Title: Murrosaikana
Author: Nielsen, Zakarias
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Murrosaikana" ***


MURROSAIKANA

Kirj.

ZAKARIAS NIELSEN

Suom. Tyyne H.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1902.

Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.



Pari vuotta oli kulunut vuoden 1863--64 Tanskalle onnettomasta
sodasta. Silloin kolmannen joulupäivän aamuna tapahtui Rörbyssä
jotakin ennen kuulumatonta. Outo, kirjavapukuinen mies, "herra
voimistelun ja tanssin opettaja Sundström Tukholmasta", niinkuin
hän itse sanoi, kunnioitti kylää läsnäolollansa. Ylevän arvokkaana
hän astua tepasteli kadulla -- mutkikkaalla, surkeannäköisellä
kylänkatupahasella, jota ainoastaan välttämättömyyden pakosta sopii
mainita asian yhteydessä. Vanha, isokukkainen aamutakki, jonka
etupuolella ja hihoissa oli kiiltäviä rasvatahroja ja jonka saumoista
ja reijistä tirkisteli uteliaita puuvillatyppyjä, peitti hänen
solakkaa, kaikin puolin moitteetonta vartaloansa. Alkuaan musta
samettilakki suunnattoman suurine tupsuineen oli hieman kallellaan
oikealle, ikäänkuin se olisi tahtonut kurkistaa jalkoja, jotka
vuorotellen mitä siroimmin siirtelivät kulunutta plyysitohveliparia
eteenpäin alimmissa ilmakerroksissa. Keveitä, sinertäviä
savukiemuroita kohosi pitkästä ruokopiipusta ja leijaili hänen
jäljessänsä tyynessä, kuulakassa pakkas-ilmassa. Oli luonnollista,
että kylän nuorin sukupolvi oli liikkeellä ja seurasi ihmeellistä
aamutakkia kunnioitusta osoittavan matkan päässä. Melkein joka ovella
ja portilla oli poikia ja tyttöjä kurkistelemassa ja ikkunaruutujen
läpi näkyi vanhojen vaimojen ryppyisiä naamoja. Sanomattakin arvaa,
että kylän joka sopessa lausuttiin mitä erilaisimpia arveluja siitä,
mitä tämä uusi ilmiö ennustaisi.

Hyvin luultavaa on, että uutiset ääniaaltojen lailla leviävät
ilman kautta; ainakin tiedettiin jo puolen tunnin kuluttua kylässä
aamutakin omistaja tanssinopettajaksi, joka edellisenä iltana oli
tullut kylään ja sijoittautunut majataloon. Vieläkin tiedettiin, että
hän aikoi antaa oppijakson, missä pitäjän tanssihaluinen nuoriso
huokeasta maksusta saisi ohjausta tanssitaiteessa. Herra Sundström
ei koskaan käyttänyt kirjallista ilmoitustapaa. Kylään saavuttuaan
hän vaan pari kertaa näyttäytyi kirjavassa puvussaan kadulla --
ja heti valtasi uteliaisuus ja ihmettely jokaisen, samalla kuin
kaikki tanssihaluiset jalat alkoivat tahdin mukaan liikahdella.
Rörbyssä oli jännitys tavallista suurempi, sillä tämä kunnon kylä ei
vielä koskaan ollut saanut osakseen sitä onnea, että olisi nähnyt
tanssinopettajan pensas- ja kiviaitojensa sisäpuolella. Pidoissa --
"tanssiaisten" nimikin oli Rörbyssä tuntematon -- puotettiin niin
hyvin kuin taidettiin jenkkaa, valssia, kaksi-, kolmi- ja nelivuoroa,
sydänparia, juutalaista ja muita vanhanaikuisia tansseja. Siinä
poljettiin lattiaa niin, että karsta katosta karisi, hypähdeltiin
ilmassa ja paukutettiin kengän korkoja vastakkain. Ja hauskaa oli
ja sydämmestä se lähti -- siinä määrin tietysti kuin olosuhteet
milloinkin myönsivät. Mutta tänä kolmannen joulupäivän aamuna tunsi
kylän nuoriso katumoikseen, että se oli jäänyt takapajulle kaikessa,
mitä voi kutsua edistykseksi tanssitaiteen alalla. Muualla maailmassa
tanssittiin franseessia, fransieeta, "asampleeta" ja paljon muuta
hienoa, Rörbyssä vaan jenkkaa, ja juutalaista -- miten naurettavaa!
Nyt ennusti kuitenkin isokukkainen aamutakki sivistyksen auringon
nousua kylälle.

Rörby on eräässä rauhaisessa Sjellannin kulmassa. Sen pohjoispuolella
on ikivanha muta- ja turvesuo, idässä ja lännessä taas suuret
metsät, jotka ikäänkuin estävät tuulen ja valon vapaata pääsyä
kylään. Ikimuistoisista ajoista oli tämä kunnon kylä kunniallisine
asukkaineen viettänyt rauhallista ja mukavaa elämää joutumatta
lainkaan tekemisiin niiden henkisien liikkeiden kanssa, jotka
metsien toisella puolen saivat mielet jännityksiin. Sillä oli
oma historiansa, omat tarinansa tulipaloista ja vahvan Sörenin
ihmeellisistä sankaritöistä y.m. Niitä kerrottiin väsymättä yhä
uudelleen, ja uudelleen, eikä kukaan tuntenut tarvetta saada "kastaa
vanhaa sydäntä uuteen öljyyn". Ympäristössä liikkuvat uutiset
maailman tapahtumista kulkivat aina Rörbyn ohitse. Sevastopolin
antautuminen tärisytti koko Eurooppaa -- Rörbyssä ei edes ainoa
lautanenkaan helissyt. Italian uudistumisesta ja puolalaisten
kapinasta vuonna 1863 ei Rörbyssä ollut aavistustakaan. Tuli sitten
vuosi 1864. Silloin tuntui tosin vienoisia värähdyksiä täälläkin;
mutta pian oli taas kaikki rauhallista ja jokainen oli siinä varmassa
vakuutuksessa, että kuningas ja hallitus kyllä selvittävät sen asian.
Talonpoikaisystävät pitivät myrskyisiä kokouksia ympäristössä,
politikoitsijat huusivat "oikeaan" ja "vasempaan" -- Rörby kätkeysi
metsiensä suojaan ja antoi toisten otella. Kansanopistoja ja
vapaakouluja [Vapaakouluiksi ja vapaaseminaareiksi nimitetään
Tanskassa kansakouluja ja seminaareja vastaavia oppilaitoksia,
joita ei kannata valtio, vaan yksityiset. Suom.] perustettiin,
uusia tuulahduksia, voimakkaita ja keväisiä puhalteli vanhaan
yhteiskuntaan; mutta Rörby oli suojapuolella. Kaikki kävi siellä
vanhaa, tasaista kulkuaan: tehtiin työtä hikihatussa, syötiin ja
juotiin, väliin haukuttiin toisiaan silmät korvat täyteen, mutta
hetki sen jälkeen jo juotiin sovinnonmaljaa teekupin ääressä.
Muun maailman hyörinä ei liikuttanut Rörbytä. Se oli itsekseen
rauhallinen, onnellinen pikkumaailma, jota piti koossa sitkeät,
piityneet tavat ja suojeli itsetyytyväisyyden vahva kivimuuri.

Näinköhän sitten kaikki rörbyläiset elivät tämmöisessä
luonnontilassa? Pappi esimerkiksi? -- Pappi oli vanha, kihtitautinen,
ihmisarka mies, joka kuusi päivää viikossa uskollisesti pysyttelihe
neljän seinän sisällä. Kun hänen seitsemäntenä täytyi olla kirkossa,
lateli hän hätimmiten vähän kuivaa siveysoppia ja sitten taas
kiireimmän kautta pakeni seiniensä turviin. Mutta olipa Rörbyssä eräs
toinen mies, jota ei enää kauvemmin sovi olla mainitsematta -- kylän
vanha kansakoulunopettaja ja lukkari J. H. Lystrup. Olisi suurin
valhe maailmassa väittää, että ajan tapahtumat huomaamatta pääsivät
hänenkin sivuitsensa. Yhtä väärin toki olisi arvella, että hänellä
koskaan olisi ollut pienintäkään yhteyttä vapauden aatteiden kanssa,
jotka kiersivät ympäri maailmaa ja kolkuttivat kaikkialla niin hyvin
koulujen ja kirkkojen kuin muidenkin rakennusten ovia.

Lystrup oli kookas, lihava mies. Hänellä oli punainen naama,
pienet kuplat silmien alla, lyhyt kaula ja jäykät polvet. Koko
hänen olennossaan oli jotain kankeaa ja jäykkää. Kun hänen piti
katsoa sivulle, käänsi hän koko ruumiin. Silmät olivat suuret ja
omituisen näköiset, mutta rehelliset. Niiden yläpuolella kaareilivat
kulmakarvat, tuuheat kuin tavalliset viikset. Leveät posket olivat
sileiksi ajetut, mutta paksun, mustan kaulahuivin sisältä näkyi
kokoonrutistunut, harmaa partapensas. Päässä oli hänellä suuri, musta
virkakalotti, joka oli aina takaraivalle sysättynä ja teki hänet
hyvin uhkamielisen näköiseksi. Koko hänen olentonsa näytti sanovan:
käy päälle! Tuttu on kuva entisaikain kuluneista, matelevista ja
turhantarkoista koulumestareista, -- jospa maailma olisi tuntenut
Lystrupin, olisi se saanut nähdä, että näiden vanhojen "lukkarienkin"
joukossa oli voimakkaita luonteita, henkilöitä sellaisia, jotka
osasivat esiintyä arvokkaisuudella käännetyssä takissansa.

Lystrup saapui aina kellonlyönnilleen kouluun ja kaikki kävi samaa
suoraa latua hänen työskennellessään lukuisan laumansa keskellä.
Hän oli alkuaan soittokoneiden tekijä ja oli silloin mieltynyt
lauluun ja soittoon. Siksipä hän antoi lasten ahkerasti harjoitella
pikku kulkkujansa. Nuoruudessaan hän oli ollut sotamiehenä ja
vielä vanhoillaankin hänellä oli kenraalin ryhti. Hän oli oikea
kunnioituksen ja tottelevaisuuden kulta-aikojen edustaja, jyrkkä
vanhoillinen kiireestä kantapäähän, mutta samalla elonvoimainen ja
leikkisä. Koulujen suhteen pysyi hän horjumatta vuonna 1814 säädetyn
lain perustalla, yhtä vakavasti kuin Fredrik VI graniittialustallansa
Fredriksbergin puistossa. Pamppua hän käytti aina viimeiseen
koulupäiväänsä asti. Siltä pitivät lapset hänestä paljon, mutta hänen
terävä katseensa pani heidät vapisemaan. Kun hän kulki poikaparven
ohitse kadulla, pysähtyi leikki, hatut lensivät päästä ja jokainen
jäi tuiottamaan hänen jälkeensä, ikäänkuin olisi ajatellut: tuossa
kulkee eräs maailman mahtavia! -- Lystrup ei vihannut leikkiä eikä
iloa. Joskus hän itsekin kujeili lasten kanssa, pudisteli heitä
päälaesta ja sanoi: ähäs aasi! tai jotain sen tapaista. Mutta lasten
leikki ei koskaan saanut mennä hiuskarvaakaan kunnioituksen rajain
yli. Kohteliaisuutta, ahkeruutta ja järjestystä Lystrup vaati,
ulkoläksyn täytyi lähteä rentonaan ja totella tuli ehdottomasti.

Epäilemättä tiesi Lystrup elonilmauksista metsien toisella
puolen. Hän tunsi Euroopan kaikki murrosajat, oli seurannut
heinäkuun vallankumousta vuonna 1830 ja maaliskuun mylläköitä
Köpenhaminassa 1848 sekä kaikkia uusimpia vapauspyrinnöitä.
Viimeisenä hän kuitenkin olisi tuova räjähdysaineita vapauden
ruutitehtaista kylän kunniallisille asukkaille. Vielä vallitsi
rauha ja järjestys hänen pienessä yhteiskunnassansa. Vielä
kunnioitettiin siellä siveellisyyttä, lakia ja oikeutta. Vielä
piti hyvä, vanhanaikainen kunnollisuus sitä kohdallansa. Kuinka
kauvan sitä sellaista oli kestävä? Mutta jos kerran koittaisi aika,
jolloin sekin pieni kolkka joutuisi vapauden luotituiskuun, silloin
hän, kuudestakymmenestäviidestä ikävuodestansa huolimatta, olisi
oleva ensimäinen mies varustuksella ja ottava hyökkääjiä vastaan
vanhanaikuisella tunnollisuudella ja sitkeydellä.

Se aika koittikin -- luonnollisesti se koitti, olihan enteitä
jo ilmassa. Ei enää hallitus eivätkä valtiosäädytkään laskeneet
leikkiä uudenaikuisista vapauspyrinnöistä. Vanhat, vakavat lait ja
säädökset kadottivat voimansa ja sijaan asetettiin uusia, häilyviä,
monimutkaisia määräyksiä. Kaikilla aloilla oli uudistettava ja
parannettava -- pois vanha roska!

"Emma, mikä linnunpelätti se töllistelee tuolla kadulla?" kysyi
Lystrup, kun hän, hengitettyänsä aukon ikkunanruutua peittävään
jäähän, huomasi äsken mainitsemamme miehen.

"Arvaas, isä! Ei, mistäpä sen tietäisit! Se on tanssinopettaja, hieno
ulkomaalainen."

"Tanssinopettaja! Mitä hän täällä tekee?"

"Hän... hän tietysti aikoo opettaa meille oikeita tansseja, sekä
franseessia että..."

"Franseessia! -- Mitä joutavia!... Niin, tarinamme keskeytyi vähän,
Jörgen Siversen", jatkoi hän ja istuutui puhuttelemansa miehen
viereen. Tämä oli eräs kylän vanhoja, kunnianarvoisia talonisäntiä
ja usein vieraili Lystrupin luona. Sillä kertaa oli hänellä
erityistä asiaa. Hän oli tullut neuvottelemaan palkollisseikoista.
"Palkollissäännön mukaan te ette voi ajaa häntä talostanne, jos
hän ei suorastaan hauku teitä pataluhaksi tai muutoin tavalla
tai toisella riko asetuksen neljättäkymmenettäensimäistä pykälää
vastaan. Niin säätää laki. Mikä oiva laki, Jörgen Siversen. Se on
muuan noita kansallisia 'helmiä', joita meidän aikamme on tuottanut.
Sanalla sanoen: nykäiseppäs vaan miestä, niin heti saat suuret sakot
niskaasi."

"Eilen olin jo vähällä antaa aika korvatillikan sille lurjukselle,
sillä hän on nyt pitkän aikaa ärsyttänyt minua päivät päästään."

"Kiittäkää kauppojanne, että ette sitä tehnyt! Joku vuosi sitten
luin sanomalehdestä, kuinka eräs oikeusistuin tuomitsi muutaman
talonisännän kymmenen taalarin sakkoon siitä, että hän oli pari
kertaa vetäissyt renkiänsä kepillä selkään. Herra varjelkoon! Mikä
rikos ihmisyyttä vastaan sillä tavoin kepillä rapata nokkaviisasta,
kahdeksantoistavuotiasta poikaa! Sitäkö suvaitsisi meidän vapaa,
inhimillinen aikamme!... Kuule, Emma, äläpäs seiso siellä ja vahtaa
tuota teikaroijaa, vaan mene ennemmin jouduttamaan kahvia valmiiksi.
Näyttää, kuin olisit aikalailla tanssivillissä, mutta älä luule,
tyttöseni!"

Tytär keikahutti tyytymättömänä päätänsä ja kiirehti keittiön ovea
kohti.

"Maltas vähän! Otahan ensin tuli uunista tähän sytytyspaperiin!...
Niin, niin", jatkoi Lystrup ja sytytti piippuaan, "me elämme
inhimillisyysaatteiden kulta-ajassa (pap--pap--pap). Sorrettua
ihmiskuntan, nähkääs, tahdotaan kohottaa (pap--pap--pap). Vuoden 1879
tasa-arvoisuusunelmat tunkeutuvat (pap--pap--pap pap pap) maahamme
joka puolelta. Mikä erinomainen aika!" Ja Lystrup löi paperia piipun
koppaan, niin että säkenet sinkoilivat ympäri.

"Niin, oikeassa te tässä tuonoissa päivänä olitte sanoessanne, että
tuntuu, kuin tuuliaispää nykyään juoksuttaisi ihmisiä mukanaan.".

"Niin se on! Muistan vielä, kuinka isävainaa osasi pitää aisoissa
palvelusväkensä ja kuinka hän kasvatti meitä poikia. Selkään saatiin,
se on selvää, saatiin niin että nahkaa kirvelti vielä viikon
päivät jälkeenpäin. Mutta kyllä sitten vallitsikin järjestys hänen
talossansa!"

"Silloin oli kaikkialla enemmän lujuutta, silloin. Siksi olikin elämä
niin varmaa ja helppoa. Mutta nyt alkaa maaperä hyllyä jalkain alla."

"Oli lujuutta ja oli järjestystä. Toisin nyt meidän vapaana
aikanamme! Kaikki pitäisi leipoa uudelleen yhdessä pyöräyksessä.
Virkavalta on huomattu tarpeettomaksi, vähempiosaiset valittavat
sortoa ja palvelijat hyppivät isäntäväen nenälle. Saatte nähdä
vielä, Jörgen Siversen, että muuanna kauniina päivänä renkimme ja
päiväläisemme palkkautuessaan vaativat saada nukkua meidän omissa
makuuhuoneissamme ja syödä aamiaista sängyssä."

"He, he, te luulottelette liikoja, Lystrup. Ei toki meidän
pitäjässämme vielä kuulu valituksia."

"Kuka on ollut pitäjässänne opettajana yli kolmekymmentä vuotta?"
kysyi Lystrup ja osotti piipun kärjellä Jörgeniä.

"Kenpä sitä ei tietäisi! Mutta mitäs se tähän kuuluu, Lystrup?"

"Kuuluupa niinkin, isäseni! Kun Herramme muutamain vuosien kuluttua
kutsuu minut pois, voitte te saada opettajaksi jonkun nuoren
vapaaseminaarilaisen, sellaisen hurjapään, joka antaa mennä ohjat
höllällä ja suosii sankarilauluja ja loilottamista. Kuinka luulette
kunnioituksen tunnon, kuinka järjestyksen ja kuuliaisuuden hengen
silloin käyvän, hengen jonka tulisi kasvattaa lapsista hyviä
palvelijoita ja kunnon kansalaisia?"

"Totta on, mitä sanotte, toden totta!"

Emma tuli samassa sisään ja toi kahvia. Tyytymättömyyden ilme oli
kadonnut hänen kasvoiltansa. Punoittavina, veitikkamaisina, raikkaina
kuin kesäinen aamu loistivat ne vanhuksia vastaan tumman tukan
keskeltä. Kuka astuisikaan tuossa paikassa sisään? Vanhukset eivät
sitä tietäneet, eivätkä he sillä suurta väliä pitäneetkään, mutta hän
tiesi sen. Pari nuorta tytönsilmää ehtii hyvin yksin ajoin hoitaa
kuppeja ja kannuja sekä nähdä tiet ja polut. Aavistikohan hän itse,
kuinka raikkaalta, kuinka lapsellisen herttaiselta hän sillä hetkellä
näytti, kuinka lumoavasti hänen ruskeat silmänsä hymyilivät ja kuinka
upeana tumma tukka aaltoili niskassa?

Lystrupin vanha sydän täyttyi ylpeydestä, kun Emma tulla liihoitteli
sisään tarjottimineen. "Aika soma!" ajatteli hän itsekseen. Miksikä
hän ei olisi saanut olla vähän ylpeä kauniista, lahjakkaasta
tyttärestään! Hän oli sitäpaitsi ainoa, mitä hänellä oli enää
jäljellä hänen rakkaistansa. Äiti ja toinen tytär olivat jo aikoja
sitten kätketyt kirkkomaahan. Emman tuli täyttää molempien paikka.
Ja hän voi sen tehdä, jos häneltä ei vaan puuttunut tahtoa. Luoja
oli antanut hänelle pari sukkelaa kättä ja pirteän mielenlaadun,
joka ei vastuksista lannistunut. Kodissa oli joka nurkka kuin
kiilloitettu. Miten häikäisevän valkoinen oli vanha lattia suurine,
kirkkaine naulanpäineen! Miten säteilikään soikea peili kullatuissa
kehyksissään Fredrik VI:n kuvan vieressä sohvan yläpuolella! Miten
aistikkaissa poimuissa olivat kukikkaat ikkunaverhot! Ja miten
tomuttomia ja puhtaita olivat tuolit ja sohva ruskeine, kotikutoisine
päällyksineen! Kylässä pidettiin häntä erinomaisen sukkelana ja
taitavana tyttönä ja lisäksi oppineenakin. Isä oli luettanut häntä
talvi-iltoina ja opettanut häntä soittamaan. Etupäässä oli hän
kuitenkin antanut taitavan emännöitsijän opastaa häntä talouden
toimiin.

Joku koputti ovelle.

"Kas, Knuut! Hyvää huomenta, hyvää huomenta! Joko olet lukenut sen
kirjan? Tule juomaan kuppi kahvia! Emma...!"

Tulija oli tummakiharainen, nuori, roteva talonpoika. Hänen kookas
vartalonsa uhkui voimaa ja hänen kaareva otsansa todisti älyä.
Vaistomaisesti käänsi hän katseensa Emmaan, mutta näytti siltä kuin
hän ei olisi kestänyt tytön ruskeain silmäin väikettä, sillä hän loi
kohta silmänsä kirjaan, joka hänellä oli kädessänsä.

"Kiitos! Mutta minä... hm! minä aioin vaan tuoda kirjan takaisin ja
kiittää lainasta."

Hän kätteli kaikkia huoneessa olijoita. Kun hän ojensi kätensä
Emmalle, puri tämä ylähuultansa ja katseli häntä melkeinpä
ilkamoiden, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "voi, kuinka olet
punainen, Knuut!"

"No, Emma, tuo Knuutille kahvia! Ole hyvä ja istu enosi viereen,
Knuut, niin pistämme pieneksi pakinaksi."

He puhuivat ensin tavanmukaisesta keskusteluaineesta: ilmasta ja
tuulesta.

"Mitä pidät kirjasta, Knuut?" kysyi Lystrup sitten.

"Se on oikein hyvä kirja. Kannattaa todellakin tutustua noiden
muinaisien kuninkaiden elämään, heidän sotaretkiinsä ja muihin
toimiinsa."

Sen lyhyen keskustelun aikana, joka kirjan johdosta syntyi opettajan
ja hänen entisen oppilaansa välillä, puhkesi lämmin innostus, jonka
Sakson "Tanskan historia" oli Knuutissa herättänyt, väliin ihan niin
voimakkaasti, että Lystrup aivan hämmästyi. Nuoren miehen silmät
loistivat mustien silmäripsien takaa hänen puhuessaan Rolf Kraken
sankareista, Ulfen taisteluista ja Absalonin voitoista sodassa
rygeniläisiä vastaan.

"Kirja voipi olla hyvä kylläkin, mutta siinä on liiaksi
lastenkamarijuttuja", arveli Lystrup. "Minä pidän enemmän
todellisesta historiasta."

Jörgen Siversen oli keskustelun aikana katsellut ihmetellen Knuuttia.
"Helkkarin muisti sillä pojalla on!" sanoi hän ja kääntyi Lystrupiin.
"Luen minäkin väliin yhtä ja toista, mutta kun muutamia päiviä on
kulunut, niin tuskin muistan siitä enää sanaakaan."

"Knuut ei ole lahjaton. Hänestä olisi saattanut tulla jotain, jos...
Kuinka vanha sinä oletkaan, Knuut?"

"Täytän kaksikymmentäkaksi ensi kynttilän päivänä."

"Sitten ei olisi ikään nähden liian myöhäistä vielä tarttua kirjaan."

"Ehkä ei olisi myöhäistä mennä kansanopistoon."

Knuutin mainitessa kansanopistoa säpsähti Lystrup, ikäänkuin häntä
olisi pistetty peukaloilla molempiin kylkiin.

"Vai kansanopistoon! Tiedätkö, mitä kansanopistot ovat, poikani?
Ne ovat sellaisia laitoksia, missä kaadetaan jonkunmoista
henkistä väkiviinaa, suurisuisuutta nimeltään, ymmärtämättömiin
talonpoikaisnuorukaisiin. Heille kuvitellaan, että he ovat
tulevaisuuden valiojoukkoa ja saatetaan heidät siten milt'ei
raivohulluiksi. Höh! kauneita oppilaitoksia todellakin!"

Emma istui naisten tavallisella paikalla, ikkunan edessä olevalla
lattian korokkeella ja vilkasi tavan takaa Knuuttiin. Samalla
hypisteli hän ilkamoiden huuliansa, ikäänkuin olisi tahtonut tehdä
pilaa hänen kansanopistoon menostansa.

Jörgen Siversen nousi lähteäkseen. Lystrup aikoi saattaa häntä,
mutta astui ensin kirjakaapin luo ja alkoi etsiä uutta kirjaa
lukuhaluiselle nuorukaiselle, joka myös teki lähtöä. "Lakikirja...
mihin helkkariin se on joutunut? Emma, sinäkö täällä olet
selkannut?... No, tietysti hänen piti nyt juuri juosta tiehensä! Istu
vielä vähän aikaa, Knuut! Minä tulen tuossa paikassa takaisin."

Emma oli sillä välin pujahtanut keittiöön ja sieltä eteiseen Jörgen
Siversenin perästä. "Kuulkaa", kuiskasi hän hengästyneenä, "jos
tanssiharjoituksista tulee totta, niin saahan Ellenkin tulla mukaan,
vai mitä? Minä myös koetan päästä."

"Tanssiharjoituksistako? Mitä hän siellä...?"

"Mitäkö siellä! Voi, päästättehän hänet?" rukoili tyttö ja tarttui
mairitellen Jörgenin takinhihaan sekä katsoi houkuttelevaisesti
vanhusta kasvoihin. "Päästätte tietysti, eikö niin?"

Samassa hän pujahti keittiöön ja ilmestyi kohta arkitupaan, missä hän
alkoi innokkaasti etsiä kirjaa kaapista.

"Saksan kielioppiko se oli?" kysyi hän ja vilkasi juhlallisen
totisena Knuuttiin.

"Ei, se oli lakikirja."

"Jahah!"

Kun hän oli löytänyt kirjan, kääntyi hän Knuuttiin päin ja alkoi
kaappiin nojaten selailla sitä veitikan väreillessä pienen
mansikkasuun ympärillä. Knuut tuiotti häneen hehkuvin katsein, mutta
hänen suupielensä vetäytyivät hieman alaspäin, joten hänen kasvojensa
ilme muuttui omituisen katkeraksi.

"Kaksikymmentäkaksi vuotta vaan ja jo niin turmeltunut!" huokasi
tyttö hullunkurisen vakavana ja silmäili poikaa kulmainsa alta.

"Miksi sinä niin sanot, Emma?"

"Mitä!... sanoinko minä jotakin? Minä houkkio taidan tietämättäni
lukea ääneen."

Knuutin suupielet vetäytyivät yhä enemmän alaspäin.

"Vai kansanopistoon on aikomus!" sanoi Emma hetken päästä.

"Niin, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan", tokasi Knuut
pistävästi.

"Minullako? Ei, minä vakuutan, ettei minulla ole vähintäkään sitä
vastaan. Mutta maailmahan puhuu tavattomista lahjoista. Mielestäni
olisi viisainta lukea joksikin merkilliseksi mieheksi -- ministeriksi
tai joksikin sellaiseksi. Kuussa kuuluu olevan kuningaskunta, missä
on ääretön puute ministereistä."

"Vai niin!" Hän kaiveli aatevarastoansa löytääkseen sopivaa ja
samalla oikein purevaa vastausta; mutta merkillistä, hän oli kuin
lumottu! Aina hänen järkensä tyrmistyi tuon kiusottelevan tyttösen
seurassa. "Vai niin!" sanoi hän uudelleen ja tyhmistyi yhä enemmän.

Äkisti muisti tyttö tanssiuutisen. "Tuletko mukaan
tanssiharjoituksiin?"

"En, mitä minä siellä tekisin,"

"Mitäkö tekisit? Tietysti pitäisit hauskaa meidän kanssamme."

"Sinä arvattavasti menet."

"Tietysti!"

"No, sitten minä en ainakaan tule." Siinä hän nyt sai, sai aivan
vasten silmiä!

Emma rypisti suutansa, kohotti kulmiansa ja alkoi: "hyi toki! se
oli..." mutta samassa tuli isä sisään ja hänen kauhunpurkauksensa jäi
kesken.

"Löysitkö sinä kirjan, Emma? 'Lakikirja maamiehille', se sama juuri.
Siinä kirja, josta jokaiselle on hyötyä, ystäväni. Semmoisia kirjoja
tulee sinun lukea. Vai kansanopistoon! Herra varjelkoon sinua
joutumasta kansanopistoraivoon!"

Kun Knuut heitti Emmalle jäähyväiset, koetti hän varmistaa ja
jäykistää katsettaan, näyttääkseen että hän ei vähintäkään peljännyt
häntä. Emma katsoi vastaan hyvin hartaan näköisenä. Knuutin
miehekkäiden kasvojen jännittynyt ilme tuntui hänestä kumminkin niin
hullunkuriselta, että hänen täytyi äkkiä kääntää päänsä ja pitkä,
pyrskähtävä ääni pääsi väkisellä hänen kovasti yhteenpuristettujjen
huuliensa välistä.

"Mitä nyt?" ärähti Lystrup.

"Voi, tuolla Knuutilla on aina niin lystikkäitä kujeita!"

Kujeita! Hyvä Jumala, mitä hän keksitkään!

"Emma, Emma! Muista, että sinä olet jo yhdeksännellätoista ja liian
vanha moisiin lapsellisuuksiin", torui Lystrup, joka kyllä tiesi,
kuka kujeili.

Knuut meni lakikirjoilleen. Nolona, ärtyneenä, hämmentyneenä,
rakastuneena riensi hän koulun rappuja Jas, puristi lakikirjaa
ruumistaan vasten ja tuiotti alaspäin, aivan kuin olisi tahtonut
katseellaan kyntää vakoja kovaan tiehen.

Knuutin koti oli kylän pohjoiskulmassa. Se oli vanha perintötila,
joka hänen isänsä kuoltua oli melkoisen velkataakan rasittamana
jäänyt hänen vanhimmalle sisarellensa ja tämän miehelle, Frans
Larsenille. Knuut, jonka iso-isä oli ollut vanhaa merimiessukua ja
jonka suonissa vielä virtasi viikinkiverta, oli tulinen luonteeltaan,
eikä voinut oikein tulla toimeen raskasmielisen, ärtyisän lankonsa
kanssa. Monesti oli hän ajatellut lähteä pois kotoa. Jo pikkupoikana
hän oli oppinut soittamaan viulua, mutta hyvissä varoissa kun oli,
ei hän tarvinnut käyttää taitoansa minään tulolähteenä. Viime
aikoina oli hänessä herännyt palava lukuhalu, jonka tyydyttämiseksi
hän lainasi kirjoja kaikkialta. Ainoastaan sen takia hän --
luonnollisesti -- kävi myös koululla. Mitäpä hänellä olisi ollut
tekemistä tuon ruskeasilmäisen, kahdeksantoistavuotiaan tyttöveitikan
kanssa! Eikö hän alituisesti nauranut hänelle, pistellyt ja
ärsyttänyt häntä niin, että hän oli harmista pakahtua!

Nyt alkaisivat tanssiharjoitukset majatalossa, mutta hänpä vaan
pitäisi nokkansa poikessa sieltä. Hyppiköön muiden poikien kanssa,
jos häntä haluttaa!

Ei kulunut kauvan, ennenkuin tanssikoulu todellakin oli käymässä, ja
Emma oli harjoituksissa mukana. "Siitä ei tule mitään, tyttöseni!"
oli Lystrup sanonut; mutta Emma tiesi, miten vanhuksen kanssa oli
meneteltävä.

"Isä kulta, näethän sinä itse, miten kurjasti minä könkkäsen
tanssiessani. Ihmiset ihan nauravat minun tanssilleni, mutta kuinka
voisin osata paremmin? Minähän en milloinkaan ole saanut kunnollista
opetusta. En edes osaa oiva tavalla astua lattian poikki -- katsos,
minä asetan aina varpaat sisäänpäin -- näin... Ja sitten minä
pyöritän niin rumasti lantioitani. Tiedän sen hyvin itsekin, mutta
en voi sille mitään, en todellakaan mitään. Se mahtanee näyttää
hirveältä! Muistathan, kuinka Frits-serkku viime kesänä nauroi
minulle, kun minä kävellä löntystin kuin lehmä... Isä kulta, minä
tarvitsen välttämättä opastusta!"

"Opastusta -- häh! Minä sinut kyllä opastan, tyttöseni!"

"Mutta, isä kulta, ethän sinä osaa tervehtiä etkä niiata etkä mitään
uusimman muodin mukaan. Tahtoisitko sinä, että minä, kun kerran
pääsen maailmaan sivistyneiden ihmisten joukkoon, käyttäytyisin kuin
mikäkin maalaistytön tyllykkä, niin että ihmiset saisivat sanoa:
'katsokaas oikeaa maalaista pyhää yksinkertaisuutta! Hänpä vasta on
saanut kasvatuksen!'"

Ja päätökseksi tuli, että Lystrup heitti kärsimättömänä päätänsä,
joka merkitsi samaa kuin: "jo riittää!" Ei, oikeastaan se loppui
niin, että pieni, pehmeä käsivarsi kiertäytyi vanhan, harmaan
koulumestaripään ympäri ja lämmin huulipari painoi kevyen suudelman
ryppyisille huulille.

Vihdoin koitti ensimäinen harjoitusilta. Nuoret kokoontuivat
majatalon tanssisaliin ja asettuivat istumaan muutamille
pitkille, höyläämättömille lankuille, joita oli asetettu pitkin
seiniä kolmijalkaisten jakkarain varaan. Se oli juhlallinen
hetki. Puhuttiin kuiskaten ja vilkuiltiin erästä huoneen nurkkaa
kohti, johon oli ripustettu muutamia peittoja. Se oli herra
Sundströmin yksityisosasto. Emma ja hänen ystävänsä Ellen istuivat
vastapäisessä nurkassa. He kuiskailivat ahkerasti keskenään ja
vilkaisivat uteliaina oveen, joka kerta kuin joku uusi tulokas astui
sisälle. "Tuossa hän sittenkin on!" lausui Emma äkkiä ja pukkasi
kyynäspäällään ystäväänsä. Outo väristys pudistutti Elleniä ja hän
sävähti hehkuvan punaiseksi.

"Hys! hys! hän voi kuulla!"

Ei, kuullut hän ei, mutta hän näki, näki kyynäspään liikkeen ja
toisiinsa nojautuvat, kuiskailevat päät. Miksi hän ei jäänytkin
tulematta, vaikka hän vielä hetki sitten oli ollut siitä niin varma!
Siinä istui Emma ja nauroi hänelle. Rr--r--r! hän puri piipunluuta
niin, että ratisi.

Aikaa aseman perinpohjaiseen punnitsemiseen ei jäänyt. Samassa kuin
Knuut astui puolipimeään, kosteaan, oluelta löyhkävään huoneesen,
tulla lylleröitsi näet pieni, pyöreävatsainen, vääräsuinen mies
suoraan häntä vastaan. Miehellä oli pää sileäksi kammattu, posket
pöhöttyneet, lyhyen parransängen peittämät, nenä punertava ja
hieman ylöspäin vääntynyt. "Ah, iltaa, iltaa, ystäväni!" lausui
tulija kiireisellä ja käheällä naurunsekaisella äänellä, joka
paljon muistutti sitä ääntä, mikä syntyy, kun sertinkipalasta rikki
reväistään. Se oli talon isäntä, kapakoitsija -- eli, niinkuin hän
mieluimmin tahtoi sanottavan, ravintoloitsija -- Charles Julius
Besser.

"Iltaa, iltaa! Tervetultua, ystävät! Saas nähdä, miten paljon
hauskuutta tämä toimenpide meille tuottaa. Olkaa hyvä ja istukaa!...
Niin, minunhan piti tuoda olutta, Peddersen!"

Samassa hän lylleröitsi ulos ovesta huitoen ilmaa lyheillä, pyöreillä
käsivarsillaan, jotka tavattomasti muistuttivat valaan eviä. Knuut
istuutui ja alkoi puhella parin muun pojan kanssa. Juhlallinen
hiljaisuus oli muuttunut vilkkaaksi, iloiseksi sorinaksi, joka
silloin tällöin, kun joku pojista päästi sattuvan sukkeluuden,
puhkesi äänekkääksi nauruksi. Isäntä palasi takaisin olutpulloineen.
Vaihdettuaan pari sanaa sen tilaajan, vanhan, juopon eläinlääkärin
kanssa, joka istui ravintolassa säännöllisesti joka tilaisuudessa,
kääntyi hän ihastunein katsein äsken mainitsemiimme tyttöihin.

"He, he! Kuinka voivat arvoisat naiset? Hyvin, toivoakseni...
Valaistus ei, ikävä kyllä, ole oikein hyvä tänä iltana", lisäsi
hän valittavalla äänellä ja näppäsi karstan kaihomielisestä
talikynttilästä, joka tuikutti viereisellä ikkunalla.

"Ei haittaisi, vaikka olisi 'parempi'" [saksalainen nimi "Besser"
on suomeksi "parempi". Suom.], lausui Emma puoliääneen ja pukkasi
Elleniä kylkeen.

"... Mutta minä olen tilannut lamppuja, pieniä, somia lamppuja, jotka
varmaan erinomaisesti kaunistavat salonkia. Ensi kerralla saatte
nähdä, neitiseni!"

Herra Besser oli melkein yhtä merkillinen uutuus Rörbyssä kuin
tanssimestarikin, sillä vasta pari kuukautta sitten oli hän
vuokrannut kylän vanhan, luhistumaisillaan olevan, vähän käytetyn
ravintolan. Hänen nelikymmenvuotinen elämänsä oli ollut hyvin
kirjavaa. Monissa eri toimissa ja ammateissa oli hän saanut
työskennellä; hän oli ollut kaupungin ja herrasväen palvelijana,
tarjoilijana, ruokakauppiaana, nurkkasaksana ja nyt viimeksi
ravintolan pitäjänä. Huolimatta kohtalon oikuista oli hän kuitenkin
säilyttänyt iloisen mielen ja harvinaisen vahvan uskon omaan
ihmisarvoonsa. Paroonin palvelijana ollessaan hän oli kierrellyt
Saksassa ja Ranskassa. Näillä matkoilla oli hän mielestänsä
saanut paljon maailman tuntemusta ja sivistystä ja oli siis
kykenevä valloittamaan kaikkien niiden sydämmet, joiden kanssa
jotenkuten joutui tekemisiin. Hän oli nähtävästi luotu korkeaan
yhteiskunnalliseen asemaan, ja parhaimpina hetkinänsä tuntui
hänestä, kuin suurikin tulevaisuus vielä odottaisi häntä. Siitä
hän oli vakuutettu, että hän vielä kerran maailmassa olisi rikas
mies. "Yritteliäisyyttä, yritteliäisyyttä! on aina ollut minun
tunnussanani", oli hän lausunut sinä päivänä, kun hän ensi kerran
astui ihmetteleväin rörbyläisten eleen. Ja samalla kuin hän julisti
tämän tunnussanansa, helisti hän taskussansa siihen-astisella
yritteliäisyydellään kokoomaansa omaisuutta, joka tasaluvussa teki
puoli neljättä markkaa. Nyt sai yritteliäisyys taas uskaltautua
rohkeille retkille. Hyvillä sanoilla ja lupauksilla osti hän suuren
turveladon muutaman herraskartanon suolta peninkulman matkan päästä.
Kun lankut ja laudat oli ajettu kotiin ja niitä oli tarpeen mukaan
puhdistettu ja sompailtu, kohosi entinen lato laulun raikuessa
ja valoisien toiveiden välkkyessä ravintolarakennuksen päähän ja
vihittiin tanssin palvelukseen. Epäilemättä erinomainen yritys,
arveli Besser. Ja hankkiakseen yritykselle mainetta sekä taatakseen
sille pitkiksi ajoiksi ympäristöläisten kunnioituksen etsi hän, niin
pian kuin "salonki" oli valmis, käsiinsä tanssinopettajan totuttamaan
seudun nuorta väkeä edistysaskeleihin, joita Terpsikoren taide meidän
päivinämme on tehnyt.

Seudun hienomman sukupuolen joukossa oli Jörgen Siversenin lempeä ja
kaunis tytär kieltämättä tehnyt syvimmän vaikutuksen Besseriin. Hän
oli suorastaan sulattanut hänen sydämmensä -- ainakin pinta-osilta.
Ja kun Besser sai tietää tytön perivän omaisuuden, jolla paksunkin
ravintolanisännän saattoi kullata kiireestä kantapäähän, nousi
sisäinen lämpö hänessä siinä määrin, että hänen vanha, mutta
vielä helposti sulava poikamies-sydämmensä virtasi kuni hehkuva,
hillitsemätön ainejoukko hänen rintaontelossaan.

"He, he, pikku Ellen neiti saa varmaan kelpolailla liikutella pieniä
jalkojaan. Ihmeekseni kuulen, että täällä ei vielä koskaan ole ollut
tanssinopettajaa."

"Ei, me olemme vähän jäljellä muista."

"Saattaa olla niinkin, neiti; mutta..."

"Älkää sanoko minua neidiksi. En minä ole niin hieno."

"He, he, pyydän anteeksi! Kaunista, hyvin kaunista teiltä, että ette
vaadi... että ette tee... toisin sanoen, aseta vaatimuksia itsenne
suhteen. Mutta -- piti minun sanoa -- me tulemme perästä tästä
puoleen. Minä olen liikkunut jonkun verran maailmassa, ja luulen,
että minussa on vähän synnynnäistä toimintaneroa... Te ymmärrätte
minua!"

Hän selvitti lähemmin neroansa kumarruksilla ja käsien liikkeillä.
Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa, temmattiin esirippu nurkassa
äkisti syrjään ja herra voimistelun ja tanssinopettaja Sundström
Tukholmasta, mustassa puvussa, kihara tukka voiteista kiiltävänä ja
kädessä korkea silkkihattu, hyökkäsi esiin ja kumarteli joka puolelle
semmoisella hienon maailman arvokkaisuudella, jonka rinnalla itse
ravintoloitsijan kohteliaisuus jäi varjoon.

"Hyvät naiset ja herrat! Minulla on mieluinen kunnia lausua teidät
tervetulleiksi!" Alkuun päästyänsä hän piti kokonaisen pikku puheen,
antaen siinä hienon sivistyksensä ja erinomaisen kohteliaisuutensa
esiintyä täydessä loistossaan. Oikeinpa se tuntui suloisesti
hivelevän nuoren, toivehikkaan joukon mieltä. Kohta aljettiin sitten
valmistavat harjoitukset. Herra Sundström hämmästytti rörbyläisiä
useammilla tanssitieteellisillä nimityksillä, niinkuin "vis à
vis", "assemble", "compliment" j.n.e., ja hyppeli kuin iso, musta
heinäsirkka ihmetteleväin oppilastensa keskellä.

Tanssiharjoituksista ei muutoin ole paljoa kertomista. Pian
näyttäytyi, että oiva tanssimestari, joka oikeastaan oli vaan
kuljeksiva räätälinsälli, ei ollut juuri enemmän perillä taiteessansa
kuin hänen oppilaansakaan. Hänen etevämmyytensä haihtui sitä mukaa
kuin nuoret miehet saivat silmänsä auki asian oikealle laidalle. Eikä
kestänyt monta iltaa, ennenkuin nuoret -- huolien viisi tieteen ja
taiteen määräyksistä -- hiessä otsin ja sydämmen pohjasta karkelivat
omia rörbyläisiä valssejaan ja jenkkojaan. Ja herra balettimestari
sai aina sivumennen muutaman hyvää tarkoittavan töykkäyksen, niin
että hän suinpäin lensi omaan osastoonsa. Tyytymättömyyttä ei toki
tunnettu vähintäkään puolin, ei toisin. Nuoret pitivät hauskaa
kahdesti viikossa ja herra Sundström näytti olevan iloisin iloisten
joukossa. Toisethan maksoivat hauskuuden, hän eli pulskasti,
huvittelihe parhaan kykynsä mukaan ja oli erittäin kiitollinen
siitä, että häntä suvaittiin "harjoituksissa". Herra Sundström oli
erityisesti iskenyt silmänsä Emmaan. "Armas tyttöseni", oli hänellä
tapana nimittää häntä. Mutta Emma palkitsi hänen huomaavaisuuttansa
mitä suurimmalla kiittämättömyydellä. Jouduttuaan pari kertaa
koskettamaan hänen tahmaisia takinhihojansa ja hengittämään hänen
kiiltävien kiharoidensa tuoksua valtasi hänet sellainen inho,
että kylmän väreet karmivat hänen selkäpiitänsä joka kerran, kun
tanssimestari läheni häntä. Useasti hän silloin pakeni Knuutin luo,
ikäänkuin hän olisi etsinyt turvaa hänen läheisyydestään. Knuut oli
sanomattoman onnellinen siitä Emman osoittamasta luottamuksesta.
Tosin saattoi tyttö vielä ärsyttääkin häntä vanhaan tapaansa, mutta
toisin ajoin oli hän hyvin herttainen. Tanssin tuottama hauskuus oli
omiansa saattamaan heidän mielensä herkiksi ja lähentämään heitä
toinen toisiinsa. Usein istuivat he kauvan yhdessä ja puhelivat
keskenänsä hengästyksissään ja hikisinä. Kun herra Sundström silloin
lähestyi heitä varpaisillansa, huulet mitä suloisimmassa hymyssä ja
käsivarret puoleksi ojennettuina, vetäytyi Emma kauhun valtaamana
aivan Knuuttiin kiinni ja kuiskasi: "voi, tuossa hän on taas!"
Pian ponnahti Knuut seisoalleen ja pyöri seuraavassa tuokiossa
tytön kanssa lattialla halveksitun kavaljeerin sanomattomaksi
harmiksi. Ei kukaan kummeksinut sitä, että Knuut ja Emma hakivat
näin toistensa seuraa. Tuntui siltä, kuin nuo kaksi kuuluisivat
toisilleen. Mutta eräät viattomat, lapselliset silmät, kosteat,
surumieliset tytönsilmät seurasivat heitä sekä tanssin aikana että
heidän kuiskutellessansa keskenään nurkassa. "Minusta näyttää,
ikäänkuin sinulla ei olisi oikein hauska, Ellen," sanoi Knuut joskus.
"Minullako? Minulla on hyvin hauska", vastasi silloin tyttö --
vavahtelevin huulin.

Tanssiharjoitukset saivat odottamattoman lopun. Eräänä iltana
heittäysi herra Sundström hävyttömäksi ja koetti tyrkätä
Knuutin tanssissa kumoon. Silloin tulinen nuorukainen tarttui
rauhanhäiritsijää kaulukseen, väänsi hänet melkein kaksinkerroin ja
viskasi avoimesta ovesta ulos. Se ei ollut viisas teko, sillä se oli
sama kuin kaiken hauskuuden loppu. Seuraavana päivänä katosi herra
Sundström -- oppijakso oli päättynyt.

"Mitätön mies!" sanoi Besser. "Yksinkertainen ihminen! Ei vähääkään
intelligenssiä!"

Mutta Knuutissa oli sinä aikana herännyt joukko valoisia toiveita.
Kun hän viimeisenä iltana saattoi Emmaa kotiin, rohkeni hän puristaa
hänen kättänsä ja lausua:

"Kiitos tanssista, Emma!"

"Kiitos itsellesi, Knuut!" vastasi Emma tavallista lämpöisemmin.
"Ikävää, että se loppui näin pian. Nyt kulunee monta aikaa,
ennenkuin..."

"Ennenkuin mitä?"

"Oh, ei juuri mitään, minä arvelin vaan... hm! Joko olet kohta
lukenut viimeksi lainaamasi kirjan?"

Knuut tajusi silmänräpäyksessä sen hienon ajatuksen käänteen, joka
ilmeni Emman sekavissa lauseissa, ja lämmin väristys pudistutti
häntä. "Hm!" Hän lähestyi tyttöä askeleen. Huulet alkoivat
liikkua. Hän oli ojentamaisillaan uudelleen kätensä ja aikoi sanoa
jotakin. Mutta vielä ei päässyt sanaakaan hänen huuliltansa, vielä
kätkivät pelkuruus ja ujous sen syvälle hänen rintaansa. Emmakin
seisoi äänetönnä ja kaiveli kenkänsä kärjellä muuatta pientä
käytäväkuoppaa, joka oli hienon jääkalvon peittämä. Knuut ryvästeli
ja selvitti kurkkuaan, kierti piippunsa varren tiukempaan, kaiveli
tulitikkulaatikkoa taskustaan, pudisteli sitä ja pani sen sitten
toiseen taskuunsa. Miten hartaasti kumpikin toivoi, että toinen olisi
sanonut jotain, mitä hyvänsä, tai että olisi sattunut kulkemaan
ohitse joku, jolle olisi voinut lausua hyvää iltaa, tai että edes
joku koira olisi lähistössä haukahtanut! Miten äärettömän tuhmalta,
miten nololta ja kiusalliselta tuntui sellainen äänettömyys! Miksi ei
toinen saattanutkin sanoa jotain!

"On aika kylmä", sai Emma vihdoin lausuneeksi.

"On, kylmä on... hm!"

Uusi äänettömyys.

"Mutta minun pitää toki viimein mennä sisään! Hyvää yötä!" Hän tiesi
kyllä, että ei ollut juuri välttämätöntä ojentaa enää kättänsä, mutta
hän teki sen kumminkin. Ja mitä Knuut ei ollut saanut pukeneeksi
sanoihin, se pyrki nyt ilmi kädenpuristuksessa, joka kesti yhtä
"hyvää yötä" varten tarpeettoman kauvan purevassa pakkasessa kello
yksitoista illalla.

Portti sulkeutui. Knuut seisoi ulkopuolella ja tuiotti kuin olisi hän
katseellaan tahtonut murtautua tervattujen lankkujen läpi. Samassa
hän kuuli heikkoa ääntä, aivan kuin joku olisi koskettanut linkkua.
Portti avattiin uudelleen hitaasti, hyvin, hyvin hiljaa -- ja muuan
pää pistäysi esiin. Mutta se vetäytyi äkisti takaisin, ilmestyi
taas uudelleen, sillä kertaa rohkeasti ja varmasti, ja heleä ääni
huusi: "Polle, Polle, missä sinä olet?... Minusta tuntui kuin olisit
raapinut porttia." Portti paukahti kiinni ja kaikki oli hiljaista.

"Polle, Polle!" toisti Knuut itsekseen. "Ilmi olet, tyttöni! Hurraa!"
riemuitsi ääni hänen sisimmässänsä. Hän näpäytti sormiaan päänsä
päällä, kiepahti ympäri vasemmalla kantapäällään ja alkoi sitten
rientää juoksujalkaa katua alas puoleksi tanssien yli pyöreäin kivien
ja ritiseväin jäätiköiden. Hänen onnensa tulvi ilmoille rörbyläisten
mielilaulun sävelissä: "Tiina, nytpä kohoaa oman tuvan harja."
Äkisti hän vaikeni, sillä hän muisti, että sellainen poikamainen
rallattaminen yleisellä valtakadulla yön aikana ei sopinut hänen
arvollensa vakaantuneena, kihloissa tai ainakin puolittain kihloissa
olevana miehenä. Ja hän astui vakavana edelleen itsetietoisena
arvostaan ja onnestaan.

Mutta Jörgen Siversenin kiviaidan vieressä seisoi nuori tyttö, nojasi
päätänsä kylmään kiveen ja itki.



