Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Mirdja - Romaani
Author: Onerva, L.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Mirdja - Romaani" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



MIRDJA

Romaani

Kirj.

L. ONERVA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1908.



I


Lehtori Kailon suuri sali oli tulvillaan ihmisiä. Kaikki
puolueen terävimmät päät olivat kokoontuneet neuvottelemaan
pian toimeenpantavan iltaman ohjelmasta. Puuhan etunenässä oli,
kuten aina, lehtorin innokas rouva, joka tosiaankin hyvällä
omallatunnolla olisi saattanut avata kaikkien jalojen aatteiden
yleisen asianajo-toimiston. Mutta sitä hän ei kuitenkaan tehnyt.
Hän oli vaatimaton eikä koskaan tuonut esille ansioluetteloaan. Sen
tekivät hänen edestään muut ja itsestään oli selvää, että hänelle
aina annettiin etusija, kun oli kysymyksessä jonkun uuden yrityksen
onnistuminen. Niinpä toimi hän nytkin puheenjohtajana.

Keskustelun sorina, joka kahvipaussin aikana oli yltynyt aivan
äänekkääksi hälinäksi, lakkasi äkkiä, kun nähtiin Elli Kailon taas
kiipeävän tavalliselle paikalleen pöydän taakse.

-- Puolet ohjelmasta on siis jo tiedossa, alotti puheenjohtaja.
Maisteri Pientare pitää juhlapuheen, tohtori Rautanen esitelmän ja
neidit Pilvenpää ja Aarniheimo esittävät intialaisen tanssin. Mutta
tästähän tulee vallan mainiota. Ja muuan pikku seikka vielä, joka
erityisesti kiinnittää huomiotani: kaikilla tähän asti valituilla
esiintyjillä on suomalaiset nimet. Tulin tässä ajatelleeksi, että
mitä jos saisimme painattaa kerrankin nyt sellaisen ohjelman, jossa
ei esiintyisi ainoatakaan vieraskielistä nimeä.

-- Todellakin erinomainen ajatus, säestivät naiset.

-- Kynnetään omilla vasikoilla, virkahti eräs herroista.

-- Mitä ohjelmanumeroita meiltä vielä puuttuu? kysyi joku.

-- Ylioppilaslaulua tietysti saamme, pieni näytelmä on myös toivossa,
mutta miten lie soololaulun. Se olisi epäilemättä hauska numero,
mutta voimmeko saada sitä aikaan omilla voimilla? puhui rouva Kailo.

-- Eikö teillä siellä ylioppilaspiirissä ole ketään nuorta lupaavaa
kykyä, jonka puoleen voisi kääntyä? virkahti vanha, mutta aina
keikaileva rouva Pilvenpää kääntyen herrojen puoleen. Eino Kailo
istui toisella puolen salia ja hänen ympärillään koko joukko nuoria
miehiä. Heidän välillään syntyi hyvin vilkas keskustelu. Vihdoin
sanoi heistä eräs:

-- Meidän piirissämme löytyy ainoastaan yksi, jonka laulua voi
suosittaa.

-- Nimi on sitten eri asia, naurahti toinen. Kuka hän on? kysyttiin
joka taholta.

-- Mirdja Ast.

--???

-- Puoli vuotta sitten tuli hän ylioppilaaksi, vallan nuori,
hurmaavat lahjat, ihanat edellytykset...

-- Hyväänkö yhtä paljon kuin pahaan? ehätti väliin rouva Pilvenpää.

-- Tunnetko sinä hänet? kysyi rouva Kailo uteliaana.

-- En minä niin hyvin kuin kaikki kaupungin nuoret herrat. Mutta
juuri herrat ylioppilaathan ovatkin häntä rekommendeeranneet, lisäsi
hän pisteliäällä painolla.

-- Hänen nimensä on todellakin hyvin tuntematon ja siitä päättäen
lienee sen kantajakin vieras meidän yhteiselle aatteellemme. Ja
suotavaa olisi, että kaikki esiintyjät olisivat saman päämäärän
elähyttämiä, puhui rouva Kailo, joka ystävättärensä apteekkarinrouva
Pilvenpään sanojen alta oli keksinyt epäedullisen arvostelun.

-- Eikö laulajattaren päämäärä ole laulaa ja laulaa hyvin? virkkoi
Eino Kailo.

-- Mutta tällaisessa tilaisuudessa, etkö ymmärrä, ovat esiintyjät
valittavat myös niin sanoakseni sisällisesti.

-- Näyttepä te valitsevan ulkonaisestikin, kuten nimen mukaan.
Jumaliste, mitä se nimi esiintyjän esityksiin vaikuttaa!

Äiti loi poikaansa pitkän, nuhtelevan katseen.

-- On todellakin surkuteltavaa, että aina pysyt noin etäällä kaikista
periaatteellisista harrastuksista. -- Sinä siis myös ehdotat, että
valitsisimme tuon neidin... mikä hänen nimensä taas olikaan?

-- Päinvastoin. Häntä ette voi ollenkaan valita, sillä hän ei
kuitenkaan suostuisi tulemaan. Mirdja Ast ei ainakaan kuulu teidän
vasikoihinne.

Sekä äidin että pojan äänessä oli ärsyttävä sointu, joka ennusti
riitaa. Mutta samassa kiintyi heidän huomionsa muiden keskusteluun,
joka äkkiä oli käynyt hyvin äänekkääksi.

-- Luulen joskus kuulleeni nimen Mirdja Ast, virkkoi eräs. Se on
omituinen nimi, jota ei hevillä unhota, kun sen kerran on kuullut.

-- Tytöllä taitaa muuten olla hyvin kummallinen sukutarina. Vanhemmat
ovat aikoja sitten kuolleet ja hänen setänsä pitää huolta hänestä.

-- Mikä hän on? kuului tuo tavallinen kömpelö seurakysymys.

-- Eikö liene joku tilanomistaja. Rikas hän ainakin on.

-- Hän on omistanut tehtaita.

-- Ei, hän on ollut aikoinaan yliopistossa.

-- Mutta viisas hän ei ole missään tapauksessa. Se on hänen
huomattavin tunnusmerkkinsä.

-- Hän on originaali...

Mutta yleisen hälinän aikana oli apteekkarin rouva vetänyt lehtorin
rouvan mukaansa viereiseen huoneeseen.

-- Etkö todellakaan ole kuullut puhuttavan Mirdja Astista, sinä,
jonka oma poika... on ylioppilas? lisäsi hän epävarmemmin.

-- Eino ei ole sanallakaan maininnut hänestä ennenkuin nyt tänä
iltana.

-- Hänestä puhutaan kuitenkin hyvin paljon kaupungilla. Ei, suoraan
sanoen, hän on hyvin vaarallinen tyttö. Minä sanon sen sinulle
kaikessa ystävyydessä. Täytyyhän sinun äitinä saada tietää, mitä koko
kaupunki tietää, nimittäin että poikasi on korviaan myöten rakastunut
tuohon tyttöön.

-- Mitä sinä sanot! huudahti lehtorin rouva, hytkähtäen ylös
tuoliltaan. Ja hän ei ole mikään hyvä tyttö?...

-- Voi kultaseni, hän on sanan täydellisessä merkityksessä huono
tyttö. Eikä siinä kylliksi, että hän itse on niin läpeensä
turmeltunut, mutta hänellä on myös suuri vaikutus muihin.

-- Niin, niin, tietysti kuten kaikilla huonoilla ihmisillä. Ja hän on
vielä lisäksi ylioppilas, niinkö?

-- Sepä se tässä juuri onkin surullisinta. Minua aivan itkettää, kun
ajattelen, että saamme ruveta pelkäämään naisylioppilaitammekin,
jotka tähän asti ovat olleet nuorien miesten paras ja suojelevin
seura. Jaa, jaa, siitä nyt näkee, miten vähän kirjasivistys ihmistä
auttaa, jos kotisivistys puuttuu, puhumattakaan Mirdja Astista, joka
ei ole saanut edes koulukasvatusta.

-- Ja sinä luulet, että Eino... Mutta rakas Alma, sinä saatat minut
aivan pyörälle päästäni. Minä en ymmärrä vielä mitään. Kerro kaikki,
kaikki mitä tiedät.

-- Aivan sattuman kautta minä tiedänkin Mirdja Astista yhtä ja
toista, joka ei suinkaan ole omiaan lisäämään hänen ansioitaan.
Ensinnäkin hän on jo huonoa verta. Hänen isänsä oli hyvin omituinen,
seikkailija, jolla ei koskaan ollut mitään kunniallista ammattia.
Lopuksi karkasi hän vielä ulkomaille jättäen täällä kiikkiin vaimonsa
ja velkojansa ja sen koommin ei hän enää näyttäytynyt kotimaassaan.
Varmaankin tappoi hän itsensä irstailullaan. Joka tapauksessa elää
vielä jossakin maaseudulla hänen veljensä, muuan entinen maisteri,
jonka päässä ruuvit kaikesta päättäen myös ovat hyvin höllällä. Hän
on kalastanut itselleen jostakin tämän veljensä tyttären Mirdjan,
joka lie syntynyt missä maailman äärissä lienee, kaiken lain ja
kunnian ulkopuolella tietenkin. Ja nyt tuo setä muka on kasvattanut
tyttöä s.o. antanut hänen kasvaa kuin minkä villin ikään. Yhden
ainoan vuoden on hän käynyt koulua, ajattele yhden ainoan vuoden,
eikä täyttä sitäkään. Silloin oli hän pikku tyttö ja asui serkkuni
rouva Maleniuksen luona. Häneltä olen juuri kuullutkin kaiken
tämän ja paljon muuta vielä. Tyttö käyttäytyi koko ajan hänen
luonaan, niin kuulumattoman julkeasti, ettei sitä voi kertoakaan,
sitten eräänä kauniina päivänä karkasi hänkin aivan kuin isä. Ja
sille tielle hän jäi. Ukko kai rupesi sitten itse koulumestariksi.
Kuuluvat matkustelleen yhdessä ulkomaillakin. Ja nyt yht'äkkiä,
äläpäs huoli, niin tuo sama koulusta karannut Mirdja ilmestyy tänne,
suorittaa loistavasti ylioppilastutkinnon ja hurmaa kaikki ihmiset
lahjakkaisuudellaan ja pirullisella viehätystaidollaan, kaikki miehet
nimittäin. Ylioppilaat ovat aivan hulluja häneen. He eivät näe
enää ketään muuta, he eivät puhu enää kestään muusta. Jos jossakin
tarvitaan älykkäisyyttä, valitaan Mirdja, jos tarvitaan kauneutta,
valitaan Mirdja, jos tarvitaan mitä taipumuksia hyvänsä taivaan
kannen alla, valitaan Mirdja, aina, aina vain hän. Kaikki sosieteen
hienoimmat ja miellyttävimmät tytöt jäävät syrjäytetyiksi tuon
hirveän naisen tähden. Hän on turmellut meiltä pojat.

-- Mutta onko hän sitten niin hirveän turmeltunut?

-- Kysyt vielä. Hän ei tunne edes hyvien tapojen ensimäisiä
alkeitakaan eikä tahdo tietää niistä mitään. Hän tosiaan kuin mikäkin
katutyttö. Ja ainoastaan herrojen kanssa hän seurustelee. Kuulitko
minkä ylistyslaulun he nostivat hänelle täälläkin kaikki ja oma
poikasi ylinnä? Se ei ole suositus nuorelle tytölle. Sitäpaitsi
tiedän minä hänestä yhtä ja toista, kuten jo äsken sanon, enemmän
kuin muut...

Apteekkarinrouva oli alentanut äänensä.

-- Mitä sinä sanot miehestä, joka seurustelee Rolf Tannen kanssa?
Hän on rappiolla, varmasti rappiolla. Mutta mitä sinä sanot tytöstä,
joka viftailee Tannen kanssa? Voiko enää olla epäilyksiäkään siitä,
mikä hän on! Ja Tanne on Mirdja Astin alituinen toveri. Ja paitsi
kapakoista, on nähty Mirdja Astin tulevan ulos Tannen asunnosta --
aamulla.

-- Hyvä Jumala, voiko se olla mahdollista! Ja tämä kaikki tapahtuu
meidän niin sanotussa sivistyneessä piirissämme. Mutta kenties
tuo tyttö on vain lapsellinen! Eikö häntä voisi varoittaa, ottaa
kovalle?...

-- Kuka sen tekisi? Eivät suinkaan miehet ja naisten kanssa ei neiti
Ast suvaitse seurustella. Ja hänkö olisi lapsellinen! Kaikkea muuta.
Häijy ja pirullinen hän on, eikä säästä loukkauksiltaan ketään,
joka häntä lähestyy kääntämismielessä. Minun tyttäreni on myöskin
saanut kokea hänen hävyttömyyttään. Kerran hän nimittäin suorastaan
katsoi velvollisuudekseen huomauttaa Mirdjaa hänen elämäntapojensa
sopimattomuudesta. Arvaapas mitä tämä vastasi? Nauroi vasten kasvoja
ja sanoi: "Tämä osoittaa vaan, etten minä sovi teidän seuraanne,
ettekä te minun!" Hän on kokonaan kaiken moraalin ulkopuolella. Niin
se on, joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.

-- Mutta olisiko Einokin ihastunut häneen? Rouva Kailon ääni
värähteli.

-- Niin kerrotaan.

-- Ei suinkaan hyvä Jumala ole lähettänyt meille sellaista
onnettomuutta. Eino on vielä lapsi. Hänen täytyy saada silmänsä auki.
Minä en voi uskoa hänestä sellaista. Mutta olen sentään iloinen, että
sain tietää kaikki. Kiitos siitä! Kyllä tämä elämä voi olla hirveätä!

Molemmat rouvat tulivat taas saliin. Rouva Kailo oli ilmeisesti
hermostunut. Sisäinen mielenliikutus värähteli tavantakaa hänen
huulillaan ja silmien tuskallinen tutkijakatse pyrki alati
tähystämään nuorta ylioppilasryhmää. Miten edesvastuun alaista olla
äiti tällaisina kauheina aikoina!

Keskustelu oli taas oikealla tolallaan. Puhuttiin ohjelmasta,
aatteista ja aatteellisuudesta, mutta rouva Kailo oli hyvin
hajamielinen. Hänestä tuntui kuin kaikki nuo ihmiset ja nuo
harrastukset olisivat äkkiä muuttuneet vieraiksi ja epäoleellisiksi
hänen sisimmälleen. Hänen sielunsa tunnusti nyt vain yhden sisällön,
yhden harrastuksen: pitää kiinni pojastaan, jonka paha maailma
tahtoi häneltä riistää, kenties jo oli riistänytkin. Hän tunsi
varmasti, että heidän välillään oli jo kauan aikaa ollut jotakin,
jotakin hirveätä, vihamielistä ja vierasta. Oliko se maailma, oliko
se nainen?... Kenen salaisen vihollisen sielun oli Eino kotiinsa
kuljettanut? --

Rouva Kailo istui ja tuijotti Einoon. Jos Eino teki pienimmänkin
äkillisen liikkeen, säpsähti hän ikäänkuin olisi pelännyt joka hetki
hänen karkaavan huonoille teille yhä kauemmaksi ja kauemmaksi.

Eino näytti kiusaantuvan hänen katseestaan. Hän nousi ja lähti ulos
salista.

-- Eino, Eino minne sinä menet? huusi rouva Kailo hätääntyneesti
tullen eteiseen.

-- Mikä mammaa vaivaa? kysyi Eino kummastellen.

-- Mihin sinä menet?

-- Minun täytyy lähteä vähän asialle, tapaamaan erästä toveria, sanoi
Eino epämääräisesti.

-- Onko se niin tärkeää nyt, kun on juuri kokous?

-- On se tärkeää... ja tuo kokous ei ollenkaan huvita minua.

-- Huvita, huvita, aina vain huvi etusijalla. Olisi hauska tietää,
mikä ja kuka sinua oikein huvittaa. Kenen luo sinä nyt menet?

-- Pitääkö mamman nyt välttämättä tietää jokainen minun askeleeni! Ei
mamma tunne minun tovereitani.

-- Mutta minulla on oikeus tuntea heidät. Minä tahdon tietää, kenen
kanssa minun poikani seurustelee, ketkä ne ovat, jotka riistävät
hänet pois minulta.

Eino koputteli kiusaantuneesti ja kärsimättömästi kepillään lattiaan
ikäänkuin kysyäkseen: vieläkö lisää tuota jankutusta?

Mutta äiti veti samassa pojan mukanaan sivuhuoneeseen ja huudahti
hänelle äkkiarvaamatta:

-- Kuule Eino, sinä et saa seurustella niin paljon neiti Astin
kanssa. Se on kerrassaan sopimatonta. Tuollaiset katututtavuudet!

Eino seisoi silmänräpäyksen ajan kuin lyötynä. Sitten kuohahti
hänessä hillitön viha äitiä kohtaan.

-- Neiti Ast on minun toverini, jota minä en salli...

-- Pitää tehdä ero hyvien ja huonojen toverien välillä.

-- Te vanhan ajan ihmiset, ette te ymmärrä meitä nykyajan ihmisiä.
Meillä on eri käsitykset sopivaisuudesta...

-- Mutta neiti Astista olen minä kuullut niin paljon pahaa.

-- Neiti Ast on toveri, josta mies voi ylpeillä.

-- Kenties jokainen yhtä paljon kuin herra Tanne, jolla on ollut
kunnia päästää hänet aamulla ulos kamaristaan. Se on totta, minä
en ymmärrä teidän nykyaikaista toveruuttanne. Nuori nainen, joka
toveruuden varjon alla käyttäytyy miten tahansa! Mutta olkoon meillä
vanhan ajan ihmisillä lupa sanoa, että sellainen on huono tyttö,
meidän poikamme ei saa olla hänen toverinsa.

Äiti oli kiihdyksissä. Poika löi oven kiinni hänen nenänsä edessä ja
hävisi ulos.

Äiti huokasi:

-- Mitä me voimme heille, me äidit!



II


Mirdja istui erään puistikon penkillä odotellen Eino Kailoa.

Hän oli pahalla tuulella. Miten kauan Eino viipyi! Hän alkoi jo
hermostua, hermostua koko poikaan. Sen oli hän tuntenut etenkin
viime aikoina, jolloin hän yhä useammin oli ollut huomaavinaan,
että Eino teki peräti lapsellisen tai naurettavan vaikutuksen.
Tai oikeastaan, tämä ei ollut aivan Mirdjan oma keksintö. Hän oli
kerran sattumalta kuullut jonkun sanovan, ettei Eino ainakaan ole
ollut mukana siellä missä ruuti keksittiin, ja silloin oli hän heti
paikalla pysähtynyt, astunut askeleen syrjälle ja lykännyt nenälleen
kylmäsydämisen luonnontutkijan suurennuslasit. Ja sen jälkeen näki
hän kaikki aivan uudessa valossa. Ensiksikin hän tietysti huomasi,
että Eino todella oli tyhmä, mutta hän huomasi lisäksi, että kaikki
rakastuneet ovat tyhmiä ja että hän itse oli ollut typeristä typerin
luullessaan joskus rakastavansa Einoa. Itse rakkautta oli hän vaan
rakastanut, rakastanut jo monta vuotta ja yhtä monta vuotta oli
mielikuvitus hahmotellut lemmentrubaduurin kuvaa hänen sielussaan.
Sitten oli hän tavannut Einon ja tämän silmät olivat katsoneet häneen
kuin palavat hiilet ja keväinen yö oli häntä pehmeässä hämärässä
hivellyt... Silloin oli Mirdja tuntenut sydänalassaan jotakin niin
outoa ja päässä oli pyörryttänyt kuin huumaus ja aivoissa oli alkanut
kyteä suloinen epäilys: kenties on tämä rakkautta? Mirdja oli
kulkenut vaiti, mutta Eino oli puhunut. Hän oli ensin kertonut sadun
itsestään; se oli ollut hyvin kaunis satu. Sitten oli hän kertonut
sadun Mirdjasta; ja se oli ollut vielä kauniimpi. Satu prinsessasta
ja loppumattomasta vallasta ja valtakunnasta, satu valkoisen käden
kannattamasta valtikasta ja mustien silmien kahlehtimista vangeista.
Se oli ollut kuin musiikkia Mirdjan sielulle. Hän oli ummistanut
silmänsä ja hänen sydämensä oli lyönyt ja tykyttänyt: näin juuri
pitää laulaa minun lempeni trubaduurin! -- Sitten oli Eino suudellut
Mirdjaa, yhden ainoan kerran. Silloin oli pyörryttänyt vielä enemmän
ja senjälkeen oli Mirdja kulkenut kuin unessa kantaen salaisen
syntiinlankeemuksen riemua rinnassaan.

Mutta siitä oli jo kauan. Lumous oli aikoja sitten rikki. Mutta
Mirdja ei ollut käskenyt Einoa pois, sillä hän oli oppinut
käsittämään, että prinsessalla täytyi olla orjia ja että mies oli
herkullinen leikkikalu naisen käsissä.

Mutta nyt alkoi Mirdja todenteolla kyllästyä Einoon. Kaikki tuntui
niin vanhalta ja ikävältä. Ja lisäksi vielä hautoi Eino aivoissaan
jonkinlaisia peräti noloja tulevaisuuden suunnitelmia heistä
kahdesta, jonkinlaisia avioliittoperspektiivejä... Ikäänkuin se
olisi voinut olla edes mahdollista! Mennä naimisiin, kuten mennään
tavallisesti. Mitä se merkitsi? Mennä ensiksikin rukoilemaan Einon
vanhempia, joita Mirdja ennakkoluuloisesti halveksi; ja olla sitten
aina, aina ijankaikkiseen asti yhdessä Einon kanssa, joka oli
lapsellinen ja tyhmä! Ei koskaan! Mitä oli rakkaudella tekemistä
kaiken tämän kanssa? -- Mutta kaikki perhepojat ja -tytöt ovat joko
tyhmiä tai petollisia. -- Se on ympäristön vaatimus -- ja Einon äiti
oli varmaankin ainoastaan sievisteleväinen hupsu.

Mirdja istui katkerissa ja pahoissa mietteissä ja piirteli
sateenvarjon kärellä hiekkaan. Sitten alkoi hän tuijottaa lehtien
lomitse pilviin. Ne liukuivat ohi keveästi ja kiireesti. -- Noin,
noin nopeasti purjehtisi hänenkin elämänsä. Korkeina tulikaarina
kohoaisi hänen tulevaisuutensa. Hän itse liekkisillä siivillä
lentäisi ja kansa alhaalla kumartuisi hänen loistoaan. Laulajatar oli
hänestä tuleva, näyttelijätär, maailman lumoojatar, jonka ei koskaan
tarvitse keltään mitään rukoilla.

Mirdja oli sisäisten mielikuviensa ponnevoimasta noussut seisoalleen,
mutta samassa muisti hän Einon ja äkillinen vastenmielisyyden
tunne jäykisti hänen sielunsa. Hänen täytyi päästä erilleen
tällaisesta rumasta epäoleellisesta suhteesta. Rakkaus, rakkaus;
aina vain oli heidän välillään puhetta rakkaudesta! Mirdja sitä ei
omannut, tuskinpa Einokaan. Oliko se edes mitään? Tyhmien sielujen
onttokaikuinen vaalisana ainoastaan. Sen hän vielä oli todistava. Ja
kovana ja ivamielisenä istuutui Mirdja taas odottamaan.

Eino näkyi jo tulevan. Hän kulki kiireesti ja hermostuneesti.
Kotoinen kohtaus kuohui vielä hänen mielessään. Miten hävytön ja
halpamainen tarkoittelevaisuus olikaan ollut alleviivattuna hänen
äitinsä sanoissa! Eino hehkui aivan sielunsa sisimpään asti pyhää
vihan tulta perheihmisten pikkumaista ja alhaista siveys-oppia
kohtaan. Mutta äkkiä viillähti kuin viluinen puukonterä halki hänen
sydämensä: mustasukkaisuuden hirveä järkiviisaus nosti päätään.
Jos Mirdja todellakin oli ollut Rolf Tannen luona, minkätähden ei
hän ollut sanallakaan maininnut käynneistään? Siinä piili jotakin.
Rakkauden puutetta vähintäin. Kenties rakastikin Mirdja Tannea ja
leikki vain hänen kanssaan, hänen, jolle Mirdja oli kaikki, kaikki.
-- -- --

-- Oletko odottanut kauan? kysyi Eino aivan hengästyneenä.

-- Olen odottanut ja samalla ihmetellyt, miksi minä oikeastaan odotan
sinua, sillä minun ei ollenkaan tee mieli olla sinun kanssasi nyt.

Mirdjan ääni oli kylmä ja ärtyinen.

Hän rakastaa Tannea, kuiskasi epäilys Einon sydämessä.

-- Kenen kanssa sinä sitten tahtoisit olla nyt?

-- En sinun, eikö siinä ole sinulle tietoa tarpeeksi! Mirdja
närkästyneenä vastasi.

-- Mirdja, sinä et rakasta minua. Muuten et olisi noin tyly ja
umpimielinen.

Nyt aletaan taas epistola rakkaudesta. No niin, ensiksi: rakkaudella
on pitkät tuntosarvet, se on epäilevä ja utelias, puhui Mirdja
itselleen.

-- Rakastavan pitää siis kertoa kaikki itsestään toiselle, sanoi hän
hiljaa ja verhotusti.

-- Se on luonnollista. Se joutuu itsestään. Mutta sinä et ole niin
tehnyt. Viime aikoina olet pysynyt melkein piilossa minulta ja
huhu tietää kertoa, että olet ollut paljon Tannen kanssa, hänen
luonansakin. Siitä et ole mitään minulle maininnut.

Toiseksi: rakkaus on vakoileva ja raaka, sanoi Mirdja itselleen.

-- Oliko se syytös?

-- Miksi olet noin kylmä, noin julma? Tunnusta minulle Mirdja: sinä
rakastat Tannea etkä minua. Minun luonani et ole koskaan ollut...

-- Sinä et ole koskaan pyytänyt minua luoksesi. Sinä et ole
uskaltanut. Katso, kuinka minä näen sinut lävitse. Onko se sitten
rakkautta, onko se ritaruutta? Pitääkö minua piilottaa? Onko rakkaus
jänis?

-- Mirdja, Mirdja, sano minulle, että sinä rakastat minua, ja minä
uskallan tähtesi kaikki, koko maailmaa uhmata uskallan...

-- Myöskin pappaa ja mammaa?

-- Älä ivaa, minulle ei ole mitään sinua pyhempää. Murtukoon kaikki,
kun sinä vaan säilyt.

Kolmanneksi: rakkaus on kerskuri ja kunnoton, sanoi Mirdja itselleen.

-- Miksi käytät suuria sanoja, jotka eivät merkitse mitään!

-- Eivätkö merkitse! Mirdja, sinun täytyy uskoa minua. Kuule, minä
voin tappaa itseni tähän sinun jalkojesi juureen. Uskotko sitten?

Neljänneksi: rakkaus on lapsellinen ja hullu, sanoi Mirdja itselleen.

Hän naurahti.

-- Oh Mirdja, miksi kidutat minua! Älä naura rakkaudelleni! Minä voin
kuolla sinun tähtesi.

Ja Eino heittäytyi maahan Mirdjan jalkoihin.

-- Tarpeeton ansiotyö.

-- Minä makaan tässä siksi kun kuolen. Sinä et rakasta minua, sinä et
rakasta minua. Minulla ei ole mitään jälellä.

-- Nouse ylös!

-- Suutele minua merkiksi, että minua rakastat.

Kaksi poikaa kulki puiston ohi. He seisahtuivat katsomaan omituista
ryhmää ja nauroivat. Mirdja tunsi tumman suuttumuksen kohoavan
kulmilleen.

Viidenneksi: rakkaus on raukkamainen ja naurettava, laski Mirdja
itsekseen kiivaasti polkaisten jalkaa kärsimättömyydestä. Luuliko
Eino noin voivansa pakottaa häntä rakkauteen! Rakastaa tuota maassa
rypevää hullua! Miten tyhmää!

-- Nouse ylös, sinä olet hullu, sanoi hän, hullu!

-- Minä kuolen tähän, jos et sinä rakasta minua.

-- Nouse ylös! sanoi Mirdja vetäen Einoa kädestä.

-- Suutele minua!

-- En ikinä!

-- Anna minun sitten kuolla.

Mirdja tunsi halveksivansa tuota miestä edessään, joka ei ollut mies.

-- Sinun rakkautesi tekee sinut hulluksi ja sinun hulluutesi tekee
sinut naurettavaksi. Mutta rakastaa naurettavaa miestä! Nainen voi
rakastaa paheellista miestä, petollista miestä, miks'ei, mutta
naurettavaa -- ei koskaan! Miksi pyydät minulta sellaista, jota ei
voi pyytää ainoaltakaan naiselta koko maailmassa!

Ja Mirdja kääntyi äkkiä ja meni pois taakseen katsomatta.



III


Mirdjan oli paha olla, hyvin paha. Hän istui pienessä huoneessaan
katsellen merta, joka oli hänen ainainen ystävänsä ja enemmän vielä
kuin ystävä: hänen toinen minänsä, hänen parempi syvempi itsensä!
Siltä ainakin tuntui hänestä usein. Mutta nyt se oli kuin hänen
paha omatuntonsa. Se läikkyi, se tykytti ja löi, se katsoi häneen
lakkaamatta väliin mustana ja pehmeänä kuin suru, väliin julmana ja
pelottavana kuin ääretön upottava yksinäisyys. Se houkutti suurille,
raskaille avaruuksilleen Mirdjan pienen, keveän sielun ja se kasvatti
hermoja repelevän kaihomielen.

Sitten tuli hämärä. Se kypsytti sen kaihon, keskitti sen keinunnan
yhdeksi tunteeksi, tiivisti sen sumut yhdeksi kyyneleeksi.

Ja hämärissä itki Mirdja -- -- --

Hän tunsi pakottavaa tarvetta olla hyvä ja hellä ja saada pyyhkiä
pois äskeisen kovuutensa. Kaikki oli ollut vain hetkellisen
ilkeämielisyyden tyhjää korskasanaisuutta. Hän tunsi taas voivansa
rakastaa ja hän himosi itse ympärilleen rakkautta ja lämmintä tässä
pelottavassa pimeässä ja yksinäisyydessä.

Rakas, rakas Eino, miten julma minä olen ollut sinulle! -- Mitä jos
hän onkin tappanut itsensä! Oi, olisipa edes Rolf täällä! Mutta
Rolfille juuri oli Eino ollut niin naurettavan mustasukkainen. "Sinä
rakastat Tannea!" Mikä hullunkurinen ajatus! Sellaista eivät Mirdjan
aivot vielä milloinkaan olleet synnyttäneet. Rolf oli hänelle hyvin
paljon, sen hän kyllä tiesi, hänen parhain, hänen vanhin ystävänsä,
melkein kuin veli, kuin setä... Mutta rakastaa -- -- --? Ei,
sellaiseksi ei Mirdja ollut ikinä rakkautta kuvitellut. Joskin hän
viime aikoina oli ollut enemmän Rolfin seurassa kuin Einon, joskin
hän oli ollut kokonaista pari yötäkin Rolfin luona, ei se merkinnyt
mitään siinä asiassa. Heidän suhteellaan oli oma mysteriansa, johon
ei koskaan mikään mustasukkainen sielu pääsisi kajoomaan. -- Sen
hienotunteisuuden olen sinulle toki velkaa, ystävä!

Ja Mirdjan ajatukset alkoivat kiertää Rolfin ympärillä. Helpompi,
helpompi oli kadottaa Eino kuin Rolf. Eikö rakkaus ollut luotukin
vain kadotettavaksi, jotta se joka päivä voisi puhjeta uudeksi
jälleenlöytämisen heikontumattomaksi riemuksi? Eikö rakkaus ollut yli
maanpiirin kasvava puna-unikko, joka varisti lehtensä joka päivä ja
sentään tarjoutui joka päivä uudestaan taitettavaksi? Mutta ystävyys?
Sadanarvoinen, satavuotisen rungon salaista narkoosia tihkuva
ydin, yksi yhden elämän osalle. Ja Mirdja tunsi, ettei hän koskaan
tulisi löytämään muuta kuin yhden Rolfin, siksi nimitti hän häntä
sydämessään ystäväksi. Mutta hän olisi yhtä hyvin voinut kutsua häntä
oppi-isäkseen, elämän kokemuksekseen, ihmistuntemuksekseen tai miksi
tahansa, sillä Rolfin sielun varjostamana oli hän suurimman osan omaa
itseänsä koonnut.

Äkkiä välähti Mirdjan mieleen kuvia vanhoilta ajoilta, jolloin hän
vielä oli hyvin nuori ja hyvin lapsellinen. Kuvia lyhytikäiseltä
koulukaudelta. Siltä ajalta oli hänellä vain ikäviä muistoja.
Pimeään, pimeään hän tuijotti... Ainoastaan hänen oman sielunsa
silloinen mielikuva-maailma hohti vielä häntä vastaan pimeästä
fosforikiiltoisella valolla ja sen keskessä oli Rolfin kuva. Mirdja
näki itsensä sellaisena kuin hän onnellisimpina hetkinään oli s.o.
kun hän oli aivan yksin pienessä koulutyttö-kamarissaan. Hullu
kuvittelijaveri nousi paikalla päähän. Kalpeisiin huntuihin ja
kukkiin hän pukeutui kuten Ophelia tai tanssi paljaiden jäseniensä
läpihohtoisella välkkeellä kuten Salome. Ja kun hän innostui,
lisäsi hän itse tekstiä ja hänen sanansa menivät itsestään rytmiin
ja riimiin. Mutta Rolfin huone oli vieressä ja vähitellen pääsi
Rolf osalliseksi Mirdjan sielun salaisimmista aarniotunnelmista ja
sen jälkeen oli Mirdja onnellisin, kun he olivat kahden. Silloin
kutsui Mirdja vielä Rolfia sedäksi, ja kun "setä" sanoi hyvää yötä
ei hän koskaan unohtanut lisätä: "pikku Mirdja." Rouva Malenius,
jonka luona he molemmat asuivat, oli tavallinen paksu hyyrymamma ja
Mirdja tunsi häntä kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä, joka
itsepäisesti ulettui kaikkiin hänen moniin vuokralaisiinsakin. Kukaan
heistä ei ollut niin viisas ja hyvä kuin Rolf. Ja kuitenkin kuuli
Mirdja heidän sanovan, että Rolf oli paha ja huono ihminen. Sattui
nimittäin välistä, että Rolf oli yhteen painoon poissa monta yötä
ja monta päivää, ja kun hän vihdoin tuli kotiin, oli hän väsyneen
ja sairaan näköinen kauan aikaa. Ja silloin etenkin kuuli Mirdja
paljon puhuttavan Rolfin rappiotilasta. Oh, miten Mirdja kärsi heidän
ilkeistä puheistaan. Hän tunsi varmasti, että he olivat väärässä,
ja hän sai päähänsä, että hänen täytyi saada tukituksi heidän
arvottomat suunsa, sidotuksi heidän jo ennestään sokeat silmänsä. Ja
sittemmin aina kun Rolf viipyi iltasin pitempään ulkona, jäi Mirdja
aina valveille. Hän odotti, odotti sydän kurkussa peljäten että
mahdollisesti joku voisi huomata hänen poissaolonsa ja puhua taas
huomenna hänestä pahaa. Kun Rolf sitten tuli, kulki Mirdja hänen
edellään keveästi ja äänettömästi näyttäen tulta ja avaten ovia,
ja usein sattui että hän vasta sitten jätti Rolfin, kun oli saanut
hänet peitetyksi sänkyyn. Lopulta tuli tämä aivan tavaksi. "Missä
olet, pikku Mirdja?" kysyi Rolf jo oven takana. Ja silloin oli hän
aina vielä hellempi ja parempi kuin tavallisesti ja puhui niin paljon
viisaita asioita.

-- Miksi sinä juot? kysyi Mirdja kerran, seurattuaan häntä hänen
huoneeseensa, kun sinä tulet siitä sairaaksi ja kun ne muut -- -- --?

-- Et sinä sitä nyt voi ymmärtää, pikku Mirdja, et nyt, vasta
myöhemmin. Mutta nuo muut, he tulevat kuolemaan ymmärtämättä sitä
koskaan. Minä tiedän, että he halveksivat minua ja kutsuvat minua
raukaksi, mutta minä heitän sen heille takaisin vasten kasvoja,
heille, jotka eivät uskalla oppia ihmistä tuntemaan, jotka eivät
uskalla kokea sitä, mitä miljoonat ihmiset heidän ympärillään
kokevat, heille, jotka eivät uskalla juoda itseään edes kerran
humalaan, heille mallikelpoisille, joista toivotaan ihmiskunnan
pelastajia. He eivät voi ketään auttaa, mutta sinä, pikku Mirdja,
sinä...

Mutta siitä asti tunsi Mirdja kuin salaista iloa siitä, että hän
ymmärsi sellaista, mitä nuo muut eivät ymmärtäneet: Rolf oli
viisas, nuo muut tyhmiä, Rolf oli rohkea, nuo muut raukkoja. Ja
hänen sydämensä tykytti salaista tulevaisuudentahtoa: kaikki kokea
voidakseen kaikki ymmärtää ja -- parantaa... Ja kun ruokapöydässä
puhuttiin siveydestä ja raittiudesta ja yleishyveellisyydestä,
katsoivat Rolf ja Mirdja ainoastaan toisiinsa. Tai kun
seurakeskusteluna oli maailman turmelus ja ihmisten paheet, puhuivat
heidän kahden silmät omaa kieltään noille toisille. Te jalot
ihmisystävät ja raittius-intoilijat, mitä te ymmärrätte ihmisestä!
meillä on eri sielut ja eri siveys!

Tämä Rolfin ja Mirdjan kaunis ja hirvittävä yhteiselämä kesti kauan
aikaa. He muodostivat oman puolueensa. Sitten tuli katastroofi:
asia tuli ilmi. Nousi hirveä melu. Mirdja oli ollut yöllä Rolfin
huoneessa. Sehän oli epäsiveellistä! Rouva Malenius oli pyörtyä.
Mutta Mirdja oli ylpeä itsestään eikä hänen sielunsa edes värähtänyt
pahasta omastatunnosta. Mitä te tiedätte ihmissieluista, te
siveysdiakonissat, soi hänen korvissaan, meillä on eri sielut ja eri
siveys!

Mutta sitten tuli vielä jotakin muuta lisäksi. Rouva Malenius oli
ruvennut vakoilemaan Mirdjaa. Hän tarvitsi luonnollisesti tarkkaa
silmälläpitoa tuollainen yksin jätetty lapsi, pahantapainen ja vasta
viisitoista vuotias! -- Ja sitten kerran tapahtui, että Mirdja
itsekseen harjoitteli Juliaa. Hän kuvitteli seisovansa Capulettien
palatsin parvekkeella, keveä laskosvaippa kuuvalovalkeilla
harteillaan ja käsivarret ojennettuina... Yön kuulakkuus vain
viilentämässä lemmensairaita sanoja...

Vähitellen Mirdja unohtaa itsensä... Olemattomat oliot vastaavat ja
draaman vauhti kiihtyy. Mirdja näkee vain unensa varjokuvat, silmät
hohtavat, sielun kielenä värähtelee ääni:

    "Oi kivinen sydän kukkakuoren alla!
    Noin kaunisko se louhikäärmeen luola?
    Kiusaaja enkel! ihanainen julmuus!
    Kyynkarva kyyhky! raateleva lammas!
    Sikiö rietas..."

-- Tyttö oletko hullu! kajahtaa ankara ääni tuskissa vääntelehtivän
Julian takana. Kiroilla niin, että talo kaikaa! Noinko sinä luet
läksyjäsi?

-- Se on Shakespearea, sanoo yllätetty näyttelijätär, ylpeä ja
ärsytetty ilme silmissään.

-- Jos Shakespeare kiroaa, ei sinun tarvitse häntä matkia, selittää
pedagoogisesti täti Malenius.

Silloin tyttö halveksivasti nauraa: mitä te ymmärrätte taiteen
sielusta, te poroporvarit!

Minä en koskaan niijaa poroporvareille, päättää hänen uhmaasärkevä
sielunsa. Rolf on viisas; hän halveksii teitä. Te ette ymmärrä
ihmistä!

Vähän jälkeen tämän välikohtauksen matkusti Rolf pois kaupungista. Ja
silloin tapahtui viimeinen katastroofi: Mirdja karkasi maalle setänsä
luo. Mitä oli hänellä tekemistä noiden typerien ihmisten ja heidän
käskyjensä kanssa!

Mirdja muistaa kaiken tämän kuin eilisen päivän, kun hän punnitsee
Rolfin vaikutusta itsessään. Miksi se oli niin suuri? Siksi kenties,
että Rolf herätti hänessä sen oleellisimman, sen sisimmän, sen vielä
uinuvan minän... He olivat samaa ainesta. He ymmärsivät toisensa, nyt
ehkä paremmin kuin silloin viisi vuotta sitten.

Mirdja heräsi äkkiä vanhoista muistoistaan. Oli jo melkein pimeä.
Taas muisti hän Einon. Hirveä oli Mirdja ollut. Mitä jos Eino vielä
makasi siellä! Mutta silloinhan hän todellakin olisi hullu...

Ei, Rolfin luo täytyi hänen mennä ja kertoa kaikki. Rolf tietäisi
keinon...



IV


Rolf istui pimeässä ja poltteli paperossia, kun Mirdja astui sisään
hengästyneenä ja koputtamatta.

-- No, sepä hyvä, että tulit. Aioin juuri lähteä ulos. Kuten tiedät,
on minun mahdotonta viettää näitä pitkiä syysiltoja yksin kotona.
Mutta mikä sinua vaivaa?

-- Mikä onnellinen sattuma, että olit kotona! Minulla on sinulle
jotakin tärkeää kerrottavaa. Minun on niin paha olla, minä olen ollut
niin paha... Minun täytyy kertoa sinulle kaikki.

Ja Mirdja kuvasi kaikki alusta loppuun: lyhyen lemmenhuumansa,
pitkän epäilynsä ja havaintokautensa, odottamattoman lopun ja oman
julmuutensa.

-- Sano Rolf, mitä luulet sen kaiken oleva? Onko se rakkautta?
Pitääkö minun etsiä käsiini Eino?... Mutta minä en voi pyytää
anteeksi, en edes katua, tai peruuttaa sanojani... Hän oli naurettava
ja hullu...

Tai luuletko, että hän on tappanut itsensä? Luuletko?

-- En, sanoi Rolf naurahtaen lyhyeen. Se oli vain penikkataudin
pyörrytystä.

-- Rakastanko minä häntä?

-- Sinun pikkuinen ilkeytesi häntä kohtaan ei sitä ainakaan kiellä...

-- Sinä siis luulet, että rakastan?...

-- Miksi pyydät minulta vastausta noin vaikeassa yksityiskohtaisessa
asiassa? Sinähän tiedät, että minulla on omat piintyneet ajatukseni
tämän maailman menosta, ja voi olla sangen vaarallista, että istutan
sinuun kaikenlaisia ennakkouskoja ennenkuin itse olet kokenut elämää.
Mutta jos nyt kerran tahdot välttämättä tietää, mitä minä luulen...

-- Puhu Rolf, puhu!

-- Silloin minä sanon: et sinä rakasta häntä. Sinä olet vain vielä
tottumaton kuulemaan rakkaudentunnustuksia ja siksi sellainen
sinua huumaa näin alussa. Sinä tulet tottumaan kyllä, sen minä
ennustan sinulle, sinä tulet kuulemaan niitä koko elämäsi ajan.
Minä tiedän sen, sillä minä tunnen miehet. Tuota hivuttavaa loistoa
sinun silmissäsi ja tuota keveänä keinuvaa pehmeää hekumaa sinun
käynnissäsi ei vahvinkaan mies jaksa vastustaa. Sinä olet kuin luotu
bajadeeriksi. Ja sentään on sinulla miehen voimakas-lentoinen ja
rikas henki, jota ei koskaan voi hallita, kuten niitä ikuisesti
naisellisia. Sinua ei voi ottaa ja jättää. Sinä tulet olemaan hyvin
vaarallinen itsellesi ja muille, hyvin vaarallinen. Mutta älä usko
minua, usko ainoastaan elämää! Ihanana, kirjavana seisoo se edessäsi.
Ja koko ajan tulet sinä unelmoimaan ruhtinasta, mutta löytämään vain
alamaisia, matoja, jotka sinun jaloissasi ryömivät, kuten hän äsken,
ja miks'ei, kuten minä, kuten me kaikki...

Mirdja kuunteli kuin omaa kuumaa, ylpeää sydäntään. Niin, niin sinä
tunnet minut: ruhtinasta minä unelmoin!

-- Mutta eikö rakkaus sitten olekaan muuta kuin ylpeä unelma, kuin
valhe, kuin haihtuva mielijohde?

-- Koe itse, koe itse! Niin kauan kuin ohitse rakkauden kuljet,
katsoo se sinuun kuin totuus, mutta heti kun pysähdyt, muuttuu se
valheeksi... Mutta miksi minä puhun; minulla on omat piintyneet
ajatukseni elämän menosta. Älä usko minua, elä ja koe itse!

-- Eikö sitten löydykään elämän-kestävää rakkautta?

-- Jos olisit mies, vastaisin sinulle vanhan ranskalaisen laulun
sanoilla:

    "Plaisir d'amour ne dure qu'un moment,
    Chagrin d'amour dure toute la vie."

Sen, jonka saa, sen jättää ja unhottaa; jota ei saa, sitä suree
ikänsä kaiken.

Siinä on don Juan tarina, vanha kuin elämä itse ja kenties ei
suinkaan sielusi vastaisuudelle aivan vieras. Mutta muista: don
Juan saa käsiinsä kaiken, paitsi unelmaansa, rakastamansa saa hän
omikseen, ei rakkautta...

-- Oletko sinä kokenut kaiken tämän?

-- Jotain siitä jo näin vanhana tietää. Silloin kun sinut ensiksi
tapasin, olin jo sivuuttanut nuo n.s. nuoren miehen rakkauden-ilot,
ne unelmattomat ja hetken-kestävät, mutta sittemmin olen saanut
takaisin unelmani, sen saavuttamattoman ja elämän-kestävän -- sinun
kauttasi, Mirdja.

-- Minun kauttani...?

-- Sitä, jota ei saa, suree ikänsä kaiken. Kauniin uskon olet minulle
takaisin antanut, saavuttamattomuudellasi...

-- Mutta jollei se olisikaan totta tuo minun saavuttamattomuuteni?
Jos sinä saisit minut itsellesi, omaksesi, kuten mies saa naisen...
Entä sitten? Sinä jättäisit minut ja unhottaisit...?

Rolf liikahti kärsimättömästi ja melkein kiivaasti hän vastasi:

-- Minähän puhun unelmasta, etkö sinä ymmärrä, vain unelmasta,
joka ei koskaan voi eikä saa olla muuta, kuuletko, ei saa olla!
Minä olen saanut tässä maailmassa enemmän kuin tarpeekseni
todellisuus-arvoista, ne eivät ole minulle enää mitään arvoja.
Mutta unten kultaisia niisiä minä tarvitsen, enkä minä kuulu
niihin, jotka toivoisivat itselleen taikasauvaa voidakseen muuttaa
ne kourankestäviksi köysiksi, -- ellen hirttonuoraa mahdollisesti
kaipaa. Ja äsken, en minä puhunut meistä, en itsestäni enkä sinusta,
ystävä. Jos sinä kerran miehen valitset, valitset sinä korkean ja
voimakkaan, -- ja minä -- minä olen tällainen saakelinmoinen, jota
sinä monta kertaa olet auttanut kotiin käsipuolesta. Luuletko, etten
tiedä sitä, etten aina ole tiennyt sitä, luuletko, ettei minussa ole
miehen ylpeyttä niin paljon, etten koskaan ota naista, ellen voi olla
häntä korkeampi, jumalallisempi, sillä juuri sitä ja ainoastaan sitä
vaatii miehen ja naisen rakkaus.

Syntyi pitkä äänettömyys. -- Sitten sanoi Mirdja hiljaa kuin
itselleen puhuen:

-- Ja kuitenkin on sinussa enemmän voimaa, enemmän miestä kuin
Einossa. Hänen sielunsa on liian heikko minulle; hänen rakkautensa on
nahjusmaista, vetistelevää taikka mielipuolista. Se hallitsee häntä
eikä hän sitä, ja miehen tulee hallita itseään ja naistaan. Niin,
miehen tulee hallita naistaan...

Ja Mirdjan sielu toisti yhä uudestaan selvää ja kovaa ajatusta: nyt
minä sen ymmärrän, minä en voisi häntä rakastaa...

-- Onko sinun vielä paha olla?

-- Ei, sinä lohdutat minua aina, sinä ymmärrät minut paremmin kuin
minä itse.

-- Mutta mehän istumme pilkkosen pimeässä. Emmekö lähde ulos vähän
vielä puhelemaan? Minun tekee mieleni irroittua itsestäni, tahi
toisin sanoen, jutella edelleen roskaa. Tämä pimeä on siinä suhteessa
kyllä erinomainen vapauttaja, mutta -- on muutakin varmempaa...

He lähtivät ja pian istuivat he ravintolassa, sähkövalossa ja
musiikissa.

-- Naiset eivät yleensä voi ymmärtää, miksi me miehet istumme
kapakassa ja miksi me juomme. Heillä ei ole aavistusta siitä, miten
ihanaa on nähdä sieluja paljaina edessään, puhui Rolf.

-- Minusta tuntuu, sanoi Mirdja, kuin ei missään voisi istua niin
kahden kuin tällaisessa suuressa hälinässä. Ei seiniä, ei määräävää
taustaa, ei mitään muuta kuin sinä ja minä, me kaksi ihmistä ja suuri
elämä tuolla ympärillä, kaukana ja sentään niin tiukasti lähellä.

-- Oikeastaan tahtoisinkin minä nukkua pois kaikki päivät, nukkua
päivät ja valvoa yöt! Silloin me vasta voimme elää, me uneksijat.
Me tarvitsemme niin ihmeellisiä asioita elääksemme, me uneksijat!
Me tarvitsemme ponnahtaa ylös mielikuvituksen siivillä, rakentaa
ilmalinnoja, nähdä niiden syttyvän ja sammuvan usmaisissa
äärettömyyksissä, aavistaa maailmoja ihanampia kuin mikään silmä on
nähnyt, -- ah, mitä kaikkea me tarvitsemmekaan voidaksemme elää tässä
probleemien raskauttamassa maailmassa! Mitä rumempi ja värittömämpi
on meitä ympäröivä todellisuus, sitä kiinteämmin tuijottavat
sielujemme silmät mielikuviemme kaunomaailmoihin. Ne haihtuvat tosin
taas, mutta keveinä ja kimmeltävinä; me emme tapa niitä: emme tee
niistä leipää emmekä koeta niitä toteuttaa. Se on niitä varten, jotka
eivät osaa uneksia...

-- Mutta joilla on kyky tehdä työtä.

-- Tylsämielisten kyky! Kyllästymätön kyky hankkia itselleen
loppumattomia pettymyksiä!

-- Eikö uneksija sitten voi lentää korkeammalle kuin siivet
kannattavat, eikö hänkin voi pettyä?

-- Epäilemättä, juuri uneksija on luotu lankeamaan lennostaan.
Maljasi!... Ja sinun suostumuksellasi, Mirdja, pidän minä nyt puheeni
loppuun. Se on yhä vaan heistä, joita minä uneksijoiksi kutsun. --
Kaikki ovat he arkahermoisia kuin mimosat ja monimutkainen on heidän
sielun-elämänsä. Tuhatta tuntematonta vivahdusta se sisällään kätkee,
tuhatta hourun-outoa raffineerausta, joista ei tusina-ihminen tiedä
mitään. Kasvihuone-taimia he ovat, luodut aukeamaan keinotekoisessa
kosteassa lämmössä, eksoottisten kukkien päihdyttävässä
läheisyydessä, solakoiden palmujen suojassa, johon ei milloinkaan
mikään raaka viima ole päässyt tunkeutumaan. Täällä meidän koleassa
ilmanalassamme tarvitsevat he alati peitettä ja varakattoa, ja siksi
he kulkevatkin läpi pitkien talvien Mefiston punainen narrinkaapu
hartioilla ja kaikki-ivaavan epäilijän nihilisti-naamari kasvoillaan.
Mutta silloin kun me tahdomme sen nostaa, sanomme me: kippis! Ja
silloin me, jotka muuten olemme ne maan pienimmät, olemme voimakkaita
kuin kirkas tulenliekki, joka puhdistaen iskee noiden tympeiden
ihmisten sinisen veren läpi. Sillä hekin iskevät meihin aina, aina,
ja heidän valheensa kalahtelevat meidän päämme päälle kuin sapelin
iskut. Mutta me olemme kaikki lyöneet poikki yhteiskunnan hirvittävän
Medusapään ja meillä on kaikilla oma Pegasuksemme, joka rajuna
kiitää yli Medusan ruumiin. Tällaisina hetkinä se juuri kiitää! Ja
mitä painaa koko ijäisyys tällaisen hetken rinnalla! Eikö se anna
voimaa kestämään elämän harmautta ja kurjuutta, näkemään nälkää ja
käymään repaleissa ja kantamaan ilolla hulttion ja heittiön nimeä!
Tuon loiskansan vuoksiko, joka miljoonina samanlaisina eksemplaareina
ryömii samanlaisiin koteloihin, senkö vuoksi kannattaisi uhrata
tällaiset hetket!

-- Sinä et ole tyhmä mies, Rolf, sanoi Mirdja. Voit lyödä kortit
sekaisin, jos tahdot, ja huikaista paradoksaalisilla sanaleikeillä...
Ja sitten on sinussa jotakin välitöntä, mukaansa tempaavaa paatosta
välistä... Se pulppuaa esiin kuin runo...

-- Kuin kiusatun katkeruus...

-- Miksi et huuda ulos tuota kaikkea? Miksi et ole ruvennut
sanomalehtimieheksi, niin pyörittelisit kynäsi kärjellä koko
yhteiskuntaa kuin vieterivauvaa vain...?

-- Ja sinä, miksi et ole ruvennut jonkun ruhtinaan tai diplomaatin
rakastajattareksi jollakin sopivalla historiallisella aikakaudella,
niin pyörittelisit koko tätä pientä maapalloa pikkusormesi ympäri!
-- Mutta ruveta yhteiskunnan palvelukseen ja pyöritellä sitten! Oh,
se on sangen vaarallista peliä. Yhteiskunta on kuin mukaansa vetävä
pyörre, kuin kiusaaja, kuin: "tämän kaiken annan minä sinulle, jos
lankeat maahan ja rukoilet minua." -- Ja luuletko, että mitätön
sanomalehtimies jaksaa sanoa: "mene pois minun tyköäni perkele!" Ei,
hän on vain laumarakki, joka nuolee käskijänsä kättä, karkaa kiinni,
kun usutetaan ja haukkuu niin, että ääni on käheänä. Järjestetty
rakkisysteemi on sanomalehdistömme.

-- Minä ajattelin jotakin aivan muuta. Ajattelin yksilöä, joka
säkenöivien sana- ja ajatusleikittelyjen häikäilemättömässä
asekäyttelyssä saisi tilaisuuden nauttia itsestään. Haavoittaa,
ärsyttää, masentaa ja voittaa kiihtynyt vastustaja tyyneydellä ja
ennenkaikkia halveksinnalla ja pysyä itse haavoittumattomana, se
olisi sentään omanvoiman-tunnon ihanaa, itsekästä nautintoa.

-- Se olisi ideaali. Mutta tiedätkö, mikä on yleinen laki, ja
yleiset lait ovat aina epämiellyttäviä ja raakoja! Emme me vielä ole
niin kehittyneitä, että voisimme pysyä tuollaisten yksilöllisten
erikoishienouksien kannalla. Mutta omanvoimantunnosta ei tosiaankaan
silti ole puutetta, ikävä kyllä! Päinvastoin luulee jokainen olevansa
sankari, kun hän vain oikein osaa temmeltää poroporvarillisessa
innostuksessa, mauttomissa typeryyksissä ja turhuuksissa kuin klovni
ikään. Ajattele tätä: olla klovni ja tuntea itsensä sankariksi! Tai
ehkä he kaikki ovatkin marttyyreja, jotka ovat alkaneet ihannoivina
ja uljaina, mutta kumartuneet ylivoiman alle. Se on inhimillistä!
Minä en tahdo sanoa heistä pahaa. Minä paljastan pääni kaiken
inhimillisen edessä. Me useimmat kuolemme voitettuina... ja kun minä
ajattelen itseäni...! Valehtelemista ja näyttelemistä se yhteiskunta
sittenkin ensi sijassa vaatii virkamiehiltään, ja piru vieköön, kyllä
minä osaisin sitä! Minä puhun totta nyt ja ensimmäinen totuus on se,
että minä aina valehtelen ja toinen on se, että minä olen erinomainen
näyttelijä, mutta jos minun pitäisi sanoa kaksi sanaa näyttämöltä,
tekisin fiaskon. Sepä se! -- Mutta sinä "pikku Mirdja", sinä et
hutiloi mimiikeissä. Muistojen malja!

-- Mistä se johtuu, että me kaikki valehtelemme ja näyttelemme,
silloinkin kun emme tahdo sitä? sanoi Mirdja ajatuksissaan.

-- Kysy pikemmin: miksi ovat ihmiset lisäksi niin perin typeriä,
että he uskovat omiin valheisiinsa. Ja minä vastaan silloin:
siksi että kasvatus on naisen käsissä. Pois pitäisi kasvatustoimi
otettaman naiselta, joka paitsi typeryyttään ei voi lapselle antaa
mitään muuta kuin sen ainoan suuren ominaisuuden, jonka hän itse
omaa: petollisuuden ja petollisen maailmakatsomuksen. Valheessa
hän lapsensa tuutii, valheessa rukoilee hänen kanssaan, valheessa
häntä kurittaa ja kiittää, valheella vyöttää ja ympäröi. Kysy
vielä, miksi yhteiskunta on suuri valhe! Tai etsipä esiin yksikin
nainen, joka ei uskoisi ainoaasen autuaaksi tekevään yhteiskuntaan
ja koko sen narripeliin: konvenanssin korkeaan siveyteen, pappien
jumalaiseen oikeaoppisuuteen ja kaikkiin mahdollisiin juhlamenoihin,
asteikkoihin, traditsioneihin ja ennakkoluuloihin, mitä ikinä
maailman alusta pitäen on kehityksen tielle karissut. Ja ne säilyvät
niin kauan kuin naiset saavat kasvatusvaltikasta pitää. Sinä
Mirdja, sinä olet poikkeus heidän joukossaan, sinä varhaiskypsä
ajatus-olento, joka uskallat katsoa totuutta silmiin. Mutta kiitä
siitä kohtaloa, kun se on säästänyt sinut naisen vaikutukselta.

-- Jos siitä kannattaa kiittää, sanoi Mirdja surullisesti. Minulta
puuttuu jotakin, jotakin aivan olennaista ihmiselle, sen olen aina
tuntenut. Minä en tiedä millaiselta tuntuu, kun omistaa äidin ja
isän... Ja sen tietää yksin jokainen luontokappalekin, mutta minä,
minä en ole milloinkaan heitä nähnyt... Millaiselta tuntuu, kun on
äiti...? Sinä olet orpo kuten minä, mutta sinä muistat vanhempasi,
niin olet sanonut... Oi Rolf, kerro minulle jotakin äidistäsi!

Rolf muuttui äkkiä hyvin vakavaksi.

-- Se on surullista, sanoi hän hiljaa. -- Minun äitini oli hyvin
onneton.

-- Oliko hän sinulle lempeä?

-- Oli, hyvin lempeä...

-- Miksi oli hän onneton?

-- Se oli kohtalo...

He vaikenivat molemmat.

-- Minä olen aikonut kertoa sinulle joskus, millaiset he olivat,
minun isäni ja äitini, jatkoi Rolf, ja voinhan sen tehdä juuri
nyt. He olivat kuin minä, näetkös... Se on isän perintöä tämäkin!
-- Hän kohotti lasiaan. -- Minä olen kyllä siitä sinulle jotakin
maininnut. Ja äidistäni on minulla vain yksi vallitseva kuva, yksi
muisto, sellaisena kuin hän oli kuollessaan. Jo eläissään oli hän
kuoleman kuva, kalpea, kärsivä ja äänetön, kuten useimmat salaiset
amatööri-sairaanhoitajattaret, joita ei suinkaan tässä elämässä ole
vähän niitäkään...

He vaikenivat jälleen.

-- Millaiset mahtoivat olla minulla isä ja äiti! virkahti Mirdja
pehmeästi. Jossakin luulen kuulleeni kuin äänen varjon, kuin
kuiskahduksen, ettei isäni olisi ollut aivan viisas kuollessaan.
Jospa hän eläisi, että minä voisin jakaa hänen hulluutensa! Usein
juuri kun tunnen olevani setääni niin äärettömän lähellä, säpsähdän
äkkiä kuin aavistusta: toisenlainen oli minun isäni. Parempi ja
viisaampi ei hän tosin voinut olla... mutta hänhän olikin vain
hullu...

He olivat käyneet vakaviksi.

-- Miten paljon roskaa olen puhunut sinulle taas tänäkin iltana,
naurahti vihdoin Rolf. Minä nautin siitä, että joku minua kuuntelee.

-- Paljon viisasta sinun puheessasi piilee ja usein on niissä minulle
jotakin uutta, mutta usein, hyvin usein, tiedätkö, keksit sanoa juuri
sen, mitä minä tunnen, puhui Mirdja.

-- Kaikki viisaus maailmassa on hyvin vanhaa ja sentään eivät ihmiset
viisastu. Lue Salomonin saarnoja ja sananlaskuja!

-- Onneksi eivät ihmiset elä viisauksiensa mukaan ja se on sentään
suurin viisaus.

He nauroivat.

-- Minun seurani ei ole sinulle terveellistä, sanoi Rolf; minä olen
vain vanha roisto.

-- No, minä olen sitten vähän nuorempi roisto; tekeekö se mitään?

-- Kenties.

He vaikenivat taas.

He olivat jo tulleet ulos ravintolasta ja kulkivat äänettöminä pitkin
katua. Mirdja koetti kuvitella mielessään, millaisilla silmillä
häneen Rolfin äiti katsoisi ja -- hänen oma äitinsä... Ja millaiselta
mahtoi tuntua niistä, joilla oli hyvä ja hellä äiti, mutta joka ei
ymmärtänyt lapsensa sielua...

-- Tiedätkö, että minusta puhutaan paljon pahaa? kysyi Rolf, heidän
jo ollessaan Mirdjan kotiportilla.

-- Tiedän...

-- Tiedätkö, että sinusta itsestäsi puhutaan pahaa minun tähteni?

-- Tiedän.

-- Ne ovat naiset, jotka puhuvat.

-- Mitä se minua liikuttaa; minulla ei ole äitiä, joka kärsii...

-- Sinä olet ihmeellinen nainen...

He hyvästelivät ja Mirdja nousi hitaasti ylös portaita huoneeseensa.



V


Mirdja heittäytyi vuoteelleen. Mutta hän ei saanut unta. Kaikki illan
tapahtumat ja puheet tulivat hänen mieleensä. Hän muisti Einoa ja
Rolfin sanoja: tuota hivuttavaa loistoa sinun silmissäsi ja hekumaa
sinun käynnissäsi ei vahvinkaan mies jaksa vastustaa. Sinä olet kuin
luotu bajadeeriksi! -- Niin oli hän oikeastaan itsekin ajatellut.
Mutta hänellähän oli todellakin kaunis ruumis!...

Mirdja irroitti vaatteensa ja antoi niiden luisua alas vähitellen.
Lopulta makasi hän aivan alastomana punaisella peitteellään. Hän
antoi silmänsä seurata omia piirteitään, nosti jalan toisen päälle ja
nautti nähdä, miten valkean varren aaltoviivat hienoina ja ylhäisinä
soljuivat nuorten jäsenten keveään kukkeuteen.

Minä olen todella kaunis. Mikä vahinko, ettei kukaan mies saa
nähdä sitä, ihailla sitä, sanoa minulle, miten kaunis olen... Se
lievittäisi itse-ihailuni tuskaa. -- Näin ajatteli tyttö.

Mutta sitten vähitellen ajatukset seisahtuivat, väsyneet aivot
tekivät työlakon... Tylsänä tuijotti Mirdja seinään, valkeaan
seinään... Yht'äkkiä huomasi hän siinä pienen, aivan pienen punaisen
pilkun. Hajamielisenä tarkasti hän sitä lähemmin. Se oli pieni
tulipunainen hämähäkki, joka kiertelehti ja keinui näkymättömässä
langassaan... Se oli kuin veripilkku. -- Olikohan Eino sittenkin
tehnyt itsemurhan -- -- --?

Nyt näki hän toisen pilkun ja vähitellen näkyi niitä kymmeniä ja yhä
uusia kymmeniä. Ja kaikki alkoivat ne liukua alaspäin, hitaasti ja
varmasti ne laskeutuivat lankojaan pitkin... Mirdjan yli ne tahtoivat
seittinsä vetää, hänen kauniiseen ruumiiseensa petohampaansa iskeä ja
imeä hänen kuuman, levottoman verensä kuiviin...

Punaisia täpliä, verisiä täpliä koko huone täynnä -- -- --

Ne tulivat jo, tulvivat ylitse, sitoivat, imuhampaansa iskivät,
kangistivat liikkumattomaksi -- -- -- Se oli kuin kuolema...

Ensi kertaa elämässään oli Mirdja painajaisen kourissa. Punaiset
hämähäkit painoivat hänen rinnallaan.

       *       *       *       *       *

Yöllä näki Mirdja unta kalpeasta naisesta... Se tuijotti häneen
lakkaamatta ja sen huulet liikkuivat, mutta Mirdja ei kuullut, mitä
se sanoi. Mutta hän ymmärsi, että se oli Rolfin äiti, joka oli tullut
häntä soimaamaan -- -- -- Juoppous on yksi seitsemästä kuoleman
synnistä ja sinä et kertaakaan ole varoittanut Rolfia. Mitä olet
tehnyt hänen hyväkseen? -- Mutta Mirdjalle tuli hätä sieluun ja hiki
helmeili hänen otsallaan. -- Minä olen juonut puolet, hän vastasi,
jottei Rolf saisi niin paljoa. -- -- Mutta silloin vääntyivät
naisen kasvot kauheasti, ne muuttuivat kieroiksi ja rumiksi ja
silmät sammuivat absintti-vihertävään sameuteen ja hän alkoi huutaa
huuhkajan äänellä huu huu huu huu -- -- --

Mirdja parkasi ja heräsi.



VI


Seuraava päivä oli sunnuntai. Mirdja oli väsynyt, hänen otsallaan
lepäsi kuin jotakin raskasta ja mietekypsää, ja kuitenkaan ei
hän vielä milloinkaan ollut tuntenut itseään niin virkeäksi ja
elämänkykyiseksi kuin nyt. Joka ainoa solu hänen ruumiissaan
nytkähteli ja pisti kuin sähkökosketus, jollainen hermo hänen
elollisessa aistipiirissään paisui villinä ja väkevänä. Vaihtelun ja
uutuuden himo, tuntemattoman elämän ikävä poltti jokaisessa jäsenessä
kuin pakottava vallanvietti.

-- Minä olen vain näyttelijätär, sanoi Mirdja itselleen, mutta
hyvä näyttelijätär. Minulla on tunteita sekä taivaan että helvetin
varalle; minulla on keinot pakottaa teidät kaikki jalkoihini!

Oliko hän paha nyt? Sitä hän ei tiennyt. Hän oli aina ollut
sellainen, -- ei koskaan yhtä hyvä kuin muut hänen ikäisensä nuoret
tytöt. Kuin salaisella ylpeydellä ajatteli Mirdja itseään. Hän oli
aina ollut näin turmeltunut ja toisenlainen kuin muut. -- Jo lapsena
ajatteli hän usein pahoja ajatuksia ja tunsi tunteita, jotka eivät
olisi sopineet nuoren sielun ohjelmaan. Hän luki huonoja kirjoja ja
hänen mielikuvituksensa lensi rohkeasti korkeimpienkin aitausten
yli. -- Ja hän muisti, että aina silloin, kun hänen mielensä kuohu
oli ollut vaarallisin, oli hänen suurin ilonsa ollut leikkiä
lasta: katsoa ihmisiin suurin ja kirkkahin silmin, viattomasti ja
totisesti, ja vetää lapsi-rakkaiden ohikulkevain huulilta ihailun
huudahduksia. Sillä Mirdja osasi laittaa silmänsä monenlaisiksi,
sellaisiksi, että ne nauroivat pinnallaan kuin keltaiset harakankukat
kedolla tai että ne päilyvät syvinä ja liikkumattomina kuin mustat
metsälammet tai räiskähtelivät epätasaisina säkeninä kuin raketit
yöllisellä taivaalla. Ja silmillään leikitteli Mirdja, kuten
muut lapset leikkivät irtonaisten lasipallojen ja kiiltolelujen
välkähdyksillä, mutta arasti ja salataitavasti hän kujeili, lipuen
aina pois tarkastajan käsistä kuin valhe, kuin varjo ikään. Vasta
kun hämärät hiipivät ja yksinäisyys yöpyi ympärille lempeänä ja
ymmärtävänä vaitiolona, vasta silloin uskalsi Mirdja avoimesti ja
mielin määrin leikkiä itsensä kanssa. Silloin uskalsi hän antaa
mielikuvilleen elämän. Hän lausui pahat ajatuksensa ääneen ja salli
eleitten näytellä pahoja tunteitaan. Ja hän nautti, nautti kuunnella
oman äänensä hiveleviä toisintoja; sairaalla himolla nieli hän omat
sanansa... Itse oli hän näyttelijätär ja itse oli hän oma yleisönsä.
Peilistä seurasi hän liikkeittensä ja väriensä sopusuhtaisuutta ja
niinpä hermonautinto ja tunneherkkyys sulivat yhteen omituiseksi
aistilliseksi henkevyydeksi, joka olisi ollut kuin täydellisesti
onnellistuttava päihtymys, ellei se niin kipeästi olisi huutanut
tunnustusta, tunnustusta...

Tämä oli kaikki Mirdjan sisällistä sielun mysteriaa ja se ulottui
niin pitkälle taaksepäin ajassa kuin Mirdja muisti. -- Mutta nyt oli
Mirdja jo vanha, paljon vanhempi kuin muut hänen ikäisensä tytöt. Ja
kehitys ei ollut seisonut paikallaan. Pahat ajatukset olivat käyneet
vielä pahemmiksi, vaaralliset tunteet vielä vaarallisemmiksi ja huuto
vielä kipeämmäksi hänen rinnassaan...

Nytkin tunsi Mirdja kummallista kuumetta sielussaan. Hulluina ja
rajupäisinä hyppivät kaikki pahat ajatukset kuvittelun kourissa:
ne vaativat todellisuutta. Hänen olisi tehnyt mieli jotakin oikein
hurjaa, kauheata, uhkarohkeaa... tehdä pahaa ja nauttia. Oh,
mitä kaikkea hän osaisikin! Pettää, pettää nuo typerät ihmiset
kaikki... Hän olisi heille kuin koetus, kuin kiusaus... Hän pitäisi
kymmenen rakastajaa yht'aikaa ja kuluttaisi yöt rikollisissa
bakkanaalia-juhlissa kuumien soihtujen, sairaiden tuoksujen
hirvittävän ihanassa hekumassa. Ja hän suutelisi heitä kaikkia,
hymyilisi heille petoksensa suureksi, järkkymättömäksi, ainukaiseksi
totuudeksi... Niin hän myrkyttäisi heidät syleilyllään ja uuvuttaisi
verkkoihin katseensa kaarilangoilla... Sitten... hän antaisi heidän
mennä, -- tai ei -- keskellä kylmää ja kirkasta aamupäivää heittäisi
hän heidät ulos orgiahetaleissaan kalpeina ja näivettyneinä, ja
sitten he saisivat kiertää pitkin maailman katuja kuin naurettavat
narrit... mutta Mirdjalla olisi heidän sielunsa... Sillä hänelle oli
annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Hän oli luotu sitomaan
sieluja. -- Sen oli Rolfkin tunnustanut...

-- Oh, miksi minä en saa leikitellä uhmaa kuoleman ja hekuman
välillä? Mirdjan koko olemus rukoili ja huusi sairasta nautintoa,
kiihkeää, villiä aistien päihtymystä ja hengen keveää herkullista
leikittelyä; hänen vehkeily-älynsä vaati käyttöalaa...

Mirdja kitui siitä, ettei hänellä ollut tilaisuutta tehdä niin
paljon syntiä kuin hän olisi tahtonut; mutta hän kitui vielä enemmän
tietoisuudesta, ettei hän tilaisuuden tarjoutuessakaan olisi voinut
toteuttaa mielikuviensa ihania rikoksia. Ne olisivat vaatineet paljon
julmuutta ja Mirdja tiesi olevansa pohjaltaan hyvä. Oi kuinka kalpea
ja voimaton oli hyvyys! Ja Mirdja rakasti nautintoa ja voimaa...

Mirdja raukka!

Ja sitten olisivat hänen syntinsä vaatineet alkuaikojen hillitöntä,
purkautuvaa intohimoa. Mutta Mirdja tiesi, että jos elämän kuumat
orgiat olisivat häntä nyt juuri kutsuneet, olisi hän tuijottanut
niihin liikkumattoman kylmänä ja korkeana kuin pohjantähti... Miksi
ajatella aina, punnita aina? Sellaisilla taipumuksilla ajatella ja
punnita!...

Mirdja raukka!

Mirdja painoi kuumaa päätään ikkunaruutua vastaan ja hänen rinnastaan
nousi hiljainen huokaus kuin rukous... Ihana mahdat olla, elämä,
rikkaiden riemujesi ja suurten surujesi soitossa, kiihkeässä
tyhjyyden kammossasi! Ihana elämän kirvelevä kirjoitus ihmisen
sydämessä!

Mutta se oli sunnuntaipäivä ja tuhansissa kirkoissa laulettiin:
"Ylentäkää sydämenne Jumalan tykö" -- ja harras seurakunta vastasi:
"me ylennämme sydämemme"...

Mirdja raukka!



Madrigal-novelleja



RESITATIIVI


Tulkaa elämän suuret tulet, palakaa kaikki! Räiskyen ja loimuten
palakaa kuin irrallaan kiitävät valkeat! Pudotkaa päälleni riemut
ja surut kuin kuumat tähdet syystaivaalta, kuin keltaiset lehdet
syysmetsästä. Sillä yli muun minä syksyä rakastan, syksyä, jolloin
kaikki katoo ja sammuu, kukkii ja lakastuu, hehkuu ja kalpenee
samassa silmänräpäyksessä. Joka syksyn on elänyt, on elämän elänyt.

-- Niin syty minun sydämeeni, rakkaus, vaikk'et olisikaan muuta kuin
yhden aamun sarastus, yhden yön tähdenlento, yhden kukkasen haihtuva
lemu; niin kuin et muuta olekaan. Vedä minut syliisi, sinä suuri
syväsyinen elämä, niinkuin minä sinut vedän polttavalle povelleni!

Ja sitten satakoot ylitseni tummanpuhuvat laakerit ja salatuoksuiset
myrtit, satakoot sekuntiseppelinä otsalleni. Sillä seppelöidyksi
tahdon minä tulla, kuten valtiatar, sillä minä olen syntynyt
valitattareksi. Ja kasvakoot maasta alttarit ja nouskoot uhrisauhut
minun takanani: te palvelette kohtaloanne, kun minua palvelette.
Sillä minä voin sanoa teille, että minä olen teidän kohtalonne,
mutta te ette voi sanoa minulle, kuka on minun... Ja niin olen minä
viisaampi teitä ja voimakkaampi, olen siksi, että minä uskallan
epäillä kaikkea, vaikka minun sieluni onkin kuin yksi ainoa väreissä
ja sävelissä sykähtelevä solu. Olen siksi, että te elämänne ytimellä
sitä solua elätätte... Mutta te kuivetutte ja kälvetytte ja näännytte
nälkään, sillä minä olen ainoastaan aarnivalkea... Mutta teissä on
kullankaivajain taikauskoa, te aavistatte virvan alla pohjattomia
aarteita, te turmioon vihityt, te onnelliset onnettomat kohtalon
käsissä! Tulkaa kaikki minun luokseni, te aarteiden uneksijat! Minä
vilkutan ja viittaan ja vedän teitä itselleni, sillä teidän kauttanne
tulee minun luokseni elämä. Ja elämän tahdon minä tuntea ja itseni.



ALLEGRO APPASSIONATO


Mauri Etso on voimakas, varma ja eheä, lemmessään verenväkevä ja
kiihkeä.

Mirdja on soleva ja notkea, kuuma ja kiertyvä kuin itämaan villi
viini. Hän tahtoo nauttia ja hän nauttii. Hän tahtoo kokea elämää
lemmen henkäilyssä ja hän antautuu sille. Hän himoaa hetkien huumaa
ja hän antaa niiden puristautua värähtelevän elämänjanoisen sielunsa
ympärille villillä syleilyllään. Mutta Mirdja on nainen ja rakastaa
voimaa. Ah, miten suuresti hän nauttii tulla nostetuksi väkevillä
jätin käsivarsilla, nauttii tulla johdetuksi, talutetuksi kuin
lapsi, sylissä kannetuksi kuin itsetiedoton halpa rakastajatar ja
tuntea silloin, miten hiipii fyysillinen heikkous sormenpäihin asti
suloisena raukeutena...

Ja Mauri Etso sanoo Mirdjalle: "Sinä tulet tänä iltana sinne ja
huomenna sinne..." ja kuin taipuva vesa on tyttö. Ihanaa on Mirdjasta
miehen rautaisen tahdon hypnotismi, ummessa silmin hän tottelee, kuin
päähän on hänelle noussut naisellisen heikkouden hekuma. Hulluja
huutaa hänen sairaan nautinnonhimon päihdyttämä sielunsa Etsolle:

-- Rääkkää minua, potki minua, kuluta minut kuoliaaksi! Syö minut
pala palalta! Ole kuin temppelin ryöstäjä, pyhien solvaisija ja
rosvo! Ole julma ja väkevä ja omaasi etsivä ja vie minulta kaikki,
jotta tuntisin suuren myrskyn kulkeneen ylitseni! Vastauksesi
hyväilee Mauri Etson silmä Mirdjaa kuumasti ja käskevästi ja Mirdja
on onnellinen. Kuin houretta, kuin unien kestipitoa on hänen elämänsä
Mauri Etson rinnalla. Mutta Etso ei ole mikään uneksija ja lyhyitä
ovat aina unien uhkuvat kestipidot. -- Tämä on houreesta heräämisen
historia:

-- Sinä olet siis minun, ijät päivät minun? kysyy Etso tavallisella
itseluottavalla käskijäuskollaan.

Pilvi kohoaa Mirdjan otsalle: oliko jo lopussa välitön tunnenarkoosi
ilman kyselyä eilisestä ja huomisesta? Tämä kuulosti melkein kuin
kutsumus järkeis-saivarteluun, kutsumus sotaan... Ja äkkiä on Mirdjan
sielussa jotakin muuttunut ja hänen korviaan viiltää sanojen kova,
säälimätön lemmenvaatimus. Viivähtäen hän vastaa:

-- Minä olen sinun nyt...

-- Minä tiedän sen, mutta tahdon tietää enemmän. -- Etson silmät
katsovat pistävinä.

-- Niin minäkin, mutta minä en tiedä muuta, Mirdja loukkaantuen
vastaa.

-- Mistä tuo varovaisuutesi? Miksi säikyt kohtalomme ijäisyyttä?

Siinä se taas oli tuo kauhea ontto sana "ijäisyys."
Poroporvari-sielujen vaalilause, niiden, jotka eivät ymmärrä
sekuntien tunne-ijäisyyttä, silmänräpäysten ihanaa kauneusmusiikkia!
-- Mauri Etson komea, kookas olento lyyhistyy Mirdjan silmissä äkkiä
tinkiväksi tusinasieluksi, pitkäsormiseksi onnen juutalaiseksi,
ja kuin taikakosketuksesta herää hänessä taas se entinen, se
oikea Mirdja, ylpeämieli ja voimakas, joka keveällä ylimielisellä
halveksinnalla miehiä hallitsee -- kuten heikompia hallitaan. Etso
onkin vain tavallinen mies, yksi noista heikoista, muistaa Mirdja,
kun hän muuttaa ryhtiä ja lausuu:

-- En tahdo leikkiä totuuden kanssa.

Säpsähtää Etso sanojen kovaa, itsetietoista sointua: se oli hänelle
vierasta. Kuuma villi viiniköynnös oli Mirdja, okainen ja oikullinen
tosin, mutta sittenkin taipuva kuin lapsi, naisista naisellisin,
pehmeistä pehmein, kuin syntynyt miestä varten. Ja nyt tuijotti
häneen kiveksi kiteytyneen panssarin takaa joku vieras henkiolento...
Mutta se oli varmaan erehdys, erehdys... täytyi hyväillä hänet
entiselleen, suudella hänet taas naiseksi... Ja sulkien Mirdjan
syliinsä puhuu hänelle Etso:

-- Totuuden kanssa pelkäät leikitellä, mutta et minun kanssani, sinä
siunattu kissanpentu. Mutta yhden neuvon annan minä sinulle vielä
lisäksi: ijäisyyden kanssa älä myöskään leiki! Älä paloita elämääsi,
älä tee siitä kurjaa mosaiikkiteosta, Mirdja. Minun Mirdjani! Ethän
peljänne ehjentää elämääsi yhdeksi suureksi rakkaudeksi. Se on
kaikkien ristiriitaisten sielujen pelastus!

-- Mutta ehkä minua ei ole määrätty pelastettujen joukkoon, äännähtää
Mirdja työntäen Etson pois. -- Eteensä vain tuijottaa sitten ja pieni
iva leikkii kylmillä huulilla.

Pahasti silloin kuohahti Etsossa:

-- Sinun fatalismisi on sietämätön. Se on tuskin uskottava. Se on
tekosyy, jonka tuot esille sen sijaan, että tunnustaisit, ettet minua
ollenkaan rakasta. Sinä et rakasta minua, Mirdja. Sinun lempesi on
niin pieni, ettei se tiedä, kestääkö se huomista päivää, elääkö
se edes yön yli. Sairas, hullu, kulunut siekale se on, jonka olet
heittänyt minulle, ja sentään olet uskaltanut sanoa, että rakastat
minua. Tuntematonta on sinulle rakkaus ja rakkauden suuruus, et tiedä
edes, mitä se on...

Etso oli puhunut kiihkeästi, melkein julmalla äänenpainolla, nyrkit
puristuksissa oli puhunut... Mutta Mirdja katseli häntä vain kuin
kaukaa ja syrjästä. Välistä tosin soimausten lomissa oli hänen
ylpeytensä syvänä vihana leimahdellut, mutta sitten heti sammunut
ja nyt tunsi hän vain aivoissaan halveksinnan ihanaa, tyynnyttävää
viileyttä. Tuollainen oli siis voimakas mies, naisen syyttäjä, naisen
halveksija, brutaalinen sana huulilla, brutaalinen ajatus sydämessä,
brutaalinen puserrus käsivarressa! Tuollainen oli siis ehjä luonne...
Siunatut, siunatut, te hajanaiset ja heikot!

Nyt tunsi Mirdja olevansa täydellisesti vapaa tuosta miehestä,
täydellisesti vieras hänelle, täydellisesti välinpitämätön hänen
onnelleen ja onnettomuudelleen. Nyt saattoi hän ivata häntä, pettää
häntä, lyödä häntä ajatuksillaan, kokeilla... Ja vallaton riemu
tykytti hänen suonissaan: mikä nautinto pudistella tuo suuri mies
päästään hölmöksi kuin koulupoika! -- Mirdja alkoi puhua hiljaa aivan
tyynesti, aivan intohimottomasti:

-- Sinä sanot, että minä en tiedä, mikä on rakkauden suuruus. Tämä
on uskoni: rakkauden suuruus on ennen kaikkea sen totuudessa. Mutta
totuus on jumalien ikikirjava tulitus ja ainoastaan nyt par'aikaa
vierähtävän silmänräpäyksen ajan voimme me ihmiset sen nähdä ja
määritellä. Eikä kukaan tiedä, milloin se sekunti lyö, jolloin
nykyhetken totuus jo on valhetta. Ja sentään, sinä uskallat vaatia
minua manaamaan esille tulevaisuuden tietämättömiä varjokuvia.
Kuinka voisit uskoa niitä, joita et näe, kun et edes usko sitä, mikä
silmiesi edessä on? Siksi älä puhu huomisesta, puhu mieluummin siitä
päivästä, jossa elämme, tai kaikkein mieluimmin älä puhu mistään,
sillä viisastelu tappaa tunteet. Mutta mikä oikeus on sinulla epäillä
minun suurta rakkauttani, jos minä nyt kerran sanon, että rakastan
sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa?

Mirdjan ääni oli tätä puhuessa verhottu ja teräksisen harmaa. Etso ei
jaksanut nähdä sen lävitse sieluun.

-- Puhut tottuneesti. Sinä olet kai sanonut nuo samat sanat jo monta
kertaa muille... Ja missä ovat sinun suuret rakkautesi nyt? Hetken
helyjä olivat, viimeisesi minulle heität, puhui Etso käheästi ja
katkerasti.

Mirdja naurahti.

-- Lasketko sinä rakkauden suuruuden pituusmitoissa ja elämän arvon
vuosimäärien mukaan? Eikö yksi päivä voi olla suurempi kuin kymmenen
vuotta ja yksi hetki todellista rakkautta sisällöltään parempi kuin
tuhat valheellista?...

-- Minä uskon rakkauden todellisuuteen vasta kymmenen vuoden
kokemuksen nojalla.

Mirdja hymähti itsekseen. Hän näki itsensä tuon miehen käsissä
kymmenen vuotta koe-esineenä... koe-eläimenä... Ja hänen silmäinsä
ohi liukui monia kymmeniä pareja samanlaisia kuin he: mies pulskana,
rehevänä, raakavoimaisena; nainen pelästyneen kyyhkyn katseisena,
kalpeana ja kärsivänä, vanhenneena ja kuihtuneena liian monista
lapsivuoteista, liian suurista rakkaudenosoituksista. Todellakin
mallivaimon kuva: kuuliainen, nöyryytetty, kesytetty, raiskattu,
jälellä vain heikon aviopuolison arka epäitsenäisyys; todellakin
mallivaimon kuva! Ja hekin olivat aikoinaan olleet hienoja, naisten
naisia, jotka peläten särkyä omaan arkatekoisuuteensa, olivat
himonneet tukea ja imeytyneet kiinni fyysilliseen voimapisteeseen,
luonnonrajuun ja julmaan lempeen. He olivat juosseet satimeen, kuten
nyt hän itse oli ollut vähällä juosta. Mirdjaa värisytti inho. Se oli
sitä kymmenen vuoden koe-rakkautta. -- Hän sanoi melkein jyrkästi:

-- Sitten et ole koskaan uskonut etkä koskaan nähnyt rakkautta, sillä
mitä suurempi rakkaus on, sitä lyhyempi sen ikä. Parhaimmat hetket
elämässä ovat vain silmänräpäys ja syvimmät rakkaudet ovat kuolleet
jo syntyessään...

-- En ymmärrä sinua. Minun tietääkseni on rakkaus suuri juuri
silloin, kun sillä on kantovoimaa ja ijäisyyskestävyyttä.

-- Oh, silloin se on vain pieni. Sillä on kantovoimaa vain siksi,
että sillä on niin vähän kannettavaa, ja se on kestävä siksi, että se
on omaa mukavuuttaan etsien muovailukykyinen ja kiemurteleva.

-- Mutta eikö voi kantaa paljon ja kestää sentään, antaa paljon ja
antaa aina...?

