Title: Tschandala
Author: Strindberg, August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tschandala" ***


TSCHANDALA

Kirj.

August Strindberg


Suomentanut

Aarni Kouta



Helsingissä.
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.



ENSIMMÄINEN OSA.



Oppinut maisteri Andreas Törner istui kamarissaan
ristikkorakennuksessa Pienen Harmaaveljestenkadun varrella Lundissa
eräänä huhtikuun päivänä Kaarle XI:nnen hallituksen loppupuolella.
Hänen mielensä oli raskas. Äskettäin perustetun yliopiston
ylioppilaat, jotka enimmäkseen olivat tanskalaisia, joiden piti oppia
ruotsinkieltä ja ruotsalaisia tapoja, olivat tapansa mukaan panneet
toimeen meteleitä ja ilkivaltaisia kujeita, mutta menetelleet niin
viisaasti, että syyllisiä ei voitu saada kiinni. Maisterille, joka
ei milloinkaan astunut kateederiin ottamatta esille takataskusta
ladattua ratsupistoolia, jonka hän painokkaasti asetti vesilasinsa
viereen, oli tänään käynyt niin hullusti, että oli heti luennon
alussa saanut istahtaa lattialle syystä, että tuoli oli säretty ja
liimattu aivan heikosti jälleen kokoon. Tapaus ei ollut herättänyt
minkäänmoista hilpeyttä, sen pahempi; sillä nyt ei ollut ketään,
jonka olisi voinut antaa kärsiä asian vuoksi, ja perin turha työ
olisi ollut panna toimeen tutkimuksia syyllisen kiinni saamiseksi.

Maisterin apea mieli oli myös hetki sitten saanut uutta virikettä;
sillä nyt, kun lukukausi läheni loppuaan, oli hän toivonut saavansa
viettää kesän Vexiössä, mistä hän oli kotoisin, mutta rehtori oli
juuri äsken antanut hänelle tiedon kuninkaallisesta päätöksestä,
jonka mukaan hänen, katsoen siihen mielten kuohuun, mikä vallitsi
valloitetuissa maakunnissa, oli jäätävä maahan ja läsnä-olollaan
koetettava vaikuttaa taipumattomiin mieliin, seurustelulla ja
sananvaihdolla tutustuttava väestön ajatustapaan ja työskenneltävä
_yhtäläistymisen_ aikaansaamiseksi.

Ei ollut mikään helppo tehtävä hoitaa dosentinvirkaa tähän aikaan,
ja herättääkseen kunnioitusta ylioppilaissa oli rehtorilla tapana
valita paikkaan väkeviä ja urhoollisia miehiä, jotka tarpeen tullen
saattoivat käydä käsirysyyn kuuntelijakunnan kanssa, ja maisteri
Andreas oli alkanut akateemisen uransa kädessä orapihlajakurikka,
jonka avulla hän puolessatoista tunnissa oli torjunut hyökkäyksen
kateederia vastaan sillä seurauksella, että hänet ja kuusi
ylioppilasta oli vietävä sairashuoneelle. Hän oli kova mies, oli
nuoruudessaan ollut sodassa, ottanut osaa Lundin taisteluun,
ja kasvoissaan hänellä oli monia naarmuja. Hänen opetusalaansa
kuului politiikka ja ekonomia, johon viimeksi mainittuun aineeseen
luettiin eläin- ja kasvi-oppi, talousoppi ja fysiikka. Nyt kun kesä
läheni, ja kotikaipuu synnyinseudun kuusikkoihin alkoi vaivata
hänen mieltään, mutta ei ollut mitään mahdollisuutta tyydyttää
tätä kaipuuta, oli hän kuulustellut kesä-asuntoa rannikolta, missä
hänellä olisi ollut tilaisuus kerätä kasveja ja hyönteisiä ja asua
jonkin suuremman metsän läheisyydessä perheensä kanssa, johon kuului
vaimo ja kaksi lasta. Etukäteen hän oli kuitenkin päättänyt, että ei
vuokraisi asuntoaan talonpojilta eikä kalastajilta, pitäen silmällä
pikkueläjien keskuudessa vallitsevaa kaunaa Ruotsia kohtaan, mutta
hän oli tiedustellut kauppiailta, joilta teki ostoksensa, olisiko
jokin herrasperhe halukas luovuttamaan pari huonetta ja keittiön
tarvittavine ulkohuoneineen, ja hän oli juuri rihkamakauppiaalta
saanut kuulla hyvästä paikasta, jonka omistajaa lähipäivinä
odotettiin kaupunkiin.

Maisteri Andreas ei ollut oikeastaan vaipuneena näihin
kesämietteisiin istuessaan nahkatuolissaan ja poltellessaan
hollantilaista kanasteria, kun hänen kamarinovelleen koputettiin.
Hänen lausuessaan hajamielisesti "sisään!" raotti ovea ensin ja
avasi sen sitten hetken kuluttua selki selälleen mustapintainen,
keskikokoinen mies, joka oli varakkaan porvarin tavoin puettuna, ja
iältään sangen nuori. Tulija mitteli nopeasti huonetta katseellaan,
ikäänkuin olisi etsinyt jotakin, tarkasteli kirjoituspöytää ja
kirjahyllyjä ja kumarsi nöyrästi ja liehakoivasti maisterille, joka
kehoitti hänen esittämään asiansa. Mutta mies ei tuntunut olevan
taipuvainen puhumaan niinkään vain muitta mutkitta, vaan kiemuroi ja
tahtoi todennäköisesti houkutella toiselta jotakin esiin, johon olisi
saattanut vastata.

-- Kuka olette? kysyi maisteri lopulta samalla sekä kärsimättömästi
että levottomasti.

-- Pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta tulen puhumaan asunnosta, joka
olisi kesäksi vuokrattavissa, vastasi tuntematon, puoleksi tanskan- ja
puoleksi ruotsinkielellä.

-- Vai niin, sanoi maisteri tanskaa murtaen ollakseen kohtelias. Mitä
teillä on tarjolla?

Näytti siltä kuin tuntematon olisi punninnut vastaustaan ja
tunnustellut, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä osua arkaan kohtaan.
-- Minulla on linna! puhkesi hän vihdoin puhumaan.

Maisteri nyrpisti nenäänsä.

-- Nimittäin, jos sellaista halutaan. Rohkenenko muutoin kysyä, mitä
herra tahtoo?

-- Tahdon hyvän asunnon, jossa on puutarha...

-- Sellainen on saatavissa, olen puutarhuri, puuttui tuntematon
puheeseen.

Maisterista hänen valkea ihonsa ei viitannut siihen, että hän olisi
ollut puutarhatyöntekijä, mutta mitäpä siitä.

-- Oletteko omistaja, puuttui hän jälleen puheeseen.

-- En ole, olen vain tilan hoitaja, mutta vapaaherratar istuu itse
alhaalla vaunuissa, jos maisteri tahtoo vaivautua sinne.

Maisterin tullessa alas, hieroi tuo niin sanottu vapaaherratar jo
kauppaa maisterin vaimon kanssa, vapaaherratar istuen kuningatar
Kristiinan aikaisissa suurissa kuomuvaunuissa, joiden eteen oli
valjastettu kaksi hullunkurista hevosta, siloissa vapaaherrankruunut.
Ja ajuripenkillä istui mies puettuna papukaijanväriseen livreijaan,
ylenkatseellisesti virnistäen joka kerran kääntäessään katseensa
herrasväkeen. Vapaaherratar oli hyvin omituisen näköinen, tavattoman
mauton, mutta yllään viimeisen holhoushallituksen aikainen korupuku.

Kun mitään varsinaista sopimusta ei saattanut syntyä muutoin
kuin asuntoa katselemalla, suostuivat maisteri ja hänen vaimonsa
nousemaan vaunuihin ja ajamaan paikalle, joka oli peninkulman päässä
kaupungista suuren valtatien varrella Landskronan ja Hälsingborgin
välillä.

Seurueen ajaessa eteenpäin pitkin likaista tietä, oli maisteri
Törnerillä tilaisuus lähemmin tarkastella tulevia isäntiään.
Vapaaherrattarella oli päivettynyt, pyöreä kissannaama, kalansilmät
ja huonot etuhampaat. Hän oli kuin vihannesmyyjätär tai puutarhurin
eukko, eikä hänessä ollut piirrettäkään, mikä olisi ilmaissut
sivistystä. Puutarhurin, tai tilanhoitajan, kasvonilmeet vaihtuivat
joka viides minutti. Hänen kalpeat kasvonsa olivat liian kalpeat
ollakseen pohjoismaalaisen, hänen suuret ruskeat silmänsä
selkoselällään olevine silmäterineen olivat enimmäkseen maahan
luotuina tai pälyivät sivuille. Hänen vaatteensa istuivat huonosti,
niin että verkanuttu pisti esiin viitankauluksen alta, ja kaulan
ympärillä hänellä oli punainen kultakirjailtu samettihuivi, joka
näytti ikäänkuin messukasukasta tai jostakin patjasta leikatulta.
Hirvennahkaiset hansikkaat olivat nähtävästi liian suuret, ja riisui
hän ne tavan takaa yltään ja veti käsiinsä jälleen, ikäänkuin ne
olisivat häntä vaivanneet, ja kun ne kerran jäivät hänen polvelleen,
huomasi maisteri suuren timanttisormuksen hänen likaisessa,
hoitamattomassa kädessään. Sormuksen kivi oli liian suuri ollakseen
oikea, vaikkakin se oli kiinnitetty oikeaan kultaan. Leveälierisessä
hatussa oli kukonsulka, joka oli aivan aiheettomasti siihen pistetty,
ja tekotukka näytti ikäänkuin hevosen karvoista kyhätyltä.

Hetken vaiti-olon jälkeen katsoi vapaaherratar velvollisuudekseen
olla miellyttävä, mutta kukaan ei voinut kuulla hänen sanojaan
vaunujen kolinalta, ja maisteri näki vain hänen iljettävän hymynsä
väikkyvän hänen mustien hampaittensa seuduilla, kuuli hänen ikäänkuin
yövalvonnasta käheän äänensä ja tunsi hänen haaleat silmäyksensä
itseensä tähdätyiksi. Hän olisi kernaasti katsonut ulos ikkunasta,
mutta se oli hänelle liian matalalla, ja hän oli niin ahtaalle
puristettuna vaununistuimessa vastapäätä tuota nelikymmenvuotiasta
naista, että oli pakotettu katsomaan tätä silmiin ja kasvojen
ilmeillä ilmaisemaan, että kuunteli tämän lavertelua. Maisema
näytti hävitetyltä ja autiolta molemmin puolin tietä; ajettiin
ohi linnanraunioiden, ja puoleksi palaneiden tuulimyllyjen
rataslaitokset kuumottivat paljaina kirkasta kevätilmaa vasten.
Tarjolla olevat keskustelu-aiheet olivat sovun kannalta katsoen
uhkaavia, ja senvuoksi turvauduttiin jälleen varmana pelastuskeinona
vaikenemiseen. Tunnin kestäneen ajon jälkeen lähenivät vaunut suurta
pyökkimetsää, jota jatkui yli Landskronan ja Hälsingborgin välisen
pienen maanselänteenkin, ja vielä neljännestunnin matkaamisen jälkeen
vaunut pysähtyivät korkean rautaportin eteen, joka oli kahden tukevan
obeliskeilla, ja kuulilla koristetun kivipylvään varassa.

Seurue astui vaunuista, ja vapaaherratar kilisti vanhaa pöytäkelloa.
Vastaukseksi kaikui kumea koiranhaukunta, joka nousi ikäänkuin maan
alta, moninkertainen, kummallisen tukahutettu haukunta aivankuin se
olisi kuulunut riistanajolta kaukaa metsästä. Tilanhoitaja kääntyi
poispäin vaivautuneen näköisenä, mutta ajaja virnisteli peittelemättä
ikäänkuin hän olisi tehnyt jotakin pahaa. Vapaaherratar soitti vielä
kerran, jolloin astui esille hullunkurinen, irstaan näköinen pikku
poika; hän oli kuin murjaani, jonka oli vaikea pidättää nauruaan.

Maisteri, joka jälleen kuuli tuon salaperäisen koiranulvonnan, otti
vapauden tiedustaa montako koiraa talossa oli, johon vapaaherratar,
talon tavan mukaan, vastasi kysymyksellä:

-- Ettekö pidä koirista?

-- Minä inhoan koiria, vastasi maisteri.

-- Sehän sopii mainiosti, meillä on vain yksi kahlekoira, joka on
aina kytkettynä, ja sitten yksi pienoinen, joka makaa sängyssä koko
päivän, vastasi alati aulis vapaaherratar. Ajuri irvisteli nyt aivan
hillittömästi, ja murjaanipoika oli sen näköinen kuin hänellä olisi
ollut sydämensuru.

Portti oli tällävälin avattu, ja mustan kuusikujanteen läpi
kuljettiin ylös linnaan. Se oli tumma sivurakennus, sangen
yksinkertainen, ja tuntui siltä kuin sen aikoinaan olisi saattanut
omistaa esimerkiksi joku ruununvouti. Mutta nurkkauksiin oli
rakennettu lisää neljä ullakkokamaria, jotka toimittivat tornin
virkaa, ja rappeutuneitten portaitten eteen oli muurattu
tyyliltään tuntematon veräjärakennus. Kaikki oli ränstyneen
näköistä; räystäskourut olivat hatarat, ja kalkki tippui pois
muureista. Jotkut ikkunan puitteet olivat maalatut vihreiksi,
toiset valkoisiksi, ikäänkuin väriä ei olisi ollut riittämiin
saakka, ja kellarikerrokseen oli umpimähkään puhkaistu ikkuna
keskelle ulkoseinämää, ja sen läpi saattoi nähdä höyläpenkin
puusepäntyökaluineen. Kujanteen läpi oli kuljettu liassa, ja likaa
oli kasottain portin edustalla. Pihtipielet olivat likaiset, likaisia
olivat ikkunanruudut, likainen portinlukko -- niin että maisteri
koetti kasvonilmeillä sanoa vaimolleen, että he kääntyisivät
takaisin. Mutta se oli nyt myöhäistä, eikä tahdottu loukata paikan
haltioita, ja kun portti vihdoinkin saatiin auki, sitten kun
avainta ensin oli puolisen tuntia etsitty, jouduttiin hirvittävään
eteiseen, jossa mädäntyneen lihan tai märkien koirien haju löyhkähti
tulijoita vastaan. Ahtaat puuportaat, joita ei näköjään oltu pesty
vuosikausiin, johtivat huoneistoon. Kaidepuu roikkui irrallaan, mutta
oli se siitä huolimatta päällystetty punaisella, vaskinastoilla
kiinnitetyllä sametilla. Samettia riitti kuitenkin vain puolitiehen
portaita. Viime kaistalla oli kaidepuu paljas, likaisenruskea,
jollakin kotitekoisella värillä voideltu, ja oli siihen jäänyt
pesemättömien käsien jälkiä.

Kun seurue oli ennättänyt yläkerroksen eteiseen, oli pakko kapuilla
värisankojen, oluttynnöreiden, laastilapioiden ja rautaromun yli --
päästäkseen eteenpäin.

Maisteri kuohahti suuttumuksesta ja tahtoi mennä matkoihinsa, mutta
nyt seurasi yhtenä ryöppynä, anteeksipyyntöjä korjaustöitten ja
sen semmoistenkin takia, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oltiin
suuressa, loistavassa salissa, joka ihan tulvehti auringonpaistetta,
niin että maisterin mieli kirkastui, varsinkin kun hän näki eräälle
parvekkeelle johtavan oven, mikä parveke muodosti suuren portin katon.

Salin seinät olivat tammella laudoitetut miehen korkeudelta,
katto lehtikoristein kipsitetty ja maalauksin kaunistettu, ja
vanhan lasikruunun tahkotut prismalasit heijastivat auringonsäteet
sateenkaaren kaikissa väreissä suunnattoman suureen kamiinankupuun,
jota koristi rikkinäinen vaakuna. Sisustus ei vastannut upean huoneen
koristelua, ja muodosti sen etupäässä vajanaisessa kunnossa olevat
soittokoneet. Huojuva klaveeri, jossa oli harvassa kieliä, harppu,
jossa oli hamppupunontaa kielinä, luuttu, viulu, pasuuna huiskin
haiskin ympäri huonetta. Katalalla pöydällä oli kaksi puoliksi
tyhjennettyä lasia, jotka olivat jättäneet renkaita jälkeensä;
lasien lähettyvillä oli leivänkannikoita ja silavanhamaraa tähteenä
ateriasta, joka oli nautittu tuolla likaisella pöydänkulmalla.

Kalkki ja savi olivat tahrineet lattian, ja siellä täällä oli
multakokkareita, joissa oli puukenkien jälkiä. Mutta kaikkein
vastenmielisimmäksi teki oleskelun huoneessa tuo läpitunkeva löyhkä,
jonka vertaista ei missään; sama astiain-pesuveden, likaisen
liinavaatteen, vanhojen pukujen, mädäntyneen lihan ja märkien
koirien hajusekoitus, johon maisteri jo portaissa oli kiinnittänyt
huomionsa. Tuon pilaantuneen ilman miltei tukahuttamana hän aukaisi
parvekkeen oven, ja antoi kesätuulen virrata sisään. Vapaaherratar,
joka huomasi, miten vastenmielisen vaikutuksen talo teki, poistui nyt
noutaakseen lasin viiniä, ja tilanhoitaja, joka tunsi vapautuneensa
todistajista, laski kielensä valloilleen.

Tämän linnan oli rakennuttanut kuningas Kristian neljäs, hän
kertoi, ja tässä salissa oli hän itse omassa kaikkeinkorkeimmassa
persoonassaan asunut, minkä vuoksi sitä myös kuninkaansaliksi
sanottiin. Vapaaherrattaren iso-isä oli ollut kuningas Kristianin
hovimies ja saanut läänityksenä tämän linnan siihen kuuluvine
karjataloineen, mutta oli hänen tietysti maan valloituksen jälkeen
täytynyt luopua karjataloista. Vapaaherratar omisti nyt vain tämän
tilan, mutta oli hänellä suuret korot; hän eli eristäytyneenä, eikä
seurustellut milloinkaan naapurien kanssa senvuoksi, että ei voinut
suvaita tanskalaisia syystä, että hänen äitinsä oli ollut venakko --
tai myöskin muista syistä, joita tilanhoitaja ei kuitenkaan voinut
selittää; tarkoitus kuitenkin oli se, että tässä talossa ei kytenyt
mitään ruotsalaisvihaa, päinvastoin. Tilanhoitaja itse ei ollut
viihtynyt milloinkaan niin hyvin kuin Ruotsin herruudenalaisena, ja
seudun tanskalaiset vihasivat häntä ja inhosivat häntä, minkä seikan
syitä hän ei kuitenkaan lähemmin tahtonut käydä selvittelemään.

Sittenkun oli katseltu huoneuston muut suojat, käännyttiin takaisin
kuninkaansaliin, jonne vapaaherratar jo oli saapunut tuoden mukanaan
viinikannun ja laseja. Viiniä laseihin kaadettaessa tilanhoitaja
hiipi huomaamatta suuren kellon luo, joka seisoi seinää vasten,
ja vetäisi rihmasta, jolloin kello soitti italialaisen menuetin.
Senjälkeen juotiin viini, mutta maisteri kääntyi poispäin ja
sylkäisi omansa parvekkeelle tilanhoitajan kehuskellessa sitä
väärentämättömäksi ja väittäessään, että oli tuottanut sen suoraan
Ranskasta, mitä seikkaa oli vaikea väittää valheeksi, huolimatta
siitä, että se maisteri Andreaksesta maistui mädältä omenalta.

Lyhyen keskustelun jälkeen huoneuston hinnasta, joka oli määrätty
niin alhaiseksi, että siitä ei saattanut erimielisyyttä syntyä,
noustiin porrasta ylemmä katselemaan maisterin tulevaa lukukamaria.
Hämmästys oli suuri, kun kuljettiin ullakon läpi, joka oli täynnänsä
jos jonkinlaista sälyä, kirstuja, huonekaluja, rautaa, puukapineita,
savi-astioita, vaatteita, ryysyjä, särkyneitä laseja, ovi- ja
ikkunakamanoita, liuskakiviä, työkaluja, kutakin useampaa eri lajia
ja kaikki enemmän tai vähemmän vikaantuneita.

Hämmästys ei vähentynyt astuttaessa sisään tornikamareihin. Siellä
oli vaatekammioita, joissa oli pukuja Kustaa I:sen ja hänen
jälkeisiltä ajoiltaan, hattuja, tekotukkia, auringonvarjostimia,
kirstuja, pyhäinjäännöslippaita, kirjoja ja papereita. Kun maisteri
oli nähnyt kolme huonetta ja halusi katsella neljättä, sanottiin
hänelle, että siinä asui tilanhoitaja, eikä tiedetty, missä avain
oli. Kun senvuoksi sitten oli valittu yksi noista kolmesta saatavissa
olevista huoneista siltä varalta, että kaupat syntyisi, mentiin
alas puutarhaan. Se oli suuri maankaista, jossa kasvoi paljon
hedelmäpuita ja paljon marjapensaita; maita reunustivat matalat
puksipuupensaat, ja siellä oli runsaasti säleristikkokäytäviä,
huvimajoja ja nurmikoita. Keskellä puistoa oli karppilammikko,
jossa sanottiin olevan kaikenlaatuisia kaloja, vieläpä haukiakin,
mikä tuntui maisterista jonkun verran uskomattomalta, kun siinä
myöskin oli karppeja ja rapuja. Ja keskellä lampea oli temppeli,
johon johti silta. Täällä oli marmorisen suihkukaivon puolikas,
jonkun kuvapatsaan jalusta, särkynyt Delftinruukku, auringonkellon
kappale. Kaikki oli rappeutuneen näköistä; puut olivat kasvaneet
kiinni toisiinsa ja synnyttivät jo varjon, vaikkakaan lehdet eivät
olleet vielä puhjenneet, käytävät olivat nurmettuneet, säleristikot
lahonneet, ja kaikkialla rehoitti rikkaruohoa, kaikki oli
metsistynyttä. Mutta tilanhoitajalla oli vastaus valmiina kaikkiin
vastaväitteisiin; huomautti aivan oikein, että puutarha ei ollut
minkään näköinen, ennenkuin se oli muokattu ja laitettu kuntoon;
että talven lumi oli turmellut miltei kaikki, mutta että tänne nyt
keväällä tulisi kolme puutarhuria, ja silloin siitä toinen jälki
jäisi. Maisteri myönsi puheet oikeiksi, ja nähdessään kasvihuoneen,
jossa meloonit jo suikertelivat kaikenkaltaisten kukkaistaimien
keskessä ja kirveli kasvoi jo tuumankorkuisena, mieltyi hän paikkaan.

Kun puutarhan tarkastus oli päättynyt, noustiin kuninkaansaliin,
missä naisväki oli keskustellut yhtä ja toista keittiö-asioihin
kuuluvista seikoista. Tilanhoitaja täytti viinilasit, ja nyt
otti vapaaherratar esille pienen arkun, josta hän veti ilmoille
posetiivin, ja laskeutuessaan polvilleen sen eteen alkoi hän soittaa
kuningatar Kristiinan kuuluisan baletin gavottia, jolla aikaa
tilanhoitaja katosi.

Maisteri ja hänen vaimonsa istuivat ja vaihtoivat keskenään katseita,
joista kuvastui näiden eriskummallisten ihmisten herättämä ihmettely,
ja kuiskivat he keskenään huomautuksia kaiken näkemänsä ja kuulemansa
salaperäisen johdosta. Vapaaherratar, joka oli polvillaan liassa
posetiivia vääntäen, puettuna kuin mustalainen, pesemättömänä,
kampaamattomana, unohtaen asian, mikä oli tuonut vieraat tänne
maaseudulle, nakellen pohjaan laseja kuin juoppo -- tämä kaikki oli
lievimmin sanottuna sangen epä-tavallista.

Heidän istuessaan ja mietiskellessään tätä, astuu sisään pikku
murjaani kantaen likaisella liinalla peitettyä pöytää, jonka hän
asettaa keskelle lattiaa ja latoo sen täyteen muutamia merkillisen
näköisiä esineitä, jonka jälkeen tilanhoitaja näyttäytyy yllään
silmänkääntäjän puku ja kädessään taikasauva.

Maisteri luulee nyt joutuneensa hourujenhuoneeseen, mutta keskeyttää
hänet näissä epäluuloissa tilanhoitaja, joka lörpöttelevässä
äänilajissa selittää, että hän, paitsi sitä että hoitaa tehtävänsä
talossa, on myöskin taikataituri ja on sellaisena vieraillut Europan
suurimmissa kaupungeissa onnistuen kaikkialla suunnattoman hyvin.

Vapaaherratar jatkaa uupumatta posetiivin vääntöä, ja hänen soittoaan
säestäen tilanhoitaja laulaa laulun Luxemburgin kreivistä, jonka
luultiin olevan liitossa perkeleen ja myrkynsekoittajattarien kanssa.
Hänen muotonsa oli nyt kokonaan muuttunut, ja tuo nöyrä puutarhuri
lauloi ja rehki ja rimpuili kuin villi, muljautteli silmiään ja
näytteli suuria valkeita hampaitaan.

-- Hän on kuin paholainen itse, kuiskasi rouva Törner maisterille,
ja tahtoi lähteä, mutta maisteri, joka ei muutoin ollut arkalasta
kotoisin, kehoitti pysymään sovussa isäntäväen kanssa, kun ei
saattanut tietää minkälaiseen taloon oli joutunut, hupsujen vaiko
roistojen pariin.

Sitten tilanhoitaja vaihtaa naamaria ja muuttuu karkeita eleitä
tehden rakastettavaksi silmänkääntäjäksi. Hän tahtoo lyödä vetoa
mistä tahansa, että on osaava loihtia hatustaan esiin kannun kuumaa
viiniä. Maisteri, joka osaa sen tempun ja monta vielä vaikeampaakin,
ei ole millänsäkään, on ihmettelevinään ja lyö vetoa. Viini
vuotaa todellakin esiin, ja tilanhoitaja ylvästelee kuvitellulla
taitavuudellaan, vapaaherrattaren ihaillen taputtaessa käsiään.

Aurinko on tällä välin laskenut, ja ilta tekee tuloaan. Maisteri
pyytää saada joutua matkalle, jotta ehtisi ennen yötä kotia,
ja tilanhoitaja määrää todellakin hevoset valjastettaviksi.
Mutta odoteltaessa vaunujen ilmestymistä portaiden eteen, tekee
silmänkääntäjä tempun toisensa jälkeen, jok'ikinen mitä kehnointa
lajia, jollaisia markkina-ilveilijöillä on tapana tarjoilla. Tunti
on kulunut, eivätkä vaunut ole vieläkään ajaneet portaiden eteen.
Silloin maisteri suuttuu ja ilmaisee tahtovansa päästä matkalle,
olipa hänen sitten vuokrattava vaunut vaikka lähimmästä kapakasta.
Hänen vaimonsa on istunut ja värjöttänyt vilusta, ja sairaalloinen
kun hän on, alkaa hän epäillä, että heidät on houkuteltu satimeen.
Tilanhoitaja näyttelee ritaria, auttaa rouvan ylle päällystakin,
täyttää vielä kerran lasit, jota tehdessään hän vahingossa sattuu
kietaisemaan käsivartensa vapaaherrattaren vyötäisille, joka tuntuu
olevan päissään. On alkanut hämärtää, ja erotaan pääsemättä mihinkään
varmaan ratkaisuun huoneuston suhteen; maisteri on kuitenkin luvannut
antaa vastauksen kahdeksan päivän kuluessa.

Portaille kuuluu jälleen tuo maanalainen koiranhaukunta, ja kun
maisteri pysähtyy kuuntelemaan, saa hänet peräytymään pihamaalta
kuuluva kirkaisu, jollaisen päästää säikähtynyt lapsi, kuoleva kettu,
tai synnytystuskissa oleva nainen.

-- Mitä se oli? kysyi hän kääntyen tilanhoitajan puoleen.

-- Mikä niin? kysyi tämä, pysyen yhä uskollisena talon tavalle, joka
vältti vastausta.

-- Ettekö kuulleet kirkaisua?

-- En.

Maisteri tarttui tiukasti orapihlajakeppiinsä ja loi terävän katseen
mieheen nähdäkseen valehteliko tämä. Ja sitten hän laskeutui alas.
Vaunut olivat portaiden edessä, ja tuo alati virnistelevä ajaja
seisoi vieressä vaivoin hilliten naurunpurskahdusta, kun hän siinä
oli kuivailevinaan hevosia nuttunsa hihalla. Ja nyt maisteri näki,
että hevoset olivat pelkkää luuta ja nahkaa; että nahka, joka kerran
maailmassa oli ollut valkoinen, nyt oli miltei keltainen ja täynnä
suuria mustia, ruskeita, punakeltaisia täpliä, ja että niissä roikkui
likaa ihan kasapäässä.

Sittenkun tilanhoitajan suusta oli ihan virtanaan tullut vakuutuksia
siitä, että parempaa paikkaa he eivät voineet löytää kuin tämä
oli, eivät hiljaisempaa eivätkä halvempaa, lähtivät maisteri ja
hänen vaimonsa ajamaan sieltä tiukasti päättäen, että eivät enää
milloinkaan jalallaan astuisi tähän taloon.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna maisteri Törner pistäytyi Lundin rihkamakauppiaan
luo saadakseen joitakin luotettavia tietoja "Bögely" nimisestä
paikasta, jota tämä oli suositellut. Rihkamakauppias hymyili ja
myönsi, että sen asukkaat olivat hiukan omituisia ja "eristyneitä",
mutta hän lisäsi, että ei oltu milloinkaan kuultu mitään pahaa
heistä. Mies oli mustalaissukua ja oli saanut ajurin paikan
vapaaherrattaren luona, oli sitten kohonnut tilanhoitajaksi ja tullut
lopulta hänen rakastajakseen. Vapaaherrattaren isä oli myöskin ollut
merkillinen mies ja käynyt puukengissä ja ryysyissä, ja hänen äitinsä
oli aika ajoittain ollut sekapäisenä, jota paitsi avioliitto oli
ollut onneton, ja olivat vanhemmat senvuoksi panneet testamenttiinsa
sen ehdon, että tytär ei saanut mennä milloinkaan naimisiin;
päinvastaisessa tapauksessa hän oli menettävä perintönsä.

Maisteri katsoi nämä tiedot riittäviksi ja heitti välinpitämättömänä
koko asian sikseen, ikäänkuin se ei olisi häntä liikuttanut.

Mutta salaperäisyyden ja epätavallisuuden voimalla valtasi tuon
synkän talon näkö hänet jälleen, ja kun kevät toukokuun ensimmäisinä
päivinä toden teolla saapui, eivätkä hänen yrityksensä löytää sopivaa
paikkaa ottaneet onnistuakseen, teki hän ripeän päätöksen vuokrata
"Bögelyn", mihin häntä kait enin houkutti muisto tuosta laajasta
vanhasta puutarhasta, josta hän toivoi löytävänsä harvinaisia
kasveja, mielenkiintoisia sekä hänen oppi-alansa taloustieteen että
_materia medican_ kannalta.

Ja kun sitten haikarat olivat saapuneet ja satakieli alkoi laulaa,
otti maisteri omaisuutensa ja omaisensa myötänsä, läksi kaupungista
ja asettui asumaan tuohon salaperäiseen taloon.

Siellä oli kaikki entisellään, ja kahdeksan päivää kului lattian
pesuun, lakaisemiseen ja järjestämiseen. Kaikki oli rappiolla;
ikkunoissa ei ollut hakoja ja monet ruudut olivat korvatut
läkkilevyillä; ovet roikkuivat yhden saranan varassa, kaikki lukot
olivat rikki, niin että maisterin täytyi nukkua lukitsemattomien
ovien takana, mutta kun hän tiesi, että talon asukkaat olivat
sävyisiä, hyvissä varoissa olevia ihmisiä, ei hän epäillyt mitään,
vaan antoi huolimattomuuden jatkua, sittenkun oli turhaan uudistanut
pyyntönsä, että olisi lähetetty seppää noutamaan.

Niillä kävelyillä, joita hän nyt teki kauniina kevätpäivinä
puutarhassa, havaitsi hän kuitenkin monen monituista kertaa, ja
juuri senkautta vahvistui siinä uskossaan, että hän tosin oli
tekemisissä puolihupsun, mutta samalla valheellisen ihmisen kanssa.
Päivä päivältä hän huomasi, että koirien luku kasvoi, niin että
kahdeksan päivän kuluttua kahdeksan suurempaa ja pienempää koiraa
kuljeskeli siellä, makaili portailla, haukkui aurinkoa, tuulta,
variksia, kaikkea, mikä joutui niiden näköpiiriin. Ja kaikki
olivat nälkiintyneen näköisiä, niinkuin huonosti täytetyt elukat
Theatrum Zoologicum'illa. Talon asukkaat olivat siis valhetelleet
häpeämättömästi, ja maisteri olisi joutunut vimmoihinsa, ellei Jensen
olisi ollut niin myöntyväisen näköinen, ja muutoinkin kaikin tavoin
koettanut osoittautua rakastettavaksi.

Asuinrakennuksen ja tallin erotti toisistaan takapiha, joka oli
epäjärjestyksen loistonäyte. Siellä eläimet kuljeksivat sekaisin
kuin Noakin arkissa, kaksi hiehoa, laihoja kuin marakatit, utareeton
lehmä, kolme hevoskaakkia, kanoja, ankkoja, kalkkunoita. Ja käymälän
katolle, joka toiselta puolen rajoitti taloa, oli sisustettu
kaniinitarha, joka oli ristikoilla varustettu, jotta se suojelisi
eläimiä koirilta.

Mutta vaikkakin Jensen ja vapaaherratar alati puhuivat rajattomasta
rakkaudestaan eläimiin, eivät nämä kuitenkaan saaneet juuri mitään
syödäkseen; hevoset pureksivat kauratonta silppua, lehmät nuoleksivat
seinillä olevaa sammalta ja hometta tai vetelivät alas oljenkorsia
lahosta tallinkatosta, ja siipikarja tappeli sonnasta. Tallissa
ei ollut pahnoja, ja eläimet nukkuivat lannassaan. Kaiken tämän
kurjuuden keskessä asteli kuitenkin kaksi riikinkukkoa ja näytteli
prameuttaan kateellisille kalkkunoille, jotka olivat nopsia käymään
näiden kimppuun.

Maisteri jatkaa tutkimuksiaan ja saapuu talon ulkoseinämän
kellari-ikkunalle, jossa hän oli nähnyt höyläpenkin. Katsellessaan
siitä alas hän kohtasi ajajan iloisen virnistysnaaman ja taempana
hämärissä toisen, punapartaisen.

-- Mitä hittoja, onko teillä puusepänverstaskin täällä? kysyi
maisteri Andreas, ihmetellen sitä, että näki tuon livreijaan puetun
ajajan seisovan siellä höylä hyökkäysasennossa.

-- Mitäpäs ei tässä talossa olisi! vastaa Madsen kavalan näköisenä,
mutta siitä ei tietysti kenelläkään saa olla aavistustakaan.

-- Kuka sitten hoitaa maanviljelyksen ja eläimet?

-- Iivanapa kait sen tekee.

-- Kuka on Iivana?

-- Tilanhoitajan veljeksi häntä väitetään.

-- Tuoko pienoinen?

-- Hänpä juuri.

-- No, mutta eikö tilanhoitaja sitten ole maanviljelijä? kysyi
maisteri uudelleen, yhäkin ällistyneempänä tästä taloudenhoidosta,
joka oli niin täynnänsä yllätyksiä.

-- Tilanhoitajahan on kuulemma tuoliseppä, vastasi Madsen, ja
kellarista kuului naurunhohotus.

Maisteri ei tahtonut käydä tuttavalliseksi alustalaisten kanssa
eikä ruveta heidän rikostoverikseen, jonka vuoksi hän keskeytti
kuulustelun ja läksi puutarhaan. Toukokuu oli jo pitkälle kulunut,
mutta vielä ei ollut lapiokaan maassa käynyt. Rikkaruoho rehoitti
korkeana, ja Tussilago oli jo kukkinut ja tehnyt siementä.
Kasvihuoneeseen jouduttuaan hän näki meloonit siinä kuivuneina,
ja kyynäränkorkuinen rikkaruoho peitti kukkaintaimia. Maisteri,
josta tuntui säälittävältä, että parin kuukauden työ tuhlattaisiin
täten tyhjiin, aukaisi oven ja astui sisään pelastaakseen mitä
pelastettavissa oli. Nyt vasta sinne sisään jouduttuaan hän huomasi,
että se ei ollut mikään muurattu kasvihuone, vaan maakuopan yli
rakennettu, oljilla ja mullalla katettu lautavaja, jonka läpi tuuli
ja sade pääsivät vapaasti kulkemaan. Tosin siellä oli lämpöjohto
ja uuni, mutta kaikki tuntui pelkältä pilanteolta, ja lasit olivat
poisotetut taimilavoista, jotka ammottivat siinä avonaisina ja
huonosti hoidettuina, eikä niihin oltu vielä siementäkään kylvetty.

Kuitenkin alkoi maisteri kitkeä huoneessa rikkaruohoa, mutta ei
ollut poiminut montakaan kortta, ennenkuin tunsi jonkin kylmän ja
vastenmielisen koskettavan kaulaansa. Hän käännähti nopeasti astuen
askelen syrjään, ja huomasi suuren mustan tarhakäärmeen, joka roikkui
katossa kieltään näytellen. Silmänräpäyksessä maisteri kohotti lapion
surmatakseen pedon, mutta kuuli samassa hätääntyneen rukoilevan äänen
ovelta:

-- Älkää, Herran nimessä, tappako tarhakäärmettäni!

Se oli tilanhoitaja.

-- Miksi en saa tappaa sitä? kysyi maisteri ihmeissään.

-- Siksi, että tarhakäärme on pyhä eläin, joka tuottaa onnea.

-- Ei ole enää olemassa pyhiä eläimiä, vastasi maisteri, joka
salaisesti kannatti Cartesiuksen filosofiaa. Mutta jos se muutoin
tuottaisikin onnea, niin ei siitä ainakaan täällä näy jälkeäkään.
Miksi ette ole kastelleet melooneja?

Tilanhoitaja mietti hetkisen, ja vastasi sitte:

-- Ne ovat, nähkääs, erästä lajia, joka ei tarvitse vettä.

-- Mikä se sellainen laji on?

-- Ne ovat Haarlemin melooneja! vastasi tilanhoitaja, joka nyt oli
saanut aikaa vastauksen keksimiseen.

Maisterin täytyi mielessään myöntää tietämättömyytensä tässä, eikä
kyennyt vastaamaan.

Vasta kasvihuoneesta poistuttaessa hän huomasi, että tilanhoitaja
oli ajanut partansa, mikä oli paljastanut suuren huuliparin, joiden
seuduilla moninaiset ilmeet värähtelivät. Sitäpaitsi hänen yllään
oli keltainen samettinuttu ja sininen kaulaliina, päässä omituinen
lakki, jollaista tavallisesti vain hevoshuijarit käyttävät, ja siinä
riikinkukonsulka, sekä jaloissa punaiset sukat ja päässä vaalea
tekotukka. Oli vaikeata tuntea häntä.

Maisteri kulki hänen kanssaan läpi puutarhan, osotti yltympäri
vallitsevaa hävitystä ja kysyi, eikö alotettaisi jo pian muokata
maita.

Tietysti, ja hienoa täällä tehtäisiinkin, kunhan hän vain saisi sen
oikean puutarhurin Rosenborgista Kööpenhaminan tienoilta, mutta tämä
oli tätä nykyä muissa töissä.

He kapusivat juuri kahden pitkän puutarhapenkereen yli, ja niistä
pisti esiin ihan takiaisten ja tyräkkien keskessä muutamia korkeita,
vihreitä varsia, jotka vetivät puoleensa maisterin huomion.

-- Mitä kummia? Annatteko parsanne kasvaa vapaasti, puhkesi hän
puhumaan. Ettekö viitsi mitenkään pitää huolta niistä?

