Title: Joel Sormensuo - Kertomus nykyajalta
Author: Lassinen, Emil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Joel Sormensuo - Kertomus nykyajalta" ***


JOEL SORMENSUO

Kertomus nykyajalta

Kirj.

EMIL LASSINEN



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1907.

Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



I


-- Ottakoon onnekseen.

Isä, vanha ja ränstynyt työjuhta, risti kätensä, murensi leipää
liemeen ja rupesi syömään.

-- Omansa ottaa, arveli äiti tyynesti, mutta sanojen seuraksi
varastihe huokaus.

Joel älysi että isä ja äiti puhuivat noin hänen vuokseen, kun
tiesivät että asian pelkkä mainitseminenkin haavoitti hänen sydäntään.

-- Mutta miten tässä sitte eletään, jos Itäinen, paras ja melkein
ainoa heinämaa, riistetään pois.

Joel työnsi vitkaan lusikkansa liemeen ja katsoi isää silmiin. Isä
vaikeni, sillä pätevään kysymykseen ei ollut niinkään kevyt vastata.

-- Kituhan tässä sitte käy nelistäen kimppuun.

-- Pannaan suu säkkiä mukaan. --

Isä yritti hymyillä, mutta ei onnistunut, sillä hymyyn sekausi aimo
annos katkeruutta. Huulet vavahtelivat ja kasvojen lihaksissa näkyi
tuskan ilme.

-- Sitä se on jo tarpeeksi, on usein liiankin näppiä myöten.

-- Onpa tuota silti pysytty vuoden matkassa, kuten muutkin.

-- Ei oo ojaan pudottu, nauroi äiti.

Mutta Joel ei ollut naurumielellä.

-- Itäinen on kuulunut Sormensuohon maailman luomisesta saakka.

-- Ehkä jo pikkuista ennenkin.

Isä murensi taasen leipää liemeen ja söi ripeästi nälkäänsä, mutta
Joelille ei illallinen maistunut. Jonkun kerran hörpättyään lämmintä
lientä palan paineeksi, herkesi hän syömästä. Itäisen kysymys kuohui
ja temmelti hänen ajatuksissaan, toisin tuokioin masentaen, toisin
tuokioin kiihdyttäen, mutta aina väliin pyrkien kyyneltämään silmän.

Eikä kummakaan, vaikka se niin tekikin. Niitty oli, kuten Joel
mainitsi, Sormensuon paras ja melkein ainut, se kasvoi voimakkaat
ja maukkaat heinät hevoselle ja kahdelle paraalle lehmälle, sen
aitaukseen kuului melko lavea hakakin, torpan ainoa syönnösmaa, ja
siten koko Sormensuo puristausi niin lujasti Itäisen rintoihin, että
pesäero niiden välillä merkitsi tinkimättä edellisen häviötä.

Joel käsitti tämän, käsitti että jos niitty riistetään pois, tulee
heillä olemaan ainainen kitu, nälkä, puute. Nuo kolme olivat
pyrkineet tuttavuuteen itse Itäisenkin nenän edessä, ja mitäpä sitte,
kun ei niitty enää ponnistele Sormensuon edestä, sitte ne vasta
silmille riekalehtivat. Koko torpanpito saa kuoliniskun, armottoman
ja ankaran kuoliniskun.

-- Minäpä käyn huomenna perintöruhtinaan pakeilla, pälkähti äkkiä
Joelin päähän, ja toivon välähdys kirkasti silmänräpäyksen ajaksi
hänen sekavailmeiset, kesakkoiset kasvonsa.

Tuuman hyväksyi isä ja äitikin.

-- Sano suorat sanat, mutta sano mielevästi, neuvoi ensimainittu. Et
tarvitse ollaksesi kerjäläinen, mutta et töykeä rakkikaan. Muista
että mielevyys on miehen tunnus, mielettömyys miehen ja asian pilaa.

-- Puhellessa elä tulistu, neuvoi puolestaan äiti, tulinen varsa
väsyy pian.

Seuraavana päivänä meni Joel talossa käymään ja tavattuaan isännän,
ryhtyi hän esittelemään asiaansa. Hänen kurkkunsa tuntui karkealta,
hän puhui kömpelösti, silmiin katsomatta ja rykien tarpeettomasti.

-- Sitäkö Itäistä sinä tarkoitat? kysyi isäntä hymysilmin.

-- Sitä parahiksi. Huhutaan että se aiotaan silpoa pois Sormensuosta.

-- Aiotaan kyllä.

-- Onko Sormensuon veroja kenties jäänyt rästiin?

-- Ken sitä on väittänyt?

-- Aiheettomastiko te sitte...?

Isäntä vaikeni ja katsoi Joeliin hymyillen.

-- Olette ehkä muuten sattuneet luomaan silmänne Itäiseen.

-- Miten tahansa, se on minun asiani.

-- Mutta oletteko ajatelleet, että Itäinen on Sormensuon leivän voi.

-- Olen kyllä.

-- Koko luun valkein rasva.

-- Aivan niin.

-- Köyhän ainut karitsa, kun teillä itsellänne on...

-- Sata sileäkarvaista, maidolla juotettua vasikkaa. Kuten huomaat,
kyntävät järkemme yhtä ja samaa vakoa pitkän matkan, kyntävät
niinkauan kuin vako juoksee Sormensuon ja sinun kantamissa, mutta
sittepä ne haarautuvat. Seuraahan muutama askel minunkin kynnöstäni.
Ensiksikin mitä arvelet isäni aikoinaan maksaneen Pohjavallan
lunnaiksi?

-- Jos sanon, valehtelen.

-- Viisitoista tuhatta, se oli Pohjavallan silloinen hinta hölyineen,
pölyineen. Mutta entä nykyinen hinta? Miten paljo minä maksoin
lunnaita viidelle siskolleni? Oletko kuullut mainittavan?

-- On sanottu teidän maksaneen kuusikymmentä tuhatta.

-- Laskehan kuudenkymmenen tuhannen vuotiset korot viiden mukaan.

-- Tekee kolme tuhatta markkaa.

-- Oikein laskit. Mistä lypsän minä ne tuhannet? Neuvo keino,
lahjoitan sinulle Itäisen, lahjoitan koko Sormensuon.

Joel vaikeni. Tuonoin mainitessaan Itäistä luun vaikeimmaksi
rasvaksi, oli hänen katseensa varmentunut ja terästynyt, ja hän tunsi
jo jonkunmoista voiton ryhtiä, mutta kuudenkymmenen tuhannen vuotiset
korot painoivat hänen katseensa jälleen lattiaan ja panivat hänet
tarpeettomasti rykimään.

Puhelu sammui tuokioksi.

-- Sormensuon viljeleminen ei kannata Itäisettä, siitä ei pääse
rantaan eikä selälle.

-- Eihän se kannata, tulee vastaan kaksi nälkää kolmen selässä.

-- Paitsi jos siirrät metsän vahingoksi Itäisen menettämisen. Onpa
varaa ottaa korvausta miltä ilmansuunnalta tahansa.

-- Ottakaa te, joka olette väkevä. Antakaa Itäinen jäädä entiselleen
ja raivatkaa metsää sen sijaan pelloksi.

-- Ei sovi piirustuksiin.

-- Samat sanat, ei sovi minunkaan.

-- No, sitte voit vähentää omintakeista maanviljelystä ja tehdä sen
sijaan...

-- Muonapäiviä Pohjavaltaan, keskeytti Joel ja kavahti seisomaan.

-- Omat sanasi, muonapäiviä juuri.

Isän ja äidin neuvot haihtuivat tuokiossa.

-- Vai se konsti siinä tepsiikin. Kiitos, kaksi kiitosta. Senkö eteen
isä onkin raatanut ikänsä Pohjavallan töitä, jotta poika pääsisi
kellertämään muonarengin untuvasijalle. Kestääpä kiittää kolmastikin.
Niin suurta suosiota ja armoa ei toki kasva muilla mailla, muilla
mantereilla.

Joel oli tulistunut eikä hänen tulistumistaan jäähdyttänyt isännän
tyyneys.

-- Minkäpä tässä voi? Joko vierität metsän maksuun Itäisen
menettämisen tai...

-- Ei riitä voima.

-- Minkä minä sille voin?

-- Olisitte kuorineet siskojenne osuuksia vähän ohuimmiksi, jotta
olisi jäänyt torpparinnekin pöydälle leipä ja piimätilkka.

-- Kunpa se olisikin ollut minun vallassani.

-- Mutta Sormensuo sen sijaan on.

-- Hyvä mies, elä minuun viskele vihojasi, ulapalla minäkin
soudan. Kunhan vähennät omintakeista maanviljelystä ja teet sijaan
muonapäivän tai pari...

-- En tee, en, vaikka tulisi Eekyptin seitsemän katovuotta, en
sittekään tee.

Hyvästejä sanomatta syöksyi Joel ulos Pohjavallan tuvasta, hänen
kesakkoiset kasvonsa värähtelivät ja hänen sieramensa pullistuivat
pingalle. Mennyttä, soi hänen korvissaan joka askeleella. Mennyttä,
mennyttä. Omintakeisen torpparin sijaan muonarenki, ensimmäinen
kerjäläisestä. Omien laihojen verosta mitatut jyvät, kuorittu maito,
silakat, kirkkohevonen jouluna ja...

-- Tulimmainen, tuhat tulimmaista...

Seuraavana päivänä tapasivat toinen toisensa metsätien polvekkeessa,
josta oikopolku painui alas kylään, nuori mies ja nuori nainen. Mies
oli Joel, nainen oli hänen mielitiettynsä Eeva, kaitakasvoinen ja
suurisilmäinen palvelustyttö.

-- Minulla on kiire päivällisenlaittoon, virkkoi tyttö. Haltijaväki
lähti kirkkoon ja Miina on vuorollaan tänään vapaana. Mitä kummia nyt
kuuluu?

-- Kuuluu semmoista, joka koskee sinuun ja minuun.

Joelin kasvojen ilmeistä ja äänen kaiusta ymmärsi tyttö, että
kuulumiset olivat ikäviä.

-- Herran tähden, mikä nyt on? Olet synkkä kuin Kain.

-- Ja syystäkin. Minusta ei tulekaan Sormensuon isäntää. Tuo sattui.
Tyttö ei tuokioon saanut sanaa suustaan.

-- Miksi ei tule sinusta...?

-- Sormensuosta riistetään Itäisen niitty, sijaan tarjotaan metsää
tai muonarengin päiviä.

-- Osasi nousta pilvi. Tyttö huoahti raskaasti.

-- Sinä et kai muonarengiksi.

-- En, ennen vaikka mierolle. He olivat tuokion vaiti.

-- Mutta onhan maailmaa muuallakin kuin Sormensuossa.

Tuo kuulosti kesälinnun viserrykseltä. Joelin kesakkoisilta kasvoilta
katosi tuokioksi Kainin ilme, silmiin nousi tuike, matala rinta pyrki
pullistumaan.

-- Olenpa samaa itsekin tuuminut, mutta tuumani eivät ole kestäviä,
minä putoan yks kaks toivottomuuteen. Alkaa kirveltää rintaani, ja
sitte seuraa niin raskas alakuloisuus, jotta olen tukehtua.

Eeva vaikeni.

-- Näet, enhän minä ole kuin muut miehet. Jos minä pyrin tuonne
maailmaan -- Joel heitti kättään etelän suuntaan, jossa oli
kirkonkylä ja josta laajat viljelykset alkoivat -- minä tämmöinen
kapea, luiseva, kesakkonaamainen, jossa on vain pikkuisen miehen
piirteitä.

-- Elähän taasen, keskeytti tyttö, yrittäen nauraa iloisesti.

-- Niinhän minä olisin kuin katajapahainen pihlajien rinnalla.
Sormensuossa on minun oikea pesäni. Sillä näissä luisevissa
käsivarsissa on voimaa, Jumala tietää että niissä on voimaa, vaikka
omistajalta puuttuukin korea ja sorea muoto.

-- Oletpa minun koreani ja soreani.

-- Sormensuossa olen syntynyt ja kasvanut, sen loukoissa olen oravana
juossut, hevona hirnunut, käkenä kukkunut, Sormensuon matalaan tupaan
aioin tuoda sinut askartelijaksi... oh, rintaani kirveltää, sitä
polttaa, polttaa...

He olivat taasen vaiti.

-- Mitä se metsän tarjoominen merkitsee?

-- Että raivata metsästä peltoa ja kasvattaa pellossa heinää. Sitä
vain.

-- Raivataan sitte. Olemmehan nuoret ja terveet. Taasen tuikahtivat
Joelin silmät.

-- Sekö sinun neuvosi?

-- Se.

-- Metsä ei kasva heinää vuodessa eikä kahdessa. Sorrumme nälkään ja
puutteesen.

-- Semmoista elä ajattelekaan. Kaikki vaikenee ja seestyy. Elä huoli
olla ihan milläsikään. Mutta nyt minun täytyy joutua kotiin. Elä
huoli olla ihan milläsikään, kyllä sirkka meille vielä kesän laulaa.

Eeva nipisti Joelia korvasta -- se oli hänen ainainen tapansa
hyvästellä -- ja lähti juoksemaan.

Joel katsoi hänen jälkeensä, katsoi miten valkeapohjainen esiliina
hulmahteli kevättuulen käsissä, kun tyttö nousi mäelle, josta polku
painui alas pelloille ja kylään.

Eeva, Eeva! Vehnän tähkä, puron sisko, sydämmen valkea aatos. Eeva,
Eeva!



II


Mökistä mökkiin, tuvasta tupaan kiiti kehoitus raskaan työn
tekijöille saapua Vaaksan tanhualle kahdeksan tienoissa illalla.
Kehoitus koski miehiä, naisia, nuoria, vanhoja, keskenkasvuisia,
koski kaikkia, jotka hikiotsin työtä tekivät ja raatoivat.

Läksivät joukot liikkeelle, ken uteliaisuudesta, ken huvin vuoksi,
ken vakavamielisenä, vain ani harva käsitti yhtymisen tarkoituksen.
Jo seitsemän ja kahdeksan vaiheilla vilisi miestä ja naista Vaaksan
tanhualla. Vilkasluonteisimmat hoilasivat ja melusivat, mutta
vanhemmat ja vakavammat pitivät pakinaa keskenään, toiset loikoen
nurmella, toiset tanhuan aitaan nojaten ja torpan ikkunoihin
silmäillen, kun tiesivät oudon miehen elostelevan tuvassa.

Viileät ilmat olivat äskettäin pehmenneet kesäisiksi, ilta oli lämmin
ja ihana.

-- Mitähän tuolla lie sanottavaa? Julistaneeko työkansalle uutta
lakia taiko evankeliumia.

-- Molempia, veikkonen. Ja kova kuuluu olevan miehekseen.

-- Tuomitsee herrat pirun rekeen ja sanoo että ne kaksi, herrat ja
pirut, kuuluvat oikeastaan yhteen. Vakuuttaa että aiotaan vähän
ravistella ja tomuutella oloja ja herroja.

-- Maat jaetaan työkansalle, pappien säkkiin neulotaan pohja.

-- Kruunu ottaa koko komennon.

-- Ja sitte ei ole enää herroja eikä narreja tämän taivaan alla.

Mutta olipa joukossa epäilijöitäkin.

-- Kylläpä maailmaan ääntä mahtuu, siinä ei ole kantta, vaikka on
pohja.

-- Maailma pysyy maailmana, vaikka sitä miehissä pyykkään kuin märkää
mekkoa.

-- Se on kukko, jolla on aina oma nuottinsa, lirutelkoon lukkari mitä
uutta tahansa.

-- Mutta jos työkansa ottaa vallan, kuten... Väittelyn elostuttua
vilkkaimmilleen, avautui torpan tuvan ovi ja tanhualle astui nuori,
komea mies, tamineiltaan herra, käytökseltään käsityöläinen,
kasvojenpiirteiltään puoleksi kumpaakin.

-- Hyvää iltaa, veljet, siskot.

-- Hyvää iltaa, vastasi reippaasti joukko, johon toverillinen
tervehdys teki edullisen vaikutuksen.

-- Lienen teille outo ja tuntematon, joten lie laadulleen, että sanon
kuka olen. Nimeni on Salama, kotoisin olen köyhästä mökistä, raatajan
olen sukua, pahaisen palkkalaisen lapsi, vilu ja nälkä ovat olleet
opettajinani, maailman tuulet perintönäni. Riittäneekö tuo omasta
itsestäni?

-- Riittää, kuului joukosta herkkämielin.

-- Sydämmeni rakkaus on vetänyt minut teidän luoksenne, jotka olette
minun siskojani ja veljiäni, kuten se ennen veti heprealaisen
nuorukaisen kuninkaan hovista ahdistettujen kansalaistensa avuksi,
orjaveljiä ja orjasiskoja lohduttamaan, heidän kyyneleitään
pyyhkimään. Oletteko milloinkaan tarkemmin ajatelleet mitä merkitsee
orja. Mikä on orja? Kuka on orja?

Puhuja vaikeni ja silmäili hyväilevästi joukkoon, jonka hän tunsi
voittaneensa ensimmäisillä sanoillaan.

-- Minkälainen tunne herää rinnoissanne orja-sanaa kuullessa ja
mainitessa. Surullinen, mieltä vihlova. Vaikka sanan käsite on
epäselvä, ei se ole sydämmelle vieras, sen tuntee ja siitä on kuva
ajatuksissa. Mikä on sitte orja? Kuka on orja? Orja on se, jolla
ei ole mitään oikeuksia, vaan ainoastaan velvollisuuksia, orja on
se, joka on tahdoton välikappale muiden käsissä, se, jolla ei ole
mitään määräämisvaltaa itseensä ja toimintoihinsa nähden. Kun minä
kuljin tänne teidän luoksenne, poikkesin valtaväylältä kapealle
maantielle. Pylväässä seisoi: Holvilaan. Astuin kapeata tietä
tovin, astuin toisen. Molemmin puolin nyhjötti matalia mökkejä,
pihamailla juoksenteli likaisia, laihoja, ryysyisiä, pahasilmäisiä
lapsia. Ja jos näin vanhan eukon tai nuoren äidin, ei kummankaan
kasvoilla kukkinut heleä iho. Kyyryisiä, ryppykasvoisia, keltaisia,
surkastuneita, kuten Faraon uneksimat tähkäpäät, semmoisia he olivat
kaikki tyyni. Astuin edelleen. Tie kohosi männikkömäelle, syöpyi
siitä alas, ja samassa levisi eteeni silmänkantama viljeltyä maata,
silmänkantama peltoa. Ja niiden keskessä, lehtokujan päässä, seisoi
upea linna, Holvila. Aurinko hohti ja kimalteli sen kymmenissä
ikkunoissa, sen vaaleat seinät ja peltikatto loistivat ja välkkyivät.
Ja sen tanhualla oli näky toisenmoinen. Siellä silkkipukuisia naisia
ja hienoja muotiherroja, siellä iloa, naurua, siroja liikkeitä,
kohteliaisuuksia. Pallopeliä säesti lumoava hilpeys ja kaikki
kauneuden sopusointu. Luulin osuneeni jumalien läheisyyteen. Eikä
ihmekään, sillä Holvilan asukkaiden hipiä oli jyrkästi erilainen,
kuihtunutta, keltaista ja ryppyistä naamaa ei kenelläkään. Rotu näkyi
äkkiä muuttuneen ja jalostuneen, tanhuallaolijat olivat kuin jumalien
jälkeläisiä. Mistähän syystä? kysyin itseltäni. Eiväthän ilmasuhteet
voineet vaikuttaa niin lyhyellä välimatkalla, joku muu syy oli
olemassa. Niiden jumal'ihoisuus johtui ryysyisien ja keltakasvoisien
käsien töistä. Sadat kädet ja selät tekivät alituiseen työtä tuon
jumaluuden ylläpitämiseksi. Heleät ja loistavat hipiät olivat
helevyydekseen imeneet keltaisien ja kuihtuneiden mehut. Tien
varrella asujien osaksi jäi Holvilan kaikesta loistosta ja komeudesta
vain ennenaikainen hauta tai onnellisimmassa tapauksessa pitkä ketju
ruumiillista ja henkistä kitua: nälkää, raakuutta, pimeyttä.

-- Totta sanelet, toveri, kuului ääni joukosta.

Kaikki katsoivat sinne käsin, josta sanat lausuttiin, ja nähtiin
Sormensuon Joel, nähtiin punakkana, uhmakkaana, sieramet pingalle
pullistuneina. Puhuja silmäili häntä hellittelevästi ja siirti
sitte katseensa väkijoukkoon. Useat silmät kiiluivat jo väkevästi,
vihan tunne oli syttynyt tuolla ja täällä ja odotti vain suotuisaa
tuokiota, kehittyäkseen koston himoksi.

-- Pylvään nimikirjoitus, jatkoi puhuja jälleen, ei ole asiallinen,
Holvilan sijaan pitäisi siinä seisoa joku toinen sana. Veikot,
siskot, sanokaapa ilmoille se sana, sanokaapa minne johtaa
valtaväylältä poikkeava kapea maantie.

-- Orjalaan, kuului kymmenistä suista kumeasti.

-- Oikein sanottu. Mutta elkää toki luulotelko, että Holvila on
ainoa orjala, ainoa ruumiillisen ja henkisen kurjuuden tyyssija.
Orjaloita tapaamme joka askeleella, orjan ies painaa siskojemme ja
veljiemme niskoja kaikkialla, orjan kahleet, puute ja kitu, raakuus
ja tietämättömyys, kolisevat ja kalisevat oikealla ja vasemmalla.
Miksi? Siksi että te, orjajoukot, torkutte ja nukutte, siksi että te
ette valvo etujanne, ette herää hankkimaan itsellenne ihmisoikeuksia.
Mutta nyt teidän pitää herätä, tänä päivänä, tänä hetkenä pitää
teidän nousta taistelemaan ihmisoikeuksienne edestä. Elkää
luulotelko, että Orjaloiden isännät tulevat vapaehtoisesti tarjoomaan
teille ihmisoikeuksia, elkää luulotelko että jumal'ihoiset herkeävät
imemästä teidän mehuanne. Ryhtykää taistelemaan. Taiston torvi
raikuu kaikkialla, tuhannet liittyvät yhteen, maa vapisee Orjaloiden
isäntien jalkojen alla, tuhatvuotisen valtakunnan aamurusko
pilkoittaa jo, tarjoten orjuuden sijaan vapautta, nälän ja kurjuuden
sijaan hyvinvointia ja valoa. Orjajoukot eivät enää tyydy tulevaisen
elämän nautinnoihin, ne vaativat maallisestakin onnesta osan. Voi
Orjaloiden isäntiä tilinteon päivinä, voi jumal'ihoisia, kolmesti
voi. He seisovat tulivuorella, jonka lieskat ja liekit pian kohoovat
ilmoihin, lieskat ja liekit, jotka ovat muodostuneet orjajoukkojen
kurjuudesta ja kärsimyksistä.

Puhuja levähti silmänräpäyksen. Kuulijakunnan vihan tunne oli nyt
kehittynyt koston tunteeksi. Silmät paloivat synkästi, siellä ja
täällä pureskeltiin hammasta. Jos puhuja olisi lausunut: "mars
jäljissäin joka mies jouduttamaan hyvinvoipuuden valtakunnan tuloa",
olisi jokainen jalka kapsahtanut liikkeeseen.

-- Nuo pellot ovat työkansan ja orjajoukkojen perkkaamia, meidän
kättemme työtä ovat rakennukset, tiet, aidat, veräjät, kaikki
kaikkineen on meidän hikemme luomaa, mutta onko meillä etuja, jotka
vastaavat töittemme arvoa. Ei. Jumal'ihoisten ja vetelehtijäin on
valta ja edut, ne nautinnoissa uivat, me kurjuudessa näännymme.
Häpeä, moninkertainen häpeä, että siedämme tuntiakaan moisia
oloja. Hereille siis kaikki, hereille ja riveihin. Ja taistoon.
Yksimielisyys luo voiman, jota vastaan vuoretkin murenevat. Kun
tänä iltana tästä paikasta lähdette koteihinne, herätkää huomenna
vapaina ihmisinä. Elkää raatako Orjaloiden isäntien työtä aamua
aikaisin, iltaa hiljaan, elkää kantako heidän pöydilleen aittojenne
paraita antimia, elkää taipuko noudattamaan heidän lakejaan, ne
ovat rosvolakeja, joiden laatimisessa te ette ole ollut osallisina.
Herätkää vapauteen joka mies, joka nainen. Valta on teidän, yksin
teidän, kun vaan muistatte yhden säännön: yksi kaikkien edestä,
kaikki yhden edestä. Se vie varmasti voittoon, ja voitto merkitsee
vapautta, yhdenvertaisuutta ja hyvinvointia.

Puhuja lopetti.

Mutta tanhualla kuului valtava hyväksymisen kohina. Moni nainen
pyyhki silmistään kyyneleitä, miehien ryhti oli kohonnut.

Sohinan tauottua, esitti puhuja vapaata keskustelua, kehoittaen
jokaista lausumaan mielipiteitään, toivomuksiaan, olevien olojen
tärkeimpiä epäkohtia j.n.e. Silloin taasen kuului Joelin hillitön
ääni:

-- Me emme kykene esittelemään, mutta esitelkää te, me kannatamme
teitä.

Puhuja suostui ehdotukseen. Kun pöytä ja tuoli oli asetettu hänen
eteensä ja kun hän oli istunut, kosketteli hän sujuvasti työpäivän
pituutta, maan omistussuhteita, viljelemättömiä maita, palvelijain
asemaa sekä kirkon ja valtion eroittamista. Hän ei enää puhunut
säkenöivästi, kuten äsken, mutta hän puhuu asiantuntijan varmuudella
ja niin pätevästi, ettei epäilyksen varjokaan langennut hänen
ponsiinsa, joiden sisältämät vaatimukset muka toteutetaan pikemmin
kuin huimapäisinkään luulee.

Aurinko ehti laskea, mutta keskustelua jatkui yhä. Vihdoin se
lopetettiin. Kun kuitenkin moni tärkeä kysymys oli vielä jäänyt aivan
koskemattomaksi, ehdotti puheenpitäjä toista yhtymistä huomissa,
jolloin oli sunnuntai.

-- Veljet ja siskot, virkkoi hän taasen säkenöivästi ja lumoovasti,
aika on jo ehtinyt myöhään, olemme jo ehkä vähän väsyksissäkin, mutta
tärkeitä, meidän etujamme koskevia kysymyksiä on jäänyt kokonaan
mainitsemattakin. Yksi semmoinen kysymys on yleinen ja yhtäläinen
äänioikeus. Työväenyhdistyksen perustaminen keskuuteenne ansaitsee
myöskin ottaa puheeksi, samoin työväen puolueen sanomalehtien
levittäminen ja kannattaminen, vähäpätöisempiä mainitsemattakaan.
Onko teillä halua saapua huomenna tänne?

-- On, kuului sankkaääninen vastaus.

-- Tulkaa pari tuntia varhemmin.

-- Tullaan.

Joukon alkaessa hajota nousi Sormensuon Joel seisomaan pöydälle ja
virkkoi pingalle pullistunein sieramin:

-- Kokoukseen huomenna joka mies ja joka nainen, jonka nokka on
työväen malliin. Joka mies, joka nainen. Kuuletteko?



III


Kylän työväestö oli muuttunut sosialistiseksi kuin taikalyönnillä.
Ei muusta puhuttukaan kuin sorrosta ja kurjuudesta, jonka alla
raatajakansa väyryili tuskissaan. Mielien katkeruus ja kiihtymys
kyti kaikkialla, kaikki olivat toinen toistaan sorretuimpia,
kovakohtaloisempia, onnea ja tyytyväisyyttä ei ollut enää missään.

Vastikään perustettu työväenyhdistys piti kokouksia tuhka
tiheään, jäsenmaksuja kerättiin, työväen puolueen sanomalehtiä
levitettiin, suuria, piakkoin tapahtuvia parannuksia työväestön
tilassa toitotettiin kaikkien korviin -- viimeiset olivat tulleet
ensimmäisiksi, matalaiset mahtaviksi.

Heikkoja eli epäilijöitä naurettiin ja ivattiin eivätkä ne mielisti
pistäneetkään lusikkaansa enemmistön kuumaan pataan. Jos sanan
lausuivat, saivat kymmenen takaisin. Oman lihansa viholliseksi
leimattiin jokainen, joka uskalsi epäillä tasa-arvoisuuden
valtakunnan päistikkaista tuloa, ja kokouksissa huudettiin herkästi
suu poikki puhevuoron käyttäjältä, jollei esitys sujunut tutussa
sävellajissa, jonka pohjanuottina oli työväestön kärsimä sorto,
kurjuus, orjan ies, orjan kahleet.

Joelin äiti oli yksi heikko sielu. Salaman käynnin jälestä alkoi
Sormensuon tuvassa melkein ainainen kinastelu, jossa äiti yksin
piteli puoliaan kahta vastaan. Ensimainittu vetosi omaperäiseen
käsitykseensä, Joel terhenteli työväenliikkeen voimakkuuteen.

-- Äiti on vanhanaikainen, äiti ei ymmärrä, oli Joelin tapana lausua,
kun eukko milloin oikein säälittä pöllytteli yhdenvertaisuuden
valtakunnan tuloa.

-- Ymmärrän minkä ymmärrän, mutta maailmaa ei käännetä yhtä helposti
kuin housuparia.

-- Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sen kääntää.

-- Tekee rengistä isännän, piiasta emännän. Jopa on narreillakin
narrinsa.

Isä, joka kävi mukana kaikissa kokouksissa, kallistui Joelin puolelle.

-- Hameväet ovat arkoja kuin jänikset, tapasi hän sanoa äidin ja
pojan väittelyihin.

-- Valta on meidän, intoili Joel kerrankin, kun taasen syntyi
väittelyn tuprutus. Mikä perii talolliset, jos me torpparit,
jyvärengit, mökkiläiset ja palvelijat, jos me vaikka huomenna
heitämme valtaan työnteon.

-- Mikäkö isännät ja emännät perii? Ei yhtikäs mikään. Vanhan ketun
hännässä, näes poika, on paljo karvoja, mutta mikä perii teidät
itsenne? Kenenkä vatiin pistää palvelija lusikkansa? Häh? Ja kuka
ruokkii muonarengin lapsijoukon? Häh? Sure sinä sitte isäntiä ja
emäntiä.

-- Mutta jos esim. heinänteon ja elonkorjuun aikana teemme jyrkän
pystön.

-- Joudutte mieron varaan, mutta isännät ja emännät pysyvät
taloissaan. Ei mikään talo sorru keppikerjäläiseksi yhden kesän sadon
vuoksi eikä lie ajateltavissakaan niin tuttavatonta ja sukulaisetonta
haltijaväkeä, joka ei miltään taholta saisi apua heinän- ja
viljankorjuuseen.

-- Mutta kun koko kylän, ehkä koko pitäjän torpparit, muonarengit,
palvelijat...

-- Hassutuksia, niin monta mieltä kuin miestä. Yhtä helposti voit
opettaa sata kanaa marssimaan tahdissa, kuin tehdä yhden kylänkään
torpparit yksimielisiksi.

-- Äiti on vanhanaikainen, äiti ei ymmärrä.

-- Hameväet ovat arkoja kuin jänikset.

Toinen heikko oli Eeva, ei sekään suosinut intoilemista ja rallattaen
voittoon marssimista. Salaman käynnin jälestä alkoi hänen ja Joelin
välille kohota kinos, joka kylmäsi tulevaisuuden toiveet. He
kohtasivat toisiaan harvemmin, ja kun kohtasivatkin, uhkuivat Joelin
puheet yhdenvertaisuuden valtakunnan tuoksua, Eevan pysytellessä
todellisuuden arkioloissa, joissa jokainen on oman onnensa seppä.
Hänestä joskus tuntui, kuin olisi paha silmä lumonnut Joelin.
Katseessa välähti jotakin outoa ja kammottavaa, joskus oli ajatuksien
alla jotakin, jonka alastomuutta ja räikeyttä piti verhota ja
koreilla sanoilla koristaa.

Kului kesä heinänteon lähelle, yksityisiä ja julkisia kokouksia
pidettiin yhtä tiheään, mielien katkeruus yhä kasvoi. Ennen
heinänteon alottamista virkkoi Joel Pohjavallan isännälle:

-- Itäinen kuuluu Sormensuohon ja sen niittävät siis entiset
niittäjät.

Joelin äänessä ja katseessa oli jotakin uhkaavaa, kivikovaa.

-- Mutta kenelle kuuluu Sormensuo?

-- Nykyään se kuuluu isälleni, mutta hän voi luovuttaa minulle sen
minä päivänä tahansa.

-- Vai niin. Minulla ei ole siis mitään sanomista.

-- Ei kerrassaan mitään, kun vain vero tulee suoritetuksi.

-- Sepä sommoo, sanoo savolainen, nauroi isäntä. Joel puri huultaan.