Sveitsiläinen tietää muutamista luonnonilmiöistä edeltäpäin rajuilman
tulon. Kun pilvet riippuvat harmaina möhkäleinä alppien huipuilla,
kun ilmanhenki on tukahduttavan kuumaa ja kun metsistä kuuluu kumea
tohina, silloin hän tietää, että muutaman päivän perästä on myrsky
myllertävä hänen metsissänsä ja sekoittava hänen tunturijärvensä.

Ihmiselämässäkin on rajuilmoja. Rörbyn pienessä yhteiskunnassa
ei niihin päiviin asti oltu toki vielä huomattu merkkiäkään
siihen suuntaan. Ei ainoakaan vallankumouksellinen ajatus ollut
siellä koskaan lekuttanut siipiänsä. Mutta nyt tuntui, kuin olisi
rajuilma ollut tulossa -- Lystrup kuuli tohinaa metsistä. Harrastus
valtiollisiin asioihin, joka jo kauvan aikaa oli ollut vireillä
Rörbyn ympäristössä ja saattanut mieliä kuohuksiin, sai viimein
jalansijan myös rauhoitetussa Rörbyssä ja alkoi asetella kuntoon
ampumakojeitansa. Sitä paitsi oli vielä ainoastaan peninkulman päähän
kylästä, Lyshöjiin, perustettu kansanopisto, jossa jo oli ollut
useita oppilaita Rörbynkin pitäjästä. Opistolla pidettiin suuria
kokouksia. Rörbyläisiä alkoi käydä siellä esitelmiä kuulemassa.
Tyyninä kesä-iltoina tuntui väliin siltä, kuin kuuluisi sieltä
kaukaista sankarilaulun hyminää.

"Näyttää tulevan myrsky", sanoi Lystrup ja pudisti kunnianarvoista,
harmaata päätänsä. "Mutta me kestämme sen", lisäsi hän ja pullisti
vanhaa rintaansa.

Knuut oli suorittamassa sotapalvelustansa. Hänen lähdettyänsä oli
Rörby muuttunut Emman mielestä ikävimmäksi, sietämättömimmäksi
kolkaksi koko Tanskanmaassa. Mitäpä katseltavaa oli enää teillä ja
poluilla! Ryvettyneitä hanhia, lörpötteleviä akkoja, iljettäviä
lantakuormia -- siinä kaikki, mitä siellä saattoi nähdä.

Oli Rörbyssä sentään vielä jotain, joka lyhensi päivien
yksitoikkoisuutta. Se oli vanha, kaunis puro puutarhanaidan takana,
"Laulupuro" nimeltään. Sen vertaista ei ollut koko maailmassa.
Puro ei ollut noita uudenaikuisia, sirotekoisia kaivannaisojia,
joiden vesi sävyisästi virtaa tasaisiksi silitettyjen ja nuoran
avulla suoriksi kaivettujen rantojen välissä. Se oli iso ja vanha
luontainen puro. Sen reunat olivat epätasaiset ja sammaltuneet ja
se teki mitä kummallisimpia mutkia ja polvekkeita. Puro tuli kaukaa
salaperäisestä, metsästä, kulki kiemurrellen peltojen halki ja
muodosti pienen, iloisen putouksen heti päästyänsä koulun puutarhan
kohdalle. Sitten se hetkiseksi kokonaan kätkeytyi niiden rehevien,
villinä kasvavien kukkaisten, syreenien ja ohdakekasvien joukkoon,
joita tavattoman paljon kasvoi niin hyvin rygeniläisen naapurin
kuin koulun puoleisella rantaäyräällä ja jotka puron yli olivat
toinen toisiinsa sitoutuneet ja kiinni kasvettuneet. Taas puikahti
se näkyviin, pyörähti koulutalon nurkan ympäri ja jatkoi iloista
kulkuaan kylän halki turvesuolle. Nimi "Laulupuro" ilmaisee vaan
puolittain, mikä sävelrikkaus sen hopeankirkkaassa, solisevassa ja
lorisevassa vedessä oli. Säveliä, ikäänkuin jostain tarumaailmasta,
kohosi sen syvyydestä iltaisin, kun melu kylässä oli vaiennut ja
salaperäiset luonnonäänet saivat puhevuoron. Laulupuro oli niinkuin
joku salojen siimeksessä piilevän kylän runollinen elosuoni. Lapset
olivat aivan kuin syntyneet ja kasvaneet sen partailla. Aina
nähtiin joukko avopäisiä pikkupoikia leikkivän jossakin paikassa
puron rannalla. He juoda ryystivät sen raikasta vettä, pulikoivat
paljaine jalkoineen rantakivien välissä ja laittoivat pieniä
laivoja purjehtimaan puron värehtivälle rinnalle. Tarinat näkistä
ja keijukaisista liittyivät lasten mielikuvituksessa Laulupuron
salaperäisiin polvekkeihin. Varsinkin sopi koulun puutarhan kohdalla
oleva ryteikkö lasten kuvittelemain olentojen asuinpaikaksi.
Salaperäiseltä tuntui heistä myöskin iso, musta sulku siinä kohti,
missä puro jatkaisi valtakadun. "Iso-sulku" oli koko kylän ylpeys. Se
oli tukevasti rakennettu. Mahtavia graniittimöhkäleitä oli asetettu
päällekkäin täydelliseen vanhanaikuiseen epäjärjestykseen ja katettu
tavattoman paksuilla tammihirsillä, jotka näyttivät polveutuvan aina
jättiläisten ajoilta. Rörbyläisten mielestä se sellaisenaan oli
katoamaton muistomerkki esi-isäin perinpohjaisesta rakennustaiteesta.
Tarun mukaan ei ajan hammas eikä ilman vaikutus kyennyt tekemään
sululle vähintäkään haittaa. Moni pienokainen oli vanhempain ihmisten
kertomuksista joutunut siihen järjettömään käsitykseen, että kun
maailma kerran loppuisi, jäisi Rörbyn Iso-sulku vielä paikoilleen.

Emma rakasti Laulupuroa enemmän kuin mitään puroa tai virtaa
koko maailmassa. Se "lauluineen" oli vallannut sijan hänen
lapsuudenaikuisessa aate- ja tunnemaailmassaan. Se tunsi hänen
myöhemmätkin kaihonsa ja unelmansa. Tuhansia kertoja oli hän kuullut
sen laulavan nimeä "Knuut" kaikissa mahdollisissa äänilajeissa ja
tunne-ilmauksissa -- alakuloisena, uneksivana, tulisena, vakavana.
Kun hän hiljaisina kesä-iltoina istui puutarhan penkillä ja kuunteli
veden lorinaa, tuntui hänestä, kuin Knuutin henki leijailisi hänen
ympärillänsä ja Knuutin kuva katselisi joka sopesta. Entuudestaan
tuttuja, viehättäviä ajatuksia puikkelehti esiin. Ne ikäänkuin
ympäröivät häntä, kietoutuivat häneen kiinni, nostivat hänet
korkealle ilmaan ja kuiskailivat hänen korviinsa suloisia sanoja.
Ihmeellinen puro! Se tunsi kaikki hänen salaisuutensa. Se oli
vakoillut hänen sydämmensä kätketyimmänkin tunteen ja lauleli sitä
nyt niin lumoavasti, niin hyväellen, että hänen täytyi hymyillä,
kumartua hurmautuneena sitä kohti ja ikäänkuin vajoutua jasmiinin
vienoon tuoksuun tai satakielen liritykseen tai johonkin -- hän
ei itsekkään tiennyt, mihin. Kun hän sitten äkisti kohottausi ja
ikäänkuin säälimättömästi sysättynä tunsi joutuneensa takaisin
todellisuuteen, huokasi hän kärsimättömänä: "miten saan kulumaan
pitkän, pitkän kesän ja hirveän syksyn!" Ja puro lauloi ja lauloi.
Taas sama hyväilevä sävel, sama tunteita kiihottava solina!

Jos hänellä ei olisi ollut rakasta, vanhaa Laulupuroansa, miten
olisikaan hän voinut elää tuossa hanhien ja lantakuormien kotimaassa!

Eräänä sunnuntaina kesäkuun lopulla kävi Knuut kotonansa ja pistäysi
myös koululla.

Emma tunsi, kuinka hän punastui ja joutui hämilleen, kun Knuut astui
sisään. Mutta kun hän näki Knuutin kalahuttavan kengänkorkojaan
yhteen ja nostavan kätensä kunniantekoon, ei hän voinut olla
vetämättä suutansa hymyyn, niin naurettavalta tuntui hänestä hänen
kasvojensa vakava, sotilaallinen ilme. Miten maailmassa hän oli
saanut päällensä tuommoisen hirveännäköisen, likaisen takin! Emma oli
aina kuvitellut näkevänsä hänet loistavan uudessa, käyvässä puvussa,
joka kyllin arvokkaasti voisi ympäröidä hänen harvinaisen miehekästä
vartaloaan -- ja näkikin hänet vanhassa, kuluneessa takissa, jonka
ompeleet pahasti irvistelivät ja joka vielä muun hyvän lisäksi
pussotti kainaloista ja peitti hartioita kuin säkki aidanseivästä.
Hän tunsi jotakin suuttumuksen tai, pikemmin, pettymyksen tapaista,
mutta ei virkkanut mitään. Pian hän huomasi, ettei puku ollut ainoa,
mikä rumensi Knuuttia. Hän oli muuttunut niin naurettavan mahtavaksi
ja roimaksi. Se muutos ei häntä suinkaan kaunistanut.

Keskustelu kosketteli sotilasoloja. Knuutilla oli yhtä ja toista
muistuttamista tavasta, millä päälliköt kohtelivat alempiansa.

"Myönnän kyllä", lausui Lystrup, joka oli vähän ärtynyt Knuutin
sanoista, "että meidän sotilaslaitoksemme ei ole sellainen kuin
olla pitäisi; mutta koko syy on siinä, että teitä, hyvät herrat,
kohdellaan liian hyvin, aivan liian hyvin! Teitä hemmotellaan, ja
siksi te opitte arvostelemaan ja moittimaan kaikkea. Tunnen jonkun
verran sotilasoloja, ystäväni, sillä olen ollut sotilaana minäkin.
Mutta se oli siihen aikaan, kun ei vielä ollut tapana sanoa: 'olkaa
hyvä ja tehkää kunniaa, pieni ystäväni!' Silloin piti komentaja
rottinkia selän takana ja pamppua saatiin niin että tuntui, jos
velvollisuuksiaan ei täyttänyt. Mutta silloin osasivatkin miehemme
totella, osasivat kestää vilua ja vaivaa ja seisoa puoli päivää
vedessä valittamatta. Nyt tarjotaan sotilaillemme teetä sänkyyn --
höh!"

Emma purskahti nauruun, mutta Knuut sävähti punaiseksi.

"Niin ette toki saa sanoa, Lystrup! Luulenpa, että sotamiehemme ovat
yhtä kelvollisia nyt kuin teidän nuoruutenne päivinä, jos heillä vaan
on hyviä ja kansallisia johtajia, jotka... jotka osottautuvat siihen
toimeen kykenevänsä. Näyttiväthän he Tybbelin kentällä, etteivät he
ole enemmän arkalasta kotoisin kuin ennenkään."

Siinä oli kyllä perää, arveli Emma. Mutta itsekseen hän ihmetteli,
miten Knuut uskalsi puhua niin jyrkästi hänen isälleen. Siitä hän ei
oikein pitänyt. Myös Lystrup hätkähti. Hän oli Knuutin vastauksesta
kuullut erään sanan, joka hänen mielestänsä selvitti hänessä
tapahtuneen muutoksen.

"Häh! oletko sinäkin tullut ka... ka... kansalliseksi, Knuut?"

Asiasta ei puhuttu sen enempää, sillä samassa tuli muuan mies, jolla
oli ilmotettavana erään lapsen syntyminen ja Lystrup, jonka käsikirja
oli kouluhuoneessa, seurasi miehen mukana.

"No, mitenpä huristaa, Emma? Aika mukavaa on olla sotamiehenä. Olen
saanut muutaman hyvän ystävänkin pääkaupungissa."

"Vai niin! Kuka hän on?"

"Hänen nimensä on Rasmus Mortensen ja hän vapaakoulunopettaja maamme
eteläosasta."

"Vai hänen koulussansa sinä käyt. Mielestäni sinä olet muuttunut niin
-- kansalliseksi."

"Niinkö arvelet", vastasi Knuut ja joutui neuvottomaksi samoin kuin
tuonottain Emman puhuessa ministeripaikasta kuussa.

"Mikä hän on miehiään?"

"Mikäkö? Hän on oikein hyvä ja kunnon mies, ja oppinut on hän myös,
sillä hän on paljon lukenut ja suorittanut seminaaritutkinnon. Mutta
hän ei tahdo olla minkäänlaisessa tekemisessä vanhan koululaitoksen
kanssa, sillä hän suosii vapaata opetustapaa."

"Vai niin! No, minkähänlaista se mahtanee olla?" kysyi Emma pää
ivallisesti kallellaan.

"Ei sitä voi noin tuostaan selittää, mutta se on sellaista...
sellaista laulun ja rakk... Niin, et ollenkaan tarvitse virnistellä,
Emma, sillä se se kuitenkin on, jolla on tulevaisuus puolellaan."

Virnistellä! Olisi hän toki voinut käyttää vähän hienompaa sanaa.

Sillä kertaa ei Knuut joutunut pois suunniltaan. Hän kertoi, miten
hänen ystävänsä piti koulua ja miten suuresti lapset rakastivat
häntä. "Se on totta, sillä minä olen sen omin silmin nähnyt. Olin
muutamana sunnuntaina hänen kotonansa ja silloin näin, miten lapset
joka haaralta juoksivat häntä vastaan, repivät ja raastoivat häntä ja
olivat iloisia."

"Sepä oli hirveää!"

Se vierailu ei kohottanut Knuutin arvoa Emman silmissä. Hän piti
sen kumminkin omana salaisuutenaan. Mutta väliin valtasi hänet
syvä alakuloisuus, joka teki elon ikävässä kylässä vieläkin
sietämättömämmäksi kuin ennen.

Kesälupa tuli. Frits serkku, joka edellisenä kesänä oli oleskellut
muutamia päiviä Emman kotona, saapui sinne taas ja aikoi viipyä
kokonaisen kuukauden.

"Miten hauskaa, että tulit, Frits! Minä olen niin hirveästi ikävöinyt
ihmistä, jonka kanssa saattaisi puhella."

"Ilahduttaa minua suuresti!" Frits painoi käden sydämmelleen ja teki
notkean kumarruksen. "Vastapainoksi voin vakuuttaa..."

"Kuule, otitko nuotteja mukaasi?"

"Koko laukullisen! Odotahan pikkusen -- katsos: tässä Weysen
romansseja -- oi, sinä laulat niin viehättävästi ritari Aagea! -- ja
tässä Beethovenin sonaatteja, ja tässä kokonainen pakka nelikätisiä
kappaleita."

Frits Sommer oli Lystrupin velipuolen, erään köyhän
maalaisapteekkarin poika. Poikavuosinaan oli hän ollut isänsä
apulaisena. Mutta sitten kuin hänen vanhempansa olivat kuolleet ja
apteekki joutunut, vieraisiin käsiin, meni hän pääkaupunkiin lukemaan
farmaseuttitutkintoa. Hän oli kaunis, iloinen nuorimies, lahjakaskin
lisäksi, mutta vähän kevytmielinen. Emmalle olivat hänen käyntinsä
juhlahetkiä. He soittivat ja lauloivat yhdessä, kävelivät puistossa
ja puhelivat romaaneista, runoista y.m. Se oli jotakin se!

"Mitenkä jaksaa nykyisin se nuori talonpoika... Klaus -- vai mikä
soma nimi hänellä olikaan -- se, jonka kanssa me olimme Jörgen
Siversenin luona viime vuonna?" kysyi Frits kerran.

Emma alkoi pyyhkiä tomua pianosta.

"Knuutko? Hän on sotamiehenä", vastasi Lystrup.

"Vai niin! Kaunis nuorimies talonpojaksi, mutta hirveän tyhmä
tietysti."

"Knuutko tyhmä! Saisit pitää itsesi onnellisena, poikaseni, jos
voisit kiinnittää Knuutin pään omaan kaulaasi."

"Ah, lasket leikkiä, setä!"

"Tietoja ei hänellä luonnollisesti ole niinkuin sinulla, se on
selvää, mutta mitä luonnonlahjoihin tulee... Luulet kenties, että
kaikki talonpojat ovat tyhmiä kuin nauta?"

"En, setä kulta! Varjelkoon toki minua sellaisesta! Mutta ihmiset
täällä..." Frits kohautti olkapäitään, "tuo Jörgen Siversen
esimerkiksi... Hänelle voi syöttää mitä hyvänsä. Emma, muistatko,
kuinka hän kysyi minulta viime kesänä että miksi minä 'tuteerasin'?"

"Silloin sinä et käyttäytynyt ollenkaan sopivasti, Frits."

"Mitä hän teki?" kysyi Lystrup.

"Oi, pikkuisen pilaa vaan, rakas setä! Minä vastasin, että minä
luin medisinaa. Eikö liene mies oikein kuullut, mitä minä sanoin,
vai mikä lienee hänet pannut suu ammollaan tokasemaan: 'signaa...?'
Silloin en voinut hillitä itseäni tekemästä pientä kepposta.
'Niin, signaalia! Ymmärrätte kai, Jörgen Siversen: minä tutkin
korkeampaa signaalitiedettä, joka muun muassa käsittelee rautatie- ja
sähkölennätinsignaaleja y.m.' Hi, hi, hi! Mies uskoi, uskoi aivan
täydellisesti!"

Lystrup rypisti kulmiansa. "Kuule, Frits, sitä sinun ei olisi pitänyt
tehdä vanhalle miehelle."

"Oi, minä en tarkoittanut mitään pahaa, rakas setä! Leikillänihän
minä vaan", soperti Frits vähän häpeissään.

"Hän ymmärsi leikkisi liian hyvin", sanoi Emma.

"Ei ikinä, pikku serkku, se oli paljon korkeammalla hänen pörröistä
päätänsä."

"Sanon sinulle", keskeytti Lystrup ja osotti sormellaan Fritsiä
vasten naamaa, "pidä varasi, ettet loukkaa vanhaa Jörgen Siverseniä!
Usko pois, että jos kerran vielä hyppäät hänen nenälleen, niin
taidatpa saada kelpo selkäsaunan."

Milloin palvelustyttö ei oikein joutanut elonkorjuulta, kävi Emma
itse lypsämässä lehmät heinäpellolla. Frits seurasi tavallisesti
mukana ja auttoi häntä astioiden kantamisessa.

"Tämäpä vasta on idyllistä!" huudahti hän kerran loikoessaan
pitkällä pituuttaan apilaspellossa Emman lypsäessä. "Tuolla istuu
nuori, puhtoinen maalaistyttö kirkas maitokiulu edessään. Leivonen
lirittää suloisia säveliään ilmassa. Nuorukainen lepää tuoksuvassa
apilaspellossa ja tuiottaa siniseen eetterimereen... hyi, mitä se
oli!" huudahti hän äkisti, kimposi seisoalleen ja alkoi töllistellä
joka haaralle. Emma purskahti heleään, hillittömään nauruun.
Tyttöveitikka oli juuri silloin, kuin Fritsin runollisuus alkoi
kohota eetteriin, antanut hienon maitosuihkun sujahtaa hänen
silmilleen.

"Se oli hyvin... hyvin sopimatonta leikkiä!" änkytti Frits ottaessaan
nenäliinan taskustansa ja kuivatessaan maitoa, joka helmeili hänen
nenällänsä.

Emma rukoili tuhat kertaa anteeksi koettaen turhaan pidätellä
nauruansa. "Minä olin hyvin häijy -- mutta kiusaus oli suuri. Voi,
Frits, sinä et saa... tsi hi ha ha!... Voi, voi, sinä sait maitoa
kauluksellesikin. Tule, niin minä..." Ja uudelleen kajahti ilma tytön
heleästä naurusta.

Pian oli hyväluontoinen nuorukainen leppynyt. Kotimatkalla
kohtasivat he ajavan ryysykauppiaan. Kurja koni lönkytti eteenpäin
melkeinpä vaan kolmella jalalla samalla kuin tunnoton ämmä suomi sen
esiinpistäviä luita pitkällä kepillä. Fritsin ja Emman sydämmeen
koski moinen raakuus, ja Frits sieppasi ohjat käsiinsä sekä torui
ämmää aika lailla.

"... Se on hävytöntä, sydäntäsärkevää! Mitä... iso, ammottava haava
jalassa!"

"Senkö minä sille taisin", kirosi ämmä, "että se kunnoton pisti
jalkansa viikatteesen eilis-iltana."

Frits aivan punastui harmista ja kielsi ämmää ajamasta, ennenkuin
haava oli sidottu. "Emma, ota pari raudanhaavan lehteä ja huuhdo ne
tuolla lammikossa! Olisiko sinulla... ei, maltahan, onhan minulla
nenäliinani."

Sidottuansa huolellisesti hevosen loukkautuneen jalan kehoitti hän
vaimoa, että hän pesisi ja sitoisi haavan uudelleen kotiin tultua.
"Nenäliinan saatte pitää. Mutta muistakaakin kohdella eläintä
kunnollisesti, muutoin saatte olla varma siitä, että minä kykenen
teitä kesyttämään."

Vaimo, joka luultavasti pelkäsi joutuneensa tekemisiin poliisin
tai jonkun muun järjestyksen valvojan kanssa, muuttui äkisti hyvin
vetreäksi ja vilkasi ajamaan lähtiessään pelokkaana nuoreen, ankaraan
mieheen.

Emma ei koko iltana voinut hetkeksikään jättää mielestänsä serkkunsa
kaunista menettelyä. Hän melkein katui pikku kepposta, jonka hän oli
tehnyt hänelle heinäpellolla.

Usein istuivat nuoret puiston penkillä ja keskustelivat joko
vakavista tai leikillisistä asioista. Puro lauloi heidän takanansa
ja vesiputous kohisi vähän kauvempana heidän oikealla puolellaan.
Sulavia, sydäntä hellyttäviä säveliä kohosi rantapenkereen takaa,
kevyeltä ja iloiselta kuului putouksen kohina. Väliin tuntui Emmasta
kumminkin, kuin kuuluisi purosta syviä huokauksia ja soisi kaipausta
tai moitetta putouksen kohinassa. Mutta kohta helähti taas ilmoille
sama vallaton, leikkisä sävel. Vienoa levkojan tuoksua oli ilmassa.
Kastehelmet kimaltelivat kasvien lehdillä kuun hopeaisessa hohteessa.
Siellä, täällä tirskutti joku lintu. Alhaalta ruokosuolta kuului
kurppien tukahdutettu huuto ja tiivien pitkäveteinen piipitys.

Joskus tekivät Frits ja Emma iltaisin auringon laskiessa pieniä
kävelyretkiä metsään tai turvesuolle päin.

"Onpa tämä todellinen satisfaktsiooni viime vuonna kärsimästäni
tappiosta!" sanoi Frits kerran sellaisella retkellä. "Olen saanut
pikku serkkuni kävelemään iltaisin. Muistatko, miten sinä nauroit
minulle viime kesäluvalla, kun minä ehdottelin kävelymatkaa?"

"Niinpä niin, sillä täällä maalla ei meillä ole tapana 'kävellä'.
Mehän kävelemme päivät läpeensä."

"Ah niin, pikku serkku! Usein käy säälikseni nähdessäni sinun
alinomaa ahertavan jokapäiväisissä taloustöissä. Nuorta, lahjakasta
tyttöä ei pitäisi koskaan sillä tavoin sitoa triviaalisiin
arkiaskareihin. Hänellä saisi korkeintaan olla observeeraava eli
kontrolleeraava..."

"Voi, miten hirveän oppinut sinä olet, Frits! Sinä käytät niin paljon
vieraskielisiä sanoja, että minä aivan..."

"Kas, sitä minä itse en ollenkaan huomaa. Myönnän kyllä, että se
on väärin. Nykyisinhän kaikessa koetetaan pyrkiä kansalliseen.
Mutta -- en tiedä -- sivistynyt puhekieli... No, suo anteeksi
hajamielisyyteni! Pieni ideeassosiatsiooni tarvitaan päästäksemme
takaisin äskeiseen keskusteluaiheeseemme. Muudan niistä epäkohdista,
jotka -- no, miten sen taas sanoisin -- jotka resulteeraavat sinun
liiaksi riippuvaisesta asemastasi, on se, että sinulla ei ole koskaan
tilaisuutta oikein syventyä sivistyksen... tarkoitan, että sinun
aatemaailmasi ei koskaan oik..."

"Mitä sinä löpiset, Frits!"

"Tarkoitan, että sellaisessa asemassa kuin sinä olet joutuu
tekemisiin ihmisten kanssa -- niinkuin esimerkiksi Ellen neidin
ja herra Siversenin -- ihmisten kanssa, joiden kieli on köyhää ja
jokapäiväistä ja joiden seurassa aina pysyy vieraana sen todelliselle
kauneudelle... Sellainen suloinen, kirkas ääni kuin sinun -- niin,
aivan leikittä -- kelpaisi olosuhteisiin, missä..."

"Missä oppii puhumaan hienosti, niinkö?"

"En minä juuri sitä tarkoittanut -- mutta missä aivankuin itsestään
oppii kaunista esittämistapaa, saa plastillista hillitsemiskykyä ja
vaatimatonta eleganssia, mistä tosisivistyneen tuntee."

"Tärkeämpää toki on sisäinen sivistys kuin kaikki ulkonainen loisto
ja 'eleganssi'."

"Verrattoman hyvin sanottu! Mutta kuinka nuori tyttö, lahjakaskaan,
kykenisi kehittämään henkeänsä, kun hän elää pelkän talonpoikaisen
väestön keskuudessa ja kasvaa -- suoraan sanoen -- palojen ja
pesupunkkien ääressä. Olen usein, serkkuparkani, ollut todellisesti
suruissani siitä, että sinun herännyt, eteenpäin pyrkivä henkesi on
vankina tässä proosallisessa ympäristössä."

Emma ei luulotellut suuria itsestään, kaukana siitä. Mutta hänen
mielestänsä ei ollut mitään syytä väittää tyhjäksi sitä, mitä Frits
serkku sanoi hänen heränneestä hengestään ja sointuisasta äänestään.
Olihan hän usein hiljaisina hetkinänsä äärettömästi ikävöinyt jotakin
uutta, jotakin toimintaa. Olihan hänestä monesti yksitoikkoinen
elämä vanhojen pihlajain ja harmaiden kiviaitain keskellä tuntunut
kuluttavalta, värittömältä ja kuolleelta. Ja olihan hänet silloin
kapinallinen ikäväntunne usein kiidättänyt kauvas maailmaan, sinne,
missä oli nuorta, uhkuvaa, eteenpäin rientävää elämää. Täytyi
myöntää, että serkku oli tavallaan oikeassa.

"Yhden tekevää," sanoi Emma itseään lohdutellen, "minä elän kelpo
ihmisten keskellä ja sehän on pääasia."

"Kelpo ihmisten! Anteeksi, että hymyilen! Tyhmät ihmiset ovat melkein
aina hyviä ja kelvollisia."

"Voi, talonpojat eivät ole ollenkaan tyhmiä, tiedä se!"

"Sitten minun täytyy tunnustaa, että en sanottavasti kunnioita
talonpojan älyä. En tahdo salata sitäkään, että minusta tuntuu
kuin hyvä Rörby erityisesti eläisi vielä lapsellista keskiaikaa.
Ei ainoatakaan etevää talonpoikaa! Ei jälkeäkään valtiollisesta,
uskonnollisesta tai yhteiskunnallisesta herätyksestä! Ei mitään
elonmerkkiä -- paitsi hevostallissa ja puurokupin ääressä.
Esimerkiksi tuo Klaus -- vai mikä hänen nimensä taas oli --
rörbyläisten verrattoman viisas ihmeolento... Suo anteeksi,
serkkuseni! Tuo nimi näyttää sinua affiseeraavan. Huomasin sen jo
ennenkin. Mutta käsitän niin hyvin tämän kouluaikuisen toverillisen
tunteen..."

"Mitä välitän minä Knuutista!" sanoi Emma ärtyisesti. "Anna hänen
olla sinä, mikä hän on."

Frits, joka muutamista huomioistaan oli vetänyt sen johtopäätöksen,
että Emma ei ollut kokonaan välinpitämätön nuoresta talonpojasta,
lisäsi mustasukkaisuudesta värähtelevällä äänellä:

"En millään muotoa tahdo alentaa Knuut herran arvoa. Mutta sanoppa
minulle, minkä hengenetevyyksien tähden tätä nuorukaista" -- Frits
itse oli useita vuosia nuorempi -- "niin kiitetään."

Emma kumartui: "mikä soma kivi!"

"Se on kivettynyt merieläin ajoilta, jolloin maamme vielä oli
merenpohjana", huomautti Frits. "Tjaa -- ah!... Ja hän on kuitenkin
kylän ainoa kapasiteetti, ainoa kyky! Kuvittele, että hän --
äärettömän hullunkurista, mutta ethän suutu leikistä? -- kuvittele,
että hän pyytäisi sinun kättäsi ja saisi myöntävän vastauksen...
Mutta, Herran lähden, pikku serkku, etkö ymmärrä leikkiä?... Mikä
runollinen tulevaisuus odottaisi sinua! Hänellä on rahoja. Vuoden tai
parin päästä ostaa hän pienen talon eli, sanokaamme, suuren talon
ja sinusta tulee talonemäntä. Sinä saat seisoa suuri veitsi kädessä
pöydän ääressä ja leikata leipää työväelle, saat merkitä maitopytyt
hyllyillä ja mitata voita kanakauppiaalle. Ha, ha, ha! -- mitäs
arvelet siitä?"

"Mitäpä se niin hirveää olisi."

"Ei, mutta totta puhuen: ajattele parempiin piireihin kuuluvaa nuorta
tyttöä kytkettynä sellaiseen moukanelämään, jolla ei ole lainkaan
kosketuskohtia ajan sivistykseen."

Emma katsoi ilmaan.

He olivat saapuneet erään tienvieressä olevan sankarikummun luo,
minkä huipulla kohosi röykkiö mahtavia päälletysten asetettuja
graniittilohkareita. Kumpu röykkiöineen kuvastui selväpiirteisenä
hohtavan punaista iltataivasta vasten. Pari peltoleivosta istui
päällimäisellä kivellä ja päästeli ilmoille hienoja, värähteleviä
kurkkuääniä. Sinipunervia ja keltaisia kukkia sekä puolikuivuneita
heinänkorsia huojui vienossa tuulessa kummun syvennyksen reunoilla.

Frits oli parilla harppauksella kummulla. Hän viskausi käsiensä
varassa ylimmäiselle kivelle ja asettui "ritarilliseen attityydiin",
niinkuin hän itse sanoi. Aika uljaalta ja komealta hän näyttikin
siinä seisoessaan ilta-auringon punertavassa valossa, jalassaan
häikäisevän valkoiset housut ja päällä musta verkatakki, joka
sulavasti verhosi solakkaa vartaloa. Reippaasti ympäröi pieni,
sievä olkihattu vaaleaa kiharatukkaa ja miehevästi piteli toinen
käsi keppiä miekan tavoin ilmaan ojennettuna, samalla kuin toinen
tukevana lepäsi lanteilla. Mitä jos Knuut olisi seisonut hänen
rinnallaan tahraisessa, käymättömässä sotamiestakissaan, kömpelönä
ja epäröivänä...! Emma heitti päätänsä ikäänkuin hän olisi häätänyt
kärpäsparvea luotaan. Hän kiipesi kummulle ja katsoi hetkisen
metsään, missä tuuheaoksaisten tammien ja pyökkien synnyttämät varjot
ja niiden latvoja kultaava valo jyrkästi vaihtelivat keskenään.
Sitten kääntyi hän Fritsiin päin. Tämä saneli haltioissaan erään
ritarirunon katkelmaa, jonka loppusäkeet olivat:

    "Ja ritari syöksyvi innoissaan
    kuin leijona taistelun tuoksinaan."

"No näytä, että sinulla on rohkeutta", sanoi Emma. "Hyppää alas!"

"Se on totisesti vähän liian korkea hyppäys, serkku pieni --
vähintään neljä kyynärää!"

"Pelkuri!"

"Pelkuri? Sellaista sanaa ei yksikään jalosukuinen ritari kärsi
kuulla naisensa suusta. Siis ennemmin käsi tai jalka poikki!" Hän
hyppäsi ja lepäsi seuraavassa tuokiossa polvillaan tytön edessä.

    "Ja impyet miekkahan sankarin
    nyt kietovi seppeleen kaunihin,"

lauloi hän miellyttävällä tenoori-äänellänsä ja ojensi miekkansa --
kepin -- häntä kohti.

Emma ojensi hänelle pari kukkaa, kumartui juhlallisena ja
saneli hullunkurisen arvokkaasti: "jalosukuinen ritari, ottakaa
urhoollisuutenne palkka minun halvasta kädestäni ja sallikaa näiden
värien... Oh, mitä minä hulluttelen!" huudahti hän yhtäkkiä ja
viskasi kukat alas pitkin kummun rinnettä.

"Oi, kuinka hennoit sinä temmata minut pois viehättävien mielikuvieni
maailmoista ja saatoit häiritä sitä suloista nautintoa, jota
sankarityön suoritettuaan tuntee palkinnon saaja!"

"Sankarityön -- pyh!"

"Niin, niin, muista, että tämä on leikkiä! Mutta Jumalan avulla on
kerran koittava aika... Sinä et saa luulla, serkku, että minunkaan
suonissani virtaa vaan kalan verta. Rinnassani on enemmän rohkeutta
kuin sinä voit edes aavistaa."

Emma oli istuutunut hänen viereensä ja keskustelu muuttui yhä
vakavammaksi.

"Jos luoja soisi, että luonteellani olisi tuo vakava ja tyyni
fundamentti, jolla ei olisi taipumusta runollisiin haaveiluihin,
niin saisit nähdä -- kerran! Kykyä ja rohkeutta on Herramme antanut
minulle, mutta -- en tahdo näyttää paremmalta kuin olen -- tuota
tuollaista fundamenttia ei minulla ole, ei ainakaan vielä. En
häpeä tunnustaa, että minä olen herkkä niin hyvin hellille kuin
voimakkaillekin tunteille. Voin itkeä kuin lapsi ja seuraavassa
silmänräpäyksessä jo saattaa viha kuohuttaa poveani. Siksi on Byron
lempirunoilijani. Voipi kuulua naurettavalta, mutta minusta tuntuu
kuin olisi minulla jotain yhteistä tuon voimakkaan, etsivän hengen
kanssa, joka sortui oman sydämmensä ristiriitoihin. 'Minussa on sekä
tulta että jäätä' Andersenin sanaan. Luonteeni on ikäänkuin sekoitus
hiljaa kytevistä luonnonvoimista. Minussa on mahdollisuutta kaikkeen
-- minusta voi tulla rikoksentekijä, mutta voi myös tulla sankari,
jalo, suuri ihminen."

"Herra varjele, Frits! Mitä sinä oikeastaan tarkoitat?"

"Se on totta, rakkahin serkkuni. Koko minun elämänkutsumukseni
on riippuvainen siitä, miten hyvissä ajoin henki, sukua minun
hengelleni, saa minut laskeneeksi reguleeraavan ikeensä, kasvattavan
valtansa alle. Miten ihmeellistä! -- yksi ainoa pieni, punaisten,
kauneiden tytönhuulien lausuma sana voi määrätä suunnan koko
elämälleni."

"Vai sitä se olikin! No, jospa hän sitten lausuisi tuon sanan!"

"Niin", soperti Frits ja silmäili häntä hieman vavahtelevin huulin ja
silmät kosteina, hehkuvina, "jospa -- hän -- lausuisi -- tuon sanan!"

Tumma puna kohosi Emman poskille ja hän nousi kiireesti. "Frits
menkäämme kotiin, isä odottaa!"



Frits serkku oli matkustanut. Metsät, jotka näyttivät huomaavan,
että kesä oli vetänyt niitä nenästä, alkoivat kellastua pelkästä
surusta ja suuttumuksesta. Se tuhlaa tulisia hyväilyjä ja kultaisia
lupauksia tullessaan, tuo etelän kevytjalkainen lapsi, ja hymyhuulin
kylvää kukkavihkoja joka puolelle. Mutta ei aikaakaan niin juoksee
se tiehensä huolien viisi pettyneistä uhreistaan, jotka päivä-, jopa
viikkomääriä tuiottavat sen jälkeen silmät kyynelissä ja kädet täynnä
kuihtuneita kukkia, kunnes vihdoin toivottomina kyyristyvät valkoisen
vaipan peittoon.

Emma ei ollut enää oma itsensä. Miten surullista ja tyhjää oli elämä
pirtin seinien sisällä! Valoisa kesä, sen laulut ja naurut, sen
leikit ja seikkailut, kaikki olivat kadonneet yhdessä henkäyksessä.
Pettymys ja kaiho kurkistelivat kodin joka nurkasta ikäänkuin
mitkäkin harmaat kummitukset. Päivät päästään puuhailla nokisten
patojen ja likaisten pesupunkkien ääressä, keittää hernerokkaa ja
puuroa, silittää lakanoita ja paitoja -- se ei todellakaan ollut
hauskaa. Jos hän milloin istahti rauhaisaan nurkkaan, valtasi hänet
outo, kalvava kaiho. Väliin risteilivät ajatukset hänen aivoissansa
yhdessä mylläkässä, josta lopuksi saattoi sukeltaa esille muisto
jostain kuluneen kesän unohtumattomasta hetkestä. Väliin taas
äkillinen tyytymätön päänheitto ilmaisi ajatusten siirtyneen tuiki
kiusallisille aloille.

Usein pakeni hän Laulupurolle. Merkillistä! -- se ei tahtonut
enää ollenkaan laulaa niinkuin ennen. Se oli muuttunut niin
hullunkuriseksi ja vaihteli iloisesta suruiseen ja suruisesta
iloiseen omituisella itsepäisyydellä. Joskus lauloi se keveää,
leikkisää säveltä, jossa saattoi kuvastua jotain salatun intohimon
tapaista; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se jo huokaili, nurisi
ja riiteli aivan sietämättömästi. Väliin sen vesi synkkämielisenä
hyreksi ikäänkuin se olisi kertonut kuihtuvista kukista ja kosteasta
yösumusta, väliin se voivotteli syreenien piilossa ikäänkuin sitä
olisi vitsoilla lyöty. Ei, moista puroa ei viitsinyt kuunnella!

Eräänä herttaisena, kirkkaana marraskuun sunnuntaina kävi Knuut taas
kotonansa ja tapasi Lystrupin, Emman sekä Jörgen Siversenin lankonsa
Franssin syntymäpäivillä. Emma ei tietänyt, että hän oli kotona,
muutoin hän olisi miettinyt kahdesti päänsä ympäri, ennenkuin lähti
matkaan. Hän tavallaan pelkäsi Knuuttia -- hän muisti hänet vielä
viime näkemältä.

Nuori sotamies oli kenties vieläkin jyrkempi arveluissaan ja
tuomioissaan kuin edellisellä kerralla. Hän johti keskustelun
toisesta polttavasta kysymyksestä toiseen: valtiollisiin
seikkoihin, työväenkysymykseen, kansanopistoasiaan j.n.e. ja näytti
nuoruudestansa huolimatta omaavan varman kannan kaikessa.

"En kiellä, ettei olisi paljon nurinpäistä nykyajan pyrinnöissä,
esimerkiksi työväenliikkeessä, mutta pohjaltaan on sekin oikeutettua
ja tarpeenvaatimaa, sillä työväkeä ja alempaa kansaluokkaa on
vuosikymmeniä kohdeltu huonosti."

"Vai kohdeltu huonosti!" huudahti Lystrup. "Tiedä se, nuori ystäväni,
että niin kauvan kuin käsityöläiset voivat koristaa kultarenkailla
korviaan, juoda baijeri-olutta ja hyppiä yöt päivät tanssipaikoissa,
ei heillä ole mitään valittamisen syytä. Arvelen olevani oikeutettu
puhumaan asiasta, sillä käsityöläisenä olen ollut minäkin. Mutta
silloin saatiin tyytyä perunoihin ja jauhokastikkeesen puoliseksi ja
olla iloisia, jos kerran vuodessa sai nauttia elämästä ja tanssia
luonnon helmassa tai jossakin ahtaassa kapakan nurkassa. Nykyään
koetetaan niin paljon kuin mahdollista keventää työväen askeleita ja
uskotellaan heille, että he pitävät yhteiskuntaa pystyssä."

"Se ei muuta asiaa, Lystrup. Jokaisen täytyy myöntää, että köyhä
työmies jää syrjään rikkaan rinnalla, ja kumminkin se on hän, joka
saa ahertaa ja raataa kuin orja, silloin kuin tuo toinen istuu
levollisena huoneessansa ja laskee rahojaan."

"Herra varjelkoon, Knuut! Mitä oppia sinä imet itseesi siellä
pääkaupungissa? Sinustahan on tulemaisillaan sosialisti!"

"Erehdytte suuresti! Minä vaan olen ruvennut aukomaan silmiäni
seikoille, joista minulla ei ennen ole ollut minkäännäköistä
käsitystä." Hän tunnusteli povitaskuansa, avasi sitten takkinsa ja
veti esille pienen kirjan, jonka hän ojensi Lystrupille. "Tässä
on muuan kirja, jonka olen lainannut eräältä pääkaupunkilaiselta
toveriltani ja joka käsittelee lyhyesti valtiollisia seikkoja
ja työväen kysymystä sekä useita muita niitä asioita, joista
keskustelimme. Saatte sen lainaksi, jos haluatte."

"Ei kiitoksia, poikaseni!"

"Se on hyvä kirja, siitä voitte olla vakuutettu. Ettekä tarvitse
peljätä, että se olisi sosialistien kirjoja, sillä sen tekijä on eräs
jyllantilainen pappi. Näin hän alkaa..."

"Malta hieman! Parasta kuin jätät meidät rauhaan lukuinesi, poikani!"

"Anna tulla vähän!" tarttui Jörgen Siversen puheesen.

Knuut selvitti ääntänsä: "hurjaa intohimoa ja hillitöntä voimaa kytee
kuoren alla kaikissa maissa. Mutta ei yksinomaan mieletöntä kirkunaa
kohoa syvien rivien keskuudesta, epätoivoista tuskan huutoa on
seassa..."

"Jo kuultiin, mikä ääni on kellossa!" keskeytti Lystrup ja asetti
kädet polvilleen. "Sellaista oppia et tarvitse julistaa täällä
Rörbyssä, poikani!"

Frans tuli levottomaksi ja arveli olevan parasta, että Knuut pistäisi
kirjan taskuunsa takaisin.

"Ei, anna tulla vaan! Eihän korvamme siitä halkea", arveli joku
joukosta.

Knuut jatkoi: "Siitä ei ole mitään apua, että me suljemme silmämme
kuin kamelikurki vaaran uhatessa. Yhtä mieletön on se luulo, että
miekalla voi tukahuttaa hurjuuden, joka on ihmissydämmestä kotoisin.
Turhaan myös mahtisanalla koetetaan muuttaa ajan henkeä. Kehitys
kulkee halki aikojen suuren, pysähtymättömän laineen lailla. Ei
ketään jätä se koskematta, ei ketään seisomaan entiselle paikalleen.
Yhteiskunta ei tietysti tule toimeen ilman kurinpitoa ja järjestyksen
valvontaa, ja myöntää täytyy, että on yltiöpäisyyttä, jota ainoastaan
keppi ja miekka kykenevät kesyttämään. Mutta kurinpidon ja koko
yhteiskunnallisen elämän on saatava parempi pohja, pohja, jonka
muodostamisessa ihmiskunnan parhailla on ollut määräävä sijansa ja
jossa oikeudentunto ja inhimillisyys ovat päässeet liittoutumaan
keskenänsä. Minä en puolla enkä suosittele mitään hemmoittelevaa
armeliaisuutta, mutta olen toisaalta täysin vakuutettu siitä,
että yhteiskuntamme perustus alkaa horjua ja on lopulta hajoava
tuhansiin pirstaleihin, jos me aina vaan asetamme kovan kovaa
vastaan. Emme uhkauksilla ja mahtipontisilla siveyssaarnoilla
estä yhteiskunnallista hajaannusta, mutta ainoastaan siten, että
koetamme kohentaa vähäväkisten aineellista tilaa, niin ettei heitä
painosta ainainen orjuuden tunne. Sen ohessa on meidän herätettävä
heidän omiatuntojansa oman sydämmemme lämmöllä ja opetettava heitä
ymmärtämään, mikä on korkeinta ja pyhintä elämässä. Meidän on
levitettävä heidän keskuuteensa oikeaa ja jalostavaa valistusta,
koetettava saada heissä syttymään kansalais- ja isänmaanrakkautta,
teroitettava heidän oikeudentajuntaansa ja selvennettävä
heidän tuntoansa ihmisen velvollisuuksista. Muistakaamme, että
yhteiskunnalla tulee olla sydän. Ihmiselämässä ei käy päinsä
väkevämmän oikeus niinkuin eläinkunnassa, missä kotka repii
lampaan ja haukka iskee kyntensä kyyhkysen rintaan. Ihmiselämässä,
yhteiskuntaelämässä tulee päinvastoin jokaisen kuolettaa eläimellinen
verenhimonsa, taittaa kynnet, jotka voisivat raadella heikkoa,
auttaa sydämmen pohjalla piilevää hyvää voittoon ja johtaa ikävöivää
ihmishenkeä valoon ja vapauteen, rauhaan Jumalan ja ihmisten
kanssa..."

Knuut oli haltioissaan. Hän katsoi vuoroonsa jokaista huoneessa
olijaa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen lukunsa oli tehnyt. Emma
hymyili hänelle ivallisesti ja heitti päätänsä, ikäänkuin olisi
tahtonut sanoa: "luulet sinä nyt jotakin olevasi!"

"Kiitoksia, Knuut!" sanoi Lystrup ja nousi seisoalleen. "Parasta
koko jutussa on se, että sinä et ymmärrä siitä rahtuakaan, et niin
rahtuakaan!"

"Oo-hoh, sepä hullusti!"

"Luuletko, poikani, että sinä, jolla on vähän elämänkokemusta ja vaan
kaksikymmentäkolme vuotta hartioilla -- vai miten vanha sinä olet? --
luuletko että voisit käsittää yhteiskunnan suurimpia ja tärkeimpiä
kysymyksiä -- höh! Mitäs te siihen sanotte, Jörgen Siversen?"

"Niin, liiaksi maitoparta hän vielä on."

"Mitä ikääni tulee", sanoi Knuut ja hykersi polviaan, "karttuu se
kyllä ajan pitkään. Enkä pidä mahdottomana, että samalla myös opin
yhtä ja toista", lisäsi hän uhkamielisen näköisenä.

"No, onneksi olkoon!" sanoi Lystrup. "Mutta sanonpa sinulle: varo
tervettä järkeäsi, sillä sinussa näyttää jo olevan outoja oireita!"

Knuut puristi käsiään nyrkkiin, niin että kynsien jäljet tulivat
kämmeniin. Hän oli lausumaisillaan tulisen sanan vastaukseksi, mutta
hillitsi kumminkin itsensä.

Myöhemmin, kun Knuut oli jo ehtinyt jossain määrin rauhoittua,
kohtasi hän Emman puutarhassa ja joutui tarinaan hänen kanssansa.
Luonnollisesti ei kestänyt kauvan, ennenkuin keskustelu kääntyi
heidän vanhaan riitakysymykseensä.

"Sinä luultavasti rupeat myös vapaakoulunopettajaksi
sotapalveluksesta päästyäsi? Sinähän suosit vapaata opetustapaa."

"Et saa pitää pilkkanasi sitä asiaa!" sanoi Knuut ja hänen sisunsa
alkoi uudelleen kuohahdella. "Ennemmin saattaisit toivoa, että
isäsikin olisi vapaakoulun ohjelmasta paremmin perillä ja toteuttaisi
sitä koulussaan -- pamppuohjelman asemasta."

Ivallinen hymy katosi äkisti tytön huulilta ja hänen kasvonsa
muuttuivat liidun värisiksi.

"Hyökkäätkö sinä minun isäni kimppuun?"

"Ei... en minä mitään sellaista tarkoittanut... hm! Arvelen vaan,
että hän on vähän ankaranpuolinen kurinpitäjä."

Mikä pelottava, rusentava valta oli tytöllä Knuuttiin! Pelkällä
katseellaan masensi hän tuossa tuokiossa koko hänen vastustusvoimansa.

"Hm!... Rasmus Mortensen, josta minä sinulle kerroin", jatkoi
Knuut ja oikaisihe, ikäänkuin hän olisi tahtonut koota viimeiset
voimansa pälkähästä päästäkseen, "ei käytä ollenkaan läksyjen
lukua koulussansa. Hän vaan kertoo lapsille ja laulaa heidän
kanssansa. Usko minua, Emma, että sillä opetustavalla sittenkin on
tulevaisuutta."

"Knuut!" vastasi tyttö ja hänen sieramensa laajenivat, "sinusta on
tullut sietämätön, ulkokullattu viisastelija!"

Knuut kalpeni ja muuttui ankaran näköiseksi. "Emma, pitäisi sinun
toki muistaa, että emme ole lapsia enää! Mitä oikeutta sinulla on...?"

"Minulla on oikeus nenästää sinua joka kerta, kun sinua
haluttaa arvostella minun isääni. Minä en kärsi kenenkään
halventavan hänen työtänsä, en enemmän sinun kuin sinun tekopyhän
vapaakoulunopettajasikaan, siitä saat olla vakuutettu!"

"Mutta, Emma, sinä käsität minua väärin... hm...!" Hän tahtoi laskea
kätensä tytön olkapäälle, mutta tämä väisti häntä ja meni tiehensä.

Knuutin piti lähteä junalle. Kun hän sanoi Emmalle hyvästi, katsoi
hän häneen rukoilevasti ja piti muutaman silmänräpäyksen hänen
kättänsä omassaan. Mutta Emma loi silmänsä maahan ja veti kätensä
pois.

Nuori sotamies oli pääkaupungissa sotkeutunut henkisen elämän
pyörteisiin ja eli vielä ikäänkuin jonkunmoisessa huumeessa.
Muuttunut elämäntapa, alituinen uuden kuuleminen ja näkeminen,
muutamien valistuneiden kumppanien vaikutus ja osanotto
valtiollisiin tai muun laatuisiin kokouksiin oli herättänyt hänessä
ennen tuntemattomia ajatuksia ja vienyt hänet nuoruuden ensi
innostuksen aikaan. Hänessä, samoinkuin useimmassa lahjakkaassa
nuorukaisessa, syntyi silmäin auettua jonkunverran ylpeyttä, joka,
sotilaallinen itsetietoisuus siihen luettuna, teki hänet muiden
mielestä ylvästelijäksi. Erittäinkin se pisti silmiin kotoisissa
vaatimattomissa oloissa. Totta puhuen oli hänen aikomuksensa ollut
hämmästyttää rörbyläisiä, ja se onnistui, mutta aivan toisella
tavalla kuin hän oli kuvitellut. Hän tunsi, että hänen esiytymisensä
oli vaikuttanut tympäisevästi varsinkin koulumestariin ja hänen
tyttäreensä, ja puoleksi nolostuneena, puoleksi ärtyneenä hän
siitä syystä jätti kotikylänsä. No niin, hyvää se yhtä kaikki
teki rörbyläisille, että he saivat muutaman pyssyn täyden ruutia
kuolleesen arkielämäänsä. Emma oli ollut hänelle häijy, ja jos hän ei
olisi tietänyt, että hän siitä huolimatta piti hänestä, niin... No,
siinähän jo junakin oli!

Kun Lystrup ja Emma menivät kotiin iltasella, sanoi koulumestari:
"mitä kummaa se Knuut arvelee? Hänhän on tulemaisillaan rutihulluksi.
Sitten hänestä vasta kalu tulee, kun hän sotapalveluksesta päästyään
käypi Lyshöjin laitoksessa."

Emma ei vastannut, mutta hän tunsi sinä iltana mielessään
ventovierasta, repivää tyymättömyyttä.

