkäsi nuoren miehen perästä ja pidätti hänet tarttumalla
häntä käsivarresta.

-- Olkaa varuillanne, monsieur! -- sanoi hän. -- Mikä vielä on
salaisuus, tulisi yleisesti tiedoksi; on jo täysi päivä, ja
kuninkaallisten palatsien kaiku on kovin äänekäs.

-- Oi Gilbert, Gilbert, -- mutisi Filip, -- ja hän oli lymynnyt
kuuntelemaan! Olisin voinut hänet surmata! Voi sitä roistoa!

-- Niin, mutta hiljaa nyt; tuon nuoren miehen kyllä vielä tapaatte,
tällä hetkellä on huolehdittava sisarestanne, monsieur. Näettehän,
että nämä monet mielenliikutukset ovat hänet uuvuttaneet.

-- Ah niin, omista kärsimyksistäni ymmärrän hänen tuskansa: tämä
onnettomuus on niin kauhea, niin korvaamaton! Oi, monsieur, minä
kuolen siitä!

-- Päinvastoin te elätte hänen tähtensä, hyvä herra, sillä tyttö
tarvitsee teitä, te kun olette hänen ainoa turvansa. Rakastakaa
häntä, säälikää häntä, holhotkaa häntä. Ja nyt, -- jatkoi hän
muutamaksi sekunniksi vaiettuaan, -- ette kai enää tarvitse minua?

-- En, monsieur; suokaa anteeksi epäluuloni, suokaa anteeksi
loukkaukset. Ja kuitenkin olitte kaiken tämän onnettomuuden
alkusyynä, monsieur.

-- En yritäkään puolustautua, herra ritari; mutta te unohdatte mitä
sisarenne sanoi...

-- Mitä hän sanoi? Päätäni huimaa.

-- Ellen minä olisi saapunut, hän olisi nauttinut Nicolen valmistaman
unijuoman, ja silloin olisi kuningas sen tehnyt. Olisitteko siinä
tapauksessa pitänyt onnettomuutta pienempänä?

-- En, monsieur, se olisi ollut aina yhtä suuri. Ja näen hyvin, että
me olimme tuomitut. Herättäkää sisareni, monsieur.

-- Mutta hän näkisi minut Ja ehkä käsittäisi, mitä on tapahtunut.
Parempi on, että herätän hänet kuten nukutinkin matkan päästä.

-- Kiitos, kiitos!

-- Hyvästi siis, monsieur, hyvästi.

-- Vielä sana, kreivi. Olettehan te kunnian mies?

-- Oh, tarkoitatte salaisuutta?

-- Kreivi...

-- Se on tarpeeton kehoitus, ensiksikin, koska olen kunnon mies, ja
toiseksi, koska olen päättänyt, etten enää ole missään tekemisissä
ihmisten kanssa, ja siis unohdan heidät ja heidän salaisuutensa.
Silti saatte luottaa minuun, monsieur, jos joskus voisin olla teille
hyödyllinen. Mutta ei, minä en enää kelpaa mihinkään, minä en enää
merkitse mitään täällä maan päällä. Hyvästi, monsieur!

Ja kumartaen Filipille Balsamo katsahti vielä kerran Andréehen, jonka
pää riippui taaksepäin osoittaen mitä suurinta tuskaa ja väsymystä.

"Oi tiede", mutisi hän, "niin paljon uhreja armottoman tuloksen
tähden!"

Ja niin hän läksi.

Samassa suhteessa kuin hän etääntyi Andrée toipui. Hän kohotti
lyijynraskaan päänsä ja katsellen veljeään kummastuneilla silmillään
virkkoi:

-- Oi Filip, mitä täällä on tapahtunut?

Filip hillitsi nyyhkytyksen, joka oli hänet tukehduttaa, ja sanoi
sankarillisesti hymyillen:

-- Ei mitään, sisareni.

-- Eikö mitään?

-- Ei.

-- Ja kuitenkin tuntuu minusta kuin olisin ollut hupsuna; kuin olisin
nähnyt unta!

-- Nähnyt unta? Ja mistä sinä uneksuit, rakkahin Andrée?

-- Oi, tohtori Louis, tohtori Louis, veljeni!

-- Andrée, -- huudahti Filip puristaen hänen kättään, sinä olet
puhdas kuin päivän valo! Mutta kaikki syyttää sinua, kaikki
uhkaa sinulle turmaa. Meillä on yhteinen kauhea salaisuus
säilytettävänämme. Minä menen tapaamaan tohtori Louista
pyytääkseni häntä sanomaan madame la dauphinelle, että sinä
riudut voittamattomasta koti-ikävästä ja että ainoastaan oleskelu
Taverneyssä voi sinut parantaa. Sitten matkustamme yhdessä joko
Taverneyhin tai johonkin muuhun maailman kolkkaan elääksemme kahden
erillämme kaikesta muusta maailmasta, rakastaen toisiamme, lohduttaen
toisiamme...

-- Mutta, veli, -- virkkoi Andrée, -- jos minä olen niin puhdas kuin
sanot...?

-- Rakas Andrée, selitän sinulle sitten tuon kaiken. Valmistaudu
sillävälin matkalle.

-- Entä isämme?

-- Isämme, -- sanoi Filip synkkänä, -- isämme, se asia kuuluu
minulle, minä ilmoitan hänelle.

-- Hän siis tulee mukaamme?

-- Isäkö? Oh, se on mahdotonta, mahdotonta! Vain me kaksi, Andrée,
teemme toisillemme seuraa, sen sinulle sanon.

-- Voi, kuinka säikähdytät minua, ystäväni! Kuinka peloitat minua,
veljeni! Kuinka minä kärsin, Filip!

-- Jumala ohjaa kaiken, Andrée, -- sanoi nuori mies. Rohkeutta siis!
Minä riennän tohtorin puheille; se, mikä sinut tekee sairaaksi, on
ikävöimisesi takaisin Taverneyhin, jonka ikävöimisen olit salannut
hänen korkeudeltaan dauphinelta. Kas niin, olehan vahva, sisareni; on
kysymys meidän molempien kunniasta.

Ja Filip, joka oli tukehtumaisillaan, riensi syleilemään sisartansa.

Sitten hän otti miekkansa, jonka oli pudottanut lattialle, pisti
sen vapisevin käsin takaisin huotraan ja kiirehti portaita alas.
Neljännestuntia myöhemmin hän kolkutti tohtori Louis'n portille.
Hovin oleskellessa Versaillesissa tämä asui koko ajan Trianonissa.



48.

Tohtorin pieni puutarha.


Tohtori Louis, jonka portille jätimme Filipin, käveli pienessä,
jokaiselta neljältä sivultaan korkean kiviaidan ympäröimässä
puutarhassaan, joka ennen oli kuulunut vanhalle Ursula-nunnien
luostarille. Tämä luostari oli nyttemmin muutettu rehuaitaksi
kuninkaan henkivartioston rakuunain hevosia varten.

Kävellessään tohtori Louis luki korjausarkkia uuteen, parhaillaan
painattamaansa teokseen ja kumartui tuon tuostakin nykäisemään
käytävältä jalkojensa edestä tai sitä reunustavilta kukkasaroilta
oikealta ja vasemmalta rikkaruohoja, jotka loukkasivat hänen
sopusuhtaisuus- ja järjestysvaistoaan.

Yksi ainoa palvelijatar, hiukan yrmeä, kuten kaikki työteliästen
ja häiritsemistä karttavien ihmisten palvelijat, hoiti lääkärin
koko taloutta. Filipin käden liikuttaman pronssikolkuttimen melusta
tämä tuli raoittamaan porttia. Mutta sensijaan, että olisi ruvennut
väittelemään palvelijattaren kanssa, nuori mies työnsi portin auki
ja astui sisäpuolelle. Kuistin vallattuaan hän huomasi puutarhan ja
puutarhassa tohtorin.

Silloin hän valppaan vartijattaren kyselystä ja huudoista huolimatta
kiirehti puutarhaan. Hänen askeltensa töminä sai lääkärin kohottamaan
päätänsä.

-- Ahaa, tekö se olette? -- sanoi tämä.

-- Anteeksi, tohtori, että näin tunkeudun sisään ja häiritsen
yksinäisyyttänne; mutta ennustamanne aika on tullut. Minä tarvitsen
teitä ja olen tullut anomaan apuanne.

-- Sen olen teille luvannut, monsieur, -- virkkoi lääkäri, -- ja
uudistan lupaukseni.

Filip kumarsi liian liikutettuna itse aloittaakseen keskustelua.
Tohtori Louis käsitti hänen epäröimisensä.

-- Miten voi sairas? -- kysyi hän levottomana Filipin kalpeudesta ja
peläten jotakin onnetonta loppua tähän murhenäytelmään.

-- Varsin hyvin, Jumalan kiitos, tohtori; ja sisareni on niin
siveellinen ja kunniallinen tyttö, että jumala todellakin tekisi
kovin väärin saattamalla hänet kärsimyksiin ja vaaraan.

Tohtori katseli Filipiä kuin pyytääkseen selitystä; hänen sanansa
tuntuivat hänestä eilisten vastaväitteiden jatkolta.

-- Sitten, -- sanoi hän, -- tyttö on joutunut jonkun yllätyksen tai
juonen uhriksi?

-- Niin, tohtori, ennen kuulumattoman yllätyksen, mitä halpamaisimman
väijymyksen uhriksi.

Lääkäri pani kätensä ristiin ja nosti silmänsä taivasta kohti.

-- Valitettavasti, -- virkkoi hän, -- elämme tässä suhteessa
hirveällä aikakaudella, ja mielestäni olisi välttämätöntä, että jo
saisimme kansojenkin lääkäreitä, kuten meillä jo kauan on ollut
ihmisten lääkäreitä.

-- Niin, -- sanoi Filip, -- tulkoot he! Kukaan ei tervehtisi heitä
suuremmalla riemulla kuin minä; mutta sillävälin...

Ja Filip teki hyvin uhkaavan liikkeen.

-- Ah, -- lausui tohtori, -- te, monsieur, näytte olevan niitä,
joiden mielestä rikos korvataan väkivallalla ja murhalla.

-- Niin, tohtori, -- vastasi Filip tyynesti, -- minä olen niitä.

-- Kaksintaistelu, -- huokasi lääkäri; -- kaksintaistelu ei tuo
takaisin sisarenne kunniaa, vaikka syyllisen surmaisittekin; ja jos
te saatte surmanne, syöksee se tytön epätoivoon. Ah, monsieur, luulin
teitä selväjärkiseksi ja valistuneeksi mieheksi; muistelen kuulleeni
lausuvanne toivomuksen, että koko tämä asia pidettäisiin salassa.

Filip laski kätensä lääkärin olalle.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- te erehdytte kovin minun suhteeni.
Minulla on varsin varma arvostelukyky, joka aiheutuu syvästä
vakaumuksesta ja tahrattomasta omastatunnosta. Minä en halua hankkia
itselleni oikeutta, mutta haluan itse käyttää oikeutta. Minä en tahdo
itseäni surmauttamalla saattaa sisartani turvattomaksi ja kuolemalle
alttiiksi, vaan tahdon tuon roiston surmaamisella kostaa hänen
puolestaan.

-- Tekö, aatelismies, tappaisitte hänet? Tekisitte murhan?

-- Monsieur, jos olisin kymmenen minuuttia ennen rikosta nähnyt
hänen varkaan tavoin hiipivän huoneeseen, johon hänen halpa asemansa
ei oikeuttanut häntä astumaan, ja olisin hänet silloin tappanut,
jokainen olisi sanonut, että olisin tehnyt oikein. Miksi häntä siis
nyt säästäisin? Onko rikos tehnyt hänet loukkaamattomaksi?

-- Tämän verisen suunnitelman olette siis mielessänne päättänyt,
sydämessänne ratkaissut?

-- Päättänyt, ratkaissut! Varmaan hänet jonakuna päivänä saan
käsiini, vaikka hän lymyy; ja sinä päivänä, sen vakuutan, monsieur,
tapan hänet armotta ja puhtaalla omallatunnolla kuin koiran!

-- Siinä tapauksessa, -- sanoi tohtori Louis, -- teette hänen
rikokseensa verrattavan rikoksen, kenties vielä inhoittavamman.
Sillä voimmeko koskaan tietää, mihin varomaton sana tai tilapäinen
keimaileva liike naisen puolelta voi ärsyttää miehen taipumuksen tai
halun? Murhata! Ja kuitenkin on muita mahdollisia sovituskeinoja,
kuitenkin voisi avioliitto...

Filip kohotti päätänsä.

-- Ettekö tiedä, monsieur, että Taverney-Maison-Rougen suku juurtaa
alkunsa ristiretkistä ja että sisareni on yhtä puhdasverinen kuin
joku infantinna tai arkkiherttuatar?

-- Niin, käsitän, ja rikoksentekijä ei sitä ole; hän on aateliton,
halpasäätyinen, kuten teillä täysiverisillä on tapana sanoa. Niin,
niin, -- jatkoi hän katkerasti hymyillen, -- se on totta, Jumala on
luonut toiset ihmiset huonommasta savesta, jotta hienommasta savesta
muovaillut heitä tappaisivat. Ah, niin, olette oikeassa, tappakaa,
monsieur, tappakaa.

Ja lääkäri käänsi Filipille selkänsä, alkaen jälleen nyppiä
rikkaruohoja sieltä täältä puutarhastaan.

Filip laski käsivartensa ristiin.

-- Tohtori, kuunnelkaa minua, -- sanoi hän, -- tässä ei ole kysymys
viettelijästä, jolle keimailijatar on antanut enemmän tai vähemmän
rohkaisua; ei ole laisinkaan kysymys, kuten äsken arvelitte,
miehestä, jota olisi ärsytetty tai vietelty; on kysymys talossamme
kasvatetusta heittiöstä, joka armoleipää syötyään, käyttäen
hyväkseen keinotekoista unta, tajuttomuutta, kuoleman kaltaista
horrosta, yöllä hiipii kavalasti, halpamaisesti tahraamaan pyhimmän,
puhtaimman naisen. Ja tuota naista hän päivänvalossa ei edes
rohjennut katsoa silmiin! Tuomioistuin langettaisi moisen rikollisen
kuolemanrangaistukseen. No hyvä, minä menettelen yhtä puolueettomasti
kuin tuomioistuin, ja tapan hänet. Tahdotteko nyt, tohtori,
tahdotteko te, jota pidin niin jalomielisenä ja ylevänä, ostattaa
palveluksenne tai tehdä sen minulle ehdoilla? Menettelettekö kuin
ne, jotka omanvoitonpyynnöstä tekevät muille mieliksi? Jos niin on,
tohtori, ette olekaan se viisas mies, jota ihailin, vaan ainoastaan
tavallinen ihminen, ja äsken minulle osoittamastanne halveksumisesta
huolimatta olen teidän yläpuolellanne, minä kun sivutarkoituksitta ja
empimättä uskoin teille koko salaisuuteni.

-- Sanotte, -- vastasi lääkäri miettivänä, -- että rikollinen on
paennut?

-- Niin, tohtori, epäilemättä hän on arvannut, että asia tulisi ilmi.
Hän kuuli itseään syytettävän ja silloin hän heti lähti pakoon.

-- No, mitä nyt sitte haluatte, monsieur? -- kysyi lääkäri.

-- Teidän apuanne saadakseni sisareni pois Versaillesista ja
haudatakseni vielä läpikuultamattomampaan ja mykempään varjoon
kauhean salaisuuden, joka häpäisisi meidät, jos se tulisi tiedoksi.

-- Teen teille yhden ainoan kysymyksen. Filip näytti vastahakoiselta.

-- Kuulkaa minua, -- jatkoi tohtori liikkeellä, joka vaati tyyneyttä,
-- kuulkaa minua. Kristitty filosofi, jonka otitte rippi-isäksenne,
on pakoitettu asettamaan teille ehdon, ei tehdyn palveluksen vuoksi,
vaan omantunnon käskystä. Ihmisyys on velvollisuus, eikä hyve. Te
puhutte minulle ihmisen tappamisesta, ja minun täytyy teidät siitä
estää samoin kuin kaikilla käytettävinäni olevilla keinoilla, jopa
väkivallallakin, olisin ehkäissyt sisartanne vastaan tehdyn rikoksen.
Siis, monsieur, pyydän teitä vannomaan valan.

-- Ei, ei koskaan!

-- Te teette sen, -- huudahti tohtori Louis kiivaasti, -- te teette
sen, verenhimoinen ihminen. Tunnustakaa kaikessa Jumalan käsivarsi,
älkääkä koskaan yrittäkö väärentää sen iskuja tai tarkoituksia.
Sanoitte rikollisen olleen käsissänne?

-- Niin, tohtori, kunpa olisin sen vain tiennyt! Jos olisin avannut
oven, jonka takana hän vaani, olisin joutunut katsomaan häntä
kasvoista kasvoihin.

-- Hyvä, hän on paennut, hän vapisee, hänen rangaistuksensa alkaa.
Ah, te hymyilette, te pidätte Jumalan tuomioita liian lievinä!
Tunnonvaivat ovat teistä riittämättömiä! Odottakaa, odottakaa toki!
Te jäätte sisarenne luo ja lupaatte minulle, että koskaan ette aja
syyllistä takaa. Jos hänet tapaatte, toisin sanoen, jos Jumala jättää
hänet käsiinne, hm, minäkin olen ihminen... Tehkää silloin niinkuin
hyväksi näette!

-- Ilveilyä, monsieur; eikö hän aina vältä minua?

-- Kuka tietää? Ah, murhaaja pakenee, murhaaja etsii turvapaikkaa,
murhaaja pelkää mestauslavaa, ja kuitenkin oikeuden miekka vetää
magneetin tavoin syyllisen luokseen, ja hänen kohtalonsa pakoittaa
hänet taivuttamaan niskansa pyövelin kirveen alle. Ja olisiko
sitäpaitsi nyt revittävä se, minkä niin vaivaloisesti olette
rakentanut? Seurapiirien vuoksi, joissa elätte ja joille ette
voi selittää sisarenne viattomuutta, kaikkien noiden uteliaiden
tyhjäntoimittajain vuoksi surmaisitte ihmisen ja siten kaksin verroin
ravitsisitte heidän uteliaisuuttaan, ensiksi rikoksen tunnustamisella
ja sitten rangaistuksen aiheuttamalla häväistysjutulla. Ei, ei,
uskokaa minua, kätkekää salaisuus, haudatkaa onnettomuus.

-- Oh, kuka tietäisi, että olisin surmannut tuon heittiön sisareni
puolesta kostaakseni?

-- Täytyyhän toki keksiä joku syy tappoon?

-- Olkoon sitten, tohtori, minä tottelen enkä vainoa rikollista;
mutta Jumala on vanhurskas. Oi, niin, Jumala käyttää
rankaisemattomuutta syöttinä ja lähettää rikollisen tielleni.

-- Silloin onkin Jumala hänet tuominnut. Antakaa minulle kätenne,
monsieur.

-- Tässä.

-- Mitä minun on tehtävä neiti de Taverneyn puolesta, sanokaa?

-- Paras tohtori, teidän on keksittävä joku veruke, millä voimme
poistaa hänet joksikin aikaa madame la dauphinen luota: koti-ikävä,
ilma, elämäntavat...

-- Se on helppoa.

-- Niin, se on teidän asianne, luotan siis teihin. Sitten vien
sisareni johonkin etäiseen maankolkkaan, esimerkiksi Taverneyhin,
kauaksi kaikkien silmistä, kauaksi kaikista epäluuloista.

-- Ei, ei, monsieur, se ei käy päinsä; tyttö-rukka kaipaa alituista
huolenpitoa, herkeämätöntä lohdutusta; hän on tarvitseva kaiken avun,
minkä tiede voi antaa. Sallikaa minun siis etsiä hänelle täältä
läheltä, seudussa, jonka tunnen, sata kertaa salatumpi turvapaikka,
sata kertaa varmempi asuinsija kuin se autio maaseutu, jonne
tahtoisitte hänet saattaa.

-- Oi, tohtori, uskotteko niin?

-- Uskon, ja syystä. Epäluulo pyrkii aina laajenemaan keskipisteestä
niinkuin laajenevat veteen pudonneen kiven synnyttämät renkaat. Mutta
kivi itse pysyy paikallaan, ja kun mainingit ovat hävinneet, mikään
katse ei voi keksiä niiden aiheuttajaa, joka lepää syvällä veden
pohjalla.

-- Ryhtykää siis työhön, tohtori.

-- Heti tästä päivästä, monsieur.

-- Puhukaa hänen korkeudelleen dauphinelle.

-- Vielä tänä aamuna.

-- Ja mitä muuhun tulee...?

-- Neljässäkolmatta tunnissa saatte vastaukseni.

-- Oi, kiitos, tohtori, te olette minulle suojelusenkelinä!

-- No niin, nuori mies, kun nyt kaikki on välillämme sovittu,
täyttäkää te omat tehtävänne, palatkaa sisarenne luo, lohduttakaa
häntä, suojelkaa häntä.

-- Hyvästi, tohtori, hyvästi! Ja seurattuaan silmillään Filipiä,
kunnes tämä oli kadonnut näkyvistä, lääkäri jatkoi kävelyään,
korjauslukuaan ja pienen puutarhansa perkaamista.



49.

Isä ja poika.


Kun Filip palasi sisarensa luo, hän tapasi tämän hyvin kiihtyneenä ja
levottomana.

-- Ystäväni, -- virkkoi tyttö, -- olen poissaollessasi ajatellut
kaikkea, mitä minulle viimeiseltä on tapahtunut. Se oi kuilu, johon
uppoaa se järki, mitä minulla vielä on jälellä No, tapasitko sinä
tohtori Louis'n?

-- Tulen hänen luotaan, Andrée.

-- Se mies on tehnyt minua vastaan hirveän syytöksen Onko siinä
syytöksessä perää?

-- Hän ei ole erehtynyt, rakas sisar.

Andrée kalpeni, ja hermokohtaus kouristi hänen hentoja, valkoisia
sormiaan.

-- Nimi, -- sanoi hän sitten, -- sen heittiön nimi, joka on minut
saattanut turmioon?

-- Sisareni, siitä pitää sinun jäädä iäksi tietämättömyyteen.

-- Oi Filip, sinä et sano totuutta! Sinä valehtelet vastoin
parempaa tietoasi... Tuo nimi täytyy minun tietää, jotta kaikessa
heikkoudessanikin, ilman muita aseita kuin rukous, voisin
rukoilemalla manata Jumalan kaikkivaltiaan vihan rikollista
vastaan... Tuon miehen nimi, Filip!...

-- Rakas sisko, älkäämme koskaan puhuko siitä.

Andrée tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä silmiin.

-- Oh, -- virkkoi hän, -- noinko vastaat minulle sinä, jolla on
miekka vyölläsi?

Filip kalpeni tästä vihanpuuskasta, mutta hilliten oman raivonsa
kiirehti lausumaan:

-- Andrée, en voi sinulle ilmoittaa, mitä en itsekään tiedä. Meitä
vainoava kohtalo vaatii minua vaikenemaan. Tämän salaisuuden,
jonka ilmituleminen saattaisi perheemme kunnian vaaraan, on Jumala
erityisenä armona onnettomuudessamme tehnyt kaikille tutkimattomaksi.

-- Paitsi yhdelle, Filip... Miehelle, joka nauraa meille ja uhmaa
meitä...! Hyvä Jumala, pimeässä kätkössään tuo mies ehkä meille
häijysti ilkkuu.

Filip puristi kätensä nyrkkiin, kohotti katseensa taivasta kohti eikä
vastannut mitään.

-- Sen miehen, -- huudahti Andrée yhä vimmaisempana, -- minä ehkä
tunnen... Sanalla sanoen, Filip, salli minun mainita hänet sinulle;
olen jo kertonut sinulle hänen omituisesta vaikutuksestansa itseeni.
Luulen jo lähettäneeni sinut hänen luokseen...

-- Tuo mies on viaton, olen tavannut hänet ja saanut todistuksen
hänen syyttömyydestään... Älä siis enää tiedustele, Andrée, älä enää
tiedustele...

-- Filip, etsikäämme yhdessä tuon miehen yläpuolelta, tahdotko?...
Nouskaamme valtakunnan ensimäisiin ja mahtavimpiin miehiin...
kuninkaaseen asti!

Filip sulki syliinsä tyttö-rukan, joka oli ylevä tietämättömyydessään
ja vihassaan.

-- Ei, -- sanoi hän, -- kaikki ne, jotka valveilla mainitset, olet
nukuksissa jo maininnut; kaikkia niitä, joita hyveen vimmalla syytät,
sinä puolustit silloin, kun niin sanoakseni näit rikoksen tapahtuvan.

-- Nimitin siis myöskin syyllisen? -- sanoi tyttö leimuavin silmin.

-- Ei, -- vastasi Filip, -- ei. Älä kysele enää; alistu minun
laillani kohtaloosi, onnettomuus on korjaamaton, ja se tulee sinulle
vielä suuremmaksi senkautta, että rikollinen säästyy kaikelta
rangaistukselta. Mutta elä toivossa... Jumala on kai ken ylin
ohjaaja, Jumala varaa poljetuille onnettomille kaamean ilon, jonka
nimenä on kosto.

-- Kosto! -- kuiskasi Andrée, itsekin säikähtyen Filipin tälle
sanalle antamaa kauheata korostusta.

-- Lepää sillävälin, sisareni, -- sanoi Filip, -- kaikista huolista
ja kaikesta häpeästä, mitä hupsu uteliaisuuteni on sinulle tuottanut.
Kunpa olisin tiennyt, oi, kunpa olisin tiennyt!...

Ja hän kätki kasvot käsiinsä hirveässä epätoivossa. Sitten nosti hän
äkkiä päänsä ja sanoi hymyillen:

-- Mitäpä minä valittaisin? Sisareni on puhdas, hän rakastaa minua!
Hän ei ole koskaan pettänyt luottamustani eikä ystävyyttäni. Sisareni
on nuori kuin minä, hyvä kuin minä; me elämme yhdessä, vanhenemme
yhdessä... Yhdistyneinä olemme voimakkaammat kuin koko maailma!

Sitä mukaa kuin nuori mies puhui lohdutuksesta Andréen muoto
synkkeni; hän loi otsansa yhä kalpeampana maata kohti, ilmaisten
asennossaan ja tuijottavassa katseessaan sitä synkkää epätoivoa,
jonka Filip niin urheasti oli ravistanut päältänsä.

-- Sinä puhut aina vain meistä kahdesta! -- virkkoi hän luoden
läpitunkevat sinisilmänsä veljensä liikkuviin kasvoihin.

-- Mistä sitten tahtoisit puhuvani, Andrée? -- sanoi nuori mies,
varmana kohdaten hänen katseensa.

-- No... onhan meillä isä... Miten hän on kohteleva tytärtään?

-- Sanoin sinulle eilen, -- vastasi Filip kylmästi, -- että
unohtaisit kaiken huolen, kaiken pelon, että karkoittaisit kuin tuuli
karkoittaa aamun usvat kaiken muiston, mikä ei kohdistu minuun,
kaiken hellyyden, mikä ei ole hellyyttä minua kohtaan... Sanoakseni
totuuden, paras Andrée, kukaan muu ei sinua tässä maailmassa
rakasta kuin minä; kukaan muu ei rakasta minua kuin sinä. Hyljätyt
orpo-rukat, miksi alistuisimme kiitollisuuden ja sukulaisuuden
ikeeseen? Olemmeko saaneet osaksemme hyviä töitä? Olemmeko tunteneet
isän suojaa?... Oh, -- lisäsi hän katkerasti hymyillen, -- sinä
tiedät sisimmät ajatukseni, sinä tunnet sydämeni tilan... Jos se,
josta puhut, ansaitsisi rakkautta, sanoisin: "rakasta häntä!" Minä
vaikenen, Andrée; älä häntä siis rakasta.

-- Siis, veljeni... minun täytyy siis uskoa...?

-- Rakas sisko, suurissa onnettomuuksissa ihminen kuulee
vastustamattomasti sielussaan kaikuvan lapsuudessaan niin
vaillinaisesti käsittämänsä sanat: "Pelkää Jumalaa!" Ah niin,
Jumala on meitä siitä julmalla tavalla muistuttanut!... "Kunnioita
isääsi..." Oi sisar, suurin kunnianosoitus, minkä voit isällemme
antaa, on karkoittaa hänet muististasi.

-- Se on totta, -- mutisi Andrée synkkänä ja vaipui takaisin
nojatuoliin.

-- Ystäväni, älkäämme hukatko aikaa turhiin sanoihin: kerää kaikki
tavarat, mitä sinulla on; tohtori Louis käy madame la dauphinen luona
ilmoittamassa lähdöstäsi. Tiedät, mitä syitä hän aikoo esittää...
ilmaston vaihdon tarpeellisuutta, selittämätöntä kärsimystä...
Järjestä, sanon, kaikki valmiiksi matkaa varten.

Andrée nousi.

-- Huonekalutkin? -- kysyi hän.

-- Ei! Ainoastaan liinavaatteet, puvut, jalokivet.

Andrée totteli. Hän sulloi matkalaukkuihin ennen kaikkea kaappien
sisällön, sitten pitovaatteet komerosta, missä Gilbert oli lymynnyt;
senjälkeen otti hän esille muutamia lippaita aikoen asettaa ne
isoimpaan matkakirstuun.

-- Mikä tämä on? -- kysyi Filip.

-- Se lipas sisältää koristeen, jonka hänen majesteettinsa suvaitsi
minulle lähettää senjälkeen, kun minut oli Trianonissa esitelty.

Filip kalpeni nähdessään, kuinka kallisarvoinen lahja oli.

-- Jo näillä jalokivillä, -- sanoi Andrée, -- elämme kaikkialla
kunniallisesti. Olen kuullut sanottavan, että helmet yksinään ovat
sadantuhannen livren arvoiset.

Filip sulki lippaan.

-- Ne ovat todellakin hyvin kalliita, -- sanoi hän. Ottaen lippaan
Andréen käsistä lisäsi hän sitten: -- Sisareni, sinulla on vielä
muitakin jalokivikoristeita luullakseni?

-- Oh, ystäväni, ne eivät siedä vertailua näiden kanssa. Kuitenkin
somistivat ne viisitoista vuotta sitten armaan äitimme pukua...
Kello, rannerenkaat ja korvakellukat ovat briljanteilla koristetut.
Muotokuva on minulla myös. Isäni tahtoi myydä ne kaikki, koska ne
hänen sanojensa mukaan eivät enää olleet muodissa.

-- Siinä onkin kaikki, mitä meillä on jälellä, -- virkkoi Filip,
-- meidän ainoat apulähteemme. Sisareni, me annamme sulattaa
kultaesineet ja myymme muotokuvaan sovitetut jalokivet. Täten saamme
kokoon kaksikymmentätuhatta livreä, joka summa riittää onnettomille.

-- Mutta... tämä helmikoriste on toki omani! - sanoi Andrée.

-- Älä milloinkaan koske noihin helmiin, Andrée; ne polttaisivat
sinua. Jokainen noista helmistä on omituista laatua, sisareni... ne
tahraisivat käyttäjänsä otsan...

Andréeta puistatti.

-- Minä pidän tämän lippaan, sisar, antaakseni sen omistajalleen
takaisin. Sanon sinulle, että se ei kuulu meille. Ei, emmekä me halua
siitä mitään ottaa, vai kuinka?

-- Niinkuin tahdot, veli, -- vastasi Andrée häpeästä värähtäen.

-- Rakas sisar, pukeudu mennäksesi sanomaan hyvästi madame la
dauphinelle. Ole hyvin tyyni, hyvin kunnioittava ja osoittaudu hyvin
liikutetuksi siitä, että sinun on jätettävä niin jalo suojelijatar.

-- Ah niin, hyvin liikutetuksi, -- mutisi Andrée todellakin syvästi
liikutettuna, -- tämä on suuri suru onnettomuudessani!

-- Minä matkustan Pariisiin, sisar, ja palaan sieltä iltahämärissä.
Takaisin tultuani otan sinut heti mukaani; maksa täällä kaikki, mitä
saattanet olla velkaa.

-- Minä en ole kellekään velkaa; minulla oli vain Nicole, ja hän on
karannut... Ah, unohdin pikku Gilbertin.

Filip säpsähti, hänen silmänsä leimahtivat.

-- Oletko velkaa Gilbertille? -- huudahti hän.

-- Olen, -- virkkoi Andrée luontevasti, -- hän on kesän alusta asti
toimittanut minulle kukkasia. Ja, kuten itse huomautit, olen joskus
ollut häijy ja ankara häntä kohtaan, ja kuitenkin hän oli kohtelias
nuorukainen... Tahdon nyt osoittaa hänelle kiitollisuuttani.

-- Älä mene etsimään Gilbertiä, -- mutisi Filip.

-- Miksen menisi?... Hän on varmaan puutarhassa; ja voinhan kutsuttaa
hänet tännekin.

-- Ei, ei, siinä menettäisit vain kallista aikaa... Minä kyllä
mennessäni tapaan hänet puiston käytävillä... puhun hänelle... ja
maksan hänelle...

-- No, sillä hyvä.

-- Niin, hyvästi iltaan asti.

Filip suuteli tytön kättä, ja tämä heittäysi hänen syliinsä. Tässä
pehmeässä puristuksessa nuori mies hillitsi sydämensä tykytyksetkin,
ja lähti viipymättä Pariisiin, missä hän nousi vaunuista pienen talon
edustalla Coq-Héronin varrella.

Filip tiesi hyvin täällä tapaavansa isänsä. Senjälkeen kun hänen
välinsä olivat niin omituisesti rikkoutuneet Richelieun kanssa, elämä
Versaillesissa oli käynyt vanhukselle sietämättömäksi, ja kaikkien
ylenmäärin vilkkaiden luonteiden tavoin hän koetti ravistautua
ikävästä horroksestaan muuton aiheuttamalla hälinällä.

Filipin soittaessa ajoportin luukulla parooni harppaili parhaillaan
talon pienessä puutarhassa ja sen viereisessä pihassa saineesti
sadatellen.

Hän säpsähti kellon ääntä ja tuli itse avaamaan.

Kun hän ei odottanut ketään, tämä aavistamaton vierailu tuli hänelle
toivonsäteenä. Onneton tarttuu pudotessaan oljenkorteenkin. Senvuoksi
hän otti Filipin vastaan kuvaamattomin närkästyksen ja uteliaisuuden
tuntein.

Mutta tuskin hän oli vilkaissut tulijan kasvoihin, kun tämän kaamea
kalpeus, jäykät piirteet ja puristuneet huulet ehdyttivät hänen
kysymystensä pulpahtavan lähteen.

-- Sinä! -- sanoi hän vain. -- Mikä tuuli sinut tänne tuo?

-- Sen saan kunnian teille selittää, isä, -- vastasi Filip.

-- Jaha, onko asia vakavaa?

-- On, varsin vakavaa, monsieur.

"Sillä pojalla nyt on aina niin virallisia eleitä, että ne tekemät
ihan levottomaksi..." -- Annahan kuulla, tuotko ikäviä vai hyviä
uutisia?

-- Ikäviä, -- sanoi Filip vakavasti.

Parooni horjui.

-- Olemmeko yksinämme? -- kysyi Filip.

-- Olemme.

-- Ettekö halua, että menisimme sisälle, isä?

-- Miksi emme juttelisi ulkoilmassa, näiden puiden alla.

-- Siksi, että on asioita, joista ei haastella päivän valossa.

Parooni katseli poikaansa, totteli hänen mykkää viittaustaan ja
seurasi välinpitämättömyyttä teeskennellen, jopa hymyillenkin,
alikerran saliin, jonka oven Filip jo oli avannut.

Kun ovet olivat huolellisesti suljetut, Filip odotti viittausta
säkään aloittaakseen keskustelun, ja sitte kun parooni oli asettunut
huoneen mukavimpaan nojatuoliin virkkoi:

-- Isä, sisareni ja minä sanomme teille jäähyväiset.

-- Miten niin? -- kysäisi parooni kovin ihmeissään. -- Aiotko...
aiotko matkustaa pois!... Entä virkasi?

-- Minulla ei enää ole virkaa; tiedättehän, että kuninkaan antamat
lupaukset ovat... onneksi jääneet täyttymättä.

-- Tuota sanaa _onneksi_ en käsitä.

-- Isä...

-- Selitähän, kuinka voit onnitella itseäsi siitä, että et päässyt
komean rykmentin everstiksi. Sinun filosofiasi menee tosiaan kovin
pitkälle.

-- Se menee niin pitkälle, että kunnian hinnalla en tahdo ostaa
menestystäni, siinä kaikki. Mutta, jos suvaitsette, älkäämme puuttuko
tämänlaatuisiin mietelmiin...

-- Puuttukaamme toki, tuhat tulimaista!

-- Minä pyydän sitä teiltä, -- vastasi Filip niin päättäväisesti että
se merkitsi: "Minä en tahdo!"

Parooni rypisti kulmiaan.

-- Ja sisaresi?... Unohtaako hänkin velvollisuutensa... jättääkö hän
toimensa dauphinen luona...?

-- Ne ovat velvollisuuksia, monsieur, jotka hänen on alistettava
muille velvollisuuksille.

-- Minkälaatuisille, jos suvaitset?

-- Perin vakaville, aivan välttämättömille. Parooni nousi.

-- Ihmiset, jotka puhuvat arvoituksilla, -- jupisi hän, -- ovat
hirveän ikäviä.

-- Onko teille todellakin arvoitus, mitä teille nyt sanon?

-- Ehdottomasti, -- vastasi parooni niin varmasti, että se
kummastutti Filipiä.

-- Selitän siis: sisareni matkustaa pois, koska hänenkin täytyy paeta
häpeää välttääkseen.

Parooni puhkesi nauramaan.

-- Jumaliste, onpa minulla oikeita mallilapsia! Poika hylkää
rykmentin toivon häpeän pelosta; tytär jättää saavutetun
hovineidon-paikan, koska hän pelkää kunniaansa. Tosiaankin olen
palannut Brutuksen ja Lucretian aikoihin! Kun minun aikanani, paha
aika kylläkin, jota ei voi verrata filosofian kauniisiin päiviin,
mies etäältä näki häpeän lähestyvän ja hänellä oli miekka vyöllänsä,
kuten sinulla, ja kun hän sinun laillasi oli nauttinut opetusta
kahdelta mestarilta ja kolmelta esimiekkailijalta, niin hän lävisti
säilällään ensimäisen häpeän. Filip kohautti olkapäitään.

-- Niin, -- jatkoi parooni, -- mitä tässä sanoin ei tosin kelpaa
ihmisystävälle, joka ei halua nähdä veren vuotavan. Mutta eiväthän
upseerit oikeastaan ole syntyneetkään filantroopeiksi.