-- Jotta nyt sen tiedätte. Ja jos ken uskaltaa mennä rautoineen
Itäisestä lyömään korrenkaan poikki, en minä takaa mitä tämä tekee.

Joel kohotti oikean kätensä ylös... isäntä ei enää hymyillyt.

-- Se on nyt kerran siten, että meitä työkansaa ei enää sorreta
mielin määrin, me piankin sortajat sorramme niskoiltamme.

Isännän muoto muuttui yhä vakavammaksi.

-- Joel, tuo menee ohi, sinä tulet vielä järkiisi.

Isäntä lähti astelemaan ojaksimen vartta, joka kulki Itäisen
aituuseen kuuluvaa hakaa kohti.

Päivä pari tuon jälestä pitivät Pohjavallan torpparit, mäkitupalaiset
ja jyvärengit yhteisen neuvottelun Joelin toimesta.

Torppareja oli viisi, Sormensuo, Vaaksa, Isopaula, Vähäpaula ja
Koura. Paulat olivat rauhan miehiä, sillä isännän uudistuspuuhat
eivät lainkaan koskeneet heidän mantujaan, mutta toisin oli noiden
kolmen laita, joitten kurkkua kohti tähtääntyi uudistushankkeitten
puukko, uhaten riistää Sormensuosta paraan niityn, Vaaksasta pellon
sekä Kourasta ulkopalstan, jonka viljeleminen oli torpan jaloilleen
nostanut.

-- Meidän pitää yksissä tuumin panna kova kovaa vastaan, alotti Joel
neuvottelun.

Vaaksa oli samaa mieltä. Kun ei ikinä tehdä tenää eikä nosteta
niskaa, kiristetään iestä yhä.

-- Ensinnäkin lyhennämme kesäisen työpäivän kuudesta seitsemään. Mitä
tuumaatte lyhennyksestä?

-- Tarpeesen on, vastattiin esitykseen.

Työpäivän lyhennys päätettiin panna käytäntöön huomispäivästä
alkaen. Sitte siirryttiin apupäiväkysymykseen. Kaikista veroista ja
rasituksista olivat n.k. apupäivät vihatuimpia. Niiden suorittamiseen
kelpoitettiin naiset ja puolikasvuisetkin, mutta niitä vaadittiin
mielin määrin, yhtenä kesänä enemmän, toisena vähemmin, miten töiden
sujuminen milloinkin vaati. Mielivalta juuri paljasti rasituksien
huutavan vääryyden.

Keskustelua kesti noin tunnin, vaikka kaikki olivat yksimielisiä
päätökseen nähden, sillä jokainen puhevuoron käyttäjä puhui
enimmäkseen asian ulkopuolella olevista kysymyksistä. Apupäivien
suorittaminen päätettiin kokonaan lakkauttaa kuluvasta kesästä
alkaen. Täten oli tehty kaksi tärkeätä päätöstä, joiden tuottamat
helpoitukset tulivat hyvinkin läheltä koskemaan maaveron suorittajien
jokapäiväiseen elämään.

Kokouksen loputtua pitivät Pohjavallan torpparit jälkineuvottelun
erityisistä, yksinomaan heitä koskevista kysymyksistä. Kun oli tovi
hangattu ja päästy paraasen alkuun, virkkoi Isopaula.

-- Minä ja naapuri emme oikeastaan kuulu näihin juttuihin, ja vanha
kokemus kieltää menemästä syyhyttä saunaan. Myönnämme kyllä että
teillä kolmella on syytä...

-- Mitä? Ettekö te kuulukaan juttuun? tulistui Joel lausumaan.

-- Emmehän me kuulu. Itäinen on Sormensuon, Patapelto Vaaksan ja...

-- Onpa äly lyhyessä ja ohuessa. Ettekö käsitä että kun Pohjavallan
ulkotalo ensin syö Itäisen, Patapellon ja Kouran ulkopalstan,
iskee se kyntensä Pauloihin. Sinne teidän maillenne sopii sinnekin
pikku ulkotalo navettoineen ja karjakkoineen. Olettehan kuulleet
sanottavan, että ruokahalu kasvaa syödessä.

-- Olemme kyllä ja voi se sen tehdäkin, mutta toistaiseksi me olemme
vielä irti.

-- Nyt tarvitaan yksimielisyyttä, muuten olemme jokainen mennyttä.
Teidän vuoronne on pelkkä ajan kysymys.

-- Pelkkä ajan kysymys, varmenti Vaaksa.

-- Minä en hellitä Itäisen niittyä.

-- Enkä minä Patapeltoa.

-- Vastaan potkin minäkin omani puolesta.

-- Ja taistelun kestäessä muuttuvat olot, orjajoukot pääsevät valtaan.

-- Ehkä muuttuvat, mutta toistaiseksi minä ja naapurini olemme
riidoista irti.

-- Teidän pitää taistella meidän rinnallamme.

-- Taistelemme mikäli aseita riittää.

Paulat nousivat ylös ja hankkiutuivat lähtemään.

-- Ei me teitä paineta... mutta juttu ei tosiakaan koske meihin.

Poistuivat molemmat Paulat, mutta Joel ja Koura jatkoivat
neuvottelujaan Vaaksan tuvassa. Uhkaava onnettomuus liitti nuo kolme
kiinteästi toisiinsa.

Seuraavana päivänä ilmoitettiin tehdyt päätökset Pohjavallan
isännälle. Joel lausui ryhdikkäästi ja ilman mitään kunnioittavia
eleitä, että oli päätetty lyhentää kesäinen työpäivä kuudesta
seitsemään.

-- Olkoon menneeksi, vastasi asianomainen.

Apupäiviä koskeva päätös oli arempi, kun se ilmaistiin, värähtivät
Pohjavallan isännän kasvot huomattavasti.

-- Apupäiviä koskeva juttu on toinen, mutta saadaanpa nähdä
tuonnempana. Järjestämistä ne ainakin sietävät.

-- Päätöksemme on yksimielinen ja järkkymätön.

-- Se tuntuu jo matkan päähän. Onko muuta vielä latingissa?

Joel mainitsi Itäistä, Vaaksa Patapeltoa, Koura ulkopalstaansa.

-- Entä te Paulat, eikö teilläkin ole...?

-- Meillä ei ole mitään sanottavaa.

Pohjavalta sai hyvän tuulensa takaisin.

Asia ei ollut niin tulenpalava kuin luuloteltiin. Kysymys oli kyllä
kaikista kolmesta, mutta ainoastaan Itäisen ja Patapellon kohtalo oli
varmasti merkitty. Mutta niidenkään riistäminen ei tule tapahtumaan
umpimähkään, itsenäisen toimeentulon mahdollisuus jää molemmille, kun
vain luovutaan silmittömästä puskemisesta.

-- Käytetään sovitteluja ja pysytään sovinnossa. Tuon sanottua,
poistui isäntä.

Joeliin ja Vaaksaan eivät sanat pystyneet, molemmat vainusivat niiden
takana piilevän luikertelemista ja nenästä vetämistä.

-- Miehen mahti on mennyt matalaan, yrittää makeilla puheilla pelata
voiton itselleen, mutta se konsti ei vetele.

-- Sanoo kuin kananpojalle: tipu tipu tipu.

-- Puhuu kuin pyhän profeetan suun kautta.

Pohjavallan tekemät myönnytykset, joihin muidenkin isäntien täytyi
mukautua joko kokonaan tai vähemmässä määrässä, synnyttivät
mahtavan intoilemisen. Työväenliikkeen vastustajat masentuvat,
heidän mielipiteensä alkoivat horjua eivätkä he enää julkisesti
rohkeneet esiintyäkään omassa karvassaan. Joel vakuutti kaikille,
että saavutettu voitto oli vain heikko etusävel, jota piankin seuraa
mokoma pasunan törähdys, jotta vuoret ja laaksot kajahtavat.

Heikotkin rohkaistuivat, ei ollut enää mieltä eikä kieltä työväestön
riveissä -- Eevaa, Joelin äitiä ja joitakuita harvoja lukuunottamatta
-- joka ei olisi huutanut joukon mukaan. Itse ilmassakin tuntui
liikkuvan jotakin voimakasta, joka samalla oli painostavaa.
Äänettömien kirouksien katku tunkeutui kaikkialla sieramiin.
Erilaisissa varallisuussuhteissa elävät ihmiset silmäilivät oudosti
ja vakoilevasti toisiinsa, kuten olisivat tahtoneet tutkia toisiensa
sisimpiä ja salaisimpia aatoksia. Toinen toistaan kummempia
otaksumisia pälkähti mieliin ja typeryys puki ne salaperäisyyden
verhoon. Mikä oli sovulla tapahtunut, selitettiin tapahtuneen
tuntemattoman voiman pakosta, josta eivät muka tietäneet muut,
kuin myönnytyksien tekijät itse. Se voima riippui myllynkivenä
korkeuksissa, se suosi työväestöä ja niiden etuja mutta maanomistajat
ja varakkaat uhkasi se ruhjoa.

Vallitsevasta orjuudesta ja sorrosta janattiin herkeämättä.

Korkeuksissa riippuva myllynkivi, joka varakkaat uhkasi ruhjoa,
oli sortojärjestelmän taikoma, itsekosto, sortosyntien rangaistus.
Entisaikoina ei sortoa sorroksi käsitetty, mutta nyt oli toisin. Koko
maailma oli suuri sortola, se oli koirankoppi, jossa haisi vääryys,
väkivalta, heikomman polkeminen, ja nuo inhat hajut olivat juuri
tehokkaimpia välineitä jouduttamaan tasa-arvoisuuden valtakunnan
tuloa.

Toisinaan tunnusteli Joel tuossa kaikessa jotakin onttoa,
jotakin tekemällä tehtyä, joka tyhjyyttään rämähteli. Monessa
esityksessä, jossa maailman menoa manattiin ja vitsottiin, oli narri
kurkistavinaan häneen. Narri oli pienen pieni kääpiö, mutta sen
olentoon kuului semmoinen taika, että se loi ympärilleen mahdottoman
suuren varjon. Jokainen unhotti katsoa kääpiöön ja katsoi sen sijaan
varjoon.

Mutta kun esitykseen sekautui Itäisen kysymys -- ja se sattui
melkein poikkeuksetta -- meni Joelin aivoissa kaikki mylläkkään.
Yhdenvertaisuus tähtäsi Itäisen järkähtämättömään omistusoikeuteen,
siihen liimautuivat väitelmät sorrosta, kahleista, vääryydestä,
mielivallasta, koirankopin löyhkistä. Itäisen kysymys oli kuin mikä
tervattu kettu, jonka karvoihin tarttuivat kaikki sosialismin iskemät
vasamat.

Heinänteon alkaessa virkkoi Pohjavallan isäntä Joelille:

-- Tänä kesänä saat vielä niittää puolet Itäistä, rajaksi sopii
lähteen reuna.

-- Vanha niittäjä, vanha raja, vastasi Joel, johon isännän
myönteleminen vaikutti kiihoittavasti.

-- Onko asia tosiaankin niin?

-- Sattuu olemaan.

-- Joel, sinä olet viimeaikoina kasvanut oman itsesi ohi.

-- Ohi tai jälkeen ei kuulu asiaan, mutta Itäinen kuuluu Sormensuohon.

-- No, koetetaanpa sitte.

Isäntä ei enää näyttänyt hyvätuuliselta, hänen viimeiset sanansa
kalskahtivat tuimilta.

-- Minulla olisi esityksiä sinulle, mutta kun...

-- Ei esityksillä eletä, leipää siihen tarvitaan. Eläkää te
Pohjavallassa omillanne, me elämme Sormensuossa, se on minun
esitykseni.

Joel käänsi isännälle selkänsä ja mutisi piakkoin koituvista
tilinteon ajoista.

Koko kesänä ei sittemmin puututtu kysymykseen. Joel niitti isänsä
kera Itäisen, kuten ennenkin, molemmat mielisti luulottelivat, että
niityn riistäminen jää sikseen, vaikka näkivät miten ulkotalon seinät
kohosivat aivan Itäisen nenän eteen.

Kesällä otti Eeva pestuun toiseen kylään, syksyllä sairastui
Sormensuon emäntä, poti viikon pari ja laski viimeiseen lepoon
väsyneen ruumiinsa. Siten kaksi hyvää hengetärtä luopui Joelista.

Hautajaisten jälestä tuli lautamies käymään Sormensuossa ja
Vaaksassa. Pohjavallan isäntä oli nostanut häätöjutun noita kahta
vastaan velvollisuuksien laiminlyönnistä. Asianomaiset olivat kuin
puulla päähän lyödyt. Mitkä velvollisuudet olivat heidän osaltaan
jääneet täyttämättä? kysyivät he kummissaan toisiltaan.

Manuuttaessa oli lautamies kehoittanut Joelia sovinnon tekoon, sillä
moiset asiat oikeudessa vain äksyyntyvät pahemmiksi.

-- Sopikaa pois, se on viisainta, hoki kokenut mies vielä ovea
tavoitellessakin.

Vaaksassa teki hän samoin.

Kun ensimmäinen mielen kylmä kummastuksineen ehti ohi, selkisi asia
sen verran, että haasteen perusteena olivatkin apupäivät. Vaaksan äly
sen keksi. Joel silloin oli nauravinaan itsensä koukkuun.

-- Voi Tuppuraisen tupakit sen miehen meininkejä. Apupäivistähän
sovittiin kesällä samassa läksyssä työpäivän lyhennyksen kera.

Vaaksa räpäytteli silmiään epäilevästi.

-- Myöntyikö se siihenkin kohtaan?

-- Tottapahan myöntyi, kun ei ole vaatinut. Eihän niitä ole viime
kesänä suorittanut kukaan.

-- Suoritettiin niitä joku määrä Pauloista ja Kourasta.

-- Vaatiko se?

-- Ei, ne menivät tarjolle. Joel päästi karkean kirouksen.

-- Meiltä ei ole velottu apupäiviä, ja ketä ei velota, se ei ole
velassa.

-- Sitä minäkin. Tämä juttu käy harmaaksi manuuttajalle.

Toinen kari, johon manuutettujen äly ajoi kiinni, oli lautamiehen
sovintokehoitukset. Kaikesta päättäen ne olivat olleet säkissä
ennenkuin ne pantiin pussiin. Ne lausuttiin ystävällisenä, hyvää
tarkoittavana neuvona, mutta neuvon takana piileksi vanhan ketun
viisaus: eletään sovinnossa ja ystävyksin.

Ennen käräjiinmenoa lähetti Eeva vakaiset terveiset Joelille ja
kielsi menemästä oikeuteen. Terveisien johdosta menetti Joel
muutamaksi päiväksi horjumattomuutensa. Heikkouden hetkinä suuttui
hän itselleen, ravistellakseen harjaansa tuokion kuluttua kahta
ylpeämmin. Ties miten lopulta kuitenkaan olisi käynyt, mutta
ennen käräjiinmenoa sattui kaksi tapausta jotka löivät löylyä jo
ennestäänkin löylyiseen päähän Ensinnäkin osui toinen agitaattori
kylään, potrempi ja punaisempi Salamaa. Se piti puheita ja esitelmiä
parina iltana ja kehoitti suoraan väkivaltaisuuksiin riistäjäluokkaa
ja maanomistajia vastaan.

Kun Joel isänsä kera palasi kuulemasta agitaattoria, oli hän kuumassa
mielentilassa, hän iski nyrkkiä tuvan pöytään ja virkkoi kipenöivästi:

-- Maailman menon täytyy muuttua, vaikka itse piru kontisi sen
puolesta.

Tämän kintereillä seurasi toinen tapaus. Agitaattorin poistuttua
kylästä, tuli Pohjavallan isäntä ainaisia sovintoesityksiään
latelemaan. Joel ja hänen isänsä hankkivat juuri lähteä
työväenyhdistyksen kokoukseen, kun tuvan ovi avautui ja isäntä
astui sisään. Ensimainitun päähän iskivät heti vihan kylmät, hän ei
vastannut sanaakaan isännän tervehdykseen. Istahdettuaan virkkoi
viimemainittu:

-- Tulin vielä kerran esittämään sovintoa.

-- Isännällä on usein esityksiä.

Sanat lausuttiin kuivasti ja pilkallisesti, mutta Pohjavallan isäntä
ei ollut tuonaankaan, hän kohdisti katseensa Joelin isään ja kysyi:

-- Oletteko aivan yhtä mieltä Joelin kanssa?

-- Kyllä me yhtä luuta olemme. Itseni vuoksi voisitte kernaasti
tupata Itäisen vaikka mustilaisen konttiin. Olen vanha, nokkani
painuu pian nurmeen, mutta poika tuossa on nuori, ja nuoret tahtovat
elää. Jos Itäinen silvotaan Sormensuosta, merkitsee se meille samaa,
kuin lyödä hampaat naulaan.

-- Mutta eihän niitty asemansakaan vuoksi sovi Sormensuohon enempää
kuin Patapeltokaan Vaaksaan huomautti isäntä. Mitä sanoisitte,
jos minä Pohjavallasta käsin ryhtyisin viljelemään Sormensuon
tanhuatilkkuja.

-- Itäinen on niitty, ja niittyyn ei sovi pellon laki. Sato kasvaa
auran koskematta, miehen hien tippumatta.

-- Mutta minkämoinen sato? Minkämoisen heinän kasvoi Itäinen teidän
nuoruudessanne ja minkämoisen kasvaa se nykyisin?

Joel puri huultaan, isä vaikeni.

-- Itäinen kaipaa auran koskentaa, samoin sen haka pyrkii pellon
luokkaan, joko ymmärrätte etten minä voi peräytyä Itäisen
kysymyksessä.

-- Emme mekään voi, sekautui Joel keskusteluun.

-- Te kyllä voitte. Ruvetkaa viljelemään peltoheinää Itäisen
korvaukseksi. Mokoman verran voi Sormensuon peltoja laventaa kaikkiin
suuntiin, paitsi ylöspäin.

Seurasi äänettömyys, Joel mietti mitä sanoa, mutta kun ei keksinyt
oikein nutistavaa, alkoi hänestä tuntua kiusalliselta.

Isännän esityksen valossa näki hän taasen pikku kääpiön, jolla oli
suuri, hirmuisen suuri varjo.

Mutta äkkiä nousivat hänen päähänsä vanhat mielilöylyt, ja hän
virkkoi ilveellisellä ja pisteliäällä äänellä:

-- Sanokaapa yksi asia. Miksi korjailitte alkuperäisiä
piirustuksianne niin somasti, että Kouran nahka jäi eheäksi.

-- Se on minun asiani.

-- Sanokaa ennemmin, että se oli viisauden peliä. Teitä vastaan on
vain kaksi torpparia, puolellanne on kolme. Se vasta viisauden peliä.

-- Joel, sinä käytät järkeäsi kuin kiekkoa. Sinusta on lystiä, kuri
ei se pysy päässäsi, vaan lähtee vierimään ojiin.

-- Ja te käytätte järkeänne kuin kalamies, joka tuulien mukaan
arvailee, mistä runsain apaja on saatavissa. Mutta jos tuuli
pyörähtääkin pahaan suuntaan, nyt on tuulinen aika. Eikö kuulu
korviinne, miten tuulee. Ja ettekö usko, että tuuli voi kiihtyä
myrskyksi, hävittäväksi myrskyksi, jos se kohtaa vastuksen.

-- Joel, kuulehan, yritti isäntä tyynnyttämään.

Mutta Joel ei keskeyttänyt sanatulvaansa. Katse tiukkana, sieramet
pingalle pullistuneina ja pärskyen kuin veden hädästä pelastunut,
syyti hän löylyvarastonsa ilmoille, syyti koko sydämmensä katkeruuden
ja sen karvaat kydöt kiven kovana uhkana yhteiskuntajärjestystä,
lakeja, omistusoikeutta, pappeja, lukkareja sekä kaikkia riistäjiä ja
ryöstäjiä vastaan.

-- Te riistäjät sovitte kaikki pariin: hengen mies, suurtalollinen,
kauppias, te olette jokainen vieneet panttilaitokseen kaiken
ihmisyytenne.

Joelin yhä paukuttaessa luisti Pohjavallan isäntä tuvasta ulos,
sovintoyritys oli rauennut tyhjiin.

Mentiin käräjiin. Kummaksi muuttui vastaajien mieli, ei ollut
enää pontta puheissa. Turvauduttiin tuohon, että oli suostuttu
molemminpuolisesti pyyhkiä apupäivät verovelvollisuuksista. Moiseen
käsitykseen olivat he kaikin tulleet.

Kantaja kielsi tehneensä mitään myönnytyksiä, verovelvollisuudet
olivat samat kuin ennenkin. Tähän osasi huomauttaa Joel, joka
esiintyi isänsä kera oikeudessa, että eräs omituisuus vahvisti
vastaajien väitteen todeksi, kantaja ei nimittäin viimeksi
kuluneena kesänä vaatinut, eipä edes muistuttanut koko apupäivien
suorittamisesta. Tämä seikka jo sinään todisti suostumuksen tehdyksi.

Tähän vastasi kantaja menettelynsä johtuneen vastaajan jyrkästä
tiedoksiannosta, että päätös apupäiviinkin nähden oli järkkymätön.
Koskapa maassa vallitsi laki ja oikeus, ei kantaja ollut halukas
vetämään kissanhäntää vastahakoisien kanssa, vaan jätti hän lopulta,
kun viimeisetkin sovinnon toiveet olivat rauenneet, asian oikeuden
ratkaistavaksi.

Kun vastaajien puolesta yhä väitettiin sopimuksen tapahtuneeksi,
siirrettiin juttu enempää käsittelyä varten talvikäräjiin, jolloin
kaikki jutun ratkaisuun vaikuttavat todisteet ja seikat olivat
oikeudelle esitettävät.

Päätös tyydytti Joelia, joka mielellään tahtoi laventaa käräjöimisen
niin valtavaksi kuin mahdollista.

Helmikuussa istuivat käräjät. Paitsi molempia Pauloja ja Kouraa oli
vastaajien puolelta manattu todistajiksi noin kymmenkunta sivullista,
joiden piti kuulleen kantajan lausuneen jotakin sitovaa. Noiden
sivullisien todistuksien tautta juttu läksi keikahtamaan pilojen
kaareen. Yksikään ei tietänyt asiaan vaikuttavaa, olivat vain
muilta kuulleet Pohjavallan isännän lausuneen muka tuota ja tätä.
Lautakunta hymyili koko todisteluajan, ja tuomarikin oli menettää
kärsivällisyytensä, kun todistajat vetelivät asioita sieltä täältä,
kuten onkimiehet.

Viimeksi kuulusteltiin Pauloja ja Kouraa, kaikki kolme kertoivat
yhtäpitävästi jutun juoksun.

-- Tulitteko siihen käsitykseen, että sopimus tuli tehdyksi
apupäivien helpoittamisesta? kysyi tuomari kultakin.

-- Tulimme, vakuutti kukin.

-- Minkä perusteella?

-- Se oli meidän yksimielinen päätöksemme.

-- Hyväksyikö kantaja päätöksen?

-- Ei suorastaan.

-- Vastustiko sitte?

-- Ei suorastaan.

-- Miten sitte on käsitettävä se, että kuitenkin tarjousitte
suorittamaan apupäiviä?

-- Sen me teimme päästäksemme selville, oliko kantajan vakaumus sama
kuin meidänkin.

-- Muuttuiko vakaumuksenne sittemmin?

-- Muuttui.

-- Minkämoiseksi?

-- Semmoiseksi että apupäivien lakkautus kyllä oli päätetty meidän
puoleltamme, mutta ettei kantaja alistunutkaan siihen.

Puoli tuntia kestäneen neuvottelun jälestä julisti oikeus päätöksen.
Kun oli käynyt selville että vastaajat olivat laiminlyöneet suorittaa
erityisiä verorasituksia eli n.k. apupäiviä, ja kun ei mitään pätevää
kirjallista taikka suullista vuokrasopimusta ollut heidän ja kantajan
välillä, katsoi oikeus kohtuulliseksi tuomita heidät häädettäviksi
torpeista kolmenkymmenen vuorokauden kuluessa. Kulungit kuitattiin
asianomaisten kesken.



IV


Työväenliike oli kärsinyt tappion, liikkeen vastustajien päät
kohosivat pystömmiksi, sosialistien riveissä suuriäänisimmät
kiihkoilijat talttuivat. Seurasi jonkinlainen lyhyt välirauha,
kun siipeensä saanut puolue ei ollut vielä ehtinyt tointua
tökerryksistään.

Joelin sisua kärhenteli. Ei siinä kyllin, että Itäinen oli menetetty,
aineellisen tappion lisäksi tuli vielä siveellinen tappio, jonka
hänen henkilönsä oli kärsinyt. Hän ei ollut enää sama sankarimainen
Joel kuin ennen, hän oli pikku raukka, pikku houkka, joka yltyi
lähtemään jättiläisen kanssa painiskeluun, hävitäkseen, surkeasti
hävitäkseen.

Koko työväenliike oli joutunut alennustilaan, josta sitä eivät enää
suuret sanat voineet kohottaa. Täytyi tapahtua jotakin mainiota ja
repäsevää, ennenkuin kunnia oli entisessä kirkkaudessa, mutta mitä?
Maailma oli tänään yhtäläinen kuin eilenkin, ja se oli yhtäläinen
huomennakin. Mutta sittekin täytyi jotakin tapahtua, jotakin mainiota
ja repäsevää. Ja pian sen piti tapahtua, muuten kylmyy ja sammuu
takatalveen ja yöhön koko tulevaisuus.

Joel mietti yötä päivää, miten keksiä aseen, jolla alottaa taistelun
uudelleen. Häätötuomion täytäntöönpanoa ei hänen tarvinnut pelätä.
Koko käräjöiminen tarkoitti vain hänen nöyryyttämistään, ja oli
alotettu Itäisen ja Patapellon vuoksi. Niiden riistäminen kävi
mainiosti laatuun häätönaamarin verhossa. Vaaksan ja hänen oli
antautuminen armoille, se oli kaiken alkuna ja loppuna.

Miten välttää armoille joutuminen?

Miten? Miten?

Vihdoin iski kipinä Joelin ajatuksiin, vihdoin valkeni keino, joka
tappion kääntää voitoksi ja estää saapumasta takatalven öineen,
pakkasineen. Kipinä iskihe ensin pälkähdyksenä, mutta siitä se
varmentui, selveni ja sovitteleikse omiin nahkoihinsa. Se oli rohkea
ja huima, mutta se oli samalla mahdollinen. Jota enemmän Joel siihen
tutustui, sitä houkuttelevammalta se alkoi näyttää. Monta päivää
piti hän sen omana salaisuutenaan, mutta kun se oli aikansa vanunut,
kohotti hän hieman salaisuuden huntua, virkkoen eräänä iltapuhteena
isälle:

-- Luuletko että _hän_ panee häätötuomion täytäntöön?

-- Enpä luule.

-- On hyvä, jos hän sen tekee.

Joel hymyili, mutta tuokion kuluessa hymy vaihtui uhaksi, hänen
sieramensa pullistuivat ja hän puri hammasta.

-- Hänen täytyy panna se täytäntöön, täytyy, täytyy... Joelin nyrkki
putosi raskaasti pöytään, hänen kesakkoisien ja laihojen kasvojensa
lihakset vavahtelivat. Isä katsoi häneen kummasti.

-- Miksi se siitä valkenee? Mennyt on mennyttä.

-- Mutta jos ei olekaan, jos lopputilit ovat vielä tekemättä.

-- No, en minä ymmärrä. Onko ilmaantunut keino?

-- On, nyt vasta alkaakin taistelu. Huomisesta lukien emme suorita
enää veropäiviä, hänen täytyy panna tuomio täytäntöön.

-- Hm, virkkoi isä.

Äidin kuoltua oli hän mukautunut kokonaan Joelin kannalle. Hänen
kolmesta rakkaudestaan oli vielä jälellä kaksi, poika ja Sormensuo.
Ja ne kaksi kuuluivat eroittamattomasti yhteen. Mikä koski
Sormensuohon, koski poikaankin. Kumpaakaan ei saattanut ajatella
erossa toisistaan. Ja kaikki mikä tarkoitti tuon eroittamattomuuden
lujittamista, meni helposti mieleen, suli sydämmeen...

-- Pitääpä joutua Vaaksaan.

Joel lähti.

Päivä pari tuon jälestä levisi kylään tieto, että Sormensuo ja Vaaksa
kieltäytyivät suorittamasta päivätöitä, ilmaisematta varsinaista
syytä menettelyynsä. Olivat vain tuumineet, että kun on kerran
lähtenyt riidoiksi, niin pysyköön häntä riitoina. Menettelystä oltiin
yleiseen ymmällä. Mitä se tarkoitti? Mikä viisaus sen alla piili?

Pohjavallan isäntä vastasi uhitteluun siten, että ryhtyi hommaamaan
häätötuomioita täytäntöön. Yksi ja toinen oli jo silloin päässyt
salaisuuden perille: koko kylää käsittävä yleislakko oli päätetty
panna vireille samana päivänä, jolloin Vaaksan ja Sormensuon asukkaat
ajetaan konnuistaan taivaan alle.

Järkiperäisesti ja johdonmukaisesti ryhtyi Joel valmistuksiin, hän
sytytteli ensin kiihkeimmät ja huimimmat. Tehtävä oli helppo ja
kiitollinen, onnistuminen näytti lupaavalta, sillä jokainen puhuteltu
syttyi puolesta sanasta. Kaikki kahden edestä, lähti jokaisen
huulilta vankasti ja rehellisesti.

Maltilliset aiheuttivat jo enemmän työtä, täytyi vedota niiden
järkeen ja sydämmeen. Nuori työväenliike oli saavuttanut lyhyessä
ajassa kaksi tärkeätä voittoa työpäivän lyhennyksen ja apupäivien
helpoituksen, selitteli Joel maltillisille. Työväestöstä itsestä
riippui jatko. Jos kaikki ovat yksimielisiä, varisee rengas toisen
jälestä niistä kahleista, jotka työväen lihaa ja luuta kalvavat.
Ensimmäisiä voittoja seuraavat toiset voitot, parannuksien sarja
jatkuu jatkumistaan, kunnes yhdenvertaisuus ja hyvinvointi on
saavutettu. Mutta jos työväestö ensimmäisen koetuksen ja vastarinnan
edessä jänistää, on sen asia auttamattomasti hukassa. Taantumus
jo kohoittelekse päätään ylpeästi, myönnetyt helpoitukset uhataan
anastaa takaisin, entinen orjuuden yö jo hämärteli, sortajat
ilakoitsivat j.n.e. Maltilliset ilmaisivat myötätuntonsa hanketta
kohtaan, luvaten yhtyä lakkoon, jos se oikein väkivoimakkaana puhkeaa.

Heikot olivat enää kääntämättä. Niiden kanssa piti olla viisas ja
varova, muuten työ meni hukkaan. Kääntäjiä pantiin liikkeelle melkein
yhtä paljo, kuin oli käännettäviäkin, ja sitkeästi tehtiin työtä.
Maltillisille esitettyjen kohtien lisäksi istutettiin heikkoihin se
käsitys, että suurlakko jo muka oli miehestä mieheen ja naisesta
naiseen päätetty asia. Sen edestä ei enää päässyt pakoon kuuhun eikä
mereen. Jokaisen kanta täytyi paljastua. Voiton päivänä pyhän asian
petturit vapisevat. Häpeä ja kirous heidän muistokseen.

Moniaita seikkoja ei Joel osannut ottaa laskuihin. Ensinnäkin ei
hän käsittänyt sitä tosi seikkaa, että Itäisen menettäminen ei
ollut eikä voinut olla kenellekään semmoinen sydämmen asia, kuin
se oli Joelille ja hänen isälleen. Hän ei pannut merkille edes
sitäkään musertavaa totuutta, että hän itse ani harvoin kiinnitti
ajatuksensa Patapeltoon. Viimemainittu laahusti kyllä samassa
kimpussa jonkinlaisena lisikkeenä ja oli painava tekijä, mutta se oli
tykkänään vailla sitä lämmittävää voimaa, joka taikamoisesti käsittyi
Itäiseen.

Toinen heikko kohta, jota ei Joelin silmä osannut keksiä, oli
yhteisyyden tunteen puute, joka aina on kehittymättömien olojen
leima. Jotta koko kylän työväestö palvelijoihin saakka olisi omannut
Vaaksan ja Sormensuon kysymykset omikseen ja lähtenyt niiden edestä
taisteluun, olisi edellyttänyt harvinaisen väkevää yhteisyyden
tunnetta ja käsitystä yksimielisyyden voimasta.

Jos Joel olisi nähnyt sydämmiin ja vähänkään tuntenut ihmismieltä,
olisi koko lakkohanke alun alkaen näyttänyt pitkää nenää hänelle.
Hän olisi keksinyt salaisia nauruvireitä monissa suupielissä, olisi
vainunut kätkettyä ivaa monen lauseen lomissa, mutta hän oli niin
väkevästi kiintynyt omiin yksipuolisiin otaksumisiinsa, että hän oli
kuuro ja sokea kaikelle muulle.