"Tulee myrsky", sanoi Lystrup itsekseen. "Jo uhmailee ympäri taivaan
rannan. Mutta antaa myrskylintujen tulla, antaa tulla!"



Puutarhan viimeiset kukat kuihtuivat jo, mutta kukkien aika ei siltä
vielä ollut ohi. Eräänä päivänä sai Emma postissa pienen laatikon.
Hän avasi sen uteliaana, mutta päästi sen uudelleen käsistänsä
huomattuaan, että se sisälsi hienon, kauniin kukkavihkon. Hän arvasi
heti, keneltä kukat olivat.

Laatikko jäi hetkiseksi lepäämään koskemattomana pöydälle. Emma
seisoi sen edessä käsivarret ristissä ja tuiotti pöytäliinaan.
Kukista kohoava vieno tuoksu lumosi hänet. Kesäiset muistot palasivat
mieleen ja sulautuivat suureksi, sydäntä hellyttäväksi sävelvirraksi.
Tietämättänsä oli hän ottanut vihkosen käteensä, katseli sen
tuoreita, kosteita kukkia ja hengitti niiden tuoksua.

"Miten hyvältä tuollainen pieni huomaavaisuus saattaa tuntua!"
huokasi hän ja piti vihkosta edessänsä.

Kun hän uudelleen tarkasti laatikkoa, huomasi hän siinä hienon,
koristereunaisen kirjekuoren. Hänen kätensä vavahtelivat, kun hän
avasi sen ja veti esiin hyvältä tuoksuvan, ruusuilla ja lemmikeillä
somistellun postipaperiarkin. "Runo!" huudahti hän ja luki:

    "Kukkia kauneita täynnä on maa --
    ne talvi armoton jäätää;
    vain hetken ne henkiä laaksossa saa --
    elon nuoren jo kuolema päättää.

    Muistonpa kukkia konsanaan
    ei yletä talven valta,
    niistä nuppuja kainoja tuoksuamaan
    voi kohota hangenkin alta."

Kauvan hän seisoi siinä ja piteli kädessään runoa, jota hän
puolittain luki ja oli lukematta. Hän heittäytyi kokonaan tunteiden
ja muistojen valtaan ja suloinen väristys täytti hänen sydämmensä.
Mutta äkisti ajatus, ikäänkuin kaukaa muista maailmoista tullut,
yhdellä iskulla mursi lumouksen. Hän viskasi kukat ja runon takaisin
laatikkoon, vaipui muutamalle tuolille ja painoi kädellä otsaansa.
Niin istui hän hetken tuskaisena, mieli kuohuksissa. Silloin kuuli
hän isänsä äänen eteisessä. Hän hyppäsi ylös, otti laatikon ja katosi
kamariinsa.



Knuuttia odotettiin kotiin jouluksi. Miten saisi Emma sanotuksi
hyvää päivää hänelle? Jännittyneenä seisoi tyttö jouluaamuna eteisen
ovella ja kurkisti kadulle. Silloin huomasi hän vilkasliikkeisen
nuoren miehen, joka keppiänsä heilutellen reippaassa marssin tahdissa
läheni koulutaloa. "Herra varjele, Frits!" huudahti Emma ja tarttui
ovenhakaan. "Minä en tahdo puhua hänen kanssansa! Minä... voi, mitä
on minun tehtävä!"

"Hyvää huomenta, pikku serkku, ja hauskaa joulua! En mitenkään
voinut... Mutta mikä sinulla on? Sinähän olet aivan kalpea!"

"Minä litistin sormeni... Voi, ei se merkitse mitään! Me emme voineet
aavistaa..."

"Tuloni on todellakin odottamatonta. Mutta minä toivon, etten
tungettelemisellani ikävystytä teitä. Rörbyn koululla on semmoinen
magneettinen voima... Uh, olen aivan eshoffeerattu, kun kävelin niin
kiireesti aseman välin. Eikö setä ole kotona?"

"Ei, hän on kirkossa."

Siis yksin kotona! Ja Frits näpäytti sormiaan.

"Sinä et näytä voivan oikein hyvin, rakas serkku", sanoi hän, kun hän
hetken kuluttua istui sohvassa ja Emma tarjosi hänelle kahvia.

"Päätäni kivistää vähän."

Emma meni makuuhuoneesen, painoi kätensä ristiin ja heitti niitä
tuskaisena alaspäin. "Hyvä Jumala, miksi hän tuli taas!"

"Erinomainen joulukakku, Emma!" kuului arkituvasta.

"Todellako!"

"Olenpa varma, että sinä olet sen itse leiponut. Ja oivallista
kahvia! Tule pitämään seuraa minulle, serkku!"

"Olkoon menneeksi!" ajatteli Emma. "Minä en ole mikään kurja,
huojuva ruoko, joka taipuu aina tuulen mukaan!" Hän astui rohkeasti
arkitupaan ja kaatoi kahvia itsellensä.

"Täällä sohvassa on tilaa... Oi, miksi ei?"

"Kiitos! tässä tuolilla on aivan yhtä hyvä."

Aamupäivän aurinko kultasi kirkkaiden ikkunaruutujen läpi Emman
mustaa tukkaa, joka näytti ikäänkuin mielihyvällä imevän itseensä
lämpöistä valoa. Hänen äsken kalpeille kasvoillensa levisi
keskustelun aikana hehkuva ruusuhohde ja hänen silmänsä loistivat yhä
lämpöisemmin ja lämpöisemmin. Frits puhui niin lumoavan kauniisti
silloin. Hänen äänensä ei ollut vielä koskaan ollut niin pehmoinen ja
soinnukas. Kokonainen tunti kului eikä Emma tietänyt, mihin aika oli
mennyt.

"Se on totta kaikki, rakas Emma. Kesän perästä on meluava
kaupunkilaiselämä kadottanut mielestäni kaiken viehätyksensä. Opinnot
ovat minulle olleet henkistä tortyyria! Olen tuntenut epävarmuutta
ja hapuilemista, joka on väliin tehnyt minut aivan toivottomaksi. Ja
kuitenkin on minulla ollut suuria, pyhiä hetkiä, jolloin sydämeni on
ollut kuin kihisevä elonvoimain kaaos, elonvoimain, jotka odottavat
vaan herätyssanaa: tulkoon! noustakseen taimelle, kasvaakseen ja
kehittyäkseen voimakkaiksi ja kauneiksi... Ei, älä mene, armahin
serkku! Jää luokseni! Oi, ole sinä minun hyvä fylgieni, minun
elämäni herättäjä, ja minun sydämeni on riemuitseva kuin enkelit
jouluaamuna... oi, vastaa!"

Emma alkoi vapista. "Sinä et tiedä, mitä sinä puhut, Frits... Voi,
päästä minut! Voi... Frits!"

Hän ei itsekkään ollut oikein selvillä siitä, kuinka hän hetken
kuluttua oli huohottaen, hämmentyneenä ja lämpimänä kallistunut
Fritsin olkaa vasten ja laskenut kätensä hänen käteensä. Mutta kun se
oli tehty, tunsi hän ikäänkuin huojennusta sydämmessänsä ja suloisen
huumauksen valtaamana hän estelemättä antautui Fritsin hyväilylle.

Ovelle koputettiin. Emma hyppäsi ylös ja tahtoi riistäytyä irti --
mutta samassa aukeni ovi. Hän huudahti heikosti -- se oli Knuut.

Suuri, voimakas sotilas vavahti, ikäänkuin hän olisi saanut miekan
iskun sydämmeensä. Hänen kasvonsa kalpenivat, mutta hän hillitsi
kumminkin täydellisesti itsensä.

"Hyvää päivää! Hm... onko koulumestari kotona?"

"Ei, hän on kirkossa", änkytti Frits.

"Jahah!"

Knuut seisoi ja väänteli lakkia käsissään. Hetken päästä hän tarttui
taas ovenhakaan, käänsi murtuneet kasvonsa Emmaan, ja hänen katseensa
kuvasti sanomatonta tuskaa, kun hän kuiskasi värähtelevällä äänellä:
"se oli väärin, Emma!" Sitten hän poistui hitaasti.



Jörgen Siversenin talo oli oikea vanhanaikuinen talonpoikaistalo.
Kaksi suurta uudinsänkyä ja pitkä tammipöytä, jonka kannen alla
olevassa naulassa riippuivat isännän kankeat pitkävartiset saappaat,
komeili tuvassa. Pöydän yläpään kohdalla peitti seinää vihreä
laudoitus, mihin paikkakunnan tavan mukaan oli punaisella maalattu
muutamia kirjaimia ja vuosiluku. Ylhäällä, melkein katon rajassa
olevalla hyllyllä oli tinalautasia, ja ikkunoilla kasvoi kurjenpolvia
ja aloekasveja.

Jörgen oli vanha, rikas, jäyhäluontoinen ukko. Hänen naamansa oli
ryppyinen ja hänen tukkansa tuuhea ja pitkä. Kun hän oli vetänyt
suuret kintaat käsiinsä ja viskannut kuluneen sarkakauhtanan
hartioilleen, saattoi hän istua jyväkuormalla koko kaupungin välin,
jota oli puolitoista peninkulmaa, yhtä hyvin purevassa pakkasessa
kuin myrskyssä tai rankkasateessa kertaakaan puistattelematta.
Usein hän taas päiväkaudet mitä kovimmassa kuumuudessa laahasi
leikkuupellolla lyhteitä kokoihin karvahattu korvilla. Kerran näppäsi
hän vasemman kätensä peukalosta pään silppukirveellä poikki. "Ei tuo
juuri ehtinyt koskea", sanoi hän ja kääri verta vuotavaa sormeaan
rievulla, jonka repäsi liivinsä vuorista. Kun hän oli turhaan etsinyt
sormenkappaletta silppukasasta, jatkoi hän rauhallisena työtään,
kunnes verenvuoto pakotti hänet turvautumaan vaimonsa apuun.

Jörgenin Kaarin oli pieni, pyylevä eukko. Hän käytti aina vanhaa,
vihreää silkkimyssyä, jonka alta pisti näkyviin otsaa peittävä,
valkoisen liinan reuna. Lapsuutensa päivät oli hän viettänyt
hurskaassa kodissa, ja yhä vielä oli jumalansana hänen lohdutuksensa
ja ilonsa. Heillä oli Jörgenin kanssa ainoastaan yksi tytär, pieni,
lempeämielinen Ellen, jolla oli lapselliset, haaveksivat silmät.

Eräänä iltana, kun Jörgen perheineen juuri oli lopettanut puuron
syönnin ja sarvi- ja puulusikat oli pistetty ikkunanpieleen,
astui nuori, parrakas mies pirttiin ja toivotti hyvää iltaa. Ei
kukaan näyttänyt tuntevan häntä. Vieras pysähtyi ovelle ja myhäili
hyväntahtoisen näköisenä partaansa. Viimein alkoi puna kohota Ellenin
poskille, ja Kaarin, joka istui uunin nurkassa riisuutumassa,
huudahti!

"Mutta hyvänen aika, sehän on tätilän Knuut!",

"Niin on", lausui tulija ja tarkasteli vanhaa, tuttua tupaa, missä
joka esine näytti niin herttaisen tutunomaisesti nyykyttävän hänelle.
"Minä tulin pyytämään yösijaa täällä, sillä sisareni luona eivät
asiat näytä olevan oikealla tolalla."

"Kuinka niin?" huudahti Kaarin kauhistuneena. "Minä juuri ikään tulin
sieltä ja silloin siellä ei vielä ollut mitään hätää."

"Se lieneekin tapahtunut vasta lähdettyänne. Pyytäisin teitä vielä
käymään siellä."

"Sitten ei auta muu kuin pukeutua uudelleen. Olin juuri
riisuutumassa, sillä toista lonkkaani on taas jomottanut koko päivän.
Ellen, laita Knuutille vuode vieraskamariin. Hauskaa, että tulit!
Paina toki puuta, Knuut!"

Ellenin kattaessa pöytää ja laittaessa vuodetta kuntoon puheli Knuut
enonsa kanssa kuluneiden vuosien tapahtumista. Keskustelu kosketteli
etupäässä Knuutin poissa ollessa sattuneita muutoksia Rörbyn oloissa.

Kun Knuut edellä mainitsemanamme jouluaamuna jätti Emman kodin,
tuntui hänestä, kuin olisi hänen sydämmensä ollut kappaleina.
Hän koetti kumminkin pysyttäytyä levollisena -- ei kukaan hänen
kotiväestään aavistanut mitään. Vasta iltasella, kun hän oli
sulkeutunut omaan pieneen kamariinsa, missä hän satoja kertoja oli
levännyt ja tytöstänsä uneksinut, tulvi hänen tuskansa yli reunojen.
Hän painoi kasvonsa tyynyyn, puristi sitä ohimoitaan vasten ja
itki niin että koko hänen ruumiinsa tärisi. Seuraavana aamuna
matkusti hän. Hän päätti, ettei hän koskaan enää laskisi jalkaansa
Rörbyn kaduille. Alussa tuntui sotaväessä olo hänestä melkein
sietämättömältä rasitukselta; hänen teki mielensä kapinoimaan koko
maailmaa vastaan. Joskus eksyi hän hurjien toverien juominkeihin.
Elämä hänen mielestänsä oli muuttunut niin kovaksi ja raskaaksi,
että oli aivan yhdentekevää, josko se loppui eli jatkui. Väliin
tuntui kumminkin, kuin olisi jotain löyhtynyt hänen rinnassaan,
ja hänen sydämmensä täytti hellä, lämmin tunne. Silloin itki hän
itsensä väsyksiin asti ja löysi lievitystä kyynelistä. Mutta niin
pian kuin tuon jouluaamun muisto palasi mieleen, jäykistyivät taas
kaikki hellät tunteet. Pettymys oli hienon teräspiikin tavoin
iskeytynyt hänen sydämmeensä. Joka kerran kuin vanhat muistot sitä
lähentelivät, saivat ne piston pistonsa jälkeen. Vihdoinkin sai Knuut
sotapalveluksensa suorittaneeksi. Jonkun aikaa oleskeli hän vielä
pääkaupungissa. Sitten matkusti hän Lyshöjin kansanopistoon, mutta
ei voinut alussa sielläkään oikein viihtyä. Sielläkin tunsi hän
joutuneensa jonkunmoisen henkisen ikeen alle, joka pakotti nuoruuden
tulisuuden pysymään määrätyissä rajoissaan. Mutta pian opettajat,
etupäässä johtaja, voittivat hänen sydämmensä. Hän antautui silloin
innolla opinnoihin ja edistyi niin, että se hämmästytti sekä
opettajia että toisia oppilaita. Opiston päätyttyä matkustivat
kaikki toverit kotipuoleensa -- hänellä ei ollut kotia. Johtajan
esityksestä hän jäi kesän ajaksi opistolle maanviljelystöihin.
Häntä kohdeltiin kuin perheenjäsentä ainakin -- "työnjohtajani",
oli johtajan tapana leikillä nimittää häntä. Silloin tällöin sai
hän nauttia yksityisopetusta muutamissa aineissa, mutta parhainta
henkistä ravintoa imi hän jokapäiväisistä keskusteluista, johtajan
kanssa. Seuraavan talven oli hän taas oppilaana opistossa. Hänen
sydämmensä alkoi vähitellen rauhoittua. Hän oli oppinut katselemaan
elämää sen vakavalta puolen ja saanut halua työhön. Hän oli jo
puolivälissä kolmeakymmentä ja alkoi ikävöidä omintakeista toimialaa.
Toisena talvena oli opistossa pari hänen lapsuudenystäväänsä. Kun
heidän piti matkustaa kotiin, alkoivat he houkutella häntä mukaansa.
No niin, olisipa yhtä kaikki mukavaa nähdä taas vanhaa kotikylää.
Kuinka voinevat Hans ja Kristen, Ellen ja sepän Kirsten ja kaikki
muut vanhat toverit? Mitähän he mahtaisivat sanoa nähdessään hänet
miehistyneenä, suuri parta leuassa ja enemmän asioita tiedossaan
-- sen voi hän sanoa kehumatta itseään -- kuin yhdelläkään heistä?
Erästä henkilöä vaan hän ei muistanut. Hänen kanssansa ei hänellä
ollut enää mitään tekemistä tässä maailmassa. Hänellä oli Fritsinsä
-- ja hän sai kernaasti pitää hänet.

Hänen lankonsa, jota aina vaivasivat perheenlisääntymis- ja
rahahuolet, oli hänelle tulohetkellä kärtyinen ja epäystävällinen.
Mutta enon ovi avautui sitä vierasvaraisemmin harhailevalle
nuorukaiselle. Ja Knuutista tuntui siinä pöydänpäässä istuessaan ja
enonsa kanssa tarinoidessaan ja tupakoidessaan sanomattoman hyvältä
tieto, että hän oli taas joutunut vanhan rörbyläisen katon alle.

"Mitä miehiä se opettaja oli, Knuut, oliko hän oikeisto- vai
vasemmistolainen?"

"Hän ei juuri pitänyt väliä sellaisesta, mutta parhaiten hänet voi
lukea vasemmistolaiseksi."

"Kyllä niillä vasemmistolaisilla on kurkkua nykyään. Satuin
kuulemaan viime vuonna muutamassa vaalikokouksessa, miten ne
kinastelivat Lyngen patruunan kanssa. Mutta vaikka neljä talonpoikaa
teki parastaan, eivät he saaneet häntä järähtämään rahtuakaan
mielipiteistään. Mitä auttaa talonpojan antautua otteluun oppineen
kanssa! Ei hän siinä kovin pitkälle potki. Ja mitä varten semmoista
kinaa ja metakkaa! Meillä on aivan hyvä jo ilmankin."

"On kyllä, mutta voisi olla 'parempi vieläkin', niinkuin laulussa
sanotaan."

"Sitähän ne lupaavat nuo suurisuiset vasemmistolaiset, mutta tuulen
pieksämistä se on yhtä kaikki Lystrupin sanaan. Sören Hugger
esimerkiksi -- hän on, näet sä, heittäytynyt asianharrastajaksi
hänkin -- vakuuttaa, että kerran on koittava aika, jolloin talonpoika
pääsee vapaaksi raskaista veroista ja kymmenyksistä. Ei tarvitse
muuta kuin pysyä yhdessä ja ei hellittää, ennenkuin ruoska on
väännetty mahtavien käsistä."

"Vai on Sören Hugger takertunut valtiollisiin hommiin!"

"On, ja aika lailla onkin. Joku aika sitten puuhasi hän suurta
valtiollista kokousta, kyläämme, mutta silloin yhytti hänet
Lystrup Lars Larsenin lapsen ristiäisissä ja nolasi hänet niin
perinpohjaisesti, ettei häneen jäänyt yhtään ainoaa tietopaikkaa --
ja kokous jäi sikseen."

Myöhemmin iltasella meni Jörgen Siversen nukkumaan, mutta Ellen
ja Knuut jäivät vielä valvomaan ja odottamaan Kaarenin kotiin
tuloa. Vanhoja onnellisen lapsuudenajan muistoja kaivettiin esiin.
Kysymyksiä sateli sadottain puolin ja toisin. Se oli todellinen
juhlahetki lapselliselle, hellämieliselle Ellenille.

"Kuinka Emma voi?" kysyi Knuut ikäänkuin näyttääkseen, miten
levollisena hän voi puhua muinaisesta rakastetustansa.

"Hyvin, luullakseni, mutta hän on viime aikoina muuttunut niin
kummallisen kärtyiseksi."

"Vai niin! Käykö Frits usein heillä?"

"Kyllä hän käy toisinaan."

"Silloin Emma on tietysti mielissään?"

"Oi, ei heidän välinsä näytä niinkään tulisena. Lystrup ei myös tunnu
olevan hyvillänsä asiasta."

Ellenin kertomus näytti huvittavan Knuuttia. Hän kyseli vielä muita
koulun kuulumisia, mutta pysyi ylipäänsä täydellisen tyynenä.

Kello yhden aikaan yöllä tuli Kaaren viimein kotiin ja ilmoitti,
että Knuutin sisar oli saanut pojan ja että kaikki oli käynyt
onnellisesti. Puolen tunnin kuluttua oli koko talo unen helmoissa.



Syksyn aurinko kultasi vielä kirkkailla, haaleilla säteillään
metsiä ja maita. Tuulen leyhkä puhalteli keltaisella sängiköllä ja
heilutteli koiruohoja ja ohdakkeita ojien heinäisillä varsilla.
Reheviä, punaisia marjaterttuja huojui pihlajan vihreäin lehtien
välissä metsän laidassa, ja äpärikköä kasvaville niityille olivat
ahkerat hämähäkit levitelleet lukemattomat määrät hienoja, loistavia
harsopalasia valkenemaan. Ryysyiset paimenpojat vetelivät tarmonsa
takaa pitkäveteisiä, surunvoittoisia luirutuksiaan kaitessaan
lehmiä, jotka huolettomina kietasivat kielensä heinätukkojen ympäri
ja nyhtäsivät niitä toisen toisensa jälkeen. Hiiri- ja ilmahaukat
vaanivat saalistaan soilla ja kedoilla, ja levolliset myyrät
kaivoivat käytäviänsä peltojen pehmitettyyn maaperään. Ilma oli kolea
ja hohtavan puhdas. Kaikki, mikä näkyväistä oli, pisti selvästi
silmiin. Mutta vaikka päivä olikin raikas ja kaunis, painoi syksy
jo surunvoittoisen leimansa ihmismieliin. Tuntui, kuin olisi luonto
huutanut ihmisille: "lapset, ei auta kauvemmin kieltää, että kesä
on lopussa ja talven taistelu on alkava. Täyttäkää keuhkonne minun
raikkaalla ilmallani! Oppikaa minun hohtavasta taivaastani ja vielä
lämpöä hehkuvasta auringostani kohtaamaan taisteluja kirkkain silmin
ja lämpimin sydämmin!"

Reipas, hieman itsetietoinen hymy huulillaan vaelsi Knuut rihlapyssy
olalla ja kokoonkääritty lippu kainalossa pitkin Rörbyn katua. Hän
suuntasi askeleensa kylän keskellä olevaa aukeaa paikkaa kohti, mihin
äskettäin perustetun ampumaseuran piti kokoutua. Se oli juhlapäivä
nuorille, sillä seuralla oli silloin ensimäinen kilpa-ammuntansa.
Seudun nuoret naiset olivat lahjoittaneet sille oman lipun, joka
jo aikaisemmin oli vihitty tarkoitukseensa. Myös sen päiväiseen
tilaisuuteen olivat muutamat nimeänsä ilmoittamattomat valmistaneet
joukon pikku esineitä.

Puoli toista vuotta oli kulunut siitä, kun Knuut palasi Rörbyhyn.
Jonkun aikaa oli hän majaillut enonsa luona. Mutta kun fyeniläisen
talonpojan pienenpuoleinen maatila, joka sijaitsi aivan koulun
vieressä Laulupuron toisella rannalla, ilmoitettiin myytäväksi
tavattoman halvasta, osti hän sen ja pesiytyi uudelleen entiseen
kotikyläänsä. Hän ei tuntenut vähääkään epävarmuutta asettuessaan
koulun viereen, sillä Emman ja hänen välinsä oli niin selvä, ettei
voinut tulla puhettakaan väärinymmärryksistä. Sitä paitsi muodosti
Laulupuro ja puutarhojen välillä oleva ryteikkö siksi tuntuvan
rajan heidän välillensä, ettei tarvinnut peljätä yhteentörmäystä,
jos he milloin astuivat ulos ovesta, Muutamien kuukausien kuluessa
paranteli hän rakennuksia, pani puutarhan kuntoon, suunnitteli uutta
vuorojakoa ja koetti saada junkaan parempaa viljelystapaa kuin
mitä tilalla ennen oli käytetty. Sen ohessa alkoi hän innokkaasti
toimia seudun henkiseksi herätykseksi. Hän paloi halusta saada
murtaneeksi aukkoa kotikylänsä kiinalaiseen muuriin ja siten
valmistaneeksi tietä ulkomaailman henkisille virtauksille. Missä
vaan oli tilaisuutta, puhui hän kyläläisilleen valistuksesta,
kehoitti nuoria poikia ja tyttöjä menemään kansanopistoon ja
houkutteli ihmisiä lähistössä pidettäviin kokouksiin. Entisten
kansanopistotoveriensa kanssa puuhasi hän kylään lukuseuran. Pieni
lauluseura perustettiin myös. Ensin siinä laulettiin yksiäänisiä,
mutta myöhemmin kaksi-, jopa kolmiäänisiäkin lauluja. Varsin
loistavaa ei edistys ollut, mutta Knuut viuluineen oli väsymätön,
ja jonkun ajan kuluttua oltiin jo niin pitkällä, että uskallettiin
esiintyä julkisesti. Kerran oli majatalossa kokous, missä eräs nuori
naapuri-pitäjän kansakoulunopettaja piti esitelmän, lauluseura esitti
joitakuita reippaita lauluja ja lopuksi Knuut luki kertomuksen
talonpojan elämästä. Kokous teki valtavan vaikutuksen saapuvilla
oleviin kyläläisiin. Seuraaviin samantapaisiin tilaisuuksiin tulvi
mustanaan väkeä, ja kaikkea, mitä niissä tarjottiin, ahmittiin
nälkäisen suden tavoin. Viimein sai Knuut aikaan muutamia yleisiä
keskustelukokouksia, joissa pohdittiin taloudellisia kysymyksiä.
Knuut ei epäröinyt lausuessaan mielipiteitänsä, Kun hän seisoi ja
jakeli tietojaan joko ravintoaineiden kokoonpanosta -- sokerista ja
munavalkuaisesta, elimellisistä ja elimettömistä aineista -- tai
merkelin merkityksestä maan kalkki- ja fosforihappo-pitoisuuden
lisääjänä j.n.e., tuntui hänestä, kuin kykenisi hän opettamaan kunnon
kyläläisille yhtä ja toista.

Besser, joka oli tehnyt sen ilahuttavan havainnon, että nuo kokoukset
muuttivat joukottain totilaseja, "naukkuja" ja sikareja neli- ja
kahdeksankillinkisiksi, oli täydellisesti selvillä siitä, että hänen
ja Knuutin oli yhdistettävä yritteliäisyytensä ja käytävä käsikädessä
vaikeaan valistustyöhön.

"Siunatkoon", sanoi hän Knuutille eräänä iltana, kun hän juuri
oli tarjoellut puolen nelikkoa baijeriolutta, "siunatkoon, miten
nämä tällaiset kokoukset tekevät kansalle hyvää! Luulen ja olen
täydellisesti vakuutettu, että se on... on... on... toimenpide, josta
meillä on syytä ylpeillä".

"Niin, olen vähin ajatellut, että meidän tulisi koettaa,
onnistuisimmeko saamaan aikaan muuatta suurta valtiollista kokousta."

Knuutin sanat synnyttivät Besserissä valtavan ihastuksen puuskan.
Hänen näppyläiset kasvonsa punastuivat pelkästä jännityksestä,
ja hän oli kuulevinaan kaukaista ihmisäänien kohinaa, lasien
kilinää ja markkain ja taalerien helinää. "Suurta valtiollista
kokousta!" huudahti hän ja katsoi Knuuttia, ikäänkuin olisi
tahtonut lisätä: "Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia suurten
valtiollisten kokousten keksijöitä!" Sitten kallisti hän päätänsä,
läppäsi kädenselkämyksellään Knuuttia vatsaan ja sanoi ihmettelyä
ilmaiseva hymy huulilla: "miten mer--kil--listä -- sehän on minun
vanha tuumani! Osaatteko te lukea ajatuksiani, ihminen? Sitä,
juuri sitä minä olen miettinyt vuosikausia. Meidän tulee kaikella
muotoa hommata suuri valtiollinen kokous, oikein kansanvaltainen ja
kansallinen kokous... Siunatkoon, miten nämä pikkumaiset ihmiset
kaipaavat... kaipaavat... te ymmärrätte minua... kaipaavat vapautta,
ilmaa, elämää!" -- hän hujautti kolmasti käsillään. "Me kaksi,
jotka olemme nähneet maailmaa ja olleet niin sanoakseni sivistyksen
virran pyörteissä, me huomaamme, miten takapajulla nämä ihmiset
ovat. Sentähden on meidän oikeutemme ja velvollisuutemme hyvinä
kansanvaltaisuutta kannattavina kansalaisina seisoa sivistyksen
ja... ja ajan uusien aatteiden etunenässä. Meillä on tarpeeksi
intelligenssiä. Meidän on saatettava kansanvaltainen kehitys
lopulliseen päämääräänsä. 'Vorwärts!' ['Vorwärts' merkitsee
'eteenpäin', mutta on saksaa. Suom.] ranskalaisen sanaan, se on aina
ollut minun mielilauseeni."

Knuut hymyili salaa ravintolan isännän innokkaalle puheelle,
mutta hän oli yhtä kaikki mielissään siitä, että tämä näytti koko
sielustaan olevan kansanvaltaisuuden puolella, vaikka olikin vähän
epäselvä.

Niin kauvan kuin Knuut ja hänen hengenheimolaisensa pysyivät
rauhallisilla aloilla, ei Lystrup nähnyt olevan mitään syytä
sekoittautua asioihin. Mutta kun Knuut kevätpuoleen toteutti aikeensa
ja pani toimeen valtiollisen kokouksen sekä oli saanut siihen
haalineeksi useita eteviä puhujia, antoi Lystrup pamahtaa, niin että
Knuut vapisi vielä viikon päivät jälkeenpäin.

Siitä kokouksesta pari sanaa!

Ähkien ja puhkien kuumuudesta seisoi joukko nuoria ja vanhoja
rörbyläisiä ahdettuina Besserin kuuluisaan "salonkiin" kuin
sillit tynnyriin. Tarinoitiin ja tupakoitiin ajan kuluksi ja
odotettiin jännitettyinä valtiollista voimainnäytettä, josta jo
kauvan aikaa edeltäpäin oli puhuttu. Vihdoinkin nousi Knuut Olsen
päivän kunniaksi rakennetulle puhujalavalle, heläytti pientä
kelloa, avasi kokouksen ja toivotti kaikkia tervetulleiksi. Se
oli epäilemättä juhlallisin hetki rörbyläisten elämässä. Kaikkien
katseet olivat tähdätyt Knuuttiin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt
lausua tervetulo-toivotuksensa, kuin leveä jättiläisvartalo
pimitti oviaukon. Se ei ollut kukaan muu kuin Lystrup. Knuut
vaikeni silmänräpäykseksi. Kaikkien silmät kääntyivät tulijaan ja
mielihyvän muminaa kuului joukosta. "Ei täällä nyt tule ikävä",
arveli sileäleukainen muurarinsälli joukon takana, ja jotkut muut
samanmieliset hykersivät käsiään hauskan yhteentörmäyksen toivossa.
Lystrup oli täydessä sota-asussa, sen voi sokeakin huomata. Hän
tuli velvollisuuden käskystä, ja hänet valtasi samanlainen tunne
kuin sen, joka tietää joutuneensa mormoonien joukkoon. Punaisena ja
hengästyneenä, kalotti takaraivalla istuutui hän muutaman kokouksessa
olijan hyväntahtoisesti luovuttamalle paikalle. "Älä anna häiritä
itseäsi, ystäväni! Antaa tulla vaan! Olen pelkkänä korvana."

"Mutta että me talonpojat", jatkoi Knuut vähän värähtelevällä
äänellä, "tietäisimme, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia meille
vapaus tarjoaa, tulee meidän ottaa osaa julkiseen toimintaan --
hm!... tulee meidän ottaa osaa julkiseen toimintaan ja koettaa
hankkia itsellemme valistusta ja käytännöllistä taitoa, välttämätöntä
jokaiselle, joka tahtoo täyttää paikkansa yhteiskunnassa.
Vaikuttakoon tämä kokous osaltaan" j.n.e. -- Lopuksi hän esitti
eläköön-huudon kuninkaalle.

Eräs tuntematon puhuja sai sitten puhevuoron ja teki selkoa
maltillisesta ja rauhallisesta kehityksestä. Sen jälkeen eräs tulinen
vapauden ystävä puhui reippaasta, voimakkaasta edistystyöstä, joka
yhdellä iskulla kumoaisi kaikki madonsyömät yhteiskunnalliset
laitokset. "Ei armoa yhtään! Pyssyt suoraan kohti vihollista!"
Yleisö muuttui levottomaksi. "Silläpä pojalla on maksaa!" kirosi
Sören Hugger. "Hän on puolihullu", mumisi Frans Larsen. Lystrup
oli asettanut suuret silmälasinsa nenälleen ja hikoili. Väliin
kirjoitteli hän muistikirjaansa.

"Tahtooko joku vielä käyttää puhevuoroa?" kysyi puheenjohtaja, eräs
nuori talollinen naapuripitäjästä.

"Saanko minä?" kuului ääni joukon takaa ja Lystrupin musta kalotti
kohosi näkyviin.

Lihava koulumestari täytti koko puhujalavan, niin että puheenjohtajan
täytyi siirtyä lattialle. Hän nuuskasi, napsautti rasian kannen
kiinni, niin että se kuului ympäri huoneen, huiskahutti pari kertaa
käsivarsiaan ikäänkuin kohentaakseen takkinsa paremmin päälleen,
oikaisi vartalonsa, pullisti pyöreän rintansa ja hyökkäsi sitten
suoraapäätä tuleen.

"No nyt, ystäväni, saatamme sanoa, että me rörbyläisetkin olemme
saaneet ilon nähdä keskuudessamme noita siunatuita vapauden
saarnaajia ja vieläpä aivan puhtainta lajia. Herra armahda sitä
touhakkaa, millä nykyisin toitotetaan torvea ja kerätään väkeä
rakkaan vapauden henkivartiastoon -- vapauden, tuon ihmeolennon,
joka kummittelee kaikkien aivoissa ja jonka 'välttämättömimmistä'
tarpeista joka koulupoika voi tehdä meille selkoa."

Valtava oli näiden muutamain sanain vaikutus kuulijakuntaan.
Mieltymyksen ja epäsuosion huutoja vyöryi huoneessa niin että
lautaseinät tärisivät. Jotkut kuulijoista kääntyivät Knuuttiin, jota
viime sanat silminnähtävästi tarkoittivat. Tämä seisoi ja näpelöi
sormillaan tummaa partaansa nolostunut, epävarma hymy huulilla.

Lystrup veti uutta ilmaa keuhkoihinsa, pyyhki hien otsaltaan, teki
taas äskeiset liikkeet käsivarsillaan ja kuvasi sitten räikeästi
niitä hairahduksia, mitä vapaus hänen mielestään jo oli tehnyt
julkisen elämän alalla.

"Ja tiedättekö, mihin suuntaan kansanvaltaisuuden puolustajat
purjehtivat?" jatkoi hän. "He viskaavat ensin kaikki laitokset ja
asetukset mereen. Sitten he sankarilauluja hoilottaen laskevat täysin
purjein, kiertävät joka sopukan ja sysäävät mennessään kumoon vanhat
kunnialliset tavat ja nöyrän tottelevaisuuden."

Yksi ainoa kimakka, innokas "hyvä" kajahti joukon keskeltä kohti
puhujalavaa. Kuulijat kääntyivät katsomaan Besseriä, joka viattoman
näköisenä töllisteli puoleen ja toiseen, ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa: "ku... kuka se oli?"

"Niin, se juuri heillä on mielessä", jatkoi Lystrup. "Te ette voi
aavistaa, hyvät ihmiset, mitä tästä kaikesta lopuksi seuraa. Te
mukaudutte turvallisina heidän vapauteensa ja luulette sillä tavoin
miellyttävänne Jumalaa ja ihmisiä, mutta tulee aika... Muistakaamme
esimerkiksi vuoden 1848:n vapauden ystäviä, niitä, jotka hankkivat
meille tuon siunatun lain kesäkuun 5:ltä päivältä... häh?"

"Ettekö anna tunnustustanne edes meidän perustuslaeillemme?" huusi
Knuut.

"Niin, se on totta, näinä vapaina aikoina on melkein rikos panna
kysymysmerkkiä kesäkuun viidennen päivän viereen. Olkoon niin!
Mutta minä en tahdo salata rehellistä ajatustani asiasta, en,
vaikka kuuluisin itse kuninkaan ministeristöön. Minä kysyn teiltä,
te vanhat, harmaahapsiset vanhukset, jotka seisotte siellä joukon
takana: missä on se ylistetty onnellisuus, jota tämä laki lupasi?
Se on avannut ovet selkoseljälleen mormooneille, baptisteille ja
jumalankieltäjille... 'olkaa hyvä ja tulkaa minun siipieni suojaan!'
Se antoi, meille luvan haukkua toisiamme sanomalehdissä ja pitää
tällaisia suurvaltiollisia kokouksia -- höh, eipä hulluinta!"

Hän veti taas ilmaa keuhkoihinsa ja kuivasi otsaansa.

"Siinä ne edut ja oikeudet, mistä vapautta saamme kiittää. Ja
uskollisesti niitä käytetään Hallituksen ja johtavain henkilöiden
arvostelua, riitaa ja melua kaikkialla! Eikö olisi paljoa parempi
elää isällisen hallituksen turvissa, nähdä valkohapsisen pikku
kuninkaamme astuvan esiin ja kuulla hänen sanovan: 'ei sanaakaan
enää! Olen käskenyt ja se tapahtukoon!' Silloin jokainen pitäisi
huolta omista asioistaan ja antaisi niiden hallita, jotka hallita
osaavat."

Kuulijakunta näytti taas levottomalta. "On siinä yhtäkaikki perää",
arvelivat jotkut. Mutta toiset näyttivät olevan tyytymättömiä
Lystrupin sanoihin. Ovensuun puolella alkoivat muutamat nuoret
rauhanhäiritsijät huutaa hurraata, mutta huudot kuolivat pian omaan
voimattomuuteensa. Lystrup pani lopuksi pontevan vastalauseen
kaikkiin ajan vapauspyrinnöihin ja toivotti, että rauhallinen Tanskan
kansa ei vielä muutamaan aikaan kadottaisi tervettä järkeään.

Knuut istui, hykersi polviaan ja pureskeli viiksiänsä. "No nyt,
kuule!" kuiskasi hänelle pari hänen koulutoveriaan ja pukkasi häntä
kylkeen. Vihdoin nousi hän ja alkoi puhua paikoiltaan.

"Koulumestarin puheessa oli jotakin, joka pakottaa minut lausumaan
pari sanaa vastaukseksi. Hän sanoi" -- Lystrup tirkisti kattoon,
ikäänkuin hän olisi odottanut äskeisten sanainsa sieltä tipahtavan
päällensä -- "hän sanoi, että joka koulupoika nykyään voi puhua
vapaudesta, tai jotakin sen tapaista. En tiedä, tarkoittiko hän meitä
kolmea, jotka olemme äskettäin olleet koulussa..."

"Ahaa! Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa."

"Ei, minä en älähdä, minä tahdon vaan rehellisesti tunnustaa, että me
kolme ja pari muuta nuorta miestä olemme puuhanneet tämän kokouksen.
Me olemme täällä Rörbyssä kauvan astua kolisutelleet vanhoissa
puukengissämme tietämättä mitään uudesta elämästä, joka kaikkialla
on alkanut kohottaa päätänsä. Mielestäni ansaitsemme me, jotka
haluaisimme saada toisiamme hereille, siitä kiitosta emmekä moitetta.
Jos koulumestari arvelee, että tämä on vaan koulupoikain kujeita,
niin hän erehtyy, sillä me olemme toimineet hyvässä ja rehellisessä
tarkoituksessa. Jo on aika meidän talonpoikain kiskoa suomukset
silmistämme. Ei voita koulumestari mitään sillä, että hän vihoittelee
vapaudelle. Se on jo meidän omaamme ja päivä päivältä on selvenevä,
mikä erinomainen lahja se on ja miten se herättää elämää, valistusta
ja toimeliaisuutta kaikkialla. Mutta jos tahdomme käyttää sitä
oikein, tulee meidän pyrkiä kohti valoa, kohti elämän uhkuvaa virtaa,
eikä istua kököttää kotimme nurkassa ja vapista kauhusta joka kerran
kun kuulemme humua taistelutanterilta."

"Hy--y--vä! hyvä!" huusivat nuoret hänen takanansa. "Eläköön Knuut!
eläkö--ön!"

"Siinä sait, koulumestari!" huusi Sören Hugger ja hieroi kämmeniään.
"Kitasi kiinni, senkin mölöttäjä!" ärähti Jörgen Siversen ja iski
silmänsä Huggeriin. Lystrup oli uudelleen noussut puhujalavalle.

"Arvasinhan minä, että Knuutilla olisi muuan suuntäysi
tyhjennettävää", alkoi hän. "Jo ensi kerralla, kun tapasin hänet
hänen opistosta palattuaan, huomasin selvään, että hänkin oli
'patenteerattu'. Viikset ja pitkä, niskaan valuva tukka -- tietysti!
Olen varma, ettei hän enää kirjoita nimeänsä Knuut Olsen, mutta Knud
O--les--son tai jotenkin sinne päin. Kopinasta käyvän tunnen!"

Yleisö purskahti nauruun. Knuut koetti myös nauraa, mutta hän oli
hehkuvan punainen ja hänen sisässänsä tärisi. Hän olisi sillä kertaa
saattanut purra vaikka nelituumaisen rautanaulan poikki.

"Niin, mitä arvaamatonta siunausta tuottaakaan maallemme tämä
vapauden hoilotus", jatkoi Lystrup. "Meidän on oltava oikein
kiitollisia noille vapauden lähettiläille, jotka vaeltavat
keskuudessamme taskut täynnä sähköpattereja ja jakelevat iskuja joka
haaralle, herättävät kuolleita ja opettavat tervehtimään Tanskan
uutta mahtavuuden aikaa lauluilla ja hurraa-huudoilla. Mutta en
luule niinkään hevillä käännettävän ylösalaisin meitä vanhoja
puukenkäläisiä täällä Rörbyssä. Missään tapauksessa emme pelkää
heitä. Tulkoot vaan, täällä otetaan vastaan avoimin sylin!"

Sillä kertaa kohotettiin kaikuva eläköönhuuto Lystrupille, ja hän
poistui huoneesta voittajan ilme kasvoillaan. Ihmiset puhuivat yhteen
ääneen, nauroivat ja nykivät toisiaan. "Rautaa hän on, vanhaa rautaa,
tuo Lystrup!"

Oven ulkopuolella piirittivät Jörgen Siversen, Frans Larsen ja pari
muuta miestä Lystrupin ja alkoivat puhua päättyneestä kahakasta.
Äkisti pujottautui ravintoloitsijan sileäksi kammattu pää joukkoon.

"Herra Lystrup, tässä on käteni! Sallikaa, herra koulumestari, minun
osoittaa teille vilpitöntä kiitollisuuttani teidän ver--rat--toman
puheenne johdosta! Siunatkoon, miten te löylytitte noita
kansanvaltaisuuden puoltajia!"

Lystrup, joka oli joutunut puheikkain Frans Larsenin kanssa,
kosketti pehmeällä kädellään Besserin ojennettua kättä, mutta jatkoi
häiriytymättä keskustelua. Besserin täytyi tyytyä Jörgen Siverseniin.

"Me vanhat, jotka olemme matkustelleet maailmassa ja kokemuksesta
tiedämme, mitkä ne pylväät ovat, jotka elämää kannattavat, me näemme,
minne nämä niinsanotut kansanvaltaisuuden puolustajat viimein
purjehtivat. Me katsomme heidän lävitsensä, Jörgen Siversen."
Ja Besser pisti etusormellaan tilanomistajaa rintaan ikäänkuin
näyttääkseen, miten kansanvaltaisuuden puolustajat lävistettiin.

"Niin!" vastasi Jörgen Siversen ja hieroi nenäänsä. "Emmehän voi niin
varmaan tietää, mut--ta..."

"Kyllä tiedämme, kyllä tiedämme! Terve järki sanoo meille, että
tämä kansanvaltaisuuden touhakka eh--dot--to--masti päättyy
hajaannuksella ja vallankumouksella, eh--dot--to--masti. Ketä
kuuluu kansanvaltaiseen puolueesen, Jörgen Siversen? Sosialisteja
ja oppimattomia koulumest... hm! (pikainen silmäys Lystrupiin)...
sosialisteja ja oppimattomia kansanpuhujia ja sen semmoisia.
Muodostettakoon kansanvaltainen puolue, sellainen, jossa on
oikeaa intelligenssiä, ja me olemme joka kynsi mukana. Kaikki
me olemme kansanvaltaisuuden puoltajia, Jörgen Siversen, kaikki
vapauden ystäviä. Mutta Jumala varjelkoon meitä parlamentaarisesta
hallituksesta ja tasavallasta täällä rakkaassa vanhassa Tanskan
maassamme!"

"Niin, samaa mieltä minäkin olen. Me tiedämme, minkälaista meillä
näin on, mutta minkälaista silloin olisi, sitä emme tiedä."

"Juuri niin! Me saisimme... saisimme... sosialistisen
hallituksen. Sen tuntee jo ilmassa. Miten koettavatkaan baptistit
ja jumalankieltäjät kumota meidän inhimillisiä lakejamme ja
määräyksiämme, niinkuin Lystrup niin sattuvasti mainitsi. Kadonnut
on lain ja oikeudentunto! Olette tietysti kuulleet" -- hän hiljensi
ääntänsä, pukkasi Jörgeniä olkapäällään ja katseli häntä salaperäisen
näköisenä -- "olette tietysti kuulleet minua vastaan tehdystä
hävyttömästä sanomalehtihyökkäyksestä?"

"Ei, en minä ole siitä kuullut."

"Se oli eilispäivän lehdessä. Se on se kaupustelija, se halttautunut
räätäli, joka sen on sepustanut. Tulkaa tänne nurkkaan! Minulla on
lehti taskussani."

"Mitä te sitten teitte hänelle?"

Besser levitti käsiään. "Paljasta väärinkäsitystä koko juttu! Hän
avitti minua hiukan kaupitellessani ruskeaa pukuani. Sitten tulee
hän ja pistää minulle viiden taalerin laskun kouraan. 'Tyydyttekö
kahteen?' 'En!' 'Niin menkää hiiteen!' -- Kuulkaa, mitä tuo hävytön
uskaltaa:

    "Täten varoitetaan kaikkia sekaantumasta raha-asioihin Rörbyn
    majatalon omistajan kanssa, sillä hänen sanansa ja lupauksensa
    eivät merkitse enempää kuin kissan."

"Mitäs siitä sanotte, Jörgen Siversen? Eikö se ole hä--vy--töntä?
Mutta saapa hän itsekkin, saa totisesti! Se tulee huomiseen
lehteen... Minulla on se täällä taskukirjassani. Kuunnelkaa tarkasti:

    "Eräs kirjeenvaihtaja on tämän arvoisan lehden eilisenpäiväisessä
    numerossa kirjoittanut näin: 'täten varoitetaan kaikkia
    sekaantumasta raha-asioihin Rörbyn majatalon omistajan kanssa.'
    Sitten jatkaa hän: 'sillä hänen sanansa ja lupauksensa eivät
    merkitse enempää kuin kissan.' Tuskin uskoisi silmiänsä, vaan
    niin siinä kuitenkin on. Mutta sellaisia henkilöitä on tapana
    kohdella äänettömällä halveksumisella."

Besser pukkasi Jörgeniä kyynäspäällään, virnisti suutansa ja katsoa
luihautti häneen tavalla, jonka tuli todistaa hänen syvää äänetöntä
halveksumistansa. "Mi--mitä? Niks pille ved das [Ei ole hyvä tulla
nykimään. Suom.], poikaseni!"

"Jaa--ah, en tiedä, Besser, mutta minusta tuntuu, kuin te olisitte
vaan toistanut, mitä hän... No, kukapa sitä sellaista oikein
ymmärtää."

"Saatte uskoa, Jörgen Siversen, että hän ei tämän koomin tule minun
näkyviini."

Asiaa pohdittiin vielä tarkemmin ja sitten siirtyi taas keskustelu
ajan vaikeihin kysymyksiin. "Me saamme kestää kovia otteluja, kovia
otteluja", lausui Besser, kun he jälleen lähestyivät Lystrupia
piirittävää pientä ryhmää. "Ulkomailta ne tulevat. Minä olen kerran
Ranskan parlamentin ylihuoneessa omin korvin kuullut erään puhujan --
näen hänet vielä niin selvään edessäni, pienen valkotukkaisen miehen
-- sanovan: 'tasavalta on kansojen pelastus!' Niin, ajatelkaas,
sellaista minä olen kuullut! Keisari Napoleon itse oli saapuvilla --
hän istui juuri minun vieressäni. Hän sävähti valkoiseksi kuin tuo
seinä."

"Oo--hoh!"

"Nii--in, ihan varmaan."

"Mitä hän sanoi?"

"Mitäkö sanoi? Hän ei uskaltanut sanoa mitään -- hän ei suoraan
sanoen uskaltanut. Niin pitkällä ollaan meidän päivinämme, Jörgen
Siversen, että keisarin ja hallitsijan täytyy nieleksiä äänetönnä,
mitä julkiset maankavaltajat puhuvat hänen omassa parlamentissaan.
Minun kävi säälikseni mies raukkaa. Minä rohkaisin itseni ja sanoin
hänelle suoraan ja peittelemättä: 'niks forbluffen, Ihrum Majestät,
hat niks at bedeuten!' [Älkää hämmästykö, Teidän Majesteettinne, se
ei merkitse mitään. Suom.] Minä puhuin saksaa, sillä en ollut oikein
varma ranskan kielessä. Jospa olisitte nähnyt, Jörgen Siversen, miten
tämä yksinkertaisen kansalaisen lausuma sana teki hänelle hyvää! Hän
puristi minun kättäni ja itki."

"Oo--hoh!"

"Ihan varmaan."

"Sanon vielä kerran", jatkoi Besser, "ja se on minun täydellinen
ja syvä vakaumukseni: Jumala varjelkoon meitä perustuslaillisesta
hallitusmuodosta!... Ah, täällä minä vaan rupatan ja huoneet ovat
täpösen täynnä väkeä!" lisäsi hän ja kohotti kätensä oikeaan
tanskalaiseen kädenlyöntiin. "Minua ilahuttaa, että me kaksi vanhaa
politikoitsijaa olemme yhtä mieltä asian oleellisesta puolesta...
Tulettehan sisään kohta? Minä olen äskettäin tilannut oivallista
jamaikarommia. Se ei karmi suuta, eikä se ole enemmän sosialistista
kuin perustuslaillistakaan, hi, hi, hi! Näkemiin!"

Hän läimäytti kättä Jörgen Siversenille ja mennä lylleröitsi kuin
lihava sorsa oven edessä olevan kivityksen poikki tarjoilupaikkaansa.

Näytti siltä, kuin "puukenkäläiset" olisivat olleet enemmän alttiita
sähkölle kuin Lystrup oli luullut, ainakin vapisi kylä vielä kauvan
aikaa ravintolassa tapahtuneen kahakan jälkeen. Alkoi muodostua eri
puolueita, jota ei ollut vielä koskaan ennen tapahtunut Rörbyssä.
Vanhat ja nuoret hautoivat aivoissaan ajatuksia, jotka, vaikka niissä
ei vielä ollutkaan kylliksi selvyyttä, olivat kumminkin alkujuurena
moniin uusiin harrastuksiin ja antoivat edistykselle aimo sysäyksen
eteenpäin. Usein sai nähdä, kuinka ihmiset seisahtuivat kadulla
ja alkoivat innokkaasti "väitellä". Missä tavattiinkin toisensa,
pohdittiin uudelleen Ja uudelleen kysymyksiä, joita oli keskusteltu
kokouksessa, ja jokainen siinä esiintyneistä puhujista joutui
arvostelun esineeksi. Useimmat ylistivät ehdottomasti Lystrupia. Kylä
oli ylpeä opettajastaan. Ei Knuutkaan ollut hätäpoikia, arvelivat
jotkut. Oli hän yhtä kaikki mahtanut viisastua oppipaikassaan,
sillä eipä hän muuten olisi niin osannut sanojaan asetella. Mutta
punaiseksipa sävähti, kun Lystrup pisteli häntä viiksillä ja muulla
sellaisella!