Tilanhoitaja rummutti sormillaan leukaansa, työnsi esiin ylähuulensa
näyttääkseen rikkiviisaalta ja vastasi:

-- Emme, tänä vuonna emme korjaa niistä satoa, sillä ne käyvät
paremmiksi, kun saavat olla yhden kesän rauhassa.

-- Niin, mutta olen kuullut, että ne käyvät puiseviksi, ellei niitä
hoideta ja leikata lyhemmiksi, vastasi maisteri Andreas.

-- No, olkoonpa niin, että kauempana pohjoisessa asian laita on
siten, tuumiskeli tilanhoitaja, mutta tässä pehmeässä maassa taas
saattaa olla toisin, vastasi tuo sananvelkaan milloinkaan jäämätön
mies.

Ja niin he kulkivat edelleen. Kun oli päästy puutarhan läpi ja
jouduttu viljelysmaille, vartosi siellä uusi yllätys ällistynyttä
maisteria. Silmän kantamiin leveni tasainen pelto, jonka multa oli
mitä ihaninta, mutta neljä viidesosaa siitä oli rikkaruohon vallassa
olevaa kesantoa, jäännöksestä oli osa nurmena, yhdessä kaistassa
hiukan vihantaa sekaviljaa, ja lopuksi Iivana äesti viimeistä tilkkua.

-- Ettekö ole vielä kylväneet? uskalsi maisteri Andreas jälleen
kysyä, tahtomatta kuitenkaan tehdä sitä soimaavassa äänilajissa.

-- Emme, vastasi tilanhoitaja rivakasti opittuun tapaansa, mutta
käsittämättä tai kykenemättäkään keksimään uusia syitä. Emme, me
kylvämme aina myöhään, sillä sitenhän voi olla varma siitä, että
siemenjyvät eivät jää maahan mätänemään.

-- Mutta sepäs vasta eriskummallista! vastasi maisteri. Onko se jokin
uusi menettelytapa?

-- On, aivan ihka uusi.

He kävelivät edelleen pitkin viljavainioita ja pysähtyivät
vihantarehupellon kohdalla. Siinä oli sekaisin ruista ja ohraa,
ohdaketta ja sikuria, nauriita ja herneitä, olipa päälle päätteeksi
vielä purjolaukkaakin. Maisteri nauroi partaansa, mutta ei tahtonut
käydä suoraan asiaan.

-- Missä olette oppineet maanviljelystä? hän kysyi jotakin kysyäkseen.

Syntyi kiusallinen äänettömyys.

-- Olen oppinut kreivi Bille-Brahen luona Fyenissä.

-- Ja te viljelette tilaanne käyttämättä väkeä apuna?

-- Viljelen sitä itse, ja Iivana viljelee myöskin, ja hän tekee
tiukasti työtä, niin pieni kuin onkin.

-- Kuka on Iivana? kysyi maisteri koetellakseen, miten pitkälle
tilanhoitaja saattoi mennä typerässä julkeudessaan.

-- Hän on köyhä torpanpoika Landskronan tienoilta, jota olen auttanut
eteenpäin, vastasi mustalainen.

Samassa ajoi karhi ohitse, hyppelehtien eteenpäin kyntämättömällä
maalla, Iivanan istuessa sen päällä ohjakset niskassa ja täyttä
kurkkua laulaen.

Maisteri oli nähnyt kylliksi, mutta ei ollut onnistunut pääsemään
perille siitä, millaisten ihmisten kanssa hän oli tekemisissä,
olivatko he hupsuja vai roistoja tai kumpiakin.

       *       *       *       *       *

Tällä välin vapaaherratar katosi näkyvistä pariksi viikoksi; sanottiin
hänen olevan sairaana, mikä ei kuitenkaan estänyt sitä, että hänen
huoneessaan soitettiin ja laulettiin puoleen yöhön saakka. Ja
maisteri pani merkille, että tilanhoitajan ei kuultu milloinkaan
nousevan ullakkokamariinsa. Ja kun hän kerran päästäkseen asiasta
perille kysyi Iivanalta, missä tilanhoitaja asui, osoitti tämä
erästä ensi kerroksen ikkunaa, joka kuului juuri vapaaherrattaren
asumukseen, ja johon käytiin aivan samasta eteisestä, joka johti
maisterin huoneustoon. Vapaaherrattaren asunnon ovi oli aina
lukittu, ja maisterin tai jonkun hänen talouteensa kuuluvan henkilön
koputtaessa sille talonväkeä tavatakseen, raotettiin ovea vasta
suunnattoman pitkä-aikaisen kolkutuksen jälkeen, ja tiedot saatiin
ovenraosta, koiralauman sisällä hurjasti melutessa. Ne, jotka olivat
sattumalta kurkistaneet ovesta sisään, olivat nähneet vain jotakin
sysimustaa ja tunteneet sietämättömän löyhkän sieraimissaan.

Eräänä päivänä, kun maisteri istui suuressa salissaan, kuulivat
he kukon kiekuvan huoneessa lukitun oven takana, joka johti
vapaaherrattaren huoneeseen. Palvelijatar väitti, että hänkin oli
kuullut vohlien määkivän ja tunturikyyhkysten kuhertelevan siellä
sisällä, mutta kun tänne nyt kerran oli joutunut ja välikirja sitoi
lokakuun ensi päivään, niin pidettiin tapana olla sekaantumatta
toisten asioihin, eikä tahdottu lähentelevillä tutkimisilla herättää
epäluuloa eikä kaunaa.

Maisteri Törnerin oli, huolimatta lupaavista aikeistaan tässä
suhteessa, kestettävä ankara taistelu uteliaisuuttaan vastaan.
Tutkimukseen kasvatettuna hän ei ollut milloinkaan tottunut
keskeyttämään tutkistelua, ennenkuin oli päässyt ytimeen, ja kaikki,
mikä ensi näkemältä tuntui hänestä selittämättömältä, kiihoitti
mitä suurimmassa määrässä hänen tutkimushaluaan. Niin kävi nyt
tuon salaperäisen talon ja sen eriskummallisten asukkaittenkin
suhteen. Vapaaherratar, joka oli varakas, mutta piti likaisesta ja
epämukavasta ympäristöstä; eläinten ystävä, joka kidutti eläimiään
nälällä; mustalainen, joka oli tuoliseppä, hutilus, silmänkääntäjä,
puutarhuri ja maanviljelijä, mutta ei osannut kiinnittää edes hakaa
ikkunaan, ei osannut tehdä temppuja eikä ymmärtänyt parsasta niin
mitään tai tiennyt, milloin ruis oli kylvettävä; jonka jok'ikinen
sana oli valhetta, joka kävi valhepuvussa ja muutti muotoa kahdesti
päivässä -- tässä oli paljon pengottavaa ja paljon tutkistelun
aihetta. Kun hän torni-ikkunastaan näki yli pihan, puutarhan ja
viljelysmaiden, ja kun hänen ikkunansa olivat sitäpaitsi ihan
vapaaherrattaren yläpuolella, oli hänellä hyvä tilaisuus tehdä
havainnoita ja kuunnella, ja koskapa hänen tehtäväänsä osittain
kuului tutustuminen kansan ajatustapaan, rauhoitti hän helposti
omantunnonepäilynsä siitä, että täten nuuski toisten salaisuuksia,
varsinkin kun ei aikonut milloinkaan käyttää havaintojaan muuhun kuin
omaksi huvikseen.

       *       *       *       *       *

Eräänä kesäkuun aamupäivähetkenä, jolloin aurinko oli korkealla
taivaalla ja kello saattoi olla yksitoista, lepäili maisteri Andreas
torni-ikkunansa luona piippua poltellen. Vapaaherrattaren puolella
oli ollut myrskyisä yö, sillä tilanhoitaja oli laulanut, soittanut
ja juopotellut aamupuolelle asti. Senjälkeen oli ollut hiljaista
tähän saakka, nimittäin alaalla huoneustossa, mutta ei suinkaan
takapihalla. Hevoset tömistelivät jalkojaan nälästä tallissa ja
pureksivat seimiään, lehmä mylvi, vuohet määkivät, kukot kiekuivat,
kalkkunat kaakottivat ja riikinkukot kirkuivat kuin riivatut, ja tätä
menoa ne olivat pitäneet kuusi tuntia, aina auringonnoususta saakka.

Viimein avautuu ikkuna, ja tilanhoitajan musta kananvarastukka
pistää esiin, ja hetkistä myöhemmin ilmestyy hänen keltainen
nuttunsa pihamaalle. Hän aukaisee ensin pienen luukun kanoille,
jotka syöksyvät vimmattua vauhtia ulos ja niin innoissaan aurinkoa
imehtimään, että tarkertuvat parittain kiinni luukkuun, jonka
jälkeen ne valloittavat tunkion. Sitten tulevat ankat lyllerrellen,
huuhtelevat kaulaansa ruskealla nesteellä, jota on kerääntynyt
pyöränjälkiin, ja alkavat sitten piirittää tunkiota, josta
karkoittavat kanat puremalla niitä pyrstöön. Riikinkukot katselevat
hetkisen ylväinä, kuinka ankat tekevät puhdasta jälkeä; käyvät sitten
rynnäkköön tunkiota vastaan, huiskivat ankkojen nokkia pitkillä
pyrstösulillaan, ja iskevät petolinnunnokkansa niiden niskaan.

Vallattuaan aseman tunkion huipulla ne nostavat lippunsa,
pyörähtelevät ympäri voitonriemussa, läjähytellen suklaanvärisillä
alussiivillään, ja päästelevät kuin torventoitotuksia haastaakseen
kalkkunoita kaksintaisteluun. Nämä eivät vitkastele, ja kaksi
kukkoa taivuttaa niskan taapäin selkää vasten, pumppuaa punaista
verta rintakupuun, virittää siivet kilpinä kupeille ja juoksee ylös
pehmeälle vallille. Mutta ne pääsevät vain vaivalla kääntymään, ja
ne suuntaavat hyökkäyksensä sivulta siivin ja kannuksin, ja kun
riikinkukot eivät pysty pitämään puoliaan, kahahtavat ne kappaleen
matkan lentoon, jättämättä kuitenkaan tunkiota.

Tilanhoitaja, joka nyt on laskenut ulos hevoset, tarttuu ruoskaan,
ja pakottaa kalkkunat kuuliaisuuteen muutamilla hyvin tähdätyillä
iskuilla niiden kaulapusseihin.

Hevoset kuleksivat ympäri ja nuuskivat oljenkorsia löytämättä
mitään. Lehmä astuu ulos ja paneutuu heti maata. Vuohet kaluavat
käymälänovea, joka on kyhätty kokoon kuorimattomista pyökkirimoista,
ja koko takapiha vilisee nyt eläimistä.

Tilanhoitaja ottaa viikatteen maasta ja lähtee vainioille, ja
maisteri näkee, kuinka hän kaataa keskenkasvuista ruista, kunnes on
niittänyt pienen auman joka kuormataan rattaille; Iivana, joka on
saapunut sinne, antaa apunsa ajamalla sen takapihalle. Nytpä alkaa
elämä! Hevoset pureksivat ja tappelevat, lehmä nousee makuulta, ja
vuohet nousevat takajaloille ja nyhtävät alas rattailta minkä suinkin
saavat.

Sillä välin tilanhoitaja nousee käymälänkatolle, vieden sylyyllisen
vihantaa kaniineille, jonka jälkeen hän heittäytyy selälleen
auringonpaisteeseen ruoska kädessään, ja läimäyttelee sillä eläinten
päitten ylitse niiden liian kiukkuisesti tapellessa.

Sitten vapaaherratar tulee ulos yllään taivaansininen hame,
paljaassa kaulassaan meripihkasta tehty kaulakoriste, jalassa
puukengät ja kantaa pesu-astiaa, johon hän aikoo lypsää. Hän ei
ole sukinut hiuksiaan, eikä pessyt itseään ja kynsii tavan takaa
päätään, ikäänkuin hänen olisi selviteltävä pulmallisia ajatuksia.
Lehmä potkii, eikä maitoa heru pisaraakaan, mutta lypsettävä se on
kuitenkin, ja kun vapaaherratar lausuu ihmetyksensä siitä, ettei asia
ota luontuakseen, vastaa tilanhoitaja ärtyisästi makuupaikaltaan,
että "lehmä varmaan on poikimassa", eikä voi silloin antaa maitoa.
Vapaaherratar tutkii pintapuolisesti asiaa, mutta ei voi päästä
mihinkään varmuuteen. Sitten pihamaalla käy jälleen äänettömäksi, ja
tilanhoitaja vaipuu uneen katolla ruoska kädessään.

Maisteri, jonka alapuolella nukkuva suoraan oli, saattoi nyt
tarkastaa tämän kasvoja, joita valveilla oleva tahto ei hallinnut.
Niiden piirteet olivat kalmankalpeat, viivat hurjia, jotka näyttivät
sisäisesti sotivan keskenään, niissä oli syviä ryppyjä, ikäänkuin
paheiden ja intohimojen uurtamia, ja luomien alta kuvastuivat
suuret silmämunat, jotka vielä kätkössäänkin näyttivät tahtovan
peittää katseen rauhattomuutta. Kaniinit hiipivät nukkuvan
ympärille, nuuskivat häntä ja kiitivät senjälkeen takaisin muutamien
laudanpätkien alle; tulivat jälleen esille, nuuskivat vaatteita ja
nyrpistivät nokkaansa; liipottivat korviaan ja vetivät ne kokoon
kuullessaan tuon sikahumalaisen unessa ähkyvän.

Niin pitkälle maisteri oli miehen tutkimisessa päässyt, että
uskoi olettamuksensa perustelluksi pitäessään häntä suurena
valehtelijana ja varasluonteena. Kaikki tiedot, joita maisteri
oli antanut puutarhan hoidosta ja maanviljelyksestä, tilanhoitaja
oli ottanut varteen, mutta myöntämättä, ketä hänen tuli niistä
kiittää, ja kiitosta lausumattakaan. Siten hän oli sekä kastellut
että leikellyt meloonit maisterin neuvon mukaan, mutta kerskui
jälestäpäin viisaudellaan. Samoin hän oli eräänä päivänä leikannut
parsan lyhyemmäksi ja näyttänyt voitonriemusta säteillen maisterille,
kuinka hän osasi viljellä parsaa. Maisteri ei ollut tapansa mukaan
ollut millänsäkään, mutta miettinyt mielessään, kuinka mustalainen,
joka luulotteli olevansa niin ovela, saattoi olla kyllin tuhma
uskoakseen, että toinen ei voinut muistaa eikä ymmärtää asiaa.
Toiselta puolen tilanhoitaja oli osoittanut maisterille koiramaista
uskollisuutta, jollaista osoitetaan ihmiselle, jolta otetaan vastaan
lahjoja; jota rankaisematta saa peijata, ja jonka oletetaan sangen
suuressa määrässä olevan epä-itsekkään ja rehellisen. Mustalainen
rakasti häntä, niin hän ainakin vakuutti, ja kunnioitti häntä kuin
tiedoiltaan korkeampata olentoa, joka runsain käsin sirotteli
ympärilleen valistusta, minkä saattoi lyödä rahaksi taloudellisten
etujen muodossa. Kasvaneena pelkkien maankuleksijain keskuudessa,
taipui hän ihmisen edessä, jonka hän ei uskonut voivan valehdella,
mutta hänen ihailussaan oli jonkun verran sääliä tuota ihmistä
kohtaan, jolla ei ollut kylliksi älyä huomatakseen toisen petosta.
Ja pysyen varasluonteelleen uskollisena hän ei voinut olla
pettämättä epä-itsekästä hyväntekijäänsä ja ystäväänsä. Niinpä
maisteri oli huomannut, että viini, jota tilanhoitaja kerskui
tuottaneensa Ranskasta, oli aivan yksinkertaisesti omenaviiniä,
jota hän itse pusersi mädistä hedelmistä -- mädistä senvuoksi,
että niistä erkani paksu ruskea mehu, joka muistutti espanjalaista
Alicantea, jota hän luuli ranskalaiseksi viiniksi. Kun maisteri oli
pyytänyt tilanhoitajan ostamaan hänelle ruokavaroja, toi tämä aina
pilaantunutta tavaraa korkeimmasta hinnasta. Saadakseen luvan poimia
joitakin lehtiä persiljasta, jota kasvoi puolivillinä puutarhan
rikkaruohon seassa, hän sai maksaa siitä kolme kertaa suuremman
hinnan kuin Lundin torilla. Ja kun lisäksi tuli joukko pikkuasioita,
joita tilanhoitaja välikirjassa oli sitoutunut suorittamaan,
mutta joista keinotteli itsensä vapaaksi -- niin katsoi maisteri
itsellään olevan kylliksi aineksia miestä arvostellakseen. Mutta
hän ei suuttunut raukkaan. Tuntiessaan vallitsevien olosuhteitten
muodostaman pakon, minkä alaisena ihmisluonto oli, ja kasvatuksen,
rotujyrkkyyden sekä kansalliset omituisuudet, iloitsi hän vain
voidessaan nähdä näytelmän pariasta, joka oli saavuttanut eräänlaisen
aseman yhteiskunnassa, ja köyhyydestä kavunnut hyvinvointiin sekä
yhtynyt, kuten väitettiin, vanhan aatelissuvun erääseen haaraan.

No niin, kun maisteri oli syönyt päivällistä kello kaksitoista ja
palasi jälleen tornikamariinsa, makasi tilanhoitaja vielä kaikessa
rauhassa kaniinien joukossa sekä nukkui. Melusta, joka syntyi
maisterin käsitellessä ikkunaa, hän heräsi, hieroi silmiään, huusi
Iivanaa ja määräsi, että kaikki hevoset olivat valjastettavat jyrän
eteen. Sitten hän hyppäsi alas katolta, otti siemenjyväsäkin ja läksi
vainiolle.

Maisteri katseli hetken tuota hullunkurista näytelmää, kuinka
mustalainen keltaisessa nutussaan kulki kylväen kyntämättömään
maahan, jonka Iivana oli äestänyt niin, että ohdakkeet olivat
juurineen päivineen nousseet ilmaan. Hän kulki arvokkain askelin ja
teki suuria silmänkääntäjä-eleitä kädellään viskatessaan siementä
maahan, jonka ohella hänen huulensa liikahtelivat ikäänkuin hän
olisi lausuillut jotakin. Käveltyään puoli tuntia hän lopetti
työnsä, ikäänkuin olisi väsynyt; vihelsi Iivanaa, joka ajoi
esiin kolmivaljakon vetämän jyrän; kiepsahti istuimelle, tarttui
ohjaksiin ja ruoskaan sekä lyödä läimäytti hevosia. Sitä kelpasi
katsella. Mustalainen jyrällä päässään riikinkukonsulalla koristettu
brabantilaishattu, hevoset laihoja kuin luurangot ja välkkyvissä
siloissa, joissa loistavat vapaaherralliset kruunut ja töyhdöt --
sillä talossa ei ollut muuta kuin yhdet silat -- ja kolmivaljakko
täyttä laukkaa laahaten jyrää perässään kuin tykkivaunuja taisteluun
ajaessaan. Neljännestunnissa työ oli valmis.

Siis juuri vähää ennen juhannusta hän kylvi kaksi vakkaa kauroja
kyntämättömään maahan.

Tämän ponnistuksen jälkeen hän meni keskellä lammikkoa olevaan
huvimajaan ja tilasi kannun olutta. Sitä hän härppi kolme tuntia
karppeja katsellen. Senjälkeen hän komentaa esiin ratsuhevosen ja
laskee nelistäen alas merenrannikkoa kohti.

Ehtoisin, kun aurinko läheni laskuaan ja maisteri oli syönyt
illallisen, hän läksi tavallisesti puutarhaan, yksikseen, sillä
hänen vaimonsa oli alituisesti sairaana ja lapset pantiin aikaisin
vuoteesen. Käyskentely umpeen kasvaneessa, likaisessa puutarhassa
oli hänestä kiusallista, ja ainoa puhdas ja kuiva paikka, missä hän
saattoi oleskella, oli lammikon huvimaja. Siellä hän oli koettanut
pyydystää hauensiimalla kokonaisen kuukauden noita mainituita haukia,
kunnes Iivana sattui eräänä päivänä lörpöttelemään ja kertomaan, että
lammessa ei ollut milloinkaan ollut haukia eikä rapujakaan, mikä ei
tehnyt kuitenkaan mitään erikoista vaikutusta maisteriin, hän kun nyt
tiesi mikä tilanhoitaja oli miehiään.

Hänen siinä istuessaan ja kuunnellessaan satakielen säveliä
viinimarjapensaissa, ja tuntiessaan ympäristön hävityksen, ikävyyden
ja sietämättömän likaisuuden painostavan mieltään, kuuli hän aivan
lähettyviltä meluisan laulun, joka läheni erään vaahterakujan
pimeästä syvyydestä, kunnes tilanhoitajan keltainen nuttu näyttäikse
auringonlaskun punervassa valossa.

-- Ma Luxemburgin kreivin oon, traralalala, lalalala! hän lauloi
täyttä kurkkua ja tervehti hovimiehen sirolla tavalla, vaikkakin
liioitellusti ja mauttomasti. Hänen naamansa oli ihan valkea,
ikäänkuin olisi ollut suuremmassa tappelussa; silmät pyörivät ja
syytivät tulta, ja hänen huulensa olivat sinisenmustat. Hänen
jälessään kulki Iivana hovipojaksi puettuna, kupeellaan miekka,
kantaen tarjotinta, jolla oli viiniruukku ja vihreänkeltaisia laseja.

Maisteri katseli tuskaisena tuota hirvittävää viiniä ja likaisia
laseja, mutta ei tahtonut eikä tohtinut kieltäytyä tarjouksesta.

Tilanhoitaja näytti olevan kiihdyksissään ja sangen humalassa. Ensin
hän rupesi puhumaan ylimielisesti ja äänekkäästi:

Täällä maisteri käy ikävissään, mutta nyt saapuu puutarhuri pian
Kristiansborgista, ja silloin täällä alkaa toinen leikki! Hän on
koko Pohjolan kolmen valtakunnan parhain puutarhuri, ja hän saa sata
taaleria kuussa palkkaa, paitsi vapaata ylöspitoa! laverteli hän.

-- Mutta sanokaahan minulle nyt -- puuttui maisteri Andreas puheeseen
-- eikö näillä seuduilla ole yhtään ihmistä, jonka kanssa voisi
seurustella?

-- Ei niin ainoatakaan, vakuutti mustalainen. Pahinta roskaväkeä,
joka sorkka! Ja mielettömimpiä ruotsinvihaajia! Niiden pariin älkää,
maisteri, toden totta ruvetko, uskokaa minua, minä olen ystävänne,
sillä minä olen niin sanoakseni tavallani myöskin ruotsalainen! Sillä
iso-äitini oli ruotsalainen, ja isoisäni oli ranskalainen -- ja
ranskalaiset ovat maailman etevin kansa. Ja minä tunnen itsestäni,
että olen ranskalaissyntyinen ja että suonissani on ruotsalaista
verta, ja minä vihaan Tanskan kansaa, minä vihaan sitä! hän huusi
ja nousi silmät veristävinä. Mutta kyllä he sitten vihaavat myöskin
minua! Olkaa varma siitä! lisäsi hän vakaumuksella ja ääni sähisten.

Iivana, joka oli palannut takaisin tuoden mukanaan hopeisen
tarjoilu-astian, oli asettanut sen pöydälle ja istuutunut senjälkeen.
Kun tilanhoitaja näki sen, kohotti hän kätensä ja antoi pojalle
sellaisen korvapuustin, että tämä ponnahti ylös penkiltä.

-- Seiso siinä, senkin koira! ulisi hän, kun Iivana aikoi mennä
matkoihinsa. Seiso siinä ja pitele kiinni kannusta.

Maisteri oli päättänyt antaa mustalaisen kerrankin ilmaista
salaisuuksiaan, mutta poistaakseen tämän mahdollisia epäluuloja hän
kävi hyväksyväiseksi ja osanottavaiseksi, heitti merkityksettömän,
mutta rohkaisevan sanan ja tekeytyi ennen kaikkea tarkkaavaiseksi
kuuntelijaksi, kiitolliseksi oppilaaksi, joka hartaasti kallisti
korvansa tuon paljon kokeneen verrattomalle viisaudelle.

-- _Maxima debetur pueris reverentia_, se on: lapset ovat velvollisia
kohtelemaan meitä vanhempia suurimmalla kunnioituksella, hän lausui
tukeakseen sitä häpeällistä tapaa, jolla mustalainen kohteli veljeään.

Mustalainen meni ansaan, ja heidän tyhjennettyään vielä lasin, hän
kävi avosydämiseksi.

-- Nähkääppäs maisteri, olen syntyperältäni alhainen, mutta minulla
on kykyä, ja sitä ihmiset eivät voi sietää. Olin tuolisepänsälli
Kööpenhaminassa, ja ollessani seitsentoistavuotias, olin ammattini
taitavin mies. Mutta olin liian nuori saadakseni porvari-oikeuksia.
Ja kun siitä huolimatta avasin verstaan, niin tuli poliisi ja
ammatinvanhin ja tahtoivat sulkea sen, mutta silloin vimmastuin ja
viskasin ulos joka sorkan; tartuin toiseen ja iskin toista hänellä,
kunnes vahti tuli ja pisti minut putkaan. Nyt he luulivat, että olin
juuttunut kiinni, mutta minäpä olin ovelampi -- sillä menin kuninkaan
neuvostoon, menin kuninkaan itsensä tykö, ja poliisi ja ammatinvanhin
saivat pitkän nokan; mutta minut vapautettiin! Ja siitä hetkestä
saakka poliisi vihaa minua, mutta ei mahda minulle mitään; ei
yksikään ihminen maan päällä voi hiuskarvaakaan päästäni koukistaa,
ja ken sitä yrittääkin, hän on kuoleman oma! Olen istunut vankilassa,
myönnän sen, mutta en ole milloinkaan ollut rikoksentekijä, en
milloinkaan! Ja te, joka olette kunnon mies, uskokaa minua! Pidän
teistä kuin veljestä, kuin ystävästä! Minä rakastan teitä, sillä
te olette ensimmäinen ihminen, joka on inhimillisesti kohdellut
minua. Te ette tiedä, kuinka ilkeitä naapurini ovat olleet siitä
hetkestä saakka kuin tälle paikkakunnalle tulin! Pelkkää ilkeyttä ja
kiusantekoa; milloin he särkevät aidat ja laskevat elukkansa tänne,
milloin varastavat kuin korpit, milloin asettavat kiviä hevosteni
tielle, niin että ne tärvelevät itsensä, enkä minä ole tehnyt heille
milloinkaan muuta kuin hyvää! Oi, olen korotta lainannut monta
tuhatta taaleria, joita en saa koskaan takaisin; ja vapaaherratar,
joka on hyvä kuin puhtoisin kulta (tämän hän huusi niin ääneen,
että se olisi kuulunut rakennukselle saakka), hän on elättänyt ja
vaatettanut seudun köyhiä monia Herran vuosia, ja nyt he häpeämättä
varastavat häneltä. Hän on enkeli, puhdas ja oikeamielinen nainen,
jonka elämässä ei ole niin ainoatakaan tahraa, vaikka he panettelevat
häntä niin alhaisesti, niin alhaisesti! Mutta se on pelkkää kateutta,
nähkääs, kateutta, siksi että hän ei tahdo seurustella kenenkään
kanssa ja sulkeutuu sisälle itsekseen eläintensä kanssa, joita hän
rakastaa yli kaiken; ja eläimet, maisteri, ovat paljon parempia
kuin ihmiset -- paljon parempia! Ne ovat kiitollisia ja ymmärtävät
antaa arvoa hyvälle teolle, mutta sitä eivät ihmiset tee. Hyi, miten
katalia ihmiset ovat!

Hän oli ollut äänessä ja puhunut niin, että suunsa oli vaahdossa, ja
maisteri, joka osasi jo tulkita hänen valhetekstejään, tunsi olevansa
paljon enemmän entistään perillä tästä miehestä.

Mustalaisen viittauksesta Iivana haki posetiivin ja asetti sen
kivipenkille. Tilanhoitaja, joka tunsi mielensä nyt paljon
kevyemmäksi, kun luuli karkottaneensa maisterin kaikki huonot
ajatukset itsestään, tunsi tarvetta päästää valloille iloiset
tunteensa ja samalla näyttää maisterille ylemmyytensä musiikin
alalla, ehkäpä myös saada tilaisuuden antaa aavistuksen
jonkinlaisesta salaperäisestä olemuksessaan, jota häneltä juuri
puuttui tai jota oli olemassa vain hyvin mitättömässä määrässä.

Vihlaisevan raa'alla laulu-äänellä ja ilmeellä, joka oli esittävinään
jotakin yliluonnollista, mutta kävi pelkäksi puoskarin hoilotukseksi,
alkoi hän vedellä lempilauluaan, Iivanan vääntäessä posetiivia:

    Ma Luxemburin kreivi oon
    tralalalalala' lalala'!
    Öin, päivin metsän pimentoon
    käyn koirineni, torvet soi,
    harjulla lauluin ilakoi.
    Vait on, ken kuulee torvein raikuvan,
    sill' liitoss, olen kera Saatanan!

Sitten seurasi useampia säejaksoja siihen aikaan niin kauhistuttavan
kuuluisan marsalkan Luxemburgin kreivin salaperäisestä elämästä
roistojen ja myrkynsekoittajattarien parissa sekä hänen ihmeellisestä
pelastuksestaan poliisin ja noitakommissioonin kynsistä.

Viinin ja laulun huumaamana mustalainen alkoi käydä helläksi,
ja jalomielisyyden puuskauksessa hän tarjosi Iivanalle lasinsa,
joka tyhjensi sen paljastaen päänsä ja polvilleen vaipuen, kuten
hovipojalle sopi. Surkeasta ja nälkiintyneestä ulkomuodostaan
huolimatta hän teki tämän jonkinlaisella sulavuudella, niin
että maisteri katsoi olevan aihetta palkita häntä rohkaisevalla
päännyökäyksellä. Silloin mustalainen ei voinut enää hillitä iloaan
ja ylpeyttään, vaan entiset valheensa unhottaen pääsi häneltä:

-- Tietäkääpäs maisteri, että hän on veljeni. Kasvatan häntä
ankarasti, mutta hänestä on sukeutuva suuri mies -- ehkäpä
valtakunnanamiraali, jos elonpäiviä piisaa!

Maisteri innostui pitämään pitkiä puheita merivoiman nopeasta
kehityksestä Pohjolassa ja siitä loistavasta virka-urasta, minkä tämä
jalo ammatti tarjosi nyt entiseen verrattuna, antoi hyviä ohjeita
ja viittauksia, miten nuoren miehen olisi käyttäydyttävä, ja mitä
teitä hänen olisi kuljettava ja mitä tietoja hänen olisi hankittava
menestyäkseen meri-upseerina.

Sillä välin oli yö joutunut, mutta valoisa kesätaivas valaisi
vielä sen verran, että maisteri saattoi nähdä, miten vapaaherratar
tuli hiipien läpi vaahterakujan. Tilanhoitaja oli jo huomannut
hänet, ja meni hattu kädessä vastaan häntä sillalle, lausui
hänet tervetulleeksi ja kysyi tahtoiko hän juoda lasin maisterin
seurassa. Vapaaherratar kiitti ja istuutui, joi talonpoikain tavoin
samasta lasista kuin tilanhoitaja ja näytti jo ennestään olevan
humalassa. Mustalainen ei tiennyt oikein, miten käyttäytyä. Toiselta
puolen hän tahtoi kunnostautua kohtelemalla rakastajatartaan mitä
suurimmalla kunnioituksella; toiselta puolen hän tahtoi näyttää,
miten läheisessä suhteessa oli tuohon ylhäiseen naiseen, ja tämän
teki mahdolliseksi vain lähenteleväisyys, joka toisinaan muuttui
suorastaan sopimattomuudeksi. Niinpä hän ojensi toisin ajoin tälle
lasin polvilleen langeten ja päänsä paljastaen, toisinaan taas kiersi
kätensä tämän vyötäisille ikäänkuin epähuomiossa, puhuttelusanat
vaihtelivat teidän armonne ja sinuttelun välillä sangen typerällä
tavalla.

Sittenkun vapaaherratar oli jonkun aikaa kehuskellen kertonut
korkeista esi-isistään, jotka olivat palvelleet Kristian IV:ttä --
todennäköisesti ainoa kuningas, minkä hän ja tilanhoitaja tunsivat
-- pyysi hän mustalaisen, jota hän sanoi Jenseniksi, laulamaan
Luxemburgin kreivistä.

Luxemburgin kreivi tuntui kummittelevan kummankin aivoissa siihen
määrin, että se teki maisterin vieläkin levottomammaksi heidän
käytöksestään, ja mustalaisen nyt jälleen laulaessa laulun ja
heittäessään vapaaherrattarelle salaisen ymmärryksen silmäyksiä,
nauroi tämä täyttä kurkkua, ikäänkuin toinen olisi keksinyt jotakin
oikein lystikästä, ja laulun loputtua hän kysyi maisterilta
pitikö tämä siitä. Johon tämä vastasi, että Jensen oli suuri ja
mainio laulaja, joka olisi ansainnut kuulua kuninkaan kuuluisaan
laulukuntaan. Senjälkeen mustalainen kävi kuin hupsuksi ja lauloi
vielä laulun Uuspeilistä, ja lopetettuaan sen, esitti hän lupaa
kysymättä koko sadun Fortunatuksesta ja onnenhatusta. Maisterista
oli kohtaus sietämätön, ja hän mietti mielessään, kuinka hän saattoi
rauhallisesti kuunnella itserakasta, mutta kyvytöntä katu-ilveilijää.
Hän nousi vihdoin ja lausui hyvää yötä, jonka jälkeen seura lähti
liikkeelle, ja yhdessä kuljettiin puutarhan läpi. Tilanhoitajan
ja vapaaherrattaren huojuvista liikkeistä saattoi nähdä, että he
olivat sangen humalassa, ja kun oli paljon tavaroita kannettavana,
tarjosi maisteri apuaan ja otti viinikannun ja ruukun. Kun oli tultu
eteiseen, aukaisi vapaaherratar, kaikki varovaisuussäännöt unhottaen,
keittiönovensa ja pyysi kohteliaasti maisterin astumaan sisälle.

-- Täällä on kaikki hiukan epäjärjestyksessä, sanoi hän anteeksi
pyydellen, mutta maisteri on hyvä ihminen, ja nyt saatte sitäpaitsi
nähdä pienoiset eläimeni.

Näky, joka nyt kohtasi oloihin perehtymätöntä vierasta, voitti
kaiken, mitä hän hurjimmissa unissaankaan oli saattanut kuvitella.

Se oli täydellinen noitakeittiö. Seinät, lattia ja katto olivat
mustat ja kiilsivät noesta. Hellalla oli patojen ja ruuanjätteiden
joukossa kokonainen rivi lasipulloja ja tislausastioita alkemististä
käyttöä varten. Lattialla oli kasoittain nauriita, kaalia ja sipulia,
ja seinällä roikkui lampaan rintalihat niin korkealla, että koirat
eivät päässeet siihen käsiksi. Koirat juoksentelivat sisääntulijain
ympärillä, häntäänsä heilutellen ja nuuskien vieraan sukkia.
Kaappisängyssä makasi lakananpeitossa nuori ihmisolento, josta näkyi
vain pörhöinen pää. Päänalaselle oli lennähtänyt kukko; se rupesi
kiekumaan mustalaisen sytyttäessä talikynttilän.

-- Tämä on vanha enkeliporsaani, hyväili vapaaherratar tuota
kirjavanväristä eläintä, jonka oli ottanut syliinsä. Onko maisteri
milloinkaan nähnyt kukkoa, joka on kaksikymmenvuotias sekä sokea?

Tuo pahansisuinen eläin nokkasi maisterin sormea kohti, jonka tämä
pisti esiin kutittaakseen sen kaulaa.

Nyt avattiin vielä yksi ovi, ja astuttiin pienempään huoneeseen.
Ensimmäisenä pisti siellä silmään suuresti levitetty sänky
vuodetelttoineen ja verhoineen. Sängyssä seisoi kaksi keltaista
tanskalaista koiraa sukuaan jatkaen kenenkään asukkaista
kiinnittämättä sen enempää huomiota siihen. Huoneen ainoa ikkuna oli
täynnä linnunhäkkejä, joissa oli vihervarpusia ja tunturikyyhkysiä.
Katossa riippui täytetty haikara siivet levällään ja kuivunut
kyykäärme nokassaan. Eräässä nurkassa makasi lattialla kaksi suurta
laihaa koiraa häkin vieressä, jossa oli kananpoikia; korissa nukkui
kissa kuuden poikasen kanssa ja laatikkokirstusta vapaaherratar otti
esille kokonaisen ankanpoikueen.

Kaikista näistä eläimistä levisi tietysti hirvittävä löyhkä, ja
lattia oli lian tahrima.

Vapaaherratar, joka oli näytellyt kaikki nämä lemmikkinsä, meni nyt
avaamaan kolmannen huoneen ovea, ja vaikkakin mustalainen useamman
kerran epäämättömän selvästi irvisteli hänelle ehkäistäkseen tätä,
päästi hän maisterin sinne, ja hän joutui suureen saliin, joka
oli sullottu niin täyteen huonekaluja ja kaikenlaisia esineitä,
että siellä oli tuskin yhtään paljasta paikkaa. Lattialle saattoi
vain vaivoin asettaa jalkansa polkematta jotakin, sillä siellä
oli kasoittain vaatteita ja hetaleita, kirjoja, kuvia, karttoja;
ikkunoilla oli pikareita, maljakoita, keitto-astioita; ja pitkin
seiniä oli sullottuina kaappeja, tuoleja, kirjoituspöytiä sikin sokin
ja toistensa päälle, niin että koko huone näytti vaatesäiliöltä eikä
asuinhuoneelta.

Päättyneen katsastuksen jälkeen kutsuttiin maisteri istumaan
makuukamariin ja juomaan lasin vieläkin hienompaa viiniä, ja kun yö
nyt joka tapauksessa oli mennyt hukkaan, ja aamunsarastus läheni,
huvitti maisteria nähdä näiden ihmisten paljastavan salaisuuksiaan.

Mustalainen täytti lasit ja rupesi uudelleen kerskailemaan, jutteli
tiluksistaan, talostaan, eläimistään, ja oltuaan jonkun aikaa
äänessä, meni ylpeyden perkele häneen jälleen ja hän tahtoi laulaa,
mutta maisteri, jota jo väsytti olla tuollaisen suupaltin narrina,
viritti silloin luutun, joka oli siinä käyttämättömänä, ja ojensi
sen mustalaiselle, joka työnsi sen tyytymättömän näköisenä luotaan
pakotettuna nöyryyttävään selitykseen, että ei kyennyt käyttämään
sitä. Maisteri yritti viulua ja harppua, mutta tulos oli sama.

-- Mutta vapaaherratar varmaankin soittaa? hän kysyi, kääntyen tämän
puoleen.

Ei, ei hänkään.

Kostaakseen kysyi tilanhoitaja pilkallisesti, eikö maisteri itse
tahtoisi soittaa, johon tämä vastasi soittamalla gavotin.

Tilanhoitaja kuunteli hartaudella, mutta näytti nololta,
epämiellyttävästi yllätetyltä, ikäänkuin toinen olisi pettänyt hänet.

Senjälkeen maisteri lauloi säestäen harpulla esitystään, soitti
tansseja viululla ja kertoi lopuksi sadun.

Vapaaherratar oli haltioissaan, mutta mustalainen istui siinä kuin
uitettu koira, joka oli saanut selkäänsä, ja oli valmiina milloin
tahansa ottamaan vastaan haasteen kilpalaulantaan.

Eräällä väli-ajalla hänkin hypähti pystyyn, kakisteli kurkkuaan ja
puhkesi puhumaan:

-- Nyt minäkin pyytäisin saada esittää yhden numeron!

-- Vaietkaa te, Jensen, kiltisti Luxembureinenne! keskeytti hänet
vapaaherratar.

Mustalainen kuohui kateudesta ja kiukusta ja istuutui kostoa
hautomaan.