Hän puskihe yhä eteenpäin.

Koitui sitte päivä, jolloin panoksen piti laueta ja pamahtaa.
Kruununmiehet ilmaantuivat Sormensuohon ja Vaaksaan, huoneet
tyhjennettiin, ovet lyötiin lukkoon -- lain koura teki säälittä
tekonsa.

Heinänteko oli juuri alkanut. Vielä samana päivänä kutsuttiin
ilmoituslipuilla ja yksityisillä kehoituksilla kylän työväestö
Vaaksan tanhualle. Ensimmäiset tulijat, jotka kutsutta ja sydämmensä
ääntä noudattaen olivat rientäneet ilmaisemaan osanottoaan
häädettyjen kohtaloon, loivat kokoukseen vakavan värin. Vaimot
nyyhkyttelivät, miehien katseet olivat juroja, alakuloisia. Tanhualla
vallitseva sekasorto sointui surullisen näön kanssa sovusti yhteen.
Astioita, huonekaluja, työaseita ja vaatteita oli viskelty nurmelle
huiskin haiskin ikäänkuin merkiksi, että väkivalta oli ollut
liikkeellä köyhää kurittamassa.

Mutta samassa määrässä kuin väkeä tulvi lisää tanhualle, särkyi
alkupuolella vallinnut vakava väri. Alkoi kuulua huolettomia ja
iloisia ääniä, naurua ja kevytmielisiä puheita, kuten olisi saavuttu
johonkin huvitilaisuuteen, jossa ohjelman alkamista odottaessa itse
kunkin oli velvollisuus pitää iloa yllä itsensä varalle. Kymmenen
tienoissa, jolloin viimeisetkin olivat saapuneet, ei joukossa enää
kuulunut vakavuuden hiventäkään. Enemmistö oli semmoisia, jotka huvin
vuoksi ja uteliaisuudesta olivat saapuneet lakkokokoukseen, ja heidän
nauruihinsa hukkui vakavien ja huolekkaiden hiljaiset puhelut.

Kymmenen tienoissa ilmaantui Joel tuvan seinustalle, johon pöytä oli
asetettu. Melu ja sohina hiljeni, kaikki odottivat jännittyneinä.
Joel nousi seisomaan pöydälle ja loi joukkoon tiukan silmäyksen.

-- Ystävät, virkkoi hän sitte, sieramet pingalle pullistuneina,
kesakkoiset kasvot harmaina ja silmissä tuli, joka Sormensuon ja
Itäisen edestä taistellessa aina niihin syntyi. Kuka on matalan
majan tanhualla pannut toimeen tämmöisen sekasorron? Kuka on köyhän
ainoat rievut ja käsialat raastanut taivaan alle? Sortaja sen on
tehnyt, sorron ja väkivallan käsi on ollut toiminnassa. Miksi
vaimot ja neidot valittavat, miksi miehien ja nuorukaisien muoto on
murheellinen? Siksi että vääryys ja valhe on voittanut, oikeus ja
totuus poljettu, siksi että väkevä on heikon nutistanut. Mutta mepä
vannomme valan, koston valan, oikeuden ja totuuden valan.

-- Vannomme, keskeytettiin monelta taholta.

-- Kädet ylös kohottakaatte, kaikki kädet korkeutta kohti, komensi
Joel.

Monella taholla kohoutuivat kädet ylös, mutta monella taholla ne
jäivät huomattavasti kohoomatta, vaikka lakkopuuhan kiihkeimmät
taistelijat olivat hajautuneet joukkoon sinne tänne.

-- Valan sanat kuuluvat: me taistelemme niinkauan, että totuus ja
oikeus voittaa.

-- Taistelemme, kuului sekaisin mies- ja naisääniä. Joelin korviin
äänet kuuluivat satakertaisina.

-- Silmäilkää näitä köyhän riepuja ja käsialoja, jatkoi hän sitte
tyynemmästi ja tasaisemmasti sekä silmäillen tanhualla seisovia
ihmisiä pehmeästi ja suosittelevasti. Silmäilkää matalaa, harmaata
majaa, portaita, polkuja, pikku vainioita, ne kukin kielellään
kertovat köyhän miehen elämän tarinaa, sydämmen sykähdyksiä, rinnan
riemuja, mielen murehia. Kaikki on muistoja täynnä, kaikkeen on köyhä
antanut jotakin omasta itsestään. Pihan polku ja pellon piennar
kertoo nopsan jalan polennasta, vainiot rupattavat aamuvirkusta
viljelijästä, pieni ja pimentoinen tupa laulaa hämärän uinuttavaa
säveltä väsyneen raatajan korvaan. Se mitä tässä näemme, on köyhän
miehen maallinen taivas. Köyhä ei luo taivastaan korkealle eikä
kauas, se ulottuu vain omien peltojen laitaan ja kohoo vain oman
orren tasalle. Ystävät, onko tämä köyhän taivas liian upea ja komea?
Onko tuossa, minkä näemme, liian paljo maallista hyvää, ajallista
etua?

-- Ei, ei, kuului sankkaääninen vastaus.

-- Ja kuitenkin uhkaa vainolainen väärien asetuksien nojalla riistää
köyhältä tämän pienen maallisen taivaan. Melkein kokonainen ihmisikä
on tässä hyöritty ja pyöritty, murena murenelta on tätä onnelaa
kyhätty, sen syntymisen eteen hikoiltu ja aherrettu, mutta nyt
tulee vainolainen ja sanoo: mars maantielle, mies, mars vaimonesi,
joukkonesi. Koiraa, joka on hänen tanhuallaan ikänsä haukkunut
ihmisiä, sitä hän hoivaa, kun se vanhenee, mutta köyhän, joka on
hänen peltojaan kyntänyt ja kuokkinut, sen hän potkii maantielle.
Annammeko moisen julmurin työn tapahtua?

-- Emme, kuului useita ääniä.

-- Me emme anna moista tapahtua. Me nousemme vastustamaan, me
nousemme taistelemaan. Huomispäivän auringon kera me nousemme
taistelemaan, me kylän raatajat, nuoret ja vanhat, naiset ja miehet.
Me emme ole milloinkaan taistelleet oikeuksiemme puolesta, sen vuoksi
meidän kanssamme menetelläänkin hävyttömämmin kuin koirien kanssa. Me
olemme aina myöntyneet kaikkeen, taipuneet kaikkeen, meidän niskamme
on ollut kuin nuori pihlaja, joka taipuu katkeamatta vaikka maahan
saakka. Mutta nyt me nostamme niskamme suoraksi, ja kun me sen
teemme, niin näkevätpä vainolaisemme, mikä mahti, mikä voima on tässä
joukossa, jota eivät he koirankaan arvoisena ole pitäneet, jonka
niskaa he ovat tottuneet mielin määrin kuormittamaan.

Eräältä taholta kuului äänekästä mutinaa, josta saattoi eroittaa
lauseen, että koiritteleminen oli liioittelua sekä työväenliikkeen
palkatuilta puoskareilta opittua. Joel ei huomautusta ottanut
varteen, ja siinä hän teki virheen. Koko puheen vaikutus rupesi
pilaantumaan. Räikeihin väreihin ja vertailuihin kerran jouduttuaan,
ei hän enää raahtinut niistä luopua. Johdonmukaisuus vaati mielien
kiihdyttämistä ja nostattamista, laimea väri ja vertailu ei ollut
paikallaan räikeän jälessä, ja siten jatko muodostui tolkuttomaksi
haukkumiseksi itse haukkumisen vuoksi.

Kuuntelijoiden joukossa syntyi levotonta liikettä. Se aiheutui
vain muutamien harvojen alotteesta, mutta se näytti tarttuvan
välinpitämättömiin ja muihin kevyempiin aineksiin, jotka olivatkin
tulleet mukaan pelkän lystinpidon vuoksi.

-- Huomenna me murramme poikki orjuutemme ikeen, murramme yhtenä
miehenä. Ei yksikään meistä, jotka seisomme tässä tanhualla, ryhdy
huomenna työhön eikä nöyrry tottelemaan koiralan herrojen komentoa.
Ei huomenna, ei ylihuomenna, ei ennenkuin nämä köyhän rievut ja
käsialat ovat entisillä sijoillaan. Huomatkaa että nyt ei ole
kysymyksessä ainoastaan yksityinen ja erityistapainen vainotyö, nyt
on kysymys paljo enemmästä kuin Sormensuon ja Vaaksan asukasten
maantielle potkimisesta. Kysymys on siitä, pitääkö meidän raatajien
aina nöyrtyä ja taipua. Tällä kertaa on Vaaksan ja Sormensuon selkä
kysymyksessä, ensi kerralla jonkun muun. Eikö ole aika tehdä loppu
vainotöistä? Vihaisen koiran kuonoon tavataan asettaa koppa, se on
vain keino, jolla ihmiset suojelevat itseään riiviöltä. Meillä on
myöskin keino, jolla voimme suojata itseämme kaksijalkaisien koirien
puremista vastaan. Se keino on yleinen, koko kylän käsittävä lakko.
Meidän on pakko käyttää sitä keinoa kaksijalkaisia koiria vastaan,
muuten eivät he ikinä lakkaa puremasta meitä. Meidän pitää näyttää
voimamme, meidän pitää voittaa, maksoi mitä maksoi. Ehdotan siis
lakon alkavaksi huomisesta lukien, kunnes Vaaksan ja Sormensuon olot
ovat entisellään.

Joel pudottihe alas pöydältä ja asettui nojalleen Vaaksan tuvan
seinää vastaan. Monelta taholta kuului hyväksymishuutoja, mutta
kuului murinaa ja nauruakin. Tehdyn sopimuksen mukaan nousivat
kiihkeimmät lakon puoltajat toinen toisensa jälestä pöydälle ja
kehoittivat työväestöä yksimielisyyteen. Kun pikku puheet olivat
pidetyt, nousi Joel jälleen pöydälle ja virkkoi äänellä, joka tuntui
tunkeutuvan vuorienkin lävitse:

-- Kylän työväestön nimessä minä siis julistan lakon alkavan
huomisesta saakka. Lakko käsittää torpparit, mäkitupalaiset,
muonarenkitorpparit, vuosipalkkalaiset, käsityöläiset ja
päivätyömiehet. Jos joku vuosipalkkalainen ja muonarenki on
semmoisessa varallisuustilassa, ettei kykene viikkoa kahta tulemaan
toimeen omilla varoillaan, annetaan hänelle torpeissa työtä ja
elantoa. Valittakoon nyt lakkokomitea, jonka tehtäväksi jää rikkurien
kurissa pitäminen, etteivät toiset revi alas sitä, minkä toiset
rakentavat. Lakkoon pakotetaan yhtymään kaikki.

-- Millä voimalla? kuului rohkea ääni hiukan loitommalta. Katsottiin
vajaa kohti, josta sanat kuuluivat. Vajan ovella seisoi Punakorpi,
Kaunistan torppari, joka oli oman isäntänsä sukulainen.

-- Millä voimalla, millä oikeudella? toisti Punakorpi, astuen pari
askelta pöytää ja joukkoa kohti.

Joel ei vähääkään äimistynyt Punakorven esiintymisen vuoksi, hänen
tiedossaan oli viisi kuusi jyrkkää vastustajaa, joiden suhteen oli
alunalkaen suunniteltu pakkokeinoja.

-- Tuolla voimalla, jonka näette nenänne edessä.

-- Minä haluaisin katsoa sen miehen silmiin, joka huomenna käy
estämään minua veropäivää suorittamasta.

Punakorpi astui vieläkin pari askelta pöytää kohti.

-- Käyköön se mies näkyviin.

Astui joukosta esiin kaksi miestä, astuivat toiset kaksi, astuipa
kolmaskin pari. Ne olivat kylän kiihkeimpiä sosialisteja ja Joelin
kannattajia.

-- Me estämme, me olemme ne miehet.

-- Sepä on valhe, jumal'auta.

-- Samat sanat, mutta kovemmin.

Pitkä, verevä nuorukainen lausui noin ja siirtihe samalla Punakorven
rinnalle. Hän oli kylään vastikään muuttanut seppä, joka hankki
perustaa pajaa ja perhettä Pohjavallan maalle.

Joel ei vieläkään säpsähtänyt.

-- Ei kaksi lintua kesää tee, meitä toisia on joukko.

-- Ja joukossa on kirjaviakin koiria.

Viekasnaamainen mies erosi joukosta ja siirtyi Punakorven ja sepän
lähelle. Joelista tuntui kuin olisi hän saanut aimo läimäyksen
kasvoihinsa. Siirtyjä, Syyrakki niminen hyvinvoipa mökkiläinen, oli
Joelia lietsonut lakkopuuhaan. Otto, Syyrakin poika, oli Joelin
läheinen ystävä sekä työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Otto oli
kerran varoittanut Joelia sekä sanonut vaanineensa, että isä salaa
suositteli ja tyrkytteli siskonsa poikaa sormensuolaisten tilalle,
mutta varoitus ei Joeliin pystynyt.

-- Kas Syyrakkia, miten nuolee omat jälkensä. Sanokaamme kolmannelle
urholle terve, virkkoi Joel pilkallisesti.

-- Luehan urhot tarkemmin.

Jo siirtyi neljäs vastustaja entisien lisäksi. Se oli suuriperheinen
työmies, jonka mieli paloi vaaksalaisten tilalle.

-- Neljään on pian luettu. Toivon ettei lukunne kohoa monella
neljällä, vaikka seisoisimme tässä viikon.

Tanhualla syntyi levottomuutta ja kohinaa, mutta Joel erhettyi sen
merkityksestä. Kohinan asetuttua kuului jälleen Punakorven miehekäs
ääni. Sanoissa uhkui vakaumusta ja väistymätöntä rohkeutta, kun hän
virkkoi:

-- Oli meitä neljä tai neljäkymmentä, on samantekevä. En puhu muiden
kuin itseni edestä, ja minun lyhyt järkeni sanoo, ettei lakko ole
oikeutettu.

-- Mutta nämä taivaan alle paiskatut rievut ja käsialat huutavat
että se on oikeutettu, huutavat, jotta maailma kaikuu, vastasi Joel
innoissaan ja yhä vielä luottaen voittoon.

-- Miksi herkesitte veropäiviä suorittamasta?

-- Taistellaksemme totuuden ja oikeuden puolesta.

-- Eipä, herkesitte vain, jotta voisitte nostattaa myrskyn
Pohjavaltaa vastaan. En puhu kuin itseni edestä. Tehkää vaikka sata
lakkoa, mutta elkää tulko sanomaan, että te estätte minua huomenna
suorittamasta veropäivää.

-- Meillä ei ollut muuta keinoa kuin laventaa taistelu, jatkoi Joel
yhä omien puolustuksiensa latua. Vaaksan suusta vietiin leipä s.o.
Patapelto, Sormensuosta ainoa maitotilkka s.o. Itäinen.

-- Ja sinun älysi laukkaa pellon ja niityn ympäri, laukkaa yhteen ja
samaan suuntaan kuin liikkeessä oleva myllynkivi.

Tanhualla kuului äänekäs nauru, ja se oli neulanpisto Joelin
torkkuvaan järkeen. Koko lakkohanke alkoi rutista ja häilähdellä,
sen ryöpyt, sensijaan että olisivat voimakkaasti lennähtäneet
vavahuttelemaan Pohjavallan mahtia, alkoivatkin roiskahutella
ivahyrskyjä häntä itseä kohti. Punakorven sanat hänen älynsä
laukkaamisesta myllynkiven tavoin yhteen ja samaan suuntaan, vitsoi
häntä kuin kolttupoikaa. Hän yritti puhua, mutta lauseet heittivät
kuperikeikkoja, hän yritti innostua, mutta hän nolostui kahta
hullummin.

-- Herkeä jo, pieni olet papiksi, kuului ivallinen ääni joukosta.

-- Pieni olen ja pienuuteni tunnen, mutta huomatkaa, ystävät, että
oli pelto, tanhua ja tupa, joita olin tottunut pitämään ominani,
mutta...

Joel lämpeni äkkiä, kuten olisi taikavoima vaikuttanut häneen. Ja
hän alkoi uudelleen puhua. Loihtien silmiensä eteen Sormensuon
tanhuan, jossa vallitsi ihka samallainen sekasorto, ja kiinnittäen
ajatuksensa vain yksinomaan Sormensuon menettämiseen, kasvatti hän
silmänräpäyksessä voimakkaita tunteita sydämmeensä, jotka hän puki
niin lämpöisiksi sanoiksi ja lauseiksi, että ne olisivat voineet
kiviäkin hellyttää. Kirkas totuus oli ainoastaan siinä, esitteli
hän, että hänellä ja hänen isällään oli ihmisten ja Jumalan nähden
oikeus Sormensuon maatilkkuun, olipa tilkku peltoa tai niittyä tai
sammalsuota tai kivimäkeä. Oikeutensa olivat he ostaneet otsansa ja
selkänsä hiellä, monivuotisella raatamisella.

Mutta joukko ei enää viitsinyt kuunnella, tanhua alkoi harventua.
Punakorven ja hänen seuralaistensa lähtö oli kuin merkinanto
kokouksen hajoomiseen. Heikot astuivat rehentelevästi vastustajien
jälessä tanhuan porttia kohti, keskinkertaiset eli maltilliset
luikkivat tiehensä äänettä ja huomiota herättämättä. Kun Joel vihdoin
lopetti, näki hän tanhualla vain nuo kuusi jyrkkää, niiden lisäksi
oman isänsä, vaaksalaiset, Paulat ja Kouran.

Oivallettuaan säälimättömän todellisuuden, herahtivat kyyneleet
Joelin silmiin. Tuokion taisteli hän niitä vastaan, tuokion vain,
sitte hänen kätensä puristausivat nyrkkiin ja kohousivat ylös kesäyön
taivasta kohti.

-- Koston päivä on tuleva, minä vannon että se on tuleva. Joel loi
kiinteän katseen isäänsä, Vaaksaan, Pauloihin ja Kouraan.

-- Epäilettekö sen tuloa?

Kysytyt vaikenivat... ja loivat katseensa maahan.



V


Raitis syysaamu. Pilvetön taivas kaareutui pääkaupungin yli jonka
kaduilla jo tykytti vilkas liike. Par'aikaa juna ajoi Kaisaniemen
sivu. Joku silmänräpäys vielä, ja matkustajat astelivat aseman
portaita alas, issikkarivissä syntyi liikettä, piiskat läjähtelivät,
ajoneuvot toisen jälestä lähtivät vierimään ja niiden vierimiseen
ja kavioiden kapseesen häipyi koko kohtaus, uudistuakseen ihka
samallaisena muutaman kotvan kuluttua.

Viho viimeisenä asteli aseman portaita alas Joel. Hän näytti
hajamieliseltä ja höpertyneeltä. Pääkaupunki teki häneen nutistavan
vaikutuksen. Kun juna ajoi Töölönlahden poikki ja kun Pitkäsilta ja
kaupunki humahti näkyviin, kulki väreily hänen selässään.

Seisoen aseman rappusilla silmäili Joel pääkaupunkia, jonka
suuremmoisuus yhä vain kasvoi. Vihdoinkin painui hän alas kadulle,
ohjaten askeleensa Ateneumia kohti. Silloin tällöin loi joku
vastaantulija silmäyksen häneen. Silmäys tarkoitti oikeastaan Joelin
pukinetta ja suurta nyytiä, jota hän kantoi vuoroin olallaan,
vuoroin kainalossaan. Pukine ansaitsikin huomiota. Hattu oli
vanha, taitteinen ja kellastunut, sinertävät housut olivat lyhyet
ja ulettuivat korkeintaan nilkan tienoille, mutta housunlahkeiden
niukan pituuden korvasi ruskean takin suhteeton pituus ja avaruus.
Se mukautui vain selkälapojen kohdalta vartaloa myöten, heiluen
muilla kohdin omissa valloissaan, miten sitä milloinkin huvitti.
Pukua kantavan henkilön kesakkoinen naama, luiseva vartalo ja heiluva
käynti suli jonkinlaiseen hymyilevään sopusointuun vaatetuksen
kanssa. Viimemainittu koristi miestä ja mieskin koristi vaatetustaan.

Polettuaan katuja tuonne ja tänne, ohjautui Joel kauppatorille.
Näky, joka siellä levisi hänen eteensä, oli omiaan ravistelemaan
hänestä kaikki selkäväreilyt, kivimuurien ja komeuden synnyttämät.
Maalaiskuormat hevosineen ja ajajineen tuoksahtivat kuin kotoisilta
terveisiltä, ne vipusivat mielen tasapainoon ensi vilauksella.
Nyyttineen puikkelehti Joel kuormarivien välissä ristiin rastiin
ja ilman vakituista päämäärää, mutta hilautuen yhä kalasatamaa
kohti. Lipuessa ja silmäillessä kului aika hopusti, maalaiskuormat
katosivat ajajineen ja hevosineen, niiden sijaan alkoi ilmaantua
varsiluudan liikuttajia. Niiden esiintyminen teki Joeliin
virkistävän vaikutuksen. Hän otaksui asian siksi, että kymmenestä
luudanliikuttajasta yhdeksän tarjoutuu hänelle emintimäksi, jottei
muuta kuin hyväksyy sen, minkä itse lystää.

Joel lähti nyyttineen luutijoitten sekaan ja silmäili heitä. Kovin
monta ei silmäiltävänä ollutkaan, pian hän oli tehnyt valintansa.

-- Kestääkö miten kauan, ennenkuin yhdessä lähtään kotiin?

Joel oli pysähtynyt lyhyen eukon lähelle. Kysymyksen tehtyään
nauroi hän ääneensä ja nyökäytteli päätään tuttavallisesti. Eukko
loi häneen omituisen katseen, jossa pikku suuttumus ja pikku nauru
näyttivät riitelevän vallasta, mutta ei vastannut sanaakaan. Joel oli
poistuvinaan, astui askeleen tuonne, toisen tänne, pyörähti jälleen
eukon lähelle ja tokasi äskeiseen tapaansa:

-- Kuten emäntä näkee, ollaan niinkuin neljän seinän puutteessa.

Silmäyksestä, jonka eukko loi Joelin sinertäviin housuihin ja laveaan
takkiin, näkyi että pikku nauru vei voiton pikku suuttumukselta.
Mutta vieläkään ei hän ryhtynyt puheluun. Joelin kärsivällisyys ei
loppunut eikä hän ajatellutkaan peräytyä. Hän teki saman tempun kuin
äskenkin, asteli jonkun askeleen vain astellakseen, pyörtihe sitte
entistä tutumpana ja varmempana eukon eteen ja virkkoi:

-- Tietäähän emäntä, ettei tämä tämmöinen poika milloinkaan haise
viinalta eikä rommilta.

Eukko herkesi työstä, nojautui luudan varteen, silmäili Joelia ja
nyyttiä.

-- Vai et haise viinalta etkä rommilta.

Sanoja seurasi ensin päännyökäys, sitte nauru. Ääni ei ollut erin
miellyttävä eikä naisellinen.

-- Miten monesti tässä kylässä pitää kysyä, ennenkuin suvaitaan
vastata. Kotipuolessani riittää yksi ja ensimmäinen kerta, virkkoi
Joel, ollen olevinaan jo harmissaan.

-- Mistä olet kotoisin?

Kysymystä seurasi tyystä silmittely. Joel mainitsi kotipitäjänsä
nimen, mainitsipa kylän ja torpankin.

-- Milloin olet tullut tänne?

-- Noin pari tuntia sitte?

-- Etkä tunne täällä ketään?

-- En, en kerrassaan ketään muuta kuin entisen isäntäni siskon, mutta
hän on ryökynä ja käy piirustuskoulua.

-- Aiotko jäädä tänne?

-- En ainoastaan aio, vaan jäänkin.

-- Mitä sinä osaat?

-- Minä veistän puusta vaikka tuon tuommoisen.

Joel osoitti kädellään Katajanokan kirkkoa. Luutija tuumaili kotvan
ja tuumaillessa tarkasti hän salaa Joelin laihoja, kesakkoisia
kasvoja.

-- Jos on ahdas, makaan lattialla.

-- Käyhän tuonne, käski eukko, osoittaen muuatta vihanneksien myyjää,
jonka kojeet olivat laitimaisimpina. Istu siellä ja odota. Sano että
olet Varpusen Annin hyyriläinen.

-- Hyvä juttu.

Emintimän valinta oli tehty, keventynein mielin lähti Joel
astelemaan nyyttineen osoitetun vihanneksien myyjän luo, odotti
siellä jonkun tiiman, kunnes Annin kera sitte yhdessä jouduttivat
viimemainitun kotiin. Se oli pieni, hellalla varustettu huone, jonka
ainoa ikkuna oli pihamaahan päin. Huoneen kolmantena asukkaana oli
kansakouluijässä oleva tyttö Miija, joka oli Annin tyttärentytär.
Miijan äiti oli kuollut, isä, joku tehtaan työmies, oli mennyt
toisiin naimisiin, ja Miija oli majautunut muorin luo.

Illalla oli Joel puheluhaluinen. Tottumattomana työttömän päiviin, ei
hän tuntenut väsymystä makuulle asetuttuaan. Unta odotellessa virkkoi
hän:

-- Minäpä arvaan että lattian tällä kohden on ennenkin tavannut olla
makuusija.

-- Onpa tavannutkin.

-- Väliin tässä on maannut joku tyttönen, väliin miehen muotonen. Ne
ovat tulleet ja menneet eikä niistä ole talossa tykätty.

-- Kuka sen on sanonut?

-- Minä sen viimeksi sanoin. Hyvä että ovat menneet, en voi muuta
kuin kiittää...

-- Se on oikein, että nukut kiitos huulillasi.

-- Mistäpä uni laiskan luihin? Ei tule sarvista kiskoenkaan.

-- No, kun ei tule, niin kerroppa mitä varten lähdit tänne
kaupunkiin. Mitä varten lähdit mailman kyljille Sormensuosta.

-- Se on kirjava juttu.

-- Sittepähän kielesi saa kylläkseen. Alota alusta ja kerro suuret
sekä pienet.

Joel rupesi kertomaan. Hän alotti Itäisen merkityksestä Sormensuon
taloudessa, eteni siitä Pohjavallan ulkotalon perustamishommiin.
Edistyttyään häätöjutun ratkaisuun, alkoi häntä unettaa ja hän
lopetti.

-- Mutta silloinhan oli talvi, kun teidät häädettiin.

-- Oli kyllä silloin, kuin häätötuomio julistettiin, mutta sitä ei
pantu oitis täytäntöön. Sattui tapahtumia, käänteitä niistä kerron
huomenillalla.

Toisena iltana jatkoi Joel kertomustaan, lopettaen lakkokokoukseen,
joka pidettiin Vaaksan tanhualla. Vasta kolmantena iltana kerkesi
hän koskettelemaan syihin, jotka hänet ajoivat maanpakolaisuuteen
kotiseudultaan. Ne syyt olivat mielen katkeruus sekä lakon
onnistumattomuudesta johtunut häpeä. Häntä ruvettiin ivaamaan koko
kylässä, toiset julistivat hänet hourupäiseksi ja narriksi, toiset
kiroilivat häntä ja hioivat hampaitaan hänelle vihasta. Toisien
silmissä hän oli narri typerä, toisien silmissä yllyttäjä, riiviö.
Viimemainittujen vihan hän kesti, mutta iva ja pilkka karkoittivat
hänet pakenemaan.

-- Kaiken muun lystin lisäksi teki morsiameni eron minusta.

Joel oli tuon sanovinaan vihannan leikkisästi, mutta lausuessa
pettikin äänen ryhti, kurkku ikäänkuin turposi silmänräpäykseksi
eivätkä sanat työntyneetkään loristen kuuluville.

Sitte hän jatkoi kertomustaan. Sormensuon tanhualta lähti eräänä
kesäiltana kolme miestä astelemaan. Metsätien polvekkeessa, johon
niin moni muisto liittyi ja josta polku painui alas pelloille ja
taloihin, erosi kolmas mies.

Kaksi, kertojan isä ja Vaaksa, suuntasivat askeleensa polkua myöten
kylään, kolmas, kertoja itse asteli kapeata maantietä, joka pian
yhtyi leveämpään maantiehen. Leveämpi vei maailmaan. Isän ja Vaaksan
mennessä armoa rukoilemaan Pohjavallan isännältä, polki kertoja
tulisesti maantietä. Vasta kun ventovieraat maisemat ja kylät tulivat
vastaan, vasta sitte, kun silmä kohtasi pelkkiä outoja kasvoja,
herkesivät kuulumasta korviin herjain naurut ja julmien kiroukset.

-- Minne ajauduit ensin? kysyi Anni emäntä, kun Joel lopetti
kertomuksensa.

-- Koetin tukkilaisena päivän muutaman, koetin rautatien töissä,
sitte hommauduin tänne. Muuttokirjat ovat taskussani, kaikki on nyt
kunnossa ja suorassa.

-- Mihin aiot ryhtyä?

-- Nähdään huomenna.

Seuraavana päivänä meni Joel satamaan työhön.

Ensi päivinä oli hän silmän syöttinä kaikille satamamaailman
jäsenille, syystä että hän oli muita erikoisempi. Oli
kesakkokasvoinen, laiha, luiseva, vääräsäärinen. Aivan kuin
kitukataja ja oravanpoika, jossa ei näkynyt muuta kuin nahka ja
pienet luut. Hänessä oli sekaisin jotakin äkäistä ja jotakin
lystillistä, joka aina pistihe silmään.

Kului viikko, toinenkin, Joel teki työtä ominpäin ja mitä
töiksi milloinkin sattui. Hänen henkilönsä rupesi kasvamaan
satamamaailmassa, sillä vähäpätöiseen vartaloon nähden oli hänen
työkykynsä vallan suhdaton. Tuntui kuin olisi itse paholainen
vihkinyt hänet työhön ja taikonut hänet nälän, janon ja väsymyksen
tuntemattomaksi. Luisevien käsien ja selän voima oli hämmästyttävä.
Joelin tarttuessa kiinni raskaaseen taakkaan pullistuivat hänen
sieramensa, hänen silmissään välähti, ja silloin aina raskas taakka
liikahti, kuten olisi miehinen mies siihen iskenyt.

Kuukauden jälestä luki Joel säästönsä. Tulos oli humalluttava ja
synnytti juhlahetken, joka oli hänen elämässään ensimmäinen laatuaan.
Hän oli ansainnut kuukaudessa yhtä paljo, kuin hänen kotiseudullaan
mies tapasi ansaita puolessa vuodessa. Moista menestystä ei hän
ollut osannut uneksiakaan. Seteleitä lukiessa tuntui kuin olisivat
valkoiset onnen varsat -- onnetar esiintyi aina Joelin mielikuvissa
valkoisena varsana -- hypelleet monesta aikaa hänen ympärillään,
hirnuen, pärskyen, hännät sojossa. Hän iski silmää varsoille, hän
nauroi niille, ja hän unhotti silmänräpäyksen ajaksi setelit,
sataman ja koko elämän todellisuuden. Ja hänen silmiinsä taikoutui
Eevan kuva. Lyhyt, kaitakasvuinen tyttö, punainen pilkku vasemman
poskikuopan lähettyvillä ja alaleuassa valkoinen ristihammas, joka
tytön nauraessa oli niin soma, ettei mitään sen veroista maailmassa.
Ja siniset silmät, sinisemmät taivaan sineä.

Menestyksestä piti välttämättä kirjoittaa Eevalle. Miija sopi
kirjuriksi, Joel itse saneli sanat ja lauseet. Puhutteluksi pantiin:
kallis ystäväni. Sitte jatkettiin: kaikki on hyvin päin. Se aurinko,
joka laski sysimustana Vaaksan tanhuan taa eräänä heinäkuun iltana,
on alkanut nousta jälleen kirkkaana ja lähettää nykyään kultaisia
säteitään Helsingin satamaan, jossa minä työskentelen. Et usko miten
helposti täällä voi ansaita rahoja. Parin kolmen vuoden kuluttua
palaan minä kotiin, sitte me ostamme pikku talon tai voipa torpan.
Menneet unhotamme. Pääasia on ettei onnemme särkynyt maailmanrannan
kareihin, vaikka jo siltä näytti. Rakkaat ja hauskat terveiset. Jos
joudut käymään Sormensuossa, kerro isälle nämä iloiset uutiset.
Osoitteeni on... Kirjoita pian.

Joel sommitteli tulevaisuutensa kirkkaihin väreihin. Ei ollut enää
pilveä minkään tuulen takana, sillä hän käsitti asian siksi, ettei
hän ollut tehnyt eroa Eevasta, vaikka Eeva oli tehnyt eron hänestä.
Se oli puoliero eikä sen paikkaamiseen siis tarvittu muuta kuin
puolisovinto. Välit olivat hänen puoleltaan kestävät ja lujat, ja
semmoisiksi ne muodostuvat Eevankin osalta, kun kirje, hänen onnensa
viesti, saapuu perille. Se oli hetken heikkoutta, kun tyttö käski
hänet menemään järveen. Koski se käskettyyn, koski kipeästikin, mutta
kalliimmalle ystävälle voi tuommoisen antaa anteeksi.