-- Monsieur, tiedän yhtä hyvin kuin te kunniantunnon vaatimukset;
mutta vuodatetulla verellä ei voi ostaa takaisin...

-- Tyhjiä lauseita... lauseita, jotka sopivat... filosofille!
-- huudahti vanhus niin suuttuneena, että hän näytti melkein
majesteetilliselta. -- Luulen, että olin sanoa pelkurille.

-- Teitte hyvin, kun ette sitä sanonut, -- vastasi Filip kalpeana ja
vavisten.

Parooni kesti uljaasti poikansa leppymättömän ja uhkaavan katseen.

-- Sanoin, -- jatkoi hän, -- eikä logiikkani ole niin kehnoa kuin
minulle tahdottaisiin uskotella... sanoin, että mikään häpeä iässä
maailmassa ei johdu teosta, vaan pahoista kielistä. Niin, juuri
niin... Jos olet rikollinen kuurojen, sokeiden tai mykkien edessä,
miten se sinua häpäisisi? Aiot vastata minulle tuolla tyhmällä
säkeellä:

    "Rikos tuottaa häpeän, ei kirves pyövelin."

Sillä tavoin voi vastata lapsille ja naisille; mutta mies, lempo
vie, puhuu toista kieltä... Oh, kuvittelin siittäneeni miehen... No
hyvä, jos sokea näkee, jos kuuro kuulee, jos mykkä puhuu, niin tartu
miekkaasi, puhkaise silmät ensinmainitulta, lävistä korvan rumpukalvo
toiselta ja leikkaa kieli poikki viimemainitulta. Sillä tavoin
vastaa Taverney-Maison-Rougen nimeä kantava aatelismies häpäisijäin
hyökkäykseen!

-- Sen nimen omistaja, monsieur, tietää aina, että ensimäinen hänen
velvollisuuksistansa on karttaa jokaista kunniatonta tekoa. Senvuoksi
en vastaakaan teidän todisteluihinne. Mutta joskus sattuu, että
häväistys aiheutuu välttämättömästä onnettomuudesta, ja siinä tilassa
me nyt olemme, sisareni ja minä.

-- Siirryn puhumaan sisarestasi. Jos minun järjestelmäni mukaan
miehen ei koskaan sovi paeta sellaista, mitä vastaan hän kykenee
voitollisesti taistelemaan, on naisenkin rohkeasti seisottava
paikallaan. Mihin kelpaa hyve, herra filosofi, ellei sillä voi lyödä
takaisin paheen hyökkäyksiä? Missä on sen samaisen hyveen voitto,
ellei paheen tappiossa?

Ja Taverney alkoi jälleen nauraa.

-- Neiti de Taverney on ollut kovin peloissaan... niinkö? Hän tuntee
siis itsensä heikoksi... Siis...

Filip läheni äkkiä ja sanoi:

-- Neiti de Taverney ei ole ollut heikko; hänet on voitettu, hänet on
yllätetty, hän on joutunut ansaan.

-- Ansaan?...

-- Niin. Säilyttäkää, pyydän, hiukan sitä kiivauttanne, joka äsken
innoitti teitä, merkitäksenne poltinraudalla ne viheliäiset, jotka
niin halpamaisesti ovat liittoutuneet tämän nuhteettoman kunnian
tahraamiseksi.

-- En käsitä...

-- Kohta olette käsittävä... Eräs heittiö, sanon, on päästänyt jonkun
neiti de Taverneyn kamariin...

Parooni kalpeni.

-- Eräs heittiö, -- jatkoi Filip, -- on tahtonut, että Taverneyn
nimi... minun... teidän nimenne tahrautuisi ikuisella häpeällä... No,
missä on nuoruuden miekkanne vuodattaaksenne hiukan verta? Eikö asia
ole sen arvoinen?

-- Filip...

-- Ah, älkää peljätkö mitään; minä en syytä ketään, minä en ketään
tunnekaan... Rikos on juoniteltu pimeässä, tehty pimeässä... sen
seuraus häviää myöskin pimeään. Minä tahdon sitä, minä, joka käsitän
nimemme kunnian omalla tavallani.

-- Mutta mistä sen tiedät? -- huudahti parooni, jonka alhainen
kunnianhimo, epäjalo toivo oli tainnuttanut hämmästyksestään. --
Mistä merkistä sen näet...?

-- Sitä ei kukaan kysy, joka muutaman kuukauden kuluttua tapaa
sisareni, teidän tyttärenne, parooni!

-- Mutta silloinhan, Filip, -- huudahti vanhus ilosta säteilevin
silmin, -- perheemme onni ja kunnia eivät ole kadonneet, silloin
voimme riemuita voitosta!

-- Siis... olette todellakin se, joksi teitä luulin, -- sanoi Filip
äärimmäisen halveksivasti. -- Te olette itse kavaltanut itsenne ja
olette unohtanut osoittautua älykkääksi tuomarin edessä, jouduttuanne
ensin näyttäytymään sydämettömältä poikanne silmissä.

-- Hävytön!

-- Riittää! -- vastasi Filip. -- Kavahtakaa kovin äänekkäällä
puheellanne herättämästä äitini valitettavasti liian heikkoa haamua.
Jos hän eläisi, olisi hän valvonut tyttärensä puolesta.

Parooni laski silmäluomensa alas poikansa silmistä leimahtavan
salaman häikäisemänä.

-- Tyttäreni, -- virkkoi hän hetkisen päästä, -- ei jätä minua
vastoin tahtoani.

-- Sisareni, -- vastasi Filip, -- ei enää koskaan ole teitä näkevä,
isä.

-- Itsekö hän niin sanoo?

-- Hän on lähettänyt minut sen teille sanomaan.

Parooni pyyhki vapisevalla kädellään kalpeita ja kosteita huuliaan.

-- Tapahtukoon niin! -- sanoi hän. Kohauttaen olkapäitään hän sitten
huudahti: -- Minulla ei ole ollut menestystä tapsissani... toinen on
narri, toinen hupsu.

Filip ei vastannut mitään.

-- Hyvä, hyvä, -- jatkoi Taverney; -- en tarvitse sinua enää; mene...
jos ripityksesi on luettu.

-- Minulla on teille vielä kaksi seikkaa sanottavana, monsieur

-- Sano pois.

-- Ensiksikin, että kuningas on antanut teille helmiryhmän sisältävän
lippaan...

-- Sisarellesi, herraseni...

-- Teille, monsieur... Sitäpaitsi ei se muuta asiaa... Sisareni ei
käytä sellaisia jalokiviä... Neiti de Taverney ei ole mikään portto;
hän pyytää teitä jättämään jalokivilippaan takaisin antajalleen tai,
jos pelkäätte pahoittavanne hänen majesteettiaan, joka on niin paljon
tehnyt perheellemme, pitämään lippaan omassa hallussanne.

Filip ojensi lippaan isällensä. Tämä otti sen, avasi, katseli
jalokiviä ja heitti sen sitten erään matalan kaapin päälle.

-- Ja mitä vielä? -- kysyi hän.

-- Niin, monsieur, koska emme ole rikkaita ja koska te olette
pantannut tai tuhlannut äidinosammekin, mistä en teitä nuhtele, sen
Jumala tietää...

-- Se olisi parempaa, -- sanoi parooni hammasta purren.

-- Mutta koska meillä nyt tuosta vähäpätöisestä perinnöstä on
jälellä ainoastaan Taverneyn kartano, pyydämme teitä valitsemaan
joko Taverneyn tai tämän pienen hotellin [sanaa _hôtel_ käytettiin
ylhäisempien henkilöitten yksityisasunnoistakin], jossa nyt olemme.
Asukaa te toisessa, me muutamme toiseen.

Parooni rutisti pitsiröyhelöään vimmalla, jonka ilmaisi ainoastaan
hänen sormiensa liike, otsan kosteus ja huulien värähtely. Tätä ei
Filip edes huomannut; hän oli kääntänyt päänsä pois.

-- Valitsen mieluummin Taverneyn, -- vastasi parooni.

-- Sitten me pidämme hotellin.

-- Niinkuin tahdotte.

-- Milloin matkustatte?

-- Tänä iltana... ei, nyt heti. Filip kumarsi.

-- Taverneyssä, -- sanoi parooni, -- voi elää kuninkaana
kolmentuhannen livren vuosituloilla... Minusta tulee siis kahdesti
kuningas.

Hän ojensi kätensä ja otti lippaan, pistäen sen taskuunsa. Sen
jälkeen hän astui ovelle päin. Äkkiä hän kääntyi takaisin kamalasti
hymyillen.

-- Filip, -- sanoi hän, -- sallin sinun merkitä nimemme ensimäiseen
filosofiseen julkaisuusi. Mitä taasen Andréehen tulee, neuvo häntä
antamaan ensimäiselle teokselleen nimeksi Louis tai Louisea [Ludvig
tai Lovisa (naisellinen muoto edellisestä). Suom.]; se on onnea
tuottava nimi.

Ja hän lähti ivallisesti nauraen. Liekehtivin silmin ja kuumottavin
otsin Filip puristi miekankahvaansa, jupisten:

"Hyvä Jumala, suo minulle kärsivällisyyttä, salli minun unhoittaa!"



50.

Omantunnon kysymys.


Kirjoitettuaan puhtaaksi hänelle ominaisella ylen huolellisella
tarkkuudella muutamia sivuja teoksestaan _Yksinäisen vaeltajan
mietteitä_ Rousseau oli juuri lopettanut vaatimattoman aamiaisen.

Vaikka hra de Girardin oli hänelle tarjonnut rauhallisen asunnon
Ermenonvillen ihanissa puutarhoissa, Rousseau, epäröiden alistua
isoisten orjuuteen, kuten hän ihmisiä vihaavassa oikkupäisyydessään
sanoi, asui yhä meille tunnetussa pienessä huoneustossaan
Plâtrière-kadun varrella.

Teresia, joka puolestaan oli päättänyt pienet taloushommansa, oli
vasu kainalossa menemässä ostoksille.

Kello oli yhdeksän aamulla. Tapansa mukaan emäntä tuli kysymään
Rousseaulta, mitä hän erityisesti halusi päivälliseksi.

Rousseau havahtui mietteistään, kohotti verkalleen päänsä ja katsoi
Teresiaan kuin puoliheränneenä.

-- Mitä vain tahdot, -- sanoi hän, -- kunhan ainakin tuot kirsikoita
ja kukkia.

-- Koetetaan, -- virkkoi Teresia, -- ellei tule liian kalliiksi.

-- Aivan niin, -- sanoi Rousseau.

-- Sillä, puhuakseni suoraan, -- jatkoi Teresia, -- en tiedä, ovatko
teoksesi arvottomia, mutta minusta tuntuu, että niistä ei enää
makseta yhtä hyvin kuin ennen.

-- Sinä erehdyt, Teresia; minulle maksetaan sama palkkio, mutta
nykyisin väsyn pikemmin, ja sitäpaitsi on kustantajani minulle vielä
velkaa puolen niteen hinnan.

-- Saat nähdä, että hänkin rikkoo kanssasi tekemänsä sopimuksen.

-- Toivokaamme, ettei hän sitä tee; hän on rehellinen mies.

-- Rehellinen mies, rehellinen mies! Tuon sanottuasi luulet sanoneesi
kaiken.

-- Olen ainakin sanonut paljon; -- vastasi Rousseau hymyillen, --
sillä sitä en sano kaikista ihmisistä.

-- Se ei ole mitään ihmeellistä, sinä kun olet sellainen jörö!

-- Nyt siirrymme pois pääasiasta, Teresia.

-- Niin, sinä haluat kirsikoita, herkkusuu, ja kukkia, hekumoitsija!

-- Voitko sitä ihmetellä, eukkoseni? -- vastasi Rousseau enkelin
kärsivällisyydellä. -- Sydämeni ja pääni ovat niin kipeät, etten voi
mennä ulos, mutta virkistyn toki nähdessäni hiukan siitä, mitä Jumala
runsain käsin siroittelee kedoille.

Rousseau oli todellakin kalpea ja unteloinen, ja hänen kätensä
selailivat veltosti kirjaa, jota hänen silmänsä eivät lukeneet.

Teresia pudisti päätänsä.

-- Hyvä, hyvä, -- virkkoi hän, -- minä menen tunniksi ulos; muista,
että panen avaimen olkimaton alle, ja että sitä tarvitessasi...

-- Oh, en lähde, ulkosalle, -- sanoi Rousseau.

-- Tiedän hyvin, että sinä et lähde mihinkään, kosket voi pysyä
jaloillasi; mutta ilmoitan sen sinulle, jotta pitäisit varalla, jos
ken sattuisi tulemaan, ja soiton kuullessasi avaisit; sillä jos
soitetaan, voit olla varma, etten se minä ole.

-- Kiitos, hyvä Teresia, kiitos! Mene nyt.

Tapansa mukaan nuristen emäntä läksi ulos, mutta hänen raskaat ja
laahustavat askeleensa kuuluivat vielä kauan portailta.

Mutta heti kun ovi oli suljettu, Rousseau käytti hyväkseen
yksinäisyyttänsä ojentuakseen mukavasti tuolissaan, katseli lintuja,
jotka ikkunalaudalta poimivat muutamia leivänmuruja ja ahmi sisäänsä
naapuritalojen savupiippujen välitse siivilöityvää päiväpaistetta.

Tuskin oli hänen nuorekas ja vilkas mielikuvituksensa tuntenut
itsensä vapaaksi, kun se avasi siipensä samoin kuin kyyhkyset iloisen
ateriansa jälkeen.

Äkkiä narahti ulko-ovi saranoillaan ja herätti filosofin suloisesta
uinailustansa.

"Mitä", tuumi hän, "joko hän palaa!... Olisinko kenties nukahtanut,
vaikka luulin vain mietiskeleväni?"

Hänen työhuoneensakin ovi avautui nyt verkalleen. Rousseau käänsi
selkänsä oveen päin; varmana, että Teresia sieltä tuli, hän ei
vaivautunut nousemaan.

Oli hetkisen äänettömyys.

-- Anteeksi, monsieur, -- lausui sitten tämän hiljaisuuden keskeltä
ääni, joka sai filosofin hätkähtämään.

Rousseau kääntyi äkkiä.

-- Gilbert! -- huudahti hän.

-- Niin, Gilbert olen, vielä kerran anteeksi, hra Rousseau. Tulija
oli todellakin Gilbert, mutta kalpeana ja riutuneena, tukka
pörröllään ja vaatteet epäjärjestyksessä ja huonosti peittäen hänen
laihtuneet ja vapisevat jäsenensä. Sanalla sanoen, siinä oli Gilbert
sellaisessa tilassa, että hänen näkemisensä puistatti Rousseauta ja
sai hänet parahtamaan levottomuutta muistuttavasta säälistä.

Gilbertin katse oli tuijottava ja kiilui kuin nälkäisen petolinnun;
teeskennellyn kainouden hymy oli räikeänä vastakohtana tälle
katseelle niinkuin vakavan kotkanpään yläosa olisi irvistelevän
suden- tai ketunpään kuonopuolelle.

-- Mitä asiaa sinulla täällä on? -- huudahti Rousseau innokkaasti,
hän kun ei pitänyt siistimättömästä puvusta ja katsoi sen
lähimäisissään pahojen aikeitten merkiksi.

-- Monsieur, -- vastasi Gilbert, -- minun on nälkä.

Rousseauta värisytti hänen kuullessaan tuon äänen, joka lausui
ihmiskielen kauneimman sanan.

-- Ja miten pääsit tänne sisälle? -- kysyi hän. -- Ovihan oli
suljettu.

-- Monsieur, tiedän Teresia-rouvan tavallisesti asettavan avaimen
olkimaton alle. Odotin, kunnes hän oli lähtenyt ulos, sillä hän ei
pidä minusta ja olisi ehkä kieltäytynyt ottamasta minua vastaan tai
päästämästä minua puheillenne. Silloin, tietäen olevanne yksin,
nousin portaat ylös, otin avaimen piilopaikastaan, ja nyt olen tässä.

Rousseau kohosi tukien itseään nojatuolinsa molempiin kaidepuihin.

-- Kuunnelkaa minua silmänräpäys, vain silmänräpäys, -- jatkoi
Gilbert; -- vakuutan teille, hra Rousseau, että ansaitsen huomiotanne.

-- Puhu, -- vastasi Rousseau hämmästyneenä noista kasvoista, jotka
eivät enää ilmaisseet mitään ihmisille ylimalkaan yhteisiä tunteita.

-- Minun olisi pitänyt aloittaa sanomalla teille, että olen joutunut
sellaiseen äärimmäiseen tilaan, etten tiedä, täytyykö minun varastaa,
tappaa itseni tai tehdä jotakin vielä pahempaa... Oh, älkää peljätkö,
mestarini ja suojelijani, -- virkkoi Gilbert lempeällä äänellä;
-- sillä tarkemmin miettiessäni luulen, että minun ei ole tarvis
surmata itseäni; kuolen kyllä ilmankin... Viikon ajan, siitä asti
kun karkasin Trianonista, olen samoillut metsissä ja kedoilla
syömättä muuta kuin vihanneksia ja jonkun villin metsähedelmän. Olen
voimaton, uupumaisillani väsymyksestä ja nälästä. Jos olen pakoitettu
varastamaan, en yritä sitä teidän luonanne; siksi on talonne minulle
liian kallis, hra Rousseau. Mitä siihen kolmanteen asiaan tulee...
hm, sen tekemiseen...

-- No mitä? -- kysäisi Rousseau.

-- Tarvitsisin vakaumuksen, jota tulen täältä teiltä etsimään.

-- Oletko hullu? -- huudahti Rousseau.

-- En, monsieur; mutta olen kovin onneton, kovin epätoivoinen, ja
tänä aamuna olisin hukuttautunut Seineen, ellei mieleeni olisi
muistunut jotakin.

-- Mitä se oli?

-- Teidän kirjoittamanne lause: "Itsemurha on varkaus ihmiskunnalta."

Rousseau katsahti nuorukaiseen ikäänkuin sanoakseen: "Oletko kyllin
itserakas luullaksesi, että sitä kirjoittaessani ajattelin sinua?"

-- Oh, minä käsitän, -- mutisi Gilbert.

-- Sitä en usko, -- sanoi Rousseau.

-- Te tarkoitatte: "Olisiko sinun kuolemasi, viheliäinen, joka et
mitään ole, et mitään omista ja josta kukaan ei välitä, olisiko sinun
kuolemasi mikään merkkitapaus?"

-- Siitä ei nyt ole kysymys, -- sanoi Rousseau häpeissään, kun hänen
ajatuksensa oli arvattu; -- mutta sinullahan luullakseni oli nälkä?

-- Niin, sen sanoin.

-- No, koska tiesit, missä avain oli, tiedät myöskin, missä leipä
on; käy ottamassa leipää ruokakaapista ja mene tiehesi. Gilbert ei
hievahtanut.

-- Ellet tarvitsekaan leipää, vaan rahaa, niin en luule sinua kyllin
häijyksi pahoinpidelläksesi vanhusta, joka on sinua suojellut,
vieläpä saman katon alla, joka on sinulle tarjonnut turvapaikan.
Tyydy tähän vähään... Kas tässä.

Hän kopeloi taskustaan ja tarjosi nuorukaiselle muutamia kolikoita.
Gilbert pysähdytti hänen kätensä.

-- Oi, -- virkkoi hän tuntien kivistävää tuskaa, -- ei ole kysymys
rahasta eikä leivästä. Te käsititte tarkoitukseni väärin, kun puhuin
teille itsemurhasta. Ellen tapa itseäni, johtuu se siitä, että
elämäni nyt voisi tulla jollekulle hyödylliseksi, että kuolemani
olisi joltakulta varastamista, monsieur. Te, joka tunnette kaikki
yhteiskunnalliset lait, kaikki luonnolliset sitoumukset, sanokaa,
onko tässä maailmassa mitään sidettä, joka voi kiinnittää elämään
kuolemaa halajavan ihmisen?

-- Niitä on paljon, -- vastasi Rousseau.

-- Onko isyys sellainen side? -- mutisi Gilbert. -- Katsokaa minuun
vastatessanne, hra Rousseau, jotta voin lukea ajatuksenne silmistänne.

-- On, -- sopersi Rousseau, -- on epäilemättä. Mutta miksi teet
sellaisen kysymyksen?

-- Monsieur, teidän sananne langettavat tuomioni, -- sanoi Gilbert;
-- punnitkaa ne siis tarkoin, minä vannotan teitä, monsieur. Olen
niin onneton, että tahtoisin tappaa itseni, mutta... mutta minulla on
lapsi!

Rousseau hypähti kummastuksesta nojatuolissaan.

-- Oh, älkää ivatko minua, monsieur, -- virkkoi Gilbert nöyrästi. --
Luulisitte raapaisevanne sydämeeni vain raamun, mutta raatelisittekin
sen kuin tikarin pistolla. Toistan teille, minulla on lapsi.

Rousseau katseli häntä mitään vastaamatta.

-- Muutoin olisin jo kuollut, -- jatkoi Gilbert. -- Kahden vaiheilla
ollessani tuumin, että te antaisitte minulle hyvän neuvon, ja siksi
olen tullut.

-- Mutta, -- kysyi Rousseau, -- miksi pitäisi minun antaa sinulle
neuvoja? Kysyitkö minulta neuvoa virheen tehdessäsi?

-- Monsieur, tätä virhettä...

Ja Gilbert lähestyi Rousseauta omituisin ilmein.

-- No? -- kysyi filosofi.

-- Tätä virhettä, -- jatkoi Gilbert, -- jotkut nimittävät rikokseksi.

-- Rikokseksi! Sitä suurempi syy ollaksesi siitä minulle puhumatta.
Minä olen ihminen niinkuin sinäkin, enkä rippi-isä. Muuten eivät
sanasi minua kummastutakaan. Olen aina aavistanut, että sinä
kehittyisit huonoon suuntaan; sinulla on pahoja taipumuksia.

-- Ei, monsieur, -- vastasi Gilbert pudistaen surullisesti päätään.
-- Ei, monsieur, käsitykseni vain on vinossa tai oikeammin
harhaan johdettu. Olen lukenut paljon kirjoja, jotka saarnaavat
kansanluokkien yhdenvertaisuutta, hengen ylevyyttä ja vaistojen
aateluutta. Nämä kirjat, monsieur, olivat niin kuuluisain miesten
tekemiä, että minunlaiseni poloinen maalaispoika niitä lukiessaan
kylläkin on voinut tulla päästään pyörälle... Minä olen joutunut
hukkaan.

-- Ahaa, nyt näen, mihin hra Gilbert pyrkii!

-- Minäkö?

-- Niin, hän tahtoo syyttää opinkappaleitani. Eikö hänellä ole vapaa
tahto?

-- Minä en syytä ketään, monsieur; minä sanon vain, mitä olen
lukenut, ja syytän omaa herkkäuskoisuuttani. Minä uskoin, minä
tein virheen. On kaksi syytä rikokseeni: te olette ensimäinen, ja
siksi tulen ensiksi teidän luoksenne. Käännyn sitten toisen puoleen
vuorostaan, jahka aika on tullut.

-- No, mutta sano sitten, mitä minulta pyydät.

-- En hyviätöitä, en kattoa pääni päälle, en edes leipää, vaikka
olen hyljätty ja nälistynyt. Ei, minä pyydän teiltä siveellistä
tukea, pyydän oppinne vahvistusta, pyydän teitä yhdellä ainoalla
sanalla antamaan minulle takaisin kaiken voimani, jota ei ole
murtanut nälän aiheuttama heikkous käsivarsissani ja jaloissani, vaan
aivojeni ja sydämeni epäilys. Hra Rousseau, minä rukoilen teitä siis
minulle sanomaan, onko se, mitä olen jo viikkokauden kokenut, nälän
aiheuttamaa polttoa vatsalihaksissa vai tunnonvaivojen kidutusta
ajatuselimissäni. Rikoksen seurauksena, monsieur, olen tullut lapsen
isäksi; no niin, sanokaa minulle nyt, pitääkö minun katkerassa
epätoivossa repiä hiukset päästäni ja kieriskellä tomussa parkuen:
"Anteeksi!" vai onko minun huudettava kuin nainen pyhässä raamatussa,
sanoen: "Olen tehnyt kuin kaikki muut; jos joku ihminen on minua
parempi, heittäköön hän minuun ensimäisen kiven?" Sanalla sanoen, hra
Rousseau, te, jonka on täytynyt tuntea, mitä minä tunnen, vastatkaa
kysymykseeni. Sanokaa, sanokaa, onko luonnollista, että isä hylkää
lapsensa?

Gilbert oli tuskin lausunut tämän sanan, kun Rousseau tuli häntä
itseään kalpeammaksi ja änkytti aivan ymmällä:

-- Millä oikeudella puhut minulle tuolla tavoin?

-- Siksi, että ollessani luonanne, hra Rousseau, ullakkokamarissa,
jossa tarjositte minulle turvapaikan, lueskelin kirjoitelmianne tästä
aineesta; siksi, että te olette selittänyt kurjuudessa syntyneiden
lasten kuuluvan valtiolle, jonka on niistä huolehdittava; ja vihdoin
siksi, että aina olette pitänyt itseänne kunnon miehenä, vaikkette
ole kavahtanut hyljätä teille syntyneitä lapsia.

-- Onneton, -- sanoi Rousseau, -- sinä olet lukenut kirjani ja tulet
nyt puhumaan minulle tuollaista kieltä!

-- Entä sitten? -- virkkoi Gilbert.

-- Ka, sinulla ei ole ainoastaan pahoja taipumuksia, vaan myöskin
häijy sydän.

-- Hra Rousseau!

-- Olet huonosti käsittänyt kirjani, kuten käsität huonosti
inhimillisen elämän! Olet silmäillyt sivuja vain pintapuolin
niinkuin näet kasvoista vain pinnan! Ah, luulet tekeväsi minut
vastuunalaiseksi rikoksestasi esittäessäsi kohtia teoksistani ja
lausuessasi minulle: "Te tunnustatte tehneenne tämän, siis saan
minäkin sen tehdä!" Mutta, onneton, et tiedä, et ole lukenut
kirjoistani, et ole aavistanut, että esimerkiksesi ottamasi
ihmisen elämän, tämän kurjuudelta ja kärsimyksellä täytetyn
elämän minä voisin vaihtaa kultaista, hekumallista, loistokasta
ja nautintorikasta elämää vastaan. Onko minulla vähemmän neroa
kuin hra de Voltairella, ja enkö voisi olla yhtä tuottelias kuin
hän? Enkö voisi vähemmälläkin työllä, kuin mitä niihin nyt käytän,
myydä kirjojani yhtä kalliisti kuin hän myy omiansa ja pakoittaa
rahoja vierimään kirstuuni pitämällä aina puoliksi täytetyn kirstun
kustantajaini varalta? Kulta vetää puoleensa kultaa, etkö sitä
tiedä? Minulla olisi ollut, komeat vaunut ajellakseni niissä nuoren
ja kauniin rakastajattaren kanssa, ja usko minua, tuo ylellisyys
ei suinkaan olisi ehdyttänyt alati pulppuilevaa runosuontani. Eikö
minulla enää ole intohimoja? Sano! Katso silmiini, joissa vielä
kuusikymmenvuotiaana hehkuu nuoruuden tuli ja halut. Sinä, joka olet
lukenut tai kopioinut kirjojani, kah, etkö muista, että vuosien
painosta huolimatta, varsin vaikeista ja tuntuvista vaivoista
huolimatta alati nuori sydämeni näkyy, kyetäkseen paremmin kärsimään,
perineen kaikki muun elimistöni voimat? Kivulloisuuden murtamana
kykenemättä kävelemään tunnen omistavani enemmän tarmoa ja eloisuutta
kestääkseni kärsimyksen! kuin minulla kukoistavan miehuuteni
iällä koskaan oli vastaanottaakseni Jumalan minulle suomat harvat
onnenhetket.

-- Tiedän tuon kaiken, monsieur, -- virkkoi Gilbert. -- Olen nähnyt
teidät läheltä ja käsittänyt teidät.

-- No, kun olet nähnyt minut läheltä ja ymmärtänyt minut, eikö
elämälläni ole sinulle merkitystä, jota sillä ei ole muille? Eikö
tämä harvinainen kieltäytyminen, joka ei ole minulle luonteenomaista,
sinulle ilmaise, että olen tahtonut sovittaa...

-- Sovittaa! -- mutisi Gilbert.

-- Etkö -- ole käsittänyt, -- jatkoi filosofi, -- että kun tämä
kurjuus alussa oli pakoittanut minut tavattomaan päätökseen,
en myöhemmin keksinyt muuta puolustusta tälle päätökselleni
kuin epäitsekkyyden ja vaatimattomuudessani pysymisen? Etkö ole
käsittänyt, että nöyryytyksellä olen rangaissut järkeäni? Sillä
syyllisenä oli järkeni, joka puolustuksekseen oli turvautunut
uhkaväitteisiin, samalla kun minä taas rankaisin sydäntäni
alituisilla tunnonvaivoilla.

-- Ah, -- huudahti Gilbert, -- noin te minulle vastaatte! Noin
te filosofit viskelette kirjoitettuja oppejanne ihmiskunnalle ja
syöksette meidät epätoivoon tuomitsemalla meidät, jos kiihoitumme.
Haa, mitä minua koskee teidän nöyryytyksenne, kun se on salainen,
teidän tunnonvaivanne, kun ne ovat kätketyt! Voi teitä, voi teitä! Ja
langetkoon teidän nimessänne tehty rikos teidän päänne päälle!

-- Manaat päälleni samalla kertaa sekä kirousta että rangaistusta.
Sillä sinä unohdat rangaistuksen. Oh, se on liikaa! Sinä, joka olet
rikkonut niinkuin minäkin, tuomitsetko itsesi myöskin yhtä ankarasti
kuin minä olen itseni tuominnut?

-- Vielä ankarammin, -- virkkoi Gilbert; -- sillä minun
rangaistukseni tulee kauheaksi. Kun näetten en enää usko mihinkään,
annan vastustajani tai oikeammin viholliseni surmata itseni. Se on
eräänlainen itsemurha, johon onnettomuuteni minua neuvoo, ja jonka
omatuntoni antaa anteeksi. Sillä nyt en kuolemallani enää varasta
ihmiskunnalta, ja te olittekin kirjoittanut lauseen, johon ette itse
uskonut.

-- Pysähdy, onneton, -- sanoi Rousseau, -- pysähdy! Etkö ole
aikaansaanut kyllin paljo pahaa typerällä herkkäuskoisuudellasi?
Täytyykö sinun tehdä vielä enemmän tyhmällä epäuskollasi? Puhuit
minulle lapsesta? Sanoit olevasi tai pian tulevasi isäksi?

-- Niin sanoin, -- toisti Gilbert.

-- Tiedätkö, -- mutisi Rousseau matalalla äänellä, -- mitä merkitsee
laahata mukanaan, ei kuolemaan, vaan häpeään olentoja, jotka ovat
syntyneet vapaasti hengittääkseen hyveen puhdasta ja raitista ilmaa,
minkä Jumala suo myötäjäisiksi jokaiselle ihmiselle hänen lähtiessään
äitinsä kohdusta? Kuuntelehan sentään, kuinka asemani on kauhea. Kun
hylkäsin lapseni, käsitin, että yhteiskunta, jota kaikki etevämmyys
loukkaa, viskaisi tämän rikollisen teon häpäisevänä moitteena
vasten silmiäni. Silloin puolustauduin eriskummaisuuksilla. Käytin
kymmenen vuotta elämästäni antamalla äideille neuvoja lastensa
hoidossa, vaikken itse ollut osannut olla isä! Ja opastelin isänmaata
voimakkaiden ja kunnollisten kansalaisten muovaamisessa, vaikka
itse olin ollut heikko ja turmeltunut! Sitten pyöveli, joka vaatii
kostoa yhteiskunnan, isänmaan orpojen puolesta, otti eräänä päivänä
kirjani, kun hän ei saanut käsiinsä minua itseäni, ja poltti sen
elävänä häpeänä maalle, jonka ilmaa se oli myrkyttänyt. Valitse,
arvaa, tuomitse; olenko rikkonut teossa vai olenko tehnyt pahaa
opeillani? Sinä et vastaa; Jumala itse joutuisi ymmälle, Jumala, joka
pitää käsissään oikeuden ja vääryyden lahjomatonta vaakaa. No niin,
minulla on sydän, joka ratkaisee kysymyksen, ja se sydän haastaa
povessani: "Voi sinua, luonnoton isä, joka olet hyljännyt lapsesi!
Voi sinua kohdatessasi nuoren porton, joka iltasin röyhkeästi nauraa
kadunkulmassa; sillä hän on ehkä hyljätty tyttäresi, jonka nälkä on
ajanut paheen poluille! Voi sinua tavatessasi kadulla vereksestä
teosta pidätetyn varkaan, sillä hän on ehkä hyljätty poikasi, jonka
nälkä on pakoittanut rikoksen teille!"

Nämä sanat lausuessaan Rousseau, joka oli noussut, lysähti takaisin
nojatuoliinsa.

-- Ja kuitenkaan, -- jatkoi hän niin sortuneella äänellä, että
se sävyltään muistutti rukousta, -- en ole suinkaan ollut niin
rikollinen kuin voisi luulla. Minä näin sydämettömän äidin, joka otti
osaa rikokseeni, unohtavan sikiönsä niinkuin eläimet unohtavat, ja
ajattelin: "Koska Jumala on sallinut tämän äidin unohtaa, täytynee
hänen unohtaa." No niin, sillä hetkellä minä petyin, ja nyt kun olet
kuullut minun sanovan sinulle, mitä en ole koskaan kellekään sanonut,
sinulla ei enää ole oikeutta pettää itseäsi.

-- Siis, -- kysyi nuori mies rypistäen kulmiaan, -- ette olisi
koskaan hyljännyt lapsianne, jos teillä olisi ollut varoja niiden
elatukseen?

-- En, kunhan minulla vain olisi ollut kaikkein välttämättömin, niin
vannon, etten olisi sitä koskaan tehnyt!

Ja Rousseau ojensi vapisevan kätensä juhlallisesti taivasta kohti.

-- Riittääkö kaksikymmentätuhatta livreä lapsen ylläpitoon? -- kysyi
Gilbert.

-- Riittää, riittäähän se, -- sanoi Rousseau.

-- Hyvä, -- virkkoi Gilbert, -- kiitos, monsieur; nyt tiedän, mitä
minun on tehtävä.

-- Ja joka tapauksessa, nuori kun olet, kykenet työlläsi elättämään
lapsesi, -- sanoi Rousseau. -- Mutta puhuit rikoksesta. Sinua
etsitään, ajetaan ehkä takaa...

-- Niin, monsieur.

-- Ka, lymyä tänne, lapseni; pieni ullakkokamari on yhä vapaa.

-- Te olette mies, josta pidän, opettajani! -- huudahti Gilbert; --
ja tekemänne tarjous saa minut riemastumaan. Enkä teiltä pyydäkään
muuta kuin turvapaikan; leipäni kyllä ansaitsen itse; tiedättehän,
etten ole laiskuri.

-- No, -- sanoi Rousseau levottomasti, -- kun asia näin on sovittu,
nouse tuonne ylös, jotta rouva Rousseau ei sinua näe. Hän ei enää
käy ylisillä, siellä kun emme täältä muuttosi jälkeen enää säilytä
mitään. Olkivuoteesi on siellä jälellä.

-- Kiitos, monsieur; näin ollen tunnen itseni onnellisemmaksi kuin
ansaitsen.

-- Ja siinäkö on kaikki, mitä haluat? -- kysyi Rousseau, joka näkyi
tahtovan katseellaan työntää Gilbertin ulos huoneesta.

-- Ei, monsieur; vielä sana, jos sallitte.

-- Puhu.

-- Kerran Luciennesissa syytitte minua siitä, että muka olisin teidät
pettänyt. Minä en pettänyt ketään, monsieur; minä noudatin rakkauteni
mielijohdetta.

-- Älkäämme siitä enää puhuko. Vieläkö jotakin muuta?

-- Kyllä; sanokaa, hra Rousseau, onko mahdollista hankkia Pariisissa
asuvan henkilön osoite, jota ei tiedä?

-- Epäilemättä, jos tuo henkilö on tunnettu.

-- Hän, josta puhun, on hyvin tunnettu.

-- Kuka hän on?

-- Kreivi Josef Balsamo.

Rousseau säpsähti; hän ei ollut unohtanut kokousta Plâtrière-kadun
varrella.

-- Mitä sinä tuosta miehestä tahdot? -- kysyi hän.

-- Asiani on perin yksinkertainen. Syytin teitä, mestarini,
siveellisestä osallisuudesta rikokseeni, koska luulin totelleeni vain
luonnon lakia.

-- Ja minä olen saanut sinut pois siitä harhaluulosta? -- huudahti
Rousseau ajatellessaan tätä vastuunalaisuutta.

-- Olette ainakin valaissut minua.

-- No, mitä aioit sanoa? -- Että rikoksellani ei ole ainoastaan
henkistä, vaan myöskin aineellinen syy.

-- Ja tuo kreivi de Balsamo on sen aineellinen syy, niinkö?

-- Niin; olen matkinut esikuvia, olen menetellyt villin eläimen enkä
ihmisen tavoin, sen nyt tunnustan. Esikuva olette te, tilaisuus on
kreivi de Balsamo. Tiedättekö, missä hän asuu!

-- Tiedän.

-- Sanokaa siis minulle hänen osoitteensa.

-- Saint-Clauden katu Marais'n kaupunginosassa.

-- Kiitos, lähden heti häntä tapaamaan.

-- Pidä varasi, lapseni, -- huudahti Rousseau hilliten, -- hän on
mahtava ja teräväpäinen mies.

-- Älkää peljätkö mitään, hra Rousseau, olen tehnyt päätökseni, ja te
olette opettanut minut itseäni hallitsemaan.

-- Pian, pian tuonne ylös! -- kiirehti Rousseau. -- Kuulen kuistin
oven sulkeutuvan. Rouva Rousseau varmaan palaa Piiloudu sinne
ullakolle, kunnes hän on ehtinyt tänne. Sitten voit mennä ulos.

-- Avain, jos suvaitsette?

-- Se riippuu keittiön naulassa, kuten tavallista.

-- Hyvästi, monsieur, hyvästi.

-- Hae itsellesi leipää, minä järjestän sinulle työtä täksi yötä.

-- Kiitos!

Ja Gilbert hiipi niin ketterästi pois, että hän oli jo
ullakkokammiossaan ennenkuin Teresia oli noussut ensimäiseen kertaan.
Varustettuna Rousseaun antamalla arvokkaalla opastuksella Gilbert ei
viivytellyt tuumansa toimeenpanossa.