-- Niin, maisteri Andreas on kyllä oikea taikuri, puhkesi hän
puhumaan, mutta kananpoikia hän ei kumminkaan osaa manata esiin
hatusta!

-- Enkö osaa? Osaan kyllä, Jensen hyvä, osaan kaikki temppunne ja
vielä monta muuta lisäksi! vastasi maisteri hyvänsävyisesti.

-- Todellakin, saammehan toki nähdä, saammehan toki nähdä! huudahti
vapaaherratar ja taputti käsiään.

-- Maisteri antoi heidän pyydellä hetken; sitten hän otti taskustaan
pienen pullon ja kynän ja pyysi palan postipaperia. Pullossa oleva
neste oli väritöntä, ja hänen kirjoitettuaan paperille ei siinä
näkynyt kirjoituksesta niin jälkeäkään. Sitten hän sulki kirjeen
hartsisinetillä. Tämän tehtyään hän pyysi mustalaisen avaamaan
kirjeen ja lukemaan.

Mustalainen joka todellakin osasi lukea, kävi aivan kalman kalpeaksi
nähdessään sanan, joka nyt hyvin selvästi näyttäiksi sinivärisenä
kirjoituksena, ja sillä välin kun vapaaherratar turhaan koetti etsiä
sen merkitystä, vaihtoivat mustalainen ja maisteri silmäyksen, joka
ei ennustanut hyvää.

-- Ei, mutta mitä kummaa tämä on? kysyi vapaaherratar, joka kävi yhä
uteliaammaksi.

-- Siinä on vain latinankielinen sana, Romani, joka merkitsee
roomalaista, vastasi maisteri, antaen syrjäkatseella mustalaisen
ymmärtää, että hän sangen hyvin tiesi mustalaistenkin käyttävän
romani nimitystä itsestään.

Mustalainen taisteli sisällisen taistelun siitä oliko parasta
antautua vaiko nousta teloitusta vastaan, joka nyt uhkasi hänen
mieskohtaisia etuuksiaan vapaaherrattaren suhteen; mutta polttava
jano päästä käsiksi toisen tietoihin sai hänet peräytymään.

-- Tuollainen muste maksaa kait suuria summia? hän kysyi yhdellä erää
sekä myrryksissään että nöyränä.

-- Ei, se ei maksa kerrassa niin mitään, vastasi maisteri. Te voitte
itse mennä puutarhaan ja poimia kukan, jota sanotaan kehäkukaksi, ja
pusertaa mehun siitä.

-- Kehäkukka, toisti mustalainen. Mutta entäs luvut, jotka ovat
luettavat?

-- Luvut? -- Vai niin, uskotteko todellakin ihan vakaalla mielellä,
että minä puuttuisin taikojen tekoon ja manauksiin? Sanon Teille
erään asian, Jensen! Jos olisin tahtonut tekeytyä tietoiseksi
salatuista asioista, en olisi näyttänyt Teille milloinkaan pulloa,
vaan olisi minulla ollut varattuna palanen jo edeltäkäsin täyteen
kirjoitettua paperia. Ja sitten olisin valehdellut Teille ja sanonut
että siinä ei ollut mitään kirjoitettuna näyttäessäni tuota valkoista
paperia Teille; ja sitten olisin lausuillut: _pax + max + nis +
skaris_. Mutta nyt näytin kehäkukan mehun Teille, ja sanon: tämä mehu
on sellaista, että antaessani lakasta tulevan lämmön vaikuttaa siihen
käy se siniseksi. Ulkopuolella tietoni rajoja on se, miksi se käy
siniseksi; tiedän vain, että niin tapahtuu!

Mustalainen ei voinut käsittää, että kukaan tahtoi opettaa toiselle
niin arvokkaita temppuja, joita saattoi käyttää jonkin sopimuksen
äänettöminä ehtoina. Mutta hänen mieltään kiusasi vielä, että oli
joutunut tappiolle tässä kilpailussa, jonka suhteen niin kauan oli
saanut kuvitella itseään voimakkaimmaksi, ja äkkiä hän hypähti
pystyyn, otti likaisen korttikasan taskustaan ja huusi:

-- Varrotkaahan, maisteri, niin povaan Teille!

-- Siihen ette kykene, vastasi maisteri ylhäisellä ylemmyydellä.

-- Enkö kykene? sähisi mustalainen, joka luuli täydellisesti
hallitsevansa sen taidon.

-- Ette, siihen ette suinkaan kykene! vakuutti maisteri. Ja siihen
ette kykene siitä syystä, että ette tunne minua, ette tunne
vanhempiani, että vaimoani, lapsiani, esimiehiäni, ja kaikista näistä
riippuu osa kohtaloani. Te ette kykene povaamaan minulle syystä, että
ette aavista, mitä minä tiedän ja taidan, Teillä ei ole käsitystä
siitä, mitä nykyään maailmassa tapahtuu, ettekä tiedä, kuinka
ihmisten kohtaloita ohjataan. Mutta minä kykenen povaamaan Teille,
ilman kortteja ja lukematta ja loihtimatta! Uskotteko sen?

Mustalainen oli vaipunut tuolille istumaan ja väänteli ruumistaan
kuin käärme saappaankannan alla.

-- Hm! Vai niin, Te osaatte povata minulle! puhkesi hän jälleen
tulistuneena puhumaan.

-- Osaan, senvuoksi että tunnen Teidät, vastasi maisteri levollisesti
ja varmasti.

-- Te, ohoh, Te ette tiedä mitään minusta, ette niin rahtuakaan!
huudahti mustalainen tehden viimeisen itsepuolustuskokeen.

-- Vai niin? enkö tiedä, lopetti maisteri sananvaihdon, osottaen
äänenpainollaan, että tiesi enemmän kuin mitä itse asiassa tiesikään.

Sitten hän nousi.

Aurinko oli jo noussut ja sen säteet lankesivat uutimien läpi sisään
huoneeseen. Tunturikyyhkyset kuhersivat ja vihervarpuset visersivät.
Vapaaherratar oli nukahtanut tuolilleen, ja Iivana makasi kuorsaten
suuressa vuoteessa noiden kahden keltaisen koiran välissä.

Mustalainen tahtoi kaataa enemmän viiniä, mutta maisteri epäsi
järkähtämättömästi, jonka jälkeen hänen isäntänsä saattoi hänet
keittiöön saakka.

Siellä istui nyt vuoteen laidalla nuori puoliksi pukeutunut tyttö
vetäen sukkia jalkoihinsa, tuijottaen ihmeissään vieraaseen, niin
että unhoitti peittää sulojaan.

-- Etkö häpeä, senkin letukka! huusi mustalainen sivaltaen häntä
korvalle, jonka jälkeen viskasi peitteen tytön ylitse.

Maisteri kiirehti lausumaan jäähyväisiä ja nousi kamariinsa
päästäkseen rauhassa nukkumaan valvotun yön jälkeen.

       *       *       *       *       *

Maisteri Törner ei ollut saanut rahtuakaan unta silmiinsä tuon
merkillisen yön jälkeen alhaalla vapaaherrattaren luona. Tavan takaa
hän syventyi mielessään miettimään, miten oli saattanut tapahtua,
että hänen sielunsa oli joutunut kosketukseen niin alhaisella
asteella olevan yksilön kuin mustalaisen kanssa, niin että tämä
askarrutti hänen ajatuksiaan, valvoipa hän sitten tai oli unessa.
Saattoiko se olla yleisen vetovoimalain seuraus, joka lähentää
eri eläinten ruumiitten nesteitä toisiinsa, joka panee ihmiset
etsimään toisiaan, joka rakentaa johtoja ja yhdyssiteitä kaikkien
yksilöiden välille. Yksinäisyys, tottumus jokikinen päivä tavata
useampia kertoja vain yhtä ja samaa henkilöä, sopeutumiskyky, joka
tekee seurustelun ihmisten kesken mahdolliseksi, mielenkiinto
saada katsella sielun salaisiin työpajoihin ja etenkin laadultaan
harvinaisen sielun, joka oli kehityksen alimmalla porraspuulla ja
jollaisen näkemiseen yliopiston maisterilla ei monasti elämässään ole
tilaisuutta -- kaikki tämä yhteensä oli tehnyt sen, että mustalainen
oli tunkeutunut maisterin ajatuksiin ja syöpynyt niihin olennaisena
osana, jota ei voinut enää sieltä karkoittaa.

Hän oli, saadakseen itse olla rauhassa, tahtonut pitää seurustelua
epämääräisenä, mutta tänä yönä heidän sielunsa olivat silmänräpäyksen
ajan törmänneet vastakkain, kipuna lennähtänyt toisesta toiseen, edut
joutuneet ristiriitaan, ja tuntui siltä kuin ilmassa olisi ollut
taistelua. Maisteri oli väsynyt kehnoon osaansa esiintyä tuon katalan
miehen ihailijana, oli näyttänyt ylemmyytensä tarttumatta kuitenkaan
tuimemmin asiaan, mutta oli varomattomasti kyllä osoittanut, että
toisen persoona ja asiat askarruttivat häntä. Mustalainen, joka oli
luullut olevansa vahvassa turvassa valheittensa muurin takana, oli
huomannut erehtyneensä, oli tuntenut olevansa silmälläpidon alaisena,
tuntenut sormen koskettavan sisälmyksiään, ja valveutunut sitten
varmuudestaan. Maisteri huomasi tämän, ja haluamatta hukata aikaa ja
voimia ryhtymällä hyödyttömään taisteluun katalan ja kunniattoman
henkilön kanssa, päätti hän uudelleen saattaa tämän rauhaan ja antaa
tuolle välttämättömälle seurustelulle niin välinpitämättömät ja
ystävälliset muodot kuin suinkin, vetäytyä kuoreensa ja ummistaa
silmänsä kaikelta, jota oli pakko nähdä ja kuulla.

Näissä aikeissa hän meni sunnuntai-aamuna puutarhaan tehdäkseen
siellä kävelyretken. Oltiin nyt kesäkuun alussa, mutta vielä ei oltu
maita yhtään muokattu, ja kaikki toivo nähdä jotakin istutettavan oli
mennyttä.

Hiehoja, vuohia, lampaita ja hevosia oli lieassa hedelmäpuun
rungoissa ja söivät ne siinä rikkaruohoa. Vuohet seisoivat
takajaloillaan ja jyrsivät kallisarvoisia pensaita ja nuoria
hedelmäpuita; eläimet olivat lianneet käytävät, tallanneet
puksipensasrivit, kanat söivät kypsymättömät viinimarjat, ja
kirsikkapuissa pesivät harakat ja kottaraiset. Kaikkialla vallitsi
hävityksen kauhistus, eikä maisteri voinut käsittää, miten nämä
ihmiset, joilla oli varoja, saattoivat sietää sellaisen katselemista;
sillä vaikkakaan he eivät olisi tarvinneet siitä tuloja, niin olisi
luullut, että he eivät ainakaan olisi tahtoneet luopua huvista voida
käyskennellä puutarhassa. Ja tuo rehevä rikkaruoho, joka oli niin
tumman ja myrkyllisen näköistä, kohotti tuota likaisuuden vaikutusta,
jonka synnytti ylt'ympäri kukkalavoja tallattu eläinten saasta,
pienet mustat myyränmättäät, lahonneet oksat ja menneen vuoden
ruskeat varisseet lehdet.

Takiainen ja viholainen, jotka aina seuraavat ihmisen ulostuksia,
olivat kasvaneet siellä monen kyynärän korkuisiksi, paljastaen
sen mitä tavallisesti peitetään, ohdakkeet olivat, vainioilta
karkoitettuina, juurtuneet tänne; Tussilago, jota kansa leikillään
sanoo runsaudensarveksi sen uskomattoman sikiämiskyvyn vuoksi, oli
levinnyt suurten harmaanvihreitten mattojen lailla, ja pimeimpiin
soppiin oli kuin pimeyden töinä ilkeä villikaali kätkeytynyt
haaskankeltaisine kukkineen, muistuttaen hyytyneen veren peittämää
ruumista. Maisteri, jonka mieleen juohtui ne vaarat, joita tuo
myrkyllinen yrtti saattoi aiheuttaa lapsille, kohotti keppinsä
ja pani toimeen verilöylyn noita lempoja vastaan. Silloin kuului
mustalaisen vaikeroiva ääni erään pensaan takaa. Tämä ei ollut mikään
erikoinen yllätys maisterille, sillä hän oli nyt niin tottunut
näkemään tämän hiipivän hahmon sukeltautuvan esille ja katoavan
kaikkialla pensaiden ja aitausten taa -- kaikkialla, missä vain oli
jotakin, jonka taa piiloutua.

-- Älkää lyökö villikaaliani, maisteri, pyysi mustalainen.

-- Onko sekin pyhä? vastasi tämä, viitaten leikillisesti
tarhakäärmeen murhaan.

-- Ei se pyhä ole, mutta minä otan siemenet talteen!

-- Vai niin, mitä sitten niillä teette? kysyi maisteri.

-- Ne ovat hyviä olemassa monessa suhteessa, vastasi mustalainen
salakavalasti vilhuillen, joka oli merkitsevinään sitä, että hänellä
oli enemmän selvillä kuin mitä tahtoi ilmaista.

Maisterin mieleen muistui kerran myöhemmin tämä tapahtuma
villikaaleista ja luuli hän täten saaneensa vahvistuksen kaikkein
varhaisimpiin vaikutelmiinsa siitä, että talon asukkaissa ja heidän
hommissaan oli jotakin epäilyttävää.

Kuitenkin oli tämä vain johdantona siihen, mitä mustalainen tahtoi
sanoa; sillä hän tarttui heti tilaisuuteen asettaa tuo myrkyllinen
yrtti jonkin muun yhteyteen, mikä näytti olevan hänen sydämellään.

-- Täällä on sitäpaitsi eräitä, ryhtyi hän jälleen aiheeseen
kasvoillaan mietiskelevä ilme, ja työnsi esille huulet
syvämietteisellä, salaperäisellä tavalla, kuten hän aina
valhetellessaan teki, täällä on eräitä, jotka kyllä tarvitsisivat
annoksen villikaalia.

-- Mitä sillä tarkoitatte? puhkesi maisteri puhumaan, joka tunsi
olevansa hämillään kuin se, jota epäoikeutetusti epäillään tai
uhataan. Mitä on tapahtunut?

-- Onpahan vain tapahtunut, että joku on aamusella varastanut toisen
riikinkukon, sanoi mustalainen niin voimakkaasti puhettaan korostaen,
että syyllisen täytyi ottaa se itseensä.

Maisteri hymähti ajatukselle, että häntä olisi voitu epäillä, mutta
antoi heti houkutella itsensä suostumaan keskusteluihin asiasta,
vaikka se ei kuulunut häneen. Tuo salaperäisyys itse tapahtumassa,
että riikinkukko oli varastettu keskellä kirkasta aamupäivää ihan
talon ikkunan alta ja aidatulta pihamaalta, jolla talonväki kulki
edestakaisin, -- kaiken tämän hän toi vastaväitteenä esiin, kun
vapaaherratar, Iivana ja tuo pörhöinen piika yht'äkkiä ryöpsähtivät
siihen meluten ja valittaen, voivotellen linnun menetystä.

Epäilykset kohdistettiin milloin mihinkin; paikka tutkittiin, ja
löydettiin kappale linnun pitkää pyrstöä.

-- Tietysti se on ollut kettu, vakuutti vapaaherratar, sillä sen
tapana on aina nyhtää kanojen pyrstöt.

Mustalainen oli ensin yhtyvinään tähän mielipiteeseen, mutta näytti
kuitenkin olevan neuvottomana siitä, mitä ajatella, ja antoi
toisten puhua. Maisterista oli aivan uskomatonta, että kettu olisi
keskellä valoisaa päivää uskaltanut tulla sinne, sillä kun oli yö
käytettävänään, kun riikinkukot nukkuivat taivasalla.

Sittenkun oli puhuttu puoleen jos toiseenkin, jäi maisteri yksin
mustalaisen kanssa.

Asiaa väänneltiin ja käänneltiin kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja
maisteri pysähtyi järkevästi siihen mielipiteeseen, että ainoastaan
joku itse talonväestä oli saattanut tehdä varkauden, ja kun siten
käytiin läpi henkilökunta, täytyi epäilysten aivan luonnollisesti
langeta noita kahta miltei aina näkymätöntä puuseppää vastaan. Mutta
keskustelun ruvetessa kääntymään siihen suuntaan, kääntyi mustalainen
äkkiä ihan toisaanne.

-- Ei, se ei voinut tulla kysymykseenkään; puusepät olivat täysin
rehellisiä; mutta oli olemassa toinen, joka varmasti oli syyllinen,
ja se oli portinvartija, joka asui tuvassa tässä ihan lähettyvillä.

Maisteri, joka ei voinut ajatellakaan sellaista mahdollisuutta, että
vieras keskellä valoista päivää kiipeisi kivimuurin yli avoimelle
pihamaalle siellä varastaakseen, ei tahtonut tehdä vastaväitteillä
asiaa vieläkin monimutkaisemmaksi; hän antoi senvuoksi keskustelun
raueta ja nousi huoneeseensa tuntien vastenmielisyyttä koko
seikkailua kohtaan, jota hän ei voinut selittää.

Tullessaan illalla puutarhaan hän kohtasi mustalaisen, joka
kuleksi siellä joutilaana. Keskusteluaiheen puutteessa johtui
puhe riikinkukkoon. He olivat ensin joutuneet kalkkunakopin
läheisyyteen, jonne kukko jo oli ryöminyt, kanojen hautoessa munia
ulkona erään olkiauman alla. Maisteri, joka ei tiennyt mitä sanoa,
tuli nyt lausuneeksi, että ihmisen olisi mahdotonta tarttua käsin
riikinkukkoon.

-- Minäpä näytän, että voi, vastasi mustalainen, jonka
vastaanväittämishalu näytti kiihtyneen. Jos voi tarttua
kalkkunakukkoon, niin voi tarttua riikinkukkoonkin.

Tuossa tuokiossa hän oli kiertänyt käsivartensa tuon suuren vihaisen
linnun ympärille ja pusersi sitä rintaansa vasten kuin kissanpoikaa,
ja vieläkin selvemmin todistaakseen portinvartijan luulotellun
varkauden mahdollisuuden, hän vakuutti nähneensä henkilöitä, jotka
osasivat pyydystää kyyhkysen maasta. Sitäpaitsi oli ihmisiä, jotka
taisivat niin monia temppuja; hän tunsi -- toisin sanoen oli
kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka houkuttelivat tykönsä toisten
kanoja ja ankkoja jyväsillä, joita asettivat pitkiin juoviin, ja
kaikkein ovelimmat olivat hevoshuijarit. Mennä vuonna ne olivat
varastaneet punaisen hevosen naapurista, tienristeyksessä asuvalta
talonpojalta, eikä oltu sen koommin nähty jälkeäkään siitä. Mutta
hän kyllä tiesi, miten ne olivat menetelleet. Ne osasivat muuttaa
hevosen värin voitelemalla sitä jollakin aineella niin, että karvat
lähtivät, ja uusista karvoista, jotka sitten kasvoivat sijaan, ei
tullut milloinkaan saman värisiä kuin entisistä lähteneistä, ja
sitäpaitsi saattoi aina muutamalla veitsenviilloksella tehdä hevosen
piirtopääksi, sillä leikellyt kohdat kävivät aina valkeiksi.

Nämä asiat olivat ihan uusia ja tuntemattomia maisterille, niin
että hän kuuntelemisinnossaan unhoitti kysyä, mistä tilanhoitaja
oli saanut kaiken tämän tietää. Ja he kävelivät edelleen, syventyen
keskusteluun, joka näytti syvästi kiinnittävän mustalaisen mieltä.
He siirtyivät puhumaan varkauksista yleensä, ja mustalainen ilmaisi
ylenkatseensa varkaisiin, jotka tavallisesti eivät ymmärtäneet kaiken
varkauden kahta tärkeintä kohtaa.

-- Mitkä ne sitten ovat? kysyi maisteri niin viattomalla äänellä kuin
suinkin heidän istuutuessaan kivipenkille lammikon partaalle.

-- Nii-in, nähkääs -- tässä mustalainen jäi hetkeksi miettimään --
toinen on se, että aina tekee työnsä rikostovereitta, ja toinen se,
että varaa kaksi todistajaa.

-- Tarkoitatko että voi todeta alibin? Tiedättekö mitä se merkitsee?

Mustalainen oli pari sekuntia miettiväisen näköinen, eikä tuntunut
tietävän mitään alibista, mutta ei tahtonut tapansa mukaan ilmaista
tietämättömyyttään, jonka vuoksi vastasi:

-- Sanokaahan Te ensin, mitä tarkoitatte -- hm, niin minä sitten
myöhemmin lausun mielipiteeni.

-- Alibi, loihe maisteri lausumaan, on jokaisessa puolustuksessa
tärkein, sillä jos voin todistaa, että kysymyksessä olevassa
tilaisuudessa olen oleskellut muualla kuin siellä, missä rikos
tehtiin, niin minut vapautetaan.

-- Juuri samaa aioin minäkin sanoa, keskeytti mustalainen innokkaasti
kuunnellen ja teeskentelemätön ilo kalpeilla kasvoillaan. Mutta,
jatkoi hän, yksinolo on kuitenkin kaiken varkauden ensimmäinen sääntö.

-- Niin, voipa se niinkin olla, tuumiskeli maisteri, mutta tärkeämpää
on kuitenkin, että ei missään muodossa jätä jälkeensä mitään corpus
delicti'ä. Tiedättekö, mitä corpus delicti on?

Kyllä, hän tiesi kyllä osapuilleen, mitä se oli, mutta ei voinut
ilmaista sitä niin hyvin, ja senvuoksi hän olisi kernaasti kuullut
maisterin mielipiteen ensin, hän kyllä sitten sanoisi oliko hän samaa
mieltä.

-- Corpus delicti, vastasi maisteri, joka äskettäin oli tutkinut
lakitiedettä, voi olla esine, joka on pidätetyn hallussa, tai myöskin
esine, joka on jäänyt varkaalta paikalle, jossa varkaus tapahtui
-- tai esim. ase, jos murha on kysymyksessä, hän lisäsi. Sitäkö
tarkoititte?

-- Sitä kyllä, lähinnä, vastasi mustalainen reippaasti, vaikkakin
hänen naamansa oli venähtänyt hiukan pitkäksi.

-- Edelleen, jatkoi maisteri, joka kuvitteli olevansa
opetusistuimella -- mikä oli hänen vaarallinen tapansa -- edelleen
on pidätetyn aina tunnustettava yksityisseikat, mutta kiellettävä
pää-asia. Murhaajan on myönnettävä, että hän oli murhapaikalla
saapuvilla, siltä varalta että joku olisi nähnyt hänet, mutta hänen
on aina asetettava siten, että voi jotenkuten todennäköisesti väittää
olleensa siellä muilla asioilla. Tuhmemmin ei voi tehdä kuin kieltää
kaikki; silloin sekaantuu vain ristiriitaisuuksiin. Ja kaikkein
tuhminta on se, ettei osaa hillitä kieltään, vaan lausuu uhkauksia
ja toivomuksia, niin että jälkeenpäin, vaikkakin viattomana, voi
joutua syylliseksi asioihin, joita ei ole koskaan tehnyt. Te
olette varomaton mies, Jensen. Tässä eräänä päivänä Te lausuitte
toivomuksen, että salama löisi talliin, jotta saisitte nostaa
palovakuutussumman ja rakentaa uuden. Ajatelkaahan nyt, että talli
palaisi ensi yönä! Epäilisin tietysti heti Teitä, senvuoksi että
olette toivoneet niin tapahtuvan ja senvuoksi, että tästä tapauksesta
olisi Teille hyötyä, Teidän silti kuitenkaan tarvitsematta olla
syyllinen.

-- Antaisitteko ilmi minut?. puuttui mustalainen äkkiä puheeseen.

Nyt maisterin täytyi jäädä miettimään, ja sen hän teki
perusteellisesti.

-- Nähkääpäs, sai hän lopulta sanelemaan, on olemassa jotakin, jota
sanotaan vihjauksiksi ja jotakin, jota sanotaan ilmi-annoiksi.
Vihjaukset merkitsevät sitä, että epäilen ja yksityisesti ilmaisen
viranomaisille tämän epäluuloni siinä mielessä, että he panisivat
toimeen itsenäisiä tutkimisia, joiden perusteella he yksinomaan
voivat toimeenpanna satunnaisen vangitsemistoimenpiteen. Mutta --
hän jatkoi, meidän oikeustoimemme menettelytavassa on niin paljon
vanhentunutta ja huonoa, että minä puolestani näkisin siinä kernaasti
paljon korjattuna. -- Sanokaa minulle yksi seikka, ettekö aio osottaa
portinvartijaa mahdolliseksi syylliseksi linnun varkauteen?

Mustalainen vastasi nopeasti:

-- En, sitä en uskalla tehdä, sillä hän on hyvissä väleissä
viranomaisten kanssa.

-- Siihen pitäisi Teidänkin pyrkiä, vastasi maisteri, joka tahtoi
antaa toiselle pienen muistutuksen. Enkä käsitä, kuinka Te voitte
vihata sitä, joka suojelee omaisuuttanne, ja jota ilman ette voisi
nukkua rauhassa ainoatakaan yötä.

Mustalainen puhkesi sadattelemaan portinvartijaa, teki tiettäväksi,
että sen pahempaa konnaa ei voinut ajatella olevankaan, ja kiihdytti
itseään siihen määrin, että tuli lopulta sanoneeksi, että toivoi
näkevänsä tämän makaavan kaula katkaistuna ojan reunalla. Senjälkeen
hän äkkiä hillitsi itsensä ja käänsi jälleen keskustelun rikoksiin
ja rikollisiin yleensä. Maisteri, jolle uusi, tuntematon näköpiiri
avautui, ja joka oli ihmetellyt sitä, miksi mustalainen, joka epäili
portinvartijaa, ei antanut haastetta tälle, päätti nyt tunnustella,
olisiko mahdollisesti ollut olemassa jotakin salaista syytä siihen,
että mustalainen ei uskaltanut käydä naapurin kimppuun. Hän otti
senvuoksi jälleen opettajamaisen äänilajinsa, ikäänkuin oli; jatkanut
esitelmäänsä oikeudenkäynnistä ja oikeudenkäytöstä puhtaasti
filosoofiselta näkökannalta katsottuna.

-- Läpikotaisin ovelien rikollisten tavallinen menettelytapa on myös
impliseerata asiaan henkilö, josta saatettiin odottaa vaarallisinta
todistajaa.

-- Mitä impliseeraamisella tarkoitetaan? kysyi mustalainen
innokkaasti ja uteliaasti.

-- Impliseerata voi monella tavalla. Yksi tapa on antaa peljätyn
todistajan nähdä niin paljon rikoksen valmistuksesta, että rikollisen
jouduttua vangituksi voidaan ilmoittaa todistajan tienneen
rikoksesta, josta tämä on jonkun aikaa vaiennut; mutta samalla on
katsottava, että tämä ei saa nähdä niin paljon, että voisi ilmoittaa
asian viranomaisille. Ymmärrättekö dilemman eli ansan? Tehköönpä
todistaja ilmiannon tahi olkoon tekemättä, on hän asiaan sotkeutunut,
toisin sanoen impliseerattu siihen.

-- Sehän on suurenmoista! huusi mustalainen poissa suunniltaan. Se on
suurenmoista! Ja hänen kasvonsa säteilivät ihastuksesta.

-- Toinen tapa, jatkoi maisteri, jota suuret rikolliset myöskin
käyttävät, on se että koettavat edeltäkäsin saada inhabiliteettisyitä
todistajaa vastaan. Tiedättekö, mitä inhabiliteetti on?
Inhabiliteettisyynä pidetään sukulaisuutta tai vieläpä vain
kihlaustakin tai löyhää tuttavuutta haastetun sukulaisen kanssa;
sitten pidetään todistajaksi inhabiilina ilmeistä vihamiestä tai
kadehtijaa. Siten Teidän puuseppänne olisivat inhabiileja todistajia
portinvartijaa vastaan, jos voitaisiin näyttää toteen, että he ovat
olleet vihamielisessä suhteessa häneen.

-- Ei, mutta onko tämä todellakin mahdollista! huusi mustalainen ja
oli tarttumaisillaan maisterin käteen. Kylläpä Te olette mahtaneet
lukea ja tutkia monen moisia kirjoja tietääksenne ja taitaaksenne
noin paljon!

Sitten hän katui osoittamaansa haltioitumista, ja ylpeyden perkele
sai hänet jälleen valtoihinsa.

-- Sanonpa Teille muutoin, että olen minäkin lukenut ison joukon,
hän selitti; maisteri ehkä ei ole lukenut kertomuskirjaa Luxemburgin
kreivistä?

-- En, sitä en ole tehnyt, vastasi maisteri totuudenmukaisesti. Mutta
olen kuullut puhuttavan hänestä, ja olen kuullut Teidän laulavan
laulun hänestä.

-- Oh, siinäpä vasta kirja, uskokaa pois, sanoi mustalainen
pöyhkeillen toisen tietämättömyyden vuoksi, siinä kirja, josta
joka ihmisellä on jotakin oppimista, ja sitten se on niin hauska.
Ajatelkaahan kreiviä, joka varastaa ja murhaa, ja jota poliisi ei
milloinkaan saa kynsiinsä, niin kernaasti kuin tahtoisikin! Se oli
sukkela mies, uskokaa pois. Ajatelkaahan, hän kävi kirkkomaissa ja
mestauspaikoissa, missä kaivettiin ruumiita maahan, ja myrkytti
sitten neuloja, joita asetti sittemmin niiden henkilöiden
tuolinistuimiin, joita tahtoi pois päiviltä; sillä, nähkääpäs,
ruumiit ovat myrkyllisiä. Ja jotakin ottaessaan hän otti aina ja
ainoastaan vain rahaa, sillä niitä nähkääs ei voi tuntea, ja ne
menevät jälleen menoaan kuten tulevatkin; mutta kalleuksia ja
jalokiviä hän ei ottanut milloinkaan, niin että poliisin tullessa ja
ryhtyessä tutkimukseen ei ollut niin mitään löydettävissä!

Hän oli puhunut lämmöllä, mutta lopetti nyt äkkiä, ikäänkuin olisi
sanojaan katunut.

Ja peittääkseen tekemänsä virheen hän kääntyi vihaisena porttitupaa
kohti, joka pilkoitti pensaiden lomista, pusersi kätensä nyrkkiin ja
puhkesi puhumaan:

-- Tässä maailmassa on niin monta konnaa, ja tuo portinvartija on
ilkeä roikale!

Maisteri tunsi olevansa pahoilla mielin tämän keskustelun jälkeen,
ja puolittain katuen kaikkea sitä, minkä tiesi tämän illan kuluessa
sanoneensa, hän laskeutui levottomana vuoteeseensa.

       *       *       *       *       *

Kahdeksan päivää myöhemmin maisteri Törner oli tavallisella
aamukävelyllään hyvin apeassa mielentilassa; sillä edellisellä
viikolla oli tapahtunut sangen runsaasti sellaista, mikä olisi
ollut omiaan järkyttämään levollisemmankin luonteen tasapainoa.
Päivää jälkeen keskustelun rikoksista ja rikollisista maisteri oli
metsäkävelyllään löytänyt muutamia varastetun riikinkukon sinisiä
rintahöyheniä ja vienyt ne mukanaan kotia; oli näyttänyt löytöään,
ja luullut siten vapauttaneensa portinvartijan epäluuloista, tuo
löydetty saalis kun melkein suorastaan todisti ketun syylliseksi.
Mutta hänen väitteisiinsä ei oltu oikein uskottu, ja mustalainen oli
väittänyt vastaan, että kaikkein ovelimmat hirtehiset aina älysivät
johtaa huomion toisaalle ja hommata väärän "corpus delictumin".
-- Siinä maisteri sai nyt ensikerran kuulla opetuksiaan -- corpus
delictum!

Mutta seuraavana aamuna maisteri oli löytänyt muutamia veitsellä
terävästi katkaistuja siipisulkia, ja tuodessaan ne mukanaan kotia,
oli mustalainen voitonriemussaan ja selitti, että ei kait kettu
sentään kulkenut veitsi taskussa.

Seuraavana yönä oli kalkkunakukko varastettu, eikä siitä voitu löytää
jälkeäkään.

Seuraavana iltana maisteri oli seissut rautaportilla mustalaisen
kanssa, kun laamannin poika, joka oli tilanomistaja, oli tullut
ratsastaen, pysäyttänyt hevosensa ja kysynyt kiivaasti saisiko hän
ostaa koirasankan, jonka hän näki käydä lyllertävän siinä nurmikolla.
Mustalainen vastasi hänelle kohteliaasti, että hän ei voinut myydä
sitä.

Yöllä koirasankka hävisi.

Täällä oli muutamia seikkoja, jotka tekivät tapahtumat sangen
salaperäisiksi. Jos kettu oli ottanut kalkkunakukon, joka oli sisällä
kopissa orrellaan, ja jolla oli voimaa puolustaa itseään, miksi
se ei sitten ollut ottanut kanaa, joka makasi hautomassa oljilla
avonaisella paikalla ulkopuolella -- semminkin kun asiantuntevat
ihmiset vakuuttivat, että kettu ei voi viedä kalkkunakukkoa, mutta
kanan kylläkin?

Ja edelleen: miksi varastettiin koirasankka juuri laamannin pojan
käynnin jälkeisenä yönä? Suorastaan järjetöntä olisi ollut epäillä
rikasta ja ylhäistä miestä, eikä talonväestä kukaan uskaltanut
viitata siihen suuntaan. Piilikö tässä jotakin, tai oliko se
asianhaarain tilapäistä yhteen sattumista? Mutta entäs sitten sulat,
jotka olivat selvässä tarkoituksessa asetetut maisterin tielle,
jotta hän ne löytäisi? Mitä sillä oli saatettu tarkoittaa? Jos
portinvartija oli varas, niin ei kait hän olisi mennyt panemaan
esille todistuksia siitä, että kettu ei ollut voinut tehdä sitä! Yhtä
vähän puusepät olisivat tehneet niin, jos olisivat olleet syyllisiä.
Kuka sitten oli asettanut sulat sinne, ja missä tarkoituksessa?
Pelkkiä arvoituksia!

Sitäpaitsi olivat sekä vouti että kivalteri käyneet näinä päivinä
Bögelyssä tutkimassa paikkaa, missä varkaudet olivat tehdyt.
Vapaaherratar ja mustalainen olivat valmistaneet voudille juhlallisen
vastaanoton, tarjonneet viiniä ja lähettäneet maisteria noutamaan,
jonka olivat kuvanneet innokkaaksi tanskanystäväksi, jonka jälkeen
olivat ylistäneet häntä ja kerskuneet hänen kustannuksellaan
rajattomasti, ikäänkuin olisivat tahtoneet kaapia kultaa hänestä,
jolla sitten kullata itseään ja omaansa. Vieläpä mustalainen oli
esittänyt maisterin hyvänä ja likeisenä ystävänään, opettajanaan,
uskottunaan, niin että maisterista lopulta tuntui tukalalta, ja oli
hän torjunut tuon imartelun, mikäli oli ollut mahdollista tehdä se
toista loukkaamatta. Ja merkillisintä tässä seikassa oli se, että
aivan sama esitys oli uudistunut kivalterin käynnillä, mikä tapahtui
hiukan myöhemmin kuin voudin.

Senjälkeen portinvartija oli kaikessa kiireessä haastettu
Hälsingborgin piirituomarin eteen, ei lintujen varkaudesta, vaan
muutamien lankkujen vuoksi, ja oli joutua siitä syystä vankeuteen,
kun mustalainen äkkiä kantajana oli esiintynyt jalomielisenä
ja luopunut kaikista rangaistusvaatimuksista, jonka jälkeen
portinvartija kyynelsilmin oli kiittänyt hyväntekijäänsä, jota
piirituomarikin ylisti hänen kauniin menettelynsä vuoksi.

Mutta päivää ennen kuin riitapuolet menivät oikeuteen, oli nuo kaksi
puuseppää kadonnut ja heidän sijassaan oli kaksi uutta, jotka saivat
nimenomaisen määräyksen olla jalallaan astumatta portinvartijan oven
sisäpuolelle, tämä kun muka piti salakapakkaa.

Tapauksia oli kertynyt ihan kasaantumalla, niin että maisteri Törner
ei ollut voinut seurata mukana ja päästä perille niiden merkityksestä
ja keskenäisestä yhteydestä, kaikkein vähimmän viimeksi sattuneesta,
joka hämmästytti häntä enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Hän oli
näet eräänä aamuna nähnyt tuon pörhöpäisen tytön kamarissaan panevan
kokoon hänen vuodettaan, ja pyytäessään tähän selitystä vaimoltaan
hän oli saanut kuulla, että tyttö oli otettu heille palvelukseen
tilanhoitajan suosituksesta, jolta rouva oli tiedustellut piikaa,
joka voisi häntä auttaa taloustoimissa. Sen lisäksi tuli, että talon
puusepät olivat kertoneet piian olevan mustalaisen sisar, jota
tämä ei tahtonut myöntää, niin että tytön kuten Iivanankin täytyi
puhutella veljeään monsieur arvonimellä.

Kun maisteri nyt oli ennättänyt pyökkimetsän läpi ja joutui
kuusipuistikkoon, missä nuorten kuusien kattama polku johti kulkijan
ylös erästä mäkeä -- sieltä hän oli löytänyt riikinkukonsulat --
oli hän kuitenkin saanut vaikutelmansa jotakuinkin järjestykseen ja
päässyt siihen lopputulokseen, että tuossa talossa oli salaperäisiä
asioita tekeillä ja että paraillaan kudottiin minkä kerettiin hänen
ympärilleen verkkoa, johon hän ehkä itse tietämättään oli antanut
langat.

Kaiken tämän tarkoitusta hän ei kyennyt selvittelemään, sillä
mustalainen teki syrjähyppäyksiä ja jätti tielleen levähdysjälkiä
kuten jänis lumiselle tanterelle, eikä maisteri voinut seurata
hänen hämmentyneitten aivojensa oikkuja. Mutta kaikkia epäluulojaan
vastaan hän saattoi asettaa vain yhden ainoan vastasyyn: miehen hyvän
taloudellisen aseman, jonka täytyi vapauttaa hänet kiusauksesta
joutua varkaaksi.

Mustalaisen ja maisterin välit olivat viime päivinä olleet hyvät,
ehkäpä edellinen oli ollut ystävällisempikin kuin muutoin ja
ryömivämpi; mutta tuo vanha itsetietoinen äänilaji, jonka tämä
alku-aikoina oli omaksunut, palasi jälleen, kun maisteri ei enää
rasittanut häntä viisaudella, jota kukaan ei pyytänyt, ei musiikin,
maanviljelyksen eikä taikatemppujen alalla.

Vapaaherratar ei näyttäytynyt milloinkaan, ja laulu ja soitto
olivat vaienneet alhaalla, josta maisteri päätteli, että
mustalaisen esiintyminen taiteilijana ei tehnyt enää mitään
vaikutusta tämän mielitiettyyn, mutta josta hän teki myöskin tuon
itselleen epämiellyttävän johtopäätöksen, että jäljelle oli jäänyt
jotakin kaunaa tuosta illasta, jolloin hän oli voittanut tuon
tyhjänkerskujan, ja vapaaherratar vaientanut tämän laulun.

Metsäpolulla aurinko paistoi nuorten kuusien lomiin, ja maisteri
kulki katsellen tuoreita jalanjälkiä, jotka olivat painuneet maahan
varisseihin havuneulasiin, ja jotka eivät voineet olla hänen omiaan,
kun samassa tuokiossa harakka pyrähti lentoon tiheän pensaikon
kätköstä ja kirkuen katosi yli kuusenlatvojen. Maisteri pysähtyi
heti paikalla, tuijotti puiden pimentoon ja näki pesän, joka oli
erään nuoren kuusen oksien ja rungon välissä. Kimppu auringonsäteitä
tunkeutui sinne ja heijasti keltaisenvihertävän valon runkoihin.
Äkkiä maisterin katse kiintyi erääseen puuhun, jonka kuoreen oli
piirretty terävällä veitsellä monenmoisia merkkejä, ja niin syvälle
että valkea puu paistoi esille, ja pihka oli valunut kyynelinä ja
viiruina aina kuusen juurelle saakka.