-- Tarkoitukseni ei ole näytellä mitään psykoloogista sibyllaa.
Moninaiset ja kirjavat ovat ihmissielut. Sanonpa vain: älkäämme
laatiko lakeja ja ijäisyyspuitteita millekkään, jott'emme pettyessä
kadottaisi uskoamme itseemme ja toisiimme...

-- Mutta uskollisuus, Mirdja, uskollisuus! Etkö tunne sitä käsitettä,
eikö se ole sinulle mitään?

Mirdjasta tuntui kuin olisi toinen huutanut hänelle: koirani, mun
koirani, eikö sinulla olekaan koiran luonnetta! Mutta viisastelu oli
nyt kerran käynnissä ja hän huomasi kyllä, ettei se lainkaan pysynyt
loogillisuuden rajoissa, mutta vähät asioista, asenne oli tässä
pääasiallista, repliikkien täytyi jatkua ja hän vastasi:

-- Se on minulle juuri kaikki. Mutta todellisesti uskollinen
itselleen ja ympäristölleen on vain se, joka aina hetki hetkeltä,
päivä päivältä, vuosi vuodelta kunkin sekunnin totuuden uskaltaa elää
ja tunnustaa. Elämän kehitykselle uskollisena oleminen on korkein
uskollisuus.

-- Mirdja, sinä vaihdat ja sekoitat käsitteet. Uskollisuutta on se,
joka samanlaisena ikuisesti pysyy, uskottomuutta se, joka hetken kera
häviää.

-- Lyhytnäköisiä yhteensovituksia, valheellisia muotoja, joita
palvellakseen ihmiset ovat itseltään itsekunnioituksen riisuneet
ja elämältä sisällön varastaneet; ikäänkuin ei ikuisuus olisikaan
vain häviävien hetkien saattoa ja ikäänkuin ei hetki jaksaisi
sisältää ikuisuutta. Mutta tyhmät, sokeat ihmiset, mitä he tekevät?
Odotellen ikuisuutta heittävät he pois hetken toisensa perästä
elämän ala-arvoisina murto-osina, kunnes he siten ovat heittäneet
pois koko elämänsä, siis koko inhimillisen ikuisuutensa ja tehneet
siitä sisällyksettömän tyhjyyden. Tai sitten ottavat he tosin
vastaan hetken ja sen sisällön, mutta eivät ymmärrä antaa sille
ikuisuus-arvoa ja siten katkovat he palasiksi ihanimmat langat,
joista se kudotaan. Tämä kaikki siksi, ett'eivät he tiedä että hetki
ja ikuisuus ovat erottamattomat...

-- On tosiaan vaikea keksiä järkeä sinun pitkästä sanatulvastasi,
mutta se ei ole sinulle viaksi luettava, päinvastoin se todistaa
vain, että sinä olet nainen ja...

-- Se todistaa vain, että sinä olet tyhmä.

-- No niin, ei maksa sinun kanssasi ruveta kiistelemään pitemmältä.
Mutta mitä sinun viimeiseen vertaukseesi tulee, tahtoisin siihen
lisäksi sanoa vain yhden seikan, sen nimittäin, että ei ole
elämän kudosta koskaan kirjavista, sieltä ja täältä haalituista
katkelmista paikattava, yhdestä ainukaisesta jatkuvasta langasta
on se kudottava, jotta sillä olisi jotakin arvoa. Mutta niinkuin
jo sanoin, älkäämme Herran nimessä jatkako enää tällaista. Kaikki
abstraktiset keskustelut naisten kanssa ovat kokonaan periaatteitani
vastaan. Es geht nicht! Nainen ei nyt kerran ole luotu ajattelemaan,
vaan tuntemaan. Ainoastaan tunteitten ja aistimusten maailmassa
voivat mies ja nainen toisiinsa sulaa. Heitetään pois kaikki
filosofeeraukset. Mitä se hyödyttää? Me olemme taas kuin ennen
ja sinä olet taas sama kuin ennen; minun rakas villi viinipuuni,
niinhän? Ja minä lupaan sinulle, armas, että koko elämäni tahdon
sinun olentosi säikeistä kutoa, yksinomaan sinusta ja sinulle.
Kaiken, kaiken saat, mutta kaiken tahdon minä myös omistaa, kuuletko,
kaiken. Minun rakkauteni vaatii, että sinäkin elämäsi kankaan kudot
minusta, aina ja ainoastaan minusta... Tunnetko sinä rakkautta:
kaikki tai ei mitään!

-- Kaiken saan, sanot... mutta onko sinulla sitten minulle muuta
annettavaa kuin vanhat suutelot ja vanhat fraasit? Mirdja kolkolla
ivalla puhui. -- Mutta sinä luulet, että niin sanotulle "naiselle"
voi heittää mitä romua tahansa ja kaikki käy jumalallisista
lahjoista, kunhan ne vain mieheltä ovat. Niin olet sinä minutkin
käsittänyt. "Naista" minussa olet sinä syöttänyt, "naista" minussa
rakastanut. Ah, miten ihmeellisiä olette te miehet, jotka lupaatte
kutoa koko elämänne yhden ainoan naisen epätäydellisestä olennosta,
joka kumminkin aina on kohdattava järjen ja ajatuksen ulkopuolella!
Miten ihmeellisiä olette te miehet, jotka olette kokonaan unohtaneet
pois hänestä ihmisen! Se on mukavinta, niin, tietysti. Teidän
rakkautenne saa määrätä ja vaatia, ja nainen saa sen arvaamattoman
onnen totella teitä. Ja niin murhaatte te hänessä vähitellen ihmisen.
Mutta minun ihmiseni tahtoo elää ja tiedätkö, mitä se sinulta vaatii
voidakseen yksinomaan sinun kauttasi elää: sinun pitää unohtaa, että
olet uros ja olla ensi sijassa ihminen ja sellainen ihminen, joka
samalla on nero ja yhdistää itseensä maailman kaiken henkevyyden,
viisauden, rikkauden ja voiman, sanalla sanoen koko elämän, sillä
ainoastaan avaran maailman ja kuohuvan elämän ytimistä voi minun
ihmiseni elää... mutta sinä olet raaka ja typerä...

-- Backfish-unelmia miehestä! Muutamat naiset pysyvät lapsina koko
elämänsä ijän. Tämän kaiken voi ymmärtää ja antaa anteeksi juuri
siksi, että olet "nainen", vaikka sinä sitä sanaa niin aiheettomasti
vainoat.

-- Sinulla ei ole minulle mitään anteeksi-annettavaa etkä sinä
voi minua koskaan ymmärtää. Mene niiden luo, joita sinä voit sekä
ymmärtää että anteeksi-annolla armoittaa... maailma on täynnä
naaraita!

-- Mirdja, Mirdja, sinä olet hullu, sinä...

-- Oh, älä jatka, minäkään en jatka enää. Kaikki oli vain leikkiä,
mutta sinähän et pidä leikistä... niin että paras on kai lopettaa.

-- Niin, minun täytyy tunnustaa, että en pidä myrskyisistä
kohtauksista naisten kanssa. Parasta on siis, että väistyn siksi
aikaa, kunnes sinun ajatustesi pahin ryöppy on rauhoittunut.

-- Sitä saat turhaan odottaa.

-- Se olisi vahinko. Mutta minä en nyt ota asiaa näin vakavalta
kannalta. Niinkuin sanottu, olen minä siitä välittämättä ja koetan
asettua sinun kannallesi. Merkiksi siitä, että kaikki on taas
ennallaan, tulet sinä sitten minua hakemaan.

-- Sitä saat turhaan odottaa.

-- Minä odotan.

Ja Mauri Etso kumarsi keveän jäähyväiskumarruksen niinkuin yhden
päivän erolle kumarretaan.

       *       *       *       *       *

He seisoivat kauan, seisoivat liian kauan toistaan odotellen kuin
kumpikin omassa päässään siltaa. -- Ja kun sitten eräänä päivänä,
jolloin vanha ylpeys jo oli ehtinyt haihtua, Mirdja vihdoinkin alkoi
katsella tietä edessään, huomasi hän, että silta jo oli nostettu pois
ja outo hirvittävä kuilu ammotti heidän välillään. Silloin käsitti
hän, että kaikki oli lopussa ja hän rupesi murehtimaan Etsoa, kuten
ihmiset kuolleitaan murehtivat, hillityin ja painavin ajatuksin...
Hän koetti selvittää itselleen elämän ja kuoleman kummallista
yhtymää, mitä kaikki oli ollut ja miten kaikki oli tapahtunut...

Hän oli tahtonut kokea elämää... Hän oli luullut, että kuumista
sieluista ja kuumista suuteloista voi nauttia melkein kuin
herkullisista illallisista ja sitten unohtaa ne. Hän hölmö,
vaikka elämä ei ymmärtänyt leikkiä... Ja niin oli hän antautunut
seikkailemaan Mauri Etson kanssa. Miksi juuri hänen? Hän
oli uusi kokemus, ja sitten oli hän niin miehekäs ja Mirdja
oli niin kuoleman-kyllästynyt Einon naisellisen hiutuviin
lemmenlaarituksiin... ja samoin filosofeerauksiin Rolfin kanssa...
nehän olivat vain filosofeerauksia aina... Ja sitten oli Mirdja
ennenkaikkea kyllästynyt seisomaan heidän molempain piedestaalilla
ja niin oli hän heittäytynyt toiseen äärimmäisyyteen: Etson
astinlaudaksi oli hän itsensä kuvitella tahtonut. Mutta valhetta
sekin, valhetta; ja valhetta itse viimeinen kohtauskin, ratkaisu...
Hän oli soimannut Etsoa vanhoista lauseparsista, ikäänkuin hän
itse olisi omillaan ratsastanut! Ei niin ainoata omintakeista
ajatusta. Kiusanhimo ja viisastelu oli häntä tuona iltana
johtanut, jonkunlaisia toisintoja Rolfin aatteista oli hän aseiden
karkaisimiksi käyttänyt. Siinä kaikki. Ja oikein sisimmässään
tunsi hän itsekin pyytävänsä ikuisuutta siltä tunteelta, jota
hän rakkaudeksi nimitti. Ei, kaikki johtui vain siitä, ettei hän
rakastanut Etsoa. Kuinka olisi hän muuten viitsinyt tarttua yhteen
ajattelemattomaan sanaan? Eikö tunteiden yksinoikeus juuri ollut
käyttää kaikkia maailman sanoja! Ja rakkauden täytyi sittenkin
olla elämän sisältö ja suurin. Ei mitään siitä ollut Etso hänelle
ollut. Kevytmielisyyttä, huvin halua, päähänpistoa oli kaikki ollut.
Ja kuitenkin kuuli Mirdja nyt tunteensa huutavan ja valittavan
kipeästä kaipuusta. Kuin tyhjää oli koko elämä. Mistä tämä?... Jos
sittenkin... Mutta eikö ihminen muista usein sellaistakin, jota ei
rakasta, ikävöi vastenmielisiä vaikutuksiaankin takaisin? Se on
tottumuksen valtaa. Tai tässä? Kenties vain naisen himoa miestä
kohden ylimalkaan. Miksi ei Etson sijassa olisi saattanut olla
yhtä hyvin joku toinen mies? Ja sellaista kutsua rakkaudeksi! Ei
milloinkaan enää päästäisi Mirdja sitä ajatusta sydämeensä, sitä
sanaa huulilleen, ehkä hän siten eläisi sen kysymyksen ohitse ja
-- säästäisi muita! Mutta ihme, Mirdja ei päässyt irti Mauri Etson
kuvasta. Se katsoi häneen pakottavasti ja pitkään ja hän sulki
silmänsä janoten hänen huuliaan, hänen ääntään, hänen voimakkaita
käsivarsiaan!... Oh, miten tämä uusi kosketus oli taas hänet
tahrannut, jättänyt jälkiä... Uusi kosketus ilman rakkautta...!
Jumala, Jumala, noinko hän heittäisi itsensä pois kenelle tahansa
hetken oikusta, hetken nautinnosta, ja he voisivat sitten kerskata
omistaneensa Mirdjan, miehet...

Mirdjan teki mieli vihata Mauri Etsoa, päästäkseen vapaaksi
itse-vihastaan, mutta hän ei voinut. Hänen sydämessään vain ja
nyyhkytti ääretön tyhjyys, elämän lyhytaikainen mitättömyys ja
kaiken, kaiken turhuus. Ja yhä pehmeämmäksi ja hiljaisemmaksi vaan
kävi hänen mielensä, kuten kuollutta murehtijan käy.

Lopulta ei hän muistanut enää muuta kuin että hänellä oli ollut
rakkaus, jonka hän oli heittänyt pois. Ja silloin tällöin sitä
muistellessa saattoi hänen mielensä heltyä aivan itkunsekaisen
suruisaksi.

Niinpä oli Mirdjalla eräänä talvisena hämäränä myös sellainen
heltymisen hetki. Hän seisoi ja tuijotti ikkunastaan ulos ja ikävöi.
Kaikki viisastelut olivat jo aikoja sitten lakanneet ja kaikki vanha
oli saanut uuden mielikuvituksellisen muodon. Ylpeästä ja kylmästä
leikittelijästä oli Mirdja omassa mielessään muuttunut onnettomasti
rakastuneeksi.

Ja hän seisoi ja kaiverteli ikkunaruutunsa jäähopeaan outoja sanoja
Etson haamulle. Sellaisia, joita voi antaa ainoastaan sille, joka ei
enää vedä niistä tilille.

Minä rakastan, rakastan...

Ah, se oli vain hautasiunaus!

Mutta paljon jälestäpäinkin saattoi tuntua vielä siltä kuin
ei vainaja aina olisi levännyt oikein rauhassa. Pitkät ajat
kuiskuttelivat kalmiston menninkäiset murehtijan korviin
paljon levottomia satuja. Mutta vähitellen kävivät ne yhä
kuulumattomammiksi, kunnes vihdoin vaikenivat kokonaan.

Eikä Mirdjallakaan enää ollut pahaa omaatuntoa. Olihan hän lopultakin
siunannut vainajan.



ANDANTE CON DOLORE


Kuka on tuo kalpea nuori mies, joka säännöllisesti joka ilta korkean
absinttilasinsa takana ulkoravintolan parvekkeella istuu?

Silmä katsoo puoleksi tylsänä, puoleksi uneksivana, ja harvoin
innostuu hän ottamaan osaa toisten keskusteluun.

Mirdja tähtäilee häntä, unohtuu tuijottamaan häneen... ja pian ei
hän näe enää ketään muuta kuin tuon kalpean tuntemattoman... Kalpea
tuntematon on kuin hänen aivoihinsa painettu kaiverrus, hänen
sieluunsa syöpynyt ainainen unikuva. Ja hän tuntee hänen ulkomuotonsa
aivan yksityiskohtia myöten, erottaisi heti tuhansien joukosta.
Otsalla lepää kaksi pimeää ryppyä, silmäluomet ovat vähän, aivan
vähän pöhettyneet kuin kuumeessa valvotun yön jälestä ja suupielissä
istuu pari pientä hiottua pirunpoikaa hyvin vaiti, hyvin piilossa...
Pää on vähän eteenpäin kumarassa, ryhti vähän riippuva, mutta
jokainen liike on kuin synnynnäisen keikarin ja hänen pienet vikansa
vain ikäänkuin pitävät koossa yhteisvaikutusta lisäten sille modernin
väsyneisyyden pehmeää viehätystä.

Sellaista miestä pitää Mirdja silmäinsä edessä yötä ja päivää.

Mirdja kohtaa hänet usein, yhä useammin, ja hän koettaa lukea
jotakin noista kasvoista, joiden ilme ei ihmeeksikään koskaan
ole samanlainen. Väliin ovat ne kaksi ryppyä otsalla mustat ja
jyrkät, väliin sulavat ne kasvojen tavalliseen harmauteen melkein
huomaamattomiksi, väliin vaeltaa paksu sininen pilvi aivan silmien
alla, väliin kuultaa se koko kasvoilta kuin pimeä verileima...
väliin ovat suupielen pirut tulleet aivan esille, niin että niiden
hävyttömät pikkusarvet näkyvät, väliin taas nukkuu kaikki, kaikki...
Se on omituista. Ja sen miehen silmät katsovat Mirdjaan aivan kuin
sokean, aivan kuin ne eivät huomaisikaan. Miksi ne katsovat häneen
kuin sokean silmät? Katsovatko ne kaikkiin niin? Miksi ne katsovat
niin? Kipeällä kärsimättömyydellä katsoo Mirdja ihmistä edessään. Hän
himoaa sen sielua, jonka salaisuutta eivät silmät ilmaise. Ne silmät,
ne ovat enemmän kuin verhotut, ne ovat kuin sokean... Kuinka jaksaa
pakottaa silmänsä sokeiksi omalle sielulleen?

-- Kuka on hän?

Ja Mirdjalle vastataan:

-- Eero Selinä, rappiolle joutunut maisteri. Kun hän suoritti
kandidaatin, oli hän vielä hirveän nuori ja hirveän lahjakas. Sitten
alkoi hän kirjoittaa tohtorin-väitöskirjaansa ja sitten alkoi hän
juoda absinttia ja nyt ei hän tee mitään, ainoastaan tylsistyy päivä
päivältä tietysti. Mikä vahinko! Sellaiset lahjat...

-- Minä tahtoisin tutustua häneen, sanoo Mirdja.

-- Ei kannata, hyvä neiti, hän on hirveä naisten vihaaja, aivan
mahdoton.

-- Miten hirveä kaikessa!

Ja Mirdjan sielussa alkaa kyteä vain yksi ajatus: saada Eero Selinän
sielu itselleen.

Minä tahdon katsoa sisään noihin sokeata-leikkiviin silmiin, minä
tahdon katsoa sisälle tuohon hirveään sieluun, joka on suljettu
kaikilta, ja pitää vallassani tuota miestä, joka vihaa naista! -- Ja
se ajatus poltti ja kiihotti kuin suuruudenhullu itserakkaus, kuin
kunnianhimo, kuin vallanhimo, kuin rakkaudenhimo Mirdjan sielussa
yötä ja päivää.

       *       *       *       *       *

Vihdoin oli Mirdja päässyt niin pitkälle, että Selinä oli alkanut
puhua itsestään.

Miten kauan oli Mirdja saanutkin tehdä työtä ennenkuin oli saanut
hänet edes avaamaan suutaan! Ei koskaan vielä ollut kukaan mies ollut
Mirdjalle niin välinpitämättömän epäkohtelias kuin Selinä. Tämä olisi
epäilemättä vaikein valloitus Mirdjan elämässä.

Ensin ei Selinä ollut yhtään huomaavinaan hänen läsnäoloaan. Sitten
hän oli heittänyt jonkun välinpitämättömän sanan hänelle niinkuin
heitetään rauhanlunastus-lantti kerjäläiselle. Se olisi voinut
käydä loukkauksesta, mutta Mirdja ei ollut huomaavinaankaan; hän
oli päättänyt päästä perille tuosta sielusta. Hän tutki tuota
miestä salaa, kaukaa, joka hetki, joka sekunti. Hän tiesi olevansa
aktiivinen puoli, mutta hänen ensimäinen keinonsa oli: herättää niin
vähän huomiota kuin mahdollista eikä hyökätä ollenkaan.

Vihdoin oppi Mirdja katsomaan yhä selvemmin ja selvemmin vaikenevan
ritarinsa sieluun. Ja hän pelästyi ja ihastui. Se oli kuin ääretön
musta kultakaivos, jonka ovelle oli kirjoitettu ikuisen hiljaisuuden
ja liikkumattomuuden käsky: kaikki on turhuus. Ja Mirdja tunsi,
että avaimet tähän sieluun olivat kalliisti ostettavat. Hän ei
saisi olla kitsas; hänen tuli oma sielunsa lunnaiksi heittää.
Ja Mirdja kaivoi itsestään vähitellen esille kaikki, mitä hän
aavisti äänettömän ystävänsä sielussa; kaikki elämän tuskansa ja
pettymyksensä, kaikki välilliset ja välittömät kokemuksensa ja
pessimistiset maailmanviisautensa. Ja hän alkoi puhua itsestään,
aivan huomaamattomasti, luonnollisesti kuin parhaalle ystävälleen
ilman vaikutushalua, ilman tutkiskelua luotosta tai ymmärtämyksestä,
ilman vastatunnustuksien vaatimusta... Mirdja ei kysynyt mitään
ja Selinä ei puhunut mitään. Sattui vain välistä, että hän unohti
absinttilasinsa ja saattoi Mirdjaa... Ja tarkastella hän alkoi
Mirdjaa... Kuka oli sitten tuo tyttö? Oliko hän tyttö? Ja kuitenkin
miehen rikkirevityt rohkeat ajatukset ja elämänkatsomus... Saattoiko
miehellä olla jotakin yhteistä yhdenkään naisen kanssa? Ja sittenkin,
eikö tuo juuri kertonut hänen oman sielunsa tarinaa? Ja hän katsoi
taas epäillen: tahtoiko tuo kenties jotakin hänestä? Ei, se ei ollut
mahdollista. Mutta itse hän heitti itsensä pois hänelle... Tunsiko
hän vaistomaisesti hengenheimolaisen? Saattoiko nainen olla ystävä?
Ei, ei sekään voinut olla mahdollista...

Sata samantapaista kysymystä nousi Selinän mieleen eikä hän enää
voinut olla ajattelematta Mirdjaa. Ja joskus sattumalta lisäsi hänkin
puolestaan jonkun sanan heidän yhtenäiseen sielunanalyysiinsä, josta
Mirdja puhui...

Sitten oli Selinä nyt vihdoinkin puhunut itsestään, yhden ainoan
lauseen vain: "je suis perdu"! Mutta hän oli sanonut sen sillä
tavalla, sellaisella hirveällä, katkeralla kohtalokkuuden tunteella,
että se oli melkein kuin paljastus. "Ja minua ei voi mikään, eikä
kukaan pelastaa", oli jyrkästi nauraen lisännyt ikäänkuin heti
torjuakseen pois Mirdjan mahdollisesti heräävän lohduttamishalun.

Mutta Mirdjan sielussa huusi ja ilakoi: onnellinen, onnellinen olen
minä siitä, että välinpitämätön naurusi oli vain valhe ja että sen
alla sinun sydämesi vielä verisyyttään vavahtelee, onnellinen,
onnellinen olen minä siitä, että onnettomana sinut löysin, sillä minä
ja ainoastaan minä yksin koko maailmassa voin sinut pelastaa. Minulle
on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä ja minä tahdon antaa
sinulle takaisin sinun elämäsi, minun ystäväni, minun ystäväni!

Mutta Mirdja vaikeni, sillä jos hän olisi näyttänyt sielunsa
suuren voiton varman riemun, olisi toinen mennyt pois eikä tullut
enää koskaan takaisin -- ja se ei saanut tapahtua nyt, ei vielä.
Sillä Mirdja oli päättänyt leikkiä ihmeitten tekijää... hän oli
päättänyt sulattaa yhdeksi heidän sielunelämänsä, tartuttaa siten oma
voimansa toiseen, oksastaa itsestään elämänmehua toisen kuivuneihin
soluihin... Mutta toinen ei tietäisi siitä mitään, ei huomaisi
mitään ennenkuin hän olisi täysin terve... ja sitten, sitten olisi
Mirdjan tehtävä lopussa. -- Ja Mirdja tunsi povessaan paisuvan
niin äärettömän voiman ja elämänrohkeuden kuin ei koskaan ennen.
Kuin Jumalan salaa vihitty apostoli hän oli uhraaja hiljaisten
hyvien töiden alttarilla, voima-ihminen, joka omasi oikeinkäytön
ihmeteltävän salaisuuden...

       *       *       *       *       *

-- Niin paljon kaunottaria virtaa ohitsesi ja sinä tahdot karata
pois... Etkö sinä tunne jotakin omituista, jotakin pidättävää ja
sulattavaa, jotakin kuin auringonpaistetta välähtävän otsallesi ja
ohimoillesi heidän hymystään tai olisitko kenties naistenvihaaja?...
kysäsi Mirdja Selinältä kuin ohimennen ja leikillä, kun tämä
välttämättä halusi päästä pääkadulta hiljaisemmille.

-- Kuinka voi vihata sellaista, jota halveksii? virkahti Selinä.

-- Oh, sinä herkkusuu, niinkuin en minä tietäisi, että halveksinta on
sielun hienointa hekumaa. Sen kannan minäkin valitsisin, jos samalla
tahtoisin olla aseissa.

-- Mutta sinä, Mirdja, mikä olet sitten sinä? Mieskö naisen haamussa?
Nainen peittämässä miehen sielua? Miksi elät sinä ulkopuolella
sukupuoltasi? Minä tunnen kyllä sinun sukupuolesi. Ja tiedätkö,
millaisia ovat ne naiset, jotka tunnen? Ne ovat kahta lajia: joko
yleisiä ilotyttöjä, pohjaltaan usein sangen hyväluontoisia, mutta
joka tapauksessa eläimiä, paljaita verhoomattomia eläimiä, joiden
ainoa jälellä oleva aito-inhimillinen tunnusmerkki on heidän
kaikkivaltias rahanhimonsa; tai sitten s.o. perhetyttöjä; edellisiä,
jotka ovat saaneet oivallisen kasvatuksen, jotka ovat pistetyt
häkkiin ja harjoitetut kantamaan hyveellisyyden painavaa kilpeä ja
tarpeen tullen luomaan silmänsä alas ja pyörtymään. Erotus on itse
asiassa vain siinä, että nämä viimemainitut ovat paljon typerämpiä
ja luonnottomampia kuin edelliset. Ja ajattele sitten meitä miehiä,
joita koko elämä, koko yhteiskunta kaikkine hyveineen lähestyy
tällaisen tekopyhän ja typerän naisen hahmossa! Voimmeko me ottaa
vastaan siltä mitään? Emme, tuhat kertaa emme! Jos me sanomme: me
olemme sairaita, antakaa meille terveys, vastataan meille hymmillä:
me kiitämme sinua, Jumala, ett'emme ole kuin nuo dekadentit ja
kadotetut, maan pilkka ja pahennus! Ja sitten -- ihmisrakkaus on
ensimäinen numero tekopyhyyden ohjelmistossa -- sitten lähetetään
meille lentokirjasia, joissa suositellaan sairaan ravinnoksi
yleisesti moraalia vahvistavaksi tunnettua raakavoimaa ja aatteilla
kyllästettyä triviaali-terveyttä...

Mutta me parantumattomat dekadentit me olemme ylpeätä väkeä, me
kilpistämme kuoremme koviksi ja pistäviksi, niinkuin ne, jotka itse
itsellensä riittävät, sillä me emme voi koota ilettävän myötätunnon
almuja rahvaalta, jolle meidän sisälliset normimme ovat ainainen
arvoitus. Ja koska meidän vallassamme ei kuitenkaan ole vaientaa sen
ijänikuista möly-ääntä, väistymme me syrjään ylpeässä ylenkatseessa.
Niin olen minä aina tehnyt, erotuksetta olen heidät kaikki työntänyt
tyköäni. Katso, minullekin on kurkotettu sääliä ja rakkauden tekoja.
Ah, miten toisenlaisena tulit sinä Mirdja kuin kaikki ne muut -- et
sinä kumpaakaan kurkottanut, siksi minä tunnen, että sinun läsnäolosi
ei ole loukkaus, kuten niiden muiden. Sinulle voin alentumatta,
itseäni solvaisematta, tunnustaa sen, mitä en kellekään vielä,
paljastaa kovan kuoren alla piilevän itseni. Niin minä olen vain
herkkä värisevä ihmissydän, sairas, joka kuumeesta tykyttävin ohimoin
harhailee pimeässä, houreessakulkija, joka katkerana hapuilee ohi
linnojen porttien, yksinäinen sielu, joka kaikkien väärin-ymmärtämänä
on hukkumaisillaan elämän pohjattomaan tyhjyyteen. Oh, Mirdja, minä
olen dekadentti, mutta tämän on aste, jolla itse viattomuus on
turmelusta ja turmelus viattomuutta ja jota vastaan kaiken maailman
viisaus ja moraali on voimaton!

Selinä oli puhunut katkonaisesti, kiihkeästi ja hiljaa, niinkuin
se, joka ensimäisen kerran omien sanojensa outoa kaikua kuuntelee,
arastelevana ja huumaantuneena yht'aikaa.

Mutta minä olen voimakkaampi kuin kaiken maailman viisaus ja moraali,
ja sinä alat tuntea sen jo... puhui Mirdjan uhkaylpeä sielu, mutta
hän painoi puheen alas ja virkkoi:

-- Miten hyvin minä tunnen sinussa itseni! Sairautta, sairautta
kaikki, mutta minkälaista? Eikö se iske ihmiseen juuri silloin, kun
hänen sielunsa kehitys jollakin tavoin epäsuotuisten olosuhteiden
vaikutuksesta pääsee taittumaan liikakehitykseksi? Ja eikö se
useimmiten tapahdu juuri sieluissa, jotka aines-osiltaan ovat
kauneimpia, herkimpiä, hienoimpia ja runsaskykyisimpiä! Mutta
sitä eivät käsitä ne, jotka tuota hienoa mosaiikkikudelmaa, tuota
tuskallisuuteen asti hiottua kauneuskimaltelua, plebeijihengen
karkeatekoisilla aatteilla tahtovat parantaa. He eivät käsitä...

-- Että parannuskeinoa ei ole vielä keksittykään, ei meille. Muille
voidaan lausua vapauttavat sanat, ei meille. Me emme usko enää
mihinkään.

-- Minäkin olen kokenut mielikuvien pettävyyttä, nähnyt uskojen
tyhjyyteen ja itsepetokseen raukeavan, tuntenut pessimismin
auttamattomasti ja ankeasti painautuvan ylitseni ja minä uskon
vielä...

-- Usko ja uskonto, hentomielisyyksiä naisia ja lapsia varten!
Sinäkään et pääse pois sukupuolestasi.

-- Minä uskon vielä, että kullakin kehityskannalla, oli se minä
tahansa, on oma ihanteensa, tai edes jonkinlainen tarkoitus, joka
järjellistyttää elämisen. Täysverisin pessimisti on aatteellisempi
kuin kukaan idealisti. Tunnustaessaan sairauden ja pahan, tunnustaa
ihminen samalla sen vastakohdan. Ja täysverisin dekadentti, joka
seisoo kuolemaan tuomitun kehityksen viimeisellä huipulla, eikö
hän voi ilolla elää vain siksi, että hän on paikallaan kehityksen
kulussa, sortumaan syntynyt, tietäen jälkeentulevan elämän nyt
olevan kypsän luomaan taas uusia parempia kehitysmuotoja! Ei mitään
käsitettä ilman vastakäsitettä. Ja enempää ei ihminen tarvitsekaan
voidakseen elää!

-- Ihminen ei elä vain käsitteistä.

-- Usko hyvään on kuoleman elämä; pyrkimys hyvään on elämän terveys.

-- Miksi me pyrkisimme ja pyristelisimme, me kehityksen ja kohtalon
ketjuun vangitut? Elämä voi pyrkiä meidän kauttamme johonkin, Jumala
voi pyrkiä... mutta me, me...?

-- Sinun katkeruutesi nauraa minun uusidealismilleni, mutta
tiedäthän, etten minäkään enää ole vallan naivi ensi-eläjä... Ja kuta
pitemmälle kehityksessä pääsemme, sitä epämääräisempänä, aavempana
ja autereisempana väikkyy määrä. Lakeoilla virtaa lippunsa taakse
yhdistynyt yksisieluinen kansa, huipuilla kulkevat yksinäiset ja
ylhäiset ja pettävin välimatkoin viittoo heille avaruus, mutta
kuitenkin se viittoo...

Mirjda oli äkkiä improviseerannut itselleen aatteet ja kannan ja
kuvat, kokonaisen kauniin sadun, ja hän oli puhunut vakuuttavasti
ja lämmöllä, ikäänkuin hän itsekin olisi uskonut siihen mitä
sanoi. Taikka tahtoi hän kenties saada heitä molempia epäilijöitä
vakuutetuksi...

Mutta Selinä pudisti päätään kuin epäuskoinen:

-- Pitäisi olla fantasti hapuillakseen avaruuksissa, joita ei
tunne... ja fantastilla pitää olla innostusta ja minä en usko
siihenkään.

-- Usko työhön!

-- Työhön minkä tähden?

-- Työhön työn tähden, olemassaolon lievityksen tähden!

-- Minä en voi tehdä työtä eudemonistisessa tarkoituksessa, olen
kokenut sen, se raukeaa tyhjiin... ja sitä aatetta en löydä, minkä
vuoksi kannattaisi tehdä mitään. Mitä hyötyä siitä on? Kuka iloitsee
tai onnellistuu minun työstäni, minun elämästäni? En minä itse.

-- Minä.

-- Sinä?

He mittasivat toisiaan kuin kaksintaistelijat.

Jos minä yleensä johonkin uskoa voisin, uskoisin sinuun, mutta en
tahdo enää pettyä, en uskoa, sanoi Selinän sielu.

Jos sinut joku pelastaa voi, pelastaisi sinut rakkautesi minuun,
mutta silloin minunkin pitäisi rakastaa sinua, huokasi Mirdjan sielu.

Sinun tähtesi minä voisin elää, puhui Selinän katse.

Minä en jätä sinua, sinä sairas ritarini, vakuutti lujana Mirdja
silmä.

-- Tahtoisitko, että minä eläisin? sanoi Selinä, puhu totta!

-- Tahtoisin, sanoi Mirdja.

Ja Selinä tarttui Mirdjan molempiin käsiin ja suuteli häntä
liikkumattomille huulille.

Kuin hartautta ja pyhää suitsutusta oli ilmassa... hiljaisena henkenä
korkeassa temppelissä värisi Mirdja... Sen täytyi tapahtua. Se oli
ainoa keino parantaa.

       *       *       *       *       *

Siitä päivästä alkoi heidän varsinainen suhteensa: Selinä oli sairas
ritari, joka heikkona ja ruhjottuna leppoisan päivän armoilla
makasi; Mirdja oli aurinko, joka lämmitti, loi ja paransi. Ja
ne olivat heidän ihanimpia hetkiään, heidän molempien. Tai onko
maailmassa mitään suloisempaa tunnetta kuin elämääntoipuvan, ja
onko riemuitsevampaa, hienoissa huomioissa ja omanvoimantunnossa
hekumoivampaa sieluntilaa kuin sairaanhoitajattaren? Joka päivä uusi
kukka puhjennut auringolle, uusi usko nostanut päätään, uusi toive
lähtenyt lentoon, uusi mielikuva kirkastunut. Jokainen päivä täynnä
luonnontutkijan yllätyksiä, salaisia iloja, selittämättömiä hurmioita.

Selinä oli tullut avomieliseksi ja välittömäksi kuin lapsi.
Suloiselta tuntui hänestä jättää väsynyt sielunsa omien
lepoasentojensa mielivaltaan. Ja hän kevensi sen taakkaa, kertoi
elämästään, sen pienistä, tyhjistä iloista ja sen suurista
yksintuskista hiljaisina öinä.

-- Paljon oli minussa katkeruutta, kertoi Selinä, paljon epäilystä,
ja enemmän vielä tylsyyttä ja harmaata halveksintaa, mutta kaikki on
sulanut pois sinun katseesi alla. Sinä olet voittanut. "Usko hyvään
on elämä", niinkuin sinä sanoit. Sinä olet se hyvä, johon voin uskoa,
sinä se elämä, jota voin elää. Kaikki, mikä on ollut sinua ennen, on
kuin varjoa; kaikki sinun jälkeesi kuolemaa.

Mutta sellaisina hetkinä tunsi Mirdja aina salaisen piston
rinnassaan... se oli kuin epäsointu, kuin pilvi, kuin enne. Kuinka
jaksaisi hän aina olla sairaanhoitajatar, aina kantaa tätä raskasta
edesvastuuta toisen elämästä... ei koskaan olla heikko, ei koskaan
levähtää, ei koskaan velttona heittäytyä mielialojensa oikuille?
Sillä sinä hetkenä he vajoaisivat molemmat. Mutta tämä oli sittenkin
niin kaunista, olla sairaan miehen uhrautuva ystävä, Mirdjan elämän
valkehin teko oli tämä ystävyys. Sillä toiselta puolen tunsi hän
vaistomaista inhoa ja vastenmielisyyttä kaikkea mädännäistä ja
madonsyömää kohtaan, mutta hän oli voittanut sen tunteen ojentaakseen
auttavan käden sairaalle miehelle. Ja hän oli palkittu: helmiksi ja
hohtokiviksi muuttuivat hänen koskettaessaan sairaan tummina kihoavat
veripisarat, kultaa paistoivat avonaiset haavat... ei koskaan, ei
unissaankaan ollut Mirdja nähnyt niin paljon ihanuutta kuin sen
sairaan miehen sielussa. Mutta se oli samalla kärsimystä koko ajan,
ja yhä useammin alkoi Mirdjaa painaa katkaiseva väsymys. Se oli kuin
pelastaa hukkuvaa, kun limaiset meriruovot rumilla käsivarsillaan
kietoutuvat kiinni valkoisten jäsenien ympärille yrittäen vetää
alas, tukehduttaa ummehtuneella huohotuksellaan... kuristaa tahmeaan
syleilyynsä... Minun täytyy saada olla jo heikko, minä en jaksa enää!
vaikeroi sellaisina hetkinä Mirdjan sielu. Ja silloin sattui, että he
molemmat tuijottivat synkkinä lattiaan puhumatta mitään. Mutta kun
Mirdja huomasi levottoman, onnettoman ilmeen ystävänsä kasvoilla,
vavahti hän ja kiiruhti iloitsemaan aaveet pois.

Kerran sanoi Selinä:

-- Minulle oli aina sanottu, että nainen ei voi rakastaa muuten
kuin säälinsä lävitse ja siksi olin minä sulkenut itseni naisen
rakkaudelta. Säälin suudelma olisi pahempi kuin ostettu. Kirottu,
kirottu jokainen suudelma, jota ei anna yksilöllisen itsekkäisyyden
kaikkisyöpä ja polttava intohimo! Todellinen rakkaus on aina
voimakasta ja iloista, itselleen elävää aistirakkautta, ja se on se
ainoa oikea. Sano, Mirdja, rakastatko sinä minua itsellesi...?

Silloin kävi pisto Mirdjan rinnassa pakottavaksi kuin halvaus. Hän ei
voinut kieltää eikä myöntää, ja hän vastasi:

-- Sinä tiedät, että minä itse vihaan sääliä yhtä paljon kuin sinä.

-- Kiitos Mirdja, sinä olet opettanut minut kunnioittamaan naista,
sanoi Selinä.

Mutta omantunnon puristuksiin jäi Mirdja, hautomaan hirveitä
ajatuksia. Ei, itselleen ei hän rakastanut Selinää... ja kuitenkin
tahtoi hän hänet säilyttää. Mitä tahtoi hän tästä miehestä? Miksi
uhrautui hän hänen tähtensä? Eikö se ollut sittenkin pelkkää
yleistä ihmisrakkautta, sääliä? Surkuteltavia olivat sekä säälijä
että säälittävä. Miksi ei hän ollut voinut kulkea ohi nähtyään,
mikä tuo kalpea mies oli? Miksi ei hän ollut voinut mennä kylmänä
tiehensä, miksi oli sydän sulanut, mieli heltynyt, hänen, egoistin,
elämän vaahdoilla herkuttelijan, miksi, miksi? Kirottu naisen
fatalistinen taipumus uhrautua ihmisille, joita hänen itsekäs
rakkautensa ei kuitenkaan tunnusta...! Millainen olisikaan se
mies, jota Mirdja rakkauden huumassa itselleen pyytäisi? Aina sama
uni hänestä: korkea, voimakas, valtia, ja hänen kaksoishenkensä
olisi Mirdja, heikompi kaksoishenkensä. Ja sentään olisi hän sille
miehelle kaikki: sytyttäjä ja runotar, ystävä ja toveri, nostaja
ja langettaja, kuten elämä itse. Eikä vain palasia, kuten tähän
asti: milloin toveri, milloin ystävä, milloin laupeuden sisar,
milloin kiehtova aisti-eläin, milloin käsitteellinen äly, milloin...
murusia, sirpaleita. Miten elämän-rohkeaa, korkeaotsaista ja
riemuitsevaa olisi heidän lempensä!... Mutta tämä, tämä ainainen
kuolemanvarjon alla riutuminen, tämä kalvava kannatus, tämä salainen
yksin-painiskelu... oh, miten sietämätöntä! Pois tästä hivuttavasta
elämästä, tästä ainaisesta sairauden tuoksusta, pois, pois! Mutta
miten? --

Mirdja oli tehnyt paljon laskuvirheitä. Hän oli päättänyt ensin
parantaa sairaan ja siihen asiaan oli hän lainannut rakkautensa
varjon. Sitten, niin oli hän ajatellut, pitäisi terveen miehen kyllä
pystyssä työnhimo ja kunnianhimo ja hän, Mirdja, voisi siirtyä
pois... Mutta tällä miehellä ei tulisi koskaan olemaan terveyttä, ei
työnhimoa, ei kunnianhimoa ilman rakkautta, ilman Mirdjaa, sen tiesi
hän nyt. Ja Mirdja ei rakastanut. Oliko hän edes ystävä! Miksi oli
hän sitten hänet pettänyt, miksi vain lainannut itsensä, syöttänyt
valhetta kuolevalle kuten lääkäri?... Hänen täytyi kuitenkin lopuksi
repäistä itsensä pois. Minkä hirveän leikin hän olikaan leikkinyt!
Parantanut ja vaalinut itselleen sielun, voidakseen sen sitten
tuhatverroin varmemmin ja kiduttavammin tappaa, antanut sille kaiken
voidakseen sitten taas kaikki ryöstämällä sen siihen paikkaan
nujertaa. Ja loppu lähestyi hirvittävällä varmuudella. Kauheat
valintamahdollisuudet: pelastaa Selinä pitkittämällä rakkauden
valhetta koko elämän-ijän tai sanoa totuus ja tappaa hänet paikalleen.

Mirdjan sielu voihki ja vaikeroi ajatusten lahjomattoman,
julman pakon alla, ja hänen tuskansa kävi päivä päivältä yhä
hirvittävämmäksi ja sietämättömämmäksi. Mutta se hänelle selvisi,
ettei tätä suhdetta enää voisi jatkua. Se oli mahdoton. Hänen täytyi
tunnustaa totuus. Hänen voimassaan ei ollut parantaa ystävää.

       *       *       *       *       *

Tänä iltana piti Selinän tulla Mirdjan luo. Heillä oli tapana pitää
pieniä laulu-iltoja keskenään. Ja nyt sen suuren, sen kauhean, sen
oikean piti tapahtua.

Selinä tuli jotenkin myöhään. Mirdja oli odottanut tuskallisella
jännityksellä.

-- Miten sinä olet kaunis ja kalpea tänä iltana, sanoi Selinä
Mirdjalle. Mutta sinussa on samalla jotakin peljättävää ja suurta
kuin suru, kuin meri tuolla ikkunan edessä...

He lauloivat Griegiä. Pohjoismainen raju synkkyys, koko hänen
vuorenpeikko-mystiikkansa suli ihmeellisesti yhteen hämärtyvän illan
ja meren kanssa. Kuin uusi ijankaikkinen sielu siitä syntyi.

Meri kimalteli ja kohisi. Painui aurinko, lankesi hämärä.

Ja aina he vielä lauloivat.

Meri oli ihana ja suuri.

-- Griegin musiikissa on paljon itsekkyyttä, sanoi Mirdja pannen
Griegin sivulle.

-- Kuten kaikessa kauniissa täytyy olla, sanoi Selinä. Suuret tähdet
syttyivät lämpöiselle syystaivaalle. Ja yhä he vielä lauloivat.

Selinä lauloi Mirdjalle:

    "Fylgia, Fylgia, pois älä käy,
    kun mun murtavi halpuus maan,
    sa arka, sa ylhäinen, lähellä näy,
    kun aattein alhaisin tummennan hahmosi sun,
    min kauneus loi tähtivalkeain
    haaveissa vaeltamaan..."

Yhä ihanampana, läpihohtoisempana värisi sävel. Selinä oli enemmän
sielua kuin itse musiikki. Uskonsa ja rakkautensa kirkastamana hän
paloi, hän, epäilystä, vihasta ja vilusta noussut, pyhänä hän paloi.

Ah, kaiken kauneuden katkeraa valheellisuutta!

Mirdja puhkesi rajuun itkuun. Nyt sen täytyi tapahtua, sen hirveän!

Hän sulki silmänsä, tukki käsillään korvansa, ettei hän näkisi,
ei kuulisi mitään... ja ponnisti kurkustaan esille kovan, kamalan
huudon, joka soi kuin parahdus.

-- Minä en rakasta sinua! Voitko antaa minulle anteeksi...?

Selinä jäykistyi, tukehtuvansa luuli.

He vaikenivat kauheata kohtalokasta vaikenemista.

Vihdoin sanoi Selinä käheästi:

-- Ja tämä kaikki, mitä on se ollut? Valhetta? Sääliäkö, sano,
sääliäkö?

-- Ei, ei, ystävyyttä.

-- Voiko ystävä pettää ystävän? Mutta sinähän oletkin nainen, sinä
vähämielinen, joka luulet voivasi ostaa ihmissielun kourallisella
sääliä ha-ha-ha!

-- Oi Jumala, älä naura, älä halveksi minua, ymmärrä minut! sinä olet
minulle kallis, rakas kuin rakkain ystävä!

-- Ystävä, sehän kuuluu olevan naisen valtti, jonka hän heittää
esille, kun hän jo on tarpeekseen asti pettänyt rakastajaansa ja taas
on lentovalmis. Mutta että sinä Mirdja, sinä Mirdja!... Sinunhan piti
olla sukupuolesi ulkopuolella... Ja minä hullu, joka jo kyllä tunsin
naisen... Mirdja raukka! -- Niin meidänhän piti laulaa, se on totta.
Siis jatkan... luvallanne, neiti --

    "Ootko ihminen?
    Et, vaan Pajazzo..."
    -- -- -- -- --
    "Ah, naura Pajazzo,
    tee temppusi parhain,
    onneni murtunut leikiksi lyö!"...

Yliluonnollinen voima ja katkeruus kuin kuoleman edellä väreili
Selinän äänessä. Siinä soi koko hänen elämänsä aikainen pettymys ja
tuska uudistettuna tuhatkertaisin väkivoimin, uudistettuna niin,
ettei enää mitään ollut pelastettavissa.

Se oli kuin parantumattoman kuolinparahdus.

Mutta Mirdja oli lyyhistynyt kokoon... Liikkumattomana,
yhteenpuristetuin huulin hän istui tuntien ikäänkuin viimeisen
tuomion kulkevan ylitsensä... Tuo oli hänen työtänsä tuo... hänen,
jonka oli pitänyt uhrata hyvin töiden alttarilla.

Kirottu, kirottu kaikki muu paitsi itsekohtaisin itsekkyys!

       *       *       *       *       *

Patsaana istui Mirdja paikallaan. Tuskin oli hän huomannut Selinän
poistumista. Mustaa ja hiljaista kaikki...

Ainoastaan toukka naksutti vanhassa seinässä. Se oli kuin
ijankaikkisuuden kellon lyönnit.

Äkkiä säpsähti Mirdja. Hän hypähti ylös. Oli vähintäin jo puoliyö.
Etehisestä kuului outoa kolinaa ja samassa aukeni ovi. Se oli Selinä
ja niin päissään, että tuskin pystyssä pysyi. Sellaisena ei Mirdja
ollut häntä vielä milloinkaan nähnyt.

-- Minä tulen vähän sopimattomaan aikaan, mutta entä sitten! Ei
rakkauskaan kysy aikaa, milloin tulee ja menee -- eikä kuolema; ne
ovat suuria herroja ne; minulla on ylhäistä seuraa... Katso, minulta
jäi äsken vastaamatta, minä olin hajamielinen. Sinä pyysit minulta
anteeksi. -- Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi sitä, ettet voinut
minua pelastaa ja parantaa ja hissata ylös... Katso, ei se sinun
syysi ollut, sinä näit tosiaan siitä paljon vaivaa... Ai, ai, se
on raskasta olla laupeuden sisar. Ei sitä osaa kuka hyvänsä... et
sinäkään... Katso, sinä teit pikkuruikkusia virheitä; niitä sinun
ensi kerralla tulee välttää... Minä sanon ne sinulle; ensiksi:
laupeuden sisaren pitää olla pyhä, valkea risti sinisellä rinnalla...
hän ei saa suudella potilaitaan -- ee -- ei! -- Se on numero yksi.
Sitten seuraa numero kaksi: laupeuden sisar ei saa valehdella
eikä pettää, ei silmillä, ei suulla eikä sydämellä. Se on synti.
Kolmanneksi: laupeuden sisaren pitää pysyä alallaan eikä haalia
itselleen kokoon syntisiä kaduilta ja kujilta, -- jättää sen työn
poliisille, eikä valita itse itselleen pelastettavia, -- jättää sen
työn Jumalalle... Ja sitten -- ei pidä kehoittaa miestä kirjoittamaan
tohtorinväitöskirjaa, ellei itse tahdo tulla tohtorinnaksi. Piruako
minä sillä tittelillä teen! Se on naisten koristuksia, sen hankkii
mies naistaan varten, kuten rahan, kuten kaiken maailman turhuuden ja
prameuden --

    "Mua mitä haudan yössä hyödyttää,
    jos aarre-arkut jälkeheni jää,
    jos mua laulu, aikakirjat kiittää
    ja muistohoni urhomaineen liittää...?"

Mirdja istui ja nyyhkytti hiljaa. Niin syvästi ei ollut vielä kukaan
häntä loukannut. Mutta hän ymmärsi, että tämä oli välttämätön
seuraus... Hänkin oli loukannut tuota miestä joka hetki, jonka oli
ollut yhdessä hänen kanssaan ilman rakkautta. Mutta kasvamistaan oli
kasvanut hänen hellyytensä yhä, minkä mahtoi hän sille, ja nyt, nyt
olisi hän antanut vaikka henkensä, jos olisi voinut vapahtaa hänet
muulla kuin rakkaudellaan. Hän nyyhkytti hiljaa.

-- Niin, itke, itke, ihana Mirdja, mutta älä minun tähteni! Minä en
siedä sitä. Ihminen, joka itkee toista eikä kuitenkaan rakasta häntä,
loukkaa... Mutta itke sentään, ihana Mirdja, siitä sanotaan naisten
silmien tulevan kauniiksi, aivan auringon-ihaniksi... Ja ennestään
noin ihanat silmät! Sinä tulet niiden valolla vielä sokaisemaan monen
merenkulkijan... Itke silloin, itke joka kerta, ihana noita, kun
venhe vaipuu! Ei hukkuneiden tähden, vaan itsesi tähden itke, Mirdja,
itsesi tähden... Oi, onneton tyttö, minunkin tekee mieli itkeä
tähtesi ja minulla on se oikeus, sillä minä rakastan sinua, minun
kyyneleeni ovat kuin rukous Jumalan luo.

Sitten seurasi pitkä vaikeneva pimeys...

-- Anna minulle anteeksi tämä yö, sanoi Selinä vihdoin selvinneenä.
Minä en ajattele pahaa sinusta. Ja sinä voit ymmärtää minut, sen
äskeisen... Sinä tiedät, mikä kaikki on takanani, ja se tuli äkkiä
takaisin katkerana, musertavana... Jos taas on jotakin, jota minä
en ymmärrä sinussa, on se kai siksi, että olet nainen ja voiko mies
koskaan ymmärtää naista? Ja sinua, joka olet niin ihmeellinen!...
Minä en koskaan voinutkaan käsittää, kuinka sinä minua rakastat,
niinkuin ei onneaan kenkään käsitä, sen minä nyt paremmin käsitän,
että sinä et voi minua rakastaa.

-- En itselleni.

-- Niin, et itsellesi, -- ystävä. -- Mutta minä olin jo niin lähellä
kuolemaa, että ainoastaan suurimman naisen suurin rakkaus olisi
voinut minut pelastaa.

-- Minun sairas ritarini.

-- Minun kärsinyt ystäväni; minun kalleimpani! Mutta älä puhu minulle
mitään, älä sano sanaakaan! Sinun pehmeä, armas äänesi riisuu minulta
voiman ja minun on nyt lähdettävä -- sinun tähtesi. -- Sinulla on
ollut raskasta elää minun kanssani.

-- Raskaampaa erota...

-- Älä puhu, älä puhu!...

Äänettömästi otti Selinä hattunsa ja puristi Mirdjan kättä, puristi
niin, että Mirdja hiljaa kiljahti...

Siinä jäähyväiset.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna lepää Mirdja sohvalla orkideevihko kädessään.
Kummallisia kukkia! Niistä ei voi sanoa, minkä näköisiä ne ovat,
minkä värisiä, ovatko ne iloisia vai surullisia.

Ne olivat kuin hänen sielunsa. Se oli keveä ja se oli raskas. Selinän
kanssa oli mennyt uhrautuvaisuuden painajainen ja hän hengitti taas
helposti... Mutta laupeuden sisar hänessä itki sairasta ritaria, itki
ja vakuutti, että he olivat ijankaikkisilla siteillä sidotut. Ja sen
ääni oli niin lemmestä tuskainen, niin vastustamaton, että Mirdjan
täytyi nousta ja lähteä etsimään kadonnutta...

Selinä oli matkustanut, sanottiin.

Mirdja palasi. Istui koko päivän, kädessään kuolevat orkideet, jotka
olivat kuin hänen selittämätön, kärsinyt sielunsa.



ALLEGRO CAPRICIOSO


Suuri sali hehkuu komeita kruunuja, kirjavia tulia. Heleä- ja
tummapaloisia silmiä liukuu ohitse. Paljon silmiä, janoisia,
pyytäviä, puhuvia silmiä, gasellin arkoja katseita, kotkan kovia
silmän-iskuja, kyyn verenvetäviä pistoja. -- Paljon sieluja,
enemmän vielä sielujen varjoja, kalpeita, harmaita naamiaissieluja,
yökuluneita kutistuneita kumarasieluja... Mutta kaikki loistavat ja
palavat nyt.

Mirdja tanssii, tanssii... kaikkien kanssa ja kaikki tanssivat hänen
kanssaan. Mutta Yrjö Särkkä tanssii ainoastaan Mirdjan kanssa.

Mirdja on loistavista loistavin, silmiltään ja sielultaan palavin,
kevein ja syvin kaikista.

Yrjö Särkkä on myrsky- ja kiihkokauden huuhtomatonta kultaa. Hän
tahtoo olla jalokivien mustakourainen kaivosmies. -- Kuonaa,
katinhelyä! sanoo hän sille suurelle salille, paitsi hän, tuo yksi.

-- Sinun ruumiisi kosketus on pehmeämpi, sinun sielusi tuli kuumempi
ja kummempi kuin kenenkään, kuiskaa hän sille yhdelle.

-- Entä en olisikaan kova enkä pehmeä, en kuuma enkä kylmä, kenties
vain pimeää ja tyhjää.

-- Et pimeä ainakaan, sillä sinä säteilet ja loistat, mutta jos
virvatuli lienet...

-- Jos sinä minun elämäni tulen tuntisit, et luokseni tulisi. Se on
vaarallinen.

-- Oh, minä tunsin sen jo ennenkuin minä näin sen, niinkuin minä
sinut tunsin ennenkuin minä sinut näin.

-- Toiset eivät tunne vielä nähtyäänkään.

-- Sinun tulesi polton minä tunsin jo vuosia ennen sinun tuloasi.
Ja ne vuodet olivat kuin yksi ainoa suuri kaipaus, kuin hillitön,
kiivas, loppumaton himo sitä polttoa kohti.

-- Mutta minun elämäni tuli on hävityksen tuli.

-- Anna sen hävittää, niin sinä itsesi arvoinen olet.

-- Mutta se kulkee sammuvain sielujen ja veristen sydänten yli.

-- Anna sen kulkea. Sinullehan on pelko tuntematonta.

-- Kunpa olisi tuntematonta myös sääli!

-- Siksi vertaisenasi pidä minua, Mirdja, ettet säälistä minua kierrä.

-- Vaikka sortuisit.

-- Vaikka sortuisin.

-- Jospa olisit yhtä kaunis voimassasi kuin olet kaunis ylpeydessäsi!

-- Minun rakkauteni on oleva voimani.

-- Rakkaus on heikkous, se takaa vain tappion.

-- Mistä me taistelemme?

-- Ylivallasta.

-- Ja jos minä häviän?

-- Niin katson minä alas ja käsken pois.

-- Mutta palkkani, jos voitan?

-- Rakkauteni.

-- Oletko usein sillä ennen palkinnut?

-- Sen annan vain voimakkaammalleni ja tähän asti olen itse ollut
voimakkain.

-- Oletko ollut onnellinen, voittajatar?

-- Minun toivoton rukoukseni on kuulunut: Jumalani, suo minun kärsiä
tappio, katsoa ylös ja rakastaa.

-- Onko se totta?

-- En ole koskaan vielä sanonut enkä tehnyt mitään, joka ei jo
seuraavana hetkenä olisi valhetta.

-- Olisitko juonten punoilija?

Mirdja teki valkeilla käsivarsillaan kauniin, kietovan liikkeen,
heittäen keveällä vallattomuudella:

-- "Es ist so süss zu scherzen mit Liedern und mit Herzen!"

Valssin säveleet soivat taas surullisesti, kuumasti ja vetävästi.

Yrjö kumartaa kevyesti Mirdjalle. Hänen suonissaan tykyttää ja
leimuaa. Hänestä tuntuu kuin pitäisi hän käsissään elämänsä suurta
punaista sydäntä, ja suuri riemu keinuu, kuohuu ja karkeloi sen
suuren surun rinnoilla. -- Mitä olivat nuo keveästi heitetyt
ajatusläikähtelyt? Sattumaa, tanssimusiikkia, hulluutta, tyhjyyttä.
Ennen kaikkea vain sanoja, sanoja. Mutta sittenkin...

Ja ääneti puhuu Yrjön sielu sille, jonka hän ainoakseen on valinnut:

-- Jos sinä olisit yksinkertainen, helppo, läpinäkyvä, ehjä, ylevä ja
pyhä, et olisi niin mieltäkiinnittävä. Mutta kun olet monimutkainen,
selittämätön, omiin verkkoihisi kietoutunut, ristiriitainen,
luonnoton, harvinainen, kenties mielipuoli ja rikollinen, niin saatat
ihmiset hulluiksi ihanalla epäsoinnullasi...

Ja Mirdjan sielu vastaa:

-- Minä olen täynnä itsetietoisia, itserakkaita ivan perkeleitä. Minä
tiedän saavuttavani tunnustusta. Minun ylpeyteni vaatii sitä...

-- Pirunkorento, pirunkorento, kuiskaa Yrjö.

-- Minä olen levottomuutta, tuskaa ja onnettomuutta... Jätä minut,
jos lipussasi on rauha!

-- Ei, kaikkien sota kaikkia vastaan!

Yrjö katsoo Mirdjaan. Hänen silmänsä palaa, hänen sielunsa palaa.

Mirdja hymyilee takaisin ja nauttii.

       *       *       *       *       *

Mirdja ja Yrjö kohtaavat toisensa joka ilta silloin kun tähdet
syttyvät, ja erkanevat, kun ne vaalenevat aamun sarastukseen.
Ajatusten rakettikarkeloa pimeässä, sielujen hiljaista, ihanaa
aaltoamista untuva-pehmeässä yössä, tunteiden alituista
avaruus-soittoa on heidän elämisensä.

Sitten tuli se viimeinen ilta.

He olivat kävelleet pitkän kierroksen ulkona. Huhtikuun
kevättuoksuista routaa olivat polkeneet. Heidän mielensä oli pehmeä
ja surullinen kuten usein keväällä ihmisten. Nyt he istuivat
hämäränpimeässä Mirdjan luona. Pimeässä ja äänettömyydessä.

-- Siunattu yö joka rikkoo aidat ja nostaa naamiot, joka vapauttaa
sielut ja yhdistää sydämet, sanoi Yrjö.

-- Siunattu päivä, joka taas kahleet irroittaa.

-- Sinun lävitsesi ei koskaan voi nähdä kuten muiden ihmisten, sinä
paha, oikullinen, selittämätön Mirdja. Päivän-kova ja yön-pehmeä olet
ollut minua kohtaan. Kumma sinä olet, ihme sinä olet, arvoitus sinä
olet, Mirdja. Minä en voi lakata sitä toistamasta. -- Niin kutsuva ja
niin poistyöntävä, niin viettelevä ja niin välinpitämätön yht'aikaa!
En ole koskaan vielä tavannut naista, jonka käsivarren kaarto olisi
hekumallisempi, jonka liikkeet pehmeämmät ja kiehtovammat kuin sinun,
Mirdja. Kun kaulaani kiertää käsivartesi hivelevä kosketus, hukkuu
koko olemukseni sinun sitovaan silmänräpäys-huumaasi, sinun ihanan
taipuvan ruumiisi naisellisen himollisuuden hiljaiseen rytmiin. Ja
sinä et sentään tee mitään, sinä et tunne mitään, ja niinpä huumioni
kuume aina säpsähtää sinun jääkylmää osaaottamattomuuttasi, kun se
tahtosi yhteisen iloliekin ääressä palaa. Sinä olet nainen etkä ole
nainen. Turmeltunut olet ja viaton.

Mirdja katsoi eteensä pimeässä ja hymyili omituista hymyä kuin
itselleen ja vaikeni.

-- Sinä et kenties ymmärrä minua. Tämä minun puheeni sinulle on
pyhä pakko. Minun täytyy sanoa sinulle kaikki, mitä olen ajatellut.
Minä en jaksa enää ajatusteni yksinpainoa kestää. Tai kenties en
kestä enää sinun läsnäoloasi, sinä sfinksi. Katso, minä tiedän, minä
tunnen, että sinä olet outo, eksootinen ja kuuma kukka, hekumallinen
ja hermostunut, mutta miksi minä löydän sinussa vain sen vaalean
ja viileän? Miksi minun kosketukseni muuttaa sinut kovaksi kuin
kristalli, kylmäksi kuin jääkukka? Minä en ymmärrä sinua. Jos
rakastat minua, miksi et puhkea minulle olemuksesi sisimmäksi,
siksi punapaloiseksi yöliljaksi, jonka tiedän sinussa kasvavan?
Kenelle, kenelle se aukee, ellei sille, jota rakastat! Tai sitten
-- -- Ellet rakastakaan minua -- -- -- Minä en jaksa sinua ymmärtää.
Ristiriitaisuutesi on räikeä ja ilkkuva. Ellet rakastakaan minua,
miksi olet sellainen kuin olet, miksi kiedot minut käsivarsillasi,
miksi vangitset minut silmilläsi, miksi huumaat minut suuteloillasi,
mikset anna minun mennä, kuule, ellet rakasta? -- Mutta sinähän
rakastat, muuten olisit kuin ne keveät ja kurjat, muuten olisit --
epäsiveellinen nainen.

Mirdjan silmässä leimahti kuin salama. Kuuma yölilja avasi
hetkeksi teränsä, mutta se hehkui vihaa, vihaa, elinaikaista vihaa
kuolettavasta loukkauksesta. -- Hiljaa, ylpeästi kohottautui kuin
vieraan naisen pää. Sen ilme oli kova ja korkea kuin käskijän.

-- Mene, sanoi hän hiljaa ja painavasti, koska minä olen sinulle
ainoastaan epäsiveellinen nainen.

-- Jumalani, epäjumalani, Mirdjani, sinä korkein, kaunein ja puhtain
kuolevaisista, sinä kauneuden uni naisten joukossa, sinä tiedät, mitä
olet minulle...

-- Minä en rakasta sinua... minä olen vain epäsiveellinen nainen.

-- Jumalani, miten kuolettavasti olen loukannut sinua, voitko
antaa anteeksi! Ei, et voi, minä tiedän sen. Sinua rukoillaan yhtä
turhaan kuin käsketään. Minä olen lausunut kuolemantuomion meidän
suhteellemme.

Minä en jaksanut sinua ymmärtää, minä aloin ahdistaa sinua
poroporvarillisten valintamahdollisuuksien sisälle. Ja sinä hetkenä
minä kuolin sinun sielussasi, minä näin sen ja minä olin tukehtua
tuskaani. Ja nyt minun täytyy mennä, minä tunnen sen.

-- Niin, sanoi Mirdja hiljaa, tavattoman surullisesti, -- jotakin on
särkynyt ainaiseksi. Se oli vain uni, joka poltti siipensä.

-- Minun elämäni kaunein, ihanin uni! -- Muistatko sitä iltaa,
jolloin leikimme suurilla sanoilla? Sinä olit minua voimakkaampi.
Minä en jaksanut sinua kestää. Minun on aika lähteä. Meidän
välillämme on kuoleman viikate.

       *       *       *       *       *

Yrjö Särkkä kulkee yksin pitkin routaista huhtikuun tannerta,
kulkee koko yön, ja hänen sairas, lemmensärkevä sielunsa nyyhkyttää
tuskaista jäähyväislauluaan Mirdjalle:

-- Sinun valkeat käsivartesi kietoivat minut paulaansa kuin väkevän
virran vaahtiset pyörteet, ja minä jään tuijottamaan niihin ja
tahtoisin syöstä niiden jälkeen vaikka henkeni kaupalla. Mutta sinä
itse etenet ja etenet kuin virran vierivä vesi, ja minä tiedän,
että yhtä vähän kuin se, tulette sinä ja sinun rakkautesi koskaan
takaisin. Mutta minä kivetyn äänettömäksi rantakalliollani. En
tahdo huutaa sinua turhaan takaisin. Enemmän kuin kuolemaa pelkään
nähdä silmissäsi kylmää halveksimaa tai sameaa sääliä. Minä tahdon
ajatella niitä veden vierivinä valoina, virran väkevinä välkkeinä.
Minä tahdon mieluummin muistaa niitä viheräsilkkisinä, vetävinä
vedenneitosilminä, vaikkakin ne ovat minut unohtaneet.

Mutta Mirdja istuu pimeässä ja itkee. Hän oli sittenkin voimakkaampi,
tuo mies, joka voitettuna ja itselyömänä siirtyi. Hän sanoi totuuden,
sen totuuden, jota Mirdjan oma sielu hiljaisina hetkinä on hänelle
hokenut, jota muut ovat ajatelleet, tietystikin, mutta jota kukaan
ei ole uskaltanut lausua ääneen. Nyt se vihdoin oli siinä tuo sana,
ilmielävänä! Mutta rakastaa sellaista voittajaa, joka ottaa hänet
syliinsä sanalla: epäsiveellinen nainen! Ei koskaan! Filisteri parka
Mirdja. Mutta Yrjö ei sittenkään uskonut omien sanojensa totuutta
siksi, että hän rakasti Mirdjaa. Mikä miehen sielun ääretön typeryys,
mikä rakkauden raukkamainen uljuus! Ei, ei! Mikä ymmärtämys, mikä
herkkä aisti, mikä voima siinä, että hän kuitenkin lähti! Ja hän ei
palaa milloinkaan. Hän on ylpeä. Hän oli sittenkin mies. Mutta ei
Mirdjalle.

Mirdjan sielu nyyhkyttää: minä rakastan, minä rakastan sinua! Ja
hänen tunteensa repelevät hänen sydäntään kuin petolinnut. Mutta jos
sinä palaisit, minä vihaisin, minä halveksisin sinua. Minä rakastan,
rakastan nyt!

Auttamattomasti viimeinen ilta.



BARCAROLA


Kesäkuun yö yli vetten, rantojen, saarien... kesäkuun salaperäinen
yö täynnä maanmehujen kosteaa ja täyteläistä henkäilyä ja arkana
ailahtelevaa auteretta... kesäkuun äänetön yö. -- -- Helähtää vain
sen halki silloin tällöin satakielen hopeaiset kastanjetit.

Veden kalvoa lipuu venhe. Kaislat kahahtavat, pelästynyt hauki ampuu
kiilana pakoon... sitten on taas kaikki hiljaista. Venhe lepää
paikallaan ja ne kaksi, jotka venheessä istuvat, vaikenevat...
kaksi toisilleen vierasta, kaksi sattuman kautta yhteenheitettyä
tuntematonta, kaksi yhden yön ystävää -- -- Ne ovat nuori Torild ja
Mirdja.

Kummallista, kummallista! Mutta kaikki oli tapahtunut näin:

Heidät oli esitetty toisilleen nuoren Torildin konsertissa. Mikä
kohtalon oikku olikin heittänyt Mirdjan tänne pikkukaupunkiin juuri
siksi! -- Kuin lyötyinä olivat he molemmat pysähtyneet toistaan
tarkastamaan. "Sellainenko sinä siis nyt olet", heijasti läpi heidän
tutunomaisen ensi tervehdyksensä. -- Sitten olivat nuoren taiteilijan
ystävät ja ihailijat kutsuneet tämän jäähyväisillanviettoon, sillä
seuraavana päivänä piti hänen jo matkustaa ulkomaille. Ja kutsuvieras
itse oli kutsunut sinne Mirdjan. Niin oli Mirdja aivan sattumalta
joutunut juhlimaan Torildin viimeistä yötä kotimaassa.

He olivat lähestyneet toisiaan keveästi ja nopeasti kuin
sampanjavaahdot heidän laseissaan. Ja nyt he istuivat keskellä yötä
kahden venheessä, keinuen hiljaa ja epämääräisesti tummilla laineilla.

-- Mikä maailman nainen te olette, ja tänne pieneen kolkkaan eksynyt!
puhui Torild kuumalla, pehmeällä äänellään. Teidän jälkeenne ei
naismaailman sulo enää tuota minulle yllätyksiä -- ei edes siellä
kaukana. Teissä on jotakin niin... niin... minä en osaa sitä
selittää. Mutta minä aavistin jo edeltäpäin, että teidän piti
olla juuri sellainen -- jotakin vastakkaista, jotakin kestävää ja
haihtuvaa yht'aikaa, kuin sekunnin autuus, kuin sellainen, jota ei
pidä tavata kuin yhden kerran yhtenä yönä elämän korkeimmillaan
kaartaessa ja joka sitten jää unohtumattomaksi, kulumattomaksi,
saavuttamattomaksi...

Taiteilija sinä olet, ajatteli Mirdja, joka noin kauneuden sammuvan
nopeuden jaksat ymmärtää, -- kuten minä. Mutta hän ei sanonut mitään,
lähetti vain vastaukseksi silmiensä kauneimman säteilyn. Ja se oli
Torildista kuin rakkautta se katse.

Sitten tuijottivat molemmat veteen kauan äänettöminä.

-- Vesi on kuin utua, kuin unta, puhui taas Torild. Etsittekö sieltä
ulpukkaa?

-- Ulpukka nukkuu.

-- Teidän katseittenne alla se kyllä herää, puhkeaa uudeksi ja
onnellisemmaksi, ihana ja ihmeellinen victoria regia siitä nousee
ja se kuolee purppurat poskillaan... kun te olette sitä katsonut.
Mutta ulpukka ei ole teidän kukkanne. Tuoksua pitää teillä olla,
yön tuoksua... Kuulkaa, sallittehan että menen etsimään teille yön
tuoksua. Tahtoisin lahjoittaa teille valkeana välähtelevän, lemuavan
lehdokin. Se olisi niin kaunista.

He nousivat venheestä rannalle. Torild tarjosi käsivartensa Mirdjalle.

Raskaina riippuivat kastehiset lehdet heidän yllään... väkevänä
kohosi maanmehujen täyteläinen henkäily... Mutta kaikki oli ääretöntä
ja hiljaista, rajatonta kuin avaruus. Ainoastaan kaksi sielua, kaksi
runoa.

-- Te olette luonnon-ilmiö: tähdenlento valkeassa yössä. Ja niinä
olen onnellinen siitä, etten teitä enää näe huomenna enkä huomisen
huomenna. Ensimäinen päivä olisi himmennys, toinen -- jo sammuminen.
Yhden yön henkäilyä on rakkaus, kaunein.

Torild katsoi kiihkeästi Mirdjaa silmään.

Mutta Mirdja muisteli omia sanojaan Mauri Etsolle. -- Sinä olet
samanlainen kuin minä, ajatteli hän sitten.

-- Kauneuden palvelija, kuiskasi hän hiljaa.

He hymyivät yhteisestä ymmärryksestä.

Äkkiä löi Torildin silmässä tulta ja Mirdjan silmässä pimeni. Hän
tunsi makaavansa miehen sylissä rentona ja hänen huulillaan liekehti
pitkä suudelma.

Torild päästi nopeasti irti.

Tyttö seisoi hiljaa kuin patsas katsoen pois miehestä.

Ja miksi olisi hän oikeastaan suuttunut tai huutanut tai pyörtynyt!
Miksi näytellyt vastapuhjennutta ruusua, kun jo niin monet ennen...
Mutta sittenkin?... Mikä oikeus oli juuri tällä miehellä...?
Rakkaudenko kenties? Mutta mikä oikeus oli hänellä otaksua, että
Mirdja rakasti? Tai kenties hän ei otaksunutkaan, oli vain itse
rakkautensa pauloihin langennut. Mutta yhden yön rakkaus... oh,
sanoja vain!... Kuin patsas seisoi Mirdja ajatuksiinsa kivettyneenä.

Torild sanoi hiljaa:

-- Se oli ydintuoksu tästä yöstä. Eihän minun tarvitse pyytää
anteeksi. Tekin olette kauneuden palvelija ja yhden yön henkäilyä on
rakkaus -- se kaunein.

Mutta Mirdja vain vaikeni ja katsoi pois.

Mitä oli hänellä tekemistä tuon miehen kanssa, joka sattumalta oli
tullut ja suvainnut tilata hänet itselleen täksi yöksi, rehellisesti
yhdeksi yöksi? Mitä oli hänellä tekemistä tuon miehen kanssa? Ja
kuitenkin oli hän antautunut hänen käytettäväkseen ja nyt tahtoi
mies vuorostaan palkita häntä antamalla tälle yölle arvolauseen:
rakkaus -- se kaunein. Sanoja vain! Niinhän mennään jokaisen
ilotytön luo ja vannotaan yhden yön rakkaus... Ja kuitenkin tunsi
Mirdja omat sanansa tämän vieraan miehen suussa. No niin, miehelle
saattoi kuka ties tarjota sellaisia ajatuksia, mutta mies takaisin
naiselle, ei milloinkaan. Hartaana pitää miehen naista lähestyä,
pyhiä suitsutus-astioita tulee hänen kantaa, ikuisia lemmenvaloja
vannoa, kuin ainoan ijäisen naisensa luo pitää hänen tulla. Sellainen
on naisen sielu, kevytmielisenkin naisen... Kaikki saattaa olla
valhetta, mutta sitä ei saa sanoa, ei saa sanoa! Mirdja oli loukattu.
Hän ikäänkuin kaipasi omaa pyhyyttään. Ei ollut kauneutta enää...

Hän seisoi kuin patsas ja katsoi pois. Piirteet kävivät vähitellen
koviksi ja jäykiksi.

Yöliljat lemusivat kosteassa yössä. Harmaa autere lepäsi kuin viileä,
pehmeä silta noiden kahden vieraan välillä, jotka vielä äsken olivat
toistaan rakastaneet.

-- Sallitteko, että nyt taitan teille sen valkean lehdokin, vaikka
näen, ett'ette minua enää rakasta? -- Tähdenlehto!

-- Te ette kadu?

-- Te ette myöskään. Se oli sittenkin kaunista. Mutta äsken olisitte
vielä kätkenyt kukan povellenne. Nyt heitätte kenties sen pois. Te
ette ole sama enää...

Mirdja vaikenee. Ei sama todellakaan! Luultavasti ei hän ollutkaan
mikään vapaa kaunosielu, kuten he äsken olivat sopineet. -- Tämä mies
ajatteli Mirdjasta joko liian korkeaa tai... liian matalaa. Mutta
Mirdja olikin vain ihka tavallinen pikku neiti, joka hyvän tavan
mukaan tuomitsi synniksi kaikki vapaat kesäyö-fantasiat.

Mirdja naurahti itselleen ääneen.

Torild katsahti häneen kysyvästi:

-- Saatanko teidät jo kotiin?

-- Yö loppuu... "se kaunein" on lopussa.

-- Oletteko tyytyväinen?

-- Olen, onnellinen olen. Kaunis oli tämä yö. Te olette väsynyt nyt.
Te tunnustatte sen myös jälestäpäin...

He kulkivat ääneti, erillään.

Aamu valkeni hiljalleen. Ensimäiset auringon säteet punoittivat jo
taivaan rannalla.

Mirdja vilkaisi toveriinsa. Kalpea, kelmeä, yönlikainen hän oli,
väsynyt piirre huulilla ja jälkihumalan kiille silmissä.

Inhoittavaa!

Miten Herran nimessä oli hän tuon vieraan miehen kanssa yhdessä? Mikä
oli hän, Mirdja? Viittauksen saatuaan suudeltavaksi tullut! Ja vieras
mies oli tuo... Mirdjaa hävetti... Ja sitten hän häpesi uudestaan
omaa häpeämistään, poroporvarillista, matalaa ajatustapaansa. Mutta
yön ihanasta romantiikasta ei ollut enää jälkeäkään hänen sielussaan,
se oli kuin poispuhallettu.

Punaisena ja väkevänä kohosi aurinko...

Kuin pahantekijä, kuin syntinen vaimo, kuin alaston, yllätetty
unissakulkijatar seisoi Mirdja valkenevassa päivässä uskaltamatta
katsoa sitä silmään. Ilkeää!

-- Suvaitsetteko ottaa tämän yöliljan minulta? kysyi mies.

-- Minun on kylmä, virkahti tyttö, väristen harmaana ja valvoneena
auringon nousun hetkellä.

-- Se oli yhden yön unelma, jonka aurinko hälventää. -- Älkää tulko
vakavaksi... yhdestä unelmasta.

-- Minun on kylmä, toisti tyttö seisten jo ovellaan ja voimatta sanoa
solvaavaa, katkeraa sanaa, joka pyrki hänen huuliltaan. -- Entä jospa
sittenkin hän itse vaan ei jaksanut ajatella kauniisti...

-- Kiitos, Mirdja, jääkää hyvästi.

-- Hyvästi!

Mirdja heittäytyi suulleen sänkyyn. Hän mietti, mietti ja mietti...
Yksi suutelo kauniina kesäyönä... mitä se nyt enää itsessään merkitsi
hänelle! Mutta se toinen? Oliko hän se, jolta hän tahtoi näyttää:
lapsi, naivisti ja kauniisti läikähtelevä tunnelma-uskovainen,
vaiko irstailija, röyhkeä, harkitseva ja turmeltunut päihtymyksien
pyydystäjä? Kumpi heistä kahdesta oli sinä yönä pettäjä kumpi
petetty? Kumpi filisteri...? Ja Mirdja toisti itselleen miehen sanat:
minä olen onnellinen siitä, etten teitä enää näe...

Mutta Mirdja ei saanut unta. Jotakin kummallista oli tapahtunut.
Hän vääntelehti ja heittelehti. Hän tunsi itsensä loukatuksi,
nöyryytetyksi, kiusatuksi, oman selittämättömän sekavan sieluntilansa
tähden kiusatuksi. Ja hän kärsi, kuten se, joka on tullut lyödyksi
omilla aseillaan.



NOCTURNO


Kirvelevän kylmänä kimaltaa talvinen yö... Talvi ja yö... Taas
uusi! Kuka jaksaa muistaa niiden alati vaihtuvan järjestysluvun!
Silmänkääntäjä-temppuja leikkii aika...

Kirvelevän kylmänä kimaltaa talvinen yö, mutta Mirdjalla on kuumetta.
Ajatukset syövät aivoja kuin pistävät liekit ja sairaasti tykyttää
sydän. Me ihmiset... Miten kummasti me toistemme ohi kuljemme,
omaan värjöttävään viluumme kyyristyneinä! Se on yksinäisyyden
tuska... Tai jos me yhdymme, niin on sekin tuska: kosketuksen ja
irtirepäisyn hirveä tuska... Me ihmiset... Tai oikeastaan te miehet
ja me naiset... Ei, ainoastaan minä, minä!... Keitä ovat nuo toiset?
Onnellisempiako? Kenties...

Mirdja ei voi sietää enää huoneen hillittyä ilmahehkua. Ulos täytyy
hänen päästä... talviyöhön!

Hän katsahtaa ulos ikkunasta. Tuo suuri kaupunki mustien
käärinliinojensa alla... se on petollinen, se ei nuku, se hälisee ja
hekumoi, se palaa. Sen tietää kyllä Mirdja. Jo monen vuoden ajan on
se häntä polttanut joka päivä ja joka yö. Sitäkö se onkin... elämä?

Hän kiiruhtaa alas portaita kuin pakoon omia mielikuviaan, hän
juoksee lukien lakia itselleen:

-- Itseäni voimakkaampi pitää minun olla, kivenkoviksi pitää minun
hijoa kaipuussa hiutuvat muistoni ja hentomieliset unelmani, tuonne
heittää herkkä sydämeni kylmälle hangelle...

Ja hän kulkee ja kulkee tietämättä minne, huomaamatta ketään.
Vähitellen alkavat ajatukset tylsistyä. Hän tuntee vain konemaisen
astuntansa tahdin... Montakohan askelta sitä elämässään astuu ja
kuinka monella sitä astuukaan harhaan...

On jo myöhä yö. Kaasuliekit lepattavat heikosti ja unisesti...

Äkkiä heräsi Mirdja unissa-kävelystään. Kuului kovaäänistä puhetta
aivan hänen takanaan. Hän kääntyi ympäri. Mustia haamuja näkyi
liikkuvan keveässä sähkövalo-autereessa suuren hotellin ovella.

-- Aioitko sinä kotiin?

-- Minä en mene kotiin, minulla ei ole kotia.

Mirdja säpsähti. Tuo ääni oli tuttu... Hän seisoi ja kuulosti. Sydän
tykytti kuuluvasti...

Sama ääni hyvin vanhoilta ajoilta... "Missä olet, pikku Mirdja?"
Ääni, jota hän olisi totellut vaikka kallion läpi, jos se niin olisi
kutsunut. -- Rolf Tanne! Rakas Rolf, sinäkö, sinäkö? Niin, se ei
voinut olla kukaan muu!

Mirdja käveli ääniä kohti.

Rolf se on, on, on... Ja toinenkin tuttu: Eero Selinä, muut
tuntemattomia.

Hän lähestyi hitaasti. Herrat olivat jo huomanneet hänet.

-- Tuo on kaunis!

Rolf heitti pitkän katseen lähenevään tyttöön. Mirdja astui suoraan
hänen luokseen, pujotti kätensä hänen käsivartensa alle ja kuiskasi
hiljaa:

-- Rolf!

Rolf vavahti. Tuollaisella äänellä ja tavalla puhui... kuka?
Ainoastaan yksi... yksi. Näkyjäkö hän näki? Epäilemättä. Mutta hänen
huulensa vastasivat kuulumattomasti:

-- Mirdja!

-- Tuletko luokseni? puhui näky.

-- Minä tulen.

Rolf unohti muun.

He ajoivat pois.

Hämmästyneinä jäivät jälellä olevat toisiinsa tuijottamaan.

       *       *       *       *       *

Rolf ja Mirdja ajavat Mirdjan asuntoa kohti. Kumpikaan ei puhu
sanaakaan.

Rolf tuntee, että tämä ei ole paikka puhua, ei vielä... Tämä ei
ole hyvänpäivän-tutun tapaamista... Jotakin merkillistä, kuin
henkiseikkailua, kuin näkyä tämä on.

Molemmat istuvat syvissä ajatuksissa.

Mirdjan sielussa kulkee monenlaisia kuvia heidän yhteisestä
menneisyydestään. Tuonkin miehen kanssa oli hänellä siis yhteinen
entisyys ja enemmänkin kuin entisyys... Yhä vieläkin, näin
jälestäpäin, oli hän alituisesti aivan kiusallisuuteen asti
tuntenut kopioivansa juuri tuota miestä tuossa vierellään, tuota
kapakkafilosoofia... Mirdja katsahti salaa toverinsa kasvoihin.
Niissä oli omituisen puserrettu, sisäänpäin kääntynyt ilme. Mutta
samat ne olivat kuin ennen, sama pilaileva piirre suun ympärillä,
sama elähtänyt juova poskilla, jos mahdollista vaan syvempänä...
Sama, sama! Sellaisena juuri oli Mirdja hänet tuntenut, sellaisena
hänet ystäväkseen valinnut...

Ajuri pysähtyi.

Äänettöminä nousivat he Mirdjan asuntoon. -- Ole kuin ennenkin, kuin
kotonasi, sanoi Mirdja, kun hän sulkenut huoneensa oven.

-- Niin kotonani, vihdoin! Sinä et tiedäkään, miten koditon minä olen
ollut tämän ajan maailmalla ilman sinua, Mirdja, puhui Rolf. Minä
olen vieras ja hylky kaikkialla paitsi sinun seurassasi. Muistatko,
mitä sanoin viimeksi erotessamme? Herra ties, millainen krapu minä
olen, kun ensi kerran tapaamme, niin minä sanoin -- -- Mutta miten
sinä et ole unohtanut, miten sinä voit olla sama minua kohtaan
vieläkin, miten sinä...?

Rolf hapuili Mirdjan kättä pimeässä ja hänen äänensä värähteli
omituisesti.

-- Kenties minä en olekaan enää sama, sanoi Mirdja hiljaa. --
Kohtaloiden silta on väliltämme katkennut. Paljon on siitä asti
tapahtunut. Minä olin lapsi silloin.

-- Niin, ja nyt sinä olet nainen, täysikypsä ja itsetietoinen,
valtiatar, joka käsket miehiä yhdellä katseella, riisut heiltä aseet
yhdellä liikkeellä. Luuletko, etten tiedä sitä kaikkea? Katso,
sieltä kaukaa maailmalta, näkymättömistä, olen minä yhäti pitänyt
sinua silmällä. Minä en ole voinut päästää sinua kokonaan katoamaan
näköpiiristäni, kuule, en ole voinut. Kateellisena olen minä
hiiviskellyt voittosaattosi jäljessä...

Rolfin ääni särkyi odottamatta kyyneleihin.

-- Sinä minun vanha, rakas ystäväni, virkkoi Mirdja hellästi,
silittäen Rolfin suurta vapisevaa kättä -- ja hänen sielunsa tunnusti
hiljaa Rolfin sielulle: sinä olet ainoa, joka tunnet minut, tunsit
minut jo edeltäpäin ennenkuin kukaan muu. Siunattu sinä suuri,
ymmärtävä sielu.

-- Miten hyvälle tuntuu sinun hivelysi, minun hengettäreni hyvä.
Salli minun laskea pääni sinun syliisi, näin. Ja nyt voimme taas
puhella yhdessä tämän yön kuten ennen. -- Kenties sitten taas -- ei
koskaan -- kuka tietää! Tämä ainoa yö!

-- Miksi ainoa? Sinä puhut yhtä oudosti kuin käyttäydyt. Sinä
haihduit silloin minulta ilmaan kuin savu, kuin tuuli, jätit minut
vaille pienintä vastamerkkiä, niinkuin se, jonka kuolema korjaa.
Kokonainen ijankaikkisuus tuntuu vierähtäneen siitä, kun viimeksi
sinut näin. Ja taas sinä heti puhut erosta. Mikä sinut vie, mikä
sinut erottaa? Miksi et hakenut minua nytkään? Sattuma oli sinua
ystävällisempi. Etkö olisi itsestäsi tullut minun luokseni, vanha
ystävä?

-- Minä tahdon juuri opetella olemaan sinun vanha ystäväsi -- ei
muuta. Mutta ystävältä vaaditaan hyvin paljon tässä maailmassa ja
minulta vaadittiin se, että jättäisin sinut...

-- Miksi?

-- Siksi että minä seurallani myrkytin sinun sielusi, joka tarvitsi
itse elää eikä tulla elätetyksi huonoilla teorioilla. Luuletko, etten
minä muista kaikkea sitä pahaa, minkä saatoin sinulle...