Tuskin oli Teresia edes sulkenut huoneensa oven, kun nuori mies, joka
ullakkokamarin ovelta oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään, astui
portaita pitkin alas niin ripeästi kuin ei olisikaan ollut pitkän
paaston heikontama. Hänen päänsä oli täynnä sekä toivehikkaita että
kiukkuisia ajatuksia, ja kaikkien niiden takana leijaili kostava
varjo, joka kiusasi häntä valituksilla ja syytöksillä.

Hän saapui Saint-Clauden kadulle mielentilassa, jota on vaikea
kuvailla.

Juuri kun hän astui talon pihaan, Balsamo saattoi portille Rohanin
prinssiä, joka oli tehnyt kohteliaan vierailun jalomielisen
alkemistinsa luo.

Kun prinssi nyt tuli ulos, pysähtyen viimeisen kerran toistamaan
kiitoksensa Balsamolle, ryysyinen poika rukka livahti sisään kuin
koira, uskaltamatta häikäistymisen pelosta katsahtaa ympärilleen.

Prinssin vaunut odottelivat häntä bulevardilla; prelaatti kulki
kevein askelin ajopeleillensä, jotka kiitivät nopeasti pois, heti
kun hän oli niihin noussut ja vaunun ovi hänen jälkeensä suljettu.
Balsamo oli seurannut häntä surumielisellä katseella, ja kun ajopelit
olivat kadonneet näkyvistä, hän palasi ulkoportaille.

Näillä portailla seisoi jonkinlainen kerjäläinen rukoilevassa
asennossa. Balsamo astui häntä vastaan; vaikka hänen suunsa oli
mykkä, hänen ilmeikkäässä katseessaan kuvastui kysymys.

-- Olkaa hyvä ja sallikaa minun neljännestunti teitä puhutella, hyvä
kreivi, -- virkkoi rääsyinen nuorukainen.

-- Kuka olette, ystäväni? -- kysyi Balsamo mitä lempeimmin.

-- Ettekö minua enää tunne? -- sanoi Gilbert.

-- En, mutta saman tekevä, tulkaa, -- vastasi Balsamo
anojan omituisesta ilmeestä enempää kuin hänen asustaan ja
tungettelevaisuudestaankaan välittämättä.

Ja astuen edellä hän vei hänet uloimpaan suojaan, jossa hän
istuuduttuaan, äänensävyään ja kasvonilmettään muuttamatta, virkkoi:

-- Kysyitte, enkö teitä tuntenut? -- Niin, kreivi.

-- Luulen tosiaan teidät jossakin nähneeni.

-- Taverneyssä, monsieur, saapuessanne sinne sen päivän edellisenä
iltana, jolloin dauphine matkusti ohitse.

-- Mitä te Taverneyssä teitte?

-- Minä asuin siellä.

-- Perheen palvelijanako?

-- En, vaan vieraana.

-- Te olette lähtenyt Taverneystä?

-- Niin, monsieur, lähes kolme vuotta sitten.

-- Ja menitte sitten?...

-- Pariisiin, jossa alussa opiskelin hra Rousseaun luona, senjälkeen
minä hra de Jussieun suosituksesta pääsin kukkatarhurin apulaiseksi
Trianonin puutarhaan.

-- Mainitsitte juuri kaksi kuuluisaa nimeä, ystäväni. Mitä asiaa
teillä on minulle?

-- Sen tahdon sanoa.

Ja hiukan pysähtyen puheessaan hän loi Balsamoon katseen, josta ei
puuttunut lujuutta.

-- Muistatteko, -- jatkoi hän, -- että saavuitte Trianoniin yöllä
suuressa myrskyssä ensi perjantaista lukien kuusi viikkoa sitten?

Balsamon vakava muoto synkistyi.

-- Kyllä sen muistan, -- virkkoi hän. -- Näittekö minut ehkä?

-- Näin.

-- Sitten tulette tarjotaksenne vaitiolonne ostettavakseni? -- sanoi
Balsamo uhkaavasti.

-- En, monsieur; sillä minulle on tämä vaitiolo vielä tärkeämpää kuin
teille.

-- Sitten olette se, jota nimitetään Gilbertiksi.

-- Niin olen, kreivi.

Balsamo kiinnitti syvän ja ankaran katseen nuoreen mieheen, jonka
nimeen kohdistui niin kauhea syytös. Hän, joka oli ihmistuntija,
hämmästyi nuorukaisen varmaa esiintymistä ja arvokasta puhetta.

Gilbert oli asettunut pöydän eteen siihen kuitenkaan nojaamatta;
toinen hänen maalaistöistä huolimatta hienoista, jopa valkoisistakin
käsistään oli pistettynä nutun poveen toisen riippuessa sirosti
sivulla.

-- Näen esiintymistavastanne, -- sanoi Balsamo, -- mitä varten tänne
tulette. Tiedätte, että neiti de Taverney on tehnyt teitä vastaan
kauhean ilmiannon ja että tieteeni avulla olen pakoittanut hänet
sanomaan totuuden. Tulette kai nuhtelemaan minua tästä todistuksesta,
tästä salaisuuden esille loitsimisesta, salaisuuden, joka ilman minua
olisi jäänyt verhotuksi haudan kaltaiseen pimeyteen.

Gilbert tyytyi pudistamaan päätänsä.

-- Te olette kuitenkin väärässä, -- jatkoi Balsamo; -- sillä vaikka
otaksuisimme, että olisin tahtonut teidät ilmiantaa oman etuni minua
syytettynä siihen pakoittamatta, vaikka otaksuisimme, että olisin
kohdellut teitä vihollisena ja hyökännyt kimppuunne, sen sijaan että
tyydyin itseäni puolustamaan, vaikka, toistan, otaksuisimme kaiken
tuon, teillä ei ole oikeutta mitään sanoa, sillä olette todellakin
tehnyt halpamaisen työn.

Gilbert puristi kyntensä hurjasti rintaansa, mutta hän ei vielä
vastannut mitään.

-- Veli vainoo teitä, ja sisar surmauttaa teidät, -- puhui Balsamo
edelleen, -- jos näin varomattomasti kuljeskelette pitkin Pariisin
katuja.

-- Oh, se on minulle aivan samantekevää, -- virkkoi Gilbert.

-- Mitä, samantekevääkö?

-- Niin; minä rakastin neiti Andréeta, rakastin häntä niin kuin ei
kukaan häntä koskaan rakasta; mutta hän halveksi minua, jonka tunteet
häntä kohtaan olivat niin kunnioittavat; hän halveksi minua, joka jo
kahdesti olin pitänyt häntä käsivarsillani rohkenematta koskettaa
huulillani edes hänen pukunsa lievettä.

-- Niin on, ja sen kunnioituksen olette antanut hänen kalliisti
maksaa; olette kostanut hänen ylenkatseensa, ja millä? Kavalalla
väijynnällä.

-- Oh, ei, ei; minun puoleltani ei ollut väijyntää. Minulle
valmistettiin tilaisuus rikokseen.

-- Kuka sen valmisti?

-- Te.

Balsamo nousi äkkiä kuin käärmeen pistämänä.

-- Minä? -- huudahti hän.

-- Niin, monsieur, juuri te, -- toisti Gilbert. -- Te nukutitte neiti
Andréen ja sitten riensitte pois. Sitä mukaa kuin te etäännyitte
hänen voimansa uupuivat, hän horjui ja kaatui vihdoin maahan. Silloin
otin hänet syliini kantaakseni hänet kammioonsa; tunsin hänen
rintansa koskettavan omaani. Marmoripatsaskin olisi siitä tullut
eläväksi!... Minä, joka rakastin häntä, annoin perään rakkaudelleni.
Olenko siis niin rikollinen kuin väitetään, monsieur? Kysyn sitä
teiltä, teiltä, joka olette onnettomuuteni aiheuttaja.

Balsamo loi Gilbertiin surullisen ja säälivän katseen.

-- Olet oikeassa, lapseni, -- virkkoi hän, -- minä olen syypää
rikokseesi Ja tuon nuoren tytön onnettomuuteen.

-- Ja sen sijaan, että koettaisitte asiaa lieventää, te, joka olette
niin mahtava ja jonka pitäisi olla niin hyvä, olette pahentanut
nuoren tytön onnettomuuden ja manannut kuoleman syyllisen pään päälle.

-- Se on totta, -- vastasi Balsamo, -- ja viisaasti sinä puhut.
Jo jonkun aikaa, näetkös, nuori mies, olen ollut kirottu olento,
ja kaikki aivoistani lähtevät suunnitelmat saavat uhkaavan ja
turmiotatuottavan muodon. Se johtuu onnettomuuksista, joita minäkin
olen kärsinyt, ja joita sinä et käsitä. Kuitenkaan ei se ole mikään
syy tuottaakseni muille kärsimyksiä. Mitä haluat? Puhu.

-- Pyydän keinoa, paras kreivi, millä voin kaiken korjata, sekä
rikoksen että onnettomuuden.

-- Sinä siis rakastat tuota tyttöä?

-- Oi, rakastan.

-- On monenlaista rakkautta. Millä tavoin sinä häntä rakastat?

-- Ennenkuin hänet omistin rakastin häntä hulluuteen asti; nykyään
rakastan häntä raivokkaasti. Kuolisin tuskasta, jos hän ottaisi minut
vihaisesti vastaan; kuolisin riemusta, jos hän sallisi minun suudella
jalkojansa.

-- Hän on jalosukuinen tyttö, mutta hän on köyhä, -- sanoi Balsamo
miettien.

-- Niin on.

-- Hänen veljensä on kuitenkin kunnon mies, johon luullakseni
aateliston joutavat ennakkoluulot eivät ole paljoa tarttuneet. Mitä
tapahtuisi, jos tuolta veljeltä pyytäisit hänen sisartansa vaimoksesi?

-- Hän tappaisi minut, -- vastasi Gilbert kylmäverisesti. -- Mutta
koska pikemmin toivon kuolemaa kuin sitä pelkään, niin jos minua
siihen neuvotte, menen tuon pyynnön esittämään.

Balsamo mietti.

-- Sinä olet älykäs mies, -- virkkoi hän, -- voisipa sinua nimittää
kunnon mieheksikin, vaikka tekosi todella ovat rikolliset, olkoon
minulla niissä osaa tai ei. No, älä mene tapaamaan hra de Taverneytä,
poikaa, vaan parooni de Taverneytä, hänen isäänsä, ja sano hänelle,
kuule, sano hänelle, että samana päivänä, kun hän antaa sinulle
suostumuksensa tyttärensä naimiseen, sinä tuot neiti Andréelle
kauniin morsiuslahjan.

-- En voi sitä sanoa, kreivi; sillä minulla ei ole mitään.

-- Mutta minä sanon sinulle, että sinä viet hänelle sadantuhannen
écu'n morsiuslahjan, jonka minä annan sinulle onnettomuuden ja
rikoksen korjaamiseksi, kuten äsken sanoit.

-- Hän ei uskoisi minua, hän tietää olevani köyhä.

-- No, ellei hän usko sinua, niin näytät hänelle nämä valtiorahaston
maksuosoitukset, ja ne nähdessään hän ei enää epäile.

Nämä sanat lausuessaan Balsamo avasi pöytälaatikon ja laski
kolmekymmentä kymmenentuhannen livren maksuosoitusta, jotka hän
ojensi Gilbertille.

-- Onko tämä rahaa? -- kysyi nuori mies

-- Lue.

Gilbert loi ahnaan katseen paperipinkkaan kädessänsä ja huomasi
Balsamon puhuneen totta. Hänen silmänsä välähtivät ilosta.

-- Onko se mahdollista! -- huudahti hän. -- Mutta ei, sellainen
jalomielisyys olisi liian ylevää.

-- Sinä olet epäluuloinen, -- virkkoi Balsamo, -- ja oikeassa
oletkin; mutta totuttaudu valitsemaan epäluulosi esineet. Ota siis
nämä satatuhatta écu'ta ja mene parooni de Taverneyn puheille.

-- Monsieur, -- sanoi Gilbert, -- jos tuollainen summa annettaisiin
minulle vain suusanallisesti, en voisi uskoa lahjan todellisuutta.

Balsamo otti kynän ja kirjoitti:

    'Minä annan myötäjäisinä Gilbertille sinä päivänä, kun hän
    allekirjoittaa avioliittosopimuksensa neiti Andrée de Taverneyn
    kanssa, sadantuhannen écu'n summan, jonka olen onnellisen
    ratkaisun toivossa hänelle ennakolta jättänyt.

                                              Josef Balsamo.'

-- Ota tämä paperi, mene, äläkä enää epäile.

Gilbert tarttui paperiin vapisevin käsin.

-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- jos saan kiittää teitä sellaisesta
onnesta, tulee teistä se jumala, jota maan päällä palvelen.

-- On vain yksi Jumala, jota on palveltava, -- vastasi Balsamo
vakavasti, -- ja se en ole minä. Mene nyt, ystäväni.

-- Vielä yksi suosio, monsieur!

-- Mikä?

-- Lahjoitatteko minulle viisikymmentä livreä?

-- Sinä pyydät minulta viittäkymmentä livreä, kun sinulla on
kolmesataatuhatta livreä kädessäsi?

-- Nämä kolmesataatuhatta livreä ovat minun vasta siitä päivästä
alkain, jona neiti Andrée suostuu tulemaan vaimokseni.

-- Ja mihin tarvitset nuo viisikymmentä livreä?

-- Ostaakseni niillä siistin puvun, jolla voin mennä paroonin luo.

-- Kas tässä, ystäväni, -- virkkoi Balsamo.

Ja hän antoi hänelle pyydetyt viisikymmentä livreä. Sitten hän
nyökkäsi Gilbertille hyvästiksi ja palasi yhtä verkalleen ja
murheellisena huoneisiinsa.



51.

Gilbertin suunnitelmat.


Gilbertin ehdittyä kadulle jäähtyi se kuumeinen mielikuvitus,
joka kreivin viimeisten sanojen johdosta oli kohottanut hänet
ei ainoastaan todennäköisyyden, vaan mahdollisuudenkin rajojen
yläpuolelle.

Rue Pastourellille päästyään hän istahti rajakivelle ja vilkaisten
ympärilleen varmentuakseen siitä, että kukaan ei häntä vaaninut, veti
taskustaan maksuosoitukset, jotka hän oli aivan rutistanut kädellään.
Hirvittävä ajatus oli näet juolahtanut hänen mieleensä ja saanut hien
kihoamaan hänen otsalleen.

"Saa nähdä", tuumi hän katsellen seteleitä, "eikö tuo mies vaan ole
minua pettänyt, eikö hän ole virittänyt tielleni ansaa, eikö hän
lähetä minua varmaan kuolemaan sillä verukkeella, että muka hankkii
minulle varman onnen. Saa nähdä, eikö hän tee minulle niinkuin
tehdään lampaalle, kun se pivollisella tuoretta ruohoa vietellään
teurastushuoneeseen. Olen kuullut sanottavan, että on liikkeellä
paljon vääriä maksuosoituksia, joilla hovin elostelijat pettivät
oopperan tyttöjä. Saa nähdä, eikö kreivi aikonut minua petkuttaa."

Ja hän irroitti pinkasta yhden näitä kymmenentuhannen livren
maksuosoituksia ja mennen sitten erään kauppiaan luo kysyi, näyttäen
hänelle maksuosoitusta, jonkun pankkiirin osoitetta vaihtaakseen sen,
kuten isäntänsä muka oli käskenyt hänen tehdä.

Kauppias katseli seteliä käännellen sitä hyppysissään ja ihaillen
sitä suuresti, sillä summa oli melkoinen ja hänen myymälänsä varsin
vaatimaton, sekä mainitsi sitte Rue-Sainte-Avoien varrella erään
rahamiehen, jonka puoleen Gilbert voisi kääntyä.

Maksuosoitus oli siis oikea.

Riemusta paisuvin sydämin Gilbert päästi heti mielikuvituksensa
valloilleen, sitoi rahanipun entistä huolellisemmin taskussaan
olevaan nenäliinaansa, ja kun hän Sainte-Avoie kadulla keksi
vaatekojun, jonka näytteille asetettu varasto häntä vietteli,
hän osti viidelläkolmatta livrellä eli toisella Balsamon hänelle
antamista louisdoreista täydellisen kastanjanruskean vaatekerran,
jonka siisteys viehätti hänen silmäänsä, parin hiukan haalistuneita
silkkisukkia ja kiiltäväsolkiset kengät. Jokseenkin hieno
palttinapaita täydensi tämän varsin sievän, joskaan ei uhkean puvun,
jossa Gilbert ihaili itseään vilkaisemalla itseään vaatekauppiaan
kuvastimesta.

Jättäen sitten vanhat, kuluneet vaatteensa täytemaksuna rahassa
suorittamansa summan lisäksi hän pisti kallisarvoisen nenäliinan
taskuunsa ja läksi vaatekojusta tukantekijän liikkeeseen, missä tämä
neljännestunnissa laittoi Balsamon suojatin mielenkiintoisen pään
siistiksi, jopa kauniiksikin.

Kun nyt kaikki nämä hommat olivat suoritetut, Gilbert meni leipuriin
lähellä Ludvig XV:n toria, ostaen kahden soun edestä leipää, jonka
hän nopeasti söi tiellä Versaillesiin.

Conférencen lähteellä hän pysähtyi juomaan.

Sitten hän jatkoi matkaansa, kieltäytyen kaikista ajurien
tarjouksista näiden suureksi ihmeeksi, he kun eivät voineet käsittää,
että niin hyvin puettu nuori mies tahtoi säästää viisitoista souta
vasta kiillotettujen jalkineittensa kustannuksella. Mitä olisivat he
sanoneet, jos olisivat tietäneet, että tällä jalkaisin kulkevalla
nuorukaisella oli taskussaan kolmesataatuhatta livreä?

Mutta Gilbertillä oli omat syynsä kulkeakseen jalkaisin. Ensiksikin
oli hän tehnyt varman päätöksensä olla tuhlaamalta penniäkään muuta
kuin aivan välttämättömään; toiseksi tarvitsi hän yksinäisyyttä
vapaammin antautuakseen liikehtimisiinsä ja yksinpuheluihinsa.

Ainoastaan Jumala tietää, kuinka monta onnellista ratkaisua
suoritettiin nuoren miehen aivoissa niiden puolenkolmatta tunnin
kuluessa, jotka hänen vaelluksensa kesti.

Puolessakolmatta tunnissa hän oli kävellyt enemmän kuin neljän lieuen
matkan, huomaamatta taipaleen pituutta ja tuntematta pienintäkään
väsymystä, niin vahva ruumiinrakenne oli tällä nuorella miehellä.

Kaikki hänen suunnitelmansa olivat valmiit, ja hän oli päättänyt
esittää pyyntönsä seuraavaan tapaan:

Hän puhuttelisi isä Taverneytä korskeilevin sanoin, ja saatuaan
paroonin suostumuksen hän haastaisi Andréelle niin kaunopuheisesti,
että tämä ei ainoastaan antaisi hänelle anteeksi, vaan myöskin
alkaisi tuntea kunnioitusta ja kiintymystä hänen valmistamansa
tunteellisen puheen pitäjään.

Kun hän näin oli asiaa kauan ajatellut, toivo vei voiton pelosta, ja
Gilbertistä tuntui mahdottomalta, että tyttö siinä asemassa, jossa
Andrée oli, ei ottaisi vastaan rakkauden tarjoamaa korvausta, kun
tämän rakkauden mukana seuraisi sadantuhannen écu'n summa.

Näitä pilvenlinnoja rakennellessaan Gilbert oli mielessään
luonnonsuora ja vilpitön kuin yksinkertaisin lapsi patriarkkojen
aikaan. Hän unohti kaiken tekemänsä pahan, ja se seikka todistaa ehkä
rehellisempiä sydäntä kuin luulisi.

Kun kaikki nämä suunnitelmat olivat valmiiksi ajatellut, hän saapui,
sydän kuin ruuvipihdissä, Trianonin alueelle. Sinne päästyään hän
alistuisi kaikkeen: Filipin ensimäiseen raivonpurkaukseen, jonka
hänen menettelynsä jalomielisyys, niin hän ajatteli, kuitenkin
lepyttäisi, Andréen ensimäisen halveksumisen puuskaan, joka hänen
rakkautensa täytyisi tyynnyttää, paroonin ensimäisiin herjauksiin,
jotka hän kullallaan vaimentaisi.

Niin erillään seurapiireistä kuin Gilbert oli elänytkin, hän arvasi
vaistomaisesti, että kolmesataatuhatta livreä taskussa on turvallinen
panssari. Enimmin häntä peloitti Andréen kärsimysten näkeminen;
vain tämän tuskan edessä hän pelkäsi heikkouttansa, joka heikkous
voisi häneltä riistää osan hänen asiansa menestykseen tarvittavista
keinoista.

Hän astui siis puutarhaan, katsellen eräänlaisella ylpeydelläkin,
joka sopi hänen kasvonpiirteisiinsä, kaikkia noita työmiehiä, eilen
vielä hänen tovereitaan, mutta tänään häntä alempia.

Hänen ensimäinen kysymyksensä koski parooni de Taverneytä. Hän
teki tämän kysymyksen tietysti eräälle talouspuolella palvelevista
rengeistä.

-- Parooni ei ole Trianonissa, -- vastasi tämä. Gilbert epäröitsi
hetkisen.

-- Entä hra Filip? -- kysyi hän.

-- Oh, hra Filip on matkustanut pois neiti Andréen kanssa.

-- Matkustanut! -- huudahti Gilbert peljästyneenä.

-- Niin.

-- Onko neiti Andrée siis matkustanut?

-- Viisi päivää sitten.

-- Pariisiinko?

Palvelija teki liikkeen ikäänkuin sanoakseen: "Siitä en tiedä mitään."

-- Mitä, ettekö tiedä mitään? -- huudahti Gilbert. -- Onko neiti
Andrée matkustanut, kenenkään tietämättä, mihin hän on mennyt? Hän ei
toki ole matkustanut ilman syytä.

-- Kah, sellaista hupsuttelua! -- vastasi mies Gilbertin
kastanjanruskeasta puvusta huolimatta. -- Eipä hän tietenkään ole
matkustanut ilman syytä.

-- Ja mistä syystä hän matkusti?

-- Saadakseen ilmanvaihdosta.

-- Saadakseen ilmanvaihdosta? -- toisti Gilbert.

-- Niin, Trianonin ilma kuuluu olleen hänelle epäterveellistä, ja
lääkärin määräyksestä hän on lähtenyt Trianonista.

Oli turhaa kysellä enempää. Renki oli ilmeisesti sanonut kaiken,
mitä hän neiti de Taverneystä tiesi. Mutta hämmästynyt Gilbert ei
kuitenkaan voinut uskoa kuulemaansa. Hän riensi Andréen asunnolle
ja näki oven suljetuksi. Lasinsirut, oljen- ja heinänkorret,
patjoista varisseet rikat, joita oli siroiteltuina kuistilla, olivat
tapahtuneen muuton näkyväisenä todistuksena.

Gilbert kiirehti entiseen kammioonsa, jonka tapasi samassa kunnossa,
mihin sen oli jättänyt. Andréen ikkuna oli avoinna huoneen
tuulettamista varten. Hänen katseensa voi siis tunkeutua eteiseen
asti. Asunto oli aivan autio.

Silloin antautui Gilbert mitä hurjimpaan epätoivoon; hän puski päänsä
seiniin, väänteli käsiään, kieriskeli lattialla.

Sitten hän syöksyi mielipuolen tavoin ullakkokamaristaan, astui
portaita alas kuin siivillä lentäen ja meni syvälle metsään, jossa
hän tukkaansa repien, parkuen ja sadatellen heittäytyi kanervikkoon
ja kirosi elämää sekä niitä, jotka olivat sen hänelle antaneet.

"Oh, kaikki on lopussa, aivan lopussa!" voihki hän. "Jumala ei salli
minun häntä enää tavata; Jumala tahtoo, että kuolen tunnonvaivoihin,
epätoivoon ja rakkauteen. Tällä tavoin sovitan rikokseni, tällä
tavoin hän, jota olen loukannut, saa kostonsa... Missä hän oikeastaan
on?... Taverneyssäkö? Oh, minä kiirehdin sinne, sinne! Minä menen
vaikka maailman ääriin; nousen ylös pilviin, jos on tarvis. Oh,
minä keksin kyllä hänen jälkensä ja seuraan häntä, vaikkapa minun
puolitiessä täytyisi nääntyä nälkään ja väsymykseen."

Mutta vähitellen hänen tuskansa niiden omasta purkauksesta kevenivät.
Gilbert nousi, hengitti vapaammin, katsahti ympärilleen vähemmän
hurjalla ilmeellä ja läksi hitain askelin jälleen taivaltamaan
Pariisia kohti.

Tällä kertaa tarvitsi hän matkaan viisi tuntia.

"Parooni", tuumi hän jokseenkin johdonmukaisesti, "ei liene lähtenyt
Pariisista. Minä menen hänen puheilleen. Neiti Andrée on paennut.
Hän ei tosiaan voinut viipyä Trianonissa; mutta olkoon hän missä
tahansa, isä tietää hänen olinpaikkansa. Sananen häneltä opastaa
minut tytön jäljille, ja sitäpaitsi kutsuu hän tyttärensä takaisin,
jos kiihoittamalla hänen ahneuttansa saan hänet taipumaan."

Tämän uuden ajatuksen vahvistamana Gilbert saapui Pariisiin kellon
lähennellessä seitsemää ehtoolla, siis sillä hetkellä, jolloin
viileys vietteli kävelijöitä ja huviajelijoita Elysée-kentille.
Silloin häilyi Pariisi illan ensimäisten sumujen ja sen keinotekoisen
valon ensimäisten säteiden välillä, joka siellä muuttaa päivän
neljäkolmattatuntiseksi.

Tekemänsä päätöksen johdosta nuori mies suuntasi askeleensa suoraan
pienen hotellin portille Coq-Héronin varrelle ja kolkutti hetkeäkään
epäröimättä. Vain hiljaisuus hänelle vastasi. Hän kolkutti siis yhä
kiivaammin, mutta kymmenes isku jäi yhtä tehottomaksi kuin ensimäinen.

Tämä viimeinenkin keino, johon hän oli luottanut, siis yhäti petti
hänet. Mielettömänä raivosta, pureskellen sormiaan rangaistakseen
ruumistaan siitä, että se kärsi vähemmän kuin hänen sielunsa, Gilbert
kääntyi äkkiä kadunkulmassa, painoi ponninta Rousseaun ovella ja
nousi portaita ylös.

Nenäliina, joka sisälsi nuo kolmekymmentä valtiorahaston
maksuosoitusta, sisälsi myöskin ullakkokammion avaimen.

Gilbert ryntäsi sinne yhtä kiihkeästi kuin hän olisi rynnännyt
Seineen, jos se olisi virrannut siitä ohi. Sitten, koska ilta oli
kaunis ja hahtuvaisia pilviä leijaili sinisellä taivaalla, koska
suloinen tuoksu nousi lehmuksista ja hevoskastanjista yön hämärään,
koska yölepakko hipaisi äänettömin siivin pienen luukun ruutuja,
Gilbert, jonka kaikki nämä tunnelmat toinnuttivat tietoiseksi,
lähestyi luukkua ja nähdessään puiden välistä häämöittävän
valkoiseksi maalatun paviljongin puutarhassa, jossa hän oli
jälleen tavannut Andréen, senjälkeen kun oli luullut hänet iäksi
kadottaneensa, hän tunsi sydämensä särkyvän ja vaipui melkein
tainnuksissa kattokourun tukea vasten, silmät epämääräisesti ja
ilmeettömästi tuijottaen avaruuteen.



52.

Gilbert huomaa, että rikoksen tekeminen on helpompaa kuin
ennakkoluulon voittaminen.


Samassa suhteessa kuin Gilbertin vallannut tuskallinen tunne väheni,
hänen ajatuksensa kävivät yhä selvemmiksi ja tarkemmiksi.

Nyt alkoi kuitenkin yhä enenevä pimeys estää häntä mitään
eroittamasta. Silloin valtasi hänet voittamaton halu nähdä puut,
rakennus ja käytävät, jotka yö oli sulattanut yhdeksi ainoaksi
ryhmäksi, minkä päällä ilma leijaili kuin kuilun yläpuolella.

Hän muisti että hän eräänä iltana noina onnellisempina aikoina
oli tahtonut hankkia tietoja Andréesta, nähdä hänet, kuulla hänen
puhuvankin, ja että hän henkensä uhalla, sillä hän kärsi vielä
toukokuun 31. päivän aiheuttamasta sairaudesta, oli luisuttautunut
vesikourua pitkin ensimäisestä kerrasta alas, nimittäin juuri tämän
puutarhan autuaalliselle maapohjalle.

Siihen aikaan oli hyvin vaarallista tunkeutua tähän paroonin asumaan
taloon, missä Andréeta huolellisesti vartioittiin, mutta tästä
vaarasta huolimatta Gilbert muisti, miten ihanalta hänestä oli
tuntunut ja miten iloisesti hänen sydämensä oli sykkinyt, kun hän oli
kuullut tytön äänen.

"Kah, entäpä jos yrittäisin uudestaan, jos vielä kerran menisin
polvillani etsimään käytävien hiekasta lemmittyni siihen painamia
rakkaita jälkiä."

Tämän sanan "lemmittyni", joka olisi ollut kauhea, jos joku olisi
sen kuullut, Gilbert lausui melkein ääneensä ja omituisen nautinnon
tunteella.

Hän keskeytti yksinpuhelunsa luodakseen tuijottavan katseen siihen
kohtaan, missä arvasi rakennuksen sijaitsevan.

Sitten lisäsi hän hetkisen äänettä tähysteltyään:

"Mikään ei ilmaise minulle, että huoneustossa asuu muita
vuokralaisia. Ei valoa, ei ääntä, ei avonaisia ovia. Eteenpäin siis!"

Gilbertillä oli yksi avu: kerran tehtyään päätöksensä hän pani sen
perin nopeasti täytäntöön. Hän avasi ullakkokamarinsa oven ja kulki
pimeässä hapuillen keveänä kuin ilmanhenki Rousseaun suojan ohitse,
jonka jälkeen hän ensimäiseen kerrokseen saavuttuaan rohkeasti
asettui harareisin vesitorvelle, luisuttaen itsensä maahan asti,
aamulla vielä niin siistien housujensa pilaantumisen uhallakin.

Alas päästyään hän johdatti uudestaan mieleensä kaikki liikutuksensa
ensimäiseltä paviljongissa käynniltään, narskutti hiekkaa
kengänanturoillaan ja löysi pienen takaportin, jonka kautta Nicole
oli päästänyt hra de Beausiren sisälle.

Vihdoin lähestyi hän ulkoportaita koskettaakseen huulillaan
sälekaihtimien metallinappia, sanoen itsekseen, että Andréen käsi
varmaankin oli tätä nappia pidellyt. Gilbertin rikos oli tehnyt hänen
rakkaudestaan melkein uskonnollisen hartauden.

Äkkiä sisältä kuuluva melu säpsähdytti nuorta miestä, heikko ja kumea
melu, ikäänkuin keveä astunta parkettilattialla.

Gilbert peräytyi. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen
päänsä oli viimeisten kahdeksan tai kymmenen vuorokauden kuluessa
niin vaivautunut, että hän huomatessaan valonsäikähdyksen
tuikahtavan ovenrakosesta luuli taikauskon, tuon tietämättömyyden
ja tunnonvaivojen tyttären, sytyttäneen hänen silmiinsä kaamean
soihtunsa, joka soihtu muka näkyi kaihtimen säleiden läpi. Hän luuli,
että hänen sielunsa kauhun valtaamana manasi esille toisen sielun, ja
että oli tullut sellaisen näköhäiriön hetki, joita on hulluilla ja
ylenmäärin intohimoisilla ihmisillä.

Ja kuitenkin tuo astunta ja tuo valo tuli yhä lähemmäksi, Gilbert
näki ja kuuli, kuitenkaan uskomatta; mutta verho avautui äkkiä juuri
sillä hetkellä, kun nuori mies lähestyi katsahtaakseen säleiden
välitse, ja sysäys työnsi hänet seinää vasten, niin että hän kiljahti
ja putosi polvilleen.

Se mikä hänet näin paiskasi polvilleen ei kuitenkaan oikeastansa
ollut sysäys, vaan näky. Tässä autioksi luulemassaan huoneustossa,
jonka porttia hän oli kolkuttanut kenenkään tulematta avaamaan, hänen
silmiensä eteen oli ilmestynyt Andrée.

Nuori tyttö, sillä hän se todellakin oli, eikä mikään aave, parkaisi
kuten Gilbertkin, mutta sitten hän jo vähemmän peljästyneenä, sillä
kaiketi hän odotti jotakuta, kysyi:

-- Mikä on? Kuka olette? Mitä tahdotte?

-- Oi, anteeksi, anteeksi, mademoiselle! -- mutisi Gilbert, kasvot
nöyrästi käännettyinä maata kohti.

-- Gilbert, Gilbert täällä! -- huudahti Andrée kummastuneena, mutta
ilman pelkoa tai vihaa. -- Gilbert tässä puutarhassa! Mitä täältä
haette, ystäväni?

-- Oi, -- sanoi hän liikutetulla äänellä, -- älkää musertako minua,
mademoiselle, olkaa sääliväinen; olen kovin paljon kärsinyt.

Andrée katseli Gilbertiä kummastuneena, ja kun hän ei tästä
nöyryydestä mitään käsittänyt, hän sanoi:

-- Nouskaahan ensin ylös ja selittäkää sitten minulle, miten olette
tänne tullut.

-- Oi, mademoiselle, -- huudahti Gilbert, -- minä en nouse ennenkuin
olette antanut minulle anteeksi!

-- Mitä olette minua vastaan sitten tehnyt, jotta minun pitäisi
antaa teille anteeksi? Sanokaa, selittäkää. Joka tapauksessa, --
jatkoi hän, -- koska rikkomus ei voi olla suuri, on anteeksiantaminen
helppoa. Filipiltäkö saitte avaimen? -- Avaimen?

-- Niin juuri; olimme sopineet, etten avaisi kellekään hänen
poissaollessaan, ja voidaksenne tulla sisälle on hänen täytynyt teitä
siinä avustaa, ellette ole kiivennyt muurin yli.

-- Veljenne, hra Filip? -- änkytti Gilbert. -- Ei, ei, hän ei ole
minua siinä avustanut. Mutta nyt ei olekaan kysymys veljestänne,
mademoiselle. Te ette siis ole matkustanut? Ette ole lähtenyt
Ranskasta? Oi onni, odottamaton onni!

Gilbert oli noussut toiselle polvellensa ja kiitti kohotetuin
käsivarsin taivasta harvinaisen vilpittömästi.

Andrée kumartui hänen puoleensa ja katseli häntä levottomasti.

-- Te puhutte kuin mielipuoli, hra Gilbert, -- sanoi hän, -- ja johan
te revitte hameeni; päästäkää toki hameeni irti, päästäkää se irti,
pyydän, ja lopettakaa tämä ilveily.

Gilbert nousi.

-- Kah, te olette vihainen, -- virkkoi hän; -- mutta minä en saa
valittaa, sillä olen sen hyvin ansainnut. Tiedän hyvin, että minun
ei olisi sopinut tällä tavoin tulla luoksenne, mutta mitäpä sille
voin! Minä en tiennyt asuvanne tässä paviljongissa; luulin sen olevan
tyhjä, autio. Tulin tänne vain teitä muistellakseni, siinä kaikki...
Pelkkä sattuma... En tosiaan enää tiedä, mitä sanon, suokaa minulle
anteeksi. Aioin ensin kääntyä isänne, paroonin, puoleen; mutta hänkin
oli hävinnyt.

Andrée liikahti.

-- Isäni puoleen, -- sanoi hän, -- ja miksi isäni puoleen? Gilbert
erehtyi tästä vastauksesta.

-- Oh, siksi että pelkään teitä liiaksi, -- virkkoi hän; -- ja
kuitenkin tiedän hyvin, että asian voi paremmin järjestää teidän ja
minun välilläni. Se on varmin keino saada kaikki korjatuksi.

-- Korjatuksi! Mitä se merkitsee? -- kysyi Andrée. -- Ja mitä on
korjattava, sanokaa.

Gilbert katseli häntä nöyrästi ja rakkautta uhkuvin silmin.

-- Oi, älkää suuttuko, -- sanoi hän. -- Tosin menettelen tässä
perin rohkeasti, minä, joka olen niin halpa-arvoinen; menettelen
perin rohkeasti, sanon, kohottaessani silmäni niin korkealle; mutta
onnettomuus on jo tapahtunut.

Andrée liikahti kärsimättömästi.

-- Rikos, jos niin tahdotte, -- jatkoi Gilbert; -- niin, rikos,
sillä totisesti se oli suuri rikos. Mutta syyttäkää siitä rikoksesta
välttämätöntä sallimusta, mademoiselle, älkääkä suinkaan minun
sydäntäni...

-- Teidän sydäntänne, teidän sydäntänne, välttämätöntä sallimusta!...
Te olette järjiltänne, hra Gilbert, ja peloitatte minua.

-- Oh, on mahdotonta, että tällaisella kunnioituksella, näin
katuvaisena, otsa maahan luotuna, kädet ristissä herätän teissä muita
tunteita kuin sääliä. Mademoiselle, kuunnelkaa, mitä aion teille
sanoa, ja minä teen pyhän lupauksen Jumalan ja ihmisten edessä.
Tahdon pyhittää koko elämäni hetkisen hairahduksen sovittamiseksi,
tahdon, että tuleva onnenne on kyllin suuri haihduttaakseen kaikki
menneiden kärsimysten muistot. Mademoiselle...

Gilbert epäröitsi.

-- Mademoiselle, suostukaa avioliittoon, joka pyhittää rikollisen
yhtymisen.

Andrée peräytyi askeleen.

-- Ei, ei, -- sanoi Gilbert, -- minä en ole mielipuoli. Älkää
yrittäkö paeta, älkää riuhtaisko pois käsiänne, joita suutelen. Olkaa
armollinen, säälikää... suostukaa tulemaan vaimokseni.

-- Vaimoksenne? -- huudahti Andrée, luullen, että hän itse menettäisi
järkensä.

-- Oi, -- jatkoi Gilbert kiihkeästi nyyhkyttäen, -- oi, sanokaa,
että annatte anteeksi tuon kauhean yön; sanokaa, että karkea tekoni
on teitä inhoittanut, mutta sanokaa myös, että annatte katuvaiselle
anteeksi. Sanokaa, että niin kauan pidätetty rakkauteni oikeutti
rikokseni.