Maisteri katseli näitä sangen selviä merkkejä, joiden piirtäminen
todisti suurta harjaantumista ja varmaa kättä, ja ensimmäiseksi
häntä hämmästytti niissä niiden yhtäläisyys merkkien kanssa, joita
lännen villit intiaaniheimot käyttivät, ja joiden kuvia hän oli
nähnyt eräässä matkakuvauksessa Uudesta Ruotsista Delaware virran
varrella. Mutta hänen päähänsä ei pälkähtänyt asettaa näitä kahta
kirjoitustapaa mihinkään yhteyteen keskenään. Kuitenkin saattoi
hän ymmärtää niin paljon, että kaikkien kansojen kuvakirjoitus
eli hieroglyyfit mahdollisesti olivat keskenään sukua, ja
nähdessään tässä käden, avaimen ja silmän kuvattuina, hän teki sen
johtopäätöksen, että vertailemalla, tutkistelemalla ja jonkinlaisella
yhdistelemiskyvyllä voisi olla mahdollista selittää näiden merkkien
tarkoitus ja saada niiden avulla vihiä salaisuuksista, jotka kenties
koskivat häntä enemmän kuin hän tahtoi uskoa. Hän otti kuitenkin
esiin muistikirjansa ja piirsi siihen hieroglyyfit niin tarkoin
kuin osasi. Mutta sensijaan että olisi kääntynyt takaisin kotia,
kuljettuaan nyt polun päähän aina portille saakka, hän vaelsi
edelleen aituuksia kohti pannakseen täytäntöön päätöksen, jota oli
kauan hautonut, nimittäin käydä naapurinsa luona saadakseen joitakin
lähempiä tietoja ihmisistä, joiden luo oli asettunut asumaan, ja
joilla nyt näytti olevan salaisia aikomuksia hänen suhteensa, ja
jotka tuntuivat tahtovan sekoittaa hänet omiin asioihinsa.

Lujasti päättäen kuitenkin, että ei sanoisi pahaa sanaakaan
isännästään eikä heittäisi epäluulon varjoakaan häneen, hän astui
puoli tuntia myöhemmin talonomistaja Virupin eteiseen ja kohtasi
piian, jonka pyysi tulostaan ilmoittamaan.

Astuessaan sisään tupaan hän näki isännän istuvan uunipenkillä ja
katselevan terävillä harmailla silmillään tulijaa istuimeltaan
kohoamatta, mutta pyytäen tätä anteeksi senvuoksi, että hänellä oli
kihti jaloissa.

Maisteri oli selvillä siitä, mitä tuo kihti merkitsi, ja ymmärsi
sen olevan epäkohteliaisuuden verhona; hän asettui senvuoksi muitta
mutkitta istumaan parhaaseen nojatuoliin eikä ottanut hattua
päästään, pyytäen sitä anteeksi sillä, että hänen päätään pakotti.

Sitten hän esitti asiansa.

-- Saavun, hän lausui, sekä tervehtimään naapuria että pyytämään
erästä palvelusta. Tiedätte arvattavasti kuka olen, mutta varmaankaan
ette, mitä minulla on tällä seudulla tekemistä. Olen kuitenkin
muun muassa kasvienkerääjä, ja tämän tutkimusalan vuoksi minun on
toisinaan pakko nousta aidan yli toisten maille; sallitteko minun
astua vainioillenne, jos lupaan olla tallaamatta viljaa?

Talonomistaja antoi aprikoimatta luvan, tottumaton kun oli niin
suureen kohteliaisuuteen vihollisten puolelta, vieläpä hän suli
niin, että ponnisteli itse jatkaakseen keskustelua, mikä ei aluksi
näyttänyt houkuttelevan häntä.

-- No, puuttui hän puheeseen, Te siis asutte Bögelyssä; mitä pidätte
isännästänne?

Sitä kysymystä maisteri juuri oli kaivannut, ja hän tarttui
kärkkäästi siihen:

-- Minusta hän tuntuu kelpo mieheltä, mikäli osaan arvostella.

-- Hiukan renttumainen, vai kuinka? virnisteli talonomistaja.

-- Sitä en ole huomannut, vastasi maisteri.

-- Hänhän hävittää vapaaherrattaren sekä rahat että kartanon.

-- Oletteko todellakin sitä mieltä? kysyi maisteri uudelleen, lujasti
päättäen saada vastaväitteillään totuuden esille. Hänhän on kuitenkin
palkaton tilanhoitaja ja astelee itse kuin renki auran perässä,
niittää ja juottaa elukat, niin että tuntuu siltä kuin hän ansaitsisi
ruokansa.

-- Kyllä minä tiedän, että olette hänen hyvä ystävänsä, vastasi
talonomistaja, enkä tahdo senvuoksi sanoa mitään pahaa hänestä!

Nyt maisteri pelästyi! Hänen hyvä ystävänsä! Mutta hän katsoi olevan
vielä liian aikaista vetäytyä tulesta.

-- Hänen ystävänsä? Mitä sillä tarkoitatte? Ystävyyttä voi olla
olemassa vain samalla sivistystasolla olevien henkilöitten kesken,
lausui hän Ciceron _De amicitian_ sanoilla, enkä ole minkäänlaisella
tuttavallisuudella kunnioittanut tilanhoitajaa.

-- Niinpä tietystikin, vastasi talonomistaja ja oli sen näköinen
kuin hänellä olisi ollut jotakin sydämellään, minä en tietenkään
tiedä muuta kuin mitä kerrotaan! -- Tällä seudulla häntä pidetään
suurimpana roistona, mikä milloinkaan on maan pintaa polkenut, ja
ellei vapaaherratar joudu vaivastalolle ennen Mikonpäivää, niin se
sitten on ilmetty ihme.

-- Mitä sanottekaan? Oletteko todellakin sitä mieltä? puhkesi
maisteri puhumaan. Eikö vapaaherratar sitten ole hyvissä varoissa?

-- Hänellä kyllä on ollut sangen paljon, mutta sen tuo konna on
tuhlannut, ja niin pitkälle on jo mennyt, että veroja ja tien
kunnossapitorahoja on ulosmitattu. Mutta hän on ovela mies, ja kun
vouti tulee ottamaan eläimiä, niin ne on pantu Jensenin nimiin hänen
omaisuutenaan.

Maisteri oli saanut vahvistuksen tärkeimpään, mihin perusti
epäluulojensa koko rakenteen nimittäin siihen, että vapaaherratar oli
rutiköyhä; ja nyt hän käsitti, miksi talo päästettiin rappeutumaan,
miksi siellä keitettiin pilaantunutta ruokaa, miksi... Tähän hän
pysähtyi, ja jotta ei olisi joutunut kiusaukseen kehittää ajatuksiaan
ääneen, hän lopetti kyselynsä, nousi, kiitti osalleen tulleesta
hyväntahtoisuudesta sekä lausui jäähyväiset.

Talonomistaja näytti kummeksuvan keskustelun äkillistä loppumista, ja
kihtinsä unohtaen hän nousi saattaakseen vieraan ulos.

Eteisessä juohtui maisterin mieleen, että hänen olisi sanottava
kaikki ja voimakkaasti kumottava epäluulon varjokin siitä, että hän
oli mustalaisen ystävä, minkä ihmiset helposti saattoivat uskoa, kun
hän täten muitta mutkitta ohautti naapurin jokaisen tiedonannon,
jotka tämä oli antanut ehkä ystävällisessä tarkoituksessa. Mutta
toinen ajatus oli ristiriidassa toisen kanssa, ja talonomistajan
kasvoista kuvastui jo sellainen kylmyys, että hän ei saanut sanaakaan
suustaan, vaan nosti lakkiaan ja läksi.

Hän tunsi tehneensä tuhmuuden, kun sitä nyt ajatteli astuessaan
portin läpi kulkeakseen niitun yli jälleen kotia. Mutta oli liian
myöhäistä kääntyä takaisin, varsinkin kun näki mustalaisen kulkevan
vartioimassa puutarhan ulkopuolella lähellä aitausta, ja oli tämä
luultavasti hänet jo huomannut.

Hän ei tahtonut kernaasti tavata Jenseniä juuri nyt tullessaan
naapurista, josta häntä oli varoitettu, mutta tässä ei ollut mitään
mahdollisuutta välttää kohtausta, jonka vuoksi ainoa, minkä hän
saattoi tehdä, oli käydä suoraan vihollista vastaan.

Jensen kävi pää kumarassa, kädessään riuku ja oli mittaavinaan maata
osoittamatta, että näki maisterin lähestyvän.

Tämä toivotti äänekkäästi hyvää huomenta. Mustalainen oli
hämmästyvinään, mutta ei virkkanut sanaakaan, jonka vuoksi maisteri
päätti itse käydä suoraan asiaan ja sanoa kaikki, minkä saattoi sanoa
totuuden tulematta liian selvästi esille.

-- Olen ollut naapurissamme pyytämässä lupaa saada kulkea hänen
maansa kautta, hän selitti.

Mustalainen pakotti huulilleen hymyn, joka oli olevinaan
ystävällinen, mutta samalla välinpitämätön kyseessä olevan asian
suhteen. Hän vaikeni edelleenkin.

Maisterin oli mahdotonta peräytyä; hänen täytyi jatkaa, vaikkapa
sitten olisi joutunut harhaankin, mikä hänelle perusteellisesti
tapahtuikin, sillä hänet valtasi äkkiä vastustamaton tarve puolustaa
itseään. Teillä ei ole ystäviä tällä seudulla, Jensen, hän sanoi.
Talonomistaja tuolla puhui pahaa teistä.

-- Sen kyllä uskon! vastasi mustalainen. Sillä hän tavoitteli
aikoinaan vapaaherratarta ja tämän rahoja, mutta kun ei onnistunut,
niin alkoi syytää törkyä minun niskoilleni.

Tämä nyt vasta oli valhetta, ajatteli maisteri, joka oli tottunut
siihen, että mustalainen aina pyyhki likansa muihin; mutta oli
uskovinaan syytteeseen.

-- Sen minä hänelle sanoinkin, hän jatkoi, ja sanoin vielä paljon
muutakin, siksi että hyvin huomasin hänen olevan kateellisen. Kiitin
Teitä, Jensen, kelpo mieheksi ja epäitsekkääksi mieheksi, joka itse
oli työssä vainiolla, vaikka olittekin tilanhoitaja, ja sitä ei tee
kukaan muu tilanhoitaja koko maassa; ja minä sanoin hänelle suoraan,
että vapaaherratar ei suinkaan ollut erittäin hyvä Teille, kun antoi
Teidän noin raataa ilman palkkaa.

Tässä mustalainen meni ansaan, sillä hän uskoi järkähtämättömästi
siihen, että maisteri ei osannut valehdella, koskapa tämä ei
ollut valehdellut milloinkaan ennen; ja kiitollisena siitä, että
oli onnistunut syöttämään maisterille valheensa, tarttui hän
tämän käteen ja puristi sitä teeskentelemättömällä liikutuksella,
ylistäen onnellista kohtaloa, joka viimeinkin oli sallinut hänen
tavata rehellisen ihmisen, joka puhui hyvää hänestä. Ja hän antoi
liikutukselleen vallan, avasi sydämensä, kertoi viime vuosien
kadosta, mikä oli köyhdyttänyt heidät, ilkeistä ihmisistä, jotka
olivat pettäneet heitä rahoissa, joita olivat näiltä lainanneet,
huolistaan joka viikko hankkia ihmisille ja eläimille ruokaa,
kaikesta, mikä saattoi herättää sääliä häntä ja hänen asemaansa
kohtaan.

Maisteri käytti tilaisuutta miehen ollessa taipuvaisella mielellä ja
näyttäessä olevan halukas kuuntelemaan hyvää neuvoa, osoittaakseen
hänelle, miten mieletöntä oli olla maata viljelemättä, joka
kuitenkin antoi leipää, ja koetti saada hänet vakuutetuksi siitä,
että taloudelliselta kannalta katsottuna oli parempi vuokrata väkeä
hoitamaan maata ja työskentelemään vainioilla, kuin että tilanhoitaja
itse tuhlaisi aikansa siihen.

-- Jos lepäätte jollakin penkillä, polttelette piippua ja pidätte
väkeänne silmällä, niin on se paljon suuremman arvoista kuin että Te
itse, joka olette tavoiltanne hieno kaupunkilaisihminen, kuljette
täällä ja raadatte, lopetti hän kehoituksensa.

Tuo penkillä makaaminen ja piipun poltteleminen mahtoi miellyttää
mustalaista suunnattomasti, sillä ensikerran hän myönsi, että
maisteri oli viisas mies, joka jakeli pelkkiä hyviä neuvoja, joita
hän tulisi kiitollisena käyttämään hyväkseen.

Maisteri jätti kiitollisen oppilaansa säälien, kuten säälitään
onnetonta, joka alentuu valittamaan kohtaloaan, ja tuntien sitä
levollista tyydytystä, mikä aiheutuu tiedosta, että on saanut
toisen kiitollisuudenvelkaan itselleen. Hän tunsi itsensä tämän
kohtauksen jälkeen turvallisemmaksi mustalaisen suhteen, ja kun hän
ei enää pelännyt tätä, katosi hänestä kaikki pienten vääryyksien ja
hävyttömyyksien synnyttämä kauna ja hän unohti kaikki epäluulonsa,
jotka äsken saamansa tiedot miehen taloudellisesta asemasta olivat
kuitenkin osoittaneet oikeiksi.

Hän kulki sangen ylevässä mielentilassa läpi puutarhan, kun näki
samassa erään ihmisen makaavan silmillään maassa auringonkellon
juuressa; hän huomasi tämän heti tuoksi pörhötukkaiseksi piiaksi.

-- Miksi Magelone makaa täällä? hän kysyi, ihmetellen sitä, että näki
tytön ulkona tähän aikaan päivästä, jolloin tämä tavallisesti siisti
hänen huonettaan.

Tyttö nousi hitaasti, ja peittäen kädellään itkusta mustaviiruisia
poskiaan ja punaisia silmiään, hän nyyhkytti:

-- Rouva on ajanut minut pois!

-- Miksi niin, lapseni, kysyi maisteri edelleen.

Piika oli hetken vaiti ja sanoi sitten nyyhkyttäen:

-- Rouva sanoi, etten ollut kylliksi hieno, mutta minulla on vain
tämä yksi ainoa hame, enkä voi sille mitään.

Maisteri katseli tuota pörhöistä piikaa, joka oli hyvin likainen,
mutta kaulassa kaksi helminauhaa ja korvissa renkaat koristuksina.
Ja vaikkakin hän hyvin hyvästi näki asian oikean laadun, ei hänellä
ollut sydäntä sanoa tytölle, mitä asiasta ajatteli; hän pyysi
senvuoksi, että tämä ei olisi vihoissaan rouvalle, joka oli hyvin
sairas eikä varmaankaan ollut tarkoittanut pahaa.

Piika katseli maisteria haralla olevien sormien lomista ja kysyi niin
rukoilevalla äänellä kuin taisi:

-- Mutta maisteri kyllä ottaa minut takaisin jälleen?

-- Niin, näepäs lapseni, niihin asioihin minä en puutu. Ne ovat
vaimoni hallussa! hän vastasi ja jatkoi matkaansa, pahalla tuulella
tästä yrityksestä saada hänestä ratkaisija riitaan, josta hän ei
tiennyt niin mitään.

Jouduttuaan portaitten luo oli hänen lapsentyttönsä siellä
sänkyvaatteita piiskaamassa.

-- Mitä Magelonelle on tapahtunut? hän kysyi.

-- Se vasta on siisti neitsyt, vastasi tyttö. Hän on tuonut
syöpäläisiä sänkyihin ja tartuttanut vielä rohtumia lapsiin. Rouva on
usein kieltänyt häntä suutelemasta heitä, mutta siitä huolimatta hän
sen tekee. Ja kun hänet nyt sanottiin irti, sähisi hän kuin kissa ja
vannoi ja kiroili, että se vielä kostetaan ruotsalaisroistoille.

Piian purkaessa närkästystään maisteri huomasi jotakin liikettä erään
uutimen takana vapaaherrattaren huoneustossa, ja hän ymmärsi, että
siellä kuunneltiin.

-- Tämä oli ikävä juttu, virkkoi maisteri kuin itsekseen noustessaan
kamariinsa, mielensä täynnä levottomia aavistuksia, sikäli kuin
hän tunsi mustalaisten leppymättömän kostonhalun, kun niitä
tavalla tai toisella oli loukattu. Mutta sitten hän muisti sen
ystävällisen keskustelun, mikä hänellä äsken oli ollut veljen kanssa,
ja senjälkeen ajatukset palasivat takaisin aamulliseen käyntiin
naapurin luona, tietoihin, jotka hän oli täällä saanut, näkemiinsä
salaperäisiin merkkeihin. Ja kaikki se pimeä ja epämieluisa, mitä
talossa oli tapahtunut, avautui hänen eteensä, niin että hän hetkisen
väkivaltaisessa kaipuussa päästä kaiken ulkopuolelle, päätti
matkustaa pois kaikesta, yhdentekevää minne, mutta niin pian vain
kuin mahdollista!

Täällä, sen hän tunsi, askarrettiin asioissa, ja punottiin juonia,
jotka alkoivat kiertyä tiukasti hänen ympärilleen ja uhkasivat
tukahuttaa hänet.



TOINEN OSA.



Niiden kahdeksan päivän kuluessa, jolloin maisteri Törner odotti
vastausta anomukseensa saada luvan poistua paikkakunnalta, oli
talossa sattunut uusia ja odottamattomia tapauksia.

Taloon oli tullut renki ja puutarhuri. Renki, joka huomasi pian,
että tilanhoitaja ei ymmärtänyt mitään siitä, mikä oli hänen
hoidettavanaan, oli heittäytynyt laiskaksi ja ruvennut kosiskelemaan
tuota pörhöistä piikaa. Ja puutarhuri, joka huomasi maan muokkaamisen
jo liian myöhäiseksi, eikä katsonut sitäpaitsi maksavan vaivaa
käydä käsiksi mihinkään kunnolliseen, kun ei voinut saada apulaista
työhönsä, istui enimmäkseen kirsikkapuissa poimien marjoja, jotka
olivat alkaneet jo oksillaan mädätä.

Mustalainen itse lepäili penkillä piippua poltellen, noudattaen
uskollisesti maisterin äkkipäätä sepittämiä neuvoja, ja silloin kun
hän ei nukkunut tai tupakoinut, ryyppäsi hän tai oli ratsastamassa,
enimmäkseen öiseen aikaan. Maisteria hän kohteli tavattoman
ylimielisesti ja ylpeästi, ja hän kehitteli valtavia maatilan
parannussuunnitelmia ja suurenmoisia puutarhan laajentamisehdotuksia.
Sisaren palveluksesta erottamisesta hän ei puhunut sanaakaan, mutta
hurja hehku näytti palavan hänen silmissään, kun hän tapasi jonkun
maisterin lapsista tai palvelijoista, ja näiden viimemainittujen
täytyi nyt kovin kavahtaa koiria, joita Iivana ja Magelone kavalasti
usutti heidän kimppuunsa kaikista mahdollisista piilopaikoista. Eikä
uskallettu enää antaa lasten kuljeksia vapaasti puutarhassa; niiden
oli pysytteleminen sisällä huoneissa paitsi niihin aikoihin päivästä,
jolloin lapsentyttö kävelytti niitä ulkona.

Maisterin ilmoittaessa, että hän aikoi muuttaa, ei mustalainen ollut
malttanut kuunnella selitystä loppuun, vaan oli heti paljastanut
itsensä ja ilkeästi nauraen huomauttanut välikirjasta, johon maisteri
oli silmänräpäyksessä vastannut, että välikirja ei voinut pakottaa
häntä siellä asumaan, vaan maksamaan ainoastaan vuokran muuttopäivään
saakka lokakuussa.

Irtisanonta oli tästä huolimatta tehnyt välit vielä entistäänkin
kireämmiksi, vaikkakin mustalaisen kunnioitus oli kasvanut tuota
miestä kohtaan, joka ei koettanut vapautua maksuvelvollisuudesta, ja
joka vastaanhankaamatta antoi houkutella itsensä raha-asioihin.

Halu muuttaa sieltä oli melkoisesti kohonnut maisterissa hänen
tehtyään mielestään huolestuttavan huomion. Hän ei näet ollut,
huolimatta alituisista huomautuksista parin kuukauden ajalla, saanut
vielä lukkoa huoneensa oveen, niin että se oli lukitsemattomana yötä
päivää. Eräänä iltapäivänä hän oli huomannut, että joku oli ollut
siellä sisällä ja kosketellut hänen kirjojaan hänen poissa-ollessaan.
Hän huomasi, että hänen tutkielmansa koetustaidosta oli käännetty
nurin narin, ja että siinä oli likaisten sormien jäljet. Mustalainen
oli siis ollut siellä, ja sensijaan, että olisi pyytänyt luvan saada
kirjan lainaksi, jota häneltä ei olisi kielletty, oli hän, pelkästä
varastamishalusta, lukenut kirjaa varkain. Suutuksissaan maisteri oli
lähettänyt noutamaan seppää ja antanut tämän mennä vapaaherrattarelta
maksua pyytämään, jonka tämä olikin säntilleen saanut. Mutta kun
maisteri oli tullut sivumennen maininneeksi mustalaiselle teostaan,
ei tämä ollut voinut peittää närkästystään tai nolostumistaan, sillä
hän ymmärsi kyllä joutuneensa kujeestaan kiinni.

Ilma oli nyt niin täynnä ukkosta, että räjähdystä saattoi odottaa
minä hetkenä tahansa, mutta molemmin puolin koetettiin välttää
taistelun puhkeamista, kun ero oli niin lähellä, ja tämän hetken
kaipuu oli sangen voimakkaasti vallannut maisterin kahden uuden
tapauksen sattuessa, joiden nyt, kun hän tunsi talon rappiotilan,
täytyi tuntua hänestä niin vastenmielisiltä, että hän mieluimmin
olisi ollut kaukana poissa kaikesta tästä. Eräänä aamuna hän tuli
näet puutarhaan ja näki noiden kahden puusepän kaikessa kiireessä
kyhäävän kokoon ruumisarkkua muistuttavia lantavaunuja, joiden kansi
kohosi viistoon ylöspäin. Jotakin sanoakseen virkahti maisteri
piloillaan:

-- Mihin aiotte tuota ruumisarkkua käyttää?

Toisella puusepällä oli vastaus valmiina ja käytti hänkin leikillistä
äänilajia.

-- Niin, eipähän olisi ensikertaa, kun tällaisessa ruumista
ajettaisiin.

-- Mitä sillä tarkoitatte? maisteri kysyi, joka kuuli, että
vastauksessa piili jonkinlainen totisuus.

-- Ymmärrättehän, minä tarkoitan, että tunkiovaunuista usein
löydetään lapsenruumiita! sanoi puuseppä. Isäni nähkääpäs oli
vanginvartija, ja silloinhan sitä kuulee yhtä ja toista.

Mustalainen oli seissut äänetönnä vieressä ja tuijottanut maahan.

Nyt hän nosti silmänsä ja katkaisi tuon vastenmielisen keskustelun.

-- Puutarha pannaan kuntoon, ja minä tuotan senvuoksi lantaa
Landskronan ratsuväentallista, jonka kanssa olen tehnyt siitä
sopimuksen.

Maisteri ei olisi kiinnittänyt huomiota tähän vähäpätöiseen
sattumaan, ellei hän jatkaessaan kävelyään läpi puutarhan olisi
tavannut puutarhuria kasvihuoneessa.

-- Lannoitatteko maata keskellä kesää? hän kysyi tältä, erikoisesti
oikeastaan haluamatta saada tietää mitään.

-- Niin, tällaista maanviljelystä en ole nähnyt milloinkaan ennen,
mutta tilanhoitaja sanoo tehneensä varman sopimuksen Hälsingborgin
kuninkaallisen latokartanon kanssa, eikä sano tahtovansa odottaa enää!

-- Mitä niin? alotti maisteri, mutta keskeytti heti kysymyksensä
lujasti päättäen olla sanomatta sanaakaan, mikä saattaisi ilmaista
mustalaisen valheellisuuden.

Seuraavana yönä, kun vaunut olivat valmistuneet, havahtui maisteri
Törner ullakolta kuuluvaan meluun. Hän kohosi istuvilleen ja kuunteli
tarkasti, olisiko hän mahdollisesti kuullut väärin, mutta tuli kohta
vakuutetuksi siitä, että ullakolla oli väkeä, joilla oli jotakin
tekeillä, jota koettivat salata; sillä tuskin he siinä mielessä,
että eivät olisi herättäneet nukkuvia, olisi vaivautuneet hiipimään.
Tuntui siltä kuin he olisivat laahanneet pois jotakin raskasta ja
sitä tehdessään olisivat sattuneet törmäämään niihin esineisiin,
joita sinne oli kasaantunut.

Varkaita hän ei ajatellut hetkeäkään; sillä kaikki koirat olivat
illalla olleet irrallaan ja nuuskineet kartanon koko alueen,
ja sitäpaitsi mustalainen oli kiertänyt talon ja varoittanut
pistoolinlaukauksilla mahdollisesti lähettyvillä olevia yökulkijoita
rakennusta lähentymästä.

Päästäkseen nyt selville siitä, kun hän varmasti tiesi siellä
olevan talonväkeä, tahtoivatko nämä salata hommiaan vai ei,
kuitenkin menetellen niin, ettei hän heitä yllättämällä pakottanut
heitä vaarallisiin toimenpiteisiin itsepuolustukseksi, nousi hän
vuoteeltaan ja kysyi ovenraosta oliko siellä kukaan. Ja kuultuaan,
että kaikki heti vaikeni, virkkoi hän ääneen kuin itsekseen, jotta
ullakolla olijat olisivat uskoneet hänen menneen ansaan: Näin
luultavasti unta.

Senjälkeen paneutui hän jälleen maata, oli vaipuvinaan uneen, ja
kuorsasi lujasti.

Hetken kuluttua alkoi askartelu jälleen ullakolla, ja hiipivät
askeleet kuuluivat etääntyvän alas portaita.

Maisterin ajatukset kiitivät sinne tänne, mutta palasivat alati
lantavaunuihin, jotka valmistettiin sellaisella kiireellä ilman
näkyväistä aihetta; ne risteilivät tuossa neljännessä tornikamarissa,
jota hän ei ollut milloinkaan saanut nähdä, ja jossa mustalainen
valheellisesti oli ilmoittanut asuvansa, viivähtivät hetken noissa
väärissä ja ristiriitaisissa tiedoissa paikasta, josta lanta
haettaisiin, ja pysähtyivät lopulta koirien ulosajoon edellisenä
iltana.

Kuumeentapainen unisuus kiihotti hänen mielikuvitustaan, ja vanhat
tarut sisään teljetyistä ja nälkään nääntyneistä perillisistä
tanssivat hänen kiihtyneissä aivoissaan; entisten ja myöhäisempien
aikain varkaus- ja salakuljetusjutut juohtuivat mieleen, mutta hän
karkoitti ne yhtä nopeasti kuin ne olivat tulleetkin. Avaisiko hän
nyt ikkunan ja jatkaisi tutkimuksia? Hän ei uskaltanut sitä, sillä
kaikkein vaarallisinta oli ilmaista, että hän vakoili heitä.

Senvuoksi hän kääntyi seinään päin ja nukahti pian. Herätessään
jälleen oli aurinko jo korkealla taivaalla.

Yön tapahtumat kuvastuivat elävinä ja räikeinä hänen mielessään,
ja hänellä oli heti selvä tunne siitä, että ei käynyt laatuun
olla mistään tietämättä, sillä se herättäisi enemmän epäluuloa
kuin puhuminen. Kun hän senvuoksi laskeutui alas ja tapasi
vapaaherratarta, tervehti hän sulavasti ja kysyi, eikö tämä ollut
kuullut viime yönä melua ullakolla.

Ei, hän ei ollut kuullut mitään.

-- Vai niin, ja minä niin säikähdin, virkkoi maisteri, kasvoillaan
mitä viattomin ilme, luulin siellä olevan varkaita.

-- Ei, mitenkä saatatte sellaista ajatella! Mitä tietä he olisivat
päässeet sisälle, kysyi vapaaherratar kauhua teeskennellen.

-- Ne olisivat voineet kavuta sisään nousemalla kirsikkapuuhun.

-- Mitä vielä, sitä en milloinkaan usko. Ne ovat olleet vain kissoja,
vastasi vapaaherratar. Sillä nähkääpäs jätin eilen illalla auki
ullakon oven. Siellä yläällä on näet niin paljon rottia, ja ne syövät
kaikki, mitä olemme säilyttäneet siellä.

Maisteri ei uskaltanut mennä pitemmälle, mutta oli uskovinaan tuon
kissajutun, esitti syitä, jotka saattoivat puhua asian puolesta,
ja oli nyt tullut täysin vakuutetuksi siitä, että tahdottiin pitää
salassa tuo yöllinen käynti.

Mutta, väitti hänen terävä logiikkansa vastaan, ei silti tarvitse
olla kysymyksessä mikään rikos, jos vierailta ihmisiltä salataan
jotakin. Ihmiset peittävät taloudellisen tilansa ja köyhyytensä,
perhesalaisuutensa, surunsa: miksi juuri sitten tässä olisi rikos
tekeillä.

Maisterin puutarhaan jouduttua olivat lantavaunut poissa. Ja
puutarhurilta hän kuuli, että tilanhoitaja oli matkustanut Tanskaan
kanoja ostamaan.

Hän ei tahtonut kysellä mitään enää, mutta yksi seikka oli varma:
lantavaunut olivat poissa, ja Tanskaan niitä ei oltu viety. Oliko
sitten sekin valhetta, että mustalainen oli lähtenyt Tanskaan?

Hetken kuluttua valjastettiin hevoset suurten kuomuvaunujen eteen,
ja vapaaherratar ajoi matkoihinsa Iivanan ja Magelonen kanssa,
mikäli kerrottiin lähteäkseen Landskronaan katsomaan erästä
eläintenkesyttäjää senjohdosta, että oli Magelonen syntymäpäivä.

He läksivät matkalle eivätkä tulleet kotia ennenkuin yön seutuun,
niin väsyneinä tai humalassa, että jäivät istumaan ja nukkuivat
vaunuissa: seuraavaan päivään saakka, jolloin maisteri tuli alas
ja löysi tuon omituisen seurueen kuorsaamassa auringon paistaessa
vasten heidän kasvojaan. Vapaaherratar heräsi ensin tajuihinsa,
kuuli lehmien ammuvan ja muisti, että niitä ei oltu lypsetty
kahteenkymmeneenneljään tuntiin. Jonkavuoksi hän nosti ylös
aamukaapunsa ja läksi täysissä juhlatamineissa lypsämään.

Silläaikaa Magelone oli havahtunut. Hieroen unta silmistään hän
lähestyi maisteria kasvoillaan omituinen salaperäinen ilme ja alkoi
änkyttäen, katse epävarmana ja hämmentyneitä liikkeitä tehden kertoa:

-- Ajatelkaahan, maisteri, me löysimme riikinkukon eläintenkesyttäjän
luota.

-- Kuinka, onko se mahdollista!

-- Onpa niinkin, ja se tunsi heti vapaaherrattaren ja tuli hänen
luokseen saadakseen leipää, ja sitten vapaaherratar kävi käsiksi
siihen.

-- Mutta, ystäväiseni, kuinka sitten saatoitte tuntea sen? kysyi
maisteri, joka uskoi vielä juttuun.

-- Tunsimme kylläkin, sillä sillähän ei ollut pyrstöä, ja
vapaaherratar tunsi sitäpaitsi niin hyvin eläimensä. -- Mutta, hän
lisäsi, maisteri ei saa kertoa sitä Jensenille.

Vapaaherratar huusi häntä, ja keskustelu päättyi tähän.

Nyt heräsi maisteri tajuihinsa ja kysyi itseltään: ensinnäkin, miten
saattoi lintu olla siellä, kun rintasulat ja niissä riippuva nahka
löydettiin metsästä? toiseksi, miksi Jensen ei saanut tietää asiasta?

Oliko tämä kokonaisuudessaan suuri ja huonosti kokoonpantu valhe? Tai
uskoivatko he todellakin, että lintu oli siellä, ja epäilikö sisar
veljensä varastaneen sen?

Näiden ihmisten ajatukset kulkivat sellaisissa käärmeenkiemuroissa,
että niihin oli vaikea päästä käsiksi. Ja kun nyt vapautuksen hetki
läheni, ei maisteri tahtonut ahdistaa aivojaan selvittelemään
asiaa, joka ei kuulunut häneen. Mutta ajatus palasi jälleen
vaatien vastausta ja saaden hänet vimmoihinsa siksi, että hänen
älynsä pakotettiin täten askartelemaan mitättömien ihmisten
mitättömyyksissä. Häntä ei liikuttanut se, kuka linnun oli
varastanut; hänen elämälleen ei ollut niin mitään merkitystä siinä
olipa tämän asian laita miten tahansa, ja kaikesta huolimatta hän
tuhlasi aivovoimaansa päästäkseen siitä perille. Kolme kokonaista
kuukautta, neljännesvuoden eristäytyminen sivistyneitten ihmisten
seurasta ja sulkeutuminen alemmalla tasolla olevien olentojen
pariin oli hänen huomaamattaan muuttanut hänet. Hänen ajatuksensa,
jotka ennen askartelivat vain elämän korkeimmissa kysymyksissä, ja
koettivat ratkaista olemassaolon ja maailmankaikkeuden arvoituksia,
työskentelivät nyt vain pikku-asioissa ja laativat syllogismeja
päästäkseen perille siitä, kuka oli varastanut linnun. Toisten
pikku huolet olivat soluneet hänen sieluunsa niin, että hän ei
voinut kuulla lehmän ammuvan miettimättä mielessään oliko ehkä
unohdettu lypsää se, ei nähdä rikkaruohoa kasvavaa vainiota tekemättä
suunnitelmia sen kitkemiseksi. Kuullessaan mustalaisen ajavan
pihamaalta hän mietiskeli, minne tämä mahtoi mennä; nähdessään
puuseppien alottavan jonkun työn hän tuumiskeli, mitä silläkin
mahdettiin tarkoittaa. Mustalaisen lausuessa merkityksettömän sanan
hän punnitsi aina tarkoin, mitä siinä saattoi piillä, ja kuinka
paljon siinä oli valhetta.

Kun hän nyt alkoi tarkata itseään, huomasi hän omaksuneensa osan
mustalaisen eleitä, lainanneensa sävyn tämän äänestä ja, mikä oli
vielä pahempaa, sekoittaneensa tanskankielen sanoja ja käänteitä
omaan kieleensä. Hän oli lörpötellyt niin kauan näiden lasten kanssa,
että oli unohtanut selvän puhetavan, hän oli ollut niin kauan
kumartuneena heidän puoleensa, että oli käynyt köyryselkäiseksi,
hän oli kuullut niin kauan valheellista puhetta, jotta oli tottunut
siihen uskoon, että kaikki ihmiset valehtelivat. Ja hän, tuo voimakas
mies, joka ei ollut milloinkaan pelännyt julkista taistelua, huomasi
nyt, miten rohkeus karkkosi hänestä, miten arkuus ja pelko valtasivat
hänet taistelussa näkymättömien valtojen kanssa ja vihollisia
vastaan, jotka olivat häntä voimakkaampia senvuoksi, että eivät
todennäköisesti arastelleet käyttää aseita, joihin hän itse ei voinut
tarttua.

Ja sitten valtasi tytön juttu hänet jälleen ja kouristi kyntensä
hänen päähänsä ja repi ja raastoi.

Valehteliko tämä? Varmasti! Sillä eläintenkesyttäjä ei osta
riikinkukkoa, jolla ei ole pyrstöä, ja jonka sulat ovat kynityt pois,
eikä riikinkukon pyrstö lähde ennenkuin syksyllä.

Miksi hän valehteli? Tahtoiko hän, että maisteri uskoisi
portinvartijan syylliseksi, tai mitä hän tahtoi?

Mutta miksi hän ei saanut sanoa sitä Jensenille? -- Tai tarkoittiko
tyttö juuri, että hän sanoisi sen Jensenille? Uskoiko hän, tehdessään
oman huonon luonteensa mukaisen johtopäätöksen, voivansa varmimmin
kiihoittaa toisen kertomaan asian, pyytämällä tämän pitämään
sen salassa, ja tuumiko hän, että kiusaus kielimiseen kävisi
voimakkaammaksi kieltämällä kertomasta siitä? Hän ei voinut mitenkään
löytää mitään tarkoitusta siinä eikä saada mitään selvyyttä siihen,
ja senvuoksi se ahdisti häntä kuin painajainen.

Illalla kuitenkin tuli mustalainen kotia, tuoden kyytikärryillä
suuren häkin, jossa oli seitsemänkymmentäviisi kananpoikaa. Maisteri
oli ulkona pihamaalla hänen saapuessaan, ja sai heti kuulla pitkän
jutun matkasta. Purje-aluksessa Hälsingörin ja Hälsinborgin välillä
oli kaksikymmentäviisi kanaa päässyt irti ja lentänyt mereen, mutta
vaikka tämän olisi pitänyt olla tuntuva vahinko mustalaiselle, ei hän
näyttänyt olevan tapauksesta vähääkään pahoillaan. Senjälkeen kun oli
myöntänyt olevansa häviön partaalla hän oli näet esiintynyt rikkaana
miehenä, jolle mikään summa ei merkinnyt mitään, ja oli hän antanut
Iivanan syöttää maisterin piialle valheen eräästä suuresta voitosta
Amsterdamin arpajaisissa.

Kun nyt kanojen tulo oli kerännyt rengit häkin ympärille ja
mustalainen poistunut silmänräpäykseksi, alkoi maisteri valittaen
tutkia reikää, josta ne olisivat voineet lentää ulos. Mutta toisen
puusepän kasvoille levisi heti epäileväinen ilme, ja tuli hän lopulta
houkutelluksi puoli-ääneen sanomaan:

-- Ne linnut ovat kyllä pikemmin lentäneet hänen omaan taskuunsa!

Häntä siis epäilivät omat palkolliset siitä, että hän varasti
vapaaherrattarelta.

Saattoi siis olla syytä epäilykseen, että hän oli varastanut myöskin
nuo toiset linnut. Oliko hän sitten todellakin sellainen heittiö,
että hän ilkesi vyöryttää syyn viattomien ihmisten niskoille?

Maisterin valtasi sellainen inho, että hän poistui pihamaalta. Hän
suuntasi askelensa valtamaantielle, jossa oli puhdasta ja kuivaa; ja
kun ilta oli tulossa ja ratsastavaa postintuojaa saattoi odottaa minä
hetkenä tahansa tulevaksi, päätti hän mennä tätä vastaan. Tie kulki
suorana kuin viiva piilipuiden siimeksessä kohti Lundin kukkuloita,
ja maisteri saattoi puolen peninkulman päästä erottaa ratsastajan,
joka tuli Bögelytä kohti. Toisinaan näkyivät vain tämän pää ja
hartiat hänen ratsastaessaan jossakin notkossa, toisinaan näkyi
koko vartalo vahvarakenteisen hevosen selässä. Ilta-aurinko paistoi
suoraan ratsastajaan, ja maisteri ihmetteli sitä, että ei nähnyt
kypärän välkkyvän. Mutta hetken kuluttua hän näki, että ratsastajan
päässä oli hattu, eikä tämä siis voinut olla postintuoja. Huonolla
tuulella pettymyksestä pitkän jännittävän odotuksen jälkeen hän
suuntasi jälleen askelensa kotia kohti ja kuuli välinpitämättömänä
hevosen juoksun lähenevän ja hetken kuluttua jonkun huutavan taempaa
hänen nimeään.

-- Hoi, vanha ystävä! kajahti voimakas ääni, samassa kuin hevonen
tuuppasi ystävällisesti maisteri Törneriä kuonollaan.