-- Sinä opetit minua vain katsomaan itseeni ja muihin selvemmin.

-- Ei, ei, myrkkyä se oli, myrkkyä, jota sinä sait minulta -- ja
sitten muilta minun tähteni. Ja sinä kärsitkin paljon.

-- Enhän, kun ylpeyteni nautti.

-- Niin, mutta samalla juuri kuin ylpeytesi kasvoi, sinä kärsit,
kovetuit ja katkeroiduit. Mikä hirveä synti oli se sinun herkän
herkkää sieluasi vastaan, joka oli kuin utua, kuin silkkikudelmaa
ja vahaa! Ja minun tähteni. Ymmärrätkö nyt, miksi lähdin? Paljon
raskasta ja kauheaa liittyy minun muistooni...

-- Sinua mieluimmin kaikista muistelen.

-- Kaikista! Ja niitä on niin paljon...

Rolf vaikeni hetkeksi, sitten hän jatkoi hitaasti:

-- Sinä olet kummallinen tyttö, Mirdja. Minä en tiedä oikein, mitä
sinusta sanoisin. Paljon sinä säilytät -- ja kuitenkin on sinulla
taito unhottaa, unhottaa niinkuin ei kukaan kuolevaisista. Minä en
tiedä, kutsuisinko sitä suuruudeksi vaiko heikkoudeksi. Muut ostavat
juuri muistonsa kärsimyksillään. Mistä he paljon ovat antaneet,
mille paljon uhranneet, sen he itseään varten säilyttävät. Heille
on mahdotonta unohtaa, että he palasia itsestään ovat repineet,
sydänverellään velkakirjansa allekirjoittaneet, sillä he rakastavat
itseään. Mutta sinä Mirdja, sinä voit antaa kaikki, kärsiä kaikki,
heittää pois itsesi -- ja sinä et sentään muista mitään jälestäpäin.
Sinä et pidä mitään kassakirjaa kaikista muille lahjoitetuista
aarteista ja arvoista, sielusi vähittäisestä jakelemisesta, sen
julmasta vivisektsionista. Sinä olet kumma tyttö, egoistisessa
altruismissasi, särjetyssä eheydessäsi, huolettoman ylpeässä
itsetunnossasi. Minä olen useasti sitä ajatellut. Ja sitten on
sinussa vielä muuta kummaa. Sinulla on miehen rohkea henki ja naisen
pehmeä, moniväreinen sielu, sinä olet intelligentti kuin mies ja
naisellinen kuin naisellisin nainen maailmassa. Se juuri vetää, se
lumoo, Mirdja! Sinä uskallat katsella maailmaa miehen silmillä ja
tuntea sen sentään naisen äärettömällä herkkyydellä. Sentähden sinä
olet niin äärettömän rikas ja sentähden kenties sinä et voi laskea
almujasi ja antejasi, niinkuin tekevät muut, niinkuin tekevät köyhät,
sillä he laskevat antiensa mukaan kuolemansa hetken, aavistavat
ajan, jolloin kaikki on lopussa, jolloin tyhjyys ammottaa. Sentähden
he eivät voi unhottaa tiimalasissa juossutta hiekkaa, kuumeisella
jännityksellä he sen muruset laskevat. -- Sinussa, Mirdja, ei ole
loppua, ei tyhjentymistä, ei elämän kutistumista. Siinä, mitä olet
antanut, siinä on sinun elämäsi nousu ja virkoaminen. Kuinka sinä
voisitkaan kuluttaa elämääsi laskuihin ja muistiasi tilikirjain
pitämiseen entisyydestäsi! Sinun nykyisen hetkesi kehitys on
entisyytesi tuomio ja tunnustus, eheä ja suuri... Mirdja, minun
ihmeellinen ystäväni, sinua ei voi mitata, ei arvostella, kuten muita
kuolevaisia...

Rolfissa oli herännyt taas tuo hetken innostunut paradoksimestari,
jonka Mirdja niin hyvin tunsi entuudeltaan. Tämä oli hänen
kiihottuneen mielensä korkea veisu naiselle, jota hän eniten kaikista
kunnioitti ja rakasti.

Mutta Mirdjan sielussa särähti pahasti, kun tutun ylistyslaulun
riemu sitä taas hiveli, ja se kuiskasi Rolfin sielulle hyvin hiljaa
ja hyvin surullisesti: Et sinäkään minua sentään tuntenut! Vieras,
vieras sinäkin, mies samanlainen kuin muut, kuin muut...

Hän naurahti surullisesti:

-- Ei niin, ystäväiseni. Mittaa minua kuin niitä särkyneitä ja
kurjia, niitä ilman pohjaa ja päämäärää.

-- Kuin itseäni siis. Ei, Mirdja, niin kaukana kuin taivas on
maasta... mutta olkoon Jumalan sana rauhassa... Mutta tunnetko sinä
minut ja tunnetko itsesi? -- Sinä olet viisas, Mirdja, viisaampi kuin
kaikki muut naiset... Suurin viisaus on itsetunto. Tunnetko itsesi
paremmin kuin minä?

-- Minä olen paha, hyvin paha, hyvin vaihtelevainen, hyvin
monimutkainen...

-- Sentähden että olet viisas; se kaikki kuuluu vaan siihen.

-- Ovatko kaikki pahat sitten viisaita?

-- Ei, mutta kaikki hyvät ovat tyhmiä.

-- Oh, sinä filosoofi!

-- Minä! Kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän filosoofeja.
Se on näes yksi pelastuskeino, jonka ihminen elämän kurjuudessa
itselleen on keksinyt: viisastella pois surunsa ja ilonsa ihanaksi
välinpitämättömyydeksi ja kohtalonymmärtämykseksi. Se varjelee
meitä liikanaisesta kateudesta ja pahansuopaisuudesta, lohduttaa
meitä, kun olemme joutuneet katuojaan, antaa meidän hymysuin
katsella kauneutemme ja voimiemme vähittäistä kuolemaa, koko elämän
rappeutumista. Viisastelu huulilla voimme me elää ilman vaimoa ja
rakastettua, ja -- miksei, elää heidän kanssaan. Mutta, lisäsi hän
hiljemmin, se ei riitä ammatiksi. Minä alan jo joutua virkaheitoksi;
vanhat sukkeluuteni alkavat kulua enkä minä jaksa tylsissä aivoissani
valmistaa tarpeeksi uutta syöttiä uuden elämän eteen... Minä olen
kulunut ja vanha jo -- hoh-hoh --

-- Lasien ääressä ainoastaan palaa sinun ikuinen nuoruutesi.

-- No, hitto vieköön! Siinä edes ajatus ja kieli laukeaa siteistään.
Siinä on ikuinen nuoruus, se on totta, ainoa ikuinen nuoruus! Kaikki
ihmiset ovat silloin veljiä ja ystäviä, ja kurjimmat ja eniten
kärsineet saavat silloin marttyyriuden jumalaisen sädekehän, saavat
sen korotetun aseman, mikä heille oikeastaan kuuluu... siinä on
inhimillisyyden tuhatvuotinen valtakunta... Tiedätkö, kenen seurasta
nyt juuri tulen? Eero Selinän ja Mauri Etson... minä ymmärrän heidät
niin hyvin.

-- Miksi siitä juuri minulle mainitset? Mitä se minuun kuuluu! ärähti
Mirdja kiivaasti, mutta tyyntyi aivan heti. -- Ja entä sitten...?

-- He rakastavat sinua vielä.

-- Minä en pidä siitä, että vakoilet minua, sanoi Mirdja, mutta
samalla välähti hänen sielussaan suuri kiitollinen lämpö Rolfin
uskollista sydäntä kohtaan. -- Humalaiset rakastavat koko maailmaa,
jatkoi hän.

-- Humalaiset puhuvat totta, sanoi Rolf vakavasti. -- Minä sanon
sinulle vain, että kuka sinua kerran on rakastanut, hän rakastaa
sinua aina. Katso, juuri sen minä ymmärrän, että sinua niin voi
rakastaa, ainoastaan sinua ja ainoastaan siten... yksin... Sen pitää
ollakin niin, ja se on hyvä niin... parempi on rakastaa yksin kuin
kaksin.

-- Miksi?

-- Se on ikuista, se yksinäisen sydämen rakkaus... "Chagrin d'amour
dure toute la vie."

-- Niin, minä muistan...

-- Niin, niin, minä olen sanonut sen jo ennen. Siitä nyt näet,
miten kulunut minä olen, en keksi enää mitään uutta. Aina minä vain
siteeraan ja kopioin.

-- Ja minä kopioin sinua. Kaksinkertainen kunnia!

-- Sinä, sinä...! Sinä et tiedä enää, kuka minä olen, mikä minusta on
tullut... Minä en ole sellainen, jollaisena nyt tänä silmänräpäyksenä
edessäsi seison, nyt, yön äärettömässä, pelastavassa hiljaisuudessa,
unelmieni ruhtinattaren edessä. Ah, Mirdja, Mirdja, elämällä on myös
ne harmaat, pitkät arkipäivät... ne hirvittävät ja häpeälliset, ilman
unelmia ja uskoa.

-- Mitä sinä olet tehnyt sitten niinä harmaina pitkinä arkipäivinä
ilman unelmia ja uskoa...?

-- Ha-ha-haa, hirttänyt itseni hoikkaan reikäleipään, ja nyt
sätkyttelen sääriäni ilmassa ihmisten iloksi.

-- Pitkä kuolema... miksi et mieluummin ole ripustanut itseäsi
pellinnyöriin?

-- Luuletko sinä hemmetissä, että me kuolemaa etsimme, me ihmiset,
jotka hirsipuiden silmukoissa ilveilemme? Eihän toki! Elämän
sitkeässä himossa me kaiken sen teemme, teemme vaikka mitä, vaikka
mitä... Me olemme todellakin suuremmoinen rotu, me ihmiset!

Rolf oli puhunut katkerasti ja kovasti. Hän vaikeni hetken. Sitten
virkahti hän väsyneesti ja hiljaa:

-- Myönnät nyt, että olen raakkitavaraa...

-- En, sillä sinä olet harmaan jokapäiväisyytesi harmaa vihollinen.

-- Itseni vihollinen...

-- Niinkuin minä...

-- Uneksija sittenkin...

-- Niinkuin minä...

-- Ystäväni!

-- Ainoa ystäväni!

He tarttuivat toistensa käteen ja niin he istuivat ääneti kauan,
kauan.

Ensimäinen harmahtava kajastus ennusti aamua.

-- Taas se harmaa arkipäivä, se erottava päivä...! huokasi Rolf.

-- Miksi erottava?

-- Elämä huutaa eroa, meidän elämämme, sinun elämäsi.

-- Mutta me olemme heimolaisia.

-- Erilleen tuomituita.

-- Miksi erilleen, miksi, miksi?

-- Älä kysy enää, minähän olen sanonut jo kaikki... tai ties... siinä
on sitten myös jotakin muuta.

He vaikenevat.

-- Oletko koskaan ikävöinyt ketään? kysyy Rolf arasti.

-- En ikinä, en ketään... tai korkeintaan itseäni joskus... vastaa
Mirdja leikitellen, mutta naurussa kiiriskelee kova ja luonnoton
kaiku.

-- Niin, et ikinä, et ketään... mutta huomenna sinä itket minua...
minä tunnen sinut.

-- Niin, sinä tunnet minut, kuiskaa Mirdja äkisti heltyen, mutta
liian vähän... minä itken vielä huomisenkin ylitse.

He vaikenevat taas... Yhä läpikuultavammaksi harvenee yö... Suurina
ja sattuvina palavat neljä silmäterää toistaan kohti.

Äkisti nousee Rolf:

-- Hyvästi!

-- Miksi hyvästi? Hyvä Jumala, miksi, miksi?

-- Se on pakko, minun ystäväni.

-- Ystäväni, ystäväni! -- kuoleman tuskassa puristaa Mirdjan käsi
Rolfin rannetta. -- Niin samanlainen kuin minä.

-- Sinä olet samanlainen kuin minä, miksei! Samanlainen kuin jokainen
vastaantulijasi, kuin me kaikki, mutta kukaan ei ole samanlainen kuin
sinä... Niin se on... hyvästi!

-- "Plaisir d'amour ne dure qu'un moment", värähtää Mirdjan ääni
hiljaa, kun hän kätensä jäähyväisiksi ojentaa.

-- "Chagrin d'amour dure toute la vie", vastaa Rolf samaan tapaan.

Yksi kädenpuristus vain, yksi katse, yksi hymy, ja sitten... ovi
sulkeutuu.

Kokoon lyyhistyy Mirdja yksinäisyytensä painosta.

Miksi sinä menit taas luotani maailmalle? valittaa hänen sydämensä.
Sinä, sinä, joka minun sieluani kannat... Minä itken sinua huomenna,
huomisen huomenna, aina...

       *       *       *       *       *

Mutta seuraava päivä oli tulvillaan aurinkoa ja hankien kimmellystä
ja kulkusten kilinää ja ihmissilmien sähköistä iloa... Ja Mirdja
unohti itkeä.



"GAUDEAMUS IGITUR..."


Millainen on vapunpäivän ilta tai paremmin sanoen yö tutun hotellin
suuressa salissa?

Liikkuvat siellä valkoiset lakit kuin levottomat vaahtopyörylät
valomeressä, putoilevat siellä ruusut ja konfetit kuin kukkaissade
onnellisten kuolevaisten ylitse ja korkeimpana kaikkea sorinaa
laulavat lasien satakielet.

Keinotekoinen valo, keinotekoinen kesä, keinotekoinen viserrys
ilmassa, keinotekoinen kaste yli kaiken... väkevän viinin kuuma ja
kostea välkähtely.

Sillä me olemme keinotekoisista voimista elävä rotu.

    "Gaudeamus igitur
    juvenes dum sumus..."

Kaikkialla liitelevät irtipäästettyjen ilojen hengettäret, kaikkialla
nauraa vallaton vappu.

Mutta tiedättekö, hyvät ihmiset, missä pöydässä sittenkin viihtyy
se ainoa oikea vappu, se perintövappu? Ainoastaan siinä, mihin Rolf
Tanne on istahtanut. Hän se yksin osaa kulkea vanhat vappuvaltit
kourassa, hän se yksin ymmärtää olla perintövappujen lipunkantaja.

Nytkin on hänen ympärilleen erääseen salin nurkkauksen kokoontunut
sangen vankka kantajoukko, pitkä pöydällinen väkeä, nuorta ja vanhaa,
oikein niitä parhaita civiksien civiksiä. Mutta paitsi "onkkelia",
joksi Rolfia tavallisesti toveripiirissä kutsutaan, kuuluu hyvän
ja mallikelpoisesti kokoonpannun viftipöydän välttämättömyyksiin
vielä karakteristinen kolmisointu: "Morre", "Morpheus" ja "Orpheus"
s.o. Etso, joka pitää huolen alusta ja lopusta, nimittäin tilaa ja
maksaa, kalpea Selinä, joka on aina väsynyt, ja pikkunen ja punakka
Riku Tapela, seuran iki-iloinen improviseeraaja, joka ei koskaan ole
väsynyt.

Vappuyönä ei puutu ketään "onkkelin" pöydän täysi-istunnosta. Yksin
Yrjö Särkkäkin, joka sangen harvoin ottaa osaa ylioppilas-elämään, on
eksynyt nyt joukkoon parin vanhan toverin seurassa. Mieliala on jo
korkealla.

    "Vivat omnes virgines
    faciles formosae..."

-- Viime vuonna oli Mirdja mukana. Hän on jättänyt meidät nyt,
virkahti äkkiä eräs kovalla äänellä. Siitä sai keskustelu käänteen.

-- Hän on tietystikin kyllästynyt näyttelemään rykmentintytärtä
ylioppilasnulikoille. Hän avanseeraa. Tänään istui hän primadonnana
eräässä taitelijaseurassa.

-- Vaihtelu huvittaa, lisäsi kolmas.

-- Niin, etenkin häntä. Mutta taitelijoiden daamiksi on hän muuten
aivan omiaan. Hänessä on väriä ja temperamenttia.

-- Hän on itse aivan harvinainen taiteilijaluonne. Hänestä voi tulla
jotakin.

-- Oh, kuninkaan alkuja on maailma täynnä.

Sana antoi toisen, ja pian olivat melkein kaikki mukana keskustelussa.

-- Tänään ajeli Mirdja-neiti landoossa tuon puolihullun maalarin
Bengt Iron kanssa, viskasi eräs.

-- Älä sano Iroa puolihulluksi; hän on meidän ainoa
impressionistimme. Taitelijat ovat aina eriskummallisia.

-- A propos eriskummallisuudesta, niin oletteko nähneet tänään
Mirdjan uutta kesähattua? Se on kai sitä kaikkein uusinta
Iro-impressionismia. Mirdja on sivuuttanut jo sen poroporvarillisen
kannan, jolloin lakki ja vappu kuuluvat yhteen.

-- Lakit ja hatut on pientä, mutta hiis vieköön, ne pirun
tyhjäntoimittajat ja kerskurit taitelijat vievät meiltä Mirdjan.

    "Ei mistään saa niin raitista vettä
    kuin nevalta lähtehestä.
    Ei mistään saa niin rakasta heilaa
    kuin toisen tähtehestä",

alkoi kuulua pöydän toisesta päästä epätasaisesti painostettu
rallatus. Se oli eräs aivan nuori keltanokka, jolle vappu jo oli
liiaksi käynyt päähän ja joka puolestaan hänkin tahtoi jollakin
sukkeluudella höystää yleistä keskustelua. Yrjö Särkkä istui laulajan
vieressä, ja äkkiä, ennenkuin kukaan oli ehtinyt käsittää, mitä
tapahtui, oli hän noussut ylös, tarttunut poikaa niskaan ja pistänyt
hänet pöydän alle.

-- Tuollaisen ei pidä edes koettaa olla sukkela!

-- On minun laululleni ilmassa tilaa, kuului raivostunut ääni pöydän
alta.

-- Ei ole tilaa raakuuksille.

-- Se koira älähtää, johon kalikka sattuu.

Syntyi kova elämä. Naurettiin, puhuttiin, kiisteltiin sekaisin.

-- Yrjö, mitä sinä nyt turhasta! huudettiin.

-- Ei kannata olla ritari sille naiselle!

-- Ritari sille naiselle aina viimeiseen veripisaraan asti! huudahti
Yrjö.

-- Hän on gentlemanni, vaikka on hyljätty kosija!

-- Ei kannata, sanon minä.

"Café avec" kiersi voittokulkuaan. Inspiratsioni kohosi yhä
välittömämmäksi. Mutta viisastelu oli nyt kerran iskenyt hampaansa
Mirdjaan ja humalaisen itsepintaisuudella pysyi se siinä kiinni.

    "Neiti Ast, neiti Ast
    antoi suuta armahast",

hyräili taas joku hampaittensa välistä matkien erästä tuttua
varieteelaulun säveltä.

Rolf oli tähän asti vastoin tapaansa pysynyt aivan ääneti, kuunnellut
ja ryypännyt ja ryypännyt ja kuunnellut vain, mutta nyt hän rykäsi:

-- Pojat, sallitteko minulle puheenvuoroa?

-- Hiljaa, "onkkeli" puhuu, hiljaa!

-- Minä olen vanha veteraani tässä piirissä. Jokaisen vapun, niin
pitkälle kuin muistan, olen viettänyt teidän kanssanne huolimatta
siitä kuinka kaukaa kulloinkin olen saanut matkustaa. Mutta vappu on
minun vuosipäiväni, minun nuoruuteni vuosipäivä. Ja, hyvät ystävät,
te tunnette minut. Minä en ole liian arka, mitä keskustelu-aiheeseen
tulee, sen te tiedätte. Mutta yhtä minä pyydän, että jos me laulamme
varieteelauluja... skål för Wein, Weib und Gesang!... niin, jos me
laulamme varieteelauluja ja lauletaan vaan, niin jätetään Mirdjan
nimi siitä pois. Sitä minä vain pyydän; onko se liikaa? Hän on
meidän toverimme ja -- minun ystäväni... Hän on ainoa nainen koko
maailmassa, joka voi kohota olemaan miehen ystävä, ja se ei ole vähän
se. Siksi minä sanon, kuten veli Yrjö: meidän tulee olla hänelle
ritarit viimeiseen veripisaraan asti. Kun te herjaatte, on se vain
mustasukkaisuuden tai nolatun ylpeyden henki, joka teidän suunne
kautta puhuu. Niin se on. Te olette jokainen olleet rakastuneet
tyttöön ja olette kenties vieläkin joku. Mutta te ette ole sitä
tyttöä varten eikä hän teitä varten. Muita teidän tavoittaa pitää,
jos te naisen itsellenne tahdotte, ja kuitenkin minä sanon teille,
että ne muut eivät ole kelvollisia Mirdjan kenkien tomua suutelemaan.
Mikään pyhimys hän ei ole, ei toki, Jumala paratkoon, mutta hänessä
onkin eri veri. Minä tunnen hänet. Poissa olevan toverimme malja!
Mirdjan malja!

Lasit kilahtivat kiihkeästi. Rolfin silmä oli kostea.

-- Minä olen sanonut vain sen, joka sydämelläni oli. Älkää antako
häiritä itseänne, veljet!

-- Oikein, "onkkeli", oikein! huudahti Yrjö.

Mutta muitten huulilla lepäsi hetken vielä vaitiolon hartaus. Niin
hellämielisiä ja herkästi liikutettuja ovat Bakkuksen lapset.

Mutta yön ja viinin henki on hetkellinen ja kaksisiipinen. Yhtä
valheellinen kuin suora, yhtä valkea kuin musta, yhtä raskas kuin
kevyt, yhtä rivo kuin viaton. Se on kummallinen henki; se nauraa
ja itkee yht'aikaa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä on se jo taas
kaikki unohtanut.

-- Mirdjan malja! huusi Mauri Etso. Kaksinkertaisesti Mirdjan malja,
sillä Mirdja juuri on opettanut minut juomaan. Se on tosi se. Minä
jäin janoiseksi hänestä. Minä en ole sitä koskaan sanonut, mutta minä
sanon sen nyt. Minä en sano pahaa hänestä, ee-en! Mutta siitä asti
minä vaan juon enkä saa janoani sammutetuksi.

-- Että kehtaatkin tunnustaa ruvenneesi juomaan naisen tähden. Oletko
lapsi, että sinua vielä Mirdja riivaa?

-- No, juon juomisen tähden sitten, mutta sanonpa vaan, että siitä
asti on minulla pohjaton jano. Maljanne, hyvät herrat!

-- Hoi, Bellman junior, sinä oopperakellarien Orpheus, joko olet
virityksessä? Laita nyt Morrelle joku hemmetinmoinen opetus- ja
varoitusviisu. Hän on sen tarpeessa.

Pikku Riku virnisteli.

Tuotiin lisää viritystä... Lasit kilahtivat taas.

Improviseeraaja vilkutti merkitsevästi silmää Morrelle ja veti esille
kitaran, jota hän aina uskollisesti kuletti mukanaan kuin sylikoiraa.
Hiljalleen alkoi hän näpäytellä sitä ja hyräillä:

    "Sanokaa, veljet hyvät,
    filosoofit syvät,
    miten voipi olla
    hunningolla
    naisen, naisen tähden
    kaikkein nähden,
    kun maailma on täynnä naisia
    kaiken-kaikenlaisia."

Jo nauravat kaikki, kilkuttavat tahtia laseilla ja säestävä
lopputoisintoa. Ainoastaan Selinä istuu ääneti tuijottaen
absinttilasiinsa välinpitämätön väsymys kasvoillaan.

-- Ei, laula se persialainen serenaadisi!

-- Ei, ei, vaan juomalaulu!

-- Tai se laulu ostonaisista...

    "Ostonaiset on halpoja,
    nukkuvat ilman salpoja..."

-- Miksi aina tuohon ijankaikkiseen vanhaan tyyliin? huutaa nyt
Särkkä. Tuollainen naishalveksinta on sekä tyhmää että raakaa!

-- Peevelikö sinua tänään riivaa, Särkkä! Taidat jo olla hyvällä
alulla kehittyä mamseliksi... Ja mitä erittäin naishalveksintaan
tulee, niin voi olla, että se on raakaa, mutta tyhmää se ei ainakaan
ole, sillä sen minä sinulle sanon, että jos tahdot kunnioittaa
itseäsi, niin halveksi naisia! -- Tämän sanoi eräs vanhempi civis
sellaisella koomillisella ponnella ja paatoksella, että Särkkäkin
rupesi nauramaan.

Hei Tapela, tule nyt esiin jo sen persialaisesi kanssa!

    "Kuulitko jo tuloni,
    sa tulisilmä suloni,
    sa hekumani hely ja keima,
    sa suloinen, suloinen Zuleima.

    On mulla syvä pikari
    ja sulla hyvä tikari,
    jää jälkehemme lemmen verileima,
    sa suloinen, suloinen Zuleima."

-- Miksi sinä olet niin äänetön tänä iltana? puhuu laulun kestäessä
Selinälle Rolf.

-- Itsellesi tarkoitat sen kysymyksen, sinä olet todellakin outo
tänään. Milloinpa minä olisin puhunut juuri mitään! Minä kun tuijotan
tuohon absinttiin edessäni, on se jo kuin esimakua Nirvanasta.
Kaikki on niin pientä ympärillä. Katso nyt, miten se vaihtaa väriä
ja vilkuttaa välinpitämätöntä silmää, ja sen lumousta eivät nuo muut
ymmärrä, ainoastaan me kaksi.

-- Me kaksi separatistia, individualistia, ilvehti Rolf.

-- Mitä saastaa nuo toiset juovatkaan, kiihtyi Selinä, ei, sen minä
sanon, että vaikka minä olisin miljonääri, en vaihtaisi absinttiani
sampanjaan.

    "Car nous voulons la nuance encore,
    pas la couleur, rien que la nuance,
    la nuance seule fiance
    le rêve au rêve et la flûte au cor."

-- Itse Verlaine ei olisi itseään paremmin deklamoinut! Sinusta saa
laulaa, kun kuolet: "La Finlande a perdu son Morphée."

-- Sinua saan kiittää siitä nimestä, naurahti Selinä.

-- Kuule, älä naura, se on hyvin paha ennustus, siinä on jotakin
hirveää, fatalistista. Minä voisin ehkä sanoa siitä jotakin, minä
olen vanhempi sinua, ja meillä on yhteistä Verlaine ja absintti...
Ai, ai, kun ei sinun vain kävisi kuin minun... Sinä olet nuorempi
minua, niin se on, niin se on... Kuule, saanko sanoa sinulle
ajatukseni?

-- Sano ajatus. Minulta alkaa ajatus jo vähitellen hajota
tylsyyteen... sitten on rauha.

-- Malta, malta poika, ei se aivan niin pian käy... sinä olet
nuorempi minua... Mutta minä sanon sinulle vain sen, että mies,
joka puhuu vivahduksista, ei ole enää oikea mies, ja se, joka jää
katsomaan absinttilasin sineen, vaikka taskussa on miljoonia, ei ole
enää oikein terve. Tjaa -- sinä et ole oikein terve etkä ole oikea
mies! Ja kun kerran mies alkaa tuntea nyanseissa tai nainen ajatella
maksiimeissa, silloin ovat asiat jo hullusti. Se tietää, että
hullujen huoneilla on tulevaisuutta tässä maailmassa. Ymmärrätkö?
Mies voi kestää elämänkäsityksensä juuri siksi, ettei hän sekoita
siihen tunnettaan, ja nainen säilyttää sen tunne-arvot siksi,
ettei hän käsitä mitään... Mutta yhdessä molempia!... Ei, silloin
tulee se suuri "Übergang" ja "Untergang", josta Nietzsche puhuu...
yli-ihminen on lähellä, mutta sitä ennen tulemme me lyödyiksi. Sinä
ja Mirdja esimerkiksi, varokaa... ja minä itse... no niin... minä
en myöskään ole oikea mies, sillä minä voin itkeä kuin akka, mutta
minä olen jo vanha... Samaa sairasta ja kelmeää sukua me kuitenkin
olemme, suuret intohimot meiltä puuttuvat, mutta sen sijaan on
meillä tuhatväreisesti sensatsionikykyinen hermo-elämä, yhdessä
vivahduksessa voimme me elää tappavan tuskan ja tukehtavan riemun.
Heikontunut suku me olemme, eikö totta?... Mutta Mirdja, Mirdja, hän
on sekä heikko että voimakas, yht'aikaa mies ja nainen.

Persialainen serenaadi oli aikoja sitten vaientunut, ja useimmat
olivat Rolfin huomaamatta kiintyneet kuuntelemaan hänen puhettaan,
niiden joukossa seuran pikkunen punakka Bellman.

-- Kuule, "onkkeli", sanoi hän lyöden Rolfia olalle. Sinä sanoit,
että Mirdja on yhtaikaa mies ja nainen. Se ei ollut oikein viisaasti
sanottu, minä olen kerran tuhmistanut itseni samalla ajatuksella.
Minun täytyy kertoa teille pieni episoodi, jota en ole kellekään
vielä kertonut. Se on Mirdjasta ja minusta. Asia on se, että minäkin
olin kerran rakastunut Mirdjaan, oikein korvia myöten rakastunut...

-- Rakastunut! naurettiin, nyt sinä pahuus syötät kaskuja taas.

-- Harrasta totuutta jokainen sana! Niin, minä olin siis rakastunut
ja täydellisesti inhimillisten luonnonlakien alainen. Tulin
hentomieliseksi, rupesin laulamaan hiutuvia lemmenlauluja ja
käyttäydyin hyvin narrimaisesti kaikin tavoin, kuten muutkin
vilpittömät Amorin palvelijat. Mirdja oli tietysti lopulla hyvin
kyllästynyt vetistelemisiini ja kerran sitten tokasi hän vihlaisevan
pilkallisesti: "Pitääkö miehen välttämättä olla kuin nainen ollakseen
suuri runoilija?"... Voitteko ajatella myrkyllisempää rakkauden
esinettä! Minä tietysti heti vetäydyin nahkaani, koko sairauteni oli
kuin pois puhallettu ja uljaasti paiskasin minä vastaan: "Pitääkö
naisen välttämättä olla kuin mies ollakseen suuri nainen?"

-- Bravo, bravo!

-- Jaa, mutta se ei ollut mikään sattuva vitsi. Siitä minun juuri
piti huomauttaa. Sillä Mirdja on sittenkin nainen ja on niin pirusti,
sanokoon "onkkeli" mitä tahansa.

-- Siihenkö se satu loppui?

-- No, siihen se loppui... meistä tuli sitten hyvät ystävät.

-- Sen lopun sinä ainakin valehtelit, huusi Morre. Jos nainen on niin
pirusti nainen, niin ei teistä ikinä tule ystäviä!

-- Oletko sinä todella aina ollut Mirdjan ystävä, vain ystävä,
ymmärrätkö? kysyi Selinä Rolfilta.

-- Minä vannon sen! tuohon käteen!

Selinä vaikeni taas jääden viheriäiseen tuijotukseensa.

Äänet sortuvat jo epäselviksi. Toiset unohtavat omat kysymyksensä,
toiset uupuvat kesken kertomustaan. Lähestytään jo kaikin Selinän
uneksimaa Nirvanaa.

Yön ja viinin henki on unhotuksen henki...

Mutta Selinä itse, Nirvanan kelmeä apostoli, ei voi unhottaa... Hän
muistaa vielä kaksi asiaa nimittäin lauseen: "jos tahdot kunnioittaa
itseäsi, niin halveksi naisia", ja sen, että nainen merkitsee hänelle
yhä vielä Mirdjaa, kaikesta huolimatta yhä vielä Mirdjaa, ja eikö
tullekin aina merkitsemään sitä samaa... Miten hän onkin taistellut
nämä pari vuotta vain kahden vastakkaisen ajatuksen ja kahden
vastakkaisen tunteen välillä...! Niin, niin, nainen on Mirdja...
Mutta miksi halveksisi hän Mirdjaa? Siksikö että hän oli sfinksi?
Pikemmin sitten itseään, siksi että hän oli ollut naurettava...
Nainen oli tehnyt hänet naurettavaksi... Nainen on Mirdja. Mutta
Mirdja ei ole nainen, hän on Jumalan valkoinen ihme-olento, joka
kantaa hänen sieluaan... Ryöstäjä, pettäjä!... Vaiti, vaiti, pikku
pirut! Mirdja ei ole nainen. Mirdja on Mirdja... Ja mitä merkitsee
halveksinta tai rakkaus tai mikään! Ei mitään... suuren vapauttavan
tylsämielisyyden edessä...



"POST JUCUNDAM JUVENTUTEM"


Saman vapunpäivän iltana kulkee Mirdja kadulla yksin.

Ulkopuolella tuntee hän elävänsä kaikkia noita ihmisiä, jotka hänen
ympärillään tungeksivat. Ne huutavat ja hoilaavat ja leikittelevät
paperileluilla.

Kerrankin kolistatte pussista toistenne silmille koko arvottoman
paperihely-sisältönne, te onnelliset!

Mirdja kulkee eteenpäin ja yhä enemmän ja enemmän vaivaa häntä
vastaantulevien leveä karnevaalitunnelma, heidän remahteleva
naurunsa ja itsekylläistä iloa tihkuvat silmäteränsä. Kuin kaukainen
tanssisävelten humu vanhoilta ajoilta kangastaa hänen korvissaan...
Ei, ei se kutsu enää niinkuin ennen... Mirdja on jo liiaksi
tanssinut... Mirdja on jo vanha... Eikö lienekin hän jo sadan vuoden
elämän elänyt?

Mirdja jouduttaa askeleitaan. Hän on luvannut viettää tämän illan
ystävänsä Bengt Iron luona... Ystävänsä! Kummallista, kummallista!
Jos hän olisi lausunut tuon sanan ääneen, olisivat kaikki ihmiset
kohauttaneet olkapäitään ja heidän kasvojaan olisi valaissut
ilkeämielinen hymy. Kumpikin olivat he toki maan-kuuluja eroottisesta
joustavuudestaan... Tuo kaikki oli totta... mutta kuitenkin... tai
kenties juuri sentähden... Miten olisivat he muuten voineet kestää
toisiaan niin hirvittävän kauan?...

He olivat kohdanneet toisensa jossakin suuressa maailmassa
sattumalta, tai miksei, laskujen avulla, kuten yleensä suuressa
maailmassa kohdataan. Kylmää ja kiehtovaa, myrkyllistä ja säkenöivää
oli heidän ensi kosketuksensa ollut, kohteliasta ja kyynillistä
yht'aikaa.

Hyvin muistaa Mirdja vielä heidän sotataitoisen lähentymisensä.

-- Teillä on huono maine, Mirdja neiti: teistä kerrotaan, ett'ette
säästä sieluja, mutta siksi te olettekin yhtä viisas kuin
viehättävä...

-- Ja teistä kerrotaan, ett'ette säästä edes ruumiitakaan, mutta
siksi te olettekin -- taiteilija...

-- Minä vannon, en ole koskaan ottanut ruumista ilman sielua.

-- Ettekä sielua ilman ruumista! Todellakin liian täydellistä, liian
ehjää ja tervettä ollakseen uskottavaa!

-- Mutta te näette, rakastettava neiti, minä en ole kuollut
rakkaudesta.

-- Entä sitten, te itse-imartelija! Monet muruilla ruokitutkin elävät.

-- Elävät miten elävät: jalkapuussa ja sairaina... Jalkapuuta minä
vihaan.

-- Miten terveellinen lisä teidän sieluunne olisi täyttymätön toive.

-- Kenties silloin myös teidän... Älkää luulotelkokaan minulle
kuuluvanne muruilla ruokittuihin...

Tällaista oli jatkunut vielä hyvän aikaa, mutta yhä tyynemmässä
ja syvennetymmässä äänilajissa. Miksi me rimpuilemme? olivat he
äkkiä kumpikin tunteneet, ja kuin yhteisestä sopimuksesta olivat he
heittäneet sanaleikittelyt syrjään ja suurina ja hartaina toistensa
sieluun tuijottaneet, paljaaseen sieluun...

Mutta sitten Iro oli kuin äkillisen hulluuden valtaamana tarttunut
häntä ranteeseen huudahtaen:

-- Mutta mehän olemme ystäviä jo kehdosta alkaen, te olette
harvinainen taiteilijaluonne, te Mirdja, Mirdja...!

Silloin oli Mirdja melkein närkästynyt. Tuossa hänelle niin vanhassa
lauseessa oli hän ollut näkevinään vain yli-ylpeän salonkimiehen
armoittavaa itse-ihailua, ja jälleen kopean, pilkallisen itseryhtinsä
kannattamana oli hän vastannut:

-- Te pyydätte olla kovin ritarillisia, te miehet. Mitä te vaaditte
naiselta? Ette mitään, tai korkeintaan heijastuksen itsestänne,
ollaksenne valmiit upottamaan hänet omien ansio-nimienne tulvaan!
Miten liikuttavan luonnollisesti luovuttaakaan mies vaimolleen
tittelinsä... Mutta te, herra harvinainen taiteilijaluonne, olette
vähän liian rohkea heittäessänne sen ensimäiselle tuntemattomalle.

-- Te ylpeä ihminen, oli Iro vastannut, olisiko minun pitänyt ensin
kymmenen vuotta ääneti kurkottaa teille sieluani ja sitten vasta
puhua? Te tiedätte varsin hyvin, että joskus voi sattua, että tuo
ensimäinen tuntematon onkin elämänvanha tuttu... Sitäpaitsi teidän
täytyy uskoa minuun nyt, minä puhuttelen teitä toverina enkä naisena,
ja minä paljastan pääni ja sanon: taiteilija, joka loistaa omalla
valollaan!

Ja heistä oli sitten tullut niin hyvät ystävät. Ajatuksissaan
on Mirdja jo saapunut aivan atelierin ovelle... Se tuli vastaan
kuin odottamatta. Hajamielisenä silmäili hän ympärilleen tuntien
pakottavaa tarvetta jollakin lailla järjestää ajatuksiaan.
Hän astui pimeään käytävään ja istahti portaille melkein oven
eteen. Miten useasti hän olikaan tästä kulkenut, kuin kotiinsa
kulkenut!... Tuhansittain muistoja piili tämän pimeän porraskäytävän
varjokoissa... ja kauniita muistoja kauttaaltaan... Muistoja
hetkistä, jolloin hänen sielunsa oli ollut uljainta taitelija-uskoa
tulvillaan, jolloin itseluottoinen työ-into oli polttanut aivoissa
ja mielikuvitus autuaana lennellyt yli-ihmisten ilmatarhoisssa...
suuruuden-unelmien muistoja... Toistensa titaanivoiman innostajia
olivat he osanneet olla, Bengt ja Mirdja. Ja he olivat kertoneet
toisilleen kaikista sielujensa epätasaisista oikuista ja
kummallisista kokemuksista ja päässeet siten vähitellen omituisen
lähelle toisiaan... omituisen lähelle... Välistä oli Mirdja kysynyt
itseltään, eikö tätä kaikkea kaunista ja eheää olisi saattanut
nimittää rakkaudeksi, mutta hän oli aina sitten työntänyt sen
ajatuksen luotaan ja tuominnut itsensä mahdottomaksi; hänellä ei
todellakaan enää ollut oikeutta olla naivi... Ja hänellä ei ollut
sitä paitsi mitään syytä lopettaa tätä suhdetta. Hän tahtoi olla
nyt vain taitelijatoveri, ystävä... Ja kuitenkin tiesi hän varsin
hyvin, että hän liiankin usein muistutti Bengtille olevansa nainen,
kiihotti häntä tahallaan ja nautti nähdessään, miten toinen imi
silmänsä kiinni hänen punaisten huultensa hienoon viivaan, kuitenkaan
uskaltamatta niitä suudella...

Kerran heidän ensimäisiä kertoja yksin ollessaan atelierissa oli
Bengt kysynyt:

-- Etkö pelkää?

-- Minä en koskaan pelkää, oli Mirdja vastannut keveällä
ärsytteleväisyydellä.

Ja Bengt oli silloin ottanut Mirdjan käden, silittänyt sitä ja
sanonut:

-- Voimakas sinussa omaa voimaansa kunnioittaa ja tottelee sinua
ylpeänä, kuin omaa ritari-tuntoaan, sinä kumma, kumma tyttö...

Niin, Bengt oli aina, todellakin aina ollut ritari, mutta Mirdja oli
nähnyt, että hän kärsi... Ja viime viikkoina oli hän käynyt oudon
kalpeaksi ja sairaan näköiseksi.

Hermostuneita askeleita kuului atelierista. Bengt odotti... Ja odotus
on hivuttavin kaikista tuskista... Mutta Bengt saisi aina odottaa...

Odota, odota, rakasta, rakasta! huusi Mirdjan sielussa, ja hän painoi
päänsä oveen vääntelehtien salaisesta julmasta nautinnostaan.

Ihanaa on noin pitää ihmisten sieluja vallassaan heidän tietämättään,
ihanaa, ihanaa!...

Huu! -- Oliko hän Bengtin ystävä! Eikö kaikki ollut valhetta alusta
loppuun, tämäkin, kuten ennen...? Bengt oli mies...

Mirdja naurahti hiljaa, avasi oven kuulumattomasti ja katsoi sisälle.
Bengt ei enää kävellyt. Hän seisoi selin. Puolihämärästä kuulsi esiin
hänen tumma, liikkumaton silhuettinsa.

Miten kaunis mies oli Bengt! Miten ylhäinen oli viiva, joka yhdisti
pään ja olkapään! Liian kaunis mies! Se panee aina helposti
epäilemään miehen neroa... Sitä paitsi oli kai todellakin Bengtin
neron laita niin ja näin, mutta sivistynyt oli ainakin hän sen
sijaan, ei yhtään viljelemätöntä kohtaa, ei muokkaamatonta maata...

Bengt katsahti äkkiä taakseen kuin hypnoottisen voiman vetämänä.

-- Sinunko silmäsi ne sieltä vetävätkin?

-- Sinä olet liian kaunis mies, Bengt Iro, puhui Mirdja ovelta
melkein juhlallisesti. Kreikkalainen kanon ei enää sovi
nykyaikaiselle ihmiselle. Ruumiin kuva ei saa olla sielun kuvan
etusijalla: se on liian helppotajuista kauneutta.

-- Itseesi voit ainakin silloin olla tyytyväinen, sillä sinun
kauneutesi on ainakin sitä kaikkein vaikeatajuisinta lajia
taivaankannen alla. Jokainen piste sinun ruumiissasi kuvastaa
sielua ja sentään ei siitä saa kiinni. Se voi todella tehdä ihmisen
hulluksi. Se kutsuu ja kiihottaa, nolaa ja masentaa samassa.
Ajattelin itseäni nyt etupäässä taitelijana. Ja arvaapas, mitä mietin
tässä juuri kun tulit? Samaa kuin niin monesti ennen: että olisinpa
minä se mies, joka osaisi maalata sinut, huomaatko, todella osaisi
maalata sinut! Minusta tulisi nykyään elävän taiteilijamaailman
suurin mestari. Aina minä maalaisin sinua. Sinä olisit minulle samaa
kuin Monna Lisa Leonardolle, Helene Fourment Rubensille, Saskia
Rembrandtille tai mrs Siddal Rosettille. Mutta mitä ovat heidän
naisensa sinuun verrattuina! Sinä sybariitti ja madonna, sinä,
joka olet kaikkea yht'aikaa etkä sentään mitään, joka olet joka
päivä uusi! Et voi aavistaakaan, millaisen fantasiatoiminnan sinä
nostatit minussa tänäänkin, kun yhdessä ajoimme läpi kaupungin.
Sinun pehmeää punaa hiiluva pukusi ja leveä hattu sitoivat sinussa
esiin taas jotakin -- aivan ennen aavistamatonta, jotakin niin
kumman kaunista ja kiehtovaa. "Minun ruhtinattareni, minun ihana
puolattareni!" puhuin sinulle itsekseni. Sinä katsahdit minuun, sinun
ruumiisi solut väreilivät yhtenä ainoana pehmeänä aaltoiluna. "Minun
notkeanilkkainen pantterini, minun silkkijalkainen pedonpentuni!"
kuiskasin uudestaan, ja joka hetki täytyi minun luoda sinusta
itselleni uusi kuva. Hyvä Jumala, voiko sellaista maalata, sellaista
lakkaamattoman vaihtelun yhteyttä yhteen kuvaan! Se olisi valiotuoksu
kaikista taideteoksista! Ja sentään se on minun kunnianhimoni
polttavin unelma. Mutta miksi vain unelma, unelma?... Miksi en
voisi...? Hyasintteja sinun vierellesi, väkevälemuisia liljoja
sinun polvillesi... mutta se vielä merkitse mitään... Sinusta
itsestäsi pitää huokua kaikki nykyaikaisen värisevän hermo-elämän
sekuntitunnelmat, sen liikakiihottuneet sensatsioniheijastelmat,
opiumihuumaus, absinttihulluus, koko tuskaisen aisti-elämän herkkä
mystiikka, sen kauneuskiihkoinen, sairas tunnehourailu ja... kaiken
vastakohta. Sillä sinun silmäsi, nuo fasineeraavat ja vaihtelevat,
ne ovat pikemmin kiveä kuin tulta. Rubiinin kyyneleinen kuumuus,
opaalin kelmeä oikullisuus ja smaragdin sitova viherä leikkivät
niiden pinnoilla, väliin pistäen kuin kipinä, väliin kylmentäen kuin
jääkristallin lahjomaton kovuus... Oh, Mirdja, miksi sinä teet minun
puheeni valheeksi! Miksi pehmeästi ja hukuttavasti ja salaperäisesti?
Ei kiveä, vaan suota ovat sinun silmäsi, ruskeanviheriää suosammalta,
pehmeää kuin valkoinen suohöyty, sala-upottavaa kuin heinittynyt
hete. Miten se sitoo ja vetää ja kutsuu...!

Hämärä tummeni, takkavalkean loimottelu kirkastui yhä. Kaksi ihmistä
näkyi kivettyneinä ensi yllätyksensä alkuasentoihin...

Vihdoin liikahti Mirdja. Kirkkaasti nauraen tuli hän Bengtin luo ja
löi häntä keveästi olalle:

-- Hullu poika, olenko minä kenties sinun mallisi! sanoi hän.

-- Ihminen kuvittelee mielellään hämärissä... Tämä oli minun runoni
sinulle. Ja enhän ole niitä usein tehnyt, sen voit myöntää, ystävä.
Enkö ole ollut hyvä toveri? -- Kiitos, että tulit. Aloin jo epäillä,
että olit eksynyt jonnekin muualle...

-- Sinun luonasi on paras... Mutta miten täällä näyttääkin hauskalta,
kun ei ole muuta valoa kuin takkatulen liekehtely...!

Bengt hymyili.

-- Minä olen valmistanutkin sinulle juhlaa. Näetkö, tuossa on booli?
Uskotko, että se on hyvää?

-- Tiedän, että olet mestari monella alalla.

He vaikenivat molemmat ja tuijottivat tuleen.

-- Kaksi vuotta olemme jo tunteneet toisemme...

-- Onko siitä jo kaksi vuotta? huokasi Mirdja.

-- Onko se liian pitkä aika sinusta?

-- Minä en ole vielä kenenkään kanssa tullut toimeen niin pitkää
aikaa... tiedät miksi...

-- Minä tiedän... samoista syistä kuin minä.

-- Olemmeko me sitten jo eläneet erotiikan ohitse ja kohdanneet
toisemme vasta sen ulkopuolella, tai miten on selitettävissä
suhteemme pitkä tasainen sopusointuisuus?...

-- Erotiikan ulkopuolella... ei, ystävä, ei se ole niin... Emmehän
me ole neutreja kumpikaan. Jos me olemmekin eläneet kuin toverit,
olemme sillä vain vetäneet erotiikkaa nenästä. Minä olen tosin
kantanut sinua käsivarsillani, kun metsässä jyrkänne on sattunut
vastaan, kantanut sinua, kuten vain veli voi kantaa. Minä olen
juurta jaksain ja likeltä tutkinut sinun ihanan ruumiisi viivoja,
tutkinut sinua, kuten ainoastaan puhdas taitelija voi tutkia, mutta
sentään yhtäkaikki on se sisin ja salaisin minun sielussani, minun
silmässäni, pyytänyt ja himoinnut sinua, sinun huuliasi, sinun
varttasi, koko sinun olentoasi ja... sinä olet kyllä nähnyt sen.

-- Minä olen kyllä nähnyt sen...

-- Sinä olet tuntenut, miten minun kantava käsivarteni on värissyt
pidätetystä intohimosta...

-- Minä olen tuntenut sen...

-- Ja sinä olet ymmärtänyt...

-- Minä olen ymmärtänyt...

He vaikenivat taas molemmat... Sitten Bengt aivan hiljaa melkein
vieraalla äänellä:

-- Kenties et ole kaikkea ymmärtänyt sentään... Monesti olen
itseltäni kysellyt, miksi en voisi sinua suudella, olit sitten
ystäväni tai mikä tahansa. Eivätkö kenties ystävät suutele toisiaan!
Tai eivätkö kenties nekään suutele, jotka rakastavat...? Ja kuka
takaa, ett'emme me rakasta...? Mutta minä en ole tehnyt sitä siksi,
että olen empinyt antaa suhteellemme murhaniskua. Sillä sitä se
olisi. Kenties joku hetken rakkaus ensin, kenties ei sitäkään...
Ja tämä on ollut niin kaunista. Kitsas olen minä ollut, oikea
hyötykeinottelija... Muistuu tästä mieleeni eräs Bourget'n novelli
nimeltä "Flirting Club." Sellaisen olivat muodostaneet muutamat
vanhat, jo elämän kaiken hekuman tuntevat elostelijat, jotka
kylläisyytensä keskestä vielä kaipasivat jotakin tuntematonta
kiihotinta. He tahtoivat nimittäin kerrankin kokea keskeytymätöntä
nautintoa, alituista sensatsioni-nousua ilman laskua, alituista
hermoväreilyn vähittäiskiihotusta ilman katkaisevaa huippukohtaa.
Siksi olivat he perustaneet klubin, jossa saivat seurustella ihanien,
henkevien naisten kanssa, nauttia heidän sulojensa hurmaavasta
läsnäolosta, mutta pysähtyä aina kosketuksen rajalle: he saivat
rakastaa olematta koskaan rakastajia. Mutta pitää olla dekadentti
ja elostelija pitääkseen enemmän liköörin tuoksusta kuin itse
likööristä, kuten Bourget sanoo. No niin, tuota tuoksua olet sinä
ollut minulle, tuota alituista kiihotuksen ja rakkauden nousua.
Kaikkein dekadenttisinta ja herkullisinta erotiikkaa olet sinä ollut
minulle, Mirdja, ollessasi toveri, ystävä. Nyt ymmärrät...

-- Itseämme voimakkaammat olemme me tainneet olla... Tai oikeastaan
sinä olet ollut voimakas.

-- Ja sentään et tunne minua siksi, joksi sanot. Muistatko, kerran
uskoit voivasi sellaista rakastaa ja -- minua sinä et rakasta...

Bengt oli sanonut tämän mitä jokapäiväisimmällä äänellään, tasaisesti
ja varmasti; ei pienintä aristelevaa värähdystä, ei pienintä
soimauksen vivahdusta, ei edes kysyvää sointua siinä ollut. Kuin
luonnollisimman asian maailmassa: minua sinä et rakasta... No niin,
tietysti se olikin niin, tietysti, tietysti... Tai oikeastaan kenties
Mirdja tätä sittenkin rakasti, tätä hienoa ja voimakasta henkeä, joka
jaksoi ylläpitää sopusointua hänenkin sielussaan... Hulluutta! Niin
kauniilta oli tuntunut aina ennenkin ennen rikkoutumista. Tietysti
oli Bengt oikeassa, tietysti. Mutta hänen ei olisi pitänyt sanoa
sitä; tämä tuntui aivan yhtä pahalta kuin jos hän olisi väittänyt
päinvastaista. Tai oliko tämä sittenkin vain joku ansa...

Mirdja puristi huulensa yhteen, ja välinpitämättömästi naurahtaen
äännähti hän:

-- En!

Mutta äkkiä, rajusti kuin ukkosen lyömänä, lankesi hän polvilleen
repäisevään itkuun ja hänen päänsä painui tiukasti Bengtin polvea
vastaan. Miten kauheaan kohtaloon oli hän itsensä tuominnut! Mikä
korkea oikeus-istuin hänen rinnassaan vaati hänet kieltämään
onnensa ja rakkautensa! Miksi, miksi? Muserrettuna nyyhkytti hän
rakastettunsa jaloissa.

Bengt nosti Mirdjan ylös kuin lapsen, silitti hänen päätään hyväillen
ja rauhoittaen:

-- Mutta rakas ystävä, rakas ystävä, enhän minä pyytänyt sinulta
mitään, en tahtonut mitään... kaikkihan on hyvä juuri näin...

Silloin Mirdjan rinnassa yhä valtavammin nyyhkytti: ei ole hyvä
näin, ei ole hyvä näin... Me rakastamme toisiamme, niin se on, me
kaksi kadotukseen ja kadottamiseen tuomittua... Mutta kun me emme
tahdo kadottaa toisiamme, koetamme me vetää itseämme nenästä ja
uskottaa itsellemme, ett'emme rakasta. Sillä me tiedämme, että meidän
rakkautemme on aina vain hetken asia, ja sitten ei ole enää mitään.
Niin se on, niin se on! Mutta tätä ei voi myöskään jatkua, tätä
tappavaa hermokiihotusta. Ei ystäväni, en voi sinua sillä hinnalla
itselleni pidättää ja rakkautemme loppua en siedä nähdä, minun
ystäväni, minun ystäväni, nyt on minun vuoroni olla voimakas...

Ja äkkiä valtasi suuri tyyneys Mirdjan sielun ja hänen otsalleen
laskeutui itsevoittajan ylväs, riemuisa rauha. Hän oli määrännyt
heistä väistymään toisen.

Liikkumattomana nojasi kättään uuniin äänetön, kalpea tyttö... Liekit
heijastuivat hänen poskillaan, silmillään ja huulillaan, ja sentään
oli hän kalpea.

Maalari katsoi, katsoi... Hän nieli, ahmi, imi noita valoja sieluunsa
ja siellä alkoi käydä kuin kirkas oboen ja viulun soitto...

Näin on todellakin hyvä, näin. Hienointa hekumaa olet sinä minulle
kalpea, kumma tyttö, puhui hän itselleen.

-- Se ei sinua loukanne, puhui hän ääneen, jos taitelija minussa
sinua rakastaa ja unelmoi. Sinun kauneutesi on yliluonnollinen.
Kuin nykyaikaisen ihmisen kauneus-unelmain apoteosi sinä olet.
Näin minä sitä ajattelen, kun sinä siinä edessäni seisot: kalvas,
ihana nainen, josta antiikin lemmen voima on loppuun kulunut,
silkkisessä varressa nuokkuva narsissi, kelmeät huulet, riutuva
sielu, joka kaikkea maisteltuaan vielä värähtelee sammumatonta,
toivotonta nautinnonhimoa, mutta kaiken ylitse lepää raskaana äänetön
melankolia, tuo kaikki sovittava, pehmentävä, utuinen ja salaperäinen
ilmakehä... Sinä et usko enää nektaria löytyvän noille huulille!...
Sinä et usko...

Ja äkillisen kuolettavan intohimon väristämänä kohotti hän ojoon
käsivartensa sulkeakseen syliinsä Mirdjan.

Mirdja käännähti notkeasti ja voimakkaasti ja luisui pois hänen
käsistään kuin leikkivä kissanpentu. Sitten pysähtyi hän keskelle
lattiaa ja tuijotti maalariin huulilla kevyt pila ja silmissä vielä
epämääräinen surumielisyys... Monet äänet yht'aikaa puhuivat hänen
sielussaan viisautta... Huusi siellä Selinän äänellä: "Kirottu,
kirottu jokainen suudelma, jota ei anna yksilöllisen itsekkäisyyden
kaikki-syöpä ja polttava intohimo." Selitti siellä Bengtin äänellä:
"Sinusta on antiikin lemmenvoima loppuun kulunut, kelmeät huulet,
riutuva sielu on sinulla... sinä et usko nektaria löytyvän noille
huulille, et usko..." Lisäsi siellä hänen oma äänensä: "Sinussa ei
ole intohimoa, sentähden ei sinulle löydy nektaria, kalpea, kelmeä ja
kulunut epäilijä sinä olet, ja jos sinä sentään antaudut, niin sinun
olemuksesi lakkaa, sillä sinun intohimosi on valhetta, valhetta,
valhetta."

-- Mirdja, sanoi maalari, sinun ruumiisi luisuu pois minun käsistäni,
kuten sinun sielusikin... Kuten sinun sielusi, toisti hän hitaammin.
Juuri kun luulen, että minulla on jotakin sinusta ja yritän sitä
tuntea, kosketella, omistaa, väistyt sinä pois kuin petollinen
unikuva ja minulle jää aina vaan pettymys ja tyhjyys. Ei mitään,
ei mitään ole minulla sinusta, vaikka minulla on niin paljon... Ja
silloin tulee välistä kuin hulluus minun ylitseni ja minun tekee
mieli huutaa sinulle: anna minulle edes ruumiisi, merkiksi, että
tahdot antaa minulle sielusi, jota en saa... Ymmärrä sellaiset
hetkeni, Mirdja, ystäväni...

Ymmärrän minä sen, että tätä voi vaatia ja antaa ainoastaan rakkauden
intohimo, joka sokenee rakastettunsa edessä. Miten sinä petät
itseäsi tai koetat pettää! "Minun rakastettuni, minun rakastettuni!"
huutaisit sinä minulle nyt, jos sinä olisit rehellinen. Mutta minun
sieluuni pääsisi tuo sana ainoastaan ajatuksen pitkiä tuntosarvia
madellen, siksi en voisi ottaa sitä vastaan, jos minä olisin
rehellinen. Nyt on aika minun lähteä, ajatteli Mirdja. Ja hitaasti
kuin itsekseen hän puhui:

-- Minulla ei ole sitä kokonais-antautumisen suurta tunnetta, joka
pyyhkii pois kaiken muun ja unohtaa säilyttää itsensä ja minulla ei
tule sitä koskaan olemaan, sen tiedän. Minä tahdon aina säilyttää
itseni itselleni. Minä en edes etsi antautumista, vaikka se kenties
olisi onni, sillä antautumisessa minä kadottaisin itseni...

-- Siinä sinä vasta itsesi löytäisit, niin totta kuin olet
nainen. Etkö ymmärrä itseäsi sinä, joka ymmärrät kaikki muut? Tai
tahallasiko sinä sisimpäsi aina salassa pidät! Mutta minähän en
ole mikään vieras, selitä minulle olentosi arvoitus. Paljon olet
minulle itsestäsi antanut, mutta minusta tuntuu, kuin en sittenkään
olisi saanut mitään. Tässä on jotakin kummallista, ja kaksi pitkää
vuotta olen jo sitä ajatellut pääsemättä siitä selville. Päivin on
se laskeutunut kuin sumu aurinkoni eteen, öisin puristanut minua
rinnasta kuin painajainen ja -- minulla ei ole vieläkään mitään
vastausta. Oletko niin rikas, että suurimmat antisi ovat vain
mitättömiä murto-osia loputtomasta olemuksestasi, vai etkö olekaan
mitään? Vain muotoko, ihana pettävä pintailmestyskö sinä olet, vai
pohjattoman syvyytesi tähdenkö en pohjaasi tapaa? Oletko sinä syvyys
vai pintakuohu, oletko sinä elämän raskaus vai keveys? Silloin kun
minä näen, miten sinussa tanssii ja laulaa, leikkii ja helmeilee
valkeat ilojen vaahdot, ne keveät ja herkät, ne ajatuksettomat ja
lapsenkauniit, niin minä ajattelen, ettet sinä syvyyksiä koskaan ole
nähnytkään, noita alkuaikojen ristiriitaisten kaaosten vyöryjä, joita
Jumalan henki liikuttelee ja joissa ihmisen usko ja epäilys toisensa
verivihollisina kohtaavat. Mutta sitten minä katson sinua silmään ja
peruutan sanani: siinä ne vyöryvät juuri ne jumalien kaaokset; minä
katson siihen kauemmin: minun uskoni ja epäilyni sekoittuvat siellä,
ne taistelevat, repivät toisiaan, tappavat toisensa ja minä jään yhtä
hölmöksi. Mitä hyvänsä saatat sinä minulle silmilläsi uskottaa. Juuri
kesken niiden kirkkainta naurua saatan minä äkkiä säpsähtää niiden
pyhää totisuutta, ja minä kuiskaan: suruttarelle olette te vihityt,
te syvät ja ihanat silmät... Kuumeisella kiihkolla olen todellakin
pyrkinyt sinua kohti ja aina vielä olen yhtä kaukana sinusta kuin
alussa. Liikasisältösi vaiko muotokantavuutesi vuoksi, en tiedä.
Tässä kaikessa on ollut paljon suloa, mutta välistä, se täytyy minun
myöntää, on se ollut minulle tuskaista tuskaisempaa, ja silloin on
minusta tuntunut, ettei mikään väkivalta sinua kohtaan olisi liian
suuri. Minusta on tuntunut, että voisin puristaa sinua niin, että
veresi seisahtuisi, jos sitten saisin määrätä: sano minulle, mikä
sinä olet!

Koko ajan oli Mirdja seisonut liikkumattomana kuin kuva nojautuen
uuniin ja pää riipuksissa valkoisten käsivarsien risteyksellä.

Mutta Bengtistä tuntui nyt kuin olisi hän muistuttanut katkennutta
neilikkaa, katkennutta, kaunista neilikkaa...

Yhtä ainoaa ajatusta oli Mirdja Bengtin puhuessa ajatellut. Nyt se
oli kypsä, järkähtämätön oikeudenvaatimuksessaan. Mirdjan täytyi
lähteä. Tämä oli ollut luonnollinen purkaus kaikkien pitkäin,
salattujen rasitusten jälkeen. Mutta tämä vaati jotakin käännettä;
entinen ei voisi jatkua enää. Bengt ei kestäisi enää Mirdjan
puolinaisuutta ja -- Mirdja ei voisi antautua. Hänen täytyi lähteä.
Mutta tätä ajatellessa puristui sydän tuskasta kokoon, ääretön,
outo hellyys kuin rakkaus tulvahti hänen sieluunsa ja hän tunsi
olevansa heikko. Millä pakkokeinolla ajaisi hän itsensä eroon! -- Ja
hänen äänensä värähteli vaivoin hillittyä mielenliikutusta, kun hän
kuiskasi:

-- Älä kysy, mikä minä olen, enpä sitä itsekään tiedä... tai... minä
olen kaikkea, mitä uskot... Mutta älä ajattele enää minua, anna
vaahtojen heittelehtiä keveinä ja herkkinä, anna syvyyksien levätä,
missä lepäävät, tummina ja koskemattomia, murheessaan kaikkiviisaina,
niin kaikki on kuin ollakin pitää... älä ajattele minua...

Mirdjan ääni alkoi pettää. Levottomana, melkein hätääntyneenä
kuunteli Bengt sen särkyvää, surullista sointua. Hän luuli
loukanneensa.

-- Minä olen aasi, hän huudahti, joka typeryyksilläni kiusaan
ihaninta naista maailmassa! Miksi en salli hänen olla se Jumalan
kuusipäiväisen luomistyön ihme, mikä hän on! Terve, sinä Mirdja!
Kuin elämää itseään katson minä sinua kasvoihin. Mutta me ihmiset me
kiusaamme Jumalaa, me kiusaamme elämää, me kiusaamme sitä, jota me...
kaikkea, jota me suurimpana ja parhaimpana pidämme...

Mutta Mirdja oli Bengtin sanoissa koko ajan keksivinään toisintoja
jostakin entisestä, ennen eletystä... Paha enne, paha enne! Sitten
seuraisi jotakin, myös ennen elettyä tietysti. Ei sitä -- ei! Mistä
saisi hän voimaa lähteä pois ajoissa!

-- Mirdja, jatkoi Bengt pehmeästi, outo väristys äänessä, sinä et
voi antautua, sanoit, ja että kaksi ihmistä voisi elää yhdessä ja
jostakin yhteisestä, tulee aina toisen antautua; minä antaudun
sinulle...

Sinä kurja, sinä kurja! huusi Mirdjan sielussa. Nyt tulee se aina
uudistuva, se vanha. Ja se on oma syysi. Elämä voi kovuudessaan
antautua, itse taivaan Jumalan kerrotaan kerran antautuneen, mutta
sinä, sinä, joka uskallat kaikki ottaa, et uskalla kaikkea antaa,
sinä, joka luulet osaavasi kaiken, et osaa antautua. Sinä, joka uskot
ymmärtäväsi kaikki, et ymmärrä omaa olemustasi.

Ja äkkiä suurenivat Mirdjan silmäterät mustiksi ja polttaviksi kuin
tulivuoren kuilut ja hänen sielunsa hulmahti uhmaavan äkkitunteen
tuleksi... Pari sekuntia värisi hän oman sydämensä odaliskina, sitten
pudotti hän käsivartensa Bengtin kaulaan ja imi huulensa kiinni hänen
huuliinsa.

Heidän ruumiinsa pusertuivat toisiinsa kahden vuoden kieltäytymisen
hukuttavalla intohimolla.

-- Sinä rakastit minua sentään, kuiskasi vihdoin Bengt.

Se herätti Mirdjan entiseksi. "Sinä rakastit minua sentään." Sanojen
hellässä riemussa oli hän kuulevinaan jotakin salaista, kovaa
voiton-iloa... sinä olit samanlainen kuin muutkin naiset; nyt minä
voin mennä ohitse. Se oli ainakin tuleva sitten, pian aivan pian.
Tätä vastaan oli Bengt juuri taistellut kaksi vuotta. Mirdja oli itse
tehnyt kaikki tyhjäksi. Nyt oli hänen ainakin pelastettava loppu.

-- Minä sanoin vain jäähyväiset, virkahti hän luonnottoman kylmästi.

-- Jäähyväiset... nyt...! Oi Mirdja, miksi puhut pilaa?

-- En puhu pilaa, minun täytyy lähteä.

-- Kuinka voit olla noin julma? Mitä on tämä kaikki?

-- Älä sano, että olen julma, nyt kun ensikerran annan sinulle
jotakin arvokasta...

-- Minä en ymmärrä...

-- Sinähän moitit minua siitä, etten koskaan oikeastaan ole antanut
sinulle mitään. Nyt annan sinulle takaisin oman itseni -- ja jätän
sinut.

-- Mirdja, älä leiki... minä rakastan sinua.

-- Niin, sinä sanoit jo äsken, että taiteilija sinussa rakastaa
minua. Jos minä jäisin, särkyisi sinulta se usko piankin. Kun minä
nyt lähden, jätän sinulle jälelle ainakin kauniin taitelijaunelmasi.
Ja niin totta kuin sinä olet taitelija, tulet sinä siinä löytämään
itsesi.

Mirdja alkoi uudelleen heltyä ja hän tunsi taas olevansa heikko...
Pois hänen täytyi lähteä, heti. Nyt eivät he enää voisi vetää
erotiikkaa nenästä. Jos hän nyt jäisi, jäisi hän vain kokemaan kaiken
harmaata sammumista ja liian olisi hän ylpeä vastaan-ottaakseen
edes yhden sekunnin ajalla jotakin siitä kohtelusta, jolla
kylmentynyt mies tavallisesti armoittaa naista, joka on häntä ensiksi
suudellut... Nyt oli hän pakottanut itsensä eroon.

Kiireesti vapisevin sormin alkoi Mirdja asettaa hattua päähänsä.
Jäykästi ja liikkumattomasti tuijotti häneen Bengt. Hän ajatteli
heitä molempia... Kuin kivitaakan alla hervottomaksi, elottomaksi oli
hän lyyhistynyt...

Mirdja katsahti häneen lyhyesti kuin ohimennen ja katosi ovesta.

Maalarin pää retkahti käsiin kuin kuolleen miehen. Koko yön hän niin
istui eikä hän huomannut, miten tulen liekit vähitellen sammuivat ja
aamun sarastus alkoi valottaa, sillä hän näki edessään vain sielunsa
äärettömän yön ja yksinäisyyden.

Mutta Mirdja vietti suurimman osan yötä istuen kostealla kivellä
kaukana kaupungin ulkolaidalla. Miten oli hän sinne joutunut?
Hän tuskin tiesi sitä. Kuin hullu oli hän syössyt alas portaita,
kuin hullu oli hän sitten juossut, juossut ihan henkensä edestä,
tietämättä itse edes minne. Vihdoin oli kaukainen laulu alkanut vetää
häntä, ja niin oli hän joutunut suuren ulkoravintolan pihamaalle ja
jäänyt siihen kuuntelemaan viimeisiä vappuyön laulajaisia.

Kaikki tuntui nyt niin järjettömältä. Pakottaa itsensä eroon --
ilman jäähyväisiä! Mutta hän ei ollut voinut sanoa mitään; hän olisi
sortunut siihen paikkaan, kyyneliinsä sulanut, Bengtin polvissa
riippunut... Ja nyt vielä olisi hän tahtonut palata, palata Bengtin
luo. Bengt raukka! Onneton oli hän varmaan. Miksi ei saattanut hän
mennä hänen luokseen, nyt niinkuin satoja kertoja ennen? Ei, nyt se
oli mahdotonta! Hän itse oli tehnyt kaiken mahdottomaksi. Hän hullu,
hullu!

Yksinäisyys ja kylmä värisytti Mirdjaa ja ääretön väsymys, väsymys
tähän elämään, tähän kaupunkiin, tähän kaikkeen ja itseensä, etenkin
itseensä. Työtä varten oli hän tullut tänne, mutta elämä oli niellyt
kaiken, tämä yksitoikkoinen ja kirjava, ristiriitainen ja tyhjä
elämä. Mutta miten päästä sitä pakoon, kun se alati pulppusi esiin
hänestä itsestään? Miten päästä itseään pakoon? Mutta täältä hänen
ainakin täytyi lähteä pois ja aivan heti, sillä muuten hän kenties
jo huomenna hiipisi uudestaan sen miehen ovelle, jota hän tänään oli
suudellut. Ja se ei saisi tapahtua, ei!

Oli aika jo jättää nämä turhat melut ja taistot ja tuskat. Pois
vanhan sedän luo hiljaiselle Lumiluodolle! -- Se ajatus teki hyvää.

Mirdja nousi hitaasti. Jäinen hyhmä lepäsi hänen vaatteillaan.

Sairaaksi saattoi hän tulla tällaisesta ja -- kuolla. Mille tuntuisi
nyt kuolla yksin huhtikuisiin lumisohjuihin kapakan takapihan
laidalle? Ei, pikemmin sitten sedän luona ihanalla Lumiluodolla!

Ja Mirdja alkoi kävellä hitaasti kohti kaupunkia.



Lumiluodolla



I


Arnold Ast on vanha.

Arnold Ast on uneksija ja erakko.

Meren kalseilla rantakallioilla kohoaa Lumiluodon yksinäinen
valtakunta.

Uneksijan oma se on, unista rakennettu ja unilla omistettu. Sillä
onnellinen on ihminen vain unissaan ja Arnold Ast on onnellinen...

Niin uskovat ainakin aallot, jotka ovat seuranneet hänen elämänsä
juoksua nuorukaisesta mieheksi ja miehestä vanhukseksi. He tuntevat
hänet, sillä aaltojen ystävä on ollut Ast. Lempeänä on hänen
käsivartensa useasti levännyt vesivarsojen valkeilla harjoilla, se
on niitä silitellyt ja hyväillyt, ja välistä on hän kertonut heille
merkillisiä salaisuuksia... Ja hän on salaisuuksia täynnä, tuo
erakko, tietäjä hän on ja viisas. Hyvä tietäjä hän on. Kuinka ei
olisi hän onnellinen!

Niin uskoo myös lähitienoon kansa, joka tietää kertoa hyvinkin
satasen kummallista juttua tuosta hassakasta "Lumiukosta", jota
nimeä Arnold Ast on saanut kantaa heidän keskuudessaan aina ensi
saapumastaan saakka. Se tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten, ja se
oli kauhea, kaikista pahoista taivaan merkeistä mainio vuosi koko
kalastajakansalle. Myrskyjä, haaksirikkoja ja yletön lumentulo,
joka oli peittää alleen kaiken köyhän kansan. Ja sitten lisäksi
kuin taikurin kädestä ilmestyy samana vuonna eräälle rantatöyräälle
eriskummallinen ihmis-asunto kuin jääkarhunluola ja linnunpesä
yht'aikaa, ja vielä eriskummallisempi ihminen alkaa näyttäytyä
seudulla. Sellainen outo, jolla on tukka valkea kuin kinosten harja
ja suu mykkä kuin tontun. "Se ei hyvää ennusta", sanoivat vanhat, "se
on tämän lumentulon haltia itse." Mutta sitten näiden kolmenkymmenen
vuoden kuluessa olivat kaikki jo ehtineet rauhoittua. Ei mitään
lumen- eikä vedenpaisumuksia ollut sen koommin ollut. Lumiukko ei
enää herättänyt mitään suurempaa huomiota. Kaikki tunsivat jo hänen
tapansa. Hän ei ollut tehnyt mitään kolmeenkymmeneen vuoteen, ei
koskaan kalastanut, ei ampunut vesilintuja, ei muokannut maata, ei
mitään. Vähän päästään löyhä hän oli tietystikin. Mutta olla niin
rikas, ettei tarvitse tehdä mitään kolmeenkymmeneen vuoteen! Oh,
miten mahtoi hän olla onnellinen!

Taas on kevät. Tuuli soittelee valkoisella vaahtokanteleellaan, meri
korkeana kohisee.

Lumiluodon linnan katolla lepattaa levoton lippu.

Juhlavaate on lippu, iloisten seurojen sanansaattaja, majakka
kunniakulkueille! -- Nyt se lyö ja lepattaa, tuulta pieksää ja
pingottuu, eikä ketään kuulu. Yksinäisyys sitä vain kivettynein
silmin katsoo. Sitäkö se kunnioikin, erakkuuden verimerkkinäkö se nyt
kohoaa?

Mutta laineet lähenevät sitä ylpeinä, korskuvina, pitkässä rohkeassa
rivissä, ne tietävät paljon erinomaisia salaisuuksia...

"Lapsi on taas tullut", kohisee vanha valkopartainen aalto. "Eihän
hän ole enää lapsi, hän on jo oikea nainen, mutta mistä sinä sitä
huomasit, sinä vanha tuhatvuotis tonttu", lipattaa keveämpi läike
valkopartaisen olalla.

"Kumpi on heistä viisaampi, mies vain nainen?" utelee pieni
viheräsilmäinen laine.

"Nainen, nainen! Hän tulee kaukaa ja on oppinut elämältä. Nainen on
aina viisaampi kuin mies, elämä on aina viisaampi kuin erakkuus..."

"Mies, mieshän toki! Yksinäisyydessä puhuu itse Jumala. Mies on
oppinut itse Jumalalta."

"Siksikö hän on niin harmaa? Jumala ottaa opistaan kovan hinnan."

"Ja kaataa kesken. Ihminen ei ole mikään tuhatvuotistonttu..."

Lakkaamatta puhelevat aallot... Ne likenevät, mutta väistyvät taas ja
painuvat alas. Ne eivät koskaan ole kysyneet liian äänekkäästi...

"Me tiedämme sentään paljon erinomaisia salaisuuksia", kohisevat ne
mennessään.



II


Ensimäisinä viikkoina, jotka Mirdja vietti Lumiluodolla, hän vain
lepäsi, lepäsi ajatuksettomana ja tunteettomana, nauttien ainoastaan
yksinäisyydestä ja rauhasta. -- He kaksi vanhaa erakkoa...

Sitten sanoi Mirdja itselleen: mutta enhän minä olekaan vielä sadan
vuoden vanha, kuin eilen syntynyt minä olen!

Hänestä tuntui, että hän oli lapsi, jonka silmät vasta ensikertaa
avautuivat havaitsemaan Jumalan suurta, ihanaa luontoa. Kuin lapsi
hän oli. Tuntikausia saattoi hän istua meren rannalla polskien
paljailla jaloillaan vedessä tai hyppelehtiä kiveltä kivelle
punahiekkaisen, matalan poukaman ulommaiselle karille saakka. Ja kun
hän välistä putosi veteen vyötäisiinsä asti, saattoi hän jäädä siihen
nauramaan omalle irvistelevälle vesikuvalleen, ja yhä uudestaan ja
uudestaan täytyi hänen painaa keuhkoihinsa meren suurta suolaista
tuoksua, joka oli nyt niin lähellä, niin lähellä. Tai sitten hän
kiipeili rantavuorilla, huhuili metsään, huhuili merelle, huhuili
sedälle... Mirdja tahtoi ollakin vain pieni tyhmä lapsi, sedän piti
olla Mirdjan vanha, viisas ja hyvä setä, ei muuta. Lakkaamatta
kuletti hän setää mukanaan, lakkaamatta kyseli hän ilmasta, maasta
ja merestä, kaikesta taivaankannen alla, ei siksi, ettei hän olisi
tiennyt, mitä kysyi, ei edes siksi, että hän olisi tahtonut mitään
selityksiä, vaan ainoastaan sentähden, että oli niin suloista ja
turvallista panna kätensä sedän suureen vakavaan käteen ja kysyä:
"setä, miksi?" Sitäpaitsi Mirdja tiesi, että tämä leikittely oli
sedän harvoja nautintoja tässä maailmassa, että hänestä tuntui
hyvälle nähdä, että joku häntäkin näin tarvitsi. Ja ymmärtää setää,
se oli aina ollut Mirdjan suuri, salainen ylpeys. Sillä Mirdja tiesi
sedästä paljon erinomaisia salaisuuksia, hän yksin osasi selittää
monta kummallista asiaa, jotka kaikille muille jäivät ainaisiksi
arvoituksiksi. Sillä paljon taikauskoa oli ajan pitkään kerääntynyt
erakon maineen ympärille. Kansa ei sittenkään koskaan ollut
päässyt aivan vapaaksi salaisesta pelostaan. Etenkin oli kaikkien
silmätikkuna Lumiluodon päätyrakennuksessa kohoava pieni torni, jonka
kansa oli ristinyt "Pirunmajakaksi." Ei oikea ihminen sellaista
tarvitsisi, seitsemän huonetta päälletysten, kuin seitsemän kuoleman
syntiä. Ja aina pahimpina myrsky-öinä kuului siellä soittavan, ei
valoa, ei mitään ikkunoissa, ainoastaan sellainen laulu ja valitus ja
uikutus kuin sata ihmistä tyrskisi. Itse pääruhtinas se siellä vain
taitaa ulista. Näin tiesi huhu. Ja lapset, jotka kävivät marjassa,
olivat nähneet Lumiukon kävelevän ja höpisevän itsekseen jotakin,
joka ei ollut edes ihmisten kieltä, ja joka sanan perästä oli se
ottanut taskustaan paperipalan ja heittänyt tuuleen. "Mustaa taitoa
se harjoittaa", uskoivat toiset, mutta suurin osa ei ajatellut
niin syviä, vaan naurahtivatpahan vain kaikelle, "tietäähän nyt
heikkopäisen, mitä se tekee, ja vielä kun on rahaa niin, että vaikka
kultapalasia metsään nakkelisi, mutta siihen se sentään on vielä
liian viisas!" Tällaiset puheet olivat tulleet Mirdjankin korviin.
Oi, hän yksin olisi osannut kertoa oikean tarinan Pirunmajakan
salaperäisestä musiikista ja tuuleen viskatuista paperinpaloista. Ja
hänen olisi väliin tehnytkin mieli kiivetä Pirunmajakan ylimmälle
kattosakaralle ja kuuluuttaa sieltä koko maailmalle: kumartakaa,
ihmislapset, tätä tornia, täällä ei asu piru eikä hullu, vaan suuri
tietäjä ja taitaja, suuri filosoofi, jonka ainoa hulluus on siinä,
että hän on ilmaan hajoittanut filosofiansa, suuri soittoniekka,
jonka ainoa pirullisuus on siinä, että hän on soittanut ainoastaan
meren tuulille! Mutta sitten oli hänestä taas tuntunut, ettei koko
maailman kunnia ja kumarrus olisi voinut tuottaa hänelle niin
paljon ylpeää riemua kuin tämä oikeus yksin kaitsea ja ymmärtää
suuren ihmissielun suurta mystiikkaa. Ja tämä ihana oikeus oli
tuonut mukanaan hänen sieluunsa tuhatta tuiki hienoa velvollisuutta
tuota rakasta erakkosetää kohtaan. Ja niin oli heidän suhteensa
kummankin puolen kehittynyt joksikin aivan erikoiseksi, aivan
selittämättömäksi...

Niinpä oli Mirdja nytkin sedän ilmakehässä äkkiä ikäänkuin unohtanut
kaikki surulliset irtirepäisyt takanaan. Kaunista, herkkää suloa
tahtoi hänen sielunsa vain huokua tässä ihanassa paikassa. Ja kaiken
itse-ajattelun tappoi Mirdja yhteen ainoaa lauseeseen: minun on niin
hyvä olla sinun luonasi, setä, minun on hyvä olla...

Mutta ajan pitkään ei sekään käynyt... Väkisinkin heräsivät taas
ennalleen kaikki vanhat ajatukset ja muistot, kaikki itsekuluttavat
kyselyt, jotka joka kerta, kun Mirdja koetti päästää niitä
ilmoille, yhä tiukemmin vaan painuivat häntä itseään vastaan.
Tuhatsarvisena rautavyyhtenä ne painuivat, yhä pohjemmalle, yhä
tiukemmalle. Kaikki se elämä, joka oli takana ja se, joka oli
edessä, se ilkkui ja irvisteli hänelle ja kuiski: Sinä himosit minua
ja nyt sinä herjaat minua, sinä löysit minut etkä vieläkään luule
löytäneesi. Sinä houkko, ikäänkuin minä voisin olla muuta kuin sinun
omaa heijastustasi. Kun minua herjaat, itseäsi herjaat. Tyhjä,
ristiriitainen, irstas, ha-ha-haa! Minua et löydä ennenkuin itsesi
löydät. Kuka olet sinä, mitä etsit sinä, sinä, sinä?

Niin, kuka oli hän, miksi oli hän sellainen kuin oli? Oliko se hänen
syynsä? Eikö hänkin ollut elämän järkähtämättömien luonnonlakien
alainen, eikö hänkin, tietämättään ja tahtomattaan, elänyt ja
jatkanut menneitten polvien sukuperintöä? Olihan Rolfkin sanonut,
että hänen syntinsä oli perittyä. Kuuluiko ehkä Mirdja hullujen
sukuun? Hän muisti kuulleensa takanaan kerran kuiskailtavan, että
siinä se nyt menee sen hullun Astin tytär. Tai ehkä ne olivatkin vain
tarkoittaneet setää, silloinkin... Ja setä ei ollut kertonut siitä
mitään koskaan.

Taas alkoi Mirdjaa painaa alkuperänsä salaisuus, pahemmin kuin
koskaan ennen. Miten hän ei jo ennen ollut tullut ajatelleeksi
ruveta sieltä päin hakemaan selvitystä itseensä? Hän oli todellakin
kasvanut kuin mikä sieni ikään, kuin oman siemenensä siittämänä,
omien juuriensa kohottamana, kuin yksinäinen simpukka, kuin taivaasta
pudonnut ja tyhjästä luotu ihme, mahdottomuus... Hyvä Jumala, olihan
hänenkin kerran täytynyt syntyä kahden ihmisen rakkaudesta. Millaiset
olivat olleet nämä kaksi ihmistä, nämä kaksi ihmistä?...

Mirdja oli äkkiä muuttunut mykäksi. Hän ei voinut ajatella kuin yhtä
asiaa, ja hänen oli vaikea siitä puhua. Sillä setä ja veljentytär
olivat siinä kohden omituisia, ett'eivät he koskaan kysyneet mitään
toisistaan. He tiesivät, että kumpikin pyytämättä toi esille sen,
minkä suinkin saattoi toiselle antaa. Ja jos toinen vaikeni, vaikeni
myös toinen. Kuin pyhänkuvaa, hartaina ja kunnioittavina, he alati
toistensa sielua lähestyivät, he kaksi äärimmäistä individualistia.
He puhuivat yleensä kaikista asioista, mutta harvoin suoranaisesti
omasta itsestään. Mutta sentään tunsivat he toisensa niin hyvin, että
he kaikkein objektiivisimpienkin keskustelujen läpi alati kuulivat
toistensa sydämen-sykähdykset. -- Niin, Mirdja tiesi varsin hyvin,
että setä pyytämättä kertoi kaiken, minkä hän tahtoi kertoa. Mutta
miksi, miksi ei hän koskaan ollut puhunut enemmän veljestään?

Monta päivää kulki Mirdja mustana ja mykkänä. Sitten hän vihdoin
kysyi:

-- Setä, sano minulle, oliko minun isäni samanlainen kuin sinä?

-- Ei, tai kukapa sen uskaltaa varmaan sanoa, vastasi setä hiljaa.

-- Oliko hän samanlainen kuin minä?

Setä vaikeni.

-- Ah setä, sinä et tahdo sanoa mitään. Hyvä Jumala miksi, miksi?
Hänhän oli minun isäni. Ymmärrätkö, mitä se minulle merkitsee,
minulle joka olen suvuton kuin taivaan tähti tai meren simpukka? Sano
minulle edes yksi seikka, kuoliko minun isäni hulluna?

-- Kenties, en minä sitä tiedä, vastasi setä harvakseen.

-- Etkö sinä sitten todellakaan tiedä enempää kuin minäkään? Isäni
oli rauhaton sielu, matkusteli paljon, äitini ulkomaalainen ja kuoli
minun synnyttyäni, sen olet kertonut. Entä sitten, riittääkö se,
kun on kysymys minun isästäni ja äidistäni! Heillä on täytynyt olla
sielunsa, elämänsä, kohtalonsa, hetki hetkeltä, päivä päivältä. Ja
minä, minä toteutan ja jatkan heitä nyt; heidän sielunsa seuraavat
minua alati, enkä minä edes tunne heitä. Minä onneton, minä onneton!

Mirdja purskahti itkuun.

Setä nousi hitaasti. Seisoi ja katsoi itkevään tyttöön kauan. Sitten
hän meni vanhan kaapin luo, avasi varovaisesti laatikon ja kopeloi
siellä hyvän aikaa. Kun hän palasi, oli hänellä kädessä vanha kirje.
Raskaasti laski hän kätensä Mirdjan pään päälle, ojensi kirjeen
hänelle:

-- Tässä on kaikki, mitä olen tiennyt, enemmän kuin sinä. Se on isäsi
viimeinen ja ainoa kirje minulle.

-- Isäni kirje! Miksi et ole antanut sitä jo aikaisemmin? kysyi
Mirdja tarttuen paperiin vapisevin sormin.

-- Sinun piti ensin itse löytää itsesi, lapset saattavat helposti
uskoa kummituksiin... Lue ja päätä, Mirdja. Nyt sinä et enää ole
lapsi.

-- Yksin tahdon sen lukea, sanoi tyttö.

Kuin takaa-ajettuna kiiruhti Mirdja omaan huoneeseensa. Maa poltti
jalkojen alla, kirje poltti kädessä, koko sielu poltti, koko maailma
poltti... Ja hänen täytyi kiertää ovi kaksinkertaiseen lukkoon, että
hän oikein, oikein tuntisi heidän olevan kahden, häiritsemättä,
tällaisena pyhänä ensitapaamisen hetkenä... Sielussa poltti, mutta
hän tärisi kuin pahimman pakkasen käsissä, kun hän hitaasti kääri
auki vanhat paperit ja alkoi lukea...