Oka oli painunut Knuutin sydämmeen viime kokouksessa. Hän ei tahtonut
oikein myöntää sitä itselleen, mutta totta se sittenkin oli. Joka
kerran, kun hän katseli koulutaloa, tuntui hänestä, kuin sen
valkoiset seinät ilkkuisivat hänelle. Miten paljon surua ja pilkkaa
oli siltä taholta tullutkaan hänen osaksensa!

Knuut oli päässyt taistelun esimakuun ja valmistautui uuteen
hyökkäykseen. Silloin eräänä päivänä tuli hänelle kirje kansanopiston
johtajalta. Tämä kirjoitti:

    'Rakas Knuut Olsen!

    Ilokseni kuulen, että kylässänne on alkanut herätä henkisiä
    harrastuksia. Uskallan olettaa, ettei Teillä niissä ole aivan
    vähäinen sanansija. Mutta koska Te, niinkuin olen kuullut, olette
    ottanut valtiolliset asiat ohjelmaanne, tekee mieleni varoittaa
    Teitä, että ette liian sokeasti heittäytyisi siihen vaaralliseen
    leikkiin. Jos tahdotte seurata minun hyvää tarkoittavaa neuvoani,
    niin on Teidän toistaiseksi ainoastaan luettava ja kuunneltava,
    mitä eri puolueilla on sanomista, ja siten muodostettava
    itsellenne vapaa ja ennakkoluuloton käsitys asioista. Jatkakaa
    vaan aluksi rauhallista henkistä työtä ympäristössänne. Laulakaa
    nuorten kanssa ja herättäkää heissä isänmaallista mieltä,
    rakkautta kirjallisuuteemme, valistuksen harrastusta, halua
    parannuspuuhiin maanviljelyksen alalla j.n.e.! Siihen työhön
    toivotan Teille sydämmestäni onnea ja siunausta!'

Kirjeen reunaan oli piirretty: "kiitos niistä kahdesta tytöstä, jotka
olette ilmoittanut kesäoppijaksoon!"

Knuut viskasi suuttuneena kirjeen pöydälle. Mutta kun hän oli
tarkemmin punninnut sen sisällystä, täytyi hänen myöntää, että
johtaja oli sittenkin oikeassa, ja hän heitti valtiolliset hommat
toistaiseksi laidakseen. Pieni valtiollinen tuuliaispää, joka oli
kulkenut seudun halki, oli ollut kumminkin tarpeeksi voimakas
herättämään muutamain nuorten ja vanhain miesten harrastusta yleisiin
asioihin. Alettiin tilata sanomalehtiä, ottaa osaa vaalitilaisuuksiin
ja keskustella päivän kysymyksistä myös kotoisissa oloissa.
Pääasiassa oli toki rauhallista vielä. Väliin vaan räjähti joku pommi
ja sai häiriötä aikaan.

Knuut tarttui innolla työhön sekä kotonaan että nuorten kesken.
Ampumaseura oli luonnollisesti hänen saattiansa. Jo edellisenä
talvena hän oli alkanut valmistella asiaa ja lauluseuran jäsenet
olivat olleet hyvin taipuvaisia hänen puuhiinsa. Kevään tultua hän
tarttui tarmolla yritykseen käsiksi ja pani tuumansa täytäntöön. Joka
sunnuntai kokoontuivat seuran jäsenet yhteiselle harjoituskentälle,
joka sijaitsi kylän takana muutamain mäkien välissä. Knuut
johti ampumaharjoituksia ja opetti kylän nuorille miehille
voimistelutemppuja ja miekkailua.

Me jätimme Knuutin taivaltamaan ampumaseuralaisten yhtymispaikalle.
Silloin oli siis oleva ensimäinen kilpa-ammunta. Kun seuran jäsenet,
osapuilleen kolmekymmentä miestä, olivat kokoutuneet, leväytti Knuut
lipun auki ja komensi: "asentoon!" Pari soittoniekkaa, jotka olivat
jäseninä seurassa, olivat omasta tuumastaan saapuneet torvineen ja
törähyttelivät niillä muutamia säveliä alkajaisiksi.

"Ja nyt reipas laulu ensin, ennenkuin lähdemme astumaan katua
pitkin", sanoi Knuut. Otetaan esimerkiksi "Nuorten laulu."

Torvenpuhaltajat ja liehuva lippu etunenässä marssivat
ampumaseuralaiset kylän halki kirkkaat kiväärit ja pronssinväriset
rihlapyssyt käsissä ja lauloivat äänissä niin että seutu kajahteli:

    "Se nuoruusinto, mi voimaa juo
    maljasta hengen kuohuvasta,
    mi kohti uskoa katseen luo
    ja versoo valossa toivon maasta,
    mi kaikki uhraten käden suo
    totuuden, rakkauden palveluun,
    puolesta puhtauden taisteluun,
    -- se mielein täyttävi kokonansa.

    Syytäköön pimeys pilkkojaan
    ja paljastelkohon hampaitansa,
    näytelköön nautinto armauttaan,
    mua houkutelkohon innoissansa,
    tarjotkoon mammona kultiaan,
    painakoon väsymys jalkojain,
    mä astun uljasna eespäin vain
    ja katkon kahleet, mi estää tahtoo.

    Maan alla peikot ne raivotkoon
    kuullessa laulua nuorten puolla;
    mä itse sukua valon oon,
    sen eestä taistellen tahdon kuolla,
    Oi tullos, Idun, ja heelmäs tuo,
    aatteeni siiville voimaa suo
    ja nosta henkeni pilvein luo,
    mua auta matkalla määrään suureen!"

Laulun sisällys oli kyllä monelle, ehkä useimmille ampujista liian
syvämietteinen, Mutta kaikki he lauloivat kumminkin mukana täysin
rinnoin päivän juhlatunnelman innostamina. Sävelet houkuttelivat
väkeä kokoon joka haaralta. Parvi nuorinta sukupolvea seurasi aivan
laulajain kintereillä, heilutteli hattujaan ja purki silloin tällöin
innostustansa ilmoille kovaäänisinä huutoina, jotka eivät juuri
olleet sopusoinnussa laulun sävelien kanssa. Vanhoja, harmaatukkaisia
päitä kurkisteli ikkunoista ja ovista ja tyttöjä, isoäitejä ja
nuoria vaimoja lapset käsivarsillaan kiipeili kiviraunioille ja
multakasoille voidakseen nähdä kulkueen niin kauvan kuin mahdollista.
Koirat haukkuivat talojen edustalla ja silloin tällöin juosta
kiipasi säikähtynyt kissa tai kana poikki tien ja halki puutarhan.
Juhlallinen mieliala vallitsi koko kylässä. Tuntui kuin olisi
aurinkokin loistanut tavallista kirkkaammin ja kuin puut olisivat
värisseet pelkästä ihastuksesta.

"Herra armahda sitä komeutta!" huudahti eräs vaimo, joka hyökkäsi
kahvikuppi kädessä kadulle. "Eihän toki liene vielä moista nähty, ei
tässä maailmassa!"

"Oikeassa olet, Kreetta," vastasi eräs elättiukko, joka seisoi ja
töllisteli kulkuetta vesikappa kädessä. "Kumma ihminen, tuo Knuut!
Hän kääntää kohta koko kylän ylösalaisin."

Kulkueen jäljestä mennä linttasi pieni, vääräsäärinen mies, suu
omituisesti irvellään. Ammatilleen hän oli riihenpuija, nimeltään
Kristen Knort, ja hänen tehtävänänsä seuran ammunta-tilaisuuksissa
oli mitata tulokset maalitaulusta. Siksipä hänellä nytkin oli
toisessa kädessä mittapuu, toisessa liistarikuppi. Kun hän tuli
kotinsa kohdalle, sattuivat hänen silmänsä äsken vihittyyn vaimoonsa
-- edellinen oli kuollut puoli vuotta sitten. Se oli pitkä, laiha
nainen, jonka ohuet yhteenpuristetut huulet saattoivat ensi näkemältä
helposti arvelemaan, että hän ei koko ikänänsä ollut tehnyt muuta
kuin pureksinut kuivaa puupalasta. "Halloo, äiti -- kunniaa!" huusi
Knort hänelle ja teki kunniaa mittapuulla.

"Älä hupsi taas, Kristen!... Mutta -- voi minun päiviäni -- uusi
nuttusihan sinulla on, mies...!"

"Täytyy olla hieno tällaisena päivänä, äiti." Melu ja laulu
estivät vaimon vastauksen kuulumasta, mutta hänen innokkaista
suunliikkeistänsä päättäen se ei suinkaan ollut lempeintä laatua.

Laulu ei ollut vielä loppunut, kun ampumaseuralaiset kulkivat koulun
puiston ohitse. Knuut ei voinut olla räpyttämättä silmiänsä, kun
hän näki valkoiset, auringon paisteessa säteilevät seinät. Mutta
ikäänkuin uhalla käänsi hän sitten katseensa suoraan niitä kohti.
Epäselvä, tulinen tunne paisutti samalla hänen rintaansa. Hän korotti
ääntänsä ja lauloi:

    "mä astun uljasna eespäin vain
    ja katkon kahleet, mi estää tahtoo!"

Knuut ei huomannut, kuinka juuri sillä hetkellä pieni, vapiseva käsi
taivutti muutamia oksia syrjään lehtimajan tiheästä seinästä ja kaksi
suurta ruskeaa silmää tirkisti siten syntyneestä aukosta. Ei, Emma
oli kyllä pitävä varansa, ettei kukaan hänen aikeitansa huomaisi,
kaikista vähimmin hän. Kun joukkue oli kadonnut näkymättömiin, seisoi
tyttö vielä entisellä paikallaan ja kuunteli laulua, joka yhä enemmän
alkoi muistuttaa jahtitorven viimeisiä, tukahdutettuja säveliä
kaukana metsän sisässä. Vihdoin se kokonaan lakkasi kuulumasta.
Puutarhan toisella puolen kohisi vesiputous ja ikäänkuin kaikuna
kertoili laulun viimeisiä heikkeneviä säveliä. Kauvan aikaa vielä oli
Emma kuulevinansa keveitä kolmisointuja sen hiljaisessa hyminässä.
Ja yht'äkkiä tuntui hänestä, kuin olisi hän etäisyydestä huolimatta
kuullut vanhaa, tuttua lorinaa ja solinaa puutarhan takana olevan
ryteikön pohjalta. Muinoiset hiljaiset kesä-illat haaveiluineen
avautuivat taas hänen muistonsa silmäin eteen. Säveliä kuluneilta
ajoilta kajahti hänen korvissaan ja salaperäisiä, huumaavia ääniä
väreili ilmassa hänen ympärillään.

Hän oikaisihe ja tapasi kädellään päätänsä. Näytti kuin olisi siihen
koskenut. Mutta uudelleen vajosi hän muistojen maailmoihin. Hän
tuiotti muutamiin kuiviin jalavan lehtiin, joita tuuli pyöritteli
hänen jalkainsa juuressa. Mustat kulmakarvat vetäytyivät yhä lähemmä
ja lähemmä toisiaan, niin että niiden väliin syntyi syvä tumma
poimu. Hänen kasvonsa kuvastivat väliin tuskaa, väliin katkeruutta.
Mutta äkisti polkasi hän päättävästi jalkaansa ja kohotti päätänsä
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "minäkin voin astua uljaasti
eteenpäin ja katkoa kahleet jaloistani."

"Hei! täältäpä löydän karanneen kyyhkyseni!" kuului puutarhan
hiekotetulta käytävältä.

Emma säpsähti ja aikoi lähteä, mutta Frits sulki häneltä tien,
kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja veti hänet istumaan viereensä
lehtimajan penkille.

"Voi, heitä tuo inhoittava hyväily!" sanoi Emma ja riistäysi irti.

"Mutta Emma, armaani, miksi sinä taas...? Minä tulen tänne niin
haltioissani, ja sinä...!"

"Päätäni kivistää."

"Taasko? Sepä ikävää! Kun se vaan menisi pian ohi. Olen jo mielessäni
kuvaillut, miten me kävelisimme ja haaveilisimme kuutamossa tänä
iltana."

"Tänä iltana? Sinähän sanoit matkustavasi iltapäivällä."

"Niin minä kyllä ensin arvelin, mutta kun tarkemmin mietin asiaa...
En voi vielä mitenkään erota noista ruskeista silmistä. Katsoppas
minua oikein! Oi, nuo jumalalliset silmät! Yksi ainoa katse vaan..."

"Lorua!... Mutta kuule Frits, etkö sittenkin... Sinä tiedät, että isä
pelkää sinun laiminlyövän lukujasi. Hänelle käy vaikeaksi hankkia
sinulle niin paljon rahaa."

Frits huokasi. "Rakas Emma, et usko, miten usein kärsin siitä,
että minun tulee turvautua enon hyväntahtoisuuteen." Hän näytti
tuumailevan. "Miksi ei ole järjestetty niin tässä maailmassa", sanoi
hän ja tirkisteli jalavien latvoihin, "että valistunut, lahjakas ja
työteliäs ihminen voisi raivata itsellensä tien päämaaliin ilman
tyhmäin rahojen apua?"

Emma asetti käsivartensa ristiin ja nojasi selkänsä lehtimajan
seinään.

Frits jatkoi: "tunnen outoa kapinaa sisässäni joka kerran, kun
ajattelen, mikä tehtävä mammonalla on ihmiselämässä." Hän puhui
pitkään "hengestä ja aineesta", "ihanteiden aateluudesta" j.n.e. ja
sanoi lopuksi: "minä alan tulla yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että
minun kutsumukseni kuuluu ihanteellisen elämän piiriin."

Emma ei ollut kuullut monta sanaa. Hän oli taas vaipunut
mietteisiinsä ja heräsi vasta, kun kaukainen pyssyn laukaus kuului
hänen korvaansa. "Menkäämme sisään", sanoi hän äkkiä ja nousi.

Lystrup ja Jörgen Siversen olivat sillä välin keskustelleet
arkituvassa.

"... Sen minä sanon, että Knuut on rutihullu -- ja se on totta!"

"Miten lie Knuutinkin laita, en tiedä. Mutta sen minä kyllä selvästi
näen, että meidän tyttö on iskenyt silmänsä häneen, ja mitä äitiin
tulee, ovat hän ja Knuut mitä paraimmissa väleissä."

"Vai niin! Mikä sen vaikuttaa?"

"No, kun Knuut osaa olla jumalinen ja puhua hänen kanssansa
raamatusta ja sen semmoisesta, niin siinä on jo kylliksi. Hän
pistäytyy vähä väliä meille ja juttelee tuntimääriä Kaarenin kanssa
ja se on eukon mieleen se!"

"Kas sitä! Mutta saattaahan Knuut käydä teillä muustakin syystä."

"Näppiänsä saa hän nuolla siinä asiassa; sillä niin kauvan kuin hän
on semmoinen hurjapää ja hänellä on välejä milloin toisen, milloin
toisen kanssa, niin tyttöä hän ei saa!" Ja Jörgen kirosi.

"... No, no! älkää kirotko, ystäväni! Knuut on hullutteluistaan
huolimatta kunnon poika -- tunnen hänet pienestä pahasta -- ja jos
hän pitää tytöstä ja tyttö hänestä..."

"Tuskinpa tekään mielellänne antaisitte Emmaa hänelle."

"Hm, se nyt on kokonaan toinen juttu... mutta ei sekään saattaisi
olla aivan mahdotonta, ei ollenkaan. Asiaa on arvosteltava asian
mukaan, isäseni. Mutta... no, siinä tulevat lapset... Hm, hm! Siis te
luulette, että ruissato tulee hyvä, Jörgen Siversen?"

       *       *       *       *       *

Hengästyttävän marssin jälkeen pölyisellä maantiellä olivat
ampumaseuralaiset hikisinä, mutta voimakkaina ja taistelu-intoisina
kuin nuoret mesikämmenet saapuneet kylän ulkopuolella olevalle
ampumakentälle.

"... Seis!" komensi Knuut. "Käännös vasempaan! Eteenpäin
mars!...juoskaa! -- Käännös oikeaan!... rivi suoraksi! Ääh, älä
pullista vatsaasi, Morten! Ja polvet suoraksi, Rasmus... no niin!
Suoraan eteen! -- Kivääri... sinä pidät liian huolimattomasti
pyssyäsi, Per... no, sillä lailla! Kivääri... olalle!"

Knuut selvitti ääntänsä. "Hm! Tänään siis ensi kerran saamme näyttää,
mihin me kykenemme. En aio pitää teille puhetta, sanon vaan, että
tämä ei ole pelkkää leikkiä. Pitäkäämme hauskaa koettaessamme saada
sattumaan tuohon mustaan neliöön, mutta samalla muistakaamme, että
jokainen laukaus on tuleva kunniaksi lipulle, jonka naisemme ovat
antaneet meille, meidän oman maamme rakkaalle, vanhalle lipulle." Hän
viittasi miestä, joka kantoi uutta, puhdasta, heleäväristä lippua,
astumaan joukon eteen. "Tehkää kunnia lipullemme! Korottakaamme sille
eläköön-huuto ja toivokaamme samalla, että meillä jokaisella tarpeen
tullessa olisi rohkeutta taistella sen johdossa 'Jumalan avulla ja
kunnian ja totuuden puolesta', niinkuin eräs kuninkaamme on sanonut.
Eläköön lippumme, eläköön!"

Kolmikertainen eläköönhuuto tärisytti ilmaa. Jotkut joukosta
mölisivät kuin härät ja arvelivat, että se oli "hauskaa", mutta
toiset tunsivat todellakin jotain ylentävää pulpahtelemista paksujen
liivien peittämissä rinnoissaan.

"Kiväärit alas! Hajotkaa!"

Kohta kuului iloista pyssyn pauketta mäkien välistä. Siksi aikaa
olivat kiväärit asetetut pyramiidin muotoisiin röykkiöihin lipun
ympärille. Niiden kirkkaat piiput säteilivät päiväpaisteessa kuin
hopeatangot. Tuulen henki pullisti silloin tällöin punavalkoista
lippua ja levitti vihreän lehtiseppeleen ja kullanväriset kirjaimet
näkyviin. Seurue oli jakaantunut kahteen parveen, joista toinen
lepäsi sillä aikaa kuin toinen ampui. Lepääjistä toiset iloisina
rahisivat nurmikolla, painiskelivat keskenään tai koettivat taitoaan
korkeushypyssä. Toiset taas mukavasti loikoilivat vatsallaan
ruohikossa lähellä olevan lammikon rannalla, tupruuttivat piippujaan
ja sikarejaan ja nauraa röhähtelivät toverien tempuille. Silloin
tällöin peitti käryävä ruudinsavu loikojat ja sekottui tupakansavuun.
-- Se oli syrjästä katsoen kuin pieni sotaleiri.

Ne, joiden vuoro oli ampua, olivat kuumeessa. Päät vastakkain
tirkistelivät he kirjaa, johon kunkin ammunnan tulokset oli merkitty.
"Montako pistettä minulla?" "Väisty vähän, Morten, ja vie kyntesi
pois edestä!" "Klaulla on enin!" "Klausta tulee ampumakuningas!"
"Saas nähdä, miten viimeisellä kerralla käy!"

Klaus astui esiin ja tähtäsi. Pah! "Heleijaa!"

Kristen Knort juoksi esille kuopastaan, missä hän ammunnan aikaan oli
piilossa, ja töllisteli hetkisen epäluuloisena maalitaulua. Sitten
hän alkoi huitoa mittapuulla aivan kuin olisi tullut hulluksi.

"Ha, ha, ha! Sivu pyyhkäsi...! Puh!" tuli yhtenä rähinänä.

"No, niinpä hyvästi, Tanska, sanoi akka kun matkusti Jyllantiin",
lausui Klaus välinpitämättömänä, vaikka hampaat kiukusta kitisivät.

Kun kilpailu oli loppunut, avasi eräs nuori maanviljelijä, joka oli
jäsenenä johtokunnassa ja oli saanut tehtäväkseen jakaa palkinnot,
pienen, ruskean kirstun ja veti näkyviin toisen kauniin esineen
toisensa jälkeen. Ampumakuninkaalle korotettiin eläköön huuto ja
sitten jaettiin palkinnot.

"... Viides palkinto: kellokotelo!" huusi jakaja. "Kenen se on?"

"Se on Knuutin, hänellä on seitsemäntoista pistettä."

"Sitäpä vasta on korea laitos!" huudahti Klaus. "Semmoisia helmiä
ja hetaleita... Ei, annas olla... sehän on helkkarissa sama kapine,
mitä koulumestarin Emma näperteli, kun minä vein turpeita koululle!
Näytäppäs, kun katson tarkemmin! Aivan sama! Siinä oli juuri
tuollaisista kultahelmistä laitettu sydän, risti ja joku kolmas
kappale..."

"Ankkuri", oikaisi muuan joukosta.

"En tiedä, mikä nimensäkin lie, mutta se oli kuin kaksihaarainen
onkikoukku. Hän istui ja laitteli sitä, kun minä olin sisässä
juomassa kahvia. Mutta kun Lystrup tuli huoneesen, niin sujautti
hän sen esiliinansa alle ja juoksutti piirongin laatikkoon. Ole
hyvilläsi, Knuut, kun sait lahjan vanhalta kullaltasi."

Jotkut nauroivat, mutta palkintojen jakaja pudisti heille
varottavasti päätään. Knuut seisoi ja katseli nolona koteloa. "Hm!
onhan se... onhan se aika soma!"

Päivä alkoi jo painua iltaan ja kun palkintojen jako oli loppunut,
järjestyi joukkue kotimatkaa varten. Painaessaan kylää kohti
lauloivat he reippaasti "ampujain marssia":

    "Hiessä otsin ja lämpimin mielin
    kentällä tuolla me taisteltiin,
    kauvaksi paukkina kaikuna vieri
    kun maalihin kuulia laiteltiin;
    muudan jos hairahti pilvihin,
    toinen ruohoa repäisi maasta,
    sai toki merkkejä lautakin
    lyijystä viuhuavasta.

    Sodimme kunnian, palkinnon eestä,
    tyttöjen kiitos ja hurraa soi,
    ken sai nimensä lehtehen meistä,
    kenelle taitonsa hopeaa toi.
    Mutta jos muuta ei määränä ois,
    veljyet, enää leikillä tällä,
    helposti päivät ne lukea vois,
    mit' oisi jäljellä sillä.

    Turha on pelko; soi pohjalla siellä
    ääniä voiman ja vakuuden.
    Onnen me voitamme takaisin vielä
    työtä tehden ja rukoellen.
    Poikien, tyttöjen kyynelvuo,
    närkästys sortajan kiusantöistä,
    toivo, mi uupua vielä ei suo --
    kas, nepä sai ampujat meistä!

    Isien henki on innostajamme,
    mieluista meistä on ponnistaa;
    jyske ja paukkina pyssyjemme
    rohkeutta rintahan kasvattaa.
    Kerran, kallehin syntymämaa,
    sulle sun poikasi seppeleen antaa,
    onni ja urhous min kaunistaa
    ja mi vapauden tuoksua kantaa."

Taas virtasi ihmisiä joka haaralta kulkuetta katsomaan. Koulun
kirkkaiden ikkunaruutujen takaa näkyi musta kalotti, vaskisankaiset
silmälasit ja jotakin valkoista, joka näytti sanomalehdeltä. "Miten
väärin nuo riiviöt laulavat!" sanoi ääni sanomalehden yläpuolelta;
mutta sitä ei kukaan kuullut.

Knort, joka taas linkutti kulkueen kinterillä, levitteli syliään
ja heilutti liistarikuppia päänsä päällä. "Miehemme voiton saivat,
hurraa, hurr...!" lauloi hän, mutta unohti viimeisen sanan
lopettamatta huomatessaan, että hän oli kaatanut puolet kupin
pehmeätä sisällystä ruskealle, uudenuutukaiselle, kotikutoiselle
takilleen. Ja -- auta armias! tuolla seisoi Lispetti seinän vieressä
ja näki onnettomuuden koko kirjavuudessaan.

"Enkö minä jo sanonut, enkö sanonut, että sinä turmelisit uuden
takkisi moisissa hullutuksissa... Ja nyt se vielä alkaa hieroa sitä,
senkin hupsu..."

"Lähtee se pesussa, äiti."

"Senkin juoppolalli..." Taas innokkaita suunliikkeitä ja
nyrkinpudistuksia, jotka näyttivät ennustavan onnettomalle miehelle
surullista kotiintuloa.

Kerkeäkielinen Klaus, joka oli huomannut kohtauksen, huusi taakseen:
"no, Kristen, taidatpa saada puhdasta päällesi, kun tulet kotiin, ha,
ha, ha! Näyttää kuin olisi sinulla terävä eukko."

"Puhdasta rautaa!" mörisi Kristen Knort ja pudisti pörröistä
päätänsä. "Tuskin olemme olleet kahta viikkoa naimisissa ja hän...
Piruko lie riivannut sen räätälilurjuksen! Minä annoin hänelle viisi
taaleria ja oikein hyvät nahkahousut siitä, että hän hankkisi minulle
kunnon vaimon, ja hän viskaa tuollaisen suunpieksäjän niskaani! --
Mutta samapa se! Tänään ollaan iloisia, sanokoon eukko mitä hyvänsä,
vai mitä Klaus? Hih hei!"

    "Näillä rakkailla kedoillamme, hurraa, hurraa!
    Eläköön poikasemme, hurraa, hurraa!"

Iltasella tanssivat ampumaseuralaiset kylän nuorien tyttöjen kanssa
Besserin "salongissa". Iloisessa juhlajoukossa ei ollut varmaan
toista, joka niin olisi nauttinut riemun jumalallista juomaa kuin
Besser itse -- tuo pieni, hikoileva, sukkelakielinen, kymmenen
leiviskän lihakimpale punaisine näppylöilleen ja öljyttyine, sileäksi
kammattuine päineen. Hän kehui olevansa erinomaisella tuulella, ja
se erinomainen tuuli kohosi korkeimpaan huippuunsa joka kerran, kun
hän sanoi jotakin Ellenille ja tyttö veti suutansa hymyyn. Besser
teki johtopäätöksiä tytön hymyilystä, ja kun hän kerran kulki Ellenin
ohitse, uskalsi hän hillitsemättömässä syleilyhalussaan kouristaa
häntä vyötäisistä pienillä, lihavilla käsillään, samalla kuin hän
pää imelästi kallellaan tirkisti häntä kasvoihin huulilla eräs
noita hurmaavia hymyjään. Mutta tyttö oli tarpeeksi sivistymätön
palkitakseen Besserin lähestyväisyyttä voimakkaalla nyrkiniskulla
kädenselkämille ja loukkaavalla huudahduksella: "pitäkää kyntenne
luonanne!"

"He, he, leikkiähän se vaan on ystäväni! Täytyyhän tämmöisenä iltana
vähän leikitellä."

Mutta Ellen ei ollut niitä tyttöjä, joista syleily on leikkiä.
Hän oli suuttunut. Myöhemmin hän kumminkin leppyi, kun Besser --
rehellinen ja siivo Besser, ei tungetteleva Besser -- pyysi häntä
ja paria muuta tyttöä sekä Knuuttia ja erästä toista poikaa juomaan
"limmenaadia" hänen omassa yksityisasunnossaan.

Kun Knuut iltayöstä tuli kotiin, otti hän kellokotelon esille ja
tarkasteli sitä uudelleen. "Usko, toivo ja rakkaus!" sanoi hän
katkerana ivallisesti hymähdellen. Hän seisoi kauvan, piti koteloa
kädessään ja tuiotti uunin jalkaan. Vanhat ajatukset, joita hän jo
aikoja sitten piti kuolleina, virkosivat taas eloon ja lisäsivät
veren vauhtia hänen valtimoissaan. Näytti, kuin olisi seikka toisensa
jälkeen tullut hänen mieleensä ja kuin vanha katkeruus olisi taas
syöksynyt esiin piilostansa ja asettunut puristelemaan ja pistelemään
hänen sydäntänsä. Yht'äkkiä heilautti hän rajusti päätänsä, repäsi
kellokotelon keskeltä kahtia ja viskasi voimansa takaa palaset
lattialle.



"Siis tulen taas lauvantaina ja koetan saada Fredrik Holstin mukaani,
koska olet siitä niin usein maininnut... Oi, minä kaipaan niin kovin
rekreatsioonia, rakas appiukko!" oli Frits sanonut lähtiessänsä
maanantaina aamupäivällä. "Ja sitä paitsi on Emma pyytänyt minua..."

"Erehdyt, Frits! Minä en ole sanallakaan..."

"Niin, mutta sinä puhuit niin suloisen houkuttelevasti, että
Siversenissä pidettäisiin 'sirpinkampiaisia'."

"No!" oli Lystrup sanonut, "ala rientää, Frits!"

Kun Frits oli kuluttanut pienen omaisuuden, jonka hän oli
vanhemmiltaan perinyt, oli Lystrupin täytynyt kaivaa tuntuvia lovia
rahalaatikkoonsa "pitääkseen poikaa pystyssä." Siitä syystä ja
myöskin sen vallan nojalla, joka hänellä appiukkona oli, Lystrup
usein muistutti Fritsiä olemaan ahkera opinnoissaan. Siihen hän
arveli olevan sitäkin enemmän syytä, koska vuosi vuoden jälkeen
vieri, ilman että Frits sai suorittaneeksi minkäännäköistä tutkintoa.
Fritsillä oli kumminkin keinonsa, joilla hän vanhusta rauhoitti.
"Aika näyttää, mitä maata hän oikeastaan on", ajatteli Lystrup usein.
"Pahoin pelkään", hän siihen joskus lisäsi, "että hän vetää sekä
minua että tyttöä nenästä."

Siversenissä aijottiin viettää leikkuun lopettajaisia. Knuut niihin
myös kutsuttiin. Hän kumminkin empi jonkun aikaa, ennenkuin päätti
lähteä, sillä hän tiesi, että koulumestari ja Emma -- mahdollisesti
Fritskin -- tulisivat sinne. Luulo, että häntä kenties olisi pidetty
pelkurina, joka ei uskaltaisi esiintyä "pää pystyssä", voitti
viimein epäilykset. Mitä syytä hänellä olisi ollut peljätä? Olihan
hän näyttänyt Lystrupille, että hän voi taistella hänen kanssansa
julkisesti ja rehellisesti. Ja kun hän muisti asiain silloista
tilaa, muisti, miten joka paikassa jo alkoi näkyä uuden elämän
oireita, tuntui hänestä, kuin hänellä paremmin puolin olisi ollut
syytä ylpeillä. Olihan kiinalaiseen muuriin puhkaistu jo sellainen
aukko, että tien ulkoapäin tuleville elon virtauksille saattoi
pitää valmiina. Täydellisesti vapaa hän ei ollut uhkamielisestä
toivosta, että hän ja hänen puoluelaisensa piakkoin uskaltaisivat
kohottaa voitonhuudon hyvin ansaituksi nöyryytykseksi valkean talon
asukkaille. No niin, hän menisi kutsuihin, siinä ei ollut mitään
epäilemisen varaa. Sitä paitsi halutti häntä pyörähtää joku kerta
Ellenin kanssa, uskollisen, hyvän Ellenin kanssa, joka aina oli niin
ystävällinen hänelle.

Knuut ei ollut koskaan tuntenut muuta kuin ystävyyttä Elleniä
kohtaan. Hän tiesi kyläläisten pitävän päätettynä asiana, että hän
"ottaisi Jörgenin Ellenin." Myös tytön silmistä luuli hän lukeneensa,
ettei tällä olisi mitään sitä vastaan, jos hän vaan ojentaisi
kätensä. Ei kai olisikaan hulluinta mennä naimisiin Ellenin kanssa.
Hän oli ahkera ja kunnon tyttö ja toisi taloon kelpo myötäjäiset,
joita ei kannattanut halveksia. Kun kaikki kävi niinkuin käydä piti,
oli hänen liittonsa Ellenin kanssa kenties enää ajankysymys vaan.

Kun Knuut saapui pitolaan oli se jo täynnä vieraita. Iloista
tanssintöminää kuului vierastuvasta. Vanha Jörgen Siversen, joka oli
erinomaisella päällä, oli juuri polkenut "vanhaa valssia" ja tuli
hengästynenä ja hikisenä arkitupaan parin muun ikämiehen seuraamana.

"Me olemme tehneet työtä, Kristen Persen, siis tulee meidän saada
suunkostuketta", sanoi hän ja tarttui viinapulloon. "Kas, siinähän
Knuutkin on! Päivää, Knuut, ja tervetultua! Ole hyvä ja istu pöytään,
Knuut, ota naukku ja purase palaa päälle!"

Knuut katseli ympärilleen. Ei ollut huoneessa ketään niistä, joita
hänen silmänsä etsivät, mutta hän kuuli Lystrupin äänen kamarista,
joka eroitti molemmat tuvat toisistaan, ja nuoret luultavasti olivat
vierastuvassa. Hän istuutui pöytään ja alkoi pureskella muutamaa
tavattoman suurta munkkia, jonka Jörgenin Kaaren hänelle tarjosi,
mutta hänen oli mahdoton saada palaa alas. Sydän oli kurkussa ja
tukkesi tien. Silloin kulkivat Ellen ja Emma hohtavin poskin käsi
koukussa huoneen halki. Molemmat säpsähtivät, kun he näkivät Knuutin.
Ellen tointui kumminkin pian, tuli ja ojensi hänelle kätensä, mutta
Emma huudahti hätäisenä: "... ai, minä unohdin...!" ja hyökkäsi
takaisin vierastupaan. "Niin pääsin tervehtimästä häntä", ajatteli
Knuut keventyneenä.

Kohta sen jälkeen astui hän kamariin ja tervehti siellä olevia
miehiä, myös Lystrupia, joka ystävällisesti vastasi hänen
tervehdykseensä.

Vierastuvassa aivan kamariin johtavan oven lähellä istui Frits
Fredrik Holstin vieressä. Fredrik Holst oli ylioppilas ja oli
kaukaista sukua lystrupilaisille. Hän oli Fritsin mukana saapunut
koululle ja sieltä yhdessä joukossa toisten kanssa pitotaloon,
missä ystävällinen vastaanotto häntä odotti, niinkuin jo edeltäpäin
voi arvata. Samassa kuin Knuut astui kamariin, huomasi Frits hänet
ja kuiskasi Holstille: "katso, tuolla on se mies, josta minä olen
sinulle puhunut... tuo tummapartainen... Eikö hän sinustakin ole
hirveän tuhman näköinen?"

"Hm, noo, ei hän siltä näytä mielestäni", vastasi Holst, joka oli
asettanut lornetin silmillensä.

"Hys! hys! älä puhu niin kovasti! Ja muista ei sanaakaan Emmalle
hänestä!"

"Ei sanaakaan...? Mitä se merkitsee?"

"Hm, saatan minä sen sanoakin sinulle." Ja käsi suun edessä kuiskasi
hän Holstin korvaan: "nuoruuden hullutusta!"

"Ahaa! sinä pelkäät, että..."

"Pelkäät! Ha, ha, ha, ha! Mainiota, sukkelaa!... Hei, Faustin valssia
siellä totta totisesti soitetaan! Tra laa la laa li laa! Mitä
antaisit noista sävelistä!... Voi katsos tuota lihavaa eukkoa, jolla
on siniset villasukat ja puukengät jalassa! Eikö hän ole lystikäs?"

"Se on varmaan joku köyhä vaimo, jolla ei ole ollut varaa ostaa
nahkakenkiä."

"Sinä otat kaikki asiat niin vakavalta kannalta", sanoi Frits
vähän närkästyneenä. "Minä olen tottunut katsomaan näitä ihmisiä
naurettavalta puolen. Minusta on heidän kasvoissaan ja liikkeissään
jotakin niin tavattoman mukavaa ja lapsimaista. Tuo suoruus, tuo
synnynnäinen hullunkurisuus, tuo kömpelö luonnon-omaisuus... Katso,
siinä tulee talon isäntä -- huh! karvalakki korvilla. Olen vakuutettu
siitä, että sulanut rasva peittää hänen otsansa, mutta erehdyt, jos
luulet, että hän hetkeksikään ottaisi hattua päästään. Voi, hän on
harvinainen ilmiö! Minun täytyy päästä häneen käsiksi vielä tänä
iltana. Katso tuota paksua, ryppynaamaista, tuhmannäköistä päätä,
joka nyykkäsee joka haaralle! Eikö hän ole naurettava?"

"Minusta ei ole naurettavaa enemmän hänessä kuin muissakaan. Sinun
tulee muistaa..."

"Voi sinua hyperdemokraattisine mielipiteinesi!" keskeytti Frits ja
käänsi hänelle selkänsä.

Knuut ei tuntenut ollenkaan viihtyvänsä pitotalossa. Hän piti
koko ajan silmällä Emmaa ja Fritsiä voidakseen valita paikkansa
mahdollisimman kauvimmaksi heistä. Silloin tällöin tanssi hän pari
kierrosta jonkun vaimon tai Ellenin kanssa, joka äänetönnä ja
sykkivin sydämmin heittäysi hänen vahvan kätensä ohjattavaksi. Mutta
koko ajan hän tunsi outoa levottomuutta ja toivoi vaan että hän pian
olisi onnellisesti ulkona raittiissa ilmassa, missä hengitys kävisi
helpommin päinsä.

Illempana katettiin taas pitkä tammipöytä arkituvassa ja ne vieraat,
jotka jo olivat lähdön touhussa, istuutuivat syömään. Sillä välin
jatkettiin vielä tanssia vierastuvassa. Lystrup istui pöydän
yläpäässä. Hän söi ja joi nähtävällä mielihyvällä ja puhua porisi
lakkaamatta. Vasta loppupuolella ateriaa huomasi hän Knuutin, joka
istui puolipimeässä vastapäätä häntä.

"Kas, siellähän on vanha ystäväni Knuut! No, sinä olit taas
joukkoinasi liikkeellä sunnuntaina."

Lystrup ei ollut pahalla päällä, mutta hän ei tirppanut olla
tokaisematta Knuuttia, ja ennenkuin kukaan aavisti, olivat molemmat
riitaveikot tulisessa kahakassa.

"Ne ovat kerrassaan yleväaatteisia laitoksia nuo ampumaseurat."

"Niin minustakin."

"Se on niin suurta ja jaloa, että nuoret sankarit uhraavat
vapaaehtoisesti henkensä ja verensä isänmaan puolesta."

Knuut oli vaiti.

"Mutta uskotko sinä todellakin että sinun sankarisi pitäisivät
puolensa, jos saksalainen muuanna kauniina päivänä hyökkäisi
Rörbyhyn?"

"Ainakin vähän paremmin, kuin jos he eivät milloinkaan olisi
tottuneet käyttämään pyssyä ja miekkaa."

"Höh! Toivoisimpa, että kymmenkunta huippulakkia ilmestyisi kyläämme
jonakin sunnuntaina iltapäivällä -- voi armias, miten sinä ja sinun
tarkka-ampujasi pommittaisitte heitä pähkinän kuorilla!"

Väki nauroi. "Hyvä, hyvä!" huusi Frits, joka Holstin kanssa seisoi
kamarin ovella. Lystrup käänsi päätänsä ja sanoi: "mene sinä vaan
tanssimaan, Frits!"

Knuutin sydämmen tykytys seisahtui hetkiseksi, mutta alkoi sitten
taas kahta voimakkaammin. Hän olisi tahtonut silmillään rusentaa
Fritsin. Mutta samalla kuin hän katsahti Friisiin, näki hän
vilahduksen Emmasta, joka seisoi toisten takana ja katseli häntä,
sen mukaan kuin hän ehti nähdä, ivan hymy huulilla. Hehkuva salama
välähti läpi hänen ruumiinsa.

"Niin puhutte te, kun te ette ymmärrä koko asiaa, Lystrup. Sitä
paitsi voin ilmoittaa teille, että meidän ampumaseuramme ei ole
perustettu häätämään saksalaisia Rörbystä."

"Vai ei! No, missä jalossa tarkoituksessa sinä sen sitten perustit?"

"Te tiedätte hyvin, missä tarkoituksessa ampumaseuroja perustetaan,
mutta voin minä sen teille sanoakin, voin kyllä. Niiden tarkoituksena
on täydentää sotamiestemme lyhyttä oppiaikaa, herättää elämää
nuorisossa ja opettaa sitä käsittämään, mitä isänmaa meiltä
jokaiselta vaatii. Sillä lailla minä olen asian ymmärtänyt."

"Herättää elämää! Kas herhiläistä, sanoi Braskin Pekka. Höh, elämää!
Se on haluttua tavaraa meidän päivinämme. Elämää kouluun, elämää
kirkkoon, elämää valtioon! On elämää ihmisten ryysyissä nykyisin.
Mitäs te arvelette Jörgen Siversen? Me vanhat, ikävät ihmiset, jotka
emme kykene juoksemaan ja hoilottamaan elämästä, me emme ole juuri
minkään arvoiset enää."

Jörgen kohotti hattuaan ja raapasi niskaansa. "Mitäpä minä arvelisin,
Lystrup. Jokaisella on oma ristinsä kannettavana... Mutta tyhjentäkää
lasejanne, hyvät vieraat! Knuut, ole hyvä... ja te toiset myös!
Viisaampaa on ryypätä kuin riidellä."

"Riidellä!" huudahti Lystrup. "Älkäämme puhuko riitelemisestä! Me
olemme yhtä hyviä ystäviä siltä, vaikka puhummekin suumme puhtaaksi
-- vai mitä, Knuut?"

Knuut oli samaa mieltä.

"En, Herra paratkoon", jatkoi Lystrup otettuaan kulauksen lämmintä
punssia, "en voi sulautua tähän uusmuotiseen elämään. Minun
sormenpäitäni kihelmöi joka kerta, kun näen noita siunatuita
elonilmiöitä. Me suorastaan uimme elämässä. Milloin toinen, milloin
toinen pitää elämännestettä nenämme alla -- hih heijaa! Milloin on
alettava sitä, milloin tätä. Milloin kansanopistot, milloin
ampuma- tai muut seurat tarjoutuvat maan pelastajiksi. Täällä Rörbyssä
pelastetaan isänmaa nykyisin siten, että juostaan Per Grejsenin
kedolla ja leikitään sotamiehisillä -- höh!"

"Te ette tapa ampumaseuroja sillä lailla. On omituista, että teidän
asemassanne oleva mies voi sillä tavoin käsitellä asiaa, joka on
syntynyt puhtaasta isänmaanrakkaudesta ja jota ylhäiset ja alhaiset
kannattavat ympäri koko maan."

"Seis!... 'Isänmaanrakkaudesta!' Minä paljastan pääni
isänmaanrakkauden edessä. Mutta mitä todellista hyötyä on tuosta
loilotuksesta ja paukutuksesta? Luuletteko, että saksalaiset
säikähtävät Tanskan uuden mahtavuuden ajan väkeä ja ryömivät piiloon,
kun kuulevat Tanskan lipun ympärille leiriytyneiden tarkka-ampujain
pyssynpauketta meidän kedoiltamme tai laulua, kuinka 'pilviin asti
kiitetään Tanskan miestä kunnostansa.' Ei vapise saksalainen niin
vähästä."

"Emme me tahdokaan saada saksalaista tai jotain toista vapisemaan,
me kasvatamme vaan omia voimiamme. Minun luullakseni on hyvä,
että nuoret miehet opettelevat ampumista, voimistelua ja miekan
käyttämistä ja kokoontuvat kuuntelemaan hyviä ja valaisevia esitelmiä
ja laulamaan isänmaallisia lauluja. Se voi tavallansa kasvattaa
hyvää henkeä sotaväessä ja koko kansassa. Tilastolliset tiedot
myös todistavat, että nuoret miehet, jotka ovat olleet jäseninä
ampumaseuroissa, eivät ole ainoastaan tarkimpia ampujia, mutta
myös parhaimpia ja reippaimpia sotamiehiä. Siis tulos saattaa
olla parempi, kuin te luulettekaan. Se uusi elämä, joka alkaa
herätä, kansassamme, on teille vieras, te seisotte vielä molempine
jalkoinenne vanhassa hapatuksessa -- siinä koko juttu!"

Lystrup ei tietysti jäänyt vastauksen velkaan. Pieni sanasota alkoi
muuttua yhä sekavammaksi, sillä yksi ja toinen korotti ääntänsä
ja sekaantui tarinaan. Vanhat, uniset silmät alkoivat virkistyä.
Vierekkäin istujat kääntyivät toisiinsa, viittoivat innokkaasti
kädessään olevalla luu- tai leipäpalalla ja puhuivat sotalaitoksesta
tai pohtivat polttavia valtiollisia kysymyksiä.

Kun Knuut nousi pöydästä, kuuli hän Lystrupin sanovan Per
Grejsenille: "minä vaan en antaisi joka sunnuntai tallata maitani."
"Loppu siitä tuleekin", vastasi puhuteltu. Knuut ei kiinnittänyt
keskusteluun sen enempää huomiota, vaan alkoi etsiä hattuansa.

Vierastuvassa oli vielä ilo ylimmillään. Frits oli päässyt käsiksi
vanhaan tuttavaamme, Kristen Knortiin ja harjoitteli hänen avullansa
"humoristisia tutkimuksiaan." Etupäässä tarkasti hän, mitä ne
lukuisat punssilasit vaikuttivat, joita hän sai ahtaneeksi mieheen.
Kristen Knort antautui koko sielustaan punssin iloisen huumauksen
valtaan.

    "Tääll' on punssia tarjottu meille;
    suurta surua sy--öm--messäin kannan;
    mutta punssille laulakaam--me,
    niin kau--van kuin nuo--ria oomme
    ja reippahina aina pysykääm!"

lauloi hän unohtaen "suunpieksäjän", räätälin ja kaikki elämän surut
ja vastoinkäymiset. Samalla hän syvästi liikutettuna käänsi silmänsä
kattoon, kallisteli päätään ja levitteli sieramiaan, niin että ne
näyttivät, kuin olisi hansikkaan tekijä juuri äskettäin käyttänyt
pingoitintansa niiden sisässä. Huolimatta Fritsin väsymättömästä
lasien täyttämis-innosta ei mies kumminkaan ollut enemmän humalassa,
kuin että hän milloin hyvänsä olisi voinut tarttua riusaansa. Frits
sitä vastoin oli ryyppäillyt itsensä niin arveluttavaan tilaan,
että vanha, sitkeä Knort olisi hyvin voinut vaihtaa tehtäviä hänen
kanssaan. Eräässä kamarin nurkassa istui Emma käsivarret ristissä ja
tuiotti tulitikkulaatikkoon, joka oli hänen edessään pöydällä. Knuut
oli kai nähnyt väärin -- ei ivan merkkiä ollut hänen kasvoissaan, ei
pienintä hymyäkään hänen huulillaan näkynyt. Hän puri ylähuultaan ja
muisteli keskustelua, joka äskettäin oli tapahtunut arkituvassa ja
jonka hän oli kuullut. Ensi kerran hän oli nähnyt Knuutin poskien
hehkuvan taistelu-innosta. Ken olisi voinut väittää, ettei hänen
mielipiteissänsä olisi ollut varmuutta ja hänen katseessansa kiiltoa,
jonka voi huomata ainoastaan henkisesti heränneen miehen katseessa!

"Emma armas", pyysi Frits, joka yht'äkkiä hyökkäsi hänen luokseen,
"tule katsomaan oivallista riihenpuijan perikuvaa!"

"Mene tiehesi ja anna minun olla rauhassa!"

"Hm -- taas päänkivistystä!" mumisi Frits ja palasi "perikuvansa" luo.

Emma jatkoi tuumailuaan. Ken olisi voinut väittää, ettei ollut
rohkeutta hänen sanoissaan ja ja ettei koko hänen ajatusmaailmansa
tuntunut uhkuavan nuorteaa, raikasta edistyshalua! "Pyh,
tyhjää intoilua!" huudahti hän äkisti ja paiskasi kädellään
tulitikkulaatikkoa niin, että se avautui ja tikut sinkoilivat pitkin
pöytää. Ja silloin todellakin ilmestyi pari ivallista piirrettä hänen
suupieliinsä. Kenties oli Knuut sittenkin nähnyt oikein.

Knuut oli sillä välin valmistunut lähtemään. Hän aikoi mennä vielä
vierastupaan antamaan rahaa soittajille. Mutta kun hän astui kamarin
läpi, tuli Holst, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi: "saanko
puhua vielä pari sanaa kanssanne ennen lähtöänne?" Ja ennenkuin Knuut
huomasikaan, oli hän joutunut taas innokkaaseen keskusteluun päivän
kysymyksistä. Hän seisoi syrjin Emmaan, niin että tyttö voi nähdä
hänen miehekkäät kasvonsa, joita tulen hohde valaisi.

Puoleksi parin lihavan vaimon peitossa seisoi Ellen vierastuvan
ovella aivan liki Knuuttia ja kuunteli. Vähän päästä käänsi hän
tutkivan, tuskaisen katseen Knuutista Emmaan.

"... Kerron teille, minkälaista täällä ennen vanhaan oli", kuului
Knuut sanovan. "Silloin jokainen hikoili vanhoissa valjaissaan --
ei kukaan ajatellut uusia parannuksia, ei ikävöinyt laajennettuja
tietoja, ei sanalla sanoen mitään. Miehillä ei ollut parempaa
puheenainetta, kuin miten vanha Per Grejsenin punainen viitta
oli tai miten monta lantakuormaa oli Jörgen Siversen vedättänyt
kesannolleen. Naiset puhuivat tyynynpäällisistään ja kehruuksistaan
tai siitä, milloin olisivat ristiäiset siellä tai siellä. Nuoret
miehet venyttelivät talvipuhteet pitkin penkkejä ja vetivät hirsiä ja
kävelivät pyhäpäivät piippu hampaissa pitkin kylänkatuja."

"Eikö talonpoika siis saisi enää ajatella tehtäviään?" kysäsi eräs
talonisäntä, Jörgen Siversenin naapuri, joka seisoi vieressä ja
kuunteli.

"Saa tietysti, Mads. Päinvastoin tulee hänen ajatella niitä
enemmän kuin tähän asti, mutta eri lailla. Hänen tulee miettiä
hyödyllisiä parannuksia, ottaa vanhat säästönsä -- jos hänellä niitä
on -- kirstun pohjalta ja kylvää ne pelloillensa -- käsittänetkö
tarkoitustani? Hänen tulee ruokkia karjaansa paremmin kuin tähän
asti ja oppia ymmärtämään meijeriliikkeen hyödyllisyyttä. Mutta hän
ei saa yksinomaan taloushommiinsa syventyä. Elämän tarkoitusperä on
paljon korkeampi kuin hevoset, lehmät ja sen semmoiset. Meidän tulee
muistaa, Mads, että Herramme on antanut meille hengen, joka on paljon
kalliimpi kuin ruumis, ja sentähden on meidän asetettava henkemme
viljelys etusijaan. Silloin vasta meistä tulee todellisia ihmisiä."

"Oikein!" huudahti Holst ja löi taas Knuuttia olalle. "Hauskaa kuulla
semmoista ääntä kansan riveistä!"

"Minä en ole tarpeeksi oppinut voidakseni pitää puoliani", lausui
Mads. "Mutta mielipiteessäni pysyn, että talonpojan on oltava se,
miksi hänet kerran luotiin."