-- Ka, sinäkö se olet, jalo Bureus! huudahti maisteri ja tarttui
ystävän käteen, ilon valtaamana siitä, että näki hengenheimolaisen;
ja ikäänkuin haaksirikkoinen, joka kohtaa maanmiehiään, tai eksynyt
koira, joka löytää jälleen isäntänsä, ilmaisi hän taukoamatta
ihastustaan vieraalleen, puhjeten sekavaan sanatulvaan ja miltei
tukahtuen nyyhkytyksistä.

-- Ja nyt sinä tuot hyvän sanoman Consistorium academicumista? hän
kysyi viimein hiukan tajuihinsa toinnuttuaan.

-- En, ikävä kyllä, vanha ystäväni! vastasi apuopettaja Bureus, joka
samalla ojensi hänelle kirjeen. Tulen päinvastoin tarkastamaan sinua
ja vaatimaan sinulta selostusta hoitopiirisi väestön käyttäytymisestä.

Maisteri Törner seisoi pää alas vaipuneena, ikäänkuin olisi saanut
iskun päälakeensa; senjälkeen oikaisi hän itsensä jälleen suoraksi,
tarttui hevosen suitsiin ja talutti sen veräjästä sisään talon
kaikkien koirien karatessa sen kimppuun; ne saivat ottaa vastaan
potkujen muodossa raivostuneen maisterin vihanpurkauksen.

Lapset ja sairas rouva olivat menneet jo levolle, niin että maisteri
Törnerin täytyi pyytää ystävänsä syömään illallista alaalla
huvimajassa, jossa he sytyttivät pari lyhtyä ja, ruokaa varrotessaan,
istuutuivat juttelemaan.

Keskeytymättömän pitkässä kertomuksessa maisteri Törner kuvasi
kärsimyksiään, harmejaan, tuskaansa, mutta ruvetessaan lopulta
yksityiskohtia myöten selittämään epäluulojensa syitä, keskeytti
ystävä hänet:

-- Sinä olet sairas, Andreas.

-- Minäkö? huudahti maisteri ihmeissään.

-- Niin olet! Yksinäisyys ja huono seura ovat tehneet sinut
sekapäiseksi, ja tuntemattoman pelko on riistänyt sinulta kaiken
voiman. Asut varasjoukkion luona, siinä kaikki, minkä voin sinulle
sanoa.

-- Niinkö? niinkö todellakin luulet? puhkesi maisteri Törner
puhumaan. No, Jumalan kiitos, sitten en enää pelkää. Sillä, näepäs,
enin pelkäsin sitä, että minua vaivasi sairaalloinen luulottelu,
mikä olisi johtanut minut kiusaukseen tekemään vääryyttä viattomille
ihmisille! No, Jumalan kiitos! Mutta sanohan minulle, hän jatkoi,
sinä, joka olet tutkinut filologiaa, voitko selittää minulle, mitä
nämä merkit merkitsevät, jotka olen löytänyt metsästä erääseen
puunrunkoon kaiverrettuina metsästä?

Hän otti esille muistikirjansa ja näytti piirtämänsä kuviot.

Apu-opettaja vilkaisi piirustusta:

-- Sangen omituista on, hän sanoi, että kaikki alhaisella asteella
olevat ihmiset, mihin kansallisuuteen he kuulunevatkin, tekevät aivan
samoja keksintöjä. Vaikkapa tämän käden, tämän avaimen, tämän silmän
olisi piirtänyt länsi-intialainen tai egyptiläinen tai kiinalainen,
voisin selittää ne yhtä helposti kuin nyt. Käsi on tässä verbinä ja
merkitsee: ottaa; avain luultavasti: aukaista lukko, ja koskapa tässä
on kysymys varkaista: aukaista toisten lukkoja; ja silmä lopuksi ei
kyllä merkitse muuta kuin näkemistä. Odotahan nyt hiukan. --

Apu-opettaja varjosti hetken kädellä silmiään, ikäänkuin tahtoen
sisimmässään yhdistää näiden kolmen merkin tarkoituksen, ja jonkun
minutin vaiti-olon jälkeen hän selitti:

-- Sen selitys on: varkaus on tapahtunut, ja meitä pidetään silmällä!
-- Toisin sanoen: he epäilevät sinua! -- Tiedätkö nyt, mitä sinun
on tehtävä saattaaksesi heidät huolettomiksi ja sitten heitä
pelottaaksesi?

Maisteri vastasi, että hän ei sitä tiennyt, ja vartosi jännitetyllä
tarkkaavaisuudella lähempää selitystä.

-- Niin, minä otaksun nyt, että menet metsään ja leikkaat veitselläsi
esim. nuolen poikittain silmän läpi. Vaikkapa tämä ei oikein
soveltuisikaan varkaiden kieleen, niin ymmärtävät he kuitenkin heti,
että merkitys on tämä: silmä on sokaistu, mikä käännetään seuraavalla
tavalla: ei nähdä enää mitään, on jouduttu harhaan. Ja täten saat
vapaasti vakoilla heitä, aina siihen saakka kuin noudat kivalterin
tänne ja pistät koko seurueen telkien taa.

Apu-opettaja oli päässyt juuri puheensa loppuun, kun piiat toivat
illallisen ja kattoivat pöydän. Mutta heidän takaansa nousi näkyviin
mustalaisen hahmo yllään keltainen nuttu ja päässä koruhattu
riikinkukonsulkineen. Hän näytti siistinneen pukunsa iltaa varten,
epätietoista mistä syystä, hoiperteli pöytää kohti, ja tervehti
hattua nostamatta tutusti ja tuttavallisesti apu-opettajaa, joka ei
voinut pidättäytyä purskahtamasta äänekkääseen nauruun. Mustalainen
oli humalassa, ja silmät pyörivät hänen päässään. Toisella kädellään
hän nojautui pöytää vasten, viskasi jalkansa ristiin ja rupesi
juttelemaan sellaisessa äänilajissa kuin hän olisi ollut kutsuvieras.

-- Kaunis ilma tänä iltana! hän alkoi.

-- Tee hyvin ja ota! keskeytti maisteri hänet, tarjotessaan ystävänsä
nautittavaksi ruokaa, eikä hän ollut huomaavinaankaan mustalaista,
jonka silmät säkenöivät.

Herrat alkoivat aterioida, mutta kärkkyilijä ei tehnyt merkkiäkään
poistuakseen.

-- Maljasi, vanha ystävä, ja terve tulemaan! tervehti maisteri
Andreas ja kaatoi olutta kannusta.

-- Maljasi, toveri! vastasi apu-opettaja.

Mustalainen peräytyi ryömien aina seinään saakka kuin vialle ammuttu
ilves, mutta hän ei ollut vielä kadottanut toivoa tulla kutsutuksi
mukaan.

-- Mistä kaukaa herra tulee? yritti hän vielä kerran tunkeutua heidän
joukkoonsa.

-- Tuki suusi, mies, ja mene helvettiin! kivahti apuopettaja
vimmoissaan, mutta samassa silmänräpäyksessä hän päätti kääntää asian
leikiksi ja nosti toisella jalallaan mustalaisen ristissä olevat
jalat ilmaan, niin että tämä keikahti huvimajan lattialle ja löi
päänsä kiveen.

Maisteri Andreas pelästyi, että olisi tapahtunut onnettomuus, ja
kiirehti auttavasti ojentamaan kätensä kumoon keikahtaneelle, joka
nousi enemmän nöyränä kuin suuttuneena, nosti lakkiaan, pyysi
anteeksi, että oli häirinnyt, ja pötki tiehensä.

-- Katsopas, tuota kieltä hän ymmärsi! hymyili apu-opettaja, kun
mustalainen oli joutunut äänen kantamaa kauemmaksi.

-- Niin, mutta minä en nyt kerta kaikkiaan voi kohdella siten
ihmisiä, väitti maisteri Andreas vastaan.

-- Et, sen kyllä tiedän, ja senvuoksi he uskaltavat olla sinulle
nenäkkäitä. Roskaväki ja koirat kaipaavat selkäsaunaa! Olisit vain
löylyttänyt tuota roikaletta, niin olisi elämäsi ollut hauskempaa.

-- Ihminen on sittenkin ihminen!

-- De omnibus est dubitandum. Sinä epäilet kaikkea, nisi de plebe!
paitsi roskaväkeä, jota kohtaan tunnet pyhää luottamusta.

-- Jättäisimmeköhän nyt politiikan! keskeytti maisteri Andreas hänet.
Anna minun rauhassa nauttia onnesta katsella rehellistä miestä
silmiin, tuntea sulon kuulla jonkun ihmisen puhuvan valhettelematta!

-- Näepäs, puuttui taisteluvalmis apu-opettaja puheeseen, sinä
et siis tunne samaa nautintoa seurustelusta kenen ihmisen kanssa
tahansa, ergo kaikki ihmiset eivät ole samanarvoisia!

-- Olkoon menneeksi, mutta pitäisi olla niin järjestetty, että suuren
enemmistön olot eivät olisi niin huonot ja muutamien harvojen niin
hyvät!

-- Kukin olkoon sillä paikalla, missä hänen on oltava, ja
kiittäkäämme Jumalaa siitä, että alapuolella olevat eivät ole
yläpuolella! Katso vain tätä lurjusta tässä talossa, joka on
kohonnut yläpuolelle sen paikan, joka hänelle kuului! Katso, kuinka
hän pitelee pahoin ihmisiä ja eläimiä, kuinka hän varastaa tuota
vanhaa naista. Jos hän saisi vallan säätää lakeja, niin ne kävisivät
edullisiksi varkaille ja konnille. Mutta saatpa nähdä, että hän ei
tule pysymään tässä, vaan ryömii jälleen takaisin sille paikalle,
jonka luonto ja hänen taipumuksensa ovat hänelle määränneet.

-- No, mutta ovatko sitten kaikki parhaat ylimpänä? väitti maisteri
vastaan, joka oli yksinvallan salainen vastustaja.

-- Eivät aina, mutta usein, ja kun parhain kerran pääsee valtaan,
kokoontuvat parhaat alati hänen ympärilleen, ja silloin yksinvalta on
hyvä.

-- Yksinvalta ei ole milloinkaan hyvä, paitsi silloin, kun anastaja
anastaa sen itselleen! selitti maisteri; sillä ne esteet ja vaarat,
jotka hän silloin on osoittanut voivansa voittaa, todistavat hänen
lahjojaan.

-- Ajattelet Cromwellia, protektoria?

-- Häntä niin! Ja hänen ministereitään ja kenraalejaan. Venner
Viinikauppiasta, Tuffnell Salvumiestä, Okey Kalefaktoria. Talonmies
Amiraali Deane'a, kylvettäjä Eversti Goffe'a, tuota yksinkertaista
sotamiestä kenraalimajuria ja Kuvernööri Skippon'ia, palttinakauppias
Maaherra Tickborne'a!

-- Siinä siis näet, että kyky saavuttaa sen paikan, mikä sille kuuluu!

-- Niin, vallankumousten jälkeen! Mutta me näimme Eerikki XIV:nnen
seuraavan Kustaa I:stä, Kristiinan Kustaa Adolfia.

-- Ja Kaarle XI:nnen Kaarle X:ttä; ja me näimme myöskin nuoren
Cromwellin savuna haihtuvan vanhan Cromwellin jälkeen. Siis alati
vallankumousta? Sitäkö tahdot?

-- Tai valitun diktaattorin!

-- Tahi myöskin määrätä hallitsija kuten aikoinaan Apishärkä,
kasvattaa hänet viisaaksi mieheksi, pitää hänet loitolla elämän
kaikista pikku harrastuksista, panna hänet lukkojen taa kuten Japanin
mikadon! Ei, elämä moninaisuudessaan synnyttää ja kasvattaa itse
miehen, jota aika tarvitsee. Puolue-aikoja ja yleistä väsymystä
seuraa kaikkien hyväksymänä yksinvalta, jollaista tarvitaan.
Yksinvaltias Cromwell oli parlamentitta suurempi tyranni kuin Kaarle
I, ja Tanskan Fredrik III pani itse toimeen vallankumouksen aatelia
vastaan kuten Kaarle XI meillä.

-- Mutta meidän kuninkaamme on henkisesti kehittymätön, tuhma, joka
uskoo pappeihin ja noitiin! huusi maisteri Andreas, joka oikein
tahtoi päästää tunteensa valloilleen.

-- Hiljaa, saatana soikoon! varoitti apu-opettaja ja katseli
varovasti puutarhan pensaihin, jotka olivat pimeässä, ja joihin vain
muutamia heikkoja valopilkkuja lankesi lyhdyistä. Entäs Cromwell,
parlamentinloukkaaja, eikö hän sitten uskonut pappeihin? Uskoi, ja
vielä paljon enemmän kuin tuo mestattu perustuslaille kuuliainen
hallitsija!

Maisteri Andreas heristi korviaan vaahterakujaa kohti; häntä oli
säikähyttänyt jokin sieltäpäin kuuluva liike. Mutta kun kaikki oli
edelleenkin rauhallista, korotti hän jälleen äänensä nauttiakseen
oikein tilaisuudesta saada purkaa mielensä, ja iskien olutkannun
pöytään hän säesti lempilausettaan, jonka oli saanut Cartesiuksen
filosofiasta, joka äskettäin oli säteillen tehnyt tuloaan Europan
sivistysmaailmaan:

-- De omnibus est dubitandum! Alas yksinvalta, alas Cromwell, alas
pappipentele Kaarle...

Apu-opettaja tukki suurella kädellään hänen suunsa, sillä samassa
tuokiossa Magelone näyttäytyi sillalla, joka johti lammikon
huvimajaan.

Hänen yllään oli eriskummallinen viheriä metsästyspuku, jossa oli
lyhyet koru-ompeleilla ja lasihelmillä kirjaillut liepeet. Hiukset
valuivat vallattomasti ja epäjärjestyksessä ympäri pään, joka ei
ollut sievä, mutta jonka muutamissa ulkoviivoissa oli nuoruuden
pehmeyttä, mutta toiselta puolen petomainen suu, plebeijimäinen nenä
ja lyijynappisilmät olivat pelottavat ja vastenmieliset. Hän kantoi
viini-astiaa ja laseja, ja toi rouva Törneriltä sellaiset terveiset,
että hän tarjoilisi rouvan piikojen asemesta tänä iltana senvuoksi,
että heitä tarvittiin talossa ja lasten luona. Tämä kuullosti sangen
uskottavalta, eikä siihen ollut mitään sanottavaa, mutta maisteri
Andreas ei voinut peittää ihmetystään hänen korujensa johdosta ja
kysyi, miksi tyttö oli niin laitoksissaan.

Tyttö mietti hetken, mitä vastata, apu-opettajan tutkiva katse sai
hänet hämilleen, ja hän vastasi nähtävästi vastoin tahtoaan, totuuden
mukaisesti:

-- Jensen käski minun tekemään niin!

Veli oli siis koristanut hänet! Mutta se oli ehkä vain turhamaisuutta.

Asetettuaan kannun pöydälle hän teki lähtöä, mutta apu-opettaja,
joka oli leikillinen herrasmies, tarttui hänen pörhöiseen tukkaansa
ja pakotti hänet istuutumaan, juotti häntä lasistaan ja kysyi, mitä
hyvää tyttö taisi.

Maisteri, joka ei pitänyt seurasta, vastasi tytön, puolesta, että
tämä teki hyvää ruokaa, minkä hän tiesi omasta kokemuksestaan niiltä
viikoilta, jolloin tämä oli hänen palveluksessaan.

-- Niin, mutta vapaaherratar ei anna minun laittaa mitään ruokaa,
väitti tyttö, ja laittamalla ruokaa kanoille ja sioille, sillä ei
päästä pitkälle tässä maailmassa.

Tämän hän lausui niin lapsellisella ja haikealla äänellä kuin olisi
hänen elämänsä unelma ollut saada tilaisuuden valmistaa hyvää ruokaa.
Umpimähkään, ja hiukan herkkämielinen kun oli, varsinkin juotuaan
nyt muutaman lasin, keksi maisteri Andreas muitta mutkitta keinon
toimittaa tytön pois siitä kurjuudesta, jossa tämä eli, sekä vapautua
hänen häiritsevästä seurastaan:

-- Kuulehan Bureus, etkö voi toimittaa häntä keittäjättäreksi
Regenseniin, jonka dekaanus olet?

-- Niin, voimmehan asiaa miettiä, tuumi apuopettaja päästäen tytön.

-- Mikä se Regensen on? kysyi Magelone tavattoman uteliaana.

-- Se on se talo, jossa ylioppilaat syövät kuninkaan pöydän ääressä,
vastasi maisteri.

-- Ja siellä voi sattua, että saat maata nuorten herrain vieressä!
pisti apu-opettaja pilojaan.

Tämä mahdollisuus ei tuntunut säikyttävän Magelonea; ainakin hän
nauroi ääneen tälle huomautukselle.

-- No, nyt voit lähteä, senkin kissa, sanoi maisteri ja työnsi hänet
luotaan; mutta jos tahdot päästä kuninkaan keittiöön, niin täytyy
sinun ensin oppia pesemään itsesi puhtaaksi. Kas niin, marssi nyt
matkoihisi!

Senjälkeen nuo kaksi herraa alkoi jälleen maistella maljojaan, ja he
juttelivat kaiken mailman asioista, mutta enin omistaan, ja maisteri
Andreaksen täytyi tavan takaa purkaa raivoansa siitä, että hänen
oli pakko jäädä tähän lian ja rikoksen pesään, mutta apu-opettaja
saarnasi hänelle rohkeutta ja kestävyyttä sekä pyysi hänen tekemään
tuttavuutta naapurien kanssa ja perehtymään seutuun ja sen väestöön.
Lokakuun ensi päiväänhän oli enää vain kaksi kuukautta, ja sitten hän
oli vapaa. Senjälkeen hän antoi ystävälleen neuvoja ja kehoituksia,
kuinka tämän oli kohdeltava mustalaista, ja ennen kaikkea oli hänen
oltava varovaisempi lausunnoissaan, varsinkin mikäli ne koskivat
politiikkaa ja tuota niin arkaluontoista yksinvaltaa.

Kun he vihdoinkin lopettivat mennäkseen levolle ja joutuivat
kartanolle, tapasivat he Iivanan, joka sitoi siinä punaisen hevosen
jalkaa.

-- Mitä hittoja olette tehneet kaakille? kysyi apuopettaja
suutuksissaan.

Iivana vastasi miettimättä kuin opittua läksyä laskettaen, että
Jensen oli ratsastanut eräälle asialle, että hevonen oli säikähtänyt
ja pillastunut, oli pudottanut ratsastajan selästään ja potkaissut
tätä silmään, niin että oli pitänyt lähettää välskäriä noutamaan.

-- Tässä talossa, kuiskasi apu-opettaja ystävälleen heidän portaita
noustessaan, näyttävät kaikki tapahtumat olevan ilveilyä. Tuon pojan
kertomus myöskin oli kyllä silkkaa valhetta. Mutta se ei kuulu meihin!

Ja sitten he menivät sisälle nukkuakseen muutamia tunteja, ennenkuin
apu-opettaja ratsastaisi jälleen takaisin Lundiin.

       *       *       *       *       *

Mätäkuu oli tullut ja sen mukana valtava kuumuus, joka sai kaiken
mätänemistilaan. Koko talo löyhkäsi, tunkio, kujien ojat, sikolätti
synnyttivät laumoittain kärpäsiä, ja puutarha oli nyt niin iljettävä,
että maisteri mieluummin jäi kuin vankina istumaan parvekkeelleen.
Ollessaan kävelemässä lasten kanssa hän valitsi kulkupaikaksi
maantien, joka oli ainoa puhdas kohta täällä, mutta se oli niin
yksitoikkoinen, auringon paahtama, kuiva ja pölyinen, että se ei
tarjonnut mitään virkistystä, ja metsässä hän ei tahtonut liikkua
siitä syystä, että sissit tekivät sen epävarmaksi.

Hänen yrityksensä tehdä tuttavuutta naapurien kanssa ei ollut
johtanut toivottuun tulokseen. Hänet otettiin vastaan niukuin naukuin
niin kohteliaasti kuin pakko oli, mutta kaikkialla vaiettiin; ja
kun hänen siten oli täytynyt puhua yksin muutama minuutti, nousi
hän ja läksi. Hänhän ei voinut sanoa, että tahtoi tutustua heidän
ajatuksiinsa Ruotsista ja yhtäläistymisestä, eivätkä nämäkään olleet
halukkaita panemaan ajatuksiaan alttiiksi. Mutta vastenmielisyydessä
ja kylmäkiskoisuudessa muukalaista kohtaan piili jotain muutakin --
kuitenkaan hän ei voinut päästä perille siitä, mitä se oli.

Siten hän tuli jälleen osoitetuksi seurustelemaan itsensä kanssa,
ja hän tunsi nyt tulleensa täydellisesti suljetuksi tuohon taloon.
Jos hänen täytyi joskus mennä silloin tällöin alas, niin häntä alati
hätyytettiin, ja tarve puhella jonkun ihmisen kanssa houkutti hänet
jälleen mustalaisen pariin, joka, kuten hän nyt aivan varmasti uskoi,
askarteli salaperäisissä asioissa, joihin hän pelkäsi joutuvansa
sekoitetuksi.

Apu-opettajan tulon jälkeisenä aamuna mustalainen oli nöyrästi
anonut, että maisteri kävisi hänen luonaan alakerroksessa, missä hän
pysyttelihe pimeään huoneeseen sulkeutuneena suojellakseen silmäänsä
päivänvalolta.

Maaten silmä sidottuna vuoteessa, jonka ääressä oli pulloilla
täytetty pöytä, hän valitti surkeasti menetettyä silmäänsä, jonka
hevonen oli potkaissut puhki. Hän kertoi, että välskäri oli ollut
äskettäin siellä, leikannut silmää ja sanonut, että potilaan täytyi
pysytellä sisällä seitsemän viikkoa. Maisteri sääli todellakin tuota
raukkaa, ja lupasi pistäytyä toisinaan häntä katsomassa.

Jonka jälkeen mustalainen oli kiittänyt häntä sekä tästä että
paljosta muusta ja jos jostakin. Maisteri kyllä tiesi mistä.

Hän luuli, että mies tarkoitti hänen tarjoamaansa apua edellisen
illan kohtauksessa huvimajassa, eikä pyytänyt, varomattomasti kyllä,
mitään selitystä.

Seuraavana päivänä mustalainen oli ollut ulkona, ja oli hänellä
huvimajassa ollut kohtaus vanhemman vastenmielisen näköisen miehen
kanssa, jonka seurassa oli syönyt ja juonut ja lopuksi laulanut.

Tuo silmäjuttukin oli siis ilveilyä! Mutta mikä sen tarkoituksena
oli, siitä maisteri ei tullut hullua hurskaammaksi, varsinkin kun
ilveily suoritettiin niin suunnattoman kömpelösti, että ei edes
lapsikaan olisi uskonut siihen.

Oli mahdotonta mennä päättelemään, tahtoiko hän vetäytyä viekkaudella
vapaaherrattaren seurasta ja päästä omaan huoneeseen, tai pyrkikö hän
siten tilaisuuteen saada käytettäväkseen pimeän paikan, missä saattoi
salaisesti ottaa vastaan kävijöitä.

Varmaa oli kuitenkin, että hän otti vastaan henkilöitä uudessa
huoneessaan. Ensin siellä kävi tuo vanhempi mies, jonka ulkomuoto
oli kavala ja käytös kavala -- joka sanalla sanoen näytti aikoinaan
olleen rangaistusvanki. Maisterille, joka nyttemmin ei halunnut
saada tietää mitään, mustalainen selitti kuitenkin vastoin hänen
tahtoaan, että mies oli valtion puutarhuri, joka tuli tarkastamaan
puutarhatyötä, mutta ei itse ottamaan osaa siihen. Mutta nyt
koko työ supistui vain kirsikkain poimimiseen, ja nuoremman
puutarhurin kirsikanpoimintaa ei tarvittu tarkastamaan kunink.
valtionpuutarhuria, joka nautti viidensadan markan kuukausipalkkaa.
Se oli siis uusi ja ilmeinen valhe, jonka tarkoituksena niin muodoin
oli vain se, että tuo kavala mies puutarhurin nimen varjossa olisi
voinut oleskella talossa.

Samaan aikaan kuin tämä sattui toinen odottamaton tapaus, edellistä
melkein vielä selittämättömämpi. Portinvartija erotettiin äkkiä
toimestaan, eikä voinut saada tietää syytä tähän. Iltaa ennen,
kun hän jätti paikkansa, käyttäytyi hän meluisasti ja lauloi
pilkkalauluja mustalaisesta, peittelemättä vakuutustaan siitä,
että tämä oli saanut aikaan hänen erottamisensa ja oli siis hänen
vihollisensa. Mutta kolmen päivän kuluttua hän näyttäytyi hienoissa
vaatteissa Bögelyssä ja neuvotteli monta tuntia vapaaherrattaren
ja tilanhoitajan kanssa. Viimeksi mainittu kertoi heti omasta
alotteestaan, että portinvartija koetti sekoittaa häntä erääseen
hankkeeseen viranomaisia vastaan, joista he molemmat tiesivät
vaarallisia salaisuuksia. Keskustelut taukosivat kuitenkin jonkun
päivän päästä, ja mustalainen kertoi, että hän oli kadottanut halun
sekaantua toisten asioihin.

Kaikki tämä viittasi maisterin mielestä siihen, että jotakin suurta
oli tekeillä, ja saadakseen tuon sekavan kudoksen selville hän päätti
noudattaa ystävän neuvoa ja tuudittaa konnat varmuuteen. Tässä
aikomuksessa hän meni aamukävelyllään tuon ennen mainitun kuusipuun
luo, jonka kirjoitukset olivat vielä koskemattomat, ja vuoli niin
tarkoin kuin taisi nuolen poikittain silmän läpi, tasoitti jälkensä
havunneulasilla ja jäi odottamaan, mitä oli tapahtuva.

Kahden päivän päästä, kun vapaaherratar ja tilanhoitaja ja koko
talonväki olivat ajaneet eräisiin kansanhuveihin, koputettiin
maisterin tornikamarin ovelle.

Hän huusi "sisään", ja sisään astui hyvin vanha mies, jolla oli
parraton, kipsinvalkea naama, ja siinä joukko kaikkiin mahdollisiin
ja mahdottomiin suuntiin kulkevia kurttuja ja poimuja. Huulet olivat
painuneet sisään syystä, että etuhampaat olivat lähteneet, mutta ukko
näytti pureksivan tai imeksivän omia huuliaan, mikä antoi hänelle
kuolleen-kallon hirvittävän ulkonäön. Hän oli epäsiististi puettu,
mutta hänen kellonvitjoissaan oli kultakoristeita ja takissaan
hopeanapit.

Lausuttuaan teeskennellyn ihmetyksen siitä, että oli tavannut
muukalaisen, kysyi vanhus tilanhoitajaa.

Maisteri vastasi, että tämä oli äskettäin lähtenyt ajelemaan.

-- Sepä oli merkillistä, sillä hän tiesi kuitenkin, että tulisin,
mutisi mies.

Sitten hän valitti huonoa onneaan ja sitä seikkaa, että ei voinut nyt
silmäillä maatilaa.

Maisteri, joka heti epäili tätä uudeksi ilveilyksi, tarjoutui
näyttämään hänelle maatilaa, mikä teki miehen hyvin iloiseksi. He
läksivät yhdessä alas. Maisteri lujasti päättäen olla sanomatta
mitään halventavaa mustalaisesta, koskapa pääkallomies näytti aikovan
panna hänen mielipiteensä tästä koetukselle. Mutta sitävastoin hän
johti tämän, näennäisesti tarkoituksetta, katsomaan heikoimpia
kohtia, vei hänet ohi pahimman siivottomuuden näennäisesti itse
kiinnittämättä mitään huomiota siihen, ja vanhuksen puistellessa
päätään talon rappiotilan johdosta tai muristessa maan huonosta
hoidosta, oli maisterilla varalla aina puolustava, usein kiittäväkin
sana.

Mutta ukolla näytti olevan kaksikin asiaa, sekä päästä perille
maisterin ajatustavasta että saada selko kartanon tilasta ja arvosta,
sillä hän joutui toisinaan pois suunniltaan katkeruudesta senvuoksi,
että maatila oli päästetty arvottomaksi rappeutumaan, josta maisteri
luuli voivansa tehdä sen johtopäätöksen, että tämä oli koronkiskuri,
jolla oli talossa etu-oikeuksia.

Lopuksi vieras kysyi oliko talossa puuseppiä, ja mitä nämä tekivät.
Maisteri ei tuntenut kykenevänsä vastaamaan kysymyksen viimeiseen
osaan, mutta vakuutti, että näki nämä koko päivän työssä.

Jäähyväishetken lähestyessä tuo tuntematon pyysi, että maisteri ei
virkkaisi mitään hänen siellä käynnistään, jonka jälkeen maisteri
pyysi toisen vastapalvelukseksi olemaan levittämättä sen pitemmälle
sitä, minkä hän oli sanonut.

Mustalainen meni ansaan, ja seuraavana päivänä hän säteili, oli
nöyrä, hymyilevä, kovin ystävällinen, ja kutsui maisterin juomaan
lasin viiniä huvimajaan, josta tämä ei voinut kieltäytyä.

Yhdessä-olo alkoi verrattain juomakelpoisella viinillä, jonka jälkeen
Magelone äkkiä ilmestyi tuoden vadillisen pikku leivoksia, jotka hän
väitti itse leiponeensa. Hänen yllään oli avokaulainen sininen hame,
jonka liepeet olivat kootut kiinni toiselle sivulle. Kun maisteri
oli maistanut laitteita ja lausunut jonkun rohkaisevan sanan, käytti
mustalainen hetkeä hyväkseen:

-- Magelone, kiitä nyt maisteria joka tahtoo luoda tulevaisuutesi
onnen!

Magelone kiirehti suutelemaan maisterin kättä, jonka tämä veti pois,
ilmaisten ihmetyksensä kysymällä, mitä tämä kiitos merkitsi.

-- Nii-in, Magelone on kertonut kaikki, sillä hän lavertelee kuin
harakka, sanoi mustalainen.

-- Mitä hän on kertonut?! kysyi maisteri, josta tuntui kuin olisi
häntä puristettu alasimeen kiinni.

-- Tietysti kuninkaan pöydästä! virkkoi mustalainen nauraen.

-- Vai niin, Regensenistä! Niin, sehän oli vain ohimennen viskattu
sana, mutta jos tyttö panee arvoa sille, niin annan mielihyvällä
hänelle suositukseni.

-- Nyt maisteri antoi lupauksensa sinulle, Magelone! tarttui
mustalainen tämän sanaan kuin tutkimustuomari, niin että maisteri
vastenmielisyydellä tunsi, että hänet oli viekkaudella voitettu. Ja
sovittaakseen tarkemmin lupauksensa sanoiksi todistajien läsnäollessa
hän lisäsi:

-- Mutta muistakaa tarkalleen, että olen antanut vain suosituksen,
enkä voi luvata hänelle paikkaa, sillä sitä en täytä minä, vaan
konsistoriumi, ja sen se tekee vasta ankarien kokeitten jälkeen.
Ellei hän kestä koetta, eivätkä viranomaiset tahdo valita häntä, niin
ei ole mitään kiittämistä siinä, että turhan tautta olen tuottanut
hänelle vaivoja.

-- Niin, sehän on aivan luonnollista, tuumiskeli mustalainen, mutta
jos hän pääsee niin pitkälle kuin kokeisiin saakka, niin -- sillä
nähkääs Magelone sitten oli koko maan taitavin keittäjätär, ja oli
hän oppinut ruuanlaiton itse valtakunnanmarskin luona.

Senjälkeen Magelone poistui niiaten moneen kertaan ja kierrellen ja
kaarrellen, ja nuo kaksi miestä jäi kahden kesken.

Nyt kävi mustalainen käsiksi uuteen puheenaineeseen, joka ei
ollut milloinkaan ennen kiinnittänyt hänen mieltään, nimittäin
politiikkaan. Hän sotki yhteen sekasortoon Cromwellin, Fredrik
III:nnen ja Kaarle XI:nnen sekä puhkesi ylistämään Ruotsin kuningasta.

Maisteri ymmärsi heti, että mustalainen oli maannut pensaikossa
sinä iltana, jolloin apu-opettaja oli ollut täällä; käsitti
silmänräpäyksessä että tämä, luottaen siihen että silmä oli
sokaistu, tahtoi houkutella mitään pahaa aavistamattoman vihollisen
solvaiseviin lausuntoihin, ehkäpä todistajien läsnä-ollessa, jotka
olivat pensaikossa piilossa, ja hän alkoi senvuoksi pitää puhetta
yksinvallan eduista, Kaarle XI:nnen kuolemattomista ansioista,
valtakunnasta ja kansalaisten pyhistä velvollisuuksista Jumalaa,
kuningasta ja isänmaata kohtaan.

Joko Jensen oli kuullut hyvin vähän tai ei hän ollut ymmärtänyt
mitään mainitun illan poliittisesta keskustelusta, sillä hän teki
nyt äkkiä täysikäännöksen ja hyökkäsi kaiken hallituksen, kaikkien
viranomaisten ja poliisien kimppuun, jonka jälkeen maisteri ryhtyi
laajaperäisesti kumoamaan häntä, pyytäen mustalaista etenkin
tekemään eron valtion-viranomaisten ja oikeudenkäytön välillä,
takertui oppineisiin selvittelyihin, sotki kaikki aineet sekaisin
ja höysti puhettaan latinan- ja kreikankielisillä lauseilla, niin
että mustalainen, joka otti tämän vakavalta kannalta, kävi aivan
sekapäiseksi ponnistuksesta koettaa käsittää tuota käsittämätöntä.
Mutta maisteri ei päästänyt häntä vielä rauhaan, vaan alkoi penkoa
tietonsa kätköjä, veti esille irtonaisia paloja Grotiuksen sota- ja
rauhanoikeudesta sekä Pufendorfin kansainvälisestä oikeudesta ja
selosti Hobben kuuluisan kansalaistutkielman sisällyksen, jossa oli
tehty järjestelmä yksinvallasta. Ja hän puhui varmaan kokonaisen
tunnin ukkosäänellä, vaientaen vihollisen joka yrityksen keskeyttää
hänet, niin että tämä istui lopuksi paikoillaan ihan kalpeana ja
menehtyneenä yli-inhimillisestä ponnistuksesta pysytelläkseen mukana
ja ennen kaikkea osoittaakseen, että kykeni tajuamaan yhtenäisyyden.

Kun maisteri oli lopettanut rapsodiansa, nyökkäsi mustalainen
hyväksyen päätään, mutta oli niin raukea, että ei kyennyt muuta kuin
kähisemään: suurenmoista!

Senjälkeen hän härppäsi suuren lasin viiniä, kakisteli kurkkuaan ja
yritti jälleen hänkin pitää puoliaan. Mutta ainoa aine, jota hän
hallitsi, oli tuo häntä lähinnä oleva vapaaherratar, tämän hyveet
ja oikeamielisyys, ja ihmisten hävytön panettelu, ja viimein hän
eksyi pitkäveteisesti ja kerskailevasti latelemaan kaikki mitättömät
rakkausjuttunsa, joista toinen oli toistaan uskomattomampi.

Ja maisteri, joka oli tarkasti varuillaan joka kerran, kun keskustelu
muutti suuntaa, huomasi nyt, että mustalainen oli koko illan pyrkinyt
tähän; hän heristi senvuoksi korviaan ottaakseen vaarin, milloin oli
päästy ydinkohtaan.

-- Niin, tyttöjä on kyllä, kun on vain rahaa taskussa! hän lopetti
pitemmän selityksen.

Senjälkeen hän kävi nokkaviisaan näköiseksi, kuten aina tahtoessaan
viekkaudella saada toisen ilmaisemaan salaisuuksiaan, ja sitten hän
sanoa paukahutti:

-- Kyllin: sadalla taalerilla voin ostaa itselleni minkä tytön
tahansa!

Näiden sanojen jälkeen syntyi kuolonhiljaisuus; sillä pitemmälle
hän ei voinut mennä, ja maisteri tuumiskeli hetkisen paljastaisiko
paikalla tuon katalan miehen ja iskisi häntä vasten kasvoja
palkaksi siitä, että hän tuolla tavalla istui ja kaupitteli omaa
sisartaan; kuitenkin hän tahtoi ensin hankkia täyden varmuuden
tuosta epäilemästään törkeydestä, ja viskasi tässä tarkoituksessa
mustalaiselle syötin.

-- Koskapa puhumme nuorista tytöistä, Jensen, niin tahdon sanoa
Teille, että pitäisitte silmällä Magelonea, jotta Matti ei viettelisi
häntä.

Mustalaisen muoto muuttui.

-- Tuo lurjus, heittiö, uskaltakoonpa vaan! Maisteri oli ikkunastaan
nähnyt Magelonen ja rengin leikkivän tämän kamarissa, tosin vain
leikkivän, mutta ei niin aivan vaaratonta leikkiä, se kun näet oli
sellaista, että he heittivät toinen toisensa pitkäkseen sänkyyn. Ei
ollut tarpeellista sanoa kaikkea, eikä hän tahtonut tehdä vihjauksia
enemmästä kuin mitä tiesi.

-- Sanon vain, että he leikkivät, mutta leikistä voi tulla tosi, ja
Matti on köyhä renkimies.

-- Voi tuota kirottua tyttöä! Jos hänelle sattuu onnettomuus, mikä
nyt on nuorten tyttöjen osa, niin pitää sen ainakin sattua hienon
herran kanssa.

Ei ollut enää epäilemistäkään: veli tahtoi myydä sisarensa hienolle
herralle, ja tämän hän teki sadasta taalerista.

Maisteri teeskenteli väsymystä ja nousi lähteäkseen levolle, kiitti
kestityksestä ja lausui hyvää yötä.

       *       *       *       *       *

Tultuaan huoneeseensa valtasi hänet inho itseään kohtaan syystä,
että oli istunut saman pöydän ääressä varkaan ja parittajan kanssa.
Kuinka hän oli saattanut vajota niin syvälle kolmessa kuukaudessa?
Kuinka oli tapahtunut, että hän oli tullut vedetyksi ilmakehään, joka
oli niin paljon alempana hänen omaansa, ja kuinka hänen ajatuksensa
saattoivat askarrella ihmisissä ja asioissa, jotka eivät koskeneet
häntä? Oliko se _hitautta_, joka valtaa sielun, kun se eristetään
ympäristöstään ja kun sen, sen taisteltua jonkun aikaa vastaan,
väsyttää, lamauttaa joku tahdon ja toiveitten odottamaton hillike?

Mutta mietiskeltyään nyt äskeisiä elämyksiään ja väänneltyään ja
käänneltyään niitä pitkän ajan, kunnes oli käynyt voimattomaksi,
alkoi hänen hajalla olevan sielunsa atoomeista valtava luonnonääni
kohota; vietit, joita nyt puolen vuoden ajan oli tukahutettu,
heräsivät, ja vahvistuneina toivosta, että saisivat sen, mistä niiden
oli täytynyt niin kauan kieltäytyä, nousivat vaistot hirvittävällä
voimalla. Tuon sinipukuisen tytön kuva välkähti esiin kuin
taikalyhdystä, hänen paljaat olkapäänsä, lanteiden ja selän tuliset
käärmemäiset liikkeet. Ja hän karkoitti väkipakolla muiston katseessa
piilevästä rumuudesta, suuta ympäröivästä ilkeästä piirteestä
ja koko olemuksen likaisuudesta. Halu syleillä tyttöä raa'asti,
eläimellisesti, kuten koira narttuaan, heräsi hänessä, mutta samalla
se varma päätös -- hän ei tiennyt, mistä se johtui -- että ei
suutelisi häntä milloinkaan!

Ja mielikuvat loihtivat sen esille sellaisenaan kuin hän oli
ajatellut ja toivotellut sen tapahtuvaksi.