Joskus nousi mieleen epäilys ja sen kera jotakin kaameata.
Menneisyys, kaikkine kirjavine ja odottamattomine tapauksine, tuntuu
toisinaan kaukaiselta. Ja tulevaisuuden ääriviivat, jotka ennen
olivat näyttäneet niin varmoilta ja likeisiltä, ne nyt tummenivat ja
häipyivät johonkin laveaan ja tolkuttomaan, jossa ei siintänyt äärtä
eikä rajaa. Mieli silloin kärsi jonkun hyristyttävän ja avuttomuutta
uikuttavan aavistuksen painostamana. Silloin piti ruveta laskujen
tekoon tulevaisuuden varalle. Kolme vuotta, korkeintaan neljä, ja
kaikki unelmat ovat toteutuneet. Unelmien keskuksena on torppa ja
Eeva. Tuvan ympärillä ovat pellot tummien metsien rajoittamina, kuten
Sormensuossakin. Metsän rannassa loistaa syysilloin tähti, myrskyn
raivotessa kohisee metsä, mutta kesällä pihlaja ja tuomi kukkivat
aittapolun reunoilla.

Yhä terästyneemmin teki Joel työtä...

Noina aikoina hankkivat satamamiehet järjestymään ammattiliitoksi.
Järjestyneiden ja järjestymättömien välit alkoivat kiristyä,
käsikähmä oli monesti syntyä miesten välillä, mutta näihin saakka
se toki välttyi. Joel siirtyi piankin järjestyneiden riveihin,
saavuttaen huomatun aseman työkykynsä vuoksi. Hän kyllä näki
ja ymmärsi, että yhteentörmäys tuli tapahtumaan ennemmin tai
myöhemmin järjestyneiden ja järjestymättömien välillä, mutta omasta
puolestaan ei hän tahtonut törmäystä jouduttaa. Hänen toimintansa
tähtäsi nyttemmin kahden ihmisen onnea, Eevan ja hänen. Kaikki
heidän ulkopuolellaan oli toisarvoista. Hänestä oli yhdentekevä,
muodostivatko satamatyömiehet järjestyneen ammattiliiton, vai
työskentelivätkö hajanaisina, sillä hän oli korkeintaan kolmen
neljän vuoden mies ja sitäkin vain hyvien ansioiden vuoksi. Sataman
jäädyttyä tarttuu hän kirveeseen. Yhtään viikkoa, yhtään päivää ei
saa hukkua.

Vihdoin tuli Eevalta kirje. Se oli hieman lystikäs ja surullinen,
hieman epäilevä ja luottava, hieman kylmä ja lämmin. Joelia
ei se tyydyttänyt. Hän oli odottanut sydämmellisiä ja iloisia
tunnepurkauksia, jotenkin siihen äänenlajiin, että kaikki on jälleen
hyvin ja ennallaan, mutta kirjeessä ei semmoinen henki huokunut.
Sen vähän minkä kirjoittaja jossakin rivissä sirutteli lämpöä ja
luottamusta, sen hän seuraavassa otti kaapaten takaisin. Joel
harmistui kirjettä lukiessaan. Harmin asetuttua nousi mieleen se
tumma, jossa ei ollut varmaa rajaa...

Kesken masennusta sattui tapaturma, joka paiskasi Joelin muutamaksi
päiväksi sairasvuoteelle. Silloin oli jo myöhä syksy, jauholastilla
lastattu laiva saapui satamaan. Järjestymättömät ennättivät vallata
purkaustyön, järjestyneet yrittivät kaapata heiltä saaliin,
mieliin kasvoi kiihko, joka ei ennustanut hyvää. Yhteentörmäys
oli laukeamaisillaan, mutta Joel koetti sitä hillitä, viivyttäen
neuvotteluita. Hän onnistuikin. Seuraavan laivan tulo ei viivytellyt
kauan, sen purkamistyö joutui järjestyneiden käsiin, ja siten uhkaava
ukkospilvi oli onnellisesti mennyt ohi. Mutta Joelia kohtasi pikku
onnettomuus, hän nyrjäytti oikean jalkansa, ja hänen täytyi lähteä
ajurilla kesken työtä kotiinsa. Ensimmäistä päivää viruessa työtönnä
iski hänen mieleensä kirjoitustaidon oppiminen. Miijan vihot olivat
omiaan koulumestariksi, Joel otti ne esiin, ja hänen kankea kätensä
ryhtyi piirtämään piiruloita ja kirjoituskirjaimia. Viimemainitut
hän vielä vähin tunsi kiertokoulun ajoilta. Kaksi viisiviikkoista
kertamaa oli hän käynyt kiertokoulua ja oli hän toisella kertomalla
raappinut kirjaimia kivitauluun, mutta taito oli jo ammoin
unhottunut. Täytyi alottaa alusta. Tunnin ahertamisen jälestä seisoi
paperilla: Eeva. Kaksi ensimmäistä kirjainta olivat konstikkaimmat
ja vaikeimmat, mutta Joel pani paraansa, ja kankean käden täytyi
totella. Lyijykynä oli tällöin jo kulunut niin lyhyeen, että sitä
piti veistää. Vielä tunnin aherrus, ja Eevan nimen rinnalla seisoi
ahertajan oma nimi. Onnellinen hymy levisi Joelin kasvoille. Nimet
sointuivat niin kauniisti, niissä oli luontevuutta, niissä soi hopean
helske ja teräksen kilahdus.

Pienessä huoneessa oli hiljaista. Joskus vain pihalla liikkujien
askeleet ja kadulta kuuluva ajoneuvojen räminä häiritsi hiljaisuutta
silmänräpäyksen ajan. Äkkiä, Joelin tuhriessa paperiin omaansa
ja Eevan nimeä, helähti hänen korviinsa laulun sävel. Ääni oli
naisen, ja se oli tunteellinen ja kaunis. Vaikka sävel oli vienon
surumielinen, kuohui siinä silti joku riemukas väri. Se tuntui
heläjävän seinän takaa. Kun Joel oli tuokion vaiti, eroitti hän sanat:

    -- -- -- -- --
    -- -- -- -- --
    Kussa lintuset laulaa,
    metsäkanatkin ne pauhaa
    ja mun sydämmeni etsii lepoa ja rauhaa.

Laulu taukosi kotvaksi, ja ompelukone alkoi surista. Joel ryhtyi
jälleen kirjoitusharjoituksiin, monien vaikeuksien, hankaluuksien
ja taistelemisien jälestä seisoi vihdoin paperilla: Eeva, kallein
ystäväni.

Kirjaimet, niin erikoismuotoisia kuin olivatkin, miellyttivät Joelia,
hän iloitsi niiden synnynnästä ainakin yhtä paljo, kuin taiteilija
luonnoksen ja taideteoksen valmistumisesta.

Mutta taasen kuului sävel, sama vienon kaihokas sävel, johon rinnan
riemu yhtyi...

    -- -- -- -- --
    -- -- -- -- --
    Pilvi ei ollut vainkaan,
    tunsi kultansa laivan.
    Ylistetty nyt luoja maan sekä taivaan.

Seuraavina päivinä jatkoi Joel opinnoitaan, jotka tuottivat hänelle
verratonta huvia, sen vuoksi että ne ikäänkuin lähentivät hänet
Eevaan. Tuntui toisinaan, kuten kasvaisi heidän välilleen jotakin,
joka jälleen yhdisti ja lähenti tytön Joeliin. Se oli kirjoitustaito,
jonka avulla hän saattoi hetkenä minä tahansa sanoa Eevan korvaan,
mitä hän tahtoi.

Näiden päivien rattona oli seinäntakainen naapurikin, joka usein
viritti kaihoisan laulunsa ja purki sen säveleessä rintansa riemut ja
onnet ilmoille.

Mutta illoin ja aamuin eli yleensä niinä aikoina, jolloin Anni emäntä
ja Miija olivat kotosalla, ei laulu helähdellyt. Ompelukone vain
surisi yksitoikkoisesti tuntikaudet. Mutta päivillä se helähti usein.
Heti kun Miija, koulusta päästyä, oli suoriutunut konttooriin, jossa
hänellä oli jonkinlainen varajuoksutytön toimi ja jonka konttoorin
siivoaminen kuului Anni emännän ensimmäisiin tehtäviin, ja kun
viimemainittu oli mennyt mankeloimaan tai muihin toimiinsa, alkoi
seinän takaa kuulua hyräilyä, joka useimmiten innostui heleäksi
lauluksi.

Viikon kuluttua alkoi jalan vamma parantua, ja silloin oli kirjekin
kunnossa Eevalle. Päivä oli juuri hukkumassa hämärään, kun seinän
takaa kuului tuttu ääni:

    Katsoin minä alas vetten puoleen,
    näin rannalla tytön kauniin ja nuoren,
    joka istui ja -- -- --

Tanhualta kuuluva reippaan astunnan kaiku häiritsi laulun, joka siten
äkkiä keskeytyi. Sitte seurasi maltiton ja meluavasti suoritettu
ovenavaaminen, ja iloinen huudahdus, iloisin mitä ihmisrinnasta
milloinkaan on ilmoille lähtenyt.

Joelin huomio kiintyi kohtaukseen. Laulun äkkinäinen keskeytyminen
ja iloinen huudahdus, iloisin mitä Joel eläissään oli kuullut, oli
yhteydessä reippaiden askeleiden kanssa.

Semmoista saattaa tapahtua vain kahden kalliin ystävän kesken.

Seuraavana päivänä soi laulu yhä riemukkaammin. Laadittuaan
kirjeesen yksiä ja toisia lisiä, lähti Joel iltasella saattamaan
kirjettä laatikkoon. Jalka oli jo siksi tervehtynyt, että sillä
saattoi astua, mutta piti toki liikata jonkin verran. Portin luona
tuli häntä vastaan herraspukuinen mies, molemmat loivat toisiinsa
välinpitämättömän silmäyksen. Joel liikkasi eteenpäin, unhotti
vastaantulijan tuokioksi, liikkasi jälleen jonkun matkan, ja jopa
taasen oli näkevinään herraspukuisen miehen, jonka kasvot vivahtivat
tutulta. Tulokseton muistin pingoitus, kaksi pingoitusta, ja
muistelija ryhtyy ajattelemaan muita asioita, kuten pikku taloa,
voipa torppaa, iltatähteä y.m. Mutta astellessa nuo kuvat omin luvin
vaihtuivat erään torpan tanhuaksi. Oli kesä-ilta, kaunis ja lämpöinen
kesä-ilta. Tanhua on ääriä myöten täynnä väkeä, tanhuan keskessä
nuori, komea mies puhuu jumalallisia sanoja köyhälistön kärsimästä
sorrosta, puhuu miten satoja tuhansia piinataan ja näännytetään,
jotta muutama kymmen voi uida ja rypeä ylellisyydessä. Salama,
pälkähti silloin Joelin mieleen, Salama totisesti. Köyhien ystävä,
sorrettujen sankari, tulen ja myrskyn mies.

Joel riemastui. Salama, ensimmäinen työväenpuhuja, jonka hän oli
kuullut, väikkyi hänen mielessään jonkinlaisena ihmeolentona, väikkyi
ylempänä kaikkia muita ja etevämpänä kaikkia muita. Mikä iloinen
sattuma. Osua asumaan saman katon alle Salaman kalliimman ystävän
kera, jonka ääni oli kaunis ja rintaa hellästi hivelevä, kuin
laihojen yli huokuva kesätuuli. Mikä iloinen sattuma.

Huomenna oli pyhä. Vamman vuoksi pysyttelihe Joel huoneessa, mutta
hän oli toki pukeutunut paraisiin, sinertäviin housuihin ja ruskeaan
takkiin. Keskipäivällä pistäysi hän pihamaalle. Aurinko paistoi
kirkkaasti, jonkinlainen viehkeä ja iloisa leima tuntui kaikkialla.
Hänen aikoessaan poistua huoneesen ilmaantui portin kohdalle komea,
nuorehko mies ja nuorehko nainen. Salama ja hänen ystävänsä.
Puhuivat, naurelivat, astelivat sitte rappuja kohti. Siinä Salama
pyörtihe takaisin.

Joel ei enää malttanut hallita iloaan.

-- Hyvää päivää, virkkoi hän tuttavallisesti.

Salama pysähtyi ja loi hajamielisen katseen tervehtijään, joka
tuppautui tarjoomaan kättä.

-- Suokaa anteeksi en muista...

Puolessa minuutissa mainitsi Joel nimensä, kotinsa, sukunsa ja
nykyisen asuntonsa.

-- Nähkääs, siellä syntyi rettelöitä, kävelläänpä, niin kerron...

Joel lyöttäysi kävelemään Salaman rinnalla. Kun viimemainittu sattui
luomaan silmäyksen tungettelijan housuihin ja takkiin, muuttui hänen
kasvojensa ilme lystikkääksi. Kuitenkin hän kuunteli esityksiä
tarkkaavasti.

-- Lait ovat semmoiset nurinkuriset, nähkääs...

-- Orjaruoskia ne ovat, keskeytti Salama.

-- Oikein sanottu, orjaruoskia järkiään. Niissä on pääpykälät ja muut
lisäykset...

-- Mutta hammas on sama kaikissa: se puree aina työmiehen jalkaa,
keskeytti Salama taasen.

-- Työmiehen jalkaa juuri, eipähän isännän, toisti Joel, johon
Salaman sanat tekivät entisen väkevän vaikutuksen.

-- Mutta ne hampaat nyyhdetään kohdakkoin. Salama lausui ylväästi ja
päättävästi nuo sanat.

-- Onkin nyyhtämisen aika.

-- Mitä puuhaatte täällä?

-- Teen satamassa työtä, se on rahallista, mutta selkäsolmut sietävät
olla selvät ja sijoillaan, muuten...

Salama nauroi ääneen.

-- Mutta nythän on laivaliikenne jo päättynyt. Mihin ryhdytte
talvella?

-- Pystyn kirvesmieheksikin.

-- Sepä se.

-- Asun teidän kalliimman ystävänne naapurina, ei ole muuta kuin
seinä väliä. Ja siitä olen iloinen. Olen saanut kaksi arvokasta
tuttavaa.

Vihdoinkin pyörtihe Joel takaisin.

Seuraavana päivänä alkoi työnhaku. Jäniskoiran tavoin kierti Joel
kaupunkia ristiin rastiin, palaten vasta iltahämyn tienoissa kotiin.
Hän oli nälissään ja harmistunut. Hänet oli ajettu ulos jokaisesta
työpaikasta, häntä oli haukuttu ja nyrkitty, olipa uhattu antaa
selkäänkin, jos hän vielä uskalsi viheliäisen olentonsa näyttää.

-- Eivät tunne minua, katsovat koiraa karvoihin, tuumiskeli Joel
iltasella, kun Anni emäntä ja Miija nauraa kikattivat hänen jutulleen.

Seuraavana päivänä työnhaku jatkui. Joel kierti oikeat ja vasemmat,
kylet ja keskukset, mutta yhä onnetar pelasi narrinpeliä.
Työnhakijalle ärjyttiin, kuten eilenkin, häntä haukuttiin
työpaikastaan karanneeksi suutariksi -- hän oli muka sen
näköinenkin -- yritettiinpä toisin tovin käydä häneen käsiksikin,
kaikki asianhaaroja, jotka eivät vähääkään horjauttaneet Joelin
itseluottamusta. Suu leveässä naurussa ja valmiina leikkisanoja
viskelemään luikki hän rakennuksesta toiseen, työpaikasta toiseen.
Noin risteillessä joutui hän laitakaupunkiin. Meri levisi hänen
eteensä, yhtyen silmänkantaman ääressä taivaan rantaan. Seestyvä
etelän taivas loi näkyyn komean leiman, Joel pysähtyi hetkeksi
katselemaan sitä, vaikka hän tunsi sisälmyksissään nälän polttoa
ja vaikka hänen jalkansakin tuntuivat väsyneiltä. Sitte hän taasen
jatkoi vaanimistaan. Katu, jota hän asteli, oli outo, kuten
yleensäkin. Astellessa alkoi hänen korviinsa tunkeutua jotakin
sellaista ääntä, jonka ainoastaan kirves synnyttää. Pian Joelin
korva vainusi äänen yhä selvemmin, ja vainusi mistä käsin se kuului.
Tuokio, toinenkin ja hän seisoi pihalla, jonka perällä olevaa
puurakennusta oli jatkettu. Jatkosta ne kuuluivat kirveen äänet. Joel
ilostui ja kiirehti askeleitaan. Hän keksi mustapartaisen miehen
permantoja sommittelemassa. Ja tämäkin keksi Joelin.

-- Kuka te olette?

-- Kirvesmies, vastasi Joel, astuen lähemmäksi. Mustapartainen katsoi
epäilevästi.

-- Minusta nähden sopisit paremmin karjanpaimeneksi. Joel kaappasi
käteensä kirveen ja alkoi veistää seinää, jotta pilkkeet pyrynä
sinkoilivat.

-- Maistuiko kirvesmieheltä?

-- Maistui, mutta koetappa tuotakin lajia... ja mies osoitti lattiaa.

Joel työhön, näveri ja muut työaseet sopivat hänen kouriinsa hyvin.
Ennen hämyn tuloa oli pelkkä kiinni edellisen rinnalla. Linjaali
näytti, että työ oli virheetön.

-- Hm, virkkoi mustapartainen, luoden Joeliin omituisen katseen.

-- Nyt tehdään työsopimus.

-- Paljoko vaadit päiväpalkkaa?

-- Sen minkä maksat, en penniäkään enemmän. He katsoivat toisiinsa.

-- Tule aamulla työhön.

Työsopimus oli tehty, Joel pääsi pälkähästä.

Kuukautisen odotuksen jälestä tuli Eevalta kirje, edellistään paljo
pehmeämpi, mutta ei vielä täysin luottavainen. Semmoisenaankin se
tyydytti Joelia. Luottamuksen luo aika. Jokaisen päivän säästöt sitä
nostavat jaloilleen, kunnes se valkoisen varsan tavoin karkeloi
heidän molempien ympärillä.

Salamaa ja tämän kalleinta ystävää ajatteli Joel usein, molemmat
olivat henkilöitä, joihin hän oli aivan kuin lähemmillä siteillä
yhdistetty. Kumpaakaan ei hän enää sattunut, tapaamaan, vaikka
hän miten toivoi. Uteliaisuus rupesi kiusaamaan häntä, hänen piti
välttämättä nähdä tyttö. Ja eräänä sunnuntaipäivänä Joel sitte seisoi
Salaman kalliimman ystävän edessä.

-- Asun tässä seinän takana, selitteli hän tärkeästi. Teki mieleni
tavata, kun tunnen Salaman.

-- Tunnetteko? kuului ihastunut ääni.

-- Tunnen maarkin, vastasi Joel, noudattaen tytön viittausta ja
istuutuen ikkunan ääreen.

-- Pidättekö hänestä? Kysymys oli lämmin, ihasteleva.

-- Kaikki meikäläiset pitävät Salamasta, hän on kuin veli, omainen.
Hän on sorrettujen ystävä, tulinen, voimakas -- Jumalan miekka.

Tytön silmät loistivat, tunnustuksellaan oli Joel voittanut hänen
ystävyytensä ja suosionsa.

-- Mikä on nimenne?

-- Joel... Joel Sormensuo. Entä teidän?

-- Lyyli.

-- Se on kaunis nimi.

Tarkoittamatta mitään erityisempää nauroivat molemmat. Nauraessaan
tarkasteli Joel Lyyliä. Tämän kasvot olivat leveähköt ja
valkohipiäiset, vasemman leuan tienoilla oli pyöreä musta pilkku,
hiukset olivat kellahtavan rajoilla, suu oli pieni ja soma, mutta
sen ympärillä, kuten yleensä kasvoillakin, leikki kytketty surun ja
tuskan ilme. Ensi silmäyksellä ei Joel ilmettä keksinyt, mutta kun se
silmiin sattui, rupesi se kasvamaan jokaisena tuokiona, joka kului.

-- Tehän olette Salaman kalliin ystävä, lausui Joel, lausuakseen
jotakin oikein hauskuuttavaa.

Tytön valkohipiäisiin kasvoihin kohosi tumma puna, niin tumma, jotta
Joel katui sanojaan ja säikähti puhuneensa tuhmia. Lievittääkseen
erhetystään hän samassa jatkoi:

-- Minä kyllä ymmärrän semmoiset asiat... minullakin on kallis ystävä.

Ja muutamassa hengenvedossa kertoi Joel viimeaikaiset vaiheensa.
Tyttö kuunteli hajamielisenä, ja vasta tumman punan laimennettua,
pääsi hän entiselleen. Siitä huolimatta tuskan ilme kasvoi yhä
silmiinpistävämmäksi.

-- Teillä lie ikävä... Salama kai on usein matkoilla.

-- On, vastasi tyttö ja huokasi salaa.

-- Ne ikävät kärsitte jalon asian vuoksi. Ei ole syntyneellä usein
sanat niin vallassa, kuin ovat Salamalla.

Tyttö taasen huokasi salaa. Samalla loi hän suosivan silmäyksen
Joeliin. Vasta myöhemmin, kun he jo olivat istuneet pitkän kotvan,
kiintyi hänen huomionsa ruskeaan takkiin ja sinertäviin housuihin.
Huomio oli hauska vaihtelu. Tuskan ilme hukkui kasvoilta ja
suupielistä, nauru säesti turhimpaakin sanaa ja lausetta. Ilo tarttui
Joelinkin, hänkin nauroi, hohotti ja viskeli myötäänsä sukkeluuksia.

Hyvästejä lausuessa kysyi hän tytöltä:

-- Saanko käydä toistekin?

-- Käykää... käykää niin usein kuin huvittaa.



VI


Joel rupesi vihaamaan uskontoa.

Sitä vihaa liikkui paljo työväestön piireissä. Ja sitä sytyteltiin
sanomalehtikirjoituksilla, lentokirjasilla ja esitelmillä.
Uskonto leimattiin vanhaksi taruksi, jota etuoikeutetut luokat
olivat osanneet hyväkseen käyttää, muokatakseen sen avulla
työntekijäjoukkoja tyynesti kärsimään kohtaloaan: puutetta, orjuutta,
pimeyttä.

Kirvesmiehenä Joel tempautui mukaan, vaikka hän oli suunnitellut
pysytellä erillään kaikesta, mikä ei koske Eevan ja hänen
tulevaisuutta. Hän joutui usein käymään työväen talossa,
hän rupesi käymään esitelmissä, ja hän viljeli ahkeraan
sosialistista kirjallisuutta. Kristinusko oli kaikkien täkäläisien
maailmanparantajien silmätikku. Sen virheellisyyksien ja
nurinkurisuuksien paljastaminen ei ollut vaikea tehtävä, ne kykeni
jokainen nulikka kynsimään esiin. Irvikuvien varjo sitte peitti
kaikki, ja pintapuolinen, kypsymätön lukija luuli käsittävänsä koko
uskonnon narrimaisuuden yhtä pätevästi, kuin hän käsitti kätensä
viisi sormea.

Oman kääntymisensä jälestä yritti Joel kääntää työtoverinsakin,
mutta koe ei onnistunut. Jokaista yritystä seurasi masennus, Joelin
korkealentoiset aatteet ikäänkuin ryömivät maassa siipirikkoina, kun
toveri niihin puuttui käsiksi. Paitsi kiihtymyksen hetkinä, silloin
oli Joel suuri ja voittamaton, silloin hän pysyi korkealla.

-- En käsitä, miten ihmiset saattavat olla niin tuhmia että käyvät
kirkossa, virkkoi hän kerran tuommoisena innostuksen hetkenä. Pappi
messua kaakottaa, ja kun on kaakotuksensa lopettanut, nousee pönttöön
ja rukoilee maan sotajoukoille onnea ja menestystä. Vaikka sota on
murhaa, joukkomurhaa. Mitä semmoisesta uskonnosta!

-- Eihän se ole kristinuskon syy, jos sitä väärin käytetään. Se
saarnaa rakkautta, se ei muuta voimaa tunnustakaan.

-- Ja kuitenkin se on hävittänyt maailmasta juurta jaksain rakkauden.
Mene etsimään rakkautta. Kuka rakastaa? Jokainen sortaa ja nylkee
toistaan. Miksi sellainen uskonto, joka ei tee ihmistä paremmaksi,
mitä virkaa sillä? Hornan tuuttiin uskonto, raamattuine, pappine,
kirkkoine.

-- Ei ole kristinusko hävittänyt rakkautta maailmasta, sillä ei
kukaan voi itseään hävittää. Sairaalat, turvakodit, oppilaitokset,
armeliaisuuslaitokset, kaikki ovat kristinopin rakkauden ilmaisuja.
Ja jos tarkemmin ajattelet, on rautatie, jota kuljet, sekin saman
voiman tulosta. Kristinoppi opettaa työskentelemään toisen onnen
vuoksi.

-- Opettaa, mutta oppilaat ovat kovapäisiä, pilkkaajia, epäilijöitä.

-- Onko sekin uskonnon vika?

-- On, kun mikä kerran ei sovi, potkaise hiiteen. Ja ne vanhat messut
ja kaakottelemiset eivät enää sovi. Niiden sijaan jotakin semmoista,
joka pystyy ihmisen sydämmeen, jota ei hän pilkkaa, epäile, jota ei
hän vain kirkossa härnäile.

Joelin uskonnollinen kehitys tapahtui äkkiä kuin tuulen kääntyminen.
Ja se tapahtui rajusti. Ei mitään hiljaisia tuskallisia taisteluja
edellä, ei vapistuksia eikä voivotuksia, ei muuta kuin joku
sanomalehtikirjoitus ja lentokirjanen, ja Joel potkaisi luotaan
vanhan Jumalan, joka hänestä oli yhtä kurja ja kehno kuin vanha
kerjäläinen, kuin minkäkin narrin, ilveilijän...

Uusi kanta selvitti nykyisen yhteiskunnan mahdollisuuden Joel oli
ennen monesti kummeksinut, miten Jumala, kaiken vanhurskauden ja
oikeuden kirkkain käsite, sallii vääryyden rehoittaa ihmisten kesken
niin suurin määrin. Miksi ei hänen pyhä vihansa syty kärsivien
kyyneleistä ja tuskanhuudoista? Miksi ei hän pelasta sorrettuja?
Miksi hän tukkii korvansa? Hän, voimallinen, kaikkitietävä. Miksi
ei hänen mahtava kätensä pelasta köyhiä ja onnettomia? Siksi että
koko oppi hallitsevasta Jumalasta on loru ja pappien keksintö ja
tähtää nimenomaan ihmisjärjen nukuttamista, varsinkin mitä suuriin
joukkoihin koskee, etteivät ne vain itse ryhtyisi ravistamaan
niskoiltaan sorron iestä.

Uskontokysymyksiä pohtiessa kului aika joulun ohi, kiirehti
kevätpuoleen, valkenivat päivät, taittui talven tuima, suli sataman
jää, oli kevät. Satama alkoi jälleen houkutella ja vetää puoleensa.
Joel luki talviset säästönsä, ja taasen valkoiset varsat juoksivat
hänen ympärillään, pärskyen, hirnuen, hännät sojossa. Monta, monta
hauskanaamaista seteliä oli hän vanginnut talven kuluessa ja
lisännyt säästöihinsä, vaikka hänen palkkansa oli ollut alhainen.
Mutta viimemainittu seikka olikin sivuasia, setelit olivat pääasia.
Jokainen seteli vei hänet askeleen lähemmäksi unelmien toteutumista.

Keväällä, sataman avauduttua ja laivaliikenteen alettua, tuli Eevalta
kirje. Kirjeen saaja työskenteli silloin jo satamamiehenä. Tyttö
kirjoitti m.m.: elä sekaannu mihinkään, joka ei edistä hankkeitamme.

Tuota ohjetta päätti Joel noudattaa, hän herkesi käymästä työväen
talossa, ja hän sulkeutui omaan itseensä ja siihen piiriin,
jonka Anni emäntä ja Miija muodostivat. Mutta kielteisperäisessä
uskonnossaan hän yhä edistyi. Vastatessaan Eevan kirjeesen, koski
hän pikkuisen maalaispappien palkkoihin, kirkossa käymiseen sekä
saarnojen sisältöön yleensä, mutta kosketteli niihin hyvinkin arasti
itse mielestään. Hän hieman ällistyi kun Eeva, joka heti kiirehti
kirjoittamaan, kyynelsilmin vaikeroi: se mitä puhuit viime kirjeessä
Jumalasta, papeista ja saarnoista, teki mieleni surulliseksi. Minä en
muuten näihin asioihin ymmärrä monta sanaa sanoa, minä vain tunnen.
Olin läsnä, kun äiti muutti parempaan, onnellisempaan elämään. Hän
lähti matkaan sen nimen turvissa jolle et Sinä näy suurtakaan arvoa
panevan. Minä en luovu äitini uskosta...

Joel katui että oli lainkaan koskettanut koko kysymykseen. Hän koetti
tinkiä sanojen merkitystä, hän yritti pyörtää niitä, mutta sitteki
hän tunsi omassa rinnassaan, ettei tehtyä saatu tekemättömäksi.
Jonkinlainen syyllisyyden tunne alkoi kiusata häntä, sattuipa hetkiä,
jolloin ei hän, juuri uskontokysymyksen vuoksi, olisi rohjennut
katsoa Eevaa suoraan silmiin. Ja saattoipa sattua että hän sen vuoksi
oli toisin kerroin suuttunut itselleen, mutta toisin kerroin oli hän
suuttunut Eevalle. Sille Eevalle, joka oli hurskas ja jumalinen,
kuin joku vaivaisapua nauttiva leskimatami, Eevalle, joka oli niin
yksinkertainen, ettei nähnyt miten "sen nimen" varjossa juuri
imettiin köyhien verta ja harjoitettiin raa'inta väkivaltaa heikompaa
kohtaan.

Toisin kerroin suuttui hän omille riehumisilleen. Kekäle ei ottanut
sammuakseen, vaikka sen tuli jo toisinaan kirveltikin, vaan lieskui
ja kipenöitsi aina. Mitä väärää ja kieroa silmä näkikään, aina se
sopi syytää uskonnon syyksi, kristinopin syyksi, "sen nimi" oli kuin
mikäkin teirenkuva, syötiksi ja petokseksi pystytetty, jota piti edes
vihata, kun ei sille muuta mahtanut.

Uskontokysymyksen jälestä sattui tapauksia, järjestyneiden
ja järjestymättömien välit kiristyivät, vihamielisyyden
ilmileimahtaminen oli vain päivien ja tuntien kysymys. Molempien
riveissä oli aineksia, joille pieni verileikki oli sydämmen ja sielun
hupi. Tuon tiesi Joel hyvin, ja siksi päätti hän pysytellä erillään,
sattui mitä sattui.

Pian viha puhkesikin työksi. Järjestymättömät tekivät järjestyneille
jonkun kepposen, vallaten pienen työn, joka jo oli melkein kuin
luovutettu viimemainituille. Illalla, kymmenen vaiheilla, jolloin
kiihtymys oli kuumin, etääntyi Joel ovelasti tovereistaan, asettui
tuokioksi lymypaikkaan, etääntyi taasen, ja kun ehti loitommalle,
livisti suoraan kotiinsa. Kello tavoitteli silloin yhtätoista.
Asetuttuaan makuulle, ei Joel voinutkaan nukkua. Hän syytti itseään
pelkuruudesta ja raukkamaisuudesta. Hän oli kuulevinaan hätähuutoja,
voivotuksia, kirouksia, hän oli näkevinään, miten puukko välkkyi ja
veri juoksi. Silloin hänet valtas tuska ja hätä. Hän syytti itseään,
ettei hänen olisi pitänyt jänistää. Hänen paikkansa oli toverien
rinnalla, hänen tehtävänsä oli taikoa alas vilkkuvat puukot.

Tuskan ahdistamana nousi Joel makuulta, pukeutui hätimmiten ja
kiirehti satamaa kohti. Oli tumma yö, taivas oli paksussa pilvessä.
Kauppatorilla vallitsi autio hiljaisuus, mutta Kappeli-esplanaadin
seutuvilla ajoi torin poikki jälekkäin kaksi issikkaa, kummankin
ajopeleissä univormumies ja kaksi siviilipukuista. Joel aavisti
verileikin tapahtuneeksi. Ensimmäisissä ajopeleissä vietiin ehkä
haavoittuneet, toisissa haavoittajat. Hän kiirehti askeleitaan.
Oli sydänyö ja autio tunnelma kaikkialla, mutta sataman läntisellä
kylellä, jossa yhteentörmäys oli sattunut, kuului ääntä ja melua.
Joel läheni laivaa, josta äänet kuuluivat. Aivan lähelle saavuttuaan,
keksi hän keulapuolella kaksi konstaapelia sanailemassa kolmen
järjestyneen kanssa, joiden vaatteet olivat revityt, huulet ja
kasvot ajeissa ja sinervissä. Suurempi miesjoukko seisoi keskempänä,
ne olivat järjestymättömiä, jotka olivat varkain työhön ryhtyneet
sydänyön vaiheilla. Ne puhuivat lujaäänisesti, kiroilivat ja
kohottelivat uhkaavasti käsiään.