III


'Muistatko, veljeni, yleensä elämää taaksepäin, muistatko ihmisiä,
joita olet sivuuttanut elämässä? Minä en yleensä muista. Olen
katsonut silmään, katsonut sieluunkin, sitten eronnut ja --
unohtanut. Mutta sinua, veljeni, en voi unohtaa, siksi syvään olemme
me toistemme silmiin katsoneet, vaikka siitä onkin nyt jo niin pitkä
aika. Luonnottoman lyhyt oli meidän yhteis-elämämme, siihen nähden,
että olemme veljiä. Jokunen vuosi koulupoika-elämää, pari vuotta
yliopistossa, siinä kaikki. Ja sentään, luulen, ehdimme me sinä
aikana toisemme itsellemme voittaa, me jaksoimme yllättää ja ymmärtää
ne äärettömyys-matkat, jotka erilaiset luonteemme olivat välillemme
luoneet. Sillä erilaisiahan me olimme aina alusta alkaen, muistatko?
Jo lapsina. Minä kuljin edellä, tunsin ja elin tunteeni, sinä tulit
jälessä ja ajattelit ne samat tunteet, etkä katsonut niitä toiminnan
arvoisiksi. Minä olin fantasti ja runoilija, kokonaissielullani
antautuva ja kritiikitön, kiihkeä ja sairas. Ja mitään en minä niin
pelännyt kuin harkintaa, sillä uskoin, että se tappaisi minussa sen
elämisen ihanan vietin, joka niin väkevänä löi valtimossani. Sinä
olit myös fantasti, mutta sinä olit samalla ajatuksen mies, aina
filosofeeraamiseen valmis, ja siksi asetit sinä fantasiasi vaa'alle
ja tapoit elämänviettisi. Ja siksi sinä et koskaan toteuttanut
mielikuviasi, olit blaseerattu ilman kokemuksia, elämään väsynyt
ilman elämää. Ja sinä kärsit siitä ja tunsit itsesi puolinaiseksi...

Ja minä leikin elämällä ja se minulla ja me löimme toisemme rikki.
Minusta tuli seikkailija, maankiertäjä... ja sinusta erakko. Ja me
olemme kumpikin pitäneet paikkamme. Eikä niin? Minä tiedän tämän
kaiken ja sinä tiedät tämän kaiken, vaikk'emme mitään ole kuulleet
toisistamme -- sataan vuoteen -- aioin sanoa. Mutta kuka osaisikaan
kertoa maankiertäjän tai erakon jäljistä? He ovat molemmat hukkuneet
maailmasta. Sitä paitsi me tiesimme kohtalomme jo kauan sitten,
jo niinä vuosina, jolloin ensimäinen itsetietoisuutemme heräsi ja
me lakkaamatta kidutimme itseämme sielun-erittelyllä ja kysyimme
itseltämme ja toisiltamme: quo vadis?...

Ja sitten me tietysti menimme kukin tahollemme, sillä meidän
personallisuutemme huusi eroa. Niin me erosimme, vaikka me tiesimme,
että me kaksi vain ja vasta yhdessä muodostimme kokonaisen,
täydellisen ihmisen. Me olimme kaksois-olentoja, jotka täydensivät
toinen toistaan ja jotka aina tulisivat kaipaamaan toistaan. Ja
paljon olen minä sinua kaivannutkin näinä pitkinä vuosina, sekä
kirkkaina hetkinä että pimeinä, mutta yksilöllisyyteni johti minua
aina vaan yhä kauemmaksi sinusta ja pidätti minut maailmalla, ja nyt
minä kuolen näkemättä sinua, teen sinulle testamenttini näkemättä
sinua. Raskaan perinnön minä jätän sinulle, mutta se on kaikki, mikä
minulla on, ainoa, paras, kallein, mikä minulla on, ja sinä olet
ainoa ihminen maailmassa, jolle voin turvallisesti sen uskoa.

Niin, minä olen kuolemaan tuomittu. Kuolen tuntemattomana,
tuntemattomilla seuduilla, kuten olen elänytkin, pakanana ja ilman
pappia. Ainoastaan sinulle tahdon tehdä uskon- ja synnintunnustukseni
ja viimeisen rippini. Tahdon täyttää sen tyhjän paikan, jonka pitkä
eromme on välillemme asettanut.

Minä lähdin silloin pois, kuten muistat. Minä luulin itseni
runoilijaksi ja yleensä taiteilijaksi, joksi minua muuten
kutsuttiinkin. Sillä sieluni poltti minussa kuin kirvelevä kipuna
ja olentoni sisimmässä leimusi korkeita, kesyttömiä aarniovalkeita
ja minä uskoin niihin -- uskoin ensin. Aloin hakea aarteita
niiden alta. Minä etsin niitä monesta kohden -- liian monesta.
Muruja, muruja! Sitten tuli se tavallinen suuri pettymys. Minä
heitin romulaatikkoon kaikki unelmieni pikkukorut. Siten tuli
minustakin se parantumaton epäilijä, joka sinä jo alusta pitäen
olit, ja minä huomasin, ettei koko ilmankannen alla ole kurjempaa,
surullisempaa ilmiötä kuin diletantti. Ja siksi voi jäädä kuinka
todellinen taitelijaluonne hyvänsä, jos hänellä vaan ei ole
kylliksi voimaa, eheyttä ja itseluottoa. Silloin ei hänellä
myöskään ole tuotantotarmoa, joka takaisi tuotannonylpeyden ja
luomisen riemun, ja ilman sitä ei mikään taitelija jaksa elää... Ja
onnettomuuksista suurin on se, ettei hänellä myöskään ole voimaa
sammuttaa tuota kasvavaa onnettomuuden-tulta; se palaa, se kytee
sentään. Sellainen on täysverinen diletantti ja sellainen olin minä.
Tuo tuli ei kuollut minussakaan, ei kuollut elämänviettikään, se
oli voimakkaampi kuin koskaan ennen. Mutta minä en uskonut enää
mihinkään ja minä aloin ehdoin tahdoin tuhota, kuluttaa, särkeä
itseäni. Hurjan kulutusvietin uhrina kiertelin sitten maailmaa
vapaana, nimettömänä kulkurina. Ja kuka voi sellaisen elämää kuvata!
Ammatista toiseen, nälästä ylellisyyteen, sattuman keinutettavana!
Yhdyin kulkeviin teatteriseurueihinkin milloin missäkin, niitin
hetkellisiä laakereita, jos inspiratsioni sattui yhteen näytäntöillan
kanssa, mutta useimmiten se ei sattunut. Ja minä olin veltto, en
koskaan ponnistanut, en pakottanut itseäni, en ottanut mitään työn
kannalta, en taidetta ensinkään... Tätä kesti useampia vuosia.
Mutta sitten sammui elämänvietti -- minä olin niin väsynyt, että
tahdoin vain kuolla, sammua itsekin. Ja sitä ennen tahdoin käydä
sinun luonasi. Mutta miksi en tehnyt kumpaakaan? Niin katsos, minun
elämäntarinani on vain keskinkertaisten sielujen tarina. Minä oli
kuolemankokelaanakin vain diletantti ja minun kävi kuten kaikkien
tuiki tavallisten ihmisten jokapäiväinen historiikki näyttää. Tuli
nainen... Niin, veli, älä usko, että ensikerran näin naisen silloin.
Minä olin jo nähnyt heidät kaikki ja kaikki keveiksi havainnut. Ja
minä halveksin heitä kaikkia, kuten muutkin rappiolle joutuneet
miehet. Mutta nyt kun minun itsehalveksintani oli kukkuloillaan,
samensi minut omituinen näköhäiriö ja minä aloin taas katsoa ylös
naiseen, siihen puhtaaseen, viattomaan, kokemattomaan... Tuo niin
perin tavallinen ilmiö sekin! Ja itse asiassa, sanottakoon sitten
mitä tahansa, ovat nuo naiset juuri miehen suurin vaara. Turhaan
lyödään miehensyöjän kyltti julkisten irstailijattarien otsalle.
Ne, jotka todellisuudessa voivat kutistaa sielun, tehdä tyhjäksi,
sietämättömäksi, valheelliseksi, eläimelliseksi ja alhaiseksi elämän,
ne ovat juuri nuo naiset, jotka eivät mitään ole kokeneet, eivät
mitään eläneet eivätkä nähneet, eivätkä sentähden mitään ymmärrä. --
Minä löysin yhden sellaisen. Hän oli pieni porvaristyttö, maalainen
ja orpo, ja voitko ajatella hullumpaa, minä nain hänet, minä,
irstailija, maailmankiertäjä ja komediantti. Tytöllä oli suuret
ymmärtävät silmät, oikeat uunikissan silmät, luottava, hyvä hymy
ja pehmeä kosketus. Tuo kaikki oli niin kaunista, kaikki kävi niin
helposti. Minä nain hänet...

Mutta minä jäin yksin. Silloin vasta olinkin todella yksin ensi
kertaa elämässäni ja onneton meidän molempien puolesta. Anna, se oli
hänen nimensä, oli liian tyhmä ollakseen aivan onneton ja liian hyvä
näyttääkseen sitäkään vähää. Mutta minä tiesin, ettei hänkään voinut
olla kovin tyytyväinen, sillä kaikkein tyhmimmälläkin naisella on
vaisto, tuo eläimien verraton kyky...

Mutta minä jätin hyvän uskollisen kotikissani. Pitkä lepo oli
jo kokonaan parantanut minut ja herättänyt taas kulkurihimoni.
Kotikissat löytävät aina kodin, tai jos muuttuvatkin kulkukissoiksi,
entä sitten... Minä jätin hänet.

Villimmin kuin koskaan ennen liekehtivät nyt romanttiset pyyteet
sielussani. Kuin häkistä pakeneva kotka minä pitkin ottehin lensin,
sillä tuo minulle niin outo lepo tasaisten filisterien typerän
tyytyväisessä ympäristössä, vaati taas vastavaikutuksia, oikein
repäisevää vallankumousta. Minä vakuutan sinulle, minä kestin
sitä todellakin mahdollisimman kauan, tuo tavallinen kotielämä
kourin-kajottavine hyveineen oli minulle mahdottomuus, mahdottomuus.
Minä kiertelin taas, ja minä hullu, minä aloin etsiä taas,
romanttisten unieni väräjävää villikukkasta minä aloin etsiä. Miksi
minä löysin sen! Olisin ollut löytämättä, olisi kaunis kaipuuni
elänyt, olisin saanut kauniiseen kaihooni hiutua! Etsijän löytö on
aina hänen unelmiensa haaksirikko, se on harmaan arkipäivän tasainen
astunta hupenevaan tähti-yöhön. Tai miksi minä herjaan parastani,
minä kurja! Minä löysin sentään niin paljon, löysin jotakin niin
kummallista ja kiehtovaa, vapaata ja luonnonvilliä, joka voimakkaana
elämäntuulahduksena yhdessä hetkessä puhalsi pois kaiken sen ahtaan,
pölyisen ja kutistuneen elämän muiston, johon minua vielä lyhyt
perheidyllini sitoi. Ja sitten myöhemmin -- minä sain vielä enemmän
kuin olin koskaan uneksinutkaan. Mirdjan minä löysin.

Mikä? kuka? ajattelet.

Lue tarkalleen: Mirdjan minä löysin.

En tiedä, mistä hän oli, kuka hän oli. Muukalainen, kiertäjä,
maantielaulajatar oli. Mutta minä rakastin häntä. Hohhoo, veikkonen,
vanha sana tuo rakkaus ja kulunut, hyvin kulunut, mutta en muutakaan
voi käyttää. Me sytytimme yhteisen nuotiotulen ja leikimme yössä
räiskyvillä, taivaaseen asti kohoavilla liekeillä, vapaina kuin
mustalaiset, kuin taivaanlinnut. Hän ei ollut tyhmä eikä raaka eikä
poroporvari. Hän oli syntynyt rikkaaksi ja elänyt itsensä vielä
rikkaammaksi. Hän ei kuulunut niihin, kumma kyllä, jotka sallivat
elämän harjoittaa ryöstövarkautta. Mutta hänellä ei ollut mitään
muuta kuin itsensä ja elämänsä.

Ja sitten minä aloin taas kaivata jotakin muuta, jotakin vielä
rikkaampaa, monimutkaisempaa muotoa ja vaikeatajuisempaa sisältöä...
jotakin, joka yhdistäisi itsessään luonnon ja kulttuurin,
alkuperäisyyden ja hionnan vastakohdat. Niin alkoi itää minun suurin
ajatukseni, minun täydellisyys-unelmani, jonka tähden minua nytkin
hulluna pidetään...

Minun syntini ovat monet. Mirdja kuoli... Mutta minulla on nyt toinen
Mirdja... Tässä tulenkin vasta pääasiaan, sillä sen Mirdjan lähetän
minä sinulle...

Minä olen ollut näin pitkäpuheinen vain siksi, että sinulla olisi
suuremmat edellytykset ymmärtää minua ja ennenkaikkea -- lasta. Sillä
siinä lepää nyt minun painopisteeni, minun unelmani, minun uskoni,
minun hulluuteni, sanalla sanoen kaikki... Vihdoin olen löytänyt
sen, jonka luo aina palaan maailmalta, vaikka mitä etsisin... Ja
helppohan minun nyt on sanoa, mitä etsin, millaiseen unelmaan minä
nukun. Naista, yhä vielä naista minä unelmoin, mutta hänen pitää olla
kaikkeus-olento, joustava kuin järki ja välitön kuin vaisto, syvä
ja keveä, kaikkea yht'aikaa ja ennenkaikkea ihminen, ihminen, joka
voi huudahtaa: en luule mitään inhimillistä vieraaksi itselleni!
Ja enkö minä tietämättäni juuri sitä ole aina elämältä pyytänyt?
Oh, halki maailman olen minä vaeltanut ja yhtä etsinyt. Sen yhden
piti olla nainen ja sen naisen piti olla ihminen ja sen ihmisen
piti koko elämä sisältää. Ymmärrätkö nyt? Minä menen pois ja sinun
pitää jatkaa minun etsintääni, se on minun viimeinen tahtoni, ja
minä johdan sinut oikealle tolalle: Mirdjasta pitää sinun etsiä
sitä, ainoastaan Mirdjasta. Muualta sinä et sitä ihmistä löydä, minä
todistan sen, minä, joka olen köyhtynyt ja kulunut siinä pitkässä
pyhiinvaellusretkessä maailmalla enkä mitään löytänyt. Mutta nyt
minä tunnen jo hänen henkäyksensä, hän elää täällä aivan lähelläni,
mutta minä en löydä häntä vielä. Minun Mirdjassani hän ehkä elää.
Minä katselen häntä kuin pyhää seimilasta ja kumarrun hänen edessään
kädet täynnä myrhaa ja suitsutusta. Hulluksi minua sanotaan.
Mitä minua liikuttaa yhteiskunnan hullut tai viisaat! Minä näen
edessäni vain yhden kutsumuksen, sen jälkeen kun taitelija minussa
särkyi diletantiksi, yhden kutsumuksen: löytää nainen, joka olisi
kaikkeus-olento. Ja omaa lastani minä nyt palvelen. Tämä on kenties
vain myöhään heränneen isäntunteen sairaloista liikavoimaa, selitän
itselleni välistä, mutta se ei minua paranna päähänpistostani. Hän
on nyt suurin kaikista minun huimapään-suurista unelmistani. Hän
on nyt se maailma, jossa tahdon löytöretkeillä tehdäkseni ennen
kuulumattomia keksintöjä. Alati tarkastelen häntä silmilläni,
tarkastelen silloinkin, kun silmäni katsovat pois. Minä olen jo
lukevinani hänen tummista lapsensilmistään salaisuuksia, joita ei
vielä kenenkään ihmisen sielussa ole ollut. Ja minä uskon, että jos
hän puhuisi, soisi jokainen hänen sanansa kuin ilmojen laulu, kuin
ennen kulkemattomien juhlasaattojen helinä...

Minulle ei ole sallittu nähdä unelmieni kehitystä. Minun täytyy
kuolla. Mutta Mirdjan lähetän minä sinulle. Minun unelmani tulee näin
särkemään sinun unelmaasi: sinunhan piti aina saada olla yksin...
Älä syytä minua. Sinä ymmärrät minut. Hän on minun hulluuteni ja
viisauteni, minun rakkauteni, minun kaikkeni... Minä en voi sellaista
heittää maailmaan... Kenties tulee hänestä se täydellinen ihminen,
sinä ja minä yhdessä, ja sitten vielä jotakin muuta. Sinä saat
toteuttaa minun unelmani... Nyt tiedät tarpeeksi. Täydennä itse
loput... Minun elämääni ei voida kirjoittaa, se täytyy elää...

Minä kirjoitan tämän nyt, kun elämä kuvina ohitseni kulkee ja
ajatukset pyrkivät järjestämään ja selittämään kaikkea, mikä on
takana, nyt kun se uusi ja tuntematon alkaa. Nuorena tulin minä
vanhaksi, nyt minä voisin tulla nuoreksi jälleen... Mutta että
minun nyt, nyt juuri pitää kuolla, nyt kun tahtoisin elää! Kenties
juuri siksi on rakkauteni Mirdjaan niin palavaa ja kiihkeää, kun se
on niin toivotonta. Sinulle uskon elämäni keskeneräiset langat...
Kevytmielinen ja hullu olen aina ollut... Sinun arvosteltavaksesi
jää, missä määrin olen ollut hullu.

Minä siunaan teitä molempia jäähyväisiksi

                                              Ervin.'

Sellainen isä, sellainen unelma ja sellainen rakkaus!

Kuumeessa ja houreessa tykyttävät Mirdjan aivot. Jo minä sukuni
tunnen! parkuu riemu ja tuska hänen rinnassaan. Ikuisten
uneksijoiden, taitelija-alkujen ja hullujen ylen mahtavaa sukua
minä olen! Jo minä sukuni tunnen ja sukuni tunsi minut, ja kaikki
hullut ovat minun ääretöntä valtakuntaani! Isäni sielun kautta
minä teitä hallitsen, hallitsen. Kaikilla teillä on ollut myrhaa
ja suitsutusta käsissä, kun te minua olette lähestyneet, kaikki te
olette kumartuneet minun edessäni. Voisi melkein luulla, että koko
maailmassa ei löydy muita kuin hulluja... Mutta silloinhan minä
olisin maailman mahtavin hallitsija. Ha ha ha...

Kauhistuu Mirdja omaa houreista nauruaan.

Hirveä oli tuo kirja hänen edessään, pelottava ja suuri. Oh, Nemesis,
Nemesis!

Menneitten polvien ennustus minua seuraa, menneitten polvien sielut
minussa elävät, kaikki pakanoina kuolleet vainajat ovat minun
lihassani nousseet ylös. Teidän elämäänne minä elän, teidän hukkaan
heitetyillä voimillanne minä hallitsen, teidän herjattua heimoanne
minä puolustan ja edustan. Ah, huokukaa hyvää minun ylitseni, kaikki
tuntemattomien maankiertäjien ja hourupäisten tuntemattomat haudat!

Lieskuu Mirdja edestakaisin lattialla, henkien näkyjen, sielujen
kanssa hän puhuu, ja silmät palavat sisäänpäin katseettomina
tulipalloina.

Tällainen olen minä Mirdja, vielä äsken orpo, nyt suuren suvun
jälkeläinen ja hallitsija!

Mutta aamupuolella yötä selittyy katse jälleen ulospäin näkeväksi...
Henget ovat hälvenneet ja Mirdja istuutuu ajattelemaan...

Yhden ainoan pisteen ympäri kierii ajatus, yhteen ainoaa pisteeseen
hän tuijottaa...

       *       *       *       *       *

Setä istuu samaten ja tuijottaa. Koko yön on hän valvonut ja
odottanut, että Mirdja tulisi, kysyisi jotakin, sanoisi jotakin...
Mutta hän ei ole tullut ja hetki hetkeltä on setä käynyt yhä
rauhattomammaksi. Oi, mitä kaikkea hän on ehtinytkään läpi käydä
tänä yhtenä ainoana yönä, koko elämänsä on hän ehtinyt tilittää...
Sitten taas tarttuu ajatus tuohon kirjeeseen ja Mirdjaan. Ehkei hänen
sittenkään olisi pitänyt antaa paperia. Hulluuskin on tarttuvaa.
Täytyihän hänen myöntää itselleen, että vainajan päähänpisto oli
tavallaan siirtynyt häneen... Mitä se sitten vaikuttaisi Mirdjaan?...
Siinä oli sittenkin niin hämmentävän paljon totta siinä kirjeessä...

Ja vanhus alkaa taas muistutella mieleensä kirjettä, jonka hän
niin lukemattomia kertoja on lukenut... Siinä oli sittenkin paljon
totta... Mutta mitä siihen tulee, että he olivat niin erilaisia,
velivainaja ja hän... no niin, siitä lausunnosta saattoi paljonkin
tinkiä pois... etenkin nyt myöhemmin, kun kaikki oli selvillä hänelle
itselleenkin. Hän oli kyllä aikoinaan luullut itseänsä viisaammaksi
kuin veli, sentähden ettei hän muka vetänyt uniaan ja ajatuksiaan
todellisten tekojen maailmaan. Mutta ainoastaan itsepettäjä oli hän
ollut. Sillä kun hän silloin nuorenamiehenä vetäytyi yksinäisyyteen,
ei hänen sisin tarkoituksensa suinkaan ollut, ettei kukaan koskaan
saisi hänestä mitään tietää. Päinvastoin oli hän silloin juuri
unelmoinut maailman-kuuluisuutta. Hänen oli pitänyt kirjoittaa
jonkinmoinen filosofian encyklopedia. Mutta se filosofia ei ollut
milloinkaan tullut valmiiksi. Alkuperäiset maksiiminsa oli hän
aikoja sitten hajoittanut tuuleen, ja lopulta oli hän tunnustanut
itselleen, ettei hän ollut keksinyt mitään uudempaa eikä kestävämpää
teoriaa kuin tuhannet ennen häntä tai vielä musertavammin: hän oli
itse omalla elämällään kumonnut teoriansa. Tai siihen oli tullut
väliin hullun veljen hullut unelmat. Aivan satunnaisen erehdyksen
kautta hänen luokseen saapunut lapsi oli muuttunut hänen kohtalokseen
ja anastanut abstraktisten haaveilujen valta-istuimen. Filosoofi
ja filosofia saivat kuolin-iskunsa. Mutta sitä ei saisi Mirdja
koskaan tietää... Ja nythän se jo olikin vähäpätöistä: lapsi oli
kerta kaikkiaan muuttunut hänen kohtalokseen... Mutta alussa oli
hän todellakin ollut kuin pettymys, kuin paha laskuvirhe... Sitten
myöhemmin oli hänestä tullut ihana välttämättömyys. Jokainen
pilventakaisen maailman kuperkeikka nousi taas jaloilleen tämän
positiivisen elämän maaperässä. Tälle lapselle saattoi hän toki antaa
kaiken vuosien pitkän ajatustyönsä ja viisautensa. Se oli käsitteiden
heittämistä elävän elämän kiirastuleen... Se oli totuuden etsijälle
kuin koettelemus...

Ja niin tuli hänestä, ylpeästä teoreetikosta, nöyrä ja ihmeellinen
kasvattaja, joka äkkiarvaamatta uneksi samoja hullun veljen unelmia
jostakin uudesta, salaperäisen ihanasta olennosta ja täydellisestä
ihmisestä. Ja mitä enemmän tuo pieni ihmelapsi näytti ymmärtävän ja
omaavan nerokkaan kasvattajansa ajatuksia, sitä hullummaksi uskossaan
ja ylpeydessään kävi tämä. Tämä ihminen oli oleva hänen elämäntyönsä
suuri tunnustus. Ja he kävivät yhdessä läpi kaikki ihmiskunnan eri
kehitys- ja ajattelumuodot, ja setä teki kaksinverroin työtä, jotta
hänellä olisi aina jotakin uutta ja kaunista annettavaa kasvatilleen.
Mutta milloinkaan ei hän mitään tyrkyttänyt, ei mitään opettamalla
opettanut, jotta lapsi itsessään kypsyttäisi kaiken ja jotta hänen
oma pyhä yksilöllisyytensä saisi täyteen kukkaansa puhjeta, niin
harvinaiseksi, niin suureksi ja kauniiksi kuin suinkin.

Näin elivät he omituisen yhdessä ja irrallaan monta vuotta.
Toistensa sieluista he elivät. Ja kun Mirdja meni suorittamaan
ylioppilastutkintoa, oli hän moninverroin viljellympi kuin ketkään
hänen ikäisensä. Mutta silloin tulikin työtoveruksille ero. Mirdja
jäi kaupunkiin ja setä ymmärsi, että nyt oli hänen annettava sijaa
elämälle.

Nyt vasta kun hän taas istui yksin erakkona Lumiluodollaan, kuten
alkuaikoina, nyt vasta tunsi hän, miten hän oli muuttunut. Mikään
ajatustyö ei enää tuottanut hänelle iloa, päinvastoin. Se oli
vain Mirdjaa varten, mutta Mirdja oli poissa. Ja Mirdja oli hänen
onnensa, hänen elämän-sisältönsä ja kaikkensa, sen hän nyt varmasti
tunsi. Mirdjassa riippuivat alati hänen ajatuksensa. Mitä tulisi
hän tekemään elämästä ja elämä hänestä? Hänellä oli todellakin nyt
heidän molempien sielu, isän ja sedän. Tai itse asiassa, mitä eroa
heidän välillään olikaan! Samaa ainesta he olivat, uneksijoita,
unissakävijöitä, diletantteja kumpikin. Mitä sitten, jos ei hän
ollutkaan vienyt diletantismiaan maailman suurille markkinoille kuten
veli! Mirdja esti sieltä hänen filosofiansa ja filosofia oli estänyt
viulun. Ah, viulu, viulu! Hänen nuoruutensa suuri rakkaus! Pitkän
aikaa on se uinunut, ja kenkään ei tiedä sen tarinaa. Kenkään ei
tiedä, että usein vielä nyt yön yksinäisinä hetkinä, jolloin Mirdja
kulkee kaukana maailmalla, istuu erakko-setä tornikamarissaan viulu
polvella ja itkee... Itkee sitä, ettei hän nuorena miehenä tehnyt
kuin hullu veli. Miksei ottanut hän kainaloonsa viulua ja lähtenyt
avaraan maailmaan? Ehkä olisi hän nyt jotakin muuta! Mutta sitten hän
muistaa veljeään, naurahtaa epäuskoisesti omille ajatuksille. Hän,
vanha hupsu! Mutta ikävä hänen on ilman Mirdjaa. Ja salaa pimeässä
tornikamarissa nyyhkyttää hänen viulunsa niinkuin hukkaan menneelle
elämälle. Nyt ei kukaan tarvitse häntä enää, kun Mirdjaakin opettaa
jo elämä itse... Oi Mirdja, Mirdja, ei koskaan saa hän tietää, mitä
hänelle on uhrattu... Pitkät, pimeät ja surulliset ovat yksinäisen
sedän päivät Lumiluodolla ilman Mirdjaa.

Mutta aina kun Mirdja tulee, silloin on valoa ja iloa, silloin
lepattaa lippu Lumiluodon tornissa ja vanha viulu laulaa uudesta
keväästä.

Istuu setä yksin yön hiljaisuudessa, odottaa Mirdjaa ja miettii:
Minun ei sentään olisi kenties pitänyt antaa kirjettä, se on kuin
tähti-ennustus. Se voi viedä hänen järkensä. Mirdja on kyllä hyvin
viisas, mutta hänellä on meidän molempien sielu, hullujen sielu...

Istuu setä ja odottaa... Mirdja ei tule. Sinä yönä on isä sedän ja
Mirdjan välillä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna aikaiseen koputtaa Mirdja sedän ovelle:

-- Setä, miten olet saanut minun isäni kirjeen? Se on kummallinen.
Siinä ei ole postileimaa, ei paikkaa, aikaa, ei mitään mainittua. Se
on lähtenyt kuin itse ijankaikkisuuden helmasta. Miten olet saanut
sen?

-- Sain sen sinun kerallasi.

-- Miten se on mahdollista?

-- Sinut toi tänne hoitajatar, jonka haltuun isäsi oli uskonut sinut
ja kirjeen.

-- Missä hän nyt on?

-- Hän asuu täällä lähipitäjässä.

-- Setä, minä matkustan häntä tapaamaan.



IV


Mirdja kulkee ventovieraalla seudulla, kulkee yhdestä matalasta
majasta toiseen kysellen Kuutanaisen Loviisaa. Tässä kylässä piti
hänen asua.

-- Vai Kuutanaisen Loviisaa se rouva hakee, pyykille vissiin? Mutta
ei siitä enää ole työihmiseksi, se kun on jo niin pahasti vioittunut.
Tokko siitä enää nouseekaan. Kevättalvesta astihan se on makuulla
ollut.

Tämän kuulee Mirdja eräässä mökissä, jossa hänelle osoitetaan pientä
tuparähjää läheisen mäentöyrään alla.

Tuolla siis, tuollaisen katoksen alla lepäsi hänen
synnyinsalaisuutensa!

Mirdja astui sisälle köyhään huoneeseen. Ummehtunut likainen ilma
huohotti häntä vastaan ovessa. Se tuntui niin vastenmieliseltä,
että Mirdja vaistomaisesti pidätti askeltaan. Hän voitti kuitenkin
silmänräpäyksessä inhonsa ja veti oven jälkeensä kiinni, vaikka hän
mieluummin olisi jättänyt sen auki. Sairashan oli kuolemaisillaan,
oli hänelle sanottu. Täytyihän hänen saada heittää henkensäkin
tähän kurjaan, tukalaan ilmanalaan, jossa hän oli elämänsä elänyt.
Tällaista, tällaista ei Mirdja ollut osannut aavistaakaan...

Hän lähestyi vuodetta. Likaiset sänkyvaatteet löivät häntä vastaan
melkein sietämättömän löyhkän. -- Kuinka oli ihminen saatettu
jättää näin yksin ja avuttomaksi ja ilman hoitoa! Eikö hänen
lähellään asunut ainoatakaan hyvää ihmistä! Syvä sääli voitti äkkiä
kaikki muut tunteet Mirdjassa. Hän kumartui... Vanha vaimo lepäsi
liikkumattomana, silmät ummessa, valkoiset hapset sekavana takkuna
pään ympärillä, luiset kädet ristissä rinnalla...

Nuo kädet olivat siis Mirdjaa kannelleet, tuo kauhea, ryppyinen, ruma
suu häntä ehkä suudellut... Mirdja värisi... Mutta yksi tunne häntä
hallitsi: nyt oli hänen vuoronsa auttaa, hoitaa... tuo oli kaikki
kuin hänen laiminlyönti-syntejään...

-- Loviisa, oletteko hyvin sairas? sai Mirdja kurkustaan
ulospuristetuksi.

Vaimo avasi silmänsä tuijottaen tylsällä kummastuksella hienoon
neitiin edessään...

-- Minä olen Mirdja...

-- Herra Jeesus, mumisi sairas, onko se mahdollista... Mirdja,
Mirdja, Jumala teitä siunatkoon, te olette aina ollut enkeli...

-- Tarvitsetteko jotakin?

-- Enhän minä, mitä minä nyt enää, huohotti sairas. Poishan minä
jo pian pääsen ja hyvähän minun on nyt... se Mannun Tiltu siunattu
vei tuosta ne lapsetkin kitisemästä. Olkoon Jumala orpopahoille
armollinen. Eihän se taivaallinen isä sentään ijankaikkista ristiä
anna. Pelasti minutkin siitä helvetistä, johon minä tässä ajallisessa
elämässä jouduin. Taivas varjelkoon teitä sellaisesta, Mirdja.
Ettehän te vielä ole naimisissa -- tai taidatte ollakin. Mutta toista
se on herrasväen. Eihän ne sellaisia petoja olekaan. Ohhoh, se vasta
tietää, mitä maailma maksaa, joka saa elää niinkuin minä juopon
retkun kanssa kirouksessa ja nälässä, potkittuna kuin koira. Jumala
syntistä monella tavalla kurittaa. Mitä ylpeämpi lapsi, sitä kovempi
vitsa. Ja parempi se onkin niin. Kurita täällä, säästä siellä!
Kaikkihan täällä loppuu, maailmakin loppuu. Eihän ihmisen elämä ole
sataakaan vuotta. Minäkin jo pian pääsen pois tästä surun laaksosta.

Raskaalla kauhulla kuunteli Mirdja tätä luonnottoman pitkää
sanatulvaa ennen ikuista vaikenemista. -- Niin tällaistahan oli
elämä! Aina vain sama sävel joko karkeammassa tai hiotummassa
muodossa! Mitä olikaan kaikki se kärsimys, minkä Mirdja tähän asti
oli nähnyt tai kokenut, tämän rinnalla? Lapsen leikkiä, sulaa
nautintoa. Ei, ei! huusivat taas katkerat ja paatuneet ajatukset,
me olemme herkempiä, me kärsimme enemmän; tämä rääkkäyksen uhri
tässä ei osaa kärsiä hänen on hyvä olla, hänellä on rauha...
hänellä on alistumisen taito. Niin todellakin... eihän ihmisen
elämä ole sataakaan vuotta. Hyvä Jumala, sata vuotta hukkaan,
tarkoituksettomaan, alentavaan kidutukseen! Ja se ei ole vielä
mitään! Tämän vaimon nöyrä alistuminen pakolliseen, pahaan kohtaloon
vaivasi Mirdjaa.

Uskontoko tuollaisiksi mursi ihmiset? Ei, ei uskonto, vaan papit...
Ei, ei papitkaan... Noin hirvittävää valtaa ei heillä toki ollut.
Elämän kurjuus on ensin ja sitten vasta tulevat papit ja puhuvat,
ja heidän sanansa rapisevat kuin pienet pisarat syksyn suuren
mädännyksen yli. Se tietysti pahenee, mutta entä sitten; mädännys
on jo pohjalla, pohjalla... Mutta tuo lohdutus: "ei se ole mitään,
eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta", se oli heiltä, heiltä!
Ei mitään, hänen ainoa elämänsä! Ei ainoa, sitten tulee se oikea
ja kaunis... Mirdja naurahti. Samassa pelästyi hän itseään. Miksi
tuijotti hän kuin mielipuoli ja nauroi kuolevan naisen vuoteen
ääressä? Mutta elämän kurjuus oli todellakin liian suuri, jotta
hän sille olisi voinut itkeäkään. Jähmettyvänsä tunsi Mirdja sen
edessä. Mädännäisyyden ja hävityksen haju tunki tukehtavana hänen
sieraimiinsa ja toisella puolen tuijotti kuoleman kauhea, tuntematon
pimeys...

Mirdja oli vielä äsken tuntenut, että hänen piti kuolevaa auttaa,
mutta nyt se tuntui hänestä vain lapsellisuudelta. Luonnollista oli
hänestä nyt, että Loviisa makasi likaisessa, ummehtuneessa pirtissään
ja kuoli yksin. Mihin tässä riittäisi hänen apunsa tai kenenkään apu
hukkaan menneen elämän edessä, joka ei ollut edes saanut elämäksi
puhjeta, ei tähdätä ruumiin tarpeita pitemmälle, ei kypsyttää ihmistä
ihmiseksi...?

Mirdja värisi kuin kylmästä. Oliko hän vielä liian suuri idealisti,
sen liikavaloko vain tämän elämän äkkiä niin mustaksi varjosi? Miksi
häneen koski niin kipeästi tämän ruman vanhan vaimon edessä? Oliko
hän liiaksi itse untuvilla nukkunut? Mutta hän hoki sydämessään vain
yhtä ajatusta: hukkaan mennyttä, hukkaan mennyttä kaikki, tämän
vaimon elämä, hänen setänsä, hänen isänsä elämä ja -- hänen omansa.
On olemassa jotakin voimakkaampaa kuin ihmisen voima. -- Mutta kuka
oli opettanut, että se voima on hyvä! Pitikö sitä kutsua Jumalaksi?
Ah, hirveä, väkivaltainen luonnonvoima on Jumala, kun se heikkoa
ihmistä kurittaa ja omaa jumaluuttaan hänestä etsii...

Pää riipuksissa seisoi Mirdja sairaan vuoteen ääressä. Yhdessä
hetkessä oli hän ehtinyt toiseksi muuttua... Ja tänne oli hän tullut
oman sielunsa salaisuutta etsimään... tältä vaivaiselta... Eikö se
ollut synti?

-- Te hoiditte minua pienenä... ja te näitte isäni... muistatteko
häntä?

-- No, voi siunattu lapsi, mitä kyselee! No josko muistan, kuin
eilisen päivän muistan minä kaikki. Niin se oli herttainen se teidän
pappanne, ettei sellaista miestä enää toista synny. Ja niinkuin se
teitä lellitteli ja hellitteli! Että sen niin nuorena piti kuoleman!
Tuskin olisin minäkään joutunut sellaiseen kurjuuteen, jos pappanne
olisi elänyt, ei sen käsi ollut koskaan koukussa eikä silmä kovana,
ei huonointakaan kohtaan. Mutta oma syynihän se oli, kun menin
ottamaan sen Kuutanaisen. Sellainen se oli kuin itse helvetin
peräseinästä reväisty pääruhtinas. Mutta kuka sen silloin tiesi
alustapitäen? Ja kun ei iljennyt sitä Liisa-tyttöä sille Lumiluodon
herralle näyttää, se kun aina oli niin yksitotinen, ja äidin sydän
se nyt on sellainen... Niin se oli heikkoverinen se pappanne, ei
olisi luullut Lumiluodon herran veljeksi, ja vieraalle maallehan sen
piti kuollakin. Mutta te Mirdja olette kovin tullut pulskaksi ja
kauniiksi...

Kova yskä katkaisi puheen. Vanhus oli käynyt aivan hikiseksi ja nyt
yht'äkkiä tuli hän omituisen jäykäksi ja kieli kangistui...

Mirdja pelästyi... Joko se nyt tulee, se...? Varmasti oli
tämä syntiä. Loviisalla oli varmaankin muuta itsekohtaisempaa
ajattelemista sen suuren tuntemattoman edessä. Hänen viimeiset
hetkensä olivat säästettävät hänelle itselleen.

-- Loviisa, minä lähetän teille hoitajan, sanoi Mirdja.

-- Voi siunattu Mirdja, mitä minä enää mistään hoitajista piittaan.
Lähettäkää minulle vaan pappi! Jumalan kanssa vielä on tili
jäljellä...

Mirdja tunsi kuin iskun kasvoillaan. -- Niin, tietysti pappi!
Kuinka vähän hän ymmärsi ihmisen todellisia tarpeita! Kuinka vähän
hän ymmärsi ikuisuuskaipuuta tämän ihmisen rinnassa! Hän, joka oli
ajatellut ihmistä jumalan vertaiseksi, omaksi välittäjäkseen ja
esirukoilijakseen, omaksi papikseen!

Ah, painu alas, sinä korska Mirdja, joka vielä äsken ylpeili
suuresta, pakanana kuolleesta suvustasi! Sinä et ollut silloin
nähnyt, miten ihmiset kuolevat. Ah, painu alas, sinä korska Mirdja ja
opi, mitä ihmisille opetetaan: "Te olette maan tomu! Armosta olette
te autuaiksi tulleet, ette itse kauttanne"...

-- Te saatte, Loviisa, mitä tarvitsette, jääkää hyvästi.

Mirdja ojensi kätensä.

Kovasti tarttui siihen vanha vaimo luisilla keltaisilla sormillaan.

-- Enkeli te olette Mirdja, kuten isännekin... Jumala teitä
siunatkoon pitkällä onnellisella elämällä.

Mirdja astui ulos. Sokeudella häikäisi alkukesän aurinko ja puhdas
ilma melkein pyörrytti.

Tottuisihan sitä siihen ummehtuneeseenkin...

Täältä oli hän siis tullut itseään etsimään... Aina etsi hän vain
itseään, itseään... Hän ei ollut voinut mitään ottaa, sentähden että
hän oli tullut vain ottamaan... antamaan olisi hänen pitänyt tulla...

Mirdja käveli hitaasti. Ajatukset kulkivat itsepäisinä, napisevina...

Hän toisti mielessään sairaan viimeisiä sanoja: "siunatkoon pitkällä
elämällä"... Eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta...

Jumala, Jumala, hän huokasi.



V


Kansanjuhla oli juuri alkamaisillaan, kun Mirdja saapui Kanniston
kentän kohdalle.

Varsin tätä varten oli hän kävellyt viisi kilometriä. Minkätähden
oikeastaan? Sitä ei hän itsekään osannut selittää. Mutta aina siitä
asti kun hän oli istunut kuolevan Loviisan pirtissä, aina siitä
asti oli hänen mielessään asunut outo. Joku sellainen kummallinen,
joka ei antanut rauhaa, joka teki hänet levottomaksi, itseensä
tyytymättömäksi ja epävarmaksi. Jonkun uuden ja tuntemattoman
ihmisyyden kynnyksellä seisoi Mirdja, pelottavan ja suuren, josta
hän ei ennen ollut tiennyt mitään, hän, joka oli kerskunut ihmisen
tuntevansa...

Mitä oli tuo n.s. kansa? Lintuperspektiivistä oli hän sitä tähän asti
mittaillut keveästi ja ohimennen, kuten ainakin väärennyshaluiset
pinta-ihmiset, ja siksi oli hän sen aina niin helposti voinut
sivuuttaa. Mutta nyt tuntui se tulevan häntä vastaan hänen omalta
tasoltaan korkeana ja syvänä kuin valtameren vyöry, pakottavana,
vaativana ja kovasilmäisenä kuin ratkaisematon elämänkysymys...

Mirdja hiljensi askeleitaan. Hänen edessään ja takanaan tulvehti
kansaa, tirskuvia tyttöjä kirjavissa juhlatamineissa ja seurapitoisia
miehiä, joiden hampaissa törrötti pahanhajuiset paperossit. Mirdjasta
tuntui kaikki sangen vastenmieliseltä ja hän poikkesi valtamaantieltä
pienelle yksinäiselle metsäpolulle. -- Mutta tuskin oli hän sen
tehnyt, niin se outo jo alkoi taas kolkuttaa ja vaivata. Tätä sinun
ei olisi pitänyt tehdä; kuinka voit sinä koskaan tunkea syvyyksiin,
jos kuorta jo kammoat, Mirdja, Mirdja, Mirdja...? -- Ja ajatustensa
painoon pysähtyi Mirdja...

Mutta kentältä alkoi kuulua virren veisuuta. Se kohosi suurena ja
hartaana ja vakuuttavana kuin lähteneenä tuhansista sieluista, jotka
puhuivat samalla suulla ja samaa asiaa... Ja sillä hetkellä ei mitään
muuta koko avarassa maailmassa! Ainoastaan se suuri puhe ja ääretön
hiljaisuus sen ympärillä...

Jumalan juhla, Jumalan juhla! huokasi Mirdja.

Ja yht'äkkiä rajun mielenliikutuksen lyömänä lankesi hän
polvilleen maahan kuin rukoukseen ja kuumat kyyneleet tulvahtivat
esille... Se oli hartautta ja se oli tuskaa... Se oli puristavaa,
kipeää kaihoa saada yhtyä tähän kansaan, tähän Jumalaan, tähän
jumalanpalvelukseen... Se oli ystävän ja ymmärtämyksen nälkää, elämän
sisällön ja sydämen sisällön huutavaa, ijankaikkista nälkää...

Mitä jos tämä kansa, tämä suurien alkuperäisten tarpeiden käsissä
taisteleva kansa, sittenkin oli jotakin Mirdjalle...? Mitä jos siinä
sittenkin piili juuri se ehtymätön elämänvoima, jota hän tarvitsi?...
ja eheys...? Hän menisi sen luokse... ja hänestä tulisi yht'äkkiä
suuri, uhraantuvainen ja hyvä... kaikkensa hän antaisi, sielunsa
antaisi... Ja kansan sielu se lämpenisi ja suurenisi myös hänen
kosketuksestaan, se korkenisi, se kirkastuisi, ja tuhansista silmistä
liekehtisi se häntä vastaan siunauksen sammumattomana aurinkona...
Tämä olisi personattominta kaikista personallisista suhteista,
vapainta kaikista uhrautuvaisuus-unelmien itse-orjuutusmuodoista.
Tämä olisi kuin salaista, tuiki-läheistä yhteyttä tuiki-kaukaiseen
maailmansieluun tai Jumalaan tai...

Mirdja nousi nopeasti. Melkein juoksujalkaa kiiruhti hän
juhlaportille ja osti pääsylipun sellaisella hätäisyydellä kuin olisi
ollut kysymyksessä hengenpelastus... Mutta heti astuttuaan aitauksen
sisälle oli hän jo muuttunut entiselleen. Häntä inhotti taas...

Paksu, likainen ilma työntäytyi tukehtavana hänen silmiinsä,
sieraimiinsa ja kurkkuunsa, tuo kansalle niin ominainen yhteistuoksu,
joka yhdessä silmänräpäyksessä avaa näköalat sen karkeisiin ja
niukkoihin elämän-ehtoihin: työn hikeä, likaisia vaatteita, tupakkaa,
lapsia...

Ihmiset tunkeilivat uteliaina yksinäisen, hienon vallasnaisen
ympärillä, toiset arastellen, toiset tahallaan työntäytyen ja
tuuppien.

-- Sooh, sooh, ole nyt vähemmällä, etkö sinä näe herrasväkeä,
kuiskutti eräs vaimo miehelleen aivan Mirdjan vieressä.

-- Alas herrat! ärähti mies raa'alla naurulla.

Mirdja oli kääntynyt selin puhujiin ja aikoi juuri jatkaa matkaansa
eteenpäin, kun taas pieni näytelmä sai hänet pysähtymään.

Järjestyksen valvoja oli iskenyt silmänsä pariseen ystävykseen,
jotka olivat heittäytyneet pensaan turviin pitkälleen käyttelemään
pyylevää taskumattia. -- "Täällä ei ole lupa juoda." -- "Emme me
siihen kenenkään lupaa tarvitsekaan." -- "Älä räysää tai pääset
ruunun ruokkoon, tällaisessa paikassa ei saa juoda..." -- "Kuka minua
voi kieltää syömästä ja juomasta mitä minä tykkään ja missä minä
tykkään, tai luuletko, etten itse omalla työlläni ole ansainnut sitä,
häh? Katsopas näitä kämmeniä, ei ne ole varkaan näköisetkään. Mutta
ei taida kelvata rehellisen työmiehen kouraa koetella..." -- "Ei,
konstaapeli tarkoittaa että meillä pitäisi olla oma klupi, juomisia
ja mässäyksiä varten, kuten herroillakin. Mutta nyt onkin uusi aika
tullut ja koko maailma on tästä lähin työmiehen klupi ja tämä juhla
on työmiehen juhla ja sinä, sinä poliisi, olet meidän palvelijamme,
sillä me maksamme sinulle palkkaa, me myös. Kenenkä verellä ja hiellä
sinä luulet, että hopiaiset nappisi ovat kiilloitetut, ellei juuri
meidän, ja kaikki herrojen komeus, kenenkä kurjuudella se on ostettu,
ellei juuri meidän, ja tuokin tuossa tuo ryökkynä hepenissään..."

Äänet hävisivät yleiseen hälinään. Päihtyneet kuljetettiin pois.
Mutta Mirdjasta tuntui kuin olisi koko kohtauksen painopiste
äkkiä siirretty hänen niskoilleen ja kuin nyt sadat ja yhä uudet
sadat katseet kateina ja syyttävinä olisivat laskeutuneet hänen
päälleen. Ne putoilivat kuin polttavat kipinät hänen liiaksi
hienolle hipiälleen, hänen liian valkoisille ja pienille käsilleen,
ne hypistelivät karkeasti ja pahansuopaisesti hänen pukunsa
ylimyksellistä väriä, ne repivät kallisarvoista sulkaa pois hänen
hatustaan, ei ainoatakaan kohtaa jättäneet ne koskemattomaksi... Ja
ne huusivat kaikki: "Lumiluodon kalpea ja kaunis neiti, millä olet
ansainnut pehmeän elämäntapasi, rikkautesi ja yltäkylläisyytesi?
Sinulla ei ole työmiehen kouraa, varkaan kämmen sinulla on. Meille
kuuluu sinun rahasi, sinun kauneutesi, sinun sirot muotosi, sinun
hieno hipiäsi..."

Melkein hätääntyneenä silmäili Mirdja ympärilleen omien
ajatuskuviensa ahdistamana. Ahneet ihmissyöjäkatseet nielivät häntä
yhä jokapuolelta. Hänen aineellista hyvinvointiaan he himoitsivat ja
pyysivät kaikki, ei ainoatakaan ollut, joka olisi tarvinnut hänen
sieluaan... Ja hän hullu, joka oli aikonut antaa sielunsa...

Äkkiä kääntyi Mirdja ympäri, pisti kukkaronsa ensimäisen lähellä
seisovan käteen ja kiiruhti pois katsomatta taakseen.

Pois, pois! huusi hänen sielunsa. Te, jotka niin vähän onneksenne
pyydätte, te ette tarvitse minua. Ja mitä minulla olisikaan
annettavana teille, joilla on vielä jälellä uskon ja kuvittelun
ihanat lahjat! Te olette sentään ne ainoat ihmiset, joilla on
voimaa elää. Myrkkyä olisi minun sieluni teille, te tervesieluiset!
En koskaan, en koskaan voi minä teille mitään antaa enkä teiltä
mitään ottaa, ja oikeaan on osunut teidän vaistonne, kun se sokean
vihan minuun on teissä synnyttänyt. Sillä me olemme vihamiehiä
synnynnäisesti, auttamattomasti. Valhetta oli minun lähestymiseni
äsken, valhetta minun uskoni teihin, valhetta yhtähyvin minun
altruistinen avun-tuontini kuin minun egoistinen avun-etsintäni
teidän luotanne, valhetta, valhetta! Minä en ole teitä varten ettekä
te minua varten. Me olemme erilailla sairaita. Me emme voi toisiamme
auttaa emmekä ymmärtää...

Kaukaa juhlakentältä kuului nyt joku isänmaallinen laulu. Mirdja
pysähtyi ja kuulosti. Sitten hän naurahti katkerasti ja kovasti
painaakseen tuskansa alas. Hulluutta oli tuo hänen himonsa saada
yhtyä sydämensä syvyydestä tuohon lauluun, tuohon kansaan, tuohon
aatteeseen. Hulluutta se oli ja luonnottomuutta. Sillä hän oli
muukalainen, hän, Lumiluodon kalpea ja kaunis neiti. Ei ollut se
hänen kansansa tuo, joka hänen sairasta mieltää pilkkasi, ei hänen
isänmaansa tämä, jota hänen jalkansa polki, ei hänen Jumalansa, joka
asui noiden juhlalippujen alla. Vieras oli täällä Lumiluodon kalpea
ja kaunis neiti, sairas ja koditon. Missä oli hän syntynyt? Missä oli
hänen isänmaansa? Missä olivat hänen veri- ja henkiheimonsa? Nämä
täällä eivät olleet kumpaistakaan.

Ja taas alkoi Mirdja kulkea. Raskas ja katkera oli hänen mielensä
ja maanpakolaisen tyhjyys tykytti hänen ylpeässä ja yksinäisessä
sydämessään.



VI


Kesä kallistui jo loppupuolelleen, tuo yltä-ihmeellinen kesä, jolloin
elämä aivan uusilta puolilta oli koetellut maaperää Mirdjan sielussa.

Ensimäinen mullistava työntö oli ollut isän kirje, toinen käynti
Loviisan luona. Sen jälkeen olivat molemmat vaikutelmat taistelleet
sekaisin, kunnes sitten tuo epäonnistunut lähentely-yritys
kansanjuhlissa taas osapuilleen paransi hänet kaikista avuttomista
uhraantumis-unelmista. Mutta sitä kiihkeämmin kääntyi hän senjälkeen
taas omaa itseään tarkkaamaan. Sillä ihme kyllä, mitä enemmän
hän tuota vanhaa kirjettä tutki, sitä selittämättömämmäksi ja
samalla tärkeämmäksi kävi hän itse itselleen. Ja mitä syvemmälle
hän havaintoihinsa painui, sitä monimutkaisempia pulmia löysi hän
edestään.

Välistä saattoi hän istua tuntikausia liikkumatta, tuijottaen
sieluunsa, kysellen omaa arvoitustaan, pinnistäen äärimmilleen
kaikki, mitä hänessä suinkin ajatusta oli, päästäkseen tuloksiin,
päästäkseen rauhaan, mutta turhaan... Yhtä usein kuitenkin sattui
päinvastoin, ettei hän tahtonut mitään ajatella, ja kuin järkensä
pelossa koetti hän sellaisina hetkinä välttää pienintäkin ajatuksen
varjoa. Silloin saattoi hän olla luonnottoman vilkas, melkein
kiihkeä, hakea seuraa, nauraa ja laulaa ja pilailla jokaisen kanssa,
koettaen hurjalla vallattomuudella heittää syrjään yksilöllisyytensä.
Mutta sekään ei auttanut. Hän oli kuin noiduttu kyselemään itseltään
yhä uudestaan ja uudestaan samoja takaisin palajavia asioita.

Tai oikeastaan ei Mirdja itse kysellyt, vaan jotkut salaiset
tahdontoiminnasta riippumattomat äänet hänen sielussaan.

Tämäntapaisia puheita ne pitivät:

-- Mirdja, Mirdja, jokainen hetki, jonka viivyt täällä, on jumalien
herjausta. Sinä olet luotu elämään elämäsi nopeasti ja jättämään
jälkeesi kuolemattoman maineen. Riennä, riennä; elämäsi murenee! Sinä
olet määrätty toteuttamaan sukusi suuruuden-unelman, kulkemaan ylitse
sen sillan, joka esi-isiesi alta on murtunut. Sinä olet syntynyt
häikäisemään maailmaa. Nyt anna kaiken väistyä, elämäsi ehtii,
taitelijakutsumuksesi odottaa, vainajien unet vartioivat sinua...

-- Ah, hullu tyttö, älä tartu mielipuolena kuolleiden uskoihin! Se
on ansa. Jos kerran olet joksikin syntynyt, joksikin luotu, et enää
ole vapaa etkä oma luojasi. Määrättyjen itujen, voimien, vaikutusten
yhteistulokseksi olet silloin ennakolta valittu, kehdosta alkaen.
Oletko varma siitä, ettei diletantismi ja hulluus, joka sukusi on
murtanut, ole mennyt perinnöksi itsellesi? Ja ellet kerran ole varma
tulevasi suurimmista suurimmaksi, niin kavahda kaltevaa rataa!

-- Ainoastaan nuo ainaiset epäilyt ovat suuruutesi tiellä. Miksi
onkaan ajatuksesi tahkottu ijankaikkiseksi epäilyksi?

-- Se on järjen työtä hulluutta vastaan.

-- Jumalainen ja ihmeellinen on sinun olemuksesi ja valtaistuinta
varten. Sinä olet nähnyt, miten kaikki ovat kumartuneet...

-- Etkö muista, että olet kyllästynyt ylistelyihin, joita olet saanut
kuulla aivan liian paljon koko elämäsi ajan? Sinähän olet tottunut jo
kaikelle haukottelemaan.

-- Sinä olet aivan sairas oman itsesi yltäkylläisyydestä. Sinun pitää
löytää jotakin itseäsi suurempaa, jonka voima ja kirkkaus saattaa
varjoon sinun oman minuutesi.

-- Lähde avaraan maailmaan!

-- Lähde etsimään kutsumustasi, Mirdja!

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä syyskesällä oli Mirdja vihdoin tehnyt päätöksensä.

-- Setä, sanoi Mirdja, anna minun lähteä ulkomaille, minä tahdon
oppia tekemään työtä. Tämä elämä ei minua tyydytä. Tämä ei ole se
maa, jossa vapaus, äly ja taide voisivat juhlaa viettää. Vanki olen
minä täällä. Salli minun matkustaa!

-- Matkusta, vastasi setä.

Enempää ei heidän välillään siitä asiasta puhuttu.

Mutta samalla viikolla vielä oli Mirdja lähtövalmis. Hän oli
tahallaan tahtonut kiirehtiä, ettei mikään enää ehtisi tulla tätä
päätöstä horjuttamaan. Eikä mitään uusia sisällisiä ristiriitoja
ollut ilmestynytkään.

Ainoastaan sinä hetkenä, jolloin setä laski matkakassan hänen
käsiinsä, pääsi hänen mieleensä pujahtamaan outo. Eikö ollut väärin
käyttää kaikki vain itsensä hyväksi?

Ei! Ei voi kukaan ihminen auttaa toista.

Ja ylpeään uhmaan tukahdutti Mirdja sen oudon.

Ja se oli syksyä, lämmin ja kolea, keveä ja raskas, heleän
kypsymyksen ja lakastuksen kalpea päivä, jolloin Mirdja lähti
maailmalle.



Yksinpuheluja maailmalla



Nyt minulla on kaikki, mihin olen pyrkinyt: yksinäisyys ja vapaus ja
väkevä, välkkyvä elämä ympärilläni.

Mutta ei se olekaan mitään. Sillä koko maailma heijastaa ainoastaan
meitä itseämme. Se, mitä me elämän sylin sykkäilyksi luulemme, on
vain meidän oman sydämemme levotonta lyöntiä. Ja niin kauan kuin minä
olen minä, on maailma minun kaltaiseni. -- Niin se on.

Nyt se viittaa minulle parhaillaan, se suuri, se ihana, se
tuntematon... Ja minä ojennan käsivarteni sitä kohti: minä tulen!
Mutta koska minä olen minä, en tulekaan, vaan jään seisomaan:
Miksi sinun riemusi on noin kulunut ja vanha, sinun tuskasi noin
yksitoikkoinen, eikö sinulla ole mitään minulle annettavaa, sinä
haalistunut, tyhjänpäiväinen elämä?

Mutta se on siksi, että elämä kantaa minun omaa naamiotani.
Ja kantakoon vaan, kantakoon vaikka pirun naamiota; minä olen
kyllästynyt sensatsioneihin ja himoan ainoastaan työtä.

Ja yksin minä olen, niinkuin olen tahtonut. Yksinäisyydessä piilee
sittenkin ainoa todellinen ihanuus, todellinen vapaus. Tietää,
ettei seurapeto pääse hyökkäämään niskaan odottamatta, ei edes
parhaimman ystävän muodossa. Jospa voisinkin aina tarpeen vaatiessa
ärjäistä heille: mene hiiteen! Mutta mitä sitten...? Tai ehkä se
olisikin ollut parasta. Sillä kun katselen taaksepäin, en voi
olla huudahtamatta: niin äärettömän paljon sisältöä ja tällainen
on tyhjyys ympärilläni, niin äärettömän paljon rakkautta ja näin
värisevän yksin minä kuljen! Ja pitäisikö minulla lisäksi olla
omantunnonvaivoja jostakin? -- Onko se minun syyni, että te niin
särkyvää rotua olette, todellisia porsliinileluja, te miehet! Yksi
ruumiinliike voi tuottaa teille tuskaa, yksi äänenpaino voi tehdä
teidät hulluiksi... Kuinka jaksaisin minä yksin olla varuillani aina,
varokaa itse! Ja sentään olette te ne ainoat, joiden kanssa voin elää.

Viimeiset sanat, jotka kuulin lähtiessäni, olivat: onko hauskaa olla
noin kaikkein kiertämä ja kumartama?

Herjaaja, herjaaja!

Mutta nyt tahdon olla yksin.

       *       *       *       *       *

Jättiläiskaupungin tulet loistavat kuin tuhansien salaisten
infernojen värilyhdyt ja vielä useammat tuhannet ihmissielut lentävät
niihin kuin kärpäset ja polttavat siipensä tai kenties palavat
kokonaan.

Tämä uudistuu ympärilläni joka hetki ja minä olen ruvennut
ajattelemaan, että kenties ihminen vain elääkin siksi, että hän tulta
kohden lentäisi ja tuleen hukkuisi.

Eikö lie tulenkestävä ihminen yli tarkoituksensa ampunut!

Katso, miten kaunista on niiden elää, jotka kirveleviä palohaavoja
potevat, jotka kulkevat sydän tulvillaan tuskaa ja itkevät itsensä
nukuksiin, ja katso miten kaunis oli niiden kuolla, jotka yhdestä
tunteesta uskalsivat itsensä heittää pois ja hypätä liekkeihin!
Todellisia ihmisiä he!

Ja vielä äsken minä vihasin heitä. Ja minä ojensin käteni noita
kylmiä ja järkeviä kohti, joita sanotaan maailman olevan tulvillaan,
mutta joita minä en ollut tavannut, ja minä rukoilin:

Teidän välinpitämätöntä ryhtiänne, teidän kovaa
koskettamattomuuttanne minä himoan. Ihanaa olisi olla kylmä kuin jää,
ei, jääkin sulaa, vaan kova ja kaunis kuin kallion kupeessa kimaltava
timantti, ihanaa olisi kestää itsensä. Salli minun tulla kovaksi,
kohtalo, kovaksi niinkuin sinä itse olet! Ja joskin minun täytyisi
sydänpisarani hangelle vuodattaa, niin salli niiden paikalla kiveksi
kiteytyä, jotta ne pistäisivät ohikulkijaa silmään ja leikkaisivat
säteillään kuin rubiinit, sillä minä en tahdo, että kenkään näkisi
minun tuskani höyryävää vuotoa!

Näin minä rukoilin ja se oli kauhea rukous.

Sillä mikään ei ole maailmassa ihanampaa kuin suurena tuskana
tulvehtiminen. Sen minä opin tietämään sinä hetkenä, jolloin
rukoukseni tuli kuulluksi ja kaikki tunne minussa sammui. Tai
voisinko kenties vielä kateutta tuntea niitä kohtaan, jotka suuria
tunteita tuntevat!

Kuin muisto olen minä itselleni, enkä minä ymmärrä, mitä minussa
tapahtunut on.

Kaikki sisäiset intohimot ja ulkonaiset pyyteet, kaikki erotiikka
ja oikkujen suloiset ailahtelut, jotka ennen minun ydintäni olivat,
tuntuvat nyt vain valheellisilta varjoilta ja kuvitteluilta, joiden
aika on ammoin ohitse. Vaisu välipitämättömyys on tappavana myrkkynä
vähitellen tunkeutunut koko olemukseni läpi. Ja useasti lankeaa
ylitseni kauheita hetkiä, jolloin hämärä, äärettömissä hapuileva
tylsyys minut lyö. Asia valuu pois tajunnasta, sana jää kesken, ja
kuin lamautuneina painuvat tajuttomat aivot alas. Se on hirveää ja
panee aavistamaan pahinta. Mistä se johtunee? Kulutuksestako? Miten
vähän ihminen sentään kestää!

Väliin ajattelen, ettei minua enää itse asiassa olekaan. Minä olen
kuin luonnon-atoomi, voimapiste, joka on voimansa kadottanut. Mutta
mitä hyödyttää minua kaiken maailman filosofia!

Miksi piti minun osata kuluttaa itseni loppuun, kun en kuitenkaan
osannut heittää itseäni pois!

Olen väsynyt, väsynyt omaan väsymykseenikin.

Miksi piti minun elää itseni yli, Jumala?

"Itse olet itsesi pahin vihollinen." Se on totta. Minä muistan
tämän niiltä ajoilta, jolloin luimme Rolfin kanssa Nietzscheä. Mutta
erityisesti olin silloin rakastunut lauseeseen: "Verbrennen musst du
dich wollen mit deinen eignen Flammen. Wie wolltest du neu werden,
wenn du nicht erst Asche geworden bist."

Silloin en sitä niin ymmärtänyt kuin nyt. Nyt olemme mekin kaksi
polttaneet itsemme tuhaksi oman sielumme sinisellä liekillä. Mutta
tuskinpa siitä tuhasta enää mitään nousee...

Ah, miksi minä yhä ajattelen toisten ajatuksilla? Siksikö että
olen nainen vai siksikö että olen keskinkertaisuus? Ja enkö lie
tuntenutkin aina vain toisten tunteilla, minä tusinatunteilija.
Neroko vain ajattelee ja tuntee omaansa...? Mutta minä en ole vielä
kertaakaan tavannut neroa...

       *       *       *       *       *

Minusta tulee nyt todellakin taitelija, ensi luokan taitelija. Nyt
minä vasta olenkin kypsä taiteelliseen työhön. Turhaan minä valitin
puuttuvani tunteita. Minä omaan päinvastoin juuri ne harvat ja
valitut, jotka ovat omiaan tekemään ihmisestä suuren taitelijan.
Minussa on itserakkautta ja kunnianhimoa. Ja ajatus, että minä
ennen pitkää saan itselleni kaikki ne sielut, jotka täyttävät
maailmankaupunkien loistavat oopperasalit, antaa minulle työ-innon,
joka lähenee intohimoa. Työ on minun täydellinen onneni. Tai kukapa
sen tietää? Mikä on oikeastaan onni?

    "Höchtes Glück der Erdenkinder
    ist nur die Persönlichkeit."

Olenkohan minä persoonallisuus? Ainakaan sitä persoonallisuuttaan
ei pitäisi niin rajusti metsästää kuin minä olen tehnyt. Parempi
sitten pyydystellä "onnea" sellaisenaan, mutta siitä minä en
ole koskaan välittänyt. Itseäni etsimässä minä vieläkin olen,
vaikka itsetietoisuus juuri on elämäni särkenyt. Sillä minkä minä
voin sille, etten koskaan ole osannut katsoa itseeni, hartaasti
ja uskonnollisesti kuin hiljainen jumalankuvankumartaja! Vaan
luonnontieteilijänä olen itseäni alati lähestynyt, levittänyt
kaikkein sisimpäni tutkintopöydälle ja armottomasti sitten kaikki,
jokaisen solun hajalle leikannut särkien siten kaikki, jokaisen
tunteen ja tunnelman, jokaisen tahdonilmauksen ja toimintahalun,
jokaisen uskon ja innostuksen. Ja vielä pahempikin olen minä ollut
itselleni, kuin itsemurhaaja olen minä ollut. Jokainen itseeni
tähdätty ajatus on ollut kuin päästään leikattu luoti, joka on
räjähtänyt sielussa ja revellyt pirstaksi kaiken.

Sellainen olen ollut, ja kun tätä ajattelen, tuntuu minusta kuin
olisi kaikki, mitä minä elämän kiihkeäksi paloksi olen luullut,
ollutkin vain kuoleman kaipuuta, haudan hiljaista, itsetiedotonta
himoa.

Mikä minä oikeastaan olen?

       *       *       *       *       *

Olen useasti kuullut soimattavan itseäni sairaloisista
omituisuuksista. Mutta nyt minä vasta ensi kerran itse itseni
sellaisesta tapaan... Tai miksi muuksikaan voisin nimittää rajua
äkillistä rakkauttani erääseen kuvaan...

Sillä nyt minä olen löytänyt itselleni kappelin ja pyhänkuvan, jota
minä rakastan.

Jumalani, miten nainen sentään voi olla kaunis! Tekisi välistä
mieleni olla mies vain sentähden, että voisin enemmän nauttia
naisesta, niin, ja miksei silloin myös itsestäni. Eikö lie parempi
osa sillä, joka nauttii, kuin sillä, josta nautitaan?

Mutta minun madonnani, jota rakastan, ei olekaan mikään oikea madonna
eikä oikea nainen.

Minä löysin hänet aivan sattumalta suuren gallerian pimeimmästä
nurkkauksesta. Sattumalta kohotin silmäni hänen puoleensa. Kullakin
ihmisellä on oma Medusansa ja hän oli minun. Siihen paikkaani minä
kivetyin. Ja siitä asti en tee muuta kuin katson häntä ja palvelen,
tuota kylmää ja liikkumatonta epäjumalaa.

Sillä kylmä ja liikkumaton hän on kuin kivi, vaikka hän ohitse
kulkevan näyttää, ja vanhassa kultaisessa kehyksessä hän asuu.

Opaalilta kuultavat hänen pitkät, hienot ja läpihohtoiset sormensa...
Ja kuka tietää, mikä hänen katseensa on ollut? Auringonpistoko vai
kyynel? Nyt se on ainakin vain pieni selittämätön helmi... Sillä
kaiken hänessä täytyy olla kallisarvoista; jokainen piste hänen
pinnallaan on muuttunut läpäisemättömäksi jalokiveksi...

Jos minä olisin hänen sijassaan, tuo ylimyksellinen aave, jonka
hysteerinen kauneus vielä kuolemankin jälkeen kultapuitteissa
kummittelee, en todellakaan löytäisi arvokkaampaa ilmestymismuotoa
kuin hänen.

Ah, kalpea narsissi, koskemattomaksi olet sinä kivettynyt silkkiselle
varrellesi!

Pyhimys olet sinä todella!

Vai ettekö ole ihailleet muutkin, kuten minä, Crivellin ihmeellistä
vanhaa pyhimysnaista?...

Mutta minä en ole tyytynyt vain siihen. Minuun on mennyt hurja himo
saada hänet itselleni. Ja minä olen alkanut varastaa häntä, väärentää
häntä, kuljettaa häntä kotiini pala palalta. Kaiket aamupäivät olen
katsellut häntä ja kaiket iltapäivät olen koettanut palauttaa hänen
jalokivettynyttä ihanuuttaan maalikankaalle. Minä en ole mikään
maalari ja kuin unissakirjoitusta on ollut työni. Mutta jotakin olen
kuitenkin saanut hänestä itselleni...

Ja olisin kenties saanut enemmänkin, mutta nyt on kaikki lopussa
auttamattomasti...

Yhden ainoan kerran elämässäni olen ihaillut naista ja silloinkin on
-- mies tullut väliin.

Niin, mies on ryöstänyt minulta madonnani, enkä minä edes tiedä, kuka
se mies on.

Sen minä vain hänestä tiedän, että hänellä on musta kulunut mekko
päällä, herkät viiksettömät huulet ja ilkeät sanat huulilla.

Viisi päivää olin saanut madonnani edessä istua. Sitten hän jo tuli.
Silloin näin hänet ensimäisen kerran.

Seuraavana päivänä tuli hän taas ja viipyi galleriassa yhtä kauan
kuin minäkin. Minä tiesin, että hän koko ajan seisoi minun takanani,
mutta minä en tahtonut katsoa häneen.

Kolmantena päivänä uudistui sama. Silloin minä en voinut olla enää
katsahtamatta häneen. Ja samalla mies sanoo: "Te mahdatte olla
äärettömän itserakas ihminen, joka jaksatte yhä istua ihailemassa
omaa kuvaanne..." -- Minä hämmästyin, mutta en ilmettäkään muuttanut.
Minähän olin ulkomaalainen eikä minun tarvinnut siis häntä ymmärtää.
Mutta sinä päivänä ajattelin minä sitä miestä enemmän kuin madonnaa
enkä voinut vetoakaan maalata.

Neljäntenä päivänä en mennytkään tavalliseen aikaani galleriaan vaan
paljon myöhemmin. Hän istui jo siellä minun kuvani edessä, tällä
kertaa maalisalkku levällä edessään ja sivellin kädessä.

Oh, sinä minun päähänpistojeni varastaja! sanoin hänelle sydämessäni
ja minä olin niin hermostunut, että koko ruumiini värähteli. Minä
aioin mennä hänen ohitsensa, mutta kun hän huomasi minut, nousi hän
nopeasti tuoliltaan, tuli luokseni ja sanoi: "Hyvä neiti, ken te
lienettekin, sallikaa minun maalata teidät!"

Ja kun minä en vastannut, jatkoi hän kuin itsekseen yhä katsellen
minua: "On todellakin harvinaista nähdä naista, jolla on malaaria.
Jumala on ollut suurempi dekadentti kuin Crivelli luodessaan
teidät..."

Minä katsoin häneen niinkuin en olisi mitään ymmärtänyt ja lähdin
pois.

"Te ymmärrätte minua, älkää teeskennelkö!" huudahti hän silloin
seuraten minua yhä.

Mutta silloin jouduin minä kuin äkilliseen sielun hätään. Minä lensin
punaiseksi kuin koulutyttö ja kyyneleet tulivat silmiini. Tein
torjuvan liikkeen kädelläni ja riensin pois kuin hullu.

Paljoa minä en ymmärrä vieläkään siitä kaikesta, mutta sen minä
tiedän, että sillä hetkellä minä pelkäsin sitä miestä. Sillä en
koskaan, koko elämäni ajalla, ole minä tuntenut sellaista halua jäädä
jonkun miehen luo kuin juuri tuona hetkenä, jolloin minä kuin henkeni
edestä häntä pakenin.

Se oli ensimäinen kerta, jolloin minä pakenin miestä...

Mutta sen jälkeen on minussa jotakin muuttunut...

Ja madonnaa en minä enää tahdo nähdä...

Se on Medusa...

       *       *       *       *       *

Pitääkö minun nauraa vai itkeä nyt?

Miten hirvittävän oikein minä tunsin, kun sinut Medusakseni
ristin, sinä julma, kivenkova pyhimys! Mikä saatanallinen sattuma
heittikään minut sinun silmiesi eteen! Ha-ha-haa! Voiko kukaan
kohtaloaan välttää! Kuin rikkirevityn sukuni kammottava, liikkumaton
predestinatsioni seisoit sinä äkkiä edessäni pakottavana ja
läpitunkemattomana. Ja koko ajan kun sinun ilmestykselliset silmäsi
katsoivat minuun, valmistivat korkeat kohtalottaret pitoja minun
pääni päällä, kahleita ne kalkuttivat, ansoja asettelivat, unikukkien
hulluutta helmoillaan huiskuttelivat; ja hornassa heittivät iloiset
pikku pirut arpanappulaa kadotetun suvun viimeisestä... Kun minä
vihdoin sinun silmiesi alta sain lähteä, olin minä rampa ja hullu ja
sokea ja petollisilla juomilla juotettu, ja nöyrästi lähdin minä oman
onnettomuuteni asialle.

Ja itse minä rikoin kaikki. Mutta minun osani on sittenkin
vähäpätöinen... Se oli kohtalo...

Sillä minä en voi mitenkään selittää sitä, mikä on tapahtunut. Joku
minua ajoi... Se oli kohtalo...

Kun minä tuon kahden viikon hulluuden jälkeen vihdoin taas ilmestyin
laulun-opettajani luo, olin varsin valmistunut kuulemaan moitteita,
sillä olin jäänyt pois tunneiltani sanaakaan ilmoittamatta. Olin
ollut hullu, sen tiesin.

Ukko luuli minun olleen sairaan, ja vaikka hän olikin pahastunut
epäkohteliaisuudestani, oli tämä sentään verrattain onnellinen
ratkaisu asialle. Mutta silloin valtasi minut äkkiä totuuden
perkele ja minä paiskasin hänelle vasten silmiä kaikki: etten
yksinkertaisesti ollut viitsinyt tulla tunneille, kosk'ei minulla
ollut laisinkaan inspiratsionia ja koska mielenkiintoni oli kokonaan
toisaalla.

Tätä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä nyt joutui minun hyvä
opettajani todellakin raivoihinsa. Ja silloin sain minä kuulla
kunniani. Oppilas ei saa puhua mitään inspiratsionista tai
indispositsionista. Oppilaalla ei saa olla muuta intressiä kuin
oppitunnit, ei muuta vapautta kuin opettajan käskyt. Ja koska
minun luonteessani oli tuollaisia kaikkiturmelevia oikkuja, täytyi
hänen tästälähin pitää minua sangen kovalla, ja minun oli sokeasti
toteltava, jos mieli mennä eteenpäin. Ja hän sanoi lopuksi:

-- Minä en olisi niin ankara teitä kohtaan, ell'ette olisi minun
paras oppilaani ja ellei teidän tulevaisuutenne olisi minulle niin
kallis. Kuinka teitä tuollaisilla taipumuksilla varustettuna koskaan
uskaltaa kiinnittää mihinkään suurempaan tehtävään? Yht'äkkiä tulee
mademoiselle'ille inspiratsionin puute ja hän jää yksinkertaisesti
pois, sillä hyvä! Ei, neitiseni, minun täytyy sanoa nyt kerta
kaikkiaan, että jos tällaista vielä kerran tapahtuu, en todellakaan
enää voi pitää teitä johtoni alaisena, sillä minä en siedä nähdä,
että tuollainen kyky menee hukkaan aivan silmieni alla.

Minä seisoin ja kuuntelin ja ymmärsin, että se puhe oli järkevää.
Mutta mitä ankarammaksi ja johdonmukaisemmaksi se kävi, sitä useampia
perkeleitä meni minuun... Ja lopuksi minä kuuntelin häntä vain
puoleksi, ja pimeässä uhmassa minä ajattelin pimeitä ja ylpeitä
ajatuksia.

Pitäisikö minun sinun käskystäsi puristaa kuoliaaksi koko ihmiseni,
siten muka puristaakseni esille sen suuren taiteilijan, joka minussa
mahdollisesti piilee. Sitä en ikinä tee, enkä kenenkään pakotusta
minä tottele. Ja jos minussa kerran elää se suuri taiteilija, niin
mikä olet sinä minua vangitsemaan! Eikö meidän vapautemme ole
rajaton ja te tahtipuikkoa heiluttelevat peruukit ainoastaan meidän
astinlautojamme lavalle!

Ja minä pahojen henkien palvelija vastasin siihen viisaaseen
puheeseen:

-- Olen pahoillani, mutta minun on mahdotonta ehtoihinne suostua,
sillä en voi edeltäpäin sitoutua noudattamaan järkähtämätöntä
järjestystänne. Mahdollisesti minulta joskus taas saattaa puuttua
inspiratsioni... Minä toivon, että minun sijalleni löydätte toisen
yhtä etevän, mutta helpommin taltutetun oppilaan.

Niine hyvineni minä lähdin ja sillä tiellä minä yhä olen. Taas ilman
työtä, ilman sisältöä, ilman tulevaisuutta. Mutta minä en enää voi
kääntyä takaisin. Kerran olin jo vähällä sen tehdä, mutta silloin
taas muistui mieleeni isäni, joka ei myöskään koskaan oppinut
tekemään työtä eikä pakottamaan mielialojaan ja josta siksi ei
koskaan tullut suurta taiteilijaa... Mitä minä tekisinkään ankaralla
opettajalla! Voiko mikään ankaruus maailmassa tappaa ihmisestä
perinnöllistä diletantismia...?

Se oli vain kohtalo...

Mutta ylen raskaisiin ajatuksiin olen minä taas vaipunut. Se on kuin
pettymystä, toivottomuutta...

Ja yhtä asiaa en minä voi kieltää: minun on tuskaisen ikävä sitä
suurta laulajatarta, jonka minä yhdestä ainoasta oikusta olen
heittänyt pois.

       *       *       *       *       *

Minä harhailen yksin pitkin hämäriä, kirjavia katuja.

Minä etsin Jumalaa ja kirkkoa, missä voisin hänelle polvistua.

On kummallista tuntea, että kaikki, mikä minussa on, ikäänkuin
säikähtää minua, enkä minä saa kiinni jumaluudesta, en eheydestä, en
elämäntehtävästä enkä itsestäni.

Ja minä käyn ja hoen itselleni: Väärin käytettyä aikaa, tyhjiin
tuhlattua lahjakkaisuutta!

Miksi syntyä taitelijaksi ilman keskityskohtaa s.o. ilman taidetta?
Onko elämässä mitään sen surullisempaa? Käyttämättömiin asti
monipuoliseksi hajaantuneen henkisen pääoman sirpaleilla herkutteleva
tyhjäntoimittaja minä olen, velttoudesta ja itseluoton puutteesta
hedelmätön syrjästäkatsoja, latsarooni, päämäärätön vetelehtijä,
säälittävistä jätteistä koottu kaikenlainen -- Ja voisinko minä
ollakaan mitään kokonaista? Tuskin. Minä olen isäni tytär.

Niin isä! Mutta meitä ei tuo suuri keskitien rahvas voi koskaan
ymmärtää. Ja sentään olemme me tuomitut elämään sen multasieluisista
säännöistä ja sen leveäleipäisestä ymmärryksestä!

Miten hirveää kidutusta mahtoi sinunkin elämäsi olla, minun isäni,
joka olit pakotettu jumalaista kipinää rinnassasi kantamaan ja koko
ajan kuulemaan ääntä, joka sinua siitä syytti ja soimasi: mitä olet
tehnyt elämästäsi? Hukannut, hukannut! sinä vastasit.

Oh, miten se tunne painaa! Sillä minä kuulen yhäti sen saman äänen,
vaikka minä koetan torjua sen pois, hukuttaa, eksyttää, kätkeä sen
kuin raukka. Mutta kovimmankin haarniskan takana se sisin, se elää,
se henkii, huutaa tuskasta eikä kuole. Mutta minulla on murhaajan
omatunto. Ja yhä uudelleen ja uudelleen tekee mieli ottaa se esille,
hyväillä sitä ja lohduttaa, vaikka kukin hively on kuin tikarin pisto
ja sen herkin vastaliike kuin tuomion tuska minun sielulleni.

Edessäni on kirkko. Minä kuulen sen sisältä hiljaisen, tumman,
urkumatalan sävelen:

Crucifixus etiam pro nobis...

Sanotaan että katolilaisuus on särkyneiden uskonto. Minä en tiedä,
mutta minusta tuntuu ihanalta, ettei kirkon ovi koskaan ole
suljettuna väsyneeltä vaeltajalta.

Tässä minä nyt seison ovensuussa ja tuijotan lekottaviin
vahakynttilöihin ja välkähtelevään, Jumalalle vihittyyn kultaan...

Minäkin soisin voivani polvistua ristiinnaulitun edessä ja itkeä
siinä elämäni tyhjyyden uskonnon äärettömäksi, salaperäiseksi
sisällöksi... Mutta minä en voi.

Minä seison syrjällä, ja minulla on ainoastaan yksi asia, jota
tahtoisin kysyä kirkon hiljaisilta pyhimyksiltä...

Jumalan äiti, oletko koskaan nähnyt minun äitiäni polvistuviesi
joukossa?...

       *       *       *       *       *

Nyt matkustan minä määrättä määrätöntä maailmaa. Suurien kaupunkien
halki olen minä kulkenut, suurien virtojen vitkallista painuntaa
olen minä seurannut. Mitä ja minkä nimellisiä ne ovat olleet, se on
minulle yhdentekevä. Sama elämä on niissä kaikissa tykyttänyt, sama
syksy... Niin, taas on syksy. Ihmeellistä, että minä kaikista vuoden
ajoista vain huomaan syksyt. Syksy oli, kun Lumiluodolta läksin, ja
eikö se liekin seurannut minua koko ajan...

    Ei syki syvyyttä elämän mikään niinkuin syys,
    tulisimman rypälen ja verisimmän tertun pöytään se pyys,
    kattoi se kaarilampuilla taivaan yölliset salot,
    heitti se kestivieraiden rintaan vilut ja palot.
    Keveänä karkeloi lehti ja ilmojen tuuli.
    Soivat jo tahdit tanssihin kuolevan kertun.
    Sairas se sielu ja kalvas se huuli,
    joka söi sen verisen tertun...

Tällaista minä sanelen puoli-ääneen ohiliitäville maisemille.
Tämmöisessä yksitoikkoisessa ja yksinäisessä junan jyskytyksessä
menee aina ajatukseni väkisinkin riimiin, ja minun sieluni alkaa
laulaa hiljaisia lauluja...

Mutta paperille en minä tahdo mitään kirjoittaa, jotta en tulisi
kiusaukseen mitään painattaa...

Sillä minä olen lukenut aivan tarpeeksi paljon huonoja runoilijoita
tietääkseni, että he ovat sielujen vaiva ja vitsaus, ja tarpeeksi
paljon hyviä, tietääkseni, että joka ainoa ajatus tai tunnelma, joka
minussa puhkeaa, on jo ennen eletty ja paljon ihanammasti laulettu
kuin mitä minä osaisin, s.o. minä kuuluisin ehdottomasti noihin
edellisiin... Ja se on turhaa; jäljittelijöitä on maailmassa jo
tarpeeksi.

Sitä paitsi en minä ole syntynyt lyyrikoksi vaan dramaatikoksi.
Kaikki suhteet, jotka olen elänyt, ovat olleet draamoja. Mutta minun
asiani ei ole luoda niistä taidetta...

Miten vähästä ihmiset rakentavatkin tuulentupia, kuten minun
sielustani... Mitä ei olisi minusta toivottu, missä ei petytty!
Ja itse olen ottanut osaa kumpaankin. Se ei kuitenkaan estä minua
tulemasta kovaksi ja pilkalliseksi joka kerta, kun toisen huulilta
kuulen jonkun alati uudistuvan ylistyksen, joka jo satatuhatta kertaa
on osoittautunut tyhjänpäiväiseksi ja vanhaksi.

Tässä pari päivää sitten tapasin erään nuoren miehen, jonka ennaltaan
tunsin. Hän ei ole mikään sellainen luonne, josta nainen voisi
pitää, mutta hän soittaa viulua... Ja aivan sattumalta me sytyimme
samanlaiseen tunnelmaan, vuokrasimme musiikkihuoneen ja aloimme
sävelissä puhua toisillemme. Me olimme todellakin innostuneita,
kokonaisen vuorokauden me yhdessä soitimme. Eli paremmin sanoen: hän
soitti ja minä lauloin; hän improviseerasi säveleen, minä sanat. Se
oli todellakin kaunista. Kuin huumauksessa me olimme. Mutta sitten
alkoi hän puhua minusta, ja kaikki särkyi.

Hän ehdotti, että julkaisisin improviseeraukseni ja yleensä
kaikki runokuvitelmani. Yhdellä iskulla löisin silloin itselleni
maailman-maineen. Ja tämä olisi aivan varma, sillä niin suuresti
minä muistutin sitä ja sitä kuuluisuutta, -- ja hän luetteli minulle
hyvinkin kymmenen eri nimeä.

Tämä kaikki tuon miehen suussa oli minusta niin typerää ja samalla
hullunkurista, että heti paikalla havahduin kaikista sävelien
lumoista aivan arkipäiväisen viisastelun valoihin. Ja naurahtaen minä
vastasin:

-- Ai, ai muistutanko minä todellakin kaikkia noita suuria sieluja?
Se on aina pienten sielujen epäämätön tunnusmerkki. Jolla on jotakin
uutta tarjottavana maailmalle, hän ei muistuta ketään muuta kuin
itseään. Ettekö te tiedä sitä, te, josta tulee taiteilija... Te
ajatte todellakin ihmeteltävän huonosti asiaanne. Sitä paitsi olette
tässä puolen tunnin sisällä kehoittanut samaa ihmistä rupeamaan
yhdellä haavaa laulajaksi, näyttelijäksi ja kirjailijaksi ja vielä
lisäksi luvannut hänelle joka ammatista diploomit etukäteen. Se
on sangen varomatonta ja ennenkaikkea tyhmää. Ihminen ei voi olla
suuri kuin yhdessä asiassa kerrallaan, tai ehkä te luulettekin,
että naisen korkein kunnianhimo tähtää ainoastaan kymmenennen
luokan taiteilijaa... Ei, hyvä herra, älkää puhuko enää mitään. Te
esiinnytte paljon enemmän eduksenne, kun soitatte...

Mutta se nuori mies ei soittanut enää. Hänkin oli havahtunut...

-- Älkää ymmärtäkö minua väärin, minä yhä jatkoin, jos te puhuttekin
tyhmästi, ei sen tarvitse estää teitä soittamasta hyvin...

Mutta silloin hän nousi ja lähti.

Ja minä käsitin, että hän pakeni minun ilkeyttäni...

Sellainen minä olen aina...

       *       *       *       *       *

Yhteen uskoon minä alan vaipua, isäni uskoon.

Minä olen syntynyt vain ollakseni ihminen, en mitään muuta... Ihminen
joka elämän sisältää...

Mutta siksi olen minä syntynyt väärään aikaan.

Hullu olit sinä totisesti, minun isäni, etkä sinä aikaasi ymmärtänyt,
kun sinä minut sellaiseksi rukoilit.