"Juuri samaa minäkin tahdon, Mads," vastasi Knuut ja leväytti
kättään. "Mutta hän ei saa olla ainoastaan kaksijalkainen työkone
-- ymmärrätkö? Eikö ole surkeaa, että tuhansittain meikäläisiä
kaiken ikänsä hyörii taikkojen, jyväsäkkien ja voipyttyjen kimpussa
välinpitämättöminä oman henkensä kehityksestä! Sillä aikaa kuin
toiset hallitsevat maita ja valtakuntia, taistelevat valistuksen
ja uskonnon vapauden puolesta ja ammentavat huvia ja virkistystä
itselleen tieteistä ja taiteista, me -- ainakin moni meistä --
nyökkäsemme vanhojen romujen keskellä, kuin pienokainen vaunuissaan,
pääsemättä siitä siihen ja aavistamatta, mitä on ahtaan piirimme
ulkopuolella. Muutamana kauniina päivänä tulee sitten kuolema
ja taittaa elämänlankamme. Meidät pistetään maan poveen -- ja
siinä kaikki. Onko tämä ihmiselämää! Ei, meidän täytyy jättää
lastenvaunut, Mads, ja pyrkiä näköpiiriämme rajoittavan muurin
ulkopuolelle. Siellä, missä hengen elämä voimakkaana uhkuaa, siellä
on meidän paikkamme! Meidän tulee saada lisää tietoja, meidän
tulee avata silmämme kaikelle suurelle ja kauniille elämässä ja
antaa sen lämmittää sydämmiämme. Silloin herää ajatuksia täällä
rinnassa, silloin veri valtimoissa pulppuaa. Me emme saa pysyä
vieraina ei enemmän kirkolliselle elämälle kuin yhteiskunnalliselle
kehitystyöllekään. Meidän on perehdyttävä runoilijaimme ja
taiteilijaimme teoksiin ja opittava ihailemaan luonnon suuruutta.
Meidän on murtauduttava vanhasta, kuluneesta kotelostamme ulos valoon
ja vapauteen. Meidän on näytettävä, että me talonpojat sekä tahdomme,
että voimme käyttää niitä oikeuksia, mitä meillä ihmisinä on, ja että
me kykenemme elämään täysinäistä ihmiselämää."

Samassa hän katsahti Emmaan ikäänkuin näyttääkseen, että hän hyvin
tiesi hänen kuulevan kaikki. Mutta mitä näki hän! Innostuneena
Knuutin lämpimistä sanoista oli tyttö vaistomaisesti oikaseutunut
istuimellaan ja melkein kuin kallistunut Knuuttia kohti. Ivahymyn
asemasta, jota Knuut oli odottanut, kohtasi häntä ihastunut,
hyväksyvä, lämmin ja innostunut katse. Mutta äkisti, ikäänkuin hänet
olisi saatu kiinni jostain luvattomasta teosta, loi Emma silmänsä
maahan, sävähti punaiseksi korviaan myöten, nousi ja meni huoneesta
heittäen päätään omalla erikoisella tavallaan.

Hämmästyneenä katsoi Knuut hänen jälkeensä ja unohti koko
ympäristönsä.

"Herra siunatkoon, mikä sinulla on, Ellen?" huudahti samassa toinen
Ellenin edessä seisova vaimo kauhuissaan. "Sinä olet aivan kalpea...
Tartu minuun, lapsi! Sinä kaadut!... Kristen, nouda joutuin vettä!"

"Mitä turhaa!" kuiskasi Ellen hätäisesti. "On tämä nyt... on tämä nyt
asia, mistä nostaa semmoista melua! Minulla on vaan vähän kuuma...
Päästäkää minut puutarhaan!"

Knuut ei ollut hälinän aikana ollenkaan huomannut, mitä tapahtui
hänen takanaan. Hän tuiotti yhä oveen, mistä Emma oli kadonnut.
Mitä merkitsi katse, jonka hän vahingossa sai nähdä? Olisiko hän
taistelussa mukana ja hänen puolellaan? "Oh, mikä hullu minä olen!"
ajatteli hän ja alkoi taas keskustella ylioppilas Holstin ja toisen
puhetoverinsa kanssa.

Kello kaksitoista tuli Knuut kotiin. Hän ei saanut paljon nukutuksi
sinä yönä. Soittoa ja tanssin töminää, naurua ja melua humisi
sekaisin hänen korvissaan. Hänestä tuntui, kuin kuuluisi se jostain
aivan läheltä ja kumminkin tuntui se kuin tuhatääniseltä kaukaiselta
sorinalta. Ja keskellä hälinää, keskellä mielikuvien kirjavaa
sekamelskaa seisoi eräs tyttö ja katseli häntä suurilla, tarkkaavilla
silmillä. Knuut nojasi kyynäspäällään päänaluseen ja lepäsi siinä
katse kiintyneenä poikki lattian välkkyvään kuutamojuovaan, jonka
valossa pihkapisarat lautaseinässä hehkuivat kuin pienet jalokivet.
Tunteiden aallot nousivat ja laskivat hänen rinnassaan. Hän
muisti ajan, jolloin tuon tytön viaton veitikkamaisuus ja lumoava
elonhaluisuus oli hurmannut hänet, ja hän tunsi uudelleen silloista
rakkauden huumausta. Mutta samassa pudisti häntä jäätävä muisto,
muisto eräästä jouluaamusta. Hänen otsansa vetäytyi ryppyihin ja
hän tunsi taas vihlaisevaa tuskaa sydämmessään. Hän muisti joukon
ivallisia hymyjä ja halveksuvia päänheittoja ja hänen sisunsa
kuohahti. "Mitäpä hän on tehnyt muuta kuin pilkannut minua kaiken
ikänsä! Mutta tästä puoleen hän ei pane enää päätäni pyörälle!"
-- Silloin näki hän uudelleen nuo läpitunkevat, ruskeat silmät.
Ajatukset hämmentyivät taas ja alkoivat risteillä hänen aivoissaan
huumaavassa sekamelskassa. Suloinen, mutta toivoton kaiho taisteli
katkeruuden kanssa hänen rinnassaan. Mielikuvitus heitteli hänen
ajatuksiaan, niinkuin myrsky kiidättää vaahtoa meren pinnalla. Hän
kuuli hänen helähtelevän äänensä ja näki hänen tumman tukkansa
säteilevän auringon valossa, ja hän tunsi taas tuota samaa
selittämätöntä, huumaavaa, raikasta tuoksua, joka aina täytti ilman
tytön läheisyydessä. Hänen sydämmensä kiivasta tykytystä säestivät
mitä miellettömimmät mielikuvat. Tyttö tuli häntä vastaan silmät
itkusta punaisina. "Anna minulle anteeksi, Knuut, minä en kestä tätä
enää!" -- Sitten oli hän hänen vaimonsa. He istuivat sylikkäin lieden
ääressä ja puhuivat onnestaan, laulusta, valistuksesta, vapaudesta ja
kaikesta hyvästä ja kauniista elämässä. -- "Niin", sanoi hän, "isä ei
sitä ymmärrä, sinä yksin olet oikeassa." Mutta juuri kun hän kokonaan
eli mielikuvien maailmoissa, huusi huuhkaja ikkunan takana ja
hajoitti näkyjen sarjan. Tuntui, kuin joku olisi huutanut apua. Knuut
syöksähti pystyyn ja katseli ympärilleen. Silmänräpäyksessä selvisi
hänelle kaikki: Frits, Lystrup -- koko todellisuus muuttuneena
yhdeksi ainoaksi tuskalliseksi tunteeksi. "Minä olen hullu --
mieletön!" huudahti hän, heittihe takaisin vuoteelleen ja puristi
molemmin käsin päätänsä.

Sillä välin kuin taistelua kesti Knuutin pienessä kamarissa,
tömisyttivät saappaat ja puukengät yhä vieläkin Jörgen Siversenin
vierastuvan lattiaa. Lystrup seurueineen oli jo mennyt kotiin, mutta
useimmat vieraat, etupäässä nuoret, viipyivät vielä aamuyöhön saakka.

Ennen lystrupilaisten lähtöä oli tapahtunut seikka, joka oli vähällä
tehdä lopun koko hauskuudesta. Frits, joka oli saanut tarpeeksi
riihenpuijasta, tunsi vastustamatonta halua päästä käsiksi johonkin
uuteen narrattavaan. Juuri silloin, kuin nuoren miehen ivaamishalu
oli ylimmillään, sattui Jörgen Siversen kulkemaan ohitse höyryävä
punssilasi kädessä. Frits hypähti seisoalleen, löi häntä olalle niin,
että lämmin juoma läikähti ukon käsille ja sanoi:

"No, vanha herra Drivertsen... hee... hee, Siversen, piti minun
sanoa... miten on pään laita?"

Jörgen, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, miten Frits väänteli
hänen vanhaa, kunniallista nimeänsä ja joka sitäpaitsi oli vähän
suutuksissaan siitä, että suurin osa punssista oli kaatunut
lattialle, ärähti:

"Hei, hei! Ei pidä mättää maahan Jumalan lahjaa!"

Hän asetti lasit pöydälle ja kuivasi kädet housuihinsa. "No", lisäsi
hän sitten ikäänkuin anteeksi pyytäen, "ei väliä sen vertaisella!...
Mutta mikähän valkoinen se lensi pöydän alle?"

Se oli elehvantinluinen lornetti, joka oli hypähtänyt Fritsin
povitaskusta hänen kohotessaan.

"Ah, se oli minun lornettini. Tässä se nyt on."

"Eihän se va--an särkynyt?"

"Ei, eheä se on aivan."

"Sepä vasta lystikäs kapine! Kah, lasisilmäthän ne ovatkin!"

"Niin, mitä te pidätte semmoisista lasisilmistä? Semmoisia ette ole
varmaan koskaan nähnyt?"

"Missäpä minä olisin..."

Häijynkurisuus oikein pakotti nuoren miehen otsaa ja punssin höyryt
sitä yhä kiihdyttivät. Hän iski silmää parille nuorelle tytölle,
jotka seisoivat lähellä ja sanoi sitten Jörgen Siversenille:

"Näissä lasisilmissämme meillä lääketieteen tutkijoilla on koko
viisautemme."

"Oo--hoh! Miten niin?"

"Niin, nähkääs, Jörgen Siversen, tällaisilla laseilla me tarkastamme
kaikki pulverit ja pillerit, ennenkuin niitä annetaan apteekeista."

Jörgenin korvallisia alkoi kuumentaa. "Höm!" Hän raapasi pari kertaa
niskaansa ja aikoi poistua.

"Ei, älkää menkö! Teidän on saatava perinpohjainen selko asiasta",
sanoi Frits ja riippui kiinni Jörgenin takin hihasta.

"Frits!" kajahti varoittava ääni heidän takanaan. Huutaja oli Holst,
joka oli kuullut ja nähnyt kaikki. Mutta Frits oli liiaksi takertunut
pilanpitoon huoliakseen varoituksesta. Hän iski taas silmää tytöille
ja jatkoi:

"Nähkääs, Jörgen Siversen, kaikissa nesteissä on pienen pieniä
myrkyllisiä eläimiä, joita nimitetään alkueläimiksi. Me pyydystämme
niitä eräänlaatuisilla puikoilla, ennenkuin lääkettä annetaan
kenellekään."

"Höm!" Jörgen Siversen oli muuttunut mustanpuhuvaksi kasvoiltaan ja
alkoi karistella kurkkuaan epäilyttävällä tavalla. Hän kumarsihe,
sylkäsi, pyyhkäsi kädenselkämällä suutaan, pisti peukalot
liivinkainaloihin, kallisti päätään ja alkoi, pannen painoa joka
sanalle:

"Kuulkaa -- minä -- sanon -- teille, Frits herra, että te olette
oikea tuuliviiri, te! Ettekö luule minun ymmärtävän tätä?"

Rajuilma puhkesi hitaasti, mutta kerran alkuun päästyään muuttui
se hirmuiseksi. Ukon kädet tutisivat liivin kainaloissa, silmät
mallottivat päässä kuin pyöreät puumarkat ja sieramet tuhisivat kuin
vauhkolla hevosella.

"Tämä ei ole ensimäinen kerta, kun sinä pidät minua narrinasi minun
omassa huoneessani -- minä sanon sinua sinuksi, sillä sinä et ole
muuta kuin nälistynyt maankiertäjä, joka juosta löyhkäset paikasta
toiseen. Luuletko, että minä en ole ymmärtänyt sinun juoniasi? Ja
pidä mielessäsi, että jos sinä vielä kerran syötät minulla semmoisia
valheita, niin minä" -- ja Jörgen päästi karkean kirouksen -- "opetan
sinua pitämään nokkasi loitompana, tiedä se!" Hän iski nyrkkinsä
pöytään niin, että tupa tärähti. Lystrup, jonka huomio vasta nyt
kiintyi tapahtumaan, oikaisihe ja kysyi:

"Mi... mitä nyt?"

Frits, jonka pää säikähdyksestä oli aivan selvinnyt, oli olevinaan
hämmästynyt ja änkytti:

"Pilaa... pientä pilaa vaan, rakas setä. Mies raivostui, kun..."

"... Talonpojankin huoneessa tulee kunnioittaa sitä, jolla on nimenä
järjestys ja sopivaisuus", jatkoi Jörgen Siversen ja tärisytti
rystysillään pöytää, "sitä me talonpojat vaadimme niin itseltämme
kuin muilta, vaikka emme osaakaan puhua hienosti ja ojennella
keikarin tavoin koipiamme. Ja siitä saat olla vakuutettu, että
vanhus, joka seisoo tässä, ei anna moisen pyrstötiaisen hyppiä
nenällään, vaikka hän vihdoin ylvästeleisikin lasisilmillään ja
huuliparroillaan."

"Mutta helkkarissa", huudahti Lystrup taas ja nousi, "mitä on
tapahtunut?"

"... Moinen kööpenhaminalainen kulkuri! Juosta löyhöttää tänne
tuhkatiheään ja pilkkaa meitä talonpoikia. Luulleeko hän, että me
olemme kaikki tyhmiä ja älyttömiä ja että jokainen marakatti lurjus
voi ilvehtiä meidän kustannuksellamme."

Holst oli sillä välin muutamin sanoin selittänyt Lystrupille,
mitä oli tapahtunut ja molemmat näyttivät hyväksyvän talon miehen
menettelyn. "Mutta antakaa jo toki olla -- kuuletteko!" sanoi
Lystrup, kun Jörgen uudelleen alkoi pauhata. "Me menemme nyt kotiin,
Frits", sanoi Lystrup käskevästi ja katsoi nuorukaiseen tavalla, jota
ei voinut väärin ymmärtää.

"Minä olen valmis... minä... en toki tahdo... he!"

Pitoja jatkettiin. Jörgen Siversen raapasi niskaansa ja oli aivan
"onneton" pikastumisestaan, joka varmaan herättäisi suurta huomiota
kylässä. Hänen iloinen pitomielialansa palasi kumminkin uudelleen,
kun hän oli nauttinut oivallisen illallisen ja laikahuttanut kaksi
lasillista rommipunssia palanpaineeksi. Tuskin oli paria tuntia
kulunut tapahtumasta, kun hän jo tanssi rörbyläistä kaksivuoroa niin,
että kengänkorkojen raudat joka askeleella upposivat neljännestuuman
verran lattiaan.



Oli kulunut muutamia kuukausia Siversenin kutsuista, kun Emma ja
Ellen muutamana iltana istuivat käsitöineen koulun arkituvassa.
Ulkona pimeä kietoi kylää yhä tiukemmin ja tiukemmin mustaan
vaippaansa. Tuuli rämisytti ikkunaruutuja ja heitti silloin tällöin
lumihilsettä niitä vastaan. Painostava mieliala vallitsi huoneessa,
vaikka tuli iloisesti räiskyi takassa ja kaikkialla näytti niin
herttaisen kodikkaalta. Vähän päästä antoi Emma vasemman käden, jossa
hänellä oli virkkuuksensa, vaipua helmaansa. Samalla hän oikealla
varjosti silmiään nojaten kyynäspäällään pöydän reunaan.

"... Emma, etkö kuule?"

"Mitä... mitä sinä?"

"Niin, mitä sinä! Minä puhun ja puhun... En käsitä, mikä sinulla on,
Emma. Sinä olet kuin..."

"Mitä sinä tyhjää! Minä olen sellainen, kuin minä aina olen ollut."

Hän rypisti kulmiaan ja alkoi virkata minkä enimmänsä ennätti.

Ellen katseli häntä omituisen katkera ilme kasvoillaan. "Sanonko,
miten on asiat?"

"No miten?"

"Sinä pidät taas Knuutista -- siinä koko juttu."

Emma hätkähti. "Herra varjele, mitä sinä puhut?... Hyi, miten olet
ilkeä, Ellen! Kuinka saatat luulla minusta sellaista?"

"Älä kielläkään, minä tiedän sen. Tunnusta pois, Emma, että olet
unohtanut tuon toisen ja pidät taas Knuutista!"

Vapauttava sana oli lausuttu. Valtava itkunpuuska alkoi puistattaa
Emmaa, ja vapaaksi-pääsyn innoissaan mursivat kyyneleet viimeisenkin
varovaisuuden verhon. Nyyhkyttäen kumartui hän ystävättären rinnoille
ja sanoi: "taivaan nimessä, anna minun sanoa se: minä pidän hänestä!
Ja vaikka te repisitte minun sydämmeni pois ruumiistani, niin se yhtä
kaikki jäisi vielä pitämään hänestä. Minä en voi sille mitään, Ellen!
Minä taistelin vastaan niin kauvan kuin mahdollista."

Ellen tuiotti pari silmänräpäystä eteensä ja tunsi, kuinka jäätävä
kankeus jäykisti hänen jäsenensä. Mutta sitten valtasi omituinen
herpaiseva väsymyksen tunne aran tytönsielun. Silmät kyyneltyivät.
Hän kumarsi päätään, tuiotti kyynelten läpi pöytäliinaan ja toivoton
huokaus puhkesi hänen rinnastaan.

"Miksi et ennen ole sanonut sitä minulle?" kysyi hän, kun Emma oli
lopettanut.

"Mitenkä minä olisin voinut sanoa, Ellen? Etkö muista, että minä...
Oi, sinä et tiedä, mitä olen kärsinyt, Ellen! Minä en voi pitää
Fritsistä, en voi mennä naimisiin hänen kanssaan!"

"Sitten ei sinun olisi pitänyt koskaan antaa hänelle lupaustasi."

"Mutta enhän minä olekaan sitä antanut. Hän sai kiinni kädestäni,
ja sitten tuli Knuut... Oi, hyvä Jumala, minä en ollut täydessä
tajussani silloin! Ei, en tahdo tehdä itseäni syyttömäksi, sillä se
ei olisi totta. Itse olen syypää kaikkeen. Pääni oli kuin sekaisin.
Knuut oli minusta muuttunut niin sietämättömäksi ja tuo toinen
sitävastoin... Oi, hyvä Jumala, miten voin olla niin sokea! Minä
en pitänyt Fritsistä... en pitänyt, enkä koskaan pidä! Huu! --
joka kerran karmivat vilunväreet selkäpiitäni, kun joku kolkuttaa
asuntomme ovea sunnuntaisin."

"Mutta sinähän olet aina sanonut, että hänellä on hyvä sydän."

"Niin, hyvä sydän! Mutta siinäkö on kylliksi, että jollakulla on
hyvä sydän, Ellen? Hänessä ei ole vähääkään miehuutta, hänellä ei
ole nimeksikään tahdon voimaa, ei minkään näköistä toimeentulon
mahdollisuutta. Poikana hän on pysyvä kaiken ikänsä. Pitänyt hänestä!
Ei, minä en ole koskaan pitänyt hänestä, en koskaan! Olen valehdellut
itselleni ja teille kaikille. Olen itsepäisesti koettanut kestää ja
uhallakin ajaa asian perille asti. Joka kerran, kun minä muistin
uskottomuutta, jota olin osoittanut Knuutille, kuohahti sisuni
uhmasta. Miksi en olisi saanut antaa kättäni kenelle hyvänsä? Olihan
välimme Knuutin kanssa vaan kuin lasten leikkiä. Mutta sittenkään en
saanut rauhaa, eikä hän ollut koskaan poissa ajatuksistani. Sisässäni
on kiehunut ja kuohunut joka ainoa hetki. En ymmärtänyt, mikä minulla
oli. Vasta sitte, kun Knuut tuli takaisin, selveni minulle, että
pidin hänestä yhä. Mutta minä en uskaltanut, en tahtonut tunnustaa
sitä itselleni. Kukaties hän parhaillaan nauraa minulle, ajattelin.
Minäkö nöyrtyisin, minä, joka aina olin ollut voiton puolella! Koetin
uskotella itselleni, että halveksin häntä. Minä nauroin muiden mukana
tuolle vapauden saarnaamiselle, ampuma- ja lauluseurahommille ja
kaikille hänen mielettömille ihanteilleen. Ja tiedätkö, Ellen, mitä
tein yksin aioin? Minä kunnioitin ja ihailin häntä, olin pakahtua
tuskasta ja jännityksestä joka kerta, kun näin vilahduksenkaan
hänestä. Niin, samalla kuin nauroin hänen laulajilleen ja
ampujilleen, ompelin minä palkinto-esineitä heidän kilpailuihinsa.
Niin hullu minä olin, Ellen! En unohda koskaan sitä päivää, jona he
kulkivat tästä meidän ohitsemme, en koskaan sitä katsetta, jonka
hän heitti meidän ikkunaamme, kun hän lauloi: 'mä astun uljasna
eespäin vain ja katkon kahleet mi estää tahtoo' -- tunnethan sinä
sen? Seisoin lehtimajassa ja katselin häntä. Oi, minusta tuntui, kuin
olisi hän sanonut minulle suoraan vasten silmiä: 'minä voin aivan
hyvin olla ilman sinua, kuuletko!' Mutta vielä en tahtonut nöyrtyä,
vielä en tahtonut tunnustaa, että hän oli voimakkaampi minua. Sitten
eräänä päivänä... oi, Ellen!"

"Mitä sitten?"

"Niin, sinulle tahdon kertoa kaikki. Kenenkään tietämättä annoin minä
erään kellokotelon palkinto-esineeksi. Sain kuulla, että Knuut voitti
sen. Mutta voitko arvata, mitä hän teki sille, kun hän tuli kotiin
yöllä? Tiina, joka oli ennen meillä ja hoitaa nyt hänen talouttaan,
kertoi minulle kaikki. Hän oli reväissyt sen kahtia ja viskannut
palaset nurkkaan, mistä Tiina löysi ne aamusella. Voi, miten, minua
harmitti, kun kuulin sen! Mutta yöllä itkin minä, itkin, kuin kaikki
olisi ollut pirstaleina sisässäni. Silloin vasta tunnustin, että
minä se sittenkin olin heikompi häntä, tunnustin kaiken vääryyteni
ja uppiniskaisuuteni. Olisin voinut heittäytyä hänen jalkoihinsa ja
rukoilla anteeksi... Oi, Ellen, sinä et voi aavistaa, kuinka minä
pidän Knuutista! Sinä et tunne Knuuttia. Sinä et ole kuullut, kuinka
hän osaa puhua, etkä sinä häntä käsittäisi. Sinä et ole nähnyt, mikä
voima hänessä vallitsee. Sinä et tiedä, kuinka hyvä ja uhraavainen
hän on."

Emma oli joutunut aineeseen, josta hän olisi voinut puhua tuntimääriä
tyhjentymättä. Käsittämättömistä lähteistä oli hän hankkinut
kymmenittäin todistuksia Knuutin hyvästä sydämmestä. Hän tiesi, että
Knuut syksyllä, kun hän sai kuulla, että eräs köyhä mäkitupalainen
oli sairaana eikä voinut saada ketään kyntämään peltoansa, oli heti
paikalla pyytämättä mennyt sinne, hevonen, työkalut ja jyväsäkki
mukanaan ja pannut pellon kuntoon. Hän tiesi, että hän tuonottain,
kun hänen renkinsä oli pistänyt heinähangolla jalkaansa, itse oli
hoitanut onnetonta ja valvonut hänen kanssansa monta yötä, ja paljon
muuta lisäksi.

"Ei, sinä et tunne Knuuttia", jatkoi hän hehkuvin poskin. "Sinä et voi
käsittää sitä henkeä, mikä hänessä hallitsee, etkä niiden aatteiden
ylevyyttä, joiden puolesta hän taistelee. Sinä et tiedä, mitä on
rakastaa... Ei ole ketään, ei ketään koko maailmassa, joka pitäisi
hänestä niinkuin minä!"

Ellenkö ei tietäisi, mitä on rakastaa! Hän puristi käsiään ristiin
ja istui hetkisen jäykkänä, kiusautuneena, voimatta liikuttaa
jäsentäkään tai saada sanaa suustaan.

"Sinä saat hänet myös, Emma", sanoi hän siihen. Ja nyt hän vuorostaan
kallisti päänsä Emman rintaa vastaan ja antoi itsensä, sammuvat
toiveensa ja murtuneet unelmansa uhriksi ystävättären onnelle.

"Minäkö!" huudahti Emma, sysäsi hänet luotaan ja katsoi häneen
kummastuneena. "Etkö sitten tiedä, että hän halveksii minua! Etkö
kuullut, mitä minä kerroin? Ja etkö tiedä, että isä ja hän... ja
sitäpaitsi... Ei, ei, se ei voi ikinä tapahtua!... Hyvä Jumala, mitä
minä puhun, minä, kihloissa oleva tyttö, joka... Oi, Ellen, minä olen
niin sanomattoman onneton! En tiedä itsekään, miten näin pitkälle
on mennyt. Joskus minä voin joutua aivan epätoivoiseen raivoon. Oi
Jumala, miten nuo tuollaiset ajatukset pistelevät ja kiusaavat minua,
mutta minä en voi vapautua niistä!"

"Hys! hys! joku tulee! Emma, rauhoitu toki...!"

Ulko-ovi avautui. Eräs mies tuntui astuvan eteiseen, mistä alkoi
kuulua jalkojen tömisyttämistä ja läiskettä, ikäänkuin joku olisi
puistellut lunta päällystakistaan. Ellen kokosi kiireesti työnsä,
puristi Emman kättä ja livahti keittiön kautta tiehensä. Niin ei
Lystrup saanut nähdä hänen itkusta punaisia silmiään.



Monta taistelua taisteltiin Rörbyssä seuraavana kahdeksana
kuukautena. Toukokuussa matkusti Knuut pariksi päiväksi pääkaupunkiin
muutamain raha-asiain tähden. Tyytyväisenä ja iloisena lähti hän
kotimatkalle, kulki ensin rautateitse pieneen naapurikaupunkiin ja
aikoi siitä jatkaa matkaansa postivaunuissa Rörbyn metsään Rörbyn
tiehaaraan asti. Hevoset seisoivat jo postikonttoorin edessä valmiina
lähtöön. Kuski avasi vaunujen takaoven. Knuut hypähti portaille ja
aikoi astua sisään. Vaunuissa istui Emma yksinään. Hermostuneesti
nytkäytti hän kyynäspäitään ja kalpeni. Kun Knuut huomasi hänet,
kääntyi hän jo puoleksi poispäin ja näytti ensi hämmästyksessään
aikovan palata takaisin. Mutta samassa astui hän päättävästi sisään,
kohotti hattuaan, sanoi reippaasti "hyvää päivää" ja istuutui oven
vieressä olevalle penkille. Emma istui parin kyynärän päässä vaunun
toisella puolen vastapäätä häntä. Knuut asetti keppinsä nurkkaan
ja puuhasi sitten parin pienen käärön kanssa, jotka hänellä oli
muassaan. Hän pani ne ensin viereensä penkille, muutti ne siitä
toiselle penkille ja nosti vihdoin hyllylle. Sitten pani hän nuttunsa
napit kiinni, avasi ne uudelleen ja katsoi kelloaan, tunnusteli
povitaskujaan ja pani taas napit kiinni. Emma istui tuolillaan
kalpeana ja jäykkänä ja katsoi värähtämättä muuatta vaskinappulaa
vastapäisessä seinässä tuskin uskaltaen hengittää. Hän puristi
toisessa kainalossaan olevaa nuottilaukkua niin kiihkeästi kuvettaan
vastaan, niin että hän lopulta alkoi tuntea kangistavaa pakotusta
olkapäässään ja rinnassaan. Veri pakkautui ohimoihin ja hänen
kasvojaan poltti. Silloin hän vaistomaisesti höllittä kättään. Se
lievitti ja hän huokasi keventyneenä. Mutta samassa tempasivat
hevoset vaunut liikkeelle. Laukku oli vähällä pudota maahan ja kun
hän tavoitti sitä kiinni, sysäsikin hän sitä polvellaan niin, että se
lensi suoraapäätä Knuutin luo. Knuut katsoi hämillään Emmaan, joka
posket punaisina kohosi ottamaan laukkua. Mutta kun tyttö samassa
putosi hervottomana istuimelleen takaisin, otti hän sen, ojensi
hänelle ja sanoi:

"Te pudotitte kirjanne."

"Kiitos!" sanoi Emma häneen katsomatta ja heitti päätään.

Hän ei olisi voinut katsoa Knuuttiin, kun hän sanoi kiitoksia.

He ajoivat ensin pitkin katua ja tulivat hetken päästä maantielle.
Kumpikin istui omassa nurkassaan ja hautoi tuskallisia ajatuksiaan
vaunun hitaasti kohotessa kaupungin ulkopuolella olevalle mäelle.
Knuut katseli ikkunasta kiviraunioita ja vanhoja saarnia, jotka
ojentelivat kuivuneita, pahkulaisia juuriaan. Hänen omat ajatuksensa
tuntuivat kietoutuvan samanlaisiksi pahkuloiksi, joiden kuivat
juurihaarat janosivat virkistävää vesipisaraa.

Emman kihlaus Fritsin kanssa oli jo aikoja sitten purkautunut. Se
oli rauennut melkein itsestään, Lystrup, joka jo kauvan aikaa oli
huomannut, että hänen tyttärensä ei ollut onnellinen, ja joka epäili,
että Frits petkutti häntä, mitä opinnoihin tuli, ryhtyi ottamaan
selvää pojan elämästä pääkaupungissa. Mitä silloin tuli ilmi, ei
varmaankaan puhunut Fritsin puolesta, sillä muutamana päivänä sanoi
Lystrup, kun hän juuri oli sulkenut erään kirjeen: "no niin, nyt on
Fritsin ja minun välini selvä. Tee miten parhaaksi näet, Emma."

Frits ei enää sen koomin laskenut kiillotettuja kenkiään Rörbyn
likaisille kaduille. Mitä hänestä sittemmin tuli, ei varmuudella
tiedetä. Mutta huhu, jota yleensä uskottiin, kertoi muutamia vuosia
myöhemmin, että hän olisi löytänyt tyyssijan toiselta puolen Atlantin
merta ja elättäisi siellä itseään kunniallisena ja taitavana --
parturina.

Emma ei tuntenut mieltänsä kihlauksen purkautumisen jälkeen siinä
määrin keventyneeksi, kuin olisi luullut. Hän oli viime aikojen
kärsimyksistä sekä ruumiillisesti että henkisesti väsähtänyt. Vasta
muutamien kuukausien kuluttua, kun kevät alkoi tehdä tuloaan, kun
tuulen henki muuttui leppoisaksi, aurinko paistoi lämpimästi ja puut
avasivat hiirenkorviaan, alkoi hän tuntea uutta eloa sydämmessään.
Oli hetkiä, jolloin hänestä tuntui kuin kohoaisi hän kirkkaampiin,
puhtaampiin ilmakerroksiin, kuin missä hän koskaan oli ollut, mutta
toisinaan taas jäytävät itsesyytökset ja ahdistavat tuskat tekivät
hengittämisen raskaaksi. Joskus istuutui hän Laulupuron rannalle,
mutta se ei osannut enää laulaa muuta kuin surullista. Eräänä iltana
välähti hänen mieleensä: "hyvä Jumala, miltä mahtanee sen laulu
kuulua tuonne toiselle rannalle!" Mutta hänelle tuli vaikea olla
ja hänen täytyi mennä sisään. Sen perästä hän ei enää milloinkaan
tullut Laulupurolle. Tuvassa, keittiössä ja ruokakamarissa oli hänen
paikkansa. Hän ei liikkunut koskaan kylässä, ei edes Ellenin luona,
joka väliin kävi häntä tervehtimässä.

Kesällä sai Lystrup hänet käymään kerran viikossa kaupungissa
ottamassa soittotunteja. Ne retket näyttivät vaikuttavan
virkistävästi häneen.

Sellaisella retkellä Knuut tapasi hänet. Jos Emma olisi aavistanut,
että hän kohtaisi Knuutin, olisi hän tuhatta kertaa mieluummin
taivaltanut jalkaisin puolitoista peninkulmaa polttavassa kuumuudessa
ja pölyssä. Koko matkan hän ajatteli kauhulla hetkeä, jolloin heidän
molempain täytyi laskeutua vaunuista ja... ei, hän ei voisi astua
loppumatkaa hänen kanssaan, ei, vaikka hän siitä hyvästä saisi koko
Rörbyn metsän.

Se hetki tuli. Knuut hyppäsi alas vaunuista. Mutta kun Emman piti
astua rapulle, polkasikin hän tyhjälle, syöksyi suin päin maahan ja
satutti polvensa kovaan tiehen. "Herra varjele, miten teille kävi!"
huudahti Knuut ja kiiruhti hänen luoksensa. Emma nousi sukkelasti
seisoalleen, mutta hän horjui ja puri hammasta tuskasta. Knuutin
täytyi tukea häntä, ettei hän olisi uudelleen kaatunut. "Te taisitte
loukata pahasti jalkanne", sanoi hän. "Oi, ei se merkitse mitään."
"Ettekö tahtoisi... aja sinä vaan", sanoi hän kuskille, joka kumartui
istuimeltaan heihin päin ja suu auki töllisteli tapausta. "Ettekö
tahtoisi istuutua tuohon kivelle? Sallikaa minun auttaa teitä."

Kun hän, käsivarsi tytön vyötäisillä, talutti häntä tien vieressä
olevien kivien luo, tunsi hän, kuinka tämän sydän sykki. Lumoava
tuoksu kohosi Emman tukasta ja herätti Knuutissa hurmaavia muistoja.
"Tässä lepää hän minun käsivarsillani!" ajatteli hän, ja vähällä piti
ettei hän vavissut. Hänestä tuntui, kuin kaikki hänen ajatuksensa
ja tunteensa samalla kertaa olisivat tarttuneet kiinni tyttöön,
syleilleet häntä ja vetäneet häntä hänen sieluansa kohti.

He istuutuivat vierekkäin oleville suurille, litteille kiville,
jotka muodostivat ikäänkuin rosoreunaisen penkin. Ilta alkoi jo
muuttua viileäksi. Laskevan auringon säteet, jotka työntäytyivät
heidän istumapaikalleen puiden lehvien välitse, leikittelivät
kivien pinnalla. Emma kumartui tavan takaa ja hiveli jalkaansa.
Näytti kuin olisi jo tuska vähän asettunut. Emma tekikin noita
liikkeitä kädellään pikemmin salatakseen kiusallista jännitystä
kuin liennyttääkseen kipua. Knuut istui syrjin häneen ja piirteli
kepillään hiekkaa. Silloin tällöin katsahti hän Emmaan ja huomasi,
kuinka hänen povensa aaltoili. Vihdoin alkoi hän puhua omituisen
katkera ilme kasvoillaan:

"Kenties voisimme mennä samaa matkaa kotiin. Olemmehan ennenkin
tehneet niin."

"Voisimme kai, mutta saatan minä mennä yksinkin."

"Niin", vastasi Knuut ja hänen silmissään oli outo kiilto, "olette
näyttänyt, että voitte taivaltaa tietänne yksin."

"Voittehan tekin."

"Olen oppinut, Jumalan kiitos! Vuosien kuluessa oppii yhtä ja toista,
Emma."

Hän sanoi Emma!

Knuut jatkoi: "paljon on muuttunut siitä ajasta, kun olimme viimeksi
puheikkaan."

Emma puri ylähuultansa ja vaikeni. Viimein sanoi hän: "ainakin te
olette tehnyt kaiken voitavanne saadaksenne muutoksia aikaan."

Emma selitti hänen sanansa vähän odottamattomalla tavalla, mutta hän
koetti päästä kiinni hänen ajatuksenjuoksuunsa ja sanoi:

"En tahdo kieltää sitä. Mutta en siltä luule saaneeni mitään
pahennusta aikaan. Arvatenkin olette yhtä mieltä isänne kanssa niistä
asioista."

Emma ei vastannut. Hän otti irtonaisen lehden kiveltä ja alkoi repiä
ruotia irralleen lehtilavasta.

"Mutta se on pääasiassa yhdentekevää", jatkoi Knuut. "Minä en luovu
siitä, mitä pidän oikeana. Kun kerran on saanut silmänsä auki uudelle
ja hyvälle, ei sovi enää torkahtaa vanhaan nurkkaansa."

Emma heitti maahan lehden jäännökset ja otti uuden.

"Mutta en minä niitä muutoksia tarkoittanut."

Emma oli yhä vaiti.

"Ne koskivat meitä molempia", jatkoi Knuut ja hänen suupielensä
värähtelivät oudosti, "ne koskivat meitä molempia, Emma. Oletteko
koskaan oikein vakavasti miettinyt, mitä teitte silloin joulunamuna,
kun minä astuin teidän tupaanne... Ette tarvitse kääntää päätänne,
sillä minä en syytä teitä mistään. Mutta sanokaa minulle rehellisesti
ja suoraan, Emma, mitä olin minä rikkonut, kun te saatoitte niin
kylmetä minulle? Minä luulin kumminkin niin varmasti, että me..."
Hän ei voinut jatkaa. Sanat muuttuivat sekaviksi ja epäselviksi. Hän
rykäsi pari kertaa salatakseen mielenliikutusta, joka kuristi hänen
kurkkuaan.

Emma vapisi, kumartui toiselle puolelleen ja harasi sormillaan lehtiä
kivien välistä. Näytti, kuin olisivat Knuutin sanat raskaana painona
pudonneet hänen hartioilleen, niin että hänen oli mahdoton pysyä
pystyssä. Mutta hänen täytyi taas kohottautua hengittämään, sillä hän
oli vähällä tukehtua. Silloin huomasi hän, että viimeinen sulku oli
murtunut ja että tunteiden tulva hänen sydämmessään pyrki tavalla tai
toisella pursuamaan yli äärien. Ja kun Knuut lausui: "minä luulin
kumminkin niin varmasti, että me..." painoi Emma päänsä helmaansa
ja puhkesi suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen. Knuut kauhistui. Hän
nousi ja katseli hätääntyneenä ympärilleen. Sitten hän istuutui taas
ja laski kätensä Emman olalle. Heti hän kumminkin veti kätensä pois,
rykäsi hämillään ja sammalti muutamia käsittämättömiä sanoja. Hän
ei tiennyt, mitä hän sanoi tai teki. Verisuonet jyskyttivät hänen
päässään ja tie tanssi ja huojui hänen silmissään.

Hänkö oli vetänyt Emman puoleensa vai oliko tyttö itse, murtuneena
ja nyyhkyttäen kumartunut hänen rintaansa vastaan, sitä hän ei
muistanut. Mutta kun asema alkoi hänelle selvitä, huomasi hän, että
hän oli kietonut kätensä tytön vyötäisille ja että tämä lepäsi
itkien hänen rinnoillaan ja rukoili kuin lapsi, joka on rikkonut ja
sydämmestään katuu sitä.

Hänestä tuntui, kuin olisi vasaralla paukutettu hänen rinnassaan,
mutta yksin ajoin siellä hehkui, suli, nyyhkytti ja riemuitsi. Hän
painoi tyttöä yhä lähemmäksi itseään ja sanoi:

"Tuommoisena en ole sinua ennen koskaan nähnyt, Emma. Taivaan Jumala,
tätä en olisi voinut uskoa! Emma, sinä et saa itkeä niin, kuuletko!
Nythän on kaikki hyvin taas... Hyvä Jumala, en voinut uneksia, että
kävisi näin!"

Vieno tuulenhenki puhalteli puiden latvoissa ja taivutti niitä juuri
sen verran erilleen toisistaan, että auringon säteet vielä kerran
pääsivät kultaamaan tietä ja kiviä. Vanha vakooja aurinko taisi
kumminkin kesken uteliasta kurkistustaan joutua hämilleen, sillä se
peitti samassa suuren, pyöreän naamansa metsän taa eikä tullut enää
näkyviin. Mutta vielä kauvan jälkeenpäin iski se hyvillään silmää
vanhalle Rörbylle, ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: "tiedänpä minä
jotakin!"



Sen jälkeen olisi Knuut voinut alkaa taistelun vaikka koko maailmaa
vastaan. Ei mikään linnoitus voisi kestää hänen valtavia voimiaan.
Vanhasta Rörbystä olisi tuleva uusi Rörby, missä ajatuksilla olisi
lentoa ja missä toiveet pilviä tavoittelisivat. Hän voi melkein itkeä
ilosta ja kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka oli avannut hänen
henkensä silmät ja antanut niin paljon onnea tulla hänen osaksensa.
Rehellisestä sydämmestä lupasi hän pysyä uskollisena kutsumukselleen
viimeiseen hengenvetoon saakka, toimia seudun henkiseksi herätykseksi
ja tehdä työtä valistuksen ja edistyksen eteen. Oi, miten kaunista ja
ihanaa on elämä, kun se on pyhitetty ihanteiden ja suurien aatteiden
palvelukseen!

Hämillään ja sykkivin sydämmin oli Emma antanut kätensä Knuutille.
Hän ei olisi voinut uneksia sitä onnea, että voittaisi hänen
rakkautensa uudelleen. Miten vähän hän sellaista onnea ansaitsi ja
miten itsekästä oli anastaa paikka, joka oikeastaan olisi kuuluva
jalosydämmiselle, uskolliselle ja lujaluontoiselle naiselle! Ensi
aikoina käveli hän kuin kuumeessa, painoi usein otsaansa kädellään
ja kysyi itseltään: "onko se mahdollista...?" Mutta vähitellen
alkoi hän kotiutua onneensa. Silloin uinaileva naisen tarmokkaisuus
heräsi taas, hänen tahdon-voimansa leimahti uudelleen henkiin, ja
ensimäisenä tuloksena siitä oli horjumaton päätös seisoa kaikissa
taisteluissa lujana ja uhrautuvaisena ystävän rinnalla.

"Mutta meidän on meneteltävä maltillisesti ja varovaisesti", sanoi
hän Knuutille. "Muista isääni!"

"Isääsi? Hän on liiaksi kunnon mies, että hän voisi asettua meidän
tiellemme, ja jos hän sen tekisi, niin..."

"Ei mitään uhkauksia, Knuut!"

"Sinä olet sanonut, että voisit uhrata kaikki minun tähteni."

"Niin voinkin, sen saat nähdä. Mutta -- minä pidän niin paljon
isästäni."

Mainittu keskustelu tapahtui muutamia kuukausia kihlauksen jälkeen.
Knuut huomasi, että oli olemassa vallituksia, joita ei näyttänyt
olevan, niinkään helppo anastaa. Jos tuo vanha, sitkeä mies vaan
oikein ryhtyisi vastarintaan, niin saattaisi leikki olla kaukana.
Hänen tahtonsa oli järkähtämätön kuin kallio, sen tiesi hän
kokemuksesta.

"Niin, niin, menetelkäämme vaan toistaiseksi maltillisesti ja
varovaisesti", mietti Knuut.

Eräänä iltana istui Lystrup kirjoituspöytänsä ääressä suuri, vihreä
varjostin silmillään ja lamppu niin lähellä itseään kuin hänen
eteensä levitetyt paperit vähänkin myönsivät. Hän oli kirjoittamassa
muistopuhetta eräälle vanhalle talollisen leskelle, joka äskettäin
oli kuollut. Mutta samalla kun hän oikealla kädellä kuljetti kynää,
hän vasemmalla tavan takaa korjasi silmälasejansa, jotka niin pian
kuin hän etusormellaan työntäsi ne asemilleen, heti kiusallisella
itsepäisyydellä alkoivat luistaa pitkin nenän vartta, kunnes ne
saavuttivat sen äärimmäisen huipun. Joka kerran, kun hän oli
kirjoittanut pienen kappaleen, luki hän sen ääneen saadakseen
jonkunmoista käsitystä siitä, miltä se kuuluisi, kun hän lukisi
sen kuorissa pyhästi värähtelevällä äänellä. Emma istui tuolilla
piirongin vieressä ja neuloi. Hän kuuli kyllä, että isä luki väliin
jotakin hillityllä saarna-äänellä, mutta hän oli liiaksi syventynyt
omiin mietteisiinsä, että olisi kiinnittänyt hänen muminaansa sen
suurempaa huomiota. Silloin tällöin hörpisti hän korviaan, ikäänkuin
olisi odottanut jonkun tulevan, ja joka kerta kuin ääniä kuului
pihalta, alkoi hänen sydämmensä kiivaasti sykkiä.

"'... Niinkuin jokainen tiedämme, kätkee tämä kirstu -- 'arkku'
on kenties sopivampi (Lystrup teki tarpeenmukaiset korjaukset)
-- niinkuin jokainen tiedämme, kätkee tämä arkku Sidse Malene
Kristenin tyttären maalliset jäännökset. Sen tiedämme myös, että hän
oli kunniallinen ja arvossapidetty talollisen leski Rörbystä...'
Emma, tuo vanhat silmälasini, eivät nämä uusmuotiset kompeet pysy
nenällä... Mihinkä se jäikään?... 'kunniallinen ja arvossapidetty
talollisen leski Rörbystä. -- Me tunnemme kaikki tuon ahkeran ja
siveän naisen elämänvaiheet ja olemme usein ihmetelleet esikuvaksi
kelpaavaa uskollisuutta ja harvinaista rakkautta, millä hän lähes
puoli vuosisataa seurasi äskettäin edesmennyttä puolisoaan,
kunniallista ja jumalaapelkääväistä talollista Morten Klausenia
eläm...' Nuo kirotut kappaleet! (Silmälasit putosivat paperille.)
Emma, tuo helkkarissa vanhat silmälasini!"

"Silmälasisiko, isä? Nehän ovat kirjoitusmatolla."

"Siinäpään ovat... Kas niin, kuka siellä nyt tulee?"

Ovi aukeni hitaasti ja sisään astui Knuut hiljaa ja varovasti.
Lystrup keikisti päätään niin, että varjostin tuli törröttämään päin
taivasta ja tutki tulijaa suurien silmälasiensa läpi.

"Joko on maailma nurin!"

"Niin", sanoi Knuut, kun hän ensin oli toivottanut hyvää iltaa,
"arvasin kyllä, että minua ei odotettu, mutta minulla olisi teille
eräs pyyntö."

"Eräs pyyntö minulle? Hyvä, miten voin palvella sinua, ystäväni?
Emma, anna Knuutille tuoli!"

Molemmat nuoret olivat punaisia.

"Me lauluseuralaiset olemme yksimielisesti päättäneet pyytää teiltä,
että saisimme pitää harjoituksiamme täällä koululla talven aikaan."

"Täällä koululla!" Lystrup hörpisti korviaan ja asetti kädet, sormet
harallaan, paksuille polvilleen. "Kuule, sinussa on jotakin, josta
minä pidän helkkarin paljon, Knuut. Sinä käyt kiertelemättä asiaan
käsiksi. Mutta miten sellaista on voinut pälkähtää päähäsi?"

"Tahdon selvittää asian kantalatusiaan myöten. Aikomukseni oli
samassa pyytää teitä joskus harjoittamaan bassoja."

"Ha, ha, haa! Sekö niksi siinä olikin! Kuule, Knuut, en, Herra
paratkoon, malta olla sinulle nauramatta. Sinä olet tullut niin
lihavaksi ja muhkeaksi -- puh! Mies kuin paholainen, joka voi
selviytyä mistä vaikeuksista hyvänsä ja ruhjoa meidät toiset mäsäksi
noin vaan kuin itsestään -- ja hän iskee kantoon! Ha, ha, ha! se on
parahiksi sinulle, ystäväni! Niin sinun pitää taittaa sarvesi!"

"Hm! en ole koskaan saanut oikein perinpohjaista laulun ja soiton
opetusta ja sentähden en saa laulua menemään, niinkuin sen pitäisi."

"Et saakkaan, sen taivas tietää. Olen kerran kuullut lauluanne --
suuri Allah niitä säveliä! Samanlaisia ovat kauttaaltaan teidän
muutkin hommanne, te uuden kulta-ajan kyytipojat. Te luulette, että
te noin vaan siekailematta voitte hyökätä jokaisen asian kimppuun,
johon muut kuolevaiset uskaltavat tarttua vasta sitten, kun he ovat
ensin useita vuosia miettineet ja punninneet. Kun te olette saaneet
palasenkaan uutta holinpomppelia käsiinne -- heleijaa! heti täytyy
teidän hyökätä jakamaan sitä syvien rivien keskuuteen."

"Te katselette asioita omalta näkökannaltanne. Mutta eikö sitten
mielestänne ole mitään hyvää nykyajan hengessä ja yrityksissä, ei
laulussakaan, josta äsken puhuimme?"

"Laulu on hyvä olemassa, kun vaan osaamme laulaa. Mutta älkää
luulkokaan, hyvät talonjussit, että te osaatte laulaa moniäänisesti,
silloin kuin voitte rallattaa äänet yhteen."

"Tiedän kyllä, että emme voi laulaa -- miten minä sanoisin -- emme
voi laulaa hienosti ja taiteellisesti, niinkuin oikeat harjaantuneet
laulajat, mutta mehän laulammekin vaan virkistykseksemme ja..."

"Ha, ha, ha!" nauroi Lystrup, joka muisti mihin pulaan bassot olivat
saattaneet Knuutin. "Minua huvittaa todellakin tietää, että sinä
istut siinä ja tuskittelet bassoinesi... Näetkö nyt, ystäväni",
huudahti hän äkisti ja osoitti Knuuttia silmälasikotelollaan, "että
te ette tule toimeen ilman meitä."

"Niin, näin muutamissa tapauksissa."

"No niin, no niin! Kyllähän te selviydytte omin nokkinennekin,
jos vaan tahdotte -- höh! Minä tunnen teidät niin hyvin, hyvät
ihmiset. Vaikka te kahlaisitte toisesta likarapakosta toiseen, niin
kumminkin te voitte näyttää siltä, kuin ympäröisi pyhimysloiste
teidän otsaanne. Mutta minusta olisi hauskaa, Knuut, minusta olisi
todenperästä hauskaa näyttää sinulle, miten bassoja harjoitetaan."

Ja kaikkien suureksi ihmeeksi antoi Lystrup lauluseuran ainakin
toistaiseksi pitää harjoituksiaan koululla. Tuo hyvä Lystrup ei
aavistanut, että hieno naisen juoni piili jutussa. "Meidän täytyy
vähän kerrassaan koettaa saada isää mukaan", oli Emma sanonut
Knuutille. "Kenties oppisi hän vähitellen katselemaan asioita
suopein silmin ja muuttuisi myös sovinnollisemmaksi sinua kohtaan."
Suunnitelma oli hyvä ja itsessään viaton, arveli Knuut, mutta hänen
omanarvontuntonsa nousi petosta vastaan, joka siinä kieltämättä
piili. Vihdoin hän kumminkin taipui Emman esitykseen ja alussa näytti
kaikki ennustavan hyvää lopputulosta.

Kun lauluseura ensimäisen kerran kokoontui koululle, oli Lystrup
oikein haltioissaan. "Seis, seis!" huudahti hän ja pysähytti laulajat
keskellä vaikuttavaa harvennusta, "ensi basso laulaa aivan päin
mäntyyn. Kuulkaa, kuinka minä laulan!" Hän huitoi ilmaa viulunroalla
ja lauloi vanhalla, mutta vielä jyrisevällä basso-äänellään:
"mui--nai--suus ja vai--non työt." Näin: la, la--la, la--la, la--la!
Koittakaas nyt: "mui--nai--suus..." Ei kelpaa, uudelleen!
"Mui--nai--suus ja vai--non työt, se oli jo paremmin! Vielä kerran!"

Uudelleen ja yhä uudelleen saivat laulajat laulaa sen. He mulkoilivat
vanhukseen päin, mutta yksikään ei nurissut. Tuntui, kuin olisivat
he sinä iltana muuttuneet uudelleen koulupojiksi. Vihdoinkin
onnistuivat he laulamaan Lystrupin mieliksi ja tämä oli siitä niin
äärimäisyyksiin asti haltioissaan, että löi Knuuttia olalle ja sanoi:

"Siltä sen basson pitää kuulua,"

Jos asiat olisivat edistyneet tasaista, rauhallista kulkuaan, olisi
Knuut kenties saanut vetäneeksi vanhaa opettajaansa kappaleen matkaa
uudelle tielle ja voittanut hyviä toiveita, mitä Emman ja hänen
asiaansa tuli. Mutta yht'äkkiä lensivät kaikki toiveet ilmaan kuin
räjähtävän kranaatin sirpaleet.