Huomattuaan myöhästyneensä, aikoi Joel lähteä käymään jälleen
kotiinsa, mutta laivan keskivaiheilta kuuluikin äkkiä ääni:

-- Tuolla on yksi piru, ottakaa kiinni.

Kaksi konstaapelia hyökkäsi esiin laivan keskiosasta. Pako välähti
Joelin mieleen, hän alkoi livistää kauppatoria kohti. Konstaapelit
pyrkivät perään, mutta eivät pysyneet kintereillä. Äkkiä Joel
kuitenkin pysähtyi. Pää ylpeästi pystössä asteli hän takaa-ajajiaan
vastaan ja virkkoi halveksien:

-- Mitä minusta tahdotte?

-- Käyhän tänne, vastasivat konstaapelit.

He asettuivat Joelin kahdenpuolen ja veivät hänet laivan keskustassa
seisovain ryhmän eteen.

-- Kuuluuko tämäkin sakkiin?

-- Kuuluu, vastattiin ryhmästä.

-- En kuulu, väitti Joel äskeiseen tapaansa, ylenkatseellisesti ja
ilkkuen.

-- On pääpiru.

-- Tulin suoraan kotoa.

-- Miksi karkuun yritit?

Joel vaikeni ja häntä harmitti ja sapetti äskeinen karkuyritys, joka
loi epäilyttävän valon häneen. Konstaapelin uudistettuun kysymykseen,
miksi hän koki karata, vastasi hän:

-- Näyttääkseni miten olette puusta. Jäitte kuin sika suohon...
vapaastihan kävin teitä vastaan.

Kun laivan keulapuolessa seisovaa kolmea ruvettiin ohjaamaan
poliisikamariin, komennettiin Joel samaan matkueesen. Eellimäisinä
astelivat nuo kolme, jotka olivat kahakassa saaneet runsaat
osansa, heitä seurasi kaksi konstaapelia, viimemainittujen jälessä
asteli Joel, takanaan nuo kaksi äskeistä konstaapelia, jotka eivät
juostessa kyenneet osapuillekaan pysyttelemään hänen kintereillään.
Toisella oli kiero nokka, toinen oli pitkäsäärinen ja laiha. Marssi
tapahtui äänettä ja juhlallisesti, mutta sittekin se kutitteli
Joelin nauruhalua. Erittäinkin takana-astelevien virkainto ja ylväs
kohtelutapa tuntui hullunkuriselta. Iloiselle mielelle kerran
jouduttuaan, heräsi Joelin kujeilemishalu, hän pyörähti äkkiä ympäri,
teki jälessä astuville konstaapeleille kunniaa ja livahti pakoon
kuin nuoli. Virka-intoiset painaltamaan jälessä. Tovin juostuaan
Katajanokkaan käsin, kaarti karkuri takaisin, juoksi monen koukun
kautta ja väliin kyykkysilläänkin takaa-ajajiensa ohi, jatkoi sitte
juoksuaan eturoikkaa kohti, kiersi sen ympäri moneen kertaan, ja
asettui lopulta alkuperäiseen järjestykseen eturoikan konstaapelien
kannaksille. Kaikki tapahtui muutaman silmänräpäyksen kuluessa.
Hengästyneinä ja kiroillen saavuttivat vihdoin takaa-ajajatkin
kulkueen, karkuri teki taasen kunniaa ja virkkoi entiseen tapaansa:

-- Voi, miten olette puusta.

Perille saavuttua ohjattiin Joel pieneen huoneeseen, siinä oli
aituu, jonka takana istui virkapukuinen herra. Tämä kirjoitti
muistiin, mitä konstaapelit sanoivat. Sanottavien runkona oli että
hyökkäyksenalaisiksi joutuneet olivat tunteneet satamatyömiehen
Joel Sormensuon järjestyneiden merkkimieheksi. Sopi olettaa, että
kiinniotettu oli koko hyökkäyksen salainen sielu ja sen näkymätön
johtaja. Oletusta tukee pakoyritys, joka ei kuitenkaan onnistunut,
kiitos konstaapelien valppauden. Toisesta valepakoyrityksestä ei
mainittu sanaakaan.

Kun tuo kaikki oli merkitty paksuun kirjaan, alkoi Joelin
kuulustaminen, jota kesti vain muutaman minuutin. Jokainen kysymys
tähtäsi eksyttää vastaajaa lausumaan jotakin semmoista, joka olisi
sitonut hänet syyhyn. Mutta Joel pureksi aina samoja papuja, ja
vihdoin virkapukuinen virkkoi:

-- Mene kotiisi.

Yhteentörmäyksen jälkinäytös suoritettiin raastuvanoikeudessa,
pari syyllistä joutui kärsimään kovan rangaistuksen, eturoikan
miehet, joiden kasvoissa ja pukineissa näkyi kahakan jäljet,
pääsivät helpommalla, loput vapautettiin tykkänään. Joel kuului
viimemainittujen joukkoon, häntä vastaan ei voitu esittää mitään
todisteita, mutta otaksumisia kasaantui hänen niskoilleen sitä
enemmän. Hänen ulkomuotonsa ja esiintymisensä sen etupäässä
vaikutti. Ensimainitussa oltiin näkevinään tyypillinen pahantekijä,
viimemainitussa oli muka jotakin saatanallista, kuten muuan
sanomalehti sattuvasti lausui. Hymyilykin oli kuin tikarinpisto,
pistävä, myrkyllinen, puistattava.

Sanomalehtien tautta musta juttu joutui Eevankin korviin. Vasta
keskikesän mentyä kirjoitti tyttö. Sanoi muuttavansa syksystä
Pohjavaltaan. Lyhyen, kylmyyttä huokuvan kirjeen lopussa olivat
sanat: koko maailma sinusta humuaa. Et olekaan malttanut tyyntyä. Se
on oma asiasi, mutta tiedä että niinkuin metsään huudat, niin metsä
vastaa.

Kirjeen saatuaan jättäytyi Joel työstä pois ja ryhtyi laatimaan
vastinetta. Hän vakuutti ja vannoi olevansa syytön. Hänen
mustaamisensa oli vallitsevan järjestelmän vanha ketun laulu: lyödään
sitä, ken on heikoin vastustamaan.

Iltapuolella, yksin jäätyään, hankki hän lähteä saattelemaan kirjettä
laatikkoon. Mutta silloin helähti seinän takaa:

    Läksin minä kesäyönä käymään
    siihen laaksoon, kussa kuuntelin päivää.
    Kussa lintuset laulaa,
    metsäkanatki ne pauhaa
    ja mun sydämmeni -- -- --

Tuohon katkesi laulu äkkiä. Joel odotti silmänräpäyksen, toisenkin,
mutta jatkoa ei kuulunut. Mikä erittäin koski hänen korvaansa, oli
äänen särkynyt sointu. Siinä ei enää pulppuillut riemukas onni,
päinvastoin värähteli siinä jotakin polttavan surullista, kuten olisi
laulaja sydämmensä riehuja kokeillut lepoon tuuditella. Jo jonkun
kerran ennenkin oli Joel keksinyt tytön suupielissä hillittömän
tuskan ilmeen, jota oli mahdoton väärin ymmärtää, mutta se ei ollut
milloinkaan ennen niin sydäntä särkevä kuin äsken.

Jonkinlaisen uteliaisuuden valtaamana pistäysi Joel naisnaapurinsa
puolelle, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan ovenpieleen. Tyttö istui
koneen ääressä ja nyyhkytti. -- Häiritsenkö? kysyi Joel iloisesti.

Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että ainakin pari kertaa ennen
olivat Lyylin tuskat ja surut vaihtuneet parissa päivässä riemuksi
ja onneksi. Jos lie sama ikä näilläkin murheilla, äilähti hänen
päähänsä. Jos ne ovat lempivän sydämmen omia laatimia.

Tyttö ponnisti voimansa ja herkesi nyyhkyttämästä, mutta hänen
kasvoillaan kuvastui vielä väkevä tuskan ilme. Joel oli tuokion
kahden vaiheilla, poistuako taiko jäädä, mutta epäröidessä syttyi
häneen mieliteko saada Lyyli nauramaan ja unhottamaan lempivän
sydämmen laatimat huolet. Tehtävä alkoi tuntua yhä houkuttevammalta.

-- Minulla on hauska juttu, hauskempi kuin osaatte luullakaan,
alkoi Joel loruta, asettuen istumaan tyttöä vastapäätä ja ruveten
kertomaan yöllisiä seikkailujaan, jotka hänet sekoittivat kuuluisaan
satamatyömiesten kahakkaan.

Pilapako huvitti Lyyliä.

-- Oh, miten ne kaksi juoksivat ja läähättivät, mutta tämä tämmöinen
poika, tämmöinen miehen tupakkimälli tassutteli kuin kotonaan. Kaksi
kertaa pujahdin kyykkysilläni niiden välistä. Kyykkyjuoksu vasta
juoksua on, sen rinnalla muu juoksu on kuin kaljaa.

-- Semmoista en ole nähnyt koskaan, nauroi Lyyli.

-- Sepä hassua, mutta jos minä annan näytännön ensi sunnuntaina.
Vuokraan maistraatilta kauppatorin ja haastan nuo kaksi puusta tehtyä
kilpasille. Minä juoksen pakoon, ne ajavat takaa. Kahdeksasta aamulla
kahdeksaan illalla sitoudun pitämään puoliani syömättä, istahtamatta.
Katsojat maksavat huvista kymmenen penniä. Vaikka jäisi tuhanteen
katsojaan, ansaitsen toki sata markkaa. Ja rahaa se on sekin.

-- On, on, nauroi Lyyli.

Viikon vierittyä, vierivät tytön surutkin, hän tuli muutamana iltana
Joelia vastaan, ja hänen silmiensä riemu loisti jo kauas, vaikka
suupielissä piilikin entinen salaisen tuskan ilme, ilme, joka aina
pyrki särkemään silmissä säteilevän onnen kokonaisvaikutuksen.

Mutta Joelin omat surut alkoivat heilimöidä, sillä Eeva herkesi
kirjoittamasta. Se jotakin merkitsi. Se aavistuksia kasvatti ja
synnytti, se mieltä häilytteli ja päivät tummenti.

Tummien päivien jatkoina olivat öisin ilkeät unet. Eeva oli väliin
jäävinään raitiotievaunujen alle, väliin sortuvinaan palavaan
rakennukseen eikä Joel milloinkaan joutunut apuun, sillä hänen
jalkansa tuntuivat raudan raskailta. Moisien unien jälestä hän aina
säikähti hereille, herättyä tuntui mieli kipeältä, haavoittuneelta.
Kun tämmöistä jatkui jonkun ajan, teki hän päätöksen pistäytyä
kotiinsa. Hän päätti käydä kursailematta Pohjavaltaan ja näyttää
Eevalle kaikki setelinsä. Eeva uskoo, luottamus palautuu, ilkeät unet
ja aavistukset herkeävät kiusaamasta, päivät valkenevat.

Mutta vasta sataman jäädyttyä toteuttaa hän aikeensa, siihen saakka
kitkee hän seteleitä lampaannahkaiseen rahamassiinsa, kitkee
sukkelasilmäisiä, velikultia, papinpoikia ja minkä nimellisiä ne
satamamiesten sanastoissa olivatkin.

Ja hän kitki. Yön päivän, aamun illan kitki hän hopeoita, lantteja,
seteleitä, hemmoittelematta selkäluitaan, piittaamatta nälästä
tai väsymyksestä. Laivaliikenteen vihdoinkin loputtua, luki hän
säästönsä, ja valkoiset onnen varsat kapsailivat taasen hänen
ympärillään, mutta ne kapsailivatkin viimeisen kerran. Setelien
lukeminen oli tuskin loppunut, kun posti pistäysi huoneeseen ja toi
kirjeen Eevalta. Kirjeessä seisoivat vain sanat: voi hyvin, Joel.

Ei mitään muuta. Ei edes tervehdystä eikä mitään lähempää selvitystä.
Ei kerrassaan muuta, kuin tuo kylmä ja alaston: voi hyvin, Joel,
jonka merkitystä oli mahdoton väärin ymmärtää.

Kirje tuntui polttavan Joelin sormia, ja hänen korvissaan aivan
kuin kohisivat sanat: voi hyvin Joel. Sanat loihtivat taasen esiin
jotakin, jossa ei ollut ääriä eikä rajapiirteitä, jossa laineet
vierivät määrättä ja suunnatta kaikkia rantoja kohti, ja samalla ne
hautasivat unelmat voipa torpasta peltoineen, iltatähtineen.

Unettoman yön jälestä valkeni vihdoinkin päivä, Joel nousi ylös ja
ryhtyi kirjoittamaan Eevalle. Kirjoittaminen kesti kauan. Kerki
maille toinen hämärä, ennenkuin raskas käsi herkesi. Mutta kirjettä
kuoreen sovittaessa repikin Joel sen äkkiä palasiksi, istui uudelleen
pöydän ääreen ja kyhäsi sanat: voi hyvin, Eeva.

Seuraavana aamuna jouduttihe hän sahoine ja muine kirvesmiehen
vehkeine mustapartaisen työtoveriksi.

Ja elämä ei tuntunut sen kummemmaltakaan. Jotakin oli eletty loppuun,
jotakin oli kuin haudattu maan syvyyteen -- ei mitään muuta. Joskus
toki heräsi uteliaisuus. Mitä lie Eevan elämän polulle sattunut, joka
pani hänet kirjoittamaan nuo kolme sanaa. Hairahdusko? Ehkä. Tai jos
oli kohdannut sorean, jonka naama ei ollut kesakkoinen. Mahdollista
sekin. Mutta lie yhdentekevätä kumpi oli sattunut. Se mitä oli ollut,
oli eletty loppuun, oli lapioittu maan syvyyteen.

Noin luulotteli Joel...

Tästä puolin rupesi hän kiinnittämään enemmän huomiota ulkonaiseen
itseensä. Kotoisen pyhäpukunsa sitoi hän nyyttiin ja teetti sijaan
kuosikkaamman. Lyyli ei ollut tuntea häntä, kun hän ensi kerran
näyttäytyi kaupunkilaisräätälin tekemässä puvussa.

-- Eipä kävisi enää kyykkyjuoksu päinsä, nauroi tyttö.

Lyylin elämässä vuorottelivat nyyhkytyskohtaukset ja niitä seuraava
onnen ja riemun aika. Kerran yhätti Joel tuntemattoman naisen Salaman
seuroina. Ne kävivät käsikynkässä häntä vastaan, Joel luuli naisen
Lyyliksi, mutta katulyhdyn valo paljasti erhetyksen. Nainen olikin
vento. Salama ei vastannut lainkaan Joelin tervehdykseen, vaan käänsi
päänsä toisaanne --

Vieri joulu ja yhä oli Joel tyyni ja tympeä, mitkään muut kuin
puhtaasti sosialistiset kysymykset eivät syyhyttäneet hänen
ajatuksiaan. Mutta eräänä sunnuntaina oli hänen mielensä kumman
herkkä. Kirvesmiesten ammattiosaston iltamasta lähti hän kesken pois,
ja hän asteli katuja sattuman kaupassa. Oli tammikuun loppupuoli,
mutta ilma oli pehmeä. Astellessa kiitivät Joelin ajatukset
Sormensuohon, ja kun ne sinne kerran osuivat, tapasivat ne Eevankin.
Ensi kerran kolmisanaisen kirjeen saapumisen jälestä synnytti tytön
muisto Joelin rinnassa väkeviä mielen hyrskyjä. Ja niiden hyrskyjen
mukana karkoutui hetkeksi sosialisti, ja jälelle jäi vain Sormensuon
Joel, torpan poika, jonka sydämmen valtiaana oli palvelustyttö Eeva,
yhtä niukkasuloinen kuin poika itsekin. Jälelle jäi yksinäinen,
ystävätön, tulevaisuuden suunnan menettänyt Joel, joka ei kyennytkään
lapioimaan muistojaan maan syvyyksiin, kuten oli luulotellut ja
uskotellut.

Astellessa rinnan haikeus yhä kasvoi. Palatsien valot vaihtuivat
harmajan torpan iltatuleksi, nurkissa itätuuli huminoi, oli synkkää
ja kolkkoa torpantakaisessa metsässä, mutta torpan tuvassa oli emäntä
nuori...

Joelin rintaa viilsi.

Määrättä ja suunnatta astellessa oli hän tullut lyhyelle autiolle
kadulle, joka päättyi johonkin torintapaiseen aukeaan. Joel
asteli aukealta käsin. Kadun keskivaiheilla tuli hänen vastaansa
kaksi hienosti puettua neitiä. Ne astelivat verkalleen, nauroivat
ja puhelivat ääneen. Sivuuttaessaan loivat molemmat neidit
vastaantulijaan aran silmäyksen. Mutta, toisen neidin kasvot olivat
tutut. Joel pysähtyi ja mietti silmänräpäyksen. Pohjavallan Viola,
totisesti, pälkähti hänen päähänsä äkkiä. Viola, joka käy Ateneumissa
piirustuskoulua. On muuttunut vuodessa kahdessa, jotta on vaikea
tuntea entisekseen. Joel pyörähti ympäri, neidit samassa katsoivat
taakseen. Onneton tuuma ajelehti ensimainitun päähän. Violalta,
joka on äskettäin palannut joululomalta, saa hän. kuulla kotikylän
kuulumiset, etenkin Eevaa koskevat.

Mutta neidit katsoivat taasen taakseen. Huomattuaan Joelin pyörtäneen
ympäri, lisäsivät he astuntanopeutta. Joel teki samoin. Neidit
muuttivat juoksuksi, Joel teki saman tempun. Katu loppui, pimeähkö
aukea joutui eteen. Neidit lisäsivät nopeutta ja alkoivat huutaa
apua. Heidän kintereillään seuraava Joel rupesi myöskin huutamaan,
ettei pidä säikähtää, hän oli Sormensuon Joel, tuttu poika. Omalta
huudoltaan ja säikähdykseltään eivät neidit kuulleet takaa-ajajansa
sanoja, ja niin he hilkkasivat aukean poikki, neidit kirkuen ja
huutaen apua, Joel heidän kintereillään, mainiten Violaa nimeltä ja
hokien, ettei huoli säikähtää, hän kun oli Sormensuon Joel, tuttu
poika.

Omasta mielestään tarpeeksi kesyteltyään neitejä, oli Joel jo
laskemaisillaan kätensä Violan olkapäälle, kun joku olento törmäsi
häneen kiinni takaapäin. Olento oli kieronokkainen konstaapeli, jota
Joel oli juoksuttanut kauppatorilla. Se iski Joelin kaulukseen kiinni
ja virkkoi samalla ilakoiden ja sähisten:

-- Ahaa, vanha tuttu.

-- Piru sun tuttusi olkoon, vastasi Joel ja paiskasi konstaapelin
selälleen katuun.

Neidit pysähtyivät silmäilemään kohtausta. Sen jatkona oli kimakka
vihellys, joka joudutti yhden konstaapelin lisää. Kaksin ne sitte
tarttuivat Joeliin, mutta tämä lennähytti molemmat katuun, toisen
selälleen, toisen suulleen, ja suuntasi kulkunsa jälleen neitejä
kohti. Nämä taasen juoksemaan ja kirkumaan. Silloin Joel kiukustui.
Kohtaus, kaikkine naurettavuuksine, alkoi suututtaa häntä. Ihmisiä
keräytyi paikalle, hälinä ja melu oli tavaton.

-- Harakat, senkin harakat, huusi Joel neitien jälkeen, kun nämä
taasen rohkenivat seisahtua. Ette ole mukamas ihmistä ennen nähneet.

Konstaapeleja oli jo kaikkiaan neljä. Yksi eristyi puhuttelemaan
neitejä ja kirjoitteli jotakin muistikirjaansa, kolme rupesi
hoivailemaan Joelia. Viimemainittu käsitti jo, mikä matka oli
tehtävä. Karkaaminen olisi kyllä pelastanut hänet, mutta siihen
keinoon ei hän halunnut ryhtyä. Lähdettiin siis astelemaan.
Avautui taasen tutun huoneen ovi, jossa oli aituu ja aituun takana
virkapukuinen herrasmies. Kuulustelussa, joka heti alkoi, käyttivät
vain konstaapelit sanavuoroa, virkapukuinen merkitsi paksuun kirjaan
heidän sanelunsa. Mainittiin naisten hätyyttelemistä, konstaapelien
pahoinpitelemistä, ja vasta kun juttu oli kirjaan laadittu,
lausuttiin Joelillekin muutamia kysymyksiä.

-- Miksi hätyytit neitejä?

-- Halusin puhutella...

-- Tyhjä veruke, vieraitahan neidit olivat.

-- Toinen oli tunnettu.

-- Sinulla oli jotakin muuta mielessä.

-- Itse mieleni tunnen.

-- Viekää talteen, komensi virkapukuinen aituun takana. Joel
työnnettiin johonkin sokkeloon, jossa oli ummehtunut ilma, sylkeä ja
lokaa lattialla. Kun ovi painettiin kiinni hänen jälkeensä, vallitsi
kolkko hiljaisuus.

Vasta sydänyön jälestä nukkui Joel. Hän näki unta, että oli
matkaavinaan kotipuoleen. Eeva odotti häntä jossakin portinpielessä.
Hän kiirehti. Mutta aivan lähelle päästyä, muuttui Eeva pitkäksi,
mustaksi esineeksi, jolla ei ollut ihmispiirteitä. Joku nauraa
räkätti samalla kimeästi, ja nauruun hän heräsi. Hän ei ollut muistaa
illan tapahtumia, mutta vähitellen ne palautuivat ajuun. Hänen
onneton mielitekonsa saada kuulla kotipuolen asioita, neitien hurja
juoksu, poliisit, kuulustelu, putka...

Vasta kymmenen tienoissa narahti sokkelon ovi auki ja Joel sai
jälleen vapautensa. Hammasta purren ja vihan veret kasvoilla asteli
hän kotiinsa, toistaen itsekseen:

-- Viola, Viola, senkin taivaallinen röökinä.

Parin viikon kuluttua pohdittiin asiaa raastuvanoikeudessa. Siellä
olivat molemmat neidit, asianomaiset poliisit ja muuan punakka
herra, joka kaikin mokomin tahtoi suurentaa Joelin syyllisyyttä.
Jutun käsittely alettiin ensi kuulustelussa tehdyn pöytäkirjan
lukemisella, ja kun se oli päättynyt, kysyttiin Joelilta, myönsikö
hän pöytäkirjain oikein laadituksi.

-- On se oikein, paitsi alkupuoli on ereyttävä.

-- Miten se on sitä?

-- Tarkoitukseni oli vain puhutella...

Joel puolustihe yksinkertaisesti, mutta vaikuttavasti. Viola
neiti oli kotoisin hänen kotikylästään, kotipuolen kuulumisia hän
alkoi kysellä, ei iki mitään muuta. Neitejä oli ehkä joskus ennen
kadulla hätyytelty, koskapa olivat niin arkoja, että rupesivat
heti juoksemaan. Sitte tapahtui kaikki se, mikä äsken luettiin.
Konstaapeleja ei hän tarkoittanut lyödä eikä pahoinpidellä, hän
tarkoitti vain vapautua. Hänen verensä ehkä kuumeni liiemmäksi.

-- Miks'ette herenneet takaa-ajosta, kun näitte että neidit
säikähtivät? kysyi punakka herra murhaavan pätevästi.

-- Sepä juuri harmittaa itseänikin... ei sattunut mieleen... enkä
tahtonut heittää kesken aiettani.

Punakka hymyili pirullisesti.

-- Luulin ja toivoin sitäpaitsi että neitien säikähdys menee ohi, kun
kuulevat kuka olen.

-- Mutta sen pahempi, säikähdys vain kasvoi.

-- Näytti kasvaneen.

-- Teillä ei siis ollut mitään pahoja mielessä, virkkoi oikeuden
puheenjohtaja, johon Joelin puolustus teki väkevän vaikutuksen.

-- Eihän toki.

Neitien puolesta ilmoitti punakka, että nämä pyysivät päästä erilleen
jutusta. Eivät vaatineet syytettyä edesvastuusen. Neitien pyyntöön
suostui oikeus. Koko juttu tuntui kuivuvan aivan vähiin, mutta
punakka esittikin lykkäystä, ja oikeus suostui siihenkin pyyntöön.

Sanomalehdet, jotka heti poliisikuulustelun jälestä olivat iskeneet
juttuun rohkeasti, ilmoittaen rikosuutisissaan, miten satamamiesten
kahakan ajoilta tunnettu Joel Sormensuo oli kadulla ahdistellut
kahta taitelijaneitiä ja sen tekonsa vuoksi viety poliisin huostaan,
puuttuivat tällä kertaa juttuun varovammin ja aremmin.

Jutun toinen käsittely muodostui huimemmaksi. Punakka luki toisessa
käsittelyssä pitkän lausunnon syytetyn mainetöistä, joita tämä oli
tehnyt kotiseudullaan. Mainetöiden keskuksena oli lakko-yritys, jonka
kärki oli kohdistettu takaa-ajetun neidin veljeen, suurtalolliseen
Pohjavaltaan. Tyhjiin rauennut lakkohomma ja takaa-ajo olivat muka
peittämättä toistensa yhteydessä, edellinen jälkimäisen vaikuttimena.
Lakkohomma loi punakan mielestä syytettyyn oikean valon. Takaa-ajo
oli raaimman, katalimman kostonhimon ilme, mitä milloinkaan on
rikoksien alalla tavattu.

Oikeuden puheenjohtaja kysyi, mitä syytetyllä oli sanomista lausunnon
johdosta.

-- Kaikki on päätöntä lorua, vastasi Joel, jonka veri alkoi kuumeta.

-- Väitättekö ettei lakkopuuha ole totta? kysyi punakka.

-- Se on kyllä totta, mutta muu on lorua. Ettenkö minä mukamas voi
kostaa itselle Pohjavallan isännälle, jos kostoa mielisin.

Joel alkoi taasen puolustaida väkevästi. Ääni ja silmien ilme olivat
niin vakuuttavia, että itse punakankin olettamiset horjahtelivat.
Kesken puolustamista kysyi oikeuden puheenjohtaja äkkiä:

-- Miten olisitte menetelleet neitien kanssa, jos eivät konstaapelit
olisi ehtineet apuun.

-- Olisin paiskannut kättä toiselle neidille ja kysellyt kotipuolen
kuulumisia.

Tuo oli luonnollista. Juttu kuivui käsiin väkisinkin. Päätöksessä
tuomittiin Joel jonkun kymmenen markan sakkoihin virka-toimessa
olevan poliisin vastustamisesta. Mutta sanomalehdet eivät silti
malttaneet luopua herkkupalasta, ne kertoivat laveasti ja
kutkuttavasti Joel Sormensuon lakkohommista, kuten hukkaan menneistä
humaloista ainakin.

Joel nieli nekin ivat. Hänen sielussaan hehkuivat jo monet vihan
hiilet, oikeudenkäynnistä tuli yksi entisien lisäksi lisäämään palon
voimaa, kun kerran hiilet hulmahtavat kuluttavaan ja sytyttävään
liekkiin.

Oikeudenistunnosta palattuaan, rupesi hän lukemaan muuatta
sosialistien lentokirjaa, jossa hyökättiin murhaavasti uskonnon
ja siveyden kimppuun. Hänen lukiessaan päivä hämärtyi, ja hämärän
rajoilla kuului seinän takaa Lyylin ääni. Tyttö lauloi ainaista
lempilauluaan, Joel eroitti sanat:

    -- -- -- -- --
    -- -- -- -- --
    mikä tuska ja vaiva
    sinun sydäntäsi kaivaa,
    jok'ei anna sydänyölläkään rauhaa.

Säkeitten jälestä kuului äkkiä sydäntä särkevä parahdus, samassa
jotakin kaatui kumoon. Joel paiskasi kirjan pöydälle, kiirehti ulos,
ja jonkun silmänräpäyksen kuluttua seisoi hän tytön huoneessa.

Sitä kyyneltulvaa, joka juoksi Lyylin silmistä, sitä tuskaa, joka
ilmeni rinnan parahduksissa.

Joel alkoi aavistaa, mistä oli kysymys.

-- Lyyli, virkkoi hän lohduttavasti.

Mutta tyttö ei kuunnellut. Kädet ojennettuina ylös ikäänkuin
rukoukseen, makasi hän selällään lattialla, parkuen, voihkaen.

-- Minä tahdon kuolla.

Hän repäsi leningin auki rinnan kohdalta, jotta napit lennähtivät
lattialle.

-- Lyyli.

-- Minä tahdon kuolla.

Hiuskampa lennähti samaa tietä kuin napitkin.

-- Lyyli.

-- Minä tahdon kuolla.

Noiden sanojen jälestä tuli kaulaketjujen vuoro, ne lennähtivät
pöytää kohti ja kaatoivat Salaman valokuvan. Jo käsitti Joel, mistä
oli kysymys.



VII


Kauppatorin leima oli tuo tavallinen ja arkipäiväinen: musta, sakea
kuvio, joka huojuessaan ja liikkuessaan pysyi kohdallaan, jonka
käytävissä ja rakoloissa lainehti keskeytymätön ihmisliike tulijoine,
menijöine, ostajine, myyjine. Mustan kuvion yläpuolella siinti
kuulakka syystaivas valkeine pilvine, ja leppoisat etelätuulen tuomat
laineet vierivät ulapalta kauppatorin laituria kohti.

Kymmenen vaiheilla, jolloin kuvio jo oli käynyt hataraksi, loppui
Joelin ja hänen toveriensa urakka. Se oli kestänyt läpi yön, ja se
oli tarkistanut selkänikamien lujuutta, mutta olipa siitä hopeatkin
heltineet. Kotvan hengitettyään ja suoristettuaan selkänikamiaan,
asteli Joel kauppatorille, nauttiakseen maalaisvaikutelmista. Hänen
mielitöitään oli lipua hevosen ja kuorman kyleltä toisen hevosen
ja kuorman kylelle, katsoa tuota miestä ja tätä naista, joiden
kasvojenpiirteissä ja hymyilyssä oli jotakin tuttua, kotoista.

Noin lipuessa löi joku häntä takaapäin olkapäähän, ja lyöntiä seurasi
tutulla äänellä lausuttu:

-- Terve miestä.

Joel pyörähti ympäri, Syyrakin Otto seisoi hänen edessään.

-- Vie sua ja viipota.

Joelin laihoille, kesakkoisille kasvoille ilmausi riemastus, hänestä
tuntui kuin olisi kotikylä Sormensoine jo kaikkine äkkiä nakattu
hänen eteensä.

-- Vie sua ja viipota, toisti hän ja remahti samassa raikkaaseen
nauruun. Mikä tuuli sinut tänne tuuppasi?

Oton katse pilveytyi.

-- Isä läksi akottumaan.

-- Elä vietävissä! Ken lemmen loi?

-- Kukas muu kuin Serahvi.

-- Kirjan lukija, kylän kello.

-- Varis korpin, pata kattilan, piru paholaisen.

-- Ja kotisi oven saranat alkoivat naukua: poika pellolle, siellä on
enemmän tilaa. Poika pellolle.

-- Niinhän ne naukuivat ja vinkuivat.

-- Minkä sormen aiot työntää suuhusi?

-- Rupean ajurin rengiksi,

-- Ei ole tuhma tuuma.

-- Osaan ajaa, osaan hoitaa hevosta, hevosen kanssa ei tule ikäväni,
vaikka kaivossa asuttaisi. Mutta voitko tarjota mulle asunnon
joksikin yöksi?

-- Voinpa kyllä, ei ole hätää mitään. Entä matkatavarasi?

-- Ovat asemalla, niiden ei ole mikään hoppu.

-- Lähtäänpä sitte.

He astelivat yksissä Joelin asuntoon, joivat tuliaiskahvit ja
palasivat jälleen sataman seudulle. Jotta ensikertalainen Otto
tutustuisi kaupunkiin, retkeili Joel hänen kerallaan koko iltapäivän,
kysellen ahkeraan kotipuolen kuulumisia.

-- Miksi et kirjoittanut minulle tulostasi?

-- En tietänyt osoitettasi, sitä ei tietänyt isäsikään. Yksi sen
tiesi, mutta hänen nimeään ei Joel uskaltanut mainita, sillä hän
aavisti että surutar jollakin tavoin liittyi nimeen.