Pari tuhatta vuotta takaperin olisi minun silloin syntyä pitänyt.
Meidän aikanamme ei ole enää lupa ihmisen elää, -- ihmisen, joka ei
ole muuta kuin ihminen. Kaikkein vainotuimmaksi ja pilkatuimmaksi
hän joutuu. Meidän aikanamme pitää olla spesialisti. Se merkitsee:
mahdollisimman käytännöllinen työjako-kone. Se merkitsee:
mahdollisimman yksipuolinen. Ei ymmärrettävä, ei kehitettävä mitään
muuta elämässä kuin yhtä, alusta pitäin määrättyä asiaa, mutta sitä
sen sijaan niin erinomaisesti, että menestyksellä voi kilpailla
useamman tuhannen samanlaisen viisaan kanssa. Mutta tietysti vain
ensimäisen palkinnon saanut on käyttökuntoinen!

Voi meitä muutamia harvoja ihmisiä, joilla ei ole mitään muuta
suosittelua noilla suurilla vuossataismarkkinoilla esiintuotavana,
kuin että olemme käyttäneet aikamme saavuttaaksemme mahdollisimman
tasa- ja monipuolisen elämän-ymmärtämyksen!

Mitä ihmettä me teillä teemme, te tyhjäntoimittajat! huutavat
spesialistit ja ajavat rämisevillä työrattaillaan meidän ylitsemme.
Sillä sitä loistavampi on heidän uransa, mitä täydellisemmin he ovat
ihmisensä hukanneet.

Yksi ainoa laji spesialisteja kuitenkin löytyy, joiden suuruuden
ehtona on heidän ihmisensä säilyminen. Ne ovat taiteilijat.
Sentähden onkin taiteilijan olemus täydellisintä ja suurinta, mitä
luomakunnassa löytyy, ja vain ani harvat jaksavat sen saavuttaa.
Moni uupuu tielle ja joutuu silloin oman taiteensa ammattipiiskalla
kuritettavaksi... Se on todellakin surullinen kohtalo. Minä olen
nähnyt niin paljon näitä epäonnistuneita... Ja minä itse sitten?
Mutta nyt lienen ainakin siitä surkeudesta pelastettu...

Mutta tarvinneeko kukaan minunlaistani ihmistä, joka on kaikkea
eikä mitään? Puolinaisuus on olemukseni nimi. Tähän asti olen sille
kaikki antanut, pitäneekö minun tästä lähin ruveta tinkimään kaikki
takaisin...?

Uskallanko nyt sanoa, että olen itseni löytänyt?

       *       *       *       *       *

Välistä minusta tuntuu kuin olisin oman itseni marttyyri. Kuin olisin
koko maailman loiston ja onnen kieltänyt ollakseni uskollinen omalle
perikatoon säädetylle olemukselleni, ollakseni hyvän omantunnon
apostoli.

Välistä minusta taas tuntuu, kuin ei minulla olisikaan hyvä omatunto.
Kuin olisin parhaimman itseni hylkinyt, häväissyt, salakavalasti
murhannut...

Ja minussa onkin kaksi Mirdjaa. Toinen elää ja toinen kummittelee.

Kun toinen nauraa ja leikkii ja on kova ja säälimätön, niinkuin
kaikki, jotka ovat päättäneet elää, itkee se toinen surun ja
hellyyden avuttomia kyyneleitä, se kummittelija...

Epäilemättä on hän se parempi Mirdja.

       *       *       *       *       *

Nyt kun minä luulen tietäväni mikä minä olen, en minä enää etsi
itseäni. Poispäin minä itsestäni pyrin, toisia kohti, jotka kenties
ovat samanlaisia kuin minä.

Minä luulin ensin, ettei sellaisia olisikaan, mutta niitähän on
tuhansia ja yhä uusia tuhansia. Heitä pitää vain oikeista paikoista
etsiä. Elämän yöparmailta pitää heitä etsiä. Ja heidän mutkaisista
poluistaan luen minä oman kohtaloni.

Syrjäytettyjä, väärin-ymmärrettyjä, herjattuja ja syntisiä he ovat;
sillä he ovat kaikki sellaisia, jotka ovat voineet heittää pois
tulevaisuutensa yhdestä oikusta, kieltää lahjakkuutensa mitättömästä
mielijohteesta ja arpoa muille onnensa yhdestä silmäniskusta.
Ja köyhiä he ovat; sillä he ovat kaikki sellaisia, jotka eivät
koskaan ole myyneet itsestään hiuskarvaakaan spesialistien suurilla
rahamarkkinoilla, tietäen vallan hyvin, että heidän ihmisyytensä
olisi tullut myydyksi polkuhinnasta kahdennenkymmenennen luokan
tavaraksi lajiteltuna. Siksi ovat he säilyttäneet itsensä. Ja siksi
ovat he niin äärettömän köyhiä kaikessa rikkaudessaan, siksi niin
äärettömän onnettomia kaikessa onnessaan.

Mutta Olympon jumaliksi olisitte te kelvanneet ennen, te yksinäiset
ylpeät!

Teitä minä nyt etsin ja kaipaan, teidän seuraanne himoitsen ja teidän
luoksenne käyn, olkoon kuinka pahamaineinen tahansa se paikka, missä
kulloinkin olette.

Sillä minulle te olette uusi ja ihmeellinen ihmiskunta, jota minun on
paljosta kiittäminen.

Sillä te olette laajentaneet minun itserakkauteni ihmisrakkaudeksi,
niin että minä voisin syliini teidät kaikki vetää; niin minä teitä
rakastan. Ja kun minä näen, että minä ymmärrän teitä ja että teidän
pimeä katseenne valkenee, kun minä lähestyn, täyttää minun sieluni
sellainen autuus ja lämpö, jota en ikänäni vielä ole tuntenut.
Uuden elämän tarkoituksen olette te minulle opettaneet. -- Ja minä
muistelen vanhoja ystäviäni, joita minä vain sen verran ymmärsin,
että saatoin näytellä ymmärtämystä...

Paremmaksi ihmiseksi olen minä tullut teidän kauttanne, te
hunningolle joutuneet, syntiset ja syrjäytetyt. Ja minä luulen
tuntevani sen paremmuuden salaisuuden, sellaisena kuin teidän hukkaan
mennyt elämänne sen opettaa:

Elämän riemusta se suuri tyhjyys, elämän tyhjyydestä suuri suru,
elämän surusta se suuri hellyys ja hellyydestä sääli pohjaton, sääli
surun suuri, tuskassaan ja lemmessänsä rajaton -- -- --

       *       *       *       *       *

Ihailen teitä, te korkea-otsaiset ja kova-silmäiset, te elämän
Caesarit, jotka kohtaloita käskette ja maailmoja luotte ja
lakaisette. Jotka voimanne ihanuudessa olette jumalien vertaiset,
rajoittamattomat tekojenne mielivallassa, murtumattomat sydämenne
syttymättömyydessä.

Ihailen minä teitä, te valtavat ja vapisemattomat, te elämän Caesarit!

Mutta te heikkosydämiset, te elämän lennättämät leijat, mitä sanoisin
minä teistä? Teistä, jotka olette luodut yliluonnollisia ilmamatkoja
varten, mutta jotka pahan ilman sattuessa painatte päänne lokaan.
Teistä, joilla on niin kaunis ja arka sielu, että se yhdestä
epäsoinnusta särkyy ja jotka siis melkein aina olette särkyneitä.
Teistä, te arat, heikot ja heltyvät, te siipirikot siivelliset,
te tahratut ihanuudet, te sattuman paiskelemat ja perhosväreillä
maalatut tietäjät, niin, mitä sanoisin minä teistä?

Ihaillako teitä?

Ah, en voi. Mutta minun sieluni, minun sieluni kuuluu teille -- -- --

       *       *       *       *       *

Vihdoinkin lähden minä paluumatkalle, ja paljon vanhempana
minä palaan kuin läksin, sillä minä olen jättänyt taakseni
tulevaisuuteni...

Ja paljon parempana minä palaan, sillä minä en ole enää kiihottunut
niinkuin alussa enkä katkera niinkuin sen jälkeen, vaan aivan tyyni.

Luulen, että tällaista tilaa kutsutaan resignatsioniksi.

Minun mieleni tekee melkein kiittää koko elämääni, minkä olen elänyt,
kaikkine kärsimyksineen ja hulluntekoineen. Miksi? Sitä en tiedä,
enkä liioin sitä, kuuluuko tämä piirre oleellisesti resignatsioniin...

Mutta minä sanon sittenkin: Ole siunattu, sinä kärsimyksiin
kannustava elämä! Ole siunattu, sinä kärsivä ihmissielu oman
yksinäisyytesi jylhässä lahjomattomuudessa!

Minä olen vanha ja kulunut, ja minun elämäni on kuin alkuunsa
loppunut, mutta minä en tahtoisi olla toinen kuin mikä minä olen...



Runar



I


Taas on Mirdja tuossa tutussa pikkukaupungissa, joka on hänen
kotimaansa suurin.

Ei mikään ole muuttunut hänen poissa ollessaan. Samat vanhat
elämänmuodot, samat kyllästyttävät, yksitoikkoiset ihmiset, sama
harmaa arkipäivä kaiken ylitse.

Ei, tässä maassa ei ollut ikänä elänyt boheemeja eikä
boheemifantasioja; ja kuin pois puhalletut olivat ne äkkiä Mirdjankin
mielestä. Hän ei saattanut edes enää ymmärtää, kuinka hän oli voinut
kulkea siellä ulkona sellaisissa unissa. Hulluutta ne olivat olleet
kaikki: kuvittelut resignatsionista ja ihmisestä ja spesialistista ja
ihmisen ymmärtämisestä. Noin matka-stimulanssina saattoivat ne vielä
käydä, mutta täällä, mitä tekisi hän niillä täällä? Ei yhtään mitään.

Täällä vallitsi alituinen harmaa arkipäivä. Ja sen, joka täällä
tahtoi elää, täytyi arki-askareita toimitella...

Tämän tiesi Mirdja jo ennestään. Mutta nyt tiesi hän vielä jotakin
muuta; hän tiesi, että hänenkin vuoronsa tulisi antautua... Hänenkin
täytyi välttämättä saada jotakin kouriin tuntuvaa elämän sisältöä,
oli se sitten mitä tahansa. Hänenkin täytyi tahtoa jotakin, tehdä
jotakin, ja uskoa sitten ainoastaan tekojensa näkyväisiin tuloksiin.
Hänenkin oli jo aika tulla realistiksi. Pois kaikki lapsellisuudet ja
pilventakaisuudet tästä lähin!... Koska hän nyt kerran oli tehnyt sen
tyhmyyden, että oli tullut tänne takaisin...

Sillä pimeä ja pikkumainen oli hän ollut jättäessään kesken työnsä ja
tullessaan takaisin...

Tällä haavaa vaivasi Mirdjaa kuitenkin ensi sijassa se, että hän oli
pakotettu vielä jäämään joksikin aikaa tähän kaupunkiin, josta hän
kernaimmin olisi lähtenyt pois aivan heti paikalla. Lumiluodolle
olisi hän lähtenyt. Mutta nyt sitoi häntä lupaus. Hän oli luvannut
esiintyä... Ja tämäkin seikka kiusasi häntä, sillä ehkä se sittenkin
oli ollut tyhmää...

Mutta missään tapauksessa ei hän enää voinut päästä siitä. Kaikissa
lehdissä oli jo ilmoitettu, että viikon päästä pidettävissä suurissa
arpajaisissa Mirdja Ast tulisi laulamaan ja näyttelemään päähenkilön
osaa paljon lupaavassa "Odaliskissa."

Kun lähetystö oli tullut pyytämään Mirdjaa tähän, oli hän ensin
jyrkästi kieltäytynyt. Mutta sitten oli vähitellen tullut esille
sangen paljon hellyttäviä asianhaaroja. Ensinnäkin oli se hänen
oma osakuntansa, joka toimeenpani iltaman, toiseksi vallitsi sillä
hetkellä kaupungissa täydellinen puute esiintymiskelpoisista
lauluvoimista ja kolmanneksi piti uuden kappaleen olla varsin
kiitollinen esittää.

-- Kuuluisa säveltäjämme Toivo Salava on tehnyt siihen musiikin, ja
vielä kuuluisampi nuori kirjailijamme Nero-Norkko on kirjoittanut
tekstin, vakuutettiin suositukseksi.

-- Kuka, mikä? hämmästeli Mirdja.

-- Sehän on totta, neiti on ollut ulkomailla, eikä siis voi tuntea
kaikkia meidän uusimpia nerojamme.

-- Taitaisi käydä vaikeaksi pitää lukua niistä kaikista, vaikka ne
vallan vierestä nousisivat. Aika on paha. Neroja aivan sataa...

-- Ei, mutta totta puhuen, tämä Nero-Norkko on herra, johon kannattaa
tutustua. Hänen kirjoihinsa nimittäin. Sillä sangen harvapa se taitaa
olla, joka hänet personallisesti tuntisi. Eipähän häntä salongeissa
näe. Jostakin maalta hän niitä novellejaan meille lähettelee. Hänen
olinpaikastaan ei ole paljon tietoa kellään. Tätä nykyä hän kuitenkin
on sattumalta kaupungissa ja luultavasti saapuu hän katsomaan omaa
kappalettaan. Ei hänen nimensä kuitenkaan Nero-Norkko ole. Se on
ainoastaan joku vanha, toverien antama haukkuma-nimi, joka äkkiä
jollain tavoin on päässyt leviämään. Niin, että nyt ei kukaan puhu
muusta kuin Nero-Norkosta, vaikka hänen kristillinen ja samoin
kirjallinen nimensä onkin Kaarlo Norkko.

Mirdja otti käsikirjoituksen vastaan sangen epäluuloisesti. Erään
maalais-Norkon nerontuote! Mahtoi se olla ihanaa. Ja keksiä sille
nimeksi "Odaliski." Epäilemättä tietokirjasta löydetty! Jonkun
nälistyneen kansakoulun-opettajan romantiikkaa kaikki tyyni
tietystikin! Mutta se oli aivan omiaan arpajais-yleisölle...

Mutta sittemmin oli Mirdja kuitenkin lupautunut ja vieläpä lisäksi
oikein sisällisellä riemulla.

Niin, menepä selittämään ihmissielun selittämättömiä käänteitä!

Itsekään ei Mirdja oikein uskaltanut tehdä itselleen selvää
niistä vaikuttimista, jotka olivat suostuttaneet hänet laulamaan
"Odaliskia." Kappale oli kyllä kiitollinen, se oli totta. Mutta ei se
tainnut olla vain sitä...

Ehkä hän sittenkin oli tehnyt tyhmästi. Ehkä taas jonkun hänelle niin
tavallisen hullunteon.

Ja Mirdja alkoi taas selailla käsikirjoitusta...

Musiikki oli todellakin kaunis, sitä ei käynyt kieltäminen, ja
kuvaelmat verrattomalla koloristisella tyylillä piirretyt...

Itämaisessa ilmakehässä lepää muhamettilainen paratiisi haaremeineen
ja mustine orjineen, palmuviuhkoineen ja helmeilevine marjoineen.
Lepää... Mikään ei värähdä... Haaremi nukkuu, ja mustat miehet
seisovat kuin patsaat. Ijankaikkisesti samassa asennossa näyttävät
riippuvan viuhkat, kuten taivaallinen tulipallokin niiden yllä,
alustaansa kiinnikasvaneen näyttävät kultaiset maljat. -- Ja kuten
itämaalaisten onnen unelma, liikkumattomana ja hiljaa, lepää
divaanillaan sulttaani, kaiken tämän ihanuuden herra...

Mutta odaliski tulee ja hänen kanssaan elämä... Alkavat leyhytellä
viuhkat ja kohota maljat, alkavat välkähdellä ja palaa loppumattomat
peilit ja kullat... Ja mustien miesten kiilteiset pinnat heijastavat
hänen valkeiden jäseniensä sammumatonta aurinkoa...

Mirdja käänsi lehden ja luki puoliääneen:

-- Minä en ole orja.

-- Erehdyt, kaunis, tyttö, ihminen on aina orja... kohtalonsa orja...

-- Ihminen, mutta ei nainen, nainen on ihmistä voimakkaampi...

-- Ivaat itseäsi, kaunis paholainen.

-- Aiotko olla paholaisen voittaja?

Mirdja heitti paperin käsistään ja alkoi hermostuneesti kävellä.

Hän oli sittenkin tuntenut oikein. Tämä kaikki oli hänelle sangen
läheistä, enemmänkin kuin läheistä: häntä itseään... Mistä oli tuo
mies löytänyt hänet? Millä voimalla oli hän luonut uuden Mirdjan, tuo
salotonttu? Käsittämätöntä...

Äkkiä seisahtui hän.

Aiotko olla paholaisen voittaja? toisti hän ajatuksissaan.

Ei! huudahti hän sitten ylpeällä ja ylimielisellä hymyllä, mitä
minä enää turhia pohdin! Koska sattuma nyt kerran on lahjoittanut
minulle näin mainion roolin, tahdon minä sen myös näytellä. Mutta
älä ihmettele sitten sinä, joka tietämättäsi olet minun kuvaani
tavoitellut ja yhtä tietämättäsi saanut minut luomistoveriksesi, älä
ihmettele sitten, jos tutun muotosi alta löydätkin tuntemattoman
sielun! Sillä sinä hetkenä, jolloin minä astun lavalle, on sinun
sielusi lakannut ja minun alkanut. Tämän ainoan kerran, ensimäisen ja
viimeisen elämässäni, tahdon minä itseäni näytellä, omassa itsessäni
loistaa ja ihmeellinen olla, eikä sinun odaliskillasi saa muuta
sielua olla kuin minun. Ja minä takaan sinulle, että sinä iltana,
jolloin minä sinun muhamettilaista paratiisiasi hallitsen, sinä
iltana ei tule olemaan paholaisen voittajaa!



II


Mirdja oli näytellyt.

Sähköinen kauneus oli virrannut läpi satojen sydämien, virrannut kuin
ihme tuosta notkeasta, nuoresta ruumiista, tuosta selittämättömiä
värejä käyttelevästä äänestä, tuosta katseesta ja tuosta sielusta,
ennenkaikkea sielusta...

Kuin kohina kävi läpi väkijoukon...

-- Voittamatonta!

-- Uusi tähti todellakin!

-- Ei ole vielä koskaan kukaan ensikertalainen näin näytellyt...

Ja kun Mirdja myöhemmin ilmestyi juhlasaliin, kääntyivät kaikkien
katseet häntä kohti. Hänen menestyksensä oli todellakin ollut
täydellinen. Hän oli nyt illan primadonna kaikkien silmissä...

Mutta Mirdja itse ei näytä huomaavan mitään. Tai oikeastaan hän
huomaa, mutta hänen sielunsa on kalsea ja välinpitämätön suuren
yleisön suosiolle. Ei siksi, ettei hänessä enää kunnianhimo puhuisi,
vaan siksi, että se tällä kertaa on aivan erikoista ja personalista
laatua.

Sillä nyt ei Mirdja enää saata salata itseltään totuutta...

Yhtä ainoaa varten on hän tämän kaiken tehnyt... Sitä tuntematonta
varten, joka hänet jo etukäteen on tuntenut...

Häntä ainoaa on hän ajatellut alustapitäen jo lupautuessaan... ja
senjälkeen koko ajan. Hänestä on ollut kotoisin jokainen kunnianhimon
kuohahdus, jokainen ilon ja innostuksen tulvahdus hänen mielessään.
Häntä varten on hän harjoitellut, häntä varten koristautunut ja
sielunsa suureksi sytyttänyt, häntä varten noussut lavalle...
Niin, tänä iltana, jolloin hän itseään ylempänä on palanut, on
se tapahtunut ainoastaan tuon miehen tähden. Tuota ainoaa on
hän tahtonut ihanuudellaan huikaista, nerollaan hämmästyttää ja
kumarruttaa. Tuolta ainoalta tahtoo hän nyt kuulla riemuitsevan
tunnustuksen iltaisesta menestyksestään...

Siksi kulkee Mirdja tällaisessa ihmeellisessä unessa näkemättä ja
kuulematta ketään...

Kuin kaukaista kohinaa ovat hänelle ihmiset. Odotuksen humina sitä
yhtä kohden, joka kohta tulee tuoden laakerin ja palkinnon ja palavat
puheet...

Mutta ketään ei tule...

Hajamielisenä vastailee Mirdja oikealle ja vasemmalle...

Uni alkaa hälvetä... Pettymyksen tyhjyydessä hapuilee ajatus. Ja
alkaa laskeutua unien paikalle kylmään heräävään kalpea kaameus,
loukattu ylpeys ja ilkeys...

-- Minkä näköinen on herra Norkko? heittää Mirdja äkkiä kysymyksen
kuin ohimennen.

-- No, eipä juuri minkään näköinen. Mutta ettekö te tunne häntä,
neiti? Eikö hän todellakaan ole esittäytynyt? Ja teitähän hänen on
kiittäminen koko menestyksestään! Sehän on skandaali. Miten vähän
sillä miehellä on seuratapoja! Missähän hän nyt on? Runar Söderbergin
kanssa hän vielä äskettäin näkyi puhelevan. Mutta tuossahan on juuri
Söderberg. Saanko esittää: maisteri Söderberg, neiti Ast.

Mirdja kumartaa välinpitämättömästi keskikokoiselle, vaalealle
herralle.

-- No, missä on Norkko?

-- Hän lähti pois melkein heti ohjelman päätyttyä. Hän on hieman
omituinen eikä viihdy laisinkaan suurissa seuroissa...

Kuin samea laine läikähtää vastaus Mirdjan ylitse. -- Lähti pois!
Miten oli se mahdollista! Miten oli mahdollista, että he näin
vähän ymmärsivät toisiaan. Ja tuota miestä oli Mirdja tahtonut
inspireerata! Miten ylenkatsottavalle tyhmyrille oli hän sielunsa
tuhlannut! Miten ylenkatsottavaan tomuun oli hän henkensä puhaltanut!
Mutta sittenkin... Omituinen hän oli, kun hän lähti... Arvoitus,
selittämättömyys, ijankaikkinen haira ja odotus Mirdjan sielulle, ja
sentähden niin vihattava, vihattava...

Hyvin pieni ja hyvin ilkeä hymy lepää Mirdjan huulilla. Ja hän
virkahtaa kuin itselleen:

-- Nerojen ammattiin kuuluu olla omituisia...

Pitkään katsoo Runar Söderberg Mirdjaan, sitten sanoo:

-- Teidän äänessänne on jotakin, joka sanoo minulle, että minun
täytyy puolustaa poissaolevaa ystävääni. Näytte tekevän pientä
pilaa hänen epiteetistään ja luonteestaan... Väärinymmärrysten
välttämiseksi tahdon vain sanoa, ettei Norkko kuulu niihin, jotka
kantavat kylttinä kumpaakaan. Hän on yksinkertaisesti sellainen kuin
hän on, aivan parantumattoman luonnollinen, ja sentähden kylläkin
omituinen suuren yleisön laatuvaa'an mukaan. Mutta sehän lienee
kaikkien niiden kohtalo, jotka ovat itseään... Vai ettekö kenties
tiedä siitä tekin jotakin, neiti Ast, ettehän tekään ole kuin kaikki
muut...

Ääni, joka tämän sanoo on miehekäs ja soinnillinen, mutta niin
hillitty ja tyyni, että se melkein kuulostaa yksitoikkoiselta.

Ensimäisen kerran katsahtaa Mirdja uuden tuttavansa puoleen, joka
kutsuu itseään Norkon ystäväksi, ja sellaisena tietämättään heti
alkaa taistelun hänen mielialojensa salavirtaa vastaan. Hiljainen
ja hieno katse sillä miehellä, selittämättömän hiljainen. -- Kuinka
saavuttamattoman syvällä piilevätkään hänessä intohimon värähtelyt,
lienevätkö ne koskaan vielä pintaa puhkaisseet. Koskettamaton mies!
-- Näin ajattelee Mirdja. Mutta mikä oikeus hänellä on tulla muita
koskettamaan! "Ettehän tekään ole kuin muut." Todellakin etevästi
valittu johdatus!

Ja kuten maailman-nainen ikivanhaan imarteluun, hän keveällä,
välinpitämättömällä olkapään-kohauksella vastaa, teeskennellen:

-- Ooh, mistä te sen tiedätte?

-- Tehän annoitte itsenne lavalta, sanoo toinen hiljaiseen, pehmeään
tapaansa.

Mirdja suupielissä värähtää. Tämähän oli noiduttua. Milloin oli hän
tullut näin läpinäkyväksi? Tai tämä Norkko ja tämän Norkon ystävä,
olivatko he syntyneet vetääkseen häntä nenästä?

-- Ettekö te tiedä, hän naurahtaa, että näyttelijät ovat vain
ihmissielujen apinoita? Kaikkea he antavat ja omistavat paitsi
itseään, se on varma...

-- Mutta yhtä varmaa on se, ettei taiteilija koskaan voi panna
taiteeseensa enempää, kuin mitä hän itse omistaa. Ja mitään
taitelijaa ei löydy ilman taitelijapersonallisuutta... Mutta en
mitenkään uskottele olevani se, joka ensimäisestä taideteoksesta voi
nähdä taiteilijan sieluun... Ja mitä äsken satuin sanomaan teistä...
oli aivan ylimalkaista... älkää pahastuko... Teidän nimenne ei
sitäpaitsi ollut minulle tuntematon...

Mirdja katsahtaa uudestaan mieheen edessään. Ei mikään ole muuttunut
tämän kasvoilla. Sama pehmeä lepo, sama uneksiva hiljaisuus...

-- Kuinka en ole sattunut teitä näkemään koskaan ennen! pääsee
Mirdjan huulilta.

-- Olen ollut ulkomailla useampia vuosia...

Mirdjassa säpsähtää jotakin. Koko hänen oma kirvelevä etsimisensä
maailmalla alkaa äkkiä elää ja palaa hänen muistoissaan...
Minkätähden mahtoivat muut rajan yli tähdätä? Mitä mahtoivat
etsiä, mitä löytää ja tuoda mukanaan? Ja tuo mies hänen
edessään, mitä mahtoi hän kantaa povessaan tuon värähtämättömän
hiljaisuuden alla? Elämän pyhyyttäkö vai saastaa? Eheyttäkö
vai... vai oliko mahdollista, että Mirdjalla oli edessään yksi
onnettomuustovereistaan, yksi noista särkyneistä, joista hän
siellä kaukana oli kuvitellut itselleen sen uuden ja ihmeellisen
ihmiskunnan...

Ja Mirdja huomaa äkkiä, että he ovat kahden.

Hän huomaa sen siksi, että hänessä on tapahtunut ihme. Kovasta
ja pistävästä pintailvehtijästä on hän sykähtänyt syväksi ja
hiljaiseksi, melkeinpä araksi...

He istuvat pienessä syrjähuoneessa. Epäselvä, hämäräinen hälinä
elää ilmassa heidän ympärillään, ja ylitse kaiken, hiljaisena mutta
läpitunkevana, kuuluu suuresta salista valssin sävel, niin sydäntä
viiltävän suruinen...

Ja Mirdjan sydämessä alkaa pakottaa painavana liikutus, pakottaa
ulos kauan pidätetty nyyhkytys. Kaikki on tyhjää ja unohdettua
edessä ja takana, ainoastaan hetki, tämä hetki elää! Niin sen pitää
ollakin. Ja aatoksettoman antautumisen autuutta hänen hulluutensa
taas rukoilee... Heittää hetkeksi pois naamiot, panssarit, ja
väristä avonaisena, herkkänä ja heikkona toiselle sielulle, yhtä
avonaiselle... ah, sitä onnea! Mutta kuka enää ikinä uskoisi hänen
vilpittömyyteensä, hänen, joka osasi niin hyvin näytellä! -- Ja
tuossa miehessä hänen edessään oli kaikki niin syvällä, kaikki niin
raskasliikkeistä ja pysyvää, sen ilmaisi jokainen hänen piirteensä...
Mutta sitten kun hän kerran aukenisi ja syliinsä sulkisi, turvallista
olisi siinä levätä...

Vaitiolo heidän välillään on outo...

Väkivaltaa täytyy Mirdjan tehdä itselleen, pakottaa alas kyyneleensä
ja unensa:

-- Mutta sittenhän me olemmekin oikeastaan tietämättämme tavanneet
toisemme jo ennen, hengittäneet samaa ilmaa siellä avarassa
maailmassa, tuoneet sieltä yhteisiä muistoja... Tai ei, mitä minä
puhun! Muilla ei voi olla samanlaisia muistoja kuin minulla... Minä
ajoin takaa pelkkiä unikuvia...

-- Niin tekevät useimmat...

-- Sittenhän useimmat palaisivat siipirikkoina, löytämättä mitään.

-- Löytää aina jotakin, joskaan ei juuri sitä, mitä on etsinyt.

-- Jotakin! Minäkin luulin sitten lopuksi vielä löytäneeni jotakin,
mutta se jotakin oli myöskin vain unikuva, kenties kaikista suurin.

-- Te puhutte katkerasti ja kuitenkin omistatte jo kaiken sen, mitä
minä turhaan tähän asti olen etsinyt...

-- Mitä se on?

-- Itsenne. Sen osoittaa koko olemuksenne.

-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte... Teidän suussanne kuulostaa tämä
melkein ivalta. Tai te ette tiedä, mitä sanotte. Ainakaan ette ikinä
ole voinut etsiä sitä itseä, jonka minä omistan ja jolle minä kyllä
jo olen ehtinyt löytää nimen. Tunne-ihminen, jolla ei ole tunteita,
järki-ihminen, jolle järki on ansa, etsijä, jolla ei ole enää mitään
etsittävää, kaikkea yht'aikaa, ja omaan tyhjyyteensä lyyhistynyt!...
Kaunis löytö todellakin! Ja se olen minä! Pelastakaa minut itsestäni!
Se on kurjuus...

-- Koska saatatte puhua näin, osoittaa se vain, että olette vielä
liian kallis itsellenne. Teillä on vielä sittenkin jotakin etsittävää
ja löydettävää elämästä... jotakin teitä itseänne kalliimpaa... Siinä
on se pelastus...

-- Miten arkaan kohtaan te osaattekin iskeä... Mutta minä olen jo
vanha ja kokenut...

Mirdja vaipuu taas sanattomaksi. Toinenkaan ei puhu mitään...

Vihdoin jatkaa taas Mirdja:

-- Kuulkaa, sanokaa totta, annoinko minä itseni lavalta kuten te
alussa mainitsitte? Annoinko todellakin, noin vai erotuksetta
kaikille, jotka olivat lunastaneet piletin, kokonaan...?

-- Olkaa huoleti, neiti, te ette ole prostitueerannut itseänne,
ette millään lailla. Suonettehan anteeksi äskeisen ajattelemattoman
puhetapani. Sillä ei todellakaan ole mitään merkitystä...

-- Mutta sillä on merkitystä, Mirdja melkein ärjäisee, sillä te
olette lausunut ilmi minun salaisimman ajatukseni. Sillä kun minä
tulin tänne tänä iltana, tulin minä siinä mielessä, että minä itseni
antaisin lavalta. Niin juuri, sanasta sanaan niin. Mutta en kaikille,
vain jollekin, joka ymmärtäisi... für die Wahlverwandschaften... Ja
nyt minä kaikesta sydämestäni toivon, että te olisitte se ainoa,
se ainoa, toistaa hän kiivaasti. -- Niin, nyt on teidän vuoronne
ihmetellä, ja minun asiani pyytää anteeksi. Mutta nähkääs, te
olette tämän illan kuluessa enemmän kuin yhden kerran koskettanut
minun sieluani hyvin läheltä... Ensin se suututti minua, mutta nyt
olen siitä vain iloinen, sillä minä tunnen, että voin olla teille
avomielinen. Minä tunnen, että te ymmärrätte minua, vaikkapa vielä
sen itse kieltäisittekin, ja minä noudatan aina tuntemuksiani...
Älkää antako sen kiusata itseänne, älkää pakottako itseänne mihinkään
kohteliaisuusvelvollisuuksiin, olkaa itseänne, kuten minä olen
teille. Ja ajatelkaa sitten minusta mitä tahdotte! Ette varmaankaan
ikinä ole kokenut, mille tuntuu ihmisestä, joka näyttelijälahjoillaan
alati on leikkinyt, kun hänet äkkiä luonnollisuuden raju, valtava
pakko yllättää... Näyttelijäksi minä oikeastaan rupeaisinkin, lisää
hän keveämmin, mutta en voi... Minulla ei ole mitään pakkovöitä ja
sentään riippuu elämäni liiankin monista langoista...

-- Kohtalon langoista...

-- Kuka niitäkin kutoo? Jumala, sanotaan. Elämä, me kaikki, me itse,
eikä kukaan...

-- Niin, ikuista mysteriaa on elämä...

-- Ja jotkut väittävät, että se on vain heijastusta vielä
suuremmasta... ikäänkuin symbolismia...

-- Se on se suuri ja objektiivinen, sen uskonnon ja metafysiikan
valloittama maailma... Mutta subjektiivisesti sitä omaa sisällistä
pikkumaailmaa ajatellessa tuntuu minusta melkein turvallisemmalta ja
kodikkaammalta kutsua elämää jollakin muulla nimellä, vaikkapa sitten
impressionismiksi. Se on sentään jotakin niin vaihtelevaa, alati
liikkuvaa, yhden sekuntitunnelman värittämää...

-- Taas lausuitte ajatuksen, joka ei minulle suinkaan ole vieras...

-- Tepä minulle tämän ajatuksen nyt välitittekin. Sillä tulin juuri
muistelleeksi teidän äskeistä näyttelemistänne. Se oli todellakin
impressionismin voittoa sielujen yli, jos mikään, kuten aina on
todellinen taide. Siitä lähtee sellainen väri ja lämpö ja hohto, että
koko maailman se valaisee oman värinsä ja oman uskonsa mukaiseksi.
Sen tunsin minä niin selvästi tänäkin iltana. Niin kauan kuin te
näyttelitte oli koko minun maailmankatsomukseni kuin vahaa teidän
luovissa käsissänne. Kaikki, mitä annoitte, täytyi minun omaksua,
uskoa ja elää. Mitä merkillisin mielikuva-maailma, muuten niin
kaukainen ja epäoleellinen, muuttui äkkiä teidän kosketuksestanne
läheiseksi, ihanaksi todellisuudeksi...

-- Ihminen leikittelee niin mielellään kauniilla valheilla... Se lie
sitä ihmissielun sisintä, selittämätöntä kaipuuta saavuttamattomiin
unelmiin, joista ei koskaan saa kiinni, uskoihin, joihin on lakannut
uskomasta, kaikkeen siihen kauniiseen, jota ei missään löydy...

-- Mutta mikä on meissä todellisempaa kuin meidän mielikuvamme,
silloin kun ne kerta ovat astuneet esiin hämärästä unitilastaan ja
alkaneet loistaa!... Ja taiteilija on se suuri Jumala, joka voi antaa
mielikuvillemme elämän ja kauneudelle todellisuuden. Te ivasitte
näyttelijää vielä tuonoin, mutta se mahtoi olla vain siksi, että
teillä piilee sellainen alituinen itseivan kytö sydämessä. Sillä
kaikkien inhimillisten taipumusten joukossa en minä puolestani näe
ihanampaa ja monipuolisempaa kuin näyttelijän. Näyttelijällä täytyy
olla suuren ihmisen suuri sielu, teidän sielunne ja minun sieluni
ja kaikkien niiden satojen, joiden ohi me joka päivä niin outoina
ja kylminä kuljemme. Kaikki hän ymmärtää taiteessaan ja kaikki
ymmärtävät hänet, ja niinpä ihmiset löytävät toisensa hänessä, jolla
on uudestisyntymisen luova taito joka sekunti. Mutta senpätähden hän
sitten soitteleekin sielujen kielillä, miten ikinä hän tahtoo, ja
senpätähden hän onkin sielujen mahtavin hallitsija ja kasvattaja...
Teillä on ihanat lahjat...

-- Tuo kuulostaa tutulta, mutta mitä tekee lahjojen ihanuudella se,
joka ei osaa niitä käyttää? Johan minä sanoin teille, ettei minusta
silti tule näyttelijää... Minä en ole koskaan osannut enkä koskaan
opi tekemään työtä, en koskaan. Ja sentähden on jokaisen ammatin
ajatuskin jo minulle kauhistava...

-- Mutta vapaalla työllä ja ammattityöllä on toki suuri ero. Kuka
on vielä ikimaailmassa kuullut minkään taiteilijan valmistelevan
luomistyötään ammatin rakkaudesta tai viraston viisarin käskystä!
Päinvastoin ovat juuri taitelijat ne ainoat viisaat ja rohkeat
koko luomakunnassa, jotka ovat uskaltaneet leimata ammatin ja
ammatin-etsinnän ennakkoluuloksi. Sillä sitä se on.

-- Mutta tehän olette yhteiskunnalle vaarallinen, naurahtaa
Mirdja. Pitäisikö kenties minun tässä ruveta saarnaamaan teille
terveellisempää oppia? No kuulkaa siis... Mutta tiedättekö edes,
mikä yhteiskunta on? Se on meidän ammattivirastomme, erinomaisesti
ja etevästi kaikkien uusimpien keksintöjen mukaan järjestetty
kuritustyövankila, asetettu tänne rangaistukseksi kaikista
pahoista teoistamme ja mahdolliseksi autuuden lähteeksi uusille
tuntemattomille polville. Ja se teettää työn ja se elättää. Elättääpä
vielä oikein pulskastikin, sitä pulskemmin, mitä enemmän pakkotyötä
ja aisoitettua vapautta on lyödä pöytään. Se on tämän kartanon
kultaa. Ja hyvä järjestys ja hyvinvointi siinä vallitseekin, ja niin
suuri moraalinen rikos kuin ammatittoman elättäminen ei tule edes
kysymykseenkään. Ylellisyystavaroita ja korukaluja ei suvaita...

-- Lopettakaa, lopettakaahan jo toki! huudahtaa nyt Söderberg;
säästäkää minua, nähkääs minullakin on arat kohtani. Ja teidän
suussanne kuuluu tuo kaikki vielä monin verroin julmemmalta.
Jättäkää nuo katkerat ja kovat sanat pikemmin meille muille, jotka
jo parhaillaan kamppailemme vankilantirehtöörien kanssa ja jotka
nähtävästi jo piankin saamme antautua pakkotyön armoille... Meillä on
sentään useimmilla verrattain vähän menetettävää teihin verrattuna.
Mutta mitä teillä onkaan tekemistä yhteiskunnan kanssa? Ettekö te ole
siinä asemassa, että voitte elää vapaana siitä? Te ette tarvitse sitä
ja sille olette te todellakin liian kallisarvoinen korukalu. Mutta
yksilöt tarvitsevat sellaisia korukaluja. Ihminen ei elä ainoastaan
leivästä. Oi, Mirdja neiti, pysykää kauniiden sielujen lohtuna ja
pelastuksena! Siinä on teille ammattia tarpeeksi.

-- En liene ketään vielä pelastanut. Minulla on murhaajan omatunto...

-- Liikaa herkkyyttä teissä! Mutta sitä pitempi on teillä matka
siihen suureen yhteiseen omaantuntoon... murhatun omaantuntoon...
Teihin ei varmaankaan vielä milloinkaan ole mikään ulkonainen
väkivalta koskenut, teillä on ollut aina vapaus...?

-- Se on ollut kenties turmioni. Kenties olisi tehnyt juuri
minulle hyvää tulla pidellyksi täytymyksen lujissa kourissa,
välttämättömyyden rautapihdeissä...

-- Kuinka monta siinäkin on henkensä heittänyt...

-- Lahjani olisi se kyllä voinut tappaa, mutta luonteen olisi se
minulle antanut, rautapiirteisen ja kovan...

-- Olisiko se ollut niin suuri onni?

-- En tiedä...

-- Tai ehk'ette onnea kaipaakaan?

-- Tavallani sentään jotakin. Tukea jalkojeni alle, työtä, jota
kannattaa tehdä, sisältöä, josta jaksaa elää...

-- Oi, Mirdja neiti, olkaa kauniita sieluja varten!

-- Missä he ovat?

-- He löytävät teidät aina. Magneetti olette te heille.
Heimolaisuuden valinta puhuu satojen penikulmien päästä. Ettekö ole
kokenut sitä?

-- Minä olen löytänyt itseni heissä kaikissa, kuten teissä nyt. Minä
olen myös rakastanut jotakin heistä... kenties... mutta minä en ole
tullut toimeen koskaan ainoankaan kanssa...

-- Niin erilainen kuin minä siinä suhteessa! Sillä minä, minä olen
aina tullut toimeen kaikkien kanssa... mutta rakastaa en ole voinut
heistä ketään, lisää Söderberg leikkisästi.

-- Se ei ole totta tai siinä on vain puoli totuutta, Mirdja hänet
melkein jyrkästi keskeyttää. Te puhutte kuoresta ja minä ytimestä.
Sillä sisimmässänne käytte te yhtä yksinäisenä ja ymmärtämättömänä
ihmisten kesken kuin minä konsanaan. Te tulette toimeen siten, että
te pidätte itsenne poissa pelistä...

-- Te olette rohkea... Mistä te sen päätätte?

-- Oh, kaikesta. Yksin teidän sisäänpäin kääntyneestä äänestännekin,
jolla on niin itselleen helisevä tumma sointu. Teillä on kaunis
ääni, se on kuin musiikkia, mutta se ei ole muita varten. Ja minä
tiedän, että ainoastaan pitkän umpinaisen epäilyn ilmassa olette
voinut pakottaa sen alkuperäisen kuuman värin noin kylmäksi ja
välinpitämättömäksi. Nyt se kantaa jo täydellisen tasapainon
äänilajia, jolla ei vihata eikä rakasteta...

Mirdja vaikenee äkkiä. Toinen tuijottaa häneen niin oudosti...
Pitkään aikaan eivät he puhu mitään, kumpikaan. Vihdoin virkahtaa
Söderberg:

-- Naiset ovat tavallisesti lapsia, mutta te ette ole lapsi...

-- Myrsky- ja kiihkokausikin on jo takanani...

-- Varmastiko jo takana?

-- Varmasti.

-- Siitä luetaan käännekohta ihmisen elämässä. Usein muuttuu...

-- Niin, vanhaksi. Yhdessä päivässä voi tulla vanhaksi. Huomattuaan
että on polttanut siipensä...

-- Jotakin siihen suuntaan. Mutta kehitys ei katkea vielä siihen,
missä kultaiset siivet katkeavat...

-- Ne saattavatkin olla vain kissankultaa...

Molemmat vaikenevat taas. Tietämättään ovat he joutuneet aivan
syrjään muusta yleisöstä.

-- Mutta mepä istumme täällä hauskasti, aivan kuin kaksi
rakastavaista, naurahtaa äkkiä Söderberg.

-- Tai kuin kaksi vanhusta, lisää Mirdja.

-- Teitä ei huvita nämä ihmiset.

-- Ei.

-- Sallitteko, että saatan teidät kotiin?

-- Mielelläni.

Huomaamatta lähtevät he pois. Äänettöminä kulkevat sitten kauan
pimeää katua.

-- Kummallista, alkaa Mirdja vihdoin puhua, että minusta tuntuu kuin
olisin teidät aina tuntenut ja kuitenkin näemme toisemme tänään ensi
kerran... Liekö tämä nyt sitä heimolaisuuden valintaa?

-- Epäilemättä on tämä ilta minulle ollut niitä hetkiä, joihin aina
tulen muistossani palaamaan, kuten elämäni harvoihin keidaskohtiin...

Taas he astuvat vaiti, hiljaisina kuin kaksi ajatusta toistensa
vieressä. Aina Mirdjan asunnolle asti siten.

-- Tässä minä asun, sanoo Mirdja.

Mutta toinen ei puhu vieläkään mitään. Pysähtyy vain hänen eteensä ja
katsoo, hänen silmiinsä katsoo...

-- Miksi te katsotte noin, mitä te näette minun silmissäni?

Minä näen naisen, joka ymmärtää miehen, ajattelee Runar Söderberg.
Mutta hän ei lausu sitä ääneen. -- Ja ajatukset kulkevat vielä
edemmäksi: sellaista naista minä voisin rakastaa ja -- olla hänelle
ritari elämäni loppuun asti... Mutta tämän painaa hän alas vielä
tiukemmin...

Ja tyttö hänen edessään seisoo ja odottaa ja ajattelee samanlaisia
yötyperiä ajatuksia: tuollaista miestä, joka on noin tyyni ja syvä
ja tavallinen, noin hillitty ja hieno, tuollaista voisi pitkällä
rakkaudella rakastaa... Mutta heti hän lisää: Lapsellisuuksia! Minä
olen minä ja sinä olet tietysti samanlainen kuin kaikki muutkin...

He katsovat toistaan yhä ja vaikenevat.

Mutta tyttö muistaa äkkiä: minähän en osaakaan rakastaa...

Ja mies: minähän en enää etsi naista...

He puristavat toistaan kädestä ja eroavat.



III


Kummittelee, kummittelee...

-- -- --

Tuuli vonkuu ja helvetin saranat naukuu... Noita-akat ratsastelevat
ilmassa vanhoilla luudantyngillä ja pikkuset pirunpojat kiristelevät
hampaitaan puiden latvoissa. Siinä on suhinaa, sipatusta ja
salamoimista.

Mutta se ei ole oikeata tämä, älkää luulkokaan!

Se on ainoastaan varjojen irvileikkiä, kadotettujen henkien veristä
maskeraadia... Väriä siinä on, mutta on myös halujen harmautta...
Tulta ja jäätä, kevyttä unta ja raskasta painajaista sekaisin...

-- -- --

Tätä kaikkea katselee Mirdja sielussaan ja ajattelee:

Ei ole kauan siitä, kun vielä luulin, että olin kivipatsas omalla
haudallani. Sieluton ja suunnaton möhkäle... Sammuneen hengen
hiilissä törröttävä musta risti...

Ja nyt onkin kaikki toisin.

Nyt kummittelee, totisesti nyt kummittelee! Kivellä alkaa sydän
sykkiä... Sen jäiseen kuoreen aukeaa kaksi syvää, tuskallista silmää
ja silmiin kihoaa tosia, inhimillisiä kyyneleitä...

Siis kaikki onkin ollut vain valekuolemaa tai unta ilman unia, johon
äkkiä lankeaa hyvin väsynyt... Ja eikö Mirdja ollutkin kerran hyvin,
hyvin väsynyt... silloin ennen, kauan aikaa sitten... Kerran eräänä
vappuyönä... jolloin hän tunsi jo itkeneensä yli voimain... Silloin
se mahtoi langeta hänen ylitsensä se uni... Ja siitä asti on hän
nukkunut ja aika on tanssinut hänen päällänsä kuin varjo...

Mutta nyt on herääminen tullut ja uudestisyntyminen ja tästä luetaan
käännekohta ihmisen elämässä...

Niin hän sanoi...

Lähteä taas eteenpäin, mutta jättää parempaa jälkeä kuin ennen,
kohottaa taas silmänsä tähtiin, mutta puhtaampiin ja pysyväisempiin
kuin ennen, syttyä taas tulen kipeäksi lieskaksi, mutta syvemmäksi ja
hiljaisemmaksi kuin ennen...

Minä tuhatkertaisesti hullu! huudahtaa Mirdja itselleen. Enkö minä
koskaan viisastu! Tuhat kertaa olen jo työntänyt luotani kaikki
hyvien ihmisten kolmiyhteydet ja tuhat kertaa rukoilen minä niitä
itselleni taas takaisin. Että minä vielä uskoa ja toivoa elämältä
pyydän, sen minä ymmärrän, mutta että minä rakkautta -- -- voi että
minä vielä rakkautta itselleni huokaan!...

Mikä uupumaton unien tavoittelija minä olen... niin olen... kuin
rannalla uneksija, joka elämänsä uhalla hukkaa, joka henkensä
kaupalla kurkoittaa vesipeilien kellokukkaa...

Kurkoittaa, kurkoittaa...

Yhä...yhä...yhä...

-- -- --



IV


Sakea sumu lepää yli kaupungin. Raskautta on ilmassa, raskautta
sydämissä. On kuin täytyisi joka ihmisen lakkaamatta toistaa
itselleen samaa yksitoikkoista asiaa: nyt on sumua, nyt on sumua.
Niin sen kostea hyhmä tunkee joka ainoaan paikkaan... Ja se panee
värähtelemään ja kelmeästi ja hiljaisesti ajattelemaan...

Liekö koko kaupungissa sumun voittamattomia muita kuin kaksi... mutta
niillä kahdella onkin kuumetta...

He istuvat lampun lempeässä hohteessa aivan lähellä toisiaan
ja tavailevat toistensa sieluja. Sillä ajatustensa uskotun,
ristiriitojensa lempeämielisen sovittajan luulevat he löytäneensä
toisistaan. Ja kuin päihdyttävää huumausta on tämä äkkiä saatu usko.
Siksi on heillä niin loppumaton ja kiihkeä tarve yhä uudestaan ja
uudestaan todistaa se todeksi. Lakkaamatta kertoa ja puhua heidän
täytyy...

-- Sinä... varmaankaan et ole ollut niin vaikealuonteinen kuin minä:
himoava kaikkea ja sentään kyllästynyt kaikkeen; ikävystynyt pelkästä
työn puutteesta, ja sentään työ on odottanut.

-- Niin, niin... Runar vain nyökkää.

-- Mutta tätä et ole koskaan ollut: kelvoton, unohtava ystävä,
seura-ihminen ennen kaikkea, vaikka juuri seurassa yksinäisyys
kuitenkin pahimmin on ilkkunut, ystävän kaipuu painavimpana
pakottanut... Ymmärrätkö edes sellaista? Ymmärrätkö, että kun elämä
oikein kovana koskena ylitse kohisee, niin kovana, että hädin tuskin
tasapaino-pisteensä saa pelastetuksi, niin ei silloin jää aikaa
avaruuden takaisille ystäville... Ja uutta, aina vain uutta olen minä
ikäni kaiken elämältä pyytänyt...

-- Ja nyt? Sinä kaipaat taas jotakin uutta, eikö niin?

-- Niin, todellakin uutta minä taas kaipaan, puhuu Mirdja hitaalla
painolla. Älä naura! Minä tiedän varsin hyvin, että ainainen
uutuuden-tavoittelija on ainoa, joka ei mitään uutta enää löydä...
Mutta sittenkin on se, mitä minä nyt tällä haavaa kaipaan,
jotakin sellaista, jota en koskaan ole kokenut, en edes osannut
toivoa ennen: rauhaa... Niin, sisällistä rauhaa ja eheyttä minä
kaipaan nyt, en mitään muuta. Jotakin, joka sulattaisi minussa
yhteen kaikki tuhannet hajanaiset vaikutelmat ja tekisi minusta
kokonaisen ja elämän-kestävän... Tai oikeastaan, jos tahdon
olla oikein suora itselleni, minä kaipaan nyt tuota niin paljon
vihaamaani uskollisuutta. Uskollisuutta jollekin asialle, jollekin
vakaumukselle, jollekin työlle, niin, ja miksei myös jollekin
ihmiselle... Näetkös, se on nyt niin sittenkin, että minä olen jo
vanha. Heikkouden merkit ovat varsin tuntuvat. Minä en enää jaksa
päivä päivältä hankkia itselleni uusia ystäviä.

-- Entä kaikki ne vanhat?...

-- Oh, heidät olen minä heittänyt kaikki pois!

-- Oikusta?

-- Tai vapauden halusta tai ylpeydestä tai -- kenties tyhmyydestä.
Herra ties. Varmaankin tyhmyydestä! Sillä ei kuitenkaan jaksa olla
aina yksin. Joku uskottu täytyy ihmisellä sentään olla. Jollekin
täytyy saada joskus puhua, vaikkapa sitten koiralleen...

-- Silloin on koiran asema epäilemättä edullisempi kuin sen uskotun.
Sillä valheita saa hän syödä, kuten kaikki muutkin, mutta kuitenkin
kuuluu hänen yksinomaisiin velvollisuuksiinsa uskoa kaikki...

-- Runar!

-- No, ei suinkaan se ole sinulle mikään uutinen, että ihmiset
ovat yleensä suuria filisterejä. Sielun salaisimpia vaikuttimia
tuodaan aniharvoin esille, etenkin jos niiden jaloutta vain
jollakin tavoin sopii epäillä. Tai jos se tehdään, tehdään se
sitten oikein paraadilla, tunnustuksien muodossa, joiden suuri
ansio on siinä, että ne aina todistavat tekijänsä erinomaisen
syväksi sielunanalyytikoksi ja ennen kaikkea rohkeaksi, joukon yli
kohoavaksi, ennakkoluulottomaksi totuuden palvelijaksi ja neroksi...
Mutta tässä he tekevät oikein, ihmisparat!...

-- Mutta todellista ystävää ei sentään pelaa pois väärillä
korteilla...

-- Sitä oikeaa, lisää Runar pienellä ivalla.

-- Sinä et luota naiseen...

-- En minä tiedä. Minulla ei ole siinä asiassa mitään kokemusta.

-- Sinä et luota minuun?...

-- Sinä osaat pettää, sanoo Runar hitaasti.

-- Sinä et luota minuun?!

-- Sinussa on vaarallista satanismia, ma diablesse! naurahtaa Runar.

-- Minä olen kevytmielinen ja hetkellinen, on minulle sanottu. Minä
osaan sen jo. Mutta minä en ole koskaan halpamainen. Uskotko edes sen?

-- Uskon kyllä...

-- Ja kun minä nyt sanon sinulle, kuuletko, että sinua minä en
koskaan petä... en koskaan... Minä osaan olla myös suora, niinkuin
ei kukaan taivaan kannen alla, ja silloin aivan ehdottomasti,
peljättävästi...

Tai onko se sinulle minkään arvoista? jatkaa Mirdja tuskin kuuluvasti.

Runar on tullut vakavaksi. Hitaasti puristaa hän Mirdjan kättä.

-- Minä näen liian kaunista unta, sanoo hän hiljaa. Unen toverista,
unen ystävästä, unen naisesta...

-- Unta... Näetkö sinäkin vielä unta! Tavallisesti vain hyvin
epäkypsä mies näkee unia siitä hyvin kypsästä naisesta, jota hän
vielä ei tunne... Mutta sinä...

-- Mutta minä, niin, en ole hyvin nuori enää, eikö totta!... Mutta
kenties epäkypsä...

-- Oletko sitten runoilija, koska niin kauan olet lapsi?...

-- Sen verran kuin ihminen tarvitsee elääkseen. Minä uneksin
keventääkseni elämääni...

-- Ja minä kun olen luullut, että unet tekevät elämän vielä
raskaammaksi...

-- Elämä pysyy elämänä ja unien kuvat kaartavat kaukana, se on
totta. Mutta jos omistaa oikein hyvän unen, voipi siitä virrata
aivan merkillinen valo ja voima kaiken ylitse... Mutta sitten siihen
pitääkin uskoa...

-- Ja sinulla on sellainen uni ja usko, niinkö?

-- Niin. Jokaisella lienee kai jonkunlainen elämän-unelma,
jonkunlainen kuvitelma ihmisen tarkoituksesta...

-- Paitsi minulla... Anna minulle se unesi, Runar. Minä olen niin
sen tarpeessa. Ah, miten usein tuntuukaan minusta elämä niin tuiki
tarkoituksettomalta...

-- Sellaisia hetkiä on kyllä ollut minullakin, ollut paljonkin. Mutta
ne ovat aina menneet ohitse. Minulla on näes sellainen ala, joka ei
mielellään suvaitse "Weltschmerziä", -- historia... sinä tiedät... Ja
sieltä olen minä löytänyt...

-- Tiedän jo, mistä aiot puhua. "Jumalan sormesta" tai "punaisesta
langasta" tai jostakin sellaisesta yhtä tutusta asiasta... Kovin
laimistuneita nuo vanhat heittotermit...

-- Puhutaan sitten mieluummin kaiken tarkoituksenmukaisuudesta. Mutta
kieltää sitä ei voine. Sillä ihmiskunnan historia on kauttaaltaan
täynnä merkkejä ikuisen, johdonmukaisen voiman vaikutuksesta,
kutsuttakoon sitä sitten kehitysvoimaksi tai jumalaksi tai miksi
tahansa. Ja kun katselee taaksepäin tuota kehityksen piirtämää
ihmeellistä aaltoliike-viivaa, jossa jokainen harja on merkinnyt
jonkun uuden totuuden kirkastumista ja jokainen laakso taas uutta
harjaa, niin ei todellakaan voi olla uneksimatta kauniita ja suuria
edistysunia ihmiskunnan olemassaolosta ja tarkoituksesta. Ja silloin
tekee iloisella mielellä työtä...

-- Tai ei tee ollenkaan; se riippuu kunkin luonteesta, pilailee
taas Mirdja. Sinun maailmankatsomuksesi on juuri siitä niin mainio,
että se on yhtä mukava työttömälle kuin työtätekevälle, niin
uhrille kuin sankarille. Mutta itämaiden ihminen ymmärtäisi sen
vain tavalliseksi fatalismiksi ja antaisi tahtonsa edelleenkin
levätä... Ja yhdentekevää kai onkin ihmiskunnan kehitykselle, makasin
minä sen aaltoviivan laaksossa tai harjalla. Sillä koska kerran
maailmanrakenne ja kehitys pienimpiin, hienoimpiin vivahduksiinsa
asti on saman tarkoituksenmukaisuuden läpitunkema, olen minä aina
joka asemassa yhtä paikallani ja aina tietysti sen lopullisia
päämääriä edistävä. Sillä mikä minä olisin elämälläni hituistakaan
säikyttämään ikuisia lakeja! Olin minä sitten kuinka vanhoillinen,
kuinka valonarka ja huono tahansa, olen tietysti aina, joskin
epäsuorasti, toteuttava siis ihmiskunnan tarkoitusta...

-- Mutta et omaasi silloin. Yksilöllä on sama päämäärä kuin koko
ihmiskunnallakin, totuuden- ja valon-etsijän päämäärä... Ja minut
valtaa todellakin hartaus, aina kun katselen noita vanhoja, suuria
silhuetteja, jotka sukeltavat esiin historian utumerestä silloin
tällöin kuin korkeasilmäiset majakat...

-- Entä ne miljoonain miljoonat, joista ei koskaan tule jumalallisia
valonheittäjiä?

-- Heissä voi elää sama pyrkimys. He voivat tukea yksinäisiä
neroja ja seisoa aikansa rohkeassa etuvartijastossa. Käydä sotaa
vastavoitettujen totuuksien puolesta ja valmistaa tietä uusille. Ne
historian silmissä pienet yksilöt...

-- Nekö harvat, joissa sellainen pyrkimys elää! Ei ikinä!
Hajoitettuja he ovat ympäri maanpiirin, pahan ja pimeän kansan
sekaan; ei ikinä tule heistä kenellekään mitään etuvartijastoa, sillä
itse he ovat juuri niitä, jotka eniten tukea tarvitsevat. Sillä itse
he ovat juuri niitä, jotka varta vasten ovat syntyneet sortumaan...
Joiden herkät ja totuutta tavoittavat henget valjastetaan
ennakkoluulojen raskaimpien vankkureiden eteen... Jotka ruoskitaan
ja runnellaan ja syödään elävältä!... Ah, sinä et näytä muistavan
taaskaan yhteiskuntaa ja sen uhreja! Ja kukapa tietää kuitenkaan,
vaikka vielä itsekin allekirjoittaisit kompromissin, sinä kauniiden
unien uneksija! Mutta mitä siitä, jos yksilö ja sen tarkoitus
tapetaankin, ihmiskunnan tarkoitus täyttyy sentään!... lisää Mirdja
vähän katkerasti.

Runar on tullut synkäksi. Hän ei vastaa ja pitkään aikaan ei puhu
kumpikaan mitään. Sitten sanoo Runar kuin itsekseen:

-- Ehkä sinä olet oikeassa. Ei pidä heikon miehen jumalanunia
uneksuman...

Melkein kauhistuneena katsoo Mirdja häneen.

-- Ei, ei! huudahtaa hän. Se ei ole totta! Minä olen väärässä.
Minussa asuu vain paha henki, ikuisen kieltäymyksen ja nihilismin
henki, joka ei koskaan lepää, ennenkuin se on kaiken kauniin ja ehjän
hävittänyt, jokaisen uskon ontoksi porannut, jokaisen unen usvaksi
puhaltanut... Mutta niin ei saa olla. Minä tahdon päästä siitä,
päästä sinun hyvien uniesi turviin, Runar... Puhu minulle vielä,
kerro minulle jotakin. Ah, niin! Se äskeinen unesi. Mistä se olikaan?
Toverista, ystävästä, naisesta... Niinhän sinä sanoit. Eikö totta?
Kerro se minulle! Minä kuuntelen sinua silmät kiinni... Kerrothan
minulle sen, Runar...

-- Minä pahasti paljastan itseni silloin, sillä se oli heikon
sielun unelma... Mutta minulla on usein sellaisiakin... Niin, minä
kuvittelin mielessäni juuri tuollaista yksinäistä poloista miestä,
kehityksen eturintaman miestä tosin, mutta joka on joutunut erilleen
pahan ja pimeän kansan sekaan, kuten sinä äsken sanoit. Ja jotta hän
pääsisi kulkemaan, annetaan hänelle tunnuslauseet. Mutta joka kerta
kun hän sellaisen tunnuslauseen huutaa, kieltää hän itsensä... Mutta
koko ilmapiiri on tylstyttävä ja sokaiseva, ja tunnuslausettomille
ei anneta leipää... Hän on tuomittu... Mutta sitten tapaa hän
aavistamatta hengenheimolaisen ja toverin, löytää keskeltä erämaita
kuin ilmestyksen, valkean ja valoisan naisen, jossa sisäisen
taipumattomuuden tuli vielä korkeana lieskana palaa. Ja silloin on
mies kuin uudestisyntynyt, voimakas, niinkuin ei hän koskaan olisi
heikko ollutkaan. Ja he alkavat palaa yhtenä, he kaksi, totuuden
rakkauden ja toistensa rakkauden pyhänä liekkinä, ja liekkisin siivin
kohoavat he saavuttamattoman korkealle... Muistoa on heille enää
alhaisen hivuttavan elämän kaamea varjo... Suurena tykyttää heissä
ihmisen korkea tarkoitus ja kultaisen renkaan jättävät he jälkeensä
kehityksen ketjuun... He jaksavat sen, sentähden että heitä on
kaksi... Sellaiseksi olen minä aina kuvitellut kahden suhdetta... sen
täydellisimmässä, kirkkaimmassa muodossa...

-- Niinkö sinä olet kuvitellut...? Ja että nainen voisi hukkuvasta
tehdä sankarin...?

-- Ei jokainen nainen, ei, mutta sellainen muita valoisampi ja
syvempi, sellainen... niin, sellainen kuin sinä Mirdja... Sinä voit
tehdä miehestä mitä tahansa. Sinun avullasi voisi mies kehityksen
korkeimmalle huipulle kohota...

-- Minunko avullani! Minunko, epäilijän, herjaajan, hapuilijan!
Joka juuri revin alas kaiken muissa ja itsessäni. Joka juuri itse
tarvitsisin apua. Jonkun, joka nostaisi minut itsetuntoihini,
sytyttäisi minut ja ehjentäisi ja antaisi uskon... Sitten minäkin
kenties voisin kohota joksikin... Minullakin on vain heikon sielun
unelma...

-- Sinä puhut noin, mutta sittenkin omistat sinä uskon ja voiman,
joka on aivan loppumaton ja ääretön, joka virtaa sinusta ympärillekin
kuin säkenöivä sähkö, joka hedelmöittää kuivimmankin erämaan, nostaa
elämän vaikka itse kuolemaan. Elämän ylhäisin tarkoitus täytyy
sinun ihmisessäsi silloin koskemattomana elää, muuten sinä et voisi
olla se alati sytyttävä ja syventävä, mikä sinä olet ja olet aina
ollut, muuten sinä et voisi etsijäksi elähyttää muita... Ja sinä
tiedät itse, että sinä aikasi eellimmäisiä ja sukupuolesi ensimäisiä
olet, ja ihmisenä aivan yltä-ihmeellinen ja ilmestyksellinen. Tämä
itsetietoisuus paistaa sinusta vakuuttavana, se lumoo, herpaisee
tahdon, ja tekee voimattomiksi sinun edessäsi kaikki ne, joilta se
puuttuu. Siksi sinä oletkin niin ylivoimainen, niin voittamaton ja
ihana...

-- Oh, Runar... Mirdja melkein vaikeroi.

Hän tuntee kuin äkillistä pahoinvointia. Tuo tunnustus se oli siis,
se välttämätön paha hänen elämässään, jonka alati oli määrä uudistua.
Aina se nousi kuin aita hänen tielleen, kun hänen toista ihmistä
lähestyä piti... Ja siitä aidasta ei hän saattanut mennä ylitse.
Ei. Matoja hän ei tarvinnut; he eivät voineet häntä auttaa. Eikä
suitsutusta enää... Mutta voi, että Runarin, Runarinkin piti puhua
noin!... Miksi ei ollut hän tarttunut hänen kieleensä jo alussa!...
Sillä tuon tyynen ja hillityn miehen itsensä kannattavaan kuvaan hän
korkealle katsoa tahtoi, tahtoi... Kuin tukeensa tai kenties -- kuin
rakkautensa unelmaan...

Mirdja nousee nopeisiin jäähyväisiin.

-- Minä olen väsynyt, hän sanoo.

-- Minuunko?

-- En, vaan itseeni. Älä koskaan enää muistuta minulle itsestäni!...



V


Mitä oli tapahtunut? Mitä oli tapahtumaisillaan?

Eikö samaa kuin monta monituista kertaa ennen? Mirdja oli
valloittamaisillaan miehen sydämen ja antautumaisillaan itse tälle
rakkaudelle... Sitä myöten oli kaikki tuttua; ja sitten seuraisi taas
yhtä tuttu jatko: irtirepäisy. Uusi rikkoutuminen.

Mutta niin ei saisi nyt enää tapahtua. Mirdjahan oli jo vanha ja
pyrkimässä elämän ehjyyttä ja rauhaa kohti. Täältäpäin se ei suinkaan
ollut etsittävissä... Kuinka ei hän muistanut sitä! Ja kuitenkin oli
hän jo siksi vakuuttavasti ja katkerasti tuntenut koko muinaisen
polyandrisen antautumisensa häpeän, tuskan ja tunnottomuuden, että
hänestä, lemmenseikkailujen levottomasta intrigantista, oli tullut
sielujen hiljaisen koskettamattomuuden kumartaja, uskollisien
sydämien kunnioittaja...

Niin mutta, puhui ääni hänen sisimmässään, ehkäpä nyt juuri olet
löytänytkin sen uskollisuuden, josta olet unia uneksinut... Ehkäpä
voitkin ikuisella rakkaudella Runaria rakastaa...

Hullu! Kuka siihen uskoisi! Ei Mirdja itse ainakaan.

Ei koskaan jättäisi epäily enää sijaa hänen sielussaan ehjälle
rakkaudelle. Ei koskaan voisi hän enää ketään omistaa, niinkuin ei
kukaan häntä. Monista pitelyistä särkynyttä pirstaa.

Erota, erota hänen täytyi. Ainakin siitä, jota hän rakasti...

Mutta Runarille oli hän luvannut olla suora. Ehdottomasti,
peljättävästi...

Nyt, nyt oli se hetki tullut.

Ja pyhän tulen palossa kirjoitti Mirdja:

'Sinä ylväs ja koskematon sielu, minä rakastan sinua...

Rakastan sinua niin paljon, että en uskalla sinua sisälle omaan
sieluuni päästää. -- En voi pyytää yksinäistä ja ylpeää ruhtinasta
astumaan sisälle markkinakojuun, jossa koko maailma on kulkenut,
jossa rahvaan likaiset askeleet tuntuvat ja elämän kulutus...

Kaiken tämän likaisuuden ja kulutuksen hinnalla olen minä
ihmistuntemukseni ostanut, minä. Mutta siksi minulla onkin
silmästä-lukijan taito. Minä näen hyvin, miten yksin sinä käyt ja
kärsit, ja minä tiedän myös, että minä olen se ainoa, joka tummuutesi
jaksaisi jakaa ja jalostaa. Ja ah, Jumala! miten mielelläni minä
henkeni herkuksesi uhraisin!

Mutta sentään minä sanon: Menen pois, älä lähesty! Ole yksin ja
kärsi, sillä minä rakastan liian paljon...

En tahdo, että tulet lisäämään sitä pitkää jonoa, joka sielustani on
tahtonut elämää imeä, että jatkat sitä janoista kerjäläisjoukkoa,
joka pisara pisaralta on juonut kuiville minun olentoni syvälähteet...

Minun sieluni on prostitueerattu. Älä koske siihen! Ja minun
valtakuntani on kadotettujen henkien orja valtakunta. Joka hetki
kuulen minä, kuinka orjien kahleet korvissani kalisevat...

Minä tahdon säilyttää sinulle kruunun enkä kahleita ja siksi minä
sanon: Mene pois, minun lempeni ritari, jotta aina sellaisena
pysyisit!...

Sillä ne muutkin olivat alussa ylväät ja yksinäiset niinkuin sinä.
Sillä minä olin ensin yksinäisten ymmärtäjä, ennenkuin minusta tuli
kahlekoirien omistaja...

Mene pois yksin ja ymmärtämättömänä, niinkuin sinä tulit, ja säilytä
itsesi ja suljettu suuruutesi! Minä olen kaiken sen jo hukannut ja
siksi en ole sinun arvoisesi.

Mikä minussa sisältöä on, se on miljoonina pirstaleina. Sitä on
vaikea kenenkään kokoilla. Ja jos se maailman tuulihin haihtuukin,
ah, ei se ole niin surullinen asia, minun ystäväni... Se on sitä
varten luotu...

Mutta minun rehellisyyteni on ollut minun alennukseni alku. Sillä
minä olen saanut niin paljon, ja aina olen minä antanut takaisin
samalla mitalla. Se on ollut sellainen se minun surullisen
kunniantuntoni vaatimus!

Ah! mutta jokainen uusi sielu, joka minun kunniakseni on uhrattu, on
ollut vain uusi nöyryytys ja häpeä ylpeälle koskemattomuudelleni.
Joka ainoasta kerrasta on tumma, verinen uhrisauhu sieluani
mustannut, ja nyt se on kuin kuluneeksi käytetty alttari, jonka
pyhyys aikojen pitkään on syntisten sydämistä tahraantunut.

Jos olet suuri ja ylväs, älä polvistu saman alttarin juureen, jota
kaikkien polvet ovat kuluttaneet. Rakenna itsellesi oma ja puhdas,
minun ystäväni!'

Tämän kirjoitettuaan tunsi Mirdja omituista helpotusta...

Hänestä tuntui melkein kuin olisi hän pelastanut ihmishengen... Kuin
olisi hän kerrankin ollut epäitsekäs, nähnyt maailmassa jotakin
itseänsä kalliimpaa...

Hän sulki kirjeen kuin oman kuolemantuomionsa. Sydän raskaana, mutta
otsa ja silmä kirkkaana...

Sekään ainoa kyynel, joka väkisten oli puristautunut esiin, ei
päässyt putoamaan, vaan jäi riippumaan ripsiin...

Milloinkaan eivät he tapaisi toisiaan enää, mutta he saisivat uneksia
toisistaan nyt koko elämänsä ijän -- hyviä unia.



VI


Ilta laskee.

Pää painuneena käsiin istuu Mirdja. Ja unet ja kuvat ja runot
kulkevat hänen sielussaan, niinkuin aina, silloin kun se jonkun
salaman jäliltä värisee...

Sydämensä rakastetulle hän yksinäisiä puheitaan pitää... Hänelle,
jonka hän on hyljännyt, oman huonon rakkautensa pelossa hyljännyt...

    "Yksin väsynehin, heikoin hetkin,
    jolloinka sielu
    puuttuvi tahdon terästä,
    silloin minä sinua kaihoten muistan,
    hiljaa itken -- --
    itken vielä vuosien perästä."

Niin laulaa unelmalleen hiljainen tyttö. Ja edessään ja takanaan
näkee hän toistaiseksi ainoastaan heikkoja hetkiä...

Ovelle koputetaan.

Mirdja säpsähtää. Hän vilkaisee peilistä punaisia silmiään ja vastaa
epävarmasti: sisään!

-- Sinä Runar, sinä tulet...

-- Niin... minä... Minun täytyy saada puhua kanssasi, Mirdja, minun
täytyy. Älä pelästy! Jos sinä tahdot, että eroamme sitten, niin
olkoon niin...

Runar pysähtyy --

Mirdja sanattomana, värisevänä vain seisoo...

Runar jatkaa:

-- Mutta minä en voi mennä pois sinun luotasi, ennenkuin olen tehnyt
sinulle tunnustukseni minäkin, paljastanut itseni, heittänyt pois
itseni, aivan kuten ne kaikki muutkin ennen. Sillä minä en ole yhtään
suurempi ja ylväämpi heitä, en kruunun kantaja enkä sinun lempesi
ritarin näköinen. Huonompi olen minä ollut niitä kaikkia entisiä,
jotka sinusta elämää ovat janonneet. Sillä jos he ovat olleet kuin
kerjäläisiä, olen minä ollut kuin varas. Valepuvussa olen minä
kulkenut ja oman heikkouteni viimeiseen asti salata tahtonut. Mutta
että sinä nyt menisit pois uneksimaan valheellisia unia minusta,
sitä minä en enää voinut nähdä. Minun täytyi tulla sinulta särkemään
se uni. Sillä minä en ole mikään poikkeus siitä pitkästä jonosta,
joka sinua on kumartanut, mutta minä tahdoin olla. Niin se on. Näes,
minä tiesin sinusta liian paljon etukäteen ja minä lähestyin sinua
siksi suurilla ennakkoluuloilla. Minulle oli tarkalleen opetettu,
kuka sinä olit: aivan suunnaton miesten viettelijä, aivan pirullinen
sielujen vampyyri, oikuissa ja näyttelytaidossa vallan voittamaton,
joka kutsuu ja työntää pois samassa silmänräpäyksessä, jolle sanojen
ja ajatusten häikäisevä esprit on kaikki, mutta ihmisten kärsivät
sydämet eivät mitään, viskeltäviä palloja vain... Niin... ja paljon
muuta vielä... Ja silloin minä vannoin, ettei ainakaan minusta
tulisi ikinä mitään palloa sinun käsissäsi. Ja vaikka sinun herkkä,
avomielinen käytöksesi jo heti alussa riisuikin minulta kaikki
varustukseni ja minä tunsin olevani sinua kohtaan aivan toinen
kuin mitä olin aikonut, en kuitenkaan tahtonut tunnustaa itseäni
voitetuksi. Jonkinlaisen varovaisuuden, jonkinlaisen epäilyn varjon,
ikäänkuin sordiinin, tahdoin kumminkin alati pidättää itselleni
vastapainoksi sinun yhä kasvavaa vaikutustasi vastaan. Ei mitään
äärimmäisyyksiä ja ennen kaikkea ei mitään rakkauden tunnustuksia,
olihan siinä jo kuin pieni varaventtiili! Minä houkko, niinkuin et
sinä silti olisi huomannut, että minä rakastin sinua! Mutta niin
turhamainen ja ylpeä raukka minä olin, etten kenties koskaan olisi
uskaltanut sitä ääneen sanoa ilman tätä sinun kirjettäsi. Kurjaa
uljuutta todellakin! Sillä rohkeinta ja ylväintä on aina totuuden
tunnustaminen. Siinäkin olet sinä käynyt minua edellä nyt, Mirdja...

-- Älä ole siitä niin varma! On niin vaikea puhua totta, siksi että
on niin vaikea tietää, mikä on totuus... sanoo Mirdja hiljaa, omissa
ajatuksissaan kamppaillen.

-- Se on totuus, että minä sinua rakastan, Mirdja, se on totuus.
Niin suuresti kuin mies konsana voi ainoaa naistaan rakastaa...
Ilolla minä polvistun tuon saman alttarin ääreen, jossa syntisten
sydämet ennenkin ovat levon löytäneet. Sillä samanlainen syntinen ja
särkynyt ja heikko olen minäkin kuin ne muut, ja sinua juuri minä
elämäni pyhitykseksi kaipaan ja tarvitsen. Mutta minä en rukoile
sinua itselleni. Minä voin nyt mennä pois, -- ja keveällä mielellä,
kun tiedän, etten ole jättänyt itsestäni valheellista kuvaa sille
naiselle, joka minulle on korkein ja parhain. Niin usko pois, minulla
on helpompi nyt lähteä kuin minun oli tulla. Raskaasti sain minä
taistella kaikkien pimeiden voimien kanssa itsessäni, kun minä tätä
itsenöyryytys- ja hävitystyötä lähdin tekemään. Mutta nyt on taas
kaikki hyvin, eikö niin, ja sinun on niin helppo pyyhkiä minut pois
mielikuviesi joukosta, kun en minä ollutkaan se, joksi olit minut
kuvitellut, se ylväs ja ylpeä ja koskematon...

-- Tuhatkertaisesti olet sinä koskematon minuun verrattuna, sinä,
joka et koskaan ole jaellut rakkauttasi maantielle, et syöttänyt
sieluasi maailmalle etkä luottamustasi lumpunkerääjille, sinä, joka
aina olet soittanut sordiinilla, sinä, joka...

-- Mirjda, Mirdja, kuule minua, tuo ei ole totuutta vielä tuokaan!
Jos ei minulla olekaan ollut niin paljon ystäviä kuin sinulla ja jos
en minä ole voinutkaan löytää personallisia luottokohtia elämässä,
niin se ei todista laisinkaan, että minä silti olisin koskematon.
Päinvastoin oli minulla kerran aika, jolloin minä heittelin
sieluani sinne tänne kuin kuumehoureinen, kysymättä laisinkaan,
keitä he olivat, joille minä sitä heittelin. Elämä on näes minua
sangen pahasti pidellyt ja minä sitä. Vielä kolme vuotta takaperin
kuljin minä pitkin Seinen rantoja valmiina paiskautumaan sinne joka
hetki. Etkö usko! Katso tässä! Tämä todistaa, etten minä aina ole
soittanut sordiinilla. Runar heittää Mirdjan eteen pienen pakan
käsikirjoituksia.

-- "Sairaan miehen päiväkirjasta", lukee Mirdja.

-- Ne ovat juuri siltä ajalta. Olin silloin aikeissa tehdä sielustani
rahaa, näepäs. Mutta onneksi oli tuo kaikki minua vielä liian
lähellä, minä en voinut. Sitten menivät haavat kyllä umpeen, mutta
niiden kanssa meni paljon muutakin umpeen. -- No niin. Mitäpä siitä.
Minä olen jo ruvennut hieromaan sovintoa elämän kanssa... Tahdotko
lukea noista jotakin? Minä toin ne sinua varten. Minähän olen tullut
hävitys-työtä tekemään, naurahtaa hän surullisesti.

-- Mutta sitten perästäpäin, sinä kenties kadut paljastuksiasi...

-- Ei, en koskaan ole tuntenut itseäni niin onnelliseksi kuin nyt,
kun kerrankin saan olla se mikä olen. Kuin Jumalan edessä... Jos
kerran tahdot ottaa vastaan koko kurjuuteni. Uskallat ymmärtää
miestä...

-- Ja sinä luottaa naiseen.

-- Vain sinuun!

-- Minuun... ja ilman epäilyn varjoa?

-- Enemmän kuin Jumalaan.

Kummallinen tunne kuumottaa Mirdjan sielussa eikä hän osaa selittää
itselleen, onko se riemua vai tuskaa... Hän selailee kirjoituksia...

-- Yksi ystävä on minulla ollut ennen sinua, puhuu Runar, yksi, joka
on nähnyt nuo --

-- Kuka?

-- Norkko.

-- Hän!!

Melkein säikähtää Mirdja omaa huudahdustaan ja hän alkaa puhua vain
peittääkseen hämminkiään.

-- Kummallinen nimi tällä novellilla.

-- "Parisettaako" tarkoitat?

-- Niin, sillä on niin omituinen kaiku... Tule tänne sohvaan
viereeni, niin luemme sen yhdessä.

Ja Mirdja pitelee Runarin kättä ja lukee:

'Parisetta, minä rakastin sinua kerran, yhden hukuttavan, hullun
sekunnin elämästäni, enkä minä sinua koskaan unhota niinkuin kaikki,
kaikki muut, joille tuhlaat onnettoman elämäsi hekumoivat tuskan
hetket...

Etkö lienekin jo loppuun kulunut... Minun mieleni tekee uskoa niin.
Minun mieleni tekee uskoa, että sinä elit ainoastaan sen yhden
hetken minua varten, että minä jaksoin sinut tuhaksi polttaa, että
minä jaksoin sammuttaa sinun elämäsi bakkanaalia-soihdun. Sillä
minä tahdon vielä säilyttää sen saman julmuudessaan herkuttelevan
mielikuvan, joka minulla oli, kun minä sinut tapasin...

Minä olin silloin sairas. Minä olin elämästä ja elämään väsynyt. Minä
olin kuluttanut itseni yhdeksi ainoaksi herkäksi sykähdys-soluksi
ja minun sieluni tykytti tukehduttavalla nopeudella. Mutta minulla
ei ollut rauhaa eikä halua lepoon. Kulutusraivo kirveli ja poltti
yhäti vaan minun suonissani. Minä tahdoin palaa loppuun yhdessä
ainoassa hetkessä, yhdessä ainoassa öisessä liekissä, ja tuntea
silloin tuon äärimmäisyyteen asti kiihtyneen sielun nytkähtelevät
kuolinkamppaukset, sillä minä himosin sen tuntemuksen nautintoa.

Sillä minä olin silloin sairas. Ainoastaan syvyyttä ja synkeyttä,
syntiä ja sairautta minä elämästä hain, ja ennen kaikkea itsellään
leikittelevää kuolemaa. Kaiken valheellisen, kimaltelevan kuoren
tahdoin minä tieltäni särkeä päästäkseni tunkemaan sen tummimpaan
ydinsuoneen saakka, tuohon mädännäiseen, taudista tahmeaan
likaviemäriin, ja tunteakseni ylläni sen tukehduttavan henkäyksen.
Ja niinpä minä kuljin kuin houreessa, takaa-ajamassa kärsimystä ja
nautintoa. Etsimässä ja odottamassa sitä, joka minut tappaisi...

Silloin näin minä sinut, Parisetta.

Sinä tulit minua vastaan eräänä syksyisenä iltana ja sinä olit
keinotekoinen valo keinotekoisessa valaistuksessa. Mutta sinä olit
sentään valo, sillä sinussa oli tulta, tuota hornan liekkiä, joka
palaa vielä kuolemansakin jälkeen. Sillä kuollut sinun tulesi oli,
Parisetta! Sinun silmäsi olivat mustat ja pohjattomat kuin tulta
syösseen kraatterin kuilu, mutta niissä hehkui vielä kuin heijastus
infernojen viimeisistä värilyhdyistä. Pistävä heijastus, joka poltti
itselleen tien vaikka elämän ja kuoleman uhalla...

Heti ensi hetkestä rakastin minä sinua, Parisetta, sillä sinä olit
se, jota minä olin etsinyt. Kulutuksen ihana demooni, elämän uhri
itse, uhraamassa toisia, peikon portilla hiipivä musta äänetön
hämähäkki...

Sinulla oli heleänpunainen tukka, niin heleä, että sen väri
särki minun sieluani, ja sinun liikkeesi sitoivat hillityllä
himollisuudellaan.

-- Parisetta, minä kysyin, pelkäätkö sinä kuolemaa? Halveksiva hymy
leikki sinun hienoilla huulillasi.

-- Oletko sinä rikas? sinä kysyit.

-- Rahaako sinä odotit elämältä jo alussa, Parisetta?

-- Ah, alussa! Minä odotin itse elämää...

-- Ja se tuli -- ja oli rikas?!

-- Niin, ja köyhä...

-- Parisetta, minä olen yhtä rikas ja köyhä kuin elämä, riittääkö se
sinulle?

-- Hullu, mitä sinä tahdot?

-- Elää itseni kuoliaaksi -- sinun avullasi, Parisetta...

Sinun silmissäsi välkähti oudosti. Kuoleman rakkaus ja kuoleman viha
löivät niissä rohkean ristisalaman. Ja sinä vastasit:

-- Minäkin olen toivonut samaa, mutta riittänetkö sinä minun
vapauttajakseni!...

Ja minä seurasin sinua, Parisetta.

Pariisin kaduilla oli yö. Mutta sinun punainen tukkasi
säteili sähkövalo-autereessa kuin demooninen glooria ja sinun
kraatterisilmäsi heijasti infernojen viimeisiä lyhtyjä...

Minä seurasin sinua, Parisetta...

Ja kun minä vihdoin seisoin sinun kanssasi kahden sinun keltaisessa,
sulotuoksuisessa silkkialkoovissasi, valtasi minut taas entinen
sairas himoni tuhatkertaisella voimalla.

Sinä näit sen ja sinä katselit minua ylivoimaisella
välipitämättömyydellä. Sinun silmäsi säteili, sinun tukkasi säteili,
kaikki sinussa säteili sellaisella elämän varmuudella, niinkuin sinä
et koskaan olisi sen kulutusta nähnytkään, niinkuin sinä et koskaan
olisi kuolemaa odottanutkaan.

Mutta minä tunsin jo hukuttavaa hekumaa ajatellessani, että minä
tuon loiston saisin lopettaa, polttaa poroksi, sammuttaa -- ja
sammua sitten itse yhdessä sinun kanssasi. Minä en muistanut, että
keinotekoinen elämä ei sammu, se on vaan se toinen -- ja se oli jo
sinussa sammunut.

Mutta minä en tahtonutkaan muistaa sitä. Minä tahdoin uskoa, että
Parisetta oli oikea, kirkas, täysivoimainen elämä, ja minä se suuri
tuli, joka sen tappaisi.

Ja minä otin hänet kuin petoeläin saaliinsa. Minä suljin hänet
syliini tappavalla hurjuudella. Minä tahdoin nähdä, miten hän
hiileksi himmenisi; miten hänen silmäinsä säihky sammuisi, poskiensa
puna kalpenisi, miten koko hänen loistavasta ilmestyksestään ei pian
olisi jälellä muuta kuin raunio, kalpea, ruma, rääkätty varjo, ja
miten minä olisin tuon muutoksen aikaansaaja. Minä tahdoin suudella
pois kaikki keinotekoiset värit, repiä pois hänen päästään tuon
punaisen hiuskyltin, kaikki, kaikki valheelliset sulot tahdoin minä
hävittää.

Ja minä tein sen. Sillä minä olin sairas mies ja minä tahdoin nähdä
ainoastaan kulutuksen, sen, jonka hän kaikilta salasi. Minä tahdoin
sen nähdä, sillä minä rakastin sitä. Ja minä rakastin Parisettaa,
siksi että hänkin oli niin kulunut ja sairas ja siksi että hän
sentään jaksoi leikkiä elämän valolla ja voimalla...

Ja minä rääkkäsin sinua, Parisetta. Minä sanoin sinulle, sinä kaunis,
juhlittu Parisetta, että minä rakastin sinun rumuuttasi, sinun
alastomuuttasi, sinun likaisuuttasi ja kulumustasi, ja että minä
tahdoin nähdä rakkauteni...

Ja minä sain sen nähdä...

Kun minä jätin sinut, jäit sinä puolitajuttomana virumaan...

Sinun pehmeä, kalpea ruumiisi lepäsi rääkkäyksestä rampana. Sinun
valjuilla kasvoillasi oli kulutuksen kuolinmerkit. Ihanista
väreistäsi oli vain täpliä ja jätteitä siellä täällä. Silmäsi
loistavat tähdet olivat enää kaksi väsynyttä, elotonta ja ilmeetöntä
kalvoa... Ja riistettyäni sinulta kauniit punaiset suortuvasi, peitti
päätäsi ainoastaan joku tummea, kulunut haiven...

Kaunis Parisetta!