Hän tunsi mielessään, että ei voisi puhua rakkauden sanoja hänelle,
että ei voisi sanoa hänelle mitään, ei sekoittaa sieluaan tämän
sieluun, ei välkähyttää mitään tulevaisuuden-mahdollisuuksia;
vaan, huomattuaan että tyttö oli taipuvainen, viskaisi ainoastaan
sulttaanin tavoin nenäliinansa, viittaisi "tule" ja hiipisi
senjälkeen johonkin pimeään piilopaikkaan, missä kukaan ei saattanut
nähdä mitä tapahtui, ei edes hän itse, sillä mikään muisto ei saisi
tahria hänen silmäänsä, hänen ajatuksiaan ei myöhemmin vaivata mikään
selvä kuva, ei, he kohtaisivat toisensa vain kuten eläimet kohtaavat
toisensa, ja eroisivat sitten jälleen!

Niin hän ajatteli sen tapahtuvaksi, ja niin hän uneksi siitä yöllä!

       *       *       *       *       *

Herätessään seuraavana aamuna maisteri Andreas oli tehnyt vahvan
päätöksen, että ei ryhtyisi mihinkään tekemisiin Magelonen kanssa.
Mitään voimakasta siveellisyyssyytä hänellä ei tosin ollut, sillä
osaksi hänen sairaalloinen vaimonsa oli antanut hänelle vapauden
vallita lihaansa, osaksi oli äskettäin nähty esimerkki siitä, miten
eräs sen hiippakunnan naimisissa oleva pappi oli anonut piispalta,
että hänet vapautettaisiin aviolupauksestaan, ja oli hän saanut
siihen pyytämänsä luvan. Mutta hänestä oli vastenmielistä joutua
kosketukseen rikollisen suvun kanssa; hänestä tuntui loukkaavalta
samassa talossa, jossa hänen perheensä asui, olla suhteissa toiseen
naiseen; sitäpaitsi hän pelkäsi sitä, että tyttö käyttäisi häntä
väärin peittääkseen seikkailujaan muiden kanssa.

Mutta jo se, että saattoi tyydyttää nuo kerettiläiset himot,
ainoastaan se, että antoi ajatuksensa askarrella tässä asiassa, veti
häntä tuota välttämättömyyttä kohti, ja se, että hänen täytyi koko
päivän taistella suojellakseen itseään kiusaukselta, teki sen, että
kiusaus kävi suunnattoman suureksi, syöpyi hänen sieluunsa, ja mikä
oli vieläkin pahempi: tytön ajatteleminen tunki syrjään kaikki muut
ajatukset, sekoitti hänen arvostelukykynsä, tukahutti epäluulon
mustalaisen rikollisista hommista, veltostutti hänen valppautensa
puolustaessaan itseään kavalalta viholliselta ja tuuditti hänet
varmuuteen hänen itsensä sitä huomaamatta.

Senvuoksi, kuullessaan hirvittävän metelin tallista ja kiiruhtaessaan
ikkunaan, hän näki välinpitämättömänä, kuinka mustalainen uhkasi
Matti renkiä ja kuinka tämä itseään puolustaakseen kohotti kädessään
olevan lapion, ja iski raivoissaan mustalaista käsivarteen, niin että
tämä lähti käpälämäkeen tallista ja määräsi rengin poistumaan talosta.

Hän katseli yhtä levollisena, kuinka Matti sitoi nyyttinsä ja läksi,
hänen viitsimättä aprikoida minkä vuoksi. Ei mikään, mitä tämän
päivän kuluessa tapahtui, kiinnittänyt enemmän maisterin mieltä kuin
vähäpätöisimmät tapahtumat tässä maailmassa.

Niinpä hän joutui kasvihuoneeseen ja näki siellä nuo kadonneet
lantavaunut, joiden etupyörät olivat ajetut upoksiin saveen, ja
maahan niiden viereen oli kaadettu läjään kuormallinen lantaa.
Jos hänen ajatuksensa olisivat toimineet nyt selvästi, olisi hän
sommitellut tämän aikaisempien epäluulojensa yhteyteen kohtauksesta
ullakolla tuona yönä eikä olisi jättänyt tutkimatta kätkikö lantaläjä
mahdollisesti peiteltäviä asioita.

Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin tuon tytön vain. Hän näki tämän
kaikkialla, minne ikänä vain tuli, tapasi hänet portaissa, yhytti
hänet yläällä ullakolla, ja hän huomasi aivan hyvin, että tämä oli
koristellut itsensä.

Iltapäivällä maisterin piti lähteä ajelemaan lasten kanssa,
mutta kievarin vaunut eivät saapuneet. Mustalainen oli kuitenkin
valjastuttanut suuret kuomuvaununsa, ja kun lapset olivat pahoillaan
siitä, että luvattu huvitus menisi hukkaan, pyysi mustalainen
herrasväen seuraamaan vapaaherratarta tämän metsä-ajelulle.
Maisteri ei kieltäytynyt, eikä tuntenut kummastusta istuessaan
tuntia myöhemmin vaunuissa, joissa oli koko seurue ja Magelone
vastapäätä häntä taka-istuimella. Hän ei huomannut myöskään mitään
loukkaavaa siinä, että vapaaherrattaren lörpöttelyn tarkoituksena
oli johtaa hänen huomionsa tyttöön, joka istui ja tirkisteli
lyijynappisilmillään ja koetti saada kasvoilleen suloisia ilmeitä,
jotka olivat olevinaan viehättäviä, mutta muuttuivat vain leveäksi
irvistykseksi, niin että terävät kulmahampaat näkyivät, jotka
pistivät muiden hampaiden ulkopuolelle.

Silloin tällöin välkähti järjenkipinä maisterin aivoissa, kun
hän näki lapsensa tässä likaisessa seurassa, joka kuljetti
metsäänkin saakka mukanaan pilaantuneen lihan ja märkien koirien
löyhkänsä. -- Ja kiinnitettyään kerran matkalla huomionsa muutamiin
vastaantulijoihin, jotka nauroivat seurueelle, heräsi hänen
tietoisuutensa tuosta hirvittävästä alennustilasta, ja vasta nyt hän
näki, että vapaaherrattaren yllä oli valkea kissannahkainen kaulus,
jossa oli viheriätä silkkiä, ja hänen päässään Kustaa I aikainen
hattu, suuri venkale, joka muistutti sateenvarjoa, ja jonka päällä
oli näädänhäntä. Ja mustalainen upeili keltaisessa nutussaan, jonka
selkään viisi tervaista sormea oli painanut merkin; luultavasti
muistomarjanen tämän aamuisesta kohtauksesta Matin kanssa. Hevoset
olivat sen näköiset kuin olisivat suoraan tulleet Lundin tuomiokirkon
kuolemantanssista, ja vaununpyörät olivat kokonaan saven ja lian
tahrimat, vaikkakin oli poutailma ja aurinko paistoi.

Hetken hän ajatteli astua alas vaunuista, mutta tyyntyi sitten
jälleen, ja kiinnittäessään katseensa lapsiinsa unhoitti hän
ympäristön, ei ottanut kuuleviin korviinsa mustalaisen puhetta,
eikä kuullut mitään muuta kuin lasten iloisen naurun, näki vain
heidän hilpeän leikkinsä, kun nämä yrittivät tempoa pyökinoksia
puista, joiden lehvät riippuivat vaunujen yläpuolella. Sitten hän
ajatteli armasta sairasta ystäväänsä, joka makasi yksin kotona,
sisään suljettuna, rampeutuneena, ja jonka kesästä ei päivääkään
tuskatta kulunut. Silloin hän tunsi häpeätä ja surua ja raivoa niiden
ansaitsemattomien tuskien johdosta, jotka kohtalo oli tuottanut
hänelle, ja pakotti hänen muille tuottamaan, ja hän oli niin näiden
tunteiden vallassa, että ei huomannut, kuinka vaunut kääntyivät
kievarin pihamaalle, jonne silmänkääntäjä oli kerännyt ympärilleen
räyhäävän kansanjoukon, ja jossa talonpojat tanssivat ja joivat
pyökin siimeksessä.

Mutta hänet sai äkkiä havahtumaan se meluava huomio, jonka vaunut
herättivät kansanjoukossa, joka nauraen ja rääkyen tervehti niiden
tuloa.

Harmista poissa suunniltaan hän nousee seisaalleen vaunuissa, tarttuu
ohjaksiin ja kääntää hevoset niin, että ne joutuvat maantielle.

Syntyi hetken hiljaisuus, uhkaava hiljaisuus, niin että maisterin
täytyi selittää vapaaherrattarelle käytöksensä syyksi sen, että oli
luvannut vaimolleen olla viemättä lapsia suuriin kansanjoukkoihin,
minkä vapaaherratar uskomattoman sulavasti oli silmänräpäyksessä
täydellisesti ymmärtävinään ja hyväksyvinään, vieläpä hän kävi
ylistämäänkin maisterin varovaisuutta.

Ja niin he ajoivat kotia.

Maisterin päähän ei pälkähtänyt kertaakaan, että tämä oli kokonaan
harkittu konnankoukku; niin ilkeältä ja inhottavalta oli koko kohtaus
tuntunut hänestä, että oli väkivalloin tukahuttanut kaikki ajatukset
siitä, oli tekeytynyt sokeaksi ja kuuroksi ja kivikovaksi kaikkien
epämiellyttävien vaikutelmien suhteen.

       *       *       *       *       *

Illalla, kun maisterin lapset olivat seitsemän ajoissa menneet
levolle, hän vetäytyi kamariinsa saadakseen olla yksin ja päästäkseen
näkemästä ketään talonväkeä. Elokuun ilta oli lämmin, mutta pimeä,
ja hän sytytti kynttilänsä ja istuutui pöydän ääreen lukemaan erästä
kirjaa, riisuttuaan ensin nutun yltään.

Istuessaan siten kumartuneena kasvikirjansa yli ja selaillessaan
sen lehtiä, hän ei huomaa, kuinka ajatukset kiitävät lehdeltä
toiselle etsien jotakin, joka pitäisi ne koossa, mutta löytämättä
sitä; ne liitävät kimalaisten lailla kukasta kukkaan, kokien
imusuulla hakea paikkaa, missä sen olisi hyvä olla, kunnes hänen
silmäänsä vihdoin sattuu luku kukkien pariutumisesta. Tässä hän
vasta alkaa tajuta mitä lukee, ja kaikki olennoituu ja alkaa elää.
Hedelmöitymisen salaisuudet houkuttavat häntä, kuten ne houkuttavat
koulupoikaa; kaikki ennestään tietämänsä ja tuntemansa käy uudelleen
mielenkiintoiseksi, tarjoaa uusia näkökohtia. Ja lukiessaan hän
tuntee puoleksi kuivuneiden nestelähteiden aukenevan, veri lämpenee,
ja luonnon valtava henki alkaa puhua mahtikieltään. Hänen himonsa
kasvaa, halunsa tuntea olentonsa kaksinkertaistuvan, ruumiin ja
sielun vapautuvan yksilön ahtaasta vankilasta ja elää suvun,
tulevaisuuden elämää, vaikkapa vain muutaman sekunnin.

Hän tunsi, että joku oli tullut huoneeseen, mutta ei malttanut
kuitenkaan nostaa silmiään kirjasta; hän huomasi heikon vedon, jonka
oli synnyttänyt joku kamarin ilmakehässä liikkuva ja hengittävä
olento, hän tunsi kuin jotakin lämmintä ruumiinsa toisella sivulla,
josta hiipivien askelten ääni kuului, ja kääntyessään hän näki
Magelonen seisovan keskellä valoa ilkeine lyijynharmaine silmineen,
joiden sarvikalvo näytti olevan ihan pullistuneena, niin raukeasti ja
elottomasti ne heijastivat tulenliekkiä.

-- Mitä tahdot? kysyi maisteri hengästyneenä; hän näki, että tämä oli
jälleen laitoksissaan -- yllään puku, jollaista ainoastaan portot
käyttävät.

-- Jensen pyytää nöyrimmästi anteeksi, änkytti tyttö, mutta hänen
tupakkansa on lopussa, ja hän pyysi kysymään, lainaisiko maisteri
hiukan hänelle.

-- Tässä! vastasi maisteri lyhyesti, nousi ja antoi tytölle puoliksi
täytetyn kartuusikäärön.

Senjälkeen hän mietti silmänräpäyksen, kun tyttö oli vielä siinä;
teki sitten päätöksen, mutta muutti mieltään lausuen:

-- Tahdotko sanoa Jensenille sellaiset tervehdykset, että... (tässä
hän kääntyi toisaalle) nuorten tyttöjen ei sovi tulla näin myöhään
illalla herrasmiesten tykö.

Senjälkeen hän tarttui tytön käsivarteen, työnsi hänet ovea kohti
ja vaihtoi kahdesti päätöstä, ennenkuin sai tämän ulos. Ja sitten
hän katui sitä, että oli antanut tämän mennä; mutta nyt se oli liian
myöhäistä.

Portto kuin portto! hän ajatteli. Ellen ota tätä, niin otan jonkun
muun; ja ellen minä ota, niin ottaa Matti! Hänen veljensä on varas,
mutta varkaita lienevät kaikkien porttojen veljet, ja hitto tässä
heidän sukujuuriaan selvittelemään?

Siten hän oli tehnyt päätöksensä seuraavaksi illaksi.

       *       *       *       *       *

Kaikki tapahtui hänen ajatustensa ja mielikuviensa mukaisesti,
mutta kun ensimmäinen voiman- ja haluntunne oli kadonnut, tuli
pelko ja iljetys sijaan. Pelko -- sillä hän oli kuullut jonkun
ullakolla liikkuvan ja hiipivän pois, josta hän päätteli, että
heitä oli vakoiltu; ja sitten iljetys, tuo hirvittävä likaisuuden
tunne, minkä hänen aistinsa saattoivat tajuta vasta nyt, kun huumaus
oli haihtunut, tunne niin voimakas, että kaikki tuntui hänestä
saastutetulta, hänen huoneensa, ruumiinsa, hänen sielunsa. Mitään
niin suunnattoman vastenmielistä hän ei ollut milloinkaan uskonut
mahdolliseksikaan, ja hänen halunsa sammuivat jo pelkästä siitä
ajatuksestakin, mitä oli tapahtunut.

Mutta nyt se oli tehty, eikä sitä voinut muuksi muuttaa. Hän oli
syleillyt eläintä, ja syleilyn jälkeen eläin oli suudellut häntä kuin
kissa, ja hän oli kääntynyt pois, ikäänkuin peläten hengittää toisen
saastaista hengitystä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna hän tapasi Magelonen portaissa. Tyttö katseli
välinpitämättömästi häneen ja hän tyttöön, ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut.

Hän iloitsi siitä, että juttu ei ollut jättänyt jälkeensä mitään
vaikutusta, ei mitään huolestuttavia muistoja, ei kaipuuta asian
uudistamiseen, ei katumusta, ei soimauksia.

Mutta iltapäivällä Magelone saapui jälleen ja koputti maisterin
ovelle, joka oli lukossa.

Hän aukaisi sen ja pyysi tytön herran nimessä poistumaan; sillä
Jensen voisi saada vihiä asiasta, ja silloin hänet paha peri.

-- Kyllä Jensen sen jo tietää, vastasi tyttö ja koetti tunkeutua
sisään.

-- Sinä et astu sisään! Vaimoni lähettää noutamaan poliisia, ja
silloin olemme hukassa, sanoi maisteri hädissään, ja poliisi sana
vaikutti ihmeteltävän nopeasti, sillä tyttö katosi heti.

Illalla maisteri istui perheineen aterioimassa, ja he olivat
jättäneet ovet ja ikkunat auki käyttääkseen hyväkseen viimeisen
iltavalon. Syötiin hiljaisuuden vallitessa, kuten tehdään sairaan
parissa oltaessa, ja silloin tällöin lausuttiin vain puoli-ääneen
joku sana. Alhaalla puutarhassa lauloi, soitti ja räyhäsi
vapaaherrattaren seura, eräät henkilöt, jotka olivat saapuneet
vieraisille aikaisin aamulla ja istuutuneet heti ryypiskelemään
päivällisiin saakka; senjälkeen he olivat nukkuneet pari tuntia
huiskin haiskin pensaikoissa ja olivat sitten alkaneet uudelleen
saman hurjan iloilun. Maisteri oli nähnyt ikkunastaan vieraat ja
ihmetellyt heidän kummallista ulkomuotoaan. Seurueeseen kuului
herrasmies, paksu kuin kartano, nenä punainen ja silmät veristävät,
ja hänen seurassaan muutamia naisia, jotka olivat kuin porttoja tai
panttilainaajia. Kerrottiin kuitenkin, että tämä oli muuan ajuri
vaimoineen ja kälyineen, vapaaherrattaren vanhempien vanhoja ystäviä,
jotka nyt halusivat ostaa maatilan.

Jälleen oli maisterin epäluulo herännyt vapaaherrattaren syntyperän
ja säädyn todellisesta laadusta; joka tapauksessa täytyi vapaaherran,
jolla oli näiden henkilöiden kaltaisia seurakumppaneita, olla
rutiköyhä, ja sitähän ei kerrottu vapaaherrattaren vanhempien olleen.

Päivän kuluessa oli maisteria pyydetty ottamaan osaa juopotteluun,
mutta oli hän kiellellyt nähdessään, että kaikki vieraat, naiset ja
lapsetkin lukuunotettuina olivat humalassa. Mutta siitä hetkestä
saakka hän oli huomannut jonkinlaista pahansuopaisuutta, ikäänkuin
jotakin vihamielistä seurueen käytöksessä, vaikkakaan ei ollut
syntynyt mitään selkkausta, kun hän varovaisesti pysyttelihe syrjässä.

Mutta istuessaan nyt parhaillaan, kuten hän uskoi, hyvässä turvassa
perheensä helmassa, niinkin kaukana noista valloilleen päässeistä
villeistä, ja hyvin lukittujen ovien takana, hän näki yht'äkkiä
Magelonen pörhöisen pään pistävän sisään salin ovesta. Hänen silmänsä
olivat vielä entistäänkin pullistuneemmat, ja hän nauroi hupsusti
kuten juopunut ainakin.

-- Mitä etsit? hän kysyi nopeasti ehkäistäkseen häväistystä.

Tyttö hapuili pitkin huonekaluja eteenpäin, osoittaen sekä
epävarmuutta että röyhkeyttä, joka pelotti rouva Törneriä ja
kauhistutti lapsia.

-- Mitä etsit? toisti maisteri ääntään korottaen. Tyttö oli
ennättänyt pöydän luo, jonka ääressä rouva istui patjojen tukemana;
hän nojautui nojatuolia vasten, heitti uhittelevan taisteluun
vaativan katseen rouvaan, virnistellen hävyttömällä tavalla,
ikäänkuin oikein olisi tahtonut nauttia saadessaan kostaa tälle
naiselle, joka kerran oli antanut hänelle hyvin ansaitun iskun.

Rouva kääntyi poispäin, kalpeni ja meni tainnoksiin; mutta maisteri
oli samassa silmänräpäyksessä tarttunut Magelonen käsivarteen,
avannut oven ja työntänyt hänet ulos käytävään, missä hän keikahti
kumoon siihen luukasaan, jonka koirat olivat keränneet päivän kemujen
tähteistä. Sitten hän lukitsi oven.

Hän oli tuskin ennättänyt toinnuttaa vaimonsa tajuihin ja saanut
kuljetetuksi hänet pois pöydän äärestä, ennenkuin ulko-ovelle
koputettiin. Lapset kirkuivat pelosta, kaiken tuon kummallisen
kiihoittamina, jota he eivät voineet ymmärtää, mutta kun koputusta
jatkui, meni maisteri ja kysyi oven läpi, kuka siellä oli.

Mustalainen vastasi heti liukkaimmalla äänellään ja pyysi anteeksi,
että tunkeutui sisään, mutta hänen mukanaan oli muutamia henkilöitä,
jotka kernaasti katselisivat huoneustoa, ja sehän tavallisesti oli
luvallista.

Maisteri näki vahingoniloisen, kostonhimoisen katseen kiiluvan
mustalaisen silmässä tämän tuodessa sisään neljä humalaista henkilöä,
jotka häikäilemättömästi käyttivät hyväkseen luvallista oikeuttaan
tahria vuokralaisen lattiat ja häiritä sairaan ihmisen kotirauhaa.

Maisterin sisu kuohui nähdessään näiden raakojen roistojen nuuskivan
kaikkialla ja muka mittaavan ovia ja ikkunoita, jossa toimituksessa
he töin tuskin saattoivat pidättää virnistystään ja pakottautuivat
silloin tällöin lausumaan sanan, mikä tekisi uskottavaksi,
että he todellakin liikkuivat ilmoittamallaan asialla. Tässä
merkityksettömässä tapauksessa piili taisteluvaatimus ja siinä oli
ylimielisyyden vivahdus, ja maisterin täytyi ottaa lapset mukaansa ja
asettua parvekkeelle, jotta ei olisi tullut houkutelluksi purkamaan
vihaansa.

Tämä oli sodanjulistus, ja vielä enemmän, se oli voiton kuulutus
soiton sävelten ylt'ympäri pauhatessa; sillä mustalainen osoitti
lyödylle ja piiritetylle, että hän hyvin hyvästi tiesi tämän olevan
sekä käsistään että jaloistaan sidotun, ja nyt hän asetti likaisen
kantapäänsä tuon viekkaudella voitetun niskaan. Tämä kiemurteli
tuskasta, mutta vannoi mielessään valan, että kaataisi vihollisensa,
ennenkuin tämä olisi kokonaan ennättänyt tehdä lopun hänestä,
kaataisi hänet kerta kaikkiaan: surmaisi hänet, ei vain haavoittaisi
häntä -- jotta ei itse jälkeenpäin olisi tullut surmatuksi.

Seuraavan yön maisteri Andreas vietti mietiskellen tapaa, jolla
hän edesvastuutta ja seurauksitta voisi kaataa tämän vahingollisen
eläimen, joka häikäilemättömästi löysi nautintonsa pahasta.

Ei ollut enää mahdollista tuudittaa häntä turvallisuuden tunteeseen;
sillä hänellä ei ollut ainoatakaan väsymyksen hetkeä työn jälkeen,
jolloin hänen kimppuunsa olisi voinut karata, ja heidän välinen
suhteensa oli liian kireä, jotta enää olisi voinut solmia rauhan
tapaistakaan. Mutta voidakseen ryhtyä taisteluun tämänkaltaisen
vihollisen kanssa, täytyi luopua kaikesta hienotunteisuudesta
pitääkseen puoliaan häntä vastaan, täytyi pelkäämättä kyetä käyttää
iljettäviä keinoja, häpeämättä nuuskia hänen salaisuuksiaan,
kuunnella ovien takana, houkutella hänen omaisiltaan arkaluontoisia
tunnustuksia, ja käyttää myöhemmin niitä hyväkseen. Mutta kaikkeen
tähän maisteri ei katsonut kykenevänsä. Hänen oli vaikea ryhtyä
alhaiseen tekoon, tuntea itsetuntonsa loukatuksi, arvonantonsa omaa
itseään kohtaan menetetyksi. Tätä taistelua hän ei siis voinut käydä
joutumatta perikatoon; paeta hän ei voinut, eikä hän uskaltanut
tauota taistelemasta, sillä silloin hänet heti voitettaisiin.

Hän tunsi itsensä kuin barbaaria vastaan taistelevaksi helleeniksi,
jossa taistelussa barbaarin täytyi voittaa senvuoksi, että oli
raaempi; hän tunsi olevansa kuin Archimedes, jonka sotamies surmasi,
vaikkakin hän helposti olisi voinut laskelmiensa avulla rakentaa
koneen, millä räjäyttää tuhannen sotamiestä ilmaan.

Tekemällä laskelman mustalaisen taipumuksista ja luettelon hänen
sielunsa ainesosista maisteri oli urkkinut esille kaksi kohtaa, jotka
olivat suojattomina, ja tekemällä hyökkäyksen niitä vastaan saattoi
sielu suoraan taistella sielua vastaan, järki järkeä vastaan, niin
että voimakkaammalla järjellä oli voitontoivo. Mustalainen tunsi
ennen kaikkea puolivillin pelkoa tuntematonta kohtaan, ja tätä
pelkoa vastaan hän oli etsinyt suojaa uskossa tuntemattomien voimien
olemassa-oloon. Jos häneltä nyt, tuumi maisteri, riistettäisiin
tämä suoja, heräisi hänessä pelko, usko onneen katoaisi häneltä, ja
hän luhistuisi menehtyneenä maahan. Tämän miehen luottamus sattuman
suosiollisuuteen oli varmaankin suunnattoman voimakas, sillä
huolimatta siitä, että taloudellinen häviö uhkasi häntä Mikonpäivään
mennessä, hän ei viljellyt maata, ei pannut kortta ristiin, vaan
makasi vain suu auki varroten paistettuja varpusia. Maisteri ei
tiennyt, uskoiko hän kristittyjen jumalaan, kuitenkaan hän ei ollut
nähnyt tämän milloinkaan käyvän kirkossa; sitävastoin hän tiesi tämän
asettavan maitoa tarhakäärmeilleen, joita hän kohteli uskonnollisella
kunnioituksella.

Niinmuodoin olivat tarhakäärmeet hävitettävät, usko niiden
suojelevaan voimaan surmattava, jolloin kovan kohtalon pelko
lamauttaisi miehen henkisesti.

Toiseen kohtaan oli vaikeampi päästä käsiksi, mutta jos hän
siinä onnistui, tuotti se varman kuoleman. Sekoittamalla verensä
aatelisen suvun vereen oli tämä paria saanut kuin uuden lisän
omaan elinvoimaansa; tunne siitä, että oli korkeampien luokkien
heimolainen, oli antanut hänelle korkeat ajatukset itsestään, ja
niin kauan kuin hän uskoi, että tämä nainen todellakin oli se,
minä hän esiintyi, saattoi hän kulkea pystyssä päin. Mutta nyt
maisteri oli varmasti vakuutettu siitä, että tässä piili salaisuus,
jota mustalainen ei tuntenut; hän oli täysin varma siitä, että
vapaaherratar oli valehdellut rakastajalleen, ja että hänen sukunsa
ei ollut lainkaan ylhäinen. Tämän tutkimiseen vaadittiin vain aikaa
ja terävää älyä; sillä kirkonkirjoista täytyi asiain todellinen tila
selvitä. Mutta jos nyt maisterin epäluulot saisivat vahvistuksen,
tuntisi mustalainen itsensä petetyksi, hän suuttuisi, tekisi itsensä
syylliseksi hairahduksiin, ja kenpä tiesi, millaisia asioita silloin
tulisi ilmi, kun kaksi tällaista henkilöä rupeisi paljastamaan
toistensa salaisuuksia -- puhumattakaan siitä tappiosta, minkä
mustalainen kärsisi huomatessaan, että häntä oli pettänyt se ainoa,
johon hän oli uskonut, ja siitä elämänliekin heikentymisestä, joka
olisi seurauksena sen toivon raukeamisesta, jolle hän oli rakentanut
koko voimansa ja elämänhalunsa.

       *       *       *       *       *

Vaikkakaan tuo toimenpide kaataa elohopeaa tarhakäärmeiden maitoon ei
ollut muuta kuin vahingollisten eläinten hävittämistä, tunsi maisteri
Andreas kuitenkin olevansa huonolla tuulella tämän tehtyään. Aivan
kuin hän olisi murhannut tai varastanut, vaikkakaan ei tavallisesti
puhuta esim. rottien murhaamisesta.

Ja seisoessaan nyt jälkeenpäin ikkunassaan ja varrotessaan saavansa
nähdä tarkoitetut vaikutukset, hän oli levoton. Hän oli kuitenkin
istunut kolme tuntia työskennellen, ennenkuin vihdoinkin kuuli
melua kasvihuoneesta. Iivana oli ensin huomannut onnettomuuden ja
nosti metelin, niin että mustalainen, joka nukkui pensaikossa pois
humalaansa, saapui paikalle. Ensin ylti raju-ilma puutarhurin,
joka vannoi ja noitui olevansa viaton. Vapaaherratar, joka saapui
juoksujalassa sinne, oli poissa suunniltaan ja itki. Kun eläimissä,
jotka olivat melkein ryömineet ulos nahkoistaan, ei näkynyt mitään
ulkonaisen väkivallan merkkejä, eikä kenenkään mieleen juohtunut,
että tarhakäärmeet, jotka helposti saattoi iskeä kuoliaaksi kepillä,
olisivat tulleet myrkytetyiksi, rupesivat nuo herkkä-uskoiset ihmiset
arvailemaan, että käärmerutto oli puhjennut, ja niin pian kuin
puhe johtui ruttoon, niin oltiin tekemisissä kohtalon tai noiden
tuntemattomien valtojen vaikutuksen kanssa.

Raadot kerättiin kuitenkin huolellisesti, käärittiin villakankaaseen
ja kannettiin rakennukseen.

Avonaisten ikkunain läpi maisteri saattoi kuulla, kuinka takkaan
tehtiin tuli, jotta lämmön avulla olisi voitu virvoittaa eloon nuo
kuolleet ruumiit.

Oli kuin salama olisi iskenyt taloon. Ihmiset kulkivat
säikyksissään ympäri, kaikki työ taukosi, puusepät tirkistivät ulos
kellarin ikkunoista, ja koirat, jotka tahtoivat valmistaa kemut
tarhakäärmeistä, ajettiin valtavalla metelillä ulos ja teljettiin
vajoihin ja ulkohuoneisiin.

Alakerrassa vaikeroitiin ja neuvoteltiin, niin että päivällisruoka ei
valmistunut, ja kaikki joutui epäkuntoon.

-- Nyt kohtasi kova onni meidät! näillä sanoilla mustalainen
lopetti synkät mietiskelynsä, jonka jälkeen hän puhkaisi läven
paloviina-ankkuriin ja istuutui ryyppäämään ja laulamaan suruvirsiä,
kunnes vihdoin koko perhe istui ikkunan ääressä ryyppäämässä.

Että isku oli sattunut varmasti, sen huomasi maisteri illalla
kohdatessaan mustalaisen, joka oli lempeä, kohtelias, nöyrä, ja jonka
viha näytti kadonneen samalla kuin hänen uskonsa onneen. Mutta hän ei
puhunut tarhakäärmeistä; sillä hän häpesi osoittaa heikkouttaan, ja
tiesi, että maisteri nauraisi hänen taikauskolleen.

Hän puhkesi vain epämääräisin sanoin puhumaan ansaitsemattomista
onnettomuuksistaan ja lähestyvästä perikadostaan.

Senjälkeen hän vaihtoi äkkiä puheenaihetta, rupesi kertomaan
rakkausjuttuja, ja tekaisi siinä seisoessaan ilveilyn herrasmiehestä,
joka ei kyennyt tyydyttämään rakastajatartaan, jonka vuoksi tämä kävi
hänelle uskottomaksi.

Maisteri ei ollut ymmärtävinään tarkoitusta, mutta seurasi samoja
latuja ja pani kokoon jutun herrasmiehestä, joka oli luullut saavansa
neitseen, mutta oli saanutkin sensijaan syyhelmän.

Mustalainen väisti iskun ja alkoi kertoa jotakin, että tuo ajuri,
joka tässä tuonoin oli ollut heidän luonaan vieraisilla, tahtoi ostaa
maatilan kuudestakymmenestä tuhannesta taalerista.

-- Niin, hän lisäsi ylenkatseellisesti, hevoshuijarillehan maatila
aina saattaa olla kylläkin hieno.

Maisteri antoi valheen käydä täydestä, mutta tuo pienoinen sana
"hevoshuijari" painui hänen mieleensä, tullakseen hänelle myöhemmin
hyvään tarpeeseen.

       *       *       *       *       *

Kahdeksan päivän päästä maisteri oli kaikessa salaisuudessa ryhtynyt
tutkimaan kirkonkirjoja ja saanut tietää, että vapaaherratar Ivanoff
oli tuon perin aatelittoman Ivarsson suvun jälkeläinen; että isä
oli ollut alhainen koronkiskuri ja kahden porttolan omistaja
Kööpenhaminassa, sekä että äiti oli ollut huora.

Tuntui siltä kuin hän ei olisi kuullut mitään uutista, kun pappi
ja laamanni vahvistivat nämä asiat. Sen täytyy olla niin, tuntui
hänestä nyt, huolimatta epäilystään kaikkeen, paitsi pyhään
"kansaan". Sellaista rakkautta likaan, valheeseen, taikauskoon
ei voinut olla perheessä, jossa sukupolvi toisensa jälkeen oli
kasvatettu sivistykseen; kuuluisa nimi vaikutti tavallisesti kuin
kannustin suuriin tekoihin tai jonkinlaiseen ajatusten ja tunteiden
jalostumiseen, ainakin jonkinlaiseen oman itsensä huolestamiseen.
Ja ennenkuin aatelissuku joutui henkisesti rappiolle, oli se
tavallisesti ensin taloudellisesti sortunut, jota tässä ei ollut
tapahtunut.

Niiden kahdeksan päivän aikana, jolloin maisteri Andreas askarteli
näissä tutkimuksissa, oli hänellä ollut tilaisuus nähdä, kuinka
mustalainen oli menettänyt itseluottamuksensa ja levottoman
toimintahalunsa. Enimmäkseen hän makaili kaniinien joukossa
käymälänkatolla ja lekotteli päivänpaisteessa, tupakoi tahi nukkui.
Oli vaikea käsittää, miksi hän oli valinnut juuri tämän paikan;
ehkäpä katon kuparilevyjen synnyttämä ankara kuumuus houkutti hänen
etelämaista vertaan, tai ehkäpä hänen parialuontoaan veti sinne
haju, joka muistutti mätänemistä, sontaa ja perkeitä. Ja sikäli kuin
hänen tylsyytensä kasvoi, joutui talossa kaikki kuin tuuli-ajolle.
Kananpojat kuolivat joukottain nälkään ja hoidonpuutteeseen, ja
makasivat ylt'ympäri maassa mätänemässä. Koirat ajoivat kanoja ja
ankanpoikia ja varastivat itselleen silloin tällöin aterian. Lampaat
kävivät sairaiksi, kun saivat alati maata omissa ulostuksissaan, jota
kasaantui kyynärän korkeudelta lattialle, kukaan ei antanut niille
vettä, eikä laskenut niitä laitumelle.

Puutarhuri, renki ja puusepät istuivat kirsikkapuissa ja popsivat,
poimivat korin täyteen, joka oli tarkoitettu torille lähetettäväksi,
mutta sai jäädä seisomaan, kunnes kaikki marjat mätänivät.

Ja sillä aikaa rikkaruoho kasvoi puutarhassa ja sirotti siemeniään,
lika levisi takapihalla, kärpäset lisääntyivät, ja hajoamisen
ja häviön merkit näkyivät koko talossa. Ja kesken kaikkea tätä
mustalainen puisteli itsensä kerta toisensa perästä hereille
ryhtyäkseen johonkin ilkeyteen, joka saattoi tuottaa harmia
vuokralaisille; ajoi esim. märät koirat laukkaamaan edestakaisin
portaissa juuri, kun ne olivat pestyt puhtaiksi, viskasi luita
ja perkeitä käytävään, laski kanat portista sisään; metelöi
tarpeettomasti öisin ja usutti koirat maisterin maidontuojan ja
kirjeenkantajan kimppuun.

Kaikki tämä kovetti maisteri Andreaksen mielen, niin että hän nyt
vakaalla aikomuksella kävi ampumaan toista tuholaukaustaan siinä
varmassa tarkoituksessa, että upottaisi vihollisen.

Ja tämän suunnitelman toimeenpanijaksi hän oli valinnut Magelonen,
jonka vihamielisyyden hänen oli onnistunut saada hyvillä sanoilla
lauhtumaan, sitä helpommin, kun tyttöä pitelivät pahoin sekä veli
että tuo valhe-vapaaherratar, jota tämä vihasi ankarasti.

Kun Magelone oli saanut tarvittavat tiedot, ilostui hän sydämensä
pohjasta, sillä tässä tarjoutui tilaisuus suurenmoisesti kostaa sekä
vapaaherrattarelle, joka täten nöyryytettäisiin, sekä veljelle,
joka täten menettäisi näennäisen loistonsa, jota tämä oli käyttänyt
esiintyäkseen ylimielisesti sisaruksiaan kohtaan.

Kohtaus tapahtui eräänä perjantai-iltana, ja maisteri istui ikkunansa
ääressä ja kuunteli, kuinka kohtaus alkoi ja leimahti ilmiliekkeihin.
Vapaaherratar, toisin sanoen neitsyt Ivarsson, seisoi ikkunansa
ääressä ja kaiveli kuolleita vihervarpusia ulos häkeistä, jolloin
Jensen astui huoneeseen.

-- Vallitsee hetken hiljaisuus; senjälkeen sanoo neitsyt:

-- No, Peder, aiotko huomenna kaupunkiin ruokaa ostamaan?

-- En, vastaa mustalainen, sen saat itse tehdä!

-- Millä minä ostan, kun sinä olet saanut kaikki rahani?

-- Olenko minä saanut? Mitä minä olen saanut? Mitä olen saanut
siitä, että olen sinun hyväksesi raatanut itseni piloille palkatta
vuosikausia? Mitä ovat sisarukseni saaneet, jotka ovat renkinä ja
piikana täällä palkatta palvelleet?

Nyt puuttui neitsyt puheeseen. Hän puhui puoli tuntia, vuoroin
kirkuen, itkien, kiroillen.

Mustalainen yritti silloin tällöin lausua sanan, mutta turhaan, ja
sitten hän ponnahti pystyyn, syöksyi ulos ja iski oven perässään
kiinni. Palasi jälleen takaisin, puhkesi sanatulvaan, josta saattoi
erottaa vain muutamia sanoja, kuten "heittiö äidiksi", "huora" ja
"koronkiskuri".

Senjälkeen neitsyt raivosi jälleen puoli tuntia maisterin kuulematta
muuta kuin oven paukkinan, joka kaukaa muistutti tykinlaukauksia,
mustalaisen juoksennellessa edestakaisin mielettömän ihmisen lailla.

Ja sitten kutsuttiin Magelone sisään. Ensin neitsyt antoi hänelle
korvapuusteja ja sitten mustalainen; hän ei antautunut kuitenkaan,
vaan lasketti nyt laukauksen, joka kajahti kautta koko talon, ja
jonka kuulivat puutarhassa pensaiden takana vaaniskelevat miehet.

Ja nyt sukeltautui esiin juttuja varhaisemmilta ajoilta, jolloin
mustalaisen äiti ja isä olivat asuneet ja elämöineet talossa;
syytöksiä hevosvarkauksista, murretuista lippaista, joiden lukot
neitsyt olisi tiirikalla avannut; rahaselkkauksista, kavalluksista,
sanalla sanoen kaiken karvaisista roistomaisuuksista.

Mustalaisen ääntä ei kuulunut enää; tuntui siltä kuin hän olisi
kadonnut.

Kohtaus päättyi siten, että Magelone ajettiin pois talosta, häntä
nimitettiin yleiseksi naiseksi, syytettiin siitä, että hän oli
ollut kanssakäymisessä talon kaikkien miesten kanssa (maisteria
lukuunottamatta), jonka jälkeen Magelone kokosi tavaransa ja läksi.

Ketunluola oli hajallaan, ja tuholaukauksella oli ollut tarkoitettu
vaikutuksensa.

Tyytyväisenä työhönsä, jonka hän huomasi hyväksi, meni maisteri
levolle ja nukkui ensi kerran rauhallisesti pitkistä ajoista, sillä
hän uskoi nyt, että vihollisen voima oli hajalla, ja että tämä oli
saanut niin paljon tekemistä omissa vioissaan, jotta jättäisi hänet
rauhaan.

       *       *       *       *       *

Tietämättään hän oli ryhtynyt suureen hyökkäykseensä hetkellä, joka
oli erittäin otollinen synnyttämään hävitystä vihollisen leirissä.
Seuraava päivä oli lauantai; silloin oli maksettava väen palkka,
ja seuraavan viikon varastot ostettavat. Isku oli siis osunut
suoraan päälaelle, jonka alla hehkuivat jo ennestään rasittuneet
ja kiihtyneet aivot kykenemättä yhdellä erää vastustamaan useampia
erilaisia ja eri tahoilta tulevia paineita. Ja senvuoksi mustalainen
joutuikin tykkänään epäkuntoon ja olisi heti ollut mennyttä miestä,
ellei hänen avukseen olisi ehättänyt voimia, joita hän ei kuitenkaan
itse olisi kyennyt esille manaamaan.