Anni emännän välityksellä sai Otto jo toisena päivänä haluamansa
toimen. Iltasella lähti Joel saattelemaan häntä uuden isännän
luo. He astelivat hitaasti, puhelu sammui tuon tuostakin heidän
välillään, sillä Joel ei syttynyt ja Ottokin oli ehtinyt tyhjentää
uutisvarastonsa. Vihdoin ensimainittu virkkoi omituisen puristetulla
ja matalalla äänellä:

-- Olemme eilen ja tänään puhelleet monesta henkilöstä, mutta eräästä
olemme kumpikin tahallamme vaienneet. Ymmärrät, ketä tarkoitan.

-- Ymmärrän, vastasi Otto.

-- Kerrohan nyt hänestäkin, en juokse mereen, vaikka kuulen mitä.
Otaksun että se mitä kerrot hänestä, ei ole sinistä.

-- Sinistä se ei ole. Eevan juttu on muuten niin monessa solmussa,
että on vaikea vielä tänäänkään päättää, ken on syyllinen, ken syytön.

-- Kerro juttu, pyysi Joel kylmästi, mutta kasvojen hymy näytti
hieman sekavalta.

-- Ei ole kertomus pitkä. Muistathan Kiurun Kestin?

-- Muistanpa hyvinkin. Kahdenkymmenen vanha, soittoniekka,
tanssiniekka.

-- Eeva ja Kesti joutuivat väleihin. Se oli alussa olevinaan leikkiä,
mutta kääntyi todeksi, kun Kestin vanhemmat pistivät lusikkansa
siihen. Se tuuli lauheni kuitenkin. Sanottiin että Pohjavallan emäntä
sen käänsi. Kestin vanhemmat olivat valmiit luovuttamaan torpan ja
ottamaan Eevan miniäkseen, viimemainittu oli jo hommannut sijaisenkin
Pohjavaltaan, sää oli aivan sees ja tuuleton. Mutta nousikin pilvi,
nousikin myrsky. Punakorven Mari riensi estämään kuulutuksen tekoa.
Kesti oli ollut väleissä sen kanssa, oli joku kihlantapainenkin ja
sen vakuutteena todistajien kuullen lausutut sanat: "sinä olet minun
ja minä olen sinun". Kesti vannoi maat ja meret kumoon, että kaikki
oli ollut pelkkää leikkiä, mutta sotkuinen juttu ei siitä selvinnyt.
Kesti suuttui päiviinsä ja läksi paikkakunnalta, läksi maiden ja
merien taa, sanottiin.

Joel yskähti soinnuttomasti, hänen silmänsä tuijottivat...

-- Mutta Kestin matka oli lyhyt, lie kestänyt kolme kuukautta.
Kotiuduttuaan meni hän koreasti pappiloihin Marin kanssa. Mutta
silloin Eeva lähti.

-- Minne? kysäsi Joel kiihkeästi.

-- Sitä ei tiedä kukaan, ei Pohjavallan emäntäkään. Joku oli
tietävinään, että Eevalla oli sukua kaukana Pohjanmaalla ja että hän
pakeni sukuihinsa, toiset tiesivät hänen tosiaankin menneen maiden ja
merien taa, mutta kaikki on pelkkää arvelua, pätevää tietoa ei ole
kenelläkään.

Juttu ei Joeliin tehnyt polttavaa vaikutusta, hän saattoi sille
hymyilläkin iltojen ja öiden yksinäisinä, unettomina hetkinä. Mutta
hänen huomionsa olikin kiintynyt jutun metisimpään kohtaan eli
kuulutuksiinpanon estämiseen. Siinä irvisti jotakin mustalaislystiä,
johon kaikki muu hälveni ja hukkui. Mustalaislystin päähenkilö oli
Punakorven Mari ja Marin rinnalla Kesti, kahden tytön kulta. Väliin
luiskahtivat ajatukset Eevaan, mutta Joel siirsi ne heti Mariin, joka
sydän kurkussa juoksi pappilaan ilmoittamaan kirkkoherralle, että
Kesti on hänen ja hän on Kestin.

Kerran sitte Joel nukahti satamatyön lomassa. Moista ei ollut
entisaikoina sattunut, ei uuvuttavimmankaan työn jälestä uni
uskaltanut lupaa kysymättä Joelin silmään. Mutta siitä saakka kuin
Otto kaupunkiin ilmaantui, tapahtui Joelissa muutos. Hänen teräksinen
tahtonsa haurastui, hänen selkänsä ei kestänyt enää, kuten ennen,
hän tuppasi silloin tällöin hieman väsymään eikä hänen henkilönsä
vaikuttanut enää niin purasevasti kuin ennen. Hänessä oli jotakin
särkynyt, vaikka ei särö esiintynyt äkkiä kokonaisuudessaan näkyviin
eikä Joel sitä itse käsittänytkään.

Nukkuessa näki hän unta. Eeva ja hän riensivät tapaamaan toisiaan.
Polku oli tuttu, metsä ja taivas metsän yläpuolla oli tuttu. Eevan
sini- ja valkoruutuinen esiliina liehui tuulen käsissä, kun hän
riensi Joelia vastaan. Mutta sitte tummeni polku, metsä, Eeva, ja
tumman keskessä seisoi Eeva ja pyyhki nenäliinalla kyyneleisiä
silmiään. Hän aikoi jotakin huutaa, mutta ääni ei tullut kurkusta
ulos. Huutoonsa hän heräsi.

Herättyään kavahti hän jaloilleen ja silmäili säikähtyneesti satamaa,
kauppatoria, rakennuksia. Kyyneleisiä silmiään pyyhkivän Eevan kuva
poltti hänen rintaansa, aivojansa. Joel yritti kiinnittää huomionsa
ihmisiin, satamaan, laivoihin, mutta tytön kuva ajoi ne kaikki
tieltään pois...

Joel rupesi voimaan pahoin. Hän näki yhä edessään kyyneleisen tytön.
Kyyneleet ikäänkuin kysyivät häneltä: miksi menettelit siten, että
onnemme särkyi. Tuon kysymyksen heräämistä oli Joel aavistanut
viimeaikoina, ja se oli jo etukäteen vapisuttanut häntä. Tähän saakka
oli hän onnistunut ajamaan kysymyksen pakosalle, mutta sittekin hän
tunsi sen paisuvan voiman, joka kysymykseen yhäti kasvoi. Hän tunsi
jo ennalta, että se kerran saavuttaa hänet ja seisoo hänen edessään
pilviin ylettyvänä jättiläisenä, uhkaen musertaa ja rutistaa hänet
syyllisyyteen.

Ja nyt se oli saavuttanut hänet, nyt alkoi taistelu.

Mutta Joel ei sitä vielä käsittänyt. Hän ei käsittänyt, että hän oli
joutunut elämän käännekohtaan, jossa ei ollut valitsemisen varaa muun
kuin syyllisyyteen nujertamisen ja taistelun välillä. Pahoinvoinnista
piittaamatta ryhtyi hän jälleen työhön, mutta lyhyen hetken jälestä
oli hänen pakko lopettaa. Raukeana ja oudon kalpeana saapui hän
iltapäivällä kotiin. Miksi menettelit siten, että onnemme särkyi? soi
lakkaamatta hänen korvissaan.

-- Nyt olet sairas, virkkoi Anni emäntä, kun Joel raukeana ja
kalpeana tuijotti eteensä.

-- Ei ole mitään vaarallista, huomiseen menee kaikki ohi.

Ohi se menikin, mutta lähteä satamatyöhön ei enää juolahtanutkaan
Joelin mieleen. Joku uusi vaihe häämötti epäselvänä hänen
ajatuksissaan. Hän ei voinut enää jatkaa entiseen tapaan, jonkun
muutoksen täytyi tapahtua piakkoin.

Kun kysymys: miksi menettelit siten, että onnemme särkyi? yhä
voimakkaammin ja syyttävämmin ahdisti häntä, oli hän menettää
järkensä, mutta silloin hän laati kysymykselle jatkokysymyksen: ken
pakotti hänet semmoiseen menettelyyn? Kenen syy, jolta hänen täytyi
lähteä koiran tavoin synnyinkodistaan? Kenen? Pohjavallan. Tänään,
huomenna, ijankaikkisesti. Pohjavalta oli kahden onnen haaksirikkoon
syyllinen. Tästä Pohjavallan syyllisyydestä koituu uusi vaihe hänen
elämässään. Hän vaati hyvitystä. Miehenä on hänellä oikeus hyvityksen
vaatimiseen, onpa velvollisuuskin. Mutta mitä lajia hyvitystä hän
oli velvollinen vaatimaan? Rahaako? Sitä oli hänellä omasta kohden.
Maatako hän havitteli? Sormensuotako mielitteli? Mitä hän enää maalla
ja Sormensuolla, menetettyään Eevan. Mikä hyvitys hänelle sitte
kelpaa? Veri. Vain syyllisen veri voi tuottaa hänelle hyvitystä. Ei
mikään muu, ei iki mikään.

Joel osti surma-aseen, kätki sen povilakkariinsa ja valmisteleikse
lähtemään surmatyön matkaan. Hän oli asiansa oikeudesta varma,
tulevaiseen elämään, siihen taivaalliseen, jota palkkapapit kirkossa
saarnailivat, ei hän uskonut eikä hän uskonut palkkapappien
saarnaaman Jumalan olemassaoloonkaan, syystä kun ei se tehnyt tasan
oikeutta köyhän ja rikkaan välillä. Hän ei uskonut muihin kuin omaan
itseensä ja siihen, mitä hän omassa sydämmessään tunsi.

Matkapäivä oli huomenna. Joel makasi hereillä koko yön, ja hän uneksi
uneksimastaan surmatyöstä. Loppuun ehdittyään, alkoi hän taasen
alusta. Illalla, kun tulet ovat sytytetyt, astuu hän Pohjavallan
tupaan. Sanoo isännälle: minun elämäni olet sinä haaskannut,
synnyinkodin, morsiamen, kaikki olen menettänyt sinun tähtesi.
Raastettu elämäni vaatii hyvitystä, kostoa, vaatii syyllisen verta.
Sinä olet syypää kahden ihmisen onnen häviöön, syyn sovitukseksi
vuotakoon veresi. Nyt elä luule, että väärät tuomarit ja lait
kykenevät pelastamaan sinua.

Kuuluu pamahdus, Pohjavallan isäntä suistuu lattiaan, rinta korahtaa
muutaman kerran, kosto on suoritettu, hyvitys hankittu. Teon tehtyään
lähtee hän antautumaan kiinni nimismiehelle. Sanoo sille: minä miehen
äsken surmasin, minut vangitkaa.

Tuohon kohtaan edistyttyään, harppasi hän taasen alkuun, kuvaili
uudelleen ja yhä uudelleen saman kohtauksen. Puoliyön jälestä väsyi
hän surmakohtauksen alituiseen toistamiseen, kuten vahingossa
solahtivat hänen ajatuksensa jatkoon. Hän kuvitteli miten hän
rautavankina kuletetaan oikeuteen. Tuomari ja hän yhättävät kerran
ja toisen. He ovat vanhoja tuttuja Sormensuon häätöjuttujen ajoilta.
Sama tuomari, joka tuomitsi isän ja hänet häädettäviksi Sormensuosta,
tuomitsee hänet elinkautiseen kuritushuoneeseen. Tuomari on vanha
Pohjavallan liittolainen, vääryyden oikea käsi.

Joelin ajatukset takertuivat tuomariin ja tämän syyllisyyteen,
takertuivat yhä lujemmin, yhä vakuuttavammin. Syyllisiä olikin kaksi.
Ja toinen syyllinen oli ensimmäisen syyllisen oikea käsi. Piru ja
paholainen olivat keskenään yhtiömiehiä, kummallakin sama määrä
vääryyden osakkeita. Totisesti, kun kaikki ympäri käytiin ja jälleen
yhteen tultiin, ansaitsi tuomari saman kohtalon kuin Pohjavaltakin.

Johdonmukaisuus veti lautakunnan jäsenet noiden kahden syyllisen
apureiksi, ne vastalausetta tekemättä mukautuivat väärään päätökseen.
Kehnot, raukat...

Syyllisien rivi yhä taajeni. Pohjavallan, tuomarin ja lautakunnan
häntyreinä häärivät lakon vastustajat. Syyllisien jälkijoukon
muodostivat poliisit, sanomalehtikertojat ja raastuvan tuomarit. Ne
olivat syyllisien roikkaa kaikki.

Oliko järkevätä ja oliko oikeudenmukaistakaan kohdistaa kosto yhteen
syylliseen, kun toiset kuitenkin jäävät koskemattomiksi. Oliko?

Joel pohti syyllisien syyllisyyttä koko yön. Yhteiskunta
vääryyksineen oli kuin sadun satapäinen käärme. Jos yhden hakkaa
pois, jää yhdeksänkymmentäyhdeksän jälelle. Ja niistä kasvaa
tuota pikaa kymmenen uutta päätä yhden poikkihakatun sijaan.
Johdonmukaisuus vaati taistelun laajentamista kaikkia päitä vastaan,
muuten vääryys ei tule kitketyksi. Kun yksikin pää jää rauhoitetuksi,
työntää se rinnalleen kymmenen muuta päätä, perkkauksen pitää siis
tapahtua juuria myöten, pohjia myöten, luita ja ytimiä myöten.
Taisteluun kokonaisvääryyttä vastaan, lohikäärmeen kaikkia päitä
vastaan eikä yhtä eikä kahta vastaan.

Se taistelu oli käynnissä paraillaan. Hän liittyy taistelijajoukkoon.
Asettuu eturivin mieheksi. Iskee tapparalla vääryyden yhteiskuntaa
kylkiluihin, selkään, otsaan, iskee mäsäksi jokaisen luun, nikaman,
iskee kunnes vääryys on hävinnyt maasta ja oikeus on päässyt
valtijaaksi.

Oli vielä pimeä, kun Joel nousi makuulta ja lähti ulos. Hän asteli
meren rantaan ja sinkahutti surma-aseen ärjyvien aaltojen saaliiksi.
Sen tehtyään, palasi hän kaupunkiin. Hän käveli vain suotta aikojaan.
Hänen päänsä tuntui raskaalta, toisin silmänräpäyksin hän nauroi
itsekseen, toisin silmänräpäyksin puri hän hammasta. Kävellessä
osuivat tutunomaiset ovet hänen silmiensä eteen. Ne olivat raastuvan
talon ovet. Niiden näkeminen pani Joelin ankaraan raivoon. Hän
muisti miten ylhäällä oikeussalissa oli vihan väkeen yritetty hänen,
viatonta asiaansa vääntää katalaksi rikosaikeeksi.

-- Koirat, perkeleet, äännähti hän, ruveten koroillaan takomaan ja
potkimaan ovia ja katua.

-- Senkin mustat, koirat, mustat perkeleet.

Hän takoi yhä... hän oli raivoissaan.



VIII


Taistelu alkoi.

Ilman kenenkään valtuutusta, ilman matkaohjelmaa lähti Joel
samoilemaan maaseutuja. Tasa-arvoisuuden valtion pahin vastustaja
oli hänen mielestään orjuuden ja sorron ikeen alle raukkamaisesti
taipunut maalaistyöväestö, tuo oikeuksiensa valvontaan nähden veltto,
arka ja typerä maalaisväestö, josta saattoi sanoa: "ottaa kun saa,
kiittää kun annetaan". Se on ensin herätettävä, sitte vapaudenliike
lähtee vierimään.

Kulettua moniaita penikulmia, levisi Joelin eteen pieni kylä, jossa
oli pari suurtaloakin. Viimemainitut aivan kuin raapaisivat Joelin
luontoa, mutta raapaisua seurasi järkeä hyväilevä tunne: kylä oli
kuin luotu taistelun alottelupaikaksi. Suurtalot edellyttävät
melkein aina torppeja. Ne eivät tosin useinkaan näy maantielle, ne
sijaitsevat metsän kätkössä ja huonojen teiden takana, mutta joka
tapauksessa ne ovat olemassa. Niiden asukkaiden korvat eivät ole
kuurot, kun vaan osaa iskeä arkoihin kohtiin. Kylä oli mainion sopiva
taistelun alottelupaikaksi.

Oli iltapäivä, kun Joel saapui kylään, hämärä alkoi painua maille.
Tähysteltyään metsiin kotvan, keksi hänen tarkka silmänsä heikon
savun kohoavan ylös ilmaan muutaman pellon takaa. Hän läksi
astelemaan umpimähkään savua kohti, löysi pienen harhailun jälestä
viheliäisen näköisen, harmajan torpan, avasi oven ja astui tupaan.
Tupa oli pieni, pahanhajuinen, kehnosti valaistu. Likaisia lapsia oli
joka lomassa. Heti ensi silmäyksellä luki Joel niitä puoli tusinaa.
Torpan emäntä, nuorehko, terveennäköinen nainen, puuhasi iltasta.
Porisevan padan alla paloi kituvalkea.

Joel lausui hyvän illan, vaimo näytti säikähtyvän.

-- Ei huoli pelätä, olen rauhallinen ihminen. Onko emännällä tarjota
kupillinen kuumaa väsyneelle?

Emäntä vaikeni. Joel huomasi ettei vaitiolo johtunut tylyydestä.

-- Onko papujen puute?

-- On vähän sekin ja erittäin sokurin.

-- Sinähän olet kai hipakkajalkainen, juoksehan noutamaan papuja ja
sokuria, virkkoi Joel ja antoi pari hopearahaa vanhimmalle tytölle,
joka hämärästä loukostaan uteliaasti kurkisteli häneen.

Tyttö suoriutui matkaan. Odotellessa rupesivat emäntä ja Joel
puhelemaan keskenään.

-- Mistä vieras on?

-- Helsingistä.

-- Minne matka?

-- Kaikkianne eikä minnekään erittäin.

-- Oletteko ammattilainen?

-- Enpä ole, minä olen työväen ystävä. Onko täällä liikkunut
semmoisia?

-- Eipä vasite täällä saakka, naapurikylässä kuului kesällä käyneen
yksi.

-- Oltiinko kuulemassa?

-- Eikä oltu.

-- Miksi?

-- Ei sopinut aikaan, oli kirkkomatka esteenä.

Tytön palattua puodista, keitti emäntä kahvit, isäntä joutui
parahiksi kotiin, kun pannu oli nostettu pöydälle.

-- Vieras on työväen ystävä, puheli emäntä, kaataessaan kahvia
kuppeihin. Pyytää yösijaa.

Isäntä, laiha ja pitkä mies, hymähti myöntyvästi.

Iltaseksi oli ryynikeittoa, jossa oli vähän rasvaa ja luuta. Mutta
ruokahalu oli kaikilla hyvä. Syötyä painui Joel rahille nukkumaan.

Seuraavana päivänä työnsi hän setelin torpan emännälle.

-- Ostakaa noiden ihon peitteeksi vaatetta, virkkoi hän, osoittaen
likaisia, puolialastomia lapsia.

Joel jäi torppaan moneksi päiväksi. Sunnuntai-illalla piti hän
ensimmäisen esitelmän työväestölle, maanantaina toisen. Toinen
esitelmä oli hänen maineensa alku. Viesti miehestä, joka vaatetti
alastomia ja joka puhui kuin taivaan ja helvetin lähettiläs, oli
kulkenut naapurikylään ja ajanut liikkeelle suuren ihmisjoukon.
Tutisevat vanhukset, nuoret äidit sylilapsineen, tytöt sulhoineen,
vaimot miehineen, kaikki olivat lähteneet liikkeelle. Pitkän
odotuksen jälestä ilmaantui Joel sankan väkijoukon eteen, hänen
kasvonsa olivat kylmäilmeiset, mutta hänen silmänsä syytivät paloa.
Tässä toisessa esitelmässään päästi hän verensä vihat irti, hänen
sanansa olivat vihan ja katkeruuden myrkyllä voideltuja. Miesten
ohimosuonet alkoivat paisua, kasvot synkistyä, katseet muuttuivat
kiiluviksi.

Joel huomasi, että hänen sanottavansa sattui, ja se huomio
vain kiihdytti häntä. Hän valoi sanoihinsa yhä enemmän vihan
ja katkeruuden myrkkyä, ja kun kuulijoiden mielet olivat
polttavimmillaan, avasi hän äkkiä tasa-arvoisuuden valtion ovet sepo
selälleen, näytteli kuulijoilleen onnen peltoja, jotka kasvoivat
vehnää, hunajaa ja maitoa, näytti tuhansittain koteja, joissa
hyvinvointi, ilo ja vapaus vallitsi. Täten hän puhuessaan näytteli
sekä paholaisen että enkelin osaa. Hän hymyili myötänään, mutta se ei
ollut tavallista hymyilyä, se oli kuin saaliin kimppuun hyökkäävän
pedon hymyilyä. Liikutus värähytti toisinaan hänen ääntään, mutta
siihen sekaantui samassa kirouksia ja vihaa sylkkyvä helvetti.

Vaimot ja nuoret äidit rupesivat parkumaan, ja kun Joel, silmäluomet
vain hieman raollaan, ylöskohotetuin käsin huusi kostoa tilintekoon
maan päälle, kun hän manasi ihmismeren vyöryaaltoja hyökkäämään
sortoa ja vääryyttä vastaan, koskettelivat miehien kourat tuppivöissä
riippuvia puukkoja.

Tämä esiintyminen kiidätti hänen maineensa maailmaan. Minne
ikinä hän saapuikin, aina synnytti hänen esiintymisensä ennen
kuulumattomat kirojuhlat. Viesteihin, jotka kulkivat hänen edellään,
kasvoi tarunomaisia lisikkeitä, ja siten Joelin henkilö muuttui
salaperäiseksi ja hämärien mielikuvituksien koristelemaksi. Se
suurensi hänet kaikkialla työväestön silmissä. Joelin saavuttua
kylään ja astuttua kuulijakunnan eteen, oli viimemainittu jo
ennakolta hypnotisoitu, ei tarvittu muuta kuin joku taitava kosketus
ja pyyhkäisy, niin se joko itki kyynelissään tai puri raivon
hammasta, kuten Joelia vain miellytti milloinkin.

Samoillessaan valitsi Joel asunnokseen köyhimmät, kurjimmat mökit,
siten hänen vihansa ja katkeruutensa aina sai uutta ravintoa.
Suurtalojen seudut olivat hänen mielimaitaan, siellä oli, suurtilojen
jälestä, enite tyytymättömyyttä ja kapinan henkeä. Kaikki järkiään
toivoivat muutoksia ja mullistuksia. Seikkaperäinen ohjelma ei
ollut kenelläkään selvillä, mutta sellaisina hämärinä ja epäselvinä
mullistushankkeet olivatkin sopivimmat. Ne soivat hurjimmillekin
vapaan mellastuskentän, ja siinäpä juuri niiden pyörryttävä voima
olikin. Olevaa yhteiskuntaa sai jokainen mielinmäärin repiä rikki,
uuden rakentamiseen nähden jäivät kädet vallan vapaiksi. Tämmöinen
ohjelma tyydytti Joeliakin, joka vain tahtoi taistella, taistella
hurjasti ja voimakkaasti, kunnes voitto saavutetaan.

Voittoon luotti Joel sokeasti, voiton saaminen oli hänestä tärkeämpi
kuin kysymys, mitä raunioille sitte rakennetaan. Siitä sovitaan
taistelun päätyttyä, kun ensin väkivalta ja vääryys on kymmenine
käärmeenpäine silvottu, kun sorron ies kätkee joukkojen voiman
painosta. Ja se kätkee, kätkee ehkä piankin. Tuhansien ja vieläkin
tuhansien niskat ovat tänään nöyriä ikeen alla, kuten hänen isänsä ja
Vaaksan niska, mutta kun "seesam" kajahtaa, suoristuvat niskat äkkiä,
ja syntyy vyöry niin suuremmoinen ja mahtava, että vapisuttaa ilosta,
kun sitä ajattelee. Voi Pohjavaltojen isäntiä niinä päivinä, voi!

Joskus toki kirpasi horjumus rintaa. Tämä sattui, kun Joel
samoillessaan näki pelloilla ja maantien varsilla rauhallisesti
raatavia ihmisiä. Häntä silloin ikäänkuin pisti, mutta piston
vaikutus oli tuokiollinen. Taistelukentäkseen oli Joel etukynnessä
valinnut semmoiset seudut, joissa oli suurtalojen leima. Tien
varrella peltoa kyntävästä miehestä singahtivat hänen ajatuksensa
äkkiä suurtilallisiin ja niistä Pohjavaltaan. Ja samassa tuokiossa
oli hän jälleen leppymätön, kostoa janoova, pedon voimakas Sormensuon
Joel, hän oli lihaksi ja vereksi muuttunut viha, katkeruus...

Juuri tähän perustui hänen maineensa ja mahtinsa, se oli kaiken
avain, se oli syiden syy ja hänen henkilönsä voima. Vaaksan
tanhualla viimeistä ponnistusta tehdessä lakkoyrityksen puolesta
oli hän sen voiman hämärästi tuntenut, kunnes se nyt, taistelun
alettua, rynnistihe esiin voimakkaana kuin ryöppyävä koski, joksi se
pikkupurosta oli kehittynyt.

Joel tunsi selvästi, ettei hän voinut elää ilman tätä taistelua.
Eevan yhteydessä olevien muistojen herätessä olisi hän ollut mies
työntämään puukon rintaansa, mutta se tuska upposi taisteluhimoon.
Mieli ei enää huokaillut kyynelin, se loihti silmän nähdä verta ja
liekkejä ja kaiutti korvaan ihmisvyöryjen voittoisat hurraahuudot.
Sen parempi, mitä tulisempi taistelu. Suurhetkinä, jolloin sydämmet
ja sielut olivat hänen valloissaan, hän jo nautti suuren, lopullisen
voiton nautintoja, pedon hymyilyä hymyillessään hän jo näki joukot
vyöryvän taisteluun.

Yhtämittaista riemukulkua olivat Joelin retket, toinen kirojuhla oli
toistaan mainehikkaampi. Työväenliikkeen johtaviin piireihinkin ehti
maine kertomaan miehestä, jonka vaikutusvoima maalaisraatajiin oli
ennenkuulumaton. Tähystelijöitä ja kuuntelijoita pantiin liikkeelle,
mies keksittiin mainettaan vastaavaksi, jopa suuremmaksikin, ja
silloin päätettiin moinen mies liittää työväen asian vakituisien
taistelijoiden joukkoon.

Mutta ennenkun päätös ehdittiin toteuttaa, sattui tapaus, joka
työnsihe Joelin ja työväenliikkeen johtavien henkilöiden väliin ja
teki toistaiseksi tyhjäksi Joelin liittymisen järjestyneiden riviin.



IX


Kynttelin jälestä veti pakkaseen ja pyryyn, oli toista tai toista,
usein molempia yht'aikaa. Joelia alkoi uuvuttaa. Liiallisia hengen ja
ruumiin ponnistuksia seurasi sairaalloinen tila, jonka vastapainona
oli vain rautainen tahto ja rautainen terveys. Joel samoili aina
jalan, välittämättä tuulesta tai tuiskusta ja käyttämättä milloinkaan
kyytihevosta, vaikka hänelle niitä joka kirojuhlan jälestä kilvan
tyrkyteltiin. Moinen laiha kurki kuin hän, jutteli hän kyytihevosien
tyrkyttäjille, oli muka sään pystymätön, tuulet ja tuiskut olivat
ilmaisia sotamarssin soittajia ja taipaleen hauskuuttajia, joita hän
oli tottunut kunnioittamaan ja rakastamaan paitaressusta saakka.

Muutamana lauvantaina helmikuun lopussa asteli hän järven jäitse
kulkevaa tietä. Hänen oli tuskan kuuma, mutta samalla hän tunsi
selkäluissaan kylmiä väreitä. Oli tuiskuttanut aamusta saakka,
lisäksi oli pureva pakkanen. Tien painuttua alas järvelle, yltyi
tuisku. Joel polki yhä sivakammin, oli astuttava puolitoista
penikulmaa pitkä järvitaival. Taipaleen puolivälissä riehahti tuisku
semmoiseksi Jumalan ilmaksi, ettei kulkija nähnyt eteensä kättä
pidemmälle. Hänen ympärillään vinkui, ulvoi, riehui. Valkoisia
pyörylöitä tuiskuili ylös ilmaan, toisia syöksyi alas, väliin tuuli
iski niihin kiinni ja ryöpytti niitä joka suuntaan. Jo riehutuiskun
alkaessa hukkasi Joel tien. Hanki, jonka välitse hän kahlasi, oli
toisinaan paksumpi, toisinaan ohuempi, joskus oli tuntuvinaan tien
pohja hänen jalkojensa alla, mutta sitte se ei tuntunutkaan, hän oli
taasen eksynyt tieltä, hän oli hukannut suunnankin, ja hän asteli
eteenpäin, tietämättä minne askeleet johtivat, minne riehutuisku
häntä ajoi.

Alkoi tuntua kamalalta, sillä ilma kiihtyi yhä. Tunnit kuluivat eikä
tullut vastaan maata eikä rantaa. Joel tunsi jalkojaan pakottavan,
päätään polttavan. Oudot, keltaiset valot välähtivät hänen
ympärillään, hänen korviinsa kuului suhisevia ja kohisevia ääniä,
hän suistui hankiin, nousi jaloilleen, suistui taasen, ja puoleksi
kontaten ja ryömien, puoleksi astellen pyrki hän riehutuiskussa
eteenpäin suunnatta ja puolipyörryksissä. Kerran oli hän kuulevinaan
kavion kapsetta aivan lähellä, hän yritti huutaa ja hän yritti
juosta, mutta kurkku ei päästänyt ääntä kuuluviin eivätkä jalat
totelleet. Hän suistui hankiin, nousi jaloilleen ja suistui taasen.
Siten hän yhä kulki, ryömi ja riensi. Sittemmin oli hänen ympärillään
kaikki valomerenä. Hän näki keltaisia valoja, sinisiä ja punaisia
valoja, tummia ja kirkkaita valoja. Ja hän kulki yhä. Konttasi,
asteli, ryömi. Sitte hän näki pitkät mustat varjot, jotka ylettyivät
maasta taivaaseen. Ja samassa kuului hänen korviinsa ääniä, jotka
olivat voimakkaat kuin meren myrskyn kohina, häneen tartuttiin
kiinni, häntä laahattiin jonnekin, joku suuri vuorenseinä avautui
hänen eteensä, vuoren sisässä loisti kirkas, silmiä polttava aurinko,
sitte meni kaikki sekaisin, sitte ei hän tajunnut mitään.

Aamuhämärän paetessa nousevan päivän tieltä heräsi hän. Hän makasi
pienen tuvan lattialla, tyyny päänsä alla, peite hartiain yli
levitetty. Tuvassa oli kaksi ihmistä, mies ja vaimo, viimemainittu
hoiteli hälvenevää tulta, mies neuloi koneella.

-- Missä minä olen?

Joel kohosi istumaan, mutta lattia ja huone tuntui keinuvan.

-- Kristillisien ihmisien luona, vastasi vaimo.

Joel yritti nousta jaloilleen, mutta yritys ei onnistunut.

-- Milloin tulin tänne?

-- Pimeän vaiheilla, taasen vastasi vaimo. Sattumalta sinut
keksittiin.

-- Miten sattumalta?

-- Unhotin tuoda vettä ennen pimeää. Kun menin kaivolle, kuului
alhaalta rannalta uihkinaa. Kiitä Jumalaa, ettei eilinen päivä ollut
viimeisesi.

-- Kiitän ennemmin teitä.

-- Elä minua, kiitä Jumalaa, joka sovitti niin, että unhotin veden.

-- Teitä vain kiitän, mutta jos se teitä huvittaa, pankaa kiitokset
tasajakoon Jumalan kanssa. Tuhmaa se on, ylen tuhmaa ja raukan
kaunista se myöskin on.

Vaimo kauhistui.

-- Jumalaton, ken olet?

-- Koditon kulkija, sen hylkimä, jota Jumalaksi sanot.

-- Jumalaton, aavistan kuka olet. Olet kuuluisa Joel Sormensuo.

-- Oikein osasit, Joel Sormensuo minä olen, työväen ystävä, köyhien
ystävä, kärsivien ystävä.

-- Pimeyden ruhtinaan palvelija sinä olet, valkeuden enkeliksi puettu
paholainen sinä olet.

-- Maltahan, lausui mies nuhtelevasti.

Joel loi silmäyksen mieheen. Sen tukka oli aivan harmaa, vaikka
ikä oli korkeintaan neljänkymmenen vaiheilla. Jotakin erityisesti
vaikuttavaa oli hänessä. Hänen huulensa tuon tuostakin puhuivat
sanoja, koneen surinan lomissa luuli Joel kuulevansa hänen höpisevän
itsekseen: "tulee kotiin, tulee kotiin".

-- Pyörryttää, antakaa jotakin lämmintä.

Vaimolla oli varattu kiehutettua maitoa, vapisevin käsin vei hän
astian Joelin huulien lähelle, tämä joi useita siemauksia, retkahti
jälleen sijalleen ja nukkui.

Vasta myöhään illalla hän heräsi. Hänen oli nälkä ja jano, ja hänen
päänsä tuntui vielä raskaalta, mutta ohimoja ei polttanut enää.