Niin, minulle sinä olit tärisyttävän kaunis alastomassa totuudessasi,
kaunis uhratessasi minulle kauneutesi -- ensi kerran elämässäsi
varmaan. -- Minä olin sinut siihen pakottanut ja sinä olit alistunut
minun voimani alle, sinä ylivoimainen!

-- Riitänkö sinulle vapahtajaksi? minä kysyin. Minä olen riistänyt
sinut irti vuosien vanhasta valheesta...

-- Mutta sinä olet vienyt minut uuteen... Voiko minunlaiseni nainen
uhrata kenellekään enemmän kuin kauneutensa? Se on jo yliluonnollisen
rakkauden uhri -- ja -- en minä sinua rakasta...

-- Miksi sinä sitten alistuit ilman pienintä vastalausetta, vaikka
sielusi sisin vihasi ja vastusti minun turmelevaa väkivaltaani?

-- Sinä pyysit rumuutta... olet poikkeus, -- muut hakevat kauneutta
-- ja minähän olen olemassa vain teidän mielitekojanne varten...

-- Mutta sinä itse, Parisetta, eikö sinulla itselläsi ole mitään
mielitekoja?

-- Miellyttää teitä...

-- Turmeltunut, alhainen hirviö ja eläin sinä olet, Parisetta!

Pilkallinen, keveästi voitonriemuinen särähdys heilui Parisettan
väsyneessä äänessä:

-- Sinunhan piti rakastaa minun rumuuttani. Sinunhan piti rakastaa
totuutta. Sinä narri! Oikuillasi leikittelevä, hullumpi ja
tyhmempi muita! Ikäänkuin kukaan teistä voisi minun totuuttani
rakastaa! Ikäänkuin minä en jo aikoja sitten olisi kaiken rakkauden
ulkopuolella!

-- Ah, Parisetta, totisesti hain minä sinua itseäsi sinun valheittesi
alta ja sinua itseäsi minä rakastin sinä hetkenä, jolloin sinä
rumaksi tulit...

-- Ken on vielä ikinä nähty metsästävän rakkaudesta otukseen!...
Joskin hän vielä uhrinsa nylkisi ja paloittelisi ja palaset
tieteellisesti tutkisi, niin olisiko se sen suurempaa rakkautta!
Eläimillä ei ole sielua...

-- Sinä olet syönyt yhtä monta sielua kuin ruumista, Parisetta, jos
lienetkin omasi kadottanut. Sillä sinun viisautesi on viisaampi kuin
yhden viisaus, sinun totuudentuntosi suurempi kuin itse totuus ja
niin on suuruutesi sentään suurempi alhaisuuttasi...

Ah Parisetta, Parisetta, toisena lähden minä sinun luotasi kuin minä
tulin. Parantanut sinä olet minut, sinä itse niin sairas, upottanut
omaan loputtomaan kulutukseesi minun mielipuoliset paloni; ja kaiken
sen sijalle olet sinä painanut totuutesi viileän, hiljaisen ja
surullisen uskon... Sinä olet vapahtanut minut...

-- Vaan minulle ei tule vapahtajaa...

-- Minä rakastan sinun muistoasi, Parisetta.

Parisetta, Parisetta, väliin vielä kun ilta-aurinko laskee ja sen
sammuvat säteet leikittelevät syttyvän sähkön pehmeässä kuutamossa,
luulen minä näkeväni sinun heleänpunaisen tukkasi säteilevän ja sinun
kraatterisilmäsi tuijottavan... Mutta minä en himoa sinua enää,
vaan pehmeisiin ajatuksiin onnettoman olentosi kiedon. Vaihdan tuon
ihanasti kiehtovan valhe-ilmestyksen siihen toiseen, kalpeaan ja
totiseen, jolla oli kulunut ruumis ja kulunut sielu, mutta joka puhui
totta... Ja minä siunaan sen kärsineitä ja rumia piirteitä.

Parisetta, Parisetta! Miten monta lienet hukuttanut, mutta minut sinä
olet pelastanut.

Vaan minä olen usein vielä kuulevinani sinun sammuvan, särkyneen
äänesi viimeisen kuiskauksen: "minulle ei tule vapahtajaa!"

Se oli Parisetta, joka puhui totta...

Sinä kuljet vielä heleä punakehä pääsi ympärillä ja säteilet...

Minä en jaksanut sinua sammuttaa, minä en jaksanut sinua vapahtaa...'

       *       *       *       *       *

Mirdja on lopettanut lukemisensa.

Huoneessa on jo pimeä ja kumpikin istuu omiin ajatuksiinsa
vaipuneena. Sillä ilmassa on nyt sitä sielujen arkaa pyhä savua,
jossa on vaikea puhua...

-- Miten paljon kauniimpia olivat sentään miehet ennen aikaan, puhuu
vihdoin Runar, enemmän itselleen kuin Mirdjalle. Laulajaisissa
keväthämärinä öinä he kulkivat. Romantiikan hienoilla tuoksuilla
ja kauneuden väreilevillä autereilla he sielunsa rakastetun
ympäröivät... Ja nyt, nyt tuomme me hänelle huomenlahjaksi elämän
ruman totuuden, kovan, karkean ja likaisen kosketuksen ensimäiseksi...

-- Miten paljon kauniimpia olivat naiset ennenaikaan, puhuu
Mirdja. Miten rumia olemme me, jotka puhumme ja ymmärrämme sitä
rumaa totuutta! Miten rumia olemme me nykyajan viisaat naiset!
Ah Parisetta, emmekö me olekin jo kuin sinä kaiken rakkauden
ulkopuolella! Voineeko mies enää naista yhtä paljon rakastaa kuin
ennen, noina utuisina kevätöinä, noita utuisia neitoja...?

-- Kenties enemmän kuin ennen...

-- Oh tuskin, tuskin! Ei ole meissä enää sitä rakkauden kauneutta ja
kauneuden rakkautta, mikä oli ennen. Ajattelepas noita entis-ajan
ihmisiä, miten ehjiä ja täydellisiä he sentään olivat meihin
verrattuina. Miehet voimakkaita ja rohkeita, naiset hyviä ja
lempeitä... Kaunista olisi ollut jo heitä katsellakin! -- Mutta he
kukoistivat siksi, että he eivät ymmärtäneet ajatella, he onnelliset!
Sillä ajatus on epätervettä ja rikkirepivää ja se on turmellut
meidät. Sillä ajatus ei ehjennä elämää, sen tekee ainoastaan usko.
Katsopas entis-ajan ihmisiä! He eivät tunteneet itseään eivätkä
toisiaan, eivät he elämästäkään paljoa tienneet, mutta kaiken sen,
minkä tieto oli jättänyt tyhjäksi, täyttivät he uskolla, ja kauniina
ja tasapainoisina he pysyivät. Ja entäpäs nyt, millaisia olemme,
kun ajattelu mielin määrin on tehnyt meissä työtään? Heikkoja,
arkoja miehiä, oikullisia, vaarallisia naisia, ja kaikki niin
kuoleman-väsyneitä. Missä on nyt tuo terve, itsetiedoton ero miehen
ja naisen välillä, tuo kaiken rakkauden ja kauneuden salaperäinen
lähde?... Minä ajattelen usein näin ja silloin minä aina ikävöin
kadonneiden aikojen kaukaisia satutunnelmia, niiden valkeita,
haihtuvia unelmia keväisissä öissä, niiden lapsenkauniita uskoja,
koko sitä rakkauden suurta tulkitsematonta runoutta, joka vain kahden
silmän välillä tuoksui... "L'amour sans frases" -- Kauniimpaa oli
elämä ennen. Mutta se riippuu meistä naisista. Miksi me emme voi olla
valkeita, me, joille on annettu tehtäväksi kutoa ne valkeat unet
elämään!

-- Te kudotte nyt kestävämmät kuteet.

-- Ei, ei, Parisettoja me olemme! Tai hulluko minä olen, kun
meistä puhun? Itseäni minä vain tarkoitan. Minä olen Parisetta!
Enkö minä sitä sanonutkin sinulle jo heti alussa, että olimme
jossakin maailmalla jo ennen kohdanneet toisemme! Mutta kuinka
sinä et tuntenut minua heti kaksoissisarestani? Ja kuinka sinä et
tiennyt, miten Parisettan kanssa on meneteltävä? Varovasti, -- ei
koskaan! Mutta nopeasti ja ohimenevästi. Tultava niinkuin sattuma
jonakuna ilosta läikähtelevänä iltahetkenä, jonkun suuren juhlahumun
odotuksessa; silloin käy niin helposti ilakoida hänen kanssaan
unohduksiin muutama hetki. Otettava häneltä kaikki, mitä hän hetken
jumalattarena voi antaa kauneutta, sielukkuutta, iloa tai hekumaa,
annettava tulisoihtujen sohista ja rakettien räiskyä, annettava
kaiken sen riemun palaa, josta ei kukaan enää kysy huomenna, mistä
se tuli ja minne se meni... Ja sitten on mentävä pois hänen luotaan
ennenkuin juhlatulet sammuvat ja hänen oma sisäinen yönsä alkaa...
Ilotytön velvollisuus on jaella iloja; kuka jaksaisikaan hänen
surujansa kuunnella tai hänen raskasta arki-ilmaansa hengittää! --
Mutta minäkö sinulle tätä opettamassa! Jonka sinä kyllä tiedät. Minun
piti sinulle vain sanoa, että minäkin olen samaan kohtaloon tuomittu.
Minä olen mukava, henkevä ja kiihottava noin joskus harvakselta,
mutta ah, ei kukaan jaksaisi minun kanssani aina! Minulla ei voi olla
rakkautta eikä ystävää, hänellä olisi liian raskasta...

Mirdja ääni värähtelee katkeruutta ja tuskaa...

-- Tiedätkö Mirdja, ystävä on olemassa juuri ihmisen raskaita hetkiä
varten, ja se joka rakastaa, tahtoo jakaa itse kuolemankin...

-- Mutta Parisettat ovat kuolemattomia! huudahtaa Mirdja rajusti.
Se joka vielä rakastaa tai vihaa, voi sekä tappaa että kuolla itse,
kuten ihminen voi, mutta välinpitämättömyys tekee kuolemattomaksi. Ja
sellaisen ihmisen kanssa on elämä ijankaikkinen, mutta sellainen kuin
helvetissä: ijankaikkinen kidutus. Sinä et tiedä, miten minä osaan
kiduttaa. Minä en osaa enää rakastaa muulla lailla. Mene pois minun
luotani, Runar! Mene pois!

-- Niin, minä menen pois, koska sinä niin tahdot. Sillä vaikka minä
en enää koskaan puhuisi sinulle rakkaudesta, tuntisit sinä sen
sentään, ja sinua vaivaisi kenties se, kun et kuitenkaan voi siihen
vastata...

-- Niin, minua vaivaisi se, kun en voi siihen vastata...

Ja Mirdja puhkeaa itkuun.

-- Armas ystävä, mikä sinun on? Olenko viipynyt luonasi jo liian
kauan?

-- Aivan liian kauan, Runar, niin kauan, että minä en jaksa sinusta
enää erota. Ja kuitenkaan en voi pyytää sinua jäämään, sillä minulla
ei ole mitään sinulle annettavaa. Kaikki olen minä jo ehtinyt hukata.
Vaikkakin olen koko elämäni säästänyt ja puolittain vain omaani
hellittänyt, olen minä siinä ehtinyt jo loppuun kulua. Ja nyt kun
kerran tahtoisin antaa kaikki, huomaan ettei minulla ole jälellä enää
mitään. Miksi ei minulla ole mitään sinulle annettavaa rakas, rakas
Runar, sillä kaikki, kaikki tahtoisin sinulle antaa! Minä rukoilen
sinua, älä jätä minua sentään, minä olen niin väsynyt ja yksinäinen
ja köyhä...

-- Minun rakas, armas Mirdjani, kuiskaa Runar. Me ymmärrämme
toisemme. Meillä on kummallakin kulumusta takanamme. Mutta me olemme
yhdessä voimakkaat. Me parannamme toisemme ja voitamme elämän
yhdessä, minun kallis ystäväni...

Mirdjan pää painuu Runarin rinnalle ja Runar suutelee häntä.

Ja outoa onnen suloa vapisee suuri mies, niinkuin hän vasta ensi
kertaa suutelisi naista.

Mutta Mirdja lepää hänen sylissään hiljaa ja silmät ummessa kuin
äärettömän väsymyksen vallassa. Hyvä hänen on, vaikka nyyhkytykset
vielä rintaa halkovat, ja niin äärettömän turvaisaa. Suuri ja
vahva on Runar, jättiukko, joka häntä, pientä väsynyttä lasta,
hartioillaan äkkijyrkänteiden yli kantaa. Suojaamassa on häntä Runar
kaikelta, itseltäänkin, ja elämän hirveältä prostitutsionilta. --
Ah, uskollinen on Mirdja hänelle elämänsä viimeiseen hengähdykseen
asti... Ja aina häntä rakastaa kuten nyt... Mutta onko tämä nyt
rakkautta, tämä hiljainen aistiton hehku? Tämähän on kaikki kuin
vanhaa... Mikä romu hän on! -- Ja Mirdja säikähtää itseään taas...

-- Minusta tuntuu, puhuu hän, kuin ei minulla elämää olisi ollutkaan
tätä ennen. Mutta nyt kun se kenties voisi alkaa, ei minussa enää
ole sen eläjää. Minä tahtoisin sanoa sinulle niin paljon hellää ja
hyvää ja onnellista, sanoa sinulle, että minä sinua ijankaikkisella
rakkaudella rakastan. Mutta minä en uskalla. Sillä minä epäilen
kaikkea. Minun uskoni ovat aina olleet valhetta, mutta epäusko on
taas tyhjyyttä. Sinä näet, mikä minä olen, siitä voit päättää, mitä
kaikkea olen elänyt. Itseäni minun epäillä täytyy. Sano Runar,
uskotko sinä että minä vielä voin rakastaa?

-- Elämä on kuluttanut sinusta pois haaveet, enemmänkin kuin mitä
totuudelle on välttämätöntä. Mutta jos sinä kerran sanot, että
sinä kaikkesi minulle tahdot antaa -- tiedätkö, antautumisessa on
ihmeellinen totuus -- niin uskon minä sinuun. Ja sinun kokenut
rakkautesi on minulle tuhat kertaa suuriarvoisempi kuin kaiken
maailman ensilemmet. Suurempi sisältö on sinulla kuin itse
rakkaudella.

-- Miten hyvää tekevät sinun sanasi, armas, sinuun minä tahdon uskoa,
sinua rakastaa, sinulle olla tosi kuin Jumalalle. Ehkä siinä on
eheys. Ja sinusta virtaa minuun uutta voimaa, sitä minä tarvitsenkin.
Ennen olin minä sekä sairas että väsynyt, enemmän sentään sairas kuin
väsynyt; nyt olen enemmän väsynyt kuin sairas. Mutta minä en tahdo
muistaa entisyyttä. Ja taivas onkin kohtaloni kevennykseksi suonut
minulle unohtamisen ihanan lahjan. -- Runar, kuule, lisää Mirdja kuin
äkisti pelästyen, kuule, minusta tuntuu kuin särkeymykset tulisivat
meidänkin välillemme ja tuska... Ne kuuluvat niin minun saattooni.
Mitä sitten? Heitätkö minut pois?

-- Se mikä särkeymyksistä ja tuskasta jää jälelle, on yhä kestävämpää
ja todempaa. Kärsimysten läpi me toistemme sisintä ydintä etsimme.

-- Ja löydämme.

-- Ja silloin me vasta oikein omistamme toisemme.

-- Tulkoot särkeymykset!

Ja Mirdja lepää taas hiljaisena ja autuaana sen miehen sylissä,
jolle hän jo oli sanonut ijäiset jäähyväiset. Hän tahtoo sitä yhtä
rakastaa, sitä yhtä seurata ja hänen kauttaan ehjäksi taas tulla...

Väsynyt Mirdja parka!

-- Mutta minä epäilen vielä...

-- Heitä epäilykset!

Mirdjan pää painuu jälleen hänen syliinsä.



VII


Mutta siitä asti käy Mirdja kuin unissa. Hän ei käsitä, mitä on
tapahtunut eikä myöskään mitä tulee tapahtumaan. Mutta jotakin on
maailmassa muuttunut, varmasti...

Ja sentään on kaikki entisellään. Elämä kulkee niinkuin ennenkin.
Talvi muuttuu vähitellen kevääksi, hanget sulavat, purot lorisevat ja
kyyhkyset kuhertelevat auringonpaisteisilla räystäillä...

Mutta siitä kaikesta ei Mirdja nyt tiedä mitään. Hän tietää vain
yhden merkillisen asian: että hän on kihloissa... Ja sitä hän ei
ymmärrä vieläkään eikä itseään silmään tohdi katsoa...

Vasta eräänä päivänä, kun hän kävelyillään sattumalta on joutunut
meren rannalle, huomaa hän että kevät on tullut. Sillä laineet käyvät
jo korkealla... Ja silloin muistaa hän, että Lumiluodon laineet
käyvät kaikista korkeimmalla. Siellä vasta on kevät kevättä. Sinne
hänen pitääkin lähteä...

Näissä ajatuksissa hän eteenpäin kulkee eikä laisinkaan huomaa, että
vastaan tulee eräs tuttava.

Se on Anni Mantere, eräs vanha ystävätär, tuollainen tavallinen pieni
ylioppilas-ystävätär...

-- Hyvää päivää, Mirdja, tervehtii hän.

Hajamielisesti nostaa Mirdja silmänsä maasta; ja peittääkseen
sielunsa poissaoloa, hymyilee hän vastaukseksi tuolla tavanmukaisten
ihmisten tavanmukaisella, suloisella tyhjyydellä.

-- Sinä kuljet kovin yksin... Missä on ritarikaartisi? pilailee
vallaton tyttö.

-- Ritarikaarti, toistaa Mirdja vieläkin hajamielisempänä.

-- Niin. Milloinpa olisi Mirdja voinut tyytyä yhteen! jatkaa toinen
samaan äänilajiin.

-- Ei tietystikään yhteen, vastaa Mirdja kisailevalla äänellä, mutta
sen varjossa väreilee katkera, peitetty iva...

Toveri huomaa jotakin sellaista, pelkää loukanneensa, kääntää puheen
muualle. Ei tahdo vaan sujua. Hänellä onkin kiire, hänen täytyy
jatkaa matkaansa...

-- Hyvästi Mirdja! Turhaa on kai pyytää sinua käymään tervehtimässä...

-- Turhaa! Minä lähdenkin jo tänään maalle. Kevät on tullut. --
Hyvästi, hauskaa kesää! puhuu hän keveällä kovuudella, vieroittava
kylmyys suupielissä.

Mutta se ilme kestää vain yhden silmänräpäyksen. Jo seuraavana on hän
jälleen lämmin ja luonnollinen... Annihan oli sentään niitä paraita,
niitä luonnollisia, avosieluisia ja valoisia...

Mirdja puristaa hänen kättään ja lisää sydämellisesti:

-- Oikein hyvää ja onnellista kesää sinulle!

He eroavat.

Mikä omituinen tyttö, ajattelee Anni Mantere. Häntä ei voi koskaan
tuntea edeltäpäin, ei kukaan ihminen. Hänen atmosfäärissään ei tehdä
ilman-ennustuksia... Ei ihme, että hän vetää, vetää kuin magneetti...

Mutta Mirdja vaipuu jälleen entisiin ajatuksiinsa.

Selville itsestään on hänen päästävä. Irralleen lumoista edes vähäksi
aikaa!

Ah, sinä siunattu Lumiluoto!



VIII


On tumma elokuun ilta.

Mirdja istuu Lumiluodolla katsellen pimeästä ikkunastaan kuuvalossa
välähtelevää vettä.

Ja hän laskee sormillaan päiviä Lumiluodolla. Tasan kolme kuukautta
on hän juuri ollut täällä erämaassa, hakemassa selvitystä
kohtalolleen ja odottamassa merkkiä taivaalta. Niinkuin sellaista
muka voisi tulla! Hän oli jo melkein tällä aikaa ehtinyt unohtaa koko
asian...

Nyt oli kuitenkin juuri sellainen ilta, jollaista nuoret tytöt
tarvitsevat haaveittensa taustaksi ja mielikuvitelmiensa
lentopiiriksi... Niin, nuoret tytöt! Miten kaukana se aika tuntui
olevan!

Ja Mirdja muistaa selvästi erään tällaisen samanlaisen illan
toistakymmentä vuotta takaperin. Silloin jo oli hän nuori tyttö ja
osasi haaveilla!

Päivällä oli hän seisonut laiturilla ja silloin oli purjevene
liitänyt hänen ohitseen, aivan läheltä. Ja veneessä oli istunut nuori
ylioppilas ja hän oli katsonut Mirdjaan ja hymyillyt ja heiluttanut
valkoista lakkiaan. Ja Mirdja oli hävennyt lyhyitä hameitaan ja
jäänyt katsomaan hänen jälkeensä... Sitten oli tullut ilta, juuri
tällainen samanlainen, jolloin kuu oli helakampi tavallistaan. Ja
Mirdja oli seisonut Lumiluodon ulommalla rantatiellä ja itkenyt,
käsivarret valkean koivun rungon ympärillä kierryksissä. Yöllä oli
hän vielä valvonut, koettaen yhä painaa mieleensä sitä valkoisen
lakin jäähyväistervehdystä, sitä aurinkoisilla laineilla ohi
liukunutta hymyä, ja vannoen niille ikuista rakkautta...

Miten hyvin hän vielä muistaakin kaiken tuon! Ja sen jälkeen on
hän kuitenkin ehtinyt jo niin paljon unhottaa. Sillä paljon, liian
paljon on tapahtunut sen jälkeen. Ja ihminen ei pysy nuorena tyttönä
vuosikymmeniä... Miksi oli hän ollutkin valapatto ensimäiselle
valalleen!

Niin, nyt oli hän todellakin liian vanha haaveillakseen nuoren
tytön unia kuutamossa. Liian kokenut. Ja -- olihan hän sitäpaitsi
kihloissa! Sen oli hän taas vähällä unohtaa. Mutta ei hän tahtonut
sitä ajatellakaan. Olihan se nyt kerta kaikkiaan päätetty asia.
Samahan tuo oli lopultakin, kenen kanssa meni naimisiin. Kenellekään
ei hän kuitenkaan voisi kokonaan itseään omistaa, ei ketään kokonaan
rakastaa eikä lakkaamatta muistaa. Kaikkia voisi hän lempiä, kaikki
unohtaa. Senhän hän jo tiesi kokemuksesta. Ja hänen täytyi sentään
mennä naimisiin. Hän ei nähtävästi voisi elää ilman erotiikkaa.
Yhteen oli siis pysähdyttävä. Hän säilyttäisi siten paremmin
nuoruutensakin...

Mirdja kohauttaa olkapäitään ilkeille ajatuksilleen.

Nytkö hän vasta alkaisi koota koskemattomuuttaan ja nuoruuttaan!
"Demi-vierges"!

Hän naurahtaa pahasti.

Prévostin kirja tuntui todellakin liian lähentelevältä.
Kunnianloukkauksesta olisi hän voinut vaatia kaksintaisteluun tuon
myrkyllisen kuiskailijan rinnassaan! Miksi se ei vaiennut, kun ei hän
tahtonut sitä kuunnella!

Mirdja liikahtaa hermostuneesti. Ei ollut terveellistä tuijottaa
liian kauan yhteen paikkaan. Mutta mihinkä hän sitten katsoisi?
Kuuhunko? Eihän se ollut edes kauniskaan. Pyöreäposkinen, naurava
ja kylmä... Miellyttävämmät silmille olivat sittenkin laineiden
kuohuviivat...

Tuuli vongahtaa silloin tällöin kuin palotorvi pitkään ja matalasti.
Meri kohisee levottomana. Pilven hattarat ajelehtivat taivaalla
vaaleina, utuisina ja repaleisina. Niihin pysähtyvät Mirdjan silmät
lopultakin! Kummallisia kuvia kiiti siellä ylhäällä ohitse... Keveitä
valovaunuja, virmoja, tuliharjaisia ratsuja.

Kuukin oli jo korkealla. Äänettömässä, raffineeratussa ylenkatseessa
tuntui jo kulkevan tuo kalpea hopeapallo. Vielä äsken oli se ollut
suurempi ja rumempi, matalampi ja räikeämpi. Melkein kuin leveän
toriämmän naama. Silloin oli se ollut Mirdjasta vastenmielinen. Mutta
se oli syntynyt verisenä ja intohimoisena jätinliekkinä, hehkunut
noustessaan taivaan rannalla kuin itse maailmanlopun lieska, kuin
tuntemattoman tulivuoren selkä...

Kummallinen kuu sentään!

Pilvet kaartelevat nyt yhä oudompina kuvina. Ja kuvat alkavat
elää Mirdjan sielussa. Hän unohtaa aivan, ettei hänelle enää sovi
haaveilla kuutamossa...

Valkoiset utu-olennot ratsastelevat valkeilla vaahtoavilla
orheillaan. Ne keinuvat ja leikkivät yhä lähempänä ja lähempänä. Ne
nyökäyttävät päätään Mirdjalle...

    "Ah, en voi tulla, tiedätkö sa,
    mik' on huoli rinnassa:
    vankina nyt Preciosa
    on Rinaldon linnassa!"

Kuinka olikaan tuo sävel päässyt hänen huulilleen nyt! Siitä
oli sentään jo niin pitkä aika, kun hän viimeksi oli leikkinyt
mustalaisprinsessaa!

Mutta sehän hän olikin sentään. Tai ei edes prinsessa, vaan pieni
repaleinen kulkijatyttö maailman pitkiltä, pimeiltä rannoilta...

Kalpea kuuvalo-tanssijatar, saavuttamattomaksi luotu, uneksi,
varjoksi ja pettäväksi haaveeksi ihmisille...

Ah, mutta nyt oli hän vanki!



IX


Mirdjalla on sangen usein pahoja päiviä. Tänään on taas yksi
sellainen ja tavallista pahempi vielä.

Hän kiertelee levottomana pitkin Lumiluodon rantoja. Hän tahtoo
väkistenkin juosta pakoon pahoja, tyhmiä ajatuksiaan. Mutta mikään
ei niiden puhetta hiljennä. Merikin on tyyni kuin peili. Ja kovana
kolkutuksena takovat Mirdjan rautamoukari-painajaiset liikkumatonta
ilmaa.

Koko maailma kuulee teidän ilkeät sananne. Vaietkaa toki, vaietkaa!

Eivät vaikene.

Vasta kun hämärä lankeaa ja Mirdja väsyneenä pianonsa ääreen
istahtaa, alkaa pahojen valta väistyä. Niiden pistävät kärjet
kilpistyvät, niiden julmuus muuttuu vähitellen pehmeäksi ja
lempeäksi, -- suruksi.

Seuraa akordi toistaan. Arvoituksellisena ja salaperäisenä soi
hiljainen sielumusiikki...

Äkkiä taukoaa Mirdja.

Onneton, onneton sinä! Siinä on elämäsi ainainen pohjasävel! Kärsi,
kärsi! Sen olet elämälläsi ansainnutkin!

Ei! Se ei ole totta! Minkä mahtoi hän sille, että hän oli tuomittu
kulkemaan etsijän teitä, kirotun omantunnon teitä, kuten kaikki don
Juanit, nuo rakkauden ikuiset kulkevat juutalaiset, joita ei mikään
mahti maailmassa voi pelastaa. Joista Rolf ennen muinoin puhui. Nyt
olisi Mirdja itse osannut puhua heistä paremmin, vieläpä eräästä
ennen aivan tuntemattomasta lajista: don Juanista naishahmossa...

Oh, miten se irvistelikin Mirdjalle se pitkä rivi uhreja! Tai ei
uhreja. Hän itsehän oli niiden uhri. Ne seurasivat häntä joka
askeleella, veivät häneltä elämän, veivät uskon, kielsivät rakkauden,
kielsivät vapauden ja kaikki ihmis-oikeudet. Mirdja oli vain
ihmissyöjä, velho! Varoittivat hänestä kaikkia. Mirdjaa itseäänkin
varoittivat...

Ja hän oli sentään mennyt kihloihin!

Miksi ei kenen muun kanssa hyvänsä jo ennen? Miksi ei ensimäisen
kanssa sarjan päässä tai miksi vielä nytkään? Oliko hän nyt jotakin
löytänyt -- entistä enemmän? Ei. Oliko hän antanut enemmän? Ei
sitäkään. -- Kaikilta oli hän saanut paljon, oppinut paljon,
koko ihmisensä heistä koonnut, muru murulta, pala palalta, osan
sieltä, toisen täältä. Ja itse oli hän paloitellut oman sielunsa
myöskin muruihin voidakseen vastimia antaa... Ja jokaisen sellaisen
kosketuksen jälkeen olivat he kaksi aina lähteneet toistensa luota
rikkaampina kuin olivat tulleet, mutta myöskin särkyneempinä. --
Tai ainakin Mirdja, joka vain siruja itsestään oli syöttänyt. Ne
muut olivat aina antaneet itsensä kokonaan. Ne olivat kurkoittaneet
käsiään ja rukoilleet, että hän ottaisi kaikki, kaikki, pysähtyisi
ja ottaisi... Ja Mirdja ei ollut voinut kulkea ohitse heltymättä.
Aina oli hän pysähtynyt, mutta vain ohimennäkseen taas... Sillä elämä
odotti häntä edessä ja uudet aarteet ja uudet sielut. Ne odottivat
omaansa ja luulivat kaikki Mirdjaa omakseen, tuota ohikulkevaa
Mirdjaa... Mutta yhä vaikeammaksi tuli Mirdjalle kulkea eteenpäin,
sillä yhä useammat ja useammat silmät alkoivat vetää häntä takaisin,
sokeat silmät, joista vain hänen oma kuvansa katsoi...

Ja niitä oli niin monta. Ne lentelivät kuin yölepakot hänen
ympärillään ja niillä oli niin pitkät ja pimeät siivet. Ne olivat
kaikki kuin kahlehdittuja henkiä, loihdittuja lumo-olentoja.
Eikä Mirdja enää osannut lumoja auki lukea... Hän oli osannut
vain lukkolaulut. Hänellä ei ollut enää omaa sielua. Hänellä oli
ainoastaan heidän, jälkeenjättämiensä, sielut. Siksi he alati
niin vartioivatkin Mirdjaa... Ei sillä saanut elää kuin omallaan
sellaisella sielulla! Ei sillä saanut rakastaa eikä sitä saanut
antaa pois. Ei sillä saanut olla uskollinen eikä antaumisvalmis
kenellekään, sillä olihan toki kunniavelvollisuuksia toisen
omaisuutta kohtaan...

Sillä salakuljettajan painolastia kantoi Mirdja, kokonaisia
rautavuoria tullaamatonta tavaraa... Ja ah, miten se painoi Mirdjan
sydämellä usein!

Kenties eli siellä nyt se hullun isän unelmoima kaikkeusihminen.
Eli raskaana satu-olentona tyttären syödyn sielun pohjalla. Kuin
kummitus, jolla oli sata päätä ja tuhannen sielua... Kuin elämän
sielun mikrokosmos...

Välistä väsyneinä hetkinään vihasi Mirdja sitä voimattoman rajulla
vihalla, niin kiihkeällä kuin ainoastaan rakkaus voi luoda. Mutta
siellähän ne lepäsivätkin hänen rakkautensa kaikki!

Mirdja on luotu näkyjen näkijäksi. -- Taas ruumiillistuvat henget.
Hän tuntee mistä pään, mistä silmän, mistä äänen hivelyn, mistä taas
koskettelevan hyväilyn...

Eikä lie se ensimäinen suudelma sentään ollut paras, se tyhmän,
pienen Eino Kailon suudelma! Sillä siitä oli hän ollut sisällisesti
ylpeä. -- Se oli ollut kuin vihkimävesi... Niitä muita hän enää
tuskin muisti. Ja mitä ne häntä liikuttivatkaan. Jotakinhan oli hänen
pitänyt antaa vastimeksi, ja kun he sellaisesta tyhjästä olivat
tulleet onnellisiksi...

Mutta miksi olivatkin kaikki nuo erilaiset ihmiset, joita hän oli
tavannut, olleet niin samanlaisia häntä kohtaan! Olisipa ollut edes
yksi ainoa poikkeus. Sitä poikkeusta olisi hän vihdoin rakastanut...
Ei, ei sellaisia sanoja enää. Ei sellaista leikkiä. Ja Runarin seljän
takana oli tämä rikos, sillä hän oli luvannut olla häntä pettämättä...

Ja Mirdja saa salaman-nopeasti taas yhden noita tavallisia, äkillisiä
tunnustuskohtauksiaan.

Hän jättää kuvittelut ja soitot ja kiiruhtaa kirjoittamaan Runarille.

Näin hän kirjoittaa:

'Sinun ei olisi pitänyt koettaa saada epäilijää uskomaan. Se koe voi
käydä kalliiksi. -- Minä annoin sinun johtaa itseäni, sillä minusta
oli suloista uskoa sinuun ja kuvitella rakastamista. Sinähän vakuutit
minulle, että tunteeni oli suuremman arvoinen kuin konsanaan se, mitä
rakkaudeksi kutsutaan, ja enemmän rakkautta kuin rakkaus itse. Minä
itse en ole koskaan tiennyt, mitä rakkaus on, ja siksi minä vain
kuuntelin sinua ja ihmettelin. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt
tehdä. Sillä jos en minä tiennytkään, mitä rakkaus on, tiesin minä
liiankin hyvin, mitä on rakkaudettomuus. Minä en osaa rakastaa, en
sinua, enemmän kuin ketään sinua ennen tai ketään sinun jälkeesi.

Nyt olen sielultani tyyni ja terve, ja sinut olen minä kokonaan
unohtanut. Enhän ole nähnyt sinua kolmeen kuukauteen. Sinä olet
minulle nyt aivan vieras mies, niinkuin kuka ohikulkeva tahansa,
jonka joskus sattumalta olen tavannut. Jos sinä nyt kuolisit tai
jättäisit minut, ei pieninkään kieli värähtäisi minun sielussani.
Voisin yhtä hyvin olla kihloissa kenen kanssa tahansa, voisin antaa
toisen miehen suudella huuliani, ilman että sinun kuvasi kertaakaan
tulisi häiritsemään, enemmän kuin sinun edeltäjäsi ovat häirinneet
minun suurta tunnettani sinuun. Ha-ha-haa! Se on rakkautta.
Niin, sinähän sen sanoit ja minä itsekin sen sanoin. Mutta minun
tunne-elämäni oli silloin kiihdyksissä, minä olin silloin sairas ja
siksi olin niin herkästi riippuvainen sinusta. Tuleen olisin minä
mennyt sinun tähtesi. Minä muistan sen kyllä hyvin. Ei se valhetta
ollut, mutta ei se lie ollut rakkauttakaan. Liiallista hermo- ja
tunnekiihotusta se vain oli ja kuka hyvänsä muu olisi saattanut
olla yhtä edullinen esine minulle kuin sinä, sillä personallinen
sieluesine minulla aina pitää olla. Mutta jos tätä kutsuttaisiin
rakkaudeksi, niin silloinhan voisin rakastaa ketä hyvänsä, kuinka
monta hyvänsä ja yhtä suuresti. Ei kukaan ole minulle niin paljoa,
etten ilman häntä voisi elää. En ketään tarvitse elämäni suureksi
välttämättömyydeksi. Ainoa, mikä minulle on välttämätöntä, on
ikuisesti vierivä vaihtelu. Ja minulla on sen pyörteissä valittavana
ainoastaan kaksi mahdollisuutta, molemmat yhtä hirveitä: joko seurata
alati omaa tunneaaltoamistani, antautua alati "rakkaudelle", kulkea
miehestä mieheen, olla suora itselleni ja heille, ottaa ja jättää
aina uutuudenpalon ja kyllästyksen oikkujen mukaan; tai sitten aina
kieltää tunteeni, aina pettää, aina olla kylmä, aina, kuuletko, aina
vetäytyä pois teidän miesten näkyvistä, jotten herättäisi vaarallisia
tulia itsessäni enkä teissä. Tämän viimeisen valitsee parempi itseni,
mutta onko sekään mikään elämän paremmuus? Ajattele, aina olla
kelvoton näyttelijätär, aina sulkea ihmisensä ihmiseltä! Ja minkä
vuoksi? Ett'emme muka kuluisi ja särkyisi toistemme kosketuksesta.
-- Hyvä Jumala, mitä varten sitten oikeastaan säästämme itseämme!
Eikö koko elämä ole kulutusta? Ja eikö ole ihanin kulumus se, joka
kahden sieluja vaihtavan ihmisrinnan välillä tapahtuu. Ihanin kulumus
siksi, että se rikastuttaa ihmisen suureksi, ymmärtäväksi ja syväksi.
Mutta lopulta tulee kulumus sittenkin suuremmaksi kuin rikkaus,
ja siitä alkaa jälleen ihmisen laskeutuminen. Moni-ystävyys hioo
vähitellen pois sen hienon koskemattomuuden, sen syvä-ytimellisen
herkkyyden, jonka pitäisi yleviä sieluja aateloida, ja tuo sijaan
markkinakuluneisuuden, raa'an romutunteisuuden, jolle pitää
päristää rumpuja ja lyödä nuijalla, ennenkuin tunto-eroavaisuus
herää. Ja lopulta häviää kokonaan erovaisto raaemman ja hienomman
kosketuksen välillä ja kaikki on vain samaa likaista, harmaata
ja välinpitämätöntä tunnottomuutta. -- Se on tavallinen ilotytön
kehitys. -- Sen olen kai minä jo läpikäynyt.

Pitääkö minun vielä puhua sinulle rakkaudestani! Etkö jo usko, etten
minä enää voi rakastaa?

Ja sittenkin minä luulen, että jos taas näkisin sinut, heräisi
herkkyyteni jälleen ja minä saattaisin riippua sinun kaulassasi
ja tuntea kuoleman kouristavan rinnassa eroa ajatellessa. Ja minä
saattaisin vannoa seuraavani sinua aina maailmanloppuun asti, jos
minä vielä tunteitani uskoisin. Mutta minä en usko niihin enää. Älä
koeta enää koskaan pelastaa epäilijöitä!

Enkä minä usko myöskään enää sinuun. Sinunhan piti ehjentää minut ja
nostaa ja parantaa. Mutta minusta tuntuu nyt, ettet sinä jaksa sitä
tehdä. Aisoihin sinä minut veisit. Ja niihin minä en ikinä alennu.
Ei ole Mirdjasta kotiin, jossa on neljä seinää ja yksi ikkuna.
Koti-idylli ja Mirdja! Liian särkevää ivaa todellakin! Minun täytyy
aina saada lentää, lentää avarasti ja vapaasti, ja langeta lennostani
yksin, viemättä ketään mukaani.

Unohda minut! Minä olen niinkuin Parisetta. Minulle ei tule
vapahtajaa -- --'

Mutta kirjoitettuaan tämän alkaa Mirdja taas miettiä... Itseään,
Runaria ja koko maailmaa...

Mistä, mihin, miksi ja minkätähden sulaa hänen päässään hermoja
särkeväksi sekasorroksi.

Ja hän ei lähetäkään paperia Runarille.

Totuus, oliko se muka siinä? Sinä hetkenä, jolloin Runar sen lukisi,
saattaisi se jo olla moninkertainen valhe...

Ja jos hän työntäisikin pois Runarin, tulisi varmasti taas joku
toinen...

Miksei saattanut ollakin hänen vapahduksensa pysyä Runarissa nyt,
uhrata kaikki hetkelliset mielijohteet uskollisuudelle, hakea
itsestään epäitsekkyyttä, lopettaa tähänastinen "demi-vierge
"-elämä...

Hänpä ei peräydy nyt enää, ei mistään hinnasta. Hän lupaa sen
itselleen ja Runarille ja Jumalalle.

Mutta pikkuiset pirunlapset kuiskailevat hänen korvaansa: Sinä
houkko, sinä kevytmielinen, sinä itsepetturi! Tämä uskollisuutesi
on, jos mikään, vain itsekkäisyyttä ja mielijohdetta. Se on oikkua,
oikkua. Se kostaa itsensä...



X


Nyt on Mirdja ottanut viimeisen ratkaisevan askeleen: hän on puhunut
kaikki sedälle. Nyt on hänen siis mahdotonta enää peräytyä, sillä
hän ei tahdo näyttää sedälle sisällistä heikkouttaan ja hulluuttaan.
Eikä hän myöskään tahdo näyttää onnettomalta. Ja hän pakottaa itsensä
tyyneksi ja iloiseksi.

Usein se hänelle onnistuukin. Lumiluoto ei ole vielä koskaan tuntunut
hänestä niin ihanalta ja rakkaalta kuin nyt. Ja se saattaa välistä
sytyttää kaikki hänen salaa-elävät voimansa suuriin ja syviin
säveleihin, niin että kaikki elää, pulppuaa, soi ja sykkii hänessä
yht'aikaa, niinkuin ei koskaan vielä ennen...

Mutta sitten hän aina melkein pelästyy itseään. Tämä herkkä viritys
hänen sielussaan, tämä outo soiminen ja leikkiminen hänen rinnassaan,
minkä edellä tämä kaikki? Kuolemanko? Vaiko uuden paremman elämän?
Pikemmin kuoleman.

Mutta hän tahtoo olla iloinen. Sedänkin tähden. Ah, hän on kauan
ollut paha ja unohtava lapsi!

Setäkin on syntynyt hänelle äkkiä uudeksi, ihmeen läheiseksi ja
ihmeen rakkaaksi taas. Ja hän saattaa puhella hänen kanssaan aamusta
iltaan kuten ennen lapsena. Saattaapa hän saada vielä ennen hänelle
aivan outoja hellyydenpuuskiakin. Lyödä äkkiä käsivartensa vanhan
miehen kaulaan ja puhua hänelle eriskummallisia rakkauden sanoja.

Ja sitten he soittavat yhdessä, kauan, kauemmin kuin koskaan ennen,
paremmin kuin ennen. Yhdeksi ainoaksi suureksi sointumereksi puhkeaa
sellaisina hetkinä äänetön Lumiluoto. Säveleet saavat sielun. Ne
puhuvat satuja toisilleen, hiipivät yhä lähemmä ja lähemmä, hivelevät
ja hyväilevät toisiaan, ymmärtävät toisensa ja vaikenevat samasta
ajatuksesta; lähenevät taas ja sulkevat toisensa sitten pitkään
äärettömään syleilyyn -- niinkuin jäähyväisiksi.

Näin puhelevat setä ja Mirdja toisilleen joka ilta. Joka ilta soittaa
aavemainen Pirunmajakka Tschaikovskyn "Sérénade mélancolique'ia".
Pilkkosen pimeä on siellä sisällä, pilkkosen pimeä ulkona. Henget
soittavat ja meri vastaa kuin ennenkin, mutta joka ilta hiljemmin ja
hiljemmin. Sen käy tuskaisen vaikeaksi säestää noita kahta. Ei ikinä,
ei ikinä ole se kuullut noin palavia rakkaudentunnustuksia.

Mutta joka ilta yhä kaameammin ja kaameammin puristaa Mirdjan
rinnassa tuska, kuin elämän tyhjiin puserrus itse. Irtirepäisy! Hän
ei voisi lähteä pois tästä ihanuudesta täällä, ei elää ilman viulua,
Lumiluotoa ja setää. -- Hän on ollut hullu, hullu!

Mutta kun Mirdja tietää tunnelmiensa tarttuvan, hillitsee hän taas
itsensä, katkoo kaameat mielikuvansa ja hymyilee onnellista hymyä
sedälle. Näin itkee hän ilman kyyneleitä joka ilta -- --

Sillä mikään ei auta kumminkaan enää. Mirdja on päättänyt lähteä sen
vieraan luo, Mirdja on päättänyt sitä vierasta rakastaa.

Ja hän saa sanoa jäähyväiset Lumiluodolle, suloiset ja hirveät
jäähyväiset.

Eräänä syysmyöhänä iltana se lopullinen tapahtuu.

Aurinko on jo laskenut ja taivaan ja maan yhtymäkohtaa piirtää kapea,
luonnottoman punainen viiva.

Kuin elämän ydinsuoni itse on se Mirdjasta, ja mitä kauemmin hän
siihen katsoo, sitä punaisemmaksi se pusertuu, repeytyy tuskalliseksi
vertavuotavaksi haavaksi.

Mirdja on kalpea ja säikkyy sitä veren kirvelevää väriä.

Setä on myöskin kalpea. Ja Mirdja huomaa äkkiä, että hän on käynyt
omituisen vanhaksi.

Ja hänen sielussaan vaikeroi; sinä viet elämän häneltä mennessäsi,
sinä huono, huono lapsi. Se on väärin sinulta. Hän ei ole enää se,
mikä nuorempana, hän tarvitsee sinun ymmärtämystäsi ja hellyyttäsi.
Täällä olisi paikkasi ja elämäntehtäväsi!

Ja meri katselee Mirdjaa soimaavasti: täällä olisi paikkasi ja
elämäntehtäväsi...

Mirdjan sielua kouristaa kuin kuolema, kuin hulluus, kuin koko
maailman paha omatunto...

Mutta hänen täytyy lähteä.

Ja ensi kerran elämässään kirjoittaa hän itsestään laulun. Sydämensä
soimissa heti eron jälkeen, pahan, sydäntä särkevän laulun:

    "Olin ennen ma erakon ainukki
    ja erakko lauleli lastaan;
    nyt laulaa hän laulunsa yksikseen
    ja minä vain kaukaa vastaan.

    Olin ennen ma erakon enkeli:
    kivet allaan ei saanehet liestää;
    nyt yksin hän kulkee ja kumartuu,
    minä suutelen vierasta miestä..."



Runarin rouva



I


Runar Söderberg on opettajana eräässä pääkaupungin koulussa. Alati on
hän kalpea ja vaitelias...

Opettaja ei varmaankaan ole oikein terve, päättelevät oppilaat.

Vastanaineen väsymystä, naurahtaa yksi ja toinen hänen tovereistaan.

Mutta kaupungin rouvat tietävät, että Runar Söderbergillä on
sopimaton rouva...

Ah, miten sopimaton rouva! Kukapa ei tuntisi hänen vanhaa huonoa
mainettaan! Kukapa ei tietäisi että hänen keltaisella silkillä
peitetyn pintansa alla tykytti petollinen, rietas ja itsekäs sydän!
Kukapa ei ymmärtäisi, että avioliitto hänen kanssaan oli sulaa
hulluutta ja onnettomuutta! Mutta että juuri tuon kelpo Söderbergin
piti joutua hänen lopulliseksi uhrikseen. Miten saattoikin viisas
mies olla noin sokea valitessaan itselleen vaimoa! Ja niinkuin ei
muka hänellä olisi ollut varaa valita. Vaikka itse kuun tyttären
taivaalta olisi hän saanut. Sellainen hieno ja siivo mies, edessään
varma virka-ura ja takanaan kunnianarvoisen pitkä ja kaunis
sukuluettelo! Mikä hirveä isku mahtoi tämä mesallianssi olla hänen
vanhemmilleen! Perheen ainoa poika vielä lisäksi!

Ja suuri päivittely ja sadattelu ja siunaus käy läpi satojen
lämminsydämisten ja puhdashenkisten kotien noiden kahden vastanaineen
ympärillä.

Mutta ne kaksi itse eivät tiedä siitä kaikesta mitään. He elävät vain
omaa suljettua elämäänsä.

Ja millaista on sitten tämä elämä, josta kaikki puhuvat, mutta jota
kukaan ei ole nähnyt?

Ah, huhu on arvannut liiankin oikeaan. Mirdja on sangen sopimaton
rouva.

Päivät pitkään kävelee hän vain edestakaisin huoneessaan ja vääntelee
käsiään tuskasta. Heidän yhteisessä kodissaan!

Tämäkö nyt oli sitä suurta sielun eheyttä, sitä elämän ja rakkauden
tasapainoa, sitä ihanaa yhteispyrkimystä ihmisen tarkoitusta kohti,
jota hän oli tavoitellut! Tämä ijankaikkinen istuminen neljän seinän
sisällä, tämä hiljainen, määrätön virkaileminen ainoastaan miehensä
vaimona!... Tuhansille muille naisille se kuului riittävän elämän
sisällöksi, tämän yhden suhteen ylläpitoon keksitty ammatti... Mutta
mitä oli se Mirdjalle? Samaa nähtävästi kuin miehelle. Alistettua
jollekin suuremmalle, välikappale, ei päämäärä, elämän täydennys,
ei elämä itse... Ja sittenkin oli hän pudottanut itsensä yksinomaan
tämän suhteen varaan, heittäytynyt kuin hullu mielikuvitelmiensa
repeäviin verkkoihin... Ja ajautunut hirvittävän kauas päinvastaiseen
suuntaan siitä, mihin oli pyrkinyt...

Hän oli uneksinut uskollisuuden ehjentämästä elämästä, valoisasta
ja voimakkaasta mies-ystävästä, ja lennosta hänen kanssaan
kaikissa yläilmojen saavuttamattomissa korkeuksissa, -- ja hän oli
valinnut itselleen työkameelin, kalpean koulunopettajan, ja tämän
kera poroporvarien tukehtavan matalan ilmapiirin ja yhteiskunnan
aasin-aisat, kaiken sen, mitä hän enin vihasi tässä matoisessa
maailmassa...

Siihen oli hän lopultakin nyt tullut, Mirdja parka. Ja
järkähtämättömän säälimättömästi tuijotti häneen nyt koko hänen
olemassa-olonsa paljas, ankara totuus, nyt, kun kaikki viimeisetkin
unet olivat särkyneet. Pahemmin kuin koskaan ennen kiusasi hän
nyt mieltään julmilla ajatuksilla, ruoskien niillä itseään oikein
sydämensä kiivaasta, kesyttömästä himosta, ja ruoskien niillä
Runaria... Ja mitä kipeämmäksi heidän kärsimyksensä kävi, sitä
hillittömämmäksi vaan kävi hänen himonsa ruoskia...

Tähän hukkui ja hupeni heidän elämänsä, se elämä, joka oli aiottu
niin kirkastavaksi ja ehjentäväksi...

Tai nyttemmin oli Mirdjalla oikeastaan aina kaksi eri sielua.
Toinen oli kova, ivallinen, katkera ja julma. Se haavoitti ja
puri lakkaamatta kuin raivohullu koira. Ja se toinen kärsi niin
sanomattomasti sen toisen puremista, kärsi heidän molempien puolesta,
mutta etenkin Runarin... Sillä se toinen oli hellä ja hieno ja
uhrauksiin altis...

Näin kului aika näiden molempien vihamielisten sielujen
alituisessa, mielettömässä taistelussa. Etenkään se pahempi ei
milloinkaan vaiennut. Levähtämättä purki se sydämettömiä, särmäisiä
viisastelujaan ja purki kaikki kuuluville. Runarinhan täytyi saada
tietää kaikki. Se oli suoruutta. Siksipä se ei myös unohtanut
pienintäkään julmaa viittausta tai ilkimielistä lisäystä tehdäkseen
suoruutensa vieläkin vaikuttavammaksi. Se tiesi kyllä, ettei Runar
ollut syypää mihinkään, mutta Runar oli sittenkin tiellä, välikappale
pahan kohtalon käsissä, ja siksi se ei voinut sietää sen miehen
muotoa edessään. Ja se toinen, joka häntä rakasti, se nyyhkytti
vieressä hiljaa koko ajan...

Kuin ijankaikkisuudeksi pitkittyvää kuolinkamppausta on Mirdjan
sisäinen elämä.

Ja Runar, se hiljainen ja hillitty Runar, käy päivä päivältä yhä
hiljaisemmaksi. Kaikki mikä hänessä aluksi Mirdjan rakkauden
paisteessa oli puhjennut esille, painautuu jälleen yksinäisen surun
painosta alkuperäisiin syvyyksiinsä. Ja mitä enemmän Mirdja puhuu,
sitä enemmän vaikenee Runar. Mutta Mirdjasta se on kuin heikkoutta,
kuin julmuutta, kuin typeryyttä, kaikkea pahaa yht'aikaa, ja hän
kiihtyy siitä vaan vielä enemmän. Mutta kun taas Runar puhuu tai
koettaa lohduttaa, tuntevat he molemmat, että se on vielä suurempi
typeryys...

Näin elävät he kaksi hermosairasta ja raskasta ihmistä alati
samalla lailla päivästä päivään. Kiusaten ja kiusaantuen... Mutta
kaikki on kotoisin Mirdjasta, sillä Mirdjaa kiusaa kaikki. Mirdjaa
kiusaa Runarin läsnäolo ja Mirdjaa kiusaa Runarin poissaolo. Ja
Mirdjaa kiusaa sekin, että hän tekee työtä... Tuollaista työtä:
ammattityötä, leipätyötä, rahatyötä... Mutta pyytää jäämään häntä
Mirdjan kannalle, tuolle veltolle, työttömälle tyhjäntoimittajan
kannalle, ijankaikkiselle diletantin kannalle, sehän olisi ollut
sulaa hulluutta! Sillä eniten kaikesta kiusaa Mirdjaa kuitenkin se,
ettei hän itse voi tehdä mitään... Mutta tässäkin asiassa kääntää hän
kärjen Runariin: Hänestä olisi sittenkin tullut taiteilija, ellei
Runar olisi tullut hänen tielleen eräänä heikkona hetkenä... Ja
hänestä tulisi vieläkin taiteilija, ellei Runar olisi hänen tiellään
nyt... Mutta siinä hän nyt on, on... Niinkuin kohtalo itse, jota ei
enää voi kiertää, niinkuin elämän ajatus itse, joka on ajateltava
loppuun ja joka työntää tieltään kaiken muun, niinkuin jokin, josta
ei enää koskaan pääse vapaaksi, jota ilman ei edes enää saata elää...

Ah, tätä vankeutta! Ah, tätä vähittäistä kuolemaa poroporvarien
silmien alla! huutaa Mirdjan sielu lakkaamatta.

Mutta talvi kuluu loppuun näinkin.

Mirdja ja Runar ovat eläneet sen toisiinsa vaipuneina ja kahden,
niinkuin kaksi rakastavaista. Ja he ovat tehneet sen sydämensä
valtavasta pakosta, sillä vaikkakaan he eivät oikeastaan voi elää
toistensa kanssa, eivät he myöskään voi elää ilman toisiaan.

Epämääräiset huhut kiertelevät yhä heidän ympärillään, mutta kukaan
ei itse asiassa tiedä mitään heidän päiviensä oudosta ja salaisesta
tarinasta.

Mutta Runar ja Mirdja tietävät kumpikin paljon muuttuneensa tämän
ensimäisen yhteisen talven aikana.

Runar on käynyt jälleen pessimistiksi ja synkän umpinaiseksi.

Ja Mirdjaan on tarttunut tavallisen porvarisrouvan tavallisia
luonteen-ominaisuuksia: hänestä on tullut pikkumainen ja häijy...



II


Mirdja ja Runar asuvat kesää pienessä saaristohuvilassa kaupungin
lähellä.

Se raskas talvi on jo aikoja sitten heidän takanaan, mutta talvinen
painajainen ei vaan ota siirtyäkseen pois heidän kodistaan. Siellä
väkisinkin tahtoo asua...

Kesäkuun pitkä päivä alkaa hiljalleen hämärtyä. Pilvet lepäävät
alhaalla. Painostavaa alakuloisuutta on ilmassa. Ja Mirdja ja Runar,
jotka istuvat huvilansa ulkoparvekkeella iltateetään juomassa, eivät
puhu sanaakaan. Vaitiolo käy jo melkein kiusalliseksi.

Mirjda tekee silloin tällöin hermostuneita liikkeitä tukien
niitä ivallisilla ilmeillä, ikäänkuin tahtoisi hän nauraa omille
hermoilleen, niiden loppumattomalle typeryydelle: ettekö sitten
ymmärrä, tällaista juuri on meidän normaalielämämme, tällaista -- ja
tällaista se tulee olemaan aina...!

Sitten pysähtyvät ajatukset taas tyhjyyteen...

Äkkiä keksivät Mirdjan silmät Runarin lautaselta pienen lehtimadon.
Keksivät sen ilolla kuin odottamattoman tarkkaamispisteen, edes
hetkellisen harrastuksen... Ja koko Mirdjan huomio kiintyy siihen.
Se ryömii hiljaa ja tasaisesti ympäri kupin reunaa, se alkaa kiivetä
leivälle samalla tyynellä säännöllisyydellä... Mirdja vaan tuijottaa
siihen ja tällä hetkellä ei hän välitä mistään muusta koko maailmassa
kuin siitä lehtimadosta.

Samassa tarttuu Runar leipään ja on juuri pistämäisillään palasen
suuhunsa, kun hän huomaa madon.

Mirdja naurahtaa pienen julman naurun.

-- Minä näin sen kyllä, hän sanoo.

-- Etkä sanonut mitään...

-- Minä en tahtonut tätä pyhää hiljaisuutta häiritä...

-- Oletpa sinä paha, virkahtaa Runar, koettaen pakottautua
leikilliseksi.

-- Olenko paha nyt, kun vihdoinkin alan oppia sinun suuren taitosi
vaieta, äänettömyyden ikuisen kaunopuheisuuden...?

Mirdjan ääni on katkera ja ärsyttävä ja asema alkaa taas käydä
kiusalliseksi.

Samassa tulee palvelija sisään tuoden postin.

Se on kuin pelastus. Jännitetty tunnelma särkyy ja kumpikin syventyy
omaan postiinsa.

-- Mirjda, sanoo Runar hetkisen kuluttua, tahdotko lukea tämän?

Mirdja heittää pikaisen syrjäsilmäyksen Runarin ojentamaan kirjeeseen.

-- Jobin posteja taas, hän murahtaa.

-- Pappa ja mamma taitavat tulla meitä ensi viikolla tervehtimään,
jatkaa Runar.

-- No enkö sitä arvannutkin! Tarkastusmatkalle taas tietystikin.
Oh, millaista näytetavaraa olen saanut olla tämän vuoden! Se on
inhoittavaa!

Tumma puna ajautuu Runarin kasvoille.

-- Miksi sinä tahdot tahallasi ottaa kaikki asiat niin pahalta
kannalta! Ymmärräthän kyllä... He rakastavat meitä ja...

Paha hymy Mirdjan huulilla katkaisee Runarin lauseen.

-- Niin, tietysti minä ymmärrän. Mitä olen minä muuta saanut tehdä
kuin ymmärtää ja ymmärtää aina siitä asti, kun menimme naimisiin.
Mutta nyt minä en tahdo enää ymmärtää mitään. Ymmärrys tappaa
ihmisessä kaiken hänen omaperäisyydestään kumpuavan toimintakyvyn.
Ymmärrys tekee ihmisen liikkumattomaksi patsaaksi... Ja tätä
holhousta, tätä holhouksen suurta rakkautta, minä en enää jaksa
ymmärtää. Kuoliaaksi se minut kuluttaa... Ja sitäpaitsi, mitä
liikuttaa minua kaiken maailman rakkaus! Mitä on minulla tekemistä
sen kanssa? Minä olen mennyt naimisiin vain yhden ainoan kanssa...

-- Sinä olet ikäsi elänyt ilman minkäänlaisia sosiaalisia siteitä.
Kaikkein luonnollisimmat tunteet ovat sinulle tuntemattomia.
Siksi saatat sinä puhua noin. Mutta koetahan kuvitella, että
sinullakin olisi isä ja äiti, ja he tulisivat... sanoo Runar hiljaa,
puristetulla äänellä.

-- Heidän tulonsa olisi toinen. He olivat vapaan elämän vapaita
mustalaisia, jommoiseksi minäkin olen syntynyt. Ja juuri sentähden
minä en jaksa tätä enää, minä en jaksa!

Mirdja on kovasti kiihdyksissä.

-- Mutta Mirdja... rakas Mirdja, mikä sinua tänään vaivaa? Runar
koettaa lähestyä, mutta Mirdja työntää hänet rajusti pois.

-- Tänään vaivaa! naurahtaa hän katkerasti. Tietysti sama kuin eilen
ja huomenna, sama kuin aina, aina... Tai etkö sinä huomaa mitään,
etkö sinä näe, että minä tukehdun? Oh, millaisessa hirvittävässä
tyhjyydessä ja vankeudessa olen minä kitunut koko tämän pitkän vuoden
sinun kanssasi! Ja sinä et näe vieläkään mitään, et enempää kuin
alussakaan, sinä onnellinen sokea! Joka et huomannut edes häpeän
punaa minun kasvoillani siinä inhoittavassa toimituksessa, jota
vihkiäisiksi kutsutaan, ja johon sinä minut pakotit...

Runarkin kuohahtaa:

-- Sinut pakotin! Kuinka sinä saatat puhua noin? Kuinka sinä saatat
sanoa, että minä pakolla vihitytin sinut itseeni? Ja sinähän todistat
aivan itseäsi vastaan. Tähän asti et ole tunnustanut itsellesi
pakkoa löytyvänkään tässä elämässä. Kaiken pakon olet aina leimannut
alennukseksi, josta ihmisien kuolinhetki lasketaan, mutta joka on
ainoastaan heikkojen kuolema, ei sinun...

-- Minunkin... minä olen heikko nyt. Kaikki olen minä kadottanut
sinun ilmakehässäsi: ylpeyteni, riippumattomuuteni, voimani,
itsekunnioituksenikin; ainoastaan yksi ainoa on minulla vielä jälellä
entisistä avuistani: kyky puhua totta. Ja tämä on totuus: vihkiminen
oli minulle pakko ja pakon keralla alennus, ja siitä hetkestä saattaa
lukea minun kuolemani alkaneen...

Pitkä vaitiolo.

Sitten aivan soinnuttomasti Runar:

-- Ne ovat hirveitä sanoja sille, joka sinua yli kaiken on rakastanut
ja jolle juuri sinun personallisuutesi pyhyys ja koskemattomuus on
ollut enemmän kuin jumalanpalvelus... Mutta kenties olet oikeassa
sentään. Minä olen ollut sokea, oikein umpisokea... Ja silloin, sinä
hirveänä hetkenä, josta puhut, minä en nähnyt maailmassa mitään muuta
kuin sinut, en tuntenut muuta kuin rakkauteni äärettömyyden -- ja
minä hullu uskoin silloin, että sinäkin vähän välitit minusta...

Runarin kasvoilla kulkee ääretön kärsimys... Mirdja näkee sen ja
hänen sydäntään viiltää, mutta raateluvietti hänen sielussaan siitä
vain yltyy... Ja teeskennellen välinpitämättömyyden kovaa ja kestävää
julmuutta, hän vasten sydäntään jatkaa: -- Niin, välitinhän minä
vähän sinusta, mutta liian vähän, ja minä uhrasin liian paljon
niin vähän tähden. Ja mitä vihkimiseen ja kaikkiin suhteemme
muodollisuuksiin tulee, niin olihan niistä puhetta paljonkin, ja minä
suostuin, se on totta, ja siinäpä se juuri onkin. Mutta sinun on
vaikea löytää tästä kaikesta pakkoa. Ikäänkuin pakko nykyaikaiselle
ihmiselle merkitsisi enää mitään ulkonaista väkivaltaa! Ani harvoin
ainakin. Mutta sen sijaan jotakin paljon huomattavampaa. Ainoastaan
parin erilaisen elämän-arvon murhaavaa sotaa ihmissydämessä, jossa
lopullinen ratkaisu, kallistui se sitten minne päin tahansa,
tietää sielun varmaa murtumista... Mutta sinä tunsit minut siksi
hyvin; sinun ei olisi pitänyt ahdistaa minua tähän umpisokkeloon.
Suostuinhan minä kaikkeen, mutta suostuin vastoin tuhansia sisällisiä
ääniä, vastoin varsinaista itseäni. Minkätähden? Sentähden, että
minä tahdoin olla hyvä sille, jota luulin rakastavani. Ah, ei pidä
kenenkään koskaan vedota toisen ihmisen hyvyyteen! Sillä hyvyys on
eniten levinnyt ja anteeksi-annettavin kaikista heikkouden synneistä.
Mutta sentään se on kuolemansynti, jolle ei ole armahdusta, eikä
saakaan olla. Sillä ei minkään asian nimessä koko maailmassa
ole tehty niin paljon pahaa kuin sen. Sen nimessä on luovuttu
luonnollisesta itserakkaudesta ja julistettu sijaan ihmisrakkauden
käsky, joka on julmin ja typerin kaikista käskyistä. Se on vuorostaan
koonnut yhteen kaikki tyhmät, ilkeät ja muka hyväätarkoittavat
pikkusielut ja luonut heidän avullaan maailman tekopyhyyden
ijankaikkisen valta-istuimen. Niin, niin, ajattelehan vaan, mistä
ihmeestä on ihmiskunta saanut niskoilleen tuon suuren, ulkokullaisen
ja selkärangattoman loiskansan, kaikki nuo ahdasmieliset profeetat
ja raukkamaiset filisterit, jotka eivät kunnioita yksilön
vapautta, jotka laativat ennakkoluuloja ja evankeeliumeja, lakeja
ja rangaistuksia, jotka lähettävät lähetyssaarnaajia kääntämään
ihmisiä uskottomiksi itselleen, tuon siveellisen mädännyksen!... No
niin, -- mutta näiden ihmiskunnan painajaisten, näiden edistyksen
vihollisten lakia olen minä kerran elämässäni palvellut. Ymmärrätkö
nyt, mitä merkitsee sellainen synti, synti itseään vastaan, ainoa ja
kuolettavin synti? -- Sen tehneelle ei löydy enää pelastusta. Turhaan
olen minä kamppaillut koko tämän vuoden. Minun syntini on liian
suuri...

Mirdja katsoo hämärän halki Runariin...

Tämän pää on painunut käsiin, ja Mirdja luulee näkevänsä hänen
olkapäillään tuskan nytkähdyksiä. Ja hän tuntee, että hänen
julmuutensa on petomainen ja ääretön tuota hyvää miestä kohtaan.
Hyvää miestä! Anteeksi-annettavin ja vihattavin ilmiö taivaankannen
alla! Sillä mies ei saa olla heikko, mies ei saa siksi myöskään olla
hyvä, sillä hyvyys on heikkoverisyyden alku ja loppu. Mutta että
hänen oman miehensä piti kuulua noihin syyttömiin pehmeämielisiin,
noihin ihmiskunnan hyllyviin suokerrostumiin, jotka alati huokuvat
ilmaan raskasta, hiljaista hengitystään ja upottavat pehmeään
syliinsä kaikki ne, jotka vihalla niiden päälle astuvat! Ah, voimaton
on kaiken maailman voima heidän hiljaista heikkouttaan vastaan!
Voimaton oli Mirdjakin Runaria vastaan. Hänen alati hillitty
mielensä ja ainainen hyvyytensä koskivat häneen enemmän kuin
mitkään voimapainiskelut. Niitä olisi hän juuri tahtonut, niistä
olisi hän kasvanut ja vahvistunut, niistä olisi hänen itsetuntoinen
elämän-ilonsa korkealle kuohahtanut. Mutta näin yksin lyödä sitä,
joka ei lyö takaisin! Se oli tappavan raskasta. Mutta sentään hänen
täytyi lyödä, täytyi, ja juuri sentähden täytyi. Ja väliin tämä
tunne yltyi aivan sietämättömäksi, yltyi raatelevaksi raivoksi tuota
samaista hiljaista miestä vastaan, joka tekeytyi noin kesyksi, joka
aivan kiusoittavalla tyyneydellä alistui kohtaloonsa ja kärsi Mirdjan
ilkeyksiä. Miksi ei hän tarttunut häneen kiinni, nuijinut häntä
nyrkillään, polkenut häntä saappaansa rautaisella korolla! Sillä
huono vaimo oli Mirdja... Millaista raakaa rakkautta hän taaskin
unelmoi, ikäänkuin hän olisi koskaan voinut sellaista todellisuudessa
sietää! Runarin rakkaus oli syvää ja hienoa... Mutta Mirdja oli huono
vaimo... Miksi ei hän voinut olla hyvä ja ymmärtävä, hänkin, ja
sovitella...? Ah, ei sitä enää. Niin oli hän juuri tehnyt, ja siitä
tämä kauhea sisällinen itsehalveksinta, tämä kauhea katkeruus...

Mirdja katsoo yhä Runaria ja hänestä tuntuu kuin kävisivät miehen
ruumiin ääriviivat yhä painavimmiksi ja pehmeämmiksi hänen
katseittensa alla -- kuin surun. Ja äkkiä valtaa hänet ääretön,
hukuttava hellyyden tunto. Sääli heitä kumpaakin kärsinyttä kohtaan
ja etenkin sitä toista, onnettomuus-toveria kohtaan, joka hänen
tähtensä kärsi... Vaikka kuolemallaan olisi hän tällä hetkellä voinut
julmuutensa sovittaa.

-- Rakas, rakas Runar, kuiskaa Mirdja, langeten ystävänsä kaulaan.
Rakas, rakas Runar.

Kummallinen, kirvelevä hymy välähtää Runarin kasvoille.

-- Mirdja...

-- Niin, Mirdja on niin paha, niin huono, mutta Mirdja rakastaa
Runaria sentään. Ja hän vie hengen siltä, jota hän rakastaa...

-- Onko se totta, Mirdja? Sinä rakastat vielä minua... onko se totta?
Sitten mielelläni annan kaikki, vie henkeni, vie järkeni, kaikki
kuuluu sinulle ja minä olenkin sinulle velkaa suuren sovitus-uhrin...
Minun ei olisi pitänyt tulla sinun tiellesi... Sano, tahdotko että
menen pois -- nyt vielä?

-- En minä tahdo, en minä tahdo, mutta kummallinen, kohtalokas voima
minua johtaa... Minä olen kiusaajattareksi luotu ja minä kärsin itse
omasta olemuksestani niin, niin. Ymmärtäkäämme toisemme, ystäväni.
Voi minä tiedän, miten sinä saat kärsiä... Parempi olisi sinun mennä
luotani, mutta minulla ei sittenkään ole ketään muuta maailmassa kuin
sinä. Sinä olet minulle kaikki...

Nyyhkytykset tukehtavat Mirdjan äänen.

Ja koko tuskansa väkevällä intohimolla sulkee Runar hänet syliinsä.

Yö verhoaa nuo molemmat. Pimeät ovat heidän silmänsä hetkisen
kaikelle sille hirvittävälle ja jäytävälle, joka ympäröi heitä edestä
ja takaa. He tahtovat unhottaa, he tahtovat uskoa, he molemmat
epäuskoiset, vaikka tietoisina omasta valheestaan. Väkevästi vetää
heitä nyt toisiinsa heidän salainen kohtalokas sairautensa, sama,
joka kalsean aamun sarastaessa on omiaan tekemään heidät taas tuhat
verroin vihamielisemmiksi toisilleen...

Ja sen he tietävät... Mutta entä sitten!...

Kesäkuun yö kuluu... Sen kalpea ja läpikuultoinen hämärä lepää
hienona ja liikkumattomana kuin melankolia kaikkien luotujen ylitse...

Mirdja ja Runar tahtovat säilyttää tietoisen, viileän mystiikkansa,
sairaiden, nautinnonhimoisten ihmisten kyllästymättömällä karuudella,
aina viimeiseen asti...

He istuvat ja istuvat... Väsyneinä, mutta levollisina, yön keinuvan
epäselvässä puolipimeässä. Nopealentoinen harmonia on hetkeksi
istahtanut heidän sielulleen...

-- Runar, puhuu Mirdja hiljaa, hyväilevällä äänellä, tiesitkö sinä
ennen, että minä voisin olla niin paha kuin ei kukaan koko maailmassa?

-- Tiesin, Mirdja, ja tiesin senkin, ettei kukaan voisi myöskään olla
niin hyvä kuin sinä, ei kukaan koko maailmassa. Sinä olet kaikkea
yht'aikaa... kuten ihmisen elämän-unelma itse...

-- Unelmien pitäisi pysyä unelmina, saavuttamattomina ja kaukaisina.
Mikä pohjaton pettymys onkaan koettaa vetää niitä povelleen. Sinä
näet nyt.

-- Niin, unelmista tulee lopultakin jotakin oleellista: kohtalo...
Sinusta on tullut minun kohtaloni, Mirdja...

-- Huono kohtalo, ja huono mies, kun puhut noin. Nainen ei saa
olla miehen kohtalo. Sinun täytyy voida voittaa minut, panna minut
päitsiin, kesyttää, taltuttaa, sinun täytyy olla minua voimakkaampi,
silloin on kaikki ratkaistu...

-- Kohtaloita ei panna päitsiin, Mirdja, eikä sinua. Pakko on sinulle
myrkkyä...

-- Mutta myöntyväisyys on myöskin, oikullisuuteni siitä vain yltyy.
Sinun täytyy hallita minua ilman pakkoa...

-- On luonteita, jotka eivät ole luotuja hallittaviksi ja jotka eivät
ikinä alistu siihen. Sellainen olet sinä...

-- Mutta mies on luotu hallitsemaan naista...

-- Ja sinä kaikkia miehiä.

-- Mutta minä olen sittenkin nainen... Niin, se on todellakin
merkillistä... ihminen minussa vihaa kaikkea alistumista ja pakkoa,
mutta nainen minussa sitä himoaa. Se on merkillistä... todellakin...
Avioliitto ei liene minunlaiselleni sopivanlaatuinen suhde...

-- Ei...

He vaikenevat.

-- Mutta olisihan minun pitänyt ymmärtää se jo alussa, jatkaa Mirdja
ajatuksissaan kuin itselleen, ja kyllähän minä sen ymmärsinkin.
Minä olen tehnyt väärin sinua kohtaan, ystävä raukkani. Ethän sinä
saattanut kaikkea aavistaakaan... Kuule Runar, meidän välillämme on
ollut koko vuoden jotakin epäselvää, salaperäistä, hirveää, eikö
sinustakin? Jotakin suljettua ja sielua jäytävää... jotakin, jota
ei ole saanut sanotuksi... Vain hillittömien kohtausten läpi olet
sinä saanut oikullista sieluani tavailla... Minä en ole voinut olla
avonainen ja hiljainen kesäyönä ennen, ennenkuin nyt, tänä himmeänä
ja viileänä kesäyönä, nyt vasta ensikerran koko avioliittomme aikana.
Kaikki on ollut liian lähellä tähän asti... Nyt vasta tunnen, että
voin kiihkottomana katsella yhteistä onnettomuuttamme, nyt minä
voin olla melkein hyvä tänä yönä. Tahdon kertoa sinulle sieluni
tarinan aina siitä asti, jolloin seinä laskeutui välillemme... Se
oli silloin, jolloin muodollisuuksienkin riitteet laskeutuivat...
Ja sen jälkeen on ollut ilmassa alati jotakin kolkkoa ja kovaa...
Mutta sitä ennen, muistatko, me uneksimme usein yhdessä... miten me
kaksi yhdessä jaksaisimme kasvaa vapaiksi ja voimakkaiksi, oikeiksi
kehityksen eturintama-ihmisiksi, ja jättää taaksemme kaiken matalan,
pimeän ja valheellisen... Tai oikeastaan oli se sinun unesi, mutta
minäkin omaksuin sen, sillä minäkin toivoin voivani kerran ehjentyä
ja ehjällä rakkaudella antautua...

-- Mutta sinä et voinutkaan ehjentyä ja antautua...

-- Ja sinä et voinutkaan viedä minua pois itsestäni ja pois
kaikesta siitä pimeästä ja matalasta ja valheellisesta, jota me
vihasimme... Päinvastoin! Ennen oli se ainakin minulle ollut
ainoastaan käsitteellistä, kaukaista ja vihattavaa varjoa, vaan nyt
tunki se päälle aivan vuoriraskaana todellisuutena, musertavana,
ylivoimaisena... Ja se kaikki tuli sinun kanssasi... se oli se
sinun elämäsi raskas puoli... Sinä olit kyllä viitannut siihen
kaikkeen jo ennenkin, mutta minä en silloin ollut jaksanut sitä
täysin ymmärtää. Nyt vasta... kokemuksen kautta. Nyt osaan jo
nimittää oikeilla nimillään kaiken sen abstraktisen pahan, jota
elämäni ijän olen vaistomaisesti vihannut: ekonoominen pula ja
siitä johtuva sovitteleminen, leipä virka, pakollinen virka-ura,
näytekelpoinen sopivaisuus kaikessa, elämäntavoissa, ajatuksissa,
pukimissa, siveydessä ja rakkaudessa... Niin, rakkaudessa sen
sopivaisuuden näytteen nimenä on avioliitto. Ja minunkin sisällisestä
elämästäni piti siis tehtämän näytetavaraa, siihen piti tulla mustan
prelaatin uskonkappaleineen, koko ainoan autuaaksitekevän kirkon ja
yhteiskunnan itsetyytyväisesti silittelemään pitkää pukinpartaansa
ja vuodattamaan siunausta pääni päälle... Oh! kun tuo ajatus
ensimäisen kerran löi sieluni läpi, säpsähdin minä kuin käärmeen
puremasta ja työnsin sen luotani inholla, häpeällisenä ja alhaisena
mielijohteena. Kuinka voisi sellainen olla edes mahdollista! Kuinka
voisimme koskaan sallia minkään ulkonaisen, vieraan kosketuksen
kajota meidän arkaan ja hienoon sielumystiikkaamme! Ei ikinä. Se oli
toki liian loukkaavaa. Ja mitä liikutti meitä raa'an rahvaan siunaus
ja kirous! Jos minulla oli jotakin asiaa Jumalalle, niin siihen en
tarvinnut välittäjää... Ja mitä erittäin rakkauteen tulee -- no niin
-- ja sinuun... Et kertaakaan ennen mihinkään suhteeseen ollut sinä
vielä pyytänyt lupaa, et papilta etkä pormestarilta, mutta nyt, kun
oli kysymys minusta, nyt juuri piti sen tapahtua, sen häpeällisen
ja julkisen omaisuuden luovuttamisen... Ja se tapahtui todellakin.
Se päästettiin nyt likelle tuo ilmestyspeto, yhteiskunta, jota
elämän-ikäni olin vihannut, mutta jota en ennen ollut tuntenut. Nyt
se tuli. -- Sinun vanhempiesi muodossa. Ja se oli siinä kaikkein
katkerinta. Sitä en olisi suonut meille kummallekaan. Ymmärrä minut
oikein! Sinä tunnet minun boheemikasvatukseni, sen täydellisen
ennakkoluulottoman vapauden, jossa alati olen saanut kasvaa.
Kaukaa ja kurittomana olen minä ylimielisellä hymyllä halveksinut
yhteiskuntaa ja kaikkia niitä, jotka sen ulkokullaisten lakien
orjuuteen ovat sortuneet, kuin hemmoteltu lapsi ainakin, tietämättä,
mitä merkitsee todellinen käsikähmä sen kanssa, taistelu elämästä tai
kuolemasta. Ja nyt yht'äkkiä tuo syrjäytetty välttämätön paha kohosi
tielleni auktoriteettina, nyt juuri, jolloin olin elämäni arimmassa
käännekohdassa... Sinä rakastit suuresti vanhempiasi, minä näin sen,
ja he sinua, ja se oli minusta kaunista. Mutta he olivat vanhanajan
kansaa ja itse pappissäätyä, tuota säätyä, jota tahtomattani alati
olen vihannut kaiken valheen edustajana maan päällä. Ja hyviä he
olivat, senkin minä näin -- ja kuka jaksaisi taistella hyvyyttä
vastaan -- ja sitten he olivat vanhoja... Heidän sielunsa olisi
särkynyt, jos sinä vapaana olisit vapaan naisen omistanut heidän
tietensä, ja he olisivat kironneet sinut kuudennen käskyn rikkomisen
kirouksella. Ja minä tunsin, ettei minulla ollut mitään oikeutta
rikkoa teidän suhdettanne, joka minulle orvolle oli niin outo ja
ihmeellinen ja pyhä... Ja silloin minä aloin taistelun itseäni
vastaan. Minä koetin puhua järkeä vallankumoukselliselle ainekselle
sielussani jotenkin tähän tapaan: Mutta otahan toki asia vain
muodolliselta kannalta! Siveellisesti kehnolla kehityskannalla ovat
tuollaiset järjestys toimenpiteet vielä vallan välttämättömiä. Lasten
aseman turvaamiseksi merkitään vastanaineiden nimet. Ja kuka tuon
käytännöllisen seikan toimittaa, sehän on todellakin yhdentekevää,
oli se sitten pappi tai muu. Hän katoaa sitten taas näköpiiristä
eikä koskaan enää tule takaisin -- Tuo oli kyllä viisasta, minä
käsitän sen. Mitä merkitsi todellakaan pieni, muodollinen litania
parantumattomien irtirepäisyjen välttämiseksi, sinun tähtesi
ja heidän tähtensä... Mutta silloin tuon ensimäisen hiljaisen
tingintä-suostunnan kera lensi ensimäinen rääkkyvä yöhuuhkain minun
sieluuni, ja siitä asti on se siellä rääkkynyt... Mutta vasta
silloin, kun seisoimme kuin kaksi holhouksenalaista mielipuolta
isäsi edessä, huomasin minä sen... Hän mustassa papinkauhtanassaan
luki vihkisanoja, noita inhoittavia jaarituksia, naurettavan
juhlallisesti, ja kansa vetisteli ympärillä. Silloin kuohui ja kiehui
minussa, olisi tehnyt mieli paiskata jokainen sana takaisin vasten
silmiä kuin likainen räsy... Korkealla kävi minun vihani sillä
hetkellä kuin kesytön meri ja halveksiminen keijui sen pinnalla
kuin vihreä lieju, mutta kaikkein syvimmällä piili se kaikkein
pahin: itsehalveksiminen... Niin Runar, se oli pahin, ja sen jälkeen
olen minä ollut kuin mennyttä. Minä en ole enää yhtä ylväs kuin
ennen, minä olen myyty porvarillisen sovinnaisuuden pilkkahinnasta,
ollakseni kuten kaikki muu kansa ja ollakseni "pahentamatta yhtä
näistä pienimmistä"... Oh, vielä olen kuulevinani nuo kauheat sanat,
joilla isäsi siunasi, ei, vaan kirosi meidät... Miksi se olikin
isäsi! Sillä siitä asti kytee mielessäni salainen viha häntä kohtaan,
aivan kauhtumaton katkeruus, ja sinuakin kohtaan... Oi Runar, anna
se minulle anteeksi, minä en voi sille mitään! Mutta melkein vihaan
sinua vain siksi, ettet ole suvuton ja säädytön kulkuri, vapaa kuin
ilman lintu. Sinulla ei pitäisi olla minun ulkopuolellani mitään
kallista, ei mitään kadotettavaa. Irrallinen sinun pitäisi olla,
ja pudotettu maan pinnalle yksinäiseksi kuin minä, yksinäiseksi ja
vapaaksi. Minä voisin seurata sinua silloin maailman rannoille asti,
uskollisena ja uhrautuvana kuin orjatar, mutta ruhtinattaren ylväs
ylpeys rinnassani. Se sopisi minulle, kulkurileirien levottomalle
prinsessalle. Sellainen elämä sopisi ja sellainen rakkaus! Totisesti
voisin minäkin silloin ehjentävällä rakkaudella rakastaa. Minä olisin
toinen ja sinä olisit toinen, ja ainoastaan sielujemme yhä kasvava
kaipaus toisiinsa takaisi meidän rakkaudellemme ijäisyyden... Mutta
nyt kun välillämme on vieraan virkavallan lait, muka suhdettamme
tukemassa, nyt tekee mieleni vain joka hetki rikkoa, rikkoa.
"Muistakaa, että avioliittonne on pyhä ja erottamaton. Jonka Jumala
yhteensovitti, ei pidä ihmisen sitä erottaman!" Ha-ha-haa! Miten
paljon kirousta Jumala yhdistää ja siunaa, miten paljon siunattua
kiroo, kun pappi häntä saa edustaa! Mutta minä sanon sinulle vieläkin
sen, että minulle ei ole olemassa mitään avioliittokäsitettä. Minä
olen sinun omasi, niin monta päivää kuin jaksat minut yhä uudelleen
valloittaa, niin monta yötä kuin voin sinut vapaaehtoisesti valita
rakastajakseni kaikista muista. Rakkauden sammumattomalla palolla,
älyn loppumattomalla terävyydellä ja kekseliäisyydellä on sinun
osattava se tehdä, kuuletko Runar, ettei vaan kukaan, kukaan pääsisi
lähemmäksi minun sieluani. Sillä minun päälläni lepää nyt kirous,
näetkö, joka vetää minua vastustamattomasti poispäin sinusta.
Se on se pakko. Vapauden rajoissa ainoastaan voin olla hyvä ja
uskollinen... Oi Runar, minä näen taas, että sinä kärsit... Minä olen
loukannut taas sinua... Miksi olenkaan puhunut!

-- Ei, ei, puhu, puhu Mirdja! Puhu kaikki minulle, kaikki se raskas,
jota koko vuoden olet sydämelläsi hautonut... Siten katoaa se kova
ja umpinainen väliltämme. Siinä ei ole tarpeeksi, että tiedämme
jotakin toisistamme, meidän täytyy kuulla se toisiltamme, silloin
vasta tunnemme olevamme ystävän asemassa toisiimme. Niin, olenhan
minä tiennyt, että sinä vihaat niitä, joita minä verenvoimasta
rakastan, vanhempiani... Mutta mitä me voimme sille kumpikaan! Sekin
on kohtalo...

Aamu alkaa valjeta hiljalleen. Esineitten ääriviivat käyvät jälleen
selviksi ja kiinteiksi... Ja Mirdjan piirteet näyttävät taas kovilta,
melkeinpä teräviltä...

Runar tekee ponnistuksen jatkaakseen puhettaan:

-- Sinua kiusaa heidän tulonsa nyt. Kirjoitanko ja kiellän heitä
tulemasta?

-- He tulevat sinun luoksesi, sinä kaipaat ja tarvitset heitä, mitä
on minulla tekemistä sen asian kanssa, kunhan vaan itse saan pysyä
poissa pelistä...

-- Minä en tahdo heitä nyt tänne. Minä kiellän heitä tulemasta...

-- Ja millä perusteella?

-- Vaikka millä...

-- Siinäpä se. Aina valheita, aina verukkeita. Millä samealla
vyöhykkeellä sinä oletkaan heidät alati ympäröinyt! Ei pieninkään
totuuden pilkoitus ole sitä koskaan halkaissut. Ja nyt olet sinä
vienyt minut omalle radallesi. Olet valhetellut meidän molempien
puolesta, teeskennellyt meidän molempien puolesta, esittänyt meidät
kokonaan toisiksi, kuin mitä olemme. Minä en jaksa tätä enää.
Tällainen keinottelu on rikos elämän pyhää kehitystyötä kohtaan.
Tulkoot vanhempasi! Valhettele sinä, jos tahdot, yhä edelleen! Nyt
minä tahdon puhua totta.

-- Kuule Mirdja, minä en ole ikinä pyytänyt sinulta valhetta,
ainoastaan ymmärtämystä, hienotunteisuutta heitä kohtaan. Meidän
on näes helpompi ymmärtää heitä kuin heidän meitä. He ovat
puoli vuosisataa meistä jälessä. Meidän ei tarvitse tahallamme
heitä loukata, vetää esille kaikkia ristiriitaisuuksia heidän
läsnäollessaan. Se on aivan turhaa ja sydämetöntä sitä rakkautta
kohtaan, joka meidät tälle valistuneemmalle kehitykselle on vaalinut.
Meidän on asia ymmärtää...

-- Ainoastaan ymmärtää, oh, niin vähänkö se vain olikin! keskeyttää
Mirdja katkerasti, ja ärsytys värähtelee suupielissä. Niin vähänkö
vain! He ovat sangen tervetulleita, minä osaan jo läksyni: vain
pieni repetitsioni kohteliaisuusterminologiassa, pieni lystillinen
naamiaismenuetti varpailla, pieni referaatti viime pyhäisestä
saarnasta sedälle, pieni luettelo nimipäiväkaakun maustimista
tädille, yleensä pieni kaunis satu, pieni muodollisuus, pieni
hienotunteisuus vain, ettei heidän sydämensä särkyisi, aivan niin!
Mutta minä, tämän pienen ymmärtämyksen esittäjä, minä! Eikö minun
tuskani, minun itsehalveksintani, minun salakavala myrkytykseni, eikö
se ole mitään? Ei, ei! Minulla ei ole oikeutta pyytää ymmärtämystä,
hienotunteisuutta, oman elämän oikeutusta!