Lystrupia vaivasi aavistus, että Knuut virittelisi ansojaan. Milloin
oli hän ollut taipuvaisempi kuin viime aikoina? Muutamana päivänä
oli Lystrup saanut kuulla huhua, että Emma katsoisi myötätuntoisesti
Knuuttiin ja hänen puuhiinsa, mutta hän oli kumonnut koko jutun
perättömänä ja loukkaavana. Silloin muisti hän sen taas ja arveli
itsekseen: "pidänpä silmällä tyttöä." Sitten eräänä iltana, kun
laulajat juuri olivat lähteneet, otti Lystrup pienen lampun ja aikoi
mennä koulusaliin hakemaan muutamaa asiapaperia. Kun hän avasi oven,
valaisi lamppu kahta pimeässä eteisessä seisovaa henkilöä, jotka
juuri irrottautuivat innokkaasta syleilystä ja olivat kaikista
merkeistä päättäen kovin hämmästyksissään. Lystrup, joka vähällä oli
pudottaa lampun säikähdyksestä, sävähti kalpeaksi kuin palttina ja
katsoa tuijotti kivettyneenä Emmaan.

"Mitä kujetta se oli?" kysyi hän vihdoin ja katsoi vuoroon Emmaan ja
Knuuttiin.

"Knuut ja minä olemme kihloissa", vastasi Emma levollisesti, vaikka
hänen sydämmensä oudosti pamppaili.

"Kih--lois--sa!" huudahti Lystrup, asetti lampun eteisen ikkunalle ja
pani kätensä puuskaan.

"Niin", sanoi Knuut, joka myöskin oli ehtinyt rohkaistua, "me pidämme
toisistamme ja aioimme sanoa sen teille ensi tilaisuudessa."

"Vai niin te aioitte! Sinä olisit tietysti tullut luokseni jonakin
aamuna ennen jumalanpalvelusta ja sanonut, aivankuin se olisi
luonnollisin asia maailmassa: 'kuulkaa, Lystrup, olen aikonut mennä
naimisiin tyttärenne kanssa. Käskekää kuuluttamaan meitä tänä pyhänä'
-- höh!"

"Niin me emme olisi tehneet. Me olisimme pyytäneet teidän
suostumustanne, emmekä me vielä ole avioliittoa ajatelleetkaan."

"Ettekö vielä ole ajatelleet? Te kai olisitte ensin rakastelleet
minun selkäni takana ja vasta sitten, kun saitte minut pistäneeksi
maan rakoon, rynnänneet yhteen. Kaunis juttu! Nyt alan ymmärtää,
miksi lauluharjoitukset piti saada tänne koululle. Olisihan aika
somaa 'laulajaisten' päätyttyä taputella toisiaan täällä eteisessä
ja nauraa vanhukselle, joka niin täydellisesti antoi vetää itseään
nenästä, eikö niin? Mutta saat -- pitää -- päässäsi, ystäväni --"
hän pudisti nyrkkiään Knuutin nenän edessä -- "että vanhus ei anna
ilvehtiä kanssaan. Minä näytän sekä sinulle että tytölle, että
kykenen pitämään aisoissa teidät molemmat... Emma, mene tupaan siitä!"

Emma meni, mutta ylpeänä kuin kuningatar. Lystrup seurasi häntä
ja paukautti oven kiinni aivan Knuutin nenän edessä. Knuut jäi
seisomaan pimeään eteiseen nolona ja ärtyneenä. "... Kauniisti
tehty!" kuului tuvasta. "Sinulla on rakkausseikkailuita vanhan isäsi
selän takana moisen hoikaleen kanssa, joka vaan miettii, miten saisi
paikkakuntalaiset tukkanuottasille keskenään ja voisi tehdä lopun
kuuliaisuudesta ja järjestyksestä, jonka eteen minä olen nähnyt
vaivaa lähes neljäkymmentä vuotta -- kauniisti tehty, Emma?" -- "Isä,
sinä et tunne Knuuttia. Hän on jalo ja hyvä. Minä en voi, enkä minä
tahdokkaan jättää häntä!". "Vai et tahdo, vai et tahdo? Silloin --
saat -- nähdä, että sinun täytyy jättää hänet, tiedä se!"

Knuut oli vähällä hyökätä sisään ja asettua uhkamielisenä rohkean
Emman rinnalle. Ei, sitä en tee, ajatteli hän, minut ajetaan ovesta
ulos ja paha tulee kahta pahemmaksi. Aivan sekaisin surusta ja
harmista kiiruhti hän kadun poikki kotiinsa. Puoli yöhön mitteli hän
kuohuksissaan kamarinsa lattiaa ja tuumaili. Myös silloin paistoi
kuu sisään ikkunasta, mutta sillä kertaa sen valo vaivasi hänen
silmiään. Pitkä, kaareva pilvi oli asettunut juuri sen yläpuolelle ja
siitä tirkisteli se Knuuttia ikäänkuin suuri, kirkas silmä mustain
kulmakarvain alapuolelta.



Talvi oli ollut tavattoman luminen. Mahtavia kinoksia oli kasautunut
teiden varsille. Teräväsärmäisiä, melkein huoneiden korkuisia
harjanteita koukerteli kivi- ja pensasaidoilla. Metsässä peitti
lumivaippa kyynärän paksuisena pyökkien juuria ja oksat riippuivat
maata kohti lumen painosta. Ihmiset puhuivat lumesta aamusella,
kahlasivat siinä päivällä ja uneksivat kinoksista ja lumivyöryistä
iltasella. Tuskin voi ainoatakaan asiaa keskustella niin, ettei lumi
siihen tavalla tai toisella sekoittunut.

Luonnollisesti sulki Lystrup heti paikalla koulun ovet lauluseuralta.
Kun Knuut oli tiellä lumen lapioinnassa, nokittelivat kylän nuoret
miehet, jotka olivat saaneet vihiä hänen suhteestaan koulumestarin
tyttäreen, häntä sen johdosta. Sen olisi hän toki vielä voinut
sulattaa, joskin se häntä sapetti, mutta tieto, että tuo vanha,
uhmamielinen ja itsepäinen "lukkari" viskasi hänet, seudun
valistuneimman talonpojan; syrjään kuin kenkärajan, oli liian
suuri nöyryytys hänen ylpeydellensä. Väliin kuiskasi ääni hänen
sydämmessään: "eikö ole sulaa hulluutta pitkittää taistelua? Etkö
voi aivan hyvällä omallatunnolla kääriä lippua kokoon, viskata
sitä vanhuksen jalkoihin, viedä hänen tytärtänsä kotiisi ja istua
rauhassa omassa nurkassasi ja nauttia onnestasi, niinkuin tuhannet
muut aviomiehet tekevät?" Mutta sellaiset ajatukset eivät koskaan
olleet pitkäikäisiä. Hän oli koko sielustaan ja mielestään uskonut
elämäntyöhönsä, toivo kirkas ja lämmin oli elähyttänyt häntä;
nytkö, kun hänen rohkeutensa ja uskaliaisuutensa ensi kerran joutui
koetuksen kiirastuleen, nytkö olisi hän uskoton asiallensa ja pötkisi
käpälämäkeen, soimaava omatunto ja ihmisten iva kantapäillään!
Ei koskaan möisi hän sydämmensä rauhaa siitä hyvästä, mitä
peräytymisellä voittaisi! Hän tavallaan ylpeili tiedosta, että sai
omin voimin tuuma tuumalta ponnistella läpi kuohujen. Se oli tuhat
kertaa parempi hyödytöntä uinailemista uunin lämpimässä.

Vanha pappi vaihtoi äkkiarvaamatta kamarinsa seinät neljään lautaan.
Erityistä huomiota se ei herättänyt, ei yksikään rörbyläinen
pukeutunut säkkiin eikä istuutunut tuhkaan sen kuultuaan. Knuutin
mielessä kuoleman tapaus herätti uuden suunnitelman, joka pani taas
hänet innokkaasti touhuamaan. Kansanopistossa ollessaan oli hän usein
kuullut erästä naapuripitäjän pappia, joka oli erinomaisen innokas
ja etevä mies. Jos hänet saataisiin Rörbyhyn, silloin Jumalan avulla
alkaisi toisellainen elämä seurakunnassa. Miten paljon apua hänenkin
työllensä olisi voimakkaasta, elävästä sanankylvöstä. Ja olkaamme
siksi sydämmettömiä, että paljastamme erään ajatuksen, joka sen
ohessa piileskeli nuorukaisen sydämmen sopukassa -- miten varmaa
olisi vanhuksen tappio, kun uudenaikainen pappi olisi herätystyön
etunenässä!

"Ei, et voita mitään sillä", sanoi Knuut eräänä iltana, kun hän sai
puhella Emman kanssa kadulla, "minä en voi jättää niin hyvää asiaa
sinun isäsi tähden. Olen jo kirjoittanut pyyntökirjeen ja nimiä
siihen varmasti saan. Tästä päivästä alkaen lasketaan täysin purjein,
sillä mitä hyödyttää seisotella, antaa perään ja maanitella, eikä
päästä siitä siihen."

"Minä vaan pelkään, Knuut, että me joudumme yhä kauvemmaksi ja
kauvemmaksi päämäärästämme."

"Niin -- pelkäät! Siinä osasit oikeaan, tyttöseni."

Emma katsoi häneen tutkivasti ja rypisti kulmiaan. "Onko näyttänyt
siltä kuin pelkäisin?"

"En tahdo juuri sitä sanoa..."

"Mitä olen kerran luvannut, sen tahdon ja voin täyttää! Minä saatan
jättää isäni vaikka paikalla. Mutta tiedä, Knuut, ei ole leikkiä
karata kotoaan."

"No, no, Emma, en tarkoittanut mitään sellaista. Kaikki tasoittuu
vielä kerran."

"Sitä ei voi pitää varmana. Sinä et tiedä, minkälaiseksi isä on
muuttunut minulle."

Puhe keskeytyi, sillä eräs seitsenvuotias pojanressu lähestyi heitä
itkien. Lapsi oli Lörup Hovmarkenista ja oli vienyt seulaa muutamaan
turvesuolla olevaan taloon, mutta ei osannut enää kotiinsa takaisin.

"Osaisitko sinä kotiin, kun pääsisit maantielle metsässä?" kysyi Emma
osanottavaisesti.

"Mutta minä en tiedä, missä maantie on", nyyhkytti poika.

"Pikku raukka!" sanoi Knuut ja laski kätensä pojan olalle, "tulenko
saattamaan sinut maantielle?"

"Voi, tee se, niin olet hyvä!" vastasi poika ja käänsi kyyneleiset
silmänsä häneen.

Emma katsoi liikutettuna ystäväänsä, joka alkoi kävellä katua alas
ja talutti lasta kädestä. "Knuut!" huudahti hän hiljaa, kun Knuut
oli poistunut hänestä parikymmentä askelta, "odota vähän!" Hän
juoksi hänen jälkeensä ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. "Hyvä,
hyvä, tunnin päästä... portilla", vastasi Knuut ja jatkoi matkaansa
pienokaisen kanssa.

Kun hän tuli takaisin, seisoi Emma koulun portilla. "No, miten kävi?"

"Mikäpäs sillä! olen vaan pahoillani, etten saattanut häntä kotiin
asti. Hän katsoi niin onnettomana minuun, kun minä erosin hänestä
metsässä ja lausuin hyvää yötä."

He puhelivat vielä hetkisen keskenään. Knuut muisti vähä väliä lasta.
"Jospa poika vaan ei olisi eksynyt!"

Miten sydämmellisesti puristi Emma ystävänsä kättä, kun hän sanoi
hänelle hyvää yötä.

Seuraavana päivänä oli Knuut jo unohtanut koko tapauksen, mutta
sitä selvemmin hän muisti keskustelun Emman kanssa, ennenkuin poika
tapasi heidät, eikä hänen mielensä juuri lauhtunut sitä muistellessa.
Turhaa olisi kieltää, että hänen suuret, vakavat aikeensa aikojen
kuluessa olisivat pysyneet täysin vieraina uhmalle. Hän tunsi, että
oikeus ja totuus oli kokonaan hänen puolellansa, ja arveli siitä
syystä olevansa oikeutettu lyömään viimeisen valttinsa, kun häneltä
tahdottiin sulkea tietä.

Lumivuoret, jotka kuukausmääriä olivat ylpeillen kohotelleet
jäätyneitä harjojaan, alkoivat maaliskuun auringon vaikutuksesta
kutistua rosoisiksi, likaisiksi kinoksiksi. Mutta talvi ei vielä
siltä hellittänyt valtikkaansa. Sitten eräänä päivänä tuuli äkisti
kääntyi ja komensi: "poistu!" osoittaen semmoista isäntävaltaa,
että talvi siekailematta sieppasi lakkinsa ja katosi. Aurinko ja
sade apulaisinaan hävitti nuori kevät pian kylmät, likaisenharmaat
kasat. Laulupuro, joka siihen asti oli ollut vankina lumen alla,
pilkisteli siellä täällä aukoista, joita oli ilmestynyt sitä
peittävään lumikattoon, ja kuiskasi: "odota, kohta tulen minä!" Ja
se tulikin, tuli ryskeellä. Semmoista pihinää, sohinaa ja läiskettä
ei oltu Rörbyssä vielä milloinkaan kuultu. Metsiä ja peltoja
peittävä lumivaippa katosi silmissä ja juoksi tuhansia ja taas
tuhansia pikku puroja myöten Laulupuroon, joka kuohui eteenpäin
monin kerroin voimistuneena. Hetki hetkeltä kasvava vesijoukko
uurti lumikielekkeitä, jotka toisella päällään pysyttelivät kiinni
rantapenkereissä, yhä ohuemmiksi, kunnes ne vihdoin syvästi huoaten
vaipuivat maidonvalkoiseen, kiehuvaan puroon. Koulun kohdalla
olevassa putouksessa vesi muodosti loistavia kelloja ja paksuja,
kaarevia säteitä, jotka risteilivät toisiaan, syöksyivät alas
ja pitivät julmaa ääntä. Puiston pengermä oikein vapisi sitä
kuullessaan. Vanhoja, arvokkaita heinätukkoja, jotka vuosikausia
olivat seisoneet paikoillaan ja peilailleet pörröisiä päitänsä
vedessä, repi pauhaava puro säälimättä mukaansa, ja suuria
maakappaleita seurasi niitä ja molskahti märkään hautaan. Kaikki,
mihin puro vaan ulottui, vei se matkassaan. Milloin tanssi kuivunut
oksa virran mukana, milloin pyöri tasapohjainen puukenkä puron
pinnalla ja tallasi sitä säälimättä. Olkia, kuivuneita takiaisen
lehtiä, paperipalasia ja lukemattomia muita esineitä kiiti huimaavaa
vauhtia eteenpäin, pulahti syvyyteen, kohosi taas pinnalle, heitti
kuperkeikkaa toistensa ylitse ja katosi antaakseen tilaa muille
tanssiville kappaleille. Yhä korkeammalle ja korkeammalle kohosi
vesi. Lopulta tulvi se rantaäyräiden yli, uursi uusia uomia ja
levisi vallattomana rauhoitetuille niitty- ja peltomaille, tunkeutui
läpi pensasaitojen ja valloitti puutarhat ja takapihat. Vanhoja
ovia ja kärrinlavoja asettui pystyyn ikäänkuin esteeksi sille,
mutta nuoruuden innoissaan sysäsi puro ne tieltänsä tai syöksähti
niiden ylitse ja levisi vapaasti oikealle ja vasemmalle, teille
ja poluille. Ruiskuhuone oli puoli seinään vedessä ja parissa
kohti pakotti tulva ihmiset pakenemaan taloistansa. Hanhia ja
ankkoja uiskenteli kaikkialla kaulojansa kurkotellen ja ihmetellen
asiain silloista tilaa, joka teki heille mahdolliseksi mukavasti
meloskella siellä, missä ennen vaivaloisesti lyllertivät eteenpäin
latuskaisine jalkoineen. Kylässä vallitsi sekamelska, jota ei
voi sanoin selittää. Vanhat tekivät ristinmerkkiä, kielikellot
pitivät kokouksiansa kadunkulmissa ja pojat huusivat hurraata ja
purjehtivat saaveissa ja taikinakaukaloissa tulvillaan olevissa
katuojissa. Tuolla juoksi eräs vaimo patja helmassaan, tuolla harasi
muudan mies harava kädessä lantakärryjen perälautaa, jota virta
kuljetti mukanaan. Laulupuro kuohui ja kiehui raivoissaan ja tunki
ryöppyjänsä niin hillittömästi sulkua vastaan, että tammilankut
tärisisivät ja graniittilohkareiden välistä kuului outo, kumea ääni.
Mutta sulku ei sortunut, se kestäisi kyllä se. Silloin kajahti
yht'äkkiä ukkosen kaltainen jyrinä yli veden pauhun. Lukemattomia
valkeita vesisuihkuja syöksähti ilmaan, tammihirsiä ja maamöhkäleitä
huiskahteli ympäriinsä ilmassa aivan kuin maanjäristyksessä -- sulku
oli sortunut. Ihmiset katsoivat toisiinsa ja kalpenivat. "Isosulku on
särkynyt!" kajahti huuto kauhistuneessa kylässä. Ei mikään tuntunut
enää mahdottomalta ja paikalle rientävät ihmiset ounastelivat uusia
maailmaa mullistavia tapahtumia olevan tulossa. Mutta vesi mourusi
ja sähisi, syöksyi sillan raunioiden yli ja kiehui vedestä pistäväin
hirrenpäiden ympärillä. Iso osa tietä joutui äkkiä veden alle ja
ihmisten täytyi tehdä pitkiä kierroksia kulkiessaan toiselta puolen
kylää toiselle. Arvelut näyttivät käyvän toteen. Uusi kauhistus
valtasi kylän. Pieni vaivaistalon tyttö, kiharatukkainen, reipas
lapsi, oli -- varmaankin poikain houkutuksesta -- koettanut vanhan
sillitynnyrin purjehduskuntoisuutta. Kuului kirkaisu, astia pyllähti
kumoon ja pienokainen vierähti veteen. Pari miestä juoksi hätään
seipäät käsissä. He laukkasivat pitkän matkaa pitkin puron vartta
ja koettivat saada lasta vaatteista kiinni. Silloin riensi Knuut
hengästyneenä paikalle ja huusi: "pois tieltä, te kilpikonnat! Mitä
te juoksette ja osottelette tyttöä seipäillänne, vetäisitte hänet
ennemmin maalle!" Ja samassa töyttäsi hän toisten edelle, hyppäsi
vähääkään arvelematta keskelle puroa lapsen eteen, tarttui toisella
kädellään hänen tukkaansa ja pysytteli toisella kiinni vanhassa
piilipuun-juuressa, joka pisti esiin vastakkaiselta rannalta. Hän
seisoi vedessä kaulaa myöten, mutta piteli kumminkin vahvoilla
käsivarsillaan lapsen päätä ylhäällä vedestä ja kuljetti häntä rantaa
kohti. Vihdoin sai hän hänet vaivalla maalle heittäneeksi ja kapusi
itse perästä läpimärkänä ja viluisena. Lapsi, joka näytti kuolleelta,
virkosi kohta. Knuut sai kuivat vaatteet päälleen, ja hänen
rautainen terveytensä ei näyttänyt nimeksikään kärsineen kylmästä
kylvystä. Mutta siitä hetkestä lähtien Knuutin ihailijain joukko
kasvoi.

Raivoisa tulva kesti vielä pari päivää, mutta alkoi sitte asettua.
Peljästyneet mielet pääsivät rauhoittumaan ja auringon lämpöiset
säteet loivat niihin uutta eloa ja virkeyttä. Siten teki kevät
tuloaan metsäiseen salokylään.

Ne olivat olleet levottomia päiviä. Emma oli, niinkuin moni muukin,
kauhuissaan tulvan tuhotöistä ja Laulupuron luonnoton raivo sai hänet
melkein vapisemaan. Ei koskaan olisi voinut pälkähtää hänen päähänsä,
että tuolla vanhalla, viisaalla veitikalla, joka kaiken kesää piti
viehättäviä laulajaisiaan ja talvet parhaasta päästä piileskeli
lumen alla, olisi kuntoa ja rohkeutta semmoiseen voimannäytteeseen.
Hän ei enää tuntenut Laulupuroansa. Sen hillittömyys samalla
kiihoitti ja kauhistutti häntä, toisaalta kypsytti hänen mielessään
vallankumouksellisia ajatuksia, mutta toisaalta pani hänet epäilemään
mullistusten liian laajalle ulottuvia seurauksia. Usein voi hän
seisoa puoli tuntia yhtämittaa ja katsoa tulvehtivaa Laulupuroa
ja sen pyörteisiä laineita, jotka mahtavain sotajoukkojen tavoin
vyöryivät eteenpäin joko itse purossa tai siihen laskevissa ja
rinnalle muodostuneissa lisäojissa ja tempasivat vanhoja lumi- ja
jäämöhkäleitä mukaansa. Hänen sisimmässään oli jotakin, joka
samalla kertaa työnsi ja pidätti, riemuitsi ja vapisi. Ja kun hän
kuuli ryskeen Isolta-sululta päin, ei hän oikein tietänyt, pitikö
hänen taputtaa käsiänsä vai lyödä ne yhteen kauhistuksesta. Sitten
sai hän kuulla Knuutin uskaliaasta teosta ja samalla tuskallinen
epätietoisuus ikäänkuin jäljettömiin katosi, ja koko hänen sydämmensä
valppaus ja lämpö suli yhteen ainoaan ylpeän ilon ja todellisen
riemun tunteeseen. Hän olisi voinut itkeä, olisi voinut heittäytyä
Knuutin kaulaan, niin märkänä kuin tämä olikin, ja suudella häntä,
suudella yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka koko kylän väki olisi
seisonut ällistyneenä heidän ympärillään. Hän olisi voinut sanoa
isälleen ja hänen puolueellensa: "ettekö näe, miten voimakas hän on,
ettekö kumarra päätänne Knuutin edessä!" Hän tahtoi pysytellä Knuutin
rinnalla, hän tahtoi osaltansa lisätä edistystyön vauhtia, tahtoi
herättää elämää ja liikettä siellä, missä vanhat, piittyneet tavat
vielä valtikkaansa heiluttivat, mutta samalla hän tahtoi mullistusten
raivoisasta pyörteestä pelastaa kaiken mikä oli tosi lapsellista ja
hyvää. -- Sen tapainen oli se valtava, joskin vielä epäselvä tunne,
joka hänet sinä hetkenä täytti ja siirsi kokonaan Knuutin puolelle.

Mitä Knuuttiin itseensä tulee, oli omituinen jännittynyt mielihyvän
tunne niinä päivinä vallannut hänenkin sydämmensä, se kun oli
herkkä voimakkaille luonnonvaikutuksille. Kaikkialla hän oli
rautalapioineen, johti vettä ojiin ja viemäreihin talonsa ympäriltä
ja sulki siltä tien puutarhaan ja pelloille. Tuskin selvillä
omista tunteistaan hän seurasi mielenkiinnolla kylässä vallitsevaa
sekamelskaa, ikäänkuin hän itse olisi pannut luonnonvoimat työhön ja
antanut niille käskyn parhaansa mukaan huuhtoa pois vanhat kinokset.
Kun kevät sitten tuli, tunsi hän väliin vastustamatonta halua saada
huutaa hurraata poikain kanssa. Ja kun Iso-sulku särkyi, hän --
kaukana siitä, että olisi pannut kätensä ristiin ja surkutellut
onnetonta pitäjän kassaa -- huudahti arvelematta: "kas niin,
vihdoinkin saamme tuon vanhan, kallellaan olevan ja kyhmyräisen
kummituksen sijaan uuden, ajanmukaisen sulkulaitoksen, joka kykenee
kylliksi nielemään vettä ja joka voi olla koko kylän kaunistuksena!"
Kun maine hänen rohkeasta teostansa alkoi levitä kyläläisten
keskuudessa, heräsi hänessä nuorteaa omanarvon tuntoa. Hän ikäänkuin
kääntyi Lystrupia kohden ja huusi reippaasti: "näetkös, se olen minä,
joka vallitsen asemaa!" Hänestä tuntui, kuin olisi hänellä vielä
enemmän oikeutta johtoon kuin siihen asti, ja että olisi ollut tyhmää
olla käyttämättä hyväksensä myötätuntoisuutta, joka oli herännyt
häntä kohtaan itse vastustajainkin riveissä. Noissa levottomissa
päivissä oli jotakin, joka kasvatti hänen rohkeuttaan ja varmisti
hänessä uusien voittojen toivoa. Kerran oli toki koittanut kevät
tännekin metsien keskelle.

Jos Knuut olisi ollut runoilija, olisi hän antanut sydämmensä
tulvivien tunteiden purkautua esiin voimakkaaksi lauluksi, mutta
hän ei ollut runoilija ja siksi vaikeni hän. Omituista kyllä tapasi
hän joku aika sen jälkeen eräässä viikkolehdessä runon jonka joka
sana herätti vastakaikua hänen sydämmessään ja muuttui hänen omain
tunteidensa tulkiksi. Runo kuului:

    "Ja päivyt se voittoisna kohoaa
    tulikatsehen luo lumivaippahan kylmään
    'nyt, kinokset, valtanne raukeaa
    uus maailma allanne aukeaa
    elo nuori siellä jo siementä kylvää
    Pois muumiot, elämän vuoro on nyt
    kevättoukojen aika on ehtinyt!'

    Mut hanget ne hehkuvat loistossaan,
    jääkourin iskevät maaperä-parkaan,
    selät suorina, uhmaten seisovat vaan,
    yhä tiukemmin kietovat kahleitaan:
    'saas nähdä, se meiltä jos vieläkin karkaa!'
    -- Jo viiltävi jääkylmä kankeus,
    maan multahan sammua on kevät uus.

    Kas, silloinpa aurinko paikalle saa
    sädekimpulla huitovi kinosten selkää,
    vedet niiltä jo tuskasta kohoaa
    ja rinnassa huutaa ja huohottaa --
    ne voimien irtipääsöä pelkää.
    Väsyneinä ne horjuvat hautaan päin.
    No, sankarit, minnekkä kuntonne jäi?

    Ja maaperä purkavi lämpöään
    ja luonto se uhkuvi eloa nuorta,
    mi äsken ärjyili vimmoissaan,
    se maata nyt kastavi innoissaan
    ja apuna murtavi siemenen kuorta.
    -- Hei, vastustusparvi, lyö päälle vaan!
    Sitä kauniimpi voitto, min silloin saan."

Miten paljon vahvistikaan runo Knuutin eteenpäin pyrkivää mieltä!
Niin, ajatteli hän uhmailevalla mielihyvällä, hän näyttäisi kyllä
-- hän olisi aina näyttävä -- että vanhuksen ja koko hänen laumansa
tuli taivuttaa niskansa nuoren, eteenpäin murtautuvan elämän edessä!
Kaikki jääkauden kuorettuneet ajatukset oli tallattava rikki,
raastettava hajalleen ja heitettävä romukasaan, niin ettei niistä
jäisi hiventäkään jäljelle.

Emma seisoi Knuutin vieressä. Mutta merkillistä kyllä -- tuntui
kuin pieni, polttava hiili olisi silloin tällöin koskettanut hänen
sydäntään. Hänellä oli vanha isä, sitä ei Knuutilla ollut.



Ennen mainitsemamme pastori Lange saapui Rörbyhyn.

"Kunnioita esimiestäsi!" sanoi Lystrup, kun pastori Lange ensikertaa
tuli hänen luoksensa, "kunnioita esimiestäsi! se on aina ollut
ohjeenani ja sitä tahdon noudattaa teidänkin suhteenne. Mutta
minä kuulun vanhoillisiin, herra pastori. Tahdon tunnustaa teille
rehellisesti, että en voi hyväksyä kevyttä kristillismielisyyttä
enkä muutakaan nykyaikaista touhakkaa. Emmekö siis molemmin puolin
karttaisi ottamasta puheeksi mitään semmoista?"

Pastori Lange oli laiha, vaaleaverinen mies. Hänellä oli harjasmaiset
viikset ja vaaleansiniset, kuopallaan olevat silmät, ja hän
käytti tummia silmälaseja. Hänen nenänsä oli suuri ja terävä,
mutta säännöllinen ja kaunis, jos pari rumaa, valkoista nystyrää
silmälasien kohdalla jätetään huomioon ottamatta. Koko hänen
olennossaan oli jotakin raikkaan sydämmellistä. Hän oli hyvä puhuja
ja oli koko sielustaan kiintynyt tehtäväänsä. Sentähden alkoi
seurakunnalliseen elämään heti ilmaantua virkeyttä. Rörbytä tuskin
tunsi enää. Uuden ajan laineet olivat toinen toisensa jälkeen
vyöryneet sen ylitse, olivat repineet irti ja vieneet matkassaan
vanhat tavat, olivat heittäytyneet mahtavalla pauhinalla vuosisatoja
kestäneitä mielipiteitä ja tottumuksia vastaan, herättäneet
levottomuutta ja kuohuntaa, tulisuutta ja uhmaa, innostusta ja
jännitystä joka haaralla. Uusi ja vanha aika koettelivat voimiaan
vanhain metsien välissä.

"En mahda sille mitään", sanoi Lystrup, kun hän eräänä sunnuntaina
istui vanhan ystävänsä Jörgen Siversenin runsaan illallispöydän
ääressä, "en mahda sille mitään, että en voi pitää nykyaikaisesta
pyhyyden näyttelemisestä, miellyttävistä lauluista ja hempeistä
liikutuksista. Ei luonnista minusta virsien laulaminen moisilla
'kansallisilla' sävelillä kuin esimerkiksi: 'Kaaro vanhus elämöi.'
Yhtä vähän saatan laukata ympäri pitäjää ja toitottaa uskonnollisista
asioista. Uskontoa ei mielestäni sovi pitää tarjolla pitkin teiden
ja kujien varsia, mutta se on kätkettävä tänne sisään erikoiseen
pyhättöön."

"Minulla taas on oma mieleni asiasta", sanoi Jörgenin Kaaren, jonka
vanhat mielipiteet olivat viimeaikoina tuntuvasti muuttuneet. "Jos
tahdomme olla rehellisiä, Lystrup, niin täytyy meidän tunnustaa,
ettei Jumalan sanaa koskaan liiaksi usein vedetä esille. Mutta se
on sillä lailla, ettei Jumalan sana ihmisiä huvita, ja sentähden
he ennemmin istuvat ja panettelevat toisiaan tai lörpöttelevät
jonninjoutavaa."

"Kukin asia ajallaan, emäntä."

"Samaahan minäkin", puuttui Jörgen puheesen, "mutta meidän äiti se
saarnaa päivät pääksytysten."

"Nyt puhut pötyä, Jörgen. Minä koetan vaan pitää huolta, ettei Herran
sana teiltä peräti unohdu, te itse kun pidätte siitä niin vähän
lukua. Tiedäthän itse, miten esimerkiksi renki Pekka on muuttunut
kelvottomaksi ja jumalattomaksi kylänjuoksijaksi ja korttipukariksi,
eikö häntäkään saisi ojentaa Jumalan sanalla väliin?"

"No, häntä jos väliin pölyyttäisikin, mutta me muut olemme
kunnollisia ihmisiä, äiti."

"Niin aivan! kunnollisia ihmisiä! Mutta taivaanvaltakuntaan emme
pääse kunnollisuudellamme, sen olen sinulle jo monasti sanonut."

"No, no, annetaan sen asian olla, äiti."

"Sepä se! Sinua aina pelottaa ottaa puheeksi jotain semmoista. Totta
on ettei suvaita mainittavan taivasta eikä helvettiä, ennenkuin
ollaan kuolemankielissä."

"No niin", arveli Lystrup, "emäntä ei ole kokonaan väärässä."

"... Samaa maata se on tuo Per Greijsinkin Sidse", jatkoi Kaaren.
"Hän pistäytyi täällä eilen... eilenkö se oli? -- niin, eilenhän
minä sain sarkatorveni tampista. Me puhuimme muun muassa uudesta
papistamme, ja silloin en malttanut olla ihmettelemättä, miksi ei
Sidse koskaan laskenut jalkaansa Herran huoneeseen. Hänellä ei ollut
aikaa, sanoi hän! Jos sinä oikein välittäisit Herrasta, sanoin minä,
niin sinulla olisi kyllä aikaa. Niin, sanoi hän, tiesihän hän, että
minä kuuluin pyhiin. Jumala suokoon, sanoin minä, että olisimme pyhiä
molemmat, sillä 'ilman pyhyyttä ei kukaan saa nähdä Herraa.' Silloin
hän vasta raivostui ja alkoi sättiä, että Ellen ja minä juoksimme
alituiseen hartaushetkissä ja annoimme kotiväen itkeä nälkäänsä.
Semmoista valetta! Minä tosin olisin voinut peruuttaa sanani, mutta
hän joutui yhä enemmän vimmoihinsa -- ajatelkaa! hän oikein pudisti
nyrkkiään minun nenäni edessä -- mitä te siitä arvelette?" Jörgen
raapi olkapäätänsä ja pudisti päätään. "Kyllä se on surkeaa! Äiti
ja Per Greijsenin Sidse ovat kymmenen vuotta eläneet kuin ystävät
ainakin, ja nyt saattaa tapahtua jotain sellaista."

"Siinä sen näette", puuttui Lystrup puheesen ja osotti Jörgeniä
sorsanluulla. "Sellaiset ne ovat seuraukset alituisesta
höllötyksestä: erimielisyyttä aviopuolisoiden kesken, lasten ja
vanhempain välien rikkoutumista ja eripuraisuutta naapurusten
välillä!"

Jörgen katsoi tutkivasti Lystrupiin. "Tuntui, kuin olisitte
tarkoittanut äitiä ja minua puheellanne."

"No niin, kenties ei täälläkään liene kaikki paikallaan."

"Niin, nähkääs, äiti -- saatanhan puhua suuni puhtaaksi, ettehän
sitä kenellekään kerro -- äiti on saanut päähänsä, että meidän
tulisi lukea ruokaluvut päivällispöydässä, niinkuin hänen kotonaan
tehtiin. Tässä tuonnottain sai hän minut aivan tulistumaan, niin että
minä iskin nyrkkini pöytään ja kirosin, että semmoisiin kujeisiin
ei ryhdytä niin kauvan kuin minä lienen isäntä talossani. Ihmiset
saisivat taas uutta puheenainetta, ja sitä niillä on jo tarpeeksi."

"On jo tarpeeksi! Tulee mieleeni, mitä pappi sanoi viime sunnuntaina.
-- Me ihmiset, hän sanoi, pelkäämme näyttää maailmalle, että olemme
kristityitä."

"Höm!" Lystrup näytti tarkkaan punnitsevan jotakin veitsi toisessa,
haarukka toisessa kädessä. "Joko on outoa ilmassa tämänkin vanhan
kodin ympärillä?" "Totta totisesti on tämä surkeaa aikaa" -- hän
paiskasi veitsen pöytään -- "melua ja hajaannusta kaikkialla..."

"Älkää toki", ehätti Jörgen sanomaan, "älkää toki luulko, että Kaaren
ja minä..."

"Melua ja hajaannusta -- kyllä minä ymmärrän, Jörgen Siversen --
melua ja hajaannusta kaikkialla! Mikä metakka vallitsee kokouksissa
ja yhdistyksissä joka haaralla! Miten läksytetään toisiaan
sanomalehdissä! Auta armas, mitä ballaadeja syntyneekään meidän
päivinämme!"

"Niin, kehumiseen ei ole syytä," sanoi Jörgen ja pisti haarukkansa
maariankalaan.

"... Ja me rörbyläiset emme siinä suhteessa ole Pekkaa pahempia.
Missä vaan pari kolme henkilöä tapaa toisensa, siellä heti suhisee
ilmassa 'oikeistoa' ja 'vasemmistoa', 'elämää' ja 'uudistuksia.'
Eilen Mads Löve ja Kristen Hjulmand -- valtiopäiväin kanuunat,
niinkuin tiedätte -- kasahtivat vastakkain sepän mäellä ja haukkuivat
toisiaan niin että paja tärisi. Kyllä pölysivät miesten turkit!
Heidän välinsä oli ennen mitä parhain, he olivat muun muassa
yksitoista vuotta samassa lumenluontiyhtiössä -- nyt ei sellaisesta
voisi enää tulla kysymystäkään. -- Torstaina tulivat Lars Sörensen
ja Povi Madsen luokseni hyvin juhlallisina ja ilmaisivat, etteivät
he pidä siitä, että heidän poikansa saavat nuoranpäästä -- höh!
Mutta minä käskin heitä siivosti menemään hiiteen. Mitä arvelette
siitä, Jörgen Siversen? Minuako, joka olen ollut kohta neljäkymmentä
vuotta opettajana täällä, minuako tulee kouluamaan pari narria,
jotka hautoessaan hentomielisiä vapausaatteitaan eivät huomaa, että
selkäsauna on pennuille väliin erinomaisen terveellistä. Mutta
semmoisia ovat ihmiset nykyään. Huh! päätäni huimaa tämä elämä ja sen
tyhjänpäiväisyys. Jos tahdon pyytää miestä kyntämään peltoani, täytyy
minun ensin miettiä ja punnita, uskallankohan minä, onkohan hän noita
'kansallisia' ja 'henkisesti heränneitä' vai olisiko hän -- miten
nimittäisin heitä -- 'kuolleita sieluja.' Ihmiset näet ovat kuin
ruutia ikään. Parhaallaan kuin puhelet heidän kanssansa, leimahtavat
he kuin raketit. Herra varjele tätä aikaa!"

Kaaren oli mennyt ulos, Jörgen istui ja hymähteli väliin myöntävästi
Lystrupin puheesen.

"Ja ketä saamme kiittää kaikesta tästä? Ketäs muuta kuin minun
erinomaista naapuriani!"

"Se olisi kai alkanut hänettäkin kerran... -- Ryyppy vielä, Lystrup!"

"Olisi kai, mutta ei... no no, riittää, riittää!... ei sellaista
touhakkaa eikä niin helisevin lipuin... helisevin soitoin ja liehuvin
lipuin... maljanne!... Knuut... ääh! ääh! väkevää kuin myrkky!...
Knuutille jää kunnia siitä, että tämä 'kuollut paikkakunta' --
käyttääksemme uusmuotista vertauspuhetta -- on muuttunut valistuksen
vainioksi. Häntä saamme kiittää uudesta papistammekin. Tiesin hyvin,
miten hän hengenheimolaisineen kierteli ympäri pitäjää kokoamassa
nimiä. En kiellä, että olin hyvin tyhmä; arvelin: antaa heidän
koettaa! Niin nuori mies ei ikinä sitä virkaa saa! Mutta sekinhän
on meidän aikamme hyviä puolia, että vanhat, kokeneet ja kykenevät
papit ja opettajat syrjäytetään ja nuorukaisia pistetään virkoihin.
Saatte nähdä, Jörgen Siversen, että vielä toteutuu mitä olen sanonut:
kun minä kerran kuolen, tulee sijaani joku parikymmenenvuotias
tuulihattu..."

"Te ette saa puhua kuolemastanne, Lystrup, olettehan vielä vahva
mies."

"Minäkö vahva?" Hän pudisti päätänsä. "Pumppulaitos sisässäni ei ole
ollut enää kunnossa vuosikausiin. Te tiedätte, miten usein minua
ahdistaa... niin, niin, hengenahdistus, hengenahdistus!" Ja hän
pudisti taas päätänsä.

Puhe kääntyi uudelleen Knuuttiin ja Jörgen Siversen viittaili niin
selvästi Emman ja Knuutin väleihin, että Lystrup ei voinut olla
tarttumatta siihen hänelle niin vastenmieliseen aineeseen.

"Voimmehan puhua siitä, Jörgen Siversen, mutta se ei saa mennä sen
pitemmälle."

"Minä en ole puhunut siitä kenellekään, enkä ole sitä vastakaan
tekevä, sillä asia on sitä laatua, että muut eivät tarvitse pistää
siihen nokkaansa. Mutta eikö ole ihmeellistä, Lystrup, että sittenkin
kävi näin? Muistatteko, mitä puhuimme kerran heistä teillä?"

"Muistan, ja muistan senkin, mitä silloin sanoin. Mutta kun itse
muuttuu asianomaiseksi, niin alkaa asiaa katsella toisilla silmillä.
Muutoin saatan sanoa teille, että jos poika paremmin malttaisi
mieltänsä ja antaisi muille, mitä heille kuuluu, niin ehkä asia vielä
hyvinpäin kääntyisi."

"Niin, Knuut on alkanut liiaksi pöyhistellä."

"Eikö totta? Hän luulee voivansa taivuttaa kaksinkerroin meidät
vanhat. Tiedättekö, millä hän nyt tahtoo minut nutistaa?"

"Millä sitten?"

"Vapaakoululla. Perustetaan vapaakoulu -- hänen maalleen
luonnollisesti -- joka anastaa lapset minun koulustani --
ymmärrättekö yskän? Hän arvelee, että sitten on minusta päästy,
sitten minä olen nöyryytetty."

"Mutta oikeinkohan Knuutilla on semmoiset hommat?"

"Onpa niinkin. Miehet, joista äsken puhuin, antoivat minun
hienosestaan ymmärtää, että he panisivat lapsensa toiseen kouluun,
jos niikseen tulee. Minä tajusin heti tarkoituksen. Eilen sitten
kertoi Jörgen Smed minulle, että Knuut ja pappi olivat kauvan
seisoneet kirkkomäellä sunnuntaina ja keskustelleet vapaakoulusta,
mutta pappi ei ollut tuntunut vielä oikein taipuvaiselta. Se on
varmaa, että sitä vettä hänellä nyt on myllyssään."

"Knuut näyttäisi sietävän saada aika letkauksen nenälleen."

Lystrup nyykäytti päätään. "Hän tulee sen saamaan, malttakaahan vaan!
Ne molemmat saavat ryömiä minun jalkaini juuressa ja rukoilla hyvää
säätä, sen takaan."



"No, mitä arvelette tulevasta kokouksesta?" kysyi pastori Lange, kun
hän eräänä päivänä tuli koulumestarin luo ja tapasi hänet puutarhassa.

Lystrup taivutti ruumistaan taakse päin ja pullahutti suustansa
savupilven kohti pähkinäpuiden latvoja. "Mitäkö arvelen, herra
pastori?"

"Niin." Pastori kumarsi päätänsä ja katsoi silmälasiensa ylitse
kysyvästi Lystrupiin. "Tiedättehän, ettei se ole mikään valtiollinen
kokous, mutta ainoastaan pieni, ystävällinen yhtymys, joka
osaltansa synnyttäisi sovinnollisempaa henkeä paikkakunnassa. Eikö
olisi hauskaa unohtaa hetkeksi puoluekysymykset ja viettää kaikki
Istedinpäivää yhdessä sekä juhlan jälkeen huvitella vapaan luonnon
helmassa? Minä olen ajatellut pyytää teitä esittämään eläköönhuudon
kuninkaalle."

"Totta puhuen, herra pastori, en pidä sellaisista ystävällisistä
yhtymisistä, joissa nokitellaan toisiaan laulujen ja hurraahuutojen
säestyksellä."

"Mikään semmoinen ei siellä voi tulla kysymykseen. Intoilua ei
suvaita."

"Saanko luvan kysyä, herra pastori, ketä muita puhujia...?"

"Olen kirjoittanut kansanopiston johtajalle... no, no, kuulkaahan!"

"Minä tulen kokoukseen, herra pastori", vakuutti Lystrup painolla,
ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "tahdon voittaa tai kuolla oman
pesäni kynnykselle."

"En usko ollenkaan, että kansanopiston johtaja tulee, sillä hänen
tapanansa ei ole matkustella. Sitä paitsi voin vakuuttaa teille,
että hän on hyvin sävyisä ja maltillinen mies. Te varmaan luulette,
että kaikki vapauden ystävät ovat mielettömiä hurjastelijoita, jotka
muinaisen espanjalaisen ritarin tavoin hyökkäävät kaiken kimppuun,
mikä heistä tuntuu epäilyttävältä."

"Hedelmästä puu tutaan, herra pastori."

"Te ehkä tarkoitatte Knuut Olsenia. Mutta tiedättekö, Lystrup, mitä
minä arvelen? Kun puhun peittelemättä, niin mielestäni olette te eikä
kansanopiston johtaja tai joku muu syypää hänen äärimäisyyksiin asti
menevään vapauden intoiluunsa."

"Minä!" huudahti Lystrup ja otti piipun hampaistaan.

"Niin, te juuri! Ainaisilla hyökkäyksillänne hänen kimppuunsa ja
alituisilla ahdistelemisillanne olette tietämättänne kiihoittanut
häntä ja johtanut hänet äärimäisyyksiin."

"Herra pastori, jos ette olisi esimieheni..."

"Esimiehyys ei tule tässä kysymykseen! Mutta keskustelkaamme tyynesti
asiasta, hyvä herra Lystrup! Istutaan tähän siimekseen!"

"Te olette, nähkääs, vanha mies", jatkoi pastori, "ja siksi en
ihmettele, että mielipiteenne myös ovat vanhat. Mutta Rörby ei
jää vanhaksi Rörbyksi. Minulla on eräs ystävä, joka joku aika
takaperin piti jumalanpalvelusta täällä edeltäjäni sijasta. Hän
sanoi kerran, että hän oli tavannut täällä sitkeän, vanhanaikuisen,
mutta urhean kansan, jonka pohjalla näytti piilevän suuret määrät
vanhaa talonpoikaisvoimaa. Jos se kerran heräisi, olisi se tekevä
sen tavalla, joka tuntuisi. Hänen ennustuksensa on jo tavallansa
toteutunut, sillä meidän pitäjämme on nykyisin seudun vilkkain
taistelupaikka..."

"_Elämän_ ystäväin suureksi iloksi."

"Tähän asti säästössä olleet voimat", jatkoi pappi häiriytymättä, "on
otettu käytäntöön -- ehkä liiaksikin samalla haavaa. Väki on saanut
silmänsä auki, mutta sillä ei ole vielä tarpeeksi itsenäisyyttä
eikä asiain arvostelemiskykyä. Siksi käy täällä samoin kuin niin
monessa muussa paikassa meidän päivinämme: toiselta puolen ajetaan
takaa jotakin uutta ja puuhataan muutoksia, toiselta pysytään
itsepintaisesti kiinni entisissä vanhentuneissa oloissa... niin
se on, herra Lystrup. Ja kaikkialla, missä uudet ajatukset pian
valloittavat alaa, tulistuvat ihmisten mielet tyhjäntoimittajain ja
rauhanhäiritsijäin hauskuudeksi -- sellaisia ei puutu täältä enempää
kuin muualtakaan. Minä pappina en voi muuta kuin iloita pitäjän
heräämisestä, mutta..."

"Iloitsetteko te myös suunpieksämisestä ja...?"

"Mutta, hyvä ystävä, kuulkaa toki minua! Samalla olen usein
huolissani nähdessäni sitä katkeruutta ja tuomitsemishalua, joka
valtaa ihmisten mielet ja täyttää uhmalla sydämmet. Siitä minä en
iloitse, en ollenkaan, rakas herra Lystrup. Olen päinvastoin levoton
siitä, sillä jos se jatkuu tällä tavalla, on se tuottava minulle
arvaamattomia vaikeuksia minun omassa toimessanikin. Siksi tahtoisin
mielelläni -- en keskeyttää kehityksen kulkua, mutta koettaa saada
sovinnollisempaa ja veljellisempää suhdetta taistelijain välille.
Ja huomaatteko: tämä kokous kesäisen luonnon helmassa on ensimäinen
askel siihen suuntaan. Koettakaamme, emmekö kerran voi lyödä kättä
kätehen saman isänmaanrakkauden elähyttäminä, laulaa yhdessä vanhoja
laulujamme ja iloita ihanista muistoistamme."

"Minä tulen varmasti, herra pastori. Kun kansanopiston johtaja kokoaa
ympärilleen aseensakantajat meidän kylästämme, niin olisin huono mies
jos..."

"Mutta, rakas herra Lystrup, te ette ymmärrä koko asiaa." Ja papin
täytyi taas alkaa alusta.

Kun pastori Lange kotimatkalla oli ehtinyt majatalon sivuitse, kuuli
hän yht'äkkiä takanansa lyhyttä, läähättävää hengitystä. Hän kääntyi
ääntä kohti ja näki pienen, vääräsäärisen, paksun miehen tulla
huitovan jälestään. Kaksi pojanviikaria sattui olemaan saapusalla ja
toinen heistä sanoi miehen laukkaavan kuin sika, toinen hyppivän kuin
porsas.

"Herra pastori, herra pas... oi, saanko luvan... puh!"

"Kas, tekö se olettekin, Besser!"

"Anteeksi, että minä... Oi, mikä ristinvarsi liika lihavuus on
ihmiselle... puh, puh! Päivää, herra pastori! Suvaitsetteko, että...?"

Besser ojensi kätensä ja teki kumarruksen, jonka vaikutuksesta
varmaan hänen takanansa seisoja olisi lentänyt kappaleen matkaa
alamäkeen. "Minä kävin juuri", jatkoi läähättävä ravintoloitsija ja
pyyhkäsi pari kertaa nenäliinallaan hiestä kiiltävää otsaansa, "minä
kävin juuri pastoria tapaamassa, mutta pastori ei suvainnut olla
kotona, he, he, he, siksi rohkenen minä..."

"Onko teillä jotain asiaa minulle?"

"On, herra pastori." Uusi kumarrus. "Herra pastori arvasi heti...
Kävisikö pastorille laatuun astua hetkeksi minun halvan kattoni
alle... he, he?"

"Kiitos, mutta ehkä voitte sen toimittaa täälläkin, minun on oltava
seitsemän aikaan kotona", vastasi pappi ja katsoi kelloaan.

"Kyllä, herra pastori antaa vaan anteeksi...! Herra pastori ei saa
suinkaan... Se on eräs varsin tärkeä asia, joka koskee hyvin läheltä
tämän seudun ja koko Tanskan kansan kansallisuus-kysymystä."

"Mitä te sanotte!" huudahti pappi ja astui askeleen takaperin.
"Jatkakaa!"

Besser oli miettinyt valmiiksi alustuksen asiaansa, mutta hän oli
kuvitellut, että hän saa sen esittää istuen juhlallisena tuolilla
vastapäätä pappia tämän virkahuoneessa, ja sen täytyikin tapahtua
kadulla ja hän itse seisoi avopäin ja läähättäen papin edessä.

"Nähkääs, herra pastori", alkoi hän käsi nenäliinoineen
tärkeännäköisesti koukistettuna eteenpäin, "meidän aikamme on
levotonta aikaa, hyvin levotonta. Ilmakehä päämme päällä on...
on sähköä täynnä, ja sentähden, herra pastori, ei yksikään kelpo
tanskalainen ja kansanvaltaisuutta kannattava kansalainen saa
pysyä toimettomana. Minä luulen ja uskallan sanoa" -- hän nyykytti
päätään ja katsoi mairittelevasti pappiin -- "ettei kenenkään
persoonallisuus minuun vaikuta -- se olisi rikos uskontoa ja
siveellisyyttä vastaan... Anteeksi, herra pastori, että puhun niin
avomielisestä kirkon palvelijalle... hm, kirkon palvelijalle, jota
kohtaan tunnen mitä alamaisinta kunnioitusta, mutta, niinkuin sanoin,
persoonallisuus minuun ei vaikuta. Te tiedätte, herra pastori, että
minulla on omat tapani. Minä pelkään Jumalaa ja käyn suoraan tietäni
-- durch vorvärts fremad! erään kirjailijamme sanaan, katsomatta
Pekkaa tai Paavalia takanani. Se ei kenties ole viisasta, ehkä olisi
parempi häälyä eri puolueiden välillä, mutta sitä en voi tehdä, se on
minulle suoraan sanoen mahdotonta, se sotisi vastoin persoonallista
vakaumustani. Minä puhun suuni puhtaaksi, herra pastori. Ja sekin on
varmaa, herra pastori, että meidän rakkaassa isänmaassamme sorretaan
ja häpeämättömästi poljetaan erästä säätyä..."

"Mitä säätyä te tarkoitatte, Besser?"