-- Lurjus! -- huudahti Andrée hurjassa vimmassa. -- Se olit siis
sinä? Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Ja Andrée tarttui päähänsä, puristaen sitä molemmilla käsillään
ikäänkuin estääkseen kapinallista järkeänsä pakenemasta.

Mykkänä ja hämmästyksestä kivettyneenä Gilbert peräytyi tämän kauniin
ja kalpean Medusan edessä, jonka kasvot kuvastivat samalla kertaa
sekä kauhua että kummastusta.

-- Täytyikö vielä tämän onnettomuuden tulla osakseni, hyvä Jumala! --
huudahti nuori tyttö yhä enemmän kiivastuen. -- Täytyikö minun nähdä
nimeni kaksin verroin häväistynä, sekä rikoksen että rikoksentekijän
häpäisemänä? Vastaa, kurja pelkuri, vastaa, heittiö! Sinäkö sen teit?

"Hän ei sitä tiennyt!" mutisi Gilbert menehtyneenä.

-- Apuun, apuun! -- huusi Andrée, palaten huoneeseensa. -- Filip,
Filip, tänne, Filip!

Gilbert, joka synkkänä ja epätoivoisena oli häntä seurannut, etsi
silmillään joka paikkaa, mihin voisi arvokkaasti kaatua odottamistaan
iskuista, tai asetta puolustautuakseen.

Mutta kukaan ei saapunut Andréen huutoihin, tämä oli yksinään
huoneustossa.

-- Yksinäni, voi, yksinäni! -- huudahti nuori tyttö
kouristuksentapaisella raivolla. -- Ulos täältä, kurja mies! Älä
kiusaa Jumalan vihaa!

Gilbert kohotti hiljaa päänsä.

-- Teidän vihanne, -- mutisi hän, -- on minulle kaikkein peloittavin
viha. Älkää siis musertako minua, säälikää minua, mademoiselle! Hän
pani kätensä rukoilevasti ristiin.

-- Murhaaja, murhaaja, murhaaja! -- kirkui nuori tyttö.

-- Mutta ettekö tahdo kuunnella sanojani? -- huudahti Gilbert. --
Kuunnelkaa edes ensin ja surmauttakaa minut sitten, jos tahdotte.

-- Kuunnella sinua, kuunnella sinua, vielä se rangaistus. Ja mitä
sinulla on sanottavaa? Puhu.

-- Samaa kuin jo äsken sanoin: olen tehnyt rikoksen, rikoksen, sen
silmissä hyvin anteeksiannettavan rikoksen, ken kykenee lukemaan
sydämeni; ja minä tuon korvauksen siitä rikoksesta.

-- Oh, -- huudahti Andrée, -- tämä on siis sanan sisältö, joka minua
kauhistutti ennenkuin sen ymmärsinkään. Avioliitto!... luullakseni
lausuitte sen sanan?

-- Arvoisa neiti! -- änkytti Gilbert.

-- Avioliitto, -- jatkoi ylpeä nuori tyttö kiihtyen yhä enemmän. --
Oh, minä en teihin suutu; minä halveksin teitä, vihaan teitä. Ja tämä
halveksiminen on samalla kertaa niin alentava ja kauhea tunne, että
minä en käsitä, miten voi elävänä kestää sen ilmaisua sellaisena kuin
sen viskaan teille vasten silmiä.

Gilbert kalpeni, kaksi kiukun kyyneltä kimalteli hänen
silmäripsissään; hänen huulensa vaalenivat ja puristuivat yhteen kuin
kaksi helmiäisrihmaa.

-- Mademoiselle, -- sanoi hän väristen, -- en ole niin vähäpätöinen,
etten voisi korjata kunnianne menetystä.

Andrée suoristausi.

-- Jos olisi kysymys kunnian menetyksestä, herraseni, -- sanoi hän
ylpeästi, -- koskisi se teidän kunniaanne, eikä minun. Missä tilassa
lienenkin, kunniani on silti tahraton ja vasta teidät naimalla
häpäisisin itseni!

-- Minä en uskonut, -- vastasi Gilbert kylmällä ja vihlovalla
äänellä, -- että naisen äidiksi tultuaan olisi ajateltava muuta
maailmassa kuin lapsensa tulevaisuutta.

-- Enkä minä taas ollenkaan olisi luullut, että uskaltaisitte siihen
asiaan puuttua, monsieur! -- vastasi Andrée säihkyvin silmin.

-- Puutun kuin puutunkin, mademoiselle, -- tivasi Gilbert, joka alkoi
nousta häntä polkevan vimmatun jalan puristuksesta. -- Minä puutun
siihen, sillä en tahdo, että tuo lapsi kuolee nälkään, kuten usein
tapahtuu ylhäisissä perheissä, joiden tyttäret käsittävät kunniansa
omalla tavallaan. Ihmiset ovat kaikki yhdenvertaisia; henkilöt, jotka
itse ovat muita etevämpiä, ovat tämän perustotuuden julistaneet.
Että te ette minua rakasta, sen kyllä käsitän, sillä te ette näe
sydämeeni; käsitän senkin, että minua halveksitte, sillä ette
tunne ajatuksiani. Mutta että kiellätte minulta oikeuden huolehtia
lapsestani, sitä en koskaan voi käsittää. Ah, pyytäessäni teitä
puolisokseni en tyydytä halua, intohimoa, en tavoittele kunniaa;
tein sen velvollisuuden tunnosta, tuomitsin itseni orjaksenne,
tein sen uhratakseni teille elämäni. Hyvä Jumala, eihän teidän
suinkaan olisi tarvinnut kantaa nimeäni; olisitte voinut edelleenkin
kohdella minua puutarhuri Gilbertinä, se olisi minulle oikein; mutta
lastanne te ette saa uhrata. Tässä on kolmesataatuhatta livreä,
jotka jalomielinen suojelija, arvostellen minua toisin kuin te, on
antanut minulle myötäjäisiksi. Jos teidät nain, niin nämä rahat ovat
minun; mutta itselleni, mademoiselle, tarvitsen vain vähän ilmaa
hengittääkseni, jos elän, tai haudan kätkemään ruumiini, jos kuolen.
Kaiken muun annan lapselleni; kah, tästä saatte ne kolmesataatuhatta
livreä.

Ja hän laski paperitukon pöydälle melkein Andréen käden alle.

-- Monsieur, -- virkkoi tämä, -- te erehdytte suuresti; teillä ei ole
lasta.

-- Minullako!

-- Mistä lapsesta siis puhutte? -- kysyi Andrée.

-- No siitä, jonka äidiksi te tulette. Ettekö ole tunnustanut kahden
henkilön, Filip-veljenne ja kreivi de Balsamon, läsnäollessa, että
olette raskaana, ja että minä, minä onneton!...

-- Ah, te kuulitte sen? -- huudahti Andrée. -- No, sitä parempi, sitä
parempi: kuulkaa siis, herraseni, mitä teille vastaan; Te olette
raukkamaisesti tehnyt minulle väkivaltaa; olette omistanut minut
nukkuessani, olette omistanut minut rikoksella. Minä tulen äidiksi,
se on totta; mutta lapsellani on ainoastaan äiti, kuuletteko? Olette
kyllä minut raastanut; mutta lapseni isä te ette ole!

Ja tarttuen maksuosoituksiin hän heitti ne ylenkatseellisesti ulos
huoneesta sillä tavoin, että ne lentäessään hipaisivat onnettoman
Gilbertin kauheasti kalpenevia kasvoja.

Silloin puistatti nuorta miestä niin synkkä raivo, että Andréen
suojelusenkelin vielä kerran täytyi hänen puolestaan vapista. Mutta
tämä raivo talttui omaan hurjuuteensa, ja hän astui Andréen ohitse
häneen enää katsahtamattakaan.

Tuskin hän oli astunut kynnyksen yli, kun Andrée syöksyi hänen
jälkeensä, sulki ovet, verhot, ikkunat ja luukut, ikäänkuin tällä
kiihkeällä toiminnalla asettaakseen maailmankaikkeuden nykyisyyden ja
menneisyyden välille.



53.

Päätös.


Miten Gilbert tuli kotiin, miten hän kärsimyksistä ja raivosta
menehtymättä saattoi kestää yön tuskat, miten oli mahdollista, että
hänen aamulla noustessaan tukka ei edes ollut harmaa, sitä emme tässä
yritä lukijalle selittää.

Päivän valjettua Gilbert tunsi voimakasta halua kirjoittaa Andréelle
ilmoittaakseen hänelle kaikki pätevät ja rehelliset syyt ja
todistelut, mitkä yöllä olivat syntyneet hänen aivoissaan; mutta
hän oli jo liian usein saanut tuta tytön taipumatonta luonnetta,
jotta mitään toivoa olisi ollut hänellä jälellä. Kirjoittaminen
oli sitäpaitsi myönnytys, jota hänen ylpeytensä ei voinut sietää.
Kun hän ajatteli, että kirje rutistettaisiin, heitettäisiin ehkä
lukematta pois, ja että se ainoastaan opastaisi liudan kiihkeitä ja
typeriä vihollisia hänen kintereilleen, katsoi hän parhaaksi jättää
kirjoittamatta.

Gilbert ajatteli silloin, että hänen ehdotuksensa saisi paremman
vastaanoton isältä, joka oli ahne ja kunnianhimoinen, tai veljeltä,
joka oli kunnon mies ja jota oli peljättävä vain hänen vihansa
ensimäisessä purkauksessa.

"Mutta", tuumi hän, "mitä hyödyttää, että hra de Taverney tai hra
Filip minua tukisi, kun Andrée vainoo minua ikuisella epäyksellään:
'En tunne teitä...!' Hyvä", lisäsi hän itsekseen, "mikään ei enää
kiinnitä minua tuohon naiseen; hän itse on ottanut katkaistakseen
meitä yhdistäneet siteet".

Hän sanoi tämän tuskasta kieriskellen patjoillaan, raivostuneena
muistellen Andréen äänen ja kasvonilmeiden pienimpiäkin vivahduksia;
hän sanoi tämän kärsien sanomatonta kidutusta, sillä hän rakasti
mielettömästi.

Kun aurinko, joka jo oli korkealla taivaalla, pilkisti
ullakkokamariin, Gilbert nousi horjuen, vielä viimeinen toive
rinnassaan, että näkisi vihollisensa puutarhassa tai itse
rakennuksessa. Sekin olisi ollut jonkinlainen ilo onnettomuudessa.

Mutta äkkiä katkera kiukun, tunnonpistosten ja vihan aalto hukutti
hänen ajatuksensa; hän muisti kaiken inhon ja ylenkatseen, mitä hän
tytön puolelta oli saanut kärsiä, ja pysähtyen tahdonvoiman aineelle
antamasta käskystä keskelle huonetta hän sanoi itsekseen:

"Ei, sinä et enää mene katsomaan tuosta ikkunasta; ei, sinä et enää
hengitä sisääsi myrkkyä, josta kuoleminen sinulle tuottaa nautintoa.
Hän on julma nainen, joka ei koskaan, kun taivutit itsesi hänen
edessään, ole sinulle hymyillyt eikä virkkanut mitään lohdutuksen tai
ystävyyden sanaa, vaan on huvikseen kynsillään raadellut sydäntäsi,
kun se vielä kuohui viattomasta ja puhtaasta rakkaudesta. Hän on
kunniaton ja uskonnoton olento, koska hän kieltää lapselta isän,
sen luonnollisen tuen, ja tuomitsee onnettoman hennon olennon
unhoon, kurjuuteen, ehkä kuolemaan, siksi että tämä lapsi häpäisee
kantajansa kohdun. Niin, Gilbert, olitpa kuinka rikollinen tahansa,
oletpa kuinka rakastunut ja raukkamainen hyvänsä, minä kiellän sinua
astumasta tuolle luukulle ja suuntaamasta ainoatakaan katsetta
paviljonkiin; kiellän sinua säälimästä tuon naisen kohtaloa ja
heikontamasta sielusi joustavuutta menneitä asioita ajattelemalla.
Kuluta elämäsi kuin luontokappale työssä ja luonnollisten tarpeittesi
tyydyttämisessä; käytä aika, joka kuluu loukkauksen ja koston
välillä, ja muista aina, että ainoa keino itsesi kunnioittamiseen
nyttemmin on pysytellä noiden ylpeiden aatelisten yläpuolella ja
ylevyydessä voittaa heidät."

Kalpeana ja vapisevana ja vaikka hänen sydämensä veti häntä ikkunaan,
hän kuitenkin totteli järkensä käskyä. Olisi voinut nähdä hänen
vähitellen, verkalleen, ikäänkuin hänen jalkansa olisivat tahtoneet
kasvaa kiinni lattiaan, kulkevan askel askeleelta portaita kohti.
Vihdoin hän astui ulos mennäkseen Balsamon luo.

Mutta äkkiä hän pysähtyi muuttaen mieltänsä.

"Hupsu, kurja mielipuoli, mikä olenkin!" sanoi hän. "Puhuin
luullakseni kostosta; mutta mitenkä minä voisin kostaa?...
Surmatako tuo nainen? Ei, ei, hän antaisi mielellään henkensä
voidakseen syytää päälleni uuden soimauksen! Herjatako häntä
julkisesti? Uh, se olisi halpamaista!... Onko tuon ihmisen sielussa
ainoatakaan herkkätuntoista kohtaa, mihin neulanpistoni viiltäisi
yhtä tuskallisesti kuin tikarin isku... Hänet on nöyryytettävä...
niin, sillä hän on vielä ylpeämpi kuin minä. Nöyryytettävä...
hm, kuinka minä hänet nöyryyttäisin?... Minulla ei ole mitään,
en ole mitään, ja epäilemättä hän rientää kätköön. Tosin kyllä
läsnäoloni, taajat näyttäytymiseni, halveksiva ja härnäilevä
uhman katse tuottaisi hänelle kamalaa tuskaa. Tiedän hyvin, että
tunteeton äiti olisi sydämetön sisar ja usuttaisi veljensä minut
surmaamaan; mutta mikä estää minua oppimasta ihmisen tappamista
niinkuin olen oppinut ajattelemisen ja kirjoittamisen? Kuka estää
minua lyömästä Filipiä maahan, riisumasta häneltä aseet, nauramasta
vasten silmiä sekä kostajalle että kostettavalle? Ei, tämä keino
kelpaisi huvinäytelmässä; se luottaa taitoonsa ja kokemukseensa,
joka ei ota lukuun Jumalan tai sattuman väliintuloa... Yksinäni,
yksinäni, aseettomin käsivarsin, ilman järkeni kekseliäisyyttä,
pelkällä luonnon minulle antamalla lihasvoimalla ja tahdonlujuudella
teen tyhjiksi noiden raukkojen suunnitelmat... Mitä Andrée tahtoo?
Mitä hänellä on? Mitä voi hän esittää puolustuksekseen ja minun
turmiokseni?... Tuumikaamme."

Seisoen etukumarassa muurin ulospistävällä syrjällä, katse
tuijottavana, hän vaipui sitten syviin mietteisiin.

"Sitä, mikä voi miellyttää Andréeta", sanoi hän, "minä inhoan.
Täytynee siis hävittää kaikki, mitä minä inhoan?... Hävittääkö?
Oh, ei suinkaan!... Älköön kostoni milloinkaan johdattako minua
pahoihin tekoihin, älköön se koskaan pakoittako minua käyttämään
tulta tai miekkaa! Mitä minulle silloin jää? Kah, minun on etsittävä
syy Andréen etevämmyyteen, on saatava selville, millä hän sitoo
sekä sydämeni että käsivarteni... Ah, mutta olla häntä enää
näkemättä! tulematta enää hänen silmiensä eteen!... Väistää muutaman
askeleen päästä tuota naista, kun hän hymyillen ylimielisessä
kauneudessaan pitää lastansa kädestä... lastansa, jolle jään ijäti
tuntemattomaksi... Maa ja taivaat!"

Ja Gilbert korosti tätä lausettaan raivokkaalla nyrkiniskulla
kiviseinään ja vieläkin kauheammalla kirouksella, joka kohosi
taivasta kohti.

"Hänen lapsensa, siinähän koko salaisuus! Hän ei saa koskaan omistaa
tuota lasta, jonka hän totuttaisi kammoamaan Gilbertin nimeä.
Hänen on päinvastoin tiedettävä, että tämä lapsi kasvaessaan oppii
kammoamaan Andréen nimeä! Sanalla sanoen, tätä lasta, jota hän ei
rakastaisi, jota hän ehkä kiusaisi, sillä hänellä on häijy sydän,
tätä lasta, jonka olemassaolosta minua alati syytettäisiin, tätä
lasta Andrée ei saa koskaan nähdä. Ja karjukoon hän sen menetettyään
kuin naarasleijona, jolta penikat ovat riistetyt!"

Gilbert suoristausi kauniina vihassaan ja villissä ilossansa.

"Tapahtukoon niin!" virkkoi hän puiden nyrkkiään Andréen asuntoa
kohti. "Sinä olet tuominnut minut häpeään, yksinäisyyteen,
omantunnonvaivoihin, rakkauteen... Minä vuorostani tuomitsen sinut
hedelmättömään kärsimykseen, yksinäisyyteen, häpeään, pelkoon,
kostoon kykenemättömään vihaan. Sinä olet etsivä minua, kun olen
paennut; sinä kutsut lastasi, vaikkapa vain löydettyäsi repiäksesi
sen kappaleiksi; mutta ainakin olen sytyttänyt raivokkaan halun
sieluusi, olen työntänyt kahvattoman säilän sydämeesi... Niin,
niin, lapsi! Minun täytyy saada lapsi, Andrée, -- ei sinun lastasi,
kuten sanoit, vaan omani. Gilbert hankkii itselleen lapsensa, äidin
puolelta jalosukuisen lapsen... Lapseni... lapseni!..."

Ja vähitellen hän aivan haltioitui ilosta.

"Kah", sanoi hän, "nyt ei ole kysymys tavallisten ihmisten kiukusta
tai kiusasta, eikä paimenlaulujen valituksista. Tässä on kysymys
oikein suurenmoisesta suunnitelmasta. Nyt minun ei enää tarvitse
kieltää katsettani tähystelemästä paviljonkiin, vaan on kiihoitettava
kaikki voimani, koko sieluni valvomaan yritykseni onnistumista.

"Minä valvon, Andrée!" sanoi hän juhlallisesti lähestyessään ikkunaa.
"Minä valvon yöt ja päivät; sinä et enää astu askeltakaan sitä
väijymättäni; sinä et enää kertaakaan kirahda tuskasta lupaamattani
sinulle vielä tuimempaa tuskaa; sinä et yritä hymyilyä, vastaamattani
siihen herjaavalla pilkkanaurulla. Sinä olet minun saaliini, Andrée;
osa sinusta kuuluu minulle; minä valvon, minä valvon!"

Sitten hän lähestyi ikkunan luukkua ja näki sälekaihtimien
paviljongissa avautuvan ja Andréen varjon leijailevan, luultavasti
jonkun kuvastimen heijastamana, ikkunaverhoilla ja huoneen katossa.

Senjälkeen saapui Filip, joka oli noussut aikaisemmin, mutta oli
työskennellyt omassa suojassaan Andréen huoneen takana.

Gilbert huomasi, kuinka vilkasta sisarusten keskustelu oli.
Epäilemättä puhuttiin hänestä ja eilisestä kohtauksesta. Filip käveli
edestakaisin lattialla ikäänkuin neuvottomana. Gilbertin tulo oli
kenties muuttanut jotakin heidän asuntosuunnitelmissaan; kenties
aikoivat he muualta etsiä rauhaa, pimeyttä ja unhoitusta.

Tämä ajatus sai Gilbertin silmät niin leimuaviksi, että ne säteillään
olisivat voineet sytyttää paviljongin ja tunkeutua maan ääriin!

Mutta melkein samassa astui sisälle palvelustyttö puutarhaportin
kautta... Hänellä oli kai joku suositus, sillä Andrée otti hänet
vastaan, ja hän kantoi heti pienen vaatemyttynsä Nicolen entiseen
kammioon. Sitten erinäisten huonekalujen, talouskapineiden ja
ruokavarojen ostokset varmensivat valppaan Gilbertin otaksumisessaan,
että veli ja sisar aikoivat turvallisesti jäädä sinne.

Filip tutki ja tutkitutti mitä huolellisimmin puutarhaportin lukot.
Tässä erityisesti todisti, että Gilbertin epäiltiin päässeen sisälle
väärällä avaimella, jonka hän ehkä oli saanut Nicolelta, se seikka,
että lukkoseppä Filipin läsnäollessa vaihtoi lukot ja avaimet
toisenlaisiin.

Tämä oli ensimäinen ilo, mitä Gilbert kaikkien näiden tapausten
aikana oli tuntenut. Hän hymyili ivallisesti.

"Ihmis-parat", mutisi hän, "he eivät ole kovin vaarallisia; luottavat
lukkoihin eivätkä edes aavista, että kykenen kiipeämään muurin
ylitse... Eivät he sinusta, Gilbert, suuria ajattele. Sitä parempi!
Niin, ylpeä Andrée", lisäsi hän, "oviesi lukoista huolimatta voisin
tunkeutua luoksesi, jos tahtoisin... Mutta vihdoinkin olen minä
vuorostani päässyt onnen suosioon; minä halveksin sinua... ja ellei
päähänpisto..."

Hän pyörähti kantapäillään, matkien hovin elostelijoita.

"Mutta ei", jatkoi hän katkerasti, "on arvokkaampaa, etten sinusta
enää välitä... Nuku rauhassa; kiduttaakseni sinua mielinmäärin on
minulla vaikuttavampia keinoja kuin sinun omistamisesi; nuku!"

Hän poistui ullakkoikkunan äärestä, ja vilkaistuaan pukuunsa astui
portaita alas mennäkseen Balsamon luo.



54.

Joulukuun 15. päivänä.


Gilbert ei kokenut Fritzin puolelta mitään vaikeutta päästäkseen
Balsamon puheille.

Kreivi lepäili sohvalla, kuten on rikkaiden ja joutilaiden tapa
nukkumatta kulutetun yön vaivojen jälkeen. Näin ainakin ajatteli
Gilbert nähdessään hänet makuulla tähän aikaan vuorokaudesta.

On luultavaa, että kamaripalvelija oli saanut määräyksen osoittaa
Gilbert sisälle, heti kun hän saapuisi, sillä hänen ei tarvinnut
sanoa nimeään tai edes avata suutaan.

Nuoren miehen astuessa saliin Balsamo kohottausi kyynäspäänsä varaan
ja sulki kirjan, joka hänellä oli avattuna, vaikkei hän sitä lukenut.

-- Ahaa, -- virkkoi hän, -- siinä on poika, joka pian menee naimisiin!

Gilbert ei vastannut mitään.

-- Se on hyvä, -- sanoi kreivi, palaten velttoon asentoonsa, -- sinä
olet onnellinen ja sinä olet myöskin kiitollinen. Varsin kaunista!
Tulet minua kiittämään, mutta se on tarpeetonta. Säästä se, Gilbert,
vastaisen varalle. Kiitokset ovat vaihtorahaa, joka tyydyttää monia
ihmisiä, jos niitä seuraa hymyily. Mene, ystäväni, mene.

Balsamon sanoissa ja äänessä, jolla hän ne lausui, oli jotakin
syvästi surullista ja vienoa, ja se vaikutti Gilbertiin samalla
kertaa sekä nuhteen että paljastuksen tapaan.

-- Ei, -- vastasi tämä, -- te erehdytte, monsieur, minä en suinkaan
mene naimisiin.

-- No, -- sanoi kreivi, -- mitä sinä sitten teet? Mitä on sinulle
tapahtunut?

-- Minulle on tapahtunut, että minulle näytettiin ovi, -- vastasi
Gilbert.

Kreivi kääntyi nyt täydellisesti puhujaan päin.

-- Sinä olet toimittanut asiasi typerästi, ystäväni.

-- En suinkaan, monsieur; en ainakaan luule.

-- Kuka sinut ajoi pois?

-- Tytär.

-- Se oli luonnollista; mikset puhunut isälle?

-- Siksi, että kohtalo ei sitä sallinut.

-- Ahaa, oletko sinä sallimuksen uskoja?

-- Minulla ei ole varaa uskomisiin. Balsamo rypisti kulmiaan ja
katsoi Gilbertiin hiukan uteliaana.

-- Älä puhu sillä tavoin asioista, joita et tunne, -- sanoi hän. --
Ikämiehissä se on tyhmyyttä, nuorissa häikäilemättömyyttä. Ylpeä saat
kernaasti olla, mutta houkkiomaisuutta en siedä. Sano minulle, ettet
voi menetellä typerästi; sen voin hyväksyä. Mutta asiaan, mitä olet
tehnyt?

-- Kah, runoilijan tavoin tahdoin haaveilla toimimisen asemesta;
tahdoin mennä kävelemään käytäville, joilla olin nauttinut rakkauden
unelmista, ja aivan äkkiä esiintyi minulle todellisuus, olemattani
siihen valmistautunut. Todellisuus iski minut siihen paikkaan.

-- Se olikin oikein, Gilbert; sillä mies sinun asemassasi on kuin
sotajoukon tiedustelijat. He eivät saa kulkea muuten kuin musketti
oikeassa kädessä ja salalyhty vasemmassa.

-- Sanalla sanoen, monsieur, minä kärsin tappion; neiti Andrée
nimitti minua roistoksi ja murhamieheksi ja lupasi minut surmauttaa.

-- No, mutta hänen lapsensa?

-- Hän sanoi minulle, että lapsi kuului hänelle eikä minulle.

-- Ja sitten?

-- Sitten minä poistuin.

-- Ah!

Gilbert kohotti päätänsä.

-- Mitä olisitte te tehnyt minun asemassani? -- kysyi hän.

-- Sitä en vielä tiedä. Mutta sano minulle, mitä nyt aiot tehdä.

-- Rangaista häntä minulle tuottamistaan nöyryytyksistä.

-- Tuo on kai vain tyhjä uhkaus?

-- Ei, monsieur, se on päätökseni.

-- Mutta... olet ehkä antanut riistää itseltäsi salaisuutesi...
rahasi?

-- Salaisuuteni on minun, enkä anna sitä kenenkään riistää; rahat
olivat teidän, ja ne tuon takaisin.

Ja Gilbert avasi liivinsä vetäen sieltä nuo kolmekymmentä
maksuosoitusta, jotka hän huolellisesti laski ja levitti pöydälle
Balsamon eteen.

Kreivi otti ne ja kääri kokoon, yhä tarkaten Gilbertiä, jonka kasvot
eivät ilmaisseet pienintäkään mielenliikutusta.

"Hän on rehellinen, hän ei ole ahne... hänellä on älyä ja
päättäväisyyttä; hän on mies", ajatteli hän.

-- Nyt, kreivi, -- sanoi Gilbert, -- on minun tehtävä tili teiltä
saamistani kahdesta louisdorista.

-- Älä liioittele mitään, -- vastasi Balsamo; -- on kaunista tuoda
takaisin satatuhatta écu'ta; mutta olisi lapsellista antaa takaisin
neljäkymmentäkahdeksan livreä.

-- En aikonutkaan niitä antaa teille takaisin; tahdoin vain
sanoa teille, mihin nuo kultarahat käytin, jotta täydellisesti
käsittäisitte tarvitsevani vielä sellaisia.

-- Se muuttaa asian. Sinä pyydät siis?

-- Minä pyydän.

-- Mitä varten?

-- Toimeenpannakseni sen, mitä äsken nimititte tyhjäksi sanaksi.

-- Olkoon. Sinä tahdot siis kostaa puolestasi?

-- Ylevällä tavalla, mielestäni.

-- Sitä en epäile; mutta julmasti, eikö niin?

-- Niin.

-- Paljonko tarvitset?

-- Tarvitsen kaksikymmentätuhatta livreä

-- Etkä sinä aio koskea tuohon nuoreen naiseen? -- virkkoi Balsamo,
uskoen tällä kysymyksellään hillitsevänsä Gilbertin.

-- Minä en koske häneen.

-- Etkä hänen veljeensäkään?

-- En häneenkään, enkä myöskään isään.

-- Sinä et aio parjata häntä?

-- Minä en koskaan avaa suutani lausuakseni hänen nimeänsä.

-- Hyvä, minä käsitän sinut. Mutta on aivan samaa lävistää nainen
tikarilla tai surmata hänet alituisella uhmailulla Sinä tahdot
uhmailla häntä näyttäytymällä, seuraamalla häntä, musertamalla hänet
herjaavalla ja vihaisella hymyilyllä.

-- Minulla on niin vähän aikeita kaikkeen tuohon, minkä mainitsitte,
että tulen juuri teiltä kysymään, millä tavoin voisin maksuttomasti
päästä meren yli, jos saisin halun jättää Ranskan.

Balsamo huudahti kummastuksesta.

-- Nuoriherra Gilbert, -- virkkoi hän äänellä, joka samalla kertaa
oli sekä terävä että ystävällinen, ilmaisematta silti tuskaa enempää
kuin iloakaan, -- te ette minusta ole johdonmukainen kaikessa
epäitsekkyydessänne. Te pyydätte minulta kahtakymmentätuhatta
livreä, ettekä katso voivanne tuosta summasta ottaa tuhatta livreä
laivamatkanne maksuksi.

-- En, monsieur, ja siihen on kaksi syytä.

-- Ja ne syyt ovat?

-- Ensimäinen on, että minulla lähtöpäivänäni ei enää ole penniäkään;
sillä ottakaa huomioon, paras kreivi, että minä en pyydä itselleni.
Pyydän noita rahoja korjatakseni hairahduksen, jonka tekemisen te
minulle helpoititte...

-- Ah, sinä olet hyvämuistinen! -- sanoi Balsamo puristaen huuliaan.

-- Siksi että olen oikeassa... Minä pyydän rahoja korjatakseni
hairahduksen, enkä elääkseni tai lohduttautuakseni. Ei ainoakaan sou
näistä kahdestakymmenestätuhannesta livrestä joudu minun taskuuni.
Niillä on oma päämääränsä.

-- Lapsesi, minä käsitän...

-- Niin, lapseni, monsieur, -- vastasi Gilbert tavallaan ylpeänä.

-- Entä sinä?

-- Minä olen voimakas, vapaa ja älykäs. Kyllä minä aina elän, ja minä
tahdon elää!

-- Niin, sinä elät! Jumala ei ole koskaan antanut niin voimakasta
tahtoa sieluille, jotka ovat määrätyt ennen aikaansa jättämään
maailman. Jumala vaatettaa lämpimästi kasvit, joiden on uhmattava
pitkiä talvia; Hän pukee teräshaarniskaan sydämet, joilla on pitkät
koettelemukset kestettävinä. Mutta sinähän muistaakseni esitit
kaksi syytä, miksi et varaisi itsellesi tuhatta livreä. Ensiksikin
hienotuntoisuus.

-- Sitten varovaisuus. Sinä päivänä, jona lähden Ranskasta, täytyy
minun piileksiä... Menemällä kapteenin luo jossakin satamassa
maksaakseni hänelle matkani -- sillä niinhän se kai tapahtuu, --
menemällä myymään itseni, sanon, ei minun onnistu lymytä.

-- Sinä siis luulet, että voin auttaa sinut katoamaan?

-- Minä tiedän, että sen voitte.

-- Kuka sen sinulle on sanonut?

-- Oh, teillä on niin suuri määrä yliluonnollisia keinoja
käytettävissänne, että teillä täytyy olla myöskin hyvä varasto
luonnollisia keinoja. Loihtija ei koskaan ole niin varma asiastaan,
ettei hän pitäisi jotakin hyvää pelastusporttia varalla.

-- Gilbert, -- virkkoi Balsamo äkkiä, ojentaen kätensä nuorta
miestä kohti, -- sinulla on seikkaileva ja rohkea luonne; sinä olet
kokoonpantu hyvästä ja pahasta kuin nainen; sinä olet kylmäverinen,
järkkymätön ja rehellinen ilman teeskentelyä. Minä teen sinusta
mahtavan miehen; jää tänne, sanon sinulle, tämä talo on varma
turvapaikka. Sitäpaitsi matkustan muutaman kuukauden päästä
Euroopasta ja otan sinut mukaani. Gilbert kuunteli.

-- Muutaman kuukauden päästä, -- sanoi hän, -- en kieltäydy; mutta
tänään minun täytyy teille sanoa: Kiitos, jalo kreivi, tarjouksenne
on loistava minunlaiselleni onnettomalle; ja kuitenkin minä siitä
kieltäydyn.

-- Mutta hetken kosto ei liene ehkä viisikymmenvuotisen tulevaisuuden
arvoinen.

-- Monsieur, mielikuvani tai oikkuni merkitsee minulle aina enemmän
kuin koko maailma sillä hetkellä, jolloin tuo mielijohde tai oikku
herää aivoissani. Koston ohella on minulla sitäpaitsi velvollisuus
täytettävänä.

-- Tästä saat ne kaksikymmentätuhatta livreä, -- vastasi Balsamo
epäröimättä.

Gilbert otti kaksi valtiorahaston maksuosoitusta ja katsahtaen
hyväntekijäänsä virkkoi:

-- Te teette ihmiset kiitollisiksi kuin olisitte kuningas!

-- Oh, enemmänkin toivoakseni, -- vastasi Balsamo; -- sillä minä en
edes pyydä, että minua muistetaan.

-- Hyvä; mutta minä olen kiitollinen, kuten äsken sanoitte, ja kun
olen täyttänyt tehtäväni, maksan teille nämä kaksikymmentätuhatta
livreä.

-- Millä tavoin?

-- Palvelemalla teitä niin monta vuotta kuin palvelija tarvitsee
maksaakseen isännälleen kaksikymmentätuhatta livreä.

-- Tälläkin kertaa olet epäjohdonmukainen, Gilbert. Vain hetkinen
sitten sanoit: Pyydän teiltä kaksikymmentätuhatta livreä, jotka
olette minulle velkaa.

-- Se on totta; mutta te olette voittanut sydämeni.

-- Se ilahduttaa minua, -- sanoi Balsamo kasvojaan väräyttämättä. --
Olet siis käytettävänäni, jos tahdon?

-- Olen.

-- Mitä osaat tehdä?

En mitään, mutta kykenen kaiken oppimaan

-- Se on totta.

-- Mutta minä haluan, että minulla on taskussani keino, minkä avulla
voin jättää Ranskan kahdessa tunnissa, jos tarve vaatii.

-- Kas niin, nyt palvelijani karkaa!

-- Minä voin kyllä tulla takaisin luoksenne.

-- Ja minä osaan kyllä sinut löytää. Kah, lopettakaamme jo, näin
pitkä keskustelu väsyttää minua. Siirrä pöytä tänne!

-- Tässä.

Balsamo otti paperit ja luki puoliääneen seuraavan lauseen, joka
oli piirrettynä eräälle niistä ja kolmella allekirjoituksella tai
oikeammin omituisella salamerkillä varustettu:

    'Joulukuun 15. päivänä Havressa, Bostoniin, P. J. _Adonis_.'

-- Mitä ajattelette Amerikasta, Gilbert?

-- Että se ei ole Ranska, ja että määrätyllä hetkellä minulle olisi
hyvin mieluista matkustaa meren yli mihin maahan tahansa, jonka
nimenä ei ole Ranska.

-- Hyvä!... Eikö mainitsemasi hetki satu joulukuun 15. päivän
tienoilla?

Gilbert laski sormillaan ja mietti.

-- Aivan oikein, -- sanoi hän.

Balsamo otti kynän ja kirjoitti tyhjälle paperiarkille ainoastaan
kaksi riviä:

    'Ottakaa matkustaja Adonis laivaan.

                                _Josef Balsamo_.'

Mutta tämä paperi on vaarallinen, -- huomautti Gilbert, -- ja minä,
joka etsin turvapaikkaa, voisin hyvinkin saada sellaisen Bastiljissa.

-- Liiallinen äly voi tehdä hullujen kaltaiseksi, -- sanoi kreivi. --
Adonis, paras Gilbert, on kauppalaiva, jonka varustajista minä olen
ensimäinen.

-- Suokaa anteeksi, kreivi, -- virkkoi Gilbert kumartaen; -- minä
olen todellakin poloinen raukka, jonka pää joskus joutuu pyörälle,
mutta ei koskaan kahta kertaa perätysten; suokaa minulle siis
anteeksi ja luottakaa kiitollisuuteeni.

-- Mene, ystäväni.

-- Hyvästi, paras kreivi!

-- Hyvästi näkemiin, -- vastasi Balsamo, kääntäen hänelle selkänsä.



55.

Jäähyväis-audienssi.


Marraskuussa, siis useita kuukausia kertomiemme tapausten jälkeen,
Filip de Taverney lähti vuodenaikaan nähden hyvin varhain, nimittäin
päivänkoitteessa, talosta, jossa hän asui sisarensa kanssa. Vielä
sammuttamattomien katulyhtyjen valossa oli Pariisin koko pikku
liikenne herännyt eloon: pienet höyryävät kakut, joita köyhä
rihkamakauppias ahmii kuin juhla-ateriaa aamun raikkaassa tuulessa,
vihanneksilla täytetyt selässä kannettavat vasut, kauppahalleihin
vierivät kaloilla ja ostereilla kuormitetut kärryt, ja tässä
puuhailevan joukon kuhinassa vallitseva eräänlainen pidättyväisyys,
jota työläisten oli noudatettava kunnioituksesta rikkaiden unta
kohtaan.

Filip kiirehti sen väkirikkaan ja touhuisan kaupunginosan läpi, missä
hän, asui, saapuakseen aivan tyhjille Elysée-kentille.

Kellastuneet lehdet värisivät puiden latvoissa; suurin osa niistä
peitti jo Cours de la Reinen puistokäytäviä, ja tällä hetkellä autiot
pallokentät verhosi paksu kerros näitä tuulessa tanssivia lehtiä.

Nuori mies oli Pariisin hyvinvoipien porvarien tapaan puettuna
leveäliepeiseen nuttuun, polvihousuihin ja silkkisukkiin. Hänellä
oli miekka vyöllä, ja hänen erittäin huoliteltu tukkalaitteensa
ilmaisi, että hänen oli täytynyt kauan ennen aamunkoittoa antautua
tukantekijän, tuon senaikuisen kauneuden tärkeimmän vaalijan, käsiin.

Siksipä Filip huomatessaan aamutuulen alkavan pörröttää hänen
tukkalaitettaan ja puhallella pois hiusjauhetta loi tyytymättömän
katseen Elysée-kenttien puistokadulle nähdäkseen, oliko joku tuolla
ajotiellä liikennettä välittävistä vuokravaunuista jo saapunut.