Mirdja puhkeaa hysteeriseen itkuun.

-- Rakas, rakas Mirdja, rauhoitu ystäväni rakas! Minä ymmärrän sinut
niin hyvin. Minä en tarkoittanut mitään sellaista. Mutta mitä tehdä,
me olemme molemmat niin syvästi onnettomia...

-- Mutta kuinka voit sinä pitää minulle esitelmiä
hienotunteisuudesta, minulle, ikäänkuin en olisi liian herkästi
värähtelevä jo ennestään, sekä toisten että itseni puolesta. Enkö
minä juuri toisten tähden ole kiemurrellut, madellut, hymyillyt,
silloin kun tuska kouristi, vaiennut, silloin kun viha aaltosi,
ollut katala, kavala, raukkamainen itsekieltäjä vain toisten tähden,
säästääkseni, sääliäkseni, ollakseni hyvä niinkuin sinä! Minä tiedän,
mitä se on ja millä hinnalla olen sitä ollut. Sentähden uskallan nyt
sanoa: kirottu olkoon kaikki hyvyys ja sääli! Paha minä tahtoisin
olla, sydänjuuriani myöten paha ja kova, silloin vasta jaksaisin olla
taas uskollinen itselleni ja saisin itsekunnioitukseni takaisin.
Ah, sinä siunattu kirkas-silmäinen viha, joka katkot ihmisen irti
luonnottomista siteistä, joka uskallat käydä vaikka lähimpiesi
ruumiiden ylitse! Ah, sinä siunattu hiljainen halveksima, joka
käyt veljesi jälessä ja sallit yksinjääneen, poltetun sielunkin
vielä hymyillä!... Keskitietä ei löydy. Miksi sinä turhaan haet
sitä, Runar? Ah niin, mutta sinä oletkin sitä sukua, keskitien
verta, kompromistien, filisterien ikivanhaa lauhkeaa verta. Ei
ainoatakaan rehellistä, suorasukaista pirua ole istunut vielä laajan
sukupuusi oksilla. Mistäpä sinä sitten sen mustan ja punaisen
tuntisit! Kaikki selväpiirteisyys, kaikki voima ja suoruus on
sinussa vain keinoteltua, jälestäpäin opittua, matkittua. Meissä on
auttamattomasti eri veri, eri veri...

Kiihdyksissään on Mirdja kävellyt edestakaisin lattialla. Hyvää yötä
toivottamatta hän katoaa.

Kauan hän liikkumattomana vuoteellaan lepää tuijottaen aamun raskaina
riippuviin pilviin. Ensi kertaa hän nyt täydellä todella ajattelee
eroamista...

Runar ajattelee samaa. He valvovat molemmat... Ajattelevat ja
kärsivät taas...



III


Kuinka yö on kirjava kuin karnevaali, pitkä kuin ijäisyys sille, joka
valvoo!

Mirdjalta uni yhä lyhyemmäksi loppui ja valvotut pimeydet vain
pitenivät, aivan kuin syyskesän yötkin hänen ympärillään...

Nyttemmin nukkui hän enää sangen harvoin. Tuntikausia saattoi
hän maata silmät auki tuijottaen johonkin pisteeseen huoneensa
nurkassa... Tuntikausia johonkin pisteeseen... kunnes pimeys vihdoin
alkoi elää puhjeten kummallisiksi kuviksi ja väriaalloiksi...

Mirdjasta tuntui kuin olisi hän joskus hyvin kauan sitten kokenut
jotakin samanlaista. Varhaisimmassa lapsuudessaan -- niin -- silloin
se oli... Silloin aina kun syys-yöt pimenivät mustiksi, alkoi
kummallinen juhlavalaistus hänen sielussaan -- joulu. Silloinkin
makasi hän öisin silmät auki, liikkumattomassa tuijotuksessa
niinkuin nyt, katsellen pimeään niin kauan kunnes se kokonaan hukkui
silmistä... Ja silloin alkoi sataa tähtiä... Kirkkaita, punaisia,
keltaisia, vihreitä valopisareita tiheänä tulisateena aivan... Oi,
kuinka se oli kaunista ja hauskaa!

Tämä on ainoa, jonka Mirdja selvästi muisti lapsuutensa ensi
vaikutelmista. Tähtisateet joulu-öinä! Ja kaikki pimeät yöt olivat
joulu-öitä silloin...

Mitä se oikeastaan oli, tuo kaikki, näköhäiriötäkö vaiko
mielikuvituksen liika-eloisuutta, sitä ei Mirdja vieläkään osannut
selittää. Mutta kerran oli hän tähtisateiden alla elänyt, siitä oli
hän varma...

Nyt tuntui taas vähän samanlaiselta kuin silloin. Mirdja makasi
vuoteellaan ja odotti... Mutta tähtiä, noita tuttuja, niitä ei
vaan enää putoillut, vaikka hän kuinka olisi toivonut. Hän kokeili
kaikilla mahdollisilla keinotekoisilla tavoilla, pinnisti silmänsä
jäykkään tuijotustilaan, niin että niihin koski, piti niitä raollaan,
haki epäluonnollisia tukipisteitä saadakseen aikaan valohäiriöitä,
tähtiä... Kaikki turhaa!

Hän tuijotti yhä vaan itsepintaisesti huoneensa nurkkaan. Eikö siellä
sittenkin elänyt jotakin outoa! Ilkeän-näköisen pään ääriviivat
alkoivat erottua...

Ei, ei sellaisia kuvia! Ei, vaan tähtiä!...

Tämä alkoi jo vaivata. Mirdja ummisti äkäisesti silmänsä. Mutta uni
ei vaan ottanut tullakseen. Nyt vasta kuvakarnevaali hänen sielussaan
oikein alkoikin...

Se oli sitä vanhaa... Ajatuksia, muistoja, jotka yksinäisyydessä
ruumiillistuivat, kaukaisia mielikuvia, jotka yön hiljaisessa
pimeydessä muuttuivat näyksi...

Kaikki tämä oli sangen epäterveellistä, sen hän tiesi. Tästä
johtui sitten päivisin hänen ärtyisyytensä, hänen parantumaton
hermotautinsa... Mutta sittenkin! -- Ja juuri ehkä sentähden
kaipasi hän alati päivästä pois takaisin yöhön ja yön näkyihin.
Riuduttavalla rakkaudella himosi hän niiden hiljaista hivelevää
seuraa, niiden ylhäistä herkkätuntoista koskettamattomuutta. Sillä
ihanan koskettamattomia ne olivat nuo sairaat ja kauniit uniruusut,
eivät kenellekään muulle ne aukaisseet umpuaan, eivät kenenkään
vieraan kaukaisinta läsnäoloa sietäneet, eivät edes Runarin. Runar
ymmärsi sen ja ymmärsi pysyä loitolla. Mutta hän kärsi, ah, kuinka
hän kärsi siitä, että tuon ihanan yksinäisyys-tropiikan hehku kuivui
ja kutistui hänen kosketuksestaan ja että hän sentähden oli tuomittu
ijät päivät pysymään ainoastaan vieraana, syrjäisenä ymmärtäjänä
tuolle "noli me tangere"-sielulle, hänkin...

Ja Mirdjakin kärsi siitä. Sillä Runarille, jos kenellekään, olisi
hän tahtonut mielikuva-mystiikkansa jakaa. Ainoalle, suurelle,
ymmärtävälle ystävälleen. Mutta hän ei voinut. Ja kaikki syy oli
hänessä itsessään. Runar oli täydellinen, siltä tuntui hänestä
ainakin usein. Pelkällä kauniilla ja hyvällä oli hän alati Mirdjan
ympäröinyt... Ah, ei sentään...

Ja Mirdjan mieleen muistui taas tuo heidän elämänsä vaikea ja arka
kohta: Runarin vanhemmat. Siinä oli se vieraista vierain kosketus,
joka oli tullut kaupanpäällisiksi ja joka uhkasi tukahduttaa hänessä
kaiken, kaiken, paitsi katkeruuden...

He eivät tietystikään pysyneet loitolla, eikä heitä voitu siihen
pakottaakaan. Olihan heillä oikeus lähestyä, verirakkauden ikuinen
oikeus, mutta ymmärtämisen, luonnollisen sielunvalikoimisen myöntämää
oikeutta, voi, sitä heillä ei ollut. Mutta siitä he eivät itse
tienneet mitään, ja sitä ei myöskään voinut heille sanoa loukkaamatta
heidän kaikkein arimpaansa...

Liiankin hyvin ymmärsi Mirdja Runarin kauhean välittäjäaseman,
hänen hienot, mutta turhat koetuksensa suojella molempia puolia
haavoittumattomina, molempia rakkaimpiaan... Hän oli todellakin
tehnyt kaikki voitavansa varjellakseen Mirdjankin herkkää ja ylpeää
sielua. Mutta se ei ollut onnistunut. Ja minkätähden? Sentähden
että Runar oli koettanut varjella niitä toisiakin. Juuri tämä
alituinen keskitiessä hoippuminen, tämä alituinen sovittelemisen ja
tinkimisen pakko se oli, joka teki heidän asemansa niin tuskaisen
toivottomaksi. Se se oli, joka sai Mirdjankin niin julmaksi;
suurentamaan kärsimyksiään, painamaan sormensa aina kipeimpään
kohtaan... Ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt ainoastaan itsensä... Sillä
hän tunsi niin hirvittävän selvästi olevansa vanki, tunsi ettei valhe
enää koskaan erkanisi hänen elämästään... tuo jokapäiväinen, tappava,
pieni valhe...

Ja tämä kaikki ainoastaan tuon tyhmän Anna tädin tähden, tuon
pastorin rouvan ja pastorin. Miksi ei Jumalan tuli iskenyt heitä
pois hänen tieltään, miksi ei oikeus tullut! Väkevämmän, sielulta
ihanamman ja kirkkahamman oikeus, hänen oikeutensa...! Tai oliko
pimeiden sielujen hyvyys lopultakin jotakin ikuista, voittamatonta,
se viimeinen, maailman-nielevä turmelus, ja kaikki "Annat" niitä
viimeisten päivien pyhiä? Isänkin tielle oli tullut sellainen "Anna."
-- Ja nyt tyttären. Ah, kirottu...!

Ss... hiljaa! Pimeiden sielujen hyvyys on sittenkin jotakin
voittamatonta. Kirotkin ponnahtavat siitä takaisin...

Salamana leimahtaa Mirdjan silmien eteen eräs muisto, kummallinen
kuva, oudosti hellyttävä ja hiljentävä. Kesynä ja sanattomaksi
lyötynä jää hän siihen tuijottamaan...

Ja niin hiljattain vielä se tapahtui. Kaksi kuukautta takaperin
ainoastaan. Juuri silloin, jolloin hänen sielunsa oli mitä
pirullisimpaan vastaan-ottoon valmistunut... Mutta Jumalan tuli
olikin iskenyt häneen itseensä, ja kaikki oli käynyt vastoin
arvioimisia...

Kuva ei hellitä...

Mirdja makaa sairaana, hyvin sairaana. Pää polttaa kuivaa, pistävää
kuumetta ja aivot kehräävät kuuluvasti... Mutta Anna täti istuu
vuoteen ääressä yötä ja päivää, yötä ja päivää... Hän kohentaa tyynyä
ja muuttaa kääreitä... Aina kun Mirdja avaa silmänsä, kohtaavat ne
vanhan naisen sydänhellän katseen ja hänen alati ahkerat sormensa
vanhanaikuisessa virkkauksessa...

Mutta Mirdja on vaarallisesti sairas. Sinkoaa silloin tällöin hänen
itsensäkin ymmärrettäviin kuoleman ajatus. Hän värisee siitä, mutta
hänellä ei ole enää voimaa tahtoa elämää... Mutta Anna täti on nyt
voimakkaampi Mirdjaa, hän tahtoo parantaa ja Mirdja paranee...

Mutta mitä enemmän fyysillinen sairaus hellittää, sitä huutavammaksi
käy sielun salainen suuri tuska. Sillä nyt ymmärtää jo Mirdja, mitä
hänen ympärillään tapahtuu. Hänen tähtensä uhraudutaan, antaudutaan
tartunnan vaaraan, kärsitään ja kalvetaan. Eikä edes sydämien
salatuimmissa sopukoissa asu valitusta tai nurkumista... Nyt ymmärtää
Mirdja, että tyhmä Anna rouva on laupeudensisarista täydellisin... ja
että hän tällä hetkellä on hänen palveluksessaan.

Ja se koskee Mirdjaan. Hän tahtoisi kiittää, hänen asiansa olisi
kiittää, mutta hän ei voi. Kitaan kuivuu kiinni itsepintainen
kieli. Kuitenkin sattuu välistä, että tuska yltyy yliluonnolliseksi
ja Mirdja ei jaksa enää hillitä itseään. Silloin saattaa hän
äkkiä kapsahtaa kiinni vanhan rouvan käteen, kuumehoureisen
tavoin kuiskuttaen: rakas täti, älkää välittäkö minusta, älkää
kalvetko minun tähteni, se on liikaa, liikaa, liikaa!... Ja hänen
ylijännityksensä raukeaa rajuun itkuun...

Mutta silloin vasta tädin huolenpito tuhatkertaiseksi käykin. Hänen
rakkauden-osoituksillaan ei ole enää mitään määrää. Ja kerta toisensa
jälkeen vakuuttaa hän, että Mirdja on hänelle niin rakas, rakas...

Ja Mirdja näkee, että hän puhuu totta.

Raskaana ja raukeana painuu hänen päänsä jälleen tyynylle. Ei mitään
tule muuttumaan koskaan...

Olkapäissä ja rinnassa nytkähtelee vielä tukahdettu nyyhkytys,
mutta Mirdja painaa sen alas ja puristaa silmänsä kiinni. Hän on
nukkuvinaan. Teeskentelyn tie oli ainoa perille vievä! Sillä on
nytkin tarkoitettu vaikutuksensa. Anna täti hiipii varpaillaan ulos
huoneesta...

Ah, miten hyvää teki silloin kiusaantuneille hermoille yksinäisyys!
Ja hyvää teki päästää ajatusten kirvelevät kipunat purkautumaan,
hyvää teki tuntea naamioiden painon poissaoloa...

Sillä ainoastaan Mirdjan naamiaispuvun tunsi Anna täti, ei itse
Mirdjaa. Hänen naamiaispukuaan hän rakasti, ei itse Mirdjaa. Itse
Mirdjaa ei ollut hän vielä koskaan nähnyt, sitä Mirdjaa, joka oli
hänen verivihollisensa.

Miksei ollut Mirdjalla oikeutta eikä sydäntä ilmaista omaa
totuuttaan! Niin, miksei? Hänen sielunsa olisi sen kuitenkin
parkaissut kuin kuoleva peto, kauheasti, tuskallisesti... milloin
tahansa.

Vieraan maaperän kasvattama myrkyllinen kukka hän oli, hajoamistilaan
asti sairas, parantumattomasti ja auttamattomasti. Sairas sillä
lailla, että hän vain ärtyi ja paheni jokaisesta hyväilystä ja
hymystä sairaanhoitajattaren huulilla. Sairas sillä lailla...

Mutta siitä ei Anna tädillä ollut aavistustakaan. Onnellinen asia
sentään tuo tietämättömyys! Muutamille aivan elinehto tietenkin!
Mutta Mirdjaa tämä raivostutti. Miksi ei niillä ihmisillä, joita
kehdosta asti oli neuvottu varomaan susia lammasten vaatteissa, miksi
ei heillä ollut silmää nähdä turkkia syvemmälle, miksi ei heillä
ollut edes heimovaiston varmaa tuntoa itsessään? Ei mitään muuta kuin
typeryyttä!

Kuinka ei Anna täti nähnyt, että se oli nytkin etupäässä Mirdjan
sielu, joka kärsi, joka kiemurteli aivan kuolintuskissaan, joka
voihki ja parahteli ja vapisi vaitiolonsa suuresta painosta! Ei,
ei ikinä katsottu Anna tädin harmailla lapsensilmillä sellaisen
ihmisen sieluun, jossa paloi itse helvetti. Taivasta varten olivat
lapsen silmät! "Ja ellette tule kuin lapset, ette ikinä tule taivaan
valtakuntaan." Niinhän se heidän oppinsa kuului. Tosi kenties, mutta
alhainen ja tyhmä oppi sittenkin!

Ja kuitenkin kulki hän täällä itse, hän, Mirdja, suuri herjaaja
ja kapinoitsija, kuin nöyrä opetuslapsi ainakin ja edisti taivaan
valtakunnan lähestymistä maan päällä. Ja valhetteli ja halveksi
itseään, mutta valhetteli uudestaan, voidakseen vain jättää
tämän suuren, hyvän Anna lapsen Jumalan valtakunnan portista
pahentumattomana sisälle. Ei, totisesti hän ei silloin omaa
autuuttaan ainakaan hakenut...

Mikä altruisti sinä olet, sinä paha, itsekäs Mirdja!

Miten tyhmä sinä olet, kun et löydä parempaa ratkaisua, sinä viisas,
itsekylläinen Mirdja!

Miten heikko sinä olet, kun sinut kärpänen kaataa, sinä voimakas,
ihmisiä hallitseva Mirdja!

Kummallisia ajatuksia!

Mirjda naurahtaa.

Helvetit nauravat myös...

Uskoako vielä kohtaloon ja tarkoituksenmukaisuuteen? Tai itseensä?
Mitä teki uskolla se, joka oli sidottu? Mutta kuka, kuka sitoi?...

Vain arvoituksia, ainaisia arvoituksia...

Kuinka yö on pitkä kuin ijäisyys ja raskas kuin maailman kaikkeus
sille, joka ajatuksissa valvoo...

Eikä ratkaisua millekään...



IV


Syksy on todellakin tullut, se suuri värihekumoitsija syksy...

Siellä täällä puiden latvoissa loimottaa jo lakastuksen punakeltainen
poltto ja yli koko karun rannikkokankaan on levinnyt kanervien
kalpea, sinipunerva valaistus.

Mutta Söderbergin huvilan ikkunoihin näkyy korkea törmä, joka
auringonvalossa paistaa aivan verenpunaiselta. Mustikan lehdet
kuultavat sieltä kuin tuhannet heleiksi levitetyt perhossiivet, jotka
joka hetki ovat valmiina lehahtamaan lentoon...

Mirdja lähtee taas tavanmukaiselle yksinkävelylleen metsään. "Minä
menen puhelemaan hengille", naurahtaa hän Runarille lähtiessään. Niin
on hän tehnyt joka päivä, koko kesän...

Sillä Mirdjalla on vielä jälellä kaikki lapsuuden vanhat
näyttelijätaipumukset. Yhä vielä huvittaa häntä leikkiä oman itsensä
kera, pukeutua oman sielunsa hulluksi morsiameksi, yhä vielä...
Sillä hän tietää olevansa niin kaunis, tietää liikkeittensä olevan
kuin musiikkia jokaisen kuolevaisen silmille... Ah, miten suuresti
nauttii hän itsestään yksin autiossa metsässä -- ja miten hyvällä
omallatunnolla... Hänhän on saanut aikaan sentään niin paljon pahaa...

Määrättä maleksii Mirdja syksyisessä metsässä. Kostea sammal työntää
hänen sieraimiinsa viileää, hullupäistä tuoksuaan ja korpi kohisee...

Mirjda huhuilee itselleen... Ja suloisesti hivelee hänen korviaan
hänen oman äänensä kiiriskelevä kaiku kaukana taivaan rannalla...

Mutta äkkiä vastataan hänelle vieraalla äänellä.

Mirdja säpsähtää ja pysähtyy. Miehen ääni, rikkonainen ja lepertävä...

Suuttumuksen puna ajautuu Mirdjan poskille. Kuka raakalainen häntä
uskalsikaan lähennellä?

Mutta samassa tuleekin vastaus itse: keski-ikäinen mies reppu selässä
ja loistavan kirjavat sukat jalassa.

Hänellä on hullunsekainen ilme harmaissa, jokapuolelle vilkkuvissa
silmissään, ja suuret teerenpilkut paistavat kuin iloiset napit hänen
kiiltävällä naamallaan.

Omituinen otus, ajattelee Mirdja.

-- He, päivää, ha-ha-haa-ts, panee vastaantulija päästäen nauraessaan
kummallisia, pehmeitä hammas-ääniä.

-- Hyvää päivää, vastaa Mirdja, tahtomattaankin myös naurahtaen.

-- Kaunis olet etkä ole ylpeäkään, sanoo taas vieras mies raapaisten
jalallaan ja tehden samalla mitä hullunkurisimpia kumarruksia. --
Minä olen entinen herra, mutta kukas sinä olet?

Mirdja huomaa nyt selvästi olevansa tekemisissä puolihassakan kanssa,
mutta seikkailu alkaa häntä huvittaa, ja hän vastaa samaan äänilajiin:

-- Mirdjaksihan minua kutsutaan... Mutta mistäs sinä olet kotoisin?

-- Minun kotini on siellä, missä olen yötä, fröken, vastaa kulkuri,
yhä säestäen sanojaan naurettavilla eleillä...

-- Kukas sinä sitten olet?

-- Mamman poika vaan, ha-ha-haa-ts.

-- Eikös sinulla olekaan omaa nimeä tai isän nimeä?

-- Isän nimeä, ha-ha-haa-ts! Isä vaan yöllä kerran tuli minun mammani
viereen ja yöllä se meni, ja aamulla talutti mamma minut maantielle,
ja sillä tiellä minä olen, tjaah, selitti mamman poika melkein
juhlallisesti. Mutta hänen silmänsä nauroivat mitä herttaisinta iloa
ja ruma suu vääntyi hyväntahtoisesti...

-- Ja siitä asti sinä vain kierrät maailmaa?...

-- Tjaah, ja oikein sitä maailmanrantaa. Oletkos kuullut siitä
puhuttavan, fröken? Se on sellainen paikka, jossa tuollaiset
kaulahelkyttimet pahasti mustuu ja jossa paljon varastetaan...
Oletkohan sinä koskaan vielä nähnyt varasta? -- Mutta ah fröken,
päästäänkös myö tästä kaupan alkuun, kaupan alkuun, minulla on
nuppineulaa, hiusneulaa, parsinneulaa, kaikenlaista neulaa...

Mirdjaa alkaa tuo hassu kulkija huvittaa yhä enemmän ja enemmän.
Tuollaiseksi lyö elämä aina ihmisen, sen, joka sen helmoihin
tinkimättä heittäytyy. Vie kaiken, jättää soimaan vain yhden
ajatuksen, yhden päähänpiston, kuten hänen isälleenkin... Mutta onko
maailmassa koskaan ollut suurempia viisauksia kuin ne, jotka hullujen
päistä ovat ulos pusertuneet...?

-- Tule minun kotiini täksi yöksi. Ei taida maailmanranta lämmintä
antaa...

-- Ah fröken, antaa lämmintä, ku antaa kylmääkin... Vapaa valta
lämmitellä ja palella...

Minun unelmani, minun unelmani! huokaa raskaasti Mirdjan rinnassa...

Ja Mirdja kulettaa mielipuolen "mamman pojan" kotiinsa...

-- Tämä on eräs minun kaukainen sukulaiseni maailmalta, sanoo hän
Runarille.

-- Merkillisiä päähänpistoja, murahtaa Runar, joka on pahalla
tuulella...

-- Meillä tuntuu kummallakin olevan sama vika, naurahtaa
pilkallisesti Mirdja. Me emme pidä toistemme sukulaisista. Tämä on
kuitenkin sangen mukava vieras. Hänelle ei tarvitse kääntää turkkiaan
nurin, ei teeskennellä, ei valehdella rahtustakaan. Hän on jo nähnyt
tämän maailman totuuden. Katsonut siihen niin, että hänen sielunsa on
särkynyt... Hän on hullu...

-- Hullut ovat aina epämukavia...

-- Sinä puhut nähtävästi kokemuksesta, viisas ystäväparka. Mutta
minulle, joka itse olen hullu, minulle ei ole taivaan kannen alla
muuta epämukavaa kuin se valhe ja pakko, jota tämän maailman viisaat
edustavat. Jospa olisit sinäkin noin suvuton ja vapaa ja hullu kuin
tuo maailman kiertäjä, niin olisin minä onnellinen...

Runar ei vastaa enää... "Mamman poika" jää heille yöksi.

Mutta koko sinä yönä ei Runar saa unta. Häntä kalvavat levottomat
ajatukset ja viha, ja sitten vielä jokin, jota hän ei kehtaa edes
itselleen tunnustaa -- mustasukkaisuus.



V


Viimeistä päivää maalla.

Keltaiset lehdet putoilevat lakkaamatta, ja Mirdja ja Runar
istuvat ikkunan ääressä katsellen tätä kuihtumuksen suurta sadetta
ympärillään. Takkavalkea loimottaa epätasaisesti. Puolivalmiit
matkakorit viruvat lattialla niin avuttoman ja surullisen näköisinä.
Kaikkialla on vastassa hävitys...

Mutta Mirdja ja Runar vaikenevat; ja heillä on yhteinen ajatus, josta
he vaikenevat...

Kumpikin muistavat he viimeistä tuskan talvea kaupungissa. Ja kuin
salaista pelkoa ja odotusta on heidän sanattomuutensa -- uuden talven
kynnyksellä. Taasko se oli edessä, se sama?

He katsahtavat molemmat vaistomaisesti toisiinsa yht'aikaa...

-- Tahtoisitko jotakin nyt? Mirdja äkisti kysyy.

-- Enpä tiedä. Miksi sitä kysyt?

-- Minä vain soisin, että sinun olisi hyvä edes joskus, jonkun
ainoisen kerran hyvä minun kanssani. Sano minulle suoraan, onko
sinulla nyt hyvä olla?

-- Ei... onko sinulla?

-- Ei...

He vaikenevat taas. Pimenee. Lehdet putoavat yhä...

Sitten Runar hiljaa ja surullisesti:

-- Sano minulle, Mirdja, milloin sinulla viimeksi oli hyvä olla?

-- Tuo käsite on minulle kuin vieras. Ei milloinkaan ole minulla
ollut hyvä olla...

-- Mutta paras olla milloin?

-- Älä kysy. Kukapa kykenisi elämän varjoja ja valoja vaaitsemaan!
Minun on aina hyvä ja aina paha yht'aikaa... Aina on ollut niin...
Muunlaista en muista... Mutta milloin lienee itselläsi viimeksi ollut
hyvä...? Se mahtoi olla silloin... ennenkuin minä tulin.

-- Ei ole minullakaan koskaan ollut hyvä olla... Paras sinun aikanasi
sittenkin, Mirdja... Toista on sinun... Sinä odotit parempaa ja
petyit, ja synkkyys ympärilläsi on vain syventynyt...

-- Tiedätkö, kuka pettyy? Ei se, joka kuvittelee, vaan se, joka
uskoo. Minä en ikinäni ole osannut uskoa mihinkään, mutta kaikki
elämän mahdollisuudet olen mielikuvituksessani jo edeltäpäin elänyt.
Pettymykseni on siksi aina ollut keveä, tämäkin... mutta kuvitteluni
tuska on ollut hirvittävä... Väkivaltaa tein itselleni sinä hetkenä,
jolloin tulin luoksesi, sillä minä aavistin jo silloin tämän kaiken,
ja järkeni huusi minulle: sinä hullu! Ja tunteeni huusi samaa...
Mutta tätä en ole sinulle koskaan sanonut...

-- Ja luuletko, että minun omatuntoni oli rauhallinen, ottaissani
sinut vastaan. Minun järkeni huusi minulle sanoja paljon pahempia
vielä kuin sinun. Mutta minä en tahtonut silloin kuulla mitään,
joka käski minua pois sinusta. Sillä sinä olit niin ihana ja niin
liian lähellä jo... Minun rakkauteni oli heikkoa ja itsekästä. Minä
vaikenin ja annoin sinun tulla...

-- Antaisitko nyt minun mennä pois?

-- Itsesi tähden jos menet. Minun rakkauteni on nyt kasvanut eron
kestäväksikin...

-- Niin nyt, kun yhdessä-olon tuska on sietämättömäksi yltynyt...
Sitä kutsutaan pettymykseksi... Tietysti se nyt kestäisi eron.

-- Sinä et usko, että minä sinua rakastan. Usko se, usko se!...

-- Mahdotonta... Minä olen sinun elämäsi tyhjiinpuserrus ja tuska.
Mutta minä en tahdo sinulle pahaa, ystäväni. Minä lähden, unohda
minut, niinkuin ei minua olisi ollutkaan...

-- Ijankaikkisesti elät sinä minun sielussani, Mirdja, en ikinä voi
minä sinua unhottaa...

-- Tuottamani tuska on sinuun siis ijankaikkiset arpensa iskenyt...?

-- Sinä puhut yhä vielä niinkuin sille, joka ei sinua rakasta.
Iskujasikin olen rakastanut, Mirdja. Minun rakkauteni sinuun se on,
joka on ijankaikkinen...

-- Silloin olet sinä yli-inhimillinen. Milloin on ihminen ikinä vielä
omaa onnettomuuttaan rakastanut? Sillä nyt ne ovat tulleet...

-- Mitkä?

-- Särkeymykset.

-- Muistatko, mitä kerran niistä sanoit?

-- Tulkoot särkeymykset... se oli kokemattoman ylimielisyyttä.

-- Niin, kohtalo tulee kutsumattakin.

-- Sinä olet viisaampi minua. Sillä me olemme sittenkin toistemme
kohtalot. Me emme voi enää välttää toisiamme. Se on nyt liian
myöhäistä jo. Minä en voi mennä pois sinun luotasi enää, Runar,
vaikka minun pitäisi, minä en voi... Ja minä rakastaisin sinua, ellet
sinä olisi minun kohtaloni. Voitko käsittää, ettei ihminen kohtaloaan
rakasta?

-- Sitä ei jaksa voittaa, eikä se tule ikinä vastaan ystävänä...

-- Miksi ei voi kohtaloaan voittaa? ja miksi se ei voisi olla ystävä?

-- Siksi että kohtalo ei ole muuta kuin itseään vastaan taisteleva
ihminen...

-- Se on totta... Siinä se juuri onkin kaikki, kaikki, koko
arvoituksen selitys. Mistä sait tuon ajatuksen, Runar?

-- Ainoastaan siten voin selittää sen, ett'emme jo ole eronneet
tuhansia kertoja, että yhä vielä olemme yhdessä, vaikkakin
yhdessä-olomme on ainainen, hivuttava sielujen kidutus. Me
taistelemme toistemme kautta itseämme vastaan. Sen mikä meissä
itsessämme on vihollista ja turmiollista, kaiken sen löydämme myös
toisistamme.

-- Sinä puhut kummallisia asioita tänä iltana, Runar. Sinä annat
uuden ja oudon valaistuksen kaikelle... Kohtalossaan tulee ihminen
itseään vastaan... Itserakkaus vetää häntä siis kohtaloaan kohti...

-- Ihminen etsii siksi, kunnes löytää eniten itsensä näköisen. Ja
hän luulee löytäneensä tasapainon, mutta silloin vasta alkaakin
taistelu...

-- Niin, ensin luulin minäkin sinua itseni näköiseksi, mutta
sitten kun se taistelu alkoi, luulin erehtyneeni. Mutta niin kai
se kuitenkin on, että me olemme liiaksi samanlaisia molemmat.
Liiaksi tunteissa väräjäviä, liiaksi ajatuksissa potevia ihmisiä.
Menimme me minne tahansa, teemme me aina tuskaksi elämämme. Nyt
ymmärrän tämän ajatuksen valossa kaikki, ja tuntuu kuin olisin
aina ymmärtänyt. Sentähden juuri saatan minä välistä vihata sinua
kaksinkertaisella vihalla, inhota sinua, kyllästyä sinuun, niinkuin
ainaiseen yhtäläisyyteen ilman vaihtelua, niinkuin vain voi kyllästyä
oman itsensä loppumattomaan perspektiiviin. Ja sentään me vaadimme
toisiltamme uusia vaikuttimia, uusia elämän-arvoja ja kiihottimia.
Ja kun emme saa niitä, kylmenemme me ylpeään ivaan, kuten tyhjää ja
typerää katsellessa. Sillä me luulemme toisiamme omaksi peiliksemme
ja halveksimme toisiamme epäitsenäisyydestä ja matkimisesta. Ja
odotamme koko ajan jotakin aivan uutta ja itsestämme eroavaista.
Ikäänkuin se voisi olla edes mahdollista meille, jotka ymmärrämme
ainoastaan itsemme ja toisemme oman yksilöllisyytemme valaistuksessa.
Sillä koko elämämme on ollut vain ainaista oman minuuden potensseihin
korotusta, ainakin minun. Ja niin tulee olemaan vastedeskin. Siitä
ei pääse. Me vihaamme itseämme, mutta rakastamme vielä enemmän
kuin vihaamme. Siksi emme myöskään voi jättää toisiamme. Jos
eroaisimmekin, olisi itserakkautemme siksi suuri, että se ajaisi
meidät takaisin toistemme luo, oman kuvamme eteen. Mutta kun pysymme
yhdessä, kasvaa vihamme usein suuremmaksi kuin rakkaus, ja vihan
jälkeen tulee tyyneksi jäätävä halveksinta ja se on vielä suurempi
kuin konsanaan viha. Tai jos me jaksamme olla rauhallisina ja
katsella hetken kauniisti toisiamme, saattaa tapahtua, että hellymme
hiljaisiksi ja lemmenlämpöisiksi, mutta vain siksi että meillä on
silloin niin rajaton sääli rääkättyä itseämme kohtaan, sääli, joka
vähäksi aikaa voittaa vihan ja halveksinnan. Mutta minulle sopii
viha sittenkin paremmin kuin sääli, sillä minä olen ylpeä. Minä
tahdon alati uskoa itseni kohtaloni tekijäksi, ja kun huomaan, että
minun omassa ristiriitaisessa kokoonpanossani piilee oma näkymätön
viholliseni, niin olen usein menehtyä sisällisen saamattomuuden ja
avuttomuuden ylpeään raivoon, jollaista vain voi tuntea se, joka on
liian voimakas totellakseen ketään, liiaksi heikko ollakseen jumala...

Mirdja vaikenee. Hetkisen perästä hän jatkaa:

-- Sinä olet vienyt minut ihmeellisiin ajatuksiin, Runar. Minä
olen aina tuntenut, ett'emme enää voi erota vaikka kuolema
tulisi, käsittämättä miksi. Nyt minä tiedän sen. Se on usko
omaan kohtalokkaaseen onnettomuus-yhdistykseemme, joka liittää
meidät. Se on se -- eikä mikään muu, ei rakkaus, ei intohimo, ei
sukupuolihekuma, ei edes ystävyys, joka rajattomasti jaksaisi
uhrautua -- ei mikään muu kuin kohtalokas luonnon-voima... Näin
on ainakin minun laitani... Miten lie sinun? Sinä olet sittenkin
erilainen. Sinä tunnut välistä kuin täydelliseltä ja silloin minä
melkein pelkään sinua, silloin minun melkein täytyy uskoa siihen
uskomattomaan, että sinä sittenkin rakastat minua, Runar...

-- Minä rakastan sinua...

-- Minun, armas ystävä raukkani, minun poloinen armaani, miten
hirveästi minä olen raiskannut meidän elämämme, meidän ainoan
elämämme, joka minun tähteni hupenee hulluudeksi.

-- Ja minun käsissäni on sinun elämäsi tuhoutunut. Minä olen tuomittu
mies...

-- Sinulla on ollut lempeimmät kädet maailmassa...

-- Mutta pahojen voimien palveluksessa.

-- Minä olen itse ollut se paha voima...

-- Älä sano, älä sano...!

Mirdja vaikenee. Hiilet hehkuvat. Ulkona kohisee tuuli.

-- Ja siksi minun asiani olisi lähteä pois sinun luotasi, jatkaa
Mirdja hiljaa.

-- Niin, sinun pitäisi saada vapautua minusta. Minä olen sinulle
kahle.

-- Mutta vaikka minä menisin maailman ääriin, et sinä voisi lakata
elämästä minun sielussani, et, et...

Kohtalo on tullut, näes... Entä sitten! Me ymmärrämme toisemme.
Olemme lisänneet oman itsemme yltäkylläisyyttä kaksinkertaisella
panoksella. Meidän on kestettävä toisemme. Eikö totta? Ja niin totta
kuin minä itseäni rakastan, rakastan minä sinua. Samoin, käsitätkö,
kiduttaen, ivaten, ruoskien ja vihaten minä rakastan. Minun armaani,
minun armaani...

-- Me kulutamme toisemme loppuun... sinulla pitäisi olla kauniimpi
loppu, Mirdja, Mirdja!

-- Minä tahdon sammua sinun kerallasi, Runar. Minulla ei tule olemaan
enää mitään sinua kauniimpaa tässä maailmassa. Sinulla on se, jota ei
ole kenelläkään muulla: rakkaus minuun, minuun...

-- Uskotko vihdoinkin...?

-- Olen aina uskonut. Minun on täytynyt, vastoin tahtoani... Ja
se tuntuu niin hyvälle... Kuule kuinka syksy tulee... Tuulen
kohinassa... Kaikki katoaa, paitsi sinun rakkautesi, Runar... Anna
minun levätä sylissäsi, näin. -- Nyt on hyvä. Minä suljen silmät,
kuulen vain sinun sydämesi sykinnän ja unohdan kaiken muun. Minä olen
onnellinen nyt, Runar...

Hiilet mustuvat vähitellen.

Mutta noiden kahden sydämessä palaa jälleen suurena ja ehjänä rakkaus.

Ja sinä hetkenä he eivät taaskaan pelkää talvea. Vaikka syksy kohisee
raskaasti ja kaameasti ulkona. Vaikka hävitys sataa yhä...



VI


He olivat nyt kaupungissa, ja kummallakin tavallista enemmän tahtoa
ja uljuutta aivoissaan.

Sillä koska he eivät kerran voineet heittää luotaan yhteistä
elämäänsä, täytyi heidän ainakin päästä sen herroiksi... Täytyi...
Jostakinhan ihmisen oli taisteltava...

Ja Mirdjalla oli päässään ylen monta tehokasta tasapainolakia, ylen
monta viileää ja viisasta ajatusta -- kaikkien ristiriitojen varalle.

Selväpäisesti ja kylmästi oli hän itselleen selvitellyt nykyisen
asemansa.

Hän oli naimisissa. No niin. Se ei ollut mikään erikoinen onni.
Mutta sen ei myöskään tarvinnut olla mikään erikoinen onnettomuus.
Ja jos hän todellakin heittäytyi riippuvaiseksi tuollaisesta
mitättömästä arkitapahtumasta, jollaisia tässä elämässä sattui vähän
jokaisen osalle, oli se ainoastaan hänen oma syynsä. Arkitapahtumien
yläpuolitse täytyi hänen voida elämänsä elää. Sitäpaitsi olihan
hän aina tietänyt sen seikan, että lopultakin oli yhdentekevää,
kenen kanssa oli naimisissa. Avioliitolla oli aina omat ominaiset,
ikävät tunnusmerkkinsä, mutta näitä ikäviä puolia ei tarvinnut
välttämättä ulottaa itseensä. Miten olikaan Ranskassa? Vuosittain
solmitaan siellä tuhansittain avioliittoja, ilman että pienintäkään
personallista mielitekoa on mukana pelissä, ja ani harvoin
ovat avioliitot siellä onnettomia. Miksi ne olisivatkaan sitä?
Muodollisuus muodollisuutta vastaan; pienellä seurustelutaidolla
ratkaistaan koko pulma. Aamulla pieni ystävällinen tervehdys
ruokapöydässä: "bonjour ma chère", -- "bonjour mon ami", kohtelias
suutelo kädelle, kaunis hymyily vastaukseksi, ja kaikki on kuin olla
pitääkin. Sillä ne ihmiset osaavat ottaa asiat oikealta kannalta.
Avioliitto, yksi yhteiskunnan monista ontoista pakkomuodoista!
Ainoastaan hullut koettavat niin karkeissa puitteissa toteuttaa
sisällön täydellisyyttä ja ihannettaan. Hullu oli ollut Mirdjakin.
Naurettava ja turmiollinen tuossa pohjoismaisessa raskaan vakavassa
elämän-katselmuksessa, joka ei tahdo tunnustaa mitään muotoa ilman
sisältöä eikä kuitenkaan uskalla luoda sisällölle muuta muotoa
kuin sen sääntöjenmukaisen ja ammoin hyväksytyn. Tusinaihmisen
täydellisyyskaipuussa oli hän elänyt, antaen kuten tämä pettymysten
ja katkeruuden sitten runsaasti tulvia lähimmän lähimmäisensä ylitse.
Tahdittomuudessa oli hän elänyt. Ollut pieni ja ilkeä, ja uskonut
olevansa orja...

Miten mielettömiä uskoja, ikäänkun ihminen ei olisi orja tai vapaa
ainoastaan sikäli, mikäli hän itse itsensä orjuuttaa tai vapaana
pitää.

Tästä lähin oli hän oleva vapaa. Niinkuin ei maailmassa olisikaan
olosuhteita tai avioliittoja tai asianhaaroja tai muita ihmisiä,
ainoastaan hän yksin. Itseään oli hänen ainoastaan toteutettava, ei
mitään muuta. Silloin olisi hän vapaa. Ja ne muut saisivat riemuita
hänestä tai kärsiä, rakastaa tai vihata. Mitä se kuului häneen! Ei
koskaan heltyisi hän enää suojelemaan pehmeitä sydämiä oman itsensä
hinnalla, niinkuin oli joskus tehnyt. Ne, jotka eivät kestäneet
häntä, saattoivat siirtyä syrjään tai sortua. Sitäpaitsi olihan elämä
epämieluisten ihmisten asumassa maailmassa kärsimys, josta ei kukaan
päässyt vapaaksi.

Mutta maailmassa eli myös toisenlaisia ihmisiä, sellaisia,
joiden kera elämä oli iloinen ja kauniskin. Sen asian oli Mirdja
melkein unohtanut. Niin kauan oli hän elänyt hautautuneena heidän
sisäiseen kaksinsuhteeseensa. Käännellyt ja väännellyt sitä
kaikilta mahdollisilta puolilta. Itse Jumala ei olisi sellaisesta
kiirastulesta ehjin nahoin pelastunut.

Hän hullu, joka niin kauan oli kehrännyt itsestään ja itsensä
ympärille yksinäisen kuvittelunsa teräviä lankoja! Se ei ikinä voinut
olla terveellistä.

Mutta nyt menisi hän jälleen maailmaan ihmisten luo kuten ennenkin.

Molemmat omille tahoilleen he menisivät, mies ja vaimo. Ja he
palaisivat toistensa luo rikkaampina kuin ennen, sielut tulvillaan
vieraitten ilmapiirien salaisia, ärsyttäviä tuoksuja ja outoja,
värisyttäviä tunnelmia... Koko uutuuden viehätyksen aisti-armaus
olisi sellaisessa kohtauksessa...

Heidän tähän-astinen menettelytapansa oli ollut peräti väärä.
Hentomielistä, alituista toistensa tavailemista oli se ollut. Varsin
kyllästyttävää ulkoa-opettelemista...

Onnettomista onnettomin sellainen taipumus kahden ihmisen välillä,
joiden pitää kauan sietää toisiaan!

Ainoastaan puolivalaistuksia silloin ja puolitunnustuksia!
Puoli-ymmärrystä, puoli-uskoa, ja paljon ijankaikkista hämärää heidän
välillään, jotta paljastustyö ei koskaan selviäisi, ei koskaan
loppuisi...

Näitä kaikkia ajatteli Mirdja, viileästi ja selvästi. Ja hänen
sielussaan tykytti taas herkkä ja iloinen elämänhalu, jommoista
hän ei ollut tuntenut moneen vuoteen. Hän himosi vaihtelua, uusia
kosketuskohtia, uusia ristiriitoja ja avaraa maailmaa ulkopuolellaan.

Olikohan siellä kaikki ennallaan? Hänen teki mieli kokeilla. Ja
kaikki ne monet sielut? Olikohan mikään nainen voinut täyttää
ainoatakaan niistä paikoista, jotka hän oli jättänyt tyhjiksi?
Eikö hän vieläkin ollut naisista ihanin ja ihmeellisin ja kaikkien
sielujen hallitsija?

Ah, kahden vuoden sisäisen alennuksen ja kurin jälkeen himosi hän
jälleen nähdä itsensä oikealla paikallaan, korotettuna, ihailtuna,
tuhansien turhien toivojen tavoittamana...

Ah, kahden vuoden sisäisen toivottomuuden jälkeen tarvitsi hän
takaisin itseluottonsa ja ylpeytensä. Sitten, sitten voisi hänestä
vielä tulla vaikka taiteilija...

Mutta ensin täytyi hänen nähdä taas, miten sielut hänelle kumartuivat.

Se parantaisi kaiken.



VII


Ja Mirdja parantui...

Todellakin oli hänestä tullut toinen ihminen.

Hän kulki nyt ulkona, liikkui erilaisissa seuroissa aivan niinkuin
entis-aikaan. Ja kaikkialla veti Mirdja huomion puoleensa tuolla
kiehtovan henkevällä tavallaan, joka oli hänelle niin ominaista.

Hän näytti aivan kokonaan kuin ihmeen kautta päässeen pitkällisestä,
raskaasta ja ärsytetystä mielialastaan. Kotonaankin oli hän alati
hymyilevä ja keveä, jopa vallatonkin. Ei mitään perhekohtauksia enää.
Runarkin oli kuin uutta Mirdjalle tässä uudessa asennossa ja koko
maailma oli kuin uutta.

Tuokin ikivanha ajatus, jonka hän vielä yhä uudelleen ja uudelleen
sai lukea kaikkien miesten silmissä ympärillään, tuo "madame ich
liebe sie", tuntui hänestä taas melkein huvittavalta.

Mutta minkä vastaanoton saisi hän niiltä vanhaan aikaan
valloitetuilta sieluiltaan? Heistä ei ollut Mirdja vielä kohdannut
ainoatakaan. Ja heitä etsi hänen salainen henkiin-vironnut
vallanhimonsa.

Sitten kohtasi hän Rolfin. Mutta se oli onneton kohtaus...

Se sattui eräänä iltamyöhänä. Ensimäisenä valkoisena talvi-iltana.
Lumi putoili hiljaa. Hohtavan uutena ja untuvaisena se laskeutui
kaiken syksyisen loan peitoksi.

Kadut olivat jo melkein tyhjät. Mirdja käveli hiljaa kotiinpäin
nauttien tästä valkeasta autiudesta, joka niin äkkiarvaamatta oli
astunut tuon tavallisen tuhatpäisen myllerryksen sijalle...

Hiljaista, puhdasta, tyhjää... Ainoastaan tuolla kauempana Mirdjan
edellä eräs yksinäinen kulkija, yksi ainoa. Musta piste tässä
valkeassa erämaassa. Miksi sen pitikin olla siinä tiellä! Muuten
olisi hän voinut kuvitella olevansa yksin maailmassa...

Mirdja astuu taas...

Musta piste suurenee. Miksi se ei liikkunut? Se ei siis ollutkaan
ihminen...

Mirdja säpsähtää. Kaikki selittämätön on ihmisen mielikuvitukselle
kummitus.

Mutta se oli sittenkin ihminen. Oli, ja... Mirdja säpsähtää
uudestaan...

Oliko tämä mahdollista? Mirdjahan tunsi lisäksi tuon ihmisen. Siinä
oli se hänen vanha talvi-öinen yllätyksensä taas: Rolf. Kädet
taskuissa, pää kallellaan kauluksen sisällä, aivan kuin ennen.
Tällaisena juuri muisti Mirdja hänet parhaiten. Kesäistä kuvaa ei
hänellä Rolfista ollutkaan, tuskinpa vaan olisi kesällä tuntenutkaan.

Kummallisesti alkaa läpättää Mirdjan sydän odottamattomasta
mielenliikutuksesta ja jännityksestä...

He eivät olleet tavanneet toisiaan niin moneen tärkeään vuoteen. --
Mitä sanoisivat he kumpikin nyt?

Samassa häviää Rolf nurkkauksen taa toiselle kadulle. Ja Mirdja alkaa
juosta hänen jälessään.

Joku ohikulkeva naurahtaa hänelle, sanoo jotakin... Mutta Mirdja ei
kuuntele, juoksee vain.

Nyt on hän aivan Rolfin takana. Hän ei ole erehtynyt henkilöstä.

Mutta hän ei uskalla mennä hänen rinnalleen. Henkeä ahdistaa
niin kummasti, polvet vapisevat ja sormenpäissä asti pistelee
jälleentapaamisen jännitys.

Ja Mirdja alkaa kulkea Rolfin kanssa samassa tahdissa salatakseen
läheisyyttään. -- Tällaiselta mahtaa tuntua kainon rakastajan
sydämessä, ajattelee hän.

Vihdoin katsahtaa Rolf taakseen.

Silloin vasta uskaltaa Mirdja astua askeleen eteenpäin.

-- Minä olen juossut sinun jälessäsi, Rolf, hyvän matkaa, saa hän
hätäisesti esiinhuohotetuksi.

Rolf näytti hämmästyneeltä ikäänkuin ei hän oikein olisi tajunnut...

-- Sinä Mirdja...

He ojensivat toisilleen kätensä ja syntyi parin minuutin kiusallinen
vaitiolo.

Sivusilmäyksin tarkasteli Mirdja Rolfia ja hänestä näytti lyhtyjen
heikossa valossa kuin olisi tämä viime näkemästä paljon vanhentunut.

Hän huokasi...

Kumpikaan ei tiennyt millä alkaa.

-- Miten sinä olet täällä, missä olet ollut niin kauan, kun sinua ei
ole laisinkaan näkynyt ja mitä sinä teet nykyään? purki Mirdja sitten
äkkiä hermostuneeksi aluksi.

Rolf katsahti Mirdjaan kummallisesti ja sanoi sitten painolla:

-- Entä sinä itse, Mirdja, mitä sinä teet nykyään, kun osaat kysyä
kaikkea tätä?... Ennen sinä et koskaan kysynyt, mitä minä teen --
Mutta kenties kuuluu tämä kysymys nyt sinun nykyiseen asemaasi...
Elleivät kuulemani ole vääriä, olet sinä nyt kunnianarvoisen valtion
kasvatuslaitoksen lehtorin rouva. Sinä olet siis oppinut pitämään
silmällä, tekevätkö ihmiset tehtävänsä yhteiskunnassa...

Kaikki veri Mirdjan sydämessä sävähti poskille. Hän oli
tukahtumaisillaan suuttumuksesta ja mielikarvaudesta.

Jos loukkaus olisi tullut keltä muulta tahansa kuin Rolfilta, olisi
hänen ylpeytensä heittänyt sen satakertaisena takaisin. Mutta nyt
tulvahti hänen sieluunsa jotakin niin sietämättömän suruisaa ja
raskasta, ja kyyneleittensä välistä sai hän vain puserretuksi:

-- Voi Rolf, Rolf, miten sinä voit olla noin paha minulle, miten sinä
voit olla noin paha?

-- Ja minusta kun on tuntunut, puhui Rolf epämääräisesti eteensä
tuijottaen, minusta kun on tuntunut, että sinä itse itsellesi vasta
paha olet ollutkin, niin paha, että minä olen surrut mustan tukkani
harmaaksi vaan näinä kahtena vuonna. On omituista, jatkoi hän sitten
kuin itsekseen, miten kaikki minun ystäväni järjestään ovat joutuneet
hunningolle, kuten minä itsekin... Toiset ovat juoneet itsensä
pilalle, toiset rakastaneet itsensä haaskoiksi, toiset kieltäneet
jumalansa ja myyneet itsensä kilisevään kultaan ja -- toiset menneet
naimisiin. Mutta että sinä Mirdja valitsisit tämän viimeisen,
kaikista profaanimman ja ilkeimmälle haiskahtavan tavan mennä
"herunter", kas sitä minä en voinut aavistaa -- enkä minä käsitä
sitä vieläkään. -- Tarvitsitko sinä todellakin papin apua tullaksesi
rakastetuksi!

Ja Rolf naurahti lyhyeen.

Mirdjan koko sisin kuohahti taas Rolfia vastaan. Kohdella kuin
vierasta ja sentään tulla lähemmäksi kuin edes ystävälle oli
otollista!

Ja Mirdja vastasi ärsyttävällä äänellä:

-- Sinulla ei ole mitään edellytyksiä tietää, olenko mennyt
"herunter" vai enkö, vielä vähemmin millä tavoin. Mutta aina sinä
vain yhä näyt tahtovan takertua elämän ulkopuolisiin seikkoihin.
Kompastelet sen pikku kivissä ja jaksat ikäsi kaiken sättiä sen
pappeja ja lukkareita ja poliiseja, ikäänkuin he olisivat jotakin...
Sinä vihaat heitä kuin koulupoika.

-- Sinä vallan nyt erehdyt. Jos äsken tulinkin maininneeksi papin
nimen, ei se ollut mikään vihan ilmaus. Näes, ihminen muuttuu.
Koulupoikamaisuus on sangen ohimenevää. Minä olen jo aikoja sitten
lakannut rynnistämästä kallioita vastaan ja puimasta nyrkkiä pikku
kiville. Sellainen on epäterveellistä ihmiselle. Nyrkit eivät kestä,
näetkös. Ja mikä on, se on. Sen, joka ei ole aivan täydellinen don
Quijote, täytyy se käsittää lopulta pakostakin. Papit on, poliisit
on, hulluus on, valhe on. Se on totuus se, ja muuta ei ole. Mutta jos
ei tätä ainoatakaan jaksa ottaa toden kannalta, silloin ei auta muuta
kuin nauraa, lakkaamatta nauraa. Nauraa, kun näkee miten taitavasti
elämä valehtelee, sivistys valehtelee, ihmiset valehtelee... Ja
nauraa niille muutamille typerille, jotka tämän taidon puutteessa
jäävät leipää vaille! Muutamissa viroissa vaaditaan hyvinkin pitkälle
kehittynyttä valheen taitoa. Ja mitä erittäin pappeihin tulee,
ovat he kerrassaan suuremmoisia! Minulla on ollut monta hauskaa
hetkeä heidän kuolemattoman yhteiskuntasielunsa kustannuksella. He
ovat aikamme sivistyksen täydellisin prototyyppi. Ja jotkut hullut
ovat uskaltaneet väittää heitä tyhmiksi. Ikäänkuin ei nenästä
vedetty olisi vetäjäänsä heikkopäisempi. Sitäpaitsi menee papeilla
polvesta polveen paljon erikoisia virkaviisauksia. He tietävät
paljon hyödyllisiä asioita. He tietävät, että on varmempaa omistaa
pullea vatsa kuin ijankaikkinen sielu, ja he tietävät myös, mistä
tämän pullean vatsan paraiten voi hankkia. Joka sunnuntai lukevat
he kiitosrukouksen tuolle epäjumalaiselle suurkaksois-idiootille,
valtiolle ja kirkolle, ja joka arkipäivä leipovat he kokoon pienempiä
kaksois-idiootteja: mies ja vaimo, olkaa täydelliset niinkuin teidän
korkea esikuvanne valtio ja kirkko on täydellinen. Siinä on satiiria.
Ha-ha-haa! Viisasta väkeä, ei käy kieltäminen... Niin, niin, ainoa,
mitä tässä maailmassa tarvitsee osata voidakseen paksusti, on
valehdella, mutta sitä tulee sitten osatakin niin perinpohjin, että
se muuttuu aivan sisälliseksi moraaliksi. Se on maailman positiivisin
moraali, sillä se perustuu välttämättömyyden ja aineellisen hyödyn
lakeihin. Ja se on myös kirkon moraali... Mutta se ei ole sinun
moraalisi, Mirdja...

Mirdja naurahti tahtomattaan.

-- Sinä vanha parantumaton viisastelija. Aina sinä jaksat puhua
paradokseja. Kirkosta ja valtiosta. Vaikka sadan vuoden päästä
tavattaessa keskellä lumista katua. Mitä minua liikuttaa, seisovatko
he vai kaatuvat...! Sinulla ei ole siis mitään muuta minulle
sanottavaa...?

-- Minähän puhuin jotakin valheesta, sanoi Rolf raskaasti, minä puhun
aina liiaksi roskaa... Mutta minun piti vain kysyä sinulta sitä, mitä
en ymmärrä sinussa. Miksi sinä koetat valehdella elämälle? Sillä
vaikka sinä oletkin maailman paras näyttelijätär, ei sinulla sentään
ole valheen moraalia... Sinä et osaa...

-- Mitä olen sinulle valehdellut?

-- Et minulle, vaan itsellesi ja elämälle...

-- Mitä? Mistä sinä tiedät?

-- Enhän minä tiedäkään...

Rolf kääntyi pois Mirdjasta.

Lumi putoili yhä raskaampana ja sankempana...

-- Täällä ei jaksa enää kauan kulkea näin paksussa lumessa, äännähti
Mirdja.

-- Minä pyytäisin sinut kernaasti luokseni, mutta tällä hetkellä olen
aivan koditon...

-- Entä jos en tulisi, vaikka sinulla olisikin koti...

Rolf katsahti jäykästi Mirdjaan.

-- Eikö sopisi enää?

-- Eipä siltä näytä.

He astuivat palasen ääneti.

-- Luuletko, huudahti Mirdja sitten äkkiä, että minusta on hauskaa
tavata sinua tuollaisena? Sinä olet tullut vieraaksi ja kovaksi
minulle, Rolf. Voisi melkein luulla, että vihaat minua...

-- Oh, pikemminkin, että... Ei, Mirdja, se ei ole totta. Minä olen
sama sinua kohtaan. Sinähän osaat nähdä sieluihin... Älä takerru
ulkonaisiin seikkoihin siis sinäkään! Kuule Mirdja, kuvitellaanpa,
että minulla on pesä jossakin sentään. Ja sinä tulet minun luokseni
hetkeksi, nyt niinkuin ennen. Mirdja, älä kieltäydy, näetkö, täällä
ei voi puhella. Lumi hyydyttää mielen. Me menemme yksityiseen
huoneeseen jonnekin. Eikö niin...?

Rolfin ääni oli äkkiä aivan muuttunut. Omituinen, avuton hellyys
värähteli siinä. Nyt vasta tapasi Mirdja vanhan ystävänsä ensi
kertaa. Paikalla oli hän voitettu.

-- Minä tulen, sanoi hän.

Mutta koko ajan kun he kulkivat hotellia kohti, tunsi Mirdja kuin
salaista häpeää tai painoa siitä, ettei hän voinut viedä ystävää
luokseen nyt niinkuin ennen, ettei hänellä itse asiassa myöskään
ollut omaa kotia nyt, kun hän sen muodollisesti omisti. Kolmannen
sielu olisi siellä häirinnyt... Ja Mirdja tunsi itsensä kummallisen
kiusatuksi ja alennetuksi yht'äkkiä, kuin jollakin lailla vangiksi...

-- Tämähän on vähän kuin ennen, naurahti Rolf, kun he vihdoin olivat
istahtaneet pieneen sohvaan yksityishuoneessaan.

-- Niin, vastasi Mirdja alakuloisesti. Kaikki on kuin ennen
paitsi sinä itse, Rolf. Miksi sinä olet niin muuttunut? Minä olin
aina ajatellut kaikki niin toisenlaiseksi... Että me olisimme
muuttumattomia ystäviä, kohtaisimme toisemme siten kuin ainoastaan
kaksi sielua voi, joilla on synnynnäinen taipumus sulaa yhteen --
ja eroaisimme taas niinkuin ymmärtävän kosketuksen jälkeen ystävät
eroavat, vähemmän masennettuina kuin tavallisesti. Ja nyt on kaikki
niin toisin. Kuinka sinä voit olla minulle niin paha, puhui Mirdja
kuin rukoillen, niin pitkän ajan jälkeen ensi kertaa kohdattaessa?

-- Ystäväsi minä olen aina, mutta kuka on sinulle opettanut, että
ystävät aina ovat hyviä...! Tunnethan sinä minut... Kapakka-elämä
on minut turmellut, kaikkea olen oppinut, paitsi sitä tärkeintä:
valhettelemista -- siksi minä saatankin olla välistä niin raaka...
Kuule, minä olen ystäväsi, Mirdja, ja -- minä olen itkenyt tähtesi...

-- Miksi?

-- Sinä kysyt miksi? Tiedäthän sinä sen. Pakotatko sinä minut
uudestaan pahaksi... Johan minä sanoin. Etkö sinä saanut rakkautta
tarpeeksi menemättä naimisiin...?

-- Kuka on sanonut sinulle, että minä hain rakkautta...?

-- Haitpa mitä tahansa. Ei minkään etsinnän olisi pitänyt voida
eksyttää sinua siihen. -- Sinä mahdoit olla hyvin väsynyt silloin,
Mirdja parka, miten surullista...

-- Sinä erehdyt, minussa ei ole mitään säälittävää. Mitä voit sinä
tietää kahden sinulle kaukaisen henkilön suhteesta?...

-- Jumala paratkoon, en kerrassaan mitään. Mutta siitähän minä en
puhukaan, ainoastaan avioliitosta...

-- Joka sinulle sekin on vain abstraktinen käsite, muilta opittu
ennakkoluulo...

-- Pyydän anteeksi, se on minulle hyvin konkreettinen käsite,
kerrassaan epämiellyttävän konkreettinen. Luuletko sinä, että kukaan
ihminen on voinut elää minun ikäisekseni törmäämättä joskus yhteen
tuon yhteiskunnan konkreettisimman olomuodon kanssa? Ja minulle se on
tapahtunut, ikävä kyllä, vielä sangen usein. Ei voi elää ilmassa...
Niin että kyllä minä tunnen tarpeeksi sen puolen elämästä. Se on
sitä elämän hautajaispuolta, siihen ei pidä vaipua ennen aikojaan.
Ei, vasta se, jolla ei elämässä ole enää mitään tehtävää, jolla ei
ole työtä, ei rakkautta, ei toivoa eikä iloa, vasta se haudatkoon
itsensä avioliittoon. Silloin synti ei ole niin suuri. Mutta että
silloin kun elämä ja elämäntehtävä vielä on edessä, kun nuoruus ja
nuoruuden voimat palavat, kun ylpeys ja itseluotto vielä tykyttää
sydämessä, että silloin sitoo itsensä avioliiton jalkapuuhun, se
on anteeksi-antamatonta. Sillä silloin on lintu häkissä, ihminen
lopussa, sen jälkeen saa hän enää esiintyä vain miehensä vaimona tai
vaimonsa miehenä. Kaikki muut tiet ovat ummessa paitsi ne, jotka
vievät perhe-elämän arkihuoliin ja sunnuntai-visiiteille. Kaikki mikä
ihmisessä on ollut ylvästä ja korkeaa, muuttuu siinä tuokiossa myös
arkipaheiksi. Oh, niinkuin en tuntisi kaikkea tätä! Muistatko vielä
mitä vanha ystävämme Nietzsche siitä sanoo...? "Ach diese Armuth der
Seele zu Zweien, ach dieser Schmutz der Seele zu Zweien, ach dies
erbärmliche Behafen zu Zweien"...

Mitä lähemmäksi totuutta Rolf osui, sitä vihaisemmaksi kävi Mirdjan
halu peittää ja puolustaa itseään.

-- Että sinä olet saattanut nähdä yhtä ja toista surkeaa ja että sinä
yhä vielä osaat Nietzschesi ulkoa, sen kaiken minä kyllä uskon. Mutta
tämä ei laisinkaan oikeuta sinua tekemään vääriä johtopäätöksiä minun
suhteeni.

-- Sinä olet naimisissa...

-- Entä sitten. Kellä ihmisellä ei olisi suhteita johonkin...

-- Sehän on aivan toista -- mutta sinä olet naimisissa.

-- Sehän on vain nimi, muoto. Riippuu sinusta, miksi suvaitset kutsua
suhdettani.

-- Sellainen muoto ei sovi sinulle. Sinä olet tavallista
rikaslahjaisempi nainen. Ja nyt? Miten käy sinun lahjojesi?

-- Mitä sinä voit tietää naisesta ja maaperästä, jossa hänen lahjansa
paraiten itävät!

-- Rikaslahjainen nainen voi viljellä lahjojaan kahdessa maaperässä,
joko miehen toverina, jolloin hän saavuttaa suurimman henkisen
loistavuutensa, tai miehen rakastajattarena, jolloin hän on
maallisista olennoista hurmaavin... Ja ne muut naiset, heillä on
kaksi kohtaloa: joko jäävät he ilman miestä ja kutistuvat elottomiksi
muumioiksi, tai menevät he kristillisen avioliiton porttovankilaan
lämmittelemään, ja nämä viimeiset, joihin useimmat kuuluvat,
ovat sentään ne kaikista säälittävimmät... Mutta se on heidän
kutsumuksensa, he eivät kelpaisikaan muuhun. Sinä sitävastoin...

-- Jätä minut jo rauhaan. Sinä et saa sääliä minua!

-- Sinä olet lentänyt ansaan.

-- Se ei ole totta...

-- Sinä olet kadottanut sisällisiä arvoja...

-- Päinvastoin. Olen löytänyt arvoja, joista minulla ennen ei ollut
aavistustakaan. Vai luuletko sinä, että nainen kartuttaa sisällisiä
arvojaan kuuntelemalla ohikulkevain miesten imarruksia, kuten minä
ennen tein? Tuoksua, haihtuvaa kauneutta he kyllä osasivat imeä
minusta, mutta ainoakaan ei olisi jaksanut seurata minua sinne, missä
sieluni raskas yksinäisyys ja pimeys alkaa... Perhoset, mitä olette
te antaneet minulle...!

-- Samaa kuin sinä meille. Sinä et muistakaan. Meillä oli laaja
sydän siihen aikaan. Mutta jos kerran rupeaa itaraksi, silloin on
paras mennä hirteen. Sillä elämässä maksetaan aina samalla mitalla
takaisin, jolla itse mittaa. Ja mitäpä on elämä, joka ei enää tuhlaa!

-- Sinä olet niin kummallinen, Rolf, tänään. Kaikki mitä sanot, on
katkeraa, kuin syytöstä epäilystä, mitä tahansa... Hyvä Jumala, mitä
sitten tahdot minusta?

-- Sitä kuin ystävältä; puhu totta! Miksi sinä tahdot olla ylpeä
minulle, kun minä kuitenkin tunnen sinut? Miksi et tunnusta,
että teit tyhmyyden, sinä oikuttelija? Oikut voivat kaikessa
rakastettavuudessaan käydä välistä vaarallisiksi omistajalleen...

-- Miksi sinä sitten et usko minua? Miksi välttämättä tahdot selittää
kaikki niin ilkeästi! Ja miten voit noin itsepäisen typerästi vaatia,
että minä muitta mutkitta tunnustaisin kaikki sinun tuulesta temmatut
kuvittelusi oikeiksi? Mutta sitä minä en voi tehdä. Minä en ole sinun
säälisi oikea esine. Ja mitä minun avioliittooni tulee, on se ollut
ainoastaan sielujen luonnollista valikoimista!

Mirdja oli kiivastunut.

-- Aivan oikein, tietysti... Mutta tiedätkö myös, mikä on sinun
sielusi luonnollinen valikoiminen? Se on sama kuin nerojen,
itsevaltijaiden ja kaikkien voimakkaiden henkien ylipäänsä: itseään
ala-arvoisemman he valitsevat. Sillä kun he valitsevat, valitsevat
he itselleen valtakunnan, ei muuta. Alamaisia, palvelijoita he
tarvitsevat, mutta toista aurinkoa he eivät siedä...

Mirdja tunsi, kuinka hänen sydämensä säpsähti. Tämä oli vaarallista
myrkkyä...

-- Viisas ihminen ei ikinä viihdy tomppelin kanssa. Minä en käsitä
sitä rotua, josta puhut. Sitäpaitsi, minä olen tuntenut monenlaisia
miehiä.

-- Jos sanot "omistanut", niin sanot oikein. Mutta minä en usko,
että sinä olet tuntenut heistä ainoatakaan, sellaisina kuin he
todellisuudessaan ovat olleet. Sinä olet aina tehnyt heistä naisia,
hentomielisiä ja uskollisia, joka on kerrassaan vastoin miehen oikeaa
luontoa. Ja et sinä sentään ole voinut heitä rakastaa, sillä ei
nainen koskaan rakasta naista miehessä... Sinä olet tuntenut miehet
toisenlaisina kuin muut naiset. Heitä, niitä muita, on petetty, lyöty
ja solvaistu, mutta he ovat osanneet rakastaa, jota sinä et ole
osannut. Sinä olet ikäsi elänyt rakkauden mysterian ulkopuolella...

-- Kaikki sinä luulet tällä hetkellä tietäväsi, hirveä ystävä.

-- Miksi en sitä tietäisi! Vai olenko erehtynyt? Sano! Sano minulle,
Mirdja, oletko koskaan antautunut miehelle sokeasti, heikkona,
voitettuna ja autuaana?

-- En -- se ei ole minun luonteeni mukaista.

-- Et, siksi että he ovat rakastaneet, ja sinä et. He ovat olleet
heikot, sinä vahva. On olemassa yksi suuruus sellainenkin, joka aina
antaa voiton toiselle ja itse jää alakynteen. Se on rakkaus. Siitä
sen tuntee, sinä voittamaton. Sinä et ole rakastanut ja sinä et
rakasta...

Rolf oli puhunut hiljaa, mutta merkillisen kiihkeänä ja liikutettuna,
ikäänkuin kaikkien heidän, voitettujen ja unhotettujen puolesta.

Mirdja alkoi heltyä uudestaan. Hän ei voinut vastustaa sanojen
lämmintä avosydämistä sävyä. Tämä oli kuin ennen.

Miksi sinun myrkyllinen puheesi sisältää niin paljon totta, että minä
en jaksa sitä tunnustaa! huokasi Mirdjan sydämessä.

Ja äkkiä kova jännitys laukesi. Mirdja lyyhistyi itkuun. Se oli
loukattua ylpeyttä, heikkoutta, katumusta, kärsimystä ja häpeää
yht'aikaa.

-- Mirdja, ystävä, älä toki itke, lohdutteli Rolf, minähän ainoastaan
sanoin mitä ajattelin: Ainoastaan, ettet sinä ole luotu vaimon
tehtävään... Sinullahan ei ole lasta...

Mirdja tunsi suuttuvansa uudestaan. Kyyneleet tyrehtyivät kiviksi.
Kummallinen raivo vapisutti häntä. Hän olisi voinut tappaa tuon
miehen. Hänellä ei ollut oikeutta tulla liian lähelle.

Hän vaikeni synkästi ja uhkaavasti.

-- Se olisi sinun pelastuksesi nykyisessä asemassasi, jatkoi Rolf. Se
on ainoa, joka sitoo sinunlaistasi naista.

-- Sinä olet aivan hullu! Kaikkeen sinä sekaannut ja kaikesta sinä
puhut sekaisin. Minua ei sido mikään eikä kukaan, eikä saa sitoa!
huudahti Mirdja raivoissaan.

-- Se vapauttaisi samassa. Sinä olisit mallikelpoinen lehtorinrouva
huomaamatta sitä itsekään. Nyt sinä sitä vastoin kidut...

-- Sinä teet parhaasi kiduttaaksesi minua, sanoi Mirdja tyynesti,
mutta huulissa värisi vielä viha ja ylpeys.

-- Oletko Mirdja todella loukkaantunut? Sitten olet ymmärtänyt
väärin... Minähän olen sinun vanha ystäväsi...

-- Entis-aikaan. Nyt minulla ei ole muuta ystävää kuin mieheni.

Mirdja nousi lähteäkseen.

Rolf hätääntyi...

-- Älä lähde noin! minä rukoilen. Istu vielä hetkinen! Minä
tunnustan, kaikki on minun syyni. Minä olen vain roisto.
Kapakka-elämä on minut turmellut. Minä en osaa hienon ihmisen
kanssa enää käyttäytyä. Mirdja, koeta antaa minulle anteeksi, koeta
ymmärtää minua! Sinulla on yhä vielä sama asema minun sielussani
kuin ennen, kuin aina. Istuhan tähän viereeni, niin kerron sinulle
kaikki. Minä sanon, mistä ilkeyteni johtuu... Minun on vaikea sitä
sanoa... Minä olen ollut hänelle mustasukkainen, miehellesi, kuule,
mustasukkainen... Se tekee ihmisen alhaiseksi... Mutta minä kun olin
niin varma sinun saavuttamattomuudestasi, minä kun olin tuominnut
itseni ja kaikki miehet mahdottomiksi sinulle ala-arvomme tähden,
minä en voinut enkä voi vieläkään uskoa tästä yhdestä sitä elämän
rikkainta, nerokkainta, korkeinta ja voimakkainta, joka sinut jaksaa
tyydyttää... Ja se teki minut pahaksi. Minä ajattelin sinusta monta
kovaa ajatusta. Sitäkin ajattelin, että minä olin pettynyt sinun
suhteesi ja että sinä olitkin vain valhe, kuten kaikki muutkin...
Mutta ole mitä oletkin, joka pieninkin elämän-ilmaus sinussa on sinun
omaasi, sinua itseäsi... Ja jos minä en ymmärrä sinua, on sinun
olemuksesi vaatimus pysyä salassa miesten järjeltä. Ihminen ihailee
sellaista, jota ei kykene selittämään... Ole mitä hyvänsä, minä
ihailen sinua aina. Sinä et saa etkä voi pyrkiä pois itsestäsi. Sinä
et voi tehdä mitään, joka ei olisi sinua itseäsi. Sinun täytyy olla
muille käsittämätön, kaunis valhe, jonka tehtävänä on hurmata kuin
runouden. Sinä olet runo tässä kylmässä tosi-olentojen arkipäivässä.
Mitä olisi se ilman runoa, mitä olisi runo ilman valheen kultaisia
siipiä! Sinä olet yhtä tosi kuin valheellinen.

-- Ja valhetta sinä vihaat...

-- Mutta sinua Mirdja minä -- rakastan.

He vaikenivat kumpikin.

Katkeruus oli hävinnyt heidän väliltään. -- Minussa on jotakin
valheellista, sanoi Mirdja hiljaa, ja minä olen pyrkinyt siitä pois...

-- Se on onnettomuus, siten petät itsesi, älä pyri pois itsestäsi.
Sinussa pitää olla kaikki, muuten et olisi se mikä olet. Sinä olet
luotu ihanaksi runoksi, valheesikin on kaunista, ja kauneutta
pitää rakastaa enemmän kuin totuutta. Sinä lienet taistellut omaa
tarkoitustasi vastaan usein, ystävä. Sillä sinä olet liian kaunis
ollaksesi tosi, liian viisas uskoaksesi omaan valheeseesi, liian
suurisieluinen ollaksesi ajattelematta ankaroita ajatuksia... Kun
etpä vaan särkenyt itseäsi...

-- Sinä puhut niin paljon, Rolf, ja kiellät omat puheesi joka hetki.
Mitä mahtanet sinäkin lopulta tarkoittaa! Sinä olet valmis menemään
tuleen totuuden ja valheen puolesta yht'aikaa, ystävä parka, naurahti
Mirdja surullisesti.

-- Mutta nythän me puhuimme sinun sielustasi... Se on liian
monimutkainen kulkeakseen yhden tunnuslauseen alla... Ja se on ainoa,
jonka puolesta minä menisin tuleen... Mirdja, voitko antaa minulle
kaikki loukkaukset anteeksi?

Mutta Mirdja oli jo heltynyt.

Ja kun hän katsoi noihin suuriin rukoileviin lapsensilmiin,
jotka niin merkillisenä vastakohtana tuijottivat esiin vanhoista
turmeltuneista piirteistä, alkoi kummallinen liikutus puristaa häntä
kurkusta. Miksi kokevat ihmiset olla niin kovia toisilleen, vaikka
sydän itkee? Hekin... Saattoiko hän loukkautua Rolfille siitä,
että hän yhä vielä oli tarkkanäköisin kaikista kuolevaisista, kun
hän kerran itse oli antanut hänelle sielunsa avaimet? Raukkamaista
itsesäilytysvaistoa, naurettavaa ylpeyttä! Olivathan he toistensa
ystäviä sittenkin...

Kuin raskas, tuskaisa käsi painoi Mirdjaa, ja hän alkoi itkeä
uudestaan, rajusti, hillittömästi...

-- Minä olen onneton! rakas Rolf. Kaikki on totta, sammalsi hän
nyyhkytystensä lomitse.

Ja Rolfiltakin putosi kyynel.

Mutta sitten muisti Mirdja äkkiä Runarin, joka istui yksin kotona.
Hän hätkähti kuin pahasta omastatunnosta ja hänen tuli vielä
vaikeampi olla.

-- Minä lähden jo, äänsi hän hiljaa. Ei tämä sentään ole kuin ennen...

Rolf ei puhunut enää mitään...

He lähtivät.

Kulkivat ja vaikenivat.

-- Minä olen sinun ystäväsi, sanoi Rolf, heidän erotessaan. Mutta
minä olen vaan minä. Sille ei voi mitään. Kullakin on oma tragediansa.

-- Minä olen syntynyt tragedienneksi, naurahti Mirdja, ei sekään ole
muiden syy... Minä näyttelin huonosti tänään, lisäsi hän hymähtäen.

-- Ja minä käyttäydyin kuin konna. Koeta unhottaa...

Rolf suuteli Mirdjaa kädelle ja lähti.



VIII


Mutta sen jälkeen oli Mirdjan rauha mennyttä.

Ensi kertaa tunsi hän, että Rolf oli ollut hänelle myrkkyä.

Hän ei voinut enää katsoa miestään tuolla tyynellä, iloisella
välinpitämättömyydellä, johon hän jo oli alkanut tottua. Runar tuli
taas hänen ensimäiseksi ja viimeiseksi ajatuksekseen. Jok'ainoa
huomio, jok'ainoa tunnelma kärjistyi ja särkyi häneen.

Ja hän alkoi taas kysyä itseltään: Miksi minä olen hänen kanssaan
naimisissa? Miksi, miksi, miksi? -- Häneltä puuttuu voimaa, neroa,
rahaa. Miksi minä olen hänen kanssaan naimisissa?

Ja Mirdjan korvissa alkoi soida lakkaamatta Rolfin lause: "itseään
ala-arvoisemman he valitsevat."

Oliko Runar jollakin lailla häntä ala-arvoisempi? Oli tai ei, mutta
muut luulivat niin. Ja sitä ei saisi tapahtua. Runarin pitäisi
olla sellainen, ett'eivät he voisi sellaista ajatellakaan, ei
ajatellakaan...

Ja Mirdja alkoi tarkastella Runaria kuin vierasta miestä... Minkä
vaikutuksen teki Runar ensikertalaiseen?

Hänen kasvonsa olivat kenties liian jokapäiväiset ja hänen ilmeensä
eivät puhuneet mitään ulospäin. Hänen silmänsä olivat hienot ja
hiljaiset, mutta niissäkään ei ollut mitään tavatonta. Ja koko
hänen olennossaan oli jotakin saamatonta, raskasliikkeistä,
kiusallista, aivan varmasti... Ja saamaton hän olikin, miksei ollut
hän ponnistautunut lahjojensa nojalla joksikin... vaan vajonnut
lahjattomien tasalle! Olihan pedagoogityyppi sitäpaitsi yksi niitä
kaikkein epämiellyttävimpiä. Kuka saattoi uskoa sen alla piilevän
mitään omaa ja erikoista!

Ja Mirdja huomasi, että Runariin oli todella tarttunut jo jotakin
peruukkimaista... jotakin salaisen varovaista ja täsmällistä,
joka epäilemättä olisi taiteilijan silmissä tehnyt säälittävän
ja naurettavan vaikutuksen. Virka oli tehnyt hänestä väkisin jo
porvarillisen hyveen esikuvan, varman ja luotettavan. Sille miehelle
oli enää mahdotonta nousta tai langeta... Mutta mitä teki sellainen
Mirdjalla tai Mirdja hänellä? Mirdja ei ollut keskitien miehiä
varten...

Nämä ajatukset eivät antaneet Mirdjalle enää rauhaa milloinkaan.
Kaduillakin saattoi hän jäädä tuijottamaan ihmisiin, arvostellen
heidän ulkomuotoaan ja sisältöään ja verraten heitä kaikkia
Runariin...

Näin kokosi hän päivä päivältä ominaisuuksia, joita Runarilta
puuttui, mutta jotka hänen välttämättä olisi pitänyt omistaa
ollakseen täydellinen. Ja niin loi hän itselleen vähitellen omituisen
koulutyttömäisen mielikuvan siitä miehestä, joka hänelle voisi sopia.
Ja se kuva ei ihmeeksikään ollut yhtään Runarin näköinen.

Mirdjaa kiusasi tämä itseäänkin, mutta hän ei jaksanut vapautua
ajatustensa yhtäjaksoisesta kerästä. Hän ei voinut muuttaa itseään.

Ja niin alkoivat taas uudistua vanhat kohtaukset heiluen katkerimman
kovuuden ja hurjimman hellyyden välillä.

Aivan itsestään ja mitättömästä ne alkoivat... Eräänä rauhallisena ja
kauniina sunnuntai-iltana, takkavalkean hohteessa, jolloin ihmiset
tavallisesti vähimmin myrskyävät...

Tällainen oli se ilta.

Runar istui tapansa mukaan kirjoituspöytänsä ääressä korjaamassa
vihkoja...

Mirdja istui nurkassa uunin edessä kädet polvilla, tuijottaen
Runariin.

Mirdja ei koskaan itse tehnyt mitään. Ja häntä kiusasi Runarin työ.

Aina hän vain teki tuota samaa, toisten työtä, ei omaansa
milloinkaan. Millainen rahapäiväläisen raskas asento hänellä oli
nytkin! Kurja, myötätuntoa herättävä hän oli! Lakastuksen kalpean
hedelmän oli Mirdja hänessä itselleen poiminut, joskus tunnelmiensa
sumussa, syksyn syvässä säälissä itseään ja sitä toista kohtaan. Mikä
erehdys, erehdys! Siinä he nyt värjöttivät kumpainenkin ja söivät
toistensa kurttunaista kukkasta eikä heillä ollut enää elämänvoiman
väkevää tuoksua kukassaan...

Mirdja ummisti silmänsä. Kaikki väsytti... Runarin kynä rapisteli
yksitoikkoisesti -- -- --

Kukaan ei puhunut... Ja Mirdja näki kummallista unta siinä silmiensä
lyhyessä umpeamassa...

Hänen korvissaan alkoi soida omituinen sävel, ensin hiljaa, sitten
yhä lujemmin ja vetävämmin. Elämän valtava laulu, rakkauden riemuisa,
taivaaseen ulottuva laulu... Se kutsui Mirdjaa. Ja se oli niin
lähellä, ettei se koskaan vielä ollut niin lähellä ollut... Ja
Mirdja ymmärsi, että se oli hänen sankarinsa voittofanfaari, joka
kutsui, ja että nyt oli tullut hänen hetkensä, elämän ja kuoleman
suuri hukuttava silmänräpäys... Valo häikäisi hänet. Hän nousi
lähteäkseen... Jokainen solu hänen ruumiissaan työntäytyi, painautui
väkivaltaisella pakolla sitä tuntematonta kohti... Ja nyt... Hän
oli auringon ruusu, joka aukaisi itsensä avonaiseksi, ojentautui,
kohottautui taivaan loimuja kohti, yhä vain, yhä, niiden sytyttävää
ja tappavaa suudelmaa kohti... Ojentautui Mirdja ja jännittäytyi,
viimeiseltä varvas-ulotukseltaan kuoleman tuskalla jännittäytyi,
kunnes jokainen verisuoni pullistui ulos, jänteret katkeilivat,
elämän nesteet valuivat maahan, jättäen kutistuneen luurangon
ulotusasentoonsa...

Ei Mirdjaa varten se aurinko...

Katso, hullu, kutistunutta luurankoasi! Katso, katso... ja kuule,
kuinka vielä soi...

Mirdja säpsähti uniensa räikeyttä.

Hän kyyristyi yhteen ja peitti kasvonsa.

Taas oli hän hulluja kuvitellut ja elämä tuntui edessä entistä
harmaammalta ja katalammalta.

Hän katsahti Runariin...

Ei mitään ollut tapahtunut siellä päin. Kaikki ennallaan. Ja kuin
äkillisen raivohulluuden iskemänä syöksähti Mirdja Runarin silmille
ja -- löi, löi...

-- Mutta Mirdja, mikä sinua vaivaa? huudahti Runar tarttuen häneen.

Sellaista ei ollut vielä koskaan tapahtunut.

-- Mikä minua vaivaa! huohotti Mirdja, sitä vielä kysyt. Sinä, sinä
ja meidän elämämme! Näetkös, tästä voi tulla hulluksi. Kaikki laskee,
menee alaspäin, me vanhenemme ja kaikki meidän ympärillämme vanhenee,
muuta ei tapahdu enää. Mutta se on kauheaa! Ja tuo sinun työsi on
kauheaa, etkö huomaa sitä itse?

-- Millä me eläisimme ilman sitä...

-- Sinun ainoa elämän-ehtosi on siis leipä. Taidat elää hyvinkin nyt.
Sinusta on siis tullut täydellinen porvari. Sinulla ei ole enää edes
halua tähdätä siitä ylitse...

-- Täytyy tuntea omat rajansa...

-- Mutta sillä, jonka minä tunnustan miehekseni, sillä ei saa olla
missään rajoja. Kuuletko!

-- Ja Mirdja polki jalkaansa. -- Kuuletko! Minun täytyy saada
olla ylpeä sinusta! Minä himoan nähdä sinut itseäni etevämpänä,
voimakkaampana, viisaampana. Ja koko maailman täytyy nähdä se, ja
etupäässä sen. Sinun pitää olla elämän herra, kohtalon kovasilmäinen
ruhtinas, niin kova, että maailma sinun allasi vapisee sinun valtaasi
ja kunniaasi. Minun rakkauteni vaatii sen, kuuletko...

Runar katseli pimeästä ikkunasta ulos liikahtamatta ja sanomatta
sanaakaan.

-- Miksi et sinä puhu, sinä hirveä, sietämätön tomppeli, yltyi Mirdja
uudestaan. Tämä on pelihelvettiä, tämä meidän elämämme. Me pelaamme
toistemme sieluista, ymmärrätkö? Sinun täytyy voittaa minut millä
lailla tahansa, muuten vaivumme molemmat moraalisesti alaspäin... Tee
mitä tahansa, kunhan vaan voitat! Ihmisen pitää olla kuin jumala,
hänen pitää osata luoda ja hallita. Luo minulle jotakin uutta ja
hallitse minut!

-- Sinä tahtoisit minusta taitelijaa. Se on mahdottomuus. Minulle on
tarpeeksi siinä, että ymmärrän heitä. Minä en kuulu heihin. Ja minun
ylpeyteni on siinä, etten koskaan ole tahtonut kiivetä puolimäkeen.

-- Niin, niin, kyllä ymmärrän, minä olen niitä, minä... Siksi juuri
tahtoisin, että sinä seisoisit huipulla. Minkä minä voin sille, että
tahtoisin, tahtoisin...! Vaikka tiedän, että kaikki on niin turhaa.
Ei mikään muutu, ei, ei!

Mirdja tuli äkkiä surulliseksi. Hänen kävi sääliksi... Ja kadutti ja
säälitti... Hän jatkoi pehmeästi:

-- Minä vain meidän elämämme kauneuden tähden... Kyllähän minä
ymmärrän... Mutta on niin paha, että olemme samanmittaisia... Jos
eivät kyvyt kohoa neroon, sitovat ne eivätkä vapauta. Kyllä tunnen
ne, niitä minä halveksin, niillä et minua hallitse. Mutta sinähän
olet mies ja miehen aseet ovat toiset kuin naisen. Missä ovat sinun
aseesi? Hallitse meitä molempia!...