"Virkasäätyä!" Sitä lausuessaan rypisti Besser kulmiaan ja
hujautti kädellään, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa virkasäädyn
häpeämättömille sortajille hyvinansaitun löylytyksen.

"Virkasäätyäkö? Oh, ei minun mielestäni."

"Kuulkaa, herra pastori -- en ollenkaan tahdo mielistellä teitä,
sillä personallisuus ei minuun vaikuta, mutta kymmenysten
lopettaminen ja pappien palkkausjärjestelmän muuttaminen, herra
pastori, se oli kerrassaan hävytön teko, sanon minä."

"No niin", sanoi pappi ja katsoi taas kelloansa, "mutta teillähän
piti olla asiaa minulle?"

"Minun mielestäni on virkasäädyn ja etupäässä pappien, korkeasti
kunnioitettujen kirkon palvelijain, kannattamalla uskontoa ja
siveellisyyttä pidettävä valtiota tasapainossa, niin ettei roskaväen
tiedottomuus ja vallankumoukselliset hankkeet saata sitä perikatoon."

"Mutta asianne?"

"Niin, nähkääs, herra pastori, olen nähnyt paljon maailmaa, mutta en
koskaan ole yhtynyt suuren runoilijamme Tykö Brahen sanoihin: isänmaa
on yksilölle velkaa kaiken mitä... herra pastori tietysti tuntee
sen. Minä olen nähnyt surulla ja mielipahalla, miten täällä meidän
pienessä, kauniissa, rakkaassa isänmaassamme, missä meillä voisi
olla niin hyvä olla, eri puolueet repivät, suoraan sanoen silpovat
toisiansa. Meidän on tehtävä jotakin, herra pastori, saadaksemme...
oi, malttakaa viisi minuuttia vielä, herra pastori, se tulee heti!
Voinetteko arvata, mitä minä yksinkertaisuudessani olen ajatellut? Te
tuskin sitä hyväksytte, mutta sanon sen kumminkin. Näin meidän kesken
puhuen olen tuuminut, emmekö koettaisi saada aikaan semmoista...
semmoista pientä, elikkä semmoista suurta kansanjuhlaa Rörbyn
metsässä, semmoista ystävällistä..."

"Ahaa, sekö olikin sydämmellänne! Mutta sehän on jo päätetty ja
tunnettu asia."

Besser ei ollut tietysti kuullut mitään koko hommasta, mutta hän
tunsi itsensä erittäin ihastuneeksi huomatessaan sen "henkisen
sopusuhtaisuuden", joka oli saattanut saman ajatuksen syntymään sekä
papin että hänen mielessään.

Pastori Lange ojensi kätensä jättääkseen hyvästit, mutta Besserillä
oli vielä eräs isänmaallinen velvollisuus sydämmellään.

"Nähkääs, herra pastori, teiltä ja muilta puhujilta saamme me
henkistä ravintoa... lyhyesti sanoen: te ravitsette meitä
henkisesti, mutta -- se on tosin sivuseikka vaan, mutta vatsa ja
muut elimet -- he, he, on naurettavaa puhua sellaisesta, mutta nekin
vaativat osansa, ja jos pastori suvaitsee... he..."

"Olen jo aikoja sitten käsittänyt, mitä te tahdoitte sanoa, Besser.
Te otatte luonnollisesti mukaanne muutamia tynnöriä olutta, sikareja
ja muuta hyvää... No, hyvästi nyt!"

"Niinkuin suvaitsette, herra pastori! Se on vaan sivuasia...
Kiitoksia, herra pastori! Hyvästi, hyvästi!"

Pieni ravintoloitsija pyyhki otsaansa ja palasi tarjoilupöytänsä
ääreen itsetietoisena siitä, että tärkeä isänmaallinen asia oli
hyvällä alulla.

Sillä aikaa oli Lystrup värähtelevin sieramin ja piipun luuta
pureksien lyhyillä, mutta nopeilla askelilla mittaillut puutarhan
lehtikujaa. Mutta hän tuli pian hikiseksi ja häntä alkoi
hengästyttää. Hänen täytyi mennä sisään ja turvautua lepotuoliinsa.

"Niin, niin", sanoi hän ja pyöritti peukaloitaan, "aika jättää minut,
aika jättää minut."

Ja taas oli hänellä eräs noita hetkiä, jolloin omituinen heltynyt
sieluntila valtasi hänet. Painostava, raskas tunne mielessään
ajatteli hän innokasta, pitkää työtänsä pitäjässä. Eikö poikue
poikueen jälkeen ollut saanut kasvaa hänen vaalivan silmänsä alla?
Eikö hän kaikin voimin ollut taistellut raakuutta, epärehellisyyttä
ja kaikkea pahaa vastaan, karaissut hentoja jäseniä ja avannut
nuoria silmiä näkemään elämän velvollisuuksia? Eikö hän aina ollut
rehellisesti ja parhaan kykynsä mukaan koettanut kasvattaa lukuisaa
oppilasparveansa, noita silloin kasvavia ihmistaimia, joista
muutamilla jo alkoi olla harmaita hiuksia päässänsä? Eikö hän ollut
koettanut saada heistä kunnollisia, hyviä ja rehellisiä ihmisiä,
jotka ahkeruudessa, toimeliaisuudessa, rakkaudessa kuninkaasen ja
isänmaahan sekä kaiken pyhän ja toden kunnioituksessa olisivat
esi-isiensä vertaisia ja jättäisivät samat ominaisuudet perinnöksi
jälkeläisilleen? Neljäkymmentä vuotta oli hän ponnistanut ja
taistellut, neljäkymmentä vuotta hoitanut vaivaloista johtajan tointa
elämän eksyttävässä erämaassa, edessään toivon tulipatsas ja takanaan
aaltoilevat kansajoukot. Ja mikä oli hänen palkkansa? Seisoiko hän
vanhuutensa viime hetkinä vuoren huipulla ja silmäili ylentäviä
näkyjä...?

Hän rypisti suuria, harmaita kulmakarvojansa ja räpäytti kahdesti
silmiänsä vapautuakseen muutamista pisaroista, jotka riippuivat
silmäripsissä.

Ei, hänellä ei ollut mitään ylentäviä näkyjä. Hän näki, miten vanhat,
rakkaat oppilaat toinen toisensa jälkeen jättivät hänet, murtivat
kaikki entiset siteet, muuttuivat hänen vastustajakseen ja unohtivat
nöyryyden ja kunnioituksen, mitä he olisivat olleet velvolliset
hänelle osoittamaan. Olivatpa he vielä väliin mukana huutamassa
hänelle: "alas, alas!"

"Niin, niin, aika jättää minut."

Hänen katseensa etsi sohvan yläpuolella olevaa kuvaa. Ja Fredrik
kuudennen punaisen takin ympärille muodostui loistava, kirkas kehys,
muistojen, valoisien, väririkkaiden muistojen kehys. Hänen eteensä
avautui kokonainen ajanjakso, täynnä valoisia pilkkuja, tarkkaa
oikeudentuntoa ja horjumatonta tahdonlujuutta, velvollisuuksien
pyhänä pitämistä ja vanhan kunnollisuuden kunnioittamista.

"Hm, se oli silloin!"

Mutta kehys hajautui, kuvat vaalistuivat, muuttuivat usvaisiksi,
epäselviksi, ja vähitellen valoisa ajanjakso kokonaan katosi
ja sen sijalle siirtyi kirjava nykyisyys -- samea ajanjakso,
jossa koulumestarin vanhat silmät näkivät vaan hajaannusta,
mielivaltaisuutta ja onttoa ihanteellisuutta. Ei milloinkaan hän
ollut vielä niin selvästi tuntenut, että hänen aikansa oli ohitse.
Jonkun ajan kuluttua heitetään hänet pois niinkuin työkalu, joka
ei kelpaa enää käytettäväksi. Nousevat polvet kävelevät hänen
haudallaan, osoittavat sitä, hymähtävät alentuvasti ja sanovat:
"siinä lepää muuan vanhan ajan verrattomia lukkareja!" Taas muutamia
vuosia ja hänen nimensä on unohtunut, pyyhitty kuin luku taululta.
Poikkeustapauksessa saa hän vielä elää uudelleen narrinosassa jossain
hauskassa huvinäytelmässä ja tulla esitetyksi yleisölle, joka on
kokoutunut nauramaan elämän hullunkurisuuksille.

Hänen vanha sydämmensä alkoi kapinoida, mutta sama heltynyt mieliala,
joka äsken oli vallannut hänet, pääsi taas voitolle ja painoi
vienon surumielisyyden leiman hänen ajatuksiinsa. Hän tunsi taas
olevansa niin yksin ja hyljätty. Hänen alakuloisuuttansa lisäsi
kalvava tunto siitä, ettei hän omannut enää muinoista kuntoaan eikä
johtamiskykyään. Hän tunsi syvää sääliä itseänsä kohtaan, ja pitäen
kättänsä vielä kosteilla silmillään huokasi hän: "oi Jumalani!"

"Isä!" kuului samassa hänen vierestänsä ja hän tunsi käsivarsien
kietoutuvan kaulaansa. Emma, joka Lystrupin huomaamatta oli tullut
huoneesen, oli jo kauvan aikaa seisonut hänen tuolinsa takana ja
kärsinyt hänen kanssansa. Kun viimeinen vihlaiseva tuskanhuuto kohosi
koulumestarin rinnasta, ei tyttö voinut enää kauvemmin pidättää
itseänsä, vaan heittäytyi nyyhkyttäen isänsä kaulaan.

"Mitä, lapseni?" kysyi Lystrup ja työnsi hänet hellästi luotaan.

"Minä olen niin pahoillani sinun tähtesi, isä."

Joukko johtopäätöksiä välähti salaman tavoin Lystrupin aivoissa.
Tänään hän, huomenna kenties pari uutta itkijää, muutamain päiväin
perästä koko kylän väki vuodattamassa säälinkyyneleitä...! "Säästä
kyyneleesi, tyttöseni, minä en niitä tarvitse!"

Lystrup nousi ja suoristi vanhaa, kookasta vartaloansa. Alakuloisuus
ja arkuus oli kadonnut samoin kuin toisinaan teaatterissa sankarin
valepuku katoaa äkkiä lattian alle. Voimakkaana ja pystypäisenä
seisoi hän siinä. Näytti kuin olisi hän juuri taivuttanut koko Rörbyn
jalkojensa juureen. Surkutella Fredrik kuudennen vanhaa urhoa...! Ei,
leijona ei alennu vastaan ottamaan pikkueläinten säälinosoituksia!



Heinänteko oli päättynyt. Viime päivinä oli Rörbyssä vähän päästä
ollut sade- ja ukkoskuuroja, mutta kahdentenakymmenentenäviidentenä
päivänä heinäkuuta koko luonto säteili ja uhkui tuoreutta ja
eloisuutta. Suolla olevat mustat turveröykkiöt oikein höyrysivät
auringon paisteessa. Villi-ankan pojat räpiköivät ruovostossa ja
musta nokikana tepasteli suurilla, litteillä jaloillaan sinne
tänne kaislikossa, väliin äännähdellen armaallensa rumalla
tavallaan. Utuinen, auringon lämmittämä ilma vipatti hiljaa metsän
vihreälatvaisten puiden yläpuolella. Lukematon joukko palsternakkoja,
keltakukkia ja kuperkeikkoja kasvoi molemmin puolin tietä ja
niiden tuhansista pienistä kukista kohoava väkevä tuoksu täytti
ilman. Määrätön paljous hyönteisiä, kullankeltaisia tai harmaita
kovakuoriaisia ja monivärisiä perhosia hääri korsien ja kukkien
ympärillä, ja peltoleivoset istuutuivat milloin toisen, milloin
toisen kasvin latvaan, avasivat punaisen kitansa ja päästivät sulavan
lirityksensä kuuluviin.

Teillä ja poluilla, jotka kaikki yhtyivät maantiehen, näkyi kirjavia
ihmisjoukkoja liikuskelevan ja metsässä vilisi juhlapukuisia
rörbyläisiä sekä naapuripitäjäläisiä. Siellä näki vanhoja miehiä
keppi kädessä ja silkinhienoinen, vähän kellahtava tukka valumassa
olkapäille, näki nuorukaisia, joiden vaalea tai tumma tukka oli
piilossa hatun alla, niin että ainoastaan niskassa ja korvien
seuduilla muutamia hikisiä kiharoita pisti näkyviin. Siellä näki
myöskin hymyileviä, päivettyneitä tyttöjä, sävyisiä, hyvinvoivan
näköisiä vaimoja ja pieniä, toivehikkaita ihmisvesoja, joiden
suupielet kiilsivät ja jotka pitelivät käsissään voirinkelejä
ja hunajakakkuja. Jotakin juhlallista ja sopusointuista oli
mielialassa, mikä vallitsi joukkueessa. Räjähdysaineesta ei näkynyt
jälkeäkään -- se oli jätetty kotiin. Jokainen oli saapunut siinä
vakaassa aikomuksessa, että nauttisi luonnon ihanuudesta ja juhlan
hauskuuksista sovussa ja rauhassa kaikkien kanssa. Soittokunta, johon
kuului puoli kolmatta miestä -- s.o. kaksi täysikasvuista ja yksi
oman arvonsa tunteva pojan tynkä -- seisoi kiiltävät torvet käsissään
lähellä puhujalavaa, joka oli kuusen oksilla ja lipuilla kaunisteltu.
He näyttivät vetävän ilmaa keuhkoihinsa läheistä puhallusta varten.
Ruokaa oli kukin tuonut matkassaan, mutta juomatavaroista, kahvista,
leivoksista, sikareista y.m. oli toimelias, isänmaallismielinen
Besser pitänyt huolta. Kaikki oli valmiina Istedinpäivän viettoa
varten. Jörgen Siversenin ryppyinen naama vetäytyi leveään hymyyn,
kun hän saapui juhlapaikalle ja näki valmistukset. Mutta mitä
ihmettä oli pistänyt kunnon vanhuksen päähän! Korvilla luuhottava
lammasnahkalakki oli poissa ja sen sijalla komeili pieni,
pyöreälakinen, muodinmukainen hattu. Koko joukko oli ihmeissään ja
Sören Hugger väitti voitonriemuisena, että Jörgen oli jättämäisillään
vanhoillisuutensa ja kääntymäisillään uusille urille.

Muutamassa kohti metsän ulkolaidassa seisoi Knuutin sisar ja veti
miestänsä hellästi käsipuolesta. "Kuule... tule mukaan, Frans!
Tiedäthän, että kaipaat virkistystä."

"En voi, Bodil, menen kotiin."

"Mitä joutavia! Tule vaan ja anna raskaiden ajatustesi olla! Ehkäpä
eno taipuu vielä tällä kertaa meitä auttamaan."

"Minä olen pyytänyt enosi apua niin usein ennen, etten voi sitä enää
tehdä."

Asia, mitä puolisot käsittelivät, oli todenperästä vakava. Frans
Larsenin asiat olivat vuosien kuluessa huonontuneet ja hänen täytyi
tehdä yhä uutta velkaa. Sillä kertaa oli 5000 kruunua lankeava hänen
maksettavaksensa aivan lähimmässä tulevaisuudessa, mutta mistä ja
miten hän rahat saisi, sitä hän ei tietänyt, ja siksi hän ei saanut
rauhaa, ei yöllä eikä päivällä.

"No, siellä tuokin tulee", sanoi Frans, joka oli huomannut Knuutin
suolla leppäpehkojen välissä. "Väistytään syrjään!"

"Hän on jo huomannut meidät, Frans. Eikä meidän tarvitse paeta
veljeäni, hän ei tee meille mitään pahaa."

"Ei pahaa, mutta ei hyvääkään, moinen..."

Hikisenä ja päivettyneenä lähestyi Knuut sisartansa ja lankoansa ja
tervehti heitä. Frans vetäytyi samassa puhuttelemaan erästä tuttuaan,
jonka hän oli huomannut metsässä, ja Bodil käytti tilaisuutta
hyväkseen välittääkseen Knuutille hätäänsä.

"... Eikä siinä kaikki. Puute ahdistaa meitä joka haaralla.
Huomasitko, miltä hänen juhlapukunsa näytti, ja minulla on ylläni
vanha, paikkainen alushame. Joka hetki pelkään sen näkyvän ihmisille."

Knuut katsoi häneen suurin silmin. "Hyvä Jumala, niinkö pitkällä jo
ollaan, Bodil!"

Samassa palasi Frans.

"Hm", alkoi Knuut, "ehkä voin auttaa teitä pahimmasta hädästä, jos
vaan sinä, lanko... hm!"

"Ethän sitä todella tarkoittane, Knuut?"

"Oikein todella. Me emme ole milloinkaan syntyneet särpimään samasta
kupista, mutta syytä voi olla yhtä paljon minussa kuin sinussakin.
Rahoja ei minulla kyllä ole, mutta tiedän mistä niitä saa ja tahdon
taata sinua."

"Sitä en olisi uskonut sinusta, Knuut. Kiitos, Knuut, kiitos...!"
sanoi Frans ja tarttui Knuutin käteen.

Molemmat langokset seisoivat silmät kyynelissä ja pudistivat
toistensa käsiä. Sinä hetkenä muodostui heidän välillensä
ystävyyssuhde, joka ei koskaan rikkoutunut. Liikutettuina ja iloisina
siirtyivät sitten nuo kolme juhlavierasta liputetulle kentälle.

Lystrup, joka myöskin oli sillävälin saapunut, oli päivän kunniaksi
ottanut päähänsä korkean hatun, joka samoin kuin kalottikin oli
takaraivalla. Hän puhutteli tuttujaan ja koetti päästä selville
asemasta kävellessään pitkä, porsliinikoppainen, sarvikansinen piippu
kädessään keskellä joukkoa, joka oli ryhmittynyt moniin erisuuruisiin
parviin. Kansanopistonjohtaja ei ollut saapunut, ja sentähden uskalsi
Lystrup toivoa, että juhla menisi suuremmitta onnettomuuksitta.
Mutta epäilys valtasi hänet uudelleen, kun hän sattumalta sai kuulla
muutamain juhlavierasten mietteitä. Noiden iloisten, rauhallisten
ihmisten keskellä näytti todellakin kävelevän muutamia, joiden sormen
päitä oikein kihelmöi halu saada pistää sytytys-lanka paikkaan, missä
vähänkin olisi ollut räjähdysaineen nimellistä. "Tahtoisitko sinä,
Sören Persen", kuului muutamasta ryhmästä, "että talonpojan pitäisi
vielä ryömiä nelinkontin herrain edessä samoin kuin entiseen aikaan,
jolloin meitä istutettiin vielä mustassa penkissä?"

"Niin, näytät olevan sitä mieltä, kuin pitäisi kuninkaan ottaa
ministeriksensä, ketä sinä ja sinun ystäväsi osoittavat sormellaan?"

"Hyvä on!" arveli Lystrup. "Siellä ollaan varppeisillaan!"

Eräässä toisessa kohti kuuli hän muutamain nuorten miesten lausuvan
mielipiteitänsä koulukysymyksestä.

"Olen vakuutettu siitä", lausui muuan nuori vapaakoulunopettaja
naapuripitäjästä, "että valtion koululaitos on perustuksiaan myöten
mädäntynyt. Ei aikaakaan ja se on lysähtävä kokoon, niin että ryske
kuuluu kaukaisimpiinkin salon soppiin."

Lystrupin mieltä kihelmöi; mutta hän katsoi arvoansa alentavaksi
antautua otteluun moisen vastustajan kanssa. "Kas sitä!" sanoi hän
vaan sivukulkiessaan, "ne ovat vapauden kasvatteja ne!"

Vihdoinkin kulki Lystrup kahden tilanomistajan ohitse, jotka
käsittelivät keskusteluainettansa mitä suurimmalla tyyneydellä. Se
oli varmasti ilahuttava vanhaa, rauhaa rakastavaa sydäntä. Lystrup
kuunteli. He puhuivat -- porsaista. Niin, niin! Hän kääntyi yleisöön
päin, asetti kädet lanteilleen ja huokasi: "jospa puhuisittekin
porsaista kaikki!"

Besser oli hankkinut pöytiä ja penkkejä juhlapaikalle ja näki
iloksensa oluen ja virvoitusjuomain nauttijain niitä ahkerasti
käyttävän. Milloin ponnahti korkki sooda-, milloin olutpullosta.
Besser oli tänään paljasta kohteliaisuutta ja päiväpaistetta. Hän
oli aivan vakuutettu siitä, että Ellen ohikulkiessaan oli hymyillyt
hänelle äänetöntä, paljon puhuvaa hymyään ja sentähden ajatukset
hänen aivoissaan hyppivät kuin poikain kumipallot. "Tänään se on
tapahtuva", ajatteli hän ja piti koko ajan silmällä vanhaa Jörgen
Siverseniä.

"Herra Lystrup, me alamme", kajahti äkkiä puhujalavalta, ja samassa
alkoi kuulua laulun ja soiton säveliä vanhain, tuuheain pyökkien
siimeksestä.

Puheista kertominen täytyy jättää. Niissä vallitsi läpeensä
rauhallinen ja toivorikas isänmaallinen henki, ja yleisö yhtyi aina
koko sielustaan eläköönhuutoihin, mitä niiden lopussa esitettiin.
Mutta juhlaa seurasi pieni jälkinäytös, johon emme voi olla
kajoamatta.

Kun Knuutin oli juhlan vakavan puolen lopettajaisiksi lausuttava
muutamia sanoja, oli hän siksi varomaton, että kosketteli ajanhenkeä,
ylisti sen inhimillisyyttä, valistuspyrintöjä j.n.e. Samalla oli
sopusointuinen, rauhallinen mieliala kuin poispyyhäisty. Ja kun
Knuutin puheen jälkeen vapauden ystäväin innokkaat eläköönhuudot
alkoivat raikua, murtui vanhan koulumestarin kärsivällisyys ja hän
tunsi velvollisuuden vaativan häntä puhumaan. "Saanko puheenvuoroa?"
huusi hän, ennenkuin vielä eläköönhuutojen kaiku oli ehtinyt kuolla
tyynessä kesäilmassa.

Taistelunhenki oli kuin saaliinhimoinen leijona hyökännyt keskelle
ihmisjoukkoa. Ei kukaan tahtonut sitä häätää pois. Päät kohosivat,
posket hehkuivat ja jokaisen kasvoista saattoi lukea: "otellaan,
otellaan!"

"Äskeinen puhuja kuvasi meille ajan henkeä", alkoi Lystrup puhua
koko keuhkojensa voimalla, kun hän ensin oli tehnyt tavanmukaiset
liikkeet käsillään. "Mutta minä sanon: Jumala varjelkoon meitä
valistuksesta!... Olkaa huoletta, herra pastori, en ole yhtään
kiihoittunut... Jos te, arvoisat kuulijani, tahdotte nähdä ajanhengen
oikeassa karvassaan, niin minä paljastan sen teille ja näytän, miten
surkuteltava se on..."

"Alas!" huusi joku. "Ei, anna vaan heille oikein kelpo lailla!"
kuului toisaalta. Syntyi yleinen levottomuus. Viimein täytyi papin
kehottaa yleisöä rauhoittumaan. Hän oli sitä tehdessään aivan kalpea.
Yleisö huomasi, että oli tosi kysymyksessä ja asettui.

"En taputa ajanhenkeä poskipäille, tunnustan sen suoraan", jatkoi
Lystrup. "Otamme esimerkiksi tarkasteltavaksemme ylistetyn
inhimillisyyden, josta äskeinen puhuja mainitsi ja joka on muuan
ajanhengen hyviä ominaisuuksia. Sääliessään 'kärsivää ihmiskuntaa'
hellitellään raakuutta ja intohimoja, rakennetaan pieniä, mukavia
kamareja varkaille ja roistoille, missä he voivat säilyttää nahkansa
kuivina ja viettää turvallista ja huoletonta elämää, ihaillaan
luonnontilassa elämistä ja pidetään suurta ääntä roskaväen jaloista
ja pyhistä tunteista. Se on sitä Rousseaun metsäläis-oppia, ja sitä
täällä meidänkin maassamme koetetaan panna käytäntöön, kun se ensin
on muun maailman villinnyt. Minua ei ihmetyttäisi, jos lopulta
itse luontoakin aljettaisiin hemmotella, viljeltäisiin nokkosia ja
ohdakkeita huoneissa ja syötettäisiin repoja makeisilla. Ja mikä
tuosta siunatusta inhimillisyydestä on seurauksena? Eikö se, että
roskaväki saa vallan ja me muut saamme kauniisti väistyä heidän
tieltänsä? Vieläkö luulette olevan jotain kunnioitusta herättävää
yhteiskunnassa, missä upseerit ja sotilaat, mestarit ja oppipojat,
isännät ja rengit kävelevät käsikoukkua ja toisiaan sinuttelevat?
Mutta eikö sitten jo huomaakin, miten yhteiskunta natisee kaikista
liitoksistaan? Mitä kevytmielisyyttä ja tapainturmelusta kaikkialla!
Mitä vauhtia edistyvät päivälliskemut, tanssiaiset ja muut
narripelit! Miten ponnistellaan voittaakseen toisensa ylellisyydessä
ja turhamaisuudessa! Ja kun ei ole itsellä varaa, niin pöyhistellään
lainahöyhenillä ja petetään ihmisten silmiä koreilla vaatteilla,
joiden alla voi olla repaleinen paita. Kun lainaaminen ei enää
käy päinsä, niin otetaan omin lupinsa ja livistetään käpälämäkeen
toisen rahojen kanssa vähääkään välittämättä siitä, että retki voi
päättyä kuritushuoneeseen. Ja siitä huolimatta saatetaan vielä
kerskaten puhua ajan edistyksestä. Sanomalehdet ovat täynnä roskaa
ja tyhjänpäiväisiä juttuja, köykäisiä, onttoja ajatuksia lähetetään
maailmaan ja kansa tervehtää niitä riemulla ja muuttuu niiden
täysiveriseksi liittolaiseksi. Parrattomat piimäsuut juoksentelevat
ympäriinsä ja kuvittelevat olevansa koko pöpöjä kuultuaan pari
'kansallista esitelmää.' Vastustelemista ja arvostelua kuulee
kaikkialla. Niin, ystäväni, semmoinen on meidän aikamme -- se se
on sitä ajanhenkeä! Ja kutka ovat syypäät kaikkeen? Eivätkö juuri
nuo laulavat vapauden ystävät, jotka kannattavat kansallisia
mielipiteitä, hemmottelevat roskaväkeä ja rakentelevat mielettömiä
ilmalinnoja? Sekin ala, millä minä työskentelen, on muutettava
muodinmukaiseksi. Pois mätäpesä, jolla on nimenä valtionkoulu, ja
asettakaamme sijaan uusi koulu, jonka kulmakivinä ovat vapaus,
Bjarkeviisut [Tarkottaa erästä Grundtvigin laulua. Suom.] ja
ruusuhohteinen tulevaisuus! Tunnen mainiosti tämänkin puolen
ajanhenkeä ja tiedän, mitenkä nuoria kuljetellaan pilvien takaisissa
maissa ja miten heille lauletaan vapausvirsiä..."

"Näkee selvään, että olette tottunut heiluttamaan pamppua!" huusi
joku, mutta Lystrup, joka juuri sai yskänkohtauksen, ei sitä onneksi
kuullut. Hiki virtasi pitkin hänen poskiaan, hän pyyhki punaista
naamaansa, veti ilmaa keuhkoihinsa ja pani jyrkän vastalauseen
"kaikkia vapauden apostolien oppeja" vastaan. Erityisesti tähtäsi
hän sen "noihin suurisuisiin poikanulikoihin, jotka tuskin osaavat
panna omat housunsa kunnollisesti kiinni, kun jo intoilevat joka
tilaisuudessa ja toitottavat ajan hengestä."

Yleisö rähähti nauramaan ja eläköön- ja paheksumishuudot sekaantuivat
toisiinsa, niin että koko ilma oli yhtenä surinana. Puheen aikana
olivat Knuut ja pappi usein kuiskutelleet keskenään tehden innokkaita
liikkeitä käsillään. "En voi olla puhumatta, herra pastori!" "Enhän
minä tahdokkaan teitä kieltää, mutta muistakaa -- olkaa varovainen,
kuuletteko!"

Lystrupin viimeiset sanat olivat sattuneet Knuutin sydämmeen kuin
myrkytetty nuoli. Hänen täytyi pidellä kiinni puhujalavan kaiteesta
kuullessaan naurua, joka ei vielä ollut ehtinyt asettua. Maailma
huojui hänen silmissään. Hän tunsi, ettei hän koskaan voisi sitä
hetkeä unohtaa.

"Hm, tahdon... hm... tahdon tehdä vaan pari pientä huomautusta",
alkoi hän ja puri hampaansa yhteen ikäänkuin tukahuttaakseen
kiivauttaan. "Koulumestari maalasi kaikki meidät vapauden ystävät
ja elävän hengen valistuksen kannattajat järjettömiksi olennoiksi,
jotka leijailevat pilvien takaisissa maailmoissa. En tiedä, josko
joku täällä saapuvilla olijoista menee innostuksessaan niin pitkälle,
mutta tiedän, että täällä on useita, joiden mielestä vapaakouluaate
on kansallisen elämän kaunein kukka, kukka, jonka täytyy saada aueta
koko ihanuudessaan ja joka on sen kerran tekevä."

Hän tunsi voivansa yhä paremmin hillitä itseään ja uskalsi
sentähden tarttua käsiksi Lystrupin puheesen, jonka perättömyyttä
hän asteettaisin koetti todistaa. Erehdyksiä ja yhteiskunnallista
rappeutumista ei saanut lykätä vapauden niskoille; paljon suurempaa
tapainturmelusta on ollut valtioissa, missä herravalta valtikkaansa
heilutti. Mutta mikä kieltämättä oli vapauden ansiota, niin se
oli ihmishengen herääminen. Tietä sille, näyttäytyipä se sitten
kirkollisen elämän tai valistusrientojen piirissä! Murrosajat olivat
välttämättömiä kansojen elämässä. Ne pitivät yhteiskuntaa nuorena ja
elinvoimaisena ja olivat paljoa paremmat kuin se kuollut tila, joka
jäykistää kaikki kaavoihinsa ja muuttaa ihmiset muumioiksi. "Uusi
aika koittaa meille, ystäväni. Meillä on ollut pappis-, aatelis- ja
kuningasvallan aika, luulen, että seisomme käännekohdassa, joka
-- huolimatta siitä, että kuningasvalta jää ennalleen -- on vievä
meidät valoisaan kansanvallan aikaan, jolloin kansa itse pääsee
kohtalonsa herraksi. Se aika on kaivava päivän valoon sen, mitä
kansassamme on syvintä ja parhainta, se on levittävä loistavia
tulevaisuuskuvia sen silmien eteen, mutta se on myöskin pakottava sen
semmoiseen itsekehitykseen, että se voi tulla toimeen omin neuvoin.
Minä uskon, että on olemassa voima, joka kääntää historian lehtiä ja
johtaa kunkin kansan kehitystä jotain määrättyä päämäärää kohti sitä
mukaa kuin kansat itse antautuvat sen johdettaviksi. Ottakaamme sen
pitkän koetusajan jälkeen, minkä kansamme on saanut kestää, vaaria
siitä kutsumuksesta, mihin nykyaika meitä johtaa! Älkäämme peljätkö
taistelua ja mullistuksia, älkäämme vapisko jos vanhanajan pei..."
-- hän oli sanoa peikot -- "vanhanajan ihmiset puskuilevat meille.
Elämä, toivo ja totuus on meidän puolellamme, ja kerran näytämme,
kuinka heidän vanhettuneet ja ummehtuneet mielipiteensä hajoavat kuin
akanat tuuleen...!"

Hän huomasi Emman, joka seisoi erään puun takana ja tuiotti
häneen tuskainen, melkein epätoivoinen ilme silmissään. Knuut oli
kiihottunut, hänen kasvonsa hehkuivat, silmänsä paloivat. Epäilemättä
oli hänellä vielä terävin nuolensa, jäljellä, mutta Emman katse
häiritsi hänen taistelu-intoansa siinä määrin, ettei hän tuntenut
enää voivansa jatkaa. Samassa alkoi taas hyvä- ja hurraa- sekä
paheksumishuutojen pauhina puhujalavan ympärillä. Tuntui kuin
maakannas olisi murtunut ja kahden meren laineet yhtyneet toisiinsa.

"Mistä lehdestä sinä sen olet oppinut?" kysyi Lystrup ärsyttävä ilme
kasvoillaan.

"Minulla ei ole tapana lukea ulkoläksyjä", vastasi Knuut
värähtelevällä äänellä. "Sitä tein vaan siihen aikaan, kun teidän
pamppunne riippui selkäni takana."

"No, no", tarttui pappi puheesen, "älkäämme menkö mieskohtaisuuksiin!"

Näkymättömiä teitä myöten oli taistelun henki levinnyt koko yleisöön.
Joka haaralla näkyi hehkuvia kasvoja ja ihmisiä, jotka viittoivat
innokkaasti käsillään, ja satojen äänien surina täytti pyökkimetsän.
Pappi pudisti epätoivoisena päätänsä, astui sitten koko pituudessaan
puhujalavalle ja teki merkin kädellään ikäänkuin vaatiakseen
hiljaisuutta. Melu vaikeni heti, ja hän julisti juhlan päättyneeksi
seuraavaan tapaan:

"Ei kukaan rakasta vapautta siinä määrin, ettei hän salaisesti
haluaisi hallita toisia, sanoo englantilainen runoilija Goldsmith.
Ja hän on oikeassa. Mikä se on, joka vapauden ja sivistyksen nimessä
nostaa kansan kansaa vastaan, avaa tykkien ja helvetinkoneiden
kidat ja saa verivirrat vuotamaan taistelukentillä? Eikö se ole
vallanhimo, omien pyyteiden edistämis- ja toisten sortamisinto?
Ja jos tarkastelemme kansojen omia sisäisiä taisteluja, missä
myrkytetyt sanat lentelevät eri puolueiden välillä ja kynä ja kieli
repivät haavoja, joita kirvelee vielä vuosimääriä jälkeenpäin --
eikö siinäkin huomaa samaa vallanhimoa, samaa pyrkimystä saada
omat mielipiteensä tunnustetuiksi? Kaikissa meissä on, kenessä
suuremmassa, kenessä pienemmässä määrässä itsepäisyyttä ja
itseviisautta, ja monesti käy niin, että nimitämme kiihottumistamme
innostukseksi ja kuvittelemme mielessämme, että kovat sanamme ovat
oikeutetun harmin purkauksia. Älkää luulko, hyvät ystävät, että
minä kokonaan vaadin teitä luopumaan aseistanne. Älkää luulko, että
mielestäni ainainen rauha on hyväksi. Jos vesi saa kauvan seisoa
yhdessä kohti, alkaa se mädätä, raikkaana pysyy se ainoastaan sen
kautta, että raitis tuulen leyhkä pitää sitä liikkeessä. Sentähden
on ajanvirtaa -- jos emme kerran kaikki tahdo molskahtaa sen
pohjaan kuin hengetön lokapallo -- raikkaiden hengentuulahdusten
virkistettävä ja työnnettävä uusia uria myöten keskelle ihmiselämää.
Ainoa, mitä tahdon, hyvät ystävät, on että kinastus ja kaivelu
talttuisi, intohimot, jotka usein voivat olla suureksikin vahingoksi,
menettäisivät voimansa ja taistelijain välillä vallitseva katkeruus
ja tuomitsemishalu, joka, sen sijaan että edistäisi hyvää asiaa,
turmelee sitä, katoaisi. Myös teillä, joita muutoin pidän
hengenheimolaisinani, on omat vikanne..."

"Hyvä!" huusi Lystrup kaikin voimin.

"En epäile, että intonne on todellista ja vakavaa, mutta
sallikaa minun lausua teille rehellisesti, että te, samoinkuin
vastustajannekin, joskus unohdatte, että ainoastaan se, mikä johtuu
totuudesta ja rakkaudesta, voittaa ja elää. En tahdo jäähdyttää
teidän intoanne taistelussa uuden asianne puolesta, mutta liika
kiihkeys ei ole milloinkaan eduksi. Nykyisyyttä ja entisyyttä
yhdistävät toisiinsa lukemattomat hienot juuret, joita ei saa poikki
yhdellä ainoalla ajattelemattomalla iskulla. Tarkastakaamme, miten
maailman suurin sivistävä voima, kristinusko, on päässyt valtaan eri
maissa. Hitaasti, mutta varmasti on se pitkittänyt voittokulkuaan
kaikkialla. Ja millä ihmeteltävällä taidolla on se voinut sulautua
siihen sivistykseen, mitä se kussakin paikassa tapasi, ja juuri
sentähden, että sen seuralaisina olivat totuus ja rakkaus! Hyvät
ystävät! en tahdo, että mielipiteissänne olisi tinkimisen varaa,
en tahdo, että puolella sydämmellänne kiintyisitte totuuteen,
tahdon vaan huomauttaa teitä, että viha ja erimielisyys ei ole
yhteiskunnalle hyödyksi. Antakoon Jumala meille siunauksensa ja
suokoon hän, että oppisimme toimimaan ilman vihaa ja katkeruutta,
ilman kuumeentapaista intoilua, toimimaan lämpimin ja suvaitsevaisin
sydämmin, huomaten toisia ja kunnioittaen heidän ihmisarvoaan, toisin
sanoen: toimimaan rakkaudessa totuuden puolesta!"

Juhlan vakava puoli sai siis kuta kuinkin sovinnollisen lopun, ja
pappi tunsi iloksensa, että hänen sanansa todellakin näyttivät
jossain määrin jäähdyttäneen tulistuneita mieliä. Mutta kun eväskorit
myöhemmin otettiin esille, hiipi puoluehenki yhtä kaikki yleisön
keskuuteen ja jakoi sen kahteen parveen, jotka silmäilivät toisiansa
enemmin tai vähemmin suopealla tavalla. Vasta sitten kun herra Besser
oli apulaisineen jonkun aikaa kiertänyt syöjien keskellä ja hiessä
otsin kaatanut heille punaista tai valkoista viiniä, Baijerin olutta
tai muuta virkistävää juomaa, pääsi iloinen, suvaitsevainen mieliala
taas voitolle ja hääti puoluehengen tiehensä. Siellä täällä huomasi
kumminkin vielä taistelun jälkimaininkia. Niinpä Sören Hugger ja
Jörgen Siversen sotkeutuivat vielä parisen kertaa sanoissaan pöydän
toisessa päässä, minkä toisessa päässä pappi ja Lystrup -- jotenkin
rauhallisen näköisinä -- ottelivat keskenään. Mutta ylipäänsä
vallitsi sovinnollinen juhlamieli joukkueessa.

Knuut lähestyi Besserin tarjoilupaikkaa, tilasi pullon olutta ja
istuutui muutamalle lähellä olevalle penkille.

"No", sanoi Besser sammaltaen -- tuntui kuin joku olisi kuristanut
hänen kurkkuaan -- "voimme pitää itseämme voittajina, ystäväni! Joka
tapauksessa arvelen ja uskallan sanoa, että puolellamme oli yhtä
suuri enemmistö kuin toisellakin -- häh?"

"Mitä te höpisette, Besser! Eihän molemmilla voinut olla enemmistöä."

"Ah, tarkoitan luonnollisesti..."

"En välitä pikkuistakaan siitä, mitä te tarkoitatte", sanoi
Knuut, joka ei ollut ehtinyt vielä täysin rauhoittua. "Teidän
kansanvaltaiset lörpötyksenne eivät maksa viittä äyriä."

"Mitä te sanotte!" huudahti pikku mies kauhistuneena ja näytti
kasvavan kaksi tuumaa. "Kuulkaa, ystäväni, se teidän on pyydettävä
anteeksi!" Hän istuutui penkille Knuutin viereen. "Minä olen ottanut
osaa parlamentaariseen elämään siitä asti kuin..." Ja sitten
seurasi koko joukko vanhoja muistoja höystettyinä semmoisella
kansanvaltaisuudella, ettei yksikään, joka vaan tahtoi kuunnella,
olisi voinut enää epäillä, että Besserin sydän ei olisi ollut
puhdasta kultaa.

Knuutin suu vetäytyi hymyyn, mutta -- suuttuneena siitä itseensä --
muuttui hän taas pian totiseksi ja heitti rahat oluesta penkille.

"Ja se, mitä olen kertonut, on niin totta kuin nimeni on Besser. Alas
oikeistolaiset ja kansansyöjät ja valta kansalle! se on aina ollut
tunnussanani... Joko menette, hyvä ystävä?... no, voimmehan toiste...
Hm", lisäsi hän itsekseen ja pudisti päätänsä, "taisi olla pahalla
päällä."

Kun Besser nousi ja kääntyi, huomasi hän kauhuksensa, että Jörgen
Siversen ja Frans Larsen olivat seisoneet aivan heidän takanansa.
"Olisikohan Jörgen kuullut...?" Ei varmaankaan, sillä hän seisoi
niin rehellisen näköisenä ja vaipuneena keskusteluun Fransin
kanssa, ikäänkuin häneltä ei voisi riittää huomiota mihinkään
muuhun. Ravintoloitsijan sydän alkoi kiivaasti sykkiä, ja vahvoille
luonteille ominaisella päättäväisyydellä astui hän Jörgenin luo,
räpytti salaperäisen näköisenä silmää ja veti hänet mukaansa takin
kauluksesta. Erään puun takana esitti kosija vihdoinkin monien
tarkasti harkittujen mutkien ja verukkeiden jälkeen sydän kurkussa
"totisen ja rehellisen pyyntönsä."

"Te tunnette minut, vanha ystävä, ja minun on siis tarpeetonta
luetella teille ominaisuuksiani. Toimeni on hyvä ja rehellinen ja
mitä sydämmeeni tulee, niin luulen kyllä..." hän lopetti sanansa pään
nyykytyksillä.

Ei ainoakaan väre muuttunut Jörgen Siversenin kasvoilla, kun hän
kuunteli kosintaa peukalot liivin kainaloissa, silmät maahan luotuina
ja silloin tällöin ruiskauttaen suustaan hyvän annoksen sakeaa
tupakkisylkeä alas kahiseville lehdille. Mutta yht'äkkiä alkoi hänen
vatsansa oudosti hytkiä, hän oikasi itsensä ja katsoi Besseriin.

"Höh, höh, höh, en osannut ajatella sitä teistä, Besser. Höh, höh,
luuletteko, että huolin semmoista vasemmistolaista vävypojakseni?"

"Vasemmistolaista?"

"Niin, ettekös te ole vasemmistolainen? Mitä te sitten olitte
keskustellessanne Knuutin kanssa?"

Besseristä tuntui, kuin olisi hänen vasen saappaansa vajoamaisillaan
liejuun, ja hänen täytyi hapuilla ilmaa käsillään pysyäkseen
tasapainossa.

"Ystäväni!" sanoi hän, mutisti suutansa ja pani päänsä kallelleen,
"olen suvaitsevainen. Mitä ei tulekin sanoneeksi väliin
keskustellessaan tuommoisten äärimäisyyksiin asti meneväin ihmisten
kanssa! Mutta mitä minä olen todellisesti sydämmestäni, siksi jään,
kunnes minut lasketaan maan poveen."

"No, mitä te sitten olette?"

"Mitäkö olen? Mitä olette te, vanha ystävä, mitä minä, mitä kaikki,
jotka edustavat pääomaa ja älyä...?"

Aivan vastakkainen elämänkatsantokanta tuli nyt esille väliin
vauhdilla, väliin taas arvokkaasti ja juhlallisesti, muutamat
sanat ja lauseet erityisellä painolla. Nykyinen ja äskeinen Besser
kilpailivat keskenään kaunopuheliaisuudessa vanhan, tutun laulun
mukaan:

    "Paremp' tanssija Pekka on Jussia,
    Paremp' Pekkaa Jussi on tanssija."

"Höh, höh, höh! En luota teihin, Besser. Sillä jos te voitte muuttaa
mielipiteitänne noin vaan joka toinen hetki niinkuin sukkaparia, niin
te ette ole muuta kuin tuuliviiri."

Nyt upposi oikea saapas myös ja herra Besser tunsi vaipuvansa
auttamattomasti liejuun.

"Ei puhuta enää. Tulkaa ja kaatakaa ryyppy meille molemmille! Se on
järkevämpää kuin seista ja lörpötellä tässä."

Besser totteli ja Besser täytti lasit, kilisti, joi ja kantoi
alennustilansa kuin mies. Mutta mitä hänen sisimmässänsä liikkui
salassa maailman silmiltä, siitä ei kukaan tietänyt.

Kun Jörgen ja ravintolan isäntä palasivat juhlapaikalle, kajahti
voimakas neliääninen laulu keskeltä väen surinaa. Kaikki riensivät
katsomaan ja kuuntelemaan Knuutin johtamaa laulukuoroa, joka oli
asettunut muutamalle kumpareelle juhlakentän laitaan. Lystrup
piteli väliin korviansa, kun soinnut tuntuivat liiaksi käyvän
hänen hermoilleen. Mutta sen sijaan oli siellä toisia, muiden
muassa Kristen Knort, jotka joutuivat laulusta siinä määrin
haltioihinsa, että he tietämättänsä sekoittivat väliin oudon
kurkkuäänen sävelien sekaan, nyykyttivät päätään laulun tahdissa
ja keinuttelivat ruumistaan autuaallisen näköisinä. Nuoret eivät
jaksaneet enää kauvemmin hillitä jalkojaan. Kenttä tyhjennettiin,
soittajat asettuivat puhujalavalle ja kohta pulpahteli kirkkaista
torvista säveleitä, jotka tosin vähän särähtelivät, mutta jotka
siitä huolimatta kuuluivat aika hauskoilta ja täyttivät koko ilman
helinällään. Tanssi alkoi ja ilo yltyi yltymistään. Itse vanhat,
vakavat tilanomistajat ja työn jäykistämät mäkitupalaiset sieppasivat
nuoruuden innon valtaamina enemmän tai vähemmän kevyitä vaimojaan
vyötäisistä ja katosivat heidän kanssaan tanssin pyörteeseen. Tanssia
jatkettiin vielä päivän mailleenkin mentyä kuun ja kahden lyhdyn
valossa, jotka huolekas Besser oli paikalle hankkinut. Besser ei
ottanut osaa iloon. Useampia kertoja seisoi hän toisen lyhtynsä
himmeässä valossa, tuiotti tynnyreinänsä, raapasi niskaansa ja
huokasi: "huonosti kävi, huonosti kävi!"

Kahden juuresta yhteen kasvettuneen pyökin takana puoleksi
vattupehkojen ja sananjalkaan peitossa seisoi tanssin alkaessa
eräs nuoren näköinen mies ja tummatukkainen naishenkilö puhellen
puoliääneen keskenänsä.

"... Ei, minä en ole kiihottunut, Emma, älä väitä sitä ollenkaan;
mutta minä sanon sinulle kerrankin suoraan: en kärsi enää kauvemmin!
Ja vaikka hän olisi kymmenen kertaa sinun isäsi, niin tulee hän
saamaan nenälleen joka kerran, kun häntä haluttaa loukata minua.
Eikö hän ole ärsyttänyt ja häväissyt minua vuosikausia? Eikö hän ole
tuppautunut minun tielleni, milloin vähänkin on voinut? Eikö saanut
hän Per Grejsenin karkoittamaan meitä viime vuonna ampumakentältä
ja siten vähällä tappanut koko ampumaseuran? Eikö hän toissa vuonna
kirjoittanut maaherralle ja saanut aikaan sitä, ettei Jesperille
myönnetty kansanopistoapurahaa? Ja eikö hän vihdoin varoittanut
sanomalehdessä ketään yhtymästä Rörbyn lukuseuraan, koska meidän
kirjastossamme oli muka vaan 'lorukirjoja'. Semmoista valetta! Meidän
kirjastossamme on parasta, mitä kirjallisuutemme ikinä on tuottanut
kaunokirjallisella, historiallisella ja taloudellisella alalla."

"Sen kyllä myönnän, Knuut, mutta sinun tulee koettaa kärsiä minun
isääni. Muista, että hän on neljäkymmentä vuotta ollut pitäjän
ensimäinen mies, on hallinnut sanalla sanoen kaikkea, ja nyt sinä,
eräs hänen entisiä oppilaitaan, työnnät hänet syrjään. Se koskee
häneen, hän kärsii, Knuut."

"Se tekee ukolle hyvää..."

"Hyi, miten ilkeä olet! Sinä et tahdo kuulla puhuttavan mitään hyvää
hänestä. Ei hän ollenkaan tuomitse kaikkea. Minä kuulin esimerkiksi
hänen sanovan Jörgen Siversenille, että turvakoti, jonka te
perustitte viime vuonna, ei ollut hulluimpia. Lapset, jotka sieltä
tulivat kouluun, olivat parempia kuin köyhien lapset yleensä."

"Hänkö suosisi turvakotia, hän, joka oli sen perustamishomman
innokkaimpia vastustajia! Ei, tyttöseni, jos hän vaan voisi, niin
musertaisi hän minut ja minun puoluelaiseni kaikki yhdellä iskulla."

"Sitä hän ei tekisi, Knuut; sinä tuomitset häntä liian ankarasti.
En ymmärrä, miksi minusta tuntuu, kuin en oikein voisi hyväksyä
menettelytapaasi viime aikoina. Sinun täytyy koettaa hillitä
kiivauttasi. Et usko, miten se sinua rumentaa ja miten se
vahingoittaa sinun työtäsi."

"Minä tiedän, että teen työtä hyvän ja oikean asian eteen, ja tiedän
myös, että jos tahdotaan jotakin saada aikaan maailmassa, niin täytyy
käydä rohkeasti käsiksi eikä häilyä sinne tänne. Jos sinä et uskalla
seurata minua niin..."

"Niin mitä sitten, Knuut?"

"Niin seuraa Herran nimessä isääsi siksi kunnes saat enemmän terästä
luonteeseesi. Toivon, että ei viivy enää kauvan, ennenkuin te
seisotte kahden jäljellä koko joukosta."

"Knuut, sinä et ole minun komentajani, tiedä se!"

"Etkä sinä minun, saat luottaa siihen! Minä olen kauvan tanssinut
sinun pillisi mukaan, mutta tästä lähtien olen näyttävä sekä sinulle
että muille, että osaan pitää ohjia kädessäni itsekkin! Hyvästi
nyt!... minun täytyy lähteä kotiin."

"Knuut!" sanoi tyttö vesissäsilmin.

"Siis et tahdo edes antaa kättä minulle? Niin, niin -- hyvästi!"

Hän käänsi selkänsä tytölle ja meni.

Emma kuivasi silmänsä, kohotti päätään ja katsoi harmistuneen
näköisenä hänen jälkeensä. Se oli Lystrupin tytär kiireestä
kantapäähän, joka seisoi pyökkipuun takana suorana, kookkaana ja
kädet ristiin puserrettuina.

Knuutin askeleet muuttuivat yhä hitaammiksi ja hitaammiksi, ikäänkuin
joka hetki lisääntyvät painot riippuisivat hänen jaloissaan. Hän
kääntyi ja tahtoi palata takaisin, mutta samassa alkoi Emmakin
kävellä juhlapaikalle päin. "Emma!" Hän ei kuullut, tahi kenties ei
tahtonut kuulla. Ja Knuut jatkoi taas matkaansa.

Kun hän pääsi metsän ulkopuolelle, tapasi hän kaksi renkiä, jotka
olivat vasta matkalla juhlaan. "No, oliko hauskaa?" kysyi toinen
heistä. "Hauskaa oli", vastasi Knuut ja naurahti, mutta miesten
mielestä hän naurahti niin kummallisesti.

Knuut astui rivakasti eteenpäin ja huitasi aina väliin ilmaa
lehdettömällä puunoksalla, joka hänellä oli kädessään. Mutta
vähitellen alkoivat hänen askeleensa taas hidastua. Hän pysähtyi
viimein kokonaan, löi oksalla maata, pudisti päätään ja huokasi.
Taas alkoi hän astua, mutta pysähtyi uudelleen, pyörähti takaisin
ja palasi juhlapaikalle. Siellä oli kaikki niinkuin ennenkin ja
puhelijain äänet ja tanssin sävelet täyttivät ilman. Knuut haki
katseillaan Emmaa. Hän löysi hänet puhujalavan vierestä tarinoimassa
Bodilin kanssa. Emma säpsähti nähdessään Knuutin.