Kun maisteri Andreas tuli tuon kohtauksen jälkeisenä aamuna
pihamaalle, tapasi hän puutarhurin, joka näytti hyvin järkytetyltä,
ja tuntui olevan halukas avaamaan sydämensä. Ja kun maisteri
mielellään tahtoi saada kuulla, minkä vaikutuksen hänen heittoaseensa
oli tehnyt, ja kun hänestä kaikki vaara oli jo ohitse, kysyi hän,
oliko puutarhuri kuullut edellisen illan meteliä.

Kyllä hän oli kuullut, ja hän tahtoi nyt varoittaa maisteria
vapaaherrattaresta ja mustalaisesta; sillä sitten kun nyt oli
selvinnyt, minkälaisten ihmisten luona asuttiin, ei hän empinyt
kertoa kuinka mustalainen ja vapaaherratar kerran maisterin
poissa-ollessa olivat murtautuneet hänen huoneeseensa ja avanneet
väärillä avaimilla hänen lippaansa.

Maisteri raivostui ja tahtoi heti lähteä laamannin luo, mutta
puutarhuri pidätti hänet ja kysyi, oliko hän kuullut, että eräältä
naapurilta oli yöllä varastettu hevonen.

Maisteri ei ollut kuullut sitä, ja sai nyt tiedon tapahtumain
lähemmästä kulusta.

Kun Magelonen piti mennä kievariin tilatakseen hevosen kotia
vanhempainsa luo, olivat puutarhuri ja renki luvanneet saattaa häntä,
kun oli pimeä. He kulkivat siis yhdessä pitkin valtamaantietä ja
olivat ehtineet talonpoikaistaloon saakka, josta hevonen juuri oli
varastettu vainiolta, kun kuulivat varovaisia askeleita takaapäin,
ja huomasivat tienvarrella olevassa ojassa mustalaisen, joka hiipi
eteenpäin, valhepuvussa, hattu silmillään ja kädessään musta esine,
joka etäältä katsottuna näytti kengältä. He käänsivät heti selkänsä,
eivätkä olleet huomaavinaan häntä. Mutta he kuulivat hänen seuraavan
perässä aina kievariin saakka, jossa hän katosi heidän näkyvistään.

Puutarhuri, joka oli valvonut yöllä vuoteessaan, oli kuitenkin
kuullut, kuinka mustalainen oli tullut yhden tienoissa pihamaalle ja
antanut määräyksen kahdesta ratsuhevosesta, itselleen ja rengille,
jonka hän oli käskenyt seuraamaan mukana. Mustalainen oli saapunut
kuitenkin vasta kolmen ajoissa; hän oli silloin yhdessä rengin kanssa
ratsastanut Vidalaan, vanhempien kotia, ja vienyt hevosen selässä
eräitä pikku tavaroita, jotka sisar oli lähtiessään unohtanut. Kotiin
saavuttaessa renki oli saanut käskyn vaieta matkasta, luultavasti
siinä mielessä, että hän juuri kertoisi siitä, minkä hän oli
tehnytkin.

Kuultuaan tämän kertomuksen maisteri ei vastannut mitään, ei
lausunut mielipidettään asiasta, mutta oli lähtevinään kamariinsa.
Puolitiessä hän kääntyi kuitenkin takaisin ja suuntasi askelensa sitä
talonpoikaistaloa kohti, josta hevonen oli varastettu. Matkalla hän
yhdisteli mustalaisen aikaisempia ja myöhempiä lausuntoja ja monta
erilaista tapausta, jotka kaikki vahvistivat häntä hänen uskossaan,
että varas ei ollut kukaan muu kuin Jensen.

Alkukesästä hän muisti, kuinka Jensen nautinnolla veti esiin
juttuja hevosvarkauksista, kuinka hän erikoisen seikkaperäisesti
oli kertonut juuri saman talonpojan omistaman punaisen hevosen
varkaudesta; hän muisti ne juonet, joita mustalaisen vakuutuksen
mukaan käytetään tehtäessä varastettuja hevosia mahdottomiksi tuntea,
muun muassa tekemällä niiden otsaan leikkauksen, niin että ne käyvät
piirtopäiksi; hän muisti nyt, että eräänä kauniina päivänä kuukausi
sitten tuo voikko hevonen oli tavattu piirto otsassa, kenenkään
käsittämättä, kuka sen oli tehnyt, tai mitä sillä oli tarkoitettu;
ja vihdoin viimein hän muisti sangen pätevänä seikkana hevoshuijarin
vierailun tuona ikävänä sunnuntaipäivänä.

Kaikki tämä soveltui hyvin yhteen ja viittasi yhtäälle -- kaikki
paitsi voikon otsaleikkaus, joka ei tuntunut asiaan kuuluvalta.

Minkä vuoksi hän olisi leikannut sen? Oliko sekin varastettu, ja
tehtiinkö sekin nyt mahdottomaksi tuntea, jotta se olisi voitu myydä?
-- Tuo hevonen oli siitä omituinen, että se ei osannut käydä, vaan
täytyi sen aina nelistää, minkä maisteri oli huomannut ajaessaan
kerran mustalaisen kanssa Landskronaan; tämä oli merkillisesti
selittänyt tuon hevosen pahan tavan johtuvan siitä, että maitomies
oli opettanut sen ajoon. Nyt tuntui maisterista uskottavammalta,
että tämän nopeamman kulun aiheutti jonkinlainen pelko ajajassa,
että eläin hiljaisempaa hölkkää mentäessä helposti voisi joutua
vaarallisen tarkastuksen esineeksi.

Olipa tuon asian laita nyt sitten miten tahansa; korkeintaan kävisi
kaikki sen kautta vain mutkikkaammaksi. Ennen kaikkea täytyi hankkia
todistuksia. Ja niitä kerätäkseen maisteri suuntasi nyt askelensa
vainiolle, josta hevonen oli varastettu.

Hän löysi pian ojanäyräältä sen paikan, josta hevonen oli talutettu
yli, ja josta se oli kuljetettu Bögelyn vastakkaiselle suunnalle.
Tähän viimeiseen seikkaan maisteri ei kiinnittänyt kuitenkaan mitään
huomiota, sillä se keino oli liian kehno.

Senjälkeen hän löysi apilapellolta sen paalunsijan, jossa eläin
oli ollut lieassa; hän saattoi osoittaa varastetun hevosen jäljet
muiden hevosten jälkien joukossa, ja hän näki varkaan jalkojen jäljet
kosteassa maassa. Se oli suuri, halpasäätyisen ihmisen jalka, jonka
jalkaterä oli hyvin leveä; mutta näiden jälkien joukossa oli muutamia
muita ja syvempiä, säännöllisesti syntyneitä, liian säännöllisesti
voidakseen olla miehen jalkojen tallaamia, joka kuljetti mukanaan
hevosta; ja pahinta oli se, että kaikki nämä jäljet olivat tehdyt
samalla oikean jalan kengällä -- siis määrätyssä tarkoituksessa
tehtyjä harhajälkiä, jotka olivat laitetut mukaan tuodulla kengällä,
jonka kaltaista ei mahdollisessa tarkastuksessa varmaankaan
löydettäisi varkaan kotoa. Ja kas tuossa, erään aivan liian heikosti
tallatun apilamättään päällä oli kenkä, jätettynä siihen harhaan
vieväksi _corpus delicti'ksi_.

Tämä ei ollut kuitenkaan hullummasti ajateltu, ja olisi se voinut
johtaa harhaan jonkun muun kuin maisterin, joka juuri oli kuullut,
että mustalainen edellisenä iltana oli hiipinyt ojassa kädessään
musta esine, joka näytti kengältä. Hän otti senvuoksi, ja jotta
toiset eivät olisi menneet ansaan, tämän _corpuksen_ ja viskasi sen
kauaksi pois, jonkajälkeen hän heittäytyi pitkäkseen maahan ja otti
valelman tuosta oikeasta jäljestä mukanaan olevan rikin avulla. Tuo
valelma taskussaan hän läksi sitten kotia.

Kotiin tultuaan hän oli ollut kadottavinaan veitsen ja etsiskeli
sitä pitkin puutarhakäytäviä, kunnes löysi haluamansa jalanjäljen,
ja otti sitten valelman siitä. Nämä kaksi valelmaa olivat kokonaan
yhdenmukaiset, vieläpä siinäkin, että pikilangat vasemmalla puolella
olivat ratkenneet auki ja painuneet silmukan muotoisina kiinni
anturanahkaan.

Mustalaisen jalka oli siis tallannut jäljen apilapeltoon, jossa
hevosenvarkaus oli tapahtunut -- ergo... Mitä? Oliko silti sanottu,
että hän oli varastanut hevosen? Ei, sillä olihan mustalainen myöskin
voinut -- aikaisemmin aamulla kuin maisteri, olla katselemassa
paikkaa, ja senvuoksi, että maisterin jäljet nyt myöskin olivat
apilapellolla, ei maisterin ollut silti tarvinnut varastaa hevosta.

Kuinka hän sitten pääsisi mustalaisen kimppuun? Ainoa todistus,
jonka poliisi hyväksyisi, olisi se, että hevonen löytyisi varkaan
hallusta -- ja kuitenkin olisi sekin ollut helposti mitättömäksi
selitettävissä, jos näet varas väittäisi ottaneensa irrallaan
kulkeneen hevosen huostaansa. Ja sitäpaitsi ei hevonen varmaankaan
ollut löydettävissä mustalaisen tallista, ehkäpä sitävastoin tuon
hälsingborgilaisen ajurin, kenties ei edes sieltäkään.

Maisteri Andreas päätti varrota kaksi päivää, nukkua aprikoimistensa
päälle kaksi yötä ja käydä sitten käsiksi asiaan!

       *       *       *       *       *

Ensimmäisenä päivänä hän ei nähnyt mustalaista, jonka sanottiin
olevan matkoilla. Vasta toisen päivän aamuna hän näyttäytyi, tuon
pienen rakennuksen katolla, valtavasti meluten ja läiskytellen
ruoskallaan, ikäänkuin olisi oikein tahtonut tuntea valtansa
eläinten ylitse, jotka kuljeksivat alhaalla takapihalla. Hän oli
kovin kiihtyneen näköinen; hienossa hiprakassa ja taistoon haastaen
hän sinkoili ensin hämäriä sanoja vapaaherrattaren ikkunoita
kohti, sitten maisterin. Sattui sanoja ketusta, joka lähtee kanoja
pyydystämään, mutta tarttuu ansaan; oppineista herroista, jotka eivät
näe omaa nokkaansa pitemmälle; jotka kuvittelivat tietävänsä kaikki,
mutta eivät tienneet senkään vertaa kuin heidän peukalonsa kynnelle
sopi; huorista ja koronkiskureista, jotka ristivät itsensä kreiveiksi
ja vapaaherroiksi, mutta joiden yllä ei ollut niin puhdasta
rihmaakaan, ja pikku-eläjistä, jotka myöskin olisivat voineet tulla
suuriksi, jos olisivat tahtoneet.

Jonka jälkeen hän otti kulauksen pullostaan ja alkoi kohti kurkkua
vedellä: "Ma Luxemburin kreivi oon", jota maisteri ei ollut kuullut
nyt pariin kuukauteen. Joka värssyn päälle hän läimäytti ruoskalla ja
tanssi kuparikatolla, joka kumisi ja keinui hänen painostaan.

Maisteri koetti etsiä tämän ylimielisen käyttäytymisen tarkoitusta.
Mustalaisen laulusta kaikui voitonriemu ja voitonylväys, ja hänen
häikäilemätön taisteluun vaatimuksensa viittasi varmuuteen siitä,
että hän oli varmasti voittanut vihollisen.

Myöhemmin päivällä näytti mustalainen istuvan yksin huvimajassa
ja soittavan posetiivia kaikille noille kahdeksalle koiralle,
jotka hän oli koonnut ympärilleen; illalla hän pani toimeen
myrskyisen kohtauksen alhaalla neitsyt Ivarssonin luona, kirkui
yhtä kyytiä kokonaisia neljännestunteja, paukutteli ovia, särki
laseja ja porsliineja. Ja yön tultua hän pani toimeen hirvittävän
näytelmän ullakolla; ampui laukauksia, tanssi rautatangoilla, särki
huonekaluja, koettaen koko ajan ärsyttää maisteria menettämään
malttinsa ja ryhtymään taisteluun.

Väsyttyään vihdoin tähän hän läksi niitylle, jossa sytytti
poltettavaksi aiotut turpeet ja rikkaruohot tuleen, heittäytyi
koirien ympäröimänä pitkäkseen kasteiseen maahan ja näytti vaipuvan
uneen.

Maisteri Andreas ei sitävastoin voinut saada rahtuakaan unta
silmiinsä, ja mitä kauemmin hän makasi ja kiusasi itseään taistelussa
unettomuutta vastaan, sitä lujemmaksi kävi hänen päätöksensä hyökätä
suoraan vihollistansa vastaan, ja aamun koittaessa hän pukeutui ja
läksi laamannin luo ilmi-antaakseen ainakin, että talonväki oli
käyttänyt vääriä avaimia.

Hän oli ohjannut askelensa läpi pyökkimetsän ja joutunut
kuusipolulle, jolloin harakkain räkätys johti hänen huomionsa
kuuseen, jota käytettiin kirjoitustauluna. Hän ryömi pensaikkoon
ja löysi pian puun, jonka kuorittuun kylkeen oli ilmestynyt uusi
kuva; hän oli jo liiaksi perehtynyt tähän käsittääkseen väärin kuvan
merkityksen. Kaikki aikaisemmat merkit olivat poistetut, ja niiden
sijaan oli siihen leikattu kettu, jonka kaula oli tarttunut paulaan,
niin että kieli roikkui ulkona kidasta.

Kettu oli epäilemättä kuvaavinaan maisteria, päättäen mustalaisen
voitontansseista ja ylimielisestä loilotuksesta.

Ja nyt ajoi uteliaisuus päästä selville siitä, millä kannalla hänen
asiansa olivat, hänet nopeasti laamannin kartanoon, jota hän muutoin
lähestyi tuntien jonkinlaista levottomuutta lopputuloksen vuoksi,
koska valloitettujen maakuntien kaikki tuomarit olivat tanskalaisia,
mikä seikka osoitti hallituksen auliutta siinä suhteessa, että
voitettujen ei tarvinnut elää ainaisessa mielivaltaisen ja väärän
lainkäytön pelossa, ja myöskin siksi, että sangen suuri merkitys oli
sillä, että tuomari täysin hallitsi väestön kielen voidakseen seurata
ja arvostella joka sanan erilaisia vivahduksia.

Hän oli ehtinyt ulos metsästä ja läheni kirkonkylää, missä laamanni
asui, kun mustalainen tuli kylänkujalta laskettaen täyttä laukkaa
kiiltävän hevoskaakkinsa selässä, tervehti voitonylväästi hymyillen
ja pirskotti maisterin päälle lokaa, kun tämä ei ennättänyt ajoissa
väistää syrjään.

Maisterin mieli synkistyi, ja pahat aavistukset kiusasivat häntä
seisoessaan siinä laamannin portin- kolkutin kädessään. Vieläkin
apeammaksi kävi hänen mielensä, kun tuomari otti hänet vastaan
ihmettelevän, epäluuloisen näköisenä ja vei hänet matalaan, mustilla
huonekaluilla sisustettuun saliin, jossa kaksi suurta pöytää täytti
koko lattian. Siellä vallitsi tukahuttava kuumuus, ja ikäänkuin
päästääkseen hiukan ulos lämpöä, aukaisi tuomari viereisen huoneen
oven, pistäytyi sinne hetkiseksi ja palasi sitten takaisin.

Hän käski maisterin istuutumaan, tarkasteli häntä kiireestä
kantapäähän, ikäänkuin verraten häntä kuulemiinsa kuvauksiin ja
niihin mielikuviin, jotka oli aikaisemmin muodostanut kävijästä.
Kuitenkaan hän ei sanonut mitään, vaan vartosi levollisesti, että
maisteri sanoisi jotakin.

Viimein tämä alkoi haastaa, sangen vastahakoisesti, sillä hän pelkäsi
sekaantuvansa lausumaan ristiriitaisuuksia ja puhumaan liiaksi, ja
hän oli valmistautunut vain kysymysten varalle, jossa tapauksessa
vastaukset olisivat helposti antautuneet kuin itsestään.

-- Asiani, hän alkoi, koskee isäntääni, tilanhoitaja Jenseniä
Bögelystä, jonka käytös minua kohtaan ole ollut soveliasta.

Tässä hän vaikeni, jotta häneltä olisi kysytty, mutta mitään
kysymystä ei kuulunut, näkyi vain päännyökäys, joka kehoitti häntä
jatkamaan.

-- Olen näet saanut tietää, täytyi hänen siis jatkaa, että ihmiset,
joiden luona asun, ovat murtautuneet huoneeseeni ja avanneet väärillä
avaimilla lippaani... tässä hän jälleen vaikeni.

Tuomarin kasvojen ilme oli muuttumaton, välinpitämätön, ikäänkuin
olisi ollut täysin selvillä kuulemastaan.

-- Ja nyt, täytyi maisteri lopettaa, aion antaa heille haasteen
sisäänmurrosta.

Tuomari vartosi hetken; sitten hän kysyi:

-- Mitä on varastettu?

-- Mitään ei ole varastettu! täytyi maisterin vastata; sillä hän ei
voinut väittää, että salaisuuksia olisi saattanut varastaa, siten kun
olisi ilmi-antanut itsensä vaarallisten salaisuuksien säilyttämisestä.

-- Onko asiassa todistajia? kysyi tuomari.

-- Puutarhuri väittää kuulleensa tilanhoitaja Jensenin sisarusten
kertoneen niin.

-- Siis pelkkää lorua; sillä sisarukset eivät voi todistaa. Mitään
ei ole varastettu, todistajia ei ole, ei murrettuja lukkoja! Siis ei
mitään, minkä nojalla tuomita!

Maisteri istui tuijottaen ikäänkuin kannettaan etsien, joka yhdellä
erää oli haihtunut, niin että siitä ei ollut rahtuakaan jälellä.
Mutta hän tointui pian, tunsi olevansa epäedullisessa valossa kuten
ainakin mies, joka viskaa heikosti perustellun syytöksen, ja jotta
ei olisi lähtenyt sieltä kuin mikäkin raukka, päätti hän tunkeutua
syvemmälle asiaan.

-- Uskooko herra laamanni sitten, että tämä Jensen on täysin
luotettava henkilö, joka on kaiken epäilyksen yläpuolella?

-- Jenseniä on kyllä epäilty erinäisistä asioista, mutta on hän aina
selviytynyt niistä, vastasi laamanni painokkaasti. Niinpä hänet oli
ilmi-annettu epäiltynä syylliseksi tässä eräänä iltana tapahtuneeseen
hevosenvarkauteen. Mutta corpus delicti, varkaan kadottama kenkä,
ei osoittautunut lainkaan sopivan hänen jalkaansa; edelleen hän
saattoi näyttää toteen alibin, kun hän todistettavasti oli ollut
ratsastamassa rengin kanssa siihen aikaan, jolloin varkaus oli
tapahtunut, ja on käynyt selville, että hän on samana yönä ollut
vanhempiaan tervehtimässä. Siihen taas oli aivan muut syyt, että hän
illalla oli hiipinyt valhepuvussa ojassa.

-- Mitkä niin, jos saan luvan kysyä.

Tuomari silmäili ankaran tutkivasti maisteria ja vastasi
närkästyneellä äänellä:

-- Kyllä, hän koetti päästä perille siitä, oliko eräs henkilö, joka
oli lähellä hänen sydäntään, tullut valheellisilla lupauksilla
vietellyksi. Se oli hänen tarkoituksensa.

Syntyi hirvittävä äänettömyys. Kaikki kieppui maisterin silmissä, ja
ikkunaruudut kävivät kuin verkoksi, johon hän oli takertunut. Yhden
asian hän tunsi selvästi: että oli itse kutonut verkon, että oli
hoivannut omalla povellaan käärmeensikiötä, joka nyt puri häntä. Ja
hän tunsi itsensä voimattomaksi. Sillä eihän hän voinut kuitenkaan
kertoa, että oli antanut varkaalle opetusta alibissa ja corpus
delicti'ssa ja neuvonut hänen myöntämään jonkun sivuasian päästäkseen
itse oleellisessa vapaaksi. Ja tuo tyttöjuttu, josta ei kait lain
mukaan seurannut mitään rangaistusta, oli kuitenkin riittävä tekemään
hänet todistajaksi kelpaamattomaksi, saattamaan hänet itsensä
epäilynalaiseksi, niin että jokainen yritys hänen puoleltaan selittää
lähempiä seikkoja johtaisi hänet itsensä pinteeseen, pahentaisi hänen
asemaansa, sotkisi hänet ristiriitaisuuksiin.

Tuomari, joka näki, että maisteri oli suistunut satulalta, käytti
tilaisuutta antaakseen hänelle potkun, joka tuntui.

Jensenin, hän lisäsi, tunnen puolihupsuna ihmisenä, jolla on
kuitenkin hyvä sydän ja anteeksi antavainen mielenlaatu. Kuinka
hän anoikaan katkerimman vihollisensa, portinvartijan puolesta,
joka oli varastanut häneltä, ja jota vankila uhkasi. Ei, hän ei
ole vaarallinen; sillä niin kauan kuin kostonhalu ei valtaa jonkun
ihmisen mieltä niin, että se pimittää hänen järkensä, niin on kaikki
asiat oikealla kohdallaan ja tolallaan!

Maisteri Andreaksen korvia rupesi kuumentamaan; sillä hän ei ollut
moneen herran vuoteen istunut koulunpenkillä kuten nyt. Ja kiehuvassa
vihassaan hän unohti muodot ja yleiset tavat ja alkoi muitta mutkitta
tehdä tuomarille kysymyksiä.

-- Mutta entäs sitten riikinkukko, ja kalkkuna, ja koirasankka, ja
lantavaunut ja ne tavarat, jotka öiseen aikaan vietiin ullakolta, ja
kananostomatka Tanskaan -- ehkäpä laamanni on myöskin näistä perillä?

-- Vaikkakaan minun ei tarvitse alistua tällaiseen kuulusteluun, niin
vastaan kuitenkin. Mitä riikinkukkoon, kalkkunaan ja koirasankkaan
tulee, niin epäillään yhä erästä määrättyä henkilöä, mutta ei ole
riittävästi todistuksia! (Tässä hän loi maisteriin silmäyksen, joka
sai hänet kalpenemaan.) Sillä varas tuntuu olevan harjaantunut
henkilö, joka on ymmärtänyt jättää jälkeensä väärän corpus delictin,
henkilö, joka on selvillä siitä, että alibi on todistuksessa tärkein,
ja joka tietää -- ja onpa vielä tahtonut muillekin opettaa -- että
palvelusväkeä ei voi ottaa todistajiksi.

Maisteri Andreaksen tukka nousi pystyyn, ja mikäli hän vimmastui,
sikäli hän joutui päästänsä pyörälle, ja huomatessaan hämmennyksensä
hän yhä vain kävi sekapäisemmäksi, kunnes hän viimein istui siinä
kuin rikolliseksi todistettuna omantunnon häntä soimatessa, ja hänen
kauhulla ajatellessaan lopullista ilmituloaan.

Mutta tuomari jatkoi nyt miltei varmana siitä, että oli oikeilla
jäljillä.

-- Ja mitä Tanskanmatkaan tulee, niin on Jensen
muistikirja-muistiinpanoillaan todistanut, että hän kävi siellä
tuolla mainitulla asialla; olen omin silmin lukenut, että siinä
seisoi: "Perjantaina elokuun 2 p:nä matkustan Tanskaan; mukanani
on kymmenen taaleria, noudan viisi taaleria Landskronasta ja ostan
seitsemänkymmentäviisi kanaa."

Tässä maisteri kohotti päätään ikäänkuin olisi tahtonut puhua,
mutta vyyhti oli jo niin sekava, että häneltä katosi halu yrittää
selvitellä sitä; hän ei saanut suustaan sanaakaan tehdäkseen
haluamiaan vastaväitteitä. Hän ei osannut sanoa: Herra laamanni,
juuri se seikka, että mies kirjoittaa kuin pässinpää presens-muodossa
"matkustan" kaikkien järkevien ihmisten tavallisesti jälkeenpäin
kirjoittaessa: "eilen" tai "sinä ja sinä päivänä olin siellä ja
siellä" -- juuri se seikka näyttää minusta epäilyttävältä; ei hän
myöskään uskaltanut opettaa laamannille epäilyttävää tiedonannoissa
siitä, että tällä oli niin ja niin paljon, mutta piti hänen noutaa
niin ja niin paljon lisää; ja hän oli kadottanut kaiken halun
väittää vastaan, että alkuaan piti olla sata kanaa, muistiinpanoissa
ollessa vain seitsemänkymmentäviisi. Tuollainen häikäilemättömyys
sai hänet ihan vaikenemaan, ja hän kuunteli kuin unessa laamannin
todistelua lantavaunujen luvallisesta käyttämisestä, mustalainen kun
oli pyytänyt ja saanut Landskronan teurastamon luvan noutaa sieltä
sianmahoja, kuitenkin vielä omin korvin kuullessaan selityksen
Hälsingborgin kuninkaallisesta latokartanosta ja omin silmin
nähdessään lantakasan, jota ei oltu voitu tuoda mistään teurastamosta.

Kuulustelu oli lopussa, ja maisteri nousi mennäkseen matkoihinsa
epäiltynä varkaana, vääränä ilmiantajana, silmälläpidon alaisena
henkilönä, kun tuomari antoi hänelle vielä viimeisen iskun rintaan:

-- Siis en voi tehdä mitään lipasasianne hyväksi, mutta painakaa
visusti mieleenne toisen kerran varalle, että jos kätkössänne on
vaarallisia valtiosalaisuuksia, niin pitäkää ne yhtä hyvin salassa
kuin nytkin; sillä vaikkakin olen synnyltäni tanskalainen, niin
olen tullut Ruotsin alammaiseksi, enkä nykyisen kuninkaani ja
herrani uskollisena alammaisena karta mitään keinoja -- enkä säästä
yhtään henkilöä -- puoltaakseni ja valvoakseni sen hallitusmuodon
loukkaamattomuutta, jolle olen vannonut uskollisuusvalan!

Jouduttuaan ulos tuntui maisterista siltä kuin olisi hän saanut
raippavitsat. Takaapäin sidottuna, kunnia menetettynä, vailla
nousumahdollisuutta; tahrattuna ja vailla mahdollisuutta voida
puhdistautua, päinvastoin, mitä enemmän hän hankaisi tahraa, sitä
syvemmälle se vain syöpyisi. Vaikkakin hän olisi voinut koota
todistuksia, niin hän ei uskaltanut enää koskea asiaan pelosta syöstä
siten perheensä onnettomuuteen; ja kukapa ties, vaikka mustalainen
suorastaan syyttäisi häntä ja haastaisi hänet oikeuteen. Hänhän
saattoi joutua syytteeseen osallisuudesta varkauksiin, hän kun
oli opettanut varkaan varastamaan; hän saattoi joutua syytteeseen
väkisinmakaamisesta, viattoman neidon viettelemisestä -- mistä
tahansa, vääriä todistajia kun saattoi helposti hankkia; ja, mikä
oli pahinta ja kaikkein varminta, majesteettirikoksesta; sillä sitä
rikosta hänen kunniantuntonsa ei sallisi hänen kieltää, siksi että
hän oli siihen syyllinen.

Hän oli lyöty, ja hänet oli lyönyt kehno mies, heittiö,
maantieritari, jolla oli vai se etuus, että hän häikäilemättä
valitsi aseensa. Älykäs, tietorikas, rehellinen mies oli kaatunut
taitamattoman iskusta, joka ei ollut edes tuntenut rikollisuuden
filosofiaa, varkauden tekotapaa, oikeudenkäynnin menettelytapoja.
Hänet, jolta oli varastettu, jolle oli tehty vääryyttä, jota oli
kidutettu ja kiusattu, hänet oli häväisty, ja varas, viettelijä,
urkkija, koronkiskuri, joka eli ruumistaan kuin portto, ja joka
tahtoi myydä sisarensa portoksi, hänestä oli tullut tuo hyvä mies,
jolla oli jalo, anteeksi-antavainen sydän, hellä mielenlaatu, hän oli
tuo sisaren menetettyä viattomuutta surevainen veli!

Maisteri kulki pää alas painuneena maantietä myöten, ja pusersi
niin lujasti keppiään, että kynnet kävivät valkeiksi, ja hänen
aivoissaan liikkui vain yksi ainoa ajatus. Häntä oli syytetty
kostonhimosta. Mistä kostosta? Varas oli murtautunut hänen
huoneeseensa, oli rikkonut sopimuksen, oli pilkannut ja kiduttanut
häntä, ja hän ilmi-antoi varkaan! Sitähän toki muutoin sanotaan
itsepuolustukseksi, ja eikö kansalaisen velvollisuus sitäpaitsi
ollut ilmi-antaa varkaita? -- Nyt hän tahtoi itse kostaa, koskapa ei
laki tehnyt sitä, vaikkakin lait muutoin ovat laaditut sitävarten,
että oman käden oikeus olisi tarpeeton. Hän tahtoi palata takaisin
alku-ajan oman käden oikeuteen alkuajan ihmistyyppiä vastaan. Tuhota
vahinko-eläimen, hävittää ihmishahmossa kulkevan hirviön, estää
rosvon panemasta täytäntöön pahoja töitään, tämä oli luvallinen teko,
josta hän saattoi omissa silmissään puhdistautua. Mutta hän tahtoi
ryhtyä tehtävään tietonsa koko ylemmyydellä, hän ei tahtonut surmata
raakalaista ruudilla eikä lyijyllä, vaan keinoilla, jotka eivät
tuottaneet hänelle itselleen mitään rangaistusta, eivätkä jättäneet
mitään näkyväistä jälkeä. Hän tunsi olleensa oikeilla jäljillä
silloin, kun oli nyhtänyt hajalle mustalaisen sielun, ja elleivät
olosuhteet olisi tulleet tämän avuksi, olisi hän nyt ollut jo
mennyttä miestä. Mutta hänen perikatonsa läheni, sillä toimintahalu
ja toivo olivat jo kadonneet, kaikki mikä saattoi pidättää häntä
rikoksesta, oli häneltä riistetty, ja puute vaani ovella. Tämä raaka
sielu, joka tuntui niin lujasti rakennetulta, oli vain kyhätty
hatarasti kokoon huonoista aineksista, ja jo saamiensa kolausten
jälkeen se luhistuisi, jos sitä vielä pari kertaa voimakkaasti
ravistaisi. Miten tämä tapahtuisi, sen maisteri otti harkitakseen
tuumiskelemalla asiaa yksin huoneessaan yökauden.

       *       *       *       *       *

Maisteri oli ennättänyt portille saakka päätään kohottamatta,
jolloin häntä huusi mustalainen, joka seisoi ylimielisessä asennossa
aitaa vasten nojaten, ja maisterin vastatessa kylmästi hänen
tervehdykseensä, nyökkäsi tämä tuttavallisen sääliväisesti hattua
nostamatta, ja meni tulijaa vastaan huulillaan ilkein hymynsä.
Lähenteleväisyydellä, jota hän tavallisissa oloissa ei osoittanut,
pisti hän käsivartensa maisterin käsivarteen, seurasi häntä läpi
kuusikujanteen ja alkoi puhua raha-asioista, meni suoraan asiaan ja
kysyi, tahtoisiko maisteri antaa hänelle viidensadan hopeataalerin
lainan.

Maisteri Andreas, joka ei omistanut killinkiäkään yli palkkansa,
piti kuitenkin ihan turhana tuhlata kallista aikaa hyödyttömiin
verukkeisiin ja lupasi ilolla palvella häntä tuolla vähäpätöisellä
summalla kolmen päivän kuluttua, jonka jälkeen hän yritti livahtaa
tiehensä omaan kamariinsa. Mutta mustalainen ei irtautunut hänen
käsivarrestaan, vaan pakotti hänen istuutumaan eräälle penkille
pöydän ääreen, joka oli asetettu ruohikolle rakennuksen edustalle,
paikalle, joka näkyi parhaimmin maantielle.

-- Istukaa nyt ja tyhjentäkää lasi seurassamme, kutsui mustalainen
äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä.

-- Kiitos, rakas Jensen, virkkoi maisteri, mutta minä en voi juoda
aamupäivällä.

-- Ei maksa vaivaa kieltäytyä, sillä nyt maisterin on tyhjennettävä
lasi! Muutoin voisin luulla, että olette ylpeä. Ja sitähän ette ole?
väitti mustalainen vastaan hyvin osutulla leikillisellä äänellä.

Neitsyt Ivarsson ja Iivana tulivat samassa sinne laseja ja tuoppia
tuoden, ja istuutuivat lupaa pyytämättä pöydän ääreen tavalla, jossa
ei näkynyt jälkeäkään siitä kunnioituksesta, jota maisterille oli
ennen osoitettu.

Oli siis tarkoitus valmistaa hänelle uusi kidutus, ehkäpä näyttää
häntä ohikulkijoille maantiellä, tai ehkäpä oli vain tarkoitus
härnätä häntä johonkin hairahdukseen.

Mustalainen kaatoi laseihin tuota mätää omenaviiniä, joi ensin itse
ja maiskutteli huuliaan.

-- Tämä on oikeata bourgognelaistani, olkaa varma siitä!

-- Kyllä se on hyvää viiniä, vastasi maisteri ihan koneellisesti,
tukahuttaessaan suuttumuksensa harkitsemalla suunnitelmaansa.

Neitsyt ja Iivana nauroivat ihan teeskentelemättömästi.

Senjälkeen mustalainen kaatoi paloviinaa laseihin.

-- Sitä en maista pisaraakaan! sanoi maisteri jyrkästi.

-- Ette?? Aivan varmasti! Kun minä pyydän! Kun pyydän niin kauniisti
enkä pakota, en tahdo väkisin enkä uhkaa! Herran nimessä, ei pistäisi
päähänikään uhata, sillä sitä ei pidä milloinkaan tehdä, varsinkaan
ei, kun on todistajia läsnä... jotka ovat inhabiileja. Ei, kautta
autuuteni, minä en uhkaa, en hituistakaan! -- No, pikku pisarainen
vain!

Maisteri asetti pois keppinsä, jotta hänestä ei olisi tullut
murhamiestä; mutta hän ei juonut:

Mustalainen tyhjensi lasinsa, ja hänen päänsä meni heti pyörälle.

-- Nyt laulan yhden numeron! hän huusi ja selvitti kurkkuaan.

Ja sitten hän alkoi vedellä vanhaa lempilauluaan: "Ma Luxemburin
kreivi oon!"

Tuntui siltä kuin tuo mitätön, pelkuri, heikko ihminen olisi
nielaissut kaiken sen rohkeuden, kaiken sen voiman, jonka tuo toinen
voimakkaampi ja merkitsevämpi oli menettänyt, ja kun mustalainen
tunsi polkeneensa maisterin jalkoihinsa, tuntui hänestä kuin hän
itse olisi kyynärän kasvanut. Mutta hänellä oli samalla hämärä
tunne asemansa epävarmuudesta ja aavistus siitä, että lyöty saattoi
nousta ja iskeä väkivallantekijän maahan; sillä hänen täytyi joka
silmänräpäys tuntea jalkansa tuon lyödyn niskassa, jotta ei olisi
kadottanut uskoa siitä, että oli tuon toisen yläpuolella, ja mitä
enemmän hän polki, sitä lujemmaksi kävi maisterin päätös. Tuon
kantapään jokainen polkaisu ikäänkuin pusersi esiin ajatuksia, uusia,
syviä, uskaliaita ja oikeita, ja ne kerääntyivät kaikki saman asian
ympärille, ja ne voimistuivat voimistumistaan. Mustalaisen jokainen
sana, joka liike kävi rihmaksi, mikä punoutui nuoraan, johon hänet
hirtettäisiin, ja maisterin turvallisuudentunne ja levollisuus
kasvoivat hetki hetkeltä.

Tuon humalaisen melu oli houkuttanut maisterin lapset parvekkeelle,
ja he katsoivat ihmetellen isäänsä, joka istui ja ryypiskeli
talonväen kanssa kirkkaana aamupäivänä.

-- Ei, mutta katsokaapa noita Jumalan pikku enkeleitä! virkkoi
mustalainen todellisella ihastuksella.

Luonteenomaista tälle metsäläiselle oli, että hänellä ei ollut mitään
käsitystä lapsen tai naisen personallisesta arvosta, mutta sensijaan
hän runoili ne korkeammiksi miltei taivaallisiksi olennoiksi,
kuten hän teki tarhakäärmeittenkin suhteen. Lapset, nuo villit ja
pahantekijät pienoiskoossa, joiden rakastettavaisuus on heidän
taidossaan peittää vikansa, ja joiden silmäänpistävät näennäiset
hyveet riippuvat vain heidän edullisesta asemastaan, joka ei pakota
heitä taisteluun elinehdoista, olivat käyneet mustalaiselle kuin
kuvaksi kaikkein korkeimmasta, enkeleistä, ehkäpä myöskin senvuoksi,
että ne eivät kyenneet vahingoittamaan häntä, ja siksi, että ne
osoittivat hänelle samaa luottamusta ja avomielisyyttä kuin kaikille
muillekin.

-- Oi, antakaa lasten tulla alas! hän ehdotti tuntien tarvetta
osoittaa hellyyttään tai ehkäpä tunteakseen, kuinka lähelle oli
päässyt näitä parempi-osaisen rodun lapsia, johon hän aina oli
katsonut taikauskoisella kunnioituksella, ja jolle hän aina oli
nöyrästi paljastanut päänsä.

-- He eivät saa tulla alas! vastasi maisteri.

-- Kenen vuoksi he eivät saa? kysyi mustalainen uhkaavalla äänellä.

-- Minun vuokseni, vastasi maisteri terävästi. Mutta seuraavassa
hetkessä hän katui sitä taisteluun vaativaa muotoa, johon oli
pukenut kieltonsa, ja käänsi sen äkkiä leikiksi, mikä aina vaikutti
erehtymättömästi mustalaiseen, jonka mieleen siten lempeästi
teroitettiin, että toinen tunsi hänen sisimpänsä ja hänen ajatuksensa.

-- Eikö siinä ole kyllin, että isä käyttäytyy kuin sika? Onko
välttämätöntä, että lapsetkin tekevät samoin? hän sanoi.

Tällä kertaa hän osui kuitenkin harhaan; sillä mustalainen tunsi
maisterin itsetunnustuksen kautta tulleensa luokitetuksi elukkain
joukkoon, ja se muistutti hänelle liiaksi hänen todellista arvoaan.

-- Tulkaa alas tänne, lapsukaiset! hän huusi ylös parvekkeelle
käännettyään selkänsä maisterille.

Neitsyt, joka oli istunut koko ajan vaiti, nähtävästi viime päivien
tapahtumain nöyryyttämänä ja masentamana, avasi nyt suunsa, ja
tarttui tuskan ja todellisen hätääntymisen puuskauksessa mustalaisen
nutunhihaan ja virkkoi:

-- Ei, Jensen, anna lasten olla rauhassa! Lapset ovat pyhiä olentoja
kuten eläimet!

Huolimatta tuosta vähemmän oikeasta vertauksesta, käsitti
maisteri heti tuon vanhan neitseen äitiydentunteen purkauksen
teeskentelemättömyyden, ja kiitti häntä katseella, jota tämä
ei kuitenkaan ottanut vastaan, sillä hän piti maisterin vikana
valta-istuimelta syöksymistään, ja siitä johtuvaa pahoinpitelyä.
Mustalainen, joka tuosta odottamattomasta esteestä oli saanut
julmuudenhimonsa johdattimen, kääntyi nyt puhisten neitseen puoleen,
ja oli juuri sivaltamaisillaan tätä korvalle, kun maantiellä
näyttäytyi odottamaton näky, ja kiinnitti hänen huomionsa kokonaan
puoleensa.