Kauan hänen ei tarvinnut odottaa, kun vanhat, haalistuneet ja
ränstyneet, laihan liinakkotamman vetämät ajopelit alkoivat kolista
tiellä; ja ajurin valpas ja surullinen silmä tähtäili loitolle puiden
sekaan etsiäkseen kyydittävää, niinkuin Aineias tähysteli laivojaan
Tyrhenan-meren aallokoissa.

Filipin huomattuaan tämä mestariajaja rapsautti tammaansa niin
tarmokkaasti ruoskalla, että vaunut pian ehtivät vaeltajan luo.

-- Toimittakaa niin, -- sanoi Filip, -- että täsmälleen kello
yhdeksältä olen Versaillesissa, niin saatte puoli écu'ta.

Kello yhdeksältä Filipillä oli todellakin dauphinen luona
aamu-vastaanotto, jollaisia tämä vast'ikään oli alkanut antaa.
Valppaana ja vapautuen kaikista hovitapojen laeista prinsessan oli
tapana aamuisin tarkastaa Trianonissa teettämiään töitä. Ja kun hän
vaelluksillaan tapasi anojia, joille oli luvannut puheillepääsyn,
hän suoritti rivakasti keskustelut heidän kanssaan, aina harkitsevan
tyynesti ja ystävällisesti, mutta silti arvokkaasti, jopa toisinaan
ylväästikin, kun huomasi jonkun käsittävän hänen alentuvaisuutensa
väärin.

Filip oli ensin päättänyt kulkea jalkaisin, sillä hänen täytyi
noudattaa mitä ankarinta säästäväisyyttä; mutta itserakkaus tai
ehkä vain se kunnioituksen tunne, jota kukaan sotilashenkilö ei
koskaan unohda itseään kohtaan häntä ylhäisemmän henkilön edessä,
oli pakoittanut nuoren miehen pukuansa säästääkseen tuhlaamaan
päiväkauden talousrahat, jotta saapuisi Versaillesiin sopivassa
asussa.

Filip aikoi kuitenkin palata jalkaisin. Kuten huomaamme, olivat
patriisi Filip ja plebeiji Gilbert, vaikka vastakkaisilta suunnilta
lähteneinä, kohdanneet toisensa portaitten samalla askelmalla.

Filip näki ahdistusta tuntevin sydämin tämän hänelle vielä niin
lumotun Versaillesin, missä monet kultaiset ja ruusunväriset
unelmat olivat häntä lupauksillaan tenhonneet. Hän näki särkynein
sydämin Trianonin, joka muistutti hänelle hänen onnettomuuttansa ja
häpeätänsä. Kellon yhdeksää lyödessä hän astui audienssikortillaan
varustettuna sen pengermän vierustaa, joka oli aivan paviljongin
edustalla.

Noin sadan askeleen päässä hän huomasi prinsessan haastelemassa
arkkitehtinsä kanssa. Vaikka ilma ei ollut kylmä, nuori dauphine oli
puettuna näädännahka-turkkeihin; ja hänen pieni, niitä päähineitä
muistuttava hattunsa, joilla Watteau somisteli maalaamiansa ja
veistämiänsä naisten kuvia, hahmoittui pensasaidan vihreätä pohjaa
vasten. Toisinaan hänen hopealta helskähtävä äänensä kantoi Filipin
korvaan, herättäen hänessä tunteita, jotka tavallisesti karkoittavat
kaiken surun haavoitetusta sydämestä.

Useitakin henkilöitä, joille oli myönnetty puheillepääsy samoin
kuin Filipille, saapui toinen toisensa perästä paviljongin
portille. Hovilakeija tuli odottajia vuoronsa jälkeen noutamaan.
Sijoitettuina prinsessan tielle joka kerta, kun hän Miquen kanssa
palasi eri tahoilta, nämä henkilöt saivat Marie-Antoinettelta jonkun
ystävällisen lauseen, ja tulipa heidän osakseen väliin se erityinen
suosio, että tämä vaihtoi heidän kanssaan jonkun sanan heidän
yksityisasioistansakin.

Sen jälkeen odotti prinsessa jotakuta uutta puhuttelijaa.

Filip jäi viimeiseksi. Hän oli jo huomannut dauphinen silmien
kääntyvän häneen, ikäänkuin tämä häntä tunnustelisi. Tällöin hän
punastui ja koetti siinä seisoessaan näyttää mahdollisimman kainolta
ja kärsivälliseltä.

Hovilakeija tuli vihdoin häneltä kysymään, eikö hänkin tahtonut astua
esille, koska dauphine pian palaisi huoneisiinsa eikä sen jälkeen
enää ottaisi ketään vastaan.

Filip astui siis prinsessan luo. Dauphine ei jättänyt häntä
silmistään koko sillä ajalla, jonka hän tarvitsi kulkeakseen nuo
satakunta askelta, ja nuori mies puolestaan valitsi otollisimman
hetken kunnioittavalle kumarrukselleen.

Dauphine kääntyi silloin hovilakeijan puoleen ja virkkoi:

-- Mikä on sen henkilön nimi, joka tuolla tervehtää? Lakeija luki
pääsykortista.

-- Hra Filip de Taverney, teidän korkeutenne, -- vastasi hän.

-- Se on totta, -- virkkoi prinsessa.

Ja hän loi nuoreen mieheen vielä tutkivamman ja uteliaamman katseen.

Filip odotti kumartuneena.

-- Hyvää huomenta, hra de Taverney, -- virkkoi Marie-Antoinette. --
Kuinka voi neiti Andrée?

-- Varsin huonosti, madame, -- vastasi nuori mies; -- mutta sisareni
tulee hyvin iloiseksi tästä osanotosta, jonka teidän kuninkaallinen
korkeutenne armossa hänelle suo.

Dauphine ei vastannut mitään. Hän oli lukenut paljon kärsimyksiä
Filipin laihtuneista ja kalpeista piirteistä. Vaatimattomassa
porvarillisessa puvussa hän vaivoin tunsi komean upseerin, joka
ensimäisenä oli häntä Ranskan maaperälle opastellut.

-- Hra Mique, -- virkkoi hän, kääntyen arkkitehdin puoleen, -- olemme
siis sopineet tanssisalin koristuksista; läheisen metsikön istutus on
jo päätetty asia. Suokaa anteeksi, että olen näin kauan viivyttänyt
teitä kylmässä.

Tämä oli hyvästijättö. Mique kumarsi ja läksi.

Dauphine viittasi heti hyvästiksi kaikille jonkun matkan päässä
seisoville henkilöille, jolloin nämä oitis poistuivat. Filip
luuli, että tämä jäähyväistervehdys koski häntäkin, ja siksi hänen
sydäntänsä kirveli, mutta astuen hänen ohitseen prinsessa lisäsi:

-- Sanoitte siis, monsieur, että sisarenne on sairas?

-- Ellei sairas, madame, -- kiirehti Filip vastaamaan, -- niin
ainakin riutuva.

-- Riutuva! -- huudahti dauphine osaaottavasti; -- ja hänellä kun oli
niin oivallinen terveys!

Filip kumarsi. Nuori prinsessa loi häneen taaskin tuollaisen tutkivan
silmäyksen, jota hänen ylhäisessä asemassaan olevalla henkilöllä
olisi voinut nimittää kotkankatseeksi. Hetkiseksi vaiettuaan hän
virkkoi:

-- Sallikaa, että kävelen hiukan; tuuli on viileä.

Hän kulki muutaman askeleen; Filip oli jäänyt paikallensa.

-- Mitä, ettekö te seuraakaan minua? -- sanoi Marie-Antoinette
kääntyen.

Kahdella harppauksella oli Filip hänen vieressään.

-- Miksi ette ole minulle aikaisemmin ilmoittanut neiti Andréen
terveydentilasta, koska hän herättää minussa suurta mielenkiintoa?

-- Ah, -- virkkoi Filip, -- teidän korkeutenne lausui juuri sanan...
teidän korkeutenne tunsi mielenkiintoa sisartani kohtaan... mutta
nyt...

-- Nyt epäilemättä vielä enemmän, monsieur... Kuitenkin tuntuu
minusta, että neiti de Taverneyllä on ollut liian kiire jättää
palvelukseni.

-- Välttämättömyys, madame! -- sanoi Filip aivan hiljaa.

-- Mitä! Välttämättömyys! Se on kauhea sana... Selittäkää se minulle,
monsieur.

Filip ei vastannut.

-- Tohtori Louis, -- jatkoi dauphine, -- kertoi minulle, että
Versaillesin ilma oli turmiollista neiti de Taverneyn terveydelle,
ja että oleskelu isänkodissa hänet toivuttaisi... Siinä kaikki, mitä
minulle on kerrottu; ja teidän sisarenne kävi ennen lähtöään luonani
vain yhden ainoan kerran. Hän oli kalpea ja näytti murheelliselta;
minun täytyy sanoa, että hän tuossa viime kohtauksessamme osoitti
suurta kiintymystä minuun, sillä hän vuodatti runsaasti kyyneleitä!

-- Vilpittömiä kyyneleitä, madame, -- virkkoi Filip rajusti sykkivin
sydämen, -- kyyneleitä, jotka eivät vielä ole ehtyneet.

-- Luulen huomanneeni, -- jatkoi prinsessa, -- että isänne oli
pakoittanut tyttärensä tulemaan hoviin, ja että tämä nuori tyttö
varmaankin kaipasi kotiseutuaan. Ehkä joku hellä tunne...

-- Madame, -- ehätti Filip, -- sisareni kaipaa ainoastaan teidän
korkeuttanne.

-- Ja hän kärsii... Kummallinen sairaus, jonka pitäisi kotilinnassa
parantua, mutta jonka se ilma tekeekin pahemmaksi!

-- En tahdo kauemmin käyttää väärin teidän korkeutenne
kärsivällisyyttä, -- sanoi Filip. -- Sisareni sairaus johtuu syvästä
surusta, joka on saattanut hänet epätoivon partaalle. Neiti de
Taverney rakastaa kuitenkin maailmassa ainoastaan teidän korkeuttanne
ja minua, mutta hän alkaa asettaa Jumalan kaiken muun edelle, ja sen
puhuttelun tarkoituksena, jota minulla oli kunnia teiltä pyytää, oli
anoa teidän korkeutenne suojelusta sisarelleni tämän toivomuksen
toteuttamisessa. Dauphine kohotti päätänsä.

-- Hän siis tahtoo mennä luostariin?

-- Niin, madame.

-- Ja te sallitte sen, te, joka niin suuresti rakastatte tuota tyttöä?

-- Luulen arvostelevani terveesti hänen asemaansa, madame, ja tämän
neuvon olen hänelle itse antanut. Kuitenkin rakastan sisartani
liian paljon, että tätä neuvoa voitaisiin epäillä, tai että maailma
otaksuisi sen johtuvan omanvoitonpyynnöstä. Minulla ei ole mitään
voitettavana Andréen luostariin menosta, sillä kumpikaan meistä ei
omista mitään.

Dauphine pysähtyi ja vilkaisi taaskin salavihkaa Filipiin.

-- Sitäpä juuri äsken tarkoitin, kun ette tahtonut minua ymmärtää,
monsieur. Te ette ole rikas?

-- Teidän korkeutenne...

-- Ei mitään väärää ujoutta, monsieur; on kysymys tyttö rukan
onnesta... Vastatkaa minulle vilpittömästi niinkuin sopii kunnon
miehelle... jota te varmasti olette.

Filipin kirkas ja rehellinen silmä kohtasi rohkeasti prinsessan
katseen.

-- Minä vastaan, madame, -- sanoi hän.

-- No, onko välttämätöntä, että sisarenne jättää maailman? Puhukoon
hän! Hyvä Jumala, ruhtinaat ovat kovin onnettomia! Jumala on antanut
heille sydämen tunteakseen sääliä, mutta Hän on kieltänyt heiltä sen
yliluonnollisen tarkkanäköisyyden, joka aavistaisi onnettomuuden
hienotuntoisuuden verhon alta. Vastatkaa siis suoraan: onko niin?

-- Ei, madame, -- virkkoi Filip varmalla äänellä; -- niin ei
ole laita. Mutta kuitenkin haluaa sisareni mennä Saint-Denis'n
luostariin, ja meillä on ainoastaan kolmannes sisäänpääsymaksusta.

-- Pääsymaksu on kuusikymmentätuhatta livreä! -- huudahti prinsessa.
-- Teillä on siis ainoastaan kaksikymmentätuhatta livreä?

-- Tuskin sitäkään, madame; mutta me tiedämme, että teidän
korkeutenne voi yhdellä sanalla ja ilman rahoja hankkia pääsyn sinne.

-- Niin, sen minä voin.

-- Se on ainoa suosio, jota uskallan teidän korkeudeltanne pyytää,
ellette jo ole luvannut jollekulle toiselle välitystänne Ranskan
prinsessan Louisen luona.

-- Eversti, te kummastutatte minua suuresti, -- sanoi
Marie-Antoinette. -- Mitä, vallitseeko aivan lähelläni niin paljon
jaloa kurjuutta! Ah, eversti, teitte väärin, kun olette minut tällä
tavoin vienyt harhaan!

-- Minä en ole eversti, madame, -- vastasi Filip hiljaa. -- Olen
ainoastaan teidän korkeutenne uskollinen palvelija.

-- Ette eversti? Mitä sanotte, ja mistä asti ette enää ole eversti?

-- En ole sitä koskaan ollutkaan, madame.

-- Kuningas lupasi minun läsnäollessani teille rykmentin...

-- Johon en koskaan saanut valtakirjaa.

-- Mutta olihan teillä upseerinarvo...

-- Siitä luovuin, madame, sitte kun jouduin kuninkaan epäsuosioon.

-- Minkä tähden siihen jouduitte?

-- Sitä en tiedä.

-- Voi, hovi, hovi! -- huudahti dauphine syvästi murheellisena.

Filip hymyili surumielisesti.

-- Te olette taivaan enkeli, madame, -- virkkoi hän, -- ja tunnen
suurta kaipausta, kun en enää palvele Ranskan kuningasperhettä
voidakseni kuolla edestänne.

Niin eloisa ja tulinen katse leimahti dauphinen silmistä, että Filip
kätki kasvot käsiinsä. Prinsessa ei yrittänyt edes lohduttaa häntä
tai häiritä ajatusta, jonka vallassa hän tällä hetkellä oli.

Mykkänä ja vaivaloisesti hengittäen dauphine nyppi terälehtiä
muutamista bengalilaisista ruusuista, jotka hänen hermostuneen
levoton kätensä oli reväissyt niiden varsista.

Filip astui hänen luokseen.

-- Suokaa minulle anteeksi, madame, -- sanoi hän Marie-Antoinette ei
vastannut näihin sanoihin.

-- Teidän sisarenne voi jo huomenna, jos tahtoo, mennä Saint-Denis'n
luostariin, -- sanoi hän kuumeentapaisella kiihkeydellä, -- ja
kuukauden kuluessa tulette te rykmentin johtajaksi; minä tahdon sen!

-- Madame, -- vastasi Filip, -- suvaitsetteko vielä ystävällisesti
kuulla viimeiset selitykseni? Sisareni ottaa teidän korkeutenne avun
kiitollisesti vastaan; mutta minun täytyy puolestani kieltäytyä.

-- Te kieltäydytte?

-- Niin, madame; minua on hovissa loukattu; viholliset, jotka ovat
sen aiheuttaneet, saisivat tilaisuutta iskeä minuun vielä kipeämmin,
jos näkisivät minut korkeammassa asemassa.

-- Mitä! Minunkin suojelukseni alla?

-- Varsinkin teidän armollisen suojeluksenne alla, madame, -- vastasi
Filip päättäväisesti.

-- Se on totta! -- mutisi prinsessa kalveten.

-- Ja sitten, madame; ei... minä unohdin, unohdin teille puhuessani,
ettei minulle enää ole onnea maan päällä... unohdin, että unhoon
väistyttyäni minun ei enää pidä sieltä tulla esille. Mies, jolla on
sydän, rukoilee ja muistelee varjossa!

Filip lausui nämä sanat äänellä, joka sai prinsessan säpsähtämään.

-- Tulee päivä, -- sanoi hän, -- jolloin minulla on oikeus sanoa,
mitä nyt saan ainoastaan ajatella. Monsieur, sisarenne voi mennä
Saint Denis'n luostariin niin pian kuin tahtoo.

-- Kiitos, madame, kiitos.

-- Mitä teihin tulee... tahdon, että pyydätte minulta jotakin.

-- Mutta, madame...

-- Minä tahdon sitä!

Filip näki prinsessan hansikoidun käden kuroittuvan häntä kohti;
se jäi ojennetuksi kuin odottaen; ehkä se vain varmensi ilmaistun
tahdon. Nuori mies polvistui, tarttui tuohon käteen ja nosti sen
paisuvin, pamppailevin sydämin huulilleen.

-- Kah, lausukaa pyyntönne! -- virkkoi dauphine niin liikutettuna,
että hän ei muistanut vetää kättään pois.

Filip kumartui. Katkerien ajatusten aallokko nieli hänet kuin myrskyn
vaahtopäät haaksirikkoisen... Hän oli muutaman sekunnin mykkänä ja
liikahtamatta. Sitten hän nousi kalpeana ja sammuvin katsein.

-- Pyydän passia matkustaakseni Ranskasta sinä päivänä, kun sisareni
menee Saint-Denis'n luostariin.

Kruununprinsessa peräytyi kuin säikähtyneenä. Mutta kun hän näki
kaiken tämän murheen, jonka hän epäilemättä ymmärsi, ja johon hän
ehkä otti osaa, hän ei keksinyt muuta vastausta kuin nämä tuskin
kuuluvat sanat:

-- Hyvä on.

Ja hän hävisi kypressikäytävälle. Ainoastaan kypressit olivat
säilyttäneet koskemattomina ikivihreät lehtensä, tuon hautakumpujen
koristuksen.



56.

Isätön lapsi.


Murheen päivä, häpeän päivä lähestyi. Ystävällisen tohtori Louis'n
yhä taajemmista käynneistä, Filipin hellästä huolenpidosta ja
lohdutuksista huolimatta Andréen mieli kävi päivä päivältä
synkemmäksi, kuten tuomittujen heidän viimeisen hetkensä uhkaavasti
lähestyessä.

Onneton veli tapasi toisinaan Andréen haaveilevana ja vapisevana...
Hänen silmänsä olivat kuivat... päiväkausiin hän ei virkkanut
sanaakaan. Sitten hän äkkiä nousten käveli kiihkeästi pari kierrosta
huoneessaan, Didon tavoin yrittäen riuhtautua irti itsestään eli
näännyttävästä murheestansa.

Kun Filip vihdoin eräänä iltana näki hänen olevan kalpeampi,
levottomampi ja hermostuneempi kuin tavallista, hän lähetti noutamaan
lääkäriä, jotta tämä saapuisi vielä samana yönä.

Oli marraskuun 29. päivä. Filip oli osannut valvottaa Andréeta hyvin
myöhään; hän oli hänen kanssaan kosketellut mitä surullisimpia, mitä
arkaluontoisimpia aiheita, vieläpä sellaisiakin, joita nuori tyttö
pelkäsi, kuten haavoitettu kavahtaa haavaansa lähenevää varomatonta
ja raskasta kättä.

Filip istui takkavalkean ääressä; lähtiessään Versaillesiin
lääkäriä hakemaan palvelijatar oli unohtanut sulkea sälekaihtimet,
joten lampunvalo, vieläpä takkatulenkin hehku loi heikon hohteen
lumimatolle, jonka talven ensi pakkaset olivat levittäneet puutarhan
hiekkakäytäville.

Filip odotti hetken, jolloin Andréen mieli alkoi tyyntyä. Sitten
sanoi hän kursailematta:

-- Rakas sisar, oletko vihdoin tehnyt päätöksesi?

-- Missä suhteessa? -- kysyi Andrée tuskallisesti huoahtaen.

-- Lap... lapseesi nähden, sisareni.

Andrée säpsähti.

-- Hetki lähestyy, -- jatkoi Filip.

-- Hyvä Jumala!

-- Enkä ihmettelisi, vaikka jo huomenna...

-- Huomenna?

-- Tai tänäänkin, rakas sisar.

Andrée kävi niin kalpeaksi, että Filip säikähtyneenä tarttui hänen
käteensä ja suuteli sitä. Mutta tyttö toipui pian.

-- Veli, -- virkkoi hän, -- sinua kohtaan en tahdo käyttää sitä
teeskentelyä, joka häpäisee tavallisia sieluja. Hyvän käsitys
sekaantuu minussa käsitykseen pahasta. En enää kykene eroittamaan
pahaa, senjälkeen kun olen menettänyt uskoni hyvään. Älä siis
tuomitse minua ankarammin kuin tuomitaan hullua, ellet mieluummin
tahdo ottaa vakavasti filosofiaa, jonka sinulle esitän ja joka,
vakuutan sinulle, on ajatusteni täydellinen ja ainoa ilmaus samoin
kuin myöskin tunteitteni summa.

-- Mitä tahansa sanotkin, Andrée, mitä tahansa teetkin, pysyt minulle
aina rakkaimpana, kunnioitetuimpana kaikista naisista.

-- Kiitos, ainoa ystäväni. Uskallan sanoa, etten ole arvoton
siihen, mitä minulle lupaat. Minä olen äiti, Filip; mutta Jumala
on tahtonut, niin ainakin luulen, -- lisäsi hän punastuen, -- että
äitiys ihmisellä olisi jotakin kasvin hedelmäntekoon verrattavaa.
Hedelmä muodostuu vasta kukkasen jälkeen. Kukinnan aikana kasvi on
valmistautunut, muuttunut; minun käsitykseni mukaan, näet, kukinta
vastaa rakkautta.

-- Olet oikeassa, Andrée.

-- Mutta minä, -- jatkoi nuori tyttö vilkkaasti, -- en ole tuntenut
valmistusta enkä muutosta. Minä olen poikkeus säännöstä; minä en
ole rakastanut, en ole ikävöinyt; sydämeni ja sieluni ovat yhtä
neitseelliset kuin ruumiini... Ja kuitenkin... surullinen ihme!...
mitä en ole halunnut, en edes unelmoinut, sen on Jumala minulle
lähettänyt... vaikka Hän ei koskaan ole antanut hedelmättömäksi
luodun puun kypsyttää siementä... Mistä saan minä äidin taipumukset
ja vaistot, mistä edes hänen apulähteensä?... Synnytystuskia kärsivä
nainen tuntee kohtalonsa ja pitää sitä arvossa; minä sensijaan
en tiedä mitään, minua värisyttää ajatella; minä käyn ratkaisun
päivää kohti aivan kuin nousisin mestauslavalle... Filip, minä olen
kirottu!...

-- Andrée, rakas sisar!

-- Filip, -- puhui hän edelleen sanomattoman kiihkeästi, -- enkö
minä tunne vihaavani tätä lasta?... Ah niin, minä vihaan sitä! Jos
elän, Filip, muistan kaiken ikäni sen päivän, jolloin ensi kertaa
tunsin rintani alla heräävän sen verivihollisen, jota siellä kannan.
Minua puistattaa vieläkin, kun muistelen, miten tuon viattoman
olennon ensimäinen elonhytkähdys, tuo äideille niin suloinen tunne,
suonissani sytytti vihan kuumeen ja nostatti herjauksen sitä ennen
niin puhtaille huulilleni. Filip, minä olen häijy äiti! Filip, minä
olen kirottu!

-- Taivaan nimessä, hyvä Andrée, tyynny; älä salli sydämesi hairahtua
järkesi mukana. Tämä lapsi on sinun lihaasi ja vertasi; minä rakastan
tätä lasta, koska sinä sen synnytät.

-- Sinä rakastat sitä! -- huudahti sisar hurjana ja kasvoiltaan
lyijynharmaana. -- Sinä uskallat julistaa rakastavasi tätä rikoksen
muistoa, tätä kurjan rikollisen kuvaa!... No niin, Filip, olen sen
sinulle sanonut, en ole pelkuri enkä valehtelija; minä vihaan tätä
lasta, koska en pidä sitä omanani ja koska en ole sitä maailmaan
kutsunut! Minä inhoan sitä, koska se ehkä tulee isäänsä...
Isäänsä!... Oh, jonakuna päivänä kuolen varmaan häpeästä lausuessani
tuon kauhean sanan! Jumalani, -- jatkoi hän langeten polvilleen
lattialle, -- minä en voi surmata tätä lasta sen syntyessä, koska
Sinä olet lahjoittanut sille elämän... En ole voinut surmata itseäni
niin kauan kuin kannoin sitä kohdussani, sillä Sinä olet kieltänyt
itsemurhan samoin kuin murhankin Mutta minä pyydän Sinua, rukoilen
Sinua, anon Sinulta hartaasti, oi Jumala, jos olet vanhurskas, jos
välität tämän maailman kurjuudesta ja ellet ole päättänyt, että minun
elettyäni häpeässä ja kyynelissä täytyy kuolla epätoivoon, niin, oi
Jumala, ota takaisin tämä lapsi, oi Jumala, surmaa tämä lapsi, oi
Jumala, vapauta minut, kosta minun puolestani!

Peloittavana vihansa haltioituneessa ilmauksessa hän löi otsansa
uunin marmorisyrjää vasten Filipin ponnistuksista ja hänen tytön
vartalon ympäri kietoutuneista käsivarsistansa huolimatta.

Äkkiä avautui ovi; palvelustyttö palasi tuoden mukanaan tohtorin,
joka ensi silmäyksellä arvasi koko kohtauksen.

-- Madame, -- virkkoi tämä lääkärin tyyneydellä, joka aina vaikuttaa
toisissa pakkoa, toisissa alistumista, -- älkää liioitelko kohta
tapahtuvan synnytyksen tuskia... Valmistakaa te, -- sanoi hän
palvelijattarelle, -- kaikki, mitä teille matkalla määräsin. Ja,
-- lisäsi hän kääntyen Filipin puoleen, -- olkaa te järkevämpi
kuin sisarenne ja sensijaan, että jakaisitte hänen pelkonsa ja
heikkoutensa, yhdistäkää kehoituksenne omiini!

Andrée nousi melkein häpeissään. Filip hoivasi hänet nojatuoliin
istumaan.

Silloin nähtiin sairaan punastuvan ja vaipuvan taaksepäin
tuskallisessa kouristuksessa; hänen puristuneet sormensa iskeytyivät
nojatuolin ripsuihin, ja ensimäinen valitus kirposi hänen sinerviltä
huuliltaan.

-- Tämä tuska, tämä sysäys, tämä viha ovat kiirehtineet ratkaisua, --
sanoi lääkäri; -- siirtykää omaan huoneeseenne, herra de Taverney,
ja... rohkeutta!

Sydän surusta pakahtumaisillaan Filip riensi Andréen luo, joka oli
kaiken kuullut ja joka läähättäen ja vaivoistaan huolimatta nousi
ylös ja kietoi käsivartensa veljensä kaulaan. Hän syleili häntä
hellästi, painoi huulensa nuoren miehen kylmälle poskelle ja kuiskasi:

-- Hyvästi... hyvästi... hyvästi!

-- Tohtori, tohtori, -- huudahti Filip epätoivossa, -- kuuletteko...?

Louis eroitti onnettomat toisistaan lempeällä väkivallalla, asetti
Andréen takaisin nojatuoliin ja vei Filipin toiseen huoneeseen.
Sitten hän salpasi Andréen kammion ovet, laski ikkunaverhot alas ja
sulki näin tähän ainoaan huoneeseen koko tulevan kohtauksen lääkärin
ja naisen, Jumalan ja näiden molempain välillä. Kello kolme aamulla
lääkäri avasi oven, jonka takana Filip itki ja rukoili.

-- Sisarenne on synnyttänyt pojan, -- sanoi hän. Filip pani kätensä
ristiin.

-- Älkää astuko sisään, -- varoitti lääkäri, -- hän nukkuu.

-- Hän nukkuu... Oi, tohtori, onko aivan totta, että hän nukkuu?

-- Jos olisi toisin, monsieur, niin sanoisin: Sisarenne on
synnyttänyt pojan, mutta tämä poika on kadottanut äitinsä... Katsokaa
itse.

Filip kuroitti päätänsä.

-- Kuunnelkaa hänen hengitystään...

-- Niin, ah niin! -- mutisi Filip syleillen lääkäriä.

-- Kuten tiedätte, olemme tilanneet imettäjän. Ajaessani
Point-du-Jourin ohi, jossa tämä henkilö asuu, pistäysin kehoittamassa
häntä olemaan valmiina... Mutta vain te voitte noutaa hänet tänne;
kukaan ei saa nähdä muita kuin teidät... Käyttäkää siis hyväksenne
tilaisuutta, sillaikaa kun sairas nukkuu, ja lähtekää samoilla
vaunuilla, joilla minä tulin tänne.

-- Entä te, tohtori?

Minun on käytävä Place Royalen varrella asuvan melkein toivottoman
sairaan luona... hän potee keuhkopussin-tulehdusta... Minä vietän
lopun yötä hänen vuoteensa ääressä valvoakseni lääkkeiden käyttöä ja
nähdäkseni niiden vaikutuksen.

-- Mutta pakkanen, tohtori...

-- Minulla on viittani.

Kaupungin kaduilla ei ole tähän aikaan turvallista.

-- Kahdenkymmenen vuoden kuluessa on minut parikymmentä kertaa
yöllä pysähdytetty, ja olen aina vastannut: "Ystäväni, olen lääkäri
ja matkalla sairaan luo... Jos haluatte viittaani, niin ottakaa
se; mutta älkää surmatko minua, sillä minun avuttani potilaani
kuolisi." Ja sanon teille, monsieur, tämä viitta on palvellut minua
kaksikymmentä vuotta. Rosvot ovat aina antaneet minun sen pitää.

-- Hyvä tohtori!... Huomennahan tulette taas?

-- Huomenna kello kahdeksan olen täällä. Hyvästi. Lääkäri antoi
palvelijattarelle muutamia määräyksiä ja kehoitti häntä hyvin
huolehtimaan sairaasta. Hän tahtoi, että lapsi asetettaisiin äitinsä
viereen. Mutta Filip, joka vielä muisti sisarensa viimeiset lauseet,
pyysi häntä poistamaan sen.

Louis itse vei siis lapsen palvelijattaren huoneeseen, ja riensi pois
Montorgueil-katua pitkin, sillävälin kun Filip ajoi vaunuissa Rouleen
päin.

Palvelijatar nukahti nojatuoliin emäntänsä viereen.



57.

Lapsenryöstö.


Suuria vaivoja seuraavan vahvistavan unen väliajoilla sielu tuntuu
saavan kaksinkertaisen voiman: se kykenee sekä nauttimaan hetken
hyvinvoinnista että valvomaan ruumiin puolesta, jonka voipumus
muistuttaa kuolemaa.

Toinnuttuaan tietoisuuteen Andrée avasi silmänsä ja näki vieressään
nukkuvan palvelijattaren. Hän kuuli tulen iloisen räiskinän takassa
ja ihaili vanunpehmeätä hiljaisuutta huoneessa, jossa kaikki lepäsi,
kuten hänkin...

Tämä tila ei ollut täydellistä valveilla olemista eikä myöskään
todellista unta. Andréeta miellytti pitkittää tätä epämääräisyyttä,
tätä vienoa uneliaisuutta; hän antoi ajatusten syntyä väsyneissä
aivoissaan toisen toisensa perään, ikäänkuin olisi peljännyt
äkillistä heräämistä täyteen tajuntaan.

Yhtäkkiä hän eroitti etäisen, heikon, tuskin kuuluvan uikutuksen
lautaisen väliseinän läpi.

Tämä ääni herätti Andréessa uudestaan ne puistatukset, joista hän
oli niin paljon kärsinyt. Se herätti hänessä uudestaan vihantunteen,
joka muutamien kuukausien aikana oli samentanut hänen viattomuutensa
ja hyväluontoisuutensa, kuten ravistaminen samentaa juoman astiassa,
jonka pohjalle on laskeutunut sakkaa. Tästä hetkestä alkaen Andrée ei
enää saanut unta eikä lepoa; hän muisti, hän vihasi.

Mutta mielenliikutusten voima suhtautuu tavallisesti ruumiinvoimiin.
Andréella ei enää ollut samaa tarmoa, mitä hän oli osoittanut eilisen
illan kohtauksessa Filipin kanssa.

Lapsen parahdus koski hänen aivoihinsa ensin tuskallisesti, sitten
häiritsevästi... Jopa kysyi hän itseltään, eikö Filip tavanmukaisella
hienotunteisuudellaan poistaessaan lapsen ollut totellut jokseenkin
julmaa tahtoa.

Ajatus jollekulle olennolle toivotusta pahasta ei herätä koskaan
samaa inhoa kuin tuon pahan näkeminen. Andréeta, joka kammosi tätä
lasta, kun hän ei sitä nähnyt, kun se oli vain kuviteltu, Andréeta,
joka toivoi sen kuolemaa, vihlaisi tuon pikkuraukan huudon kuuleminen.

"Se kärsii", ajatteli hän.

Ja heti vastasi hän itselleen:

"Miksi en tuntisi osanottoa sen kärsimyksiin... minä... onnettomin
elävitten joukossa?"

Lapsi parkaisi uudestaan, entistä äänekkäämmin ja valittavammin.
Silloin Andrée huomasi, että tuo ääni herätti hänessä jonkinlaisen
levottoman tunteen, ja hän havaitsi ikäänkuin näkymättömän siteen
vetävän itseänsä hyljätyn, vaikeroivan olennon puoleen.

Se, mitä nuori tyttö oli aavistanut, toteutui nyt. Luonto oli tehnyt
valmistelujaan. Ruumiillisen kärsimyksen voimakas side oli yhdistänyt
äidinsydämen lapsen pienempiinkin vavahduksiin.

"Älköön tuo pieni vaikeroiva orpo", ajatteli Andrée, "huutako taivaan
kostoa päälleni. Jumala on noille pienoisille, tuskin umpustaan
puhjenneille olennoille antanut mitä kaunopuheisimman äänen...
Heidät voi surmata ja siten pelastaa heidät kärsimästä, mutta ei
ole oikeutta kiusata heitä... Jos se olisi oikein, Jumala ei olisi
antanut niille kykyä noin valittaa."

Andrée kohotti päänsä ja tahtoi kutsua palvelijatarta; mutta hänen
heikko äänensä ei kyennyt herättämään tukevaa talonpoikaisnaista.
Lapsikin oli lakannut itkemästä.

"Epäilemättä", ajatteli Andrée, "on imettäjä saapunut, sillä kuulen
uiko oven käyvän... Niin, joku kävelee viereisessä huoneessa...
eikä pienokainen enää valita... Vieras tarjoo sille jo hoivaansa
ja tyynnyttelee sen kehittymätöntä järkeä. Oi, tuo nainen on siis
äiti, joka hoitaa lasta... Muutamasta écu'sta lapsi... minun kohtuni
hedelmä saa äidin. Ja jos tuo lapsi myöhemmin kohtaa minut, joka
olen niin paljon kärsinyt, minut, joka olen antanut sille elämän, se
ei katsahdakaan minuun, vaan nimittää äidikseen palkattua henkilöä,
jonka omanvoitonpyyntöinen rakkaus on ollut jalompaa kuin minun
oikeutettu vihani... Niin ei saa käydä... Minä olen kärsinyt, olen
ostanut oikeuden katsoa tuota olentoa kasvoihin... minulla on oikeus
pakoittaa se rakastamaan itseäni huolenpitoni tähden, kunnioittamaan
itseäni uhrausteni ja kärsimysteni vuoksi!"

Hän teki tarmokkaamman liikkeen, keräsi kaikki voimansa ja huusi:

-- Marguerite, Marguerite!

Palvelijatar heräsi raskaasti, mutta ei hievahtanut nojatuolistaan,
johon unitaudin kaltainen horros hänet kytki.

-- Kuuletko? -- sanoi Andrée.

-- Kyllä, madame, kyllä, -- vastasi Marguerite, joka nyt alkoi
käsittää.

Ja hän lähestyi vuodetta.

-- Tahtooko madame juoda?

-- En...

-- Ehkä madame tahtoo tietää, mitä kello on?

-- Ei... ei.

Andrée tuijotti herkeämättä viereisen huoneen oveen.

-- Ahaa, jo ymmärrän... Madame haluaa tietää, onko veljenne jo
palannut?

Voitiin nähdä Andréen taistelevan itsensä kanssa ylpeän sielun koko
heikkoudella ja lämpimän ja jalon sydämen kaikella voimalla.

-- Minä tahdon, -- änkytti hän vihdoin, -- minä tahdon... Avaa toki
tuo ovi, Marguerite.

-- Kyllä, madame... Voi, kuinka sieltä tulee kylmää!... Tuuli,
madame... millainen tuuli!...

Tuuli tohisi todellakin Andréen huoneeseen asti, niin että kynttiläin
ja yölampun liekit lepattivat.

Imettäjä on varmaankin jättänyt oven tai ikkunan auki. Katso,
Marguerite, katso... Se... lapsi vilustuu... Marguerite kääntyi
viereiseen huoneeseen.

-- Minä menen peittämään sitä, madame, -- sanoi hän.

-- Ei... ei! -- mutisi Andrée lyhyesti ja katkonaisesti. -- Tuo se
minulle.

Marguerite pysähtyi keskelle lattiaa.

-- Madame, -- virkkoi hän lempeästi, -- hra Filip käski, että lapsi
ehdottomasti pidettäisiin toisessa huoneessa... kaiketi hän pelkäsi
sen tuottavan teille vaivaa tai aiheuttavan mielenliikutusta.

-- Tuo minulle lapseni! -- huusi nuori äiti niin kiivaasti, että
olisi luullut hänen rintansa halkeavan; sillä hänen kärsimyksissäkin
kuivina pysyneistä silmistään herahti kaksi kyyneltä, joille varmaan
hymyilivät lasten hyvät suojelusenkelit taivaassa.

Marguerite ryntäsi huoneeseen. Andrée, joka oli noussut istualleen,
kätki kasvot käsiinsä. Palvelijatar tuli heti takaisin, kasvot
kuvastaen kummastusta.

-- No? -- kysäisi Andrée.

-- Kah... madame... joku on siis täällä käynyt?

-- Mitä, joku?... Kuka?

-- Niin, lapsi ei ole enää huoneessa.

-- Kuulin todellakin äsken melua, askeleita... virkkoi Andrée. --
Imettäjä on kai tullut nukkuessasi... hän ei ole tahtonut sinua
herättää. Mutta missä on veljeni? Menehän etsimään hänen huoneestaan.

Marguerite juoksi Filipin kamariin Ei ketään!

-- Sepä omituista! -- sanoi Andrée kiihkeästi sykkivin sydämin. --
Olisiko veljeni jo lähtenyt ulos minua näkemättä?