"Oletko nähnyt minun keppiäni, Emma? Muistelen jättäneeni sen tänne."

"En minä ole nähnyt mitään keppiä.";

"Keppiäkö?" virkkoi Bodil. "Eihän sinulla ollut koko keppiä
matkassasi."

"Oli minulla... mutta saatanhan muistaa väärinkin... ei täällä näytä
sitä olevan."

Hän otti sikarikotelonsa ja pani tupakan. "Kuule, Bodil, koeta saada
Frans käsiisi! Tahtoisin vielä puhua siitä asiasta -- ymmärräthän?"

"Kyllä koetan, jos vaan löydän."

Bodil meni. Knuut selvitti kurkkuaan ja puristeli sikaria näppiensä
välissä, se ei tahtonut oikein palaa.

"Emma, minkätähden sinä et antanut minulle kättä?"

"En minä ole mikään koiran penikka, jolle 'annatetaan kättä'."

"Hm, tiedän, että käyttäydyin sopimattomasti, mutta koeta kärsiä
minua... Hm, etkö tahdo kumminkin... etkö tahdo sanoa minulle
hyvästiä?" Hänellä oli kyyneleet silmissä.

Emma ojensi hänelle kätensä ja lausui matalalla äänellä hyvästit,
mutta katsoi maahan.

Bodil ei tavannut Fransia ja Knuutkin oli mennyt, kun hän palasi.

Pyökkien varjossa alkoi tulla yhä pimeämpi, vanha väki läksi jo
kotimatkalle ja nuorienkin jalat alkoivat tuntua raskailta. Mutta
vielä jatkui tanssia jonkun aikaa. Viimein alkoi ripehtiä vettä.
Silloin korjasi soittokunta torvensa ja Besser sammutti kaihomieliset
lyhtynsä -- juhla oli loppunut.



Juhlatamineissa ja sikarinpää hampaissa käveli Knuut Olsen kerran
illansuussa seuraavana talvena pitkin Rörbyn katua, pyörähti
muutamalle syrjätielle ja suuntasi askeleensa Povi Madsenin taloa
kohti. Siellä oli hänen määrä yhtyä muutamain parhaimpain ystäväinsä
kanssa tuumimaan vapaakoulun perustamisesta kylään. Ei ollut helppoa
kaalata puuromaisessa lumisohjussa suojailman pehmittämällä tiellä.
Taivas oli raskaassa pilvessä. Silloin tällöin putosi suuria
lumihiuteita hänen kasvoilleen, ja kylmä, kostea tuuli vinkui hänen
korvissansa. Oli oikein ikävä talvinen ilma. Jos kysymyksessä oleva
asia ei olisi ollut niin tärkeää laatua, olisi hän epäilemättä
mieluummin pysynyt kotona. Siihen hänellä olisi ollut sitäkin enemmän
syytä, koska hänellä koko päivän oli ollut kova hammastauti.

Kansanjuhlan jälkeen oli Knuutilla ja Lystrupilla ollut useita
ankaroita yhteentörmäyksiä. Ne olivat aina aikaan saaneet kovia
taisteluja nuoren talonpojan sydämmessä, milloin niillä ei sattunut
olemaan muita seurauksia. Knuutin luonne oli kovaa kuin tammi ja
taistelussa se päivä päivältä vaan koveni. Jonkunmoinen ylpeys ja
taipumaton itsepäisyys sai samalla yhä enemmän valtaa hänessä. Ensi
hetkestä alkaen oli hän antautunut valistustyöhön epäitsekkäässä ja
jalossa tarkoituksessa, oli uhrannut aikaa ja rahaa omaa kiitosta
etsimättä ja oli yhä vielä vakuutettu siitä, että hän teki työtä
oikean ja hyvän asian puolesta. Mutta samalla hän ei voinut kieltää
itseltään, että hänessä viime aikoina oli tapahtunut muutos, joka
häiritsi hänen mielensä tasapainoa, häneen oli tarttunut jotakin
kylmää ja katkeraa, joka oli aivan vierasta hänen lämpimälle ja
hehkuvalle luonteellensa. Samalla kärsi hän myös siitä, että hän,
joka itseään ajattelematta uhrautui toisten hyväksi, itse kaipasi
onnea ja mielen rauhaa. Mitä tulisi Emman ja hänen asiastaan?
Eikö heidän välillensä ollut tullut jotakin, joka sen sijaan että
yhdistäisi heitä lujemmin toisiinsa, vieroitti heitä toisistaan yhä
kauvemmaksi? Knuutin korvallisia kuumenti, kun hän muisti, mikä valta
tyttöön oli isällä, tuolla muinaisajan muumiolla, vanhalla, jäykällä
miehellä, joka niin usein oli tukkinut hänen tiensä, pilkannut häntä
ja tehnyt hänet naurunalaiseksi. Hänen tähtensä ei Emma voinut tuntea
itseänsä vapaaksi ja käydä omaa tietänsä. Koulumestari oli Knuutin
ainaisena kiusankappaleena, eikä hän malttanut olla lausumatta
väliin Emmalle katkeria syytöksiä vanhusta kohtaan sekä moittimatta
tyttöänsä siitä, ettei tämä tahtonut ratkaisevasti vaikuttaa asiain
käänteeseen. Ja kumminkin tiesi hän, ettei Emma ansainnut moitteita.
Hän oli sanonut, että hän minä hetkenä hyvänsä voisi jättää isänsä,
ja Knuut tiesi, että hän olisi sen myöskin tekevä. Mutta kun hän
tarkemmin mietti asiaa, tunsi hän, ettei hän voisi iloita sinä
päivänä, kun tyttö tulisi hänen luoksensa ja sanoisi: "tässä olen!"
Ei, toisin sen pitäisi käydä. Vanhuksen tulisi itsensä olosuhteiden
pakoittamana, nöyrtyneenä ja neuvottomana tuoda tyttärensä hänelle,
niinkuin voitettu vihollinen luovuttaa viimeisen turvapaikkansa
voittajalle. Tällä haavaa se oli vapaakoulu...

Niin, vapaakoulu! Vihdoinkin oli tosi kysymyksessä. Mitä hyötyä oli
jatkaa enää tuumimisia papin kanssa! Sitä tietä ei ikinä päästy
perille. Seurakunta ei ollut vielä tarpeeksi kypsynyt asialle, arveli
pappi, ja jos semmoisen alkoi voimatta sitä kunnollisesti ajaa, olisi
asia pilattu pitkiksi ajoiksi. Ei, odottakaamme vielä hetkinen!
Vanhus ei enää luultavasti elä kauvan ja sitten -- niin, kuka tietää,
emmekö tule saamaan hänen sijallensa nuorta, taitavaa opettajaa,
joka ainakin toistaiseksi tyydyttää vapaakoulun tarpeen... Lorua!
Vanhus saattaa elää vielä kymmenkunnan vuotta. No hyvä! Knuut tahtoi
näyttää, ettei asiaan tarvittu enemmän papin kuin lukkarinkaan apua.

Joka kerran kuohuksissa ollessaan tunsi Knuut omituista pistävää
kipua sydämmessään... Ei, hän se on, jolla ei ole hiventäkään
sääliä! Minun luonteeni on semmoinen, että siihen ei kovuus pysty!
Se voi murtua ja pirstoutua, mutta taipua se ei voi! Ja eikö
rehellinen, julkinen taistelu ole oikeutettua? Eikö vapaakouluaate
ole "kansallisen elämän kaunein kukka?" Enkö voi täydellisesti
vastata Jumalan ja ihmisten edessä menettelystäni? Miksi
sittenkin...? Ei, horjua ei saa! Taipumattomuus ratkaisevina hetkinä
on vahvojen luonteiden tunnusmerkki.

       *       *       *       *       *

Kun hän kahlasi ruiskuhuoneen ohitse, vilkasi hän erääsen hänelle
hyvin tuttuun ilmoitukseen, joka oli kiinnitetty porttiin. Se
oli kutsumus yleiseen kokoukseen, missä keskusteltaisiin puheena
olleen vapaakoulun perustamisesta. Kymmenen perheen-isää oli sen
allekirjoittanut, Knuut ei ollut pannut siihen nimeänsä, koska
hänellä ei ollut perhettä. Mutta minä hetkenä hyvänsä olisi hän
ollut valmis julistamaan koko maailmalle, että hän oli valmis
voimiensa takaa edistämään asiaa, olisi valmis lahjoittamaan koululle
tonttimaankin.

Samassa kuin Knuut poikkesi syrjätielle, tulla tuuhkasi hänen
emännöitsijänsä, jolla oli ollut asiaa ruokapuotiin, aika hamppua
häntä kohti ja sanoi hengästyneenä:

"Tiedätkö jo Knuut, että koulumestari on saanut halvauksen ja on
kuolemaisillansa?"

"Mitä sinä puhut?" huudahti Knuut säikähtyneenä.

"Hän kaatui hetki sitten koulun ja ruiskuhuoneen välille ja Mads
Loven ja pitkän Fredrikin täytyi kantaa hänet kotiinsa. Siversin
Niels on mennyt hakemaan Lyngen uutta tohtoria, mutta kaikki sanovat,
ettei siitä ole enää mitään apua."

Knuut kääntyi ja palasi kotiin. Hän ei voinut puhua vapaakoulusta
sinä iltana.

"Kuoleekohan hän todellakin näin äkisti?" Hän oli näkevinänsä,
miten kaikki pitäjäläiset kohottaisivat kauhistuneina paitansa ja
huudahtaisivat: "onko se mahdollista?" Siinä uutisessa olisi jotakin
valtavan mahtavaa, mutta mitä -- siitä hän ei ollut vielä selvillä.

Kotiin tultuansa lähetti hän pojan juoksuttamaan sanaa Povi
Madsenille, että hän ei voinutkaan saapua kokoukseen. Hän sytytti
lampun ja meni makuuhuoneeseensa saadakseen olla yksin.

Hän vaipui mietteisiinsä. Hänestä tuntui, kuin näkisi hän itsensä
pikkupoikana istumassa koulun penkillä. Hän kuuli kovan, jyrisevän
äänen. Sitten tunsi hän käden leikillisesti koskettavan päälakeaan
ja äskeinen ääni sanoi hänelle: "ähäs, aasi!"... Sen jälkeen oli
hän istuvinaan pienessä, hauskassa arkituvassa, missä oli Fredrik
kuudennen kuva seinällä sohvan yläpuolella. Vakaumuksella lausutut
sanat tai leikkipuheet kaikuivat hänen korvissaan hänen siinä
istuessaan ja vilkuillessaan nuoreen, tummatukkaiseen tyttöön, joka
istui ikkunanposkessa.

Kummalliselle, hyvin kummalliselle tuntui muistella niitä aikoja!

Entäs jos hän kuolee nyt juuri!

Hänen sydämmensä alkoi kiivaasti sykkiä. Kalvava tunne jäyti hänen
rintaansa ja hänet valtasi pelko. Hän seisoi pöydän edessä, tuiotti
lampun valkeaan tulenvarjostajaan ja näpelöi partaansa. Hän näki
Emman epätoivoisena ja nyyhkien kumartuvan suutelemaan valkeaa kättä
hautajaispäivänä, ja hän värisi. Hän tunsi, kuinka hän vetäytyi
surusaaton taa ja piiloutui nurkkaan. Samassa katseli Emma etsivänä
ympärilleen, silmät itkusta turvonneina. Vihdoinkin huomasi hän
hänet, pudisti päätänsä ja alkoi nyyhkyttää yhä kovemmin.

"Mutta onhan isäsi... Oi Jumalani...!"

Hän käveli kahdesti huoneen poikki. "Kenties ei hän kuolekkaan
vielä", sanoi hän itselleen. Se ajatus helpotti ja vapautti hänet
ahdistavista mielikuvista. Mutta taas pysähtyi hän lampun eteen ja
taistelu alkoi uudelleen.

"Eikö hän ole syyllisempi kuin sinä?" kuuli hän äänen kuiskaavan
sisimmässään. "Sinä taistelit valon ja elämän puolesta, hän
sitävastoin..." "Niin", sanoi eräs toinen ääni, "kerran taistelit
sinä puhtaasta innostuksesta, mutta viime aikoina... Älä kiellä,
ettet sitä tietäisi. Omatuntosi on sanonut sinulle kerta toisensa
jälkeen, että sinä olit sairas, että sinulla oli myrkkyä veressäsi,
mutta sinä et tahtonut kuulla..."

Hänestä tuntui, kuin muuttuisi hän äärettömän pieneksi, kurjaksi,
puutteelliseksi olennoksi. Koko hänen työnsä näytti hänestä
mitättömältä.

Silloin viilti kauhea ajatus hänen sydäntänsä aivan kuin hieno
veitsen terä. "Saanut halvauksen... koulun ja... Laupias Jumala,
eihän liene... portissa oleva paperi...?"

Hänen selkäpiitänsä karmi ja kylmä hiki kohosi hänen otsastaan.
"Ei, ei, ei se tarvitse olla syynä", sanoi hän itsekseen ja pyyhki
otsaansa. "Kuoleehan moni halvaukseen ilman... Oi, tätä on mahdoton
kestää!"

Hän viskautui sohvan nurkkaan ja painoi kädellä märkää otsaansa.
Toinen pöyristyttävä ajatus toisensa jälkeen syntyi hänen polttavissa
aivoissaan.

Hän kuuli ulkoa kulkusten kilinää ja hevosen kavioiden kopsetta.
Nähtävästi kyydittiin lääkäriä takaisin kotiinsa. Knuut hypähti
seisoalleen. "Jospa puhuttelisin lääkäriä!" Hän riensi ikkunaan ja
katsoi ulos pimeään, mutta reki tuntui jo olevan kaukana.

Taas alkoi hän mitellä lattiaa kalvavan pelon valtaamana. Muut
tuntuivat asettuvan nukkumaan. Kello löi yhdeksän, siis oli juuri
hänen maatapanoaikansa... Ei, niin hän ei voinut nukkua!

       *       *       *       *       *

Puoli tuntia sen jälkeen kahlasi Rörbyn ja Lyngen välisellä
suolla yksinäinen mies, raskaat saappaat jalassa ja nutun kaulus
pystyssä, kinoksissa, jotka toisin paikoin olivat useiden jalkain
korkuisia. Tuuli ja lumituisku kiihtyi kiihtymistään. Hyytynyttä
lunta moksahteli miehen kasvoille ja kaivautui hänen korviinsa,
pieniä kinoksia syntyi hatun reunoille ja olkapäille ja sulanut
lumi virtasi pitkin selkää. Tuuli pudisteli lumen alta pistäviä
kuivuneita, kellastuneita ruohoja. Tuntui kuin joukko pimeyden henkiä
olisi sähissyt kulkijan ympärillä. Yhä kiireemmin ja kiireemmin
ponnisteli hän eteenpäin lumen peittämien turvehautojen keskellä.
Yht'äkkiä säikytti häntä kimeä huuto. Hän näki kaksi villisorsaa
lähtevän lentoon aivan jalkainsa juuresta. Ne olivat sijoittuneet
yöksi puroon, mikä siinä kohti sulana pisti näkyviin lumen peitosta,
ja pakenivat peljästyneinä yörauhan häiritsijää. Mies katsoi
veteen. Näytti kuin musta, ammottava syvyys olisi avannut kitansa
hänen eteensä. Välttääkseen putoamisen vaaran astui hän askeleen
syrjään, mutta oli silloin vähällä tupsahtaa suin päin turvehautaan,
joka oli täynnä vellimäistä lumisohjua. Hän pysähtyi ja veti
ilmaa keuhkoihinsa. Sydän paukutti hänen rinnassaan ja hiostava,
tukahuttava kuumuus tuntui hitaasti kohoavan pitkin hänen ruumistaan
ja täyttävän hänen päänsä. "Ei, tässä ei ole aikaa levähtää...
Jospa tohtori vaan olisi kotona!" Taas alkoi hän rientää eteenpäin,
hoippuroi milloin tiellä milloin sen vierellä, kunnes hän vihdoin
läpimärkänä ja hikisenä saapui perille ja soitti ovikelloa.

"Kas, Knuut Olsen!" huudahti lääkäri, kun Knuut astui hänen
huoneeseensa. "Mitä... joko hän kuoli?"

"En tiedä... hm!... en minä sentähden... hammastani minä vaan... Huh,
miten täällä on kuuma, aivan pää menee sekaisin!"

Lääkäri oli sama herra Holst, johon tutustuimme Jörgen Siversenin
pidoissa. Hän oli muutamia kuukausia sitten majoittunut Lyngeen ja
oli sen jälkeen usein ollut puheikkain Knuutin kanssa sekä alkanut
pitää hänestä yhä enemmän. Knuutin myöhäinen tulo ja kummallinen
esiintymistapa ihmetytti häntä. Lääkärin mielestä oli kipeä
hammas otettava pois, mutta sillä kertaa antoi hän vaan Knuutiile
lievittäviä tippoja. Knuutin oli lähdettävä kotimatkalle. Hän nousi
ja alkoi panna nuttunsa nappia kiinni ja solmita kaulaliinaansa,
mutta ei näyttänyt joutuvan siinä hommassaan lainkaan valmiiksi.

"Oli se koko ikävä tapaus", sanoi hän viimein, ikäänkuin hän
silloin vasta olisi muistanut Lystrupin. "Onko... hm... onko siinä
perää" -- hänestä tuntui, kuin olisi hän tukehtumaisillaan -- "että
sellainen on seurauksena jonkunmoisesta... jonkunmoisesta äkillisestä
mielenliikutuksesta?"

Lääkäri ymmärsi heti yskän. Sydämmestään säälien kalpeaa,
horjahtelevaa miestä kysyi hän hiljaisella äänellä: "oliko teillä
yhteentörmäystä tänään?"

"Ei... ymmärrätte minua väärin... tarkoitin vaan... mutta eikö
lienekin se, mistä mainitsin, pelkkää juttua?"

Mielellänsä olisi nuori lääkäri tahtonut antaa Knuutille rauhoittavan
vastauksen, mutta hänen täytyi, ikävä kyllä, myöntää, että
mielenliikutus voi sellaiseen olla syynä. Sillä kertaa saattoi tosin
asian laita olla toinen.

Sitä arveli Knuutkin. "Saitteko muutoin tarkemmin tietää
tapahtumasta?"

"En, hän oli liiaksi heikko siitä kertoakseen; mutta huomisaamuna
varhain noudetaan minua taas hänen luoksensa, jos hän ei sitä ennen
jo ehdi kuolla."

Lääkäri oli sydämmestään pahoillansa Knuutin tähden. Hän istui vielä
kauvan aikaa valveilla myöhäisen vieraansa lähdettyä ja tuumiskeli,
miten asiat oikeastaan mahtoivat olla.

Sykkivin sydämmin ja yhtä rauhattomana kuin tullessaankin lähti
Knuut taivaltamaan kotia kohti. Hän ei ollut siis entistä viisaampi.
Ainoa, mitä hän oli saanut tietää, oli se, että sellainen voi olla
seurauksena äkillisestä mielenliikutuksesta. Kuta enemmän hän
ajatteli asiaa, sitä todenmukaisemmalta hänestä tuntui, että kiivas
vanhus oli saanut kohtauksen lukiessaan ruiskuhuoneen porttiin
naulattua ilmoitusta. Ihmiselämässä on hetkiä, jolloin voi tunnustaa
itsellensä totuuden suoraan vasten silmiä ilman minkäännäköisiä
verukkeita. Näkymätön käsi oli sinä iltana laskeutunut Knuutin pään
päälle ja pakottanut hänet tarkastelemaan sydämmensä salatuimpiakin
lokeroita. Pois hieno lumousverho, millä valhe sokaisee sisäisen
silmän! Miten mielellänsä hän olisi tahtonut tunnustaa, että siinä
ilmoituksessa oli oma osansa uhmaa, vallanhimoa, kostonhalua eli
miksi sitä nimittäisi? Miten mielellänsä hän olisi tahtonut sen
tunnustaa ja koettaa parantaa kaikki, jos vaan kalvava pelko, mikä
vaivasi häntä, olisi perätön! Hän toivoi, että lääkärin luona käynti
olisi tuonut hänelle rauhaa ja varmuutta siitä, että hänellä ei ollut
tapahtuman kanssa mitään tekemistä. Silloin olisi hän hyvällä omalla
tunnolla voinut pestä kätensä ja seurata syrjästä asiain edistymistä
-- joskin ei täydellisesti, niin toki jossain määrin rauhallisena.
Toivo oli pettänyt. Yksi ainoa mahdollinen keino oli enää jäljellä --
"Jumalan nimeen siis!"

Koululla oli tapaus saanut aikaan surua ja hämmästystä. Vanhus
lepäsi sängyssä mustanpuhuvana kasvoiltaan ja vasen puoli ruumista
jäykkänä. Emma oli poissa suunniltaan. Ensi työksi oli lähetetty
hakemaan Jörgen Siverseniä, mutta hän ei pahaksi onneksi ollut
kotona. Vasta iltamyöhällä saapui hän koululle. Lääkäri kävi, mutta
ei antanut juuri toivoa. Muutaman tunnin kuluttua näytti sairas
tulevan tuntoihinsa, ja merkillistä kyllä, ei hän ollut kadottanut
puhekykyänsä, joskin hän puhui tavallista hiljemmin ja vaivaloisesti.

"Tässä minä lepään", sanoi hän, kun hänen vanha ystävänsä saapui.

"Laupias Herra, miten onkaan laitanne, Lystrup?"

"Luulen, että pahimmasta olen tällä kertaa päässyt?"

"Höm, höm... vai niin, vai niin."

Sairas ähki ja pyyhki kasvojansa, joilla kylmä hiki helmeili.

"Höm", sanoi hän sitten ja pudisti päätänsä ikäänkuin olisi ollut
äissään, "kymmenen vuotta olen uskonut, että hengenahdistus päättää
päiväni, ja nyt mokoma sairaus hiipi niskaani ja kellistää minut
maahan seisovilta jaloiltani. Eikös teistäkin olisi harmillista
kuolla aivan toiseen tautiin kuin mitä itse olette luullut? Mitä
hyvää minulla on siis ollut koko hengenahdistuksen ajattelemisesta!"

"Hyvä Jumala mitä te vielä puhutte! Jos tauti kerran on kuolemaksi,
niin kiittäkää Jumalaa siitä, että hän ottaa teidät pian luoksensa
eikä kiduta teitä pitkään."

"Miten te puhutte tuolla tavalla, Jörgen Siversen!" keskeytti Emma.
"Ei isä vielä kuolekkaan... Tunnethan jo itsesi paremmaksi isä?"

Hän istuutui vuoteen reunalle ja pyyhki hikeä sairaan otsalta.

"Jos Jumala tahtoo, voi hän minut parantaa, se ei hänelle paljoa
merkitse. Mutta rauhoitu toki, tyttöseni! Olisihan sen täytynyt
kerran tapahtua."

"Ehkäpä pääsette vielä jaloillenne", arveli Jörgen.

Näytti, kuin Lystrup olisi todellakin alkanut olla virkistymään
päin. Mutta halvautunut osa ruumista pysyi yhä jäykkänä, ja sitä
Lystrup pelkäsi. Hän kuvitteli, että halvaus vähitellen leviää hänen
sydämmeensä ja tuottaa silmänräpäyksessä kuoleman. Muutamain tuntien
kuluttua oli hänen tilansa kumminkin siinä määrin parantunut, että
hän alkoi toivoa pääsevänsä terveeksi.

"Tapahtukoon Herran tahto!" sanoi hän. "Mutta jos minun on
loppuiäkseni jouduttava saamattomaksi, avuttomaksi olennoksi, niin
mieluummin tahtoisin, että saisitte kantaa minut hautaan. Mikäpä
minua pidättäisi enää täällä... jos Emman toimeentulo vaan olisi
turvattu."

"Siitä ette tarvitse huolehtia, Lystrup, sillä luulen minullakin
olevan siinä sanansijaa. Sitäpaitsi on hän nuori ja terve ja kykenee
ansaitsemaan leipänsä, jos niikseen tulee. Mutta -- kerran asia
tuli puheeksi, niin etteköhän vielä ennen eroanne miettisi sitä
eräältä toiselta kannalta, sillä itse sanoitte kerran, että asiaa on
arvosteltava asian mukaan."

Emma poistui keittiöön saadakseen raitista ilmaa. Hän ei voinut
kuunnella vanhusten keskustelua.

"Minä olen ajatellut sitä asiaa enemmän kuin luulisi", sanoi Lystrup.
"Olen surrut nähdessäni tytön laihtuvan... hän on paljon muuttunut,
raukka!"

"Niin, hän näyttää kuihtuneelta."

"Ja toiselta puolen on sekin minua vaivannut, että minun on
aina täytynyt olla Knuuttia vastaan. Siinä pojassa on terästä,
sanottakoonpa hänestä mitä hyvänsä. Mutta taivu minä en hänen
edessänsä! Silloinhan olisin uskoton koko menneisyydelleni ja Herrani
nimittäisi minua huonoksi ja kunnottomaksi palvelijaksi. Olen
sanonut Emmalle, että kun minä olen maanraossa, niin tehköön hän
Herran nimessä mitä tahtoo, mutta niin kauvan kuin minussa on elon
kipinääkään jäljellä, me emme tahdo olla missään tekemisessä hänen ja
hänen vapaushommiensa kanssa."

Emma seisoi keittiössä surun ja tuskan valtaamana. Hänen rintaansa
ahdisti, ikäänkuin joku olisi sitä rautakourin painellut. Hän huokasi
raskaasti ja painoi kuuman otsansa pesupöydän kosteita lautoja
vastaan. Oi, jospa Knuut olisi ollut hänen luonansa ja hellänä
ottanut osaa hänen suruunsa!

Samassa kuului askeleita pihalta. Emma kohosi ja katsoi oveen joka
hermo jännitettynä. Mutta se ei ollut Knuut. Viinipullo, lyhyt,
pyöreä käsivarsi ja sileäksi kammattu pää ilmestyi oven raosta.

"Iltaa, iltaa! Tässä olisi pisara virkistysjuomaa sairaalle... pieni
pisara vaan! Olen hyvin pahoillani, neiti...!"

"Kiitoksia, Besser, mutta ettekö tahdo käydä sisään?"

"Ei, ei, en tahdo olla häiriöksi. Kuinka hän voi? Ikävä juttu, ikävä
juttu! Hm, hm, mutta hyvä siitä vielä tulee... Hyvästi, pikku neiti!
Paratkoon terveeksi, paratkoon terveeksi!"

Tuo pieni myötätuntoisuuden osoitus teki Emmalle sanomattoman
hyvää. Eihän Lystrup ollut koskaan huomannut Besseriä, tuskin
katsahtanutkaan häneen... Emma tunsi oikein heltyvänsä. Mutta sitten
taas valtasi suru ja katkeruus hänet. Hän oli todellakin ollut
niin äärettömän lapsellinen, että oli luullut tulijaa Knuutiksi.
Suuttumus ja pettymys täytti hänen mielensä ja hänen sydämmensä alkoi
kapinoida. Knuut! Mitä huolisi hän asioista! Eikö hän jalomielisyyttä
uhkuvista sanoistaan huolimatta ollut kova ja armoton hänelle ja
melkein ilkeä hänen isällensä? Eikö voisi hän arvoansa ja asiaansa
loukkaamatta mukautua hiukan isän mielipiteisiin niinä muutamina
vuosina -- muutamina vuosina, mitä tällä ehkä oli enää jäljellä?
Knuutko tulisi? Johan vaan hän sen tekisi! Mieluummin istuisi hän
kotona ja miettisi uusia keinoja hänen isänsä nöyryyttämiseksi! Hän
melkein vihasi Knuuttia. Hänestä tuntui, kuin pitäisi hänen kokonaan
lopettaa suhteensa häneen ja siirtyä täydellisesti isänsä puolelle.

Taas kuului pikaisia, rientäviä askeleita ulkoa. Hyvä Jumala, olisiko
se hän! Se oli Knuut. Tukka märkänä ja tuskan ilme silmissään astui
hän Emman luo keittiöön.

"Minä näin tulta täältä... Kuinka...?"

Hän ei ehtinyt lopettaa, sillä Emma heittäysi hänen syliinsä ja
nyyhkytti:

"Jumalan kiitos, että tulit, Knuut! Sinä et siis ansaitsekaan... Oi,
Knuut, kuinka sydämmeni tuntuu keventyneeltä!"

"Onko hän... onko isäsi...?" Hän ei uskaltanut sanoa "kuollut",
tuntui kuin riistäisi hän silloin itseltänsä viimeisen toivon
kipinän. Vihdoinkin sai hän sanoneeksi: "onko isäsi hyvin sairas?"

"On, kyllä hän on hyvin sairas. Eikö ollut kauheaa, että kävi näin?"

"Kyllä; kuinka... kuinka se tapahtui? Eihän se ollut minun syyni,
Emma?"

"Sinunko syysi? Mutta Knuut, oletko sinä sairas? Sinä vapiset kuin..."

"En ole sairas. Sano, kuinka se tapahtui?"

"Kuinkako tapahtui? Hän oli Siversissä kastamassa erästä lasta --
pappi ei ollut kotona -- ja hän hengästyi kahlatessaan lumessa.
Yht'äkkiä kaatui hän keskelle tietä ruiskuhuoneen seuduilla. Sinun
syysi...? Miten se olisi ollut sinun syysi?"

Knuut puristi käsiään ristiin ja huudahti liikutuksesta väräjävällä
äänellä. "Jumala olkoon kiitetty!... Minä olin niin peloissani,
Emma!"

Ja hän avasi hänelle sydämmensä rehellisesti ja peittelemättä, salli
hänen katsoa sen salaisimpiinkin sopukoihin, kertoi tuskasta, joka
häntä oli ahdistanut, tunnusti vikansa ja pyysi häneltä anteeksi.

"Kerran olit se sinä, joka rukoilit minulta anteeksi, nyt on minun
vuoroni olla anteeksipyytäjänä. Minä en ole menetellyt sinua ja
isääsi kohtaan niinkuin minun olisi pitänyt, mutta niin totta kuin
Jumala minua auttakoon, olen minä tästä lähtien koettava hallita
pikaisuuttani. Kaikki on muuttuva, Emma, kaikki!"

"Oi, Knuut, en voi sanoin lausua, miten puheesi tekee minulle
hyvää!" sanoi tyttö, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi
häneen kyynelten läpi. "Tiedän, että sinä olet aina toiminut hyvässä
tarkoituksessa, vasta viime aikoina... Mutta isässäkin oli kyllä
vikaa... Oi, et tiedä, mitä kaikkea tänä aikana olen kärsinyt! Pidin
teistä kummastakin niin paljon ja kumminkin te molemmat työnsitte
minut pois luotanne. Minusta tuntuu, kuin voisin nyt kestää vaikka
mitä."

Kohta sen jälkeen astuivat nuoret sairashuoneesen, missä parhaallaan
puhuttiin Knuutista. Lystrup pysähtyi keskelle muutamaa ankaraa
tuomiotansa, varjosti kädellä silmiään ja tarkasti tulijoita.

"Mitä näen, siinähän tulee Knuut itse!" huudahti hän ja liikutus
valtasi hänet.

"Niin, teki mieleni... teki mieleni tulla katsomaan teitä." Kun hän
tarttui vanhuksen käteen, herahti hänen silmistänsä pari kyyneltä ja
vieri pitkin hänen poskiaan.

"Se oli kauniisti tehty, Knuut, se oli kauniisti tehty. Hm, hm, sinä
olet siis sittenkin pitänyt vanhasta opettajastasi, vai mitä, Knuut?"

"Olen", -- nyyhkytys tukahutti hänen äänensä -- "vaikka olen
joskus..." Hän ei voinut jatkaa.

"Niin, niin, ystävä hyvä! Kullakin meistä on omat vikamme. Sinä olet
taistellut omien mielipiteittesi, minä omieni puolesta. Ehkä olit
väliin oikeassa, en kiellä sitä. Mutta istu, Knuut, ja juttele enosi
kanssa, minun täytyy saada vähän levähtää."

Vanha, kunnon tilanomistaja oli vähän päästä pyyhkinyt takkinsa
hihalla silmiään, niistänyt nenäänsä ja siirtänyt harmaita, pitkiä
hiussuortuvia pois otsaltaan. "Sinä mahdoit olla katkera pala
Lystrupille", sanoi hän, "mutta hyvä oli, että päähäsi pisti tulla
lausumaan ystävällinen sana hänelle ennen hänen mahdollisesti
tapahtuvaa lähtöään."

Vuosien kuluessa karttunut uhma katosi sinä iltana jäljettömiin
Knuutin sydämmestä ja omantunnon soimaavat äänet vaikenivat. Se ilta
kysyi voimia, se nöyryytti ja masenti. Mutta miten vapaa ja kevyt
oli hänen mielensä, kun hän palasi kotiin! Kaikki, mitä hänessä oli
parhainta, tuntui pyrkivän ilmoille huokauksessa: "oi, kiitos, että
myrkky on verestäni poissa!"

Lystrup näytti päivä päivältä tulevan yhä paremmaksi, mutta sitten
sai hän uuden taudinkohtauksen, joka joudutti hänen loppuansa. Knuut
ja Emma valvoivat hänen vuoteensa ääressä viimeisen yön. Samaa voimaa
ja täysinäisyyttä, jota hän eläessään oli osoittanut, ilmeni vielä
niissä hourekuvissa, joita hänen sairaat aivonsa synnyttivät. Väliin
tuntui hän olevan täysin tajussaan, mutta kohta sekaantui hän taas.

"Pappi oli oikeassa. Meidän harrastuksiamme yhdistää toisiinsa
tuhannet hienot juuret. Me tarvitsemme toisiamme. Mer--kil--lis--tä,
ettei Knuut, vaikka hän onkin viisas poika, sitä ymmärrä."

Hän pudisti päätänsä.

"Niin, niin, et tarvitse hävetä, Knuut, että taivutit niskasi. Minä
luotan sinuun paljoa enemmän nyt kuin silloin, kun sinä kokistelit ja
pöyhistelit kuin kukko. Knuut, en minä aio sinua köyttää enkä vaadi,
että sinä käärisit lippusi kokoon. Sitä sinä et tekisikään, ja jos
sen tekisit, niin silloin paljastaisit oman kunnottomuutesi. Mutta
sinun pitää pysyä alempana eikä kiipeillä joka seipääsen huutamaan:
'hei, tässä olen! Näytäntö, alkaa!'... Ja mitä vapaakouluun tulee
-- kyllä tiedän, mitä puuhaat, et petä minun silmiäni -- niin sanon
sinulle, ystäväni, että jos sinä kuulutat kokouksen sitä asiaa
varten, niin olen siellä minäkin, poikaseni, ja -- vaikka oletkin oma
vävyni -- näytän nyrkkiä sinulle niin että muistat sitä vielä kauvan
aikaa!"

Hänen oma koulutoimensa ja Emman tulevaisuus väikkyi myöskin hänen
mielikuvissaan.

"Muistakaa, lapset, että osaatte kuudennen pääkappaleen tutkinnossa!
Tiedättehän... sen, missä on velvollisuuksista Jumalaa ja lähimaista
kohtaan! Velvollisuuden pyhyys se on, joka pitää kansaa pystyssä."

Silmänräpäyksen ajan hän mumisi käsittämättömiä sanoja. Sitten
huudahti hän suuttuneena: "no niin, kaksikymmentä poikanulikkaa aikoo
kaataa kouluni... paikoillenne, pojat!... Hoh, hoh", huokasi hän,
"en jaksa enää, toista oli ennen. Höm, höm, miten se mies sanoikaan,
jonka näin puutarhassa? 'Hakkaa puu! Mitä se siinä hyödyttömänä
seisoisi!'"

"Hyvä Jumala, Emma", sanoi hän kohta sen jälkeen, "täytyykö meidän
lähteä pois vanhalta koulultamme... Älä riipu takissani, rakas
lapsi, minun on mentävä kokoukseen tänään. Mutta pyyhi kyyneleesi,
tyttöseni, minulla on siellä hyvä olla, ja sinulla on myöskin hyvä
olla. Sydämmestäni tuntui niin kummalliselta, kun pappi antoi minulle
leipää ja viiniä. Muistatko sinä, miten virsi oli?... 'Jesuksen
tähden syntini hän anteeks antakohon.' Se on n:o 330 uudessa
virsikirjassa... Niin, Emma, minulla on siellä hyvä olla, ja sinulla
on myöskin hyvä, saat nähdä. Olemmehan saaneet voiton kaikki kolme,
etkö käsitä sitä, lapsi?"

Emma istui sängyn reunalla ja Knuut sen vieressä olevalla tuolilla.
Tytön itkusta ja valvonnasta pöhöttyneet silmät seurasivat tuskaisina
joka ainoaa väräystä isän väsähtäneissä kasvoissa. Välistä valtasi
hänet pöyristyttävä kauhun tunne ja hän puristi lujasti Knuutin
kättä. Knuut vastasi hänen puristukseensa samalla tavalla ikäänkuin
vakuuttaakseen: "meitä on kaksi."

"Oi, kuinka silmä kirkastuu täällä ylhäällä seesteisessä ilmassa!"
sanoi Lystrup kerran. "Miten toiselta näyttää kaikki kukkuloilta,
missä maa ja taivas yhtyvät toisiinsa! Katso, kuinka pikkulaiset
tuolla alhaalla häärivät vahvasti vakuutettuina siitä, että kukin
heistä on maan keskipiste ja että kaikki joutuisi epäkuntoon,
elleivät he pitäisi huolta! Kuinka ne ahertavat, hyörivät ja
pyörivät, huutavat ja tappelevat!... Hyvä Jumala, enkö seisokin itse
tuolla puhujalavalla ihka elävänä ja huido käsiäni kasvot punaisina!
Lystrup, Lystrup, miten kummalliselta näytät täältä! Kuulkaa, te
siellä alhaalla, ei niin, ei niin, hiljaa ja maltillisesti! Kas
niin, lapset, se on minun mieleistäni! Muistakaa lukea hyvin...
velvollisuudet Jumalaa ja lähimaista kohtaan!"

Myöhempään yöllä oli hän kerran täydellisesti tajussaan.

"Emma, lue minulle runo, jota näytin sinulle päivällä, 'Rajalla'
muistelen sen nimen olleen. Kirja on kaapissa."

Emma meni arkitupaan ja palasi hetkisen kuluttua takaisin kädessään
pieni runoteos, josta hän alkoi lukea:

"Niin usmaista..."

Ääni katkesi. Hän kumartui, painoi kätensä silmilleen ja nyyhkytti:
"en voi, isä, en voi!"

"No, mitä taas, pikku Emma! Knuut, lue sinä!"

Knuut otti kirjan ja luki matalalla, mutta sointuvalla äänellä:

    "Niin usmaista! Verhoa nostaa jos vois,
    valo kirkastais otsaani uurtaman huolen!
    Oi, luojani, synkkä niin kuolema ois
    ja kauhea portti, mi vie täältä pois,
    jos valo ei välkkyis sen toiselta puolen!

    Mitä teimme ja tuumimme, toivoimmekaan,
    mihin kiintyivät hetkien huolet ja kaipuu,
    se toiseksi muuttuvi kokonaan,
    sitä silmin kun kirkkahin katsella saa,
    tuhatpirstoiksi särkyvi, usmahan haipuu.

    Mitä Kristus hän saarnasi aikoinaan,
    mitä kärsi hän kyynelin, sielun tuskin,
    mitä maailma tunne ei konsanaan,
    mille kylm' olin itsekin toisinaan,
    tuki mulla on nyt, mikä kestävi yksin.

    On elämä suurta ja vakavaa,
    mut hetkelle tälle ei vertaa se vielä.
    Hän, min käskystä hautakin aukeaa,
    rajan toiselle puolen mua johdattaa
    ja saattavi käyntini helpoksi siellä.

    Jopa joudatkin tulla, sä viikatemies,
    elon siementä kätköstä et sinä yllä!
    Sumun, varjojen yöstä nyt käypi mun tie,
    valon, kirkkauden maahan se riemuiten vie --
    Sitä muistakaa, lapset, kun syömmein on kylmä!"

Knuutin suupielet värähtelivät. Emma, joka oli polvistunut sängyn
viereen, painoi otsaansa isän kättä vastaan ja nyyhkytti.

"No, no, lapset!" sanoi Lystrup heikolla, katkonaisella, mutta ihmeen
rauhallisella äänellä. "Kaikki on hyvin. Nyt vaan hiljaa -- hiljaa!"

Aamun sarastaessa leimahti viimeisen kerran elonkipinä vanhassa,
voimakkaassa vartalossa. Kauhun ilme kasvoillaan kohosi Lystrup
istualleen sängyssä, tuiotti Emmaan ja Knuuttiin ja huudahti:

"Ettekö kuulleet, mitä Herramme sanoi? 'Riisu valjaasi, Lystrup!'
Hoh, hoh", huokasi hän ja vaipui takaisin patjoille, "niin on se
siis lopussa...! Tule, Herrani ja Vapahtajani, ja vie rajan toiselle
puolen!"

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Vielä katse, syvä, siunaava katse
molempiin nuoriin, pitkä, raskas huokaus, ja silmät ummistuivat.



Vanha jykevä pato oli sortunut. Kukapa enää asettaisi rintansa
suojaksi myrskyä ja aaltoja vastaan? Besser kyllä tarjoutui, mutta
Besserissä ei ollut miestä siihen. Pienen yhteiskunnan vanhoilliset
valtasi hämärä, lamauttava aavistus siitä, että uusi aika olisi
esteettömästi ja keskellä selvää päivää hyökkäävä pitäjään ja
anastava asemat, jotka vanha aika oli joko vapaaehtoisesti jättänyt
tai joista sen askel askeleelta täytyi peräytyä. Mutta olkoon
sanottu uuden ajan enemmässä tai vähemmässä määrässä tulisien
hyökkääjien kunniaksi, että heidät täytti jonkunmoinen ritarillinen
myötätuntoisuus tappion kärsineitä vastustajiansa kohtaan. Näytti,
ikäänkuin he olisivat tunnustaneet mielessään, että olisi väärin
käyttää ylivaltaa poistamaan viimeisetkin vanhan ajan jäännökset
muutamista syrjäisistä asemista.

Toistaiseksi ei tehty enemmän hyökkäys- kuin
puolustussuunnitelmiakaan. Sodan melske oli hetkeksi vaiennut, ja
kaikkien mielet valtasi äskettäin sattunut kuolemantapaus, joka,
aivan niinkuin Knuut oli arvellut, herätti vilkasta osanottoa
pitäjän kaukaisimmissakin sopissa. Silloin vasta oikein selvisi,
kuinka pitäjän kunnollinen, joskin viime aikoina vähän levoton
väestö, oli mielipiteiden eroavaisuudesta huolimatta kiintynyt
vanhaan opettajaansa, joka oli vaikuttanut sen keskuudessa lähes
kahden sukupolven ajan. Voimakas sielu, joka on elänyt täysinäistä
elämää, elämää, josta ei ole puuttunut enemmän rehellisyyttä ja
totuutta, kuin tahdonlujuutta ja kunnollisia pyrkimysperiäkään, on
aina jättävä tuntuvan jäljen jälkeenjäävien, niinhyvin ystävien kuin
vastustajienkin, sydämmiin. Lystrup oli tosin ollut itsevaltainen ja
taipumaton kuin vanha tammi, mutta hän oli samalla ollut kaikessa
tunnollinen ja oikeudentuntoinen ja omalla tavallaan rehellisesti
puolustanut viimeiseen asti pientä yhteiskuntaansa; siksi hänen
muistoansa kunnioitettiin. Koko pitäjä sitoi seppeleitä, kaikki
kilpaa auttoivat surevaa tytärtä. Niin lukuisaa surusaattoa kuin se,
joka hautajaispäivänä kokoutui kirkkomaalle, ei Rörby ollut vielä
koskaan nähnyt. Ja kellojen kaiun kieriellessä puhtaassa, kirkkaassa
talvi-ilmassa yli valkeain, välkkyväin metsien, seisoivat miehet,
vaimot ja koululapset totisina ja äänettöminä ja katsoivat, kuinka
heidän vanha opettajansa laskettiin maan poveen. Se oli valtava
hetki; juhlallinen rauha oli koittanut kauvan raivonneen myrskyn
jälkeen. Tuntui kuin vanha ja uusi aika olisivat ojentaneet kättä
toisilleen haudan ylitse.



Vielä muutama sana lopuksi.

Vanha Jörgen Siversen muutti kohta sen jälkeen kirkkomaahan lähelle
monivuotista ystäväänsä, mutta Jörgenin Kaaren, tosin heikkona
ja kivuloisena, kolistelee vielä puukenkiään vanhassa kodissaan.
Ikäänkuin lempeä suojelushenki seisoo Ellen hänen sivullaan. Hän on
oppinut tyytymään kohtaloonsa ja näkee siinä jumalallista johdatusta.
Kuin vieno, hiljainen sävel on hänen elämänsä katoava.

Entäs Besser? Niin, mitä auttaisi salata sitä, jonka koko
maailma tietää: Besseriä ei ole enää -- ei, siitä voisi syntyä
väärinkäsitystä -- Besseriä ei ole enää Rörbyssä. Matkustanut!
kadonnut! Valtiollisessa suhteessa vainosi häntä rakas, tosin ei
niinkään harvinainen kohtalo, että toimeliaan, jopa joka taholle
toimeliaan elämän lopulla -- niin, mitä siitä kaunistelisimme --
kaikki kääntävät selkänsä ja heittävät syrjään kuin mitättömän
olennon, jolla ei ole mitään menneisyyttä, ei mitään ansioita. Mutta
nämä rivit todistakoot, että se arvokkaisuus ja sielunrauha, jonka
tieto ansiorikkaasta elämästä herättää suurissa henkilöissä, pysyi
hänessä järkkymättä viimeiseen asti. Entäs hänen yhteiskunnallinen
asemansa, miten sen kävi? Niin, miksi hän paremmin olisi säilynyt
haaksirikosta yhteiskunnallisessa asemassaan kuin muissakaan.
Mutta se myöskin tässä todistettakoon, että ajan aineelliset
vaikeudet eivät järkyttäneet Besserin mielenrauhaa enempää kuin
valtiollisetkaan vastoinkäymiset.

"Te muutatte siis pois, Besser?" sanoi vanha eläinlääkäri muutamana
päivänä.

"Niin, liike ei tahdo oikein kannattaa, Peddersen. Vuokrat ovat
kalliit, ei jaksa maksaa."

"Sepä ikävää, Besser!"

"Hm -- tjaa--ah! Kunakin aikana on omat vaikeutensa, sille ei
mahda mitään. Mutta ei saa silti menettää rohkeuttaan, eivätkä ne
säännöllisesti olekkaan niin pahoja, kuin miltä ne näyttävät. Ei
tämä ole ensimäinen pulma elämässäni, Peddersen, mutta mainiosti
minä olen aina selviytynyt. Koettelemuksetkin ovat väliin hyväksi,
Peddersen, ne terästävät luonnetta... höm, höm" -- kurkkua kangerti
-- "terästävät luonnetta!"

"Hyvä on, että on terästä, mutta hopeaakin elämässä tarvitaan."

"Ah, ystäväni, kun vaan on yritteliäisyyttä ja intelligensiä, niin
ei ole hätää, ei mitään hätää. Niks forbluffen lassen! [Ei pidä
hämmästyä. Suom.] se on aina ollut minun tunnussanani."

Ja kun lähtöhetki koitti, vaelsi Besser Rörbystä paita ja tohvelipari
kainalossa, aivokoppa täynnä kultaisia sääntöjä ja tunnussanoja ja
pahkulainen tammikeppi kädessä ulos avaraan maailmaan etsimään "uutta
liikettä".

Emmasta on täydellisesti kadonnut kovien myrskyjen synnyttämä
hervakkuus, ja hän nostaa taas päätänsä Lystrupien tapaan. Nuoruuden
ruusut heloittavat hänen poskillaan ja voimaa uhkuaa koko hänen
olennostaan. Hänen miehensä, nuori, lahjakas, edistyshaluinen
maanviljelijä, on saavuttanut onnen ja rauhan, jota hän niin monta
vuotta kärsimättömänä ajoi takaa. Hänen valistustyönsäkö? Luopunutko
siitä? Ei, sitä hän ei ole tehnyt, paljastaisihan hän, Lystrupin
sanaan, oman kunnottomuutensa, jos hän käärisi kokoon lipun, jota
hän kerran oli kantanut niin korkealla. Mutta hän ei enää rynnistä
vanhan ajan varustuksia vastaan, sillä hän tietää, että niiden kanssa
otellessa on leikki kaukana. Tyynesti ja tasaisesti, mutta samalla
voimakkaasti, koettaa hän niitä kukistaa sitä mukaa kuin niiden aika
on tullut. Hän näet myöntää, että on sellaisiakin varustuksia, joiden
tulee antaa seisoa aikansa, jos kerran naapurien ja kanssaihmisten
omistusoikeudelle annetaan jotain arvoa.

Kiinalainen muuri on kaatunut, Rörby on yhdistynyt muuhun
yhteiskuntaan. Maine maailman tapahtumista ei kulje enää Rörbyn
sivuitse niinkuin entisaikaan. Elonilmaukset metsien toisella
puolen ovat hienojen lähteensuonien tavoin uurtautuneet muinoin
kuivaan ketoon ja saaneet siinä aikaan rehevän kasvullisuuden.
Niinkuin jo edeltäpäin saattoi arvata, on kylä saanut nuoren,
etevän opettajan, johon on syytä olla tyytyväinen ja josta innokas
pappi näyttää saavan tukevan liittolaisen. Ampuma- ja puhujaseurat
menestyvät niin hyvin, että aiotaan parin naapuriseuran kanssa
rakentaa yhteinen voimistelu- ja kokoushuone Besserin vanhan, ajan
hampaan nakerteleman "salongin" sijaan, jossa kylän nuoret jo kauvan
aikaa ovat saaneet näyttää voimiaan ja notkeuttaan. Taloudellinen
toiminta on edistymään päin, kirjat ja sanomalehdet ovat muuttuneet
välttämättömiksi monessa kodissa. Osan vanhoista säästöistään, jotka
Knuuttia kerran niin kiusasivat, on todellakin moni tilanomistaja
käyttänyt parannuspuuhiin karjanhoidon ja meijeriliikkeen aloilla,
elämää ja virkeyttä huomaa kaikkialla. Totta on, että väliin vielä
taistelunvihuri ryöpsähtää kylään ja joku valtiollinen pommi
räjähtää keskellä keskustelevaa ihmisjoukkoa. Mutta pommit eivät
putoa enää niin korkealta kuin entisaikaan, jolloin kauvan kestäneen
toimettomuuden jälkeen tuntui hyvältä saada oikein "paukuttaa".
Mielten kiihkeys on kadonnut, tuntuu kuin alkaisi Rörby jo jättää
lapsuuden huimuuden ja siirtyä kypsyneesen ikäkauteen.

Ja Laulupuro laulaa, laulaa yöt päivät herkeämättä. Emma kuuntelee
sen laulua väliin, mutta siinä on toinen sointu nyt kuin silloin,
kun hän kuunteli sitä koulun puutarhassa. Kokonainen joukko
erilaatuisia ääniä kohoaa hiljaisina kesä-iltoina kukkaismetsikön
syvyydestä. Tuolla syreenipehkojen siimeksessä heläjää kuin iloinen
laululinnunliritys. Tuolta kivien välistä ohdakekatoksen alta kuuluu
taas korkea, sointuva ääni, jota kauvempana säestää putouksen kohina
kuin urkujen mahtava pauhu. Kirkkaina, ikäänkuin puhdistuneina
kaikuvat sävelet. Niissä soi rauhaa, soi hiljaista onnea, mutta
samalla velvollisuudentuntoa ja vastuunalaisuutta. Ja Emma kiittää
Jumalaa siitä, että hän pääsi puron toiselle rannalle. Kaikki eivät
pääse Laulupuron ylitse -- Ellen ei sitä koskaan tehnyt.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Murrosaikana" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.