Ruumissaatto kulki ohi. Kuusi miestä kantoi arkkua, ja jäljessä
seurasi mustapukuinen nainen ja pieni poika. Arkku oli valkeaksi
maalattu, ja koristi sitä kuusenoksista sidottu viheriä seppele;
surupukuisen naisen yllä oli pitkä valkea harso, muutoin oli kaikki
mustaa.

-- Se on portinvartija! sanoi neitsyt.

Nähdessään vihollisensa hautapaarit (he olivat heti sovinnon tehtyään
tulleet jälleen vihollisiksi) mahtoi mustalaisen salatuimmasta
sydänsopukasta tunkeutua ilmoille voitonkirkaisu, ikäänkuin hän olisi
nähnyt vaarallisen todistajan kaivettavan maahan, ja tulvehtivassa
ilossaan hän unohti synnynnäisen kuolemanpelkonsa, ja kääntäessään
kasvonsa tielle päin hän puhkesi raikuvaan nauruun ja taputti
käsiään. Maisterissa, joka näki, että tämä purkaus peitti vain
salaista pelkoa, syntyi heti ajatus, jolle hän antoi ruumiillistuneen
muodon, nähdessään tuon surupukuisen naisen pysähtyvän ja nostavan
kätensä taivasta kohti ikäänkuin anoen sen suojelusta tai kostoa,
neitseen samaan aikaan kätkiessä kasvonsa käsiinsä häpeästä ja
tuskasta mustalaisen raa'an käytöksen vuoksi.

Maisteri Andreas näet nousi penkiltä, paljasti päänsä ja jäi
kunnioittavasti seisomaan, kunnes ruumissaatto oli kulkenut ohitse.

Mustalainen suuttui tästä ojennuksesta, ja kysyi äkäisellä äänellä:

-- Mitä tuo ilveily on merkitsevinään?

-- Se ei ole mitään ilveilyä! vastasi maisteri mahtipontisesti.
Rukoilen aina kuolleitten puolesta, sillä, hän lisäsi painokkaasti,
kukaan ei tiedä, mitä kuoleman jälkeen seuraa, ja se, joka ei ole
saanut rangaistustaan tässä maailmassa, voi varrota sitä tulevassa.

Mustalainen, joka todellakin pelkäsi haudantakaista elämää, ei
tahtonut antaa vielä pelolleen valtaa, ja tehden viimeisen kokeen
hätäänsä tukahuttaakseen, hän huusi ruumissaaton jälkeen:

-- Mene helvettiin, portinvartija! Mene helvettiin!

-- Olkaa varuillanne, Jensen, virkkoi maisteri, kuolleet
kummittelevat, jos heidän rauhaansa häiritään!

Ja levollisena kuin tuleva voittaja, joka on hyökännyt vihollisensa
heikoimpaan kohtaan, onnellisena kuin ajattelija, joka pitkällisten
ponnistusten jälkeen on päässyt selvyyteen, hän nousi ylös, ja
kasvoillaan ankarin kateederi-ilmeensä hän toisti profeetallisella
äänellä ennustuksensa, jonka aikoi itse panna täytäntöön:

-- Kuolleet kummittelevat!

Astuessaan ripein askelin portista sisään hän kuuli silmänräpäyksen
vaiti-olon jälkeen, mikä osoitti, että sanat olivat tehneet
vaikutuksensa, jäljessään naurunhohotuksen, jota seurasi muistutus
tuosta pyydetystä rahalainasta, joka oli noussut nyt tuhanteen
taaleriin. Maisteri kääntyi portaissa ja nyökkäsi myöntävästi päätään.

       *       *       *       *       *

Lähemmin asiaa punnittuaan maisteri Andreas oli huomannut, että ne
keinot, joita hän ennen oli käyttänyt hävittääkseen tämän raa'an
sielun, olivat olleet liian hienoja, ja että erehdyksensä syy oli
ollut se, että hän oli arvioinut liian korkeaksi parian herkkyyden
tuntea moraalista häpeätä. Hän oli koskettanut kunniantunnon
kieltä, jota ei ollut, tai joka oli liian löyhä voidakseen katketa
edes kovistakaan kosketuksista. Tässä, sen hän huomasi nyt, täytyi
turvautua väkivaltaisempiin ja yksinkertaisempiin keinoihin,
vanhoihin tunnettuihin keinoihin, joita kirkko ja etenkin paavit
kaikkina aikoina olivat ymmärtäneet käyttää taivuttaakseen mieliä,
nimittäin pelkoa tulevaisesta elämästä. Tässä suhteessa tuon
taika-uskoisen mustalaisen maaperä oli hyvin muokattu, ja, kiitos
olkoon tuon satunnaisen ruumissaaton sekä sitä seuraavien kohtausten,
oli koko suunnitelma tuohon menettelyyn syntynyt kuin itsestään.

Maisteri Andreaksen kätköissä oli jesuiitta-isä Athanasius
Kircherin äskettäin tuntemattomia, mutta ehkäpä ei niinkään vähän
jesuiittamaisia tarkoitusperiä varten keksimä kone, jota nimitettiin
taikalyhdyksi eli _laterna magicaksi_. Tämän avulla saattoi mielensä
mukaan synnyttää varjokuvia seiniin, savuun tai mille muulle
taustalle tahansa, mikä vain oli edes johonkin määrin kiinteä.
Tätä konetta hän oli monasti aikonut käyttää huvittaakseen sillä
mustalaisen seuraa, mutta jonkinlaisesta haluttomuudesta lahjoittaa
mitään miehelle, joka varasti eikä kiittänyt koskaan, oli hän
kuitenkin jättänyt sen tekemättä. Nyt hän oli käyttävä sitä hyväkseen
erääseen tarkoitukseen, jonka saavuttamiseksi hän neljä kuukautta
kestämiensä kärsimysten jälkeen katsoi olevansa täysin oikeutettu
käyttämään mitä keinoja tahansa, kunhan nämä keinot suojelivat vain
hänen oman persoonansa joutumasta perikatoon; sillä hän oli nyt
selvillä siitä, että hänen persoonansa oli korkeampi-arvoinen sekä
hänen perheelleen että yhteiskunnalle kuin tuo vahinkoeläin, josta ei
yhdenkään ihmisen onni riippunut, mutta jonka hävittämisestä monen
pelastus riippui.

Istuessaan nyt ja maalatessaan kuvioita laseihinsa maisteri Andreas
tunsi kuitenkin toisinaan vastenmielisyyttä sitä kohtaan, että
oli epärehellisissä hommissa. Hänestä tuntui melkein siltä, kuin
olisi hän ollut teloittaja, pyövelinapulainen, piiskuri, nylkijä.
Ja likaisilla korteilla pelaaminen, taika-uskolla keinotteleminen
samalla kuin hän oli filosoofi ja luonnontutkija, ja hänen tehtävänsä
oli taistella tietämättömyyttä vastaan, se ei voinut muuta kuin
loukata hänen hienompia tunteitaan. Mutta oliko hänen sitten käytävä
perikatoon senvuoksi, että hänen tunteensa olivat hienommat. Oliko
hänen nyt hankittava itselleen viidentoistasadan taalerin velka
(niin suureksi oli summa vähitellen kasvanut), jota hän ei voinut
milloinkaan suorittaa -- siis kaiken lisäksi menetettävä vielä
kunniansa ja saatettava perheensä mieron tielle? Ei, hän ei tahtonut
käydä perikatoon; hänen elämänhalunsa ja hänen uskonsa korkeampaan
elämisoikeuteensa nousi kapinaan sitä vastaan, että hän joutuisi
raakalaisen orjaksi, raakalaisen, joka vetelehtien ja juopotellen
kuluttaisi sen, minkä hän, oppinut mies, työllään ansaitsisi, ja
hänen täytyi olla pyöveli, joka nylki nahkan toisen ruumiista; hänen
täytyi eräänä määrättynä hetkenä pyyhkäistä olemattomiin vuosisatojen
kerääntynyt kasvatus ja omat opitut käsitteensä kunniallisuudesta ja
omastatunnosta; hänen täytyi uhrata sielunsa rauha, luopua osittain
omanarvontunnosta, jota vailla elämä kävisi hänelle sietämättömäksi.
Ja sen lisäksi hänen täytyi säilyttää salaisuutta: ajatus siitä, että
oli tehnyt murhan, tulisi ehkä vainoamaan häntä, kuten tulevaisen
pelko vainosi tuota toista. Oliko se heikkoutta hänessä, joka aikoi
murhata -- tuo iskun antamisen pelko, heikkoutta hänen sielunsa
rakenteessa, kuten kuolemanpelko oli tuon toisen vajavaisuus?
Ja oliko näillä vajavaisuuksilla sama alkuperä? Ei, sitä hän ei
tahtonut tunnustaa; sillä verratessaan itseään mustalaiseen hän ei
voinut muuta kuin myöntää, että hänen sielunsa alku-aineet olivat
tarkoituksenmukaisemmat tähän yhteiskuntatilaan, jossa hän eli, kuin
parian. Sillä tämä, olipa hän nyt sitten saapunut Egyptistä tai
Idän etäisimmiltä ääriltä tai oli vain etelä Europan puolivillien
kansojen pohjasakkaa, oli säilyttänyt kaikki ne perusvaistot, jotka
ovat vihamielisiä joka yhteiskuntajärjestykselle, ja siksi, että hän
ja hänen kaltaisensa eivät pystyneet työhön, eivät voineet asettua
lepoon ja perustaa valtiota ja perhettä, siitä syystä he vaelsivat
iäti ja kulkivat maasta maahan ryöväten ja varastaen; senvuoksi
heitä kansainvälisen oikeuden mukaan jo edeltäkäsin kohdeltiin kuin
toteennäytetyitä varkaita, ja olivat he erikoisten lakien alaisia,
olemalla puoliksi lakien ulkopuolella. Ja tämä epäsäännöllinen
elämäntapa, joka ei huolehtinut huomisesta, ei koonnut omaisuutta
eikä perustanut kansakuntaa, piti vireillä mustalaisen tulevaisen
elämän pelkoa. Heille ei ollut mitään varmaa tulevaa, he kun elivät
vain päivän kerrallaan, ja siitä johtui hänen epävarmuutensa, hänen
pelkonsa ihmisiin, joilta hän ei voinut varrota mitään, kun hänellä
ei ollut mitään heille vastalahjaksi annettavaa, ja hänen pelkonsa
kuolemaa kohtaan josta hän ei ollut oppinut mitään, josta hän ei
tahtonut mitään tietää, ja josta hän ei uskaltanut kuulla sanaakaan
puhuttavan.

Mistä nyt johti juurensa maisterin pelko musertaa vihollinen? Se
johtui ihmiselämänarvon tunteesta, opinkappaleesta, joka käski
antamaan anteeksi vihollisille, olivatpa nämä voitetuita tai eivät,
vanhoista tuhmista opeista, joita pahansisuinen oli aina käyttänyt
hyväkseen surmatakseen anteeksiantavan voittajan, jutuista --
armeliaisuuden siunauksista -- poistamalla kertomuksen kylmästä
kangistuneen käärmeen käytöksestä sitä rintaa kohtaan, joka oli
lämmittänyt sitä -- kaikista kauneista opeista personallisesta
arvosta, omanarvontunnosta ja kostosta, joka on vain Jumalan kädessä.
Hän oli nyt tosin osaksi luopunut näistä vanhoista opeista, mutta
tällä hetkellä, jolloin hän oli paneva käytäntöön juuri saamiaan
käsitteitä ihmisarvon suhteellisuudesta, pysähtyi hänen kätensä
puolitiessä vihollisen sydämeen iskiessään, kuten hänen tutkiva
henkensä epäilyn kaikki harhapolut kuljettuaan oli seisattunut tämän
opinkappaleen eteen: kansa on pyhä ja hallitsijat ovat epäpyhiä.

Hänen siis täytyi menehtyä senvuoksi, että hän oli sivistynyt,
korkeampaan yhteiskuntaelämään kasvanut ihminen, jonka täytyi
nähdä itsensä saman kohtalon alaisena kuin muinaisajan sivistyneet
kansat olivat olleet, jotka raakalaiset olivat kukistaneet siksi,
että ne eivät voineet murhata raakalaisten lailla, eivät varastaa
kuin raakalaiset, eivät pettää kuten raakalaiset. Siinä oli siis
valistuksen, siveellisyyden oikeudentunnon hedelmät, että valistunut,
siveellinen ja tietorikas välttämättä oli kaatuva itsepuolustuksen
hetkenä senvuoksi, että hän ei ollut kyllin raaka.

Tämä filosofeeraus oli johtanut maisteri Andreaksen kauaksi siitä
ajatuksesta, mitä oli tekeillä, ja hänen täytyi nyt uudelleen
palauttaa mieleensä kaikki se pilkka, kaikki ne raakuudet, kaikki
se häpeämättömyys, jonka alaisena hän oli ollut, ja kootessaan
kaiken yhteen kohtaan, mihin hänen vanhimmat ja voimakkaimmat
vaistonsa olivat syöpyneet, hän sai rajattoman voiman toistamalla yhä
uudelleen ja uudelleen mielessään: hän on tyranni, joka orjuuttaa
kanssa-ihmisensä! Surmaa hänet!

Tällä ainoalla tyranni sanalla, jota hän ei syvemmällä
filosofeerauksella oikein kyennyt johtamaan, sillä hän huomasi
kylliksi, että käsitteet tyranni ja hallitsija, tyranni ja
vallanpitäjä, tyranni ja ylivoima sangen hyvin saattoivat yhtyä --
miten tahansa, tällä ainoalla sanalla hän saattoi virittää luonnon
valtavan vihan sortoa vastaan, havahuttaa ikivanhat orjavaistot,
herättää itsessään eloon metsäläisen intohimot, omaksua raakalaisen
ajatus- ja toimintatavan. Tässä hän ikäänkuin ryömi ulos omasta
personallisuudestaan, asettui tuon alhaisella asteella olevan olennon
alaiseksi, joka oli jo asettanut jalkansa hänen päälleen, vihasi
häntä kukistetun vihalla, kuvitteli mielessään, että tuo toinen oli
hallitsija ja että hän itse oli kansan lapsi, joka vuodet umpeensa
saisi raataa ja raastaa tyhjäntoimittajan hyväksi, antaa hänelle
verensä ja aivonsa, kuten hänen esi-isänsä olivat tehneet, ja nyt
hän nousi, hurjistuneena ja vimmoissaan, ja tarttui kurikkaansa
surmatakseen vihollisen, murskatakseen hänen päänsä ja heittääkseen
raadon koirille.

Mutta hän kääntyi jälleen takaisin, viskasi pois kurikan ja istuutui
pöydän ääreen.

Ei, täten se ei saattanut tapahtua, avonaisessa taistelussa sitä ei
saattanut suorittaa; ja siinähän juuri oli onnettomuus! Hänhän oli
ollut sodassa, oli ampunut vihollista, eikä tuntenut milloinkaan
vastenmielisyyttä siinä; hän oli myöskin kateederissa istuessaan
puolustanut itseään kurikalla ja ruhjonut käsivarsia ja reisiä
tuntematta mitään muuta tuskaa kuin sen, minkä itse saamansa iskut
olivat hänelle tuottaneet, se oli taistelua, se; mutta tämä oli
murhaa... no niin, mutta surmataanhan tyranneja senvuoksi, että he
eivät antaudu taisteluun! Ja nyt täytyi tyrannin kuolla!

       *       *       *       *       *

Nyt täytyi herättää pelkoa ja kauhua tuon jo ennen pelon valtaaman
mustalaisen mielessä. Ja maisteri oli selvillä siitä, että
hänen täytyi tämän tarkoituksen saavuttamiseksi antaa kuolleen
portinvartijan haamun ja vainajan vaimon kummitella. Mutta oliko
tässä kylliksi, se oli toinen kysymys, johon oli ajoissa vastattava.
Hänen täytyi olla kaikkeen valmis ja upottaa veitsi kaikkialle, missä
mustalaisella vain oli paljas paikka, silpoakseen tämän kappaleiksi.

Hänen mieleensä juohtui nyt siinä kiihoittuneessa tilassa, jossa
hän oli, että mustalainen oli kertonut unesta, joka usein uudistui
hänellä: kuinka hän muuttui ensin tarhakäärmeeksi, sitten rotaksi
ja viimein koiraksi, jolloin hän aina heräsi suuressa tuskassa.
Maisteri ei uskonut uniin, mutta hän antoi niille jonkinlaisen
vielä selittämättömän merkityksen, ei tulevaisuuden enteinä, vaan
muistoina, ehkäpä esi-isien aikaisemmista olotiloista. Miksi uudistui
nyt alati tämä uni mustalaisella ja täytti hänet kauhulla?

Olivatko ne muistoja kauan sitten kuluneista ajoista, jolloin hänen
isänsä egyptiläisten lailla uskoivat metempsykokseen tai kuoleman
jälkeiseen sielunvaellukseen eläinten ruumiissa, ja minkävuoksi
tämä uni etenkin kauhistutti häntä? Kenties senvuoksi, että elämän
liikkeelle panevassa perusaineessa piili niin ehdottomien lakien
määräämä vaisto korkeammissa muodoissa kehittyä korkeampaan elämään,
että mielikuva alempiin muotoihin palaamisesta herätti suurinta
kauhua tässä ihmisessä, joka pyrki ylenemään. Maisteri muisti,
että pahimmat niistä unista, jotka säännöllisesti toistuivat
hänellä, olivat ne, joissa hän oli lapsi ja istui koulun penkillä.
Tämä mielikuva taantumisesta ajan ja iän suhteen vaikutti niin
lamauttavasti häneen, että hän oli tällaisen unen jälkeen kadottanut
koko seuraavaksi päiväksi kaiken itseluottamuksen, ja tuntui hänestä
koko ajan siltä kuin hänen lapsensa olisivat olleet yhtä vanhat kuin
hän itse, ja että hän oli käynyt pienemmäksi.

Näiden jonkunverran epämääräisten edellytysten varaan, sen hän
tunsi, hänen täytyi kyetä rakentamaan lopputulos, vaikkakaan hän
ei tiennyt, mikä se oli. Taistelussa näin harhailevia aivoja
vastaan ei voinut käyttää matemaattisen tarkkaa menettelytapaa.
Yhdestä ainoasta seikasta hän oli selvillä, nimittäin siitä, että
kouraantuntuvassa todellisuudessa unen voittava esitys vaikuttaisi
vieläkin väkivaltaisemmin, musertavammin, tukahuttavammin kuin tämä,
varsinkin kun vaikutusta vahvistaisi vielä enemmän se tuska, jonka
hän aikaisemmin oli synnyttävä ruumisnäyillä.

No niin, hän maalasi kuviaan, karkeasti ja leveästi senvuoksi, että
mustalainen tajuaisi helposti ne, ja asetti taikalyhtynsä kuntoon.
Jotta kuvat voisivat vaikuttaa lyhdyn ollessa näkymättömissä, täytyi
valonsäteen langeta katsojan takaa; mutta hänen täytyi myöskin olla
varustettuna senkin mahdollisuuden varalle, että uhri kääntyisi
tarkastamaan, mistä näyt tulivat; ja jotta hänen ei olisi tarvinnut
sammuttaa lamppua tai peittää sitä, liitti hän yhteen kolme putkea
kolmion muotoon, täytti ne fosforilla ja asetti ne lyhdyn valoputken
ympärille, niin että tämä kokonaisuudessaan tulisi muistuttamaan
kirkon alttarin yläpuolella olevaa kaikkinäkevää silmää, ja
mustalainen saattoi valita, tahtoiko hän käsittää sen joko Jumalan
omaksi, sokaisevaksi silmäksi, tai silmäksi, joka oli kaiverrettu
puun kylkeen metsässä.

       *       *       *       *       *

Kaikki oli valmiina; puuttui vain toimintaan sopiva hetki. Yksi päivä
oli jo kulunut, ja toinen lähestyi jo loppuaan.

Mustalainen oli ruvennut sinuttelemaan uhriaan, oli _lainannut_ osan
hänen kirjoistaan, tupakkaa ja väkijuomia, ja oli maannut koko päivän
ryypiskellen ja poltellen käymälän katolla, josta hän saattoi pitää
silmällä maisterin ikkunoita.

Seuraavana aamuna mustalaisella oli maksupäivä, ja oli hän odottanut
senvuoksi suurella uteliaisuudella postintuojaa, jonka piti tuoda nuo
luvatut rahat maisterille.

Kun väki ei ollut saanut viime viikolla palkkaansa, olivat he kaikki
lähteneet tiehensä, ja ulosmittausta saattoi odottaa minä hetkenä
tahansa. Kammottava hiljaisuus vallitsi senvuoksi tuossa autiossa
talossa, jossa nälkäiset koirat, jotka nyt tuskin saattoivat liikkua,
väijyivät rottaa, varpusta, sittiäistä, millä sammuttaa nälkäänsä.

Karja oli teurastettu ja syöty, ja hevoset olivat vain jäljellä;
ne nojailivat puutarhan puhtaiksi poimittuja hedelmäpuita vasten,
ikäänkuin olisivat varronneet kaatuvansa iäiseen lepoon. Kanat
kuljeksivat kirsikkapuiden alla noukkien sydämiä, joita harakat
olivat maahan syleksineet.

Kaikki muistutti uppoavaa laivaa, luhistuvaa taloa, mutta suurella
lantakasalla levitteli riikinkukko vielä upeaa pyrstöänsä, joka tosin
oli hiukan kulunut ja kiilloton ravinnottoman kesän jälkeen, mutta
kuitenkin hieno ja kaunis, ainoa kaiken lian keskellä, mihin silmä
nautinnolla saattoi pysähtyä.

-- Maisteri oli kutsunut mustalaisen illallisille välttääkseen
hänen kutsuaan, mikä oli vielä kärsimys kaikkien muitten lisäksi;
sillä hänen täytyi kiduttaa silloin itseään mädällä ruualla ja
hirvittävillä juomilla, joita tarjoiltiin hyvin epäsiististi. Mutta
tällä viimeisellä kohtaamisella hän oli tarkoittanut jotain muutakin;
hän piti näet välttämättömänä käsitellä uhria valmistelevasti
useampia tunteja, kypsyttääkseen tämän vastaanottavaiseksi sille
menettelylle, joka sitten oli seuraava.

Yllään virkapukunsa ja kupeellaan miekka, hän mainitsi olleensa papin
luona käymässä, hän läksi huvimajaan, missä mustalainen vartosi
häntä. Tuo epätavallinen ja juhlallinen puku ei jättänyt tekemättä
laskettua vaikutusta, ja mustalainen nosti vanhaan tapaan hattua,
unohti tai ei uskaltanut sinutella, teiskaroi nöyrästi, ja käyttäytyi
kohteliaimmalla tavallaan. Pöytää peitti häikäisevän valkoinen
reivainen vaate, lautaset ja lasit olivat välkkyvän puhtaat, ja
esillä oli sekä veitset että kahvelit, mikä saattoi mustalaisen
suuresti hämilleen.

Ruokalajeja oli vähän, mutta ne olivat hyvin valmistetut, ja vanha
Syrakusan viini loisti kullan keltaisena kehnossa, sisältäkullatussa
hopeakannussa.

Kaikki oli laskettu tekemään valtavan vaikutuksen, ja maisterin
vakava, arvokas, mutta kohtelias esiintyminen masensi heti
mustalaisen, joka pian älysi, että hänen oli pakko käyttäytyä
ihmisiksi.

Maisteri leikkasi ja tarjosi vieraalleen, joka taukoamatta pyysi,
että maisteri ei vaivautuisi hänen vuokseen, vaikkakin isännän jäykkä
tapa kyllin selvästi osoitti, että tämä ainoastaan velvollisuudesta
itseään, persoonaansa ja arvoaan kohtaan, noudatti seura-elämän
tapoja.

Kun he olivat syöneet ja lasit olivat täytetyt, puuttui maisteri
puheeseen. Hän alkoi koskettelemalla sellaisia aineita, jotka
saattoivat kiinnittää mustalaisen huomion puoleensa, houkuttelematta
tätä puhumaan. Hän paljasti muutamia eläin- ja kasvikunnan
salaisuuksia, ja leventyi puhumaan etenkin eläinmaailman ihmeistä,
jota mustalainen kuunteli hartaudella. Mutta joka kerran, kun
tämä tahtoi esittää mielipiteitään, vaikeni maisteri ilmeisen
kärsimättömästi, mikä osoitti sitä, että hän vartosi lorupuheiden
loppumista, jatkaakseen sitten vastaamatta keskeytykseen tai
ottamatta sitä huomioon. Myöhemmin sitten mustalainenkin väsyi, ja
istui ääneti kuunnellen.

Nyt maisteri oli kiinnittänyt puoleensa hänet ja hänen huomionsa,
ja hän siirtyi nyt toisiin aineisiin, joutui nopeasti sinne, minne
tahtoi, jumaluusoppiin ja elämän ja kuolemanarvoituksiin, esittäen
mitä syvämietteisimpiä filosoofisia esityksiä, niin että mustalaisen,
jolla ei ollut enää mitään vastaanväittämistä, täytyi ponnistaa
äärimmäisiin saakka voimiaan ollakseen tarkkaavainen, mikä on
vaikeinta metsäläiselle ja lapselle. Hän kalpeni väsymyksestä, ja
hänen silmänsä pienentyivät.

Puhuessaan maisteri kehoitti taukoamatta vierastaan juomaan, ei
senvuoksi, että olisi saanut tämän humalaan, mikä ei ollut lainkaan
hänen tarkoituksensa, vaan virittääkseen tuon tulistuttavan viinin
avulla hänen mielikuvituksensa toimintahaluun.

Mustalainen oli sen näköinen kuin olisi hän ollut menemäisillään
tainnoksiin, ja nousi hän silloin tällöin pystyyn, päästäkseen
katselemasta noita kahta palavaa silmää, jotka huumasivat hänet,
jotka pistivät hänen aivoihinsa, ja pitivät häntä kuin pihdeissä.
Mutta maisteri kävi häneen heti käsiksi uudelleen, ja kun mustalainen
aikoi sanoa jotakin, kadotti hän samassa silmänräpäyksessä halun
siihen, sillä maisteri katseli joka kerran hajamielisesti sivulle
tai painoi alas päänsä. Tätä jatkui kolme tuntia, kunnes mustalainen
tahtoi vihdoin väkivalloin riistää itsensä irti, ja keskeytti
keskustelun pyytämällä luvan saada laulaa.

Maisteri sanoi, että se ilahuttaisi häntä, mutta laulunaikana
hän jäähdytti laulajan halua jatkaa kasvojensa elottomalla,
poissaolevalla ilmeellä, niin että laulu keskeytyi jo toisessa
värssyssä.

Nyt oli pimennyt, ja lyhdyt olivat sytytetyt. Oli pilvinen ilta, ja
heikko tuuli humisi lammen kaislikossa.

Mustalaisen aivot hehkuivat ponnistuksesta ja viinistä, suurista
mielikuvamääristä, jotka pyrkivät esille, mutta eivät jaksaneet.
Hän oli saanut niin monta ajatuksensiementä, jotka särkivät hänen
aivokuorensa kuten misteliloinen särkee emäpuun kuoren; niihin oli
viskattu niin paljon käynti-ainetta, joka räjähti herkeämättä.
Hänelle oli esitetty koko teo- ja kosmogonia, kaikki korkeimmat
kysymykset olivat menneet humisten hänen ohitsensa, ja herättäneet
ohimennessään hänen uteliaisuutensa, hänen halunsa tehdä tuhansia
kysymyksiä, olivat asettaneet päälaelleen hänen vanhat käsityksensä,
olivat kumonneet hänen varastossaan olevat valmiit ajatukset elämästä
ja kuolemasta, olemassa-olosta ja varhaisemmasta olemassaolosta,
mutta olivat ennenkaikkea saattaneet epäjärjestykseen ja hämminkiin
tuon poloisen pään, joka tosin tuotti jotakin, mutta tuotti
hedelmätöntä viljaa tieteellisten ainesten puutteessa.

Kun maisteri viiden tunnin kuluttua piti siis häntä kyllin
pehmeänä, hänen aivojaan kylliksi valmistettuina noudattamaan
loitsijan jokaista määräystä, laski hän hänet vihdoin lepoon ja
antoi hänen räjähtää itsekseen. Mutta voimakkaammalla hengellään
ja tahdollaan hän ohjasi tämän ajatusten kulkua, ja nyt, kun yö
oli saapunut, kun pimeys oli täydellinen, ja tuuli salaperäisesti
humisi, rupesi hän kertomaan kummitusjuttuja. Kertoi valkeista
vaimoista, kummittelijoista, haamuista, kunnes mustalainen istui
ihan järkytettynä ja vartosi hetkeä, jolloin hän saattoi saada luvan
kertoa niistä näyistä joita _hänellä_ oli ollut.

Hän sai luvan puhua, ja maisteri kiihoitti hänen kuvitteluvoimaansa
seuraamalla hänen puhettaan mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella,
katsellen samalla terävästi uhriaan, tekeytyi mitä
vastaanottavaisimmaksi kaikupohjaksi, houkutteli rohkaisevilla
sanoilla tämän jatkamaan ja vietteli hänet kuvittelujen vaaralliselle
alalle muka uskomalla kaiken, liioitteli herkkäuskoisuuttaan ja
teeskenteli mitä suurinta osanottoa.

Mustalainen päästi nyt valloilleen koko kukkuroillaan olevan
mielikuvituksensa ja kiihoitti itsensä siihen määrin, että vilkuili
tavan takaa pensaikkoon, peläten näkevänsä jotakin, ja tunteakseen
itsensä jälleen levollisemmaksi hän pälyili maisterin miekkaan.

Maisteri Andreas vastasi kertomalla hirvittävimmät jutut, mitä
muisti, ja kun mustalainen vihdoin oli joutunut korkeimpaan
haltioitumistilaan, nousi maisteri, pyysi anteeksi, että keskeytti
seurustelun ja sanoi hyvää yötä.

-- Luulenpa käyväni suorastaan pimeän-araksi, yritti mustalainen
laskea leikkiä.

-- Niin, minä puolestani makaisin mieluummin taivasalla tänä yönä,
vastasi maisteri, tietämättä oikeastaan, mitä hän sillä tarkoitti.

-- Taivasalla?

-- Niin, sillä siellä ei ainakaan kummittele, jos sytyttää tulen.

Miksi hän tuli maininneeksi tulen, sitä hän ei kyennyt jälkeenpäin
itselleen selvittelemään, mutta hänen mielessään saattoi väikkyä joku
muisto neekereistä, jotka nukkuivat sytytettyjen nuotioiden ääressä
peloittaakseen luotaan villipetoja.

Houkuteltuaan pois mustalaisen huvimajasta hän kutsui piikaa, pyysi
tämän sytyttämään tornikamarin kynttilät, mutta luiskahti itse
huomaamatta takaisin huvimajaan ja otti esille taikalyhtynsä eräästä
korista.

Senjälkeen hän sytytti piippunsa, tietämättä oikeastaan, mitä nyt oli
tapahtuva, tai miten hänen oli meneteltävä. Itse hän oli äärettömän
väsynyt, ja seuraavan päivän maksu oli hänelle kuin hänen elämänsä
loppu, kaikkien hänen toiveittensa loppu.

Sillä aikaa piika, joka oli tullut takaisin, raivasi pöydän, kantoi
pois lautaset ja vadit, ja lopetettuaan hän kysyi aikoiko maisteri
itse sammuttaa lyhdyt.

Tämä johti hänen mieleensä sen, että hän istui valossa, vaikkakin
tarvitsi pimeyttä.

Hän vastasi senvuoksi myöntävästi, ja piian mentyä hän sammutti valot.

Hiljainen tuuli puuskuili yli vainioiden, kuljettaen mukanaan
tiheätä, kosteata sumua, joka pysähtyi metsän yläpuolelle, vastarinta
tihensi sitä -- ja -- maisteri hypähti äkkiä pystyyn, sillä hän
näki, että niityltä päin tuli tuikki sumussa, ja hän ymmärsi, että
mustalainen oli sytyttänyt turverovion. Mukanaan lyhty ja tuli hän
hiipi erääseen tyhjään vaunuvajaan, josta hän näki täydellisesti
niitylle, kenenkään voimatta häntä itseään nähdä.

Tuolla ulkona hän näki mustalaisen makaavan savuavan tulensa ääressä.
Tämä oli kietonut ylleen villapeitteen, joka oli aikoinaan ollut
valkoinen, mutta joka nyt hämärässä häämöitti vain kuin valoisampana
kaistana, ja hän makasi selin vaunuvajaa kohti. Tulen toisella
puolella leijui tuo savunsekainen sumu tiheänä metsänrinnettä vasten,
ja muodosti niin hyvän seinän kuin maisteri ikänä saattoi itselleen
toivotella.

Hän sytytti lyhdyn ja -- seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi
mustapukuinen, valkoharsoinen naisenhahmo turpeensavussa.

Mustalainen ei tuntunut huomaavan vielä mitään, mutta kun kuva
seuraavan tuulenhenkäisyn siihen sattuessa liikahti, hypähti hän
pystyyn ja tuijotti tuleen.

Jotta ei olisi antanut hänelle aikaa lähemmin tarkastella kuvaa,
antoi maisteri haamun vuoroin kadota savusta ja ilmestyä siihen
jälleen; ja sitä mukaan kuin hän työnsi ulos ja sisään lasiaan
lyhdyssä, liikahti mustalainen, hypähti pystyyn ja vaipui maahan.

Tuntui siltä kuin maisteri olisi ohjannut rihmasta häntä ja pannut
hänet liikkeeseen sormellaan painaen.

Kun hän nyt oli herättänyt mustalaisen huomion, heitti hän
portinvartijan jättiläishaamun usvaseinään.

Oli kauhistuttava näky katsella tuon käärinliinoihin kiedotun
vainajan jättiläiskuvan käsi kohotettuna ikäänkuin astuvan esiin
metsän peitosta ja lähestyvän, korkeana kuin pyökkipuu -- se teki
ihan maisteriin itseensäkin suunnattoman kaamean vaikutuksen.
Vääntämällä linssiä hän antoi kuvan tulla yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi, ja nyt hän kuuli mustalaisen hiljaa ulvovan, herkeämättä,
yksitoikkoisesti ulvovan mielipuolen lailla, ja hän näki tämän
vetävän peitteen päänsä yli, nousevan pystyyn, tanssivan karhun
lailla, kaatuvan ruohikkoon ja nousevan jälleen pystyyn, kunnes jäi
kuin kivettyneenä seisomaan kouristuksen vallassa paikoilleen, yhä
vain hiljaa ulvoen.

Nyt portinvartija katosi, ja näytelmän ensi näytös oli lopussa.

Mutta mustalainen jäi seisomaan siihen kuin kuvapatsas, eikä
lihaskaan liikahtanut hänen ruumiissaan, kun turpeensavusta ryömi
esiin tarhakäärme, aivan kuin ilmi elävänä, keltaisine korvineen ja
terävä kieli kahtia halkaistuna.

Kuva oli niin räikeä ja väreiltään niin oikea, että mustalainen ei
voinut olla näkemättä sitä.

Ja hän näki sen. Ja mikäli se liikkui luonnollisesti mutkitellen
savun aaltoilevan levottomuuden mukaan, rupesi uhrin jäykkä kouristus
haihtumaan, ja hänen ruumiinsa liikehti, ensin käärmeen liikkeiden
mukaisesti, mutta lopulta hän alkoi väännellä hartioitaan ja
selkäänsä kuin uiva ihminen, joka mutkittelee eteenpäin vedessä.

Kun maisterista tuntui, että mies oli saanut tarpeekseen, ja pelkäsi
väsymyksen herättävän hänet lumouksesta, työnsi hän uuden lasin
lyhtyyn ja antoi tarhakäärmeen rotaksi muuttumisen tapahtua savun
silmäänpistävimmässä kohdassa.

Mustalainen vaipui hiljaa maahan, veti jalat allensa, ja pisti
piipittäen nenänsä kaikkiin myyränkoloihin, mitä tielleen sattui,
kuitenkaan voimatta olla silloin tällöin tirkistämättä kuvaan
savussa, joka näytti näkymättömien siteiden tavoin vangitsevan hänet.

Nyt oli mustalaisen aivot saatu oikeaan liikkeeseen, ja tie, jota se
edelleen oli kulkeva, oli jo edeltäkäsin niin selvästi rastittu, että
uhri jo ennen seuraavan kuvan ilmestymistä oli noussut nelinryömin
seisomaan, pitäen kuitenkin yhä tuota valkeata peitettä ympärillään,
ja kun koiran hahmo ilmeni savuun, oli hän heti valmis alkamaan
hirvittävän haukunnan, ikäänkuin olisi vain varronnut tätä. Nyt
kuului kauhistuttava melu talon takaportailta, ja kahdeksan kertaa
paukahti talon taka-ovi auki ja jälleen kiinni noiden kahdeksan
nälkiintyneen koiran syöksyessä ulos hyökätäkseen tuon lähentelevän
vieraan koiran kimppuun.

Samassa silmänräpäyksessä maisteri huomasi, mikä loppu oli oleva,
ja kiirehtääkseen sitä hän suuntasi lyhdyn alaspäin, niin että
koirankuva lankesi suoraan valkealle peitteelle.

Koiralauma ei voinut erehtyä, ja raivoten riehui kaikki kahdeksan
ulvovana läjänä kuoliaaksi purrun isäntänsä yllä.

       *       *       *       *       *

Paria oli kuollut, ja arialainen oli voittanut; voittanut tietonsa
voimalla ja alhaisempaa rotua korkeammalla henkisellä ylemmyydellään.
Mutta helposti olisi saattanut tapahtua, että hän itse olisi jäänyt
tantereelle, ellei olisi ollut kyllin voimakas tehdäkseen rikoksen.

Nyt kun vihollinen oli lyöty, saattoi hän katsoa sovinnollisesti
häneen; ja istuessaan yliopiston kirjasalissa ja lukiessaan viisaan
Manun lakeja [Manun lakikirja, Intian tunnetuin klassillinen
lakikokoelma. Manun lakikirjassa, 10:nnen kirjan 51:ssä ja
seuraavissa värssyissä, on määräyksiä siitä, kuinka Tschandalaa,
Intian alinta luokkaa, on kohdeltava.], ymmärsi hän sen vihan,
jonka esineenä hän oli ollut, koko tuon hävyttömyyksien sarjan sen
ihmisen puolelta, jolle hän oli tehnyt pelkkää hyvää, ja jolle hän
oli ojentanut kätensä, mutta joka ylimielisesti kaatoi hänet maahan
ja nauroi hänen kustannuksellaan; hän ymmärsi nyt tuon rakkauden
likaan ja rikokseen, tuon mieltymyksen kaikkeen mätänemiseen ja tuon
likaisten eläinten suosimisen.

Näin kirjoitti viisas Manu, jotta alennuksella luotaisiin
alennettujen rotu, joka olisi alinna lämmittävänä ja ravitsevana
lannoituksena, jotta arian aatelisheimo voisi nousta ja kukkia aloën
lailla joka sadas vuosi:

Tschandala, aviorikoksen, sukurutsauksen ja rikosten hedelmä, syököön
vain valkosipulia ja sipulia, jossa on mädätyksen maku, älköönkä
kenkään tuoko hänelle viljaa ja hedelmiä, tai vettä ja tulta.

Älköön Tschandala noutako vettä virroista, lähteistä tai kaivoista,
vaan ainoastaan lammikoista ja lätäköistä, jotka syntyvät karjan
askelista.

Älköön Tschandala peseytykö, koska vesi on suotu sille vain janon
sammutukseksi.

Älköön Tschandala milloinkaan rakentako majaa; pukeutukoon vain
ruumiitten jättämiin vaatteisiin, käyttäköön vain rikkinäisiä
astioita aterioidessaan, koruiksi vanhaa rautaromua, ja
jumalanpalvelukseen ainoastaan pahoja henkiä.

Näin kirjoitti viisas Manu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tschandala" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.