-- Ah, madame, -- huudahti palvelijatar äkkiä.

-- Mikä on?

-- Katuportti avautuu!

-- Katso, katso!

-- Hra Filip palaa... Astukaa sisään, hyvä herra, astukaa sisään!

Filip tuli todellakin. Hänen takanaan nähtiin karkeaan, raitavaan
villaviittaan puettu maalaisvaimo, se ystävällinen hymy huulilla,
jolla jokainen palkkalainen tervehtää uutta herrasväkeä.

-- Sisar, sisar, tässä tulen, -- virkkoi Filip astuen huoneeseen.

-- Rakas veli... kovin paljon vaivaa ja huolta minä sinulle tuotan!
Ah, siinähän on imettäjä... Pelkäsin jo, että hän oli lähtenyt...

-- Lähtenytkö?... Hän vasta saapuu.

-- Hän on tullut takaisin, aioit sanoa? Ei... kyllä minä hänet äsken
kuulin, vaikka hän kävelikin hiljaa...

-- En tiedä, mitä tarkoitat, sisar. Ei kukaan...

-- Oh, minä kiitän sinua, Filip, -- virkkoi Andrée vetäen hänet
luokseen ja korostaen jokaista sanaansa, -- minä kiitän sinua, että
arvostelit minua niin hyvin; kiitän sinua, ettet tahtonut toimittaa
lasta pois sitä ensin näkemättäni... syleilemättäni!... Sinä tunsit
sydämeni, Filip... Niin, niin, ole levollinen, minä olen rakastava
lastani.

Filip tarttui Andréen käteen ja peitti sen suudelmilla.

-- Sano imettäjälle, että hän antaa sen minulle takaisin... -- lisäsi
nuori äiti.

-- Mutta, monsieur, -- virkkoi palvelijatar, -- tiedättehän, että
lapsi ei enää ole siellä.

-- Mitä, mitä sanotte? -- vastasi Filip.

Andrée katsahti säikähtyneenä veljeensä. Nuori mies riensi
palvelijattaren vuoteelle; hän etsi, ja kun ei mitään löytänyt,
parkaisi hirveästi.

Andrée seurasi hänen liikkeitään kuvastimesta; hän näki hänen
palaavan kalpeana, käsivarret hervottomina; hän aavisti osan
totuudesta ja vastaten kaiun tapaan huokauksella veljensä
huudahdukseen lysähti tiedottomana pielukselle. Filip ei ollut
odottanut tätä uutta onnettomuutta eikä tätä mittaamatonta tuskaa.
Hän kokosi kaiken voimansa ja toinnutti Andréen hyväilyillä,
lohdutuksilla ja kyynelillä.

-- Lapseni, -- mutisi Andrée, -- lapseni!

"Pelastakaamme äiti", ajatteli Filip. -- Sisar, rakas sisar, me
näymme kaikki olevan päästämme pyörällä; unohdamme, että ystävällinen
tohtori vei lapsen mukanaan.

-- Tohtori! -- huudahti Andrée epäilyksen tuskassa, toivon
tuottamassa ilossa.

-- Niin, niin... Ah, olemmepa me aika houkkioita...

-- Filip, vannotko minulle, että asia on niin?...

-- Rakas sisar, sinä et ole minua järkevämpi... Mitenkä sitten
lapsi... olisi voinut täältä hävitä?

Ja hän teeskenteli naurua, johon imettäjätär ja palvelustyttö
yhtyivät.

Andrée innostui yhä enemmän.

-- Kuitenkin minä kuulin... -- sanoi hän.

-- Mitä?

-- Askeleita...

Filipiä puistatti.

-- Mahdotonta! Sinähän nukuit.

-- Ei, ei, olin aivan hereilläni, minä kuulin... minä kuulin!...

-- Kah, sinä kuulit ystävällisen tohtorin, joka minun lähdettyäni
palasi noutamaan lasta, koska hän pelkäsi sen terveyden saavan
haittaa... Muuten mainitsikin hän siitä minulle.

-- Sinä rauhoitat minua.

-- Kuinka en sinua rauhoittaisi?... Asia on aivan yksinkertainen.

-- Mutta, -- huomautti imettäjä, -- mitä tehtävää sitten minulla
täällä on?

-- Se on totta... lääkäri odottaa teitä kotonanne.

-- Vai niin!

-- Tai kotonaan. Kah... tämä Marguerite nukkui niin sikeästi, että
hän ei ole kuullut lääkärin sanoja... tai ehkä ei lääkäri tahtonut
mitään sanoakaan.

Andrée rauhoittui nyt hiukan tämän kauhean järkytyksen jälkeen. Filip
lähetti imettäjän pois ja antoi palvelijattarelle määräyksiään.

Sitten hän ottaen lampun tarkasti huolellisesti viereisen huoneen,
näki oven puutarhaan avoinna, keksi jälkiä lumessa ja seurasi niitä
puutarhan portille asti, missä ne hävisivät.

"Miehen jälkiä!" huudahti hän. "Lapsi on ryöstetty... Sellainen
onnettomuus, sellainen onnettomuus!"



58

Haramontin kylä.


Lumeen painuneet jäljet olivat Gilbertin jälkiä. Siitä asti, kun hän
viimeksi oli käynyt Balsamon luona, hän oli vakoillut ja valmistellut
kostoansa.

Mitään vaivoja hän ei ollut säästänyt. Mairittelevilla sanoilla
ja pienillä kohteliaisuuksilla hän oli taivuttanut Rousseaun
vaimon hänet vastaanottamaan, jopa hänestä pitämäänkin. Keino oli
yksinkertainen: niistä kolmestakymmenestä sousta, jotka Rousseau
suoritti päivältä puhtaaksikirjoittajalleen, kohtuullinen Gilbert
otti livren kolmesti viikossa, käyttäen sen jonkun pienen lahjan
ostamiseen Teresialle.

Milloin hän toi nauhan hänen myssyihinsä, milloin jonkun herkkupalan,
milloin pullon likööriä. Kunnon rouva, joka oli herkkä kaikelle, mikä
kutkutti hänen suulakeaan tai pientä ylpeyttään, olisi tarpeen tullen
tyytynyt niihin huudahduksiinkin, joilla Gilbert pöydässä ylisteli
emännän mainiota keittotaitoa.

Sillä geneveläisen filosofin oli onnistunut hankkia turvatilleen
pääsy yhteiseen pöytään; ja täten suosittuna Gilbert oli
kahden viimekuluneen kuukauden aikana kyennyt itselleen
säästämään kaksi louisdoria, jotka hän kätki Balsamolta saamansa
kahdenkymmenentuhannen livren kera olkipatjansa alle.

Mutta millaista elämää hän vietti, millainen päättäväinen tarmo
käytöksessä, mikä tahdonlujuus! Päivän valjetessa noustuaan Gilbert
alkoi erehtymättömällä silmällään tarkata Andréen tilaa keksiäkseen
pienimmänkin muutoksen, joka olisi saattanut tapahtua tämän
yksinäisessä, synkässä ja säännöllisessä elämässä.

Mikään ei silloin jäänyt hänen katseeltaan huomaamatta, ei
puutarhapolkujen hiekka, jolla hänen terävä silmänsä mittasi Andréen
jalan jälkiä, eikä enemmän tai vähemmän tiiviisti suljettujen
ikkunaverhojen poimut, sillä niiden raoittaminen oli Gilbertille
varmana merkkinä rakastajattarensa mielentilasta. Pahimman
lamauksensa hetkinä Andrée näet kielsi itseltään päivänvalonkin.

Tällä tavoin Gilbert tiesi, mitä tytön sielussa liikkui ja mitä hänen
asunnossaan tapahtui.

Samaten hän oli keksinyt keinoja tulkitakseen kaikki Filipin puuhat,
ja tarkkana laskelmien tekijänä hän ei erehtynyt hänen lähtöjensä
tarkoituksista tai niiden tuloksista hänen kotiin palatessaan.

Hän meni huolellisessa tarkkaavaisuudessaan niinkin pitkälle, että
hän eräänä iltana seurasi Filipiä, kun tämä lähti Versaillesiin
tohtori Louista puhuttelemaan... Tämä Versaillesissa käynti oli
kyllä hiukan häirinnyt vakoilijan ajatusjuoksua; mutta kun hän kahta
päivää myöhemmin näki lääkärin salavihkaa hiipivän puutarhaan Coq
Héron kadulta, hänelle selvisi, mikä toissapäivänä oli hänelle ollut
salaisuus.

Gilbert tiesi päivämäärät ja tiesi siis, että lähestyi hetki, joka
toteuttaisi kaikki hänen toivomuksensa. Hän oli ryhtynyt kaikkiin
varokeinoihin, jotka olivat tarpeellisia monien vaikeuksien saartaman
yrityksen onnistumiseksi. Hänen suunnitelmansa oli tällainen:

Nuo kaksi louisdoria hän käyttäisi vuokratakseen kahden hevosen
vetämät ajopelit Saint Denis'n etukaupungista. Niiden piti olla
valmiina hänen käytettävikseen sinä päivänä, jolloin hän niitä
vaatisi.

Sitäpaitsi oli Gilbert ottamansa kolmen tai neljän päivän loman
aikana tutkinut Pariisin ympäristöä. Näillä samoiluillaan hän
oli tullut pieneen kaupunkiin Soissonnais'ssa, joka sijaitsi
kahdeksantoista penikulman päässä Pariisista ja oli suuren metsän
ympäröimä.

Tämä pikkukaupunki oli Villers-Cotterets. Siellä hän oli mennyt
suoraa päätä paikan ainoan notaarion luo, jota nimitettiin mestari
Niquet'ksi.

Gilbert oli esitellyt itsensä notaariolle ylhäisen herran pehtoorin
poikana. Tämä ylhäinen herra tunsi suurta hyväntahtoisuutta erään
alustalaisvaimon poikaa kohtaan ja oli senvuoksi antanut Gilbertin
toimeksi tiedustella lapselle imettäjää.

Todennäköisesti aatelisherran anteliaisuus ei rajoittuisi
imetyskuukausiin, vaan senlisäksi hän sijoittaisi mestari Niquet'n
talteen määrätyn rahasumman lasta varten.

Silloin hra Niquet, jolla itsellään oli kolme reipasta poikaa, oli
neuvonut häntä penikulman päässä Villers-Cotteretsista sijaitsevaan
Haramontin kylään poikiensa entisen imettäjän tyttären luo, joka
mentyään lailliseen avioliittoon nyt jatkoi äitimuorinsa ammattia.

Tämän kunnon naisen nimi oli Madeleine Pitou, ja hänellä oli jo
neljänvuotias, kaikista merkeistä päättäen aivan terve poika.
Sitäpaitsi oli hän juuri synnyttänyt uudestaan, ja oli siis Gilbertin
käytettävänä, milloin tämä vain tahtoisi tuoda tai lähettää mainitun
imetyslapsen.

Kaiken tämän järjestettyään aina täsmällinen Gilbert oli palanut
Pariisiin kahta tuntia ennen pyytämänsä loman päättymistä.

Nyt kysyttäneen, miksi Gilbert oli valinnut Villers-Cotteretsin
pikkukaupungin mieluummin kuin jonkun toisen.

Tässä asiassa, kuten monessa muussa, Gilbert oli saanut vaikutusta
Rousseaulta. Rousseau oli eräänä päivänä puhunut Villers-Cotteretsin
metsästä, jossa oli mitä rehoittavin kasvullisuus, ja maininnut kolme
tai neljä tuon metsän helmaan kätkettyä kylää, jotka muistuttivat
tuuhean puun lehvien keskelle rakennettuja linnunpesiä.

Oli siis mahdotonta, että Gilbertin lapsi voitaisiin löytää näistä
kylistä.

Varsinkin Haramont oli tehnyt valtavan vaikutuksen Rousseaun mieleen,
jopa siihen määrin, että ihmisvihaaja, yksinäisyyden rakastaja,
erakko, oli tuontuostakin huudahdellut:

-- Haramont on maailman ääri, Haramont on erämaa; siellä voi elää ja
kuolla kuin lintu, joka eläessään istuu oksallaan ja kuoltuaan lepää
lehvän alla!

Gilbert oli vielä kuullut filosofin kuvailevan perhe-elämää
eräässä sen olkikattoisista majoista ja esittävän niillä
hehkuvilla piirteillä, joilla hän osasi elävöittää luonnon,
kaikki yksityiskohdat, imettävän äidin hymystä vuohen määkinään,
vaatimattoman kaalikeiton ruokahalua kiihoittavasta höyrystä
karhunmaarain-pensasten ja punasinervän kanervan tuoksuun asti.

"Minä menen sinne", tuumi Gilbert; "lapseni kasvaa noiden puiden
siimeksessä, joiden alla opettajani on hengähdellyt toiveitaan ja
huokauksiansa". Päähänpisto oli Gilbertille peruuttamaton laki,
varsinkin kun päähänpisto esiintyi siveellisen välttämättömyyden
varjolla.

Hänen ilonsa oli siis suuri, kun hra Niquet tuli hänen toivomuksensa
avuksi mainitsemalla Haramontin kylänä, joka täydellisesti sopi hänen
tarkoituksiinsa.

Pariisiin palatessaan Gilbert oli huolehtinut vaunuista. Ne eivät
tosin olleet komeat, mutta ne olivat vankat, ja muuta ei tarvittu.
Hevoset olivat jäntterää percheläistä rotua; kyytimies raskasruuminen
tallilöntys. Mutta tähdellisintä Gilbertille oli saavuttaa
päämääränsä ja ennen kaikkea välttää uteliaisuuden herättämistä.

Hänen juttunsa ei muuten synnyttänyt mitään epäluuloa mestari
Niquet'n mielessä. Uusissa pukimissaan Gilbert näytti kyllin
komealta, jotta häntä voitiin pitää jonkun suuren kartanon pehtoorin
poikana tai myöskin jonkun herttuan tai päärin valepukuisena
kamaripalvelijana.

Kyytimiehessäkään hänen ehdotuksensa ei aiheuttanut mitään epäilystä;
siihen aikaan alempi kansa suhtautui luottamuksella ylhäisempiin;
silloin vastaanotettiin raha kiitollisesti ja mitään kysymyksiä
tekemättä.

Sitäpaitsi oli kaksi louisdoria silloin samanarvoiset kuin neljä
meidän päivinämme, ja kyllähän nykyisin neljä louisdoria kernaasti
ansaitaan.

Ajuri lupasi siis asettaa ajopelinsä Gilbertin käytettäväksi, kunhan
vain saisi kahta tuntia aikaisemmin siitä tiedon.

Tällä yrityksellä oli nuorelle miehelle kaikki ne viehäkkeet, mitkä
runoilijain mielikuvitus ja ajattelijain mietiskely, nuo kaksi perin
erilaisesti puettua hengetärtä, lainaavat kauneille asioille ja
hyville päätöksille. Ryöstää lapsi julmalta äidiltä, toisin sanoen
kylvää vihollisleiriin häpeätä ja surua, sitten muuttaen muotoaan
astua mökkiin sellaisten kunnon maalaisten luo, joita Rousseau oli
kuvaillut, ja laskea lapsen kehtoon melkoinen rahasumma, joutua
näiden köyhien ihmisten silmissä suojelusenkeliksi ja esiintyä
suurena henkilönä, tuossa kaikessa oli enemmänkin kuin tarvittiin
ylpeyden, kiukun, lähimmäisenrakkauden ja kostonhimon tyydytykseksi.

Kohtalokas päivä saapui vihdoin. Se seurasi kymmentä muuta päivää,
jotka Gilbert oli viettänyt äärimmäisessä levottomuudessa, ja
kymmentä yötä, joina hän ei ollut saanut unta silmiinsä. Ankarasta
pakkasesta huolimatta hän piti maatessaan ikkunaa avoinna, ja
jokainen Andréen tai Filipin liike vaikutti hänen korvaansa kuin
kellonnuorasta vetävä käsi kelloon.

Tuona päivänä hän näki Filipin ja Andréen haastelemassa takkavalkean
ääressä. Hän oli nähnyt palvelijattaren kiireellisesti lähtevän
Versaillesiin ja unohtavan sulkea kaihtimet Hän juoksi heti
valmistamaan kyytimiestään ja viipyi tallin edessä koko sen ajan,
mikä kului hevosten valjastamiseen, pureskellen sormiaan ja polkien
jalallaan maata kärsimättömyyttään hillitäksensä. Vihdoin nousi ajuri
toisen hevosen selkään ja Gilbert vaunuihin, jotka hän pysähdytti
pienen aution kadun kulmaan kauppahallien lähettyville.

Sitten hän palasi Rousseaun luo, kirjoitti jäähyväiskirjeen
ystävälliselle filosofille, liittäen kiitoksia Teresialle ja
ilmoittaen, että pieni perintö kutsui häntä etelään; kuitenkin lupasi
hän palata... Kaikki tämä ilman lähempiä selityksiä. Rahat taskussa
ja pitkä puukko hihassaan aikoi hän sitten laskeutua alas vesikourua
pitkin, mutta eräs ajatus pidätti hänet.

-- Lumi!... Gilbert oli kolme päivää ollut niin syviin ajatuksiin
vaipuneena, ettei ollut tullut tätä seikkaa huomanneeksi... Lumella
nähtäisiin hänen jälkensä... Nämä jäljet päättyisivät Rousseaun
asunnon seinämälle, Filip ja Andrée epäilemättä etsityttäisivät, ja
kun Gilbertin häviäminen sattuisi yhteen lapsenryöstön kanssa, niin
koko salaisuus tulisi ilmi.

Oli siis välttämättömästi kierrettävä Coq Héron-kadun kautta ja
pujahdettava sisään puutarhaportista, jota varten Gilbert kuukausi
sitten oli hankkinut itselleen kaksoisavaimen. Tältä portilta kulki
pieni kovaksi tallattu polku, jolle hänen jalkansa siis eivät
jättäisi jälkiä.

Hän ei viivytellyt hetkeäkään ja saapui juuri silloin, kun vaunut,
jotka toivat tohtori Louis'n, seisahtuivat pienen talon pääportin
eteen.

Gilbert avasi varovaisesti pienen portin, ei nähnyt ketään ja
kätkeytyi paviljongin kulmaan lähelle kasvihuonetta.

Se oli kauhea yö. Hän kuuli kaiken, kärsimyksen aiheuttaman
voihkinan, jopa hänelle syntyneen pojan ensimäiset uikutuksetkin.
Siinä nojatessaan kylmää kiviseinää vasten hän, itse sitä tuntematta,
peittyi lumella, joka paksuna ja tiheänä putoili tummalta taivaalta.
Hänen sydämensä sykki rajusti veitsen vartta vasten, kun hän sitä
epätoivoisesti puristi povelleen. Tuijottava silmä oli verenvärinen
ja hehkuva.

Vihdoin lähti lääkäri talosta; vihdoin vaihtoi Filip muutamia
jäähyväissanoja tämän kanssa.

Silloin läheni Gilbert sälekaihdinta, polkien jälkiä lumeen, johon
hän vajosi nilkkaa myöten. Hän näki Andréen vuoteeseensa nukahtaneena
ja Margueriten nukkuvan nojatuolissa; mutta tähystellessään lasta
hän ei nähnyt sitä äidin vieressä. Hän käsitti silloin asianlaidan,
kiirehti ulkoportaille, avasi oven aiheuttaen melua, joka häntä
säikähdytti, ja tunkeutui vuoteelle, joka ennen oli kuulunut
Nicolelle. Hapuillen lasta hän sattui jääkylmillä sormillaan
koskettamaan sen kasvoja, jolloin poloinen päästi Andréen kuulemat
tuskanhuudot.

Sitten hän kääri vastasyntyneen villapeitteeseen, ja jätti oven
raolleen jälkeensä, jotta ei aiheuttaisi uutta vaarallista melua.

Minuuttia myöhemmin hän oli puutarhan kautta päässyt kadulle, juoksi
vaunujaan vastaan, karkoitti nukkuneen kyytimiehen kuomusta ja sulki
nahkaverhot, sillävälin kun mies nousi jälleen hevosen selkään.

-- Saat puoli louisdoria itsellesi, -- sanoi hän, -- jos
neljännestunnissa ehdimme tulliportin toiselle puolen.

Hevoset, jotka olivat jääkengässä, lähtivät laukkaamaan.



59.

Pitoun perhe.


Tiellä kaikki säikähdytti Gilbertiä: hänen omiansa seuraavien tai
vastaan tulevien ajopelien ratina, tuulen, valitteleva suhina
lehdettömissä puissa, kaikki tuntui hänestä järjestyneeltä
takaa-ajolta tai niiden henkilöiden huudoilta, joilta lapsi oli
riistetty.

Kuitenkaan ei häntä mikään uhannut, Kyytimies täytti rehellisesti
tehtävänsä ja kaksivaljakko saapui höyryävänä Dammartiniin Gilbertin
määräämällä hetkellä, siis ennen päivän ensi kajastusta.

Gilbert maksoi luvatun puoli louisdoria, vaihtoi hevosia ja
kyytimiestä ja jatkoi matkaansa. Sen koko alkupuoliskolla peitteeseen
huolellisesti kääritty ja Gilbertin oman ruumiin suojaama lapsi
ei ollut kärsinyt pakkasesta eikä kertaakaan kirahtanut. Heti
kun päivä valkeni ja maaseutu alkoi kaukaa häämöittää, Gilbert
tunsi rohkeutensa kasvavan, ja jottei lapsen nyt tuon tuostakin
päästelemiä parahduksia kuultaisi, hän alkoi loilottaa jotakin niistä
ikuisista viisuista, joita hänen oli ollut tapana laulaa Taverneyssä
eräretkiltä palatessaan.

Vaununakselin ja kannatushihnojen kitinä, ajopelien rautaosien räminä
ja hevosten kulkuset säestivät kamalasti hänen lauluaan, ja tätä
melua kyytimies vielä lisäsi sekoittamalla Gilbertin rallatukseen
muutamia säkeitä varsin kapinallisesta bourbonnaisesta.

Niinpä tämä toinen kyytimies ei aavistanutkaan, että Gilbertillä
oli vaunuissa lapsi mukanansa. Hän pysähdytti hevosensa kappaleen
matkaa tällä puolen Villers-Cotteretsin, sai sovitun kyytimaksun
sekä kuuden livren hopeakolikon juomarahoiksi, ja ottaen taakkansa
huolellisesti peitteen poimuihin kätkettynä Gilbert kajahdutti
laulunsa mahdollisimman äänekkääksi; riensi tiehensä, harppasi ojan
yli ja hävisi lehtien peittämälle polulle, joka kääntyen vasemmalle
maantiestä kiemurteli alaspäin Haramontin kylää kohti.

Ilma oli käynyt viileämmäksi. Lumituisku oli jokunen tunti sitten
lakannut; maa oli jäässä ja täynnä pitkävarpuisia ja taajaokaisia
orjantappuroita. Yläpuolella kohosivat lehdettöminä ja synkkinä
metsän puut, joiden oksien valitse vielä usvaisen taivaan himmeä sini
väikkyi.

Raikas ilma, tammimetsän tuoksuvat huurut, oksien päistä riippuvat
jäähelmet, häiritsemätön vapaus, kaikki tämä runollisuus vaikutti
voimakkaasti nuoren miehen mielikuvitukseen.

Hän kulki ripein ja ylpein askelin pientä rotkotietä, horjumatta
ja eksymättä, oppaanaan kylän kellotapuli, joka näkyi puuryhmien
lomitse, ja uuninpiipuista nouseva, harmahtavan oksaverkon välitse
siintävä savu. Tuskin puoli tuntia kuljettuaan hän hyppäsi muratin
ja kellastuneen krassin päärmäämän puron yli ja pyysi ensimäisen
hökkelin luo päästyään muutamia työmiehenlapsia näyttämään hänelle
tien Madeleine Pitoun asunnolle.

Mykkinä ja tarkkaavaisina, kuitenkaan muiden maalaisten tapaan
hölmistymättä, nämä heti nousivat ja katsahtaen muukalaista
silmiin veivät hänet, toisiaan kädestä pitäen, jokseenkin isolle
ja siistinnäköiselle töllille. Se sijaitsi puron partaalla, joka
luikerteli useimpien muidenkin kylän majojen ohitse.

Tämä puro vieritteli kirkasta ja sataneen lumen sulamisesta hiukan
paisunutta vettään. Puusilta eli oikeammin vain paksu lankku yhdisti
tien tupaan johtaviin maaportaisiin.

Yksi Gilbertiä opastavista lapsista ilmaisi päännyökkäyksellä, että
Madeleine Pitou asui siellä.

-- Tuollako? -- toisti Gilbert.

Lapsi painoi leuan rintaansa vasten virkkamatta sanaakaan.

-- Madeleine Pitouko? -- kysyi Gilbert häneltä vielä kerran.

Ja kun tämä oli toistanut mykän myöntämisensä, Gilbert astui pienen
sillan yli mökin ovelle, sillävälin kun lapset, jotka taasen olivat
tarttuneet toisiaan kädestä, töllistelivät silmät suurina nähdäkseen,
mitä asiaa tuolla komealla ruskeatakkisella, solkikenkiin puetulla
herrasmiehellä oli Madeleinelle.

Muita eläviä olentoja kuin nämä lapset Gilbert ei vielä ollut kylässä
tavannutkaan. Haramont oli todellakin hänen etsimänsä ja ikävöimänsä
erämaa.

Heti kun ovi oli auennut, kohtasi Gilbertin katseita näky, joka olisi
viehättänyt ketä tahansa, saati sitten filosofian oppilasta.

Roteva maalaisvaimo imetti muutaman kuukauden vanhaa kaunista
lasta, ja hänen eteensä polvistuneena toinen lapsi, ripeä neli- tai
viisivuotias poika, luki ääneensä rukousta.

Uunin loukossa lähellä ikkunaa tai pikemmin seinään hakattua
lasiruudulla varustettua aukkoa istui toinen viiden tai
kuudenneljättä vuoden ikäinen maalaisvaimo kehräämässä pellavaa,
rukki oikealla puolellaan ja jalat puujakkaralla, jolla kaunis,
lihava villakoira lepäsi.

Huomatessaan Gilbertin koira haukahti varsin ystävällisesti ja
kohteliaasti, juuri parahiksi todistaakseen valppauttaan. Rukoileva
lapsi kääntyi, keskeyttäen isämeitänsä lauseen, ja molemmat naiset
huudahtivat puolittain kummastuksesta, puolittain ilosta.

Gilbert aloitti hymyilemällä imettäjälle.

-- Hyvää huomenta, matami Madeleine, -- tervehti hän.
Talonpoikaisnainen hypähti ylös.

-- Herra tietää minun nimeni? -- virkkoi hän.

-- Kuten näette; mutta älkää antako häiritä työtänne Kah, yhden
imetettävän asemesta saatte kaksi!

Ja hän laski maalaislapsen kömpelösti veistettyyn kätkyeeseen
mukanaan tuomansa hennon kaupunkilaistaimen.

-- Oi, kuinka se on herttainen! -- huudahti kehräävä vaimo.

-- On tosiaan, sisar Angélique, hyvin herttainen, -- sanoi Madeleine.

-- Matami tuolla on teidän sisarenne? -- kysyi Gilbert osoittaen
kehrääjätärtä.

-- Oikeastaan natoni, monsieur, -- vastasi Madeleine, -- hän on
mieheni sisar.

-- Niin, tätini, täti Gélique, -- mutisi tenori-äänellään pieni
poika, joka nousematta ylös yhtyi keskusteluun.

-- Hiljaa, Arge, hiljaa, -- torui äiti; -- sinä keskeytät herraa.

-- Sanottavani on hyvin yksinkertaista, hyvä matami. Tämä lapsi on
erään vuokraajan poika isäntäni tiluksilta... hävinneen vuokraajan...
Isäntäni, joka on lapsen kummi, tahtoo, että hänet kasvatettaisiin
maaseudulla kunnon työmieheksi... terveeksi... ja hyvissä tavoissa...
Tahdotteko ottaa tämän lapsen huostaanne?

-- Mutta, monsieur...

-- Se syntyi eilen, eikä sillä vielä ole ollut imettäjää,
-- keskeytti Gilbert. -- Se on muuten sama lapsi, josta
Villers-Cotteretsin notaario, hra Niquet, teille varmaankin on
kertonut.

Madeleine otti heti lapsen ja tarjosi sille rintaa niin auliisti ja
kerkeästi, että se syvästi liikutti Gilbertiä.

-- Minua ei ole petetty, -- sanoi hän; -- te olette kelpo vaimo.
Isäntäni nimessä jätän siis lapsen teidän huostaanne. Näen, että se
täällä elää onnellisena, ja toivon sen tähän majaan tuovan runsaasti
onnea vastalahjana siitä, mitä se täältä saa. Paljonko olette ottanut
kuussa Villers-Cotteretsin notaarion, herra Niquet'n lapsista?

-- Kaksitoista livreä, monsieur; mutta hra Niquet on rikas ja lisäsi
silloin tällöin jonkun livren sokerista ja hoidosta.

-- Äiti Madeleine, -- virkkoi Gilbert ylpeästi, -- tästä lapsesta
maksetaan teille kaksikymmentä livreä kuussa, mikä tekee
kaksisataaneljäkymmentä livreä vuodessa.

-- Jessus! -- huudahti Madeleine. -- Paljon kiitoksia, monsieur.

-- Tässä on ensimäisestä vuodesta, -- jatkoi Gilbert, asettaen
pöydälle riviin kymmenen kiiltävää louisdoria, jotka saivat molempain
naisten silmät kummastuksesta suurenemaan ja joita kohti pieni Ange
Pitou kuroitti riistävän kätensä.

-- Mutta, monsieur, jos lapsi ei elä? -- huomautti imettäjä arasti.

-- Se olisi suuri onnettomuus, ja sitä onnettomuutta ei tapahdu, --
virkkoi Gilbert; -- imettäjän palkasta on siis sovittu, oletteko
tyytyväinen?

-- Oi kyllä, hyvä herra!

-- Käykäämme siis järjestämään seuraavien vuosien hoitopalkkio.

-- Jääkö lapsi meille?

-- Luultavasti.

-- Siinä tapauksessa, monsieur, me siis tulemme hänen vanhemmikseen?
Gilbert kalpeni.

-- Niin, -- sanoi hän tukehtuneella äänellä.

-- Onko pienokainen siis aivan hyljätty raukka, monsieur? Gilbert
ei ollut odottanut tätä mielenliikutusta eikä näitä kysymyksiä. Hän
reipastausi kuitenkin.

-- En ole sanonut teille kaikkea, -- lisäsi hän; -- isäparka kuoli
surusta.

Molemmat naiset panivat kätensä ristiin osaaottavin ilmein.

-- Entä äiti? -- kysyi Angélique.

-- Oh, äiti... äiti, -- vastasi Gilbert raskaasti hengähtäen... --
hän ei voinut tulla kysymykseen lapsen syntymän jälkeen enempää kuin
ennen syntymääkään.

Näin pitkälle oli ehditty keskustelussa, kun isä Pitou tyynen ja
iloisen näköisenä palasi pelloilta. Hän oli noita yksinkertaisia
ja rehellisiä, lempeitä ja terveyttä uhkuvia henkilöitä, jollaisia
Greuze on esittänyt oivallisissa maalauksissaan.

Muutamilla sanoilla selitettiin hänelle asia. Sitäpaitsi vaati
itserakkaus häntä ymmärtämään kaiken, varsinkin sen, mitä hän ei
ymmärtänyt...

Gilbert ilmoitti, että lapsen elatuksesta maksettaisiin siihen
asti, kun se oli varttunut mieheksi ja kykeni ansaitsemaan leipänsä
aivoillaan tai kättensä työllä.

-- Olkoon niin, -- sanoi Pitou; -- luulen, että rakastamme tätä
lapsukaista, sillä se on herttainen.

-- Hänkin, -- sanoivat Angélique ja Madeleine, -- on samaa mieltä
kuin me!

-- Tehkää siis hyvin ja tulkaa kanssani mestari Niquet'n luo; minä
talletan hänelle tarvittavat rahat, jotta olette tyytyväiset ja lapsi
tulee onnelliseksi.

-- Heti, monsieur, -- vastasi isä Pitou, nousten tuoliltaan.

Silloin Gilbert sanoi hyvästi kunnon naisille ja lähestyi kätkyttä,
johon oli asettanut vastasyntyneen talon oman lapsen kustannuksella.
Hän kumartui synkkänä kehdon yli ja katsellen ensi kertaa poikansa
kasvoja huomasi, että lapsi oli Andréen näköinen.

Tämä huomio särki hänen sydämensä; hänen täytyi painaa kynnet ihoonsa
pidättääkseen kyyneleen, jonka hänen haavoitetusta sydämestänsä tuska
kuohahdutti silmäluomelle. Hän painoi ujon, melkeinpä pelokkaan
suudelman vastasyntyneen tuoreelle poskelle ja peräytyi horjuen.

Isä Pitou seisoi jo kynnyksellä, raudoitettu sauva kädessään ja
pyhänuttu riippuen hartioilla.

Gilbert antoi puoli louisdoria jaloissaan ryömivälle Ange Pitoulle,
ja molemmat naiset pyysivät maalaisille ominaiseen liikuttavan
tuttavalliseen tapaan, että saisivat kunnian syleillä vierasta.

Niin suuri mielenliikutus oli vallannut tämän kahdeksantoistavuotiaan
isän, että hän oli vähällä siitä nääntyä. Kalpeana ja kiihtyneenä hän
alkoi joutua päästään pyörälle.

-- Lähtekäämme, -- virkkoi hän Pitoulle.

-- Niinkuin tahdotte, monsieur, -- vastasi talonpoika kääntyen tielle.

Ja he lähtivät todellakin. Mutta äkkiä Madeleine huusi ovelta:

-- Monsieur, monsieur!

-- Mikä on? -- kysyi Gilbert.

-- Hänen nimensä, nimensä! Miksi tahdotte häntä puhuteltavan?

-- Hänen nimensä on Gilbert! vastasi nuorukainen miehekkään ylpeästi.



60.

Lähtö.


Notaarion luona järjestettiin asia pian. Gilbert talletti omaan
nimeensä muutamaa sataa vaille kaksikymmentätuhatta livreä lapsen
elatuskustannuksia ja kasvatusta varten sekä hankkiakseen hänelle
pienen maanviljelyksen hänen miehuuden ikään päästyään. Gilbert
osoitti hoitoon, ravintoon ja vaatteisiin viiden sadan livren
vuosierän viidentoista vuoden kuluessa ja päätti, että loput
rahoista käytettäisiin työpajan tai maapalstan ostoon tai kasvatin
toimeentulon turvaamiseksi jollakin muulla tavalla.

Täten ajateltuaan lasta Gilbert ajatteli myöskin sen
kasvatusvanhempia. Hän tahtoi, että lapsi antaisi
kahdeksantoistavuotiaaksi tultuaan kaksituhattaneljäsataa livreä
Pitoun perheelle. Siihen asti oli hra Niquet'n suoritettava
ainoastaan nuo viidensadan livren vuosimaksut. Rahojen korot saisi
hra Niquet käyttää omien vaivojensa palkkioksi.

Gilbert antoi Niquet'n kirjoittaa itselleen laillisen kuitin
rahoista ja otti Pitoulta kirjallisen tunnustuksen siitä, että tämä
oli saanut lapsen huostaansa. Kun Pitou oli todistanut Niquet'n
nimikirjoituksen rahasummaan nähden ja Niquet Pitoun nimikirjoituksen
hänen antamassaan tunnustuksessa, Gilbert oli valmis lähtemään
kello kahdeltatoista, jättäen Niquet'n ihmettelemään tätä viisasta
harkitsevaisuutta ja Pitoun riemuitsemaan nopeasti saavutetusta
onnestaan.

Haramontin kylän rajalla tuntui Gilbertistä kuin hän eroaisi kaikesta
maailmasta. Millään seikalla ei enää ollut hänelle merkitystä, mikään
ei herättänyt hänessä toivomuksia. Hän oli nyt luopunut nuorukaisen
huolettomasta elämästä ja tehnyt jotakin, mikä kuului niihin vakaviin
asioihin, joita ihmiset ehkä nimittäisivät rikokseksi ja jotka Jumala
saattaisi ankarasti rangaista.

Luottaen omaan arvostelukykyynsä ja omiin voimiinsa Gilbert oli
kuitenkin kyllin rohkea riuhtautuakseen irti häntä kappaleen matkaa
seuranneesta mestari Niquet'stä, jossa oli herännyt häntä kohtaan
harras ystävyys ja joka kiusasi häntä tuhansilla viettelevillä
ehdotuksilla.

Mutta mieli on oikullinen, ihmisluonto on heikkouksien alainen.
Mitä lujempi tahto, mitä enemmän luontaista kimmoisuutta ihmisellä
on, sitä nopeammin hän, ryhdyttyään yrityksiään toimeenpanemaan,
mittaa välimatkan, joka hänet jo eroittaa ensi askeleestaan. Silloin
rohkeimmatkin käyvät levottomiksi, silloin he Caesarin tapaan
huudahtavat: "Teinköhän oikein kulkiessani Rubiconin yli?"

Metsän syrjään päästyään Gilbert vielä kerran katsahti näreikön
punerviin latvoihin, jotka kätkivät häneltä koko Haramontin kylän
paitsi kellotapulia. Tämä hurmaava onnen ja rauhan kuva vaivutti
hänet kaihoisiin ja suloisiin unelmiin.

"Mikä hullu olenkaan!" tuumi hän. "Mihin menen? Eikö Jumala taivaansa
korkeudessa vihastuneena käännä kasvojaan minusta? Kah, olen saanut
ajatuksen päähäni, sattuma on auttanut minua sen toteuttamisessa;
mies, jonka Jumala oli lähettänyt tekemäni pahan aiheuttajaksi, on
suostunut tuon pahan korjaamaan, ja omistan melkoisen rahasumman
ja lapseni! Näinpä kymmenellätuhannella livrellä -- varaten
kymmenentuhatta lapselleni -- voin täällä elää onnellisena
maanviljelijänä näiden kunnon talonpoikain parissa, tämän ihanan ja
hedelmällisen luonnon helmassa. Voin iäksi hautautua hempeään onneen,
tehdä työtä ja mietiskellä, unohtaa maailman ja jäädä siltä unhoon.
Voin itse -- mikä ääretön onni! -- kasvattaa lapseni ja täten nauttia
työstäni. Miksei? Eivätkö nämä onnelliset sattumat ole entisten
kärsimysteni korvaus? Ah niin, minä voin elää tällä tavoin; minä
voin jakaa osani tämän lapsen kanssa, joka sitäpaitsi, kun sen itse
kasvattaisin, tuottaisi minulle takaisin ne rahat, jotka nyt joutuvat
vieraisiin käsiin. Minä voin tunnustaa hra Niquet'lle, että olen
lapsen isä, minä voin tuon kaiken!"