-- On nälkä, on jano...

Syötyään tunsi hän vilun pakenevan. Hän valvoi tunnin verran, sitte
raukasi häntä taasen ja hän vaipui raskaaseen uneen. Aamulla tunsi
hän olevansa melkein entisellään, hän nousi jalkeille yht'aikaa kuin
tuvan isäntä ja emäntäkin.

Ikkunaan näkyi järven selkä, jota taivaltaessa riehutuisku oli Joelin
yllättänyt. Selkä oli leveä ja suuri, etäiset rannat hukkuivat
pakkasen huuruihin, mutta lähirannoilla kimelteli aurinko raidoissa,
jotka harmaana reunustuksena kiertivät rantoja. Oli aivan mahdoton
saada selkoa harhailuista. Joel oli luultavasti risteillyt joka
suuntaan sekä lopulta sittekin ajelehtinut päämäärää kohti.

Kylään, jonne hän aikoi, oli vielä penikulman verran. Lähin kylä,
joka alkoi levitä muutaman sadan askeleen päässä yöpymispaikasta,
oli vähäpätöinen, sen talot olivat pientaloja, joissa ei ollut
torppeja eikä muutenkaan palkattuja työvoimia muuta kuin
nimeksi, siihen kylään ei ollut Joelin tarkoitus pysähtyä. Mutta
penikulman etäisyydessä olevassa kylässä oli suurtaloja, torppeja,
palvelusväkeä, siellä oli kirojuhlien pyhä paikka.

-- Tämä lie kaunista seutua, virkkoi Joel, silmäillessään ikkunasta
järvelle käsin. Ja ehkä on täällä onneakin enemmän kuin muualla.

-- Olisi kyllä, mutta pimeyden ruhtinaan palvelijat tekevät täälläkin
työtään, vastasi vaimo, luoden vihamielisen katseen Joeliin.

-- Tarkoitatko minua?

-- Sinuakin tietysti, kaikki te olette yhtä valkeita paholaisia.

-- Mekin, jotka köyhiä rakastamme.

-- Ja Jumalaa vihaatte.

-- Kuulehan, jatkoi Joel, yhä silmäillen järvelle, minä en oikein
käsitä minkämoinen sinun Jumalasi on. Erehtynenkö sanoessani, että se
on vanha ja väsynyt ukko-rähjä, joka vetelehtii taivaan pirttilöissä,
välittämättä muusta kuin hallelujalauluista ja keruupien
torvensoitosta.

-- Kauhistus, millaisia pilkkasanoja puhuu kuoleman kynsistä
pelastunut.

-- Kumma kun viitsit moista ukko-vetelystä palvella, jatkoi Joel
huolettomasti ja kuivalla äänellä. Mitä luulet hänen välittävän
sinusta? Hänestä on saman tekevä saatko syödä kerran tai kahdesti
päivässä, ansaitsetko työstäsi viisi penniä tai markan. Sinun
hätähuutosi ei voi tunkeutua ukon korviin keruupien laulun ja soiton
lävitse. Minun Jumalani on nuori ja väkevä. Sen silmät säihkyvät,
sen veri kiehuu ja palaa. Minun Jumalani soittaa sotatorvea ja
kutsuu taisteluun vääryyttä, väkivaltaa ja sortoa vastaan. Semmoista
Jumalaa, minä palvelen.

-- Missä se Jumalasi asuu, ja kuka se on?

-- Se olen minä itse.

-- Eli oikeastaan sinun omat himosi. Himojenne palvelijoita te
olette kaikki tyyni, te puhutte köyhistä ja kärsivistä, sorrosta
ja orjuudesta, vääryydestä ja oikeudesta, totuudesta ja valheesta,
mutta nuo kaikki ovat tyhjiä teirenkuvia, joilla te houkuttelette
kokemattomia ja ymmärtämättömiä luoksenne. Teidän ainoa Jumalanne on
himo, rahan himo, lihan himo, nautinnon himo. Se on himo, aina vain
himo, joka teitä kiidättää, kuohuttaa.

Joel katsoi vaimoon, sitte hän katsoi mieheen. Tämä polki konetta ja
höpisi itsekseen: "tulee kotiin, tulee kotiin". Harmaine hiuksineen
vaikutti mies Joeliin taasen erityisesti. Ja vaimonkin kasvoissa
oli jotakin vaikuttavaa, jotakin tuttua. Missä oli hän ennen nähnyt
nuo kasvot? Ja milloin? Joel ponnisti muistiaan, mutta langat
katkesivat, johtamatta perille. Toisen yrityksen jälestä herkesi
hän tuloksettomasta muistin pingoittamisesta ja siirti katseensa
jälleen mieheen. Tämä polki konetta ja höpisi aina väliin itsekseen.
Kotvan silmäili Joel häntä, sitte välähti jotakin hänen mieleensä,
ja melkein tietämättään virkkoi hän, kun mies höpisi: "tulee kotiin,
tulee kotiin", kysymyksen:

-- Lyylikö tulee?

Herkesi kone pyörimästä, vaimon huulilta kuului huudahdus:

-- Tunnetko Lyylin? Oletko nähnyt? Puhu, Jumalan nimessä.

-- Kyllä tunnen, ja kyllä olen nähnyt, mutta elkää kysykö nyt
enemmän, minä en jaksa, en mitenkään...

Tupa rupesi keinumaan, Joelin täytyi paiskautua lattiaan pitkäkseen.
Vaimo toi tyynyn hänen päänsä alle. Joel katsoi oikein läheltä häntä.
Kasvojen piirteet muistuttivat niin elävästi Lyyliä, suupielissä vain
ei ollut katkeraa, salatun tuskan ilmettä.

Tämä oli siis Lyylin koti.

-- Rauhoittukaa, minun Jumalani on nuori ja väkevä.

Illalla Joel kertoi, minkä tiesi Lyylistä, kertoi todenmukaisesti.
Totuus, vaikka musertava, oli hänen mielestään sovittavampi
kuin häilyväinen peitteleminen, josta jää mieleen epäilyksiä ja
ahdistuksia. Joelin kertoessa pidätti vaimo kyyneleitään, mies istui
kädet ristissä polvilla ja hoki itsekseen "tulee kotiin, tulee
kotiin".

-- Sen verran minä tiedän, virkkoi Joel, lopetettuaan. Huomenna te
kerrotte, mitä tiedätte.

-- Kyllä, vastasi vaimo kyynelissään.

Lyylin tarina alkoi kesän kauniimpana aikana, jolloin tuomet kukkivat
ja pääskyt häärivät pesissään. Kylään saapui työväen ystävä,
himojensa palvelija, valkeuden enkeliksi puettu paholainen. Salama
oli sen nimi. Kaksi kertaa kävi Lyyli kuulemassa sen esitelmiä,
kerran naapurikylässä, toisen omassa kylässä. Viivähti toisella
kerralla tavallista myöhemmin. Seuraavana päivänä pistäysi viettelijä
heille pukineitaan siistityttämään. Parin viikon kuluttua sen
tie taasen veti paikkakunnalle kauttakulun vuoksi. Samassa sopi
pitää esitelmä. Lyyli meni kuulemaan. Ei viipynyt sillä kertaa
huomattavammin. Lauantaina poistui Salama kylästä. Asteli soutumiehen
kera heidän tupansa sivutse rantaan. Ikkuna oli auki, tyttö vaihtoi
siinä silmäyksen ohikulkijan kanssa. Kasvot samassa muuttuivat
sekavailmeisiksi. Kertoja ei tajunnut mitään. Aamulla läksi tyttö
kirkkoon. Ei huolinut isää soutamaan, tahtoi mennä yksin ja soutaa
yksin. Sunnuntaina piti Salama kirkonkylässä kirojuhlat. Jälestäpäin
tuli tiedoksi että he siellä olivat tavanneet ja tehneet kaksin
kävelymatkan. Kului muutama päivä, Lyyli oli toisinaan iloinen,
toisinaan kalpea ja kuin kaukana oleva. Eräänä aamuna oli kamari
tyhjä. Pöydällä oli kirjekuori ja siihen oli kirjoitettu: "minä
rakastan Salamaa ja seuraan häntä".

Kamari oli siinä kunnossa, johon Lyyli sen jätti. Mihinkään ei oltu
koskettu. Seinällä riippui joku maisemataulu, hopeakirjaiminen
raamatunlause ja pari valokuvaa. Toinen ikkunaverho oli vedetty
syrjään, sängyn peite oli osittain luisunut lattiaan. Ikkunasta
oli ihana näköala järvelle. Sen ikkunan oli Lyyli avannut hiljan
hiljaa, oli rasahtamatta hypännyt nurmelle, oli kenties pidättänyt
hengitystään, ja kun ei tuvassa syntynyt kolinaa, oli jouduttanut
matkaan.

Joel viipyi monta päivää Lyylin kodissa, ja koko sen ajan oli hän
kuin toinen ihminen. Hänen ja maailman välillä vallitsi jonkinlainen
aselepo, ajatukset olivat irtautuneet taistelusta, katkeruuden
ja vihan liekit olivat hetkeksi hälvenneet. Mutta se oli vain
aselepoa, jonka loputtua taistelu taasen jatkui. Joelin piti rientää.
Hyvästellessä heittäysi tuvan emäntä halailemaan Joelin polvia,
puhellen samalla:

-- Olet enkeli ja paholainen. Minä rakastan ja vihaan sinua. Mutta
minä uskon sinuun yhtä lujasti kuin tuomiopäivään. Tuo mun tyttäreni
kotiin. Tuotko?

-- Tuon, vastasi Joel vakuuttavasti.

-- Vannotko tuovasi?

-- Vannon, mutta sen Jumalan nimeen, jota minä palvelen.

Retkeltään saavuttuaan jälleen pääkaupunkiin, kiirehti Joel tapaamaan
Lyyliä. Ennätys ei tyydyttänyt häntä, mutta viho viimein ehti hän
tutulle kadulle. Kello kävi silloin yhdeksättä, jolloin ompelukoneen
hyrinä tavallisesti alkoi kuulua Lyylin huoneesta.

Melkein juosten kääntyi Joel portista pihaan, astui tuttuja, rappuja
ylös ja työntäytyi huoneeseen. Outo, tummatukkainen nainen seisoi
hellan ääressä, hänen lähellään pikku poika ohjaili pahvihevosta.

-- Elkää pahastuko, soperteli Joel pettyneen näköisenä ja hämillään.
Tässä asui ennen tuttu henkilö, mutta se lie muuttanut.

Tummatukkainen nainen loi Joeliin välinpitämättömän katseen eikä
vastannut sanaakaan. Joel pyysi anteeksi ja peräytyi, ovesta eteiseen.

Koko viikon hän sitte etsi turhaan Lyyliä. Tyttö oli kadonnut
jäljettömiin. Etsimisinnon lauhduttua virkeni taisteluinto. Joel
ryhtyi taasen lataamaan itseään, käyttäen hyväkseen tilapäisiä
esitelmiä ja etenkin kirjallisuutta, jonka saanti oli verrattoman
helppo. Päiväkaudet istui hän kirjojen ääressä, pistäytyen vain
väliin vilvoittelemaan kadulle, mutta silloinkin taistelusuunnitelmat
pyörivät hänen aivoissaan. Hänen ilmaantumisensa kaupunkiin
oli kuitenkin tullut tiedoksi ja eräänä iltana saapui hänelle
kirjallinen kutsu käydä erään työväen valtuuskunnan jäsenen luona.
Se oli vaikutusvoimainen mies sekä Joelille tuttu ulkonäöltään. Kun
viimemainittu aikoi vielä viipyä moniaita päiviä pääkaupungissa, ei
hän kiirehtinyt täyttämään pyyntöä, jonka tarkoituksen hän kyllä
vainusi. Vasta kylläännyttyään pääkaupungin levottomaan elämään
ja ruvettuaan kaipaamaan maalaisia lauantai-iltoja saunoineen ja
ruisjauhopuuroineen, ryhtyi hän suunnittelemaan matkaohjelmaa ja kun
se oli tehty, päätti hän päivän parin jälestä ajautua maantielle.

-- Ylihuomenna lähden, virkkoi hän muutamana iltana Anni emännälle ja
Miijalle. Huomenna käyn vieraisilla merkkimiehen luona.

Joel pani kirjan kiinni, otti käteensä sanomalehden ja rupesi
silmäilemään sitä sieltä ja täältä. Kirvesmiesten ammattiosaston
iltamailmoitus pistihe hänen silmäänsä. Mitäpä jos mennä.
Entisiltä ajoilta olivat iltamat jättäneet pelkkiä hyviä muistoja.
Ja toisekseen oli Joel hurja tanssimaan, kun milloin heittäysi
tanssi-intoon. Tunnin, vaikkapa kaksikin saattoi hän polkea yhteen
toviin hengästymättä, hikipisaraa pudottamatta.

-- Lähtäänkö?

Joel näytti iltamailmoituksen Miijalle, joka jo mielellään kävi
neitosesta ja vielä mieluummin pyöri soiton tahdin mukaan.

-- Lähtään, vastasi Miija iloisesti.

Pian joutuivat he matkaan. Iltamassa oli paljo yleisöä, ohjelma oli
vaihteleva. Mutta kesken vilkkainta karkeloa katkasi soittokunta
valssin säveleet ja puhalsi fanfaarin. Lavalle, jossa oli näytelty
kaksi kuvaelmaa, ilmaantui Salama. Tämä oli lahjakkaisuutensa ja
edullisen ulkomuotonsa kautta kohonnut tavallisesta agitaattorista
tärkeään asemaan työväenliikkeen johtomiehien riveissä. Hänen
käytöksensä oli sievistynyt eikä muistuttanut enää käsityöläistä.
Hieman kalvakkaan, hermostuneen ja raukean näköisenä, mutta kasvoilla
entinen etevyydentunteen leima, joka jo Vaaksan tanhualla oli ollut
huomattavissa, seisoi hän lavalla, kunnes yleisö oli niin hiljaa,
ettei kuulunut hengenvetoa tuolta eikä täältä. Sitte hän alkoi puhua.

Salaman näkeminen suututti Joelia, hänen iloiset tunnelmansa
särkyivät, vihan veret ajautuivat hänen kasvoihinsa. Veren
kuumentuminen alkoi tuntua sitä enemmän, jota suloisemmin Salama
puhui, jota mestarillisemmin hän laati sanansa ja lauseensa.

Puheensa keskivaiheilla kosketti Salama köyhälistön kyyneliin ja
kärsimyksiin. Silloin Joel joutui kokonaan, vihan valtoihin, hän ei
ollut enää sosialisti eikä kansan yllyttäjä, hän oli vain ihminen,
torpan poika...

-- Ken voikaan lukea meidän kyyneleemme...? Enempää ei Joel sietänyt
kuulla.

-- Julkeatko sinä puhua Ihmisten kyyneleistä? kuului äkkiä
vimmastunut ääni yleisön seasta ja samassa Joel astui lavaa kohti.

Salama katsoi häneen hymyillen.

-- Konna, lurjus...

Joel eteni aivan lavan ääreen. Salaman kalvakkailla kasvoilla leikki
yhä hymy.

-- Sanon vielä toisen kerran, että sinä olet konna ja lurjus ja
että...

Monet voimakkaat kädet tarttuivat Joeliin, hänelle karjuttiin, häntä
kiskottiin ja tyrkittiin oveen päin.

Ja lopulta hän paiskattiin pihalle.



X.


Sukuniemi oli komea suurtila. Peltoa parin kilometrin pituinen
kaistale ja kaistaleen keskivaiheilla upea, palatsimainen rakennus,
jonka eteläpuolella levisi somin sisäjärvi, mitä milloinkaan
etelä-Suomessa on nähty. Sukkulanmuotoisena työntyi järvi päivän
suunnilla olevaa talonpoikaiskylää kohti, aivan kuin vasite
paetakseen häiritsemästä ja särkemästä Sukuniemen laajuudestaan
kuuluja viljelyksiä.

Sukuniemeen kuului noin satakunta torppaa. Sijaiten sivustoilla ja
kaistaleen molemmissa päissä kohoavilla rinteillä piirittivät ne
etuvartijajoukon tavoin emätilan, ja niiden joukossa oli suuria sekä
pieniä, voipia sekä köyhiä, vanhoja sekä vastaraivattuja.

Etuvartijoiden riveissä oli paljo kärsitty, paljo huokailtu, mutta
oli kärsitty hiljaa, oli huokailtu hiljaa, niin hiljaa ettei siitä
tiennyt muu kuin taivas. Kesäisin riennettiin työhön nousevan
auringon kera, ja palattiin kotiin, kun päivä oli painunut muille
maille. Ainoa keino, jolla sorron kättä pehmitettiin, ainoa valo
orjuuden yössä oli petos ja viekkaus. Kaikki muut puolustusaseet oli
torpparijoukolta ryöstetty, mutta älyperäisesti kehitettyä viekkautta
ja pettämisen taitoa ei voitu ryöstää. Se oli aina käytännössä, kun
muu ei auttanut. Pehtooria ja vouteja petettiin niin paljo, kun niitä
pettää voitiin. Kun yksi petoskeino paljastettiin, keksittiin kaksi
uutta keinoa sijaan, ja siten oltiin aina rauhallisella sotakannalla
isäntää ja tämän käskynhaltijoita vastaan. Työn johtaminen muuttui
pelkäksi nuuskimiseksi, työnteko keskittyi yhteen ainoaan: millä
keinolla nasevammin johtaa harhaan käskynhaltijan järki ja silmät.

Tämmöisissä oloissa palautuivat luonteet, nuoret oppivat vanhoilta
kaikki pettämisluettehet, kokemattomat tulokkaat kypsyivät
ihmeteltävän lyhyessä ajassa opettajiensa vertaisiksi, koko joukko
oli siinä suhteessa ehjä ja yksivärinen, kukaan ei ollut toinen
toistaan huonompi.

Tämä joukko ei ollut herkkä syttymään, se arvosteli ja punnitsi
kaikkia oman itsensä mukaan, se palveli yhtä paljon pirua kuin
Jumalaakin, ja se oli valmis, jos niiksi kävi, pettämään molemmat,
sillä se oli aina oppinut luottamaan lopullisesti omaan älyperäiseen
viekkauteensa. Tämä olikin luonnollista. Ikinä se ei ollut saanut
mitään hyvää omien rivien ulkopuolella olevilta henkilöiltä, mikään
kunnioittava sana ei ollut maailmalta milloinkaan kaikunut sen
korviin, mitään säälin ilmausta itseään kohtaan ei se ollut kuuna
päivänä keksinyt kenenkään kasvoilla. Siksi se epäili kaikkia ja
tunsi vastenmielisyyttä kaikkia kohtaan. Ja siksi se luotti vain
omaan itseensä. Se hymyili toisella silmällään makeasti, mutta
toisella silmällään ilkkui se, kun milloin joku sosialistipuoskari
tuli kahden tyhjän käden kera julistamaan sille onnea, hyvinvoipuutta
ja kylläistä vatsaa.

Tuota kesti aikansa.

Mutta yhä väkevämmin kärysi ilmassa taistelun henki, yhä useammin
ilmausi myrskyn kuplia korvan kuultaviin. Viestit voitoista, joita
oli saavutettu, viestit taisteluista, jotka olivat paraillaan
käynnissä, kulkivat tulisien miekkojen tavoin pimeän yön halki.
Tuhannet silmät seurasivat niiden kulkua, tuhannet rinnat paisuivat.

Sukuniemen etuvartijajoukko tunsi ruumiissaan kipinöitä ja
nytkähdyksiä, se alkoi oppia käsittämään voimansa, joka käsitys
ei tähän saakka ollut pystynyt sen järkeen millään moukarilla. Se
oppi vihdoinkin käsittämään, että suurtilan torpparilla, tuolla
vaivatulla, kiusatulla torpparilla, joka tähän saakka oli elänyt
vain herransa ja isäntänsä suuta varten, että tällä koiran ruoskalla
olikin valta oman isäntänsä ja koko maailman yli! Jos se vain rohkeni
ottaa vallan.

Taistelujen viestit sen totuuden vahvistivat. Muutaman suurtilan
torpparit, monien kymmenien penikulmien etäisyydessä Sukuniemestä,
olivat ryhtyneet taisteluun isäntäänsä ja tämän ruoskanheiluttajia
vastaan niin onnellisella seurauksilla, että voittivat verojen
alennusta ja työpäivän lyhennystä.

Sukuniemen etuvartijajoukko odotti suotuisaa tilaisuutta ryhtyäkseen
taisteluun, mutta se pysyi näennäisesti tyynenä. Kuten ennenkin,
olivat selät orjamaisen nöyriä ja notkeita, kasvoissa ilmeni entinen
harras kirkkohymy, mutta hymyn alla piili haukan uskaliaisuus ja
sisut syyhyivät salaa.

Ilmaantui sitte odotettu tilaisuus. Muuan Huimala-niminen torppari,
notkeaselkäisistä notkeaselkäisin ja viekkaista viekkain, saapui
päivätyöhön laiskan konin kera, joka tuskin kykeni seisomaan omilla
jaloillaan. Elokuu oli silloin lopussaan, kuuttomat yöt olivat
pimeitä. Pehtoori, joka ei älynnyt, että Huimalan työn takana
oli liitossa koko etuvartijajoukko, kiroili, mutta viimemainitut
näyttivät kirkkonaamaa. Tunnetulla visakepillään, joka kuului
eroittamattomasti pehtoorin henkilön yhteyteen, uhkasi hän Huimalaa,
jos tämä vielä näyttäytyy koninensa hänen silmiensä edessä.
Seuraavana aamuna uudistui kohtaus sillä pienellä lisäyksellä että
Huimala ja hänen koninsa saivat maistaa visakeppiä.

Seuraava päivä kului maineetta, mutta sitä seuraavana aamuna hääri
kymmenkunta miestä kartanon pellon laiteella, joka ulottui puutarhaan
saakka. Kaksi pylvästä oli yön kuluessa pystytetty saran päähän,
pehtoorin ehtiessä paikalle hinattiin paraikaa pylväille poikkihirttä.

-- Rakkarit, p--leet, mitä te...?

-- Ole vaiti, keskeytti joku joukosta. Tänään on juhlapäivä.

Pehtoori ei vieläkään käsittänyt miehien puuhaa. Viha ja uhma, joka
niin peittelemättä ilmausi joukon kasvoilla, hämmästytti häntä. Hänen
edessään oli aina ennen madeltu ja oltu nöyriä, mutta nyt...

-- Mitä te kujeilette?

-- Hirsipuuta, näethän. Pehtoori nauroi kuin älytön.

-- Aiotteko ruveta hirttämään toinen toisianne?

-- Ei, me hirtämme sinut.

-- Määrä pilallakin.

-- Ei ole pilaa. Poikkipuu on, Jumal'auta, sinua varten.

-- Ken uskaltaa koskea minuun?

Pehtoori uhkaa miehiä visakepillä ja aikoo luikahtaa tiehensä, mutta
kaksi rotevaa torpparia asettuu hänen tielleen.

-- Pysyhän alallasi, tämä ei olekaan pilaa.

Samassa Huimala saapui taluttaen koniaan, ja konin jälessä asteli
koko satakuntaan nouseva torpparijoukko. Pehtoorin polvet rupesivat
tutisemaan, hän silmäili toivottomana kartanoon päin.

-- Nyt mennään isännän luo.

Pari miestä tarttui pehtooriin kiinni ja nosti hänet konin selkään,
samassa lähdettiin liikkeelle. Huimala talutti konia, joka asteli
vitkaan ja horjuen, matka suunnattiin Sukuniemen paraatirappuja
kohti. Kello ei ollut vielä viittäkään, kartanossa maattiin. Muutama
voimakas lyönti oviin, ja naisväen hämmästyneitä kasvoja ilmaantui
ikkunoihin, ilmaantuipa isäntäkin kuistin rapulle.

-- Ystävät, mitä nyt on tekeillä? kysyi isäntä, joka
silmänräpäyksessä käsitti kaikki, mutta tekeytyi kuitenkin kuin
puusta pudonneeksi.

-- Puhut kierosti, keskeytti hänet katkera ääni. Emme ole ystäviäsi,
orjiasi olemme.

-- Onko teillä mitään toivomuksia?

-- Ei ole toivomuksia, vastasi sama katkera ääni, mutta vaatimuksia
on.

Synkkänä seisoi etuvartijajoukko rapun edessä, keskellään koni ja
konin selässä Sukuniemen vihattu pehtoori, ruoskaherra.

-- Mitä vaaditte?

-- Vaadimme ensinnäkin, ettei tämä vanha koira enää astu jalallaan
Sukuniemen palstoille. Jos ei vaatimusta tänä hetkenä täytetä,
panemme hänet heilumaan tuonne.

Katkeraääninen mies osoitti kädellään hirsipuuta, joka yön kuluessa
oli pystytetty pellon laitaan.

Suuttumus punasi isännän kasvot, mutta hän käsitti hetken vakavuuden
ja kytki vihansa.

-- Suora vastaus nyt heti, vaati katkeraääninen.

-- Menkää rauhassa kotiin, lausui isäntä katkonaisin sanoin, siitä
asiasta pääsemme kyllä sovintoon.

Tämä oli Sukuniemen kuuluisien rettelöiden ensimmäinen vaihe, ja
siitä ne jatkuivat edelleen. Noin pari vuotta vallitsi kartanon
alueella jonkinlainen sotatila, jonka leimana olivat alituiset
rettelöimiset, lakot ja käräjänkäynnit. Väliin tuntui kuin
rettelöittäisi siellä pelkästään rettelöimisen vuoksi ilman selvää
lopputarkoitusta, mutta väliin tehtiin etuvartijajoukon oloissa ja
elinehdoissa niin tummia paljastuksia, että kuohumus näytti aivan
luonnolliselta. Tämä ymmärrettiin ja ymmärrettiin sekin, ettei murros
voinut sipsuttaa etuvartijajoukon riveihin hauskana kansalaisjuhlana
ilman tuulta, myrskyä ja hammasten kiristystä.

Kun oli pari vuotta rettelöitty, käyty käräjiä ja tehty lakkoja,
alkoi rauhaisien olojen kaipuu nakertaa mieliä. Taivuttiin hieromaan
sovintoja. Jälellä oli vain kaksi riitakysymystä, kymmenen torpparin
häätäminen ja Sukuniemen lainajyvästön jakaminen. Molempiin
kysymyksiin nähden asettui isäntä jyrkälle kannalle. Lakkojen
ja rettelöiden johtomiehet vaati hän armotta häädettäviksi sekä
lainajyvästön jaettavaksi kahtia, torppareille toinen puoli,
Sukuniemen osalle, jatkuvaa toimintaa varten toinen puoli. Torpparit
saivat osansa jakaa keskenään siten, että jakoperusteeksi pantiin
torpparina-oloaika. Molempien riitakysymyksien ratkaisuun oli jo
melkein suostuttu, rettelöimisien piti loppua, rauhan ja toiminnan
ajan piti alkaa, mutta silloin ilmaantuikin etuvartijajoukon
keskuuteen pieni, laiha ja kesakkonaamainen mies, ilmaantui
maailmankuulu Joel Sormensuo. Ei ryntänyt Joel miehien kimppuun
suin päin, viikon hän lähenteli, tutki luonteita ja teki samalla
huomaamatonta ennakkokylvöä. Kysyi joltakin puheen lomassa, oliko
ihmisellistä että yhdessä myrskysäätä koettua ja sitte tuulen
suojaan päästyä potkaistaan kymmenen toveria jälleen aaltojen
vyörytettäviksi. Jollekin toiselle huomautti hän, ettei Sukuniemen
haltijat ole kasvattaneet jyvästöä, sen ovat torpparit yksinomaan
tehneet, ja heille siis kuulunevat työn hedelmätkin. Sitte hän
ryhtyi rynnäkköön. Torpparit kutsuttiin yhteiseen kokoukseen. Kokous
muodostui ennen kuulumattomaksi kirojuhlaksi paikkakunnalla. Naiset
kirkuivat ja repivät tukkaansa, miehet tanssivat kyykkysillään
toisiensa edessä. Tehtiin päätös että jyvästö kuului kokonaan
torppareille, poisluettuna pohjapanos, jolla joku Sukuniemen omistaja
oli aikoinaan jyvästön perustanut. Samoin päätettiin että häädetyiksi
tuomitut piti armahdettaman. Päätökset ilmoitettiin isännälle, sillä
nimenomaisella huomautuksella, ettei niistä peräydytä tuumaakaan. Oli
totuttu alituisiin voittoihin, oli saatu myönnytys toisen jälkeen,
järjet olivat juopuneet.

Mutta isännän päätös oli myöskin peruuttamaton, ei hänkään antanut
perään. Laatipa hän vaatimuksiinsa vielä lisäponnenkin: Joel
Sormensuon piti määrättyjen tuntien kuluessa luistaa tiehensä
Sukuniemen alueelta.

Elettiin joku päivä, sitte särettiin telefoonijohdot ja illalla,
hämärän painuessa maille, lähdettiin satamiehin ja satahevosin
Sukuniemeen. Hevoset jätettiin jyvämakasiinin eteen, mutta miehet
valmistausivat astelemaan paraatirappuja kohti. Miehillä oli
olkapäillä pitkät seipäät, ja seipäät olivat varustetut tuohuksilla.

-- Tulta tuohuksiin ja eteenpäin mars, kuului Joelin komento.

Sytytettiin tuohukset ja lähdettiin liikkeelle. Joel asteli
etunenässä. Hänen sielunsa oli juopunut, hänen verensä huumautunut.
Seesam-sana soi hänen korvissaan mahtavana vyörynä. Sinä
silmänräpäyksenä uskoi hän suureen voittoon, hän tunsi jo sen
esimakua. Kun kaikki orjajoukot näin lähtevät liikkeelle, viertyy
vääryys ja sorto, viertyy ijäiseen maanpakolaisuuteen.

Paraatirapun eteen saavuttua, asetuttiin puoliympyrään. Kauas
puutarhaan heijastuivat tuohuksien liekit syyskuun iltana, kylmän ja
puistattavan vaikutuksen teki äänetön joukko, jonka kasvoilla ilmeni
vain katkeruutta ja vihamielisyyttä.

Vihdoin isäntä ilmaantui rappusille. Tyynen näköisenä seisoi
hän etuvartijajoukon edessä. Harmahtavat hiukset loivat häneen
kunnioittavan ilmeen, vaikka laihat, ryppyiset kasvot muuten
näyttivät tuskaantuneilta.

-- Mitä tahdotte? Mitä vaaditte? isännän äänessä kuului väkevä
värähdys.

-- Leipää nälkäämme, vastasi joukosta entinen katkeraääninen.

Tuo oli ilmi valhetta.

-- Sukuniemen alueella ei ole moneen vuoteen kärsitty leivän puutetta.

-- Mutta sitä enemmän oikeudenpuutetta. Lainajyvästö on meidän.

-- Jätetään asia oikeuden ratkaistavaksi.

-- Emme ole tottuneet saamaan oikeutta herroilta, me saamme vain
silloin oikeutta, kun itse hankimme sitä. Siis joko tai ei.

-- Minun sanani on ei.

-- Onko ihka viimeinen?

-- On.

-- Onko meihin kymmeneenkin nähden? Katkeraääninen astui joukosta
erilleen.

-- On teihinkin nähden.

-- Hyvä, sitte se alkaa uusi lysti.

Katkeraääninen peräytyi jälleen paikalleen, ja sen jälestä kuului
Joelin ääni:

-- Alas lainajyvästöön.

Joukko lähti jyvävarastorakennusta kohti.

Hetkisen jälestä alkoi sieltä kuulua ankaraa jyskettä, ja sen
synnyttivät moukarin iskut, jotka kohdistuivat oveen. Rautakanget
tekivät kotvan tenää, mutta taipuivat ja heltivät sitte hurjan
voiman edessä. Murtamistyöt olivat jo suoritetut, aiottiin juuri
ruveta hinkaloita tyhjentämään, kun ulkoa kuului epäselvää melua ja
hätähuutoja. Ulkona seisovat tuohusmiehet keksivät viisimiehisen
poliisijoukon lähenevän. Joukon valtasi kauhu, se ei kestänyt
univormujen ja kiiltävien nappien voimaa, se joutui sekasortoon.
Tuohuksia lyötiin sammuksiin, kuului huutoja, hevosien juoksua,
rattaiden kolinaa, kirouksia, naurua...

-- Ulos joutuin, huusi joku jyvävarastohuoneesen, jossa miehet jo
olivat ryhtyneet lapioimaan jyviä säkkeihinsä.

Äänen sointu ilmaisi, että todellinen vaara oli lähellä. Miehet
viskasivat käsistään tuohukset, ponnahtivat kynnyksen yli ja
katosivat pimeyteen. Kun kovalle otti, jäi heille vanha luu
käteen: heidän oma älyperäinen viekkautensa. Poliisien ehtiessä
jyvävarastohuoneen kynnyksen eteen olivat kaikki tuohusmiehet
tipotiessään sekä ajajienkin enemmistö. Joku poika nulikka ja ontuva
vanhus vielä kiirehti muiden perään.