Runar katsahti kelloonsa. Oli jo myöhäinen.

-- Sinä olet, armas, liian hermostunut tänä iltana. Eiköhän olisi
parasta käydä levolle... Muuten menee huominen päivä hukkaan.

-- Mitä siitä, kun koko elämä menee hukkaan! Ja Mirdja alkoi itkeä.

-- Käy lepäämään, rakkaani, se tekee sinulle hyvää.

-- Miten hullut ovat sanasi! Etkö tiedä, että on hetkiä, jolloin
lepo ei vähääkään riipu ruumiin-asennoista, tai silmäin auki- ja
umpitiloista. Ihmistä ei voi käskeä lepäämään, mutta sinun sielullesi
on kaikki välinpitämätöntä...

Ja sitä iltaa seurasi todella valkea, valvottu yö.

Mutta Mirdja tiesi, että Runarin sielu ei ollut välipitämätön, ja
hän ihaili salaa Runarin kaunista sielun tyyneyttä. Hän hallitsee
itseään, ajatteli hän, hän on sentään minua voimakkaampi. Ja hän
nukkui lopulta itsesoimauksen katkeriin kyyneliin...

Mutta tämä oli sentään kaiken pahan alku. Oli kuin joku paholainen
taas olisi työntäytynyt heidän elämäänsä.

Saattoipa usein kulua kokonaisia viikkoja, jolloin he vaan vaikenivat
ja kituivat itsekseen voimatta suutaan avata. Sillä välin purkautui
Mirdja milloin säkenöiväksi kiukuksi, milloin taas tukehtavaksi
itkuksi. Sitten taas ääretön hivuttava raukeus ja hiljaisuus.
Tasaisuutta ei tahtonut tulla heidän elämäänsä enää.

Ja kuitenkin oli Mirdjalla myös hellät, rakkautta uhkuvat
ajanjaksonsa. Mutta nekin olivat ylönpalttisia ja luonnottomia,
polvillaan ryömimisiä ja anteeksipyyntöjä, loppumattomia
itsesoimauksia ja rajattomia hellyyden osoituksia Runarille.
Luonnottoman rääkkäyksen luonnotonta vastahyvikettä,
hentomielisyydessään ja liioitteluissaan yhtä hermoille käypää kuin
edellinen. -- Runar säilytti koko ajan ihailtavan mielentyyneyden
hermohullun rouvansa alituisissa vehkeilyissä.

Mutta Mirdjan mielestä oli Runar liian kova ja välinpitämätön hänen
sielunsa elämänkysymyksien ristiriitoja kohtaan.

Niin he nyt elivät taas elämäänsä eteenpäin. Useimmiten oli se
onnetonta, väliin myös ylen onnellista, mutta kummassakin tapauksessa
äärettömän kuluttavaa.

Mirdjan viisaat ja viileät ajatukset olivat menneet kokonaan hukkaan.



IX


Pitkän ja pimeän talven jälestä oli taas kerrankin oikein ihana
kevätpäivä.

Aurinko kurkisteli vallattoman kirkkaana levottomasti lentävien
pilvien lomista, lumi suli niin että kuului, ja räystäät ja katu-ojat
lorisivat kilpaa... Ja keväinen tuoksu pani ihmisten silmät
välkähtämään niin omituisesti...

Kadut vilisivät iloa ja elämää. Kaikilla ihmisillä näytti olevan hyvä
päivänsä tänään. Kaikilla -- paitsi Söderbergiläisillä -- jotka eivät
koskaan olleet niin kuin muut ihmiset. Ja tietysti riippui tämä taas
Mirdjasta...

He olivat lähteneet kävelemään hekin. Ja he kävelivät ja kävelivät,
ilman että päivän leikittelevien säteiden onnistui viekoitella
pienintäkään iloista vastaheijastusta heidän kasvoilleen.

Mirdja kulki omissa ajatuksissaan. Ja Runar tiesi kokemuksesta,
että kaikki yritykset saada puhetta käyntiin olivat vain asialle
vahingoksi. He olivat edellisenä iltana olleet yhdessä eräässä
iltamassa, ja Runar luuli huomanneensa, että tämä paha tuuli oli
kotoisin sieltä.

Ja niin olikin. Mirdja oli tavannut siellä taas erään vanhan ystävän,
ja näiden tapaaminen näytti nyttemmin olevan hänelle kuin myrkkyä.

Mutta Bengt Iro olikin kohdellut Mirdjaa ilkeästi, sangen ilkeästi.
Ei ainoastaan kuin vierasta, vaan vieläpä lisäksi noin keveästi,
ylhäältä alaspäin, kuten poroporvaria kohdellaan. Ja sentään oli
Bengt ollut hienoin ja tasa-arvoisin kaikista hänen suhteistaan...

Mirdjaa raivostutti vielä muisto eilis-illasta...

Jo alustapitäin oli tuntunut pahalle ja painostavalle siinä iltamassa.

Taiteilijoita oli siellä tavallista enemmän tällä kertaa ja
virallisen ohjelman päätyttyä muodostivat he oman pöytäseurueen.
Jos nyt olisi ollut kuin ennen, olisi Mirdja luonnollisesti istunut
heidän keskessään korkeimmalla paikalla, sen hän tiesi. Ja nytkin
teki hänen mielensä liittyä heihin. Mutta hän oli Runarin seurassa.
Ja häntä kiusasi tunne siitä, ettei hänen miehensä ollut sellainen
kruunupää, joka olisi voinut raivata tien vaimolleen ylimmäiselle
istuimelle, vaan päinvastoin oli Mirdjan jätettävä hänet ensin
nurkkaan kuin häpeällinen painolasti lunastaakseen itselleen vapaan
pääsyn. Sillä taitelijat ovat ylpeää väkeä. Paha on olla heidän
keskessään kenenkään ulkopuolisen. Ja kuitenkin olivat Mirdja ja
Runar juuri taiteilijoina sangen tasapinnassa toistensa kanssa. Mitä
heillä olikaan eroa? Mirdja oli nainen... Mirdja hymähti. Hän oli
harmistunut kaikkeen ja olisi kernaimmin lähtenyt pois koko iloista,
ellei Bengt Iron läheisyys olisi pidättänyt häntä.

Hän etsi tilaisuutta tavatakseen hänet kahden.

Olihan se sentään jotakin näin monen vuoden perästä.

Aina häntä vetikin onnettomuutta kohden... Sillä siitä tuli hirveä
tapaaminen... Kaikkea siinä oli, vierasta ja tuttua, ivaa ja
hellyyttä, väärin-ymmärrystä ja sydämeen-katsomusta -- yht'aikaa...
niinkuin monesti ennenkin, -- mutta silti jätti se tällä kertaa
Mirdjaan sanomattoman kiusallisen mielialan.

Hän ei tahtonut sitä enää muistella, mutta väkisinkin keikkui illan
keskustelu yhä hänen mielessään.

Mitä olikaan Bengt sanonut sitten lopuksi? Niin, näinhän se oli:

-- Mikä vahinko, että sellainen nero kuin sinä menit hukkaamaan
itsesi tuollaisen tuiki tavallisen miehen tähden! Viisaimmatkin
naiset voivat välistä tehdä käsittämättömän typeriä tekoja. Kyllä
te olette ihmeellisiä. Sitäpaitsi en minä ollenkaan saata ymmärtää,
miten sinä yleensä voit elää ulkopuolella taiteilijapiiriä, johon
sinä sentään kokonaan sisällisesti kuulut. Taiteilijat ovat sittenkin
ainoat ihmiset, jotka voivat sinua ymmärtää ja innostaa, samoin kuin
sinä heitä. Ja miksi sinä et ole jatkanut loistavasti alkamaasi
uraa? Miksi et ole antanut maailman saada nauttia taiteestasi,
sinun ihanasta sielustasi ja äänestäsi, joka helisee ihmeellisemmin
kuin kaikki myyttein sireenit. On kerrassaan synti vaihtaa loistava
taiteilija-ura tavallisen perhe-emännän osaan ja uhrata noin herkän
hieno sielu porvarille, joka ei tee sillä mitään. -- Synti, synti.

-- Minä en koskaan tee syntiä, oli Mirdja uhmaavasti vastannut.

Ja hänen ylpeä ja loukattu sielunsa oli pakottanut hänet kiivaaseen
itsepuolustukseen. Näin oli hän jatkanut:

-- Sinun ammatti-ylpeytesi sokaisee sinut. Sinä olet
ennakkoluuloinen ihminen, joka luulet elämän loppuvan siinä, missä
taitelijasiirtoloiden rajat loppuvat. Suurimman osan elämääni olen
minä elänyt niiden rajojen ulkopuolella. Ja syy siihen, miksi
niin olen tehnyt ja teen yhä, on se, että minä kuulun toiseen
lajiin ihmisiä. Minä en kuulu teihin, niinkuin sinä yhä vielä näyt
uskovan. Mitä sinä tiedät niistä uumenista, joista minun sieluni on
lähtenyt ja joihin sen jälleen on palattava? Mitä sinä tiedät niistä
ihmisistä, joiden luota minä tulin sinun luoksesi ja joiden luo minä
jälleen katosin? Et kerrassaan mitään. Sinä kutsut heitä porvareiksi.
Niitä he eivät ole, yhtä vähän kuin minä olen. He ovat pelkästään
ihmisiä, joilla ei ole ainoatakaan ammattikylttiä alastomuutensa
verhoksi. Siksi ei kukaan tiedä heistä mitään eikä koskaan tule
tietämään, eikä kenenkään kunnioitus paina heidän omaatuntoaan.
Heistä kenties joku on runoilija, joku maalari, joku filosoofi tai
soittoniekka. Mitä siitä! Ei kukaan maailmassa tule sentään näkemään
heidän sielujensa rajatonta luomistyötä. Sillä he ovat ainoastaan
uneksijoita. He kulkevat alati sielu täynnään ajatuksia, kuvia
ja sointuja, unia, joista ei koskaan tule valmista. Ja he ovat
tuomitut lepäämään unohdetumman turpeen alla kuin konsanaan mikään
porvari. Onko tämä oikein? Pitääkö sielujenkin välttämättä olla
teollisuustavaraa ja tulla kaupituksi hyvästä hinnasta, ennenkuin
niiden arvo tunnustetaan? Te taitelijat, te olette juuri sitä lajia,
teillä on kaikkea ulkonaista: työtä ja työnhedelmiä, mainetta ja
markkina-arvoa; mutta heillä, joista puhuin, heillä ei ole muuta
kuin itsensä. Sellaista on minun sukuni. Siitä minä olen noussut.
Eroamattomasti kuulun minä heille ja he minulle. Mutta tätä sinä et
ymmärrä.

Mutta Bengt Iro oli vain kuunnellut tätä purkausta kaikkein
kohteliaimmalla maailmanmiehen hymyllään ja sitten vastannut:

-- Itse kiveen synnyttäisivät sielun sinun lumoavat silmäsi. Ne ovat
samat kuin ennen... Mutta sinä voit siten luulla omaa sieluasi heidän
sielukseen...

-- Kuten te taiteilijat omaa sieluanne minun sielukseni...

-- Taitelijakin vaatii määrättyä maaperää ja ilmanalaa... Muuten hän
voi mennä hukkaan. Korvaamaton vahinko on, että sinä tapat itsessäsi
taiteilijan, Mirdja.

Nämä sanat etenkin olivat jääneet Mirdjan mieleen ja ne kaikuivat
vieläkin hänen korvissaan. Ja mitä enemmän hän niitä ajatteli, sitä
luonnollisemmilta ne hänestä tuntuivat. Tietysti olisi hänestä tullut
laulajatar ilman Runaria. Mutta nyt oli hän Runarin tähden lykätty
ulos omasta ilmanalastaan ja maaperästään. Ja kenties Runarkin
hänen tähtensä... Tuskinpa sentään... Runarin koko suku oli kuollut
leipätyöhön... Runarissa oli filisteriverta...

Mutta liian koreita sanoja oli hän heistä puhunut Bengtille. Eihän
hän itsekään jaksanut pitää arvossa sitä alastonta, ammatti-nimetöntä
ihmistä. Yhä hän vain itsekin kurkoitti siitä pois toivottaen
omalleen ja Runarin sielun kauneudelle alati näkyväistä muotoa ja sen
kautta tunnustusta, mainetta, nimeä... oh kaikkea, mitä muutkin...

Näissä ajatuksissa kulki Mirdja, ja siksi hän ei jaksanut iloita
kevään elvyttävästä tuoksusta. Ihmiset alkoivat vähitellen jo kadota
päivälliselle... Kadut tyhjenivät. Iloisin aurinko oli jo poissa.
Mutta Mirdja ja Runar yhä vain kävelivät.

-- Mirdja, eiköhän lie aika meidänkin jo lähteä päivälliselle? kysyi
vihdoin Runar mitä jokapäiväisimmällä ja tyytyväisimmällä äänellään,
toivoen pinnistetyn mielialan siihen laukeavan.

Mirdja vaikeni itsepäisesti.

Ja he jatkoivat kävelyään.

-- Kuulepa nyt, puhui hetken päästä taas Runar, eiköhän tämä kävely
ala jo väsyttää sinua? Mitä jos pistäytyisimme jonnekin, oikein
kaupunkipäivällisille, tämän kevääntulon kunniaksi. Eiköhän se
maistuisi? Mitä tuumit?

-- Paras päivällis-aika on jo ohitse, ärähti lyhyesti Mirdja.

Hän tunsi itsensä väsyneeksi, onnettomaksi ja ärtyiseksi eikä edes
tahtonut päästä tästä peräti ehjästä mielialastaan.

-- Vai tahtoisitko mieluummin mennä kotiin?

-- En.

-- Minne sitten tahdot mennä? Emme suinkaan enää jatka tätä kävelyä,
vai mitä?

He seisoivat ja katsoivat pois toisistaan -- ja seisoivat...

Mirdja polki hermostuneesti jalkaansa:

-- Tämä on tylsämielistä! Menkäämme nyt. Minne hyvänsä. Kaikki on
minulle yhdentekevää!

Tämä tuli kovasti ja katkerasti. Runarin kasvoilla värähti jotakin.
Hän huomasi taas seistävän pahemmanlaisen hermokohtauksen kynnyksellä.

He alkoivat kävellä...

Mirdja oivalsi matkan vievän kotiinpäin. Mutta silloin hän muisti,
että matka sinne oli sentään sangen pitkä ja että hän oli aivan
kuolettavasti väsynyt ja kenties -- nälkäinen.

-- Kenties sinä sentään mieluummin söisit kaupungilla, sanoi Mirdja
vähän arasti.

-- Nyt luulen päivällis-ajan todella liukuneen ohi, Runar vastasi.

-- Sinusta on hauska matkia minua, äännähti nyt Mirdja äärettömän
vihamielisesti. Aina sinä vain matkit minua!

Runar taivutteli hermostuneesti keppiään. Se katkesi. Hän taittoi sen
moneksi palaseksi.

Mirdja kulki vieressä, katseli tätä ja nauroi -- ensi kerran koko
päivänä -- kylmästi ja julmasti. Hän nautti nähdessään miten tuska
hetki hetkeltä, sana sanalta, iski kyntensä Runarin sieluun. Kaikki
ajatus lakkasi äkisti ja kummallinen kylmä rauha lankesi hänen
ylitseen. Ja hän nauroi.

-- Sinä menettelet sentään tahdikkaammin kuin eräs ritarini tässä
viime viikolla, puhui Mirdja, hän taittoi minun sateenvarjoni...

-- Ja noin pienen seikan sinä muistat, hän mahtoi todellakin osua
lähelle sinun sydäntäsi, äännähti Runar kaameasti.

-- Kaikki minkä omistaa, on lähellä sydäntä -- sateenvarjokin, miksei!

He seisahtuivat. Runar viskasi kepin palaset maahan...

-- Luuletko nyt olevasi intresantti? Mirdja halveksivasti hymähti.

-- Ei ole tarkoituskaan...

-- Kepin särkyminen taisi saada sinut pahalle tuulelle... hahaa!

Runar ei vastannut.

-- Turhaa on sentään syytää vihaansa viattomiin esineisiin...

-- Se katkesi vahingossa.

-- Todellakin, minun kunnioitukseni kohoaa sinua kohtaan.

-- Voiko se vielä kohota, kukapa olisi uskonut?

Keskustelun kovuus ja katkeruus oli kamala.

Mirdja nauroi ääneen:

-- Sano, etkö vihaa minua nyt?

-- En tuhannetta osaa siitä kuin sinä minua.

-- Mutta Herra Jumala, minähän rakastan sinua, siitähän on aikoja
sitten sovittu! Oletko unohtanut? -- Minä rakastan sinua...

-- Sinun äänesi sanoo tällä hetkellä: minä vihaan sinua...

-- Minähän olen näyttelijä, oletko senkin unohtanut...

Vaitioloa...

-- Mirdja, sanoi Runar äkkiä, eikö olisi parempi, ettei minua olisi...

-- Epäilemättä. Ja vielä parempi, jos ei minuakaan olisi...

-- Mirdja -- se on helposti autettu asia...

Mutta samassa kun Runar oli sanonut tämän, häpesi hän itseään.
Ei sellaisesta tehdä sopimuksia... Miksi oli hän antanut Mirdjan
kiihdyttää itseään...! Mirdjassahan tämä oli sairautta...

Mutta Mirdja oli tullut äkkiä todellakin hyvälle tuulelle ja hän
pilaili heidän mennessään portaita ylös.

-- Älä vaan ala puhua itsemurhasta, se on naurettavin asia, mistä
mies voi puhua naiselle... Mutta jos olet kostonhaluinen, voin kyllä
vakuuttaa sinulle, että ilkeämmällä tavalla et voisi palkita minun
pahoja tekojani. Ja kyllä ymmärrän, että sinun usein saattaa kovinkin
tehdä mieli karata pois minun luotani. Ja kun tiedät, että muuten
sinun on aivan mahdoton päästä erilleen, aivan mahdoton, no silloin
voi sitä tulla ajatelleeksi...

Ja kun he olivat sulkeneet oven jälkeensä, kiersi Mirdja käsivartensa
Runarin kaulaan ja suuteli häntä.

Aivan kuin kaikkein onnellisimman pikku kävelyretken jälestä.



X


Elämä on niin vanha. Sentähden on se niin tasainen. Kaikki käy
määrättyjen hyvien lakien mukaan. Vuodenajat seuraavat toisiaan aina
samassa järjestyksessä. Kukat kukkivat ja hedelmät putoavat, ihmiset
syntyvät ja kuolevat. Ja se mikä siinä välissä on, on pientä ja
lyhyttä...

Mirdjan ja Runarinkin elämä alkoi painua puolipäiväänsä. Se sai hyviä
tapoja, alkoi tottua ja kesyttyä sekin. Vuodenajat kulkivat heiltä jo
melkein yhtä tasaisesti ohitse kuin muiltakin ihmisiltä. Vähitellen,
vähitellen...

Ja Mirdja alkoi rakastaa hiljaisuutta, hän tunsi rimpuilleensa
jo tarpeeksi ja hän tunsi olevansa jo liian vanha tavoittelemaan
taivaantakaisia. Sen minkä oli tavannut, sen oli tavannut. Nyt
ei tulisi enää mitään muutosta kumminkaan. Mirdja oli vetäytynyt
uudelleen pois ulkomaailman yhteydestä. Hänen hermonsa eivät
kestäneet sitä, oli hän sanonut. Eivätkä ne hermot kehuttavia
olleetkaan. Ne pitivät kyllä alati huolta siitä, että draamallinen
puoli tuli ainakin yhtä valtavasti edustetuksi kuin lyyrillinen
heidän yhteisessä perhe-onnessaan.

Mutta se kaikki juuri kuuluikin heidän erikoiseen perheonneensa ja
pääasia oli, että sellainen oli olemassa, oli sillä sitten mikä
olomuoto hyvänsä.

Ei mitään häiritsevää tapahtuisi enää, ei mitään uutta...

Mutta sitten piti vielä kerran kuitenkin tapahtua jotakin, joka vähän
liikutteli heidät pois tavallisista tasapaino-asennosta.

Eikä sekään ollut mitään niin kovin merkillistä. Sitä vain, että
Mirdja oppi tuntemaan Nero-Norkon.

Silloin oli kesä.

Päivä oli kaunis ja pilvetön. Mitkään merkit taivaalla eivät
ennustaneet ilmanmuutosta...

Mutta se alkoikin eräällä unella...

Näin tapahtui kaikki.

Mirdja oli istunut koko aamun apilasniityssä. Se oli aina hänen
suurimpia nautintojaan maalla...

Mehiläiset hörisivät niin hyväntahtoisen unisesti hänen ympärillään,
makea tuoksu hervautti niin suloisesti kaikkia aistimia ja niinpä hän
lopulta nukahti. Ja silloin näki hän sen ihmeellisen unen...

Hän oli istuvinaan jättisuuren velvitschian lehdellä. Ja vähän
matkan päässä hänestä toisella lehdellä istui suuri karvainen fauni
ja katseli Mirdjaa. Leveä kuilu erotti lehdet toisistaan. Mutta
äkkiä se karvainen nousi, harppasi yhdessä lennossa Mirdjan eteen
ja kumarsi ja keikutti häntäänsä ja pyysi tanssiin. Ja samassa
silmänräpäyksessä alkoi puu heidän allaan kasvaa ja he kohosivat
huimaa vauhtia korkealle avaruuteen. Mirdjan täytti kamala kauhu. Hän
katseli faunin pitkiä karvoja ja mitä enemmän hän niitä katseli, sitä
pitemmiksi ne kasvoivat. Ja lehden pinta heidän allaan kiilsi kuin
parkettilattia... Ja Mirdja ei uskaltanut myöntää eikä kieltää...
Mutta silloin alkoi fauni tömistää kavioitaan ja liipotella korviaan
ja sen sarvet alkoivat vihasta haaroittua. Mirdja tunsi viimeisen
hetkensä tulleen... hän yritti nousta, mutta ei päässyt paikaltaan
liikahtamaan... hän oli kasvanut kiinni velvitschian lehteen...
Hän huudahti heikosti ja heräsi. Hän hieroi silmiään. Kaikki oli
ennallaan. Apilaat tuoksuivat, mehiläiset hörisivät ja Runar seisoi
hänen edessään ja nauroi.

-- Taisitpa pelästyä minua, sanoi hän. Meille on tullut vieras...
Tulin ilmoittamaan... Arvaapas kuka? Nero-Norkko... Muistatko
kuulleesi sitä nimeä?

Mirdja säpsähti ja kaikki veri nousi päähän...

-- Ah, sekö kirjailija, joka aikoinaan oli muodissa... Joku
seuranäytelmä jossakin iltamassa ennen aikaan...

Mirdja koetti näyttää välinpitämättömältä.

-- Niin, sinä näyttelit silloin "Odaliskia" kun me tutustuimme.
Muistatko. Ja sinä sanoit jonkun pahan sanan Norkosta ja minä
puolustin häntä. Minä muistan kaikki niin selvästi. Ja ajattelepas,
siitä asti en ole nähnyt koko miestä! Olenhan tainnut kertoa sinulle,
että me olimme ennen vanhaan mitä parhaimmat ystävät. Mutta se
lie ollut suurimmaksi osaksi sisar-vainajani ansiota. Hän viihtyi
kokonaista neljä vuotta meillä silloin. Ja se on tavatonta hänen
luonteelleen, puheli Runar reippaasti.

Mutta Mirdja ei vastannut mitään, kulki vain Runarin rinnalla ja
koetti näyttää välinpitämättömältä.

Sillä hän muisti odaliski-illan vielä liiankin hyvin -- ja hän
olisi mieluimmin suonut todella unohtaneensa mokoman, kaikkine
mielenliikutuksineen.

Mutta hän ei siltä voinut vastustaa hullua ajatusta, että kenties hän
sittenkin oli ottanut vain rengin ja nyt tulee itse isäntä -- että
Norkko tulee hänen tähtensä, nyt vihdoinkin...

Mutta jos Mirdja oli tuntenut pettymystä, kun ei hän silloin
odaliski-iltanaan ollut nähnyt Norkkoa, oli hänen pettymyksensä nyt
kaksin verroin suurempi, kun hän vihdoin sai nähdä hänet.

Sillä kaikesta huolimatta oli Mirdja kuitenkin salaa muodostellut
itselleen hänestä jonkinlaisen kuvan. Hän olisi kookas mies,
vapaaliikkeinen ja kalvahko, otsa uhmaavassa rypyssä, nerokas silmä
itsekuluttavassa liekissä ja huulilla ijankaikkinen halveksiva hymy,
muistuttaen ihmeteltävästi sitä ihannekuvaa, jonka Mirdja aikoinaan
oli koonnut itselleen Runarin puutteista... Ja itsensä näköinen olisi
hän ennen kaikkea.

Mutta hänpä ei vastannutkaan mitään näistä kuvitteluista. Ruma hän
oli ensinnäkin. Se ei vielä olisi tehnyt mitään... Mutta hänessä ei
myöskään näkynyt mitään voimakkaan personallisuuden tuntomerkkejä, ei
mitään. Ja niin lyhyt hän oli, että ulottui vain Mirdjan olkapäähän,
ja käytökseltään kömpelö ja jörö kuin talonpoika... ainoastaan
harmaissa yhteenpuristetuissa tihkusilmissä oli itseryhtiä ja
luonnetta.

Mirdja oli pitkin tietä kulkiessaan kotiin päin koettanut arvailla,
mitä he ensiksi toisilleen sanoisivat, he, jotka jo kerran ennen
olivat ikäänkuin hengessä nähneet toisensa.

Mutta kuin itsestään haihtuivat nämä kuvittelut, heti kun hän näki
Norkon.

Norkko tervehti häntä jurosti ja välinpitämättömästi, ikäänkuin olisi
hän kaiken ikänsä liikkunut perheissä, missä emäntään ei tarvinnut
mitään huomiota kiinnittää...

Ja tervehdittyään alkoi hän taas keskustella Runarin kanssa ikäänkuin
ei Mirdjaa olisi ollutkaan.

Hän on raaka ja sivistymätön mies... Sietämätöntä olisi olla hänen
seurassaan, vakuutteli Mirdja itselleen. Eikä hän näyttäytynyt enää
koko päivänä.

Hänen oli niin kummallisen paha olla.

Mutta Norkko ei matkustanutkaan seuraavana päivänä, kuten Mirdja ensi
suuttumaltaan oli toivonut...

He näkyivät viihtyvän niin hyvin yhdessä, Runar ja Norkko... Kaiket
päivät olivat he yksissä, nauroivat ja puhelivat lakkaamatta.
Runarkin oli aivan kuin nuortunut... Eikä heillä tuntunut ollenkaan
olevan ikävä Mirdjaa.

Että Runar saattoikin viihtyä tuollaisen tomppelin seurassa! Oh,
kuinka he olivat nyt epämiellyttäviä kumpikin! Ja Mirdja vältti heitä
tahallaan. Hän tahtoi näyttää aivan välinpitämättömältä...

Mutta hänen sisimmässään kirveli harmi ja avuton ikävä. Ensi kertaa
elämässään tunsi hän olevansa toisella sijalla ja hyljätty. Hän, joka
aina oli tottunut yhdellä silmäyksellä valloittamaan miehen, toisella
heittämään hänet jo polvilleen...! Ei kukaan ensikertalainen ollut
vielä mennyt hänen ohitseen huomaamatta heti hänen erikoisuuttaan.
Mutta tämä Norkko! Mitä välitti Mirdja hänestä, hän oli raakalainen!
Mutta miksi oli hän kirjoittanut "Odaliskin"?

Ja Mirdja teeskenteli yhä tyyneyttä ja kalseutta, mutta itse
asiassa oli hän jostakin selittämättömästä syystä mustasukkainen...
Kummalleko noista kahdesta miehestä, sitä hän ei tiennyt.

Kolmantena iltana sanoi Mirdja Runarille:

-- Kuule, minä en voi sille mitään, mutta minä vihaan tuota Norkkoa,
minä en voi sietää häntä... Minä vihaan häntä yhtä suuresti kuin minä
sinua rakastan...

Ja Mirdja itki...

Neljäntenä iltana sanoi Mirdja:

-- Runar, sinä et ole koskaan kertonut minulle kuolleesta
sisarestasi. Kerrohan hänestä. Millainen hän oli? Oliko hän kaunis?

-- Kaunisko? Olihan hän sitä omaa lajiaan. Aivan sinun vastakohtasi.
Yhtä vaalea kuin sinä olet tumma, yhtä hento kuin sinä olet voimakas,
yhtä yksinkertainen kuin sinä olet monimutkainen. Sellainen, jonka
elämään mahtui vain yksi ajatus, ja sydämeen vain yksi tunne...
Sellainen oikea nainen...

-- Onko oikea nainen sellainen? Mutta sehän on kaunista, puhui Mirdja
hiljaa, hyvin kaunista. Vahinko, ettei sisaresi elä... Minä en ole
tuntenut ainoatakaan oikeaa naista... Minä olen nähnyt aina vain
itseni ja oman vereni muissa. Muulle olen ollut sokea. Kuule, Runar,
ehkä sinä olisit voinut rakastaa enemmän sellaista oikeaa naista,
jolla on sydän yksi-syisestä silkistä, ja sydämessä vain yhden miehen
kuva elämän ijän... Minä olen paljon rumempi, Runar. Voitko sinä
rakastaa minua?

Runar sulki Mirdjan syliinsä.

Mutta viidentenä iltana oli Mirdja äreä.

-- Kummallista, sanoi hän, että sinä ja Norkko olette noin äärettömän
hyviä ystäviä. Eikö se vivahda naiselliseen?

-- Ystävyys tulee kysymykseen ainoastaan miesten kesken, ei koskaan
naisten... Ja Norkon sydän on siinä suhteessa kultaa. Hän ei vaihtele
tunteitaan...

-- Sehän on yksitoikkoista... Rakastaako hän vielä sisartasi?

-- Mutta hänhän on kuollut... Vaikka enpä luule, että hän ketään
muutakaan tulee rakastamaan... Hän on niitä... Hän uskoo yhteen
rakkauteen.

-- Ah, kuten oikeat naiset...

Norkko viipyi heidän luonaan sen viikon ja vielä seuraavankin.

Mirdja alkoi jo vähän tottua ja leppyä, ja silloin tällöin sanoivat
he sanan pari toisilleen, mutta silloinkin aina Mirdjan aloitteesta.

Kerran kuitenkin joutuivat he pitempiin puheisiin. Runar jätti heidät
kahden, joko sattuman kautta tai tahallaan.

Ensin he vaikenivat.

Sitten alkoi Mirdja jotakin sanoakseen:

-- Miksi ette ole julkaissut mitään niin pitkiin aikoihin?

-- Eipä ole sattunut pahempaa rahapulaa, joka olisi pakottanut.

Mirdja oli tyrmistynyt. Hän oli odottanut puheen kääntyvän
"Odaliskiin" tai Mirdjaan itseensä.

-- Siltä kannaltako te otattekin koko kirjallisen toimintanne? Sepä
on arvotonta.

-- No mitäpäs julkaiseminen on muuta kuin kauppaa ja vielä sitä
kaikkein ilkeintä laatua. Niin totta kuin minä pidän sieluani
korkeammassa arvossa kuin ruumistani, niin totta minusta
julkaiseminen on suurempi synti kuin orjakauppa... Myydä itsensä
rahasta kaikille, ohhoh!

-- Mutta eikö ole synti sitten kätkeä kynttilänsä vakan alle?
Sielujakin täytyy antaa muille.

-- Antaa, mutta ei myydä, siinä on ero. Täytyyhän saada valita kelle
antaa, antaa arvokkaimmalleen, rakkaimmalleen, parhaimmalleen.

-- Miks'ette tahdo olla kuin Jumalan aurinko, paistaa sekä pahoille
että vanhurskaille...?

-- En minä tahdo olla hyvä jokaiselle, jollekin vain.

-- Tepä olette itara...

-- On sitä tullut tuhlatuksikin.

Nyt hän ajattelee "Odaliskia", päätteli Mirdja ja hän sanoi:

-- Kaduttaako teitä perästäpäin kaikki rahalliset pakkoluovutukset.
Kumma että tuollaisia mielipiteitä omaten olette koskaan edes nälän
hädässä levittänyt sieluanne kirjoissa.

-- En minä ole sitä tehnytkään.

-- No mutta tehän olette julkaissut.

-- Aivan ulkopuolelta itseäni.

-- Entä "Odaliski", ei Mirdja nyt malttanut olla huomauttamatta,
olihan se vahvalla tempperamentillä piirretty?

Norkko naurahti omituisesti ja yskähti, ja naurahti taas. -- Sitten
hän sanoi:

-- Vain niin, vai ette tiedä siitä mitään. No se on juuri Runarin
kaltaista... "Odaliskin" tekasimme yhdessä kerran huviksemme erään
Runarin päiväkirja-sivun johdosta. Oli tositapahtumakin siinä
pohjalla, jostakin Pariisista, mistä lie ollut.

Mirdja jäi sanattomaksi.

-- Vai ei ole mies sanonut edes vaimolleen! No siinä on
uskollisuutta. Pelkäsi kai minun maineeni kärsivän. Runarinhan se oli
oikeastaan koko juttu. No voi nyt kaikkea... Siinä on teillä hieno
mies. Siinä on yksi, joka ei ole myynyt itseään, vaikka varsin olisi
voinut, vieläpä oikein korkeasta kurssista... Hänkin on antanut vain
sille, jolle on tahtonut antaa...

Norkko katsoi puristuneilla silmillään tiukasti Mirdjaan.

Mirdja loi silmänsä alas. Hän oli hämillään, mutta samalla
ylen onnellinen ja kiitollinen Norkolle siitä, mitä tämä sanoi
Runarista. Kerrankin joku, joka näki miten hyvin hän oli valinnut
miehensä. Mutta hän ei vaan uskaltanut kohdata noiden näkymättömien
tihrusilmien katsetta. Aivan kuin olisi ollut paha omatunto...

Ja hän kuuli, miten ääni jatkoi:

-- Hän on antanut teille liian paljon, enemmän kuin naisille on hyvä
antaa.

-- Miksi niin?

-- Minä olen nähnyt esimerkkejä siitä, miten aivan erinomaiset miehet
ovat menneet hukkaan ainoastaan naisten tähden. Naiset eivät ymmärrä
mitään, joka ei näy ulospäin ja pistä silmiin. He rakastavat vain
koreita vaatteita.

-- Onko tämä syytös?

-- Ei, mutta minä olen Runarin ystävä ja minä olen nähnyt, että
hän rakastaa teitä suuresti. Ei saa tehdä onnettomaksi sitä, jonka
rakkauden on kerran ottanut vastaan.

-- Onko Runar sanonut olevansa onneton?

-- Siinä on taas nainen. Ei, ette te ymmärrä miehen mieltä, ette
vähääkään. Te ette laisinkaan käsitä asemaanne sellaisen miehen
vaimona... Sitä suuremmat velvollisuudet, mitä suuremman rakkauden on
saanut. Minä en koskaan uskaltaisi ottaa vastaa niin suurta rakkautta.

-- Eihän suuri rakkaus vaadi mitään.

-- Ei, siinä olette oikeassa. Mutta se kärsii sitä enemmän. Elää
sekunti sekunnilta rakastettunsa elämän omanaan. Suurimman rakkauden
saanut ihminen on suurin vanki, ellei hän tahdo olla hirviö ja
sielujen surmaaja.

-- Ja sentähdenkö ette uskaltaisi ottaa vastaan rakkautta? Mutta
uskallatte itse rakastaa... Eikö sekin ole sisällinen vankeus...?

-- Minä elänkin ilman rakkautta, se sopii minulle paremmin.

-- Mutta mistä te tiedätte, vaikka teitä varten eläisi jossakin
rakkaus ja kärsimys, josta ette tiedä mitään...?

-- Ei, sanoi Norkko jyrkästi.

-- Niin, te ette vaan tiedä.

Mutta samassa pelästyi Mirdja sanojaan, ajatellen että Norkko voisi
luulla hänen puhuvan itsestään. Ja hän lisäsi nopeasti:

-- Tehän vain sanoitte, että teilläkin saattoi olla joku parhain
ja armain, jolle voitte antaa kaiken sen, mitä ette voinut myydä.
Sellaisesta saattaa aina jäädä sieluun jotakin...

Mutta Mirdja hämmentyi puheessaan, luullen sanoneensa jotakin kovin
sopimatonta, sillä hän muisti, mitä Runar oli kertonut sisarestaan.

-- Maailmasta löytää aina hyviä ihmisiä, jotka tahtovat kuunnella
murheellista, silloin kun sydän on liian täynnä...

He vaikenivat.

-- Minusta on hauskaa, että olette Runarin ystävä, sanoi hetken
kuluttua Mirdja. -- Ettekö voisi olla minunkin ystäväni?

-- En, vastasi Norkko kuivasti.

Mirdja ei uskaltanut enää kysyä miksi... Joku hänelle aivan ennen
tuntematon voimattomuus teki hänet kummallisen kesyksi tuon kömpelön,
pienen miehen läheisyydessä.

Ja Norkko kääntyi häneen selin ja meni ulos huoneesta.

Mutta tämän kohtauksen jälkeen oli Mirdja aivan muuttunut.
Hiljaisena, melkein arkana liikkui hän kodissaan. Hän ajatteli
ajatuksia, joita hän ei vielä ikänänsä ollut ajatellut. Runarin,
Norkon ja koko maailman näki hän nyt aivan toisessa valaistuksessa.
Mutta Norkkoa ajatteli hän liian paljon, sen hän huomasi. Ja hän
olisi suonut olevansa yksi niistä hyvistä ihmisistä, joille Norkko
tuskanhetkenään voisi antaa sielunsa runon.

Mitään pitempää he eivät enää puhuneet toisilleen. Mutta usein
sattui, että he tapasivat toisensa salaa katselemasta toisiaan. Ja
Mirdja loi silloin aina silmänsä nopeasti maahan.

Sitten lähti Norkko.

Ja senjälkeen tunsi Mirdja aivan hirveää tyhjyyttä ympärillään.
Hän oli jo ehtinyt tottua Norkkoon. Tämä oli tullut melkein
välttämättömäksi katsomokohdaksi Mirdjalle joka päivä. Ja nyt oli hän
mennyt. Arvoitus oli jäänyt aukaisematta, miehen sydän oli lähtenyt
pois kylmänä ja suljettuna...

Runar olisi voinut olla poissa tieltä, ajatteli hän joskus. Mutta
sitten hän heti taas katui ja rukoili sydämessään Jumalalta pitkää,
onnellista elämää Runarille.

-- Runar, sanoi Mirdja, eräänä iltana kaksi viikkoa senjälkeen kun
Norkko oli matkustanut, en minä vihaa Norkkoa enää. Hänellä on
sentään kultainen sydän. Onpa hyvä, että hän on sinun ystäväsi! Mutta
minusta hän ei pidä...

-- Hän on jörö vieraille... Hän tarvitsee aikaa...

Mutta siitä huolimatta muisteli Mirdja Norkkoa erityisellä
mielihyvällä. Sillä hän oli kohottanut hänelle jälleen Runarin. --
Mirdjan itsekäs ja turhamainen naisluonto ainoastaan kantoi yhä
vielä hiljaista kaunaa. Se olisi tahtonut kostaa. Ja kostaa kaikkein
pahimmalla: tekemällä hänestä suurimman rakkauden saajan ja kantajan
-- suurimman vangin.



XI


Sitten kaikki unohtuu vähitellen. Eikä mitään uutta tapahdu enää.

Vuodet vierivät ohitse yhä huomaamattomammin... Mitä niissä olisikaan
huomattavaa enää. Mirdja ja Runar ovat jo vanhuksia.

Kaikki jyrkät ja vaaralliset pystyvalkeat ovat jo aikoja sitten
hiipyneet pois heidän elämästään. Kohtaukset heidän välillään
ovat käyneet yhä hiljaisemmiksi ja surunvoittoisemmiksi, yhä
sinestävämmäksi heidän kasvavan rakkautensa hellyys.

Ja aina kun takkavalkea loimottaa ja ulkona pyryttää, istuvat
he pusertuneina toisiinsa kuin peljästyneet lapset... Siinä
tulen ääressä saattavat he sitten kertoa toisilleen merkillisiä
satuja elämästään, niin merkillisiä, ettei kukaan koko maailmassa
uskoisi niitä tosiksi. Mutta he ovat kuin lapset. He uskovat omiin
satuihinsa...

Tällaisia saattavat he kertoa:

-- En minä sinua elämäni tunteeksi ottanutkaan, vaan elämäni
tiedoksi, sanoo Mirdja. Kun minä sinut näin, olin jo lakannut onnea
hakemasta, ja onneen uskomasta... Minä odotin elämää edessäni
ainoastaan kuten havaintojentekijä sitä odottaa, etuluulottomasti,
kylmästi ja hiljaa... Mitenpä olisin minä mistään voinut pettyä
enää? Kuten sinä... Rauha sinun otsallasi on petetyn omantunnon
rauhaa... Eikö totta? Sinä luulit minussa onnen löytäväsi, en minä
onni ollutkaan. Sinä luulit minussa rikkauden ja kauneuden löytäväsi,
en minä kumpaakaan ollut. Syvyyksiin luulit saavasi katsoa, ja ne
kuivuivat pois kuin keveät purot juoksevat erämaan suureen hiekkaan.

-- Niin Mirdja. Yksi on totuus sinun puheessasi: minä olen
tappanut sinut... Luuletko, etten ole sitä näinä vuosina tuntenut
tuskallisesti ja kauheasti; miten minun läheisyyteni köyhdytti
sinut, jäädytti veren suonissasi, leikkasi siivet fantasialtasi,
lennostaan ampui ihanat ilmalintusi ja runon sinussa jokapäiväisellä
nälkäkuolemalla murhasi! Jumala, mitä olen tehnyt sinulle minä!

-- Älä puhu noin. Elämä olet sinä ollut minulle, ihana ja tuskainen
kuin elämän totuus itse. Katso, jos minun lintuni väsyivät, väsyivät
ne siksi, etteivät ne ilmalintuja olleetkaan, eivät kotkan mieltä
kantaneetkaan. Jos katosi kauneuteni, katosi siksi, ettei se
totuutta ollutkaan, jos loppui runoni, loppui se siksi, etten minä
oikea runoilija ollutkaan. Diletantti minä olin, perinnöllisesti,
auttamattomasti... Mutta ennenkuin minä sen opin ymmärtämään, olin
minä kova ja katkera, syytin kaikkia taivaassa ja taivaan alla omasta
onnettomasta itsestäni... Vasta sinä opetit minulle totuuden... En
minä mitään ollutkaan...

-- Ja tuon olen minä sinulle opettanut, tuon surullisen keinotekoisen
totuuden! Aina vaan sälääkin ja tahtomattaan ampuvat sanasi samaan
asiaan: minä olen tappanut sinut...

-- Sinä et saa, et saa puhua noin. Etkö vieläkään tunne minua, Runar?
Vieläkö silmissäsi kangastavat ammoin sammuneet aarniovalkeat, sinä
suuri, suuri lapsi! Kuinka voisi tappaa sen, jota ei koskaan ole
ollutkaan...

-- Se on ollut... Taiteilijallakin on ihmisen sielussa lapsi-ikänsä,
jolloin se kuoleman ja elämän välillä värisee. Sen ensi rukous on
hento ja hiljainen ja kosketukselle arempi kuin yössä aukenevan
äänettömän lumpeen... Ja muutamien sielujen suurin rukous, suurin
huuto sellaisena hetkenä on yksinäisyyttä kohti... Sen suurta ja
suureksi tekevää autiota äärettömyyttä he ainoaksi auringokseen
rukoilevat... Kun minä sinut näin, Mirdja, ensi kertaa, rukoili
sinunkin silmäsi samaa, rukoili taiteilija sinussa samaa... Minä en
uskonut sitä sinun kaipuutasi ja sinä itse sitä uhmata tahdoit...
Ja nyt on kaikki ohitse... Ja kaikki olisi voinut olla toisin. Mitä
olemme me toisillemme tehneet!...

-- Ah, minun ystävä parkani, miten pohjaton onkaan sinun pettymyksesi
yhä vielä! Kaikki sinun kauniit unesi olen minä repinyt enkä mitään
ole minä osannut rakentaa sijalle... Virkaheiton olen minä sinusta
tehnyt. Sinä jumalten unien tavoittelija, sinä et tavoittele enää...

-- Sinä olet se, jota olen etsinyt. Miksi etsisin enää?

-- Ja sinä olet se ainoa, jota maailmalta olen pyytänyt. Miksi
eläisin enää maailmalle...? Oletko huomannut, miten meidän on ollut
hyvä nyt, kun emme enää mitään etsi emmekä mitään tavoittele.
Minäkään en ole katkera enää, oletko huomannut? Kaiken tuskan ja
pettymyksen, kaiken särkyneen ja haaksirikkoutuneen ylitse on
vihdoinkin vetäytynyt suuri, sovittava rauha...

-- Niin, kuoleman rauha, vanhuuden hiljaisen viisauden rauha, joka
sanoo: "Katso, kaikki on turhuus." Salomon oli suuri dekadentti. Entä
sitten! Hekin voivat ajallaan levittää maailmaan siunausta, tyhjyyden
ja häviön ijankaikkista rauhaa. Nirvanan kylmää, jäähenkistä
tuoksua... Ja se leviää kuin suloinen balsami kuumeisten aivojen ja
hiiltyneiden sielujen ylitse...

-- Niin ei mikään hullu pyrkimys tai epätoivo tai levottomuus elä
enää Salomonin ohitse, naurahtaa Mirdja. "Katso Jumalan töitä. Sillä
kuka taitaa ojeta sen, jonka hän tekee vääräksi." Eikö siinä ole sana
minulle!

-- Hän sanoo vielä muutakin. "Parempi on murehtia kuin nauraa, sillä
murheesta sydän paranee."

-- Minun sydämeni on jo parantunut. Minun ei tarvitse murehtia enää...

-- Minä olen sinun murheesi, Mirdja.

-- Sinä olet minun parantajani, Runar. Ennen sinua olin särkynyt ja
hapuileva, nyt olen ehjä ja onnellinen... Sinä olet sittenkin ollut
minua voimakkaampi...

-- Missä?

-- Rakkaudessa. Nyt minä tiedän, mitä rakkaus on...

-- Mitä se on?

-- Suurin kaikista... Ja minä rakastan sinua, Runar...

-- Koko elämäni olen minä odottanut noita sanoja. Minä olen kuolemaan
valmis...

Tällaisia puhuvat he toisilleen. Ja kun he vaikenevat, katsovat he
toisiaan silmään ja hymyävät samasta onnesta ja samasta ajatuksesta...

He toisiinsa pusertuneet suuret lapset!...

Ja tuli takassa loimottaa heidän myöhäiselle onnelleen...



XII


Mutta ei ainoastaan hämärähetkien kuvitelmiin ja satuihin rajoitu
Mirdjan ja Runarin uudelleen herännyt ihmeellinen lapsuus. Kaikkia se
vaatii, mitä lapsuus vaatii: leikkiä ja lepertelyä, hyvän omantunnon
vallatonta vapautta ja ajatuksetonta, aurinkoista iloa...

Ja niinpä he leikkivät ja lepertelevät aamusta iltaan alkaakseen
seuraavana aamuna taas uudestaan...

Ei kukaan lapsi koko maailmassa osaakaan leikkiä niin suloisesti kuin
Mirdja. Ei kellään lapsella koko maailmassa ole niin helisevää naurua
ja niin kirkkaan puhtoista silmää.

-- Luonnon mestaripetosta on, sanoo Runar, että sinä yhä vielä olet
lapsi. Miksi sinä yhä vielä olet lapsi?

-- Siksi, puhuu Mirdja, että oikea lapsuuteni on katkennut kesken.
Minulla ei ole ollut tilaisuutta leikkiä silloin, kun muut lapset
leikkivät. Siitä jäi sieluuni tarve leikkiä aina, siitä jäi sadun
heijastus silmiini... Lapsi minussa elää yhä vielä, se on totta,
satavuotias lapsi... Se tahtoo tulla hyväillyksi ja tuuditetuksi...
Se tahtoo löytää äidin silmän, jota se ei milloinkaan ole nähnyt,
tuntea isän tukevan käden, jota se ei muista tunteneensa... Se tahtoo
rukoilla tähtiä ja uskoa kukkia sisarikseen... Sinä olet minulle nyt
isä ja äiti ja tähti ja kukka...

-- Rakas, pikku Mirdja, sanoo Runar, ja on onnellinen.



XIII


Sadun ja leikin valta kasvaa, mutta kuoleman varjo pitenee
pitenemistään...

Sillä Mirdja ja Runar ovat sangen sairaita molemmat...

He huomaavat sen itsekin lopulta, mutta kauhealla sydämen pelolla
salaavat he huomionsa toisiltaan. Sillä he eivät tahdo uskoa siihen
sittenkään, viimeiseen asti tahtovat he vaientaa kuoleman enteitten
kammottavan kummittelun ympärillään. He eivät tahdo ajatella mitään
ja kuitenkaan eivät he elä enää hetkeäkään tarkastamatta toisiaan yhä
kasvavalla, kaamealla jännityksellä. Sillä minkä he voivat sille!
Heidän välillään tapahtuu kummallisia, hirveitä asioita, joka panee
heidät ajattelemaan vasten tahtoaankin.

Eräänä iltana istuvat Mirdja ja Runar kahden sohvalla. Värähtämätön
hiljaisuus lepää huoneessa. Ja siinä puolipimeässä ajattelevat he
kumpikin omia raskaita ajatuksiaan...

Kammottavaa on yksinäisyyden iltahämärä ihmisen sielussa... Ja
sentään heitä on kaksi...

Pelokkaasti ja salaa alkaa Mirdja taas tarkastella Runaria. Keitä
he olivat oikeastaan, he kaksi? Miksi he istuivat siinä ja miksi he
vaikenivat?... Vaan miksipä he olisivat puhuneetkaan?

Kumpi heistä oli kummittelija...?

Äkkiä säpsähtää Mirdjassa jokin. Hän katsahtaa uudelleen mieheensä ja
kamalasti kiljahtaen lyyhistyy hän kokoon...

Hirveän, hirveän näyn on hän nähnyt...

Runar säikähtää... Hän nostaa Mirdjan syliinsä, mutta Mirdja potkii
ja puree ja koko ruumis vavahtelee ja värisee... Runar kantaa hänet
väkisin vuoteelle...

-- Mikä sinun on? Mikä sinulle tuli? kyselee hän hätääntyneenä.

Mutta Mirdja vaan tajuttomasti häneen tuijottaa ja hänen kasvonsa
vääntyvät jälleen suonenvedon-tapaiseen kauhuun...

Seuraavana päivänä vasta kertoo Mirdja näkynsä:

-- Sinä hetkenä näin minä meidät toisina... Sinä olit luuranko,
juuri haudasta noussut. Sinun silmäkuoppasi tuijottivat tyhjinä,
sinun luusi kalahtelivat... Minä istuin kuolleen miehen rinnalla...
Minä... Ja tiedätkö kuka minä olin? Mielisairas, hullu, parantumaton
aivo- ja sydäntautinen... Me kaksi, sellaisia me olimme sinä hirveänä
silmänräpäyksenä. Ja sellaisiksi me tulemme, lisää Mirdja väristen ja
hiljaa. Minä uskon siihen. Se oli tulevaisuuden näky...

-- Älä kiihota hermojasi noin, rakas, pikku Mirdja, puhuu Runar.
Mutta sydämessään toistaa hänkin samaa kuvaa ja hän koettaa arvata,
kumpi heistä tulee kuolemaan ensin.

Mutta Mirdja ei ole kertonut kaikkea. Ei sitä, että hän joskus on
toivonut Runarin kuolemaa ja että hän nyt syvän syyllisyyden painon
alla on nääntymäisillään...

Hänellä ei ole enää hetkeäkään rauhaa. Se ennustus, se näky seuraa
kaikkialla ja aina. Ja uusia, samankaltaisia ilmestyy lakkaamatta
hänen tielleen. Hän ei uskalla enää jättää silmiään lepäämään
mihinkään kohtaan. Alati täytyy hänen vain vilkua ja muuttaa ja
pelätä...

Mutta eniten kaikesta täytyy hänen sentään pelätä tulta. Siinä
on aina kuvia... Ja ihmisiä... Jotka äkkiä saattavat muuttua
luurangoiksi... Mutta hirveä on myös pimeys ja yksinäisyyskin.

Ja aina kun Runar lähtee kotoa, tahtoisi Mirdja pitää häntä kiinni
takista, tiukasti, hellittämättömästi, ettei hän vaan pääsisi pois...
Mutta sitten hän taas kokoaa koko ryhtinsä ja koettaa vielä salata
hulluutensa... Vaikka kuoleman tuska ja pelko jo sokaisee...

Mutta kerran tapahtuu sitten, että Runar kotiin palatessaan löytää
Mirdjan huoneensa pimeimmästä nurkasta kolmen peitteen sisästä,
mykkyrään kiertyneenä kuin koiran...

Se oli tapahtunut näin.

Mirdja oli istunut yksin... Hämärä oli tummennut tummenemistaan. Sitä
oli hän vaan katsellut... Silloin oli palvelijatar tullut sisään
ja asettanut pöydälle aivan Mirdjan eteen suuren, valkosilmäisen
hautauskonvehdin. Oli luullut, että rouvalta oli pudonnut joku
muisto... Mirdja ei ollut saanut sanaakaan suustaan, oli vain
tuijottanut tuohon hirvittävään mustaan makeiseen, ja se oli
tuijottanut häneen takaisin sillä yhdellä ainoalla valkoisella
silmällään. Ja hänet oli vallannut tukehtava kauhu. Hän oli tahtonut
piilottaa sen. Hän oli kulettanut sitä paikasta toiseen löytämättä
sille sopivaa kätköä. Kaikki oli ollut hänelle liian rakasta sen
onnettomuutta ennustavan silmän alle pantavaksi... Vihdoin oli hän
polttanut sen... Mutta silloin oli itse tuli katsonut häneen kuin
suuri, summaton hautajaiskonvehti, ja silloin oli Mirdja rajattoman
kauhunsa takaa-ajamana kätkeytynyt nurkkaan, pusertunut aivan kiinni
seinään ja kääriytynyt peitteihin...

Kuoleman varjo pitenee pitenemistään...

Vihdoin vievät he toisensa lääkärille.

Lääkäri katselee noita molempia, epätietoisena mitä sanoa. Sillä
sydämessään tuomitsee hän heidät parantumattomiksi, kummankin... Ja
hän näkee, että he vain pahentavat toistensa tilaa.

Varovaisesti ehdottaa hän matkaa ja yksinäisyyttä.

Mutta silloin saa Mirdja hysteerisen kohtauksen ja nyyhkytystensä
lävitse hän huudahtaa:

-- Te ette ole mikään oikea lääkäri! Te ette ole sielulääkäri! Te
ette näe, että me olemme etsineet toisiamme koko elämämme ijän ja nyt
vasta toisemme löytäneet. Te ette näe, että meillä nyt on sama sielu.
Me emme voi enää erota.

Te elätte eroanne kohti, ajattelee lääkäri, mutta minä en voi teille
enää mitään...

Ja he kaksi sairasta menevät jälleen pois niinkuin ovat tulleetkin...
Jatkamaan elämäänsä, joka ei tästälähin enää ole näkevä ainoatakaan
tervettä hetkeä...

Kuin kuolevan yhä heikkonevaa henkäilyä se enää on, kuin sammuvan
tulen hiljaista epätasaista hiipumista...



Sielukellot



Pimeää ja yksinäistä...

Yksinäinen kynttilä valaisee heikosti yksinäisen naisen huonetta...
Mustan naisen... Sairaan naisen...

Mirdja tuijottaa, tuijottaa...

Tuijottamisen jäykkään tuskaan keskittyy koko elämänaikainen
ajattelu. Ei mitään muuta enää...

Kynttilä palaa alemmas ja alemmas. Sen reunalle muodostuu valkeita
talikuvioita. Niin valkeita ja hentoja... Nyt vain yksi -- pieni. Se
pidentyy vähitellen, käy yhä korkeammaksi ja suuremmaksi -- aivan
kuin yksinäisyyskin. Se suurentuu, kun siihen tuijottaa -- aivan
kuin yksinäisyyskin. Ja se kulkee tuota pyöryläviivaa aina eikä se
lopu koskaan... Se on ijankaikkinen. Vanha keksintö tuokin. Ympyrä
merkitsemässä ijankaikkisuutta...

Jumala, miten kaikki on vanhaa, ennen keksittyä, ennen elettyä!

Vanhaa ja elettyä tietysti Mirdjakin ja Mirdjan kohtalo! Kalpea
jäljittelijä on hän vain ollut, perijätär, joka on kulkenut kädet
täynnä ammoin koottua tavaraa. Ja viitsinyt sentään elää uudestaan,
keksiä uudestaan! Miten mitätöntä ja naurettavaa onkaan syntyä
ihmiseksi! Kuluneheksi tuoreimmillaan, ikälopuksi jo ennen elämänsä
alkua!

Ei ainoatakaan uutta ajatusta ole ainakaan Mirdjan elämän halki
välähtänyt. Paljon lavertelua, paljon suurien sanojen heittelemistä,
mutta kaikki vain toisintoja, poimintoja vuosisatojen romuläjiltä ja
kalmistoista...

Lumpunkerääjiä me ihmiset!

Mutta yhteinen tyhjyydentunto ei jaksa meitä lähentää. Yksinäistä ja
pimeää on meidän ympärillämme aina -- lopultakin.

Yksinäistä ja pimeää...

Talikuvio sortuu äkkiä aivan hiljaa.

Mutta Mirdjasta tuntuu kuin jyrähtäisi huone nurin ja hän hypähtää
ilmaan heikosti parahtaen.

Sitten?...

Ei mitään uutta taaskaan...

Kynttilä palaa alemmas. Mirdja tuijottaa...

       *       *       *       *       *

Nyt ne kuuluvat taas ne kauheat. -- Sielukellot. -- Ne kumahtavat
Mirdjan korvissa raskaina, musertavina.

Hänen tekisi mieli huutaa, raivota. Tarttua kuljettajan käteen, lyödä
häntä, repiä, purra, raadella...

Miksi soittaa hän noita kauheita, kumahtelevia kupuja, joita Mirdja
elämänsä ijän on vihannut julmalla, ennakkoluuloisella vihalla!

Ne johtavat hänen mieleensä alati harmaan, painostavan syyspäivän...
Sumua, alakuloisuutta ilmassa, likaista lumisohjoa maassa... Pää
alaspäin... Raskas askel -- Pim... pom -- Harmaa askel -- Maahan
painu, me painamme! -- Pim... pom -- Me olemme painajainen. -- Me
emme salli sinun kulkea keveästi. Keveys on synti. -- Pim... pom --
Surunlaakso on maailma. -- Pom... pom...

Mirdja on elämänsä ijän vihannut kirkonkelloja, sillä ne ovat aina
olleet kuin ristiinnaulitsemis-iskut hänen herkässä sielussaan.

Mutta nyt liittyy niihin lisäksi hänen elämänsä sairaimmat hetket,
tuskallisimmat irtirepäisyt. Tässä soitossa on hän astunut setänsä ja
miehensä haudalle... Onko siitä jo kauankin? Ah, eihän hän sitä tahdo
ajatella, ei, ei... Eihän hän tietäisi sitä kumminkaan... Ja sitten
tulisi taas suru... Ei, ei se tulisi enää... Ei mitään ole jälellä
enää. Hän on itkenyt kyyneleensä kuiviin, ajatellut ajatuksensa
tylsiksi, surrut surunsakin niin käsittämättömän kaukaiseksi. Väsymys
vaan on... Ja yhden hän vaan ymmärtää tästä kaikesta: "Kuolinpäivä
on parempi kuin syntymäpäivä." Tuo vieraan, viisaan miehen päästä
lähtenyt ajatus jää siis sittenkin hänen kaikista viimeisekseen?...

Mirdja hypähtää äkkiä seisaalleen, polkee jalkaansa ja painuu taas
kokoon. Nuo kauheat kellot!

Sitten jää hän jälleen tuijottamaan...

Hän näkee omat hautajaisensa. Hurskas setä lukee jotakin
kirjastaan... Hyvä ja tyhmä Anna täti itkee, koska se kuuluu
hyvään tapaan... Muuten kaikki vieraita, kaikki uteliaisuudesta
tulleita... Ei kukaan heistä ole tuntenut häntä, ei kukaan
osaa kaivata häntä... Rolf on ainoa, joka osaisi, mutta hän on
maailmalla eikä tiedä, että Mirdja on sammunut. Ja ne muut, ne
uteliaisuudesta ja muodollisuudesta tulleet, ne kiroilevat pakkasta
ja pitkiä toimituksia. Ja Mirdjan käy niin sääliksi heitä, heidän
pahaa pakollista ryhtiään, heidän surkean venyneiksi pingoitettuja
naamalihaksiaan. Miten paljon vaivaa he näkevät hänen, vieraan
tähden... Mutta sitten ajattelee taas Mirdja, että jos hän nyt
ampuisi itseään rintaan, niinkuin viisainta olisi, miten hänen
pääkallonsa nakutettaisiin auki ja todistettaisiin, että hän oli
ollut mielenvikainen...

Itse hän tahtoisi olla mukana ruumiin-avauksessa ja julistaa: abnormi
kehitys, kokonaan abnormi. Mielenhäiriössä tapahtunut...

       *       *       *       *       *

Mirdja on kuullut itsestään sanan: mielisairas. Mutta sille hän vaan
nyökäyttää päätään: Niin, niin se on, minun mieleni on hyvin sairas...

Mirdja on myöskin kuullut itsestään sanan: hullu. Mutta sen on hän
heittänyt pois: Ei, minä olen paljon viisaampi nyt kuin ennen, paljon
viisaampi...

Sillä yöt läpeensä puhelee Mirdja nyt viisasten henkien kanssa.

Mutta ne puheet ovat kovia, armahtamattoman kovia puheita. Ja
sentähden pelkää Mirdja niiden viiltävää viisautta, pelkää noita
pitkiä unettomia öitä, jotka hän niin hyvin jo ennestään tuntee,
mutta joilla tällä kertaa on aivan omat oudot unensa ja häijyt
sanansa.

Mirdja näkee näkyjä ja kuulee varjojen puhuvan. Ja myös oman varjonsa
kanssa hän puhelee, ääneen puhelee, pitkiä puheita yön hirvittävässä
hiljaisuudessa:

-- Sinulla ei ole mitään syytä soimata kovuudesta kohtalon jumalaa.
Kaksi ihmistä on kuollut. Entä sitten? Niitä kuolee joka minuutti.
Olivatko nämä sinulle enemmän kuin kaikki muut?

-- Ainoat, joita rakastin.

-- Ainoat, jotka sinua rakastivat, tarkoitat. Sinä itsehän et ole
koskaan rakastanut. Etkö muista? Ainahan sinä sen olet tiennyt
ja aina sinä sentään olet valehdellut ja valheellasi hukuttanut
sieluja...

-- Minäkö valehdellut? Minäkö, joka jo edeltäpäin ihmisiä itsestäni
varoitin, koskemasta kielsin, jott'eivät tietämättään lankeisi ansaan
ja sitten syyttäisi minua salametsästyksestä! Minä olen aina sanonut
totuuden ja sentään sinä syytät...

-- Sinä pelkäät syytöksiä, Mirdja. No hyvä. Minä syytän sittenkin:
Kun sinun huulesi sanoivat: älä koske! hiveli äänesi: koske, koske!
Tahallasi sinä viekoittelit, kiihotit ja sentään tahdot pidättää
itsellesi viisastelijan tunnottoman voiton ja voittamattomuuden.
Häpeä, Mirdja!

-- Minkä mahdoin minä sille! Minussa oli taikaa. Ja minä olin huono.
Minä olisin tahtonut olla toinen, mutta en voinut.

-- Valehtelija, valehtelija! Et ikänäsi ole tahtonut olla toinen kuin
mikä olet. Et ikänäsi ole itseäsi huonona pitänyt... Päinvastoin,
ihanimpana kaikista ihmisistä. Ja sentään olit sinä ainoastaan niitä,
jotka ovat kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Tiedätkö keitä
he ovat?

-- Minä en kuulu heihin. Minä olen rakastanut.

-- Miksi sinä sitten murhasit heidät?

-- Minäkö? Murhasin?

-- Niin, älä koeta uskotellakaan, että he luonnollisella kuolemalla
kuolivat. Kas vaan, sinä kaksinkertainen murhaaja, kalpenetpa
sentään. Sinä näet, ettei minulta voi salata mitään. Kaikki minä
tiedän. Sinä jätit sen, jota sinun ei koskaan olisi pitänyt jättää,
otit sen, jota sinun ei koskaan olisi pitänyt ottaa... Sielun nälkään
ja yksinäisyyden hulluuttavaan hätään tapoit sinä sen ensimmäisen ja
toisen vielä pahemmilla keinoilla... Sinä rakastit heitä todellakin
suuresti!

-- Niin, minä rakastin heitä. Ja nyt minä olen murtunut...

-- Yksinäisenä, ylpeänä pyysit olla elämäsi kaiken, ja nyt et kestä
yksinäisyyttäsi kumminkaan. Raukka, raukka!

-- Minä rakastin heitä. Ja rakkauttani kohti minua nytkin joku
vastustamaton voima vetää...

-- He ovat vainajia, sinä suurien sanojen ystävä, sinä itsesi
etsijä...

-- Minä rakastin heitä. Minä tahdon sovittaa vainajat.

-- Ja sinä luulet, että elämän pitkä itsekkäisyys on sovitettu yhden
myöhäisen hetken uhrautuvalla unelmalla?

-- Minä rakastin heitä, mutta minulla ei ollut oikeaa rakkautta. Nyt
vasta olen sen löytänyt...

-- Sen voi antaa ainoastaan se suuri natsarealainen... Mutta häntä
sinä et tunne.

Houreessa ja kuumeessa vääntelehtii Mirdja vuoteellaan ja
otsalta vierivät suuret tuskalliset karpalot. Silmät tuijottavat
henkien-näkijän tylsällä kiillolla...

Henkiä, näkyjä, ennen näkemättömiä!

Mirdja on kohonnut istualleen. Silmissä palaa ja pistää... Hän
erottaa pimeästä loiston. Tuntee korkean, puhtaan otsan, syvät silmät
ja säteikön...

Mutta äkkiä kaikki himmenee. Kuin halvaus lyö hänet jälleen alas
jokin...

Hän viruu taas tylsänä eikä näe enää mitään.

Mirdjan sielu on hyvin sairas.

       *       *       *       *       *

Hautausmaalla on aina hiljaista, mutta hiljaisinta silloin kun
äkkihämärä on laskeutunut, kun varjot lisääntyvät hetki hetkeltä ja
vanhat ristit odottavat keinuvassa puolipimeässä.

Se on se hetki, jolloin elävät ovat siirtyneet pois eivätkä kuolleet
vielä ole heränneet. Se on se hetki, jolloin hiljaisuus on suurin. Ja
sitä hetkeä rakastaa Mirdja.

Silloin käärii hän ympärilleen pitkän vaalean vaipan ja kuulumattomin
askelin hiipii hän ulos omasta ovestaan, kuin salaa, kuin salaiselle
lemmenkohtaukselle lähtien.

Hän vilkuilee arasti ympärilleen. Hän epäilee pihamiestä, joka väliin
sattuu seisomaan portilla. Hän pelkää ajuria, joka liikkumattomana
torkkuu korkealla penkillään. Hän pelkää pientä ystävällistä
koiraakin, joka kuuluu taloon ja joka silloin tällöin eksyy
seuraamaan häntä.

Ne pitävät häntä silmällä nuo kaikki, kun hän kenenkään tietämättä
tahtoo lähteä rakastettuaan tapaamaan. Ja juoksujalkaa ja sydän
kurkussa kiiruhtaa Mirdja hautausmaalle.

Siellä vihdoin saa hän olla yksin, sillä hän on valinnut sen
hiljaisimman hetken omakseen.

Nyt juuri on taas hänen hetkensä. Kuu paistaa hopeisena, varjot
lepäävät pitkinä ja Mirdja tulee huulet raollaan, kuin suudeltavaksi
rientävä nainen...

Kuulakkuus taivaasta maahan. Ihmisen sielunkin lävitse sama kylmä
kuulakkuus.

    "Kuu paistaa heliäst,
    kuollut ajaa keviäst;
    eikös piikanen pelkää?"

Joka ilta kysyvät haltiat tätä samaa asiaa, joka ilta vastaa Mirdja
heille samalla tavalla: en, en, en...

Hän näkee jo kaukaa sen kummun, jota hän etsii. Se kuultaa kummemmin
kuin kaikki muut kummut koko maailmassa. Ah, tuolla se on, se hänen
kirkkonsa...

Mutta äkkiä Mirdja pysähtyy. Ja hän on vähällä kiljahtaa kuin
mustasukkaisuudesta, kuin vihasta, kuin rakkauden tuskasta...
Tällaista ei ollut tapahtunut ennen. Mutta samalla vaientaa hän
mielenliikutuksensa. Nuo olivat eläviä varmaan nuo kaksi, joiden
varjot nyt siinsivät vastaan pyhältä maalta. Ja he, Runar ja Mirdja,
olivat henkiä, ei heidän sopinut suuttua kuolevaisille...

Ja Mirdja alkaa hiipiä varpaillaan, niin hiljaa, niin hiljaa...
Ja Mirdja piilottuu suuren kiven taa katselemaan miestä ja naista
Runarin haudalla.

Hän näkee, miten nainen taittaa ruusun miehelle...

Se oli se ruusu, jonka hän itse viimeksi oli antanut Runarille.
Keveänä kuin kupla heilahtelee se nyt kelmeässä kuuvalossa. Mutta
Mirdja tietää, että se päivisin on raskas ja mustanpuhuvan punainen
kuin hänen sairaan sydämensä veri...

Miksi hän ei ollut antanut sitä Runarille jo heidän eläessään
niinkuin muut tietävät tehdä, niinkuin nuo viisaat, nuo onnelliset!

Mirdja oli ensin ajatellut, että mies oli raaka, ja nainen huono,
mutta nyt tuntui hänestä äkkiä, että niin juuri piti ollakin,
niin juuri piti käydäkin. He olivat pyhiä kuin rakkaus itse tällä
hetkellä, nuo kaksi raakalaista. Ja heidän rakkautensa vaati
taitettavaksi sen suuren mustanpuhuvan ruusun, missä ikinä se
kasvoikin. Miten mahtoi olla onnellinen se mies!

Ja äkisti kuin haudasta nouseva haamu hulmahtaa Mirdja heidän eteensä
huutaen: "Taittakaa ruusut, kaikki, kaikki taittakaa ja toisillenne
antakaa! Silloin voitte maata rauhassa kuolemanne jälkeen. Teidän
ei tarvitse kummitella niinkuin minun, joka en elämässäni ole
ainoatakaan ruusua antanut..."

Tyttö kiljahtaa ja mies heittää pois ruusun. Ja he pakenevat kuin
paholaisen takaa-ajamina.

Omituiset ihmiset! Miksi he juoksevat? Pahasti teki mies heittäessään
pois sen suuren mustanpuhuvan ruusun... Pahasti teki se mies...

Ja Mirdja kumartuu ja hakee kauan sitä pois heitettyä ruusua. Sitten
vie hän sen Runarin haudalle uudestaan.

Näetkö nyt, Runar, hän puhuu, että minä sentään osaan rakastaa. Nyt
minä olen löytänyt sen suuren rakkauden, jonka onni on antaa... Mutta
nyt olet sinä se kylmä ja liikkumaton ja kaukainen, joka minä ennen
olin, silloin kun sinä minua rakastit...

Ja äkkiä muistaa Mirdja kertomuksen miehestä, joka hirveän kuumeen
vallassa eräänä kaameana myrsky-yönä vaelsi toisesta pitäjästä
toiseen, kiipesi kirkkomaan aidan yli ja murtautui nuoren
vastakuolleen immen hautakammioon... Mitä mahtoi tuntea se mies?

Ja taas puhuu Mirdja ääneen: Miten ihana sinä olit, Runar, kuoltuasi,
niin marmorinkaunis ja valkea! Miten ylhä ja saavuttamaton oli sinun
kuolemasi korkea majesteetti!...

Mitä mahtoi tuntea se mies joka murtautui kuolleen immen
hautakammioon?...

On omituista olla kuolleen miehen vaimo, toistaa Mirdja yhä uudelleen
ja uudelleen.

Ei milloinkaan ole hän tuntenut miehensä läsnä-oloa niin syvästi
kuin nyt, jolloin häntä ei enää ole. Ei milloinkaan ole hän tuntenut
rakkauttaan niin ijankaikkiseksi ja uskolliseksi kuin nyt, jolloin
hän vainajaa armastaa...

Hirmuisesta yksinäisyyden painostaankin hän vaan nauttii, kuten
rakkauden kärsimyksistään rakastava...

"Mihin joutuivat kaikki ilotytöt vanhoina? Sitä ei tiedä kukaan",
muistaa Mirdja erään herran sanoneen. Tämä ajatus lennähtää äkkiä
hänen aivoihinsa. Onhan hänkin nyt vanha ja unohdettu, hän, joka
nuoruudessaan on ollut käsin kannettu kuuluisuus, hän, jonka piti
luoda itselleen kuolematon maine... Mikä on hän ollut? Ainakin on
hänellä ainoastaan ilotytön kohtalo. Hänellä on ollut loistava
nuoruus, mutta kukaan maailmassa ei tiedä, minne Mirdja on mennyt
vanhettumaan.

Mutta kaikki on niin äärettömän kaukana. Kaikki, ennen vanhuutta.
Sitä on mahdoton kenenkään muistaa. Ei muista Mirdja itsekään...
Varmaankin on se ollut joku toinen, jota on käsin kannettu
nuoruudessa...

Mutta mistä tietää Mirdja, että se toinen on ollut Pariisissa ja
laulanut siellä kerran kyynelöimään vanhan laulun-opettajansa...? Ja
että tämä on se laulu:

    "Dans les chaleurs d'orange
    je chevauchais toujours,
    Forét! Forét sauvage,
    où donc sont mes amours?
    Personne ne passait
    dans le triste sentier.
    Si j'appelais,
    qui répondrait?
    Personne."

-- Ei saa laulaa kadulla, huomauttaa poliisi.

Mirdja katsoo häneen hämmästyneenä.

Onko tämä katua? Niin, tosiaan, kaikki on katua ja maantietä pyhän
kummun ulkopuolella.

Sitten kääntyy hän pois ylpeänä.

Hän ei tiedä, ajattelee Mirdja, että minä olisin saanut laulaa vaikka
maailman komeimmassa konserttisalissa, jos olisin tahtonut...

Mutta nopeasti kääntyy hän jälleen takaisin:

-- Anteeksi, herra, minä erehdyin. Minä en olekaan laulajatar, minä
olen ainoastaan kuolleen miehen vaimo...

Poliisi katsoo säälivästi hulluun naiseen.

       *       *       *       *       *

Kauan aikaa on Mirdjalla lepo ja valkeus ajatuksessa: minä olen
kuolleen miehen vaimo. Mutta sitten hän keksii senkin ajatuksen
valheeksi.

Minulla ei ole lasta, puhuu hän itselleen. Kuinka voisin minä
olla Runarin vaimo hänen kuoltuaan, kun en ole ollut sitä hänen
eläissäänkään... Totisesti olen minä elänyt kun ilotyttö. Minulla ei
ole lasta...

Siitä hetkestä, jolloin Mirdja tämän on keksinyt, alkaa taas hänen
levottomuutensa ja etsintänsä. Hän käy ja kaipaa ja hakee sitä
lasta...

Sen kautta voisi hän nyt vielä olla Runarin vaimo, sen kautta olisi
hänellä sovitus ja synninpäästö ja oikea rakkaus.

Mutta nyt ei ole mitään siitä kaikesta. Ja hirvittävä on hänen
syntinsä. Lapsenkin on hän heittänyt pois nuoruutensa kauheassa
itsekkyydessä...

Ja Mirdja alkaa surra sitä kuin vainajaa. Hän alkaa etsiä naisia,
joilla on lapsia. Käy heidän jälessään, palvelee heitä ja ihailee ja
kadehtii ja katuu...

Köyhä vaimo taluttaa kädestä pientä poikaa. Mirdja lähestyy heitä.

-- Rakastatko sinä lastasi? kysyy Mirdja.

Vaimo katsoo hämmästyneenä häneen.

-- Tahtoisitko kadottaa poikasi?

-- En, rouva.

-- Jos hän olisi hukkumaisillaan, hyppäisitkö hänen jälkeensä?

-- Eipä tuo vesi pelottaisi, jos hyvin hätä olisi.

-- Vaikka hukkuisit itse?

-- Mutta hänhän on minun lapseni...

-- Häntäkö varten sinä elät?

Taas tuijottaa vaimo sanattomana Mirdjaan.

-- Minä tarkoitan, jatkaa nopeasti Mirdja, että onko sinulla jotakin
lastasi kalliimpaa? Tahtoisitko vaihtaa hänet suureen aatteeseen tai
maineeseen tai kauneuteen tai rahaan?... Tai antaisitko sen ehkä
minulle, että pääsisit huolehtimasta, jos minä lupaisin kasvattaa
sen?...

Vaimo tarkastaa pelokkaasti Mirdjan kummallisia katseita ja
vaistomaisesti vetää hän lasta luokseen.

-- En minä mistään hinnasta anna lastani, sanoo hän.

Mirdja jättää hänet omituisesti hymyillen.

Ah, vihdoin on hän löytänyt ihmisen tarkoituksen ratkaisun. Lapsi,
lapsi...

Se on enemmän kuin kaiken maailman ajatus ja hullu tavoittelu. Se on
enemmän kuin kulta ja maine, enemmän kuin elämä. Siinä on se oikea
rakkaus...

Ja kaikilla muilla on se suurin, se korkein, paitsi Mirdjalla, joka
ei ole tuntenut sen olemusta, vaan on heittänyt sen pois...

Mutta siitä asti ajattelee Mirdja enemmän lastaan kuin Runaria. Hän
luo sen alusta alkaen, hetki hetkeltä kuolemaan asti. Ja sen olematon
kuolema on hänelle tuskaisampi kuin mikään, minkä hän on nähnyt...

Millainen onkaan se hänen lapsensa? Hyvä kuin Runar vaiko rikollinen
kuin Mirdja? Rikollinen varmaankin. Mitenkä Mirdja muuten saisi
kärsimyksen sovittavan ja puhdistavan onnen hänen kauttaan? Ja Mirdja
melkein toivoo, että se olisi rikollinen...

Päivät päästään kuljeskelee hän köyhien syrjäisessä kaupungin-osassa
ja hakee silmillään ja sydämellään kärsiviä äitejä... Ja niitä onkin
niin paljon...

Kerran näkee Mirdja, miten erästä nuorta miestä kuletetaan raudoissa.
Hän on juovuspäissään haavoittanut toista... Se on surullinen näky.
Sillä vanha harmaa äiti kulkee hänen jälessään hulluna tuskasta...
Ja hänen ohuet huulensa höpisevät vain yhtä asiaa: "Jumala sinua
auttakoon ja armahtakoon, minun rakas poikani, minun rakas poikani,
rakas poikani..."

Ja tälle äidille on poika kenties ollut tyly ja raaka ja kovasanainen!

Mutta Mirdja irroittuu väkijoukosta, tunkee kiivaasti vanhan vaimon
luo ja lankeaa polvilleen hänen eteensä...

Syntyy hämminki.

-- Viekää hänet pois, hän on mielenvikainen! huudetaan. Hän on hullu!

-- Itse te olette hulluja, huutaa Mirdja, te, joiden tarvitsee
kiivetä Golgatalle asti ennenkuin löydätte itsellenne Jumalan!
Jokainen suuri kärsimys on yhtä hyvä kirkastuksen vuori. Ihminen
kuolee, mutta Jumala syntyy sillä hetkellä. Ettekö näe Jumalaa
edessänne? Katsokaa kärsinyttä ihmistä! Katsokaa pyhää äitiä!
Polvistukaa, kansa! Te näette Jumalan...

Mirdja viedään pois.

       *       *       *       *       *

Mirdja viedään Lumiluodolle.

Nuori, hiljainen nainen annetaan hänelle seuraksi...

Mutta Mirdja ei ymmärrä, miksi tuo vieras nainen on hänen luonaan.

-- Minä en ole koskaan nähnyt naista, hän sanoo. Minä melkein
pelkäisin sinua, ellet olisi niin kummallisen hyvä...

Mutta sitten hän säpsähtää.

-- Onko sinun nimesi kenties Anna? hän kysyy. Kaikkien hyvien
ihmisten nimi on Anna...

-- Nimeni on Martta.

-- Vai niin... Ei se tee mitään... Mutta se on hyvä, ettei nimesi
sentään ole Anna... hyvin hyvä... Mutta sinä olet nainen, oletko?

-- Olen.

-- Se on hyvä. Minä en ole ennen nähnyt naista. Mutta onko sinulla
lasta?

-- Ei.

-- Se on hyvä... Silloin olisit Jumala ja minä pelkäisin sinua.
Tiedätkö, että Jumalaa pitää peljätä? Minä pelkään jo ennestään. Se
on hyvä, että olet minun kanssani. Mutta älä vaan sytytä tulta, sillä
on niin pahat silmät. Vahinko, että sinä et ole Jumala. Silloin sinä
voisit hävittää tulen ja sen pahat silmät... Sinä olet hyvä, vaikka
sinun nimesi ei olekaan Anna...

       *       *       *       *       *

Lumiluodon hullulla rouvalla on yksi ainoa suuri intohimo:
piirtäminen. Päivät päästään hän vain piirtelee, ja aina silmiä.
Pöytäliinat ja lattiat täyteen silmiä. Ikkunaverhot ja seinäpaperit
täyteen silmiä...

Hän etsii lapsensa silmiä, hän sanoo. Mutta mitä enemmän hän niitä
piirtää, sitä enemmän pelkää hän niitä.

-- Minä tahdon polttaa ne kaikki, ne katsovat minuun niin pahasti!
hän saattaa huudahtaa.

Mutta jo seuraavana hetkenä hän vaikeroi:

-- Minä kurja, minä en ole mikään oikea äiti, kun tahdon polttaa
lapseni...

Ei, en minä uskalla, en. Minun täytyy kärsiä niiden pahat katseet...

Ja kuin salaa hiipii hän jonkun silmäparin luo, lyyhistyy kokoon sen
alla eikä uskalla enää nousta...

Hänen täytyy kärsiä...

Mutta eräänä päivänä on pieni tulipalon alku Mirdjan huoneessa...

       *       *       *       *       *

Lumiluodon sairaan rouvan luona käy joskus vieraita.

Norkkokin käy kerran.

-- Sinä olet Runarin ystävä, sanoo Mirdja. Runar ei ole kotona.
Mutta miksi sinä olet niin totinen? Ah niin, sinä murehdit kuollutta
sisarta, minä veljeä. Meillä on jotakin yhteistä sentään. Etkö voisi
olla minunkin ystäväni?

-- Ystäväsi, äännähtää Norkko, ja lähestyy.

-- Ei, älä tule, kiljahtaa silloin Mirdja ja eläimen sukkeluudella
kyyristyy hän kokoon. Älä tule! Ei minulla ole mitään yhteistä
kenenkään miehen kanssa. Minä olen hyvin uskollinen, vaikka sinä et
usko. Minä en ole ollut odaliski enää sataan vuoteen, nyyhkyttää
hän. Minä olen oppinut rukoilemaan. Yksi valkea rukous, kaksi mustaa
rukousta, taas suuri valkea rukous, valkea rukous...

Katso, kun rakastaa kuollutta, pitää osata rukoilla, ja aivan toisin
kuin muuten, ja rakastaa aivan toisin. Ja me olemme luvanneet
rakastaa toisiamme seitsemäntuhatta vuotta... Ei tavallisia vuosia...
Vaan seitsemäntuhatta Jumalan vuotta. Ymmärrätkö?... Mutta sehän on
totta. Mehän rakastamme molemmat kuollutta...

-- Niin kuollutta, vastaa Norkko kääntyen pois, ja kyynel tipahtaa
alas poskelle...

       *       *       *       *       *

Yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi käy tavata Mirdjaa.

Hän pelkää...

Kerran on hän luullut vilahdukselta näkevänsä Rolfin ja siitä näystä
on hän joutunut sellaisen kauhun valtaa, ettei hän uskalla liikahtaa
paikaltaan kahteen viikkoon.

Mutta sitten Mirdja kerran kysyy Rolfia...

Ja hän ottaa hänet vastaan jäykkänä, liikkumattomana ja pää pystyssä.

-- Joku on sanonut minulle, että sinä olet tietäjä, mutta minä en
usko sitä. Tai osaatko sinä sanoa minulle, miten voi löytää pienen
mustan pippurin tervasta? Etpä osaa. Mutta setä olisi osannut. Mene
pois, mene pois! Sinä et ole mikään oikea noita. Minä tarvitsen
oikeaa noitaa. Minä tarvitsen tietää, kuka on varastanut lapseni...

Mutta sitten Mirdja äkkiä hätkähtää, peräytyy, painautuu tiukasti
seinään, silmissä suuri pimeys ja kauhu.

-- Miksi sinä nyt olet luonani, kun et ennen koskaan ole ollut? Minä
en ole ilotyttö, vaikka minulla ei ole lasta. Minä olen kuolleen
miehen oikea vaimo. Mutta minä en tiedä, missä minun lapseni on...

Ja Mirdja alkaa nyyhkyttää ja voihkia ja hänen ruumiinsa on äkkiä
lysähtänyt hervottomaksi ja kuolleeksi...

-- Hyvähän sinä olit, kun tulit nyt... Ei, nyt muistan, ei sinun
olisi pitänyt tulla... ei. Minulla ei saa olla hyvä olla, minun
täytyy kärsiä.

Mirdja kokoaa taas ensimäisen jäykän ryhtinsä. Hän kohottaa
tuntematonta sielua paistavat suuret silmänsä kattoon eikä puhu enää
sanaakaan...

       *       *       *       *       *

Ei ole heikkopäisen hyvä lähteä yksin suolle.

Suo on lumottu erämaa täynnä salaperäisiä ääniä, päihdyttäviä
tuoksuja ja näkyjä, ennenkaikkea näkyjä... Sumut kokoontuvat sinne
vain leikkiäkseen. Etsiäkseen itselleen oikukkaita ilmestysmuotoja
ja aavemaisia ääriviivoja. Ja suo-yrtit, väkevimmät koko maailmassa,
nousevat villinä, väkivaltaisena lemuna sen sieraimiin, joka on
uskaltanut lähteä sen lumoja uhmaamaan. Ja sammal viettää ja
höytykukka kuiskaa: käy alas, käy alas! Ja suokurppa kuikuttaa ja
hete vetää helmaansa...

Ei ole heikkopäisen hyvä lähteä yksin suolle...

Mutta Mirdja kantaa helmoja olkapäillään ja rämpii penikulman pitkää
rämettä.

Ja kun suokurppa kuikuttaa, sanoo Mirdja: se on minun lapseni, joka
itkee...

Ja kun sumu sakenee aaveeksi ja alkaa elää, kuiskaa Mirdja: se on
minun lapseni, joka viittaa...

Ja kun suo-yrtit ja sammaleet moninkertaisella voimalla vetävät häntä
alas hetteeseen, hymyää hän: sen on minun lapseni sielu, joka vetää...

Ja hän istuutuu märille, vaipuville sammalille ja odottaa lastaan.

Kylmät huurut nousevat ja suutelevat häntä. Hallat hiipivät hänen
ylitseen ja peittävät hänet valkeaan käärinliinaan...

Suo-yrtit lemuavat...





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Mirdja - Romaani" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home