Ja hänen sydämensä täyttyi vähitellen sanomattomasta ilosta ja
sellaisesta toivosta, jota hän ei vielä koskaan, ei edes unelmiensa
hymyilevimmissä harhakuvissa ollut tuntenut. Mutta äkkiä mato, joka
oli kätkettynä tämän kauniin hedelmän sydämeen, heräsi ja nosti
esille kauhean päänsä: se oli tunnontuska, häpeä, onnettomuus.

"Ei, minä en voi", ajatteli Gilbert kalveten. "Minä varastin lapsen
tuolta naiselta, kuten varastin hänen kunniansa... Minä varastin
rahat tuolta mieheltä käyttääkseni niitä hairahduksen korjaamiseen,
niinkuin sanoin. Minulla ei siis enää ole oikeutta pitää lasta, koska
toinenkaan ei saa sitä omistaa. Tämä lapsi kuuluu meille molemmille
yhteisesti tai ei kellekään."

Ja näine mietteineen, jotka vihloivat kuin tikarin pisto, Gilbert
nousi epätoivossa. Hänen kasvonsa ilmaisivat silloin mitä synkintä ja
vimmaisinta intohimoa.

"Tapahtukoon niin!" sanoi hän. "Minä jään onnettomaksi, minä kärsin,
minä luovun kaikista ja kaikesta. Mutta niinkuin minun olisi
tullut jakaa hyvä kanssasi, tahdon nyt jakaa pahan. Perintönäni on
tästälähin kosto ja onnettomuus. Älä pelkää, Andrée, minä ja'an
kaiken uskollisesti kanssasi!"

Hän kääntyi oikealle, ja kun hetkisen mietittyään oli löytänyt
suunnan, tunkeutui metsään, jossa vaelsi koko päivän, pyrkien
Normandiaa kohti. Sinne saapuakseen hän oli laskenut tarvitsevansa
neljä päivämatkaa. Hänellä oli jälellä yhdeksän livreä ja muutama
sou. Hänen pukunsa oli siisti, kasvojen ilme tyyni ja vakava. Kirja
kainalossa hän hyvin muistutti kotiin palavaa ylioppilasta jostakin
paremmasta perheestä.

Hän otti tavakseen kulkea öisin kauneilla teillä ja nukkua päivisin
niityillä päivänpaisteessa. Vain kaksi kertaa kylmä viima vaivasi
häntä niin paljon, että hänen täytyi poiketa mökkiin, jossa hän
tuolilla uunin edessä vaipui niin sikeään ja makeaan uneen, että ei
huomannutkaan yön tuloa.

Hänellä oli aina joku veruke valmiina, joku määräpaikka mainittavana.

-- Olen menossa setäni luo Roueniin ja tulen Villers-Cotteretsista
-- sanoi hän. -- Nuori kun olen, tahdoin huvikseni tehdä matkani
jalkaisin.

Talonpojat eivät häntä ollenkaan epäilleet; kirja herätti siihen
aikaan vielä kunnioitusta. Jos Gilbert näki epäuskon varjon
häilähtävänkin jonkun puristuneilla huulilla, hän ryhtyi puhumaan
pappisseminaarista, johon toimensa häntä kutsui. Tämä hälvensi
kokonaan kaikki epäsuotuisat ajatukset.

Näin kului kahdeksan päivää, jotka Gilbert eli talonpojan tavoin,
kuluttaen kymmenen souta päivässä ja vaeltaen kymmenen tunnin matkan.
Hän saapui vihdoin Roueniin, ja täällä hänen ei enää tarvinnut
kysellä eikä etsiä tietä.

Kirja, joka hänellä oli kainalossaan, oli Uusi Héloise korukansissa.
Rousseau oli hänelle tuon kappaleen lahjoittanut ja kirjoittanut
hänen nimensä alkulehdelle.

Gilbert, jolla oli enää vain neljä livreä ja kymmenen souta jälellä,
repäisi irti tämän lehden, pani sen huolellisesti talteen ja myi
teoksen kirjakauppiaalle, joka siitä suoritti kolme livreä.

Tällä tavoin onnistui nuoren miehen kolmea päivää myöhemmin päästä
Havren lähettyville, ja auringon laskiessa hänen silmänsä eroittivat
meren.

Hänen kenkänsä olivat huonossa kunnossa herrasmiehen käytettäviksi,
joka päivisin upeili silkkisukissa kaupungilla käydessään; mutta
Gilbert keksi vieläkin keinon. Hän myi silkkisukkansa tai oikeammin
vaihtoi ne kestävyydeltään moitteettomaan kenkäpariin. Siroudesta ei
voinut paljoa puhua.

Viimeisen yönsä hän vietti Harfleurissa, maksaen yösijasta ja
ravinnosta kuusitoista souta. Täällä hän ensi kertaa eläissään söi
ostereita.

"Rikkaan miehen ateria köyhimmälle ihmisistä", ajatteli hän; "varsin
totta on Rousseaun väite, että Jumala ei ole koskaan luonut muuta
kuin hyvää, jotavastoin ihmiset luovat pahan".

Kello kymmenen joulukuun 13. päivän aamuna Gilbert saapui Havreen,
keksien ensi silmäyksellään Adonis laivan, komean kolmensadan tonnin
prikin, joka keinuili satamassa.

Satama oli tyhjä ihmisistä. Gilbert rohkaisi itsensä ja astui
porrassiltaa ylös. Laivapoika tuli häntä vastaan, kysyen mitä hän
haki.

-- Missä on kapteeni? -- sanoi Gilbert.

Laivapoika viittasi välikannelle, ja pian sen jälkeen kuultiin äänen
alhaalta huutavan:

-- Antaa hänen tulla tänne.

Gilbert astui alas. Hänet vietiin pieneen mahonkiseinäiseen hyttiin,
joka oli mitä vaatimattomimmin kalustettu. Noin kolmikymmenvuotias
kalpea, jäntevä mies, jolla oli eloisa ja levoton katse, istui
lukemassa sanomalehteä. Pöytä, jolla se lepäsi hänen edessään, oli
mahonkipuusta kuten seinälaudatkin.

-- Mitä monsieur tahtoo? -- virkkoi hän Gilbertille. Gilbert antoi
kapteenille merkin, että tämä lähettäisi laivapojan pois, ja poika
lähti todellakin.

-- Oletteko te Adonis-laivan kapteeni, monsieur? -- kysyi Gilbert
sitten.

-- Olen, monsieur.

-- Siis on tämä paperi osoitettu teille.

Hän ojensi Balsamon kirjeen kapteenille. Tuskin oli tämä vilkaissut
käsialaan, kun hän nousi ja kiirehti sanomaan Gilbertille mitä
ystävällisimmin hymyillen:

-- Vai niin, vai tekin?... Niin nuorena? Hyvä, hyvä! Gilbert
ainoastaan kumarsi.

-- Mihin aiotte? -- kysyi kapteeni.

-- Amerikaan.

-- Ja lähdette...?

-- Samalla kertaa kuin tekin.

-- Hyvä. Siis kahdeksan päivän päästä.

-- Mutta mitä puuhailen kaiken tämän ajan, kapteeni?

-- Onko teillä passia?

-- Ei.

-- Sitten palaatte vielä illalla laivaan, kuljeskeltuanne päiväkauden
kaupungin ulkopuolella, esimerkiksi Sainte-Adressessa. Älkää
puhutelko ketään.

-- Mutta minun täytyy syödä; minulla ei ole rahaa.

-- Käytte siis täällä päivällisellä, ja syötte illallisen myöskin
täällä.

-- Entä sitten?

-- Kerran oikein laivaan tultuanne, ette enää palaa maalle; te
pysytte täällä kätkössä; te lähdette täältä näkemättä jälleen
taivasta... Päästyänne merelle kahdenkymmenen penikulman päähän
rannasta, saatte vapautta niin paljon kuin haluatte.

-- Hyvä.

-- Toimittakaa siis tänään kaikki, mitä teillä vielä on tehtävää.

-- Minun on kirjoitettava kirje.

-- Kirjoittakaa se...

-- Missä?

-- Tällä pöydällä... Tässä on kynä, mustetta ja paperia.
Postikonttori on etukaupungissa, ja laivapoika saa saattaa teidät
sinne.

-- Kiitos, kapteeni!

Jäätyään yksikseen Gilbert kirjoitti lyhyen kirjeen näin kuuluvalla
päällekirjoituksella: "Neiti Andrée de Taverney; Pariisi, Rue
Coq-Héron n:o 9, ensimäinen pääportti Plâtrière-kadulta käsin."

Sitten pisti hän kirjeen taskuunsa, söi mitä kapteeni itse hänelle
tarjosi, ja lähti laivapojan opastamana postikonttoriin, mihin kirje
jätettiin.

Kaiken päivää Gilbert katseli merta rantakallioilta. Yön tullen hän
palasi. Kapteeni piti hänen saapumistaan varalta ja toimitti hänet
laivaan.



61.

Gilbertin viimeiset jäähyväiset.


Filip oli viettänyt kauhean yön. Nuo jäljet lumessa ilmaisivat
päivänselvästi, että joku oli hiipinyt huoneeseen lasta anastamaan;
mutta ketä hän syyttäisi? Mitään muuta merkkiä ei ollut, ei mitään
sellaista, joka olisi antanut hänen aavistuksilleen määrätyn summan.

Hän tunsi isänsä liian hyvin ollakseen epäilemättä hänen
osallisuuttaan tähän asiaan. Hra de Taverney luuli Ludvig XV:ttä
lapsen isäksi; hänestä täytyi olla hyvin tärkeätä säilyttää tämä
elävä todistus kuninkaan uskottomuudesta rouva Dubarrytä kohtaan.
Samoin parooni epäilemättä otaksui, että Andrée ennemmin tai
myöhemmin pääsisi jälleen suosioon ja että hän silloin varsin
kalliista ostaisi vastaisen onnensa tärkeimmän valtin.

Nämä mietteet, jotka perustuivat aivan äskettäin ilmaantuneeseen
piirteeseen isän luonteessa, lohduttivat hiukan Filipiä, sillä hän
piti mahdollisena hankkia lapsi takaisin, kun ryöstäjät olivat
tunnetut.

Hän piti siis varalla tohtori Louis'n tuloa kello kahdeksalta
aamulla, ja kulkien hänen kanssaan edestakaisin kadulla kertoi
hänelle yön kauhean tapauksen.

Lääkäri oli hyvä neuvonantaja, hän tarkasti jäljet puutarhassa, ja
hetkisen mietittyään tuli samaan johtopäätökseen kuin Filip.

-- Tunnen paroonin kyllin hyvin, -- sanoi häh, -- uskoakseni hänen
kykenevän tähän häijyyn tekoon. Mutta eikö voisi ajatella, että joku
vielä läheisempi harrastus olisi syynä lapsen ryöstöön?

-- Mikä harrastus, tohtori?

-- Oikean isän.

-- Oh, -- huudahti Filip, -- olin hetkisen sitä ajatellut. Mutta
onnettomalla ei ole leipää edes itselleen; hän on hullu, yltiöpäinen
haaveilija, joka tällä hetkellä lymyilee ja epäilemättä pelkää
minun varjoanikin... Älkäämme erehtykö, tohtori, tuo lurjus teki
tämän rikoksensa sattuman avulla; mutta nykyisin, kun kiukkuni on
asettunut, niin, vaikka minä tuota rikollista vihaan, uskon että
mieluummin tahdon välttää häntä kuin hänet kohdata, jotta en häntä
surmaisi. Minä luulen, että hän kärsii omantunnon vaivoja, jotka
kylläkin häntä rankaisevat; uskon, että nälkä ja kuljeksiva elämä
kostavat puolestani yhtä vaikuttavasti kuin miekkani.

-- Älkäämme hänestä enää puhuko, -- virkkoi tohtori.

-- Olkaa hyvä, rakas ja oivallinen ystävä, ja suostukaa vielä
viimeiseen valheeseen, tarvitsee näetten ennen kaikkea rauhoittaa
Andréeta; te sanotte hänelle, että olitte eilen levoton lapsen
terveydestä ja palasitte yöllä sitä noutamaan viedäksenne sen
imettäjän luo. Tämä oli ensimäinen hätävalhe, joka kiireessä juolahti
mieleeni ja jonka minä sepitin Andréelle esitettäväksi.

-- Kyllä, minä sanon niin; mutta etsittehän te lasta?

-- Minulla on eräs keino sen löytämiseksi. Olen päättänyt matkustaa
Ranskasta. Andrée menee Saint-Denis'n luostariin. Sitten lähden
tapaamaan de Taverneytä. Sanon hänelle, että tiedän kaiken. Minä
pakoitan hänet ilmoittamaan minulle lapsen olinpaikan. Hänen
vastustuksensa voitan uhkaamalla paljastaa asian ja vedota hänen
korkeuteensa dauphineen.

-- Ja mitä teette lapselle, kun sisarenne on luostarissa?

-- Minä annan sen imetettäväksi jollekin naiselle, jota te minulle
suosittelette... Sitten panen hänet kouluun ja hänen täysi
kasvuiseksi tultuaan otan hänet mukaani, jos elän.

-- Ja te uskotte, että äiti suostuu luopumaan sekä teistä että
lapsestansa?

-- Andrée suostuu tästälähin kaikkeen, mitä tahdon. Hän tietää, että
olen käynyt madame la dauphinen puheilla ja saanut hänen lupauksensa;
hän ei tahdo saattaa minua laiminlyömään kunnioitustani korkeata
suojelijatartamme kohtaan.

-- Mutta menkäämme nyt äiti-paran luo, -- sanoi lääkäri. Ja hän astui
todellakin Andréen luo, joka uinaili rauhallisesti.

Filipin huolenpidon lohduttamana. Hänen ensimäinen sanansa oli
kysymys lääkärille, joka jo oli vastannut hymyilevällä muodollaan.

Andrée rauhoittui tästä niin täydellisesti, että hänen toipumisensa
edistyi nopeasti, joten hän kymmenen päivän päästä jo nousi ja
saattoi kävellä kasvihuoneessa siihen aikaan, kun auringon säteet
lämmittivät sen ikkunaruutuja.

Samana päivänä kun hän teki tämän kävelynsä, Filip, joka oli ollut
muutaman vuorokauden poissa, palasi taloon Rue Coq-Héronin varrelle
niin synkkänä muodoltaan, että lääkäri tullessaan hänelle avaamaan
aavisti suurta onnettomuutta.

-- Mikä on? -- kysyi hän. -- Kieltäytyykö parooni antamasta lasta
takaisin?

-- Isällä, -- vastasi Filip, -- on ollut kuumekohtaus, joka kolme
päivää hänen Pariisista lähdöstään oli saattanut hänet vuoteen
omaksi, ja saapuessani hän oli kuoleman kielissä. Minä pidin tätä
sairautta juonena, teeskentelynä, jopa todistuksenakin hänen
osallisuudestaan lapsenryöstöön. Minä olin itsepäinen minä uhkasin;
mutta isä vannoi minulle ristiinnaulitun kuvaa pidellen, että hän ei
käsittänyt puheestani mitään.

-- Joten siis palaatte ilman uutisia?

-- Niin, tohtori.

-- Ja vakuutettuna paroonin sanojen totuudesta?

-- Melkein vakuutettuna.

-- Teitä viekkaampana hän ei ole ilmaissut salaisuuttansa.

-- Minä uhkasin vedota hänen korkeuteensa dauphineen, ja parooni
kalpeni. "Syökse minut perikatoon, jos tahdot", sanoi hän; "häpäise
isäsi ja itsesi; se olisi hurja mielettömyys, joka ei johtaisi
mihinkään tulokseen. Minä en tiedä, mitä sinä tarkoitat."

-- Siis...?

-- Siis palaan epätoivossa.

Tällä hetkellä Filip kuuli sisarensa äänen huutavan:

-- Eikö se ole Filip, joka on tullut kotiin?

-- Hyvä Jumala, nyt hän tulee!... -- Mitä hänelle sanon? -- mutisi
Filip.

-- Hiljaa! -- varoitti tohtori.

Andrée astui huoneeseen ja tuli syleilemään veljeänsä niin hellästi
ja riemukkaasti, että se jääti nuoren miehen sydäntä.

-- No, mistä tulet? -- kysyi hän.

-- Tulen ensiksikin isäni luota; ilmoitinhan sinulle matkastani sinne.

-- Voiko parooni hyvin?

-- Kyllä, Andrée; mutta minä olen käynyt muuallakin Puhuttelin
myöskin useita henkilöitä Saint-Denis'n luostariin menosi johdosta.
Jumalan kiitos on kaikki nyt valmista; sinä olet pelastettu ja voit
järkevästi ja päättäväisesti ajatella tulevaisuuttasi.

Andrée lähestyi veljeään ja virkkoi hellästi hymyillen:

-- Rakas ystävä, oma tulevaisuuteni ei enää kiinnitä ajatuksiani,
eikä kenenkään muunkaan tarvitse siitä huolehtia. Lapseni tulevaisuus
on minulle kaikki kaikessa, ja minä uhraudun kokonaan pojalle, jonka
Jumala on minulle antanut. Sellainen on peruuttamaton päätökseni
siitä asti, kun voimieni palattua en enää epäile järkeni selvyyttä.
Elää pojalleni, elää kieltäymyksissä, tarpeen tullen tehdä työtäkin,
mutta koskaan, päivällä tai yöllä, olla häntä jättämättä, siinä
tulevaisuus, jonka olen itselleni suunnitellut. Ei enää luostaria, ei
enää itsekkyyttä; minä kuulun jollekulle; Jumala ei minua enää kutsu
nunnaksi!

Tohtori katseli Filipiä ikäänkuin sanoakseen: "No, enkö sitä
ennustanut?"

-- Sisareni, -- huudahti nuori mies, -- sisareni, mitä sinä sanot?

-- Älä syytä minua, Filip, tämä ei ole heikon ja turhamaisen naisen
oikku; minä en rasita sinua, minä en joudu sinun vaivoiksesi.

-- Mutta... mutta, Andrée, minä en voi jäädä Ranskaan, minä
tahdon jättää kaiken. Minulla ei enää ole omaisuutta, eikä
tulevaisuuttakaan. Voisin suostua uhraamaan sinut alttarin juurelle,
mutta maailmaan, työhön... Andrée, ajattele toki!

-- Olen kaikkea miettinyt... Rakastan sinua vilpittömästi, Filip;
mutta jos minut jätät, nielen kyyneleeni ja pakenen pois lapseni
kätkyen ääreen.

Lääkäri lähestyi.

-- Tuo on liioittelua, mielettömyyttä, -- virkkoi hän.

-- Ah, tohtori, mitä sanotte!... Äitiyskö mielettömyyttä? Mutta tämän
mielettömyyden on Jumala itse minulle lähettänyt. Niin kauan kuin
lapsi minua tarvitsee, minä pysyn päätöksessäni.

Filip ja tohtori vaihtoivat äkkiä katseen.

-- Lapseni, -- sanoi tohtori puuttuen ensimäisenä puheeseen, -- en
ole erittäin kaunopuheinen saarnaaja; mutta muistelen, että Jumala
kieltää liian hartaasti kiintymästä mihinkään olentoon.

-- Niin, sisareni, -- lisäsi Filip.

-- En toki usko, että Jumala kieltää äitiä hartaasti rakastamasta
poikaansa, hyvä tohtori!

-- Suokaa anteeksi, tyttäreni, filosofi, lääkäri koettaa nyt mitata
kuilun, jonka teologi kaivaa inhimillisille intohimoille. Etsikää
jokaisessa Jumalan laatimassa käskyssä ei ainoastaan siveellistä
syytä, joka toisinaan on hienoa täydellisyyden viisastelua, vaan
aineellistakin syytä. Jumala kieltää äitiä liiallisesti rakastamasta
lastaan, koska lapsi on heikko, hento vesa, altis kaikenlaisille
kivuille, kaikenlaisille kärsimyksille, ja koska lyhytikäisen olennon
rakastaminen voi saattaa epätoivoon.

-- Tohtori, -- mutisi Andrée, -- miksi minulle tuon sanotte? Ja sinä,
Filip, miksi katselet minua noin säälivästi... noin kalpeana?

-- Rakas Andrée, -- keskeytti nuori mies, -- seuraa minun neuvoani,
hellän ystävän neuvoa; terveytesi on nyt entisellään, mene
mahdollisimman pian Saint Denis'n luostariin.

-- Minäkö!... Sanoinhan sinulle, etten hylkää poikaani.

-- Niin kauan kuin hän teitä tarvitsee, -- virkkoi tohtori hiljaa.

-- Hyvä Jumala, -- huudahti Andrée, -- mitä on tapahtunut? Puhukaa.
Jotakin surullista... jotakin kauheata?

-- Olkaa varuillanne, -- kuiskasi lääkäri Filipin korvaan; -- hän on
vielä kovin heikko kestääkseen ratkaisevan iskun.

-- Veljeni, sinä et vastaa mitään; selitähän.

-- Rakas sisar, tiedäthän, että palatessani tulin Point-du-Jourin
kautta, missä poikasi imettäjä asuu.

-- Niin... Entä sitten?

-- Kah... lapsi on hiukan sairas.

-- Sairas... se rakas lapsukainen! Nopeasti, Marguerite...
Marguerite... vaunut! Minä tahdon mennä lapseni luo!

-- Mahdotonta! -- huudahti lääkäri. -- Te ette ole kyllin voimissanne
lähteäksenne ja kestääksenne vaunujen täristystä.

-- Vasta tänä aamuna sanoitte minulle, että se oli mahdollista;
sanoitte, että huomenna Filipin palattua saisin käydä pienokaista
katsomassa.

-- Minä luulin vointinne paremmaksi kuin se on.

-- Te siis petitte minua? Lääkäri oli vaiti.

-- Marguerite, -- toisti Andrée, -- tahdon, että minua totellaan!...
Mene toimittamaan vaunut!

-- Mutta se voi koitua sinulle kuolemaksi, -- ehätti Filip

-- No, minä kuolen sitten!... En ole niin kovin elämään kiintynyt!...

Marguerite odotti, katsellen vuoroin emäntäänsä, vuoroin isäntäänsä,
vuoroin tohtoria.

-- No, kun minä käsken! -- huudahti Andrée, jonka poskille nousi
äkillinen puna.

-- Rakas sisar!

-- Minä en kuuntele enää mitään, ja jos minulta kielletään vaunut,
niin menen jalkaisin.

-- Andrée, -- virkkoi Filip äkkiä sulkien hänet syliinsä, -- sinä et
mene, et, sinun ei ole tarvis mennä.

-- Lapseni on kuollut! -- äännähti nuori nainen innottomasti, antaen
käsivarsiensa pudota sivuille, istuessaan nojatuolissa, mihin Filip
ja tohtori juuri olivat hänet asettaneet.

Filip vastasi ainoastaan suutelemalla hänen kylmää ja hervotonta
kättään. Vähitellen herpautui Andréen kaula, hänen päänsä vaipui
rinnoille ja kyyneleet valuivat vuolaina.

-- Jumala on tahtonut, -- sanoi Filip, -- että kärsisimme tämän
uuden onnettomuuden, Jumala, joka on suuri ja vanhurskas, Jumala,
jolla ehkä oli sinuun nähden muita suunnitelmia, sanalla sanoen
Jumala, jonka mielestä tämän lapsen läsnäolo luonasi epäilemättä oli
ansaitsematon rangaistus.

-- Mutta... -- huokasi äiti-rukka, -- miksi on Jumala antanut tuon
viattoman olennon kärsiä?

-- Jumala ei ole antanut hänen kärsiä, tyttäreni, -- virkkoi tohtori;
-- hän kuoli samana yönä, kun hän syntyi... Älkää häntä enempää
kaivatko kuin tiellenne häilähtänyttä häipyvää varjoa.

-- Mutta kuulemani huudot?...

-- Olivat hänen hyvästijättönsä elämälle.

Andrée kätki kasvot käsiinsä, sillävälin kun noiden kahden miehen
ajatukset yhtyivät kaunopuheisessa katseessa ja he onnittelivat
toisiaan hurskaasta valheestansa.

Äkkiä astui Marguerite sisään kirje kädessä. Se oli osoitettu
Andréelle... Kuoreen oli piirretty:

"Neiti Andrée de Taverney; Pariisi, Rue Coq-Héron n:o 9, ensimäinen
pääportti Plâtrière-kadulta käsin."

Filip näytti kirjettä tohtorille Andréen pään yli. Nuori äiti ei enää
itkenyt, vaan oli syvimmän tuskan vallassa.

"Ken hänelle tänne kirjoittanee?" ajatteli Filip. "Kukaan ei tiennyt
hänen osoitettaan, eikä päällekirjoitus ole isäni käsialaa."

-- Kah, Andrée, -- virkkoi hän, -- kirje sinulle! Ajattelematta,
vastustelematta, kummastumatta Andrée mursi kuoren, kuivasi silmänsä
ja avasi paperin lukeakseen; mutta tuskin hän oli silmännyt kirjeen
sisältämät kolme riviä, kun hän päästi kimakan huudon, nousi ylös
kuin mielipuoli ja putosi, jalat ja käsivarret hirveän kouristuksen
jäykistäminä, raskaasti kuin kuvapatsas apuun rientävän Margueriten
syliin. Filip otti kirjeen ja luki:

    'Merellä joulukuun 15. p. 17--.

    Teidän kartoittamananne matkustan, ettekä te minua enää koskaan
    näe; mutta minulla on lapseni, joka ei teitä milloinkaan nimitä
    äidiksi.

                                                  _Gilbert_.'

Filip rutisti paperin, raivosta kiljahtaen.

-- Oi, -- sanoi hän hammasta purren, -- olin melkein unohtanut
sattuman aiheuttaman rikoksen; mutta tämä aivoituksellinen rikos saa
rangaistuksen... Andréen hervottoman pään päällä vannon surmaavan!
tuon kurjan ensi kerralla, kun hän näyttäytyy silmieni edessä. Jumala
tahtoo, että hänet kohtaan, sillä hän on täyttänyt mittansa...
Tohtori, vieläkö Andrée tästä toipuu?

-- Kyllä, kyllä.

-- Tohtori, huomenna täytyy Andréen muuttaa Saint-Denis'n luostariin;
ylihuomenna täytyy minun olla ensimäisessä merisatamassa... Heittiö
on paennut... Minä seuraan häntä... Sitäpaitsi täytyy minun saada
lapsi... Tohtori, mikä on lähin satama?

-- Havre.

-- Kolmenkymmenenkuuden tunnin päästä olen Havressa, -- vastasi Filip.



62.

Laivassa.


Tästä hetkestä asti Andréen asunto oli hiljainen ja synkkä kuin hauta.

Sanoma hänen poikansa kuolemasta olisi Andréen ehkä surmannut.
Se olisi ollut niitä hiljaisia, hitaita kärsimyksiä, jotka alati
jäytävät elinvoimaa. Gilbertin kirje taas oli niin raju isku, että se
kiihoitti Andréen jalossa sydämessä kaiken tarmon ja taisteluinnon,
mitä hänellä vielä oli.

Toinnuttuaan hän etsi katseellaan Filipiä, ja viha, jonka hän luki
tämän silmissä, oli hänelle uusi rohkeuden lähde.

Hän odotti, kunnes voimansa olivat palanneet kyllin täydellisesti,
jotta kykenisi puhumaan äänen värähtämättä.

-- Ystäväni, -- sanoi hän sitten, tarttuen Filipin käteen, -- puhuit
minulle tänä aamuna Saint-Denis'n luostarista, jossa madame la
dauphine on hankkinut minulle kammion?

-- Niin puhuin, Andrée.

-- Toivon, veljeni, että vielä tänään saatat minua sinne.

-- Kiitos, rakas sisar!

-- Teille, tohtori, -- jatkoi Andrée, -- kiitokset olisivat liian
halpa palkkio osoittamastanne suuresta ystävyydestä ja hartaudesta.
Te, tohtori, ette voi saada palkkaanne tässä maailmassa.

Andrée astui lääkärin luo ja syleili häntä.

Tässä pienessä medaljongissa, -- sanoi hän, -- on muotokuvani,
jonka äitini teetti ollessani kaksivuotias. Se muistuttaa
varmaankin pojastani. Ottakaa se, tohtori, ja johtakoon se joskus
mieleenne lapsen, jonka autoitte päivänvaloon, ja äidin, jonka te
huolenpidollanne pelastitte.

Tämän sanottuaan Andrée, itse osoittamatta mitään mielenliikutusta,
ryhtyi matkavalmistuksiinsa; ja kello kuudelta illalla hän,
rohkenematta nostaa päätänsä, astui pikkuportista Saint-Denis'n
luostarin vastaanottohuoneeseen, jonka ristikon takana Filip, joka ei
kyennyt hillitsemään tunteittensa kuohua, sanoi hänelle ehkä ikuiset
jäähyväiset.

Äkkiä Andrée-poloisen voimat pettivät; hän riensi syli avoinna
veljensä luo, joka myöskin ojensi käsivartensa häntä kohti. Kylmästä
rautaristikosta huolimatta heidän kuumien kyynelten valelemat
poskensa koskettivat toisiansa.

-- Hyvästi, hyvästi! -- kuiskasi Andrée, jonka tuska purskahti
nyyhkytyksiin.

-- Hyvästi! -- vastasi Filip tukehduttaen epätoivonsa.

-- Jos koskaan tapaat poikani, -- virkkoi Andrée aivan hiljaa, -- älä
salli minun kuolla ennenkuin olen häntä syleillyt.

-- Ole levollinen. Hyvästi, hyvästi!

Andrée irtausi veljensä syleilystä ja kulki palvelijakunnan tukemana
hitaasti pimeään luostarikäytävään, yhä katsahdellen takaisin
Filipiin.

Niin kauan kuin tämä voi hänet nähdä nyökkäili hän hänelle ja
heilutti senjälkeen nenäliinaansa. Vihdoin hän vastaanotti viimeisen
hyvästin, jonka sisar hänelle syvältä käytävän pimennosta huudahti.
Sitten laskeutui heidän välilleen synkän kumealla jysähdyksellä
rautainen ovi, ja kaikki oli lopussa.

Filip otti kyytihevosen heti Saint-Denis'stä. Matkalaukku satulan
takana hän ratsasti koko yön ja koko seuraavan päivän, saapuen
Havreen toisena yönä. Hän meni nukkumaan ensimäiseen majataloon, joka
sattui hänen tielleen, ja aamun valjetessa hän satamassa otti selvän
ensimäisestä Amerikaan menevästä laivasta.

Hänelle vastattiin, että priki Adonis vielä samana päivänä nostaisi
ankkurin lähteäkseen matkalle New Yorkiin. Filip meni tapaamaan
kapteenia, joka lopetti viimeisiä valmistuksiaan, maksoi matkansa
ja pääsi mukaan. Sitten hän, kirjoitettuaan vielä viimeisen kerran
dauphinelle vakuuttaakseen hänelle kunnioittavaa kiintymystään ja
kiitollisuuttaan, antoi kantaa tavaransa hyttiinsä ja nousi itse
laivaan nousuveden tullen.

Kello löi neljä François I:n tornissa, kun Adonis lähti
sataman suusta märssy- ja keulapurjeet levitettyinä. Meri oli
tummansininen, taivaanranta hehkui punaisena. Tervehdittyään harvoja
matkatovereitaan Filip katseli keskivantteja vasten nojautuneena
Ranskan rannikkoa, joka verhoutui sinipunervaan usvaan sitä mukaa
kuin priki yhä nopeammassa vauhdissa suuntasi kulkunsa oikealle,
sivuuttaen Hèven ja päästen avomerelle.

Mutta kohta Filip ei enää nähnyt Ranskan rannikkoa, matkustajia,
merta eikä mitään muutakaan. Pimeä yö oli laajoilla siivillään
peittänyt kaiken. Hän sulkeutui hyttiinsä, alkaen sen pienellä
vuoteella lukea dauphinelle lähettämänsä kirjeen jäljennöstä,
kirjeen, jota saattoi yhtä hyvin pitää Luojalle osoitettuna
rukouksena kuin hyvästijättönä hänen luomalleen ihmiselle.

"Madame", oli hän kirjoittanut, "toivoton ja tueton mies poistuu
luotanne pahoillaan siitä, että on niin vähän voinut tehdä teidän
tulevan majesteettinne hyväksi. Tämä mies lähtee meren myrskyihin
ja rajuilmoihin, teidän jäädessänne hallitsevia uhkaaviin vaaroihin
ja levottomuuteen. Nuorena, kauniina, ihailtuna, kunnioittavain
ystäväin ja epäjumaloivien palvelijain ympäröimänä te pian unhoitatte
hänet, jonka teidän kuninkaallinen kätenne on suvainnut kohottaa
joukon yläpuolelle. Mutta minä en koskaan unhoita teitä; minä
lähden uuteen maailmaan tutkimaan keinoja, miten voin tarmokkaammin
palvella valtaistuintanne. Minä testamenttaan teille sisareni,
hyljätyn kukkapoloisen, jolla ei enää ole muuta aurinkoa kuin teidän
katseenne. Sallikaa sen toisinaan langeta hänen päälleen ja olkaa
riemunne keskellä, kaikkivallassanne, yksimielisten onnentoivotusten
kaikuessa varma, minä pyydän sitä, että teitä siunaa maanpakolainen,
jonka ääntä ette kuule ja joka ehkä ei teitä enää näe."

Tämän lukemisen lopulla Filip tunsi tuskallisen kouristuksen
sydämessään. Laivan surumielinen voihkina ja hänen hyttinsä
ilmaluukkua vasten tyrskyvien aaltojen kohina muodostivat
kokonaisuuden, joka olisi voinut synkistyttää hymyilevämmänkin
mielikuvituksen.

Yö kävi nuorelle miehelle pitkäksi ja tuskalliseksi. Kapteenin käynti
aamulla hänen luonaan ei tehnyt hänen mieltänsä hilpeämmäksi. Tämä
upseeri selitti hänelle, että useimmat matkustajista pelkäsivät merta
ja pysyivät hyteissään, ja että matka suoritettaisiin nopeasti, mutta
tulisi tuulen rajuuden vuoksi vaivaloiseksi.

Filip otti nyt tavakseen syödä päivällistä kapteenin kanssa,
mutta suuruksen hän antoi tuoda hyttiinsä, ja kun hän itsekään ei
ollut erittäin karaistunut merimatkan vaivoja vastaan, hän vietti
tavallisesti muutaman tunnin venymällä ylimmällä laivankannella
avaraan upseeriviittaansa kääriytyneenä. Lopun aikaa hän käytti
suunnitellakseen vastaista toimintaansa ja vahvistaakseen mieltänsä
hyvien kirjojen lukemisella. Joskus hän kohtasi matkatoverinsa. Näitä
oli kaksi naishenkilöä, jotka aikoivat Pohjois-Amerikaan jotakin
perintöä nostamaan, ja neljä herrasmiestä. Yksi näistä oli jo vanha
ja hänellä oli mukanaan kaksi poikaansa. Siinä kaikki ensiluokan
matkustajat. Toisen luokan matkustajista Filip kerran näki muutamia
tavoiltaan ja puvuiltaan yksinkertaisia henkilöitä, joissa mikään ei
kiinnittänyt hänen huomiotaan.

Samassa suhteessa kuin tottumus vähensi kärsimyksiä sai Filip
kirkkaan tyyneytensä takaisin kuten taivas ukonilman jälkeen.
Muutamat kauniit, selkeät ja myrskyttömät päivät ilmaisivat
matkustajille, että oltiin tulemassa lauhkeammille leveysasteille.
Silloin ihmiset viipyivät kauemmin kannella; ja silloin Filip,
joka oli päättänyt olla antautumatta kenenkään kanssa pakinoihin
ja oli kapteeniltakin salannut nimensä välttääkseen keskustelua
kavahtamistaan aiheista, kuuli öisinkin hyttiinsä astuntaa päänsä
päältä; saattoipa hän eroittaa kapteenin äänenkin, kun tämä kaikesta
päättäen käveli jonkun matkustajan kanssa. Tästä syystä hän pysytteli
kannelta poissa. Hän avasi silloin hyttinsä valoreiän hengittääkseen
hiukan raitista ilmaa ja odotteli huomista päivää.

Yhtenä ainoana yönä hän ei kuullut keskustelua eikä kävelyä, ja
silloin hän nousi kannelle. Ilma oli haaleata, taivas pilvessä
ja aluksen takana kohosi sen vanavedestä pyörteiden keskeltä
tuhansittain välkkyviä fosforikipeniä. Tämä yö oli epäilemättä
matkustajista näyttänyt liian synkältä ja myrskyiseltä, sillä Filip
ei tavannut peräkannella ainoatakaan heistä. Ainoastaan etukannella
laivankokassa nukkui tai haaveili keularaakaan nojautuneena tumma
hahmo, jonka Filip hämärässä tuskin eroitti, kaiketikin joku toisen
luokan matkustaja, joku pakolais-parka, joka tähysti eteensä
toivoen pääsevänsä amerikalaiseen satamaan, kun Filip sitävastoin
kaipauksella muisteli jättämäänsä Ranskan rannikkoa.

Filip katseli kauan tätä liikkumatonta matkustajaa; sitten häntä
alkoi viluttaa ja hän oli jo palaamassa hyttiinsä... Matkustaja
etukeulassa tähysti myöskin taivaanrantaa, joka nyt alkoi valjeta.
Kuullessaan kapteenin lähestyvän Filip kääntyi:

-- Olette hengittämässä raitista ilmaa, kapteeni? -- sanoi hän.

-- Monsieur, minä olen juuri noussut vuoteeltani.

-- Matkustajanne ovat olleet teitä varhaisempia, kuten näette.

-- Te kylläkin; upseerit ovat aamuvirkkuja samaten kuin merimiehet.

-- Oh, en ainoastaan minä ole ehtinyt edellenne, -- virkkoi Filip...
-- Katsokaa, tuolla on mies, joka istuu syvissä aatoksissa; kaipa
hänkin on matkustajianne?

Kapteeni katsahti sinne päin ja näkyi kummastuvan.

-- Kuka hän on? -- kysyi Filip.

-- Hän on... tuota noin, eräs kauppias, -- vastasi kapteeni hämillään.

-- Joka ajaa onnea takaa? -- hymähti Filip. -- Hänen mielestään tämä
alus kulkee liian hitaasti.

Vastauksen asemesta kapteeni meni suoraan matkustajan luo, lausuen
hänelle muutamia sanoja, ja Filip näki miehen häviävän välikannelle.

-- Te keskeytitte hänen unelmansa, -- virkkoi Filip kapteenille, kun
tämä palasi hänen, luokseen; -- mies ei kuitenkaan minua häirinnyt.