Mutta Joel seisoi kylmän ja päättävän näköisenä jyvävarastohuoneen
kynnyksen ulkopuolella, vaikka hänellä olisi ollut tilaisuus ennen
muita puikkelehtia pakoon. Poliisit lähenivät häntä Sukuniemen
isännän ohjaamina.

-- Kuka te olette? kysyi poliisijoukon johtaja, joka näytti olevan
korkeampi virkamies.

-- Joel Sormensuo on minun nimeni, vastasi Joel. Johtaja ja
Sukuniemen isäntä puhuivat keskenään ruotsia, sitte ensimainittu
virkkoi:

-- Näyttäkääpäs minulle valtuuspaperinne, joka oikeuttaa teidät
pitämään esitelmiä ja puheita työväestölle.

-- Minulla ei ole mitään valtuuspaperia.

-- Kenenkä puolesta te sitte toimitte.

-- Oman itseni puolesta.

-- Ja kenenkä luvalla?

-- Omalla luvallani.

Taasen pieni keskustelu ruotsinkielellä, sitte poliisiherra lausuu:

-- Siinä tapauksessa minä vangitsen teidät. Ennenkuin Joel
huomasikaan, läheni joku poliisi häntä ja pisti hänet sukkelasti
käsirautoihin.

Sitte he kaikin yhdessä lähtivät astelemaan kartanoa kohti.

Tämä oli Sukuniemen kuuluisien rettelöiden viimeinen vaihe. Siitäkin
sukeutui oikeudenkäynti, mutta isäntä ei vaatinut edesvastuuta muille
kuin Joelille ryöstämiseen yllytyksestä. Lieventävien asianhaarojen
vallitessa tuomittiin Joel moniaaksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen.

Joel ei päätöksestä valittanut.



XI


Kuritushuonerangaistus koitui Joelille kunniaksi eikä lainkaan
masentanut häntä. Onnittelukirjeitä saapui monenmoisilta
yhdistyksiltä, jopa yksityisiltäkin. Jalon asian jalolle
taistelijalle poltettiin uhrisavut ja samalla marttiirakruunukin
painettiin hänen päähänsä.

Kuritushuoneesta päästyään, saapui Joel Helsinkiin, ja hän oli
uhmakkaampi ja katkerampi kuin milloinkaan ennen. Hän ei muuta
ajatellutkaan kuin taistelua. Mitä hänen päässään pyörikin,
koski taistelua, taistelun tapoja, alueita, aikaa j.n.e. aivan
loppumattomiin.

Mutta eräänä aamuna tuli Lyyli häntä vastaan Vanhankirkon puistossa.
He karauttivat melkein kiinni toisiinsa, sillä Joel asteli
mietteissään ja Lyyli oli hajamielisen, sairaalloisen näköinen.
Tervehtiessä Joel ratkesi nauramaan, mutta äänessä oli jotakin ylpeää
joka ei sointunut hyvältä tytön korviin.

-- Miten jaksat?

-- Meneehän tuo, kun ei vaan mitään ajattele, vastasi Lyyli, jonka
korvaan pisti Joelin ylimielinen sinutteleminen. Miten voitte itse?

-- Menettelee hauskasti. Tänään tuhansien jumaloima, huomenna
kuritushuoneen väkeä. Jos suvaitset että saattelen sinua kotiisi,
niin saamme puhella. On kulunut päivä ja toinenkin siitä, kun on
tavattu.

Myöntymystä odottamatta pyörtihe Joel saattelemaan Lyyliä, astellessa
tarinoi hän pelkistä taisteluista. Noin saapuivat he tytön asuntoon,
joka sijaitsi syrjäkaupungissa. Huone oli pihan perällä, suurempi
sekä hienommin sisustettu kuin se entinen. Mutta ompelukone ja
sohva olivat vanhoja tuttuja. Sinipohjainen vaatekappale oli
koneessa teolla, sohvalla virui myöskin kangasta. Huoneessa näytti
kaikki siistiltä ja iloiselta, mutta Lyyli itse oli omituisen
raukean ja sairaalloisen näköinen. Ilo ja nauru ei pystynyt häneen,
hän oli hajamielinen, hänen äänensä vapisi ja hänen kätensäkin
tuntuivat vapisevan, kaikki aivan näytti hänestä sietämättömältä ja
vastenmieliseltä. Joel ei viivytellyt kauan. Tutustumisestaan Lyylin
vanhempiin ja tekemästään lupauksesta ei hän virkannut sanaakaan.

Jonkun päivän jälestä uudisti hän käyntinsä. Oli ilta, ja Lyyli
oli aivan toisellainen. Hänen poskensa punottivat ja hän vältti
katsoa Joelia silmiin. Viimemainittu ei ollut vaihtanut tytön kanssa
montakaan sanaa, kun huomasi, että tämä oli nauttinut. Poskien puna
oli alkohoolin synnyttämä. Tälläkään käynnillä ei Joel ryhtynyt
asiaansa, puheltuaan mitä sattui lyhyen hetken, sanoi hän hyvästi ja
meni tiehensä. Mutta hän palasi seuraavana aamuna. Lyyli oli taasen
mauttoman, ärtyneen ja hajamielisen näköinen. Tuntien nuoren ja
väkevän Jumalan paisuvan rinnassaan, kiirehti Joel oitis ryntäämään.
Paiskauduttuaan sohvaan, virkkoi hän myrkyllisesti:

-- Lyyli, miten monta armastelijaa sinulla nykyään on?

Tyttö ei vastannut sanaakaan, kysymys näytti yllättävän hänet.
Molemmat olivat vaiti. Joel hymyili myrkyllisesti. Hän tunsi
henkilöllisen vaikutusvoimansa eikä hän olettanutkaan joutuvansa
tappiolle nuoren ja väkevän Jumalansa sotilaana.

-- Oletko valmistautunut senkin päivän varalle, jolloin armastelijasi
sinut hylkäävät ja jolloin...

Lyyli huudahti, peitti käsillään kasvonsa ja rupesi nyyhkyttämään. Se
ei koskenut Joeliin, joka epäili nyyhkytystä petoskeinoksi.

-- Häpeämätön, miten solvaat naista, joka elättää itsensä
kunniallisella työllä.

-- Millä työllä? kysyi Joel kylmästi ja pilkallisesti.

-- Ompelemisella, kuten näet.

Viehkeä ja omituinen ilme levisi Lyylin kasvoille. -- Mutta ethän
sinä ompele.

-- Minäkö en ompele? Herra nähköön, enkö minä ompele?

-- Et, sinä et ompele. Tuo sinipohjainen vaatekappale on samassa
varressa, kuin ensi kertaa täällä käydessänikin. Et ole neulonut
ainoatakaan pistosta viikon välissä. Elä luule että minua niin
helposti petetään.

Lyyli taasen huudahti, astui sitte koneen luo, repäsi sinipohjaisen
vaatekappaleen irti, oli tarkastelevinaan sitä, mutta rupesikin
samassa hurjasti nauramaan. Joel ei keskeyttänyt häntä. Lyyli nauroi
hurjasti.

Mutta äkkiä nauru vaihtui todelliseksi itkuksi.

-- Kaikki on mennyt, kaikki... Oltiin kotva vaiti.

-- Sinun pitää viipymättä lähteä täältä.

-- Minne?

-- Kotiisi.

Lyyli vaikeni silmänräpäyksen.

-- Kun rohkenisi.

-- Elä puhu lapsellisia. Sinä lähdet viipymättä.

Muutamassa päivässä oli kaikki reilattu, ja Joel saatteli Lyyliä
junaan. Helposti saavutettu voitto kutkutti voittajaa, joka muutenkin
oli kasvanut omissa silmissään. Voitto oli hänen Jumalansa kunniaksi.
Lyylin pelastamiseksi ei tarvittu vanhempien rukouksia eikä pappien
saarnaamia taivaan takaisia armoja, ei muuta kuin väkevän Jumalan
väkevä rynnäkkö, ja kaikki oli suoritettu. Vanhemmiltaan tyttö sitte
saa kuulla Joelin käynnistä hänen kotonaan. Juna vihelsi ja lähti
liikkeelle.

-- Voi nyt oikein hyvin, virkkoi Joel. Kaikista mitä minun toimekseni
jäi, pidän tarkan huolen. Voi nyt oikein hyvin, minä tulen piakkoin
käymään luonasi.

Joel oli suunnitellut retkeä Lyylin kotiseudulle. Kelirikon jälestä
aikoi hän lähteä matkaan. Tuuma hänen liittymisestään järjestyneiden
taistelijoiden riveihin oli taasen virennyt hereille, ja tällä
kertaa siitä uhkasi tulla tosi: Salama ei ollut enää tietä pystyyn
nostamassa. Sill'aikaa kuin Joel kärsi kuritushuonerangaistusta,
oli Salama luiskahtanut alas johtavista piireistä. Hänen tileissään
oli keksitty melkoinen vaillinki, ja hänelle ei jäänyt lopuksi
muu käteen, kuin luistaa lännen ilmoja kohti. Juttu aivan
haudattiin, ainoastaan työväenliikkeen taatut johtomiehet sen
tiesivät. Julkisuudessa sanottiin Salaman lähteneen onnettomista
rakkaussuhteista.

Lyyliä saattelemasta palattuaan, meni Joel vieraskäynnille samaisen
mahtimiehen luo, joka jo kerran ennen oli häntä luokseen kutsunut.
Vastaanotto oli sydämmellinen ja kunnioitusta vuotava.

-- Miten olette päättäneet?

-- Olen päättänyt suostua, vastasi Joel.

-- Sepä oikein hauskaa. Meiltä puuttuu vaikutusvoimaisia
taistelijoita. Nähkääs, jaloimpienkin aatteiden hännystelijöiksi
ilmaantuu kaikellaisia tunkiokukkoja. Yksi on nahjus, toinen tuhma,
kolmas molempia, neljäs on pikku lurjus, kuten Salama. Mokomat
enemmän vahingoittavat kuin hyödyttävät. Me tarvitsemme etupäässä
semmoisia taistelijoita, jotka taistelevat vakaumuksesta. Vakaumus on
suuri voima. On hauskaa, että liitytte meihin. Milloin aiotte lähteä
matkaan?

-- Kenties tulevan viikon loppupuolella.

-- Hyvä, teille maksetaan täysi palkka tältäkin kuukaudelta. Mitään
ohjeita ette tarvitse, paitsi ehkä yhden: samalla kuin olette rohkea
kuin jalopeura, olkaa myöskin ovela kuin käärme. Ymmärrätte kai mitä
tarkoitan.

-- Ymmärrän, vastasi Joel nauraen. En toki kadu Sukuniemeen
joutumistani.

-- Tietysti ette kadu, mutta sentapaisien juttujen uudistuminen
surmaa aikaa, ja aika on teille ja meille kallis. Muistakaa vain olla
ovela kuin käärme.

-- Koetetaan muistaa.

Seuraavana huomenisena oli lauantai. Kevätkesän päivä oli lämmin ja
sininen. Iltapäivällä lähti Joel huvikseen kävelemään. Hän viivähti
hetken eteläsataman tienoilla. Muistuivat mieleen ajat, jolloin
hän satamatyömiehenä sulloi rahamassiinsa papinpoikia ja muita
veitikoita, ostaakseen niillä Eevalle ja itselleen pikku talon tai
voipa torpan. Ne olivat niitä aikoja ne. Rahoistaan ei ollut hänellä
enää jälellä muuta kuin kaksi rypistynyttä "lautamiestä", kaikki oli
hän jakanut köyhille ja tarvitseville.

Hän ohjasi askeleensa Observatooriomäelle, viivähti siellä kotvan
ja painui sitte alas Kaivopuistoon päin. Kello oli silloin kuuden
vaiheilla. Muutamassa kadunkäänteessä tuli mustapartainen häntä
vastaan. Kohtaaminen oli molemmille hauska yllätys.

-- Minne astelet?

-- En minnekään. Entä sinä?

-- Selitykseen.

-- Sanan selitykseen, toisti Joel ivallisesti.

-- Semmoiseen juuri, käyhän mukaan.

-- Onko siellä makuusijoja unettamisen varalle?

Joel nauroi, mutta pyörtihe siltä astelemaan entisen toverin
rinnalla. Pian saapuivat he muutamaan pihaan, jonka sivustalla
sijaitsi vähäpätöinen puurakennus. Heidän ohitseen kiirehti
rakennukseen moniaita henkilöitä, sekaisin työläisiä, puolitekoisia
ja hienoja säätyhenkilöitä. Joelin uteliaisuus alkoi kasvaa, hän
tarkasteli selitykseenmenijöitä, niiden kasvoja, pukineita, käyntiä.

-- Minä käyn mukaan, virkkoi hän äkkiä, nousten toverin rinnalla
rappuja ylös.

He astuivat tilavaan huoneeseen. Joel jättäysi ovipieleen,
päästäkseen mukavasti livistämään tiehensä, jos selitys rupeaa
häntä unettamaan tai jos se muuten paisuu liian täys henkeä.
Tuolirivit täyttyivät nopeaan, syntyi hiljaisuus, ja ennenkuin
Joel huomasikaan, oli selitys alkanut. Nuorehko mies astui pöydän
taa, avasi raamatun ja luki siitä jonkun lauseen. Hän oli puettu
harmaisiin sarkavaatteisiin, pumpulipaitaan ja varsisaappaisiin. Tuo
teki Joeliin hyvän vaikutuksen. Hän otaksui esiintyjän lahjakkaaksi
työläiseksi, mutta pian hän huomasi erehtyneensä. Pukine oli vain
työläisen, esiintyjä oli ylempää. Hänen otsansa oli valkoinen ja
hyvin kehittynyt, kasvojen piirteet olivat hienot ja älykkäät, hipiä
kalpea. Esiintymisessä tuoksahti opin ja hienon kasvatuksen leima.

Hän puhui Kristuksen opista. Neljännestunnin oli Joel kuunnellut
puhetta, kun jo hänen oma nuori ja väkevä Jumalansa alkoi haalistua,
laihtua ja kuivua jonkinlaiseksi luurangoksi, jonka poskiin voi
luoda punan ainoastaan sammumaton viha, katkeruus ja koston himo.
Mutta se vanha Jumala, jonka heijastus ja kuva Kristus oli, se alkoi
näyttäytyä toisellaiselta. Se ei ollutkaan enää väsynyt ukko rähjä,
siinä alkoi tuntua auringon lämmittävää voimaa, valoa, kirkkautta.

Kristuksen Jumala oli rauhan ja rakkauden Jumala, ja se valtakunta,
jossa tämä Jumala asui, oli ihmissydän. Kaikki mikä ei ole
sopusoinnussa rauhan ja rakkauden kanssa, ei ole Kristuksen oppia,
huolimatta julistettaneeko sitä saarnatuolissa tai raamatussa.

Vaikka esiintyjä vältti huolellisesti kaikkea teennäisyyttä ja
intoilemista, vaikka hän esitti sanansa aivan luonnollisella
puheluäänellä, kohoutuivat mielet esitelmän lopussa. Tuntui kuin
olisi kuultujen sanojen mukana virrannut sydämiin taivaan valtakunnan
kosketus, joka pani hiljaa aavistamaan ja tuntemaankin jotakin
ihanata. Tämä johtui siitä että se, josta ennen oli opetettu etteivät
taivaat ja taivasten taivaat voi häntä käsittää, saattaa asettua
ihmissydämmeen ja rakentaa siten taivaan valtakunnan maan päälle.

Seuraavana iltana lupasi esiintyjä puhua jumalanpalveluksesta.

Kun Joel illalla asteli kotiin, oli hymy kadonnut hänen huuliltaan.
Hänen sisimpäänsä ja väkevämpäänsä oli isketty murhaava isku. Hänessä
alkoi murtua se, josta tähän saakka kaikki oli kimmahtanut takaisin.
Mitä morsian, kuritushuone ja mikään muu voima maailmassa ei kyennyt
murentamaan ja pehmentämään, sen murensi ja pehmensi muutama
Vuorisaarnan lause.

Makuulle mennessä oli Joelin mieli omituisen herkkä ja tuntehikas.
Mutta samalla se oli kuin surun värittämä. Suru johtui jonkun
petoksen paljastumisesta. Se taivas, jonka palmut vielä eilen
hohtivat komeassa valossa, painui johonkin usvaiseen, lätäkköiseen ja
likaiseen, josta se oli kotoisinkin. Tämä erehdys melkein itketti.

Koko seuraavan päivän taisteli Joel kysymyksestä, josko mennä
illalla kuulemaan jatkoa tai olla menemättä. Yhtenä silmänräpäyksenä
päätti hän mennä. Mitä vahinkoa voisi siitä koitua hänelle? Mutta
toisin silmänräpäyksin päätti hän heittää koko menon. Hänen taivaan
valtakuntansa oli taistelu. Ei rauha eikä rakkaus, jotka ovat vain
koreita sanoja. Se omaa enite elämää, enite taivaan valtakuntaa, joka
enite taistelee.

Mutta ken taisteli enemmän kuin Kristus? Ja mitä hän käytti
taisteluaseena? Rauhan ja rakkauden sanoja. Sen paljasti edellisen
illan esiintyjä. Viimeiseen silmänräpäykseen saakka. Ja tämä juuri
todistaa, sanoi esiintyjä, että taivaan valtakunta on sisältä
ulospäin toimiva voima. Koko autuuden hekuma käsittyy juuri rauhan ja
rakkauden toimintaan.

Entä ne kirojuhlat, joiden uhripappina hän oli toiminut!

Joelin rintaa purasi.

Kellon ehtiessä kuuteen ryntäsi hän kadulle ja kiirehti nopein
askelin toista esitelmää kuulemaan.

Seuraavana iltana oli kolmas ja viimeinen esitelmä, sen aiheena oli
rangaistus ylimalkaan ja kosto erityisesti.

Joel taisteli vielä tulisemman taistelun kuin edellisenä päivänä.
Puoli kuuden tienoissa lähti hän asemalle, aikoen astua junaan ja
lähteä kolmatta esitelmää pakoon, kirojuhliin maaseudulle. Kymmentä
minuuttia ennen kuuden lyöntiä työntäytyi hän aseman rappuja ylös,
asteli pilettiluukkua kohti, pyörti takaisin, asteli uudelleen
ja pyörti uudelleen. Ja kosto erityisesti, soi lakkaamatta hänen
korvissaan.

Junanlähtöön oli enää kaksi minuuttia. Joel seisoi pilettiluukun
edessä, kädessään mustunut seteliraha, ainoa jäännös entisistä
säästöistä.

-- Minne? kysyy neiti luukun takaa. Mutta Joel ei vastaa, hän mutisee
itsekseen: "ja kosto erityisesti". Ja samassa pyörähtää hän ympäri,
jouduttaa issikan rattaille ja ajaa kuulemaan kolmatta esitelmää.

Ja hän tuntee itsensä voitetuksi. Muutamat Vuorisaarnan lauseet ovat
hänet voittaneet, ovat hänen nuoren ja väkevän Jumalansa kukistaneet
ja tehneet siitä luurangon, mätänevän ja haisevan luurangon.

Aamulla ryhtyi Joel toivottomaan taisteluun, mutta särkynyttä
Jumalaansa ei hän enää voinut paikata ehjäksi. Jos hän yritti,
irvistivät saumat ja raot rumasti, ja tekeleestä tuli kauhea.

Viimeinen oljenkorsi, johon hän hädissään tarttui, oli se että
mielentila ehkä ei olekaan kestävä, vaan menee ohi, kunhan aikansa
kiusaa ja rääkkää.

Mutta se ei mennyt. Päinvastoin se vankistui. Pahan pahalla
vastustaminen oli vain pahan laventamista. Ja melkein poikkeuksetta
tehotonta. Paha voi yhtä vähän poistaa pahaa kuin pimeys yötä.
Pahan ja vihan ainoa vastamyrkky on rakkaus, samoin kuin pimeyden
vastamyrkky on valkeus.

Tästä oli omaperäinen muistokin hänellä. Vaaksan emäntä ja hänen,
äitivainajansa riitautuivat muutama vuosi ennen kuin rettelöt
Pohjavallan kanssa alkoivat. Riidan aihe oli vallan mitätön,
mutta sitä lavennettiin, kunnes kaikki seurustelu vaaksalaisten
ja sormensuolaisten välillä oli mahdoton. Äitivainajan osalla lie
ollut suurin syy, jos sitä oli Vaaksankin emännän osalla. Miten
kiusalliselta silloin tuntui, miten riita ja viha aina ja alituiseen
savusi nenän edessä, ja miten siihen savuun täytyi puhaltaa, jotta
ei se päässyt sammumaan ja painumaan maahan. Mutta eräänä iltana
astelikin Vaaksan emäntä Sormensuohon. Oli vanha tapa, että tarpeista
lähetettiin toisilleen uutiskakku, kun vuoden viljasta ensi kerran
leipää leivottiin. Kahtena syksynä näitä lahjoja ei oltu kummastakaan
torpasta lähetetty eikä olisi kenties ikinä lähetetty, jollei Vaaksan
emäntä olisi ruvennut taistelemaan pahaa vastaan hyvällä. Miten
he silloin häpesivät, ja miten heistä tuntui onnekkaalta, kun oli
jälleen päästy sovintoon, sen muisti Joel vieläkin varsin hyvin.

Nyt kun kaikki oli hänessä särkynyt, muisteli hän tuota pikku
tapausta, ja se johti hänet aivan samoihin johtopäätöksiin, joihin
edellisinä iltoina esiintynyt selittäjäkin oli johtunut, osaksi omien
kokemuksiensa ja osaksi huomioittensa perusteella.

Kirojuhlat eivät olleet eivätkä voineet olla muuta kuin pahan
laventamista. Niiden pohjana oli vihan luominen. Ja tästä vihan
luomistyöstä odotettiin sitte onnen ja siunauksen hedelmiä. Tuo oli
melkein samaa, selittäjän puhetapaa käyttäen, kuin jos kylvettäisi
ohdakkeen siemeniä peltoon ja odotettaisi sadoksi ruista taikka
vehnää. Yhtä vähän voi kirouksen kylvöstä kehittyä siunausta.

Vaikka Joel näin oli voitettu ja vaikka hän tunsi itsensä voitetuksi,
koki hän vielä taistella. Hän valmistausi lähtemään kirojuhliin
Lyylin kotiseudulle, mutta kun hänen silmiinsä, matkavalmistuksia
tehdessä, kuvastui kiiluvat silmät ja kaikki ne vihan ja katkeruuden
ilmeet, jotka hänen esitelmänsä jälkeen näkyivät kuulijoiden
kasvoilla, hyrskähti hänen mielensä ja hän ikäänkuin säikähti omaa
itseään.

-- En mene enää kirouksia kylvämään, lausui hän ääneen ja herkesi
valmistuspuuhistansa.

Anni emäntä katsoi häneen kysyvästi.

-- En mene, se on totinen tosi... mutta pois minä lähden täältä,
joutuin minä lähden.

Vielä tuonkin jälestä hän horjaili muutaman päivän. Taloudellinen
tila pani arvelemaan. Kaiken kaikkiaan ei hän omannut muuta kuin
yhden ainoan rypistyneen, likaisen setelin. Kiusaus houkutteli
kirojen kylvöön pariksi vuodeksi, houkutteli lihottamaan kukkaroa.
Mutta vaikkakin Joel horjaili, voitti hän kiusaukset. Jokaisena
päivänä, joka kului, varmistui hänen käsityksensä, jokainen päivä
kasvatti juopaa entisyyden ja nykyisyyden välillä yhä leveämmäksi.

Sitte läheni päivä, jolloin hän päätti lähteä. Kaikki oli selvänä.
Aamulla istuu hän junaan ja ajaa uutta elämää kohti.

Edellisenä iltana pistäysi Joel toimittamaan jonkun pikku asian. Hän
palasi kotiin Kaisaniemen kautta. Ja aivan odottamatta seisoi hänen
edessään Lyyli. Tyttö näytti ensin säikähtyvän ja aikoi pujahtaa
pakoon, mutta Joel seurasi häntä kuin ajokoira. Vihdoin tyttö
hurjistui.

-- Mitä minusta tahdot? Mene tiehesi.

-- Lyyli! virkkoi Joel lyhyesti ja painokkaasti.

-- Mene tiehesi, en minä ole sinun holhottisi.

-- Lyyli!

-- Jollet paikalla mene, huudan poliisin. Tyttö uhkasi lyödä
päivänvarjollaan.

-- Lyyli! Joel laski toisen kätensä tytön olkapäälle. Minä pyydän
sinulta anteeksi.

-- Mitä?

-- Viimekertaista käytöstäni.

Tyttö joutui kummiinsa.

-- En oikein ymmärrä sinua... olet peräti toisellainen.

-- Ymmärrät minut hyvinkin, jos ajattelet, että olen sinun veljesi ja
että sinä olet minun siskoni, todellinen siskoni. Ajattele että sama
äiti on meidät synnyttänyt ja kasvattanut.

-- Voin tuon ajatella, mutta voitko sinä olettaa minut siskoksesi?

-- Voin, enkä ainoastaan voi, vaan myös oletan. Sinä petit minut
etkä mennytkään kotiisi. Toisin sanoen, sinä olit heikko. Pelkäsit
näyttäytyä isän ja äidin silmien edessä ja pyörsit takaisin ehkä
tunnin matkan jälestä. Jos sinä olit heikko, onko se mikään syy, joka
estää minua pitämästä sinua siskonani. Päinvastoin. Olen ikäni kaiken
kärsinyt siskon puutetta, ja tämän voit sinä, jolla ei ole veljeä,
hyvin käsittää. Minä todellakin oletan, että olet siskoni, todellinen
siskoni, oleta sinäkin että minä olen sinun veljesi, todellinen
veljesi, sitte voimme ymmärtää toisiamme.

He kävelivät yhdessä, ilta rupesi hiljenemään yöksi.

-- Vie minut asuntoosi, pyysi Joel. Olet kai muuttanut entisestä
minun vuokseni.

-- Niin olen.

Lyylin asuntoon saavuttua, asettihe Joel sohvaan nukkumaan. Aamulla
oli Lyyli onnettoman ja murretun näköinen.

-- Me matkustamme molemmat piammiten, oman matkani suuntaa en tiedä,
mutta sinä matkustat kotiisi, virkkoi Joel rohkaisevasti ja keveästi,
kuten olisi joku pikku seikka ollut kysymyksessä.

-- En minä voi.

-- Miksi et voi?

-- Isän ja äidin vuoksi.

-- Niiden vuoksi juuri voitkin.

-- Ne kiroovat minua.

-- Ne siunaavat sinua. Isäsi hokee myötänään sinusta: "tulee kotiin,
tulee kotiin".

-- Mistä sen tiedät?

-- Olen omin korvin kuullut.

-- Sinäkö? huudahti Lyyli. Oletko sinä nähnyt isän ja äidin?

-- Olen nähnyt.

Joel kertoi, miten riehutuisku oli hänet äkkiä yllättänyt järven
jäällä ja miten hän pelastui kuolemasta Lyylin vanhempien tautta. Kun
hän oli lopettanut, virkkoi tyttö:

-- Eivätkö he kiroo minua?

-- He siunaavat.

Lyyli kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi ääneen itkeä. Joel taas näki,
minkä väkevän vaikutuksen rakkaus teki, mikä mahtava voima sillä on
ihmissydämmeen.

-- Sitte kyllä lähden... minä olisin aikaa lähtenyt, jos olisin
tietänyt.

Oltiin hetki vaiti.

-- Tule sinä kanssani, tule tukemaan minua, pyysi Lyyli,
kyyneleittensä seasta.

-- Kyllä tulen.

-- -- --

Pari viikkoa on kulunut edelläkerrotusta kohtauksesta. On myöhäinen
kesäilta, on puoliyö lähenemässä. Järvellä, jonka pinta on tyyni,
ja jonka rannalla tuomet kukkivat, lipuu vene. Veneessä on kolme
henkilöä, perätuhdolla istuu nainen, Lyyli, kaksi miestä liikuttelee
airoja. Toinen mies on Joel.

Vene saapuu rantaan, soutaja saa palkkansa ja lähtee paluumatkalle,
mutta Joel ja Lyyli lähtevät astelemaan lähellä olevaa mökkiä kohti.
Lyyli alkaa väristä...

-- Minulta loppuvat voimat, kuiskaa hän kumppanilleen.

-- Paikalle saavuttua aikoo Joel suunnata suoraan ovea kohti, mutta
Lyyli estää hänet ja viittaa kukkivaa tuomea, jonka juurella on
istumalautoja. He astelevat tuomen juurelle, istahtavat.

On juhannusaikainen sydänyö...

-- Nyt käy herättämään, virkkaa Lyyli, kun he ovat hetken istuneet.

Joel astelee ovea kohti, Lyyli jää vähän etäämmäksi.

Kuuluu pari heikkoa, varsin heikkoa naputusta oveen. Lyyli pidättää
henkeään. Joel napahuttaa kolmannesti, mutta yhtä hiljaa, yhtä
heikosti.

-- Elä enää, kieltää Lyyli, siellä on kuultu.

Kuluu silmänräpäys, tuvan oven saranat äännähtävät ja eteisestä
kuuluu ääni:

-- Onko siellä kukaan?

-- On, vastaa Joel.

Vielä silmänräpäys. Lyyli värisee kuin haavanlehti. Eteisen ovi
työntyy auki, vanha nainen, Joelin entinen pelastaja, seisoo
kynnyksellä. Näkee ensin Joelin, ja näkee sitte tyttönsä, kaivattunsa.

-- Lyyli, huudahtaa hän, ja hänen leukansa tärähtää. Joel kääntyy
pois. Astelee järven rantaan, ihailee kesäyön kauneutta, tuomien
valkeutta. Puoli tuntia viivyteltyään, ohjaa, hän askeleensa tupaa
kohti.

Linnut ovat jo ruvenneet laulamaan...



XII


Joelin mieli oli riemuinen.

Lakki takaraivolla astui hän maantietä, ja hänen yllään oli samainen
ruskea takki ja samaiset sinertävät housut, joihin hän oli puettu
Sormensuosta maailmaan lähtiessä.

Itse hän ei ollut enää sama Joel, kuin silloin. Kirojen taival oli
loppunut, uusi alkanut. Mihin se johti, mihin vaiheisiin vei, ei hän
itsekään tiennyt, mutta sen hän toki tiesi, ettei kirottarilla enää
ollut valtaa hänen ylitsensä. Ne olivat paenneet sen voiman tieltä,
joka opettaa, ettei pahalla pahan valtaa kukisteta, ettei vihalla
vihan liekkiä sammuteta.

Se voima oli taiallaan koskettanut hänen sydämmeensä ja siellä
idättynyt paloksi ja hehkuksi, joka sulatti kaiken kuonan,
katkeruuden, kaiken sen vihan ja vimman, jonka hän Jumalakseen oli
tehnyt.

Tuntui niin valkealta katsella maailmaa, joka näyttäytyi kuin uudessa
valossaan. Tuhannet ja tuhannen tuhannet äänet soivat siunausta ja
onnea, soivat ylhäällä ilman sinessä ja alhaalla ruohon vehreissä
väreissä. Kirottarien palkkalaisena ollessaan ei hän kuullut onnen
suurta soittoa, mutta kun se nyt monien vuosien takaa taasen
tunkeutui hänen korviinsa, oli se niin ihanaa, että se hellytti
mielen ilokyyneliin.

-- Sain elämän jälleen, virkkoi hän itsekseen, astuessaan korven
lävitse luikertelevaa maantietä.

-- Ja sitä elämää ei mikään voima minulta enää ryöstä, lisäsi hän
hetkisen kuluttua.

Ei mikään voima!

Ehti sydänyö lähelle, ja yhä asteli Joel. Vihdoin hänen tuli
väsymys ja nälkä, hän istahti mäen päällä olevalle kivelle ja avasi
eväsnyyttinsä. Hyvästellessä oli Lyyli sen hänen käteensä työntänyt.
Nyytissä oli voileipiä, kalaa, kuivaa lihaa ja juustoa. Joel risti
kätensä, söi ja nukahti sitte kiven kylkeen.

-- Eeva, minä etsin sinut vaikka maailman ääristä, kuiskasi hän
unissaan.

Hänen herätessään nousi aurinko par'aikaa.

Näky oli suuremmoinen. Oikealla mäen alla levisi laakso, jonka
itäiseltä rannalta kohosi tulipunainen aurinko säihkyvänä, kirkkaana,
ja koko laakso ui valossa ja kullan kimellyksessä.

Se oli luonnon ja samalla onnen aamulaulu.

-- Tervehdän sinua, virkkoi Joel, kohottaen lakkiaan nousevalle
auringolle.

Ja sitte hän alkoi taivaltaa mäkeä alas.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Joel Sormensuo - Kertomus nykyajalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.