-- Ei, monsieur, minä vain ilmoitin hänelle, että aamukylmä on
vaarallista näillä vesillä; toisen luokan matkustajilla ei ole
sellaisia oivallisia viittoja kuin teillä.

-- Missä olemme, kapteeni?

-- Monsieur, huomenna saamme näkyviimme Azorin saaret. Eräältä niistä
poikkeamme noutamaan raikasta vettä, sillä ilma alkaa käydä hyvin
kuumaksi.



63.

Azorin saarilla.


Kapteenin mainitsemalla tunnilla huomattiin kaukana edessäpäin
muutamien lounaassa sijaitsevien saarien häikäisevän auringon valossa
häämöittävät rannikot.

Ne saaret olivat Azorit.

Tuuli kävi sinne päin; priki kiiti hyvää vauhtia. Kello kolmen
tienoissa iltapäivällä tuli saariryhmä täydellisesti näkyviin.

Filip eroitti korkeat, omituisesti muodostuneet, kaamean näköiset
vuorenhuiput, ikäänkuin tulivuoren purkauksesta mustuneita kallioita,
vaaleaharjaisia, särmikkäitä tornimaisia korokkeita ja niiden välissä
pohjattomia kuiluja.

Tuskin oli päästy tykinkantaman päähän ensimäisestä saaresta, kun
alus asettui päin tuulta ja miehistö valmistautui nousemaan maihin
varatakseen muutamia aamillisia raikasta vettä.

Kaikki matkustajat olivat ihastuneina tilaisuudesta retkeilyn
tekemiseen maalle. Astua jalkansa maaperälle kahdenkymmenen
vuorokauden vaivaloisen purjehduksen jälkeen on huvi, jota osaavat
pitää arvossa ainoastaan pitkän merimatkan tehneet.

-- Hyvät herrat ja naiset, -- sanoi kapteeni matkustajille, jotka
näyttivät epäröiviltä, -- teillä on viisi tuntia aikaa viipyä maalla.
Tältä pieneltä, aivan asumattomalta saarelta löydätte jääkylmiä
lähteitä, jos olette luonnontutkijoita; kaniineja ja punaisia
peltopyitä, jos olette metsästäjiä.

Filip otti pyssynsä, kuulia ja hauleja.

-- Entä te, kapteeni, -- sanoi, hän, -- jäättekö te laivaan? Miksi
ette tule mukaamme?

-- Siksi, -- vastasi upseeri osoittaen sormellaan merelle, -- että
tuolta näen tulevan epäilyttävän laivan... aluksen, joka jo lähes
neljä päivää on meitä seurannut. Sillä laivalla on häijy naama, kuten
meillä on tapana sanoa, ja minä tahdon pitää sen hommia silmällä.

Tyytyväisenä selitykseen Filip astui viimeiseen veneeseen ja
lähti maihin. Naiset ja useat sekä ensimäisen että toisen luokan
matkustajat eivät uskaltaneet laskeutua veneisiin tai odottivat
vuoroaan. Molempain laivaveneiden nähtiin poistuvan iloisine
merimiehineen ja vielä iloisempine matkustajineen. Viime sanoikseen
kapteeni huusi:

-- Kello kahdeksalta, messieurs, lähtee viimeinen vene teitä
noutamaan; pitäkää se mielessänne; viivyttelijät jätetään jälkeen.

Kun kaikki, sekä luonnontutkijat että metsästäjät, olivat nousseet
maalle, merimiehet riensivät heti erääseen sadan askeleen päässä
rannasta olevaan luolaan, joka teki mutkan ikäänkuin paetakseen
auringonsäteitä.

Raikas, oivallista sinervää vettä pulppuileva lähde lirisi
sammaltuneiden kallioiden välistä ja hävisi luolasta ulosjuoksematta
sinne kasaantuneeseen hienoon, pehmeään hiekkaan.

Merimiehet pysähtyivät tänne, kuten sanoimme, ja täyttivät
tynnyrinsä, joita he ryhtyivät vierittämään rantamalle.

Filip katseli heidän puuhiansa. Hän ihaili luolan sinervää siimestä,
sen vilpoisuutta ja askelmalta askelmalle putoavan veden vienoa
kohinaa. Hän ihmetteli, että pimeys alussa oli hänestä tuntunut
aivan läpikuultamattomalta ja kylmyys mitä ankarimmalta, kun
taas muutaman minuutin päästä ilma tuntui leppeältä ja pehmeä,
salaperäinen kajastus muutti pimeän puolihämäräksi. Alussa hän olikin
käsivarret ojennettuina ja törmäillen kallionseiniä vasten seurannut
merimiehiä heitä näkemättä; mutta vähitellen olivat kaikki kasvot,
kaikki ääriviivat hahmoutuneet, kirkastuneet, ja valaistuksena Filip
piti tätä kajastusta selvempänä kuin näiden seutujen terävää ja
häikäisevää täyden päivän hehkua.

Sillävälin hän kuuli toveriensa äänten häipyvän etäälle. Pari
pyssynlaukausta pamahti vuorissa; sitten melu hukkui hiljaisuuteen,
ja Filip oli yksinään.

Merimiehet puolestaan olivat täyttäneet tehtävänsä, eivätkä he enää
palaisi luolaan. Filip viehättyi vähitellen tämän yksinäisyyden
lumosta ja kiehtoutui ajatustensa pyörteisiin. Hän ojensihe
mieluisalle, pehmeälle hiekalle, nojasi selkänsä tuoksuvien yrttien
verhoilemaa kalliota vasten ja vaipui unelmiin.

Näin kuluivat hetket. Hän oli unohtanut koko maailman. Hänen
vieressään kivellä oli hänen virittämätön pyssynsä, ja voidakseen
mukavammin levätä hän oli ottanut taskuistaan pistoolit, jotka
hänellä aina oli mukanaan. Koko hänen menneisyytensä esiintyi nyt
verkalleen ja juhlallisesti hänen sielunsa silmien edessä opetuksena
tai moitteena. Koko hänen tulevaisuutensa kiiti pois synkkänä kuin
villit linnut, jotka katse joskus tavoittaa, käsi ei koskaan.

Filipin näitä miettiessä oli sadan askeleen päässä hänestä
epäilemättä toisia, jotka haaveilivat, nauroivat ja toivoivat.
Hänellä oli epämääräinen tunne tuosta liikunnasta, ja useammin kuin
kerran hän oli luullut kuulevansa airojen loisketta matkustajia
rannikolle tai laivaan saattelevista veneistä. Näistä henkilöistä
edelliset kaiketi olivat kyllästyneet päivän huviin, jälkimäiset taas
toivoivat vuorostaan saavansa sitä nauttia.

Mutta kukaan ei ollut vielä hänen mietiskelyään häirinnyt. Toiset
ehkä eivät olleet huomanneet rotkon suuta, toiset taas eivät olleet
viitsineet astua sisälle, vaikka sen näkivätkin.

Äkkiä ilmestyi arasteleva, epäröivä hahmo luolan aukolle varjoksi
päivän eteen... Filip näki jonkun kulkevan kädet ojossa ja pää
kumarassa veden lorinaa kohti. Kerran tämä henkilö törmäsi
kalliotakin vasten, kun jalka oli luiskahtanut ruohossa.

Silloin Filip nousi ja meni ojentamaan miehelle kätensä auttaakseen
hänet jälleen oikealle tielle. Tässä kohteliaassa liikkeessä hänen
sormensa koskettivat pimeässä vaeltavan kättä.

-- Tämän kautta, monsieur, -- sanoi hän ystävällisesti, -- vesi on
täällä päin.

Äänen kuullessaan tuntematon kohotti äkkiä päänsä ja valmistelisi
vastaamaan, jolloin hänen kasvonsa näkyivät selvästi luolan
sinervässä puolihämärässä.

Mutta äkkiä päästäen kauhistuneen huudon Filip astahti taaksepäin.
Tuntematon puolestaan kiljahti säikähdyksestä ja perääntyi hänkin.

-- Gilbert!

-- Filip!

Nämä kaksi sanaa kajahtivat samaan aikaan kuin maanalainen ukkonen.
Senjälkeen kuultiin ainoastaan jonkinlaisen painiskelun melua.
Filip oli tarttunut molemmin käsin vihollisensa kurkkuun ja laahasi
häntä luolan perälle. Gilbert ei vastustellut eikä päästänyt mitään
valitusta. Selkä kun oli työnnettynä seinämää vasten, hän ei enää
voinut perääntyä.

-- Vihdoinkin olet vallassani, roisto! -- karjui Filip. -- Jumala on
jättänyt sinut käsiini... Jumala on vanhurskas!

Gilbert oli kalmankalpea eikä tehnyt ainoatakaan liikettä; hän antoi
käsivarsiensa vaipua sivuille.

-- Oh, mikä viheliäinen heittiö! -- huudahti Filip. -- Hänellä ei
edes ole petoeläimen puolustautumisvaistoa.

Mutta Gilbert vastasi leppeästi:

-- Puolustautumisvaistoa? Miksi minä puolustautuisin?

-- Se on totta, tiedät hyvin, että olet minun vallassani, tiedät
hyvin, että olet ansainnut kauheimman rangaistuksen. Kaikki
rikoksesi ovat todistetut. Sinä olet häpeällä nöyryyttänyt ja
halventanut naisen ja olet säälittömällä julmuudella hänet surmannut.
Sinulle ei riittänyt neitseen kunnian tahraaminen, sinä tahdoit vielä
murhata äidin!

Gilbert ei vastannut mitään. Filip, joka vähitellen päihtyi
kiehuvasta vimmastaan, tarttui jälleen raivokkaasti Gilbertiin.
Nuorukainen ei vastustanut.

-- Etkö siis ole ihminen? -- huudahti Filip, pudistaen häntä
hurjasti. -- Onko sinulla ihmisestä ainoastaan kasvot?... Mitä? Et
edes asetu vastarintaan!... Mutta etkö huomaa, että minä kuristan
sinut? Tee siis vastusta, puolustaudu... kurja pelkuri, murhamies!...

Gilbert tunsi vihollisensa terävien sormien painuvan kaulaansa; hän
suoristausi, jännitti lihaksensa ja leijonan voimalla hän yhdellä
ainoalla olkapäittensä liikkeellä paiskasi Filipin kauaksi luotaan.
Sitten hän laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja sanoi:

-- Nyt näette, että voisin puolustautua, jos tahtoisin; mutta mitä
se hyödyttäisi? Niin, menkää noutamaan pyssynne. Paljoa mieluummin
haluan, että minut tapetaan yhdellä laukauksella kuin että revitte
minut kappaleiksi kynsillänne tai murskaatte minut häpeällisillä
iskuilla.

Filip oli todellakin tarttunut pyssyynsä, mutta nämä sanat
kuullessaan hän heitti sen pois.

"Ei", jupisi hän. -- Mihin aiot mennä? -- lisäsi hän ääneensä. --
Miten olet täällä?...

-- Minä matkustan Adonis-laivassa.

-- Sinä siis lymyilit? Sinä olit siis minut nähnyt?

-- En edes tiennyt, että olitte mukana.

-- Sinä valehtelet.

-- Enkä valehtele.

-- Kuinka en sitten ole sinua nähnyt?

-- Siksi, että tulin ulos hytistäni vain öisin.

-- No, lymyilithän sinä siis!

-- Epäilemättä.

-- Minultako?

-- En, senhän jo sanoin; minä matkustan Amerikkaan eräässä
tehtävässä, enkä saa näyttäytyä. Kapteeni on sen vuoksi antanut
minulle syrjäisen hytin...

-- Sinä lymyilet, sanon, salataksesi itsesi minulta; ja varsinkin
salataksesi ryöstämäsi lapsen.

-- Lapsen? -- virkkoi Gilbert.

-- Niin, sinä olet varastanut ja vienyt pois lapsen, käyttääksesi
sitä kerran aseenasi tai myöskin saadaksesi siitä jotakin muuta
hyötyä, roisto.

Gilbert pudisti päätänsä.

-- Minä otin lapsen, -- sanoi hän, -- jotta kukaan ei opettaisi sitä
halveksimaan ja kieltämään isäänsä.

Filip hengähti.

-- Jos se on totta, jos voisin sen uskoa, -- sanoi hän hetkisen
kuluttua, -- olisit vähemmän rikollinen kuin luulin; mutta kun olet
varastanut, miksipä et myöskin valehtelisi?

-- Varastanut! Minäkö varastanut?

-- Sinä varastit lapsen.

-- Hän on minun poikani, hän kuuluu minulle! Omansa takaisin
ottaminen, monsieur, ei ole varastamista.

-- Kuule, -- sanoi Filip kiehuen kiukusta, -- äsken minä aioin sinut
tappaa. Olin vannonut sen tekeväni, minulla oli siihen oikeus.

Gilbert ei vastannut.

-- Nyt Jumala valaisee minua. Jumala on lähettänyt sinut tielleni
ikäänkuin sanoakseen minulle: "Kosto on hyödytön; ei saa kostaa,
ellei ole Jumalan hylkäämä..." Minä en surmaa sinua; tahdon
ainoastaan kukistaa pystyttämäsi onnettomuutta tuottavan rakennuksen.
Tuo lapsi, jota aiot käyttää apuneuvonasi vastaisuudessa, täytyy
sinun heti antaa minulle takaisin.

-- Mutta minulla ei sitä ole, -- sanoi Gilbert; -- kaksiviikkoista
lasta ei oteta pitkälle merimatkalle.

-- Onhan sinun täytynyt hankkia hänelle imettäjä. Miksi et olisi
ottanut mukaan sekä imettäjää että lasta?

-- Minä sanon teille, että lapsi ei ole mukanani.

-- Sitten olet jättänyt sen Ranskaan? Mihin olet sen sinne jättänyt?

Gilbert oli vaiti.

-- Vastaa, mihin olet jättänyt sen imetettäväksi ja millä varoilla?

Gilbert pysyi yhä vaiti.

-- Ah, kurja, sinä uhmailet minua! -- sanoi Filip. -- Etkö pelkää
yllyttäväsi vihaani?... Tahdotko ilmoittaa minulle, missä on sisareni
lapsi? Tahdotko antaa minulle lapsen takaisin?

-- Lapseni kuuluu minulle, -- mutisi Gilbert.

-- Roisto, minä näen, että etsit surmaasi!

-- Minä en tahdo antaa pois lastani.

-- Kuule, Gilbert, minä puhun sinulle lempeästi. Gilbert, minä koetan
unohtaa menneisyyden, minä koetan antaa sinulle anteeksi. Gilbert,
käsitäthän tämän jalomielisyyteni?... Minä annan sinulle anteeksi!
Kaiken häpeän ja onnettomuuden, jonka olet perheellemme tuottanut,
annan sinulle anteeksi; se on suuri uhraus... Anna minulle takaisin
lapsi. Tahdotko enemmän?... Tahdotko, että koetan taltuttaa sen hyvin
ansaitsemasi inhon, jota Andrée tuntee sinua kohtaan? Tahdotko, että
puhun puolestasi? Niin... sen teen... Anna minulle lapsi... Vielä
sana... Andrée rakastaa poikaansa... sinun poikaasi hulluuteen asti.
Hän antaa katumuksesi liikuttaa sydäntänsä, lupaan sen sinulle, menen
siitä takuuseen. Mutta anna minulle lapsi, Gilbert, anna se minulle!

Gilbert laski käsivartensa ristiin ja loi Filipiin synkkää tulta
hehkuvan katseen.

-- Ette uskonut minua, -- sanoi hän, -- enkä minäkään usko teitä.
Eipä siksi, että te ette olisi kunnon mies, vaan senvuoksi,
että olen mitannut luokka-ennakkoluulojen syvyyden. Paluu ei
enää ole mahdollinen enempää kuin anteeksiantokaan. Me olemme
verivihollisia... Te olette väkevämpi, jääkää siis voittajaksi...
Minä en pyydä teiltä aseitanne; älkää tekään vaatiko omaani...

-- Sinä tunnustat siis, että se on ase?

-- Niin, ase halveksimista vastaan, kiittämättömyyttä vastaan,
loukkauksia vastaan!

-- Vielä kerran, Gilbert, -- virkkoi Filip suu vaahdossa, --
tahdotko...?

-- En.

-- Ole varuillasi!

-- En ole.

-- En tahdo sinua murhata, sinun pitää saada mahdollisuus tappaa
Andréen veli. Vielä uusi rikos!... Haa, eikö se ole viekoittelevaa?
Ota tuo pistooli; itselleni on tässä toinen; laskekaamme kumpikin
kolmeen ja laukaiskaamme sitten.

Ja hän heitti toisen pistooleista Gilbertin jalkojen juureen. Nuori
mies ei hievahtanut.

-- Kaksintaistelusta minä juuri kieltäydynkin, -- sanoi hän.

-- Onko sinulle mieluisempaa, että tapan sinut? -- huudahti Filip
hulluna raivosta ja epätoivosta.

-- Minulle on mieluisempaa, että tapatte minut.

-- Mieti... Päätäni huimaa.

-- Minä olen miettinyt.

-- Minulla on oikeus puolellani: Jumala on antava minulle anteeksi.

-- Tiedän sen... tappakaa minut.

-- Kysyn vielä viimeisen kerran. Tahdotko taistella?

-- En.

-- Sinä kieltäydyt puolustuksesta?

-- Niin.

-- No kuole sitten roistona, josta minä puhdistan maan, kuole
pyhyydenhäpäisijänä, kuole rosvona, kuole kuin koira!

Ja Filip laukaisi pistoolinsa melkein piipun ulottuvilta. Gilbert
ojensi käsivartensa, horjahti ensin taaksepäin, sitten eteenpäin
ja kaatui kasvoilleen parahdustakaan päästämättä. Filip tunsi
hiekan jalkojensa alla kostuvan haaleasta verestä; hän joutui aivan
pökerryksiin ja syöksyi ulos luolasta.

Hänen edessään rannalla odotteli vene; lähtöhetki oli laivalla
määrätty kello kahdeksaksi, ja kello oli jo muutamia minuutteja yli.

-- Kah, siinäpä te tulette, monsieur, -- virkkoivat matruusit
hänelle. -- Olette viimeinen... kaikki muut ovat palanneet laivaan.
Mitä te ammuitte?

Nämä sanat kuullessaan Filip menetti tajuntansa. Siinä tilassa
toimitettiin hänet laivaan, joka valmistausi nostamaan ankkurin.

-- Ovatko kaikki saapuneet? -- kysyi kapteeni.

-- Tässä tuomme viimeistä matkustajaa, -- vastasivat merimiehet. --
Hän on varmaan loukannut itsensä, sillä hän pyörtyi.

Kapteeni komensi ratkaisevaan liikkeeseen, ja priki poistui nopeasti
Azorin saarien rannoilta juuri samalla hetkellä, kun outo laiva, joka
niin kauan oli aiheuttanut hänelle levottomuutta, laski satamaan
amerikkalainen lippu mastossa.

Adoniksen kapteeni vaihtoi merkin tämän aluksen kanssa ja jatkoi
ainakin näennäisesti rauhoittuneena matkaansa länttä kohti. Pian
häipyi laiva yön varjoihin.

Vasta seuraavana päivänä huomattiin, että yksi laivan matkustajista
oli poissa.



Loppulause.


Toukokuun 9. päivänä vuonna 1774 kello kahdeksalta illalla tarjosi
Versailles mitä omituisimman ja mielenkiintoisimman näyn.

Kuukauden ensi päivistä alkaen oli kuningas Ludvig XV kauhean
taudin lannistamana, jonka vakavuutta lääkärit eivät alussa
rohjenneet hänelle ilmoittaa, maannut vuoteen omana ja alkoi häntä
ympäröivien ihmisten katseista etsiä totuutta tai toivoa. Lääkäri
Bordeu oli todennut kuninkaan sairauden mitä pahanlaatuisimmaksi
isoksirokoksi, ja tohtori la Martinière, joka tunnusti virkatoverinsa
olevan oikeassa, lausui mielipiteenään, että asian oikea laita
olisi ilmoitettava kuninkaalle, jotta tämä hengellisesti ja
aineellisesti, kuten kristityn tulee, tietäisi ryhtyä toimenpiteisiin
omaksi pelastuksekseen ja valtakuntansa eduksi. -- Hänen kaikkein
kristillisimmän majesteettinsa, -- sanoi hän, -- pitäisi vastaanottaa
viimeinen voitelu.

La Martinière edusti dauphinin eli vastustuspuoluetta. Bordeu taas
väitti, että pelkkä ilmoitus taudin vakavuudesta tappaisi kuninkaan,
ja että hän puolestaan kavahti kuningasmurhaa.

Tämä oppinut edusti Dubarryn puoluetta. Ja uskonnollisten ajatusten
herättäminen kuninkaassa merkitsi todellakin suosikin karkoittamista.
Kun Jumala astuu sisään toisesta ovesta, täytyy tietenkin saatanan
lähteä ulos toisesta.

Mutta näiden tiedekunnan, perheen ja puolueiden välisten kiistelyjen
aikana tauti juurtui helposti irstailun vanhentamaan, kuluttamaan
ja tärvelemään ruumiiseen; se ärtyi siinä määrin, etteivät lääkkeet
eivätkä ohjeet kyenneet sitä karkoittamaan.

Taudin ensi ilmauksista asti, taudin, jonka Ludvig XV oli itselleen
hankkinut rouva Dubarrytä kohtaan harjoittamallaan ja tämän itsensä
suosiollisesti avustamalla uskottomuudella, kuningas oli nähnyt
vuoteensa ympärille kerääntyvän molemmat tyttärensä, rakastajattaren
ja suosituimmat hovimiehet. He laskivat yhä leikkiä autellessaan
toisiaan.

Äkkiä ilmestyi Versaillesiin prinsessa Louisen ankara ja synkkä
hahmo. Tämä oli lähtenyt luostarikammiostaan Saint-Denis'ssâ
tullakseen tuomaan isälleenkin lohtua ja hoivaa.

Hän astui sisään kalpeana ja kolkkona kuin kohtalottaren kuvapatsas.
Hän ei enää ollut tytär, isälleen, sisar sisarilleen; hän muistutti
muinaisia ennustajattaria, jotka vastoinkäymisen synkkinä päivinä
tulivat huutamaan häikäistyneille kuninkaille: "Voi sinua, voi sinua,
voi sinua!" Hän saapui Versaillesiin juuri sillä hetkellä päivästä,
jolloin Ludvig suuteli rouva Dubarryn käsiä ja asetti ne lempeänä
hyväilynä otsalleen ja kuumeesta hehkuville poskilleen.

Prinsessan nähdessään kaikki pakenivat. Sisaret siirtyivät vavisten
viereiseen huoneeseen, rouva Dubarry tunsi polviensa notkuvan
ja riensi omaan asuntoonsa, suositut hovimiehet vetäytyivät
odotushuoneisiin; vain molemmat lääkärit jäivät jälelle uunin
nurkkaan.

-- Tyttäreni! -- mutisi kuningas avaten tuskan ja kuumeen sulkemat
silmänsä.

-- Niin, tyttärenne, sire, -- sanoi prinsessa.

-- Joka tulee...

-- Jumalan puolesta!

Kuningas kohottausi ja yritti hymyillä.

-- Sillä te unohdatte Jumalan, -- jatkoi prinsessa Louise.

-- Minäkö?...

-- Tahdon teille hänestä muistuttaa.

-- Tyttäreni, toivoakseni en ole niin lähellä kuolemaa, että
erityinen kehoitus olisi tarpeen. Sairauteni on lievää: jäsenten
kankeutta, hiukan tulehdusta.

-- Teidän sairautenne, sire, -- keskeytti prinsessa, -- on
senlaatuista, että sen pitäisi hovisääntöjen mukaan kerätä teidän
majesteettinne vuoteen ääreen valtakunnan korkeat prelaatit. Kun joku
kuninkaallisen perheen jäsen saa isonrokon, on hänelle heti annettava
viimeinen voitelu.

-- Louise, -- huudahti kuningas hyvin kiihtyneenä ja kalpeana, --
mitä sanotte?

-- Madame!... virkahtivat lääkärit säikähtyneinä.

-- Sanon, -- jatkoi prinsessa, -- että teidän majesteettinne potee
isoarokkoa.

Kuningas parahti.

-- Lääkärit eivät ole siitä maininneet, -- vastasi hän.

-- He eivät uskalla; mutta minä toivon teidän majesteetillenne toista
kuningaskuntaa kuin Ranskan. Kääntäkää sydämenne Jumalan puoleen ja
tarkastakaa muistissanne kaikki eletyt vuotenne.

-- Isoarokkoa! -- jupisi Ludvig XV. -- Se on tappava tauti!...
Bordeu!... la Martinière!... Onko se totta?

Molemmat lääkärit painoivat päänsä alas.

-- Mutta sittenhän olen hukassa? -- sanoi kuningas yhä enemmän
peljästyneenä.

-- Kaikki taudit voidaan parantaa, sire, -- virkkoi Bordeu, ryhtyen
ensimäisenä puhumaan, -- varsinkin jos potilas säilyttää tyynen
mielen.

-- Jumala antaa sekä mielen tyyneyden että ruumiin terveyden, --
vastasi prinsessa.

-- Madame, -- sanoi Bordeu rohkeasti, vaikka hiljaisella äänellä, --
te surmaatte kuninkaan!

Prinsessa ei viitsinyt vastata. Hän lähestyi sairasta ja tarttui
hänen käteensä, peittäen sen suudelmilla.

-- Hyljätkää entisyys, sire, -- virkkoi hän, -- ja olkaa hyvänä
esimerkkinä kansallenne. Kukaan ei teitä varoittanut; te olitte
vaarassa joutua iankaikkiseen kadotukseen. Luvatkaa elää kristittynä,
jos elätte; kuolkaa kristittynä, jos Jumala kutsuu teidät luokseen.

Hän päätti lauseensa painamalla vielä suudelman kuninkaalliselle
kädelle ja palasi verkalleen odotushuoneeseen. Täällä hän laski
pitkän mustan huntunsa jälleen kasvoilleen, astui portaat alas ja
nousi vaunuihinsa, jättäen jälkeensä kuvailemattoman hämmästyksen ja
säikähdyksen.

Vain kyselemällä lääkäreiltä oli kuningas voinut rauhoittua; mutta
kohtaus oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

-- En tahdo, -- virkkoi hän, -- että sellaiset näytelmät uudistuvat
kuin sattui Metzissä kreivitär de Châteauroux'n kanssa: Kutsuttakoon
tänne rouva d'Aiguillon ja pyydettäköön häntä viemään rouva Dubarry
Rueiliin.

Tämä käsky vaikutti kuin ukkosen isku. Bordeu tahtoi sanoa jotakin,
mutta kuningas pakoitti hänet vaitioloon. Sitäpaitsi näki Bordeu,
että hänen virkaveljensä aikoi kertoa kaiken perintöprinssille. Hän
tiesi, miten kuninkaan sairaus päättyisi ja enempää vastustelematta
hän lähti kuninkaan huoneesta ja ilmoitti rouva Dubarrylle tätä
kohtaavan iskun.

Säikähtyneenä kaikkien kasvoilla jo kuvastuvasta turmaa uhkaavasta
ja herjaavasta ilmeestä kreivitär kiirehti pois. Tunnin kuluttua
hän oli Versaillesin ulkopuolella, ja uskollisena ja kiitollisena
ystävättärenä Aiguillonin herttuatar saattoi suosiosta suistuneen
naisen Ruelin linnaan, joka oli hänelle joutunut perintönä suurelta
Richelieultä.

Bordeu puolestaan sulki tartunnan vaaran verukkeella hänen
majesteettinsa makuuhuoneen oven kaikilta kuninkaallisen perheen
jäseniltä. Ludvig XV oli nyt kuin sisäänmuurattuna kammiossaan;
ainoastaan uskonnolle ja kuolemalle oli pääsy sinne vapaa. Vielä
samana päivänä kuningas sai viimeisen voitelun, ja uutinen siitä
levisi kautta Pariisin, missä rakastajattaren epäsuosio oli yleisenä
puheenaiheena.

Koko hovi tuli pyrkimään dauphinin puheille, mutta tämä antoi sulkea
ovensa eikä ottanut ketään vastaan.

Seuraavana päivänä kuningas kuitenkin voi paremmin ja oli lähettänyt
Aiguillonin herttuan viemään terveisensä rouva Dubarrylle. Tämä päivä
oli toukokuun 9. vuonna 1774.

Hovi poistui perintöprinssin paviljongista ja tulvi niin
monilukuisena Rueiliin, missä suosikki asui, että siitä asti, kun hra
de Choiseul karkoitettiin Chanteloupiin, ei ollut nähty sellaista
vaunujonoa.

Tässä tilassa olivat asiat. Elääkö kuningas ja pysyykö rouva Dubarry
vielä kuningattarena? Kuoleeko kuningas ja onko rouva Dubarry pelkkä
inhoittava ja häpeällinen, liehittelevä ilonainen?

Senvuoksi Versailles kello kahdeksalta toukokuun 9. päivän iltana
vuonna 1774 tarjosi niin omituisen ja mielenkiintoisen näytelmän.

Harjoituskentälle palatsin eteen oli ristikkoporttien ulkopuolelle
kerääntynyt ihmisryhmiä, jotka hyvänsuopina ja uteliaina janosivat
uutisia. Nämä olivat Versaillesin ja Panisin porvareita.
Mahdollisimman kohteliaasti he tiedustelivat kuninkaanvointia
henkivartijoilta, jotka äänettöminä ja kädet selän takana astelivat
edestakaisin linnanpihalla.

Vähitellen nämä ryhmät hajaantuivat. Pariisin porvarit astuivat
joukkovaunuihin, palatakseen rauhallisesti kotiin. Varmoina, että
olivat saaneet tietonsa ainakin välittömästi myöskin Versaillesin
asukkaat poistuivat huoneisiinsa.

Pian nähtiin kaupungissa enää vain kiertävät yövartijat, jotka,
hoitivat tointansa hiukan veltommin kuin tavallista, ja Versaillesin
palatsiksi nimitetty suunnaton maailma vaipui vähitellen pimeään ja
äänettömyyteen, kuten sitä ympäröivä hiukan suurempikin maailma.

Palatsin edustalla kulkevan, puilla reunustetun kadun kulmassa
istui tänä iltana kivipenkillä jo tuuhealehväisten kastanjain alla
vanhanpuoleinen mies, kasvot käännettyinä linnaa kohti ja nojaten
keppiinsä molemmilla käsillään, jotka vuorostaan tukivat hänen
miettiväistä ja runollista päätänsä. Hän oli köyristynyt, kivulloinen
ukko, mutta silmät syytivät vielä salamia, ja aatokset leimahtelivat
katsettakin kiihkeämmin.

Mietiskelyynsä vaipuneena ja itsekseen huokaillen hän ei huomannut
torin toisesta päästä tulevaa miestä, joka uteliaana vilkaistuaan
sisään porttien ristikoista ja tehtyään muutamia kysymyksiä
henkivartijoille astui vinoon puistikon halki suoraan penkkiä kohti,
aikoen sillä levähtää.

Tällä iältään nuorella miehellä oli ulkonevat poskipäät, matala otsa,
käyrä kotkannenä ja katkera hymy suupielissä. Astuessaan kivipenkkiä
kohti hän aivan yksinäänkin naurahti ivallisesti jonkun salaisen
ajatuksen säestykseksi.

Tultuaan kolmen askeleen päähän penkistä hän havaitsi vanhuksen ja
siirrähti syrjään, samalla kun hän vilhuvalla katseellaan koetti
saada selville, kuka tämä oli. Mutta hän pelkäsi, että hänen
katseensa tarkoitus arvattaisiin.

-- Monsieur on hengittämässä raitista ilmaa? -- sanoi hän kääntyen
lähemmäksi.

Vanhus kohotti päätänsä.

-- Kah, -- huudahti nuori mies, -- kuuluisa opettajani!

-- Ja te olette nuori lääkärini, -- virkkoi vanhus.

-- Sallitteko minun istua viereenne?

-- Hyvin kernaasti, monsieur. Ja vanhus teki tilaa tulokkaalle.

-- Kuningas kuuluu voivan paremmin, -- sanoi nuori mies. -- Ne
riemuitsevat siitä. -- Ja hän purskahti uuteen nauruun. Vanhus ei
vastannut mitään.

-- Kaiken päivää, -- jatkoi nuori mies, -- vaunuja on vierinyt
Pariisista Rueiliin ja Rueilista Versaillesiin... Kreivitär Dubarry
vihitään kuninkaan kanssa niin pian kuin tämä paranee.

Ja hän päätti lauseensa entistä rajummalla naurunpurskahduksella,
mutta vanhus ei vastannut tälläkään kertaa.

-- Suokaa anteeksi, että tällä tavoin nauran, -- puhui nuori mies
edelleen, osoittaen hermostunutta kiihtymystä. -- Se näette johtuu
siitä, että kelpo ranskalainen rakastaa kuningastaan; ja minun
kuninkaani voi nyt paremmin.

-- Älkää laskeko noin leikkiä tästä asiasta, monsieur, -- sanoi
vanhus säyseästi. -- Ihmisen kuolema on aina onnettomuus jollekulle,
ja kuninkaan kuolema on usein suuri onnettomuus kaikille.

-- Myöskin Ludvig XV:n kuolema? -- keskeytti nuori mies ivallisesti.
-- Ah, rakas opettajani, tekö, joka olette niin rohkea ajattelija,
puolustatte sellaista väitettä!... Oh, tunnen kyllä merkillisten
lauseittenne voiman ja älykkyyden, mutta tähän en sentään yhdy...

Vanhus pudisti päätänsä.

-- Ja, -- lisäsi nuori mies, -- miksi ajatellakaan kuninkaan
kuolemaa? Kuka siitä puhuu? Kuninkaalla on isorokko; sen taudin
kaikki tunnemme. Häntä hoitavat Bordeu ja Martinière, jotka ovat
taitavia miehiä alallaan... Panisinpa vetoa, että Ludvig Rakastettu
siitä toipuu, rakas mestarini. Mutta tällä kertaa Ranskan kansa ei
tukehdu kirkkoihin yhdeksänpäiväisissä hartaudenharjoituksissa ja
esirukouksissa, kuten kuninkaan ensimäisen sairauden aikana... Niin,
nähkääs, kaikki kuluu.

-- Hiljaa, -- virkkoi vanhus säpsähtäen, -- hiljaa! Sillä minä sanon
teille, että puhutte miehestä, jonka päällä tällä hetkellä lepää
Jumalan sormi...

Kummastuneena tästä omituisesta kielestä nuori mies katsahti
vaivihkaa linnan julkisivuun tuijottavaan puhetoveriinsa.

-- Onko teillä sitten joitakin varmempia uutisia? -- kysyi hän.

-- Katsokaa, -- vastasi vanhus osoittaen sormeltaan erääseen palatsin
ikkunaan. -- Mitä tuolla näette?

-- Valaistun ikkunan... Sitäkö tarkoitatte?

-- Niin... mutta millä lailla valaistun?

-- Pieneen lyhtyyn asetetulla kynttilällä.

-- Aivan niin.

-- Entä sitten?

-- Niin, nuori mies, tiedättekö, mitä tuo kynttilänliekki merkitsee?

-- En, monsieur.

-- Se merkitsee kuninkaan elämää.

Nuori mies tuijotti kiinteämmin vanhukseen, ikäänkuin varmistuakseen
siitä, että tämä oli täydessä järjessään.

-- Eräs ystävistäni, hra de Jussieu, -- jatkoi vanhus, -- on
asettanut sinne tuon kynttilän, joka palaa niin kauan kuin kuningas
elää.

-- Se on siis merkki?

-- Merkki, jota Ludvig XV:n seuraaja ahmii silmillään tuolta jonkun
verhon takaa. Tämä merkki, joka ilmoittaa kunnianhimoisille, milloin
heidän hallituskautensa alkaa, ilmoittaa myöskin minunlaiselleni
poloiselle filosofille hetken, jolloin Jumala puhaltaa sammuksiin
vuosisadan ja ihmiselämän.

Nuori mies hätkähti vuorostaan ja siirrähti penkillä lähemmäksi
puhetoveriaan.

-- Oi, -- jatkoi vanhus, -- tarkatkaa tätä yötä, nuori ystäväni;
katsokaa, kuinka taivas on pilvessä ja myrskyä uhkaava... Sitä
seuraavan aamuruskon kaiketi näen, sillä minä en ole niin vanha,
etten näkisi huomista päivää. Mutta alkaa ehkä hallituskausi, jonka
lopun te näette ja joka tämän yön tavoin kätkee salaisuuksia... Niitä
salaisuuksia minä en saa nähdä... Minun silmissäni ei siis puutu
mielenkiintoa tuolta lepattavalta liekiltä, jonka tarkoituksen teille
juuri selitin.

-- Se on totta, -- mutisi nuori mies, -- se on totta, opettajani.

-- Ludvig XIV, -- jatkoi vanhus, -- hallitsi seitsemänkymmentäkolme
vuotta. Kuinka kauan hallinnee Ludvig XV?

-- Ah! -- huudahti nuori mies osoittaen sormellaan ikkunaan, joka oli
äkkiä peittynyt pimeyteen.

-- Kuningas on kuollut! -- virkkoi vanhus nousten ylös ikäänkuin
kauhistuneena.

Ja molemmat miehet olivat muutaman minuutin vaiti.

Äkkiä lähtivät palatsin pihalta kahdeksan hevosen vetämät vaunut.
Kaksi esiratsastajaa karautti edeltä, kummallakin tulisoihtu
kädessä. Vaunuissa oli kruununprinssi, Marie-Antoinette ja prinsessa
Elisabeth, kuninkaan sisar. Soihtujen liekit valaisivat kaameasti
heidän kalpeat kasvonsa. Vaunut ajoivat miesten ohi ainoastaan
kymmenen askeleen päässä penkistä.

-- Eläköön kuningas Ludvig XVI! Eläköön kuningatar! -- huudahti
nuori mies vihlovalla äänellä ikäänkuin olisi tervehtimisen asemesta
tahtonut herjata uutta majesteettia.

Dauphin tervehti, kuningatar näytti surulliset ja ankarat kasvonsa.
Vaunut katosivat.

-- Paras hra Rousseau, -- virkkoi silloin nuori mies, -- nyt rouva
Dubarry on leski.

-- Ja huomenna hänet karkoitetaan, -- sanoi vanhus. -- Hyvästi, hra
Marat...

Loppu.

       *       *       *       *       *

"Neiti de Taverneyssä" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen
"Rouva de la Motte", joka ilmestyy "Alexandre Dumas'n Historiallisten
romaanien" IV n:a.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Neiti de Taverney - Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.